Pelko- ja kauhutarinoita
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Novellikokoelma sisältää jännitys- ja kauhutarinoita, joissa kohdataan yläilmojen hirviöitä, salaperäisiä katoamisia ja selittämättömiä tapahtumia. Kertomukset vievät lukijan hämärän rajamailla liikkuviin mysteereihin ja vaarallisiin tilanteisiin.
Arthur Conan Doylen 'Pelko- ja kauhutarinoita' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1843. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
PELKO- JA KAUHUTARINOITA
Kirj.
Arthur Conan Doyle
Englanninkielestä suomentanut
Väinö Nyman
A. Conan Doylen kootut kertomukset IIII
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.
SISÄLLYS:
Pelko- ja kauhutarinoita:
Yläilmojen hirviöt. Nahkasuppilo. Uusi katakombi. Lady Sannoxin tapaus. Blue John Gapin hirviö. Brasilialainen kissa.
Salaperäisiä tapahtumia:
Kadonnut juna. Hyönteisten kerääjä. Kuusi taskukelloa. Kiilloitettu laatikko. Musta tohtori. Juutalainen rintalevy. Painajaishuone.
PELKO- JA KAUHUTARINOITA
YLÄILMOJEN HIRVIÖT.
(Sisältää Joyce Armstrongin katkelma-nimisen käsikirjoituksen.)
Väitteen, että se kummallinen kertomus, jota sanotaan Joyce Armstrongin katkelmaksi, olisi vain jonkun tuntemattoman henkilön ovelasti keksimä ilkeä pila, ovat nyt kumonneet kaikki ne henkilöt, jotka ovat tutkineet asiaa. Heidän mielestään ei kaikkein paatunein ja rohkeinkaan pilailija voisi ryhtyä sepittämään tarinaa niiden kieltämättömien ja traagillisten tosiseikkojen perusteella, jotka kertomuksessa esiintyvät. Vaikka asiaa tutkineiden lausunnot ovatkin hämmästyttäviä ja vieläpä luonnottomiakin, syöpyvät ne kuitenkin tajuntaamme pakottaen meidät uskomaan ne tosiksi ja vaatien meitä muodostamaan mielipiteemme uuden käsityksen mukaiseksi. Vain heikko ja epävarma turvallisuuden raja näyttää erottavan meidät mitä kummallisimmasta ja odottamattomimmasta vaarasta. Koetan tässä kertomuksessa, jossa alkuperäinen asiakirja esiintyy hieman vaillinaisessa muodossa, esittää lukijalle kaikki tähän mennessä selville saadut tosiseikat. Ennen selostukseeni siirtymistä huomautan, että vaikka joku epäilisikin Joyce Armstrongin kertomusta, se ei voi tulla kysymykseenkään kuninkaalliseen laivastoon kuuluvan luutnantti Myrtlen eikä herra Hay Connorm kokemuksiin nähden, he kun epäilemättä joutuivat kuoleman omiksi kuvaamallani tavalla.
Joyce Armstrongin katkelmat löydettiin eräältä Lower Haycock-nimiseltä kentältä, joka sijaitsee englannin peninkulman päässä Withyhamin kylästä Kentin ja Sussexin rajalla. Viime syyskuun viidentenätoista päivänä näki eräs Withyhamissa sijaitsevan Chauntry-nimisen maatalon omistajan, Mathew Doddin, palkkaama maatyöläinen, James Flynn, briaripiipun ruohikossa Lower Haycockin pensasaidan vieritse vievän polun varrella. Muutamien askelten päässä siitä hän löysi maasta särkyneet silmälasit. Vihdoin hän huomasi eräässä ojassa kasvavien nokkosten välissä litteän hamppukangasselkäisen kirjan, joka osoittautui irtolehtiseksi muistikirjaksi. Muutamat sen lehdistä olivat päässeet irti ja leijailleet aidan juurelle. Hän kokosi ne, mutta muutamia, joiden joukkoon kuului ensimmäinenkin lehti, ei milloinkaan löydetty, ja niiden katoamisen johdosta jääkin tähän selostukseen valitettava aukko. Työmies vei muistikirjan isännälleen, joka vuorostaan näytti sitä Hartfieldin lääkärille, tohtori J. H. Athertonille. Tämä herrasmies ymmärsi heti muistiinpanojen ansaitsevan jonkun erikoistuntijan tarkkaa tutkimista, ja käsikirjoitus lähetettiin sentähden Lontoon Ilmailukerholle, jonka hallussa se nyt on.
Käsikirjoituksen kaksi ensimmäistä sivua ovat poissa. Yksi lehti on repäisty pois kertomuksen lopustakin, mutta nämä puuttuvat lehdet eivät vaikuta juuri ollenkaan kertomuksen yleiseen yhtenäisyyteen. Luullaan nimittäin hukkaanjoutuneessa alkulehdessä puhuttavan herra Joyce Armstrongin ilmailijaominaisuuksista, jotka voidaan saada selville muitakin teitä. Monta vuotta hänen on katsottu kuuluvan uskaliaimpien ja etevimpien lentäjien joukkoon; hän on tehnyt omalla alallaan monta uutta keksintöäkin, joihin muun muassa sisältyy tuo hänen nimellään yleisesti tunnettu gyroskoopillinen laite. Käsikirjoituksen suurin osa on kirjoitettu sievästi musteella, mutta muutamat viime rivit on kirjoitettu lyijykynällä niin epäselvästi, että niitä on melkein mahdotonta lukea, ja siten, että niiden todella voidaan luulla tulleen kirjoitetuiksi kiitävässä lentokoneessa. Lisättäköön vielä, että kirjan viime sivulla ja kansissa on useita sellaisia tahroja, joiden tuntijat ovat arvelleet aiheutuneen verestä – mahdollisesti ihmisverestä, mutta varmasti ainakin jonkin nisäkkään verestä. Se tosiseikka, että noissa veritahroissa on huomattu joitakin keltakuumeen bakteereista suuresti muistuttavia mikro-organismeja ja että Joyce Armstrongin tiedetään sairastaneen ajoittaista kuumetta, on huomattava niiden uusien tutkimusmenetelmien tulos, joita nykyaikainen tiede on antanut etsiviemme käytettäväksi.
Ja nyt muutamia sanoja tämän merkillisen selostuksen kirjoittajan henkilöllisyydestä. Joyce Armstrong oli niiden muutamien ystävien puheiden mukaan, jotka todella tiesivät jotakin hänestä, yhtä paljon runoilija ja haaveilija kuin mekaanikko ja keksijäkin. Hänellä oli ollut melkoinen omaisuus, josta hän oli tuhlannut suurimman osan lempiharrastukseensa ilmailuun. Hänellä oli neljä omaa lentokonetta Devizen lähellä sijaitsevissa vajoissaan ja hänen sanottiin viime vuonna tehneen ainakin sataseitsemänkymmentä lentoretkeä. Häntä vaivasi usein synkkämielisyys, jolloin hän karttoi muiden seuraa. Kapteeni Dangerfield, joka tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu, sanoi hänellä olleen sellaisiakin hetkiä, jolloin hänen kummallisuutensa näytti kehittyvän suorastaan vakavaksi sairaudeksi. Hänen tapansa pitää mukanaan pyssyä lentoretkillä oli muuan sen ilmaus.
Toinen oli se sairaalloinen vaikutus, minkä luutnantti Myrtlelle tapahtunut lento-onnettomuus näytti tehneen häneen. Myrtle, joka oli yrittänyt korkeusennätystä, oli syöksynyt maahan noin kolmen kymmenentuhannen jalan korkeudelta. Sen kertominenkin tuntuu jo hirveältä, mutta hänen päänsä oli hävinnyt kokonaan olemattomiin, vaikka hänen ruumiinsa muut jäsenet olivatkin säilyneet vielä alkuperäisessä muodossaan. Jokaisessa ilmailijain kokouksessa saattoi Joyce Armstrong Dangerfieldin puheiden mukaan kysyä painostavasti hymyillen: "Pyydän, ilmoittakaa minulle, missä on Myrtlen pää?"
Muutamassa toisessa tilaisuudessa Salisburynkedon Ilmailukerhon juhlapäivällisten jälkeen hän ryhtyi väittelemään siitä yhtämittaisesta vaarasta, joka lentäjiä ilmassa aina uhkasi. Kuunneltuaan toisten mielipiteitä ilmakuopista, koneiden virheellisestä rakenteesta ja nurinkeikahduksista hän lopetti kohauttamalla hartioitaan ja kieltäytymällä lausumasta omia päätelmiään, vaikka hänen ilmeestään voitiin huomata, että hän oli tyyten toista mieltä kuin hänen toverinsa lento-onnettomuuksien syistä.
Sekin ansaitsee tulla mainituksi, että hänen oman täydellisen katoamisensa jälkeen hänen huomattiin järjestäneen yksityisasiansa niin hyvin, että siitäkin jo voitiin päättää hänen selvästi aavistaneen onnettomuutta. Näiden olennaisten selitysten jälkeen toistan nyt lukijalle sanasta sanaan kertomuksen, niinkuin se alkoi verentahraaman muistikirjan kolmannelta sivulta: "Kuitenkin, syödessäni päivällistä Rheimsissä Cosellin ja Gustav Raymondin kanssa, huomasin, ettei heistä kumpainenkaan tiennyt mitään ilmakehän korkeimmissa kerroksissa piilevistä vaaroista. En oikeastaan ilmaissut heille suoraan ajatuksiani, kosketin vain asiaa niin läheltä, että jos heillä olisi ollut vastaavia mielipiteitä, he eivät olisi voineet olla niitä ilmaisematta. Mutta he näyttivät olevan noita pintapuolisia turhamaisia miehiä, jotka eivät ajattele muuta kuin miten saisivat naurettavat nimensä sanomalehtiin. Oli kiintoisaa todeta, ettei heistä kumpikaan ollut milloinkaan ylittänyt parinkymmenentuhannen jalan korkeutta. Ihmiset ovat luonnollisesti käyneet korkeammallakin kuin nämä lentäjät ilmapalloa käyttämällä ja korkeille vuortenhuipuille kiivetessään. Mutta vasta tuon korkeuden yläpuolella lentokone joutuu vaaralliseen vyöhykkeeseen – otaksuen tietysti, että edellytykseni ovat oikeat.
Meillä on lennetty jo kolmattakymmentä vuotta, ja senvuoksi voidaankin kysyä: 'Miksi tuo vaara ilmenee vasta meidän aikoinamme?' Vastaus tähän kysymykseen on tärkeä. Noina entisinä heikkojen koneiden aikoina, jolloin satahevosvoimainen Gnome tahi Green saattoi täyttää kaikki vaatimukset, olivat lennot hyvin rajoitettuja. Nyt, kun kolmesataa hevosvoimaa kehittävä kone on pikemminkin sääntönä kuin poikkeuksena, ovat retkeilyt ylempiin ilmakerroksiin muuttuneet helpommiksi ja tavallisemmiksi. Muutamat meistä voivat muistaa vielä, kuinka meidän nuoruudessamme Garros saavutti maailmanmaineen nousemalla yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen, ja Alppien yli lentämistä pidettiin jo hyvänä saavutuksena. Meidän mahdollisuutemme ovat nyt äärettömästi suuremmat, ja yhtä entisaikojen korkeussaavutusta vastaa nyt parikymmentä. Monet niistä on suoritettu onnellisesti. Kolmenkymmenentuhannen jalan korkeudelle on lennetty monta kertaa, minkään muun kuin kylmän ja hengenahdistuksen vaivaamatta lentäjää. Mitä se todistaa? Vieras voi laskeutua tälle taivaankappaleelle tuhatkin kertaa näkemättä milloinkaan tiikeriä. Sellaisia on kuitenkin olemassa, ja jos hän sattuisi putoamaan johonkin viidakkoon, saattaisi hän joutua niiden kynsiin. Ylimmissä ilmakerroksissakin on viidakoita, joissa elää paljon pahempia petoja kuin tiikereitä. Luullakseni tullaan nuokin viidakot tulevaisuudessa täydellisesti kartoittamaan. Tälläkin hetkellä voin jo mainita pari sellaista. Toinen niistä on Ranskassa Pau-Biarritzin piirikunnan kohdalla ja toinen juuri pääni yläpuolella kirjoittaessani tätä täällä Wiltshiressä sijaitsevassa talossani. Ja luulenpa melkein kolmannen sijaitsevan Homburg-Wiesbadenin piirikunnan kohdalla.
Lentäjien katoaminen pani minut ajattelemaan. Jokainen tietysti sanoi heidän pudonneen mereen, mutta sellainen selitys ei tyydyttänyt minua lainkaan. Muistelkaamme ensiksikin ranskalaista Verrieriä; hänen koneensa löydettiin läheltä Bayonnea, mutta ruumistaan ei milloinkaan. Entä Baxterin tapaus sitten? Hänkin katosi, vaikka hänen koneensa moottori ja muutamia rautaosia löydettiinkin eräästä Leicestershiren metsästä. Tästä tapauksesta Amesburyn lääkäri, tohtori Middleton, joka oli seurannut lentoa kaukoputkella, selittää, että vähää ennen, kuin pilvet peittivät näköalan, hän näki koneen, joka oli äärettömän korkealla, nousevan pystysuoraan ylöspäin nykäyksittäin, sellaisella tavalla, mitä hän olisi luullut mahdottomaksi. Baxterista ei sen koommin kuulunut mitään. Lehdissä oli kyllä kirjoituksia asiasta, mutta ne eivät voineet luoda valoa tapahtumaan. Sitten seurasi muitakin samanlaisia tapauksia ja vihdoin Hay Connorin kuolema. Millaisen metelin tuo korkeuksien selittämätön salaisuus aiheuttikaan, ja kuinka paljon puolen pennyn lehdet siitä kirjoittivatkaan! Ja miten vähän sittenkin todellisuudessa tehtiin asian selvittämiseksi! Hän laskeutui tuolta tuntemattomista korkeuksista peloittavassa liitolennossa, pääsemättä milloinkaan pois koneestaan, vaan kuollen ohjaajan istuimelle. Mutta mihin tautiin hän kuoli? 'Sydänhalvaukseen', sanoivat lääkärit. Pyh! Hay Connorin sydän oli yhtä terve kuin minunkin. Mitä Venables sanoi? Venables oli ainoa, joka oli hänen vieressään hänen kuollessaan. Hän sanoi Connorin vapisseen ja olleen aivan sellaisen näköinen, joka on kovasti säikähtänyt. Hän oli sanonut Venablekselle vain yhden sanan: 'Luonnotonta'! Tutkinnossa ei sen perusteella voitu saada selville mitään. Mutta minäpä voin tehdä siitä muutamia johtopäätöksiä. Se oli Harry Connor raukan viimeinen sana. Ja hän kuoli pelosta, kuten Venables oli otaksunutkin.
Entä sitten Myrtlen pää? Uskotteko todellakin – uskooko kukaan todella – että miehen pää voi irtautua ruumiista pelkän putoamisvauhdin voimasta? Ehkä se voi olla hyvinkin mahdollista, mutta minä esimerkiksi en ole milloinkaan uskonut, että Myrtlelle olisi käynyt niin. Entä sitten hänen rasvaan tahriintuneet vaatteensa? Kummallista, ettei kukaan tullut sitä lähemmin ajatelleeksi. Minä kyllä tein sen, mutta minä olinkin ajatellut samaa asiaa jo kauan aikaa. Olen tehnyt kolme korkeuslentoyritystä – kuinka Dangerfield härnäsikään minua pyssyni vuoksi – mutta en ole vielä päässyt tarpeeksi korkealle. Nyt, saatuani tämän uuden ja kevyen Paul Veroner-koneen ja siihen sovitetun sataseitsemänkymmentäviisihevosvoimaisen moottorin, voin huomenna helposti saavuttaa kolmenkymmenentuhannen jalan korkeuden. Haluan käydä ennätysten ja ehkä samalla jonkin muunkin kimppuun. Luonnollisesti se on vaarallista. Mutta jos ihminen haluaa välttää vaaraa, on hänen parasta olla ollenkaan lentämättä ja kuolla rauhassa flanellitohveleissaan ja yöpuvussaan. Mutta minä aion käväistä ilmaviidakossa huomenna, ja jos siellä on jotakin, tiedänpähän sen sitten. Jos palaan, olen saavuttanut hieman kuuluisuutta. Mutta ellen, selittäköön tämä muistikirja kaiken sen, mitä minä olen koettanut selittää, ja senkin, kuinka minä menetin henkeni yrittäessäni sitä. Mutta ei mitään lörpöttelyä onnettomuuksista eikä salaperäisyyksistä, jos saan pyytää.
Valitsen Paul Veroner-mallisen yksitason yritykseeni. Mikään ei ole yksitason vertainen, kun todellinen työ tulee kysymykseen. Beaumont sai sen selville jo aikoja sitten. Ensiksikään se ei välitä mitään kosteudesta, ja ilma näyttää tällä haavaa peräti pilviseltä. Koneeni on pieni ja siro ja tottelee ohjaustani kuin helläsuinen hevonen. Moottori on kymmensylinterinen pyörivä Robur, jonka teho kohoaa aina sataanseitsemäänkymmeneenviiteen hevosvoimaan saakka. Koneessa on kaikki nykyaikaiset laitteet: suljetut sytyttimet, kireät laskujalakset, jarrut, gyroskoopilliset tasapainolaitteet ja kolmenlainen vauhti, jota voidaan säännöstellä siipien muodostamilla kulmilla venetsialaiseen tapaan. Otin pyssyn mukaani ja tusinan verran ammuksia. Teidän olisi pitänyt nähdä vanhan mekaanikkoni Perkinsin kasvot, kun käskin hänen panna ne mukaan. Olin pukeutunut kuin napamatkailija. Minulla oli ylläni pari villapaitaa suojuspukuni alla, paksut villasukat ja paksupohjaiset kengät, myrskylakki korvasuojuksineen päässäni ja talkitut silmänsuojuslasit, Tallien ulkopuolella tuntui oloni näissä pukimissa hyvin hankalalta, mutta minä aioinkin kohota Himalaijan korkeudelle ja minun piti senvuoksi pukeutua siltä varalta. Perkins tiesi jotakin erikoista olevan tekeillä ja pyysi päästä mukaan. Ehkä olisin ottanutkin hänet, jos olisin käyttänyt kaksitasoa, mutta yksitaso on yhden miehen kone, jos sillä tahdotaan päästä niin korkealle kuin suinkin. Otin luonnollisesti mukaan happisäiliön, sillä ihminen, joka yrittää korkeuslentoennätystä ilman sitä, joko paleltuu kuoliaaksi, tukehtuu tahi ei voi karttaa kumpaakaan.
Tarkastin siivet, peräsimen ja kohottajavivun ennen nousemistani koneeseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa ainakin minun mielestäni. Sitten panin moottorin käyntiin ja huomasin senkin toimivan moitteettomasti. Kun lentokone päästettiin irti, nousi se melkein heti ilmaan. Kiersin kotikenttäni pari kolme kertaa saadakseni moottorin lämpiämään. Sitten viittasin Perkinsille ja muille, laskin siivet tasa-asentoon ja annoin koneen nousta jyrkästi. Se liiteli kuin pääskynen myötätuuleen noin kahdeksan tahi kymmenen englannin peninkulmaa, kunnes käänsin sen kärkeä hieman ylöspäin, jolloin se alkoi kohota suurissa ympyröissä yläpuolellani oleviin pilviröykkiöihin. Hidas nousu on melkein välttämätön, koska silloin voi vähitellen tottua ilmanpaineeseen. Oli painostavan lämmin syyskuun päivä ja uhkaava sade teki ilman hiostavaksi. Silloin tällöin tuli lounaasta äkillisiä vihurinpuuskia, joista muuan oli niin raju ja odottamaton, että se yllätti minut torkkumasta ja käänsi koneeni puoleksi kyljelleen hetkiseksi. Muistan vielä sen ajan, jolloin puuskia, vihureja ja ilmakuoppia pidettiin vaarallisina, kunnes opimme saamaan moottoreihimme riittävästi voimaa. Juuri kun pääsin erään pilviröykkiön keskelle, rupesi satamaan. Korkeusmittari näytti kolmeatuhatta jalkaa. Siunatkoon, kuinka sitä vettä tuli! Pisarat ropisivat koneeni siiville, pieksivät kasvojani ja sumensivat suojuslasini, niin että tuskin voin nähdä eteeni. Hiljensin vauhtia melkoisesti, koska rankkasadetta vastaan kiitäminen oli kiusallista. Kun pääsin korkeammalle, muuttuivat pisarat rakeiksi ja minun oli pakko kääntää koneeni perä niille. Muuan moottorin sylintereistä oli lakannut toimimasta jonkin likatulpan vuoksi luullakseni, mutta yhä vieläkin kohosin yhtämittaa. Jonkin ajan kuluttua vika korjautui, mikä se sitten lienee ollutkin, ja minä kuulin taas tuota syvää tasaista säksytystä, mikä syntyy, kun kymmenen sylinteriä työskentelee kuin yksi ainoa. Tässä juuri meidän nykyaikaisten äänenvaimentajiemme tehokkuus esiintyy. Me voimme vihdoinkin saada pelkästään kuuntelemalla selville, onko moottorissa mitään vikaa. Kuinka sylinterit vinkuvat, vikisevät ja nyyhkyttävät ollessaan epäkunnossa! Kaikki tällaiset avunhuudot kaikuivat kuuroille korville ennen vanhaan, kun moottorin luonnoton pärinä vaimensi kaikki muut äänet. Jospa nuo entiset lentäjät voisivat palata takaisin katsomaan sen koneiston kauneutta ja täydellisyyttä, joka on saatu aikaan heidän henkensä hinnalla!
Noin puolikymmenen tienoissa lähestyin pilviä. Kaukana allani lepäsivät Salisburyn kentän autiot kedot sateen himmentäminä. Kuusi lentokonetta toimi ajureina tuhannen jalan korkeudessa näyttäen pieniltä mustilta pääskysiltä viheriää taustaa vasten. Luullakseni niiden ohjaajat ihmettelivät, mitä minulla oli tekemistä pilvien keskellä. Äkkiä harmaa verho levisi alleni ja kosteat höyryiset ilmavirrat pieksivät kasvojani. Ne tuntuivat limaisen kylmiltä ja innoittavilta. Mutta olin jo päässyt raepilvien yläpuolelle ja saavuttanut siten jotakin. Pilvi oli niin synkkä ja paksu kuin Lontoon sumu. Kiihkoissani pääsemään siitä erilleni suuntasin koneeni niin jyrkästi ylöspäin, että hälyytyskello kilahti ja koneeni alkoi todellakin liukua taaksepäin. Kastuneet ja vettävaluvat siivet olivat tehneet koneeni raskaammaksi kuin olin voinut luullakaan, mutta hetkisen kuluttua pääsin jo ohuempaan pilvikerrokseen ja piakkoin vapaaksi koko ensikerrostumasta. Sitä seurasi toinen, opaalinvärinen ja untuvamainen. Äärettömän korkealla pääni yläpuolella se levisi valkoisena kattona ja samanlainen, mutta tumma pilvipinta oli alapuolellani, yksitason ponnistellessa ylöspäin suurissa kaarissa. Noissa pilvien välisissä avaruuksissa on äärettömän autiota. Kerran kiisi suuri parvi pieniä vesilintuja ohitseni suunnaten matkansa melko hyvää vauhtia länttä kohti. Niiden siipien nopea suhina ja sointuvat huudot ilahduttivat korviani. Arvelin niiden olevan taveja, mutta osaan surkuteltavan huonosti eläinoppia. Nyt, kun me ihmisetkin olemme muuttuneet linnuiksi, on meidän todellakin opittava tuntemaan siivekkäät veljemme jo ulkonäöltä.
Alapuolellani puhaltava tuuli kieputteli ja työnteli suurta pilviröykkiötä. Kerran se muodosti siihen suuren kurimuksen ja syvällä sen pohjalla näin kaukaisen maan vilahdukselta kuin suuren savupiipun läpi. Muuan suuri valkoinen kaksitaso kiisi avaruudessa syvällä allani. Luullakseni se oli Bristolin ja Lontoon väliä kulkeva aamupostilentokone. Sitten pyörre sulkeutui jälleen, eikä mikään senjälkeen enää häirinnyt mahtavaa autiutta.
Juuri kymmenen aikaan kosketti koneeni ylemmän pilviröykkiön lakea. Se oli läpikuultavaa, lännestä päin nopeasti kiitävää höyryä. Tuuli oli koko ajan tasaisesti kiihtynyt puhaltaen nyt melko voimakkaasti – kahdeksankolmatta jalan vauhdilla sekunnissa minun mittarini mukaan. Oli jo melko kylmä, vaikka korkeusmittarini näyttikin vasta yhdeksäätuhatta jalkaa. Moottori työskenteli kauniisti ja kone kohosi tasaisesti yhtämittaa ylöspäin. Pilviröykkiö olikin paksumpi kuin olin odottanut. Vihdoin se kuitenkin oheni kullanväriseksi sumuksi, ja hetkisen kuluttua minä kiisin siitä erilläni. Pääni päällä väikkyi kirkas taivas ja loistava aurinko. Kaikki oli sinistä ja kullanväristä yläpuolellani ja kaikki hopeanhohtoista allani – äärettömän laaja kimalteleva tasanko, niin kauas kuin silmä kantoi. Kello oli neljänneksen yli kymmenen, ja korkeusmittarini osoitin näytti kahtatoistatuhattakahdeksaasataa jalkaa. Mutta minä kohosin yhä ylemmäksi korvieni kuunnellessa jännittyneinä moottorin syvää säksytystä ja silmieni alituisesti tarkastellessa kellonosoittajaa, petroolilasia ja öljypumppua. Ei sovi lainkaan ihmetellä, että ilmailijoita sanotaan pelottomiksi. Kun on niin paljon ajateltavaa, jää itsestään huolehtiminen sivuseikaksi. Jokseenkin silloin minä huomasin, kuinka epäluotettava kompassi onkaan, kun ollaan määrätyn matkan päässä maasta, yhdentoistatuhannen jalan korkeudella minun kompassini näytti melkein itää. Mutta auringosta ja tuulesta sain sentään selville oikean suunnan.
Olin ajatellut, että noissa äärettömissä korkeuksissa vallitsi ikuinen tyven, mutta myrsky kiihtyi vain jokaisen tuhannen jalan pituisella nousulla. Koneeni vaikeroi ja vapisi joka liitoksessaan ja mittauksessaan ponnistellessaan sitä vastaan, ja kun minä jarrutin sitä käänteissä, liiteli se myötätuuleen kuin paperikaistale ja luullakseni kovempaa vauhtia kuin missä kukaan kuolevainen milloinkaan on ollut mukana. Minun piti kuitenkin kääntyä jälleen ja panna se taasen ponnistelemaan vastatuuleen, sillä minähän olin päättänyt saavuttaa jotakin muutakin kuin korkeusennätyksen. Kaikkien laskelmieni mukaan sijaitsi ilmaviidakkoni juuri pienen Wiltshiren kohdalla, ja kaikki työni voisi mennä hukkaan, jos joutuisin koneineni kohoamaan jonkin toisen paikan kohdalla oleviin ilmakerroksiin.
Kun minä noin puolenpäivän aikaan pääsin yhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen, oli tuuli niin kova, että minä silmäilin levottomana koneeni siipien tukia, odottaen jotka hetki niiden katkeavan tahi höltyvän. Irroitin taakseni kiinnitetyn laskuvarjostimenkin ja pistin sen koukun nahkavyöni renkaaseen ollakseni valmis kaikkein pahimpaankin. Nyt oli koittanut sellainen hetki, jolloin ilmailija olisi saanut maksaa hengellään mekaanikon pienimmänkin laiminlyönnin. Mutta kone kesti mainiosti. Kaikki nuorat ja jänteet vihelsivät ja tärisivät kuin harpunkielet, mutta oli ihanaa katsella, kuinka kone, kaikista sysäyksistä ja tyrkkimisistä huolimatta, oli vielä luonnon voittaja ja taivaan valtijatar. Ihmisessä itsessäänkin on varmasti jotakin jumalallista, koska hän voi kohota niiden rajojen yläpuolelle, jotka Luoja näyttää määränneen hänelle, ja kohota sellaisella epäitsekkäällä sankarillisella sitkeydellä, jota tämä ilman voittaminen on osoittanut. Puhukaa sitten ihmiskunnan rappeutumisesta. Milloin on tällaista kertomusta ennen esiintynyt rotumme aikakirjoissa?
Tällaisia ajatuksia risteili aivoissani kiivetessäni luonnottomasti kallistelevalla tasollani tuulen milloin pieksäessä kasvojani, milloin viheltäessä korvissani. Alapuolellani leijaileva pilviröykkiö jäi niin kauaksi, että sen hopeanväriset syvänteet ja kummut sulautuivat yhdeksi ainoaksi latteaksi, kimaltelevaksi tasangoksi. Mutta äkkiä sain kokea jotakin kauhistuttavaa ja odottamatonta. Olen kokemuksesta tiennyt kyllä ennenkin jo, mitä niin sanottuun tuulispäähän joutuminen merkitsee, mutta tähän verrattavaa puuskaa en ollut milloinkaan ennen nähnyt. Tässä voimakkaasti lakaisevassa tuulessa näytti olevan pyörteitä, jotka olivat yhtä luonnottomia kuin se itse. Äkkiarvaamatta jouduin erään sellaisen keskelle. Koneeni pyörähteli ympäri minuutin tahi pari niin nopeasti, että minä miltei menetin tajuntani, ja putosi sitten äkkiä vasen siipi edellä keskuksen ilmatyhjään torveen. Se putosi kuin kivi melkein tuhat jalkaa. Vain vyöni piti minua kiinni istuimessa, ja täräys ja ilmattomuus saivat minut nojaamaan puoleksi tajuttomana ohjaajan korin laitoja vasten. Mutta minä kykenen melkein aina äärettömiin voimainponnistuksiin, ja se onkin suurimpia ilmailija-ansioitani. Tunsin kuinka laskeutuminen vähitellen hidastui. Pyörre oli ollut pikemminkin suppilo- kuin torvimainen ja minä olin jo päässyt sen kärkeen. Hirvittävällä tempaisulla ja heittäytymällä koko painollani toista laitaa vasten sain koneeni siivet vaakasuoraan asentoon ja sen kokan pois tuulesta. Silmänräpäyksessä olin irti ilmavirrasta ja liuvuin nyt kevyesti alaspäin. Järkytettynä, mutta lannistumattomana käänsin sitten koneeni vielä kerran ylöspäin ja aloitin jälleen nuo tasaiset ylöspäin vievät kierrokseni. Kaarsin hyvin kaukaa välttääkseni pyörteen vaarallisinta kohtaa, ja piakkoin olinkin päässyt turvallisesti sen yläpuolelle. Juuri kello yhden aikaan olin kaksikymmentäyksituhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella. Suureksi ilokseni olin sivuuttanut myrskyn, ja jokaiselta sadan jalan nousulta ilma kävi tyynemmäksi. Mutta toisaalta se oli melko kylmää, ja minä aloin tuntea tuota omituista kuvotusta, joka johtuu ilman ohenemisesta. Ensi kerran irroitin nyt happisäiliöni suukappaleen ja hengitin keuhkoihini silloin tällöin tuota elähdyttävää kaasua. Tunsin sen kiertelevän suonissani liköörin tapaan aistejani kiihoittaen, niin että tulin melkein kuin juovuksiin. Huusin ja lauloin leijaillessani ylöspäin tuonne kylmään ja hiljaiseen ilmojen maailmaan.
Minulle oli selvää, että se tajuttomuus, joka sai valtoihinsa Glaisherin ja vähemmässä määrin Coxwellin, kun he vuonna 1862 nousivat pallollaan kolmenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, johtui siitä äärettömän nopeasta vauhdista, jolla kohtisuora nouseminen tapahtuu. Mutta jos se tehdään vähitellen ja totuttautumalla pienenevään ilmanpaineeseen, ei sellaisia peloittavia oireita ilmesty lainkaan. Päästyäni samalle suurelle korkeudelle minä huomasin, että saatoin ilman happisäiliötänikin vielä hengittää suuremmatta vaikeudetta. Ilma oli kuitenkin pistävän kylmää, ja Fahrenheitin asteisiin jaettu lämpömittarini oli nollassa. Puoli kahden aikaan olin melkein seitsemän englannin peninkulman päässä, maanpinnasta ja kohosin yhä vieläkin tasaisesti. Huomasin kuitenkin ohenneen ilman kannattavan konettani jo vaikeammin, ja sen vuoksi minun oli pakko muuttaa nousukulmaani paljon loivemmaksi. Oli jo selvää, että minunkin kevyelle painolleni ja voimakkaalle moottorilleni oli jonnekin eteen varattu paikka, mihin minun olisi pakko pysähtyä. Ja asiat muuttuivat vielä pahemmiksi, kun muuan sytyttäjä taas rupesi rettelöimään tehden moottorin käynnin melko epätasaiseksi. Mieleni kävi apeaksi. Pelkäsin epäonnistuvani.
Mutta juuri silloin sain kokea jotakin hyvin kummallista. Jokin esine kiisi savuten ohitseni ja räjähti kovalla, suhisevalla paukahduksella lähettäen höyrypilviä ympärilleen. En voinut vähään aikaan edes kuvitellakaan, mitä oli tapahtunut. Sitten muistin maata pommitettavan alituisesti meteoreilla ja että siellä tuskin voitaisiin asua, elleivät nuo kivet melkein aina muuttuisi höyryksi ilmakehän ylimmissä kerroksissa. Tässä on uusi vaara korkeuksiin pyrkiville ihmisille, sillä pari samanlaista ammusta kiisi jälleen ohitseni lähestyessäni neljänkymmenentuhannen jalan korkeutta. En epäile lainkaan, etteikö lentäjiä ilmakehän laiteilla uhkaisi todellinen vaara.
Korkeusmittarini näytti neljääkymmentätuhattakolmeasataa, kun huomasin, etten enää voinut päästä ylemmäksi. Fyysillisesti ei jännitys ollut sen suurempi kuin mitä voin kestää, mutta koneeni oli päässyt kykynsä rajoille. Ohennut ilma ei suonut mitään lujaa tukea sen siiville ja minun oli hyvin vaikea ohjata sitä. Jos vain moottori olisi ollut parhaimmassa kunnossaan, olisin ehkä vieläkin voinut kohota tuhat jalkaa, mutta se oli taas joutunut epäkuntoon: kaksi sen kymmenestä sylinteristä ei toiminut. Ellen jo ollut päässyt siihen kerrokseen, jota olin aikonut tutkia, en tulisi sitä ikinä näkemäänkään tällä matkallani. Mutta eikö voinut olla mahdollista, että olin jo päässyt sinne? Liidellen ympyröissä neljänkymmenentuhannen jalan korkeudessa kuin luonnoton haukka annoin yksitasolleni vapaat ohjat ja rupesin Mannheim-kiikarillani tarkastamaan huolellisesti ympäristöäni. Taivas oli aivan kirkas eikä noista kuvittelemistani vaaroista näkynyt merkkiäkään.
Mainitsin jo liidelleeni ympyröissä. Mieleeni juolahti äkkiä, että menettelisin viisaammin, jos tekisin suurempia kaaria ja ryhtyisin tutkimaan uusia ilma-alueita. Kun metsästäjä lähtee retkilleen tavallisiin viidakkoihin, tutkii hän ne läpikotaisin, saadakseen käsiinsä haluamansa riistan. Päätelmäni olivat saaneet minut siihen luuloon, että kuvittelemani ilmaviidakko sijaitsi jossakin Wiltshiren kohdalla. Sen pitäisi siis olla jossakin etelässä tai lännessä päin. Etsin suuntani auringosta, koska kompassiin ei voinut luottaa enää lainkaan eikä alhaalta näkynyt muuta kuin tuo kaukainen hopeanvärinen pilvikenttä. Määräsin suunnan niin hyvin kuin voin ja ohjasin koneeni valitsemalleni suunnalle. Laskin, ettei petrolivarastoni riittäisi enää kuin suunnilleen tunniksi, mutta minä voin käyttää viimeisenkin tipan siitä, koska yksi ainoa suurenmoinen liukulento veisi minut milloin tahansa takaisin maan pinnalle.
Äkkiä huomasin jotakin uutta. Ilma edessäni oli kadottanut kristallimaisen kirkkautensa. Se oli täynnä pitkiä resuisia töyhtöjä, jostakin sellaisesta aineesta kokoonpantuja, että voin verrata niitä vain hyvin ohueen savukkeensavuun. Ne leijailivat ilmassa köynnöksittäin ja kiemuroittain, kääntyen ja kiertyen hitaasti auringonpaisteessa. Kun yksitasoni kiisi niiden keskitse, tunsin huulillani heikkoa öljynmakua ja koneen puuosat peittyivät rasvaiseen vaahtoon. Ilmassa näytti olevan jotakin äärettömän hienoa orgaanista ainetta, mutta ei minkäänlaista elämää. Tuo omituinen aine levisi laajalle alueelle ja haihtui sitten tyhjyyteen. Ei, siinä ei ollut elämää. Mutta se saattoi olla jotakin elämän jäännöstä? Ja ennen muuta, se saattoi olla jonkin elävän, jonkin luonnottoman elävän olennon ruokaa, kuten valtamerien rasva on mahtavan valaan ravintoa? Tämä ajatus askarrutti juuri aivojani, kun satuin katsahtamaan ylöspäin, jolloin näin niin ihmeellisen näyn, etteivät ihmissilmät ole milloinkaan ennen sellaista nähneet. Voinko toivoakaan osaavani selittää sitä teille, niinkuin sen itse näin?
Kuvitelkaa mielessänne maneettia, sellaista, joka kelluu kesäisissä merissämme, kellonmuotoista ja äärettömän suurta – paljon suurempaa minun päätelmieni mukaan kuin St. Paulin kirkon kupooli. Se oli väriltään vaaleanpunainen ja siinä oli hienoja viheriöitä suonia, mutta koko sen rakenne oli niin läpinäkyvä, että se vain heikosti kuvastui tummansinistä taivasta vasten. Se hengitti arasti ja säännöllisesti. Siitä riippui pari pitkää alaspäin suuntautuvaa viheriää lonkeroa, jotka heiluivat hitaasti edestakaisin. Tämä komea näky liukui hiljaa ja hitaan arvokkaasti pääni ylitse kevyenä ja hauraana kuin saippuakupla.
Olin kääntänyt yksitasoani voidakseni katsella tuota kaunista olentoa, kun äkkiä huomasin joutuneeni niiden muodostamaan kokonaiseen laivastoon, jossa oli kaiken kokoisia, mutta ei kuitenkaan ainoatakaan niin suurta kuin ensimmäinen. Muutamat olivat aivan pieniä, mutta suurin osa sentään tavallisen ilmapallon kokoisia, samanlaisine niitä muistuttavine pallomaisine, päineen. Niiden kudokset ja värit olivat niin hienoja että ne muistuttivat minusta hienoimpia venetsialaisia lasiteoksia. Vaaleanpunaiset ja viheriät värivivahdukset olivat vallitsevimmat, mutta kaikki olivat viehättävästi sateenkaaren-värisiä, kun auringonvalo sattui paistamaan niiden hienojen muotojen läpi. Niitä ajelehti sivuitseni noin satakunta muodostaen ihmeellisen kauniin tuntemattomista taivaanlaivoista kokoonpannun eskaaderin, jonka yksityiset alukset sulautuivat niin täydellisesti kirkkaisiin korkeuksiin, ettei ihminen voi kuvitellakaan näkevänsä mitään niin ihanaa maanpinnalla.
Mutta pian kiintyi tarkkaavaisuuteni uusiin ilmiöihin – ylimpien ilmakerrosten käärmeihin. Ne olivat pitkiä, ohuita, höyrymäisestä aineesta kokoonpantuja kiemuroita, jotka kääntelehtivät ja koukistelivat riidellessään kovaa vauhtia eteenpäin niin nopeasti, että silmä tuskin voi seurata niiden liikkeitä. Muutamat näistä aavemaisista olennoista olivat parin- kolmenkymmenen jalan pituisia, mutta niiden ympärysmittaa oli vaikea määritellä, koska niiden rajaviivat olivat niin utuisia, että ne näyttivät sulautuvan niiden ympärillä väreilevään ilmaan. Nämä ilmakäärmeet olivat väriltään vaaleanharmaita tahi savunvärisiä, ja kunkin ruumiissa oli tumma juova, mikä ilmaisi niillä olevan määrätynlaisen elimistön. Muuan niistä pyyhälsi aivan kasvojeni ohi, jolloin tunsin naamassani jotakin kylmää ja tahmeaa. Mutta näiden olioiden ruumis oli niin epäaineellinen, etten voinut niiden puolelta pelätä minkäänlaista ruumiillista vaaraa sen enempää kuin noiden kauniiden pallomaisten olentojenkaan puolelta, jotka olivat liidelleet ohitseni ennen niitä. Niiden muodoissa ei ollut sen enempää kiinteitä aineita kuin särkyneen aallon kelluvissa vaahtokuplissa.
Mutta minua odottivat vieläkin hirmuisemmat kokemukset. Liukuen alaspäin äärettömästä korkeudesta minua lähestyi punertava höyrypilvi, joka näytti ensin melko pieneltä, mutta suurenikin nopeasti tullessaan lähemmäksi, kunnes se näytti monen sadan neliöjalan laajuiselta. Vaikka se olikin jotakin läpinäkyvää hyytelömäistä ainetta, olivat sen piirteet kuitenkin paljon selvemmät ja sen rakenne paljon tukevampi kuin ainoankaan noista, jotka olin ennen nähnyt. Siinä oli myös enemmän aineellisen rakenteen merkkejä, erittäinkin nuo pari sen kummallakin sivulla sijaitsevaa suurta pyöreää tummaa täplää, jotka ehkä olivat silmiä, ja niiden välissä sijaitseva valkoinen ulkonema, joka oli käyristynyt ja yhtä julman näköinen kuin kotkan nokka.
Koko tuon hirviön ulkomuoto oli kauhistuttava ja uhkaava. Se vaihteli väriään hyvin vaaleankeltaisesta niin räikeän tummanpunaiseen, että se aiheutti oikein varjon liidellessään yksitasoni ja auringon välissä. Sen suuren ruumiin ylimmässä osassa oli kolme suurta ulkonemaa, joita voin vain kuvailla äärettömän suuriksi kupliksi. Katsellessani niitä sain sellaisen vakaumuksen, että ne olivat täynnä jotakin äärettömän kevyttä kaasua, joka kannatti tuota rumaa puolikiinteätä ainemäärää ohenneessa ilmassa. Eläin liiti nopeasti eteenpäin pysytellen helposti yksitasoni kohdalla ja ollen hirmuisena saattajanani parinkymmenen englannin peninkulman pituisella matkalla tahi vielä pitemmälläkin. Se liehui yläpuolellani kuin saalistaan vaaniva lintu, joka odottaa vain sopivaa hetkeä iskeäkseen. Päästäkseen eteenpäin – se kävi niin äkkiä, että sitä oli hyvin vaikea seurata – se sinkautti eteensä jonkinlaisen pitkän limaisen kielekkeen, joka taasen vuorostaan näytti vetävän vääntelehtivää ruumista mukanaan. Se oli niin joustava ja hyytelömäinen, ettei se milloinkaan ollut samanmuotoinen pariakaan minuuttia, ja jokainen seuraava muutos teki sen yhä uhkaavammaksi ja inhoittavammaksi.
Tiesin sen ennustavan vaikeuksia. Jokainen punertava välähdys sen hirvittävässä ruumiissa uhosi vaaraa. Sen epämääräiset mulkoilevat silmät, jotka olivat aina kohdistuneet minuun, olivat kylmät ja säälimättömät limaskaisessa vihassaan. Käänsin yksitasoni kokan maata kohti päästäkseni pakoon. Kun tein sen, singahti tuosta kelluvasta rasvamöhkäleestä esille pitkä lonkero nopeasti kuin salama ja läjähti kevyesti ja mutkitellen kuin ruoskanisku koneeni etuosaan. Kuului kovaa pihinää sen levätessä hetkisen kuumalla moottorilla ja sitten se singahti ilmaan jälleen, suuren litteän ruumiin käpristyessä kuin äkillisestä tuskasta. Panin koneeni liukumaan, mutta jälleen singahti lonkero esille kietoutuen koneeseeni. Potkurin siivet katkaisivat sen kuitenkin poikki yhtä helposti kuin se olisi ollut vain paljasta savua. Muuan pitkä, liukuva, pistelevä, käärmemäinen kiemura tarttui silloin minuun takaapäin kiertyen vartaloni ympärille ja vetäen minua pois paikaltani. Revin sitä hurjasti sormieni upotessa tuohon niljaiseen liimamaiseen aineeseen. Hetkiseksi minun onnistuikin vapauttaa itseni siitä vain joutuakseni toisen saappaitteni ympärille kietoutuvan lonkeron kynsiin, joka nykäisi minua niin, että olin melkein lentää selälleni.
Hädissäni tyhjensin hirviöön pyssyni molemmat piiput, vaikka kuvitteleminen, että jokin ihmisten keksimä ase voisi tuottaa vauriota tuolle mahtavalle hirviölle, olikin samaa kuin norsun kimppuun hyökkääminen hernepyssyllä. Ja kuitenkin olin tähdännyt paremmin kuin olin osannut odottaakaan, koska toinen noista eläimen selässä sijaitsevista suurista kuplista räjähti kovalla paukauksella luodin voimasta. Olin aivan varma siitä, että nuo suuret kirkkaat rakot olivat täynnä jotakin kevyttä kaasua, koska tuo suuri pilvimäinen ruumis kääntyi silmänräpäyksessä kyljelleen ja vääntelehti toivottomasti päästäkseen tasapainoon, valkoisen nokan naksahdellessa ja avautuessa kauhistuttavan raivokkaasti. Mutta silloin olin minä jo pannut koneeni liukumaan alaspäin niin jyrkästi kuin vain uskalsin, pyörivän potkurin ja painovoiman kiidättäessä minua maata kohti kuin meteorikiveä. Kaukana takanani näin tuon tumman punertavan rasvatäplän pienenevän pienenemistään ja sulautuvan vihdoin sen takana siintävään taivaan sineen. Olin päässyt turvallisesti pois ylimmän ilmakehän hirvittävästä viidakosta.
Päästyäni vaaran ulkopuolelle pysäytin moottorini, sillä ei mikään riko sitä niin pian kuin laskeutuminen täydellä voimalla korkeuksista maahan. Kierteen muotoinen liukulentoni oli suurenmoinen. Melkein kahdeksan englannin peninkulman korkeudesta, ensiksi hopeanvärisen pilviröykkiön tasalle, sitten sen alapuolella leijailevaan myrskypilveen ja vihdoin rankkasateessa maanpinnalle. Näin Bristolin kanaalin allani päästyäni vapaaksi pilvistä, mutta koska tankissani oli vielä vähän petrolia jäljellä, lensin parinkymmenen englannin peninkulman pituisen matkan sisämaahan päin, ja laskeusin eräälle kedolle Ashcomben kylän läheisyyteen. Siellä sain kolme kanisterillista petrolia eräästä ohikiitävästä autosta, ja kymmenen minuuttia yli kuuden samana iltana laskeuduin sievästi omalle niitylleni Devizenin läheisyyteen sellaisen matkan jälkeen, jollaista ei kukaan kuolevainen vielä milloinkaan ollut tehnyt eikä jäänyt eloon kertoakseen siitä. Olen nähnyt korkeuksien kauneuden ja kauhut, suuremman kauneuden ja suuremmat kauhut kuin mitä ihmisen näköpiiriin tavallisesti ilmestyy.
Ja nyt on tarkoitukseni tehdä sinne vielä yksi matka, ennenkuin ilmoitan saavuttamani tulokset maailmalle. Teen sen, koska minulla täytyy olla jotakin olennaista näytettävänä todistukseksi, ennenkuin esitän sellaisen kertomuksen lähimmäisilleni. On kyllä totta, että toiset tulevat piakkoin seuraamaan esimerkkiäni voidakseen vahvistaa puheeni, mutta kuitenkin haluaisin saada heidät uskomaan väitteeni heti. Noita viehättäviä sateenkaarenvärisiä kuplia ei liene vaikea vangita. Ne liitelevät hitaasti eteenpäin ja nopea yksitaso voi helposti keskeyttää niiden matkan. On kyllä mahdollista, että ne hajaantuvat raskaammassa ilmanpaineessa, niin että voin vain tuoda mukanani maanpinnalle pienen kasallisen himmeää limaa. Mutta siinä tulee varmasti olemaan jotakin sellaistakin, joka tukee tarinaani. Niin, minä aion lähteä, vaikka siten antaudunkin suureen vaaraan. Noita punertavia kauhistuttavia hirviöitä ei näyttänyt olevan monta. Voihan olla hyvinkin mahdollista, etten näe niistä ainoatakaan, Jos taas näen, sukellan heti. Pahimmassa tapauksessa voin aina käyttää pyssyäni ja saavuttamaani kokemusta..."
Tässä puuttuu valitettavasti käsikirjoituksesta yksi lehti. Mutta seuraavalle lehdelle on kirjoitettu suurilla harakanvarpailla:
"Neljäkymmentäkolmetuhatta jalkaa. En tule näkemään maata enää milloinkaan. Tuolla liitelee niitä kolme kappaletta alapuolellani. Jumala minua auttakoon, sellainen hirvittävä kuolema tuntuu kamalalta"!
Tällainen on Joyce-Armstrongin selostus kokonaisuudessaan. Miehestä itsestään ei ole kuultu mitään sen jälkeen. Herra Budd-Lushington on poiminut talletettavaksi hänen yksi tasonsa kappaleita Kentin ja Sussexin rajalta muutamien englannin peninkulmien päässä siitä paikasta, mistä muistikirja löydettiin. Jos tuon onnettoman lentäjän olettamus on oikea, jos moinen ilmaviidakko, kuten hän sitä nimittää, on olemassa Lounais-Englannin yläpuolella, näyttää siinä tapauksessa aivan selvältä, että hän on paennut sieltä yksitasonsa täydellä vauhdilla, joutuen kuitenkin noiden hirmuisten eläinten saaliiksi jossakin ylemmässä ilmakerroksessa sen paikan kohdalla, mistä kauheat jäännökset löydettiin. Tuon yksitason liukuminen alas taivaalta, noiden nimettömien kauhistuttavien olentojen liitäessä yhtä nopeasti sen alapuolella ja lähestyessä sitä vähitellen, muodostaa sellaisen kuvan, ettei kukaan ihminen, joka pitää arvossa tervettä järkeään, halua pitemmälti ajatella sitä. Tiedän maailmassa olevan monta sellaista ihmistä, jotka vieläkin ivailevat tähän kirjoittamiani tosiseikkoja, mutta heidänkin on pakko myöntää, että Joyce Armstrong on hävinnyt olemattomiin, ja minä suosittelen heidän mietittäväkseen onnettoman lentäjän omia sanoja: "Selittäköön tämä muistikirja kaiken sen, mitä minä olen koettanut selittää, ja senkin, kuinka minä menetin henkeni yrittäessäni sitä. Mutta ei mitään lörpöttelyä onnettomuuksista eikä salaperäisyyksistä, jos saan pyytää."
NAHKASUPPILO
Ystäväni Lionel Dacre asui Pariisissa Wagramin puistokadun varrella. Hän omisti tuon pienen rakennuksen, jossa on rautaiset kaiteet ja jonka edessä julkipuolella on pienoinen nurmikko, Riemukaaresta vasemmalle, kun tullaan sieltäpäin. Luulen sen sijainneen siellä jo aikaa ennen puistokadun syntymistä, koska sen harmaat tiilet olivat jäkälöityneet ja seinät iän homehduttamat ja vaalentamat. Kadulta katsoen se näytti hyvin pieneltä, koska sen julkipuolella oli vain viisi ikkunaa, jos nyt muistan oikein, mutta taempana se laajeni yhdeksi ainoaksi suureksi huoneeksi. Siellä Dacre säilytti tuota kummallista salaisia tieteitä käsittelevää kirjastoaan ja noita haaveellisia kummallisia esineitä, joiden kokoaminen oli hänen lempityötään ja joiden katseleminen huvitti hänen ystäviään. Hän oli varakas mies, jolla oli hienostuneita ja omituisia harrastuksia. Hän oli tuhlannut suurimman osan elämästään ja omaisuudestaan kootessaan itselleen kaiken tuon, minkä sanottiin muodostavan ainutlaatuisen yksityiskokoelman talmuddilaisia, salaoppisia ja taikuusteoksia, joista muutamat olivat hyvin harvinaisia ja arvokkaita. Hänen taipumuksensa vetivät häntä kaikkeen ihmeelliseen ja luonnottomaan, ja olen kuullut hänen kokeensa tuntemattomien asioiden selvillesaamiseksi jo aikoja sitten sivuuttaneen kaikki sivistyksen ja säädyllisyyden rajat. Englantilaisille ystävilleen hän ei milloinkaan viitannut sellaisiin asioihin, esiintyi vain tutkijana ja harrastelijana, mutta ne ranskalaiset, joiden maku oli samanlainen kuin hänen, ovat vannoneet minulle, että tuossa suuressa ja ilmavassa lämpiössä, jota hänen kirjahyllynsä ja museonsa kaapit rajoittavat, on toimeenpantu mustan messun hurjimpia irstailuja.
Dacren paljas ulkomuotokin riitti jo ilmaisemaan, että hänen tavaton innostuksensa noihin omituisiin seikkoihin oli vain älyllistä laatua. Hänen kovissa kasvoissaan ei ollut merkkiäkään askeettisuudesta, mutta paljon henkistä voimaa oli hänen suuressa kupoolimaisessa päässään, joka pyöristyi ylöspäin hänen harvenneiden kiharainsa alla kuin luminen vuoren huippu kuusivyöhykkeensä yläpuolella. Hänen tietonsa olivat hänen viisauttaan suuremmat ja hänen voimansa hänen luonnettaan paljon mahtavammat. Pienet kirkkaat silmät, jotka sijaitsivat syvällä hänen lihavissa kasvoissaan, kimaltelivat ymmärtämyksestä ja vähentymättömästä elämänhalusta ilmaisten aistillisuutta ja itsekkäisyyttä. Mutta riittäköön jo tämä miehestä, koska hän on jo kuollut, tuo tutkija raukka, kuollut juuri silloin, kun hän luuli varmasti vihdoinkin keksineensä elämännesteen. En aio kertoa hänen mutkallisesta luonteestaan, vaan eräästä hyvin kummallisesta ja selittämättömästä tapahtumasta, joka aiheutui minun hänen luokseen vuoden '82 keväänä tekemästäni vierailusta.
Olin tutustunut Dacreen Englannissa, sillä tutkimukseni British Museumin assyrialaisessa huoneessa sattuivat tapahtumaan samaan aikaan, jolloin hän koetti saada selville babylonialaisista kirjoituslaatoista jotakin salaperäistä ongelmaa, ja tämä yhteinen kiinnostuksemme oli vienyt meidät yhteen. Satunnaiset huomautukset olivat johtaneet päivittäisiin keskusteluihin ja ne taasen jonkinlaiseen ystävyyden tapaiseen toveruuteen. Olin luvannut hänelle käydä hänen luonaan tullessani ensi kerran Pariisiin. Siihen aikaan, jolloin voin täyttää lupaukseni, asuin eräässä huvilassa Fontainebleaussa, ja koska iltajunat lähtivät minulle sopimattomiin aikoihin, pyysi hän minua viettämään yön hänen luonaan.
"Minulla on vain tuo yksi ainoa vapaa sija", sanoi hän viitaten suuressa salissa sijaitsevaan isoon sohvaan. "Mutta toivoakseni te voitte nukkua mukavasti siinäkin."
Sali oli makuuhuoneeksi hyvin kummallinen korkeine ruskeiden kirjojen peittämine seinineen, mutta miellyttävämpää kalustoa ei olisi voitu löytää minunlaiselleni kirjatoukalle, sillä mikään haju ei tunnu minusta niin suloiselta kuin tuollaisen vanhan kirjan heikko, hieno tuoksu. Vakuutin senvuoksi hänelle, etten voisi toivoakaan miellyttävämpää makuuhuonetta enkä puoleensavetävämpää ympäristöä.
"Elleivät huonekalut olekaan mukavia eivätkä uudenaikaisia, ovat ne ainakin kalliita", sanoi hän katsellen hyllyjään. "Olen tuhlannut melkein neljännesmiljoonan näihin teitä ympäröiviin esineihin. Kirjoilla, aseilla, jalokivillä, kaiverruksilla, seinäpapereilla ja epäjumalankuvilla – niin, täällä on tuskin ainoatakaan sellaista esinettä, jolla ei olisi omaa tarinaansa ja vieläpä sellaista, että sen kertominen ansaitsee vaivan."
Hän istui puhuessaan takan toisella ja minä sen toisella puolen. Hänen lukupöytänsä oli hänen oikealla puolellaan ja sen kohdalla riippuva voimakasvaloinen lamppu valaisi pöydän hyvin selvästi. Sen keskellä oli levällään vanha käsikirjoitus ja sen ympärillä kaikenlaisia kummallisia pikkuesineitä. Niiden joukossa oli muuan suuri suppilo, jollaisia käytetään viinitynnyreitä täytettäessä. Se oli nähtävästi valmistettu mustasta puusta ja päärmätty värinsä menettäneellä kuparilla.
"Tuossapas on hyvin kummallinen esine", huomautin minä. "Millainen tarina siihen liittyy?"
"Niin", sanoi hän, "saman kysymyksen olen esittänyt usein itsellenikin. Antaisin paljonkin, jos saisin sen tietää. Ottakaahan se käteenne ja tutkikaa sitä."
Tein niin ja huomasin silloin, että se, mitä olin luullut puuksi, olikin todellisuudessa nahkaa, vaikka aika oli kuivannut sen tavattoman kovaksi. Suppilo oli niin suuri, että se täynnä ollessaan veti varmasti tuopillisen. Kuparireunus päärmäsi sen laajaa laitaa, mutta piipunkin pää oli ympäröity metallilla.
"Mitä päättelette sen ulkomuodosta?" kysyi Dacre.
"Luulisin sen kuuluneen jollekulle keskiajan viini- tahi olutkauppiaalle", sanoin minä. "Olen nähnyt Englannissa nahkaisia juomapulloja seitsemänneltätoista vuosisadalta – 'mustia matruuseja', kuten niitä nimitettiin – ja ne olivat samanvärisiä ja yhtä kovia kuin tämä suppilokin."
"Luulen tuonkin olevan peräisin melkein samoilta ajoilta", sanoi Dacre, "ja sitä käytettiin epäilemättä astioiden täyttämiseen jollakin nesteellä. Mutta jos minun epäluuloni vain ovat oikeat, käytti sitä hyvin omituinen viinikauppias hyvin kummallisten astioiden täyttämiseen. Näettekö mitään omituista sen piipun nokassa?"
Kohotettuani esineen valoon huomasin erään paikan noin viisi tuumaa nahkasuppilon piipun kuparihelan yläpuolella niin hierotuksi ja raavituksi, kuin joku olisi jyrsinyt sitä tylsällä veitsellä. Muualla sen mustassa sileässä pinnassa ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä.
"Joku on koettanut katkaista piippua."
"Arveletteko noita merkkejä viilloksiksi?"
"Sitä on revitty ja viileskelty. Näiden merkkien tekemiseen tällaiseen sitkeään aineeseen on tarvittu melkoisesti voimaa, vaikka ase olisi ollutkin millainen tahansa. Mutta mitä itse ajattelette siitä? Huomaan teidän tietävän siitä enemmän kuin haluatte sanoakaan."
Dacre hymyili ja hänen pienet silmänsä vilkkuivat puhuvasti.
"Oletteko oppineissa tutkimuksissanne koskaan tullut kiinnittäneeksi huomiota unien fysiologiaan?" kysyi hän.
"En ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan."
"Hyvä herra, tuo jalokiviarkun yläpuolella sijaitseva hylly on täynnä sellaisia teoksia Albertus Magnuksen ajoilta saakka, jotka eivät käsittelekään muita aiheita. Se muodostaa itsenäisen tieteen."
"Niin, puoskarien tieteen."
"Puoskarit ovat aina olleet uranuurtajia. Astronomit ovat vähitellen kehittyneet astrologeista, kemistit alkemisteista ja kokeilevat fysiologit hypnotisoimista. Eilinen kerskuri voi olla jo professori huomenna. Sellaisetkin hienot ja haihtuvat ilmiöt kuin unet järjestetään vielä kerran systeemeihin. Kun se aika koittaa, eivät noiden tuolla hyllyllä sijaitsevien ystäviemme tutkimukset tule enää olemaan salaisia huvinaiheita, vaan tiedon lähteitä."
"Jos myönnämmekin sen, niin mitä osuutta voisi unien tieteellä olla tuon suuren mustan kuparilla reunustetun suppilon tarinassa?"
"Kerron sen teille. Tehän tiedätte minun palkanneen itselleni apulaisen, joka aina etsii kokoelmiini harvinaisuuksia ja kummallisia esineitä. Muutamia päiviä sitten hän oli kuullut kerrottavan eräästä vanhojen esineiden kauppiaasta, joka oli hankkinut itselleen muutamia eräästä Quartier Latinin kaupunginosassa Mathurinkadun takalistolla sijaitsevasta vanhanaikaisesta talosta löydetystä kaapista anastettuja vanhoja esineitä. Tämän vanhan talon ruokasali on koristettu vaakunalla, jonka hopeanvärisellä pohjalla on pari ortta ja punaisia harreja. Se on ollut, olen ottanut siitä selvän, Nicholas de la Reynien, erään kuningas Ludvig XIV:n mahtavan virkamiehen vaakuna. Aivan varmasti kaikki tuosta kaapista löydetyt esineetkin ovat peräisin saman kuninkaan ajoilta. Siitä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että ne kaikki kuuluivat tuolle Nicholas de la Reynielle, jonka tehtäviin ymmärtääkseni erittäinkin kuului sen ajan drakoonisten lakien voimassapitäminen ja niiden määräysten toimeenpaneminen."
"Entä sitten?"
"Ottakaa nyt suppilo jälleen käteenne ja tutkikaa sen ylintä kuparireunustaa. Voitteko nähdä siinä joitakin kirjaimia?"
Siinä oli todellakin naarmuja, jotka aika oli melkein kuluttanut pois. Vihdoin olin näkevinäni niiden muodostavan joitakin kirjaimia, joista viimeinen muistutti hieman B:stä.
"Te luulette sitä B:ksi?"
"Kyllä."
"Niin minäkin. Olenpa siitä vallan varmakin."
"Mutta tuon teidän mainitsemanne aatelismiehenhän olisi pitänyt kaivertaa siihen R nimikirjaimekseen."
"Aivan niin. Siinäpä se jutun kummallisin kohta juuri onkin. Tämä omituinen esine oli hänen ja kuitenkin hän antoi kaivertaa siihen jonkun toisen nimikirjaimet. Miksi hän teki niin?"
"En voi sitä kuvitellakaan. Voitteko te?"
"Voin ehkä arvata sen. Huomaatteko kauempana laidassa jotakin muutakin?"
"Siinä on kuvio, joka muistuttaa kruunusta."
"Siinä onkin epäilemättä kruunu, mutta jos katselette sitä kirkkaassa valossa, huomaatte piankin, ettei se ole mikään tavallinen kruunu. Se on heraldinen – jonkinlainen virallinen arvoasteen merkki – ja siinä on neljä helmeä ja mansikan lehtiä, jotka yhdessä muodostavat todellisen markiisin arvomerkin. Me voimme senvuoksi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että tuolla henkilöllä, jonka nimi päättyy B-kirjaimeen, on ollut oikeus tuohon arvonimeen."
"Tämä nahkasuppilo on siis kuulunut jollekulle markiisille?"
Dacre hymyili kummallisesti.
"Tahi jollekulle hänen perheensä jäsenelle", sanoi hän. "Niin paljon olemme saaneet selville suppilon laitaan tehdyistä kaiverruksista."
"Mutta mitä yhteistä tällä ja unilla sitten voi olla?"
En tiedä lainkaan, johtuiko se Dacren kasvojen ilmeestä vai jostakin hänen käytöksessään ilmenevästä vihjeestä, mutta katsellessani tuota pahkuraista vanhaa nahkaesinettä tunsin äkkiä vastenmielisyyttä ja järjetöntä pelkoa.
"Olen useammin kuin kerran saanut tärkeitä ilmoituksia unessa", sanoi toverini tuolla opettavaisella tavallaan, mihin hän niin mielellään turvautui. "Niinpä nyttemmin, milloin en ole varma joistakin oleellisista seikoista, asetan kysymyksessä olevan esineen yöksi viereeni toivoen nukkuessani saavani jotakin valaistusta asiaan. Tällainen menettely ei tunnu minusta lainkaan epäpätevältä, vaikka eihän se vielä ole saanut osakseen oikeaoppisen tieteen siunausta. Olettamukseni mukaan liittyy jokaiseen esineeseen, jota jonkin voimakkaan inhimillisen mielenliikutuksen ilmaisu on läheisesti koskettanut, eräänlainen määrätty tuntu tahi vaikutelma, jonka se sitten voi ilmaista herkälle mielelle. Herkällä mielellä en tässä tarkoita mitään abnormia, vaan sellaista harjoitettua ja sivistynyttä tajua kuin teidän ja minun."
"Te tarkoitatte siis esimerkiksi sitä, että jos minä nukun tuon seinällä riippuvan vanhan miekan vieressä, voin minä nähdä unta jostakin verisestä tapahtumasta, jossa tuolla miekalla on ollut osansa?"
"Te lausuitte mainion esimerkin, sillä todellisuudessa olen kokeillut juuri tuolla miekalla ja unissani näin sen omistajan kuoleman. Hän menetti henkensä eräässä kovassa kahakassa, jonka nimeä en ole saanut selville, mutta joka tapahtui fronde-kapinan aikana. Jos vain ajattelette tarkemmin, muistatte että esi-isämmekin ovat jo tienneet tämän seikan, jonka me viisaudessamme olemme luokittaneet taikauskoon kuuluvaksi."
"Esimerkiksi?"
"Esimerkiksi asettamalla palasen hääkakkua pieluksen alle siinä tarkoituksessa, että nukkuja näkisi hupaisia unia. Se kuuluu noiden monien esimerkkien joukkoon, jotka te voitte myöhemmin lukea eräästä pienestä kirjoittamastani lentokirjasesta. Mutta palataksemme asiaan minä nukuin yhden yön tämä suppilo vieressäni ja näin silloin sellaisen unen, joka varmasti valaisee kummallisella tavalla sen käyttöä ja alkuperäistä tarkoitusta."
"Mitä te uneksitte?"
"Minä uneksin –" Hän keskeytti ja hänen suuret kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä innostumista asiaan. "Jupiter vieköön, kuinka suurenmoisen ajatuksen sainkaan päähäni!" huudahti hän. "Tästä tulee todellakin tavattoman kiintoisa koe. Tehän olette itsekin sellainen fyysillinen yksilö, jonka hermot vastaavat helposti jokaiseen vaikutelmaan."
"En ole milloinkaan koetellut itseäni."
"Siinä tapauksessa koettelemme teitä tänä yönä. Saanko pyytää, että te paneutuessanne nukkumaan tälle sohvalle tänä iltana asettaisitte hyväntahtoisesti tuon suppilon pieluksenne viereen?"
Vaatimus tuntui minusta hyvin eriskummalliselta, mutta mutkallista luonnettani miellyttävät kaikenlaiset omituiset ja haaveelliset kokemukset. En uskonut lainkaan Dacren olettamukseen enkä kiinnittänyt minkäänlaisia toiveita sellaisen kokeen onnistumiseen, mutta olin kuitenkin niin innostunut asiasta, että suostuin hänen pyyntöönsä. Dacre siirsi hyvin vakavana pienen jalustan sohvan pääpuolen viereen ja asetti suppilon sille. Lyhyen keskustelun jälkeen hän toivotti minulle sitten hyvää yötä ja poistui.
Istuin hetkisen tupakoiden valkean ääressä ja punnitsin mielessäni tätä kummallista tapahtumaa ja sitä omituista kokemusta, joka ehkä odotti minua. Vaikka olinkin epäileväinen, oli kuitenkin Dacren varmassa käytöksessä jotakin vakuuttavaa, ja tavallisuudesta poikkeava ympäristöni, suuri huone kummallisine ja enimmäkseen pahaenteisine esineineen, joita riippui sen seinillä, teki mieleni hyvin juhlalliseksi. Vihdoin riisuuduin ja sammutettuani lampun rupesin levolle. Vääntelehdittyäni kauan aikaa vaivuin vihdoin uneen. Sallikaa minun nyt kuvailla teille niin täsmällisesti kuin suinkin ne tapahtumat, joiden todistajaksi unissani jouduin. Ne esiintyvät nyt muistissani selvemmin kuin mitkään muut valveilla ollessani näkemäni seikat.
Olin olevinani jossakin holvin tapaisessa huoneessa. Nurkkien tuet yhtyivät ylhäällä keskellä kannattamaan jyrkkää maljakon tapaista kattoa. Rakennustapa oli kömpelöä, mutta tukevaa. Holvi oli selvästi jonkin suuren rakennuksen osa.
Kolme mustiin pukeutunutta miestä, joilla oli päässään kummalliset hyvin raskaat mustat samettilakit, istui rivissä punaisella veralla verhotun pöydän ääressä. Heidän kasvonsa näyttivät hyvin juhlallisilta ja surullisilta. Vasemmalla seisoi pari pitkäviittaista miestä asiakirjasalkkuineen, jotka näyttivät olevan aivan täynnä papereita. Oikealla, katsoen minuun päin, seisoi muuan pienehkö nainen, jolla oli vaalea tukka ja kummallisen vaaleansiniset silmät – lapsen silmät. Hän oli jo sivuuttanut ensi nuoruutensa, mutta häntä ei vielä voitu sanoa keski-ikäiseksikään. Hänen ruumiillaan näytti olevan taipumusta lihavuuteen ja hänen ryhtinsä oli ylpeä ja luottavainen. Kasvot olivat kalpeat, mutta tyynet. Ne olivat kummallisen miellyttävät, mutta niissä oli kuitenkin jotakin kissamaista. Pienen lujapiirteisen suun ympärillä oli heikko, julmuutta ilmaiseva piirre ja leuka oli pyöreä. Hän oli puettu jonkinlaiseen väljään valkoiseen viittaan ja hänen vieressään seisoi muuan laiha innokas pappi, joka kuiskaili hänen korvaansa kohottaen yhtämittaa ristiään hänen nähtäväkseen. Nainen käänsi päätään ja tuijotti jäykästi ristin sivu noihin mustapukuisiin miehiin, jotka arvasin hänen tuomareikseen.
Siinä katsoessani nuo kolme miestä nousivat seisoalleen sanoen jotakin, mutta minä en voinut erottaa ainoatakaan sanaa, vaikka tiesin keskimmäisen heistä puhuneen. Sitten he poistuivat huoneesta noiden kahden miehen kanssa, jotka kantoivat salkkuja. Samalla hyökkäsi huoneeseen muutamia raa'an näköisiä karkeihin nuttuihin pukeutuneita miehiä. Nämä siirsivät ensin syrjään maton ja sitten pöydän, saadakseen huoneen kokonaan tyhjäksi. Kun pöytä oli poistettu, näin sen takana joitakin kummallisia kapineita. Muuan muistutti vuodetta kummassakin päässä olevine puisine tukkeineen ja veiveineen, joilla sen pituutta voitiin säännöstellä. Sitten siellä oli puinen hevonenkin ja muitakin kummallisia esineitä ja paljon heiluvia köysiä, jotka liikkuivat väkipyörissä. Kaikki muistutti melkein nykyaikaista voimistelusalia.
Kun huone oli saatu tyhjäksi, ilmestyi paikalle eräs uusi henkilö. Hän oli mustiin pukeutunut laiha mies, jolla oli riutuneet ankarat kasvot. Miehen ulkomuoto pani minut värisemään. Hänen vaatteensa kiilsivät rasvasta ja olivat tahrojen likaamat. Hän liikkui hitaasti ja vaikuttavan arvokkaasti, kuin olisi hän anastanut itselleen määräämisvallan heti huoneeseen tultuaan. Huolimatta hänen raa'asta ulkomuodostaan ja likaisesta puvustaan oli kaikki nyt todellakin hänen vallassaan, huone oli hänen ja hän siellä komensi. Hänellä oli kimpullinen vyyhdeksi kierrettyä hienoa nuoraa vasemmalla käsivarrellaan. Nainen mittaili häntä päästä jalkoihin asti tutkivalla katseellaan, muuttamatta silti ilmettään, joka pysyi luottavaisena, vieläpä uhmaavanakin. Mutta papin laita oli aivan toisin. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja näin hien kimaltelevan ja virtaavan hänen korkealta viettävältä otsaltaan. Hän kohotti kätensä rukoukseen ja kumartui yhtämittaa kuiskailemaan hurjia sanoja naisen korvaan.
