[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fbcYUJGmy58Egn7j3c6BOpQFN_jgQvPZn9oGQmEUHC4s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1843,"Pelko- ja kauhutarinoita","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1843-doyle-arthur-conan-pelko-ja-kauhutarinoita","1843__Doyle_Arthur_Conan__Pelko-_ja_kauhutarinoita",null,"novelli",[],[],"fi",1922,1925,57736,392875,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää jännitys- ja kauhutarinoita, joissa kohdataan yläilmojen hirviöitä, salaperäisiä katoamisia ja selittämättömiä tapahtumia. Kertomukset vievät lukijan hämärän rajamailla liikkuviin mysteereihin ja vaarallisiin tilanteisiin.","Arthur Conan Doylen 'Pelko- ja kauhutarinoita' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1843. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PELKO- JA KAUHUTARINOITA\n\nKirj.\n\nArthur Conan Doyle\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\nA. Conan Doylen kootut kertomukset IIII\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPelko- ja kauhutarinoita:\n\nYläilmojen hirviöt.\nNahkasuppilo.\nUusi katakombi.\nLady Sannoxin tapaus.\nBlue John Gapin hirviö.\nBrasilialainen kissa.\n\nSalaperäisiä tapahtumia:\n\nKadonnut juna.\nHyönteisten kerääjä.\nKuusi taskukelloa.\nKiilloitettu laatikko.\nMusta tohtori.\nJuutalainen rintalevy.\nPainajaishuone.\n\n\n\n\n\n\nPELKO- JA KAUHUTARINOITA\n\n\n\n\nYLÄILMOJEN HIRVIÖT.\n\n(Sisältää Joyce Armstrongin katkelma-nimisen käsikirjoituksen.)\n\n\nVäitteen, että se kummallinen kertomus, jota sanotaan Joyce Armstrongin\nkatkelmaksi, olisi vain jonkun tuntemattoman henkilön ovelasti\nkeksimä ilkeä pila, ovat nyt kumonneet kaikki ne henkilöt, jotka ovat\ntutkineet asiaa. Heidän mielestään ei kaikkein paatunein ja rohkeinkaan\npilailija voisi ryhtyä sepittämään tarinaa niiden kieltämättömien\nja traagillisten tosiseikkojen perusteella, jotka kertomuksessa\nesiintyvät. Vaikka asiaa tutkineiden lausunnot ovatkin hämmästyttäviä\nja vieläpä luonnottomiakin, syöpyvät ne kuitenkin tajuntaamme\npakottaen meidät uskomaan ne tosiksi ja vaatien meitä muodostamaan\nmielipiteemme uuden käsityksen mukaiseksi. Vain heikko ja epävarma\nturvallisuuden raja näyttää erottavan meidät mitä kummallisimmasta\nja odottamattomimmasta vaarasta. Koetan tässä kertomuksessa, jossa\nalkuperäinen asiakirja esiintyy hieman vaillinaisessa muodossa, esittää\nlukijalle kaikki tähän mennessä selville saadut tosiseikat. Ennen\nselostukseeni siirtymistä huomautan, että vaikka joku epäilisikin Joyce\nArmstrongin kertomusta, se ei voi tulla kysymykseenkään kuninkaalliseen\nlaivastoon kuuluvan luutnantti Myrtlen eikä herra Hay Connorm\nkokemuksiin nähden, he kun epäilemättä joutuivat kuoleman omiksi\nkuvaamallani tavalla.\n\nJoyce Armstrongin katkelmat löydettiin eräältä Lower Haycock-nimiseltä\nkentältä, joka sijaitsee englannin peninkulman päässä Withyhamin\nkylästä Kentin ja Sussexin rajalla. Viime syyskuun viidentenätoista\npäivänä näki eräs Withyhamissa sijaitsevan Chauntry-nimisen maatalon\nomistajan, Mathew Doddin, palkkaama maatyöläinen, James Flynn,\nbriaripiipun ruohikossa Lower Haycockin pensasaidan vieritse vievän\npolun varrella. Muutamien askelten päässä siitä hän löysi maasta\nsärkyneet silmälasit. Vihdoin hän huomasi eräässä ojassa kasvavien\nnokkosten välissä litteän hamppukangasselkäisen kirjan, joka\nosoittautui irtolehtiseksi muistikirjaksi. Muutamat sen lehdistä\nolivat päässeet irti ja leijailleet aidan juurelle. Hän kokosi ne,\nmutta muutamia, joiden joukkoon kuului ensimmäinenkin lehti, ei\nmilloinkaan löydetty, ja niiden katoamisen johdosta jääkin tähän\nselostukseen valitettava aukko. Työmies vei muistikirjan isännälleen,\njoka vuorostaan näytti sitä Hartfieldin lääkärille, tohtori J. H.\nAthertonille. Tämä herrasmies ymmärsi heti muistiinpanojen ansaitsevan\njonkun erikoistuntijan tarkkaa tutkimista, ja käsikirjoitus lähetettiin\nsentähden Lontoon Ilmailukerholle, jonka hallussa se nyt on.\n\nKäsikirjoituksen kaksi ensimmäistä sivua ovat poissa. Yksi lehti on\nrepäisty pois kertomuksen lopustakin, mutta nämä puuttuvat lehdet eivät\nvaikuta juuri ollenkaan kertomuksen yleiseen yhtenäisyyteen. Luullaan\nnimittäin hukkaanjoutuneessa alkulehdessä puhuttavan herra Joyce\nArmstrongin ilmailijaominaisuuksista, jotka voidaan saada selville\nmuitakin teitä. Monta vuotta hänen on katsottu kuuluvan uskaliaimpien\nja etevimpien lentäjien joukkoon; hän on tehnyt omalla alallaan monta\nuutta keksintöäkin, joihin muun muassa sisältyy tuo hänen nimellään\nyleisesti tunnettu gyroskoopillinen laite. Käsikirjoituksen suurin\nosa on kirjoitettu sievästi musteella, mutta muutamat viime rivit\non kirjoitettu lyijykynällä niin epäselvästi, että niitä on melkein\nmahdotonta lukea, ja siten, että niiden todella voidaan luulla tulleen\nkirjoitetuiksi kiitävässä lentokoneessa. Lisättäköön vielä, että kirjan\nviime sivulla ja kansissa on useita sellaisia tahroja, joiden tuntijat\novat arvelleet aiheutuneen verestä -- mahdollisesti ihmisverestä,\nmutta varmasti ainakin jonkin nisäkkään verestä. Se tosiseikka, että\nnoissa veritahroissa on huomattu joitakin keltakuumeen bakteereista\nsuuresti muistuttavia mikro-organismeja ja että Joyce Armstrongin\ntiedetään sairastaneen ajoittaista kuumetta, on huomattava niiden\nuusien tutkimusmenetelmien tulos, joita nykyaikainen tiede on antanut\netsiviemme käytettäväksi.\n\nJa nyt muutamia sanoja tämän merkillisen selostuksen kirjoittajan\nhenkilöllisyydestä. Joyce Armstrong oli niiden muutamien ystävien\npuheiden mukaan, jotka todella tiesivät jotakin hänestä, yhtä paljon\nrunoilija ja haaveilija kuin mekaanikko ja keksijäkin. Hänellä oli\nollut melkoinen omaisuus, josta hän oli tuhlannut suurimman osan\nlempiharrastukseensa ilmailuun. Hänellä oli neljä omaa lentokonetta\nDevizen lähellä sijaitsevissa vajoissaan ja hänen sanottiin viime\nvuonna tehneen ainakin sataseitsemänkymmentä lentoretkeä. Häntä vaivasi\nusein synkkämielisyys, jolloin hän karttoi muiden seuraa. Kapteeni\nDangerfield, joka tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu, sanoi hänellä\nolleen sellaisiakin hetkiä, jolloin hänen kummallisuutensa näytti\nkehittyvän suorastaan vakavaksi sairaudeksi. Hänen tapansa pitää\nmukanaan pyssyä lentoretkillä oli muuan sen ilmaus.\n\nToinen oli se sairaalloinen vaikutus, minkä luutnantti Myrtlelle\ntapahtunut lento-onnettomuus näytti tehneen häneen. Myrtle, joka\noli yrittänyt korkeusennätystä, oli syöksynyt maahan noin kolmen\nkymmenentuhannen jalan korkeudelta. Sen kertominenkin tuntuu jo\nhirveältä, mutta hänen päänsä oli hävinnyt kokonaan olemattomiin,\nvaikka hänen ruumiinsa muut jäsenet olivatkin säilyneet vielä\nalkuperäisessä muodossaan. Jokaisessa ilmailijain kokouksessa saattoi\nJoyce Armstrong Dangerfieldin puheiden mukaan kysyä painostavasti\nhymyillen: \"Pyydän, ilmoittakaa minulle, missä on Myrtlen pää?\"\n\nMuutamassa toisessa tilaisuudessa Salisburynkedon Ilmailukerhon\njuhlapäivällisten jälkeen hän ryhtyi väittelemään siitä yhtämittaisesta\nvaarasta, joka lentäjiä ilmassa aina uhkasi. Kuunneltuaan toisten\nmielipiteitä ilmakuopista, koneiden virheellisestä rakenteesta\nja nurinkeikahduksista hän lopetti kohauttamalla hartioitaan ja\nkieltäytymällä lausumasta omia päätelmiään, vaikka hänen ilmeestään\nvoitiin huomata, että hän oli tyyten toista mieltä kuin hänen toverinsa\nlento-onnettomuuksien syistä.\n\nSekin ansaitsee tulla mainituksi, että hänen oman täydellisen\nkatoamisensa jälkeen hänen huomattiin järjestäneen yksityisasiansa\nniin hyvin, että siitäkin jo voitiin päättää hänen selvästi\naavistaneen onnettomuutta. Näiden olennaisten selitysten jälkeen\ntoistan nyt lukijalle sanasta sanaan kertomuksen, niinkuin se alkoi\nverentahraaman muistikirjan kolmannelta sivulta: \"Kuitenkin, syödessäni\npäivällistä Rheimsissä Cosellin ja Gustav Raymondin kanssa, huomasin,\nettei heistä kumpainenkaan tiennyt mitään ilmakehän korkeimmissa\nkerroksissa piilevistä vaaroista. En oikeastaan ilmaissut heille\nsuoraan ajatuksiani, kosketin vain asiaa niin läheltä, että jos heillä\nolisi ollut vastaavia mielipiteitä, he eivät olisi voineet olla niitä\nilmaisematta. Mutta he näyttivät olevan noita pintapuolisia turhamaisia\nmiehiä, jotka eivät ajattele muuta kuin miten saisivat naurettavat\nnimensä sanomalehtiin. Oli kiintoisaa todeta, ettei heistä kumpikaan\nollut milloinkaan ylittänyt parinkymmenentuhannen jalan korkeutta.\nIhmiset ovat luonnollisesti käyneet korkeammallakin kuin nämä lentäjät\nilmapalloa käyttämällä ja korkeille vuortenhuipuille kiivetessään.\nMutta vasta tuon korkeuden yläpuolella lentokone joutuu vaaralliseen\nvyöhykkeeseen -- otaksuen tietysti, että edellytykseni ovat oikeat.\n\nMeillä on lennetty jo kolmattakymmentä vuotta, ja senvuoksi voidaankin\nkysyä: 'Miksi tuo vaara ilmenee vasta meidän aikoinamme?' Vastaus tähän\nkysymykseen on tärkeä. Noina entisinä heikkojen koneiden aikoina,\njolloin satahevosvoimainen Gnome tahi Green saattoi täyttää kaikki\nvaatimukset, olivat lennot hyvin rajoitettuja. Nyt, kun kolmesataa\nhevosvoimaa kehittävä kone on pikemminkin sääntönä kuin poikkeuksena,\novat retkeilyt ylempiin ilmakerroksiin muuttuneet helpommiksi ja\ntavallisemmiksi. Muutamat meistä voivat muistaa vielä, kuinka\nmeidän nuoruudessamme Garros saavutti maailmanmaineen nousemalla\nyhdeksäntoistatuhannen jalan korkeuteen, ja Alppien yli lentämistä\npidettiin jo hyvänä saavutuksena. Meidän mahdollisuutemme ovat nyt\näärettömästi suuremmat, ja yhtä entisaikojen korkeussaavutusta\nvastaa nyt parikymmentä. Monet niistä on suoritettu onnellisesti.\nKolmenkymmenentuhannen jalan korkeudelle on lennetty monta kertaa,\nminkään muun kuin kylmän ja hengenahdistuksen vaivaamatta lentäjää.\nMitä se todistaa? Vieras voi laskeutua tälle taivaankappaleelle\ntuhatkin kertaa näkemättä milloinkaan tiikeriä. Sellaisia on kuitenkin\nolemassa, ja jos hän sattuisi putoamaan johonkin viidakkoon, saattaisi\nhän joutua niiden kynsiin. Ylimmissä ilmakerroksissakin on viidakoita,\njoissa elää paljon pahempia petoja kuin tiikereitä. Luullakseni tullaan\nnuokin viidakot tulevaisuudessa täydellisesti kartoittamaan. Tälläkin\nhetkellä voin jo mainita pari sellaista. Toinen niistä on Ranskassa\nPau-Biarritzin piirikunnan kohdalla ja toinen juuri pääni yläpuolella\nkirjoittaessani tätä täällä Wiltshiressä sijaitsevassa talossani. Ja\nluulenpa melkein kolmannen sijaitsevan Homburg-Wiesbadenin piirikunnan\nkohdalla.\n\nLentäjien katoaminen pani minut ajattelemaan. Jokainen tietysti sanoi\nheidän pudonneen mereen, mutta sellainen selitys ei tyydyttänyt minua\nlainkaan. Muistelkaamme ensiksikin ranskalaista Verrieriä; hänen\nkoneensa löydettiin läheltä Bayonnea, mutta ruumistaan ei milloinkaan.\nEntä Baxterin tapaus sitten? Hänkin katosi, vaikka hänen koneensa\nmoottori ja muutamia rautaosia löydettiinkin eräästä Leicestershiren\nmetsästä. Tästä tapauksesta Amesburyn lääkäri, tohtori Middleton,\njoka oli seurannut lentoa kaukoputkella, selittää, että vähää ennen,\nkuin pilvet peittivät näköalan, hän näki koneen, joka oli äärettömän\nkorkealla, nousevan pystysuoraan ylöspäin nykäyksittäin, sellaisella\ntavalla, mitä hän olisi luullut mahdottomaksi. Baxterista ei sen\nkoommin kuulunut mitään. Lehdissä oli kyllä kirjoituksia asiasta, mutta\nne eivät voineet luoda valoa tapahtumaan. Sitten seurasi muitakin\nsamanlaisia tapauksia ja vihdoin Hay Connorin kuolema. Millaisen\nmetelin tuo korkeuksien selittämätön salaisuus aiheuttikaan, ja kuinka\npaljon puolen pennyn lehdet siitä kirjoittivatkaan! Ja miten vähän\nsittenkin todellisuudessa tehtiin asian selvittämiseksi! Hän laskeutui\ntuolta tuntemattomista korkeuksista peloittavassa liitolennossa,\npääsemättä milloinkaan pois koneestaan, vaan kuollen ohjaajan\nistuimelle. Mutta mihin tautiin hän kuoli? 'Sydänhalvaukseen', sanoivat\nlääkärit. Pyh! Hay Connorin sydän oli yhtä terve kuin minunkin. Mitä\nVenables sanoi? Venables oli ainoa, joka oli hänen vieressään hänen\nkuollessaan. Hän sanoi Connorin vapisseen ja olleen aivan sellaisen\nnäköinen, joka on kovasti säikähtänyt. Hän oli sanonut Venablekselle\nvain yhden sanan: 'Luonnotonta'! Tutkinnossa ei sen perusteella\nvoitu saada selville mitään. Mutta minäpä voin tehdä siitä muutamia\njohtopäätöksiä. Se oli Harry Connor raukan viimeinen sana. Ja hän kuoli\npelosta, kuten Venables oli otaksunutkin.\n\nEntä sitten Myrtlen pää? Uskotteko todellakin -- uskooko kukaan todella\n-- että miehen pää voi irtautua ruumiista pelkän putoamisvauhdin\nvoimasta? Ehkä se voi olla hyvinkin mahdollista, mutta minä esimerkiksi\nen ole milloinkaan uskonut, että Myrtlelle olisi käynyt niin. Entä\nsitten hänen rasvaan tahriintuneet vaatteensa? Kummallista, ettei\nkukaan tullut sitä lähemmin ajatelleeksi. Minä kyllä tein sen, mutta\nminä olinkin ajatellut samaa asiaa jo kauan aikaa. Olen tehnyt\nkolme korkeuslentoyritystä -- kuinka Dangerfield härnäsikään minua\npyssyni vuoksi -- mutta en ole vielä päässyt tarpeeksi korkealle.\nNyt, saatuani tämän uuden ja kevyen Paul Veroner-koneen ja siihen\nsovitetun sataseitsemänkymmentäviisihevosvoimaisen moottorin, voin\nhuomenna helposti saavuttaa kolmenkymmenentuhannen jalan korkeuden.\nHaluan käydä ennätysten ja ehkä samalla jonkin muunkin kimppuun.\nLuonnollisesti se on vaarallista. Mutta jos ihminen haluaa välttää\nvaaraa, on hänen parasta olla ollenkaan lentämättä ja kuolla rauhassa\nflanellitohveleissaan ja yöpuvussaan. Mutta minä aion käväistä\nilmaviidakossa huomenna, ja jos siellä on jotakin, tiedänpähän sen\nsitten. Jos palaan, olen saavuttanut hieman kuuluisuutta. Mutta ellen,\nselittäköön tämä muistikirja kaiken sen, mitä minä olen koettanut\nselittää, ja senkin, kuinka minä menetin henkeni yrittäessäni sitä.\nMutta ei mitään lörpöttelyä onnettomuuksista eikä salaperäisyyksistä,\njos saan pyytää.\n\nValitsen Paul Veroner-mallisen yksitason yritykseeni. Mikään ei\nole yksitason vertainen, kun todellinen työ tulee kysymykseen.\nBeaumont sai sen selville jo aikoja sitten. Ensiksikään se ei välitä\nmitään kosteudesta, ja ilma näyttää tällä haavaa peräti pilviseltä.\nKoneeni on pieni ja siro ja tottelee ohjaustani kuin helläsuinen\nhevonen. Moottori on kymmensylinterinen pyörivä Robur, jonka teho\nkohoaa aina sataanseitsemäänkymmeneenviiteen hevosvoimaan saakka.\nKoneessa on kaikki nykyaikaiset laitteet: suljetut sytyttimet,\nkireät laskujalakset, jarrut, gyroskoopilliset tasapainolaitteet ja\nkolmenlainen vauhti, jota voidaan säännöstellä siipien muodostamilla\nkulmilla venetsialaiseen tapaan. Otin pyssyn mukaani ja tusinan\nverran ammuksia. Teidän olisi pitänyt nähdä vanhan mekaanikkoni\nPerkinsin kasvot, kun käskin hänen panna ne mukaan. Olin pukeutunut\nkuin napamatkailija. Minulla oli ylläni pari villapaitaa suojuspukuni\nalla, paksut villasukat ja paksupohjaiset kengät, myrskylakki\nkorvasuojuksineen päässäni ja talkitut silmänsuojuslasit, Tallien\nulkopuolella tuntui oloni näissä pukimissa hyvin hankalalta, mutta minä\naioinkin kohota Himalaijan korkeudelle ja minun piti senvuoksi pukeutua\nsiltä varalta. Perkins tiesi jotakin erikoista olevan tekeillä ja pyysi\npäästä mukaan. Ehkä olisin ottanutkin hänet, jos olisin käyttänyt\nkaksitasoa, mutta yksitaso on yhden miehen kone, jos sillä tahdotaan\npäästä niin korkealle kuin suinkin. Otin luonnollisesti mukaan\nhappisäiliön, sillä ihminen, joka yrittää korkeuslentoennätystä ilman\nsitä, joko paleltuu kuoliaaksi, tukehtuu tahi ei voi karttaa kumpaakaan.\n\nTarkastin siivet, peräsimen ja kohottajavivun ennen nousemistani\nkoneeseen. Kaikki oli hyvässä kunnossa ainakin minun mielestäni. Sitten\npanin moottorin käyntiin ja huomasin senkin toimivan moitteettomasti.\nKun lentokone päästettiin irti, nousi se melkein heti ilmaan. Kiersin\nkotikenttäni pari kolme kertaa saadakseni moottorin lämpiämään. Sitten\nviittasin Perkinsille ja muille, laskin siivet tasa-asentoon ja annoin\nkoneen nousta jyrkästi. Se liiteli kuin pääskynen myötätuuleen noin\nkahdeksan tahi kymmenen englannin peninkulmaa, kunnes käänsin sen\nkärkeä hieman ylöspäin, jolloin se alkoi kohota suurissa ympyröissä\nyläpuolellani oleviin pilviröykkiöihin. Hidas nousu on melkein\nvälttämätön, koska silloin voi vähitellen tottua ilmanpaineeseen.\nOli painostavan lämmin syyskuun päivä ja uhkaava sade teki ilman\nhiostavaksi. Silloin tällöin tuli lounaasta äkillisiä vihurinpuuskia,\njoista muuan oli niin raju ja odottamaton, että se yllätti minut\ntorkkumasta ja käänsi koneeni puoleksi kyljelleen hetkiseksi. Muistan\nvielä sen ajan, jolloin puuskia, vihureja ja ilmakuoppia pidettiin\nvaarallisina, kunnes opimme saamaan moottoreihimme riittävästi\nvoimaa. Juuri kun pääsin erään pilviröykkiön keskelle, rupesi\nsatamaan. Korkeusmittari näytti kolmeatuhatta jalkaa. Siunatkoon,\nkuinka sitä vettä tuli! Pisarat ropisivat koneeni siiville, pieksivät\nkasvojani ja sumensivat suojuslasini, niin että tuskin voin nähdä\neteeni. Hiljensin vauhtia melkoisesti, koska rankkasadetta vastaan\nkiitäminen oli kiusallista. Kun pääsin korkeammalle, muuttuivat\npisarat rakeiksi ja minun oli pakko kääntää koneeni perä niille. Muuan\nmoottorin sylintereistä oli lakannut toimimasta jonkin likatulpan\nvuoksi luullakseni, mutta yhä vieläkin kohosin yhtämittaa. Jonkin\najan kuluttua vika korjautui, mikä se sitten lienee ollutkin, ja\nminä kuulin taas tuota syvää tasaista säksytystä, mikä syntyy, kun\nkymmenen sylinteriä työskentelee kuin yksi ainoa. Tässä juuri meidän\nnykyaikaisten äänenvaimentajiemme tehokkuus esiintyy. Me voimme\nvihdoinkin saada pelkästään kuuntelemalla selville, onko moottorissa\nmitään vikaa. Kuinka sylinterit vinkuvat, vikisevät ja nyyhkyttävät\nollessaan epäkunnossa! Kaikki tällaiset avunhuudot kaikuivat kuuroille\nkorville ennen vanhaan, kun moottorin luonnoton pärinä vaimensi kaikki\nmuut äänet. Jospa nuo entiset lentäjät voisivat palata takaisin\nkatsomaan sen koneiston kauneutta ja täydellisyyttä, joka on saatu\naikaan heidän henkensä hinnalla!\n\nNoin puolikymmenen tienoissa lähestyin pilviä. Kaukana allani lepäsivät\nSalisburyn kentän autiot kedot sateen himmentäminä. Kuusi lentokonetta\ntoimi ajureina tuhannen jalan korkeudessa näyttäen pieniltä mustilta\npääskysiltä viheriää taustaa vasten. Luullakseni niiden ohjaajat\nihmettelivät, mitä minulla oli tekemistä pilvien keskellä. Äkkiä\nharmaa verho levisi alleni ja kosteat höyryiset ilmavirrat pieksivät\nkasvojani. Ne tuntuivat limaisen kylmiltä ja innoittavilta. Mutta\nolin jo päässyt raepilvien yläpuolelle ja saavuttanut siten jotakin.\nPilvi oli niin synkkä ja paksu kuin Lontoon sumu. Kiihkoissani\npääsemään siitä erilleni suuntasin koneeni niin jyrkästi ylöspäin,\nettä hälyytyskello kilahti ja koneeni alkoi todellakin liukua\ntaaksepäin. Kastuneet ja vettävaluvat siivet olivat tehneet koneeni\nraskaammaksi kuin olin voinut luullakaan, mutta hetkisen kuluttua\npääsin jo ohuempaan pilvikerrokseen ja piakkoin vapaaksi koko\nensikerrostumasta. Sitä seurasi toinen, opaalinvärinen ja untuvamainen.\nÄärettömän korkealla pääni yläpuolella se levisi valkoisena kattona\nja samanlainen, mutta tumma pilvipinta oli alapuolellani, yksitason\nponnistellessa ylöspäin suurissa kaarissa. Noissa pilvien välisissä\navaruuksissa on äärettömän autiota. Kerran kiisi suuri parvi pieniä\nvesilintuja ohitseni suunnaten matkansa melko hyvää vauhtia länttä\nkohti. Niiden siipien nopea suhina ja sointuvat huudot ilahduttivat\nkorviani. Arvelin niiden olevan taveja, mutta osaan surkuteltavan\nhuonosti eläinoppia. Nyt, kun me ihmisetkin olemme muuttuneet\nlinnuiksi, on meidän todellakin opittava tuntemaan siivekkäät veljemme\njo ulkonäöltä.\n\nAlapuolellani puhaltava tuuli kieputteli ja työnteli suurta\npilviröykkiötä. Kerran se muodosti siihen suuren kurimuksen ja\nsyvällä sen pohjalla näin kaukaisen maan vilahdukselta kuin suuren\nsavupiipun läpi. Muuan suuri valkoinen kaksitaso kiisi avaruudessa\nsyvällä allani. Luullakseni se oli Bristolin ja Lontoon väliä kulkeva\naamupostilentokone. Sitten pyörre sulkeutui jälleen, eikä mikään\nsenjälkeen enää häirinnyt mahtavaa autiutta.\n\nJuuri kymmenen aikaan kosketti koneeni ylemmän pilviröykkiön lakea.\nSe oli läpikuultavaa, lännestä päin nopeasti kiitävää höyryä. Tuuli\noli koko ajan tasaisesti kiihtynyt puhaltaen nyt melko voimakkaasti\n-- kahdeksankolmatta jalan vauhdilla sekunnissa minun mittarini\nmukaan. Oli jo melko kylmä, vaikka korkeusmittarini näyttikin vasta\nyhdeksäätuhatta jalkaa. Moottori työskenteli kauniisti ja kone\nkohosi tasaisesti yhtämittaa ylöspäin. Pilviröykkiö olikin paksumpi\nkuin olin odottanut. Vihdoin se kuitenkin oheni kullanväriseksi\nsumuksi, ja hetkisen kuluttua minä kiisin siitä erilläni. Pääni\npäällä väikkyi kirkas taivas ja loistava aurinko. Kaikki oli sinistä\nja kullanväristä yläpuolellani ja kaikki hopeanhohtoista allani --\näärettömän laaja kimalteleva tasanko, niin kauas kuin silmä kantoi.\nKello oli neljänneksen yli kymmenen, ja korkeusmittarini osoitin\nnäytti kahtatoistatuhattakahdeksaasataa jalkaa. Mutta minä kohosin\nyhä ylemmäksi korvieni kuunnellessa jännittyneinä moottorin syvää\nsäksytystä ja silmieni alituisesti tarkastellessa kellonosoittajaa,\npetroolilasia ja öljypumppua. Ei sovi lainkaan ihmetellä, että\nilmailijoita sanotaan pelottomiksi. Kun on niin paljon ajateltavaa, jää\nitsestään huolehtiminen sivuseikaksi. Jokseenkin silloin minä huomasin,\nkuinka epäluotettava kompassi onkaan, kun ollaan määrätyn matkan päässä\nmaasta, yhdentoistatuhannen jalan korkeudella minun kompassini näytti\nmelkein itää. Mutta auringosta ja tuulesta sain sentään selville oikean\nsuunnan.\n\nOlin ajatellut, että noissa äärettömissä korkeuksissa vallitsi\nikuinen tyven, mutta myrsky kiihtyi vain jokaisen tuhannen jalan\npituisella nousulla. Koneeni vaikeroi ja vapisi joka liitoksessaan ja\nmittauksessaan ponnistellessaan sitä vastaan, ja kun minä jarrutin sitä\nkäänteissä, liiteli se myötätuuleen kuin paperikaistale ja luullakseni\nkovempaa vauhtia kuin missä kukaan kuolevainen milloinkaan on ollut\nmukana. Minun piti kuitenkin kääntyä jälleen ja panna se taasen\nponnistelemaan vastatuuleen, sillä minähän olin päättänyt saavuttaa\njotakin muutakin kuin korkeusennätyksen. Kaikkien laskelmieni mukaan\nsijaitsi ilmaviidakkoni juuri pienen Wiltshiren kohdalla, ja kaikki\ntyöni voisi mennä hukkaan, jos joutuisin koneineni kohoamaan jonkin\ntoisen paikan kohdalla oleviin ilmakerroksiin.\n\nKun minä noin puolenpäivän aikaan pääsin yhdeksäntoistatuhannen jalan\nkorkeuteen, oli tuuli niin kova, että minä silmäilin levottomana\nkoneeni siipien tukia, odottaen jotka hetki niiden katkeavan tahi\nhöltyvän. Irroitin taakseni kiinnitetyn laskuvarjostimenkin ja\npistin sen koukun nahkavyöni renkaaseen ollakseni valmis kaikkein\npahimpaankin. Nyt oli koittanut sellainen hetki, jolloin ilmailija\nolisi saanut maksaa hengellään mekaanikon pienimmänkin laiminlyönnin.\nMutta kone kesti mainiosti. Kaikki nuorat ja jänteet vihelsivät ja\ntärisivät kuin harpunkielet, mutta oli ihanaa katsella, kuinka kone,\nkaikista sysäyksistä ja tyrkkimisistä huolimatta, oli vielä luonnon\nvoittaja ja taivaan valtijatar. Ihmisessä itsessäänkin on varmasti\njotakin jumalallista, koska hän voi kohota niiden rajojen yläpuolelle,\njotka Luoja näyttää määränneen hänelle, ja kohota sellaisella\nepäitsekkäällä sankarillisella sitkeydellä, jota tämä ilman voittaminen\non osoittanut. Puhukaa sitten ihmiskunnan rappeutumisesta. Milloin on\ntällaista kertomusta ennen esiintynyt rotumme aikakirjoissa?\n\nTällaisia ajatuksia risteili aivoissani kiivetessäni luonnottomasti\nkallistelevalla tasollani tuulen milloin pieksäessä kasvojani, milloin\nviheltäessä korvissani. Alapuolellani leijaileva pilviröykkiö jäi\nniin kauaksi, että sen hopeanväriset syvänteet ja kummut sulautuivat\nyhdeksi ainoaksi latteaksi, kimaltelevaksi tasangoksi. Mutta äkkiä\nsain kokea jotakin kauhistuttavaa ja odottamatonta. Olen kokemuksesta\ntiennyt kyllä ennenkin jo, mitä niin sanottuun tuulispäähän joutuminen\nmerkitsee, mutta tähän verrattavaa puuskaa en ollut milloinkaan\nennen nähnyt. Tässä voimakkaasti lakaisevassa tuulessa näytti olevan\npyörteitä, jotka olivat yhtä luonnottomia kuin se itse. Äkkiarvaamatta\njouduin erään sellaisen keskelle. Koneeni pyörähteli ympäri minuutin\ntahi pari niin nopeasti, että minä miltei menetin tajuntani, ja\nputosi sitten äkkiä vasen siipi edellä keskuksen ilmatyhjään torveen.\nSe putosi kuin kivi melkein tuhat jalkaa. Vain vyöni piti minua\nkiinni istuimessa, ja täräys ja ilmattomuus saivat minut nojaamaan\npuoleksi tajuttomana ohjaajan korin laitoja vasten. Mutta minä kykenen\nmelkein aina äärettömiin voimainponnistuksiin, ja se onkin suurimpia\nilmailija-ansioitani. Tunsin kuinka laskeutuminen vähitellen hidastui.\nPyörre oli ollut pikemminkin suppilo- kuin torvimainen ja minä olin\njo päässyt sen kärkeen. Hirvittävällä tempaisulla ja heittäytymällä\nkoko painollani toista laitaa vasten sain koneeni siivet vaakasuoraan\nasentoon ja sen kokan pois tuulesta. Silmänräpäyksessä olin irti\nilmavirrasta ja liuvuin nyt kevyesti alaspäin. Järkytettynä, mutta\nlannistumattomana käänsin sitten koneeni vielä kerran ylöspäin ja\naloitin jälleen nuo tasaiset ylöspäin vievät kierrokseni. Kaarsin\nhyvin kaukaa välttääkseni pyörteen vaarallisinta kohtaa, ja piakkoin\nolinkin päässyt turvallisesti sen yläpuolelle. Juuri kello yhden\naikaan olin kaksikymmentäyksituhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.\nSuureksi ilokseni olin sivuuttanut myrskyn, ja jokaiselta sadan jalan\nnousulta ilma kävi tyynemmäksi. Mutta toisaalta se oli melko kylmää,\nja minä aloin tuntea tuota omituista kuvotusta, joka johtuu ilman\nohenemisesta. Ensi kerran irroitin nyt happisäiliöni suukappaleen ja\nhengitin keuhkoihini silloin tällöin tuota elähdyttävää kaasua. Tunsin\nsen kiertelevän suonissani liköörin tapaan aistejani kiihoittaen, niin\nettä tulin melkein kuin juovuksiin. Huusin ja lauloin leijaillessani\nylöspäin tuonne kylmään ja hiljaiseen ilmojen maailmaan.\n\nMinulle oli selvää, että se tajuttomuus, joka sai valtoihinsa\nGlaisherin ja vähemmässä määrin Coxwellin, kun he vuonna 1862 nousivat\npallollaan kolmenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, johtui siitä\näärettömän nopeasta vauhdista, jolla kohtisuora nouseminen tapahtuu.\nMutta jos se tehdään vähitellen ja totuttautumalla pienenevään\nilmanpaineeseen, ei sellaisia peloittavia oireita ilmesty lainkaan.\nPäästyäni samalle suurelle korkeudelle minä huomasin, että saatoin\nilman happisäiliötänikin vielä hengittää suuremmatta vaikeudetta.\nIlma oli kuitenkin pistävän kylmää, ja Fahrenheitin asteisiin jaettu\nlämpömittarini oli nollassa. Puoli kahden aikaan olin melkein seitsemän\nenglannin peninkulman päässä, maanpinnasta ja kohosin yhä vieläkin\ntasaisesti. Huomasin kuitenkin ohenneen ilman kannattavan konettani\njo vaikeammin, ja sen vuoksi minun oli pakko muuttaa nousukulmaani\npaljon loivemmaksi. Oli jo selvää, että minunkin kevyelle painolleni\nja voimakkaalle moottorilleni oli jonnekin eteen varattu paikka, mihin\nminun olisi pakko pysähtyä. Ja asiat muuttuivat vielä pahemmiksi, kun\nmuuan sytyttäjä taas rupesi rettelöimään tehden moottorin käynnin melko\nepätasaiseksi. Mieleni kävi apeaksi. Pelkäsin epäonnistuvani.\n\nMutta juuri silloin sain kokea jotakin hyvin kummallista. Jokin esine\nkiisi savuten ohitseni ja räjähti kovalla, suhisevalla paukahduksella\nlähettäen höyrypilviä ympärilleen. En voinut vähään aikaan edes\nkuvitellakaan, mitä oli tapahtunut. Sitten muistin maata pommitettavan\nalituisesti meteoreilla ja että siellä tuskin voitaisiin asua,\nelleivät nuo kivet melkein aina muuttuisi höyryksi ilmakehän ylimmissä\nkerroksissa. Tässä on uusi vaara korkeuksiin pyrkiville ihmisille,\nsillä pari samanlaista ammusta kiisi jälleen ohitseni lähestyessäni\nneljänkymmenentuhannen jalan korkeutta. En epäile lainkaan, etteikö\nlentäjiä ilmakehän laiteilla uhkaisi todellinen vaara.\n\nKorkeusmittarini näytti neljääkymmentätuhattakolmeasataa, kun huomasin,\netten enää voinut päästä ylemmäksi. Fyysillisesti ei jännitys ollut\nsen suurempi kuin mitä voin kestää, mutta koneeni oli päässyt kykynsä\nrajoille. Ohennut ilma ei suonut mitään lujaa tukea sen siiville ja\nminun oli hyvin vaikea ohjata sitä. Jos vain moottori olisi ollut\nparhaimmassa kunnossaan, olisin ehkä vieläkin voinut kohota tuhat\njalkaa, mutta se oli taas joutunut epäkuntoon: kaksi sen kymmenestä\nsylinteristä ei toiminut. Ellen jo ollut päässyt siihen kerrokseen,\njota olin aikonut tutkia, en tulisi sitä ikinä näkemäänkään tällä\nmatkallani. Mutta eikö voinut olla mahdollista, että olin jo päässyt\nsinne? Liidellen ympyröissä neljänkymmenentuhannen jalan korkeudessa\nkuin luonnoton haukka annoin yksitasolleni vapaat ohjat ja rupesin\nMannheim-kiikarillani tarkastamaan huolellisesti ympäristöäni. Taivas\noli aivan kirkas eikä noista kuvittelemistani vaaroista näkynyt\nmerkkiäkään.\n\nMainitsin jo liidelleeni ympyröissä. Mieleeni juolahti äkkiä, että\nmenettelisin viisaammin, jos tekisin suurempia kaaria ja ryhtyisin\ntutkimaan uusia ilma-alueita. Kun metsästäjä lähtee retkilleen\ntavallisiin viidakkoihin, tutkii hän ne läpikotaisin, saadakseen\nkäsiinsä haluamansa riistan. Päätelmäni olivat saaneet minut siihen\nluuloon, että kuvittelemani ilmaviidakko sijaitsi jossakin Wiltshiren\nkohdalla. Sen pitäisi siis olla jossakin etelässä tai lännessä päin.\nEtsin suuntani auringosta, koska kompassiin ei voinut luottaa enää\nlainkaan eikä alhaalta näkynyt muuta kuin tuo kaukainen hopeanvärinen\npilvikenttä. Määräsin suunnan niin hyvin kuin voin ja ohjasin koneeni\nvalitsemalleni suunnalle. Laskin, ettei petrolivarastoni riittäisi enää\nkuin suunnilleen tunniksi, mutta minä voin käyttää viimeisenkin tipan\nsiitä, koska yksi ainoa suurenmoinen liukulento veisi minut milloin\ntahansa takaisin maan pinnalle.\n\nÄkkiä huomasin jotakin uutta. Ilma edessäni oli kadottanut\nkristallimaisen kirkkautensa. Se oli täynnä pitkiä resuisia töyhtöjä,\njostakin sellaisesta aineesta kokoonpantuja, että voin verrata\nniitä vain hyvin ohueen savukkeensavuun. Ne leijailivat ilmassa\nköynnöksittäin ja kiemuroittain, kääntyen ja kiertyen hitaasti\nauringonpaisteessa. Kun yksitasoni kiisi niiden keskitse, tunsin\nhuulillani heikkoa öljynmakua ja koneen puuosat peittyivät rasvaiseen\nvaahtoon. Ilmassa näytti olevan jotakin äärettömän hienoa orgaanista\nainetta, mutta ei minkäänlaista elämää. Tuo omituinen aine levisi\nlaajalle alueelle ja haihtui sitten tyhjyyteen. Ei, siinä ei ollut\nelämää. Mutta se saattoi olla jotakin elämän jäännöstä? Ja ennen\nmuuta, se saattoi olla jonkin elävän, jonkin luonnottoman elävän\nolennon ruokaa, kuten valtamerien rasva on mahtavan valaan ravintoa?\nTämä ajatus askarrutti juuri aivojani, kun satuin katsahtamaan\nylöspäin, jolloin näin niin ihmeellisen näyn, etteivät ihmissilmät\nole milloinkaan ennen sellaista nähneet. Voinko toivoakaan osaavani\nselittää sitä teille, niinkuin sen itse näin?\n\nKuvitelkaa mielessänne maneettia, sellaista, joka kelluu kesäisissä\nmerissämme, kellonmuotoista ja äärettömän suurta -- paljon suurempaa\nminun päätelmieni mukaan kuin St. Paulin kirkon kupooli. Se oli\nväriltään vaaleanpunainen ja siinä oli hienoja viheriöitä suonia, mutta\nkoko sen rakenne oli niin läpinäkyvä, että se vain heikosti kuvastui\ntummansinistä taivasta vasten. Se hengitti arasti ja säännöllisesti.\nSiitä riippui pari pitkää alaspäin suuntautuvaa viheriää lonkeroa,\njotka heiluivat hitaasti edestakaisin. Tämä komea näky liukui hiljaa ja\nhitaan arvokkaasti pääni ylitse kevyenä ja hauraana kuin saippuakupla.\n\nOlin kääntänyt yksitasoani voidakseni katsella tuota kaunista olentoa,\nkun äkkiä huomasin joutuneeni niiden muodostamaan kokonaiseen\nlaivastoon, jossa oli kaiken kokoisia, mutta ei kuitenkaan ainoatakaan\nniin suurta kuin ensimmäinen. Muutamat olivat aivan pieniä, mutta\nsuurin osa sentään tavallisen ilmapallon kokoisia, samanlaisine niitä\nmuistuttavine pallomaisine, päineen. Niiden kudokset ja värit olivat\nniin hienoja että ne muistuttivat minusta hienoimpia venetsialaisia\nlasiteoksia. Vaaleanpunaiset ja viheriät värivivahdukset olivat\nvallitsevimmat, mutta kaikki olivat viehättävästi sateenkaaren-värisiä,\nkun auringonvalo sattui paistamaan niiden hienojen muotojen läpi.\nNiitä ajelehti sivuitseni noin satakunta muodostaen ihmeellisen\nkauniin tuntemattomista taivaanlaivoista kokoonpannun eskaaderin,\njonka yksityiset alukset sulautuivat niin täydellisesti kirkkaisiin\nkorkeuksiin, ettei ihminen voi kuvitellakaan näkevänsä mitään niin\nihanaa maanpinnalla.\n\nMutta pian kiintyi tarkkaavaisuuteni uusiin ilmiöihin -- ylimpien\nilmakerrosten käärmeihin. Ne olivat pitkiä, ohuita, höyrymäisestä\naineesta kokoonpantuja kiemuroita, jotka kääntelehtivät ja\nkoukistelivat riidellessään kovaa vauhtia eteenpäin niin nopeasti, että\nsilmä tuskin voi seurata niiden liikkeitä. Muutamat näistä aavemaisista\nolennoista olivat parin- kolmenkymmenen jalan pituisia, mutta niiden\nympärysmittaa oli vaikea määritellä, koska niiden rajaviivat olivat\nniin utuisia, että ne näyttivät sulautuvan niiden ympärillä väreilevään\nilmaan. Nämä ilmakäärmeet olivat väriltään vaaleanharmaita tahi\nsavunvärisiä, ja kunkin ruumiissa oli tumma juova, mikä ilmaisi niillä\nolevan määrätynlaisen elimistön. Muuan niistä pyyhälsi aivan kasvojeni\nohi, jolloin tunsin naamassani jotakin kylmää ja tahmeaa. Mutta näiden\nolioiden ruumis oli niin epäaineellinen, etten voinut niiden puolelta\npelätä minkäänlaista ruumiillista vaaraa sen enempää kuin noiden\nkauniiden pallomaisten olentojenkaan puolelta, jotka olivat liidelleet\nohitseni ennen niitä. Niiden muodoissa ei ollut sen enempää kiinteitä\naineita kuin särkyneen aallon kelluvissa vaahtokuplissa.\n\nMutta minua odottivat vieläkin hirmuisemmat kokemukset. Liukuen\nalaspäin äärettömästä korkeudesta minua lähestyi punertava höyrypilvi,\njoka näytti ensin melko pieneltä, mutta suurenikin nopeasti tullessaan\nlähemmäksi, kunnes se näytti monen sadan neliöjalan laajuiselta.\nVaikka se olikin jotakin läpinäkyvää hyytelömäistä ainetta, olivat sen\npiirteet kuitenkin paljon selvemmät ja sen rakenne paljon tukevampi\nkuin ainoankaan noista, jotka olin ennen nähnyt. Siinä oli myös enemmän\naineellisen rakenteen merkkejä, erittäinkin nuo pari sen kummallakin\nsivulla sijaitsevaa suurta pyöreää tummaa täplää, jotka ehkä olivat\nsilmiä, ja niiden välissä sijaitseva valkoinen ulkonema, joka oli\nkäyristynyt ja yhtä julman näköinen kuin kotkan nokka.\n\nKoko tuon hirviön ulkomuoto oli kauhistuttava ja uhkaava. Se vaihteli\nväriään hyvin vaaleankeltaisesta niin räikeän tummanpunaiseen, että se\naiheutti oikein varjon liidellessään yksitasoni ja auringon välissä.\nSen suuren ruumiin ylimmässä osassa oli kolme suurta ulkonemaa, joita\nvoin vain kuvailla äärettömän suuriksi kupliksi. Katsellessani niitä\nsain sellaisen vakaumuksen, että ne olivat täynnä jotakin äärettömän\nkevyttä kaasua, joka kannatti tuota rumaa puolikiinteätä ainemäärää\nohenneessa ilmassa. Eläin liiti nopeasti eteenpäin pysytellen helposti\nyksitasoni kohdalla ja ollen hirmuisena saattajanani parinkymmenen\nenglannin peninkulman pituisella matkalla tahi vielä pitemmälläkin.\nSe liehui yläpuolellani kuin saalistaan vaaniva lintu, joka odottaa\nvain sopivaa hetkeä iskeäkseen. Päästäkseen eteenpäin -- se kävi niin\näkkiä, että sitä oli hyvin vaikea seurata -- se sinkautti eteensä\njonkinlaisen pitkän limaisen kielekkeen, joka taasen vuorostaan näytti\nvetävän vääntelehtivää ruumista mukanaan. Se oli niin joustava ja\nhyytelömäinen, ettei se milloinkaan ollut samanmuotoinen pariakaan\nminuuttia, ja jokainen seuraava muutos teki sen yhä uhkaavammaksi ja\ninhoittavammaksi.\n\nTiesin sen ennustavan vaikeuksia. Jokainen punertava välähdys sen\nhirvittävässä ruumiissa uhosi vaaraa. Sen epämääräiset mulkoilevat\nsilmät, jotka olivat aina kohdistuneet minuun, olivat kylmät ja\nsäälimättömät limaskaisessa vihassaan. Käänsin yksitasoni kokan maata\nkohti päästäkseni pakoon. Kun tein sen, singahti tuosta kelluvasta\nrasvamöhkäleestä esille pitkä lonkero nopeasti kuin salama ja läjähti\nkevyesti ja mutkitellen kuin ruoskanisku koneeni etuosaan. Kuului\nkovaa pihinää sen levätessä hetkisen kuumalla moottorilla ja sitten\nse singahti ilmaan jälleen, suuren litteän ruumiin käpristyessä kuin\näkillisestä tuskasta. Panin koneeni liukumaan, mutta jälleen singahti\nlonkero esille kietoutuen koneeseeni. Potkurin siivet katkaisivat sen\nkuitenkin poikki yhtä helposti kuin se olisi ollut vain paljasta savua.\nMuuan pitkä, liukuva, pistelevä, käärmemäinen kiemura tarttui silloin\nminuun takaapäin kiertyen vartaloni ympärille ja vetäen minua pois\npaikaltani. Revin sitä hurjasti sormieni upotessa tuohon niljaiseen\nliimamaiseen aineeseen. Hetkiseksi minun onnistuikin vapauttaa itseni\nsiitä vain joutuakseni toisen saappaitteni ympärille kietoutuvan\nlonkeron kynsiin, joka nykäisi minua niin, että olin melkein lentää\nselälleni.\n\nHädissäni tyhjensin hirviöön pyssyni molemmat piiput, vaikka\nkuvitteleminen, että jokin ihmisten keksimä ase voisi tuottaa vauriota\ntuolle mahtavalle hirviölle, olikin samaa kuin norsun kimppuun\nhyökkääminen hernepyssyllä. Ja kuitenkin olin tähdännyt paremmin\nkuin olin osannut odottaakaan, koska toinen noista eläimen selässä\nsijaitsevista suurista kuplista räjähti kovalla paukauksella luodin\nvoimasta. Olin aivan varma siitä, että nuo suuret kirkkaat rakot olivat\ntäynnä jotakin kevyttä kaasua, koska tuo suuri pilvimäinen ruumis\nkääntyi silmänräpäyksessä kyljelleen ja vääntelehti toivottomasti\npäästäkseen tasapainoon, valkoisen nokan naksahdellessa ja avautuessa\nkauhistuttavan raivokkaasti. Mutta silloin olin minä jo pannut koneeni\nliukumaan alaspäin niin jyrkästi kuin vain uskalsin, pyörivän potkurin\nja painovoiman kiidättäessä minua maata kohti kuin meteorikiveä.\nKaukana takanani näin tuon tumman punertavan rasvatäplän pienenevän\npienenemistään ja sulautuvan vihdoin sen takana siintävään taivaan\nsineen. Olin päässyt turvallisesti pois ylimmän ilmakehän hirvittävästä\nviidakosta.\n\nPäästyäni vaaran ulkopuolelle pysäytin moottorini, sillä ei mikään\nriko sitä niin pian kuin laskeutuminen täydellä voimalla korkeuksista\nmaahan. Kierteen muotoinen liukulentoni oli suurenmoinen. Melkein\nkahdeksan englannin peninkulman korkeudesta, ensiksi hopeanvärisen\npilviröykkiön tasalle, sitten sen alapuolella leijailevaan\nmyrskypilveen ja vihdoin rankkasateessa maanpinnalle. Näin Bristolin\nkanaalin allani päästyäni vapaaksi pilvistä, mutta koska tankissani\noli vielä vähän petrolia jäljellä, lensin parinkymmenen englannin\npeninkulman pituisen matkan sisämaahan päin, ja laskeusin eräälle\nkedolle Ashcomben kylän läheisyyteen. Siellä sain kolme kanisterillista\npetrolia eräästä ohikiitävästä autosta, ja kymmenen minuuttia yli\nkuuden samana iltana laskeuduin sievästi omalle niitylleni Devizenin\nläheisyyteen sellaisen matkan jälkeen, jollaista ei kukaan kuolevainen\nvielä milloinkaan ollut tehnyt eikä jäänyt eloon kertoakseen siitä.\nOlen nähnyt korkeuksien kauneuden ja kauhut, suuremman kauneuden ja\nsuuremmat kauhut kuin mitä ihmisen näköpiiriin tavallisesti ilmestyy.\n\nJa nyt on tarkoitukseni tehdä sinne vielä yksi matka, ennenkuin\nilmoitan saavuttamani tulokset maailmalle. Teen sen, koska minulla\ntäytyy olla jotakin olennaista näytettävänä todistukseksi, ennenkuin\nesitän sellaisen kertomuksen lähimmäisilleni. On kyllä totta, että\ntoiset tulevat piakkoin seuraamaan esimerkkiäni voidakseen vahvistaa\npuheeni, mutta kuitenkin haluaisin saada heidät uskomaan väitteeni\nheti. Noita viehättäviä sateenkaarenvärisiä kuplia ei liene vaikea\nvangita. Ne liitelevät hitaasti eteenpäin ja nopea yksitaso voi\nhelposti keskeyttää niiden matkan. On kyllä mahdollista, että ne\nhajaantuvat raskaammassa ilmanpaineessa, niin että voin vain tuoda\nmukanani maanpinnalle pienen kasallisen himmeää limaa. Mutta siinä\ntulee varmasti olemaan jotakin sellaistakin, joka tukee tarinaani.\nNiin, minä aion lähteä, vaikka siten antaudunkin suureen vaaraan. Noita\npunertavia kauhistuttavia hirviöitä ei näyttänyt olevan monta. Voihan\nolla hyvinkin mahdollista, etten näe niistä ainoatakaan, Jos taas näen,\nsukellan heti. Pahimmassa tapauksessa voin aina käyttää pyssyäni ja\nsaavuttamaani kokemusta...\"\n\nTässä puuttuu valitettavasti käsikirjoituksesta yksi lehti. Mutta\nseuraavalle lehdelle on kirjoitettu suurilla harakanvarpailla:\n\n\"Neljäkymmentäkolmetuhatta jalkaa. En tule näkemään maata enää\nmilloinkaan. Tuolla liitelee niitä kolme kappaletta alapuolellani.\nJumala minua auttakoon, sellainen hirvittävä kuolema tuntuu kamalalta\"!\n\nTällainen on Joyce-Armstrongin selostus kokonaisuudessaan. Miehestä\nitsestään ei ole kuultu mitään sen jälkeen. Herra Budd-Lushington\non poiminut talletettavaksi hänen yksi tasonsa kappaleita Kentin\nja Sussexin rajalta muutamien englannin peninkulmien päässä siitä\npaikasta, mistä muistikirja löydettiin. Jos tuon onnettoman lentäjän\nolettamus on oikea, jos moinen ilmaviidakko, kuten hän sitä nimittää,\non olemassa Lounais-Englannin yläpuolella, näyttää siinä tapauksessa\naivan selvältä, että hän on paennut sieltä yksitasonsa täydellä\nvauhdilla, joutuen kuitenkin noiden hirmuisten eläinten saaliiksi\njossakin ylemmässä ilmakerroksessa sen paikan kohdalla, mistä kauheat\njäännökset löydettiin. Tuon yksitason liukuminen alas taivaalta, noiden\nnimettömien kauhistuttavien olentojen liitäessä yhtä nopeasti sen\nalapuolella ja lähestyessä sitä vähitellen, muodostaa sellaisen kuvan,\nettei kukaan ihminen, joka pitää arvossa tervettä järkeään, halua\npitemmälti ajatella sitä. Tiedän maailmassa olevan monta sellaista\nihmistä, jotka vieläkin ivailevat tähän kirjoittamiani tosiseikkoja,\nmutta heidänkin on pakko myöntää, että Joyce Armstrong on hävinnyt\nolemattomiin, ja minä suosittelen heidän mietittäväkseen onnettoman\nlentäjän omia sanoja: \"Selittäköön tämä muistikirja kaiken sen, mitä\nminä olen koettanut selittää, ja senkin, kuinka minä menetin henkeni\nyrittäessäni sitä. Mutta ei mitään lörpöttelyä onnettomuuksista eikä\nsalaperäisyyksistä, jos saan pyytää.\"\n\n\n\n\nNAHKASUPPILO\n\n\nYstäväni Lionel Dacre asui Pariisissa Wagramin puistokadun varrella.\nHän omisti tuon pienen rakennuksen, jossa on rautaiset kaiteet ja jonka\nedessä julkipuolella on pienoinen nurmikko, Riemukaaresta vasemmalle,\nkun tullaan sieltäpäin. Luulen sen sijainneen siellä jo aikaa ennen\npuistokadun syntymistä, koska sen harmaat tiilet olivat jäkälöityneet\nja seinät iän homehduttamat ja vaalentamat. Kadulta katsoen se näytti\nhyvin pieneltä, koska sen julkipuolella oli vain viisi ikkunaa, jos nyt\nmuistan oikein, mutta taempana se laajeni yhdeksi ainoaksi suureksi\nhuoneeksi. Siellä Dacre säilytti tuota kummallista salaisia tieteitä\nkäsittelevää kirjastoaan ja noita haaveellisia kummallisia esineitä,\njoiden kokoaminen oli hänen lempityötään ja joiden katseleminen huvitti\nhänen ystäviään. Hän oli varakas mies, jolla oli hienostuneita ja\nomituisia harrastuksia. Hän oli tuhlannut suurimman osan elämästään\nja omaisuudestaan kootessaan itselleen kaiken tuon, minkä sanottiin\nmuodostavan ainutlaatuisen yksityiskokoelman talmuddilaisia,\nsalaoppisia ja taikuusteoksia, joista muutamat olivat hyvin harvinaisia\nja arvokkaita. Hänen taipumuksensa vetivät häntä kaikkeen ihmeelliseen\nja luonnottomaan, ja olen kuullut hänen kokeensa tuntemattomien\nasioiden selvillesaamiseksi jo aikoja sitten sivuuttaneen kaikki\nsivistyksen ja säädyllisyyden rajat. Englantilaisille ystävilleen hän\nei milloinkaan viitannut sellaisiin asioihin, esiintyi vain tutkijana\nja harrastelijana, mutta ne ranskalaiset, joiden maku oli samanlainen\nkuin hänen, ovat vannoneet minulle, että tuossa suuressa ja ilmavassa\nlämpiössä, jota hänen kirjahyllynsä ja museonsa kaapit rajoittavat, on\ntoimeenpantu mustan messun hurjimpia irstailuja.\n\nDacren paljas ulkomuotokin riitti jo ilmaisemaan, että hänen tavaton\ninnostuksensa noihin omituisiin seikkoihin oli vain älyllistä laatua.\nHänen kovissa kasvoissaan ei ollut merkkiäkään askeettisuudesta, mutta\npaljon henkistä voimaa oli hänen suuressa kupoolimaisessa päässään,\njoka pyöristyi ylöspäin hänen harvenneiden kiharainsa alla kuin\nluminen vuoren huippu kuusivyöhykkeensä yläpuolella. Hänen tietonsa\nolivat hänen viisauttaan suuremmat ja hänen voimansa hänen luonnettaan\npaljon mahtavammat. Pienet kirkkaat silmät, jotka sijaitsivat\nsyvällä hänen lihavissa kasvoissaan, kimaltelivat ymmärtämyksestä\nja vähentymättömästä elämänhalusta ilmaisten aistillisuutta ja\nitsekkäisyyttä. Mutta riittäköön jo tämä miehestä, koska hän on jo\nkuollut, tuo tutkija raukka, kuollut juuri silloin, kun hän luuli\nvarmasti vihdoinkin keksineensä elämännesteen. En aio kertoa hänen\nmutkallisesta luonteestaan, vaan eräästä hyvin kummallisesta ja\nselittämättömästä tapahtumasta, joka aiheutui minun hänen luokseen\nvuoden '82 keväänä tekemästäni vierailusta.\n\nOlin tutustunut Dacreen Englannissa, sillä tutkimukseni British\nMuseumin assyrialaisessa huoneessa sattuivat tapahtumaan samaan aikaan,\njolloin hän koetti saada selville babylonialaisista kirjoituslaatoista\njotakin salaperäistä ongelmaa, ja tämä yhteinen kiinnostuksemme oli\nvienyt meidät yhteen. Satunnaiset huomautukset olivat johtaneet\npäivittäisiin keskusteluihin ja ne taasen jonkinlaiseen ystävyyden\ntapaiseen toveruuteen. Olin luvannut hänelle käydä hänen luonaan\ntullessani ensi kerran Pariisiin. Siihen aikaan, jolloin voin täyttää\nlupaukseni, asuin eräässä huvilassa Fontainebleaussa, ja koska\niltajunat lähtivät minulle sopimattomiin aikoihin, pyysi hän minua\nviettämään yön hänen luonaan.\n\n\"Minulla on vain tuo yksi ainoa vapaa sija\", sanoi hän viitaten\nsuuressa salissa sijaitsevaan isoon sohvaan. \"Mutta toivoakseni te\nvoitte nukkua mukavasti siinäkin.\"\n\nSali oli makuuhuoneeksi hyvin kummallinen korkeine ruskeiden kirjojen\npeittämine seinineen, mutta miellyttävämpää kalustoa ei olisi voitu\nlöytää minunlaiselleni kirjatoukalle, sillä mikään haju ei tunnu\nminusta niin suloiselta kuin tuollaisen vanhan kirjan heikko,\nhieno tuoksu. Vakuutin senvuoksi hänelle, etten voisi toivoakaan\nmiellyttävämpää makuuhuonetta enkä puoleensavetävämpää ympäristöä.\n\n\"Elleivät huonekalut olekaan mukavia eivätkä uudenaikaisia, ovat ne\nainakin kalliita\", sanoi hän katsellen hyllyjään. \"Olen tuhlannut\nmelkein neljännesmiljoonan näihin teitä ympäröiviin esineihin.\nKirjoilla, aseilla, jalokivillä, kaiverruksilla, seinäpapereilla ja\nepäjumalankuvilla -- niin, täällä on tuskin ainoatakaan sellaista\nesinettä, jolla ei olisi omaa tarinaansa ja vieläpä sellaista, että sen\nkertominen ansaitsee vaivan.\"\n\nHän istui puhuessaan takan toisella ja minä sen toisella puolen. Hänen\nlukupöytänsä oli hänen oikealla puolellaan ja sen kohdalla riippuva\nvoimakasvaloinen lamppu valaisi pöydän hyvin selvästi. Sen keskellä oli\nlevällään vanha käsikirjoitus ja sen ympärillä kaikenlaisia kummallisia\npikkuesineitä. Niiden joukossa oli muuan suuri suppilo, jollaisia\nkäytetään viinitynnyreitä täytettäessä. Se oli nähtävästi valmistettu\nmustasta puusta ja päärmätty värinsä menettäneellä kuparilla.\n\n\"Tuossapas on hyvin kummallinen esine\", huomautin minä. \"Millainen\ntarina siihen liittyy?\"\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"saman kysymyksen olen esittänyt usein itsellenikin.\nAntaisin paljonkin, jos saisin sen tietää. Ottakaahan se käteenne ja\ntutkikaa sitä.\"\n\nTein niin ja huomasin silloin, että se, mitä olin luullut puuksi,\nolikin todellisuudessa nahkaa, vaikka aika oli kuivannut sen tavattoman\nkovaksi. Suppilo oli niin suuri, että se täynnä ollessaan veti varmasti\ntuopillisen. Kuparireunus päärmäsi sen laajaa laitaa, mutta piipunkin\npää oli ympäröity metallilla.\n\n\"Mitä päättelette sen ulkomuodosta?\" kysyi Dacre.\n\n\"Luulisin sen kuuluneen jollekulle keskiajan viini- tahi\nolutkauppiaalle\", sanoin minä. \"Olen nähnyt Englannissa nahkaisia\njuomapulloja seitsemänneltätoista vuosisadalta -- 'mustia matruuseja',\nkuten niitä nimitettiin -- ja ne olivat samanvärisiä ja yhtä kovia kuin\ntämä suppilokin.\"\n\n\"Luulen tuonkin olevan peräisin melkein samoilta ajoilta\", sanoi\nDacre, \"ja sitä käytettiin epäilemättä astioiden täyttämiseen jollakin\nnesteellä. Mutta jos minun epäluuloni vain ovat oikeat, käytti\nsitä hyvin omituinen viinikauppias hyvin kummallisten astioiden\ntäyttämiseen. Näettekö mitään omituista sen piipun nokassa?\"\n\nKohotettuani esineen valoon huomasin erään paikan noin viisi tuumaa\nnahkasuppilon piipun kuparihelan yläpuolella niin hierotuksi ja\nraavituksi, kuin joku olisi jyrsinyt sitä tylsällä veitsellä. Muualla\nsen mustassa sileässä pinnassa ei näkynyt minkäänlaisia merkkejä.\n\n\"Joku on koettanut katkaista piippua.\"\n\n\"Arveletteko noita merkkejä viilloksiksi?\"\n\n\"Sitä on revitty ja viileskelty. Näiden merkkien tekemiseen tällaiseen\nsitkeään aineeseen on tarvittu melkoisesti voimaa, vaikka ase olisi\nollutkin millainen tahansa. Mutta mitä itse ajattelette siitä? Huomaan\nteidän tietävän siitä enemmän kuin haluatte sanoakaan.\"\n\nDacre hymyili ja hänen pienet silmänsä vilkkuivat puhuvasti.\n\n\"Oletteko oppineissa tutkimuksissanne koskaan tullut kiinnittäneeksi\nhuomiota unien fysiologiaan?\" kysyi hän.\n\n\"En ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan.\"\n\n\"Hyvä herra, tuo jalokiviarkun yläpuolella sijaitseva hylly on täynnä\nsellaisia teoksia Albertus Magnuksen ajoilta saakka, jotka eivät\nkäsittelekään muita aiheita. Se muodostaa itsenäisen tieteen.\"\n\n\"Niin, puoskarien tieteen.\"\n\n\"Puoskarit ovat aina olleet uranuurtajia. Astronomit ovat vähitellen\nkehittyneet astrologeista, kemistit alkemisteista ja kokeilevat\nfysiologit hypnotisoimista. Eilinen kerskuri voi olla jo professori\nhuomenna. Sellaisetkin hienot ja haihtuvat ilmiöt kuin unet\njärjestetään vielä kerran systeemeihin. Kun se aika koittaa, eivät\nnoiden tuolla hyllyllä sijaitsevien ystäviemme tutkimukset tule enää\nolemaan salaisia huvinaiheita, vaan tiedon lähteitä.\"\n\n\"Jos myönnämmekin sen, niin mitä osuutta voisi unien tieteellä olla\ntuon suuren mustan kuparilla reunustetun suppilon tarinassa?\"\n\n\"Kerron sen teille. Tehän tiedätte minun palkanneen itselleni\napulaisen, joka aina etsii kokoelmiini harvinaisuuksia ja kummallisia\nesineitä. Muutamia päiviä sitten hän oli kuullut kerrottavan eräästä\nvanhojen esineiden kauppiaasta, joka oli hankkinut itselleen muutamia\neräästä Quartier Latinin kaupunginosassa Mathurinkadun takalistolla\nsijaitsevasta vanhanaikaisesta talosta löydetystä kaapista anastettuja\nvanhoja esineitä. Tämän vanhan talon ruokasali on koristettu\nvaakunalla, jonka hopeanvärisellä pohjalla on pari ortta ja punaisia\nharreja. Se on ollut, olen ottanut siitä selvän, Nicholas de la\nReynien, erään kuningas Ludvig XIV:n mahtavan virkamiehen vaakuna.\nAivan varmasti kaikki tuosta kaapista löydetyt esineetkin ovat peräisin\nsaman kuninkaan ajoilta. Siitä voimme tehdä sen johtopäätöksen, että\nne kaikki kuuluivat tuolle Nicholas de la Reynielle, jonka tehtäviin\nymmärtääkseni erittäinkin kuului sen ajan drakoonisten lakien\nvoimassapitäminen ja niiden määräysten toimeenpaneminen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ottakaa nyt suppilo jälleen käteenne ja tutkikaa sen ylintä\nkuparireunustaa. Voitteko nähdä siinä joitakin kirjaimia?\"\n\nSiinä oli todellakin naarmuja, jotka aika oli melkein kuluttanut pois.\nVihdoin olin näkevinäni niiden muodostavan joitakin kirjaimia, joista\nviimeinen muistutti hieman B:stä.\n\n\"Te luulette sitä B:ksi?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Niin minäkin. Olenpa siitä vallan varmakin.\"\n\n\"Mutta tuon teidän mainitsemanne aatelismiehenhän olisi pitänyt\nkaivertaa siihen R nimikirjaimekseen.\"\n\n\"Aivan niin. Siinäpä se jutun kummallisin kohta juuri onkin. Tämä\nomituinen esine oli hänen ja kuitenkin hän antoi kaivertaa siihen\njonkun toisen nimikirjaimet. Miksi hän teki niin?\"\n\n\"En voi sitä kuvitellakaan. Voitteko te?\"\n\n\"Voin ehkä arvata sen. Huomaatteko kauempana laidassa jotakin muutakin?\"\n\n\"Siinä on kuvio, joka muistuttaa kruunusta.\"\n\n\"Siinä onkin epäilemättä kruunu, mutta jos katselette sitä kirkkaassa\nvalossa, huomaatte piankin, ettei se ole mikään tavallinen kruunu.\nSe on heraldinen -- jonkinlainen virallinen arvoasteen merkki -- ja\nsiinä on neljä helmeä ja mansikan lehtiä, jotka yhdessä muodostavat\ntodellisen markiisin arvomerkin. Me voimme senvuoksi tehdä sellaisen\njohtopäätöksen, että tuolla henkilöllä, jonka nimi päättyy\nB-kirjaimeen, on ollut oikeus tuohon arvonimeen.\"\n\n\"Tämä nahkasuppilo on siis kuulunut jollekulle markiisille?\"\n\nDacre hymyili kummallisesti.\n\n\"Tahi jollekulle hänen perheensä jäsenelle\", sanoi hän. \"Niin paljon\nolemme saaneet selville suppilon laitaan tehdyistä kaiverruksista.\"\n\n\"Mutta mitä yhteistä tällä ja unilla sitten voi olla?\"\n\nEn tiedä lainkaan, johtuiko se Dacren kasvojen ilmeestä vai jostakin\nhänen käytöksessään ilmenevästä vihjeestä, mutta katsellessani tuota\npahkuraista vanhaa nahkaesinettä tunsin äkkiä vastenmielisyyttä ja\njärjetöntä pelkoa.\n\n\"Olen useammin kuin kerran saanut tärkeitä ilmoituksia unessa\", sanoi\ntoverini tuolla opettavaisella tavallaan, mihin hän niin mielellään\nturvautui. \"Niinpä nyttemmin, milloin en ole varma joistakin\noleellisista seikoista, asetan kysymyksessä olevan esineen yöksi\nviereeni toivoen nukkuessani saavani jotakin valaistusta asiaan.\nTällainen menettely ei tunnu minusta lainkaan epäpätevältä, vaikka\neihän se vielä ole saanut osakseen oikeaoppisen tieteen siunausta.\nOlettamukseni mukaan liittyy jokaiseen esineeseen, jota jonkin\nvoimakkaan inhimillisen mielenliikutuksen ilmaisu on läheisesti\nkoskettanut, eräänlainen määrätty tuntu tahi vaikutelma, jonka se\nsitten voi ilmaista herkälle mielelle. Herkällä mielellä en tässä\ntarkoita mitään abnormia, vaan sellaista harjoitettua ja sivistynyttä\ntajua kuin teidän ja minun.\"\n\n\"Te tarkoitatte siis esimerkiksi sitä, että jos minä nukun tuon\nseinällä riippuvan vanhan miekan vieressä, voin minä nähdä unta\njostakin verisestä tapahtumasta, jossa tuolla miekalla on ollut osansa?\"\n\n\"Te lausuitte mainion esimerkin, sillä todellisuudessa olen kokeillut\njuuri tuolla miekalla ja unissani näin sen omistajan kuoleman. Hän\nmenetti henkensä eräässä kovassa kahakassa, jonka nimeä en ole\nsaanut selville, mutta joka tapahtui fronde-kapinan aikana. Jos vain\najattelette tarkemmin, muistatte että esi-isämmekin ovat jo tienneet\ntämän seikan, jonka me viisaudessamme olemme luokittaneet taikauskoon\nkuuluvaksi.\"\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\n\"Esimerkiksi asettamalla palasen hääkakkua pieluksen alle siinä\ntarkoituksessa, että nukkuja näkisi hupaisia unia. Se kuuluu noiden\nmonien esimerkkien joukkoon, jotka te voitte myöhemmin lukea eräästä\npienestä kirjoittamastani lentokirjasesta. Mutta palataksemme asiaan\nminä nukuin yhden yön tämä suppilo vieressäni ja näin silloin sellaisen\nunen, joka varmasti valaisee kummallisella tavalla sen käyttöä ja\nalkuperäistä tarkoitusta.\"\n\n\"Mitä te uneksitte?\"\n\n\"Minä uneksin --\" Hän keskeytti ja hänen suuret kasvonsa ilmaisivat\njännittynyttä innostumista asiaan. \"Jupiter vieköön, kuinka\nsuurenmoisen ajatuksen sainkaan päähäni!\" huudahti hän. \"Tästä tulee\ntodellakin tavattoman kiintoisa koe. Tehän olette itsekin sellainen\nfyysillinen yksilö, jonka hermot vastaavat helposti jokaiseen\nvaikutelmaan.\"\n\n\"En ole milloinkaan koetellut itseäni.\"\n\n\"Siinä tapauksessa koettelemme teitä tänä yönä. Saanko pyytää, että\nte paneutuessanne nukkumaan tälle sohvalle tänä iltana asettaisitte\nhyväntahtoisesti tuon suppilon pieluksenne viereen?\"\n\nVaatimus tuntui minusta hyvin eriskummalliselta, mutta mutkallista\nluonnettani miellyttävät kaikenlaiset omituiset ja haaveelliset\nkokemukset. En uskonut lainkaan Dacren olettamukseen enkä kiinnittänyt\nminkäänlaisia toiveita sellaisen kokeen onnistumiseen, mutta olin\nkuitenkin niin innostunut asiasta, että suostuin hänen pyyntöönsä.\nDacre siirsi hyvin vakavana pienen jalustan sohvan pääpuolen viereen ja\nasetti suppilon sille. Lyhyen keskustelun jälkeen hän toivotti minulle\nsitten hyvää yötä ja poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIstuin hetkisen tupakoiden valkean ääressä ja punnitsin mielessäni\ntätä kummallista tapahtumaa ja sitä omituista kokemusta, joka ehkä\nodotti minua. Vaikka olinkin epäileväinen, oli kuitenkin Dacren\nvarmassa käytöksessä jotakin vakuuttavaa, ja tavallisuudesta\npoikkeava ympäristöni, suuri huone kummallisine ja enimmäkseen\npahaenteisine esineineen, joita riippui sen seinillä, teki mieleni\nhyvin juhlalliseksi. Vihdoin riisuuduin ja sammutettuani lampun\nrupesin levolle. Vääntelehdittyäni kauan aikaa vaivuin vihdoin uneen.\nSallikaa minun nyt kuvailla teille niin täsmällisesti kuin suinkin ne\ntapahtumat, joiden todistajaksi unissani jouduin. Ne esiintyvät nyt\nmuistissani selvemmin kuin mitkään muut valveilla ollessani näkemäni\nseikat.\n\nOlin olevinani jossakin holvin tapaisessa huoneessa. Nurkkien tuet\nyhtyivät ylhäällä keskellä kannattamaan jyrkkää maljakon tapaista\nkattoa. Rakennustapa oli kömpelöä, mutta tukevaa. Holvi oli selvästi\njonkin suuren rakennuksen osa.\n\nKolme mustiin pukeutunutta miestä, joilla oli päässään kummalliset\nhyvin raskaat mustat samettilakit, istui rivissä punaisella veralla\nverhotun pöydän ääressä. Heidän kasvonsa näyttivät hyvin juhlallisilta\nja surullisilta. Vasemmalla seisoi pari pitkäviittaista miestä\nasiakirjasalkkuineen, jotka näyttivät olevan aivan täynnä papereita.\nOikealla, katsoen minuun päin, seisoi muuan pienehkö nainen, jolla oli\nvaalea tukka ja kummallisen vaaleansiniset silmät -- lapsen silmät.\nHän oli jo sivuuttanut ensi nuoruutensa, mutta häntä ei vielä voitu\nsanoa keski-ikäiseksikään. Hänen ruumiillaan näytti olevan taipumusta\nlihavuuteen ja hänen ryhtinsä oli ylpeä ja luottavainen. Kasvot olivat\nkalpeat, mutta tyynet. Ne olivat kummallisen miellyttävät, mutta niissä\noli kuitenkin jotakin kissamaista. Pienen lujapiirteisen suun ympärillä\noli heikko, julmuutta ilmaiseva piirre ja leuka oli pyöreä. Hän oli\npuettu jonkinlaiseen väljään valkoiseen viittaan ja hänen vieressään\nseisoi muuan laiha innokas pappi, joka kuiskaili hänen korvaansa\nkohottaen yhtämittaa ristiään hänen nähtäväkseen. Nainen käänsi päätään\nja tuijotti jäykästi ristin sivu noihin mustapukuisiin miehiin, jotka\narvasin hänen tuomareikseen.\n\nSiinä katsoessani nuo kolme miestä nousivat seisoalleen sanoen\njotakin, mutta minä en voinut erottaa ainoatakaan sanaa, vaikka tiesin\nkeskimmäisen heistä puhuneen. Sitten he poistuivat huoneesta noiden\nkahden miehen kanssa, jotka kantoivat salkkuja. Samalla hyökkäsi\nhuoneeseen muutamia raa'an näköisiä karkeihin nuttuihin pukeutuneita\nmiehiä. Nämä siirsivät ensin syrjään maton ja sitten pöydän, saadakseen\nhuoneen kokonaan tyhjäksi. Kun pöytä oli poistettu, näin sen takana\njoitakin kummallisia kapineita. Muuan muistutti vuodetta kummassakin\npäässä olevine puisine tukkeineen ja veiveineen, joilla sen pituutta\nvoitiin säännöstellä. Sitten siellä oli puinen hevonenkin ja muitakin\nkummallisia esineitä ja paljon heiluvia köysiä, jotka liikkuivat\nväkipyörissä. Kaikki muistutti melkein nykyaikaista voimistelusalia.\n\nKun huone oli saatu tyhjäksi, ilmestyi paikalle eräs uusi henkilö.