[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fspuYuaMR2DZF5ogZPOoQPSUp2Pf8boC9gSf3HzcXyuI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":16,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1844,"Viehättävä vastustajatar","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1844-karila-olli-viehattava-vastustajatar","1844__Karila_Olli__Viehättävä_vastustajatar","Seikkailuromaani","romaani",[13,14,15],"seikkailu","rikos","rakkaus",[],"fi",1920,29968,201843,false,57902,[24,25],"Adventure stories","Finnish fiction -- 20th century",[27,28,29,30],"Adventure","Crime, Thrillers and Mystery","Novels","Romance","\"Viehättävä vastustajatar: Seikkailuromaani\" by Olli Karila is a novel written in the early 20th century. The story is set in a summer resort town where the lives of the characters are dramatically transformed by a potential crime involving smugglers and a mysterious airplane drop. Central to the narrative is the interaction between the young and charming Elise Riger and journalist Karl Andersson, as they navigate intrigue and curiosity around a recent event in their community.  The opening of the book introduces a riveting situation where Karl Andersson, an editor, receives a visit from the captivating Elise Riger, who is eager to learn about a recent incident involving an airplane and a suspicious package. As they converse, various characters arrive, each adding to the mystery of the smuggler's plot. The atmosphere is charged with tension and playful flirtation, particularly as Andersson grapples with his growing infatuation for Riger, who appears to be more than just a simple summer visitor. This complex interplay of crime, romance, and wit sets the stage for the unfolding adventure that awaits. (This is an automatically generated summary.)",[],258,"Lehtimiehet Karl Andersson ja Kivinen tempautuvat mukaan vauhdikkaaseen seikkailuun kylpykaupungin kesässä. Salaperäinen ja viehättävä nainen sekoittaa toimittajien arjen, ja pian edessä on kilpailua esivallan kanssa, salakuljettajien kohtaamisia sekä odottamattomia käänteitä merellä.","Olli Karilan 'Viehättävä vastustajatar' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1844. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VIEHÄTTÄVÄ VASTUSTAJATAR\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Pari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa\n    kylpykaupungin kesäisen elämän.\n 2. Sanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta\n    kilpailemaan esivallan kanssa.\n 3. Se, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.\n 4. Kivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten\n    ja ovien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä\n    tasaisesti.\n 5. Seikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.\n 6. Kivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman\n    yksityiskohtainen ja johdonmukainen.\n 7. Kiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.\n 8. Olle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä\n    tohtori Brattia ja hänen järjestelmäänsä.\n 9. Höyrylaiva \"Arthur\" saa kutsumattomia kansimatkustajia.\n10. Salakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin-elämää.\n11. Olle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.\n12. Seikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.\n13. Kivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän\n    alkeellisista käyttäytymissäännöistä.\n14. Kivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.\n15. Kivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.\n16. Leikistä on maksettava leikin hinta.\n17. Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.\n\n\n\n\n1.\n\nPari nykyaikaisen tekniikan väärinkäyttäjää mullistaa\nkylpykaupungin kesäisen elämän.\n\n\n\"Halloo, onko poliisilaitoksella... Niinkö, onko poliisimestari...\nJuuri lähtenyt... sepä perhanaa. Tiedättekö minne...? Jaha, ei voi\nsitten mitään.\"\n\nKarl Andersson, \"Kuststads Tidningin\" päätoimittaja ja\ntoimitussihteeri, kieräytti kiivaan ja äkäisen loppusoiton erään vahvan\nruotsalaisen sanan säestyksellä, kun samalla, voimasanan kaiun vielä\nkiiriessä kahdessa tyhjässä toimitushuoneessa ja eteiskäytävässä, ovi\naukeni ja sisään astui tai paremmin sanoen hypähti nuori ja kaunis --\nvaarallisen kaunis, voi sanoa, sillä toimittaja Karl Andersson oli\nvielä sangen nuori vanhapoika -- vaaleaan ilmavaan kesäpukuun puettu\nnainen.\n\n\"Häiritsenkö?\" heläytti nainen ihastuttavan soinnukkaalla äänellään,\nhymyillen veitikkamaisen vastustamattomasti hiukan hämilleen menneelle\ntoimittaja Karl Anderssonille ja naisellisen uteliaana silmäillen\nkesäisen sekamelskaista, vanhojen sanomalehtien, kirjoitettujen\npaperien, liimapurkkien ja saksien täyttämää toimitusvaltakuntaa.\n\n\"Ette suinkaan!\" sai toimittaja Karl Andersson soperretuksi, häviten\nsamassa silmänräpäyksessä viereiseen huoneeseen noutamaan takkiansa,\nsillä hän katsoi nuoren naisen läsnäolon vaativan, että sietämättömästä\nkuumuudesta huolimatta noudatettiin jotakin minimiohjelmaa\npukeutumiseen nähden.\n\nNainen päästi raikkaan naurunheläyksen ja istuutui kursailematta\ntoiselle huoneen kahdesta tuolista, heittäen jalkansa sirosti ristiin,\nniin että pieni nilkka vilahti näkyviin. Pään asennossa ja silmien\nvälkkeessä oli jotakin itsetietoista, ei jäykkää eikä ylpeää\nkuitenkaan; raikas ja hieno, hiukan päivettynyt iho todisti hyvää\nterveyttä ja suun juonne reipasta iloisuutta. Vaaleahko tukka aaltoili\nyksinkertaisen leveän kesähatun alta, ja aistikas valkoinen\nsinireunuksinen merimiespusero jätti näkyviin kauniisti kaartuvan\nkaulan. Pyöreähköt, paljaat käsivarret päättyivät pitkiin,\nhyvinhoidettuihin sormiin.\n\nParin minuutin kuluttua tuli toimittaja Karl Anderssonkin näkyviin,\nyllään vaalearuutuinen kesäpuku, pehmeät kaulukset ja leveä\ntaiteilijamalliin solmittu kaulaliina, ruotsalaisen punoittavana ja\nkohteliaana.\n\n\"Hyvää päivää, neiti Riger! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät\ntäällä? Pyydän anteeksi, että täällä on kaikki näin sekaisin, mutta\nsellaista se on...\"\n\nNeiti Riger, kylpykaupungin tämänkesäisen sesongin kaunotar, keskeytti\ntoimittaja Anderssonin anteeksipyynnöt, ojentaen hänelle pienen kätensä\nja luontevasti hymyillen.\n\n\"Älkää antako itseänne häiritä! En odottanutkaan tulevani minnekään\nkorttikansliaan. Ajattelin vain ohimennessäni pistäytyä kuulemassa,\njoko te mahdollisesti olette saanut jotakin tietoa _siitä_. Täällähän\nkaikki ensimmäiseksi tiedetään!\"\n\nToimittaja Karl Andersson punastui itsetyytyväisyydestä.\n\n\"Älkää imarrelko! Emme toistaiseksi paljoakaan tiedä. Reportterimme on\nparhaillaan hankkimassa täydellistä selostusta. Soitin juuri teidän\ntänne tullessanne poliisimestarille, mutta hänkin oli jossakin ulkona,\nkai tutkimassa asiaa. Mutta hiukan minäkin tiedän.\"\n\n\"Kertokaa, pyydän! Lupaan kuunnella kärsivällisesti. Olen hieman\nutelias enkä niin vähänkään. Ajatella, lentokoneella!\"\n\nNeiti Riger nauroi ja katsahti toimittaja Anderssoniin.\n\n\"Niin\", aloitti tämä, \"sikäli kuin tarkistamattomien ilmoitusten\nperusteella tiedän, ilmestyi kaupunkimme yläpuolelle noin kello\nkahdentoista aikoihin lentokone, kaksitaso. Se suuntasi matkansa\nkylpyaukiota kohden, kiersi muutaman kerran sen yläpuolella ja poistui\nsitten etelään, saapuen kuitenkin noin puolen tunnin kuluttua takaisin.\nKuten tiedätte, on kasinon ja metsän välissä laaja aukeama, ja\nlentokone laskeutui äkkiä aukeaman toisessa päässä noin viidenkymmenen\nmetrin korkeudelle, ja sikäli kuin kasinolta voitiin nähdä, pudotti\njotakin maahan, jonkun pienen käärön. Sen tosiasian vahvistaa myöskin\nlähellä kasinoa oleskellut poliisikonstaapeli. Tämän jälkeen lentokone\nnopeasti kohosi, teki käännöksen ja lensi rannikkoa pitkin etelään,\nkadoten näkyvistä. Mitään kansallisuus- tai muita merkkejä ei voitu\nsiinä havaita. Malli oli ranskalainen.\"\n\n\"Entä miten käärön kävi?\" Neiti Riger paloi uteliaisuudesta ja liikahti\nkärsimättömästi tuolillaan.\n\n\"Niin, se on oikeastaan vieläkin ihmeellisempää\", jatkoi toimittaja\nAndersson. \"Kuten tiedätte, kulkee maantie aukeaman toisessa laidassa.\nKun käärö oli pudonnut maahan, syöksähti tien vierellä moottoripyöränsä\nkanssa hääräillyt mies esiin, nosti käärön, juoksi pyörälleen, hyppäsi\nsen selkään ja huristi pois, ennenkuin kukaan kasinolla olleista ehti\nedes nähdä, minkälainen tämä herra oli näöltään. Poliisikonstaapeli\nkäsitti tilanteen oikein, hypäten lähistöllä olleen polkupyörän\nselkään, mutta ei tietenkään voinut saavuttaa miestä. Juttu on\ntoistaiseksi tällä asteella, ainakin minun tietojeni mukaan.\"\n\n\"Tämä on kauhean jännittävää!\" huudahti neiti Riger. \"Mitä te arvelette\nkoko jutusta?\"\n\n\"Ka, täsmällisesti en osaa sanoa. Yksityiskohdat ovat hämäriä, mutta\ntuskin erehdyn, jos otaksun sen olleen salakuljetusta.\"\n\n\"Niinkö? Ja mitä olisi ollut käärössä?\"\n\n\"Vähän vaikea sanoa: rahaa, arvopapereita, arvoesineitä tai jalokiviä.\"\n\n\"Eikö tiedetä, mistä lentokone oli?\"\n\n\"Ei ainakaan vielä.\"\n\n\"Entä mies moottoripyörällä? Luuletteko, että hänellä on\nmahdollisuuksia päästä pakoon?\"\n\n\"Sekin on vaikea sanoa! On tietenkin sähkötetty kaikkialle ympäristölle\nhänen pidättämisestään, mutta kun ei mitään varmoja tuntomerkkejä\nvoida antaa, on tulos epäiltävä. Mutta joka tapauksessa, tämä\njulkeasti suoritettu ainotlaatuinen salakuljetusyritys ei jää\nselvittämättömäksi.\"\n\n\"Oletteko varma siitä?\"\n\n\"Kyllä!\" Toimittaja Karl Anderssonin äänessä soinnahti aitoruotsalainen\nitsetietoisuus ja varmuus.\n\n\"Meidän poliisilaitoksellemme onnistuu se varmastikin.\"\n\n\"Olisi hirmuisen mielenkiintoista katsella sellaisia miehiä, jotka\nuskaltavat tehdä sellaista! Ajatella, lentokoneessa! Siitä tulisi suuri\noikeudenkäynti!\"\n\nNeiti Riger näytti niin äärettömän huvitetulta ja tyytyväiseltä, että\ntoimittaja Karl Andersson, joka laski kunnian tästä ainakin osaksi\ntulevan itselleen, tunsi selittämätöntä mielihyvää.\n\n\"Mitähän tulisi noille salakuljettajille, jos heidät saataisiin\nkiinni?\"\n\n\"En osaa varmasti sanoa, mutta tavarat he menettäisivät, saisivat\nsuuret sakot ja hyvässä tapauksessa joutuisivat istumaankin.\"\n\n\"Huh, se on vaarallista! Koko kylpylaitos puhuu nyt vain siitä.\nViimeinkin on tapahtunut jotain huomattavaa. Muutoin kävisikin\nikäväksi.\" Neiti Riger nousi seisomaan. \"Ja nyt en halua enää teitä\nhäiritä! Suurin kiitos ystävällisyydestänne! Näkemiin!\"\n\nToimittaja Karl Andersson tarttui ihastuttavaan käteen ja puristi sitä\npitkään. Neiti Riger nyökäytti päätänsä ja kääntyi lähteäkseen. Samassa\naukeni ovi ja sisään astui kaksi herrasmiestä.\n\n\"Kas vain, tietenkin on nainen nopeampi, kun on kysymyksessä\nuteliaisuuden tyydyttäminen. Hyvää päivää, neiti Riger!\"\n\n\"Niin, taisinpa olla ensimmäinen, vieläpä ehdin ennen\nsanomalehtimiehiäkin! Hyvää päivää, herra Kivinen! Ja herra Nordgren!\"\n\n\"Suon mielelläni teille sen kunnian\", virkkoi herra Kivinen,\nloma-aikaansa kylpylaitoksessa viettävä suomalainen sanomalehtimies, ja\nistuutui keveästi kumartaen pöydän laidalle. \"Mutta, kuten olen useasti\nsanonut, kohtalo suosii meitä sanomalehtimiehiä. Me saimme nähdä\njotakin, mitä muut eivät saaneet.\"\n\n\"Ja mitä sitten?\" kysyi neiti Riger huonosti salaten uteliaisuuttansa\nja antaen kätensä viivähtää tuolin selkämyksellä.\n\n\"Me näimme moottoripyöräilijän.\"\n\n\"Niinkö, kertokaahan! Tunsitteko hänet?\"\n\n\"Emme, ikävä kyllä.\" Herra Kivinen sytytti savukkeen, tarjoten\ntoimittaja Karl Anderssonille ja herra Nordgrenille.\n\n\"Olimme\", aloitti Kivinen, \"Ollen kanssa hiukan kävelemässä, mutta kun\ntämä heinäkuun ilma on kaikkea muuta kuin sopiva sellaiseen\najanviettoon, käännyimme takaisin. Olimme juuri tulemassa valtatielle,\ntiedättehän siellä lähellä teidän huvilaanne, neiti Riger, kun äkkiä\nkuului jumalattoman kovaa surinaa ja tietä pitkin porhalsi oikeata\nkuolemanvauhtia moottoripyöräilijä. Vetäydyimme nopeasti syrjään\npuoleksi pensaitten taa, ja minulla on täysi syy luulla, ettei arvoisa\npyöräilijä meitä huomannut. Mies oli keskikokoinen, kalpeakasvoinen ja\ntummatukkainen ja -partainen, sikäli kuin ehdin nähdä. Tavallinen\nautolakki oli vedetty syvään, ja silmiä peittivät suojuslasit. Hän oli\npuettu englantilaiseen urheilupukuun, keltaisiin ameriikkalaisiin\nkenkiin ja nahkaisiin sääryksiin. Vasemmasta sivutaskusta pisti esiin\nnahkainen käärö.\"\n\n\"Näittekö minne mies ajoi?\" tiedusti neiti Riger.\n\n\"Jos olisimme tienneet, millä tavalla käärö oli joutunut miehen\nhaltuun, olisimme tietenkin tarkastaneet vähän pitempään, mutta\ntietämättöminä jatkoimme pahimman pölyn haihduttua matkaamme.\nEhdittyämme pari sataa metriä tuli vastaamme läähättävä\npoliisikonstaapeli polkupyörällä. Esivallan arvoisa edustaja\ntiedusti hengästyneenä, olimmeko mahdollisesti nähneet erästä\nmoottoripyöräilijää. Me myönsimme nähneemme, mutta ilmoitimme, että jos\nesivallan arvoisa edustaja vaali joitakin hämäriä luuloja, että\npolkupyörällä voisi saavuttaa moottoripyörän, niin täytyi\nmeidän murskata kaikki tämäntapaiset haaveet. Ehdotimme, että\npoliisikonstaapeli voisi kääntyä hyvällä omallatunnolla takaisin,\nosoitettuaan kiitettävää intoa ja jonkunlaista järkeäkin\nviranhoidossaan. Tältä konstaapelilta saimme myöskin kuulla jutun\nesihistorian, valaistuna omakohtaisilla ja tavalliselle passipoliisille\nhyvinkin kunnioitettavilla otaksumisilla ja johtopäätöksillä.\nKeskusteltuamme kasinolle kerääntyneiden ja asiaan tavattomasti\ninnostuneitten kansalaisten kanssa painoimme tänne, vaikka nyt näenkin,\nettei täällä tiedetä asiasta enempää, koska toimittaja Karl Andersson\nnäkyy niin ahkerasti kirjoittelevan muistiin minun selostustani.\"\n\nHerra Andersson raaputteli kiivaasti kynällään, sillä mikään\nyksityiskohta ei saanut jäädä tässä kaupungin ja maankin rikos- ja\nskandaalihistorialle harvinaisessa jutussa unhoon.\n\n\"Luuletteko, että näkemienne tuntomerkkien perusteella käy\nmoottoripyöräilijän pidättäminen mahdolliseksi?\" kysyi neiti Riger.\n\n\"No en totisesti. Jos niiden perusteella käydään pidättelemään, niin\nvoisin lyödä vetoa, että kymmenet tällä itärannikolla huristelevat\nmoottoripyöräilijät joutuisivat tekemisiin arvoisan esivallan kanssa.\"\n\n\"Oh, juttu on siis yhtä hämärä kuin ennenkin\", huudahti neiti Riger.\n\"Mutta kai huomenna saa jo joitakin uusia tietoja, vai miten, herra\nAndersson?\"\n\n\"Luultavasti, luultavasti, neiti Riger. Pistäytykää kuulemassa.\"\n\n\"Kiitos kutsusta. Nyt lienee jo todellakin aika lähteä. Näkemiin siis.\"\nNeiti Riger ojensi kätensä.\n\n\"Niin, terve sitten\", sanoi Kivinenkin ja nousi seisomaan. \"Me kai\nlähdemme myös.\"\n\nSeurue tuli kuumalle ja autiolle hiekkaiselle kadulle. Neiti Riger\ntarttui polkupyöräänsä ja iloisesti nyökäten hyppäsi sen selkään.\n\n\"Näkemiin\", huudahti herra Kivinen. \"Kai te illalla tulette kasinolle\ntanssiaisiin ja sitten purjehtimaan minun kanssani, kuten olette\nluvannut?\"\n\n\"Siihen saatte luottaa.\"\n\n\n\n\n2.\n\nSanomalehtimiehet päättävät aikansa kuluksi ruveta kilpailemaan\nesivallan kanssa.\n\n\n\"Olisinpa todellakin hämmästynyt nähdessäni neiti Rigerin tuolla\ntoimituksessa, ellen olisi huomannut hänen pyöräänsä ja siten saanut\naikaa hiukan tointua\", sanoi Kivinen kotimatkalla ystävälleen ja\nvirkaveljelleen Olle Nonrdgrenille.\n\nOlle ei vastannut mitään, ja molemmat miehet astelivat ilmeisen ja\nharvinaisen innokkaasti pehmeähiekkaisia, puutarhojen ja somien\nhuviloitten reunustamia katuja. Ilma oli kuuma ja tukehduttava\nsellainen kuin se voi olla heinäkuussa, kun aurinko viikkomäärin\npaahtaa pilvettömältä, hiilakansiniseltä taivaalta. Vain mereltä\nsilloin tällöin tulevat hyväilevän raikkaat henkäykset tekivät ulkona\nliikkumisen yleensä mahdolliseksikaan.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua saapuivat ystävykset oman huvilansa\nluo, kulkivat pienen, mutta hyvin hoidetun puutarhan läpi ja\nistuutuivat syviin korituoleihin varjoisalla kuistilla. Palvelijatar\ntoi hiukan virvokkeita, Kivinen riisui kauluksensa, sytytti savukkeen\nja kääntyi sitten Ollen puoleen.\n\n\"Mitä sinä tästä kaikesta oikein ajattelet?\"\n\nSanomalehtimies Olle Nordgren, pyöreähkö, vilkkaannäköinen vanhapoika\neloisine silmineen ja punoittavine kasvoineen, joilla leijaili ainainen\nmyhäilevä, ymmärtävä epikurealainen iloisuus, siemaisi vielä kerran\nvirvoketta.\n\n\"Sinä tarkoitat sitä kääröä?\"\n\n\"Niin, tietysti. Luuletko voivan olla mahdollista, että\nmoottoripyöräilijä heitti sen sattumalta neiti Rigerin puutarhaan?\"\n\n\"En\", Olle hymähti, \"ja minua ihmetyttää, että ylimalkaan voit\nsellaista kysyä. Käärö oli tietenkin tarkoitettu neiti Rigerille, ja\nhänelle se heitettiin. Luuletko, että joku kallisarvoinen käärö\nkuletettaisiin ensin lentokoneessa tänne ja sitten viskattaisiin\nmoottoripyörästä, ilman mitään syytä, aivan vieraan henkilön huvilan\npuutarhaan. Ja käärö heitettiin neiti Rigerin puutarhaan, sen ehdimme\nnähdä molemmat. Nyt on meidän selvitettävä, mikä osuus hänellä on tässä\nhauskassa jutussa.\"\n\n\"Niinhän se on\", myönsi Kivinenkin, \"mutta minä en oikein uskoisi...\"\n\n... \"että neiti Riger olisi sekaantunut, ja tällaisella tavalla, tähän\nensiluokkaiseen salakuljetusjuttuun.\" Olle nauroi hiukan\nkiusoittavasti. \"Niin se käy, kun pihkaantuu. Ei uskoisi mitään\nepäedullista, vaikka mitkään järkisyyt eivät estäisikään. Sinäkin\ntunnet niin perin vähän neiti Rigeriä, olet vasta pari viikkoa ollut\nhänen kanssaan tekemisissä, et tiedä mitään hänen entisyydestään etkä\nnykyisyydestäkään. Mutta tunne on tietysti voimakkaampi. Ei niin, että\nminäkään luulisin mitään pahaa, mutta nykyajan naisista en mene mitään\nedeltäpäin vannomaan. Voihan olla, että neiti Riger vaikka huvittelee\nsalakuljetusurheilulla. Tämä peräti uudenaikainen ja hieno muoto,\nlentokone, voi viitata sellaiseen.\"\n\n\"Hm, mitä huvitteluun tulee, niin olen varma siitä, ettei tässä voi\nolla kysymystäkään mistään sellaisesta. Minä näet tunsin\nmoottoripyöräilijän, vaikka sinun onkin pidettävä tämä tieto täytenä\nsalaisuutena. Et saa missään tapauksessa virkkaa siitä mitään\npoliisille etkä lehdellesi, vielä vähemmin tietenkin neiti Rigerille.\"\n\n\"_Tunsit_?\" -- Ollen äänessä kuulsi selvä epäusko ja ihmetys.\n\n\"Niin, tarkoitan, että olen joskus ollut hänen kanssaan tekemisissä.\nNimeä en tiedä, mutta siitä saan kyllä selvän päivässä tai ainakin\nparissa. Puhun siitä enemmän myöhemmin. Nyt on ensin saatava\nmahdollisimman täydelliset tiedot neiti Rigerin menneisyydestä sekä\nsiitä, missä hän tänään on ollut kello kahdentoista ja kahden välillä.\nMitä edelliseen tulee, niin luulen voivani saada ainakin arvokkaita\nviittauksia tämäniltaisen purjehdusmatkan aikana, ja jälkimmäisestä\nsaat sinä koettaa huolehtia. Minä avustan kyllä. Meillä ei ole mitään\nkiirettä, sillä arvoisa esivalta on meistä ratkaisevasti jälessä. Me\ntiedämme minne käärö on joutunut, ja saamme tietää, kuka tuo\nmoottoripyöräilijä oli. Juttu on salakuljetetusta, ja käärössä oli\nvarmastikin jalokiviä. Epäilen niiden olleen tuotuja Saksasta.\nJalokivien vientitullihan on siellä kaksikymmentäviisi prosenttia,\njoten muutaman miljoonan takia kannattaa kyllä ryhtyä näinkin\nlaajakantoisiin ja vaivaloisiin yrityksiin.\"\n\n\"No niin, käydään toimeen. Näin loma-aikana seikkailee mielelläänkin.\nMitä sinä sanoit tietäväsi siitä moottoripyöräilijästä?\" kysyi Olle.\n\n\"Olen nähnyt hänet Helsingissä, muutamassa taidekaupassa. Niinkuin ehkä\ntiedät, ovat Helsingin ja yleensä Suomen taide- ja antikvaarikaupat\nnykyään täynnä mitä kallisarvoisimpia ulkomaalaisia taideteoksia\nja -esineitä, etupäässä tietenkin venäläisiä. Niitä ovat tuoneet\nmukanaan ja myyneet Suomeen paenneet venäläiset, ja suuri osa myös on\nensin Venäjällä varastettua ja sitten salaa kuljetettua Suomeen. No\nniin, katselimme taidekaupassa tauluja, -- minä, muuan taiteilija ja\neräs mesenaatti. Huomiotamme kiinnitti etenkin hollantilainen\nmestarimaalaus, vanha ja arvokas, oikeastaan määrittelemätön rahassa.\nTaiteilija ei sanonut mitään, vihelteli vain ja kysyi kuin ohimennen\ntaidekauppiaalta, mistä hän oli saanut taulun. Tämä selitti, ettei se\nollut hänen omansa, vaan se oli tuotu vain myytäväksi. Taiteilija\ntiedusti omistajaa, ja hänen sitä kysyessään astui sisään\nkeskikokoinen, kalpeakasvoinen tumma mies, joka puhui hiukan\nmurteellista ruotsia. Taidekauppias viittasi häneen. Hänet esiteltiin,\nmutta en silloinkaan kuullut hänen nimeään. Taiteilija kysyi hintaa.\nMies hiukan mietti ja mainitsi kuusinumeroisen luvun. Summa oli mitätön\ntaulun arvoon nähden, mutta meillä ei ollut yhteensäkään edes puolta\ntuosta rahamäärästä asettaa liikekannalle. Silloin kysyi taiteilija\näkkiä, mistä hän oli taulun saanut. Mies selitti sen ostaneensa\nPietarissa. 'Niinkö, tunnetteko mahdollisesti ruhtinas N--skin?' kysyi\ntaiteilija. Mies meni hiukan hämilleen, mutta kielsi. 'Niin,\nkatsokaas', puhui taiteilija kylmäverisesti, 'tämä taulu kuuluu hänen\nperhekokoelmiinsa. Hän ei ole sitä myynyt, sillä hän on itse paennut\nSuomeen ja oleskelee parhaillaankin täällä. Mutta saatujen tietojen\nmukaan on muutamia hänen taulujaan, ennenkuin neuvostohallitus ennätti\nne ottaa suojelukseensa, ehditty varastaa. Onko teillä mahdollisesti\nsiitä jotakin tietoa? Ja millä tavalla Te toitte taulun maahan?' --\nMies ja taidekauppias menivät hämilleen, mies koetti sopertaa jotakin,\nmutta taiteilija ja me poistuimme. Kun paria päivää myöhemmin tulimme\ntakaisin, oli taulu poissa. Omistaja oli vienyt sen pois, selitti\ntaidekauppias. Sekä taulu että mies katosivat. Sain kuulla, että\nruhtinas oli vahvistanut täydelleen taiteilijan otaksumat.\"\n\n\"Ja mistä luulet voivasi hänet niin varmasti tuntea?\" tiedusti Olle.\n\"Sinähän ehdit vain hetken katsoa häntä?\"\n\n\"Hänen nenänsä muoto ei niin hevin haihdu mielestä\", selitti Kivinen.\n\"Se on hiukan -- juuri senverran että erottaa -- epämuodostunut, ja se\nriittää. Tuntisin hänet missä tahansa ja milloin tahansa.\"\n\n\"Ja mistä luulet saavasi tietoon hänen nimensä?\"\n\n\"Taiteilijalta. Minä sähkötän hänelle.\"\n\n\"Mutta hänen osoitteensa?\"\n\n\"Myös sieltä. Olen varma siitä, että taidekauppias tiesi hänestä\nenemmänkin, ja taiteilija osaa kyllä pakoittaa häneltä tiedot. Ja\ntoinen seikka: mies lienee ollut enemmänkin taidekaupoissa, joten\notaksun siitä, että myöskin Tukholman taidekauppiailta saamme jotakin\nselvitystä. Ja tämäkin on asian nykyisellään ollen jo sangen paljon.\nOnhan meillä nyt edes jonkunlainen käsitys koko seikkailusta.\"\n\n\"Tjah, uskaltaisiko tästä nyt lähteä liikkeelle\", virkkoi Olle hiukan\nhaluttomana. \"Tuolla on kuuma.\"\n\n\"Onpa niinkin, mutta ajatteles, jos saamme tästä jutusta selvän! Ennen\npoliisia! Ja sitten julkaisemme lehdessä!\"\n\n\"Neiti Elise Rigerin osuuden myöskin?\"\n\nKivinen vaikeni hetkiseksi.\n\n\"Perhana, mitä hänellä on tässä oikeastaan tekemistä! Olisi saanut\npysyä nyt syrjässä. Totisesti, kun onni joskus potkaisee, niinkuin\nmeitä, jotka aivan sattumalta vainuamme sitä moottoripyöräilijää, niin\nsitten pitää naisen tietenkin sotkeutua väliin. En sen puolesta, että\nminulla olisi mitään erikoista neiti Rigeriä kohtaan, mutta tuntuu\nhiukan ilkeältä ajatella hänen joutuvan syytettyjen aitaukseen.\nSittenpähän nähdään! Lähtekäämme lennätinlaitokselle. Ja tiedätkö, mitä\nsitten teemme! Me otamme auton ja ajamme asemalle. Niin kauan kun\njäljet ovat tuoreet, tiedustelemme moottoripyöräilijää. Minulla on\nhiukan omia luulojani ja haluaisin saada ne joko vahvistetuiksi tai\nkumotuiksi.\"\n\n\n\n\n3,\n\nSe, joka ei ole tullut ympyräviivan yli, on sen sisäpuolella.\n\n\nLennätinlaitoksella nakutti kaksi konetta, ja virkailijat hikoilivat\npaitahihasillaankin niiden ääressä. Kivinen, Ollen seuraamana, astui\nkursailematta aitauksen sisäpuolelle ja tervehti toista virkailijaa,\nkeski-ikäistä, hiukan keikaroivaa miestä.\n\n\"Hyvää päivää! Anteeksi asumme, mutta te kai ymmärrätte!\" sanoi\nvirkailija.\n\n\"Vielä kysyttekin\", nauroi Kivinen. \"Ja työtä on paljon?\"\n\n\"Tänään on kohtalaisesti, kun poliisimestari on sähkötellyt joka\nsuunnalle sen lentokonejutun takia.\"\n\n\"Niin, arvaa sen! Minullakin olisi nyt vähän sähköttämistä. Saisinko\nlomakkeen!\"\n\n\"Kyllä, hetipaikalla! Niin, niitähän onkin tuolla\", virkkoi virkailija\nja pujahti aitauksen ulkopuolelle. Kivinen silmäili nopeasti\nkoneen vieressä olevia lomakkeita. Siinä näkyi olevan useitakin\npoliisimestarin kirjoittamia, mutta pinkkaan asetettujen lähetettyjen\nsähkösanomien joukossa oli päällimmäisenä muuan, joka kiinnitti Kivisen\nhuomion.\n\nSähkösanoma oli lyhyt: \"Tukholma, Strandgatan 43. Import & Export.\nTilatut saapuneet, R.\"\n\nVirkailija palasi ja ojensi lomakkeen. Kivinen kiitti ja istuutui\nkirjoittamaan.\n\n\"Saanko tarjota?\" lausui sanomalehtimies ja ojensi savukekotelonsa.\n\"No, miten edistyy teidän juttunne?\" virkkoi hän hymyillen.\n\nVirkailija naurahti itsetyytyväisesti. \"Kiitos kysymästä. Luulenpa,\nettä linnoitus alkaa olla antautumaisillaan. Muuten, terveisiä neiti\nRigeriltä. Hän kävi tässä noin tunti sitten ja jutteli kymmenisen\nminuuttia. Jaa, teillä on hyvä maku, herra Kivinen, täytyy tunnustaa\",\npilaili virkamies.\n\nKivinen naurahti tyytyväisesti, ja hänen vilkkaat ja avoimet kasvonsa\nvetäytyivät leveään hymyyn. Olle vihelsi pitkään.\n\n\"Kai tulette tämäniltaiseen juhlaan\", kysyi Kivinen.\n\n\"Kyllä, saan silloin vapaata. Täytyyhän tässä jumalattomassa\nkuivuudessa edes hiukan kastella kaulaa ja huvitella.\"\n\n\"Näkemiin sitten, ja suuri kiitos!\" sanoi Kivinen ja antoi\nvirkailijalle täytetyn lomakkeen ja maksun. \"Illalla tavataan.\"\n\nPäästyään kadulle lähtivät ystävykset autoasemalle.\n\n\"Vieläkö epäilet neiti Rigerin syyllisyyttä?\" kysyi Olle.\n\n\"En sano mitään. Osoitteen kirjoitan heti muistiin. Tukholma,\nStrandgatan 43. Import & Export. Luulenpa, että moottoripyöräilijä on\njossakin tämän osoitteen lähistöllä.\"\n\nPienen aukeaman laidassa oli autoasema. Ystävykset nousivat autoon, ja\nkuljettaja, haukotellen ja venytellen jäseniään, kiersi moottorin\nkäyntiin. Auto hypähti liikkeelle ja painui kesän täydessä vihreydessä\nkomeilevain puutarhain ja niitten lomitse pilkottavain huvilain\nreunustamalle valtatielle. Ilmanpaineen synnyttämä tuulenhenki virkisti\nsietämättömässä kuumuudessa.\n\n\"Asemalle!\" määräsi Kivinen.\n\nAuto liukui pitkin sileää ja kovaa tietä, sivuutti muutamia\nmaalaisrattaita, kallistui hiukan mutkassa ja sujahti sitten neiti\nRigerin huvilan ohi. Ketään ei näkynyt. Parin kilometrin päässä olevan\npikku ravintolan luona Kivinen antoi määräyksen pysähtyä. Ystävykset\nhyppäsivät autosta, menivät verannalle ja tilasivat hiukan juotavaa.\nIsäntä tuli itse tarjoilemaan. Olle, joka oli parikin kertaa ollut\nravintolassa, tarttui puheeseen.\n\n\"Hyvää päivää! Joko olette kuullut siitä suuresta jutusta?\"\n\n\"Kyllä väin\", virkkoi isäntä.\n\n\"Muistatteko sattumalta, mihin aikaan se moottoripyöräilijä porhalsi\ntästä ohi?\"\n\n\"Moottoripyöräilijä? Olen istunut tässä koko päivän kuistilla ja\npäätellyt tilejäni, mutta mitään moottoripyörää ei tänään ole tästä\nkulkenut ohi.\"\n\n\"Jaha\", Ollen äänessä oli hiukan ihmettelevä sävy. \"Minne vie se\nsivutie, joka haaraantuu tässä lähellä oikealle?\"\n\n\"Lähimmälle rautatiepysäkille, heti seuraavalle tältä asemalta.\"\n\n\"Pääseekö asemalta pysäkille toista tietä?\"\n\n\"Asemalta menee melkein rataviertä kyllä toinen.\"\n\n\"Hyvä, me voimmekin sitten pistäytyä sinne! Täytyy nyt hiukan toimia,\njotta saisimme jonkunlaisen selostuksen lehteen. Kas niin, hyvästi!\"\n\nYstävykset maksoivat ja nousivat uudelleen autoon.\n\nAsemalla ystävykset menivät rautatiekirjakauppaan ja ostivat muutamia\npääkaupungin lehtiä ja ajanvieteromaaneja. Kivinen koetti, eikä ilman\ntulosta, hymyillä nuorelle myyjättärelle.\n\n\"Mihin aikaan lähtee juna Tukholmaan?\" kysyi sanomalehtimies.\n\n\"Nyt kello 5.27 ja sitten illalla 9.05.\"\n\n\"Entä aamulla?\"\n\n\"Aamulla ei kulje mitään junaa, vasta kello 1.18 lähtee ensimmäinen.\"\n\n\"Menikö tänään paljonkin väkeä tällä päiväjunalla?\"\n\nMyyjätär katsahti vähän ihmeissään ahkeraan kyselijään.\n\n\"Ei, ainoastaan muutamia, pari rouvaa, eräs vanha pariskunta ja\nmuutamia maalaisia.\"\n\n\"Ette huomannut ketään urheilupukuista miestä?\"\n\nNeitonen nauroi ääneen.\n\n\"Ahaa, herrat ovatkin poliiseja! Ei ketään, jota voisi luulla\nmoottoripyöräilijäksi, ei näkynyt. Ja jos sellainen olisi ollut, niin\ntästä sen olisi kyllä huomannut.\"\n\nKivinen kiitti tiedoista ja pyysi sitten, ettei neitonen kertoisi\nmitään heidän kyselystään. Sanomalehtimiehet nousivat uudelleen autoon\nja ajoivat aivan radan vartta kulkevaa tietä pitkin seuraavalle\npysäkille, noin viisi kilometriä. Täällä Kivinen haki käsiinsä muutaman\nuneliaan asemamiehen, joka setelin vaikutuksesta huomattavasti\npiristyi.\n\nEi, moottoripyörää hän ei ollut nähnyt. Kyllä, varmasti, jos sellainen\nolisi mennyt ohi, niin hän tietäisi siitä. Jaa, väkeäkö! Olihan niitä\nollut muutamia, pari kolme herraa, muuan neiti tästä lähistöltä ja eräs\nasemamies. Puetutko, ei hän oikein muista, tavallisiin kesävaatteisiin.\nOli ollut kiirettä. Pitkältäkö valtatielle? Jaa, ehkä pari kilometriä.\nKyllä voi autolla ajaa.\n\nKivinen kumarsi ja riensi autoon, joka painui syrjätielle. Tie oli\nkyllä kapeahko, mutta muuten hyvä ja kova. Huviloita oli aina jonkun\nmatkan päässä.\n\n\"Mitä sinä luulet nyt oikein hyötyneesi?\" kysyi Olle, puolittain maaten\nauton pehmeillä nahkaistuimilla ja savutellen mahtavaa sikaaria.\n\n\"Miehestä en saanut suurtakaan vihiä. Matkustanut Tukholmaan, kuten\narvata sopiikin. Mutta minä tiedän jotakin hänen pyörästään\", lausui\nKivinen salaperäisesti hymyillen.\n\n\"Ja missä se on?\" kysyi Olle.\n\n\"Minä en tiedä, missä se _on_, mutta minä tiedän, missä se _ei ole_, ja\nse on jo varsin paljon. Huomaa, meillä on alue, jossakin määrin\nympyränmuotoinen: meri, joki, asema ja pysäkki. Moottoripyörä oli tällä\nalueella. Merelle tai joelle se ei päässyt. Jää asema, jossa sitä ei\nole nähty, ja pysäkki, missä vakuutetaan samaa. Vain kahta tietä pitkin\npääsee alueelta. Metsässä ei voi ajaa. Siis: on selvää, että pyörä on\njonnekin jätetty. Se on ympyräviivan sisäpuolella. Se mahdollisuus on\nolemassa, että se olisi jätetty metsään, mutta katsoen siihen, että\nsellainen kapine on vähän liian kallis uhrattavaksi, ei otaksuma näytä\ntodennäköiseltä. Ei, minä luulen, että pyöräilijällä oli joku\ntukipaikka tämän syrjätien varrella, luultavastikin sen alkupäässä. Hän\nhyppäsi pyörältä heti syrjätielle tultuaan ja talutti, ettei herättäisi\nhuomiota, sen johonkin huvilaan, muutti vaatteita ja marssi sitten\nkunniallisena kansalaisena pysäkille ja nousi kello 1.18 junaan. Hän\nehti sen hyvin tehdä. Asiasta saamme piankin varmuuden. Poliisi\ntietenkin tutkii ympäristön, ja muutenkin moottoripyörän kokoinen\nkapine kyllä löydetään. Ellei sitä löydetä, niin oma otaksumani on\nainoa mahdollinen. Epäilen, etteivät poliisit kykene pääsemään näinkään\npitkälle.\"\n\n\n\n\n4.\n\nKivinen alkaa purjehdusretkellä epäillä sananpartta, että naisten ja\novien kanssa tulee aina toimeen, kun käsittelee niitä tasaisesti.\n\n\nIlma oli jo raikas, kun kasinon orkesteri rai'utti ensimmäisen valssin.\nLaajalla verannalla, josta avautui kaunis ja mahtava näköala\ntummenevalle merelle ja valkoiselle rantahietikolle, istui reumatismin\nja muitten vaivojen, sekä todellisten että kuviteltujen, runtelemia\nseurueita, maun ja sukupuolen mukaan nauttien joko tavallisia\nvirvokkeita tai miedompia ja voimakkaampia väkijuomia, syöden\nillallista ja keskustellen kylpyläväen keskuudessa välttämättömistä\njuoruista sekä päivän suuresta sensationumerosta: lentokoneen\nvierailusta ja siitä heitetystä kääröstä.