Mustiin pukeutunut mies tuli nyt lähemmäksi, otti yhden nuoran käsivarreltaan ja sitoi naisen kädet. Nainen ojensi ne nöyrästi hänelle. Sitten hän tarttui raa'asti naisen käsivarteen ja talutti hänet puuhevosen luo, joka oli hieman korkeammalla naisen lanteita. Nainen nostettiin sille sellaiseen asentoon, että hänen selkänsä tuli nojaamaan siihen kasvot kattoon päin, papin hyökätessä pois huoneesta kauhusta vapisten. Naisen huulet liikkuivat nopeasti, ja vaikka minä en kuullutkaan sanoja, tiesin hänen rukoilevan. Hänen jalkansa riippuivat hevosen kummallakin puolella ja minä näin noiden raakojen apurien sitovan nuoria hänen nilkkoihinsa ja kiinnittävän niiden päät kivilattiassa oleviin rautarenkaihin.
Rohkeuteni lannistui katsellessani näitä ilkeitä valmistuksia, mutta kauhu oli lumonnut minut niin, etten voinut liikahtaakaan enkä kääntää katsettani pois tästä omituisesta näytelmästä. Muuan mies oli tullut huoneeseen täysinäinen vesisanko kummassakin kädessään. Toinen seurasi häntä kantaen kolmatta sankoa. Ne laskettiin puuhevosen viereen. Toisella miehellä oli kädessään puinen suoravarsinen kauha, jonka hän ojensi mustapukuiselle miehelle. Samalla muuan apuri lähestyi heitä kädessään eräs tumma esine, joka unessanikin näytti minusta epämääräisen tutulta. Kapine oli nahkasuppilo. Hirmuisella voimalla hän työnsi sen – mutta minä en voinut sietää enempää. Hiukseni nousivat pystyyn kauhusta. Minä vääntelehdin ja taistelin, ja onnistuin vihdoin katkaisemaan uneni kahleet palaten huudahtaen omaan elämääni. Huomasin lepääväni kauhusta vapisten tuossa suuressa kirjastossa, jonka ikkunoista kuu loi kummallisia hopeanvärisiä ja mustia viiruja vastakkaiselle seinälle. Ah, kuinka siunattua huojennusta tunsinkaan huomatessani jälleen eläväni yhdeksännellätoista vuosisadalla ja todetessani päässeeni pois tuosta keskiaikaisesta holvista sellaiseen maailmaan, missä ihmisillä on inhimillinen sydän rinnassaan. Nousin istuvaan asentoon sohvalle kaikkien jäsenteni vapistessa ja mielessäni tuntien milloin kiitollisuutta, milloin kauhua. Että sellaistakin on joskus voinut tapahtua – että sellaistakin on joskus saanut tapahtua Jumalan lyömättä roistoja heti kuoliaiksi! Oliko kaikki mielikuvitusta vai vastasiko uneni todella jotakin sellaista, mitä on tapahtunut maailman historian synkkinä, julmina aikoina? Laskin kuuman pääni vapisevien käsieni varaan. Ja silloin äkkiä sydämeni tuntui lakkaavan sykkimästä rinnassani enkä minä voinut huutaakaan, koska tuntemani kauhu oli niin ääretön. Joku tuli minua kohti pimeän huoneen poikki.
Kun kauhu seuraa kauhua, lannistuu rohkeammankin miehen mieli. Minä en voinut ajatella enkä rakoillakaan, voin vain istua paikoillani kuin eloton epäjumalankuva ja tuijottaa tuohon tummaan olentoon, joka lähestyi minua huoneen poikki. Mutta nyt se saapui ikkunoista tulvivaan kuunvaloon ja minä hengitin kerran vielä. Tulija oli Dacre ja hänen kasvoistaan huomasin hänen olevan yhtä kauhuissaan kuin minäkin.
"Tekö huusitte? Jumalan nimessä, mikä on hätänä?" kysyi hän käheällä äänellä.
"Ah, Dacre, olen niin iloinen saadessani puhutella teitä! Olen käynyt helvetissä ja matkani oli kauhistuttava."
"Te siis huusitte?"
"Luulen niin."
"Se pani koko rakennuksen kaikumaan. Kaikki palvelijani ovat suunniltaan pelosta." Hän raapaisi tulen tikkuun sytyttäen lampun. "Luullakseni sytytämme valkean jälleen palamaan", lisäsi hän heittäen muutamia halkoja hehkuville hiilille. "Hyvä Jumala, mies, kuinka kalpea te olettekaan. Olette aivan sen näköinen kuin olisitte nähnyt aaveen."
"Niin olenkin ja useampiakin kuin yhden."
"Nahkasuppilo teki siis tehtävänsä?"
"En nukkuisi tuon kirotun esineen vieressä enää, vaikka antaisitte minulle kaiken omaisuutenne."
Dacre nauraa hihitti.
"Luulinkin teidän saavan viettää vilkkaan yön sen seurassa", sanoi hän. "Te kostitte sen kuitenkin minulle puolestanne, sillä päästämänne huuto ei kuulostanut lainkaan miellyttävältä näin kello kahden aikaan aamulla. Päättelen sanoistanne, että näitte koko tuon hirvittävän toimituksen kokonaisuudessaan?"
"Minkä hirvittävän toimituksen?"
"Vedellä kiduttamisen eli 'Erikoisen kysymyksen', kuten sitä nimitettiin niinä nerokkaina aikoina. Uskalsitteko katsella sitä loppuun saakka?"
"En, Jumalalle kiitos! Heräsin, ennenkuin se oikeastaan alkoikaan."
"Sitä ei teidän tarvitse valittaa. Minä kestin kolmanteen sankoon saakka. No niin, tarina on jo vanha, ja he ovat nyt joka tapauksessa kaikki haudoissaan, niin että turha on tuskailla, kuinka he ovat sinne joutuneet? Otaksun, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä tuo näkemänne toimitus tarkoitti?"
"Jonkun rikoksellisen kiduttamista. Nainen oli varmaankin perin paatunut pahantekijä, jos hänen rikoksensa olivat tuollaisen rangaistuksen arvoiset."
"No niin, meillä on se pieni lohdutus", sanoi Dacre kietoen aamupukunsa paremmin ympärilleen ja istuutuen valkean ääreen. "Ne olivat hänen rangaistuksensa arvoiset, mikäli olen saanut oikein selville naisen henkilöllisyyden."
"Kuinka voitte sen tietää?"
Vastauksen asemesta Dacre otti hyllyltä erään vanhan pergamenttikantisen kirjan.
"Kuunnelkaa vain tätä", sanoi hän. "Tämä on kyllä seitsemännentoista vuosisadan ranskan kieltä, mutta koetan kääntää sen ymmärrettävälle kielelle lukiessani. Te saatte sitten päättää, olenko onnistunut ratkaisemaan arvoituksen vai enkö."
'Vanki tuotiin parlamentin eteen, joka toimi hänen tuomarinaan.
Häntä syytettiin isänsä, herra Dreux d'Aubrayn, ja kahden
veljensä, herrojen d'Aubrayn, joista toinen oli reserviluutnantti
ja toinen parlamentin jäsen, murhista. Hänen ulkomuodostaan
päättäen näytti mahdottomalta, että hän todella olisi tehnyt
sellaisia kauheita tekoja, koska hän näytti lempeältä ja
kauniilta. Saatuaan kuitenkin selville hänen rikollisuutensa
oikeus tuomitsi hänet kärsimään tavallisen ja erikoisen
kidutuksen, pakottaakseen hänet ilmiantamaan apulaisensa, ja sen
jälkeen oli hänet kuljetettava pyövelinkärryissä mestauspaikalle,
hänen kaulansa katkaistava siellä, ruumiinsa jälkeenpäin
poltettava ja tuhka hajoitettava tuuleen.'"Tämä merkintä on tehty heinäkuun 16 p:nä vuonna 1676."
"Se on kiintoisa, mutta ei vakuuttava", sanoin minä. "Kuinka voitte todistaa naisen samaksi henkilöksi?"
"Olen juuri siihen tulossa. Kertomus jatkuu selostaen, kuinka nainen käyttäytyi kidutustutkinnossa. 'Kun pyöveli lähestyi häntä nuorineen, hän heti ojensi hänelle kätensä katsellen häntä päästä jalkoihin puhumatta sanaakaan.' Oliko niin?"
"Oli."
"'Nainen katseli tyynesti puuhevosta ja noita renkaita, jotka ovat väännelleet niin paljon jäseniä ja aiheuttaneet niin hirveitä tuskanhuutoja. Kun hänen katseensa sattui niihin kolmeen vesisankoon, jotka oli varattu sinne niinelle, sanoi hän hymyillen: 'Kaikki tuo vesi on varmaankin tuotu tänne siinä tarkoituksessa, että minut hukutetaan siihen, herra. Uskon, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, kuinka vaikeata teidän on pakottaa minunlaistani pientä henkilöä nielemään sitä kaikkea.' Luenko teille kidutuksen yksityiskohdatkin?"
"Älkää taivaan nimessä tehkö sitä!"
"Tässä on kuitenkin muuan lause, joka varmaankin saa teidät uskomaan tämän kertomuksen käsittelevän juuri tuota tapahtumaa, jota tekin olette katsellut tänä yönä: 'Hurskas pappi Pirot oli kiiruhtanut pois huoneesta. Hän ei voinut katsella niitä tuskia, joita hänen rippilapsensa kärsi'. Voiko se saada teidät uskomaan?"
"Täydellisesti. On aivan selvää, että siinä puhutaan samasta tapahtumasta. Mutta kuka sitten oli tuo nainen, jonka ulkomuoto oli niin viehättävä ja loppu niin kauhistuttava?"
Vastauksen asemesta Dacre tuli luokseni asettaen pienen lamppunsa vuoteeni viereen pöydälle. Kohottaen tuota tuhoaennustavaa suppiloa hän käänsi sitä, niin että valo sattui suoraan sen kuparireunustaan. Nyt kaiverrus näytti selvemmältä kuin illalla sitä katsellessamme.
"Me olemme jo ennen olleet samaa mieltä siitä, että tämä on jonkun markiisin tahi markiisittaren arvonmerkki", sanoi hän. "Me olemme päätelleet senkin, että viime kirjain on B."
"Niinkuin se epäilemättä onkin."
"Esitän nyt teille, että muut kirjaimet ovat vasemmalta oikealle lukien: M. M. d, a, d, ja sitten vihdoin B."
"Niin, olette varmaankin oikeassa. Voin nähdä nuo pienet d:t aivan selvästi."
"Olen lukenut teille tänä yönä", sanoi Dacre, "Marie Madeleine d'Aubrayn, Brinvilliersin markiisittaren, tuon kaikkien aikojen kuuluisimman myrkynsekoittajattaren ja murhaajattaren kuulustelussa laaditun virallisen pöytäkirjan."
Istuin vaieten tuon tapahtuman poikkeuksellisen luonteen ja niiden täydellisten todistusten musertamana, jotka Dacre oli esittänyt. Hämärästi muistin minäkin nyt muutamia erityiskohtia tämän naisen elämästä, kuten hänen hillittömät irstailunsa, sairaan isänsä kylmäverisen ja pitkällisen kidutuksen ja veljiensä murhat mitättömien etujen saavuttamiseksi. Muistan senkin, että hänen rohkea loppunsa oli sovittanut jotakin hänen kauhistuttavan elämänsä rikoksista, niin että koko Pariisi osoitti myötämielisyyttään hänelle hänen viime hetkinään siunaten häntä kuin veritodistajaa muutamia päiviä aikaisemmin kiroiltuaan häntä murhaajana. Mieleeni juolahti tällöin yksi ainoa vastaväite, niin, yksi ainoa vain.
"Kuinka ovat hänen nimikirjaimensa ja arvomerkkinsä tulleet kaiverretuiksi suppilon laitaan? Varmaankaan ei keskiaikaisessa uskollisuudessa aatelistoa kohtaan menty niin pitkälle, että koristettiin kidutusesineetkin heidän arvomerkeillään."
"Sama asia hämmästytti minuakin alussa", sanoi Dacre, "mutta se voidaan kuitenkin helposti selittää. Juttu herätti tavatonta huomiota siihen aikaan, eikä mikään ollut sen luonnollisempaa, kuin että La Reynie, silloinen poliisipäällikkö, otti tämän suppilon haltuunsa hirvittäväksi muistoksi. Sattui näet harvoin, että ranskalainen markiisitar joutui kärsimään niin julman kidutuksen. Hänen puoleltaan voidaan pitää varsin tavallisena tekona, että hän kaiversi naisen nimikirjaimet siihen valaistukseksi muille."
"Entä sitten nämä?" kysyin minä viitaten suppilon piipussa näkyviin merkkeihin.
"Nainen oli julma kuin naarastiikeri", sanoi Dacre kääntyen pois. "Ja luullakseni hänen hampaansakin olivat yhtä terävät ja voimakkaat kuin naarastiikerin."
UUSI KATAKOMBI
"Kuulehan nyt, Burger", sanoi Kennedy, "toivoisin sinun luottavan minuun."
Nämä molemmat muinaisen Rooman jäännösten tutkijat istuivat Kennedyn mukavassa huoneessa Corson varrella. Ilta oli niin kylmä, että he olivat vetäneet tuolinsa lähemmäksi italialaista huonoa kamiinia, joka levitti ympärilleen pikemminkin ummehtuneisuutta kuin lämpöä. Ulkopuolella, kirkkaiden talvitähtien alla, oli nykyaikainen Rooma, sen pitkät kaksinkertaiset sähkölamppurivit, kirkkaasti valaistut kahvilat, kiitävät ajoneuvot ja käytävillä tunkeilevat ihmiset. Mutta sisäpuolella, rikkaan nuoren englantilaisen muinaistutkijan uhkeassa huoneessa, nähtiin vain vanhaa Roomaa. Seinillä riippui murtuneita, ajan hampaan kovertamia friisejä, ja nurkista tuijotti ylväiden, kovapiirteisten senaattorien ja soturien harmaita vanhoja kuvapatsaita. Keskipöydällä kaikenlaisten kirjoitusten, palasien ja koristusten joukossa oli Kennedyn tekemä kuuluisa jäljennös Caracallan kylpylästä, joka herätti niin suurta kiinnostusta ja ihailua ollessaan näytteillä Berliinissä. Amforeja riippui katosta, ja tummanpunaista turkkilaista mattoa koristivat kaikenlaiset kummallisuudet. Eikä niiden joukossa ollut ainoatakaan sellaista, joka ei olisi ollut kiistämättömän oikea ja äärettömän harvinainen ja arvokas, sillä Kennedy, vaikka hän ei vielä ollutkaan kuin hieman yli kolmenkymmenen, oli saavuttanut eurooppalaisen maineen tällä tutkimuksen alalla, ja hän oli sitäpaitsi varakaskin, mikä joko näyttäytyy kohtalokkaaksi tutkijan tarmolle tahi, jos hän voi olla luopumatta päämäärästään, suo hänelle äärettömän suuria etuja maineen tavoittamisessa. Päähänpistot ja huvitukset olivat usein vietelleet Kennedyn pois tutkimuksista, mutta hänen järkensä oli terävä, ja hän pystyi tarvittaessa pitkiin ja voimia kysyviin ponnistuksiin. Hänen kauniit kasvonsa, korkea valkoinen otsa, uhmaava nenä ja hieman veltto aistillinen suu ilmaisivat täydellisesti hänen luonteessaan olevan voiman ja heikkouden sekoituksen.
Hänen toverinsa, Julius Burger, oli aivan toista lajia. Hän polveutui saksalaisesta isästä ja italialaisesta äidistä, ja hänen luonteessaan sekoittuivat pohjolan tukevammat ominaisuudet omituisesti etelän vienompiin suloihin. Siniset teutonilaiset silmät valaisivat hänen auringonpaahtamia kasvojaan ja vakavaa otsaa kaartoivat tuuheat keltaiset kiharat. Voimakas lujapiirteinen leuka oli sileäksi ajeltu. Hänen toverinsa oli usein huomauttanut, että hänen kasvonsa muistuttivat suuresti noiden vanhojen roomalaisten kuvapatsaiden kasvoista, jotka tuijottivat hänen huoneensa varjoisista nurkista. Mutta suorasukaisen saksalaisen voiman takaa vilahteli aina italialaista oveluuttakin. Kuitenkin hänen hymynsä oli niin rehellistä ja silmänsä niin vilpittömät, että jokainen voi heti huomata sen vain viittaavan hänen sukujuureensa, vaikuttamatta sen enempää hänen luonteeseensa. Iältään ja maineeltaan hän oli englantilaisen toverinsa vertainen, mutta hänen elämänsä ja työnsä oli ollut paljon ankarampaa. Kaksitoista vuotta sitten hän oli saapunut köyhänä ylioppilaana Roomaan ja tullut sen jälkeen toimeen erään tieteellisiin tarkoituksiin tehdyn pienen lahjoituksen koroilla, jotka Bonnin yliopisto oli antanut hänen käytettäväkseen. Tuskallisesti, hitaasti ja itsepäisesti hän oli kiivennyt poikkeuksellisella sitkeydellään ja vilpittömyydellään maineen portaitten alimmilta askelmilta ylimmille, kunnes hän oli päässyt Berliinin akatemian jäseneksi. Nyt voitiin jo pitää täysin varmana, että hänet piakkoin nimitettäisiin erään Saksan suurimman yliopiston professoriksi. Mutta nuo hänen vilpittömät ponnistelunsa, jotka olivat kohottaneet hänet samalle korkealle tasolle kuin tuon rikkaan ja etevän englantilaisenkin, olivat vaikuttaneet sen, että hän kaikessa muussa, paitsi heidän työssään, oli äärettömän paljon häntä alempana. Hän ei ollut milloinkaan saanut tutkimuksiltaan niin paljon aikaa, että hän olisi voinut kehittää seurustelukykyjään. Vain silloin, kun hän sai jutella omasta tieteestään, näyttivät hänen kasvonsa eloisilta ja henkeviltä. Muulloin hän oli vaitelias ja hämmentynyt, liian taipuvainen syventymään aina vain suuriin asioihin ja liian kärsimätön voidakseen kuunnella puhuttavan sellaisista mitättömistä seikoista, jotka muodostavat sovinnaisen pakopaikan kaikille niille, joilla ei ole omintakeisia ajatuksia.
Ja kuitenkin oli näiden luonteeltaan niin erilaisten kilpailijoiden välillä vallinnut jo muutamia vuosia tuttavallinen suhde, joka näytti hitaasti kypsyvän todelliseksi ystävyydeksi. Sen perusta ja alku johtui siitä tosiseikasta, että nuoremmista tutkijoista heidän omalla alallaan kumpainenkin heistä oli ainoa sellainen henkilö, jolla oli tarpeeksi tietoja ja innostusta oikein arvostelemaan toista. Yhteiset harrastukset ja sama päämäärä olivat vieneet heidät yhteen, ja toisen tiedot olivat vetäneet toista puoleensa. Ja sitten vähitellen oli jotakin muutakin liittynyt siihen. Kilpailijan suoruus ja vaatimattomuus olivat huvittaneet Kennedyä, kun taasen Burgeria lumosi se loistavuus ja hilpeys, jotka olivat tehneet Kennedystä Rooman seurapiirien suosikin. Sanoin 'tehneet', koska nuori englantilainen aivan äskettäin oli joutunut hieman huonoon huutoon. Muuan rakkausjuttu, jonka yksityiskohtia ei milloinkaan saatu täydellisesti selville, osoitti hänen käyttäytyneen niin sydämettömästi ja kylmästi, että se loukkasi monen hänen ystävänsä mieltä. Mutta niiden vanhojen ylioppilaiden keskuudessa ja taiteilijapiireissä, joissa hän mieluimmin liikkui, eivät kunnianlait näissä asioissa olleet perin jyrkät, ja vaikka jonkun mieli järkyttyikin ja jotkut hartiat nytkähtivät erään parin paettua ja yhden palattua, tunnettiin yleisesti pikemminkin uteliaisuutta ja ehkäpä kateuttakin kuin moitetta.
"Kuulehan nyt, Burger", sanoi Kennedy katsoen tiukasti toverinsa tyyniin kasvoihin, "toivoisin sinun luottavan minuun."
Puhuessaan hän viittasi kädellään muutamaan lattialle levitettyyn mattoon. Sille oli asetettu pitkä ja matala kevyt hedelmäkori, jollaisia käytetään Campagnassa. Se oli sullottu täyteen kaikenlaisia esineitä, kuten kirjailtuja tiilejä, murtuneita kirjoituksia, särkyneitä mosaiikkiteoksia, risaisia papyruskääröjä ja ruosteisia metallikoristeita, jotka tietämättömistä olisivat varmaankin näyttäneet suoraan heiteajurin rattailta otetuilta, mutta jotka erikoistuntija olisi heti huomannut arvoltaan ainutlaatuisiksi. Tuohon matalaan koriin kootut esineet täyttivät täydellisesti yhden noista yhteiskunnallisessa kehityksessä huomatuista aukoista, jotka ovat niin kiintoisia tutkijalle. Saksalainen oli tuonut mukanaan tämän korin ja englantilaisen silmät pälyilivät nälkäisesti siinä olevia esineitä.
"En tahdo mitenkään sekaantua aarrelöytöösi, mutta haluaisin mielelläni kuulla siitä", jatkoi hän Burgerin sytyttäessä harkitusti sikarin. "Löytösi on epäilemättä äärettömän tärkeä. Nuo kaiverrukset tulevat herättämään koko Euroopan huomiota."
"Tuollaisia siellä on vielä miljoonia", sanoi saksalainen. "Siellä on niitä niin paljon, että kymmenet tiedemiehet voisivat kuluttaa elämänsä siellä ja hankkia itselleen yhtä kestävän maineen kuin St. Angelon linna."
Kennedy istui hienopiirteinen otsa rypyssä ja sivellen pitkiä vaaleita viiksiään.
"Nyt paljastit itsesi, Burger", sanoi hän vihdoin. "Sanasi voivat tarkoittaa vain yhtä. Olet löytänyt uuden katakombin."
"Tiesin varmasti sinun jo tehneen sellaisen johtopäätöksen tutkittuasi nämä esineet."
"Niin, ne viittasivat todellakin siihen, mutta sinun viime huomautuksesi varmensi asian. Ei missään muussa paikassa voi olla sellaista ääretöntä määrää tällaisia muinaismuistoja kuin jossakin katakombissa."
"Aivan niin. Siihen ei liitykään mitään salaisuutta. Olen näet todella löytänyt uuden katakombin."
"Mistä?"
"Kas, sepä juuri on minun salaisuuteni, hyvä Kennedy. Sekin riittää jo, kun sanon, että se sijaitsee sellaisessa paikassa, jonka korkeintaan vain yksi miljoonasta voi vielä löytää. Se on peräisin aivan eri ajoilta kuin mikään muu tunnettu katakombi ja varattu kuuluisimpien kristittyjen hautausmaaksi, minkävuoksi siellä olevat jäännökset ja jätteet eroavat kokonaan kaikista ennen nähdyistä. Ellen tuntisi tietojasi ja tarmoasi, hyvä ystävä, en epäröisi lainkaan kertoa sinulle kaikkea, jos vain lupaisit vaieta asiasta. Mutta koska tunnen sinut, niin luulen, että minun täytyy laatia löydöstä oma selostukseni ensin, ennenkuin antaudun sellaiseen hirvittävään kilpailuun."
Kennedy harrasti tiedettään miltei intohimoisesti ja pysyi sille uskollisena, huolimatta kaikista niistä huvitteluista, joihin hänellä varakkaana nuorenamiehenä oli tilaisuutta. Hän oli kunnianhimoinen, mutta hänen kunnianhimonsa oli toisarvoinen seikka kaiken sen vilpittömän ilon ja kiinnostuksen rinnalla, mitä Rooman muinaisen elämän ja historian tutkiminen hänelle tuotti. Hän olisi siis mielellään halunnut nähdä tuon uuden maanalaisen maailman, jonka hänen toverinsa oli löytänyt.
"Kuulehan nyt, Burger", sanoi hän vakavasti, "vannon, että voit luottaa minuun ehdottomasti tässä asiassa. Mikään ei voisi taivuttaa minua kirjoittamaan näkemästäni, ennenkuin sinä annat minulle luvan siihen. Ymmärrän täydellisesti tunteesi ja pidän niitä luonnollisina, eikä sinun todellakaan tarvitse pelätä mitään puoleltani. Mutta ellet sinä kerro tätä minulle, ryhdyn järjestelmälliseen etsimiseen ja luulen varmasti löytäväni sen lopulta. Siinä tapauksessa minä luonnollisesti teen huomiollani mitä haluan, koska en silloin ole sinulle missään kiitollisuudenvelassa."
Burger hymyili miettiväisesti poltellessaan sikariaan.
"Olen huomannut, ystäväni Kennedy", sanoi hän, "että silloin kun minä haluan tietoja jostakin asiasta, et sinä ole kovinkaan valmis luovuttamaan niitä."
"Milloin sinä olet kysynyt minulta jotakin sellaista, mitä en olisi sinulle ilmoittanut? Muistat kai esimerkiksi senkin kerran, jolloin annoin sinulle aiheita kirjoitukseesi Vestan temppelistä?"
"Ah niin, mutta se ei ollutkaan mitään niin erittäin tärkeää! Mutta jos minä kysyisin sinulta jotakin salaisempaa asiaa, arvailempa, suostuisitko sinä ilmoittamaan sitä minulle. Tämä uusi katakombi on hyvin läheinen asia minulle ja senpävuoksi minä odotankin vastaavaa luottamusta sinun puoleltasi."
"En ymmärrä lainkaan, mihin sinä oikeastaan pyrit", sanoi englantilainen, "mutta jos tarkoitat sitä, että sinä mielelläsi vastaat kysymyksiini katakombista, jos minä vain vastaan kaikkiin sinun tekemiisi kysymyksiin, vannon sinulle tekeväni varmasti niin."
"No siinä tapauksessa", sanoi Burger nojautuen mukavasti selkäkenoon tuolissaan ja puhaltaen pitkän sinisen savukiemuran ilmaan, "kerro minulle suhteistasi neiti Mary Saundersoniin."
Kennedy suoristautui äkkiä tuolissaan ja tuijotti vihaisesti välinpitämättömän näköiseen toveriinsa.
"Mitä pirua sinä oikeastaan tarkoitat?" huudahti hän. "Millainen kysymys tämä on? Jos tarkoitit sitä pilaksi, et ole milloinkaan keksinyt huonompaa."
"En tarkoittanut sitä miksikään pilaksi", sanoi Burger vaatimattomasti. "Olen todella hyvin kiinnostunut asian yksityiskohtiin. Koska en tiedä paljoa maailmasta, naisista, yhteiskunnallisesta elämästä enkä muustakaan sellaisesta, viehättävät tuollaiset seikat minua. Tunnen sinut ja tunsin hänetkin näöltä ja olenpa puhellutkin hänen kanssaan pari kolme kertaa. Haluaisin mielelläni kuulla sinun omasta suustasi tarkan selostuksen, mitä teidän välillänne oikeastaan tapahtui."
"En kerro sinulle sanaakaan siitä."
"Siinä sinä teetkin oikein. Tahdoin vain nähdä, paljastaisitko sinä jonkin salaisuuden niin helposti kuin luulit minun paljastavan tuntemani salaisuuden uudesta katakombista. Sinä et suostu siihen enkä sitä oikeastaan odottanutkaan. Mutta miksi sinä odotat minulta muuta? St. Johnin kirkonkello lyö juuri kymmentä, siis juuri sopivin aika minun lähteä."
"Ei, odotahan nyt hieman, Burger", sanoi Kennedy. "Tämä sinun oikkusi on todella naurettava, halutessasi kuulla sellaisen vanhan rakkaussuhteen yksityiskohtia, joka on palanut loppuun kuukausia sitten. Sinähän tiedät meidän pitävän sellaista miestä, joka suutelee ja sitten kertoo siitä, mitä suurimpana raukkana ja roistona."
"Varmasti", sanoi saksalainen ottaen käteensä kummallisilla esineillä täytetyn korinsa, "nimittäin silloin, kun hän kertoo tytöstä jotakin sellaista, mitä ei sitä ennen tiedetä. Mutta tässä tapauksessa, kuten sinäkin sen varmasti tiedät, tuli siitä niin yleinen asia, että siitä puhuttiin kaikkialla Roomassa, minkävuoksi sinä et todellisuudessa tee neiti Saundersonille mitään vääryyttä keskustelemalla hänestä kanssani. Mutta minä kunnioitan kuitenkin epäröintiäsi. Hyvää yötä nyt!"
"Odotahan vieläkin hetkinen, Burger", sanoi Kennedy laskien kätensä toisen käsivarrelle. "Olen hyvin innostunut tähän katakombi-juttuun enkä voi luopua siitä niin helposti. Etkö tahtoisi kysyä minulta tällä kertaa jotakin muuta, mikä ei olisi niin kummallista?"
"Ei, ei; sinä olet kieltäytynyt ja asia saa päättyä siihen", sanoi Burger pujottaen käsivartensa korin sankaan. "Epäilemättä sinä olet aivan oikeassa kieltäytyessäsi vastaamasta ja epäilemättä minäkin olen yhtä oikeassa, minkävuoksi toivotan vain hyvää yötä jälleen, paras Kennedy."
Englantilainen katseli Burgerin menoa huoneen poikki. Burger oli jo laskenut kätensä lukonkahvalle, kun hänen isäntänsä ponnahti seisoalleen sellaisen miehen elkein, joka on päättänyt hyötyä mahdollisimman paljon asiasta, jota ei voida auttaa.
"Pysähdy, velihopea", sanoi hän. "Mielestäni käyttäydyt hyvin naurettavasti, mutta jos ehtosi ovat kerran sellaiset, on minun luullakseni pakko suostua niihin. Minusta tuntuu kyllä hyvin vastenmieliseltä puhua mitään tytöstä, mutta koska juttu sanojesi mukaan on ollut keskustelunaiheena koko Roomassa, en luullakseni voi kertoakaan sinulle mitään uutta. Mitä sinä haluaisit tietää?"
Saksalainen palasi takaisin kamiinin luo ja laskettuaan korin lattialle istuutui tuoliinsa kerran vielä.
"Saanko vielä toisen sikarin?" sanoi hän. "Kiitoksia. Työskennellessäni en tupakoi milloinkaan, mutta keskustelu sujuu paljon paremmin tupakan vaikutuksen alaisena. Mutta palatkaamme nyt siihen nuoreen naiseen, jonka kanssa sinulla oli tuo pieni seikkailu. Mihin ihmeessä hän on joutunut?"
"Hän on kotonaan vanhempiensa luona."
"Siis Englannissa?"
"Niin."
"Missä päin siellä – Lontoossako?"
"Ei, Twickenhamissa."
"Sinun pitää suoda minulle anteeksi uteliaisuuteni, hyvä Kennedy, ja katsoa sen johtuvan vain kokemattomuudestani. Sinun oli varmaankin peräti helppo taivuttaa tuo nuori nainen lähtemään mukaasi kolmeksi viikoksi tahi niille main ja luovuttaa hänet sitten takaisin hänen omaisilleen – mikä tuon paikan nimi taas olikaan?"
"Twickenham."
"Aivan niin – Twickenhamissa. Mutta koska tämä kaikki eroaa niin äärettömästi omista kokemuksistani, en voi edes kuvitellakaan, kuinka sinä sait sen aikaan. Jos sinä nyt esimerkiksi olisit rakastanut tuota tyttöä, olisi rakkautesi tuskin voinut haihtua kolmessa viikossa, minkävuoksi otaksunkin, ettet rakastanut häntä ollenkaan. Mutta ellet rakastanut häntä, miksi sitten panit toimeen tämän suuren häväistysjutun, joka on vahingoittanut sinua ja turmellut hänen maineensa?"
Kennedy katseli synkästi kamiinin punaista silmää.
"Loogillisemmin ei asiaa voitaisi ajatella", sanoi hän. "Rakkaus on paljonpuhuva sana, joka edustaa tunteen useita eri vivahduksia. Minä pidin hänestä – no niin, sinähän sanoit tuntevasi hänet ja tiedät senvuoksi, kuinka viehättävältä hän voi näyttää. Mutta ajatellessani asiaa tarkemmin olen vieläkin valmis myöntämään, etten todellisuudessa milloinkaan rakastanut häntä."
"Siinä tapauksessa, miksi siis teit sen, hyvä Kennedy?"
"Vain paljaasta seikkailunhalusta, luullakseni."
"Mitä? Oletko sinä niin innostunut sellaisiin?"
"Mistä me saisimme elämällemme vaihtelua, ellei niitä olisi olemassa? Seikkailunhalusta aloin ensin olla huomaavainen häntä kohtaan. Olen metsästänyt paljon riistaa aikoinani, mutta kauniin naisen vertaista riistaa ei ole olemassa. Siihen liittyi sitäpaitsi jotakin viehättävän vaikeatakin, sillä koska hän oli lady Emily Roodin seuranainen, oli melkein mahdotonta tavata häntä kahdenkesken. Ja kaikista minua kiihoittavista vastuksista oli suurin se, että jo tuttavuutemme alkuaikoina kuulin hänen omilta huuliltaan hänen olevan kihloissa."
"Hyvä Jumala! Ja kenen kanssa?"
"Hän ei maininnut mitään nimeä."
"Sitä ei luullakseni tiedä kukaan. Ja sekö teki seikkailun sinulle vielä viehättävämmäksi?"
"Se höysti sitä ainakin. Etkö sinäkin ajattele niin?"
"Minähän sanoin sinulle jo, että olen hyvin kokematon näissä asioissa."
"Hyvä mies, sinähän tiedät, että naapurin puusta varastettu omena maistuu aina paremmalta kuin omasta puusta otettu. Ja sitten minä huomasin hänen rakastavan minua."
"Mitä – hetikö?"
"Eikö mitä. Kaivaminen ja miinoittaminen kesti noin kolme kuukautta, kunnes voitin hänet puolelleni. Hän ymmärsi, ettei oikeudellinen eroni vaimostani auttaisi hänen asemaansa, suostuen kuitenkin seuraamaan minua siitäkin huolimatta. Ja yhdessäolomme oli ihanaa, niin kauan kuin sitä kesti."
"Entä tuo toinen mies?"
Kennedy kohautti hartioitaan.
"Siinä pääsee luullakseni kelvollisin aina voitolle", sanoi hän. "Jos hän olisi ollut minua parempi, ei tyttö olisi hylännyt häntä. Mutta lopetetaan jo tämä. Olen saanut siitä jo aivan kyllikseni."
"Vain yksi asia vielä. Kuinka pääsit hänestä eroon kolmessa viikossa?"
"No niin, me olimme jäähtyneet molemmat hieman, ymmärrät kai sen. Hän kieltäytyi ehdottomasti palaamasta Roomaan niiden ihmisten pariin, jotka hän oli tuntenut täällä. Mutta Rooma oli tietysti välttämätön minulle, ja koska minä jo kiihkeästi halusin päästä takaisin työhöni, ei eromme kaivannutkaan sen ilmeisempää syytä. Sitten hänen vanha isänsä saapui äkkiä tuohon Lontoon hotelliin, ja sen jälkeen seurasi ilkeä näytelmä ja koko asia alkoi tuntua minusta niin vastenmieliseltä, että minä todellisuudessa, vaikka kaipasinkin häntä alussa suuresti, olin melko iloinen päästessäni hänestä niin helposti erilleni. Luotan nyt sinuun, ettet kerro muille mitään näistä paljastuksistani."
"Hyvä Kennedy, siitä ei puhettakaan. Mutta kaikki tämä on kiinnostanut minua suuresti, koska se on näyttänyt minulle tapasi suhtautua asioihin, mikä eroaa kokonaan minun tavastani, sillä minähän olen nähnyt niin vähän elämää. Ja nyt sinä tietysti haluat kuulla uudesta katakombistani. Mutta sen kuvaileminen ei hyödytä mitään, koska sinä et sen johdolla sitä milloinkaan löytäisi. Muuta keinoa ei ole, minun täytyy viedä sinut sinne."
"Se olisikin suurenmoista!"
"Milloin haluat lähteä?"
"Kuta pikemmin, sitä parempi. Palan oikein kärsimättömyydestä saada nähdä sen."
"No niin, nyt on kaunis yö, vaikkakin hieman kylmä. Ehdotan, että lähtisimme sinne tunnin kuluttua. Meidän pitää olla hyvin varovaisia voidaksemme säilyttää salaisuuden itsellemme. Jos joku näkisi meidän vaaniskelevan yhdessä, epäilisi hän jotakin olevan tekeillä."
"Niin, emme voi olla kyllin varovaisia", sanoi Kennedy. "Onko se kaukanakin?"
"Muutamien englannin peninkulmien päässä."
"Ei siis liian pitkän kävelymatkan päässä?"
"Ah, ei! voimme kävellä sinne helposti."
"Meidän on sitten parasta lähteä jalkapatikassa. Ajuri saattaisi ruveta ihmettelemään, jos pyytäisimme häntä viemään meidät niin autioon paikkaan keskiyöllä."
"Aivan niin. Parasta, että tapaamme Via Appian portilla kello kahdentoista aikaan yöllä. Minun pitää hakea asunnostani kynttilöitä, tulitikkuja ja muita tarvittavia vehkeitä."
"Hyvä on, Burger. Teet niin ystävällisesti ilmoittaessasi minulle tämän salaisuutesi, että lupaan olla kirjoittamatta siitä mitään, ennenkuin sinä olet julkaissut selostuksesi. Hyvästi vähäksi aikaa. Tapaat minut portilla kello kahdentoista aikaan."
Kylmä kirkas ilma kajahteli kaupungin kellojen sointuvista lyönneistä, kun Burger kietoutuneena italialaiseen viittaan ja kantaen lyhtyä kädessään käveli kohtauspaikalle. Kennedy tuli esille varjosta häntä vastaan.
"Sinä olet yhtä harras työskentelemään kuin rakastamaankin", sanoi saksalainen nauraen.
"Niin, minä olen odottanut täällä jo melkein puoli tuntia."
"Toivoakseni sinä et ilmaissut kenellekään, minne olemme menossa?"
"En minä nyt sentään niin mieletön ole. Jupiter vieköön, olen kohmettunut luita ja ytimiä myöten! Tulehan nyt, Burger, ripeä kävely lämmittää."
Heidän reippaat askeleensa kajahtelivat tuon surumielisiä ajatuksia aiheuttavan tien epätasaisella kivityksellä, tien, joka on enää vain muisto maailman kuuluisimmasta viertotiestä. He eivät kohdanneet matkallaan muita kuin pari jostakin viiniravintolasta kotiinsa palaavaa talonpoikaa ja muutamia maalaistavaroilla kuormitettuja ajoneuvoja, jotka olivat matkalla Roomaan. He jatkoivat kulkuansa tien kummallakin puolen sijaitsevien suurten hautojen siintäessä pimeästä, kunnes he tulivat St. Calixtuksen katakombeille ja näkivät edessään Cecilia Metellan pyöreän linnakkeen piirtyvän nousevaa kuuta vasten. Silloin Burger pysähtyi kohottaen kätensä lanteilleen.
"Sinun sääresi ovat minun sääriäni pitemmät ja sinä olet tottuneempi kävelijä", sanoi hän nauraen. "Mutta paikka, mistä meidän on poikettava syrjään, on muistaakseni jossakin täällä. Niin, tuolla se onkin, tuon ravintolan nurkan takana. Polku on hyvin kapea, minkävuoksi on ehkä parasta, että minä kuljen edellä ja sinä seuraat."
Hän oli sytyttänyt lyhtynsä. Sen valossa he voivat seurata sitä kapeaa ja petollista polkua, joka kiemurteli Campagnan soiden halki. Vanhan Rooman vesijohtolaitteen jäännökset lepäsivät kuin jokin suunnaton mato poikkiteloin heidän edessään. Polku vei heidät erään sen suuren kaaren alitse ja sitten murtuneen tiilisen ympyrän ohi, joka vielä oli jäljellä muinaisesta kilpakentästä. Vihdoin Burger pysähtyi erään yksinäisen navetan edustalle ottaen avaimen taskustaan.
"Ei suinkaan sinun katakombisi ole minkään rakennuksen sisällä?" huudahti Kennedy.
"Ei, mutta sen sisäänkäytävä on. Se juuri takaa meille, ettei kukaan muu tule sitä milloinkaan löytämään."
"Tietääkö navetan omistaja siitä?"
"Ei. Mutta hän oli löytänyt pari kolme esinettä, joiden perusteella minä päättelin hänen talonsa sijaitsevan jonkin vanhan katakombin sisäänkäytävän suulla. Vuokrasin sen senvuoksi häneltä voidakseni rauhassa suorittaa tutkimuksiani. Tule sisään ja sulje ovi takanasi."
Rakennus oli pitkä ja tyhjä jäsen toisella sivulla oli parsia. Burger laski lyhtynsä lattialle ja kääri viittansa sen ympärille niin, että valo pääsi heijastumaan vain yhdelle suunnalle.
"Herättäisi ehkä huomiota, jos nähtäisiin valoa tästä yksinäisestä paikasta", sanoi hän. "Auta minua tämän laudoituksen siirtämisessä."
Lattia oli irtonainen eräässä nurkassa, ja molemmat tiedemiehet irroittivat siitä lankun toisensa jälkeen asettaen ne pystyyn seinää vasten. Niiden alla oli nelikulmainen kammio, josta vanhat kiviset portaat näyttivät johtavan maan sydämeen.
"Ole varovainen!" huudahti Burger, kun Kennedy innoissaan kiiruhti portaita alas. "Siellä alhaalla on täydellinen labyrintti ja jos siellä eksyy, ovat mahdollisuudet poispääsemiseen perin vähäiset. Odota, kunnes minä tuon valoa."
"Kuinka sinä itse olet voinut kulkea siellä, jos se on niin sokkeloinen?"
"Tein aluksi vain hyvin lyhyitä tutkimusmatkoja, mutta sitten olen vähitellen oppinut kulkemaan kauemmaksikin. Käytävät on sijoitettu jonkinlaiseen järjestykseen, mutta sellaiseen, ettei eksynyt, pimeässä haparoiva ihminen voi mitenkään päästä siitä perille. Nytkin vielä lähtiessäni kauemmaksi sinne otan aina lankakerän mukaani oppaaksi. Näet nyt itsekin, kuinka vaikeaa täällä liikkuminen on. Jokainen näistä käytävistä jakautuu uusiksi käytäviksi ja ne taasen uusiksi kymmeniä kertoja sadan jaardin pituisella matkalla."
He olivat laskeutuneet noin parikymmentä jalkaa navetan lattian tasolta ja seisoivat nyt nelikulmaisessa pehmeään kiveen hakatussa kamarissa. Lyhty heitteli liehuvaa valoaan kirkkaasti alaspäin ja himmeästi ylhäälle rosoisille ruskeille seinille. Kaikilta suunnilta näkyi säteettäin tästä yhteisestä keskuksesta haarautuvien käytävien tummia aukkoja.
"Pyydän sinua seuraamaan aivan kintereilläni, hyvä ystävä", sanoi Burger. "Älä jää katselemaan mitään matkallasi, koska paikka, mihin aion sinut viedä, sisältää kaiken sen ja enemmänkin, kuin mitä voit nähdä täällä. Säästämme aikaa menemällä sinne suoraan."
Hän poikkesi edellä erääseen käytävään ja englantilainen seurasi hänen kintereillään. Silloin tällöin jakautui käytävä kahtia, mutta Burger seurasi nähtävästi joitakin omia salaisia merkkejään, koska hän ei milloinkaan pysähtynyt eikä epäröinyt. Kaikkialla seinissä lepäsi muinaisen Rooman kristittyjä kuin siirtolaislaivan kojuissa. Keltainen valo liehui muumioiden rypistyneillä piirteillä valaisten pyöreitä kalloja ja pitkiä valkoisia lihattomille rinnoille koukistettujen käsivarsien luita. Kulkiessaan Kennedy katseli miettiväisenä kaikkialla esiintyviä hautakirjoituksia, arkkuja, kuvia, pukuja ja työvälineitä, jotka olivat vielä siinä asennossa, johon hellät kädet olivat ne asettaneet vuosisatoja sitten. Vaikka hän saattoikin vain kiireesti ja ohimennen tarkastaa niitä, pääsi hän kuitenkin selville siitä, että tämä katakombi oli ehdottomasti vanhin ja hienoin kaikista, ja, että se muodosti sellaisen Rooman muinaisjäännösten varaston, ettei hän milloinkaan ennen tutkija-aikanaan ollut niin suurta nähnyt.
"Mitä tapahtuisi, jos valo sammuisi?" kysyi hän heidän kiiruhtaessaan eteenpäin.
"Minulla on varakynttilä ja tulitikkulaatikko taskussani. Mutta näin ohimennen sanoen, onko sinulla lainkaan tulitikkuja, Kennedy?"
"Ei. Olisi ehkä parasta, että antaisit minulle muutamia."
"Ah, meillä ei ole mitään hätää! Me emme voi mitenkään joutua eri suunnille."
"Kuinka kauaksi me menemmekään? Minusta tuntuu kuin olisimme kävelleet jo ainakin neljännespeninkulman."
"Enemmänkin luullakseni. Nämä käytävät jatkuvat todellisuudessa vaikka kuinka pitkälle – minä en ainakaan ole vielä milloinkaan päässyt niiden päähän. Mutta tässä juuri on niin vaikea kohta, että minä luullakseni turvaudun lankakeräämme."
Hän kiinnitti langan toisen pään erääseen esilletyöntyvään kiveen, pisti kerän takkinsa povitaskuun ja lappoi siitä lankaa kulkiessaan. Kennedykin huomasi sen melko tarpeelliseksi varovaisuustoimenpiteeksi, sillä käytävät muuttuivat yhä mutkikkaammiksi ja kiemurtelevammiksi poikittain suuntautuvine käytäväverkkoineen. Mutta ne päättyivät kaikki erääseen suureen pyöreään holviin, jossa oli nelikulmainen marmorikorokkeinen kivialttari.
"Jupiter vieköön!" huudahti Kennedy riemuiten, kun Burger valaisi lyhdyllään marmoria. "Sehän on kristittyjen alttari – ehkä ensimmäinen kaikista rakennetuista. Tähän nurkkaan on kaiverrettu tuo heidän pyhä pieni ristinsä. Tätä pyöreätä holvia on epäilemättä käytetty kirkkona."
"Aivan niin", sanoi Burger. "Jos vain olisi enemmän aikaa, näyttäisin sinulle kaikki noiden seinien syvänteihin haudatut ruumiit. Niissä lepää kirkon varhaisimpia johtomiehiä hiippoineen, risteineen ja täydellisine messupukuineen. Menehän esimerkiksi katsomaan tuota."
Kennedy meni neuvotulle paikalle tarkastellen aavemaista päätä, joka lepäsi risaisen ja homehtuneen hiipan vieressä.
"Tämä on hyvin merkillistä", sanoi hän ja hänen äänensä tuntui kajahtavan takaisin pyöreästä holvista. "Kokemuksieni mukaan tämä on ainoa laatuaan. Tuo lyhty tänne, Burger! Haluan katsella niitä kaikkia."
Mutta saksalainen oli hiipinyt kauemmaksi ja seisoi nyt holvin toisessa päässä keltaisen valoympyrän keskellä.
"Tiedätkö sinä, kuinka monta väärää käännettä on tämän paikan ja portaitten välillä?" kysyi hän. "Niitä on kolmattatuhatta. Epäilemättä olivat kristityt turvautuneet siihen keinoon suojellakseen itseään. Mahdollisuudet ovat siis kaksituhatta yhtä vastaan, ettei ihminen osaisi täältä pois, vaikka hänellä olisikin valoa. Jos hän joutuisi pimeään, olisi se tietysti vieläkin vaikeampaa."
"Niin minäkin luulen."
"Ja pimeys on jotakin aivan hirveätä. Tutustuin siihen kerran kokeeksi. Koettakaamme sitä vielä kerran." Hän kumartui lyhdyn yli ja silmänräpäyksessä näytti siltä kuin näkymätön käsi olisi painautunut lujasti Kennedyn silmille. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut, millaista sellainen pimeys on. Se tuntui painavan ja tukahduttavan hänet, se oli niin oleellista vastusta, että ruumis kammoi menemästä sitä vastaan. Hän ojensi suoraksi molemmat käsivartensa työntääkseen sitä luotaan.
"Riittää jo, Burger", sanoi hän. "Sytytä kynttilä palamaan jälleen."
Mutta hänen toverinsa alkoi nauraa. Pyöreässä holvissa kuulosti ääni tulevan kaikilta suunnilta.
"Sinä näytät tulevan levottomaksi, ystäväni Kennedy", sanoi hän.
"Sytytä kynttilä heti!" sanoi Kennedy kärsimättömästi.
"On hyvin kummallista, Kennedy, etten voi äänestäsi päättää ollenkaan, missä sinä olet. Voitko sinä sanoa, millä suunnalla minä olen?"
"En. Minusta kuulostaa kuin olisit kaikilla puolillani."
"Ellei minulla olisi tätä lankaa, jonka päätä pidän kädessäni, en tietäisi lainkaan, mille suunnalle minun pitäisi lähteä."
"Luulen niin. Sytytä kynttilä, mies, ja lopeta jo tämä leikki."
"No niin, Kennedy, maailmassa on pari sellaista seikkaa, joista luulen sinun äärettömästi pitävän. Toinen on seikkailu ja toinen vastuksien voittaminen. Seikkailuksi voit nimittää sitä, että haet itsellesi tien pois tästä katakombista. Ja vastuksiksesi saat pimeyden ja nuo kaksituhatta väärää haarautumaa, jotka tekevät tien löytämisen hieman vaikeaksi. Mutta sinun ei tarvitse kiiruhtaa, koska sinulla on tarpeeksi aikaa, ja kun pysähdyt lepäämään silloin tällöin, neuvon sinua ajattelemaan neiti Mary Saundersonia ja sitä, kohtelitko sinä häntä aivan oikein."
"Sinä paholainen, mitä sinä oikeastaan tarkoitatkaan?" raivosi Kennedy. Hän juoksi sinne tänne pienissä ympyröissä syleillen synkkää pimeyttä molemmin käsin.
"Hyvästi!" sanoi tuo ivallinen ääni jo paljon kauempaa. "En todellakaan usko, Kennedy, vaikka sinä itse niin väitätkin, menetelleesi oikein tyttöä kohtaan. Siihen kaikkeen liittyi vain yksi ainoa mitätön seikka, jota sinä et näyttänyt tietävän, mutta jonka minä voin sinulle nyt ilmaista. Neiti Saunderson oli kihloissa erään ruman tiedemies-raukan kanssa, jota sanottiin Julius Burgeriksi."
Kuului kahinaa jostakin, jalkojen epämääräistä kapsetta, ja sitten tuo vanha kristittyjen kirkko vaipui hiljaisuuteen – sellaiseen tukahduttavan raskaaseen hiljaisuuteen, joka ympäröi Kennedyn sulkien hänet sisäänsä kuin vesi hukkuvan ihmisen.
Noin pari kuukautta myöhemmin kierteli seuraava uutinen eurooppalaisissa lehdissä:
"Viime vuosina tehtyihin suuriin ja arvokkaisiin löytöihin voidaan lukea eräs Rooman uusi katakombikin, joka sijaitsee jonkun matkan päässä itäänpäin tunnetuista St. Calixtuksen holveista. Tämän tärkeän kalmiston löydöstä, missä on tavattoman paljon mitä kiintoisimpia muinaisjäännöksiä varhaisimmalta kristilliseltä aikakaudelta, saamme olla kiitollisia nuorelle saksalaiselle tohtorille, herra Julius Burgerille, miehelle, joka tarmollaan ja sitkeydellään on nopeasti kohoamassa muinaisen Rooman tuntijoista ensimmäiseksi. Mutta vaikka hän ensimmäiseksi ilmoittaakin löydöstään, näyttää kuitenkin siltä kuin muuan toinen vähemmän onnellinen seikkailija olisi ehtinyt sinne ennen tohtori Burgeria. Muutamia kuukausia sitten herra Kennedy, tunnettu englantilainen tutkija, katosi äkkiä jäljettömiin Corson varrella sijaitsevasta asunnostaan ja silloin luultiin erään hänen nimeensä liittyvän häväistysjutun karkoittaneen hänet Roomasta. Mutta nyt selveneekin, että hän todellisuudessa joutuikin tuon lämpimän arkeologiaan kohdistuvan harrastuksensa uhriksi, mikä oli kohottanut hänet nykyjään elävien tiedemiesten eturiviin. Hänen ruumiinsa löydettiin nimittäin tuon uuden katakombin sydämestä ja hänen jaloistaan ja kengistään voitiin päättää, että hän oli kierrellyt päiväkausia noissa mutkaisissa käytävissä, jotka tekevät maanalaiset kalmistot niin vaarallisiksi kulkijoille. Kuollut tiedemies oli selittämättömästä ajattelemattomuudesta tunkeutunut noihin sokkeloihin ottamatta edes mukaansa kynttilöitä ja tulitikkuja – niin ainakin luullaan – minkävuoksi hänen surullinen kohtalonsa on ollutkin luonnollinen seuraus hänen omasta uhkarohkeudestaan. Asia on vielä tuskallisempi senvuoksi, että tohtori Julius Burger oli vainajan hyvä ystävä. Hänen onnistuneen, poikkeuksellisen löytönsä suomaa iloa on pahasti järkyttänyt hänen ystävänsä ja työtoverinsa kauhistuttava kohtalo."
LADY SANNOXIN TAPAUS
Douglas Stone'in suhde kevytmieliseen lady Sannoxiin tunnettiin yhtä hyvin niissä ylhäisissä piireissä, joiden mainehikas jäsen hän oli, kuin niissä tieteellisissä seuroissakin, jotka lukivat hänet etevimpien kirjeenvaihtajiensa joukkoon. Sentähden herättikin luonnollisesti suurta huomiota uutinen, että kysymyksessä oleva nainen oli ratkaisevasti pukeutunut huntuun loppuiäkseen, minkävuoksi maailma ei tulisi näkemään häntä milloinkaan enää. Kun tämän huhun yhteydessä kerrottiin varmana asiana, että tuon kuuluisan kirurgin, tuon teräshermoisen miehen, oli hänen palvelijansa löytänyt istumasta vuoteensa reunalta ja hymyilemästä tyytyväisenä maailmankaikkeudelle, jalat tungettuina toiseen housunlahkeeseen ja suuret aivot melkein saman arvoisina kuin kupillinen paksua velliä, oli asia tarpeeksi harvinainen kiinnostamaan hieman niitäkin henkilöitä, jotka olivat luulleet, etteivät heidän kuluneet hermonsa enää voisi ollenkaan kiihtyä moisista vaikutelmista.
Douglas Stone oli voimakkaimmillaan ollessaan Englannin huomatuimpia miehiä. Vaikka tuskinpa hänen kuitenkaan voitiin sanoa milloinkaan saavuttaneenkaan maineensa kukkuloita, sillä hän oli vain yhdeksänneljättävuotias tämän pienen tapahtuman sattuessa. Kaikki ne, jotka tunsivat hänet tarkemmin, tiesivät, että vaikka hän olikin niin ylen kuuluisa kirurgi, olisi hän menestynyt vieläkin paremmin jollakin toisella elämän alalla. Hän olisi voinut saavuttaa mainetta soturina, päästä sen korkeimmille huipuille tutkimusmatkailijana, keinotella sen omakseen hovissa tahi kasata sen itselleen kivistä ja teräksestä insinöörinä. Hän oli syntynyt johonkin suureen; sillä hän kykeni suunnittelemaan sellaista, mitä toiset eivät uskaltaneet, ja tekemään monenmoista, mitä toiset eivät tohtineet suunnitellakaan. Hänen omalla alallaan ei kukaan voinut seurata häntä. Hänen suurenmoinen rohkeutensa, arvostelukykynsä ja varmuutensa oli jotakin suorastaan hämmästyttävää. Hänen veitsensä teki alituisesti kepposia kuolemalle, sipaisten kuitenkin samalla elämänlähteitä niin läheltä, että hänen apulaisensa olivat yhtä kalpeita kuin potilaskin. Hänen rohkeuttansa, tarmoansa ja rajatonta itseluottamustansa muistellaan vieläkin Marylebone Roadin etelä- ja Oxford-kadun pohjoispuolella asuvien henkilöitten keskuudessa?
Hänen paheensa olivat yhtä kuuluisat kuin hänen hyveensäkin. Vaikka hänen tulonsa olivatkin niin suuret, ettei Lontoossa ollut kuin pari muuta suurempituloista ammattilaista, ne eivät lainkaan riittäneet hänen ylelliseen elämäänsä. Syvällä hänen mutkallisen luonteensa pohjalla piili suuri aistillisuus, jonka tyydyttämiseen hän uhrasi elämänsä kaikki saavutukset. Silmät, korvat, pehmeiden käsien kosketus, suloiset huulet hallitsivat häntä. Vanhojen viinien, harvinaisten vieraan maan kasvien tuoksuun, Euroopan hienoimpien taide-esineiden muotoihin ja värivivahduksiin hän vaihtoi nopeasti juoksevan kultavirran. Ja sitten tähän kaikkeen liittyi hänen äkillinen ja mieletön kiintymyksensä lady Sannoxiin, sitten kuin yksi ainoa keskustelu parine puhuvine silmäyksineen ja muutamine kuiskattuine sanoineen oli saanut hänet hehkumaan. Lady Sannox oli Lontoon viehättävin nainen ja maailman ainoa nainen hänelle. Hän taasen oli Lontoon kauneimpia miehiä, mutta ei ainoa mies naiselle. Lady Sannox piti uusista kokemuksista ja kohteli miellyttävästi melkein kaikkia ihailijoitaan. Se juuri saattoi olla syynä siihen, että lordi Sannox näytti viisikymmenvuotiaalta, vaikkei hän vielä ollut kolmeakymmentäkuutta vanhempi.
Tämä lordi, jolla oli ohuet huulet ja raskaat silmäluomet, oli tyyni, vaitelias ja luonnollinen mies, ja hyvin innostunut puutarhatöihin, poikkeamatta juuri milloinkaan kotoisista tottumuksistaan. Hän oli kerran ollut innostunut näyttelemiseenkin ja oli vuokrannut Lontoossa erään teatterin. Sen palkeilla hän oli ensi kerran tavannut neiti Marion Dawsonin ja tarjonnut sitten hänelle kätensä, arvonimensä ja kolmannen osan erään piirikunnan aluetta. Mutta mentyään naimisiin hän oli ruvennut inhoamaan tätä entistä lempialaansa. Häntä ei voitu enää taivuttaa näyttelemään yksityisillatsuissakaan. Hän oli onnellisin saadessaan lapioineen ja kastelusankoineen puuhailla kämmekkäidensä ja chrysanthemumiensa parissa.
Erinomaisen mielenkiintoinen oli sen vuoksi arvoitus, oliko hän tyyten vailla tunteita vai surkuteltavan vailla rohkeutta. Tiesikö hän vaimonsa erehdykset ja antoi ne anteeksi, vai oliko hän sokea, hassahtava houkkio? Siitä keskusteltiin teetä juotaessa pienissä mukavissa vierashuoneissa tahi sikarinsavun keskellä kerhojen pyöreissä ikkunansyvennyksissä. Miesten ajatukset lordista olivat katkerat ja selvät. Heidän joukossaan oli vain yksi mies, jolla oli jotakin hyvää sanottavaa hänestä, ja hän sattui olemaan kaikkein vaiteliain henkilö tupakkahuoneessa. Hän oli nähnyt yliopistossa ollessaan lordin kesyttävän erään hevosen, ja se näytti vaikuttaneen häneen.
Mutta kun Douglas Stone'ista tuli lady Sannoxin suosikki, haihtuivat kaikki epäilykset lordi Sannoxin tietämättömyydestä ja tietämyksestä ikuisiksi ajoiksi. Stone ei näet lainkaan epäröinyt. Itsevaltaiseen, kärsimättömään tapaansa hän uhmasi kaikkea varovaisuutta ja hienotunteisuutta. Häpeäjutusta tuli kuuluisa. Muuan oppinut seura vaati, että Stone erotettaisiin varapuheenjohtajan toimesta. Pari ystävää pyysi häntä ajattelemaan lääkärin mainettaan. Hän kirosi heidät kaikki ja osti neljäkymmentä puntaa maksavan rannerenkaan lahjoittaakseen sen naiselle. Hän oli naisen vieraana joka ilta ja nainen ajeli hänen vaunuissaan iltapäivisin. He eivät kumpainenkaan koettaneet salata muilta suhdettaan. Mutta sitten sattui muuan pieni tapaus, joka teki äkkinäisen lopun siitä.
Oli synkkä talvi-ilta, hyvin kylmä ja puuskainen, tuulen vinkuessa piipuissa ja jyskyttäessä ikkunoiden pieliä. Jokainen uusi vihurinpuuska heitteli sadepisaroita ruutuihin hiljentäen hetkiseksi viemärien kumean kohinan ja lorinan. Douglas Stone oli juuri syönyt päivällisensä ja istui nyt työhuoneessaan takan ääressä lasillinen vanhaa portviiniä malakiittipöydällä vieressään. Kun hän kohotti lasin huulilleen, hän katseli tuntijan silmällä tuossa tummanpunaisessa nesteessä uiskentelevia hiusmaisia hiutaleita. Leimahtaessaan liekkiin tuli loi lepattavaa valoaan hänen ylpeille, säännöllisille kasvoilleen, suurille harmaille silmille, lujapiirteisille huulille ja suurelle nelikulmaiselle leualle, jonka voimassa ja jykevyydessä oli jotakin roomalaista. Hän hymyili silloin tällöin nojautuessaan taaksepäin mukavassa tuolissaan. Ja hän saattoikin olla täysin tyytyväinen, sillä vastoin kuuden virkatoverin neuvoja hän oli sinä päivänä tehnyt sellaisen leikkauksen, jollaisia maailmassa ei oltu tehty kuin pari ennen, ja tulos oli ylittänyt kaikki toiveet. Ei kukaan toinen mies Lontoossa olisi uskaltanut suunnitella eikä toimeenpanna niin vaarallista tekoa.
Mutta hän oli luvannut lady Sannoxille saapua hänen luokseen sinä iltana ja kello oli jo puoliyhdeksän. Hän ojensi jo kätensä soittaakseen vaunujaan, kun hän kumi kolkuttimen kumeaa pauketta. Hetkistä myöhemmin kuului lämpiöstä laahustavia askelia ja sitten kiinniläjähtävän oven kova paukahdus.
"Vastaanottohuoneessanne, sir, on muuan potilas, joka tahtoo puhutella teitä", sanoi hovimestari.
"Itsensäkö vuoksi?"
"Ei, sir; hän tahtoo teidät luullakseni mukaansa."
"Nyt on jo liian myöhäistä!" huudahti Douglas Stone äreästi. "En suostu lähtemään minnekään."
"Tässä on hänen korttinsa, sir."
Hovimestari ojensi sen hänelle kultaisella tarjottimella, jonka erään pääministerin vaimo oli lahjoittanut Stonelle.
"'Hamil Ali, Smyrna'. Hm! Mies on turkkilainen, luullakseni."
"Kyllä, sir. Hän näyttää ulkomaalaiselta, sir. Ja hän on hirveästi levoton."
"Pyh! Olen sopinut kohtauksesta ja minun on mentävä muualle. Voin kuitenkin puhutella häntä. Tuokaa hänet tänne, Pim."
Muutamia minuutteja myöhemmin hovimestari aukaisi oven opastaen sisään erään pienen elähtäneen miehen, joka kulki kumarassa työntäen kasvojansa eteenpäin ja räpytellen silmiään kuin mies, joka on äärettömän likinäköinen. Hänen ihonsa oli tumma ja hänen partansa ja hiuksensa sysimustat. Toisessa kädessään hänellä oli valkoinen punaisella koristettu musliiniturbaani ja toisessa pieni säämiskälaukku.
"Hyvää iltaa", sanoi Douglas Stone, kun hovimestari oli sulkenut oven. "Te puhutte kai englannin kieltä?"
"Kyllä, sir. Olen kotoisin Vähästä Aasiasta, mutta osaan auttavasti englannin kieltäkin."
"Ymmärsin, että haluatte minua mukaanne jonnekin?"
"Kyllä, sir. Tahtoisin hyvin mielelläni, että tulisitte katsomaan vaimoani."
"Voin tulla luoksenne vasta aamulla, koska muuan sopimus estää minua lähtemästä mukaanne tänä iltana."
Turkkilaisen vastaus oli melko kummallinen. Hän aukaisi nauhat, jotka sulkivat säämiskälaukun, ja kaasi pöydälle suuren kasallisen kultarahoja.
"Tässä on sata puntaa", sanoi hän, "ja lupaan teille, ettei sairaskäynti vie tuntiakaan. Vaununi odottavat oven edustalla."
Douglas Stone katsoi kelloaan. Hän voisi vielä tunnin kuluttuakin mennä tapaamaan lady Sannoxia. Hän oli käynyt siellä myöhemminkin. Ja palkkio tuntui hänestä poikkeuksellisen suurelta. Velkojat olivat ahdistelleet häntä viime aikoina eikä hän senvuoksi halunnut menettää tällaista tilaisuutta.
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi hän.
"Ah, se on hyvin surullinen tapaus, hyvin surullinen! Te ette ole kai milloinkaan kuullut puhuttavan Almohaden tikareista?"
"En milloinkaan."
"Ne ovat itämaisia tikareita, hyvin vanhoja ja kummallisen muotoisia jalustimen näköisine kahvoineen! Olen harvinaisuuksien kokooja ja sen vuoksi olenkin saapunut Englantiin Smyrnasta, minne matkustan jälleen takaisin ensi viikolla. Toin mukanani sieltä paljon esineitä, joista minulla on vain muutamia jäljellä, mutta niiden joukossa oli surukseni muuan noista tikareista."
"Te kai muistatte minun maininneen teille eräästä kohtauksesta, sir", sanoi kirurgi äreästi, "pyydän teitä senvuoksi supistamaan selostuksenne välttämättömimpään."
"Nämä ovatkin välttämättömiä, kuten piakkoin olette huomaava. Tänään vaimoni pyörtyi huoneessa, missä säilytän tavaroitani, ja satutti silloin alahuulensa tuohon kirottuun Almohaden tikariin."
"Ymmärrän", sanoi Douglas Stone nousten. "Ja te pyydätte minua ompelemaan haavan?"
"Ei, ei, vaan jotakin vielä pahempaa."
"Mitä sitten?"
"Tikarit ovat myrkytettyjä."
"Myrkytettyjäkö?"
"Niin, eikä lännessä eikä idässä ole nykyään ainoatakaan sellaista miestä, joka tuntisi tämän myrkyn tahi sen vastamyrkyn. Mutta minä tiedän kaiken sen, mitä voidaan tietää, koska isäni harjoitti tällaista kauppaa ennen minua ja me olemme olleet paljon tekemisissä näiden myrkytettyjen aseiden kanssa."
"Millaiset ovat oireet?"
"Syvä uni ja kuolema kolmenkymmenen tunnin kuluttua."
"Ja te sanotte, ettei sille ole minkäänlaista vastamyrkkyä. Miksi siis maksaisitte minulle tämän suuren palkkion?"
"Mitkään rohdokset eivät auta, mutta veitsi ehkä voi."
"Kuinka sitten?"
"Myrkky liukenee hyvin hitaasti. Se jää tuntikausiksi haavaan."
"Silloinhan voi ehkä peseminen puhdistaa sen."
"Ei sen paremmin kuin käärmeenpuremaakaan. Myrkky on liian voimakasta ja kuolettavaa."
"Haavan poisleikkaaminen ehkä auttaisi?"
"Vain se. 'Jos haavoitat tikarilla sormeasi, leikkaa sormesi poikki', sanoi isäni aina minulle. Mutta ajatelkaa haavan paikkaa ja sitä, että potilas on vaimoni. Kuinka hirvittävää se onkaan!"
Douglas Stone'ista alkoi tapaus jo tuntua kiintoisalta ja hän vaimensi miehen heikot vastaväitteet asiaankuulumattomina.
"Niin, näyttää todella siltä, kuin ei siihen olisi muuta keinoa", sanoi hän töykeästi. "Parempi on menettää huulensa kuin elämänsä."
"Niin, tiedän teidän olevan oikeassa. Hänen kohtalonsa on kerta kaikkiaan sellainen ja meidän täytyy mukautua siihen. Minulla on vaunut täällä. Tahdotteko siis tulla kanssani?"
Douglas Stone otti eräästä lipastosta leikkausveitsensä ja työnsi ne siteiden ja pellavakääreiden kanssa taskuunsa. Hän ei saisi menettää hetkeäkään, jos mieli vielä tavata lady Sannoxia.
"Olen valmis", sanoi hän vetäen päällystakin ylleen. "Haluatteko lasillisen viiniä ennen lähtöänne ulos kylmään ilmaan?"
Hänen vieraansa peräytyi kohottaen estelevästi kättään.
"Unhotatte, että olen muhamettilainen ja profeetan uskollinen palvelija", sanoi hän. "Mutta sanokaahan minulle, mitä tuossa viheriässä pullossa on, jonka panitte taskuunne?"
"Kloroformia."
"Me emme voi käyttää sitäkään. Se on huumaavaa ainetta emmekä me saa tässä tapauksessa käyttää sellaisia."
"Mitä? Sallisitteko te vaimonne alistua leikkaukseen ilman minkäänlaista nukutusainetta?"
"Ah, hän ei tule tuntemaan mitään, naisraukka. Hän on jo vaipunut tuohon syvään uneen, joka on ensimmäisiä myrkyn vaikutuksen merkkejä. Lisäksi olen antanut hänelle annoksen smyrnalaista ooppiumia. Tulkaa nyt, sir, sillä tunti on jo kulunut tulostani tänne."
Kun he tulivat pimeyteen, kasteli sadepuuska heidän kasvonsa, ja lämpiön lamppu, joka riippui erään marmorisen karyatidin käsivarresta, sammui tupsahtaen. Pim, hovimestari, painoi raskaan oven kiinni taistellen kovasti tuulta vastaan, molempien miesten hapuillessa tietään odottavien vaunujen keltaista valoa kohti. Hetkistä myöhemmin he olivat matkalla.
"Onko asuntonne kaukanakin?" kysyi Douglas Stone.
"Ah, ei! Me olemme vuokranneet erään rauhallisen talon Ruston Roadin varrelta."
Kirurgi painoi taskukellonsa pientä vieteriä ja kuunteli niitä heikkoja lyöntejä, jotka ilmaisivat hänelle ajan. Kello oli viisitoista minuuttia yli yhdeksän. Hän laski matkojen pituuden ja sen lyhyen ajan, jonka hän tarvitsi niin mitättömään leikkaukseen. Niin ollen pitäisi hänen oikeastaan ehtiä lady Sannoxin luo kello kymmeneksi. Märkien ikkunoiden läpi hän näki hämärien kaasulyhtyjen kiitävän ohitseen, jonkun kaupan julkipuolen näkyessä silloin tällöin kirkkaammin. Sade pieksi ja rapisutti ajopelien nahkakattoa ja pyörät lotisivat vyöryessään likalammikoissa ja mudassa. Vastapäätä häntä istuvan turkkilaisen valkoinen päähine kuulsi heikosti hämärässä. Kirurgi tunnusteli taskujaan järjestäen neulansa, kääreensä ja muut kojeensa, niin ettei mitään aikaa menisi hukkaan heidän saavuttuaan määräpaikkaan. Hän hehkui kärsimättömyydestä.
Vaunut hidastivat kulkuaan vihdoin ja pysähtyivät. Douglas Stone oli silmänräpäyksessä kadulla ja smyrnalainen kauppias hänen kintereillään.
"Te saatte odottaa", sanoi hän ajurille.