\nHän oli mustiin pukeutunut laiha mies, jolla oli riutuneet ankarat\nkasvot. Miehen ulkomuoto pani minut värisemään. Hänen vaatteensa\nkiilsivät rasvasta ja olivat tahrojen likaamat. Hän liikkui hitaasti\nja vaikuttavan arvokkaasti, kuin olisi hän anastanut itselleen\nmääräämisvallan heti huoneeseen tultuaan. Huolimatta hänen raa'asta\nulkomuodostaan ja likaisesta puvustaan oli kaikki nyt todellakin\nhänen vallassaan, huone oli hänen ja hän siellä komensi. Hänellä\noli kimpullinen vyyhdeksi kierrettyä hienoa nuoraa vasemmalla\nkäsivarrellaan. Nainen mittaili häntä päästä jalkoihin asti tutkivalla\nkatseellaan, muuttamatta silti ilmettään, joka pysyi luottavaisena,\nvieläpä uhmaavanakin. Mutta papin laita oli aivan toisin. Hänen\nkasvonsa olivat tuhkanharmaat ja näin hien kimaltelevan ja virtaavan\nhänen korkealta viettävältä otsaltaan. Hän kohotti kätensä rukoukseen\nja kumartui yhtämittaa kuiskailemaan hurjia sanoja naisen korvaan.\n\nMustiin pukeutunut mies tuli nyt lähemmäksi, otti yhden nuoran\nkäsivarreltaan ja sitoi naisen kädet. Nainen ojensi ne nöyrästi\nhänelle. Sitten hän tarttui raa'asti naisen käsivarteen ja talutti\nhänet puuhevosen luo, joka oli hieman korkeammalla naisen lanteita.\nNainen nostettiin sille sellaiseen asentoon, että hänen selkänsä tuli\nnojaamaan siihen kasvot kattoon päin, papin hyökätessä pois huoneesta\nkauhusta vapisten. Naisen huulet liikkuivat nopeasti, ja vaikka\nminä en kuullutkaan sanoja, tiesin hänen rukoilevan. Hänen jalkansa\nriippuivat hevosen kummallakin puolella ja minä näin noiden raakojen\napurien sitovan nuoria hänen nilkkoihinsa ja kiinnittävän niiden päät\nkivilattiassa oleviin rautarenkaihin.\n\nRohkeuteni lannistui katsellessani näitä ilkeitä valmistuksia, mutta\nkauhu oli lumonnut minut niin, etten voinut liikahtaakaan enkä kääntää\nkatsettani pois tästä omituisesta näytelmästä. Muuan mies oli tullut\nhuoneeseen täysinäinen vesisanko kummassakin kädessään. Toinen seurasi\nhäntä kantaen kolmatta sankoa. Ne laskettiin puuhevosen viereen.\nToisella miehellä oli kädessään puinen suoravarsinen kauha, jonka\nhän ojensi mustapukuiselle miehelle. Samalla muuan apuri lähestyi\nheitä kädessään eräs tumma esine, joka unessanikin näytti minusta\nepämääräisen tutulta. Kapine oli nahkasuppilo. Hirmuisella voimalla\nhän työnsi sen -- mutta minä en voinut sietää enempää. Hiukseni\nnousivat pystyyn kauhusta. Minä vääntelehdin ja taistelin, ja onnistuin\nvihdoin katkaisemaan uneni kahleet palaten huudahtaen omaan elämääni.\nHuomasin lepääväni kauhusta vapisten tuossa suuressa kirjastossa,\njonka ikkunoista kuu loi kummallisia hopeanvärisiä ja mustia viiruja\nvastakkaiselle seinälle. Ah, kuinka siunattua huojennusta tunsinkaan\nhuomatessani jälleen eläväni yhdeksännellätoista vuosisadalla ja\ntodetessani päässeeni pois tuosta keskiaikaisesta holvista sellaiseen\nmaailmaan, missä ihmisillä on inhimillinen sydän rinnassaan. Nousin\nistuvaan asentoon sohvalle kaikkien jäsenteni vapistessa ja mielessäni\ntuntien milloin kiitollisuutta, milloin kauhua. Että sellaistakin on\njoskus voinut tapahtua -- että sellaistakin on joskus saanut tapahtua\nJumalan lyömättä roistoja heti kuoliaiksi! Oliko kaikki mielikuvitusta\nvai vastasiko uneni todella jotakin sellaista, mitä on tapahtunut\nmaailman historian synkkinä, julmina aikoina? Laskin kuuman pääni\nvapisevien käsieni varaan. Ja silloin äkkiä sydämeni tuntui lakkaavan\nsykkimästä rinnassani enkä minä voinut huutaakaan, koska tuntemani\nkauhu oli niin ääretön. Joku tuli minua kohti pimeän huoneen poikki.\n\nKun kauhu seuraa kauhua, lannistuu rohkeammankin miehen mieli. Minä\nen voinut ajatella enkä rakoillakaan, voin vain istua paikoillani\nkuin eloton epäjumalankuva ja tuijottaa tuohon tummaan olentoon, joka\nlähestyi minua huoneen poikki. Mutta nyt se saapui ikkunoista tulvivaan\nkuunvaloon ja minä hengitin kerran vielä. Tulija oli Dacre ja hänen\nkasvoistaan huomasin hänen olevan yhtä kauhuissaan kuin minäkin.\n\n\"Tekö huusitte? Jumalan nimessä, mikä on hätänä?\" kysyi hän käheällä\näänellä.\n\n\"Ah, Dacre, olen niin iloinen saadessani puhutella teitä! Olen käynyt\nhelvetissä ja matkani oli kauhistuttava.\"\n\n\"Te siis huusitte?\"\n\n\"Luulen niin.\"\n\n\"Se pani koko rakennuksen kaikumaan. Kaikki palvelijani ovat\nsuunniltaan pelosta.\" Hän raapaisi tulen tikkuun sytyttäen lampun.\n\"Luullakseni sytytämme valkean jälleen palamaan\", lisäsi hän heittäen\nmuutamia halkoja hehkuville hiilille. \"Hyvä Jumala, mies, kuinka kalpea\nte olettekaan. Olette aivan sen näköinen kuin olisitte nähnyt aaveen.\"\n\n\"Niin olenkin ja useampiakin kuin yhden.\"\n\n\"Nahkasuppilo teki siis tehtävänsä?\"\n\n\"En nukkuisi tuon kirotun esineen vieressä enää, vaikka antaisitte\nminulle kaiken omaisuutenne.\"\n\nDacre nauraa hihitti.\n\n\"Luulinkin teidän saavan viettää vilkkaan yön sen seurassa\", sanoi\nhän. \"Te kostitte sen kuitenkin minulle puolestanne, sillä päästämänne\nhuuto ei kuulostanut lainkaan miellyttävältä näin kello kahden aikaan\naamulla. Päättelen sanoistanne, että näitte koko tuon hirvittävän\ntoimituksen kokonaisuudessaan?\"\n\n\"Minkä hirvittävän toimituksen?\"\n\n\"Vedellä kiduttamisen eli 'Erikoisen kysymyksen', kuten sitä\nnimitettiin niinä nerokkaina aikoina. Uskalsitteko katsella sitä\nloppuun saakka?\"\n\n\"En, Jumalalle kiitos! Heräsin, ennenkuin se oikeastaan alkoikaan.\"\n\n\"Sitä ei teidän tarvitse valittaa. Minä kestin kolmanteen sankoon\nsaakka. No niin, tarina on jo vanha, ja he ovat nyt joka tapauksessa\nkaikki haudoissaan, niin että turha on tuskailla, kuinka he ovat sinne\njoutuneet? Otaksun, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, mitä tuo\nnäkemänne toimitus tarkoitti?\"\n\n\"Jonkun rikoksellisen kiduttamista. Nainen oli varmaankin perin\npaatunut pahantekijä, jos hänen rikoksensa olivat tuollaisen\nrangaistuksen arvoiset.\"\n\n\"No niin, meillä on se pieni lohdutus\", sanoi Dacre kietoen aamupukunsa\nparemmin ympärilleen ja istuutuen valkean ääreen. \"Ne olivat hänen\nrangaistuksensa arvoiset, mikäli olen saanut oikein selville naisen\nhenkilöllisyyden.\"\n\n\"Kuinka voitte sen tietää?\"\n\nVastauksen asemesta Dacre otti hyllyltä erään vanhan\npergamenttikantisen kirjan.\n\n\"Kuunnelkaa vain tätä\", sanoi hän. \"Tämä on kyllä seitsemännentoista\nvuosisadan ranskan kieltä, mutta koetan kääntää sen ymmärrettävälle\nkielelle lukiessani. Te saatte sitten päättää, olenko onnistunut\nratkaisemaan arvoituksen vai enkö.\"\n\n    'Vanki tuotiin parlamentin eteen, joka toimi hänen tuomarinaan.\n    Häntä syytettiin isänsä, herra Dreux d'Aubrayn, ja kahden\n    veljensä, herrojen d'Aubrayn, joista toinen oli reserviluutnantti\n    ja toinen parlamentin jäsen, murhista. Hänen ulkomuodostaan\n    päättäen näytti mahdottomalta, että hän todella olisi tehnyt\n    sellaisia kauheita tekoja, koska hän näytti lempeältä ja\n    kauniilta. Saatuaan kuitenkin selville hänen rikollisuutensa\n    oikeus tuomitsi hänet kärsimään tavallisen ja erikoisen\n    kidutuksen, pakottaakseen hänet ilmiantamaan apulaisensa, ja sen\n    jälkeen oli hänet kuljetettava pyövelinkärryissä mestauspaikalle,\n    hänen kaulansa katkaistava siellä, ruumiinsa jälkeenpäin\n    poltettava ja tuhka hajoitettava tuuleen.'\n\n\"Tämä merkintä on tehty heinäkuun 16 p:nä vuonna 1676.\"\n\n\"Se on kiintoisa, mutta ei vakuuttava\", sanoin minä. \"Kuinka voitte\ntodistaa naisen samaksi henkilöksi?\"\n\n\"Olen juuri siihen tulossa. Kertomus jatkuu selostaen, kuinka nainen\nkäyttäytyi kidutustutkinnossa. 'Kun pyöveli lähestyi häntä nuorineen,\nhän heti ojensi hänelle kätensä katsellen häntä päästä jalkoihin\npuhumatta sanaakaan.' Oliko niin?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"'Nainen katseli tyynesti puuhevosta ja noita renkaita, jotka ovat\nväännelleet niin paljon jäseniä ja aiheuttaneet niin hirveitä\ntuskanhuutoja. Kun hänen katseensa sattui niihin kolmeen vesisankoon,\njotka oli varattu sinne niinelle, sanoi hän hymyillen: 'Kaikki tuo vesi\non varmaankin tuotu tänne siinä tarkoituksessa, että minut hukutetaan\nsiihen, herra. Uskon, ettei teillä ole aavistustakaan siitä, kuinka\nvaikeata teidän on pakottaa minunlaistani pientä henkilöä nielemään\nsitä kaikkea.' Luenko teille kidutuksen yksityiskohdatkin?\"\n\n\"Älkää taivaan nimessä tehkö sitä!\"\n\n\"Tässä on kuitenkin muuan lause, joka varmaankin saa teidät uskomaan\ntämän kertomuksen käsittelevän juuri tuota tapahtumaa, jota tekin\nolette katsellut tänä yönä: 'Hurskas pappi Pirot oli kiiruhtanut\npois huoneesta. Hän ei voinut katsella niitä tuskia, joita hänen\nrippilapsensa kärsi'. Voiko se saada teidät uskomaan?\"\n\n\"Täydellisesti. On aivan selvää, että siinä puhutaan samasta\ntapahtumasta. Mutta kuka sitten oli tuo nainen, jonka ulkomuoto oli\nniin viehättävä ja loppu niin kauhistuttava?\"\n\nVastauksen asemesta Dacre tuli luokseni asettaen pienen lamppunsa\nvuoteeni viereen pöydälle. Kohottaen tuota tuhoaennustavaa suppiloa hän\nkäänsi sitä, niin että valo sattui suoraan sen kuparireunustaan. Nyt\nkaiverrus näytti selvemmältä kuin illalla sitä katsellessamme.\n\n\"Me olemme jo ennen olleet samaa mieltä siitä, että tämä on jonkun\nmarkiisin tahi markiisittaren arvonmerkki\", sanoi hän. \"Me olemme\npäätelleet senkin, että viime kirjain on B.\"\n\n\"Niinkuin se epäilemättä onkin.\"\n\n\"Esitän nyt teille, että muut kirjaimet ovat vasemmalta oikealle lukien:\nM. M. d, a, d, ja sitten vihdoin B.\"\n\n\"Niin, olette varmaankin oikeassa. Voin nähdä nuo pienet d:t aivan\nselvästi.\"\n\n\"Olen lukenut teille tänä yönä\", sanoi Dacre, \"Marie Madeleine\nd'Aubrayn, Brinvilliersin markiisittaren, tuon kaikkien aikojen\nkuuluisimman myrkynsekoittajattaren ja murhaajattaren kuulustelussa\nlaaditun virallisen pöytäkirjan.\"\n\nIstuin vaieten tuon tapahtuman poikkeuksellisen luonteen ja niiden\ntäydellisten todistusten musertamana, jotka Dacre oli esittänyt.\nHämärästi muistin minäkin nyt muutamia erityiskohtia tämän naisen\nelämästä, kuten hänen hillittömät irstailunsa, sairaan isänsä\nkylmäverisen ja pitkällisen kidutuksen ja veljiensä murhat mitättömien\netujen saavuttamiseksi. Muistan senkin, että hänen rohkea loppunsa oli\nsovittanut jotakin hänen kauhistuttavan elämänsä rikoksista, niin että\nkoko Pariisi osoitti myötämielisyyttään hänelle hänen viime hetkinään\nsiunaten häntä kuin veritodistajaa muutamia päiviä aikaisemmin\nkiroiltuaan häntä murhaajana. Mieleeni juolahti tällöin yksi ainoa\nvastaväite, niin, yksi ainoa vain.\n\n\"Kuinka ovat hänen nimikirjaimensa ja arvomerkkinsä tulleet\nkaiverretuiksi suppilon laitaan? Varmaankaan ei keskiaikaisessa\nuskollisuudessa aatelistoa kohtaan menty niin pitkälle, että\nkoristettiin kidutusesineetkin heidän arvomerkeillään.\"\n\n\"Sama asia hämmästytti minuakin alussa\", sanoi Dacre, \"mutta se voidaan\nkuitenkin helposti selittää. Juttu herätti tavatonta huomiota siihen\naikaan, eikä mikään ollut sen luonnollisempaa, kuin että La Reynie,\nsilloinen poliisipäällikkö, otti tämän suppilon haltuunsa hirvittäväksi\nmuistoksi. Sattui näet harvoin, että ranskalainen markiisitar joutui\nkärsimään niin julman kidutuksen. Hänen puoleltaan voidaan pitää varsin\ntavallisena tekona, että hän kaiversi naisen nimikirjaimet siihen\nvalaistukseksi muille.\"\n\n\"Entä sitten nämä?\" kysyin minä viitaten suppilon piipussa näkyviin\nmerkkeihin.\n\n\"Nainen oli julma kuin naarastiikeri\", sanoi Dacre kääntyen pois. \"Ja\nluullakseni hänen hampaansakin olivat yhtä terävät ja voimakkaat kuin\nnaarastiikerin.\"\n\n\n\n\nUUSI KATAKOMBI\n\n\n\"Kuulehan nyt, Burger\", sanoi Kennedy, \"toivoisin sinun luottavan\nminuun.\"\n\nNämä molemmat muinaisen Rooman jäännösten tutkijat istuivat Kennedyn\nmukavassa huoneessa Corson varrella. Ilta oli niin kylmä, että he\nolivat vetäneet tuolinsa lähemmäksi italialaista huonoa kamiinia,\njoka levitti ympärilleen pikemminkin ummehtuneisuutta kuin lämpöä.\nUlkopuolella, kirkkaiden talvitähtien alla, oli nykyaikainen Rooma,\nsen pitkät kaksinkertaiset sähkölamppurivit, kirkkaasti valaistut\nkahvilat, kiitävät ajoneuvot ja käytävillä tunkeilevat ihmiset. Mutta\nsisäpuolella, rikkaan nuoren englantilaisen muinaistutkijan uhkeassa\nhuoneessa, nähtiin vain vanhaa Roomaa. Seinillä riippui murtuneita,\najan hampaan kovertamia friisejä, ja nurkista tuijotti ylväiden,\nkovapiirteisten senaattorien ja soturien harmaita vanhoja kuvapatsaita.\nKeskipöydällä kaikenlaisten kirjoitusten, palasien ja koristusten\njoukossa oli Kennedyn tekemä kuuluisa jäljennös Caracallan kylpylästä,\njoka herätti niin suurta kiinnostusta ja ihailua ollessaan näytteillä\nBerliinissä. Amforeja riippui katosta, ja tummanpunaista turkkilaista\nmattoa koristivat kaikenlaiset kummallisuudet. Eikä niiden joukossa\nollut ainoatakaan sellaista, joka ei olisi ollut kiistämättömän oikea\nja äärettömän harvinainen ja arvokas, sillä Kennedy, vaikka hän ei\nvielä ollutkaan kuin hieman yli kolmenkymmenen, oli saavuttanut\neurooppalaisen maineen tällä tutkimuksen alalla, ja hän oli sitäpaitsi\nvarakaskin, mikä joko näyttäytyy kohtalokkaaksi tutkijan tarmolle tahi,\njos hän voi olla luopumatta päämäärästään, suo hänelle äärettömän\nsuuria etuja maineen tavoittamisessa. Päähänpistot ja huvitukset olivat\nusein vietelleet Kennedyn pois tutkimuksista, mutta hänen järkensä\noli terävä, ja hän pystyi tarvittaessa pitkiin ja voimia kysyviin\nponnistuksiin. Hänen kauniit kasvonsa, korkea valkoinen otsa, uhmaava\nnenä ja hieman veltto aistillinen suu ilmaisivat täydellisesti hänen\nluonteessaan olevan voiman ja heikkouden sekoituksen.\n\nHänen toverinsa, Julius Burger, oli aivan toista lajia. Hän polveutui\nsaksalaisesta isästä ja italialaisesta äidistä, ja hänen luonteessaan\nsekoittuivat pohjolan tukevammat ominaisuudet omituisesti etelän\nvienompiin suloihin. Siniset teutonilaiset silmät valaisivat hänen\nauringonpaahtamia kasvojaan ja vakavaa otsaa kaartoivat tuuheat\nkeltaiset kiharat. Voimakas lujapiirteinen leuka oli sileäksi\najeltu. Hänen toverinsa oli usein huomauttanut, että hänen kasvonsa\nmuistuttivat suuresti noiden vanhojen roomalaisten kuvapatsaiden\nkasvoista, jotka tuijottivat hänen huoneensa varjoisista nurkista.\nMutta suorasukaisen saksalaisen voiman takaa vilahteli aina\nitalialaista oveluuttakin. Kuitenkin hänen hymynsä oli niin rehellistä\nja silmänsä niin vilpittömät, että jokainen voi heti huomata sen\nvain viittaavan hänen sukujuureensa, vaikuttamatta sen enempää hänen\nluonteeseensa. Iältään ja maineeltaan hän oli englantilaisen toverinsa\nvertainen, mutta hänen elämänsä ja työnsä oli ollut paljon ankarampaa.\nKaksitoista vuotta sitten hän oli saapunut köyhänä ylioppilaana Roomaan\nja tullut sen jälkeen toimeen erään tieteellisiin tarkoituksiin tehdyn\npienen lahjoituksen koroilla, jotka Bonnin yliopisto oli antanut\nhänen käytettäväkseen. Tuskallisesti, hitaasti ja itsepäisesti hän\noli kiivennyt poikkeuksellisella sitkeydellään ja vilpittömyydellään\nmaineen portaitten alimmilta askelmilta ylimmille, kunnes hän oli\npäässyt Berliinin akatemian jäseneksi. Nyt voitiin jo pitää täysin\nvarmana, että hänet piakkoin nimitettäisiin erään Saksan suurimman\nyliopiston professoriksi. Mutta nuo hänen vilpittömät ponnistelunsa,\njotka olivat kohottaneet hänet samalle korkealle tasolle kuin tuon\nrikkaan ja etevän englantilaisenkin, olivat vaikuttaneet sen, että hän\nkaikessa muussa, paitsi heidän työssään, oli äärettömän paljon häntä\nalempana. Hän ei ollut milloinkaan saanut tutkimuksiltaan niin paljon\naikaa, että hän olisi voinut kehittää seurustelukykyjään. Vain silloin,\nkun hän sai jutella omasta tieteestään, näyttivät hänen kasvonsa\neloisilta ja henkeviltä. Muulloin hän oli vaitelias ja hämmentynyt,\nliian taipuvainen syventymään aina vain suuriin asioihin ja liian\nkärsimätön voidakseen kuunnella puhuttavan sellaisista mitättömistä\nseikoista, jotka muodostavat sovinnaisen pakopaikan kaikille niille,\njoilla ei ole omintakeisia ajatuksia.\n\nJa kuitenkin oli näiden luonteeltaan niin erilaisten kilpailijoiden\nvälillä vallinnut jo muutamia vuosia tuttavallinen suhde, joka\nnäytti hitaasti kypsyvän todelliseksi ystävyydeksi. Sen perusta ja\nalku johtui siitä tosiseikasta, että nuoremmista tutkijoista heidän\nomalla alallaan kumpainenkin heistä oli ainoa sellainen henkilö,\njolla oli tarpeeksi tietoja ja innostusta oikein arvostelemaan\ntoista. Yhteiset harrastukset ja sama päämäärä olivat vieneet heidät\nyhteen, ja toisen tiedot olivat vetäneet toista puoleensa. Ja sitten\nvähitellen oli jotakin muutakin liittynyt siihen. Kilpailijan suoruus\nja vaatimattomuus olivat huvittaneet Kennedyä, kun taasen Burgeria\nlumosi se loistavuus ja hilpeys, jotka olivat tehneet Kennedystä Rooman\nseurapiirien suosikin. Sanoin 'tehneet', koska nuori englantilainen\naivan äskettäin oli joutunut hieman huonoon huutoon. Muuan\nrakkausjuttu, jonka yksityiskohtia ei milloinkaan saatu täydellisesti\nselville, osoitti hänen käyttäytyneen niin sydämettömästi ja kylmästi,\nettä se loukkasi monen hänen ystävänsä mieltä. Mutta niiden vanhojen\nylioppilaiden keskuudessa ja taiteilijapiireissä, joissa hän mieluimmin\nliikkui, eivät kunnianlait näissä asioissa olleet perin jyrkät, ja\nvaikka jonkun mieli järkyttyikin ja jotkut hartiat nytkähtivät erään\nparin paettua ja yhden palattua, tunnettiin yleisesti pikemminkin\nuteliaisuutta ja ehkäpä kateuttakin kuin moitetta.\n\n\"Kuulehan nyt, Burger\", sanoi Kennedy katsoen tiukasti toverinsa\ntyyniin kasvoihin, \"toivoisin sinun luottavan minuun.\"\n\nPuhuessaan hän viittasi kädellään muutamaan lattialle levitettyyn\nmattoon. Sille oli asetettu pitkä ja matala kevyt hedelmäkori,\njollaisia käytetään Campagnassa. Se oli sullottu täyteen kaikenlaisia\nesineitä, kuten kirjailtuja tiilejä, murtuneita kirjoituksia,\nsärkyneitä mosaiikkiteoksia, risaisia papyruskääröjä ja ruosteisia\nmetallikoristeita, jotka tietämättömistä olisivat varmaankin\nnäyttäneet suoraan heiteajurin rattailta otetuilta, mutta jotka\nerikoistuntija olisi heti huomannut arvoltaan ainutlaatuisiksi. Tuohon\nmatalaan koriin kootut esineet täyttivät täydellisesti yhden noista\nyhteiskunnallisessa kehityksessä huomatuista aukoista, jotka ovat niin\nkiintoisia tutkijalle. Saksalainen oli tuonut mukanaan tämän korin ja\nenglantilaisen silmät pälyilivät nälkäisesti siinä olevia esineitä.\n\n\"En tahdo mitenkään sekaantua aarrelöytöösi, mutta haluaisin mielelläni\nkuulla siitä\", jatkoi hän Burgerin sytyttäessä harkitusti sikarin.\n\"Löytösi on epäilemättä äärettömän tärkeä. Nuo kaiverrukset tulevat\nherättämään koko Euroopan huomiota.\"\n\n\"Tuollaisia siellä on vielä miljoonia\", sanoi saksalainen. \"Siellä on\nniitä niin paljon, että kymmenet tiedemiehet voisivat kuluttaa elämänsä\nsiellä ja hankkia itselleen yhtä kestävän maineen kuin St. Angelon\nlinna.\"\n\nKennedy istui hienopiirteinen otsa rypyssä ja sivellen pitkiä vaaleita\nviiksiään.\n\n\"Nyt paljastit itsesi, Burger\", sanoi hän vihdoin. \"Sanasi voivat\ntarkoittaa vain yhtä. Olet löytänyt uuden katakombin.\"\n\n\"Tiesin varmasti sinun jo tehneen sellaisen johtopäätöksen tutkittuasi\nnämä esineet.\"\n\n\"Niin, ne viittasivat todellakin siihen, mutta sinun viime\nhuomautuksesi varmensi asian. Ei missään muussa paikassa voi olla\nsellaista ääretöntä määrää tällaisia muinaismuistoja kuin jossakin\nkatakombissa.\"\n\n\"Aivan niin. Siihen ei liitykään mitään salaisuutta. Olen näet todella\nlöytänyt uuden katakombin.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Kas, sepä juuri on minun salaisuuteni, hyvä Kennedy. Sekin riittää jo,\nkun sanon, että se sijaitsee sellaisessa paikassa, jonka korkeintaan\nvain yksi miljoonasta voi vielä löytää. Se on peräisin aivan eri\najoilta kuin mikään muu tunnettu katakombi ja varattu kuuluisimpien\nkristittyjen hautausmaaksi, minkävuoksi siellä olevat jäännökset ja\njätteet eroavat kokonaan kaikista ennen nähdyistä. Ellen tuntisi\ntietojasi ja tarmoasi, hyvä ystävä, en epäröisi lainkaan kertoa sinulle\nkaikkea, jos vain lupaisit vaieta asiasta. Mutta koska tunnen sinut,\nniin luulen, että minun täytyy laatia löydöstä oma selostukseni ensin,\nennenkuin antaudun sellaiseen hirvittävään kilpailuun.\"\n\nKennedy harrasti tiedettään miltei intohimoisesti ja pysyi sille\nuskollisena, huolimatta kaikista niistä huvitteluista, joihin hänellä\nvarakkaana nuorenamiehenä oli tilaisuutta. Hän oli kunnianhimoinen,\nmutta hänen kunnianhimonsa oli toisarvoinen seikka kaiken sen\nvilpittömän ilon ja kiinnostuksen rinnalla, mitä Rooman muinaisen\nelämän ja historian tutkiminen hänelle tuotti. Hän olisi siis\nmielellään halunnut nähdä tuon uuden maanalaisen maailman, jonka hänen\ntoverinsa oli löytänyt.\n\n\"Kuulehan nyt, Burger\", sanoi hän vakavasti, \"vannon, että voit luottaa\nminuun ehdottomasti tässä asiassa. Mikään ei voisi taivuttaa minua\nkirjoittamaan näkemästäni, ennenkuin sinä annat minulle luvan siihen.\nYmmärrän täydellisesti tunteesi ja pidän niitä luonnollisina, eikä\nsinun todellakaan tarvitse pelätä mitään puoleltani. Mutta ellet sinä\nkerro tätä minulle, ryhdyn järjestelmälliseen etsimiseen ja luulen\nvarmasti löytäväni sen lopulta. Siinä tapauksessa minä luonnollisesti\nteen huomiollani mitä haluan, koska en silloin ole sinulle missään\nkiitollisuudenvelassa.\"\n\nBurger hymyili miettiväisesti poltellessaan sikariaan.\n\n\"Olen huomannut, ystäväni Kennedy\", sanoi hän, \"että silloin kun\nminä haluan tietoja jostakin asiasta, et sinä ole kovinkaan valmis\nluovuttamaan niitä.\"\n\n\"Milloin sinä olet kysynyt minulta jotakin sellaista, mitä en olisi\nsinulle ilmoittanut? Muistat kai esimerkiksi senkin kerran, jolloin\nannoin sinulle aiheita kirjoitukseesi Vestan temppelistä?\"\n\n\"Ah niin, mutta se ei ollutkaan mitään niin erittäin tärkeää! Mutta\njos minä kysyisin sinulta jotakin salaisempaa asiaa, arvailempa,\nsuostuisitko sinä ilmoittamaan sitä minulle. Tämä uusi katakombi on\nhyvin läheinen asia minulle ja senpävuoksi minä odotankin vastaavaa\nluottamusta sinun puoleltasi.\"\n\n\"En ymmärrä lainkaan, mihin sinä oikeastaan pyrit\", sanoi\nenglantilainen, \"mutta jos tarkoitat sitä, että sinä mielelläsi vastaat\nkysymyksiini katakombista, jos minä vain vastaan kaikkiin sinun\ntekemiisi kysymyksiin, vannon sinulle tekeväni varmasti niin.\"\n\n\"No siinä tapauksessa\", sanoi Burger nojautuen mukavasti selkäkenoon\ntuolissaan ja puhaltaen pitkän sinisen savukiemuran ilmaan, \"kerro\nminulle suhteistasi neiti Mary Saundersoniin.\"\n\nKennedy suoristautui äkkiä tuolissaan ja tuijotti vihaisesti\nvälinpitämättömän näköiseen toveriinsa.\n\n\"Mitä pirua sinä oikeastaan tarkoitat?\" huudahti hän. \"Millainen\nkysymys tämä on? Jos tarkoitit sitä pilaksi, et ole milloinkaan\nkeksinyt huonompaa.\"\n\n\"En tarkoittanut sitä miksikään pilaksi\", sanoi Burger vaatimattomasti.\n\"Olen todella hyvin kiinnostunut asian yksityiskohtiin. Koska en\ntiedä paljoa maailmasta, naisista, yhteiskunnallisesta elämästä enkä\nmuustakaan sellaisesta, viehättävät tuollaiset seikat minua. Tunnen\nsinut ja tunsin hänetkin näöltä ja olenpa puhellutkin hänen kanssaan\npari kolme kertaa. Haluaisin mielelläni kuulla sinun omasta suustasi\ntarkan selostuksen, mitä teidän välillänne oikeastaan tapahtui.\"\n\n\"En kerro sinulle sanaakaan siitä.\"\n\n\"Siinä sinä teetkin oikein. Tahdoin vain nähdä, paljastaisitko sinä\njonkin salaisuuden niin helposti kuin luulit minun paljastavan\ntuntemani salaisuuden uudesta katakombista. Sinä et suostu siihen enkä\nsitä oikeastaan odottanutkaan. Mutta miksi sinä odotat minulta muuta?\nSt. Johnin kirkonkello lyö juuri kymmentä, siis juuri sopivin aika\nminun lähteä.\"\n\n\"Ei, odotahan nyt hieman, Burger\", sanoi Kennedy. \"Tämä sinun\noikkusi on todella naurettava, halutessasi kuulla sellaisen vanhan\nrakkaussuhteen yksityiskohtia, joka on palanut loppuun kuukausia\nsitten. Sinähän tiedät meidän pitävän sellaista miestä, joka suutelee\nja sitten kertoo siitä, mitä suurimpana raukkana ja roistona.\"\n\n\"Varmasti\", sanoi saksalainen ottaen käteensä kummallisilla esineillä\ntäytetyn korinsa, \"nimittäin silloin, kun hän kertoo tytöstä jotakin\nsellaista, mitä ei sitä ennen tiedetä. Mutta tässä tapauksessa, kuten\nsinäkin sen varmasti tiedät, tuli siitä niin yleinen asia, että siitä\npuhuttiin kaikkialla Roomassa, minkävuoksi sinä et todellisuudessa tee\nneiti Saundersonille mitään vääryyttä keskustelemalla hänestä kanssani.\nMutta minä kunnioitan kuitenkin epäröintiäsi. Hyvää yötä nyt!\"\n\n\"Odotahan vieläkin hetkinen, Burger\", sanoi Kennedy laskien kätensä\ntoisen käsivarrelle. \"Olen hyvin innostunut tähän katakombi-juttuun\nenkä voi luopua siitä niin helposti. Etkö tahtoisi kysyä minulta tällä\nkertaa jotakin muuta, mikä ei olisi niin kummallista?\"\n\n\"Ei, ei; sinä olet kieltäytynyt ja asia saa päättyä siihen\", sanoi\nBurger pujottaen käsivartensa korin sankaan. \"Epäilemättä sinä olet\naivan oikeassa kieltäytyessäsi vastaamasta ja epäilemättä minäkin olen\nyhtä oikeassa, minkävuoksi toivotan vain hyvää yötä jälleen, paras\nKennedy.\"\n\nEnglantilainen katseli Burgerin menoa huoneen poikki. Burger oli\njo laskenut kätensä lukonkahvalle, kun hänen isäntänsä ponnahti\nseisoalleen sellaisen miehen elkein, joka on päättänyt hyötyä\nmahdollisimman paljon asiasta, jota ei voida auttaa.\n\n\"Pysähdy, velihopea\", sanoi hän. \"Mielestäni käyttäydyt hyvin\nnaurettavasti, mutta jos ehtosi ovat kerran sellaiset, on minun\nluullakseni pakko suostua niihin. Minusta tuntuu kyllä hyvin\nvastenmieliseltä puhua mitään tytöstä, mutta koska juttu sanojesi\nmukaan on ollut keskustelunaiheena koko Roomassa, en luullakseni voi\nkertoakaan sinulle mitään uutta. Mitä sinä haluaisit tietää?\"\n\nSaksalainen palasi takaisin kamiinin luo ja laskettuaan korin lattialle\nistuutui tuoliinsa kerran vielä.\n\n\"Saanko vielä toisen sikarin?\" sanoi hän. \"Kiitoksia. Työskennellessäni\nen tupakoi milloinkaan, mutta keskustelu sujuu paljon paremmin tupakan\nvaikutuksen alaisena. Mutta palatkaamme nyt siihen nuoreen naiseen,\njonka kanssa sinulla oli tuo pieni seikkailu. Mihin ihmeessä hän on\njoutunut?\"\n\n\"Hän on kotonaan vanhempiensa luona.\"\n\n\"Siis Englannissa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Missä päin siellä -- Lontoossako?\"\n\n\"Ei, Twickenhamissa.\"\n\n\"Sinun pitää suoda minulle anteeksi uteliaisuuteni, hyvä Kennedy, ja\nkatsoa sen johtuvan vain kokemattomuudestani. Sinun oli varmaankin\nperäti helppo taivuttaa tuo nuori nainen lähtemään mukaasi kolmeksi\nviikoksi tahi niille main ja luovuttaa hänet sitten takaisin hänen\nomaisilleen -- mikä tuon paikan nimi taas olikaan?\"\n\n\"Twickenham.\"\n\n\"Aivan niin -- Twickenhamissa. Mutta koska tämä kaikki eroaa niin\näärettömästi omista kokemuksistani, en voi edes kuvitellakaan, kuinka\nsinä sait sen aikaan. Jos sinä nyt esimerkiksi olisit rakastanut tuota\ntyttöä, olisi rakkautesi tuskin voinut haihtua kolmessa viikossa,\nminkävuoksi otaksunkin, ettet rakastanut häntä ollenkaan. Mutta\nellet rakastanut häntä, miksi sitten panit toimeen tämän suuren\nhäväistysjutun, joka on vahingoittanut sinua ja turmellut hänen\nmaineensa?\"\n\nKennedy katseli synkästi kamiinin punaista silmää.\n\n\"Loogillisemmin ei asiaa voitaisi ajatella\", sanoi hän. \"Rakkaus on\npaljonpuhuva sana, joka edustaa tunteen useita eri vivahduksia. Minä\npidin hänestä -- no niin, sinähän sanoit tuntevasi hänet ja tiedät\nsenvuoksi, kuinka viehättävältä hän voi näyttää. Mutta ajatellessani\nasiaa tarkemmin olen vieläkin valmis myöntämään, etten todellisuudessa\nmilloinkaan rakastanut häntä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, miksi siis teit sen, hyvä Kennedy?\"\n\n\"Vain paljaasta seikkailunhalusta, luullakseni.\"\n\n\"Mitä? Oletko sinä niin innostunut sellaisiin?\"\n\n\"Mistä me saisimme elämällemme vaihtelua, ellei niitä olisi olemassa?\nSeikkailunhalusta aloin ensin olla huomaavainen häntä kohtaan. Olen\nmetsästänyt paljon riistaa aikoinani, mutta kauniin naisen vertaista\nriistaa ei ole olemassa. Siihen liittyi sitäpaitsi jotakin viehättävän\nvaikeatakin, sillä koska hän oli lady Emily Roodin seuranainen, oli\nmelkein mahdotonta tavata häntä kahdenkesken. Ja kaikista minua\nkiihoittavista vastuksista oli suurin se, että jo tuttavuutemme\nalkuaikoina kuulin hänen omilta huuliltaan hänen olevan kihloissa.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Ja kenen kanssa?\"\n\n\"Hän ei maininnut mitään nimeä.\"\n\n\"Sitä ei luullakseni tiedä kukaan. Ja sekö teki seikkailun sinulle\nvielä viehättävämmäksi?\"\n\n\"Se höysti sitä ainakin. Etkö sinäkin ajattele niin?\"\n\n\"Minähän sanoin sinulle jo, että olen hyvin kokematon näissä asioissa.\"\n\n\"Hyvä mies, sinähän tiedät, että naapurin puusta varastettu omena\nmaistuu aina paremmalta kuin omasta puusta otettu. Ja sitten minä\nhuomasin hänen rakastavan minua.\"\n\n\"Mitä -- hetikö?\"\n\n\"Eikö mitä. Kaivaminen ja miinoittaminen kesti noin kolme kuukautta,\nkunnes voitin hänet puolelleni. Hän ymmärsi, ettei oikeudellinen eroni\nvaimostani auttaisi hänen asemaansa, suostuen kuitenkin seuraamaan\nminua siitäkin huolimatta. Ja yhdessäolomme oli ihanaa, niin kauan kuin\nsitä kesti.\"\n\n\"Entä tuo toinen mies?\"\n\nKennedy kohautti hartioitaan.\n\n\"Siinä pääsee luullakseni kelvollisin aina voitolle\", sanoi hän. \"Jos\nhän olisi ollut minua parempi, ei tyttö olisi hylännyt häntä. Mutta\nlopetetaan jo tämä. Olen saanut siitä jo aivan kyllikseni.\"\n\n\"Vain yksi asia vielä. Kuinka pääsit hänestä eroon kolmessa viikossa?\"\n\n\"No niin, me olimme jäähtyneet molemmat hieman, ymmärrät kai sen. Hän\nkieltäytyi ehdottomasti palaamasta Roomaan niiden ihmisten pariin,\njotka hän oli tuntenut täällä. Mutta Rooma oli tietysti välttämätön\nminulle, ja koska minä jo kiihkeästi halusin päästä takaisin työhöni,\nei eromme kaivannutkaan sen ilmeisempää syytä. Sitten hänen vanha\nisänsä saapui äkkiä tuohon Lontoon hotelliin, ja sen jälkeen seurasi\nilkeä näytelmä ja koko asia alkoi tuntua minusta niin vastenmieliseltä,\nettä minä todellisuudessa, vaikka kaipasinkin häntä alussa suuresti,\nolin melko iloinen päästessäni hänestä niin helposti erilleni. Luotan\nnyt sinuun, ettet kerro muille mitään näistä paljastuksistani.\"\n\n\"Hyvä Kennedy, siitä ei puhettakaan. Mutta kaikki tämä on kiinnostanut\nminua suuresti, koska se on näyttänyt minulle tapasi suhtautua\nasioihin, mikä eroaa kokonaan minun tavastani, sillä minähän olen\nnähnyt niin vähän elämää. Ja nyt sinä tietysti haluat kuulla uudesta\nkatakombistani. Mutta sen kuvaileminen ei hyödytä mitään, koska sinä\net sen johdolla sitä milloinkaan löytäisi. Muuta keinoa ei ole, minun\ntäytyy viedä sinut sinne.\"\n\n\"Se olisikin suurenmoista!\"\n\n\"Milloin haluat lähteä?\"\n\n\"Kuta pikemmin, sitä parempi. Palan oikein kärsimättömyydestä saada\nnähdä sen.\"\n\n\"No niin, nyt on kaunis yö, vaikkakin hieman kylmä. Ehdotan, että\nlähtisimme sinne tunnin kuluttua. Meidän pitää olla hyvin varovaisia\nvoidaksemme säilyttää salaisuuden itsellemme. Jos joku näkisi meidän\nvaaniskelevan yhdessä, epäilisi hän jotakin olevan tekeillä.\"\n\n\"Niin, emme voi olla kyllin varovaisia\", sanoi Kennedy. \"Onko se\nkaukanakin?\"\n\n\"Muutamien englannin peninkulmien päässä.\"\n\n\"Ei siis liian pitkän kävelymatkan päässä?\"\n\n\"Ah, ei! voimme kävellä sinne helposti.\"\n\n\"Meidän on sitten parasta lähteä jalkapatikassa. Ajuri saattaisi ruveta\nihmettelemään, jos pyytäisimme häntä viemään meidät niin autioon\npaikkaan keskiyöllä.\"\n\n\"Aivan niin. Parasta, että tapaamme Via Appian portilla kello\nkahdentoista aikaan yöllä. Minun pitää hakea asunnostani kynttilöitä,\ntulitikkuja ja muita tarvittavia vehkeitä.\"\n\n\"Hyvä on, Burger. Teet niin ystävällisesti ilmoittaessasi minulle tämän\nsalaisuutesi, että lupaan olla kirjoittamatta siitä mitään, ennenkuin\nsinä olet julkaissut selostuksesi. Hyvästi vähäksi aikaa. Tapaat minut\nportilla kello kahdentoista aikaan.\"\n\nKylmä kirkas ilma kajahteli kaupungin kellojen sointuvista lyönneistä,\nkun Burger kietoutuneena italialaiseen viittaan ja kantaen lyhtyä\nkädessään käveli kohtauspaikalle. Kennedy tuli esille varjosta häntä\nvastaan.\n\n\"Sinä olet yhtä harras työskentelemään kuin rakastamaankin\", sanoi\nsaksalainen nauraen.\n\n\"Niin, minä olen odottanut täällä jo melkein puoli tuntia.\"\n\n\"Toivoakseni sinä et ilmaissut kenellekään, minne olemme menossa?\"\n\n\"En minä nyt sentään niin mieletön ole. Jupiter vieköön, olen\nkohmettunut luita ja ytimiä myöten! Tulehan nyt, Burger, ripeä kävely\nlämmittää.\"\n\nHeidän reippaat askeleensa kajahtelivat tuon surumielisiä ajatuksia\naiheuttavan tien epätasaisella kivityksellä, tien, joka on enää vain\nmuisto maailman kuuluisimmasta viertotiestä. He eivät kohdanneet\nmatkallaan muita kuin pari jostakin viiniravintolasta kotiinsa palaavaa\ntalonpoikaa ja muutamia maalaistavaroilla kuormitettuja ajoneuvoja,\njotka olivat matkalla Roomaan. He jatkoivat kulkuansa tien kummallakin\npuolen sijaitsevien suurten hautojen siintäessä pimeästä, kunnes he\ntulivat St. Calixtuksen katakombeille ja näkivät edessään Cecilia\nMetellan pyöreän linnakkeen piirtyvän nousevaa kuuta vasten. Silloin\nBurger pysähtyi kohottaen kätensä lanteilleen.\n\n\"Sinun sääresi ovat minun sääriäni pitemmät ja sinä olet tottuneempi\nkävelijä\", sanoi hän nauraen. \"Mutta paikka, mistä meidän on poikettava\nsyrjään, on muistaakseni jossakin täällä. Niin, tuolla se onkin, tuon\nravintolan nurkan takana. Polku on hyvin kapea, minkävuoksi on ehkä\nparasta, että minä kuljen edellä ja sinä seuraat.\"\n\nHän oli sytyttänyt lyhtynsä. Sen valossa he voivat seurata sitä kapeaa\nja petollista polkua, joka kiemurteli Campagnan soiden halki. Vanhan\nRooman vesijohtolaitteen jäännökset lepäsivät kuin jokin suunnaton\nmato poikkiteloin heidän edessään. Polku vei heidät erään sen suuren\nkaaren alitse ja sitten murtuneen tiilisen ympyrän ohi, joka vielä\noli jäljellä muinaisesta kilpakentästä. Vihdoin Burger pysähtyi erään\nyksinäisen navetan edustalle ottaen avaimen taskustaan.\n\n\"Ei suinkaan sinun katakombisi ole minkään rakennuksen sisällä?\"\nhuudahti Kennedy.\n\n\"Ei, mutta sen sisäänkäytävä on. Se juuri takaa meille, ettei kukaan\nmuu tule sitä milloinkaan löytämään.\"\n\n\"Tietääkö navetan omistaja siitä?\"\n\n\"Ei. Mutta hän oli löytänyt pari kolme esinettä, joiden perusteella\nminä päättelin hänen talonsa sijaitsevan jonkin vanhan katakombin\nsisäänkäytävän suulla. Vuokrasin sen senvuoksi häneltä voidakseni\nrauhassa suorittaa tutkimuksiani. Tule sisään ja sulje ovi takanasi.\"\n\nRakennus oli pitkä ja tyhjä jäsen toisella sivulla oli parsia. Burger\nlaski lyhtynsä lattialle ja kääri viittansa sen ympärille niin, että\nvalo pääsi heijastumaan vain yhdelle suunnalle.\n\n\"Herättäisi ehkä huomiota, jos nähtäisiin valoa tästä yksinäisestä\npaikasta\", sanoi hän. \"Auta minua tämän laudoituksen siirtämisessä.\"\n\nLattia oli irtonainen eräässä nurkassa, ja molemmat tiedemiehet\nirroittivat siitä lankun toisensa jälkeen asettaen ne pystyyn seinää\nvasten. Niiden alla oli nelikulmainen kammio, josta vanhat kiviset\nportaat näyttivät johtavan maan sydämeen.\n\n\"Ole varovainen!\" huudahti Burger, kun Kennedy innoissaan kiiruhti\nportaita alas. \"Siellä alhaalla on täydellinen labyrintti ja jos siellä\neksyy, ovat mahdollisuudet poispääsemiseen perin vähäiset. Odota,\nkunnes minä tuon valoa.\"\n\n\"Kuinka sinä itse olet voinut kulkea siellä, jos se on niin\nsokkeloinen?\"\n\n\"Tein aluksi vain hyvin lyhyitä tutkimusmatkoja, mutta sitten olen\nvähitellen oppinut kulkemaan kauemmaksikin. Käytävät on sijoitettu\njonkinlaiseen järjestykseen, mutta sellaiseen, ettei eksynyt, pimeässä\nhaparoiva ihminen voi mitenkään päästä siitä perille. Nytkin vielä\nlähtiessäni kauemmaksi sinne otan aina lankakerän mukaani oppaaksi.\nNäet nyt itsekin, kuinka vaikeaa täällä liikkuminen on. Jokainen näistä\nkäytävistä jakautuu uusiksi käytäviksi ja ne taasen uusiksi kymmeniä\nkertoja sadan jaardin pituisella matkalla.\"\n\nHe olivat laskeutuneet noin parikymmentä jalkaa navetan lattian tasolta\nja seisoivat nyt nelikulmaisessa pehmeään kiveen hakatussa kamarissa.\nLyhty heitteli liehuvaa valoaan kirkkaasti alaspäin ja himmeästi\nylhäälle rosoisille ruskeille seinille. Kaikilta suunnilta näkyi\nsäteettäin tästä yhteisestä keskuksesta haarautuvien käytävien tummia\naukkoja.\n\n\"Pyydän sinua seuraamaan aivan kintereilläni, hyvä ystävä\", sanoi\nBurger. \"Älä jää katselemaan mitään matkallasi, koska paikka, mihin\naion sinut viedä, sisältää kaiken sen ja enemmänkin, kuin mitä voit\nnähdä täällä. Säästämme aikaa menemällä sinne suoraan.\"\n\nHän poikkesi edellä erääseen käytävään ja englantilainen seurasi hänen\nkintereillään. Silloin tällöin jakautui käytävä kahtia, mutta Burger\nseurasi nähtävästi joitakin omia salaisia merkkejään, koska hän ei\nmilloinkaan pysähtynyt eikä epäröinyt. Kaikkialla seinissä lepäsi\nmuinaisen Rooman kristittyjä kuin siirtolaislaivan kojuissa. Keltainen\nvalo liehui muumioiden rypistyneillä piirteillä valaisten pyöreitä\nkalloja ja pitkiä valkoisia lihattomille rinnoille koukistettujen\nkäsivarsien luita. Kulkiessaan Kennedy katseli miettiväisenä kaikkialla\nesiintyviä hautakirjoituksia, arkkuja, kuvia, pukuja ja työvälineitä,\njotka olivat vielä siinä asennossa, johon hellät kädet olivat ne\nasettaneet vuosisatoja sitten. Vaikka hän saattoikin vain kiireesti ja\nohimennen tarkastaa niitä, pääsi hän kuitenkin selville siitä, että\ntämä katakombi oli ehdottomasti vanhin ja hienoin kaikista, ja, että\nse muodosti sellaisen Rooman muinaisjäännösten varaston, ettei hän\nmilloinkaan ennen tutkija-aikanaan ollut niin suurta nähnyt.\n\n\"Mitä tapahtuisi, jos valo sammuisi?\" kysyi hän heidän kiiruhtaessaan\neteenpäin.\n\n\"Minulla on varakynttilä ja tulitikkulaatikko taskussani. Mutta näin\nohimennen sanoen, onko sinulla lainkaan tulitikkuja, Kennedy?\"\n\n\"Ei. Olisi ehkä parasta, että antaisit minulle muutamia.\"\n\n\"Ah, meillä ei ole mitään hätää! Me emme voi mitenkään joutua eri\nsuunnille.\"\n\n\"Kuinka kauaksi me menemmekään? Minusta tuntuu kuin olisimme kävelleet\njo ainakin neljännespeninkulman.\"\n\n\"Enemmänkin luullakseni. Nämä käytävät jatkuvat todellisuudessa vaikka\nkuinka pitkälle -- minä en ainakaan ole vielä milloinkaan päässyt\nniiden päähän. Mutta tässä juuri on niin vaikea kohta, että minä\nluullakseni turvaudun lankakeräämme.\"\n\nHän kiinnitti langan toisen pään erääseen esilletyöntyvään kiveen,\npisti kerän takkinsa povitaskuun ja lappoi siitä lankaa kulkiessaan.\nKennedykin huomasi sen melko tarpeelliseksi varovaisuustoimenpiteeksi,\nsillä käytävät muuttuivat yhä mutkikkaammiksi ja kiemurtelevammiksi\npoikittain suuntautuvine käytäväverkkoineen. Mutta ne päättyivät\nkaikki erääseen suureen pyöreään holviin, jossa oli nelikulmainen\nmarmorikorokkeinen kivialttari.\n\n\"Jupiter vieköön!\" huudahti Kennedy riemuiten, kun Burger valaisi\nlyhdyllään marmoria. \"Sehän on kristittyjen alttari -- ehkä ensimmäinen\nkaikista rakennetuista. Tähän nurkkaan on kaiverrettu tuo heidän pyhä\npieni ristinsä. Tätä pyöreätä holvia on epäilemättä käytetty kirkkona.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Burger. \"Jos vain olisi enemmän aikaa, näyttäisin\nsinulle kaikki noiden seinien syvänteihin haudatut ruumiit. Niissä\nlepää kirkon varhaisimpia johtomiehiä hiippoineen, risteineen ja\ntäydellisine messupukuineen. Menehän esimerkiksi katsomaan tuota.\"\n\nKennedy meni neuvotulle paikalle tarkastellen aavemaista päätä, joka\nlepäsi risaisen ja homehtuneen hiipan vieressä.\n\n\"Tämä on hyvin merkillistä\", sanoi hän ja hänen äänensä tuntui\nkajahtavan takaisin pyöreästä holvista. \"Kokemuksieni mukaan tämä on\nainoa laatuaan. Tuo lyhty tänne, Burger! Haluan katsella niitä kaikkia.\"\n\nMutta saksalainen oli hiipinyt kauemmaksi ja seisoi nyt holvin toisessa\npäässä keltaisen valoympyrän keskellä.\n\n\"Tiedätkö sinä, kuinka monta väärää käännettä on tämän paikan ja\nportaitten välillä?\" kysyi hän. \"Niitä on kolmattatuhatta. Epäilemättä\nolivat kristityt turvautuneet siihen keinoon suojellakseen itseään.\nMahdollisuudet ovat siis kaksituhatta yhtä vastaan, ettei ihminen\nosaisi täältä pois, vaikka hänellä olisikin valoa. Jos hän joutuisi\npimeään, olisi se tietysti vieläkin vaikeampaa.\"\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\n\"Ja pimeys on jotakin aivan hirveätä. Tutustuin siihen kerran\nkokeeksi. Koettakaamme sitä vielä kerran.\" Hän kumartui lyhdyn yli ja\nsilmänräpäyksessä näytti siltä kuin näkymätön käsi olisi painautunut\nlujasti Kennedyn silmille. Hän ei ollut milloinkaan aavistanut,\nmillaista sellainen pimeys on. Se tuntui painavan ja tukahduttavan\nhänet, se oli niin oleellista vastusta, että ruumis kammoi menemästä\nsitä vastaan. Hän ojensi suoraksi molemmat käsivartensa työntääkseen\nsitä luotaan.\n\n\"Riittää jo, Burger\", sanoi hän. \"Sytytä kynttilä palamaan jälleen.\"\n\nMutta hänen toverinsa alkoi nauraa. Pyöreässä holvissa kuulosti ääni\ntulevan kaikilta suunnilta.\n\n\"Sinä näytät tulevan levottomaksi, ystäväni Kennedy\", sanoi hän.\n\n\"Sytytä kynttilä heti!\" sanoi Kennedy kärsimättömästi.\n\n\"On hyvin kummallista, Kennedy, etten voi äänestäsi päättää ollenkaan,\nmissä sinä olet. Voitko sinä sanoa, millä suunnalla minä olen?\"\n\n\"En. Minusta kuulostaa kuin olisit kaikilla puolillani.\"\n\n\"Ellei minulla olisi tätä lankaa, jonka päätä pidän kädessäni, en\ntietäisi lainkaan, mille suunnalle minun pitäisi lähteä.\"\n\n\"Luulen niin. Sytytä kynttilä, mies, ja lopeta jo tämä leikki.\"\n\n\"No niin, Kennedy, maailmassa on pari sellaista seikkaa, joista luulen\nsinun äärettömästi pitävän. Toinen on seikkailu ja toinen vastuksien\nvoittaminen. Seikkailuksi voit nimittää sitä, että haet itsellesi\ntien pois tästä katakombista. Ja vastuksiksesi saat pimeyden ja\nnuo kaksituhatta väärää haarautumaa, jotka tekevät tien löytämisen\nhieman vaikeaksi. Mutta sinun ei tarvitse kiiruhtaa, koska sinulla on\ntarpeeksi aikaa, ja kun pysähdyt lepäämään silloin tällöin, neuvon\nsinua ajattelemaan neiti Mary Saundersonia ja sitä, kohtelitko sinä\nhäntä aivan oikein.\"\n\n\"Sinä paholainen, mitä sinä oikeastaan tarkoitatkaan?\" raivosi Kennedy.\nHän juoksi sinne tänne pienissä ympyröissä syleillen synkkää pimeyttä\nmolemmin käsin.\n\n\"Hyvästi!\" sanoi tuo ivallinen ääni jo paljon kauempaa. \"En todellakaan\nusko, Kennedy, vaikka sinä itse niin väitätkin, menetelleesi oikein\ntyttöä kohtaan. Siihen kaikkeen liittyi vain yksi ainoa mitätön seikka,\njota sinä et näyttänyt tietävän, mutta jonka minä voin sinulle nyt\nilmaista. Neiti Saunderson oli kihloissa erään ruman tiedemies-raukan\nkanssa, jota sanottiin Julius Burgeriksi.\"\n\nKuului kahinaa jostakin, jalkojen epämääräistä kapsetta, ja sitten\ntuo vanha kristittyjen kirkko vaipui hiljaisuuteen -- sellaiseen\ntukahduttavan raskaaseen hiljaisuuteen, joka ympäröi Kennedyn sulkien\nhänet sisäänsä kuin vesi hukkuvan ihmisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoin pari kuukautta myöhemmin kierteli seuraava uutinen\neurooppalaisissa lehdissä:\n\n\"Viime vuosina tehtyihin suuriin ja arvokkaisiin löytöihin voidaan\nlukea eräs Rooman uusi katakombikin, joka sijaitsee jonkun matkan\npäässä itäänpäin tunnetuista St. Calixtuksen holveista. Tämän tärkeän\nkalmiston löydöstä, missä on tavattoman paljon mitä kiintoisimpia\nmuinaisjäännöksiä varhaisimmalta kristilliseltä aikakaudelta, saamme\nolla kiitollisia nuorelle saksalaiselle tohtorille, herra Julius\nBurgerille, miehelle, joka tarmollaan ja sitkeydellään on nopeasti\nkohoamassa muinaisen Rooman tuntijoista ensimmäiseksi. Mutta vaikka\nhän ensimmäiseksi ilmoittaakin löydöstään, näyttää kuitenkin siltä\nkuin muuan toinen vähemmän onnellinen seikkailija olisi ehtinyt sinne\nennen tohtori Burgeria. Muutamia kuukausia sitten herra Kennedy,\ntunnettu englantilainen tutkija, katosi äkkiä jäljettömiin Corson\nvarrella sijaitsevasta asunnostaan ja silloin luultiin erään hänen\nnimeensä liittyvän häväistysjutun karkoittaneen hänet Roomasta. Mutta\nnyt selveneekin, että hän todellisuudessa joutuikin tuon lämpimän\narkeologiaan kohdistuvan harrastuksensa uhriksi, mikä oli kohottanut\nhänet nykyjään elävien tiedemiesten eturiviin. Hänen ruumiinsa\nlöydettiin nimittäin tuon uuden katakombin sydämestä ja hänen\njaloistaan ja kengistään voitiin päättää, että hän oli kierrellyt\npäiväkausia noissa mutkaisissa käytävissä, jotka tekevät maanalaiset\nkalmistot niin vaarallisiksi kulkijoille. Kuollut tiedemies oli\nselittämättömästä ajattelemattomuudesta tunkeutunut noihin sokkeloihin\nottamatta edes mukaansa kynttilöitä ja tulitikkuja -- niin ainakin\nluullaan -- minkävuoksi hänen surullinen kohtalonsa on ollutkin\nluonnollinen seuraus hänen omasta uhkarohkeudestaan. Asia on vielä\ntuskallisempi senvuoksi, että tohtori Julius Burger oli vainajan hyvä\nystävä. Hänen onnistuneen, poikkeuksellisen löytönsä suomaa iloa on\npahasti järkyttänyt hänen ystävänsä ja työtoverinsa kauhistuttava\nkohtalo.\"\n\n\n\n\nLADY SANNOXIN TAPAUS\n\n\nDouglas Stone'in suhde kevytmieliseen lady Sannoxiin tunnettiin\nyhtä hyvin niissä ylhäisissä piireissä, joiden mainehikas jäsen\nhän oli, kuin niissä tieteellisissä seuroissakin, jotka lukivat\nhänet etevimpien kirjeenvaihtajiensa joukkoon. Sentähden herättikin\nluonnollisesti suurta huomiota uutinen, että kysymyksessä oleva\nnainen oli ratkaisevasti pukeutunut huntuun loppuiäkseen, minkävuoksi\nmaailma ei tulisi näkemään häntä milloinkaan enää. Kun tämän huhun\nyhteydessä kerrottiin varmana asiana, että tuon kuuluisan kirurgin,\ntuon teräshermoisen miehen, oli hänen palvelijansa löytänyt istumasta\nvuoteensa reunalta ja hymyilemästä tyytyväisenä maailmankaikkeudelle,\njalat tungettuina toiseen housunlahkeeseen ja suuret aivot melkein\nsaman arvoisina kuin kupillinen paksua velliä, oli asia tarpeeksi\nharvinainen kiinnostamaan hieman niitäkin henkilöitä, jotka olivat\nluulleet, etteivät heidän kuluneet hermonsa enää voisi ollenkaan\nkiihtyä moisista vaikutelmista.\n\nDouglas Stone oli voimakkaimmillaan ollessaan Englannin huomatuimpia\nmiehiä. Vaikka tuskinpa hänen kuitenkaan voitiin sanoa milloinkaan\nsaavuttaneenkaan maineensa kukkuloita, sillä hän oli vain\nyhdeksänneljättävuotias tämän pienen tapahtuman sattuessa. Kaikki ne,\njotka tunsivat hänet tarkemmin, tiesivät, että vaikka hän olikin niin\nylen kuuluisa kirurgi, olisi hän menestynyt vieläkin paremmin jollakin\ntoisella elämän alalla. Hän olisi voinut saavuttaa mainetta soturina,\npäästä sen korkeimmille huipuille tutkimusmatkailijana, keinotella\nsen omakseen hovissa tahi kasata sen itselleen kivistä ja teräksestä\ninsinöörinä. Hän oli syntynyt johonkin suureen; sillä hän kykeni\nsuunnittelemaan sellaista, mitä toiset eivät uskaltaneet, ja tekemään\nmonenmoista, mitä toiset eivät tohtineet suunnitellakaan. Hänen\nomalla alallaan ei kukaan voinut seurata häntä. Hänen suurenmoinen\nrohkeutensa, arvostelukykynsä ja varmuutensa oli jotakin suorastaan\nhämmästyttävää. Hänen veitsensä teki alituisesti kepposia kuolemalle,\nsipaisten kuitenkin samalla elämänlähteitä niin läheltä, että hänen\napulaisensa olivat yhtä kalpeita kuin potilaskin. Hänen rohkeuttansa,\ntarmoansa ja rajatonta itseluottamustansa muistellaan vieläkin\nMarylebone Roadin etelä- ja Oxford-kadun pohjoispuolella asuvien\nhenkilöitten keskuudessa?\n\nHänen paheensa olivat yhtä kuuluisat kuin hänen hyveensäkin. Vaikka\nhänen tulonsa olivatkin niin suuret, ettei Lontoossa ollut kuin pari\nmuuta suurempituloista ammattilaista, ne eivät lainkaan riittäneet\nhänen ylelliseen elämäänsä. Syvällä hänen mutkallisen luonteensa\npohjalla piili suuri aistillisuus, jonka tyydyttämiseen hän uhrasi\nelämänsä kaikki saavutukset. Silmät, korvat, pehmeiden käsien\nkosketus, suloiset huulet hallitsivat häntä. Vanhojen viinien,\nharvinaisten vieraan maan kasvien tuoksuun, Euroopan hienoimpien\ntaide-esineiden muotoihin ja värivivahduksiin hän vaihtoi nopeasti\njuoksevan kultavirran. Ja sitten tähän kaikkeen liittyi hänen\näkillinen ja mieletön kiintymyksensä lady Sannoxiin, sitten kuin\nyksi ainoa keskustelu parine puhuvine silmäyksineen ja muutamine\nkuiskattuine sanoineen oli saanut hänet hehkumaan. Lady Sannox oli\nLontoon viehättävin nainen ja maailman ainoa nainen hänelle. Hän taasen\noli Lontoon kauneimpia miehiä, mutta ei ainoa mies naiselle. Lady\nSannox piti uusista kokemuksista ja kohteli miellyttävästi melkein\nkaikkia ihailijoitaan. Se juuri saattoi olla syynä siihen, että\nlordi Sannox näytti viisikymmenvuotiaalta, vaikkei hän vielä ollut\nkolmeakymmentäkuutta vanhempi.\n\nTämä lordi, jolla oli ohuet huulet ja raskaat silmäluomet, oli tyyni,\nvaitelias ja luonnollinen mies, ja hyvin innostunut puutarhatöihin,\npoikkeamatta juuri milloinkaan kotoisista tottumuksistaan. Hän oli\nkerran ollut innostunut näyttelemiseenkin ja oli vuokrannut Lontoossa\nerään teatterin. Sen palkeilla hän oli ensi kerran tavannut neiti\nMarion Dawsonin ja tarjonnut sitten hänelle kätensä, arvonimensä ja\nkolmannen osan erään piirikunnan aluetta. Mutta mentyään naimisiin hän\noli ruvennut inhoamaan tätä entistä lempialaansa. Häntä ei voitu enää\ntaivuttaa näyttelemään yksityisillatsuissakaan. Hän oli onnellisin\nsaadessaan lapioineen ja kastelusankoineen puuhailla kämmekkäidensä ja\nchrysanthemumiensa parissa.\n\nErinomaisen mielenkiintoinen oli sen vuoksi arvoitus, oliko hän\ntyyten vailla tunteita vai surkuteltavan vailla rohkeutta. Tiesikö\nhän vaimonsa erehdykset ja antoi ne anteeksi, vai oliko hän sokea,\nhassahtava houkkio? Siitä keskusteltiin teetä juotaessa pienissä\nmukavissa vierashuoneissa tahi sikarinsavun keskellä kerhojen pyöreissä\nikkunansyvennyksissä. Miesten ajatukset lordista olivat katkerat\nja selvät. Heidän joukossaan oli vain yksi mies, jolla oli jotakin\nhyvää sanottavaa hänestä, ja hän sattui olemaan kaikkein vaiteliain\nhenkilö tupakkahuoneessa. Hän oli nähnyt yliopistossa ollessaan lordin\nkesyttävän erään hevosen, ja se näytti vaikuttaneen häneen.\n\nMutta kun Douglas Stone'ista tuli lady Sannoxin suosikki, haihtuivat\nkaikki epäilykset lordi Sannoxin tietämättömyydestä ja tietämyksestä\nikuisiksi ajoiksi. Stone ei näet lainkaan epäröinyt. Itsevaltaiseen,\nkärsimättömään tapaansa hän uhmasi kaikkea varovaisuutta ja\nhienotunteisuutta. Häpeäjutusta tuli kuuluisa. Muuan oppinut seura\nvaati, että Stone erotettaisiin varapuheenjohtajan toimesta. Pari\nystävää pyysi häntä ajattelemaan lääkärin mainettaan. Hän kirosi\nheidät kaikki ja osti neljäkymmentä puntaa maksavan rannerenkaan\nlahjoittaakseen sen naiselle. Hän oli naisen vieraana joka ilta ja\nnainen ajeli hänen vaunuissaan iltapäivisin. He eivät kumpainenkaan\nkoettaneet salata muilta suhdettaan. Mutta sitten sattui muuan pieni\ntapaus, joka teki äkkinäisen lopun siitä.\n\nOli synkkä talvi-ilta, hyvin kylmä ja puuskainen, tuulen vinkuessa\npiipuissa ja jyskyttäessä ikkunoiden pieliä. Jokainen uusi\nvihurinpuuska heitteli sadepisaroita ruutuihin hiljentäen hetkiseksi\nviemärien kumean kohinan ja lorinan. Douglas Stone oli juuri syönyt\npäivällisensä ja istui nyt työhuoneessaan takan ääressä lasillinen\nvanhaa portviiniä malakiittipöydällä vieressään. Kun hän kohotti lasin\nhuulilleen, hän katseli tuntijan silmällä tuossa tummanpunaisessa\nnesteessä uiskentelevia hiusmaisia hiutaleita. Leimahtaessaan liekkiin\ntuli loi lepattavaa valoaan hänen ylpeille, säännöllisille kasvoilleen,\nsuurille harmaille silmille, lujapiirteisille huulille ja suurelle\nnelikulmaiselle leualle, jonka voimassa ja jykevyydessä oli jotakin\nroomalaista. Hän hymyili silloin tällöin nojautuessaan taaksepäin\nmukavassa tuolissaan. Ja hän saattoikin olla täysin tyytyväinen,\nsillä vastoin kuuden virkatoverin neuvoja hän oli sinä päivänä tehnyt\nsellaisen leikkauksen, jollaisia maailmassa ei oltu tehty kuin pari\nennen, ja tulos oli ylittänyt kaikki toiveet. Ei kukaan toinen\nmies Lontoossa olisi uskaltanut suunnitella eikä toimeenpanna niin\nvaarallista tekoa.\n\nMutta hän oli luvannut lady Sannoxille saapua hänen luokseen\nsinä iltana ja kello oli jo puoliyhdeksän. Hän ojensi jo kätensä\nsoittaakseen vaunujaan, kun hän kumi kolkuttimen kumeaa pauketta.\nHetkistä myöhemmin kuului lämpiöstä laahustavia askelia ja sitten\nkiinniläjähtävän oven kova paukahdus.\n\n\"Vastaanottohuoneessanne, sir, on muuan potilas, joka tahtoo puhutella\nteitä\", sanoi hovimestari.\n\n\"Itsensäkö vuoksi?\"\n\n\"Ei, sir; hän tahtoo teidät luullakseni mukaansa.\"\n\n\"Nyt on jo liian myöhäistä!\" huudahti Douglas Stone äreästi. \"En suostu\nlähtemään minnekään.\"\n\n\"Tässä on hänen korttinsa, sir.\"\n\nHovimestari ojensi sen hänelle kultaisella tarjottimella, jonka erään\npääministerin vaimo oli lahjoittanut Stonelle.\n\n\"'Hamil Ali, Smyrna'. Hm! Mies on turkkilainen, luullakseni.\"\n\n\"Kyllä, sir. Hän näyttää ulkomaalaiselta, sir. Ja hän on hirveästi\nlevoton.\"\n\n\"Pyh! Olen sopinut kohtauksesta ja minun on mentävä muualle. Voin\nkuitenkin puhutella häntä. Tuokaa hänet tänne, Pim.\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hovimestari aukaisi oven opastaen\nsisään erään pienen elähtäneen miehen, joka kulki kumarassa työntäen\nkasvojansa eteenpäin ja räpytellen silmiään kuin mies, joka on\näärettömän likinäköinen. Hänen ihonsa oli tumma ja hänen partansa\nja hiuksensa sysimustat. Toisessa kädessään hänellä oli valkoinen\npunaisella koristettu musliiniturbaani ja toisessa pieni säämiskälaukku.\n\n\"Hyvää iltaa\", sanoi Douglas Stone, kun hovimestari oli sulkenut oven.\n\"Te puhutte kai englannin kieltä?\"\n\n\"Kyllä, sir. Olen kotoisin Vähästä Aasiasta, mutta osaan auttavasti\nenglannin kieltäkin.\"\n\n\"Ymmärsin, että haluatte minua mukaanne jonnekin?\"\n\n\"Kyllä, sir. Tahtoisin hyvin mielelläni, että tulisitte katsomaan\nvaimoani.\"\n\n\"Voin tulla luoksenne vasta aamulla, koska muuan sopimus estää minua\nlähtemästä mukaanne tänä iltana.\"\n\nTurkkilaisen vastaus oli melko kummallinen. Hän aukaisi nauhat,\njotka sulkivat säämiskälaukun, ja kaasi pöydälle suuren kasallisen\nkultarahoja.\n\n\"Tässä on sata puntaa\", sanoi hän, \"ja lupaan teille, ettei\nsairaskäynti vie tuntiakaan. Vaununi odottavat oven edustalla.\"\n\nDouglas Stone katsoi kelloaan. Hän voisi vielä tunnin kuluttuakin mennä\ntapaamaan lady Sannoxia. Hän oli käynyt siellä myöhemminkin. Ja palkkio\ntuntui hänestä poikkeuksellisen suurelta. Velkojat olivat ahdistelleet\nhäntä viime aikoina eikä hän senvuoksi halunnut menettää tällaista\ntilaisuutta.\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" kysyi hän.\n\n\"Ah, se on hyvin surullinen tapaus, hyvin surullinen! Te ette ole kai\nmilloinkaan kuullut puhuttavan Almohaden tikareista?\"\n\n\"En milloinkaan.\"\n\n\"Ne ovat itämaisia tikareita, hyvin vanhoja ja kummallisen muotoisia\njalustimen näköisine kahvoineen! Olen harvinaisuuksien kokooja ja sen\nvuoksi olenkin saapunut Englantiin Smyrnasta, minne matkustan jälleen\ntakaisin ensi viikolla. Toin mukanani sieltä paljon esineitä, joista\nminulla on vain muutamia jäljellä, mutta niiden joukossa oli surukseni\nmuuan noista tikareista.\"\n\n\"Te kai muistatte minun maininneen teille eräästä kohtauksesta,\nsir\", sanoi kirurgi äreästi, \"pyydän teitä senvuoksi supistamaan\nselostuksenne välttämättömimpään.\"\n\n\"Nämä ovatkin välttämättömiä, kuten piakkoin olette huomaava. Tänään\nvaimoni pyörtyi huoneessa, missä säilytän tavaroitani, ja satutti\nsilloin alahuulensa tuohon kirottuun Almohaden tikariin.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Douglas Stone nousten. \"Ja te pyydätte minua\nompelemaan haavan?\"\n\n\"Ei, ei, vaan jotakin vielä pahempaa.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Tikarit ovat myrkytettyjä.\"\n\n\"Myrkytettyjäkö?\"\n\n\"Niin, eikä lännessä eikä idässä ole nykyään ainoatakaan sellaista\nmiestä, joka tuntisi tämän myrkyn tahi sen vastamyrkyn. Mutta minä\ntiedän kaiken sen, mitä voidaan tietää, koska isäni harjoitti tällaista\nkauppaa ennen minua ja me olemme olleet paljon tekemisissä näiden\nmyrkytettyjen aseiden kanssa.\"\n\n\"Millaiset ovat oireet?\"\n\n\"Syvä uni ja kuolema kolmenkymmenen tunnin kuluttua.\"\n\n\"Ja te sanotte, ettei sille ole minkäänlaista vastamyrkkyä. Miksi siis\nmaksaisitte minulle tämän suuren palkkion?\"\n\n\"Mitkään rohdokset eivät auta, mutta veitsi ehkä voi.\"\n\n\"Kuinka sitten?\"\n\n\"Myrkky liukenee hyvin hitaasti. Se jää tuntikausiksi haavaan.\"\n\n\"Silloinhan voi ehkä peseminen puhdistaa sen.\"\n\n\"Ei sen paremmin kuin käärmeenpuremaakaan. Myrkky on liian voimakasta\nja kuolettavaa.\"\n\n\"Haavan poisleikkaaminen ehkä auttaisi?\"\n\n\"Vain se. 'Jos haavoitat tikarilla sormeasi, leikkaa sormesi poikki',\nsanoi isäni aina minulle. Mutta ajatelkaa haavan paikkaa ja sitä, että\npotilas on vaimoni. Kuinka hirvittävää se onkaan!\"\n\nDouglas Stone'ista alkoi tapaus jo tuntua kiintoisalta ja hän vaimensi\nmiehen heikot vastaväitteet asiaankuulumattomina.\n\n\"Niin, näyttää todella siltä, kuin ei siihen olisi muuta keinoa\", sanoi\nhän töykeästi. \"Parempi on menettää huulensa kuin elämänsä.\"\n\n\"Niin, tiedän teidän olevan oikeassa. Hänen kohtalonsa on kerta\nkaikkiaan sellainen ja meidän täytyy mukautua siihen. Minulla on vaunut\ntäällä. Tahdotteko siis tulla kanssani?\"\n\nDouglas Stone otti eräästä lipastosta leikkausveitsensä ja työnsi ne\nsiteiden ja pellavakääreiden kanssa taskuunsa. Hän ei saisi menettää\nhetkeäkään, jos mieli vielä tavata lady Sannoxia.\n\n\"Olen valmis\", sanoi hän vetäen päällystakin ylleen. \"Haluatteko\nlasillisen viiniä ennen lähtöänne ulos kylmään ilmaan?\"\n\nHänen vieraansa peräytyi kohottaen estelevästi kättään.\n\n\"Unhotatte, että olen muhamettilainen ja profeetan uskollinen\npalvelija\", sanoi hän. \"Mutta sanokaahan minulle, mitä tuossa\nviheriässä pullossa on, jonka panitte taskuunne?\"\n\n\"Kloroformia.\"\n\n\"Me emme voi käyttää sitäkään. Se on huumaavaa ainetta emmekä me saa\ntässä tapauksessa käyttää sellaisia.\"\n\n\"Mitä? Sallisitteko te vaimonne alistua leikkaukseen ilman\nminkäänlaista nukutusainetta?\"\n\n\"Ah, hän ei tule tuntemaan mitään, naisraukka. Hän on jo vaipunut\ntuohon syvään uneen, joka on ensimmäisiä myrkyn vaikutuksen merkkejä.\nLisäksi olen antanut hänelle annoksen smyrnalaista ooppiumia. Tulkaa\nnyt, sir, sillä tunti on jo kulunut tulostani tänne.\"\n\nKun he tulivat pimeyteen, kasteli sadepuuska heidän kasvonsa, ja\nlämpiön lamppu, joka riippui erään marmorisen karyatidin käsivarresta,\nsammui tupsahtaen. Pim, hovimestari, painoi raskaan oven kiinni\ntaistellen kovasti tuulta vastaan, molempien miesten hapuillessa\ntietään odottavien vaunujen keltaista valoa kohti. Hetkistä myöhemmin\nhe olivat matkalla.\n\n\"Onko asuntonne kaukanakin?\" kysyi Douglas Stone.\n\n\"Ah, ei! Me olemme vuokranneet erään rauhallisen talon Ruston Roadin\nvarrelta.\"\n\nKirurgi painoi taskukellonsa pientä vieteriä ja kuunteli niitä\nheikkoja lyöntejä, jotka ilmaisivat hänelle ajan. Kello oli\nviisitoista minuuttia yli yhdeksän. Hän laski matkojen pituuden ja\nsen lyhyen ajan, jonka hän tarvitsi niin mitättömään leikkaukseen.\nNiin ollen pitäisi hänen oikeastaan ehtiä lady Sannoxin luo kello\nkymmeneksi. Märkien ikkunoiden läpi hän näki hämärien kaasulyhtyjen\nkiitävän ohitseen, jonkun kaupan julkipuolen näkyessä silloin tällöin\nkirkkaammin. Sade pieksi ja rapisutti ajopelien nahkakattoa ja pyörät\nlotisivat vyöryessään likalammikoissa ja mudassa. Vastapäätä häntä\nistuvan turkkilaisen valkoinen päähine kuulsi heikosti hämärässä.\nKirurgi tunnusteli taskujaan järjestäen neulansa, kääreensä ja muut\nkojeensa, niin ettei mitään aikaa menisi hukkaan heidän saavuttuaan\nmääräpaikkaan. Hän hehkui kärsimättömyydestä.\n\nVaunut hidastivat kulkuaan vihdoin ja pysähtyivät. Douglas Stone oli\nsilmänräpäyksessä kadulla ja smyrnalainen kauppias hänen kintereillään.\n\n\"Te saatte odottaa\", sanoi hän ajurille.