\n\nLihavahkot tukkukauppiasten rouvat tarkkailivat salavihkaa tyttäriänsä,\njotka hikisinä ja punoittavina tanssivat pönäkkäin luutnanttien tai\naloittelevien tuomareitten -- tai pahimmassa tapauksessa -- iloisten,\nmutta yhtä tyhjien ylioppilaitten ja taiteilijain kanssa, kadoten\nsitten vilvoittelemaan kasinon puutarhan tunnelmallisiin lehtimajoihin\ntai puoleksi pensaitten piilossa oleville penkeille, jotka kaikki\npaikat ovat sopivan vaarallisia nuorille naimaiässä oleville neitosille\nja heidän kavaljeereilleen heinäkuun ihanana iltana. Nuoret tanssivat\nja kuhertelivat, vanhemmat istuivat ja katsoivat, ja toivottomat\nvanhatpiiat tiesivät saavansa puheenaihetta vielä seuraavaksikin\npäiväksi. Siitä ei tosin erikoista puutetta ollut, sillä kylpylän\nvilkas elämä tarjoaa etenkin näille erehtymättömille tarkastelijoille\nehtymätöntä puheenaihetta suljetuissa kahviseuroissa.\n\nOlle Nordgren istui toimittaja Karl Anderssonin kanssa lähellä pääovea,\njosta näkyi tanssivain häikäisevä parvi: neitoset ja rouvat vaaleissa\nkesäpuvuissaan, komeat ruotsalaiset upseerit muhkeissa univormuissaan\nja siviiliherrat jäykissä mustissa asuissaan ja hohtavan valkoisissa\nrintamuksissaan. Ilo ja elämänhalu kuvastui kasvoilla, ja jonkunlainen\nkansainvälinen leima loi loistoa ja vaihtelevaisuutta. Kivinen näytti\nkokonaan unohtaneen päiväsen tutkimusaikeensa ja tanssi innokkaasti ja\nsulavasti viehättävän neiti Rigerin kanssa. Olle tähyili suomalaista\nystäväänsä, jonka pitkä ja notkea vartalo keinui kauniissa kaarissa\nviehkeän valssin mukaan. Kivisen soikeilla, valoisilla kasvoilla\nleijaili tyytyväisyyden ja autuuden ilme, ja toimittaja Karl Andersson\nhautasi lyhyttä unelmaansa hieman murheellisen, jos kohta ulkonaisesti\nvälinpitämättömän näköisenä hitain kulauksin.\n\nNeiti Riger oli loistavalla ja välittömällä tuulella, ja Kivinen\nkeskusteli vaarattomista asioista älykkään pirteästi. Neiti Riger\ntiedusti ohimennen salakuljetusjuttua, mutta Kivinen vastasi\nvälttelevästi, ja koko asia jäi siihen. Sanomalehtimiehen oli vaikea\nuskoa, että tämä iloinen ja huoleton neitonen, joka nyt tanssi hänen\nkanssaan kiihkeässä valssissa, olisi sekaantunut mitä vakavimpaan\nsalakuljetusyritykseen, jossa oli asetettu vaaralle alttiiksi maine,\nvapaus ja ainakin muutama miljoona. Hän hymähteli itsekseen naisluonnon\nkäsittämättömyydelle, mutta tyytyi, vaikka ihmetellen, neiti Rigerin\nseuraan, joka tänä iltana oli tavallista suopeampi, jopa hiukan\nsydämellinenkin. Muutamat itsetietoiset upseerit kohauttivat kyllä\nhalveksivasti olkapäitään tuntemattomalle \"siviililurjukselle\", joka\noli ryöstänyt kylpylän ensimmäisen kaunottaren, mutta se seikka vain\nlisäsi Kivisen tyytyväisyyttä. Hän oli voitolla, sen hän tunsi, mutta\nmielessään hän päätti, ettei hän anna näennäisen voittonsa sokaista\nitseään. Hänellähän oli suoritettavana sangen arka ja vaikea tehtävä,\njolla ei ollut kuhertelun kanssa mitään yhteistä.\n\nMuutaman tanssin perästä, ennakolta tehdyn sopimuksen mukaan, lähti\npikku seurue rantaan laiturille, jossa oli neljä purjevenettä. Kivinen\nja neiti Riger sijoittuivat yhteen, sanomalehtimies nosti tottuneesti\npurjeet, irroitti ankkurin, ja lauhassa tuulessa vene liukui luovaillen\nulapalle. Meri oli tumma, lännessä kajasti laskeneen auringon punertava\nhehku, ja kauempana hämärsi pari kalliosaarta, jotka olivat matkan\nmääränä. Veneet irroittuivat toinen toisensa jäljestä laiturista, ja\nniistä kuului iloista ja äänekästä puheensorinaa, joka selvästi\nkantautui yli melkein tyynen vedenpinnan.\n\nKivinen istui peräsimessä, pitäen kädessään purjenuoraa, ja neiti Riger\nistui tuulen yläpuolella nojaten molemmin käsin laitaan, antaen\nlainehtivan tukkansa hulmuilla tuulessa, nuorteana, reippaana ja\nkauniina, katseen haaveillen kiitäessä kaukaisuuteen.\n\n\"Pidättekö purjehtimisesta?\" aloitti Kivinen, mielestään varsin\nlapsellisesti, mutta äkkiä syntyneen oudon hiljaisuuden painostamana ei\nhän keksinyt muutakaan sanottavaa.\n\n\"Tämä on ihanaa. Olen ensimmäistä kertaa purjehtimassa.\"\n\n\"Niinkö? Te olette siis sisämaan lapsi.\"\n\n\"Oikein päätelty.\"\n\n\"Odottakaas, minä koetan arvata kotipaikkanne\", sanoi Kivinen. \"Enhän\nole tunkeileva?\"\n\n\"Mitäpä siinä olisi salailemista.\"\n\n\"Siis: ensin nimi. Riger! Germaaninen: tanskalainen, ruotsalainen,\nnorjalainen, englantilainen tai -- saksalainen. Ristimänimenne\nvahvistaa otaksuman. Te olette saksalainen. Pohjoissaksalainen te ette\nole, teissä ei ole pohjoissaksalaista flegmaattisuutta, te olette\nvilkas eteläisen auringon kasvatti.\"\n\n\"Tähän saakka ovat päätelmänne oikeita. Jatkakaa.\"\n\n\"Te olette kaupunkilainen, vieläpä suurkaupunkilainen. München! Ei, se\nei sovi! Otetaanpa avuksi ulkomuotonne! Se paljastaa salaisuutenne, ja\nteidän yleinen esiintymisenne, käytöstapanne sekä makunne tekevät sen,\nettei kotipaikastanne voi erehtyä.\"\n\nNeiti Riger nauroi vallattomasti, ja hohtava hammasrivi loisti\nruusuisten huulten välissä. Kivinen huomasi hänen silmissään\nvastustamattoman vaarallisen tulen, -- noissa suurissa syvissä\nsamettisilmissä. Hieno silkkiliina leijui tuulessa kilpaa kiharoitten\nkanssa, ja sanomalehtimiehen huomio pyrki väkisinkin kääntymään\npurjeitten hoitamisesta ja veneen ohjauksesta, kunnes leikillisen\nkarkea huuto lähimmästä purresta herätti hänet todellisuuteen.\n\n\"Herra Kivinen, herätkää! Tahallinen päälleajo on laissa kielletty!\"\nkirkui lennätinvirkailija, kun Kivisen vene kiiti suoraan toisen purren\nlaitaa kohti.\n\nKivinen yhtyi nauruun ja käänsi veneen. Kun toinen pursi oli loitonnut,\nkietaisi Kivinen purjenuoran polvensa ympäri ja sytytti savukkeen.\n\n\"Ettekö usko, neiti Riger, että kykenen määrittelemään kotipaikkanne?\"\nkysyi hän.\n\n\"En tietenkään. Johtopäätöksenne ovat loistavat, mutta ette saa minua\nniin helposti ansaan. Te koetatte hämmästyttää minut, niin että itse\nsanoisin.\"\n\n\"Lyöttekö vetoa?\"\n\n\"Mistä vain!\"\n\n\"Hyvä. Te saatte pyytää minulta mitä haluatte, jos minä joudun\ntappiolle, ja samoin minä teiltä, jos voitan. Kunniasananne, että\nvastaatte omantuntonne mukaisesti.\"\n\n\"Suostun! Saatte mitä tahdotte. Kättä päälle!\" Neiti Riger ojensi\nkätensä, johon sanomalehtimies innokkaasti tarttui.\n\n\"Nyt sain teidät ansaan\", sanoi hän.\n\n\"Älkää olko liian varma\", nauroi neiti Riger. \"Siis, missä on\nkotipaikkani?\" Hän kumartui aivan lähelle sanomalehtimiestä ja katsoi\ntätä silmiin. Silkkiliina sipaisi pari kertaa Kivisen ohimoita, ja\nkullanloistavat kiharat koskettivat hänen otsaansa.\n\n\"Se on _Wien_!\" sanoi Kivinen, ja hänen harmaat silmänsä olivat\ntiukasti kiinnitetyt neiti Rigeriin. Tämä huudahti, irroitti kätensä ja\noikaisi vartalonsa, puhjeten vapauttavaan nauruun.\n\n\"Taikuri! Te arvasitte oikein!\"\n\n\"Olin varma siitä. Ja nyt otan palkkioni!\"\n\nSalamannopeasti kietoutuivat sanomalehtimiehen kädet neiti Rigerin\nnotkean vartalon ympäri, vetivät hänet vastustamattomasti puoleensa, ja\nneitosen heikosti huudahtaessa Kivinen painoi nopean, kiihkeän\nsuudelman tämän raikkaille huulille. Se huumasi hänet.\n\n\"Ei, katsokaas venettä!\" sanoi neiti Riger rauhallisesti. Kuin kylmä\nvesisuihku vaikuttivat nämä järkevät sanat sanomalehtimieheen. Hän\npäästi neiti Rigerin vapaaksi ja tarttui valloilleen päässeeseen\npurjenuoraan ja peräsimeen. Syntyi hetken hiljaisuus. Kivinen katsahti\narasti seuralaiseensa. Neiti Riger järjesteli tyynesti tukkaansa. Hän\nei näyttänyt suuttuneelta, jos ei ihastuneeltakaan.\n\nNeiti Riger käänsi päätänsä ja katsoi hymyillen sanomalehtimieheen.\n\n\"Oletteko tyytyväinen?\" hän kysyi. Äänenpaino oli leikillinen, ja\nKivinen sai takaisin tavallisen reippautensa.\n\n\"Kyllä, vaikka en voikaan antaa itselleni anteeksi, etten käyttänyt\ntilaisuutta useamman ottamiseen.\"\n\n\"Te olette tyydyttämätön. En osannut arvata, että te vaatisitte\ntällaisen palkkion, mutta\", neiti Riger nauroi vallattomasti, \"en\nkadu.\"\n\nSanomalehtimiehen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän tiennyt mitä\najatella. Oliko kaikki vain, kuten ulkonaisesti näytti, leikkiä, --\noliko neiti Riger häneen rakastunut vai tekikö hän pilkkaa? Kivinen oli\ntuntevinaan naisia, mutta nyt hän oli ymmällä. Oli ollut kaiken iltaa.\nHän ei käsittänyt neiti Rigerin käyttäytymistä. Kivinen piti itseään\nkoko lailla kylmänä ja järkevänä, eikä hän luullut päänsä menevän\nhelposti pyörälle. Neiti Riger oli antanut suudella, mutta tuo kylmä ja\nrauhallinen huomautus veneen ajautumisesta kriitillisimpänä\nsilmänräpäyksenä!\n\n\"Mitä te ajattelette?\" kysyi neiti Riger äkkiä.\n\n\"Muistuttelen itselleni säveltä operetin sanoihin: 'Kuka naisista\nselvän saa, piru heissä on vallalla ain!'\"\n\n\"Kas vain, te filosofoittekin! Minua ilahduttaa, että meissä on jotakin\nkäsittämätöntäkin. Eikö niin?\"\n\nKivinen nauroi.\n\n\"Niin, älkää naurako! Ettekö tekin ole samaa mieltä, että ellei\nnaisissa olisi jotakin käsittämätöntä, eivät he olisi puoleksikaan niin\nhauskoja?\"\n\n\"Kyllä, mutta nyt...\"\n\n\"Niin, minä arvaan teidän ajatuksenne, minä nyt vuorostani\", sanoi\nneiti Riger.\n\n\"Koettakaapa?\"\n\n\"Te ihmettelette minua ja minun käytöstäni.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Te koetatte päästä selville minusta ja asioistani. Mutta se ei onnistu\nteille.\"\n\n\"Niinkö luulette. Lyöttekö vetoa?\"\n\n\"Varokaa! Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Se, että te voititte\nensimmäisellä kerralla, ei todista, että te voitatte toisella. Mutta\nminä suostun. Samoilla ehdoilla kuin ennenkin.\"\n\n\"Päätetty.\"\n\n\"Minä tiedän, että te epäilette minun sekautuneen salakuljetusjuttuun\",\nlaukaisi neiti Riger äkkiä.\n\nSe osui. Kivinen ei voinut pidättää huudahdusta.\n\n\"Te... minä...?\"\n\n\"Näettekö, enkö arvannut oikein! Annan teidän olla luulossanne. Niin,\nolen kyllä sotkeutunut juttuun, mutta millä tavalla, sen saatte itse\nkoettaa selvittää. Jos se teille onnistuu, niin olette voittanut vedon\nja minä olen, kykyni ja kunniallisuuden rajoissa, teidän vallassanne.\"\n\n\"Siis avoin taistelu?\"\n\n\"Ja armoton.\"\n\n\"Minä voitan sen.\"\n\n\"Se nähdään, mutta sanon vain, että toinen suudelma on paljon vaikeampi\nsaada kuin ensimmäinen.\"\n\nKalliosaari oli jo aivan lähellä, ja mielenkiintoinen keskustelu\nkeskeytyi. Purret laskivat rantaan, ja seurueet nousivat maihin. Meri\nhuokui tummana, hämärä kävi tiheämmäksi, mutta rantakalliolla,\nsytytettyjen nuotioitten ääressä, jatkui välitön nuorekas elämänilo\nkesäisenä yönä.\n\nKun Kivinen aamupuolella yötä marssi viileässä raikkaassa ilmassa\nvaltatien reunaa pitkin kotia, ohi nukkuvien huviloitten ja\nkastehelmissä kimaltelevien puutarhojen ja nurmikkojen, puisteli hän\npäätänsä, puolittain pahoitellen, puolittain tyytyväisenä. Hän oli\nrakastunut, auttamattomasti rakastunut. Hetken hän oli luullut\nsaaneensa vastarakkauttakin, ja sitä hän luuli vieläkin, mutta... Siinä\noli \"mutta\", ja se oli suuri.\n\nNiin, neiti Riger oli vastustajatar. Viehättävä vastustajatar, mutta\nvaarallinen. Ja hänen hiukan väsynyt päänsä koetti ratkaista pulmaa:\njos hän voittaa ja saa neiti Rigerin salakuljetuksesta syytettynä\ntelkien taa, mitä hän tekee voitollaan? Ja ellei hän voita, niin ei kai\nhänellä ole myöskään mitään mahdollisuutta?\n\nJa mistä neiti Riger tiesi, että hän epäili? Ja miten neiti Riger oli\nuskaltanut tunnustaa? Hm, vastustajatar oli antautunut ensimmäiseen\notteluun, ja, hänen täytyi se myöntää, voittanut sen yllättävän\nloistavasti. Hänen korttinsa olivat nyt sekaisin, ja mikä pahinta,\nhänen sydämensä laita oli vielä huonommin.\n\nOllelle ei mitään! ajatteli Kivinen avatessaan huvilansa portin.\n\n\n\n\n5.\n\nSeikkailijat huomaavat, että langat alkavat juosta yhteen.\n\n\nKivinen ja Olle istuivat aamupäivällä kasinon verannalla kahvia\njuomassa. Päivä oli yhtä kuuma kuin eilenkin, meri oli tyyni, ja vain\nlaajat mainingit kohisivat valkoiselle rantahietikolle, hyrskyten ja\nvaahdoten. Kivinen tunsi itsensä uinnin jälkeen virkeäksi\nja reippaaksi, ja kylmä itsehillintä, jonka hän oli ollut\nmenettämäisillään edellisenä yönä, oli palannut kirkkaan päivän ja\nauringon keralla. Olle, purevasanainen, mutta hyväntahtoinen vanha\nsanomalehtimies, pakinoitsija, salapoliisi ja orpolasten\nhuoltoyhdistyksen puheenjohtaja, tarkasteli hiukan ivallisesti\nystäväänsä, jonka vieläkin harhailevat silmäykset ja hajamieliset\nvastaukset eivät jääneet häneltä huomaamatta. Kivinen ei ollut puhunut\nmitään keskustelustansa neiti Rigerin kanssa eikä hänellä vielä aamulla\nollut mitään aikomusta tehdä sitä vastaisuudessakaan, mutta ajateltuaan\nvähän tarkemmin päätti hän uskoa ainakin oleellisimmat kohdat taatulle\nystävälleen. Ainoastaan arkaluontoisimmat yksityiskohdat päätti hän\nsivuuttaa vaieten.\n\n\"Hm, herra tuntuu elävän yhä vielä purjehdusretken lumoissa\", aloitti\nOlle. \"Ryhdytäänkö yleensä johonkin, ja mihin?\"\n\nKivinen taputti Ollea kädelle.\n\n\"On niin helppoa syrjästäpäin nauraa. Mutta annetaan _sen_ asian nyt\nolla. Juttu on selvitettävä!\"\n\n\"No niin. Meillä on nyt kolme asiaa: ensiksi se moottoripyöräilijä.\nOdotamme sähkösanomaa. Sitten on neiti Riger? Ja sitten on meidän\nlöydettävä moottoripyöräilijän huvila?\"\n\nKivinen muutti asentoaan, sytytti savukkeen, heitti jalkansa ristiin ja\nkertoi Ollelle keskustelunsa ja saamansa tiedot neiti Rigeristä. Olle\nkuunteli ääneti, leikitellen sormillaan ja nyökäytellen hyväksyvästi\npäätänsä.\n\n\"Enimmin kummastuttaa minua\", lopetti Kivinen, \"miten hän on voinut\naavistaa, että me epäilemme häntä.\"\n\nOlle hykerteli käsiään.\n\n\"Hän on älykäs nainen, perin älykäs. Ja rohkea. Kaksi vaarallista\nominaisuutta. Ja kaunis. Vielä vaarallisempaa. Sinä olet jo täydelleen\nhänen lumoissaan. En tiedä, miten hän lienee saanut asian selville,\nmutta lopputulos osoittaa hänen olevan sekä älykäs että oikeassa.\nMuuten, tiedätkö, aikooko hän viipyä täällä vielä kauankin?\"\n\nÄkillinen epäluulo täytti Kivisen mielen.\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa. Minä en tiedä lainkaan. Mutta hänellähän ei\nole mitään syytä viipyä täällä. Yritys on onnistunut, tavara tallessa\neikä muut kuin me epäile vähintäkään. Odotas, minä soitan!\"\n\nKivinen nousi nopeasti ja meni tarjoiluhuoneen puhelinkaappiin.\n\n\"Saanko 162! Kiitän! Onko neiti Riger? Hyvää huomenta! Niinkö, nytkö\nvasta? Ettekö ole ollut edes uimassa. Niin, tuletteko? Kyllä, kyllä!\nKiitän! Näkemiin!\"\n\nKivinen soitti kiinni ja palasi Ollen luo.\n\n\"Kyllä hän ainakin vielä on täällä. Lupasi tulla iltapäivällä käymään\nkylpylaitoksella ja kasinollakin.\"\n\n\"Sinä sanoit hänen olevan Wienistä.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitään muuta et tiedä?\"\n\n\"En kerrassaan mitään.\"\n\n\"Hm.\" -- Olle siveli sileätä leukaansa. \"Onko sinulla hänen\nvalokuvaansa?\"\n\n\"On\", myönsi Kivinen hiukan kummastuen. \"Otin muutama päivä sitten\nomalla koneellani hänestä joitakuita kuvia.\"\n\n\"Onko sinulla niitä mukanasi?\"\n\nKivinen otti esiin lompakkonsa ja kaivoi siitä muutamia pienikokoisia,\nmutta selviä ja onnistuneita valokuvia viehättävästä neiti Rigeristä.\n\n\"Kas niin, nämä kelpaavat. Nyt ei muuta kuin kynä ja paperia.\" Olle\nviittasi luokseen tarjoilijan ja pyysi paperia ja mustetta, asettuen\nsitten ne saatuaan kirjoittamaan.\n\n\"Kenelle sinä kirjoitat?\" tiedusti Kivinen.\n\n\"Muutamalle tuttavalleni, wieniläiselle sanomalehtimiehelle. Jos\nkysymyksessäoleva neitonen on todella Wienistä, niin takaan, että\nmeillä jonkun päivän kuluttua on hänestä ja hänen elämästään\ntäydellinen selostus. Se mies tuntee Wienin paremmin kuin minä\nTukholman, ja se on jo paljon\", sanoi Olle hiukan itserakkaasti.\n\nSaatuaan kirjoitelmansa valmiiksi hän pisti kirjeen ja valokuvat\nkuoreen, liimasi sen, kirjoitti osoitteen ja sujautti taskuunsa.\nSenjälkeen miehet nousivat ylös ja maksoivat.\n\n\"Hm, kello on kohta jo yksitoista, mutta lähtekäämme kumminkin etsimään\nsitä sinun huvilaasi\", ehdotti Olle, kun ystävykset hitaasti ja\nvaivaloisesti astelivat upottavassa hiekassa.\n\n\"Samantekevää, mutta poiketaan kotona katsomassa, olisiko saapunut\nsähkösanomaa Suomesta.\"\n\nSellaista ei ollut kuitenkaan tullut, ja ystävykset jatkoivat\nmatkaansa, poiketen huvilain ja puutarhain välissä kiemurtelevalle\npolulle, jossa oli mukavampi kulkea, kun pohja oli kova ja puut\ntarjosivat siimestä. Olle puhkui hyvinvoipaisuudessaan, retuuttaen\ntakkia käsivarrellaan, pirteänä ja iloisena kaikesta huolimatta, kun\ntaas Kivinen, laihahko ja jäntevä, asteli rauhallisesti ja näköjään\ntäysin piittaamattomana kuumuudesta. Kierrettyään neiti Rigerin huvilan\ntaitse miehet saapuivat valtatielle ja syrjätien risteykseen.\n\nPaikka oli autio, lähin huvila pilkotti parin sadan metrin päässä. Olle\nheittäytyi nurmikolle puitten varjoon ja pisti tupakaksi. Kivinen jäi\nseisomaan hänen viereensä ja silmäili miettien ympäristöä.\n\n\"Tiedätkö, että tehtävämme taitaakin olla helpompi kuin luulinkaan. Kun\ntulimme autolla pysäkiltä, en huomannutkaan muuatta pientä, mutta\nratkaisevan tärkeää seikkaa, joka suuressa määrässä rajoittaa\netsiskelyaluettamme. Katsos, tuolla lähellä alkaa mäki.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kuten sanoin, otaksun moottoripyöräilijän tässä risteyksessä tai\njonkun matkan päässä siitä hypänneen pyörältä ja taluttaneen sen\nhuvilan vajaan. Hän ei liene uskaltanut ajaa, sillä moottorin surina\nolisi kuulunut läheisiin huviloihin ja voinut jälkeenpäin herättää\nepäluuloja. Mutta luuletko, että joku jaksaisi tai uskaltaisi\nviivytellä niin kauan, että saisi tavallisen moottoripyörän hilatuksi\ntuon mäen yli? Ei, olen varma siitä, että etsimämme huvila on mäen\ntällä puolen tai sitten sitä ei ole missään. Moottoripyörää ei\nkuitenkaan ole löydetty. Poliisi ei tiedä mitään, sanomalehdet yhtä\nvähän. Juttu on täydellisen salaperäisyyden verhoama.\"\n\nOlle myönsi ystävänsä johtopäätökset oikeiksi. Sanomalehtimiehet\njatkoivat matkaansa. Noin parin sadan metrin päässä oli ensimmäinen\nhuvila, suuri ja kaunis rakennus mahtavan puutarhan keskellä. Joukko\nlapsia leikki pihamaalla.\n\n\"Tuo se ei ole ainakaan\", virkkoi Olle. \"Lasten lähettyvillä ei\nuskalleta ryhtyä salajuoniin.\"\n\nVinosti tämän huvilan vastapäätä oli toinen, melkein näkymättömissä\ntuuheitten lehtipuitten takana.\n\n\"Ei tuokaan ole oikein minun makuuni\", sanoi Kivinen. Sanomalehtimiehet\nkulkivat hitaasti valolaikkujen kirjavoittamalla maantiellä,\ntarkastellen ympärilleen; mutta saavuttuaan mäen huipulle heidän täytyi\nmyöntää, että ainakaan tällainen pintapuolinen tutkimus ei tukenut\nmillään tavoin Kivisen otaksumaa. Mikään huvila ei tuntunut\nvähimmässäkään määrin sopivan sellaiseen tarkoitukseen. Kaikissa oli\nasukkaita huomattavan paljon, eikä tuntunut ollenkaan uskottavalta,\nettä salakuljettaja olisi uskaltautunut niin suureen vaaraan. Huvilat\nolivat suuria perhekeskuksia. Hiukan harmitellen epäonnistunutta\notaksumaansa ja hukkaanmenneitä vaivojaan kääntyivät miehet takaisin.\n\n\"Tämä tuntuu alkavan mutkistua\", tuumi Kivinen heidän molempain\npainellessa reippaalla vauhdilla kotiapäin.\n\n\"Niin, katsos, on jossakin määrin epätodennäköistä, että mies olisi\nuskaltanut edes taluttaa pyöräänsä näiden huvilain ohi. Jostakin\nhuvilasta se olisi varmastikin huomattu\", selvitteli Olle.\n\n\"Niin, mutta minä pidän kiinni vain siitä, että pyörää ei ole nähty\nasemalla eikä pysäkillä. Sen _täytyy_ olla jossakin tällä välillä. Ja\nmeidän _täytyy_ se löytää.\"\n\n\"Sitten me sen tietenkin löydämmekin\", virkkoi Olle hiukan\nhumoristisesti.\n\n\"Älä naura! Sinä teit vallan oikean huomautuksen, että salakuljettaja\ntuskin on uskaltanut edes taluttaa pyöräänsä huvilain ohi. Se päätelmä\navaa uuden mahdollisuuden, joka onkin olemassa, ellen muista väärin.\"\n\n\"Annas kun minä tiedustelen tuolta mieheltä, joka laittaa aitaa\", sanoi\nOlle.\n\nSaapuessaan miehen luo, joka tien vieressä veisteli aidanpylväitä,\nsanomalehtimiehet pysähtyivät ja tervehtivät. Mies vastasi hereten\ntyöstänsä.\n\n\"Hyvää päivää!\" aloitti Olle. \"Tunnetteko tätä huvila-asutusta?\"\n\n\"Kyllä!\" vakuutti mies vilkastuen, kuten huvila- ja kylpyseuduilla\naina, kun huomataan tilaisuus pikku ansioon.\n\n\"Niin, katsokaas, meillä on vähän kummallinen asia... etsimme muuatta\nherraa, jonka pitäisi asua näissä huviloissa, mutta me emme ole\nlöytäneet.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" kysyi mies asiallisesti.\n\n\"Siinä juuri onkin hulluin paikka, kun emme sitä tiedä. Kävi nimittäin\nsiten, että muuan tuttavamme kutsui meidät tänne maalle, antaen\nosoitteen ja huvilan vuokraajan nimen, mutta me pudotimme nimikortin.\nOsoitteen me muistamme ja sen verran paikkaa, että huvilan pitäisi olla\ntuon mäen tällä puolella.\"\n\n\"Se käy vähän vaikeaksi\", arveli mies.\n\n\"Niin, sen mekin olemme huomanneet\", nauroi Olle ja tarjosi savukkeen,\n\"mutta kun meillä olisi jotenkin tärkeää asiaa emmekä aivan vähällä\nviitsisi kääntyä takaisinkaan, niin yritämme vielä. Huvila on\nluultavastikin pieni, ja sikäli kuin muistan, ei siinä asu kuin\nkorkeintaan pari kolme henkeä yhteensä.\"\n\n\"Olisikohan se se...\", mies mietti.\n\n\"Tiedättekö, johtaako valtatien risteyksestä mitään polkua jonnekin\nhuvilaan, tuonne taakse?\"\n\nMies nyökkäsi.\n\n\"Johtaa kyllä. Jonkun matkan päässä valtatiestä on melkein metsän\nkeskellä pieni huvila. Siellä on tänä kesänä näkynyt asukkaita.\"\n\n\"Eikö siellä sitten ennen ole ollut?\"\n\n\"Kyllä siellä ennen on ollut, mutta viime kesänä ei ollut. Minkälainen\nmies se teidän ystävänne on?\"\n\nKivinen kuvasi tarkoin ja havaannollisesti moottoripyöräilijän. Mies ei\nollut oikein varma.\n\n\"Kerran taisin nähdä sellaisen miehen, jaa, neljä päivää sitten, mutta\nen tiedä, olisiko hän ollut siellä huvilassa. Tapasin hänet\ntienristeyksessä.\"\n\nYstävykset alkoivat tuntea, että arvoitus oli ratkeamaisillaan. Olle\nkiitti ja maksoi miehelle tiedoista, ja entistä reippaammalla vauhdilla\njatkoivat etsijät matkaansa. Tien risteykseen saapuessansa he näkivät\ntuskin huomattavan polun, joka kohtalaisen leveänä luikerteli tiheään\nmetsään. He kulkivat satakunta metriä sitä pitkin, mutta sitten alkoi\nKivistä arveluttaa.\n\n\"Ei, ei mennä nyt päivänvalolla! Jos siellä sattuisi joku olemaan, niin\nse voisi herättää epäluuloja, ja jos neiti Riger saisi kuulla, huomaisi\nhän meidän alkavan tietää ehkä enemmän kuin hänen rauhalleen ja\nturvallisuudelleen sopii.\"\n\nKotiin palatessaan löysi Kivinen pöydältä sähkösanoman. Hän repi sen\nnopeasti auki ja luki Ollelle:\n\n    \"Akseli Kivinen. Kuststad. Miehen nimi Robert Kahl. Nykyään\n    luultavasti Ruotsissa. Tietoja voit saada taidekaupasta\n    Strandgatan 43, Tukholma. Antero.\"\n\nMolemmat vihelsivät. Langat alkoivat juosta yhteen. Neiti Riger oli\nsähköttänyt samaan taloon, josta oli saatavissa selvitystä\nmoottoripyöräilijästä.\n\nOlle heittäytyi sohvalle lepäämään.\n\n\"Mitä nyt olisi tehtävä?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Tjah, lähtekäämme iltajunassa Tukholmaan.\"\n\n\"Jättäisimmekö neiti Rigerin yksin tänne?\"\n\n\"Minkäpä sille tekee. Täytyy jättää.\"\n\n\"Hän arvaa matkamme tarkoituksen.\"\n\n\"Arvatkoon! Mehän pelaamme muutenkin melkein avonaisin kortein.\"\n\n\"No niin, tehkäämme kuten ehdotat, mutta matkamme meidän täytynee\njättää huomiseen. Juna lähtee hiukan yli yhdeksän illalla, joten emme\nehdi käydä huvilassa ennen lähtöämme. Ja siellä meidän on kuitenkin\npistäydyttävä.\"\n\n\"Niin lienee parasta. Mitä tarkoitat huvilassa pistäytymisellä?\"\n\n\"Mitä vain, tilanteitten mukaan. Jos siellä ei ole ketään, kuten on\notaksuttavaa, niin aion tarkastella sisäpuoleltakin. Muuten tyydyn\nulkopuolisiin havaintoihin.\"\n\n\"Siinä tapauksessa saanet sen asian hoitaa yksinäsi. Minusta ei oikein\nole yöllisille retkille, enkä toisekseen millään tavoin osaa liikkua\nhiljaa.\"\n\n\"Jää vain kotiin, se on kyllä mukavampaa, ja yksi mies herättää aina\nvähemmän huomiota kuin kaksi. Jutellaan myöhemmin enemmän. Nyt minuakin\nraukaisee.\"\n\nKivinen vetäytyi toiselle sohvalle ja syventyi tutkimaan Tukholman\nlehtiä. Olle nukahti.\n\n\n\n\n6.\n\nKivinen huomaa, kuinka sattuma toisinaan voi olla uskomattoman\nyksityiskohtainen ja johdonmukainen.\n\n\nTaivas oli pilvessä, niin että oli kohtalaisen pimeä, kun Kivinen\nsadetakkiin puettuna ja lippalakki silmille vedettynä pujahti huvilansa\nportista polulle, lähtien nopeasti ja äänettömästi kulkemaan\ntienristeystä kohti. Ollen kanssa hän oli sopinut, että ellei\nhäntä neljän tunnin kuluttua alkaisi kuulua, sopisi soittaa\npoliisilaitokselle. Taskussa hänellä oli browninki, pari tiirikkaa ja\nsähkölamppu, joten hän oli täydellisesti valmis aikomaansa puolittain\nsalapoliisin, puolittain murtovarkaan yritykseen.\n\nTienristeykseen tullessaan hän silmäsi varovasti ympärilleen. Ketään ei\nnäkynyt. Hän pujahti syrjäpolulle ja jännitti kuulonsa ja näkönsä,\nsillä hän ei halunnut tulla yllätetyksi. Pari sataa metriä kuljettuaan\nhän huomasi puiden välissä häämöittävän rakennuksen. Kivinen pysähtyi\nja kuunteli. Metsässä oli aivan äänetöntä, vain hiljainen tuulenhenki\nhuojutti puiden latvoja ja suhisi vienosti lehvistössä. Kivinen hiipi\neteenpäin, valmiina joka hetki pujahtamaan metsään.\n\nHuvila oli pieni, yksikerroksinen, hiukan huonossa kunnossa. Kivinen\nkiersi sen ympäri. Kaikki ikkunat olivat pimeässä. Huvilaan oli kaksi\novea, toinen kuistilta ja toinen keittiön puolelta. Kivinen koetti\nvarovasti ovia. Ne olivat suljetut. Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa\nikkunoihin. Kuistin vieressä oleva ikkuna tuntui huolimattomasti\nlukitulta. Hän kurottautui varpailleen ja tarttui alalistaan. Ikkuna\navautui. Sisäänpääsy oli kuitenkin vaikea, sillä ikkuna oli korkealla\nja seinä aivan sileä. Sanomalehtimies katseli neuvottomana ympärilleen.\nAivan oikein, kuistia vasten nojallaan, pensaitten piilossa, oli lyhyet\npuutarhatikkaat. Kivinen asetti ne ikkunan kohdalle, kuunteli ja\ntarkasteli, laskien vihdoin jalkansa astuimelle.\n\nMenköön syteen taikka saveen! -- ajatteli hän ja kiipesi sisään,\nbrowninki toisessa ja sähkölamppu toisessa kädessä.\n\nIkkunalaudalle päästyään pysähtyi Kivinen uudelleen kuuntelemaan.\nKaikki oli rauhallista. Hän painoi sähkölamppunsa nappulaa, ja kirkas\nvalojuova puikahti lattialle. Hän sammutti lampun samassa\nsilmänräpäyksessä, hyppäsi äänettömästi lattialle ja veti ikkunan\nkiinni, jottei tuulenhenki ilmaisisi jonkun tunkeutuneen sisään.\n\nSanomalehtimiehen täytyi myöntää itselleen, että tilanne oli koko\nlailla epämiellyttävä. Miten hän voisi selittää sisääntulonsa ja\ntarkoituksensa? Hänellähän oli vain epäluuloja ja otaksumia, ja jos\nnyt joku hänet keksisi, olisi ainoa keino mitä nopein ja\nsiekailemattomin pako, sillä muutoin hän voisi joutua tekemisiin lain\nja lainvartijoitten kanssa. Mutta koska hän oli tullut näin pitkälle,\nei auttanut enää takaisin kääntyä. Huvila oli tutkittava.\n\nHän aloitti siitä huoneesta, johon oli tullut. Sähkölampun valossa hän\nnäki, että se oli tupakka- tai seurusteluhuone. Kalustoa oli pieni\nkirjahylly, pöytä, sohva ja puoli tusinaa tuoleja. Seinillä oli\nmuutamia kuvia, lattialla matto, mutta muuten oli huone alaston ja\nautio. Mikään ei osoittanut, että siellä olisi oltu äskettäin.\nTuhka-astiakin pöydällä oli tyhjä ja puhdas.\n\nSattuma on suosiollinen, -- ajatteli Kivinen. -- Talo pimeä, ikkuna\nauki ja tikapuut saatavilla. Eteenpäin!\n\nSanomalehtimies hiipi ovelle, ja hän oli sisimmässään varma, että se\noli auki. Niinkuin olikin. Hän avasi sen varovasti, pysähtyi\nkynnykselle kuuntelemaan ja valaisi sitten taskulampullaan ympäristöä.\nHän oli huoneita yhdistävässä käytävässä. Vasemmalla puolella oli tyhjä\nvaatenaulakko ja sen vierellä ovi kuistille. Vastapäätä sitä huonetta,\njosta hän oli tullut, oli ovi, mutta kun sanomalehtimies alkoi sitä\ntarkastella, huomasi hän ikäväkseen ja harmikseen, että se oli\nkaksinkertaisessa lukossa, tavallisessa ja ameriikkalaisessa. Tiirikka\nkyllä auttaisi selviytymään edellisestä, mutta toisen avaaminen oli jo\nkoko lailla vaikeampaa.\n\nPerällä oli vielä neljäs ovi.\n\nKivinen hiipi varpaillaan pitkin mattoa, joka lihas jännittyneenä. Talo\noli edelleenkin aivan äänetön. Hän tarttui kädensijaan, kuunteli ja\npainoi sen hitaasti alas. Se antoi myöten, ja äärimmäisen pidättyvästi\nkoetti Kivinen työntää ovea auki. Onnistui. Ei edes sarana narahtanut,\nja kiitävän tuokion ehti sanomalehtimies ajatella, ettei ikkunan eikä\novien saranat olleet kertaakaan narahtaneet.\n\nHän astui hitaasti sisään ja painoi lamppuaan. Valojuova kiiti pitkin\nlattiamattoa, osui ikkunaan, livahti nopeasti syrjään ja valaisi äkkiä\npöydän. Kivinen jäi tuijottamaan eteensä liikkumattomana, sillä\nnäkemänsä ällistytti hänet perinpohjin.\n\nPöytä, jota hän valaisi, oli katettu kahdelle hengelle: kaksi\nkahvikuppia, sokeriastia, leivoslautanen ja kirjaillun peitteen alla\nkahvipannu. Samassa silmänräpäyksessä selvisi Kiviselle, mitä oli\ntuoksu, jota hän oli ollut tuntevinaan jo ikkunasta sisään kiivettyään.\nSe oli tuoreen kahvin tuoksu, miellyttävä ja voimakas, mutta kun hän\nvasta tienristeyksessä oli heittänyt pois väkevän sikaarinsa, ei hän\nollut tuoksua täysin vaistonnut.\n\nTalossa oli ihmisiä.\n\nSilmänräpäyksessä nämä mietteet välähtivät hänen mielessään, valo\nsammui, ja hän yritti nopeasti pujahtaa takaisin käytävään, kun samassa\nkuului napsaus ja koko huone tuli valoisaksi katossa riippuneen\nsähkölampun syttyessä, ja tuttu miellyttävä ääni lausui varmasti ja\nrauhallisesti:\n\n\"Tervetuloa, herra Kivinen!\"\n\nSanomalehtimiehen käsi sukelsi salamannopeasti taskuun, hänen rajusti\nkääntyessään, mutta ojennettu browninki vaipui alas, kun hän näki,\nsähkönappulan luona seinään nojaamassa, tummaan aistikkaaseen\niltapukuun pukeutuneen, veitikkamaisesti ja voitonriemuisesti\nhymyilevän neiti Rigerin.\n\n\"_Te_ täällä?\" huudahti Kivinen ihan suunniltaan.\n\n\"Niin\", lausui neiti Riger hymyillen, niin että ihastuttavat hampaat\ntulivat näkyviin, \"mitä ihmettelemistä siinä on? Anteeksi, minähän\nvoisin ehkä hiukan ihmetellä sitä, että _te_ olette täällä.\"\n\nKivinen tunsi itsensä noloksi, niinkuin ainakin mies, joka yllätetään\nmurtovarkaan hommissa panostettu browninki ojennettuna viehättävää\nnaista kohti, mutta hämmennystä kesti vain hetken, sillä vaikka hän\nolikin äärimmäisen ymmällä tästä odottamattomasta tapaamisesta, ymmärsi\nhän, että ellei muun, niin ainakin itserakkauden kannalta hän ei saisi\nhämmennystään näyttää.\n\nHän pisti nopeasti browningin taskuunsa ja otti keveästi kumartaen\nlakin päästään.\n\n\"Häiritsenkö?\" kysyi hän kohteliaasti.\n\n\"Ette suinkaan! Minä odotin teitä.\"\n\n\"Huomaan sen\", virkkoi sanomalehtimies, kääntyen pöytää kohti. \"Tämä\nihastuttava kahvipöytä lienee tarkoitettu meille.\"\n\n\"Kyllä, mutta kun olen teitä jo pitkän aikaa odottanut, on kahvi\njäähtymäisillään. Pyydän, heittäkää päällysvaatteenne! Niin, tuonne\neteiseen!\"\n\nKivinen kohautti olkapäitään ja meni eteiseen riisumaan\npäällysvaatteensa. Tutkimusretki näkyi tulevan vaiherikkaammaksi kuin\nhän oli osannut kuvitellakaan.\n\n\"Tehkää hyvin!\" ja neiti Riger viittasi Kiviselle. Tämä istuutui\nvastapäätä viehättävää emäntää ja silmäsi ympärilleen. Huone oli\nyksinkertaisen aistikas huvilahuone kirkasvärisine seinäpapereineen ja\nkevyine huonekaluineen, kukkineen ja kirjailtuine liinoineen.\nIkkunaverhot olivat alasvedetyt, ja varjostettu kattokruunu loi\nmiellyttävän hillityn valaistuksen. Neiti Riger oli säteilevän kaunis,\nhänen silmänsä loistivat tavallistakin kirkkaampina, ja koko olennosta\nsäteili viehkeää naisellisuutta. Ympäristö, suloinen seuralainen ja\nkohtauksen romanttisuus saivat sanomalehtimiehen täydelleen\nvaltoihinsa. Kysyi tahdonponnistusta, jotta hän jaksaisi muistaa, ettei\nhän ollut tullut tänne miellyttävää kahvikeskustelua, vaan\nhäikäilemättömän salakuljetusyrityksen tutkimista varten.