Rakennus oli erään kapean ja likaisen kadun varrella sijaitseva mitättömän näköinen talo. Kirurgi, joka tunsi Lontoon hyvin, katsahti äkkiä varjoihin, näkemättä mitään selvästi. Siellä ei ollut kauppoja eikä minkäänlaista liikettä, ei mitään muuta kuin kaksinkertainen rivi synkkiä matalia taloja, kaksinkertainen rivi märkiä katukivityksiä, jotka kimaltelivat lampun valossa, ja kaksinkertainen virta viemäreihin, joissa vesi pyöri ja kohisi valuessaan ristikkojen läpi. Talon julkipuolen ovi oli tahrainen ja vaalennut, ja sen yläpuolella sijaitsevasta ovi-ikkunasta tulviva heikko valo näytti heille selvästi sitä peittävän tomuja likakerroksen. Muutamasta yläkerran makuuhuoneen ikkunasta näkyi himmeää keltaista kajastusta. Kauppias koputti kovasti ja kun hän käänsi tummat kasvonsa valoon, näki Douglas Stone niiden vääristyneen levottomuudesta. Salpa vedettiin syrjään ja muuan vanhahko nainen kynttilä kädessä ilmestyi ovelle, suojellen heikkoa liekkiä kyhmyisellä kädellään. "Onko kaikki hyvin?" huohotti kauppias.
"Hän on aivan samassa tilassa kuin teidän poistuessannekin, sir", vastasi nainen.
"Onko hän puhunut mitään?"
"Ei, nukkunut vain syvää unta."
Kauppias sulki oven ja Douglas Stone meni kapean käytävän päähän katsellen mennessään hieman hämmästyneenä ympärilleen. Siellä ei ollut vahakangasta, ei mattoa eikä vaatenaulakkoa. Paksua harmaata tomua ja raskaita lukinseittiköynnöksiä näkyi kaikkialla. Kun hän seurasi vanhaa naista yläkertaan kiemurtelevia portaita pitkin, kajahtelivat hänen lujat askeleensa kumeasti hiljaisessa talossa. Portailla ei ollut mattoa.
Makuuhuone oli toisen porraskäänteen kohdalla. Douglas Stone seurasi vanhaa hoitajatarta sinne kauppias kintereillään. Täällä oli huonekaluja liiaksikin. Lattia oli peitetty matoilla ja nurkissa oli joukottain turkkilaisia kaappeja, koristettuja pöytiä, rautaisia rengaspaitoja, kummallisia piippuja ja eriskummallisia aseita. Seinän vieressä jalustalla oli pieni lamppu. Douglas Stone otti sen käteensä ja pujotellen huonekalujen välitse meni eräässä nurkassa sijaitsevan sohvan luo, jolla lepäsi turkkilaiseen tapaan puettu nainen huntuineen ja verhoineen. Kasvojen alin osa oli näkyvissä ja kirurgi huomasi hammaslaitaisen haavan alahuulen laidassa.
"Teitä ei kaiketi huntu häiritse", sanoi turkkilainen. "Tehän tiedätte, millainen käsityskanta meillä on naisista?"
Mutta kirurgi ei ajatellut lainkaan huntua. Nainen ei ollut enää mikään nainen hänelle, vaan tieteellinen ilmiö. Hän kumartui ja tutki haavan tarkasti.
"Siinä ei ole minkäänlaisia tulehtumisen merkkejä", sanoi hän. "Me voinemme siirtää leikkauksen, kunnes paikallisia merkkejä ilmestyy."
Mutta mies väänteli käsiään voimatta hillitä mielenliikutustaan.
"Ah, sir, sir!" huudahti hän. "Älkää viivytelkö lainkaan, sillä ette tiedä, kuinka vaarallinen se on. Mutta minä tiedän ja annan teille kunniasanani siitä, että leikkaus on aivan välttämätön. Vain veitsi voi pelastaa hänet."
"Minä odottaisin kuitenkin mieluummin", sanoi Douglas Stone.
"Riittää jo!" huusi turkkilainen vihaisesti. "Jokainen minuutti on kallis enkä minä voi seisoa tässä katsomassa, kuinka vaimoni annetaan kuolla. En voi muuta kuin kiittää teitä tulostanne ja kutsua tänne jonkun toisen lääkärin, ennenkuin se on liian myöhäistä."
Douglas Stone epäröi. Tuon sadan punnan suuruisen rahamäärän takaisin luovuttaminen ei tuntunut niinkään hauskalta. Mutta tietysti on hänen pakko palauttaa rahat, ellei hän ryhdy toimeen. Ja jos turkkilainen on oikeassa ja hänen vaimonsa kuolee, käy hänen asemansa tutkijalautakunnan edessä melko kiusalliseksi.
"Onko teillä ollut henkilökohtaisia kokemuksia tästä myrkystä?" kysyi hän.
"Kyllä."
"Ja te uskallatte taata sen, että leikkaus on aivan välttämätön?"
"Vannon sen kaiken nimessä, mikä on minulle pyhää."
"Rumennus tulee olemaan kauhistuttava."
"Ymmärrän, ettei hänen suunsa sitten enää ole kaunis suudeltavaksi."
Douglas Stone kääntyi vihaisesti mieheen päin, jonka puhe oli raakaa, mutta turkkilaiset ajattelevat ja puhuvat omalla tavallaan eikä tässä ollut aikaa kinasteluun. Douglas Stone otti laatikostaan veitsen, aukaisi sen ja tunnusteli sen terävää suoraa terää etusormellaan. Sitten hän vei lampun lähemmäksi vuodetta. Pari tummaa silmää tuijotti häneen hunnun aukosta. Niiden silmäterät olivat niin suuret, että niitä tuskin voi erottaa.
"Te olette antanut hänelle melko suuren annoksen ooppiumia."
"Kyllä. Annoin hänelle melko suuren annoksen."
Stone katsoi jälleen noihin tummiin silmiin, jotka tuijottivat suoraan hänen omiinsa. Ne olivat himmeät ja kiillottomat, mutta hänen katsoessaan niihin, välähtivät ne ohimennen ja huulet vapisivat.
"Hän ei ole menettänyt kokonaan tajuntaansa", sanoi Stone.
"Eikö veistä olisi parasta käyttää nyt, kun sen viillokset eivät vielä aiheuta tuskia?"
Sama ajatus oli juolahtanut kirurginkin mieleen. Hän tarttui haavoittuneeseen huuleen pihdeillään irroittaen siitä parilla nopealla viilloksella leveän V:n muotoisen palasen. Nainen ponnahti istualleen sohvalla päästäen hirmuisen, korisevan huudon. Huntu repäistiin pois hänen kasvoiltaan, jotka Douglas Stone nyt hyvin tunsi. Huolimatta eteenpäintyöntyvästä ylähuulesta ja verisestä kuolasta hän tunsi nuo kasvot. Nainen jatkoi huutamistaan painellen kädellään leikattua kohtaa. Douglas Stone istuutui sohvan jalkopäähän veitsineen ja pihteineen. Huone pyöri hänen silmissään ja hän tunsi korvansa takana jotakin sellaista kuin olisi siellä ratkennut jokin. Jokainen katsoja olisi sanonut, että hänen kasvonsa näyttivät naisen kasvoja paljon kamalammilta. Kuin unessa tahi kuin hän olisi katsellut jotakin näytelmäkappaletta hän huomasi turkkilaisen tukan ja parran pöydällä ja näki lordi Sannoxin nojaavan seinään käsi kupeellaan ja nauraen hiljaa. Huudot olivat lakanneet kuulumasta nyt ja hirvittävä pää oli painunut takaisin pieluksille, mutta Douglas Stone istui vieläkin liikkumatta paikoillaan ja lordi Sannox nauroi vielä hiljaa itsekseen.
"Tämä leikkaus oli todella hyvin tarpeellinen Marionille", sanoi hän, "moraalisesti, mutta ei fyysillisesti. Niin, moraalisesti, minkä tekin tiedätte."
Douglas Stone kumartui eteenpäin alkaen leikkiä peitteen nurkalla. Hänen veitsensä putosi lattialle, mutta hän piti vieläkin käsissään pihtejä ja jotakin muutakin.
"Olin jo kauan aikaa aikonut antaa pienen esimerkin", sanoi lordi Sannox kohteliaasti. "Teidän keskiviikkoinen kirjeenne joutuikin harhateille ja minulla on se täällä muistikirjani välissä. Mutta suunnitelmani toimeenpano aiheutti muutamia vaikeuksia. Haava näin sivumennen sanoen ei ollut sen pahempi kuin sinettisormukseni aiheuttama."
Hän katsoi terävästi vaikenevaan toveriinsa työntäen pienen revolverinsa takkinsa taskuun. Mutta Douglas Stone hypisteli vieläkin peitettä.
"Te huomaatte täyttäneenne sopimuksenne kaikissa tapauksissa", sanoi lordi Sannox.
Kuultuaan sen Douglas Stone alkoi nauraa. Hän nauroi pitkään ja kovasti. Mutta lordi Sannoxia ei enää naurattanut. Jokin pelon tapainen tunne jännitti ja kovensi hänen piirteitään. Hän poistui huoneesta – varpaillaan. Vanha nainen odotti häntä ulkopuolella.
"Hoitakaa emäntäänne hänen herättyään", sanoi lordi Sannox.
Sitten hän meni kadulle. Vaunut olivat oven edustalla ja ajaja kohotti kätensä lakkiinsa.
"John", sanoi lordi Sannox, "sinun pitää viedä tohtori kotiin ensin. Hänet on kai talutettava vaunuihin. Sano hänen hovimestarilleen hänen sairastuneen eräällä sairaskäynnillä."
"Hyvä on, sir."
"Sitten voit viedä lady Sannoxin kotiin."
"Entä te itse, sir?"
"Minun osoitteeni muutamina ensi kuukausina tulee olemaan Hotel di Roma, Venetsia. Pitäkää huolta siitä, että kirjeeni lähetetään sinne. Ja käske Stevensin asettaa ensi maanantaina näytteille kaikki punaiset chrysanthemumit ja sähköttää minulle tuloksesta."
BLUE JOHN GAPIN HIRVIÖ
Seuraava kertomus löydettiin helmikuun 4:nä päivänä vuonna 1908 South Kensingtonin Upper Coventry Flatsissa kuolleen tohtori James Hardcastlen paperien joukosta. Kaikki ne, jotka tunsivat hänet hyvin, kieltäytyivät lausumasta ajatuksiaan tästä merkillisestä selostuksesta, vakuuttaen kuitenkin yksimielisesti, että tohtori oli vakava tiedemies, jolla ei ollut lainkaan mielikuvitusta ja joka ei missään tapauksessa olisi voinut keksiä mitään kuviteltua, löyhää tapaussarjaa. Paperi oli suljettu kuoreen, johon oli kirjoitettu: "Lyhyt selostus niistä tapahtumista, jotka sattuivat lähellä neiti Allertonin maataloa Luoteis-Derbyshiressä viime vuoden keväänä." Kuori oli suljettu ja sen toiselle puolen oli kirjoitettu:
'Hyvä Seaton!
Tunnet kaiketi mielenkiintoa ja ehkäpä harmiakin siitä, että
epäilyksesi, joilla suhtauduit tarinaani, ovat estäneet
minua toistamiseen koskettelemasta sitä aihetta. Jätän tämän
kertomuksen luettavaksi kuolemani jälkeen. Ehkäpä on olemassa
sellaisia minulle tuntemattomia henkilöitä, jotka voivat luottaa
minuun enemmän kuin ystäväni.'Tiedusteluista huolimatta ei ole saatu selville, kuka tämä Seaton on ollut. Voin vain omasta puolestani lisätä, että vainajan Allertonin maatilalle tekemä vierailu ja siellä tapahtunut seikkailu on saatu täysin todennetuksi ollenkaan nojautumatta hänen omaan kertomukseensa. Tämän esipuheen jälkeen liitän tähän hänen kertomuksensa sellaisena kuin hän on sen jättänyt meille. Se on kirjoitettu päiväkirjan tapaan, ja sen muutamia muistiinpanoja on laajennettu ja muutamia pyyhitty kokonaan pois.
Huhtikuun 17 p:nä – Tunnen jo tämän ihmeellisen vuoristoilman vaikutuksen. Allertonien maatila sijaitsee neljätoistatuhattakaksikymmentä jalkaa meren pinnan yläpuolella, joten ilmasto täällä on varmasti hyvin virkistävää. Lukuunottamatta tavallista aamuyskääni voin vallan mainiosti ja nauttimalla tuoretta maitoa ja kotona kasvatettujen lampaiden lihaa luulen saavani painonikin lisäytymään. Saunderson tulee luullakseni olemaan tyytyväinen.
Molemmat Allertonin neidit ovat hieman omituisia, mutta sangen viehättäviä ja ystävällisiä naisia, tuollaisia uutteria kilttejä vanhojapiikoja, jotka ovat valmiit tuhlaamaan kaiken sen rakkauden, joka olisi ehkä kuulunut miehelle ja lapsille, heidän raajarikkoiselle vieraalleen. Vanhatpiiat ovat todella mitä hyödyllisimpiä henkilöitä yhteiskunnassamme. Puhutaan kyllä tarpeettomista naisista, mutta mihin joutuisivatkaan tarpeettomat miesraukat ilman heidän ystävällistä läsnäoloaan? Näin ohimennen sanoen he ilmaisivat vaatimattomuudessaan melko pian, miksi professori oli suositellut heidän maataloaan. Professori on lähtöisin samoista yhteiskuntapiireistä kuin hekin ja luulenpa hänen nuoruudessaan hätyytelleen variksia näillä samoilla kentillä.
Paikka on hyvin yksinäinen ja kävelytiet äärettömän kauniita. Talon tilukset ovat laitumina ja sijaitsevat erään säännöttömän laakson pohjalla. Kummallakin puolella kohoaa haaveellisia kalkkikivikukkuloita, joiden kivi on niin pehmeää ainetta, että sitä voi murtaa käsin. Koko tämä seutu on onttoa. Jos maan kamaraa täällä lyötäisiin äärettömän suurella vasaralla, kumisisi se kuin rumpu tahi antaisi kokonaan perään ja paljastaisi näkyviin jonkin suuren maanalaisen järven. Ja jonkin suuren järven täytyy siellä varmasti ollakin, koska kaikilta suunnilta virtaa jokia vuoren alle tulematta milloinkaan enää näkyviin. Kaikkialla kallioiden välissä on aukkoja, ja kun pujahtaa niistä sisälle, huomaa joutuneensa johonkin suureen luolaan, joka kiemurtelee kauaksi syvälle maan sydämeen. Minulla on pieni polkupyörälyhty, ja se kädessäni kuljeskelen usein noissa autioissa, ihmeellisissä luolissa. Minulle tuottaa suurta huvia katsella katosta riippuvien vuotokivien ihmeellisiä hopeanvärisiä ja tummia vivahduksia kääntäessäni lyhdyn valon niihin. Jos sammutan lyhdyn, joudun mitä synkimpään pimeyteen, mutta sytytettyäni sen jälleen huomaankin katselevani jotakin Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kohtausta.
Noiden vuoressa olevien kummallisten aukkojen joukossa on muuan erityisen kiintoisa, koska se on ihmisten eikä luonnon työtä. En ollut kuullut puhuttavan Blue Johnista milloinkaan, ennenkuin tulin näille seuduille. Tämä nimi on annettu eräälle omituiselle kauniinpunertavalle kivennäiselle, jota saadaan vain parista kolmesta paikasta maailmassa. Se on niin harvinaista, että tavallinen siitä valmistettu maljakko on äärettömän kallisarvoinen. Vanhat roomalaiset tarkalla vaistollaan huomasivat, että sitä voitiin saada tästä laaksosta, ja he kaivoivat vaakasuoran aukon suoraan syvälle vuoren sydämeen. Heidän kaivosaukkoaan on ruvettu nimittämään Blue John Gapiksi. Se on kallioon porattu säännöllinen holvi, jonka suu on nykyään pensaiden peitossa. Roomalaiset kaivosmiehet ovat hakanneet vuoreen suurenmoisen käytävän, joka johtaa sen sydämeen muutamien suurien veden uurtamien luolien kautta. Mutta jos aiot lähteä tutkimaan Blue John Gapia, on sinun tarkasti painettava muistiin askeleesi ja otettava mukaan riittävästi kynttilöitä, tahi muuten voi käydä niin, ettet milloinkaan enää pääse takaisin päivänvaloon. En ole vielä tunkeutunut sinne varsin syvälle, mutta kun tänään jälleen seisoin tuon holvimaisen tunnelin suulla ja tuijotin sen synkkiin syvyyksiin, vannoin uhraavani terveyteni palattua pari vapaapäivää sen salaperäisten syvyyksien tutkimiseen, voidakseni itse ottaa selon siitä, kuinka roomalaiset olivat tunkeutuneet Derbyshiren kukkuloiden sydämeen.
On kummallista, kuinka taikauskoisia nämä maalaiset ovat. Olisin toki uskonut jotakin parempaa nuoresta Armitagesta, koska hän on melko sivistynyt, tarmokas ja kaikin puolin hieno mies, vaikka hänen asemansa maailmassa ei olekaan erikoisen huomattava. Seisoin juuri Blue John Gapin suulla, kun hän tuli luokseni ketojen poikki.
"Hyvää päivää, tohtori", sanoi hän. "Te ette ainakaan pelkää."
"Pelkääkö?" vastasin minä. "Mitä sitten?"
"Tuota", sanoi hän viitaten peukalollaan synkkään holviin. "Hirviötä, joka asuu Blue John Gapissa."
Kuinka helposti tarut syntyvätkään yksinäisellä maaseudulla! Kuulustelin häntä saadakseni selville, mistä tämä hänen omituinen uskonsa oli johtunut. Näyttää aivan siltä Armitagen puheiden mukaan, kuin kedoilta silloin tällöin olisi hävinnyt lampaita aivan olemattomiin. Hän ei voinut hyväksyä sellaista selitystä, että ne ovat saattaneet kulkea pois omasta halustaan ja hävitä sitten vuorten väliin. Kerran oli löydetty tukullinen villoja ja verilätäkkö. Sanoin hänelle, että sekin voidaan selittää aivan luonnollisella tavalla. Sitten hän kertoi, että ne yöt, jolloin lampaita oli kadonnut, olivat aina olleet hyvin pimeitä, pilvisiä ja kuuttomia. Tein sen tärkeän huomautuksen, että tavallinen lammasvaras valitsee juuri sellaiset yöt tehtäväänsä. Kerran oli seinään ilmestynyt suuri kuoppa ja kiviä oli lennätelty melkoisen matkan päähän. Ihmistyötä jälleen minun mielestäni. Vihdoin Armitage esitti väkevimmän väitteensä kertomalla minulle kerran kuulleensakin eläimen äänen, ja sanoi kaikkien muidenkin voivan kuulla sen, jos he vain viipyvät tarpeeksi kauan aukon suulla. Se oli ollut jonkinlaista äärettömän kovaa kaukaista murinaa. En voinut muuta kuin hymyillä tälle, koska minä tunnen nuo kaiut, joita maanalaiset joet synnyttävät virratessaan kalkkikivimuodostumien välisissä kuiluissa. Epäilyni suututtivat Armitagea niin, että hän kääntyi ja poistui luotani.
Ja nyt seuraa koko jutun kummallisin kohta. Seisoin yhä vielä luolan suulla punniten mielessäni Armitagen eri väitteitä ja ajatellen, kuinka helposti ne kaikki voitiin selittää, kun äkkiä vieressäni sijaitsevan tunnelin syvyyksistä alkoi kuulua mitä eriskummallisimpia ääniä. Kuinka minä kuvailisin ne? Ensiksikin ne tuntuivat kuuluvan hyvin kaukaa syvältä vuoren sydämestä. Ja toiseksi ne olivat hyvin kovia huolimatta näennäisestä pitkästä matkasta. Ja kolmanneksi ne eivät olleet mitään jyrinää eivätkä sellaista kolinaa, jonka vesiputoukset tahi vyöryvät kalliot voisivat aiheuttaa, vaan kovaa vikinää, tärisevää ja värähtelevää, melkein hevosen hirnunnan tapaista. Kokemukseni oli varmasti hyvin kummallinen ja sellainen, joka hetkiseksi, myönnän sen, antoi uuden merkityksen Armitagen sanoille. Odotin vielä aukon edustalla puolisen tuntia ja enemmänkin, mutta kun ei ääntä toistamiseen kuulunut, palasin takaisin maataloon melko ymmällä tapahtumasta. Varmasti tutkin tuon luolan voimieni palattua. Armitagen selitys on tietysti liian luonnoton väiteltäväksi, mutta joka tapauksessa tuo ääni oli todella kummallinen. Se kaikuu vieläkin korvissani kirjoittaessani tätä.
Huhtikuun 20 p:nä. – Näinä viime päivinä olen käynyt monta kertaa Blue John Gapin suulla, vieläpä tunkeutunut sinne sisäänkin vähän matkaa, mutta polkupyörälyhtyni on niin pieni ja himmeä, etten uskalla sen turvin lähteä varsin kauaksi. Aion tehdä kaiken järjestelmällisemmin. En ole kuullut toistamiseen minkäänlaisia ääniä ja olen nyt taipuvainen uskomaan joutuneeni jonkin harha-aistimuksen valtaan Armitagen selostuksen vaikutuksesta. Koko juttu on tietysti pelkkää pötyä ja kuitenkin minun on pakko tunnustaa, että luolan suulla kasvavat pensaat ovat aivan sen näköisiä, kuin jokin suuri eläin olisi tunkeutunut niiden välitse. Asia kiinnittää jo aika tavalla mieltäni. En ole sanonut vielä mitään Allertonin neideille, koska he ovat tarpeeksi taikauskoisia muutenkin, mutta olen jo ostanut muutamia kynttilöitä tutkimusmatkaani varten.
Huomasin niiden lukuisten villatukkojen joukossa, joita oli tarttunut luolan suuta reunustaviin pensaisiin, erään veren tahraaman. Järkeni sanoo luonnollisesti, että lampaat sellaisissa kallioisissa paikoissa kävellessään voivat helposti haavoittaa itseään. Kuitenkin jostakin syystä tuo punainen täplä järkytti minua niin, että huomasin peräytyväni kauhuissani vanhan roomalaisen holvin läheisyydestä. Kirpeä löyhkä tuntui hajahtavan noista syvyyksistä, joihin tuijotin. Saattoiko todella olla mahdollista, että jokin nimetön eläin, jokin kauhistuttava hirviö, piileskeli noissa kuiluissa? En olisi mitenkään voinut tuntea sellaista voimieni päivinä, mutta sairaana ihminen muuttuu hermostuneeksi ja vaikutuksille alttiiksi.
Horjuin päätöksessäni hetkisen ja olin valmis luopumaan vanhan kaivoksen salaisuuden ratkaisemisesta kokonaan, jos nyt siihen mitään salaisuutta liittyikään. Mutta tänä iltana oli innostukseni palannut ja hermoni rauhoittuneet. Huomenna olen luullakseni jo paremmin perillä tästä asiasta.
Huhtikuun 22 p:nä. – Sallikaa minun koettaa kirjoittaa muistiin niin täsmällisesti kuin suinkin eilinen kummallinen kokemukseni. Lähdin matkalle iltapäivällä suunnaten kulkuni Blue John Gapille. Tunnustan epäilykseni palanneen katsellessani sen syvyyksiin ja toivoin, että olisin ottanut mukaani jonkun toverin seurakseni. Vihdoin päättäväisyyteni palattua sytytin kynttiläni, tunkeuduin pensaitten välitse ja laskeuduin aukkoon.
Jatkoin matkaani maata peittävien murtuneitten kivilohkareitten yli noin viidenkymmenen jalan päässä sijaitsevaan teräväkulmaiseen mutkaan. Siitä alkoi kovaan kallioon hakattu pitkä suora käytävä. En ole mikään geologi, mutta tämän käytävän seinät olivat varmasti jotakin kovempaa ainetta kuin kalkkikiveä, koska niissä oli kohtia, joissa vielä selvästi näkyi muinaisten kaivosmiesten jättämiä taltanjälkiä, niin selviä kuin ne olisi hakattu niihin eilen. Kompuroin eteenpäin tätä kummallista vanhanaikaista käytävää pitkin, kynttiläni heikon liekin muodostaessa hämärän valokehän ympärilleni, sellaisen, joka muutti varjot taaempana yhä uhkaavammiksi ja synkemmiksi. Vihdoin saavuin paikalle, missä roomalainen tunneli laajeni veden uurtamaksi luolaksi – jonkinlaiseksi suureksi halliksi, jonka katosta riippui pitkiä valkoisia kalkkikivisuikaleita kuin jääpuikkoja. Seisoessani tässä keskustassa näin epäselvästi monta maanalaisten virtojen kaivamaa maan uumeniin suuntautuvaa käytävää. Tuumiessani, olisiko minun parasta palata takaisin vai uskaltautua pitemmälle noihin vaarallisiin sokkeloihin, sattuivat silmäni huomaamaan jalkaini juuressa jotakin sellaista, joka voimakkaasti kiinnitti tarkkaavaisuuteni puoleensa.
Luolan lattia oli miltei kaikkialta kallionlohkareiden tahi kovan kalkkikivikuoren peitossa, mutta tähän ainoaan kohtaan oli katosta tippunut vettä, ja se oli muodostanut siihen pehmeän mutakerroksen. Tämän kerroksen keskellä oli suuri syvennys, epämääräinen kuoppa, syvä, leveä ja säännötön, aivan kuin jokin lohkare olisi pudonnut siihen. Mutta sen lähellä ei kuitenkaan näkynyt mitään irtonaista kiveä eikä muutakaan sellaista esinettä, joka olisi voinut aiheuttaa tuon merkin. Syvennys oli aivan liian suuri minkään tavallisen eläimen jäljeksi ja sitäpaitsi ei siellä ollut muuta kuin tämä yksi ainoa. Mutakerros oli niin leveä, ettei sen yli voinut päästä millään tavallisella askeleella. Kun suoristauduin jälleen tutkittuani tuota kummallista merkkiä ja sitten katsahdin minua ympäröiviin synkkiin varjoihin, on minun pakko tunnustaa tunteneeni hetkisen vastenmielistä rohkeuteni lannistumista ja myöntää kynttilän vapisseen kädessäni, vaikka kuinka olisin koettanut sitä estää.
Rohkeuteni palasi kuitenkin pian. Ajattelin, miten luonnotonta oli luulla sellaista suurta ja muodotonta merkkiä jonkin tunnetun eläimen jäljeksi. Ei norsunkaan jälki olisi voinut olla sellainen. Päätin, ettei mikään epämääräinen eikä järjetön pelko saisi estää minua toimittamasta loppuun tutkimuksiani. Ennen matkani jatkamista painoin tarkasti mieleeni erään kummallisen kalliomuodostuman seinässä, voidakseni palatessani sen opastamana löytää heti roomalaisen tunnelin suun. Tämä varovaisuustoimenpide oli hyvin tarpeellinen, koska suureen luolaan näytti, avautuvan lukemattomia käytäviä. Saatuani varmuuden asemastani ja tyynnytettyäni mieleni tarkastelemalla varakynttilöitäni ja tulitikkujani lähdin hitaasti jatkamaan matkaani luolan kallioista ja epätasaista pohjaa pitkin.
Ja nyt tulen kohtaan, missä minulle sattui äkillinen ja toivoton onnettomuus. Muuan noin parikymmentä jalkaa leveä virta katkaisi tieni ja minä kävelin vähän matkaa rantaa pitkin etsien kohtaa, josta pääsisi yli kuivin jaloin. Vihdoin saavuin paikalle, missä yksinäinen litteä kivi sijaitsi melkein keskellä virtaa, niin että voin päästä sille yhdellä harppauksella. Sattui kuitenkin niin, että virta oli syönyt kallion hyvin heilakaksi altapäin, ja hypätessäni sille se liikahti ja minä vyörähdin jääkylmään veteen. Kynttiläni sammui ja niin jouduin kompuroimaan täydellisessä pimeydessä.
Horjuin jaloilleni jälleen pikemmin huvitettuna kuin järkytettynä seikkailustani. Kynttilä oli pudonnut kädestäni virtaan, mutta minulla oli taskussani pari samanlaista, minkävuoksi se ei vaikuttanutkaan mitään asiaan. Otin toisen esille ja kaivoin tulitikkulaatikon taskustani sytyttääkseni sen. Silloin vasta totesin tukalan asemani. Laatikkokin oli kastunut pudotessani virtaan. Tikku ei ottanut tulta.
Kylmä käsi tuntui puristavan sydäntäni todetessani tilanteeni. Pimeys oli läpinäkymätön ja kauhistuttava. Se oli niin olennaista, että minä vaistomaisesti kohotin käteni kasvoilleni työntääkseni sitä luotani, ikäänkuin se olisi ollut jotakin kiinteää. Seisoin hiljaa paikoillani ja sain ponnistamalla tahtoani itseni tyyntymään. Koetin muodostaa mielessäni kartan luolan pohjasta sikäli kuin muistin sitä. Mutta voi! nuo mieleeni painuneet merkit olivat niin korkealla seinissä, etten ylettyisi koskettamaan niihin. Kuitenkin muistin suunnilleen seinien aseman ja toivoin niitä pitkin hapuilemalla vihdoin pääseväni roomalaisen tunnelin suulle. Liikkuen hyvin hitaasti ja alituisesti törmäillen kallioihin lähdin kokeeksi tälle toivottomalle retkelleni.
Mutta minä huomasin hyvinkin pian, kuinka mahdotonta se oli. Tuossa mustassa samettimaisessa pimeydessä eksyi ihminen suunnastaan silmänräpäyksessä. Ennenkuin olin kävellyt kymmentä askeltakaan, olin täysin tolkuton. Virran lorina, joka oli ainoa kuuluva ääni, ilmaisi minulle sen uoman, mutta heti kun lähdin sen äyräältä, eksyin kokonaan. Toiveeni, että osaisin takaisin synkässä pimeydessä tämän sokkeloisen kalkkikiviluolan poikki, olivat nähtävästi turhat.
Istuuduin muutamalle lohkareelle miettimään onnetonta tilannettani. En ollut kertonut kenellekään aikomuksestani mennä Blue Johnin kaivokseen ja senvuoksi olikin hyvin epävarmaa, lähdettäisiinkö minua ollenkaan hakemaankaan. Minun täytyi luottaa omiin keinoihini vaarasta pelastuakseni. Minulla oli jäljellä vain se toivo, että tikut kuivuisivat. Kun olin pudonnut jokeen, oli vain puoli ruumistani kastunut. Vasen olkapääni oli jäänyt veden pinnan yläpuolelle. Kaivoin esille tulitikkulaatikkoni ja työnsin sen vasempaan kainalooni. Ruumiini lämpö voi ehkä vastustaa luolan kostean ilman vaikutusta, mutta vaikka niin olisikin, tiesin saavani olla valotta monta tuntia. Sillä aikaa en voinut tehdä muuta kuin odottaa.
Onneksi olin työntänyt taskuihini muutamia laivakorppuja ennen poistumistani maatalosta. Söin ja virutin ne alas kulahduksella tuosta kirotusta virrasta, joka oli ollut syynä kaikkiin onnettomuuksiin!. Sitten kopeloin itselleni mukavan paikan kallioiden välissä ja löydettyäni erään kohdan, missä voin nojata selkäni kiveen, ojensin sääreni suoriksi ryhtyen odottamaan. Olin iljettävän märkä ja kylmissäni, mutta koetin kuitenkin ilahduttaa mieltäni ajattelemalla, että nykyaikainen tiede määrää tautiini avonaisia ikkunoita ja kävelyretkiä kaikenlaisissa ilmoissa. Virran yksitoikkoisen kohinan tuudittamana ja sankan pimeyden vaikutuksesta vaivuin vähitellen levottomaan uneen.
En voi lainkaan sanoa, kuinka kauan sitä kesti. Ehkä tunnin, ehkä useitakin. Äkkiä ponnahdin istualleni kalliovuoteellani kaikki hermot väristen ja jokainen aisti terävänä ja valppaana. Olin epäilemättä kuullut jonkin äänen, joka erosi hyvin selvästi veden lorinasta. Se oli jo vaiennut, mutta sen kaiku värähteli vielä korvissani. Oliko minua tultu etsimään? Etsijät olisivat varmaankin huudelleet, ja vaikka tuo ääni, joka oli herättänyt minut, olikin epämääräinen, erosi se kuitenkin hyvin selvästi ihmisäänestä. Istuin väristen ja uskaltamatta tuskin hengittää. Nyt se kuului jälleen. Ja nyt taasen! Nyt se muuttui yhtämittaiseksi. Se oli kävelyä – niin, varmasti olivat nuo jonkun elävän olennon askelia. Mutta millaisia askelia! Ne olivat kuin äärettömän raskasta ruumista kannattavien sienimäisten jalkojen siirrähtelyä, jotka aiheuttivat vaimennetun, mutta silti tärisyttävän äänen. Pimeys oli yhtä synkkä kuin ennenkin, mutta askeleet olivat säännölliset ja päättäväiset. Ja ne tulivat selvästi minuun päin.
Selkääni karmi ja tukkani nousi pystyyn kuunnellessani noita vakavia raskaita askelia. Siellä oli jokin eläin ja päättäen sen lähestymisvauhdista se oli varmasti sellainen, joka voi nähdä pimeässä. Painauduin niin kiinni kallioon kuin suinkin koettaen melkein tunkeutua sen sisälle. Askeleet tulivat yhä lähemmäksi pysähtyen sitten. Hetkisen kuluttua kuulin kovaa loiskinaa ja lorinaa. Eläin joi joesta. Sitten oli jälleen hiljaista, kunnes sen keskeyttivät pitkät niiskahdukset ja hirveän kovat ja voimakkaat murahdukset. Oliko se saanut vainun minusta? Omat sieraimeni olivat täynnä saastaista hajua, myrkyllistä ja kauhistuttavaa. Sitten kuulin askeleet jälleen. Nyt ne kuuluivat minun puoleiseltani virran äyräältä. Kivet ratisivat muutamien metrien päässä siitä paikasta, missä minä olin. Uskaltaen tuskin hengittää kyyristyin kalliota vasten. Sitten askeleet etääntyivät. Kuulin loiskahduksen, kun eläin palasi joen toiselle rannalle ja ääni etääntyi vähitellen samalle suunnalle, mistä se oli tullutkin, lakaten kuulumasta.
Lepäsin kauan aikaa kalliolla, liian peloissani voidakseni liikkua. Ajattelin ääntä, jonka olin kuullut lähestyvän luolan syvyyksistä, Armitagen epäluuloja, tuota kummallista jälkeä mudassa ja tätä nyt saamaani ehdotonta todistusta siitä, että todellakin joku näkymätön hirviö, jokin hyvin yliluonnollinen ja kauhistuttava olento, piileskeli vuoren onkalossa. Sen muodosta ja luonteesta en ollut saanut muuta käsitystä kuin sen, että se äärettömästä suuruudestaan huolimatta oli silti hyvin vikkelä. Ristiriitaiset ajatukset raastoivat mieltäni. Järkeni sanoi minulle, ettei sellaisia olentoja voinut olla olemassa, mutta aistini sitävastoin kertoivat minulle niiden olemassaolosta. Vihdoin olin melkein valmis uskomaan, että tämä kokemus oli ollut osa jostakin ilkeästä unesta ja että outo tilanteeni oli aiheuttanut tämän näköhäiriön. Mutta jäljellä oli vielä muuan kokemus, joka karkoitti viimeiset epäilyksen mahdollisuudetkin mielestäni.
Olin ottanut tulitikkuni kainalostani ja tutkinut ne. Ne tuntuivat kovilta ja kuivilta. Kumartuen kallioiden väliseen halkeamaan koetin yhtä niistä. Suureksi ilokseni se leimahti palamaan heti. Sytytin kynttilän ja katsahtaen vain kerran taakseni luolan synkkiin syvyyksiin kiiruhdin roomalaista käytävää kohti. Mennessäni sivuutin saman mutapaikan, jossa olin huomannut tuon suuren syvennyksen. Nyt pysähdyin hämmästyneenä sen viereen, sillä sen pinnassa oli nyt kolme samanlaista merkkiä, äärettömän suurta, säännötöntä ja niin syvää, että ne viittasivat niiden aiheuttajan suureen painoon. Silloin hirmuinen kauhu sai minut valtoihinsa. Kumartuen ja suojellen kynttilän liekkiä kädelläni juoksin suunniltani pelosta kallioiseen holvikäytävään ja kiiruhdin sen päätä kohti pysähtymättä ollenkaan, ennenkuin väsynein jaloin ja huohottavin keuhkoin olin kiivennyt viimeisen kivirinteen laelle, tunkeutunut pensaikkojen läpi ja heittäytynyt hengästyneenä pehmeälle ruoholle kirkkaiden tähtien rauhalliseen valoon. Kello oli jo kolme aamulla päästessäni maataloon ja tänään minä tärisen ja vapisen vieläkin hirvittävän seikkailuni seurauksista. En ole kertonut siitä vielä kenellekään. Minun on suhtauduttava asiaan hyvin varovasti. Mitä ajattelisivatkaan nämä yksinäiset naiset ja sivistymättömät talonpojat, jos kertoisin heille kokemukseni? Minun pitää mennä jonkun sellaisen henkilön luo, joka ymmärtää ja osaa neuvoa.
Huhtikuun 25 p:nä. – Jouduin vuoteeseen pariksi päiväksi luolassa kokemani uskomattoman seikkailun jälkeen. Käytän tätä laatusanaa hyvin määrätyssä merkityksessä, sillä olen senkin jälkeen kokenut jotakin sellaista, mikä on järkyttänyt minua melkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin. Sanoin hakevani käsiini jonkun henkilön, joka osaa neuvoa minua. Täällä on muuan tohtori Mark Johnson, joka harjoittaa ammattiaan muutamien englannin peninkulmien päässä, ja jolle professori Saunderson oli käskenyt minun antaa kirjoittamansa suosituskirjeen. Ajoin hänen luokseen päästessäni jälleen liikkeelle ja hänelle kerroin koko kummallisen kokemukseni. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja tutki sitten minut huolellisesti kiinnittäen erityisesti huomionsa päätelmiini ja silmäteriini. Lopetettuaan hän kieltäytyi keskustelemasta seikkailustani, koska hän ei sanonut ymmärtävänsä sitä ollenkaan, mutta antoi minulle erään. Castletonissa asuvan herra Pictonin osoitteen neuvoen minua menemään heti hänen luokseen ja kertomaan hänelle tarinani aivan niinkuin olin kertonut sen hänellekin. Hän oli neuvonantajani sanojen mukaan juuri sellainen mies, joka oli erikoisen sovelias auttamaan minua.
Menin sen vuoksi asemalle ja matkustin tuohon pieneen noin kymmenen englannin peninkulman päässä sijaitsevaan kaupunkiin. Herra Picton näytti olevan vaikutusvaltainen mies, koska hänen messinkinen nimilevynsä oli naulattu erään kaupungin laiteilla sijaitsevan melko suuren rakennuksen oveen. Olin juuri soittamaisillani kelloa, kun äkkiä rupesinkin hieman epäilemään, ja mennen kadun poikki lähimpään kauppaan kysyin myyntipöydän takana seisovalta mieheltä, voiko hän kertoa minulle jotakin herra Pictonista. "Kyllä", sanoi hän, "hän on Derbyshiren paras mielenvikaisten lääkäri, ja tuolla on hänen sairaalansa." Te voitte kuvitella, ettei siihen mennyt pitkääkään aikaa, ennenkuin olin pudistanut Castletonin tomut jaloistani ja palannut maataloon kiroillen kaikkia noita mielikuvitusta vailla olevia henkilöitä, jotka eivät ymmärrä luomakunnassa voivan olla sellaisiakin asioita, joita heidän myyränsilmänsä eivät vielä ole sattuneet huomaamaan. Mutta nyt tyynnyttyäni voin kaikissa tapauksissa myöntää, etten ollut käyttäytynyt sen myötämielisemmin Armitagea kohtaan kuin tohtori Johnson minua kohtaan.
Huhtikuun 27 p:nä. – Kun olin ylioppilas, sanottiin minua rohkeaksi ja yritteliääksi mieheksi. Muistan vieläkin, että minä metsästäessämme aaveita Coltbridgessä jouduin vahdiksi kummitustaloon. Ovatko nyt nämä viime vuodet (olen kaikissa tapauksissa vasta viidenneljättävuotias) vai tämä ruumiillinen sairaus aiheuttaneet muutoksen? Mutta kun ajattelen tuota kauhistuttavaa vuorenonkaloa ja sitä, että sen valtiaana on joku luonnoton olento, värisyttää sydäntäni todellakin. Mitä minun pitääkään tehdä? Päivän kaikkina tunteina harkitsen vain tätä kysymystä. Jollen sano mitään, jää salaisuus ratkaisematta. Mutta jos sanon jotakin, voi se joko järkyttää kovasti koko maakuntaa tahi saada aikaan sen, että minut lopulta suljetaan johonkin mielisairaalaan kenenkään minua uskomatta. Luullakseni minun on parasta odottaa ja valmistaa toista matkaa, jonka aion harkita ja suunnitella paremmin kuin ensimmäisen. Olen jo käynyt Castletonissa ja hankkinut yritystä varten muutamia esineitä, kuten suuren acetyleenilyhdyn ja kaksipiippuisen luodikon. Tämän viimemainitun kapineen olen vuokrannut, mutta olen ostanut siihen muutamia niin kovia ammuksia, että niillä voisin kaataa vaikkapa sarvikuonon. Nyt olen valmis kohtaamaan luolissa asuvan ystäväni. Kun vain terveyteni tulee paremmaksi ja saan hieman tarmoani takaisin, koetan vielä, millaisia johtopäätöksiä siitä voidaan tehdä. Mutta mikä ja millainen tuo eläin on? Tämä kysymys askarruttaa niin aivojani, etten voi nukkua! Kuinka monta teoriaa olenkaan jo muodostanut hylätäkseni ne kaikki vuorotellen? Kaikki tuntuu niin äärettömän epätodelliselta. Ja kuitenkin nuo äänet, jäljet ja luolasta kuuluvat askeleet – mikään järki ei voi sivuuttaa niitä. Muistelen noita vanhoja tarinoita louhikäärmeistä ja muista hirviöistä. Ovatkohan puheet niistä sellaisia satuja kuin me olemme luulleet? Eikö niiden pohjalla voi piillä joitakin tosiseikkojakin ja olenko minä kaikista kuolevaisista ainoa, joka on valittu paljastamaan ne?
Toukokuun 3 p:nä. – Englannin kevään oikut ovat kahlehtineet minut vuoteeseen moneksi päiväksi, joiden kuluessa on tapahtunut jotakin sellaista, minkä oikeaa ja pahanenteistä tarkoitusta eivät muut kuin minä voi käsittää. Saanen kai sanoa, että yöt viime aikoina ovat olleet pilvisiä ja kuuttomia, siis juuri sellaisia, joina saamieni ilmoitusten mukaan lampaita häviää olemattomiin. No niin, lampaita on jälleen kadonnut. Pari Allertonin neitien, yksi Cat Walkin omistajan, vanhan Pearsonin, ja yksi rouva Moultonin. Kaikkiaan neljäkolmena yönä. Ne ovat hävinneet jäljettömiin, ja seudulla liikkuu huhuja lammasvarkaista ja mustalaisista.
Mutta asiaan liittyy jotakin vakavampaakin. Nuori Armitage on myös kadonnut. Hän oli poistunut nummella sijaitsevasta asunnostaan keskiviikko-iltana eikä hänestä ole kuultu sen jälkeen mitään. Hän oli vapaa mies, niin ettei hänen katoamisensa ole herättänyt niin suurta huomiota kuin muussa tapauksessa olisi ollut laita. Asia selitetään siten, että hänellä on ollut rahoja, ja nyt luullaan hänen saaneen paikan jossakin muualla, minne hän jonkun ajan kuluttua pyytää lähettämään tavaransa. Mutta minä epäilen vakavasti jotakin muuta. Eiköhän ole paljon uskottavampaa, että lampaita kohdannut viime onnettomuus on viekoitellut hänet ryhtymään johonkin sellaiseen yritykseen, joka on päättynyt hänen omaan tuhoonsa? Hän on ehkä asettunut väijymään eläintä, joka sitten onkin raastanut hänet mukanaan vuorenonkaloihin. Millainen odottamaton kohtalo kahdennellakymmenennellä vuosisadalla elävälle sivistyneelle englantilaiselle! Ja kuitenkin minä tunnen sen olevan mahdollista, vieläpä luultavintakin. Mutta kuinka pitkälle minä siinä tapauksessa olen vastuunalainen hänen kuolemastaan ja muista ehkä piakkoinkin sattuvista onnettomuuksista? Minun velvollisuuteni on varmasti, niiden tietojen perusteella, jotka ovat jo hallussani, katsoa, että jotakin tehdään, tahi, jos se käy välttämättömäksi, tehdä se itse. Ja minun täytyy turvautua viimeksimainitsemaani keinoon, sillä tänä aamuna menin paikalliselle poliisiasemalle ja kerroin siellä tarinani. Komisarius kirjoitti sen muistiin suureen kirjaan saatellen minut sitten ulos kiitettävän vakavasti, mutta minä kuulin naurunräjähdyksen, ennenkuin olin päässyt hänen puutarhansa polun päähänkään saakka. Hän kertoi epäilemättä juuri silloin seikkailuani perheelleen.
Kesäkuun 10 p:nä. – Kirjoitan tätä istuallani vuoteessani kuusi viikkoa viimeisen tähän kirjaan tekemäni muistiinpanon jälkeen. Olen saanut läpäistä sellaisen hirvittävän sielullisen ja ruumiillisen järkytyksen seuraukset, jollaista harvoin ennen on sattunut kenenkään inhimillisen olennon osalle. Mutta minä olen saavuttanut tarkoitukseni. Blue John Gapissa asustavan kauhistuttavan eläimen aiheuttamaa vaaraa ei ole eikä tule enää koskaan olemaankaan. Minä murtunut raajarikkoinen olen ainakin tehnyt niin paljon yhteiseksi hyväksi. Antakaa minun nyt kertoa tapahtumat niin selvästi kuin suinkin.
Toukokuun kolmannen päivän, perjantain, jälkeinen yö oli niin pimeä ja pilvinen, ettei hirviö olisi voinut valita sopivampaa ajankohtaa vaellukselleen. Noin kello yhdentoista aikaan poistuin maatalosta lyhtyineni ja pyssyineni, jätettyäni kuitenkin ensin makuuhuoneeni pöydälle kirjeen, jossa oli määräys, että minua oli etsittävä Gapin suunnalta siinä tapauksessa, ettei minua kuuluisi takaisin tulevaksi. Suuntasin kulkuni roomalaisen tunnelin suulle ja etsittyäni itselleni mukavan paikan kallioiden välistä aukon vierestä suljin lyhtyni ja odotin kärsivällisesti ladattu luodikko valmiina käsissäni.
Siitä muodostui surullinen valvonta. Sinne tänne kiemurtelevasta laaksosta pilkoittivat silmiini maatalojen harvat tulet, ja Chapelle-Dalen kirkonkellon lyönnit kantautuivat heikosti korviini ilmaisten minulle kuluneet tunnit. Nämä lähimmäisten antamat merkit saivat minut vain tajuamaan oman asemani yhä yksinäisemmäksi. Minun täytyi kovasti ponnistella voittaakseni sen pelon, joka viekoitteli minua yhtämittaa palaamaan takaisin maataloon ja luopumaan ikuisiksi ajoiksi tästä vaarallisesta yrityksestä. Mutta syvällä jokaisen ihmisen sydämessä piilee kuitenkin rahtunen itsekunnioitusta, joka pidättää häntä luopumasta yrityksestä, jonka hän kerran on päättänyt suorittaa. Tämä persoonallisen ylpeyden tunne pelasti minut nyt ja se ainoastaan piteli minua kiinni, kun kaikki vaistoni veti minua pois sieltä. Olen iloinen nyt siitä, että minulla oli niin paljon voimia. Huolimatta kaikesta, mitä se on maksanut minulle, ei miehuuttani ainakaan voida moittia.
Kaukainen kirkonkello löi kaksitoista, sitten yksi ja sitten kaksi. Yön pimein tunti oli koittanut. Pilvet kiisivät matalalla, eikä taivaalla näkynyt ainoatakaan tähteä. Huuhkaja huuhui jossakin kallioiden välissä eikä korviini kantautunut muita ääniä kuin tuulen vienoa huminaa. Mutta silloin äkkiä kuulin sen. Kaukaa tunnelista kuuluivat nuo tassuttavat askeleet, joustavat ja kuitenkin niin raskaat. Kuulin kivienkin kolinan, kun ne vyöryivät syrjään suurten jalkain tieltä. Nyt askeleet kuuluivat jo lähempää ja vihdoin aivan vierestäni. Kuulin aukon suussa kasvavien pensaiden ritinän ja sitten olin pimeässä näkevinäni jonkun äärettömän suuren olennon, jonkun luonnottoman eläimen, joka tuli esille tunnelista hyvin nopeasti ja hiljaa. Olin kuin halvaantunut pelosta ja hämmästyksestä. Vaikka olinkin odottanut mitä hyvänsä, en ollut osannut valmistautua hirviön todellisen esiintymisen aiheuttamaan järkytykseen. Makasin paikoillani liikkumatta ja huohottaen, suuren tumman eläimen kiitäessä ohitseni ja hävitessä näkyvistäni yön varjoihin.
Mutta sitten rohkaisin mieleni sen paluuta varten. Nukkuvalta maaseudulta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka olisi kertonut valloilleen päässeestä kauhusta. En voinut millään tavalla arvostella, kuinka kaukana hirviö oli, mitä se teki ja milloin se tulisi takaisin. Mutta rohkeuteni ei tulisi pettämään minua toista kertaa eikä eläin saisi sivuuttaa minua toista kertaa niin häiritsemättä kuin äsken. Vannoin sen yhteenpurtujen hampaitteni välistä laskiessani pyssyn kalliolle tähtäysasentoon.
Ja kuitenkin se oli melkein tapahtua. Eläimen lähestymistä ei kuulunut lainkaan nyt, kun se kulki ruohikossa. Äkkiä tuo suuri rumilus häämötti edessäni kerran vielä kuin tumma haihtuva varjo kiiruhtaen luolan suuta kohti. Ja jälleen lamautti tahdonvoimaani tuo äskeinen halvautuminen, estäen koukistuneen etusormeni painamasta liipasinta. Mutta minä karkoitin sen viimeiset tahdonvoimani ponnistaen. Pensaitten kahistessa ja luonnottoman pedon sulautuessa luolan suun varjoihin laukaisin poistuvaa möhkälettä kohti. Laukauksen valossa näin vilahdukselta suuren karvaisen möhkäleen, vaaleiden, harmaiden ja karheitten harjaksien peittämän, vatsan alta melkein valkoisen elukan, jonka suurta ruumista kannattivat lyhyet ja paksut väärät jalat. En ehtinyt nähdä mitään muuta. Kuulin vain kivien kolinaa eläimen rientäessä piilopaikkaansa. Silmänräpäyksessä tunsin riemuisan muutoksen tunteissani. Kaikki pelkoni oli kadonnut. Aukaisin voimakasvaloisen lyhtyni, tartuin pyssyyni, hyppäsin pois piilopaikastani ja kiiruhdin hirviön jäljessä roomalaiseen tunneliin.
Mainio lamppuni heitti eteeni loistavan kirkkaan valovirtansa, aivan toisenmoisen kuin se kellahtava kajastus, joka kaksitoista päivää sitten oli opastanut minua samaa käytävää pitkin. Juostessani näin suuren pedon laahustavan edelläni, sen suuren ruumiin täyttäessä koko käytävän seinästä seinään. Sen karva oli karheiden vaalenneiden rohtimien kaltaista riippuen ruumiista pitkinä paksuina tukkoina, jotka heilahtelivat sen liikkuessa. Eläin oli aivan kuin äärettömän suuri keritsemätön lammas, mutta kooltaan paljon suurempi suurinta norsuakin, koska sen leveys näytti melkein yhtä suurelta kuin sen korkeuskin. Minua hämmästyttää ajatellessani, että uskalsin seurata sellaista kauhistuttavaa petoa maan uumeniin, mutta kun veri kiehuu ja riista näyttää pakenevan, herää ihmisen alkuperäinen metsästysinto eikä hän silloin enää välitä varovaisuudesta. Juoksin pyssy kädessäni niin nopeasti kuin suinkin hirviön jäljessä.
Olin nähnyt, kuinka nopeasti eläin saattoi liikkua. Ja nyt sain kokea omaksi vahingokseni, että se oli hyvin viekaskin. Olin kuvitellut sen joutuneen pakokauhun valtaan, ja luullut, että minun tarvitsi vain seurata sitä. Kiihoittuneihin aivoihini ei milloinkaan juolahtanutkaan, että se voisi hyökätä kimppuuni. Olen jo ennen selittänyt, että käytävä, jota pitkin riensin, aukeni suureen keskusluolaan. Sinne minä nyt hyökkäsin peläten eksyväni kokonaan pedon jäljiltä. Mutta sekin oli pyörähtänyt ympäri, ja silmänräpäyksessä me olimme vastakkain.
Sen hahmo, nähdessäni sen nyt lyhdyn valkoisessa valossa, syöpyi ikuisiksi ajoiksi aivoihini. Se oli kohonnut takajaloilleen kuin karhu seisoen siinä edessäni äärettömän suurena ja uhkaavana, ja sellaisen pedon näköisenä, jollaista ei painajainenkaan milloinkaan ole synnyttänyt kuvitteluissani. Olen jo sanonut sen kohonneen pystyyn kuin karhun, ja jotakin karhumaista olikin – jos nyt voidaan ajatella sellaista karhua, jonka ruumis on kymmentä kertaa suurempi nykyjään maailmassa elävän suurimmankin karhun ruumista – sen koko olennossa ja asennossa, sen suurissa käyrissä valkoisilla kynsillä varustetuissa etujaloissa, ryppyisessä nahassa ja punaisessa ammottavassa kidassa, jota luonnottoman suuret torahampaat reunustivat. Vain yhdessä suhteessa se erosi karhusta ja kaikista muistakin maailmassa nykyjään elävistä eläimistä, ja tuonakin verrattomana hetkenä värisytti minua kauhu huomatessani, että sen silmät, jotka kimaltelivat lyhtyni valossa, olivat kuin pari suurta ulospäin työntyvää munaa, valkoiset ja sokeat. Sen suuret käpälät heiluivat hetkisen pääni yläpuolella ja sitten se kaatui päälleni, jolloin minä särkynein e lyhtyineni sorruin maahan muistamatta mitään sen jälkeen.
Kun palasin tajuihini, huomasin olevani jälleen Allertonien maatalossa. Pari päivää oli kulunut tuosta kauhistuttavasta seikkailustani Blue John Gapissa. Näyttää siltä kuin olisin maannut koko yön tajutonna siellä saamastani aivotärähdyksestä, vasen käteni pahasti loukkautuneena ja pari kylkiluuta poikki. Kirjeeni oli löydetty aamulla, jolloin toistakymmentä maanviljelijää oli lähtenyt minua etsimään, löytänyt minut vihdoin ja kantanut minut takaisin makuuhuoneeseeni, missä minä olin houraillut aina siitä asti. Luolassa ei ollut näkynyt jälkeäkään eläimestä; siellä ei ollut minkäänlaisia veritahroja, jotka olisivat näyttäneet luotini sattuneen hirviöön sen paetessa. Lukuunottamatta omaa tilannettani ja mudassa näkyviä merkkejä ei ollut olemassa mitään muuta, joka olisi voinut todistaa puheeni todeksi.
Nyt on jo kulunut kuusi viikkoa siitä ja minä voin kerran vielä istua auringonpaisteessa. Juuri minua vastapäätä on tuo jyrkkä vuorenrinne, tuo savenharmaja jyrkänne, jonka kupeessa siintää mustana pilkkuna Blue John Gapin aukko. Mutta se ei ole enää mikään kauhun lähde. Ei milloinkaan enää voi tuosta pahamaineisesta tunnelista ilmestyä minkäänlaista outoa eläintä tähän ihmisten asumaan maailmaan. Kaikki sivistyneet ja tiedemiehet, kuten tohtori Johnson ja muut hänen kaltaisensa, voivat ehkä hymyillä kertomukselleni, mutta maalaisväestö ei ole milloinkaan epäillyt sen totuutta. Samana päivänä, jolloin tajuntani palasi, kokoutui heitä sadottain Blue John Gapin edustalle, ja siitä kertoo Castleton Courier näin:
"Ei meidän kirjeenvaihtajamme eikä kenenkään niistä seikkailunhaluisista herrasmiehistä, jotka olivat saapuneet paikalle Matlockista, Buxtonista ja muista paikoista, tarvinnut tarjoutua laskeutumaan ja tutkimaan luolaa koetellakseen tohtori James Hardcastlen kummallisen kertomuksen totuutta. Maalaisväestö oli ottanut asian omiin käsiinsä. Jo varhaisimmista aamutunneista saakka se oli työskennellyt kovasti tunnelin aukon sulkemisessa. Aukko oli jyrkällä rinteellä ja innokkaat kädet vyöryttelivät suuria kivilohkareita sinne, kunnes aukko tuli kokonaan suljetuksi. Niin päättyi tämä episoodi, joka on herättänyt niin suurta kiihkoa koko maakunnassa. Paikkakunnalla ollaan asiasta jyrkästi eri mieltä. Toiset sanovat tohtori Hardcastlen heikontuneen terveyden ja mahdollisesti tuberkuloottisen aivovamman aiheuttaneen tuollaisia kummallisia näköhäiriöitä. Jokin päähänpiintymä on näiden herrasmiesten puheiden mukaan pakottanut tohtoria menemään tunneliin, ja kallioiden väliin putoaminen riittää hänen saamiensa vammojen selitykseksi. Mutta toisaalta on huhuja jostakin luolassa asuvasta kummallisesta eläimestä ollut liikkeellä paikkakunnalla muutamia kuukausia ja maanviljelijät uskovat tohtori Hardcastlen kertomuksen ja hänen saamiensa vammojen vahvistavan ne lopullisesti. Asia on sillä vaiheella nyt ja sillä vaiheella se tulee pysymäänkin, koska meistä ei enää mikään muu määrätty ratkaisu voi olla mahdollinen. Ihmisjärki on kykenemätön antamaan mitään sellaista tieteellistä selitystä, joka voisi kumota esitetyt tosiseikat."
Ennenkuin Courier julkaisi tämän uutisen, olisi ehkä ollut viisainta, että lehti olisi ensin lähettänyt kirjeenvaihtajansa minun luokseni. Olen ajatellut asiaa enemmän kuin kukaan muu ja senvuoksi onkin ehkä mahdollista, että minä olisin voinut poistaa kertomuksesta muutamia sen näennäisiä suurimpia valeita ja viedä sen ainakin yhtä astetta lähemmäksi tieteellistä hyväksymistä. Sallikaa minun sentähden kirjoittaa muistiin se ainoa selitys, joka mielestäni valaisee täydellisesti sen, minkä tiedän vahingokseni olleen sarjan tosiseikkoja. Teoriaani voidaan ehkä sanoa erittäin epäiltäväksi, mutta kukaan ei uskalla väittää sitä ilman muuta mahdottomaksi.
Luulen – ja muodostin mielipiteeni ennen yllämainittua seikkailuani, kuten tästä päiväkirjasta nähdään – että tässä Englannin osassa on jokin suuri maanalainen järvi, johon lukemattomat kalkkikivivuorten läpi tunkeutuvat virrat tuovat vettä. Siellä, missä on paljon vettä, tapahtuu myös haihtumista joko sumun tahi sateitten muodossa ja silloin siellä on myös mahdollisuuksia kasvistolle. Se vuorostaan vihjaisee siihen, että siellä on ehkä eläimiäkin, jotka polveutuvat, kuten kasvitkin, niistä siemenistä ja eläimistä, jotka ovat joutuneet sinne maailman historian varhaisimpina aikoina, jolloin yhteys maan pintakerroksiin oli helpompi. Tämä paikka on sitten kehittänyt oman kasvistonsa ja eläimistönsä, johon kuuluvat tuollaiset näkemäni hirviötkin, jotka hyvinkin voivat olla entisiä uuden ympäristön äärettömästi suurentamia ja muovailemia luolakarhuja. Maan sisäinen ja ulkoinen luomisvoima ovat lukemattomia vuosituhansia olleet erillään ja siirtyneet tasaisesti yhä kauemmaksi toisistaan. Sitten tapahtui vuoren uumenissa kerran jonkinlainen mullistus, joka salli yhden tuollaisen eläimen lähteä liikkeelle ja päästä roomalaisen tunnelin kautta ulkoilmaan. Kuten kaikki muutkin maanalaiset eläimet, oli sekin menettänyt näkönsä, mutta luonto oli epäilemättä korvannut sen jollakin muulla aistilla. Se voi varmasti löytää jollakin tavalla tiensä ja metsästellä lampaita vuorenrinteillä. Luulen sen valinneen pimeät yöt matkojaan varten senvuoksi, että valo oli tuskallista sen suurille valkoisille silmille, ja otaksun, ettei se voinut oleskella muualla kuin pilkkopimeässä. Ehkä lyhtyni valo todellisuudessa pelastikin henkeni tuona hirvittävänä hetkenä, jolloin me jouduimme vastatusten. Niin ainakin minä ratkaisen arvoituksen. Jätän nämä tosiseikat harkittavaksi muille. Jos he voivat selittää asian paremmin, tehkööt sen. Jos he haluavat epäillä sitä, on se heidän asiansa.
Heidän uskonsa ja epäilyksensä eivät voi muuttaa tosiasioita, eivätkä vaikuttaa henkilöön, jonka työ maailmassa on jo melkein ohi.
Näin loppui tohtori James Hardcastlen kummallinen kertomus.
BRASILIALAINEN KISSA
On suuri onnettomuus nuorelle miehelle, jos hänellä on kalliita taipumuksia, suuria suunnitelmia ja ylhäisiä tuttavuuksia, mutta ei lainkaan rahaa taskuissaan eikä minkäänlaista tointa, jolla hän voisi ansaita sitä. Tosiasia oli sellainen, että isäni, tuo hyvä, vilkas ja huoleton mies, luotti niin täydellisesti vanhempaan naimattomaan veljeensä, lordi Southertoniin, ettei hän luullut minun, hänen ainoan poikansa, milloinkaan täytyvän itse ansaita elatustani. Hän kuvitteli, että minulle, ellen saisi jotakin tointa suurella Southertonin maatilalla, oli aina jokin paikka vapaana tuossa diplomaattikunnassa, jota vieläkin pidetään meidän etuoikeutetun luokkamme erikois-virka-alana. Hän kuoli liian varhain todetakseen, kuinka vääriä hänen laskelmansa olivat olleet. Ei setäni eikä valtio kiinnittänyt minuun ja tulevaisuuteeni minkäänlaista huomiota. Vain silloin tällöin saapuva fasaanipari tahi muutamat jänikset muistuttivat minua siitä, että minä olin Otwell Housen, erään Englannin rikkaimman kartanon perijä. Odottaessani sain viettää vanhanpojanpäiviani kaupungissa Grosvenor Mansionista vuokraamissani huoneissa, voimatta kuluttaa aikaani mihinkään muuhun kuin kyyhkysten ammuntaan ja poolon pelaamiseen Hurlinghamissa. Joka kuukauden kuluttua huomasin yhä selvemmin, kuinka vastahakoisia välittäjät olivat uudistamaan tiliäni tahi suomaan minulle luottoa perimätöntä sukutilaani vastaan. Vararikko vaani minua tielläni, ja joka päivä näin sen yhä lähempänä ja uhkaavampana.
Sitäkin enemmän kärsin omasta köyhyydestäni, kun kaikki muutkin sukulaiseni, paitsi hyvin rikasta lordi Southertonia, olivat varakkaita ihmisiä. Lähin heistä oli Everard King, isäni sisarenpoika ja minun täysi serkkuni, joka seikkailurikasta elämää Brasiliassa vietettyään oli nyt palannut kotimaahansa elämään koroillaan. Emme ole milloinkaan kuulleet, kuinka hän oli ansainnut rahansa, mutta hänellä näytti olevan sitä viljalti, koska hän osti Suffolkissa Clipton-on-the-Marshin läheisyydessä sijaitsevan Greylandin maatilan. Oleskellessaan ensimmäistä vuottaan Englannissa hän ei kiinnittänyt minuun sen suurempaa huomiota kuin saita setänikään, mutta vihdoin eräänä kesäaamuna sain suureksi huojennuksekseni ja ilokseni häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua heti samana päivänä tulemaan lyhyelle vierailulle Greyland Courtiin. Odotin juuri silloin melko pitkää vierailua velkavankeuteen, minkävuoksi tämä keskeytys tuntui kuin kohtalon sallimalta. Jos minä vain pääsisin jonkinlaisiin väleihin tämän tuntemattoman sukulaiseni kanssa, voisin ehkä vieläkin suoriutua pulasta. Perheen maineenkaan vuoksi hän ei voisi päästää asioitani aivan hunningolle. Käskin palvelijani sulloa matkalaukkuni täyteen ja matkustin samana iltana Clipton-on-the-Marshiin.
Kun olin vaihtanut junaa Ipswichissä, vei muuan pieni paikallisjuna minut eräälle vähäpätöiselle, aaltoilevan ruohoisan seudun keskellä sijaitsevalle asemalle. Laaksojen keskitse virtasi hidas mutkainen joki, kiemurrellen korkeiden mataloituneiden rantojen välissä, jotka ilmaisivat meidän joutuneen vuoroveden läheisyyteen. Siellä eivät minua odottaneet mitkään ajopelit (kuulin jälkeenpäin sähkösanomani myöhästyneen), minkävuoksi vuokrasin paikkakunnan ravintolasta metsästysvaunut. Ajaja, erinomainen mies, ylisti sukulaistani niin kovasti, että minä hänen puheistaan ymmärsin herra Everard Kingin tulleen jo maan siinä osassa vaikutusvaltaiseksi henkilöksi. Hän oli huvittanut koululapsia, avannut tiluksensa vieraille ja avustanut armeliaisuuslaitoksia – lyhyesti sanottuna, hänen hyväntahtoisuutensa oli ollut niin yleistä, että ajajani voi vain otaksua sen johtuvan hänen kunnianhimoisista pyyteistään päästä joskus vielä parlamenttiin.
Hyvin kaunis lintu, joka istuutui sähköpylvään päähän tien viereen, käänsi tarkkaavaisuuteni pois ajajan ylistyspuheesta. Luulin sitä ensin närhiksi, mutta se olikin suurempi ja sen höyhenpeite oli kirkkaammanvärinen. Ajaja selitti sen kuuluvan juuri sille miehelle, jonka luo minä olin menossa vieraisille. Ulkomaalaisten eläimien meidän ilmanalaamme totuttaminen näytti olevan muuan hänen lempihommiaan ja siinä tarkoituksessa hän oli tuonut mukanaan Brasiliasta lintuja ja muita eläimiä, joita hän koetti kasvattaa Englannissa. Kun me olimme ajaneet Greylandsin puiston portista sisälle puutarhaan, näimme paljon tämän hänen harrastuksensa todisteita. Muutamia pienipilkkuisia antilooppeja, muuan kummallisen näköinen sika, jota luullakseni sanotaan myskisiaksi, eräs hyvin kaunis rastas, eräänlainen vyötiäinen ja muuan kummallinen hyvin lihavan mäyrän tapainen eläin, olivat niiden eläinten joukossa, jotka näin puistossa ajaessamme mutkittelevaa lehtokujannetta pitkin.
Tuntematon serkkuni, herra Everard King, seisoi omassa korkeassa persoonassaan talonsa portailla, sillä hän oli huomannut meidät kauempaa ja arvannut kuka tulija oli. Hän näytti hyvin vaatimattomalta ja hyväntahtoiselta, lyhyeltä ja lihavalta, ehkä noin neljänkymmenenviiden vuoden vanhalta mieheltä pyöreine hyväntuulisine kasvoineen, jotka troopillinen aurinko oli polttanut ruskeiksi ja kirjaillut tuhansilla rypyillä. Hänellä oli yllään valkoinen pellavapuku oikeaan plantaashin omistajan tapaan, sikari hampaissaan ja suuri panamahattu päässä. Hän näytti juuri sellaiselta olennolta, jonka jokainen luulee parhaiten viihtyvän kuisteilla varustetussa bungalovissa, minkävuoksi hän näyttikin kummallisesti sopimattomalta lisäkkeeltä tähän jykevään englantilaiseen kivirakennukseen, sen suuriin sivurakennuksiin ja julkipuolen oven edustalla sijaitseviin kreikkalaisiin pilareihin.
"Kultaseni!" huusi hän katsahtaen olkansa yli. "Kultaseni, täällä on nyt vieraamme! Terve tuloa, terve tuloa Greylandsiin. Olen iloinen saadessani tutustua sinuun, serkku Marshall, ja minusta tuntuu suurelta suosionosoitukselta, että tahdot kunnioittaa tätä uneliasta pientä maalaispaikkaa läsnäolollasi."
Mikään ei olisi voinut olla sen sydämellisempää kuin hänen käytöksensä, ja hänen tapansa haihduttikin heti kaiken pelkoni. Mutta kaikki hänen sydämellisyytensä olikin tarpeen hänen vaimonsa kylmän ja melkeinpä töykeän käytöksen lieventämiseksi. Nainen, joka lähestyi hänen kutsustaan, oli pitkä ja riutuneen näköinen. Hän oli luullakseni brasilialaista syntyperää, vaikka hän puhuikin tavattoman hyvää englannin kieltä, ja minä annoinkin hänen käytöksensä anteeksi senvuoksi, ettei hän tuntenut tapojamme. Hän ei kuitenkaan koettanut salata silloin eikä jälkeenkäänpäin sitä, etten ollut mikään tervetullut vieras Greylands Courtiin. Hänen tavalliset sanansa olivat yleensä kohteliaita, mutta hänellä oli kummallisen ilmehikkäät tummat silmät ja minä näin niiden ilmeestä heti, että hän sydämestään toivoi minun palaavan Lontooseen niin pian kuin suinkin.
Velkani olivat kuitenkin niin painostavat ja aikomukseni varakkaaseen sukulaiseeni nähden niin elinehdoilleni välttämättömät, etten voinut sallia hänen vaimonsa pahantuulisuuden tehdä niitä tyhjiksi, minkävuoksi en ollut huomaavinanikaan hänen kylmyyttään, vaan vastasin niin hyvin kuin suinkin miehen suurenmoiseen sydämellisyyteen. Hän ei ollut säästänyt mitään vaivoja laittaakseen oloni siellä niin mukavaksi kuin suinkin. Huoneeni oli oikein viehättävä. Hän pyysi minua ilmoittamaan kaikki ne seikat, jotka vain voisivat lisätä viihtymystäni. Olin jo vähältä sanoa hänelle, että avoin maksumääräys vaikuttaisi olennaisesti ja tehokkaasti siihen suuntaan, mutta sitten käsitin, että se olisi sulaa julkeutta tuttavuutemme tällä asteella. Päivällinen oli mainio ja kun sen jälkeen istuimme polttelemaan sikareitamme ja juomaan kahviamme, jota hän sanoi erityisesti kasvattaneensa omilla istutuksillaan, näytti minusta aivan siltä kuin ajajani ylistyspuheet olisivat olleet oikeutettuja. En ollut mielestäni milloinkaan tavannut niin suurisydämistä ja vieraanvaraista miestä.
Mutta huolimatta tästä iloisesta luonteestaan hän oli lujatahtoinen ja kiivas mies. Siitä sain nähdä muutaman esimerkin seuraavana aamuna. Tuo kummallinen vastenmielisyys, jota rouva Everard King tunsi minua kohtaan, oli niin voimakas, että hänen käytöksensä aamiaista syödessämme oli melkein hyökkäävää. Mutta hänen tarkoituksestaan ei voitu erehtyä ollenkaan hänen miehensä poistuttua huoneesta.
"Sopivin juna lähtee päivällä viisitoista minuuttia yli kahdentoista", sanoi hän.
"Mutta minä en ollut aikonut lähteä vielä tänään", vastasin minä suoraan ja ehkäpä uhmaavastikin, koska olin päättänyt, etten antaisi tuon naisen karkoittaa minua.
"Ah, jos lähtönne vain riippuu teistä –" sanoi hän ja keskeytti mitä loukkaavin ilme silmissään.
