[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyCp7gXyvj-4DeHOkD2o5cDpo1fDgTUEtNYriTSKR0TI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1845,"Kansa ja sen kuninkaat","Heidenstam, Verner von",1859,1940,"1845-heidenstam-verner-von-kansa-ja-sen-kuninkaat","1845__Heidenstam_Verner_von__Kansa_ja_sen_kuninkaat","Kertomuksia nuorten ja vanhojen luettavaksi","romaani",[14],"kansanperinne",[16],"nobel","fi",1908,1909,66207,439189,false,51846,[25],"Sweden -- History",[27,28,29,30],"Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Kansa ja sen kuninkaat: Kertomuksia nuorten ja vanhain luettavaksi\" by Verner von Heidenstam is a historical fiction work written in the early 20th century. The book weaves together a series of narratives about ancient peoples and their leaders, focusing on the trials and tribulations faced by characters like Ura-Kaipa and Karilas against a backdrop of harsh winter and inter-tribal strife. The themes of friendship, loyalty, and sacrifice appear to centralize around their stories.  The opening of the narrative sets a bleak winter scene, where heavy snowfall blankets the landscape, creating a somber atmosphere in the forest. The reader is introduced to Ura-Kaipa, the chief of a tribe facing existential threats from adversaries, who engages in ritual sacrifices to appease the sun god. Young Karilas, an outsider but Ura-Kaipa's friend, faces harsh ridicule from the tribe and risks becoming a sacrifice himself. The plot thickens with the interplay of friendship, envy, and the looming desperation of survival amidst freezing conditions, laying the groundwork for further conflict and character development within the unfolding saga. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Lehtonen, J. V. (Johannes Vihtori)",302,"Teos sisältää historiallisia kertomuksia Ruotsin kansasta ja sen hallitsijoista esihistorialliselta ajalta aina 1500-luvulle saakka. Tarinat on suunnattu sekä nuorille että vanhemmille lukijoille, ja ne herättävät henkiin menneisyyden myyttejä ja historiallisia tapahtumia kivikaudesta Tukholman verilöylyyn.","Verner von Heidenstamin 'Kansa ja sen kuninkaat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1845. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KANSA JA SEN KUNINKAAT\n\nKertomuksia nuorten ja vanhojen luettavaksi\n\n\nKirj.\n\nVERNER VON HEIDENSTAM\n\n\nSuomentanut Vihtori Lehtonen\n\nRuots. alkuteos: Svenskarna och deras hövdingar\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Lukemattomien kivikirveiden päällikkö.\n     II. Vanha Ane.\n    III. Adilsin kultasepät.\n     IV. Ingjald Ilkeämielinen.\n      V. Lodbrokin pojat.\n     VI. Ansgarius.\n    VII. Kilpineito.\n   VIII. Sigrid Äveriään kosijat.\n     IX. Arnljot Jälliläinen.\n      X. Kreikan kuninkaan talonvahti.\n     XI. Vanha Sverker.\n    XII. Vetehinen.\n   XIII. Jättiläisnainen.\n    XIV. Eerikki Pyhä ja vuoren lumokas.\n     XV. Kuka oli vieraamme.\n    XVI. Birger Jaarli.\n   XVII. Hovan tappelu.\n  XVIII. Torkkeli Nuutinpoika.\n    XIX. Nyköpingin pidot.\n     XX. Joulu-yö Finnstadissa.\n    XXI. Maunu Liehakko.\n   XXII. Visby.\n  XXIII. Kuningas Albrektin aikaan.\n   XXIV. Engelbrekt.\n    XXV. Kaarle Nuutinpoika ja rotankesyttäjä.\n   XXVI. Pikku Sisar.\n  XXVII. Brunke-vuoren tappelu.\n XXVIII. Tarina paksusta päämunkista ja Ljungbyn juomasarvesta ja pillistä.\n   XXIX. Vanhat lait, jäykät mielet.\n    XXX. Nuori herra Sten.\n   XXXI. Tukholman verilöyly.\n\n\n\n\nI.\n\nLUKEMATTOMIEN KIVIKIRVEIDEN PÄÄLLIKKÖ.\n\n\nKANSA NURKUU.\n\nLunta satoi satamistaan. Se kääri valkoiseen vaippaansa puut ja\npensaat ja peitti kaikki polut. Kävi mahdottomaksi nähdä ja kulkea\nsakeassa tuprussa. Monia päiviä oli jo ollut aivan hiljaista ja\nkuollutta metsässä.\n\nVain iltaisin kuului väliin etäistä valitusta ikäänkuin sadoista\nrinnoista. Ja eräänä ehtoona kaikuivat äänet hurjempina, synkempinä\nkuin koskaan ennen.\n\nHuuto tuli muutamalta peratulta metsänaukeamalta syvällä salon\nsisässä. Se oli pyöreä, valtavain kallionlohkareiden ympäröimä\npaikka, ja sitä sanottiin tavallisesti Ura-Kaipaan uhrikentäksi.\nKivien väliin oli asettunut joukko orjia tulisoihdut käsissä.\nTuulenpuuska tempasi hetkittäin mukaansa koko tuon sakean\nlumihiutalepilven ja lennätti sen kohti mäntyjen latvoja. Silloin\nosui valo silmänräpäykseksi selvemmin Ura-Kaipaan majaan kentän\nkeskellä. Sitä koristivat joka puolelta ihmisen pääkallot ja\nkivikirveet. Pääkallot, jotka riippuivat hiustukoistaan, heiluivat\nedestakaisin tuulessa ja kalisivat kivikirveitä vasten.\n\nOvi-aukossa istui mies tuolintapaisella. Orjat huiskuttivat\nsoihtujansa ja kirkuivat joka kerta, kun äkkäsivät hänen punaisen\npäähineensä ja hänen kaulaansa koristavat karhunhammasketjut, jotka\nuseammin kiertein levisivät aina hänen olkapäilleen asti. Moisia\nkoruja ei ollut kenelläkään muulla. Mies oli Ura-Kaipa. Naama oli\nparraton, mutta tukka siirrotti joka taholle, samoin kuin monista\nerilaisista nahoista neulotun turkinkin karvat.\n\nUra-Kaipa ja muutamat vanhimmista lopettivat parhaillaan\nuhriateriaansa. Taitavasti pienellä kurikalla iskien särkivät he\nedestään uhrikiveltä ydinputkia ja imivät sitten niiden sisällyksen\nsuihinsa. Luut viskasivat he orjien kaluttaviksi. Lopulta alkoivat he\nheittää arpaa aseistaan ja koristuksistaan.\n\nSen heimon päällikön nimi oli aina Ura-Kaipa. Heimo oli ollut\nmahtavampi ennen, mutta ympäristössä asuva toinen kansa, jota\nloistavaan aseidensa takia sanottiin kellankiiltäväin kansaksi,\nahdisti Ura-Kaipa-heimoa yhä ylemmäksi metsiin.\n\nPäällikön istuimen takana seisoi poika, jonka kiharat olivat\nvalkoista valkoisemmat. Näkyi hyvin, ettei hän ollut Ura-Kaipaan\nsukua, vaan kuului kellankiiltäväin kansaan järven toisella puolen.\n\nHänen nimensä oli Karilas. Päivänä muuanna kauvan aikaa sitten oli\nhän tavannut Ura-Kaipaan metsässä, ja heistä oli tullut ystävät.\nMolemmat olivat silloin lapsia, vaikka ei kumpikaan tiennyt, kuinka\nvanha oikeastaan oli. He osasivat laskea vain yhdeksään, sillä se\noli suurin luku, mihin kukaan niissä metsissä osasi silloin lukea.\nIhmisten oli siellä tapana laskea sormillaan, mutta he unohtivatkin\npeukalon, jolla laskivat. Ura-Kaipa vanheni kuitenkin pikemmin kuin\nmuut. Siitä johtui, että kun päällikön ruskeat ja hiukan ryppyiset\nkasvot osoittivat jo miehuuden ikää, oli hänen ystävänsä yhä vielä\nkeskenkasvuinen, hinterä poika.\n\n\"Karilas! Karilas!\" huusivat vanhimmat ivallisesti ja halveksien,\nsillä he olivat kateellisia hänelle kaikesta siitä suosiosta, mitä\npäällikkö hänelle osoitti. \"Miksi seisot siinä niin nopolla nokin?\nTule heittämään arpaa kanssamme!\"\n\nPoika ei liikahtanutkaan tuolin takaa. Silloin rähähtivät he\nnauruun. \"Ahaa, niin, sehän onkin totta\", jatkoivat he, \"mistä sinä\npelaisitkaan, sinä vieras ja vanhemmiton raukka. Ehkäpä vaatteistasi,\njotta sitten kuljeskelisit alastonna lumipyryssä?\"\n\nKarilas punehtui kiukusta ja kävi esiin. Hän tiesi, ettei hän\nomistanut mitään muuta maailmassa kuin itsensä ja Ura-Kaipaan\nystävyyden. \"Minä pelaan itseni orjaksi sille, joka voittaa\", vastasi\nhän aivan suunniltaan raivosta. \"Mutta jos minä voitan, vaadin minä\nuuden nahkapuvun vöineen ja puukkoineen\".\n\nUra-Kaipa katsahti nuhdellen häneen. \"Silloin käyn minä\nvastapelaajaksesi\", kiiruhti hän lisäämään, sillä hän pelkäsi jonkun\nmuun voittavan hänen parhaan ystävänsä orjakseen.\n\nSamassa pisti hän kätensä pussiin ja otti sieltä kiviliuskan, jonka\nheitti eteensä maahan. Se havaittiin punaiseksi väriltään, ja se\nmerkitsi, että hän oli voittanut.\n\nVanhimmat tarttuivat heti Karilasta hartioihin ja painoivat hänet\nmaahan tuolin eteen, ja Ura-Kaipaan täytyi panna jalkansa hänen\nniskalleen. \"Me olemme todistajiasi, päällikkö\", sanoivat he\npeittelemättömän iloisesti. \"Nyt olet ottanut kellankiiltävän\nmuukalaisen orjaksesi\".\n\nKarilaasta tuntui aivan kuin olisi hänet iskemällä eroitettu omasta\nruumiistaan. Mitä oli hän nyt, kun ei hän kerran enään ollut oman\nitsensä herra! Kun kiukku nyt oli asettunut, ymmärsi hän, kuinka\ntyhmästi hän oli käyttäytynyt. Jonkunlaista lohdutusta tarjosi edes\nse tieto, että hän oli joutunut Ura-Kaipaan valtaan. Ura-Kaipa\nhuokasi hiljaa, mutta pelkäsi näyttää heikkouttaan. \"Kas niin,\nnousehan ylös nyt\", sanoi hän, \"ja käy orjien joukkoon\".\n\nSinä iltana ei päällikkö puhunut paljoa enää. Mutta lunta satoi yhä,\nja myöhään yöllä kokoontuivat vanhimmat jälleen uhrikiven ääreen.\n\n\"Me olemme mumisseet loitsuja ja uhranneet\", nurkuivat he, \"ja\nlumi ei sittenkään taukoa satamasta. Vaikka kevät on lähellä, ja\nyöt lyhenevät, on lunta kaikkialla vielä seinän korkuiselta. Se on\nlisäksi raemaista ja auhtoa, niin ettei se kannata edes suksia,\nemmekä voi lähteä metsälle. Orjat näkevät nälkää, ja kohta ei ole\npienintäkään kuivaa puunpalasta, millä pitää tulta majoissa yllä.\nTämä ei ole sovelias maa ihmisten asua. Aurinko, aurinko, oletko\nmeidät hyljännyt? Etkö enää palaakkaan takaisin?\"\n\nUra-Kaipa kohotti kätensä. \"Ei, tämä ei ole sovelias maa ihmisten\nasua\", sanoi hän. \"Aurinko, oletko kätkeytynyt varjojen laaksoon maan\nalle, lähettääksesi sieltä meille vain harmajan hämärryksen päivän\nasemasta? Päällämme ei ole enää tähtiä, vain tuiskuavaa, viuhuvaa\nlunta, Kylmänkuolema, nälänkuolema, nyt sinä meidät saavutat!\"\n\nKun orjat kuulivat päällikön valituksen, survoivat he soihtunsa\nlumeen ja huusivat hekin: \"Aurinko, aurinko, oletko meidät hyljännyt?\"\n\n\"Sinun tulee vielä koettaa yhtä uhria, Ura-Kaipa\", neuvoivat\nvanhimmat. \"Mutta sinun täytyy nyt valita orjistasi kaunein ja\narvokkain. Sinun täytyy valita Karilas. Sillä välin lähetämme me\nmiehiä vuorelle katsomaan, eikö aurinkoa jo näy tulevaksi.\"\n\nUra-Kaipa ei puhunut mitään, mutta hän kääntyi poispäin, kun\nuhrimorsiot ojensivat Karilaan kivelle. Sitten ottivat he kaksi\ntukevaa salkoa ja asettivat yhden pojan kummallekin puolelle.\nVahvasti ja huolellisesti sitoivat he sitten hänen kätensä ja\njalkansa, yhden käden ja yhden jalan kumpaankin salkoon. Ne olivat\nkumaraselkäisiä, hyvin vanhoja akkoja. Kuten kaikilla muilla, oli\nheilläkin nahkavaatteet, mutta niissä ei ollut karvoja, vaan olivat\nne koristellut mustin ja valkein ympyröin ja viivoin. Uhrimorsioista\narvokkain pisti Karilasta olkapäähän kiviveitsellä, mutta vain hyvin\nlievästi, niin että muutamia veripisaroita valahti piiterälle.\n\nUra-Kaipa otti veitsen hänen kädestään ja astui majaansa vanhimmat\nmukanaan. Majan lattia oli paasien peittämä, ja ne paadet oli\nhuolellisesti lakaistu, sillä mitään ei Ura-Kaipa-kansa niin\nhalveksinut kuin multaa. Päällikön kädet eivät milloinkaan saaneet\nkoskea maahan, eikä kukaan halunnut muokata maata. \"Me, jotka\nmetsästämme ja kalastamme ja palvelemme aurinkoa\", oli heidän tapana\nsanoa, \"mekö kunnioittaisimme maan multaa! Sehän on muodostunut\nmädäntyneistä eläimistä ja kasveista, ja siksi se on saastaista.\"\n\nKeskellä lattiaa oli nahka pyhän kaivon peittona. Ura-Kaipa kääri sen\nkunnioittavasti sivulle ja valaisi vettä palavalla tervastikulla.\nToisessa kädessään piti hän veripisaraista veistä. Kylmä, kostea\nviima leyhähti kaivosta, ja vanhimmat värähtivät ja vetäytyivät\nhiukan taaksepäin.\n\n\"Näetkö sinä sitä\", kuiskivat he, \"ukkosenvasaraa, jolla taivaantuli\niski jättiläisiä, auttaakseen Ura-Kaipa-kansaa?\"\n\n\"Minä näen sen\", vastasi päällikkö ja kumartui alemmas. Syvällä\nvedessä häämötti kivilohkare, joka näytti aivan vasaralta ja oli\nkooltaan kuin käppyrään paneutunut, nukkuva susi.\n\n\"Avaako se silmänsä, vaatiiko se verta?\" jatkoivat he kuiskimistaan.\nUra-Kaipa liehutti tervastikkuaan nähdäkseen, kiilsikö\nvarrenreijässä, joka oli hakattu keskelle lohkaretta. Mutta mitään\nkimallusta ei ottanut syntyäkseen, ja kaikki oli yhtä pimeätä kuin\nennenkin.\n\nPäällikkö hengitti helpommin, sillä hän ajatteli ystäväänsä\nuhrikivellä. \"Ukkosenvasara nukkuu\", sanoi hän. \"Mutta huomenaamulla\naikaisin!\"\n\n\"Huomenaamulla, huomenaamulla!\" toistelivat vanhimmat ja katosivat\nmajoihinsa kivikehän ulkopuolelle. Koirat juoksentelivat vielä\nhetkisen leirin ympärillä, valittavasti ulvoen, mutta lopulta nekin\nryömivät ihmisten luo majoihin.\n\n\nKARILAS UHRIKIVELLÄ.\n\nKarilas lojui yhä uhrikivellä, voimatta liikahuttaa jäsentäkään.\nLunta latoutui yhä paksummalta hänen rinnalleen ja koko ruumiilleen.\nSitä kasaantui pään molemmin puolin, se peitti otsan ja silmät ja\nsuun.\n\nMuuan uhrimorsioista tuli takaisin, pyyhkäisi lumen hänen kasvoiltaan\nja valaisi häntä. Karilaasta tuntui teko hyväsydämiseltä, Karilaan\nmielestä oli hänen kätensä pehmeä ja hyväilevä kuin säälivän äidin.\nMutta kun eukko pitkän odotuksen jälkeen tuli toistamiseen, ja kun\nhän käänsi hiukan päätään nähdäkseen hänen silmänsä, kiilsivät ne\nilkeyttä ja verenhimoa kuin saalista vainoavan yölinnun. Hän koki\nkiiruusti vaipua uinailuunsa jälleen.\n\nHän yritti ajatellakin, mutta hänen ajatuksensa töksähtivät aina\njohonkin valkoiseen, läpäisemättömään, joka oli kuin lunta. Se johtui\nsiitä, että hän ei tiennyt mitään maailmasta. Hän saattoi ajatella\nvain yhdeksän vuotta takaisin päin ja yhdeksän vuotta eteenpäin.\nSiihen loppui aika. Ja vain yhdeksän päivänmatkaa kaikille suunnille.\nSiihen loppui maailma. Sitten ei ollut enää mitään olemassa. Ja\nkeskellä tätä pientä, ahdasta maailmaa, jonka täyttivät lumikinokset,\nmakasi hän nyt uhrikivellä yksinään, ystävänsäkin hylkäämänä. \"Ei,\ntäällä ei ole tosiaankaan soveliasta ihmisten elää\", nyyhkytti hän.\n\nHäntä nukutti, sillä lumipeite ei paleltanut enää, vaan hän tunsi\nsuloista lämpöä kaikissa jäsenissään. Hän ajatteli: \"Vielä on\npitkältä, hyvin pitkältä aamuun, jolloin minun avuton ruumiini joutuu\nkiviveitsien paloiteltavaksi.\"\n\nKun hän oli maannut näin hyvin kauvan, alkoi hän unissaan kysellä\nitseltään, miksi ei uhrimorsio enää tullutkaan sivelemään hänen\nkasvojaan. Olisihan hän joka tapauksessa ollut edes elävä olento. Hän\nkoetti avata silmäkansiaan, mutta ne olivat jäätyneet kiinni, niin\nettä teki kovin kipeää, jos yritti niitä irralleen.\n\nHän ei enää tuntenut itseään. Vaaleanharmaiden lumihiutaleiden\nmyllerrys oli tauonnut, ja tähdet kiiluivat vapaina, kirkkaina,\nlukemattomina maailmanteltan mustalla kankaalla. Alhaalla metsän\nylettyvillä oli niiden loiste kalpeampaa ja ikäänkuin punertavaan\nusvaan peittynyttä.\n\n\"Esi-isien silmät sieltä ystävällisesti minua katselevat\", mietti\nhän. \"Tämä on nyt varmaan kuolema tämä, koska kaikki on niin\nkaunista. Nyt olet sinä kuollut, Karilas-raukka. Ehkä se olikin\nsinulle parasta. Ja kuitenkin tulisi minun itkeä sitä, ettet sinä,\njoka olit niin nuori, saanut elää hieman kauvemmin. Mutta\" -- tässä\nhuuli hiukan vääntyi viistoon -- \"nyt saavat nuo ilkeät uhrimorsiot\nhuomenaamulla seisoa siinä tyhjin toimin veitsineen\".\n\nHäntä ihmetytti vain, että hän kuuli aivan selvään, miten orjat\nsyöksyivät ulos majoista ja huutelivat toisilleen. Ura-Kaipakin\nastui näkyviin. Nyt alkoi omituisen juhlallinen soitanto. Orjat\nliikuttelivat sormiaan uskomattoman ketterästi pienillä rummuilla,\nniin että ääni kaikui ensin paisuvana tuulen tohinana ja lopulta\nmyrskyn ulvontana. Kaikki seisoivat kääntyneinä samaanne päin\nja kaikki tuijottivat samaan suuntaan. Siellä kohosi hitaasti\nhehkuvanpunainen valokupla, lähettäen kaksi pitkää sädettä\nlumisten mäntyjen väliin. Siinä oli se kauvan kaivattu aurinko,\njoka vihdoinkin nousi kirkkaalle taivaalle. Etelästä lensi parvi\nvillihanhia, ja niiden rinta välkkyi alhaalta säteilevässä valossa\ntulenhohtavana.\n\nKarilas oli niin kohmettunut, ettei hän tuntenut mitään, kun\nuhrimorsiot vapauttivat hänen kätensä ja jalkansa. Vasta kun he\nkirkuivat hänen korvaansa, käsitti hän tosiaankin vielä olevansa\nhengissä. \"Sinun yölliset kärsimyksesi ovat hellyttäneet auringon\",\nsanoivat he, \"eikä meidän ole tarvis vuodattaa sinun vertasi. Mene\norjien joukkoon ja opi tekemään työtä.\"\n\n\nURA-KAIPAAN KIVIKIRVEET.\n\nNiin monien tuskanpäivien jälkeen tuntui orjista hauskalta\nryhtyä taas töihin. Hei sitä kilinää ja kalinaa, vaikka välillä\nlevähdettiinkin! Sananpartena olikin: \"Aikaa ei meiltä puutu\".\n\nToiset polttivat saviruukkuja, joihin he olivat ennakolta piirrelleet\nkaikenlaisia viivoja ja pisteitä koristeiksi. Ruukut olivat pohjasta\npyöreitä, eivätkä siis pysyneet pystyssä, mutta eipä niiden\ntarvinnutkaan, sillä ne ripustettiin nahkanauhoista majojen seiniin.\nMuutamat orjat pihkasivat puuastioita, joista tuli niin tiiviitä,\nettä ne pitivät veden. Toiset kaapivat nahkoja, niin että niistä\nvoitiin sitten valmistaa pehmeitä ja mukavia vaatteita. Naiset\nkiskoivat kuivattuja eläintenjänteitä rihmaksi ja neuloivat sitten\nluu-äimällä. Siitä syntyikin hyvin tasaisia ja vahvoja pistoksia.\n\nMutta useimmat miehet istuivat piirissä hakkaamassa\nharmaakivimukuloilla piinpalasia, niin että liuska toisensa jälkeen\nlohkesi, ja veitsen tai kirveen tai keihäänkärjen muoto alkoi näkyä.\nSitten poimivat he liuskat ja pistivät ne kärjiksi nuoliinsa. Kaikki\nheidän aseensa ja työkalunsa olivat kiveä tai luuta, ja kivikirveet\nolivat heidän ylpeytensä.\n\nKarilas istuutui kauvimmaksi niiden orjien joukkoon, joilla oli\nraskain työ. He valmistivat sotakirveitä Ura-Kaipaalle. Jos joku orja\nlopulta tuli ammatissaan niin taitavaksi, että päällikkö ripusti\nhänen valmistamansa kirveen majansa kaunistukseksi, saattoi tapahtua,\nettä päällikkö palkinnoksi lahjoitti hänelle vapauden. Tämän tiesi\nKarilas.\n\nNämä orjat olivat enimmäkseen ijäkkäitä. Muuan heistä oli\nnälkäpäivinä kuollut, ja hänen kirveensä virui siinä muovailtuna\nja terävänä. Puuttui enää vain varrenreikä keskeltä. Karilas laski\nkirveen maahan polviensa väliin. Lähellä istuva ukko näytti, miten\noli meneteltävä. Ukon nimi oli Sirrisilmä. \"Pian se on opittu\", sanoi\nhän, \"ja aikaa ei meiltä puutu. Asetetaan vain luuputki kairaksi\nkirvestä vasten ja pannaan se hyrräämään käsien välissä aika vauhtia,\nhyrr, hyrr!\"\n\nLuuputken yläpäähän sitoi Karilas kiven, jotta poraus kävisi\nvoimakkaammin. \"Kun pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä\npäällikönkirveen ja minut lasketaan vapaaksi taas\", mietti hän,\n\"saan minä jälleen seista Ura-Kaipaan vieressä.\" Ja hän pani kairan\npyörimään.\n\nPyöriteltyään kairaansa pitkän rupeaman, ei hän vielä voinut havaita\nvähintäkään syvennystä kirveessä, vain pienen, valkoisen ympyrän.\n\"Vala ahkerasti vettä ja santaa kirveelle\", neuvoi Sirrisilmä.\n\"Terävä santa se vasta kiveä syö.\"\n\nKarilas noudatti neuvoa, mutta käsien sisäpuolta alkoi pian polttaa.\nTuska kohosi käsivarsia yhä ylemmäs ja ylemmäs. \"Nyt olen minä jo\nahertanut puolisen päivää\", huokui hän lopulta väsyksissään, \"eikä\nkirveessä vieläkään ole reikää. Olen nävertänyt molemmin puolin. Kas\ntässä. Vieläkään eivät reijät ole yhtyneet.\"\n\n\"Puolisen päivää!\" huudahti Sirrisilmä. Hänen käsissään oli\npyöreitä, mustahtavia känsiä, niin että ne näyttivät aivan koiran\nkäpäliltä. \"Aikaa ei meiltä puutu. En enää muista, kuinka kauvan\nolen jo näperrellyt tämän Ura-Kaipaalle aikomani sotakirveen varren\nkoristeita.\"\n\nKarilas vaikeni. Kun ilta alkoi jälleen hämärtää, kysyi hän:\n\"Sirrisilmä, milloin luulet saavasi kirveesi valmiiksi?\"\n\n\"Kaksi vuotta kestää se vielä ainakin\", vastasi ukko. \"Pahinta on,\nettä toinen käteni on tulossa hervottomaksi. Niin etten oikeastaan\ntiedä, milloin saan kirveen valmiiksi. Ellei siitä tule valmista,\nniin olen minä ollut orjana turhaan. Silloin ei minusta koskaan tule\nvapaata miestä. Mutta sinä olet nuori, sinä, ja sinä kyllä ennätät,\nkunhan et vain hellitä.