\n\nRakennus oli erään kapean ja likaisen kadun varrella sijaitseva\nmitättömän näköinen talo. Kirurgi, joka tunsi Lontoon hyvin, katsahti\näkkiä varjoihin, näkemättä mitään selvästi. Siellä ei ollut kauppoja\neikä minkäänlaista liikettä, ei mitään muuta kuin kaksinkertainen rivi\nsynkkiä matalia taloja, kaksinkertainen rivi märkiä katukivityksiä,\njotka kimaltelivat lampun valossa, ja kaksinkertainen virta\nviemäreihin, joissa vesi pyöri ja kohisi valuessaan ristikkojen läpi.\nTalon julkipuolen ovi oli tahrainen ja vaalennut, ja sen yläpuolella\nsijaitsevasta ovi-ikkunasta tulviva heikko valo näytti heille selvästi\nsitä peittävän tomuja likakerroksen. Muutamasta yläkerran makuuhuoneen\nikkunasta näkyi himmeää keltaista kajastusta. Kauppias koputti kovasti\nja kun hän käänsi tummat kasvonsa valoon, näki Douglas Stone niiden\nvääristyneen levottomuudesta. Salpa vedettiin syrjään ja muuan vanhahko\nnainen kynttilä kädessä ilmestyi ovelle, suojellen heikkoa liekkiä\nkyhmyisellä kädellään. \"Onko kaikki hyvin?\" huohotti kauppias.\n\n\"Hän on aivan samassa tilassa kuin teidän poistuessannekin, sir\",\nvastasi nainen.\n\n\"Onko hän puhunut mitään?\"\n\n\"Ei, nukkunut vain syvää unta.\"\n\nKauppias sulki oven ja Douglas Stone meni kapean käytävän päähän\nkatsellen mennessään hieman hämmästyneenä ympärilleen. Siellä ei ollut\nvahakangasta, ei mattoa eikä vaatenaulakkoa. Paksua harmaata tomua\nja raskaita lukinseittiköynnöksiä näkyi kaikkialla. Kun hän seurasi\nvanhaa naista yläkertaan kiemurtelevia portaita pitkin, kajahtelivat\nhänen lujat askeleensa kumeasti hiljaisessa talossa. Portailla ei ollut\nmattoa.\n\nMakuuhuone oli toisen porraskäänteen kohdalla. Douglas Stone seurasi\nvanhaa hoitajatarta sinne kauppias kintereillään. Täällä oli\nhuonekaluja liiaksikin. Lattia oli peitetty matoilla ja nurkissa oli\njoukottain turkkilaisia kaappeja, koristettuja pöytiä, rautaisia\nrengaspaitoja, kummallisia piippuja ja eriskummallisia aseita. Seinän\nvieressä jalustalla oli pieni lamppu. Douglas Stone otti sen käteensä\nja pujotellen huonekalujen välitse meni eräässä nurkassa sijaitsevan\nsohvan luo, jolla lepäsi turkkilaiseen tapaan puettu nainen huntuineen\nja verhoineen. Kasvojen alin osa oli näkyvissä ja kirurgi huomasi\nhammaslaitaisen haavan alahuulen laidassa.\n\n\"Teitä ei kaiketi huntu häiritse\", sanoi turkkilainen. \"Tehän tiedätte,\nmillainen käsityskanta meillä on naisista?\"\n\nMutta kirurgi ei ajatellut lainkaan huntua. Nainen ei ollut enää mikään\nnainen hänelle, vaan tieteellinen ilmiö. Hän kumartui ja tutki haavan\ntarkasti.\n\n\"Siinä ei ole minkäänlaisia tulehtumisen merkkejä\", sanoi hän. \"Me\nvoinemme siirtää leikkauksen, kunnes paikallisia merkkejä ilmestyy.\"\n\nMutta mies väänteli käsiään voimatta hillitä mielenliikutustaan.\n\n\"Ah, sir, sir!\" huudahti hän. \"Älkää viivytelkö lainkaan, sillä ette\ntiedä, kuinka vaarallinen se on. Mutta minä tiedän ja annan teille\nkunniasanani siitä, että leikkaus on aivan välttämätön. Vain veitsi voi\npelastaa hänet.\"\n\n\"Minä odottaisin kuitenkin mieluummin\", sanoi Douglas Stone.\n\n\"Riittää jo!\" huusi turkkilainen vihaisesti. \"Jokainen minuutti on\nkallis enkä minä voi seisoa tässä katsomassa, kuinka vaimoni annetaan\nkuolla. En voi muuta kuin kiittää teitä tulostanne ja kutsua tänne\njonkun toisen lääkärin, ennenkuin se on liian myöhäistä.\"\n\nDouglas Stone epäröi. Tuon sadan punnan suuruisen rahamäärän takaisin\nluovuttaminen ei tuntunut niinkään hauskalta. Mutta tietysti on\nhänen pakko palauttaa rahat, ellei hän ryhdy toimeen. Ja jos\nturkkilainen on oikeassa ja hänen vaimonsa kuolee, käy hänen asemansa\ntutkijalautakunnan edessä melko kiusalliseksi.\n\n\"Onko teillä ollut henkilökohtaisia kokemuksia tästä myrkystä?\" kysyi\nhän.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja te uskallatte taata sen, että leikkaus on aivan välttämätön?\"\n\n\"Vannon sen kaiken nimessä, mikä on minulle pyhää.\"\n\n\"Rumennus tulee olemaan kauhistuttava.\"\n\n\"Ymmärrän, ettei hänen suunsa sitten enää ole kaunis suudeltavaksi.\"\n\nDouglas Stone kääntyi vihaisesti mieheen päin, jonka puhe oli raakaa,\nmutta turkkilaiset ajattelevat ja puhuvat omalla tavallaan eikä tässä\nollut aikaa kinasteluun. Douglas Stone otti laatikostaan veitsen,\naukaisi sen ja tunnusteli sen terävää suoraa terää etusormellaan.\nSitten hän vei lampun lähemmäksi vuodetta. Pari tummaa silmää tuijotti\nhäneen hunnun aukosta. Niiden silmäterät olivat niin suuret, että niitä\ntuskin voi erottaa.\n\n\"Te olette antanut hänelle melko suuren annoksen ooppiumia.\"\n\n\"Kyllä. Annoin hänelle melko suuren annoksen.\"\n\nStone katsoi jälleen noihin tummiin silmiin, jotka tuijottivat\nsuoraan hänen omiinsa. Ne olivat himmeät ja kiillottomat, mutta hänen\nkatsoessaan niihin, välähtivät ne ohimennen ja huulet vapisivat.\n\n\"Hän ei ole menettänyt kokonaan tajuntaansa\", sanoi Stone.\n\n\"Eikö veistä olisi parasta käyttää nyt, kun sen viillokset eivät vielä\naiheuta tuskia?\"\n\nSama ajatus oli juolahtanut kirurginkin mieleen. Hän tarttui\nhaavoittuneeseen huuleen pihdeillään irroittaen siitä parilla nopealla\nviilloksella leveän V:n muotoisen palasen. Nainen ponnahti istualleen\nsohvalla päästäen hirmuisen, korisevan huudon. Huntu repäistiin pois\nhänen kasvoiltaan, jotka Douglas Stone nyt hyvin tunsi. Huolimatta\neteenpäintyöntyvästä ylähuulesta ja verisestä kuolasta hän tunsi nuo\nkasvot. Nainen jatkoi huutamistaan painellen kädellään leikattua\nkohtaa. Douglas Stone istuutui sohvan jalkopäähän veitsineen ja\npihteineen. Huone pyöri hänen silmissään ja hän tunsi korvansa takana\njotakin sellaista kuin olisi siellä ratkennut jokin. Jokainen katsoja\nolisi sanonut, että hänen kasvonsa näyttivät naisen kasvoja paljon\nkamalammilta. Kuin unessa tahi kuin hän olisi katsellut jotakin\nnäytelmäkappaletta hän huomasi turkkilaisen tukan ja parran pöydällä ja\nnäki lordi Sannoxin nojaavan seinään käsi kupeellaan ja nauraen hiljaa.\nHuudot olivat lakanneet kuulumasta nyt ja hirvittävä pää oli painunut\ntakaisin pieluksille, mutta Douglas Stone istui vieläkin liikkumatta\npaikoillaan ja lordi Sannox nauroi vielä hiljaa itsekseen.\n\n\"Tämä leikkaus oli todella hyvin tarpeellinen Marionille\", sanoi hän,\n\"moraalisesti, mutta ei fyysillisesti. Niin, moraalisesti, minkä tekin\ntiedätte.\"\n\nDouglas Stone kumartui eteenpäin alkaen leikkiä peitteen nurkalla.\nHänen veitsensä putosi lattialle, mutta hän piti vieläkin käsissään\npihtejä ja jotakin muutakin.\n\n\"Olin jo kauan aikaa aikonut antaa pienen esimerkin\", sanoi lordi\nSannox kohteliaasti. \"Teidän keskiviikkoinen kirjeenne joutuikin\nharhateille ja minulla on se täällä muistikirjani välissä. Mutta\nsuunnitelmani toimeenpano aiheutti muutamia vaikeuksia. Haava näin\nsivumennen sanoen ei ollut sen pahempi kuin sinettisormukseni\naiheuttama.\"\n\nHän katsoi terävästi vaikenevaan toveriinsa työntäen pienen\nrevolverinsa takkinsa taskuun. Mutta Douglas Stone hypisteli vieläkin\npeitettä.\n\n\"Te huomaatte täyttäneenne sopimuksenne kaikissa tapauksissa\", sanoi\nlordi Sannox.\n\nKuultuaan sen Douglas Stone alkoi nauraa. Hän nauroi pitkään ja\nkovasti. Mutta lordi Sannoxia ei enää naurattanut. Jokin pelon tapainen\ntunne jännitti ja kovensi hänen piirteitään. Hän poistui huoneesta --\nvarpaillaan. Vanha nainen odotti häntä ulkopuolella.\n\n\"Hoitakaa emäntäänne hänen herättyään\", sanoi lordi Sannox.\n\nSitten hän meni kadulle. Vaunut olivat oven edustalla ja ajaja kohotti\nkätensä lakkiinsa.\n\n\"John\", sanoi lordi Sannox, \"sinun pitää viedä tohtori kotiin ensin.\nHänet on kai talutettava vaunuihin. Sano hänen hovimestarilleen hänen\nsairastuneen eräällä sairaskäynnillä.\"\n\n\"Hyvä on, sir.\"\n\n\"Sitten voit viedä lady Sannoxin kotiin.\"\n\n\"Entä te itse, sir?\"\n\n\"Minun osoitteeni muutamina ensi kuukausina tulee olemaan Hotel di\nRoma, Venetsia. Pitäkää huolta siitä, että kirjeeni lähetetään sinne.\nJa käske Stevensin asettaa ensi maanantaina näytteille kaikki punaiset\nchrysanthemumit ja sähköttää minulle tuloksesta.\"\n\n\n\n\nBLUE JOHN GAPIN HIRVIÖ\n\n\nSeuraava kertomus löydettiin helmikuun 4:nä päivänä vuonna 1908\nSouth Kensingtonin Upper Coventry Flatsissa kuolleen tohtori James\nHardcastlen paperien joukosta. Kaikki ne, jotka tunsivat hänet hyvin,\nkieltäytyivät lausumasta ajatuksiaan tästä merkillisestä selostuksesta,\nvakuuttaen kuitenkin yksimielisesti, että tohtori oli vakava tiedemies,\njolla ei ollut lainkaan mielikuvitusta ja joka ei missään tapauksessa\nolisi voinut keksiä mitään kuviteltua, löyhää tapaussarjaa. Paperi\noli suljettu kuoreen, johon oli kirjoitettu: \"Lyhyt selostus niistä\ntapahtumista, jotka sattuivat lähellä neiti Allertonin maataloa\nLuoteis-Derbyshiressä viime vuoden keväänä.\" Kuori oli suljettu ja sen\ntoiselle puolen oli kirjoitettu:\n\n    'Hyvä Seaton!\n\n    Tunnet kaiketi mielenkiintoa ja ehkäpä harmiakin siitä, että\n    epäilyksesi, joilla suhtauduit tarinaani, ovat estäneet\n    minua toistamiseen koskettelemasta sitä aihetta. Jätän tämän\n    kertomuksen luettavaksi kuolemani jälkeen. Ehkäpä on olemassa\n    sellaisia minulle tuntemattomia henkilöitä, jotka voivat luottaa\n    minuun enemmän kuin ystäväni.'\n\nTiedusteluista huolimatta ei ole saatu selville, kuka tämä Seaton on\nollut. Voin vain omasta puolestani lisätä, että vainajan Allertonin\nmaatilalle tekemä vierailu ja siellä tapahtunut seikkailu on saatu\ntäysin todennetuksi ollenkaan nojautumatta hänen omaan kertomukseensa.\nTämän esipuheen jälkeen liitän tähän hänen kertomuksensa sellaisena\nkuin hän on sen jättänyt meille. Se on kirjoitettu päiväkirjan tapaan,\nja sen muutamia muistiinpanoja on laajennettu ja muutamia pyyhitty\nkokonaan pois.\n\n_Huhtikuun 17 p:nä_ -- Tunnen jo tämän ihmeellisen\nvuoristoilman vaikutuksen. Allertonien maatila sijaitsee\nneljätoistatuhattakaksikymmentä jalkaa meren pinnan yläpuolella,\njoten ilmasto täällä on varmasti hyvin virkistävää. Lukuunottamatta\ntavallista aamuyskääni voin vallan mainiosti ja nauttimalla tuoretta\nmaitoa ja kotona kasvatettujen lampaiden lihaa luulen saavani\npainonikin lisäytymään. Saunderson tulee luullakseni olemaan\ntyytyväinen.\n\nMolemmat Allertonin neidit ovat hieman omituisia, mutta sangen\nviehättäviä ja ystävällisiä naisia, tuollaisia uutteria kilttejä\nvanhojapiikoja, jotka ovat valmiit tuhlaamaan kaiken sen rakkauden,\njoka olisi ehkä kuulunut miehelle ja lapsille, heidän raajarikkoiselle\nvieraalleen. Vanhatpiiat ovat todella mitä hyödyllisimpiä henkilöitä\nyhteiskunnassamme. Puhutaan kyllä tarpeettomista naisista, mutta mihin\njoutuisivatkaan tarpeettomat miesraukat ilman heidän ystävällistä\nläsnäoloaan? Näin ohimennen sanoen he ilmaisivat vaatimattomuudessaan\nmelko pian, miksi professori oli suositellut heidän maataloaan.\nProfessori on lähtöisin samoista yhteiskuntapiireistä kuin hekin ja\nluulenpa hänen nuoruudessaan hätyytelleen variksia näillä samoilla\nkentillä.\n\nPaikka on hyvin yksinäinen ja kävelytiet äärettömän kauniita.\nTalon tilukset ovat laitumina ja sijaitsevat erään säännöttömän\nlaakson pohjalla. Kummallakin puolella kohoaa haaveellisia\nkalkkikivikukkuloita, joiden kivi on niin pehmeää ainetta, että sitä\nvoi murtaa käsin. Koko tämä seutu on onttoa. Jos maan kamaraa täällä\nlyötäisiin äärettömän suurella vasaralla, kumisisi se kuin rumpu\ntahi antaisi kokonaan perään ja paljastaisi näkyviin jonkin suuren\nmaanalaisen järven. Ja jonkin suuren järven täytyy siellä varmasti\nollakin, koska kaikilta suunnilta virtaa jokia vuoren alle tulematta\nmilloinkaan enää näkyviin. Kaikkialla kallioiden välissä on aukkoja,\nja kun pujahtaa niistä sisälle, huomaa joutuneensa johonkin suureen\nluolaan, joka kiemurtelee kauaksi syvälle maan sydämeen. Minulla\non pieni polkupyörälyhty, ja se kädessäni kuljeskelen usein noissa\nautioissa, ihmeellisissä luolissa. Minulle tuottaa suurta huvia\nkatsella katosta riippuvien vuotokivien ihmeellisiä hopeanvärisiä ja\ntummia vivahduksia kääntäessäni lyhdyn valon niihin. Jos sammutan\nlyhdyn, joudun mitä synkimpään pimeyteen, mutta sytytettyäni sen\njälleen huomaankin katselevani jotakin Tuhannen ja yhden yön tarinoiden\nkohtausta.\n\nNoiden vuoressa olevien kummallisten aukkojen joukossa on muuan\nerityisen kiintoisa, koska se on ihmisten eikä luonnon työtä. En ollut\nkuullut puhuttavan Blue Johnista milloinkaan, ennenkuin tulin näille\nseuduille. Tämä nimi on annettu eräälle omituiselle kauniinpunertavalle\nkivennäiselle, jota saadaan vain parista kolmesta paikasta maailmassa.\nSe on niin harvinaista, että tavallinen siitä valmistettu maljakko on\näärettömän kallisarvoinen. Vanhat roomalaiset tarkalla vaistollaan\nhuomasivat, että sitä voitiin saada tästä laaksosta, ja he\nkaivoivat vaakasuoran aukon suoraan syvälle vuoren sydämeen. Heidän\nkaivosaukkoaan on ruvettu nimittämään Blue John Gapiksi. Se on kallioon\nporattu säännöllinen holvi, jonka suu on nykyään pensaiden peitossa.\nRoomalaiset kaivosmiehet ovat hakanneet vuoreen suurenmoisen käytävän,\njoka johtaa sen sydämeen muutamien suurien veden uurtamien luolien\nkautta. Mutta jos aiot lähteä tutkimaan Blue John Gapia, on sinun\ntarkasti painettava muistiin askeleesi ja otettava mukaan riittävästi\nkynttilöitä, tahi muuten voi käydä niin, ettet milloinkaan enää pääse\ntakaisin päivänvaloon. En ole vielä tunkeutunut sinne varsin syvälle,\nmutta kun tänään jälleen seisoin tuon holvimaisen tunnelin suulla ja\ntuijotin sen synkkiin syvyyksiin, vannoin uhraavani terveyteni palattua\npari vapaapäivää sen salaperäisten syvyyksien tutkimiseen, voidakseni\nitse ottaa selon siitä, kuinka roomalaiset olivat tunkeutuneet\nDerbyshiren kukkuloiden sydämeen.\n\nOn kummallista, kuinka taikauskoisia nämä maalaiset ovat. Olisin toki\nuskonut jotakin parempaa nuoresta Armitagesta, koska hän on melko\nsivistynyt, tarmokas ja kaikin puolin hieno mies, vaikka hänen asemansa\nmaailmassa ei olekaan erikoisen huomattava. Seisoin juuri Blue John\nGapin suulla, kun hän tuli luokseni ketojen poikki.\n\n\"Hyvää päivää, tohtori\", sanoi hän. \"Te ette ainakaan pelkää.\"\n\n\"Pelkääkö?\" vastasin minä. \"Mitä sitten?\"\n\n\"Tuota\", sanoi hän viitaten peukalollaan synkkään holviin. \"Hirviötä,\njoka asuu Blue John Gapissa.\"\n\nKuinka helposti tarut syntyvätkään yksinäisellä maaseudulla!\nKuulustelin häntä saadakseni selville, mistä tämä hänen omituinen\nuskonsa oli johtunut. Näyttää aivan siltä Armitagen puheiden\nmukaan, kuin kedoilta silloin tällöin olisi hävinnyt lampaita aivan\nolemattomiin. Hän ei voinut hyväksyä sellaista selitystä, että ne\novat saattaneet kulkea pois omasta halustaan ja hävitä sitten vuorten\nväliin. Kerran oli löydetty tukullinen villoja ja verilätäkkö. Sanoin\nhänelle, että sekin voidaan selittää aivan luonnollisella tavalla.\nSitten hän kertoi, että ne yöt, jolloin lampaita oli kadonnut, olivat\naina olleet hyvin pimeitä, pilvisiä ja kuuttomia. Tein sen tärkeän\nhuomautuksen, että tavallinen lammasvaras valitsee juuri sellaiset\nyöt tehtäväänsä. Kerran oli seinään ilmestynyt suuri kuoppa ja kiviä\noli lennätelty melkoisen matkan päähän. Ihmistyötä jälleen minun\nmielestäni. Vihdoin Armitage esitti väkevimmän väitteensä kertomalla\nminulle kerran kuulleensakin eläimen äänen, ja sanoi kaikkien muidenkin\nvoivan kuulla sen, jos he vain viipyvät tarpeeksi kauan aukon suulla.\nSe oli ollut jonkinlaista äärettömän kovaa kaukaista murinaa. En\nvoinut muuta kuin hymyillä tälle, koska minä tunnen nuo kaiut, joita\nmaanalaiset joet synnyttävät virratessaan kalkkikivimuodostumien\nvälisissä kuiluissa. Epäilyni suututtivat Armitagea niin, että hän\nkääntyi ja poistui luotani.\n\nJa nyt seuraa koko jutun kummallisin kohta. Seisoin yhä vielä luolan\nsuulla punniten mielessäni Armitagen eri väitteitä ja ajatellen,\nkuinka helposti ne kaikki voitiin selittää, kun äkkiä vieressäni\nsijaitsevan tunnelin syvyyksistä alkoi kuulua mitä eriskummallisimpia\nääniä. Kuinka minä kuvailisin ne? Ensiksikin ne tuntuivat kuuluvan\nhyvin kaukaa syvältä vuoren sydämestä. Ja toiseksi ne olivat hyvin\nkovia huolimatta näennäisestä pitkästä matkasta. Ja kolmanneksi\nne eivät olleet mitään jyrinää eivätkä sellaista kolinaa, jonka\nvesiputoukset tahi vyöryvät kalliot voisivat aiheuttaa, vaan kovaa\nvikinää, tärisevää ja värähtelevää, melkein hevosen hirnunnan tapaista.\nKokemukseni oli varmasti hyvin kummallinen ja sellainen, joka\nhetkiseksi, myönnän sen, antoi uuden merkityksen Armitagen sanoille.\nOdotin vielä aukon edustalla puolisen tuntia ja enemmänkin, mutta\nkun ei ääntä toistamiseen kuulunut, palasin takaisin maataloon melko\nymmällä tapahtumasta. Varmasti tutkin tuon luolan voimieni palattua.\nArmitagen selitys on tietysti liian luonnoton väiteltäväksi, mutta\njoka tapauksessa tuo ääni oli todella kummallinen. Se kaikuu vieläkin\nkorvissani kirjoittaessani tätä.\n\n_Huhtikuun 20 p:nä_. -- Näinä viime päivinä olen käynyt monta\nkertaa Blue John Gapin suulla, vieläpä tunkeutunut sinne sisäänkin\nvähän matkaa, mutta polkupyörälyhtyni on niin pieni ja himmeä,\netten uskalla sen turvin lähteä varsin kauaksi. Aion tehdä kaiken\njärjestelmällisemmin. En ole kuullut toistamiseen minkäänlaisia ääniä\nja olen nyt taipuvainen uskomaan joutuneeni jonkin harha-aistimuksen\nvaltaan Armitagen selostuksen vaikutuksesta. Koko juttu on tietysti\npelkkää pötyä ja kuitenkin minun on pakko tunnustaa, että luolan suulla\nkasvavat pensaat ovat aivan sen näköisiä, kuin jokin suuri eläin\nolisi tunkeutunut niiden välitse. Asia kiinnittää jo aika tavalla\nmieltäni. En ole sanonut vielä mitään Allertonin neideille, koska he\novat tarpeeksi taikauskoisia muutenkin, mutta olen jo ostanut muutamia\nkynttilöitä tutkimusmatkaani varten.\n\nHuomasin niiden lukuisten villatukkojen joukossa, joita oli tarttunut\nluolan suuta reunustaviin pensaisiin, erään veren tahraaman. Järkeni\nsanoo luonnollisesti, että lampaat sellaisissa kallioisissa paikoissa\nkävellessään voivat helposti haavoittaa itseään. Kuitenkin jostakin\nsyystä tuo punainen täplä järkytti minua niin, että huomasin\nperäytyväni kauhuissani vanhan roomalaisen holvin läheisyydestä. Kirpeä\nlöyhkä tuntui hajahtavan noista syvyyksistä, joihin tuijotin. Saattoiko\ntodella olla mahdollista, että jokin nimetön eläin, jokin kauhistuttava\nhirviö, piileskeli noissa kuiluissa? En olisi mitenkään voinut\ntuntea sellaista voimieni päivinä, mutta sairaana ihminen muuttuu\nhermostuneeksi ja vaikutuksille alttiiksi.\n\nHorjuin päätöksessäni hetkisen ja olin valmis luopumaan vanhan\nkaivoksen salaisuuden ratkaisemisesta kokonaan, jos nyt siihen mitään\nsalaisuutta liittyikään. Mutta tänä iltana oli innostukseni palannut ja\nhermoni rauhoittuneet. Huomenna olen luullakseni jo paremmin perillä\ntästä asiasta.\n\n_Huhtikuun 22 p:nä_. -- Sallikaa minun koettaa kirjoittaa muistiin\nniin täsmällisesti kuin suinkin eilinen kummallinen kokemukseni.\nLähdin matkalle iltapäivällä suunnaten kulkuni Blue John Gapille.\nTunnustan epäilykseni palanneen katsellessani sen syvyyksiin ja\ntoivoin, että olisin ottanut mukaani jonkun toverin seurakseni. Vihdoin\npäättäväisyyteni palattua sytytin kynttiläni, tunkeuduin pensaitten\nvälitse ja laskeuduin aukkoon.\n\nJatkoin matkaani maata peittävien murtuneitten kivilohkareitten yli\nnoin viidenkymmenen jalan päässä sijaitsevaan teräväkulmaiseen mutkaan.\nSiitä alkoi kovaan kallioon hakattu pitkä suora käytävä. En ole\nmikään geologi, mutta tämän käytävän seinät olivat varmasti jotakin\nkovempaa ainetta kuin kalkkikiveä, koska niissä oli kohtia, joissa\nvielä selvästi näkyi muinaisten kaivosmiesten jättämiä taltanjälkiä,\nniin selviä kuin ne olisi hakattu niihin eilen. Kompuroin eteenpäin\ntätä kummallista vanhanaikaista käytävää pitkin, kynttiläni heikon\nliekin muodostaessa hämärän valokehän ympärilleni, sellaisen, joka\nmuutti varjot taaempana yhä uhkaavammiksi ja synkemmiksi. Vihdoin\nsaavuin paikalle, missä roomalainen tunneli laajeni veden uurtamaksi\nluolaksi -- jonkinlaiseksi suureksi halliksi, jonka katosta riippui\npitkiä valkoisia kalkkikivisuikaleita kuin jääpuikkoja. Seisoessani\ntässä keskustassa näin epäselvästi monta maanalaisten virtojen kaivamaa\nmaan uumeniin suuntautuvaa käytävää. Tuumiessani, olisiko minun\nparasta palata takaisin vai uskaltautua pitemmälle noihin vaarallisiin\nsokkeloihin, sattuivat silmäni huomaamaan jalkaini juuressa jotakin\nsellaista, joka voimakkaasti kiinnitti tarkkaavaisuuteni puoleensa.\n\nLuolan lattia oli miltei kaikkialta kallionlohkareiden tahi kovan\nkalkkikivikuoren peitossa, mutta tähän ainoaan kohtaan oli katosta\ntippunut vettä, ja se oli muodostanut siihen pehmeän mutakerroksen.\nTämän kerroksen keskellä oli suuri syvennys, epämääräinen kuoppa, syvä,\nleveä ja säännötön, aivan kuin jokin lohkare olisi pudonnut siihen.\nMutta sen lähellä ei kuitenkaan näkynyt mitään irtonaista kiveä eikä\nmuutakaan sellaista esinettä, joka olisi voinut aiheuttaa tuon merkin.\nSyvennys oli aivan liian suuri minkään tavallisen eläimen jäljeksi\nja sitäpaitsi ei siellä ollut muuta kuin tämä yksi ainoa. Mutakerros\noli niin leveä, ettei sen yli voinut päästä millään tavallisella\naskeleella. Kun suoristauduin jälleen tutkittuani tuota kummallista\nmerkkiä ja sitten katsahdin minua ympäröiviin synkkiin varjoihin, on\nminun pakko tunnustaa tunteneeni hetkisen vastenmielistä rohkeuteni\nlannistumista ja myöntää kynttilän vapisseen kädessäni, vaikka kuinka\nolisin koettanut sitä estää.\n\nRohkeuteni palasi kuitenkin pian. Ajattelin, miten luonnotonta oli\nluulla sellaista suurta ja muodotonta merkkiä jonkin tunnetun eläimen\njäljeksi. Ei norsunkaan jälki olisi voinut olla sellainen. Päätin,\nettei mikään epämääräinen eikä järjetön pelko saisi estää minua\ntoimittamasta loppuun tutkimuksiani. Ennen matkani jatkamista painoin\ntarkasti mieleeni erään kummallisen kalliomuodostuman seinässä,\nvoidakseni palatessani sen opastamana löytää heti roomalaisen tunnelin\nsuun. Tämä varovaisuustoimenpide oli hyvin tarpeellinen, koska suureen\nluolaan näytti, avautuvan lukemattomia käytäviä. Saatuani varmuuden\nasemastani ja tyynnytettyäni mieleni tarkastelemalla varakynttilöitäni\nja tulitikkujani lähdin hitaasti jatkamaan matkaani luolan kallioista\nja epätasaista pohjaa pitkin.\n\nJa nyt tulen kohtaan, missä minulle sattui äkillinen ja toivoton\nonnettomuus. Muuan noin parikymmentä jalkaa leveä virta katkaisi tieni\nja minä kävelin vähän matkaa rantaa pitkin etsien kohtaa, josta pääsisi\nyli kuivin jaloin. Vihdoin saavuin paikalle, missä yksinäinen litteä\nkivi sijaitsi melkein keskellä virtaa, niin että voin päästä sille\nyhdellä harppauksella. Sattui kuitenkin niin, että virta oli syönyt\nkallion hyvin heilakaksi altapäin, ja hypätessäni sille se liikahti ja\nminä vyörähdin jääkylmään veteen. Kynttiläni sammui ja niin jouduin\nkompuroimaan täydellisessä pimeydessä.\n\nHorjuin jaloilleni jälleen pikemmin huvitettuna kuin järkytettynä\nseikkailustani. Kynttilä oli pudonnut kädestäni virtaan, mutta minulla\noli taskussani pari samanlaista, minkävuoksi se ei vaikuttanutkaan\nmitään asiaan. Otin toisen esille ja kaivoin tulitikkulaatikon\ntaskustani sytyttääkseni sen. Silloin vasta totesin tukalan asemani.\nLaatikkokin oli kastunut pudotessani virtaan. Tikku ei ottanut tulta.\n\nKylmä käsi tuntui puristavan sydäntäni todetessani tilanteeni. Pimeys\noli läpinäkymätön ja kauhistuttava. Se oli niin olennaista, että minä\nvaistomaisesti kohotin käteni kasvoilleni työntääkseni sitä luotani,\nikäänkuin se olisi ollut jotakin kiinteää. Seisoin hiljaa paikoillani\nja sain ponnistamalla tahtoani itseni tyyntymään. Koetin muodostaa\nmielessäni kartan luolan pohjasta sikäli kuin muistin sitä. Mutta\nvoi! nuo mieleeni painuneet merkit olivat niin korkealla seinissä,\netten ylettyisi koskettamaan niihin. Kuitenkin muistin suunnilleen\nseinien aseman ja toivoin niitä pitkin hapuilemalla vihdoin pääseväni\nroomalaisen tunnelin suulle. Liikkuen hyvin hitaasti ja alituisesti\ntörmäillen kallioihin lähdin kokeeksi tälle toivottomalle retkelleni.\n\nMutta minä huomasin hyvinkin pian, kuinka mahdotonta se oli. Tuossa\nmustassa samettimaisessa pimeydessä eksyi ihminen suunnastaan\nsilmänräpäyksessä. Ennenkuin olin kävellyt kymmentä askeltakaan, olin\ntäysin tolkuton. Virran lorina, joka oli ainoa kuuluva ääni, ilmaisi\nminulle sen uoman, mutta heti kun lähdin sen äyräältä, eksyin kokonaan.\nToiveeni, että osaisin takaisin synkässä pimeydessä tämän sokkeloisen\nkalkkikiviluolan poikki, olivat nähtävästi turhat.\n\nIstuuduin muutamalle lohkareelle miettimään onnetonta tilannettani.\nEn ollut kertonut kenellekään aikomuksestani mennä Blue Johnin\nkaivokseen ja senvuoksi olikin hyvin epävarmaa, lähdettäisiinkö\nminua ollenkaan hakemaankaan. Minun täytyi luottaa omiin keinoihini\nvaarasta pelastuakseni. Minulla oli jäljellä vain se toivo, että tikut\nkuivuisivat. Kun olin pudonnut jokeen, oli vain puoli ruumistani\nkastunut. Vasen olkapääni oli jäänyt veden pinnan yläpuolelle. Kaivoin\nesille tulitikkulaatikkoni ja työnsin sen vasempaan kainalooni.\nRuumiini lämpö voi ehkä vastustaa luolan kostean ilman vaikutusta,\nmutta vaikka niin olisikin, tiesin saavani olla valotta monta tuntia.\nSillä aikaa en voinut tehdä muuta kuin odottaa.\n\nOnneksi olin työntänyt taskuihini muutamia laivakorppuja ennen\npoistumistani maatalosta. Söin ja virutin ne alas kulahduksella tuosta\nkirotusta virrasta, joka oli ollut syynä kaikkiin onnettomuuksiin!.\nSitten kopeloin itselleni mukavan paikan kallioiden välissä ja\nlöydettyäni erään kohdan, missä voin nojata selkäni kiveen, ojensin\nsääreni suoriksi ryhtyen odottamaan. Olin iljettävän märkä ja\nkylmissäni, mutta koetin kuitenkin ilahduttaa mieltäni ajattelemalla,\nettä nykyaikainen tiede määrää tautiini avonaisia ikkunoita ja\nkävelyretkiä kaikenlaisissa ilmoissa. Virran yksitoikkoisen kohinan\ntuudittamana ja sankan pimeyden vaikutuksesta vaivuin vähitellen\nlevottomaan uneen.\n\nEn voi lainkaan sanoa, kuinka kauan sitä kesti. Ehkä tunnin, ehkä\nuseitakin. Äkkiä ponnahdin istualleni kalliovuoteellani kaikki hermot\nväristen ja jokainen aisti terävänä ja valppaana. Olin epäilemättä\nkuullut jonkin äänen, joka erosi hyvin selvästi veden lorinasta. Se\noli jo vaiennut, mutta sen kaiku värähteli vielä korvissani. Oliko\nminua tultu etsimään? Etsijät olisivat varmaankin huudelleet, ja\nvaikka tuo ääni, joka oli herättänyt minut, olikin epämääräinen,\nerosi se kuitenkin hyvin selvästi ihmisäänestä. Istuin väristen ja\nuskaltamatta tuskin hengittää. Nyt se kuului jälleen. Ja nyt taasen!\nNyt se muuttui yhtämittaiseksi. Se oli kävelyä -- niin, varmasti olivat\nnuo jonkun elävän olennon askelia. Mutta millaisia askelia! Ne olivat\nkuin äärettömän raskasta ruumista kannattavien sienimäisten jalkojen\nsiirrähtelyä, jotka aiheuttivat vaimennetun, mutta silti tärisyttävän\näänen. Pimeys oli yhtä synkkä kuin ennenkin, mutta askeleet olivat\nsäännölliset ja päättäväiset. Ja ne tulivat selvästi minuun päin.\n\nSelkääni karmi ja tukkani nousi pystyyn kuunnellessani noita\nvakavia raskaita askelia. Siellä oli jokin eläin ja päättäen sen\nlähestymisvauhdista se oli varmasti sellainen, joka voi nähdä pimeässä.\nPainauduin niin kiinni kallioon kuin suinkin koettaen melkein tunkeutua\nsen sisälle. Askeleet tulivat yhä lähemmäksi pysähtyen sitten. Hetkisen\nkuluttua kuulin kovaa loiskinaa ja lorinaa. Eläin joi joesta. Sitten\noli jälleen hiljaista, kunnes sen keskeyttivät pitkät niiskahdukset\nja hirveän kovat ja voimakkaat murahdukset. Oliko se saanut vainun\nminusta? Omat sieraimeni olivat täynnä saastaista hajua, myrkyllistä ja\nkauhistuttavaa. Sitten kuulin askeleet jälleen. Nyt ne kuuluivat minun\npuoleiseltani virran äyräältä. Kivet ratisivat muutamien metrien päässä\nsiitä paikasta, missä minä olin. Uskaltaen tuskin hengittää kyyristyin\nkalliota vasten. Sitten askeleet etääntyivät. Kuulin loiskahduksen, kun\neläin palasi joen toiselle rannalle ja ääni etääntyi vähitellen samalle\nsuunnalle, mistä se oli tullutkin, lakaten kuulumasta.\n\nLepäsin kauan aikaa kalliolla, liian peloissani voidakseni liikkua.\nAjattelin ääntä, jonka olin kuullut lähestyvän luolan syvyyksistä,\nArmitagen epäluuloja, tuota kummallista jälkeä mudassa ja tätä nyt\nsaamaani ehdotonta todistusta siitä, että todellakin joku näkymätön\nhirviö, jokin hyvin yliluonnollinen ja kauhistuttava olento, piileskeli\nvuoren onkalossa. Sen muodosta ja luonteesta en ollut saanut muuta\nkäsitystä kuin sen, että se äärettömästä suuruudestaan huolimatta oli\nsilti hyvin vikkelä. Ristiriitaiset ajatukset raastoivat mieltäni.\nJärkeni sanoi minulle, ettei sellaisia olentoja voinut olla olemassa,\nmutta aistini sitävastoin kertoivat minulle niiden olemassaolosta.\nVihdoin olin melkein valmis uskomaan, että tämä kokemus oli ollut osa\njostakin ilkeästä unesta ja että outo tilanteeni oli aiheuttanut tämän\nnäköhäiriön. Mutta jäljellä oli vielä muuan kokemus, joka karkoitti\nviimeiset epäilyksen mahdollisuudetkin mielestäni.\n\nOlin ottanut tulitikkuni kainalostani ja tutkinut ne. Ne tuntuivat\nkovilta ja kuivilta. Kumartuen kallioiden väliseen halkeamaan\nkoetin yhtä niistä. Suureksi ilokseni se leimahti palamaan heti.\nSytytin kynttilän ja katsahtaen vain kerran taakseni luolan synkkiin\nsyvyyksiin kiiruhdin roomalaista käytävää kohti. Mennessäni sivuutin\nsaman mutapaikan, jossa olin huomannut tuon suuren syvennyksen. Nyt\npysähdyin hämmästyneenä sen viereen, sillä sen pinnassa oli nyt kolme\nsamanlaista merkkiä, äärettömän suurta, säännötöntä ja niin syvää, että\nne viittasivat niiden aiheuttajan suureen painoon. Silloin hirmuinen\nkauhu sai minut valtoihinsa. Kumartuen ja suojellen kynttilän liekkiä\nkädelläni juoksin suunniltani pelosta kallioiseen holvikäytävään ja\nkiiruhdin sen päätä kohti pysähtymättä ollenkaan, ennenkuin väsynein\njaloin ja huohottavin keuhkoin olin kiivennyt viimeisen kivirinteen\nlaelle, tunkeutunut pensaikkojen läpi ja heittäytynyt hengästyneenä\npehmeälle ruoholle kirkkaiden tähtien rauhalliseen valoon. Kello oli jo\nkolme aamulla päästessäni maataloon ja tänään minä tärisen ja vapisen\nvieläkin hirvittävän seikkailuni seurauksista. En ole kertonut siitä\nvielä kenellekään. Minun on suhtauduttava asiaan hyvin varovasti. Mitä\najattelisivatkaan nämä yksinäiset naiset ja sivistymättömät talonpojat,\njos kertoisin heille kokemukseni? Minun pitää mennä jonkun sellaisen\nhenkilön luo, joka ymmärtää ja osaa neuvoa.\n\n_Huhtikuun 25 p:nä_. -- Jouduin vuoteeseen pariksi päiväksi luolassa\nkokemani uskomattoman seikkailun jälkeen. Käytän tätä laatusanaa hyvin\nmäärätyssä merkityksessä, sillä olen senkin jälkeen kokenut jotakin\nsellaista, mikä on järkyttänyt minua melkein yhtä paljon kuin tuo\ntoinenkin. Sanoin hakevani käsiini jonkun henkilön, joka osaa neuvoa\nminua. Täällä on muuan tohtori Mark Johnson, joka harjoittaa ammattiaan\nmuutamien englannin peninkulmien päässä, ja jolle professori Saunderson\noli käskenyt minun antaa kirjoittamansa suosituskirjeen. Ajoin hänen\nluokseen päästessäni jälleen liikkeelle ja hänelle kerroin koko\nkummallisen kokemukseni. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja tutki sitten\nminut huolellisesti kiinnittäen erityisesti huomionsa päätelmiini\nja silmäteriini. Lopetettuaan hän kieltäytyi keskustelemasta\nseikkailustani, koska hän ei sanonut ymmärtävänsä sitä ollenkaan,\nmutta antoi minulle erään. Castletonissa asuvan herra Pictonin\nosoitteen neuvoen minua menemään heti hänen luokseen ja kertomaan\nhänelle tarinani aivan niinkuin olin kertonut sen hänellekin. Hän oli\nneuvonantajani sanojen mukaan juuri sellainen mies, joka oli erikoisen\nsovelias auttamaan minua.\n\nMenin sen vuoksi asemalle ja matkustin tuohon pieneen noin kymmenen\nenglannin peninkulman päässä sijaitsevaan kaupunkiin. Herra Picton\nnäytti olevan vaikutusvaltainen mies, koska hänen messinkinen\nnimilevynsä oli naulattu erään kaupungin laiteilla sijaitsevan melko\nsuuren rakennuksen oveen. Olin juuri soittamaisillani kelloa, kun\näkkiä rupesinkin hieman epäilemään, ja mennen kadun poikki lähimpään\nkauppaan kysyin myyntipöydän takana seisovalta mieheltä, voiko hän\nkertoa minulle jotakin herra Pictonista. \"Kyllä\", sanoi hän, \"hän\non Derbyshiren paras mielenvikaisten lääkäri, ja tuolla on hänen\nsairaalansa.\" Te voitte kuvitella, ettei siihen mennyt pitkääkään\naikaa, ennenkuin olin pudistanut Castletonin tomut jaloistani ja\npalannut maataloon kiroillen kaikkia noita mielikuvitusta vailla olevia\nhenkilöitä, jotka eivät ymmärrä luomakunnassa voivan olla sellaisiakin\nasioita, joita heidän myyränsilmänsä eivät vielä ole sattuneet\nhuomaamaan. Mutta nyt tyynnyttyäni voin kaikissa tapauksissa myöntää,\netten ollut käyttäytynyt sen myötämielisemmin Armitagea kohtaan kuin\ntohtori Johnson minua kohtaan.\n\n_Huhtikuun 27 p:nä_. -- Kun olin ylioppilas, sanottiin minua rohkeaksi\nja yritteliääksi mieheksi. Muistan vieläkin, että minä metsästäessämme\naaveita Coltbridgessä jouduin vahdiksi kummitustaloon. Ovatko nyt nämä\nviime vuodet (olen kaikissa tapauksissa vasta viidenneljättävuotias)\nvai tämä ruumiillinen sairaus aiheuttaneet muutoksen? Mutta kun\najattelen tuota kauhistuttavaa vuorenonkaloa ja sitä, että sen\nvaltiaana on joku luonnoton olento, värisyttää sydäntäni todellakin.\nMitä minun pitääkään tehdä? Päivän kaikkina tunteina harkitsen vain\ntätä kysymystä. Jollen sano mitään, jää salaisuus ratkaisematta. Mutta\njos sanon jotakin, voi se joko järkyttää kovasti koko maakuntaa tahi\nsaada aikaan sen, että minut lopulta suljetaan johonkin mielisairaalaan\nkenenkään minua uskomatta. Luullakseni minun on parasta odottaa\nja valmistaa toista matkaa, jonka aion harkita ja suunnitella\nparemmin kuin ensimmäisen. Olen jo käynyt Castletonissa ja hankkinut\nyritystä varten muutamia esineitä, kuten suuren acetyleenilyhdyn ja\nkaksipiippuisen luodikon. Tämän viimemainitun kapineen olen vuokrannut,\nmutta olen ostanut siihen muutamia niin kovia ammuksia, että niillä\nvoisin kaataa vaikkapa sarvikuonon. Nyt olen valmis kohtaamaan luolissa\nasuvan ystäväni. Kun vain terveyteni tulee paremmaksi ja saan hieman\ntarmoani takaisin, koetan vielä, millaisia johtopäätöksiä siitä voidaan\ntehdä. Mutta mikä ja millainen tuo eläin on? Tämä kysymys askarruttaa\nniin aivojani, etten voi nukkua! Kuinka monta teoriaa olenkaan jo\nmuodostanut hylätäkseni ne kaikki vuorotellen? Kaikki tuntuu niin\näärettömän epätodelliselta. Ja kuitenkin nuo äänet, jäljet ja luolasta\nkuuluvat askeleet -- mikään järki ei voi sivuuttaa niitä. Muistelen\nnoita vanhoja tarinoita louhikäärmeistä ja muista hirviöistä. Ovatkohan\npuheet niistä sellaisia satuja kuin me olemme luulleet? Eikö niiden\npohjalla voi piillä joitakin tosiseikkojakin ja olenko minä kaikista\nkuolevaisista ainoa, joka on valittu paljastamaan ne?\n\n_Toukokuun 3 p:nä_. -- Englannin kevään oikut ovat kahlehtineet minut\nvuoteeseen moneksi päiväksi, joiden kuluessa on tapahtunut jotakin\nsellaista, minkä oikeaa ja pahanenteistä tarkoitusta eivät muut kuin\nminä voi käsittää. Saanen kai sanoa, että yöt viime aikoina ovat olleet\npilvisiä ja kuuttomia, siis juuri sellaisia, joina saamieni ilmoitusten\nmukaan lampaita häviää olemattomiin. No niin, lampaita on jälleen\nkadonnut. Pari Allertonin neitien, yksi Cat Walkin omistajan, vanhan\nPearsonin, ja yksi rouva Moultonin. Kaikkiaan neljäkolmena yönä. Ne\novat hävinneet jäljettömiin, ja seudulla liikkuu huhuja lammasvarkaista\nja mustalaisista.\n\nMutta asiaan liittyy jotakin vakavampaakin. Nuori Armitage on myös\nkadonnut. Hän oli poistunut nummella sijaitsevasta asunnostaan\nkeskiviikko-iltana eikä hänestä ole kuultu sen jälkeen mitään. Hän\noli vapaa mies, niin ettei hänen katoamisensa ole herättänyt niin\nsuurta huomiota kuin muussa tapauksessa olisi ollut laita. Asia\nselitetään siten, että hänellä on ollut rahoja, ja nyt luullaan\nhänen saaneen paikan jossakin muualla, minne hän jonkun ajan\nkuluttua pyytää lähettämään tavaransa. Mutta minä epäilen vakavasti\njotakin muuta. Eiköhän ole paljon uskottavampaa, että lampaita\nkohdannut viime onnettomuus on viekoitellut hänet ryhtymään johonkin\nsellaiseen yritykseen, joka on päättynyt hänen omaan tuhoonsa? Hän\non ehkä asettunut väijymään eläintä, joka sitten onkin raastanut\nhänet mukanaan vuorenonkaloihin. Millainen odottamaton kohtalo\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla elävälle sivistyneelle\nenglantilaiselle! Ja kuitenkin minä tunnen sen olevan mahdollista,\nvieläpä luultavintakin. Mutta kuinka pitkälle minä siinä tapauksessa\nolen vastuunalainen hänen kuolemastaan ja muista ehkä piakkoinkin\nsattuvista onnettomuuksista? Minun velvollisuuteni on varmasti, niiden\ntietojen perusteella, jotka ovat jo hallussani, katsoa, että jotakin\ntehdään, tahi, jos se käy välttämättömäksi, tehdä se itse. Ja minun\ntäytyy turvautua viimeksimainitsemaani keinoon, sillä tänä aamuna menin\npaikalliselle poliisiasemalle ja kerroin siellä tarinani. Komisarius\nkirjoitti sen muistiin suureen kirjaan saatellen minut sitten ulos\nkiitettävän vakavasti, mutta minä kuulin naurunräjähdyksen, ennenkuin\nolin päässyt hänen puutarhansa polun päähänkään saakka. Hän kertoi\nepäilemättä juuri silloin seikkailuani perheelleen.\n\n_Kesäkuun 10 p:nä_. -- Kirjoitan tätä istuallani vuoteessani kuusi\nviikkoa viimeisen tähän kirjaan tekemäni muistiinpanon jälkeen. Olen\nsaanut läpäistä sellaisen hirvittävän sielullisen ja ruumiillisen\njärkytyksen seuraukset, jollaista harvoin ennen on sattunut kenenkään\ninhimillisen olennon osalle. Mutta minä olen saavuttanut tarkoitukseni.\nBlue John Gapissa asustavan kauhistuttavan eläimen aiheuttamaa vaaraa\nei ole eikä tule enää koskaan olemaankaan. Minä murtunut raajarikkoinen\nolen ainakin tehnyt niin paljon yhteiseksi hyväksi. Antakaa minun nyt\nkertoa tapahtumat niin selvästi kuin suinkin.\n\nToukokuun kolmannen päivän, perjantain, jälkeinen yö oli niin pimeä\nja pilvinen, ettei hirviö olisi voinut valita sopivampaa ajankohtaa\nvaellukselleen. Noin kello yhdentoista aikaan poistuin maatalosta\nlyhtyineni ja pyssyineni, jätettyäni kuitenkin ensin makuuhuoneeni\npöydälle kirjeen, jossa oli määräys, että minua oli etsittävä Gapin\nsuunnalta siinä tapauksessa, ettei minua kuuluisi takaisin tulevaksi.\nSuuntasin kulkuni roomalaisen tunnelin suulle ja etsittyäni itselleni\nmukavan paikan kallioiden välistä aukon vierestä suljin lyhtyni ja\nodotin kärsivällisesti ladattu luodikko valmiina käsissäni.\n\nSiitä muodostui surullinen valvonta. Sinne tänne kiemurtelevasta\nlaaksosta pilkoittivat silmiini maatalojen harvat tulet, ja\nChapelle-Dalen kirkonkellon lyönnit kantautuivat heikosti korviini\nilmaisten minulle kuluneet tunnit. Nämä lähimmäisten antamat merkit\nsaivat minut vain tajuamaan oman asemani yhä yksinäisemmäksi. Minun\ntäytyi kovasti ponnistella voittaakseni sen pelon, joka viekoitteli\nminua yhtämittaa palaamaan takaisin maataloon ja luopumaan ikuisiksi\najoiksi tästä vaarallisesta yrityksestä. Mutta syvällä jokaisen ihmisen\nsydämessä piilee kuitenkin rahtunen itsekunnioitusta, joka pidättää\nhäntä luopumasta yrityksestä, jonka hän kerran on päättänyt suorittaa.\nTämä persoonallisen ylpeyden tunne pelasti minut nyt ja se ainoastaan\npiteli minua kiinni, kun kaikki vaistoni veti minua pois sieltä. Olen\niloinen nyt siitä, että minulla oli niin paljon voimia. Huolimatta\nkaikesta, mitä se on maksanut minulle, ei miehuuttani ainakaan voida\nmoittia.\n\nKaukainen kirkonkello löi kaksitoista, sitten yksi ja sitten kaksi. Yön\npimein tunti oli koittanut. Pilvet kiisivät matalalla, eikä taivaalla\nnäkynyt ainoatakaan tähteä. Huuhkaja huuhui jossakin kallioiden välissä\neikä korviini kantautunut muita ääniä kuin tuulen vienoa huminaa. Mutta\nsilloin äkkiä kuulin sen. Kaukaa tunnelista kuuluivat nuo tassuttavat\naskeleet, joustavat ja kuitenkin niin raskaat. Kuulin kivienkin\nkolinan, kun ne vyöryivät syrjään suurten jalkain tieltä. Nyt askeleet\nkuuluivat jo lähempää ja vihdoin aivan vierestäni. Kuulin aukon suussa\nkasvavien pensaiden ritinän ja sitten olin pimeässä näkevinäni jonkun\näärettömän suuren olennon, jonkun luonnottoman eläimen, joka tuli\nesille tunnelista hyvin nopeasti ja hiljaa. Olin kuin halvaantunut\npelosta ja hämmästyksestä. Vaikka olinkin odottanut mitä hyvänsä, en\nollut osannut valmistautua hirviön todellisen esiintymisen aiheuttamaan\njärkytykseen. Makasin paikoillani liikkumatta ja huohottaen, suuren\ntumman eläimen kiitäessä ohitseni ja hävitessä näkyvistäni yön\nvarjoihin.\n\nMutta sitten rohkaisin mieleni sen paluuta varten. Nukkuvalta\nmaaseudulta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka olisi kertonut\nvalloilleen päässeestä kauhusta. En voinut millään tavalla arvostella,\nkuinka kaukana hirviö oli, mitä se teki ja milloin se tulisi takaisin.\nMutta rohkeuteni ei tulisi pettämään minua toista kertaa eikä eläin\nsaisi sivuuttaa minua toista kertaa niin häiritsemättä kuin äsken.\nVannoin sen yhteenpurtujen hampaitteni välistä laskiessani pyssyn\nkalliolle tähtäysasentoon.\n\nJa kuitenkin se oli melkein tapahtua. Eläimen lähestymistä ei kuulunut\nlainkaan nyt, kun se kulki ruohikossa. Äkkiä tuo suuri rumilus häämötti\nedessäni kerran vielä kuin tumma haihtuva varjo kiiruhtaen luolan suuta\nkohti. Ja jälleen lamautti tahdonvoimaani tuo äskeinen halvautuminen,\nestäen koukistuneen etusormeni painamasta liipasinta. Mutta minä\nkarkoitin sen viimeiset tahdonvoimani ponnistaen. Pensaitten kahistessa\nja luonnottoman pedon sulautuessa luolan suun varjoihin laukaisin\npoistuvaa möhkälettä kohti. Laukauksen valossa näin vilahdukselta\nsuuren karvaisen möhkäleen, vaaleiden, harmaiden ja karheitten\nharjaksien peittämän, vatsan alta melkein valkoisen elukan, jonka\nsuurta ruumista kannattivat lyhyet ja paksut väärät jalat. En ehtinyt\nnähdä mitään muuta. Kuulin vain kivien kolinaa eläimen rientäessä\npiilopaikkaansa. Silmänräpäyksessä tunsin riemuisan muutoksen\ntunteissani. Kaikki pelkoni oli kadonnut. Aukaisin voimakasvaloisen\nlyhtyni, tartuin pyssyyni, hyppäsin pois piilopaikastani ja kiiruhdin\nhirviön jäljessä roomalaiseen tunneliin.\n\nMainio lamppuni heitti eteeni loistavan kirkkaan valovirtansa, aivan\ntoisenmoisen kuin se kellahtava kajastus, joka kaksitoista päivää\nsitten oli opastanut minua samaa käytävää pitkin. Juostessani näin\nsuuren pedon laahustavan edelläni, sen suuren ruumiin täyttäessä\nkoko käytävän seinästä seinään. Sen karva oli karheiden vaalenneiden\nrohtimien kaltaista riippuen ruumiista pitkinä paksuina tukkoina,\njotka heilahtelivat sen liikkuessa. Eläin oli aivan kuin äärettömän\nsuuri keritsemätön lammas, mutta kooltaan paljon suurempi suurinta\nnorsuakin, koska sen leveys näytti melkein yhtä suurelta kuin sen\nkorkeuskin. Minua hämmästyttää ajatellessani, että uskalsin seurata\nsellaista kauhistuttavaa petoa maan uumeniin, mutta kun veri kiehuu ja\nriista näyttää pakenevan, herää ihmisen alkuperäinen metsästysinto eikä\nhän silloin enää välitä varovaisuudesta. Juoksin pyssy kädessäni niin\nnopeasti kuin suinkin hirviön jäljessä.\n\nOlin nähnyt, kuinka nopeasti eläin saattoi liikkua. Ja nyt sain kokea\nomaksi vahingokseni, että se oli hyvin viekaskin. Olin kuvitellut sen\njoutuneen pakokauhun valtaan, ja luullut, että minun tarvitsi vain\nseurata sitä. Kiihoittuneihin aivoihini ei milloinkaan juolahtanutkaan,\nettä se voisi hyökätä kimppuuni. Olen jo ennen selittänyt, että\nkäytävä, jota pitkin riensin, aukeni suureen keskusluolaan. Sinne minä\nnyt hyökkäsin peläten eksyväni kokonaan pedon jäljiltä. Mutta sekin oli\npyörähtänyt ympäri, ja silmänräpäyksessä me olimme vastakkain.\n\nSen hahmo, nähdessäni sen nyt lyhdyn valkoisessa valossa, syöpyi\nikuisiksi ajoiksi aivoihini. Se oli kohonnut takajaloilleen kuin\nkarhu seisoen siinä edessäni äärettömän suurena ja uhkaavana, ja\nsellaisen pedon näköisenä, jollaista ei painajainenkaan milloinkaan\nole synnyttänyt kuvitteluissani. Olen jo sanonut sen kohonneen pystyyn\nkuin karhun, ja jotakin karhumaista olikin -- jos nyt voidaan ajatella\nsellaista karhua, jonka ruumis on kymmentä kertaa suurempi nykyjään\nmaailmassa elävän suurimmankin karhun ruumista -- sen koko olennossa\nja asennossa, sen suurissa käyrissä valkoisilla kynsillä varustetuissa\netujaloissa, ryppyisessä nahassa ja punaisessa ammottavassa kidassa,\njota luonnottoman suuret torahampaat reunustivat. Vain yhdessä\nsuhteessa se erosi karhusta ja kaikista muistakin maailmassa nykyjään\nelävistä eläimistä, ja tuonakin verrattomana hetkenä värisytti minua\nkauhu huomatessani, että sen silmät, jotka kimaltelivat lyhtyni\nvalossa, olivat kuin pari suurta ulospäin työntyvää munaa, valkoiset\nja sokeat. Sen suuret käpälät heiluivat hetkisen pääni yläpuolella ja\nsitten se kaatui päälleni, jolloin minä särkynein e lyhtyineni sorruin\nmaahan muistamatta mitään sen jälkeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun palasin tajuihini, huomasin olevani jälleen Allertonien\nmaatalossa. Pari päivää oli kulunut tuosta kauhistuttavasta\nseikkailustani Blue John Gapissa. Näyttää siltä kuin olisin maannut\nkoko yön tajutonna siellä saamastani aivotärähdyksestä, vasen käteni\npahasti loukkautuneena ja pari kylkiluuta poikki. Kirjeeni oli\nlöydetty aamulla, jolloin toistakymmentä maanviljelijää oli lähtenyt\nminua etsimään, löytänyt minut vihdoin ja kantanut minut takaisin\nmakuuhuoneeseeni, missä minä olin houraillut aina siitä asti. Luolassa\nei ollut näkynyt jälkeäkään eläimestä; siellä ei ollut minkäänlaisia\nveritahroja, jotka olisivat näyttäneet luotini sattuneen hirviöön sen\npaetessa. Lukuunottamatta omaa tilannettani ja mudassa näkyviä merkkejä\nei ollut olemassa mitään muuta, joka olisi voinut todistaa puheeni\ntodeksi.\n\nNyt on jo kulunut kuusi viikkoa siitä ja minä voin kerran vielä istua\nauringonpaisteessa. Juuri minua vastapäätä on tuo jyrkkä vuorenrinne,\ntuo savenharmaja jyrkänne, jonka kupeessa siintää mustana pilkkuna\nBlue John Gapin aukko. Mutta se ei ole enää mikään kauhun lähde.\nEi milloinkaan enää voi tuosta pahamaineisesta tunnelista ilmestyä\nminkäänlaista outoa eläintä tähän ihmisten asumaan maailmaan. Kaikki\nsivistyneet ja tiedemiehet, kuten tohtori Johnson ja muut hänen\nkaltaisensa, voivat ehkä hymyillä kertomukselleni, mutta maalaisväestö\nei ole milloinkaan epäillyt sen totuutta. Samana päivänä, jolloin\ntajuntani palasi, kokoutui heitä sadottain Blue John Gapin edustalle,\nja siitä kertoo _Castleton Courier_ näin:\n\n\"Ei meidän kirjeenvaihtajamme eikä kenenkään niistä\nseikkailunhaluisista herrasmiehistä, jotka olivat saapuneet paikalle\nMatlockista, Buxtonista ja muista paikoista, tarvinnut tarjoutua\nlaskeutumaan ja tutkimaan luolaa koetellakseen tohtori James\nHardcastlen kummallisen kertomuksen totuutta. Maalaisväestö oli ottanut\nasian omiin käsiinsä. Jo varhaisimmista aamutunneista saakka se oli\ntyöskennellyt kovasti tunnelin aukon sulkemisessa. Aukko oli jyrkällä\nrinteellä ja innokkaat kädet vyöryttelivät suuria kivilohkareita sinne,\nkunnes aukko tuli kokonaan suljetuksi. Niin päättyi tämä episoodi, joka\non herättänyt niin suurta kiihkoa koko maakunnassa. Paikkakunnalla\nollaan asiasta jyrkästi eri mieltä. Toiset sanovat tohtori Hardcastlen\nheikontuneen terveyden ja mahdollisesti tuberkuloottisen aivovamman\naiheuttaneen tuollaisia kummallisia näköhäiriöitä. Jokin päähänpiintymä\non näiden herrasmiesten puheiden mukaan pakottanut tohtoria menemään\ntunneliin, ja kallioiden väliin putoaminen riittää hänen saamiensa\nvammojen selitykseksi. Mutta toisaalta on huhuja jostakin luolassa\nasuvasta kummallisesta eläimestä ollut liikkeellä paikkakunnalla\nmuutamia kuukausia ja maanviljelijät uskovat tohtori Hardcastlen\nkertomuksen ja hänen saamiensa vammojen vahvistavan ne lopullisesti.\nAsia on sillä vaiheella nyt ja sillä vaiheella se tulee pysymäänkin,\nkoska meistä ei enää mikään muu määrätty ratkaisu voi olla mahdollinen.\nIhmisjärki on kykenemätön antamaan mitään sellaista tieteellistä\nselitystä, joka voisi kumota esitetyt tosiseikat.\"\n\nEnnenkuin _Courier_ julkaisi tämän uutisen, olisi ehkä ollut viisainta,\nettä lehti olisi ensin lähettänyt kirjeenvaihtajansa minun luokseni.\nOlen ajatellut asiaa enemmän kuin kukaan muu ja senvuoksi onkin\nehkä mahdollista, että minä olisin voinut poistaa kertomuksesta\nmuutamia sen näennäisiä suurimpia valeita ja viedä sen ainakin\nyhtä astetta lähemmäksi tieteellistä hyväksymistä. Sallikaa minun\nsentähden kirjoittaa muistiin se ainoa selitys, joka mielestäni\nvalaisee täydellisesti sen, minkä tiedän vahingokseni olleen sarjan\ntosiseikkoja. Teoriaani voidaan ehkä sanoa erittäin epäiltäväksi, mutta\nkukaan ei uskalla väittää sitä ilman muuta mahdottomaksi.\n\nLuulen -- ja muodostin mielipiteeni ennen yllämainittua seikkailuani,\nkuten tästä päiväkirjasta nähdään -- että tässä Englannin osassa on\njokin suuri maanalainen järvi, johon lukemattomat kalkkikivivuorten\nläpi tunkeutuvat virrat tuovat vettä. Siellä, missä on paljon vettä,\ntapahtuu myös haihtumista joko sumun tahi sateitten muodossa ja\nsilloin siellä on myös mahdollisuuksia kasvistolle. Se vuorostaan\nvihjaisee siihen, että siellä on ehkä eläimiäkin, jotka polveutuvat,\nkuten kasvitkin, niistä siemenistä ja eläimistä, jotka ovat joutuneet\nsinne maailman historian varhaisimpina aikoina, jolloin yhteys maan\npintakerroksiin oli helpompi. Tämä paikka on sitten kehittänyt oman\nkasvistonsa ja eläimistönsä, johon kuuluvat tuollaiset näkemäni\nhirviötkin, jotka hyvinkin voivat olla entisiä uuden ympäristön\näärettömästi suurentamia ja muovailemia luolakarhuja. Maan sisäinen ja\nulkoinen luomisvoima ovat lukemattomia vuosituhansia olleet erillään\nja siirtyneet tasaisesti yhä kauemmaksi toisistaan. Sitten tapahtui\nvuoren uumenissa kerran jonkinlainen mullistus, joka salli yhden\ntuollaisen eläimen lähteä liikkeelle ja päästä roomalaisen tunnelin\nkautta ulkoilmaan. Kuten kaikki muutkin maanalaiset eläimet, oli sekin\nmenettänyt näkönsä, mutta luonto oli epäilemättä korvannut sen jollakin\nmuulla aistilla. Se voi varmasti löytää jollakin tavalla tiensä ja\nmetsästellä lampaita vuorenrinteillä. Luulen sen valinneen pimeät yöt\nmatkojaan varten senvuoksi, että valo oli tuskallista sen suurille\nvalkoisille silmille, ja otaksun, ettei se voinut oleskella muualla\nkuin pilkkopimeässä. Ehkä lyhtyni valo todellisuudessa pelastikin\nhenkeni tuona hirvittävänä hetkenä, jolloin me jouduimme vastatusten.\nNiin ainakin minä ratkaisen arvoituksen. Jätän nämä tosiseikat\nharkittavaksi muille. Jos he voivat selittää asian paremmin, tehkööt\nsen. Jos he haluavat epäillä sitä, on se heidän asiansa.\n\nHeidän uskonsa ja epäilyksensä eivät voi muuttaa tosiasioita, eivätkä\nvaikuttaa henkilöön, jonka työ maailmassa on jo melkein ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin loppui tohtori James Hardcastlen kummallinen kertomus.\n\n\n\n\nBRASILIALAINEN KISSA\n\n\nOn suuri onnettomuus nuorelle miehelle, jos hänellä on kalliita\ntaipumuksia, suuria suunnitelmia ja ylhäisiä tuttavuuksia, mutta ei\nlainkaan rahaa taskuissaan eikä minkäänlaista tointa, jolla hän voisi\nansaita sitä. Tosiasia oli sellainen, että isäni, tuo hyvä, vilkas\nja huoleton mies, luotti niin täydellisesti vanhempaan naimattomaan\nveljeensä, lordi Southertoniin, ettei hän luullut minun, hänen\nainoan poikansa, milloinkaan täytyvän itse ansaita elatustani.\nHän kuvitteli, että minulle, ellen saisi jotakin tointa suurella\nSouthertonin maatilalla, oli aina jokin paikka vapaana tuossa\ndiplomaattikunnassa, jota vieläkin pidetään meidän etuoikeutetun\nluokkamme erikois-virka-alana. Hän kuoli liian varhain todetakseen,\nkuinka vääriä hänen laskelmansa olivat olleet. Ei setäni eikä valtio\nkiinnittänyt minuun ja tulevaisuuteeni minkäänlaista huomiota. Vain\nsilloin tällöin saapuva fasaanipari tahi muutamat jänikset muistuttivat\nminua siitä, että minä olin Otwell Housen, erään Englannin rikkaimman\nkartanon perijä. Odottaessani sain viettää vanhanpojanpäiviani\nkaupungissa Grosvenor Mansionista vuokraamissani huoneissa, voimatta\nkuluttaa aikaani mihinkään muuhun kuin kyyhkysten ammuntaan ja\npoolon pelaamiseen Hurlinghamissa. Joka kuukauden kuluttua huomasin\nyhä selvemmin, kuinka vastahakoisia välittäjät olivat uudistamaan\ntiliäni tahi suomaan minulle luottoa perimätöntä sukutilaani vastaan.\nVararikko vaani minua tielläni, ja joka päivä näin sen yhä lähempänä ja\nuhkaavampana.\n\nSitäkin enemmän kärsin omasta köyhyydestäni, kun kaikki muutkin\nsukulaiseni, paitsi hyvin rikasta lordi Southertonia, olivat\nvarakkaita ihmisiä. Lähin heistä oli Everard King, isäni sisarenpoika\nja minun täysi serkkuni, joka seikkailurikasta elämää Brasiliassa\nvietettyään oli nyt palannut kotimaahansa elämään koroillaan. Emme\nole milloinkaan kuulleet, kuinka hän oli ansainnut rahansa, mutta\nhänellä näytti olevan sitä viljalti, koska hän osti Suffolkissa\nClipton-on-the-Marshin läheisyydessä sijaitsevan Greylandin maatilan.\nOleskellessaan ensimmäistä vuottaan Englannissa hän ei kiinnittänyt\nminuun sen suurempaa huomiota kuin saita setänikään, mutta vihdoin\neräänä kesäaamuna sain suureksi huojennuksekseni ja ilokseni häneltä\nkirjeen, jossa hän pyysi minua heti samana päivänä tulemaan lyhyelle\nvierailulle Greyland Courtiin. Odotin juuri silloin melko pitkää\nvierailua velkavankeuteen, minkävuoksi tämä keskeytys tuntui kuin\nkohtalon sallimalta. Jos minä vain pääsisin jonkinlaisiin väleihin\ntämän tuntemattoman sukulaiseni kanssa, voisin ehkä vieläkin suoriutua\npulasta. Perheen maineenkaan vuoksi hän ei voisi päästää asioitani\naivan hunningolle. Käskin palvelijani sulloa matkalaukkuni täyteen ja\nmatkustin samana iltana Clipton-on-the-Marshiin.\n\nKun olin vaihtanut junaa Ipswichissä, vei muuan pieni paikallisjuna\nminut eräälle vähäpätöiselle, aaltoilevan ruohoisan seudun keskellä\nsijaitsevalle asemalle. Laaksojen keskitse virtasi hidas mutkainen\njoki, kiemurrellen korkeiden mataloituneiden rantojen välissä, jotka\nilmaisivat meidän joutuneen vuoroveden läheisyyteen. Siellä eivät\nminua odottaneet mitkään ajopelit (kuulin jälkeenpäin sähkösanomani\nmyöhästyneen), minkävuoksi vuokrasin paikkakunnan ravintolasta\nmetsästysvaunut. Ajaja, erinomainen mies, ylisti sukulaistani niin\nkovasti, että minä hänen puheistaan ymmärsin herra Everard Kingin\ntulleen jo maan siinä osassa vaikutusvaltaiseksi henkilöksi. Hän oli\nhuvittanut koululapsia, avannut tiluksensa vieraille ja avustanut\narmeliaisuuslaitoksia -- lyhyesti sanottuna, hänen hyväntahtoisuutensa\noli ollut niin yleistä, että ajajani voi vain otaksua sen johtuvan\nhänen kunnianhimoisista pyyteistään päästä joskus vielä parlamenttiin.\n\nHyvin kaunis lintu, joka istuutui sähköpylvään päähän tien viereen,\nkäänsi tarkkaavaisuuteni pois ajajan ylistyspuheesta. Luulin sitä\nensin närhiksi, mutta se olikin suurempi ja sen höyhenpeite oli\nkirkkaammanvärinen. Ajaja selitti sen kuuluvan juuri sille miehelle,\njonka luo minä olin menossa vieraisille. Ulkomaalaisten eläimien meidän\nilmanalaamme totuttaminen näytti olevan muuan hänen lempihommiaan ja\nsiinä tarkoituksessa hän oli tuonut mukanaan Brasiliasta lintuja ja\nmuita eläimiä, joita hän koetti kasvattaa Englannissa. Kun me olimme\najaneet Greylandsin puiston portista sisälle puutarhaan, näimme paljon\ntämän hänen harrastuksensa todisteita. Muutamia pienipilkkuisia\nantilooppeja, muuan kummallisen näköinen sika, jota luullakseni\nsanotaan myskisiaksi, eräs hyvin kaunis rastas, eräänlainen vyötiäinen\nja muuan kummallinen hyvin lihavan mäyrän tapainen eläin, olivat niiden\neläinten joukossa, jotka näin puistossa ajaessamme mutkittelevaa\nlehtokujannetta pitkin.\n\nTuntematon serkkuni, herra Everard King, seisoi omassa korkeassa\npersoonassaan talonsa portailla, sillä hän oli huomannut\nmeidät kauempaa ja arvannut kuka tulija oli. Hän näytti hyvin\nvaatimattomalta ja hyväntahtoiselta, lyhyeltä ja lihavalta, ehkä noin\nneljänkymmenenviiden vuoden vanhalta mieheltä pyöreine hyväntuulisine\nkasvoineen, jotka troopillinen aurinko oli polttanut ruskeiksi\nja kirjaillut tuhansilla rypyillä. Hänellä oli yllään valkoinen\npellavapuku oikeaan plantaashin omistajan tapaan, sikari hampaissaan\nja suuri panamahattu päässä. Hän näytti juuri sellaiselta olennolta,\njonka jokainen luulee parhaiten viihtyvän kuisteilla varustetussa\nbungalovissa, minkävuoksi hän näyttikin kummallisesti sopimattomalta\nlisäkkeeltä tähän jykevään englantilaiseen kivirakennukseen, sen\nsuuriin sivurakennuksiin ja julkipuolen oven edustalla sijaitseviin\nkreikkalaisiin pilareihin.\n\n\"Kultaseni!\" huusi hän katsahtaen olkansa yli. \"Kultaseni, täällä on\nnyt vieraamme! Terve tuloa, terve tuloa Greylandsiin. Olen iloinen\nsaadessani tutustua sinuun, serkku Marshall, ja minusta tuntuu suurelta\nsuosionosoitukselta, että tahdot kunnioittaa tätä uneliasta pientä\nmaalaispaikkaa läsnäolollasi.\"\n\nMikään ei olisi voinut olla sen sydämellisempää kuin hänen käytöksensä,\nja hänen tapansa haihduttikin heti kaiken pelkoni. Mutta kaikki hänen\nsydämellisyytensä olikin tarpeen hänen vaimonsa kylmän ja melkeinpä\ntöykeän käytöksen lieventämiseksi. Nainen, joka lähestyi hänen\nkutsustaan, oli pitkä ja riutuneen näköinen. Hän oli luullakseni\nbrasilialaista syntyperää, vaikka hän puhuikin tavattoman hyvää\nenglannin kieltä, ja minä annoinkin hänen käytöksensä anteeksi\nsenvuoksi, ettei hän tuntenut tapojamme. Hän ei kuitenkaan koettanut\nsalata silloin eikä jälkeenkäänpäin sitä, etten ollut mikään\ntervetullut vieras Greylands Courtiin. Hänen tavalliset sanansa olivat\nyleensä kohteliaita, mutta hänellä oli kummallisen ilmehikkäät tummat\nsilmät ja minä näin niiden ilmeestä heti, että hän sydämestään toivoi\nminun palaavan Lontooseen niin pian kuin suinkin.\n\nVelkani olivat kuitenkin niin painostavat ja aikomukseni varakkaaseen\nsukulaiseeni nähden niin elinehdoilleni välttämättömät, etten\nvoinut sallia hänen vaimonsa pahantuulisuuden tehdä niitä tyhjiksi,\nminkävuoksi en ollut huomaavinanikaan hänen kylmyyttään, vaan vastasin\nniin hyvin kuin suinkin miehen suurenmoiseen sydämellisyyteen. Hän\nei ollut säästänyt mitään vaivoja laittaakseen oloni siellä niin\nmukavaksi kuin suinkin. Huoneeni oli oikein viehättävä. Hän pyysi\nminua ilmoittamaan kaikki ne seikat, jotka vain voisivat lisätä\nviihtymystäni. Olin jo vähältä sanoa hänelle, että avoin maksumääräys\nvaikuttaisi olennaisesti ja tehokkaasti siihen suuntaan, mutta sitten\nkäsitin, että se olisi sulaa julkeutta tuttavuutemme tällä asteella.\nPäivällinen oli mainio ja kun sen jälkeen istuimme polttelemaan\nsikareitamme ja juomaan kahviamme, jota hän sanoi erityisesti\nkasvattaneensa omilla istutuksillaan, näytti minusta aivan siltä kuin\najajani ylistyspuheet olisivat olleet oikeutettuja. En ollut mielestäni\nmilloinkaan tavannut niin suurisydämistä ja vieraanvaraista miestä.\n\nMutta huolimatta tästä iloisesta luonteestaan hän oli lujatahtoinen ja\nkiivas mies. Siitä sain nähdä muutaman esimerkin seuraavana aamuna.\nTuo kummallinen vastenmielisyys, jota rouva Everard King tunsi\nminua kohtaan, oli niin voimakas, että hänen käytöksensä aamiaista\nsyödessämme oli melkein hyökkäävää. Mutta hänen tarkoituksestaan ei\nvoitu erehtyä ollenkaan hänen miehensä poistuttua huoneesta.\n\n\"Sopivin juna lähtee päivällä viisitoista minuuttia yli kahdentoista\",\nsanoi hän.\n\n\"Mutta minä en ollut aikonut lähteä vielä tänään\", vastasin minä\nsuoraan ja ehkäpä uhmaavastikin, koska olin päättänyt, etten antaisi\ntuon naisen karkoittaa minua.\n\n\"Ah, jos lähtönne vain riippuu teistä --\" sanoi hän ja keskeytti mitä\nloukkaavin ilme silmissään.\n\n\"Olen aivan varma siitä\", vastasin minä, \"että herra Everard King\nilmoittaa minulle kyllä, milloin viivyn täällä yli määräajan.\"\n\n\"Mitä tämä on? Mitä tämä on?