\n\nNeiti Riger siirsi syrjään kirjaillun kahvikannun myssyn ja kaatoi\ntuoksuavaa juomaa molempiin kuppeihin, ojentaen sitten vieraalleen\nsokeri- ja kerma-astian ja tarjoten leivoksia.\n\n\"Pienen kävelyn jälkeen raikkaassa yöilmassa toivon kahvin maistuvan!\"\nsanoi hän veitikkamaisesti. Kivinen kohautti olkapäitään.\n\n\"Älkää sortako sorrettua!\" sanoi hän tahallisen alistuvaisesti. \"Mistä\ntiesitte minua odottaa?\"\n\n\"Sehän kuuluu oikeastaan sotasalaisuuksiini, mutta voin sen kertoakin.\nNäin päivällä teidät ja herra Nordgrenin polulla, ja kun te käännyitte\ntakaisin aivan alkupäässä, välähti mieleeni, että te hämärän tullen\njatkatte tutkimusmatkaanne. Naisellinen vaistoni sanoi minulle aivan\noikein.\"\n\n\"Mutta miksi pöytä on katettu vain kahdelle?\"\n\n\"Otaksuin, ettei herra Nordgren kunnioitusta herättävine ruhoineen\nolisi sovelias ja tuskinpa halukaskaan liikkumaan tällaisilla,\nanteeksi, jossakin määrin murtovarkaan polkuja muistuttavilla\nretkillä.\"\n\n\"Taaskin oikein.\"\n\n\"Ja kun arvasin aikomuksenne, niin päätin järjestää pikku yllätyksen.\nEttekö ihmetellyt sattumaa, herra Kivinen?\"\n\n\"Kyllä, hiukan: talo pimeässä, ikkuna auki, tikapuut saatavilla, ovet\nlukitsematta, saranat voidellut...\"\n\nNeiti Riger nauroi.\n\n\"Sain kyllä vaivata hiukan päätäni, mutta lopputulos korvasi kaiken. En\nole milloinkaan niin nauttinut oman voimani tunnosta kuin nähdessäni\nteidän browninki ojossa kääntyvän minua kohti, valon ja yllätyksen\nsokaisemana.\"\n\n\"Tulin tänne etsimään moottoripyöräilijää.\"\n\n\"Sen kyllä arvasin. Teillä näkyy olevan melko lailla johtopäätöskykyä,\nja minun on oltava kiitollinen kohtalolle, ettette te ole Kuststadin\npoliisipäällikkö, vaan ainoastaan sanomalehtimies, sillä edellisessä\ntapauksessa minä kai istuisin jo varmassa tallessa ja kylpylän arvoisa\nyleisö saisi uutta ja mitä mielenkiintoisinta keskustelun aihetta.\"\n\n\"Niin varmasti istuisittekin.\"\n\n\"Miksi te ette ilmoita tietojanne viranomaisille?\"\n\n\"Monestakin syystä: minulla ei ole mitään velvollisuuksia, ja sitten\nminä olen lyönyt vedon kanssanne. Ja aion sen myös voittaa.\"\n\n\"Minä myönnän jo nyt joutuneeni tappiolle\", sanoi neiti Riger hiljaa.\n\nKivinen säpsähti. Sanat ja ääni, jolla ne lausuttiin, olivat kokonaan\ntoiset kuin mihin hän oli neiti Rigerin kanssa seurustellessaan\ntottunut. Tavallinen leikkisä ylimielisyys ja varmuus oli poissa, ja\nsijaan oli tullut naisellinen alistuvaisuus. Kuulosti väsymykseltä.\nKatsahtaessaan seuralaiseensa hän huomasi tämän ilmeen muuttuneen.\nJuuri äsken vielä vilkkaan ja iloisen seikkailijattaren sijassa oli\nmurtunut ja kärsivännäköinen nainen. Sanomalehtimies joutui hämilleen\ntästä yhtä äkillisestä kuin odottamattomastakin muutoksesta.\n\n\"Te myönnätte... jo nyt...\" sanoi hän ihmetellen.\n\n\"Minun täytyy. Ja... ja... voisin antaa vaikka palkinnonkin... jo\nnyt...\" virkkoi neiti Riger tapaillen, samalla kohottaen kosteat\nsilmänsä, jossa vilahti hetkeksi entinen veitikkamaisuus. \"Vaikka\nniinkuin silloin purjehdusretkellä\", lisäsi hän nopeasti, luoden\nsamalla katseensa alas.\n\nSanomalehtimies ei käsittänyt, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen,\nettä hän olisi halusta painanut huulensa neiti Rigerin nyt hiukan\nvärähteleviä huulia vasten. Mutta hän hillitsi itsensä. Neiti Riger oli\nerehtynyt, jos hän oli luullut niin helposti saavansa hänet voitetuksi.\n\n\"Minä en voi ottaa vastaan palkintoa, sillä en katso sitä ansainneeni.\nVetoa en ole vielä voittanut, mutta _kun_ sen voitan, niin saatte olla\nvarma, että pidän kyllä huolen palkinnon saamisesta\", lausui hän\nnopeasti ja koetti saada äänensä kohteliaan huolettomaksi ja\nvilkkaaksi.\n\n\"Te ette siis tahdo ottaa vastaan palkintoanne?\" kysyi neiti Riger kuin\nhavahtuen ja loi syvät kosteat silmänsä sanomalehtimieheen. Kivisen\nvangitsi tämä katse, lempeä ja luja, ja veri syöksyi hänen päähänsä.\n\n\"En palkintona, mutta kyllä muuten...\" sopersi Kivinen ja tarttui neiti\nRigerin käteen. Tämän sormet puristautuivat kiinni hänen sormiinsa.\nKivistä poltti pehmeitten naiskäsien kosketus.\n\nNeiti Rigerin katse imeytyi kiinni häneen, ja sanomalehtimies tunsi\nkuin koko olemuksensa uppoavan noiden kosteitten silmien pohjattomaan\nmereen. Hän hypähti ylös ja veti neiti Rigerin syleilyynsä, suudellen\nvastustamattomille raikkaan punaisille huulille. Neiti Riger ei\nestellyt, mutta irroittautui lempeästi hymyillen, painaen sitten päänsä\nkäsiinsä ja jääden istumaan pöytään nojaten. Kivinen tunsi huumausta ja\nhän olisi tahtonut luopua tehtävästään, unohtaa kaikki ja vetää\nuudelleen lähellä istuvan viehättävän naisen syliinsä. Eihän häntä\ntehtäväänsä sitonut mikään velvollisuus eikä pakko, hän oli vapaa\nluopumaan, salaamaan ja antamaan anteeksi, niinkuin neiti Riger olisi\ntahtonut, ja hän tiesi saavansa uuden suudelman ja kauniin naisen\nkiitollisuuden. Mutta jokin häntä pidätti, ja se oli vaistomainen\naavistus, hämärä tietoisuus, ettei hänen edessään oleva nainen ollut\ntavallinen rikollinen, ettei juttu ollut niin yksinkertainen ainakaan\nhäneen nähden kuin se nyt pyrki näyttämään. Hänen olisi otettava täysi\nselvyys, ja vasta silloin hän voisi täydellisesti määrätä suhteensa\nneiti Rigeriin. Ja ehkä hän voisi, vaikka vastoin asianomaisen tahtoa,\nauttaa myöskin neiti Rigeriä... Ja tämän ensimmäinen kysymys suorastaan\npakoitti hänet ratkaisemaan.\n\n\"Te ette siis aio luopua tutkimuksistanne. Kun sitten olette saanut ne\nloppuun, annatteko minut ilmi?\"\n\nKivinen mietti.\n\n\"Voisin ainoastaan yhdessä tapauksessa tehdä sellaista, mutta olen\nvarma siitä, ettei teihin nähden ole sitä mahdollisuutta olemassa. En\nole tässä maassa ehdottomasti, ainakaan omasta mielestäni, sidottu lain\nkirjaimeen, ja minkä omatuntoni myöntää oikeaksi, sen hyväksyn, vaikka\nse ei olisikaan täydellisesti sopusoinnussa lain kanssa.\"\n\nKivinen kylmeni itsekin näistä järkevän harkituista sanoistaan. Neiti\nRiger suoristautui ja järjesti hiuksensa.\n\n\"Ettekö voisi minulle kertoa historiaanne?\" kysyi Kivinen vakavasti.\n\n\"Minä kertoisin mielelläni, mutta minä en voi.\"\n\n\"Ettekö milloinkaan?\"\n\n\"Ehkä jonkun ajan kuluttua.\"\n\nNeiti Rigerin äänessä kuului entinen varmuus, ja hän pyysi Kivistä\njatkamaan juontia, kaataen kahvia.\n\n\"Miksi tulitte tänne huvilaan?\" kysyi Kivinen hetken kuluttua.\n\n\"Tapaamaan teitä ja estämään teidät tutkimasta huvilaa. Ja saadakseni\nteidät luopumaan aikeestanne.\"\n\n\"Millä te luulitte saavanne minut luopumaan?\"\n\nNeiti Riger ei vastannut mitään. Ainoastaan vahva punerrus levisi hänen\nkasvoilleen.\n\n\"Te laskitte oikein\", puhui Kivinen verkkaan, \"mutta te laskitte myös\nväärin. Niin, minä pidän teistä. Siihen te perustitte. Te tiedätte,\nettä rakastan teitä. Minä en tunne teitä juuri ollenkaan, minä tiedän,\nettä te olette sekaantunut vaaralliseen salakuljetusjuttuun, mutta minä\nrakastan teitä, en keveästi ja ohimenevästi, vaan todella. Jos\nhaluaisin vain huvitella, niin mikään ei olisi helpompaa kuin luopua\naikeestani. Mutta nyt minä todella rakastan teitä; ehkä vasta olen\noppinut näinä hetkinä, ja senvuoksi, juuri senvuoksi en voi luopua\ntehtävästäni. Minun on saatava asiasta selko, ja kun tiedän kaikki,\nsilloin voin kysyä teiltä sitä, mitä haluan tietää, Mutta jo nyt,\nettekö luota minuun niin paljon, että kertoisitte minulle, mitä on\nsydämellänne, ja mikä teitä painaa?\"\n\nKivinen tulistui, ja hänen puheensa uhkui vakuuttavaisuutta. Neiti\nRigerin katse harhaili, mutta liikkumattomana hän kuunteli omituista\nrakkaudentunnustusta omituisessa tilanteessa.\n\n\"Jos olisi kysymys vain minusta\", aloitti neiti Riger, \"en empisi.\nMutta kuten te aavistatte ja tiedättekin, ei kysymys koske vain minua.\nJa ne, jotka ovat luottaneet minuun, eivät saa pettyä luottamuksessaan.\nOlen mennyt liian pitkälle, voidakseni peräytyä.\"\n\n\"Niin olen mennyt minäkin, ja meidän on siis taisteltava.\"\n\nNeiti Riger katsoi miestä, jota hän ei kaikella viehätysvoimallaan\nollut kyennyt saamaan luopumaan miehelle hänen nähdäkseen aivan\nyhdentekevästä aikeesta.\n\n\"Ettekö mitenkään voisi peräytyä?\" kysyi hän hetken kuluttua uudelleen\nsanomalehtimieheltä, samalla kun hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.\n\n\"En voi\", vastasi Kivinen hiljaa mutta varmasti. \"Ymmärtäkää minua\noikein.\"\n\n\"Minä ymmärrän, mutta en hyväksy. Mitä oikeutta teillä on sekaantua\nteille muutama viikko sitten vielä aivan vieraitten, yhdentekevien\nihmisten asioihin?\" Neiti Rigerin äänessä kuului epätoivoon saatetun\nnaisen katkeruus.\n\n\"Te ette ole minulle yhdentekevä\", vastasi Kivinen. \"Olen sen teille jo\nsanonut. Minä rakastan teitä, uskokaa se, ja minä tahdon paljastaa\nelämänne salaisuuden. Olkaa vakuutettu siitä, että sen myös ennen\npitkää paljastan. Aavistus sanoo minulle, että ehkä teen teillekin\nhyvän työn. Joka tapauksessa rakkauteni puolesta taistelen.\"\n\n\"Minä en siinä tapauksessa rakasta teitä milloinkaan.\"\n\nKivinen naurahti katkerasti.\n\n\"Se on hyvinkin luultavaa, mutta minä en myöskään rakkauttani _osta_\nluopumalla aikeestani. Ja vaikka minulla ei toistaiseksi ole mitään\nsyytä luulla teidän minua rakastavan, en anna ainakaan vielä tämän\nkieltävän vastauksen itseäni peloittaa. Ja nyt lienee minun aika\nlähteä. Te olette pannut maineenne alttiiksi, järjestäessänne tämän\nyllätyksen. Syy sellaiseen menettelyyn on tietenkin ollut hyvin\npakoittava. Te olette rohkea nainen, ja minä kunnioitan teitä.\"\n\nKivinen nousi ja ojensi kätensä. Neiti Riger hypähti ylös.\n\n\"Minä lähden myös.\"\n\nSanomalehtimies auttoi tumman viitan neiti Rigerin hartioille, puki\nylleen palttoonsa, ja he poistuivat, Kivinenkin tällä kertaa ovesta.\nÄäneti he kulkivat metsäpolkua pitkin, neiti Rigerin nojatessa Kivisen\nkäsivarteen. Sade oli tauonnut, ilma oli raikkaan tuore ja tuulikin\nmelkein vaimennut. Ehdittyään neiti Rigerin huvilan portille\nainoatakaan ihmistä kohtaamatta Kivinen työnsi portin auki ja ojensi\nkätensä. Neiti Riger puristi sitä pitkään. Kivinen ei voinut vastustaa\nitseään, vaan sulki neitosen syliinsä.\n\n\"Älkää ajatelko minusta kovin pahaa\", soivat neiti Rigerin viimeiset\nsanat hänen korvissaan, kun hän laskeutui vuoteelleen, Ollen hiukan\nmuristen kysellessä retken tuloksia. Kivinen vastaili harvakseen ja\nvaikeni pian kokonaan. Hän tahtoi olla yksin ajatuksineen.\n\n\n\n\n7.\n\nKiukkuisistakin vastauksista voi saada arvokkaita tietoja.\n\n\n\"Tutkimusmatka taisikin muuttua kosintaretkeksi!\" virkkoi Olle\nhyväntahtoisesti hymyillen, kun sanomalehtimiehet hörppivät\naamukahviaan huvilansa kuistilla.\n\n\"No ei aivan sentään, mutta läheltä piti! Sinä, Olle, olet tainnut\nhiljaa muuttua hiukan pistäväksi ja kohtelet minua kuin koulupoikaa,\njoka on ensimmäistä kertaa rakastunut. Eikö neiti Rigeriin voisi sitten\nrakastua?\" puheli Kivinen jonkunverran tyytymättömänä.\n\n\"Kyllä vain, ja jos minä olisin sinun ikäisesi, siinä kolmenkymmenen\nkorvilla, niin olisinpa totta vie jo paljon pitemmällä kuin sinä\",\nvastasi Olle itsetietoisesti.\n\nKivinen oli aamulla kertonut seikkailunsa huvilassa Ollelle, tällä\nkertaa aivan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Ollen apu tuntui hänestä\nvälttämättömältä niin rakkaus- kuin seikkailujutussakin.\n\n\"Kahta asiaa minä en vain käsitä\", sanoi Olle. \"Mistä neiti Riger\narvasi meidän epäilevän häntä ja miksi hän yhä edelleen viipyy täällä\nkylpylässä? Viipymiseen täytyy olla aivan ensiluokkaisen tärkeä syy.\"\n\n\"En minäkään ymmärrä, mutta kai nekin asiat selvenevät, kunhan\nodotetaan. Tänään on meidän joka tapauksessa lähdettävä Tukholmaan.\nOletko ajatellut mitään suunnitelmaa herra Kahlin paljastamiseksi?\"\n\n\"Sitä en ole vielä ajatellut, mutta sen sijaan olen aikonut järjestää\nneiti Rigerin silmälläpidon. Me emme tiedä, kuinka kauan meidän täytyy\nviipyä Tukholmassa, emmekä mitenkään voi jättää neiti Rigeriä aivan\nyksin tänne. Meidän täytyy tietää, mitä hän tekee täällä meidän\npoissaollessamme.\"\n\n\"Kenet siis aiot saada pitämään häntä silmällä?\"\n\n\"Jorre Minckin, meidän nuorimman reportterimme, joka saa siten\ntilaisuuden ansaita kannuksensa. Jorre on pystyvä poika, vikkelä ja\nrohkea, ja vaitelias kuin kala. Kun illalla saavumme Tukholmaan, niin\njärjestän asian. Hän on jo aamulla täällä, ja häneltä saamme sitten\nraportit joka päivä, ja jos mitä tärkeää tapahtuu, voi hän sähköttää.\"\n\n\"Käy laatuun\", sanoi Kivinen nousten pöydästä ja mennen hakemaan\nsavukelaatikkoa. Kuistille palatessaan hän tarjosi Ollelle ja virkkoi\nsitten:\n\n\"Etkö luule lähtömme herättävän neiti Rigerissä epäluuloja?\"\n\n\"Varmastikin, mutta koettakaamme ainakin lieventää niitä. Voimmehan\nyrittää muuatta tavallista pikkutemppua, joka, ellei se autakaan, ei\nmyöskään pahenna. Juna lähtee etelään puoli kaksitoista. Me\nvoimme matkustaa pari asemaväliä etelään ja sitten siellä nousta\nTukholman-junaan. Liput ostamme tältä asemalta etelään jonnekin\nkauemmaksi, niin että jos neiti Rigerin päähän pälkähtää ryhtyä\ntiedusteluihin, sotkee tämä temppu ainakin hiukan hänen\njohtopäätöksiään.\"\n\n\"All right!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolenpäivän tienoissa saapuivat ystävykset autolla asemalle ja\nnousivat etelänjunaan, jääden kuitenkin jo seuraavalle asemalle. Heidän\nodotettuaan vajaan tunnin saapui Tukholmaan menevä juna, ja siinä\nystävykset huristivat Kuststadin aseman ohi. Neiti Riger ei ollut\nnäkyvissä, ja pikku temppu oli kaikesta päättäen onnistunut.\n\nJunassa oli tukahduttavan kuuma, matkustajia paljon, ja vasta illan\ntullen, Tukholmaa lähestyttäessä, kävi olo siedettävämmäksi.\nYstävykset ostivat sanomalehtiä, mutta niiden tiedot Kuststadin\nsalakuljetusjutusta olivat niukkoja ja niukkuudessaankin aivan vääriä.\n\"Poliisi tutkii asiaa ja kieltäytyy antamasta tarkempia tietoja\ntoistaiseksi, mutta toivoa sopii, että tämä häikäilemätön juttu\npaljastetaan ja syylliset saatetaan tekemisiin lain ja oikeuden\nkanssa\", loppuivat ne kaikki mahtipontisesti ja tyhjästi. Niin, poliisi\nei antanut tietoja, ja ystävykset kyllä tiesivät, että siihen heillä\noli täysi syy, kun mitään tietoja ei heillä ollut. Politiikkaa oli\nlehdissä sitä enemmän, ja uudet tiedot Ahvenanmaan-asiasta saivat\nriikinruotsalaisten kielet liikkeeseen, mutta sanomalehtimiehet\npeittivät kasvonsa lehdillä ja ryhtyivät torkkumaan, junan kiitäessä\nläpi hämärtyväin seutujen kohti Svean valtakunnan kaunista\npääkaupunkia.\n\nAsemalla ystävykset nousivat autoon ja ajoivat suoraan sen lehden\ntoimitukseen, jossa Olle työskenteli. Yövuoron miehet olivat aisoissa,\ntoimitussihteeri luki ja järjesteli korjauslukuarkkeja, ja pari kolme\nreportteria oli parhaillaan muokkaamassa nautittavaan asuun illan\nuutissaalista. Ollen tulo herätti ansaittua huomiota, sillä paitsi\nsitä, että Olle tunnustetusti oli paras ja nerokkain uutishankkija,\nymmärrettiin toimituksessa heti, että vain ensiluokkaisen tärkeä asia\noli voinut saada Ollen, vanhan epikurolaisen, päätäpahkaa saapumaan\npölyiseen Tukholmaan vilppailta kesälaitumiltaan. Olle kätteli\njokaista, kysyi kuulumisia ja esitteli Kivisen, suomalaisen\nsanomalehtimiehen ja poliittisen vastustajan Ahvenanmaanasiassa.\n\n\"Onko päätoimittaja täällä?\" kysyi Olle toimitussihteeriltä.\n\n\"Siellä 'ukko' on huoneessaan. Kuuluuko mitään uutta siitä\nsalakuljetusjutusta?\" tiedusti tämä vuorostaan.\n\n\"Eipä mitään ihmeellistä, mutta eiköhän jonkun ajan kuluttua\", vastasi\nOlle salaperäisesti hymyillen, lähtiessään päätoimittajan luo. Kivinen\njäi katselemaan ruotsalaisen suurlehden yötoimitusta, tuota monessa\nsuhteessa huippuunsa kehitettyä nopeuden, tarkkuuden, aistikkuuden ja\npirteyden järjestelmää, kerraten taas mielessään monesti\ntekemänsä vertailun suomalaisen sanomalehdistön teknillisestä\nvalmistumattomuudesta skandinaavisen lehdistön rinnalla.\n\nHetken kuluttua tuli Olle takaisin, seurassaan komeapartainen,\nkaljupäinen herra, jonka Kivinen arvasi päätoimittajaksi.\n\n\"Herra Minck, te voitte jättää nyt uutisenne toisten kirjoitettavaksi.\nHerra Nordgren antaa teille uuden tehtävän. Menette hänen kanssaan.\nTässä on shekki. Taloudenhoitaja on vielä tavattavissa konttorissaan.\nNostatte rahat, ja onnea matkaan!\"\n\nJorre Minck, kahdenkymmenen ikäinen nuori mies, nousi pystyyn pöytänsä\näärestä, iloisesti hämmästyen. Tiesihän uusi tehtävä jotakin suurempaa\nkuin tuota alituista kokouksissa istumista, jopa kaikesta päättäen\nmatkaa maaseudulle. Huh, kymmeneen kuukauteen hän ei ollut nähnyt puita\nmuuta kuin puistossa.\n\nPäätoimittaja pyörähti huoneeseensa ja Olle jätti hyvästit\ntoimittajatovereilleen, laskeutuen sitten Kivisen ja Jorren kanssa\nkadulle. Jorre käväisi konttorissa ja ilmestyi takaisin, taskussaan\npyöreähkö summa ruotsalaisia kruunuja.\n\nOlle katsoi kelloaan. \"Lähdetään minun asuntooni.\" Miehet nousivat\nautoon, joka painui Tukholman yövilkkaille kaduille.\n\n\"Nyt heti asiaan\", sanoi Olle, kun seurue oli saapunut hänen komeaan\nvanhanpojan-asuntoonsa. \"Juna lähtee tunnin kuluttua etelään.\nMatkustatte Kuststadiin ja sijoitutte meidän huvilaamme. Tässä on\nosoite. Esiinnytte meidän palvelijanamme ja sanotte tulevanne etelästä.\nPidätte silmällä neiti Rigeriä.\"\n\nOlle selitti perinjuurin kaikki asianhaarat tarkkaan kuuntelevalle\nJorrelle.\n\n\"Mahdollisimman yksityiskohtainen raportti joka päivä, ja jos huomaatte\njotakin epäilyttävää, niin sähköttäkää heti. Jos ilmenee merkkikin,\nettä neiti Riger aikoisi matkustaa, ilmoittakaa. Jos hän ehtisi lähteä\nennenkuin me ehtisimme saapua, seuratkaa häntä. Onko selvää?\"\n\n\"Kyllä vain. Minä kai saan menetellä miten itse parhaaksi näen tietoja\nhankkiessani?\"\n\n\"Kyllä, mutta itseänne ette saa paljastaa.\"\n\nJorre kiiruhti ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla ystävykset, muutettuaan hiukan ulkonäköänsä, lähtivät\nviimeinkin tutkimusmatkalleen. Mitään suunnitelmaa ei heillä\nvarsinaisesti ollut. Kaikki sai jäädä riippumaan sattumasta ja\nympäristöstä. Jo kauempana nousivat miehet autosta ja lähtivät jalan\nkulkemaan edelleen. Aamu oli ihana, meri välkkyi, ja satamassa vallitsi\nkuumeinen työ, räiske ja pauhina; vintturit kitisivät, laivapillit\nsoivat ja satamatyömiesten huudot sekaantuivat rantaradalla puhkuvien\nvetureitten vihellyksiin.\n\nYstävykset kävelivät reippaasti ja saapuivat viimein n:o 43:n luo. Talo\noli vanha ja vanhanaikainen, kaksikerroksinen kivirakennus. Alhaalla\noli kaksi kauppaa: \"Diverse Handel\" ja \"Konst Salon\", mutta toisessa\nkerroksessa komeili vastikään maalattu isokokoinen kilpi: \"Import &\nExport A.B.\" Koko toinen kerros näytti olevan sen hallussa.\n\n\"Lähdetään tutkimaan maaperää tuohon 'taidekauppaan'\", sanoi Olle, ja\nystävykset avasivat oven ja laskeutuivat pari askelmaa \"Konst Salonin\"\nepäilyttävän siivoiseen liikehuoneustoon.\n\nSen ulkoasu ja sisäinen järjestys ei ollenkaan vastannut tarjolla\nolevia tavaroita, sillä niistä oli ainakin osa ja suuri osa varsin\narvokasta, ja Olle näki jo ensimmäisellä silmäyksellä, että vanhoja\nmaalauksia ja taide-esineitä oli hyvinkin huomattava kokoelma.\nJonkunlaisen myymälätiskin takana seisoi vanha, kuivettunut\nmiehenkäppyrä, joka kumartaen astui tulijoita vastaan. Olle antoi\nmerkin Kiviselle, että tämä olisi vaiti, ja tarttui itse puheeseen,\nesiintyen taiderakkaana pikkugulashina. Vastattuaan jotenkin lyhyesti\nkauppiaan tervehdykseen, hän jäi seisomaan muutaman mitättömän\njäljennöksen eteen, tarkastellen räikeää ja mautonta tekelettä\nasiantuntijan ilmein.\n\n\"Hm, flaamilaista koulua! Mitäs tämä maksaa?\" kysyi Olle rauhallisen\nhuolimattomasti.\n\n\"Ainoastaan kolmetuhatta viisisataa kruunua, mutta kuten tietenkin\nhuomaatte, se ei ole flaamilaista koulua, vaan arvokas löytö\nranskalaisen uusklassillisen koulun myöhemmältä ajalta\", vastasi myyjä\nkohteliaasti, voiden tuskin pidättää ylenkatseellista hymyään Ollen\ntaidehistoriallisen huomautuksen johdosta.\n\nOlle ei oikaissut erehdystään, vaan siirtyi katselemaan muuta.\nHuoneessa oli antiikkisia huonekaluja, osa oikeita, osa Saksassa\näskettäin valmistettuja tyydyttämään ihmisten realistista\nhistoriannälkää. Pienempiä taide-esineitä oli paljonkin, nähtävästi\nSaksasta, Itävallasta ja Venäjältä kuljetettuja. \"Valuuttavampyyrit\"\ntekivät hyviä kauppoja, ostaessaan näistä sekamelskaisista maista\nalhaisella kurssilla arvokasta kulttuuriesineistöä ja myydessään sen\nsitten suunnattomalla voitolla sodasta hyötyneitten maitten\nnousukasrahalistolle. Olle mietti itsekseen, että kuinkahan moni esine\noli tähänkin kauppaan laillista tietä joutunut, mutta piti ajatuksensa\nomana tietonaan. Ulkonaisesti hän tutki tavaroita gulashin\nlaajaliikkeisellä ja tärkeäilmeisellä asiantuntemuksella.\n\n\"Vieläkö kauppa tässä kannattaa?\" kysyi Olle.\n\n\"Eipähän se nyt erikoisesti, mutta omilleen pääsee\", vastasi myyjä\nteennäisen surkeasti.\n\nOlle purskahti nauruun.\n\n\"Niin, toista taitaa olla sokeri- ja valuuttakauppa, vai mitä, veli\",\nsanoi hän lyöden Kivistä olkapäälle. \"Siinä voi terävä mies ansaitakin.\nPaljonko tahdotte koko kaupastanne?\"\n\nMyyjä hämmästyi Ollen varmaa ja välinpitämätöntä ääntä, mutta huomasi\nkuitenkin, ettei tämä voinut totta tarkoittaa.\n\n\"Onpa vähän vaikea sanoa, mutta kyllä se sentään nousee joltiseenkin\nsummaan\", vastasi hän vältellen.\n\n\"Miljoonaan?\" arvaili Olle.\n\n\"En tiedä, enkä myy missään tapauksessa\", virkkoi myyjä tahtoen\nlopettaa keskustelun.\n\n\"Niin no, eipä sen puolesta\", hohotti Olle, \"on minussakin sen verran\nliikemiehen vikaa, etten pane rahaa kiinni tällaiseen moskaan. Saahan\njoku taulu roikkua huoneen seinällä, koska se kuuluu niinkuin\nsivistykseen, mutta tukkutaiteesta minä en ymmärrä. Paljonko maksaa\ntämä tuhka-astia?\"\n\nOlle näytti hienotekoista itämaista tuhka-astiaa.\n\n\"Sata kruunua\", vastasi myyjä.\n\n\"Tästä minäkin jotain ymmärrän\", sanoi Olle ja pisti astian taskuunsa.\n\"Niin, kannattaako tämä kauppa tässä?\" kysyi hän toistamiseen. \"En\ntarkoita nimenomaan kauppaa, vaan tätä paikkaa. Eikö keskikaupungilla\nolisi mukavampaa?\"\n\n\"Ehkä... kyllä.\"\n\n\"Paljonko maksatte vuokraa tästä, vai onko tämä oma talonne?\"\ntiedusteli väsymätön gulashi.\n\n\"Ei ole minun, vaan osakeyhtiön, jonka konttori on yläkerrassa.\"\n\n\"Import & Export A.B:nkö?\"\n\n\"Juuri sen.\"\n\n\"Mikä yhtiö se on?\" -- Kivinen silmäsi Ollea, sillä Ollen jatkuva ja\ntankkaava kyseleminen alkoi hänestä tuntua käsittämättömältä.\n\n\"Import & Export osakeyhtiö\", vastasi myyjä näsäviisaasti ja\nkärsimättömästi. Olle ei huomannut mitään.\n\n\"Luopuisitteko ehkä tästä huoneustostanne?\" kysyi hän uudelleen. \"Minä\ntarvitsisin varastohuonetta tänne satamaan enkä saa sitä mistään.\nMaksan hyvin.\"\n\n\"En luovuta\", vastasi myyjä kiukkuisesti.\n\n\"Onko tuo yläkerran yhtiö vain välitysliike, vai harjoittaako se\nliikettä omilla laivoillaan?\"\n\n\"En tiedä!\" Myyjä polkaisi jalkaansa.\n\n\"Kuinka kauan kestää vuokrasopimuksenne?\" jatkoi Olle aivan\nrauhallisesti.\n\n\"Sata vuotta!\" kiljaisi myyjä. \"Piruako se teihin kuuluu? Te ette saa\ntätä huoneustoa enkä minä tiedä mitään yhtiöstä enkä sen laivoista enkä\nmistään ja...\"\n\nMies kiivastui, ja hänen silmänsä loistivat vaarallisesti.\n\n\"Mistä te saatte nämä tavaranne?\" uskalsi Olle heti kun myyjän täytyi\npysähtyä vetämään henkeänsä.\n\n\"Ulos, ulos!\" kirkui mies aivan raivoissaan ja tarttui Ollen\nkäsivarteen.\n\n\"Älkää hermostuko!\" rauhoitti Olle kylmästi. \"Minä maksan ensin\ntavarasta ja sitten siitä ajasta, mikä teiltä menee vastatessanne\nkysymyksiini. Paljonko olen velkaa? Ehkä kaksisataa kruunua riittää?\"\n\nMies rauhottui, ja ahneutta vilahti silmissä, kun Olle suurellisin\nelein ojensi kaksi sadankruunun seteliä. Sitten hän kääntyi ympäri ja\nkömpi Kivisen seurassa ulos. Päästyään lähimmän kadunkulman taa Olle\npurskahti raikkaaseen nauruun. Kivinen yhtyi siihen, mutta ihmetteli\nsamalla.\n\n\"Mihin oikein tähtäsit tuolla kyselemiselläsi?\" tiedusti hän.\n\n\"Minäkö! Onhan se selvä! Tahdoin saada jotakin tietoa arvoisasta\nyhtiöstä, joka varmaakin varmemmin on yhteydessä tämän 'taidekaupan'\nkanssa. Miehen käytös todisti sen. Minä tarjosin hänelle hyvää maksua\nmuutosta, mutta hän ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Ja\nkuitenkin tuo paikka on aivan sopimaton taidekaupalle. Mutta me\nolemmekin kai tekemisissä paljon suuremman homman kanssa kuin\naavistatkaan. Taide-esineet ja taulut on varmastikin salakuljetettu, ja\nvoisin lyödä vetoa siitä, että 'Import & Export A.B:n' toimitusjohtaja\ntietää jotakin niiden hankkimisesta. Koko talo on sen hallussa, ja\npaikka on salakuljetukseen mainio, nimittäin varastopaikaksi. Ai\nperhana, kun unhoitin!\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Minun olisi pitänyt tiedustaa jalokiviä. Olisiko niitä tuolla\näijänköriläällä ollut myytävänä? Vaikka eihän se olisi mitään auttanut.\nNeiti Riger ei niitä varmastikaan ole vielä kauppaan laskenut.\"\n\n\"Ja mihin me nyt ryhdymme?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Nyt menemme syömään aamiaista jonnekin hotelliin ja sitten käymme\ntutkimaan osakeyhtiötä perusteellisesti.\"\n\nMiehet nousivat autoon ja ajoivat hotelliin. Syötyään maukkaan\naamiaisen ja hiukan tarkkailtuansa Tukholman nykyistä hotellielämää\nomituisuuksineen -- he näkivät seurueita, joissa yksi kustansi\ntarjoilun, mutta piti myös yksin huolen kaikkien väkijuoma-annoksista\n-- Olle ilmoitti lähtevänsä maistraattiin ja kehoitti Kivistä ajamaan\nhänen asuntoonsa. Hän palaisi pian.\n\nOlle hyppäsi autoon, ja Kivinen lähti kävelemään. Ollen asuntoon\npäästyään hän avasi ikkunat, heittäytyi turkkilaiselle leposohvalle\npitkäkseen ja jäi miettimään neiti Rigeriä ja toissayötä huvilassa.\nMikä tuo nainen oli ja mihin hän tähtäsi? Iltapostissa saataisiin\nJorrelta luultavastikin jonkunlainen selonteko.\n\nOlle palasi noin tunnin kuluttua, ja Kivinen näki jo ensi silmäyksellä,\nettä jokin asia oli onnistunut. Olle oli palavissaan, ja vasta\nheitettyään pois takkinsa ja siemaistuaan virvoitusvettä hän aukaisi\nsuunsa.\n\n\"Minä olin maistraatissa. Hain yhtiötä. Olin varma, etten sitä\nlöytäisi, mutta löysin kuin löysinkin. Bluffia koko homma, osakepääoma\n25,000 kruunua! Peijakkaan vientiäkö tai tuontia sillä harjoitetaan!\nPerustaja on Aleksander Popov. Tunnen. Hämäräperäinen ryssä! Ollut\njotensakin varmasti vakoilijana. Mutta tiedätkö, keitä muita on\nyhtiössä? Ka, kaksi venäläistä kreiviä, itämerenmaakuntalainen parooni,\nsaksalainen tukkukauppias, saksalainen kreivi...! Joo, siinä on enemmän\nkuin epäilyttävä yhtymä! Ja kaiken huippu, tuntematon ystävämme Robert\nKahl kuuluu johtokuntaan...\"\n\nKivinen hyppäsi ylös.\n\n\"... ja sinne kuuluu myöskin muuan Karl Riger, itävaltalainen upseeri.\"\n\n\"Riger?\" Kivinen huudahti tahtomattaan. Olle katseli tyytyväisenä\nsuomalaista virkaveljeään.\n\n\"Juttu alkaa luistaa. Pari muutakin pikku huomiota tein: 'taidekauppa',\njossa kävimme, rekisteröitiin viikko senjälkeen kun yhtiö. Ja toiseksi:\nyhtiöllä on laiva 'Arthur', mutta koko yhtiön olemassaolon aikana se ei\nlaivakirjojen mukaan ole käynyt muuatta lähisatamaa pitemmällä.\"\n\nKivinen mietti. Ollen paljastukset olivat suuriarvoisia, ja nähtävästi\nhe olivat tekemisissä suurpiirteisen, tavallaan laillistetun\nsalakuljetusjärjestön kanssa. Kuuluiko neiti Riger siihen? Vai oliko\nhän turvautunut sen apuun? Siinä oli kysymys, johon täytyi saada\nvastaus. Hän ei saisi rauhaa ennemmin. Oli selvä, että neiti Riger\nolisi voinut, jos olisi tahtonut, helpoittaa tätä tutkimustyötä, mutta\nnäinkin oltiin hyvällä alulla.\n\n\"Ei ollut hauskaa selailla maistraatissa pölyisiä kirjoja\", selitti\nOlle, \"mutta ainahan työ palkitaan. Satamakonttorissakin onnistui yli\nodotusten. Nyt on meillä aineistoa tarpeeksi vaikka vangituttaa koko\nseurue, mutta sen aina ehdimme tehdä. Me voimme tutustua tällaiseen\nliiketoimintaan tarkemminkin ja yllättää herrat itse teossa. Jumaliste,\nsiitä saadaan jymyuutinen!\"\n\nOllen silmät sulkeutuivat, ja hän näki mielessään paljastuspäivän\nlehden, yli sivun kulkevine otsikkoineen, kuvineen ja selostuksineen,\nja sanomalehtisydän paisui ammattiylpeydestä. Kivistä kannusti sama\ntoivo, mutta vielä enemmän toinen: neiti Rigerin kirkkaat silmät.\n\n\"Nyt voimme hiukan levätä\", sanoi Olle ja vetäytyi sohvalle.\n\"Iltapuolella lähden persoonallisesti tutustumaan 'osakeyhtiöön'.\"\n\nOlle otti käteensä sanomalehden ja ryhtyi sitä perusteellisesti\ntutkimaan. Uutishankkijana ja salapoliisina hän oli tottunut lukemaan\nlehden tarkkaan, ja siihen hänellä ei aamulla ollut aikaa.\nIlmoitussivut tutkittiin yhtä huolellisesti kuin tekstisivutkin.\n\n\"No se sattui\", huudahti hän äkkiä ja säntäsi pystyyn. \"Jeeveli, ihan\nmeitä onni suosimalla suosii!\"\n\n\n\n\n8.\n\nOlle selviytyy sangen pulmallisesta tilanteesta ylistämällä tohtori\nBrattia ja hänen järjestelmäänsä.\n\n\nKivinen pysähtyi kävelyssään.\n\n\"Mitä siellä on?\"\n\n\"Ainoastaan muutaman rivin ilmoitus: 'Import & Export A.B:n\nylimääräinen yhtiökokous pidetään tänään klo 7 ip. hotelli Terrassa\nhuone n:o 28'.\"\n\nKivinen vihelsi kuuluvasti.\n\n\"Vai kokous! Miten ne uskaltavat ilmoittaa?\"\n\n\"Yhtiön säännöissä, epäluulojen välttämiseksi, oli sensuuntainen\nmääräys. Mutta se kokous! Siellä olisin minä kernaasti läsnä.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", nauroi Kivinen, \"ja kyllä minäkin perehtyisin\nliikeasioihin koko nopeasti; mutta toivominen ja oleminen ovat eri\nasioita.\"\n\n\"Niinhän ne ovat, mutta...\" alkoi Olle, jääden miettimään. \"Peijakas\nsentään, sinne täytyy päästä! Ajatella otsikkoa lehdessä: Lehtemme\nreportteri salakuljettajien 'yhtiökokouksessa!' Mutta miten?\"\n\nMiehet istuutuivat, sikaarit sytytettyään, pohtimaan asiaa. Tilaisuus\noli niin oivallinen, ettei sitä sopinut jättää käyttämättä. Oli selvää,\nettä salakuljettajat hautoivat uusia suunnitelmia, jakoivat ehkä\nosinkoja; ja joka tapauksessa saisi sellaisessa kokouksessa\nkorvaamattoman arvokkaita tietoja. Ja jos niin kävisi, voisi koko\nseurueen silloin sen koolla ollessa vangituttaa.\n\nParin tunnin keskustelun jälkeen hyväksyttiin viimein\ntoimintasuunnitelma, joka kyllä oli rohkea ja sattumaan luottava, mutta\njota parempaa ei myöskään voitu keksiä. Olle päätti luopua käynnistään\nyhtiön konttorissa, sillä asiain näin ollen se saattoi vain vaikeuttaa\naietta. Ellei tämä onnistuisi, voisi turvautua siihen käyntiin\nviimeisenä keinona.\n\nIltapuolella Olle lähti ulos. Hän palasi pian, järjestettyään\n\"Terra\"-hotellin hovimestarin kanssa asian käytännöllisen puolen. Ollen\noli kyllä täytynyt turvautua salapoliisimerkkiinsä, mutta sitten olikin\nkaikki luistanut hyvin, ja kun hän antoi hovimestarille muutamia\nsalaisia tietoja ja tuntuvan kiitollisuudenosoituksen, tiesi hän\nvoivansa näytellä aikomansa kappaleen aivan huoletta hotellin\npalvelusväestä, jos siitä mitään kappaletta tulisikaan.\n\nKotona Olle naamioi itsensä aivan perusteellisesti, alusvaatteita ja\ntaskuesineitä myöten, vanhaksi merikapteeniksi. Ihon hän maalasi,\nvärjäsi hiukan tukkaansa, kampasi sen taakse, kiinnitti ylähuuleen\npienet viikset, ja puettuaan ylleen vastaavan asun hän ei vain\nnäyttänyt, vaan hän oli vanha merikapteeni ahavoituneine kasvoineen,\nsileäksi ajeltuine leukoineen, harmahtavine hiuksineen, huojuvine\nkäynteineen, piippunysä suussa, kaulaliina leveässä solmussa ja\nnenänpää kuin alati loistava majakka, joka kertoi selvemmin ja\nvarmemmin kuin mitkään sanat, mitä satamia kohti kapteeni aikoinaan oli\nlasketellut. Mukaansa hän otti pienen vanhan kapsäkin, ja hiertyneeseen\nlompakkoonsa hän pisti muutamia hankkimiaan papereita, jotka\nosoittivat, että hän oli kapteeni Abraham Johansson, kotoisin Malmöstä.\nKapsäkkiin hän asetti kaikenlaisia matkatavaroita ja pullon konjakkia.