\"\n\nSeuraavana päivänä olivat Karilaan käsivarret kankeat, ja hän istui\nkirves edessään sitä liikuttamattakaan. Vanhimmat kuljeskelivat\norjien joukossa tarkastamassa heidän työtään ja kun he tulivat\nKarilaan luo, joutuivat he vihan vimmoihin. \"Sinä et kelpaa\nmihinkään, orja\", änkyttelivät he, sieppasivat multaa ja heittivät\nsitä hänen päälleen halveksumistaan osoittaakseen. He vapisivat koko\nruumiiltaan ja he aukoilivat ja puristelivat nyrkkejään.\n\nPari orjaa juoksi kiskaisemaan heiltä päähineet. Heidän paljastetussa\npäässään näkyi pieni pyöreän reijän katteeksi kiinnitetty kansi;\nreikä oli kaverrettu itseensä pääluuhun. Sellaista reikää pidettiin\nsuuressa kunniassa ja se tuli vain arvokkainten osaksi. Sen kautta\npääsivät näet pahat höyryt ulos, ja kun he kerran kuolivat, saattoi\nauringonvalo pilkistää siitä sisään ja imeä heidän henkensä.\n\nHe raottivat kantta, ja pahat höyryt lähtivät ulos, ja he\nrauhoittuivat jälleen. \"Päällikkö\", sanoivat he orjien asettaessa\npäähineitä paikoilleen, \"sinun täytyy myöntää Karilas suureen\nkokeeseen.\"\n\nSilloin heittivät työskentelijät kapineet käsistään, sillä he\nmuistivat liiankin hyvin kaikkien niiden käyneen huonosti, jotka oli\ntuomittu suureen kokeeseen.\n\n\"Sitä te vielä vaaditte minulta!\" vastasi Ura-Kaipa, joka seisoi\novi-aukossaan. \"No niin, Karilas, sinun käsivartesi ovat heikot ja\nhyödyttömät. Miksi me siis sinua vaatettaisimme ja ruokkisimme? Näytä\nminulle, onko sinun älysi voimakkaampi kuin ruumiisi. Jos sinä osaat\nmitata Ura-Kaipaan rikkaudet, niin totisesti sinä saat elää. Silloin\nolet sinä kunnialla kestänyt suuren kokeen. Osaatko sinä laskea\nUra-Kaipaan aarteet? Voitko sanoa, kuinka monta kivikirvestä riippuu\nhänen majansa seinillä?\"\n\nKarilas astui nopsasti esiin ja poimi yhdeksän kirvestä ja pani ne\nyhteen läjään. Orjat purskahtivat nauruun. \"Noin pitkälle osaamme\nkaikki laskea. Mutta entäs sitten, entäs sitten? Mihin siitä pääset?\"\n\nKarilas seisoi hetkisen neuvottomana. Sitten otti hän taas yhdeksän\nkirvestä ja muodosti niistä uuden läjän.\n\nOrjat ja vanhimmat pudistivat päätä, eivätkä käsittäneet hänen\ntarkoitustaan. Mutta hän poimi yhä kirveitä seiniltä ja muodosteli\nyhdeksän kirveen läjiä, siksi kunnes niitä tuli yhdeksän. \"Olkoon\nmenneeksi\", huusivat vanhimmat, \"mutta vielä killuu kirveitä\nuhrimajan seinillä\".\n\nKarilas otti silloin viimeiset kaksi kirvestä ja laski ne sivulle\nomaan läjäänsä. Hän viivytteli hetkisen ja epäröi. Mutta äkkiä\nselvisi arvoitus hänelle, ja hän puhkesi iloissaan puhumaan:\n\"Ura-Kaipa, sinulla on yhdeksän kertaa yhdeksän kivikirvestä ja\nlisäksi kaksi\".\n\nIhmettelyn sorinaa kuului orjien joukosta, ja Ura-Kaipa piirsi\nsormellaan ilmaan vasaran, ukontulen vertauskuvan. \"Tähän\npäivään asti on Ura-Kaipaan kivikirveitä pidetty lukemattomina,\nlaskemattomina\", sanoi hän, \"mutta kauvan olen minä jo huomannut\ntästä pojasta, että kellankiiltävillä järven tuolla puolen on\nkorkeita lahjoja, jotka ovat meiltä salatut. Olisipa vahinko tappaa\nmoinen orja.\"\n\n\nKARILAS MYYDÄÄN KAUPPAMIEHILLE.\n\nLumi alkoi sulaa. Jäiden lähdettyä soutivat kauppamiehet jokia ylös\nvaihtamaan turkiksia piikiveen ja meripihkaan. Ne olivat julmia,\nhurjaluontoisia miehiä ja yöt istuivat he nuotioittensa ympärillä\nalhaalla järven rannalla.\n\nEräänä iltana astui Ura-Kaipa aivan yksinään Karilaan luo ja otti\nhänet mukaansa. He kulkivat rantaa alaspäin ja olivat molemmat vaiti.\n\n\"Tämä poika on ainoa olento, josta olen eläissäni pitänyt\", ajatteli\nUra-Kaipa suruissaan. \"En enää voi pitää parasta ystävääni orjana,\nsillä on kiellettyä puhutella lempeästi orjaa. En jaksa enää päivät\npääksytysten kantaa moista taakkaa.\" Mutta ääneensä lausui hän\nvihdoin: \"On vaikeata nähdä eteensä täällä tiheikön puolipimeässä, ja\nminun täytyy pitää sinua kädestä, Karilas\".\n\nKarilaan sydän löi ilosta, kun hän tunsi ystävän käden kädessään.\nSinä hetkenä olisi hän antanut henkensä Ura-Kaipaan edestä.\n\n\"Astu nopeammin\", käski päällikkö, tehdäkseen lopun omasta sisäisestä\ntaistelustaan. \"Minulla ei ole mitään hyötyä sinun laskutaidostasi,\nmutta kauppamiehet voivat tarvita sinunlaistasi orjaa.\"\n\nKauppamiehet istuivat arkulla, jota he tarkasti vartioivat. Siinä\narkussa kuljettivat he ainetta, joka oli niin kallisarvoista, että he\ntavallisesti myivät sitä vain rikkaimmille järven tuolla puolen. Kun\nUra-Kaipa huomasi, että he tunsivat vielä hänet, sanoi hän: \"Köyhä on\nse, jolla ei ole orjaa, sillä hänen täytyy tehdä itse kaikki. Mutta\nkenellä on orjia, hän saa kaikki tehdyksi, mitä hän vain haluaa. Minä\ntarjoan tässä teille paraan orjani, jos te annatte vaihteiksi minulle\nhiukan sitä ainetta, jota on tuossa kirstussa.\"\n\n\"Vaikka sinä tarjoaisit neljä orjaa, ei sittenkään vielä syntyisi\nkauppaa\", vastasivat he. \"Mutta koska sinun ystävyytesikin on meille\narvokas, Ura-Kaipa, niin suostumme vaihtoon.\" He kohottivat kantta\nhiukan, juuri sen verran, että saivat raosta kourastuksi, mitä\ntarvitsivat. Se aine kilahti kirstunsyrjää vasten ja kimalteli, kuin\nolisi palanen kesäisen keskiyön aurinkoa ollut heidän käsissään.\nAine oli kuparia ja tinaa, joita oli sulatettu yhteen pieneksi\npronssiharkoksi.\n\nKarilas tunsi ystävän hellittävän hänen kädestään. Siinä seisoi\nhän nyt yksinään, myytynä. Hän käänsi hiukan päätään, nähdäkseen\nUra-Kaipaan niin kauvan kuin mahdollista. Päällikkö oli jo\nkotimatkalla ja kävellessään tirkisteli hän tuon tuostakin\nvaihtosaalistansa, jota hän käänteli käsissään. Mutta päästyään\nkorkeimmalle kalliolle, pysähtyi hän omantunnontuskien kiusaamana ja\nheitti auringonpalasen veteen. Ei kukaan saisi luulla hänen myyneen\nKarilasta halpamaisen voitonhimon tähden. Kumarassa, veltoin askelin\nkatosi hän vihdoin puiden sekaan.\n\nPäivän koittaessa ja sumupilvien hajotessa soutivat kauppamiehet jo\njärven selkää äsken ostettuine orjineen. Eräs heistä kasti kätensä\nveteen ja tuhrasi sitä tulen avulla koverretun ruuhen hiiltyneisiin\nsisäseiniin. Sitten hieroi hän kädellään lujasti Karilaan tukkaa\nja kasvoja ja kaulaa, niin että poika muuttui aivan mustaksi ja\nnokiseksi. \"Kellankiiltäväin kansa ei osta ketään heimolaistaan\norjaksi\", puheli viekas kauppias kumppaneilleen, \"mutta nyt saamme\npojan helposti myydyksi, ehkä hyviin voittoihinkin, sillä nyt näyttää\nhän kuuluvan Ura-Kaipa-kansaan.\"\n\nKarilas katseli vastaista rantaa, missä hän oli lapsena\nkäyskennellyt, mutta minkä hän sitten oli melkein kokonaan\nunohtanut. Viljavainioiden ja aumojen ja pyhien saarnien välistä\nhauskasti pilkottavien talojen yllä lepäsi kesän kellertävä\npaiste. Talot olivat pyöreitä, saviseinäisiä, katot terävästi\nsuippenevia. Ihmisiä vilisi rannalla, ja Karilaan silmiä häikäisi\nja hän vavahti, sillä hän kuuli äänen, jonka hän heti tunsi. Hän\nkuuli pronssitorvien toitotuksen. Kansa vietti paraillaan juhlaa\nrannalla, ja keihäänkärjet ja sotakirveet kimaltelivat kuin\nvärjätyt auringonsäteet, sillä kaikki oli pronssia. Vaatteet olivat\npehmeätä, valkoista villakangasta, ja niitä koristivat keltaiset\nnauhat ja monenmuotoiset helyt. Suurimmat pronssisoljet oli\nsilailtu mustahtavalla pihkalla. Naisten kaulassa komeili korkeita\npronssikoristeita, ja tuuheaa tukkaa pitelivät sarvikammat ja\nvillalankaverkot, jotka olivat hienoja kuin hämähäkin seitti.\n\nLäheni vaunu kuoloonvihittyjen sotavankien ympäröimänä. Kauppiaat\nvetivät kiiruusti ruuhensa maihin ja myivät enemmittä puuhitta\nKarilaankin uhri-orjaksi. Uhkaavasti väkipuukkojaan kalistellen\nkielsivät he häntä puhumasta ja näyttivät kansalle hänen olevan yhtä\nmustaihoisen kuin kaikki Ura-Kaipa-kansan miehet.\n\nKaksi seppelkoristeista tyttöä puki joutuisasti hänen päälleen\nerinomaisen pehmeästä villakankaasta valmistetun paidan ja sysäsi\nhänet kuoloonvihittyjen joukkoon vaunujen ympärille. Niitä veti\npari valkoisia hiehoja, joiden valjaat olivat verenpunaista nahkaa\nja pronssihelyin koristetut. Aisan etupäässä riippui auringonpyörän\nkuva neljine puolapuineen. Ylhäällä vaunuissa oli suljettu\nlehmännahkateltta. Siinä kuljetettiin maanhengen kuvaa, sillä\nkellankiiltävät eivät halveksineet maata, vaan nimittivät sitä\nauringon puolisoksi.\n\nKuoloonvihityt johdattivat vaunut pari askelta ruovostoon ja\npesivät ne kunnioittavasti. Sitten sai kukin vuorostaan kohottaa\nhiukan teltan ovikaistaletta. Mutta se oli kielletty muilta\neläviltä olennoilta, ja heti kun vanki oli katsahtanut maanhengen\nsalaisuuksiin, täytyi hänen kuolla.\n\nKarilas joutui viimeiseksi. Hän veti raskasta lehmännahkaa sivulle,\nmutta teltassa oli yhtä pimeätä. Hän luuli vain eroittavansa kaksi\nliikkumatonta, luonnottoman suurta silmänvalkuaista. Hän seisoi siinä\nhievahtamatta, kauhun jäykistämänä. Toinen seppeletyttö taivutti\nsilloin vesililjat kahtaalle ja astui hänen luokseen. Lempeästi,\nsisarellisen hiljaa painoi tyttö jääkylmät kuolonsuudelmat hänen\nsilmilleen, niin että hänen täytyi sulkea ne. Sitten taivutti tyttö\nhänet veden alle, asettui seisomaan hänen rinnalleen, ja kaikki\nvirittivät synkeän laulun.\n\nMutta hetkisen perästä viittasi tyttö kiivaasti laulajia vaikenemaan.\nHän kumartui alas tyystin tarkastaakseen hietapohjalla viruvaa\nKarilasta. \"Heretkää, heretkää!\" huusi hän. \"Suuri ihme on tapahtunut\nmaanhengen vaunujen ääressä. Me upotimme Ura-Kaipa-orjan veteen,\nja hän oli niin likainen ja musta, että minun oli puolittain\nvastenmielistä sammuttaa hänen silmänsä kuolonsuuteloilla. Ja nyt\nvaalenee hänen tukkansa vedessä, niin että hän muuttuu aivan meidän\nnäköiseksemme. Mutta ketään meistä vapaanasyntyneistä ei saa orjana\nuhrata. Ja kuitenkin on hän nyt nähnyt maanhengen kasvot.\"\n\n\"Hän on ainoa meistä elävistä, joka ne on nähnyt\", vastasivat\nmiehet, ja heidän aseensa kalisivat heidän nöyrästi kumartaessaan.\n\"Koska meidän päällikkömme äskettäin peitettiin hautakumpuun, on\ntämä varmaankin merkkinä siitä, että tuosta muotoaan muuttaneesta\nnuorukaisesta on tuleva se johtaja, joka vie meitä uusiin voittoihin\nUra-Kaipa-kansaa vastaan. Täällä alkaa jo tulla puute peltomaasta,\nmutta järven tuolla puolen löytyy avaroita aloja, joita on helppo\npanna viljelykseen.\"\n\nTyttö nosti silloin Karilaan vedestä ja laski hänet ruohikolle, mutta\nhän oli puolikuollut. -- Hän oli nähnyt maanhengen liikkumattomat\nsilmänvalkuaiset ja kaksi kertaa oli hän katsellut kuolemaa\nkasvoihin, ja kun hän nyt alkoi puhua jälleen, puhui hän kuin viisas,\nvakava mies.\n\nSyntyipä nyt liikettä ja hyörinää näihin varakkaihin kyliin, sillä\nkaikki varustautuivat sotaretkelle. Torvet huhuilivat aikaisesta\naamusta asti, ja kauppamiesten keltainen metalli tapasi innokkaita\nostajia. Taitavat käsityöläiset valmistivat savimuotteja ja valoivat\nniihin sulatetun pronssin. Kun sitten lyötiin muotit rikki, saatiin\nmitä komeimpia aseita melkein täysivalmiina. \"Ota, mitä sinulle\nkuuluu, päällikkö!\" sanoivat he ja tarjosivat paraita tuotteitaan\nKarilaalle. \"Kypärä ja miekka ovat nyt tulleet maailmaan. Kypärä ja\nmiekka soturille, aura ja kuokka maanmuokkaajalle!\"\n\n\nURA-KAIPAAN RASKASMIELISYYS.\n\nTällä välin oli Ura-Kaipaan leirissä kovin hiljaista ja elotonta.\nItse sulkeutui Ura-Kaipa synkkänä majaansa, ja hänen oli tuskallista\nnähdä auringonpyörän joka päivä kulkevan yli taivaankannen.\n\nVanhimmat astuivat sisään, asettuivat istuimen ympärille ja raottivat\npäälakikansiaan. \"Heitä raskasmielisyytesi menemään\", suostuttelivat\nhe, \"ja iloitse kanssamme! Aikaa ei meiltä puutu. Avaa pääsi aukko ja\nanna pahojen höyryjen, lentää ulos!\"\n\nMutta hän kääntyi seinään päin ja painoi kätensä rintaansa vasten.\nRuskeat kasvot olivat tulleet laihoiksi ja koviksi.\n\n\"Ura-Kaipaan surua ette te voi parantaa\", puhui hän kuin kuiskaten.\n\"Hän rakasti ystävänään kellankiiltävän kansan poikaa. Vaikka Karilas\noli melkein lapsi vielä, tiesi hän jo paljoa enemmän kuin me ja oli\njalompi ja ylhäisempi kuin muut. Hän puheli Ura-Kaipaalle heimostaan\nja saattoi hänet häpeämään ja istutti kaipuun hänen rintaansa. Ja sen\npojan teimme me orjaksi! Ripotelkaa multaa minun päälleni, niin että\ntulen saastaiseksi!\"\n\nÄkkiä hypähti hän kohoksi, tempasi pienen kiviveitsen ja pisti\nsen vyöhönsä. \"Oli rangaistukseksi meille, että Karilas tuli\nluoksemme\", jatkoi hän, \"rangaistukseksi siitä, että me etsimme\nmukavuutta ja polttelimme saviastioita ja laitoimme omat tulet.\nMuinoin kuljeskelivat heimolaisemme metsissä vain Joutsi seuranaan,\nja välistä oli heillä tuskin telttaa nukkuakseen. Ja minne he\nmenivätkin, uhrasivat he veri-uhria niille kiville, jotka olivat\nsuurimmat ja kummallisimmat.\"\n\n\"Niin he tekivät\", vastasivat vanhimmat. \"Kaikkialla oli\nheidän sammaleisia kivijumaliaan, syvällä vuorten rotkoissa,\nkorkealla jyrkänteiden reunalla ja etäällä kellankiiltävän kansan\nviljavainioilla.\"\n\n\"Ja öisin liekehtelivät siellä uhritulet\", kuiskasi Ura-Kaipa, \"eikä\nkukaan muukalainen uskaltanut niitä lähestyä. Niin oli ennen.\nUra-Kaipa ei enää tahdo asua teidän luonanne. Hän menee metsiin ja\nkaivaa itselleen yösijan hankiin, kuten hänen esi-isänsä muinoin,\nsusien tapaan. Ja kun hän lepää lumessa ja kun tähdet kirkkaina\nkimmeltävät, silloin ei hän ole unohtava tätä lupaustaan: hän vihaa\nKarilasta, hän kostaa sille, joka ryösti hänen rauhansa.\"\n\nKimakasti kirkaisten syöksyi hän ulos majasta ja riensi metsän\npeittoon. Hän juoksi kyyrysissään, matalana ja niin nopeasti kuin\nvain hiidet ja Ura-Kaipa-kansa saattoivat juosta.\n\n\nKELLANKIILTÄVÄT TULEVAT.\n\nEräänä päivänä loppukesästä läheni kellankiiltävä kansa suipoissa\nnahkaveneissään. Olisi melkein luullut palasen vastakkaista rantaa\nirtautuneen ja lähteneen vesille, niin suuri oli alusten luku.\nUra-Kaipaan orjat, jotka eivät koskaan olleet uneksineetkaan\nmoisesta ihmisten sytyttämästä auringonpaisteesta, kiipesivät\npelästyneinä mäntyihin. Mutta eniten kauhistuttivat heitä ne\nmustavillaiset koirat, jotka hyppäsivät maihin ensimäisestä veneestä\nja juoksentelivat ympäriinsä tiheässä parvessa. Jos yksi pysähtyi,\npysähtyivät heti toisetkin kuin naulaan. Mutta ne eivät haukkuneet\nkoirien tavoin, vaan ääntelivät kuin itkevät lapset.\n\nSirrisilmä seisoi yksinään alhaalla maassa ja ylpeili rohkeudestaan.\n\"Ne eivät ole koiria, eivätkä koirannahkoihin neulottuja lapsia\",\nselitti hän, \"vaan lampaita\". Muutamana tuulastusyönä oli hän\nsattunut eksymään toiselle rannalle, ja häntä oli pidetty siellä\nvankina useampia vuorokausia, niin että hän oli kyllä selvillä\nsikäläisistä kotieläimistä. Mutta hänen parhaillaan puhellessaan tuli\nmuuan takkuinen otus täyttä karkua veneestä ja töyttäsi häntä niin\nnasevasti kintuntaipumiin, että hän oli hyvin mielissään, kun sai\ntarttuneeksi soveliaaseen oksaan ja hilautuneeksi ylemmäs. \"Se oli\npukki\", ähkyi hän, \"paimenten ja ukkosenjumalan eläin\".\n\nSeuraavasta veneestä vängersi raskaasti ja vaivaloisesti pari\nharjaksellista peikkoa, jotka puuskuen työnsivät kärsäänsä maahan\nja pitivät menoaan. \"Kas vain noita häpeämättömiä noidanroikaleita,\njotka eivät kaihda tonkimasta maata naamallaan\", huudahtelivat orjat.\nMutta Sirrisilmä tiesi, että niitä noitia sanottiin sioiksi ja että\nkellankiiltävät soturit pitivät niitä suuressa kunniassa. \"Niin\nkamaloita ovat ne ihmiset\", lisäsi hän, \"vaikka heillä onkin vaatteet\nkesäpilvistä ja aseet auringonpalasista\".\n\nOrjien mielestä riitti jo tämä kerrakseen. Mutta silloin laski\nmaihin kolmas vene. Sen takana ui kaksi kummitusta, joita\nolisi ehkä saattanut luulla hirviksi, elleivät ne olisi olleet\npunertavanruskeita väriltään ja elleivät niiden sarvet olisi\nkaartuneet hoikkina ja solakoina kuin kiiltäviksi hangatut joutset.\nKun niitä kuljetettiin pensaiden välitse nahkanauhasta, joka oli\nkiinnitetty niiden sarviin, avasivat ne kitansa ja päästivät\nmylvinän, joka kaikui kuin römeimmän sotatorven törinä. \"Ne\novat lehmiä\", selitti Sirrisilmä, \"ja ne ovat heidän mielestään\nkaikista eläimistä pyhimmät. Kun päällikkö kuolee, kääritään hänet\nlehmännahkaan. Onkohan mitään, mitä se kansa ei kunnioitsisi,\nauringosta turpeeseen asti!\"\n\n\"Ei ainakaan teitä\", vastasi Karilas, joka nyt myöskin oli noussut\nmaalle. Kaikki veneet oli vähitellen sauvottu rantakallioiden\nsuojaan. Kiviä sateli orjien lingoista, mutta soturit pitivät kilpiä\nsuojanaan. Kun orjat huomasivat voimattomuutensa, herkesivät he\ntaistelemasta.\n\nHe eivät olleet ensiksi tuntea Karilasta, kun hän siinä ryntäsi esiin\nkilpi kypärän päällä. Heidän mielestään olivat tuon vastakkaisen\nrannan tulokkaat kaikki samanlaisia, mutta äänestä pääsivät he\nvihdoin selville, että se oli hän. Hän astui lähemmäksi. \"Minut,\nvapaanasyntyneen, laitoitte te orjien joukkoon\", sanoi hän. \"Nyt otan\nminä teidät orjiksi, ja tästä lähtien täytyy teidän muokata maata\notsanne hiessä. Mutta yhtä tahdon minä säästää. Hänen kanssaan tahdon\nminä jakaa valtani, hänen kanssaan tahdon minä hallita teitä, sillä\nkerran rakastin minä häntä suuresti. Missä on Ura-Kaipa?\"\n\nOrjat eivät uskaltaneet vastata hänelle.\n\nSilloin hän ymmärsi, ettei Ura-Kaipa enään ollut niillä main.\nPainunein päin asteli hän läpi mehevän ruohon ahoa kohti. Soturit\nolivat jo riisuneet aseensa ja valjastivat paraillaan lehmiä auran\neteen. Huolellisesti hiottua terää vasten asettivat seppeletytöt\nleivän, joka kaikkein ensinnä oli auran halkaistava hyvän sadon\nsaamiseksi. Karilas tarttui aurankurkeen ja iespari alkoi vetää.\nRaskaasti, hitaasti ja juhlallisesti aukeni ensimäinen vako\nUra-Kaipaan verikylläiseen uhrikenttään.\n\nPähkinäpensastossa rasahti. Ura-Kaipa oli piiloutunut sinne\nveitsineen. Sitä oli uudelleen kihnutettu ja hiottu, niin että\nvarressa oli enää vain pieni, lyhyt piinpalanen jäljellä. Ketterästi\nkuin orava rynkäsi Ura-Kaipa Karilaan kimppuun ja koki iskeä häntä\nkurkkuun. \"Sinä vihattu\", sähisi hän, \"sinä vihattu!\"\n\nKarilas horjahti taaksepäin, mutta nyt oli hän kasvanut ja nyt oli\nhänestä tullut voimakkain. Hän sai lujan otteen ja nosti Ura-Kaipaan\nilmaan, paiskatakseen hänet sitten maahan. Mutta silloin tunsi\nKarilas, miten tuo entinen heimopäällikkö oli nälästä niin heikko\nja laihtunut, että hän makasi melkein saamattomana hänen sylissään.\nSäälien laski hän hänet vaon reunalle. \"Sinun on ollut vaikea\npysyä hengissä erämaassa\", sanoi hän ja ojensi hänelle palaista\nhalkaistusta leivästä. \"Syö maan hedelmää!\" Mutta Ura-Kaipa kääntyi\nhalveksuen poispäin.\n\nKarilas laski hänen päänsä polviensa väliin ja silitteli\nystävällisesti hänen kovettuneita, ryppyisiä kasvojaan, mutta\nUra-Kaipaan silmät tuijottivat jäykästi kivijumaliin päin. Ja silloin\nymmärsi Karilas, että hän oli kuollut.\n\n\"Täkäläisellä metsäläiskansalla on tapana haudata päällikkönsä siihen\nmajaan, missä he ovat asuneet\", sanoi Karilas, \"mutta rakentakaa\nhänelle valtava kumpu meidän tapamme mukaan ja lukekaa rauhan sanat\nhänen muistolleen.\"\n\nAura uursi yhä vakoa avaraan piiriin uhrikentän ympärille, mikä\nsiten laskettiin voitollisten tulokkaiden valtaan. Sillävälin ja\nvielä moniaita päiviä jälkeenkinpäin kilisi hiukan kauvempana taltta\nkallioseinää vasten. Karilaan seurueeseen kuulunut taitoniekka siellä\nkilkutteli kallioon kuvauksen siitä, miten uhrikentän valloitus\noli käynyt. Siinä näkyivät veneiden pitkät rivit ja taistelijat ja\nmaihin päästetyt koti-eläimet. Mutta sanoja, nimiä ei kukaan vielä\nsilloin osannut piirtää. Itse tapahtuma oli ainoa, joka oli muistissa\nsäilytettävä. Jokainen saattoi nähdä kuvat kalliossa, ja hänen oma\nasiansa oli sitten selittää ne niinkuin parhaiten taisi.\n\n\nURA-KAIPAAN HAUTAJAISET.