\" sanoi muuan ääni ja samalla oli mies\nhuoneessa. Hän oli kuullut viime sanani ja silmäys kasvoihimme oli\nilmoittanut hänelle lopun. Hänen lihavat iloiset kasvonsa muuttuivat\nsilmänräpäyksessä hirmuisen raivostuneiksi.\n\n\"Saanko pyytää sinua poistumaan hetkiseksi, Marshall\", sanoi hän. (Voin\ntässä mainita, että oma nimeni on Marshall King.)\n\nHän sulki oven minun mentyäni ja sitten kuulin hänen hetkisen puhuvan\nhiljaa jännittyneellä äänellä vaimolleen. Tämä vieraanvaraisuuden suuri\nloukkaus oli nähtävästi sattunut hänen arimpaan kohtaansa. Koska en\nole mikään salakuuntelija, poistuin kentälle. Hetkisen kuluttua kuulin\ntakaani nopeita askelia ja siinä oli rouva edessäni kalpeana kiihkosta\nja silmät punaisina kyynelistä.\n\n\"Mieheni on käskenyt minun pyytää teiltä, herra Marshall King,\nanteeksi\", sanoi hän seisoen alasluoduin silmin edessäni.\n\n\"Älkää mainitko asiasta sen enempää, rouva King, olkaa niin hyvä.\"\n\nHänen tummat silmänsä leimahtivat äkkiä minua kohti.\n\n\"Te tyhmeliini!\" sähähti hän hurjan vihaisesti ja pyörähtäen\nkantapäillään kiiruhti takaisin rakennukseen.\n\nLoukkaus oli niin suunnaton ja sietämätön, että voin vain tuijottaa\nhänen jälkeensä hämmentyneenä. Seisoin vieläkin siinä isäntäni\nliittyessä minuun. Hän oli lylleröinen oma iloinen minänsä kerran vielä.\n\n\"Toivoakseni on vaimoni pyytänyt anteeksi tyhmän huomautuksensa\", sanoi\nhän.\n\n\"Ah, kyllä!\"\n\nHän pisti kätensä kainalooni ja käveli kanssani edestakaisin kentällä.\n\n\"Sinun ei pidä suhtautua siihen vakavasti\", sanoi hän. \"Tulisin\näärettömän surulliseksi, jos vain lyhentäisit vierailuasi yhdelläkään\ntunnilla. Syy on vain siinä -- miksi en voisi olla aivan vilpitön\nsukulaistani kohtaan -- että rakas vaimo raukkani on uskomattoman\nmustasukkainen. Hän vihaa sitä, että joku, olipa hän sitten mies tahi\nnainen, tulee hetkeksikään väliimme. Hänen ihanteitaan ovat autio saari\nja loppumaton kahdenkeskisyys. Se selittää sinulle hänen tekonsa,\njotka, tunnustan sen, tässä erityisessä asiassa lähentelevät melkein\nmielenvikaisuutta. Lupaa minulle, ettet sen enempää ajattele koko\nasiaa.\"\n\n\"Lupaan sen varmasti.\"\n\n\"Sytytä nyt tämä sikari ja tule kanssani katsomaan pientä\neläinkokoelmaani.\"\n\nMe kulutimme koko iltapäivän tähän tarkasteluun, katsellen kaikki\nlinnut, pedot ja vieläpä hänen mukanaan tuomansa matelijatkin.\nMuutamat olivat häkeissä, muutamat vapaina ja vain muutamia oli\nitse rakennuksessa. Hän puhui innostuneena onnistumisistaan ja\npettymyksistään, eläinten syntymästä ja kuolemasta, ja saattoi\naivan huudahtaa ilosta kuin koulupoika, kun meidän kävellessämme\njoku kirkkaan-värinen lintu pyrähti lentoon ruohikosta tahi joku\nkummallinen eläin livahti piiloon. Vihdoin hän vei minut talon toisesta\nsivurakennuksesta lähtevään käytävään. Sen päässä oli raskas ovi\nsiirrettävine suojuksineen ja sen viereisestä seinästä pisti esille\njohonkin pyörään ja lieriöön kiinnitetty rautainen veivi. Paksuista\nrautatangoista valmistettu aita ulottui käytävän poikki.\n\n\"Aion nyt näyttää sinulle kokoelmani kaikkein kauneimman yksilön\",\nsanoi hän. \"Nyt, kun rotterdamilainen penikka on kuollut, on Euroopassa\nvain kaksi tällaista eläintä. Sitä nimitetään brasilialaiseksi\nkissaksi.\"\n\n\"Mutta miten se eroaa muista kissoista?\"\n\n\"Saat sen pian nähdä\", sanoi hän nauraen. \"Vedä tuo suojus syrjään ja\nkatso.\"\n\nTein niin ja huomasin katsovani suureen tyhjään huoneeseen, jossa\noli kivilattia ja tuonnimmaisessa seinässä pieniä ristikoilla\nvarustettuja ikkunoita. Tämän huoneen keskellä, maaten kullanvärisessä\nauringonvalossa, lepäsi suorana suuri, tiikerin kokoinen eläin, mutta\nniin musta ja sileä kuin eebenpuu. Se oli yksinkertaisesti hyvin suuri\nja hyvin hoidettu musta kissa ja se kieriskeli ja paistatteli päivää\ntuossa keltaisessa valossa aivan kuin kissa. Se oli niin miellyttävä\nja jäntevä, niin sulavan ja ketterän pirullinen, etten voinut kääntää\nsilmiäni pois aukosta.\n\n\"Eikö se olekin suurenmoinen?\" kysyi isäntäni innostuneena.\n\n\"Aivan verraton! En ole milloinkaan elämässäni nähnyt noin\njalomuotoista eläintä.\"\n\n\"Muutamat sanovat sitä mustaksi puumaksi, vaikka se ei ole puumalle\nsukuakaan. Tuo yksilö on melkein yhdentoista jalan pituinen kuonosta\nhännänpäähän. Neljä vuotta sitten se oli pienen mustan villakääryn\nkokoinen parine keltaisine, sen keskeltä tuijottavine silmineen. Se\nmyytiin minulle vastasyntyneenä penikkana tuolla villissä maassa Rio\nNegron yläjuoksun varrella. Alkuasukkaat olivat keihästäneet sen emän\nkuoliaaksi, sitten kuin se oli tappanut tusinan verran heikäläisiä.\"\n\n\"Ne ovat siis luonteeltaan julmia?\"\n\n\"Maailman ehdottomasti viekkaimpia ja verenhimoisimpia eläimiä. Jos\nvain intiaanille puhuu brasilialaisesta kissasta, säpsähtää hän. Ne\novat oikeastaan ihmissyöjiä. Tuo tuolla ei ole vielä milloinkaan\nmaistanut lämmintä verta, mutta kun se tapahtuu, muuttuu se\nkauhistuttavaksi. Nykyäänkin se vihaa kaikkia muita, paitsi minua. Ei\ntallirenkinikään, Baldwin, uskalla mennä sen läheisyyteen. Mutta mitä\nminuun tulee, olen samalla kertaa sen isä ja äiti.\"\n\nJa puhuessaan hän äkkiä hämmästyksekseni avasi oven livahtaen\nhuoneeseen ja sulkien sen taasen heti mentyään sinne. Kuullessaan\nhänen äänensä tuo suuri notkea eläin nousi, haukotteli ja hieroi\npyöreää mustaa päätään hellästi hänen kylkeensä hänen taputellessaan ja\nhyväillessään sitä.\n\n\"Nyt, Tommy, pitää sinun mennä häkkiisi,\" sanoi hän.\n\nLuonnottoman suuri kissa käveli huoneen toiselle laidalle ja kiertyi\nkokoon erään ristikon alle. Everard King tuli huoneesta ja tarttuen\ntuohon mainitsemaani rautaiseen veiviin alkoi kiertää sitä. Kun hän\nteki niin, alkoi käytävässä oleva rautatankorivi siirtyä erään seinään\navatun aukon kautta ristikon eteen, niin että ne yhdessä muodostivat\nlujan häkin. Kun se oli paikoillaan, avasi hän oven kerran vielä\npyytäen minutkin mukaansa huoneeseen, jonka ilma oli raskasta ja\nummehtunutta suurille lihansyöjille ominaisesta hajusta.\n\n\"Näin me käsittelemme sitä\", sanoi hän. \"Me annamme sen juoksennella\nvapaasti huoneessa ruumiinliikunnon vuoksi ja sitten me suljemme sen\nyöksi häkkiin. Se voidaan päästää sieltä ulos vääntämällä veiviä\nkäytävässä ja, kuten äsken näit, sulkea sinne samalla tavalla. Ei, ei,\nsinun ei pidä tehdä sitä!\"\n\nOlin työntänyt käteni tankojen välitse taputellakseni kiiltelevää\nkohoilevaa kylkeä. Serkkuni nykäisi minut takaisin hyvin vakavan\nnäköisenä.\n\n\"Sanon sinulle, ettei siihen ole lainkaan luottamista. Älä\nkuvittelekaan muiden saavan seurustella sen kanssa niin vapaasti kuin\nminä voin. Se on poikkeuksellisen tarkka ystäviinsä nähden. Etkö\nolekin, Tommy? Ah, nyt se kuulee saavansa piakkoin syötävää! Ah, etkö\nkuulekin, poikaseni?\"\n\nKivilattialla varustetusta käytävästä kuului askelia, jolloin\neläin ponnahti jaloilleen ja alkoi kävellä edestakaisin ahtaassa\nhäkissään leimuavin keltaisin silmin, kuolan tippuessa sen punaisesta\nvärähtelevästä kielestä. Muudan tallirenki toi huoneeseen suuren\nlihakimpaleen työntäen sen tankojen välistä eläimelle. Se hyppäsi\nkevyesti sen kimppuun, kantoi sen nurkkaan ja alkoi siellä puristaen\nsen käpäliensä väliin repiä ja raadella sitä. Se kohotti veristä\nkuonoaan silloin tällöin katsoakseen meihin. Näky oli inhoittava ja\nkuitenkin lumoava.\n\n\"Et suinkaan voi ihmetellä sitä, että pidän siitä?\" sanoi isäntäni\npoistuessamme huoneesta, \"erittäinkin kun ajattelet sen minun\nkasvattamakseni. Sen tuominen Etelä-Amerikan sydämestä ei ollut mitään\nleikkiä, mutta täällä se nyt on kuitenkin turvassa ja terveenä, ja\nkuten jo äsken sanoin, se on Euroopan täydellisin yksilö sitä lajia.\nEläintarhojen hoitajat haluaisivat sen hyvin mielellään omakseen, mutta\nminä en todellakaan voi erota siitä. Mutta nyt olen jo luullakseni\nvaivannut sinua lempitoimeni selostuksilla tarpeeksi kauan, minkävuoksi\nme emme voi tehdä sen viisaammin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja\nlähteä syömään välipalaa.\"\n\nEteläamerikkalainen sukulaiseni oli niin syventynyt tilustensa ja\nnäiden kummallisten asukkaiden hoitoon, etten aluksi luullut hänellä\nolevankaan lainkaan muita harrastuksia niiden ohella. Mutta hänen\nsaamansa lukuisat sähkösanomat ilmaisivat minulle hyvinkin pian,\nettä hänellä oli sellaisia ja vieläpä hyvinkin tärkeitä. Niitä\nsaapui vuorokauden kaikkina tunteina ja hän avasi ne aina itse,\nhänen kasvojensa ilmaistessa mitä suurinta kiihkoa ja levottomuutta.\nJoskus minä kuvittelin niiden koskevan kilpa-ajoja ja joskus taasen\nosakekauppaa, mutta varmasti hänellä oli jokin sellainen tärkeä kauppa\ntekeillä, josta ei voitu sopia Suffolkin kummuilla. Vierailuni kuutena\npäivänä hän ei saanut milloinkaan vähempää kuin kolme tahi neljä\nsähkösanomaa päivässä, mutta usein seitsemän ja kahdeksankin.\n\nOlin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että minä niiden lopussa\nolin onnistunut pääsemään mitä sydämellisimpiin väleihin serkkuni\nkanssa. Joka ilta olimme istuskelleet myöhään biljardisalissa ja\nhän oli kertonut minulle mitä kummallisimpia seikkailuja Amerikassa\noloajaltaan -- niin toivottomia ja hurjia juttuja, että minä tuskin\nvoin liittää niitä tuohon ruskeaan ja pieneen, edessäni istuvaan\ntylleröiseen mieheen. Vastapalvelukseksi kerroin minä hänelle muutamia\nomia muistelmiani Lontoon elämästä, joka kiinnosti häntä niin paljon,\nettä hän vannoi tulevansa Grosvenor Mansionsiin vieraakseni. Hän tahtoi\nvälttämättä tutustua syvemmin kaupunkielämään eikä hän mitenkään,\nvaikka sanonkin sen itse, olisi voinut valita itselleen pätevämpää\nopasta. Mutta vasta vierailuni viime päivänä uskalsin viitata mieltäni\npainavaan asiaan. Kerroin hänelle suoraan rahallisista vaikeuksistani\nja uhkaavasta vararikosta pyytäen hänen neuvoaan, vaikka toivoinkin\nsaavani jotakin aineellisempaa sen sijaan. Hän kuunteli tarkkaavaisesti\nvedellen suuria haikuja sikaristaan.\n\n\"Mutta\", sanoi hän, \"sinähän olet sukulaisemme lordi Southertonin\nperijä?\"\n\n\"Luulen voivani väittää sitä kaikista syistä, mutta hän ei kiinnitä\nminuun milloinkaan minkäänlaista huomiota.\"\n\n\"Niin, olen kuullut puhuttavan hänen itaruudestaan. Hyvä Marshall,\nsinun asemasi on todellakin surkuteltavan huono. Mutta näin ohimennen\nsanoen, oletko kuullut viime aikoina mitään lordi Southertonin\nterveydestä?\"\n\n\"Olen kuullut lapsuudestani saakka sanottavan hänen terveyttään hyvin\nhorjuvaksi.\"\n\n\"Niin, sitä jos mitään voidaan verrata narisevaan saranaan. Perintösi\nsaattaa vielä olla kaukana. Siunatkoon, kuinka asemasi onkaan\nkummallinen!\"\n\n\"Toivoin, että sinä olisit taipuvainen avustamaan minua kuultuasi\nkaikki tosiseikat --\"\n\n\"Älä puhu enää sanaakaan, hyvä mies!\" huudahti hän hyvin\nsydämellisesti. \"Me keskustelemme tästä asiasta vielä illalla ja minä\nannan sinulle kunniasanani siitä, että teen kaiken voitavani hyväksesi.\"\n\nEn ollut lainkaan pahoillani, että vierailuni lähestyi loppuaan, koska\nsellainen tunne, että talossa on muuan henkilö, joka kiihkeästi haluaa\nvieraan poistumista, on hyvin vastenmielinen. Rouva Kingin kellahtavat\nkasvot ja uhkaavat silmät alkoivat tuntua minusta yhä inhoittavammilta.\nHän ei ollut enää oikeastaan raakakaan -- hänen miehensä aiheuttama\npelko esti sen -- meni vain sairaalloisessa mustasukkaisuudessaan niin\npitkälle, ettei hän ollut minusta lainkaan tietääkseenkään. Hän ei\npuhutellut minua milloinkaan ja koetti kaikin tavoin tehdä oleskeluni\nGreylansissa niin ikäväksi kuin suinkin. Viime päivänä oli hänen\nkäytöksensä niin hyökkäävää, että minä varmasti olisin matkustanut\npois, ellen olisi odottanut tuota illalla isäntäni kanssa tapahtuvaa\nkeskustelua, joka toivoakseni tulisi korjaamaan rappiolle menneet\nraha-asiani.\n\nOli jo melko myöhäinen sen tapahtuessa, koska sukulaiseni, joka\nsinä päivänä oli saanut vielä tavallista useampia sähkösanomia, oli\npäivällisen jälkeen mennyt työhuoneeseensa, tullen sieltä esille\nvasta sitten, kuin muut olivat menneet nukkumaan. Kuulin hänen\nlukitsevan kaikki ovet, kuten hänen tapansa oli iltaisin, ja vihdoin\nhän tuli luokseni biljardisaliin. Hän oli kietonut lihavan ruumiinsa\naamupukuun ja jaloissaan hänellä oli kannattomat turkkilaiset tohvelit.\nIstuuduttuaan nojatuoliin hän sekoitti itselleen juoman, jossa, en\nvoinut olla sitä huomaamatta, oli paljon enemmän whiskyä kuin vettä.\n\n\"Siunatkoon, millainen yö!\" sanoi hän.\n\nJa sellainen se olikin. Tuuli ulvoi ja vinkui talon ympärillä, niin\nettä ristikoilla varustetut ikkunat kolisivat ja tärisivät, kuin ne\nolisivat olleet putoamaisillaan huoneeseen. Keltaisten lamppujen valo\nja sikariemme hehkuvat päät näyttivät sitä vastoin kirkkaammilta ja\nkodikkaammilta.\n\n\"Nyt, hyvä mies, on meillä talo ja yö kokonaan itseämme varten\", sanoi\nisäntäni. \"Selitä nyt minulle tarkasti raha-asiasi, niin katsotaan,\nvoidaanko tässä tehdä mitään niiden järjestämiseksi. Haluan kuulla\nkaikki yksityiskohdat.\"\n\nNäin rohkaistuna syvennyin pitkään selostukseen, jossa kaikki\nkauppasaksat ja velkojani, asuntoni omistajasta palvelijaani asti,\nvuorotellen esiintyivät. Järjestin kaikki tosiseikat taskukirjaani\ntekemieni muistiinpanojen mukaan ja annoin hänelle suureksi\ntyytyväisyydekseni hyvin liikemiesmäisen yhteenvedon omista\nepäliikemiesmäisistä keinoistani ja valitettavasta asemastani.\nNolostuin kuitenkin melkoisesti huomatessani toverini katseen\nepämääräiseksi ja hänen tarkkaavaisuutensa muualle kääntyneeksi.\nKun hän silloin tällöin huomautti jotakin, teki hän sen niin\npintapuolisesti ja asiattomasti, että tiesin hänen varmasti jättäneen\nkokonaan huomioonottamatta kaikki huomautukseni. Hän kokosi kyllä\nsilloin tällöin tarmonsa osoittaen kiinnostusta asiaan ja pyytäen minua\ntoistamaan ja selittämään täydellisemmin jonkin seikan, mutta sitten\nhän jälleen vaipui samaan tylsään välinpitämättömyyteen. Vihdoin hän\nnousi heittäen sikarinpätkänsä takkaan.\n\n\"Kuulehan nyt, hyvä mies\", sanoi hän, \"minulla ei ole milloinkaan ollut\nhyvää laskupäätä, minkävuoksi sinun pitää suoda minulle anteeksi. Sinun\npitää riipustella tuo kaikki paperille ja ilmoittaa minulle lopullinen\ntulos. Nähdessäni sen kirjoitettuna ymmärrän sen kyllä.\"\n\nEhdotus kuulosti rohkaisevalta ja minä lupasin tehdä niin.\n\n\"Ja nyt pitää meidänkin lähteä jo vuoteeseen. Jupiter vieköön, lämpiön\nkellohan lyö jo yhtä!\"\n\nLyövän kellon kilahdukset kantautuivat korviimme myrskyn syvän huminan\nläpi. Tuuli kiisi rakennuksen ohi suuren virran nopeudella.\n\n\"Minun pitää käydä katsomassa kissaani ennen nukkumaanmenoani\", sanoi\nisäntäni. \"Kova tuuli kiihoittaa sitä. Tahdotko tulla mukaani?\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä.\n\n\"Kävele hyvin hiljaa äläkä puhu, koska kaikki muut nukkuvat.\"\n\nMe kuljimme hiipien valaistun lämpiön persialaisilla matoilla peitetyn\nlattian poikki ja sitten sen toisessa päässä sijaitsevasta ovesta.\nKivinen käytävä oli aivan pimeä, mutta isäntäni otti eräästä naulasta\nriippuvan tallilyhdyn käteensä sytyttäen sen. Koska käytävässä ei ollut\nristikkoa, tiesin siitä pedon olevan häkissään.\n\n\"Tule sisään!\" sanoi sukulaiseni avaten oven.\n\nKun me menimme huoneeseen, ilmaisi syvä murina meille, että myrsky oli\ntodellakin kiihoittanut eläintä. Lyhdyn liehuvassa valossa me näimme\nsen, tuon suuren, mustan, häkkinsä nurkkaan kiertyneen eläimen, jonka\npaksu ruma varjo kuvastui valkaistulle seinälle. Sen häntä pieksi\nvihaisesti pehkuja.\n\n\"Tommy raukka ei ole nyt parhaimmalla tuulellaan\", sanoi Everard\nKing kohottaen lyhtyään ja katsoen siihen. \"Millaiselta mustalta\npaholaiselta se näyttääkään! Minun pitää antaa sille hieman ruokaa,\nettä se tulisi paremmalle tuulelle. Tahtoisitko pitää tätä lyhtyä\nhetkisen?\"\n\nOtin sen hänen kädestään ja hän meni ovelle. \"Sen ateria on juuri tässä\nulkopuolella\", sanoi hän. \"Suot kai minulle anteeksi poistumiseni?\" Hän\nmeni käytävään ja ovi läjähti kovalla metallimaisella paukahduksella\nkiinni hänen mentyään.\n\nTämä kova kaikuva ääni vavahdutti minua. Jouduin äkillisen pelon\nvaltaan ja jokin hämärä aavistus jostakin luonnottomasta petoksesta\nkarmi selkääni. Juoksin ovelle, mutta sen sisäpuolella ei ollutkaan\nkahvaa.\n\n\"Kuule, laske minut pois!\" huusin minä.\n\n\"Hyvä on! Älä viitsi karjua niin kovasti\", sanoi isäntäni minulle\nkäytävästä. \"Sinullahan on siellä valoa.\"\n\n\"Kyllä, mutta en pidä lainkaan siitä, että minut suljetaan yksikseni\ntällä tapaa.\"\n\n\"Etkö?\" Kuulin hänen sydämellisen hihittävän naurunsa. \"Sinun ei\ntarvitse olla siellä pitkääkään aikaa yksinäsi.\"\n\n\"Päästä minut heti pois!\" huusin minä vihaisesti. \"Sanon sinulle\nsuoraan, etten pidä tällaisesta pilasta.\"\n\n\"Pila on juuri oikea sana\", sanoi hän nauraen jälleen ilkeästi. Ja\nsitten kuulin äkkiä myrskyn pauhinasta huolimatta veivin natinan ja\nkitinän, ja tankojen aiheuttaman kolinan, kun ne liikkuivat aukossa.\nSuuri Jumala, hän aikoi päästää brasilialaisen kissan irti!\n\nLyhdyn valossa näin häkin tankojen siirtyvän hitaasti. Häkin\ntoisessa laidassa oli jo jalan levyinen aukko. Tartuin huudahtaen\nviimeiseen tankoon ja koetin vetää sitä mielenvikaisen voimalla, minä\nkun juuri silloin olin mielettömästi raivostunut ja kauhistunut.\nOnnistuin pitämään ristikkoa minuutin tahi pari liikkumatonna. Tiesin\nhänen vääntävän kaikilla voimillaan ja tunsin joutuvani tappiolle\nvipuvoimaa vastaan taistellessani. Annoin jälkeen tuuma tuumalta\njalkaini liukuessa kivityksellä. Koko ajan minä pyysin ja rukoilin\ntuota epäinhimillistä hirviötä, että hän säästäisi minut tältä\nkauhistuttavalta kuolemalta. Vetosin sukulaisuuteemme ja muistutin\nhäntä siitä, että olin hänen vieraansa, ja vaadin kuulla, mitä pahaa\nolin hänelle tehnyt. Mutta hänen ainoat vastauksensa olivat vain\nnuo kammin vetäisyt ja nykäisyt, jotka ponnisteluistani huolimatta\nsiirsivät jälleen yhden tangon aukkoon. Siihen kiinni tarrautuneena\nja puristautuneena minut vedettiin koko häkin julkipuolen ohitse,\nkunnes minä vihdoin pakottavin rantein ja haavoittunein sormin luovuin\ntoivottomasta taistelustani. Ristikko helähti minun päästäessäni käteni\nirti siitä ja hetkistä myöhemmin kuulin käytävästä turkkilaisten\ntohvelien sipsutusta ja sitten kaukaisen oven paukahduksen. Sen jälkeen\nhiljeni kaikki.\n\nEläin ei ollut liikahtanutkaan koko tänä aikana. Se lepäsi hiljaa\nnurkassaan ja sen häntäkin oli lakannut heilumasta. Tämä ihmisen\ntarttuminen sen häkin tankoihin ja huutaen raahautuminen sen sivu\nolivat selvästi hämmästyttäneet sitä. Näin sen suurien silmien\ntuijottavan vakavasti minuun. Olin pudottanut lyhdyn tarrautuessani\ntankoihin, mutta se paloi vieläkin lattialla ja minä tein heikon\nliikkeen tarttuakseni siihen luullen sen valon ehkä suojelevan\nminua. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun minä liikahdin, murahti\npeto kumeasti ja uhkaavasti. Pysähdyin ja seisoin hiljaa paikoillani\nvapisten joka jäseneltäni. Kissa (jos nyt niin kauhistuttavaa eläintä\nvoidaan nimittää niin kotoisella nimellä) oli minusta vain noin\nkymmenen askeleen päässä. Sen silmät kimaltelivat pimeässä kuin pari\nfosforoitua kiekkoa. Ne kauhistuttivat minua, lumoten samalla minut.\nEn voinut kääntää katsettani niistä. Luonto tekee meille kummallisia\nkepposia sellaisina jännittävinä hetkinä, ja nuo loistavat valotäplät\nkasvoivat ja pienenivät tasaisessa tahdissa. Joskus ne näyttivät vain\npieniltä äärettömän kirkkailta pisteiltä -- pieniltä sähkökipinöiltä\nsynkässä pimeydessä -- mutta sitten ne suurenivat suurenemistaan,\nkunnes huoneen koko se nurkka oli täynnä niiden vaihtelevaa\npahanenteistä valoa. Ja sitten ne sammuivat äkkiä kokonaan.\n\nPeto oli sulkenut silmänsä. En tiedä, lieneekö tuossa vanhassa\ntarussa ihmiskatseen hallitsevasta voimasta mitään perää vai oliko\ntuo suuri kissa yksinkertaisesti vain uninen, mutta se oli kuitenkin\ntotta, että se, näyttämättä lainkaan aikovan hyökätä kimppuuni,\nyksinkertaisesti nojasi sileän mustan päänsä suuriin käpäliinsä ja\nnäytti nukkuvan. En uskaltanut liikahtaakaan pelosta, että se heräisi\nilkeään elämäänsä vielä kerran. Mutta vihdoinkin voin ainakin ajatella\nselvästi, kun nuo tuhoaennustavat silmät eivät olleet kohdistuneet\nminuun. Tänne minä olin nyt suljettu koko yöksi tuon villin eläimen\nseuraan. Omat vaistoni, puhumattakaan tuon epäiltävän roiston\nsanoista, joka oli saanut minut tähän loukkuun, ilmaisivat minulle,\nettä eläin oli yhtä villi kuin sen isäntäkin. Kuinka minä voisin\ntorjua sen luotani aamuun asti? Ovi ei voinut tulla kysymykseenkään\neivätkä nuo pienet ristikkoikkunatkaan. Tässä paljaassa kivilattialla\nvarustetussa huoneessa ei ollut minkäänlaista suojaa. Luonnottomalta\ntuntui avunkin huutaminen. Tiesin tämän tallin sijaitsevan jossakin\nulkohuonerakennuksessa, ja käytävä, joka yhdisti sen päärakennukseen,\noli ainakin sadan jalan pituinen. Ja sitäpaitsi ei huutojani voitaisi\nehkä kuullakaan ulkona raivoavan myrskyn vuoksi. En niin ollen voinut\nluottaa muuhun kuin omaan rohkeuteeni ja kekseliäisyyteeni.\n\nJa sitten uusi kauhun tunne karmi selkääni, kun satuin katsahtamaan\nlyhtyyn. Kynttilä oli jo palanut niin pieneksi, että se alkoi\nleimahdella. Kymmenen minuutin kuluttua se olisi sammunut. Minulla oli\nniin muodoin vain kymmenen minuuttia aikaa tehdäkseni jotakin, sillä\nminä tunsin, että jos vain jäisin kahdenkesken tuon kauhean pedon\nkanssa pimeään, en voisi tehdä mitään. Jo paljas sellainen ajatuskin\nherpaisi minut. Katsellessani toivottomilla silmilläni tätä kuoleman\nhuonetta sattui katseeni kiintymään erääseen paikkaan, joka näytti\nlupaavan, ellei juuri turvaa, niin ei ainakaan niin välitöntä eikä\nsilmänräpäyksellistä vaaraa kuin paljas lattia.\n\nOlen jo maininnut, että häkissä oli yhtä hyvin katto kuin seinätkin,\nja katto jäi aina paikoilleen, silloin kun ovipuoli väännettiin\nsivulle seinään tehdystä aukosta. Se oli valmistettu muutamien tuumien\npäähän toisistaan asetetuista tangoista, joiden väliin oli pantu\nluja rautalankaverkko, ja sen molempia päitä kannattivat tukevat\nrautapylväät. Se näytti nyt muodostavan nurkassa lepäävälle pedolle\nsuuren vuodekatoksen. Tämä rautainen suojus oli tallin katosta noin\nparin kolmen jalan päässä. Jos vain voisin päästä sinne tankojen ja\nkaton väliin, olisi minulla vain yksi haavoitettava puoli. Olisin\nsiellä turvassa alta- ja takaapäin ja kummaltakin puolelta. Peto ei\nvoisi hyökätä kimppuuni muualta kuin lattian puolelta. Siltä taholta\nen, totta kyllä, olisi sen paremmassa turvassa, mutta olisinhan\nainakin poissa sen jaloista, kun se rupeaa kulkemaan luolassaan. Sen\npitäisi poiketa tavallisesta tavastaan saavuttaakseen minut. Koe oli\ntehtävä nyt tahi ei milloinkaan, sillä sitten kun valo sammui, kävi\nse mahdottomaksi. Nielaisten äkisti ponnahdin ylös, tartuin katon\nrautaiseen laitaan ja kiepsautin itseni huohottaen sille. Luikertelin\nsitten kasvot alaspäin seinän viereen ja huomasin katselevani suoraan\nkissan peloittaviin silmiin ja haukottelevaan kitaan. Sen saastainen\nhengitys kohosi kasvoihini kuin haju jostakin löyhkäävästä kuopasta.\n\nSe näytti kuitenkin olevan pikemminkin utelias kuin vihainen. Mustan\nselän notkeasti nytkähdellessä se nousi, venytteli itseään ja sitten\nnousten takajaloilleen ja nojaten toisen etukäpälänsä seinään se\nkohotti toisen työntäen kyntensä rautaisten silmukoiden läpi. Terävä\nvalkoinen kynsi tunkeutui housujeni läpi -- mainitsen tässä, että\nolin vielä seurustelupuvussa -- vetäen syvän naarmun polveeni. Se ei\ntarkoittanut sitä hyökkäykseksi, vaan pikemminkin kokeeksi, sillä\nhuudahtaessani kovasti tuskasta se laskeutui alas jälleen ja hypähtäen\nkevyesti huoneeseen alkoi kävellä nopeasti sen ympäri katsahtaen\nsilloin tällöin minuun päin. Minä puolestani kiemurtelin taaksepäin,\nkunnes nojasin selkäni seinään, ja vetäydyin sitten niin pieneen kokoon\nkuin suinkin. Kuta kauemmaksi pääsin, sitä vaikeampi oli sen hyökätä\nkimppuuni.\n\nSe näytti nyt kiihtyneemmältä kuin liikkeelle lähtiessään ja juoksi\nnopeasti ja äänettömästi huoneen ympäri livahtaen silloin tällöin sen\nrautaisen suojuksenkin alitse, jolla minä lepäsin. Oli ihmeellistä\nkatsella niin suuren ruumiin varjon tapaisia vilahduksia, sen\nsametinpehmeiden käpälien aiheuttamatta juuri minkäänlaista kapsetta.\nKynttilä oli palanut jo niin pieneksi, että minä tuskin enää voin nähdä\neläintä. Ja sitten leimahtaen vielä kerran se sammui lopullisesti. Olin\nyksinäni kissan kanssa pimeässä.\n\nKun ihminen tietää tehneensä kaiken voitavansa, rohkaisee se häntä\nkatsomaan vaaraa silmiin. Silloin hän ei voi tehdä muuta kuin\nodottaa tyynesti tulosta. Tässä tapauksessa ei missään muualla kuin\ntässä valitsemassani paikassa ollut minkäänlaista turvallisuuden\nmahdollisuuttakaan. Ojentausin senvuoksi suoraksi ja makasin siinä\nhiljaa ja melkein hengittämättä toivoen pedon unhottavan läsnäoloni,\njollen muistuttaisi sitä mitenkään siitä. Otaksuin kellon jo olevan\nkaksi yöllä. Neljän aikaan alkaisi päiväkin jo sarastaa. Minun ei siis\ntarvinnut odottaa päivänvaloa enempää kuin pari tuntia.\n\nUlkona raivosi vielä myrsky ja sade ropisi yhtämittaa pieniin\nikkunoihin. Ja täällä luolassa tuntui myrkyllinen, löyhkäävä ilma\nmelkein sietämättömältä. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Koetin\najatella muita asioita, mutta vain yhdellä oli tarpeeksi voimaa\nirroittaa ajatukseni vaarallisesta asemastani. Rupesin miettimään\nserkkuni roistomaisuutta, hänen verratonta tekopyhyyttään ja\npahansuopaa vihaansa minua kohtaan. Noiden iloisten kasvojen takana\npiilikin siis keskiaikainen salamurhaaja. Ja kuta enemmän tätä kaikkea\najattelin, sitä selvemmin näin, kuinka viekkaasti koko juttu oli\nsuunniteltu. Hän oli nähtävästi mennyt nukkumaan muiden kanssa ja oli\nepäilemättä hankkinut todistajatkin siihen. Sitten heidän tietämättään\nhän oli livahtanut pois huoneestaan, viekoitellut minut tähän luolaan\nja pettänyt minut. Hänen tarinansa tulisi olemaan hyvin yksinkertainen.\nHän oli jättänyt minut biljardisaliin polttelemaan sikariani. Sitten\nolin minä lähtenyt omasta aloitteestani katselemaan vielä kerran\nkissaa. Minä olin mennyt huoneeseen huomaamatta sitä, että häkki oli\nauki, ja joutunut pedon kynsiin. Kuinka voitaisiin häntä syyttää\nmistään rikoksesta? Häntä voitaisiin korkeintaan epäillä, mutta ei\nmilloinkaan todistaa syylliseksi.\n\nKuinka hitaasti nämä hirmuiset pari tuntia kuluivatkaan! Kerran kuulin\nhiljaista rapisevaa ääntä, jonka luulen aiheutuneen siitä, että eläin\nnuoli omaa turkkiaan. Sen vihertävät silmät loistivat minua kohti\nmonta kertaa pimeästä, mutta eivät milloinkaan kiinteästi, ja aloin\njo toivoa, että se joko kokonaan oli unhottanut läsnäoloni tahi ei\nvälittänyt minusta. Vihdoin alkoi ikkunoista näkyä heikkoa valon\nkajastusta. Näin ikkunat alussa hämärästi kuin pari mustaan seinään\nilmestynyttä harmaata neliötä, jotka vähitellen muuttuivat valkoisiksi.\nJa näin peloittavan toverini jälleen. Ja sekin voi nähdä minut!\n\nHuomasin heti sen olevan paljon vaarallisemmalla ja hyökkäävämmällä\ntuulella kuin yöllä. Aamukylmä oli ärsyttänyt sitä ja sitäpaitsi se\noli nälissäänkin. Muristen yhtämittaa se käveli nopeasti edestakaisin\nhuoneen sillä puolella, joka oli kauimpana pakopaikastani, kuonokarvat\nvihaisesti pystyssä ja häntä huiskuen ja läjähdellen. Kun se kääntyi\nnurkissa, kohdistuivat sen villit silmät aina minuun peloittavan\nuhkaavasti. Tiesin sen aikovan tappaa minut. Kuitenkin huomasin vielä\nsilloinkin ihailevani tuon pirullisen elukan notkeaa suloa, sen pitkiä,\naaltoilevia, reippaita liikkeitä, sen kauniiden kylkien kiiltoa ja\nsen sysimustasta kuonosta riippuvaa värähtelevää punaista kiiltelevää\nkieltä. Ja sen uhkaava murina kiihtyi vain koko ajan yhä kovemmaksi.\nTiesin kriitillisimmän hetken koittaneen.\n\nHetki oli kurja sellaisen kuoleman kohtaamiselle -- niin kylmä\nja lohduton, minun väristessäni ohuessa seurustelupuvussa tällä\nkidutushalstarilla, jolle olin ojennettu. Koetin rohkaista mieltäni\nja terästää tahtoani voidakseni kohdata sen järkkymättä, mutta mietin\nkuitenkin samalla sillä selvyydellä, johon kokonaan toivottomuuteen\njoutuneet ihmiset ovat taipuvaisia, jotakin mahdollista keinoa\npelastuakseni. Muuan asia oli minulle aivan selvä. Jos vain häkin\njulkipuoli olisi paikoillaan kerran vielä, olisin sen takana\ntäydellisesti turvassa. Voisinko minä mahdollisesti lykätä sen\ntakaisin? Uskalsin tuskin liikkua pelosta, että peto hyökkää kimppuuni.\nHitaasti, hyvin hitaasti työnsin kättäni eteenpäin, kunnes sain kiinni\nviimeisestä seinän aukossa näkyvästä tangosta. Hämmästyksekseni\nristikko liikkui hyvin helposti nykäykseni voimasta. Nykäisin jälleen\nja sitä tuli nyt sieltä esille kolmen tuuman pituudelta. Se liikkui\nnähtävästi pyörillä. Vedin jälleen -- ja silloin kissa hyppäsi.\n\nSe kävi niin nopeasti ja äkkiä, etten sitä ollenkaan huomannut. Kuulin\nvain sen hurjan sähinän ja hetkistä myöhemmin nuo leimuavat keltaiset\nsilmät ja litteä musta pää punaisine kielineen ja kimaltelevine\nhampaineen olivat käden ulottuvilla minusta. Eläimen paino vapisutti\ntankoja, joilla minä lepäsin, kunnes melkein luulin -- jos nyt\nsellaisella hetkellä voidaan mitään ajatella -- niiden katkeavan.\nKissa heilui katoksen laidalla hetkisen, pään ja etujalkojen ollessa\naivan lähelläni ja takajalkojen hapuillessa jotakin tukea ristikon\nlaidalta. Kuulin kynsien rapinan, kun ne tarttuivat rautalankaverkkoon,\nja eläimen hengitys rupesi minua kuvottamaan. Mutta se oli laskenut\nhyppynsä väärin. Se ei voinutkaan saavuttaa tasapainoaan. Hitaasti,\nsähisten raivosta ja raapien hurjasti tankoja se heilahti taaksepäin\nja putosi raskaasti lattialle. Murahtaen pyörähti se jälleen katsomaan\nminua ja kyyristyi toiseen hyppyyn.\n\nTiesin kohtaloni olevan muutamien seuraavien hetkien vallassa.\nPeto oli oppinut kokemuksesta. Se ei tulisi laskemaan enää väärin.\nMinun piti senvuoksi toimia nopeasti ja pelottomasti, jos tahdoin\nsäilyttää henkeni. Olin tehnyt suunnitelmani silmänräpäyksessä.\nVetäen hännystakkini yltäni heitin sen menemään, niin että se peitti\npedon pään. Samassa silmänräpäyksessä pudottauduin laidalta, tartuin\nsiirrettävän ristikon tankoihin ja vedin sen nopeasti ulos seinästä.\n\nSe tulikin paljon helpommin kuin olin osannut odottaakaan. Hyökkäsin\nhäkin poikki vetäen sitä muassani, mutta jouduinkin onnettomuudekseni\nsitä tehdessäni sen ulkopuolelle. Jos olisi käynyt toisin, olisin\npäässyt pälkähästä paljaalla säikähdyksellä. Mutta nyt seurasi hetkisen\nkestävä väliaika, kun pysähdyin ja koetin päästä häkkiin jättämästäni\naukosta. Eläin ehtikin tuona aikana heittää sokaisevan takkini\nmenemään ja syöksyi kimppuuni. Ponnahdin aukosta häkkiin vetäisten\noven paikoilleen takanani, mutta peto ehti kuitenkin tarttua jalkaani,\nennenkuin ennätin vetäistä ristikon kokonaan kiinni. Sen suuren käpälän\nyksi ainoa vetäisy halkaisi pohkeeni. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nlepäsin vertavuotavana ja heikkona löyhkäävillä oljilla, ystävällisten\ntankojen muodostaman ristikon ollessa minun ja eläimen välissä, joka\npudisteli niitä rajusti.\n\nOlin liian pahasti haavoittunut voidakseni liikahtaa ja liian heikko\ntunteakseni pelkoa. Senvuoksi minä vain makasin enemmän kuolleena kuin\nelävänä katsellen petoa. Se painoi leveän mustan rintansa tankoja\nvasten koettaen tavoitella minua käyristetyillä kynsillään, kuten olen\nnähnyt kissan tekevän hiirenpyydyksen edessä. Se repi vaatteeni, mutta\nvaikka se olisi ojentautunut kuinka pitkälle tahansa, ei se kuitenkaan\nkunnolla ulottunut minuun. Olin kuullut puhuttavan suurten lihansyöjien\naiheuttamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta, ja\nnyt oli minun määrä kokea sitä, sillä minä menetin kaikki tunteet\nomasta itsestäni ja olin niin kiinnostunut kissan onnistumisesta\ntahi epäonnistumisesta kuin olisin katsellut jotakin peliä. Ja\nsitten vähitellen muuttuivat ajatukseni kummallisiksi epämääräisiksi\nunikuviksi, joihin aina tuo musta pää ja punainen kieli sekautuivat,\nkunnes vihdoin vajosin nirvanaan, sellaisten ihmisten siunattuun\nhorteeseen, jotka ovat liian väsyneitä.\n\nSeuraten jälkeenpäin tapahtumien kulkua päättelin tajuttomuuteni\nkestäneen noin pari tuntia. Tuo sama metallinheleä napsahdus, joka\noli ollut peloittavan kokemukseni enteenä, herätti minut jälleen\ntuntoihini. Se aiheutui lukon jousen jännityksestä. Sitten, ennenkuin\naistini olivat oikein selvät ymmärtääkseen näkemänsä, huomasin serkkuni\npyöreät hyväntahtoiset kasvot avatun oven raosta. Se, mitä hän näki,\nhämmästytti nähtävästi häntä. Kissa lepäsi kiemurassa lattialla. Minä\ntaasen makasin suorana selälläni paitahihasillani häkissä, housut\nrevittyinä kappaleiksi ja suuri verilammikko ympärilläni. Voin nähdä\nhänen hämmästyneet kasvonsa vielä nytkin aamuauringon valaistessa\nniitä. Hän tuijotti minuun tuijottamistaan, sulki sitten oven ja tuli\nhäkin viereen katsomaan, olinko todellakin kuollut.\n\nEn voi sanoa oikein tarkasti, mitä sitten tapahtui. En ollut silloin\naivan siinä kunnossa, että voisin nyt todistaa tahi kirjoittaa\nsellaisista tapahtumista. Voin vain sanoa huomanneeni hänen äkkiä\nkääntäneen kasvonsa pois minusta ja katsovan eläintä.\n\n\"Hyvä, vanha Tommy!\" huusi hän. \"Hyvä, vanha Tommy!\"\n\nSitten hän lähestyi tankoja ollen vieläkin selin minuun.\n\n\"Maahan, sinä tyhmä elukka!\" karjui hän. \"Maahan! Etkö sinä tunne enää\nisäntääsi?\"\n\nHuumautuneetkin aivoni muistivat äkkiä nuo hänen lausumansa sanat, että\nverenmaku tulisi tekemään kissasta vihollisen. Minun vereni oli saanut\nsen aikaan, mutta hänen oli maksettava sen hinta.\n\n\"Pois!\" huusi hän. \"Pois, sinä piru! Baldwin! Baldwin! Ah, hyvä Jumala!\"\n\nJa sitten minä kuulin hänen kaatuvan ja nousevan ja kaatuvan jälleen\naiheuttaen sellaisen äänen kuin repeävä säkkikangas. Hänen huutonsa\nkuuluivat yhä heikommin, kunnes ne sulautuivat tuohon ilkeään murinaan.\nJa sitten luultuani hänet jo kuolleeksi näin kuin painajaisen\nahdistamana sokaistun, raadellun ja verentahraaman olennon juoksevan\nhurjasti huoneen ympäri -- ja se oli viimeinen näkemäni vilahdus\nhänestä ennen uutta pyörtymistäni.\n\nParantumiseni vei monta kuukautta -- enkä minä todellisuudessa voi\nsanoa milloinkaan täydellisesti paranevani, sillä päivieni loppuun\nsaakka minun on käytettävä kainalosauvaa brasilialaisen kissan parissa\nviettämäni yön muistona. Ei tallirenki Baldwin eivätkä muutkaan\npalvelijat voineet kertoa, mitä oikeastaan oli tapahtunut, kun he\nkuullessaan isäntänsä kuolinhuudot olivat tulleet huoneeseen ja\nlöytäneet minut tankojen takaa ja hänen jäännöksensä -- tahi ne, jotka\nhe jälkeenpäin totesivat hänen jäännöksikseen -- hänen kasvattamansa\neläimen käpälien välistä. He olivat karkoittaneet sen kauemmaksi\nkuumilla raudoilla ja sitten ampuneet sen oven tirkistysreiästä,\nennenkuin he olivat lopullisesti voineet kantaa minut pois. Minut\noli viety makuuhuoneeseeni ja siellä murhaajani katon alla häilyin\nelämän ja kuoleman välillä monta viikkoa. He olivat hakeneet lääkärin\nCliptonista ja tilanneet sairaanhoitajattaren Lontoosta, ja kuukauden\nkuluttua minut voitiin kantaa asemalle ja viedä vielä kerran takaisin\nasuntooni Grosvenor Mansionsiin.\n\nTämä sairauteni on jättänyt mieleeni vain yhden ainoan muiston, jonka\nvoisin kyllä luulla kuuluvan noihin hourailevien aivojeni muodostamiin\nalituisesti vaihteleviin kuviin, ellei se olisi niin lujasti painunut\nmieleeni. Eräänä yönä hoitajattaren ollessa poissa huoneeni ovi aukeni\nja muuan synkkään surupukuun verhoutunut nainen pujahti sisään.\nHän tuli vuoteeni viereen ja kun hän taivutti kellahtavat kasvonsa\npuoleeni, näin yölampun heikossa valossa, että vieraani oli tuo\nbrasilialainen nainen, jonka kanssa serkkuni oli ollut naimisissa. Hän\nkatseli tarkkaavaisesti kasvojani ja hänen ilmeensä oli ystävällisempi\nkuin milloinkaan ennen.\n\n\"Oletteko tajuissanne?\" kysyi hän.\n\nNyökäytin vähän päätäni, koska olin vielä hyvin heikko.\n\n\"No niin, siinä tapauksessa haluan vain sanoa teille, että saatte\nsyyttää tästä kaikesta vain itseänne. Enkö minä tehnyt kaikkea\nvoitavaani teidän puolestanne? Koetin heti karkoittaa teidät pois\ntalostamme. Kaikilla keinoilla ja pettämällä vielä miestäni koetin\nsuojella teitä hänen vihaltaan. Aavistin sen, ettei hän ollut kutsunut\nteitä tänne aiheetta, ja tiesin senkin, ettei hän päästäisi teitä\ntäältä milloinkaan pois. Ei kukaan ole tuntenut häntä niin hyvin kuin\nminä, joka olen saanut kärsiä niin paljon hänen puoleltaan. Mutta minä\nen uskaltanut kertoa teille siitä, koska hän silloin olisi tappanut\nminut. Mutta koetin kuitenkin parhaani teihin nähden. Ja asiain näin\nkäännyttyä ei minulla milloinkaan maailmassa ole ollut niin hyvää\nystävää kuin te. Te olette vapauttanut minut, vaikka minä luulinkin,\nettei sitä voinut tehdä muu kuin kuolema. Teidän saamanne vammat\npahoittavat mieltäni, mutta en voi sittenkään moittia itseäni. Sanoin\nteitä kerran tyhmeliiniksi ja sellainen te todella olette ollutkin.\"\nSitten hän purjehti pois huoneesta, tuo katkeroitunut kummallinen\nnainen, ja kohtalo oli määrännyt, etten saanut nähdä häntä milloinkaan\nenää. Miehensä omaisuuden jäännöksillä hän palasi syntymämaahansa\njälleen ja olen kuullut hänen jälkeenpäin ruvenneen nunnaksi\nPernambucon luostariin.\n\nOleskeltuani Lontoossa jonkin aikaa sain lääkäreiltä vihdoin kuulla\nparantuneeni niin paljon, että sain syventyä liikeasioihini. Lupa ei\ntuntunut minusta lainkaan tervetulleelta, sillä luulin sen merkitsevän\nvelkojieni hyökkäämistä luokseni, mutta asianajajani Summers käyttikin\nensimmäiseksi sitä hyödykseen.\n\n\"Olen hyvin iloinen nähdessäni, että teidän armonne on jo paranemaan\npäin\", sanoi hän. \"Olen odottanut jo jonkin aikaa saadakseni esittää\nonnentoivotukseni.\"\n\n\"Mitä te oikeastaan tarkoitattekaan, Summers? Tässä ei ole tilaa\nleikinlaskulle.\"\n\n\"Tarkoitan sitä, mitä sanoinkin\", vastasi hän. \"Te olette ollut lordi\nSoutherton viimeiset kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme sen uutisen\nhidastavan parantumistanne, jos olisitte heti saanut kuulla sen.\"\n\nLordi Southertonko? Muuan Englannin rikkaimmista ylimyksistä? En voinut\nuskoa korviani. Mutta sitten äkkiä muistin kuluneen ajan ja kuinka\nhyvin se sopi asiain yhteyteen.\n\n\"Lordi Southertonin on siis täytynyt kuolla melkein samoihin aikoihin,\nkun sain nämä vammat?\"\n\n\"Hän sattui kuolemaan juuri samana päivänä.\" Summers katsoi minuun\ntiukasti minun puhuessani ja minä olen aivan varma siitä, että hän\noli arvannut asioiden oikean laidan, sillä hän oli hyvin viisas mies.\nHän keskeytti hetkiseksi kuin odottaen luottamusta minun puoleltani,\nmutta minä en voinut ymmärtää tällaisen perhehäpeäjutun paljastamisen\nhyödyttävän ketään.\n\n\"Niin, se oli hyvin kummallinen yhteensattuma\", jatkoi hän muuttamatta\nilmettään. \"Te tiesitte luonnollisesti sen, että serkkunne, Everard\nKing, oli maatilojen lähin perijä teidän jälkeenne. Jos tuo tiikeri\nolisi repinyt teidät kappaleiksi hänen asemestaan, olisi hän tietysti\nnyt ollut lordi Southerton.\"\n\n\"Epäilemättä\", sanoin minä.\n\n\"Ja hän olikin kiinnostunut asiaan koko lailla\", sanoi Summers.\n\"Satun tietämään, että kuolleen lordi Southertonin palvelija oli\nhänen kätyrinsä, ja hän sai kamaripalvelijalta sähkösanomia lordin\ntilasta aina muutamien tuntien kuluttua. Se tapahtui juuri teidän\nsielläoloaikananne. Tuntuu hieman kummalliselta, että hän tahtoi saada\nkaikesta niin tarkan selon, vaikka hän tiesikin olevansa vasta toinen\nperijä.\"\n\n\"Niin, kummalliselta todellakin\", sanoin minä. \"Mutta nyt, Summers,\njos tahdotte tuoda minulle laskuni ja uuden maksumääräyskirjani, niin\nalamme järjestellä asioita hieman.\"\n\n\n\n\n\n\nSALAPERÄISIÄ TAPAHTUMIA\n\n\n\n\nKADONNUT JUNA\n\n\nErään Herbert de Lernacin tunnustus, miehen, joka vasta äskettäin on\ntuomittu kuolemaan Marseillessa, on valaissut erästä vuosisatamme\nselittämättömintä rikosta, tapausta, joka luullakseni on ollut\naivan ennen kuulumaton kaikkien maiden rikosaikakirjoissa. Vaikka\nvirallisissa piireissä ollaankin vastahakoisia puhumaan asiasta\neikä sanomalehdillekään ole annettu juuri minkäänlaisia tietoja, on\nkuitenkin olemassa merkkejä siitä, että tosiseikat vahvistavat tämän\npäärikollisen selostusta ja että me vihdoinkin olemme saaneet selvyyden\nmitä hämmästyttävimmästä salajuonesta. Koska asia on jo kahdeksan\nvuoden vanha ja koska muuan valtiollinen pulma, joka siihen aikaan\nkiinnosti yleisöä, vähensi hieman sen merkitystä, on kai parasta,\nettä me koetamme esittää kaikki tosiseikat niin täydellisesti kuin\nsuinkin. Ne on koottu sen aikaisista liverpoolilaisista lehdistä,\nveturinkuljettajan, John Slaterin, kuulustelussa tehdystä pöytäkirjasta\nja Lontoon ja läntisen rannikon rautatieyhtiön raporteista, jotka on\nkohteliaasti luovutettu minun käytettäväkseni. Ne sisältävät seuraavaa.\n\n-- Kesäkuun kolmantena päivänä vuonna 1890 tahtoi muudan herrasmies,\njoka esitti itsensä Louis Carataliksi, keskustella herra James\nBlandin, Liverpoolissa sijaitsevan Lontoon ja läntisen rannikon\nrautateiden keskusaseman päällikön kanssa. Hän oli keski-ikäinen\ntummaihoinen mies ja niin kumara, että se viittasi johonkin vikaan\nhänen selkärangassaan. Hän tuli sinne erään ystävänsä, muutaman hyvin\nkookkaan miehen seurassa, jonka kunnioittava käytös ja alituinen\nhuomaavaisuus osoittivat, että hän oli hyvin vaikutusvaltainen mies.\nTämä ystävä tahi toveri, jonka nimeä ei esiinny näissä papereissa, oli\nvarmasti ulkomaalainen, joko espanjalainen tahi eteläamerikkalainen\nhänen tummasta ihostaan päättäen. Vain yksi omituisuus kiinnitti\nmuiden huomion hänen puoleensa. Hän kantoi vasemmalla kädellään\npientä, mustaa, nahkaista asiakirjasalkkua, joka oli kiinnitetty hänen\nranteeseensa hihnalla, minkä eräs teräväsilmäinen asemankirjuri oli\nhuomannut. Siihen aikaan ei kiinnitetty tähän seikkaan mitään huomiota,\nmutta seuraavat tapahtumat antoivat sille jonkinlaisen merkityksen.\nHerra Caratal opastettiin herra Blandin konttoriin, hänen toverinsa\njäädessä ulkopuolelle.\n\nHerra Caratalin asia oli nopeasti suoritettu. Hän oli saapunut samana\niltapäivänä Keski-Amerikasta. Äärettömän tärkeät asiat vaativat hänen\nmatkustamistaan Pariisiin hetkistäkään tarpeettomasti tuhlaamatta. Hän\noli myöhästynyt Lontoon pikajunasta. Ylimääräinen juna oli laitettava\nkuntoon. Raha ei merkinnyt mitään, aika vain. Jos yhtiö vain halusi\njärjestää hänen matkansa niin nopeaksi kuin suinkin, saisi se määrätä\nomat ehtonsa.\n\nHerra Bland painoi soittokellon nappia, kutsui luokseen herra Potter\nHoodin, liikennetarkastajan, ja sai asian järjestetyksi viidessä\nminuutissa. Juna voisi lähteä liikkeelle kolmen neljännestunnin\nkuluttua. Niin paljon aikaa kuluisi radan selville saamiseen. Muuan\nvoimakas Rochdale-veturi (N:o 247 yhtiön luetteloissa) kiinnitettiin\nkolmeen vaunuun, joista jälkimmäinen varattiin junailijalle.\nEnsimmäisen vaunun tarkoitus oli vain vähentää heilumisen aiheuttamaa\nepämukavuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään osastoon:\nensiluokkaan ja ensiluokan tupakkaosastoon, toiseen luokkaan ja toisen\nluokan tupakkaosastoon. Ensimmäinen lähinnä veturia sijaitseva osasto\nluovutettiin noille molemmille matkustajille. Muut kolme olivat tyhjiä.\nYlimääräisen junan konduktöörinä toimi James McPherson, joka oli jo\nmuutamia vuosia ollut yhtiön palveluksessa. Lämmittäjä, William Smith,\noli vasta palkattu.\n\nPoistuttuaan päällikön konttorista herra Caratal liittyi toveriinsa\nja molemmat näyttivät sitten olevan hyvin kärsimättömiä päästäkseen\nmatkaan. Maksettuaan vaaditun summan, viisikymmentä puntaa ja viisi\nshillinkiä, eli tuon tavallisen ylimääräisistä junista vaaditun viiden\nshillingin suuruisen maksun englannin peninkulmalta, he vaativat päästä\nvaunuunsa sijoittuen sinne heti, vaikka heille sanottiinkin, että\nsuurin osa tunnista kuluisi, ennenkuin linja olisi selvä. Sillä aikaa\noli muudan kummallinen välikohtaus tapahtunut samassa konttorissa,\njosta herra Caratal juuri oli poistunut.\n\nYlimääräisen junan tilaaminen ei ole mitään niin erittäin harvinaista\nsuuressa liikekeskuksessa, mutta parin sellaisen tilaamista samana\niltapäivänä voidaan jo pitää hyvin tavallisuudesta poikkeavana\ntapahtumana. Nyt sattui kuitenkin niin, että herra Bland oli tuskin\nehtinyt lähettää pois ensimmäisen matkustajan, kun jo toinen tuli\nhänen konttoriinsa esittäen samanlaisen pyynnön. Tämä oli herra Horace\nMoore, muuan sotilaallisen näköinen herrasmies, joka ilmoitti Lontoossa\nasuvan vaimonsa äkillisen vakavan sairauden takia olevan välttämätöntä,\nettei hän menettäisi hetkistäkään matkalle suoriutuessaan. Hänen\ntoivottomuutensa ja levottomuutensa olivat niin ilmeiset, että\nherra Bland teki kaikkensa täyttääkseen hänen toivomuksensa. Toinen\nylimääräinen juna ei voinut tulla kysymykseenkään, koska ensimmäinenkin\noli jo hieman vaikeuttanut paikallista liikennettä. Siinä oli kuitenkin\nse vaihtoehto, että herra Moore jakaisi herra Caratalin junasta\naiheutuvat kustannukset ja matkustaisi tuossa toisessa ensiluokan\nosastossa, jos herra Caratal ei haluaisi häntä omaan osastoonsa.\nSellaisen järjestelyn ei olisi pitänyt aiheuttaa minkäänlaisia\nhankaluuksia, mutta kuitenkin herra Caratal, kuultuaan herra Potter\nHoodin ehdotuksen, kieltäytyi ehdottomasti keskustelemastakaan\nsiitä. Hän sanoi vuokranneensa junan itselleen ja vaati ehdottomasti\nyksinomaista käyttöoikeutta siihen. Eivät mitkään väitteet voineet\nkumota hänen töykeätä vastustustaan ja vihdoin oli toisten pakko\nluopua siitä suunnitelmasta. Herra Horace Moore poistui asemalta hyvin\ntoivottomana saatuaan kuulla, ettei hänellä ollut muuta keinoa kuin\nnousta tavalliseen hitaaseen junaan, joka lähtee Liverpoolista kello\nkuuden aikana. Aseman kello oli juuri yksineljättä minuuttia yli\nneljän, kun ylimääräinen juna, vieden mukanaan raajarikkoisen herra\nCaratalin ja hänen jättiläismäisen toverinsa, höyrysi matkoihinsa\nLiverpoolin asemalta. Linja oli silloin selvä ja junan oli määrä\npysähtyä ensi kerran vasta Manchesterissa.\n\nLontoon ja läntisen rannikon rautatieyhtiön junat käyttävät erään\ntoisen yhtiön raiteita tuohon kaupunkiin saakka, mihin ylimääräisen\njunan olisi pitänyt saapua hieman ennen kuutta illalla. Noin\nviisitoista minuuttia yli kuuden aiheutti Manchesterista saapunut\nsähkösanoma, jossa sanottiin junan jääneen jonnekin matkan varrelle,\nmelkoista hämmästystä ja jonkinlaista järkytystä Liverpoolin aseman\nviranomaisissa. St. Helensiin, mihin suunnilleen on kolmasosa noiden\nkaupunkien välisestä matkasta, lähetettyyn kysymykseen vastattiin:\n\n\"James Blandille, Liverpoolin keskusaseman asemapäällikölle. --\nYlimääräinen sivuutti meidät kello 4,52; siis määräajalla. -- Dowser,\nSt. Helens.\"\n\nTämä sähkösanoma saapui kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän.\nKymmenen minuuttia vailla seitsemän saapui toinen sähkösanoma\nManchesterista:\n\n\"Ei merkkiäkään teidän ilmoittamastanne ylimääräisestä.\"\n\nJa kymmenen minuuttia myöhemmin kolmas vieläkin hämmentävämpi:\n\n\"Luultavasti jokin erehdys ylimääräisen aikataulussa. St. Helensistä\nlähtenyt paikallisjuna, jonka oli määrä seurata sitä, on juuri\nsaapunut, huomaamatta ylimääräisestä merkkiäkään. Lähettäkää ohjeita.\n-- Manchester.\"\n\nAsia alkoi jo näyttää hyvin hämmästyttävältä, vaikka joissakin\nsuhteissa viimeinen sähkösanoma huojensikin Liverpoolin aseman\nvirkamiesten mieltä. Jos ylimääräistä olisi kohdannut jokin\nonnettomuus, oli tuskin mahdollista, että paikallisjuna olisi voinut\nsivuuttaa sen samalla radalla huomaamatta sitä. Ja kuitenkin,\nmillainen oli vaihtoehto? Missä voi juna olla? Oliko se jostakin\nsyystä ohjattu jollekin sivuraiteelle, että hitaampi juna pääsisi sen\nsivu? Sellainen selitys oli mahdollinen, jos jokin pieni korjaus oli\ntullut kysymykseen. Lähetettiin sähkösanomia jokaiselle St. Helensin\nja Manchesterin väliselle asemalle ja päällikkö ja liikennetarkastaja\nodottivat hyvin jännittyneinä koneen ääressä niitä vastaussarjoja,\njotka auttaisivat toteamaan varmasti, mihin kadonnut juna oli joutunut.\nVastaukset tulivat samassa järjestyksessä kuin kysymyksetkin, nimittäin\nkaikilta asemilta St. Helensistä eteenpäin:\n\n\"Ylimääräinen sivuutti meidät kello viiden aikaan. -- Collins Green.\"\n\n\"Ylimääräinen sivuutti meidät kuusi minuuttia yli viiden. --\nEarlestown.\"\n\n\"Ylimääräinen sivuutti tämän paikan 5,10. -- Newton.\"\n\n\"Ylimääräinen sivuutti meidät 5,20. -- Kenyon Junction.\"\n\n\"Ylimääräistä ei ole näkynyt täällä. -- Barton Moss.\"\n\nMolemmat virkamiehet katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.\n\n\"Tämä on ennenkuulumatonta kokemuksieni kolmikymmenvuotiskautena\",\nsanoi herra Bland.\n\n\"Kokonaan aavistamatonta ja selittämätöntä, sir. Ylimääräinen on ajanut\nharhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä.\"\n\n\"Eikä noiden asemien välillä ainakaan minun tietääkseni ole ainoatakaan\nsivuraidetta. Ylimääräisen on täytynyt syöksyä pois kiskoilta.\"\n\n\"Mutta kuinka olisi paikallisjuna voinut kulkea samaa rataa huomaamatta\nsitä?\"\n\n\"Siinä ei ole muuta vaihtoehtoa, herra Hood. Asian täytyy olla niin.\nEhkä paikallisjunan miehistö sittenkin on huomannut jotakin sellaista,\nmikä voi valaista asiaa. Me sähkötämme nyt ensiksikin Manchesteriin\nsaadaksemme lähempiä tietoja ja sitten Kenyon Junctioniin ohjeita, että\nrata on tutkittava Barton Mossiin saakka.\"\n\nVastaus Manchesterista saapui muutamien minuuttien kuluttua:\n\n\"Ei vielä minkäänlaisia uutisia kadonneesta ylimääräisestä.\nPaikallisjunan kuljettaja ja konduktööri eivät ole huomanneet\nminkäänlaista onnettomuutta tapahtuneen Kenyon Junctionin ja Barton\nMossin välillä. Rata aivan selvä, eikä minkäänlaisia merkkejä mistään\ntavattomasta. -- Manchester.\"\n\n\"Noiden miesten on pakko erota\", sanoi herra Bland vakavasti. \"Siellä\non tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole huomanneet sitä. Ylimääräinen\non nähtävästi syöksynyt kiskoilta vahingoittamatta rataa -- sitä en\nkuitenkaan ymmärrä, kuinka sellainen olisi ollut mahdollista -- mutta\nniin sen täytyy olla ja me saamme piakkoin sähkösanoman Kenyonista tahi\nBarton Mossista, joka ilmoittaa meille, että juna on löydetty jonkin\npenkereen juurelta.\"\n\nMutta herra Blandin ennustus ei ollut määrätty toteutumaan. Kului\npuolituntinen ja sitten saapui seuraava sähkösanoma Kenyon Junctionin\nasemapäälliköltä:\n\n\"Kadonneesta ylimääräisestä ei näy jälkeäkään. On kuitenkin aivan\nvarmaa, että se sivuutti meidät saapumatta lainkaan Barton Mossiin.\nOlemme irroittaneet veturin muutamasta tavarajunasta ja minä olen itse\nkäynyt sillä tarkastamassa radan, mutta kaikki on kunnossa eikä mistään\nonnettomuudesta näy merkkiäkään.\"\n\nHerra Bland repi tukkaansa toivottomuudessaan.\n\n\"Tämähän on sulaa hulluutta, Hood!\" huudahti hän. \"Voiko nyt juna\nhaihtua ilmaan Englannissa kirkkaalla päivällä? Asiahan on vallan\nluonnoton! Veturi, hiilivaunu, pari matkustajavaunua, konduktöörivaunu\nja viisi ihmistä -- kaikki katoavat vallan olemattomiin suoralta\nradalta. Ellemme saa tietää mitään olennaista seuraavan tunnin kuluessa\notan tarkastaja Collinsin mukaani ja lähden sinne itse.\"\n\nJa sitten vihdoinkin tapahtui jotakin olennaistakin. Se tuli toisen\nKenyon Junctionista saapuvan sähkösanoman muodossa:\n\n\"Mielipahakseni on minun pakko ilmoittaa, että ylimääräisen junan\nkuljettajan John Slaterin ruumis on juuri löydetty eräästä kahden\nenglannin peninkulman päässä Juctionista kasvavasta harvasta\npensaikosta. Hän on pudonnut veturista, vyörynyt pengertä alas\nja kierinyt pensaitten väliin. Hänen päässään näkyvät putoamisen\naiheuttamat vammat näyttävät aiheuttaneen kuoleman. Seutu on nyt\ntutkittu läpikotaisin, mutta kadonneesta junasta ei näy merkkiäkään.\"\n\nValtakunta oli, kuten jo ennen olemme maininneet, erään\nvaltiollisen pulman kiinnostama ja Pariisin huomiota herättävät\ntärkeät tapahtumatkin, siellä kun suuri häväistysjuttu uhkasi\nkumota hallituksen ja pilata monen Ranskan etevän miehen maineen,\nkiinnostivat suuresti yleisöä. Sanomalehtien palstat olivat täynnä\nselostuksia niistä, minkävuoksi ylimääräisen junan kummallinen\nkatoaminen herättikin vähemmän huomiota kuin mitä olisi ollut laita\nrauhallisemmissa olosuhteissa. Tapauksen luonnottomuus vähensi\nsen merkitystä, koska sanomalehdet olivat taipuvaisia uskomaan\ntosiseikat sellaisiksi kuin ne niille ilmoitettiin. Useat Lontoon\nlehdet suhtautuivat asiaan kuin johonkin kekseliääseen pilaan, kunnes\nonnettoman kuljettajan ruumiintarkastus, jossa ei ilmennyt mitään\ntärkeää, sai ne vakuutetuiksi tapahtuman traagillisuudesta.\n\nHerra Bland matkusti komisarius Collinsin, erään yhtiön palveluksessa\nolevan vanhemman etsivän kanssa Kenyon Junctioniin vielä samana iltana\nja heidän tutkimuksensa kestivät seuraavan päivän iltaan tuottaen\nvain kielteisiä tuloksia. Kadonneesta junasta ei löydetty jälkeäkään,\neipä edes voitu keksiä mitään sellaista hyväksyttävää ratkaisuakaan,\njoka mahdollisesti olisi voinut selittää tosiseikat. Mutta samalla\nkomisarius Collinsin virallinen selostus, joka on juuri parhaillaan\nedessäni kirjoittaessani tätä, näyttää minulle, että mahdollisuudet\nolivatkin lukuisammat kuin oli voitu aavistaakaan.\n\n\"Noiden molempien paikkojen rataosan varrella\", sanoo hän, \"on\nseutu aivan täynnä rautatehtaita ja hiilikaivoksia. Muutamissa\ntyöskennellään vielä ja muutamissa on työt lakkautettu. Niiden joukossa\nei ole sen vähempää kuin kaksitoista sellaista, joilla on pienet\nsivuraiteet tavaravaunujen lykkäämistä varten pääradalle. Niitä ei\nluonnollisestikaan voida ottaa huomioon. Mutta niitä lukuunottamatta\nsiellä on kuitenkin ollut seitsemän, joiden normaaliraiteet ovat\nliittyneet päärataan jossakin kohdassa, helpottaen valmisteiden vientiä\nkaivoksen suulta suuriin kulutuskeskuksiin. Kaikki nämä sivuraiteet\novat vain muutamien englannin peninkulmien pituisia. Noista seitsemästä\nkuuluu neljä sellaisille hiilikaivoksille, jotka on tyhjennetty, tahi\nainakin sellaisille aukoille, joita ei enää käytetä. Nuo kaivokset ovat\nnimeltään: Redgauntlet, Hero, Slough of Despond ja Heartsease, joka\nkymmenen vuotta sitten oli Lancashiren parhaimpia kaivoksia. Nämä neljä\nsivurataa voidaan kokonaan syrjäyttää, sillä estääkseen mahdollisia\nonnettomuuksia ovat omistajat irroittaneet pääradan vierimmäiset\nkiskot, niin ettei noihin kaivoksiin ole enää mitään yhteyttä. Niin\nollen voidaan vain kiinnittää huomiota kolmeen sivurataan, jotka vievät\n\na) Carnstockin rautatehtaille,\n\nb) Big Benin hiilikaivoksille,\n\nc) Perseverancen hiilikaivoksille.\n\nNäistä on Big Benin rata vain neljännespeninkulman pituinen ja päättyy\nsuureen hiilivuoreen, joka odottaa poisviemistä aukon vieressä.\nSiellä ei ole kuultu eikä nähty mitään ylimääräisestä. Kuusitoista\nverikivimalmia täynnä olevaa tavaravaunua sulki kesäkuun kolmantena\npäivänä koko päivän Carnstockin rautatehtaille vievän radan. Siinä ei\nole haarautumia eikä siellä senvuoksi mitään ollut voinut tapahtua.\nMitä taasen Perseverancen rataan tulee, on se suuri kaksiraiteinen\nlinja, jolla on hyvin suuri liikenne, koska kaivoksen tuotanto on\nmelko suuri. Kesäkuun kolmantena päivänä oli tämä liikenne jatkunut\ntavalliseen tapaansa; satoja miehiä, heidän joukossaan muudan tietä\nkiskottava työkuntakin, oli ollut työssä tuolla kahden englannin\npeninkulman pituisella matkalla, joka on radan koko pituus, ja\nsenvuoksi on mahdotonta, että jokin vieras juna olisi voinut kulkea\nsitä tietä kiinnittämättä kaikkien huomiota puoleensa. Sitten voidaan\nhuomauttaa, että tämä sivurata on lähempänä St. Helensiä, kuin kohta,\nmistä veturinkuljettajan ruumis löydettiin, niin että me voimme\nkaikista mahdollisista syistä uskoa junan jo sivuuttaneen tuon paikan\nennen onnettomuuden tapahtumista.\n\nMitä taasen John Slateriin tulee, ei hänen ulkomuodostaan eikä\nsaamistaan vammoista voida saada mitään johtolankaa. Me voimme vain\nsanoa sen, että hän meidän tietääksemme menetti henkensä putoamalla\nkoneestaan, vaikka se, miksi hän putosi ja mihin hänen koneensa on\njoutunut, muodostaakin kysymyksen, johon en luullakseni kykene antamaan\nmitään pätevää vastausta.\" Ja juttu päättyi siten, että komisarius\njätti erohakemuksensa johtokunnalle, loukkauduttuaan suuresti siitä,\nettä lontoolaiset lehdet syyttivät häntä kykenemättömyydestä.\n\nKului kuukausi, jona aikana sekä poliisi että yhtiö jatkoivat\ntutkimuksiaan lainkaan onnistumatta. Tarjottiin palkinto ja luvattiin\narmahdus siinä tapauksessa, että rikos olisi kysymyksessä, mutta\nei kumpaakaan tultu vaatimaan. Joka aamu avasi yleisö lehtensä\nsiinä vakaumuksessa, että niin luonnoton salaisuus vihdoinkin oli\nsaatu selville, mutta viikot vierivät vierimistään eikä ratkaisua\nvieläkään kuulunut sen paremmin kuin ennenkään. Kirkkaana päivänä\neräänä kesäkuun iltapäivänä oli Englannin tiheimmin asutussa seudussa\njuna matkustajineen kadonnut niin olemattomiin, kuin jokin taitava\nkemisti olisi haihduttanut sen kaasuna ilmaan. Ja niiden erilaisten\nmielipiteiden joukossa, joita yleiset lehdet muodostivat, oli\ntodellakin muutamia sellaisia, jotka vakavasti väittivät joidenkin\nyliluonnollisten tahi ainakin luonnottomien voimien olleen työssä,\notaksuen, että raajarikkoinen herra Caratal olikin ollut henkilö, joka\nparemmin tunnetaan jollakin vähemmän hienolla nimellä. Toiset luulivat\nhänen tummaihoista toveriaan onnettomuuden aiheuttajaksi, vaikkakaan\nsitä, mitä hän oikeastaan oli tehnyt, ei voitu milloinkaan tarkasti\nmääritellä.\n\nNäiden eri lehtien ja yksityisten kansalaisten tekemien monien\nolettamuksien joukossa oli kuitenkin pari kolme sellaista, jotka olivat\ntarpeeksi luonnollisia kiinnostaakseen yleisöä. Erään senaikaisen melko\nkuuluisan amatööriajattelijan Timesiin kirjoittamassa artikkelissa\nkoetettiin syventyä asiaan kriitillisesti ja vähemmän haaveellisella\ntavalla. Lyhyt ote siitä riittäköön, vaikka jokainen utelias voikin\nlukea koko kirjoituksen heinäkuun kolmannen päivän numerosta:\n\n\"Muudan käytännöllisen ajattelun olennaisimpia periaatteita on\",\nhuomautti hän, \"että kun mahdottomuudesta otetaan liika pois, täytyy\nsen sisältää totuus, vaikka se näyttäisi kuinka epäiltävältä tahansa.\nSe on nyt ainakin varmaa, että juna sivuutti Kenyon Junctionin, ja\nyhtä varmaa on sekin, ettei se saapunut Barton Mossiin. On mitä\nsuurimmassa määrin epätodennäköistä, mutta kuitenkin mahdollista,\nettä se on poikennut jollekin noista seitsemästä käyttökelpoisesta\nsivuradasta. Ja koska junan on selvästi mahdotonta kulkea kiskotonta\ntietä pitkin, voimme vain epäillä noita kolmea, nimittäin Carnstockin\nrautatehtaille, Big Benin ja Perseverancen kaivoksille vieviä ratoja.\nOvatko kaivosmiehet perustaneet salaisen englantilaisen Camorran,\njoka kykenee hävittämään sekä junat että matkustajat olemattomiin? Se\non epäiltävää, mutta ei silti mahdotonta. Tunnustan suoraan, etten\nvoi nähdä muuta ratkaisua. Neuvoisin vakavasti yhtiötä kohdistamaan\nkaiken huomionsa noihin kolmeen rataan ja niiden päissä työskenteleviin\nmiehiin. Piirikunnan panttilainausliikkeiden huolellinen tarkastus\nvoisi ehkä myös tuoda joitakin johtolankoja päivänvaloon.