\n\n\"All right! Antaa mennä, mutta parasta lienee sentään kulkea reivatuin\npurjein, sillä jos siellä myrsky puhkeaa, tulee siitä hirmu, ja silloin\nnähdään vieläkö kapteeni Aaprahammi Johanssonin pikipöksyt kestävät\ntässä maamyrskyssä yhtä halkeamattomina kuin Kapin edustalla\", deklamoi\nOlle, onnistuneesti jäljitellen \"maallaseilaavan\" kapteenin pursuavaa\nsanatulvaa.\n\n\"Sinä kelpaat!\" arvosteli Kivinen. \"Kai me lähdemme nyt.\"\n\n\"Niin, mutta erikseen! Muutoin voi herätä epäluuloja! Sinä tiedät\ntehtäväsi: jos huoneesta 28 kuuluu melua tai huutoa, niin hälytä, sillä\nsilloin on kapteeni Johansson totisesti tiukassa paikassa. Ellei, istu\nrauhassa, kunnes sinua tullaan hakemaan.\"\n\nOlle painui ovesta mahtavasti huojutellen kookasta runkoaan. Puolen\ntunnin kuluttua Kivinenkin istuutui autoon ja ajoi \"Terraan.\"\n\n\"Huone n:o 27!\" virkkoi hän ojentaen vastaanrientäneelle ovenvartijalle\nmatkalaukkunsa. Sanomalehtimies nousi leveitä rappusia toiseen\nkerrokseen. Ovenvartija asetti matkalaukun nurkkaan.\n\nOvenvartijan poistuttua Kivinen heti ryhtyi viheltämään jotenkin\nkuuluvasti. Sitten hän soitti tarjoilijaa ja pyysi kahvia. Sen tultua\nhän sulki oven, kuunteli hiukan, avasi sitten matkalaukkunsa ja otti\nesille pienikokoisen mauserin. Hän tarkasti sen panostuksen ja asetti\nsitten aseen pöydälle. Maistoi kahvia, sytytti savukkeen ja jäi\nistumaan. Täytyi vain odottaa. Hän ojentautui sohvalle seinän viereen\nja jäi kuuntelemaan.\n\nOllen tulo hotelliin oli ollut paljon huomiotaherättävämpi.\nMerikapteeni Abraham Johansson, kuten hän kuuluvasti ovenvartijalle\nselitti, oli jotenkin täydessä lastissa, ja pohjaan oli tullut vuoto.\nTäytyi öljytä, ja kapteeni oli tarjonnut ovenvartijallekin ryypyn\npullostaan. Hovimestari oli hymyillyt lähistöllä, mutta pyytänyt sitten\n\"arvoisaa ja kunnioitettavaa kapteenia hillitsemään hiukan itseään,\nkoska maalla täytyi pitää hiukan pieniäänisempi kurssi kuin\nAtlantilla.\" Kapteeni olikin rauhoittunut ja kömpinyt omin neuvoin ylös\nja häipynyt. Ketään ei sattunut juuri silloin -- sattunut tai ei, siitä\ntiesivät vain hovimestari ja Olle -- olemaan toisen kerroksen\nkäytävässä, ja niinpä olikin kunnon kapteeni viilettänyt reivaamattomin\npurjein sisään ensimmäisestä ovesta, ja se ovi sattui olemaan n:o 28.\nHuoneessa oli kapteenin käynti koko lailla varmistunut, ja hän oli\nmarssinut suoraa päätä alkoviin, asettanut kapsäkin sängyn alle, pullon\nyöpöydälle ja tirauttanut tilkkasen lasiinkin, riisunut sitten\npuolittain kauluksensa, jättäen sen niskaansa riippumaan, pistänyt\npienen browningin housujen etutaskuun ja vetänyt verhot alkovin eteen,\nheittäytyen makaamaan toiselle vuoteelle täysissä tamineissaan,\nkatsottuaan ensin kelloansa. Se oli viisitoista minuuttia yli kuusi.\n\nKlo 7 alkaisi Import & Export A.B:n ylimääräinen yhtiökokous samassa\nhuoneessa.\n\nYli puolen tuntia makaili kunnon kapteeni vuoteessa, koetellen sen\nominaisuuksia ja havaiten ilokseen, ettei se narissut ainakaan pienestä\nliikkeestä. Kapteenin katse harhaili pienessä alkovissa, mutta kuulo\noli koko ajan jännittynyt äärimmilleen. Hän vilkaisi taas varovasti\nkelloaan. Se oli 6.45.\n\nParin minuutin kuluttua kuului askeleita ja puhetta huoneen n:o 28\nulkopuolelta, ovi avattiin, ja sisään astui askeleista ja äänistä\npäättäen kolme henkilöä. Kapteeni jähmettyi liikkumattomaksi, silmät\nsulkeutuivat ja kasvojen ilme muuttui raukean veltoksi kuten maalla\nseilanneen ja nukkuneen kapteenin naamavärkki tavallisesti näyttää.\n\nTulijat sulkivat oven ja kuuluivat istuutuvan.\n\n\"Kahl teki hyvän afäärin\", sanoi syvä bassoääni venäjäksi.\n\n\"Hyvähän se on, mutta minä puolestani vastustan sellaisiin\nuhkarohkeuksiin ryhtymistä. Juttu on herättänyt huomiota. Me olisimme\nvoineet joutua paljastetuiksikin\", puhui toinen kiivaasti, selvästikin\nsaksalaisella korostuksella.\n\n\"Ka, mitäpä huolimme. Elää täytyy, emmekä me osaa emmekä tahdo\ntyötäkään tehdä. Pikku yhtiömme tuottaa kyllä sievästikin, mutta minun\ntuloni eivät tahdo mitenkään riittää menoihin. Ne eivät ole milloinkaan\nriittäneet, ei edes silloin kun minulla oli vielä se maatilani\nEtelä-Venäjällä. Jaa, Pietari oli toista! Niin no, ihminen voi tulla\nsurumieliseksi, näin toisinaan!\"\n\n\"Juo, äläkä runoile\", virkahti kolmas, rämisevä-ääninen mies. \"Popov\npitää huolen maksamisesta.\"\n\nKuului lasien kilinää, avattiin pullo ja kaadettiin. Miehet kilistivät.\n\n\"Kukistuneitten suuruuksien malja!\" esitti basso aitovenäläisellä\nitse-ivalla. Miehet joivat.\n\n\"Osat ovat vaihtuneet\", aloitti basso jälleen. Tuntui kuin hänen\nsydämellään olisi ollut liian paljon ja hänen täytynyt se väkisinkin\nsaada sanotuksi, siitäkin huolimatta, etteivät kuuntelijat välittäneet\nhänen puheestaan. \"Ennen me hallitsimme, ja silloin olivat\nvallankumoukselliset vastustajiamme. Nyt hallitsevat entiset\nvallankumoukselliset ja me olemme joutuneet oppositsioniin. Eläkööt\nvallankumouksellisten menettelytavat! Yksimielisyys ja järjestys on\nvoimaa! No, piru vie, me olemme yksimielisiä ja me olemme järjestyneet,\nja me ansaitsemme rahaa. Keinot on monet, niin, eihän salakuljetus\noikeastaan ole mikään tavoiteltava päämäärä, mutta tuottavana keinona\nvoi sen hyväksyä.\"\n\nBasso puheli melkein kuin itsekseen, ja nukkuvasta kapteenista tuntui\nniinkuin venäläinen olisi ollut väkijuomien liikuttama. Toiset kaksi\nsupisivat keskenään ja kilistelivät lasejaan.\n\nNeljännestunnin kuluttua avattiin ovi uudelleen, ja huoneeseen astui\nkaksi muuta.\n\n\"Onko teillä rahaa, herra Popov?\" ehätti basso kysymään.\n\n\"Te olette nostanut osinkonne jo aikoja sitten, kreivi Nikolski\",\nvastasi Popoviksi nimitetty mies kaiuttoman kovalla äänellä.\n\n\"Mutta se on myös jo aikoja sitten loppunut\", vastasi kreivi\nyksinkertaisesti.\n\n\"En voi mitään.\" Miehet istuutuivat.\n\n\"Vaikka muutama tuhat\", pyyteli kreivi. \"Kaikki maksaa, asunto ja\njuomat ja se vietävä Annet... niin no, kerta kaikkiaan: tarvitsen\nrahaa. Te olette rahastonhoitajamme, herra Popov, ja teidän täytyy sitä\nhankkia. _Täytyy!_ Minä olen tottunut siihen. Kun ennen kirjoitin\ntilanhoitajalleni, että täytyy, niin aina tuli...\"\n\n\"Koettakaa nytkin kirjoittaa\", kehoitti Popov ivallisesti.\n\n\"Piru vie, ihminen! Te uskallatte! Minä olen kreivi -- ja te? Ette\nmitään! Vaikka minulla ei olisi riepuakaan yllä, niin minä olen kreivi,\nja vaikka teillä olisi Alaskan kultakaivokset taskussanne, te olette\nvain Popov! Tavallinen Popov!\" Kreivi kiivastui, ja hänen äänessään\nkuului entisen venäläisen pajarin rajaton itsetietoisuus ja\nmahtipontisuus.\n\n\"Ryhtykäämme asioihin\", sanoi Popov kylmästi, vastaamatta mitään\njuopuneen kreivin solvauksiin, vaikka äänen vapisemisesta huomasikin,\nettä hän oli raivostunut.\n\n\"Kahlin jutusta saimme ennakkomaksuna neljäkymmentätuhatta.\nViisituhatta mieheen. Tässä on rahat. Kreivi saa kaksituhatta entisten\nlisäksi.\" Yhtiön toimitusjohtaja jakoi rahat, ja kreivi Nikolski pisti\nliivintaskuunsa kaksi tuhannen kruunun seteliä yhtä huolettomasti kuin\nennenkin oli pistellyt sinne tuhansia ruplia.\n\n\"Jatkuuko Kahlin juttu vielä?\" kysyi saksalainen.\n\n\"Kyllä, mutta enempää en sano. Kuusikymmentätuhatta saamme kai parin\nkolmen päivän kuluttua.\"\n\n\"Minusta ei poliisi ole päässyt mihinkään selvyyteen, ja nyt lienee\nasia jo hautautunut\", sanoi Kahl itsetietoisesti.\n\n\"'Arthur' lähtee tänään taas matkalle, ja on toiveita, että\ntämänkertainen lasti tuottaa hyvin. Mutta minulla on uusi ja\nsuurenmoinen suunnitelma, joka, jos se onnistuu...\" Popovin ääni aleni\nkuiskaukseksi ja hän meni ovelle. Kaikki vaikenivat, ja Popov tuli\ntakaisin.\n\n\"... niin ansaitsemme miljoonia!\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi saksalainen.\n\n\"Prinssiä!\"\n\n\"Ja miten?\"\n\n\"En tiedä vielä, mutta kai huomeniltaan mennessä on minulla suunnitelma\nvalmis. Tahdon vain saada tietää, hyväksytäänkö koko aietta?\"\n\n\"Kyllä, jos se onnistuu\", tuumi kreivi sofistisesti.\n\n\"Sieppaamme prinssin miljoonat.\"\n\n\"Mutta sehän arvataan heti, ja hän antaa meidät ilmi.\"\n\n\"Eipä niinkään, sillä hän on kokonaan meidän käsissämme. Hän on vielä\nSaksassa, ja jos siellä saadaan vähänkin vihiä hänen hommistaan, joutuu\nhän heti vangituksi. Hänelle jää ratkaistavaksi, tahtooko pitää\nvapautensa ja osan rahoistaan, vaiko ei mitään. Rahat on meillä käsissä\nviikon kuluessa, ja siihen mennessä voimme myydä yhtiömme ja valmistaa\nkaikki katoamistamme varten.\"\n\nKapteeni Aaprahammi Johansson kiroili itsekseen, sillä venäjän\nymmärtäminen vaati häneltä suurta tarkkaavaisuutta. Ruumiskin tuntui\npuutuvan, ja hän koetti hiukan muuttaa asentoaan. Mutta maksoi vaivan\nolla \"yhtiökokouksessa.\" Miehillä oli suuret suunnitelmat, ja ellei\nkapteenia keksittäisi, voisi noissa suunnitelmissa tapahtua suuriakin\nlaskuvirheitä.\n\n\"Mutta neiti Riger! Hän saattaa vaikeuttaa yritystä\", selitti\nvarovainen saksalainen.\n\n\"Kyllä, mutta me saamme hänet kyllä toimitetuksi syrjään.\"\n\n\"Otammeko Rigerin mukaan?\" kysyi jälleen saksalainen.\n\n\"En minä ainakaan kehoita, sillä mitä vähemmän jakajia, sitä suurempi\nsaalis. Neiti Riger ei epäile mitään, kun Kahl suoritti temppunsa aivan\nrehellisesti, ja tyttö kuuluu pelkäävän niin kauheasti, että hyväksyy\nvarmastikin jokaisen toimenpiteen, joka vapauttaa hänet itse olemasta\nläsnä. Hyväksytäänkö siis aie, niin minä ryhdyn tarpeellisiin toimiin?\"\n\n\"Kyllä vaan!\"\n\n\"Näin sivumennen saan ilmoittaa\", aloitti Kahl, \"että tänään kävi kaksi\nherraa siellä Vieckin luona. Olivat kyselleet kaikkea mahdollista,\nkunnes Vieck ajoi ulos, mutta en luule, että siinä olisi ollut mitään\nenempää. Tavallinen gulashi, joka luuli saavansa helpollakin huoneuston\nrakennuksestamme.\"\n\n\"Täytyy olla joka tapauksessa varovainen\", esitti saksalainen.\n\n\"Kokouksen pidämme huomenillalla kello yksitoista alakonttorissa\",\nsanoi Popov, \"ja siihen mennessä on minulla juttu selvä. Kahl ehtinee\nmyös jo silloin matkaltaan.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Muuta ei kai enää olekaan?\"\n\nKukaan ei vastannut mitään.\n\n\"Minä aion mennä nukkumaan\", selitti kreivi ja nousi ylös. Kapteenin\nkäsi sukelsi salamannopeasti etutaskuun, hän sulki silmänsä ja alkoi\nhiljaa kuorsata. Tilanne oli yhdellä iskulla muuttunut mitä\nkriitillisimmäksi.\n\nMiehet nousivat ylös ja hyvästelivät. Kreivi haukotteli ja lähestyi\nalkoovia.\n\n\"Näkemiin sitten, hyvät herrat!\" sanoi hän ivallisesti ja veti verhot\nsyrjään. Samassa hän päästi huudon.\n\n\"Täällä on urkkija!\" kiljaisi hän, ja koko yhtiön johtokunta säntäsi\nalkoviin, jääden seisomaan kuorsaavan kapteeni Aaprahammi Johanssonin\neteen.\n\n\"Sulkekaa ovi\", määräsi Popov hiljaa, mutta lujasti, ja Kahl noudatti\nkäskyä. Johtokunnan jäsenet olivat vetäneet esiin revolverinsa ja\nseisoivat ryhmittyneinä vuoteen edessä, katsellen kapteeni Johanssonin\nruskeaa niskaa, ahavoituneita kasvoja ja punaista nenää, joka pihisi ja\nkorisi. Olle näytteli hyvin, sillä olihan tässä suorastaan henki\nkysymyksessä, ja hänen esittämänään tuntui lystäillyt ja sitten\nnukkunut merikapteeni täysin luonnolliselta, jopa siinä määrin, että\nsalakuljettajat joutuivat hiukan ymmälle.\n\n\"Herätämmekö miehen?\" kysyi saksalainen hiljaa. \"Hän näyttää todella\nnukkuvan.\"\n\n\"Tietysti! Miehestä on saatava selko\", puhui Popov kiivaasti, mutta\nhiljaa. \"Oh, lempo, hän on ollut täällä kaiken aikaa, eikä kenenkään\npäähän pälkähtänyt tutkia alkoovia. Me olemme nautoja!\"\n\nKapteeni olisi hymyillyt ivallisen tyytyväisesti, jos olisi uskaltanut,\nmutta nyt hän vain jatkoi kuorsaustaan. Niskassa retkotti kaulus, ja\njalat roikkuivat puoleksi ilmassa. Kaiken kaikkiaan hän oli\nehdottomasti humoristinen nähtävä. Venäläinen kreivi tajusi tämän\npuolen asiasta.\n\n\"Merimies!\" hän kuiskasi. \"Ja nukkuu kuin tukki!\"\n\n\"Pitäkää aseet varalla!\" komensi Popov, tarttui äkkiä kapteenia\nniskasta ja nosti hänet pystyyn voimalla, jota ei olisi uskonut\nlähtevän hänen näköisestään pitkän hintelästä miehestä. Kapteenin\nkuorsaus keskeytyi äkkiä, ja kun Popov hellitti kätensä hänen\nniskastaan, kaatui kunnon kapteenimme takaisin vuoteeseen, heräsi\npuolittain, ja hänen lyhyet lihavat jalkansa tekivät epätoivoisen\nhumoristisia ponnistuksia löytääkseen tukea. Kapteeni kierähti sangen\nluontevasti lattialle, pää kopahti sängynjalkaan, ja samassa hän\nheräsi.\n\n\"Ta' me fan!\" kirosi kapteeni sydämensä pohjasta, avasi turvottuneet\nsilmänsä ja istualtaan silmäsi ympärillään olevaa seuruetta. Hän ei\nnäyttänyt käsittävän mitään, katse harhaili kuin rannattomalla\nvaltamerellä, ja kapteeni tarttui tukkaansa kuvaamattoman\nhullunkurisella eleellä. Suu meni muikeaan irvistykseen, kapteeni\nnuolaisi tahmealla kielellään kuivia huuliaan ja silmäsi uudelleen\nympärilleen.\n\n\"Hyvää päivää, pojat!\" sanoi hän yksinkertaisesti ja nousi ylös,\nkääntäen seurueelle selkänsä, kaataen pullosta konjakkia lasiin ja\nryypäten sen pohjaan syvällä ahnaalla kulauksella. \"Johtokunnan\"\njäsenet eivät vastanneet mitään, katselivat vain kapteenin pettävän\nluontevaa heräämistä ja pitivät silmällä hänen liikkeitään.\n\n\"Mitä asiaa?\" kysyi kapteeni karskisti. \"Saako olla?\" ja hän kaatoi\nlasin täyteen, tarjoten sitä lähinnä itseään seisovalle venäläiselle\nkreiville. \"Tohtori Brattin ja hänen järjestelmänsä tuotetta!\"\n\n\"Kädet ylös!\" komensi Popov kylmästi ja tähtäsi revolverillaan\nkapteenia suoraan rintaan. Tämän kasvot saivat äärettömän hämmästyneen\nilmeen, ja jäsenet tuntuivat kieltäytyvän tottelemasta. Suu auki hän\ntuijotti miehiin.\n\n\"Nopeasti!\" toisti Popov, ja hänen pienet silmänsä välähtivät\nuhkaavasti. Kapteeni pudotti täyden lasin lattialle ja nosti kätensä\njäykkinä ylös.\n\n\"Mi... minulla ei ole rahaa\", sopersi hän tolkuttomasti. Venäläinen\nkreivi ei voinut enää pidättää itseään, vaan puhkesi raikuvaan nauruun.\n\n\"Mieshän on selvässä ja perinpohjaisessa pohmelossa\", sanoi hän\nPopoville.\n\n\"Olkoon mitä on, mutta tehköön tiliä kaikesta\", vastasi tämä. \"Tulkaa\ntänne!\" -- Kapteeni siirtyi keskelle huonetta ja vajosi aivan\ntahdottomana muutamaan nojatuoliin. Popov laski alas aseensa, mutta\nkapteeni piti käsiään edelleenkin ylhäällä, samalla kuin hänen\nkatseensa edelleenkin vielä harhaili häntä ympäröivissä miehissä,\nhämmästyneenä ja yksinkertaisena. Nyt oli näyteltävä hyvin, sillä sen\nonnistumisesta riippui kaikki.\n\n\"Miten tulitte tänne?\" kysyi Popov.\n\n\"Kaupunkiinko?\" kysyi kapteeni vuorostaan.\n\n\"Tänne huoneeseen?\" vastasi toimitusjohtaja, ja hänen silmänsä\nkoettivat tunkeutua kapteenin sisimpään.\n\n\"En muista... niin, olin hiukan ryyppäämässä... ajoin tänne autolla...\ntulin makaamaan\", koetti kapteeni kaivella muistiaan ja selvittää\najatuksenjuoksuaan, mikä tuntui tuottavan hänelle voittamattomia\nvaikeuksia.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi Popov.\n\n\"Abraham... Abraham Johansson...\" oikaisi kapteeni.\n\n\"Ammattinne?\"\n\n\"Kapteeni... niin, entinen kapteeni, sillä en ole purjehtinut enää\nmoneen vuoteen...\"\n\n\"Mistä olette tullut tänne?\"\n\n\"Malmöstä.\"\n\nPopov kumartui äkkiä ja pisti kätensä kapteenin povitaskuun ja veti\nesille tämän lompakon. Hän tarkasti sen sisällyksen ja tutki passin,\njoka oli yhtäpitävä kapteenin ilmoitusten kanssa.\n\n\"Mitä tekemistä teillä oli tässä huoneessa?\" kysyi salakuljettaja\ntiukasti ja kiinnitti harmaat silmänsä kapteeniin.\n\n\"Tekemistä?\" kertasi tämä. \"Olihan minulla tekemistä, kun tulin\nnukkumaan. Mutta mitä, piru vieköön, tekemistä teillä on minun\nkanssani?\" Kapteenin ääni oli vaativa ja korskea, ja viimeisetkin\nunenrippeet olivat hävinneet. Hän katseli sangen itsetietoisesti\nseuruetta ympärillään.\n\nSalakuljettajat eivät tienneet mitä ajatella. Heidän edessään oli\nehdottomastikin kapteeni, pohmelossa oleva mies, mutta he eivät\njaksaneet ymmärtää, miten tämä oli tullut juuri tähän huoneeseen.\n\n\"Pitäkää pienempää suuta\", varoitti Popov ilkeästi, \"sillä ottakaa\nhuomioon, että te olette tullut _väärään_ huoneeseen nukkumaan. Tämä\nhuone kuuluu meille.\"\n\nKapteeni hölmistyi, ja hänen korskea ilmeensä hävisi.\n\n\"Vääräänkö? Minä en ohjaa milloinkaan väärään, en vaikka olisin\nkaksinkertaisessa myrskyssä, ja tällaisen pienen lystäilyn jälkeen on\npääni yhtä selvä kuin jalkani heikot. Minä tulin huoneeseen n:o 78 ja\nolen siellä. Mutta teidän tulemistanne en käsitä.\"\n\n\"78!\" ihmetteli Popov tosissaan. \"Tämä on n:o 28.\"\n\n\"Eikö pirussa! Katsokaa!\" Kapteenin ääni oli niin vakuuttavan varma,\nettä Kahl nousi ja meni ovelle, katsoen numeroa ulkopuolelta.\n\n\"Tämä on 28\", sanoi hän palatessaan.\n\nKapteeni meni miettiväiseksi. Kahl kuiskasi sitten jotakin Popoville ja\npoistui uudelleen. Seurue oli ääneti ja katseli kapteenia, joka ei\nnäyttänyt taaskaan käsittävän mitään, kostutti vain pari kertaa\nhuuliaan kielellään ja huokasi. Tilanne oli juuri kriitillisimmillään,\nja kaikki riippui hiuskarvasta. Kapteeni oli perustanut koko\nsuunnitelmansa hotellissa aikaisemmin käydessään havaitsemaansa\npikkuseikkaan.\n\nKahl ilmestyi takaisin ja kuiskaili Popovin kanssa, nyökäyttäen lopuksi\npäätä.\n\n\"Te olette nähtävästikin erehtynyt numerosta\", sanoi hän kokolailla\nkohteliaammalla äänellä, \"mutta varovaisuus ei ole haitaksi. Meillä oli\ntäällä tärkeä liikeneuvottelu, emmekä halua saattaa asioitamme kaikkien\ntietoon. Otamme selvän puheistanne. Odottakaa!\"\n\nPopov nousi ylös, ja Kahl istuutui hänen paikalleen vastapäätä\nkapteenia. Toimitusjohtaja poistui ja viipyi ulkona noin kymmenen\nminuuttia. Hänen palatessaan kapteeni näki hänen ilmeestään, että asia\noli saanut onnellisen käänteen.\n\n\"Huomaan teidän puhuneen totta\", sanoi hän lyhyesti, \"ja voitte nyt\nmennä huoneeseenne. Mutta joka tapauksessa, jos me vielä kerran\ntapaamme toisemme, niin emme leiki, muistakaa se!\" jatkoi hän\nuhkaavasti.\n\nKapteeni nousi ylös, otti hattunsa, kapsäkkinsä, jonka sisältö sitä\nennen tutkittiin, ja pullonsa, ja lähti sanaakaan puhumatta huoneesta,\ntoisessa kädessä pullo, toisessa kapsäkki, hattu takaraivolla ja kaulus\nniskassa, kömpi neljänteen kerrokseen, sulki oven ja purskahti\nsydämelliseen, mutta hiljaiseen nauruun. Peli oli voitettu. Mutta\ntäytyi olla hiukan aikaa varovainen.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän kutsui luokseen hovimestarin ja kysyi tältä\nsalakuljettajia. Kaikki olivat jo lähteneet. Hän sanoi hovimestarille\njotakin, ja muutaman minuutin kuluttua saapui ikävissään odotellut\nKivinen huoneeseen. Hän oli kuullut vain venäläisen kreivin\nhuudahduksen ja lasin putoamisen ja ollut kohtalaisessa jännityksessä\nasetoverinsa kohtalosta.\n\n\"Miten onnistuit?\" kysyi hän Ollelta.\n\n\"Erinomaisesti! Sain selville melkein kaikki! Koko juoneni perustin 2:n\nja 7:n yhdennäköisyyteen näissä ovinumeroissa. Kahl kävi tarkastamassa\nja huomasi kai hänkin. Näyttelin pohmeloista kapteenia ja onnistuin\npettämään arvoisat herrat, vaikka kyllä hyvin täytyikin näytellä. Pääni\nkopautin näytellessäni sängynjalkaan, mutta kyllä se värkki kestää.\nJaa, me lähdemme nyt tunnin kuluttua katsastamaan 'Arthuria'. Siellä on\njotakin hommaa.\"\n\n\n\n\n9.\n\nHöyrylaiva \"Arthur\" saa kutsumattomia kansimatkustajia.\n\n\nSanomalehtimiehet menivät ensin Ollen asuntoon. Jorre Minckiltä oli jo\nsaapunut lyhyt kirje.\n\n    \"Herra Nordgren! Olen saapunut perille ja tutustunut ympäristöön.\n    Neiti Riger on ollut kotosalla. Kävi asemalla ja puheli\n    rautatiekirjakaupan myyjättären kanssa. Kysyi Teitä ja herra\n    Kivistä. Sanottiin matkustaneen etelään. Kävi myöskin\n    lennätinkonttorissa, mutta en toistaiseksi ole saanut selvää,\n    minne hän sähkötti. Päivällä kävi kaksikin kertaa maalarimestari\n    Backbergin luona. On kysymyksessä jotkut maalaustyöt huvilassa.\n    Metsähuvilan vajasta löysin moottoripyörän. Se oli aika hyvin\n    piiloitettu. Metsähuvilassa ei asu ketään. Luulen pysyväni\n    tapausten tasalla, sillä Amorin, ripeän kieleni ja kohtalaisen\n    ulkomuotoni avulla olen päässyt sangen hyviin väleihin neiti\n    Rigerin sisäkön Minnan kanssa. Minna tahtoo jäljitellä\n    kylpylänneitosia ja puhuu jotakin iloisista toveruussuhteista.\n    Tänä aamuna sain Minnalta pienen tunnustuksen toveruudesta ja\n    hänen kanssaan tähän saakka seurustelleelta sotamieheltä ylen\n    vihaisen katseen. Minulla on hyvä toivo päästä käymään neiti\n    Rigerin huvilassa tämän ollessa poissa, ehkä jo parin päivän\n    kuluttua, jolloin täällä on suuret kansanjuhlat uima- ja\n    soutukilpailuineen, vesipolopeleineen ja tanssiaisineen.\n\n                                  Kunnioittaen Jorre Minck.\"\n\n\"Jorre on ovela poika!\" hymähti Olle. \"Päivän on ollut paikalla, ja\npojalla on jo toveruussuhde!\"\n\nOlle riisui kapteeninasunsa ja toi sitten valtavasta pukuhuoneestaan\nkokonaisen röykkiön erilaisia vaatekapineita, heittäen ne sohvalle.\n\n\"Valitkaamme noista!\" sanoi hän. \"Jos kiinni joudumme, ei niistä ehkä\nole suurtakaan apua, mutta suojelevat ne kuitenkin hiukan. Pukeudu\nmerimiehen ja rantajätkän välimuodoksi.\"\n\nPuolen tunnin työn jälkeen olivat herrasmiehet muuttuneet peräti\nepäilyttävän näköisiksi olioiksi pikiintyneine housuineen, viiruisine\nihopaitoineen ja räikeine kaulaliinoineen.\n\n\"Kuules, Olle\", aloitti Kivinen, \"eikö tämä matka oikeastaan ole turha?\nMe tiedämme nyt, että yhtiö suunnittelee jonkun koiruuden tekemistä\nprinssille ja neiti Rigerille. Meidän on saatava selko siitä eikä\nlähdettävä turhanpäiten ajelemaan salakuljetusretkillä.\"\n\n\"Kaikki aikanaan. Laiva saapuu takaisin hyvissä ajoin, ja huomenillalla\nkoetamme tavalla tai toisella saada selvän kokouksesta. Silloin pitäisi\nlurjusten suunnitelman olla valmis.\"\n\n\"Iloinen olen joka tapauksessa, koska neiti Rigerin osuus jutussa näkyy\nkuitenkin olevan aivan erikoislaatuinen. Milloin luulet vastauksen\nehtivän tänne Wienistä?\"\n\n\"Ehkä jo huomenillalla. Sieltä sähkötetään heti.\"\n\n\"Olkoon menneeksi! Saadaanpahan tästä hyvä lehtijuttu.\"\n\nOlle laittoi muutamia voileipiä, molemmat miehet ottivat taskumatit\nmukaansa, täyttäen ne kylmällä teellä, aseet tarkastettiin, ja Olle toi\nvarastostaan kaksi paksua, jokseenkin lyhyttä kumipamppua.\n\n\"Tämä on paras ase!\" sanoi hän pistäessään sen povitaskuunsa. \"Ei tapa,\nei päästä ääntä, mutta sitä maistanut pitää suunsa kiinni.\"\n\nMuutaman minuutin kuluttua pujahti keittiöportaista pihalle kaksi\nrantajätkää, jotka nopeasti ympärilleen vilkaisten painalsivat kadulle,\nohjaten kulkunsa satamaa kohti.\n\nTukholman kaduilla oli hämärä, ja vilkasliikkeisimmillä paikoilla\nluotiin ystävyksiimme monta kaihtavaa katsetta; muutamat\njärjestyksenvalvojat suvaitsivat kiinnittää heihin aina valppaan\nhuomionsa. Olle, joka oli tottunut retkeilemään millaisessa asussa\ntahansa, eli omaksumassaan osassa täydellisesti, mutta Rivinen tunsi\nitsensä hiukan epävarmaksi, ja vilkaistuaan muutamasta katupeilistä\nkuvaansa hän vaistomaisesti koetti korjata asuaan. Vasta päästyään\nsyrjäkaduille, lähemmäksi satamaa, hän tunsi olevansa sittenkin omassa\nnahassaan.\n\n\"Mitä sinä aiot oikein hommata 'Arthurilla'?\" kysyi hän matkalla\nmälliään huolettomasti imeskelevältä Ollelta.\n\n\"Katsastelen hiukan tätä nykyaikaista salakuljetusta\", vastasi Olle\nvenytellen tukholmalaisen rantajätkän nuotilla.\n\n\"Mitä, lähdemmekö me ehkä 'Arthurin' mukana?\"\n\n\"Niin olisi aikomus.\"\n\n\"Mutta miten voimme säilyä huomaamattomina?\"\n\n\"Jollakin tavalla. Pääasia on päästä laivaan huomaamattomana.\"\n\nKivinen aavisti, että yöstä tulisi jännittävä, ehkä liiankin\njännittävä, sillä salakuljettajat olivat vaarallista väkeä, ja jos he\nhuomaisivat paljastuksen uhkaavan, ei olisi mitään takeita, etteikö\nmurhakin tulisi kysymykseen.\n\nKun Olle ei tiennyt, missä kohden \"Arthur\" sijaitsi, täytyi heidän\nryhtyä järjestelmällisesti sitä etsimään. He aloittivat aivan\näärimmäisestä päästä, tietenkin väärästä, kuten huomasivat, sillä\n\"Arthur\" keinui juuri vastakkaisessa päässä satamaa, pitkälle pistävän\nlaiturin nenässä. Satama oli jo melkein autio, joitakuita\ntullivartijoita liikuskeli vielä ulkona, poliisit syljeskelivät veteen\ntai juttelivat kipparien kanssa, ja muutamia jätkiä istui möljällä\njalat ilmassa. Ystävystemme tulo ei herättänyt minkäänlaista huomiota,\nmutta keksittyään \"Arthurin\" he painuivat varastomakasiinien taakse\npohtimaan suunnitelman yksityiskohtia. \"Arthur\" oli keskikokoinen\nhöyrylaiva, vanha ja ränstyneen näköinen, ja sitä oli aikoinaan\nkäytetty matkustajalaivana, mutta sitten muutamin muutoksin\nlastihöyrynä. Piipusta tuprusi savua, ja höyry pihisi vedenpintaan. Se\noli ilmeisestikin lähtöhommissa. Kajuuttaluukuista loistavat tulet\nilmaisivat, että aluksessa oli väkeä parastaikaakin.\n\nHe istuutuivat muutaman varaston portaille, ja Olle sytytti piippunsa.\n\n\"Siinä se on\", sanoi hän, \"mutta pääsy tuntuu olevan koko hämärä. Joku\nmies nojailee laivan partaaseen, niin ettei voi ajatellakaan\npujahtamista.\"\n\nKivinen murahti jotakin myönnytykseksi.\n\n\"Vieressä on parkkilaiva\", virkahti suomalainen sitten, ja onnellinen\najatus pälkähti hänen päähänsä.\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Olle.\n\n\"Sen kokka sivuuttaa höyrylaivan perän. Jos pääsisimme ensin parkkiin,\nniin voisimme hypätä 'Arthuriin', huomiota herättämättä.\"\n\n\"Sitä kannattaa yrittää\", sanoi Olle nousten seisomaan.\n\n\"Odotas! Jää sinä tänne varastorakennusten suojaan, mutta niin, että\nvoit nähdä parkkilaivan. Minulla on toinenkin aatos, ja parkkilaivasta\nvoin nähdä, onnistuuko se. Jos kaikki on selvä, annan kättä\nheiluttamalla merkin, ja sitten koeta keinotella itsesi laivaan.\nTerve!\"\n\nKivinen hiipi varastorakennusten taitse, ja päästyään parkkilaivankin\nohi hän lähestyi sitä takaapäin. Sen kajuutoista näkyi tulta, mutta\nkannella ei ollut ketään. Sanomalehtimies seisahtui hetkeksi, vilkaisi\nsitten ympärilleen ja nopealla, reippaalla hyppäyksellä tuli kannelle,\nsuoraan nuorakäärölle, niin ettei pienintäkään ääntä syntynyt.\nNopeasti, mutta samalla varovasti hän hiipi nelimastoisen parkkilaivan\nkokkaan ja silmäsi \"Arthuria.\" Laivamies nojasi edelleenkin partaaseen,\nselin Kiviseen, ja poltteli piippuaan. Ketään muuta ei näkynyt.\nSanomalehtimies katseli höyrylaivan keskikannen yli ulottuvaa katosta.\nAivan oikein, sen päälle ei johtanut tikkaita, mutta peräkannen\nkajuutan katolta voisi sinne helpostikin kiivetä.\n\nVarmistauduttuaan näkemästänsä heilautti Kivinen kättään ja jäi sitten\nmaaten odottamaan nuorakasojen keskeen Ollen saapumista. Noin kymmenen\nminuutin kuluttua hän kuuli hiljaista hengitystä läheltään ja huomasi\nOllen.\n\n\"Sinäpä tulet hiljaa\", kuiskasi Kivinen ihmetellen.\n\n\"Niin, olen sukkasillani\", nauroi Olle hillitysti ja näytti kenkäparia\nkädessään. \"En uskaltanut muutoin tulla, sillä minun olemuksellani ei\nkävellä hiljaisesti, vaikka kuinka tahtoisi, jos on kengät jalassa. No,\nmitä olet ajatellut?\"\n\nKivinen selitti suunnitelmansa, ja Olle nyökäytti hyväksyvästi\npäätänsä.\n\n\"Sopii kyllä. En luule kenenkään päähän pälkähtävän tulla katolle, ja\nmuutoin on siellä pelastusvenheitten keskeltä mahdoton meitä huomata.\"\n\n\"Eteenpäin siis!\" virkkoi Kivinen ja nousten parkkilaivan laidalle\npudottautui hiljaa höyrylaivan kannelle. Olle seurasi esimerkkiä, mutta\nellei Kivinen olisi ottanut vastaan, olisi kunnon \"kapteeni\nJohanssonin\" alastulo voinut herättää enemmänkin huomiota. Parilla\nkolmella kissamaisella hyppäyksellä, jos nyt Ollen liikkeistä saattoi\nsellaista laatusanaa käyttää, olivat miehet kajuutankatolla, Kivinen\nkiipesi katoksen päälle ja auttoi sinne Ollenkin. Katos oli puusta ja\npeitetty maalatulla öljykankaalla. Päästyään veneittein suojaan Kivinen\nkatsahti partaaseen nojaavaa miestä. Tämä oli yhtä rauhallinen kuin\nennenkin.\n\n\"Arthurilla\" oli kaksi kutsumatonta kansimatkustajaa.\n\nSanomalehtimiehet makailivat katoksella puolen tuntia. Kivinen hilautui\nkatoksen reunalle ja ryhtyi pitämään vahtia pelastusveneen kokan\nalitse. Tupakoiva laivamies nähtävästikin odotti jotakin, kai herra\nKahlia.\n\nSanomalehtimies katsoi kelloaan. Se oli vähää vaille yksitoista.\nAlhaalta kuului askeleita, kajuutanportaitten ovi avautui ja kannelle\nastui kolme laivamiestä, jotka menivät ennestään odottavan miehen luo.\n\n\"Eikö ala kuulua?\" kysäisi muuan miehistä, luultavastikin kapteeni\nkultakalunaisesta merilakistaan päättäen.\n\nKukaan ei vastannut, ja seurue jäi nojaamaan laivan parrasta vastaan,\ntupakoimaan ja syljeskelemään. Sanomalehtimiehet eivät uskaltaneet edes\nkuiskailla, sillä kaikki oli ympärillä hiljaa, satama rasvatyyni, ja\nvain höyry pihisi heikosti.\n\n\"Ka, tuolta se viimeinkin tulee!\" vilkastui laivamies ja osotti\nhämärään peittyneelle laiturille. Muutaman hetken kuluttua tulikin\nnäkyviin kiirehtivä mies, joka jo kaukaa huusi, että laiva oli\nirroitettava. Alhaalta nousi kannelle vielä neljä miestä, tulija, joka\nosottautui Kahliksi, astui laivaan ja tervehti lyhyesti kapteenia.\nKiinnitysköydet irroitettiin, perämies kiirehti ruorirattaan luo,\npotkuri myllersi vedenpinnan, ja \"Arthur\" liukui ulos satamasta\nsalakuljettajineen ja kansimatkustajineen.\n\n\"Tästä tulee hauska laivamatka\", kuiskasi Kivinen Ollelle ja sytytti\nsavukkeen, sillä piipusta tupruava savu esti ilmitulon.\n\n\"Arthur\" sivuutti satamassa ankkuroidut höyry- ja purjelaivat, liukui\nsalmeen ja lisäsi vauhtia, sukeltautuen Tukholman saaristoon. Alkoi\ntuntua jo tuulikin, ensin hiljaisena ja leppoisena, mutta sikäli kun\nlähestyttiin merta, tuli vihaisempia puuskauksia, meri alkoi\nväreillä ja hiukan lainehtia, ja ylhäällä katoksella kyyköttävät\nsanomalehtimiehet olivat peräti tyytyväisiä, kun olivat pukeneet ylleen\ntukevat villapaidat. Aamuilma oli märkää ja kosteaa.\n\n\n\n\n10.\n\nSalakuljettajat joutuvat aavistamattaan kokemaan Robinsonin elämää.\n\n\nLaivamiehet olivat kadonneet kajuuttaan, kahta lukuunottamatta, jotka\nolivat vahdissa, ja perämiestä, joka liikkumattomana seisoi kojussaan\nrattaansa luona. Kahlkin oli hävinnyt näkyvistä. Hän oli luultavastikin\nkeskustelemassa kapteenin kanssa tämän hytissä. Sanomalehtimiehet\nolisivat antaneet paljonkin, jos olisivat saaneet olla kuulemassa\nkeskustelua, mutta se oli mahdotonta, ja he olivat toistaiseksi sangen\ntyytyväisiä siellä yläilmoissaankin. Kivinen laskeutui selälleen ja\nkatseli taivasta ja ajelehtivia pilviä ja Olle muutteli varovaisesti\ntämän tästä asentoaan, ruumiin väsyessä pakollisesta ja epämukavasta\nliikkumattomuudesta.\n\nKivinen koetti arvailla \"Arthurin\" matkaa. Mistä aiottiin tavaraa\nsalakuljettaa? Tapaisiko \"Arthur\" jonkun ulkolaisen laivan ja\ntapahtuisiko lastaus avoimella merellä? Se tuskin oli todennäköistä,\nsillä jos oli jonkunlainenkaan aallokko, ei \"Arthur\" selviytyisi, ja\njoka tapauksessa vaatisi hiukankin suuremman määrän lastaus huomattavan\najan. Vai olisiko salakuljettajilla jossakin varasto, johon tavarat\nulkomailta tuotiin ja josta sitten \"Arthur\" kävi ne hakemassa? Tämä\notaksuma tuntui paljon todennäköisemmältä.\n\nKone puuskutti tasaisesti, laiva keinui, ja sanomalehtimiehet\nväkisinkin torkkuivat, vaikka kylmä värisyttikin jäseniä. \"Arthur\"\nerkani saaristosta, aava välkkyvä Itämeri avautui idässä, laiva kääntyi\netelään. Aurinko nousi taivaanrannalla suoraan merestä ja kultasi veden\nja laivan.\n\nNeljän paikkeilla \"Arthur\" kääntyi hiukan länteen. Kauempana häämöitti\nmuuan saari ja sen takana tasainen rantaviiva. \"Arthurin\" kokka kääntyi\nsaarta kohden. Sanomalehtimiehet oikoilivat jäseniään katoksella,\ntoivoen auringon nousevan korkeammalle lämmittämään yökylmän jälkeen.