"Olen aivan varma siitä", vastasin minä, "että herra Everard King ilmoittaa minulle kyllä, milloin viivyn täällä yli määräajan."
"Mitä tämä on? Mitä tämä on?" sanoi muuan ääni ja samalla oli mies huoneessa. Hän oli kuullut viime sanani ja silmäys kasvoihimme oli ilmoittanut hänelle lopun. Hänen lihavat iloiset kasvonsa muuttuivat silmänräpäyksessä hirmuisen raivostuneiksi.
"Saanko pyytää sinua poistumaan hetkiseksi, Marshall", sanoi hän. (Voin tässä mainita, että oma nimeni on Marshall King.)
Hän sulki oven minun mentyäni ja sitten kuulin hänen hetkisen puhuvan hiljaa jännittyneellä äänellä vaimolleen. Tämä vieraanvaraisuuden suuri loukkaus oli nähtävästi sattunut hänen arimpaan kohtaansa. Koska en ole mikään salakuuntelija, poistuin kentälle. Hetkisen kuluttua kuulin takaani nopeita askelia ja siinä oli rouva edessäni kalpeana kiihkosta ja silmät punaisina kyynelistä.
"Mieheni on käskenyt minun pyytää teiltä, herra Marshall King, anteeksi", sanoi hän seisoen alasluoduin silmin edessäni.
"Älkää mainitko asiasta sen enempää, rouva King, olkaa niin hyvä."
Hänen tummat silmänsä leimahtivat äkkiä minua kohti.
"Te tyhmeliini!" sähähti hän hurjan vihaisesti ja pyörähtäen kantapäillään kiiruhti takaisin rakennukseen.
Loukkaus oli niin suunnaton ja sietämätön, että voin vain tuijottaa hänen jälkeensä hämmentyneenä. Seisoin vieläkin siinä isäntäni liittyessä minuun. Hän oli lylleröinen oma iloinen minänsä kerran vielä.
"Toivoakseni on vaimoni pyytänyt anteeksi tyhmän huomautuksensa", sanoi hän.
"Ah, kyllä!"
Hän pisti kätensä kainalooni ja käveli kanssani edestakaisin kentällä.
"Sinun ei pidä suhtautua siihen vakavasti", sanoi hän. "Tulisin äärettömän surulliseksi, jos vain lyhentäisit vierailuasi yhdelläkään tunnilla. Syy on vain siinä – miksi en voisi olla aivan vilpitön sukulaistani kohtaan – että rakas vaimo raukkani on uskomattoman mustasukkainen. Hän vihaa sitä, että joku, olipa hän sitten mies tahi nainen, tulee hetkeksikään väliimme. Hänen ihanteitaan ovat autio saari ja loppumaton kahdenkeskisyys. Se selittää sinulle hänen tekonsa, jotka, tunnustan sen, tässä erityisessä asiassa lähentelevät melkein mielenvikaisuutta. Lupaa minulle, ettet sen enempää ajattele koko asiaa."
"Lupaan sen varmasti."
"Sytytä nyt tämä sikari ja tule kanssani katsomaan pientä eläinkokoelmaani."
Me kulutimme koko iltapäivän tähän tarkasteluun, katsellen kaikki linnut, pedot ja vieläpä hänen mukanaan tuomansa matelijatkin. Muutamat olivat häkeissä, muutamat vapaina ja vain muutamia oli itse rakennuksessa. Hän puhui innostuneena onnistumisistaan ja pettymyksistään, eläinten syntymästä ja kuolemasta, ja saattoi aivan huudahtaa ilosta kuin koulupoika, kun meidän kävellessämme joku kirkkaan-värinen lintu pyrähti lentoon ruohikosta tahi joku kummallinen eläin livahti piiloon. Vihdoin hän vei minut talon toisesta sivurakennuksesta lähtevään käytävään. Sen päässä oli raskas ovi siirrettävine suojuksineen ja sen viereisestä seinästä pisti esille johonkin pyörään ja lieriöön kiinnitetty rautainen veivi. Paksuista rautatangoista valmistettu aita ulottui käytävän poikki.
"Aion nyt näyttää sinulle kokoelmani kaikkein kauneimman yksilön", sanoi hän. "Nyt, kun rotterdamilainen penikka on kuollut, on Euroopassa vain kaksi tällaista eläintä. Sitä nimitetään brasilialaiseksi kissaksi."
"Mutta miten se eroaa muista kissoista?"
"Saat sen pian nähdä", sanoi hän nauraen. "Vedä tuo suojus syrjään ja katso."
Tein niin ja huomasin katsovani suureen tyhjään huoneeseen, jossa oli kivilattia ja tuonnimmaisessa seinässä pieniä ristikoilla varustettuja ikkunoita. Tämän huoneen keskellä, maaten kullanvärisessä auringonvalossa, lepäsi suorana suuri, tiikerin kokoinen eläin, mutta niin musta ja sileä kuin eebenpuu. Se oli yksinkertaisesti hyvin suuri ja hyvin hoidettu musta kissa ja se kieriskeli ja paistatteli päivää tuossa keltaisessa valossa aivan kuin kissa. Se oli niin miellyttävä ja jäntevä, niin sulavan ja ketterän pirullinen, etten voinut kääntää silmiäni pois aukosta.
"Eikö se olekin suurenmoinen?" kysyi isäntäni innostuneena.
"Aivan verraton! En ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin jalomuotoista eläintä."
"Muutamat sanovat sitä mustaksi puumaksi, vaikka se ei ole puumalle sukuakaan. Tuo yksilö on melkein yhdentoista jalan pituinen kuonosta hännänpäähän. Neljä vuotta sitten se oli pienen mustan villakääryn kokoinen parine keltaisine, sen keskeltä tuijottavine silmineen. Se myytiin minulle vastasyntyneenä penikkana tuolla villissä maassa Rio Negron yläjuoksun varrella. Alkuasukkaat olivat keihästäneet sen emän kuoliaaksi, sitten kuin se oli tappanut tusinan verran heikäläisiä."
"Ne ovat siis luonteeltaan julmia?"
"Maailman ehdottomasti viekkaimpia ja verenhimoisimpia eläimiä. Jos vain intiaanille puhuu brasilialaisesta kissasta, säpsähtää hän. Ne ovat oikeastaan ihmissyöjiä. Tuo tuolla ei ole vielä milloinkaan maistanut lämmintä verta, mutta kun se tapahtuu, muuttuu se kauhistuttavaksi. Nykyäänkin se vihaa kaikkia muita, paitsi minua. Ei tallirenkinikään, Baldwin, uskalla mennä sen läheisyyteen. Mutta mitä minuun tulee, olen samalla kertaa sen isä ja äiti."
Ja puhuessaan hän äkkiä hämmästyksekseni avasi oven livahtaen huoneeseen ja sulkien sen taasen heti mentyään sinne. Kuullessaan hänen äänensä tuo suuri notkea eläin nousi, haukotteli ja hieroi pyöreää mustaa päätään hellästi hänen kylkeensä hänen taputellessaan ja hyväillessään sitä.
"Nyt, Tommy, pitää sinun mennä häkkiisi," sanoi hän.
Luonnottoman suuri kissa käveli huoneen toiselle laidalle ja kiertyi kokoon erään ristikon alle. Everard King tuli huoneesta ja tarttuen tuohon mainitsemaani rautaiseen veiviin alkoi kiertää sitä. Kun hän teki niin, alkoi käytävässä oleva rautatankorivi siirtyä erään seinään avatun aukon kautta ristikon eteen, niin että ne yhdessä muodostivat lujan häkin. Kun se oli paikoillaan, avasi hän oven kerran vielä pyytäen minutkin mukaansa huoneeseen, jonka ilma oli raskasta ja ummehtunutta suurille lihansyöjille ominaisesta hajusta.
"Näin me käsittelemme sitä", sanoi hän. "Me annamme sen juoksennella vapaasti huoneessa ruumiinliikunnon vuoksi ja sitten me suljemme sen yöksi häkkiin. Se voidaan päästää sieltä ulos vääntämällä veiviä käytävässä ja, kuten äsken näit, sulkea sinne samalla tavalla. Ei, ei, sinun ei pidä tehdä sitä!"
Olin työntänyt käteni tankojen välitse taputellakseni kiiltelevää kohoilevaa kylkeä. Serkkuni nykäisi minut takaisin hyvin vakavan näköisenä.
"Sanon sinulle, ettei siihen ole lainkaan luottamista. Älä kuvittelekaan muiden saavan seurustella sen kanssa niin vapaasti kuin minä voin. Se on poikkeuksellisen tarkka ystäviinsä nähden. Etkö olekin, Tommy? Ah, nyt se kuulee saavansa piakkoin syötävää! Ah, etkö kuulekin, poikaseni?"
Kivilattialla varustetusta käytävästä kuului askelia, jolloin eläin ponnahti jaloilleen ja alkoi kävellä edestakaisin ahtaassa häkissään leimuavin keltaisin silmin, kuolan tippuessa sen punaisesta värähtelevästä kielestä. Muudan tallirenki toi huoneeseen suuren lihakimpaleen työntäen sen tankojen välistä eläimelle. Se hyppäsi kevyesti sen kimppuun, kantoi sen nurkkaan ja alkoi siellä puristaen sen käpäliensä väliin repiä ja raadella sitä. Se kohotti veristä kuonoaan silloin tällöin katsoakseen meihin. Näky oli inhoittava ja kuitenkin lumoava.
"Et suinkaan voi ihmetellä sitä, että pidän siitä?" sanoi isäntäni poistuessamme huoneesta, "erittäinkin kun ajattelet sen minun kasvattamakseni. Sen tuominen Etelä-Amerikan sydämestä ei ollut mitään leikkiä, mutta täällä se nyt on kuitenkin turvassa ja terveenä, ja kuten jo äsken sanoin, se on Euroopan täydellisin yksilö sitä lajia. Eläintarhojen hoitajat haluaisivat sen hyvin mielellään omakseen, mutta minä en todellakaan voi erota siitä. Mutta nyt olen jo luullakseni vaivannut sinua lempitoimeni selostuksilla tarpeeksi kauan, minkävuoksi me emme voi tehdä sen viisaammin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja lähteä syömään välipalaa."
Eteläamerikkalainen sukulaiseni oli niin syventynyt tilustensa ja näiden kummallisten asukkaiden hoitoon, etten aluksi luullut hänellä olevankaan lainkaan muita harrastuksia niiden ohella. Mutta hänen saamansa lukuisat sähkösanomat ilmaisivat minulle hyvinkin pian, että hänellä oli sellaisia ja vieläpä hyvinkin tärkeitä. Niitä saapui vuorokauden kaikkina tunteina ja hän avasi ne aina itse, hänen kasvojensa ilmaistessa mitä suurinta kiihkoa ja levottomuutta. Joskus minä kuvittelin niiden koskevan kilpa-ajoja ja joskus taasen osakekauppaa, mutta varmasti hänellä oli jokin sellainen tärkeä kauppa tekeillä, josta ei voitu sopia Suffolkin kummuilla. Vierailuni kuutena päivänä hän ei saanut milloinkaan vähempää kuin kolme tahi neljä sähkösanomaa päivässä, mutta usein seitsemän ja kahdeksankin.
Olin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että minä niiden lopussa olin onnistunut pääsemään mitä sydämellisimpiin väleihin serkkuni kanssa. Joka ilta olimme istuskelleet myöhään biljardisalissa ja hän oli kertonut minulle mitä kummallisimpia seikkailuja Amerikassa oloajaltaan – niin toivottomia ja hurjia juttuja, että minä tuskin voin liittää niitä tuohon ruskeaan ja pieneen, edessäni istuvaan tylleröiseen mieheen. Vastapalvelukseksi kerroin minä hänelle muutamia omia muistelmiani Lontoon elämästä, joka kiinnosti häntä niin paljon, että hän vannoi tulevansa Grosvenor Mansionsiin vieraakseni. Hän tahtoi välttämättä tutustua syvemmin kaupunkielämään eikä hän mitenkään, vaikka sanonkin sen itse, olisi voinut valita itselleen pätevämpää opasta. Mutta vasta vierailuni viime päivänä uskalsin viitata mieltäni painavaan asiaan. Kerroin hänelle suoraan rahallisista vaikeuksistani ja uhkaavasta vararikosta pyytäen hänen neuvoaan, vaikka toivoinkin saavani jotakin aineellisempaa sen sijaan. Hän kuunteli tarkkaavaisesti vedellen suuria haikuja sikaristaan.
"Mutta", sanoi hän, "sinähän olet sukulaisemme lordi Southertonin perijä?"
"Luulen voivani väittää sitä kaikista syistä, mutta hän ei kiinnitä minuun milloinkaan minkäänlaista huomiota."
"Niin, olen kuullut puhuttavan hänen itaruudestaan. Hyvä Marshall, sinun asemasi on todellakin surkuteltavan huono. Mutta näin ohimennen sanoen, oletko kuullut viime aikoina mitään lordi Southertonin terveydestä?"
"Olen kuullut lapsuudestani saakka sanottavan hänen terveyttään hyvin horjuvaksi."
"Niin, sitä jos mitään voidaan verrata narisevaan saranaan. Perintösi saattaa vielä olla kaukana. Siunatkoon, kuinka asemasi onkaan kummallinen!"
"Toivoin, että sinä olisit taipuvainen avustamaan minua kuultuasi kaikki tosiseikat –"
"Älä puhu enää sanaakaan, hyvä mies!" huudahti hän hyvin sydämellisesti. "Me keskustelemme tästä asiasta vielä illalla ja minä annan sinulle kunniasanani siitä, että teen kaiken voitavani hyväksesi."
En ollut lainkaan pahoillani, että vierailuni lähestyi loppuaan, koska sellainen tunne, että talossa on muuan henkilö, joka kiihkeästi haluaa vieraan poistumista, on hyvin vastenmielinen. Rouva Kingin kellahtavat kasvot ja uhkaavat silmät alkoivat tuntua minusta yhä inhoittavammilta. Hän ei ollut enää oikeastaan raakakaan – hänen miehensä aiheuttama pelko esti sen – meni vain sairaalloisessa mustasukkaisuudessaan niin pitkälle, ettei hän ollut minusta lainkaan tietääkseenkään. Hän ei puhutellut minua milloinkaan ja koetti kaikin tavoin tehdä oleskeluni Greylansissa niin ikäväksi kuin suinkin. Viime päivänä oli hänen käytöksensä niin hyökkäävää, että minä varmasti olisin matkustanut pois, ellen olisi odottanut tuota illalla isäntäni kanssa tapahtuvaa keskustelua, joka toivoakseni tulisi korjaamaan rappiolle menneet raha-asiani.
Oli jo melko myöhäinen sen tapahtuessa, koska sukulaiseni, joka sinä päivänä oli saanut vielä tavallista useampia sähkösanomia, oli päivällisen jälkeen mennyt työhuoneeseensa, tullen sieltä esille vasta sitten, kuin muut olivat menneet nukkumaan. Kuulin hänen lukitsevan kaikki ovet, kuten hänen tapansa oli iltaisin, ja vihdoin hän tuli luokseni biljardisaliin. Hän oli kietonut lihavan ruumiinsa aamupukuun ja jaloissaan hänellä oli kannattomat turkkilaiset tohvelit. Istuuduttuaan nojatuoliin hän sekoitti itselleen juoman, jossa, en voinut olla sitä huomaamatta, oli paljon enemmän whiskyä kuin vettä.
"Siunatkoon, millainen yö!" sanoi hän.
Ja sellainen se olikin. Tuuli ulvoi ja vinkui talon ympärillä, niin että ristikoilla varustetut ikkunat kolisivat ja tärisivät, kuin ne olisivat olleet putoamaisillaan huoneeseen. Keltaisten lamppujen valo ja sikariemme hehkuvat päät näyttivät sitä vastoin kirkkaammilta ja kodikkaammilta.
"Nyt, hyvä mies, on meillä talo ja yö kokonaan itseämme varten", sanoi isäntäni. "Selitä nyt minulle tarkasti raha-asiasi, niin katsotaan, voidaanko tässä tehdä mitään niiden järjestämiseksi. Haluan kuulla kaikki yksityiskohdat."
Näin rohkaistuna syvennyin pitkään selostukseen, jossa kaikki kauppasaksat ja velkojani, asuntoni omistajasta palvelijaani asti, vuorotellen esiintyivät. Järjestin kaikki tosiseikat taskukirjaani tekemieni muistiinpanojen mukaan ja annoin hänelle suureksi tyytyväisyydekseni hyvin liikemiesmäisen yhteenvedon omista epäliikemiesmäisistä keinoistani ja valitettavasta asemastani. Nolostuin kuitenkin melkoisesti huomatessani toverini katseen epämääräiseksi ja hänen tarkkaavaisuutensa muualle kääntyneeksi. Kun hän silloin tällöin huomautti jotakin, teki hän sen niin pintapuolisesti ja asiattomasti, että tiesin hänen varmasti jättäneen kokonaan huomioonottamatta kaikki huomautukseni. Hän kokosi kyllä silloin tällöin tarmonsa osoittaen kiinnostusta asiaan ja pyytäen minua toistamaan ja selittämään täydellisemmin jonkin seikan, mutta sitten hän jälleen vaipui samaan tylsään välinpitämättömyyteen. Vihdoin hän nousi heittäen sikarinpätkänsä takkaan.
"Kuulehan nyt, hyvä mies", sanoi hän, "minulla ei ole milloinkaan ollut hyvää laskupäätä, minkävuoksi sinun pitää suoda minulle anteeksi. Sinun pitää riipustella tuo kaikki paperille ja ilmoittaa minulle lopullinen tulos. Nähdessäni sen kirjoitettuna ymmärrän sen kyllä."
Ehdotus kuulosti rohkaisevalta ja minä lupasin tehdä niin.
"Ja nyt pitää meidänkin lähteä jo vuoteeseen. Jupiter vieköön, lämpiön kellohan lyö jo yhtä!"
Lyövän kellon kilahdukset kantautuivat korviimme myrskyn syvän huminan läpi. Tuuli kiisi rakennuksen ohi suuren virran nopeudella.
"Minun pitää käydä katsomassa kissaani ennen nukkumaanmenoani", sanoi isäntäni. "Kova tuuli kiihoittaa sitä. Tahdotko tulla mukaani?"
"Kyllä", vastasin minä.
"Kävele hyvin hiljaa äläkä puhu, koska kaikki muut nukkuvat."
Me kuljimme hiipien valaistun lämpiön persialaisilla matoilla peitetyn lattian poikki ja sitten sen toisessa päässä sijaitsevasta ovesta. Kivinen käytävä oli aivan pimeä, mutta isäntäni otti eräästä naulasta riippuvan tallilyhdyn käteensä sytyttäen sen. Koska käytävässä ei ollut ristikkoa, tiesin siitä pedon olevan häkissään.
"Tule sisään!" sanoi sukulaiseni avaten oven.
Kun me menimme huoneeseen, ilmaisi syvä murina meille, että myrsky oli todellakin kiihoittanut eläintä. Lyhdyn liehuvassa valossa me näimme sen, tuon suuren, mustan, häkkinsä nurkkaan kiertyneen eläimen, jonka paksu ruma varjo kuvastui valkaistulle seinälle. Sen häntä pieksi vihaisesti pehkuja.
"Tommy raukka ei ole nyt parhaimmalla tuulellaan", sanoi Everard King kohottaen lyhtyään ja katsoen siihen. "Millaiselta mustalta paholaiselta se näyttääkään! Minun pitää antaa sille hieman ruokaa, että se tulisi paremmalle tuulelle. Tahtoisitko pitää tätä lyhtyä hetkisen?"
Otin sen hänen kädestään ja hän meni ovelle. "Sen ateria on juuri tässä ulkopuolella", sanoi hän. "Suot kai minulle anteeksi poistumiseni?" Hän meni käytävään ja ovi läjähti kovalla metallimaisella paukahduksella kiinni hänen mentyään.
Tämä kova kaikuva ääni vavahdutti minua. Jouduin äkillisen pelon valtaan ja jokin hämärä aavistus jostakin luonnottomasta petoksesta karmi selkääni. Juoksin ovelle, mutta sen sisäpuolella ei ollutkaan kahvaa.
"Kuule, laske minut pois!" huusin minä.
"Hyvä on! Älä viitsi karjua niin kovasti", sanoi isäntäni minulle käytävästä. "Sinullahan on siellä valoa."
"Kyllä, mutta en pidä lainkaan siitä, että minut suljetaan yksikseni tällä tapaa."
"Etkö?" Kuulin hänen sydämellisen hihittävän naurunsa. "Sinun ei tarvitse olla siellä pitkääkään aikaa yksinäsi."
"Päästä minut heti pois!" huusin minä vihaisesti. "Sanon sinulle suoraan, etten pidä tällaisesta pilasta."
"Pila on juuri oikea sana", sanoi hän nauraen jälleen ilkeästi. Ja sitten kuulin äkkiä myrskyn pauhinasta huolimatta veivin natinan ja kitinän, ja tankojen aiheuttaman kolinan, kun ne liikkuivat aukossa. Suuri Jumala, hän aikoi päästää brasilialaisen kissan irti!
Lyhdyn valossa näin häkin tankojen siirtyvän hitaasti. Häkin toisessa laidassa oli jo jalan levyinen aukko. Tartuin huudahtaen viimeiseen tankoon ja koetin vetää sitä mielenvikaisen voimalla, minä kun juuri silloin olin mielettömästi raivostunut ja kauhistunut. Onnistuin pitämään ristikkoa minuutin tahi pari liikkumatonna. Tiesin hänen vääntävän kaikilla voimillaan ja tunsin joutuvani tappiolle vipuvoimaa vastaan taistellessani. Annoin jälkeen tuuma tuumalta jalkaini liukuessa kivityksellä. Koko ajan minä pyysin ja rukoilin tuota epäinhimillistä hirviötä, että hän säästäisi minut tältä kauhistuttavalta kuolemalta. Vetosin sukulaisuuteemme ja muistutin häntä siitä, että olin hänen vieraansa, ja vaadin kuulla, mitä pahaa olin hänelle tehnyt. Mutta hänen ainoat vastauksensa olivat vain nuo kammin vetäisyt ja nykäisyt, jotka ponnisteluistani huolimatta siirsivät jälleen yhden tangon aukkoon. Siihen kiinni tarrautuneena ja puristautuneena minut vedettiin koko häkin julkipuolen ohitse, kunnes minä vihdoin pakottavin rantein ja haavoittunein sormin luovuin toivottomasta taistelustani. Ristikko helähti minun päästäessäni käteni irti siitä ja hetkistä myöhemmin kuulin käytävästä turkkilaisten tohvelien sipsutusta ja sitten kaukaisen oven paukahduksen. Sen jälkeen hiljeni kaikki.
Eläin ei ollut liikahtanutkaan koko tänä aikana. Se lepäsi hiljaa nurkassaan ja sen häntäkin oli lakannut heilumasta. Tämä ihmisen tarttuminen sen häkin tankoihin ja huutaen raahautuminen sen sivu olivat selvästi hämmästyttäneet sitä. Näin sen suurien silmien tuijottavan vakavasti minuun. Olin pudottanut lyhdyn tarrautuessani tankoihin, mutta se paloi vieläkin lattialla ja minä tein heikon liikkeen tarttuakseni siihen luullen sen valon ehkä suojelevan minua. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun minä liikahdin, murahti peto kumeasti ja uhkaavasti. Pysähdyin ja seisoin hiljaa paikoillani vapisten joka jäseneltäni. Kissa (jos nyt niin kauhistuttavaa eläintä voidaan nimittää niin kotoisella nimellä) oli minusta vain noin kymmenen askeleen päässä. Sen silmät kimaltelivat pimeässä kuin pari fosforoitua kiekkoa. Ne kauhistuttivat minua, lumoten samalla minut. En voinut kääntää katsettani niistä. Luonto tekee meille kummallisia kepposia sellaisina jännittävinä hetkinä, ja nuo loistavat valotäplät kasvoivat ja pienenivät tasaisessa tahdissa. Joskus ne näyttivät vain pieniltä äärettömän kirkkailta pisteiltä – pieniltä sähkökipinöiltä synkässä pimeydessä – mutta sitten ne suurenivat suurenemistaan, kunnes huoneen koko se nurkka oli täynnä niiden vaihtelevaa pahanenteistä valoa. Ja sitten ne sammuivat äkkiä kokonaan.
Peto oli sulkenut silmänsä. En tiedä, lieneekö tuossa vanhassa tarussa ihmiskatseen hallitsevasta voimasta mitään perää vai oliko tuo suuri kissa yksinkertaisesti vain uninen, mutta se oli kuitenkin totta, että se, näyttämättä lainkaan aikovan hyökätä kimppuuni, yksinkertaisesti nojasi sileän mustan päänsä suuriin käpäliinsä ja näytti nukkuvan. En uskaltanut liikahtaakaan pelosta, että se heräisi ilkeään elämäänsä vielä kerran. Mutta vihdoinkin voin ainakin ajatella selvästi, kun nuo tuhoaennustavat silmät eivät olleet kohdistuneet minuun. Tänne minä olin nyt suljettu koko yöksi tuon villin eläimen seuraan. Omat vaistoni, puhumattakaan tuon epäiltävän roiston sanoista, joka oli saanut minut tähän loukkuun, ilmaisivat minulle, että eläin oli yhtä villi kuin sen isäntäkin. Kuinka minä voisin torjua sen luotani aamuun asti? Ovi ei voinut tulla kysymykseenkään eivätkä nuo pienet ristikkoikkunatkaan. Tässä paljaassa kivilattialla varustetussa huoneessa ei ollut minkäänlaista suojaa. Luonnottomalta tuntui avunkin huutaminen. Tiesin tämän tallin sijaitsevan jossakin ulkohuonerakennuksessa, ja käytävä, joka yhdisti sen päärakennukseen, oli ainakin sadan jalan pituinen. Ja sitäpaitsi ei huutojani voitaisi ehkä kuullakaan ulkona raivoavan myrskyn vuoksi. En niin ollen voinut luottaa muuhun kuin omaan rohkeuteeni ja kekseliäisyyteeni.
Ja sitten uusi kauhun tunne karmi selkääni, kun satuin katsahtamaan lyhtyyn. Kynttilä oli jo palanut niin pieneksi, että se alkoi leimahdella. Kymmenen minuutin kuluttua se olisi sammunut. Minulla oli niin muodoin vain kymmenen minuuttia aikaa tehdäkseni jotakin, sillä minä tunsin, että jos vain jäisin kahdenkesken tuon kauhean pedon kanssa pimeään, en voisi tehdä mitään. Jo paljas sellainen ajatuskin herpaisi minut. Katsellessani toivottomilla silmilläni tätä kuoleman huonetta sattui katseeni kiintymään erääseen paikkaan, joka näytti lupaavan, ellei juuri turvaa, niin ei ainakaan niin välitöntä eikä silmänräpäyksellistä vaaraa kuin paljas lattia.
Olen jo maininnut, että häkissä oli yhtä hyvin katto kuin seinätkin, ja katto jäi aina paikoilleen, silloin kun ovipuoli väännettiin sivulle seinään tehdystä aukosta. Se oli valmistettu muutamien tuumien päähän toisistaan asetetuista tangoista, joiden väliin oli pantu luja rautalankaverkko, ja sen molempia päitä kannattivat tukevat rautapylväät. Se näytti nyt muodostavan nurkassa lepäävälle pedolle suuren vuodekatoksen. Tämä rautainen suojus oli tallin katosta noin parin kolmen jalan päässä. Jos vain voisin päästä sinne tankojen ja katon väliin, olisi minulla vain yksi haavoitettava puoli. Olisin siellä turvassa alta- ja takaapäin ja kummaltakin puolelta. Peto ei voisi hyökätä kimppuuni muualta kuin lattian puolelta. Siltä taholta en, totta kyllä, olisi sen paremmassa turvassa, mutta olisinhan ainakin poissa sen jaloista, kun se rupeaa kulkemaan luolassaan. Sen pitäisi poiketa tavallisesta tavastaan saavuttaakseen minut. Koe oli tehtävä nyt tahi ei milloinkaan, sillä sitten kun valo sammui, kävi se mahdottomaksi. Nielaisten äkisti ponnahdin ylös, tartuin katon rautaiseen laitaan ja kiepsautin itseni huohottaen sille. Luikertelin sitten kasvot alaspäin seinän viereen ja huomasin katselevani suoraan kissan peloittaviin silmiin ja haukottelevaan kitaan. Sen saastainen hengitys kohosi kasvoihini kuin haju jostakin löyhkäävästä kuopasta.
Se näytti kuitenkin olevan pikemminkin utelias kuin vihainen. Mustan selän notkeasti nytkähdellessä se nousi, venytteli itseään ja sitten nousten takajaloilleen ja nojaten toisen etukäpälänsä seinään se kohotti toisen työntäen kyntensä rautaisten silmukoiden läpi. Terävä valkoinen kynsi tunkeutui housujeni läpi – mainitsen tässä, että olin vielä seurustelupuvussa – vetäen syvän naarmun polveeni. Se ei tarkoittanut sitä hyökkäykseksi, vaan pikemminkin kokeeksi, sillä huudahtaessani kovasti tuskasta se laskeutui alas jälleen ja hypähtäen kevyesti huoneeseen alkoi kävellä nopeasti sen ympäri katsahtaen silloin tällöin minuun päin. Minä puolestani kiemurtelin taaksepäin, kunnes nojasin selkäni seinään, ja vetäydyin sitten niin pieneen kokoon kuin suinkin. Kuta kauemmaksi pääsin, sitä vaikeampi oli sen hyökätä kimppuuni.
Se näytti nyt kiihtyneemmältä kuin liikkeelle lähtiessään ja juoksi nopeasti ja äänettömästi huoneen ympäri livahtaen silloin tällöin sen rautaisen suojuksenkin alitse, jolla minä lepäsin. Oli ihmeellistä katsella niin suuren ruumiin varjon tapaisia vilahduksia, sen sametinpehmeiden käpälien aiheuttamatta juuri minkäänlaista kapsetta. Kynttilä oli palanut jo niin pieneksi, että minä tuskin enää voin nähdä eläintä. Ja sitten leimahtaen vielä kerran se sammui lopullisesti. Olin yksinäni kissan kanssa pimeässä.
Kun ihminen tietää tehneensä kaiken voitavansa, rohkaisee se häntä katsomaan vaaraa silmiin. Silloin hän ei voi tehdä muuta kuin odottaa tyynesti tulosta. Tässä tapauksessa ei missään muualla kuin tässä valitsemassani paikassa ollut minkäänlaista turvallisuuden mahdollisuuttakaan. Ojentausin senvuoksi suoraksi ja makasin siinä hiljaa ja melkein hengittämättä toivoen pedon unhottavan läsnäoloni, jollen muistuttaisi sitä mitenkään siitä. Otaksuin kellon jo olevan kaksi yöllä. Neljän aikaan alkaisi päiväkin jo sarastaa. Minun ei siis tarvinnut odottaa päivänvaloa enempää kuin pari tuntia.
Ulkona raivosi vielä myrsky ja sade ropisi yhtämittaa pieniin ikkunoihin. Ja täällä luolassa tuntui myrkyllinen, löyhkäävä ilma melkein sietämättömältä. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Koetin ajatella muita asioita, mutta vain yhdellä oli tarpeeksi voimaa irroittaa ajatukseni vaarallisesta asemastani. Rupesin miettimään serkkuni roistomaisuutta, hänen verratonta tekopyhyyttään ja pahansuopaa vihaansa minua kohtaan. Noiden iloisten kasvojen takana piilikin siis keskiaikainen salamurhaaja. Ja kuta enemmän tätä kaikkea ajattelin, sitä selvemmin näin, kuinka viekkaasti koko juttu oli suunniteltu. Hän oli nähtävästi mennyt nukkumaan muiden kanssa ja oli epäilemättä hankkinut todistajatkin siihen. Sitten heidän tietämättään hän oli livahtanut pois huoneestaan, viekoitellut minut tähän luolaan ja pettänyt minut. Hänen tarinansa tulisi olemaan hyvin yksinkertainen. Hän oli jättänyt minut biljardisaliin polttelemaan sikariani. Sitten olin minä lähtenyt omasta aloitteestani katselemaan vielä kerran kissaa. Minä olin mennyt huoneeseen huomaamatta sitä, että häkki oli auki, ja joutunut pedon kynsiin. Kuinka voitaisiin häntä syyttää mistään rikoksesta? Häntä voitaisiin korkeintaan epäillä, mutta ei milloinkaan todistaa syylliseksi.
Kuinka hitaasti nämä hirmuiset pari tuntia kuluivatkaan! Kerran kuulin hiljaista rapisevaa ääntä, jonka luulen aiheutuneen siitä, että eläin nuoli omaa turkkiaan. Sen vihertävät silmät loistivat minua kohti monta kertaa pimeästä, mutta eivät milloinkaan kiinteästi, ja aloin jo toivoa, että se joko kokonaan oli unhottanut läsnäoloni tahi ei välittänyt minusta. Vihdoin alkoi ikkunoista näkyä heikkoa valon kajastusta. Näin ikkunat alussa hämärästi kuin pari mustaan seinään ilmestynyttä harmaata neliötä, jotka vähitellen muuttuivat valkoisiksi. Ja näin peloittavan toverini jälleen. Ja sekin voi nähdä minut!
Huomasin heti sen olevan paljon vaarallisemmalla ja hyökkäävämmällä tuulella kuin yöllä. Aamukylmä oli ärsyttänyt sitä ja sitäpaitsi se oli nälissäänkin. Muristen yhtämittaa se käveli nopeasti edestakaisin huoneen sillä puolella, joka oli kauimpana pakopaikastani, kuonokarvat vihaisesti pystyssä ja häntä huiskuen ja läjähdellen. Kun se kääntyi nurkissa, kohdistuivat sen villit silmät aina minuun peloittavan uhkaavasti. Tiesin sen aikovan tappaa minut. Kuitenkin huomasin vielä silloinkin ihailevani tuon pirullisen elukan notkeaa suloa, sen pitkiä, aaltoilevia, reippaita liikkeitä, sen kauniiden kylkien kiiltoa ja sen sysimustasta kuonosta riippuvaa värähtelevää punaista kiiltelevää kieltä. Ja sen uhkaava murina kiihtyi vain koko ajan yhä kovemmaksi. Tiesin kriitillisimmän hetken koittaneen.
Hetki oli kurja sellaisen kuoleman kohtaamiselle – niin kylmä ja lohduton, minun väristessäni ohuessa seurustelupuvussa tällä kidutushalstarilla, jolle olin ojennettu. Koetin rohkaista mieltäni ja terästää tahtoani voidakseni kohdata sen järkkymättä, mutta mietin kuitenkin samalla sillä selvyydellä, johon kokonaan toivottomuuteen joutuneet ihmiset ovat taipuvaisia, jotakin mahdollista keinoa pelastuakseni. Muuan asia oli minulle aivan selvä. Jos vain häkin julkipuoli olisi paikoillaan kerran vielä, olisin sen takana täydellisesti turvassa. Voisinko minä mahdollisesti lykätä sen takaisin? Uskalsin tuskin liikkua pelosta, että peto hyökkää kimppuuni. Hitaasti, hyvin hitaasti työnsin kättäni eteenpäin, kunnes sain kiinni viimeisestä seinän aukossa näkyvästä tangosta. Hämmästyksekseni ristikko liikkui hyvin helposti nykäykseni voimasta. Nykäisin jälleen ja sitä tuli nyt sieltä esille kolmen tuuman pituudelta. Se liikkui nähtävästi pyörillä. Vedin jälleen – ja silloin kissa hyppäsi.
Se kävi niin nopeasti ja äkkiä, etten sitä ollenkaan huomannut. Kuulin vain sen hurjan sähinän ja hetkistä myöhemmin nuo leimuavat keltaiset silmät ja litteä musta pää punaisine kielineen ja kimaltelevine hampaineen olivat käden ulottuvilla minusta. Eläimen paino vapisutti tankoja, joilla minä lepäsin, kunnes melkein luulin – jos nyt sellaisella hetkellä voidaan mitään ajatella – niiden katkeavan. Kissa heilui katoksen laidalla hetkisen, pään ja etujalkojen ollessa aivan lähelläni ja takajalkojen hapuillessa jotakin tukea ristikon laidalta. Kuulin kynsien rapinan, kun ne tarttuivat rautalankaverkkoon, ja eläimen hengitys rupesi minua kuvottamaan. Mutta se oli laskenut hyppynsä väärin. Se ei voinutkaan saavuttaa tasapainoaan. Hitaasti, sähisten raivosta ja raapien hurjasti tankoja se heilahti taaksepäin ja putosi raskaasti lattialle. Murahtaen pyörähti se jälleen katsomaan minua ja kyyristyi toiseen hyppyyn.
Tiesin kohtaloni olevan muutamien seuraavien hetkien vallassa. Peto oli oppinut kokemuksesta. Se ei tulisi laskemaan enää väärin. Minun piti senvuoksi toimia nopeasti ja pelottomasti, jos tahdoin säilyttää henkeni. Olin tehnyt suunnitelmani silmänräpäyksessä. Vetäen hännystakkini yltäni heitin sen menemään, niin että se peitti pedon pään. Samassa silmänräpäyksessä pudottauduin laidalta, tartuin siirrettävän ristikon tankoihin ja vedin sen nopeasti ulos seinästä.
Se tulikin paljon helpommin kuin olin osannut odottaakaan. Hyökkäsin häkin poikki vetäen sitä muassani, mutta jouduinkin onnettomuudekseni sitä tehdessäni sen ulkopuolelle. Jos olisi käynyt toisin, olisin päässyt pälkähästä paljaalla säikähdyksellä. Mutta nyt seurasi hetkisen kestävä väliaika, kun pysähdyin ja koetin päästä häkkiin jättämästäni aukosta. Eläin ehtikin tuona aikana heittää sokaisevan takkini menemään ja syöksyi kimppuuni. Ponnahdin aukosta häkkiin vetäisten oven paikoilleen takanani, mutta peto ehti kuitenkin tarttua jalkaani, ennenkuin ennätin vetäistä ristikon kokonaan kiinni. Sen suuren käpälän yksi ainoa vetäisy halkaisi pohkeeni. Seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsin vertavuotavana ja heikkona löyhkäävillä oljilla, ystävällisten tankojen muodostaman ristikon ollessa minun ja eläimen välissä, joka pudisteli niitä rajusti.
Olin liian pahasti haavoittunut voidakseni liikahtaa ja liian heikko tunteakseni pelkoa. Senvuoksi minä vain makasin enemmän kuolleena kuin elävänä katsellen petoa. Se painoi leveän mustan rintansa tankoja vasten koettaen tavoitella minua käyristetyillä kynsillään, kuten olen nähnyt kissan tekevän hiirenpyydyksen edessä. Se repi vaatteeni, mutta vaikka se olisi ojentautunut kuinka pitkälle tahansa, ei se kuitenkaan kunnolla ulottunut minuun. Olin kuullut puhuttavan suurten lihansyöjien aiheuttamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta, ja nyt oli minun määrä kokea sitä, sillä minä menetin kaikki tunteet omasta itsestäni ja olin niin kiinnostunut kissan onnistumisesta tahi epäonnistumisesta kuin olisin katsellut jotakin peliä. Ja sitten vähitellen muuttuivat ajatukseni kummallisiksi epämääräisiksi unikuviksi, joihin aina tuo musta pää ja punainen kieli sekautuivat, kunnes vihdoin vajosin nirvanaan, sellaisten ihmisten siunattuun horteeseen, jotka ovat liian väsyneitä.
Seuraten jälkeenpäin tapahtumien kulkua päättelin tajuttomuuteni kestäneen noin pari tuntia. Tuo sama metallinheleä napsahdus, joka oli ollut peloittavan kokemukseni enteenä, herätti minut jälleen tuntoihini. Se aiheutui lukon jousen jännityksestä. Sitten, ennenkuin aistini olivat oikein selvät ymmärtääkseen näkemänsä, huomasin serkkuni pyöreät hyväntahtoiset kasvot avatun oven raosta. Se, mitä hän näki, hämmästytti nähtävästi häntä. Kissa lepäsi kiemurassa lattialla. Minä taasen makasin suorana selälläni paitahihasillani häkissä, housut revittyinä kappaleiksi ja suuri verilammikko ympärilläni. Voin nähdä hänen hämmästyneet kasvonsa vielä nytkin aamuauringon valaistessa niitä. Hän tuijotti minuun tuijottamistaan, sulki sitten oven ja tuli häkin viereen katsomaan, olinko todellakin kuollut.
En voi sanoa oikein tarkasti, mitä sitten tapahtui. En ollut silloin aivan siinä kunnossa, että voisin nyt todistaa tahi kirjoittaa sellaisista tapahtumista. Voin vain sanoa huomanneeni hänen äkkiä kääntäneen kasvonsa pois minusta ja katsovan eläintä.
"Hyvä, vanha Tommy!" huusi hän. "Hyvä, vanha Tommy!"
Sitten hän lähestyi tankoja ollen vieläkin selin minuun.
"Maahan, sinä tyhmä elukka!" karjui hän. "Maahan! Etkö sinä tunne enää isäntääsi?"
Huumautuneetkin aivoni muistivat äkkiä nuo hänen lausumansa sanat, että verenmaku tulisi tekemään kissasta vihollisen. Minun vereni oli saanut sen aikaan, mutta hänen oli maksettava sen hinta.
"Pois!" huusi hän. "Pois, sinä piru! Baldwin! Baldwin! Ah, hyvä Jumala!"
Ja sitten minä kuulin hänen kaatuvan ja nousevan ja kaatuvan jälleen aiheuttaen sellaisen äänen kuin repeävä säkkikangas. Hänen huutonsa kuuluivat yhä heikommin, kunnes ne sulautuivat tuohon ilkeään murinaan. Ja sitten luultuani hänet jo kuolleeksi näin kuin painajaisen ahdistamana sokaistun, raadellun ja verentahraaman olennon juoksevan hurjasti huoneen ympäri – ja se oli viimeinen näkemäni vilahdus hänestä ennen uutta pyörtymistäni.
Parantumiseni vei monta kuukautta – enkä minä todellisuudessa voi sanoa milloinkaan täydellisesti paranevani, sillä päivieni loppuun saakka minun on käytettävä kainalosauvaa brasilialaisen kissan parissa viettämäni yön muistona. Ei tallirenki Baldwin eivätkä muutkaan palvelijat voineet kertoa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, kun he kuullessaan isäntänsä kuolinhuudot olivat tulleet huoneeseen ja löytäneet minut tankojen takaa ja hänen jäännöksensä – tahi ne, jotka he jälkeenpäin totesivat hänen jäännöksikseen – hänen kasvattamansa eläimen käpälien välistä. He olivat karkoittaneet sen kauemmaksi kuumilla raudoilla ja sitten ampuneet sen oven tirkistysreiästä, ennenkuin he olivat lopullisesti voineet kantaa minut pois. Minut oli viety makuuhuoneeseeni ja siellä murhaajani katon alla häilyin elämän ja kuoleman välillä monta viikkoa. He olivat hakeneet lääkärin Cliptonista ja tilanneet sairaanhoitajattaren Lontoosta, ja kuukauden kuluttua minut voitiin kantaa asemalle ja viedä vielä kerran takaisin asuntooni Grosvenor Mansionsiin.
Tämä sairauteni on jättänyt mieleeni vain yhden ainoan muiston, jonka voisin kyllä luulla kuuluvan noihin hourailevien aivojeni muodostamiin alituisesti vaihteleviin kuviin, ellei se olisi niin lujasti painunut mieleeni. Eräänä yönä hoitajattaren ollessa poissa huoneeni ovi aukeni ja muuan synkkään surupukuun verhoutunut nainen pujahti sisään. Hän tuli vuoteeni viereen ja kun hän taivutti kellahtavat kasvonsa puoleeni, näin yölampun heikossa valossa, että vieraani oli tuo brasilialainen nainen, jonka kanssa serkkuni oli ollut naimisissa. Hän katseli tarkkaavaisesti kasvojani ja hänen ilmeensä oli ystävällisempi kuin milloinkaan ennen.
"Oletteko tajuissanne?" kysyi hän.
Nyökäytin vähän päätäni, koska olin vielä hyvin heikko.
"No niin, siinä tapauksessa haluan vain sanoa teille, että saatte syyttää tästä kaikesta vain itseänne. Enkö minä tehnyt kaikkea voitavaani teidän puolestanne? Koetin heti karkoittaa teidät pois talostamme. Kaikilla keinoilla ja pettämällä vielä miestäni koetin suojella teitä hänen vihaltaan. Aavistin sen, ettei hän ollut kutsunut teitä tänne aiheetta, ja tiesin senkin, ettei hän päästäisi teitä täältä milloinkaan pois. Ei kukaan ole tuntenut häntä niin hyvin kuin minä, joka olen saanut kärsiä niin paljon hänen puoleltaan. Mutta minä en uskaltanut kertoa teille siitä, koska hän silloin olisi tappanut minut. Mutta koetin kuitenkin parhaani teihin nähden. Ja asiain näin käännyttyä ei minulla milloinkaan maailmassa ole ollut niin hyvää ystävää kuin te. Te olette vapauttanut minut, vaikka minä luulinkin, ettei sitä voinut tehdä muu kuin kuolema. Teidän saamanne vammat pahoittavat mieltäni, mutta en voi sittenkään moittia itseäni. Sanoin teitä kerran tyhmeliiniksi ja sellainen te todella olette ollutkin." Sitten hän purjehti pois huoneesta, tuo katkeroitunut kummallinen nainen, ja kohtalo oli määrännyt, etten saanut nähdä häntä milloinkaan enää. Miehensä omaisuuden jäännöksillä hän palasi syntymämaahansa jälleen ja olen kuullut hänen jälkeenpäin ruvenneen nunnaksi Pernambucon luostariin.
Oleskeltuani Lontoossa jonkin aikaa sain lääkäreiltä vihdoin kuulla parantuneeni niin paljon, että sain syventyä liikeasioihini. Lupa ei tuntunut minusta lainkaan tervetulleelta, sillä luulin sen merkitsevän velkojieni hyökkäämistä luokseni, mutta asianajajani Summers käyttikin ensimmäiseksi sitä hyödykseen.
"Olen hyvin iloinen nähdessäni, että teidän armonne on jo paranemaan päin", sanoi hän. "Olen odottanut jo jonkin aikaa saadakseni esittää onnentoivotukseni."
"Mitä te oikeastaan tarkoitattekaan, Summers? Tässä ei ole tilaa leikinlaskulle."
"Tarkoitan sitä, mitä sanoinkin", vastasi hän. "Te olette ollut lordi Southerton viimeiset kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme sen uutisen hidastavan parantumistanne, jos olisitte heti saanut kuulla sen."
Lordi Southertonko? Muuan Englannin rikkaimmista ylimyksistä? En voinut uskoa korviani. Mutta sitten äkkiä muistin kuluneen ajan ja kuinka hyvin se sopi asiain yhteyteen.
"Lordi Southertonin on siis täytynyt kuolla melkein samoihin aikoihin, kun sain nämä vammat?"
"Hän sattui kuolemaan juuri samana päivänä." Summers katsoi minuun tiukasti minun puhuessani ja minä olen aivan varma siitä, että hän oli arvannut asioiden oikean laidan, sillä hän oli hyvin viisas mies. Hän keskeytti hetkiseksi kuin odottaen luottamusta minun puoleltani, mutta minä en voinut ymmärtää tällaisen perhehäpeäjutun paljastamisen hyödyttävän ketään.
"Niin, se oli hyvin kummallinen yhteensattuma", jatkoi hän muuttamatta ilmettään. "Te tiesitte luonnollisesti sen, että serkkunne, Everard King, oli maatilojen lähin perijä teidän jälkeenne. Jos tuo tiikeri olisi repinyt teidät kappaleiksi hänen asemestaan, olisi hän tietysti nyt ollut lordi Southerton."
"Epäilemättä", sanoin minä.
"Ja hän olikin kiinnostunut asiaan koko lailla", sanoi Summers. "Satun tietämään, että kuolleen lordi Southertonin palvelija oli hänen kätyrinsä, ja hän sai kamaripalvelijalta sähkösanomia lordin tilasta aina muutamien tuntien kuluttua. Se tapahtui juuri teidän sielläoloaikananne. Tuntuu hieman kummalliselta, että hän tahtoi saada kaikesta niin tarkan selon, vaikka hän tiesikin olevansa vasta toinen perijä."
"Niin, kummalliselta todellakin", sanoin minä. "Mutta nyt, Summers, jos tahdotte tuoda minulle laskuni ja uuden maksumääräyskirjani, niin alamme järjestellä asioita hieman."
SALAPERÄISIÄ TAPAHTUMIA
KADONNUT JUNA
Erään Herbert de Lernacin tunnustus, miehen, joka vasta äskettäin on tuomittu kuolemaan Marseillessa, on valaissut erästä vuosisatamme selittämättömintä rikosta, tapausta, joka luullakseni on ollut aivan ennen kuulumaton kaikkien maiden rikosaikakirjoissa. Vaikka virallisissa piireissä ollaankin vastahakoisia puhumaan asiasta eikä sanomalehdillekään ole annettu juuri minkäänlaisia tietoja, on kuitenkin olemassa merkkejä siitä, että tosiseikat vahvistavat tämän päärikollisen selostusta ja että me vihdoinkin olemme saaneet selvyyden mitä hämmästyttävimmästä salajuonesta. Koska asia on jo kahdeksan vuoden vanha ja koska muuan valtiollinen pulma, joka siihen aikaan kiinnosti yleisöä, vähensi hieman sen merkitystä, on kai parasta, että me koetamme esittää kaikki tosiseikat niin täydellisesti kuin suinkin. Ne on koottu sen aikaisista liverpoolilaisista lehdistä, veturinkuljettajan, John Slaterin, kuulustelussa tehdystä pöytäkirjasta ja Lontoon ja läntisen rannikon rautatieyhtiön raporteista, jotka on kohteliaasti luovutettu minun käytettäväkseni. Ne sisältävät seuraavaa.
– Kesäkuun kolmantena päivänä vuonna 1890 tahtoi muudan herrasmies, joka esitti itsensä Louis Carataliksi, keskustella herra James Blandin, Liverpoolissa sijaitsevan Lontoon ja läntisen rannikon rautateiden keskusaseman päällikön kanssa. Hän oli keski-ikäinen tummaihoinen mies ja niin kumara, että se viittasi johonkin vikaan hänen selkärangassaan. Hän tuli sinne erään ystävänsä, muutaman hyvin kookkaan miehen seurassa, jonka kunnioittava käytös ja alituinen huomaavaisuus osoittivat, että hän oli hyvin vaikutusvaltainen mies. Tämä ystävä tahi toveri, jonka nimeä ei esiinny näissä papereissa, oli varmasti ulkomaalainen, joko espanjalainen tahi eteläamerikkalainen hänen tummasta ihostaan päättäen. Vain yksi omituisuus kiinnitti muiden huomion hänen puoleensa. Hän kantoi vasemmalla kädellään pientä, mustaa, nahkaista asiakirjasalkkua, joka oli kiinnitetty hänen ranteeseensa hihnalla, minkä eräs teräväsilmäinen asemankirjuri oli huomannut. Siihen aikaan ei kiinnitetty tähän seikkaan mitään huomiota, mutta seuraavat tapahtumat antoivat sille jonkinlaisen merkityksen. Herra Caratal opastettiin herra Blandin konttoriin, hänen toverinsa jäädessä ulkopuolelle.
Herra Caratalin asia oli nopeasti suoritettu. Hän oli saapunut samana iltapäivänä Keski-Amerikasta. Äärettömän tärkeät asiat vaativat hänen matkustamistaan Pariisiin hetkistäkään tarpeettomasti tuhlaamatta. Hän oli myöhästynyt Lontoon pikajunasta. Ylimääräinen juna oli laitettava kuntoon. Raha ei merkinnyt mitään, aika vain. Jos yhtiö vain halusi järjestää hänen matkansa niin nopeaksi kuin suinkin, saisi se määrätä omat ehtonsa.
Herra Bland painoi soittokellon nappia, kutsui luokseen herra Potter Hoodin, liikennetarkastajan, ja sai asian järjestetyksi viidessä minuutissa. Juna voisi lähteä liikkeelle kolmen neljännestunnin kuluttua. Niin paljon aikaa kuluisi radan selville saamiseen. Muuan voimakas Rochdale-veturi (N:o 247 yhtiön luetteloissa) kiinnitettiin kolmeen vaunuun, joista jälkimmäinen varattiin junailijalle. Ensimmäisen vaunun tarkoitus oli vain vähentää heilumisen aiheuttamaa epämukavuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään osastoon: ensiluokkaan ja ensiluokan tupakkaosastoon, toiseen luokkaan ja toisen luokan tupakkaosastoon. Ensimmäinen lähinnä veturia sijaitseva osasto luovutettiin noille molemmille matkustajille. Muut kolme olivat tyhjiä. Ylimääräisen junan konduktöörinä toimi James McPherson, joka oli jo muutamia vuosia ollut yhtiön palveluksessa. Lämmittäjä, William Smith, oli vasta palkattu.
Poistuttuaan päällikön konttorista herra Caratal liittyi toveriinsa ja molemmat näyttivät sitten olevan hyvin kärsimättömiä päästäkseen matkaan. Maksettuaan vaaditun summan, viisikymmentä puntaa ja viisi shillinkiä, eli tuon tavallisen ylimääräisistä junista vaaditun viiden shillingin suuruisen maksun englannin peninkulmalta, he vaativat päästä vaunuunsa sijoittuen sinne heti, vaikka heille sanottiinkin, että suurin osa tunnista kuluisi, ennenkuin linja olisi selvä. Sillä aikaa oli muudan kummallinen välikohtaus tapahtunut samassa konttorissa, josta herra Caratal juuri oli poistunut.
Ylimääräisen junan tilaaminen ei ole mitään niin erittäin harvinaista suuressa liikekeskuksessa, mutta parin sellaisen tilaamista samana iltapäivänä voidaan jo pitää hyvin tavallisuudesta poikkeavana tapahtumana. Nyt sattui kuitenkin niin, että herra Bland oli tuskin ehtinyt lähettää pois ensimmäisen matkustajan, kun jo toinen tuli hänen konttoriinsa esittäen samanlaisen pyynnön. Tämä oli herra Horace Moore, muuan sotilaallisen näköinen herrasmies, joka ilmoitti Lontoossa asuvan vaimonsa äkillisen vakavan sairauden takia olevan välttämätöntä, ettei hän menettäisi hetkistäkään matkalle suoriutuessaan. Hänen toivottomuutensa ja levottomuutensa olivat niin ilmeiset, että herra Bland teki kaikkensa täyttääkseen hänen toivomuksensa. Toinen ylimääräinen juna ei voinut tulla kysymykseenkään, koska ensimmäinenkin oli jo hieman vaikeuttanut paikallista liikennettä. Siinä oli kuitenkin se vaihtoehto, että herra Moore jakaisi herra Caratalin junasta aiheutuvat kustannukset ja matkustaisi tuossa toisessa ensiluokan osastossa, jos herra Caratal ei haluaisi häntä omaan osastoonsa. Sellaisen järjestelyn ei olisi pitänyt aiheuttaa minkäänlaisia hankaluuksia, mutta kuitenkin herra Caratal, kuultuaan herra Potter Hoodin ehdotuksen, kieltäytyi ehdottomasti keskustelemastakaan siitä. Hän sanoi vuokranneensa junan itselleen ja vaati ehdottomasti yksinomaista käyttöoikeutta siihen. Eivät mitkään väitteet voineet kumota hänen töykeätä vastustustaan ja vihdoin oli toisten pakko luopua siitä suunnitelmasta. Herra Horace Moore poistui asemalta hyvin toivottomana saatuaan kuulla, ettei hänellä ollut muuta keinoa kuin nousta tavalliseen hitaaseen junaan, joka lähtee Liverpoolista kello kuuden aikana. Aseman kello oli juuri yksineljättä minuuttia yli neljän, kun ylimääräinen juna, vieden mukanaan raajarikkoisen herra Caratalin ja hänen jättiläismäisen toverinsa, höyrysi matkoihinsa Liverpoolin asemalta. Linja oli silloin selvä ja junan oli määrä pysähtyä ensi kerran vasta Manchesterissa.
Lontoon ja läntisen rannikon rautatieyhtiön junat käyttävät erään toisen yhtiön raiteita tuohon kaupunkiin saakka, mihin ylimääräisen junan olisi pitänyt saapua hieman ennen kuutta illalla. Noin viisitoista minuuttia yli kuuden aiheutti Manchesterista saapunut sähkösanoma, jossa sanottiin junan jääneen jonnekin matkan varrelle, melkoista hämmästystä ja jonkinlaista järkytystä Liverpoolin aseman viranomaisissa. St. Helensiin, mihin suunnilleen on kolmasosa noiden kaupunkien välisestä matkasta, lähetettyyn kysymykseen vastattiin:
"James Blandille, Liverpoolin keskusaseman asemapäällikölle. – Ylimääräinen sivuutti meidät kello 4,52; siis määräajalla. – Dowser, St. Helens."
Tämä sähkösanoma saapui kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän. Kymmenen minuuttia vailla seitsemän saapui toinen sähkösanoma Manchesterista:
"Ei merkkiäkään teidän ilmoittamastanne ylimääräisestä."
Ja kymmenen minuuttia myöhemmin kolmas vieläkin hämmentävämpi:
"Luultavasti jokin erehdys ylimääräisen aikataulussa. St. Helensistä lähtenyt paikallisjuna, jonka oli määrä seurata sitä, on juuri saapunut, huomaamatta ylimääräisestä merkkiäkään. Lähettäkää ohjeita. – Manchester."
Asia alkoi jo näyttää hyvin hämmästyttävältä, vaikka joissakin suhteissa viimeinen sähkösanoma huojensikin Liverpoolin aseman virkamiesten mieltä. Jos ylimääräistä olisi kohdannut jokin onnettomuus, oli tuskin mahdollista, että paikallisjuna olisi voinut sivuuttaa sen samalla radalla huomaamatta sitä. Ja kuitenkin, millainen oli vaihtoehto? Missä voi juna olla? Oliko se jostakin syystä ohjattu jollekin sivuraiteelle, että hitaampi juna pääsisi sen sivu? Sellainen selitys oli mahdollinen, jos jokin pieni korjaus oli tullut kysymykseen. Lähetettiin sähkösanomia jokaiselle St. Helensin ja Manchesterin väliselle asemalle ja päällikkö ja liikennetarkastaja odottivat hyvin jännittyneinä koneen ääressä niitä vastaussarjoja, jotka auttaisivat toteamaan varmasti, mihin kadonnut juna oli joutunut. Vastaukset tulivat samassa järjestyksessä kuin kysymyksetkin, nimittäin kaikilta asemilta St. Helensistä eteenpäin:
"Ylimääräinen sivuutti meidät kello viiden aikaan. – Collins Green."
"Ylimääräinen sivuutti meidät kuusi minuuttia yli viiden. – Earlestown."
"Ylimääräinen sivuutti tämän paikan 5,10. – Newton."
"Ylimääräinen sivuutti meidät 5,20. – Kenyon Junction."
"Ylimääräistä ei ole näkynyt täällä. – Barton Moss."
Molemmat virkamiehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.
"Tämä on ennenkuulumatonta kokemuksieni kolmikymmenvuotiskautena", sanoi herra Bland.
"Kokonaan aavistamatonta ja selittämätöntä, sir. Ylimääräinen on ajanut harhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä."
"Eikä noiden asemien välillä ainakaan minun tietääkseni ole ainoatakaan sivuraidetta. Ylimääräisen on täytynyt syöksyä pois kiskoilta."
"Mutta kuinka olisi paikallisjuna voinut kulkea samaa rataa huomaamatta sitä?"
"Siinä ei ole muuta vaihtoehtoa, herra Hood. Asian täytyy olla niin. Ehkä paikallisjunan miehistö sittenkin on huomannut jotakin sellaista, mikä voi valaista asiaa. Me sähkötämme nyt ensiksikin Manchesteriin saadaksemme lähempiä tietoja ja sitten Kenyon Junctioniin ohjeita, että rata on tutkittava Barton Mossiin saakka."
Vastaus Manchesterista saapui muutamien minuuttien kuluttua:
"Ei vielä minkäänlaisia uutisia kadonneesta ylimääräisestä. Paikallisjunan kuljettaja ja konduktööri eivät ole huomanneet minkäänlaista onnettomuutta tapahtuneen Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä. Rata aivan selvä, eikä minkäänlaisia merkkejä mistään tavattomasta. – Manchester."
"Noiden miesten on pakko erota", sanoi herra Bland vakavasti. "Siellä on tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole huomanneet sitä. Ylimääräinen on nähtävästi syöksynyt kiskoilta vahingoittamatta rataa – sitä en kuitenkaan ymmärrä, kuinka sellainen olisi ollut mahdollista – mutta niin sen täytyy olla ja me saamme piakkoin sähkösanoman Kenyonista tahi Barton Mossista, joka ilmoittaa meille, että juna on löydetty jonkin penkereen juurelta."
Mutta herra Blandin ennustus ei ollut määrätty toteutumaan. Kului puolituntinen ja sitten saapui seuraava sähkösanoma Kenyon Junctionin asemapäälliköltä:
"Kadonneesta ylimääräisestä ei näy jälkeäkään. On kuitenkin aivan varmaa, että se sivuutti meidät saapumatta lainkaan Barton Mossiin. Olemme irroittaneet veturin muutamasta tavarajunasta ja minä olen itse käynyt sillä tarkastamassa radan, mutta kaikki on kunnossa eikä mistään onnettomuudesta näy merkkiäkään."
Herra Bland repi tukkaansa toivottomuudessaan.
"Tämähän on sulaa hulluutta, Hood!" huudahti hän. "Voiko nyt juna haihtua ilmaan Englannissa kirkkaalla päivällä? Asiahan on vallan luonnoton! Veturi, hiilivaunu, pari matkustajavaunua, konduktöörivaunu ja viisi ihmistä – kaikki katoavat vallan olemattomiin suoralta radalta. Ellemme saa tietää mitään olennaista seuraavan tunnin kuluessa otan tarkastaja Collinsin mukaani ja lähden sinne itse."
Ja sitten vihdoinkin tapahtui jotakin olennaistakin. Se tuli toisen Kenyon Junctionista saapuvan sähkösanoman muodossa:
"Mielipahakseni on minun pakko ilmoittaa, että ylimääräisen junan kuljettajan John Slaterin ruumis on juuri löydetty eräästä kahden englannin peninkulman päässä Juctionista kasvavasta harvasta pensaikosta. Hän on pudonnut veturista, vyörynyt pengertä alas ja kierinyt pensaitten väliin. Hänen päässään näkyvät putoamisen aiheuttamat vammat näyttävät aiheuttaneen kuoleman. Seutu on nyt tutkittu läpikotaisin, mutta kadonneesta junasta ei näy merkkiäkään."
Valtakunta oli, kuten jo ennen olemme maininneet, erään valtiollisen pulman kiinnostama ja Pariisin huomiota herättävät tärkeät tapahtumatkin, siellä kun suuri häväistysjuttu uhkasi kumota hallituksen ja pilata monen Ranskan etevän miehen maineen, kiinnostivat suuresti yleisöä. Sanomalehtien palstat olivat täynnä selostuksia niistä, minkävuoksi ylimääräisen junan kummallinen katoaminen herättikin vähemmän huomiota kuin mitä olisi ollut laita rauhallisemmissa olosuhteissa. Tapauksen luonnottomuus vähensi sen merkitystä, koska sanomalehdet olivat taipuvaisia uskomaan tosiseikat sellaisiksi kuin ne niille ilmoitettiin. Useat Lontoon lehdet suhtautuivat asiaan kuin johonkin kekseliääseen pilaan, kunnes onnettoman kuljettajan ruumiintarkastus, jossa ei ilmennyt mitään tärkeää, sai ne vakuutetuiksi tapahtuman traagillisuudesta.
Herra Bland matkusti komisarius Collinsin, erään yhtiön palveluksessa olevan vanhemman etsivän kanssa Kenyon Junctioniin vielä samana iltana ja heidän tutkimuksensa kestivät seuraavan päivän iltaan tuottaen vain kielteisiä tuloksia. Kadonneesta junasta ei löydetty jälkeäkään, eipä edes voitu keksiä mitään sellaista hyväksyttävää ratkaisuakaan, joka mahdollisesti olisi voinut selittää tosiseikat. Mutta samalla komisarius Collinsin virallinen selostus, joka on juuri parhaillaan edessäni kirjoittaessani tätä, näyttää minulle, että mahdollisuudet olivatkin lukuisammat kuin oli voitu aavistaakaan.
"Noiden molempien paikkojen rataosan varrella", sanoo hän, "on seutu aivan täynnä rautatehtaita ja hiilikaivoksia. Muutamissa työskennellään vielä ja muutamissa on työt lakkautettu. Niiden joukossa ei ole sen vähempää kuin kaksitoista sellaista, joilla on pienet sivuraiteet tavaravaunujen lykkäämistä varten pääradalle. Niitä ei luonnollisestikaan voida ottaa huomioon. Mutta niitä lukuunottamatta siellä on kuitenkin ollut seitsemän, joiden normaaliraiteet ovat liittyneet päärataan jossakin kohdassa, helpottaen valmisteiden vientiä kaivoksen suulta suuriin kulutuskeskuksiin. Kaikki nämä sivuraiteet ovat vain muutamien englannin peninkulmien pituisia. Noista seitsemästä kuuluu neljä sellaisille hiilikaivoksille, jotka on tyhjennetty, tahi ainakin sellaisille aukoille, joita ei enää käytetä. Nuo kaivokset ovat nimeltään: Redgauntlet, Hero, Slough of Despond ja Heartsease, joka kymmenen vuotta sitten oli Lancashiren parhaimpia kaivoksia. Nämä neljä sivurataa voidaan kokonaan syrjäyttää, sillä estääkseen mahdollisia onnettomuuksia ovat omistajat irroittaneet pääradan vierimmäiset kiskot, niin ettei noihin kaivoksiin ole enää mitään yhteyttä. Niin ollen voidaan vain kiinnittää huomiota kolmeen sivurataan, jotka vievät
a) Carnstockin rautatehtaille,
b) Big Benin hiilikaivoksille,
c) Perseverancen hiilikaivoksille.
Näistä on Big Benin rata vain neljännespeninkulman pituinen ja päättyy suureen hiilivuoreen, joka odottaa poisviemistä aukon vieressä. Siellä ei ole kuultu eikä nähty mitään ylimääräisestä. Kuusitoista verikivimalmia täynnä olevaa tavaravaunua sulki kesäkuun kolmantena päivänä koko päivän Carnstockin rautatehtaille vievän radan. Siinä ei ole haarautumia eikä siellä senvuoksi mitään ollut voinut tapahtua. Mitä taasen Perseverancen rataan tulee, on se suuri kaksiraiteinen linja, jolla on hyvin suuri liikenne, koska kaivoksen tuotanto on melko suuri. Kesäkuun kolmantena päivänä oli tämä liikenne jatkunut tavalliseen tapaansa; satoja miehiä, heidän joukossaan muudan tietä kiskottava työkuntakin, oli ollut työssä tuolla kahden englannin peninkulman pituisella matkalla, joka on radan koko pituus, ja senvuoksi on mahdotonta, että jokin vieras juna olisi voinut kulkea sitä tietä kiinnittämättä kaikkien huomiota puoleensa. Sitten voidaan huomauttaa, että tämä sivurata on lähempänä St. Helensiä, kuin kohta, mistä veturinkuljettajan ruumis löydettiin, niin että me voimme kaikista mahdollisista syistä uskoa junan jo sivuuttaneen tuon paikan ennen onnettomuuden tapahtumista.
Mitä taasen John Slateriin tulee, ei hänen ulkomuodostaan eikä saamistaan vammoista voida saada mitään johtolankaa. Me voimme vain sanoa sen, että hän meidän tietääksemme menetti henkensä putoamalla koneestaan, vaikka se, miksi hän putosi ja mihin hänen koneensa on joutunut, muodostaakin kysymyksen, johon en luullakseni kykene antamaan mitään pätevää vastausta." Ja juttu päättyi siten, että komisarius jätti erohakemuksensa johtokunnalle, loukkauduttuaan suuresti siitä, että lontoolaiset lehdet syyttivät häntä kykenemättömyydestä.
Kului kuukausi, jona aikana sekä poliisi että yhtiö jatkoivat tutkimuksiaan lainkaan onnistumatta. Tarjottiin palkinto ja luvattiin armahdus siinä tapauksessa, että rikos olisi kysymyksessä, mutta ei kumpaakaan tultu vaatimaan. Joka aamu avasi yleisö lehtensä siinä vakaumuksessa, että niin luonnoton salaisuus vihdoinkin oli saatu selville, mutta viikot vierivät vierimistään eikä ratkaisua vieläkään kuulunut sen paremmin kuin ennenkään. Kirkkaana päivänä eräänä kesäkuun iltapäivänä oli Englannin tiheimmin asutussa seudussa juna matkustajineen kadonnut niin olemattomiin, kuin jokin taitava kemisti olisi haihduttanut sen kaasuna ilmaan. Ja niiden erilaisten mielipiteiden joukossa, joita yleiset lehdet muodostivat, oli todellakin muutamia sellaisia, jotka vakavasti väittivät joidenkin yliluonnollisten tahi ainakin luonnottomien voimien olleen työssä, otaksuen, että raajarikkoinen herra Caratal olikin ollut henkilö, joka paremmin tunnetaan jollakin vähemmän hienolla nimellä. Toiset luulivat hänen tummaihoista toveriaan onnettomuuden aiheuttajaksi, vaikkakaan sitä, mitä hän oikeastaan oli tehnyt, ei voitu milloinkaan tarkasti määritellä.
Näiden eri lehtien ja yksityisten kansalaisten tekemien monien olettamuksien joukossa oli kuitenkin pari kolme sellaista, jotka olivat tarpeeksi luonnollisia kiinnostaakseen yleisöä. Erään senaikaisen melko kuuluisan amatööriajattelijan Timesiin kirjoittamassa artikkelissa koetettiin syventyä asiaan kriitillisesti ja vähemmän haaveellisella tavalla. Lyhyt ote siitä riittäköön, vaikka jokainen utelias voikin lukea koko kirjoituksen heinäkuun kolmannen päivän numerosta:
"Muudan käytännöllisen ajattelun olennaisimpia periaatteita on", huomautti hän, "että kun mahdottomuudesta otetaan liika pois, täytyy sen sisältää totuus, vaikka se näyttäisi kuinka epäiltävältä tahansa. Se on nyt ainakin varmaa, että juna sivuutti Kenyon Junctionin, ja yhtä varmaa on sekin, ettei se saapunut Barton Mossiin. On mitä suurimmassa määrin epätodennäköistä, mutta kuitenkin mahdollista, että se on poikennut jollekin noista seitsemästä käyttökelpoisesta sivuradasta. Ja koska junan on selvästi mahdotonta kulkea kiskotonta tietä pitkin, voimme vain epäillä noita kolmea, nimittäin Carnstockin rautatehtaille, Big Benin ja Perseverancen kaivoksille vieviä ratoja. Ovatko kaivosmiehet perustaneet salaisen englantilaisen Camorran, joka kykenee hävittämään sekä junat että matkustajat olemattomiin? Se on epäiltävää, mutta ei silti mahdotonta. Tunnustan suoraan, etten voi nähdä muuta ratkaisua. Neuvoisin vakavasti yhtiötä kohdistamaan kaiken huomionsa noihin kolmeen rataan ja niiden päissä työskenteleviin miehiin. Piirikunnan panttilainausliikkeiden huolellinen tarkastus voisi ehkä myös tuoda joitakin johtolankoja päivänvaloon."