\"\n\nTämän kuuluisan asiantuntijan olettamus kiinnosti luonnollisesti\nyleisöä melkoisesti synnyttäen kiihkeää vastustamishalua niissä\nhenkilöissä, jotka pitivät tällaista kirjoitusta aiheettomana\nherjauksena kunniakasta ja ansiokasta ihmisluokkaa kohtaan. Tähän\narvosteluun vastattiin vain vaatimuksella, että vastustajat\nesittäisivät uskottavamman ratkaisun yleisölle. Ja vastaukseksi\nsiihen saatiin lukea vielä pari kirjoitusta Timesistä heinäkuun\nseitsemäntenä ja yhdeksäntenä päivänä. Ensimmäisessä oletettiin,\nettä juna on syöksynyt kiskoilta ja lepää nyt Lancashiren ja\nStaffordshiren kanavassa, joka noin sadan jardin pituudelta sivuaa\nrautatietä. Mutta tämän olettamuksen kumosi heti lehdelle saapunut\ntieto kanavan syvyydestä, joka ei mitenkään riittänyt piilottamaan niin\nsuurta esinettä. Toinen kirjeenvaihtaja vaati yleisöä kiinnittämään\nhuomionsa salkkuun, joka näytti olleen ainoa matkustajien mukaansa\nottama matkatavara, vihjaisten samalla, että siihen oli ehkä kätketty\njotakin uutta äärettömän voimakasta hävittävää räjähdysainetta.\nMutta se huomattava luonnottomuus olettamuksessa, että koko juna\nvoi muuttua tomuksi kiskojen pysyessä vahingoittumattomina, teki\nsellaisen selityksen naurettavaksi. Tarkat tutkimukset olivat johtaneet\ntällaiseen toivottomaan tulokseen, kun jotakin uutta ja hyvin\nodottamatonta tapahtui.\n\nEikä se supistunutkaan sen vähempään kuin rouva McPhersonin saamaan\nkirjeeseen mieheltään, James McPhersonilta, joka oli ollut kadonneen\njunan konduktöörinä. Kirje, joka oli päivätty heinäkuun 5:nä päivänä,\noli pantu postiin New Yorkissa ja saapui omistajalleen heinäkuun 14:nä\npäivänä. Sen oikeaa alkuperäisyyttä epäiltiin ensin hieman, mutta\nrouva McPherson sanoi varmasti tuntevansa käsialan ja koska sen mukana\nsaapui hänelle sata dollaria viiden dollarin seteleissä, kumosi se\nseikka jo itsestään kaikki epäilyt petoksesta. Kirjeessä ei ollut\nminkäänlaista osoitetta ja se kuului:\n\n    'Rakas Vaimoni!\n\n    Olen ajatellut asiaa perinpohjin ja minusta tuntuu melkein\n    mahdottomalta luopua sinusta. Ja sama on laitani Lizzieenkin\n    nähden. Koetan kyllä taistella vastaan, mutta en saa sitä\n    sittenkään karkoitetuksi mielestäni. Lähetän sinulle hieman\n    rahaa, josta sinä saat vaihtamalla parikymmentä Englannin puntaa.\n    Ne riittävät tuomaan sekä Lizzien että sinut tänne Atlantin tälle\n    puolen. Ne hampurilaiset laivat, jotka poikkeavat Southamptoniin,\n    ovat hyviä ja paljon halvempia kuin liverpoolilaiset. Jos vain\n    voit matkustaa tänne ja asettua asumaan Johnston Houseen, koetan\n    lähettää sinulle sanan, kuinka me voimme tavata toisemme. Nykyään\n    elän melko vaikeissa olosuhteissa enkä ole lainkaan onnellinen,\n    koska minusta tuntuu niin äärettömän vaikealta luopua teistä\n    molemmista. Tämä saa nyt riittää tällä kertaa. Sinua rakastava\n    miehesi\n\n                                            James McPherson.'\n\nJonkin aikaa luultiin varmasti tämän kirjeen selvittävän koko asian,\nja sitäkin enemmän senvuoksi, koska saatiin selville, että muudan\nmatkustaja, joka oli ollut hyvin kadonneen konduktöörin näköinen,\noli matkustanut Southamptonista Summers-nimisenä Hamburg New Yorkin\nVistula-nimisessä höyrylaivassa kesäkuun seitsemäntenä päivänä. Rouva\nMcPherson ja hänen sisarensa Lizzie Dolton matkustivat New Yorkiin\npyynnön mukaan ja asuivat kolme viikkoa Johnston Housessa kuulematta\nsanaakaan kadonneesta miehestä. On mahdollista, että muutamat lehdissä\njulkaistut ajattelemattomat uutiset olivat varoittaneet häntä,\nettä poliisi ehkä käyttäisi hänen omaisiaan syöttinä. Kuinka tämän\nasian laita sitten lienee ollutkin, on kuitenkin varmaa, ettei hän\nkirjoittanut eikä tullut heidän luokseen, minkävuoksi naisten oli\nvihdoin pakko palata takaisin Liverpooliin.\n\nNiin oli asia silloin ja sellaiseksi se jäi aina vuoteen 1898 saakka.\nVaikka se näyttääkin uskomattomalta, ei näinä kahdeksana vuonna\nmitään sellaista tullut esille, mikä olisi hiemankaan valaissut\ntuon ylimääräisen junan kummallista katoamista, jossa herra Caratal\ntovereineen oli matkustanut. Tarkat kyselyt noiden molempien\nmatkustajien entisyydestä ovat vain vahvistaneet sen tosiseikan, että\nherra Caratal oli ollut hyvin tunnettu liikemies ja valtiollinen\nvälittäjä Keski-Amerikassa, ja todenneet senkin, että hän matkallaan\nEurooppaan oli tavattoman kiihkeästi halunnut päästä Pariisiin niin\npian kuin suinkin. Hänen toverinsa, joka esiintyi matkustajaluettelossa\nEduardo Gomez-nimisenä, oli ollut hyvin väkivaltainen mies, uhmaileva\nja kerskaileva. Todistettiin kuitenkin, että hän oli ollut rehellisesti\nkiinnostunut herra Caratalin asioihin, ja saatiin selville, että\nviimeksimainittu oli raihnaisen ruumiinsa vuoksi palkannut hänet\nsuojelijakseen ja vartijakseen. Tähän voidaan lisätä, ettei Pariisista\nsaapunut minkäänlaista ilmoitusta herra Caratalin nopean matkan\ntarkoituksesta. Tähän sisältyvät jutun kaikki vaiheet Marseillesin\nlehtien äsken julkaisemaan Herbert de Lernacin tunnustukseen saakka.\nMies on nyt tuomittu kuolemaan erään Bonvalot-nimisen kauppiaan\nmurhasta. Käännän hänen tunnustuksensa tähän sanasta sanaan:\n\n\"En anna tätä selostusta paljaasta kerskailemishalusta, sillä\njos tarkoitukseni olisi sellainen, voisin kertoa useita muitakin\ntekemiäni kepposia, jotka ovat olleet yhtä loistavia; teen sen vain\nsiinä tarkoituksessa, että muutamat Pariisissa asuvat herrasmiehet\nymmärtäisivät, että minä, joka voin tässä tehdä selkoa herra Caratalin\nkohtalosta, voin myös ilmoittaa nimeltä kaikki ne muutkin, joiden\nhyväksi ja pyynnöstä teko suoritettiin, ellen saa pyytämääni lykkäystä\nhyvin pian. Kiinnittäkää huomionne varoitukseeni, hyvät herrat,\nennenkuin se on liian myöhäistä. Tehän tunnette Herbert de Lernacin\nja tiedätte hänen olevan yhtä valmiin tekoihin kuin puhumaankin.\nKiiruhtakaa senvuoksi tahi muuten olette mennyttä kalua.\n\nEn mainitse vielä mitään nimiä -- jos kuulisitte nuo nimet, mitä\nmahtaisitte silloin ajatellakaan -- kerron vain teille, kuinka\novelasti sen suunnittelin. Olin uskollinen työnantajiani kohtaan\nsilloin, ja epäilemättä he ovat uskollisia minua kohtaan nyt. Toivon\nainakin niin enkä paljasta noita nimiä, jotka panisivat koko Euroopan\nvääntelehtimään, ennenkuin saan varman selvyyden siitä, että he ovat\npettäneet minut. Mutta sinä päivänä... no niin, en tahdo sanoa nyt sen\nenempää.\n\nLyhyesti siis: Pariisissa oli vuonna 1890 esillä muuan kuuluisa juttu,\njohon liittyi eräs tavaton valtiollisissa ja liikemiespiireissä\nsattunut häpeäjuttu. Sitä, kuinka luonnoton tämä häpeäjuttu oli,\neivät muut kuin minunlaiseni uskotut välittäjät saa milloinkaan\ntietää. Useiden etevien ranskalaisten miesten kunnia ja ura olivat\nkysymyksessä. Te olette nähneet keilojen seisovan jäykkinä, pystyssä\nja taipumattomina. Sitten tulee pallo kaukaa ja pom, pom, tuolla ovat\nnuo yhdeksän keilaa kumossa lattialla. No niin, kuvitelkaa nyt, että\nmuutamat Ranskan kuuluisimmat miehet olivat tuollaisia keiloja ja\nettä herra Caratal oli pallo, jonka nähtiin tulevan kaukaa. Jos hän\nvain olisi päässyt perille, olisi silloin seurannut pom, pom heille\nkaikille. Mutta oli päätetty, ettei hän saisi milloinkaan saapua.\n\nEn syytä heitä kaikkia siitä, että he olisivat tienneet sen, mitä\npiti tapahtua. Kuten jo äsken sanoin, olivat suuret rahalliset ja\nvaltiolliset edut kysymyksessä ja senvuoksi perustettiin syndikaatti\nasian perille ajamiseksi. Muutamat liittyivät siihen ymmärtämättä\ntuskin lainkaan, mistä oli kysymys. Mutta toiset ymmärsivät sen\ntäydellisesti ja he voivat luottaa siihen, etten minäkään ole\nunhottanut heidän nimiään. He saivat hyvissä ajoin varoituksen herra\nCaratalin tulosta jo paljon ennen hänen lähtöään Etelä-Amerikasta,\nja tiesivät, että hänen tuomansa todistukset aiheuttaisivat kaikkien\nheidän tuhonsa. Syndikaatilla oli käytettävänään rajaton määrä rahaa\n-- ehdottomasti rajaton määrä, teidän pitää ymmärtää se. Se rupesi\netsimään välittäjää, joka voisi hoitaa tätä jättiläisvoimaa. Valitun\nmiehen täytyi olla kekseliäs, päättäväinen ja sopiva -- mies miljoonan\nmiehen joukosta. Se valitsi Herbert de Lernacin ja minä myönnän sen\nolleen oikeassa.\n\nVelvollisuuteni oli hankkia itselleni käskyläisiä, käyttää vapaasti\nrahan minulle suomaa voimaa ja järjestää niin, ettei herra Caratal\nmilloinkaan saapuisi Pariisiin. Ryhdyin työhön luonteenomaisella\ntarmollani tunnin kuluttua saatuani ohjeeni, ja suunnitelmani olivat\nparhaat, mitä varman tuloksen saavuttamiseksi suinkin voitiin tehdä.\n\nMuuan mies, johon voin ehdottomasti luottaa, lähetettiin heti\nEtelä-Amerikkaan, että hän voisi matkustaa Eurooppaan herra Caratalin\nkanssa. Jos hän olisi saapunut sinne ajoissa, ei laiva olisi\nmilloinkaan päässyt Liverpooliin, mutta se oli kaikeksi onnettomuudeksi\nlähtenyt jo ennen asiamieheni sinne saapumista. Varustin pienen\naseistetun prikin keskeyttääkseni sen matkan, mutta en onnistunut\nsiinäkään. Kuten kaikki muutkin suuret järjestäjät, olin minäkin\nvalmistautunut pettymyksien varalta ja miettinyt valmiiksi joukottain\nmuita vaihtoehtoja, joista ainakin jonkin täytyi onnistua. Te ette\nsaa vähäksyä toimeni vaikeuksia ettekä kuvitella, että tavallinen\nsalamurha olisi tehnyt lopun asiasta. Päämääränämme ei ollut ainoastaan\nherra Caratalin tuhoaminen, vaan hänen asiakirjojensa ja toveriensakin\nhävittäminen, jos me vain voimme epäillä hänen ilmoittaneen\nsalaisuutensa heille. Ja teidän pitää muistaa heidän olleen varuillaan\nja epäilleen suuresti kaikkia sellaisia yrityksiä. Tehtävä oli kaikin\npuolin minun arvoiseni, koska minä olen aina mestari sellaisissa\nasioissa, jotka kauhistuttavat muita.\n\nMinulla oli kaikki valmiina herra Caratalin vastaanottamiseksi\nLiverpoolissa ja minä olin sitäkin onnekkaampi, koska minä syystä\nepäilin hänen tehneen sellaisia valmisteluja, että hänellä jo\nLontooseen saapumisensa ensi hetkenä olisi voimakas vartiosto\nympärillään. Kaikki, mitä voitiin tehdä, oli tehtävä aikana, jolloin\nhän laski jalkansa Liverpoolin laiturille, ja ennen läntisen rannikon\npikajunan Lontooseen saapumista. Me valmistimme kuusi suunnitelmaa,\njoista toinen oli aina toistaan parempi, ja vain hänen omista teoistaan\nriippui, mihin suunnitelmaan meidän piti turvautua. Mutta vaikka hän\nolisikin tehnyt mitä tahansa, olimme me valmiita hänen varaltaan.\nJos hän olisi jäänyt Liverpooliin, ei se olisi vaikuttanut mitään\nasiaan. Jos hän olisi valinnut matkaansa varten tavallisen, pika- tahi\nylimääräisen junan, oli kaikki valmiina. Olimme ajatelleet kaikkea ja\ntoimineet sen mukaan.\n\nEtte suinkaan voi kuvitellakaan sellaista, että olisin voinut\ntehdä tämän kaiken yksinäni? Olisinko minä voinut tietää mitään\nenglantilaisista radoista? Mutta rahalla saadaan nöyriä asiamiehiä\nkaikkialla maailmassa, ja piakkoin minulla oli muuan Englannin\nterävimmistä aivoista apunani. En tahdo mainita mitään nimiä, mutta\nolisi oikeudetonta ottaa tästä kaikki kunnia itselleni. Englantilainen\ntoverini kelpasi sellaiseen liittoon. Hän tunsi Lontoon ja läntisen\nrannikon radan täydellisesti, ja hänellä oli käskettävänään sellainen\ntyökunta, joka oli luotettava ja ymmärtäväinen. Suunnitelma\noli hänen laatimansa eikä minun arvosteluani tarvittu muihin\nkuin yksityiskohtiin. Me lahjoimme useita virkamiehiä, joista\nvaikutusvaltaisin oli James McPherson, koska olimme melkein varmoja\nsiitä, että juuri hänet valittaisiin mahdollisen ylimääräisen\njunan konduktööriksi. Lämmittäjä Smithkin oli meidän lahjomamme.\nVeturinkuljettajaa, John Slateriakin, oli koetettu lähestyä, mutta\nme luovuimme aikeestamme, koska hän näytti vastahakoiselta ja\nvaaralliselta. Meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, että herra\nCaratal tilaisi itselleen ylimääräisen junan, otaksuimme sen vain\nmahdolliseksi, koska hänelle oli mitä tärkeintä, että hän pääsisi\nPariisiin niin pian kuin suinkin. Tämän mahdollisuuden varalta me siis\nryhdyimme erityisiin valmisteluihin, jotka olivat täydelliset viimeistä\nyksityiskohtaansa myöten jo aikaa ennen hänen höyrylaivansa saapumista\nEnglannin rannikon näkyviin. Teitä huvittaa ehkä kuulla, että siinä\nluotsiveneessäkin, jonka miehet ohjasivat laivan ankkuripaikalle, oli\nmuuan asiamieheni.\n\nMe tiesimme heti, kun Caratal saapui Liverpooliin, hänen epäilevän\nvaaraa ja olevan varuillaan. Hän oli ottanut mukaansa suojelijakseen\nerään hyvin vaarallisen Gomez-nimisen miehen, joka oli asestettu ja\nvalmis asettaan käyttämäänkin. Tämä mies kantoi Caratalin salaisia\nasiakirjoja ja oli valmis suojelemaan niitä ja isäntäänsä. Olimme\nkiinnittäneet huomiomme siihenkin mahdollisuuteen, että Caratal oli\nottanut hänet uskotukseen, minkävuoksi Caratalin tuhoaminen ilman\nGomezia olisi ollut vain voimien tuhlausta. Heidän piti välttämättä\njoutua saman kohtalon uhreiksi ja heidän tekemänsä ylimääräisen junan\ntilaus helpotti paljon tämän tuloksen saavuttamiseksi tekemiämme\nsuunnitelmia. Te ymmärrätte kai tästä ylimääräisestä junasta sen,\nettä sitä seuraavista yhtiön kolmesta palvelijasta pari oli meidän\nlahjomaamme niin suurella summalla, että he olisivat voineet elää\nniillä rahoilla elämänsä loppuun saakka. En tahdo mennä niin\npitkälle, että tahtoisin väittää englantilaisia muita kansalaisia\nrehellisemmiksi, myönnän vain sen, että heidän lahjomisensa maksaa\nenemmän.\n\nOlen jo kertonut englantilaisesta asiamiehestäni, jolla on tavattoman\nloistava tulevaisuus edessään, ellei jokin kurkkutauti lopeta hänen\npäiviään ennen aikojaan. Hän huolehti kaikista valmisteluista\nLiverpoolissa, minun oleskellessani Kenyonin ravintolassa odottamassa\nsalakirjainsähkösanomaa, voidakseni toimia sen mukaan. Kun ylimääräistä\njunaa valmistettiin matkalle, sähkötti asiamieheni minulle heti\nilmoittaen, kuinka pian minulla piti olla kaikki valmiina. Hän itsekin\nHorace Moore-nimisenä tilasi myös heti ylimääräisen junan toivoen\nsaavansa matkustaa herra Caratalin kanssa, mikä muutamissa erityisissä\ntapauksissa olisi ollut meille suureksi avuksi. Jos esimerkiksi suuri\nsuunnitelmamme olisi mennyt myttyyn, olisi asiamieheni velvollisuus\nollut ampua heidät molemmat ja hävittää heidän paperinsa. Caratal oli\nkuitenkin varuillaan kieltäytyen ottamasta mukaansa muita matkustajia.\nAsiamieheni poistui silloin asemalta, mutta palasikin takaisin toisen\nsisäänkäytävän kautta, nousi konduktöörivaunuun laiturin etäisimmästä\npäästä ja matkusti mukana konduktöörin, McPhersonin, kanssa.\n\nSillä aikaa kiinnostaa teitä ehkä minun osalleni tulleet tehtävät.\nKaikki oli saatu valmiiksi jo monta päivää ennen, ja tuloksen\nsaavuttamiseksi tarvittiin vain viimeinen voitelu. Valitsemamme\nsivurata oli joskus maailmassa ollut yhteydessä pääradan kanssa, mutta\noli nyt erotettu siitä. Meidän tarvitsi asettaa paikoilleen vain\nmuutamia kiskoja liittääksemme ne jälleen yhteen. Ne oli jo asetettukin\npaikoilleen niin pitkälti kuin vain oli voitu tehdä vaaratta tulla\nhuomatuiksi, ja nyt piti meidän vain laittaa vaihde kuntoon ja\njärjestää kaikki entiselleen. Pölkkyjä ei oltu milloinkaan vietykään\npois ja kiskot, yhdistämislevyt ja naulat olivat kaikki valmiina,\nsillä me olimme hankkineet niitä saman radan eräältä sivuraiteelta.\nPieni mutta pätevä työkuntani oli saanut jo kaikki valmiiksi paljon\nennen ylimääräisen junan saapumista. Kun se tuli, poikkesi se pienelle\nsivuradalle niin helposti, etteivät nuo molemmat matkustajat näyttäneet\nlainkaan huomanneen heilahduksia.\n\nSuunnitelmamme oli ollut sellainen, että lämmittäjä, Smith, nukuttaisi\nkloroformilla kuljettajan, John Slaterin, niin että hänkin häviäisi\nmuiden mukana. Mutta tässä suhteessa ja vain siinä suunnitelmamme\nepäonnistui, ellemme kiinnitä huomiotamme McPhersonin rikolliseen\nmielettömyyteen, kun hän kirjoitti kotiinsa vaimolleen. Lämmittäjämme\nteki tehtävänsä niin kömpelösti, että Slater taistellessaan putosi\nveturista ja vaikka onni olikin puolellamme niin suuresti, että\nhän taittoi niskansa pudotessaan, painaa se kuitenkin tahran\nsiihen, mikä muussa tapauksessa olisi kuulunut noihin täydellisiin\nmestaritemppuihin, joita voidaan vain ajatella vaiteliaan ihailevasti.\nRikosasioiden tuntija näkee John Slaterissa ainoan ihailtavissa\nsuunnitelmissamme tehdyn virheen. Mutta mies, joka on saanut riemuita\nniin monta kertaa kuin minä, uskaltaa olla rehellinenkin, ja senvuoksi\nminä viittaankin tässä John Slateriin ja myönnän tehneemme virheen\nsuunnitelmissamme häneen nähden.\n\nMutta nyt minä olen saanut ylimääräisen junamme tuolle lyhyelle\nkahden kilometrin eli hieman yhtä englannin peninkulmaa pitemmälle\nsivuradalle, joka vie tahi joka ennen vanhaan vei hylätyille\nHeartseasen kaivoksille, jotka olivat kerran maailmassa Englannin\nsuurimpia hiilikaivoksia. Te haluatte varmaankin tietää, mistä\njohtui, ettei kukaan sattunut huomaamaan junaa tällä käyttämättömällä\nradalla. Vastaan siihen, että rata kulkee koko pituudeltaan syvässä\nleikkauksessa, ja ellei katselija sattunut olemaan tämän leikkauksen\nreunalla, ei hän voinut huomata junaa. Mutta leikkauksen reunalla oli\nkuitenkin joku, nimittäin minä. Ja nyt tahdon kertoa teille näkemäni:\n\nApulaiseni oli jäänyt vaihteelle valvomaan junan poikkeamista\nsivuradalle. Hänellä oli neljä aseistettua miestä mukanaan, niin että\njos juna olisi syöksynyt kiskoilta -- me otaksuimme sen mahdolliseksi,\nkoska kiskot olivat hyvin ruostuneet -- olisi meillä vieläkin ollut\nmahdollisuuksia hyökätä sen kimppuun takaapäin. Mutta nähtyään sen\npoikkeavan turvallisesti sivuraiteelle hän jätti vastuun lopusta\nminulle. Odotin sitä muutamassa kohdassa, mistä voidaan nähdä kaivoksen\nsuu, ja minäkin olin aseistettu, kuten molemmat toverinikin. Kuten\ntästä huomaatte, olin minä aina valmis, vaikka olisikin tapahtunut mitä\ntahansa.\n\nKun juna oli päässyt kokonaan sivuradalle, hidastutti lämmittäjä\nSmith samalla sen vauhtia ja sitten pantuaan sen täyteen vauhtiin\njälleen hän ja McPherson ja englantilainen apulaiseni hyppäsivät\nsiitä pois, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Saattaa olla, että\ntämä hidastuttaminen ensiksi kiinnitti matkustajien huomion\npuoleensa, mutta juna kiisi jälleen täyttä vauhtia, ennenkuin heidän\npäänsä ilmestyivät avonaiseen ikkunaan. Minun on pakko hymyillä\najatellessani, kuinka hämmentyneitä he mahtoivat ollakaan. Kuvitelkaa\nvain omia tunteitanne, jos te katsoessanne ylellisesti sisustetusta\nvaunustanne äkkiä huomaisittekin radan kiskot ruostuneiksi ja\nlohkeilleiksi, käyttämättömyyden ja rappeutuneisuuden punaamiksi ja\nkellastuttamiksi. Kuinka he mahtoivat vetääkään henkeään keuhkoihinsa,\nkun he silmänräpäyksessä huomasivat, ettei heitä tuhoa ennustavan\nradan päässä odotakaan Manchester, vaan kuolema. Mutta juna kiisi\nhirmuista vauhtia heiluen ja täristen koloisilla kiskoilla, pyörien\nvinkuessa kamalasti niiden ruostuneella pinnalla. Minä olin niin\nlähellä heitä, että voin nähdä heidän kasvonsa. Luullakseni Caratal\nrukoili, koska olin näkevinäni jonkinlaisen rukousnauhan hänen\nkäsissään, mutta toinen mörähteli kuin vihainen härkä tuntiessaan\nteurastuslaitoksen verenhajun. Hän näki meidän seisovan penkerellä ja\nviittaili meille kuin mielipuoli. Sitten hän tarttui ranteeseensa ja\nheitti asiakirjasalkun ikkunasta meihin päin. Hänen tarkoituksensa oli\nluonnollisesti selvä. Siinä olivat todistukset ja he lupasivat vaieta\nasiasta, jos vain heidän henkensä säästettäisiin. Miellyttäväähän se\nolisi ollut, jos me vain olisimme voineet tehdä sen, mutta liikeasiat\novat liikeasioita. Ja sitäpaitsi me emme enää voineet junalle sen\nenempää kuin hekään.\n\nHän lakkasi huutamasta, kun juna sivuutti mutkan ja he näkivät\nkaivoksen mustan aukon ammottavan edessään. Me olimme ottaneet pois\nsitä peittävät laudat ja laittaneet muutenkin kuntoon sen nelikulmaisen\nsuun. Kiskotus oli ennen vanhaan jatkunut melkein aukon viereen\nhiilien kuormittamisen helpottamiseksi ja meidän oli ollut vain tarvis\nlisätä pari kolme kiskon pituutta saadaksemme radan ulottumaan aivan\nsen reunalle. Ja todellisuudessa, koska kiskot eivät olleet sopivan\npituisia, ulottui ratamme vielä kolme jalkaa laidan ulkopuolellekin.\nMe näimme nuo molemmat päät ikkunassa: Caratalin alempana ja Gomezin\nylempänä, mutta molemmat olivat mykistyneet näkemänsä vaikutuksesta.\nEivätkä he kuitenkaan voineet poistua ikkunasta. Näky näytti lumonneen\nheidät.\n\nOlin arvaillut, kuinka täyttä vauhtia kiitävä juna syöksyisi\ntuohon aukkoon, jonne olin sen johtanut, ja olin senvuoksi hyvin\nkiinnostunut katselemaan sitä. Muuan apureistani luuli sen hyppäävän\nkokonaan yli eikä se vaara ollutkaan kaukana. Onneksi kuitenkin se\nputosi sinne ja koneen puskurit sattuivat vain aukon toiseen reunaan\nhirmuisella pamahduksella. Piippu lensi suoraan ilmaan. Hiilivaunu,\nmatkustajavaunut ja konduktöörivaunu sekautuivat toisiinsa yhdeksi\nainoaksi kasaksi, joka tarttui koneen jäännösten kanssa hetkiseksi\naukkoon. Sitten antoi jokin myöten sen keskuksessa ja koko kasallinen\nviheriätä rautaa, savuavia hiiliä, messinkisiä torvia, rattaita,\npuuosia ja istuimia musertui yhdeksi sykkyräksi pudoten kolisten\nkaivokseen. Me kuulimme yhtämittaista kolinaa, kun jäännökset\npaukahtelivat seinästä seinään ja sitten melkoisen ajan kuluttua\nkajahti lopullinen jyrähdys, kun junan pirstaleet sattuivat pohjaan.\nHöyrypannu räjähti varmaankin, koska jyrähdyksen jälkeen kuului kumea\npaukahdus ja sitten noista mustista syvyyksistä tuprahti taivaalle\npaksu savu- ja höyrypilvi heitellen tiheään vesipisaroita ympärillemme\nkuin sade. Sitten höyry muuttui ohuiksi sumupilviksi, jotka haihtuivat\nilmaan kesäisessä auringonpaisteessa, ja kaikki oli taasen rauhallista\nHeartseasen kaivoksissa.\n\nJa nyt, kun olimme toteuttaneet suunnitelmamme niin onnellisesti, ei\nmeillä ollut muuta tehtävää kuin lakaista jälkemme. Pieni työkuntamme\noli jo radan toisessa päässä irroittanut kiskot erottaen siten\njälleen sivuradan pääradasta ja laittaen kaiken entiseen kuntoon. Me\ntyöskentelimme yhtä ahkerasti kaivosaukolla. Veturin piippu ja muut\npalaset heitettiin kuoppaan, aukko peitettiin laudoilla entiseen\ntapaan ja siihen johtavat kiskot irroitettiin ja siirrettiin syrjään.\nSitten kiirehtimättä, mutta vitkastelemattakaan matkustimme kaikki\npois maasta, useimmat Pariisiin, englantilainen apurini Manchesteriin\nja herra McPherson Southamptoniin, josta hän siirtolaisena matkusti\nAmerikkaan. Lukekaa senaikaisista englantilaisista sanomalehdistä,\nkuinka täydellisesti me suoritimme työmme ja kuinka perinpohjin me\nvedimme taitavimpiakin etsiviä nenästä.\n\nTe muistatte Gomezin heittäneen asiakirjasalkkunsa ikkunasta radan\nviereen eikä minun suinkaan tarvinne sanoa teille, että minä otin\ntuon salkun haltuuni tuoden sen isännilleni. Heitä voi kuitenkin\nehkä kiinnostaa nyt se, että minä otin tuosta salkusta pari kolme\npientä paperiliuskaa kuin muistoksi tapahtumasta. En halua lainkaan\njulkaista noita papereita, mutta koska jokainen on lähimpänä itseään\ntässä maailmassa, voin tuskin tehdä muutakaan, elleivät ystäväni tule\navukseni, silloin kun tarvitsen heitä. Hyvät herrat, te saatte uskoa\nsen varmasti, että Herbert de Lernac on aivan yhtä kauhistuttava\nollessaan teitä vastaan kuin teidän puolellannekin. Hän ei ole lainkaan\nsellainen mies, että hän lähtisi kipuamaan guillotiinille, ennenkuin\nhän näkee jokaisen teistä olevan matkalla Uuteen Caledoniaan. Siis\nkiiruhtakaa ainakin oman, ellette minun turvallisuuteni vuoksi, te\nmonsieur de --, kenraali -- ja parooni -- (te voitte täyttää nämä\nkohdat itse lukiessanne tätä). Lupaan teille, ettei seuraavassa\npainoksessa tule olemaan tällaisia täytettäviä kohtia.\n\nJ. K. -- Luettuani läpi selostukseni huomaan unhottaneeni vain yhden\nainoan seikan. Se koskee tuota onnetonta McPhersonia, joka oli\ntarpeeksi hullu kirjoittaakseen vaimolleen ja sopiakseen hänen kanssaan\nkohtauksesta New Yorkissa. Sehän voidaan selvästi käsittää, ettemme\nme, kun sellaiset edut kuin meidän olivat kysymyksessä, voineet jättää\nniitä sellaisen sattuman varaan, että hänen luokkaansa kuuluva mies\nilmoittaisi tahi ei ilmoittaisi salaisuuttaan vaimolleen. Koska hän oli\nrikkonut valansa kirjoittamalla vaimolleen, emme voineet luottaa häneen\nenää. Ryhdyimme senvuoksi sellaisiin toimenpiteihin, ettei hän saisi\ntavata vaimoaan. Olen usein ajatellut, että tekisin hyvän työn, jos\nkirjoittaisin ja vakuuttaisin tälle, että hän voi vapaasti mennä uusiin\nnaimisiin.\"\n\n\n\n\nHYÖNTEISTEN KERÄÄJÄ\n\n\n\"Kummallisiako kokemuksia?\" sanoi tohtori. \"Kyllä hyvät ystävät,\nminulla on ollut muuan hyvin kummallinen kokemus. En odota toista\nsellaista enää milloinkaan, koska on mahdotonta, että pari sellaista\ntapahtumaa saattaisi sattua samalle ihmiselle tämän lyhyen elämän\naikana. Te saatte uskoa tahi olla uskomatta minua, mutta asia tapahtui\njuuri niinkuin sen teille kerron.\n\nOlin juuri suorittanut lääketieteelliset tutkintoni, mutta en ollut\nvielä aloittanut työskentelyäni, vaan asuin toistaiseksi Gower-kadun\nvarrelta vuokraamassani huoneessa. Talojen numerot on vaihdettu sen\njälkeen, mutta se oli ainoa sellainen talo, jossa oli kaari-ikkuna\nkadun vasemmalla puolella Metropolitan-asemalta tullessa. Talo oli\nsiihen aikaan erään Murchinson-nimisen lesken hallussa ja hänellä oli\ntäysihoitolaisina luonaan kolme lääketieteen ylioppilasta ja muuan\ninsinööri. Ylimmäinen huone oli minun, koska se oli halvin, mutta\nvaikka se olikin niin halpa, oli se kuitenkin liian kallis minulle.\nPienet varani alkoivat huveta vähiin ja jokaisen viikon jälkeen\nselveni minulle yhä paremmin, että minun oli hankittava jotakin työtä\nitselleni. Olin kuitenkin hyvin haluton tavalliseen lääkärintyöhön,\nkoska taipumukseni vetivät minua paremmin tieteihin, erittäinkin\neläinoppiin, johon minä olin aina ollut syvästi kiintynyt. Olin jo\nmelkein luopunut taistelusta ja päättänyt alistua tavallisen lääkärin\nkohtaloon koko iäkseni, kun taistelujeni käännekohta ilmestyi eteeni\nmelko kummallisella tavalla.\n\nOtin eräänä aamuna _Standardin_ käteeni katsellakseni sen sisältöä.\nSiinä ei ollut lainkaan uutisia ja olin jo heittämäisilläni lehden\npois, kun silmäni sattuivat kohdistumaan erääseen henkilöllisiä tietoja\nsisältävän palstan ensimmäiseen ilmoitukseen. Se kuului:\n\n'Halutaan jonkun lääkärin palveluksia yhdeksi tahi useammaksikin\npäiväksi. Miehen pitää olla voimakas, peloton ja päättäväinen,\nja sitäpaitsi hyönteisten, erittäinkin kovakuoriaisten tuntija.\nIlmoittautuminen on tehtävä persoonallisesti n:ossa 77 B, Brook-kadun\nvarrella tänään ennen kello kahtatoista päivällä.'\n\nMainitsin jo äsken kiinnostuksestani eläintieteeseen. Sen kaikista\nhaaroista oli hyönteisten tutkiminen minusta mieluisinta hommaa\nja hyönteisten joukosta satuin minä juuri parhaiten tuntemaan\nkovakuoriaiset. Perhostenkerääjiä on paljon, mutta kovakuoriaisia\non useampaa lajia ja ne ovat kohteliaampia näillä saarilla kuin\nperhoset. Tämä seikka oli juuri kiinnittänyt tarkkaavaisuuteni niihin\nja minä olin koonnut itselleni muutamia satoja yksilöitä sisältävän\nkokoelman. Mitä taasen muihin ilmoituksessa esitettyihin vaatimuksiin\ntuli, tiesin voivani luottaa hermoihini, ja minä olin voittanut\npainonheittokilpailun sairaaloiden lääkärien välisissä kilpailuissa.\nMinä olin siis ehdottomasti sopiva tuohon toimeen. Luettuani uutisen\nolin viiden minuutin kuluttua ajurinrattailla matkalla Brook-kadulle.\n\nAjaessani mietin asiaa koettaen arvailla sen toimen laatua, johon\nvaadittiin niin kummallisia edellytyksiä: voimaa, päättäväisyyttä,\nlääkeopillisia tietoja ja kovakuoriaisten tuntemista -- mitä yhteyttä\nvoi näillä eri vaatimuksilla olla keskenään? Ja sitten siihen liittyi\nsekin masentava tosiseikka, ettei toimi ollut pitkällinen, päivän\npari kestävä vain ilmoituksen mukaisesti. Ja kuta enemmän minä sitä\nmietin, sitä käsittämättömämmältä se minusta tuntui; mutta mietelmieni\nlopussa tulin aina takaisin siihen perustosiseikkaan, että tuli vaikka\nmitä, minulla ei ollut mitään menetettävää, että keinoni olivat\nkokonaan lopussa ja että olin valmis millaiseen seikkailuun tahansa,\ntoivottomimpaankin, joka vain voi tuoda rehellisellä tavalla muutamia\npuntia taskuuni. Sellainen ihminen pelkää epäonnistumista, jonka täytyy\nmaksaa siitä, mutta onni ei voinut vaatia minulta minkäänlaista sakkoa.\nOlin kuin rahaton pelaaja, joka vielä kerran saa koettaa onneaan muiden\nkanssa.\n\nNumero 77 B, Brook-kadun varrella, oli likainen, mutta kuitenkin\nvaikuttava talo, tummanruskea ja litteä, äärettömän kunnioitettavine\nja jykevine muureineen, jotka ovat ominaisia kuningas Yrjön aikaisille\nrakennuksille. Kun laskeuduin ajopeleistä kadulle, tuli muuan\nnuorimies ovesta ja lähti kävelemään nopeasti katua alaspäin. Hänen\nsivuuttaessaan minut huomasin hänen katsovan kysyvästi ja hieman\npahansuovasti minuun, mikä minusta tuntui hyvältä merkiltä, koska hänen\nulkomuotonsa ilmaisi hänet hylätyksi tarjokkaaksi; ja koska minun\ntuloni sinne näytti suututtavan häntä, merkitsi se ainoastaan sitä,\nettei paikkaa oltu vielä täytetty. Täynnä toivoa kiipesin leveitten\nportaitten päähän ja koputin oveen raskaalla kolkuttimella.\n\nPuuteroitu livreepukuinen lakeija avasi oven. Olin selvästi joutunut\ntekemisiin varakkaiden ja ylhäisten henkilöiden kanssa.\n\n'Asianne, sir?' sanoi lakeija.\n\n'Tulin tänne tuon --'\n\n'Aivan niin, sir', sanoi lakeija. 'Lordi Linchmere ottaa teidät heti\nvastaan kirjastossaan.'\n\nLordi Linchmere! Olin kuullut jossakin sen nimen ennenkin, voimatta\nkuitenkaan sillä haavaa palauttaa mieleeni mitään hänestä. Lakeija\nopasti minut erääseen suureen kirjojen täyttämään huoneeseen,\nmissä kirjoituspöytänsä takana istui muuan pieni mies, jolla\noli miellyttävät, sileiksi ajellut, vilkkaat kasvot ja pitkä\nharmahtava tukka. Hän mittaili minua päästä jalkoihin asti terävällä\nläpitunkevalla katseellaan pitäen lakeijan antamaa käyntikorttia\noikeassa kädessään. Sitten hän hymyili miellyttävästi ja minä tunsin\nainakin ulkonaisesti omaavani hänen haluamansa ominaisuudet.\n\n'Te olette varmaankin tullut tänne ilmoitukseni johdosta, tohtori\nHamilton?' kysyi hän.\n\n'Niin, sir.'\n\n'Luuletteko täyttävänne kaikki siinä esitetyt vaatimukset?'\n\n'Kyllä.'\n\n'Te olette voimakas mies -- niin ainakin päättäisin ulkomuodostanne.'\n\n'Olen luullakseni melko voimakas.'\n\n'Ja päättäväinenkin?'\n\n'Epäilemättä.'\n\n'Oletteko milloinkaan kokenut, miltä suunnattomaan vaaraan joutuminen\ntuntuu?'\n\n'En tietääkseni.'\n\n'Mutta luulette voivanne toimia viipymättä ja tyynesti sellaisenakin\nhetkenä?'\n\n'Toivon ainakin niin.'\n\n'No niin, uskon teitä. Luotan teihin sitäkin enemmän sentähden, ettette\nteeskentele olevanne aivan varma siitä, mitä te tekisitte teille aivan\noudossa tilanteessa. Saamani vaikutelma on sellainen, että te, mitä\nainakin persoonallisiin ominaisuuksiin tulee, olette juuri tarvitsemani\nmies. Sovittuamme siitä voimme siirtyä seuraavaan pykälään.'\n\n'Ja se kuuluu?'\n\n'Teidän pitää kertoa minulle kovakuoriaisista.'\n\nKatsoin häneen, laskiko hän leikkiä, mutta päinvastoin hän nojautuikin\nkiihkeänä pöydän yli ja hänen silmiensä ilme näytti melkein\nlevottomalta.\n\n'Pelkään, ettette tiedä mitään niistä!' huudahti hän.\n\n'Päinvastoin, sir, se onkin ainoa sellainen tieteenhaara, josta\ntodellakin luulen jotakin tietäväni.'\n\n'Olen sangen iloinen kuultuani sen. Kertokaa nyt minulle niistä, olkaa\nniin hyvä.'\n\nJa minä kerroin. En väitä sanoneeni mitään omintakeista aiheesta,\nkerroin vain lyhyesti niiden luonteenominaisuuksista, mainiten muutamia\ntavallisimpia yksilöitä nimeltäkin ja viitaten muutamiin omassa\nkokoelmassani esiintyviin ja kirjoitukseeni 'Hautaavia kovakuoriaisia',\njolla olin avustanut hyönteistieteellistä aikakauskirjaa.\n\n\"Mitä, ettäkö te olisitte kokooja?\" huudahti lordi Linchmere. \"Ette\nsuinkaan tarkoita sitä?\" Hänen silmänsä säteilivät mielihyvästä hänen\najatellessaan sitä mahdollisuutta.\n\n'Te olette varmasti sopivin mies Lontoossa aikomaani tarkoitukseen.\nLuulin viidenmiljoonan ihmisen joukossa olevankin sellaisen miehen,\nmutta vaikeus oli siinä, että hänen kanssaan oli hyvin hankala päästä\ntekemisiin. Olen tavattoman onnellinen löydettyäni teidät.'\n\nHän helisti pöydällä olevaa malmirumpua ja muuan lakeija tuli\nhuoneeseen.\n\n'Pyytäkää lady Rossiteria tulemaan tänne', sanoi hänen armonsa ja\nmuutamia minuutteja myöhemmin opastettiin lady huoneeseen. Hän oli\npieni, keski-ikäinen, hyvin lordi Linchmeren näköinen nainen, jolla\noli samanlaiset vilkkaat ja valppaat piirteet ja harmaanmusta tukka.\nMutta tuo sama levottomuutta ilmaiseva ilme, jonka olin huomannut\nlordin kasvoissa, oli paljon selvemmin näkyvissä hänen kasvoissaan.\nJokin suuri suru näytti heittäneen varjonsa hänen piirteilleen. Kun\nlordi Linchmere esitteli minut, käänsi hän kasvonsa suoraan minua\nkohti ja minä tunsin itseni järkytetyksi huomatessani parin tuuman\npituisen puoleksi arpeutuneen haavan hänen oikeassa silmäkulmassaan.\nLaastarilappu peitti sen osittain.\n\n'Tohtori Hamilton on varmasti oikea mies tarkoitukseemme, Evelyn',\nsanoi lordi Linchmere. 'Hän on oikeastaan kovakuoriaistenkokooja ja on\nkirjoittanut tutkielmiakin niistä.'\n\n'Niinkö?' sanoi lady Rossiter. 'Siinä tapauksessa teidän on\ntäytynyt kuulla puhuttavan miehestäni. Jokaisen, joka vain tietää\njotakin kovakuoriaisista, täytyy myös tietää jotakin sir Thomas\nRossiteristakin.'\n\nHeikko valonpilkahdus tuntui nyt ensi kerran pääsevän tunkeutumaan\ntähän hämärään asiaan. Tässä ainakin oli jonkinlainen yhteys näiden\nhenkilöiden ja kovakuoriaisten välillä. Sir Thomas Rossiter oli\nmaailmankuulu auktoriteetti niihin nähden. Hän oli tutkinut niitä koko\nikänsä ja kirjoittanut mitä laajimpia kirjoitelmia niistä. Kiiruhdin\nvakuuttamaan lukeneeni ja hyväksyneeni ne.\n\n'Oletteko nähnyt miestäni milloinkaan?' kysyi nainen.\n\n'En.'\n\n'Te saatte piakkoin tutustua häneen', sanoi lordi Linchmere\npäättäväisesti.\n\nNainen seisoi hänen kirjoituspöytänsä vieressä ja laski kätensä hänen\nolkapäälleen. Huomasin selvästi nähdessäni heidän kasvonsa näin\nvierekkäin, että he olivat veli ja sisar.\n\n'Oletko sinä todellakin valmistautunut tähän, Charles? Sinä menettelet\nkyllä siinä hyvin jalosti, mutta täytät kuitenkin mieleni pelolla.'\nHänen äänensä oikein vapisi pelosta ja lordi näytti yhtä liikutetulta,\nvaikka hän koettikin voimakkaasti salata tunteitaan.\n\n'Kyllä, kyllä, rakkaani; kaikki on päätetty ja järjestetty; siinä ei\nole muuta mahdollisuutta minun tietääkseni.'\n\n'Onpahan muuan.'\n\n'Ei ei, Evelyn, en aio hylätä sinua milloinkaan -- en milloinkaan. Saat\nluottaa varmasti siihen, että kaikki muuttuu vielä hyväksi, kaikki ihan\nvarmasti; ja tämähän on vallan kuin kohtalon sallimaa, että me olemme\nonnistuneet saamaan niin pätevän apulaisen.'\n\nTilanteeni oli hämmentävä, koska tunsin heidän hetkiseksi unhottaneen\nläsnäoloni. Mutta lordi Linchmere palasi taasen äkkiä minuun ja\ntoimeeni:\n\n'Toimi, johon tarvitsen teidän apuanne, tohtori Hamilton, on sellainen,\nettä teidän siinä on mukauduttava ehdottomasti antamiini ohjeisiin.\nPyydän teitä lähtemään kanssani lyhyelle matkalle, pysymään aina\nsivullani ja lupaamaan täyttävänne kyselemättä kaikki vaatimukseni,\nvaikka ne tuntuisivatkin teistä kuinka järjettömiltä tahansa.'\n\n'Te pyydätte minulta melko paljon.'\n\n'Onnettomuudeksi en voi selittää sitä tarkemmin, koska en vielä\nitsekään tiedä, millainen käänne asioissa voi tapahtua. Te saatte\nkuitenkin olla aivan varma siitä, ettei teitä pyydetä tekemään mitään\nsellaista, mitä ei omatuntonne hyväksy, ja minä uskallan vaikka\nvannoakin sen, että kun kaikki on ohi, olette te ylpeä saatuanne olla\nmukana niin hyvässä työssä.'\n\n'Niin, jos se vain päättyy onnellisesti', sanoi nainen.\n\n'Niin, jos se vain päättyy onnellisesti', toisti hänen armonsa.\n\n'Entä palkka?' kysyin minä.\n\n'Kaksikymmentä puntaa päivältä.'\n\nPalkan suuruus hämmästytti minua ja he huomasivat sen varmaankin\nkasvoistani.\n\n'Kun luitte ilmoitukseni, kiinnosti teitä varmaankin vaatimieni\nominaisuuksien harvinaisuus?' sanoi lordi Linchmere. 'Sellaiset lahjat\nansaitsevat suuren palkinnon enkä minä tahdo salata teiltä lainkaan,\nettä työnne tulee olemaan ehkä hyvinkin vaikea, jopa vaarallinenkin. Ja\nvoi sitä paitsi olla mahdollista, että työ saadaan loppuun suoritetuksi\npäivässä tahi parissa.'\n\n'Suokoon sen Jumala!' huokaisi hänen sisarensa.\n\n'Voinko minä siis luottaa apuunne, tohtori Hamilton?'\n\n'Varmasti!' sanoin minä. 'Teidän pitää vain ilmoittaa minulle tehtäväni\nlaatu.'\n\n'Teidän pitää ensiksikin mennä takaisin kotiinne ja sulloa siellä\nmatkalaukkuunne ne tavarat, joita luulette tarvitsevanne lyhyellä\nmaaseudulle tekemällänne matkalla. Me matkustamme yhdessä Paddingtonin\nasemalta tänään iltapäivällä kello 3,40.'\n\n'Kuinka kauaksi?'\n\n'Pangbourneen saakka. Kohdatkaa minut myymäläkopin edustalla kello\n3,30. Minä ostan matkaliput. Ja hyvästi nyt, tohtori Hamilton.\nNäin ohimennen sanoen, on kuitenkin olemassa pari esinettä, jotka\nilahduttasivat minua suuresti, jos teillä sellaisia on ja te voisitte\nottaa ne mukaanne. Toinen on kovakuoriaiskokoelmanne ja toinen keppi,\nkuta raskaampi, sitä parempi.'\n\n       *       *       *       *       *\n\nTe voitte kuvitella, että minulla oli paljon ajateltavaa Brook-kadulta\npoistumiseni jälkeen, kunnes lähdin tapaamaan lordi Linchmereä\nPaddingtonin asemalle. Koko haaveellinen tehtävä järjestyi\nkuvakiikarimaisiin muotoihin aivoissani, kunnes olin ajatellut sille\nainakin tusinan verran selityksiä, joista seuraava oli aina edellistä\nmahdottomampi. Vihdoin luovuin kaikista selittämisyrityksistä tyytyen\nvain siihen, että päätin täyttää tarkasti kaikki saamani määräykset.\nKäsilaukkuineni, kokoelmalaatikkoineni ja raskaine keppeineni olin\nodottamassa Paddingtonin aseman myymäläkopin edustalla, kun lordi\nLinchmere saapui. Hän olikin vielä pienempi kuin olin osannut\najatellakaan -- hento ja kulmikas, ja vielä hermostuneempi kuin\naamulla. Hänellä oli yllään pitkä ja paksu matkaviitta, ja minä\nhuomasin hänen kantavan kädessään pitkää ja raskasta oratuomisauvaa.\n\n'Minulla on matkaliput', sanoi hän mennen edellä laiturille. 'Tässä on\nmeidän junamme. Olen tilannut meille erityisen osaston, koska haluan\nmielelläni selittää teille pari tärkeätä seikkaa matkallamme.'\n\nJa hän olisi kuitenkin voinut selittää minulle sen kaiken yhdellä\nainoalla lauseella, sillä hän tahtoi painaa vain mieleeni sen, että\nminun on kaikin tavoin suojeltava häntä ja pysyttävä aina hänen\nrinnallaan poistumatta hetkeksikään. Sitä hän toisteli alinomaa\nmatkamme lähestyessä loppuaan niin itsepäisesti, että siitä voi\nhuomata, kuinka suuresti hänen hermonsa olivat järkyttyneet.\n\n'Niin', sanoi hän vihdoin pikemminkin vastaukseksi katseeseeni kuin\nsanoihini, 'minä olen hermostunut, tohtori Hamilton. Olen aina ollut\nhyvin arka mies, mikä luullakseni johtuu heikosta ruumiistani. Mutta\ntahdonvoimani on niin luja, että voin pakottaa itseäni katsomaan\nsellaistakin vaaraa silmiin, jota joku tyynempi mies pelkäisi. Tätä,\njohon minä nyt olen ryhtynyt, en tee lainkaan pakosta, vaan puhtaasta\nvelvollisuudentunnosta, vaikka minä siinä antaudunkin epäilemättä\nsuureen vaaraan. Jos asiat menevät huonosti, voin ehkä vaatia itselleni\nmarttyyrin nimeä.'\n\nEn voinut sietää enää tätä ikuista arvailemista. Tunsin, että minun\npiti tehdä loppu siitä.\n\n'Mielestäni olisi paljon parempi, jos voisitte luottaa minuun\ntäydellisesti, sir', sanoin minä. 'Minun on mahdotonta toimia\nvaikuttavasti, koska en tunne tulevan tehtävämme laatua enkä matkamme\npäämäärää.'\n\n'Ah, tuohon viimeksi mainitsemaanne seikkaan ei tarvitse liittyä\nminkäänlaista salaisuutta', sanoi hän. 'Me olemme matkalla Delamere\nCourtiin, saman sir Thomas Rossiterin maatilalle, jonka toimiin te\nolette niin perehtynyt. Mutta mitä taasen vierailumme tarkoitukseen\ntulee, niin tuskinpa asian tällä vaiheella ollessa saavutettaisiin\nmitään, vaikka uskoisinkin teille asian täydellisesti. Voin ilmoittaa\nteille vain sen verran, että me toimimme -- sanoin \"me\", koska\nsisareni, lady Rossiter, on samaa mieltä kanssani -- estääksemme kaiken\nsellaisen tapahtumisen, mikä voisi tuottaa häpeää perheellemme. Koska\nasia on niin, voitte te ehkä ymmärtää, että hyvin vastahakoisesti\nryhdyn selittämään mitään sellaista, mikä ei ole aivan välttämätöntä.\nAsia olisi vallan toisin, tohtori Hamilton, jos pyytäisin teidän\nneuvoanne. Mutta tällä haavaa kaipaan vain teidän vaikuttavaa apuanne\nja minä lupaan silloin tällöin neuvoa teitä, kuinka te parhaiten voitte\nantaa sitä minulle.'\n\nSiihen ei ollut mitään sen enempää sanottavaa, ja köyhä mies voi\nmukautua melko paljoon parinkymmenen punnan suuruisesta päiväpalkasta.\nMutta minusta tuntui siitäkin huolimatta, että lordi Linchmere\nkäyttäytyi melko kierosti minua kohtaan. Hän tahtoi tehdä minusta\nsamanlaisen taipuvaisen välikappaleen kuin kädessään pitämästään\nsauvasta. Voin kuitenkin ymmärtää ajatellessani hänen herkkää\nluonnettaan, että häpeäjuttu kauhistaisi hänen mieltään äärettömästi,\nja totesinkin senvuoksi, että hän varmaankin vasta sitten uskoo minulle\nkaiken, kun ei enää muuta mahdollisuutta ole olemassa. Minun pitää vain\nluottaa omiin silmiini ja korviini voidakseni ratkaista arvoituksen\nja siitä olinkin melkein varma, ettei minun tarvitse luottaa niihin\nturhaan.\n\nDelamere Court sijaitsee enemmänkin kuin viiden englannin peninkulman\npäässä Pangbournen asemalta ja me ajoimme tuon matkan avonaisissa\nvaunuissa. Lordi Linchmere istui koko ajan syviin ajatuksiin vaipuneena\navaamatta kertaakaan suutaan, ennenkuin olimme melkein matkamme päässä.\nKun hän puhui, ilmoitti hän minulle jotakin melko hämmästyttävää.\n\n'Ehkä ette tiedäkään sitä', sanoi hän, 'että minäkin olen samanlainen\nlääkäri kuin tekin?'\n\n'En, sir; en tiennyt sitä ollenkaan.'\n\n'Niin, suoritin nuo tutkinnot nuoruudessani, kun minun ja päärin arvon\nvälillä oli vielä monta henkilöä. Mutta en ole saanut tilaisuutta\nharjoittaa ammattiani käytännöllisesti, olen vain huomannut tietoni\nkäytännöllisiksi siitäkin huolimatta. En ole milloinkaan katunut noita\nvuosia, jotka uhrasin siihen. Mutta tuolta näkyvät jo Delamere Courtin\nportit.'\n\nMe olimme saapuneet parin heraldisilla hirviöillä kruunatun pilarin\nviereen, jotka rajoittivat mutkittelevan lehtokujanteen aukkoa.\nLaakeri- ja rhododendronpensaitten ylitse näin pitkän monipäätyisen\nrakennuksen, joka oli muurin viheriän peittämä ja väriltään tuollainen\nlämmin, iloinen ja pehmeä, jollaisia vanhat tiilirakennukset ovat.\nKatseeni oli vielä kiintynyt ihaillen tähän miellyttävään taloon, kun\ntoverini kosketti hermostuneesti hihaani.\n\n'Tuolla on sir Thomas', kuiskasi hän. 'Jutelkaa hänen kanssaan\nkovakuoriaisista niin paljon kuin suinkin.'\n\nMuuan pitkä ja laiha olento, kummallisen kulmikas ja romuluinen, oli\npujahtanut esille laakeripensaitten välisestä aukosta. Hänellä oli\nkädessään kapea lapio ja hän näytti käyttävän samanlaisia käsineitä\nkuin puutarhurit. Leveälierinen harmaa hattu varjosti hänen kasvojaan,\njotka näyttivät minusta tavattoman ankarilta; parta oli huonosti\nhoidettu ja piirteet säännöttömät. Vaunut pysähtyivät ja lordi\nLinchmere hyppäsi tielle.\n\n'Rakas Thomas, kuinka sinä voit?' sanoi hän sydämellisesti.\n\nMutta tämä sydämellisyys ei ollut millään tavalla molemminpuolista.\nTilusten omistaja tuijotti minuun lankonsa olan yli ja kuulin\nkatkonaisia lauseita -- 'tiedäthän hyvin toiveeni... vihani\ntuntemattomia kohtaan... puolustamatonta tunkeilemista... ehdottomasti\nanteeksiantamatonta.' Sitten seurasi mumiseva huudahdus ja molemmat\ntulivat vaunujen viereen.\n\n'Saan esitellä teille, tohtori Hamilton, sir Thomas Rossiterin,' sanoi\nlordi Linchmere. 'Te tulette huomaamaan, että taipumuksenne ovat\nsuuresti samanlaisia.'\n\nKumarsin. Sir Thomas seisoi hyvin jäykkänä katsellen minua hattunsa\nleveiden lierien alta.\n\n'Lordi Linchmere sanoi minulle teidän tietävän jotakin\nkovakuoriaisista', sanoi hän. 'Mitä te tiedätte niistä?'\n\n'Sen vain, mitä olen lukenut coleopteroista kirjoittamastanne\nteoksesta, sir Thomas', vastasin minä.\n\n'Ilmoittakaa minulle parhaiten tunnettujen englantilaisten\nkovakuoriaisten nimet', sanoi hän.\n\nEn ollut osannut odottaa tutkintoa, mutta onneksi olin kuitenkin valmis\nsellaiseenkin. Vastaukseni näyttivät huvittavan häntä, koska hänen\nankarat piirteensä höltyivät.\n\n'Te näytätte lukeneen kirjani melkoiseksi hyödyksenne, sir', sanoi hän.\n'Minullekin on harvinaista, että tapaan jonkun, joka on ymmärtäväisesti\nkiinnostunut tällaisiin seikkoihin. Ihmisillä on kyllä aikaa sellaisiin\njoutaviin ajanvietteihin kuin urheiluun ja seurustelemiseen, vaikka\nkovakuoriaiset tarjoavatkin paljon hyödyllisempää askartelemista.\nVoin vannoa teille, ettei suurin osa tämän seudun houkkioista tiedä\nminun milloinkaan kirjoittaneenkaan sellaista kirjaa, minun, joka\nensimmäisenä kaikista kuvailin oikein elytran toiminnan. Olen iloinen\ntapaamisestamme, sir; ja epäilemättä voin minä näyttää teille muutamia\nteitä kiinnostavia yksilöitä.' Hän nousi vaunuihin ajaen kanssamme\nrakennuksen edustalle ja selostaen minulle matkallamme muutamia\näsken suorittamiaan naaraslintujen ruumiinrakenteeseen kohdistuneita\ntutkimuksiaan.\n\nMainitsin jo äsken, että sir Thomas Rossiterilla oli päässään\nsuuri hattu, jonka hän oli vetänyt syvään korvilleen. Kun hän tuli\nlämpiöön, otti hän sen pois ja silloin huomasin heti sen kummallisen\npäänominaisuuden, jonka hattu oli peittänyt. Nahka hänen otsassaan,\njoka oli luonnostaankin korkea ja näytti vieläkin korkeammalta\npoislähteneen tukan vuoksi, oli alituisessa liikkeessä. Jokin\nhermostohäiriö väänteli lihaksia yhtämittaa. Joskus se oli paljasta\nvääntymistä, mutta joskus taasen jonkinlaista pyörivää liikettä, aivan\nerilaista kuin mikään muu ennen näkemäni. Se esiintyi tavattoman\nselvästi, kun hän kääntyi meihin päin tultuamme kirjastoon, ja näytti\nvielä kummallisemmalta noiden kovien ja vakavien harmaiden silmien\nmuodostaman vastakohdan vuoksi, jotka katsoivat meihin liikkuvien\nkulmien alta.\n\n'Olen pahoillani, ettei lady Rossiter ole täällä lausumassa teitä\ntervetulleeksi. Mutta näin ohimennen sanoen, Charles, mainitsiko Evelyn\njotakin siitä, milloin hän palaa?'\n\n'Hän halusi viipyä Lontoossa vielä muutamia päiviä', sanoi lordi\nLinchmere. 'Sinähän tiedät, kuinka paljon seurusteluvelvollisuuksia\nnaisille kasaantuu heidän oleskeltuaan jonkun aikaa maaseudulla.\nSisarellani on nykyään Lontoossa paljon vanhoja ystäviä.'\n\n'No niin, hän on oma herransa enkä minä halua mitenkään muuttaa hänen\nsuunnitelmiaan, mutta olen kuitenkin iloinen nähdessäni hänet jälleen.\nTäällä on melko yksinäistä hänettä.'\n\n'Minä pelkäsinkin, että sinusta ehkä tuntuisi siltä ja osaksi senvuoksi\ntulinkin tänne. Nuori ystäväni, tohtori Hamilton, on niin kiinnostunut\nsamaan aineeseen kuin sinäkin, että luulin sinun mielelläsi ottavan\nvastaan meidät molemmat.'\n\n'Elän hyvin eristäytynyttä elämää, tohtori Hamilton, ja\nvastenmielisyyteni outoja henkilöitä kohtaan lisäytyy yhä', sanoi\nisäntämme. 'Olen usein ajatellut, etteivät hermoni ole enää niin hyvät\nkuin ennen vanhaan. Matkoillani nuoruudessani hakiessani kovakuoriaisia\njouduin usein sellaisiin epäterveellisiin paikkoihin, joissa raivosi\nkeltakuume. Mutta sellainen hyönteistenkerääjä, kuin tekin olette, on\naina tervetullut vieras tännekin ja minä olisin hyvin iloinen, jos vain\ntahtoisitte katsella kokoelmaani, jota luulen kerskailematta voivani\nsanoa Euroopan parhaimmaksi.'\n\nJa sellainen se epäilemättä olikin. Muuan suuri tammikaappi oli täynnä\nmataloita laatikoita ja niissä, sievästi lipuilla varustettuina ja\nluokitettuina, oli mustia, ruskeita, sinisiä, viheriöitä ja pilkullisia\nkovakuoriaisia maailman kaikista osista. Silloin tällöin, kun hän\nseurasi sormellaan noita neuloihin pistettyjen hyönteisten lukemattomia\nrivejä, hän saattoi ottaa niiden joukosta jonkin harvinaisen yksilön\nja pidellen sitä kädessään niin varovasti ja kunnioittavasti, kuin\nse olisi ollut kallisarvoinen pyhäinjäännös ruveta esitelmöimään sen\nominaisuuksista ja niistä olosuhteista, joissa se oli joutunut hänen\nhaltuunsa. Hänestäkin tuntui nähtävästi tavattoman harvinaiselta,\nettä hän sai puhella myötämieliselle kuulijalle, ja hän juttelikin\njuttelemistaan, kunnes kevätiltapäivä oli muuttunut illaksi ja\nmalmirumpu ilmaisi meille, että meidän oli aika pukeutua päivälliselle.\nLordi Linchmere ei puhunut koko aikana mitään, seisoi vain lankonsa\nvieressä ja minä näin hänen silloin tällöin katsahtavan sivumennen\nja kysyvästi lankonsa kasvoihin. Ja hänen omat piirteensäkin\nnäyttivät ilmaisevan jotakin voimakasta mielenliikutusta: pelkoa,\nmyötätuntoisuutta ja odotusta; minä luulin näkeväni ne kaikki. Olin\naivan varma siitä, että lordi Linchmere pelkäsi ja odotti jotakin,\nmutta sitä, mitä tämä jotakin oli, en voinut kuvitellakaan.\n\nIlta kului rauhallisesti, mutta hauskasti, ja minä olisin viihtynyt\nmainiosti, ellen olisi ollut yhtämittaisessa jännityksessä lordi\nLinchmeren vuoksi. Ja mitä taasen isäntäämme tuli, huomasin saamani\nvaikutuksen paranevan tutustuttuani häneen paremmin. Hän puhui\nalituisesti ja hellästi poissaolevasta vaimostaan ja pienestä\npojastaan, joka vasta hiljattain oli lähetetty kouluun. Kodin sanoi\nhän tuntuvan aivan erilaiselta ilman heitä.'. Ellei minulla olisi\ntieteellisiä tutkimuksiani, niin tuskinpa tietäisin, kuinka kuluttaisin\naikani.' Päivällisen jälkeen tupakoimme jonkin aikaa biljardihuoneessa\nja menimme vihdoin varhain vuoteeseen.\n\nJa silloin juolahti mieleeni ensi kerran, että lordi Linchmere on\nmielipuoli. Kun isäntämme oli mennyt huoneisiinsa, seurasi hän minua\nmakuuhuoneeseeni.\n\n'Herra tohtori', sanoi hän matalalla nopealla äänellä, 'teidän\ntäytyy tulla minun mukaani. Teidän pitää viettää tämä yö minun\nmakuuhuoneessani.'\n\n'Mitä tarkoitatte?'\n\n'En halua selittää sitä, mutta tämäkin kuuluu tehtäväänne. Huoneeni on\naivan tässä vieressä ja te voitte palata omaanne, ennenkuin palvelija\ntulee herättämään meitä aamulla.'\n\n'Mutta miksi?' kysyin minä.\n\n'Koska olen niin hermostunut, että pelkään olla yksinäni', sanoi hän.\n'Syy on sellainen, koska teidän nyt välttämättä täytyy saada tietää se.'\n\nSe tuntui suoralta hulluudelta, mutta nuo parikymmentä puntaa kykenivät\nkumoamaan monta vastaväitettä. Seurasin häntä hänen huoneeseensa.\n\n'No niin', sanoin minä, 'tuossa vuoteessa ei ole tilaa kuin yhdelle.'\n\n'Ei siinä useampaa tulekaan lepäämään', sanoi hän.\n\n'Entä toinen?'\n\n'Hänen täytyy vahtia.'\n\n'Miksi?' kysyin minä. 'Voitaisiin melkein luulla, että pelkäätte\nkimppuunne hyökättävän.'\n\n'Ehkä minä pelkäänkin.'\n\n'Miksi ette siinä tapauksessa sulje ovea?'\n\n'Ehkä minä haluan, että minun kimppuuni hyökättäisiin.'\n\nTämä tällainen kuulosti yhä enemmän mielipuolisuudelta. Siinä ei\nauttanut kuitenkaan muu kuin myöntyminen. Kohautin hartioitani ja\nistuuduin tyhjään nojatuoliin sammuneen hiilloksen ääreen.\n\n'Minun on siis jäätävä tänne vahtimaan?' sanoin surullisesti.\n\n'Me jaamme yön. Jos te vahditte kello kahteen, valvon minä aamuun.'\n\n'Hyvä on.'\n\n'Herättäkää minut siis kello kahden aikana.'\n\n'Kyllä.'\n\n'Heristäkää korvianne ja jos kuulette vähintäkään ääntä, herättäkää\nminut heti -- aivan heti, kuuletteko?'\n\n'Voitte luottaa minuun.' Koetin näyttää niin juhlalliselta kuin suinkin.\n\n'Älkääkä Jumalan nimessä vaipuko uneen', sanoi hän. Ja riisuen vain\ntakkinsa hän kietoutui peitteeseen nukkuakseen määrätyn ajan.\n\nSiitä muodostui ikävä valvonta semminkin siksi, että se minusta\ntuntui niin tyhmältä. Jos nyt otaksutaan, että lordi Linchmerellä\noli aihetta jostakin syystä epäillä, että hän sir Thomas Rossiterin\ntalossa joutuu jonkinlaiseen vaaraan, miksi maailmassa hän ei\nsulkenut oveaan suojellakseen siten itseään siltä? Hänen oma\nvastauksensa, että hän ehkä haluaakin joutua hyökkäyksen uhriksi,\ntuntui luonnottomalta. Miksi maailmassa hän halusi sellaista? Ja kuka\nhaluaisi hyökätä hänen kimppuunsa? Lordi Linchmere oli nähtävästi\njoutunut kummallisen harhaluulon valtaan ja se aiheutti, että minulta\ntuon tyhmän tekosyyn nojalla riistettiin yön uni. Päätin kuitenkin\ntäyttää kirjaimellisesti hänen määräyksensä, niin kauan kuin olin\nhänen palveluksessaan, olivatpa ne sitten kuinka luonnottomia tahansa.\nIstuin senvuoksi tyhjän tulisijan vieressä kuunnellen käytävän kellon\nkaikuvia lyöntejä, jotka uudistuivat rämisten jokaisen neljännestunnin\nkuluttua. Vahtiaikani tuntui äärettömän pitkältä. Lukuunottamatta tuota\nkelloa, vallitsi koko suuressa talossa täysi, ehdoton hiljaisuus.\nPöydällä vieressäni paloi pieni lamppu heittäen valokehän tuolini\nympärille, mutta jättäen huoneen nurkat pimeiksi. Vuoteessa lordi\nLinchmere hengitti rauhallisesti. Kadehdin hänen tyyntä untaan ja\nomatkin luomeni vaipuivat yhä uudestaan kiinni, mutta joka kerran tuli\nvelvollisuudentuntoni minulle avuksi. Tahdoin suorittaa järjettömän\nvalvomiseni loppuun.\n\nJa minä teinkin niin. Kun käytävästä kuuluvat lyönnit ilmaisivat\nkellon olevan kaksi, laskin käteni nukkujan olkapäälle. Hän nousi\nsilmänräpäyksessä istualleen ollen mitä kiinnostuneimman näköinen. 'Te\nolette siis kuullut jotakin?'\n\n'En, sir, mutta kello on kaksi.'\n\n'Hyvä on. Minä valvon nyt ja te voitte paneutua levolle.'\n\nKääriydyin peitteeseen, kuten hänkin, ja nukuin hetkisen kuluttua.\nViimeiset muistoni olivat lampun pyöreä valopiiri ja lordi Linchmeren\njännittyneet ja levottomat kasvot sen keskellä.\n\nEn tiedä lainkaan, kuinka kauan nukuin, mutta heräsin äkkiä siihen,\nettä hihaani kovasti tartuttiin. Huone oli pimeä, mutta öljyn kuuma\nhaju ilmaisi minulle, että lamppu vasta siinä silmänräpäyksessä oli\nsammutettu.\n\n'No nopeasti nyt!' sanoi lordi Linchmeren ääni korvani juuressa.\n\nHyppäsin vuoteestani lattialle hänen vieläkään päästämättä kättäni irti.\n\n'Tulkaa tänne', kuiskasi hän vetäen minut huoneen nurkkaan. 'Hssh!\nKuunnelkaa!'\n\nYön hiljaisuudessa voin selvästi kuulla, että joku oli tulossa\nkäytävässä. Askeleet oli hiipiviä, hiljaisia ja keskeytyviä, kuin\ntulija olisi pysähtynyt varovaisuudesta jokaisen askeleen jälkeen.\nJoskus ei puoleen minuuttiin kuulunut minkäänlaista ääntä ja sitten\nalkoi kuulua jälleen laahustamista ja natinaa, jotka kertoivat uudesta\netenemisestä. Toverini oikein vapisi kiihkosta. Hänen kätensä, joka yhä\npuristi paitani hihaa, tärähteli kuin oksa tuulessa.\n\n'Mitä se on?' kuiskasin minä.\n\n'Siellä on hän.'\n\n'Sir Thomasko?'\n\n'Niin.'\n\n'Mitä hän haluaa?'\n\n'Hssh! Älkää tehkö mitään, ennenkuin sanon.'\n\nTunsin jonkun koettavan avata ovea. Kahva kitisi hyvin heikosti ja\nsitten näin hämärästi ohuen heikonnetun valojuovan. Jossakin käytävän\nkolkassa paloi lamppu ja sen valo riitti juuri näyttämään meille\npimeästä huoneestamme käytävän sen kohdan. Harmahtava aukko suureni\nsuurenemistaan vähitellen ja hiljaa, ja kuvastuneena sitä vastaan\nnäin erään miehen tumman hahmon. Hän näytti niin lyhyeltä ja paksulta\nollessaan siinä kyykyllään, että hän oli aivan ison ruman kääpiön\nnäköinen. Ovi aukeni hitaasti tuon pahanenteisen hahmon täyttäessä\naukon keskustan. Ja sitten tuo kyyristynyt olento suoristautui äkkiä,\nhyppäsi kuin tiikeri huoneen poikki ja suuntasi vuoteeseen kolme\nhirmuista lyöntiä jollakin raskaalla aseella.\n\nOlin niin halvaantunut hämmästyksestä, että seisoin liikkumatta ja\ntuijotin mieheen, kunnes toverini kutsui minua kimeillä huudoilla\navukseen. Avoimesta ovesta tulvi sen verran valoa, että voin nähdä\nesineiden ääriviivat, ja tuolla oli pieni lordi Linchmere kietonut\nkäsivartensa lankonsa kaulaan pitäen urhoollisesti kiinni hänestä\nkuin verikoira hampaillaan laihasta hirvikoirasta. Tuo toinen pitkä\nromuluinen mies pyörähteli alituisesti ympäriinsä koettaen päästä\nhyökkääjänsä kimppuun, mutta tämä saatuaan kiinni takaapäin ei\nhellittänytkään otettaan, vaikka hänen kimeät pelästyneet huutonsa\nilmaisivatkin, kuinka suhteettomalta tämä taistelu hänestä itsestäänkin\ntuntui. Riensin hänen avukseen ja molemmat onnistuimme yhteisvoimin\nkaatamaan sir Thomaksen pitkäkseen lattialle, vaikka hän puraisikin\nminua olkapäähän. Huolimatta nuoruudestani, painostani ja voimistani\noli taistelu toivoton, ennenkuin me voimme hillitä hänen raivostuneet\ntempoilunsa. Mutta vihdoin me saimme hänen kätensä sidotuiksi sen\naamunutun vyönuoralla, johon hän oli pukeutunut. Pitelin juuri kiinni\nhänen sääriään ja lordi Linchmere koetti sytyttää jälleen lamppua, kun\nkäytävästä alkoi kuulua monien jalkojen kopinaa, ja hovimestari ja\nkaksi lakeijaa, jotka olivat kuulleet huudot, syöksyivät huoneeseen.\nHeidän avullaan sidoimme sitten helposti vankimme, joka lepäsi\nlattialla mulkoillen ja vaahtoavin suin. Vain silmäys hänen kasvoihinsa\nriitti todistamaan, että hän oli vaarallinen mielipuoli, vuoteen\nvieressä lattialla olevan raskaan lyhyen vasaran ilmaistessa meille,\nkuinka vaaralliset hänen tarkoituksensa olivat olleet.\n\n'Älkää käyttäkö minkäänlaista väkivaltaa', sanoi lordi Linchmere meidän\nnostaessamme ponnistelevan miehen jaloilleen. 'Hän vaipuu jonkinlaiseen\ntylsyyden tilaan tämän kohtauksen jälkeen. Ja se on luullakseni jo\nalkanutkin.' Kun hän puhui, kävivät nytkähtelyt yhä lievemmiksi ja\nmielipuolen pää vaipui rinnalle kuin hän olisi ollut suunniltaan\nväsymyksestä. Me talutimme hänet käytävää pitkin hänen omaan\nhuoneeseensa ja laskimme hänet vuoteelle, jossa hän lepäsi tajuttomana\nhengittäen raskaasti.\n\n'Parin miehen pitää vahtia häntä', sanoi lordi Linchmere. 'Ja nyt,\ntohtori Hamilton, jos tahdotte seurata minua huoneeseeni, annan teille\ntuon selityksen, jonka ilmaisemista huoleni perheemme kunniasta on\nehkä viivyttänyt liian kauan. Mutta tulkoon mitä tahansa, teidän ei\nmilloinkaan tarvitse katua osanottoanne tämänöisiin tapahtumiin.\n\nVoin selittää asian muutamilla sanoilla', jatkoi hän, kun olimme\njääneet yksiksemme. 'Lanko-raukkani on muuan maailman parhaimpia\nmiehiä, hellä aviomies ja kunnioitettava isä, mutta hän polveutuu\nsellaisesta suvusta, jossa on ollut paljon mielenvikaisuutta. Hänellä\non useammin kuin kerran ollut tuollaisia murhanhimoisia kohtauksia,\njotka ovat sitäkin valitettavampia senvuoksi, että hän aina haluaa\nhyökätä juuri sen henkilön kimppuun, josta hän enimmän pitää. Hänen\npoikansa lähetettiin kouluun tämän vaaran pelosta, mutta sitten\nhän hyökkäsi vaimonsa, sisareni, kimppuun, mistä tämä selviytyi\nnoine vammoineen, jotka tekin ehkä huomasitte tavatessanne hänet\nLontoossa. Tehän ymmärrätte sen, ettei hän tiedä mitään kaikesta\ntästä ollessaan terve, ja hänestä olisi naurettavaa, jos hänelle vain\nvihjaistaisiinkaan, että hän joissakin olosuhteissa voisi tehdä pahaa\nrakkaimmilleen. Tehän tiedätte, että tällaisille sairauksille on usein\nluonteenomaista juuri se, että niitä sairastavia ihmisiä on aivan\nmahdotonta saada uskomaan tautiinsa.\n\nPäätarkoituksemme oli luonnollisesti saada hänet valvonnan alaiseksi,\nennenkuin hän tahraisi kätensä verellä, mutta se ei ollutkaan niin\nhelppoa kuin voitaisiin luulla. Hän elää melkein kuin erakko eikä\nhalua puhutella ketään lääkäriä. Ja sitäpaitsi suunnitelmallemme\noli välttämätöntä sekin, että lääkäri saisi varmuuden hänen\nmielipuolisuudestaan, koska hän on yhtä tervejärkinen kuin te ja\nminäkin, noita harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Mutta\nennenkuin hän saa tuollaisia kohtauksia, nähdään hänessä onneksi\njoitakin ennustavia merkkejä, jotka ovat sallimuksen määräämiä meille\nilmoitukseksi, että me tietäisimme olla varuillamme. Huomattavin niistä\non tuo kulmien hermostunut nykiminen, jonka tekin varmasti huomasitte.\nTämä ilmiö nähdään aina noin kolme tahi neljä päivää ennen hänen\nraivonpuuskiaan. Kun se nyt näyttäytyi, matkusti hänen vaimonsa jonkin\ntekosyyn nojalla kaupunkiin asettuen turvaan minun luokseni Brook-kadun\nvarrella sijaitsevaan talooni.