\n\nOrjia käskettiin nyt vierittämään kasaan muutamia uhripaikan\nympärillä törröttävistä kivilohkareista. Sitten nostivat he\npitkulaisen paaden katoksi ja uhrikiveksi, ja juurelle luotiin multaa\nja soraa.\n\nKun hautakammio oli valmis, ilmestyivät nekin vanhimmat, jotka olivat\ntähän asti olleet piiloutuneina metsään. He kantoivat Ura-Kaipaan\nkammioon ja asettivat hänet selkä seinää vasten. Hänen jalkojensa\nväliin laitettiin tuli ja sen päälle ripustettiin pata kiehumaan.\nSitten istuutuivat vanhimmat kuolleen päällikkönsä eteen, syödäkseen\nhänen kanssaan jäähyväisaterian. Uhrimorsiot seisoivat hautakummun\nharjalla ja huojuttivat hiljaa kattokiveä, joka oli varta vasten niin\nasetettu, että kun se huojui, syntyi ääntä ja kilinää ja kalinaa\nhautakummussa. Kiveen oli uurrettu joukko pieniä kuoppia, joihin he\nsivelivät rasvaa ja jotka he sitten täyttivät palavalla uhripihkalla.\nNuo pienet kapeat liekit leimahtivat korkealle ilmaan, ja paaden\ntakaa nousi kuu, mutta sen valoa tuskin huomasi, sillä oli kirkas\nkesä-yö.\n\nAlhaalla mäen rinteessä, minne seppeletytöt olivat vastaniitetystä\nheinästä rakentaneet pehmeät sijat, lepäsivät Karilas ja hänen\nsoturinsa. Pronssikypärät kimaltelivat puiden oksilla, ja runoniekat\nlauloivat ja säestivät lauluaan voimakkaasti kielisoittimillaan.\nKun he joskus levähtivät nojallaan harpunkaarta vasten, kuului\nhautakummusta jäähyväisaterian hälinä.\n\n\"Sinä et syö, Ura-Kaipa, sinä et juo\", huutelivat siellä vanhimmat.\n\"Sinä et haastele vieraittesi kanssa. Emmekö ole nostaneet sinua\nistuimellesi, jotta viimeinen auringonsäde saisi pilkistää sinun\npääsi reijästä sisään ja imeä sinun henkesi mukaansa? Emmekö ole\npukeneet sinua uusiin vaatteisiin ja asettaneet ruoka-astioita ja\naseita ympärillesi, niin ettei sinun tarvitse värjötellä alastomana\nja tyhjin käsin, jos sinä jonakin yönä haluat lähteä metsälle?\"\n\nNäin puhuessaan särkivät he savi-astiat, joista he olivat syöneet.\nPalaset rouskuivat heidän jaloissaan, kun he menivät ulos ja\npeittivät sisäänkäytävän. \"Sinä olet saanut muuta ajattelemista,\nja aikaa ei sinulta puutu\", jatkoivat he. \"Sinä istut siellä ja\nihmettelet, mistä muinoin tuli se voittoisa kansa, jolla vieläkin on\njäljellä auringonpaistetta aseissaan. Me ymmärrämme kyllä, Ura-Kaipa,\nettä nyt sinä haluat olla yksin.\"\n\nMutta tuli paloi vielä padan alla vainajan lepokammiossa ja hohti\npäällimmäisten kivien raoista.\n\n\"Mistäkö me muinen tulimme?\" toisti Karilas ja viittasi kädellään\nikäänkuin kysyen, väliin etelään, väliin itään. \"Runoniekat,\nkuka teistä osaa vastata Ura-Kaipaalle? Kuka voi ratkaista sen\narvoituksen? Kauvan olemme me jo täällä asuneet ja vähitellen opimme\nme valmistamaan kellankiiltäviä aseitamme. Sen minä vain tiedän,\nrunoniekat, ettei yksikään teidän vanhoista vaellustaruistanne kerro\nnäin kirkkaasta, näin ihanasta kesä-yöstä, ja että tänne tulee meidän\nmuokata maa, joka on sovelias ihmisten asua.\"\n\n\n\n\nII.\n\nVANHA ANE.\n\n\nPitkiä aikoja oli kulunut siitä, kun tuli sammui padan alta\nUra-Kaipaan hautakammiossa. Fyris-virran vartiselle tasangolle kasvoi\nvähitellen käräjäkylä, joka sai nimekseen Uppsala ja jonne svealaiset\nmiehissä kokoontuivat uhraamaan ja kauppoja hieromaan.\n\nHe olivat monet miekat kuluttaneet taisteluissa götalaisten kanssa,\njotka asuivat etelämpänä metsien kaiteilla. Suuret joukot götalaisia\nolivat sillävälin suoriuneet ryöstöretkille vieraisiin valtakuntiin,\nja heidän omassa maassaan oli kohta enemmän ryöstettyjä aarteita kuin\nrautapaitaisia miehiä. Tulipa niin vihdoin sekin ilta, jolloin heidän\netevimmät päällikkönsä viruivat kuolleina kentällä tuliloimuvan\ntaivaan alla ja jolloin voittoisat svealaiset koristelivat hevosiaan\nheidän kalleuksillaan. Valittaen lauloivat götalaiset, miten heidän\nkauniiden naistensa kaulassa eivät enää sädehtineet rengaskorut ja\nmiten heidän soturejaan eivät enää herättäneet harpun säveleet.\n\nEtäisessä, peljätyssä Uppsalassa vallitsi muuan upporikas suku.\nSen arvo oli niin suuri, ettei perheenisä, kuten muut odal-miehet,\ntoimittanut ainoastaan omaa uhriansa oman kattonsa alla, vaan myöskin\nkoko kansan suuret veri-uhrit. Siitä tuli päällikkö-suku ja sitä\nnimitettiin Skilvingar-suvuksi. Se merkitsi kunniasijalla-istujaa.\nSitä on myöskin sanottu Ynglingar-suvuksi. Useita sukuhautakumpuja\noli jo rakennettu, ja ne näkyivät kauvas ympäristöön. Hautakumpujen\nja hietaharjun välissä kohosi hirsirakennus, jonka päädyn\nräystäslautoihin oli leikattu hevosenpäitä. Se oli seudun\nupein rakennus, ja se mahtava mies, joka siellä nyt kuninkaana\nkunniatuolissa istui, oli Ane.\n\nVäsyneenä nuoruutensa ryöstöretkiin ja taisteluihin syventyi hän\nmielellään pitkiin keskusteluihin vakavain uhri-apulaistensa kanssa.\nEräänä aamuna, heidän parhaillaan pukiessaan ja koristellessaan häntä\nsuureen talvijuhlaan, sanoi hän heille:\n\n\"Kuuletteko, mitä kansa tuolta ovensuusta huutaa minulle?\"\n\nSilloin käänsivät he päätänsä ja kuulivat kansan sanovan:\n\n\"Skilvingarein jälkeläinen, sinä, joka polveudut jumalista! Sinä et\nole pelkkä ihminen. Sinä olet miekaton, tähkääkantava Frej-jumala\nitse, ja sinun kauttasi vallitsee hän meitä svealaisia ja meidän\npeltojamme.\"\n\n\"Niin, jumalainen kuningas, niin puhuu kansa\", vastasivat\nuhri-apulaiset. \"Mutta nyt sinä alat käydä kumarassa. Sinä olet nyt\nkuudenkymmenen vanha, ja aika vaati veronsa meiltä kaikilta. Iloitse,\nettä sinä nuorentuneena elät edelleen pojissasi! Sinun esi-isäsi\neivät halunneet kuolla olkivuoteeseen. Tultuaan vanhoiksi uskoivat he\nitsensä Odinin huomaan iskemällä keihäällään haavan rintaansa. Taikka\npyysivät he surmaniskua sukunuijasta. Tuolla se riippuu kunniatuolin\nkupeella.\"\n\nAne työnsi uhri-apulaiset luotaan ja asettui lähemmäksi ovea,\nkuullakseen, mitä kansa puhui. \"Ellen minä ole pelkkä ihminen\",\najatteli hän, \"miksi ei siis olisi minulle yksin suotu oikeus olla\nlainkaan kuolematta?\"\n\nSinä päivänä uhrasi hän sitten vanhimman poikansa Odinille,\nsaadakseen pitkän elämän. Odin lupasi hänen elää vielä kuusikymmentä\ntalvea.\n\nKun se aika vihdoin oli kulunut umpeen, lahjoitti Ane seuraavan\npoikansa Odinille. Silloin tuntui hänestä Odin, synkeä kuolonjumala,\nvastanneen:\n\n\"Niin kauvan kun sinä joka kymmenes vuosi annat minulle pojistasi\nvanhimman, saat sinä elää vielä kymmenen vuotta eteenpäin.\"\n\nKun hän oli uhrannut seitsemännen poikansa, oli hän itse jo niin\nvoimaton, että häntä täytyi kantaa tuolissa. Silloin uhrasi hän\nkahdeksannen poikansa ja makasi sitten kymmenen talvea jonkunlaisessa\nriippukätkyessä lieden ääressä, pysyäkseen lämpimänä. Uhrattuaan\nyhdeksännen poikansa, virui hän kätkyessään ja imi sarvea kuin pieni\nlapsi.\n\nNyt oli hänen pojistaan enää vain yksi hengissä, Egil. Itse ei hän\nenää kyennyt hoitamaan mitään, vaan hänen orjansa Tunne vaaputteli\nlättäjaloillaan edestakaisin kuninkaankartanossa ja tiuski ja\nkomenteli kuin todellinen käskijä ikään. Salavihkaa sieppasi hän tuon\ntuostakin vanhuksen aarteita ja hautasi ne isontuvan nurkkaukseen,\nsaadakseen ne heti tarvittaessa käsiinsä ja viettääkseen sitten\nhetken tullen iloisia päiviä. Sitten viskautui hän tyhjään\nkuninkaansänkyyn seinän vieressä ja kuorsasi tai rallatteli jalka\nriipuksissa sängynlaidalta.\n\nSeinähirret mätänivät ja lohkeilivat, niin että päivä paistoi sisään.\nTukipylväät kallistelivat, katto painui kuopille kuin märkä teltta,\nja hämähäkinverkot kuolleine kärpäsineen ulottuivat aina lattiaan\nasti.\n\n\"Ka-as\", löperteli vanha Ane ohuella, vapisevalla äänellään, sarveaan\nhamuillen, \"minun takiani on a-aika lakannut ku-ulkemasta.\"\n\nHän vaati, että maito piti lypsettämän samasta lehmästä, joka oli\nraintoja täyttänyt hänen muinoin tullessaan kotiin palavissaan\nja janoisena hurjilta metsästysretkiltään. Mutta niin kauvan\nei mikään lehmä voinut elää, vaan sen lehmän vasikan vasikka\nkahdeksannessatoista polvessa sai nyt luovuttaa maidon, millä Tunne\naamuisin täytti sarven.\n\nAne kiisti myöskin, että hänen uskollisen talonkoiransa piti yötä\npäivää makaaman riippukätkyen alla, jotta hän saisi silitellä sitä\nkorvalliselta, kun hän joskus pisti ulos laihan kätensä.\n\nTunne, joka väliin lämmitti sarvea tulella, nyökkäsi myöntyvästi\nkaikkeen, mitä hän sanoi. Mutta eihän mikään koirakaan voinut\nelää niin kauvan, vaan sen entisen koiran penikan penikka\nkahdeksannessatoista polvessa venytteli nyt siellä riippukätkyen alla\nkoipiaan. Ja sekin oli jo niin kankea jäsenistään ja niin voimaton,\nettä se tuskin jaksoi liikuttaa itseään. Vain kun joskus ovi narahti,\nnosti se hiukan kuonoaan ja murahti väsyneesti.\n\nEgil oli reipas ja rohkea eränkävijä ja hän viipyikin alituiseen\nmetsissä. Siellä mätänivät kuuset seisaaltaan, siksi, ettei\nkukaan saanut kaataa niitä. Kaikki joutui rappiolle, kaikki kitui\nkasvussaan, ja sammale voitti yhä enemmän alaa. Pelloilla menestyi\nvilja huonosti, siksi, että maanviljelijät saivat käyttää vain\nvanhoja, kömpelöitä työkaluja. Laiskasti ja unisesti sopertelivat\nhe toisilleen, vetelehtiessään siinä rikkaruohopeltojensa väliä,\nja he astelivat niin hitaasti, että heiltä meni kokonainen päivä\npenikulmaan. Lapsetkin olivat ryppyisiä kuin pikku ukot.\n\nVanha Ane oli nyt täyttämäisillään kaksisataa vuotta. Egil astui\nsilloin hänen luokseen tupaan, kuten kuuliaisen pojan sopii,\nsillä kymmenen vuotta oli jälleen kulunut. Hän huimi viitallaan\nhämähäkinverkkoja tieltään ja löyhytti sivulle lattiasta kohoavat\ntomupilvet.\n\nHeikkoa kuikutusta kuului riippukätkyestä. Vanha Ane kohotti sen\nverran päätään, että silmät ja posket juuri näkyivät kätkyen laidalta.\n\nHän oli tykkänään nahkasien peitossa. Päässä ei ollut enään\nainuttakaan hiusta jäljellä, mutta kulmakarvojen paikalta törrötti\nmuutamia valkeita haivenia eri tahoille. Molemmilla poskilla paistoi\ntulipunainen läikkä, mutta ne eivät aaltoilleet ja vivahdelleet\nniinkuin nuorten poskilla, vaan näyttivät ikäänkuin kiinnikasvaneilta\nihoon, joka oli ylt'yleensä kuivaa ja keltaista.\n\n\"Ei pidä mu-uuttaa mitään\", inisi hän tuskin kuuluvasti. \"Ei pidä\nlöyhyttää to-omua.\"\n\n\"Isä\", sanoi Egil ja taivutti nöyrästi päänsä, \"korkeain\nSkilvingarein jälkeläinen! Metsissä mätänevät kuuset seisaaltaan.\nTuskin voi enään eroittaa, missä on peltoa, missä sammalsuota. Pian\nrysähtää koko tupa päähäsi, isä, ja rikkoo kaikki täällä sisällä.\"\n\nVanha Ane vajosi takaisin nahkasiinsa. Töin ja tuskin sai hän\nsarvestaan kiinni. Mutta ennenkuin hän pisti sen huuliensa väliin,\nsopersi hän hiljaa: \"Me-ene u-uhripu-uulle!\"\n\nHetkisen viivähti Egil riippukätkyen ääressä, mutta sitten\nkääntyi hän menemään. Ja mitä lähemmäksi hän pääsi ovea, sitä\nnopeammaksi tuli käynti. \"Isä, minä tottelen käskyäsi\", mutisi hän.\n\"Uhrintoimittajat odottavat jo paikoillaan, ripustaakseen minut\nOdinin puuhun. Nyt en minä enää koskaan saa vaellella metsissä\njoutsineni.\" Polkua ei kestänyt pitkältä uhrilehtoon, ja siellä\nritisivät puiden oksat talven kourissa. Odinin pyhässä puussa,\nkauhunpuussa, killui uhrattuja haukkoja ja hevosia ja ihmisruumiita,\nlunta päässä ja hartioilla. Muuan ruumis avasi suunsa ja sanoi\nkansalle: \"Vieläkään ei ole nälkä lopettanut tuskiani, vaikka\nolenkin riippunut täällä jo useampia päiviä. Eikö Odin saa koskaan\nkylläkseen?\"\n\nKansa, joka oli kiukustuneessa ja kiihtyneessä mielentilassa,\nympäröi Egilin nurkuen ja vastahakoisesti. Hänet vieriin avonaiseen\nhautakumpuun ja hänet puettiin kauniiseen, kallisarvoiseen,\nnahkareunuksiseen pukuun. Sinne, tänne heitettyjä uhrattuja\nkalleuksia kiilteli hänen ympärillään mullassa.\n\n\"Nyt olet sinä uhrikuningas ja sinä saat vallita meitä kaikkia aina\nkukonlauluun asti\", sanoivat uhrintoimittajat. \"Mutta siihen on\nkokonainen yö, äläkä ajattele sitä lainkaan!\"\n\n\"Parempi teidän kuninkaananne yksikin yö kuin ei koskaan\", vastasi\nhän ja kutsui runoniekat. \"Älkää laulako niitä vanhoja lauluja\",\nkäski hän. \"Vaan laulakaa tänä yönä niistä urotöistä, joita me\nolisimme suorittaneet, jos minusta olisi tullut teidän päällikkönne!\"\n\nRunoniekat asettuivat silloin hautakummun eteen ja öisen taivaan\nsyttyessä lauloivat he viikatteen kulennasta viljapellolla,\npursiseppien kalkutuksesta, uhkeista lohikäärmelaivoista, jotka\nsyöstiin vesille ja jotka soutivat matkaan Svitjodin rannoilta.\nHeidän takanaan seisoivat harpunsoittajat, voimakkaasti kieliä\nnäppäillen. Ja soiton ääni oli kuin salaperäinen jylinä\nhautakummuista, kuin myrskyn pauhina rajattomilla nummilla. Yö kului.\nÄkkiä vaikenivat kaikki harput, ja lähimäinen runoniekoista kuiskasi:\n\"Miksi käännyt poispäin, Egil? Joko nyt väsyit meidän virsihimme?\"\n\n\"Hetket ovat vierineet lentäen\", vastasi hän ja katsahti\ntaivaanrantaan, joka alkoi ruskottaa sukukumpujen takaa. \"Minä kuulin\njo kukon kiekunnan etäisimmästä kylästä.\"\n\n\"Voi meitä, jotka unohduimme uneksimaan voitoista, voitoista, joita\nsinä et koskaan saa voittaa!\" huudahtivat runoniekat liikutettuina\nja kiiruhtivat viemään häntä kauhun puulle. Hän ei nyt astunut\nreippaasti: hän hoippuroi. Aamuruskon valo himmensi soihtujen tulet\nja levitti hänen kasvoilleen harmajankalpean värin.\n\nSilloin syöksyi metsästä keihäsjoukkio, puettuna jättiläisiksi ja\nvelhoiksi irvistelevin naamuksin ja irtonaisparroin. He ojensivat\nhäntä kohti keihäittensä kärjet, nostaakseen hänet puuhun, mutta\nmuuan miehistä sattui siinä kolhaisemaan häntä keihäänvarrella. Se\nnostatti Egilin poskille entisen punotuksen, ja raivoissaan tempasi\nhän mieheltä keihään ja alkoi taistella yksin koko laumaa vastaan.\n\nKatselijat säikähtyivät, mutta sillä välin oli päivä ehtinyt yhä\nenemmän sarastaa, ja muuan ukko riensi juosten polkua pitkin\nkuninkaankartanosta. \"Heretkää!\" huusi hän, heti kun oli saanut sen\nverran henkeä vedetyksi, että kykeni puhumaan. \"Te viivyitte liian\nkauvan harppuja soitellessanne. Vanha Ane täytti tänä yönä kaksisataa\nvuotta. Ja koska te ette vielä olleet uhranneet hänen poikaansa,\nkun kukko kiekui, vaipui hän juuri äsken ikuiseen uneen. Mutta\nellei näköni petä, niin seisoopa tässä nyt kuningas, jonkalaista me\nsvealaiset haluamme. Siksi kuuluukin neuvoni, että te nyt heitätte\npeitset menemään ja nostatte hänet kilville.\"\n\nSitä neuvoa seurattiin. Miehet kantoivat Egilin kilvillään\nSkilvingarein tomuiseen, puoleksi sortuneeseen kuninkaansaliin, mistä\nTunne jo oli kaikonnut piilotettuine aarteineen.\n\nEgil sai sitten kestää monta kovaa kamppailua Tunnea ja hänen\nhylkyjoukkoansa vastaan, ja vasta kun tuo kapinallinen orja oli\nkaatunut, tuli rauha pysyväiseksi. Tapahtuipa silloin, että\nEgil metsällä ollessaan joutui taisteluun härän kanssa, jota\noli uhriteuraaksi syötetty, mutta joka sitten oli karannut.\nHärkä paiskasi kumoon hänen hevosensa ja iski jo sarvensa hänen\nrintaansakin, ennenkuin metsästyskumppanit ehtivät apuun.\n\nHe tappoivat härän keihäillään ja kantoivat Egilin kotiin\nkuninkaankartanoon. Silloin sanoi hän: \"Odin, sinä annoit Vanhan Anen\nelää osoittaakseksi meille, miten sinä olet viisaasti meille kullekin\nikää mitannut, kun sinä annat voimiemme vähetä vuosien mukana. Vanha\nei voi ijäti pysyä. Elämmekö sitten hiukkaista enemmän tai vähemmän,\nse ei merkitse niin paljoa kuin se, että kaatuessamme on nimemme\ntahraton. Minä kiitän sinua, Odin, ja pelvotta astun minä eteesi,\nmilloin vain kutsut minua.\"\n\nPian kuolikin hän sitten haavoistansa, ja hänet haudattiin Uppsalan\nsukukumpuun.\n\n\n\n\nIII.\n\nADILSIN KULTASEPÄT.\n\n\nTULO ADILSIN HOVIIN.\n\nJyrkkien kallioseinäin välissä levisi umpeenkasvanut lampi, minkä\npintaa ei enää käynyt ruuhella viilettämiminen. Ympäristön metsien\nasujat, jotka eivät enää saaneet kaloja tuosta ruskeasta rämevedestä,\nhuomasivat kuitenkin pian, että siellä oli muutakin hyödyllistä\nnostettavaa: ruosteenkarvaisia kimpaleita ja suomalmikokkareita.\n\nSeppiä kokoontuikin sentähden kesäisin lammen rannoille, ja he\nasuivat rakentamissaan havumajoissa. Kivijärkäleistä kyhäsivät he\nitselleen ympyriäiset uunit. Uuneihin latoivat he vuorottain puita\nja malmikokkareita ja lämmittivät ja painoivat paljetta siksi kunnes\nmalmi suli pieniksi meltoumiksi, joita sopi työntää väkivasarain alle\nja takoa ja kuumentaa ja muovaella.\n\nKoko työkuntaa ohjasi muuan suurseppä, joka oli hyvin kuuluisa ja\njonka nimi oli Tole. Hänen oppipoikansa nimi oli Öjar. \"Nyt on\nrauta tullut maailmaan\", kiljaisi Öjar eräänä päivänä ja paukutteli\nvasaraansa niin että säkenet sähähtivät mäntyjen latvoihin.\n\n\"Onpa muutakin tullut maailmaan, jo aikoja sitten, vaikka teille\nse ehkä lienee uutta\", vastasi Tole ja kutsui muut sepät majaansa.\nSiellä näkyi kypärejä, joihin hän oli sovitellut pronssilaattoja,\nja mitä mainioimpia miekkoja. Hänen pajansa aarteita ei oltu\nkoristeltu vain ympyröin ja viivoin, vaan osasi Tole taidokkaasti\nkuvailla yhteenkietoutuneita eläimiä, jopa sotureita ja jumaliakin.\nMutta niitä hän ei nyt tänään tahtonut näytellä, vaan piteli hän\nkohotetussa kädessään kahta pientä, keltaista jyvää.\n\n\"Tämä on kultaa\", selitti hän, \"ja se on kallisarvoisinta kaikesta,\nmitä on olemassa. Olisipa minulla sitä vain senkin verran, mitä tähän\nkouraani mahtuu, voisin minä rakentaa itselleni mahtavan pylvässalin\nkunnia-istuimineen, ja päälliköt etsisivät minun ystävyyttäni.\"\n\nÖjar oli myöskin rientänyt paikalle ja kuunteli nyt uteliaana. Ja\nmestari kääntyi hänen puoleensa, näin virkkoen: \"Miten usein olenkaan\npuhunut sinulle Adils-kuninkaasta ja kultarikkaasta Uppsalasta,\nmissä kultaa ja kuparia heitetään hautakumpuihin! Hänen keihäänsä\nrautakärkeen on juotettu kultaa, hänen miekkansa kahva on ylt'yleensä\nkultaa, kultaa on hänen kypärässään, kultaa juomasarvessa, ja kun hän\nmiehineen istuu pelaamaan, pudistaa hän noppaa kultapikarissa.\"\n\nTole pysähtyi hetkiseksi, nauttiakseen nokisten kuulijainsa\nkummastelusta. Sitten hän jatkoi: \"Terve Adilsille, Skilvingarein\njälkeläiselle, svealaisten mahtavimmalle! Hän on lähettänyt minulle\nnämä jyväset. Enempää ei hän uskaltanut kuljetuttaa tänne erämaahan.\nHän halusi tietää, luulenko minä voivani muokata moista ainetta ja\nosaanko minä korjata hänen kuuluisan Sveagris-renkaansa. Riennä heti\nedellä Uppsalaan, sinä oppipoika, ilmoittamaan minun tulostani!\nTiedäthän, että minulta kulku käy vaivaloisesti kieron ja ponnettoman\njalkani takia.\"\n\nÖjar hypähti ilosta korkealle ilmaan ja lähti heti matkalle, paljain\njaloin ja paljain säärin.\n\nOli jo myöhä, kun hän astui Uppsalan talorivien väliä, ja hän etsi\nitselleen yösijan eräästä ladosta.\n\nSiinä horroksissaan alkoi hän uneksia kullasta, josta Tole oli\nkertonut Mutta heinä pisteli häntä sääreen ja tunkeutui paidan\nreijistä ihoa kutittelemaan, niin että hän piankin heräsi. Joka\nkerran, kun hän nukahti, uneksui hän aina kullasta, mutta joka kerran\npisti häntä heinä, niin että hän kavahti istualleen. Suutuksissaan\nnousi hän viimein makuulta ja meni ulos.\n\nTaivas oli helakan punainen, vaikka oli keski-yö, ja uhripuiden alla\nkulki muutamia sanattomia miehiä haravoimassa. Hän yritti puhutella\nheitä, mutta he panivat sormen suulleen ja kuiskasivat: \"Nyt syntyy\njuuri Torin päivä. Etkö tiedä olevan kiellettyä puhumasta kovaa tai\nvaihtamasta tarpeettomia sanoja niin pyhänä päivänä? Seppä, jos etsit\nuhrilähdettä, niin tuolla se on tuon suuren puun takana.\"\n\nSitten he eivät hänestä enempää huolineet, vaan jatkoivat\nharavoimistaan. Uteliaana meni hän lähteelle ja näki koko sen pohjan\nkimaltelevan kaikenlaisten kalleuksien peittämänä.\n\nHän ammensi heti vettä käsillään ja pesi kasvonsa, vaikka noki\nvaluikin lähteeseen ja samensi sen veden. Ihoa peitti kuitenkin\nvuosikausien lika, ja hän ei juuri tullut entistään valkoisemmaksi.