Tämän kuuluisan asiantuntijan olettamus kiinnosti luonnollisesti yleisöä melkoisesti synnyttäen kiihkeää vastustamishalua niissä henkilöissä, jotka pitivät tällaista kirjoitusta aiheettomana herjauksena kunniakasta ja ansiokasta ihmisluokkaa kohtaan. Tähän arvosteluun vastattiin vain vaatimuksella, että vastustajat esittäisivät uskottavamman ratkaisun yleisölle. Ja vastaukseksi siihen saatiin lukea vielä pari kirjoitusta Timesistä heinäkuun seitsemäntenä ja yhdeksäntenä päivänä. Ensimmäisessä oletettiin, että juna on syöksynyt kiskoilta ja lepää nyt Lancashiren ja Staffordshiren kanavassa, joka noin sadan jardin pituudelta sivuaa rautatietä. Mutta tämän olettamuksen kumosi heti lehdelle saapunut tieto kanavan syvyydestä, joka ei mitenkään riittänyt piilottamaan niin suurta esinettä. Toinen kirjeenvaihtaja vaati yleisöä kiinnittämään huomionsa salkkuun, joka näytti olleen ainoa matkustajien mukaansa ottama matkatavara, vihjaisten samalla, että siihen oli ehkä kätketty jotakin uutta äärettömän voimakasta hävittävää räjähdysainetta. Mutta se huomattava luonnottomuus olettamuksessa, että koko juna voi muuttua tomuksi kiskojen pysyessä vahingoittumattomina, teki sellaisen selityksen naurettavaksi. Tarkat tutkimukset olivat johtaneet tällaiseen toivottomaan tulokseen, kun jotakin uutta ja hyvin odottamatonta tapahtui.
Eikä se supistunutkaan sen vähempään kuin rouva McPhersonin saamaan kirjeeseen mieheltään, James McPhersonilta, joka oli ollut kadonneen junan konduktöörinä. Kirje, joka oli päivätty heinäkuun 5:nä päivänä, oli pantu postiin New Yorkissa ja saapui omistajalleen heinäkuun 14:nä päivänä. Sen oikeaa alkuperäisyyttä epäiltiin ensin hieman, mutta rouva McPherson sanoi varmasti tuntevansa käsialan ja koska sen mukana saapui hänelle sata dollaria viiden dollarin seteleissä, kumosi se seikka jo itsestään kaikki epäilyt petoksesta. Kirjeessä ei ollut minkäänlaista osoitetta ja se kuului:
'Rakas Vaimoni!
Olen ajatellut asiaa perinpohjin ja minusta tuntuu melkein
mahdottomalta luopua sinusta. Ja sama on laitani Lizzieenkin
nähden. Koetan kyllä taistella vastaan, mutta en saa sitä
sittenkään karkoitetuksi mielestäni. Lähetän sinulle hieman
rahaa, josta sinä saat vaihtamalla parikymmentä Englannin puntaa.
Ne riittävät tuomaan sekä Lizzien että sinut tänne Atlantin tälle
puolen. Ne hampurilaiset laivat, jotka poikkeavat Southamptoniin,
ovat hyviä ja paljon halvempia kuin liverpoolilaiset. Jos vain
voit matkustaa tänne ja asettua asumaan Johnston Houseen, koetan
lähettää sinulle sanan, kuinka me voimme tavata toisemme. Nykyään
elän melko vaikeissa olosuhteissa enkä ole lainkaan onnellinen,
koska minusta tuntuu niin äärettömän vaikealta luopua teistä
molemmista. Tämä saa nyt riittää tällä kertaa. Sinua rakastava
miehesi
James McPherson.'Jonkin aikaa luultiin varmasti tämän kirjeen selvittävän koko asian, ja sitäkin enemmän senvuoksi, koska saatiin selville, että muudan matkustaja, joka oli ollut hyvin kadonneen konduktöörin näköinen, oli matkustanut Southamptonista Summers-nimisenä Hamburg New Yorkin Vistula-nimisessä höyrylaivassa kesäkuun seitsemäntenä päivänä. Rouva McPherson ja hänen sisarensa Lizzie Dolton matkustivat New Yorkiin pyynnön mukaan ja asuivat kolme viikkoa Johnston Housessa kuulematta sanaakaan kadonneesta miehestä. On mahdollista, että muutamat lehdissä julkaistut ajattelemattomat uutiset olivat varoittaneet häntä, että poliisi ehkä käyttäisi hänen omaisiaan syöttinä. Kuinka tämän asian laita sitten lienee ollutkin, on kuitenkin varmaa, ettei hän kirjoittanut eikä tullut heidän luokseen, minkävuoksi naisten oli vihdoin pakko palata takaisin Liverpooliin.
Niin oli asia silloin ja sellaiseksi se jäi aina vuoteen 1898 saakka. Vaikka se näyttääkin uskomattomalta, ei näinä kahdeksana vuonna mitään sellaista tullut esille, mikä olisi hiemankaan valaissut tuon ylimääräisen junan kummallista katoamista, jossa herra Caratal tovereineen oli matkustanut. Tarkat kyselyt noiden molempien matkustajien entisyydestä ovat vain vahvistaneet sen tosiseikan, että herra Caratal oli ollut hyvin tunnettu liikemies ja valtiollinen välittäjä Keski-Amerikassa, ja todenneet senkin, että hän matkallaan Eurooppaan oli tavattoman kiihkeästi halunnut päästä Pariisiin niin pian kuin suinkin. Hänen toverinsa, joka esiintyi matkustajaluettelossa Eduardo Gomez-nimisenä, oli ollut hyvin väkivaltainen mies, uhmaileva ja kerskaileva. Todistettiin kuitenkin, että hän oli ollut rehellisesti kiinnostunut herra Caratalin asioihin, ja saatiin selville, että viimeksimainittu oli raihnaisen ruumiinsa vuoksi palkannut hänet suojelijakseen ja vartijakseen. Tähän voidaan lisätä, ettei Pariisista saapunut minkäänlaista ilmoitusta herra Caratalin nopean matkan tarkoituksesta. Tähän sisältyvät jutun kaikki vaiheet Marseillesin lehtien äsken julkaisemaan Herbert de Lernacin tunnustukseen saakka. Mies on nyt tuomittu kuolemaan erään Bonvalot-nimisen kauppiaan murhasta. Käännän hänen tunnustuksensa tähän sanasta sanaan:
"En anna tätä selostusta paljaasta kerskailemishalusta, sillä jos tarkoitukseni olisi sellainen, voisin kertoa useita muitakin tekemiäni kepposia, jotka ovat olleet yhtä loistavia; teen sen vain siinä tarkoituksessa, että muutamat Pariisissa asuvat herrasmiehet ymmärtäisivät, että minä, joka voin tässä tehdä selkoa herra Caratalin kohtalosta, voin myös ilmoittaa nimeltä kaikki ne muutkin, joiden hyväksi ja pyynnöstä teko suoritettiin, ellen saa pyytämääni lykkäystä hyvin pian. Kiinnittäkää huomionne varoitukseeni, hyvät herrat, ennenkuin se on liian myöhäistä. Tehän tunnette Herbert de Lernacin ja tiedätte hänen olevan yhtä valmiin tekoihin kuin puhumaankin. Kiiruhtakaa senvuoksi tahi muuten olette mennyttä kalua.
En mainitse vielä mitään nimiä – jos kuulisitte nuo nimet, mitä mahtaisitte silloin ajatellakaan – kerron vain teille, kuinka ovelasti sen suunnittelin. Olin uskollinen työnantajiani kohtaan silloin, ja epäilemättä he ovat uskollisia minua kohtaan nyt. Toivon ainakin niin enkä paljasta noita nimiä, jotka panisivat koko Euroopan vääntelehtimään, ennenkuin saan varman selvyyden siitä, että he ovat pettäneet minut. Mutta sinä päivänä... no niin, en tahdo sanoa nyt sen enempää.
Lyhyesti siis: Pariisissa oli vuonna 1890 esillä muuan kuuluisa juttu, johon liittyi eräs tavaton valtiollisissa ja liikemiespiireissä sattunut häpeäjuttu. Sitä, kuinka luonnoton tämä häpeäjuttu oli, eivät muut kuin minunlaiseni uskotut välittäjät saa milloinkaan tietää. Useiden etevien ranskalaisten miesten kunnia ja ura olivat kysymyksessä. Te olette nähneet keilojen seisovan jäykkinä, pystyssä ja taipumattomina. Sitten tulee pallo kaukaa ja pom, pom, tuolla ovat nuo yhdeksän keilaa kumossa lattialla. No niin, kuvitelkaa nyt, että muutamat Ranskan kuuluisimmat miehet olivat tuollaisia keiloja ja että herra Caratal oli pallo, jonka nähtiin tulevan kaukaa. Jos hän vain olisi päässyt perille, olisi silloin seurannut pom, pom heille kaikille. Mutta oli päätetty, ettei hän saisi milloinkaan saapua.
En syytä heitä kaikkia siitä, että he olisivat tienneet sen, mitä piti tapahtua. Kuten jo äsken sanoin, olivat suuret rahalliset ja valtiolliset edut kysymyksessä ja senvuoksi perustettiin syndikaatti asian perille ajamiseksi. Muutamat liittyivät siihen ymmärtämättä tuskin lainkaan, mistä oli kysymys. Mutta toiset ymmärsivät sen täydellisesti ja he voivat luottaa siihen, etten minäkään ole unhottanut heidän nimiään. He saivat hyvissä ajoin varoituksen herra Caratalin tulosta jo paljon ennen hänen lähtöään Etelä-Amerikasta, ja tiesivät, että hänen tuomansa todistukset aiheuttaisivat kaikkien heidän tuhonsa. Syndikaatilla oli käytettävänään rajaton määrä rahaa – ehdottomasti rajaton määrä, teidän pitää ymmärtää se. Se rupesi etsimään välittäjää, joka voisi hoitaa tätä jättiläisvoimaa. Valitun miehen täytyi olla kekseliäs, päättäväinen ja sopiva – mies miljoonan miehen joukosta. Se valitsi Herbert de Lernacin ja minä myönnän sen olleen oikeassa.
Velvollisuuteni oli hankkia itselleni käskyläisiä, käyttää vapaasti rahan minulle suomaa voimaa ja järjestää niin, ettei herra Caratal milloinkaan saapuisi Pariisiin. Ryhdyin työhön luonteenomaisella tarmollani tunnin kuluttua saatuani ohjeeni, ja suunnitelmani olivat parhaat, mitä varman tuloksen saavuttamiseksi suinkin voitiin tehdä.
Muuan mies, johon voin ehdottomasti luottaa, lähetettiin heti Etelä-Amerikkaan, että hän voisi matkustaa Eurooppaan herra Caratalin kanssa. Jos hän olisi saapunut sinne ajoissa, ei laiva olisi milloinkaan päässyt Liverpooliin, mutta se oli kaikeksi onnettomuudeksi lähtenyt jo ennen asiamieheni sinne saapumista. Varustin pienen aseistetun prikin keskeyttääkseni sen matkan, mutta en onnistunut siinäkään. Kuten kaikki muutkin suuret järjestäjät, olin minäkin valmistautunut pettymyksien varalta ja miettinyt valmiiksi joukottain muita vaihtoehtoja, joista ainakin jonkin täytyi onnistua. Te ette saa vähäksyä toimeni vaikeuksia ettekä kuvitella, että tavallinen salamurha olisi tehnyt lopun asiasta. Päämääränämme ei ollut ainoastaan herra Caratalin tuhoaminen, vaan hänen asiakirjojensa ja toveriensakin hävittäminen, jos me vain voimme epäillä hänen ilmoittaneen salaisuutensa heille. Ja teidän pitää muistaa heidän olleen varuillaan ja epäilleen suuresti kaikkia sellaisia yrityksiä. Tehtävä oli kaikin puolin minun arvoiseni, koska minä olen aina mestari sellaisissa asioissa, jotka kauhistuttavat muita.
Minulla oli kaikki valmiina herra Caratalin vastaanottamiseksi Liverpoolissa ja minä olin sitäkin onnekkaampi, koska minä syystä epäilin hänen tehneen sellaisia valmisteluja, että hänellä jo Lontooseen saapumisensa ensi hetkenä olisi voimakas vartiosto ympärillään. Kaikki, mitä voitiin tehdä, oli tehtävä aikana, jolloin hän laski jalkansa Liverpoolin laiturille, ja ennen läntisen rannikon pikajunan Lontooseen saapumista. Me valmistimme kuusi suunnitelmaa, joista toinen oli aina toistaan parempi, ja vain hänen omista teoistaan riippui, mihin suunnitelmaan meidän piti turvautua. Mutta vaikka hän olisikin tehnyt mitä tahansa, olimme me valmiita hänen varaltaan. Jos hän olisi jäänyt Liverpooliin, ei se olisi vaikuttanut mitään asiaan. Jos hän olisi valinnut matkaansa varten tavallisen, pika- tahi ylimääräisen junan, oli kaikki valmiina. Olimme ajatelleet kaikkea ja toimineet sen mukaan.
Ette suinkaan voi kuvitellakaan sellaista, että olisin voinut tehdä tämän kaiken yksinäni? Olisinko minä voinut tietää mitään englantilaisista radoista? Mutta rahalla saadaan nöyriä asiamiehiä kaikkialla maailmassa, ja piakkoin minulla oli muuan Englannin terävimmistä aivoista apunani. En tahdo mainita mitään nimiä, mutta olisi oikeudetonta ottaa tästä kaikki kunnia itselleni. Englantilainen toverini kelpasi sellaiseen liittoon. Hän tunsi Lontoon ja läntisen rannikon radan täydellisesti, ja hänellä oli käskettävänään sellainen työkunta, joka oli luotettava ja ymmärtäväinen. Suunnitelma oli hänen laatimansa eikä minun arvosteluani tarvittu muihin kuin yksityiskohtiin. Me lahjoimme useita virkamiehiä, joista vaikutusvaltaisin oli James McPherson, koska olimme melkein varmoja siitä, että juuri hänet valittaisiin mahdollisen ylimääräisen junan konduktööriksi. Lämmittäjä Smithkin oli meidän lahjomamme. Veturinkuljettajaa, John Slateriakin, oli koetettu lähestyä, mutta me luovuimme aikeestamme, koska hän näytti vastahakoiselta ja vaaralliselta. Meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, että herra Caratal tilaisi itselleen ylimääräisen junan, otaksuimme sen vain mahdolliseksi, koska hänelle oli mitä tärkeintä, että hän pääsisi Pariisiin niin pian kuin suinkin. Tämän mahdollisuuden varalta me siis ryhdyimme erityisiin valmisteluihin, jotka olivat täydelliset viimeistä yksityiskohtaansa myöten jo aikaa ennen hänen höyrylaivansa saapumista Englannin rannikon näkyviin. Teitä huvittaa ehkä kuulla, että siinä luotsiveneessäkin, jonka miehet ohjasivat laivan ankkuripaikalle, oli muuan asiamieheni.
Me tiesimme heti, kun Caratal saapui Liverpooliin, hänen epäilevän vaaraa ja olevan varuillaan. Hän oli ottanut mukaansa suojelijakseen erään hyvin vaarallisen Gomez-nimisen miehen, joka oli asestettu ja valmis asettaan käyttämäänkin. Tämä mies kantoi Caratalin salaisia asiakirjoja ja oli valmis suojelemaan niitä ja isäntäänsä. Olimme kiinnittäneet huomiomme siihenkin mahdollisuuteen, että Caratal oli ottanut hänet uskotukseen, minkävuoksi Caratalin tuhoaminen ilman Gomezia olisi ollut vain voimien tuhlausta. Heidän piti välttämättä joutua saman kohtalon uhreiksi ja heidän tekemänsä ylimääräisen junan tilaus helpotti paljon tämän tuloksen saavuttamiseksi tekemiämme suunnitelmia. Te ymmärrätte kai tästä ylimääräisestä junasta sen, että sitä seuraavista yhtiön kolmesta palvelijasta pari oli meidän lahjomaamme niin suurella summalla, että he olisivat voineet elää niillä rahoilla elämänsä loppuun saakka. En tahdo mennä niin pitkälle, että tahtoisin väittää englantilaisia muita kansalaisia rehellisemmiksi, myönnän vain sen, että heidän lahjomisensa maksaa enemmän.
Olen jo kertonut englantilaisesta asiamiehestäni, jolla on tavattoman loistava tulevaisuus edessään, ellei jokin kurkkutauti lopeta hänen päiviään ennen aikojaan. Hän huolehti kaikista valmisteluista Liverpoolissa, minun oleskellessani Kenyonin ravintolassa odottamassa salakirjainsähkösanomaa, voidakseni toimia sen mukaan. Kun ylimääräistä junaa valmistettiin matkalle, sähkötti asiamieheni minulle heti ilmoittaen, kuinka pian minulla piti olla kaikki valmiina. Hän itsekin Horace Moore-nimisenä tilasi myös heti ylimääräisen junan toivoen saavansa matkustaa herra Caratalin kanssa, mikä muutamissa erityisissä tapauksissa olisi ollut meille suureksi avuksi. Jos esimerkiksi suuri suunnitelmamme olisi mennyt myttyyn, olisi asiamieheni velvollisuus ollut ampua heidät molemmat ja hävittää heidän paperinsa. Caratal oli kuitenkin varuillaan kieltäytyen ottamasta mukaansa muita matkustajia. Asiamieheni poistui silloin asemalta, mutta palasikin takaisin toisen sisäänkäytävän kautta, nousi konduktöörivaunuun laiturin etäisimmästä päästä ja matkusti mukana konduktöörin, McPhersonin, kanssa.
Sillä aikaa kiinnostaa teitä ehkä minun osalleni tulleet tehtävät. Kaikki oli saatu valmiiksi jo monta päivää ennen, ja tuloksen saavuttamiseksi tarvittiin vain viimeinen voitelu. Valitsemamme sivurata oli joskus maailmassa ollut yhteydessä pääradan kanssa, mutta oli nyt erotettu siitä. Meidän tarvitsi asettaa paikoilleen vain muutamia kiskoja liittääksemme ne jälleen yhteen. Ne oli jo asetettukin paikoilleen niin pitkälti kuin vain oli voitu tehdä vaaratta tulla huomatuiksi, ja nyt piti meidän vain laittaa vaihde kuntoon ja järjestää kaikki entiselleen. Pölkkyjä ei oltu milloinkaan vietykään pois ja kiskot, yhdistämislevyt ja naulat olivat kaikki valmiina, sillä me olimme hankkineet niitä saman radan eräältä sivuraiteelta. Pieni mutta pätevä työkuntani oli saanut jo kaikki valmiiksi paljon ennen ylimääräisen junan saapumista. Kun se tuli, poikkesi se pienelle sivuradalle niin helposti, etteivät nuo molemmat matkustajat näyttäneet lainkaan huomanneen heilahduksia.
Suunnitelmamme oli ollut sellainen, että lämmittäjä, Smith, nukuttaisi kloroformilla kuljettajan, John Slaterin, niin että hänkin häviäisi muiden mukana. Mutta tässä suhteessa ja vain siinä suunnitelmamme epäonnistui, ellemme kiinnitä huomiotamme McPhersonin rikolliseen mielettömyyteen, kun hän kirjoitti kotiinsa vaimolleen. Lämmittäjämme teki tehtävänsä niin kömpelösti, että Slater taistellessaan putosi veturista ja vaikka onni olikin puolellamme niin suuresti, että hän taittoi niskansa pudotessaan, painaa se kuitenkin tahran siihen, mikä muussa tapauksessa olisi kuulunut noihin täydellisiin mestaritemppuihin, joita voidaan vain ajatella vaiteliaan ihailevasti. Rikosasioiden tuntija näkee John Slaterissa ainoan ihailtavissa suunnitelmissamme tehdyn virheen. Mutta mies, joka on saanut riemuita niin monta kertaa kuin minä, uskaltaa olla rehellinenkin, ja senvuoksi minä viittaankin tässä John Slateriin ja myönnän tehneemme virheen suunnitelmissamme häneen nähden.
Mutta nyt minä olen saanut ylimääräisen junamme tuolle lyhyelle kahden kilometrin eli hieman yhtä englannin peninkulmaa pitemmälle sivuradalle, joka vie tahi joka ennen vanhaan vei hylätyille Heartseasen kaivoksille, jotka olivat kerran maailmassa Englannin suurimpia hiilikaivoksia. Te haluatte varmaankin tietää, mistä johtui, ettei kukaan sattunut huomaamaan junaa tällä käyttämättömällä radalla. Vastaan siihen, että rata kulkee koko pituudeltaan syvässä leikkauksessa, ja ellei katselija sattunut olemaan tämän leikkauksen reunalla, ei hän voinut huomata junaa. Mutta leikkauksen reunalla oli kuitenkin joku, nimittäin minä. Ja nyt tahdon kertoa teille näkemäni:
Apulaiseni oli jäänyt vaihteelle valvomaan junan poikkeamista sivuradalle. Hänellä oli neljä aseistettua miestä mukanaan, niin että jos juna olisi syöksynyt kiskoilta – me otaksuimme sen mahdolliseksi, koska kiskot olivat hyvin ruostuneet – olisi meillä vieläkin ollut mahdollisuuksia hyökätä sen kimppuun takaapäin. Mutta nähtyään sen poikkeavan turvallisesti sivuraiteelle hän jätti vastuun lopusta minulle. Odotin sitä muutamassa kohdassa, mistä voidaan nähdä kaivoksen suu, ja minäkin olin aseistettu, kuten molemmat toverinikin. Kuten tästä huomaatte, olin minä aina valmis, vaikka olisikin tapahtunut mitä tahansa.
Kun juna oli päässyt kokonaan sivuradalle, hidastutti lämmittäjä Smith samalla sen vauhtia ja sitten pantuaan sen täyteen vauhtiin jälleen hän ja McPherson ja englantilainen apulaiseni hyppäsivät siitä pois, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Saattaa olla, että tämä hidastuttaminen ensiksi kiinnitti matkustajien huomion puoleensa, mutta juna kiisi jälleen täyttä vauhtia, ennenkuin heidän päänsä ilmestyivät avonaiseen ikkunaan. Minun on pakko hymyillä ajatellessani, kuinka hämmentyneitä he mahtoivat ollakaan. Kuvitelkaa vain omia tunteitanne, jos te katsoessanne ylellisesti sisustetusta vaunustanne äkkiä huomaisittekin radan kiskot ruostuneiksi ja lohkeilleiksi, käyttämättömyyden ja rappeutuneisuuden punaamiksi ja kellastuttamiksi. Kuinka he mahtoivat vetääkään henkeään keuhkoihinsa, kun he silmänräpäyksessä huomasivat, ettei heitä tuhoa ennustavan radan päässä odotakaan Manchester, vaan kuolema. Mutta juna kiisi hirmuista vauhtia heiluen ja täristen koloisilla kiskoilla, pyörien vinkuessa kamalasti niiden ruostuneella pinnalla. Minä olin niin lähellä heitä, että voin nähdä heidän kasvonsa. Luullakseni Caratal rukoili, koska olin näkevinäni jonkinlaisen rukousnauhan hänen käsissään, mutta toinen mörähteli kuin vihainen härkä tuntiessaan teurastuslaitoksen verenhajun. Hän näki meidän seisovan penkerellä ja viittaili meille kuin mielipuoli. Sitten hän tarttui ranteeseensa ja heitti asiakirjasalkun ikkunasta meihin päin. Hänen tarkoituksensa oli luonnollisesti selvä. Siinä olivat todistukset ja he lupasivat vaieta asiasta, jos vain heidän henkensä säästettäisiin. Miellyttäväähän se olisi ollut, jos me vain olisimme voineet tehdä sen, mutta liikeasiat ovat liikeasioita. Ja sitäpaitsi me emme enää voineet junalle sen enempää kuin hekään.
Hän lakkasi huutamasta, kun juna sivuutti mutkan ja he näkivät kaivoksen mustan aukon ammottavan edessään. Me olimme ottaneet pois sitä peittävät laudat ja laittaneet muutenkin kuntoon sen nelikulmaisen suun. Kiskotus oli ennen vanhaan jatkunut melkein aukon viereen hiilien kuormittamisen helpottamiseksi ja meidän oli ollut vain tarvis lisätä pari kolme kiskon pituutta saadaksemme radan ulottumaan aivan sen reunalle. Ja todellisuudessa, koska kiskot eivät olleet sopivan pituisia, ulottui ratamme vielä kolme jalkaa laidan ulkopuolellekin. Me näimme nuo molemmat päät ikkunassa: Caratalin alempana ja Gomezin ylempänä, mutta molemmat olivat mykistyneet näkemänsä vaikutuksesta. Eivätkä he kuitenkaan voineet poistua ikkunasta. Näky näytti lumonneen heidät.
Olin arvaillut, kuinka täyttä vauhtia kiitävä juna syöksyisi tuohon aukkoon, jonne olin sen johtanut, ja olin senvuoksi hyvin kiinnostunut katselemaan sitä. Muuan apureistani luuli sen hyppäävän kokonaan yli eikä se vaara ollutkaan kaukana. Onneksi kuitenkin se putosi sinne ja koneen puskurit sattuivat vain aukon toiseen reunaan hirmuisella pamahduksella. Piippu lensi suoraan ilmaan. Hiilivaunu, matkustajavaunut ja konduktöörivaunu sekautuivat toisiinsa yhdeksi ainoaksi kasaksi, joka tarttui koneen jäännösten kanssa hetkiseksi aukkoon. Sitten antoi jokin myöten sen keskuksessa ja koko kasallinen viheriätä rautaa, savuavia hiiliä, messinkisiä torvia, rattaita, puuosia ja istuimia musertui yhdeksi sykkyräksi pudoten kolisten kaivokseen. Me kuulimme yhtämittaista kolinaa, kun jäännökset paukahtelivat seinästä seinään ja sitten melkoisen ajan kuluttua kajahti lopullinen jyrähdys, kun junan pirstaleet sattuivat pohjaan. Höyrypannu räjähti varmaankin, koska jyrähdyksen jälkeen kuului kumea paukahdus ja sitten noista mustista syvyyksistä tuprahti taivaalle paksu savu- ja höyrypilvi heitellen tiheään vesipisaroita ympärillemme kuin sade. Sitten höyry muuttui ohuiksi sumupilviksi, jotka haihtuivat ilmaan kesäisessä auringonpaisteessa, ja kaikki oli taasen rauhallista Heartseasen kaivoksissa.
Ja nyt, kun olimme toteuttaneet suunnitelmamme niin onnellisesti, ei meillä ollut muuta tehtävää kuin lakaista jälkemme. Pieni työkuntamme oli jo radan toisessa päässä irroittanut kiskot erottaen siten jälleen sivuradan pääradasta ja laittaen kaiken entiseen kuntoon. Me työskentelimme yhtä ahkerasti kaivosaukolla. Veturin piippu ja muut palaset heitettiin kuoppaan, aukko peitettiin laudoilla entiseen tapaan ja siihen johtavat kiskot irroitettiin ja siirrettiin syrjään. Sitten kiirehtimättä, mutta vitkastelemattakaan matkustimme kaikki pois maasta, useimmat Pariisiin, englantilainen apurini Manchesteriin ja herra McPherson Southamptoniin, josta hän siirtolaisena matkusti Amerikkaan. Lukekaa senaikaisista englantilaisista sanomalehdistä, kuinka täydellisesti me suoritimme työmme ja kuinka perinpohjin me vedimme taitavimpiakin etsiviä nenästä.
Te muistatte Gomezin heittäneen asiakirjasalkkunsa ikkunasta radan viereen eikä minun suinkaan tarvinne sanoa teille, että minä otin tuon salkun haltuuni tuoden sen isännilleni. Heitä voi kuitenkin ehkä kiinnostaa nyt se, että minä otin tuosta salkusta pari kolme pientä paperiliuskaa kuin muistoksi tapahtumasta. En halua lainkaan julkaista noita papereita, mutta koska jokainen on lähimpänä itseään tässä maailmassa, voin tuskin tehdä muutakaan, elleivät ystäväni tule avukseni, silloin kun tarvitsen heitä. Hyvät herrat, te saatte uskoa sen varmasti, että Herbert de Lernac on aivan yhtä kauhistuttava ollessaan teitä vastaan kuin teidän puolellannekin. Hän ei ole lainkaan sellainen mies, että hän lähtisi kipuamaan guillotiinille, ennenkuin hän näkee jokaisen teistä olevan matkalla Uuteen Caledoniaan. Siis kiiruhtakaa ainakin oman, ellette minun turvallisuuteni vuoksi, te monsieur de –, kenraali – ja parooni – (te voitte täyttää nämä kohdat itse lukiessanne tätä). Lupaan teille, ettei seuraavassa painoksessa tule olemaan tällaisia täytettäviä kohtia.
J. K. – Luettuani läpi selostukseni huomaan unhottaneeni vain yhden ainoan seikan. Se koskee tuota onnetonta McPhersonia, joka oli tarpeeksi hullu kirjoittaakseen vaimolleen ja sopiakseen hänen kanssaan kohtauksesta New Yorkissa. Sehän voidaan selvästi käsittää, ettemme me, kun sellaiset edut kuin meidän olivat kysymyksessä, voineet jättää niitä sellaisen sattuman varaan, että hänen luokkaansa kuuluva mies ilmoittaisi tahi ei ilmoittaisi salaisuuttaan vaimolleen. Koska hän oli rikkonut valansa kirjoittamalla vaimolleen, emme voineet luottaa häneen enää. Ryhdyimme senvuoksi sellaisiin toimenpiteihin, ettei hän saisi tavata vaimoaan. Olen usein ajatellut, että tekisin hyvän työn, jos kirjoittaisin ja vakuuttaisin tälle, että hän voi vapaasti mennä uusiin naimisiin."
HYÖNTEISTEN KERÄÄJÄ
"Kummallisiako kokemuksia?" sanoi tohtori. "Kyllä hyvät ystävät, minulla on ollut muuan hyvin kummallinen kokemus. En odota toista sellaista enää milloinkaan, koska on mahdotonta, että pari sellaista tapahtumaa saattaisi sattua samalle ihmiselle tämän lyhyen elämän aikana. Te saatte uskoa tahi olla uskomatta minua, mutta asia tapahtui juuri niinkuin sen teille kerron.
Olin juuri suorittanut lääketieteelliset tutkintoni, mutta en ollut vielä aloittanut työskentelyäni, vaan asuin toistaiseksi Gower-kadun varrelta vuokraamassani huoneessa. Talojen numerot on vaihdettu sen jälkeen, mutta se oli ainoa sellainen talo, jossa oli kaari-ikkuna kadun vasemmalla puolella Metropolitan-asemalta tullessa. Talo oli siihen aikaan erään Murchinson-nimisen lesken hallussa ja hänellä oli täysihoitolaisina luonaan kolme lääketieteen ylioppilasta ja muuan insinööri. Ylimmäinen huone oli minun, koska se oli halvin, mutta vaikka se olikin niin halpa, oli se kuitenkin liian kallis minulle. Pienet varani alkoivat huveta vähiin ja jokaisen viikon jälkeen selveni minulle yhä paremmin, että minun oli hankittava jotakin työtä itselleni. Olin kuitenkin hyvin haluton tavalliseen lääkärintyöhön, koska taipumukseni vetivät minua paremmin tieteihin, erittäinkin eläinoppiin, johon minä olin aina ollut syvästi kiintynyt. Olin jo melkein luopunut taistelusta ja päättänyt alistua tavallisen lääkärin kohtaloon koko iäkseni, kun taistelujeni käännekohta ilmestyi eteeni melko kummallisella tavalla.
Otin eräänä aamuna Standardin käteeni katsellakseni sen sisältöä. Siinä ei ollut lainkaan uutisia ja olin jo heittämäisilläni lehden pois, kun silmäni sattuivat kohdistumaan erääseen henkilöllisiä tietoja sisältävän palstan ensimmäiseen ilmoitukseen. Se kuului:
'Halutaan jonkun lääkärin palveluksia yhdeksi tahi useammaksikin päiväksi. Miehen pitää olla voimakas, peloton ja päättäväinen, ja sitäpaitsi hyönteisten, erittäinkin kovakuoriaisten tuntija. Ilmoittautuminen on tehtävä persoonallisesti n:ossa 77 B, Brook-kadun varrella tänään ennen kello kahtatoista päivällä.'
Mainitsin jo äsken kiinnostuksestani eläintieteeseen. Sen kaikista haaroista oli hyönteisten tutkiminen minusta mieluisinta hommaa ja hyönteisten joukosta satuin minä juuri parhaiten tuntemaan kovakuoriaiset. Perhostenkerääjiä on paljon, mutta kovakuoriaisia on useampaa lajia ja ne ovat kohteliaampia näillä saarilla kuin perhoset. Tämä seikka oli juuri kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin ja minä olin koonnut itselleni muutamia satoja yksilöitä sisältävän kokoelman. Mitä taasen muihin ilmoituksessa esitettyihin vaatimuksiin tuli, tiesin voivani luottaa hermoihini, ja minä olin voittanut painonheittokilpailun sairaaloiden lääkärien välisissä kilpailuissa. Minä olin siis ehdottomasti sopiva tuohon toimeen. Luettuani uutisen olin viiden minuutin kuluttua ajurinrattailla matkalla Brook-kadulle.
Ajaessani mietin asiaa koettaen arvailla sen toimen laatua, johon vaadittiin niin kummallisia edellytyksiä: voimaa, päättäväisyyttä, lääkeopillisia tietoja ja kovakuoriaisten tuntemista – mitä yhteyttä voi näillä eri vaatimuksilla olla keskenään? Ja sitten siihen liittyi sekin masentava tosiseikka, ettei toimi ollut pitkällinen, päivän pari kestävä vain ilmoituksen mukaisesti. Ja kuta enemmän minä sitä mietin, sitä käsittämättömämmältä se minusta tuntui; mutta mietelmieni lopussa tulin aina takaisin siihen perustosiseikkaan, että tuli vaikka mitä, minulla ei ollut mitään menetettävää, että keinoni olivat kokonaan lopussa ja että olin valmis millaiseen seikkailuun tahansa, toivottomimpaankin, joka vain voi tuoda rehellisellä tavalla muutamia puntia taskuuni. Sellainen ihminen pelkää epäonnistumista, jonka täytyy maksaa siitä, mutta onni ei voinut vaatia minulta minkäänlaista sakkoa. Olin kuin rahaton pelaaja, joka vielä kerran saa koettaa onneaan muiden kanssa.
Numero 77 B, Brook-kadun varrella, oli likainen, mutta kuitenkin vaikuttava talo, tummanruskea ja litteä, äärettömän kunnioitettavine ja jykevine muureineen, jotka ovat ominaisia kuningas Yrjön aikaisille rakennuksille. Kun laskeuduin ajopeleistä kadulle, tuli muuan nuorimies ovesta ja lähti kävelemään nopeasti katua alaspäin. Hänen sivuuttaessaan minut huomasin hänen katsovan kysyvästi ja hieman pahansuovasti minuun, mikä minusta tuntui hyvältä merkiltä, koska hänen ulkomuotonsa ilmaisi hänet hylätyksi tarjokkaaksi; ja koska minun tuloni sinne näytti suututtavan häntä, merkitsi se ainoastaan sitä, ettei paikkaa oltu vielä täytetty. Täynnä toivoa kiipesin leveitten portaitten päähän ja koputin oveen raskaalla kolkuttimella.
Puuteroitu livreepukuinen lakeija avasi oven. Olin selvästi joutunut tekemisiin varakkaiden ja ylhäisten henkilöiden kanssa.
'Asianne, sir?' sanoi lakeija.
'Tulin tänne tuon –'
'Aivan niin, sir', sanoi lakeija. 'Lordi Linchmere ottaa teidät heti vastaan kirjastossaan.'
Lordi Linchmere! Olin kuullut jossakin sen nimen ennenkin, voimatta kuitenkaan sillä haavaa palauttaa mieleeni mitään hänestä. Lakeija opasti minut erääseen suureen kirjojen täyttämään huoneeseen, missä kirjoituspöytänsä takana istui muuan pieni mies, jolla oli miellyttävät, sileiksi ajellut, vilkkaat kasvot ja pitkä harmahtava tukka. Hän mittaili minua päästä jalkoihin asti terävällä läpitunkevalla katseellaan pitäen lakeijan antamaa käyntikorttia oikeassa kädessään. Sitten hän hymyili miellyttävästi ja minä tunsin ainakin ulkonaisesti omaavani hänen haluamansa ominaisuudet.
'Te olette varmaankin tullut tänne ilmoitukseni johdosta, tohtori Hamilton?' kysyi hän.
'Niin, sir.'
'Luuletteko täyttävänne kaikki siinä esitetyt vaatimukset?'
'Kyllä.'
'Te olette voimakas mies – niin ainakin päättäisin ulkomuodostanne.'
'Olen luullakseni melko voimakas.'
'Ja päättäväinenkin?'
'Epäilemättä.'
'Oletteko milloinkaan kokenut, miltä suunnattomaan vaaraan joutuminen tuntuu?'
'En tietääkseni.'
'Mutta luulette voivanne toimia viipymättä ja tyynesti sellaisenakin hetkenä?'
'Toivon ainakin niin.'
'No niin, uskon teitä. Luotan teihin sitäkin enemmän sentähden, ettette teeskentele olevanne aivan varma siitä, mitä te tekisitte teille aivan oudossa tilanteessa. Saamani vaikutelma on sellainen, että te, mitä ainakin persoonallisiin ominaisuuksiin tulee, olette juuri tarvitsemani mies. Sovittuamme siitä voimme siirtyä seuraavaan pykälään.'
'Ja se kuuluu?'
'Teidän pitää kertoa minulle kovakuoriaisista.'
Katsoin häneen, laskiko hän leikkiä, mutta päinvastoin hän nojautuikin kiihkeänä pöydän yli ja hänen silmiensä ilme näytti melkein levottomalta.
'Pelkään, ettette tiedä mitään niistä!' huudahti hän.
'Päinvastoin, sir, se onkin ainoa sellainen tieteenhaara, josta todellakin luulen jotakin tietäväni.'
'Olen sangen iloinen kuultuani sen. Kertokaa nyt minulle niistä, olkaa niin hyvä.'
Ja minä kerroin. En väitä sanoneeni mitään omintakeista aiheesta, kerroin vain lyhyesti niiden luonteenominaisuuksista, mainiten muutamia tavallisimpia yksilöitä nimeltäkin ja viitaten muutamiin omassa kokoelmassani esiintyviin ja kirjoitukseeni 'Hautaavia kovakuoriaisia', jolla olin avustanut hyönteistieteellistä aikakauskirjaa.
"Mitä, ettäkö te olisitte kokooja?" huudahti lordi Linchmere. "Ette suinkaan tarkoita sitä?" Hänen silmänsä säteilivät mielihyvästä hänen ajatellessaan sitä mahdollisuutta.
'Te olette varmasti sopivin mies Lontoossa aikomaani tarkoitukseen. Luulin viidenmiljoonan ihmisen joukossa olevankin sellaisen miehen, mutta vaikeus oli siinä, että hänen kanssaan oli hyvin hankala päästä tekemisiin. Olen tavattoman onnellinen löydettyäni teidät.'
Hän helisti pöydällä olevaa malmirumpua ja muuan lakeija tuli huoneeseen.
'Pyytäkää lady Rossiteria tulemaan tänne', sanoi hänen armonsa ja muutamia minuutteja myöhemmin opastettiin lady huoneeseen. Hän oli pieni, keski-ikäinen, hyvin lordi Linchmeren näköinen nainen, jolla oli samanlaiset vilkkaat ja valppaat piirteet ja harmaanmusta tukka. Mutta tuo sama levottomuutta ilmaiseva ilme, jonka olin huomannut lordin kasvoissa, oli paljon selvemmin näkyvissä hänen kasvoissaan. Jokin suuri suru näytti heittäneen varjonsa hänen piirteilleen. Kun lordi Linchmere esitteli minut, käänsi hän kasvonsa suoraan minua kohti ja minä tunsin itseni järkytetyksi huomatessani parin tuuman pituisen puoleksi arpeutuneen haavan hänen oikeassa silmäkulmassaan. Laastarilappu peitti sen osittain.
'Tohtori Hamilton on varmasti oikea mies tarkoitukseemme, Evelyn', sanoi lordi Linchmere. 'Hän on oikeastaan kovakuoriaistenkokooja ja on kirjoittanut tutkielmiakin niistä.'
'Niinkö?' sanoi lady Rossiter. 'Siinä tapauksessa teidän on täytynyt kuulla puhuttavan miehestäni. Jokaisen, joka vain tietää jotakin kovakuoriaisista, täytyy myös tietää jotakin sir Thomas Rossiteristakin.'
Heikko valonpilkahdus tuntui nyt ensi kerran pääsevän tunkeutumaan tähän hämärään asiaan. Tässä ainakin oli jonkinlainen yhteys näiden henkilöiden ja kovakuoriaisten välillä. Sir Thomas Rossiter oli maailmankuulu auktoriteetti niihin nähden. Hän oli tutkinut niitä koko ikänsä ja kirjoittanut mitä laajimpia kirjoitelmia niistä. Kiiruhdin vakuuttamaan lukeneeni ja hyväksyneeni ne.
'Oletteko nähnyt miestäni milloinkaan?' kysyi nainen.
'En.'
'Te saatte piakkoin tutustua häneen', sanoi lordi Linchmere päättäväisesti.
Nainen seisoi hänen kirjoituspöytänsä vieressä ja laski kätensä hänen olkapäälleen. Huomasin selvästi nähdessäni heidän kasvonsa näin vierekkäin, että he olivat veli ja sisar.
'Oletko sinä todellakin valmistautunut tähän, Charles? Sinä menettelet kyllä siinä hyvin jalosti, mutta täytät kuitenkin mieleni pelolla.' Hänen äänensä oikein vapisi pelosta ja lordi näytti yhtä liikutetulta, vaikka hän koettikin voimakkaasti salata tunteitaan.
'Kyllä, kyllä, rakkaani; kaikki on päätetty ja järjestetty; siinä ei ole muuta mahdollisuutta minun tietääkseni.'
'Onpahan muuan.'
'Ei ei, Evelyn, en aio hylätä sinua milloinkaan – en milloinkaan. Saat luottaa varmasti siihen, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, kaikki ihan varmasti; ja tämähän on vallan kuin kohtalon sallimaa, että me olemme onnistuneet saamaan niin pätevän apulaisen.'
Tilanteeni oli hämmentävä, koska tunsin heidän hetkiseksi unhottaneen läsnäoloni. Mutta lordi Linchmere palasi taasen äkkiä minuun ja toimeeni:
'Toimi, johon tarvitsen teidän apuanne, tohtori Hamilton, on sellainen, että teidän siinä on mukauduttava ehdottomasti antamiini ohjeisiin. Pyydän teitä lähtemään kanssani lyhyelle matkalle, pysymään aina sivullani ja lupaamaan täyttävänne kyselemättä kaikki vaatimukseni, vaikka ne tuntuisivatkin teistä kuinka järjettömiltä tahansa.'
'Te pyydätte minulta melko paljon.'
'Onnettomuudeksi en voi selittää sitä tarkemmin, koska en vielä itsekään tiedä, millainen käänne asioissa voi tapahtua. Te saatte kuitenkin olla aivan varma siitä, ettei teitä pyydetä tekemään mitään sellaista, mitä ei omatuntonne hyväksy, ja minä uskallan vaikka vannoakin sen, että kun kaikki on ohi, olette te ylpeä saatuanne olla mukana niin hyvässä työssä.'
'Niin, jos se vain päättyy onnellisesti', sanoi nainen.
'Niin, jos se vain päättyy onnellisesti', toisti hänen armonsa.
'Entä palkka?' kysyin minä.
'Kaksikymmentä puntaa päivältä.'
Palkan suuruus hämmästytti minua ja he huomasivat sen varmaankin kasvoistani.
'Kun luitte ilmoitukseni, kiinnosti teitä varmaankin vaatimieni ominaisuuksien harvinaisuus?' sanoi lordi Linchmere. 'Sellaiset lahjat ansaitsevat suuren palkinnon enkä minä tahdo salata teiltä lainkaan, että työnne tulee olemaan ehkä hyvinkin vaikea, jopa vaarallinenkin. Ja voi sitä paitsi olla mahdollista, että työ saadaan loppuun suoritetuksi päivässä tahi parissa.'
'Suokoon sen Jumala!' huokaisi hänen sisarensa.
'Voinko minä siis luottaa apuunne, tohtori Hamilton?'
'Varmasti!' sanoin minä. 'Teidän pitää vain ilmoittaa minulle tehtäväni laatu.'
'Teidän pitää ensiksikin mennä takaisin kotiinne ja sulloa siellä matkalaukkuunne ne tavarat, joita luulette tarvitsevanne lyhyellä maaseudulle tekemällänne matkalla. Me matkustamme yhdessä Paddingtonin asemalta tänään iltapäivällä kello 3,40.'
'Kuinka kauaksi?'
'Pangbourneen saakka. Kohdatkaa minut myymäläkopin edustalla kello 3,30. Minä ostan matkaliput. Ja hyvästi nyt, tohtori Hamilton. Näin ohimennen sanoen, on kuitenkin olemassa pari esinettä, jotka ilahduttasivat minua suuresti, jos teillä sellaisia on ja te voisitte ottaa ne mukaanne. Toinen on kovakuoriaiskokoelmanne ja toinen keppi, kuta raskaampi, sitä parempi.'
Te voitte kuvitella, että minulla oli paljon ajateltavaa Brook-kadulta poistumiseni jälkeen, kunnes lähdin tapaamaan lordi Linchmereä Paddingtonin asemalle. Koko haaveellinen tehtävä järjestyi kuvakiikarimaisiin muotoihin aivoissani, kunnes olin ajatellut sille ainakin tusinan verran selityksiä, joista seuraava oli aina edellistä mahdottomampi. Vihdoin luovuin kaikista selittämisyrityksistä tyytyen vain siihen, että päätin täyttää tarkasti kaikki saamani määräykset. Käsilaukkuineni, kokoelmalaatikkoineni ja raskaine keppeineni olin odottamassa Paddingtonin aseman myymäläkopin edustalla, kun lordi Linchmere saapui. Hän olikin vielä pienempi kuin olin osannut ajatellakaan – hento ja kulmikas, ja vielä hermostuneempi kuin aamulla. Hänellä oli yllään pitkä ja paksu matkaviitta, ja minä huomasin hänen kantavan kädessään pitkää ja raskasta oratuomisauvaa.
'Minulla on matkaliput', sanoi hän mennen edellä laiturille. 'Tässä on meidän junamme. Olen tilannut meille erityisen osaston, koska haluan mielelläni selittää teille pari tärkeätä seikkaa matkallamme.'
Ja hän olisi kuitenkin voinut selittää minulle sen kaiken yhdellä ainoalla lauseella, sillä hän tahtoi painaa vain mieleeni sen, että minun on kaikin tavoin suojeltava häntä ja pysyttävä aina hänen rinnallaan poistumatta hetkeksikään. Sitä hän toisteli alinomaa matkamme lähestyessä loppuaan niin itsepäisesti, että siitä voi huomata, kuinka suuresti hänen hermonsa olivat järkyttyneet.
'Niin', sanoi hän vihdoin pikemminkin vastaukseksi katseeseeni kuin sanoihini, 'minä olen hermostunut, tohtori Hamilton. Olen aina ollut hyvin arka mies, mikä luullakseni johtuu heikosta ruumiistani. Mutta tahdonvoimani on niin luja, että voin pakottaa itseäni katsomaan sellaistakin vaaraa silmiin, jota joku tyynempi mies pelkäisi. Tätä, johon minä nyt olen ryhtynyt, en tee lainkaan pakosta, vaan puhtaasta velvollisuudentunnosta, vaikka minä siinä antaudunkin epäilemättä suureen vaaraan. Jos asiat menevät huonosti, voin ehkä vaatia itselleni marttyyrin nimeä.'
En voinut sietää enää tätä ikuista arvailemista. Tunsin, että minun piti tehdä loppu siitä.
'Mielestäni olisi paljon parempi, jos voisitte luottaa minuun täydellisesti, sir', sanoin minä. 'Minun on mahdotonta toimia vaikuttavasti, koska en tunne tulevan tehtävämme laatua enkä matkamme päämäärää.'
'Ah, tuohon viimeksi mainitsemaanne seikkaan ei tarvitse liittyä minkäänlaista salaisuutta', sanoi hän. 'Me olemme matkalla Delamere Courtiin, saman sir Thomas Rossiterin maatilalle, jonka toimiin te olette niin perehtynyt. Mutta mitä taasen vierailumme tarkoitukseen tulee, niin tuskinpa asian tällä vaiheella ollessa saavutettaisiin mitään, vaikka uskoisinkin teille asian täydellisesti. Voin ilmoittaa teille vain sen verran, että me toimimme – sanoin "me", koska sisareni, lady Rossiter, on samaa mieltä kanssani – estääksemme kaiken sellaisen tapahtumisen, mikä voisi tuottaa häpeää perheellemme. Koska asia on niin, voitte te ehkä ymmärtää, että hyvin vastahakoisesti ryhdyn selittämään mitään sellaista, mikä ei ole aivan välttämätöntä. Asia olisi vallan toisin, tohtori Hamilton, jos pyytäisin teidän neuvoanne. Mutta tällä haavaa kaipaan vain teidän vaikuttavaa apuanne ja minä lupaan silloin tällöin neuvoa teitä, kuinka te parhaiten voitte antaa sitä minulle.'
Siihen ei ollut mitään sen enempää sanottavaa, ja köyhä mies voi mukautua melko paljoon parinkymmenen punnan suuruisesta päiväpalkasta. Mutta minusta tuntui siitäkin huolimatta, että lordi Linchmere käyttäytyi melko kierosti minua kohtaan. Hän tahtoi tehdä minusta samanlaisen taipuvaisen välikappaleen kuin kädessään pitämästään sauvasta. Voin kuitenkin ymmärtää ajatellessani hänen herkkää luonnettaan, että häpeäjuttu kauhistaisi hänen mieltään äärettömästi, ja totesinkin senvuoksi, että hän varmaankin vasta sitten uskoo minulle kaiken, kun ei enää muuta mahdollisuutta ole olemassa. Minun pitää vain luottaa omiin silmiini ja korviini voidakseni ratkaista arvoituksen ja siitä olinkin melkein varma, ettei minun tarvitse luottaa niihin turhaan.
Delamere Court sijaitsee enemmänkin kuin viiden englannin peninkulman päässä Pangbournen asemalta ja me ajoimme tuon matkan avonaisissa vaunuissa. Lordi Linchmere istui koko ajan syviin ajatuksiin vaipuneena avaamatta kertaakaan suutaan, ennenkuin olimme melkein matkamme päässä. Kun hän puhui, ilmoitti hän minulle jotakin melko hämmästyttävää.
'Ehkä ette tiedäkään sitä', sanoi hän, 'että minäkin olen samanlainen lääkäri kuin tekin?'
'En, sir; en tiennyt sitä ollenkaan.'
'Niin, suoritin nuo tutkinnot nuoruudessani, kun minun ja päärin arvon välillä oli vielä monta henkilöä. Mutta en ole saanut tilaisuutta harjoittaa ammattiani käytännöllisesti, olen vain huomannut tietoni käytännöllisiksi siitäkin huolimatta. En ole milloinkaan katunut noita vuosia, jotka uhrasin siihen. Mutta tuolta näkyvät jo Delamere Courtin portit.'
Me olimme saapuneet parin heraldisilla hirviöillä kruunatun pilarin viereen, jotka rajoittivat mutkittelevan lehtokujanteen aukkoa. Laakeri- ja rhododendronpensaitten ylitse näin pitkän monipäätyisen rakennuksen, joka oli muurin viheriän peittämä ja väriltään tuollainen lämmin, iloinen ja pehmeä, jollaisia vanhat tiilirakennukset ovat. Katseeni oli vielä kiintynyt ihaillen tähän miellyttävään taloon, kun toverini kosketti hermostuneesti hihaani.
'Tuolla on sir Thomas', kuiskasi hän. 'Jutelkaa hänen kanssaan kovakuoriaisista niin paljon kuin suinkin.'
Muuan pitkä ja laiha olento, kummallisen kulmikas ja romuluinen, oli pujahtanut esille laakeripensaitten välisestä aukosta. Hänellä oli kädessään kapea lapio ja hän näytti käyttävän samanlaisia käsineitä kuin puutarhurit. Leveälierinen harmaa hattu varjosti hänen kasvojaan, jotka näyttivät minusta tavattoman ankarilta; parta oli huonosti hoidettu ja piirteet säännöttömät. Vaunut pysähtyivät ja lordi Linchmere hyppäsi tielle.
'Rakas Thomas, kuinka sinä voit?' sanoi hän sydämellisesti.
Mutta tämä sydämellisyys ei ollut millään tavalla molemminpuolista. Tilusten omistaja tuijotti minuun lankonsa olan yli ja kuulin katkonaisia lauseita – 'tiedäthän hyvin toiveeni... vihani tuntemattomia kohtaan... puolustamatonta tunkeilemista... ehdottomasti anteeksiantamatonta.' Sitten seurasi mumiseva huudahdus ja molemmat tulivat vaunujen viereen.
'Saan esitellä teille, tohtori Hamilton, sir Thomas Rossiterin,' sanoi lordi Linchmere. 'Te tulette huomaamaan, että taipumuksenne ovat suuresti samanlaisia.'
Kumarsin. Sir Thomas seisoi hyvin jäykkänä katsellen minua hattunsa leveiden lierien alta.
'Lordi Linchmere sanoi minulle teidän tietävän jotakin kovakuoriaisista', sanoi hän. 'Mitä te tiedätte niistä?'
'Sen vain, mitä olen lukenut coleopteroista kirjoittamastanne teoksesta, sir Thomas', vastasin minä.
'Ilmoittakaa minulle parhaiten tunnettujen englantilaisten kovakuoriaisten nimet', sanoi hän.
En ollut osannut odottaa tutkintoa, mutta onneksi olin kuitenkin valmis sellaiseenkin. Vastaukseni näyttivät huvittavan häntä, koska hänen ankarat piirteensä höltyivät.
'Te näytätte lukeneen kirjani melkoiseksi hyödyksenne, sir', sanoi hän. 'Minullekin on harvinaista, että tapaan jonkun, joka on ymmärtäväisesti kiinnostunut tällaisiin seikkoihin. Ihmisillä on kyllä aikaa sellaisiin joutaviin ajanvietteihin kuin urheiluun ja seurustelemiseen, vaikka kovakuoriaiset tarjoavatkin paljon hyödyllisempää askartelemista. Voin vannoa teille, ettei suurin osa tämän seudun houkkioista tiedä minun milloinkaan kirjoittaneenkaan sellaista kirjaa, minun, joka ensimmäisenä kaikista kuvailin oikein elytran toiminnan. Olen iloinen tapaamisestamme, sir; ja epäilemättä voin minä näyttää teille muutamia teitä kiinnostavia yksilöitä.' Hän nousi vaunuihin ajaen kanssamme rakennuksen edustalle ja selostaen minulle matkallamme muutamia äsken suorittamiaan naaraslintujen ruumiinrakenteeseen kohdistuneita tutkimuksiaan.
Mainitsin jo äsken, että sir Thomas Rossiterilla oli päässään suuri hattu, jonka hän oli vetänyt syvään korvilleen. Kun hän tuli lämpiöön, otti hän sen pois ja silloin huomasin heti sen kummallisen päänominaisuuden, jonka hattu oli peittänyt. Nahka hänen otsassaan, joka oli luonnostaankin korkea ja näytti vieläkin korkeammalta poislähteneen tukan vuoksi, oli alituisessa liikkeessä. Jokin hermostohäiriö väänteli lihaksia yhtämittaa. Joskus se oli paljasta vääntymistä, mutta joskus taasen jonkinlaista pyörivää liikettä, aivan erilaista kuin mikään muu ennen näkemäni. Se esiintyi tavattoman selvästi, kun hän kääntyi meihin päin tultuamme kirjastoon, ja näytti vielä kummallisemmalta noiden kovien ja vakavien harmaiden silmien muodostaman vastakohdan vuoksi, jotka katsoivat meihin liikkuvien kulmien alta.
'Olen pahoillani, ettei lady Rossiter ole täällä lausumassa teitä tervetulleeksi. Mutta näin ohimennen sanoen, Charles, mainitsiko Evelyn jotakin siitä, milloin hän palaa?'
'Hän halusi viipyä Lontoossa vielä muutamia päiviä', sanoi lordi Linchmere. 'Sinähän tiedät, kuinka paljon seurusteluvelvollisuuksia naisille kasaantuu heidän oleskeltuaan jonkun aikaa maaseudulla. Sisarellani on nykyään Lontoossa paljon vanhoja ystäviä.'
'No niin, hän on oma herransa enkä minä halua mitenkään muuttaa hänen suunnitelmiaan, mutta olen kuitenkin iloinen nähdessäni hänet jälleen. Täällä on melko yksinäistä hänettä.'
'Minä pelkäsinkin, että sinusta ehkä tuntuisi siltä ja osaksi senvuoksi tulinkin tänne. Nuori ystäväni, tohtori Hamilton, on niin kiinnostunut samaan aineeseen kuin sinäkin, että luulin sinun mielelläsi ottavan vastaan meidät molemmat.'
'Elän hyvin eristäytynyttä elämää, tohtori Hamilton, ja vastenmielisyyteni outoja henkilöitä kohtaan lisäytyy yhä', sanoi isäntämme. 'Olen usein ajatellut, etteivät hermoni ole enää niin hyvät kuin ennen vanhaan. Matkoillani nuoruudessani hakiessani kovakuoriaisia jouduin usein sellaisiin epäterveellisiin paikkoihin, joissa raivosi keltakuume. Mutta sellainen hyönteistenkerääjä, kuin tekin olette, on aina tervetullut vieras tännekin ja minä olisin hyvin iloinen, jos vain tahtoisitte katsella kokoelmaani, jota luulen kerskailematta voivani sanoa Euroopan parhaimmaksi.'
Ja sellainen se epäilemättä olikin. Muuan suuri tammikaappi oli täynnä mataloita laatikoita ja niissä, sievästi lipuilla varustettuina ja luokitettuina, oli mustia, ruskeita, sinisiä, viheriöitä ja pilkullisia kovakuoriaisia maailman kaikista osista. Silloin tällöin, kun hän seurasi sormellaan noita neuloihin pistettyjen hyönteisten lukemattomia rivejä, hän saattoi ottaa niiden joukosta jonkin harvinaisen yksilön ja pidellen sitä kädessään niin varovasti ja kunnioittavasti, kuin se olisi ollut kallisarvoinen pyhäinjäännös ruveta esitelmöimään sen ominaisuuksista ja niistä olosuhteista, joissa se oli joutunut hänen haltuunsa. Hänestäkin tuntui nähtävästi tavattoman harvinaiselta, että hän sai puhella myötämieliselle kuulijalle, ja hän juttelikin juttelemistaan, kunnes kevätiltapäivä oli muuttunut illaksi ja malmirumpu ilmaisi meille, että meidän oli aika pukeutua päivälliselle. Lordi Linchmere ei puhunut koko aikana mitään, seisoi vain lankonsa vieressä ja minä näin hänen silloin tällöin katsahtavan sivumennen ja kysyvästi lankonsa kasvoihin. Ja hänen omat piirteensäkin näyttivät ilmaisevan jotakin voimakasta mielenliikutusta: pelkoa, myötätuntoisuutta ja odotusta; minä luulin näkeväni ne kaikki. Olin aivan varma siitä, että lordi Linchmere pelkäsi ja odotti jotakin, mutta sitä, mitä tämä jotakin oli, en voinut kuvitellakaan.
Ilta kului rauhallisesti, mutta hauskasti, ja minä olisin viihtynyt mainiosti, ellen olisi ollut yhtämittaisessa jännityksessä lordi Linchmeren vuoksi. Ja mitä taasen isäntäämme tuli, huomasin saamani vaikutuksen paranevan tutustuttuani häneen paremmin. Hän puhui alituisesti ja hellästi poissaolevasta vaimostaan ja pienestä pojastaan, joka vasta hiljattain oli lähetetty kouluun. Kodin sanoi hän tuntuvan aivan erilaiselta ilman heitä.'. Ellei minulla olisi tieteellisiä tutkimuksiani, niin tuskinpa tietäisin, kuinka kuluttaisin aikani.' Päivällisen jälkeen tupakoimme jonkin aikaa biljardihuoneessa ja menimme vihdoin varhain vuoteeseen.
Ja silloin juolahti mieleeni ensi kerran, että lordi Linchmere on mielipuoli. Kun isäntämme oli mennyt huoneisiinsa, seurasi hän minua makuuhuoneeseeni.
'Herra tohtori', sanoi hän matalalla nopealla äänellä, 'teidän täytyy tulla minun mukaani. Teidän pitää viettää tämä yö minun makuuhuoneessani.'
'Mitä tarkoitatte?'
'En halua selittää sitä, mutta tämäkin kuuluu tehtäväänne. Huoneeni on aivan tässä vieressä ja te voitte palata omaanne, ennenkuin palvelija tulee herättämään meitä aamulla.'
'Mutta miksi?' kysyin minä.
'Koska olen niin hermostunut, että pelkään olla yksinäni', sanoi hän. 'Syy on sellainen, koska teidän nyt välttämättä täytyy saada tietää se.'
Se tuntui suoralta hulluudelta, mutta nuo parikymmentä puntaa kykenivät kumoamaan monta vastaväitettä. Seurasin häntä hänen huoneeseensa.
'No niin', sanoin minä, 'tuossa vuoteessa ei ole tilaa kuin yhdelle.'
'Ei siinä useampaa tulekaan lepäämään', sanoi hän.
'Entä toinen?'
'Hänen täytyy vahtia.'
'Miksi?' kysyin minä. 'Voitaisiin melkein luulla, että pelkäätte kimppuunne hyökättävän.'
'Ehkä minä pelkäänkin.'
'Miksi ette siinä tapauksessa sulje ovea?'
'Ehkä minä haluan, että minun kimppuuni hyökättäisiin.'
Tämä tällainen kuulosti yhä enemmän mielipuolisuudelta. Siinä ei auttanut kuitenkaan muu kuin myöntyminen. Kohautin hartioitani ja istuuduin tyhjään nojatuoliin sammuneen hiilloksen ääreen.
'Minun on siis jäätävä tänne vahtimaan?' sanoin surullisesti.
'Me jaamme yön. Jos te vahditte kello kahteen, valvon minä aamuun.'
'Hyvä on.'
'Herättäkää minut siis kello kahden aikana.'
'Kyllä.'
'Heristäkää korvianne ja jos kuulette vähintäkään ääntä, herättäkää minut heti – aivan heti, kuuletteko?'
'Voitte luottaa minuun.' Koetin näyttää niin juhlalliselta kuin suinkin.
'Älkääkä Jumalan nimessä vaipuko uneen', sanoi hän. Ja riisuen vain takkinsa hän kietoutui peitteeseen nukkuakseen määrätyn ajan.
Siitä muodostui ikävä valvonta semminkin siksi, että se minusta tuntui niin tyhmältä. Jos nyt otaksutaan, että lordi Linchmerellä oli aihetta jostakin syystä epäillä, että hän sir Thomas Rossiterin talossa joutuu jonkinlaiseen vaaraan, miksi maailmassa hän ei sulkenut oveaan suojellakseen siten itseään siltä? Hänen oma vastauksensa, että hän ehkä haluaakin joutua hyökkäyksen uhriksi, tuntui luonnottomalta. Miksi maailmassa hän halusi sellaista? Ja kuka haluaisi hyökätä hänen kimppuunsa? Lordi Linchmere oli nähtävästi joutunut kummallisen harhaluulon valtaan ja se aiheutti, että minulta tuon tyhmän tekosyyn nojalla riistettiin yön uni. Päätin kuitenkin täyttää kirjaimellisesti hänen määräyksensä, niin kauan kuin olin hänen palveluksessaan, olivatpa ne sitten kuinka luonnottomia tahansa. Istuin senvuoksi tyhjän tulisijan vieressä kuunnellen käytävän kellon kaikuvia lyöntejä, jotka uudistuivat rämisten jokaisen neljännestunnin kuluttua. Vahtiaikani tuntui äärettömän pitkältä. Lukuunottamatta tuota kelloa, vallitsi koko suuressa talossa täysi, ehdoton hiljaisuus. Pöydällä vieressäni paloi pieni lamppu heittäen valokehän tuolini ympärille, mutta jättäen huoneen nurkat pimeiksi. Vuoteessa lordi Linchmere hengitti rauhallisesti. Kadehdin hänen tyyntä untaan ja omatkin luomeni vaipuivat yhä uudestaan kiinni, mutta joka kerran tuli velvollisuudentuntoni minulle avuksi. Tahdoin suorittaa järjettömän valvomiseni loppuun.
Ja minä teinkin niin. Kun käytävästä kuuluvat lyönnit ilmaisivat kellon olevan kaksi, laskin käteni nukkujan olkapäälle. Hän nousi silmänräpäyksessä istualleen ollen mitä kiinnostuneimman näköinen. 'Te olette siis kuullut jotakin?'
'En, sir, mutta kello on kaksi.'
'Hyvä on. Minä valvon nyt ja te voitte paneutua levolle.'
Kääriydyin peitteeseen, kuten hänkin, ja nukuin hetkisen kuluttua. Viimeiset muistoni olivat lampun pyöreä valopiiri ja lordi Linchmeren jännittyneet ja levottomat kasvot sen keskellä.
En tiedä lainkaan, kuinka kauan nukuin, mutta heräsin äkkiä siihen, että hihaani kovasti tartuttiin. Huone oli pimeä, mutta öljyn kuuma haju ilmaisi minulle, että lamppu vasta siinä silmänräpäyksessä oli sammutettu.
'No nopeasti nyt!' sanoi lordi Linchmeren ääni korvani juuressa.
Hyppäsin vuoteestani lattialle hänen vieläkään päästämättä kättäni irti.
'Tulkaa tänne', kuiskasi hän vetäen minut huoneen nurkkaan. 'Hssh! Kuunnelkaa!'
Yön hiljaisuudessa voin selvästi kuulla, että joku oli tulossa käytävässä. Askeleet oli hiipiviä, hiljaisia ja keskeytyviä, kuin tulija olisi pysähtynyt varovaisuudesta jokaisen askeleen jälkeen. Joskus ei puoleen minuuttiin kuulunut minkäänlaista ääntä ja sitten alkoi kuulua jälleen laahustamista ja natinaa, jotka kertoivat uudesta etenemisestä. Toverini oikein vapisi kiihkosta. Hänen kätensä, joka yhä puristi paitani hihaa, tärähteli kuin oksa tuulessa.
'Mitä se on?' kuiskasin minä.
'Siellä on hän.'
'Sir Thomasko?'
'Niin.'
'Mitä hän haluaa?'
'Hssh! Älkää tehkö mitään, ennenkuin sanon.'
Tunsin jonkun koettavan avata ovea. Kahva kitisi hyvin heikosti ja sitten näin hämärästi ohuen heikonnetun valojuovan. Jossakin käytävän kolkassa paloi lamppu ja sen valo riitti juuri näyttämään meille pimeästä huoneestamme käytävän sen kohdan. Harmahtava aukko suureni suurenemistaan vähitellen ja hiljaa, ja kuvastuneena sitä vastaan näin erään miehen tumman hahmon. Hän näytti niin lyhyeltä ja paksulta ollessaan siinä kyykyllään, että hän oli aivan ison ruman kääpiön näköinen. Ovi aukeni hitaasti tuon pahanenteisen hahmon täyttäessä aukon keskustan. Ja sitten tuo kyyristynyt olento suoristautui äkkiä, hyppäsi kuin tiikeri huoneen poikki ja suuntasi vuoteeseen kolme hirmuista lyöntiä jollakin raskaalla aseella.
Olin niin halvaantunut hämmästyksestä, että seisoin liikkumatta ja tuijotin mieheen, kunnes toverini kutsui minua kimeillä huudoilla avukseen. Avoimesta ovesta tulvi sen verran valoa, että voin nähdä esineiden ääriviivat, ja tuolla oli pieni lordi Linchmere kietonut käsivartensa lankonsa kaulaan pitäen urhoollisesti kiinni hänestä kuin verikoira hampaillaan laihasta hirvikoirasta. Tuo toinen pitkä romuluinen mies pyörähteli alituisesti ympäriinsä koettaen päästä hyökkääjänsä kimppuun, mutta tämä saatuaan kiinni takaapäin ei hellittänytkään otettaan, vaikka hänen kimeät pelästyneet huutonsa ilmaisivatkin, kuinka suhteettomalta tämä taistelu hänestä itsestäänkin tuntui. Riensin hänen avukseen ja molemmat onnistuimme yhteisvoimin kaatamaan sir Thomaksen pitkäkseen lattialle, vaikka hän puraisikin minua olkapäähän. Huolimatta nuoruudestani, painostani ja voimistani oli taistelu toivoton, ennenkuin me voimme hillitä hänen raivostuneet tempoilunsa. Mutta vihdoin me saimme hänen kätensä sidotuiksi sen aamunutun vyönuoralla, johon hän oli pukeutunut. Pitelin juuri kiinni hänen sääriään ja lordi Linchmere koetti sytyttää jälleen lamppua, kun käytävästä alkoi kuulua monien jalkojen kopinaa, ja hovimestari ja kaksi lakeijaa, jotka olivat kuulleet huudot, syöksyivät huoneeseen. Heidän avullaan sidoimme sitten helposti vankimme, joka lepäsi lattialla mulkoillen ja vaahtoavin suin. Vain silmäys hänen kasvoihinsa riitti todistamaan, että hän oli vaarallinen mielipuoli, vuoteen vieressä lattialla olevan raskaan lyhyen vasaran ilmaistessa meille, kuinka vaaralliset hänen tarkoituksensa olivat olleet.
'Älkää käyttäkö minkäänlaista väkivaltaa', sanoi lordi Linchmere meidän nostaessamme ponnistelevan miehen jaloilleen. 'Hän vaipuu jonkinlaiseen tylsyyden tilaan tämän kohtauksen jälkeen. Ja se on luullakseni jo alkanutkin.' Kun hän puhui, kävivät nytkähtelyt yhä lievemmiksi ja mielipuolen pää vaipui rinnalle kuin hän olisi ollut suunniltaan väsymyksestä. Me talutimme hänet käytävää pitkin hänen omaan huoneeseensa ja laskimme hänet vuoteelle, jossa hän lepäsi tajuttomana hengittäen raskaasti.
'Parin miehen pitää vahtia häntä', sanoi lordi Linchmere. 'Ja nyt, tohtori Hamilton, jos tahdotte seurata minua huoneeseeni, annan teille tuon selityksen, jonka ilmaisemista huoleni perheemme kunniasta on ehkä viivyttänyt liian kauan. Mutta tulkoon mitä tahansa, teidän ei milloinkaan tarvitse katua osanottoanne tämänöisiin tapahtumiin.
Voin selittää asian muutamilla sanoilla', jatkoi hän, kun olimme jääneet yksiksemme. 'Lanko-raukkani on muuan maailman parhaimpia miehiä, hellä aviomies ja kunnioitettava isä, mutta hän polveutuu sellaisesta suvusta, jossa on ollut paljon mielenvikaisuutta. Hänellä on useammin kuin kerran ollut tuollaisia murhanhimoisia kohtauksia, jotka ovat sitäkin valitettavampia senvuoksi, että hän aina haluaa hyökätä juuri sen henkilön kimppuun, josta hän enimmän pitää. Hänen poikansa lähetettiin kouluun tämän vaaran pelosta, mutta sitten hän hyökkäsi vaimonsa, sisareni, kimppuun, mistä tämä selviytyi noine vammoineen, jotka tekin ehkä huomasitte tavatessanne hänet Lontoossa. Tehän ymmärrätte sen, ettei hän tiedä mitään kaikesta tästä ollessaan terve, ja hänestä olisi naurettavaa, jos hänelle vain vihjaistaisiinkaan, että hän joissakin olosuhteissa voisi tehdä pahaa rakkaimmilleen. Tehän tiedätte, että tällaisille sairauksille on usein luonteenomaista juuri se, että niitä sairastavia ihmisiä on aivan mahdotonta saada uskomaan tautiinsa.
Päätarkoituksemme oli luonnollisesti saada hänet valvonnan alaiseksi, ennenkuin hän tahraisi kätensä verellä, mutta se ei ollutkaan niin helppoa kuin voitaisiin luulla. Hän elää melkein kuin erakko eikä halua puhutella ketään lääkäriä. Ja sitäpaitsi suunnitelmallemme oli välttämätöntä sekin, että lääkäri saisi varmuuden hänen mielipuolisuudestaan, koska hän on yhtä tervejärkinen kuin te ja minäkin, noita harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta ennenkuin hän saa tuollaisia kohtauksia, nähdään hänessä onneksi joitakin ennustavia merkkejä, jotka ovat sallimuksen määräämiä meille ilmoitukseksi, että me tietäisimme olla varuillamme. Huomattavin niistä on tuo kulmien hermostunut nykiminen, jonka tekin varmasti huomasitte. Tämä ilmiö nähdään aina noin kolme tahi neljä päivää ennen hänen raivonpuuskiaan. Kun se nyt näyttäytyi, matkusti hänen vaimonsa jonkin tekosyyn nojalla kaupunkiin asettuen turvaan minun luokseni Brook-kadun varrella sijaitsevaan talooni.