\n\nMinun huolekseni jäivät toimenpiteet, joiden tarkoituksena oli jonkun\nlääkärin varmistaminen sir Thomaksen mielenvikaisuudesta, koska emme\nmuuten voineet viedä häntä sellaiseen paikkaan, missähän ei voi\ntehdä kellekään pahaa. Ensimmäinen vaikeus oli siinä, kuinka voisin\nviedä jonkun lääkärin hänen taloonsa, mutta sitten muistin hänen\nkiinnostuksensa kovakuoriaisiin ja mieltymyksensä kaikkiin tätä asiaa\nharrastaviin henkilöihin. Ilmoitin senvuoksi ja olin ylen onnellinen\nsaadessani juuri teistä tarvitsemani apulaisen. Tarvitsin voimakkaan\ntoverin, koska tiesin, että vain vaarallinen hyökkäys voi todistaa\nhänet mielenvikaiseksi. Voin sitäpaitsi kaikista mahdollisista syistä\nluottaa siihen, että tämä hyökkäys suunnattaisiin minua vastaan,\nkoska hän terveenä ollessaan on mitä lämpimimmin kiintynyt minuun.\nTe ymmärrätte luullakseni lopun. En kyllä tiennyt, että hyökkäys\ntapahtuisi yöllä, mutta luulin sitä kuitenkin mahdolliseksi, koska\nsellaiset taudit ovat tavallisesti pahimmillaan aamun varhaisimpina\ntunteina. Olen hyvin hermostunut mies itsekin, mutta en keksinyt mitään\nmuuta keinoa, jolla olisin voinut poistaa tämän hirmuisen vaaran\nsisareni elämästä. Minun tarvitsee tuskin enää kysyäkään teiltä,\noletteko nyt valmis allekirjoittamaan mielenvikaisuustodistuksen.'\n\n'Epäilemättä. Mutta siihen vaaditaan kaksi allekirjoitusta.'\n\n'Te unhotatte, että minäkin olen lääkäri. Nuo paperit ovat tuolla\nsivupöydällä ja jos tahdotte olla niin hyvä ja allekirjoittaa ne,\nvoimme siirtää potilaan sairaalaan huomenna.'\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli siis vierailuni tuon kuuluisan kovakuoriaisten tuntijan\nsir Thomas Rossiterin luo ja se oli myös ensi askeleeni onnistumiseeni,\nsillä lady Rossiter ja lordi Linchmere ovat todistaneet olevansa\nuskollisia ystäviä, jotka eivät ole milloinkaan unhottaneet heidän\nhätänsä aikaista yhteistä liittoamme. Sir Thomas on jo päässyt pois\nsairaalasta parantuneena, kuten sanotaan, mutta jos minun vielä\njolloinkin pitäisi viettää yö Delamere Courtissa, lukitsisin mielelläni\noveni sisäpuolelta.\"\n\n\n\n\nKUUSI TASKUKELLOA\n\n\nMaailmassa elää paljon sellaisia henkilöitä, jotka vieläkin\nmuistavat tuon kummallisen jutun, joka Rugbyn salaisuus-nimisenä\ntäytti palstoittain päivälehtien sivuja keväällä vuonna 1892. Kun se\nsattui tapahtumaan poikkeuksellisen ikävänä aikana, herätti se ehkä\nenemmän huomiota kuin mitä se ansaitsikaan. Se sisälsi kuitenkin\njoukon arvoituksellisia ja traagillisia tapahtumia, ja nehän enimmän\ntavallista mielikuvitusta kiihottavat. Kiinnostus väheni kuitenkin, kun\nviikkoja kestäneiden tarkkojen tutkimusten tulokset supistuivat siihen\ntietoon, ettei lopullista selitystä saataisikaan. Surunäytelmä näytti\ntuosta ajankohdasta alkaen joutuneen lopullisesti selittämättömien ja\nsovittamattomien rikosten synkkään luetteloon. Mutta muuan äskettäin\ntehty ilmoitus, jonka luotettavuutta ei nähtävästi voida epäillä, on\nnyt luonut asiaan uutta valoa. Ennenkuin esitän sen yleisölle, on ehkä\nparasta, että palautan sen mieleen ne kummalliset tosiseikat, joiden\nperusteella tämä kertomus on laadittu. Nämä tosiseikat olivat lyhyesti\nseuraavat:\n\nEdellä mainitsemani vuoden maaliskuun kahdeksantenatoista päivänä\nkello viiden aikaan iltapäivällä lähti muuan juna Eustonin asemalta\nManchesteriin. Päivä oli sateinen ja tuulinen, niin ettei varmaankaan\nkukaan halunnut lähteä moisessa ilmassa matkalle, ellei hänen ollut\npakko. Tämä juna on kaupungista palaavien Manchesterin liikemiesten\nmielijuna, koska se katkaisee tuon matkan neljässä tunnissa ja\nkahdessakymmenessä minuutissa pysähtyen välillä vain kolmasti.\nHuolimatta myrskyisestä ilmasta se oli tälläkin kertaa melko täynnä\nväkeä. Junan konduktööri oli yhtiön luotettava palvelija -- mies, joka\noli työskennellyt nuhteettomasti kaksikolmatta vuotta. Hänen nimensä\noli John Palmer.\n\nAsemakellon osoittimet näyttivät viittä ja konduktööri oli juuri\nantamaisillaan tavallisen lähtömerkin veturinkuljettajalle, kun hän\nhuomasi parin myöhästyneen matkustajan kiiruhtavan laituria pitkin.\nToinen oli tavattoman pitkä mies, joka oli pukeutunut pitkään, mustaan,\nastrakaaninnahkaisella kauluksella ja hihansuilla varustettuun\npäällystakkiin. Mainitsin jo äsken, että ilma oli myrskyinen,\nminkävuoksi pitkä matkustaja oli kääntänyt korkean lämpimän kauluksensa\npystyyn suojellakseen kaulaansa kylmältä maaliskuun tuulelta. Hän\nnäytti, mikäli konduktööri nopean tarkastuksensa perusteella voi\npäättää, iältään kuusikymmenvuotiaalta mieheltä, jossa oli kuitenkin\nvielä paljon jäljellä nuoruusajan notkeutta ja vilkkautta. Toisessa\nkädessään hän kantoi ruskeaa nahkalaukkua. Hänen toverinaan oli pitkä\nja solakka nainen, joka käveli niin nopeasti, että herrasmies työläästi\npysyi hänen rinnallaan. Naisella oli yllään pitkä ruskea viitta, musta\npäänmukainen lakki ja tumma huntu, joka peitti suurimman osan hänen\nkasvoistaan. Noita kahta olisi vallan hyvin voitu luulla isäksi ja\ntyttäreksi. He kävelivät nopeasti vaunujen vieritse katsellen sisälle\nikkunoista, kunnes konduktööri John Palmer saavutti heidät.\n\n\"Hyvä herra, nouskaa pian osastoonne, sillä juna lähtee heti\", sanoi\nhän.\n\n\"Haen vain ensiluokkaa\", vastasi mies.\n\nKonduktööri väänsi lähimmän oven kahvaa. Hänen avaamassaan osastossa\nistui muuan pieni mies sikari hampaissaan. Hänen ulkomuotonsa\nnäytti painuneen konduktöörin mieleen, koska hän oli valmis\njälkeenpäin kuvailemaan ja tuntemaan hänet. Hän oli noin neljän- tahi\nviidenneljättävuotias, jostakin harmaasta kankaasta valmistettuihin\nvaatteihin pukeutunut mies, terävänenäinen ja valpas; kasvot olivat\npunakat ja päivettyneet ja parta musta, lyhyeksi leikattu. Kun ovi\naukeni, hän katsoi tulijoihin. Pitkä mies pysähtyi toinen jalka vaunun\naskelmalla.\n\n\"Tämähän on tupakkaosasto. Toverini ei pidä savusta\", sanoi hän katsoen\nkonduktööriin.\n\n\"Hyvä on! Tulkaa tänne, sir!\" sanoi John Palmer. Hän paukautti\ntupakkaosaston oven kiinni ja avasi erään toisen tyhjän osaston oven\nohjaten matkustajat sinne. Sitten hän puhalsi pilliinsä ja juna läksi\nliikkeelle. Sikaria poltteleva mies oli tullut osastonsa ikkunaan\nja sanoi jotakin konduktöörille junan vyöryessä ohitse, mutta sanat\neivät kuuluneet lähdön aiheuttamassa kolinassa. Palmer hyppäsi\nkonduktöörivaunuun sen joutuessa hänen kohdalleen eikä muistellut\ntapausta sen enempää.\n\nKaksitoista minuuttia myöhemmin juna saapui Willesden Junctioniin,\npysähtyen hyvin lyhyeksi ajaksi. Matkalippuja tarkastettaessa on saatu\nselville, ettei siellä junaan tullut eikä junasta poistunut ainoatakaan\nmatkustajaa. Matkaa lähdettiin jatkamaan Manchesteria kohti kello 5,14,\nja juna saapui Rugbyhyn kello 5,50, viisi minuuttia myöhästyneenä.\n\nRugbyssä kiinnitti asemavirkamiesten huomiota se seikka, että erään\nensiluokan osaston ovi oli auki. Ja kun se ja sen viereinen osasto\ntutkittiin, huomattiin siellä jotakin merkillistä.\n\nTupakkaosasto, missä tuo lyhyt ja punakka mustapartainen mies oli\nistunut, oli nyt tyhjä. Lukuunottamatta puoleksi poltettua sikaria\nei siellä näkynyt merkkiäkään sen äskeisestä matkustajasta. Tämän\nosaston ovi lukittiin. Seuraavassa osastossa, johon huomio alun pitäen\noli kiintynyt, ei näkynyt merkkiäkään tuosta herrasmiehestä, jonka\npäällystakissa oli ollut astrakaaninnahkainen kaulus, eikä liioin häntä\nseuranneesta nuoresta naisestakaan. Kaikki kolme matkustajaa olivat\nkadonneet. Mutta pitkän miehen ja naisen osaston lattialta löydettiin\neräs loistavasti puettu hienon näköinen nuorimies kuolleena. Hän makasi\nselällään polvet koukussa nojaten päätään vastakkaiseen oveen ja\nkyynärpäitään molempiin istuimiin. Luoti oli lävistänyt hänen sydämensä\nja kuoleman oli täytynyt olla silmänräpäyksellinen. Ei kukaan ollut\nnähnyt sellaisen miehen nousevan junaan, eikä hänen taskuistaankaan\nlöydetty matkalippua. Hänen alusvaatteissaan ei ollut minkäänlaisia\nmerkkejä eikä hänellä ollut mitään papereita eikä persoonallista\nomaisuutta, joiden perusteella hänet olisi voitu tuntea. Kuka hän oli,\nmistä hän oli tullut ja kuinka hän oli kohdannut kuolemansa olivat yhtä\nsuuria salaisuuksia kuin sekin, mitä oli tapahtunut noille kolmelle\nhenkilölle, jotka olivat puolitoista tuntia varemmin lähteneet noissa\nosastoissa matkalle Willesdenistä.\n\nSanoin äsken, ettei kuolleelta tavattu minkäänlaista persoonallista\nomaisuutta, josta hänet olisi voitu tuntea. Tuntemattomaan\nnuoreenmieheen liittyi kuitenkin muuan omituisuus, josta keskusteltiin\npaljon siihen aikaan. Hänen taskuistaan löydettiin ei sen vähempää\neikä enempää kuin kuusi arvokasta kultakelloa; kolme liivin taskuista,\nyksi matkalipputaskusta, yksi povitaskusta ja viimeinen pienin\nhänen vasemman ranteensa ympärille kiinnitetystä nahkakannikkeesta.\nLuonnollisen selityksen, että mies oli taskuvaras ja että tämä\noli hänen saaliinsa, kumosi se seikka, että kaikki kellot olivat\namerikkalaisia ja sitäpaitsi sellaista lajia, joka on hyvin harvinainen\nEnglannissa. Kolmessa olivat Rochesterin kellotehtaan merkit, yksi\noli Masonin tehtaan Elmira-nimisiä kelloja, yksi oli merkitön, ja\npienin, jalokivillä ja kaiverruksilla runsaasti koristettu, oli\nnewyorkilaisen Tiffanyn liikkeen valmistama. Hänen taskuissaan oli\nvielä sheffieldiläisen Rodgers-tehtaan valmistama norsunluupäinen\nkorkkiruuvilla varustettu veitsi, pieni pyöreä tuumanlevyinen\nkuvastin, uusittu pääsylippu Lyceum-teatteriin, hopealaatikko täynnä\nvestatulitikkuja, ruskea nahkainen sikarikotelo, jossa oli pari\nsikaria, ja kaksi puntaa neljätoista shillinkiä rahaa. Oli senvuoksi\nselvää, ettei niihin vaikutteihin, jotka olivat aiheuttaneet hänen\nkuolemansa, voitu ainakaan lukea ryöstöä. Kuten jo äsken huomautin,\nei miehen näöltään aivan uusissa alusvaatteissa ollut minkäänlaisia\nmerkkejä eikä hänen takissaan räätälin nimeä. Hän oli nuori, lyhyt,\nsileäkasvoinen ja hyvin kaunispiirteinen nuorukainen. Etuhampaat oli\ntuhlaavaisesti paikattu kullalla.\n\nKun tämä surunäytelmä saatiin selville, tarkastettiin heti kaikkien\nmatkustajien matkaliput ja matkustajien lukumäärä laskettiin. Silloin\nhuomattiin puuttuvan vain kolme matkalippua, jotka kuuluivat noille\nkolmelle kadonneelle matkustajalle. Pikajuna sai sen vuoksi jatkaa\nmatkaansa, mutta sen mukaan pantiin uusi konduktööri, koska John\nPalmerin oli jäätävä Rugbyhyn todistajaksi. Vaunu, jossa nuo molemmat\nkysymyksessä olevat osastot olivat, irroitettiin junasta ja siirrettiin\nsivuraiteelle. Sitten kuin Scotland Yardin komisarius Vane ja eräs\nyhtiön palveluksessa oleva etsivä, herra Henderson, saapuivat,\ntoimitettiin perinpohjainen tutkinto.\n\nOli selvää, että junassa oli tehty rikos. Luoti, joka oli nähtävästi\nammuttu hyvin pienestä pistoolista tahi revolverista, oli laukaistu\nmelkoisen matkan päästä, koska vaatteet eivät olleet lainkaan\nkärventyneet. Mutta osastosta ei löydetty minkäänlaista asetta, mikä\nlopullisesti kumosi kaikki otaksumat itsemurhasta, eikä merkkiäkään\nsiitä ruskeasta matkalaukusta, jota pitkä herrasmies oli kantanut.\nNaulakosta riippui naisen päivävarjo, mutta muita merkkejä ei näkynyt\nmatkustajista kummassakaan osastossa. Erillään rikoksesta herättivät\nkysymykset, kuinka nuo kolme matkustajaa, joista yksi oli nainen,\nolivat voineet päästä pois junasta ja kuinka neljäs oli päässyt\njunaan sen keskeytymättömällä matkalla Willesdenin ja Rugbyn välillä,\nääretöntä uteliaisuutta yleisössä ja aiheuttivat paljon teorioja\nlontoolaisiin lehtiin.\n\nTutkinnossa saattoi konduktööri John Palmer ilmoittaa jotakin\nsellaista, mikä hieman valaisi asiaa. Hänen sanojensa mukaan oli\nTringin ja Cheddingtonin välillä muuan kohta, missä junan radan\nkorjauksen vuoksi oli ollut pakko hiljentää vauhtinsa muutamien\nminuuttien aikana noin kahdeksaksi tahi kymmeneksi englannin\npeninkulmaksi tunnissa. Siinä paikassa olisi mies, jopa sukkela\nnainenkin, voinut hypätä pois junasta saamatta suurempia vaurioita.\nPaikalla oli tosin ollut työssä kiskottamistyökunta, joka ei ollut\nnähnyt mitään, mutta rautatyömiesten tapana on junan tullessa seisoa\nradalla raideparien välissä ja avonainen osaston ovi oli toisella\npuolen, niin että joku oli vallan mainiosti voinut laskeutua junasta\nhuomatuksi tulematta, koska iltakin juuri niihin aikoihin alkoi pimetä.\nJyrkkä penger voi heti piilottaa rautatietyömiesten näkyvistä jokaisen\njunasta hypänneen.\n\nKonduktööri todisti senkin, että Willesden Junctionin laiturilla oli\nsilloin melko vilkas liikenne ja vaikka olikin varmaa, ettei siellä\nketään noussut junaan eikä lähtenyt junasta, saattoi kuitenkin olla\nmahdollista, että joku matkustaja pujahti muiden näkemättä toisesta\nosastosta toiseen. Eihän ole mitään harvinaista, että joku herra\nlopetettuaan sikarinsa tupakkaosastossa muuttaa puhtaampaan ilmaan\ntupakoimattomien osastoon. Jos nyt otaksutaan, että tuo mustapartainen\nmies oli tehnyt niin Willesdenissä (lattialta löydetty puoleksi\npoltettu sikarinpätkä tukee tätä otaksumaa), olisi hän tietysti\nsiirtynyt lähimpään osastoon, jolloin hän olisi joutunut noiden toisten\ntämän surunäytelmän henkilöiden joukkoon. Siten voidaan olettaa asian\nensi vaihe tapahtuneeksi. Mutta millainen sen toinen vaihe oli ollut\nja kuinka loppuvaiheeseen oli päästy, sitä ei konduktööri eivätkä nuo\nkokeneet etsivätkään voineet sanoa.\n\nWillesdenin ja Rugbyn rataosan huolellinen tutkiminen päättyi erääseen\nlöytöön, joka mahdollisesti saatettiin asettaa murhenäytelmän\nyhteyteen. Tringin läheisyydestä, juuri siitä paikasta, missä\njuna hiljensi vauhtiaan, löydettiin ratapenkereen juurelta pieni\ntaskuraamattu, joka oli hyvin repaleinen ja kulunut. Se oli Lontoon\nRaamatullisen Seuran painattama ja sen kanteen oli kirjoitettu:\n\"Johnilta Alicelle. Tammikuun 13 p. 1856.\" ja sen alle: \"James,\nheinäkuun 4 p. 1859.\" ja sen alle taasen: \"Edward, marraskuun 1 p.\n1869.\" Kaikki nämä muistiinpanot oli kirjoitettu samalla käsialalla.\nTämä oli ainoa johtolanka, jos sitä nyt voitiin sanoa sellaiseksi,\njoka poliisin onnistui saada haltuunsa, ja tutkintotuomarin päätös\n\"Tuntemattoman tahi tuntemattomien henkilöiden tekemä murha\" ratkaisi\ntämän kummallisen jutun varsin epätyydyttävästi. Ilmoitukset, palkinnot\nja kyselyt olivat yhtä hyödyttömiä eikä mitään sellaista aineistoa\nvoitu saada kokoon, joka olisi muodostanut niin riittävän perustan,\nettä sen nojalla olisi voitu ryhtyä tuloksellisiin tutkimuksiin.\n\nSuuresti erehdyttäisiin kuitenkin, jos otaksuttaisiin, ettei\nminkäänlaisia teorioja muodostettu ilmisaatujen tosiseikkojen\nperusteella. Sekä Englannin että Amerikan sanomalehdissä oikein\nvilisemällä vilisi vihjauksia ja otaksumisia, joista useimmat olivat\ntyyten luonnottomia. Se seikka, että kellot olivat amerikkalaisia,\nja eräät omituisuudet miehen etuhampaitten kultapaikoissa, näyttivät\nviittaavan siihen, että kuollut oli Yhdysvaltain kansalainen, vaikka\nhänen alusvaatteensa, pukunsa ja kenkänsä olivatkin epäilemättä\nenglantilaista valmistetta. Jotkut epäilivät hänen olleen piilossa\nsohvan alla ja tultuaan huomatuksi menettäneen henkensä jostakin\nsyystä, ehkäpä sentähden, että hän oli sattunut kuulemaan toisten\nrikollisen keskustelun. Kun muisteltiin yleisten anarkististen ja\nmuiden salaisten seurojen jäsenien hurjuutta ja viekkautta, tuntui tämä\nteoria yhtä mahdolliselta kuin mikä tahansa toinenkin.\n\nSe, että hän oli ilman matkalippua, sopi kyllä olettamukseen, että hän\noli piiloutunut sohvan alle, ja sekin tiedettiin hyvin, että naiset\nnäyttelevät suurta osaa nihilististen aatteiden levittämisessä. Mutta\ntoiselta puolen selveni konduktöörin todistuksesta, että miehen oli\ntäytynyt piiloutua sinne jo ennen toisten tuloa. Tämä selitys jätti\nsitäpaitsi huomioonottamatta tupakkaosastossa istuvan miehen ja\nhänen katoamisensa. Poliisi voi hyvin helposti todistaa, ettei tämä\nteoria soveltunut tosiseikkoihin, vaikkei se itse voinut todistusten\npuutteessa antaa minkäänlaista toistakaan selitystä.\n\nEräs kuuluisa rikosasioidentutkija kirjoitti _Daily Gazetteen_\nartikkelin, josta siihen aikaan melkoisesti väiteltiin. Hän oli\nmiettinyt otaksuman, jota sen terävyys ainakin puolusti, enkä minä\nvoi tehdä sen paremmin kuin liittää sen tähän toistamalla hänen omat\nsanansa:\n\n\"Millainen totuus sitten lieneekään\", sanoi hän, \"täytyy sen johtua\njostakin omituisesta ja harvinaisesta tapausten yhteensattumisesta.\nKoska emme tiedä päivämääristä mitään, on meidän pakko luopua\nanalyyttisestä eli tieteellisestä tutkimustavasta ja käydä käsiksi\nasiaan synteettistä tietä. Lyhyesti, sen sijaan että kiinnittäisimme\nhuomiomme tunnettuihin tosiseikkoihin ja tekisimme niiden perusteella\njohtopäätöksemme tapahtumista, pitää meidän ajatella jokin sellainen\nkuviteltu selitys, joka soveltuu tunnettuihin tapahtumiin. Sitten\nme voimme koetella tämän selityksen paikkansa pitävyyttä jokaisen\nuuden tosiseikan ilmaantuessa. Jos ne kaikki sopivat asianomaisiin\nkohtiinsa, voi olla hyvinkin mahdollista, että olemme päässeet oikeille\njäljille. Jokainen uusi tosiseikka lisää tätä mahdollisuutta, kunnes\ntodistuksemme käyvät lopullisiksi ja vakuuttaviksi.\n\nOn olemassa muuan huomattava ja merkille pantava tosiseikka, johon\nei ole kiinnitetty sellaista huomiota kuin se ansaitsee. Harrowin ja\nKing's Langleyn välillä kulkee eräs paikallisjuna, jonka aikataulu on\nsellainen, että pikajunan on täytynyt saavuttaa se suunnilleen silloin,\nkun se radan korjaustöiden vuoksi hidasti vauhtinsa kahdeksaksi\nenglannin peninkulmaksi tunnissa. Molemmat junat kulkivat silloin\nsamalle suunnalle samaa vauhtia vierekkäisillä radoilla. Jokainen\ntietää kokemuksesta, että sellaisissa olosuhteissa voidaan toisesta\nvaunusta nähdä selvästi vastakkaisen vaunun matkustajat. Pikajunan\nlamput oli sytytetty Willesdenissä, niin että jokainen osasto oli\nkirkkaasti valaistu ja selvästi näkyvissä jokaiselle katselijalle.\n\nNyt minun muodostamani tapaussarja tulisi olemaan seuraavanlainen:\nTuo nuorimies, jolla oli hallussaan niin epätavallinen määrä\nkelloja, oli yksinään hitaamman junan vaunussa. Hänen matkalippunsa,\npaperinsa, sormikkaansa ja muut tavaransa olivat, otaksukaamme niin,\nhänen vieressään istuimella. Hän oli luultavasti amerikkalainen ja\nsekapäinenkin, sillä kalleuksien liiallinen käyttäminen on useinkin\norastavan mielenvikaisuuden ensimmäisiä merkkejä.\n\nKun hän istui katsellen pikajunaa, joka radan huonouden vuoksi kulki\nsamaa vauhtia kuin paikallisjunakin, näki hän äkkiä siinä muutamia\ntuntemiaan henkilöitä. Meidän pitää nyt otaksua teoriamme vuoksi,\nettä nuo henkilöt olivat nainen, jota hän rakasti, ja mies, jota hän\nvihasi ja joka puolestaan vihasi häntä. Nuorimies oli ärtyisä ja hetken\nmielijohteille altis. Hän avasi vaununsa oven, hyppäsi paikallisjunan\nastinlaudalta pikajunan astinlaudalle, avasi osaston oven ja tunkeutui\nnoiden toisten seuraan. Hyppy ei ole lainkaan niin vaarallinen kuin\nmiltä se näyttää, jos otaksutaan junien kulkeneen samaa vauhtia.\n\nSeurattuamme nyt matkaliputonta nuortamiestä tuohon vaunuun, missä\nvanhempi mies ja nuori nainen matkustivat, ei meidän ole lainkaan\nvaikeata kuvitella, että nuorenmiehen tulo sinne aiheutti kiihkeän\nkohtauksen. Mahdollisesti nuo toisetkin olivat amerikkalaisia, mikä on\nsitäkin luultavampaa senvuoksi, että miehellä oli mukanaan ase, mikä\non hyvin harvinaista Englannissa. Jos nyt otaksumisemme puhkeavasta\nmielipuolisuudesta on oikea, hyökkäsi nuorimies luultavasti vanhemman\nkimppuun. Riita päättyi siten, että vanhempi mies ampui tunkeilijan,\npaeten sitten vaunusta ja ottaen nuoren naisen mukaansa. Me tahdomme\nnyt olettaa tämän kaiken tapahtuneen hyvin äkkiä junan vielä kulkiessa\nniin hitaasti, että he hyvin helposti voivat poistua siitä. Nainen voi\nhyvinkin hypätä sellaisesta junasta, jonka vauhti on vain kahdeksan\nenglannin peninkulmaa tunnissa, ja todellisuudessa tiedämmekin jo tämän\nnaisen tehneen niin.\n\nJa nyt pitää meidän liittää selostukseemme tupakkavaunussa matkustava\nmies. Jos nyt otaksumme, että me tähän saakka olemme selittäneet\nsurunäytelmän oikein, emme tule huomaamaan tässä toisessa miehessä\nmitään sellaista, minkävuoksi meidän pitäisi korjata päätelmiämme.\nMinun teoriani mukaan tämä mies näki nuorenmiehen hyppäävän toisesta\njunasta toiseen, huomasi hänen avaavan oven, kuuli pistoolin\nlaukauksen, näki noiden molempien pakolaisten hyppäävän radalle, totesi\nmurhan tapahtuneeksi ja hyppäsi itsekin pois ryhtyäkseen takaa-ajoon.\nSe, miksi hänestä ei ole kuultu mitään sen jälkeen -- joko hän menetti\nhenkensä tuossa takaa-ajossa tahi, mikä on luultavampaa, hänelle\nselitettiin, ettei hänen sopinut sekautua siihen asiaan -- on sellainen\nyksityiskohta, jota me emme tällä haavaa voi mitenkään selittää.\nMyönnän, että tapaukseen, liittyy vielä muitakin vaikeasti selitettäviä\nseikkoja. Ensi näkemältä tuntuu melkein mahdottomalta sekin, että\nmurhaaja sellaisella hetkellä ottaa mukaansa pakomatkalleen ruskean\nnahkalaukun. Vastaan siihen hänen tienneen vallan hyvin, että jos\nlaukku löydettäisiin, paljastettaisiin hänen henkilöllisyytensä heti,\njoten hänen oli ehdottomasti pakko ottaa se mukaansa. Vain yksi seikka\nvoi kumota tahi vahvistaa teoriani, ja minä pyydän rautatieyhtiötä\ntiedustelemaan heti, löydettiinkö Harrowin ja King's Langleyn kautta\nkulkevasta paikallisjunasta käyttämätöntä matkalippua maaliskuun 18:na\npäivänä. Jos sellainen lippu on löydetty, on teoriani oikea, mutta\nellei, voi se sittenkin olla oikea, sillä voidaanhan otaksua, että hän\njoko matkusti ilman matkalippua tahi kadotti sen.\"\n\nPoliisi ja yhtiö vastasivat tähän todennäköiseen otaksumaan\nilmoittamalla ensiksikin, ettei sellaista matkalippua oltu löydetty;\ntoiseksi, ettei hitaampi juna milloinkaan kulje rinnakkain pikajunan\nkanssa, ja kolmanneksi, että paikallisjuna oli seisonut King's Langleyn\nasemalla, silloin kun viidenkymmenen englannin peninkulman vauhdilla\nkulkeva pikajuna oli sivuuttanut sen. Siten kumoutui ainoa tyydyttävä\nselitys, ja viisi vuotta on kulunut kenenkään voimatta laatia uutta.\nMutta nyt vihdoinkin ilmestyy selitys, joka sisältää kaikki tosiseikat\nja jota meidän täytyy pitää luotettavana. Se joutui käsiimme New\nYorkissa päivätyn kirjeen muodossa, saapuen samalle rikosasioiden\ntutkijalle, jonka teorian minä olen tässä esittänyt. Jäljennän sen\ntähän kokonaan, paitsi paria alkulausetta, jotka ovat sisällöltään\nhenkilökohtaisia:\n\n\"Te kai suotte minulle anteeksi, etten mielelläni ilmaise nimiä, vaikka\nsyyt siihen ovatkin nyt pienemmät kuin viisi vuotta sitten äidin vielä\neläessä. Mutta siitäkin huolimatta koetan kuitenkin piilottaa jälkemme\nniin hyvin kuin suinkin. Olen sentään velkaa teille selityksen,\nsillä vaikka teorianne tapahtumasta olikin väärä, oli se kieltämättä\nterävästi ajateltu. Voidaksenne käsittää asian täydellisesti täytyy\nminun palata ajassa hieman taaksepäin.\n\nVanhempani ovat kotoisin Bucksista, Englannista, ja muuttivat\nYhdysvaltoihin suunnilleen tämän vuosisadan puolivälissä. He\nasettuivat asumaan New Yorkin valtion Rochester-nimiseen kaupunkiin,\nmissä isäni harjoitti suurta teollisuustuotteitten kauppaa. Heillä\noli vain kaksi poikaa: minä, James, ja veljeni Edward. Olin häntä\nkymmentä vuotta vanhempi ja isäni kuoltua rupesin hänelle kuin\nisäksi, kuten vanhemmalle veljelle sopiikin. Hän oli reipas vilkas\npoikanen ja kauneimpia ihmisiä, mitä milloinkaan on elänyt. Mutta\nhänen luonteessaan oli sellaisia heikkoja piirteitä, juuston homeen\nkaltaisia, jotka lisääntyivät lisääntymistään, minkään maailmassa\nvoimatta sitä estää. Äiti huomasi sen kyllä yhtä selvästi kuin minäkin,\nmutta hellitteli häntä siitäkin huolimatta, koska hän osasi käyttäytyä\nniin, ettei häneltä voitu kieltää mitään. Koetin hillitä häntä kaikin\nvoimin ja hän vihasi minua senvuoksi.\n\nVihdoin hän pääsi tahtonsa perille eivätkä mitkään ponnistuksemme\nvoineet pidättää häntä enää. Hän matkusti New Yorkiin mennen siellä\nnopeasti alaspäin. Aluksi hän vain elosteli, mutta sitten hänestä tuli\nrikollinen, ja vuoden parin kuluttua hän oli tuon suuren kaupungin\nkuuluisimpia nuoria pahantekijöitä. Hän oli solminut ystävyysliiton\nerään Sparrow MacCoyn kanssa, joka oli niin suuri roisto, että hän\nkykeni johtamaan muita itsensä kaltaisia lurjuksia. Heistä tuli\nkorttihuijareita ja tavallisesti he harjoittivat ammattiaan New\nYorkin parhaimmissa hotelleissa. Veljeni oli mainio näyttelijä (hän\nolisi voinut hankkia itselleen kunniallisen nimen, jos hän vain\nolisi halunnut), ja Sparrow MacCoyn tahdosta hän voi esiintyä joko\nenglantilaisena nuorena aatelismiehenä, vaatimattomana Lännestä\ntulleena nuorukaisena tahi ylioppilaana, miten milloinkin sopi. Ja\nsitten hän eräänä päivänä pukeutui tytöksi muodostaen itsestään niin\nviekoittelevan syötin, että he sen jälkeen mieluimmin turvautuivat\ntähän temppuun. He olivat sopineet kaikesta Tammanyn ja poliisin\nkanssa, niin ettei heitä mikään milloinkaan näyttänyt voivan estää,\nsillä kaikki tämä tapahtui ennen komitean aikoja. [Tammany Society,\neräs poliittinen järjestö New Yorkissa 1800-luvulla. Tuli kuuluisaksi\nhäpeällisistä lahjusten käyttämisistä.]\n\nEikä mikään olisi voinutkaan estää heitä, jos he vain olisivat\npelanneet korttia ja pysyneet New Yorkissa, mutta heidän oli pakko\nmatkustaa Rochesteriin ja siellä he väärensivät maksuosoituksen.\nVeljeni teki sen, vaikka kaikki tiesivätkin sen tapahtuneen Sparrow\nMacCoyn vaikutuksesta. Lunastin tuon maksuosoituksen ja paljon siihen\nmenikin minulta dollareita. Sitten menin veljeni luo, laskin sen hänen\neteensä pöydälle ja vannoin asettavani hänet syytteeseen, ellei hän\nmatkusta pois maasta. Aluksi hän vain nauroi sanoen, etten minä voi\nasettaa häntä syytteeseen särkemättä äitimme sydäntä, ja hän tiesikin,\netten minä voisi tehdä sitä. Selitin hänelle kuitenkin, että äitimme\nsydän murtuu joka tapauksessa, ja vannoin tehneeni vakavan päätöksen,\nettä näen hänet mieluummin Rochesterin vankilassa kuin jossakin\nNew Yorkin hotellissa. Ja vihdoinkin hän suostui luvaten minulle\njuhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan halua nähdä Sparrow MacCoyta,\nvaan matkustaa Eurooppaan ja ryhtyy siellä millaiseen kunnialliseen\ntoimeen tahansa, jos vain voin hankkia hänelle sellaisen. Vein hänet\nsilloin heti erään perheemme vanhan ystävän, Joe Wilsonin luo, joka\nharjoittaa amerikkalaisten kellojen maastavientiä, ja taivutin\nhänet antamaan Edwardille edustajatoimen Lontoossa pientä palkkiota\nja viidentoista prosentin korvausta vastaan kaikista myymistään\nkelloista. Hänen käytöksensä ja ulkomuotonsa oli niin miellyttävä, että\nhän saavutti vanhuksen suosion heti, ja viikon kuluttua hän oli jo\nnäytearkkuineen matkalla Lontooseen.\n\nMinusta näytti siltä kuin tämä maksuosoitusjuttu olisi todellakin\npelästyttänyt veljeäni, ja senvuoksi luulinkin vielä olevan\nmahdollista, että hän rupeaisi viettämään kunniallista elämää. Äitini\noli keskustellut hänen kanssaan ja äitini sanat olivat liikuttaneet\nhäntä, koska hän aina oli ollut veljeäni kohtaan äärettömän hellä\nja hän taasen puolestaan äitini elämän suurin suru. Mutta minä\ntunsin Sparrow MacCoyn suuren vaikutusvallan Edwardiin. Vain siinä\ntapauksessa, että voin katkaista heidän suhteensa kokonaan, tiesin\nvoivani luottaa veljeni rehellisiin pyrkimyksiin. Minulla oli\nmuuan ystävä New Yorkin etsivässä osastossa ja hänen avullaan minä\npidin silmällä MacCoyta. Kun minä parin viikon kuluttua veljeni\nmatkustamisesta kuulin MacCoyn tilanneen itselleen paikan _Etruriassa_,\nolin yhtä varma siitä, kuin hän olisi kertonut sen minulle itse, että\nhän matkustaa Englantiin houkuttelemaan Edwardia takaisin rikoksen\npoluille. Minäkin päätin silloin heti matkustaa voidakseni käyttää\nvaikutusvaltaani MacCoyta vastaan. Tiesin sen olevan turhaa taistelua,\nmutta ajattelin, kuten äitinikin, sen olevan velvollisuuteni. Vietimme\nviime illan rukoillen yritykseni puolesta, ja hän antoi minulle oman\nraamattunsa, jonka isäni oli lahjoittanut hänelle heidän hääpäivänään\nvanhassa maassa, että voisin aina säilyttää sitä lähinnä sydäntäni.\n\nMatkustin samassa laivassa kuin Sparrow MacCoykin ja vihdoinkin sain\ntilaisuuden turmella hänen pienen pelinsä koko matkaksi. Menin jo ensi\niltana tupakkahuoneesen ja näin hänen isännöivän siellä korttipöydässä,\njonka ääressä istui, paitsi häntä, kuusi nuortamiestä. Nämä olivat\nmatkalla Eurooppaan tyhjine päineen ja täysine kukkaroineen. Hän oli\njuuri ryhtymäisillään kokoamaan satoaan, joka olisikin ollut melko\nrunsas, kun minä puutuin asiaan.\n\n'Hyvät herrat', sanoin minä, 'tiedättekö, kenen kanssa te pelaatte?'\n\n'Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää te huolta omista asioistanne!' sanoi\nhän kiroten.\n\n'Kuka hän sitten on?' kysyi sentään eräs uhreista.\n\n'Hän on Sparrow MacCoy, Yhdysvaltain kuuluisin korttihai.'\n\nSilloin hän ponnahti seisoalleen pullo kädessään, mutta muistikin\nsamalla purjehtivansa tuon kuluneen vanhan maan lipun suojassa,\nmissä vielä ovat voimassa laki ja oikeus ja missä Tammanyllä ei ole\nmitään valtaa. Vankilat ja hirsipuut odottavat siellä pahantekijöitä\nja murhaajia, eikä valtamerilaivoissa olekaan takaovea, josta voisi\nlivahtaa pakoon.\n\n'Todistakaa sananne', sanoi hän.\n\n'Hyvin mielelläni', sanoin minä. 'Jos vain käännätte oikean\npaidanhihanne ylös olkapäätä myöten, todistan sanani tahi peruutan ne.'\n\nHän kalpeni eikä puhunut enää sanaakaan. Minä tiesin näet jotakin\nhänen tempuistaan ja olin kuullut, että siihen koneistoon, jota hän\nja hänenlaisensa korttihait käyttävät, kuuluu käsivarren pituinen\nkuminauha, jonka päässä juuri ranteen kohdalla on pieni metallinen\npuristin. Ja juuri tämän puristimen avulla he vetävät pois kädestään\nsellaiset kortit, joita he eivät tarvitse, korvatakseen ne sitten\njostakin toisesta piilopaikasta ottamillaan toisilla korteilla. Olin\notaksunut asian olevan niin ja niin se olikin. Hän kiroili minua,\nlivahti pois salongista eikä näyttäytynyt sen jälkeen kuin muutamia\nkertoja koko matkalla. Kerrankin olin ollut tasaväkinen herra Sparrow\nMacCoyn kanssa.\n\nMutta hän sai pian tilaisuuden kostaa minulle, sillä kun vaikutusvalta\nveljeeni tuli kysymykseen, voitti hän minut joka kerta. Edward oli\nkäyttäytynyt hyvin Lontoossa muutamia viikkoja ja tehnyt vähän\nkauppojakin amerikkalaisilla kelloillaan, kunnes hänen viettelijänsä\njoutui hänen tielleen vielä kerran. Tein parhaani, mutta sekin oli\nvähän. Kuulin sitten puhuttavan eräässä Northhumberland-puistokadun\nvarrella sijaitsevassa hotellissa tapahtuneesta häväistysjutusta: pari\nliittoutunutta korttihaita oli siellä nylkenyt eräältä matkustajalta\nsuuren rahasumman ja asia oli jätetty Scotland Yardin haltuun. Huomasin\nsiitä kerrottavan eräässä iltalehdessä, jolloin olin heti aivan varma\nsiitä, että veljeni ja MacCoy olivat ryhtyneet harjoittamaan vanhaa\nammattiaan. Kiiruhdin heti Edwardin asuntoon. Siellä kerrottiin\nminulle, että hän ja muuan pitkä herrasmies, jonka kuvauksesta tunsin\nheti MacCoyksi, olivat poistuneet yhdessä. Veljeni oli maksanut\nasuntonsa ja ottanut tavaransa mukaansa. Emäntä oli kuullut heidän\nilmoittavan ajurille monta osoitetta, muun muassa Eustonin aseman, ja\nsattumalta kuullut pitkän herrasmiehen puhuvan jotakin Manchesterista.\nHän luuli heidän matkustaneen sinne.\n\nKatsahdin aikatauluun ja näin, että mukavin juna lähti kello viiden\naikaan, vaikka taulukossa oli toinenkin viisineljättä minuuttia\nyli neljän lähtevä juna, johon he mahdollisesti olivat kerjenneet.\nMinä ehdin nipin napin tuohon myöhäisempään, mutta en nähnyt heistä\njälkeäkään asemalla enkä junassa. He olivat siis matkustaneet tuossa\nvarhaisemmassa, minkävuoksi päätin seurata heitä Manchesteriin ja etsiä\nheitä siellä hotelleista. Viime vetoaminen veljeni kunniantuntoon\nkaiken sen perusteella, mitä hän oli velkaa äidillemme, voisi ehkä\nvieläkin pelastaa hänet. Hermoni olivat niin jännityksissä, että\nsytytin sikarin tyynnyttääkseni niitä. Mutta juuri silloin kun juna oli\nlähtemäisillään, avattiin osastoni ovi ja minä näin MacCoyn ja veljeni\nasemasillalla.\n\nHe olivat molemmat pukeutuneet valepukuun ja pätevästä syystä kylläkin,\nkoska he tiesivät Lontoon poliisin etsivän heitä. MacCoy oli vetänyt\npäällystakkinsa korkean astrakaaninnahkaisen kauluksen niin korvilleen,\nettä ainoastaan silmät ja nenä olivat näkyvissä. Veljeni oli pukeutunut\nnaiseksi ja peittänyt puolet kasvoistaan mustalla hunnulla, mutta se\nei tietysti voinut pettää minua hetkeksikään eikä olisi voinut tehdä\nsitä sittenkään, vaikka en olisi tiennytkään hänen usein ennenkin\nkäyttäneen sellaista pukua. Ponnahdin seisoalleni ja siinä hetkessä\nMacCoy tunsi minut. Hän sanoi jotakin, konduktööri paiskasi oven kiinni\nja ohjasi heidät toiseen viereiseen osastoon. Koetin pysähdyttää\njunan seuratakseni heitä, mutta pyörät olivat jo liikkeessä ja se oli\nmyöhäistä.\n\nKun juna pysähtyi Willesdenissä, vaihdoin heti osastoa. Näyttää siltä\nkuin ei kukaan olisi huomannut minun tekevän sitä, mikä ei olekaan\nihmeellistä, koska laituri oli tupaten täynnä ihmisiä. MacCoy odotti\ntietysti minua ja oli käyttänyt ajan Eustonin ja Willesdenin välillä\nkaiken sellaisen sanomiseen, mikä vain voisi koventaa veljeni sydäntä\nja yllyttää häntä minua vastaan. Niin ainakin luulen, sillä en ollut\nmilloinkaan ennen huomannut häntä niin mahdottomaksi taivuttaa\ntahi liikuttaa. Koetin kaikkia keinoja; maalailin hänelle hänen\ntulevaisuutensa englantilaisessa vankilassa, kuvasin hänelle äitimme\nsurun minun tullessani takaisin uutisineni ja sanoin hänelle kaikkea\nsellaista, mikä voisi liikuttaa hänen sydäntään, mutta tuloksettomasti.\nHän istui vain paikoillaan kauniit kasvot vääristyneinä jäykkään\nivalliseen hymyyn, Sparrow MacCoyn silloin tällöin härnätessä minua\ntahi sanoessa joitakin rohkaisevia sanoja veljelleni tukeakseen häntä\nhänen päätöksessään.\n\n'Miksi ette ole ruvennut sunnuntaikoulun opettajaksi?' saattoi hän\nsanoa minulle ja lisätä siihen samassa hengenvedossa: 'Hän luulee,\nettei sinulla ole lainkaan omaa tahtoa, vaan otaksuu sinua vielä\ntuollaiseksi pikkuveljekseen, jota hän voi johtaa mielensä mukaan.\nMutta juuri nyt alkaa hän huomata, että sinussa on yhtä paljon miestä\nkuin hänessäkin.'\n\nJuuri nämä sanat kiihdyttivät minut puhumaan katkerasti. Junamme oli\njo lähtenyt Willesdenistä, sillä kuten ymmärrätte, oli tähän kaikkeen\nkulunut jonkun verran aikaa. Menetin malttini ja ensi kerran elämässäni\nnäytin veljelleni oman minäni karkeampaa puolta. Ehkä olisi ollut\nparempi, jos olisin tehnyt sen aikaisemmin ja useammin.\n\n'Miestäkö?' sanoin minä. 'No niin, olen iloinen kuullessani ystäväsi\nvakuutuksen siitä, koska ei yksikään ihminen voisi aavistaakaan sitä\nnähdessään sinun esiintyvän pensionaattineitosena. Tässä maassa ei\nluullakseni ole ainoatakaan niin halveksittavan näköistä olentoa\nkuin sinä olet istuessasi siinä nukke-esiliinoinesi.' Hän punastui\nkuullessaan tämän, sillä hän oli turhamainen ja hyvin arka ivailulle.\n\n'Tämä onkin vain tomuviitta', sanoi hän riisuen sen yltään. 'Jokaisen\non pakko haihduttaa vainukoirat jäljiltään eikä minulla ollut siihen\nmuuta keinoa.' Hän otti hattunsakin päästään siihen kiinnitettyine\nhuntuineen pannen sen ja ruskean viitan matkalaukkuunsa. 'Minä en\ntarvitse niitä missään tapauksessa ennen konduktöörin tuloa', lisäsi\nhän.\n\n'Etkä silloinkaan!' sanoin minä, ja tarttuen matkalaukkuun heitin sen\nkaikella voimallani ulos ikkunasta. 'Nyt et sinä milloinkaan enää voi\ntehdä neitosta itsestäsi, jos suinkin voin sen estää. Ellei sinun ja\nvankilan välillä ole muuta kuin tuo valepuku, silloin on sinun mentävä\nvankilaan.'\n\nJuuri sillä tavoin oli häntä kohdeltava ja minä tunsinkin saavuttamani\nedun heti. Hänen herkkä luonteensa mukautui paljon paremmin kovuuteen\nkuin kehoituksiin. Hän punastui häpeästä ja hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelillä. Mutta MacCoykin oli huomannut saavuttamani edun ja\npäättänyt, etten saisi hyötyä siitä.\n\n'Hän on toverini ettekä te saa solvata häntä!' huusi hän.\n\n'Hän on veljeni ettekä te saa saattaa häntä turmioon!' sanoin minä.\n'Luullakseni lyhyt vankeus on paras keino pitämään teidät erillään\ntoisistanne ja ellette te tule tuomituksi sellaiseen, ei se ainakaan\nole minun syyni!'\n\n'Vai niin, aiotteko te ruveta ilmiantajaksi?' huudahti hän vetäen\nsamassa silmänräpäyksessä esille revolverinsa. Ponnahdin seisoalleni\ntarttuakseni hänen käteensä, mutta huomatessani joutuvani liian\nmyöhään hyppäsin syrjään. Hän laukaisi samassa silmänräpäyksessä, ja\nluoti, joka olisi raapaissut minua, osuikin suoraan onnettoman veljeni\nsydämeen.\n\nHän kaatui ääntä päästämättä osastomme lattialle. MacCoy ja minä\npolvistuimme, molemmat yhtä pelästyneinä, hänen kummallekin puolelleen\nja koetimme saada hänessä näkyviin joitakin elonmerkkejä. MacCoy'lla\noli vielä ladattu revolveri kädessään, mutta hänen suuttumuksensa\nminua ja minun vihani häntä kohtaan olivat molemmat haihtuneet\nhetkiseksi olemattomiin tämän surunäytelmän tieltä. Hän käsitti\nensimmäiseksi tilanteen vakavuuden. Juna kulki sillä hetkellä jostakin\nsyystä hyvin hitaasti ja hän huomasi heti, että se tarjosi hänelle\nsopivan pakenemistilaisuuden. Silmänräpäyksessä hän oli avannut oven,\nmutta minä olin yhtä nopea kuin hänkin ja hypäten hänen niskaansa\nme molemmat putosimme astinlaudalta maahan ja vyöryimme sylikkäin\njyrkkää pengertä alas sen juurelle. Siellä minä löin pääni kiveen enkä\nmuista sen enempää. Tullessani tajuihini huomasin lepääväni muutamien\npensaitten välissä melkein radan vieressä ja tunsin jonkun hautovan\npäätäni märällä nenäliinalla. Katsoessani häneen tunsin hänet Sparrow\nMacCoy'ksi.\n\n'En voinut poistua luotanne', sanoi hän. 'En halunnut tahrata käsiäni\nteidän molempien verellä samana päivänä. Olen siitä aivan varma, että\nte rakastitte veljeänne, mutta ette rakastanut häntä hitustakaan sen\nenemmän kuin minäkään, vaikka te ehkä voitte sanoa minun näyttäneen\ntunteeni kummallisella tavalla. Maailma tuntuu nyt kaikissa tapauksissa\nhyvin tyhjältä hänen kuoltuaan enkä minä välitä rahtustakaan siitä,\nluovutatteko minut nyt poliisille.'\n\nHän oli nyrjäyttänyt nilkkansa vyöryessämme pengertä alas. Siinä me\nsitten istuimme, hän loukkautuneine jalkoineen ja minä pää raskaana\nja keskustelimme, kunnes katkeruuteni alkoi vähitellen sulaa ja\nmuuttua jonkinlaiseksi myötämielisyydeksi. Mitä hyötyä olisi veljeni\nkuoleman kostamisesta miehelle, jota hänen kuolemansa oli järkyttänyt\nyhtä suuresti kuin minuakin? Ajatuskykyni vähitellen palatessa aloin\nymmärtää, etten voinut tehdä mitään sellaista MacCoylle, mikä ei\nkimmahtaisi takaisin äitiini ja minuun. Kuinka me voisimme syyttää\nhäntä ilmaisematta veljeni elämäkertaa täydellisesti, ja sitähän\nme ennen kaikkea tahdoimme välttää? Asian painaminen unhoon oli\ntodellakin yhtä paljon meidän kuin hänenkin etunsa mukaista. Oltuani\nrikoksen kostaja huomasinkin nyt muuttuneeni salaliittolaiseksi\noikeutta vastaan. Paikka, missä me silloin olimme, oli eräs noita\nfasaanitarhoja, jotka ovat niin tavallisia vanhassa maassa, ja\nryömiessämme sen läpi minä huomasin neuvottelevani veljeni murhaajan\nkanssa siitä, kuinka paljon tapahtumasta mahdollisesti voitiin salata.\n\nTotesin pian hänen puheestaan sen, ettei poliisilla, ellei veljeni\ntaskuissa ollut papereita, joista me emme tienneet mitään, todellakaan\nollut minkäänlaista mahdollisuutta saada selville hänen nimeänsä ja\nolosuhteita, joissa kuolema oli hänet kohdannut. Hänen matkalippunsa\noli MacCoyn taskussa ja samoin kuitti niistä matkatavaroistakin,\njotka he olivat jättäneet säilyyn asemalle. Kuten useimmat\namerikkalaiset, hänkin oli huomannut halvemmaksi ja helpommaksi ostaa\nkaikki varusteet Lontoosta kuin tuoda ne mukanaan New Yorkista,\njoten kaikki hänen paitansa ja muut alusvaatteensa olivat uusia ja\nmerkittömiä. Matkalaukku, johon hän pani viittansa ja hattunsa, ja\njonka minä heitin menemään ikkunasta, putosi mahdollisesti johonkin\norjantappurapensaikkoon, missä se vieläkin on piilossa, tahi joku\nkulkuri vei sen mennessään tahi se joutui poliisin käsiin sen\nilmoittamatta siitä mitään yleisölle. Minä ainakaan en ole huomannut\nsiitä mitään selostusta Lontoon lehdissä. Ja mitä taasen noihin\nkelloihin tulee, oli ne valittu niiden joukosta, jotka veljeni oli\nsaanut näytteiksi. Hän otti ne ehkä mukaansa Manchesteriin kaupatakseen\nniitä, mutta -- no niin, siitä on jo myöhäistä puhua.\n\nEn moiti ollenkaan poliisia sen tekemistä erehdyksistä, koska\ntoisin ei ymmärtääkseni olisi voinut käydäkään. Oli olemassa vain\nyksi pieni johtolanka, jota poliisi olisi voinut seurata, mutta\nse olikin hyvin pieni. Tarkoitan tuota pientä pyöreää kuvastinta,\njoka löydettiin veljeni taskusta. Sellainenhan on melko harvinainen\nesine nuorenmiehen taskuissa, vai mitä? Mutta joku peluri olisi\nvoinut ilmoittaa teille, mitä korttihait tekevät sellaisilla\nkuvastimilla. Jos te istutte selkäkenossa vähän matkan päässä pöydästä\nja panette kuvastimen oikeinpäin syliinne, voitte te jakaessanne\nnähdä jokaisen vastapelaajallenne antamanne kortin. Kun jakaja näin\ntietää vastapelaajansa kortit yhtä hyvin kuin omansakin, on helppo\nymmärtää, kuinka vaivatta hän voi järjestää niin, että hän joko\nvoittaa tahi häviää. Kuvastin kuuluu yhtä välttämättä korttihuijarien\nvarusteihin kuin Sparrow MacCoyn käsivarteen kiinnitetty kuminauhakin.\nKiinnittämällä huomionsa siihen ja noihin äskeisiin hotelleissa\ntapahtuneihin kaappauksiin olisi poliisi ehkä päässyt oikeille jäljille.\n\nNyt ei minulla luullakseni ole enää paljonkaan selitettävää. Me\nkävelimme sinä iltana erääseen Amersham-nimiseen kylään kuin pari\nkävelyretkelle lähtenyttä herrasmiestä, ja matkustimme sitten\njälkeenpäin huomaamatta Lontooseen. Sieltä MacCoy matkusti Kairoon\nja minä palasin takaisin New Yorkiin. Äitini kuoli kuuden kuukauden\nkuluttua, ja olen iloinen voidessani sanoa, ettei hän kuolinpäiväänsä\nsaakka saanut milloinkaan tietää mitään koko tapahtumasta. Hän eli\nkoko ajan sen harhaluulon vallassa, että Edward ansaitsi rehellisesti\ntoimeentulonsa Lontoossa, enkä minä milloinkaan raatsinut sanoa hänelle\ntotuutta. Veljeni ei koskaan kirjoittanut, mutta koskei hän ollut\nkirjoittanut milloinkaan ennenkään, ei se vaikuttanut asiaan. Hänen\nnimensä oli viimeinen äitini huulilla.\n\nOn vielä muuan asia, jota pyytäisin teiltä, sir, ja jos voisitte\ntäyttää pyyntöni, pitäisin sitä ystävällisenä vastauksena tähän\nselitykseen. Tehän muistatte tuon radan vierestä löydetyn raamatun.\nKuljetin sitä aina mukanani povitaskussani ja se putosi varmaankin\nsieltä vyöryessämme pengertä alas. Se on minusta hyvin arvokas, koska\nse on perheraamattumme, jonka alkulehdelle isäni oli kirjoittanut\nminun ja veljeni syntymäpäivän. Toivoisin, että te tiedustelisitte\nsitä asianomaisesta paikasta ja lähettäisitte sen minulle, koska sillä\nei voi olla mitään mahdollista arvoa kellekään muulle. Jos osoitatte\nsen X:lle, Bassanon Kirjasto, Broadway, New York, saapuu se varmasti\nperille.\"\n\n\n\n\nKIILLOITETTU LAATIKKO\n\n\nKummallinen juttuhan se oli, sanoi yksityisopettaja, eräs noita\nomituisia, ihmeellisiä tapahtumia, joita joskus sattuu jokaiselle\nelämässä. Minä menetin senvuoksi parhaan paikan, mitä minä ehkä\nmilloinkaan tulen saamaan. Olen kuitenkin iloinen siitä, että matkustin\nThorpe Place'iin, koska minä saavutin siellä -- no niin, kun kerron\nteille tarinani, saatte kyllä selville sen, mitä minä siellä saavutin.\n\nEn tiedä, tunnetteko sitä sisämaan osaa, jonka läpi Avon virtaa ja\njoka on Englannin englantilaisin osa. Shakespeare, rotumme jaloin\nkukka, syntyi aivan sen sydämessä. Maisemat ovat siellä enimmäkseen\naaltoilevia niittyjä, jotka kohoavat yhä korkeammiksi kummuiksi\nlänttä kohti, kunnes ne sulautuvat Malvern-vuoristoon. Siellä ei ole\nlainkaan kaupunkeja, lukemattomia kyliä vain, joissa jokaisessa on\nharmaa normandialainen kirkko. Eteläisten ja itäisten piirikuntien\ntiilirakennukset ovat hävinneet näkyvistä kauas taivaanrannan taakse ja\nkaikki on nyt kiveä -- seinät ovet ja katot on ladottu jäkälöityneistä\nkiviliuskoista. Kaikki on niin vakavaa, tukevaa ja kiinteää kuin suuren\nmaan sydänseudulle sopiikin.\n\nJuuri tällä seudulla, melko lähellä Eveshamia, asui sir John Bollamore\nThorpe Place-nimisessä vanhanaikaisessa isiltä perityssä talossaan,\nja sinne minä matkustin opettamaan hänen kahta pientä poikaansa. Sir\nJohn oli leski -- hänen vaimonsa oli kuollut kolme vuotta sitten --\nja hän asui nyt siellä noiden kahden poikansa, joista toinen oli\nkahdeksan- ja toinen kymmenvuotias, ja suloisen seitsenvuotiaan\ntyttärensä kanssa. Neiti Witherton, joka on nyt vaimoni, oli tämän\npienen tytön kotiopettajatar ja minä taasen poikain kotiopettaja.\nVoitaisiinko mihinkään avioliittoon keksiä parempaa johdantoa? Hän\nhallitsee minua nyt ja minä puolestani opetan paria pientä poikaamme.\nMutta kas niin -- nyt minä olen jo paljastanut sen, mitä minä saavutin\nThorpe Place'issa. Rakennus oli hyvin vanha, uskomattoman vanha --\nosa siitä oli peräisin varhaisimmalta normandialaiselta ajalta -- ja\nBollamoret väittivät asuneensa siinä normannien suorittamasta Englannin\nvalloituksesta asti. Kun tulin sinne, karmivat oikein selkääni nuo\näärettömän paksut harmaat seinät, rosoiset rapautuvat kivet ja tuo\nsairaasta eläimestä muistuttava haju, jota vanhan rakennuksen mureneva\nkalkkilaasti levitti. Mutta nykyaikainen sivurakennus oli valoisa ja\nhauska, ja puutarha oli hyvin hoidettu. Ei ainoakaan sellainen talo voi\nolla synkkä, jossa asuu kaunis tyttö, ja jonka edustalla kasvaa niin\npaljon ruusuja.\n\nLukuunottamatta varsin täydellistä palvelijakuntaa, koko talouteen\nkuului vain neljä henkilöä. Neiti Witherton, silloin neljänkolmatta\nikäinen ja niin kaunis -- no niin, niin kaunis kuin rouva Colmore\non nyt -- minä, Frank Colmore, silloin kolmikymmenvuotias, sitten\ntaloudenhoitajatar, rouva Stevens, laiha ja hiljainen nainen, ja\nvielä herra Richards, muuan pitkä sotilaallisen näköinen mies, joka\ntoimi Bollamoren maatilojen pehtorina. Me neljä söimme aina ateriamme\nyhdessä, sir Johnin aterioidessa tavallisesti yksinään kirjastossaan.\nJoskus hän söi kanssamme päivällistä, mutta yleensä olimme yhtä\ntyytyväisiä, vaikkei hän sitä tehnytkään.\n\nHän oli näet hyvin peloittavan näköinen mies. Ajatelkaa vain,\nettä hän oli kuuden jalan kolmen tuuman pituinen henkilö, vartalo\nmajesteetillinen, kasvot ylimykselliset, nenä kyömy, tukka harmahtava,\nkulmakarvat tuuheat, leuassa mefistomainen suippoparta ja otsan ja\nsilmien seutuvilla uurteita, jotka olivat niin syviä kuin ne olisi\nolleet kaiverrettu kynäveitsellä. Hänellä oli harmaat silmät, väsyneet\nja toivottoman näköiset, ylpeät ja kuitenkin liikuttavat silmät,\njotka vaativat osakseen sääliä, kenenkään kuitenkaan uskaltamatta\nosoittaa sitä. Opiskeleminen oli taivuttanut hänen selkänsä kumaraan,\nmutta muuten hän oli ikäisekseen -- hän oli ehkä viidenkuudetta\nvuotias -- niin hienon näköinen mies kuin naiset vain voivat toivoa\nkatseltavakseen.\n\nHänen seuransa ei kuitenkaan ilahduttanut ketään. Hän käyttäytyi\nkyllä aina kohteliaasti ja hienosti, mutta oli kummallisen vaitelias\nja arka. En ole milloinkaan elämässäni asunut niin pitkää aikaa\nyhdessä kenenkään ihmisen kanssa tietämättä hänestä niin vähän.\nOllessaan sisällä rakennuksessa hän vietti aikansa omassa pienessä\ntyöhuoneessaan itäisessä tornissa tahi nykyaikaisen sivurakennuksen\nkirjastossa. Hänen tapansa olivat niin säännölliset, että voitiin\nmilloin tahansa tarkalleen sanoa, missä hän milloinkin oleskeli. Hän\nkäväisi työhuoneessaan pari kertaa päivässä, ensi kerran aamiaisen\njälkeen ja toisen kerran noin kymmenen aikaan illalla. Jokainen olisi\nvoinut tarkistaa kellonsa raskaitten ovien paukahdusten mukaan. Lopun\npäivästä hän vietti tavallisesti kirjastossaan, paitsi iltapäivällä,\njolloin hän joko käveli tahi ratsasti tunnin tahi parikin yksinään. Hän\nrakasti lapsiaan ja seurasi tarkkaan heidän edistymistään, mutta lapset\npelkäsivät hieman tuota hiljaista pörrötukkaista olentoa, karttaen\nhäntä niin paljon kuin suinkin, kuten me muutkin.\n\nKului jonkin aikaa, ennenkuin sain tietää jotakin sir John Bollamoren\nelämästä, sillä taloudenhoitajatar, rouva Stevens, ja pehtori, herra\nRichards, olivat liian uskollisia jutellakseen vapaasti isäntänsä\nasioista. Ja mitä taasen kotiopettajattareen tuli, niin hän ei tiennyt\nsen enempää kuin minäkään. Yhteinen kiinnostuksemme asiaan olikin muuan\nniistä syistä, jotka vetivät meitä yhteen. Vihdoin kuitenkin tapahtui\njotakin sellaista, mikä johti lähempään tuttavuuteen herra Richardsin\nkanssa, ja minä sain tarkempia tietoja sen miehen elämästä, jota\npalvelin.\n\nSitä ei aiheuttanut sen vähäpätöisempi tapaus kuin Percyn, nuoremman\noppilaani, putoaminen myllynkanavaan silminnähtäväksi vaaraksi omalle\nja minunkin hengelleni, koska minunkin oli pakko antautua vaaraan\npelastaakseni hänet. Likomärkänä ja hengästyneenä -- minä olin näet\npaljon enemmän väsyksissä kuin lapsi -- olin juuri menossa huoneeseeni,\nkun sir John, joka oli kuullut melun, aukaisi pienen työkammionsa oven\nkysyen minulta sen syytä. Kerroin hänelle onnettomuuden, mutta vakuutin\nkuitenkin samalla, ettei hänen lapsellaan ollut mitään vaaraa. Hän\nkuunteli liikkumattomin ärein kasvoin; jännittyneet silmät ja jäykät\nhuulet kuitenkin ilmaisivat kaiken sen mielenliikutuksen, jota hän\nkoetti salata.\n\n\"Hetkinen vain! Tulkaa tänne ja kertokaa kaikki yksityiskohtaisesti!\"\nsanoi hän palaten takaisin työhuoneeseensa.\n\nJa niin minä huomasin joutuneeni tuohon pieneen pyhäkköön, minne ei,\nkuten sitten jälkeenpäin kuulin, kenenkään toisen jalka ollut kolmeen\nvuoteen astunut, paitsi erään vanhan palvelijan, joka aina puhdisti\nsen. Huone oli pyöreä, kuten tornikin, jossa se sijaitsi, katto oli\nmatala, ikkunoita vain yksi kapea, muratin kehystämä ja huonekalut\nmitä vaatimattomimmat. Vanha matto, tuoli, kirjoituspöytä ja pieni\nkirjahylly -- siinä koko kalusto. Pöydällä oli pystyssä jonkun naisen\nkokovartalokuva -- en kiinnittänyt sen suurempaa huomiota kasvojen\npiirteisiin, muistan vain sen, että niiden vaikutus oli miellyttävä ja\nystävällinen. Sen vieressä oli suuri musta kiillotettu laatikko ja pari\nkuminauhoilla käärittyä paperi- tahi kirjepinkkaa.\n\nKeskustelumme oli lyhyt, sillä sir Bollamore huomasi märkyyteni ja\nymmärsi, että minun täytyi viipymättä vaihtaa vaatteita. Tapaus johti\nkuitenkin opettavaiseen keskusteluun pehtorin, herra Richardsin,\nkanssa; hän ei ollut milloinkaan päässyt tuohon huoneeseen, jonka oven\nsattuma oli avannut minulle. Samana iltapäivänä hän tuli luokseni\nhyvin uteliaana kävellen edestakaisin kanssani puutarhan käytävillä,\nmolempien oppilaitteni pelatessa verkkopalloa viereisellä nurmikentällä.\n\n\"Tuskinpa te voitte käsittääkään teidän hyväksenne tehtyä poikkeusta\",\nsanoi hän. \"Tuo huone on ollut niin salaperäisyyden verhoama, ja sir\nJohnin käynnit siellä ovat olleet niin säännöllisiä ja yhtämittaisia,\nettä talon henkilökunta suhtautuu siihen melkein taikauskoisesti.\nVannon, että jos toistaisin teille kaikki kulkupuheet, kaikki juorut\nsalaperäisistä vieraista ja puheet äänistä, joita palvelijat sanovat\nkuulleensa sieltä, voisitte te luulla sir Johnin alkaneen jälleen\nviettää entistä elämäänsä.\"\n\n\"Miksi te sanoitte: 'jälleen viettää'?\" kysyin minä.\n\nHän katsoi minuun hämmästyneenä.\n\n\"Voiko olla mahdollista\", sanoi hän, \"ettette tiedä mitään sir John\nBollamoren entisestä elämästä?\"\n\n\"En niin mitään.\"\n\n\"Te hämmästytätte minua. Olen tähän asti luullut jokaisen\nenglantilaisen tietävän jotakin hänen menneisyydestään. En puhuisi\nmitään koko asiasta, ellette te nyt kuuluisi meihin ja ellen pelkäisi,\nettä tosiseikat kantautuvat korviinne jollakin tavoin raaempina,\njos nyt vaikenen. Olen aina ollut siinä luulossa, että te tiesitte\nruvenneenne 'pirullisen' Bollamoren palvelukseen.\"\n\n\"Miksi juuri 'pirullisen'?\" kysyin minä.\n\n\"Ah, te olette vielä nuori ja maailma menee eteenpäin nopeasti, mutta\nparikymmentä vuotta sitten 'Pirullisen Bollamoren' nimi oli enimmän\ntunnettuja Lontoossa. Hän oli irstailevan elostelijajoukon johtaja,\ntappelupukari, yllyttäjä, pelaaja ja juomari -- jäännös vanhoilta\najoilta ja yhtä kehno kuin pahin heistä.\"\n\nTuijotin häneen hämmästyneenä.\n\n\"Mitä\", huudahdin, \"tämäkö tyyni, ahkera ja surullisen näköinen mies?\"\n\n\"Niin, hän oli Englannin kuuluisin keikari ja irstailija. Mutta kaikki\ntämä vain näin meidän kesken, Colmore. Te ymmärrätte nyt tarkoitukseni,\nkun sanon, että hänen huoneestaan kuuluva naisen ääni voi vielä nytkin\nherättää epäluuloja.\"\n\n\"Mutta mikä on voinut muuttaa hänet niin?\"\n\n\"Pieni Beryl Clare, kun hän antautui sellaiseen vaaraan, että suostui\nhänen vaimokseen. Se muodosti käännekohdan. Bollamore oli jo mennyt\nniin pitkälle, että hänen omat irstailutoverinsa olivat eronneet\nhänestä. Kuten ehkä tiedätte, on sellaisen miehen, joka juo, ja\nsellaisen välillä, joka juopottelee, äärettömän suuri ero. Molemmat\njuovat, mutta juopottelija karttaa alkoholistia. Hänestä oli tullut\nväkijuomien orja -- toivoton ja avuton. Silloin tuli Beryl väliin,\nhuomasi raunioissa hienon miehen mahdollisuudet, rohkaisi mielensä\nja meni naimisiin hänen kanssaan, vaikka hän olisi voinutkin valita\ntusinan joukosta, ja pyhittäen elämänsä miehensä hyväksi hän palautti\nhänet takaisin miehuuteen ja säädylliseen elämään. Te olette kai\nhuomannut, ettei talossamme käytetä lainkaan väkijuomia. Sellaisia\nei ole ollut täällä sen jälkeen kuin hän astui jalkansa kynnyksemme\nyli. Nytkin vielä tekisi tippakin alkoholia isäntäämme samanlaisen\nvaikutuksen kuin veri tiikeriin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa siis hänen vaikutusvaltansa jatkuu vielä?\"\n\n\"Niin, ja sehän se juuri onkin niin ihmeellistä. Kun hän kuoli kolme\nvuotta sitten, pelkäsimme kaikki täällä ja odotimme, että isäntämme\nrupeaisi elämään entistä elämäänsä. Emäntämmekin pelkäsi sitä ja se\najatus katkeroitti hänen kuolemansa, sillä hän oli tuolle miehelle kuin\nsuojelusenkeli ja eli vain tuota yhtä jaloa tarkoitusta varten. Mutta,\nnäin ohimennen sanoen, näittekö te tuolla huoneessa erästä mustaa\nkiilloitettua laatikkoa?\"\n\n\"Näin kyllä.\"\n\n\"Siinä ovat luullakseni hänen kirjeensä. Jos herra jolloinkin\nmatkustaa pois, vaikkapa vain yhdeksi yöksikin, ottaa hän aina mustan\nkiilloitetun laatikon mukaansa. No niin, Colmore, ehkä minä nyt olen\nkertonut teille enemmän kuin minun olisi pitänytkään, mutta toivon\nteidän tekevän minulle vastapalveluksen, jos joskus saatte tietää\njotakin erinomaisempaa.\" Huomasin tuon kunnioitettavan miehen olevan\nhieman uteliaan ja vähän loukkautuneenkin siitä, että minun, uusikon,\noli sallittu ensimmäiseksi tunkeutua tuohon suljettuun kamariin. Mutta\ntämä tapaus kohotti minua hänen silmissään ja siitä hetkestä alkaen oli\nsuhteemme toisiimme luottavaisempi kuin ennen.\n\nJa nyt rupesi isäntäni tyyni ja majesteettinen olento entistä\nenemmän kiinnittämään mieltäni. Aloin ymmärtää tuota hänen silmiensä\nkummallisen inhimillistä ilmettä ja noita surun kalvamien kasvojen\nsyviä ryppyjä. Hän oli mies, joka taisteli loppumatonta taistelua,\npitäen aamusta iltaan käsivarren matkan päässä itsestään kauhistuttavaa\nvihollista, joka alituisesti koetti päästä häneen käsiksi runtelemaan\nhänen sieluansa ja ruumistansa. Kun näin tuon vakavan kumaraisen\nolennon kävelevän käytävissä tahi puutarhassa, näytti tämä uhkaava\nvaara saavan ruumiillisen muodon ja minä voin melkein kuvitella\nnäkeväni tuon mitä inhoittavimman ja vaarallisimman vihollisen hiipivän\nhänen kintereillään hänen varjossaan kuin puoleksi kesytetyn eläimen,\njoka livahtaa taluttajansa viereen hypätäkseen hänen kurkkuunsa heti,\nkun hän ei arvaa olla varuillaan. Ja kuollut nainen, joka oli uhrannut\nelämänsä tämän vaaran karkoittamiseen, sai myös muodon kuvitteluissani.\nOlin näkevinäni hänen varjoisan mutta kauniin hahmonsa tulevan aina\nväliin kohotetuin käsivarsin suojelemaan rakastettua miestä.\n\nHän huomasi omituisen terävällä vaistollaan minun häntä kohtaan\ntuntemani myötämielisyyden ja osoitti omalla hiljaisella tavallaan\nhyväksyvänsä sen. Hän pyysi minua kerran mukaansa iltapäiväkävelylleen\nja vaikka me emme siinä tilaisuudessa vaihtaneet sanaakaan\nkeskenämme, oli se sellainen luottamuksen merkki, jollaista hän ei\nmilloinkaan ennen ollut osoittanut kellekään toiselle. Hän pyysi\nminua myös luetteloimaan kirjastonsa, joka oli yksityiskirjastojen\nparhaimpia Englannissa, ja minä kulutin sitten monta tuntia iltaisin\nhänen läheisyydessään, ellen juuri hänen seurassaan, koska hän\ntavallisesti lueskeli pöytänsä ääressä, sillä aikaa kuin minä istuen\nikkunankomerossa koetin saada hänen kirjojensa joukossa vallitsevaan\nsekamelskaan jonkinlaista järjestystä. Mutta huolimatta näistä\nystävällisistä suhteista minua ei milloinkaan enää pyydetty tulemaan\ntornikamariin.\n\nMutta sitten tapahtui muutos tunteissani. Vain yksi ainoa sattuma\nmuutti kaiken myötämielisyyteni halveksunnaksi joutuessani toteamaan,\nettä isäntäni vieläkin oli samanlainen kuin ennenkin ja vielä\npahempikin, koska hän oli entisiin vikoihinsa lisännyt tekopyhyyden.\nKerron tapahtuman kokonaisuudessaan.\n\nEräänä iltana oli neiti Witherton mennyt Broadwayhin, läheisimpään\nkylään, laulamaan johonkin armeliaisuuskonserttiin ja minäkin olin\ntäyttääkseni lupaukseni kävellyt sinne saattaakseni hänet kotiin.\nAjotie kiertää itäisen tornin ja minä näin sen sivuuttaessani valoa\npyöreästä huoneesta. Oli kaunis kesäilta ja ikkuna, joka oli hieman\npäätäni korkeammalla, oli auki. Me satuimme juuri sillä hetkellä niin\nsyventymään omaan keskusteluumme, että pysähdyimme nurmikolle vanhan\ntornin juurelle. Silloin jokin keskeytti äkkiä puheemme kääntäen\najatuksemme pois omista asioistamme.\n\nMe kuulimme erään äänen, joka oli epäilemättä naisen. Se oli niin\nhiljainen, että sen vain tällaisena tyvenenä yönä saattoi kuulla.\nMutta vaikka se olikin niin hillitty, me emme voineet erehtyä sen\nnaisellisesta soinnusta. Se puhui kiireesti ja huohottaen muutamia\nlauseita vaieten sitten -- säälittävä, hengästynyt ja rukoileva ääni.\nNeiti Witherton ja minä pysähdyimme hetkiseksi tuijottaen toisiimme,\nmutta sitten lähdimme kävelemään nopeasti lämpiön ovea kohti.\n\n\"Se kuului ikkunasta\", sanoin minä.\n\n\"Me emme saa toimia salakuuntelijoina\", vastasi hän, \"eikä meidän pidä\nmilloinkaan muistellakaan tätä tapahtuneeksi.\"\n\nKoska hän ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, juolahti jotakin uutta\nmieleeni.\n\n\"Te olette kuullut sen jo ennenkin!\" huudahdin minä.\n\n\"En ole voinut sille mitään, koska huoneeni sijaitsee korkeammalla\nsamassa tornissa. Se on toistunut hyvin usein.\"\n\n\"Kukahan tuo nainen mahtanee olla?\"\n\n\"En tiedä sitä ollenkaan. Mutta tästä asiasta en haluaisi mielelläni\nkeskustella.\"\n\nHänen äänensä sävy riitti ilmaisemaan minulle selvästi hänen\najatuksensa. Mutta edellyttäen, että isäntämme vietti epäilyttävää\nkaksoiselämää, niin kuka hän voi olla, tuo salaperäinen nainen,\njoka seurusteli hänen kanssaan vanhassa tornissa? Tiesin omasta\nkokemuksestani, kuinka ikävä ja vaatimattomasti kalustettu tuo huone\noli. Nainen ei varmaankaan asunut siellä. Mutta mistä hän siinä\ntapauksessa tuli sinne? Hän ei voinut olla kukaan taloon kuuluva\nhenkilö, koska rouva Stevens piti heitä kaikkia tarkasti silmällä.\nVieraan täytyi siis tulla kartanoon jostakin ulkoa päin, mutta kuinka?\n\nSilloin äkkiä muistin, miten vanhanaikainen tämä rakennus oli, ja\nmieleeni juolahti, että siellä mahdollisesti voi olla montakin\nkeskiaikaista salakäytävää, koska sellaista vanhaa linnaa tuskin\non olemassakaan, missä niitä ei olisi. Tuo salaperäinen huone\nsijaitsi tornin kellarikerroksessa, niin että jos siellä oli jotakin\nedellämainitsemani tapaista, päästiin varmaankin käytävään lattiassa\nolevasta aukosta. Aivan kartanon läheisyydessä oli lukemattomia\nhuviloita. Salaisen käytävän toinen pää saattoi olla jonkin läheisen\nviidakon orjantappurapensaikossa. En puhunut tästä mitään kenellekään,\nvaikka tunsinkin, että isäntäni salaisuus oli nyt minun vallassani.