\n\"Täytyy kai lähteä tavaton voima pesemisestä moisella vedellä\",\nmutisi hän. \"Hyvät vedenhaltijat, jotka vartioitte tätä lähdettä!\nMinulla on vain yksi toive, mikä rangaistus sitten teostani\nseuranneekin, se nimittäin, että saisin usein pidellä kultaa\nkäsissäni.\"\n\nPoistuessaan oli hän havaitsevinaan voimainsa ja rohkeutensa\nkasvaneen, ja heti kun tuli täysi päivä, tiedusteli hän kuninkaan\nkartanoa.\n\nUppsalassa vallitsi kaamea hiljaisuus, sillä olihan Torin päivä. Ei\nsaatu koskeakkaan värttinään tai tehdä muuta pyörivää työtä, ei keriä\neikä luoda kangasta, ei puolata eikä kehiä. Myllynkivi ei pyörinyt\nsinä päivänä, eikä kukaan ajanut rattailla. Mutta kaikki paikat oli\nlaastu ja puhdistettu, sillä seuraavana yönä saattoi tapahtua, että\nTor itse tai Frigga tuli vieraisille, ja silloin kuuli talonväki\neukon kehrätä hyrryttävän aamunkoittoon asti.\n\nKuninkaansalissa näyttivät kaikki hyvin vakavilta, ja Adils istui\nkorkeana ja synkkänä lieden lähettyvillä. Vaikka olikin kesä,\npaloi pesässä tulonen puhdistukseksi ja suojaksi pahoja henkiä\nvastaan. Adilsia kaunistivat lukemattomat korut, ja ruskea tukka\nvalui suorittuna harteille asti. Hänen vaimonsa Yrsa leikkasi sitä\nparhaillaan leveillä rautasaksilla; sakset olivat samaa lajia,\njota vielä tapaa maalla ja jota sanotaan keritsimiksi. Sellaisilla\nsaksilla leikattiin siihen aikaan kuningasten tukkaa.\n\nAdils katsahti tuikeasti Öjariin ja painoi sormen huulilleen\nmerkiksi, ettei hänen pitänyt puhua kovaa. Mutta Yrsalle kuiskasi\nhän: \"Ymmärrän, että tuo mies on Tole Suurseppo, jota olen kutsunut\nluokseni. Anna hänelle Sveagris-rengas korjattavaksi. Ja valikoi\nhänelle samalla muutamia pukuja minun omasta vaatevarastostani! Noin\nkurjassa mekossa ei sellaisen suuren taitoniekan sovi kuljeskella\nminun talossani. Hänestä on tuleva minun kultaseppieni päämies.\"\n\nYrsa avasi arkun ja otti sieltä kultaisen renkaan ja Adilsin\nhuonoimmat vaatteet, sillä hän tiesi liiankin hyvin Adilsin olevan\nkovin saidan. Syli täynnä tavaraa astui hän ovea kohti. Mutta sali\noli suuri, ja kun hän oli ehtinyt Öjarin luo, hymisi hän Adilsin\nkuulematta:\n\n    \"Tao taitavasti miekka\n    Pojalleni, Pohjan sankarille,\n    Ventona mi vierastaloss' istuu.\n    Varoita ja varo!\n    Nahkakaatut köyristävät selkää,\n    Silmää pyörittävät seinän pylväät.\"\n\nNe olivat hämäriä sanoja, mutta Yrsan ääni tuntui niin suruiselta\nja uskottavalta. Kiertelevät kauppamiehet olivat usein kertoneet\nÖjarille kuninkaankartanosta ja Yrsasta. Hänen ensimäinen puolisonsa\noli kaatunut taistelussa Adilsia vastaan, ja tämä oli sitten ottanut\nhänet mukaansa, vaikka hän oli vain pakosta suostunut. Hänen poikansa\nensimäisestä aviosta, suuri soturikuningas Rolf Krake Lejrestä,\nSjällandin saarelta, oli nyt saapunut tänne, kaksitoista parasta\nmiestä mukanaan. Ja hän majaili nyt vierastalossa odottamassa\nisänperintöään, jota rikas Adils ei tahtonut hänelle luovuttaa.\n\nÖjar otti siis vaijeten vastaan sekä Sveagrisin että vaatteet ja\nasteli niin talon pajaan.\n\nHetkistä myöhemmin kuului kuninkaansalin ovelta kamalaa melua. Siinä\ntuli nyt oikea Tole, joka vihdoinkin oli ehtinyt perille etäiseltä\nsuoltaan. Kun hän heitti selästään väkivasaransa ja työkalusäkkinsä,\nkumisi koko talo, ikäänkuin olisi itse Tor ajanut ovesta sisään\nukkosenjyrinöineen.\n\nAdils viittasi häntä olemaan hiljaa. Mutta Tole oli niin monena\nsekä huonona että hyvänä vuonna seisonut kalskahtelevan alasimensa\nääressä, että hänen oli vaikeata kuulla hiljaista puhetta. Hän\nventturoi peremmälle kieroilla jaloillaan, ja jokainen askel näytti\nkielletyltä pyörintäliikkeeltä. Tuon tuostakin pyyhkäisi hän\nmekostaan kädellään nokea vähemmäksi. Ja sitten pisti hän käden\nkorvansa taakse ja huusi niin kovaa kuin suinkin jaksoi, ettei hän\nymmärtänyt mitään.\n\nSilloin ei Adils enää voinut itseänsä hillitä, vaan hypähti ylös.\n\"Äsken otin minä Tole Suursepon vastaan kaikella sillä kunnialla,\nmikä kuuluu hänenlaiselleen taitoniekalle\", sanoi hän. \"Mutta nyt on\nhän raastanut mukaansa orjahylkiön, joka rikkoo Torin pyhitettyjä\nsääntöjä ja joka luulottelee myös saavansa komeat vaatteet. Vaiti,\nei sanaakaan! Viekää hänet pajaan ja kahlitkaa hänet seinään siksi\nkunnes hän oppii paremmin kunnioittamaan talon tapoja. Siellä\ntaoskelkoon hän yötä ja päivää kaikenlaista romua, mitähän osannee,\nmutta älkää päästäkö sitä miestä enää minun näkyviini!\"\n\nTole heitti kalisevan säkkinsä jälleen harteilleen, ja talonmiehet\nveivät hänet pajaan ja kahlitsivat hänet seinään raskaalla\njalkakahleella.\n\n\nPAJASSA.\n\nÖjar oli paisunut niin ylpeäksi, ettei hän enää viitsinyt\ntervehtiäkkään entistä mestariaan, vaan seisoi selin alasimen\nääressä ja koki korjata Sveagris-rengasta. Mutta hän ei ollut mikään\ntaitoniekka sepäksi ja hänen täytyi piankin jättää rengas Tolen\nkäsiin. \"Tao myös kaksitoista hyvää miekkaa!\" käski hän lyhyeen ja\nalkoi sukia Adilsin vaatteita ylleen. Ne olivat kylläkin komeat,\nvaikka ne arkusta oli huonoimpina otettukin. Hän vain ei oikein\ntiennyt, miten niitä tuli käyttää. Kaatioiden alapäähän oli neulottu\npari lyhyitä sukkia. Kärsimättömänä riipaisi hän sukat pois,\nvoidakseen kävellä paljain jaloin, kuten oli tottunut. Paremmin ei\nkäynyt viitan. Sen sisäpuoli oli mitä hienointa kangasta, ja siksi\nheittikin hän sen päälleen nurinpäin, sisäpuoli ulos. Niin lämpimästi\nei hän ollut koskaan puettuna, ja hikihelmet otsalla tarttui hän\nsuureen vesikulhoon juodakseen. Mutta kun hän ahneesti nosti astian\nkuiville huulilleen, vetäytyi hänen kurkkunsa kokoon, niin ettei hän\nvoinut nielaista tippaakaan. Hän yritti kerran toisensa jälkeen,\nmutta tuntui, kuin olisivat näkymättömät kätöset kuristaneet häntä\nkurkusta. \"Suuttuneet vedenhaltijat rankaisevat minua, koska heidän\nlähteensä samensin\", arveli hän kalveten ja työnsi luotaan kulhon\nyhtä janoisena kuin ennenkin.\n\nToiset sepät kuroivat suutaan ja katsahtelivat happamesti häneen,\nvaikkeivät uskaltaneetkaan tehdä ilmipilaa Adilsin suosikista. Ei\nTolekaan puhunut mitään. Hän mietti: \"Jos minä paljastan totuuden ja\nminua uskotaan, ottaa Adils häneltä hengen. Ja ellei minua uskota,\nottaa hän minun henkeni. Mikäli tunnen Adilsia oikein kuulopuheista,\nsaattaa hän surmauttaa meidät molemmatkin, jos vihansa siksi yltyy.\nParasta on siis vaijeta.\"\n\nJa hän ei puhunut sanaakaan, ei takoessaan, ei levähtäessään\nvasaranvartta vasten. Siksi eivät muutkaan virkkaneet hänelle mitään\n-- paitsi kerran, ensimäisenä yönä.\n\nSveagris-rengas loi näet niin voimakasta valoa hänen\nsitä korjaellessaan, että hänen kätensä paistoivat aivan\nkirkkaanpunaisina. Kun hän nopsasti ja taitavasti oli korjannut\nrenkaan, ripusti hän sen monien valmiiden tai puolivalmiiden\nkultasepäntöiden joukkoon seinänaulalle. Rengas loisti yhä kuin paras\nlamppu ikään, ja Tole hypitteli yhä vasaraansa.\n\nSilloin virkkoi muuan kultasepistä: \"Kuuleppas nyt, vanha romuseppä!\nAdils kulki muinen kaukaisilla, voitokkailla viikinkiretkillä, mutta\nhän ei saavuttanut mielestään koskaan tarpeeksi mainetta, vaikka\nhän olikin urhokkain soturi, ja peljätty, mahtava kuningas. Kun hän\nhuomasi nuoruutensa kuluvan ilman, että hän oli vielä hankkinut yhtä\nsuurta sotamainetta kuin useat hänen esi-isänsä samassa ijässä,\nmuuttui hänen mielensä murheelliseksi.\"\n\n\"Luulenpa tuosta kuulleeni\", vastasi Tole ja nosti hehkuvan raudan\nalasimelle.\n\n\"Silloin tapahtui sellaista, joka vieläkin saattaa minut vapisemaan,\nkun siitä kerron\", huudahti seppä. \"Vendelissä, päivän matkan\npäässä täältä, ovat monet Adilsin esi-isistä ja heimolaisista\nsaaneet viimeisen leposijansa. Niin loistavia päällikönkypäröitä,\nniin upeita aarteita kuin Vendelin maan poveen kätketyt, ei liene\nmilloinkaan haudattu muuanne pohjoisiin maihin. Eräänä iltana, kun\nAdils ratsasti siitä ohi, huomasi hän jotakin kiiltävän muhkeimmasta\nsankarihaudasta, ja kun hänen miehensä alkoivat liikuttaa maata,\nsyntyi siitä sellainen loiste ja kimallus, että he olivat hetkisen\naivan kuin sokaistuina.\"\n\nTole unhotti työnsä ja pudotti pihdit kädestään paremmin kuullakseen.\n\n\"Kuollut sotija makasi suorana purressaan, aseet vierellään ja\nkypärä päässä\", jatkoi seppä kertomustaan. \"Hänen käsivarttaan\nkiersi eläimenpäillä koristettu rengas, ja siitä virtasi loistetta\nmuihinkin kalleuksiin. Se oli Sveagris. Se oli silloin ollut jo\nmonta vuotta haudassa ja siellä vähitellen saanut tuon voimakkaan\nhohteensa. -- Tämä on pyhä paikka, sanoi Adils, ja svealais-kuningas\nei ole mikään hautojen häpäisijä! Mutta minä selitän tämän hiljaisten\nhaamujen merkiksi siitä, että he tahtovat antaa Sveagrisin minulle\nperintölahjaksi, jotta minä kantaisin sitä todistuksena Skilvingarein\nmahtavuudesta. -- Ja niin kiersi hän renkaan käsivarrelleen ja lupasi\nvoittaa kaikki kuninkaat ainakin rikkaudessa ja kulta-aarteissa. --\nTao nyt ja melua niin paljon kuin tahdot, äijäseni, se ei haittaa\nmitään. Mutta ripustahan hyvä mies joku rääsy Sveagrisin peitoksi,\nmuuten emme voi tuolta paisteelta nukkua.\"\n\nTole teki työtä käskettyä ja yötä ja päivää takoi hän sitten\ntaidokkaasti miekan toisensa jälkeen.\n\n\nFYRISKENTÄN VILJA.\n\nEnnenkuin Rolf Krake ratsasti Uppsalaan, istui hän uskollisesti\ntalvet Lejressä sotatovereineen.\n\nLejren linnan pihalla oli suuri kivi, ja jokaisen, joka tahtoi kuulua\nRolfin väkeen, tuli jaksaa nostaa se. Kunniatuolia lähinnä istui\njättiläismäinen sankari Svipdag, joka yksinään vastasi kahtatoista\nsoturia. Hän oli muinen ollut Adilsin palveluksessa, mutta oli\nlopulta väsynyt katselemaan niin itaraa herraa.\n\nPian hänen jälkeensä oli myös Lejreen saapunut tuo yhtä kuuluisa\nBodvar Bjarke Norjasta.\n\nKun Bodvar astui Lejren saliin, kyhjötti siellä luukasan takana\nnurkassa muuan heikko, hintelä nuorukainen, jota soturit heittelivät\npöydästään kalvetuilla luilla. Bodvar otti hänet mukaansa, vaikka\nhän vapisikin joka jäseneltään, ja pani hänet seisomaan penkkinsä\ntaa. Kun luita nyt alkoi sataa jälleen, kahmasi Bodvar kouraansa\nsuuren lonkkaluun, joka oli vähällä osua häneen itseensä. Sen sinkosi\nhän sitten niin voimakkaasti päin heittäjän otsaa, että mies kaatui\nhengetönnä maahan. Sitten antoi hän suojatilleen vaatteet ja juotti\nhänelle kaadetun otuksen verta ja nimitti hänet Hjalteksi. Siitä\npäivästä lähtien muuttui Hjalte yhtä rohkeaksi ja voimakkaaksi kuin\nmuutkin.\n\nMoisia sotureita muassaan matkasi Rolf Krake Uppsalaan. He\nseurasivat häntä mielellään, sillä hän oli ystävällinen, antelias ja\noikeuttaharrastava ja yhtä lempeä heikkoja kuin hirveä vihollisiaan\nkohtaan. He tiesivät Adilsin olevan loitsutaitoisen, julman miehen,\nmutta Yrsa auttoi heidät onnellisesti kuninkaansalin salaluukkujen ja\nmuiden väijytysten yli, ja nyt olivat he kaikki koossa vierastalossa.\n\nSiinä oli avara sali, missä seinänpylväiden ylä-osat olivat\nkoristetut värillisillä naisenpäillä ja missä makuulavitsat olivat\ntäynnä pehmeitä nahkasia. Miehet valelivat ruumistaan jääkylmällä\nvedellä ja pitivät paljaita käsivarsiaan tulen paahteessa, siten\nkaraistakseen itseään. Sitten tarttuivat he aseisiinsa ja iskivät\nreippaasti ja raikuvasti, kuitenkaan haavoittamatta toisiaan, sillä\nisku kohtasi aina iskun.\n\nÖjar raahasi kynnyksen yli niitä kahtatoista miekkaa, jotka Tole\noli takonut. Hän oli ennakolta tarkkaan miettinyt, että niin hänen\npiti sanoman: \"Minä olen Tole Suurseppo. Kas nämät olen minä sinulle\nvalmistanut, kuningas Rolf. Palkitse nyt vaivani anteliaasti!\"\n\nMutta sensijaan kiskoi hän nyt miekkoja yli kynnyksen, eikä\nsaanutkaan sanoja suustaan. Hän ei ollut milloinkaan ennen seisonut\nsankaria vastapäätä, ja ilma tuli yht'äkkiä ikäänkuin korkeammaksi ja\npuhtaammaksi. Rolf näytti hänestä niin väkevältä ja kuitenkin niin\nujostelemattomalta ja hyvältä, että kaiken valheen täytyi vaijeta\nmoisen miehen edessä. Hänen pelkkä läsnä-olonsa vaikutti Öjariin\nniin ihmeen voimakkaasti, että hän ensi kerran eläessään tunsi oman\npienuutensa ja kataluutensa. Äkkiä muisti hän Yrsan varoittavat\nsanat ja huudahti: \"Sankari! Nahkakaatut köyristävät selkää, silmää\npyörittävät seinän pylväät.\"\n\n\"Näkyypä selvään, että se oli ainoa totuuden sana sinun suustasi\npitkiin aikoihin\", vastasi Rolf jakaessaan miekkoja sotureilleen.\n\"Teidän rautapuikkonne ovat kuluneet loville aseleikeissämme,\nmutta ellei minulla olisi mainiota miekkaani Skavnungia, haluaisin\nmielelläni valita itselleni kalvan moisesta kokoelmasta.\"\n\nNäin puhuen kulki hän pitkin makuulavitsoja ja iskeskeli navakasti\nmiekan lappealla nahkasia. Silloin alkoivat ne köyristää selkää,\nja niiden alta ryömi Adilsin palvelijoita, jotka olivat asettuneet\nsinne väijyksiin. Hän ajoi koko lauman ulos salista raikuvan ivan\nauttamana. Sitten koputteli hän seinänpylväitä, ja niistä lähti ontto\nkaiku. Hän tähtäsi silloin miekankärjellä veistettyjen naistenpäiden\nsilmiä. Heti rävähyttivät ne luomiaan, ja alkoivat pyöriä, ja niiden\ntilalle syntyi kohta vain kaksi tyhjää, pimeätä aukkoa. Ne olivat\nAdilsin lähettiläitä, jotka olivat aseineen kätkeytyneet pylväisiin,\nja lattian alta kuului kuin lihavain myyräin tassutusta, kun he\nryömivät tiehensä maanalaista käytävää pitkin.\n\nMutta tuskin oli melu tauonnut lattian alla, ennenkuin katon\nvalo-aukosta alkoi tupruta kypeniä tiheästi kuin lumipyryssä\nhiutaleita. Adilsin väki oli näet sulkenut ovet ulkopuolelta,\nhaalinut kokoon halkoja kautta talon ja pistänyt ne palamaan. Soturit\nolivat jo vähällä tukehtua savuun, ja pikainen päätös oli tehtävä.\nBodvarin neuvosta asettuivat he selkä päin salinnurkkaa ja painoivat\nniin seinähirret tieltään ja rynkäsivät sitten läpi liekkien pitkin\nhypyin.\n\nEnsiksi suuntasivat he kulkunsa talliin, minne he olivat jättäneet\nhevosensa. Mutta Adils oli hakkauttanut niiltä hännät ja muutenkin\npidellyt niitä mitä ilkeimmällä tavalla. He ottivat silloin\nhänen upeimmat hevosensa Leimun ja Korsin, joita hän kovin\nrakasti, ja useita muitakin hyviä juoksijoita, ja syöksyivät\nniin taistelunmelskeeseen kaduille. Siellä vilisi vilisemällä\nrautapaitaisia miehiä.\n\nSillävälin kiiruhti Yrsa pajaan, kädessään suuri hopeasarvi, jonka\nhän oli täyttänyt Adilsin aarteilla. Vielä oli hiukan tilaa sarven\nreunoilla. Siihen poimi hän kultaisia takoteoksia, joita riippui\nseinällä, ja päällimäiseksi pani hän Sveagrisin.\n\n\"Minä näen rehellisyyden paistavan sinun silmistäsi\", sanoi hän\nhengästyneenä ja nyyhkyttäen Tolelle. \"Tässä on se isänperintö, jonka\nminä uskon oikeudella kuuluvan pojalleni, ja nämä on sinun annettava\nhänelle, kun hän kiitää tästä ohi.\"\n\nYrsa ehti tuskin kietoutua huntuunsa ja rientää kohti\nkuninkaankartanoa, ennenkuin taistelun humina läheni. Tole astui\nniin lähelle ovea, kuin hänen kahleensa suinkin myönsi ja kokotti\nsarveaan. \"Krakeksi nimitämme me oksatonta, solakkaa puunrunkoa,\nja sellaiselta sinä näytätkin, sinä, joka etumaisena ratsastat\",\nhuusi hän Rolf Krakelle. Ja ojentaessaan hänelle sarvea, kertoi hän,\nkeneltä oli sen saanut. Rolf otti sarven, mutta ei näyttänyt siitä\nlainkaan ilostuvan, mumisi vain, että olisi ollut parempi, jos seppä\nolisi nostanut äidin pojan satulaan.\n\nKun Rolf oli ehtinyt kulkea kappaleen Fyristasankoa, näki hän\ntomupilven ympäröivän Uppsalan mäkiä. Keihäät ja kypärät välkkyivät,\nja Adils, tuo synkkä Asain jälkeläinen, ajoi siinä vihollisiaan takaa\nratsujoukkoineen, hurjimman hevosensa selässä.\n\n\"Minä olen kylvävä Fyriskentälle viljan, jota svealaisten tulee\nolemaan kiire korjata\", ivaili Rolf ja sirotteli kullan sarvesta\ntielle. Svealaiset hyppäsivät hevosiltaan, poimiakseen kultapaloja,\nvaikka Adils raivosta tulipunaisena karjui heitä ratsastamaan\neteenpäin. Hän joutui nyt etumieheksi, mutta kun hän oli tullut niin\nlähelle, että hänen hevosensa puri Rolfin hevosta lautasiin, heitti\nRolf myöskin hohtavan Sveagris-renkaan maahan. Silloin ei Adils enää\nvoinut olla kumartumatta, ulottuakseen nostamaan sen ylös keihäänsä\nvarrella. \"Suopeampi on hän ollut kuningas Rolfille kuin minulle,\nhän, joka antoi vieraalle tämän renkaan\", huokasi hän.\n\n\"Nyt taivutin minä svealaisten rikkaimman miehen selän\", pilkkasi\nRolf ja mäjähytti häntä aika tukevasti siihen kohtaan, missä selkä\nloppuu. Sitten sieppasi hän itse Sveagrisin ja pääsi miehineen\nvahingoitta pälkähästä.\n\nAdils ei voinut enään istua satulassa. Hänet nostettiin maahan ja\nhänen täytyi virua siinä lynkämäisillään ruohossa, sillä välin kun\nhänen haavaansa sidottiin. Hänen vieressään kyhjötti Öjar, poimitut\nkullanpalat viitankulmaan käärittyinä, yrittäen juoda ojasta. Mutta\nyhä kuristi kurkkua, eikä hän vieläkään voinut nielaista, vaikka hän\noli aivan menehtyä janoon.\n\nHän kavahti pystyyn kauhistuneesti vaikerrellen ja kulki epäröivin,\nviivähtelevin askelin pajaa kohti. Hän pysähtyi alasimen ääreen ja\nlaski hiljaa kätensä Tolen olkapäälle, näin tervehtien: \"Rakas vanha\nmestari, sinä kaikkien seppien mainioin suurseppo, miten olenkaan\nvoinut olla niin kiittämätön sinua kohtaan, joka aina olit kuin isä\nmeille oppipojille? Tässä näet nyt niin paljon kultaa, että sitä on\noikein raskas kantaakseni, ja kuitenkin olen minä onnettomin ihminen,\njonka kanssa sinä koskaan olet puhellut. Ota kulta korvaukseksi\nkaikesta, mitä olet saanut kärsiä minun tähteni!\"\n\nMutta Tole pyöritti välinpitämättömänä päätään ja aikoi jatkaa\ntyötänsä. Silloin lankesi Öjar polvilleen ja mursi hänen kahleensa ja\nsuuteli katuvaisesti hänen nokisia jalkojaan.\n\nTole heitti sanaakaan sanomatta kalisevan työkalusäkkinsä harteilleen\nja nilkutti tiehensä. Kun Öjar näki hänen männistössä poikkeavan suon\nhavumajoille johtavalle polulle, meni hän uhrilähteelle, kääri auki\nviittansa kulman ja pudotti vapisevin käsin kaikki kultapalat veteen.\n\nIllalla astui hän kuninkaansaliin. Adils makasi lynkämäisillään\nvuoteessa, ja simasarvet törröttivät koskemattomina pöydällä. Kukaan\nei äännähtänyt sanaakaan, ja Yrsa istui naistensa kanssa esiripun\ntakana salin etäisimmässä nurkassa, sillä hän ei tahtonut nähdä eikä\npuhutella kuningasta.\n\nÖjar eteni vuoteen päähän. \"Sinä olet ollut hyväntahtoisempi minua\nkohtaan, Adils, kuin minä ansaitsin, sillä minä olin onnenvaras ja\nkullanvaras, mutta oikea Tole Suurseppo kahlittiin seinään kuin\nvanki. Menestystä voittaakseni peseydyin minä itsessään uhrilähteessä\nja himmensin sen kirkkaan pinnan. Oletko koskaan kuullut\nhäpeällisemmästä rikoksesta puhuttavan! Kamalinkaan kuolema, jos sinä\nniin määräisit, ei rankaisisi minua kylliksi, ja kauheasti olenkin\nminä jo kärsinyt sammuttamattomasta janosta, joka on minua polttanut\nsiitä hetkestä alkaen.\"\n\nMuuan talon miehistä nousi. \"Jos minun on lupa puhua\", alkoi hän,\n\"niin säästä suosikkisi henki, Adils! Hän ei ole enempää rikkonut\nkuin mekään. Siinä makaat sinä häpeähaavoinesi ja ähkyt kuten mekin,\nja häpeä valuu ylitsemme kuin musta piki. Saiturimaisesti olemme me\nkeränneet ja kätkeneet kultaamme, ja nyt polttaa meitä jano, palavin\njano, mikä voi miestä polttaa: sankarikunnian jano.\"\n\nAdils ei puhunut mitään, eikä kukaan kohottanut sormeaankaan\npyhänhäväisijää vastaan. Ovi pidettiin suljettuna ja harput\nriippuivat unohdettuina pylväissään. Niin kului päivä toisensa\njälkeen, ilta illan perään, vuosi vuoden niskaan. Savu nousi kuningas\nAdilsin talosta kuten ennenkin, mutta ilon raikunaa ei sieltä enää\nkoskaan kuulunut, ja harvoin näyttäytyi hän itsekään kansalle.\n\nEräänä talvena, kun paljon väkeä oli kokoontunut haltijain uhrille,\nveivät muutamat kärsimättömimmistä hevosen hänen ovensa eteen. He\nkirkuivat häntä näyttämään, että hän nyt jälleen voi istua satulassa.