Minun huolekseni jäivät toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli jonkun lääkärin varmistaminen sir Thomaksen mielenvikaisuudesta, koska emme muuten voineet viedä häntä sellaiseen paikkaan, missähän ei voi tehdä kellekään pahaa. Ensimmäinen vaikeus oli siinä, kuinka voisin viedä jonkun lääkärin hänen taloonsa, mutta sitten muistin hänen kiinnostuksensa kovakuoriaisiin ja mieltymyksensä kaikkiin tätä asiaa harrastaviin henkilöihin. Ilmoitin senvuoksi ja olin ylen onnellinen saadessani juuri teistä tarvitsemani apulaisen. Tarvitsin voimakkaan toverin, koska tiesin, että vain vaarallinen hyökkäys voi todistaa hänet mielenvikaiseksi. Voin sitäpaitsi kaikista mahdollisista syistä luottaa siihen, että tämä hyökkäys suunnattaisiin minua vastaan, koska hän terveenä ollessaan on mitä lämpimimmin kiintynyt minuun. Te ymmärrätte luullakseni lopun. En kyllä tiennyt, että hyökkäys tapahtuisi yöllä, mutta luulin sitä kuitenkin mahdolliseksi, koska sellaiset taudit ovat tavallisesti pahimmillaan aamun varhaisimpina tunteina. Olen hyvin hermostunut mies itsekin, mutta en keksinyt mitään muuta keinoa, jolla olisin voinut poistaa tämän hirmuisen vaaran sisareni elämästä. Minun tarvitsee tuskin enää kysyäkään teiltä, oletteko nyt valmis allekirjoittamaan mielenvikaisuustodistuksen.'
'Epäilemättä. Mutta siihen vaaditaan kaksi allekirjoitusta.'
'Te unhotatte, että minäkin olen lääkäri. Nuo paperit ovat tuolla sivupöydällä ja jos tahdotte olla niin hyvä ja allekirjoittaa ne, voimme siirtää potilaan sairaalaan huomenna.'
Sellainen oli siis vierailuni tuon kuuluisan kovakuoriaisten tuntijan sir Thomas Rossiterin luo ja se oli myös ensi askeleeni onnistumiseeni, sillä lady Rossiter ja lordi Linchmere ovat todistaneet olevansa uskollisia ystäviä, jotka eivät ole milloinkaan unhottaneet heidän hätänsä aikaista yhteistä liittoamme. Sir Thomas on jo päässyt pois sairaalasta parantuneena, kuten sanotaan, mutta jos minun vielä jolloinkin pitäisi viettää yö Delamere Courtissa, lukitsisin mielelläni oveni sisäpuolelta."
KUUSI TASKUKELLOA
Maailmassa elää paljon sellaisia henkilöitä, jotka vieläkin muistavat tuon kummallisen jutun, joka Rugbyn salaisuus-nimisenä täytti palstoittain päivälehtien sivuja keväällä vuonna 1892. Kun se sattui tapahtumaan poikkeuksellisen ikävänä aikana, herätti se ehkä enemmän huomiota kuin mitä se ansaitsikaan. Se sisälsi kuitenkin joukon arvoituksellisia ja traagillisia tapahtumia, ja nehän enimmän tavallista mielikuvitusta kiihottavat. Kiinnostus väheni kuitenkin, kun viikkoja kestäneiden tarkkojen tutkimusten tulokset supistuivat siihen tietoon, ettei lopullista selitystä saataisikaan. Surunäytelmä näytti tuosta ajankohdasta alkaen joutuneen lopullisesti selittämättömien ja sovittamattomien rikosten synkkään luetteloon. Mutta muuan äskettäin tehty ilmoitus, jonka luotettavuutta ei nähtävästi voida epäillä, on nyt luonut asiaan uutta valoa. Ennenkuin esitän sen yleisölle, on ehkä parasta, että palautan sen mieleen ne kummalliset tosiseikat, joiden perusteella tämä kertomus on laadittu. Nämä tosiseikat olivat lyhyesti seuraavat:
Edellä mainitsemani vuoden maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä kello viiden aikaan iltapäivällä lähti muuan juna Eustonin asemalta Manchesteriin. Päivä oli sateinen ja tuulinen, niin ettei varmaankaan kukaan halunnut lähteä moisessa ilmassa matkalle, ellei hänen ollut pakko. Tämä juna on kaupungista palaavien Manchesterin liikemiesten mielijuna, koska se katkaisee tuon matkan neljässä tunnissa ja kahdessakymmenessä minuutissa pysähtyen välillä vain kolmasti. Huolimatta myrskyisestä ilmasta se oli tälläkin kertaa melko täynnä väkeä. Junan konduktööri oli yhtiön luotettava palvelija – mies, joka oli työskennellyt nuhteettomasti kaksikolmatta vuotta. Hänen nimensä oli John Palmer.
Asemakellon osoittimet näyttivät viittä ja konduktööri oli juuri antamaisillaan tavallisen lähtömerkin veturinkuljettajalle, kun hän huomasi parin myöhästyneen matkustajan kiiruhtavan laituria pitkin. Toinen oli tavattoman pitkä mies, joka oli pukeutunut pitkään, mustaan, astrakaaninnahkaisella kauluksella ja hihansuilla varustettuun päällystakkiin. Mainitsin jo äsken, että ilma oli myrskyinen, minkävuoksi pitkä matkustaja oli kääntänyt korkean lämpimän kauluksensa pystyyn suojellakseen kaulaansa kylmältä maaliskuun tuulelta. Hän näytti, mikäli konduktööri nopean tarkastuksensa perusteella voi päättää, iältään kuusikymmenvuotiaalta mieheltä, jossa oli kuitenkin vielä paljon jäljellä nuoruusajan notkeutta ja vilkkautta. Toisessa kädessään hän kantoi ruskeaa nahkalaukkua. Hänen toverinaan oli pitkä ja solakka nainen, joka käveli niin nopeasti, että herrasmies työläästi pysyi hänen rinnallaan. Naisella oli yllään pitkä ruskea viitta, musta päänmukainen lakki ja tumma huntu, joka peitti suurimman osan hänen kasvoistaan. Noita kahta olisi vallan hyvin voitu luulla isäksi ja tyttäreksi. He kävelivät nopeasti vaunujen vieritse katsellen sisälle ikkunoista, kunnes konduktööri John Palmer saavutti heidät.
"Hyvä herra, nouskaa pian osastoonne, sillä juna lähtee heti", sanoi hän.
"Haen vain ensiluokkaa", vastasi mies.
Konduktööri väänsi lähimmän oven kahvaa. Hänen avaamassaan osastossa istui muuan pieni mies sikari hampaissaan. Hänen ulkomuotonsa näytti painuneen konduktöörin mieleen, koska hän oli valmis jälkeenpäin kuvailemaan ja tuntemaan hänet. Hän oli noin neljän- tahi viidenneljättävuotias, jostakin harmaasta kankaasta valmistettuihin vaatteihin pukeutunut mies, terävänenäinen ja valpas; kasvot olivat punakat ja päivettyneet ja parta musta, lyhyeksi leikattu. Kun ovi aukeni, hän katsoi tulijoihin. Pitkä mies pysähtyi toinen jalka vaunun askelmalla.
"Tämähän on tupakkaosasto. Toverini ei pidä savusta", sanoi hän katsoen konduktööriin.
"Hyvä on! Tulkaa tänne, sir!" sanoi John Palmer. Hän paukautti tupakkaosaston oven kiinni ja avasi erään toisen tyhjän osaston oven ohjaten matkustajat sinne. Sitten hän puhalsi pilliinsä ja juna läksi liikkeelle. Sikaria poltteleva mies oli tullut osastonsa ikkunaan ja sanoi jotakin konduktöörille junan vyöryessä ohitse, mutta sanat eivät kuuluneet lähdön aiheuttamassa kolinassa. Palmer hyppäsi konduktöörivaunuun sen joutuessa hänen kohdalleen eikä muistellut tapausta sen enempää.
Kaksitoista minuuttia myöhemmin juna saapui Willesden Junctioniin, pysähtyen hyvin lyhyeksi ajaksi. Matkalippuja tarkastettaessa on saatu selville, ettei siellä junaan tullut eikä junasta poistunut ainoatakaan matkustajaa. Matkaa lähdettiin jatkamaan Manchesteria kohti kello 5,14, ja juna saapui Rugbyhyn kello 5,50, viisi minuuttia myöhästyneenä.
Rugbyssä kiinnitti asemavirkamiesten huomiota se seikka, että erään ensiluokan osaston ovi oli auki. Ja kun se ja sen viereinen osasto tutkittiin, huomattiin siellä jotakin merkillistä.
Tupakkaosasto, missä tuo lyhyt ja punakka mustapartainen mies oli istunut, oli nyt tyhjä. Lukuunottamatta puoleksi poltettua sikaria ei siellä näkynyt merkkiäkään sen äskeisestä matkustajasta. Tämän osaston ovi lukittiin. Seuraavassa osastossa, johon huomio alun pitäen oli kiintynyt, ei näkynyt merkkiäkään tuosta herrasmiehestä, jonka päällystakissa oli ollut astrakaaninnahkainen kaulus, eikä liioin häntä seuranneesta nuoresta naisestakaan. Kaikki kolme matkustajaa olivat kadonneet. Mutta pitkän miehen ja naisen osaston lattialta löydettiin eräs loistavasti puettu hienon näköinen nuorimies kuolleena. Hän makasi selällään polvet koukussa nojaten päätään vastakkaiseen oveen ja kyynärpäitään molempiin istuimiin. Luoti oli lävistänyt hänen sydämensä ja kuoleman oli täytynyt olla silmänräpäyksellinen. Ei kukaan ollut nähnyt sellaisen miehen nousevan junaan, eikä hänen taskuistaankaan löydetty matkalippua. Hänen alusvaatteissaan ei ollut minkäänlaisia merkkejä eikä hänellä ollut mitään papereita eikä persoonallista omaisuutta, joiden perusteella hänet olisi voitu tuntea. Kuka hän oli, mistä hän oli tullut ja kuinka hän oli kohdannut kuolemansa olivat yhtä suuria salaisuuksia kuin sekin, mitä oli tapahtunut noille kolmelle henkilölle, jotka olivat puolitoista tuntia varemmin lähteneet noissa osastoissa matkalle Willesdenistä.
Sanoin äsken, ettei kuolleelta tavattu minkäänlaista persoonallista omaisuutta, josta hänet olisi voitu tuntea. Tuntemattomaan nuoreenmieheen liittyi kuitenkin muuan omituisuus, josta keskusteltiin paljon siihen aikaan. Hänen taskuistaan löydettiin ei sen vähempää eikä enempää kuin kuusi arvokasta kultakelloa; kolme liivin taskuista, yksi matkalipputaskusta, yksi povitaskusta ja viimeinen pienin hänen vasemman ranteensa ympärille kiinnitetystä nahkakannikkeesta. Luonnollisen selityksen, että mies oli taskuvaras ja että tämä oli hänen saaliinsa, kumosi se seikka, että kaikki kellot olivat amerikkalaisia ja sitäpaitsi sellaista lajia, joka on hyvin harvinainen Englannissa. Kolmessa olivat Rochesterin kellotehtaan merkit, yksi oli Masonin tehtaan Elmira-nimisiä kelloja, yksi oli merkitön, ja pienin, jalokivillä ja kaiverruksilla runsaasti koristettu, oli newyorkilaisen Tiffanyn liikkeen valmistama. Hänen taskuissaan oli vielä sheffieldiläisen Rodgers-tehtaan valmistama norsunluupäinen korkkiruuvilla varustettu veitsi, pieni pyöreä tuumanlevyinen kuvastin, uusittu pääsylippu Lyceum-teatteriin, hopealaatikko täynnä vestatulitikkuja, ruskea nahkainen sikarikotelo, jossa oli pari sikaria, ja kaksi puntaa neljätoista shillinkiä rahaa. Oli senvuoksi selvää, ettei niihin vaikutteihin, jotka olivat aiheuttaneet hänen kuolemansa, voitu ainakaan lukea ryöstöä. Kuten jo äsken huomautin, ei miehen näöltään aivan uusissa alusvaatteissa ollut minkäänlaisia merkkejä eikä hänen takissaan räätälin nimeä. Hän oli nuori, lyhyt, sileäkasvoinen ja hyvin kaunispiirteinen nuorukainen. Etuhampaat oli tuhlaavaisesti paikattu kullalla.
Kun tämä surunäytelmä saatiin selville, tarkastettiin heti kaikkien matkustajien matkaliput ja matkustajien lukumäärä laskettiin. Silloin huomattiin puuttuvan vain kolme matkalippua, jotka kuuluivat noille kolmelle kadonneelle matkustajalle. Pikajuna sai sen vuoksi jatkaa matkaansa, mutta sen mukaan pantiin uusi konduktööri, koska John Palmerin oli jäätävä Rugbyhyn todistajaksi. Vaunu, jossa nuo molemmat kysymyksessä olevat osastot olivat, irroitettiin junasta ja siirrettiin sivuraiteelle. Sitten kuin Scotland Yardin komisarius Vane ja eräs yhtiön palveluksessa oleva etsivä, herra Henderson, saapuivat, toimitettiin perinpohjainen tutkinto.
Oli selvää, että junassa oli tehty rikos. Luoti, joka oli nähtävästi ammuttu hyvin pienestä pistoolista tahi revolverista, oli laukaistu melkoisen matkan päästä, koska vaatteet eivät olleet lainkaan kärventyneet. Mutta osastosta ei löydetty minkäänlaista asetta, mikä lopullisesti kumosi kaikki otaksumat itsemurhasta, eikä merkkiäkään siitä ruskeasta matkalaukusta, jota pitkä herrasmies oli kantanut. Naulakosta riippui naisen päivävarjo, mutta muita merkkejä ei näkynyt matkustajista kummassakaan osastossa. Erillään rikoksesta herättivät kysymykset, kuinka nuo kolme matkustajaa, joista yksi oli nainen, olivat voineet päästä pois junasta ja kuinka neljäs oli päässyt junaan sen keskeytymättömällä matkalla Willesdenin ja Rugbyn välillä, ääretöntä uteliaisuutta yleisössä ja aiheuttivat paljon teorioja lontoolaisiin lehtiin.
Tutkinnossa saattoi konduktööri John Palmer ilmoittaa jotakin sellaista, mikä hieman valaisi asiaa. Hänen sanojensa mukaan oli Tringin ja Cheddingtonin välillä muuan kohta, missä junan radan korjauksen vuoksi oli ollut pakko hiljentää vauhtinsa muutamien minuuttien aikana noin kahdeksaksi tahi kymmeneksi englannin peninkulmaksi tunnissa. Siinä paikassa olisi mies, jopa sukkela nainenkin, voinut hypätä pois junasta saamatta suurempia vaurioita. Paikalla oli tosin ollut työssä kiskottamistyökunta, joka ei ollut nähnyt mitään, mutta rautatyömiesten tapana on junan tullessa seisoa radalla raideparien välissä ja avonainen osaston ovi oli toisella puolen, niin että joku oli vallan mainiosti voinut laskeutua junasta huomatuksi tulematta, koska iltakin juuri niihin aikoihin alkoi pimetä. Jyrkkä penger voi heti piilottaa rautatietyömiesten näkyvistä jokaisen junasta hypänneen.
Konduktööri todisti senkin, että Willesden Junctionin laiturilla oli silloin melko vilkas liikenne ja vaikka olikin varmaa, ettei siellä ketään noussut junaan eikä lähtenyt junasta, saattoi kuitenkin olla mahdollista, että joku matkustaja pujahti muiden näkemättä toisesta osastosta toiseen. Eihän ole mitään harvinaista, että joku herra lopetettuaan sikarinsa tupakkaosastossa muuttaa puhtaampaan ilmaan tupakoimattomien osastoon. Jos nyt otaksutaan, että tuo mustapartainen mies oli tehnyt niin Willesdenissä (lattialta löydetty puoleksi poltettu sikarinpätkä tukee tätä otaksumaa), olisi hän tietysti siirtynyt lähimpään osastoon, jolloin hän olisi joutunut noiden toisten tämän surunäytelmän henkilöiden joukkoon. Siten voidaan olettaa asian ensi vaihe tapahtuneeksi. Mutta millainen sen toinen vaihe oli ollut ja kuinka loppuvaiheeseen oli päästy, sitä ei konduktööri eivätkä nuo kokeneet etsivätkään voineet sanoa.
Willesdenin ja Rugbyn rataosan huolellinen tutkiminen päättyi erääseen löytöön, joka mahdollisesti saatettiin asettaa murhenäytelmän yhteyteen. Tringin läheisyydestä, juuri siitä paikasta, missä juna hiljensi vauhtiaan, löydettiin ratapenkereen juurelta pieni taskuraamattu, joka oli hyvin repaleinen ja kulunut. Se oli Lontoon Raamatullisen Seuran painattama ja sen kanteen oli kirjoitettu: "Johnilta Alicelle. Tammikuun 13 p. 1856." ja sen alle: "James, heinäkuun 4 p. 1859." ja sen alle taasen: "Edward, marraskuun 1 p. 1869." Kaikki nämä muistiinpanot oli kirjoitettu samalla käsialalla. Tämä oli ainoa johtolanka, jos sitä nyt voitiin sanoa sellaiseksi, joka poliisin onnistui saada haltuunsa, ja tutkintotuomarin päätös "Tuntemattoman tahi tuntemattomien henkilöiden tekemä murha" ratkaisi tämän kummallisen jutun varsin epätyydyttävästi. Ilmoitukset, palkinnot ja kyselyt olivat yhtä hyödyttömiä eikä mitään sellaista aineistoa voitu saada kokoon, joka olisi muodostanut niin riittävän perustan, että sen nojalla olisi voitu ryhtyä tuloksellisiin tutkimuksiin.
Suuresti erehdyttäisiin kuitenkin, jos otaksuttaisiin, ettei minkäänlaisia teorioja muodostettu ilmisaatujen tosiseikkojen perusteella. Sekä Englannin että Amerikan sanomalehdissä oikein vilisemällä vilisi vihjauksia ja otaksumisia, joista useimmat olivat tyyten luonnottomia. Se seikka, että kellot olivat amerikkalaisia, ja eräät omituisuudet miehen etuhampaitten kultapaikoissa, näyttivät viittaavan siihen, että kuollut oli Yhdysvaltain kansalainen, vaikka hänen alusvaatteensa, pukunsa ja kenkänsä olivatkin epäilemättä englantilaista valmistetta. Jotkut epäilivät hänen olleen piilossa sohvan alla ja tultuaan huomatuksi menettäneen henkensä jostakin syystä, ehkäpä sentähden, että hän oli sattunut kuulemaan toisten rikollisen keskustelun. Kun muisteltiin yleisten anarkististen ja muiden salaisten seurojen jäsenien hurjuutta ja viekkautta, tuntui tämä teoria yhtä mahdolliselta kuin mikä tahansa toinenkin.
Se, että hän oli ilman matkalippua, sopi kyllä olettamukseen, että hän oli piiloutunut sohvan alle, ja sekin tiedettiin hyvin, että naiset näyttelevät suurta osaa nihilististen aatteiden levittämisessä. Mutta toiselta puolen selveni konduktöörin todistuksesta, että miehen oli täytynyt piiloutua sinne jo ennen toisten tuloa. Tämä selitys jätti sitäpaitsi huomioonottamatta tupakkaosastossa istuvan miehen ja hänen katoamisensa. Poliisi voi hyvin helposti todistaa, ettei tämä teoria soveltunut tosiseikkoihin, vaikkei se itse voinut todistusten puutteessa antaa minkäänlaista toistakaan selitystä.
Eräs kuuluisa rikosasioidentutkija kirjoitti Daily Gazetteen artikkelin, josta siihen aikaan melkoisesti väiteltiin. Hän oli miettinyt otaksuman, jota sen terävyys ainakin puolusti, enkä minä voi tehdä sen paremmin kuin liittää sen tähän toistamalla hänen omat sanansa:
"Millainen totuus sitten lieneekään", sanoi hän, "täytyy sen johtua jostakin omituisesta ja harvinaisesta tapausten yhteensattumisesta. Koska emme tiedä päivämääristä mitään, on meidän pakko luopua analyyttisestä eli tieteellisestä tutkimustavasta ja käydä käsiksi asiaan synteettistä tietä. Lyhyesti, sen sijaan että kiinnittäisimme huomiomme tunnettuihin tosiseikkoihin ja tekisimme niiden perusteella johtopäätöksemme tapahtumista, pitää meidän ajatella jokin sellainen kuviteltu selitys, joka soveltuu tunnettuihin tapahtumiin. Sitten me voimme koetella tämän selityksen paikkansa pitävyyttä jokaisen uuden tosiseikan ilmaantuessa. Jos ne kaikki sopivat asianomaisiin kohtiinsa, voi olla hyvinkin mahdollista, että olemme päässeet oikeille jäljille. Jokainen uusi tosiseikka lisää tätä mahdollisuutta, kunnes todistuksemme käyvät lopullisiksi ja vakuuttaviksi.
On olemassa muuan huomattava ja merkille pantava tosiseikka, johon ei ole kiinnitetty sellaista huomiota kuin se ansaitsee. Harrowin ja King's Langleyn välillä kulkee eräs paikallisjuna, jonka aikataulu on sellainen, että pikajunan on täytynyt saavuttaa se suunnilleen silloin, kun se radan korjaustöiden vuoksi hidasti vauhtinsa kahdeksaksi englannin peninkulmaksi tunnissa. Molemmat junat kulkivat silloin samalle suunnalle samaa vauhtia vierekkäisillä radoilla. Jokainen tietää kokemuksesta, että sellaisissa olosuhteissa voidaan toisesta vaunusta nähdä selvästi vastakkaisen vaunun matkustajat. Pikajunan lamput oli sytytetty Willesdenissä, niin että jokainen osasto oli kirkkaasti valaistu ja selvästi näkyvissä jokaiselle katselijalle.
Nyt minun muodostamani tapaussarja tulisi olemaan seuraavanlainen: Tuo nuorimies, jolla oli hallussaan niin epätavallinen määrä kelloja, oli yksinään hitaamman junan vaunussa. Hänen matkalippunsa, paperinsa, sormikkaansa ja muut tavaransa olivat, otaksukaamme niin, hänen vieressään istuimella. Hän oli luultavasti amerikkalainen ja sekapäinenkin, sillä kalleuksien liiallinen käyttäminen on useinkin orastavan mielenvikaisuuden ensimmäisiä merkkejä.
Kun hän istui katsellen pikajunaa, joka radan huonouden vuoksi kulki samaa vauhtia kuin paikallisjunakin, näki hän äkkiä siinä muutamia tuntemiaan henkilöitä. Meidän pitää nyt otaksua teoriamme vuoksi, että nuo henkilöt olivat nainen, jota hän rakasti, ja mies, jota hän vihasi ja joka puolestaan vihasi häntä. Nuorimies oli ärtyisä ja hetken mielijohteille altis. Hän avasi vaununsa oven, hyppäsi paikallisjunan astinlaudalta pikajunan astinlaudalle, avasi osaston oven ja tunkeutui noiden toisten seuraan. Hyppy ei ole lainkaan niin vaarallinen kuin miltä se näyttää, jos otaksutaan junien kulkeneen samaa vauhtia.
Seurattuamme nyt matkaliputonta nuortamiestä tuohon vaunuun, missä vanhempi mies ja nuori nainen matkustivat, ei meidän ole lainkaan vaikeata kuvitella, että nuorenmiehen tulo sinne aiheutti kiihkeän kohtauksen. Mahdollisesti nuo toisetkin olivat amerikkalaisia, mikä on sitäkin luultavampaa senvuoksi, että miehellä oli mukanaan ase, mikä on hyvin harvinaista Englannissa. Jos nyt otaksumisemme puhkeavasta mielipuolisuudesta on oikea, hyökkäsi nuorimies luultavasti vanhemman kimppuun. Riita päättyi siten, että vanhempi mies ampui tunkeilijan, paeten sitten vaunusta ja ottaen nuoren naisen mukaansa. Me tahdomme nyt olettaa tämän kaiken tapahtuneen hyvin äkkiä junan vielä kulkiessa niin hitaasti, että he hyvin helposti voivat poistua siitä. Nainen voi hyvinkin hypätä sellaisesta junasta, jonka vauhti on vain kahdeksan englannin peninkulmaa tunnissa, ja todellisuudessa tiedämmekin jo tämän naisen tehneen niin.
Ja nyt pitää meidän liittää selostukseemme tupakkavaunussa matkustava mies. Jos nyt otaksumme, että me tähän saakka olemme selittäneet surunäytelmän oikein, emme tule huomaamaan tässä toisessa miehessä mitään sellaista, minkävuoksi meidän pitäisi korjata päätelmiämme. Minun teoriani mukaan tämä mies näki nuorenmiehen hyppäävän toisesta junasta toiseen, huomasi hänen avaavan oven, kuuli pistoolin laukauksen, näki noiden molempien pakolaisten hyppäävän radalle, totesi murhan tapahtuneeksi ja hyppäsi itsekin pois ryhtyäkseen takaa-ajoon. Se, miksi hänestä ei ole kuultu mitään sen jälkeen – joko hän menetti henkensä tuossa takaa-ajossa tahi, mikä on luultavampaa, hänelle selitettiin, ettei hänen sopinut sekautua siihen asiaan – on sellainen yksityiskohta, jota me emme tällä haavaa voi mitenkään selittää. Myönnän, että tapaukseen, liittyy vielä muitakin vaikeasti selitettäviä seikkoja. Ensi näkemältä tuntuu melkein mahdottomalta sekin, että murhaaja sellaisella hetkellä ottaa mukaansa pakomatkalleen ruskean nahkalaukun. Vastaan siihen hänen tienneen vallan hyvin, että jos laukku löydettäisiin, paljastettaisiin hänen henkilöllisyytensä heti, joten hänen oli ehdottomasti pakko ottaa se mukaansa. Vain yksi seikka voi kumota tahi vahvistaa teoriani, ja minä pyydän rautatieyhtiötä tiedustelemaan heti, löydettiinkö Harrowin ja King's Langleyn kautta kulkevasta paikallisjunasta käyttämätöntä matkalippua maaliskuun 18:na päivänä. Jos sellainen lippu on löydetty, on teoriani oikea, mutta ellei, voi se sittenkin olla oikea, sillä voidaanhan otaksua, että hän joko matkusti ilman matkalippua tahi kadotti sen."
Poliisi ja yhtiö vastasivat tähän todennäköiseen otaksumaan ilmoittamalla ensiksikin, ettei sellaista matkalippua oltu löydetty; toiseksi, ettei hitaampi juna milloinkaan kulje rinnakkain pikajunan kanssa, ja kolmanneksi, että paikallisjuna oli seisonut King's Langleyn asemalla, silloin kun viidenkymmenen englannin peninkulman vauhdilla kulkeva pikajuna oli sivuuttanut sen. Siten kumoutui ainoa tyydyttävä selitys, ja viisi vuotta on kulunut kenenkään voimatta laatia uutta. Mutta nyt vihdoinkin ilmestyy selitys, joka sisältää kaikki tosiseikat ja jota meidän täytyy pitää luotettavana. Se joutui käsiimme New Yorkissa päivätyn kirjeen muodossa, saapuen samalle rikosasioiden tutkijalle, jonka teorian minä olen tässä esittänyt. Jäljennän sen tähän kokonaan, paitsi paria alkulausetta, jotka ovat sisällöltään henkilökohtaisia:
"Te kai suotte minulle anteeksi, etten mielelläni ilmaise nimiä, vaikka syyt siihen ovatkin nyt pienemmät kuin viisi vuotta sitten äidin vielä eläessä. Mutta siitäkin huolimatta koetan kuitenkin piilottaa jälkemme niin hyvin kuin suinkin. Olen sentään velkaa teille selityksen, sillä vaikka teorianne tapahtumasta olikin väärä, oli se kieltämättä terävästi ajateltu. Voidaksenne käsittää asian täydellisesti täytyy minun palata ajassa hieman taaksepäin.
Vanhempani ovat kotoisin Bucksista, Englannista, ja muuttivat Yhdysvaltoihin suunnilleen tämän vuosisadan puolivälissä. He asettuivat asumaan New Yorkin valtion Rochester-nimiseen kaupunkiin, missä isäni harjoitti suurta teollisuustuotteitten kauppaa. Heillä oli vain kaksi poikaa: minä, James, ja veljeni Edward. Olin häntä kymmentä vuotta vanhempi ja isäni kuoltua rupesin hänelle kuin isäksi, kuten vanhemmalle veljelle sopiikin. Hän oli reipas vilkas poikanen ja kauneimpia ihmisiä, mitä milloinkaan on elänyt. Mutta hänen luonteessaan oli sellaisia heikkoja piirteitä, juuston homeen kaltaisia, jotka lisääntyivät lisääntymistään, minkään maailmassa voimatta sitä estää. Äiti huomasi sen kyllä yhtä selvästi kuin minäkin, mutta hellitteli häntä siitäkin huolimatta, koska hän osasi käyttäytyä niin, ettei häneltä voitu kieltää mitään. Koetin hillitä häntä kaikin voimin ja hän vihasi minua senvuoksi.
Vihdoin hän pääsi tahtonsa perille eivätkä mitkään ponnistuksemme voineet pidättää häntä enää. Hän matkusti New Yorkiin mennen siellä nopeasti alaspäin. Aluksi hän vain elosteli, mutta sitten hänestä tuli rikollinen, ja vuoden parin kuluttua hän oli tuon suuren kaupungin kuuluisimpia nuoria pahantekijöitä. Hän oli solminut ystävyysliiton erään Sparrow MacCoyn kanssa, joka oli niin suuri roisto, että hän kykeni johtamaan muita itsensä kaltaisia lurjuksia. Heistä tuli korttihuijareita ja tavallisesti he harjoittivat ammattiaan New Yorkin parhaimmissa hotelleissa. Veljeni oli mainio näyttelijä (hän olisi voinut hankkia itselleen kunniallisen nimen, jos hän vain olisi halunnut), ja Sparrow MacCoyn tahdosta hän voi esiintyä joko englantilaisena nuorena aatelismiehenä, vaatimattomana Lännestä tulleena nuorukaisena tahi ylioppilaana, miten milloinkin sopi. Ja sitten hän eräänä päivänä pukeutui tytöksi muodostaen itsestään niin viekoittelevan syötin, että he sen jälkeen mieluimmin turvautuivat tähän temppuun. He olivat sopineet kaikesta Tammanyn ja poliisin kanssa, niin ettei heitä mikään milloinkaan näyttänyt voivan estää, sillä kaikki tämä tapahtui ennen komitean aikoja. [Tammany Society, eräs poliittinen järjestö New Yorkissa 1800-luvulla. Tuli kuuluisaksi häpeällisistä lahjusten käyttämisistä.]
Eikä mikään olisi voinutkaan estää heitä, jos he vain olisivat pelanneet korttia ja pysyneet New Yorkissa, mutta heidän oli pakko matkustaa Rochesteriin ja siellä he väärensivät maksuosoituksen. Veljeni teki sen, vaikka kaikki tiesivätkin sen tapahtuneen Sparrow MacCoyn vaikutuksesta. Lunastin tuon maksuosoituksen ja paljon siihen menikin minulta dollareita. Sitten menin veljeni luo, laskin sen hänen eteensä pöydälle ja vannoin asettavani hänet syytteeseen, ellei hän matkusta pois maasta. Aluksi hän vain nauroi sanoen, etten minä voi asettaa häntä syytteeseen särkemättä äitimme sydäntä, ja hän tiesikin, etten minä voisi tehdä sitä. Selitin hänelle kuitenkin, että äitimme sydän murtuu joka tapauksessa, ja vannoin tehneeni vakavan päätöksen, että näen hänet mieluummin Rochesterin vankilassa kuin jossakin New Yorkin hotellissa. Ja vihdoinkin hän suostui luvaten minulle juhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan halua nähdä Sparrow MacCoyta, vaan matkustaa Eurooppaan ja ryhtyy siellä millaiseen kunnialliseen toimeen tahansa, jos vain voin hankkia hänelle sellaisen. Vein hänet silloin heti erään perheemme vanhan ystävän, Joe Wilsonin luo, joka harjoittaa amerikkalaisten kellojen maastavientiä, ja taivutin hänet antamaan Edwardille edustajatoimen Lontoossa pientä palkkiota ja viidentoista prosentin korvausta vastaan kaikista myymistään kelloista. Hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa oli niin miellyttävä, että hän saavutti vanhuksen suosion heti, ja viikon kuluttua hän oli jo näytearkkuineen matkalla Lontooseen.
Minusta näytti siltä kuin tämä maksuosoitusjuttu olisi todellakin pelästyttänyt veljeäni, ja senvuoksi luulinkin vielä olevan mahdollista, että hän rupeaisi viettämään kunniallista elämää. Äitini oli keskustellut hänen kanssaan ja äitini sanat olivat liikuttaneet häntä, koska hän aina oli ollut veljeäni kohtaan äärettömän hellä ja hän taasen puolestaan äitini elämän suurin suru. Mutta minä tunsin Sparrow MacCoyn suuren vaikutusvallan Edwardiin. Vain siinä tapauksessa, että voin katkaista heidän suhteensa kokonaan, tiesin voivani luottaa veljeni rehellisiin pyrkimyksiin. Minulla oli muuan ystävä New Yorkin etsivässä osastossa ja hänen avullaan minä pidin silmällä MacCoyta. Kun minä parin viikon kuluttua veljeni matkustamisesta kuulin MacCoyn tilanneen itselleen paikan Etruriassa, olin yhtä varma siitä, kuin hän olisi kertonut sen minulle itse, että hän matkustaa Englantiin houkuttelemaan Edwardia takaisin rikoksen poluille. Minäkin päätin silloin heti matkustaa voidakseni käyttää vaikutusvaltaani MacCoyta vastaan. Tiesin sen olevan turhaa taistelua, mutta ajattelin, kuten äitinikin, sen olevan velvollisuuteni. Vietimme viime illan rukoillen yritykseni puolesta, ja hän antoi minulle oman raamattunsa, jonka isäni oli lahjoittanut hänelle heidän hääpäivänään vanhassa maassa, että voisin aina säilyttää sitä lähinnä sydäntäni.
Matkustin samassa laivassa kuin Sparrow MacCoykin ja vihdoinkin sain tilaisuuden turmella hänen pienen pelinsä koko matkaksi. Menin jo ensi iltana tupakkahuoneesen ja näin hänen isännöivän siellä korttipöydässä, jonka ääressä istui, paitsi häntä, kuusi nuortamiestä. Nämä olivat matkalla Eurooppaan tyhjine päineen ja täysine kukkaroineen. Hän oli juuri ryhtymäisillään kokoamaan satoaan, joka olisikin ollut melko runsas, kun minä puutuin asiaan.
'Hyvät herrat', sanoin minä, 'tiedättekö, kenen kanssa te pelaatte?'
'Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää te huolta omista asioistanne!' sanoi hän kiroten.
'Kuka hän sitten on?' kysyi sentään eräs uhreista.
'Hän on Sparrow MacCoy, Yhdysvaltain kuuluisin korttihai.'
Silloin hän ponnahti seisoalleen pullo kädessään, mutta muistikin samalla purjehtivansa tuon kuluneen vanhan maan lipun suojassa, missä vielä ovat voimassa laki ja oikeus ja missä Tammanyllä ei ole mitään valtaa. Vankilat ja hirsipuut odottavat siellä pahantekijöitä ja murhaajia, eikä valtamerilaivoissa olekaan takaovea, josta voisi livahtaa pakoon.
'Todistakaa sananne', sanoi hän.
'Hyvin mielelläni', sanoin minä. 'Jos vain käännätte oikean paidanhihanne ylös olkapäätä myöten, todistan sanani tahi peruutan ne.'
Hän kalpeni eikä puhunut enää sanaakaan. Minä tiesin näet jotakin hänen tempuistaan ja olin kuullut, että siihen koneistoon, jota hän ja hänenlaisensa korttihait käyttävät, kuuluu käsivarren pituinen kuminauha, jonka päässä juuri ranteen kohdalla on pieni metallinen puristin. Ja juuri tämän puristimen avulla he vetävät pois kädestään sellaiset kortit, joita he eivät tarvitse, korvatakseen ne sitten jostakin toisesta piilopaikasta ottamillaan toisilla korteilla. Olin otaksunut asian olevan niin ja niin se olikin. Hän kiroili minua, livahti pois salongista eikä näyttäytynyt sen jälkeen kuin muutamia kertoja koko matkalla. Kerrankin olin ollut tasaväkinen herra Sparrow MacCoyn kanssa.
Mutta hän sai pian tilaisuuden kostaa minulle, sillä kun vaikutusvalta veljeeni tuli kysymykseen, voitti hän minut joka kerta. Edward oli käyttäytynyt hyvin Lontoossa muutamia viikkoja ja tehnyt vähän kauppojakin amerikkalaisilla kelloillaan, kunnes hänen viettelijänsä joutui hänen tielleen vielä kerran. Tein parhaani, mutta sekin oli vähän. Kuulin sitten puhuttavan eräässä Northhumberland-puistokadun varrella sijaitsevassa hotellissa tapahtuneesta häväistysjutusta: pari liittoutunutta korttihaita oli siellä nylkenyt eräältä matkustajalta suuren rahasumman ja asia oli jätetty Scotland Yardin haltuun. Huomasin siitä kerrottavan eräässä iltalehdessä, jolloin olin heti aivan varma siitä, että veljeni ja MacCoy olivat ryhtyneet harjoittamaan vanhaa ammattiaan. Kiiruhdin heti Edwardin asuntoon. Siellä kerrottiin minulle, että hän ja muuan pitkä herrasmies, jonka kuvauksesta tunsin heti MacCoyksi, olivat poistuneet yhdessä. Veljeni oli maksanut asuntonsa ja ottanut tavaransa mukaansa. Emäntä oli kuullut heidän ilmoittavan ajurille monta osoitetta, muun muassa Eustonin aseman, ja sattumalta kuullut pitkän herrasmiehen puhuvan jotakin Manchesterista. Hän luuli heidän matkustaneen sinne.
Katsahdin aikatauluun ja näin, että mukavin juna lähti kello viiden aikaan, vaikka taulukossa oli toinenkin viisineljättä minuuttia yli neljän lähtevä juna, johon he mahdollisesti olivat kerjenneet. Minä ehdin nipin napin tuohon myöhäisempään, mutta en nähnyt heistä jälkeäkään asemalla enkä junassa. He olivat siis matkustaneet tuossa varhaisemmassa, minkävuoksi päätin seurata heitä Manchesteriin ja etsiä heitä siellä hotelleista. Viime vetoaminen veljeni kunniantuntoon kaiken sen perusteella, mitä hän oli velkaa äidillemme, voisi ehkä vieläkin pelastaa hänet. Hermoni olivat niin jännityksissä, että sytytin sikarin tyynnyttääkseni niitä. Mutta juuri silloin kun juna oli lähtemäisillään, avattiin osastoni ovi ja minä näin MacCoyn ja veljeni asemasillalla.
He olivat molemmat pukeutuneet valepukuun ja pätevästä syystä kylläkin, koska he tiesivät Lontoon poliisin etsivän heitä. MacCoy oli vetänyt päällystakkinsa korkean astrakaaninnahkaisen kauluksen niin korvilleen, että ainoastaan silmät ja nenä olivat näkyvissä. Veljeni oli pukeutunut naiseksi ja peittänyt puolet kasvoistaan mustalla hunnulla, mutta se ei tietysti voinut pettää minua hetkeksikään eikä olisi voinut tehdä sitä sittenkään, vaikka en olisi tiennytkään hänen usein ennenkin käyttäneen sellaista pukua. Ponnahdin seisoalleni ja siinä hetkessä MacCoy tunsi minut. Hän sanoi jotakin, konduktööri paiskasi oven kiinni ja ohjasi heidät toiseen viereiseen osastoon. Koetin pysähdyttää junan seuratakseni heitä, mutta pyörät olivat jo liikkeessä ja se oli myöhäistä.
Kun juna pysähtyi Willesdenissä, vaihdoin heti osastoa. Näyttää siltä kuin ei kukaan olisi huomannut minun tekevän sitä, mikä ei olekaan ihmeellistä, koska laituri oli tupaten täynnä ihmisiä. MacCoy odotti tietysti minua ja oli käyttänyt ajan Eustonin ja Willesdenin välillä kaiken sellaisen sanomiseen, mikä vain voisi koventaa veljeni sydäntä ja yllyttää häntä minua vastaan. Niin ainakin luulen, sillä en ollut milloinkaan ennen huomannut häntä niin mahdottomaksi taivuttaa tahi liikuttaa. Koetin kaikkia keinoja; maalailin hänelle hänen tulevaisuutensa englantilaisessa vankilassa, kuvasin hänelle äitimme surun minun tullessani takaisin uutisineni ja sanoin hänelle kaikkea sellaista, mikä voisi liikuttaa hänen sydäntään, mutta tuloksettomasti. Hän istui vain paikoillaan kauniit kasvot vääristyneinä jäykkään ivalliseen hymyyn, Sparrow MacCoyn silloin tällöin härnätessä minua tahi sanoessa joitakin rohkaisevia sanoja veljelleni tukeakseen häntä hänen päätöksessään.
'Miksi ette ole ruvennut sunnuntaikoulun opettajaksi?' saattoi hän sanoa minulle ja lisätä siihen samassa hengenvedossa: 'Hän luulee, ettei sinulla ole lainkaan omaa tahtoa, vaan otaksuu sinua vielä tuollaiseksi pikkuveljekseen, jota hän voi johtaa mielensä mukaan. Mutta juuri nyt alkaa hän huomata, että sinussa on yhtä paljon miestä kuin hänessäkin.'
Juuri nämä sanat kiihdyttivät minut puhumaan katkerasti. Junamme oli jo lähtenyt Willesdenistä, sillä kuten ymmärrätte, oli tähän kaikkeen kulunut jonkun verran aikaa. Menetin malttini ja ensi kerran elämässäni näytin veljelleni oman minäni karkeampaa puolta. Ehkä olisi ollut parempi, jos olisin tehnyt sen aikaisemmin ja useammin.
'Miestäkö?' sanoin minä. 'No niin, olen iloinen kuullessani ystäväsi vakuutuksen siitä, koska ei yksikään ihminen voisi aavistaakaan sitä nähdessään sinun esiintyvän pensionaattineitosena. Tässä maassa ei luullakseni ole ainoatakaan niin halveksittavan näköistä olentoa kuin sinä olet istuessasi siinä nukke-esiliinoinesi.' Hän punastui kuullessaan tämän, sillä hän oli turhamainen ja hyvin arka ivailulle.
'Tämä onkin vain tomuviitta', sanoi hän riisuen sen yltään. 'Jokaisen on pakko haihduttaa vainukoirat jäljiltään eikä minulla ollut siihen muuta keinoa.' Hän otti hattunsakin päästään siihen kiinnitettyine huntuineen pannen sen ja ruskean viitan matkalaukkuunsa. 'Minä en tarvitse niitä missään tapauksessa ennen konduktöörin tuloa', lisäsi hän.
'Etkä silloinkaan!' sanoin minä, ja tarttuen matkalaukkuun heitin sen kaikella voimallani ulos ikkunasta. 'Nyt et sinä milloinkaan enää voi tehdä neitosta itsestäsi, jos suinkin voin sen estää. Ellei sinun ja vankilan välillä ole muuta kuin tuo valepuku, silloin on sinun mentävä vankilaan.'
Juuri sillä tavoin oli häntä kohdeltava ja minä tunsinkin saavuttamani edun heti. Hänen herkkä luonteensa mukautui paljon paremmin kovuuteen kuin kehoituksiin. Hän punastui häpeästä ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta MacCoykin oli huomannut saavuttamani edun ja päättänyt, etten saisi hyötyä siitä.
'Hän on toverini ettekä te saa solvata häntä!' huusi hän.
'Hän on veljeni ettekä te saa saattaa häntä turmioon!' sanoin minä. 'Luullakseni lyhyt vankeus on paras keino pitämään teidät erillään toisistanne ja ellette te tule tuomituksi sellaiseen, ei se ainakaan ole minun syyni!'
'Vai niin, aiotteko te ruveta ilmiantajaksi?' huudahti hän vetäen samassa silmänräpäyksessä esille revolverinsa. Ponnahdin seisoalleni tarttuakseni hänen käteensä, mutta huomatessani joutuvani liian myöhään hyppäsin syrjään. Hän laukaisi samassa silmänräpäyksessä, ja luoti, joka olisi raapaissut minua, osuikin suoraan onnettoman veljeni sydämeen.
Hän kaatui ääntä päästämättä osastomme lattialle. MacCoy ja minä polvistuimme, molemmat yhtä pelästyneinä, hänen kummallekin puolelleen ja koetimme saada hänessä näkyviin joitakin elonmerkkejä. MacCoy'lla oli vielä ladattu revolveri kädessään, mutta hänen suuttumuksensa minua ja minun vihani häntä kohtaan olivat molemmat haihtuneet hetkiseksi olemattomiin tämän surunäytelmän tieltä. Hän käsitti ensimmäiseksi tilanteen vakavuuden. Juna kulki sillä hetkellä jostakin syystä hyvin hitaasti ja hän huomasi heti, että se tarjosi hänelle sopivan pakenemistilaisuuden. Silmänräpäyksessä hän oli avannut oven, mutta minä olin yhtä nopea kuin hänkin ja hypäten hänen niskaansa me molemmat putosimme astinlaudalta maahan ja vyöryimme sylikkäin jyrkkää pengertä alas sen juurelle. Siellä minä löin pääni kiveen enkä muista sen enempää. Tullessani tajuihini huomasin lepääväni muutamien pensaitten välissä melkein radan vieressä ja tunsin jonkun hautovan päätäni märällä nenäliinalla. Katsoessani häneen tunsin hänet Sparrow MacCoy'ksi.
'En voinut poistua luotanne', sanoi hän. 'En halunnut tahrata käsiäni teidän molempien verellä samana päivänä. Olen siitä aivan varma, että te rakastitte veljeänne, mutta ette rakastanut häntä hitustakaan sen enemmän kuin minäkään, vaikka te ehkä voitte sanoa minun näyttäneen tunteeni kummallisella tavalla. Maailma tuntuu nyt kaikissa tapauksissa hyvin tyhjältä hänen kuoltuaan enkä minä välitä rahtustakaan siitä, luovutatteko minut nyt poliisille.'
Hän oli nyrjäyttänyt nilkkansa vyöryessämme pengertä alas. Siinä me sitten istuimme, hän loukkautuneine jalkoineen ja minä pää raskaana ja keskustelimme, kunnes katkeruuteni alkoi vähitellen sulaa ja muuttua jonkinlaiseksi myötämielisyydeksi. Mitä hyötyä olisi veljeni kuoleman kostamisesta miehelle, jota hänen kuolemansa oli järkyttänyt yhtä suuresti kuin minuakin? Ajatuskykyni vähitellen palatessa aloin ymmärtää, etten voinut tehdä mitään sellaista MacCoylle, mikä ei kimmahtaisi takaisin äitiini ja minuun. Kuinka me voisimme syyttää häntä ilmaisematta veljeni elämäkertaa täydellisesti, ja sitähän me ennen kaikkea tahdoimme välttää? Asian painaminen unhoon oli todellakin yhtä paljon meidän kuin hänenkin etunsa mukaista. Oltuani rikoksen kostaja huomasinkin nyt muuttuneeni salaliittolaiseksi oikeutta vastaan. Paikka, missä me silloin olimme, oli eräs noita fasaanitarhoja, jotka ovat niin tavallisia vanhassa maassa, ja ryömiessämme sen läpi minä huomasin neuvottelevani veljeni murhaajan kanssa siitä, kuinka paljon tapahtumasta mahdollisesti voitiin salata.
Totesin pian hänen puheestaan sen, ettei poliisilla, ellei veljeni taskuissa ollut papereita, joista me emme tienneet mitään, todellakaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta saada selville hänen nimeänsä ja olosuhteita, joissa kuolema oli hänet kohdannut. Hänen matkalippunsa oli MacCoyn taskussa ja samoin kuitti niistä matkatavaroistakin, jotka he olivat jättäneet säilyyn asemalle. Kuten useimmat amerikkalaiset, hänkin oli huomannut halvemmaksi ja helpommaksi ostaa kaikki varusteet Lontoosta kuin tuoda ne mukanaan New Yorkista, joten kaikki hänen paitansa ja muut alusvaatteensa olivat uusia ja merkittömiä. Matkalaukku, johon hän pani viittansa ja hattunsa, ja jonka minä heitin menemään ikkunasta, putosi mahdollisesti johonkin orjantappurapensaikkoon, missä se vieläkin on piilossa, tahi joku kulkuri vei sen mennessään tahi se joutui poliisin käsiin sen ilmoittamatta siitä mitään yleisölle. Minä ainakaan en ole huomannut siitä mitään selostusta Lontoon lehdissä. Ja mitä taasen noihin kelloihin tulee, oli ne valittu niiden joukosta, jotka veljeni oli saanut näytteiksi. Hän otti ne ehkä mukaansa Manchesteriin kaupatakseen niitä, mutta – no niin, siitä on jo myöhäistä puhua.
En moiti ollenkaan poliisia sen tekemistä erehdyksistä, koska toisin ei ymmärtääkseni olisi voinut käydäkään. Oli olemassa vain yksi pieni johtolanka, jota poliisi olisi voinut seurata, mutta se olikin hyvin pieni. Tarkoitan tuota pientä pyöreää kuvastinta, joka löydettiin veljeni taskusta. Sellainenhan on melko harvinainen esine nuorenmiehen taskuissa, vai mitä? Mutta joku peluri olisi voinut ilmoittaa teille, mitä korttihait tekevät sellaisilla kuvastimilla. Jos te istutte selkäkenossa vähän matkan päässä pöydästä ja panette kuvastimen oikeinpäin syliinne, voitte te jakaessanne nähdä jokaisen vastapelaajallenne antamanne kortin. Kun jakaja näin tietää vastapelaajansa kortit yhtä hyvin kuin omansakin, on helppo ymmärtää, kuinka vaivatta hän voi järjestää niin, että hän joko voittaa tahi häviää. Kuvastin kuuluu yhtä välttämättä korttihuijarien varusteihin kuin Sparrow MacCoyn käsivarteen kiinnitetty kuminauhakin. Kiinnittämällä huomionsa siihen ja noihin äskeisiin hotelleissa tapahtuneihin kaappauksiin olisi poliisi ehkä päässyt oikeille jäljille.
Nyt ei minulla luullakseni ole enää paljonkaan selitettävää. Me kävelimme sinä iltana erääseen Amersham-nimiseen kylään kuin pari kävelyretkelle lähtenyttä herrasmiestä, ja matkustimme sitten jälkeenpäin huomaamatta Lontooseen. Sieltä MacCoy matkusti Kairoon ja minä palasin takaisin New Yorkiin. Äitini kuoli kuuden kuukauden kuluttua, ja olen iloinen voidessani sanoa, ettei hän kuolinpäiväänsä saakka saanut milloinkaan tietää mitään koko tapahtumasta. Hän eli koko ajan sen harhaluulon vallassa, että Edward ansaitsi rehellisesti toimeentulonsa Lontoossa, enkä minä milloinkaan raatsinut sanoa hänelle totuutta. Veljeni ei koskaan kirjoittanut, mutta koskei hän ollut kirjoittanut milloinkaan ennenkään, ei se vaikuttanut asiaan. Hänen nimensä oli viimeinen äitini huulilla.
On vielä muuan asia, jota pyytäisin teiltä, sir, ja jos voisitte täyttää pyyntöni, pitäisin sitä ystävällisenä vastauksena tähän selitykseen. Tehän muistatte tuon radan vierestä löydetyn raamatun. Kuljetin sitä aina mukanani povitaskussani ja se putosi varmaankin sieltä vyöryessämme pengertä alas. Se on minusta hyvin arvokas, koska se on perheraamattumme, jonka alkulehdelle isäni oli kirjoittanut minun ja veljeni syntymäpäivän. Toivoisin, että te tiedustelisitte sitä asianomaisesta paikasta ja lähettäisitte sen minulle, koska sillä ei voi olla mitään mahdollista arvoa kellekään muulle. Jos osoitatte sen X:lle, Bassanon Kirjasto, Broadway, New York, saapuu se varmasti perille."
KIILLOITETTU LAATIKKO
Kummallinen juttuhan se oli, sanoi yksityisopettaja, eräs noita omituisia, ihmeellisiä tapahtumia, joita joskus sattuu jokaiselle elämässä. Minä menetin senvuoksi parhaan paikan, mitä minä ehkä milloinkaan tulen saamaan. Olen kuitenkin iloinen siitä, että matkustin Thorpe Place'iin, koska minä saavutin siellä – no niin, kun kerron teille tarinani, saatte kyllä selville sen, mitä minä siellä saavutin.
En tiedä, tunnetteko sitä sisämaan osaa, jonka läpi Avon virtaa ja joka on Englannin englantilaisin osa. Shakespeare, rotumme jaloin kukka, syntyi aivan sen sydämessä. Maisemat ovat siellä enimmäkseen aaltoilevia niittyjä, jotka kohoavat yhä korkeammiksi kummuiksi länttä kohti, kunnes ne sulautuvat Malvern-vuoristoon. Siellä ei ole lainkaan kaupunkeja, lukemattomia kyliä vain, joissa jokaisessa on harmaa normandialainen kirkko. Eteläisten ja itäisten piirikuntien tiilirakennukset ovat hävinneet näkyvistä kauas taivaanrannan taakse ja kaikki on nyt kiveä – seinät ovet ja katot on ladottu jäkälöityneistä kiviliuskoista. Kaikki on niin vakavaa, tukevaa ja kiinteää kuin suuren maan sydänseudulle sopiikin.
Juuri tällä seudulla, melko lähellä Eveshamia, asui sir John Bollamore Thorpe Place-nimisessä vanhanaikaisessa isiltä perityssä talossaan, ja sinne minä matkustin opettamaan hänen kahta pientä poikaansa. Sir John oli leski – hänen vaimonsa oli kuollut kolme vuotta sitten – ja hän asui nyt siellä noiden kahden poikansa, joista toinen oli kahdeksan- ja toinen kymmenvuotias, ja suloisen seitsenvuotiaan tyttärensä kanssa. Neiti Witherton, joka on nyt vaimoni, oli tämän pienen tytön kotiopettajatar ja minä taasen poikain kotiopettaja. Voitaisiinko mihinkään avioliittoon keksiä parempaa johdantoa? Hän hallitsee minua nyt ja minä puolestani opetan paria pientä poikaamme. Mutta kas niin – nyt minä olen jo paljastanut sen, mitä minä saavutin Thorpe Place'issa. Rakennus oli hyvin vanha, uskomattoman vanha – osa siitä oli peräisin varhaisimmalta normandialaiselta ajalta – ja Bollamoret väittivät asuneensa siinä normannien suorittamasta Englannin valloituksesta asti. Kun tulin sinne, karmivat oikein selkääni nuo äärettömän paksut harmaat seinät, rosoiset rapautuvat kivet ja tuo sairaasta eläimestä muistuttava haju, jota vanhan rakennuksen mureneva kalkkilaasti levitti. Mutta nykyaikainen sivurakennus oli valoisa ja hauska, ja puutarha oli hyvin hoidettu. Ei ainoakaan sellainen talo voi olla synkkä, jossa asuu kaunis tyttö, ja jonka edustalla kasvaa niin paljon ruusuja.
Lukuunottamatta varsin täydellistä palvelijakuntaa, koko talouteen kuului vain neljä henkilöä. Neiti Witherton, silloin neljänkolmatta ikäinen ja niin kaunis – no niin, niin kaunis kuin rouva Colmore on nyt – minä, Frank Colmore, silloin kolmikymmenvuotias, sitten taloudenhoitajatar, rouva Stevens, laiha ja hiljainen nainen, ja vielä herra Richards, muuan pitkä sotilaallisen näköinen mies, joka toimi Bollamoren maatilojen pehtorina. Me neljä söimme aina ateriamme yhdessä, sir Johnin aterioidessa tavallisesti yksinään kirjastossaan. Joskus hän söi kanssamme päivällistä, mutta yleensä olimme yhtä tyytyväisiä, vaikkei hän sitä tehnytkään.
Hän oli näet hyvin peloittavan näköinen mies. Ajatelkaa vain, että hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen henkilö, vartalo majesteetillinen, kasvot ylimykselliset, nenä kyömy, tukka harmahtava, kulmakarvat tuuheat, leuassa mefistomainen suippoparta ja otsan ja silmien seutuvilla uurteita, jotka olivat niin syviä kuin ne olisi olleet kaiverrettu kynäveitsellä. Hänellä oli harmaat silmät, väsyneet ja toivottoman näköiset, ylpeät ja kuitenkin liikuttavat silmät, jotka vaativat osakseen sääliä, kenenkään kuitenkaan uskaltamatta osoittaa sitä. Opiskeleminen oli taivuttanut hänen selkänsä kumaraan, mutta muuten hän oli ikäisekseen – hän oli ehkä viidenkuudetta vuotias – niin hienon näköinen mies kuin naiset vain voivat toivoa katseltavakseen.
Hänen seuransa ei kuitenkaan ilahduttanut ketään. Hän käyttäytyi kyllä aina kohteliaasti ja hienosti, mutta oli kummallisen vaitelias ja arka. En ole milloinkaan elämässäni asunut niin pitkää aikaa yhdessä kenenkään ihmisen kanssa tietämättä hänestä niin vähän. Ollessaan sisällä rakennuksessa hän vietti aikansa omassa pienessä työhuoneessaan itäisessä tornissa tahi nykyaikaisen sivurakennuksen kirjastossa. Hänen tapansa olivat niin säännölliset, että voitiin milloin tahansa tarkalleen sanoa, missä hän milloinkin oleskeli. Hän käväisi työhuoneessaan pari kertaa päivässä, ensi kerran aamiaisen jälkeen ja toisen kerran noin kymmenen aikaan illalla. Jokainen olisi voinut tarkistaa kellonsa raskaitten ovien paukahdusten mukaan. Lopun päivästä hän vietti tavallisesti kirjastossaan, paitsi iltapäivällä, jolloin hän joko käveli tahi ratsasti tunnin tahi parikin yksinään. Hän rakasti lapsiaan ja seurasi tarkkaan heidän edistymistään, mutta lapset pelkäsivät hieman tuota hiljaista pörrötukkaista olentoa, karttaen häntä niin paljon kuin suinkin, kuten me muutkin.
Kului jonkin aikaa, ennenkuin sain tietää jotakin sir John Bollamoren elämästä, sillä taloudenhoitajatar, rouva Stevens, ja pehtori, herra Richards, olivat liian uskollisia jutellakseen vapaasti isäntänsä asioista. Ja mitä taasen kotiopettajattareen tuli, niin hän ei tiennyt sen enempää kuin minäkään. Yhteinen kiinnostuksemme asiaan olikin muuan niistä syistä, jotka vetivät meitä yhteen. Vihdoin kuitenkin tapahtui jotakin sellaista, mikä johti lähempään tuttavuuteen herra Richardsin kanssa, ja minä sain tarkempia tietoja sen miehen elämästä, jota palvelin.
Sitä ei aiheuttanut sen vähäpätöisempi tapaus kuin Percyn, nuoremman oppilaani, putoaminen myllynkanavaan silminnähtäväksi vaaraksi omalle ja minunkin hengelleni, koska minunkin oli pakko antautua vaaraan pelastaakseni hänet. Likomärkänä ja hengästyneenä – minä olin näet paljon enemmän väsyksissä kuin lapsi – olin juuri menossa huoneeseeni, kun sir John, joka oli kuullut melun, aukaisi pienen työkammionsa oven kysyen minulta sen syytä. Kerroin hänelle onnettomuuden, mutta vakuutin kuitenkin samalla, ettei hänen lapsellaan ollut mitään vaaraa. Hän kuunteli liikkumattomin ärein kasvoin; jännittyneet silmät ja jäykät huulet kuitenkin ilmaisivat kaiken sen mielenliikutuksen, jota hän koetti salata.
"Hetkinen vain! Tulkaa tänne ja kertokaa kaikki yksityiskohtaisesti!" sanoi hän palaten takaisin työhuoneeseensa.
Ja niin minä huomasin joutuneeni tuohon pieneen pyhäkköön, minne ei, kuten sitten jälkeenpäin kuulin, kenenkään toisen jalka ollut kolmeen vuoteen astunut, paitsi erään vanhan palvelijan, joka aina puhdisti sen. Huone oli pyöreä, kuten tornikin, jossa se sijaitsi, katto oli matala, ikkunoita vain yksi kapea, muratin kehystämä ja huonekalut mitä vaatimattomimmat. Vanha matto, tuoli, kirjoituspöytä ja pieni kirjahylly – siinä koko kalusto. Pöydällä oli pystyssä jonkun naisen kokovartalokuva – en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota kasvojen piirteisiin, muistan vain sen, että niiden vaikutus oli miellyttävä ja ystävällinen. Sen vieressä oli suuri musta kiillotettu laatikko ja pari kuminauhoilla käärittyä paperi- tahi kirjepinkkaa.
Keskustelumme oli lyhyt, sillä sir Bollamore huomasi märkyyteni ja ymmärsi, että minun täytyi viipymättä vaihtaa vaatteita. Tapaus johti kuitenkin opettavaiseen keskusteluun pehtorin, herra Richardsin, kanssa; hän ei ollut milloinkaan päässyt tuohon huoneeseen, jonka oven sattuma oli avannut minulle. Samana iltapäivänä hän tuli luokseni hyvin uteliaana kävellen edestakaisin kanssani puutarhan käytävillä, molempien oppilaitteni pelatessa verkkopalloa viereisellä nurmikentällä.
"Tuskinpa te voitte käsittääkään teidän hyväksenne tehtyä poikkeusta", sanoi hän. "Tuo huone on ollut niin salaperäisyyden verhoama, ja sir Johnin käynnit siellä ovat olleet niin säännöllisiä ja yhtämittaisia, että talon henkilökunta suhtautuu siihen melkein taikauskoisesti. Vannon, että jos toistaisin teille kaikki kulkupuheet, kaikki juorut salaperäisistä vieraista ja puheet äänistä, joita palvelijat sanovat kuulleensa sieltä, voisitte te luulla sir Johnin alkaneen jälleen viettää entistä elämäänsä."
"Miksi te sanoitte: 'jälleen viettää'?" kysyin minä.
Hän katsoi minuun hämmästyneenä.
"Voiko olla mahdollista", sanoi hän, "ettette tiedä mitään sir John Bollamoren entisestä elämästä?"
"En niin mitään."
"Te hämmästytätte minua. Olen tähän asti luullut jokaisen englantilaisen tietävän jotakin hänen menneisyydestään. En puhuisi mitään koko asiasta, ellette te nyt kuuluisi meihin ja ellen pelkäisi, että tosiseikat kantautuvat korviinne jollakin tavoin raaempina, jos nyt vaikenen. Olen aina ollut siinä luulossa, että te tiesitte ruvenneenne 'pirullisen' Bollamoren palvelukseen."
"Miksi juuri 'pirullisen'?" kysyin minä.
"Ah, te olette vielä nuori ja maailma menee eteenpäin nopeasti, mutta parikymmentä vuotta sitten 'Pirullisen Bollamoren' nimi oli enimmän tunnettuja Lontoossa. Hän oli irstailevan elostelijajoukon johtaja, tappelupukari, yllyttäjä, pelaaja ja juomari – jäännös vanhoilta ajoilta ja yhtä kehno kuin pahin heistä."
Tuijotin häneen hämmästyneenä.
"Mitä", huudahdin, "tämäkö tyyni, ahkera ja surullisen näköinen mies?"
"Niin, hän oli Englannin kuuluisin keikari ja irstailija. Mutta kaikki tämä vain näin meidän kesken, Colmore. Te ymmärrätte nyt tarkoitukseni, kun sanon, että hänen huoneestaan kuuluva naisen ääni voi vielä nytkin herättää epäluuloja."
"Mutta mikä on voinut muuttaa hänet niin?"
"Pieni Beryl Clare, kun hän antautui sellaiseen vaaraan, että suostui hänen vaimokseen. Se muodosti käännekohdan. Bollamore oli jo mennyt niin pitkälle, että hänen omat irstailutoverinsa olivat eronneet hänestä. Kuten ehkä tiedätte, on sellaisen miehen, joka juo, ja sellaisen välillä, joka juopottelee, äärettömän suuri ero. Molemmat juovat, mutta juopottelija karttaa alkoholistia. Hänestä oli tullut väkijuomien orja – toivoton ja avuton. Silloin tuli Beryl väliin, huomasi raunioissa hienon miehen mahdollisuudet, rohkaisi mielensä ja meni naimisiin hänen kanssaan, vaikka hän olisi voinutkin valita tusinan joukosta, ja pyhittäen elämänsä miehensä hyväksi hän palautti hänet takaisin miehuuteen ja säädylliseen elämään. Te olette kai huomannut, ettei talossamme käytetä lainkaan väkijuomia. Sellaisia ei ole ollut täällä sen jälkeen kuin hän astui jalkansa kynnyksemme yli. Nytkin vielä tekisi tippakin alkoholia isäntäämme samanlaisen vaikutuksen kuin veri tiikeriin."
"Siinä tapauksessa siis hänen vaikutusvaltansa jatkuu vielä?"
"Niin, ja sehän se juuri onkin niin ihmeellistä. Kun hän kuoli kolme vuotta sitten, pelkäsimme kaikki täällä ja odotimme, että isäntämme rupeaisi elämään entistä elämäänsä. Emäntämmekin pelkäsi sitä ja se ajatus katkeroitti hänen kuolemansa, sillä hän oli tuolle miehelle kuin suojelusenkeli ja eli vain tuota yhtä jaloa tarkoitusta varten. Mutta, näin ohimennen sanoen, näittekö te tuolla huoneessa erästä mustaa kiilloitettua laatikkoa?"
"Näin kyllä."
"Siinä ovat luullakseni hänen kirjeensä. Jos herra jolloinkin matkustaa pois, vaikkapa vain yhdeksi yöksikin, ottaa hän aina mustan kiilloitetun laatikon mukaansa. No niin, Colmore, ehkä minä nyt olen kertonut teille enemmän kuin minun olisi pitänytkään, mutta toivon teidän tekevän minulle vastapalveluksen, jos joskus saatte tietää jotakin erinomaisempaa." Huomasin tuon kunnioitettavan miehen olevan hieman uteliaan ja vähän loukkautuneenkin siitä, että minun, uusikon, oli sallittu ensimmäiseksi tunkeutua tuohon suljettuun kamariin. Mutta tämä tapaus kohotti minua hänen silmissään ja siitä hetkestä alkaen oli suhteemme toisiimme luottavaisempi kuin ennen.
Ja nyt rupesi isäntäni tyyni ja majesteettinen olento entistä enemmän kiinnittämään mieltäni. Aloin ymmärtää tuota hänen silmiensä kummallisen inhimillistä ilmettä ja noita surun kalvamien kasvojen syviä ryppyjä. Hän oli mies, joka taisteli loppumatonta taistelua, pitäen aamusta iltaan käsivarren matkan päässä itsestään kauhistuttavaa vihollista, joka alituisesti koetti päästä häneen käsiksi runtelemaan hänen sieluansa ja ruumistansa. Kun näin tuon vakavan kumaraisen olennon kävelevän käytävissä tahi puutarhassa, näytti tämä uhkaava vaara saavan ruumiillisen muodon ja minä voin melkein kuvitella näkeväni tuon mitä inhoittavimman ja vaarallisimman vihollisen hiipivän hänen kintereillään hänen varjossaan kuin puoleksi kesytetyn eläimen, joka livahtaa taluttajansa viereen hypätäkseen hänen kurkkuunsa heti, kun hän ei arvaa olla varuillaan. Ja kuollut nainen, joka oli uhrannut elämänsä tämän vaaran karkoittamiseen, sai myös muodon kuvitteluissani. Olin näkevinäni hänen varjoisan mutta kauniin hahmonsa tulevan aina väliin kohotetuin käsivarsin suojelemaan rakastettua miestä.
Hän huomasi omituisen terävällä vaistollaan minun häntä kohtaan tuntemani myötämielisyyden ja osoitti omalla hiljaisella tavallaan hyväksyvänsä sen. Hän pyysi minua kerran mukaansa iltapäiväkävelylleen ja vaikka me emme siinä tilaisuudessa vaihtaneet sanaakaan keskenämme, oli se sellainen luottamuksen merkki, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut osoittanut kellekään toiselle. Hän pyysi minua myös luetteloimaan kirjastonsa, joka oli yksityiskirjastojen parhaimpia Englannissa, ja minä kulutin sitten monta tuntia iltaisin hänen läheisyydessään, ellen juuri hänen seurassaan, koska hän tavallisesti lueskeli pöytänsä ääressä, sillä aikaa kuin minä istuen ikkunankomerossa koetin saada hänen kirjojensa joukossa vallitsevaan sekamelskaan jonkinlaista järjestystä. Mutta huolimatta näistä ystävällisistä suhteista minua ei milloinkaan enää pyydetty tulemaan tornikamariin.
Mutta sitten tapahtui muutos tunteissani. Vain yksi ainoa sattuma muutti kaiken myötämielisyyteni halveksunnaksi joutuessani toteamaan, että isäntäni vieläkin oli samanlainen kuin ennenkin ja vielä pahempikin, koska hän oli entisiin vikoihinsa lisännyt tekopyhyyden. Kerron tapahtuman kokonaisuudessaan.
Eräänä iltana oli neiti Witherton mennyt Broadwayhin, läheisimpään kylään, laulamaan johonkin armeliaisuuskonserttiin ja minäkin olin täyttääkseni lupaukseni kävellyt sinne saattaakseni hänet kotiin. Ajotie kiertää itäisen tornin ja minä näin sen sivuuttaessani valoa pyöreästä huoneesta. Oli kaunis kesäilta ja ikkuna, joka oli hieman päätäni korkeammalla, oli auki. Me satuimme juuri sillä hetkellä niin syventymään omaan keskusteluumme, että pysähdyimme nurmikolle vanhan tornin juurelle. Silloin jokin keskeytti äkkiä puheemme kääntäen ajatuksemme pois omista asioistamme.
Me kuulimme erään äänen, joka oli epäilemättä naisen. Se oli niin hiljainen, että sen vain tällaisena tyvenenä yönä saattoi kuulla. Mutta vaikka se olikin niin hillitty, me emme voineet erehtyä sen naisellisesta soinnusta. Se puhui kiireesti ja huohottaen muutamia lauseita vaieten sitten – säälittävä, hengästynyt ja rukoileva ääni. Neiti Witherton ja minä pysähdyimme hetkiseksi tuijottaen toisiimme, mutta sitten lähdimme kävelemään nopeasti lämpiön ovea kohti.
"Se kuului ikkunasta", sanoin minä.
"Me emme saa toimia salakuuntelijoina", vastasi hän, "eikä meidän pidä milloinkaan muistellakaan tätä tapahtuneeksi."
Koska hän ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, juolahti jotakin uutta mieleeni.
"Te olette kuullut sen jo ennenkin!" huudahdin minä.
"En ole voinut sille mitään, koska huoneeni sijaitsee korkeammalla samassa tornissa. Se on toistunut hyvin usein."
"Kukahan tuo nainen mahtanee olla?"
"En tiedä sitä ollenkaan. Mutta tästä asiasta en haluaisi mielelläni keskustella."
Hänen äänensä sävy riitti ilmaisemaan minulle selvästi hänen ajatuksensa. Mutta edellyttäen, että isäntämme vietti epäilyttävää kaksoiselämää, niin kuka hän voi olla, tuo salaperäinen nainen, joka seurusteli hänen kanssaan vanhassa tornissa? Tiesin omasta kokemuksestani, kuinka ikävä ja vaatimattomasti kalustettu tuo huone oli. Nainen ei varmaankaan asunut siellä. Mutta mistä hän siinä tapauksessa tuli sinne? Hän ei voinut olla kukaan taloon kuuluva henkilö, koska rouva Stevens piti heitä kaikkia tarkasti silmällä. Vieraan täytyi siis tulla kartanoon jostakin ulkoa päin, mutta kuinka?