\nNoin puolen tunnin kuluttua oli saari, pieni, kallioinen ja kaikesta\npäättäen asumaton, suoraan heidän edessään, ja viiden paikkeilla laski\n\"Arthur\" suoraan rantaan, kallion kylkeen, köydet kiinnitettiin pariin\ntukevaan kantoon ja laivamiehet nousivat maihin, heidän joukossaan Kahl\nja kapteeni. Sanomalehtimiehet vetäytyivät varovaisesti veneitten\nsuojaan, siksi kunnes koko arvoisa seurakunta oli kadonnut saarelle ja\n\"Arthur\" jäi yksin rantaan salaisine kansimatkustajineen.\n\n\"Hitto, minulla on aatos!\" huudahti Olle hypäten ylös, kun viimeinen\nsalakuljettaja oli häipynyt.\n\n\"Mikä se olisi?\" kysyi Kivinen. \"Että lähtisimme noitten herrojen\nmukaan?\"\n\n\"Etkö käsitä tätä yksinkertaista, mutta nerokasta suunnitelmaa? Me\nolemme laivassa.\"\n\n\"Niin olemme.\"\n\n\"Salakuljettajat ovat saarella.\"\n\n\"Toistaiseksi.\"\n\n\"Lähin saari on ainakin kymmenen kilometrin päässä ja mantere ainakin\nkolmenkymmenen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Sitä matkaa ei jaksa äkkipäätä kukaan uida.\"\n\n\"Ei ainakaan Kahl kanannahkoineen.\"\n\n\"Eivätkä ne toki osaa lentääkään.\"\n\n\"Muuta kuin selälleen.\"\n\n\"Meillä on kompassi ja kartta.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ja minä osaan käyttää höyrykonetta.\"\n\n\"Siis...?\" alkoi Kivinen ja hänen silmänsä pyöristyivät hämmästyksestä\nja ajatuksesta, joka oli ylen mahdoton, mutta samalla vastustamattoman\nhauska ja humoristinen.\n\n\"Siis: me lainaamme 'Arthurin' ja jätämme arvoisat salakuljettajat\nnauttimaan saarelle Robinson elämästä.\"\n\n\"Lempo soikoon!\" innostui Kivinen.\n\n\"Me teemme sen\", sanoi Olle ja hyppäsi kajuutan katolle.\n\n\"Mutta miten sitten selviydymme Tukholmassa? Koko sakki voi hajota, jos\nsaavat jotakin tietää. Kahl ei saavu kokoukseen, ja silloin sitä tuskin\npidetäänkään.\"\n\n\"Tulkoon mitä tulee, mutta tämä on liian sopiva tilaisuus! Ajattele\notsaketta lehdessä: Kirjeenvaihtajamme siepannut salakuljettajain\nlaivan ja jättänyt heidät saarelle, josta Robinsonit löydettiin.\"\n\n\"Toimeen siis\", virkkoi Kivinen ja hyppäsi kannelle, juosten maihin.\n\"Minkälainen työnjako?\"\n\n\"Sinä hoidat peräsintä ja minä konetta.\"\n\nOlle sukelsi konehuoneeseen ja Kivinen irroitti kiinnitysköydet,\nsieppasi puosha'an ja työnsi \"Arthurin\" irti kalliosta, hypäten sitten\nlaivaan. Tilanne oli hyvinkin kriitillinen, sillä saattoivathan\nsalakuljettajat tai ainakin joku heistä palata millä hetkellä tahansa.\nKivinen veti esiin mauserinsa ja asetti sen viereensä. Olle kuului\nheittelevän puita pesään, ja äkkiä kävi laivassa nytkäys, potkuri\nhurahti pyörimään ja vesi alkoi porista perässä. Kivinen tarttui\nperäsinrattaaseen, käänsi sen, ja \"Arthur\" liukui hiljalleen, perä\nedellä, irti saaresta. Hurja poikamainen ilo valtasi Kivisen, eikä hän\nmalttanut olla hihkaisematta. Koneen jyskytys kävi voimakkaammaksi.\n\n\"Eteenpäin! Täysi höyry!\" huusi Kivinen torveen, ja \"Arthur\" pysähtyi\nvapisten ja alkoi sitten kyntää eteenpäin. Kun he olivat noin sadan,\npuolentoistasadan metrin päässä, ei Kivinen voinut pidättää itseään,\nvaan tarttui höyrypillin nuoraan ja vetäisi kolme kertaa. Kimeä,\nvihlova vihellys ilmaisi salakuljettajille saaressa, että heidän\nlaivansa oli lähtenyt omille retkilleen. Kivinen ohjasi suoraan\nsaaresta poispäin. Hän jätti pariksi minuutiksi peräsinrattaan\nvalloilleen ja juoksi perään kiikari kädessään. Aivan oikein, saaren\nrannalla näkyi joukko miehiä, ja pari pientä savupilveä ilmaisi, että\nsalakuljettajat purkivat kiukkunsa hyödyttömään ammuskeluun. Kivinen\nnaurahti ja palasi paikoilleen. Kone kävi tasaisesti ja varmasti, ja\npuolen tunnin kuluttua ilmestyi Ollekin kannelle, nokisena ja\nlikaisena, kädet öljyssä ja piippu hampaissa.\n\n\"Minne me oikein ohjaamme?\" kysyi Kivinen kerrottuaan ystävälleen\nnäkemänsä.\n\n\"Odotas, niin katsotaan\", virkkoi Olle ja syventyi tarkastamaan\nkarttaa. \"Tuonne noin. Tunnen väylän koko hyvin. Se on helppo ja\nvaaraton ja hyvin merkitty. Poijujen välistä vain. Kai sinä pohjois- ja\neteläpoijut tunnet?\"\n\n\"Kyllä vain, herra kapteeni\", vastasi Kivinen tunnin vanhana\nmerimiehenä.\n\n\"Arthur\" kynti Itämerta uusien isäntien ohjaamana, ja entiset\nkiroilivat hyljättyinä Robinsoneina autiolla saarella.\n\nKun \"Arthur\" aamupäivällä, varovasti sivuutettuaan merkkipoijut ja\nsalakarit hitaasti ja kömpelösti laski pienen saaren laituriin,\nkokoontui koko saaren mies- ja naispuolinen väki katsomaan harvinaista\ntulokasta, ja esivaltaa edustava poliisikonstaapeli siirteli\nlevottomasti jalkojaan ja hypisteli viiksiään, kun laivaväeksi\nosoittautui vain kaksi enemmän kuin epäilyttävän näköistä, likaista ja\nryysyistä rantajätkää, joista toinen oli hoitanut konetta ja toinen\nohjannut peräsintä. Konstaapeli ei tiennyt mitä tehdä, puuttuako asiaan\nvai ei, mutta uteliaisuus ja virkavelvollisuus saivat voiton, ja kun\nOlle ja Kivinen selviytyivät laiturille, astui konstaapeli vastaan ja\ntiedusti heiltä, mitä varten he olivat tulleet.\n\n\"Toimme sen tänne laituriin toistaiseksi\", selitti Olle ja sytytti\npiippunsa.\n\n\"Kenen laiva tämä on?\" kysyi konstaapeli.\n\n\"Emme tiedä\", kuului tyyni vastaus, ja väkijoukosta puhkesi\nkummastuksen huudahduksia.\n\nKonstaapeli tunsi asian käyneen hyvin epäilyttäväksi.\n\n\"Ette tiedä\", jatkoi hän tuikeasti ja arvovaltaisesti. \"Mistä te sen\nsitten saitte?\"\n\n\"Löysimme\", virkkoi Olle välinpitämättömästi niinkuin kysymys olisi\nollut tulitikkulaatikosta. Konstaapeli joutui aivan ymmälle.\nUskalsivatko nuo lurjukset valehdella noin röyhkeästi! Löytäneet\ntäydessä kunnossa olevan höyrylaivan!\n\n\"Mistä te sen löysitte?\"\n\n\"Tuolta!\" ja Olle teki laajan kädenliikkeen, kasvoillaan ikävystynyt ja\nhaluton ilme, aivan kuin laivojen löytäminen olisi ollut hänen\nammattityötänsä eikä hän olisi katsonut maksavan vaivaa puhella niin\nvähäpätöisestä.\n\n\"Taitaa olla parasta, että seuraatte nyt minua\", sanoi konstaapeli\npainokkaasti ja katsahti kuin vedoten väkijoukkoon. \"Saatte selvittää\nlöytönne nimismiehen luona!\"\n\n\"Lähdetään vain!\" mukautuivat rantajätkät. Konstaapeli määräsi pari\nmiestä vartioimaan laivaa ja tuli sitten seikkailijoittemme luo.\n\n\"Eteenpäin, hyvät herrat!\" virkkoi hän virallisen ivallisesti.\n\nVäkijoukko seurasi perässä jonkun matkaa, ja Olle riemuitsi mielessään,\najatellessaan jonkun lähipäivän lehteä ja sen otsakkeita. Totisesti,\njuttu kävi yhä hurjemmaksi ja siitä paisuisi todellinen mätäkuun\nvetonumero.\n\nParin sadan metrin matkan kuljettuaan miehet saapuivat venevalkamalle.\nPoliisi kävi istumaan veneen perään, seikkailijat sijoitettiin\nkeskituhdolle ja kokkaan kävi pari miestä soutajiksi. Alkoi neljän\nkilometrin soutumatka mantereelle. Rannalla soutajat erosivat\nseurueesta, ja poliisikonstaapelin kunniakkaaksi, mutta samalla\nedesvastuulliseksi ja vaaralliseksi tehtäväksi jäi saattaa oletetut\nlaivavarkaat nimismiehen huostaan. Matkaa olikin toki kilometrin verran\nvain, ja konstaapeli oli hyvin tyytyväinen, kun saatettavat eivät\nolleet käyttäneet lukemattomia sopivia tilaisuuksia pinttääkseen\nmetsään.\n\nSanomalehtimiehet nousivat pääoven rappuja ylös ja joutuivat eteiseen.\n\n\"Sisään vain!\" komensi konstaapeli, Kivinen avasi oven ja koko seurue\nastui nimismiehen kaikkein pyhimpään. Ukko oli itse kotona ja silmäsi\nresuisia maantienkulkijoita ankarasti ja tutkivasti. Kivistä nauratti,\nkun hän ajatteli minkälaiseksi nimismiehen naama muuttuisi jonkun\nminuutin kuluttua.\n\nPoliisi tervehti ja selitti asian niin hyvin kuin taisi. Nimismies\nkuunteli ensin varsin haluttomana, mutta tajusi sitten jutun\neriskummaisuuden ja loi ihmettelevän katseen sekä kertojaan että\nseikkailijoihin.\n\n\"Hyvä, paras Mattson\", sanoi hän, kun konstaapeli oli lopettanut\nselostuksensa. \"Ja mitä teillä on sanottavana selitykseksi?\" hän kysyi\nkääntyen sanomalehtimiesten puoleen.\n\n\"Yhtä ja toista\", vastasi Olle, \"kunhan konstaapeli Mattson ensin on\npoistunut.\"\n\n\"Vai ni-in!\" puhkesi nimismies epäilevän ivallisesti, ja konstaapeli\nMattson tunsi itseään verisesti loukatun. Kun huomautuksesta ei\nnäyttänyt olevan apua, toisti Olle sanansa entistä lujemmin. Nimismies\nkohautti olkapäitään, mutta viittasi Mattsonille, joka poistui\nsilmissään pahaaennustava tuli. Kun ovi oli sulkeutunut hänen\njälkeensä, huoahti Olle syvään, siirsi nojatuolia, istuutui siihen ja\nsytytti piippunsa, Kivisen seuratessa esimerkkiä. Nimismies oli liiaksi\nhämmästynyt tästä kuulumattomasta julkeudesta, hän tuli vuoroin\npunaiseksi ja valkoiseksi, haukkoi henkeään ja yritti puhjeta valtavaan\npauhaamiseen, mutta Olle rauhoitti.\n\n\"Älkää hermostuko. Tässä on merkkini!\" Olle ojensi hänelle\nyksityissalapoliisimerkkinsä. Se vaikutti. Nimismies kuivasi hikeään ja\nkatseli omituisia vieraita.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sai hän vihdoin soperretuksi.\n\n\"Sen selitämme heti. Sallikaa esitellä: ystäväni, toimittaja Kivinen,\nsuomalainen sanomalehtimies!\" ja Kivinen puristi likaisilla käsillään\nruotsalaisen maalaisnimismiehen turpeaa kouraa.\n\nOlle kertoi hänelle pääkohdat heidän yöllisestä seikkailustaan, jättäen\nkuitenkin mainitsematta, että juttu oli yhteydessä Kuststadin tapauksen\nkanssa. Nimismies nauroi katketakseen saareen jääneitä salakuljettajia.\n\n\"Se oli sukkela temppu! Ne herrat on heti vangittava!\"\n\n\"Ei missään tapauksessa\", ehätti Olle väliin. \"Vasta yöllä voitte\nmatkustaa 'Arthurilla' saareen, sillä muutoin voi juttu tulla tietoon\nennen aikojaan ja vaikeuttaa tutkimuksia Tukholmassa.\"\n\nOlle selitti sitten suunnitelmansa ja nimismies suostui säilyttämään\nasian toistaiseksi omana tietonaan. Olle tiedusti rautatiematkan\nmahdollisuutta Tukholmaan ja sai kuulla, että asemalle oli kolme\nkilometriä ja että juna lähtisi tunnin kuluttua. Nimismies lupasi\nlainata hevosensa.\n\n\"Mattson!\" huusi nimismies, ja konstaapeli astui nopeasti sisään,\nvarmana siitä, että saisi viedä rantajätkät parempaan säilyyn. Hänenkin\nhämmästyksensä oli kuvaamaton, kun hän näki heidän istuvan\nnojatuoleissa, levollisesti tupakoiden.\n\n\"Niin, Mattson, voitte palata saareen ja vartioida tarkasti laivaa.\nÄlkää selittäkö mitään uteliaille!\"\n\nKonstaapeli kumarsi ja poistui.\n\n\"Oletteko jo aterioinneet?\" kysyi vieraanvarainen ruotsalainen.\n\n\"Olemme ja emme ole\", vastasi Olle hilpeästi. \"Söimme muutaman mukaamme\nottamamme voileivän ja ryyppäsimme kylmää teetä. Siinä kaikki.\"\n\nNimismies johdatti heidät ruokasaliin, ja sanomalehtimiehet tekivät\nkunniaa maukkaalle aamiaiselle. Ruokailtuaan he nousivat rattaille ja\nkiitettyään isäntäänsä ajaa huristivat asemalle, jossa heitä katseltiin\nhiukan pitkään, kun he rääsyissään ajoivat nimismiehen rattailla. He\nostivat kolmannen luokan lipun, sillä ei edes Ollen häikäilemättömyys\nriittänyt toisessa luokassa matkustamiseen.\n\nSaavuttuaan iltapäivällä Tukholmaan he menivät heti ensiksi Ollen\nasuntoon ja pukeutuivat inhimilliseen asuun. Syötyään ja lepäiltyään\nkäväisivät he toimituksessa. Siellä ei ollut mitään ihmeellistä\nkuultavaa.\n\nKotona heitä odotti sähkösanoma.\n\n\"Wienistä!\" huudahti Olle ja mursi sinetin. Molemmat ahmivat sen\nmielenkiinnolla. Se kuului näin:\n\n    \"Olle Nordgren, Tukholma. Elise Riger on kamarineuvoksen tytär.\n    Veli Karl Riger, Saksan alamainen, sotilasilmailija. Elise ollut\n    jonkun aikaa näyttelijättärenä, oleskellut Ruotsissa kaksi vuotta.\n    Perhe ollut suhteissa... prinssiin.\"\n\n\"Hänkö se onkin tämän jutun takana\", virkkoi Kivinen.\n\n\"Arvoitus on ratkeamaisillaan. Lentäjä on tietenkin Karl Riger, neidin\nveli.\"\n\nMiehet ryhtyivät pohtimaan tilannetta. Oli tullut jo hämärä.\n\nÄkkiä kuului ovikellon soitto. Olle kiiruhti avaamaan.\n\n\"Jorre!\" huusi hän, ja molemmat tulivat sisään.\n\n\"Niin, minä itse\", nauroi nuori sanomalehtimies. \"Tuli kiire matka.\nNeiti Riger tuli kaupunkiin yhdessä minun kanssani.\"\n\n\"Kaupunkiin?\" kertasivat seikkailijat.\n\n\n\n\n11.\n\nOlle saa luvan ryöstää oman asuntonsa.\n\n\n\"Niin, neiti Riger lähti tänä aamuna matkalle, ja hädin tuskin ennätin\nsaada tiedon hänen aikeestaan ehtiäkseni mukaan\", sanoi Jorre.\n\n\"Etkö saanut selville, vaikuttiko tähän äkkipikaiseen matkaan joku\nerityinen syy?\" kysyi Olle.\n\n\"Hän sai aamulla sähkösanoman, luultavasti Tukholmasta. Se\nlennätinkeikari mainitsi jotakin siihen suuntaan, ja silloin sain\nensimmäisen aavistuksen. Riensin Minnan luo ja kautta rantain\ntiedustellen pääsin selville, että neiti oli parhaillaan sisällä\npukeumassa matkaa varten.\"\n\n\"Mitä neiti Riger teki eilen ja tänä aamuna?\"\n\n\"Ei mitään erikoista. Hän oli koko päivän kotosalla ja tarkasteli\nhuvilansa katon maalaamista.\"\n\n\"Huvilansa katon maalaamista?\" toisti Kivinen ihmetellen. \"Mutta sehän\noli aivan hyvässä maalissa sikäli kuin minä muistan. Samanlainen\nharmahtava väri kuin muissakin lähihuviloissa.\"\n\n\"En minäkään, ainakaan huvilan isäntänä, olisi suostunut sitä\nmaalauttamaan\", selitti Jorre Minck, \"eikä tämäkään huvilan isäntä\nsiihen suostunut. En tiedä, liekö neiti Riger sitä kysynytkään, mutta\njoka tapauksessa ihmetteli Minnakin neidin omituista päähänpistoa\nruveta maalauttamaan vieraan kesähuvilan kattoa. Vuokra-aikaakin oli\njäljellä vain kolmatta viikkoa. Mutta neiti oli sanonut tahtovansa\nsaada huvilan niin sieväksi kuin mahdollista, ja niinpä hän\nmaulauttikin katon omalla kustannuksellaan.\"\n\nOlle pyöritteli sikaariaan ja vihelteli, ja Kivinen katseli kertojaan\nharkitsevasti.\n\n\"Hm, se todistaa omituista luonnetta!\" virkkoi hän hyvinkin\nkaksimielisesti.\n\n\"Niin, en minäkään sitä muuksi voinut olettaa. En pidä katon\nmaalaamista erikoisen vaarallisena, mutta kylläkin koko lailla\nomituisena ajanvietteenä nuorelle naiselle\", tuumi Jorre filosofisesti.\n\n\"Minkäväriseksi hän maalautti katon?\" -- Kivisen äänessä oli\njännittynyt väre.\n\n\"Punaiseksi, räikeän punaiseksi.\"\n\n\"Ettekö huomannut mitään muuta tuossa maalaamisessa?\"\n\n\"Enpä... niin, katto jäi keskeneräiseksi, sillä neiti kaatoi\ntäysinäisen maalipöntön, ja kun maalarit selittivät, että heidän täytyi\nmennä laittamaan uutta, sanoi neiti, että työtä voitaisiin jatkaa\nylihuomenna.\"\n\n\"Ylihuomenna, ylihuomenna...\" hoki Kivinen ja koetti miettiä. Mitähän\nnuorella seikkailevalla neitosella lie ollut mielessä. Päähänpisto se\nei ollut, mutta mitä se oli?\n\n\"Minne neiti on mennyt?\" tiedusti Olle palaten asiaan. Nuoren\nsanomalehtimiehen naama venähti hiukan pitkäksi. Hän kohautti\nolkapäitänsä.\n\n\"Jospa sen tietäisinkin, mutta tyttö teki minulle pikku tempun,\nluultavastikin aivan tietämättään. Hän lähti asemalta jalan, minä\nseurasin perässä. Päästyään seuraavalle torille hän äkkiä nousikin\nautoon. Hain katseellani toista, mutta en nähnyt, ja niin livahti hän\naivan silmissäni kadunkulman taa. Kun viimein sain auton, en löytänyt\nmitään. Ajoin tänne, ja tässä olen.\"\n\nOlle murahti, mutta tilannetta ei voinut auttaa. Ellei... ja äkillinen\npäähänpisto antoi hiukan toiveita. Olle istuutui ja tarttui puhelimeen.\nHän mainitsi numeron.\n\n\"Halloo, onko hotelli 'Terrassa?' Pyytäkää hovimestari puhelimeen.\nKiitän. Onko hovimestari? Hyvää iltaa! Puhuu toimittaja Nordgren. Älkää\nmainitko nyt puhelimessa sielläpäin mitään muuta kuin myönnytys tai\nkielto. Siis, tiedättekö, onko hotelliin tullut muuan neiti Riger,\nElise Riger? Niin, ottakaa selvä onko hän tullut, ja jos on, onko hän\nsaapuvilla. Kiitän!\"\n\nOlle jäi odottamaan, ja hänen huulillaan karehti hieman viekas hymy.\n\n\"Jaa, halloo! Onko siis, niinkö! Huone 43! Kiitän suuresti, mutta älkää\npuhuko halaistua sanaa. Kiitän!\"\n\nOlle soitti kiinni. \"Tämähän oli oivallinen sattuma. Jorre, sinä saat\nmennä sinne ja seurata häntä. Et saa päästää häntä näkyvistäsi.\nOdottelet ulkona, jos hän menee jonnekin sisälle.\"\n\nJorre lähti siekailematta.\n\n\"Meidän kai täytyy taas sonnustautua\", virkkoi Olle ja painalsi\nvaatekomeroonsa, tuoden sieltä heidän merimiespukunsa. Tuota pikaa\nolivat molemmat seikkailijat taas vaihtuneessa asussaan. Aseet otettiin\nmukaan, samoin salalyhdyt.\n\nMiehet painoivat lakit päähänsä ja avasivat oven eteiseen. Äkkiä kuului\noven takaa liikettä, raudan kirskunaa ja aivan hiljaista kuiskausta.\nOlle pysähtyi samassa ja jäi kuuntelemaan, vetäen browningin taskusta.\nKivinen seurasi esimerkkiä.\n\n\"Joku koettaa tunkeutua sisään!\" kuiskasi Olle hiljaa ja veti oven\nvarovasti kiinni, peräytyen huoneeseen. He jäivät seisomaan oven kahta\npuolta seinää vasten painautuneina ja kuuntelivat. Kuului rasahdus,\nulko-ovi vedettiin varovasti auki, ja raskas, mutta pehmeä esine\ntunkeutui eteiseen ja kohta toinenkin. Sanomalehtimiehet seisoivat kuin\nkivettyneinä.\n\nMurtovarkaita! ajatteli Kivinen ja puristi asetta kädessään. Ja\nparhaaseenpa aikaan osasivatkin tulla!\n\nEteisestä kuului hillittyjä askeleita, seinäpaperit rapisivat, kun joku\nkuljetti kättänsä niitä pitkin, ja viimein liikahti oven kahva.\nSanomalehtimiesten ruumiit jännittyivät.\n\nKahva painui hitaasti alas, ovi liikahti ja sitten äärimmäisen\nvarovasti aukeni. Sanomalehtimiehet kyyristyivät.\n\n\"Ei ketään!\" kuului eteisestä käheä kuiskaus, ja sisään livahti\nnotkeasti kaksi haamua. Samassa silmänräpäyksessä ponnahtivat\nsanomalehtimiehet pystyyn ja hypähtivät ovelle, ja heidän aseensa\nkohosivat uhkaavasti.\n\n\"Kädet ylös!\" kuului heidän jyrkkä komentonsa, ja täydelleen\nyllätettyinä eivät murtautujat ehtineet edes kääntyä, vaan pudottivat\naseensa lattialle ja nostivat kätensä ylös. Notkeana hyppäsi Kivinen\npaikalle ja sieppasi ne käteensä. Tunkeutujat kääntyivät samassa, ja\nheidän kauhua ilmaiseva hämmästyksensä vaihtui samassa happamaan\nirvistykseen, kun he huomasivat, kenen kanssa olivat tekemisissä.\n\n\"Soo, sepä oli sattuma!\" naurahti toinen ilkeästi, pieni ja lihavahko\nmies, ja hän silmäsi halveksivasti merimiespukuisia seikkailijoitamme.\n\n\"Olihan se!\" sanoi Olle mahtavasti. \"Mitäs herroilla on asiaa?\"\n\n\"Kaipa sitä ollaan samoilla asioilla\", nauroi mies ymmärtävästi ja\nvilkutti silmää. Olle aikoi jo kivahtaa miehelle tämän röyhkeydestä,\nmutta samassa hän pukuansa silmätessään oivalsi miehen erehdyksen.\nMurtautujat pitivät heitäkin murtovarkaina. Seikkailusta näyttikin\ntulevan hauska.\n\n\"Meidän asiamme eivät liikuta teitä\", sanoi hän karskisti, \"mutta\nteidän asianne kyllä liikuttavat meitä.\"\n\n\"Niinhän kai\", oli mies mukautuvinaan, \"kun teillä on aseet, mutta\nmeillä ei ole. Mitä te oikein tahdotte?\"\n\n\"Enpä tiedä\", sanoi Olle välinpitämättömästi. \"Jätämme kai poliisille,\nvai mitä, kaveri?\" hän jatkoi iskien silmää Kiviselle.\n\n\"Onhan meillä nyt aikaa\", lausui tämä samassa äänilajissa, \"joten\nvoimme miettiä. Heh, kuules, mitä jos esiintyisimme kerrankin\nsyyttäjinä, emmekä aina syytettyinä?\"\n\nOlle purskahti leveään ja makeaan nauruun, joka sai vedet silmiin,\nmutta vieraat kävivät yhä hermostuneemmiksi.\n\n\"Mitä tahdotte, että jätätte meidät rauhaan?\" kysyi pikku mies\nkärsimättömästi.\n\n\"Emme mitään\", hohotti Olle. \"Jaha, aloittakaamme kuulustelu. Syytetyt\novat hyvät ja istuvat.\"\n\nVieraat noudattivat kehoitusta nopeasti, jos kohta erittäin\nvastahakoisin ilmein. Ollen browninki puhui selvää kieltä.\n\n\"Mikä on nimenne?\" kysyi hän kurilla.\n\n\"Menkää h--tiin!\" karjaisi mies. \"Ottakaa täältä mitä haluatte... ja...\"\n\n\"Kiitämme\", sanoi Olle ivallisesti, ja häntä nauratti lupa saada\nryöstää oma asuntonsa. \"Entä sitten?\"\n\n\"Ja meiltä saatte lisää.\"\n\n\"Paljonko annatte saadaksenne täältä poistua?\"\n\n\"Emme mitään, mutta siitä, että menette itse, annamme tuhat kruunua\nkäteistä.\"\n\nOlle teroitti kuuloaan. Mitä tekemistä noilla vierailla oli hänen\nasunnossaan?\n\n\"Mitä te täältä etsitte?\" kysyi hän varovasti.\n\n\"Se ei kuulu teille. Me maksamme ja te menette.\"\n\n\"Eipä pidetä kiirettä!\" virkkoi Olle kylmästi ja nauroi\nkaksimielisesti. \"Ja jätetäänpäs nyt pelaaminen ja käydään asiaan.\nMeillä on kiire. Siis, paljonko saatte tännetulostanne Popovilta?\"\n\nMiehet liikahtivat rajusti, ja toisen mahtaileva ilme hävisi\nsilmänräpäyksessä.\n\n\"Mitä... Popovilta?\" koetti hän änkyttää.\n\n\"Suu puhtaaksi!\" karjaisi Olle. \"Asiahan on selvä. Naamanne todistaa\nkaiken. Vastatkaa kysymykseeni!\"\n\n\"Me emme vastaa mitään\", sanoi pikkumies äkkiä kylmästi.\n\n\"Niinkö!\" Ollen ääni oli pilkallinen. \"Ellette te kahden minuutin\nkuluttua aloita selontekoanne, soitan poliisille.\" Ja Olle astui\nkirjoituspöydän luo ja tarttui puhelimeen.\n\nMiehet olivat ilmeisestikin hämillään, mutta Ollen päättävä käytös\nvaikutti.\n\n\"Ja mitä lupaatte, jos kerromme?\" kysyi toinen.\n\n\"Jos suoraan ja mutkattomasti kaikki kerrotte ja me toteamme teidän\npuhuneen totta, niin saatte mennä niine hyvinenne. Me emme ole\npoliiseja.\"\n\n\"Ettepä varsinkaan\", uskalsi pieni irvistää.\n\n\"Nimittäin varsinaisia, mutta tunnetteko tällaista?\" ja Olle näytti\nkelmeiksi muuttuneille lurjuksille yksityissalapoliisin merkkiä.\n\"Ymmärrättekö nyt?\"\n\nMiehet istuivat sanattomina, mutta masentunut ilme puhui selvää kieltä.\n\n\"Vastatkaa kysymyksiini\", aloitti Olle. \"Siis, te olette Popovin\nlähettämiä?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mitä teillä oli täällä asiaa?\"\n\n\"Meidän piti etsiä täältä muuan paperi.\"\n\n\"Paperi! Se on valetta.\"\n\n\"Kertokaa itse sitten paremmin\", loukkaantui pikkumies.\n\n\"Ei mitään mahtailua\", sanoi Olle lujasti. \"Miksi tulitte tänne?\"\n\n\"Tapaamaan herra Nordgrenia ja Kivistä\", laukaisi lurjus. Olle nauroi,\nja Kivistäkin hymyilytti.\n\n\"Ja löysittekin meidät! Se sattui! Mitä te olisitte tehneet noille\nherroille?\"\n\n\"Olisimme heidät pidättäneet täällä asunnossa toistaiseksi.\"\n\n\"Todellakin! Ja mistä syystä?\"\n\n\"Sitä me emme tiedä, mutta joku neiti kävi tänä iltana siellä yhtiössä\nja heti hänen käyntinsä jälkeen lähetettiin meidät tänne.\"\n\n\"Hauskaa kuulla! Minkälainen neitonen se oli?\"\n\nPikkumies kuvasi, ja sanomalehtimiehet tunsivat kuvauksesta neiti\nRigerin. Heidän viehättävä vastustajattarensa siis oli aikonut\ntoimittaa heille sievän kepposen.\n\n\"Ja kuinka pitkäksi aikaa te olisitte nuo herrat pidättäneet?\"\n\n\"Ainoastaan päiväksi tai pariksi. Me emme olisi tehneet niille mitään\npahaa.\"\n\n\"Sen me kyllä arvaamme. Onko siellä yhtiössä tänään paljonkin väkeä?\"\n\n\"Kyllä siellä on. Sinne tuli muutamia.\"\n\n\"Missä ne pitävät kokousta?\"\n\n\"Mistä te kaikki tiedätte?\" ihmetteli pikkumies epäluuloisena.\n\n\"Me pidämme tiedonlähteemme ominamme\", keskeytti Olle. \"Vastatkaa\nkysymykseeni.\"\n\n\"Siellä pihanpuolisessa alakonttorissa.\"\n\n\"Mistä pääsee pihalle?\"\n\n\"Kadulta ja toisen talon takapihalta.\"\n\n\"Hyvä on. Tämä riittää. Jaha, niin, te saatte nyt vuorostanne odottaa\ntäällä päivän tai pari.\"\n\nOllen tähdätessä aseellaan tutki Kivinen toisten taskut, löytäen sieltä\nerinäisiä murtokaluja, pari veistä, lompakot ja papereita. Hän asetti\nkaikki kirjoituspöydälle. Olle avasi vaatekomeron oven ja viittasi\nmurtautujille. Nämä astuivat sisään, Olle kävi hakemassa hiukan ruokaa\nja juomaa, vei ne komeroon ja sulki sitten oven. Komerossa oli\nsähkövalo ja ilmanvaihtolaite, joten miehillä ei ollut mitään\nhengenvaaraa.\n\n\"Pakoyritys on aivan turha\", neuvoi Olle ulkopuolelta. \"Jos löydämme\nteidät kiltisti ja siivosti käyttäytyneinä, niin saatte meidän\npalattuamme mennä takaisin.\"\n\n\"Ketä te sitten olette?\" kysyi pikkumies sisältä surkealla äänellä.\n\n\"Ah, anteeksi, emmepä tainneet esittäytyäkään herroille: minä olen Olle\nNordgren ja tämä ystäväni tässä Akseli Kivinen. Näkemiin, arvoisat\nvieraani!\"\n\nSisältä kuului tukahdutettu kirous, mutta Olle päästi raikkaan naurun,\nja ystävykset riensivät ulos, selvittyään tästä ensimmäisestä\nseikkailustaan tänä iltana.\n\n\n\n\n12.\n\nSeikkailijat saavat odottamattaan ja tahtomattaan lisävoimia.\n\n\nSanomalehtimiehet pujahtivat varovasti \"yhtiön\" talon viereiseen pihaan\nja saapuivat kapeaan kujaan, joka päättyi sokkeloiseen takapihaan.\nTyhjiä pakkalaatikoita ja tynnöreitä oli pinossa, ja niitten välissä\nmutkitteli ahdas käytävä. Korkea lankkuaita eroitti tämän pihan\nviereisestä, mutta aidassa oli pieni portti. Kivinen kiipesi\nlaatikkojen päälle ja silmäsi aidan yli. Hän murahti puoliääneen, sillä\nsiellä näkyi puuhailevan pari miestä. Ei ollut yrittämistä\ntoistaiseksi.\n\nSeikkailijat vetäytyivät pakkalaatikkojen suojaan, muutamaan\nsyvennykseen, ja laskeutuivat lastu- ja sahajauhokasalle, sytyttäen\nsavukkeet. Oli jo niin hämärä, ettei savua voinut huomata, ja muuten he\nolivat täydellisessä suojassa, kun takapihalle päin ei ollut\nainoatakaan ikkunaa.\n\n\"Luulenpa, että seikkailumme lähestyy loppuaan\", virkkoi Olle. \"Kun nyt\ntänään saamme selville noiden herrojen suunnitelman prinssin miljoonien\nanastamiseksi, niin yllätämme heidät itse teossa ja annamme koko\njoukkueen ilmi.\"\n\n\"Mutta tiedätkös, että meidän on pidettävä silmällä vielä muuatta\nseikkaa, neiti Rigeriä. Hän ei kuulu koko joukkueeseen, ja hänet on\nsaatava täydellisesti erilleen koko jutusta. Kun paljastamme herrojen\nsuunnitteleman petoksen häntä kohtaan, luistanee se itsestään. Mutta\npoliisille emme saa antaa vihiä liian aikaisin. Tässä on kaksi melkein\nerillistä juttua: tuo lentokonejuttu neiti Rigereineen ja sitten\n'Import & Export A.B.' herroineen. Yhtiön voimme paljastaa kokonaan\nenkä luule siitä koituvan mitään vaaraa neiti Rigerille, sillä ellei\nsalakuljettajilta osata kysyä lentokonejutusta mitään, eivät he\ntietenkään ehdoin tahdoin siitä kerro. Minulla alkaa olla jotenkin\nselvä kuva neiti Rigerin toiminnan vaikuttimista, ja vaikka en niitä\nkaikkia hyväksykään, ymmärrän kyllä hänen asemansa. Hänet on\npelastettava, vaikka vastoin omaa tahtoaan. Minun kunniani on\nkysymyksessä.\"\n\n\"Eiköhän siinä liene muutakin kysymyksessä!\" pisti Olle väliin ja\nhymähti. Samassa kuului askeleita aivan läheltä. Joku kulki\npakkalaatikkojen välistä kujannetta pitkin. Kivinen ponnahti\näänettömästi pystyyn ja hiipi nurkan taakse, ja hän oli huudahtaa\nhämmästyksestä. Kujannetta pitkin kiiruhti joustavana ja hienona\nKuststadin kaunotar, neiti Elise Riger. Hän oli nähtävästi menossa\n\"yhtiön\" kokoukseen. Kivinen katsoi hänen jälkeensä siksi kunnes hän\nkatosi portin taakse, ja oli juuri aikeissa palata Ollen luo, kun kuuli\nuudelleen askeleita. Hämärässä vilahti näkyviin miehen haamu. Kivinen\nsilmäsi tarkempaan ja äänettömästi hyppäsi pysähtyneen miehen luo,\nkoskettaen tätä hiljaa olkapäähän.\n\n\"Herra Minck! Riittää! Tulkaa tänne meidän luoksemme!\"\n\nNuori tukholmalainen sanomalehtimies hypähti säikähtyneenä sivulle ja\nyritti pistää kätensä taskuun, ennenkuin tunsi Kivisen. Hän seurasi\ntätä Ollen luo. Miehet neuvottelivat hetkisen.\n\n\"Jorre saa jäädä tänne ulkopuolelle pitämään vahtia. Jos neiti Riger\npalaa, niin seuraa häntä. Jos kuulet tuolta talosta laukauksen tai\nvihellyksen, niin hae heti poliiseja apuun. Ja nyt toimeen!\" selitti\nOlle.\n\nKivinen vilkaisi yli aidan. Viereinen piha oli tyhjä. Molemmat\nsanomalehtimiehet katosivat portista.\n\nRakennuksen alakerrassa näkyi muutamissa ikkunoissa tulta.\nIlmeisestikin niiden takana pidettiin \"kokousta.\" Seikkailijat hiipivät\nlaatikkopinojen suojassa lähemmäksi. Vanha rakennus oli synkkä ja\nkolkko, ja sanomalehtimiehet tähyilivät pimeihin ikkunoihin. Niistä\nvoitiin pitää heitä silmällä.\n\n\"Entä nyt?\" kuiskasi Kivinen, kun he olivat saapuneet aivan seinän luo.\n\n\"Odotas, odotas!\" rauhoitti Olle. \"Tuossa on ovi. Siitä me emme sentään\nuskaltane mennä. Entäs tämä tässä?\" ja Olle osoitti kellarinovea. Se\njohti kai johonkin varastoon. Varovasti seikkailijat hiipivät oven luo.\nSe ei ollut lukittu.\n\n\"Tarkastetaan tätä tietä!\" virkkoi Olle ja avasi oven. Se narahti\nhiukan saranoillaan, ja seikkailijat pujahtivat kapeasta aukosta\npimeyteen.\n\n\"Kolme porrasta!\" kuiskasi Kivinen laskeuduttuaan kellarin lattialle.\nHe haparoivat pimeässä. Tyhjiä laatikoita ja tynnöreitä oli sikinsokin,\nja he saivat varovasti pujotella niiden lomitse.\n\n\"Odotas!\" virkkoi Olle ja sytytti sähkölampun, antaen valojuovan\nlangeta kattoon. Siinä näkyi paksuja lautoja. Olle käänsi lamppua, ja\ntoisella sivuseinällä näkyi ovi.\n\n\"Tuonne!\"\n\nValo sammui, ja seikkailijat jatkoivat matkaansa pimeässä. Väliovi oli\nauki, ja muutaman hetken kuluttua he olivat toisessa osassa kellaria.\nSe ulottui kaikesta päättäen koko rakennuksen halki. He kuulivat päänsä\npäältä askeleita ja puheensorinaa.\n\n\"Hiljaa! Kuuntele!\" kuiskasi Olle, ja he jähmettyivät paikoilleen.\nYlhäältä kuului lattian läpi selvästikin puhetta, mutta sanoista ei\nsaanut selkoa. He olivat \"kokoushuoneen\" alla.\n\n\"Katsotaanpas!\" virkkoi Olle ja otti käsiinsä sähkölampun, mutta\nennenkuin hän ehti painaa nappulaa, välähti pimeydestä esiin\nhäikäisevän kirkas valojuova, joka lankesi suoraan heidän kasvojaan\nvasten ja sokaisi silmät.\n\n\"Kädet ylös!\" kuiskasi samassa hiljainen, mutta luja ääni, eivätkä\nseikkailijat uskaltaneet epäröidä. He olivat joutuneet satimeen.\n\nValovirta pysyi heidän kasvoillaan, eivätkä he voineet nähdä\nvastustajiaan. Äkkiä sukelsi esiin haamu, joka nopeasti ja kokeneesti\ntyhjensi heidän taskunsa. He olivat aseettomina. Olle kirosi ääneen, ja\nKivinen puristi yhteen huulensa, miettien vain jotakin hurjaa keinoa\npelastuakseen. Hän harkitsi juuri, ehtisikö hypätä äkkiä syrjään pimeän\nsuojaan ennenkuin vastustajat kerkiäisivät ampua, kun ääni komensi:\n\n\"Sido heidät!\"\n\nPari lujaa kättä tarttui hänen ranteisiinsa, ja niiden ympäri kietoutui\nnuora lujaan ja tiukkaan. Muutamassa hetkessä olivat hänen kätensä\nköytetyt selän taa. Ollen kanssa meneteltiin samaten. Tuskin ehtivät he\ntäydelleen käsittää tapahtunutta, kun huomasivat olevansa aivan\nvoimattomia ja avuttomia.\n\n\"Käykää pitkällenne!\" komensi ääni, ja seikkailijat laskeutuivat\nkosteassa kellarissa parin matalan laatikon päälle makaamaan.\n\n\"Tutkikaamme nämä herrat, Jöns\", virkkoi komentava ääni, ja vastustajat\ntulivat vankiensa luo. Valojuova viipyi pitkän aikaa Kivisen kasvoilla.\n\n\"Uusi naamataulu!\" sanoi tutkija. Kivinen huokasi helpoituksesta, kun\nvalo siirtyi Olleen. Äkkiä kuului tukahdutettu, mutta raju ja\nsydämellinen naurunpurskaus.\n\n\"Ta' me' fan! Herra Nordgren! Tämäpä oli sattuma'\" kuului komentava\nääni sanovan ääretöntä hämmästystä osoittavalla painolla. Kivinen\nsäpsähti. Olivatko lurjukset saaneet selville, kenen kanssa he olivat\ntekemisissä? Olle murahti jotakin, mutta tunsi äkkiä, kuinka nuorat\nhänen käsiensä ympärillä heltisivät.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta eihän teitä tuossa puvussa olisi tuntenut oma\näitinnekään, minusta puhumattakaan!\" nauroi ääni. Olle autettiin ylös.\n\nMies ohjasi valon omiin kasvoihinsa.\n\n\"Tunnetteko minua?\" kysyi hän.\n\n\"Harry Malm!\" huudahti Olle. \"Te täällä! Terve!\"\n\nMiehet puristivat toistensa kättä.\n\n\"Vapauttakaa toki ystäväni\", kiiruhti Olle, ja Kivisen käsisiteet\nleikattiin poikki.\n\n\"Anteeksi epäkohtelias vastaanottomme!\" pyyteli vieras. \"Saanko\nesittäytyä: salapoliisi Harry Malm!\"\n\n\"Toimittaja Akseli Kivinen!\"\n\n\"Kiitän! Ja tässä kumppanini: Jöns Bagge!\"\n\nOllen oli vaikea olla nauramatta ääneen tälle viralliselle esittelylle\npimeässä kellarissa salakuljettajien kokoushuoneen alla.\n\n\"Mitä te täältä haette?\" kysyi Olle karskisti.\n\n\"Luultavasti samaa kuin tekin\", vastasi Malm. \"Olen tutkimassa Import &\nExport A.B:tä ja aion napata vielä tänä yönä koko arvoisan seurueen.\"\n\n\"Älkää hitossa! Mistä pääsitte jäljille?\"\n\n\"Se on liian pitkä juttu tässä kerrottavaksi. Tiedän joka tapauksessa,\nettä herrat pitävät nyt ylhäällä kokoustaan. Minulla on apulaisia tässä\nympärillä enemmänkin, ja viimeistään tunnin kuluttua aion tehdä\nrynnäkön sisään. Satamassa on myöskin poliisit vahdissa, ja heti kun\nhöyrylaiva 'Arthur' laskee laituriin, pidätetään sekä laiva että\nmiehistö. Minulla on kaikki valtit kourassani.