\n\nSynkkien aavistusten painamana pukeutui hän ja nousi hevosen selkään,\nmutta jätti ohjat valloilleen ja näytti kovin vanhentuneelta. Vaikka\nhänen silmänsä olivat melkein sokeat ja kaihien peitossa, jotka\npäästivät läpi vain harmaan hämärryksen, näki hän paljon sellaista,\njota muut eivät nähneet. Hän näki, että se fylgja, hyvä henki, joka\nuskollisesti saatteli jokaista kehdosta aina Manalan tuomio-istuimen\neteen, kulki hänen hevosensa rinnalla nytkin, mutta poispäin\nkääntyneenä, kädet kasvoilla, ikäänkuin itkien. Hän tiesi, mitä se\nmerkitsi.\n\nPakkanen oli kova talvisena yönä, ja otava tuikutti kiihkeästi. Adils\nistui kyyryissään ja huojui hiljalleen hevosen astunnan mukaan. Hän\nratsasti kierroksen kiviparin sisällä, missä uhri piti toimitettaman,\nmutta sitten hevonen kompastui, ja kuningas putosi satulasta ja löi\npäänsä lähimäisen kiven syrjään niin ankarasti, että aivot purskuivat\nulos. Siinä virui nyt Skilvingareista mahtavin ja rikkain jäisellä\nmaalla. Svealaiset törmäsivät paikalle soihtuineen ja ojensivat\ntoisilleen kätensä hänen verisen ruumiinsa yli ja lupasivat, että\nhe tästä lähin enemmän kuin rannerenkaitten kultaa kunnioittaisivat\nauran ja miekan rautaa.\n\nJa sen lupauksen he pitivät, sillä paljon tapahtui sittemmin\nPohjolassa, eikä tämä kirja ole vielä läheskään lopussa.\n\n\n\n\nIV.\n\nINGJALD ILKEÄMIELINEN.\n\n\nSvitjod oli metsäistä maata, ja kestipä usein vaeltaa monta päivää\nläpi asumattomien metsätaipaleiden kylien väliä. Siellä murtuivat\nvielä oksat kapea-otsaisen alkuhärän tieltä, ja karanneella orjalla\ntai karkoitetulla maanmiehellä, joka poltettujen männynkantojen\nvälitse asteli majalleen, oli vielä kivikirveitä vyössään niinkuin\nUra-Kaipaan aikoihin. Kernaasti ripusti hän vielä kivikirveen ovensa\nkamanaan suojaksi velhovoimia vastaan tai piteli varrenreikää\naurinkoa vasten, niin että valoläikät hyppivät yli maan, missä hän\ntoivoi viljan kasvavan. Jos sinne joskus vaeltaja eksyi, koski\nensimäinen kysymys tietä. Erämaiden läpi johti vain koukuttelevia,\nhelposti eksyttäviä polkuja, ja näissä etäisissä kolkissa vallitsivat\nerilaiset tavat ja lait. Merikuninkaat, jotka olivat keränneet\nsaalista, ylpeät talonpojat ja pakoilevat Skilvingarein heimolaiset\nUppsalasta tekeytyivät siellä kuninkaiksi ja istuivat kartanoissaan\nuinailemassa simasarvien ääressä.\n\nHeidän parhaillaan nuokkuessaan ja torkkuessaan kunniatuolillaan,\nkuulivat he eräänä päivänä kirveeniskuja metsästä ja kaatuvien\njättiläispuiden ryminää. He nostivat ihmeissään unisia silmiään\nkuin ketunpojat kangen kolistessa uittoon. Pian tulivat orjat\nuutisia kertomaan. Siellä melusi Uppsalan kuningas Anund, joka\nsuurien miesjoukkojen kera oli lähtenyt murtamaan teitä kihlakuntien\nvälille yli soiden ja vuorten. Siitä ruvettiinkin häntä sanomaan\nMurto-Anundiksi. Hän oli Adilsin pojanpojan poika.\n\nMurto-Anund heitti kuitenkin miekan kupeeltaan, astuessaan\npikkukuninkaitten tupiin, eikä tehnyt heille mitään pahaa. Sensijaan\nrakensi hän itselleen kuninkaankartanoja jokaiseen suurkihlakuntaan,\nja koska maassa oli runsaasti väkeä, raivautti ja viljelyni hän maata\nmyöskin ylhäällä metsissä. Hänen eläissään kesti hyviä vuosia. Kaikki\nluulivat, että niin rauhaarakastavan miehen täytyi jättää jälkeensä\npoika, joka ei perisi ainoastaan hänen suurta irtaimistoaan ja muita\nkoottuja rikkauksiaan, vaan myöskin hänen lempeän mielenlaatunsa, ja\njoka seuraisi isänsä jälkiä kaikessa hyvässä.\n\nPojan nimi oli Ingjald. Sillä välin kun isä viljelyni maita ja kulki\nkaukana, asui hän kasvatusisänsä, Svipdag Sokean luona. Tämä hallitsi\nmahtavaa Tiundamaata, missä itse Uppsalakin sijaitsi.\n\nKertana muuanna, kun paljon kansaa oli kokoontunut keskitalven\nuhriin, tuli sinne myöskin pikkukuningas Ingvar miehineen ja\npoikineen. Pojan nimi oli Alf. Ingvar ei enään isoon aikaan ollut\njohtanut sotureitaan taisteluun, sillä hän oli paksu ja kömpelö.\nHänen pukunsa oli kurja ja kulunut, eivätkä sitä koristaneet\nkulta- eikä hopeasoljet. Hevosten valjaat olivat vanhat ja ränstyneet,\nja mukanatuodut vuodepeitteet ja päänalaiset, jotka purettiin\njuhtien kantamuksista ja ladottiin korkeaan läjään, olivat\ntäynnä likapilkkuja ja kellastumia. Hänen seurassaan matkaavalla\nhovirunoilijalla oli tuskin yhtä ainoata hammasta suussa, ja kultaus\noli karissut harpunkaaresta. Kun hän loihe laulamaan, kuului hänen\näänensä ja hänen harppuraukkansa kumina vain salin ovelle, ja tuskin\nsinnekkään.\n\nIngjald, joka isänsä hovissa oli tottunut komeuteen ja loistoon,\nkatseli halveksuen moisia vieraita. Hän astui pikkukuninkaan pojan\nAlfin luo ja kysyi: \"Kuka laulaa paraiten Svitjodissa?\"\n\n\"Luulenpa, että isäni hovirunoilija laulaa paraiten\", vastasi Alf,\nsillä hänhän ei ollut koskaan muuta runoniekkaa kuullut. Ja hänen\netäisessä maankolkassaan luulivat kaikki, että se mitä siellä oli,\noli parasta joka suhteessa.\n\nIngjald paisui silloin yhä pöyhkeämmäksi. \"Teenpä sinulle sitten\ntoisen kysymyksen\", jatkoi hän: \"Kuka on meistä väkevin, sinä vai\nminä?\"\n\nAlf katsahti ärsyttävästi Ingjaldiin, joka oli punatukkainen, ja\njonka sääret ja käsivarret olivat kovin hoikat. Molemmat olivat\nkuusivuotiaita, ja heidän leikkitoverinsa kokoontuivat kahteen\nparveen heidän ympärilleen. Pian oli ottelu täydessä käynnissä, ja\npeitteet ja päänalaiset viuhuivat pitkin salia. Mutta Ingjald oli\nheikompi ja sai selkäänsä.\n\nItkua tuhraten juoksi hän kasvatusisänsä luo valittamaan, miten\nhuonosti hänen oli ottelussa käynyt. Svipdag Sokea kuunteli totisena\nhänen kertomustaan ja käski hänen tulla huomenna takaisin.\n\nKun Ingjald varhain seuraavana aamuna kolkutti ovelle, seisoi\nkasvatusisä lieden ääressä paistamassa jotakin vartaalla. Vaikka hän\nei nähnyt mitään sokeilla silmillään, käänteli hän varrasta vanhan\nmetsästäjän taidolla.\n\n\"On suuri häpeä\", sanoi hän Ingjaldille \"että svealaisten kuninkaan\npoika on huonompi mitättömän pikkukuninkaan poikaa. Tässä minä\nnyt paistan sinulle sudensydäntä. Syö se, niin saatpa suden verta\nsuoniisi!\"\n\nIngjald leikkasi sydämen palasiksi ja söi ne, vaikka siinä työtäkin\noli. Sen aterian jälkeen tuli hänestä julmempi ja ilkeämpi kuin muut,\nmutta ruumiillisesti pysyi hän alati yhtä heikkona.\n\nSuureksi tultuaan otti hän vaimon ja sai pojan ja tyttären. Pojan\nnimitti hän Olaviksi ja tyttären Åsaksi. Muutamia vuosia tämän\njälkeen herätti hänet pikaratsastaja myöhään yöllä ja kertoi, että\nhänen isänsä, rauhaarakastavan Murto-Anundin, oli matkalla erämaiden\nhalki maanvieremä surmannut.\n\nIngjald lähetti silloin sanan Ingvarille ja hänen pojalleen ja muille\npikkukuninkaille ja pyysi heitä tulemaan Uppsalaan juomaan hänen\nisänsä peijaisia. Hän rakennutti mahtavan seitsemänkuninkaansalin\nseitsemine kunnia-istuimineen ja ripusti seinille kilpiä ja muita\nkoristuksia. Kaksi pylväsriviä kannatti kattoa, ja keskellä\nroihusivat valtaisat tulet kolmella liedellä.\n\nPianpa raahattiin nyt saliin suuret mytyt Ingvarin haalistuneita\npäänalaisia ja peittoja ja heitettiin makuuoljille penkkien ja\nseinän väliin. Hänen hampaaton hovirunoilijansa köpötteli sisään\nränsistyneine harppuineen, ja hänen perässään tuli Ingvar puuskuttaen\nja nojautuen poikaansa, joka kerskui kovin ja tahtoi aina vain\ntapella. Sitten seurasi pitkä rivi muita pikkukuninkaita raskaissa,\nvanhanaikuisissa oravanahkaturkeissaan ja sarkavaatteissaan, ja he\nasettuivat kaikki mahtavina ja suurentelevina kunniaistuimille.\n\nArvokkain kunnia-istuin pysyi tyhjänä, ja sen vierellä jakkaralla\nistui Ingjald. Vasta kun Bragefullet kannettiin sisään, nousi\nhän seisaalleen. Täpötäysi sarvi ojennettiin hänelle lieden yli\nliekkien puhdistettavaksi kaikesta pahasta, ja hän tarttui siihen\nmolemmin käsin. \"Svitjodin oikeat kuninkaat\", sanoi hän ääntään\nylentäen, \"ovat jumalat, joille me uhraamme, mutta svealaisten\nkuningas polveutuu heistä ja on heidän sijaisensa. Kuusivuotisesta\nasti olen usein karvain mielin ajatellut, ettei hän enää pitkiin\naikoihin ole ollut kyllin mahtava. Sentähden lupaankin minä nyt tässä\nBragefulletin ääressä, isäni muiston kautta, laajentaa valtakuntaani\npuolella joka ilmansuuntaan tai menettää henkeni.\"\n\nSarvi oli alkuhärän sarvi ja hyvin suuri, mutta hän tyhjensi\nsen yhdellä siemauksella pohjaan asti. Sitten johdettiin hänet\nkunnia-istuimelle merkiksi, että hän nyt oli ottanut koko\nisänperintönsä haltuunsa.\n\nPikkukuninkaat iskivät toisilleen silmää, sillä eipä hänestä\nnäyttänyt olevan niin suuren lupauksen täyttäjäksi. Mutta\nhe tiesivät, että nuori kieli mielellään laskettelee suuria\nsanoja, ja maistelivat siis uljaasti simaansa. Autuaallisina ja\nylen tyytyväisinä itseensä avasivat he oravannahkaturkkinsa ja\npöyhistyivät niin, että tuskin sopivat kunnia-istuinten patsaiden\nväliin. Heillä ei kuitenkaan ollut paljon toisilleen puhumista, vaan\ntorkahtelipa jo yksi ja toinen, kun torvet toitottivat maatamenon\nhetkeä. Silloin tyhjennettiin sarvi viimeisen kerran Skilvingarein ja\nkaikkien sankarein muistoksi.\n\nSitten kääräsivät pikkukuninkaat turkit ympärilleen, hellittivät\nkaulusta ja ryömivät makuupaikoilleen penkkien taakse. Ingjald kutsui\nsilloin lapsensa luokseen ja riensi pimeään yöhön. Nopeasti piiritti\nhän rakennuksen asestetulla väellään ja pisti tulen nurkan alle, niin\nettä kohta koko seitsemänkuninkaansali leimahti roihuavaksi rovioksi.\n\n\"Pikkukuninkaat, alakuninkaat, nyt on teidän valtanne lopussa!\"\nilkkui hän siinä kummulla seistessään ja katsellessaan liekkien\nriehuntaa. Mutta äkkiä kumartui hän lastensa puoleen ja sanoi heille:\n\"Älkää milloinkaan unohtako, mitä te nyt näette! Tänä yönä tapahtuu\nsuurtyö. Kuka huolii surra sitä, että se tapahtuu petoksen avulla.\"\nOlavi kääntyi pois hänestä. Mutta Åsa paukutti käsiään ja tanssi,\nniin että punainen tukka leiskui, ja silmät kiilsivät vahingoniloa.\n\nMuutamat pikkukuninkaat eivät olleetkaan peijaisissa. Mutta Ingjald\ntuhosi heidät myöhemmin vilpin ja tulen avulla. Kun hän sitten\nlopulta yksinään hallitsi koko Svitjodia, oli hän toimittanut surman\nkahdelletoista pikkukuninkaalle ja saanut liikanimen Ilkeämielinen.\n\nVuosia kului. Eräänä iltana myöhään istui hän kartanossaan Mälarin\nFogdsaarella ja tuijotti tuleen.\n\nHänen hovimiehensä olivat liehiviä imartelijoita, ja tukahuttaakseen\nhänen alituisia tuskiaan olivat he koko illan tapansa mukaan\nhuudelleet: \"Sinä olet suuri, Ingjald. Kuka svealaisten kuninkaista\noli sinua mahtavampi?\" Hänen konnamaisuuden avulla saavuttamansa\nvoitto oli kuin väärä koriste, jota täytyi päivät pääksytysten\nhangata ja kiillottaa, jottei se paljastaisi mitättömyyttänsä. Nyt\nmakasivat he penkkien vetosängyissä, ja juomasarvet törröttivät\ntyhjinä pöydillä.\n\n\"Kuulen keveitä askelia ja kultasolkien kilinää\", sanoi kuningas ja\nheristi korviaan. \"Minua ihmetyttää, kuka on lähtenyt katsomaan niin\nvihattua miestä. Niin kevyesti käy vain nuori, sorea nainen.\"\n\n\"Oma tyttäresi\", vastasi kylmä ääni ja Åsa astui ovesta sisään.\nHän oli kasvanut kovin pitkäksi ja hänen vyötäisensä oli hyvin\nhoikka. Viitta hulmusi viimassa, ja hän työnteli kulmiltaan punaista\ntukkaansa.\n\n\"Tukkasi on märkä\", sanoi kuningas.\n\n\"On kyllä, lumesta\", vastasi tytär ja hengähti syvään. \"Minua\nvihaavat ja vainoovat kaikki, ja nyt olen minä kaksi viikkoa\npakoellut kartanosta kartanoon, jotteivät ne pistäisi minua hengiltä.\"\n\n\"Oletko yksin?\"\n\n\"Viimeinenkin palvelijani hylkäsi minut hiljattain.\"\n\nIngjald oli naittanut hänet eräälle skånelaiselle kuninkaalle, eikä\nollut tavannut häntä isoon aikaan. Siksi uteli hän:\n\n\"Entä puolisosi?\"\n\nÅsa kumarsihen eteenpäin käsi käden päällä ja nauroi. \"Hänet minä\ntapoin\", vastasi hän puoleksi laulaen. \"Sen tempun opin minä\nisältäni, Ingjald Ilkeämieliseltä. Mutta ensin houkuttelin minä jalon\npuolisoni surmaaman oman veljensä. Ah! olisinpa minä opettanut hänet\ntappamaan myös veljensä pojan! Hän, Iivari, majailee nyt suuren\nsotajoukon kera vain päivänmatkan päässä täältä. Hän aikoo tulla\nkostamaan meille.\"\n\nHänen silmänsä tuikahtivat ja hänen hampaansa kirahtivat. Hän kääri\ntukkansa käsivarsiensa ympärille ja hymyili ja tuijotti hänkin tuleen\nja ajatteli Iivarin sankarimainetta. Hänpä se sittemmin voittikin\nniin monta maata, että häntä sanottiin Iivari Laajavallaksi.\n\n\"Oletko sinä neuvonut Iivarille meidän taistelutapamme, koska sinä\nniin häntä pelkäät?\" kysyi Ingjald.\n\n\"Olen kokenut opettaa hänelle vilpin teitä, ja aikaa myöten tulee kai\nhänestä yhtä suuri konna kuin sinustakin. Mutta vielä sädehtii hän\nnuoruutensa voittokunniassa. Ja urhotöin valloittaa hän maita. Minä\npelkään häntä siksi, että hän on jotakin, jota sinusta ei voi koskaan\ntulla: sankari. Hahaa, miksi kalpenet, isä? Häpeällinen voittosi\nUppsalassa painaa vieläkin rintaasi, niin ettei ääni käy. Sinä itkit\nkerran lapsena, kun hävisit ottelussa. Itke vielä kymmenen kertaa\nkatkerammin tänä yönä, niin helpoittaa se rintaasi!\"\n\n\"Parempi on, tyttäreni, että ojennat tänne miekkani\", vastasi hän ja\nnousi seisaalleen.\n\nMiekka riippui hänen takanaan pylväässä. Mutta Åsa Ilkeämielinen\nosasi vastata vain pilanteolla ja niin sieppasi hän palavan kekäleen\nliedeltä ja tarjosi sitä hänelle. \"Tässä on Ingjald Ilkeämielisen\nmiekka\", sanoi hän.\n\nIngjald otti tarjotun kekäleen vastaan ja kulki pitkin penkkejä\ntyttärineen ja valaisi nukkuvia. Ne olivat kalpeanharmaita, kehnoja\nmiehiä, epäluotettava ilme suun ympärillä, ja heidän unensa oli\npelokasta ja levotonta. Jottei herättäisi heitä, kumarsi hän\nsoikeita, hiukan pisamaisia kasvojaan tyttärensä puoleen ja kuiskasi:\n\"Katso nyt itse, että minulla on vielä paljon uskollisia! Ja äsken\nennen nukkumistaan ylistivät he vielä minua.\"\n\nHarva leukaparta hipaisi hänen otsaansa, mutta tytär seisoi siinä\nyhäti sama leveä ivahymy huulilla. \"Heikot uskovat, että vilppi on\nvoimaa\", pilkkasi hän. \"Vilppi on heikkojen kunniaton urotyö. Kun\nsinä kuljet tässä minun vierelläni ja kuiskit, näen minä vasta oikein\nselvään, kuinka pieni ja heikko sinä olet, vaikka sinä oletkin syönyt\nsudensydämen. Sinua palvelevat vain sellaiset miehet, jotka juoksevat\ntiehensä huomenna, kun Iivarin sotatorvet soivat. Huomenna olet sinä\nilman maata ja sotajoukkoa. Mutta sanoppas, miksi tuolla seinässä\nniin paukahtelee? Enhän äsken huomannut ulkona niin kovan pakkasen\nolevan.\"\n\nKuningas istuutui jälleen penkille ja piti yhä kekälettä kädessään.\nÅsa heittäytyi hänkin isänsä viereen ja nosti jalkansa lieden\nreunalle, ikäänkuin olisivat he yrittäneet tehdä olonsa niin\nmukavaksi kuin mahdollista.\n\n\"Sinä ihmettelet, miksi seinässä ritisee\", vastasi kuningas, ja nyt\nhymyili hän vuorostaan. \"Ingjald Ilkeämielisen miekasta sattui äsken\nputoamaan muutamia kipinöitä vuode-olkiin. Meidänlaisemme kaksi\nvanhaa, okaista, verintahrattua orjantappurapensasta saa paraiten\nhävitetyksi tulella. Muulla keinoin emme voi taistella sellaista\nsankaria kuin Iivaria vastaan, mutta pelkuriksi älköön kukaan sanoko\nsvealaisten kuningasta. Åsa, tyttäreni, nyt poltan minä sinut tänne\nja sinun isäsi!\"\n\nSavua ja kypeniä tuprusi kaikkialta, ja hetkisen kuluttua oli koko\nkartano palanut, sekä Ingjald ja hänen tyttärensä ja hänen väkensä.\n\nHänen pojastaan kerrotaan toista. Muuan tarina tietää hänen\nsiirtyneen Värmlandiin, raivanneen siellä metsiä ja saaneen nimekseen\nOlavi Hirrenveistäjä. Hänestä sanottiin norjalaisen Harald Kaunotukan\nja hänen sukunsa polveutuneen.\n\n\n\n\nV.\n\nLODBROKIN POJAT.\n\n\nKerran eli Itägötanmaassa muuan jaarlintytär, jonka nimi oli Tora\nBorgarhjort, ja hänen isänsä lahjoitti hänelle pienen valkoisen\nlohikäärmeen, minkä hän oli saanut permalaisilta noidilta. Alkuaan\nmakasi se hyvin rauhallisesti käppyräisissään pienessä lippaassa, ja\ntyttö laittoi kultaa sen alle; mutta yht'äkkiä rupesi se kasvamaan\nja kulta sen alla kasvoi kasvamistaan, kunnes se lopulta kiersi\nkoko talon syleilyynsä. Lavealta ylt'ympäriinsä myrkytti se ilman\nhenkäyksillään, eikä kukaan enään uskaltanut mennä sen luokse, paitsi\nvartija, jonka oli määrä joka päivä syöttää käärmeelle kokonainen\nhärkä.\n\nEräänä aamuna päivän sarastaessa heräsi Tora siihen, että koko talo\ntärähti, ja kun hän pisti päänsä ulos naislutista, virui hirviö\nkuolonväreissään, katkenneen keihään lävistämänä. Hän tuskin tiesi,\ntuliko hänen pitää sitä solakkaa nuorukaista, joka näkyi astelevan\ntiehensä katkenneine keihäineen, peikkona vai ihmisenä. Hän oli\nylt'yleensä karvojen peitossa ja vaikka käärmeen myrkky vielä valui\nhänestä, ei se näyttänyt tuottavan hänelle mitään vahinkoa.\n\nToran isä ilostui kovin ja viittilöi luttiin päin ja kertoi\nluvanneensa sekä hänet että hänen kultaiset aarteensa sille, joka\nvoisi tappaa käärmeen. Heti kun kansa oli kokoontunut, palasi myöskin\ntuo solakka nuorukainen laivoiltaan. Hän osoitti, että hänen raskas\nkeihäänvartensa sopi kärkeen, joka yhä vielä törrötti haavassa. Hän\noli viisitoistavuotias kuninkaanpoika, hänen nimensä oli Ragnar, ja\nsuojellakseen itseään käärmeen myrkyltä, oli hän tehnyt vaatteensa\nnahoista, missä karvat vielä olivat jäljellä, ja keittänyt ne\npi'issä, niin että ne olivat muuttuneet kivikoviksi. Sentähden saikin\nhän nimekseen Lodbrok, mikä merkitsi samaa kuin karvakaatio.\n\nTora astui niin hänen laivaansa ja seurasi häntä Lejreen, missä\nhänen hovinsa sijaitsi. Hänen soturimaineensa kasvoi yhtä nopeasti\nkuin ennen hänen puolisonsa käärme. Mutta erään kerran, kun hän\noli noussut maalle Englantiin kiskoakseen veroa kuningas Ellalta,\njoutuivat kaikki hänen miehensä surman omiksi ja hänetkin piirittivät\nviholliset. Ella, joka pelkäsi hänen poikiensa kostoa, oli ennakolta\nkieltänyt tappamasta Ragnaria ottelussa. Vaikka hänet oli jo\nrutistettu kilpien väliin, kieltäytyi hän yhä itsepintaisesti\nsanomasta, kuka hän oli. Hänet riisuttiin silloin alasti ja\nheitettiin käärmeluolaan. Mutta hän ei sittenkään ilmaissut nimeään,\nvaikka käärmeet kiertyivät hänen käsivarsiinsa ja kaulaansa ja\npurivat häntä. Vaan hymyillen kuolemaa päin silmiä lauloi, hän\nsankarilaulunsa, kutsuen poikiansa kostoon.\n\nKun pojat saivat kuulla isänsä surman, varustivat he laivansa\nja purjehtivat Englantiin. He vangitsivat Ellan, nylkivät nahan\nhänen selästään ja kiskoivat ulos veriset kylkiluut, niin että ne\ntörröttivät sivuille kuin kotkansiivet. Sitten laskettivat he jälleen\nmeren ulapoita uusia seikkailuja ja uusia voittoja kohti. Urhoollisin\nLodbrokin pojista oli Björn Rautakylki, ja hänen kasvatusisällään\nHastingilla oli tavattoman suuri laivasto. Enimmät hänen miehistään\nolivat kotoisin Tanskasta ja Norjasta, mutta eipä heidän joukostaan\npuuttunut ruotsalaisiakaan sotureita. Useinkaan eivät he tienneet,\nmissä olivat, kun he nousivat rannoille ryöstelemään, tai kun\nhe öisin näkivät valojen tuikuttavan etäisistä kaupungeista.\nMutta vähitellen lämpeni ilma ja rantoja peittivät puutarhat ja\ntemppelimäiset huvilat. Vihdoin narisi hieno, keltainen santa heidän\njalkojensa alla, kun he kävivät maissa ryöstöretkillä, ja orjat,\njotka he ottivat vangeiksi, olivat pikimustia kuin kummitukset. He\nolivat Afrikassa!\n\nVaahto, joka nyt tyrskyi keulapuuta vasten, kimalteli jalokivinä.\nNäkinkengät olivat suuria kuin lapsenpäät, ja kummallisia kaloja,\njoilla oli vielä kummallisemmat sarvet ja väkäset, tarttui\nkoukkuihin, sillä nyt olivat he Välimerellä. \"Roomaan, Roomaan!\"\nhuusi Hastingin väki. \"Se on kaupungeista suurin ja rikkain. Mutta\nmissä _on_ Rooma?