Silloin äkkiä muistin, miten vanhanaikainen tämä rakennus oli, ja mieleeni juolahti, että siellä mahdollisesti voi olla montakin keskiaikaista salakäytävää, koska sellaista vanhaa linnaa tuskin on olemassakaan, missä niitä ei olisi. Tuo salaperäinen huone sijaitsi tornin kellarikerroksessa, niin että jos siellä oli jotakin edellämainitsemani tapaista, päästiin varmaankin käytävään lattiassa olevasta aukosta. Aivan kartanon läheisyydessä oli lukemattomia huviloita. Salaisen käytävän toinen pää saattoi olla jonkin läheisen viidakon orjantappurapensaikossa. En puhunut tästä mitään kenellekään, vaikka tunsinkin, että isäntäni salaisuus oli nyt minun vallassani.
Ja kuta vakuutetummaksi asiasta tulin, sitä enemmän ihmettelin sitä tapaa, millä hän salasi oikean luonteensa. Katsellessani hänen vakavaa olentoaan kysyin usein itseltäni, oliko mahdollista, että sellainen mies vietti tuollaista kaksoiselämää, ja koetin taivuttaa itseäni uskomaan, että epäluuloni sittenkin olivat huonosti perusteltuja. Mutta muistaessani tuon naisen äänen ja nuo yölliset kohtaukset tornikamarissa, en voinut mitenkään käsittää, kuinka sellaiset tosiseikat voitaisiin tulkita viattomiksi. Rupesin pelkäämään koko miestä ja halveksimaan syvästi hänen itsepintaisesti jatkuvaa tekopyhyyttään.
Vain kerran näiden monien kuukausien kuluessa näin hänet vailla tuota surullista ja tunteetonta naamiota, joka hänellä tavallisesti oli hänen esiintyessään lähimmäistensä seurassa. Sain hetkisen katsella vilahdukselta niitä tulivuoren liekkejä, joita hän oli hillinnyt niin pitkän aikaa. Tapahtuma sinänsä ei ansaitsisi juuri mainitsemista, koska hänen vihansa esine ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha siivoojatar, jonka ainoan oli lupa mennä tuohon salaperäiseen kamariin, kuten jo ennen olen kertonut. Kävelin juuri torniin vievää käytävää, koska oma huoneeni sijaitsi sillä suunnalla, kun kuulin äkillisen hämmästyneen huudahduksen, joka sekautui jonkun suunniltaan vihasta olevan miehen käheään ja ärjyvään ääneen. Se oli kuin raivostuneen villin eläimen murinaa. Sitten kuulin äänen värähtelevän vihasta. "Tekö uskallatte?" huusi hän. "Tekö uskallatte olla tottelematta määräyksiäni?" Hetkistä myöhemmin sivuutti siivoojatar minut kiiruhtaen käytävää pitkin kalpeana ja vapisten, hirmuisen äänen jyristessä hänen takanaan: "Menkää hakemaan rouva Stevensiltä palkkanne älkääkä milloinkaan enää astuko jalallanne Thorpe Place'iin!" Tulin niin uteliaaksi, etten voinut olla seuraamatta siivoojatarta. Tapasin hänet nurkkauksen takaa, niissä hän nojautui seinään huohottaen kuin pelästynyt kaniini.
"Mikä nyt on hätänä, rouva Brown?" kysyin minä.
"Herrahan siellä vain raivosi!" huohotti hän. "Ah, kuinka hän säikäyttikään minut! Kunpa te vain olisitte nähnyt hänen silmänsä, herra Colmore! Luulin jo viime hetkeni koittaneen."
"Mutta mitä te sitten teitte?"
"Teinkö, sir? En niin mitään, en ainakaan mitään sellaista, mikä olisi oikeuttanut tuollaisen metelin. Satuin vain koskemaan tuohon hänen mustaan laatikkoonsa – en aikonut sitä edes avatakaan – kun hän tuli huoneeseen, ja tehän kuulitte, kuinka hän raivostui. Olen nyt menettänyt paikkani ja se onkin minulle mieleen, sillä en milloinkaan enää uskaltaisi mennä hänen lähelleen."
Tuo kiilloitettu laatikko oli siis ollut tämän vihanpurkauksen syynä – laatikko, josta hän ei itsekään milloinkaan suostunut eroamaan. Millainen oli tuo yhteys tai oliko mitään yhteyttä tämän ja tuon naisen salaisten vierailujen välillä, jonka äänen minä olin kuullut? Sir John Bollamoren viha oli yhtä kestävää kuin tulistakin – sillä siivoojatar, rouva Brown, hävisi sen päivän jälkeen näköpiiristämme, tulematta enää takaisin Thorpe Place'iin.
Ja nyt haluan kertoa teille erään omituisen sattuman, joka ratkaisi kaikki nämä kummalliset kysymykset, saattaen isäntäni salaisuuden minun tietooni. Tarinani voi ehkä antaa teille aihetta epäillä kunniantuntoani ja leimata minut vakoilijaksi. Jos te haluatte ajatella niin, en voi sille mitään, voin vain vakuuttaa teille, vaikka se ehkä teistä tuntuukin mahdottomalta, asian tapahtuneen aivan niinkuin sen tässä kuvailen.
Ratkaisun ensi vaihe oli sellainen, että tuo tornissa sijaitseva pieni kammio joutui asumattomaan kuntoon. Sen aiheutti madonsyömän kattoa kannattavan tammiparrun katkeaminen. Vuosisatain mädännyttämänä se murtui eräänä aamuna tuoden mukanaan lattialle suuren kasallisen kalkkilaastia. Sir John ei silloin onneksi ollut huoneessa. Hänen kallis laatikkonsa pelastettiin soran seasta ja vietiin kirjastoon, missä hän sitä sen jälkeen säilytti eräässä lippaassa. Sir John ei ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteihin kori auttaakseen vahingon, enkä minä saanut milloinkaan tilaisuutta hakea tuota salaista käytävää, jonka olemassaoloa olin uumoillut. Ja mitä taas tuohon salaperäiseen naiseen tulee, niin luulin tämän onnettomuuden lopettaneen hänen vierailunsa. Mutta eräänä iltana kuulin herra Richardsin kysyvän rouva Stevensiltä, kuka se nainen oli, jonka hän oli kuullut puhuvan sir Johnille kirjastossa. En kuullut emännöitsijän vastausta, näin vain hänen käytöksestään, ettei hän nyt ensi kertaa vastannut tahi koettanut karttaa tätä kysymystä.
"Te kai olette kuullut tuon saman äänen, Colmore?" kysyi pehtori.
Myönsin sen.
"Ja mitä te siitä ajattelette?"
Kohautin hartioitani huomauttaen, ettei asia liikuttanut minua.
"No, älkäähän nyt, te olette aivan yhtä utelias kuin me muutkin. Onko tuo vieras nainen vai ei?"
"Hän on varmasti nainen."
"Mistä huoneesta te olette huomannut sen kuuluvan?"
"Tornikammiosta ennen katon sortumista."
"Mutta minä kuulin sen kirjastosta eilen illalla. Sivuuttaessani sen ovet mennessäni nukkumaan kuulin jonkun vaikeroivan ja rukoilevan yhtä selvällä äänellä kuin te nyt puhutte. Ääni saattoi kyllä olla naisen, mutta –"
"Mutta mitä? Kenen muun se voisi olla?"
Hän katsoi minuun vakavasti.
"Taivaassa ja maassa on paljon sellaisiakin asioita, joista –" sanoi hän. "Jos ääni on naisen, niin kuinka nainen on päässyt sinne?"
"Sitä minä en tiedä."
"En minäkään. Entäpä jos se onkin tuollaista yliluonnollista – mutta kas niin, onhan tosiaan naurettavaa, että yhdeksännellätoista vuosisadalla elävä ihminen syventyy tällaiseen keskusteluun." Hän poistui, mutta minä huomasin hänen tietävän enemmän kuin hän oli tahtonut sanoa. Kaikkiin Thorpe Place'in vanhoihin kummitusjuttuihin oli liittymässä jälleen eräs uusi aivan silmiemme edessä. Se on jo ehkä tähän aikaan saanut vakiintuneen paikkansa, sillä vaikka minä sainkin selityksen kaikkeen, eivät toiset saaneet tietää siitä milloinkaan mitään.
Ja minä sain selityksen seuraavalla tavalla. Olin saanut valvoa yhden yön hermosäryn vuoksi ja otin sentähden seuraavana päivänä kelpo annoksen chlorodyneä lieventääkseni särkyä. Siihen aikaan olin juuri lopettamaisillani sir John Bollamoren kirjaston luetteloimisen ja tapani oli työskennellä siellä iltapäivisin viidestä seitsemään saakka. Tuona erityisenä päivänä taistelin, unettoman yön ja unilääkkeen yhteistä vaikutusta vastaan. Olen jo ennen puhunut kirjaston ikkunankomerosta ja tavastani työskennellä siellä. Syvennyin silloinkin vakavasti työhöni, mutta väsymys voittikin minut ja nojautuen taaksepäin tuolissani vaivuin raskaaseen uneen.
En tiedä lainkaan, kuinka kauan nukuin, mutta minun herätessäni ilta oli jo aivan pimeä. Nauttimani chlorodynen huumaamana istuin liikkumattomana tuolissani jonkinlaisessa horrostilassa. Suuri huone korkeine kirjahyllyjen peittämine seinineen näytti hyvin synkältä. Himmeä kuunvalo tunkeutui sinne perimmäisestä ikkunasta ja tätä vaaleampaa taustaa vastaan näin sir John Bollamoren istuvan työpöytänsä ääressä. Hänen kaunis päänsä ja selvä sivukuvansa kuvastuivat tarkasti hänen takanaan olevaa kimaltelevaa neliötä vasten. Minun katsoessani häneen hän kumartui ja minä kuulin avainta nopeasti väännettävän ja sitten metallin helinää. Tajusin epämääräisesti kuin unessa, että hän oli nostanut eteensä pöydälle tuon kiilloitetun laatikon, ja näin, että hän oli ottanut siitä esille nelikulmaisen kömpelön näköisen esineen, joka nyt oli hänen edessään pöydällä. Tällä hetkellä ei ollenkaan juolahtanut huumautuneihin unisiin aivoihini, että olin sekautumaisillani hänen yksityisasioihinsa ja että hän varmaankin luuli olevansa yksinään. Mutta juuri silloin, kun minä kauhistuneena käsitin kaikki ja ponnahdin jo puolittain seisoalleni ilmaistakseni läsnäoloni, kuulin omituisen kovan metallinheleän napsahduksen ja sitten äänen.
Niin, ääni oli naisen, sitä ei voitu epäilläkään. Mutta se oli niin täynnä kiihkeää pyyntöä ja ikävöivää rakkautta, että se tulee aina kaikumaan korvissani. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa, mutta jokainen sana kaikui selvästi, vaikkakin heikosti – hyvin heikosti, koska ne olivat kuolevan naisen viimeiset sanat.
"En minä oikeastaan poistu ollenkaan luotasi, John", sanoi tuo heikko, huohottava ääni. "Olen tässä aivan sinun kyynärpääsi vieressä ja minä pysynkin tässä, kunnes tapaamme vielä kerran. Kuolen onnellisena ajatellessani, että sinä saat kuulla ääneni aamuisin ja iltaisin. Ah, John, pysy lujana päätöksessäsi, kunnes me tapaamme jälleen."
Mainitsin äsken, että olin noussut ilmaistakseni läsnäoloni, mutta en voinut tehdä sitä äänen kaikuessa. Jäin puoleksi makaavaan ja puoleksi istuvaan asentooni, halvaantuneena ja hämmästyneenä, kuuntelemaan noita ikävöiviä, kaukaisia, sointuvia sanoja. Ja hän –: hän oli niin syventynyt niitä kuulemaan, ettei hän, vaikka minä olisinkin puhunut, olisi kuullut sanojani. Mutta äänen vaiettua änkytin kuuluville epäselvät anteeksipyyntöni ja selitykseni. Hän riensi huoneen poikki, väänsi sähkön palamaan ja sen valkoisessa valossa näin hänen silmänsä leimuavan vihasta ja kasvojensa vääntyvän kiihkosta.
"Herra Colmore!" huudahti hän. "Te täällä! Mikä on kaiken tämän tarkoitus, sir?"
Selitin änkyttäen kaikki, hermosärkyni, unilääkkeen, onnettoman uneenvaipumiseni ja kummallisen heräämiseni. Kun hän kuunteli, haihtui vihanpuna vähitellen hänen poskiltaan ja tuo surullinen tunteeton naamio peitti vielä kerran hänen piirteensä.
"Salaisuuteni on nyt teidän, herra Colmore", sanoi hän. "Voin vain syyttää itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi varovainen. Mutta puolinaisesta luottamuksesta ei ole mihinkään ja senvuoksi pitää teidän nyt saada tietää kaikki, koska kerran tiedätte näin paljon. Tarina saa mennä edelleen minne tahansa minun kuoltuani, mutta siihen saakka luotan kunniantuntoonne, ettei kukaan kuolevainen saa kuulla sitä huuliltanne. Olen vieläkin ylpeä – Jumala auttakoon minua – tahi ainakin niin ylpeä, että minä loukkaantuisin siitä säälistä, jonka esineeksi tämä juttu saattaisi minut. Olen hymyillyt kateudelle ja vähäksynyt vihaa, mutta sääli on jotakin sellaista, mitä en voi sietää.
Te tiedätte nyt sen lähteen, mistä tuo ääni tulee, joka luullakseni on herättänyt niin suurta uteliaisuutta talouteeni kuuluvien henkilöiden keskuudessa. Tunnen kaikki nuo huhut, jotka se on pannut liikkeelle. Kaikki nuo arvailemiset, sekä häpeälliset että taikauskoiset, ovat sellaisia, että minä voin niitä halveksia ja antaa ne anteeksi. Mutta petollista vakoilemista ja salakuuntelemista laittoman uteliaisuuden tyydyttämiseksi en voisi antaa milloinkaan anteeksi. Mutta sellaisesta minä vapautan teidät, herra Colmore.
Kun olin nuorimies, sir, monta vuotta nuorempi kuin te nyt olette, annettiin minun matkustaa Lontooseen ilman ainuttakaan ystävää ja neuvonantajaa ja niin paksu kukkaro taskussani, että se toi rinnalleni liian monta väärää ystävää ja väärää neuvonantajaa. Join syvin siemauksin elämän viiniä – jos vain joku sellainen henkilö vielä elää, joka on juonut sitä syvemmälti, en kadehti häntä ollenkaan. Kukkaroni kärsi sellaisesta elämästä yhtä paljon kuin luonteeni ja terveytenikin, virvokkeet kävivät minulle välttämättömiksi ja minusta kehittyi sellainen olento, jonka paljas muistokin jo inhoittaa minua. Ja juuri siihen aikaan, juuri syvimmän alentumiseni aikoina, Jumala lähetti elämääni niin hellän ja suloisen hengen kuin milloinkaan on laskeutunut maailmaan taivaasta auttavana enkelinä. Hän rakasti minua, vaikka minä olin mennytkin niin rappiolle, rakasti minua ja uhrasi elämänsä tehdessään vielä kerran miehen sellaisesta, joka oli alentanut itsensä eläimen tasolle.
Mutta julma tauti tarttui häneen ja hän kuihtui silmissäni. Tuskissaan hän ei milloinkaan ajatellut itseään, ei kärsimyksiään eikä kuolemaansa, vaan ainoastaan minua. Minun kohtaloni viilsi hänen sydäntään. Hän pelkäsi minun, hänen vaikutusvaltansa loputtua, palaavan takaisin entisiin elämäntapoihini. Vannoin turhaan hänelle, etten milloinkaan tulisi kostuttamaan huuliani viinillä. Hän tunsi liiankin hyvin sen lujan otteen, jolla piru piti minua vallassaan – hän, joka oli koettanut irroittaa sitä – ja ajatus, että sieluni joutuisi jälleen sen kynsiin, ahdisti hänen mieltään päivät ja yöt.
Sitten hän kuuli erään sairashuoneissa käyneen ystävänsä puhuvan tästä keksinnöstä – tästä fonografista – ja rakastavan naisen nopealla terävällä vaistolla hän huomasi heti, kuinka hän voi käyttää sitä tarkoitukseensa. Hän lähetti minut Lontooseen ostamaan parhaimman saatavissa olevan koneen, johon hän sitten kuolevalla äänellään huohotti nuo sanat, jotka ovat pysyttäneet minut oikealla tiellä sen jälkeen. Voisiko mikään muu maailmassa tukeakaan minua yksinäistä ja murtunutta miestä? Mutta se riittää ja Jumalalle kiitos, minä voin nyt kohdata hänet häpeämättä, sitten kuin Hän katsoo hyväksi yhdistää meidät jälleen! Sellainen on salaisuuteni, herra Colmore, ja minä jätän sen elämäni ajaksi teidän haltuunne."
MUSTA TOHTORI
Bishop's Crossing on pieni kylä, joka sijaitsee kymmenen englannin peninkulman päässä lounaiseen Liverpoolista. Sinne asettui varhain seitsenkymmenluvulla asumaan muuan Aloysius Lana-niminen lääkäri. Paikkakunnalla ei tiedetty mitään hänen entisyydestään eikä niistä syistä, jotka olivat pakottaneet hänet valitsemaan asuinpaikakseen tämän Lancashiren kylän. Hänestä tiedettiin varmasti vain pari seikkaa: ensiksikin, että hän oli suorittanut lääketieteellisen tutkintonsa melko hyvin arvosanoin Glasgowissa, ja toiseksi, että hän epäilemättä polveutui jostakin kuuman vyöhykkeen rodusta, koska hän oli niin tummaihoinen. Hänen vallitsevat piirteensä olivat kuitenkin eurooppalaisen ja hänen käytöksensä oli niin juhlallisen kohteliasta, että se viittasi espanjalaiseen syntyperään. Hänen tumma ihonsa, sysimusta tukkansa ja tuuheitten kulmakarvojen alta säihkyvät tummat säteilevät silmänsä olivat kummallinen vastakohta pellavankarvaisille tahi kastanjaruskeille englantilaisille maalaisille, ja uusikkoa ruvettiinkin jonkin ajan kuluttua nimittämään "Bishop's Crossingin mustaksi tohtoriksi". Alussa tämä nimitys oli tarkoitettu ivaksi ja solvaukseksi, mutta vuosien vieriessä se muuttui kunnianimeksi, joka tunnettiin koko seudulla ja kaukana tuon pienen kylän rajojen ulkopuolellakin.
Sillä uusikko todisti töillään olevansa taitava kirurgi ja lääkäri. Sen piirikunnan lääkärintoimi oli ollut Edward Rowen, liverpoolilaisen lääkärin sir William Rowen pojan hallussa, mutta hän ei ollut perinyt isänsä taitoa, minkävuoksi tohtori Lana löi hänet pian laudalta miellyttävällä ulkonaisella olemuksellaan ja käytöksellään. Tohtori Lanan yhteiskunnallinen menestys oli yhtä nopea kuin hänen ammatillinenkin. Se taitava kirurginen hoitotapa, millä hän paransi lordi Beltonin toisen pojan James Lowryn, muuttui keinoksi, jonka avulla hän pääsi tutustumaan piirikunnan säätyläisiin, päästen heidän suosioonsa lumoavalla keskustelutaidollaan ja miellyttävällä käytöksellään. Entisyyden ja sukulaisten puute on joskus pikemmin apuna kuin esteenä yhteiskunnalliseen menestykseen, ja tumman, kauniin tohtorin oma maine oli hänen parhain suosittelijansa.
Hänen potilaansa huomasivat hänessä vain yhden ainoan vian: hän oli piintynyt vanhapoika. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun rakennus, joka oli hänen hallussaan, oli suuri ja hänen tiedettiin onnistuneella toiminnallaan ansainneen melkoisia summia. Alussa liittivät paikalliset avioliittointoilijat hänen nimensä yhtämittaa tämän tahi tuon naimakelpoisen naisen nimeen, mutta kun vuodet kuluivat ja tohtori Lana pysyi naimattomana, alettiin yleisesti ajatella, että hänen jostakin syystä täytyi jäädä vanhaksipojaksi. Muutamat menivät jo niinkin pitkälle, että vakuuttivat hänen jo olevan naimisissa ja että hän varhaisen polkunaimisen aiheuttamia seurauksia paetakseen oli hautautunut Bishop's Crossingiin. Mutta juuri silloin, kun avioliittointoilijat olivat toivottomina hylänneet hänet, saatiinkin äkkiä tietää hänen menneen kihloihin Leigh Hallin perijättären neiti Francis Mortonin kanssa.
Neiti Morton oli nuori nainen, joka hyvin tunnettiin paikkakunnalla, koska hänen isänsä, James Haldane Morton, oli ollut Bishop's Crossingin rauhantuomarina. Hänen molemmat vanhempansa olivat kuitenkin kuolleet ja hän asui ainoan veljensä Arthur Mortonin luona, joka oli perinyt sukutilan. Olennoltaan neiti Morton oli pitkä ja juhlallinen ja tunnettu kiivaasta, kärsimättömästä luonteestaan ja tarmokkaisuudestaan. Hän oli tutustunut tohtori Lanaan eräässä puutarhajuhlassa, ja ystävyys, joka syntyi heidän välilleen, kypsyi pian rakkaudeksi. Mikään ei voinut häiritä heidän toisiaan kohtaan tuntemaansa kunnioitusta ja kiintymystä. Vain heidän iässään oli jonkin verran eroavaisuutta, koska tohtori oli jo kolmenkymmenenseitsemän ja tyttö vasta kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta tätä ainoata seikkaa lukuunottamatta ei liittoa vastaan ollut juuri mitään muistuttamista. He menivät kihloihin helmikuussa ja häät piti vietettämän elokuussa.
Kesäkuun kolmantena päivänä tohtori Lana sai kirjeen ulkomailta. Pienessä kylässä toimii postinhoitaja aina juorujen levittäjänäkin, ja Bishop's Crossingin postimestarilla herra Bankleyllä oli monta naapuriensa salaisuutta tiedossaan. Tästä erityisestä kirjeestä hän huomautti vain, että se oli suljettu kummalliseen kuoreen, että osoite oli kirjoitettu miehen käsialalla, että jälkikirjoitus oli päivätty Buenos Ayresissa ja että siinä oli Argentinan tasavallan postimerkki. Koska se oli ensimmäinen kirje, jonka tohtori Lana hänen tietääkseen sai ulkomailta, hän kiinnitti senvuoksi erikoisen tarkkaavaisuutensa siihen, ennenkuin hän luovutti sen paikkakunnan postinkantajalle. Se vietiin määräpaikkaansa samana päivänä illalla, kun iltaposti jaettiin.
Seuraavana aamuna – s.o. kesäkuun neljäntenä päivänä – tohtori Lana meni neiti Mortonin luo. Hänen vierailunsa aiheutti pitkän keskustelun, josta hänen huomattiin palaavan hyvin kiihtyneenä. Neiti Morton jäi huoneeseensa koko päiväksi ja hänen kamarineitonsa näki hänen itkevän monta kertaa. Viikon kuluttua tiesivät kaikki kylän asukkaat julkisen salaisuuden, että kihlaus oli purettu, että tohtori Lana oli käyttäytynyt häpeällisesti nuorta neitiä kohtaan ja että hänen veljensä, Arthur Morton, oli sanonut antavansa hänelle selkään. Ei kyllä tiedetty lainkaan, missä erityisessä suhteessa tohtori olisi käyttäytynyt huonosti, – jotkut otaksuivat sitä, jotkut tätä – mutta se kyllä huomattiin ja sitä pidettiin pahan omantunnon näkyvänä merkkinä, että tohtori käveli mieluummin virstan väärää, kuin kulki Leigh Hallin ikkunoiden ohi, ja että hän lakkasi käymästä aamujumalanpalveluksessa sunnuntaisin, koska hän olisi siellä voinut tavata tuon nuoren naisen. Lancetissakin oli muuan ilmoitus, jossa tarjottiin lääkärin toimintaa myytäväksi nimiä mainitsematta, mutta jonka luultiin viittaavan Bishop's Crossingiin ja tarkoittavan sitä, että tohtori Lana aikoi poistua paikkakunnalta. Näin olivat asiat, kun maanantaina, kesäkuun yhdentenäkolmatta päivänä, tapahtui uusi käänne, joka muutti tämän mitättömän maaseudulla tapahtuneen häpeäjutun sellaiseksi surunäytelmäksi, että se kiinnitti koko maan huomion puoleensa. Minun täytyy selittää tässä muutamia yksityiskohtia, jotta tuon illan tapahtumien merkitys täysin ymmärrettäisiin.
Tohtorin talon ainoat asukkaat olivat hänen taloudenhoitajattarensa, muuan vanhahko, hyvin kunnioitettava nainen, nimeltään Martha Woods, ja eräs nuori Mary Pilling-niminen palvelijatar. Ajuri ja välskäripoika nukkuivat muualla. Tohtorin tapana oli istuskella iltaisin leikkaussalin viereisessä työhuoneessaan talon siinä osassa, joka oli kauimpana palvelijattarien huoneesta. Tällä puolen oli oma potilaitten mukavuudeksi laitettu ovi, joten tohtori voi kenenkään tietämättä ottaa siellä vastaan vieraita. Ja potilaitten tullessa hänen luokseen myöhään hän aina päästikin heidät sisälle ja ulos leikkaussalin ovesta, koska palvelijatar ja taloudenhoitajatar poistuivat tavallisesti hyvin varhain omalle puolelleen.
Tuona iltana Martha Woods meni tohtorin työhuoneeseen kello puolikymmenen aikaan ja näki hänen kirjoittavan jotakin työpöytänsä ääressä. Hän toivotti tohtorille hyvää yötä, lähetti palvelijattaren vuoteeseen ja suoritti sitten itse talousaskareita kello puoliyhteentoista saakka. Lämpiön kello löi juuri yhtätoista, kun hän meni omaan huoneeseensa. Hän ehti olla siellä noin neljännestunnin tahi parikymmentä minuuttia, kun hän kuuli huudon tahi kutsun, joka tuntui kuuluvan talon jostakin osasta. Hän odotti jonkin aikaa, mutta huuto ei enää toistunut. Järkyttyen suuresti, sillä ääni oli ollut kova ja vaativa, hän puki ylleen aamunuttunsa ja riensi niin nopeasti kuin suinkin tohtorin työhuoneeseen.
"Kuka siellä on?" huusi joku hänen koputtaessaan oveen.
"Minä vain – rouva Woods."
"Pyydän teitä jättämään minut rauhaan. Menkää heti takaisin huoneeseenne!" huusi ääni, joka emännöitsijän vakavan luulon mukaan oli hänen isäntänsä. Sen sävy oli niin töykeä ja niin suuresti poikkeava tohtorin tavallisesta käyttäytymisestä, että emännöitsijä hämmästyi ja loukkautui.
"Luulin teidän kutsuneen minua, sir", selitti hän saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastausta. Rouva Woods katsoi kelloa palatessaan huoneeseensa. Se oli silloin puolikaksitoista.
Johonkin aikaan yhdentoista ja kahdentoista välillä (hän ei voinut määritellä aikaa tarkalleen) koputti muuan potilas tohtorin ovelle saamatta häneltä minkäänlaista vastausta. Tämä myöhäinen vieras oli rouva Madding, vaikeata lavantautia sairastavan kylän sekatavarakauppiaan vaimo. Tohtori Lana oli pyytänyt häntä käymään luonaan niin myöhäiseen, saadakseen kuulla, kuinka hänen miehensä parantuminen edistyi. Hän näki valon palavan työhuoneessa, mutta koputettuaan useita kertoja leikkaussalin ovelle vastausta saamatta hän luuli tohtorin menneen jonnekin sairaskäynnille ja palasi kotiinsa.
Talosta päästään tielle lyhyttä mutkaista lehtokujannetta pitkin, jonka päässä palaa lyhty. Kun rouva Madding tuli portista, lähestyi eräs mies polkua pitkin. Ajatellen, että tulija mahdollisesti oli tohtori Lana, joka palasi sairaskäynniltä, hän odotti ja hämmästyi tuntiessaan tulijan herra Arthur Mortoniksi, tuoksi nuoreksi tilanomistajaksi. Lyhdyn valossa hän huomasi hänen hermostuneen käytöksensä ja näki hänen pitävän kädessään isoa metsästysruoskaa. Herra Morton oli juuri menemäisillään sisään portista, kun rouva puhutteli häntä.
"Tohtori ei ole kotona, sir", sanoi hän.
"Kuinka te voitte sen tietää?" kysyi hän äreästi.
"Olen koputtanut leikkaussalin ovelle, sir."
"Näen sieltä valoa", sanoi nuori tilanomistaja katsoen kujanteen päähän. "Se pilkottaa hänen työhuoneestaan, vai mitä?"
"Kyllä, sir, mutta olen sittenkin varma siitä, ettei hän ole kotona."
"No niin, hänen täytyy kuitenkin piakkoin palata takaisin", sanoi nuori Morton mennen portista, rouva Maddingin lähtiessä kävelemään kotiaan kohti.
Kello kolmen aikaan samana yönä hänen miehensä tauti kääntyi niin pahaksi, että hän päätti lähteä neuvottelemaan tohtorin kanssa heti, koska merkit järkyttivät häntä kovasti. Kun hän meni portista, hän hämmästyi nähdessään jonkun hiiviskelevän laakeripensaitten välissä. Hiiviskelijä oli varmasti joku mies ja hänen vakaumuksensa mukaan juuri herra Arthur Morton. Koska hänellä oli tarpeeksi tekemistä omissa huolissaan, hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota tapahtumaan, kiiruhti vain toimittamaan asiaansa.
Kun hän tuli rakennuksen lähelle, hän huomasi hämmästyksekseen tulen vieläkin palavan työhuoneessa. Hän koputti senvuoksi leikkaussalin oveen saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastausta. Hän toisti koputuksen useita kertoja, mutta tuloksettomasti. Hänestä tuntui tavattomalta, että tohtori olisi mennyt vuoteeseen tahi ulos ja jättänyt niin kirkkaan valon palamaan, minkävuoksi hänen mieleensä juolahti sellainen mahdollisuus, että tohtori oli ehkä nukahtanut tuoliinsa. Hän koputti senvuoksi työhuoneen ikkunaan, mutta sekään ei auttanut. Huomatessaan raon sitten ikkunanpielen ja uutimen välissä hän katsoi siitä huoneeseen.
Keskipöydällä, jolla oli kasottain tohtorin kirjoja ja työvälineitä, paloi suuri lamppu valaisten pienen huoneen kirkkaasti. Ei ketään näkynyt eikä hän huomannut mitään muutakaan tavatonta, paitsi että pöydän lattialle luoman varjon perimmäisessä päässä oli matolla likainen valkoinen sormikas. Ja sitten äkkiä, kun hänen silmänsä tottuivat paremmin valoon, hän näki kengän varjon toisessa päässä ja totesi kauhistuneena, että se, jota hän oli luullut sormikkaaksi, olikin jonkun lattialla selällään makaavan miehen käsi. Ymmärrettyään, että jotakin kauhistuttavaa oli tapahtunut, hän soitti julkipuolen ovikelloa, herätti taloudenhoitajattaren, rouva Woodsin, ja nuo molemmat naiset menivät työhuoneeseen lähetettyään ensin palvelijattaren poliisiasemalle.
Pöydän vieressä, melko kaukana ikkunasta, huomattiin tohtori Lanan makaavan selällään lattialla kuolleena. Oli selvää, että hän oli joutunut pahoinpitelyn uhriksi, koska hänen toisen silmänsä ympärystä oli mustunut ja hänen kasvoissaan ja niskassaan oli naarmuja. Koska hänen kasvonsa olivat hieman pöhöttyneet ja ajettuneet, voitiin otaksua, että kuristaminen oli aiheuttanut hänen kuolemansa. Hänen yllään oli hänen tavallinen työpukunsa, mutta jaloissa vain vaatetohvelit, joiden pohjat olivat aivan puhtaat. Matossa oli kaikkialla ja erittäinkin oven vieressä likaisten kenkien jälkiä, jotka murhaaja luultavasti oli jättänyt. Oli selvää, että joku oli tullut leikkaussalin ovesta, tappanut tohtorin ja paennut sitten kenenkään näkemättä. Jälkien koosta ja vammojen laadusta voitiin varmasti päättää, että hyökkääjä oli ollut mies. Mutta sitä tosiseikkaa pitemmälle huomasi poliisikin pääsyn hyvin vaikeaksi.
Huoneessa ei ollut minkäänlaisia rosvoamisen merkkejä, ja tohtorin kultakello oli hyvässä tallessa hänen taskussaan. Hänen huoneessaan oli raskas kassakaappi ja se huomattiin lukituksi, mutta tyhjäksi. Rouva Woods oli saanut sellaisen vaikutelman, että siinä tavallisesti säilytettiin suurta rahasummaa, mutta tohtori oli maksanut juuri samana päivänä suuren elintarvelaskun puhtaalla rahalla, ja senvuoksi päätettiinkin, että juuri se eikä ryöväys oli syynä kaapin tyhjyyteen. Vain yhtä ainoata esinettä kaivattiin ja sen katoaminen antoikin aihetta mietiskelyihin. Neiti Mortonin valokuva, joka aina oli ollut sivupöydällä, oli irroitettu puitteistaan ja viety pois. Rouva Woods oli huomannut sen olevan paikoillaan vielä illalla, jolloin hän oli tarjoillut isännälleen teetä, mutta nyt se oli hävinnyt jäljettömiin. Sitä vastoin löydettiin lattialta viheriä silmälappu, jota ei taloudenhoitajatar muistanut ennen nähneensä. Se saattoi kuitenkin olla tohtorinkin omaisuutta eikä siinä ilmennyt mitään sellaista, mikä olisi viitannut sen liittyvän jollakin tavoin rikokseen.
Epäluulot voivat kääntyä vain yhdelle taholle. Nuori tilanomistaja, Arthur Morton, vangittiin heti. Todistukset häntä vastaan olivat tilapäisiä, mutta raskauttavia. Hän jumaloi sisartaan, ja voitiin todistaa, että hän sisaren ja tohtori Lanan välien katkettua oli usein mitä kostonhimoisimmin ilmaissut vihansa sisaren entistä rakastajaa kohtaan. Sekin voitiin todistaa, että hänet noin kello yhdentoista aikaan illalla oli nähty pujahtavan tohtorin lehtokujanteelle metsästysruoska kädessään. Hän oli sitten poliisin muodostaman teorian mukaan tunkeutunut tohtorin luo, jonka pelon tahi vihan aiheuttama huuto oli ollut niin kova, että se oli kiinnittänyt rouva Woodsin huomion puoleensa. Kun rouva Woods oli tullut alakertaan, oli tohtori Lana päättänyt keskustella asiasta vieraansa kanssa, minkävuoksi hän oli lähettänyt taloudenhoitajattaren takaisin hänen huoneeseensa. Tämä keskustelu oli kestänyt pitkän aikaa, käynyt yhä kiihkeämmäksi ja päättynyt tappeluun, jossa tohtori menetti henkensä. Se kuoleman jälkeen tehty huomio, että hänellä oli ollut paha sydänvika – tauti, josta ei tiedetty mitään hänen eläessään – voi vaikuttaa sen, että sellaisetkin vammat, jotka eivät ole kohtalokkaita terveelle miehelle, tuottavat kuoleman hänenlaisellensa sairaalle miehelle. Arthur Morton oli sitten irroittanut sisarensa valokuvan puitteista ja lähtenyt kotiinsa, pujahtaen mennessään piiloon laakeripensaitten väliin karttaakseen portilla seisovaa rouva Maddingia. Syytökset perustuivat tähän teoriaan ja viittasivat kauhistuttavaan rikokseen.
Mutta toiselta puolen voitiin puolustukseksi esittää muutamia kumoamattomia tosiseikkoja. Morton oli yhtä tulinen ja kärsimätön kuin sisarensakin, mutta kaikki kunnioittivat häntä pitäen hänestä, ja ottaen huomioon hänen suoran ja rehellisen luonteensa tuntui sellainen rikos mahdottomalta. Hän itse selitti asian niin, että hän oli halunnut keskustella tohtori Lanan kanssa tärkeistä perheasioista (hän vältti jo heti alussa puhumasta mitään sisarestaan). Hän ei koettanutkaan kieltää sitä, että tämä keskustelu olisi ehkä tullut sävyltään hyvinkin kiivaaksi. Hän oli kuullut eräältä potilaalta tohtorin poistuneen jonnekin ja oli senvuoksi odottanut hänen palaamistaan noin kello kolmeen saakka aamulla. Kun hän ei ollut nähnyt hänestä jälkeäkään vielä silloinkaan, hän oli luopunut yrityksestään ja palannut kotiinsa. Ja mitä taasen tohtorin kuolemaan tuli, niin hän ei sanonut tietävänsä siitä sen enempää kuin poliisikaan, joka oli vanginnut hänet. Hän oli ennen ollut vainajan hyvä ystävä, mutta olosuhteet, joista hän ei halunnut mainita mitään, olivat aiheuttaneet muutoksen hänen tunteissaan.
Sellaisia tosiseikkoja oli kuitenkin olemassa, jotka tukivat hänen viattomuuttaan. Oli varmaa, että tohtori Lana oli hengissä työhuoneessaan puolikahdentoista aikaan. Rouva Woods oli valmis vannomaan, että hän juuri siihen aikaan oli kuullut tohtorin äänen. Syytetyn ystävät väittivät voivan olla mahdollista, ettei tohtori Lana silloin ollut yksinään. Ääni, joka oli aluksi kiinnittänyt taloudenhoitajattaren huomion puoleensa, ja hänen isäntänsä harvinainen kärsimättömyys, hänen käskiessään taloudenhoitajatarta poistumaan, tuntuivat viittaavan siihen. Jos asian laita oli niin, näytti mahdolliselta, että hän oli menettänyt henkensä niiden hetkien välillä, jolloin taloudenhoitajatar oli kuullut hänen äänensä, ja jolloin rouva Madding oli tehnyt ensimmäisen vierailunsa voimatta kiinnittää tohtorin huomiota puoleensa. Mutta jos tämä oli hänen kuolinhetkensä, oli varmaa, ettei herra Arthur Morton voinut olla syyllinen, koska rouva vasta tämän jälkeen oli tavannut nuoren tilanomistajan portilla.
Jos tämä olettamus oli oikea ja joku henkilö oli ollut tohtori Lanan luona, ennenkuin rouva Madding tapasi herra Arthur Mortonin, niin kuka tuo joku sitten oli ollut ja mistä syistä hän oli halunnut tehdä pahaa tohtorille? Myönnettiin yleisesti, että jos syytetyn ystävät olisivat voineet valaista tätä asiaa, olisivat he tehneet kaikkensa näyttääkseen toteen hänen viattomuutensa. Mutta sillä aikaa sai yleisö vapaasti väittää, kuten se tekikin, ettei voitu mitenkään todistaa kenenkään toisen henkilön kuin nuoren tilanomistajan käyneen siellä, ja sitäpaitsi oli jo saatu täydellisesti selville, että hänen aikeensa olivat olleet pahansuopia. Kun rouva Madding oli käynyt siellä, oli tohtori ehkä poistunut huoneeseensa tahi mennyt jonnekin, kuten rouva silloin ajattelikin, ja palannut jälkeenpäin ja tavannut herra Arthur Mortonin odottamassa. Muutamat syytetyn puolustajat painostivat sitä seikkaa, ettei hänen sisarensa Francesin valokuvaa, joka oli hävinnyt jäljettömiin tohtorin huoneesta, oltu löydetty hänen veljensä hallusta. Tämä väite ei kuitenkaan merkinnyt juuri mitään, koska hänellä ennen vangitsemistaan oli ollut viljalti aikaa sen polttamiseen tahi hävittämiseen. Mitä taasen tuohon ainoaan olennaiseen todistukseen tuli – noihin likaisiin jälkiin lattialla – oli maton pehmeys tehnyt ne niin epäselviksi, että niistä oli mahdotonta päättää mitään ratkaisevaa. Voitiin enintään sanoa niiden olemassaolon sopivan melko hyvin siihen teoriaan, että ne olivat syytetyn tekemiä, koska voitiin todistaa, että hänen kenkänsä olivat olleet hyvin likaiset sinä yönä. Iltapäivällä oli satanut niin kovasti, että kaikkien muidenkin kengät olivat luultavasti samanlaisessa kunnossa.
Sellainen on lyhyt selostus siitä kummallisesta ja romanttisesta tapaussarjasta, joka kiinnitti yleisön huomion tähän lancashireläiseen murhenäytelmään. Tohtorin tuntematon menneisyys, hänen omituinen etevä persoonallisuutensa, sen miehen yhteiskunnallinen asema, jota syytettiin murhasta, ja ennen rikoksen tapahtumista vallinnut rakkaussuhde, kaikki nämä seikat liittyivät yhteen tehden asiasta sellaisen, joka kiinnitti koko kansan huomion puoleensa. Ihmiset keskustelivat kolmessa kuningaskunnassa Bishop's Crossingin Mustan Tohtorin murhasta ja laativat monta teoriaa selittääkseen kaikki tosiseikat, mutta voidaan empimättä sanoa, ettei niiden joukossa ollut ainoatakaan sellaista, joka olisi valmistanut yleisöä sen poikkeuksellisen tuloksen varalta, joka aiheutti niin suurta kiihtymystä oikeudenkäynnin ensi päivänä ja saavutti huippukohtansa seuraavana. Lancaster Weeklyn pitkät artikkelisarjat selostuksineen jutusta ovat edessäni kirjoittaessani tätä, mutta minun on pakko tyytyä vain yleiskatsaukseen jutusta siihen saakka, jolloin ensi päivän iltana neiti Frances Mortonin todistus valaisi kummallisella tavalla asiaa.
Yleinen syyttäjä, herra Porlock Carr, oli järjestänyt syyteaineiston tavallisella taidollaan, ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä selvemmäksi kävi, kuinka vaikea työ herra Humphreyllä, syytetyn palkatulla puolustajalla, oli edessään. Useat todistajat vannoivat kuulleensa ne hillittömät uhkaukset, joita nuori tilanomistaja oli lausunut tohtoria vastaan, ja nähneensä sen vihaisen tavan, millä hän suhtautui tuohon väitettyyn sisarensa nurjaan kohteluun. Rouva Madding toisti kertomuksensa vierailusta, jonka syytetty oli tehnyt vainajan luo myöhään yöllä, ja muuan toinen todistaja taas väitti vangin tienneen sen, että tohtorin tapana oli oleskella yksinään tässä rakennuksen eristetyssä osassa, ja otaksui vangin valinneen tahallaan tämän myöhäisen hetken senvuoksi, että hän tiesi uhrinsa silloin joutuvan hänen armoilleen. Tilanomistajan erään palvelijan oli pakko tunnustaa, että hän oli kuullut isäntänsä tulevan kotiin noin kello kolmen aikaan sinä aamuna, mikä tuki rouva Maddingin kertomusta, että hän oli nähnyt Mortonin laakeripensaitten välissä portin luona toisen käyntinsä aikana. Likaisista kengistä ja väitetystä jälkien yhdenmukaisuudesta mainittiin asianmukaisesti, ja kaikki tunsivat tutkinnon päättyessä kello kolmen aikaan, että niin epäoleellinen kuin juttu olikin, oli se silti niin täydellinen ja vakuuttava, että vangin kohtalo oli varma, ellei puolustuksessa tulisi ilmi jotakin aivan odottamatonta. Puoliviiden aikaan, kun oikeus jälleen kokoutui, olikin tapahtunut jotakin uutta ja ennenkuulumatonta. Tuosta ennen mainitsemastani sanomalehdestä jäljennän tähän selostuksen tapahtumasta; jätän kuitenkin pois kirjoittajan johdannon.
"Tupaten täynnä olevassa oikeussalissa herätti melkoista hämmästystä, kun puolustajan ensimmäinen esille kutsuma todistaja oli neiti Frances Morton, vangin sisar. Lukijamme muistanevat varmaankin, että tämä nuori nainen oli ollut kihloissa tohtori Lanan kanssa ja että suuttumus tämän kihlauksen äkillisen purkautumisen johdosta oli kiihoittanut veljeä tähän rikolliseen tekoon. Neiti Morton ei ollut kuitenkaan suorastaan sekautunut asiaan millään tavalla, ei kuulusteluun eikä poliisioikeuden istuntoihinkaan, minkävuoksi hänen esiintymisensä puolustajan ensimmäisenä todistajana hämmästyttikin yleisöä.
Neiti Frances Morton, joka on pitkä ja kaunis tummaihoinen tyttö, saneli todistuksensa hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vaikka kaikille olikin selvää koko ajan, että hän oli äärettömästi liikutettu. Hän viittasi kihlaukseensa tohtorin kanssa, mainiten lyhyesti sen purkautumisesta, jonka hän sanoi johtuneen persoonallisista tohtorin perhettä koskevista seikoista, ja hämmästytti oikeutta vakuutuksellaan, että hänen mielestään teljen viha oli aina ollut järjetön ja hillitön. Tuomarin tekemään suoraan kysymykseen hän vastasi, ettei hän tunne minkäänlaista vihaa tohtori Lanaa kohtaan ja että tohtori oli hänen mielestään menetellyt täysin kunniallisella tavalla. Hänen veljensä oli kuitenkin ajatellut asiasta toisin, koska hän ei tiennyt tarkasti kaikkia yksityiskohtia, ja hänen oli nyt pakko tunnustaa, vannotuksista huolimatta, veljen uhanneen persoonallisella väkivallalla tohtoria ja ilmaisseen murhailtana sisarelleen aikeestaan puhua suunsa puhtaaksi tohtorille. Sisar oli tehnyt kaikkensa palauttaakseen hänet järkiinsä, mutta veli oli aina hyvin itsepäinen, silloin kun hänen tunteensa ja ennakkoluulonsa olivat kysymyksessä.
Tähän saakka näytti nuoren naisen todistus puhuvan pikemminkin vankia vastaan kuin puolesta. Asianajajan kysymykset alkoivat kuitenkin valaista asiaa eri tavalla paljastaen yleisölle aivan odottamattoman puolustustavan.
Herra Humphrey: Luuletteko veljeänne syylliseksi tähän rikokseen?
Tuomari: En voi sallia teidän tekevän tällaisia kysymyksiä. Me olemme tulleet tänne päättämään tosiseikkojen emmekä luulojen perusteella.
Herra Humphrey: Oletteko aivan varma siitä, ettei veljenne ole syyllinen tohtori Lanan kuolemaan?
Neiti Morton: Olen.
Herra Humphrey: Kuinka sen tiedätte?
Neiti Morton: Koska tohtori Lana ei olekaan kuollut.
Tämä vastaus aiheutti sellaisen hälinän oikeussalissa, että todistajan kuulusteleminen oli keskeytettävä hetkiseksi.
Herra Humphrey: Ja mistä sen tiedätte, neiti Morton, ettei tohtori Lana ole kuollut?
Neiti Morton: Siitä, että minä olen saanut häneltä kirjeen hänen otaksutun kuolinpäivänsä jälkeen.
Herra Humphrey: Onko teillä tuo kirje mukananne?
Neiti Morton: On kyllä, mutta minä en mielelläni tahtoisi näyttää sitä.
Herra Humphrey: Onko kuorikin?
Neiti Morton: On ja tässä se on.
Herra Humphrey: Missä se on leimattu?
Neiti Morton: Liverpoolissa.
Herra Humphrey: Minä päivänä?
Neiti Morton: Kesäkuun kahdentenakolmatta.
Herra Humphrey: Siis seuraavana päivänä hänen väitetyn kuolemansa jälkeen. Oletteko valmis vannomaan tämän käsialan oikeaksi, neiti Morton?
Neiti Morton: Kyllä.
Herra Humphrey: Herra tuomari, olen valmis kutsumaan esille kuusi muuta todistajaa, jotka voivat vannoa tämän kirjeen tohtori Lanan kirjoittamaksi.
Tuomari: Siinä tapauksessa pitää teidän kutsua heidät esille huomenna.
Herra Porlock Carr (yleinen syyttäjä): Sillä aikaa, herra tuomari, pyydämme teitä takavarikoimaan tuon asiakirjan, että voisimme hankkia jonkun tuntijan lausunnon siitä, onko kirjoitus siinä sen herrasmiehen kirjoittamaa, jota me yhä vieläkin luulemme kuolleeksi. Minun ei luultavasti tarvitse viitata siihen, että tämä meille näin odottamatta esitetty teoria voi osoittautua ilmeiseksi vangin ystävien tekemäksi keksinnöksi tutkimuksemme johtamiseksi harhaan. Pyydän oikeutta kiinnittämään huomionsa siihen tosiseikkaan, että tällä nuorella naisella on täytynyt olla hänen omien sanojensa mukaan tämä kirje hallussaan jo alkututkinnossa ja poliisioikeudessa. Miten hän on voinut antaa tutkimusten jatkua, vaikka hänellä oli taskussaan sellainen todistus, joka milloin tahansa olisi tehnyt niistä lopun?
Herra Humphrey: Voitteko selittää sen, neiti Morton?
Neiti Morton: Tohtori Lana ei halunnut salaisuuttaan julkisuuteen.
Herra Porlock Carr: Miksi te nyt sitten olette ilmaissut sen?
Neiti Morton: Pelastaakseni veljeni.
Salista alkoi kuulua myötämielistä muminaa, jonka tuomari kuitenkin heti tukahdutti.
Tuomari: Koska minä olen sallinut käyttää tällaista puolustustapaa, pitää teidän, herra Humphrey, ottaa selvä siitä, kuka tuo mies oli, jonka ruumiin niin monet ystävät ja tohtori Lanan potilaat ovat tunteneet tohtorin ruumiiksi.
Muuan valamies: Onko kukaan vielä tähän saakka epäillyt sitä asiaa?
Herra Porlock Carr: Ei minun tietääkseni.
Herra Humphrey: Me toivomme voivamme selittää asian.
Tuomari: Siinä tapauksessa siirretään istunto huomiseen.
Tämä asian uusi vaihe kiinnosti äärettömästi tavallista yleisöä. Se seikka, ettei oikeudenkäynti ollut vielä lopussa, esti sanomalehtien lausunnot, mutta kaikkialla väiteltiin kysymyksestä, oliko neiti Mortonin selityksessä perää, vai oliko se vain veljen pelastamiseksi keksitty rohkea kepponen. Kadonnut tohtori oli nyt joutunut hyvin merkilliseen asemaan. Jollei hän, jonkin eriskummallisen sattuman suomasta, ollutkaan kuollut, voitiin häntä siinä tapauksessa syyttää tuon tuntemattoman miehen kuolemasta, joka muistutti häntä niin suuresti ja joka löydettiin kuolleena hänen työhuoneestaan. Kirje, jota neiti Morton kieltäytyi näyttämästä, olikin ehkä tunnustus, ja neiti Morton voi sen vuoksi joutua sellaiseen kauhistuttavaan asemaan, että hän vain uhraamalla entisen rakastajansa voi pelastaa veljensä hirsipuusta. Oikeussali oli seuraavana aamuna täpö täynnä ihmisiä, jotka mumisivat kiihkeästi, kun herra Humphreyn nähtiin tulevan saliin niin liikutettuna, etteivät hänen karaistuneet hermonsakaan voineet sitä salata, kun hän ryhtyi neuvottelemaan yleisen syyttäjän kanssa. Vain muutamia nopeasti lausuttuja sanoja, jotka näyttivät hämmästyttävän suuresti herra Porlock Carria, vaihdettiin. Sitten puolustaja ilmoitti tuomarille, ettei sitä nuorta naista, joka oli todistanut oikeudessa edellisenä päivänä, enää yleisen syyttäjän suostumuksesta tulla kuulustelemaan.
Tuomari: Mutta minusta näyttää aivan siltä kuin te, herra Humphrey, olisitte jättänyt asian hyvin vaillinaiselle kannalle.
Herra Humphrey: Ehkä, herra tuomari, mutta seuraava todistajani voi auttaa minua selvittämään sen.
Tuomari: Kutsukaa sisään tämä todistaja.
Herra Humphrey: Minä kutsun todistajaksi tohtori Aloysius Lanan.
Tämä oppinut asianajaja oli tehnyt monta tehokasta huomautusta aikoinaan, mutta hän oli tuskin milloinkaan elämässään aiheuttanut sellaista vaikutusta niin lyhyellä lauseella. Oikeuden jäsenet yksinkertaisesti mykistyivät hämmästyksestä, kun tuo sama mies, jonka kohtalosta oli niin paljon kiistelty, ilmestyi elävänä heidän eteensä todistajien aitioon. Kaikki ne katselijat, jotka olivat tunteneet hänet Bishop's Crossingissa, näkivät hänet nyt siinä edessään riutuneena ja laihtuneena, kasvot syvien juovien uurtamina. Mutta huolimatta hänen surullisesta olemuksestaan ja toivottomasta ulkomuodostaan, oli yleisön joukossa harvoja sellaisia, jotka voivat sanoa joskus nähneensä jonkun jalompiryhtisen miehen. Kumarrettuaan tuomarille hän pyysi lupaa saada selittää oikeudelle jotakin, ja kun hänelle asianmukaisesti oli ilmoitettu, että hänen sanojaan voidaan ehkä käyttää häntä itseään vastaan, hän kumarsi vielä kerran ja aloitti:
'Minä en halua', sanoi hän, 'salata mitään, vaan kerron rehellisesti kaiken sen, mitä tapahtui kesäkuun yhdettäkolmatta päivää vasten yöllä. Jos vain olisin tiennyt, että viaton saa kärsiä, ja aavistanut, että niin paljon huolta keräytyi niiden niskoille, joita rakastan enimmän maailmassa, olisin tullut esille jo aikoja sitten, mutta oli olemassa sellaisia seikkoja, jotka estivät näiden asioiden tuloa tietooni. Toivoin voivani häivyttää erään onnettoman miehen siitä maailmasta, joka oli tuntenut hänet, mutta en edellyttänyt, että tekoni tulisi vaikuttamaan muidenkin elämään. Sallikaa minun nyt niin hyvin kuin suinkin korjata se paha, jonka olen saanut aikaan.
Kaikille niille, jotka tuntevat Argentinan tasavallan historiaa, on Lana-nimi hyvin tuttu. Isäni, joka polveutui Espanjan jaloimmista suvuista, hoiti valtakunnan tärkeimpiä virkoja ja hänestä olisi tullut presidentti, ellei hän olisi kaatunut San Juanin meteleissä. Kaksoisveljelleni, Ernestille, ja minulle olisi avautunut suurenmoinen ura, ellei perheemme olisi joutunut sellaisiin rahallisiin vaikeuksiin, että meidän molempien oli pakko ruveta ansaitsemaan toimeentulomme. Pyydän anteeksi, herra tuomari, jos nämä yksityiskohdat tuntuvat teistä asiaankuulumattomilta, mutta ne muodostavat kuitenkin välttämättömän johdannon seuraavalle selitykselleni.
Kuten jo mainitsin, minulla oli Ernest-niminen kaksoisveli, joka oli niin minun näköiseni, etteivät ihmiset huomanneet meissä mitään eroa silloinkaan, kun me olimme yhdessä. Me olimme pienimpiä yksityiskohtia myöten aivan samanlaiset. Kun me tulimme vanhemmiksi, ei tämä yhdennäköisyys ollut niin silmäänpistävä, koska kasvojemme ilme oli erilainen, mutta silloin kun kasvomme olivat tyynet, ei tuota eroa juuri voitu huomata.
Minun asiani ei ole puhua liian paljon hänestä, joka on kuollut, semminkin siksi, että hän oli oma veljeni, mutta minä jätän hänen luonteensa arvostelemisen niille, jotka tunsivat hänet parhaiten. Tahdon vain sanoa ja minun täytyykin ilmaista se, että minä jo varhaisimman miehuuteni aikana rupesin pelkäämään häntä, ja minulla olikin pätevät syyt siihen inhoon, joka täytti mieleni. Hänen tekonsa huononsivat minunkin mainettani, sillä suuren yhdennäköisyytemme vuoksi syytettiin minua monista niistä. Vihdoin muutamien erittäin häpeällisten olosuhteitten vallitessa hänen onnistui siirtää koko yleisön tuntema viha minua vastaan, niin että minun oli pakko matkustaa pois Argentiinasta ikuisiksi ajoiksi ja lähteä hakemaan toimeentuloani Euroopasta. Vapautuminen hänen inhoittavasta toveruudestaan korvasi minulle isänmaani menetyksen. Minulla oli niin paljon rahaa, että minä voin jatkaa esteettömästi lääketieteellisiä opintojani Glasgowissa ja vihdoin aloitin toimintani Bishop's Crossingissa siinä lujassa vakaumuksessa, etten minä tässä syrjäisessä lancashireläisessä kylässä tulisi kuulemaan hänestä enää milloinkaan mitään.
Minä en pettynytkään näissä toiveissani vuosikausiin, mutta vihdoin hän kuitenkin sai selville asuinpaikkani. Joku liverpoolilainen, joka vieraili Buenos Ayresissa, opasti hänet minun jäljilleni. Hän oli menettänyt kaikki rahansa ja aikoi matkustaa tänne minun luokseni jakaakseen minun varani. Tuntien inhoni häntä kohtaan hän ajatteli aivan oikein, että minä haluaisin ostaa itseni vapaaksi hänen toveruudestaan. Sain häneltä kirjeen, joka ilmoitti hänen tulostaan. Omissa asioissani sattui juuri silloin olemaan kriisi, ja hänen tulonsa saattoi ymmärrettävistä syistä aiheuttaa vaikeuksia, jopa häpeääkin niille, joita minun oli suojeltava kaikelta sellaiselta. Ryhdyin toimenpiteihin, jotka takasivat, että kaikki tuleva paha joutuisi vain minun niskoilleni, ja sellainen' – tässä hän kääntyi ja katsoi vankiin – 'oli sen käyttäytymiseni syy, jota on niin kovasti tuomittu. Ainoa vaikutteeni oli suojella niitä, jotka olivat minulle rakkaita, kaikelta sellaiselta, mikä voisi tuottaa heille häpeää ja huolta. Siitä, että veljeni aiheuttaisi näitä molempia, saatoin pitää varmana. Mitä ennen oli tapahtunut, tulisi varmasti toistumaan.
Veljeni saapui eräänä iltana muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin saanut hänen kirjeensä. Istuin juuri työhuoneessani palvelijoitteni mentyä nukkumaan, kun kuulin askelia hiekoitetulta käytävältä, ja hetkistä myöhemmin näin hänen katsovan ikkunasta huoneeseeni. Hän oli sileäksi ajeltu, kuten minäkin, ja yhdennäköisyytemme oli vieläkin niin suuri, että minä hetkisen luulin katselevani omaa peilikuvaani. Hänen toisen silmänsä yläpuolella oli mustelma, mutta muuten olivat piirteemme aivan samanlaiset. Sitten hän hymyili ivallisella tavallaan, jota temppua hän oli käyttänyt poikavuosistaan saakka, ja minä tiesin siitä hänet samaksi veljeksi, joka oli karkoittanut minut isänmaastani ja tuottanut häpeää kunnialliselle nimellemme. Menin ovelle ja päästin hänet sisään. Silloin oli kello noin kymmenen illalla.
Kun hän tuli lampun valoon, näin heti, että hän oli joutunut täysin rappiolle. Hän oli kävellyt Liverpoolista saakka ja oli väsynyt ja sairas. Hänen kasvojensa ilme järkytti minua kovasti, koska lääkeopillisten tietojeni nojalla saatoin päätellä hänen sairastavan jotakin vakavaa sisällistä tautia. Hän oli juopotellutkin ja hänen kasvoissaan oli merkkejä tappelusta, johon hän oli joutunut muutamien merimiesten kanssa. Suojellakseen loukkautunutta silmäänsä hän käytti silmälappua, jonka hän irroitti tullessaan huoneeseen. Hän oli pukeutunut merimiespuseroon ja flanellipaitaan, ja hänen varpaansa pistivät esille kengistä. Mutta hänen köyhyytensä oli tehnyt hänet vain sitä kostonhaluisemmaksi minua kohtaan. Hänen vihaansa voidaan melkein verrata mielipuolisuuteen. Minä olin muka hänen sanojensa mukaan kieritellyt itseäni rahoissa Englannissa, hänen nähdessään nälkää Etelä-Amerikassa. En voi toistaa teille hänen lausumiaan uhkauksia enkä niitä loukkauksia, joita hän lateli minulle. Vakaumukseni on, että puute ja irstailu olivat hämmentäneet hänen järkensä. Hän käveli edestakaisin huoneessa kuin villipeto vaatien ryyppyjä ja rahaa niin iljettävillä sanoilla kuin suinkin. Minäkin olen hyvin tulinen mies, mutta kiitän Jumalaa voidessani nyt sanoa, että kykenin silloin hillitsemään itsenäni niin, etten kohottanut kättäni häntä vastaan. Tyyneyteni vain ärsytti häntä. Hän raivosi, kiroili ja heristi minulle nyrkkiään, mutta silloin äkkiä hirvittävä suonenveto vääristi hänen kasvojaan, hän löi kädellään kylkeensä ja sitten kovasti huudahtaen kaatui yhteen kasaan jalkojeni juureen. Nostin hänet ylös ja laskin hänet sohvalle pitkäkseen, saamatta minkäänlaista vastausta huutoihini, ja käsi, jonka olin puristanut omaani, oli kylmä ja hikinen. Hänen sairas sydämensä oli murtunut. Hänen oma kiihkeytensä oli tappanut hänet.
Istuin kauan aikaa paikoillani kuin olisin nähnyt jotakin hirveätä unta ja tuijotin veljeni ruumiiseen. Rouva Woods, jota kuolevan huuto oli häirinnyt, koputti oveeni herättäen minut horroksista. Lähetin hänet takaisin vuoteeseen. Hieman jälkeenpäin koputti joku potilas leikkaussalin ovelle, mutta kun minä en välittänyt hänestä, meni hän pois. Istuessani siinä alkoi muuan suunnitelma hitaasti ja vähitellen kypsyä aivoissani, kummallisen koneellisesti, kuten suunnitelmat tavallisesti syntyvät. Kun nousin tuoliltani, oli tulevaisuuteni määritelty lopullisesti, vaikka minä en tietääkseni ollut lainkaan ajatellutkaan sitä. Siinä toimi vaistoni, joka vastustamattomasti ohjasi minua määrätylle taholle.
Tuon asioissani tapahtuneen muutoksen jälkeen, johon minä jo viittasin, olin ruvennut vihaamaan koko Bishop's Crossingia. Elämänsuunnitelmani olivat rauenneet, ja siellä, missä olin toivonut saavani tuntea myötämielisyyttä, sain osakseni vain hätäisiä arvosteluja ja vihamielistä kohtelua. Oli kyllä totta, että kaikki häpeäjuttujen vaarat veljeni puolelta olivat haihtuneet hänen henkensä mukana, mutta minä olin vieläkin loukkautunut menneistä seikoista ja tunsin, etteivät asiat voi milloinkaan enää tulla ennalleen. Se voi ehkä johtua siitä, että olen liian tunteellinen, ja siitäkin, etten ollut antanut tarpeeksi tunnustusta toisille, mutta tunteeni olivat kuitenkin sellaiset, jollaisiksi ne olen kuvaillut. Jokainen mahdollisuus, jonka avulla olisin päässyt pois Bishop's Crossingista ja kaikkien sen asukkaiden läheisyydestä, olisi ollut hyvin tervetullut minulle. Ja tässä oli nyt sellainen tilaisuus, jollaista en milloinkaan ollut uskaltanut toivoakaan, tilaisuus, jonka avulla voisin katkaista kokonaan suhteeni menneisyyteen.
Sohvalla lepäsi tuo kuollut mies, joka oli niin minun näköiseni, että lukuunottamatta kasvojen lievää pöhöttymistä ja raakaa ilmettä meissä ei ollut minkäänlaista eroa. Ei kukaan ollut huomannut hänen tuloaan eikä kukaan tulisi kaipaamaan häntä. Me olimme molemmat sileiksi ajeltuja, ja hänen tukkansa oli suunnilleen yhtä pitkä kuin minunkin. Jos minä vain vaihtaisin vaatteita hänen kanssaan, löydettäisiin silloin tohtori Aloysius Lana kuolleena työhuoneestaan, ja erään onnettoman miehen tuhoutunut ura loppuisi siihen. Kaapissani oli paljon käypää rahaa ja sen minä voisin ottaa mukaani voidakseni aloittaa jälleen uudestaan jossakin toisessa maassa. Veljeni vaatteissa voisin kävellä yöllä huomaamatta Liverpooliin ja tuossa suuressa satamassa keksisin piankin jonkin keinon poistua maasta. Murtuneitten toiveitteni jälkeen tuntui minusta vaatimattominkin elämä jossakin oudossa paikassa paljon viehättävämmältä kuin hyvinkin onnistunut toiminta Bishop's Crossingissa, missä minä milloin tahansa voin joutua vastakkain niiden henkilöitten kanssa, jotka minä toivoisin voivani unhottaa, jos se suinkin vain olisi mahdollista. Ja niin minä päätin panna toimeen vaihdoksen.
Ja minä teinkin sen. En halua kertoa yksityiskohtia, koska niiden muisteleminen on yhtä tuskallista kuin kokemuskin, mutta tunnin kuluttua veljeni lepäsi pienintäkin yksityiskohtaa myöten puettuna minun vaatteihini, minun pujahtaessani pihalle leikkaussalin ovesta ja suunnatessani kulkuni kenttien yli vievälle syrjäpolulle. Lähdin matkalle päätettyäni käyttää aikani niin hyvin kuin suinkin Liverpooliin, jonne saavuinkin samana yönä. En ottanut talosta mukaani muuta kuin rahalompakkoni ja erään valokuvan ja kiireissäni jätin lattialle sen lapun, jolla veljeni oli suojellut silmäänsä.
Annan teille kunniasanani, herra tuomari, ettei mieleeni hetkiseksikään juolahtanut, että ihmiset voisivat luulla minun tulleen murhatuksi, ja vannon, etten voinut kuvitellakaan tämän sotajuonen, jonka avulla minä luulin voivani aloittaa elämäni uudestaan, aiheuttavan vakavaa vaaraa kenellekään. Päinvastoin se ajatus, että voisin vapauttaa toiset läsnäoloni aiheuttamasta taakasta, oli aina vallitsevin mielessäni. Erään purjelaivan piti lähteä Liverpoolista Corunnaan juuri samana päivänä ja siihen minä lunastin matkalipun ajatellen, että merimatka varmaankin auttaisi minua tointumaan. Mutta sitten peruutinkin päätökseni. Muistin näet, että maailmassa on ainakin yksi henkilö, jolle minä en halua aiheuttaa tunninkaan surua. Hän tulisi murehtimaan minua sydämessään, vaikka hänen sukulaisensa olisivatkin kuinka töykeitä ja vihamielisiä tahansa. Hän oli ymmärtänyt ja hyväksynyt ne vaikutteet, joiden perusteella olin toiminut, ja vaikka hänen perheensä muut jäsenet tuomitsisivatkin minut, ei hän kuitenkaan tulisi unhottamaan. Ja niin minä kirjoitin hänelle kirjeen säästääkseni hänet perusteettomalta surulta ja pyysin häntä salaamaan sen sisällön. Jos hän nyt tapahtumien pakottamana onkin rikkonut tuon lupauksen, saa hän olla varma vilpittömästä myötämielisyydestäni ja anteeksiannostani.
Palasin vasta eilen illalla takaisin Englantiin enkä koko tuona aikana ole kuullut sanaakaan siitä mielenkiihkosta, jota otaksuttu kuolemani oli synnyttänyt, enkä herra Arthur Mortonia vastaan tehdystä syytöksestä. Luin eräästä myöhään ilmestyneestä iltalehdestä selostuksen eilisestä oikeudenistunnosta ja olen nyt saapunut tänne tänä aamuna niin nopeasti kuin pikajuna vain on voinut minut tuoda, ilmaistakseni totuuden."
Sellainen oli tohtori Aloysius Lanan merkillinen selostus, joka lopetti oikeudenkäynnin hyvin äkkiä. Jatkuva tarkka tutkimus vahvisti sitä sen verran, että se laiva, jossa hänen veljensä, Ernest Lana, oli tullut Etelä-Amerikasta, löydettiin. Laivan lääkäri voi todistaa, että Lana matkalla oli valittanut sydäntään kipeäksi ja että taudin merkit sopivat vallan mainiosti kuvailtuun kuolemaan.
Mitä taasen tohtori Aloysius Lanaan tulee, hän palasi samaan kylään takaisin, mistä hän niin dramaattisesti oli kadonnut, ja hänen ja nuoren tilanomistajan välillä tapahtui täydellinen sovinto, kun viimeksimainittu myönsi käsittäneensä kokonaan väärin ne vaikutteet, jotka olivat pakottaneet hänet purkamaan kihlauksen. Se, että toinenkin sovinto seurasi, voidaan päättää eräästä Morning Postin huomattavimmalta paikalta leikatusta uutisesta:
"Pastori Stephen Johnson vihki syyskuun yhdeksäntenätoista päivänä avioliittoon Bishop's Crossingin pitäjänkirkossa Aloysius Xavier Lanan, Argentinan tasavallan entisen ulkoministerin Don Alfredo Lanan pojan ja Frances Mortonin, Leigh Hallin entisen omistajan, aikoinaan Lancashiressä sijaitsevan Bishop's Crossingin rauhantuomarina toimineen James Morton vainajan ainoan tyttären."
JUUTALAINEN RINTALEVY
Läheinen ystäväni, Ward Mortimer, oli aikakautensa oppineimpia miehiä kaikessa, mikä koski itämaista arkeologiaa. Hän oli kirjoittanut paljon tältä alalta ja asunut pari vuotta eräässä haudassa Thebessä toimittaessaan kaivaustöitä Kuninkaitten Laaksossa, ja vihdoin hän oli herättänyt melkoista huomiota kaivamalla esille Philaessä sijaitsevan Horuksen temppelin sisimmästä huoneesta otaksutun Kleopatran muumion. Koska hänellä oli jo sellainen ennätys takanaan yksineljättävuotiaana, arvattiin yleisesti, että hänellä oli loistava ura edessään, eikä kukaan hämmästynytkään, kun hänet valittiin Belmore Street-museon hoitajaksi. Tähän toimeen liittyvät luennoimisoikeus Itämaisessa Yliopistossa ja tulot, jotka kohoavat vieläkin niin ihanteelliseen määrään, että ne voivat rohkaista tutkijaa, olematta kuitenkaan niin suuret, että ne laimentaisivat hänen intoaan.
Oli olemassa vain yksi ainoa syy, joka teki Ward Mortimerin aseman hieman vaikeaksi Belmore Street-museossa, ja tämä syy oli sen miehen ääretön kuuluisuus, jonka seuraajaksi hänet oli valittu. Professori Andreas oli perin oppinut tiedemies ja kuuluisa koko Euroopassa. Hänen luennoltaan kuulemaan saapui ylioppilaita maailman kaikista osista, ja kaikissa oppineissa piireissä oli tavallisena puheenaiheena se ihmeteltävä tapa, millä hän hoiti hänen haltuunsa uskottua kokoelmaa. Senpä vuoksi herättikin melkoista hämmästystä, kun hän viisikuudettavuotiaana pyysi äkkiä eron virastaan, luopuen siten työstä, joka, samalla kun se oli antanut hänelle hänen toimeentulonsa, oli ollut hänen huvinsakin. Hän ja hänen tyttärensä muuttivat pois tuosta mukavasta huoneistosta, joka oli ollut hänen virallisena asuntonaan museon yhteydessä, ja ystäväni Mortimer, joka oli vanhapoika, muutti asumaan siihen.
Kuultuaan Mortimerin nimityksestä professori Andreas oli kirjoittamat hänelle hyvin ystävällisen ja imartelevan onnittelukirjeen. Olin persoonallisesti läsnä heidän ensi kohtauksessaan ja kuljin Mortimerin kanssa museossa, professorin näytellessä meille sitä ihailtavaa kokoelmaa, jota hän oli hellinyt niin kauan aikaa. Professorin kaunis tytär ja muuan nuorimies, kapteeni Wilson, josta käsitykseni mukaan piakkoin tulisi hänen miehensä, seurasivat meitä tarkastusmatkallamme. Kokoelma oli sijoitettu viiteentoista huoneeseen, joista babylonialainen ja syrialainen huone ja keskihalli, mihin oli sijoitettu juutalainen ja egyptiläinen kokoelma, olivat kaikista hienoimmat. Professori Andreas oli tyyni, kuivahko vanhus. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut ja käytöksensä kylmän asiallinen, mutta hänen tummat silmänsä säteilivät ja liikkeensä muuttuivat innostuneiksi hänen näyttäessään meille muutamia harvinaisimpia ja kauniimpia esineitä. Hän kosketti kädellään niihin niin hellästi, että jokainen voi nähdä hänen tuntemansa ylpeyden niistä ja nykyisen surunsa senvuoksi, että ne nyt siirtyivät hänen hoidostaan toisen henkilön haltuun.