\"\n\n\"Onnittelen!\" virkkoi Olle hiukan kaksimielisesti. \"Mitä 'Arthuriin'\nkuitenkin tulee, niin enpä luule sen laskevan ainakaan toistaiseksi\nlaituriin täällä Tukholmassa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi virallinen salapoliisi epäillen.\n\n\"Niin, katsokaas, me sieppasimme laivan ja jätimme miehistön kapteenia\nja kokkipoikaa myöten nauttimaan Robinson-elämästä eräällä\nulkosaarella. Laiva on hyvässä tallessa ja näihin aikoihin kai\nmiehistökin.\"\n\nSalapoliisi päästeli kummastuksen huudahduksia, kun Olle lyhyesti\nselosti omansa ja Kivisen laivamatkan seikkailuineen.\n\n\"Ja nyt työhön!\" virkkoi salapoliisi. \"Haluatteko kuunnella, niin\nvoitte sitten esiintyä todistajina!\"\n\nSalapoliisi viittasi laatikkopinoa. Katossa sen yläpuolella näkyi\nlaudoista kyhätty kansi, joka nähtävästi peitti jonkun ilmavaihtotorven\naukon. Kivinen kiipesi nopeasti pinon päälle. Puhe kuului nyt aivan\nselvästi.\n\n\"Anna minun kuunnella\", kuiskasi Olle, \"minä näet tunnen nuo herrat\näänestä.\"\n\nKivinen luovutti paikkansa, ja Olle pääsi kuin pääsikin vaivaloisesti\nlaatikkojen päälle. Valo sammutettiin ja kaikki vaikenivat.\n\n\"Kello kaksitoista siis, kuten ennenkin! Kahl hoitaa asian. Te saatte\nolla huoletta ja aivan syrjässä. Paketti jätetään sovittuun paikkaan!\"\nselvitteli Popov, ja Olle arvasi että kysymys oli prinssin miljoonista.\n\n\"Minä suostun\", kuuli hän neiti Rigerin sanovan. \"Mutta missä Kahl voi\nviipyä?\"\n\n\"Lempo hänen tiennee! Mutta kai hän nyt illalla tulee kuitenkin.\"\n\nSanomalehtimiestä nauratti. Kahl ei tulisi saareltaan.\n\n\"Tässä ovat tarpeelliset paperit\", sanoi neiti Riger. Olle hätkähti\nmielessään. Jättikö tuo varomaton tyttö todistuksia itsestään? Tilanne\noli nyt kovin mutkikas ja vaarallinen. Virallinen poliisi oli puuttunut\nasiaan, ja neiti Rigeriä odotti vangitseminen, ellei hän poistuisi\nhyvinkin pian. Samassa salapoliisi kuiskasikin:\n\n\"Herra Nordgren! Jos kuulette jonkun poistuvan, niin ilmoittakaa! Jöns\nsaa ottaa miestensä avulla hänet kiinni. Kukaan ei saa päästä karkuun!\"\n\nKivinen puri huultaan. Neiti Rigerkö vangiksi! Mutta Olle puristi\nsuomalaisen kättä, ja tämä ymmärsi, että hänen ruotsalainen\nvirkaveljensä pelasi kaksinaista peliä. Virallinen poliisi saisi ottaa\nselvän Import ja Export A.B:stä, mutta lentokonejuttu oli heidän\nomansa.\n\nOlle kuunteli mielenkiintoista keskustelua ylhäältä, koettaen päästä\nselville miesten suunnitelmasta. Mutta mitään yksityisseikkoja ei\nmainittu eikä ainoakaan seikka antanut ratkaisevaa vihjausta siitä,\nmiten prinssin miljoonat aiottiin anastaa ja neiti Riger pettää.\n\n\"Mutta missä Kahl on voinut viipyä näin kauan!\" huudahti äkkiä\nvarovainen saksalainen.\n\nVenäläinen tuntui taaskin olevan iloisella tuulella. \"Kylläkai hän\nselviää! Ei hän ole ensimmäisellä matkalla.\"\n\n\"Eipä vainkaan!\" mutisi saksalainen. \"Kun ei vain olisi viimeisellä.\"\n\n\"Minun täytyisi sopia Kahlin kanssa muutamista yksityisseikoista\",\npuhui neiti Riger hermostuneesti, \"mutta en haluaisi enää viipyä.\"\n\n\"Eikö seura kelpaa?\" nauroi venäläinen.\n\n\"Eipä sekään minua varsin suuresti huvita!\" tokaisi neiti Riger\nsuorasukaisesti. \"Pääasia on kuitenkin, että tahdon päästä nukkumaan.\"\n\nOlle kuunteli tarkoin, toivoen neiti Rigerin poistuvan mahdollisimman\npian.\n\n\"Jos kerran niin haluatte\", virkkoi Popov, \"niin kertokaa minulle\nkaikki, ja sillä hyvä.\"\n\nNeiti Riger ja Popov kuiskuttelivat muutaman hetken hiljaa, eikä\nsanomalehtimies kaikista ponnistuksistaan huolimatta kyennyt\neroittamaan ainoatakaan sanaa heidän keskustelustaan.\n\n\"Selvä on!\" sanoi Popov lopuksi.\n\n\"Hyvästi siis!\" vastasi neiti Riger kylmästi. \"Ilmoittakaa, jos Kahl\nsattuisi tulemaan. Niin, voitte nyt antaa minulle kuitin myymistänne\njalokivistä.\"\n\n\"Odottakaa!\" sanoi Popov ja istuutui pöydän ääreen. Kuului tuolin\nsiirtelyä.\n\nOlle tarttui Kivisen käteen ja kuiskasi tälle pari sanaa. Kivinen\nhätkähti. Täytyi toimia nopeasti, sillä muutoin joutuisi neiti Riger\npidätetyksi. Virallinen poliisi ei ymmärtänyt leikkiä.\n\nSanomalehtimies sytytti salalyhtynsä, ja sen valossa hän kirjoitti\nmuutaman sanan muistikirjansa irtirevästylle lehdelle.\n\n\"Käyn antamassa ohjeet avustajallemme!\" kuiskasi hän Ruotsin esivallan\nedustajille ja pujahti pois. Hiivittyään ensimmäiseen kellariin hän\nkuunteli hetkisen ja avasi sitten varovasti pihalle johtavan oven.\nKetään ei ollut näkyvissä. Päästyään laatikkojen suojaan hän juoksi\nnopeasti aitaportin luo ja vihelsi hiljaa.\n\nJorre ilmestyi suojastaan. Hän tunsi heti suomalaisen.\n\n\"Herra Minck!\" kuiskasi Kivinen. \"Neiti Riger tulee aivan heti. Teidän\non seurattava häntä hotelliin, jonne hän luultavastikin menee. Pyritte\nheti hänen puheilleen. Tässä on nimikorttini. Tällä pääsette kyllä\nhänen luokseen. Annatte hänelle tämän suljetun lapun, ja pidätte huolta\nsiitä, ettei hän pääse ulos hotellista. Hän ei saa myöskään soittaa.\nKatkaiskaa heti johdot. Voitte käyttää vaikka pientä väkivaltaa.\nSeuraavat ohjeet saatte myöhemmin. Onko selvä!\"\n\n\"Kyllä\", vastasi nuori reportteri reippaasti. \"Hoidan kyllä tämän\nasian.\"\n\nKivinen pujahti takaisin, ja päästessään lähelle kellarinovea hän kuuli\nkonttorioven avautuvan. Hän hypähti suojaan. Ovesta liukui hämärälle\npihalle neiti Rigerin solakka vartalo. Hän tähyili ympärilleen, mutta\nhuomatessaan kaiken hiljaiseksi ja rauhalliseksi hän nopeasti\npoistui porttia kohti, ohikulkiessaan melkein sipaisten Kivistä.\nSanomalehtimies olisi mielinyt siepata viehättävän vastustajattaren\nsyliinsä, seikkailevan tytön, joka oli aikonut vangituttaa heidät\nomassa asunnossa, mutta hän tiesi kohta pääsevänsä tarkoitustensa\nperille sopivammalla tavalla ja sopivammassa paikassa. Kun neiti Riger\noli kadonnut portista, sukelsi Kivinen kellariin.\n\nOlle oli entisellä vahtipaikallaan. Virallinen poliisi istui\nmietteissään muutamalla laatikolla, apulainen vieressään.\n\n\"Malm!\" kuiskasi Olle.\n\nSalapoliisi kohottautui. \"Sanoitteko jotakin?\"\n\n\"Milloin aiotte rynnätä?\"\n\nHerra Malm katsoi kelloaan salalyhdyn valossa. \"Kymmenen minuutin\nkuluttua!\"\n\n\"Mutta miten me pääsemme tuonne ylös? Tästä aukosta en ainakaan minä\nmahdu.\"\n\n\"Minä olen tutkinut koko kellarin ja luulen löytäneeni keinon\nsiihenkin\", selitti salapoliisi. \"Tuossa viereisessä huoneessa on\nkellariportaat. Ja luukku on auki, nimittäin sen saa auki.\"\n\n\"Hiipikäämme sitten sinne!\" ehdotti Olle ja laskeutui hiljaa puhkuen\nlaatikkopinoltaan. Salapoliisi kulki edellä salalyhty sytytettynä, ja\nmuut seurasivat. Toisessa osastossa olikin leveät kellariportaat. Ne\njohtivat kokoushuoneen viereiseen huoneeseen. Salapoliisi katsoi\nkelloaan.\n\n\"Voimme yrittää! Tarkastakaa aseet!\" Kaikki tarkastivat taskuaseensa,\njättäen varmistimet kuitenkin paikoilleen.\n\nSalapoliisi nousi pari askelmaa, kun pää sattui jo luukkuun. Hän\nkumartui ja astui ylemmäksi. Kivinen kiipesi hänen rinnalleen.\nYhteisvoimin kohottivat he hartioillaan luukkua. Se myötäsi ja alkoi\nhiljalleen nousta. Aukkoa ei kuitenkaan näkynyt. Huoneessa oli\nnähtävästi pimeää, kokoushuoneeseen johtavan oven ollessa suljettuna.\n\nSalapoliisi kannatti hartioillaan luukkua kohollaan ja Kivinen luikahti\nnotkeasti aukon reunalle ja ponnahti lattialle. Hän nosti luukun\nvarovasti ylös ja antoi sen sitten hitaasti laskeutua lattialle. Hän\nkuunteli. Viereisestä huoneesta kuului puhelua. Salakuljettajat eivät\naavistaneet, että esivalta kiipesi viereisen huoneen kellariaukosta\nsisään.\n\nSalapoliisi kapusi ylös toisena, Jöns Bagge kolmantena, ja viimeisenä\nponnisteli Olle, turvautuen toisten apuun. Muutaman hetken kuluttua\nolivat kaikki neljä ylhäällä.\n\n\"Aseet esille! Varmistimet pois!\" komensi salapoliisi. \"Seuratkaa!\"\n\nHän tarttui voimakkaasti ovenripaan ja tempasi oven auki. Hetkisen ajan\nsokaisi valo silmät.\n\n\"Kädet ylös!\" huusi salapoliisi ja tähtäsi salakuljettajia aseellaan.\nHänen takanaan näkyi lisäksi vielä kolme piipunsuuta. Salakuljettajat\nhypähtivät rajusti ylös, kalveten, kasvojen vääristyessä, mutta kylmät\npiiput eivät antaneet miettiä, vaan koko joukko nosti kätensä ylös.\nSalapoliisi hypähti ikkunan luo ja löi sen rikki aseellaan, temmaten\nsitten pillin ja viheltäen pitkään ja kuuluvasti. Ulkoa kuului pari\nvastausta.\n\nOlle tarkasti vankeja nopealla silmäyksellä ja päästi kummastuksen\nhuudon. \"Missä on Popov?\"\n\n\"Hän poistui juuri toiseen kerrokseen\", selitti muuan\nsalakuljettajista.\n\nKivinen kirosi. Hän hypähti avoimelle ovelle, ja salapoliisi seurasi.\nPäästyään rapuille he kuulivat ylhäältä askeleita, jotka nopeasti\nhäipyivät. Miehet syöksyivät neljä viisi askelmaa kerrallaan ylöspäin,\ntempasivat auki oven ja syöksähtivät huoneeseen. Siellä ei ollut\nketään. He juoksivat parin kolmen muun huoneen läpi. Kaikki olivat\ntyhjiä. Minne Popov oli kadonnut? Mitään ovia ei ollut kolmesta\nhuoneesta muualle kuin portaille, joita pitkin he juuri olivat tulleet.\nHuoneet olivat melkein tyhjät eikä niihin voinut piiloutua.\n\nMiehet etsivät ja silmäilivät, mutta tulos oli nolla. Alhaalta kuului\naskeleita ja huutoja. Poliisit olivat tunkeutuneet sisään. Malm riensi\nalas. Kokoushuoneessa oli nyt toistakymmentä henkeä. Salakuljettajat\nriisuttiin aseista ja vangittiin. Kivinen tutki innokkaasti heiltä\nlöydettyjä papereita, samoinkuin Ollekin. Mutta mitään neiti Rigeriä\nkoskevia he eivät löytäneet. Popov oli ne kai vienyt mennessään. Malm\nkuulusteli poliiseja. Ei, he eivät olleet nähneet kenenkään poistuvan\ntalosta merkkivihellyksen jälkeen. Aikaisemmin oli poistunut muuan\nnainen, -- Malm höristi korviaan, -- mutta he eivät olleet varmat,\ntuliko hän tästä talosta vai viereisestä. \"Arthur\" ei myöskään ollut\nsaapunut, luonnollista kylläkin.\n\nYhtiön konttori tutkittiin. Siellä ei ollut muuta kuin vanhoja\ntilikirjoja. \"Konst Salonin\" omistaja vangittiin. Kivinen ja Malm\nlähtivät uudelleen ylös.\n\n\"Voi meitä aaseja!\" huudahti Kivinen äkkiä ja osoitti varastohuoneen\nkattoa. Toisen kerroksen ikkunasta saattoi hypätä sen päälle ja sitä\nmyöten poistua. Popov oli käyttänyt sitä tietä, sen todisti\nlukitsematon ikkuna.\n\n\n\n\n13.\n\nKivinen saa kuulla lyhyen, mutta ytimekkään esitelmän alkeellisista\nkäyttäytymissäännöistä.\n\n\nVarmistuttuaan, että Popovin takaa-ajo oli mahdotonta ja hyödytöntä,\npalasivat miehet alas. Salakuljettajat istutettiin juuri pariin autoon\nkaikessa hiljaisuudessa, kun ei tahdottu toistaiseksi nostaa mitään\nmelua paljastuksesta.\n\nSalapoliisi hyppäsi kolmanteen autoon apulaisensa kanssa.\n\n\"Kiitoksia avustanne ja näkemiin!\" sanoi hän seikkailijoillemme.\n\"Pistäytykää poliisiasemalle, niin saatte yksityiskohtaiset tiedot.\"\n\n\"Kiitos\", naurahti Olle, \"mutta kai teidän täytyy turvautua meidän\ntietoihimme!\"\n\nRakennus tyhjeni, ovet suljettiin ja sinetöittiin ja pari vartijaa jäi\npaikalle. Seikkailijamme poistuivat saman pihan kautta kuin olivat\ntulleetkin.\n\n\"Nyt kotiin nopeasti, ja sitten toimitukseen!\" kiirehti Olle.\n\"Päästämme ne lurjukset irti ensin, minä lähden kirjoittamaan, ja sinä\nsaat lähteä hoitelemaan sitä neitostasi.\"\n\nSaavuttuaan Ollen asuntoon miehet avasivat vaatekomeron oven.\nMurtautujat nukkuivat rauhallisina kuin olisivat olleet kotonaan. Olle\nherätti heidät. He hieroivat silmiään eivätkä oikein käsittäneet\ntilannettaan.\n\n\"Kas niin, tässä ovat tavaranne!\" virkkoi sanomalehtimies ja ojensi\nmiehille heidän taskuesineensä, paitsi ei aseita. \"Alkakaa nyt lähteä\ntiehenne ja nopeasti! Koko muu joukko on jo vangittu.\"\n\nMiehet eivät kyselleet mitään. Sullottuaan tavarat taskuunsa he\npainoivat lakit päähänsä ja livistivät avatusta ovesta porraskäytävään.\n\nSanomalehtimiehet muuttivat taas nopeasti pukuaan ja lähtivät ulos.\n\n\"Näkemiin sitten!\" virkkoi Olle. \"Soita, jos tarvitset minua tai\njotakin erikoista sattuu!\"\n\nOlle astui autoon ja ajoi toimitukseen. Seikkaileva rantajätkä oli nyt\nkadonnut. Olle oli nyt tärkeillä uutisilla täytetty reportteri.\n\n\"Nyt alkaa tulla!\" huusi hän jyristen, tullessaan toimitussihteerin\nhuoneeseen. \"Järjestäkää latomakone minua varten!\"\n\nHän riensi omaan huoneeseensa, avasi kirjoituskoneen, pujotti siihen\npaperin, riisui takkinsa, asetti viereensä virvoitusjuomaa, sikaareita\nja tulitikkulaatikon, kutsui juoksupojan valmiiksi taakse viemään\nliuskan toisensa jälkeen latomoon, huokasi syvään, ja äkkiä alkoi\nkirjoituskone laulaa kuin paras konekivääri mäenrinteellä.\nSanomalehtimies oli ryhtynyt työhön verekseltään, tuskin ennätettyään\nistahtaa monipäiväisten seikkailujensa jälkeen.\n\nHän naputti ensin otsakkeen viidelle palstalle: \"Kansainvälinen\nsalakuljetus-osakeyhtiö paljastettu. Lehtemme reportterin tutkimukset.\"\n\nKone rämisi edelleen ja juoksupoika kiirehti toimituksen ja latomon\nvälillä liuskoja kuljettaessaan. Tukholmalaiset saisivat ensiluokkaisen\nsensatiouutisen joka-aamuisen uteliaisuutensa tyydytykseksi.\n\nSanomalehtimies kirjoitti kylmänä ja tunteettomana sille, mitä\nympärillä tapahtui, eivätkä edes toimitussihteerin sadatukset, että nyt\nmeni kaikki aikaisempi järjestely helkkariin, vaikuttanut häneen\nvähääkään.\n\nKivinen käveli jalan, saadakseen hiukan miettiä ja punnita tilannetta,\nennenkuin antautuisi uudelleen taisteluun neiti Rigerin kanssa.\n\nPaljon oli selvää, mutta ei kaikki. Neiti Riger ei kuulunut\nsalakuljettajiin, vaan hän tai hänen rikostoverinsa olivat kääntyneet\nnäiden puoleen. Luultavastikin veli, Karl, sotilaslentäjä. Hän se\nvarmaankin oli ollut myös Kuststadin lentäjä.\n\nMutta mitkä olivat neiti Rigerin toiminnan vaikuttimet? Avustiko hän\nprinssiä palkkiosta vai avuliaisuudesta, oliko hän mahdollisesti\nkiitollisuudenvelassa prinssille?\n\nJa millä tavoin prinssin miljoonat aiottiin anastaa? Missä ja millä\ntavoin? Ja millä tavoin nuo miljoonat aiottiin tuoda Ruotsiin?\n\nJorre torkkui hotellissa ovenvartijan komerossa. Tuntiessaan Kivisen\nhän hypähti pystyyn.\n\n\"Onko neiti Riger täällä?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Kyllä, hän on huoneessaan ja erittäin kiukkuisella päällä\", selitti\nJorre. \"Kirjeenne saadessaan hän suuttui ja yritti soittaa, mutta olin\nsilloin jo ehtinyt katkaista langat. Pyysin häntä kärsivällisesti\nodottamaan, mutta hän ajoi minut ulos.\"\n\nKivinen hymyili. \"Ei ketään ole käynyt täällä häntä kyselemässä?\"\ntiedusti hän ja ajatteli Popovia.\n\n\"Ei ketään!\"\n\n\"Hyvä on! Viekää tämä nimikorttini neidille\", ja Kivinen ojensi\novenvartijalle korttinsa. Parin kolmen minuutin kuluttua tämä palasi.\n\n\"Neiti ottaa teidät vastaan mitä suurimmalla vastenmielisyydellä\",\nilmoitti hän kohteliaasti.\n\n\"Mutta ottaa kuitenkin!\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nKivinen nousi nopeasti kolmanteen kerrokseen ja naputti neiti Rigerin\nhuoneen ovelle.\n\n\"Sisään, olkaa hyvä!\" kuului sisältä sangen vähän imartelevasti.\n\nKivinen noudatti kehoitusta, teki säännönmukaisen kumarruksen\nsohvankulmassa istuvalle, ruumiinmukaiseen matkapukuun puetulle\nkaunottarelle ja ojensi kätensä.\n\nNeiti Riger puristi sitä veltosti.\n\n\"Häiritsenkö?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Kyllä, erittäin suuresti! Nyt ei ole aika kahdenkeskisille\ntapaamisille hotellihuoneessa...\" alkoi harmistunut neitonen\nesitelmöidä alkeellisista sopivaisuussäännöistä.\n\n\"Niinpä niin, toista on asumattomissa huviloissa\", uskalsi Kivinen\npistää väliin. \"Saanko mahdollisesti istuutua?\"\n\n\"Jos olette niin väsynyt, niin voitte istuakin, mutta toivoisin asianne\nolevan niin lyhyen, että voisitte sen kertoa seisaaltanne.\"\n\n\"Kiitos, siinä tapauksessa mieluummin istun.\"\n\nKivinen heittäytyi varsin huolimattomasti muutamaan nojatuoliin. Neiti\nRiger haukotteli peittelemättä.\n\n\"Te olette väsynyt\", aloitti Kivinen.\n\n\"Niin, ja ikävystynyt teidän pitkäpiimäisyyteenne! Tulkaa mieluummin\nhuomenna.\"\n\n\"Ei, asiani on niin tärkeä, ettei se siedä lykkäystä. Onko Popov\nsoittanut?\"\n\nNeiti Riger hypähti ylös pelästyneenä. \"Popov...? soittanut... kuinka\nniin... en minä tiedä...\"\n\nKivinen sytytti savukkeen.\n\n\"Niin, nyt olen voittanut vetoni\", sanoi hän rauhallisesti ja varmasti.\n\"Tiedän, kuka te olette ja mitä täällä teette.\"\n\nNeiti Riger oli saanut takaisin kylmäverisyytensä.\n\n\"Niinköhän?\" virkkoi hän epäuskoisesti.\n\n\"Te olette kamarineuvoksen tytär Wienistä. Teillä on veli, jonka nimi\non Karl ja joka on pannut ruotsalaisten viranomaisten päät pyörälle\nlentokonejutullaan. Eikö niin, neiti näyttelijätär?\"\n\nKaunis neitonen puri huultansa, mutta ei osannut enää näytellä.\n\n\"Kas niin! Olen voittanut. Muistatte kai, että lupasitte minulle\npalkinnon. Minä voisin ottaa sen nyt ja korkojen kanssa rangaistukseksi\nvastaanottonne epäkohteliaisuudesta.\"\n\nSanomalehtimies hypähti ylös ja meni sohvan luo. Neiti Riger ei\nuskaltanut häneen katsoakaan.\n\n\"Kuulkaapas, kertokaa nyt minulle oma historianne\", virkkoi\nsanomalehtimies hiljaa ja istuutui neitosen viereen. \"Kaiken muun minä\ntiedän.\"\n\n\"Tiedätte!\" huudahti neiti Riger suunniltaan hämmästyksestä.\n\n\"Puhukaamme nyt ystävinä! Jättäkää pois tuo suuttumuksenne! Asemanne on\nvaarallinen, Kahl ja muutkin salakuljettajat ovat vangitut.\"\n\n\"Vangitut?\" huudahti neitonen, ja äänessä väreili levottomuus.\n\n\"Koko yhtiö on nyt paljastettu. Teidän asemanne on vaikea, ja toivon\nteidän kertovan minulle kaikki. Autan mielelläni.\"\n\nNeiti Riger kätki kasvonsa eikä vastannut mitään. Sanomalehtimies\nodotti.\n\n\"Vangitaanko minut heti?\" kysyi neitonen alistuneena.\n\n\"Ei heti eikä kai milloinkaan. Viranomaisilla ei ole mitään tietoa\nlentokonejutusta ainakaan toistaiseksi.\"\n\n\"Kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte!\" pyysi neiti Riger.\n\nKivinen kertoi seikkailunsa Tukholmassa ja \"Arthurilla\" sekä\nsalakuljettajien vangitsemisen. Neiti Riger kuunteli tarkkaavaisesti.\nPopovin paosta kuullessaan neitonen säpsähti, ja hänen silmänsä\nvälähtivät.\n\n\"Kiitän teitä tiedoista ja avustanne! Kerron teille kaikki\nhuomis-iltana. Siihen saakka näkemiin!\" Neiti Riger nousi ylös ja\nojensi kätensä sanomalehtimiehelle. Tämä ei osoittanut minkäänlaisia\nmerkkejä, että aikoisi noudattaa annettua viittausta.\n\n\"Älkää kiirehtikö, neiti Riger! Minulla on vielä paljon kerrottavaa! Ja\npyytäisin, että te kertoisitte kaikki jo tänä iltana.\"\n\n\"En!\" ja neitosen ääni oli varma ja luja.\n\n\"Niinkö!\" lausui Kivinen ivallisen painokkaasti. \"Te ette luota minuun.\nHyvä. Mutta kuulkaapas! Te tahdotte suojella prinssiä ja hänen\nmiljooniaan. Huomenna näyteltäisiin viimeinen näytös. Jos se\nonnistuisi, niin te pakenisitte ja jättäisitte kaikki kertomatta. Siitä\nen paljoakaan välittäisi, mutta nyt minä tiedän, että näytös ei\nonnistu, ei ainakaan sillä tavoin kuin te luulette.\"\n\n\"Te näytte tietävän todellakin melkein kaikki\", virkkoi neiti Riger\nkylmästi. \"Mutta mistä te olette saanut tuon varmuuden, ettei toinen\nyritys onnistuisi? Ja toiseksi, se täytyy minun joka tapauksessa hoitaa\nyksinäni, sillä te ette voi tulla rikostoverikseni. Minun _täytyy_\nonnistua.\"\n\n\"Mutta te ette onnistu. Minä tiedän, että te nyt perustatte kaikki\ntoivonne Popoviin.\"\n\nNeiti Riger liikahti.\n\n\"Mutta Popov ei ole ainoastaan salakuljettaja, vaan hän on myöskin\npetturi. Hän pettää teidät.\"\n\n\"Pettää? Mitä syytä hänellä olisi pettää? Ja miksi eivät\nsalakuljettajat olisi sitten jo aikaisemmin pettäneet?\"\n\n\"Mitäkö syytä? Prinssin miljoonat ovat aivan riittävä syy\nheidänlaisilleen. Onhan pääoma aina enemmän kuin välityspalkkio. Ja\nsyynä siihen, että he tähän saakka ovat olleet rehellisiä, on se, että\nhe ovat odottaneet lihavampaa saalista. Ensimäinen koeyritys tehtiin\npienellä osalla. Nyt seuraa pääosa.\"\n\nNeiti Riger tarttui Kivisen käteen.\n\n\"Tiedättekö te tämän vai luuletteko te niin?\"\n\n\"Minä tiedän. Popov on päässyt pakoon. Luulen, että jos hän on kyennyt\nvähimmässäkään määrin harkitsemaan tilannetta, hän yrittää anastaa\nprinssin miljoonat itselleen. Hän on rohkea ja häikäilemätön mies.\nHän ei voi tietää, että salakuljettajia epäillään myöskin\nlentokonejutussa.\"\n\nNeiti Riger käveli hermostuneena ja tuskaisena, ja hänen katseensa\nharhaili ympäri huonetta.\n\n\"Mitä minun sitten pitää tehdä?\" kysyi hän äkkiä sanomalehtimieheltä ja\npysähtyi hänen eteensä.\n\n\"Luottaa minuun.\"\n\nNeitonen katseli pitkään harmaisiin silmiin ja ojensi kätensä.\n\n\"Minä luotan teihin. Määrätkää, ja minä tottelen!\"\n\n\"Kiitän. Vastatkaa muutamiin kysymyksiini. Ensiksi: missä ja milloin\nyritys tapahtuu?\"\n\n\"Huomenna, oikeastaan tänään Kuststadissa klo 12 ja 1 välillä päivällä.\"\n\n\"Ja millä tavalla?\"\n\n\"Samalla tavalla kuin ennenkin.\"\n\n\"Siis lentokoneella?\" huudahti Kivinen.\n\n\"Niin, veljeni lentää huvilani yläpuolelle ja pudottaa paketin\npuutarhaan. Salakuljettajien on se otettava siellä vastaan ja tuotava\nsinne metsähuvilaan. Itse olen täällä Tukholmassa, niin että jos\njutusta saataisiin jotakin selvää, voisin todistaa poissaoloni.\"\n\n\"Ja senkö vuoksi maalautitte huvilanne katon räikeänpunaiseksi? Minä\naavistelin jotakin tämäntapaista.\"\n\n\"Mistä te tiesitte sen?\"\n\n\"Tietäkää, että senjälkeen kuin saimme vihiä teidän osuudestanne, te\nette ole hetkeäkään ollut vartioimatta.\"\n\nKivinen mietti hetkisen. Neiti Riger tarttui äkkiä sanomalehteen ja\nalkoi innokkaasti tutkia sitä. Hän huudahti heikosti ja katsoi\nkelloaan. Se oli lähes yksi.\n\n\"Juna lähtee kymmenen minuutin kuluttua, ja ellemme ehdi sille, emme\ntavoita Popovia.\"\n\n\"Kas niin! Meidän on siis toimittava nopeasti. En tullut ajatelleeksi\nkoko junanlähtöä. Pukeutukaa nopeasti! Muuten, onko teillä\nulkomaanpassi?\"\n\n\"On kyllä, Norjaan, Tanskaan ja Saksaan.\"\n\n\"Se on hyvä. Minullakin on passi Norjaan.\"\n\nNeiti Riger kokosi tavaransa ja sulloi ne kahteen pieneen\nmatkalaukkuun. Kivinen soitti, ja kun tarjoilija riensi sisään, pyysi\nhän Jorrea puheilleen. Tämä saapui parin minuutin kuluttua.\n\n\"Lähdette meidän mukaamme pienelle matkalle! Saanko esitellä:\ntoimittaja Minck, neiti Riger!\"\n\nKivinen maksoi hotellilaskun, ja parin kolmen minuutin kuluttua olivat\nkaikki kolme ajurissa matkalla asemalle. Kivinen katsoi pari kertaa\nlevottomana kelloaan. Onnistuminen riippui minuutista tai muutamista\nsekunneistakin. Hevonen kiiti hurjana pitkin tyhjiä katuja.\n\n\"P--na!\" kirosi Kivinen ääneen, kun asematorille saapuessaan kuuli\nveturin pitkäveteisen vihellyksen, asemakellon osoittaessa täsmällistä\nlähtöaikaa. Seurue oli myöhästynyt junasta. Popovilla oli nyt varma\netumatka.\n\nSeikkailijat nousivat kuitenkin ajurista ja lähtivät kävelemään pitkin\nasematoria.\n\n-- Auto! -- välähti Kivisen mielessä, ja hän kysyi Jorrelta, voisiko\ntämä mahdollisesti hankkia hyvän ja luotettavan auton. Nuori\nsanomalehtimies mietti hetkisen ja lupasi. Ohjaajaa ei tarvittaisi,\nsillä hän kyllä pitäisi kulkemisesta huolen. Hän poistui nopeasti, ja\nKivinen ja neiti Riger jäivät kahden.\n\n\"Mitä te oikein aiotte nyt tehdä?\" kysyi neitonen.\n\n\"Aion pelastaa teidät ja prinssin miljoonat sekä puijata Popovin.\"\n\n\"Te rupeatte siis rikostoverikseni?\" lausui neiti Riger hymyillen.\n\n\"Kyllä, lain silmissä, mutta en omissani! Rikon lakia pakottaakseni\ntoiset sen täyttämään. Minulla on nyt oma suunnitelmani ja olen varma\nsen onnistumisesta. Odottakaas, minä soitan ystävällemme Olle\nNordgrenille!\"\n\nKivinen meni puhelinautomaattiin ja soitti.\n\n\"Halloo, saanko herra Nordgrenin puhelimeen! Kiitän! Onko Olle! Älä ole\nnoin kiukkuinen! Minä se olen! Minä lähden nyt matkalle neiti Rigerin\nkanssa. Luulen toimittavani Popovin kiinni. Annan heti kaikki\ntarvittavat tiedot. Ilmoitan myös olinpaikkani sähkösanomalla ja ajan,\nmilloin saat julkaista tietoja Kuststadin jutusta. Niin, kiitos!\nNäkemiin siis ja terve!\"\n\nHe kävelivät vielä puolen tuntia asematorilla toisiinsa nojautuneina\nkuulakkaassa kesäyössä, kunnes näkivät auton pysähtyvän merkkilyhdyn\nluo. He riensivät sinne. Se oli hyvä neljänhengen auto. Jorre istui\nkuljettajan paikalla autotakissa suojustimet silmillä. Kivinen auttoi\nneiti Rigerin sisään ja kiipesi itse perässä. He istuutuivat taakse,\nJorren vääntäessä moottorin käyntiin.\n\n\"Tunnetko tien?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Totta kai\", vastasi Jorre ja hyppäsi ohjauslaitteen viereen. Moottori\nsurisi, ja sitten hypähti auto liikkeelle, painuen syrjäkaduille ja\nselviten vihdoin esikaupunkien jälkeen kovalle ja leveälle valtatielle.\nJorre lisäsi vauhtia, ja seikkailijat kiitivät kesäyössä Kuststadiin.\n\n\n\n\n14.\n\nKivinen ja Minck saavat vaivojensa palkaksi pussillisen kiviä.\n\n\nAuto huristi tasaisesti sileällä tiellä, sivuuttaen maalaiskyliä ja\nhuvilakuntia. Raikas yöilma humisi ympärillä.\n\nKivinen ja neiti Riger istuivat takana, puhumatta mitään. Tulevat\nseikkailut pitivät yllä jännitystä, eikä menneisyyttä voinut vielä\nkosketella. Sanomalehtimies tunsi, että hän oli pääsemäisillään\npäämääräänsä. Ylpeä neiti Riger oli tunnustanut joutuneensa tappiolle,\nja vaikka Kivinen ei suinkaan tahtonut käyttää auttaja-asemaansa\nväärin, tunsi hän vaistomaisesti, ettei se myöskään hänen toiveitaan\nvähentänyt. Hän aavisti, että neiti Rigerin ulkonaisesti niin iloisessa\nja huolettomassa elämässä oli joku varjo, tuskin hänestä itsestään\nriippuva, mutta joka tapauksessa häneen vaikuttava. Mikä suhde vallitsi\nprinssin, Karl Rigerin ja Elisen kesken?\n\nNeiti Rigerin katse harhaili hämärässä. Hänen kiharansa liehuivat\ntuulessa, ja pieni suu oli tiukasti yhteenpuristettu. Aistikkaaseen\nmatkapukuun laittautuneena hän oli viehättävä ilmestys, ja Kivisen\ntäytyi vasten tahtoaankin ihailla ja kunnioittaa hänen itsenäisyyttään\nja rohkeuttaan, siitäkin huolimatta, että niitä käytettiin laittoman\nasian palvelukseen.\n\n\"Mitä te ajattelette?\" kysyi neiti Riger äkkiä ja laski pienen\nhansikoidun kätensä sanomalehtimiehen käsivarrelle. Kivinen kääntyi\nhänen puoleensa hymyillen.\n\n\"Mitä minun pitäisi ajatella?\" tiedusti hän vuorostaan. Elise naurahti\nlyhyeen.\n\n\"En tiedä. Mutta sanokaas, miksi te minua autatte?\"\n\nSanomalehtimies katsoi häneen tutkivasti, mutta neiti Riger oli vakava.\n\n\"Sen kerron myöhemmin, vaikka teidän täytyisi se kyllä tietää. Ja te\naavistatte sen kylläkin.\"\n\nNeiti Riger käänsi päänsä poispäin.\n\nAamupuolella auto pysähtyi muutaman pienen kyläravintolan luo, ja\nseurue lähti murkinoimaan ja laatimaan lopullista sotasuunnitelmaa.\nKivinen ohjasi neiti Rigerin syrjäisen pöydän luo verannalle ja tilasi\nkevyen aamiaisen. Tarjoilija katsoi hiukan ihmeissään aamuvirkkuja\nmatkustajia, mutta kattoi pöydän, ja kaikki söivät hyvillä mielin\nraikkaan matkan jälkeen. Tilattuaan kahvia Kivinen sytytti savukkeen,\ntarjosi Jorrelle ja nojasi tuoliinsa.\n\n\"Nyt on kello lähes kymmenen. Meillä on siis kaksi tuntia aikaa. Miten\njärjestämme loukun Popoville?\"\n\n\"Saanko ehdottaa\", sanoi neiti Riger vilkkaasti. \"Minä luulen\ntietäväni. Popov piiloutuu huvilani puutarhaan. Saatuaan paketin hyppää\nhän kuten Kahl aikaisemmin moottoripyörän selkään ja ajaa\nmetsähuvilaan. Muutettuaan pukua hän hiipii jalkaisin muuanne. Meidän\nolisi pitänyt tavata toisemme eräässä hotellissa parinkymmenen\nkilometrin piirissä Kuststadista, mutta nyt ei siitä maksa puhua. Popov\nei tule.\"\n\nKivinen teroitti kuuloaan. Neiti Riger puhui ristiriitaisesti. Mutta\nsanomalehtimies ei keskeyttänyt. Neitonen oli kai erehtynyt.\n\n\"Ehdotan, että ajaisimme hiukan ennen kahtatoista lähelle Kuststadia.\nVoin kyllä neuvoa paikankin. Minä jään siihen auton kanssa, ja te taas\nhiivitte metsähuvilaan. Kun Popov palaa, pakoitatte hänet antamaan\nteille paketin, ja vaaditte samalla häneltä pois kaikki paperini. Ne\neivät tosin ole lainkaan vaarallisia, mutta joka tapauksessa. Saatuanne\npaketin tulette minun luokseni. Meidän täytyy olla hiukan etempänä\ntapahtumapaikalta, ettei auton seisominen jollakin tiellä herättäisi\nliiaksi epäluuloa. Hyväksyttekö ehdotukseni?\"\n\nKivinen tuprutteli savukettaan ja mietti. Suunnitelma oli\nyksinkertainen ja varma.\n\n\"Ehdotuksenne on hyvä, mutta muuan seikka: palaako Popov varmasti\nmetsähuvilaan, saatuaan paketin käsiinsä?\"\n\n\"Kyllä. Hänen täytyy paeta tapahtumapaikalta ja nopeasti. Moottoripyörä\non niin ollen välttämätön. Mutta hän ei voi sillä ajaa kauaksi. Hänen\ntäytyy se piiloittaa. Ja hän piiloittaa sen metsähuvilaan.\"\n\n\"No niin, voimme kyllä järjestää asian. Toinen seuraa Popovia koko\najan, ja toinen on huvilassa. Muuten, oletteko aivan valmis lähtemään\nmatkalle, neiti Riger?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Missä on palvelijattarenne?\" kysyi Jorre äkkiä.\n\n\"Niin Minnako? Hän on Malmborgissa.\"\n\nSeurue istui vielä jonkun aikaa ravintolassa, kunnes kello löi puoli\nyksitoista. Kivinen nousi ja pyysi laskua. Ilma oli kaunis ja kirkas,\ntyyni ja lämmin. Ihanteellinen ilmailuilma! ajatteli hän itsekseen.\n\n\"Kuulkaas, herra Minck! Tänään on siellä kylpylässä suuret juhlat, vai\nkuinka?\"\n\n\"Niin, ne alkoivat jo kello kymmenen.\"\n\n\"Hyvin järjestetty, neiti Riger! Kaikki ovat juhlilla, poliisit myös,\nja salakuljettajilla on tilaisuus toimia.\"\n\nHän maksoi, ja seurue nousi taas autoon. Neiti Riger asettui muitta\nmutkitta ohjaajan paikalle.\n\n\"Antakaa minun ajaa! Minä pidän ajamisesta. Jos pelkäätte, niin saa\nherra Minck käydä viereeni! En tunne aivan hyvin tätä mallia, mutta\nluulen selviytyväni. Kai te minua hiukan opetattekin?\" lisäsi hän\nveitikkamaisesti ja katsahti Jorreen.\n\nJorre asettui hänen viereensä, mutisten jotakin, että kyllä näin ehkä\nsittenkin on paras, ja Kivisen oli tyytyminen, tahtoi tai ei,\nolkapäitään kohottaen heittäytymään pehmeälle, mutta yksinäiselle\ntakaistuimelle. Auto lähti liikkeelle neiti Rigerin pikku käsien\nohjaamana. Jorre Minck osoittautui tehtäväänsä innostuneeksi ja\nkaunopuheiseksi opettajaksi ja neiti Riger ainakin yhtä tarkkaavaiseksi\noppilaaksi.\n\nAjettuaan tunnin verran he saapuivat lähelle Kuststadin asemaa. Neiti\nRiger ohjasi muutaman syrjätien varrelle ja pysähdytti auton. Miehet\nhyppäsivät maahan.\n\n\"Kas niin, minä jään tähän! Käännän auton!\" Neiti Riger pani koneen\nuudelleen käyntiin ja käänsi auton syrjätielle. \"Meidän on parempi ajaa\ntätä pitkin\", hän selitti.\n\nPaikka oli metsäaukion laidassa. Tie kulki hiekkanummen syrjää pitkin\nja haarautui kahdelle suunnalle. Kivinen antoi muutamia ohjeita neiti\nRigerille, ja senjälkeen molemmat miehet lähtivät kulkemaan asemalle.\n\nPäästyään asema-alueelta miehet poikkesivat metsään ja hiipivät sitä\nvarovammin, mitä lähemmäksi tulivat. Huvilan luo tullessaan he\nheittäytyivät maahan ja ryömivät takaapäin aitauksen luo. Ketään ei\nnäkynyt, eikä mitään kuulunut.\n\n\"Missä moottoripyörä oli teidän täällä käydessänne?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Tuolla vajassa\", ja Jorre osoitti lautavajaa.\n\nKivinen tarkasteli hiukan vajaa, ja Jorre tarjoutui hiipimään sinne.\nHän pujottelihe aidan läpi ja livahti sisään ovesta. Kivinen odotti\naidan luona. Jorre palasi hetken kuluttua.\n\n\"Ei mitään\", julisti hän. \"Pyörä on poissa ja niin ollen myöskin mies.\"\n\nKivinen hyppäsi aidan yli ja tuli myös vajaan. Moottoripyörän\npiilopaikka oli tyhjä. Popov oli ilmeisestikin jo aikaisemmin vienyt\npyörän tapahtumapaikalle. Tutkittuaan vajan ja erään toisen rakennuksen\nKivinen avasi huvilan ikkunan, saman, josta hän jo aikaisemmin oli\nkerran tullut sisään.\n\n\"Te saatte mennä nyt tienristeykseen ja vartioida Popovia. Jos\nhuomaatte hänen aikovan lähteä pakoon, niin ampukaa pyörä\nkelvottomaksi, ja jos hän taas aikoisi tulla tänne, rientäkää edellä,\npiiloittautukaa lähistölle ja hänen tultuansa sisään tulkaa heti\nperässä. Onko selvä?\"\n\n\"Kyllä.\" Jorre painalsi metsätielle.