\"\n\n\"Luulenpa kerkiävämme sinne illalliselle\", vastasi keulamies, joka\nseisoi etumaisessa laivassa lohikäärmeenpään takana. Ja hän osoitti\nsormellaan kaupunkia, joka etäällä näkörajalla nousi aalloista ja\njonka muurit ja tornit kohosivat toistensa harteille.\n\nAsukkaat olivat juuri kokoontuneet kuuntelemaan joulumessua, kun he\näkkiä kuulivat kaupungin porttien kiristen sulkeutuvan. Pelästyneinä\nsyöksyivät he ulos kirkoista ja näkivät sataman olevan täynnään\nlohikäärmelaivoja, jotka olivat laskeneet purjeensa ja liikuttelivat\nnyt airojaan kuin neljiäkymmeniä eväpareja.\n\nLaivansa perässä seisoi viekas Hasting karhuntaljaan kääriytyneenä.\nPäässä oli hänellä pyöreä kypärä kaksine kullattuine häränsarvineen,\nja hänen paljaiden käsivarsiensa valkoisen ihon oli aurinko polttanut\ntiilenkarvaiseksi. \"Menkää\", sanoi hän muutamille miehilleen, \"menkää\nsanomaan heille, että minä olen voittoisa Hasting ja että minä olen\nväsynyt synteihini ja purjehtinut tänne asti kastettavaksi\".\n\nKaupungin asukkaat lähettivät hyvässä uskossa hänelle ruokavaroja\nsekä pappeja, jotka kastoivat hänet, mutta he eivät päästäneet häntä\nmuuriensa sisäpuolelle. \"Nyt täytyy teidän sanoa heille\", neuvoi\nHasting lähettejään, \"että minuun, katuvaan miesparkaan, on tullut\nkamala tauti. Miekkani, kultarenkaani ja kaikki aarteeni lupaan minä\nheille, jos vain saan hautasijan johonkin luostariin.\" Piispa tuli\nsilloin kaupungista ja voiteli häntä pyhällä öljyllä, ja kun yö\nsaapui, alkoi laivaväki päästää vihlovia valitushuutoja merkiksi,\nettä heidän päällikkönsä nyt oli kuollut. Heti päivän hämärtäessä\npaneutui Hasting arkkuun, ja pitkässä hautajaissaatossa seurasivat\nniin hänen soturinsa häntä kaupunkiin, komeimpaan kirkkoon, ja\nvälissään kantoivat he luvattuja lahjoja.\n\nVahakynttilöiden keskeen kuoriin laskettiin arkku mustiin verhotuille\npaareille. Mutta juuri kun piispa parhaillaan mongersi latinaansa,\nheitti Hasting läsnäolevien silmien edessä äkkiä kannen päältään\nja hypähti ylös makuusijaltaan, miekka valmiina iskuun. Samassa\nsuhahtivat ilmaan muidenkin normannien aseet, joita he olivat\npiilotelleet vaatteidensa alla, ja siinä silmänräpäyksessä syttyi\ntulinen ottelu.\n\nRahat ja kalleudet raastettiin vähän ajan kuluttua taloista\nja kannettiin laivoihin. Kaikki naiset, joita saattoi myydä\norjattariksi, ja kaikki miehet, jotka kykenivät pitelemään airoja,\notettiin mukaan, ennenkuin viikinkilaivasto viimein souti pois.\nMutta pian saivat normannit hämmästyksekseen tietää, ettei kaupunki,\njonka he olivat ryöstäneet, ollutkaan Rooma, vaan pieni italialainen\nrantakaupunki Luna.\n\n\"Lodbrokin pojat\" muuttui vähitellen kunnianimeksi, josta\nurhoollisimmatkin pitkät ajat kilvoittelivat. Normanneilla oli nyt\nmahti merellä, ja sadoissa laivoissaan soutivat he Seine-virtaa ylös\nja nostivat ryntäystikkaansa Pariisin muureja vasten. Heitä oli\nmahdoton vastustaa, vaan missä he näyttäytyivätkin, siellä valtasivat\nhe kaupunkeja, linnoja ja luostareita, ja lopulta ei Ranskan\nkuninkaalla ollut muuta neuvoa kuin luovuttaa heille osa maastaan\nherttuakunnaksi.\n\nHeidän arvokkaimman päällikkönsä nimi oli siihen aikaan Astuja-Rolf,\nkoska hän oli liian suuri ja raskas ratsastamaan hevosella. Ja\nhänestä tuli ensimäinen Normandian herttua. Mutta Rolfia ei millään\nkeinoin saatu suostumaan vanhaan tapaan: suutelemaan kuninkaan\njalkaa. Hän käski kuiskaten lähintä miestään toimittamaan tempun\nhänen asemastaan, mutta viikinki kumartui vain puoliksi ja nosti\nkuninkaan jalan huulilleen.\n\nVasta vanhoilla päivillään alkoi Rolf käydä ahkerammin kirkossa,\nja Rouenissa näytetään vieläkin hänen hautaansa kunnianarvoisassa\nsuippokaariholvissa. Normannien jälkeläiset perustivat sittemmin\nloistavalla urhoudellaan omia valtakuntia sekä Englantiin että\nhamaan Sisiliaan asti, ja puhuupa muutamissa seuduin sveitsiläisten\nAlppienkin rinteillä vapautta rakastava kansa pohjoismaisesta\nsyntyperästään, ja monissa paikoin pidetään vieläkin aatelisveren\nmerkkinä kuulumista normannein sukuun.\n\n\n\n\nVI.\n\nANSGARIUS.\n\n\nMälarissa on muuan saari, jota sanotaan Björköksi, Koivusaareksi.\nSaarella taas on muuan laakso, jota sanotaan \"mustaksi maaksi\",\nkoska siinä multaan on sekoittunut hiiliä muinoisilta tulisijoilta.\nSieltä on kaivettu esiin suuret määrät astioiden, ruukkujen ja\nlasitavaroiden siruja, joukossa joku kallisarvoisempikin esine\ntai rahakappale, jopa aina Arabiasta asti. Onpa sieltä löydetty\nsavenpalasiakin, joihin on painunut selviä jälkiä niiden orjien\nsormista, jotka tuhat vuotta sitten tukkivat herrojensa tupien\nseiniä. Tulipalossa ovat sitten savenpalaset sattuneet paistumaan ja\nsiten säilyneet meidän päiviimme asti. Pakanallisia tuhka-uurnia,\npieniä kristillisiä ristejä ja ruumisarkkujen ruostuneita nauloja on\nsaaren vanhoista haudoista nostettu ihmisten ilmoille, ja rannalla\nnäkyvät vieläkin matalan veden aikana ne tammipaalut, jotka muinen\nkannattivat satamasiltoja.\n\nSiellä sijaitsi ennen rikas kauppakaupunki Birka.\n\nEräänä kesä-iltana oli siellä paljon väkeä koolla. Ne, jotka\neivät saaneet kaupungin taloissa suojaa, asuivat ulkopuolella\nlehtimajoissa. Kisakentällä ilakoi nuoriso ja kulki sitten pilan ja\nlaulun raikuessa ylös vuorelle, missä törrötti suurista mukulakivistä\nkyhätty kehälinna ja mistä näkö-ala oli lavea ja vapaa. Miellyttävä\nviileys raitistutti ilmaa. Talot, jotka oli väliin rakennettu\nhirsistä, väliin kudottu oksista ja sitten tiivistetty savella,\nkuvastuivat leppien ja riippakoivujen välitse tyyneen veteen.\n\nVilkkain oli kuitenkin hyörinä alhaalla satamasilloilla, sillä useita\nulkomaalaisia laivoja oli hiljattain laskenut rantaan, ja Frislandin\nvillakudoksilla oli suunnaton menekki.\n\nMaihin kiipeilevillä muukalaisilla oli kaikilla kovat kantamukset,\nmutta kaksi heistä kulki tyhjin käsin. Ne olivat muuan tummaihoinen,\nkahdeksankolmatta vuotias benediktiiniläismunkki Corbien luostarista\nPikardiasta ja tämän ystävä munkki Vitmar. Hänen nimensä oli\nAnsgarius, ja hän tarttui heti ensimäistä vastaantulijaa kaulasta ja\nsuuteli häntä molemmille poskille.\n\n\"Meidät ovat viikingit ryöstäneet puti puhtaiksi\", puheli hän\nreippaan ja iloisen ystävällisesti. \"Ne ottivat meiltä kaiken\nomaisuutemme, jopa kirjatkin ja ne lahjat, joita kuljetimme\nkeisarilta teidän kuninkaallenne. Nyt ei meillä ole mitään, millä\nmaksaa yösijamme. Ihmettelen tässä juuri itsekseni, kuka oikeastaan\ntahtoisi ottaa suojiinsa kahta niin typösen tyhjää matkalaista?\"\n\nMies, jolle hän puhui niin avonaisesti ja sukoilematta, näytti hyvin\ntuimalta. Sattui näet niin, että mies olikin itse kaupungin päällikkö\nHärger. Hän oli ahavanpurema, harmaahapsinen viikinki, joka vasta\nvanhoilla päivillään oli asettunut kodin lepoon, ja hän katseli\nepäluuloisesti sananjulistajia. Hän kyllä tiesi, keitä he olivat,\nsekä että keisari oli lähettänyt heidät kuninkaan pyynnöstä puhumaan\nkansalle, mutta hän vastasi yksikantaan: \"Kuningas Björn on metsällä.\"\n\nKaikilta tahoilta ojentui silloin vieraanvaraisia käsiä, ja muuan\nvanha leski, Frideborg nimeltään, tarttui Ansgariuksen vyököyteen.\n\"Olisi loukkaus hyvää oikeuttani kohtaan\", puheli hän, \"ellen saisi\nteitä vieraiksi tupaani, joka on tässä kaikkein lähinnä. Vaikka katto\nsiinä on hieman matala.\"\n\nAnsgarius ja Vitmar astuivat kiitollisina hänen majaansa. Heti\npeseydyttyään ja korjaeltuaan yksinkertaista vaatetustaan kävivät he\nlevolle.\n\nSeuraavana aamuna astui Härger tupaan, sillä hän tahtoi koetella\nheitä. Hän tapasi heidät istumasta lattialla verkkoja kutomassa,\nAnsgarius oli hyvin laiha lihankidutuksesta ja paastoamisesta, ja\nhän mumisi ulkoa kappaleita Davidin psalmeista, jotka muutoin olivat\nhänen mielilukemistaan, kun hän vain pääsi kirjojensa pariin.\n\n\"Koska kuningas Björn on poissa\", alkoi Härger teeskennellyn\nleppeästi, \"olen minä hänen sijastaan valmistanut teille muhkeat\npidot. Te olette varmaankin kovin nälkiintyneitä pitkän matkanne\njälkeen, ja mitään ei tule puuttumaan, ei harpunsoittoa eikä\nmaittavia ruokia.\"\n\n\"Me ansaitsemme jokapäiväisen leipämme kättemme työllä\", vastasi\nAnsgarius nöyrästi ja hiljaa. \"Siksipä kudommekin nuottaa,\nvoidaksemme kalastaa ja varustaa itsellemme ja hyväntahtoiselle\nemännällemme välttämättömimmät tarpeet. Sinun pidoissasi olisi meidän\npaha olla.\"\n\nTultuaan linnaansa takaisin, sanoi Härger palvelijalleen: \"Tässä on\naimo ruukullinen viiniä. Vie se Ansgariukselle ja kurkista sitten\novenraosta, voiko hän olla vahvistamatta itseään kunnon kulauksella.\"\n\nAnsgarius otti ruukun palvelijalta ja kiitti, mutta sitten sitoi\nhän sen suulle peitteen ja asetti sen nurkkaan. \"Tästä saimme\nehtoollisviiniä kuoleville\", sanoi hän. \"Säilyttäkää sitä hyvin, äiti\nFrideborg. Saisimmepa yhtä nopeasti kirkkomme pystyyn!\"\n\nBirkassa eleli joukko sotavankeja kristityistä maista, ja heistä\noli tehty orjia. Kun he kuulivat munkkien tulosta, kokoontuivat he\nilonkyyneliä vuodattaen talon edustalle, onnellisia onnellisempina\nsiitä, että saivat vielä kuulla kristillisiä opettajia. Monet\nbirkalaisetkin seurasivat uteliaina heitä ja huutelivat: \"Ansgarius,\nmilloin puhut sinä meille siitä uudesta jumalasta?\"\n\n\"Hänestä puhun minä mielelläni joka hetki\", vastasi hän ja astui\noven eteen auringonpaisteeseen. \"Kiitollisena tunnen sydämessäni,\nettä te svealaiset olette kunnon väkeä, jota minä ensi näkemältä\nolen oppinut rakastamaan. Matka oli vaikea tänne läpi pimeiden\nmetsien ja yli sisäjärvien, jotka olivat suuria kuin meri. Mutta\nminkä maan olettekaan te saaneet asuaksenne! Täällä on yltäkyllin\nviljaa ja hunajaa ja polttopuuta ja jokia ja merenlahtia, ja tuvissa\ntelmivät reippaat, iloiset lapset. Parempia laivoja en ole nähnyt\nmonen rakentavan. Usein näin minä kylien ympäristössä miesten\nkunnioittavasti kantavan multaa eri kihlakunnista jonkun suuren\npäällikön hautakumpuun. Mutta kun minä kuulin, että hän oli ollut\nmerikuningas, joka oli hävittänyt rauhallisia rantoja, silloin\nmuistin minä, miksi olin matkalla. Kristus on Toriakin väkevämpi.\"\n\nKumeana murinana kaikui uhkaava vastaus. Kuningas Björn, joka nyt\noli saapunut metsästysretkeltään, seisoi myöskin kuulijain parvessa.\nSodassa tottelivat svealaiset häntä sokeasti ja innostuneina, mutta\nrauhan aikaan pohtivat he hänen kanssaan lakia ja oikeutta käräjillä,\nja nyt tervehtivät he häntä kättä paiskaten.\n\nHärger kuiskasi hänelle: \"Ansgarius, jonka olet kutsunut tänne, on\nihmeellinen mies ja voittamaton ja melkein kuin jalo soturi. Hän\non antanut minulle paljon ajattelemisen aihetta. Useita kertoja\nolen häntä koetellut ja nyt tahdon tehdä sen viimeisen kerran.\"\nSitten kääntyi hän Ansgariuksen puoleen näin sanoen: \"On oikein ja\nlaadullista, etteivät sinulta koreat sanat puutu. Mutta jos sinun\njumalasi on niin mahtava kuin sanot, niin odotamme hänen todistavan\nsen ihmeellä.\"\n\nAnsgarius vastasi: \"Jos minä olisin arvollinen rukoilemaan herraltani\nihmettä, niin tapahtuisi se siksi, että hän tahtoisi minusta\nja meistä kaikista tehdä hyviä ihmisiä. Silloin saisimme kyllä\nrakennetuksi ensimäisen kirkonkin.\"\n\n\"Mitä sinuun tulee, Ansgarius, on hän jo sen ihmeen toimittanut\",\nvastasi Härger ja seurasi kuningasta. Sitten seisahti hän äkkiä ja\nhuudahti nauraen, kädet rinnalla ristissä: \"Mutta jos sinä haluat\nkirkon rakentaa, niin saatpa kutsua jättiläisiä avuksesi, muuten et\nsaa sitä jumallinnaasi pystyyn.\"\n\nAnsgarius kääntyi pahoille mielin, ja illalla, kun hän virui\nvuoteessaan, voimatta nukkua, luuli hän kuulleensa oudon äänen.\nSe kaikui pehmeältä ja pelokkaalta kuin pienen lapsen, ja samalla\nhänestä tuntui, kuin olisi hänen oma sydämensä kuiskannut:\n\"Ansgarius\", sanoi ääni, \"päällikkö puhui totta\".\n\nHän kauhistui ja nousi aikaisin ja souti verkoilleen. \"Varo\nvastaista rantaa\", huusi Frideborg hänen mennessään. \"Siellä vuorten\nvinkaloissa asuu vielä monta jättiläistä.\"\n\nSe johti hänen mieleensä vielä kerran äänen sanat. Tuolla etäällä\nkohosivat kalliot torneina, ja kun hän nosti päätään, luuli hän\nmelkein näkevänsä jättiläisten istuvan siellä ylhäällä, ja heidän\nihonsa oli kuin kaarnaa, ja heidän sormensa olivat kuin kouristuneet\nvaltavain paatten ympärille, ja heidän tukkansa oli valahtanut\notsalle.\n\nPäivän ensi tuuli suhisi mäntyjen latvoissa, ja Ansgarius risti\nkätensä silmien yli. Niin istui hän hetkisen ajatuksiin ja kyselyihin\nvaipuneena. Vähitellen syttyi hänen sielussaan sisäinen valo ja antoi\nheti toisen mielen äänen sanoille.\n\nHän käänsi ruuhensa jälleen Birkaa kohti, ja kun hän oli päässyt\nrannalle puiden ja pähkinäpensaiden sekaan, leikkasi hän itselleen\nkorkean ristin. Sen heitti hän olalleen ja meni kedolle, minne kansa\njuuri kokoontui käräjiä pitämään.\n\nNiin kuin Ansgarius puhui sinä päivänä, ei hänen vielä koskaan\neläessään oltu suotu käytellä sanan lahjaa. Ei ollut lopulta\nenään ainuttakaan ihmistä Birkassa, joka ei olisi rientänyt häntä\nkuulemaan. Sairaat ja vanhukset, jotka tuskin kykenivät liikuttamaan\njalkojansa, orjat, kauppiaat ja lapset, kaikki ohjasivat askeleensa\nkäräjäkedolle. Toiset istuivat ruohostossa, toiset kantoivat vielä\nolallaan lapioitaan tai muita työkalujaan, ja suuret joukot antoivat\npukea itsensä valkoisiin vaatteisiin, ja heidät kastettiin rannalla.\nVihdoin ryhtyi kuningas Björn kyselemään jumalilta, sallivatko\nhe Ansgariuksen rakentaa huoneen uudelle jumalalle. Ansgarius\nseisoi voitonvarmana ja iloisena hänen vieressään. Kuningas veisti\nsiis muutamia lastuja ja piirsi niihin riimukirjaimia. Kun hän\nsitten heitti lastut maahan, asettuivat ne niin, että vastaus tuli\nmyöntäväksi.\n\nHetket olivat sillä välin kiirehtineet, ja vielä kerran alkoi ilta\nhämärtää. Vienot kultapilvet kuvastuivat järveen, metsissä vaikenivat\nvähitellen kaikki äänet, ja kuusten latvat ulottuivat jo auringon\nalisyrjään.\n\nOtsa rypyssä ja silmät salamoiden, etäisyyteen tähdäten kohotti\nAnsgarius ristin eteensä, ja hurmautunut kansa seurasi häntä molemmin\npuolin. Astuttuaan muutamia askeleita ylenevälle kummulle, iski hän\nristinsä lujasti maahan.\n\nVielä äsken niin voimakas ääni vapisi. \"Vihdoinkin on hetki tullut\",\npuhui hän melkein kuiskaten. \"Tähän on tuleva kirkon kynnys, ja\ntuonne, minne varjo osoittaa, alttari. Joka vuosi saman pyhimyksen\npäivänä kuin tänään, kun tuoksu yhtä suloisena leviää niityiltä ja\npuista, on viimeinen auringonsäde kulkeva samaa tietä kuin nyt varjo\nja valaiseva ovelta alttarin kultaa.\"\n\n\"Onko sinulla itselläsi tarpeeksi kultaa moista huonetta\nrakentaaksesi, sinulla, joka elät vedellä ja leivällä?\" kysyi Härger.\n\nAnsgarius vastasi: \"Jos minun jumalani on voimakkain, silloin tiedän\nminä myös, että niiden jättiläisten, jotka rakentavat hänen kirkkonsa\navaraksi saliksi yli koko maan, täytyy olla niin väkeviä uskossa ja\ntahdossa, etteivät he hiero kauppaa omaisuudesta eikä palkasta. Ja\nsinut itsesi on valittu kasvamaan sellaiseksi jättiläiseksi, Härger.\nSiinä on se ihme, jota pyysit. Valkoiset vaatteet odottavat sinua, ja\nhuomenna minä sinut kastan.\"\n\nKansa kääntyi katsomaan, minne varjo osoitti. Silloin havaittiin,\nettä se ojensi kärkensä juuri Härgerin talon edustalle.\n\nHärger seisoi siinä vaiti, ja vaikeata oli arvata hänen ajatuksiaan.\nHän taisteli kovaa taistelua, mutta vähitellen kirkastuivat järeät\npiirteet ja muuttuivat lempeämmiksi, rauhallisemmiksi entisestään.\nVihdoin meni hän taloonsa ja toi sieltä muinoisen laivakirveensä.\n\"Tehkää kuten minä\", neuvoi hän. \"Ottakaa kirveenne ja seuratkaa\nminua yli järven metsään! Yö on valoisa, ja meidän on nyt sopiva\nkaataa parhaat puut ensimäiseen kirkkoomme.\"\n\nVaikka jättiläiset olisivat kirveitä heilutelleet, eivät he olisi\nvoineet kaataa ja karsia mahtavampia honkia kuin ne, mitä nyt\nseuraavina vuorokausina hinattiin ruuhien perässä yli järven.\nPuhuttuna ehtoona kastettiin Härger ja Frideborg.\n\nSuuren riemun vallitessa rakennettiin kirkko valmiiksi ja vihittiin.\nAnsgarius heitti silloin hyvästit uudelle seurakunnalleen etäisessä\nPohjolassa ja ystävänsä Vitmarin seurassa alkoi hän pitkän\npaluumatkan. Useat birkalaiset saattoivat heitä heimolaisten ja\ntuttavien luo, ja kaikkialla otettiin heidät vieraanvaraisesti\nvastaan.\n\nMutta kotona Birkassa avasi Frideborg säkkinsä ja arkkunsa\nlahjoittaakseen köyhille kaiken omaisuutensa. Mutta köyhiä ei ollut\nrikkaassa Birkassa, vaan täytyi hänen määrätä tavaransa vietäväksi\ntoisiin seutuihin, missä paremmin tarvittiin hänen pieniä lahjojansa.\nOlipa hänen tuvassaan kuitenkin jotakin, jota hän säästeli ja vartioi\nkuin kallisarvoisinta aarretta. Hän säästeli ja hän vartioi viimeisiä\npyhän viinin tilkkoja, jotka vielä olivat jäljellä ruukussa. Hän\nkaatoi ne pieneen pulloon ja kätki sen huolellisesti. \"Tiputa sinä\nne tilkat suuhuni, kun viimeinen hetkeni on tullut\", pyysi hän\ntytärtään, \"ellei ketään hengenmiestä ole silloin kaupungissamme\".\n\nKuningas Björnin kuoltua tulivat sitten rauhattomat ajat, ja\nuhmailevat päälliköt kohottivat uudelleen epäjumalankuvia Birkaan.\nJoka aamu saivat kuvat vadillisen lihaa ja neljä leipäkyrsää\nsyödäkseen. Kristityt, joita usein pilkattiin, elelivät hiljalleen\nomaa elämäänsä, ja Frideborg istui majassaan ja vanheni. Ansgarius\nlähetti silloin Birkaan erakko Ardgariuksen, joka ehti kaupunkiin\nparaiksi vuodattaakseen viimeiset tilkat pyhää viiniä kuolevan\nFrideborgin huulille.\n\nAnsgariuskin tuli vielä kerran tervehtimään rakasta seurakuntaansa\nBirkassa, ja vaikka hän oli hyvin nuori vasta, oli hän jo silloin\npiispa ja lavealti kuuluisa mies. Hänet haudattiin Bremeniin.\n\nMyöhemmin hävitettiin Birka maan tasalle, ja kristityt kokoontuivat\nSigtunaan. Sinne rakensivat he useita kirkkoja, mutta hurjat\nvirolaiset tunkeutuivat laivoillaan Mälarille ja hävittivät\nSigtunankin. Kerrotaan heidän muiden kalleuksien joukossa ryöstäneen\nNeitsyt Maarian kirkosta myös kaksi kuorinovea, joiden vieläkin\npitäisi oleman tallella Novgorodissa. Sulkeakseen Mälarin vastaisilta\nhyökkäyksiltä, alkoivat silloin svealaiset linnoittaa muurein ja\ntornein saarta, jolle sittemmin Tukholma kasvoi.\n\nLähellä muinaista Birkaa kohoaa nyt vuoren huipulla kiviristi\nmuistoksi Ansgariuksen, Pohjolan apostolin. Niinkuin risti joka päivä\nmuuttaa varjonsa kaikille tahoille auringon kulkiessa taivaalla, niin\nrakennettiin myös aikojen kuluessa kristillisiä alttareita kaikkialle\nmaahan, etelään, länteen, itään ja pohjoiseen.\n\n\n\n\nVII.\n\nKILPINEITO.\n\n\nKUUN PAISTEESSA.\n\nTorgrim oli mahtavin talonpoika Roslagenissa ja eräänä iltana istui\nhän tarinoimassa vieraittensa kanssa. Seinänrakoihin pistetyt päreet\npaloivat vähitellen loppuun, mutta kuu paistoi katto-aukosta ja\nlevitti pehmeätä, ystävällistä valoaan yli pöydän ja kunnia-istuimen.\nMahtavuuden ajat olivat koittaneet niin svealaisille kuin\ngötalaisillekin, ja puhuttiin vain urotöistä ja seikkailuista, sillä\ntalonpoikaistuvan vieraat olivat hiljattain palanneet sotaretkeltä.\n\nSilloin juoksi muuan orja tupaan ja laski kypärän keskelle pöytää\nTorgrimin eteen. Sitä koristi neljä piikkiä, ja se seisoi niiden\nnojassa kuin pata jaloillaan. Kypärässä virui äsken syntynyt alaston\ntytöntylleröinen ja se takoi käsiään ja potki ja huusi.\n\n\"Sinun maasi ovat avarat, isäntä\", sanoi orja. \"Kuka on ne perivä\nja kuka niitä hoitava? Tähän asti olit lapseton, mutta tänä iltana\nsinulle syntyi tytär. Voi meitä, ettei se ollut poika!\"\n\nVieraat purskahtivat nauruun, ja kypärä pantiin kiertämään pitkin\npöytää, niin että jokainen sai nähdä lapsen ja pidellä sen pieniä\nkäsiä. \"Niinpä niin, Torgrim\", sorisivat iloiset äänet, \"tästä\nsinä sait oikean auramiehen! Tätä sinun sopii pukea ja laitella ja\nlellitellä ja istutella. Mutta suurta hyötyä et hänestä saane koko\nhänen elinaikanaan.