Hän oli näyttänyt meille vuorotellen muumioitaan, papyruksiaan, harvinaisia turilaitaan, kirjoituksiaan, juutalaisia jäännöksiään ja tuota kuuluisaa Jerusalemin temppelin seitsenhaaraisen kynttilänjalan kaksoiskappaletta, jonka Titus toi Roomaan ja jonka muutamat luulevat vielä tälläkin hetkellä lepäävän Tiberin pohjassa. Sitten hän lähestyi erästä aivan hallin keskellä sijaitsevaa kaappia ja katseli lasin läpi, suoristautuen samalla kunnioittavaan asentoon.
"Tämä ei ole mikään uutuus sellaiselle tuntijalle kuin teille, herra Mortimer", sanoi hän, "mutta luulen sen katselemisen kiinnostavan ystäväänne herra Jacksonia."
Kumartuen kaappiin päin näin erään noin viiden tuuman levyisen ja pituisen esineen, jonka kultaisiin puitteihin oli kiinnitetty kaksitoista jalokiveä ja nurkkiin kultaiset koukut. Kivet olivat kaikki erilaisia väriltään ja lajiltaan, mutta yhtä suuret. Niiden muoto, järjestely ja asteettainen värieroavaisuus panivat minut ajattelemaan vesivärilaatikkoa. Jokaisen kiven pintaan oli kaiverrettu joitakin hieroglyfeja.
"Herra Jackson, te kai olette kuullut puhuttavan urimista ja thummimista?"
Olin kuullut noista sanoista, mutta niiden tarkoitus oli jäänyt minulle hyvin hämäräksi.
"Urim ja thummim oli nimi, joka annettiin sille jalokivillä koristetulle levylle, jota juutalaisten ylimmäiset papit kantoivat rinnallaan. He osoittivat sille hyvin poikkeuksellista kunnioitusta, jokseenkin samanlaista kuin muinaiset roomalaiset Capitoliumin ennustuskirjoille. Siinä on, kuten te näette, kaksitoista suurenmoista jalokiveä, joihin jokaiseen on kaiverrettu salaperäisiä merkkejä. Laskien vasemmasta yläkulmasta kivet ovat: karneoli, krysoliitti, smaragdi, rubiini, lapis, lazuli, opaali, safiiri, agaatti, ametysti, topaasi, berylli ja jaspis."
Kivien erilaisuus ja kauneus hämmästyttivät minua.
"Liittyykö tähän rintalevyyn jokin erityinen tarina?" kysyin minä.
"Se on hyvin vanha ja äärettömän arvokas", sanoi professori Andreas. "Voimatta sanoa mitään ehdottomasti varmaa voimme kuitenkin monesta syystä ajatella olevan mahdollista, että se on Salomonin temppelin alkuperäinen urim ja thummim. Näin hienoa ei ole missään muussa Euroopan kokoelmassa. Ystäväni, kapteeni Wilson, on jalokivien käytännöllinen tuntija ja hän voi sanoa teille, kuinka oikeita ne ovat."
Kapteeni Wilson, jolla oli tummat, kovat ja terävät kasvot, seisoi morsiamensa vieressä kaapin toisella puolen.
"Niin", sanoi hän lyhyesti, "minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt hienompia kiviä."
"Ja kultatyötä kannattaa myös katsella. Vanhat kansat olivat kuuluisia –" Hän aikoi nähtävästi viitata kivien kiinnitystapaan, kun kapteeni Wilson keskeytti hänet.
"Jos tahdotte kiinnittää huomionne tähän kynttilänjalkaan, niin näette vieläkin hienompaa kultatyötä", sanoi hän mennen erään toisen pöydän luo. Me kaikki ihailimme hänen kanssaan sen kohotöin laadittua vartta ja hienosti kaiverrettuja haaroja. Kokonaisuudessaan oli se, että niin kuuluisa asiantuntija selitti meille näin harvinaisten esineitten historiaa, meille hyvin kiinnostava ja uusi kokemus, ja kun professori Andreas vihdoinkin lopetti tarkastuksemme muodollisesti luovuttaen kalliin kokoelman ystäväni haltuun, en voinut olla säälimättä häntä enkä kadehtimatta hänen seuraajaansa, jonka elämä tulisi nyt kulumaan niin huvittavassa toimessa. Viikon kuluessa sijoittui Ward Mortimer asianmukaisesti uuteen huoneistoonsa, tullen samalla Belmore Street-museon yksinvaltiaaksi.
Noin kahden viikon kuluttua ystäväni antoi nimityksensä johdosta pienet päivälliset kuudelle ystävälleen, jotka kaikki olivat samanlaisia vanhojapoikia kuin hänkin. Kun hänen vieraansa olivat poistumaisillaan, hän nykäisi minua hihasta viitaten samalla, että hän tahtoi minun jäävän luokseen.
"Sinun kotiisihan on täältä lyhyt matka", sanoi hän – asuin siihen aikaan Albanyssä vuokrahuoneissa. – "Sinä voit yhtä hyvin jäädä tännekin polttamaan tyynesti sikarin kanssani, koska olen hyvin suuresti neuvojesi tarpeessa."
Palasin takaisin nojatuoliini ja sytytin yhden hänen mainioista Matronistaan. Kun hän palasi saatettuaan viimeisen vieraansa ulos, hän otti hännystakkinsa taskusta kirjeen ja istuutui minua vastapäätä.
"Sain tämän nimettömän kirjeen tänä aamuna", sanoi hän. "Tahdon lukea sen sinulle ja kuulla neuvosi."
"Saat sen hyvin kernaasti, jos se on jonkin arvoinen."
"Kirje kuuluu näin: 'Sir – neuvon teitä vakavasti pitämään silmällä niin huolellisesti kuin suinkin kaikkia niitä arvokkaita esineitä, jotka on uskottu haltuunne. Nykyinen järjestelmä yksine vahtimiehineen ei mielestäni ole tarkoituksenmukainen. Olkaa varuillanne, tahi korvaamaton vahinko voi tapahtua.'"
"Siinäkö kaikki?"
"Niin, sanasta sanaan."
"No niin", sanoin minä, "se on ainakin selvää, että sen on kirjoittanut joku sellainen henkilö, joka tietää, että museossa on yöllä vain yksi vartija."
Ward Mortimer ojensi minulle kirjeen kummallisesti hymyillen. "Oletko sinä lainkaan käsialojen tuntija?" kysyi hän. "Katsohan nyt tätä", lisäsi hän työntäen toisen kirjeen eteeni. "Katso onnittelen-sanan o:ta ja vertaa sitä vahinko-sanan o:hon. Tarkastele isoa k:ta. Kiinnitä huomiosi kirjoittajan tapaan käyttää ajatusviivaa siinä, mihin tavallisesti pannaan piste."
"Ne ovat epäilemättä saman henkilön kirjoittamat vaikka ensimmäisessä onkin koetettu hieman muuttaa käsialaa."
"Toinen", sanoi Ward Mortimer, "on onnittelukirje jonka professori Andreas kirjoitti minulle kuultuaan nimityksestäni."
Tuijotin häneen hämmästyneenä. Sitten käänsin kirjettä kädessäni. Sen toiselle sivulle oli selvästi kirjoitettu: "Martin Andreas." Jokainen sellainen henkilö joka hiemankaan on perillä grafologiasta, saattoi olla täysin varma siitä, että professori oli kirjoittanut nimettömän kirjeen varoittaakseen seuraajaansa varkaista. Selittämätöntähän se kyllä oli, mutta silti vallan varmaa.
"Miksi hän on tehnyt sen?" kysyin minä.
"Sitä minäkin juuri aioin kysyä sinulta. Jos hän epäilee jotakin sellaista, niin miksi hän ei tule ilmoittamaan sitä suoraan minulle?"
"Aiotko sinä keskustella hänen kanssaan siitä?"
"En ole varma vielä siitäkään. Hän voi ehkä kieltää kirjoittaneensa sitä."
"Kaikissa tapauksissa", sanoin minä, "on tämä varoitus tehty kaikessa ystävyydessä, ja minä ainakin ottaisin vaarin siitä. Riittävätkö nykyiset varovaisuustoimenpiteet suojelemaan museota varkailta?"
"Luulisin ainakin niin. Yleisö pääsee tänne vain kello kymmenen ja viiden välillä ja kahdella vierekkäisellä huoneella on aina oma vahtinsa. Hän seisoo niiden välisellä ovella voidakseen pitää silmällä molempia."
"Entä yöllä?"
"Kun yleisö on poistunut, suljetaan heti ikkunoiden teräsluukut, joita varkaat eivät voi mitenkään murtaa. Vahtikin on hyvin kykenevä mies. Hän istuu eteisessä, tarkastaen kuitenkin kaikki huoneet aina kolmen tunnin kuluttua. Jokaisessa huoneessa palaa sähkölamppu koko yön."
"Tuntuu vaikealta ehdottaa jotakin muutosta. Mutta ettekö voisi öisinkin vartioida kokoelmaa samalla tavalla kuin päivisin?"
"Meillä ei ole varoja siihen."
"Minä ainakin neuvottelisin tästä poliisin kanssa ja pyytäisin ylimääräistä poliisia Belmore-kadulle", sanoin minä. "Ja mitä taasen kirjeeseen tulee, niin jos kirjoittaja haluaa pysyä tuntemattomana, on hänellä luullakseni oikeus jäädäkin sellaiseksi. Meidän pitää odottaa, ilmaiseeko tulevaisuus meille jonkin syyn hänen kummalliseen menettelyynsä."
Lopetimme sen jälkeen keskustelumme siitä aiheesta, mutta palattuani vuokrahuoneihini vaivasin yhä aivojani saadakseni selville, mitkä mahdolliset vaikutteet olivat pakottaneet professori Andreasta kirjoittamaan nimettömän varoituskirjeen seuraajalleen, sillä se, että kirje oli hänen kirjoittamansa, oli minulle yhtä varmaa kuin olisin nähnyt hänen kirjoittavan sen. Hän aavisti jonkin vaaran uhkaavan kokoelmaa. Senkövuoksi hän ehkä oli luopunutkin sen hoitamisesta? Mutta jos niin oli, miksi hän sitten epäröi varoittaa Mortimeria omissa nimissään? Tuumin ja tuumin, kunnes vihdoin vaivuin levottomaan uneen, jota jatkui tavallista nousuhetkeäni pitemmälle.
Minut herätettiin hyvin omituisella ja vaikuttavalla tavalla, sillä noin kello yhdeksän aikana ystäväni Mortimer hyökkäsi huoneeseeni hyvin järkyttyneen näköisenä. Hän oli tavallisesti siisteimmin puettu henkilö tuttavieni joukossa, mutta nyt hänen kauluksensa oli irti toisesta päästä, kaulaliina liehui tuulessa ja hattu oli kaukana takaraivolla. Ymmärsin kaiken hänen hurjistuneesta katseestaan.
"Museosta on siis varastettu!" huudahdin minä hypäten vuoteestani.
"Pelkään sitä. Nuo jalokivet! Nuo urimin ja tummimin jalokivet", huohotti hän hengästyneenä juoksusta. "Olen juuri menossa poliisikonttoriin. Tule museoon niin pian kuin suinkin, Jackson! Hyvästi!" Hän kiiruhti hajamielisenä pois huoneesta ja minä kuulin hänen poistuvat askeleensa portailta.
En suinkaan kuhnaillut seuratakseni hänen pyyntöään, mutta kun tulin museoon, näin hänen jo palanneen poliisikomisariuksen kanssa ja tuoneen mukanaan erään vanhahkon herrasmiehen, herra Purviksen, joka oli muuan Morson ja Kumppanin, tuon kuuluisan timanttikaupan, osakkaista. Koska hän oli asiantuntija jalokiviin nähden, oli hän aina valmis auttamaan poliisia. He olivat kokoontuneet sen kaapin ympärille, missä juutalaisen papin rintalevyä säilytettiin. Levy oli otettu esille ja asetettu laatikon lasikannelle, ja kaikki kolme olivat kumartuneet sitä tarkastamaan.
"On aivan ilmeistä, että siihen on koskettu", sanoi Mortimer. "Kun menin tämän huoneen läpi tänä aamuna, kiintyi huomioni siihen heti. Tarkastin sen eilen illalla, joten murron on täytynyt tapahtua yöllä."
Niin, oli aivan ilmeistä, kuten hän oli sanonut, että joku oli käsitellyt sitä. Neljän ylimmäisen kiven – karneolin, krysoliitin, smaragdin ja rubiinin – kiinnikkeet olivat rosoisia ja särmäisiä, kuin joku olisi raapinut niiden ympärystää. Kivet olivat vielä paikoillaan, mutta kaunis kultatyö, jota me olimme ihailleet muutamia päiviä sitten, oli kömpelösti pilattu.
"Minusta näyttää aivan siltä", sanoi komisarius, "kuin joku olisi koettanut irroittaa kiviä."
"Minä taasen puolestani pelkään", sanoi Mortimer, "ettei hän ainoastaan koettanut, vaan onnistuikin yrityksessään. Luulen näitä neljää kiveä taitavasti valmistetuiksi jäljennöksiksi, jotka on pantu oikeiden tilalle."
Asiantuntijakin oli nähtävästi epäillyt samaa koska hän oli huolellisesti tarkastellut noita neljää kiveä isonnuslasillaan. Nyt hän koetteli niitä usealla eri tavalla, kääntyen vihdoin iloisena Mortimerin puoleen.
"Onnittelen teitä, sir", sanoi hän sydämellisesti. "Panen maineeni pantiksi siitä, että kaikki nämä neljä kiveä ovat oikeita ja tavattoman puhtaita."
Väri alkoi palata onnettoman ystävä-raukkani pelästyneihin kasvoihin ja hän veti syvään henkeään huojennuksesta.
"Jumalalle kiitos!" huudahti hän. "Mutta mitä ihmettä varas sitten oikeastaan tahtoi?"
"Hän aikoi luultavasti ottaa kivet, mutta tulikin häirityksi."
"Siinä tapauksessa pitäisi meidän otaksua, että hän olisi ottanut niistä yhden kerrallaan, mutta kaikkien näiden kivien kiinnikkeitä on väljennetty ja kuitenkin ovat kaikki kivet tallella."
"Tämä on todellakin hyvin kummallista", sanoi komisarius. "En muista tällaista milloinkaan ennen tapahtuneen. Mennään nyt puhuttelemaan vahtia."
Vahti, sotilaallisen ja rehellisen näköinen mies, kutsuttiin huoneeseen. Tapahtuma näytti järkyttäneen häntä yhtä paljon kuin Mortimeriakin.
"Ei, sir; en kuullut minkäänlaista ääntä", vastasi hän komisariuksen kysymyksiin. "Kiersin tapani mukaan huoneet neljä kertaa huomaamatta mitään epäilyttävää. Olen hoitanut virkaani kymmenen vuotta, mutta mitään tällaista ei ole milloinkaan ennen tapahtunut."
"Varas ei siis ole voinut tunkeutua tänne ikkunoista?"
"Mahdotonta, sir."
"Eikä ovestakaan?"
"Ei, sir. Poistun vahtipaikaltani vain lähtiessäni kierroksilleni."
"Onko museoon muitakin sisäänkäytäviä kuin tämä?"
"On ovi, josta päästään herra Ward Mortimerin yksityisasuntoon."
"Se lukitaan aina yöksi!" huudahti ystäväni. "Ja jos joku kadulla kulkija haluaisi päästä sen kautta tänne, pitäisi hänen avata ulko-ovikin."
"Entä palvelijanne?"
"Heidän asuntonsa on aivan erillään."
"No niin", sanoi komisarius, "tämä on todellakin hyvin hämärä tapaus. Mitään vahinkoa ei ole kuitenkaan tapahtunut herra Purviksen sanojen mukaan."
"Uskallan vaikka vannoa, että nuo kivet ovat oikeita."
"Juttu näyttää niin ollen supistuvan vain ilkeämielisyydestä johtuneeseen vahingoittamiseen. Mutta siitäkin huolimatta tarkastaisin hyvin mielelläni kaikki suojat nähdäkseni, voimmeko löytää mitään merkkiä, joka ilmaisisi meille, kuka vieraamme on mahtanut olla."
Hänen tarkka tutkimuksensa, jota kesti koko aamun, oli huolellinen ja hyvästi suunniteltu, mutta ei kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen. Hän kiinnitti huomiomme siihen, että museoon oli vielä kaksi muutakin sisäänkäytävää, joita me emme olleet muistaneet. Museoon päästiin vielä kellareista käytävän lattian luukun kautta ja romuhuoneen kattoikkunastakin, josta voitiin katsella juuri siihen huoneeseen, jonne tunkeilija oli tullut. Koska ei kuitenkaan kellareihin eikä romuhuoneeseen voitu päästä, ellei varas jo ollut lukittujen ovien sisäpuolella, ei tällä seikalla ollut mitään käytännöllistä merkitystä, ja kellareiden ja vintin tomukerrokset ilmaisivat meille sitäpaitsi, ettei kukaan ihminen ollut käyttänyt piilopaikakseen kumpaakaan. Vihdoin me lopetimme siihen, mistä olimme aloittaneetkin, löytämättä pienintäkään johtolankaa, kuinka, miksi ja kuka oli rikkonut noiden neljän jalokiven kiinnikkeet.
Mortimer voi nyt enää seurata vain yhtä ainoata suuntaa ja hän päättikin seurata sitä. Jättäen poliisin jatkamaan tuloksetonta tutkimistaan hän pyysi minut mukaansa sinä iltapäivänä vierailulle professori Andreaksen luo. Hän otti mukaansa nuo molemmat kirjeet, ja hänen tarkoituksensa oli avoimesti syyttää edeltäjäänsä nimettömän varoituksen lähettämisestä ja pyytää häntä selittämään, kuinka hän oli voinut aavistaa niin tarkasti sen, mitä nyt todella oli tapahtunut. Professori asui eräässä pienessä huvilassa Ylä-Norwoodissa. Perille savuttuamme palvelijatar ilmoitti meille hänen matkustaneen pois kotoa. Nähdessään meidän pettymyksemme hän kysyi meiltä, haluaisimmeko me tavata neiti Andreasta, opastaen meidät sitten vaatimattomaan vastaanottohuoneeseen.
Olen jo maininnut, että professorin tytär oli hyvin kaunis nainen. Hän oli vaalea, pitkä ja solakka ja hänellä oli tuollainen hieno ihonväri, jota ranskalaiset sanovat "himmeäksi" ja joka muistuttaa vanhasta norsunluusta tahi keltaisen ruusun sisimmistä terälehdistä. Järkytyin kuitenkin, kun hän tuli huoneeseen, nähdessäni, kuinka suuresti hän oli muuttunut viime viikkojen kuluessa. Hänen nuoret kasvonsa olivat riutuneet ja kirkkaat silmänsä huolten sumentamat.
"Isä on matkustanut Skotlantiin", sanoi hän. "Hän näytti väsyneeltä ja hänellä on sitäpaitsi niin paljon huolia. Hän matkusti eilen."
"Te näytätte itsekin hieman väsyneeltä, neiti Andreas", sanoi ystäväni.
"Olen vain niin huolissani isäni vuoksi."
"Voitteko antaa minulle hänen uuden osoitteensa?"
"Kyllä. Hän on veljensä luona. Pastori David Andreas, 1. Arran Villas, Ardrossan."
Ward Mortimer kirjoitti osoitteen muistiin ja me poistuimme ilmaisematta mitään vierailumme tarkoituksesta. Olimme taasen illalla Belmore Streetin varrella aivan samanlaisessa asemassa kuin aamullakin. Ainoa johtolankamme oli professorin kirje. Ystäväni oli jo päättänyt matkustaa Ardrossaniin seuraavana päivänä saadakseen täydellisesti selville syyt nimettömän kirjeen lähettämiseen, kun muuan uusi vaihe sai meidät muuttamaan suunnitelmaamme.
Hyvin varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että makuuhuoneeni ovelle koputettiin. Siellä oli lähetti, joka toi minulle Mortimerin kirjeen.
"Tule heti tänne!" kirjoitti hän. "Asia näyttää käyvän yhä kummallisemmaksi."
Kun tottelin hänen kutsuaan, näin hänen kävelevän kiihtyneenä edestakaisin keskihallissa, vanhan sotilaan, joka vahti suojia, seisoessa jäykässä sotilaallisessa asennossa nurkassa.
"Hyvä Jackson", huudahti hän, "tulosi ilahduttaa minua hyvin suuresti, koska tämä on mitä selittämättömin juttu."
"Mitä nyt sitten on tapahtunut?"
Hän viittasi kädellään kaappia kohti, missä rintalevyä säilytettiin.
"Katsele sitä!" sanoi hän.
Tein niin enkä voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä. Jalokivien keskirivi oli turmeltu samalla tavalla kuin ylimmäinenkin. Noista kahdestatoista jalokivestä oli nyt kahdeksaa käsitelty samanlaisella tavalla. Alimmaisten kivien kiinnikkeet olivat vielä kauniit ja sileät, mutta muiden rosoiset ja epäsäännölliset.
"Onko kivet vaihdettu?" kysyin minä.
"Ei. Olen varma, että nuo ylimmäiset neljä ovat samat, joita asiantuntija sanoi oikeiksi, koska huomasin jo eilen tuon pienen vaalean pilkun smaragdin reunassa. Kun he eivät irroittaneet ylimmäisiä rivejä, ei meidän ole pakko ajatella, että alimmaiset olisi vaihdettu. Te ette siis ole kuullut mitään, Simpson?"
"En, sir", vastasi vahti. "Mutta tehdessäni kierrokseni aamun valjettua kiinnitin erityisesti huomioni noihin kiviin ja näin heti jonkun koskeneen niihin. Silloin kutsuin teidät tänne, sir, ja kerroin huomioni teille. Kuljin edestakaisin huoneissa koko yön kuulematta ja näkemättä mitään."
"Tule huoneistooni syömään aamiaista kanssani", sanoi Mortimer minulle vieden minut omaan asuntoonsa. "Mitä sinä nyt tästä kaikesta ajattelet, Jackson?" kysyi hän.
"Minusta tämä tuntuu tarkoituksettomimmalta, hyödyttömimmältä ja typerimmältä teolta, mistä minä milloinkaan olen kuullut puhuttavan. Se voi olla ainoastaan jonkun monomaniaa sairastavan henkilön työtä."
"Voitko muodostaa sen perusteella jonkinlaisen teorian?"
Muuan kummallinen ajatus juolahti mieleeni. "Tuo esine on hyvin vanha ja pyhä juutalainen muinaisjäännös", sanoin minä. "Mitä sinä sanot antiseemiläisestä liikkeestä? Uskaltaisimmekohan me kuvitella, että joku sitä suuntaa kannattava henkilö tahtoisi saastuttaa –"
"Ei, ei ollenkaan!" huudahti Mortimer. "Se ei käy mitenkään päinsä. Sellainen ihminen voi kyllä mielipuolisuudessaan mennä niin pitkälle, että hän tuhoaa jonkin juutalaisen muinaisjäännöksen, mutta miksi maailmassa hän näykkisi jokaisen kiven ympärystää niin huolellisesti, ettei hän ehdi käsitellä enempää kuin neljä kiveä yössä? Meidän pitää keksiä parempi ratkaisu ja keksiä se itse, koska minusta ei komisarius ole sopiva auttajaksemme. Ensiksikin, mitä sinä ajattelet Simpsonista, vahdista?"
"Voitko sinä jostakin syystä epäillä häntä?"
"Vain siitä, että hän on ainoa henkilö huoneistossa."
"Mutta miksi hän olisi ryhtynyt sellaiseen kevytmieliseen hävittämiseen? Ei mitään ole viety pois. Hänellä ei ole minkäänlaista vaikutetta."
"Hän on ehkä päästään sekaisin."
"Eikä ole! Uskallan vaikka vannoa, että hän on terve."
"Onko sinulla muita teorioja?"
"No niin, esimerkiksi sinä itse. Et suinkaan ole unissakävijä?"
"En, vannon sen sinulle."
"Silloin minä luovun koko jutusta."
"Mutta minä en luovu ja minulla onkin jo muuan suunnitelma valmiina, joka varmasti selvittää kaiken."
"Aiotko mennä käymään professori Andreaksen luona?"
"En, vaan me tulemme löytämään ratkaisun lähempää kuin Skotlannista. Sanon sinulle nyt, mitä meidän on tehtävä. Sinähän tiedät tuon kattoikkunan, josta voidaan katsella suoraan keskihalliin. Me jätämme sähkön palamaan halliin ja menemme itse vahtimaan vintille, sinä ja minä, ja ratkaisemme arvoituksen yksinämme. Jos salaperäinen vieraamme suoriutuu vain neljästä kivestä yössä, on hänellä vielä neljä jäljellä, ja me voimme hyvällä syyllä olettaa, että hän palaa tänä yönä lopettamaan työnsä."
"Mainiota!" huudahdin minä.
"Me pidämme tämän omana salaisuutenamme emmekä mainitse siitä mitään poliisille emmekä Simpsonille. Tuletko kanssani?"
"Hyvin mielelläni", sanoin minä, ja niin oli asia sovittu. Palasin kello kymmenen aikaan sinä iltana takaisin Belmore Street-museoon. Huomasin, että Mortimer koetti hillitä hermostunutta kiihkoaan, mutta kello oli vasta niin vähän, ettemme vielä voineet aloittaa valvomistamme, minkävuoksi oleskelimme vielä noin tunnin verran hänen huoneistossaan, punniten tämän omituisen tapahtuman kaikkia mahdollisuuksia, josta me olimme päättäneet ottaa selvän. Vihdoin alkoi ajurinrattaiden yhtämittainen tärinä ja nopeiden askelten kopina hiljetä ja ajoittain keskeytyä huvittelijoiden palaillessa kotiinsa. Kello oli melkein kaksitoista, kun Mortimer opasti minut ullakolle, josta voitiin katsella museon keskihalliin.
Hän oli käynyt siellä päivällä ja levittänyt sinne säkkejä, niin että me voimme paneutua huoletta pitkäksemme ja katsella suoraan museoon. Kattoikkuna oli himmentämätöntä lasia, mutta niin tomun peittämä, ettei kukaan alhaalta sinne katsova voinut mitenkään nähdä, että häntä vartioitiin. Me puhdistimme pienen alan kummastakin nurkasta ja saatoimme nyt esteettömästi tarkastella alapuolella sijaitsevaa salia. Sähkölamppujen kylmässä vaaleassa valossa näkyivät kaikki esineet hyvin selvästi ja minä voin nähdä eri kaappeihin koottujen esineiden pienimmätkin yksityiskohdat.
Tällainen valvominen on kuin mainio luento. Ihmisellä ei silloin ole muuta tekemistä kuin katsella tarkasti kaikkia noita esineitä, jotka me tavallisesti sivuutamme niin välinpitämättöminä. Katsellen pienestä tirkistysrei'ästäni kulutin aikaa tarkastelemalla jokaista esinettä, suuresta muumioarkusta, joka nojasi seinään, noihin jalokiviin asti, jotka olivat tuoneet meidät tänne ja jotka kimaltelivat ja säteilivät lasilaatikossaan juuri meidän alapuolellamme. Noissa lukemattomissa kaapeissa oli paljon arvokkaita kultatöitä ja kalliita kiviä, mutta nuo ihmeelliset kaksitoista, jotka muodostivat urimin ja tummimin, hehkuivat ja kimaltelivat sellaisella loistolla, että se himmensi kaikkien muiden kauneuden. Tutkin sitten vuoronperään Sicaran hautakirjoituksia, Kamakin friisejä, Memphiksen patsaita ja thebeläisiä muistokirjoituksia, mutta katseeni palasi aina takaisin tuohon ihmeelliseen juutalaiseen muinaisjäännökseen ja ajatukseni sitä ympäröivään kummalliseen salaperäisyyteen. Syvennyin miettimään sitä, kun toverini veti äkkiä syvään henkeään ja tarttui suonenvedon tapaisesti käsivarteeni. Samassa silmänräpäyksessä minäkin huomasin sen, joka oli kiihoittanut häntä.
Mainitsin jo äsken, että seinää vasten sisäänkäytävän oikealla puolella (oikealla puolella, kun me katsoimme siihen, mutta huoneeseen tulijoista vasemmalla) oli suuri muumioarkku. Meidän suureksi hämmästykseksemme se aukeni hitaasti. Kansi kääntyi vähitellen taaksepäin ja musta rako suureni suurenemistaan. Se tapahtui niin hiljaa ja varovaisesti, ettei liikuntoa voitu juuri ollenkaan huomata. Kun me melkein hengittämättä katselimme sitä, ilmestyi aukon reunaan valkoinen laiha käsi, joka työnsi auki maalatun kannen, sitten toinen käsi ja vihdoin kasvot, jotka olivat tutut meille molemmille. Ne olivat professori Andreaksen. Hän livahti äänettömästi pois muumio-arkusta kuin kettu luolastaan, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle, kävellen ja taasen seisahtuen ja kävellen jälleen kuin itse viekkaus ja varovaisuus. Kerran jokin kadulta kuuluva ääni jäykisti hänet liikkumattomaksi ja hän seisoi kuunnellen hörölläkorvin, valmiina kiiruhtamaan takaisin piilopaikkaansa. Sitten hän hiipi eteenpäin jälleen hyvin hiljaa ja hitaasti, kunnes hän pääsi huoneen keskellä sijaitsevan kaapin ääreen. Siellä hän otti taskustaan avainkimpun, aukaisi kaapin, otti sieltä esille juutalaisen rintalevyn ja laskien sen lasikannelle eteensä alkoi kaivaa sitä jollakin pienellä kimaltelevalla työvälineellä. Hän oli niin kohtisuoraan alapuolellamme, että hänen kumartunut päänsä peitti hänen työnsä, mutta me voimme arvata hänen kätensä liikkeistä, että hän lopetteli omituista tuhoamistyötään.
Voin ymmärtää toverini raskaasta hengityksestä ja käden puristuksesta, joka vieläkin tuntuu ranteessani, sen raivoisan suuttumuksen, joka täytti hänen sydämensä, hänen katsellessaan tuota hävitysvimmaa tällaisessa paikassa, missä hän kaikkein vähimmän oli osannut odottaa sitä. Hän, tuo sama mies, joka pari viikkoa sitten oli kunnioittavasti kumartunut tämän ainutlaatuisen muinaisjäännöksen puoleen ja selittänyt sen ikää ja pyhyyttä meille, oli nyt syventynyt tähän häpeälliseen saastuttamiseen. Se oli mahdotonta ja luonnotonta, ja kuitenkin tuolla alapuolellamme sähkölamppujen kirkkaassa valossa oli tuo tumma olento harmaa pää kumartuneena ja kyynärpää liikkuen. Mikä epäinhimillinen tekopyhyys, mikä ääretön pahansuopaisuus seuraajaansa kohtaan mahtoikaan olla näiden ilkeiden öillisten töiden vaikutteena? Sitä oli tuskallista ajatellakin ja hirvittävää katsella. En minäkään, vaikka minulla ei ollutkaan taiteenrakastajan kiihkeitä tunteita, voinut katsella enkä tarkastella niin harkittua vanhan muinaisjäännöksen silpomista. Tunsin huojennusta, kun toverini veti minua hihasta merkiksi, että seuraisin häntä, kun hän hiljaa hiipi pois ullakolta. Vasta sitten kuin olimme päässeet hänen omaan asuntoonsa, hän avasi suunsa, ja silloin näin hänen liikutetuista kasvoistaan, kuinka järkytetty hän oli.
"Tuo inhoittava raakalainen!" huudahti hän. "Olisitko voinut uskoa tätä?"
"Hämmästyttäväähän tämä on, myönnän sen."
"Hän on joko roisto tahi mielipuoli – toinen tahi toinen. Mutta me tulemme pian ottamaan selon siitä, kumpiko. Tule mukaani, Jackson, niin tunkeudumme tämän iljettävän asian ytimeen."
Muuan ovi aukeni siihen käytävään, joka vei hänen yksityishuoneistaan museoon. Sen hän avasi hiljaa avaimellaan riisuttuaan sitä ennen kenkänsä, mitä esimerkkiä minäkin seurasin. Me hiivimme yhdessä huoneesta huoneeseen, kunnes suuri halli oli edessämme ja näimme tuon tumman olennon, joka vieläkin työskenteli kumarassa salin keskellä sijaitsevan kaapin ääressä. Lähestyimme häntä niin varovaisesti kuin hän itsekin oli kulkenut, mutta niin hiljaa kuin kävelimmekin, emme voineet yllättää häntä täydellisesti. Me olimme vielä hyvän matkan päässä hänestä, kun hän katsahti säpsähtäen taakseen ja pelosta parahtaen juoksi hurjasti museon toisiin huoneihin.
"Simpson! Simpson!" huusi Mortimer, ja kaukaa sähkölamppujen valaiseman ovijonon perältä näimme vanhan sotilaan jäykän vartalon ilmestyvän äkkiä näkyviin. Professori Andreas näki hänet myös ja pysähtyi tehden toivottoman liikkeen käsillään. Samassa silmänräpäyksessä me molemmat laskimme kätemme hänen olkapäilleen.
"Niin, niin, hyvät herrat", huohotti hän. "Kyllä minä tulen mukaanne teidän huoneeseenne, herra Ward Mortimer, jos vain suvaitsette. Selitän siellä kaiken."
Toverini oli niin suuttunut, ettei hän voinut mitään vastata. Me kävelimme professorin kummallakin puolella, hämmästyneen vahdin astellessa jäljissämme. Kun lähestyimme avattua kappia, Mortimer pysähtyi tarkastamaan rintalevyä. Alimmaisen jalokivirivin kiinnikkeet oli jo väännetty taaksepäin samalla tavalla kuin muidenkin. Ystäväni kohotti levyn korkealle ja katsoi raivostuneesti vankiinsa.
"Kuinka te saatoitte?" huusi hän. "Kuinka te saatoitte?"
"Se on hirveätä, hirveätä!" sanoi professori. "En ihmettele lainkaan tunteitanne. Viekää minut huoneeseenne."
"Mutta tätä ei ainakaan jätetä tänne näytteille!" huusi Mortimer. Hän otti rintalevyn kantaen sitä hellästi kädessään, minun kävellessäni professorin vieressä kuin poliisi pahantekijän rinnalla. Me menimme Mortimerin asuntoon jättäen vanhan sotilaan miettimään asiaa mielensä mukaan. Professori istuutui Mortimerin nojatuoliin kalveten äkkiä niin tuhkanharmaaksi, että suuttumuksemme muuttui äkkiä sääliksi. Suuri lasillinen konjakkia sai hänet tointumaan.
"Kas niin, nyt tunnen itseni jälleen paremmaksi!" sanoi hän. "Nämä viime päivät ovat olleet liikaa hermoilleni. Olen aivan varma siitä, etten olisi voinut enää kestää tätä kauempaa. Minusta tuntui kuin painajainen, hirvittävä painajainen olisi hyökännyt kimppuuni, kun minut vangittiin varkaana siinä laitoksessa, joka on niin kauan aikaa ollut oma museoni. En kuitenkaan voi syyttää teitä, koska te ette olisi voinut toisin menetellä. Toivoin hartaasti voivani lopettaa työni, ennenkuin minut saataisiin kiinni. Tämä olisikin ollut minun viimeinen yötyöni."
"Kuinka te pääsitte sisään?" kysyi Mortimer.
"Käyttämällä hyvin vapaasti yksityistä sisäänkäytäväänne. Mutta tarkoitukseni oikeutti sen, kuten kaiken muunkin. Te ette ole enää vihaisia, sitten kuin olette kuulleet kaiken – ette ainakaan minulle. Minulla oli avaimet teidän sivuoveenne ja museonkin oveen, koska en luovuttanut niitä teille poistuessani. Ja niinpä te ymmärrätte, ettei pääsyni museoon ollut lainkaan vaikeaa. Tulin tavallisesti hyvin varhain, ennenkuin ihmiset poistuivat kadulta. Sitten piilouduin muumioarkkuun ja pakenin aina sinne Simpsonin lähtiessä kierrokselleen. Kuulin aina hänen tulonsa. Poistuin tavallisesti samaa tietä kuin olin tullutkin."
"Te antauduitte vaaraan."
"Minun oli pakko."
"Mutta miksi? Mikä maailmassa olikaan tarkoituksenne ryhtyessänne sellaiseen tekoon?" Mortimer viittasi moittivasti levyyn, joka oli hänen edessään pöydällä.
"En voinut keksiä muuta keinoa. Ajattelin ajattelemasta päästyänikin, mutta siinä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hirveä yleinen häpeäjuttu ja yksityinen suru, jotka olisivat synkistyttäneet elämämme. Toimin parhaan ymmärrykseni mukaan, niin uskomattomalta kuin se teistä ehkä kuulostaakin ja nyt minä vain pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavaisesti todistavaa selostustani."
"Haluan kuunnella, mitä teillä on sanottavaa, ennenkuin ryhdyn enempiin toimenpiteihin", sanoi Mortimer vakavasti.
"Olen päättänyt ilmaista kaikki ja uskoa asiani täydellisesti teille molemmille. Jätän sitten teidän oman jalomielisyytenne päätettäväksi, kuinka pitkälle te aiotte käyttää minua vastaan niitä tosiseikkoja, jotka nyt aion kertoa teille."
"Meillä on jo olennaiset syyt tiedossamme."
"Ettekä te kuitenkaan ymmärrä mitään koko jutusta. Sallikaa minun palata takaisin siihen, mitä tapahtui muutamia viikkoja sitten, ja minä selitän teille kaiken tarkasti. Uskokaa minua, kertomukseni on ehdottomasti tosi.
Te olette molemmat tutustuneet erääseen henkilöön, joka nimittää itseään kapteeni Wilsoniksi. Sanon 'nimittää itseään', koska minä nyt syystä luulen, ettei se ole hänen oikea nimensä. Veisi liian paljon aikaa, jos minä tässä ryhtyisin kuvailemaan kaikkia niitä keinoja, joiden avulla hän pääsi tuttavakseni ja mielisteli itselleen ystävyyteni ja tyttäreni rakkauden. Hän toi minulle suosituskirjeitä ulkomaalaisilta virkatovereiltani ja niiden johdosta oli velvollisuuteni osoittaa hänelle huomiota. Ja sitten omilla viehätyskeinoillaan hänen onnistui tehdä itsestään hyvin tervetullut vieras taloomme. Kun kuulin hänen saavuttaneen tyttäreni rakkauden, olisi minun pitänyt ajatella sen tapahtuneen liian aikaiseen, mutta minä en kuitenkaan hämmästynyt, sillä hänen käytöksensä ja keskustelunsa oli niin viehättävää, että se olisi kiinnittänyt kaikkien huomion häneen missä seurassa tahansa.
Hän oli hyvin innostunut itämaisiin muinaisesineihin ja hänen tietonsa niistä olivat melko laajat. Usein, kun hän vietti iltaa luonamme, hän pyysi lupaa mennä museoon saadakseen tilaisuutta eri esineiden yksityiskohtaiseen tarkasteluun. Te voitte kuvitella, että minä intoilijana mukauduin hyvin mielelläni sellaiseen pyyntöön ihmettelemättä lainkaan hänen tiheään toistuvia vierailujaan. Kun hänen kihlauksensa Elisen kanssa oli julkaistu, hän tuli melkein joka ilta luoksemme, kuluttaen aina tunnin tahi pari museossa. Hän sai vapaasti oleskella täällä missä tahansa, ja silloin kun minä en ollut kotona iltaisin, hän sai minun luvallani tehdä täällä, mitä vain halusi. Eroni virastani ja muuttoni Norwoodiin, missä toivoin saavani tilaisuuden erään suunnittelemani suuren teoksen kirjoittamiseen, lopetti kuitenkin tämän kaiken.
Heti eroni jälkeen, ehkä noin viikon kuluttua, totesin vasta ensi kerran sen miehen oikean luonteen ja maineen, jonka minä niin rohkeasti olin esittänyt perheelleni. Sain sen selville ulkomaalaisten ystävieni kirjeistä jotka todistivat minulle, että hänen suosituskirjeensä olivat olleet väärennettyjä. Paljastuksen järkyttämänä kysyin itseltäni, millaisista vaikutteista tuo mies oli alunperin pettänyt minua näin viisaasti. Olen niin köyhä mies, ettei kukaan omaisuuksien metsästäjä varmaankaan vaivaudu kiinnittämään huomiotaan minuun. Miksi hän sitten oli tullut luokseni? Muistin silloin, että muutamia Euroopan kalleimpia koristeita oli ollut hallussani, enkä unhottanut noita kekseliäitä verukkeitakaan, joiden avulla tuo mies oli tutustunut niihin kaappeihin, joissa niitä säilytetään. Hän oli roisto, joka suunnitteli jotakin suunnatonta varkautta. Kuinka voin minä, järkyttämättä omaa tytärtäni, joka oli hurmaantunut häneen, estää häntä toteuttamasta suunnitelmiaan? Keksintöni oli kömpelö enkä kuitenkaan voinut ajatella mitään sen tehokkaampaa. Jos olisin kirjoittanut teille kirjeen omissa nimissäni, olisitte te luonnollisesti pyytänyt minulta yksityiskohtaisia tietoja, joita minä en halunnut teille antaa. Turvauduin senvuoksi nimettömään kirjeeseen ja pyysin siinä teitä olemaan varuillanne.
Luulen voivani ilmaista teille, ettei muuttoni Belmore-kadulta Norwoodiin vaikuttanut lainkaan tuon miehen vierailuihin, koska hän luullakseni todellakin rakastaa äärettömästi tytärtäni. Ja mitä taasen tyttäreeni tulee, en olisi voinut uskoa, että nainen voi joutua niin täydellisesti miehen vaikutusvallan alaiseksi. Wilsonin voimakkaampi luonne näytti hallitsevan häntä täydellisesti. En ollut todennut sitä enkä heidän välisen suhteensa lujuutta, ennenkuin vasta sinä iltana jolloin ensi kerran näin hänen oikean luoneensa. Olin määrännyt, että hänet opastettaisiin työhuoneeseeni vierashuoneen asemesta. Siellä kerroin hänelle suoraan tietäväni kaiken hänestä ja ilmoitin ryhtyneeni sellaisiin toimenpiteihin, että ne tekivät tyhjiksi hänen suunnitelmansa. Sanoin samalla hänelle etten minä eikä tyttäreni halua tavata häntä milloinkaan enää. Lisäsin vielä siihen kiittäväni Jumalaa siitä, että olin päässyt perille hänestä, ennenkuin hän oli saanut tilaisuuden rikkoa noita kalliita esineitä joiden suojeleminen oli ollut elämäntyötäni.
Hän oli varmasti teräshermoinen mies. Hän kuunteli huomautuksiani hämmästymättä ja uhmatta, mutta vakavasti ja tarkkaavaisesti, kunnes olin lopettanut Sitten hän käveli huoneen poikki sanomatta sanaakaan ja soitti.
'Pyytäkää neiti Andreasta tulemaan tänne', sanoi hän palvelijattarelle.
Kun tyttäreni tuli huoneeseen, sulki mies oven ja tarttui hänen käteensä.
'Elise', sanoi hän, 'isäsi on juuri saanut selville, että minä olen roisto. Hän tietää nyt saman, minkä sinä olet tiennyt ennen.'
Tyttäreni vaikeni.
'Hän sanoo, että meidän pitää erota ainiaaksi', sanoi mies.
Tyttäreni ei vetänyt kättään pois.
'Tahdotko sinä olla uskollinen minulle vai haluatko sinä vapauttamalla itsesi riistää minulta sen viimeisen hyvän vaikutuksen, jollaista ei luullakseni muilla ole elämääni?'
'John', huudahti hän kiihkeästi, 'en milloinkaan hylkää sinua? En milloinkaan, vaikka koko maailma olisi sinua vastaan.'
Väittelin turhaan tyttäreni kanssa rukoillen häntä, mutta ponnistukseni olivat hyödyttömät. Hänen koko elämänsä oli liitetty tuohon edessäni seisovaan mieheen. Tyttäreni, hyvät herrat, on kaikki, mitä minulla on jäljellä rakastaakseni, ja minä tunsin suuria tuskia nähdessäni, kuinka voimaton olin suojelemaan häntä tuholta. Avuttomuuteni näytti liikuttavan tuota miestä, joka oli syynä huoliini.
'Asia ei ehkä olekaan niin paha, kuin miltä se teistä näyttää', sanoi hän tyyneen järkkymättömään tapaansa. 'Rakastan Eliseä sellaisella rakkaudella, että se on tarpeeksi voimakas pelastamaan niinkin huonomaineisen ihmisen kuin minut. Lupasin jo eilen hänelle, etten milloinkaan elämässäni enää tee mitään sellaista, jota hän saisi hävetä. Olen päättänyt sen enkä minä milloinkaan elämässäni ole päättänyt mitään sellaista, jota en sitten olisi täyttänyt.'
Hän puhui siten, että hän sai minut melkein vakuutetuksi. Lopetettuaan hän pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille pienen pahvikotelon.
'Aion antaa teille todisteen päätöksestäni', sanoi hän. 'Tämä, Elise, on ensimmäinen näkyvä sovittavan vaikutuksesi hedelmä minussa. Te olitte oikeassa, sir, ajatellessanne, että minulla oli suunnitelmia hallussanne olevien jalokivien anastamiseksi. Sellaiset seikkailut ovat viehättäneet minua aina, ja se johtuu yhtä paljon vaarasta kuin saaliin arvostakin. Nämä juutalaisen papin kuuluisat ja vanhanaikaiset kivet uhmasivat rohkeuttani ja terävyyttäni ja minä päätin anastaa ne.'
'Arvasin sen.'
'Mutta te ette arvannut yhtä seikkaa'.
'Mitä sitten?'
'Sitä, että minä todellakin anastin ne. Ne ovat tässä laatikossa.'
Hän avasi laatikon ja kaasi sen sisällön työpöytäni nurkalle. Kun katsoin niihin, nousi tukkani pystyyn ja selkääni karmi. Siinä oli kaksitoista suurenmoista nelikulmaista salaperäisillä merkeillä varustettua kiveä. Ne olivat urimin ja thummimin jalokivet, siitä ei ollut epäilystä.
'Hyvä Jumala!' huudahdin minä. 'Kuinka te olette voinut pelastua ilmitulemiselta?'
'Asettamalla niiden sijalle kaksitoista muuta, jotka erityisesti valmistettiin minun määräyksestäni niin huolellisesti alkuperäisten näköisiksi, ettei silmä mitenkään voinut nähdä eroa.'
'Siinä tapauksessa ovat nykyiset kivet vääriä?' huudahdin minä.
'Ne ovat olleet vääriä jo muutamia viikkoja.'
Me vaikenimme kaikki. Tyttäreni oli kalpea mielenliikutuksesta, mutta ei laskenut vieläkään miehen kättä irti.
'Siinä sen nyt näet, Elise, mihin minä pystyn', sanoi mies.
'Näen sinun kykenevän katumaan ja korvaamaan', vastasi Elise.
'Niin, sinun vaikutuksestasi. Luovutan nyt nämä kivet teidän käsiinne, sir. Tehkää niillä, mitä haluatte. Mutta muistakaa se, että mitä ikinä sitten tehnettekin minulle, teette te sen ainoan tyttärenne tulevalle miehelle. Saat minulta piakkoin tietoja, Elise. Tämä oli viime kerta, kun tuotin tuskia sinun hellälle sydämellesi'. Sanottuaan nämä sanat hän poistui huoneesta ja koko talosta.
Asemani oli hirmuinen. Siinä minä olin nuo kalliit muinaisjäännökset hallussani, mutta kuinka minä voisin palauttaa ne takaisin häpeättä ja paljastuksetta? Tunsin tyttäreni syvän luonteen liiankin hyvin voidakseni otaksua, että milloinkaan voisin erottaa hänet tuosta miehestä, jolle hän nyt kokonaan oli lahjoittanut sydämensä. En ollut oikein varma siitäkään, oliko minulla oikeuttakaan erottaa heitä, koska tyttärelläni näytti olevan niin kohottava vaikutus häneen. Kuinka voisin paljastaa hänet tekemättä vääryyttä tyttärelleni ja olinko minä oikeastaan oikeutettukaan syyttämään häntä, koska hän vapaaehtoisesti oli uskoutunut minulle? Ajattelin ajattelemistani ja tein lopulta sellaisen päätöksen, joka teistä tuntuu ehkä typerältä, mutta joka, vaikka minun pitäisi tehdä se vieläkin kerran, oli kuitenkin ainoa keino minulle.
Tarkoitukseni oli palauttaa kivet kenenkään huomaamatta. Avaimillani voin päästä museoon milloin tahansa ja minä tiesin varmasti voivani karttaa Simpsonia, jonka kierrokset ja tavat tunsin niin hyvin. Päätin olla uskomatta asiaa kenellekään – tyttärellenikään – jolle minä kerroin lähteväni vierailemaan veljeni luo Skotlantiin. Tahdoin vapautta muutamiksi öiksi, ettei kukaan voisi kysellä hommiani. Siinä tarkoituksessa vuokrasin huoneen Hardig-kadun varrelta samana iltana sanoen olevani sanomalehtimies ja viipyväni aina hyvin myöhäiseen ulkona.
Menin jo sinä yönä museoon ja vaihdoin neljä kiveä. Se oli kovaa työtä ja veikin minulta koko yön. Kun Simpson lähti kierroksilleen, kuulin aina hänen askeleensa ja piilouduin muumioarkkuun. Tunsin hieman kultatyötä, mutta en ollut siinä lähestulkoonkaan niin taitava kuin varas. Hän oli asettanut kiinnikkeet takaisin niin taitavasti, ettei kukaan voinut huomata eroa. Minun työni taasen oli alkuperäistä ja kömpelöä. Toivoin kuitenkin, ettei levyä huolellisesti tarkastettaisi tahi ettei kiinnikkeiden rosoisuutta huomattaisi ennen työni päättymistä. Seuraavana yönä vaihdoin jälleen neljä kiveä. Ja tänä yönä olisin lopettanut työni, ellei tätä onnettomuutta olisi tapahtunut, joka on pakottanut minut paljastamaan näin paljon sellaista, minkä mielelläni olisin salannut muilta. Hyvät herrat, vetoan teidän kunniantuntoonne ja sääliinne. Tahdotteko vai ette kuuluttaa julki maailmalle sen, mitä teille nyt olen kertonut? Oma onneni, tyttäreni tulevaisuus ja toiveet tuon miehen uudestasyntymisestä ovat päätöksenne vallassa."
"Joka kuuluu", sanoi ystäväni, "että kaikki sellainen on hyvää, mikä päättyy hyvin, ja koko asia päättyy tähän heti. Huomenna saa joku taitava kultaseppä korjata rikkoutuneet kiinnikkeet ja niin me saamme sivuutetuksi suurimman vaaran, johon urim ja thummim on joutunut Jerusalemin temppelin hävityksen jälkeen. Tässä käteni, professori Andreas, ja minä voin vain toivoa, että niin vaikeissa olosuhteissa minäkin olisin voinut menetellä yhtä epäitsekkäästi ja yhtä hyvin."
Liitän tähän kertomukseen vielä yhden alamuistutuksen. Kuukauden kuluttua meni Elise Andreas naimisiin miehen kanssa, jonka nimeä, jos minä vain olisin niin häikäilemätön, että ilmaisisin sen, nyt ansiosta kunnioitetaan laajoissa piireissä. Mutta totuus on itse asiassa sellainen, ettei tämä kunnia ole hänen, vaan sen hellän tytön ansiota, joka tempasi hänet takaisin, kun hän jo oli kulkenut pitkälti sitä synkkää polkua, jonka päästä harvat palaavat takaisin.
PAINAJAISHUONE
Masonin arkihuone oli hyvin kummallinen suoja. Sen toinen pää oli kalustettu melko ylellisesti. Pehmeät sohvat, matalat hienot tuolit, alastomat kuvapatsaat ja paksut verhot, jotka riippuivat paksuista koristelluista metallitangoista, muodostivat viehättävät puitteet sille miellyttävälle naiselle, jota sanottiin sen talon emännäksi. Mason, muuan nuori, mutta varakas liikemies, ei selvästikään ollut säästänyt vaivojaan eikä varojaan täyttääkseen kauniin vaimonsa kaikki toiveet ja oikut. Ja luonnollista olikin, että hän oli tehnyt niin, sillä vaimo oli luopunut paljosta hänen vuokseen. Hän oli ollut Ranskan kuuluisin tanssijatar ja kymmenien eriskummallisten romaanien sankaritar, mutta oli eronnut loistavasta hupaisesta elämästään jakaakseen erään nuoren amerikkalaisen kohtalot, jonka ankarat tavat erosivat niin suuresti hänen omistaan. Kaikella sellaisella, mitä vain rahalla voitiin saada, koetti hän korvata sen, mitä hänen vaimonsa oli menettänyt. Jotkut voivat varmaankin ajatella, että hän olisi menetellyt hienommin, jollei hän olisi ilmaissut tätä tosiseikkaa eikä sallinut sen tulla painetuksikaan, mutta lukuunottamatta muutamia tällaisia persoonallisia omituisuuksia, hän käyttäytyi kuin aviomies, joka ei milloinkaan hetkeksikään lakkaa olemasta rakastaja. Katselijoiden läsnäolokaan ei voinut estää häntä näyttämästä julki tätä voittavaa hellyyttään.
Mutta huone oli omituinen. Alussa se näytti tutulta, mutta pitempi oleskeleminen siellä pani ihmisen toteamaan sen pahanenteiset kummallisuudet. Se oli rauhallinen, hyvin rauhallinen. Paksut matot ja ryijyt vaimensivat kaikki askeleet. Siellä voitiin taistella, vieläpä kaatuillakin äänettömästi. Se oli kummallisen väritönkin himmeine valaistuksineen. Eikä se ollut kokonaisuudessaan kalustettukaan samalla maulla. Katselija olisi mielellään sanonut, että kun nuori pankkiiri oli tuhlannut tuhansia tämän kammion, tämän kalliille aarteelle pyhittämänsä jalokivilippaan sisustukseen, oli vararikon uhka äkkiä lopettanut hänen tuhlaamisensa hänen omaksi hyödykseen. Se oli ylellinen siltä puolelta, mistä voitiin katsella vilkasliikenteiselle kadulle, mutta sen toinen puoli oli paljas ja spartalainen, viitaten pikemminkin mitä askeettisimman miehen kuin huvinhaluisen naisen makuun. Ehkä juuri siksi nainen tulikin sinne vain muutamiksi tunneiksi päivisin, mutta ollessaan siellä hän eli kokonaista elämää. Tässä painajaishuoneessa Lucille Mason oli aivan toisenlainen ja vaarallisempi nainen kuin muualla.
Vaarallinen, kas siinäpä juuri oikea sana! Kuka voikaan epäillä sitä nähdessään hänen kauniin vartalonsa sohvaa verhoavalla suurella karhuntaljalla. Hän lepäsi oikean kyynärpäänsä varassa, kaunis mutta päättäväinen leuka käteen tuettuna. Silmät, nuo suuret ja puhuvat, ihailtavat mutta selittämättömät, tuijottivat suoraan eteenpäin jäykän kiinteästi, mikä vaikutti epämääräisen peloittavalta. Kasvot olivat ihanat kuin lapsen ja kuitenkin oli luonto painanut niihin joitakin hienoja merkkejä, tehnyt niiden ilmeen niin kuvaamattomaksi, että voitiin olettaa paholaisen piilevän niiden takana. Koirien oli huomattu pelkäävän häntä, ja kun hän yritti hyväillä lapsia, huusivat ne ja juoksivat pois. On vaistoja, jotka ovat järkeä terävämpiä.
Tänä erityisenä iltana oli jokin suuresti liikuttanut häntä. Hän piti kädessään kirjettä, jonka hän luki aina uudestaan rypistäen kauniita pieniä kulmakarvojaan ja jännittäen julmasti suloisia huuliaan. Äkkiä hän säpsähti ja pelon häivähdys pehmitti hänen piirteittensä kissamaista uhmaa. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja hänen katseensa kääntyi kiihtyneesti oveen. Hän kuunteli tarkkaavaisesti jotakin, mitä hän pelkäsi. Huojennuksen hymy kirkasti hetkiseksi hänen ilmehikkäitä kasvojaan. Sitten hän kauhistuneena piilotti kirjeen pukunsa laskoksiin. Hän oli tuskin ehtinyt tehdä sen, kun ovi aukeni ja muuan nuorimies tuli reippaasti huoneeseen. Tulija oli Archie Mason, hänen miehensä – sama mies, jota hän oli rakastanut, mies, jonka hyväksi hän oli uhrannut eurooppalaisen maineensa, mies, jota hän nyt piti ainoana erään häntä odottavan uuden ja ihmeellisen kokemuksen esteenä.
Amerikkalainen oli noin kolmikymmenvuotias mies, sileäksi ajeltu, atleettimainen ja hyvin puettu ruumiinmukaiseen pukuun, joka paljasti hänen kauniin vartalonsa. Hän pysähtyi ovelle pannen käsivartensa ristiin ja katsoen vaimoonsa kasvoin, jotka olisivat muistuttaneet kaunista auringon ruskettamaa naamiota, elleivät silmät olisi niin leimunneet. Nainen nojautui vieläkin kyynärpäähänsä, mutta hänen katseensa oli kohdistunut miehen silmiin. Tässä äänettömässä katseitten vaihdossa oli jotakin peloittavaa. Kumpainenkin kysyi jotakin ja kumpikin näytti olevan sitä mieltä, että vastaus oli tärkeä. Mies näytti kysyvän: "Mitä sinä oletkaan tehnyt?" ja nainen vuorostaan näytti sanovan: "Mitä sinä tiedät?" Vihdoin tuli mies lähemmäksi, istuutui karhuntaljalle hänen viereensä ja puristaen hiljaa hänen suloista korvaansa sormillaan käänsi hänen kasvonsa itseään kohti.
"Lucille", sanoi hän, "myrkytätkö sinä vähitellen minut?"
Ponnahtaen syrjään nainen väisti hänen kosketustaan kauhistunein kasvoin ja vastaväitteet huulillaan. Koska hän oli liian liikutettu puhuakseen, näyttäytyivät hänen hämmästyksensä ja vihansa pikemminkin torjuvien käsien liikkeissä ja vääristyneissä kasvoissa kuin muussa. Hän koetti nousta, mutta mies puristi vain kovemmin hänen rannettaan. Jälleen hän kysyi jotakin ja tällä kerta oli sen peloittava merkitys ilmeinen.
"Lucille, miksi sinä myrkytät minut?"
"Sinä olet mieletön, Archie, aivan mieletön!" huohotti nainen.
Miehen vastaus jähmetytti hänen verensä. Vaalein raollaan olevin huulin ja kalpein poskin hän voi vain tuijottaa mieheen avuttomasti vaieten, miehen ottaessa pienen pullon taskustaan ja heiluttaessa sitä hänen silmiensä edessä.
"Löysin tämän sinun jalokivilippaastasi!" sanoi hän.
Nainen koetti puhua parikin kertaa, mutta onnistumatta. Vihdoin tulivat sanat yksitellen hitaasti hänen vääntyneiltä huuliltaan:
"Minä en ainakaan ole käyttänyt sen sisältöä milloinkaan mihinkään."
Mies pisti jälleen kätensä taskuunsa vetäen sieltä esille taitetun paperin, jonka hän aukaisi pitäen sitä hänen edessään.
"Tämä on tohtori Anguksen antama todistus, joka osoittaa, että vatsastani on löydetty kaksitoista graania antimonia. Minulla on myös hallussani Du Valin antama todistus, apteekkarin, joka möi sen."
Hänen kasvojaan oli kauhistuttava katsella. Siihen ei ollut mitään sanomista. Nainen voi vain levätä paikoillaan ja tuijottaa eteensä jäykästi ja toivottomasti kuin kohtalokkaaseen pyydykseen tarttunut villi eläin.
"No, mitä sinä siihen sanot?" kysyi mies.
Nainen ei vastannut, liikahti vain toivottomasti ja vetoavasti.
"Miksi?" kysyi mies. "Tahdon tietää syyn." Puhuessaan hän huomasi kirjeen, jonka nainen oli piilottanut poveensa. Hän sieppasi sen silmänräpäyksessä haltuunsa. Huudahtaen kauhusta nainen koetti saada sen jälleen käsiinsä, mutta mies piti hänet loitolla toisella kädellään lukiessaan sen nopeasti läpi.
"Campbell!" huohotti hän. "Vai Campbell se olikin!"
Nainen sai nyt takaisin rohkeutensa, koska asiassa ei ollut enää mitään salattavaa. Hänen kasvonsa kävivät koviksi ja päättäväisiksi, ja hänen silmänsä teräviksi kuin tikarit.
"Niin", sanoi hän, "juuri Campbell eikä kukaan muu!"
"Hyvä Jumala, miksi juuri Campbell!"
Hän nousi ja käveli nopeasti edestakaisin huoneessa. Campbell, tuo komein mies, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, mies, jonka koko elämä oli ollut yhtäjaksoista pitkää itsekieltäymystä, rohkeutta ja kaikkea sellaista, mikä on ominaista jaloille henkilöille. Ja kuitenkin hänkin oli joutunut tämän sireenin uhriksi ja mennyt niin alas, että hän oli pettänyt tarkoituksellaan ellei juuri todellisella teolla sen miehen, jonka kättä hän puristi ystävänä. Se oli uskomatonta ja kuitenkin oli tässä hänen kiihkeästi pyytävä kirjeensä, jossa hän rukoili ystävänsä vaimoa pakenemaan hänen kanssaan ja jakamaan rahattoman miehen kohtalon. Jokainen kirjeen sana todisti, ettei Campbell ainakaan ajatellut Masonin kuolemaa, joka olisi poistanut kaikki vaikeudet. Se pirullinen ratkaisu oli noiden vehkeilevien, turmeltuneiden aivojen keksintöä, jotka toimivat tuon täydellisen olennon päässä.
Mason oli ainutlaatuinen mies miljoonien miesten joukossa, hyväsydäminen filosoofi ja ajattelija. Hän oli hetkisen tuntenut syvää katkeruutta. Sinä lyhyenä aikana hän olisi voinut tappaa sekä vaimonsa että Campbellin ja kohdata oman kuolemansa sellaisen miehen tyyneydellä, joka on tehnyt vain velvollisuutensa. Mutta hänen kävellessään huoneessa alkoivat jo lempeämmät ajatukset päästä voitolle. Kuinka hän voisi syyttää Campbellia? Hän tunsi tuon naisen ehdottoman lumousvoiman, joka ei johtunut ainoastaan hänen ihmeellisestä ruumiillisesta kauneudestaan. Hänellä oli ainutlaatuinen kyky kiinnostua johonkin mieheen, luikerrella hänen sisimpäänsä, tunkeutua niihin hänen luonteensa puoliin, jotka olivat liian pyhiä maailmalle näytettäviksi, ja näennäisesti innostuttaa hänen kunnianhimoaan ja ponnistuksiaan hyveellistä elämää kohti. Siinä juuri nähtiin parhaiten hänen ansansa ovelimmat ominaisuudet. Mason muisti, että hänelle itselleen oli käynyt aivan samoin. Nainen oli ollut vapaa silloin tahi oli ainakin ajatellut niin, ja hän oli voinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta jos otaksuttaisiin, ettei hän olisi ollutkaan vapaa, vaan naimisissa, ja että hän olisi saanut valtoihinsa hänen sielunsa samalla tavalla, niin olisikohan hänkään pysähtynyt siihen? Olisiko hän voinut vetäytyä syrjään toteutumattamme toiveineen? Hän oli valmis myöntämään, ettei hän amerikkalaisesta tarmostaan huolimatta olisi kyennyt siihen. Miksi hän siis olisi katkera onnettomalle ystävälleen, joka oli nyt joutunut samanlaiseen asemaan? Ja ajatellessaan nyt Campbellia hän tunsi vain sääliä ja myötämielisyyttä.
Entä nainen? Siinä hän lepäsi sohvalla kuin raajarikkoinen perhos-raukka haihtuneine unelmineen, paljastettuine vehkeineen ja synkkine ja vaarallisine tulevaisuuksineen. Ja häntäkin kohtaan, niin myrkyttäjä kuin hän olikin, pehmeni miehen sydän. Hän tiesi naisen tulleen pilalle hemmoitelluksi lapsuudestaan asti; hän oli kesyttämätön ja hillitön olento, joka terävyydellään, kauneudellaan ja sulollaan ajoi helposti kaikki toiveensa läpi. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt mitään vastuksista. Mutta nyt oli eräs sellainen ilmestynyt hänen tielleen ja hän oli mielettömästi ja ilkeästi koettanut raivata sen pois tieltä. Mutta jos hän oli halunnut poistaa sen, niin eikö se jo sinänsä merkinnyt sitä, että hänet oli huomattu köykäiseksi, ettei hän ollut se mies, joka voi rauhoittaa hänen mieltään ja tyydyttää hänen sydämensä vaatimuksia? Hän oli liian ankara ja sulkeutunut tälle aurinkoiselle oikulliselle luonteelle. Hän oli kotoisin pohjolasta ja nainen taas etelästä, ja heidän vastakkaiset luonteensa olivat vetäneet heidät voimakkaasti yhteen joksikin ajaksi, mutta tehneet heidän jatkuvan yhdyselämänsä mahdottomaksi. Hänen olisi pitänyt aavistaa ja ymmärtää se. Tilanteen vastuunalaisuus lepäsi nyt hänen niskoillaan, koska hän oli naista viisaampi. Hänen sydämensä heltyi hänelle kuin lapselle, joka on joutunut voittamattomiin vaikeuksiin. Hän käveli huoneessa jonkin aikaa vaieten, jäykin huulin ja niin kovasti nyrkkiin puristetuin käsin, että kynnet painoivat jälkensä kämmeniin. Nyt hän istuutui äkkiä naisen viereen ja otti hänen kylmän hervottoman käden omaansa. Eräs ajatus askarrutti hänen aivojaan: "Onko tämä ritarillisuutta vai heikkoutta?" Tämä kysymys kaikui hänen korvissaan, muodostui sanoiksi hänen silmiensä edessä, ja hän voi melkein kuvitella, että se muuttui aineeksi ja että hän näki sen kirjaimina, jotka koko maailma voi lukea.
Taistelu oli ollut vaikea, mutta hän oli voittanut sen.
"Sinä saat valita toisen meistä, kultaseni", sanoi hän.
"Jos sinä todellakin olet varma – ehdottomasti varma siitä, että Campbell aviomiehenäsi voi tehdä sinut onnelliseksi, en tahdo olla tiellänne."
"Avioeroko?" huohotti nainen.
Masonin käsi puristautui myrkkypullon ympärille. "Sinä voit nimittää tätä siksi", sanoi hän.
Uusi kummallinen valo alkoi loistaa naisen silmistä hänen katsoessaan mieheen. Tämä oli mies, jota hän ei ollut lainkaan tuntenut. Kova ja käytännöllinen amerikkalainen oli hävinnyt olemattomiin. Hänen asemestaan nainen luuli näkevänsä vilahdukselta sankarin tahi pyhimyksen, miehen, joka voi kohota epäinhimilliselle tasolle epäitsekkäässä hyvyydessään. Nainen tarttui molemmin käsin siihen käteen, joka piteli tuota kohtalokasta pientä lasipulloa.
"Archie", huudahti hän, "sinä siis voit antaa minulle anteeksi tämänkin!"
Mies hymyili hänelle. "Sinä olet sievä omituinen pienokainen kaikissa tapauksissa."
Nainen ojensi juuri käsivartensa häntä kohti, kun oveen koputettiin ja palvelijatar tuli sisään tuolla kummallisen hiljaisella tavalla, millä kaikki tapahtui tässä painajaishuoneessa. Tarjottimella oli muuan kortti. Nainen katsoi siihen.
"Kapteeni Campbell! En halua ottaa häntä vastaan."
Mason ponnahti seisoalleen.
"Hän on päinvastoin hyvin tervetullut. Opastakaa hänet tänne heti!"
Muutamia minuutteja myöhemmin ohjattiin huoneeseen eräs pitkä päivettynyt nuori soturi. Hän lähestyi heitä hymyn kirkastaessa hänen miellyttäviä kasvojaan. Mutta kun ovi sulkeutui hänen takanaan ja toisten kasvot hänen edessään saivat tavallisen ilmeensä, pysähtyi hän epäröiden ja katseli vuorotellen kumpaakin.
"No, mitä nyt?" kysyi hän.
Mason meni lähemmäksi laskien kätensä hänen olalleen.
"En ole sinulle lainkaan vihoissani", sanoi hän.
"Vihoissasiko?"
"Niin, tiedän kaikki. Mutta minä olisin ehkä menetellyt samoin sinun asemessasi."
Campbell peräytyi katsoen kysyvästi naiseen. Tämä nyökäytti kohauttaen kauniita hartioitaan. Mason hymyili.
"Sinun ei tarvitse luulla, että tämä on jonkinlainen ansa pakottaaksemme sinut tunnustamaan. Me olemme jutelleet asiasta peittelemättä. Kuulehan nyt, Jack, sinähän olet aina ollut urheilija. Tässä on muuan pullo. Viis siitä, kuinka se on joutunut tänne! Jos jompikumpi meistä juo sen sisällön, selvittää se asian." Hänen käytöksensä oli hurjaa, niin, melkeinpä mieletöntä. "Lucille, kumman meistä on se tehtävä?"
Muuan omituinen voima oli ollut vaikuttamassa painajaishuoneessa. Siellä oli näet eräs kolmaskin mies, vaikka ei kellään noista kolmesta, jotka olivat juuri heidän elämänsä surunäytelmän kriitillisimmässä kohdassa, ollut aikaa ajatella häntä. Kuinka kauan hän oli ollut siellä ja kuinka paljon hän oli kuullut, ei yksikään voinut sanoa. Nurkassa, joka oli kauimpana tuosta pienestä ryhmästä, hän oli kyyrysillään seinää vasten, tuo tuhoa ennustava käärmemäinen olento, vaieten ja tuskin liikkuen, ellemme ota lukuun nyrkkiin puristautuneen oikean käden hermostunutta nytkähtelemistä. Muuan nelikulmainen laatikko ja sen yli viekkaasti vedetty musta vaate piilottivat hänet niin, ettei hänen kasvojaankaan näkynyt. Hän kuunteli kiihkeästi ja tarkkaavaisesti murhenäytelmän jokaista uutta vaihetta, ja se hetki oli jo hyvin lähellä, jolloin hänen olisi pakko sekaantua asiaan. Mutta nuo kolme sitä tuskin ajattelevatkaan. Syventyneinä omien tunteittensa seulomiseen he eivät lainkaan kiinnittäneet huomiotaan tuohon heitä mahtavampaan voimaan, joka milloin tahansa voi ryhtyä hallitsemaan tilannetta.
"Oletko valmis, Jack?" kysyi Mason.
Sotilas nyökäytti.
"Ei, Jumalan nimessä, ei millään ehdolla!" huudahti nainen.
Mason oli aukaissut korkin. Mennen sivupöydän luo hän otti esille kortit. Nyt olivat kortit ja pullo vierekkäin.
"Me emme voi siirtää vastuuta hänen niskoilleen", sanoi hän. "No niin, Jack, paras kolmesta." Sotilas lähestyi pöytää ja hypisteli kohtalokkaita kortteja. Ja nainen, nojautuen käteensä, työnsi kasvonsa eteenpäin ja tuijotti lumotuin silmin.
Mutta juuri silloin ja vain yhden kerran iski salama.
Vieras oli noussut kalpeana ja vakavana.
Kaikki kolme huomasivat äkkiä hänen läsnäolonsa. He katsoivat häneen kiihkein kysyvin silmin ja hän puolestaan heihin kylmästi ja surullisesti käytöksessään jotakin hallitsevaa.
"Kuinka se meni?" kysyivät he kaikki yhteen ääneen.
"Kurjasti!" vastasi hän. "Kurjasti! Me harjoittelemme kaiken uudestaan huomenna."