\n\nJa kuta vakuutetummaksi asiasta tulin, sitä enemmän ihmettelin sitä\ntapaa, millä hän salasi oikean luonteensa. Katsellessani hänen vakavaa\nolentoaan kysyin usein itseltäni, oliko mahdollista, että sellainen\nmies vietti tuollaista kaksoiselämää, ja koetin taivuttaa itseäni\nuskomaan, että epäluuloni sittenkin olivat huonosti perusteltuja.\nMutta muistaessani tuon naisen äänen ja nuo yölliset kohtaukset\ntornikamarissa, en voinut mitenkään käsittää, kuinka sellaiset\ntosiseikat voitaisiin tulkita viattomiksi. Rupesin pelkäämään koko\nmiestä ja halveksimaan syvästi hänen itsepintaisesti jatkuvaa\ntekopyhyyttään.\n\nVain kerran näiden monien kuukausien kuluessa näin hänet vailla tuota\nsurullista ja tunteetonta naamiota, joka hänellä tavallisesti oli\nhänen esiintyessään lähimmäistensä seurassa. Sain hetkisen katsella\nvilahdukselta niitä tulivuoren liekkejä, joita hän oli hillinnyt niin\npitkän aikaa. Tapahtuma sinänsä ei ansaitsisi juuri mainitsemista,\nkoska hänen vihansa esine ei ollut kukaan muu kuin tuo vanha\nsiivoojatar, jonka ainoan oli lupa mennä tuohon salaperäiseen kamariin,\nkuten jo ennen olen kertonut. Kävelin juuri torniin vievää käytävää,\nkoska oma huoneeni sijaitsi sillä suunnalla, kun kuulin äkillisen\nhämmästyneen huudahduksen, joka sekautui jonkun suunniltaan vihasta\nolevan miehen käheään ja ärjyvään ääneen. Se oli kuin raivostuneen\nvillin eläimen murinaa. Sitten kuulin äänen värähtelevän vihasta.\n\"Tekö uskallatte?\" huusi hän. \"Tekö uskallatte olla tottelematta\nmääräyksiäni?\" Hetkistä myöhemmin sivuutti siivoojatar minut kiiruhtaen\nkäytävää pitkin kalpeana ja vapisten, hirmuisen äänen jyristessä\nhänen takanaan: \"Menkää hakemaan rouva Stevensiltä palkkanne älkääkä\nmilloinkaan enää astuko jalallanne Thorpe Place'iin!\" Tulin niin\nuteliaaksi, etten voinut olla seuraamatta siivoojatarta. Tapasin\nhänet nurkkauksen takaa, niissä hän nojautui seinään huohottaen kuin\npelästynyt kaniini.\n\n\"Mikä nyt on hätänä, rouva Brown?\" kysyin minä.\n\n\"Herrahan siellä vain raivosi!\" huohotti hän. \"Ah, kuinka hän\nsäikäyttikään minut! Kunpa te vain olisitte nähnyt hänen silmänsä,\nherra Colmore! Luulin jo viime hetkeni koittaneen.\"\n\n\"Mutta mitä te sitten teitte?\"\n\n\"Teinkö, sir? En niin mitään, en ainakaan mitään sellaista, mikä olisi\noikeuttanut tuollaisen metelin. Satuin vain koskemaan tuohon hänen\nmustaan laatikkoonsa -- en aikonut sitä edes avatakaan -- kun hän\ntuli huoneeseen, ja tehän kuulitte, kuinka hän raivostui. Olen nyt\nmenettänyt paikkani ja se onkin minulle mieleen, sillä en milloinkaan\nenää uskaltaisi mennä hänen lähelleen.\"\n\nTuo kiilloitettu laatikko oli siis ollut tämän vihanpurkauksen syynä\n-- laatikko, josta hän ei itsekään milloinkaan suostunut eroamaan.\nMillainen oli tuo yhteys tai oliko mitään yhteyttä tämän ja tuon naisen\nsalaisten vierailujen välillä, jonka äänen minä olin kuullut? Sir John\nBollamoren viha oli yhtä kestävää kuin tulistakin -- sillä siivoojatar,\nrouva Brown, hävisi sen päivän jälkeen näköpiiristämme, tulematta enää\ntakaisin Thorpe Place'iin.\n\nJa nyt haluan kertoa teille erään omituisen sattuman, joka ratkaisi\nkaikki nämä kummalliset kysymykset, saattaen isäntäni salaisuuden\nminun tietooni. Tarinani voi ehkä antaa teille aihetta epäillä\nkunniantuntoani ja leimata minut vakoilijaksi. Jos te haluatte ajatella\nniin, en voi sille mitään, voin vain vakuuttaa teille, vaikka se ehkä\nteistä tuntuukin mahdottomalta, asian tapahtuneen aivan niinkuin sen\ntässä kuvailen.\n\nRatkaisun ensi vaihe oli sellainen, että tuo tornissa sijaitseva pieni\nkammio joutui asumattomaan kuntoon. Sen aiheutti madonsyömän kattoa\nkannattavan tammiparrun katkeaminen. Vuosisatain mädännyttämänä se\nmurtui eräänä aamuna tuoden mukanaan lattialle suuren kasallisen\nkalkkilaastia. Sir John ei silloin onneksi ollut huoneessa. Hänen\nkallis laatikkonsa pelastettiin soran seasta ja vietiin kirjastoon,\nmissä hän sitä sen jälkeen säilytti eräässä lippaassa. Sir John ei\nryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteihin kori auttaakseen vahingon, enkä\nminä saanut milloinkaan tilaisuutta hakea tuota salaista käytävää,\njonka olemassaoloa olin uumoillut. Ja mitä taas tuohon salaperäiseen\nnaiseen tulee, niin luulin tämän onnettomuuden lopettaneen hänen\nvierailunsa. Mutta eräänä iltana kuulin herra Richardsin kysyvän rouva\nStevensiltä, kuka se nainen oli, jonka hän oli kuullut puhuvan sir\nJohnille kirjastossa. En kuullut emännöitsijän vastausta, näin vain\nhänen käytöksestään, ettei hän nyt ensi kertaa vastannut tahi koettanut\nkarttaa tätä kysymystä.\n\n\"Te kai olette kuullut tuon saman äänen, Colmore?\" kysyi pehtori.\n\nMyönsin sen.\n\n\"Ja mitä te siitä ajattelette?\"\n\nKohautin hartioitani huomauttaen, ettei asia liikuttanut minua.\n\n\"No, älkäähän nyt, te olette aivan yhtä utelias kuin me muutkin. Onko\ntuo vieras nainen vai ei?\"\n\n\"Hän on varmasti nainen.\"\n\n\"Mistä huoneesta te olette huomannut sen kuuluvan?\"\n\n\"Tornikammiosta ennen katon sortumista.\"\n\n\"Mutta minä kuulin sen kirjastosta eilen illalla. Sivuuttaessani sen\novet mennessäni nukkumaan kuulin jonkun vaikeroivan ja rukoilevan yhtä\nselvällä äänellä kuin te nyt puhutte. Ääni saattoi kyllä olla naisen,\nmutta --\"\n\n\"Mutta mitä? Kenen muun se voisi olla?\"\n\nHän katsoi minuun vakavasti.\n\n\"Taivaassa ja maassa on paljon sellaisiakin asioita, joista --\" sanoi\nhän. \"Jos ääni on naisen, niin kuinka nainen on päässyt sinne?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä.\"\n\n\"En minäkään. Entäpä jos se onkin tuollaista yliluonnollista --\nmutta kas niin, onhan tosiaan naurettavaa, että yhdeksännellätoista\nvuosisadalla elävä ihminen syventyy tällaiseen keskusteluun.\" Hän\npoistui, mutta minä huomasin hänen tietävän enemmän kuin hän oli\ntahtonut sanoa. Kaikkiin Thorpe Place'in vanhoihin kummitusjuttuihin\noli liittymässä jälleen eräs uusi aivan silmiemme edessä. Se on jo ehkä\ntähän aikaan saanut vakiintuneen paikkansa, sillä vaikka minä sainkin\nselityksen kaikkeen, eivät toiset saaneet tietää siitä milloinkaan\nmitään.\n\nJa minä sain selityksen seuraavalla tavalla. Olin saanut valvoa yhden\nyön hermosäryn vuoksi ja otin sentähden seuraavana päivänä kelpo\nannoksen chlorodyneä lieventääkseni särkyä. Siihen aikaan olin juuri\nlopettamaisillani sir John Bollamoren kirjaston luetteloimisen ja\ntapani oli työskennellä siellä iltapäivisin viidestä seitsemään saakka.\nTuona erityisenä päivänä taistelin, unettoman yön ja unilääkkeen\nyhteistä vaikutusta vastaan. Olen jo ennen puhunut kirjaston\nikkunankomerosta ja tavastani työskennellä siellä. Syvennyin silloinkin\nvakavasti työhöni, mutta väsymys voittikin minut ja nojautuen\ntaaksepäin tuolissani vaivuin raskaaseen uneen.\n\nEn tiedä lainkaan, kuinka kauan nukuin, mutta minun herätessäni\nilta oli jo aivan pimeä. Nauttimani chlorodynen huumaamana istuin\nliikkumattomana tuolissani jonkinlaisessa horrostilassa. Suuri huone\nkorkeine kirjahyllyjen peittämine seinineen näytti hyvin synkältä.\nHimmeä kuunvalo tunkeutui sinne perimmäisestä ikkunasta ja tätä\nvaaleampaa taustaa vastaan näin sir John Bollamoren istuvan työpöytänsä\nääressä. Hänen kaunis päänsä ja selvä sivukuvansa kuvastuivat tarkasti\nhänen takanaan olevaa kimaltelevaa neliötä vasten. Minun katsoessani\nhäneen hän kumartui ja minä kuulin avainta nopeasti väännettävän ja\nsitten metallin helinää. Tajusin epämääräisesti kuin unessa, että hän\noli nostanut eteensä pöydälle tuon kiilloitetun laatikon, ja näin,\nettä hän oli ottanut siitä esille nelikulmaisen kömpelön näköisen\nesineen, joka nyt oli hänen edessään pöydällä. Tällä hetkellä ei\nollenkaan juolahtanut huumautuneihin unisiin aivoihini, että olin\nsekautumaisillani hänen yksityisasioihinsa ja että hän varmaankin luuli\nolevansa yksinään. Mutta juuri silloin, kun minä kauhistuneena käsitin\nkaikki ja ponnahdin jo puolittain seisoalleni ilmaistakseni läsnäoloni,\nkuulin omituisen kovan metallinheleän napsahduksen ja sitten äänen.\n\nNiin, ääni oli naisen, sitä ei voitu epäilläkään. Mutta se oli niin\ntäynnä kiihkeää pyyntöä ja ikävöivää rakkautta, että se tulee aina\nkaikumaan korvissani. Se oli kuuluvinaan hyvin kaukaa, mutta jokainen\nsana kaikui selvästi, vaikkakin heikosti -- hyvin heikosti, koska ne\nolivat kuolevan naisen viimeiset sanat.\n\n\"En minä oikeastaan poistu ollenkaan luotasi, John\", sanoi tuo heikko,\nhuohottava ääni. \"Olen tässä aivan sinun kyynärpääsi vieressä ja minä\npysynkin tässä, kunnes tapaamme vielä kerran. Kuolen onnellisena\najatellessani, että sinä saat kuulla ääneni aamuisin ja iltaisin. Ah,\nJohn, pysy lujana päätöksessäsi, kunnes me tapaamme jälleen.\"\n\nMainitsin äsken, että olin noussut ilmaistakseni läsnäoloni, mutta en\nvoinut tehdä sitä äänen kaikuessa. Jäin puoleksi makaavaan ja puoleksi\nistuvaan asentooni, halvaantuneena ja hämmästyneenä, kuuntelemaan\nnoita ikävöiviä, kaukaisia, sointuvia sanoja. Ja hän --: hän oli niin\nsyventynyt niitä kuulemaan, ettei hän, vaikka minä olisinkin puhunut,\nolisi kuullut sanojani. Mutta äänen vaiettua änkytin kuuluville\nepäselvät anteeksipyyntöni ja selitykseni. Hän riensi huoneen poikki,\nväänsi sähkön palamaan ja sen valkoisessa valossa näin hänen silmänsä\nleimuavan vihasta ja kasvojensa vääntyvän kiihkosta.\n\n\"Herra Colmore!\" huudahti hän. \"Te täällä! Mikä on kaiken tämän\ntarkoitus, sir?\"\n\nSelitin änkyttäen kaikki, hermosärkyni, unilääkkeen, onnettoman\nuneenvaipumiseni ja kummallisen heräämiseni. Kun hän kuunteli, haihtui\nvihanpuna vähitellen hänen poskiltaan ja tuo surullinen tunteeton\nnaamio peitti vielä kerran hänen piirteensä.\n\n\"Salaisuuteni on nyt teidän, herra Colmore\", sanoi hän. \"Voin vain\nsyyttää itseäni siitä, etten ollut tarpeeksi varovainen. Mutta\npuolinaisesta luottamuksesta ei ole mihinkään ja senvuoksi pitää teidän\nnyt saada tietää kaikki, koska kerran tiedätte näin paljon. Tarina\nsaa mennä edelleen minne tahansa minun kuoltuani, mutta siihen saakka\nluotan kunniantuntoonne, ettei kukaan kuolevainen saa kuulla sitä\nhuuliltanne. Olen vieläkin ylpeä -- Jumala auttakoon minua -- tahi\nainakin niin ylpeä, että minä loukkaantuisin siitä säälistä, jonka\nesineeksi tämä juttu saattaisi minut. Olen hymyillyt kateudelle ja\nvähäksynyt vihaa, mutta sääli on jotakin sellaista, mitä en voi sietää.\n\nTe tiedätte nyt sen lähteen, mistä tuo ääni tulee, joka luullakseni on\nherättänyt niin suurta uteliaisuutta talouteeni kuuluvien henkilöiden\nkeskuudessa. Tunnen kaikki nuo huhut, jotka se on pannut liikkeelle.\nKaikki nuo arvailemiset, sekä häpeälliset että taikauskoiset, ovat\nsellaisia, että minä voin niitä halveksia ja antaa ne anteeksi. Mutta\npetollista vakoilemista ja salakuuntelemista laittoman uteliaisuuden\ntyydyttämiseksi en voisi antaa milloinkaan anteeksi. Mutta sellaisesta\nminä vapautan teidät, herra Colmore.\n\nKun olin nuorimies, sir, monta vuotta nuorempi kuin te nyt olette,\nannettiin minun matkustaa Lontooseen ilman ainuttakaan ystävää ja\nneuvonantajaa ja niin paksu kukkaro taskussani, että se toi rinnalleni\nliian monta väärää ystävää ja väärää neuvonantajaa. Join syvin\nsiemauksin elämän viiniä -- jos vain joku sellainen henkilö vielä elää,\njoka on juonut sitä syvemmälti, en kadehti häntä ollenkaan. Kukkaroni\nkärsi sellaisesta elämästä yhtä paljon kuin luonteeni ja terveytenikin,\nvirvokkeet kävivät minulle välttämättömiksi ja minusta kehittyi\nsellainen olento, jonka paljas muistokin jo inhoittaa minua. Ja juuri\nsiihen aikaan, juuri syvimmän alentumiseni aikoina, Jumala lähetti\nelämääni niin hellän ja suloisen hengen kuin milloinkaan on laskeutunut\nmaailmaan taivaasta auttavana enkelinä. Hän rakasti minua, vaikka\nminä olin mennytkin niin rappiolle, rakasti minua ja uhrasi elämänsä\ntehdessään vielä kerran miehen sellaisesta, joka oli alentanut itsensä\neläimen tasolle.\n\nMutta julma tauti tarttui häneen ja hän kuihtui silmissäni.\nTuskissaan hän ei milloinkaan ajatellut itseään, ei kärsimyksiään\neikä kuolemaansa, vaan ainoastaan minua. Minun kohtaloni viilsi hänen\nsydäntään. Hän pelkäsi minun, hänen vaikutusvaltansa loputtua, palaavan\ntakaisin entisiin elämäntapoihini. Vannoin turhaan hänelle, etten\nmilloinkaan tulisi kostuttamaan huuliani viinillä. Hän tunsi liiankin\nhyvin sen lujan otteen, jolla piru piti minua vallassaan -- hän, joka\noli koettanut irroittaa sitä -- ja ajatus, että sieluni joutuisi\njälleen sen kynsiin, ahdisti hänen mieltään päivät ja yöt.\n\nSitten hän kuuli erään sairashuoneissa käyneen ystävänsä puhuvan tästä\nkeksinnöstä -- tästä fonografista -- ja rakastavan naisen nopealla\nterävällä vaistolla hän huomasi heti, kuinka hän voi käyttää sitä\ntarkoitukseensa. Hän lähetti minut Lontooseen ostamaan parhaimman\nsaatavissa olevan koneen, johon hän sitten kuolevalla äänellään\nhuohotti nuo sanat, jotka ovat pysyttäneet minut oikealla tiellä sen\njälkeen. Voisiko mikään muu maailmassa tukeakaan minua yksinäistä ja\nmurtunutta miestä? Mutta se riittää ja Jumalalle kiitos, minä voin\nnyt kohdata hänet häpeämättä, sitten kuin Hän katsoo hyväksi yhdistää\nmeidät jälleen! Sellainen on salaisuuteni, herra Colmore, ja minä jätän\nsen elämäni ajaksi teidän haltuunne.\"\n\n\n\n\nMUSTA TOHTORI\n\n\nBishop's Crossing on pieni kylä, joka sijaitsee kymmenen englannin\npeninkulman päässä lounaiseen Liverpoolista. Sinne asettui varhain\nseitsenkymmenluvulla asumaan muuan Aloysius Lana-niminen lääkäri.\nPaikkakunnalla ei tiedetty mitään hänen entisyydestään eikä niistä\nsyistä, jotka olivat pakottaneet hänet valitsemaan asuinpaikakseen\ntämän Lancashiren kylän. Hänestä tiedettiin varmasti vain pari\nseikkaa: ensiksikin, että hän oli suorittanut lääketieteellisen\ntutkintonsa melko hyvin arvosanoin Glasgowissa, ja toiseksi, että hän\nepäilemättä polveutui jostakin kuuman vyöhykkeen rodusta, koska hän\noli niin tummaihoinen. Hänen vallitsevat piirteensä olivat kuitenkin\neurooppalaisen ja hänen käytöksensä oli niin juhlallisen kohteliasta,\nettä se viittasi espanjalaiseen syntyperään. Hänen tumma ihonsa,\nsysimusta tukkansa ja tuuheitten kulmakarvojen alta säihkyvät tummat\nsäteilevät silmänsä olivat kummallinen vastakohta pellavankarvaisille\ntahi kastanjaruskeille englantilaisille maalaisille, ja uusikkoa\nruvettiinkin jonkin ajan kuluttua nimittämään \"Bishop's Crossingin\nmustaksi tohtoriksi\". Alussa tämä nimitys oli tarkoitettu ivaksi\nja solvaukseksi, mutta vuosien vieriessä se muuttui kunnianimeksi,\njoka tunnettiin koko seudulla ja kaukana tuon pienen kylän rajojen\nulkopuolellakin.\n\nSillä uusikko todisti töillään olevansa taitava kirurgi ja lääkäri.\nSen piirikunnan lääkärintoimi oli ollut Edward Rowen, liverpoolilaisen\nlääkärin sir William Rowen pojan hallussa, mutta hän ei ollut\nperinyt isänsä taitoa, minkävuoksi tohtori Lana löi hänet pian\nlaudalta miellyttävällä ulkonaisella olemuksellaan ja käytöksellään.\nTohtori Lanan yhteiskunnallinen menestys oli yhtä nopea kuin hänen\nammatillinenkin. Se taitava kirurginen hoitotapa, millä hän paransi\nlordi Beltonin toisen pojan James Lowryn, muuttui keinoksi, jonka\navulla hän pääsi tutustumaan piirikunnan säätyläisiin, päästen\nheidän suosioonsa lumoavalla keskustelutaidollaan ja miellyttävällä\nkäytöksellään. Entisyyden ja sukulaisten puute on joskus pikemmin\napuna kuin esteenä yhteiskunnalliseen menestykseen, ja tumman, kauniin\ntohtorin oma maine oli hänen parhain suosittelijansa.\n\nHänen potilaansa huomasivat hänessä vain yhden ainoan vian: hän\noli piintynyt vanhapoika. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun\nrakennus, joka oli hänen hallussaan, oli suuri ja hänen tiedettiin\nonnistuneella toiminnallaan ansainneen melkoisia summia. Alussa\nliittivät paikalliset avioliittointoilijat hänen nimensä yhtämittaa\ntämän tahi tuon naimakelpoisen naisen nimeen, mutta kun vuodet kuluivat\nja tohtori Lana pysyi naimattomana, alettiin yleisesti ajatella, että\nhänen jostakin syystä täytyi jäädä vanhaksipojaksi. Muutamat menivät\njo niinkin pitkälle, että vakuuttivat hänen jo olevan naimisissa ja\nettä hän varhaisen polkunaimisen aiheuttamia seurauksia paetakseen\noli hautautunut Bishop's Crossingiin. Mutta juuri silloin, kun\navioliittointoilijat olivat toivottomina hylänneet hänet, saatiinkin\näkkiä tietää hänen menneen kihloihin Leigh Hallin perijättären neiti\nFrancis Mortonin kanssa.\n\nNeiti Morton oli nuori nainen, joka hyvin tunnettiin paikkakunnalla,\nkoska hänen isänsä, James Haldane Morton, oli ollut Bishop's\nCrossingin rauhantuomarina. Hänen molemmat vanhempansa olivat\nkuitenkin kuolleet ja hän asui ainoan veljensä Arthur Mortonin luona,\njoka oli perinyt sukutilan. Olennoltaan neiti Morton oli pitkä ja\njuhlallinen ja tunnettu kiivaasta, kärsimättömästä luonteestaan\nja tarmokkaisuudestaan. Hän oli tutustunut tohtori Lanaan eräässä\npuutarhajuhlassa, ja ystävyys, joka syntyi heidän välilleen, kypsyi\npian rakkaudeksi. Mikään ei voinut häiritä heidän toisiaan kohtaan\ntuntemaansa kunnioitusta ja kiintymystä. Vain heidän iässään oli jonkin\nverran eroavaisuutta, koska tohtori oli jo kolmenkymmenenseitsemän\nja tyttö vasta kahdenkymmenenneljän vuoden ikäinen, mutta tätä\nainoata seikkaa lukuunottamatta ei liittoa vastaan ollut juuri\nmitään muistuttamista. He menivät kihloihin helmikuussa ja häät piti\nvietettämän elokuussa.\n\nKesäkuun kolmantena päivänä tohtori Lana sai kirjeen ulkomailta.\nPienessä kylässä toimii postinhoitaja aina juorujen levittäjänäkin,\nja Bishop's Crossingin postimestarilla herra Bankleyllä oli monta\nnaapuriensa salaisuutta tiedossaan. Tästä erityisestä kirjeestä hän\nhuomautti vain, että se oli suljettu kummalliseen kuoreen, että osoite\noli kirjoitettu miehen käsialalla, että jälkikirjoitus oli päivätty\nBuenos Ayresissa ja että siinä oli Argentinan tasavallan postimerkki.\nKoska se oli ensimmäinen kirje, jonka tohtori Lana hänen tietääkseen\nsai ulkomailta, hän kiinnitti senvuoksi erikoisen tarkkaavaisuutensa\nsiihen, ennenkuin hän luovutti sen paikkakunnan postinkantajalle. Se\nvietiin määräpaikkaansa samana päivänä illalla, kun iltaposti jaettiin.\n\nSeuraavana aamuna -- s.o. kesäkuun neljäntenä päivänä -- tohtori\nLana meni neiti Mortonin luo. Hänen vierailunsa aiheutti pitkän\nkeskustelun, josta hänen huomattiin palaavan hyvin kiihtyneenä.\nNeiti Morton jäi huoneeseensa koko päiväksi ja hänen kamarineitonsa\nnäki hänen itkevän monta kertaa. Viikon kuluttua tiesivät kaikki\nkylän asukkaat julkisen salaisuuden, että kihlaus oli purettu, että\ntohtori Lana oli käyttäytynyt häpeällisesti nuorta neitiä kohtaan ja\nettä hänen veljensä, Arthur Morton, oli sanonut antavansa hänelle\nselkään. Ei kyllä tiedetty lainkaan, missä erityisessä suhteessa\ntohtori olisi käyttäytynyt huonosti, -- jotkut otaksuivat sitä, jotkut\ntätä -- mutta se kyllä huomattiin ja sitä pidettiin pahan omantunnon\nnäkyvänä merkkinä, että tohtori käveli mieluummin virstan väärää,\nkuin kulki Leigh Hallin ikkunoiden ohi, ja että hän lakkasi käymästä\naamujumalanpalveluksessa sunnuntaisin, koska hän olisi siellä voinut\ntavata tuon nuoren naisen. _Lancetissakin_ oli muuan ilmoitus, jossa\ntarjottiin lääkärin toimintaa myytäväksi nimiä mainitsematta, mutta\njonka luultiin viittaavan Bishop's Crossingiin ja tarkoittavan sitä,\nettä tohtori Lana aikoi poistua paikkakunnalta. Näin olivat asiat,\nkun maanantaina, kesäkuun yhdentenäkolmatta päivänä, tapahtui uusi\nkäänne, joka muutti tämän mitättömän maaseudulla tapahtuneen häpeäjutun\nsellaiseksi surunäytelmäksi, että se kiinnitti koko maan huomion\npuoleensa. Minun täytyy selittää tässä muutamia yksityiskohtia, jotta\ntuon illan tapahtumien merkitys täysin ymmärrettäisiin.\n\nTohtorin talon ainoat asukkaat olivat hänen taloudenhoitajattarensa,\nmuuan vanhahko, hyvin kunnioitettava nainen, nimeltään Martha Woods, ja\neräs nuori Mary Pilling-niminen palvelijatar. Ajuri ja välskäripoika\nnukkuivat muualla. Tohtorin tapana oli istuskella iltaisin\nleikkaussalin viereisessä työhuoneessaan talon siinä osassa, joka oli\nkauimpana palvelijattarien huoneesta. Tällä puolen oli oma potilaitten\nmukavuudeksi laitettu ovi, joten tohtori voi kenenkään tietämättä\nottaa siellä vastaan vieraita. Ja potilaitten tullessa hänen luokseen\nmyöhään hän aina päästikin heidät sisälle ja ulos leikkaussalin ovesta,\nkoska palvelijatar ja taloudenhoitajatar poistuivat tavallisesti hyvin\nvarhain omalle puolelleen.\n\nTuona iltana Martha Woods meni tohtorin työhuoneeseen kello\npuolikymmenen aikaan ja näki hänen kirjoittavan jotakin työpöytänsä\nääressä. Hän toivotti tohtorille hyvää yötä, lähetti palvelijattaren\nvuoteeseen ja suoritti sitten itse talousaskareita kello\npuoliyhteentoista saakka. Lämpiön kello löi juuri yhtätoista, kun hän\nmeni omaan huoneeseensa. Hän ehti olla siellä noin neljännestunnin tahi\nparikymmentä minuuttia, kun hän kuuli huudon tahi kutsun, joka tuntui\nkuuluvan talon jostakin osasta. Hän odotti jonkin aikaa, mutta huuto\nei enää toistunut. Järkyttyen suuresti, sillä ääni oli ollut kova ja\nvaativa, hän puki ylleen aamunuttunsa ja riensi niin nopeasti kuin\nsuinkin tohtorin työhuoneeseen.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi joku hänen koputtaessaan oveen.\n\n\"Minä vain -- rouva Woods.\"\n\n\"Pyydän teitä jättämään minut rauhaan. Menkää heti takaisin\nhuoneeseenne!\" huusi ääni, joka emännöitsijän vakavan luulon mukaan oli\nhänen isäntänsä. Sen sävy oli niin töykeä ja niin suuresti poikkeava\ntohtorin tavallisesta käyttäytymisestä, että emännöitsijä hämmästyi ja\nloukkautui.\n\n\"Luulin teidän kutsuneen minua, sir\", selitti hän saamatta kuitenkaan\nminkäänlaista vastausta. Rouva Woods katsoi kelloa palatessaan\nhuoneeseensa. Se oli silloin puolikaksitoista.\n\nJohonkin aikaan yhdentoista ja kahdentoista välillä (hän ei voinut\nmääritellä aikaa tarkalleen) koputti muuan potilas tohtorin\novelle saamatta häneltä minkäänlaista vastausta. Tämä myöhäinen\nvieras oli rouva Madding, vaikeata lavantautia sairastavan kylän\nsekatavarakauppiaan vaimo. Tohtori Lana oli pyytänyt häntä käymään\nluonaan niin myöhäiseen, saadakseen kuulla, kuinka hänen miehensä\nparantuminen edistyi. Hän näki valon palavan työhuoneessa, mutta\nkoputettuaan useita kertoja leikkaussalin ovelle vastausta saamatta hän\nluuli tohtorin menneen jonnekin sairaskäynnille ja palasi kotiinsa.\n\nTalosta päästään tielle lyhyttä mutkaista lehtokujannetta pitkin, jonka\npäässä palaa lyhty. Kun rouva Madding tuli portista, lähestyi eräs\nmies polkua pitkin. Ajatellen, että tulija mahdollisesti oli tohtori\nLana, joka palasi sairaskäynniltä, hän odotti ja hämmästyi tuntiessaan\ntulijan herra Arthur Mortoniksi, tuoksi nuoreksi tilanomistajaksi.\nLyhdyn valossa hän huomasi hänen hermostuneen käytöksensä ja näki\nhänen pitävän kädessään isoa metsästysruoskaa. Herra Morton oli juuri\nmenemäisillään sisään portista, kun rouva puhutteli häntä.\n\n\"Tohtori ei ole kotona, sir\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka te voitte sen tietää?\" kysyi hän äreästi.\n\n\"Olen koputtanut leikkaussalin ovelle, sir.\"\n\n\"Näen sieltä valoa\", sanoi nuori tilanomistaja katsoen kujanteen\npäähän. \"Se pilkottaa hänen työhuoneestaan, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, sir, mutta olen sittenkin varma siitä, ettei hän ole kotona.\"\n\n\"No niin, hänen täytyy kuitenkin piakkoin palata takaisin\", sanoi nuori\nMorton mennen portista, rouva Maddingin lähtiessä kävelemään kotiaan\nkohti.\n\nKello kolmen aikaan samana yönä hänen miehensä tauti kääntyi niin\npahaksi, että hän päätti lähteä neuvottelemaan tohtorin kanssa heti,\nkoska merkit järkyttivät häntä kovasti. Kun hän meni portista, hän\nhämmästyi nähdessään jonkun hiiviskelevän laakeripensaitten välissä.\nHiiviskelijä oli varmasti joku mies ja hänen vakaumuksensa mukaan juuri\nherra Arthur Morton. Koska hänellä oli tarpeeksi tekemistä omissa\nhuolissaan, hän ei kiinnittänyt mitään erikoista huomiota tapahtumaan,\nkiiruhti vain toimittamaan asiaansa.\n\nKun hän tuli rakennuksen lähelle, hän huomasi hämmästyksekseen tulen\nvieläkin palavan työhuoneessa. Hän koputti senvuoksi leikkaussalin\noveen saamatta kuitenkaan minkäänlaista vastausta. Hän toisti\nkoputuksen useita kertoja, mutta tuloksettomasti. Hänestä tuntui\ntavattomalta, että tohtori olisi mennyt vuoteeseen tahi ulos ja\njättänyt niin kirkkaan valon palamaan, minkävuoksi hänen mieleensä\njuolahti sellainen mahdollisuus, että tohtori oli ehkä nukahtanut\ntuoliinsa. Hän koputti senvuoksi työhuoneen ikkunaan, mutta sekään ei\nauttanut. Huomatessaan raon sitten ikkunanpielen ja uutimen välissä hän\nkatsoi siitä huoneeseen.\n\nKeskipöydällä, jolla oli kasottain tohtorin kirjoja ja työvälineitä,\npaloi suuri lamppu valaisten pienen huoneen kirkkaasti. Ei ketään\nnäkynyt eikä hän huomannut mitään muutakaan tavatonta, paitsi että\npöydän lattialle luoman varjon perimmäisessä päässä oli matolla\nlikainen valkoinen sormikas. Ja sitten äkkiä, kun hänen silmänsä\ntottuivat paremmin valoon, hän näki kengän varjon toisessa päässä ja\ntotesi kauhistuneena, että se, jota hän oli luullut sormikkaaksi,\nolikin jonkun lattialla selällään makaavan miehen käsi. Ymmärrettyään,\nettä jotakin kauhistuttavaa oli tapahtunut, hän soitti julkipuolen\novikelloa, herätti taloudenhoitajattaren, rouva Woodsin, ja\nnuo molemmat naiset menivät työhuoneeseen lähetettyään ensin\npalvelijattaren poliisiasemalle.\n\nPöydän vieressä, melko kaukana ikkunasta, huomattiin tohtori Lanan\nmakaavan selällään lattialla kuolleena. Oli selvää, että hän oli\njoutunut pahoinpitelyn uhriksi, koska hänen toisen silmänsä ympärystä\noli mustunut ja hänen kasvoissaan ja niskassaan oli naarmuja. Koska\nhänen kasvonsa olivat hieman pöhöttyneet ja ajettuneet, voitiin\notaksua, että kuristaminen oli aiheuttanut hänen kuolemansa.\nHänen yllään oli hänen tavallinen työpukunsa, mutta jaloissa vain\nvaatetohvelit, joiden pohjat olivat aivan puhtaat. Matossa oli\nkaikkialla ja erittäinkin oven vieressä likaisten kenkien jälkiä,\njotka murhaaja luultavasti oli jättänyt. Oli selvää, että joku oli\ntullut leikkaussalin ovesta, tappanut tohtorin ja paennut sitten\nkenenkään näkemättä. Jälkien koosta ja vammojen laadusta voitiin\nvarmasti päättää, että hyökkääjä oli ollut mies. Mutta sitä tosiseikkaa\npitemmälle huomasi poliisikin pääsyn hyvin vaikeaksi.\n\nHuoneessa ei ollut minkäänlaisia rosvoamisen merkkejä, ja tohtorin\nkultakello oli hyvässä tallessa hänen taskussaan. Hänen huoneessaan\noli raskas kassakaappi ja se huomattiin lukituksi, mutta tyhjäksi.\nRouva Woods oli saanut sellaisen vaikutelman, että siinä tavallisesti\nsäilytettiin suurta rahasummaa, mutta tohtori oli maksanut juuri\nsamana päivänä suuren elintarvelaskun puhtaalla rahalla, ja senvuoksi\npäätettiinkin, että juuri se eikä ryöväys oli syynä kaapin tyhjyyteen.\nVain yhtä ainoata esinettä kaivattiin ja sen katoaminen antoikin\naihetta mietiskelyihin. Neiti Mortonin valokuva, joka aina oli ollut\nsivupöydällä, oli irroitettu puitteistaan ja viety pois. Rouva Woods\noli huomannut sen olevan paikoillaan vielä illalla, jolloin hän oli\ntarjoillut isännälleen teetä, mutta nyt se oli hävinnyt jäljettömiin.\nSitä vastoin löydettiin lattialta viheriä silmälappu, jota ei\ntaloudenhoitajatar muistanut ennen nähneensä. Se saattoi kuitenkin olla\ntohtorinkin omaisuutta eikä siinä ilmennyt mitään sellaista, mikä olisi\nviitannut sen liittyvän jollakin tavoin rikokseen.\n\nEpäluulot voivat kääntyä vain yhdelle taholle. Nuori tilanomistaja,\nArthur Morton, vangittiin heti. Todistukset häntä vastaan olivat\ntilapäisiä, mutta raskauttavia. Hän jumaloi sisartaan, ja voitiin\ntodistaa, että hän sisaren ja tohtori Lanan välien katkettua oli usein\nmitä kostonhimoisimmin ilmaissut vihansa sisaren entistä rakastajaa\nkohtaan. Sekin voitiin todistaa, että hänet noin kello yhdentoista\naikaan illalla oli nähty pujahtavan tohtorin lehtokujanteelle\nmetsästysruoska kädessään. Hän oli sitten poliisin muodostaman teorian\nmukaan tunkeutunut tohtorin luo, jonka pelon tahi vihan aiheuttama\nhuuto oli ollut niin kova, että se oli kiinnittänyt rouva Woodsin\nhuomion puoleensa. Kun rouva Woods oli tullut alakertaan, oli tohtori\nLana päättänyt keskustella asiasta vieraansa kanssa, minkävuoksi hän\noli lähettänyt taloudenhoitajattaren takaisin hänen huoneeseensa.\nTämä keskustelu oli kestänyt pitkän aikaa, käynyt yhä kiihkeämmäksi\nja päättynyt tappeluun, jossa tohtori menetti henkensä. Se kuoleman\njälkeen tehty huomio, että hänellä oli ollut paha sydänvika -- tauti,\njosta ei tiedetty mitään hänen eläessään -- voi vaikuttaa sen, että\nsellaisetkin vammat, jotka eivät ole kohtalokkaita terveelle miehelle,\ntuottavat kuoleman hänenlaisellensa sairaalle miehelle. Arthur Morton\noli sitten irroittanut sisarensa valokuvan puitteista ja lähtenyt\nkotiinsa, pujahtaen mennessään piiloon laakeripensaitten väliin\nkarttaakseen portilla seisovaa rouva Maddingia. Syytökset perustuivat\ntähän teoriaan ja viittasivat kauhistuttavaan rikokseen.\n\nMutta toiselta puolen voitiin puolustukseksi esittää muutamia\nkumoamattomia tosiseikkoja. Morton oli yhtä tulinen ja kärsimätön kuin\nsisarensakin, mutta kaikki kunnioittivat häntä pitäen hänestä, ja\nottaen huomioon hänen suoran ja rehellisen luonteensa tuntui sellainen\nrikos mahdottomalta. Hän itse selitti asian niin, että hän oli halunnut\nkeskustella tohtori Lanan kanssa tärkeistä perheasioista (hän vältti\njo heti alussa puhumasta mitään sisarestaan). Hän ei koettanutkaan\nkieltää sitä, että tämä keskustelu olisi ehkä tullut sävyltään hyvinkin\nkiivaaksi. Hän oli kuullut eräältä potilaalta tohtorin poistuneen\njonnekin ja oli senvuoksi odottanut hänen palaamistaan noin kello\nkolmeen saakka aamulla. Kun hän ei ollut nähnyt hänestä jälkeäkään\nvielä silloinkaan, hän oli luopunut yrityksestään ja palannut kotiinsa.\nJa mitä taasen tohtorin kuolemaan tuli, niin hän ei sanonut tietävänsä\nsiitä sen enempää kuin poliisikaan, joka oli vanginnut hänet. Hän\noli ennen ollut vainajan hyvä ystävä, mutta olosuhteet, joista hän\nei halunnut mainita mitään, olivat aiheuttaneet muutoksen hänen\ntunteissaan.\n\nSellaisia tosiseikkoja oli kuitenkin olemassa, jotka tukivat\nhänen viattomuuttaan. Oli varmaa, että tohtori Lana oli hengissä\ntyöhuoneessaan puolikahdentoista aikaan. Rouva Woods oli valmis\nvannomaan, että hän juuri siihen aikaan oli kuullut tohtorin äänen.\nSyytetyn ystävät väittivät voivan olla mahdollista, ettei tohtori\nLana silloin ollut yksinään. Ääni, joka oli aluksi kiinnittänyt\ntaloudenhoitajattaren huomion puoleensa, ja hänen isäntänsä harvinainen\nkärsimättömyys, hänen käskiessään taloudenhoitajatarta poistumaan,\ntuntuivat viittaavan siihen. Jos asian laita oli niin, näytti\nmahdolliselta, että hän oli menettänyt henkensä niiden hetkien välillä,\njolloin taloudenhoitajatar oli kuullut hänen äänensä, ja jolloin rouva\nMadding oli tehnyt ensimmäisen vierailunsa voimatta kiinnittää tohtorin\nhuomiota puoleensa. Mutta jos tämä oli hänen kuolinhetkensä, oli\nvarmaa, ettei herra Arthur Morton voinut olla syyllinen, koska rouva\nvasta tämän jälkeen oli tavannut nuoren tilanomistajan portilla.\n\nJos tämä olettamus oli oikea ja joku henkilö oli ollut tohtori Lanan\nluona, ennenkuin rouva Madding tapasi herra Arthur Mortonin, niin\nkuka tuo joku sitten oli ollut ja mistä syistä hän oli halunnut tehdä\npahaa tohtorille? Myönnettiin yleisesti, että jos syytetyn ystävät\nolisivat voineet valaista tätä asiaa, olisivat he tehneet kaikkensa\nnäyttääkseen toteen hänen viattomuutensa. Mutta sillä aikaa sai yleisö\nvapaasti väittää, kuten se tekikin, ettei voitu mitenkään todistaa\nkenenkään toisen henkilön kuin nuoren tilanomistajan käyneen siellä,\nja sitäpaitsi oli jo saatu täydellisesti selville, että hänen aikeensa\nolivat olleet pahansuopia. Kun rouva Madding oli käynyt siellä, oli\ntohtori ehkä poistunut huoneeseensa tahi mennyt jonnekin, kuten rouva\nsilloin ajattelikin, ja palannut jälkeenpäin ja tavannut herra Arthur\nMortonin odottamassa. Muutamat syytetyn puolustajat painostivat sitä\nseikkaa, ettei hänen sisarensa Francesin valokuvaa, joka oli hävinnyt\njäljettömiin tohtorin huoneesta, oltu löydetty hänen veljensä hallusta.\nTämä väite ei kuitenkaan merkinnyt juuri mitään, koska hänellä ennen\nvangitsemistaan oli ollut viljalti aikaa sen polttamiseen tahi\nhävittämiseen. Mitä taasen tuohon ainoaan olennaiseen todistukseen\ntuli -- noihin likaisiin jälkiin lattialla -- oli maton pehmeys\ntehnyt ne niin epäselviksi, että niistä oli mahdotonta päättää mitään\nratkaisevaa. Voitiin enintään sanoa niiden olemassaolon sopivan melko\nhyvin siihen teoriaan, että ne olivat syytetyn tekemiä, koska voitiin\ntodistaa, että hänen kenkänsä olivat olleet hyvin likaiset sinä yönä.\nIltapäivällä oli satanut niin kovasti, että kaikkien muidenkin kengät\nolivat luultavasti samanlaisessa kunnossa.\n\nSellainen on lyhyt selostus siitä kummallisesta ja romanttisesta\ntapaussarjasta, joka kiinnitti yleisön huomion tähän lancashireläiseen\nmurhenäytelmään. Tohtorin tuntematon menneisyys, hänen omituinen\netevä persoonallisuutensa, sen miehen yhteiskunnallinen asema,\njota syytettiin murhasta, ja ennen rikoksen tapahtumista vallinnut\nrakkaussuhde, kaikki nämä seikat liittyivät yhteen tehden asiasta\nsellaisen, joka kiinnitti koko kansan huomion puoleensa. Ihmiset\nkeskustelivat kolmessa kuningaskunnassa Bishop's Crossingin Mustan\nTohtorin murhasta ja laativat monta teoriaa selittääkseen kaikki\ntosiseikat, mutta voidaan empimättä sanoa, ettei niiden joukossa\nollut ainoatakaan sellaista, joka olisi valmistanut yleisöä sen\npoikkeuksellisen tuloksen varalta, joka aiheutti niin suurta\nkiihtymystä oikeudenkäynnin ensi päivänä ja saavutti huippukohtansa\nseuraavana. _Lancaster Weeklyn_ pitkät artikkelisarjat selostuksineen\njutusta ovat edessäni kirjoittaessani tätä, mutta minun on pakko tyytyä\nvain yleiskatsaukseen jutusta siihen saakka, jolloin ensi päivän iltana\nneiti Frances Mortonin todistus valaisi kummallisella tavalla asiaa.\n\nYleinen syyttäjä, herra Porlock Carr, oli järjestänyt syyteaineiston\ntavallisella taidollaan, ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä\nselvemmäksi kävi, kuinka vaikea työ herra Humphreyllä, syytetyn\npalkatulla puolustajalla, oli edessään. Useat todistajat vannoivat\nkuulleensa ne hillittömät uhkaukset, joita nuori tilanomistaja oli\nlausunut tohtoria vastaan, ja nähneensä sen vihaisen tavan, millä\nhän suhtautui tuohon väitettyyn sisarensa nurjaan kohteluun. Rouva\nMadding toisti kertomuksensa vierailusta, jonka syytetty oli tehnyt\nvainajan luo myöhään yöllä, ja muuan toinen todistaja taas väitti\nvangin tienneen sen, että tohtorin tapana oli oleskella yksinään tässä\nrakennuksen eristetyssä osassa, ja otaksui vangin valinneen tahallaan\ntämän myöhäisen hetken senvuoksi, että hän tiesi uhrinsa silloin\njoutuvan hänen armoilleen. Tilanomistajan erään palvelijan oli pakko\ntunnustaa, että hän oli kuullut isäntänsä tulevan kotiin noin kello\nkolmen aikaan sinä aamuna, mikä tuki rouva Maddingin kertomusta,\nettä hän oli nähnyt Mortonin laakeripensaitten välissä portin luona\ntoisen käyntinsä aikana. Likaisista kengistä ja väitetystä jälkien\nyhdenmukaisuudesta mainittiin asianmukaisesti, ja kaikki tunsivat\ntutkinnon päättyessä kello kolmen aikaan, että niin epäoleellinen\nkuin juttu olikin, oli se silti niin täydellinen ja vakuuttava,\nettä vangin kohtalo oli varma, ellei puolustuksessa tulisi ilmi\njotakin aivan odottamatonta. Puoliviiden aikaan, kun oikeus jälleen\nkokoutui, olikin tapahtunut jotakin uutta ja ennenkuulumatonta. Tuosta\nennen mainitsemastani sanomalehdestä jäljennän tähän selostuksen\ntapahtumasta; jätän kuitenkin pois kirjoittajan johdannon.\n\n\"Tupaten täynnä olevassa oikeussalissa herätti melkoista hämmästystä,\nkun puolustajan ensimmäinen esille kutsuma todistaja oli neiti Frances\nMorton, vangin sisar. Lukijamme muistanevat varmaankin, että tämä nuori\nnainen oli ollut kihloissa tohtori Lanan kanssa ja että suuttumus tämän\nkihlauksen äkillisen purkautumisen johdosta oli kiihoittanut veljeä\ntähän rikolliseen tekoon. Neiti Morton ei ollut kuitenkaan suorastaan\nsekautunut asiaan millään tavalla, ei kuulusteluun eikä poliisioikeuden\nistuntoihinkaan, minkävuoksi hänen esiintymisensä puolustajan\nensimmäisenä todistajana hämmästyttikin yleisöä.\n\nNeiti Frances Morton, joka on pitkä ja kaunis tummaihoinen tyttö,\nsaneli todistuksensa hiljaisella, mutta selvällä äänellä, vaikka\nkaikille olikin selvää koko ajan, että hän oli äärettömästi liikutettu.\nHän viittasi kihlaukseensa tohtorin kanssa, mainiten lyhyesti sen\npurkautumisesta, jonka hän sanoi johtuneen persoonallisista tohtorin\nperhettä koskevista seikoista, ja hämmästytti oikeutta vakuutuksellaan,\nettä hänen mielestään teljen viha oli aina ollut järjetön ja hillitön.\nTuomarin tekemään suoraan kysymykseen hän vastasi, ettei hän tunne\nminkäänlaista vihaa tohtori Lanaa kohtaan ja että tohtori oli hänen\nmielestään menetellyt täysin kunniallisella tavalla. Hänen veljensä\noli kuitenkin ajatellut asiasta toisin, koska hän ei tiennyt tarkasti\nkaikkia yksityiskohtia, ja hänen oli nyt pakko tunnustaa, vannotuksista\nhuolimatta, veljen uhanneen persoonallisella väkivallalla tohtoria ja\nilmaisseen murhailtana sisarelleen aikeestaan puhua suunsa puhtaaksi\ntohtorille. Sisar oli tehnyt kaikkensa palauttaakseen hänet järkiinsä,\nmutta veli oli aina hyvin itsepäinen, silloin kun hänen tunteensa ja\nennakkoluulonsa olivat kysymyksessä.\n\nTähän saakka näytti nuoren naisen todistus puhuvan pikemminkin vankia\nvastaan kuin puolesta. Asianajajan kysymykset alkoivat kuitenkin\nvalaista asiaa eri tavalla paljastaen yleisölle aivan odottamattoman\npuolustustavan.\n\nHerra Humphrey: Luuletteko veljeänne syylliseksi tähän rikokseen?\n\nTuomari: En voi sallia teidän tekevän tällaisia kysymyksiä. Me olemme\ntulleet tänne päättämään tosiseikkojen emmekä luulojen perusteella.\n\nHerra Humphrey: Oletteko aivan varma siitä, ettei veljenne ole\nsyyllinen tohtori Lanan kuolemaan?\n\nNeiti Morton: Olen.\n\nHerra Humphrey: Kuinka sen tiedätte?\n\nNeiti Morton: Koska tohtori Lana ei olekaan kuollut.\n\nTämä vastaus aiheutti sellaisen hälinän oikeussalissa, että todistajan\nkuulusteleminen oli keskeytettävä hetkiseksi.\n\nHerra Humphrey: Ja mistä sen tiedätte, neiti Morton, ettei tohtori Lana\nole kuollut?\n\nNeiti Morton: Siitä, että minä olen saanut häneltä kirjeen hänen\notaksutun kuolinpäivänsä jälkeen.\n\nHerra Humphrey: Onko teillä tuo kirje mukananne?\n\nNeiti Morton: On kyllä, mutta minä en mielelläni tahtoisi näyttää sitä.\n\nHerra Humphrey: Onko kuorikin?\n\nNeiti Morton: On ja tässä se on.\n\nHerra Humphrey: Missä se on leimattu?\n\nNeiti Morton: Liverpoolissa.\n\nHerra Humphrey: Minä päivänä?\n\nNeiti Morton: Kesäkuun kahdentenakolmatta.\n\nHerra Humphrey: Siis seuraavana päivänä hänen väitetyn kuolemansa\njälkeen. Oletteko valmis vannomaan tämän käsialan oikeaksi, neiti\nMorton?\n\nNeiti Morton: Kyllä.\n\nHerra Humphrey: Herra tuomari, olen valmis kutsumaan esille kuusi\nmuuta todistajaa, jotka voivat vannoa tämän kirjeen tohtori Lanan\nkirjoittamaksi.\n\nTuomari: Siinä tapauksessa pitää teidän kutsua heidät esille huomenna.\n\nHerra Porlock Carr (yleinen syyttäjä): Sillä aikaa, herra tuomari,\npyydämme teitä takavarikoimaan tuon asiakirjan, että voisimme hankkia\njonkun tuntijan lausunnon siitä, onko kirjoitus siinä sen herrasmiehen\nkirjoittamaa, jota me yhä vieläkin luulemme kuolleeksi. Minun ei\nluultavasti tarvitse viitata siihen, että tämä meille näin odottamatta\nesitetty teoria voi osoittautua ilmeiseksi vangin ystävien tekemäksi\nkeksinnöksi tutkimuksemme johtamiseksi harhaan. Pyydän oikeutta\nkiinnittämään huomionsa siihen tosiseikkaan, että tällä nuorella\nnaisella on täytynyt olla hänen omien sanojensa mukaan tämä kirje\nhallussaan jo alkututkinnossa ja poliisioikeudessa. Miten hän on voinut\nantaa tutkimusten jatkua, vaikka hänellä oli taskussaan sellainen\ntodistus, joka milloin tahansa olisi tehnyt niistä lopun?\n\nHerra Humphrey: Voitteko selittää sen, neiti Morton?\n\nNeiti Morton: Tohtori Lana ei halunnut salaisuuttaan julkisuuteen.\n\nHerra Porlock Carr: Miksi te nyt sitten olette ilmaissut sen?\n\nNeiti Morton: Pelastaakseni veljeni.\n\nSalista alkoi kuulua myötämielistä muminaa, jonka tuomari kuitenkin\nheti tukahdutti.\n\nTuomari: Koska minä olen sallinut käyttää tällaista puolustustapaa,\npitää teidän, herra Humphrey, ottaa selvä siitä, kuka tuo mies oli,\njonka ruumiin niin monet ystävät ja tohtori Lanan potilaat ovat\ntunteneet tohtorin ruumiiksi.\n\nMuuan valamies: Onko kukaan vielä tähän saakka epäillyt sitä asiaa?\n\nHerra Porlock Carr: Ei minun tietääkseni.\n\nHerra Humphrey: Me toivomme voivamme selittää asian.\n\nTuomari: Siinä tapauksessa siirretään istunto huomiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä asian uusi vaihe kiinnosti äärettömästi tavallista yleisöä. Se\nseikka, ettei oikeudenkäynti ollut vielä lopussa, esti sanomalehtien\nlausunnot, mutta kaikkialla väiteltiin kysymyksestä, oliko neiti\nMortonin selityksessä perää, vai oliko se vain veljen pelastamiseksi\nkeksitty rohkea kepponen. Kadonnut tohtori oli nyt joutunut hyvin\nmerkilliseen asemaan. Jollei hän, jonkin eriskummallisen sattuman\nsuomasta, ollutkaan kuollut, voitiin häntä siinä tapauksessa syyttää\ntuon tuntemattoman miehen kuolemasta, joka muistutti häntä niin\nsuuresti ja joka löydettiin kuolleena hänen työhuoneestaan. Kirje,\njota neiti Morton kieltäytyi näyttämästä, olikin ehkä tunnustus, ja\nneiti Morton voi sen vuoksi joutua sellaiseen kauhistuttavaan asemaan,\nettä hän vain uhraamalla entisen rakastajansa voi pelastaa veljensä\nhirsipuusta. Oikeussali oli seuraavana aamuna täpö täynnä ihmisiä,\njotka mumisivat kiihkeästi, kun herra Humphreyn nähtiin tulevan\nsaliin niin liikutettuna, etteivät hänen karaistuneet hermonsakaan\nvoineet sitä salata, kun hän ryhtyi neuvottelemaan yleisen syyttäjän\nkanssa. Vain muutamia nopeasti lausuttuja sanoja, jotka näyttivät\nhämmästyttävän suuresti herra Porlock Carria, vaihdettiin. Sitten\npuolustaja ilmoitti tuomarille, ettei sitä nuorta naista, joka oli\ntodistanut oikeudessa edellisenä päivänä, enää yleisen syyttäjän\nsuostumuksesta tulla kuulustelemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomari: Mutta minusta näyttää aivan siltä kuin te, herra Humphrey,\nolisitte jättänyt asian hyvin vaillinaiselle kannalle.\n\nHerra Humphrey: Ehkä, herra tuomari, mutta seuraava todistajani voi\nauttaa minua selvittämään sen.\n\nTuomari: Kutsukaa sisään tämä todistaja.\n\nHerra Humphrey: Minä kutsun todistajaksi tohtori Aloysius Lanan.\n\nTämä oppinut asianajaja oli tehnyt monta tehokasta huomautusta\naikoinaan, mutta hän oli tuskin milloinkaan elämässään aiheuttanut\nsellaista vaikutusta niin lyhyellä lauseella. Oikeuden jäsenet\nyksinkertaisesti mykistyivät hämmästyksestä, kun tuo sama mies, jonka\nkohtalosta oli niin paljon kiistelty, ilmestyi elävänä heidän eteensä\ntodistajien aitioon. Kaikki ne katselijat, jotka olivat tunteneet hänet\nBishop's Crossingissa, näkivät hänet nyt siinä edessään riutuneena ja\nlaihtuneena, kasvot syvien juovien uurtamina. Mutta huolimatta hänen\nsurullisesta olemuksestaan ja toivottomasta ulkomuodostaan, oli yleisön\njoukossa harvoja sellaisia, jotka voivat sanoa joskus nähneensä jonkun\njalompiryhtisen miehen. Kumarrettuaan tuomarille hän pyysi lupaa\nsaada selittää oikeudelle jotakin, ja kun hänelle asianmukaisesti oli\nilmoitettu, että hänen sanojaan voidaan ehkä käyttää häntä itseään\nvastaan, hän kumarsi vielä kerran ja aloitti:\n\n'Minä en halua', sanoi hän, 'salata mitään, vaan kerron rehellisesti\nkaiken sen, mitä tapahtui kesäkuun yhdettäkolmatta päivää vasten yöllä.\nJos vain olisin tiennyt, että viaton saa kärsiä, ja aavistanut, että\nniin paljon huolta keräytyi niiden niskoille, joita rakastan enimmän\nmaailmassa, olisin tullut esille jo aikoja sitten, mutta oli olemassa\nsellaisia seikkoja, jotka estivät näiden asioiden tuloa tietooni.\nToivoin voivani häivyttää erään onnettoman miehen siitä maailmasta,\njoka oli tuntenut hänet, mutta en edellyttänyt, että tekoni tulisi\nvaikuttamaan muidenkin elämään. Sallikaa minun nyt niin hyvin kuin\nsuinkin korjata se paha, jonka olen saanut aikaan.\n\nKaikille niille, jotka tuntevat Argentinan tasavallan historiaa, on\nLana-nimi hyvin tuttu. Isäni, joka polveutui Espanjan jaloimmista\nsuvuista, hoiti valtakunnan tärkeimpiä virkoja ja hänestä olisi\ntullut presidentti, ellei hän olisi kaatunut San Juanin meteleissä.\nKaksoisveljelleni, Ernestille, ja minulle olisi avautunut suurenmoinen\nura, ellei perheemme olisi joutunut sellaisiin rahallisiin vaikeuksiin,\nettä meidän molempien oli pakko ruveta ansaitsemaan toimeentulomme.\nPyydän anteeksi, herra tuomari, jos nämä yksityiskohdat tuntuvat teistä\nasiaankuulumattomilta, mutta ne muodostavat kuitenkin välttämättömän\njohdannon seuraavalle selitykselleni.\n\nKuten jo mainitsin, minulla oli Ernest-niminen kaksoisveli, joka oli\nniin minun näköiseni, etteivät ihmiset huomanneet meissä mitään eroa\nsilloinkaan, kun me olimme yhdessä. Me olimme pienimpiä yksityiskohtia\nmyöten aivan samanlaiset. Kun me tulimme vanhemmiksi, ei tämä\nyhdennäköisyys ollut niin silmäänpistävä, koska kasvojemme ilme oli\nerilainen, mutta silloin kun kasvomme olivat tyynet, ei tuota eroa\njuuri voitu huomata.\n\nMinun asiani ei ole puhua liian paljon hänestä, joka on kuollut,\nsemminkin siksi, että hän oli oma veljeni, mutta minä jätän hänen\nluonteensa arvostelemisen niille, jotka tunsivat hänet parhaiten.\nTahdon vain sanoa ja minun täytyykin ilmaista se, että minä jo\nvarhaisimman miehuuteni aikana rupesin pelkäämään häntä, ja minulla\nolikin pätevät syyt siihen inhoon, joka täytti mieleni. Hänen tekonsa\nhuononsivat minunkin mainettani, sillä suuren yhdennäköisyytemme\nvuoksi syytettiin minua monista niistä. Vihdoin muutamien erittäin\nhäpeällisten olosuhteitten vallitessa hänen onnistui siirtää koko\nyleisön tuntema viha minua vastaan, niin että minun oli pakko matkustaa\npois Argentiinasta ikuisiksi ajoiksi ja lähteä hakemaan toimeentuloani\nEuroopasta. Vapautuminen hänen inhoittavasta toveruudestaan korvasi\nminulle isänmaani menetyksen. Minulla oli niin paljon rahaa, että minä\nvoin jatkaa esteettömästi lääketieteellisiä opintojani Glasgowissa\nja vihdoin aloitin toimintani Bishop's Crossingissa siinä lujassa\nvakaumuksessa, etten minä tässä syrjäisessä lancashireläisessä kylässä\ntulisi kuulemaan hänestä enää milloinkaan mitään.\n\nMinä en pettynytkään näissä toiveissani vuosikausiin, mutta vihdoin\nhän kuitenkin sai selville asuinpaikkani. Joku liverpoolilainen, joka\nvieraili Buenos Ayresissa, opasti hänet minun jäljilleni. Hän oli\nmenettänyt kaikki rahansa ja aikoi matkustaa tänne minun luokseni\njakaakseen minun varani. Tuntien inhoni häntä kohtaan hän ajatteli\naivan oikein, että minä haluaisin ostaa itseni vapaaksi hänen\ntoveruudestaan. Sain häneltä kirjeen, joka ilmoitti hänen tulostaan.\nOmissa asioissani sattui juuri silloin olemaan kriisi, ja hänen tulonsa\nsaattoi ymmärrettävistä syistä aiheuttaa vaikeuksia, jopa häpeääkin\nniille, joita minun oli suojeltava kaikelta sellaiselta. Ryhdyin\ntoimenpiteihin, jotka takasivat, että kaikki tuleva paha joutuisi vain\nminun niskoilleni, ja sellainen' -- tässä hän kääntyi ja katsoi vankiin\n-- 'oli sen käyttäytymiseni syy, jota on niin kovasti tuomittu. Ainoa\nvaikutteeni oli suojella niitä, jotka olivat minulle rakkaita, kaikelta\nsellaiselta, mikä voisi tuottaa heille häpeää ja huolta. Siitä, että\nveljeni aiheuttaisi näitä molempia, saatoin pitää varmana. Mitä ennen\noli tapahtunut, tulisi varmasti toistumaan.\n\nVeljeni saapui eräänä iltana muutamia päiviä sen jälkeen kuin olin\nsaanut hänen kirjeensä. Istuin juuri työhuoneessani palvelijoitteni\nmentyä nukkumaan, kun kuulin askelia hiekoitetulta käytävältä, ja\nhetkistä myöhemmin näin hänen katsovan ikkunasta huoneeseeni. Hän oli\nsileäksi ajeltu, kuten minäkin, ja yhdennäköisyytemme oli vieläkin\nniin suuri, että minä hetkisen luulin katselevani omaa peilikuvaani.\nHänen toisen silmänsä yläpuolella oli mustelma, mutta muuten olivat\npiirteemme aivan samanlaiset. Sitten hän hymyili ivallisella tavallaan,\njota temppua hän oli käyttänyt poikavuosistaan saakka, ja minä tiesin\nsiitä hänet samaksi veljeksi, joka oli karkoittanut minut isänmaastani\nja tuottanut häpeää kunnialliselle nimellemme. Menin ovelle ja päästin\nhänet sisään. Silloin oli kello noin kymmenen illalla.\n\nKun hän tuli lampun valoon, näin heti, että hän oli joutunut täysin\nrappiolle. Hän oli kävellyt Liverpoolista saakka ja oli väsynyt\nja sairas. Hänen kasvojensa ilme järkytti minua kovasti, koska\nlääkeopillisten tietojeni nojalla saatoin päätellä hänen sairastavan\njotakin vakavaa sisällistä tautia. Hän oli juopotellutkin ja hänen\nkasvoissaan oli merkkejä tappelusta, johon hän oli joutunut muutamien\nmerimiesten kanssa. Suojellakseen loukkautunutta silmäänsä hän käytti\nsilmälappua, jonka hän irroitti tullessaan huoneeseen. Hän oli\npukeutunut merimiespuseroon ja flanellipaitaan, ja hänen varpaansa\npistivät esille kengistä. Mutta hänen köyhyytensä oli tehnyt hänet vain\nsitä kostonhaluisemmaksi minua kohtaan. Hänen vihaansa voidaan melkein\nverrata mielipuolisuuteen. Minä olin muka hänen sanojensa mukaan\nkieritellyt itseäni rahoissa Englannissa, hänen nähdessään nälkää\nEtelä-Amerikassa. En voi toistaa teille hänen lausumiaan uhkauksia\nenkä niitä loukkauksia, joita hän lateli minulle. Vakaumukseni on,\nettä puute ja irstailu olivat hämmentäneet hänen järkensä. Hän käveli\nedestakaisin huoneessa kuin villipeto vaatien ryyppyjä ja rahaa niin\niljettävillä sanoilla kuin suinkin. Minäkin olen hyvin tulinen mies,\nmutta kiitän Jumalaa voidessani nyt sanoa, että kykenin silloin\nhillitsemään itsenäni niin, etten kohottanut kättäni häntä vastaan.\nTyyneyteni vain ärsytti häntä. Hän raivosi, kiroili ja heristi minulle\nnyrkkiään, mutta silloin äkkiä hirvittävä suonenveto vääristi hänen\nkasvojaan, hän löi kädellään kylkeensä ja sitten kovasti huudahtaen\nkaatui yhteen kasaan jalkojeni juureen. Nostin hänet ylös ja laskin\nhänet sohvalle pitkäkseen, saamatta minkäänlaista vastausta huutoihini,\nja käsi, jonka olin puristanut omaani, oli kylmä ja hikinen. Hänen\nsairas sydämensä oli murtunut. Hänen oma kiihkeytensä oli tappanut\nhänet.\n\nIstuin kauan aikaa paikoillani kuin olisin nähnyt jotakin hirveätä\nunta ja tuijotin veljeni ruumiiseen. Rouva Woods, jota kuolevan huuto\noli häirinnyt, koputti oveeni herättäen minut horroksista. Lähetin\nhänet takaisin vuoteeseen. Hieman jälkeenpäin koputti joku potilas\nleikkaussalin ovelle, mutta kun minä en välittänyt hänestä, meni hän\npois. Istuessani siinä alkoi muuan suunnitelma hitaasti ja vähitellen\nkypsyä aivoissani, kummallisen koneellisesti, kuten suunnitelmat\ntavallisesti syntyvät. Kun nousin tuoliltani, oli tulevaisuuteni\nmääritelty lopullisesti, vaikka minä en tietääkseni ollut lainkaan\najatellutkaan sitä. Siinä toimi vaistoni, joka vastustamattomasti\nohjasi minua määrätylle taholle.\n\nTuon asioissani tapahtuneen muutoksen jälkeen, johon minä jo viittasin,\nolin ruvennut vihaamaan koko Bishop's Crossingia. Elämänsuunnitelmani\nolivat rauenneet, ja siellä, missä olin toivonut saavani tuntea\nmyötämielisyyttä, sain osakseni vain hätäisiä arvosteluja ja\nvihamielistä kohtelua. Oli kyllä totta, että kaikki häpeäjuttujen\nvaarat veljeni puolelta olivat haihtuneet hänen henkensä mukana,\nmutta minä olin vieläkin loukkautunut menneistä seikoista ja tunsin,\netteivät asiat voi milloinkaan enää tulla ennalleen. Se voi ehkä\njohtua siitä, että olen liian tunteellinen, ja siitäkin, etten ollut\nantanut tarpeeksi tunnustusta toisille, mutta tunteeni olivat kuitenkin\nsellaiset, jollaisiksi ne olen kuvaillut. Jokainen mahdollisuus,\njonka avulla olisin päässyt pois Bishop's Crossingista ja kaikkien\nsen asukkaiden läheisyydestä, olisi ollut hyvin tervetullut minulle.\nJa tässä oli nyt sellainen tilaisuus, jollaista en milloinkaan ollut\nuskaltanut toivoakaan, tilaisuus, jonka avulla voisin katkaista\nkokonaan suhteeni menneisyyteen.\n\nSohvalla lepäsi tuo kuollut mies, joka oli niin minun näköiseni, että\nlukuunottamatta kasvojen lievää pöhöttymistä ja raakaa ilmettä meissä\nei ollut minkäänlaista eroa. Ei kukaan ollut huomannut hänen tuloaan\neikä kukaan tulisi kaipaamaan häntä. Me olimme molemmat sileiksi\najeltuja, ja hänen tukkansa oli suunnilleen yhtä pitkä kuin minunkin.\nJos minä vain vaihtaisin vaatteita hänen kanssaan, löydettäisiin\nsilloin tohtori Aloysius Lana kuolleena työhuoneestaan, ja erään\nonnettoman miehen tuhoutunut ura loppuisi siihen. Kaapissani oli paljon\nkäypää rahaa ja sen minä voisin ottaa mukaani voidakseni aloittaa\njälleen uudestaan jossakin toisessa maassa. Veljeni vaatteissa voisin\nkävellä yöllä huomaamatta Liverpooliin ja tuossa suuressa satamassa\nkeksisin piankin jonkin keinon poistua maasta. Murtuneitten toiveitteni\njälkeen tuntui minusta vaatimattominkin elämä jossakin oudossa paikassa\npaljon viehättävämmältä kuin hyvinkin onnistunut toiminta Bishop's\nCrossingissa, missä minä milloin tahansa voin joutua vastakkain niiden\nhenkilöitten kanssa, jotka minä toivoisin voivani unhottaa, jos se\nsuinkin vain olisi mahdollista. Ja niin minä päätin panna toimeen\nvaihdoksen.\n\nJa minä teinkin sen. En halua kertoa yksityiskohtia, koska niiden\nmuisteleminen on yhtä tuskallista kuin kokemuskin, mutta tunnin\nkuluttua veljeni lepäsi pienintäkin yksityiskohtaa myöten puettuna\nminun vaatteihini, minun pujahtaessani pihalle leikkaussalin ovesta\nja suunnatessani kulkuni kenttien yli vievälle syrjäpolulle.\nLähdin matkalle päätettyäni käyttää aikani niin hyvin kuin suinkin\nLiverpooliin, jonne saavuinkin samana yönä. En ottanut talosta mukaani\nmuuta kuin rahalompakkoni ja erään valokuvan ja kiireissäni jätin\nlattialle sen lapun, jolla veljeni oli suojellut silmäänsä.\n\nAnnan teille kunniasanani, herra tuomari, ettei mieleeni hetkiseksikään\njuolahtanut, että ihmiset voisivat luulla minun tulleen murhatuksi,\nja vannon, etten voinut kuvitellakaan tämän sotajuonen, jonka avulla\nminä luulin voivani aloittaa elämäni uudestaan, aiheuttavan vakavaa\nvaaraa kenellekään. Päinvastoin se ajatus, että voisin vapauttaa toiset\nläsnäoloni aiheuttamasta taakasta, oli aina vallitsevin mielessäni.\nErään purjelaivan piti lähteä Liverpoolista Corunnaan juuri samana\npäivänä ja siihen minä lunastin matkalipun ajatellen, että merimatka\nvarmaankin auttaisi minua tointumaan. Mutta sitten peruutinkin\npäätökseni. Muistin näet, että maailmassa on ainakin yksi henkilö,\njolle minä en halua aiheuttaa tunninkaan surua. Hän tulisi murehtimaan\nminua sydämessään, vaikka hänen sukulaisensa olisivatkin kuinka\ntöykeitä ja vihamielisiä tahansa. Hän oli ymmärtänyt ja hyväksynyt\nne vaikutteet, joiden perusteella olin toiminut, ja vaikka hänen\nperheensä muut jäsenet tuomitsisivatkin minut, ei hän kuitenkaan tulisi\nunhottamaan. Ja niin minä kirjoitin hänelle kirjeen säästääkseni hänet\nperusteettomalta surulta ja pyysin häntä salaamaan sen sisällön. Jos\nhän nyt tapahtumien pakottamana onkin rikkonut tuon lupauksen, saa hän\nolla varma vilpittömästä myötämielisyydestäni ja anteeksiannostani.\n\nPalasin vasta eilen illalla takaisin Englantiin enkä koko tuona\naikana ole kuullut sanaakaan siitä mielenkiihkosta, jota otaksuttu\nkuolemani oli synnyttänyt, enkä herra Arthur Mortonia vastaan\ntehdystä syytöksestä. Luin eräästä myöhään ilmestyneestä iltalehdestä\nselostuksen eilisestä oikeudenistunnosta ja olen nyt saapunut tänne\ntänä aamuna niin nopeasti kuin pikajuna vain on voinut minut tuoda,\nilmaistakseni totuuden.\"\n\nSellainen oli tohtori Aloysius Lanan merkillinen selostus, joka lopetti\noikeudenkäynnin hyvin äkkiä. Jatkuva tarkka tutkimus vahvisti sitä\nsen verran, että se laiva, jossa hänen veljensä, Ernest Lana, oli\ntullut Etelä-Amerikasta, löydettiin. Laivan lääkäri voi todistaa, että\nLana matkalla oli valittanut sydäntään kipeäksi ja että taudin merkit\nsopivat vallan mainiosti kuvailtuun kuolemaan.\n\nMitä taasen tohtori Aloysius Lanaan tulee, hän palasi samaan kylään\ntakaisin, mistä hän niin dramaattisesti oli kadonnut, ja hänen ja\nnuoren tilanomistajan välillä tapahtui täydellinen sovinto, kun\nviimeksimainittu myönsi käsittäneensä kokonaan väärin ne vaikutteet,\njotka olivat pakottaneet hänet purkamaan kihlauksen. Se, että\ntoinenkin sovinto seurasi, voidaan päättää eräästä _Morning Postin_\nhuomattavimmalta paikalta leikatusta uutisesta:\n\n\"Pastori Stephen Johnson vihki syyskuun yhdeksäntenätoista päivänä\navioliittoon Bishop's Crossingin pitäjänkirkossa Aloysius Xavier\nLanan, Argentinan tasavallan entisen ulkoministerin Don Alfredo Lanan\npojan ja Frances Mortonin, Leigh Hallin entisen omistajan, aikoinaan\nLancashiressä sijaitsevan Bishop's Crossingin rauhantuomarina toimineen\nJames Morton vainajan ainoan tyttären.\"\n\n\n\n\nJUUTALAINEN RINTALEVY\n\n\nLäheinen ystäväni, Ward Mortimer, oli aikakautensa oppineimpia miehiä\nkaikessa, mikä koski itämaista arkeologiaa. Hän oli kirjoittanut\npaljon tältä alalta ja asunut pari vuotta eräässä haudassa Thebessä\ntoimittaessaan kaivaustöitä Kuninkaitten Laaksossa, ja vihdoin hän oli\nherättänyt melkoista huomiota kaivamalla esille Philaessä sijaitsevan\nHoruksen temppelin sisimmästä huoneesta otaksutun Kleopatran muumion.\nKoska hänellä oli jo sellainen ennätys takanaan yksineljättävuotiaana,\narvattiin yleisesti, että hänellä oli loistava ura edessään, eikä\nkukaan hämmästynytkään, kun hänet valittiin Belmore Street-museon\nhoitajaksi. Tähän toimeen liittyvät luennoimisoikeus Itämaisessa\nYliopistossa ja tulot, jotka kohoavat vieläkin niin ihanteelliseen\nmäärään, että ne voivat rohkaista tutkijaa, olematta kuitenkaan niin\nsuuret, että ne laimentaisivat hänen intoaan.\n\nOli olemassa vain yksi ainoa syy, joka teki Ward Mortimerin aseman\nhieman vaikeaksi Belmore Street-museossa, ja tämä syy oli sen miehen\nääretön kuuluisuus, jonka seuraajaksi hänet oli valittu. Professori\nAndreas oli perin oppinut tiedemies ja kuuluisa koko Euroopassa.\nHänen luennoltaan kuulemaan saapui ylioppilaita maailman kaikista\nosista, ja kaikissa oppineissa piireissä oli tavallisena puheenaiheena\nse ihmeteltävä tapa, millä hän hoiti hänen haltuunsa uskottua\nkokoelmaa. Senpä vuoksi herättikin melkoista hämmästystä, kun hän\nviisikuudettavuotiaana pyysi äkkiä eron virastaan, luopuen siten\ntyöstä, joka, samalla kun se oli antanut hänelle hänen toimeentulonsa,\noli ollut hänen huvinsakin. Hän ja hänen tyttärensä muuttivat pois\ntuosta mukavasta huoneistosta, joka oli ollut hänen virallisena\nasuntonaan museon yhteydessä, ja ystäväni Mortimer, joka oli\nvanhapoika, muutti asumaan siihen.\n\nKuultuaan Mortimerin nimityksestä professori Andreas oli kirjoittamat\nhänelle hyvin ystävällisen ja imartelevan onnittelukirjeen. Olin\npersoonallisesti läsnä heidän ensi kohtauksessaan ja kuljin\nMortimerin kanssa museossa, professorin näytellessä meille sitä\nihailtavaa kokoelmaa, jota hän oli hellinyt niin kauan aikaa.