\"\n\nKun kypärä oli vaeltanut kädestä käteen ja saapunut niin pöydän\nalapäähän, minne kuun valo ei ulottunut, vaan missä pimeys vallitsi,\notti orja sen kainaloonsa ja asteli ovea kohti.\n\n\"Talonpoika\", sanoi hän, \"on kai viisainta minun viedä tämä lapsi\nmetsään kuolemaan.\"\n\nMutta samassa joutui hän kuljettamaan pienokaista kuun valojuovan\npoikki, niin että Torgrim näki sen vielä kerran.\n\n\"Ei, hyvät tupani vieraat\", huusi hän ja hypähti seisaalleen.\n\"Toista pitää teidän havaitseman. Kun tyttö kerran ojennettiin\nminulle kypärässä, jota nuoruudessani niin usein kannoin, kun omalla\nlaivallani ulapoita lasketin, niin otan minä nyt seinältä kilpeni\nja saarnikeihääni ja lasken nekin sen viereen. Pese tyttöä lumella,\norja, ja pistä palanen karhunydintä sen suuhun, niin se lakkaa\nkirkumasta. Tytär, tässä kirkkaassa kuunpaisteessa annan minä sinulle\nnimen, ja nimitettäköön sinua Kypärättäreksi.\"\n\nSarvet täytettiin siis uudelleen, ja iloiset vieraat joivat\nlapsennimittäjäisiä kuun paisteessa.\n\n\nRIIMUKIRJOITUKSET.\n\nÄiti oli orjatar. Hän kuoli pian, ja Kypärätär sai sitten kasvaa\nyksinään isän kodissa. Tyttö seurasi isäänsä, kun tämä meni metsään\nhalkokirveineen, ja istui kahareisin hänen edessään, kun hän ratsasti\nkyliin markkinoille. Pitkinä talvipuhteina, kun hän nojasi hänen\npolveensa ja kopeloi hänen tuuheata partaansa, opetti isä häntä\npunomaan joutsenjänteitä ja veistämään nuolia. Hänen ei tehnyt\nlainkaan mielensä kursia nukkeja kankaanpalasista kuten muiden\ntyttöjen, vaan oli hänen suurin ilonsa istua nahkasilla tulen ääressä\nja käännellä isänsä miekkaa, joka oli häntä hyvän joukon pitempi.\n\nMutta kohtalottaret käyttelevät oikullisesti valtaansa. Vaikka\nTorgrim aina olikin hyvä tyttärelleen, synkkeni hänen mielensä\nkuitenkin yhä enemmän siitä surusta, ettei hänellä ollut poikaa, joka\nperisi hänen sota-aseensa ja talonsa ja tuottaisi suvulle kunniaa.\nHän hautoi pimeitä aatoksiaan. Orjat surivat hänen kanssaan, eikä hän\nsaanut kauvemmin rauhaa kotonaan.\n\nPäivänä muuanna otti hän kirveensä, kuten tavallista, ja lähti\nmetsään, ja tytär seurasi häntä. He tulivat koivuviidakkoon, joka oli\nniin tiheä, että tytön hiukset takertuivat oksiin. Aurinko paistoi\nniin kauniisti läpi koivujen lehväin ja hänen aaltoilevan, vaalean\ntukkansa, jota hän paraillaan irroitteli varvuista, että kaikkien\nolisi pitänyt hyppiä ilosta. Mutta Torgrim kulki eteenpäin taakseen\nkatsahtamatta. Kun tyttö huuteli häntä, ei hän saanut vastausta, ja\nsiitä hetkestä ei Torgrimia enää milloinkaan nähty.\n\nTyttö samoili yhä ympäristössä kuten ennenkin, ja kylpi lumessa,\ntullakseen vahvaksi. Yhtä niistä iloisista vieraista, jotka olivat\nistuneet juomaseurassa silloin, kun häntä kannettiin kypärässä,\nsanottiin Torvald Hjaltenpojaksi. Hän oli oiva sadunkertoja etäisestä\nIslannista, ja vaikkei hän itse osannutkaan runota, oli hän kuitenkin\nerinomaisen tietorikas. Eräänä päivänä osui hän vaelluksillaan\njälleen taloon, ja hän kertoili kauvan tytölle tämän isästä ja\nManalan varjoista. \"Minä lähden häntä etsimään vaikka kuolleitten\nmailta\", vastasi hän Torvaldille, kun tämä oli vaijennut, ja riensi\nniin oikopäätä metsään.\n\nKäveltyään koko päivän, poimi hän marjoja pahimpaan nälkäänsä, mutta\nlepäämistä ei hän vieläkään ajatellut. Hän kaikkoni yhä kauvemmaksi\nelävitten ilmoilta; puutkaan eivät enää jaksaneet kasvaa, vaan\nkyhjöttivät ne siinä harmaina ja kääpiömäisinä. Sammal ei enää\nmuodostanut kiviä pehmeiksi istumasijoiksi, maata peitti santa, ja\nkallionjärkäleitä törrötti kaikkialla hujan hajan. Mutta silloin hän\nhavaitsi kulkevansa kalpean joukkion ympäröimänä, ja ilma oli viileä\nkuin lähteen yllä. \"Te olette kuolleita\", kuiskasi hän ja alkoi\nvavista.\n\nTästä tuli nyt kulkea alaspäin, yhä alaspäin kosteiden kallioiden\nvälitse. Alimmat porrasastuimet muodostivat avaran piirin, korkeina\nkuin penkit, ja niille istuutuivat kalpeat haamut tutkittaviksi ja\ntuomittaviksi. Alhaalla syvyydessä pauhasi pikimusta virta sähisevin\nvaahdoin, ja sen toisella puolen tungeskeli haamuja tiheässä, pää\npään vieressä, niin pitkälle kuin silmä kantoi tässä hämärässä.\nTyttö ei kuitenkaan tuntenut itseään aivan avuttomaksi, sillä hänen\nkupeellaan kävi nainen, jonka katse oli ystävällinen kuin kuunpaiste\nTorgrimin tuvassa.\n\n\"Näin pienessä lapsessa ei ole mitään tuomitsemista\", sanoi hän\nja sysäsi Kypärättären ohi penkkirivien toisten lasten joukkoon.\n\"Katsokaahan, hänen sormensa ja suunsa ovat vielä punertavansiniset\nmarjoista, joita hän juuri äsken käyskenteli poimimassa.\"\n\nLasten kalpeus pelästytti tyttöä aluksi. Mutta heistä paistava valo\noli viattoman onnen hohdetta, ja pian alkoi hän leikkiä heidän\nkanssaan ja taputella heitä vaapukkain värjäämillä sormillaan. \"Mikä\nsinun nimesi on?\" kysyi hän siltä, jota hän piteli kädestä. Hän\nvastasi: \"Ehkä on minun nimeni Unhe\". Ja lähinnä seisova vastasi\nmyös: \"Nimeni lienee Unhe\".\n\nValkeana kuin liitu ratsasti nyt Hel, Manalan julma kuningatar,\npitkin toista rantaa kolmijalkahevosellaan. \"Minun silmäni ovat\nterävämmät kuin muiden\", huusi hän yli veden, \"ja minä näen kyllä,\nettet sinä kuulu tänne, lapsukainen. Ketä sinä etsit? Jos isääsi\netsit, niin istuu hän Odinin salissa, jos hän on miekkaan sortunut\ntai heittäynyt alas sukunsa surmankalliolta, ja Valhallaan on naisten\nvaikea päästä. Mutta onko hän nyt sitten Odinin luona tai minun, niin\ntoivon minä yhtä, sitä nimittäin, että hänkin saisi pian nimekseen\nUnhe, hänkin.\"\n\nJa syöjätär nauraa hohotti niin että kaiku vyöryili rotkoissa.\n\nKypärätär oli kätkenyt kasvonsa ystävällisen naisen vaatteisiin,\nsillä nainen seisoi yhä hänen vieressään, mutta nyt hän heitti\nkauhistuneena hänestä irti ja pakeni askelmia ylös. Hän kyyristeli\nja juoksi ja lipui vastaantulijain kylmäähuokuvain viittojen ja\nkäärinliinain alitse, niin että ne hiipoivat hänen selkäänsä. Kukaan\nei estänyt häntä kulkemasta, sillä hänhän oli lapsi. Huomaamatta\npujahti hän vihdoin puiden sekaan vapaan taivaan alle.\n\nYö ei ollut niin pimeä, ettei hän olisi tietä löytänyt, mutta tuli jo\ntäysi päivä, ennenkuin hän ehti kototaloonsa.\n\nOrja istui kynnyksellä ja juotti maitokulhosta tarhakäärmettä, joka\nasusteli nurkan alla ja joka usein longerteli aina liedelle asti.\n\nKun orja oli hetkisen kuunnellut Kypärättären kertomusta, puhui hän\nkäärmeelle puoleksi laulaen: \"Viisas eläin, lapsi on nukahtanut\nmetsään ja nähnyt unta kaikesta siitä eriskummallisesta tiedosta,\nmitä tuo islantilainen eilen hänelle lasketteli. Vaan kuka tietää?\nEhkä oli siinä sentään vakavampikin kysymyksessä kuin pelkkä uni.\nSiitä ei sovi sellaisen tietämättömän orjaraukan kuin minun lausua\nmitään. Mutta raskaalta vain tuntuu, että niin hyvän isännän kuin\nTorgrimin kohta pitää ainiaaksi vaipuman unholaan.\"\n\nIslantilainen kuuli hänen sanansa ja paljain päin kiiruhti hän\ntuvasta ja vastasi: \"Sinä puhut niinkuin parhaiten ymmärrät, rakas\norja. Mutta nyt on riimukirjoitus tullut meille Odinilta, ja se on\nviisain ja suurin lahja, minkä hän on meille koskaan antanut. Sen\nrinnalla eivät kulta ja rautakaan maksa mitään. Tyhjiä hautakiviä\noli täällä paljon, mutta riimukirjoitukset tulevat nyt koristamaan\nkiviä kuin lehdet puuta, ja nyt voivat kuolleetkin puhella kanssamme.\nVoitonriimut, lakiriimut, runoriimut, sukuriimut, terve teille, sillä\nte olette surmanneet unheen.\"\n\nHän kutsui orjan mukaansa ja riippakoivun alle veden reunaan nosti\nhän pystyyn kiven Torgrimin muistoksi. Piirrettyään mielestään\nsopivat riimusanat kiveen, suuteli hän Kypärätärtä otsalle ja meni\nmatkaansa.\n\nSitten istui tyttö mielellään iltaisin ruohossa muistokiven juurella,\nja kun hän alkoi ymmärtää riimupiirrosten voimaa, täytyi hänen\nitkeä ilosta. Sillä ohikulkijat pysähtyivät ja lukivat kaikuvalla\näänellä: \"Kypärätär pystytti kiven isälleen Torgrimille, kuuluisalle\ntaponpojalle. Jokainen, joka käy tästä ohi, lukekoon hänen nimensä ja\npainakoon sen mieleensä.\"\n\n\nKYPÄRÄTÄR RATSASTAA EERIKKI VOITTOISAN LUO.\n\nKun Kypärätär tuli neljäntoista vanhaksi, pani hän isänsä kypärän\npäähänsä ja otti hänen kilpensä ja keihäänsä ja ratsasti Uppsalaan.\n\nRuohoisalla sukukummulla istui siellä nuorukainen, joka näytti yhtä\nvanhalta kuin hänkin. Hänen ulkomuotonsa oli kova ja uhmaileva, ja\nkerran leikkiessään oli hän saanut iskun juomasarvesta, mistä oli\njäänyt yli nenän ulottuva arpi.\n\n\"Hyvää huomenta, Kilpineito\", tervehti hän. \"Eikö sinullakaan ole\nystävällistä sanaa sanottavana sille, joka istuu isänsä hautakummulla\nja huutaa perintö-oikeuttaan? Isäni Olavi ja hänen veljensä Eerikki\nhallitsivat kuninkaina yhteisesti koko svealaisten valtakuntaa.\"\n\n\"Kuka sitten on nyt kuninkaana, ellet sinä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Minä olen Styrbjörn ja minua he eivät tahdo kohottaa kilville\nja minulle he eivät tahdo osoittaa kunnioitustaan\", huokasi\nhän katkerasti. \"Kivin ja iskuin ajoivat he minut äsken pois\nkäräjäpaikalta, koska he eivät halunneet näin nuorta kuningasta.\"\n\n\"Onko Eerikki viisas ja voittoisa?\" kysyi tyttö ja laski keihäänsä\npoikkipäin hevosensa selkään ja odotti.\n\nStyrbjörn ei vastannut mitään, mutta viha punasi hänen otsansa, ja\nhän hypähti seisaalleen kädet nyrkissä. Silloin sanoi tyttö: \"Nyt\nnäen, että Eerikki on viisas ja voittoisa, ja siksi onkin hän oikea\nmies meitä hallitsemaan, mutta sinä olet kopea ja pahansisuinen.\nParasta on, että sinä pyydät häneltä muutamia suuria laivoja\nja purjehdit viikinkiretkille.\" Sitten ratsasti tyttö edelleen\nkuninkaankartanoon.\n\nStyrbjörn noudatti hänen neuvoansa. Illalla, kun kaikki olivat\nkoossa, astui hän saliin. Eerikki Voittoisa istui kunnia-istuimellaan\npäivänpaahtamana, korkeana ja miehekkään kauniina, ja leppein sanoin\nlupasi hän Styrbjörnille kuusikymmentä täysin varustettua laivaa.\nMutta Styrbjörn ei huolinut edes kiittää, vaan murjotti yhtä synkkänä\npaikallaan.\n\nKauvimpana päätyseinän lähellä seisoi kaksitoista valittua\nkilpineitoa. Kypärätär oli jo otettu heidän joukkoonsa\nkahdentenatoista ja nuorimpana. Monen sotakarhun kasvot kirkastuivat,\nkun he katselivat näitä suloisia olentoja, mutta kilpineidot eivät\nkiinnittäneet lainkaan huomiotansa sotureihin, vaan pakisivat\niloisesti keskenään aseistaan ja hevosistaan, jotka tömistelivät\ntallissa.\n\nKun Styrbjörn hyvästiä heittämättä asteli ovea kohti ja kulki\nkilpineitojen loistavan parven ohi, kääntyi hän Kypärättären puoleen\nja sanoi: \"Ikävä on karkoitetun kuninkaanpojan keinua yksinään\nmyrskyävillä aalloilla. Seuraa minua, keihäsneito!\"\n\nMutta silloin alkoivat kilpineidot nauraa ja heidän naurunsa soi\nvoimakkaana kuin kosken pauhu keväällä jäiden temmeltäessä.\n\n\"Kilpineito ei seuraa ketään\", vastasi Kypärätär, voimatta\nvieläkään hillitä nauruaan. \"Minullakin oli isä. Vaikka hän olisi\nkuollut kymmenin kerroin, pitää hänen kerran kuuleman, että minä\nolen hoidellut hänen yksinkertaista talonpoikaispeistänsä yhtä\nkunniakkaasti, kuin jos hänellä olisi ollut poika. Pukeudu esi-isiesi\nsotisopaan, Styrbjörn, äläkä anna naisten häväistä itseäsi!\"\nStyrbjörn painui silloin laivoilleen joen suuhun, ja aamun koittaessa\nlähti hän matkaan. Upeimmissa laivoissa olivat purjeet koristetut\nkeltaisin ja punaisin viivoin, ja verkkaisaan, juhlallisesti\nliukuivat laivat ruovoston läpi. Kun laivue kääntyi Mälarin ulapalle,\nvälitse lehteväin saarten, mistä karja heitä oudoksuen töllisteli,\nnousi vastatuuli. Mutta kolmekymmentä airoparia pistettiin jokaisesta\nlaivasta veteen, ja niin kiitivät ne nopeasti tuntemattomia\nkaukomaita kohti. Styrbjörn käännähti silloin ympäri ja katsoi yli\nrantojen ja sanoi miehilleen: \"Ellei minusta kerran tule tämän maan\nkuningasta, en tahdo elää.\"\n\n\nSTYRBJÖRN MERELLÄ.\n\nHän purjehti nyt kaikki meret ja valloitti linnoja ja maita ja sai\nlisänimen Väkevä. Niin tuli hän myös Wollinin saarelle Itämeressä,\nmissä oli kuuluisa Jomsviikingien linnoitus Jomsborg.\n\nSitä pidettiin valloittamattomana, ja sadut kertovat sen muurien\nsisällä olleen niin suuren sataman, että kaksisataa suurta laivaa\nsopi sinne vieri viereen. Styrbjörn pääsi selville, että päällikkö\noli poissa, ja hän käski väkeään soutamaan ankarasti. Poikittain\nsataman suulla kohosi muurattu, torniin päättyvä holvi. Aukoista\nsateli kiviä ja palavaa pikeä niiden niskaan, jotka yrittivät lähetä\nmuuria, ja raudoitetut portit sulkivat sisäänkäytävän. Jyrisevin\nsotahuudoin heittäytyivät kaikki soutajat taaksepäin yht'aikaa, ja\nStyrbjörnin laiva lensi viuhuen läpi vaahdon. Ryskyen, kuin olisi\npaatinen vuori haljennut, musertuivat telkeet, ja portit pamahtivat\nauki, mutta laivakin sai töytäyksessä loppunsa. Soturit paneutuivat\nsilloin airojen varaan ja uivat linnaan. Ja sitten pakotettiin hurjat\nja ylpeät Jomsviikingit ottamaan Styrbjörn Väkevä päällikökseen.\n\nKetään ei päästetty Jomsviikingien joukkoon, joka oli nuorempi\nviittätoista tai vanhempi viittäkymmentä vuotta. Hänen piti olla\nkaraistu ja reipas, eikä hänen tullut arkailla taistelemasta\nyksinään kahta vastaan. Moisille nuorukaisille ja miehille oli\ntodellinen ilo seurata sellaista johtajaa kuin Styrbjörn. Hän olikin\nmelkein alituiseen sotaretkillä. Jomsviikinkinä ei hän koskaan\nsaanut näyttää murheelliselta, ei valittaa eikä vaikerrella, mitä\nsitte tapahtuikaan, ja aseleikeissä ja aaltojen tanssissa olikin\nsiihen harvoin aikaa. Mutta soutumiehet kuulivat hänen öisin\nheittelehtivän vuoteellaan, unetonna. Mainetta ja valtaa ja kaikkea,\nmitä merikuningas suinkin saattoi halata, oli hän saavuttanut, ei\nvain sitä ainoata, mistä hän uneksi öin ja päivin: seisoa isänsä\nhautakummulla Uppsalassa svealaisten kuninkaaksi huudettuna. Harald\nSinihammas Tanskasta, joka tarvitsi hänen apuaan, antoi hänelle\ntyttärensä puolisoksi. Mutta usein ajatteli Styrbjörn vielä sitä\nylvästä keihäsneitoa Eerikki Voittoisan salissa, ja hänen mielensä\nyrmistyi yhä. Uhkauksin pakoitti hän Harald Sinihampaan kaksinsadoin\nlaivoin saapumaan luokseen.\n\nKokoontuneet laivat eivät lopulta sopineet edes Jomsborgin suureen\nsatamaan, ja tuhannenkahdensadan lohikäärmepurren päällikkönä\nlasketti nyt Styrbjörn Itämerta ylös yhä valoisampia öitä ja yhä\nmetsäisempiä saaria kohti.\n\nSaatuaan miehensä maihin Mälar-järven suulle, poltti hän uhmaten\nlaivansa. Mutta kun Harald Sinihammas näki liekit, käänsi hän äkkiä\npurtensa tuuleen ja pakeni kotiinsa Tanskaan. Styrbjörn ei tuosta\nkuitenkaan kadottanut rohkeuttansa, vaan läpi metsien raivasi hän\nitselleen tien, matkaten Fyriskenttää kohti. \"Joko minä pian istun\nkunnia-istuimella Uppsalassa\", mumisi hän, \"tai luodaan minulle\nhautakumpu maasta, joka olisi pitänyt olla minun\".\n\n\nFYRISKENTÄN TAPPELU.\n\nEerikki Voittoisa, joka oli valpas ja sotataitoinen suurkuningas,\noli jo lähettänyt arpakapulan kiertämään ja koonnut koko svealaisten\nsotavoiman. Kaksi päivää kamppailtiin tasangolla, ilman että\nkumpikaan sotajoukko otti väistyäkseen.\n\nKun toinen päivä kääntyi yöksi, uhrasi Styrbjörn Torille.\nSavupilvissä näkyi hetkisen ajan punapukuinen, punapartainen mies,\njoka surumielisesti katseli häntä. \"Ymmärrän, että sinä ennustat\nminulle kuolemaa\", sanoi Styrbjörn ja painoi päänsä alas. \"Paljon\nsinä minulle annoit, et vain sitä, mitä minä eniten halasin.\nSellainen on ihmisen kohtalo!\"\n\nSillävälin meni Eerikki Voittoisakin uhrilehtonsa suureen\njumalaintaloon. Ulkopuolelta koristi sitä reunus, joka näytti\nkultaketjulta, mutta sisältä oli talo synkeä, ja lattia vajosi usein\naskelmin jumalankuvain luo kuin Manalaan. \"Kymmenen vuoden kuluttua\nannan minä sinulle, Odin, itseni ja henkeni, jos sinä nyt lahjoitat\nminulle voiton\", kuiski hän hiljaa, ja kun hän oli lopettanut\npuheensa, seisoi hänen edessään yksisilmäinen mies, hattu syvään\npainettuna. \"Niin kuulutte te siis kaikki minulle\", sanoi haamu,\nojensi hänelle keihään ja katosi.\n\nPäivän koitteessa nousi Eerikki Voittoisa lähimmälle hiekkaharjullepa\nhäntä seurasi uskollisesti Torgny Laamanni, joka monissa taisteluissa\noli auttanut häntä viisain neuvoin. Torvet puhalsivat hyökkäykseen,\nja sukukummuilta, harjuilta ja teiltä pölisi hiekka ilmaan jalkojen\nja kavioitten poljennasta. \"Kaikki Odinille!\" huusi sitten Eerikki\nVoittoisa ja heitti keihäänsä, ja siitä merkistä tuiskahti kokonainen\nsadekuuro nuolia ilmaan.\n\nKun hiekkapilvi läheni pitkin tasankoa, luulivat Styrbjörn ja hänen\nviikinginsä, että siellä tuli ratsumiehiä, ja he ojensivat keihäänsä\nheitä pysäyttääkseen. Mutta keltaisesta myllerryksestä rynkäsi\nesiin härkiä ja hevosia, joita oli useampia sidottu samaan riviin,\nja ikeet olivat täynnänsä veitsenteriä, keihäänkärkiä ja teräviä\nkoukkuja. Härkien mylvinä sekaantui aseiden kalskeeseen, ja ruoho\npunautui kaatuneiden verestä. Styrbjörn, joka ei niin paljon pelännyt\nkuolemaa, kuin sitä, että hänen viimeiset uskollisensa häpeällisesti\npakenisivat, iski taistelumerkkinsä lujasti maahan ja puolusti sitä,\nvaikka hän jo vajosikin polvilleen haavainsa heikontamana. Silloin\nhuomasi hän hiekkapyörteissä ikäänkuin soihtujen kimallusta. Siellä\nlaski täyttä laukkaa kilpineitojen loistava parvi kohotetuin keihäin,\nja hän tunsi Kypärättären tämän liehuvasta tukasta. Styrbjörn huusi\nhänelle, että jos hän olisi seurannut häntä, olisivat he nyt molemmat\nsamana päivänä saaneet ratsastaa Odinin saleihin. Tyttö vastasi,\nettä niin saattoi vieläkin käydä, ja että hän siellä ehkä muuttuisi\nhänelle suosiollisemmaksi. Mutta kohta ei kumpikaan enää voinut\nkuulla toisensa puhetta, ja Styrbjörn kaatui nuolien lävistämänä.\n\nEerikki Voittoisa odotti yhä hiekkaharjulla ja piteli sylissään\npientä poikaansa, josta sittemmin tuli aikakirjojen Olavi\nSylikuningas.\n\nAlhaalla hoviväen joukossa seisoi islantilainen Torvald Hjaltenpoika.\nÄkkiä tempasi hän harpun ja riensi mäelle, pää uljaasti pystyssä\nja silmät säkenöiden. Hän, joka ei milloinkaan ennen ollut osannut\nrunoilla, sai nyt Odinilta hetkiseksi sen hurmaannuksen, joka on\nrunotaiteen lähde. Eerikki Voittoisa veti käsivarreltaan leveimmän\nkultarenkaan, tarjotakseen sitä hänelle palkinnoksi. Mutta Torvaldin\nkatse harhaili kaukana, ja yhä syvenevin sävelin lauloi hän elämänsä\nainoan laulun, mahtavan sankarilaulun Fyriskentän taistelusta.\n\nLaulu kaikui yli hiljentyneen kentän, ja korppiparvet osoittivat\njo, minne valkyriat ohjailivat hevosiaan, kalvenneita korjatakseen.\nYlpeästi ja iloisesti odottaen virui siellä monta kuuluisaa soturia,\nja valkyriat, ankarat kuolemanimmet, nostivat heidät hellästi kuin\nsisar sylissään hevosen selkään. Vihdoin saapuivat he sille kohdalle,\nmissä nuolisade oli tiheimpänä tuiskunnut. Heidän täytyi pysähtyä\nhetkiseksi ihailemaan eteensä avautuvaa näkyä, sillä siinä makasivat\nkaikki ne kaksitoista kilpineitoa, kaatuneina riviin toistensa\nrinnalle, entisen ihanina vielä kuolossakin.\n\nMuuan valkyrioista nosti Kypärättären hevoselleen ja karahutti\nylöspäin pitkin sateenkaaren siltaa. Mahtavan jumallinnan kumina\nherätti Kypärättären, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän\nvalon paistavan Frejan loistosalista ja Torin punanhohtavasta\nkalliovarustuksesta, mistä kuului kamala jyrinä ja huohotus. Ja niin\nvietiin hänet Odinin saliin.\n\nSen seinät olivat rakennetut keihäänvarsista ja ne olivat\nkultakilpien peittämät, ja rautahelaisilta penkeiltä nousivat\nsotakarhut syleilemään poikiaan ja vanhoja taistelutovereitaan\nmiekkaansortuneiden joukosta, sekä kuulemaan uutisia maasta.