\n\nKivinen kiipesi sisään, tällä kertaa ilman tikkaita, ja sulki ikkunan\njälkeensä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja vaille\nkaksitoista. Hän kiipesi ullakolle ja avasi pienen ikkunan, jääden\nkuuntelemaan.\n\nHänen odotettuaan noin neljännestunnin kuului surinaa, joka kävi yhä\nvoimakkaammaksi. Ilmeisestikin oli lentokone lähestymässä. Kivinen\nlaskeutui alas, tarkasti aseensa ja jäi odottamaan metsätielle antavan\nikkunan luo.\n\nSurina taukosi äkkiä. Sanomalehtimies ymmärsi, että moottori oli\npysähdytetty ja kone laskeutunut liukulentoon. Metsä esti näkemästä.\nKivinen jännitti kuuloaan, ja muutaman minuutin kuluttua surisi taas.\nLentokone oli kohoamassa. Surina kävi voimakkaammaksi, heikkeni\nvähitellen ja kuoleutui kokonaan. Lentokone oli poistunut.\n\nNoin kymmenen minuutin kuluttua kuului metsätieltä hiljaista ratinaa,\nja jotakin vilahti puitten välissä. Kivinen kyyristyi ikkunan suojaan.\nPopov lähestyi taluttaen moottoripyörää. Sen taakse oli kiinnitetty\nnahkainen laukku. Sanomalehtimies tarkkasi jännittyneesti\nsalakuljettajan liikehtimistä. Popov vei moottoripyörän vajaan, ja heti\nhänen kadottuaan ilmestyi Jorre näkyville. Nuori sanomalehtimies\nhyppäsi notkeasti ja äänettömästi aidan yli, juoksi pihan poikki ja\nkätkeytyi portaitten vierellä oleviin pensaisiin.\n\nPopov tuli vajasta kädessään laukku. Hän oli puettu samoihin\nvaatteisiin kuin Kahl edellisellä kerralla, vieläpä hän oli\nkiinnittänyt leukaansa tukevan ruskean tekoparran. Hän silmäsi\nympäristöä, kuunteli hetkisen ja nousi sitten portaille, avaten oven ja\nastuen sisään.\n\nKivinen oli hiipinyt ikkunan vierestä ovelle, ja kuullessaan Popovin\nastuneen eteiseen tempasi hän äkkiä oven auki, ojensi revolverinsa ja\nkomensi kädet ylös. Tällöin hypähti Jorrekin piilostaan, ja\nsalakuljettaja huomasi olevansa kahden tulen välissä. Hänen kasvonsa\nvalahtivat kalpeiksi pelästyksestä, samalla kun punaiset pilkut\nposkilla todistivat sitä ääretöntä raivoa, jota hän tunsi joutuessaan\nkiinni viimeisellä hetkellä. Verkkaan hän kuitenkin totteli käskyä.\n\nKivinen antoi päällänsä merkin Jorrelle, joka lähestyi vankia hiljaa\ntakaapäin ja ennenkuin tämä ehti aavistakaan sieppasi häneltä nahkaisen\nlaukun. Popov huudahti, mutta Kivisen revolverin näkeminen rauhoitti.\n\n\"Käykää sisään, herra Popov!\" virkkoi Kivinen ja johdatti vangin siihen\nhuoneeseen, jossa hän oli ollut yöllä neiti Rigerin kanssa.\nSanomalehtimies istuutui ikkunan ääreen, Jorre asetti tuolinsa oven\neteen, ja vajotessaan nojatuoliin huomasi salakuljettaja olevansa\nkahden hänelle täysin tuntemattoman miehen vallassa. Paon\nmahdollisuudet olivat pienet, jos niitä oli ollenkaan, ja tärkein,\nnahkainen laukku, lepäsi Jorren polvilla.\n\n\"Kas niin, herra Popov, meidän onnistui siis vihdoinkin saada pikku\nkohtaus teidän kanssanne. Eilen illalla se oli jo peräti vähällä, mutta\nte suvaitsitte hypätä ikkunasta ja loikkia pitkin kattoja kuin kissat\nmaaliskuussa. Meillä olisi hiukan puhuttavaa teille, tehtävä muuan\nehdotus.\"\n\n\"Keitä te olette!\" huudahti Popov.\n\n\"Meidän osuutemme tässä jutussa on niin pieni, ettemme katso maksavan\nvaivaa sekoittaa vaatimattomia nimiämme siihen. Me tiedämme, kuka te\nolette, ja se riittää meille.\"\n\n\"Mutta ei minulle\", raivosi vanki.\n\n\"Paljon mahdollista, mutta se ei tule nyt kysymykseen. Tehän ymmärrätte\nasemanne: olette salakuljetusyhtiön toimitusjohtaja ja sitäpaitsi nyt\nratkaisevalla tavalla sekaantunut tähän lentokonejuttuunkin. Ymmärrätte\nsiis, mikä olisi kohtalonne, jos joutuisitte esivallan kanssa\ntekemisiin.\"\n\n\"Te ette siis olekaan esivallan edustajia\", virkahti vanki\nepäluuloisesti, ja hänen viekkaat silmänsä välähtivät\nvahingoniloisesti. \"Se ilahduttaa minua, sillä silloin voimme ehkä\nsopiakin.\"\n\nKivinen puraisi huuleensa. Hän oli liiaksi paljastanut korttejaan.\n\n\"Esittäkää ehtonne, niin voin niitä harkita! Saan kai tupakoida?\"\n\nJorre tarkasti ensin vangin taskut, ottaen pois revolverin, jonka\njälkeen Popov sytytti savukkeen.\n\n\"Pyytäisin kuulla ehdot! Minulla on kiire!\" toisti hän.\n\n\"Sen kyllä uskon. Ehdot ovat seuraavat: te saatte lähteä täältä vapaana\nkuuden tunnin etumatkalla ja siitä hyvästä me saamme ensiksikin tämän\nlaukun ja sitten erinäisiä papereita.\"\n\n\"Laukusta en luovu\", sanoi vanki kylmästi.\n\n\"Siitä emme enää keskustele ollenkaan. Laukku on meillä, ja me sen\npidämme. Mutta vapauttanne vastaan on teidän luovutettava meille\nerinäisiä papereita.\"\n\n\"Mitä papereita?\" kysyi Popov teennäisen välinpitämättömänä.\n\nKivinen mietti hetkisen, sillä oli selvää, että salakuljettaja\nkäyttäisi tilannetta hyväkseen, saadessaan kuulla jotakin neiti\nRigerista. Mutta asiaa ei voinut auttaa.\n\n\"Haluamme neiti Rigeriä koskevat paperit\", sanoi Kivinen yhtä\nvälinpitämättömästi. Popov purskahti nauruun.\n\n\"Niinkö! Entä mitä teette, jos kieltäydyn?\" sanoi hän ilkeästi.\n\n\"Sittenpähän näette. Muuten, meillä ei ole aikaa pitkälle. Vastatkaa\nnopeasti ja toimikaa sitten\" -- Sanomalehtimiehen ääni oli tuikea ja\ntiukka.\n\n\"Te ette voi minua jättää viranomaisille\", jatkoi salakuljettaja,\n\"sillä silloin esittäisin paperit ja neiti Riger joutuisi kiinni.\nHuomatkaa, että olen teitä voimakkaampi, vaikka istunkin tässä teidän\nvankinanne. Ja lisäksi, syytän teitä kiristyksestä.\"\n\n\"Syyttäkää vain! Todistaa ette voi. Te olette salakuljettaja ja te\nolette myöskin petturi. Olette aikonut ryöstää tuon laukun itsellenne.\"\n\n\"Entä sitten? Te ryöstätte sen myös itsellenne.\"\n\n\"Riittää!\" virkkoi Kivinen ja nousi ylös. \"Kuulkaa nyt: ellette te heti\npaikalla ja muitta mutkitta luovuta papereita, köytämme teidät ja\njätämme tänne huvilaan. Vasta kun olemme päässeet turvaan, ilmoitamme\nviranomaisille teidän oleskelupaikkanne. He vapauttavat kyllä teidät\nnuorista, mutta joudutte samalla vastaamaan kaikista kolttosistanne.\nValitkaa! Huomatkaa, että me sittenkin olemme teitä voimakkaampia!\"\n\nPopov mietti ja nyökkäsi sitten.\n\n\"Minä alistun.\"\n\n\"Paperit?\"\n\nSalakuljettaja nauroi. \"Ne ovat täällä\", ja hän pisti kätensä\npovitaskuun. \"Jos olisitte olleet ammattikiristäjiä, ette olisi\njättäneet taskujani tutkimatta perusteellisesti ettekä tyytyneet vain\naseen riistämiseen.\"\n\nSalakuljettaja antoi muutamia papereita, jotka Kivinen tarkasti.\n\n\"Hyvä on!\"\n\n\"Anteeksi, mutta vielä yksi seikka! Me pelaamme nyt avonaista peliä.\nMinulla ei ole rahaa eikä omaisuutta, enkä ilman sitä voi päästä\npakoon. Kuuden tunninkaan etumatka ei auta niin ollen. Luovuttakaa\nminulle muutama tuhat.\"\n\nKivisen täytyi myöntää, että salakuljettajan sanoissa oli paljon totta.\nMies oli toimitettava muualle, kuta pikemmin sitä parempi. Hän tarkasti\nlompakkoaan, mutta siellä ei ollut kuin pari kolme sataa kruunua.\nJorrella ei ollut sitäkään.\n\n\"Kelpaako teille jalokivet?\" kysyi Kivinen.\n\n\"Kyllä.\"\n\nSanomalehtimies otti painavan laukun Jorrelta ja vei sen pöydälle.\nPuukollaan hän nopeasti ratkoi sen auki. Käärettä oli paljon\nsisäpuolella, mutta kun hän vetäisi syrjään viimeisen kerroksen,\nhuudahti hän hämmästyksestä. Nahkaisessa laukussa oli tavallisia\nmerenrantakiviä. Kivinen tutki kiihkeästi koko laukun, mutta ei\nlöytänyt mitään muuta kuin kiviä. Mistään arvoesineistä ei ollut\ntietoakaan.\n\nKivinen katsahti salakuljettajaan, joka oli yhtä hämmästynyt kuin hän\nitsekin tästä odottamattomasta käänteestä.\n\n\"Missä ovat jalokivet?\" huusi Kivinen, eikä hän voinut salata\nsuuttumustaan.\n\nPopov nauroi ääneen. \"En ainakaan minä tiedä. Toin paketin samanlaisena\nkuin se ilmasta tipahti.\"\n\nJorre vahvisti salakuljettajan sanat.\n\n\"Kunhan ei nainen olisi tehnyt kepposta meille kaikille\", ei\nsalakuljettaja malttanut olla pistämättä.\n\n\"Nyt toimeen!\" huudahti Kivinen. \"Paperit meillä on. Moottoripyörälle!\"\n\nÄkillinen epäluulo nousi hänen mieleensä. Jorre ja hän hakivat\nmoottoripyörän vajasta, ja muutaman minuutin kuluttua kiiti pyörällä\nkaksi sanomalehtimiestä sovitulle kohtauspaikalle.\n\n\n\n\n15.\n\nKivinen päättää saattaa neiti Rigerin vakavaksi.\n\n\nSanomalehtimies odotti, että heidät pidätettäisiin aseman kohdalla,\nmutta nähtävästi ei lentokoneen vierailu ollut herättänyt suurempaa\nhuomiota siitä yksinkertaisesta syystä, että vain harvat olivat\nsen nähneet. Asemamiehet ja muutamat laiturilla vetelehtivät\ntyhjäntoimittajat katselivat kyllä pitkään moottoripyöräilijöitä, mutta\nkukaan ei tehnyt yritystäkään matkan keskeyttämiseksi tai selitysten\nvaatimiseksi.\n\nSelvittyään asema-alueesta lisäsi Kivinen vauhtia, ja kuin lentäen\nsaapui moottoripyörä siihen paikkaan, johon neiti Riger oli jäänyt\nautoineen.\n\nMutta nyt oli paikka tyhjä, auto ja neiti poissa.\n\nKivinen pysähdytti moottoripyörän, ja molemmat sanomalehtimiehet\nhyppäsivät maahan.\n\n\"Poissa!\" virkkoi Kivinen melkein kuin itsekseen.\n\nHe tarkastivat paikkaa. Pehmeään hiekkaan oli auto painunut syvään,\nselvät jäljet olivat siitä todistuksena, ja ne osoittivat yhtä\nkiusallisen selvästi, että auto oli lähtenyt liikkeeseen etelää kohti\nviehättävine seikkailijattarineen.\n\nKivinen kirosi ääneen, sillä tällaista käännettä ei hän ollut voinut\nedes aavistaa. Nyt hän muisti, kuinka innokas neiti Riger oli ollut\ntutustumaan autoon, ja ymmärsi, että neitonen oli jo silloin\nsuunnitellut kepposta. Niin, ja hän oli puhunut ristiin. Hän oli ensin\nmaininnut aikoneensa odottaa Tukholmassa, ja sitten ilmoittanut\nkohtauspaikan olleen lähellä Kuststadia. Mutta syytä hän ei ymmärtänyt.\nMinkä vuoksi neiti Riger oli paennut, ja miten oli jalokivilaukun\nlaita? Popov oli ilmeisestikin saanut väärän paketin, mutta minne oli\noikea joutunut? Oliko sitä olemassakaan, ja tiesikö neiti Riger siitä\njotakin?\n\n\"Voimmeko saavuttaa auton?\" kysyi Kivinen ja kääntyi Jorren puoleen,\njoka miettiväisenä katseli auton pyörien uurteita pehmeässä hiekassa.\n\n\"Tuskin. Laskekaamme: lentokoneen vierailusta on kulunut nyt noin kolme\nneljännestuntia. Tie on hyvinkin epämukava moottoripyörälle, mutta\nautolle se kelpaa. Ja lisäksi, tarkastakaamme moottoripyörän\nbentsiinivarostoa.\"\n\nJorre tarkasti säiliön. Siellä ei ollut täyttä neljännestäkään. Oli\nselvää, ettei takaa-ajoa voinut ajatellakaan ennenkuin säiliö olisi\ntäytetty.\n\nKivinen istuutui varjoon tien sivuun ja otti esille kartan. Hän tutki\ntietä, jota pitkin neiti Riger oli ajanut. Se vei seuraavalle asemalle\nja jatkui sitten radan vartta pitkin. Hän laski välimatkan ja pääsi\nvarmuuteen. Samassa kuului asemalta junan vihellys. Päiväjuna lähti\netelään. Neiti Riger ehtisi nousta siihen seuraavalla asemalla. Kaikki\noli ilmeisestikin edeltäpäin laskettu. Häntä harmitti, kun ei ollut\ntullut heti tätä ajatelleeksi. Hekin olisivat ehtineet mukaan, mutta\nnyt se oli myöhäistä.\n\n\"Herra Minck, ottakaa tämä pyörä ja koettakaa asemalta tai kauppalasta\nsaada bentsiiniä. Ajakaa sitten tänne takaisin. Minä lähden hiukan\ntutkimaan.\"\n\nJorre pani moottorin käyntiin ja hyppäsi pyörän selkään. Kivinen lähti\nkävelemään aukion laitaa pitkin. Sivutien varrella oli noin kolmensadan\nmetrin päässä huvila. Puutarhuri laitteli keittiökasvitarhassa joitakin\ntaimia. Kivinen tervehti ja aloitti keskustelua, esittäytyen\nsalapoliisiksi.\n\n\"Kuulitteko tai näittekö tässä noin tunti sitten lentokonetta?\"\n\n\"Kyllä, kuulin sekä näin\", vastasi mies ja kohosi pystyyn, katsellen\nuteliaana esivallan edustajaa.\n\n\"Mistä se tuli?\"\n\n\"Tuolta sisämaasta päin\", ja mies viittasi kädellään. \"Se lensi ensin\nkoko korkealla, mutta laskeutui sitten tässä lähellä aivan metsän\ntasalle, lensi aukion laitaa pitkin korkeintaan kolmenkymmenen metrin\nkorkeudella, kohosi sitten lentäessään aseman yli ja hävisi minun\nnäkyvistäni.\"\n\n\"Huomasitteko autoa tuossa aukion laidassa?\"\n\n\"En nähnyt mitään, mutta kohta lentokoneen hävittyä olin kuulevinani\nmoottorin jyskytystä sieltäpäin.\"\n\n\"Siis lentokone laskeutui aukiolle tullessaan?\"\n\n\"Niin\", vahvisti mies. Kivinen kiitti saamistaan tiedoista ja lähti\ntakaisin, heittäytyen varjoisaan paikkaan tupakoimaan ja odottamaan\nJorrea.\n\nPuolen tunnin kuluttua saapui Jorre.\n\n\"Ajetaan suoraan Malmborgiin\", sanoi Kivinen ja nousi pyörän selkään.\n\nTie ei ollut kuitenkaan niin huono kuin he olivat luulleet, ja pyörä\nkiiti hyvällä vauhdilla. Auton jäljet olivat aivan selvät.\n\nAsemalle oli matkaa yli peninkulman. He olivat ajaneet noin kymmenen\nkilometriä, kun auton jäljet äkkiä poikkesivatkin sivutielle. Kivinen\nhiljensi vauhtia ja ohjasi pyörän jäljille. Tie teki mutkan, ja sen ohi\npäästyään huudahtivat molemmat sanomalehtimiehet hämmästyksestä. Tien\nsyrjässä seisoi heidän Tukholmasta hankkimansa auto. He pysähdyttivät\npyörän ja tarkastivat autoa. Neiti Rigeriä ei näkynyt. Hän oli\nnähtävästi jättänyt auton tähän ja mennyt, ettei olisi herättänyt\nepäluuloja, jalkaisin asemalle. Jorre tutki bentsiinisäiliötä ja\nhuomasi sen olevan vielä melkein puolillaan.\n\n\"Ottakaamme auto. Moottoripyörän voimme jättää asemalle\nsäilytettäväksi\", ehdotti Jorre, ja Kivinen suostui. Jorre kiipesi\nautoon ja monien yritysten jälkeen sai sen käännetyksi. Hän ajoi\nedellä, ja Kivinen tuli perässä pyörällään.\n\nSaavuttuaan asemalle vei Kivinen moottoripyörän tavaratoimistoon\nsäilytettäväksi. Jorre osti bentsiiniä kaiken varalta lisää. Kivinen\nkatseli hetkisen ympärilleen ja meni sitten lipunmyyjättären luo.\n\n\"Anteeksi\", kysyi hän kohteliaasti tervehtien, \"huomasitteko\nmahdollisesti, että muuan nuori neitonen, matkapukuinen, kädessään\nnahkainen laukku, osti lipun päiväjunalle?\"\n\n\"Kyllä. Hän osti sen Malmborgiin. Hän tuli tänne viimeisillä\nminuuteilla ja näytti koko lailla hermostuneelta.\"\n\n\"Kiitän.\" Kivinen kohotti hattuaan ja poistui Jorren luo, joka oli jo\npannut moottorin käyntiin. Auto lähti liikkeelle.\n\nKivinen tutki aikataulua. Jos kaikki kävisi hyvin, ehtisivät he\nMalmborgiin samoihin aikoihin kuin Norjan-juna lähtisi sieltä. Jorre\nlisäsi vauhtia.\n\nMutta kaikki ei käynyt laskelmien mukaan. Muutamassa ylämäessä halkesi\ntoinen takapyörän kumirengas, ja ennenkuin tilalle oli muutettu toinen,\nmeni kokonainen tunti. Myöhästyminen oli nyt varma.\n\nHe tulivat Malmborgiin lähes tunnin myöhästyneinä. Jorre ohjasi toisen,\npaikkakunnan kahdesta, hotellin edustalle ja meni sisään. Palattuaan\nhän ilmoitti, että neiti Rigerin palvelijatar oli asunut siinä ja\nmatkustanut pois Norjan-junalla. Hänen luonaan oli käynyt muuan neiti,\njonka tuntomerkit sopivat neiti Rigeriin.\n\nSanomalehtimiehet söivät hotellissa päivällisen, ja annettuaan teknikon\ntarkastaa auton, lähtivät uudelleen liikkeelle. He aikoivat ajaa\nsuoraan raja-asemalle. Matkustajien passien järjestäminen veisi aikaa\npuoli päivää, joten seikkailijat ehtisivät saavuttaa neiti Rigerin\nennenkuin tämä pääsisi poistumaan Ruotsista.\n\nAuto kiiti eteenpäin kovilla ruotsalaisilla teillä, ja junan etumatka\nväheni huomattavasti. Jorre hoiti ja ohjasi autoa erinomaisesti, ja hän\ntuntui nauttivan tästä raikkaasta ja jännittävästä matkasta halki\nRuotsin. Kivisen suuttumus lauhtui vähitellen, mutta hän vannoi\nitsekseen, että olivatpa sitten neiti Rigerin menettelyyn vaikuttaneet\nmitkä syyt tahansa, neitonen saisi hiukan maistaa hänen kostoaan. Hän\nkypsytteli mielessään muuatta pikku suunnitelmaa, jonka onnistuminen\npakottaisi neiti Rigerin muutamiksi hetkiksi sangen vakavaksi.\n\nIllalla he olivat jo junan kanssa tasassa. Jorre lisäsi paremmilla\ntieosilla vauhtia, ja kun maantie monin paikoin oikaisi paljonkin\nmäkiseudussa kiemurtelevaa rataa, pääsivät he ratkaisevasti edelle.\n\nOli jo aivan hämärä, kun he ajoivat raja-asemalle. Juna saapuisi\nparinkymmenen minuutin kuluttua. He veivät auton vuokravajaan ja\ntilasivat huoneet hotellista, lähtien sitten asemalle. Heidän\nodotettuaan muutaman minuutin saapui juna. Sanomalehtimiehet\ntarkastivat syrjästä matkustajia.\n\nJorre tarttui Kivisen käsivarteen ja osoitti asemasillalle.\n\nNeiti Riger laskeutui juuri ensiluokan vaunusta. Hän lähti yhdessä\npalvelijattarensa kanssa kauppalaan päin. Sanomalehtimiehet seurasivat\npysyen kuitenkin näkymättömissä.\n\nNeiti Riger ei ottanut ajuria, vaan tahtoi nähtävästi nauttia kävelystä\nraikkaassa iltailmassa. Leveä puistokuja johti asemalta kauppalaan,\nja neiti Rigerin kulkiessa toista laitaa edellä, seurasivat\nsanomalehtimiehet takana toisella puolella. Hotelli, jossa he asuivat,\noli tien varrella, mutta neiti Riger kulki sen ohi, pysähtyen viimein\nerääseen toiseen. Hän keskusteli palvelijattarensa kanssa, tämä erosi\ntoiselle suunnalle, mutta neiti Riger meni sisään.\n\nSanomalehtimiehet pysähtyivät ulkopuolelle. Odotettuaan parikymmentä\nminuuttia meni Jorre myöskin sisään, palaten muutaman hetken kuluttua.\n\n\"Hän asuu huoneessa n:o 16\", ilmoitti hän Kiviselle.\n\n\"Saitteko selville, onko jokaiseen huoneeseen puhelin?\"\n\n\"Ei, hotelliin on vain pari puhelinta, toinen matkustajille, ja se\nsijaitsee alakäytävässä.\"\n\n\"Missä kerroksessa neiti Rigerin huone on?\"\n\n\"Toisessa.\"\n\n\"Tulkaa, lähtekäämme hotelliin! Meidän on toimittava nyt nopeasti.\"\n\nSaavuttuaan hotelliin selitti Kivinen suunnitelmansa Jorrelle, joka ne\ntäydelleen hyväksyi. Nuori sanomalehtimies ei mistään hinnasta tahtonut\njättää puoliväliin seikkailuretkeään, jota nyt taukoamatta oli kestänyt\nmuutamia päiviä, ja vaikka he ehkä aikoivatkin menetellä laittomasti,\nei hän siitä välittänyt, sillä heillä oli moraalinen oikeus puolellaan.\n\nJos joku olisi muutama hetki neuvottelun jälkeen nähnyt herra Minckin\npoistuvan hotellista, poikkeavan pieneen puistoon ja ryhtyvän,\nvarovasti sivuilleen vilkuillen, poimimaan pieniä kiviä taskuihinsa,\nolisi näkijä luullut mainittua sanomalehtimiestä joko vaarattomaksi\nmielipuoleksi tai sitten hassahtavaksi mineraloogiksi, mutta tuskinpa\nkenenkään päähän olisi pälkähtänyt ajatus, että noilla pienillä\npyöreillä kivillä aiottiin hankkia muutaman miljoonan arvosta\njalokiviä. Koottuaan kiviä riittävän määrän oikaisi Jorre vartalonsa,\nkohensi pukuaan ja pyyhki kätensä palaten hotelliin. Nenäliinojen\navulla saatiin kivistä kolme kääröä, joiden ympärille kiedottiin\nsanomalehtipaperia, ja koko käärö peitettiin vaatteella. Jorre haki\nsenjälkeen auton vajasta, kävi ostamassa lisää bentsiiniä varastoon,\ntarkasti auton, muutti toisen takapyörän kumin ja ilmoitti auton olevan\nvalmiin.\n\n\"Minä odotan siis täällä nyt\", sanoi Kivinen ja istuutui nojatuoliin.\n\"Palatkaa pian ja koettakaa saada koko rakennuksesta jonkunlainen\nsummittainen käsitys.\"\n\nJorre otti hattunsa ja lähti hotelliin, jossa neiti Riger asui.\nOvenvartijan huoneessa valvottiin. Jorre astui sisään, tervehti ja veti\nesiin sanomalehden edustuskortin ja salapoliisin merkin. Ne tehosivat\ntäydelleen, kuten aina, ja ovenvartija alensi ääntään.\n\n\"En aio aikaansaada mitään häiriötä\", kiirehti Jorre heti selittämään,\n\"mutta pyytäisin saada muutamia tietoja eräästä tänä iltana hotelliin\ntulleesta neidistä, neiti Rigeristä.\"\n\n\"Kyselkää! Minä annan kaikki tiedot, jotka voin antaa\", vakuutti\novenvartija.\n\n\"Ensiksikin: asuuko neiti Riger yksin huoneessaan?\"\n\n\"Asuu.\"\n\n\"Se on hyvä. Eikö hänen palvelijattarensa ole ollenkaan tässä\nhotellissa?\"\n\n\"Tänä iltana tuli tänne ainoastaan yksi neiti.\"\n\n\"Onko mikään neiti Rigerin huoneen viereisistä huoneista vapaa?\"\n\n\"On kyllä: numero 12.\"\n\n\"Voiko sitä saada käyttää puoleksi tunniksi. Me maksamme kyllä hyvin.\"\n\n\"Se on helppo järjestää. Tässä on avain.\"\n\nOvenvartija ojensi avaimen Jorrelle, joka pisti sen taskuunsa.\n\n\"Onko teillä vara-avaimia huoneisiin?\"\n\n\"On. Mihin huoneeseen haluatte sellaisen, omaanneko?\"\n\n\"Ei, neiti Rigerin.\"\n\nOvenvartija kopeloi kaapissaan hetkisen ja antoi sitten Jorrelle toisen\navaimen.\n\n\"Kiitän. Ja nyt viimeinen pyyntö: näyttäkää minulle hänen passinsa.\"\n\nMies selaili matkustajien matkatodistuksia ja passeja ja veti viimein\nesille halutun. Jorre tarkasti sen mielenkiinnolla ja vihelsi sitten.\nKaikki meni hyvin.\n\n\"Milloin lähtee juna Norjaan?\" kysyi hän vielä.\n\n\"Huomisaamuna kello 5.18.\"\n\nJorre veti esille lompakkonsa ja maksoi pyöreähköstä huoneesta ja\nsaamistaan tiedoista.\n\n\"Pyytäisin vain, että jos joku sattuisi soittamaan neiti Rigerille, te\nkävisitte ilmoittamassa hänelle, että hän tulisi puhelimeen.\"\n\nOvenvartija lupasi, ja Jorre pujahti ulos, rientäen odottavan Kivisen\nluo. Hän kertoi tälle matkansa tulokset. Molemmat miehet maksoivat\nlaskunsa, auto asetettiin valmiiksi vajan edustalle ja Kivinen lähti\nsamaan hotelliin, josta Jorre juuri oli tullut, povellaan Jorren\npoimimista kivistä laitettu paketti. Hän pujahti sisään hotellin\npääovesta, juoksi nopeasti rappuja ylös toiseen kerrokseen, pysähtyi\nn:o 16:n edustalle, kuunteli siinä hetkisen ja sitten melkein\näänettömästi avasi oven n:o 12:een.\n\nPäästyään huoneeseensa sulki Kivinen oven perässään ja jäi sen luo\nkuuntelemaan. Neiti Riger oli ollut kaikesta päättäen valveilla, sillä\nsisältä oli kuulunut liikettä ja sähköt olivat olleet sytytetyt.\nSanomalehtimiestä jännitti aikomansa yrityksen rohkeus ja hiukan\nhumoristinen häikäilemättömyys. Hän katsoi kelloaan. Aikaa oli vielä\nrunsaasti viisi minuuttia. Hän istahti pöydän ääreen ja äkkinäisestä\nmielijohteesta kirjoitti muutaman sanan paperilapulle, jonka hän\nkiinnitti pakettiin.\n\nAlhaalta kuului puhelinsoitto, ja muutama hetki senjälkeen kuuluivat\novenvartijan hitaat ja raskaat askeleet. Ne kulkivat pitkin käytävää ja\npysähtyivät neiti Rigerin huoneen edustalle. Kuului koputusta, ovi\navattiin ja ovenvartija lausui:\n\n\"Neiti Rigeriä pyydetään puhelimeen!\"\n\nNeiti Riger huudahti heikosti, mutta hillitsi itsensä ja seurasi\novenvartijaa alas. Kivinen jännitti kuuloaan. Kun askeleet vaimenivat,\navasi hän ovensa, pujahti käytävään ja hiipi neiti Rigerin ovelle. Se\noli auki, kuten hän oli odottanutkin. Neiti Riger ei ollut huomannut\nsitä sulkea.\n\nSanomalehtimies livahti sisään ja loi nopean, tutkivan silmäyksen\nhuoneeseen. Sohvalla näkyi matkalaukku, joka oli puoleksi auki. Kivinen\nhyppäsi sohvan luo ja avasi laukun kokonaan. Siellä oli vaatteita ja\nyhtä ja toista matkatavaraa, mutta alimmaisena pitkulainen nahkalaukku.\nHän veti sen esille, avasi sen pöydällä, sulloi taskuunsa sen\nsisällyksen ja tunki nahkasuojuksen sisään kivipakettinsa. Se oli\nhiukan liian suuri, mutta sitä ei voinut auttaa. Suljettuaan\nnahkalaukun asetti Kivinen sen takaisin matkalaukkuun, pani muut\ntavarat entiseen järjestykseen, hiipi ovelle ja pujahti käytävään,\npäästen huoneeseensa samalla hetkellä kun neiti Riger alkoi nousta\nportaita. Sanomalehtimies kuunteli oven takana, ja kuultuaan neiti\nRigerin menneen huoneeseensa hän pujahti taas käytävään, laskeutui\nnopeasti, mutta äänettömästi alakertaan, jätti ovenvartijan huoneeseen\nmolemmat avaimet ja riensi ulos.\n\nPieni rajakauppala nukkui. Sanomalehtimies kiiruhti pitkin autioita\nkatuja ja saapui autovajan luo, jossa Jorre jo odotteli autossaan. Sen\nkaksi lyhtyä heitti häikäisevän kirkkaan valojuovan tielle.\n\n\"Onnistuitteko?\" kuiskasi Jorre ja kumartui Kivisen puoleen.\n\n\"Kyllä\", vastasi sanomalehtimies hengästyneenä ja kiipesi autoon.\n\"Prinssin miljoonat ovat nyt taskussani. Mitä neiti Riger sanoi\npuhelimessa?\"\n\n\"Sikäli kuin saatoin päätellä äänestä, menetti hän kokonaan malttinsa.\nIlmoitin, että hänen pitää heti huomenaamulla matkustaa Norjaan.\nEsiinnyin yhtenä salakuljettajana ja vahvistin sen kertomuksen, jonka\nneiti Riger sai kuulla jo meiltä. Pidättelin häntä puhelimessa niin\nkauan kuin jaksoin. Kai aika riitti?\"\n\n\"Kyllä se riitti, mutta ei ylikään jäänyt. Pujahdin huoneeseeni samalla\nhetkellä kun neiti Riger alkoi nousta portaita. Selvä on! Lähdetään!\"\n\nAuto lähti liikkeelle kohti Norjan rajaa. Kivinen järjesti prinssin\nmiljoonat sopivammin taskuissaan.\n\n\n\n\n16.\n\nLeikistä on maksettava leikin hinta.\n\n\nTullipuomin luona auto pysähdytettiin. Se ja matkustajat\njoutuivat perusteellisen tutkimuksen ja tarkastuksen alaisiksi.\nSanomalehtimiesten passit olivat kuitenkin täydellisessä kunnossa,\nJorrenkin, sillä tukholmalaisen suurlehden reportterina hänellä oli\naina varalla passi naapurimaihin. Autoon kohdistivat tullivirkailijat\nsensijaan suuremman huomion, kuitenkin ilman tulosta, sillä prinssin\nmiljoonat olivat hyvässä piilossa sinkkilaatikossa, joka vuorostaan oli\nyhdessä bentsiinisäiliössä. Jännittyneesti katseli Kivinen, kun\nvirkailijat avasivat säiliön, mutta hämärä esti huomaamasta, ettei\nsäiliön näennäinen pohja ollutkaan todellinen, vaan jalokivilaatikon\nkansi.\n\n\"Selvä on!\" julisti virkailija, ja matkustajat kiipesivät autoon, joka\nverkalleen lipui pitkin tietä rajaviivalle. Sen toisella puolen oli\ntaas tutkimus ja tarkastus, mutta sanomalehtimiehet selvisivät täällä\nyhtä hyvin kuin Ruotsissakin. Kivinen nosti hattuaan, ja auto hurahti\ntäyteen vauhtiin. Oltiin Norjassa, ja edessä aukeni leveä ja kova tie\nkesäyön varjottomassa valaistuksessa. Auton kumit suhisivat pehmeästi,\nja ilma soi korvissa.\n\nHe ajoivat koko yön. Parissa pikkukaupungissa täytettiin\nbentsiinisäiliöt ja muutettiin pari kumia sekä ruokailtiin, ja sitten\nuudelleen matkaan. Sivuutettiin Kristianiaan johtava maantie ja\nrautatie ja ohjattiin Skagerrakin rautatielle. Tie oli leveä ja hyvä,\nmutta kiemurteleva, nouseva ja laskeva, ja väliin sai auto kiivetä\nylös, vähin liukua pitkissä kierteisissä alamäissä varovaisesti ja\nhitaasti. Kun tie puikahti rannalle, levisi etelässä näkyviin\nsumuharsoinen, suolatuntuinen, vihertävä Skagerrak ärjyvine\nmaininkeineen, ja jossakin kaukana sen takana Atlantin rannaton ulappa.\n\nAamupäivällä ohjasi Jorre auton taitavasti pieneen huvila- ja\nkylpypaikkaan pitkän, suojaisen lahden poukamaan, jonka vesi kahden\nkorkean ja pitkän kallioniemen välissä lepäsi melkein tyynenä,\nrantahyrskyjen pauhatessa niemen nenässä ja roiskuttaessa vaahtoa alati\nkosteille rantakiville. Harmaat punatiilikattoiset pikku talot olivat\nsopeutuneet vuorien rinteille, ja niiden välissä kiemurtelivat\nkävely- ja ajotiet. Kauppalan toisessa laidassa oli kirkko, toisessa\nhotelli komean puutarhan keskellä, ja leveä valtatie johti alas rantaan\nkasinolle ja kylpylaitokseen sekä sieltä parin kolmen kilometrin päässä\nolevalle rautatieasemalle. Paikka oli eristetty ja yksinäinen ja\nkuitenkin mitä läheisimmässä yhteydessä suurten keskusten kanssa, sinne\npääsi sekä rautateitse että laivalla, joten se oli kuin luotu pienten\n-- eikä aina niin pientenkään -- seikkailujen näyttämöksi, joita\nnykypäivien maailma kihisee yhtä täynnä kuin kevätlammikon vesi\npikkueläviä, vaikka syrjäinen niiden havaitsemiseksi tarvitsee\nmikroskooppisen tarkkaa huomiokykyä, keksiäkseen noiden huolettomien ja\nelämäniloisten ihmisten joukosta seikkailudraamojen tai -komedioitten\nnäyttelijät, sankarit ja tahdottomat statistit.\n\nSanomalehtimiehet tiesivät, että Kuststadin lentokoneseikkailu tulisi\npäättymään tässä kauppalassa, kaikessa hiljaisuudessa, mutta tavalla,\njota sen näyttelijät eivät seikkailuun ryhtyessään olisi voineet\nmitenkään edes uneksia. Suomalainen sanomalehtimies oli nyt\nlopullisesti kypsyttänyt suunnitelmansa, tai oikeastaan kaksi\nsuunnitelmaansa. Hän panisi ne täytäntöön. Ja neiti Riger saisi\nleikistään maksaa leikin hinnan.\n\nSeikkailijat ohjasivat auton hotellin edustalle ja astuivat maahan.\nAuto vietiin vajaan, ja sanomalehtimiehet nousivat leveitä, ilmavia\nportaita pitkin hotellin vastaanottohuoneeseen, tilaten itselleen\nhuoneen. Heidät ohjattiin sinne. Kivinen tilasi aamiaisen huoneeseen,\nsillä likaisina ja pölyisinä pitkän automatkan jälkeen he eivät\ntahtoneet mennä alas ruokasaliin.\n\n\"Milloin saapuu Ruotsinjuna?\" kysyi Kivinen tarjoilijalta.\n\n\"Kello 4.32.\"\n\n\"Varaatte kaksi huonetta lisää neidille ja hänen palvelijattarelleen.\nLaittakaa auto asemalle vastaan.\"\n\nKivinen kuvasi neiti Rigerin ulkomuodon, ja Jorre hymähteli itsekseen.\nMitähän seikkailijatar sanoisi saavuttuaan?\n\n\"Mutta muistakaa, ettette mainitse meistä mitään, jos neiti sattuisi\njotakin kysymään. Sanotte vain, että teille on tullut määräys. Muuten,\nherättäkää meidät siinä puoli neljältä, joka tapauksessa ennen junan\ntuloa. Oletteko ymmärtänyt?\"\n\nTarjoilija kumarsi ja lupasi täyttää määräykset. Hänen poistuttuaan\nsöivät automatkailijat hyvällä ruokahalulla aamiaisensa, riisuivat\nhiukan yltään ja ojentautuivat vuoteilleen levätäkseen muutaman tunnin\najan ja käydäkseen senjälkeen uusin voimin seikkailuihinsa.\n\nKivinen sytytti savukkeen, imaisi pari kertaa hienoa tuoksua\nsieraimiinsa ja vaipui horroksiin. Kello löi puoli kaksitoista.\n\nHe nukkuivat kolme ja puoli tuntia, sillä kello löi juuri kolme, kun\nKivinen havahtui. Hän hyppäsi lattialle ja tunsi melkoisesti\nvirkistyneensä. Herättämättä Jorrea hän peseytyi perusteellisesti\nkylmällä vedellä, siisti hiukan itseään ja tunsi taas olevansa kuin\nuusi ihminen.\n\nHän painoi soittokellon nappulaa, ja tarjoilija koputti ovelle, astuen\nsisään. Kivinen pyysi sanomalehtiä, ryhtyen sitten niitä lukemaan. Hän\ntoivoi löytävänsä erään uutisen, joka vahvistaisi hänen otaksumaansa.\nHän tutki lehdet tarkkaan, tarttui viimeiseen ja keksi kuin keksikin\npikku-uutisten joukosta sen, jota oli etsinytkin. Se oli lyhyt ja\nmelkein arvoton muille kuin hänelle:\n\n\"Mikäli olemme saaneet tietää, saapuu... ent. prinssi Kristianiaan\nlauantaina. Prinssi matkustaa yksityishenkilönä.\"\n\nKivinen pani lehden pöydälle ja vihelsi hiljaa. Neiti Riger kohtaisi\nsiis prinssin huomenna ja luovuttaisi hänelle jalokivistä saamansa\nhinnan, nimittäin ensimmäisestä lähetyksestä. Toisen nahkalaukun\nsisällys oli Kivisen matkalaukussa. Sanomalehtimies ihmetteli vain,\nmillä tavoin neiti Riger oli aikonut salakuljettaa jalokivet Ruotsista\nNorjaan.\n\nParinkymmenen minuutin kuluttua Jorrekin heräsi ja nousi ylös. Miehet\nottivat hattunsa ja lähtivät ulos. Ilma oli ihana, ylhäällä suhiseva\nmerituuli loi raikkautta, ja vuonokauppala loisti taloineen,\npuutarhoineen ja nurmikkoineen keskikesän heleydessä. He kulkivat\npuiden reunustamaa tietä pitkin asemalle päin, mutta pyörsivät takaisin\nja menivät hotellin yläverannalle ollakseen läsnä, kun neiti Riger\nsaapuisi hotelliin. Jos hän saapuisi ollenkaan? Kivinen oli kuitenkin\nmelkein varma, ettei neiti Riger voisi toisinkaan menetellä.\n\nTilattuaan hiukan juotavaa he istuutuivat pöydän ääreen ja näkivät\nkauempana tiellä kaksi autoa tulossa hotellia kohti. Niiden ollessa\nlähempänä tunsi Kivinen toisessa vaunussa istuvan neiti Rigerin ja\ntämän palvelijattaren. Auto pysähtyi pääoven edustalle, ja matkustajat\nastuivat maahan. Solakkana ja notkeana neiti Riger lähti nousemaan\nportaita, mutta Kivinen oli huomaavinaan hänen kasvoillaan hätääntyneen\nja harhailevan ilmeen.\n\nVerannan ovi oli auki vastaanottohuoneeseen, ja molemmat miehet\nkuulivat aivan selvään siellä syntyneen keskustelun. Kivinen nautti\nkuin koulupoika pikku kepposensa onnistumisesta.\n\n\"Saanko kaksi huonetta\", sanoi neiti Riger, ja hänen äänestään kuului\nhalu päästä mahdollisimman pian yksinäisyyteen.\n\n\"Anteeksi\", kuului ovenvartija sanovan, \"mutta neidin nimi on\nluultavasti Riger?\"\n\nTulija ei voinut pidättää huudahdusta.\n\n\"Niin... on kylläkin, mutta miten tämä on mahdollista?\" sopersi hän\nkiihtyneenä.\n\n\"Meille on tullut määräys varata teille ja palvelijattarellenne kaksi\nhuonetta\", selitti ovenvartija.\n\n\"Varata meille kaksi huonetta! Miten tämä on mahdollista? Kuka teille\non sellaisen määräyksen antanut?\" Neiti Riger tunsi joutuneensa\nkeskelle tapauksia, joiden syytä ja alkuperää hän ei voinut\naavistaakaan.\n\n\"Sitä me emme tiedä. Aamupäivällä tuli sähkösanoma. Kai se on oikein?\"\nkysyi ovenvartija.\n\n\"On kyllä\", sanoi neiti Riger venytellen. \"Niin, ehkä onkin niin, että\nserkkuni on sähköttänyt tänne jo edeltäpäin ja kaiken varalta.