\nProfessorin kaunis tytär ja muuan nuorimies, kapteeni Wilson, josta\nkäsitykseni mukaan piakkoin tulisi hänen miehensä, seurasivat meitä\ntarkastusmatkallamme. Kokoelma oli sijoitettu viiteentoista huoneeseen,\njoista babylonialainen ja syrialainen huone ja keskihalli, mihin oli\nsijoitettu juutalainen ja egyptiläinen kokoelma, olivat kaikista\nhienoimmat. Professori Andreas oli tyyni, kuivahko vanhus. Hänen\nkasvonsa olivat sileiksi ajellut ja käytöksensä kylmän asiallinen,\nmutta hänen tummat silmänsä säteilivät ja liikkeensä muuttuivat\ninnostuneiksi hänen näyttäessään meille muutamia harvinaisimpia ja\nkauniimpia esineitä. Hän kosketti kädellään niihin niin hellästi, että\njokainen voi nähdä hänen tuntemansa ylpeyden niistä ja nykyisen surunsa\nsenvuoksi, että ne nyt siirtyivät hänen hoidostaan toisen henkilön\nhaltuun.\n\nHän oli näyttänyt meille vuorotellen muumioitaan, papyruksiaan,\nharvinaisia turilaitaan, kirjoituksiaan, juutalaisia jäännöksiään ja\ntuota kuuluisaa Jerusalemin temppelin seitsenhaaraisen kynttilänjalan\nkaksoiskappaletta, jonka Titus toi Roomaan ja jonka muutamat luulevat\nvielä tälläkin hetkellä lepäävän Tiberin pohjassa. Sitten hän lähestyi\nerästä aivan hallin keskellä sijaitsevaa kaappia ja katseli lasin läpi,\nsuoristautuen samalla kunnioittavaan asentoon.\n\n\"Tämä ei ole mikään uutuus sellaiselle tuntijalle kuin teille, herra\nMortimer\", sanoi hän, \"mutta luulen sen katselemisen kiinnostavan\nystäväänne herra Jacksonia.\"\n\nKumartuen kaappiin päin näin erään noin viiden tuuman levyisen\nja pituisen esineen, jonka kultaisiin puitteihin oli kiinnitetty\nkaksitoista jalokiveä ja nurkkiin kultaiset koukut. Kivet olivat kaikki\nerilaisia väriltään ja lajiltaan, mutta yhtä suuret. Niiden muoto,\njärjestely ja asteettainen värieroavaisuus panivat minut ajattelemaan\nvesivärilaatikkoa. Jokaisen kiven pintaan oli kaiverrettu joitakin\nhieroglyfeja.\n\n\"Herra Jackson, te kai olette kuullut puhuttavan urimista ja\nthummimista?\"\n\nOlin kuullut noista sanoista, mutta niiden tarkoitus oli jäänyt minulle\nhyvin hämäräksi.\n\n\"Urim ja thummim oli nimi, joka annettiin sille jalokivillä\nkoristetulle levylle, jota juutalaisten ylimmäiset papit kantoivat\nrinnallaan. He osoittivat sille hyvin poikkeuksellista kunnioitusta,\njokseenkin samanlaista kuin muinaiset roomalaiset Capitoliumin\nennustuskirjoille. Siinä on, kuten te näette, kaksitoista suurenmoista\njalokiveä, joihin jokaiseen on kaiverrettu salaperäisiä merkkejä.\nLaskien vasemmasta yläkulmasta kivet ovat: karneoli, krysoliitti,\nsmaragdi, rubiini, lapis, lazuli, opaali, safiiri, agaatti, ametysti,\ntopaasi, berylli ja jaspis.\"\n\nKivien erilaisuus ja kauneus hämmästyttivät minua.\n\n\"Liittyykö tähän rintalevyyn jokin erityinen tarina?\" kysyin minä.\n\n\"Se on hyvin vanha ja äärettömän arvokas\", sanoi professori Andreas.\n\"Voimatta sanoa mitään ehdottomasti varmaa voimme kuitenkin monesta\nsyystä ajatella olevan mahdollista, että se on Salomonin temppelin\nalkuperäinen urim ja thummim. Näin hienoa ei ole missään muussa\nEuroopan kokoelmassa. Ystäväni, kapteeni Wilson, on jalokivien\nkäytännöllinen tuntija ja hän voi sanoa teille, kuinka oikeita ne ovat.\"\n\nKapteeni Wilson, jolla oli tummat, kovat ja terävät kasvot, seisoi\nmorsiamensa vieressä kaapin toisella puolen.\n\n\"Niin\", sanoi hän lyhyesti, \"minä en ole milloinkaan elämässäni nähnyt\nhienompia kiviä.\"\n\n\"Ja kultatyötä kannattaa myös katsella. Vanhat kansat olivat kuuluisia\n--\" Hän aikoi nähtävästi viitata kivien kiinnitystapaan, kun kapteeni\nWilson keskeytti hänet.\n\n\"Jos tahdotte kiinnittää huomionne tähän kynttilänjalkaan, niin näette\nvieläkin hienompaa kultatyötä\", sanoi hän mennen erään toisen pöydän\nluo. Me kaikki ihailimme hänen kanssaan sen kohotöin laadittua vartta\nja hienosti kaiverrettuja haaroja. Kokonaisuudessaan oli se, että niin\nkuuluisa asiantuntija selitti meille näin harvinaisten esineitten\nhistoriaa, meille hyvin kiinnostava ja uusi kokemus, ja kun professori\nAndreas vihdoinkin lopetti tarkastuksemme muodollisesti luovuttaen\nkalliin kokoelman ystäväni haltuun, en voinut olla säälimättä\nhäntä enkä kadehtimatta hänen seuraajaansa, jonka elämä tulisi nyt\nkulumaan niin huvittavassa toimessa. Viikon kuluessa sijoittui Ward\nMortimer asianmukaisesti uuteen huoneistoonsa, tullen samalla Belmore\nStreet-museon yksinvaltiaaksi.\n\nNoin kahden viikon kuluttua ystäväni antoi nimityksensä johdosta pienet\npäivälliset kuudelle ystävälleen, jotka kaikki olivat samanlaisia\nvanhojapoikia kuin hänkin. Kun hänen vieraansa olivat poistumaisillaan,\nhän nykäisi minua hihasta viitaten samalla, että hän tahtoi minun\njäävän luokseen.\n\n\"Sinun kotiisihan on täältä lyhyt matka\", sanoi hän -- asuin siihen\naikaan Albanyssä vuokrahuoneissa. -- \"Sinä voit yhtä hyvin jäädä\ntännekin polttamaan tyynesti sikarin kanssani, koska olen hyvin\nsuuresti neuvojesi tarpeessa.\"\n\nPalasin takaisin nojatuoliini ja sytytin yhden hänen mainioista\nMatronistaan. Kun hän palasi saatettuaan viimeisen vieraansa ulos, hän\notti hännystakkinsa taskusta kirjeen ja istuutui minua vastapäätä.\n\n\"Sain tämän nimettömän kirjeen tänä aamuna\", sanoi hän. \"Tahdon lukea\nsen sinulle ja kuulla neuvosi.\"\n\n\"Saat sen hyvin kernaasti, jos se on jonkin arvoinen.\"\n\n\"Kirje kuuluu näin: 'Sir -- neuvon teitä vakavasti pitämään silmällä\nniin huolellisesti kuin suinkin kaikkia niitä arvokkaita esineitä,\njotka on uskottu haltuunne. Nykyinen järjestelmä yksine vahtimiehineen\nei mielestäni ole tarkoituksenmukainen. Olkaa varuillanne, tahi\nkorvaamaton vahinko voi tapahtua.'\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Niin, sanasta sanaan.\"\n\n\"No niin\", sanoin minä, \"se on ainakin selvää, että sen on kirjoittanut\njoku sellainen henkilö, joka tietää, että museossa on yöllä vain yksi\nvartija.\"\n\nWard Mortimer ojensi minulle kirjeen kummallisesti hymyillen. \"Oletko\nsinä lainkaan käsialojen tuntija?\" kysyi hän. \"Katsohan nyt tätä\",\nlisäsi hän työntäen toisen kirjeen eteeni. \"Katso onnittelen-sanan o:ta\nja vertaa sitä vahinko-sanan o:hon. Tarkastele isoa k:ta. Kiinnitä\nhuomiosi kirjoittajan tapaan käyttää ajatusviivaa siinä, mihin\ntavallisesti pannaan piste.\"\n\n\"Ne ovat epäilemättä saman henkilön kirjoittamat vaikka ensimmäisessä\nonkin koetettu hieman muuttaa käsialaa.\"\n\n\"Toinen\", sanoi Ward Mortimer, \"on onnittelukirje jonka professori\nAndreas kirjoitti minulle kuultuaan nimityksestäni.\"\n\nTuijotin häneen hämmästyneenä. Sitten käänsin kirjettä kädessäni. Sen\ntoiselle sivulle oli selvästi kirjoitettu: \"Martin Andreas.\" Jokainen\nsellainen henkilö joka hiemankaan on perillä grafologiasta, saattoi\nolla täysin varma siitä, että professori oli kirjoittanut nimettömän\nkirjeen varoittaakseen seuraajaansa varkaista. Selittämätöntähän se\nkyllä oli, mutta silti vallan varmaa.\n\n\"Miksi hän on tehnyt sen?\" kysyin minä.\n\n\"Sitä minäkin juuri aioin kysyä sinulta. Jos hän epäilee jotakin\nsellaista, niin miksi hän ei tule ilmoittamaan sitä suoraan minulle?\"\n\n\"Aiotko sinä keskustella hänen kanssaan siitä?\"\n\n\"En ole varma vielä siitäkään. Hän voi ehkä kieltää kirjoittaneensa\nsitä.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa\", sanoin minä, \"on tämä varoitus tehty kaikessa\nystävyydessä, ja minä ainakin ottaisin vaarin siitä. Riittävätkö\nnykyiset varovaisuustoimenpiteet suojelemaan museota varkailta?\"\n\n\"Luulisin ainakin niin. Yleisö pääsee tänne vain kello kymmenen ja\nviiden välillä ja kahdella vierekkäisellä huoneella on aina oma\nvahtinsa. Hän seisoo niiden välisellä ovella voidakseen pitää silmällä\nmolempia.\"\n\n\"Entä yöllä?\"\n\n\"Kun yleisö on poistunut, suljetaan heti ikkunoiden teräsluukut, joita\nvarkaat eivät voi mitenkään murtaa. Vahtikin on hyvin kykenevä mies.\nHän istuu eteisessä, tarkastaen kuitenkin kaikki huoneet aina kolmen\ntunnin kuluttua. Jokaisessa huoneessa palaa sähkölamppu koko yön.\"\n\n\"Tuntuu vaikealta ehdottaa jotakin muutosta. Mutta ettekö voisi\nöisinkin vartioida kokoelmaa samalla tavalla kuin päivisin?\"\n\n\"Meillä ei ole varoja siihen.\"\n\n\"Minä ainakin neuvottelisin tästä poliisin kanssa ja pyytäisin\nylimääräistä poliisia Belmore-kadulle\", sanoin minä. \"Ja mitä taasen\nkirjeeseen tulee, niin jos kirjoittaja haluaa pysyä tuntemattomana,\non hänellä luullakseni oikeus jäädäkin sellaiseksi. Meidän pitää\nodottaa, ilmaiseeko tulevaisuus meille jonkin syyn hänen kummalliseen\nmenettelyynsä.\"\n\nLopetimme sen jälkeen keskustelumme siitä aiheesta, mutta palattuani\nvuokrahuoneihini vaivasin yhä aivojani saadakseni selville, mitkä\nmahdolliset vaikutteet olivat pakottaneet professori Andreasta\nkirjoittamaan nimettömän varoituskirjeen seuraajalleen, sillä se, että\nkirje oli hänen kirjoittamansa, oli minulle yhtä varmaa kuin olisin\nnähnyt hänen kirjoittavan sen. Hän aavisti jonkin vaaran uhkaavan\nkokoelmaa. Senkövuoksi hän ehkä oli luopunutkin sen hoitamisesta? Mutta\njos niin oli, miksi hän sitten epäröi varoittaa Mortimeria omissa\nnimissään? Tuumin ja tuumin, kunnes vihdoin vaivuin levottomaan uneen,\njota jatkui tavallista nousuhetkeäni pitemmälle.\n\nMinut herätettiin hyvin omituisella ja vaikuttavalla tavalla, sillä\nnoin kello yhdeksän aikana ystäväni Mortimer hyökkäsi huoneeseeni hyvin\njärkyttyneen näköisenä. Hän oli tavallisesti siisteimmin puettu henkilö\ntuttavieni joukossa, mutta nyt hänen kauluksensa oli irti toisesta\npäästä, kaulaliina liehui tuulessa ja hattu oli kaukana takaraivolla.\nYmmärsin kaiken hänen hurjistuneesta katseestaan.\n\n\"Museosta on siis varastettu!\" huudahdin minä hypäten vuoteestani.\n\n\"Pelkään sitä. Nuo jalokivet! Nuo urimin ja tummimin jalokivet\",\nhuohotti hän hengästyneenä juoksusta. \"Olen juuri menossa\npoliisikonttoriin. Tule museoon niin pian kuin suinkin, Jackson!\nHyvästi!\" Hän kiiruhti hajamielisenä pois huoneesta ja minä kuulin\nhänen poistuvat askeleensa portailta.\n\nEn suinkaan kuhnaillut seuratakseni hänen pyyntöään, mutta kun tulin\nmuseoon, näin hänen jo palanneen poliisikomisariuksen kanssa ja tuoneen\nmukanaan erään vanhahkon herrasmiehen, herra Purviksen, joka oli\nmuuan Morson ja Kumppanin, tuon kuuluisan timanttikaupan, osakkaista.\nKoska hän oli asiantuntija jalokiviin nähden, oli hän aina valmis\nauttamaan poliisia. He olivat kokoontuneet sen kaapin ympärille, missä\njuutalaisen papin rintalevyä säilytettiin. Levy oli otettu esille ja\nasetettu laatikon lasikannelle, ja kaikki kolme olivat kumartuneet sitä\ntarkastamaan.\n\n\"On aivan ilmeistä, että siihen on koskettu\", sanoi Mortimer. \"Kun\nmenin tämän huoneen läpi tänä aamuna, kiintyi huomioni siihen heti.\nTarkastin sen eilen illalla, joten murron on täytynyt tapahtua yöllä.\"\n\nNiin, oli aivan ilmeistä, kuten hän oli sanonut, että joku oli\nkäsitellyt sitä. Neljän ylimmäisen kiven -- karneolin, krysoliitin,\nsmaragdin ja rubiinin -- kiinnikkeet olivat rosoisia ja särmäisiä, kuin\njoku olisi raapinut niiden ympärystää. Kivet olivat vielä paikoillaan,\nmutta kaunis kultatyö, jota me olimme ihailleet muutamia päiviä sitten,\noli kömpelösti pilattu.\n\n\"Minusta näyttää aivan siltä\", sanoi komisarius, \"kuin joku olisi\nkoettanut irroittaa kiviä.\"\n\n\"Minä taasen puolestani pelkään\", sanoi Mortimer, \"ettei hän ainoastaan\nkoettanut, vaan onnistuikin yrityksessään. Luulen näitä neljää kiveä\ntaitavasti valmistetuiksi jäljennöksiksi, jotka on pantu oikeiden\ntilalle.\"\n\nAsiantuntijakin oli nähtävästi epäillyt samaa koska hän oli\nhuolellisesti tarkastellut noita neljää kiveä isonnuslasillaan. Nyt\nhän koetteli niitä usealla eri tavalla, kääntyen vihdoin iloisena\nMortimerin puoleen.\n\n\"Onnittelen teitä, sir\", sanoi hän sydämellisesti. \"Panen maineeni\npantiksi siitä, että kaikki nämä neljä kiveä ovat oikeita ja tavattoman\npuhtaita.\"\n\nVäri alkoi palata onnettoman ystävä-raukkani pelästyneihin kasvoihin ja\nhän veti syvään henkeään huojennuksesta.\n\n\"Jumalalle kiitos!\" huudahti hän. \"Mutta mitä ihmettä varas sitten\noikeastaan tahtoi?\"\n\n\"Hän aikoi luultavasti ottaa kivet, mutta tulikin häirityksi.\"\n\n\"Siinä tapauksessa pitäisi meidän otaksua, että hän olisi ottanut\nniistä yhden kerrallaan, mutta kaikkien näiden kivien kiinnikkeitä on\nväljennetty ja kuitenkin ovat kaikki kivet tallella.\"\n\n\"Tämä on todellakin hyvin kummallista\", sanoi komisarius. \"En muista\ntällaista milloinkaan ennen tapahtuneen. Mennään nyt puhuttelemaan\nvahtia.\"\n\nVahti, sotilaallisen ja rehellisen näköinen mies, kutsuttiin\nhuoneeseen. Tapahtuma näytti järkyttäneen häntä yhtä paljon kuin\nMortimeriakin.\n\n\"Ei, sir; en kuullut minkäänlaista ääntä\", vastasi hän komisariuksen\nkysymyksiin. \"Kiersin tapani mukaan huoneet neljä kertaa huomaamatta\nmitään epäilyttävää. Olen hoitanut virkaani kymmenen vuotta, mutta\nmitään tällaista ei ole milloinkaan ennen tapahtunut.\"\n\n\"Varas ei siis ole voinut tunkeutua tänne ikkunoista?\"\n\n\"Mahdotonta, sir.\"\n\n\"Eikä ovestakaan?\"\n\n\"Ei, sir. Poistun vahtipaikaltani vain lähtiessäni kierroksilleni.\"\n\n\"Onko museoon muitakin sisäänkäytäviä kuin tämä?\"\n\n\"On ovi, josta päästään herra Ward Mortimerin yksityisasuntoon.\"\n\n\"Se lukitaan aina yöksi!\" huudahti ystäväni. \"Ja jos joku kadulla\nkulkija haluaisi päästä sen kautta tänne, pitäisi hänen avata\nulko-ovikin.\"\n\n\"Entä palvelijanne?\"\n\n\"Heidän asuntonsa on aivan erillään.\"\n\n\"No niin\", sanoi komisarius, \"tämä on todellakin hyvin hämärä tapaus.\nMitään vahinkoa ei ole kuitenkaan tapahtunut herra Purviksen sanojen\nmukaan.\"\n\n\"Uskallan vaikka vannoa, että nuo kivet ovat oikeita.\"\n\n\"Juttu näyttää niin ollen supistuvan vain ilkeämielisyydestä\njohtuneeseen vahingoittamiseen. Mutta siitäkin huolimatta tarkastaisin\nhyvin mielelläni kaikki suojat nähdäkseni, voimmeko löytää mitään\nmerkkiä, joka ilmaisisi meille, kuka vieraamme on mahtanut olla.\"\n\nHänen tarkka tutkimuksensa, jota kesti koko aamun, oli huolellinen ja\nhyvästi suunniteltu, mutta ei kuitenkaan johtanut mihinkään tulokseen.\nHän kiinnitti huomiomme siihen, että museoon oli vielä kaksi muutakin\nsisäänkäytävää, joita me emme olleet muistaneet. Museoon päästiin\nvielä kellareista käytävän lattian luukun kautta ja romuhuoneen\nkattoikkunastakin, josta voitiin katsella juuri siihen huoneeseen,\njonne tunkeilija oli tullut. Koska ei kuitenkaan kellareihin eikä\nromuhuoneeseen voitu päästä, ellei varas jo ollut lukittujen ovien\nsisäpuolella, ei tällä seikalla ollut mitään käytännöllistä merkitystä,\nja kellareiden ja vintin tomukerrokset ilmaisivat meille sitäpaitsi,\nettei kukaan ihminen ollut käyttänyt piilopaikakseen kumpaakaan.\nVihdoin me lopetimme siihen, mistä olimme aloittaneetkin, löytämättä\npienintäkään johtolankaa, kuinka, miksi ja kuka oli rikkonut noiden\nneljän jalokiven kiinnikkeet.\n\nMortimer voi nyt enää seurata vain yhtä ainoata suuntaa ja hän\npäättikin seurata sitä. Jättäen poliisin jatkamaan tuloksetonta\ntutkimistaan hän pyysi minut mukaansa sinä iltapäivänä vierailulle\nprofessori Andreaksen luo. Hän otti mukaansa nuo molemmat kirjeet, ja\nhänen tarkoituksensa oli avoimesti syyttää edeltäjäänsä nimettömän\nvaroituksen lähettämisestä ja pyytää häntä selittämään, kuinka hän oli\nvoinut aavistaa niin tarkasti sen, mitä nyt todella oli tapahtunut.\nProfessori asui eräässä pienessä huvilassa Ylä-Norwoodissa. Perille\nsavuttuamme palvelijatar ilmoitti meille hänen matkustaneen pois\nkotoa. Nähdessään meidän pettymyksemme hän kysyi meiltä, haluaisimmeko\nme tavata neiti Andreasta, opastaen meidät sitten vaatimattomaan\nvastaanottohuoneeseen.\n\nOlen jo maininnut, että professorin tytär oli hyvin kaunis nainen. Hän\noli vaalea, pitkä ja solakka ja hänellä oli tuollainen hieno ihonväri,\njota ranskalaiset sanovat \"himmeäksi\" ja joka muistuttaa vanhasta\nnorsunluusta tahi keltaisen ruusun sisimmistä terälehdistä. Järkytyin\nkuitenkin, kun hän tuli huoneeseen, nähdessäni, kuinka suuresti hän\noli muuttunut viime viikkojen kuluessa. Hänen nuoret kasvonsa olivat\nriutuneet ja kirkkaat silmänsä huolten sumentamat.\n\n\"Isä on matkustanut Skotlantiin\", sanoi hän. \"Hän näytti väsyneeltä ja\nhänellä on sitäpaitsi niin paljon huolia. Hän matkusti eilen.\"\n\n\"Te näytätte itsekin hieman väsyneeltä, neiti Andreas\", sanoi ystäväni.\n\n\"Olen vain niin huolissani isäni vuoksi.\"\n\n\"Voitteko antaa minulle hänen uuden osoitteensa?\"\n\n\"Kyllä. Hän on veljensä luona. Pastori David Andreas, 1. Arran Villas,\nArdrossan.\"\n\nWard Mortimer kirjoitti osoitteen muistiin ja me poistuimme\nilmaisematta mitään vierailumme tarkoituksesta. Olimme taasen illalla\nBelmore Streetin varrella aivan samanlaisessa asemassa kuin aamullakin.\nAinoa johtolankamme oli professorin kirje. Ystäväni oli jo päättänyt\nmatkustaa Ardrossaniin seuraavana päivänä saadakseen täydellisesti\nselville syyt nimettömän kirjeen lähettämiseen, kun muuan uusi vaihe\nsai meidät muuttamaan suunnitelmaamme.\n\nHyvin varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että makuuhuoneeni\novelle koputettiin. Siellä oli lähetti, joka toi minulle Mortimerin\nkirjeen.\n\n\"Tule heti tänne!\" kirjoitti hän. \"Asia näyttää käyvän yhä\nkummallisemmaksi.\"\n\nKun tottelin hänen kutsuaan, näin hänen kävelevän kiihtyneenä\nedestakaisin keskihallissa, vanhan sotilaan, joka vahti suojia,\nseisoessa jäykässä sotilaallisessa asennossa nurkassa.\n\n\"Hyvä Jackson\", huudahti hän, \"tulosi ilahduttaa minua hyvin suuresti,\nkoska tämä on mitä selittämättömin juttu.\"\n\n\"Mitä nyt sitten on tapahtunut?\"\n\nHän viittasi kädellään kaappia kohti, missä rintalevyä säilytettiin.\n\n\"Katsele sitä!\" sanoi hän.\n\nTein niin enkä voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä. Jalokivien\nkeskirivi oli turmeltu samalla tavalla kuin ylimmäinenkin. Noista\nkahdestatoista jalokivestä oli nyt kahdeksaa käsitelty samanlaisella\ntavalla. Alimmaisten kivien kiinnikkeet olivat vielä kauniit ja sileät,\nmutta muiden rosoiset ja epäsäännölliset.\n\n\"Onko kivet vaihdettu?\" kysyin minä.\n\n\"Ei. Olen varma, että nuo ylimmäiset neljä ovat samat, joita\nasiantuntija sanoi oikeiksi, koska huomasin jo eilen tuon pienen\nvaalean pilkun smaragdin reunassa. Kun he eivät irroittaneet ylimmäisiä\nrivejä, ei meidän ole pakko ajatella, että alimmaiset olisi vaihdettu.\nTe ette siis ole kuullut mitään, Simpson?\"\n\n\"En, sir\", vastasi vahti. \"Mutta tehdessäni kierrokseni aamun valjettua\nkiinnitin erityisesti huomioni noihin kiviin ja näin heti jonkun\nkoskeneen niihin. Silloin kutsuin teidät tänne, sir, ja kerroin\nhuomioni teille. Kuljin edestakaisin huoneissa koko yön kuulematta ja\nnäkemättä mitään.\"\n\n\"Tule huoneistooni syömään aamiaista kanssani\", sanoi Mortimer minulle\nvieden minut omaan asuntoonsa. \"Mitä sinä nyt tästä kaikesta ajattelet,\nJackson?\" kysyi hän.\n\n\"Minusta tämä tuntuu tarkoituksettomimmalta, hyödyttömimmältä ja\ntyperimmältä teolta, mistä minä milloinkaan olen kuullut puhuttavan. Se\nvoi olla ainoastaan jonkun monomaniaa sairastavan henkilön työtä.\"\n\n\"Voitko muodostaa sen perusteella jonkinlaisen teorian?\"\n\nMuuan kummallinen ajatus juolahti mieleeni. \"Tuo esine on hyvin vanha\nja pyhä juutalainen muinaisjäännös\", sanoin minä. \"Mitä sinä sanot\nantiseemiläisestä liikkeestä? Uskaltaisimmekohan me kuvitella, että\njoku sitä suuntaa kannattava henkilö tahtoisi saastuttaa --\"\n\n\"Ei, ei ollenkaan!\" huudahti Mortimer. \"Se ei käy mitenkään päinsä.\nSellainen ihminen voi kyllä mielipuolisuudessaan mennä niin pitkälle,\nettä hän tuhoaa jonkin juutalaisen muinaisjäännöksen, mutta miksi\nmaailmassa hän näykkisi jokaisen kiven ympärystää niin huolellisesti,\nettei hän ehdi käsitellä enempää kuin neljä kiveä yössä? Meidän pitää\nkeksiä parempi ratkaisu ja keksiä se itse, koska minusta ei komisarius\nole sopiva auttajaksemme. Ensiksikin, mitä sinä ajattelet Simpsonista,\nvahdista?\"\n\n\"Voitko sinä jostakin syystä epäillä häntä?\"\n\n\"Vain siitä, että hän on ainoa henkilö huoneistossa.\"\n\n\"Mutta miksi hän olisi ryhtynyt sellaiseen kevytmieliseen\nhävittämiseen? Ei mitään ole viety pois. Hänellä ei ole minkäänlaista\nvaikutetta.\"\n\n\"Hän on ehkä päästään sekaisin.\"\n\n\"Eikä ole! Uskallan vaikka vannoa, että hän on terve.\"\n\n\"Onko sinulla muita teorioja?\"\n\n\"No niin, esimerkiksi sinä itse. Et suinkaan ole unissakävijä?\"\n\n\"En, vannon sen sinulle.\"\n\n\"Silloin minä luovun koko jutusta.\"\n\n\"Mutta minä en luovu ja minulla onkin jo muuan suunnitelma valmiina,\njoka varmasti selvittää kaiken.\"\n\n\"Aiotko mennä käymään professori Andreaksen luona?\"\n\n\"En, vaan me tulemme löytämään ratkaisun lähempää kuin Skotlannista.\nSanon sinulle nyt, mitä meidän on tehtävä. Sinähän tiedät tuon\nkattoikkunan, josta voidaan katsella suoraan keskihalliin. Me jätämme\nsähkön palamaan halliin ja menemme itse vahtimaan vintille, sinä\nja minä, ja ratkaisemme arvoituksen yksinämme. Jos salaperäinen\nvieraamme suoriutuu vain neljästä kivestä yössä, on hänellä vielä neljä\njäljellä, ja me voimme hyvällä syyllä olettaa, että hän palaa tänä yönä\nlopettamaan työnsä.\"\n\n\"Mainiota!\" huudahdin minä.\n\n\"Me pidämme tämän omana salaisuutenamme emmekä mainitse siitä mitään\npoliisille emmekä Simpsonille. Tuletko kanssani?\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", sanoin minä, ja niin oli asia sovittu. Palasin\nkello kymmenen aikaan sinä iltana takaisin Belmore Street-museoon.\nHuomasin, että Mortimer koetti hillitä hermostunutta kiihkoaan,\nmutta kello oli vasta niin vähän, ettemme vielä voineet aloittaa\nvalvomistamme, minkävuoksi oleskelimme vielä noin tunnin verran\nhänen huoneistossaan, punniten tämän omituisen tapahtuman kaikkia\nmahdollisuuksia, josta me olimme päättäneet ottaa selvän. Vihdoin\nalkoi ajurinrattaiden yhtämittainen tärinä ja nopeiden askelten kopina\nhiljetä ja ajoittain keskeytyä huvittelijoiden palaillessa kotiinsa.\nKello oli melkein kaksitoista, kun Mortimer opasti minut ullakolle,\njosta voitiin katsella museon keskihalliin.\n\nHän oli käynyt siellä päivällä ja levittänyt sinne säkkejä, niin että\nme voimme paneutua huoletta pitkäksemme ja katsella suoraan museoon.\nKattoikkuna oli himmentämätöntä lasia, mutta niin tomun peittämä,\nettei kukaan alhaalta sinne katsova voinut mitenkään nähdä, että\nhäntä vartioitiin. Me puhdistimme pienen alan kummastakin nurkasta ja\nsaatoimme nyt esteettömästi tarkastella alapuolella sijaitsevaa salia.\nSähkölamppujen kylmässä vaaleassa valossa näkyivät kaikki esineet\nhyvin selvästi ja minä voin nähdä eri kaappeihin koottujen esineiden\npienimmätkin yksityiskohdat.\n\nTällainen valvominen on kuin mainio luento. Ihmisellä ei silloin ole\nmuuta tekemistä kuin katsella tarkasti kaikkia noita esineitä, jotka\nme tavallisesti sivuutamme niin välinpitämättöminä. Katsellen pienestä\ntirkistysrei'ästäni kulutin aikaa tarkastelemalla jokaista esinettä,\nsuuresta muumioarkusta, joka nojasi seinään, noihin jalokiviin\nasti, jotka olivat tuoneet meidät tänne ja jotka kimaltelivat ja\nsäteilivät lasilaatikossaan juuri meidän alapuolellamme. Noissa\nlukemattomissa kaapeissa oli paljon arvokkaita kultatöitä ja kalliita\nkiviä, mutta nuo ihmeelliset kaksitoista, jotka muodostivat urimin\nja tummimin, hehkuivat ja kimaltelivat sellaisella loistolla, että\nse himmensi kaikkien muiden kauneuden. Tutkin sitten vuoronperään\nSicaran hautakirjoituksia, Kamakin friisejä, Memphiksen patsaita ja\nthebeläisiä muistokirjoituksia, mutta katseeni palasi aina takaisin\ntuohon ihmeelliseen juutalaiseen muinaisjäännökseen ja ajatukseni\nsitä ympäröivään kummalliseen salaperäisyyteen. Syvennyin miettimään\nsitä, kun toverini veti äkkiä syvään henkeään ja tarttui suonenvedon\ntapaisesti käsivarteeni. Samassa silmänräpäyksessä minäkin huomasin\nsen, joka oli kiihoittanut häntä.\n\nMainitsin jo äsken, että seinää vasten sisäänkäytävän oikealla\npuolella (oikealla puolella, kun me katsoimme siihen, mutta huoneeseen\ntulijoista vasemmalla) oli suuri muumioarkku. Meidän suureksi\nhämmästykseksemme se aukeni hitaasti. Kansi kääntyi vähitellen\ntaaksepäin ja musta rako suureni suurenemistaan. Se tapahtui niin\nhiljaa ja varovaisesti, ettei liikuntoa voitu juuri ollenkaan huomata.\nKun me melkein hengittämättä katselimme sitä, ilmestyi aukon reunaan\nvalkoinen laiha käsi, joka työnsi auki maalatun kannen, sitten toinen\nkäsi ja vihdoin kasvot, jotka olivat tutut meille molemmille. Ne olivat\nprofessori Andreaksen. Hän livahti äänettömästi pois muumio-arkusta\nkuin kettu luolastaan, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle,\nkävellen ja taasen seisahtuen ja kävellen jälleen kuin itse viekkaus\nja varovaisuus. Kerran jokin kadulta kuuluva ääni jäykisti hänet\nliikkumattomaksi ja hän seisoi kuunnellen hörölläkorvin, valmiina\nkiiruhtamaan takaisin piilopaikkaansa. Sitten hän hiipi eteenpäin\njälleen hyvin hiljaa ja hitaasti, kunnes hän pääsi huoneen keskellä\nsijaitsevan kaapin ääreen. Siellä hän otti taskustaan avainkimpun,\naukaisi kaapin, otti sieltä esille juutalaisen rintalevyn ja laskien\nsen lasikannelle eteensä alkoi kaivaa sitä jollakin pienellä\nkimaltelevalla työvälineellä. Hän oli niin kohtisuoraan alapuolellamme,\nettä hänen kumartunut päänsä peitti hänen työnsä, mutta me voimme\narvata hänen kätensä liikkeistä, että hän lopetteli omituista\ntuhoamistyötään.\n\nVoin ymmärtää toverini raskaasta hengityksestä ja käden puristuksesta,\njoka vieläkin tuntuu ranteessani, sen raivoisan suuttumuksen, joka\ntäytti hänen sydämensä, hänen katsellessaan tuota hävitysvimmaa\ntällaisessa paikassa, missä hän kaikkein vähimmän oli osannut odottaa\nsitä. Hän, tuo sama mies, joka pari viikkoa sitten oli kunnioittavasti\nkumartunut tämän ainutlaatuisen muinaisjäännöksen puoleen ja selittänyt\nsen ikää ja pyhyyttä meille, oli nyt syventynyt tähän häpeälliseen\nsaastuttamiseen. Se oli mahdotonta ja luonnotonta, ja kuitenkin tuolla\nalapuolellamme sähkölamppujen kirkkaassa valossa oli tuo tumma olento\nharmaa pää kumartuneena ja kyynärpää liikkuen. Mikä epäinhimillinen\ntekopyhyys, mikä ääretön pahansuopaisuus seuraajaansa kohtaan\nmahtoikaan olla näiden ilkeiden öillisten töiden vaikutteena? Sitä oli\ntuskallista ajatellakin ja hirvittävää katsella. En minäkään, vaikka\nminulla ei ollutkaan taiteenrakastajan kiihkeitä tunteita, voinut\nkatsella enkä tarkastella niin harkittua vanhan muinaisjäännöksen\nsilpomista. Tunsin huojennusta, kun toverini veti minua hihasta\nmerkiksi, että seuraisin häntä, kun hän hiljaa hiipi pois ullakolta.\nVasta sitten kuin olimme päässeet hänen omaan asuntoonsa, hän avasi\nsuunsa, ja silloin näin hänen liikutetuista kasvoistaan, kuinka\njärkytetty hän oli.\n\n\"Tuo inhoittava raakalainen!\" huudahti hän. \"Olisitko voinut uskoa\ntätä?\"\n\n\"Hämmästyttäväähän tämä on, myönnän sen.\"\n\n\"Hän on joko roisto tahi mielipuoli -- toinen tahi toinen. Mutta me\ntulemme pian ottamaan selon siitä, kumpiko. Tule mukaani, Jackson, niin\ntunkeudumme tämän iljettävän asian ytimeen.\"\n\nMuuan ovi aukeni siihen käytävään, joka vei hänen yksityishuoneistaan\nmuseoon. Sen hän avasi hiljaa avaimellaan riisuttuaan sitä ennen\nkenkänsä, mitä esimerkkiä minäkin seurasin. Me hiivimme yhdessä\nhuoneesta huoneeseen, kunnes suuri halli oli edessämme ja näimme tuon\ntumman olennon, joka vieläkin työskenteli kumarassa salin keskellä\nsijaitsevan kaapin ääressä. Lähestyimme häntä niin varovaisesti kuin\nhän itsekin oli kulkenut, mutta niin hiljaa kuin kävelimmekin, emme\nvoineet yllättää häntä täydellisesti. Me olimme vielä hyvän matkan\npäässä hänestä, kun hän katsahti säpsähtäen taakseen ja pelosta\nparahtaen juoksi hurjasti museon toisiin huoneihin.\n\n\"Simpson! Simpson!\" huusi Mortimer, ja kaukaa sähkölamppujen valaiseman\novijonon perältä näimme vanhan sotilaan jäykän vartalon ilmestyvän\näkkiä näkyviin. Professori Andreas näki hänet myös ja pysähtyi tehden\ntoivottoman liikkeen käsillään. Samassa silmänräpäyksessä me molemmat\nlaskimme kätemme hänen olkapäilleen.\n\n\"Niin, niin, hyvät herrat\", huohotti hän. \"Kyllä minä tulen mukaanne\nteidän huoneeseenne, herra Ward Mortimer, jos vain suvaitsette. Selitän\nsiellä kaiken.\"\n\nToverini oli niin suuttunut, ettei hän voinut mitään vastata. Me\nkävelimme professorin kummallakin puolella, hämmästyneen vahdin\nastellessa jäljissämme. Kun lähestyimme avattua kappia, Mortimer\npysähtyi tarkastamaan rintalevyä. Alimmaisen jalokivirivin kiinnikkeet\noli jo väännetty taaksepäin samalla tavalla kuin muidenkin. Ystäväni\nkohotti levyn korkealle ja katsoi raivostuneesti vankiinsa.\n\n\"Kuinka te saatoitte?\" huusi hän. \"Kuinka te saatoitte?\"\n\n\"Se on hirveätä, hirveätä!\" sanoi professori. \"En ihmettele lainkaan\ntunteitanne. Viekää minut huoneeseenne.\"\n\n\"Mutta tätä ei ainakaan jätetä tänne näytteille!\" huusi Mortimer. Hän\notti rintalevyn kantaen sitä hellästi kädessään, minun kävellessäni\nprofessorin vieressä kuin poliisi pahantekijän rinnalla. Me menimme\nMortimerin asuntoon jättäen vanhan sotilaan miettimään asiaa mielensä\nmukaan. Professori istuutui Mortimerin nojatuoliin kalveten äkkiä niin\ntuhkanharmaaksi, että suuttumuksemme muuttui äkkiä sääliksi. Suuri\nlasillinen konjakkia sai hänet tointumaan.\n\n\"Kas niin, nyt tunnen itseni jälleen paremmaksi!\" sanoi hän. \"Nämä\nviime päivät ovat olleet liikaa hermoilleni. Olen aivan varma siitä,\netten olisi voinut enää kestää tätä kauempaa. Minusta tuntui kuin\npainajainen, hirvittävä painajainen olisi hyökännyt kimppuuni, kun\nminut vangittiin varkaana siinä laitoksessa, joka on niin kauan aikaa\nollut oma museoni. En kuitenkaan voi syyttää teitä, koska te ette olisi\nvoinut toisin menetellä. Toivoin hartaasti voivani lopettaa työni,\nennenkuin minut saataisiin kiinni. Tämä olisikin ollut minun viimeinen\nyötyöni.\"\n\n\"Kuinka te pääsitte sisään?\" kysyi Mortimer.\n\n\"Käyttämällä hyvin vapaasti yksityistä sisäänkäytäväänne. Mutta\ntarkoitukseni oikeutti sen, kuten kaiken muunkin. Te ette ole enää\nvihaisia, sitten kuin olette kuulleet kaiken -- ette ainakaan minulle.\nMinulla oli avaimet teidän sivuoveenne ja museonkin oveen, koska en\nluovuttanut niitä teille poistuessani. Ja niinpä te ymmärrätte, ettei\npääsyni museoon ollut lainkaan vaikeaa. Tulin tavallisesti hyvin\nvarhain, ennenkuin ihmiset poistuivat kadulta. Sitten piilouduin\nmuumioarkkuun ja pakenin aina sinne Simpsonin lähtiessä kierrokselleen.\nKuulin aina hänen tulonsa. Poistuin tavallisesti samaa tietä kuin olin\ntullutkin.\"\n\n\"Te antauduitte vaaraan.\"\n\n\"Minun oli pakko.\"\n\n\"Mutta miksi? Mikä maailmassa olikaan tarkoituksenne ryhtyessänne\nsellaiseen tekoon?\" Mortimer viittasi moittivasti levyyn, joka oli\nhänen edessään pöydällä.\n\n\"En voinut keksiä muuta keinoa. Ajattelin ajattelemasta päästyänikin,\nmutta siinä ei ollut muita vaihtoehtoja kuin hirveä yleinen häpeäjuttu\nja yksityinen suru, jotka olisivat synkistyttäneet elämämme. Toimin\nparhaan ymmärrykseni mukaan, niin uskomattomalta kuin se teistä ehkä\nkuulostaakin ja nyt minä vain pyydän teitä kuuntelemaan tarkkaavaisesti\ntodistavaa selostustani.\"\n\n\"Haluan kuunnella, mitä teillä on sanottavaa, ennenkuin ryhdyn enempiin\ntoimenpiteihin\", sanoi Mortimer vakavasti.\n\n\"Olen päättänyt ilmaista kaikki ja uskoa asiani täydellisesti teille\nmolemmille. Jätän sitten teidän oman jalomielisyytenne päätettäväksi,\nkuinka pitkälle te aiotte käyttää minua vastaan niitä tosiseikkoja,\njotka nyt aion kertoa teille.\"\n\n\"Meillä on jo olennaiset syyt tiedossamme.\"\n\n\"Ettekä te kuitenkaan ymmärrä mitään koko jutusta. Sallikaa minun\npalata takaisin siihen, mitä tapahtui muutamia viikkoja sitten, ja\nminä selitän teille kaiken tarkasti. Uskokaa minua, kertomukseni on\nehdottomasti tosi.\n\nTe olette molemmat tutustuneet erääseen henkilöön, joka nimittää\nitseään kapteeni Wilsoniksi. Sanon 'nimittää itseään', koska\nminä nyt syystä luulen, ettei se ole hänen oikea nimensä. Veisi\nliian paljon aikaa, jos minä tässä ryhtyisin kuvailemaan kaikkia\nniitä keinoja, joiden avulla hän pääsi tuttavakseni ja mielisteli\nitselleen ystävyyteni ja tyttäreni rakkauden. Hän toi minulle\nsuosituskirjeitä ulkomaalaisilta virkatovereiltani ja niiden johdosta\noli velvollisuuteni osoittaa hänelle huomiota. Ja sitten omilla\nviehätyskeinoillaan hänen onnistui tehdä itsestään hyvin tervetullut\nvieras taloomme. Kun kuulin hänen saavuttaneen tyttäreni rakkauden,\nolisi minun pitänyt ajatella sen tapahtuneen liian aikaiseen,\nmutta minä en kuitenkaan hämmästynyt, sillä hänen käytöksensä ja\nkeskustelunsa oli niin viehättävää, että se olisi kiinnittänyt kaikkien\nhuomion häneen missä seurassa tahansa.\n\nHän oli hyvin innostunut itämaisiin muinaisesineihin ja hänen\ntietonsa niistä olivat melko laajat. Usein, kun hän vietti iltaa\nluonamme, hän pyysi lupaa mennä museoon saadakseen tilaisuutta eri\nesineiden yksityiskohtaiseen tarkasteluun. Te voitte kuvitella, että\nminä intoilijana mukauduin hyvin mielelläni sellaiseen pyyntöön\nihmettelemättä lainkaan hänen tiheään toistuvia vierailujaan. Kun hänen\nkihlauksensa Elisen kanssa oli julkaistu, hän tuli melkein joka ilta\nluoksemme, kuluttaen aina tunnin tahi pari museossa. Hän sai vapaasti\noleskella täällä missä tahansa, ja silloin kun minä en ollut kotona\niltaisin, hän sai minun luvallani tehdä täällä, mitä vain halusi. Eroni\nvirastani ja muuttoni Norwoodiin, missä toivoin saavani tilaisuuden\nerään suunnittelemani suuren teoksen kirjoittamiseen, lopetti kuitenkin\ntämän kaiken.\n\nHeti eroni jälkeen, ehkä noin viikon kuluttua, totesin vasta ensi\nkerran sen miehen oikean luonteen ja maineen, jonka minä niin rohkeasti\nolin esittänyt perheelleni. Sain sen selville ulkomaalaisten ystävieni\nkirjeistä jotka todistivat minulle, että hänen suosituskirjeensä olivat\nolleet väärennettyjä. Paljastuksen järkyttämänä kysyin itseltäni,\nmillaisista vaikutteista tuo mies oli alunperin pettänyt minua näin\nviisaasti. Olen niin köyhä mies, ettei kukaan omaisuuksien metsästäjä\nvarmaankaan vaivaudu kiinnittämään huomiotaan minuun. Miksi hän\nsitten oli tullut luokseni? Muistin silloin, että muutamia Euroopan\nkalleimpia koristeita oli ollut hallussani, enkä unhottanut noita\nkekseliäitä verukkeitakaan, joiden avulla tuo mies oli tutustunut\nniihin kaappeihin, joissa niitä säilytetään. Hän oli roisto, joka\nsuunnitteli jotakin suunnatonta varkautta. Kuinka voin minä,\njärkyttämättä omaa tytärtäni, joka oli hurmaantunut häneen, estää häntä\ntoteuttamasta suunnitelmiaan? Keksintöni oli kömpelö enkä kuitenkaan\nvoinut ajatella mitään sen tehokkaampaa. Jos olisin kirjoittanut\nteille kirjeen omissa nimissäni, olisitte te luonnollisesti pyytänyt\nminulta yksityiskohtaisia tietoja, joita minä en halunnut teille antaa.\nTurvauduin senvuoksi nimettömään kirjeeseen ja pyysin siinä teitä\nolemaan varuillanne.\n\nLuulen voivani ilmaista teille, ettei muuttoni Belmore-kadulta\nNorwoodiin vaikuttanut lainkaan tuon miehen vierailuihin, koska hän\nluullakseni todellakin rakastaa äärettömästi tytärtäni. Ja mitä taasen\ntyttäreeni tulee, en olisi voinut uskoa, että nainen voi joutua niin\ntäydellisesti miehen vaikutusvallan alaiseksi. Wilsonin voimakkaampi\nluonne näytti hallitsevan häntä täydellisesti. En ollut todennut sitä\nenkä heidän välisen suhteensa lujuutta, ennenkuin vasta sinä iltana\njolloin ensi kerran näin hänen oikean luoneensa. Olin määrännyt,\nettä hänet opastettaisiin työhuoneeseeni vierashuoneen asemesta.\nSiellä kerroin hänelle suoraan tietäväni kaiken hänestä ja ilmoitin\nryhtyneeni sellaisiin toimenpiteihin, että ne tekivät tyhjiksi hänen\nsuunnitelmansa. Sanoin samalla hänelle etten minä eikä tyttäreni halua\ntavata häntä milloinkaan enää. Lisäsin vielä siihen kiittäväni Jumalaa\nsiitä, että olin päässyt perille hänestä, ennenkuin hän oli saanut\ntilaisuuden rikkoa noita kalliita esineitä joiden suojeleminen oli\nollut elämäntyötäni.\n\nHän oli varmasti teräshermoinen mies. Hän kuunteli huomautuksiani\nhämmästymättä ja uhmatta, mutta vakavasti ja tarkkaavaisesti, kunnes\nolin lopettanut Sitten hän käveli huoneen poikki sanomatta sanaakaan ja\nsoitti.\n\n'Pyytäkää neiti Andreasta tulemaan tänne', sanoi hän palvelijattarelle.\n\nKun tyttäreni tuli huoneeseen, sulki mies oven ja tarttui hänen\nkäteensä.\n\n'Elise', sanoi hän, 'isäsi on juuri saanut selville, että minä olen\nroisto. Hän tietää nyt saman, minkä sinä olet tiennyt ennen.'\n\nTyttäreni vaikeni.\n\n'Hän sanoo, että meidän pitää erota ainiaaksi', sanoi mies.\n\nTyttäreni ei vetänyt kättään pois.\n\n'Tahdotko sinä olla uskollinen minulle vai haluatko sinä vapauttamalla\nitsesi riistää minulta sen viimeisen hyvän vaikutuksen, jollaista ei\nluullakseni muilla ole elämääni?'\n\n'John', huudahti hän kiihkeästi, 'en milloinkaan hylkää sinua? En\nmilloinkaan, vaikka koko maailma olisi sinua vastaan.'\n\nVäittelin turhaan tyttäreni kanssa rukoillen häntä, mutta ponnistukseni\nolivat hyödyttömät. Hänen koko elämänsä oli liitetty tuohon edessäni\nseisovaan mieheen. Tyttäreni, hyvät herrat, on kaikki, mitä minulla\non jäljellä rakastaakseni, ja minä tunsin suuria tuskia nähdessäni,\nkuinka voimaton olin suojelemaan häntä tuholta. Avuttomuuteni näytti\nliikuttavan tuota miestä, joka oli syynä huoliini.\n\n'Asia ei ehkä olekaan niin paha, kuin miltä se teistä näyttää', sanoi\nhän tyyneen järkkymättömään tapaansa. 'Rakastan Eliseä sellaisella\nrakkaudella, että se on tarpeeksi voimakas pelastamaan niinkin\nhuonomaineisen ihmisen kuin minut. Lupasin jo eilen hänelle, etten\nmilloinkaan elämässäni enää tee mitään sellaista, jota hän saisi\nhävetä. Olen päättänyt sen enkä minä milloinkaan elämässäni ole\npäättänyt mitään sellaista, jota en sitten olisi täyttänyt.'\n\nHän puhui siten, että hän sai minut melkein vakuutetuksi. Lopetettuaan\nhän pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille pienen pahvikotelon.\n\n'Aion antaa teille todisteen päätöksestäni', sanoi hän. 'Tämä, Elise,\non ensimmäinen näkyvä sovittavan vaikutuksesi hedelmä minussa. Te\nolitte oikeassa, sir, ajatellessanne, että minulla oli suunnitelmia\nhallussanne olevien jalokivien anastamiseksi. Sellaiset seikkailut ovat\nviehättäneet minua aina, ja se johtuu yhtä paljon vaarasta kuin saaliin\narvostakin. Nämä juutalaisen papin kuuluisat ja vanhanaikaiset kivet\nuhmasivat rohkeuttani ja terävyyttäni ja minä päätin anastaa ne.'\n\n'Arvasin sen.'\n\n'Mutta te ette arvannut yhtä seikkaa'.\n\n'Mitä sitten?'\n\n'Sitä, että minä todellakin anastin ne. Ne ovat tässä laatikossa.'\n\nHän avasi laatikon ja kaasi sen sisällön työpöytäni nurkalle. Kun\nkatsoin niihin, nousi tukkani pystyyn ja selkääni karmi. Siinä oli\nkaksitoista suurenmoista nelikulmaista salaperäisillä merkeillä\nvarustettua kiveä. Ne olivat urimin ja thummimin jalokivet, siitä ei\nollut epäilystä.\n\n'Hyvä Jumala!' huudahdin minä. 'Kuinka te olette voinut pelastua\nilmitulemiselta?'\n\n'Asettamalla niiden sijalle kaksitoista muuta, jotka erityisesti\nvalmistettiin minun määräyksestäni niin huolellisesti alkuperäisten\nnäköisiksi, ettei silmä mitenkään voinut nähdä eroa.'\n\n'Siinä tapauksessa ovat nykyiset kivet vääriä?' huudahdin minä.\n\n'Ne ovat olleet vääriä jo muutamia viikkoja.'\n\nMe vaikenimme kaikki. Tyttäreni oli kalpea mielenliikutuksesta, mutta\nei laskenut vieläkään miehen kättä irti.\n\n'Siinä sen nyt näet, Elise, mihin minä pystyn', sanoi mies.\n\n'Näen sinun kykenevän katumaan ja korvaamaan', vastasi Elise.\n\n'Niin, sinun vaikutuksestasi. Luovutan nyt nämä kivet teidän käsiinne,\nsir. Tehkää niillä, mitä haluatte. Mutta muistakaa se, että mitä ikinä\nsitten tehnettekin minulle, teette te sen ainoan tyttärenne tulevalle\nmiehelle. Saat minulta piakkoin tietoja, Elise. Tämä oli viime kerta,\nkun tuotin tuskia sinun hellälle sydämellesi'. Sanottuaan nämä sanat\nhän poistui huoneesta ja koko talosta.\n\nAsemani oli hirmuinen. Siinä minä olin nuo kalliit muinaisjäännökset\nhallussani, mutta kuinka minä voisin palauttaa ne takaisin häpeättä\nja paljastuksetta? Tunsin tyttäreni syvän luonteen liiankin hyvin\nvoidakseni otaksua, että milloinkaan voisin erottaa hänet tuosta\nmiehestä, jolle hän nyt kokonaan oli lahjoittanut sydämensä. En ollut\noikein varma siitäkään, oliko minulla oikeuttakaan erottaa heitä, koska\ntyttärelläni näytti olevan niin kohottava vaikutus häneen. Kuinka\nvoisin paljastaa hänet tekemättä vääryyttä tyttärelleni ja olinko minä\noikeastaan oikeutettukaan syyttämään häntä, koska hän vapaaehtoisesti\noli uskoutunut minulle? Ajattelin ajattelemistani ja tein lopulta\nsellaisen päätöksen, joka teistä tuntuu ehkä typerältä, mutta joka,\nvaikka minun pitäisi tehdä se vieläkin kerran, oli kuitenkin ainoa\nkeino minulle.\n\nTarkoitukseni oli palauttaa kivet kenenkään huomaamatta. Avaimillani\nvoin päästä museoon milloin tahansa ja minä tiesin varmasti voivani\nkarttaa Simpsonia, jonka kierrokset ja tavat tunsin niin hyvin.\nPäätin olla uskomatta asiaa kenellekään -- tyttärellenikään -- jolle\nminä kerroin lähteväni vierailemaan veljeni luo Skotlantiin. Tahdoin\nvapautta muutamiksi öiksi, ettei kukaan voisi kysellä hommiani. Siinä\ntarkoituksessa vuokrasin huoneen Hardig-kadun varrelta samana iltana\nsanoen olevani sanomalehtimies ja viipyväni aina hyvin myöhäiseen\nulkona.\n\nMenin jo sinä yönä museoon ja vaihdoin neljä kiveä. Se oli kovaa työtä\nja veikin minulta koko yön. Kun Simpson lähti kierroksilleen, kuulin\naina hänen askeleensa ja piilouduin muumioarkkuun. Tunsin hieman\nkultatyötä, mutta en ollut siinä lähestulkoonkaan niin taitava kuin\nvaras. Hän oli asettanut kiinnikkeet takaisin niin taitavasti, ettei\nkukaan voinut huomata eroa. Minun työni taasen oli alkuperäistä ja\nkömpelöä. Toivoin kuitenkin, ettei levyä huolellisesti tarkastettaisi\ntahi ettei kiinnikkeiden rosoisuutta huomattaisi ennen työni\npäättymistä. Seuraavana yönä vaihdoin jälleen neljä kiveä. Ja tänä yönä\nolisin lopettanut työni, ellei tätä onnettomuutta olisi tapahtunut,\njoka on pakottanut minut paljastamaan näin paljon sellaista, minkä\nmielelläni olisin salannut muilta. Hyvät herrat, vetoan teidän\nkunniantuntoonne ja sääliinne. Tahdotteko vai ette kuuluttaa julki\nmaailmalle sen, mitä teille nyt olen kertonut? Oma onneni, tyttäreni\ntulevaisuus ja toiveet tuon miehen uudestasyntymisestä ovat päätöksenne\nvallassa.\"\n\n\"Joka kuuluu\", sanoi ystäväni, \"että kaikki sellainen on hyvää, mikä\npäättyy hyvin, ja koko asia päättyy tähän heti. Huomenna saa joku\ntaitava kultaseppä korjata rikkoutuneet kiinnikkeet ja niin me saamme\nsivuutetuksi suurimman vaaran, johon urim ja thummim on joutunut\nJerusalemin temppelin hävityksen jälkeen. Tässä käteni, professori\nAndreas, ja minä voin vain toivoa, että niin vaikeissa olosuhteissa\nminäkin olisin voinut menetellä yhtä epäitsekkäästi ja yhtä hyvin.\"\n\nLiitän tähän kertomukseen vielä yhden alamuistutuksen. Kuukauden\nkuluttua meni Elise Andreas naimisiin miehen kanssa, jonka nimeä, jos\nminä vain olisin niin häikäilemätön, että ilmaisisin sen, nyt ansiosta\nkunnioitetaan laajoissa piireissä. Mutta totuus on itse asiassa\nsellainen, ettei tämä kunnia ole hänen, vaan sen hellän tytön ansiota,\njoka tempasi hänet takaisin, kun hän jo oli kulkenut pitkälti sitä\nsynkkää polkua, jonka päästä harvat palaavat takaisin.\n\n\n\n\nPAINAJAISHUONE\n\n\nMasonin arkihuone oli hyvin kummallinen suoja. Sen toinen pää oli\nkalustettu melko ylellisesti. Pehmeät sohvat, matalat hienot tuolit,\nalastomat kuvapatsaat ja paksut verhot, jotka riippuivat paksuista\nkoristelluista metallitangoista, muodostivat viehättävät puitteet sille\nmiellyttävälle naiselle, jota sanottiin sen talon emännäksi. Mason,\nmuuan nuori, mutta varakas liikemies, ei selvästikään ollut säästänyt\nvaivojaan eikä varojaan täyttääkseen kauniin vaimonsa kaikki toiveet ja\noikut. Ja luonnollista olikin, että hän oli tehnyt niin, sillä vaimo\noli luopunut paljosta hänen vuokseen. Hän oli ollut Ranskan kuuluisin\ntanssijatar ja kymmenien eriskummallisten romaanien sankaritar, mutta\noli eronnut loistavasta hupaisesta elämästään jakaakseen erään nuoren\namerikkalaisen kohtalot, jonka ankarat tavat erosivat niin suuresti\nhänen omistaan. Kaikella sellaisella, mitä vain rahalla voitiin saada,\nkoetti hän korvata sen, mitä hänen vaimonsa oli menettänyt. Jotkut\nvoivat varmaankin ajatella, että hän olisi menetellyt hienommin,\njollei hän olisi ilmaissut tätä tosiseikkaa eikä sallinut sen tulla\npainetuksikaan, mutta lukuunottamatta muutamia tällaisia persoonallisia\nomituisuuksia, hän käyttäytyi kuin aviomies, joka ei milloinkaan\nhetkeksikään lakkaa olemasta rakastaja. Katselijoiden läsnäolokaan ei\nvoinut estää häntä näyttämästä julki tätä voittavaa hellyyttään.\n\nMutta huone oli omituinen. Alussa se näytti tutulta, mutta pitempi\noleskeleminen siellä pani ihmisen toteamaan sen pahanenteiset\nkummallisuudet. Se oli rauhallinen, hyvin rauhallinen. Paksut matot ja\nryijyt vaimensivat kaikki askeleet. Siellä voitiin taistella, vieläpä\nkaatuillakin äänettömästi. Se oli kummallisen väritönkin himmeine\nvalaistuksineen. Eikä se ollut kokonaisuudessaan kalustettukaan\nsamalla maulla. Katselija olisi mielellään sanonut, että kun nuori\npankkiiri oli tuhlannut tuhansia tämän kammion, tämän kalliille\naarteelle pyhittämänsä jalokivilippaan sisustukseen, oli vararikon uhka\näkkiä lopettanut hänen tuhlaamisensa hänen omaksi hyödykseen. Se oli\nylellinen siltä puolelta, mistä voitiin katsella vilkasliikenteiselle\nkadulle, mutta sen toinen puoli oli paljas ja spartalainen, viitaten\npikemminkin mitä askeettisimman miehen kuin huvinhaluisen naisen\nmakuun. Ehkä juuri siksi nainen tulikin sinne vain muutamiksi\ntunneiksi päivisin, mutta ollessaan siellä hän eli kokonaista elämää.\nTässä painajaishuoneessa Lucille Mason oli aivan toisenlainen ja\nvaarallisempi nainen kuin muualla.\n\nVaarallinen, kas siinäpä juuri oikea sana! Kuka voikaan epäillä sitä\nnähdessään hänen kauniin vartalonsa sohvaa verhoavalla suurella\nkarhuntaljalla. Hän lepäsi oikean kyynärpäänsä varassa, kaunis mutta\npäättäväinen leuka käteen tuettuna. Silmät, nuo suuret ja puhuvat,\nihailtavat mutta selittämättömät, tuijottivat suoraan eteenpäin jäykän\nkiinteästi, mikä vaikutti epämääräisen peloittavalta. Kasvot olivat\nihanat kuin lapsen ja kuitenkin oli luonto painanut niihin joitakin\nhienoja merkkejä, tehnyt niiden ilmeen niin kuvaamattomaksi, että\nvoitiin olettaa paholaisen piilevän niiden takana. Koirien oli huomattu\npelkäävän häntä, ja kun hän yritti hyväillä lapsia, huusivat ne ja\njuoksivat pois. On vaistoja, jotka ovat järkeä terävämpiä.\n\nTänä erityisenä iltana oli jokin suuresti liikuttanut häntä. Hän piti\nkädessään kirjettä, jonka hän luki aina uudestaan rypistäen kauniita\npieniä kulmakarvojaan ja jännittäen julmasti suloisia huuliaan.\nÄkkiä hän säpsähti ja pelon häivähdys pehmitti hänen piirteittensä\nkissamaista uhmaa. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja hänen katseensa\nkääntyi kiihtyneesti oveen. Hän kuunteli tarkkaavaisesti jotakin, mitä\nhän pelkäsi. Huojennuksen hymy kirkasti hetkiseksi hänen ilmehikkäitä\nkasvojaan. Sitten hän kauhistuneena piilotti kirjeen pukunsa\nlaskoksiin. Hän oli tuskin ehtinyt tehdä sen, kun ovi aukeni ja muuan\nnuorimies tuli reippaasti huoneeseen. Tulija oli Archie Mason, hänen\nmiehensä -- sama mies, jota hän oli rakastanut, mies, jonka hyväksi hän\noli uhrannut eurooppalaisen maineensa, mies, jota hän nyt piti ainoana\nerään häntä odottavan uuden ja ihmeellisen kokemuksen esteenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmerikkalainen oli noin kolmikymmenvuotias mies, sileäksi ajeltu,\natleettimainen ja hyvin puettu ruumiinmukaiseen pukuun, joka paljasti\nhänen kauniin vartalonsa. Hän pysähtyi ovelle pannen käsivartensa\nristiin ja katsoen vaimoonsa kasvoin, jotka olisivat muistuttaneet\nkaunista auringon ruskettamaa naamiota, elleivät silmät olisi niin\nleimunneet. Nainen nojautui vieläkin kyynärpäähänsä, mutta hänen\nkatseensa oli kohdistunut miehen silmiin. Tässä äänettömässä katseitten\nvaihdossa oli jotakin peloittavaa. Kumpainenkin kysyi jotakin ja\nkumpikin näytti olevan sitä mieltä, että vastaus oli tärkeä. Mies\nnäytti kysyvän: \"Mitä sinä oletkaan tehnyt?\" ja nainen vuorostaan\nnäytti sanovan: \"Mitä sinä tiedät?\" Vihdoin tuli mies lähemmäksi,\nistuutui karhuntaljalle hänen viereensä ja puristaen hiljaa hänen\nsuloista korvaansa sormillaan käänsi hänen kasvonsa itseään kohti.\n\n\"Lucille\", sanoi hän, \"myrkytätkö sinä vähitellen minut?\"\n\nPonnahtaen syrjään nainen väisti hänen kosketustaan kauhistunein\nkasvoin ja vastaväitteet huulillaan. Koska hän oli liian liikutettu\npuhuakseen, näyttäytyivät hänen hämmästyksensä ja vihansa pikemminkin\ntorjuvien käsien liikkeissä ja vääristyneissä kasvoissa kuin muussa.\nHän koetti nousta, mutta mies puristi vain kovemmin hänen rannettaan.\nJälleen hän kysyi jotakin ja tällä kerta oli sen peloittava merkitys\nilmeinen.\n\n\"Lucille, miksi sinä myrkytät minut?\"\n\n\"Sinä olet mieletön, Archie, aivan mieletön!\" huohotti nainen.\n\nMiehen vastaus jähmetytti hänen verensä. Vaalein raollaan olevin huulin\nja kalpein poskin hän voi vain tuijottaa mieheen avuttomasti vaieten,\nmiehen ottaessa pienen pullon taskustaan ja heiluttaessa sitä hänen\nsilmiensä edessä.\n\n\"Löysin tämän sinun jalokivilippaastasi!\" sanoi hän.\n\nNainen koetti puhua parikin kertaa, mutta onnistumatta. Vihdoin tulivat\nsanat yksitellen hitaasti hänen vääntyneiltä huuliltaan:\n\n\"Minä en ainakaan ole käyttänyt sen sisältöä milloinkaan mihinkään.\"\n\nMies pisti jälleen kätensä taskuunsa vetäen sieltä esille taitetun\npaperin, jonka hän aukaisi pitäen sitä hänen edessään.\n\n\"Tämä on tohtori Anguksen antama todistus, joka osoittaa, että\nvatsastani on löydetty kaksitoista graania antimonia. Minulla on myös\nhallussani Du Valin antama todistus, apteekkarin, joka möi sen.\"\n\nHänen kasvojaan oli kauhistuttava katsella. Siihen ei ollut mitään\nsanomista. Nainen voi vain levätä paikoillaan ja tuijottaa eteensä\njäykästi ja toivottomasti kuin kohtalokkaaseen pyydykseen tarttunut\nvilli eläin.\n\n\"No, mitä sinä siihen sanot?\" kysyi mies.\n\nNainen ei vastannut, liikahti vain toivottomasti ja vetoavasti.\n\n\"Miksi?\" kysyi mies. \"Tahdon tietää syyn.\" Puhuessaan hän huomasi\nkirjeen, jonka nainen oli piilottanut poveensa. Hän sieppasi sen\nsilmänräpäyksessä haltuunsa. Huudahtaen kauhusta nainen koetti saada\nsen jälleen käsiinsä, mutta mies piti hänet loitolla toisella kädellään\nlukiessaan sen nopeasti läpi.\n\n\"Campbell!\" huohotti hän. \"Vai Campbell se olikin!\"\n\nNainen sai nyt takaisin rohkeutensa, koska asiassa ei ollut enää mitään\nsalattavaa. Hänen kasvonsa kävivät koviksi ja päättäväisiksi, ja hänen\nsilmänsä teräviksi kuin tikarit.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"juuri Campbell eikä kukaan muu!\"\n\n\"Hyvä Jumala, miksi juuri Campbell!\"\n\nHän nousi ja käveli nopeasti edestakaisin huoneessa. Campbell, tuo\nkomein mies, mitä hän milloinkaan oli tuntenut, mies, jonka koko elämä\noli ollut yhtäjaksoista pitkää itsekieltäymystä, rohkeutta ja kaikkea\nsellaista, mikä on ominaista jaloille henkilöille. Ja kuitenkin hänkin\noli joutunut tämän sireenin uhriksi ja mennyt niin alas, että hän oli\npettänyt tarkoituksellaan ellei juuri todellisella teolla sen miehen,\njonka kättä hän puristi ystävänä. Se oli uskomatonta ja kuitenkin\noli tässä hänen kiihkeästi pyytävä kirjeensä, jossa hän rukoili\nystävänsä vaimoa pakenemaan hänen kanssaan ja jakamaan rahattoman\nmiehen kohtalon. Jokainen kirjeen sana todisti, ettei Campbell ainakaan\najatellut Masonin kuolemaa, joka olisi poistanut kaikki vaikeudet. Se\npirullinen ratkaisu oli noiden vehkeilevien, turmeltuneiden aivojen\nkeksintöä, jotka toimivat tuon täydellisen olennon päässä.\n\nMason oli ainutlaatuinen mies miljoonien miesten joukossa,\nhyväsydäminen filosoofi ja ajattelija. Hän oli hetkisen tuntenut\nsyvää katkeruutta. Sinä lyhyenä aikana hän olisi voinut tappaa\nsekä vaimonsa että Campbellin ja kohdata oman kuolemansa sellaisen\nmiehen tyyneydellä, joka on tehnyt vain velvollisuutensa. Mutta\nhänen kävellessään huoneessa alkoivat jo lempeämmät ajatukset\npäästä voitolle. Kuinka hän voisi syyttää Campbellia? Hän tunsi\ntuon naisen ehdottoman lumousvoiman, joka ei johtunut ainoastaan\nhänen ihmeellisestä ruumiillisesta kauneudestaan. Hänellä oli\nainutlaatuinen kyky kiinnostua johonkin mieheen, luikerrella hänen\nsisimpäänsä, tunkeutua niihin hänen luonteensa puoliin, jotka olivat\nliian pyhiä maailmalle näytettäviksi, ja näennäisesti innostuttaa\nhänen kunnianhimoaan ja ponnistuksiaan hyveellistä elämää kohti.\nSiinä juuri nähtiin parhaiten hänen ansansa ovelimmat ominaisuudet.\nMason muisti, että hänelle itselleen oli käynyt aivan samoin. Nainen\noli ollut vapaa silloin tahi oli ainakin ajatellut niin, ja hän oli\nvoinut mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta jos otaksuttaisiin, ettei\nhän olisi ollutkaan vapaa, vaan naimisissa, ja että hän olisi saanut\nvaltoihinsa hänen sielunsa samalla tavalla, niin olisikohan hänkään\npysähtynyt siihen? Olisiko hän voinut vetäytyä syrjään toteutumattamme\ntoiveineen? Hän oli valmis myöntämään, ettei hän amerikkalaisesta\ntarmostaan huolimatta olisi kyennyt siihen. Miksi hän siis olisi\nkatkera onnettomalle ystävälleen, joka oli nyt joutunut samanlaiseen\nasemaan? Ja ajatellessaan nyt Campbellia hän tunsi vain sääliä ja\nmyötämielisyyttä.\n\nEntä nainen? Siinä hän lepäsi sohvalla kuin raajarikkoinen\nperhos-raukka haihtuneine unelmineen, paljastettuine vehkeineen ja\nsynkkine ja vaarallisine tulevaisuuksineen. Ja häntäkin kohtaan, niin\nmyrkyttäjä kuin hän olikin, pehmeni miehen sydän. Hän tiesi naisen\ntulleen pilalle hemmoitelluksi lapsuudestaan asti; hän oli kesyttämätön\nja hillitön olento, joka terävyydellään, kauneudellaan ja sulollaan\najoi helposti kaikki toiveensa läpi. Hän ei ollut milloinkaan tiennyt\nmitään vastuksista. Mutta nyt oli eräs sellainen ilmestynyt hänen\ntielleen ja hän oli mielettömästi ja ilkeästi koettanut raivata sen\npois tieltä. Mutta jos hän oli halunnut poistaa sen, niin eikö se jo\nsinänsä merkinnyt sitä, että hänet oli huomattu köykäiseksi, ettei\nhän ollut se mies, joka voi rauhoittaa hänen mieltään ja tyydyttää\nhänen sydämensä vaatimuksia? Hän oli liian ankara ja sulkeutunut tälle\naurinkoiselle oikulliselle luonteelle. Hän oli kotoisin pohjolasta ja\nnainen taas etelästä, ja heidän vastakkaiset luonteensa olivat vetäneet\nheidät voimakkaasti yhteen joksikin ajaksi, mutta tehneet heidän\njatkuvan yhdyselämänsä mahdottomaksi. Hänen olisi pitänyt aavistaa ja\nymmärtää se. Tilanteen vastuunalaisuus lepäsi nyt hänen niskoillaan,\nkoska hän oli naista viisaampi. Hänen sydämensä heltyi hänelle kuin\nlapselle, joka on joutunut voittamattomiin vaikeuksiin. Hän käveli\nhuoneessa jonkin aikaa vaieten, jäykin huulin ja niin kovasti nyrkkiin\npuristetuin käsin, että kynnet painoivat jälkensä kämmeniin. Nyt\nhän istuutui äkkiä naisen viereen ja otti hänen kylmän hervottoman\nkäden omaansa. Eräs ajatus askarrutti hänen aivojaan: \"Onko tämä\nritarillisuutta vai heikkoutta?\" Tämä kysymys kaikui hänen korvissaan,\nmuodostui sanoiksi hänen silmiensä edessä, ja hän voi melkein\nkuvitella, että se muuttui aineeksi ja että hän näki sen kirjaimina,\njotka koko maailma voi lukea.\n\nTaistelu oli ollut vaikea, mutta hän oli voittanut sen.\n\n\"Sinä saat valita toisen meistä, kultaseni\", sanoi hän.\n\n\"Jos sinä todellakin olet varma -- ehdottomasti varma siitä, että\nCampbell aviomiehenäsi voi tehdä sinut onnelliseksi, en tahdo olla\ntiellänne.\"\n\n\"Avioeroko?\" huohotti nainen.\n\nMasonin käsi puristautui myrkkypullon ympärille. \"Sinä voit nimittää\ntätä siksi\", sanoi hän.\n\nUusi kummallinen valo alkoi loistaa naisen silmistä hänen katsoessaan\nmieheen. Tämä oli mies, jota hän ei ollut lainkaan tuntenut. Kova\nja käytännöllinen amerikkalainen oli hävinnyt olemattomiin. Hänen\nasemestaan nainen luuli näkevänsä vilahdukselta sankarin tahi\npyhimyksen, miehen, joka voi kohota epäinhimilliselle tasolle\nepäitsekkäässä hyvyydessään. Nainen tarttui molemmin käsin siihen\nkäteen, joka piteli tuota kohtalokasta pientä lasipulloa.\n\n\"Archie\", huudahti hän, \"sinä siis voit antaa minulle anteeksi\ntämänkin!\"\n\nMies hymyili hänelle. \"Sinä olet sievä omituinen pienokainen kaikissa\ntapauksissa.\"\n\nNainen ojensi juuri käsivartensa häntä kohti, kun oveen koputettiin\nja palvelijatar tuli sisään tuolla kummallisen hiljaisella tavalla,\nmillä kaikki tapahtui tässä painajaishuoneessa. Tarjottimella oli muuan\nkortti. Nainen katsoi siihen.\n\n\"Kapteeni Campbell! En halua ottaa häntä vastaan.\"\n\nMason ponnahti seisoalleen.\n\n\"Hän on päinvastoin hyvin tervetullut. Opastakaa hänet tänne heti!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin ohjattiin huoneeseen eräs pitkä\npäivettynyt nuori soturi. Hän lähestyi heitä hymyn kirkastaessa hänen\nmiellyttäviä kasvojaan. Mutta kun ovi sulkeutui hänen takanaan ja\ntoisten kasvot hänen edessään saivat tavallisen ilmeensä, pysähtyi hän\nepäröiden ja katseli vuorotellen kumpaakin.\n\n\"No, mitä nyt?\" kysyi hän.\n\nMason meni lähemmäksi laskien kätensä hänen olalleen.\n\n\"En ole sinulle lainkaan vihoissani\", sanoi hän.\n\n\"Vihoissasiko?\"\n\n\"Niin, tiedän kaikki. Mutta minä olisin ehkä menetellyt samoin sinun\nasemessasi.\"\n\nCampbell peräytyi katsoen kysyvästi naiseen. Tämä nyökäytti kohauttaen\nkauniita hartioitaan. Mason hymyili.\n\n\"Sinun ei tarvitse luulla, että tämä on jonkinlainen ansa\npakottaaksemme sinut tunnustamaan. Me olemme jutelleet asiasta\npeittelemättä. Kuulehan nyt, Jack, sinähän olet aina ollut urheilija.\nTässä on muuan pullo. Viis siitä, kuinka se on joutunut tänne! Jos\njompikumpi meistä juo sen sisällön, selvittää se asian.\" Hänen\nkäytöksensä oli hurjaa, niin, melkeinpä mieletöntä. \"Lucille, kumman\nmeistä on se tehtävä?\"\n\nMuuan omituinen voima oli ollut vaikuttamassa painajaishuoneessa.\nSiellä oli näet eräs kolmaskin mies, vaikka ei kellään noista kolmesta,\njotka olivat juuri heidän elämänsä surunäytelmän kriitillisimmässä\nkohdassa, ollut aikaa ajatella häntä. Kuinka kauan hän oli ollut siellä\nja kuinka paljon hän oli kuullut, ei yksikään voinut sanoa. Nurkassa,\njoka oli kauimpana tuosta pienestä ryhmästä, hän oli kyyrysillään\nseinää vasten, tuo tuhoa ennustava käärmemäinen olento, vaieten ja\ntuskin liikkuen, ellemme ota lukuun nyrkkiin puristautuneen oikean\nkäden hermostunutta nytkähtelemistä. Muuan nelikulmainen laatikko ja\nsen yli viekkaasti vedetty musta vaate piilottivat hänet niin, ettei\nhänen kasvojaankaan näkynyt. Hän kuunteli kiihkeästi ja tarkkaavaisesti\nmurhenäytelmän jokaista uutta vaihetta, ja se hetki oli jo hyvin\nlähellä, jolloin hänen olisi pakko sekaantua asiaan. Mutta nuo\nkolme sitä tuskin ajattelevatkaan. Syventyneinä omien tunteittensa\nseulomiseen he eivät lainkaan kiinnittäneet huomiotaan tuohon heitä\nmahtavampaan voimaan, joka milloin tahansa voi ryhtyä hallitsemaan\ntilannetta.\n\n\"Oletko valmis, Jack?\" kysyi Mason.\n\nSotilas nyökäytti.\n\n\"Ei, Jumalan nimessä, ei millään ehdolla!\" huudahti nainen.\n\nMason oli aukaissut korkin. Mennen sivupöydän luo hän otti esille\nkortit. Nyt olivat kortit ja pullo vierekkäin.\n\n\"Me emme voi siirtää vastuuta hänen niskoilleen\", sanoi hän. \"No\nniin, Jack, paras kolmesta.\" Sotilas lähestyi pöytää ja hypisteli\nkohtalokkaita kortteja. Ja nainen, nojautuen käteensä, työnsi kasvonsa\neteenpäin ja tuijotti lumotuin silmin.\n\nMutta juuri silloin ja vain yhden kerran iski salama.\n\nVieras oli noussut kalpeana ja vakavana.\n\nKaikki kolme huomasivat äkkiä hänen läsnäolonsa. He katsoivat\nhäneen kiihkein kysyvin silmin ja hän puolestaan heihin kylmästi ja\nsurullisesti käytöksessään jotakin hallitsevaa.\n\n\"Kuinka se meni?\" kysyivät he kaikki yhteen ääneen.\n\n\"Kurjasti!\" vastasi hän. \"Kurjasti! Me harjoittelemme kaiken uudestaan\nhuomenna.\"\n\n\n\n"]