\nHämmästyin vain, sillä en ollut itsekään varma tulostani. Kiitän joka\ntapauksessa. Ohjatkaa minut huoneeseeni.\"\n\nKivinen hymähti mielessään neiti Rigerin yksinkertaiselle serkkuun\nvetoamiselle. Mutta nopeasti sanomalehtimiehet kumartuivat lasiensa\nääreen, kun neiti Riger ovenvartijan opastamana ja palvelijattarensa\nseuraamana samassa vilahti oven ohitse. Hän ei kuitenkaan mitään\nhuomannut.\n\nKivinen ja Jorre vetäytyivät huoneeseensa koko iltapuoleksi.\nTarjoilijalta sai Kivinen tietää, että neiti Riger asui huoneessa n:o\n23, että hän oli tilannut päivällisen huoneeseensa ja lähettänyt\nsähkösanoman Köpenhaminaan.\n\n-- Prinssille, -- ajatteli Kivinen.\n\nHän istui ikkunan ääressä ja katseli puutarhan läpi hämärtyvälle\nlahdelle. Kasinolta kuului soittoa, jotkut rattaat rämisivät kovalla\ntiellä, ja lehdet suhisivat hiljaisessa tuulessa. Lahdensuulta\nkantautui maininkien kohina kaukaisena yhtämittaisena meluna\nrauhalliseen hotellihuoneeseen. Jorre makaili leposohvalla ja\nkirjoitteli lehdelleen pirteää matkakuvausta autoretkeltä Ruotsin ja\nNorjan halki, puhallellen sekä ulkonaisesti että sisäisesti tyytyväisen\nnäköisenä hienoja savuhattaroita sivulleen. Kivinen oli kertonut\nhänelle koko seikkailun alusta saakka ja luvannut, että hän saisi\nkirjoittaa siitä selostuksen sanomalehdelleen, kuitenkin sellaisessa\nmuodossa, etteivät seikkailun toimivat henkilöt joutuisi kärsimään.\nNuori sanomalehtimies tiesi ansaitsevansa kannuksensa tällä matkalla.\n\nAlkoi jo hämärtää, kun ovelle koputettiin.\n\n\"Sisään!\" sanoi Kivinen kohoutumatta mukavasta asennostaan\nnojatuolissa. Oviaukkoon ilmestyi tarjoilija, joka livahti sisään ja\nsulki oven perästään.\n\n\"Ajattelin teidän ehkä haluavan tietää, että neiti Riger lähti juuri\nkävelemään\", virkkoi hän hiljaa.\n\n\"Teillä on sattuvat ajatukset\", naurahti Kivinen hieman ivallisesti,\n\"mutta kiitän todellakin. Minne päin hän lähti?\"\n\n\"Hän lähti rantatielle, sille, joka vie niemenkärkeen. Hän ei ole vielä\nehtinyt kauas.\"\n\n\"Niinkö! Te kai sitten luultavasti tiedätte myös, menikö hän yksin vai\npalvelijattarensa seurassa?\"\n\n\"Yksin.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nTarjoilija poistui, ja Kivinen mietti hetkisen. Jorre katseli\nkiinteästi suomalaista virkaveljeänsä ja naurahti hiljaa.\n\n\"Tarjoilijat ovat eräässä suhteessa ihmeväkeä\", hän sanoi.\n\"Jokahetkinen harjoitus tekee heidät väkisinkin ajatustenlukijoiksi,\nmonesti niin tarkoiksi, että hämmästyy, ja melkein aina sellaisiksi,\nettä ajatustenluku tuntuu tunkeilevaisuudelta.\"\n\n\"Kyllä minun ajatukseni tällä kertaa ainakin oikein luettiin\", vastasi\nKivinen ja nousi ylös. \"Lähden nyt yllättämään seikkailijattaremme ja\npuhumaan suuni puhtaaksi. Tapaamme toisemme myöhemmin.\"\n\nHotellin portailla sanomalehtimies pysähtyi ja silmäsi rantatielle.\nNeiti Riger käveli noin parinsadan metrin päässä. Kivinen ei kuitenkaan\nlähtenyt hänen jälkeensä, vaan oikaisi muuatta poikkikatua pitkin.\nPäästyään rantatielle, joka kulki noin viidentoista metrin korkeudella\nlahden pinnasta ja jota reunusti korkea kivivalli, hän istahti vallin\nreunalle ja sytytti savukkeen. Hän ei nähnyt, mutta kuuli neiti Rigerin\naskelten lähestyvän. Kun ne olivat kohdalla, sanomalehtimies\nkohottautui seisomaan, kääntyi tulijaan päin ja luontevasti tervehtien\nvirkkoi levollisesti:\n\n\"Hyvää iltaa, neiti Riger!\"\n\nHän näki värin vaihtelevan kauniin vastustajattarensa\nkasvoilla heleimmästä punaisesta valkoiseen, hänen suupielensä\nnytkähtelivät, silmät laajenivat hämmästyksestä ja sormet tempoilivat\nsuonenvedontapaisesti käsilaukun nahkahihnoja. Puoliavointen huulten\nvälistä tunkeutui tukahdutettu huudahdus. Näytti siltä kuin kiitävän\nnopea ilonhäivähdys olisi väikkynyt yli kasvojen, mutta se katosi\nsamassa, neiti Riger teki silminnähtävästi rajuja ponnistuksia\npalauttaakseen mielenmalttinsa, Kivisen edelleenkin seisoessa\nrauhallisena kunnioittavassa ja odottavassa asennossaan kaunottaren\nedessä, ja vain erikoisen terävä tarkkailija olisi voinut todeta hänen\nsisäisesti nauttivan pieneksi kostoksi järjestämästään yllätyksestä.\nNeiti Riger vetäisi pari kertaa syvään henkeään, pudisti päätänsä kuin\nhäivyttääkseen ilmestyksen silmistään ja ojensi kätensä.\n\n\"Herra Kivinen, te olette noita!\" huudahti hän toistamiseen\nihastuttavasti hymyillen ja puristi pitkään sanomalehtimiehen kättä,\nvoimatta kuitenkaan estää sitä, että punerrus levisi uudelleen\nkasvoille ja laskeutui valkoiselle kaulalle.\n\n\"En suinkaan\", naurahti Kivinen, ja he lähtivät kulkemaan eteenpäin\nniemelle. \"En ole noita, mutta minussa on vain hitunen meidän\nsuomalaisten kansallisominaisuutta, sitkeyttä. Kun kansa vuosisatoja\nvääntää monihaaraisia, syvään juurtuneita kantoja kaskistaan, kehittyy\nsitkeys pakostakin. Me emme ole oppineet hellittämään.\"\n\nNeiti Riger ei vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä\nsanomalehtimiehen vierellä. Tie kääntyi niemelle, ja mereltä puhalsi\näkkiä kylmähkö tuulenhenki. Tie nousi korkeammalle, mutkitteli,\npäättyen pienen soman alppimajan tyyliin rakennetun ravintolan\nedustalle, jonka punainen katto loisti himmeänä rosoisten ruskeiden\nkallioiden keskellä. Se oli suojaavan kallionkielekkeen takana, ja\ntuulenhenki oli tuntumattomissa, kun he istahtivat ravintolan\nyläverannalle pienen pöydän ääreen.\n\n\"Miten te löysitte minut?\" kysyi neiti Riger viimein, kun kahvia tuonut\ntarjoilijaneiti oli poistunut ja he olivat jääneet kahden.\n\n\"Ei minun tarvinnut etsiäkään\", vastasi sanomalehtimies kiusoittavasti,\n\"sillä tiesin matkanne päämäärän.\"\n\n\"Tiesitte? En ole muistaakseni siitä milloinkaan mitään sanonut\",\nmuistutteli neiti Riger.\n\n\"Ette kylläkään sanonut, mutta näytitte minulle passinne, ja se\nriitti.\"\n\n\"Minä en näyttänyt teille passiani\", lausui neitonen lujasti. \"Muistan\nkyllä, että puhuimme siitä jotakin, mutta en näyttänyt.\"\n\n\"Ette kylläkään itse näyttänyt, mutta minulla oli rohkeutta katsoa,\nmuistatteko, matkalla Tukholmasta Kuststadiin\", valehteli Kivinen,\nsillä hän ei tahtonut ilmaista keppostaan rajakauppalassa vielä\ntoistaiseksi.\n\nNeiti Riger pudisti päätänsä, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"Ja miten te tulitte?\" jatkoi hän hetken perästä kuulusteluaan.\n\"Ehdittekö tänne ennen minua?\"\n\n\"Kyllä. Muistattehan kai, että jätitte automme maantielle. Tulimme\nsiinä tänä aamuna. Ja tietäen, että te tulette iltapuolella, rohkenin\ntilata teille huoneetkin hotellista.\"\n\nNeiti Riger tuntui saaneen takaisin kaiken itsehillintänsä, sillä hän\nnauroi vallattomasti.\n\n\"Ja kaiken tämän olette kai järjestänyt kostoksi siitä, että karkasin\nluotanne Kuststadissa?\"\n\n\"Tietysti, ja kai teidänkin täytyy myöntää, että rikokseen katsoen on\nkosto toistaiseksi ollut sekä lievä että onnistunut?\"\n\n\"Onnistunut kylläkin, mutta en sano sitä lieväksi. Menetin kokonaan\nmalttini tullessani hotelliin ja kuullessani, että minulle oli jo\ntilattu huoneet...\"\n\n\"Niin, me kuulimme teidän keskustelunne\", keskeytti Kivinen sangen\nkuivasti.\n\n\"Te olette kostonhimoinen ja nautitte kostonne viimeiseen tippaan\",\nsanoi neiti Riger teennäisen surkeasti.\n\n\"Ehkä, mutta nyt haluaisin tietää, miten matkanne sujui? Te saitte\ntietenkin jalokivilaukun, koska herra Popov ja teidän nöyrin\npalvelijanne sai vain meren rantakiviä.\"\n\n\"Sain\", virkkoi neitonen ja muuttui samalla vakavaksi.\n\n\"Niin, me pusertelimme herra Popovilta tietoja ja papereita puolisen\ntuntia, ennenkuin tutkimme laukun sisällyksen ja huomasimme laukun\nkivipussiksi. Jätimme silloin Popovin omiin oloihinsa ja hyppäsimme\nmoottoripyörälle. Kohtauspaikka oli tyhjä. Jatkoimme matkaamme, ja nyt\nolemme täällä. Paperit ovat tässä\" -- ja kohteliaasti kumartaen ojensi\nKivinen muutaman paperin neiti Rigerille. \"Olette nyt luultavasti\ntyytyväinen. Paperit ovat tässä ja jalokivet huostassanne.\"\n\nNeiti Rigerin ilme näytti rukoilevalta, mutta samalla hän tarkasti\nsanomalehtimiestä.\n\n\"Minä sain kyllä jalokivet, mutta ne _varastettiin_ minulta rajalla\",\nsanoi hän hitaasti. Ainoakaan väre ei antanut sanomalehtimiestä ilmi.\nHän puhkesi aivan luonnolliseen hämmästyksen huudahdukseen.\n\n\"Varastetut! Mitä nyt teette? Ja prinssi saapuu huomenna!\"\n\n\"Mistä te tiedätte prinssin saapumisesta, te noita?\"\n\n\"Luin sanomalehdestä uutisen. Mutta se on nyt toistaiseksi sivuseikka.\nKertokaahan, miten varkaus tapahtui?\"\n\n\"Ihmeellisintä koko asiassa on, etten sitä tiedä. En laskenut laukkua\nhetkeksikään näkyvistäni, mutta kun viime yönä lähdin ennakolta tehdyn\nsopimuksen mukaan muutaman jalokivikauppiaan luo rajakauppalassa,\nhuomasin laukun avattuani sen sisältävän pieniä kiviä. Malmborgissa\nolin kuitenkin todennut sen sisältävän jalokiviä.\"\n\nSanomalehtimies kuunteli näennäisesti hyvin tarkkaavaisena, mutta\nsisäisesti hän oli hyvillään, että kepponen oli niin täydelleen\nonnistunut.\n\n\"Ettekö siis edes tiedä, missä varkaus on tapahtunut?\" kysyi hän hetken\nkuluttua.\n\n\"En osaa sitäkään sanoa. Junassa vartioin laukkua huolellisesti, toin\nsen hotelliin, eikä huoneessani siellä käynyt ketään vierasta\nhenkilöä.\"\n\n\"Ettekö epäile salakuljettajia?\"\n\n\"Mutta nehän ovat vangitut, Popovia lukuunottamatta, josta jo\nkerroitte. Niin, oikeastaan, heitä minä epäilenkin, sillä\nrajakauppalassa soitti minulle muuan ja kehoitti mitä pikimmin\npakenemaan Norjaan. Olin niin täydellisesti hämmästynyt, etten ehtinyt\nedes tiedustella, kuka hän on, miten hän oli päässyt jäljilleni ja\ntiesi minun oleskelevan hotellissa. Ja varkaan on täytynyt tietää\nedeltäpäin jalokivistä, sillä muutoin olisi viety koko laukku. Nyt on\nlisäksi vielä vaivauduttu vaihtamaan jalokivet tavallisiin kiviin.\"\n\n\"Jalokivet oli siis vaihdettu?\"\n\n\"Niin, ja käärön päällä oli pieni paperilappu, jossa oli sanat: Se\nparhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!\"\n\n\"Ja mitä yhteyttä olisi noilla sanoilla ja tapahtumilla?\"\n\n\"Niin, kuulkaas, minä kerron nyt hiukan. Minä ja veljeni, tehän\ntiedätte, epäilimme salakuljettajia ja päätimme heidät pettää, niinkuin\nhe olivat päättäneet pettää meidät. Suunnitelma oli veljeni, ja se oli\nseuraava: hän lentäisi etelämpänä Kuststadia sisämaahan päin ja sen\nkohdalla kääntyisi merelle. Minun tuli olla sillä paikalla, johon\njätitte auton. Siihen veljeni heitti jalokivipaketin, mutta toisen\npaketin hän heitti huvilani puutarhaan, jossa salakuljettaja oli\nvartioimassa. Oli luultavaa, että epäluulot kohdistuisivat vain toiseen\npakettiin ja poliisi pääsisi vain kivipaketin perille. Minä olisin\nsillä aikaa paennut Norjaan. Suunnitelma oli koko yksinkertainen ja\nepäjohdonmukainenkin, mutta me laadimmekin sen aivan viime hetkessä,\nsillä sattumalta sain tietää Kahlin ja Popovin suunnitteleman\nkaappauksen. Mahdollisen kiristyksen pelossa en tahtonut paljastaa\njoukkuetta. Aioin asettaa kaikki yhden kortin varaan ja voittaa. Ja\nvoitin myös\", sanoi neiti Riger lujasti.\n\n\"Ja me tulimme väliin\", virkkoi sanomalehtimies, \"mutta kuultuanne\nPopovin päässeen pakenemaan, te ette luopunut suunnitelmastanne, vaan\nlähditte meidän kanssamme Kuststadiin, karaten sitten ilman muuta ja\nnarraten meidät perinpohjaisesti. Erittäin kauniisti tehty!\"\n\n\"Mutta ottakaa huomioon, että minun täytyi saada paperit Popovilta.\"\n\n\"Miksi annoitte ne hänelle, vaikka tiesitte hänet petturiksi?\"\n\n\"Ne paperit, jotka annoin hänelle myöhemmin, eivät todistaneet mitään.\nMutta aikaisemmin olin antanut hänelle yhden, ja se olisi riittänyt.\"\n\nSanomalehtimies nauroi hiukan katkerasti.\n\n\"Te olette loistavan älykäs ja kylmä. Se tuottaa kunniaa päällenne. Ja\nhuvittaaksenne sitten itseänne te asetitte meidät narrin osaan,\nvangitsemaan Popovia kivipusseineen. Ettekö luottanut minuun?\"\n\n\"Luotin\", sanoi neiti Riger yksinkertaisen vakuuttavasti.\n\n\"Naisellinen johdonmukaisuus on jotakin bolshevistista\njohdonmukaisuutta. Te luotitte minuun, kun hankin teille papereita\nPopovilta, mutta ette silloin, kun vastaanotitte jalokivilaukun?\"\n\n\"Tässä ei ollut kysymys luottamuksesta\", lausui neiti Riger nopeasti.\n\n\"Mistä sitten?\" kysyi sanomalehtimies ja katsoi kaunista\nseikkailijatarta tutkivasti. Neiti Riger suipisti pientä suutaan ja\npudisti päätänsä.\n\n\"Ei mistään!\" vastasi hän, katsomatta Kiviseen. He olivat molemmat\nääneti. Ylhäällä suhisi tuuli, maininkien kohina kantautui\nyhtämittaisena pauhuna, ja lahden toinen rantama hämärtyi\nnäkymättömiin.\n\n\"Tiedättekö, neiti Riger, että olen koko ajan jatkuvasti menetellyt\nvirheellisesti teitä kohtaan\", aloitti sanomalehtimies.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Olen koko ajan loukannut naisen voimakkainta ja vaarallisinta\nominaisuutta, en sano pahetta, vaikka jotkut moralistit niin sanovat,\nominaisuutta, joka on jokaisessa naisessa...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Naisellista itserakkautta. Se esiintyy moninaisin muodoin, ja teidän\nja minun kesken siinä, että tahtoisimme kumpikin emme vain voittaa,\nmutta lisäksi saada toisen tunnustamaan tappionsa. Vetomme muuttui\nvakavammaksi kuin olisimme voineet luullakaan. En ole voinut peräytyä,\nminun on täytynyt saada teidät voitetuksi, saada selville kaikki asiat,\njotka koskevat teitä, ja sitten voittajana saada teidät alistumaan ja\ntunnustamaan minut voittajaksenne. Te tiedätte tulleenne voitetuksi,\nmutta itserakkautenne ei mitenkään salli teidän sitä tunnustaa, ja\nniinpä te viimeisellä hetkellä koetitte voittaa jo menetetyn pelin.\nSiitä syystä te karkasitte, eikö totta?\"\n\nNeiti Riger pudisti uudelleen päätänsä.\n\n\"Teillä ei ole oikeutta vaatia minua vastaamaan.\"\n\n\"En vaadikaan enää, minä pakoitan teidät siihen\", sanoi sanomalehtimies\nlujasti ja hänen äänessään soinnahti ehdoton varmuus. \"Mutta\njättäkäämme se sikseen. Miten aiotte selviytyä nyt prinssistä?\"\n\nSeikkailijatar muuttui vakavaksi.\n\n\"En ollenkaan tiedä. Minusta tuntuu vieläkin unennäöltä, mahdottomalta\nkäsittää, että jalokivet olisivat varastetut. En voi prinssille sanoa\nmuuta kuin totuuden.\"\n\n\"Eikö hän teitä epäile?\"\n\n\"En tiedä. Vastattava minun on.\"\n\n\"Niin, leikistä on maksettava leikin hinta. Intohimot kostavat itsensä\nja itserakkaus käy kalliiksi. Koetitteko saada selvää varkaudesta?\"\n\n\"En voinut tehdä paljoakaan. Poliisille ei voinut ilmoittaa, sillä\nsilloin olisin itse joutunut kiinni. En uskaltanut kuulustella edes\nhotellin palvelusväkeä.\"\n\nNeiti Riger nojasi päänsä käsiin ja tuijotti eteensä. Sanomalehtimies\ntunsi heltyvänsä, ja hänen täytyi voittaa itsensä, ollakseen\npaljastamatta itseään. Ei, hän oli nyt voiton puolella, ja jos hän\ntahtoi todella voittaa, täytyi hänen menetellä harkitusti. Itsepäinen\nseikkailijatar oli masennettava. Neiti Rigerin oli maksettava leikistä\nleikin hinta. Lääke oli ehkä hiukan liian voimakasta, mutta\nsanomalehtimies tiesi, etteivät pikkuannokset pystyisi neiti Rigeriin.\nTaistelussa saattoi vain joko voittaa tai joutua tappiolle. Ja hän\ntahtoi voittaa.\n\nJa sensijaan että olisi kertonut oman kepposensa ja päästänyt neiti\nRigerin miljoonahuolistaan, hän vaikeni ja katseli miettiväisenä\nlahdelle. Hän ei enää tarjoaisi apuaan. Ja ikäänkuin arvaten hänen\najatuksensa laski neiti Riger äkkiä kätensä pehmeästi hänen kädelleen.\n\n\"Minulla ei ole oikeutta, mutta\" -- ääni kuulosti sangen\nalistuvaiselta, ja sanomalehtimies oli varma, ettei se ollut\nteeskennelty -- \"antakaa armon nyt käydä oikeudesta. Ettekö voisi\nauttaa minua jollakin tavalla?\"\n\nSanomalehtimies katsoi syviin silmiin, ja ratkaisevasti voiton puolella\nollen hän ei milloinkaan ollut tuntenut niin vastustamatonta kiusausta\nluopua kostostaan ja käyttää suorinta tietä voittoon. Mutta hän tahtoi\nolla varma, eikä noihin silmiin niiden syvyydestä huolimatta saattanut\nluottaa. Molemmat olivat suloisia, sekä kosto että rakkaus, ja hän\npäätti nauttia kumpaisestakin.\n\n\"Hyvä. Minä autan, mutta seuraavilla ehdoilla: saan menetellä mieleni\nmukaan, en tee tiliä teille aikeistani, ja jos saan takaisin jalokivet,\non minulla oikeus, mikäli prinssi suostuu, käyttää niistä kymmenen\nprosenttia esittämääni tarkoitukseeni, en tietenkään välillisesti eikä\nvälittömästi omaksi hyväkseni. Suostutteko?\"\n\n\"En ymmärrä ehtojanne, mutta suostun\", sanoi neiti Riger keventyneenä\nja ojensi kätensä.\n\nHe palasivat hotelliin.\n\nIltamyöhällä lähtivät sanomalehtimiehet kaikessa hiljaisuudessa autolla\nKristianiaan.\n\n\n\n\n17.\n\nSe parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.\n\n\nAamulla sanomalehtimiehet olivat Kristianiassa. Auton he jättivät\nhotelliin, veivät matkalaukkunsa huoneeseen ja lähtivät itse ulos\nkesäaamun valkeassa hämyssä kylpevään kaupunkiin.\n\nSuurkaupunki ei nukkunut. Satamassa virkosi vähitellen työ, laivoihin\nalettiin nostattaa höyryä, samoin höyryvinttureihin, rautatieasemalta\nkulki tavarakuormia, kadunlakaisijat olivat toimessaan, ja heidän\nrantaan ehdittyään kuului jo veturin vihellyksiä satamaradalla. Ilma\noli kirkas, hiukan kylmä, veden yllä leijaili huurua ja siellä täällä\npisti sumusta esiin vain talojen yläosat ja kirkkojen tornit.\n\nSanomalehtimiehet kulkivat pitkin sataman reunaa, nauttien varhaisesta\naamuhetkestä ja raikkaasta ilmasta.\n\n\"Milloinkahan prinssi saapuu?\" kysäisi Jorre, katsoen samalla kelloaan.\nSe läheni viittä.\n\n\"Laiva tulee kello kuusi aamulla, mutta me kai saamme tietää prinssin\noleskelupaikan jostakin sanomalehdestä.\"\n\n\"Ei, me teimme tyhmästi, jättäessämme auton hotelliin. Voisimme odottaa\nsiinä laivan tuloa, ja sitten seurata prinssiä hotelliin.\"\n\nKivinen mietti hetkisen.\n\n\"Ehkäpä niin onkin parasta. Meidän ei tarvitse ilmoittaa itseämme\nkenellekään. Ehdimmekö vielä hakea auton?\"\n\n\"Kyllä, vallan hyvin.\"\n\nSanomalehtimiehet kääntyivät takaisin ja palasivat hotelliinsa. Vähän\nennen kuutta he olivat uudelleen satamassa. Jorre ohjasi auton laiturin\nvireen. Sinne oli aikaisemmin saapunut joukko autoja ja ajureita,\ntullivirkailijoita ja poliiseja. Kööpenhaminan laiva laski laituriin\nmuutaman minuutin yli kuusi, ja matkustajat alkoivat tulla maihin,\nläpäistyään ensin tulli- ja passitarkastuksen.\n\nMolemmat sanomalehtimiehet pitivät tarkoin silmällä matkustajia.\nMelkein heti he tunsivat prinssin, pitkän, mustan, kalpeakasvoisen\nnuoren miehen, joka nähtävästikin entisen sotilaspalvelijansa\nseuraamana laskeutui laivasta. Prinssin tavarat vietiin autoon,\npalvelija istuutui kuljettajan viereen, ja auto läksi liikkeelle.\nSamassa Jorrekin pani oman autonsa käyntiin ja ohjasi prinssin auton\njälkeen. He ajoivat läpi kaupungin muutamaan suureen hotelliin, jonne\nprinssi pysähtyi.\n\nJorre seisahdutti auton jonkun matkan päähän ja lähti hotelliin,\nonnistuen saamaan tarpeelliset tiedot.\n\nKello yhdeksän aikaan sanomalehtimiehet saapuivat uudelleen prinssin\nhotelliin. Kivinen oli päättänyt nyt lopullisesti toteuttaa\nsuunnitelmansa.\n\nHe kysyivät hotellin ovenvartijalta prinssiä. Hän neuvoi heidät toiseen\nkerrokseen. Käytäväpalvelija vei prinssille Kivisen käyntikortin\nsuljetussa kuoressa. Sanomalehtimies oli kirjoittanut korttiin muutaman\nsanan ja oli varma vastaanotosta. Eikä hän siinä pettynytkään, sillä\nkäytäväpalvelija palasi ilmoittaen, että prinssi odotti.\n\nSanomalehtimies koputti.\n\n\"Sisään!\" kuului sotilaallinen, syvä ääni sanovan, ja sanomalehtimiehet\nastuivat loistavasti kalustettuun hotellihuoneeseen. Prinssi istui\nnojatuolissa kirjoituspöydän ääressä, ja vaikka hän koetti peittää\nhämmästystään, näkyi hänen ilmeestään, että hän ei ollenkaan\nymmärtänyt, mitä kahdella sanomalehtimiehellä nyt heti oli asiaa\nhänelle ja mistä he tiesivät \"jotakin Kuststadin jutusta\", kuten\nKivinen oli nimikorttiinsa kirjoittanut.\n\nKivinen tervehti, samoin Jorre, ja prinssi viittasi vieraita istumaan.\n\n\"Mikä tuottaa minulle kunnian...?\" aloitti hän ja kiinnitti tutkivan\nkatseensa sanomalehtimiehiin. \"Ei suinkaan tässä ole tarkoituksena,\nomituisen verukkeen varassa, haastatella minua? Ilmoitan heti alussa,\netten alistu minkäänlaiseen haastatteluun.\"\n\n\"Voitte olla rauhassa siinä suhteessa\", sanoi Kivinen kylmästi. \"Meillä\non tärkeämpää asiaa. Kuten kirjoitin nimikortilleni, on aikomuksemme\nselvittää hiukan Kuststadin juttua.\"\n\n\"Mitä ihmettä\", huudahti prinssi. \"Mitä tekemistä minulla on jonkun\nKuststadin jutun kanssa?\"\n\n\"Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta siinä suhteessa ei vallitse\nmitään epäilyksiä. Luutnantti Karl Riger salakuljetti lentokoneella\nkaksi kertaa jalokiviä Kuststadiin, jossa ne vastaanotti hänen\nsisarensa neiti Elise Riger. Jalokivet olivat teidän ylhäisyytenne\nperhekalleuksia.\"\n\nPrinssi oli Kivisen puhuessa käynyt kalpeaksi, hänen piirteensä\njännittyivät, ja kuin huomaamattaan koetti hän saada auki\nkirjoituspöydän laatikkoa.\n\n\"Siis kysymyksessä on kiristys?\" lausui hän hitaasti ja silmäsi\nylenkatseellisesti sanomalehtimiehiä.\n\n\"Kyllä, tavallaan\", vastasi Kivinen samaan äänilajiin. \"Me aiomme teitä\nhiukan kiristää, mutta pyydämme, että jättäisitte pöytälaatikon ja\nsiellä todennäköisesti olevan ampuma-aseen rauhaan. Me emme ole tulleet\ntänne sitä varten, ettekä te sillä tavoin asemastanne selviä.\"\n\nPrinssi tempasi kätensä pois kuin pahanteosta tavattuna ja jäi istumaan\naivan liikkumatta.\n\n\"Kas niin, ymmärrän asemani. Olen joutunut roistojen käsiin ja saan\nmaksaa. Paljonko vaaditte?\"\n\nKivinen tunsi poskiensa kuumenevan, mutta hän hillitsi itsensä. Prinssi\nsaisi pyytää loukkauksensa anteeksi.\n\n\"Paljonko vaadimme? Ainoastaan kymmenen prosenttia.\"\n\n\"Niinkö? Ja paljonko luulette sen olevan?\"\n\n\"Noin miljoona kruunua.\"\n\nPrinssi nauroi katkerasti.\n\n\"Kaunis summa. Mutta olkoon, esittäkää ehtonne! Minähän voin vain\nalistua.\"\n\nHän sytytti savukkeen ja sulki silmänsä, jääden puolittain makaamaan\nnojatuolissaan.\n\nSanomalehtimies alkoi puhua. Hän kertoi prinssille heidän osuutensa\njutussa, kertoi seikkailut Kuststadissa ja Tukholmassa, ja prinssi\nkuunteli virkkamatta sanaakaan.\n\n\"Te puhuitte kiristyksestä\", jatkoi sanomalehtimies, \"ja sitähän meidän\nsuunnitelmamme onkin, mutta ei sellaista kiristystä kuitenkaan kuin te\nluulitte. Me emme tahdo rahoja itsellemme.\"\n\nPrinssi kohottautui makaavasta asennostaan.\n\n\"Kenelle sitten?\" tiedusti hän ivallisesti ja epäuskoisesti.\n\n\"Teidän ylhäisyytenne! Te olette aatelismies ja tiedätte tai ainakin\nteidän pitäisi tietää, että aateluus velvoittaa. Te olette menettänyt\nvallankumouksessa paljon, paljon sellaista, jonka katsotte kuuluvan\nitsellenne, mutta jos teillä on hitunenkin isänmaanrakkautta jäljellä,\nniin teidän täytyy myöntää, että salakuljetuksenne oli rikos nääntyvää\nkansaanne kohtaan, kansaa, joka nyt on kuolemaisillaan neljän\nsotavuoden kiroihin. Teillä ei ole oikeutta riistää kansalle tulevaa\nosaa. Olen varma siitä, että te itsekin myönnätte tämän. Ja syynä\nsiihen, etten paljastanut salakuljetusjuttua, oli se, että toivoin\nvoivani hyvittää sen kaikessa hiljaisuudessa. Ja nyt aion sen tehdä. Te\nsaatte, prinssi, miljoonanne, mutta kymmenen prosenttia on teidän\nlähetettävä Wienin nääntyvälle väestölle. Ja huomatkaa vielä:\ntuntemattomana lahjoittajana, sillä kaiken sen jälkeen, mitä on\ntapahtunut, teillä ei ole enää oikeutta esiintyä minään jalomielisenä\nisänmaan auttajana. Te ette lahjoita, vaan te annatte sen, mikä teidän\non annettava. Tietenkin, tämä on kiristystä, ja kiristäjät ovat\nroistoja, mutta ennemmin minä kuitenkin olen sellainen. Te lähetätte\ntänään pankin kautta mainitun summan Wieniin.\"\n\nPrinssi oli kuunnellut Kivisen jyrkkää puhetta liikkumattomana,\nmutta väri vaihteli hänen kasvoillaan. Hän nousi ylös ja astui\nsanomalehtimiesten luo, ojentaen kätensä.\n\n\"Pyydän todellakin anteeksi loukkaavia sanojani\", virkkoi hän\nmiehekkäästi, \"mutta en ole ehkä minäkään niin huono kuin te luulette.\nKas tässä on maksuosoitus miljoonalle. Aioin sen lähettää Wieniin.\nTeillä oli sama ajatus.\"\n\nKivinen tunsi menevänsä hiukan hämilleen. \"Sitten ei meillä olekaan\nmuuta asiaa. Jalokivenne ovat tässä.\" Kivinen nosti kirjoituspöydälle\nmatkalaukun ja avasi sen. Aamuauringon säteet loihtivat häikäisevän\nilmestyksen, sattuessaan timanttien tuhansiin särmiin.\n\n\"Onko jalokivetkin teillä?\" huudahti prinssi.\n\n\"On, me varastimme ne neiti Rigeriltä.\"\n\nPrinssi seisoi tuokion sanattomana.\n\n\"Te leikitte kuten kissa hiirellä! Selittäkää toki hiukan.\"\n\nKivinen hymyili. \"Se on pian tehty. Varastin nämä jalokivet juuri\nennenkuin neiti Riger ehti ne pantata Ruotsissa, ja salakuljetin ne\nitse omakätisesti tänne Norjaan. Ymmärtääkö teidän ylhäisyytenne?\"\n\n\"En ymmärrä syytä. Miksi te ne varastitte antaaksenne ne sitten\ntakaisin minulle?\"\n\n\"Huomatkaa, etten anna niitä teille koskemattomina. Miljoona menee\nWieniin.\"\n\n\"Kyllä, mutta olisittehan saanut sen kiristetyksi joka tapauksessa\nilmiannonkin uhalla?\"\n\n\"Niin kyllä, mutta...\" Kivinen sekaantui puheessaan.\n\n\"... mutta?\" tarttui prinssi ja silmäsi tutkivasti sanomalehtimiestä,\nvirkkaen sitten merkitsevästi: \"Ou est la femme?\"\n\nKivinen kohautti olkapäitään. \"Kuinka teidän ylhäisyytenne vain\nhaluaa.\"\n\n\"Neiti Riger! Hyvä herra, teillä ei ole huono maku.\"\n\n\"Kiitän. Minulla olisi yksi pyyntö teidän ylhäisyydellenne.\"\n\n\"Niinkö! Lupaan tehdä voitavani.\"\n\n\"Neiti Riger...\"\n\n\"Niin, entä sitten?\"\n\n\"Hän ei saa tietää mitään siitä, että te olette saanut jalokivenne.\"\n\n\"Todellakin! Ja mitä minä sanon, jos hän kysyy?\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne, hän ei kysy mitään, sillä hän ei aavista\nvoivansa kysellä. Te kyselette ja hän vastaa.\"\n\n\"Anteeksi, mutta mihin te kaikella tällä pyritte?\"\n\n\"Tahdon kostaa, teidän ylhäisyytenne!\"\n\n\"Onko neiti Riger teitä loukannut?\"\n\n\"Ei, me olemme ainoastaan lyöneet vetoa. Muuten, voitteko selittää,\nmiksi neiti Riger on yhtynyt tähän rumaan juttuun?\"\n\n\"En voi, enkä gentlemannina tahdo. Kysykää häneltä itseltään.\"\n\n\"Hyvä. Odotinkin tällaista vastausta. Minä aavistan kyllä.\"\n\n\"Mitä te aavistatte, jos saan luvan kysyä? Minun tietääkseni ei neiti\nRigeriä voida syyttää mistään pahasta.\"\n\n\"Niin, häntä ainoastaan muodollisesti, mutta, teidän ylhäisyytenne,\nsitä enemmän hänen veljeään! Teillä on huonoja palvelijoita!\"\n\n\"Sanokaa: on ollut! Minulla ei ole enää mitään tekemistä Karl Rigerin\nkanssa.\"\n\n\"Hyvä. Ja nyt vielä pyyntö: älkää mainitko sanallakaan, että me kävimme\nluonanne, älkää ilmaisko liikkeelläkään, että tunnette meidät, kun\ntulette tänään kylpypaikkaan!\"\n\n\"Te tiedätte näköjään kaikki. Olkoon menneeksi mutta teidän on\nvakuutettava, ettette käytä myöntyväisyyttäni kenenkään vahingoksi.\"\n\n\"Vakuutan. Näkemiin, teidän ylhäisyytenne!\"\n\nPrinssi ojensi kätensä, jota molemmat puristivat, sitte poistuen.\nNoustuaan autoon he ajoivat hotelliin, selvittivät asiansa siellä ja\nlähtivät takaisin kylpylään. Heidän poissaolonsa ei ollut herättänyt\nhuomiota. Neiti Riger oli kysellyt pari kertaa, mutta Kivisen\nvalmistamana oli käytäväpalvelija vastannut sanomalehtimiesten\nlähteneen ajelulle sisämaahan päin.\n\nIltapäivällä saapui prinssi, mutta päättäen siitä, ettei hänen tulonsa\nherättänyt mitään huomiota, otaksui Kivinen, että prinssi esiintyi\ntäällä täydellisesti _incognito_. Käytäväpalvelijan välityksellä saivat\nsanomalehtimiehet tietää, että neiti Rigerin \"serkku\" oli käynyt hänen\nluonaan, viipyen huoneessa yli tunnin.\n\nOlle sähkötti Tukholmasta salakuljettajien jutusta. Se oli herättänyt\nsuunnatonta huomiota. Popovia ei oltu vieläkään saatu kiinni, ja Olle\ntiedusti suomalaiselta jutun loppuvaiheita, ilmoittaen itse palaavansa\nKuststadiin jatkamaan keskeytynyttä kesälomaansa. Kuststadin toinen\nlentovierailu oli edelleenkin täydellisen salaperäisyyden verhoama.\nPoliisiviranomaiset eivät edes tienneet, oliko sen yhteydessä\ntapahtunut salakuljetusta vai eikö.\n\nIllalla Kivinen kirjoitti pienen lapun ja lähetti sen käytäväpalvelijan\nvälityksellä neiti Rigerille. Hän otti hattunsa ja ilmoitti Jorrelle\npalaavansa myöhempään. Nuori sanomalehtimies jäi jatkamaan\nselostussarjaansa salakuljetusjutuista.\n\nKivinen käveli niemiravintolaan päin. Ehdittyään jonkun matkan päähän\nsiitä hän kääntyi takaisin.\n\nPuolimatkassa tuli neiti Riger vastaan.\n\n\"Hyvää iltaa! Mitä prinssi sanoi?\" tiedusti sanomalehtimies.\n\nNeiti Riger katsoi pitkään Kivistä.\n\n\"En ymmärrä nyt mitään. Prinssi tuntui ottavan asian sangen tyynesti,\nja hän arveli, että jos jalokivet ovat kadonneet, niin ei niistä sen\nenempää. Mutta minä en voi tietenkään tyytyä siihen.\"\n\nKivinen puraisi kieltään. Prinssi oli puhunut nyt koko asian sekavaksi,\nmutta ei ollut kuitenkaan rikkonut lupaustaan.\n\n\"Oletteko saanut mitään selkoa?\" kysyi neiti Riger ja silmäsi\nsyrjittäin Kivistä.\n\n\"Kyllä\", vastasi tämä välinpitämättömästi. \"Prinssi on saanut\njalokivensä takaisin.\"\n\n\"Saanut? Keneltä?\"\n\n\"Minulta\", lisäsi Kivinen vaatimattomasti. \"Minähän ne varastinkin\nsiellä rajakauppalassa.\"\n\nNeiti Rigerin silmät laajenivat, ja hän koetti arvata, puhuiko\nsanomalehtimies totta vai leikkiä.\n\n\"Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Leikistä on maksettava leikin hinta.\nTe narrasitte minua ja minä teitä. Olemme kuitit.\"\n\nSanomalehtimies kertoi lyhyesti kepposensa. Neiti Riger kuunteli\nääneti, nojaten kivireunukseen ja antaen katseensa kiitää hämärälle\nlahdelle.\n\n\"Minä _olen_ siis voittanut\", lopetti Kivinen ja kumartui neiti Rigeriä\nkohti. \"Ainoa seikka, jota en ole saanut selville on se, mistä te\naavistitte, että me silloin herra Nordgrenin kanssa epäilimme teitä.\"\n\nNeiti Riger naurahti. \"Sehän on selvä. Te kerroitte seisoneenne\ntienhaarassa, kun Kahl ajoi ohi. Teidän _täytyi_ nähdä, että hän heitti\npaketin puutarhaan.\"\n\n\"Olette oikeassa. Ja sitten: mistä syystä rupesitte salakuljettajaksi?\nVeljenne...\"\n\n\"Älkää puhuko hänestä mitään, herra Kivinen! Hän on kuitenkin veljeni!\nHän viekoitteli ensin prinssin ja sitten pakoitti minut, valehdellen\nminulle. Sain tietää totuuden liian myöhään, voidakseni peräytyä.\nHuomatessani sitten, että te epäilitte minua, päätin käyttää\nvaikutusvaltaani teihin nähden, jota olin huomannut hiukan\nsaavuttaneeni. Mutta minä erehdyin\", lisäsi neitonen hiljaa.\n\n\"Niin, se mahdollisuus ei juolahtanut mieleenne. Ja sitten teidän\nkepposenne! Olitte toimittaa meidät vangituksi omaan asuntoomme\nTukholmassa.\"\n\nNeiti Riger huudahti. \"Te tiedätte minun osuuteni siihenkin!\"\n\n\"Kyllä, ja kaiken muunkin. Neiti Riger huomatkaa, että olen voittanut!\nMinulla on oikeus saada palkintoni!\"\n\n\"Ei, ei oikeutta saada, mutta kyllä ottaa\", ja neitonen nauroi\nvallattomasti. Sanomalehtimies kietoi kätensä hänen vartalonsa ympäri\nja hitaasti taivutti sen luokseen, suudellen pitkään väriseviä huulia.\nKauempaa kuului askeleita.\n\n\"Kadutteko erehdystänne?\" kysyi hän hiljaa ja laski neiti Rigerin irti.\n\n\"Odottakaas, herra Kivinen! Te olette tehnyt minulle suuren\nanteeksiantamattoman kepposen, mutta en ole teille vihoissani. Te\nolette suunnitellut minun kukistamiseni, ja sitten, saatuanne minut sen\ntunnustamaan, te aiotte sanoa jotakin, ylpeänä ja voitonvarmana,\nnauttien voitostanne. Mutta, muistakaa, mitä sanoitte itse kerran, että\nse _parhaiten_ nauraa, joka _viimeksi_ nauraa. Minä sieppaan teiltä\nvoiton viime hetkellä! Te ette voi kysyä minulta mitään ylpeänä ja\nvoitonvarmana, vaan minä, voittamattomana viime hetkelläkin, sanon\nteille ärsyttäen: rakastan sinua! Se parhaiten nauraa, joka\nviimeksi...\" Loppu hukkui suudelmaan, ja ohikulkija, kylpylän\npoliisikonstaapeli, käänsi päänsä hienotuntoisesti poispäin.\n\n\n\n"]