\nMutta muuan vanha mies istui yksinänsä loukossa, toisten puuhista\nvälittämättä. \"Minulla ei ole ketään odotettavana\", huokasi hän\nraskaasti. \"Minun ainoa lapseni oli tyttö, ja se häpeä koski minuun\nniin kovasti, että minä syöksyin sukuni surmankalliolta alas.\"\n\nKypärätär varjosti silmiään. Nyt näki hän, että mies olikin Torgrim.\nHän kiiruhti kietomaan käsivartensa hänen olkapäilleen ja nyyhkytti:\n\"Isä, vihdoinkin minä sinut löysin! Tässä tulen minä tuomaan\nsinulle aseesi takaisin. Hyvin ne minua palvelivat, kunnes kaaduin\nmiekaniskuihin.\"\n\nVanhuksen rinta korahti ja hän veti tyttärensä luokseen.\n\nMutta koko avarassa salissa vallitsi nyt syvä hiljaisuus, sillä\netäinen harpunsoitto Fyriskentältä helähteli tänne asti, ja kaikki\ntahtoivat kuunnella. Silloin kumartuivat valkyriat toistensa puoleen,\nseisoessaan siinä ovella korpin siivin koristetut kypärät päässä\nja kuiskivat: \"Sopii nyt Torgrimin, tuon uljaan talonpojan, iloita\nsiitä, että hänellä oli tytär!\"\n\n\n\n\nVIII.\n\nSIGRID ÄVERIÄÄN KOSIJAT.\n\n\nEerikki Voittoisa oli nainut erään rikkaan talonpojan,\nSkaguls-Tosten, tyttären. Tämä tytär oli kovin ylpeä monista\nkartanoistaan, ja häntä sanominkin Sigrid Äveriääksi.\n\nEerikki Voittoisa ei voinut lopulta kauvempaa viihtyä niin\nkovasydämisen naisen kanssa, vaan otti itselleen toisen vaimon. Mutta\nensin lahjoitti hän Sigrid Äveriäälle useimmat Adilsin-aikaisista\nkultakalleuksista ja lähetti hänet sitten maatilalleen takaisin.\nSiellä istui hän kunniaistuimella kullankirjaillussa hunnussaan ja\nnäädännahkaviitassaan, paksut kultarenkaat ranteissa ja kaulassa.\nHän oli helakan vaalea ja roteva ja voimakas kuin jättinainen, eikä\nkosijoita puuttunut. Mutta hän ymmärsi, että he ajattelivat etupäässä\nhänen rikkauksiaan. Hymyillen joi hän heidän maljansa simasarvesta,\nmutta kun he olivat asettuneet makuulle, sytytti hän talon tuleen ja\npoltti heidät sinne. Sitten ratsasti hän sen suuremmasti surematta\njohonkin toiseen kartanoonsa. \"Opetanpa pikkukuninkaita kosiskelemaan\nnaista, joka on ollut Eerikki Voittoisan puolisona\", sanoi hän.\n\nViimein saapui parvi norjalaisia lähettiläitä. He astuivat\nkunnia-istuimen eteen ja ojensivat hänelle tavattoman suuren,\nkullankimaltelevan renkaan. \"Muistatko vanhoja päiviä?\" tervehtivät\nhe. \"Yöllä ennen Fyriskentän tappelua lupasi Eerikki Voittoisa\nitsensä Odinille kymmenen vuoden kuluttua, jos vain jumala antaisi\nhänelle voiton. Aika vierii nopeasti, sinä kylmäsydäminen nainen!\nNe kymmenen vuotta ovat nyt lopussa, ja Eerikki Voittoisa on mennyt\nOdinin luo. Kuningas Olavi Tryggvenpoika Norjasta ei liene urhoudessa\nhäntä huonompi. Hän lähettää sinulle kosiolahjaksi tämän kultarenkaan\nja pyytää tavata sinua joen rannalla valtakuntien rajalla, kun kevät\nlähestyy.\"\n\nSigrid Äveriäs kiersi renkaan leveälle, hohtavanvalkoiselle\nkäsivarrelleen. Mutta rengas oli niin painava, että hänen täytyi\ntukea kyynärpäätä toisella kädellä. \"Onpa se raskasta kultaa,\njota ei Sigrid Äveriäs jaksa nostaa\", vastasi hän ja lupasi tulla\nkohtaukseen. Mutta rengas luisui käsivarrelta ja vieri pitkin lattiaa.\n\nLähettilästen poistuttua huomasi hän molempain seppäinsä\npunniskelevan rengasta käsissään ja kuiskailevan keskenään.\nKuningatar viittasi sepät luokseen ja kysyi, miksi he tekivät\npilaa renkaasta. Ensin he eivät tahtoneet tunnustaa, mutta lopulta\ntäytyi heidän puhua suora totuus. \"Rengas on väärä\", sanoivat he.\nKun hän sitten käski särkemään sen, havaittiinkin sen sisältävän\npelkkää kuparia. Muutamat hovimiehet, jotka olivat käyneet Norjassa,\nmuistelivat nähneensä samaisen renkaan toimittamassa kolkuttimen\nvirkaa Laden jumalainhuoneen ovella.\n\n\"Olavin petokset eivät pysähtyne tähän\", huudahti hän vihastuneena.\nMutta kun kevät koitti, ratsasti Sigrid kuitenkin Kungahällaan häntä\ntapaamaan.\n\nHänen laivansa lähestyessä ulapalla, näki Sigrid solakan miehen\nhyppivän kuin leikillään pitkin ojennettuja airoja vaahtoavain\naaltojen yläpuolella, vaikka tuuli oli ankara. \"Se on Olavi\nTryggvenpoika\", sorisi hänen seurueensa. \"Hän on urheilussa notkein,\nkiipeilyssä rohkein. Norjan korkeimman tunturin huipulle on hän\nripustanut kilpensä.\"\n\nHän hypähti maihin, reippaana ja kauniina, ja ojensi Sigridille\nkätensä. Kultakypärä kimalteli auringossa ja hehkuvanpunainen viitta\nliehui, kun hän johdatti Sigridiä saliin kunnia-istuimelle. Mutta\nkun he istuivat ja kaikessa ystävyydessä puhelivat pitävänsä häitä\ntalvella, alkoi hän viittailla siihen suuntaan, että Sigridin tulisi\nantaa kastaa itsensä, sillä hän oli innokas kristitty. Silloin\nsynkistyi heti Sigrid Äveriään muoto, ja hän vastasi pilkallisesti:\n\"Enpä aio sinun takiasi luopua uskosta, jota tähän asti olen\ntunnustanut, ja heimolaiseni ennen minua.\"\n\nOlavi Tryggvenpoika hypähti kiivaasti seisaalleen ja löi häntä\nhansikkaallaan päin kasvoja. \"Sinä pakananarttu, miksi ottaisinkaan\nsinut puolisokseni!\" huusi hän vihansa vimmoissa. Sigrid istui\nkuolonkalpeana kunniaistuimellaan, punainen viiru ohimoilla iskun\njäljeltä. \"Tästä vielä sinun tuhosi tulee\", sähisi Sigrid, Olavin\npoistuessa laivoilleen.\n\n\"Miten saan tarpeeksi voimaa rangaistakseni niin suurta\nsoturikuningasta, koko Pohjolan kuulua?\" ajatteli Sigrid itseksensä,\neivätkä hänen kultarenkaansa ja näädännahkaturkkinsa tuottaneet\nhänelle enää mitään iloa. \"Harald Sinihampaan pojassa, mahtavassa\nTanskan Sven Kaksiparrassa, olisi ehkä miestä minua auttamaan.\" Ja\nkun Sven Kaksiparran lähettiläät hiukkaista myöhemmin tulivat häntä\nkosimaan, antoi hän myöntävän vastauksen ja seurasi heitä.\n\nSven Kaksiparta oli kavaluudella pakottanut sisarensa Tyran menemään\nkuningattareksi eräälle vanhalle pakanakuninkaalle vendien maassa.\nTyra ei tahtonut syödä eikä juoda, sitten kun hänet oli viety\nraihnaisen sulhasensa linnaan. Hän kääri hunnun kasvoilleen, niin\nettei kukaan häntä tuntenut, ja pakeni tuon pitkän matkan yli\nmerten ja läpi metsien Olavi Tryggvenpojan luo Norjaan. Koska Olavi\nhavaitsi hänet suloiseksi, miellyttäväksi naiseksi, otti hän hänet\nkuningattarekseen.\n\nSeuraavana keväänä näytti Tyra hyvin alakuloiselta ja istui usein\nyksin ovella ja itki. Eräänä päivänä osti Olavi Tryggvenpoika kadulta\nkimpun kukkia, jotka vuodenaikaan nähden olivat tavattoman komeita.\nHän antoi kukat Tyralle, mutta tämäpä työnsi ne kädellään syrjään ja\nsanoi: \"Suurempia lahjoja tarjottiin minulle vendien maassa, mutta\nsinä pelkäät veljeäni Sveniä ja hänen kostonhimoista puolisoaan\netkä uskalla kulkea läpi tanskalaisten maan vaatimaan minun\nmyötäjäisiäni.\" Olavi Tryggvenpoika naurahti iloisesti ja ylpeästi ja\nlupasi, että hän kyllä tulisi piankin näkemään toista.\n\nHän oli suurin sankari pohjoisissa maissa niihin aikoihin ja hän oli\nluvannut kääntää koko Norjan kristinuskoon. Pakanoita pelmuutteli hän\nusein aika tavalla, ja siitä oli hänen miehillään paljon kertomista,\nmutta vielä enemmän hänen uljaasta urhoudestaan, ja he seurasivat\nhäntä uskollisesti kaikkiin vaaroihin.\n\nHän oli myöskin taitava laivanrakentaja, ja hänen pursiensa paljous\nrannalla oli suuri. Mainioimmat niistä olivat Kurki ja Käärme.\nMutta nyt rakennutti hän suurimman laivan, mitä oli milloinkaan\nNorjassa nähty, ja sen nimeksi pantiinkin siitä syystä Pitkä Käärme.\nSen emäpuu oli seitsemänkymmentäneljä kyynärää, sitä soudettiin\nkolmellakymmenelläneljällä airoparilla, ja sekä keulaa että perää\nkoristivat kultalaitteet. Siihen laivaan hän nyt astui, valtakuntansa\nväkevimmät, komeimmat miehet mukanaan, ja nousi keulakohonteelle.\nHänen laivastossaan oli kuusikymmentä suurta alusta, kun hän purjehti\netelään Öresundin salmesta ohi Tanskan vendien maata kohti.\n\n\"Sven, kuninkaani ja puolisoni, nyt on aika kostaa häpeä, jota niin\nkauvan olen kantanut\", puhkesi silloin puhumaan Sigrid Äveriäs. Pian\nsaivat Sven Kaksiparran soturit tietää, että sana oli lähetetty\nOlavi Sylikuninkaalle, Sigridin ja Eerikki Voittoisan pojalle\nSvitjodiin, ja kohta saapuikin kutsuttu, koko svealaisten sotajoukko\nja muhkeimmat laivat mukanaan.\n\nMolemmat kuninkaat asettuivat laivastoineen Svoldersaaren suojiin\nlähelle Rygeniä. Tarkoituksena oli äkkiarvaamatta syöstä Olavi\nTryggvenpojan kimppuun, tämän palatessa vendien maasta. Olavi\nSylikuningas, joka sitten muutamia vuosia myöhemmin kääntyi\nkristinuskoon ja antoi kastaa itsensä Husabyn lähteessä, istui\nperäsuojassa keskustelemassa oppineiden miesten kanssa. Hän oli\nperinyt Eerikki Voittoisan korkean kasvun ja puhui mahtavasti ja\nkäskevästi, mutta hänen päällikkönsä eivät silti suinkaan suutansa\nsuistaneet, vaan huusivat usein aika kovaa. Vihdoin tuli sana,\nettä norjalaiset laivat olivat näkyvissä, ja kuninkaat kiiruhtivat\nsaarelle tappelua katselemaan.\n\nMutta kotona kuninkaankartanossa käyskenteli Sigrid Äveriäs lattiaa\nedes ja takaisin ompele kädessä, neulaa liikahuttamattakaan. \"Miksi\nte niin alakuloisina istutte, pienet hovipiiat?\" kysyi hän. \"Siksikö,\nettä niin moni soturi on nyt poissa? Minä en luulisi koskaan\nkaipaavani ketään ihmistä.\" Mutta kaikki kyllä huomasivat hänen\nalituisesti kuulostavan oveen päin.\n\nNiin kului päivä toisensa jälkeen. Tulipa lopulta eräänä iltana\ntuultenpurema laivamies ja kompuroi lopen väsyneenä yli korkean\nkynnyksen. \"Olin Svolderin tappelussa\", kertoi hän ja veti henkeä.\n\"Ilma oli kirkas ja pilvetön. Laiva laivan perään liukui ohi saaren\nkärjen, ja joka kerta huusivat päälliköt, että tuo oli nyt Pitkä\nKäärme. Vihdoin läheni lohikäärmelaiva, joka oli vielä suurempi kuin\nmuut, ja kullanhohde etukeulasta ja kiivistä paistoi kuin aurinko\nveteen. Se oli Pitkä Käärme.\"\n\n\"Entä Olavi Tryggvenpoika?\" kysyi kuningatar kiihkeästi ja heitti\nompeleensa penkille. \"Näen selvästi, miten hänen varustuksensa\nkimalteli, kun hän seisoi siellä ylhäällä perämiehen rinnalla.\"\n\n\"Nuolia satoi tiheään\", vastasi laivamies, niin tappelun muiston\nvaltaamana, että hän pitkäksi toviksi unohti puhua. \"Purje alas!\nkäski Olavi Tryggvenpoika ja sidotutti kaikki laivat Pitkän Käärmeen\nympärille yhteen. En ole milloinkaan tappelusta paennut, ja Jumalan\nkädessä on elämäni. Hänen äänensä oli niin väkevä, että minäkin sen\nkuulin, vaikka minä muiden mukana rynkäsin eteenpäin kilpien suojassa\nkannelta kannelle. -- Mikä murtui? kysyi hän, kun hänen mainioimman\nampujansa Einari Tambaskälverin joutsi taittui. -- Norja käsistäsi,\nkuningas! vastasi mies. -- Minä olin silloin raivannut itselleni\ntien aina Pitkälle Käärmeelle asti ja olin juuri hyppäämäisilläni\nlaivanpartaalle, kun sain aimo töytäyksen ja suistuin veteen. Suo\nanteeksi, kuningatar, sitten minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään.\"\n\n\"Sitten on minulla tuoreempia uutisia\", huusi ääni ovelta. Ja sisään\nhoiperteli toinen laivamies. Hänen vaatteensa olivat niin riekaleina,\nettä hän tempasi pikkupiikojen viitan ja kääri sen ympärilleen,\njottei esiintyisi kuninkaansalissa niin kurjiin rääsyihin puettuna.\n\"Minä näin Olavi Tryggvenpojan nostavan kilven päänsä päälle ja\nsyöksyvän aaltoihin. Koko meri tuli äkkiä ikäänkuin autioksi.\nIloitse, iloitse, kuningatar! Sinä, nainen, kaadoit Pohjolan\nurhokkaimman uroon.\"\n\nSigrid Äveriäs seisoi sanaakaan sanomatta penkkiin nojaten,\nvaipuneena syviin mietteisiin. Ajatuksissaan näki hän edessään\navaran, rajattoman meren, joka oli äkkiä muuttunut ikäänkuin\nautioksi. Hänestä tuntui, kuin hyrskyisi meri rantoja ja kareja ja\nsaaria vasten kaikissa Pohjan valtakunnissa yhtä autiona, sillä\nnyt oli Pohjolassa yksi suuri mies vähemmän. Ensi kertaa eläessään\nvaltasi hänet kaipuu, ja kaikki tunsivat samaa tyhjyyttä kuin hänkin.\nVoitonriemuiset kuninkaat ja päälliköt palasivat takaisin ja istuivat\npitämään komeita kemuja. Ja he jakoivat silloin keskenään Norjan\nvaltakunnan. Mutta usein kesken hauskimman haastelun vaikeni koko\nsoturipiiri. \"Missä on Olavi Tryggvenpoika?\" kyselivät he hiljaa.\n\"Vieläkö hän elää? Ehkä hän riisuikin veden alla rautapaitansa ja ui\njohonkin laivaan? Vaikeata on meidän ajatella, että niin suuri mies\nolisi äkkiä kadonnut ihmisten ilmoilta. Mutta varmaankin on hän nyt\nkuollut.\"\n\nSigrid Äveriäs vanheni vähitellen, ja hänen tukkansa muuttui\nharmaaksi. Eräänä talvena tuli muuan Jerusaleminretkeilijä\nkuninkaankartanoon. Hän oli kotimatkalla Norjaan, ja kun tuli\nloimotti hauskasti liedellä, alkoi hän kertoella pyhästä maasta.\n\"Minua tervehti siellä eräässä luostarissa\", puheli hän, \"muuan\nvalkopartainen, korkea vanhus, joka kysyi, vieläkö kansa täällä\nylhäällä Pohjolassa muistelee Olavi Tryggvenpojan päiviä. Oliko\nvanhus ehkä Olavi Tryggvenpoika?\"\n\nSiihen ei kukaan rohjennut mitään vastata, sillä he kaikki uskoivat\nhänet kuolleeksi, mutta mielellään halusivat he sentään ajatella\nhänen vielä elävän. Eikä näyttänyt kovin vihalta eikä kostolta se\nloiste, joka nyt kimalteli kumaraisen, vanhan kuningattaren silmissä.\nHän istui käsi otsalla ja mietti, miltä sentään olisi mahtanut tuntua\nnuoruusvuosinaan seurata moista sankaria, vaikka se sankari oli yhtä\nylväs ja kallionkova kuin hänkin.\n\n\n\n\nIX.\n\nARNLJOT JÄLLILÄINEN.\n\n\nMURHA.\n\nKemuiltiin suuressa talonpoikaistuvassa Pohjan seuduilla.\n\nNuori väki ei kuitenkaan kauvaa viihtynyt paistien ja leipäkyrsien\nääressä. Kun kahdeksatta ruokalajia kannettiin sisään, nousivat\nnuorukaiset meluten pöydästä, rientääkseen kisakentälle. Kun he\nnyt yrittivät avata ovea, tuntui jotakin raskasta olevan edessä\nulkona kynnyksellä. He kurottautuivat katsomaan ja näkivät\nhämärässä Torlandin, talonpojanpojan, josta kaikki pitivät, viruvan\nhengettömänä, puukonhaava rinnassa. Kukaan ei osannut aavistaakaan,\nmiten hän sen oli saanut, hän kun juuri vähää ennen istui muiden\nmukana pöydässä.\n\nNyt oli taikausko semmoinen, että murhatun haava alkoi uudelleen\nvuotaa, jos murhaaja sattui koskettamaan kuollutta. Viattomuuttaan\ntodistaakseen riensivät sentähden kaikki toinen toisensa jälkeen\nottamaan Torlandia kädestä. Koska hänestä koko paikkakunnalla paljon\npidettiin, oli into suuri. Lapset, ukot ja eukotkin tungeskelivat\nhäntä koskettamaan, vaikka ei ketään heistä saatettu edes epäilläkään\nmoisen tihutyön tekijäksi.\n\nVihdoin oli enää vain yksi ainoa, joka ei liikahtanutkaan. Se oli\ntalon tytär.\n\nHänen nimensä oli Ingefrid, ja hän oli aurinkoisin, herttaisin immyt,\nmitä saattoi ajatella. Mutta nyt seisoi hän yksinään pitopöydän luona\ntyhjien penkkien keskessä ja kääntyi poispäin valosta. Torlandin\nsukulaiset olivat sillävälin kasaantuneet ovelle. He olivat synkkää,\nmustapukuista väkeä, joiden tukka oli pikimusta ja roikkuva, otsa\nmatala ja ryppyinen, ja joiden yhtä synkkänä tapana oli aina puhua\nhiljaa. He olivat saapuneet tänne maatiloiltaan Hälsingen seutujen\nsydämestä, ja heidän vöittensä hopea osoitti heidän olevan rikkaita.\n\"Kostoa, kostoa!\" kuiskivat he tuskin kuuluvasti ja ojentelivat\nkäsiään ympärilläseisovan joukon yli sormet koukussa kuin korpin\nkynnet. Mutta yksi heistä valaisi Ingefridiä ja viittasi murhattuun\npäin. \"Ingefrid!\" sanoi hän.\n\nIngefrid kävi silloin istumaan kynnykselle. Hyvin hämmentyneenä\ntarttui hän hiljaa Torlandin käsiin.\n\nTuskin kohotti hän nyt kyyneleiset silmänsä katsomaan kuolleen\nkalpeita kasvoja, kun suuri punainen veriläikkä ilmestyi murhatun\npaitaan sydämen kohdalle.\n\nTuli niin syvä hiljaisuus, että viikatteiden kuultiin suihkivan\nkäräjämäen heinässä, sillä seuraavana aamuna piti siellä pidettämän\nkäräjiä.\n\nYksi sukulaisista istuutui Ingefridin viereen kynnykselle. \"Sinä olet\nsyyllinen, sinä lempeäsilmäinen tyttö\", kuiski hän. \"Sinä vaikenet,\netkä tahdo tunnustaa. Tahdotko siis, että meidän sukulaisten tulisi\nvedota vielä uuteen jumalantuomioon, ennenkuin nostamme kanteen\nsinua vastaan? Kuulen kyllä tämän väkijoukon sitä vaativan, koska\nheidän on kovin vaikeata uskoa naista moiseen rikokseen syypääksi.\nNiin tapahtukoon heidän tahtonsa. Jos sinä siis huomenna koko\nkäräjärahvaan nähden kannat valkeanahehkuvaa rautaa yhdeksän askelta\nsaamatta pienintäkään rakkoa käteesi, uskomme me sinut viattomaksi.\nMeriä kulkiessani näin minä vieraissa maissa syyttömien juoksevan\ntulisia auranteriä pitkin itseään polttamatta.\"\n\nHän läimähytti väliin hopeavyöhönsä, ikäänkuin antaakseen parempaa\npontta kuiskivalle puheelleen. Ja heti hänen vaiettuaan sitoivat\nmuut sukulaiset Ingefridin kädet selän taakse ja telkesivät hänet\nsiinä lähellä törröttävään aittaan. Talonväki suljettiin isoontupaan.\nSitten ohjasivat sukulaiset askeleensa käräjäkummulle, ja muut\npitovieraat seurasivat heitä hämmästyneinä ja vaijeten.\n\nMuutamia jäi kuitenkin vartijoiksi ja he ryömivät aitan alle, joka\nneljän kivipylvään varassa oli hiukan kohollaan maasta.\n\nVaatteita ja poronnahkoja riippui aitan orsilla, ja seinässä oli\npyöreä akkunainen. Siinä seisoi Ingefrid yön vaaleassa hohteessa otsa\nkyynäränpaksuiseen hirsiseinään nojautuneena. Oli keskikesänaika,\nja niittyvilla peitti tuolla etäällä avarat alat, valkeana kuin\nvastasatanut lumi. Kuihtuneet kevätesikot ja keltaiset voikukat\nhukkuivat päivänkakkarain ja koiranputkien sekaan. Kukilla oli\nsilloin toiset nimet kuin nykyään, muutamat kristillisiä, muutamat\npakanallisia, mutta vaikka monet olivat sulkeutuneet yöksi, saattoi\nhän kuitenkin tuntea suurimmat leijuvain lehväin ja oksain välitse.\n\nSilloin ilmestyi, kun vartijat olivat nukahtaneet, akkunaisen eteen\nmies, niin kookas, ettei Ingefrid ollut milloinkaan nähnyt hänen\nlaistaan. Hänen vaatteensa olivat tulipunaiset, hänen kädessään oli\nkultahelainen keihäs, ja hänen kasvoillaan asui ankara, miettiväinen\nilme.\n\n\"Minä olen Arnljot Jälliläinen\", sanoi hän, \"vaikka minulla\nolikin toinen nimi nuoruudessani. Eikö sinulla ole heimolaisia,\ntalonpojantytär, jotka kykenisivät sinua puolustamaan?\"\n\n\"Äitini on raihnas ja vanha\", kuuluivat hänen sanansa, \"ja veljeni\nVikar lähti Olavi Tryggvenpojan matkaan, eikä palannut. Oli minulla\nnuorempikin veli. Hän ei viihdy milloinkaan kotona, vaan elää\nmetsissä, ja minä luulen hänestä tulleen sissin ja rosvon. Mutta kun\nminä nyt tarkkaan katselen sinua, niin havaitsen minä hänen tänä yönä\ntulleen takaisin oikeaan aikaan.\"\n\n\"Niin on asia kuin puhut\", vastasi Arnljot Jälliläinen, \"ja\nhyvä onnipa tosiaan ohjasi minut tänne juuri silloin, kun sinä\nniin kipeästi kaipaat veljellistä turvaa. Minä laskeuduin tänne\nasutuille maille tavatakseni sinua ja äitimuoria. Heti kuulin minä\nmumistavan hirveitä tapahtumia. Milloinka nämä turpeenpuskijat muuta\nsupattelevatkaan!\"\n\nIngefrid punastui vahvasti ja vastasi: \"Ei kukaan voi enemmän\nmurehtia tämänöistä salaperäistä onnettomuutta kuin minä, sillä\njuuri vähää ennen olin minä kemuissa vannonut Torlandille ikuista\nuskollisuutta. Siksipä kai tapahtuikin, että kun minä lemmenaatosten\nvaltaamana tartuin hänen kylmenneisiin käsiinsä, nousi hänen verensä\nviimeisen kerran lävistettyyn, rakkaaseen sydämeen ja painoi punaisen\nläikän paitaan.\"\n\n\"Minä tiesin sinut syyttömäksi\", sanoi Arnljot, hetkisen mietittyään\nhänen vastaustaan. \"Mutta vaikeatapa lienee sinun saada Torlandin\nsukulaisetkin viattomuudestasi vakuutetuiksi, ellet voi kunnialla\nsuoriutua kokeesta, jota he vaativat. Ymmärrätkö: sinun tulisi\nkantaa tulista rautaa? Minä arvelen, että sekä syyllisen että\nsyyttömän nahka palaa yhtäläisesti, ellei joku ihmeittentekijä ole\nennakolta sivellyt jotakin salaista voidetta iholle. Vaikka yö jo\nkuluu lopulleen, en vielä näe kenenkään armeliaan ihmisen tuovan\nvoiderasiaa. Mutta minä koetan auttaa sinua. Minä olen aina luottanut\nomiin voimiini. Ingefrid, sisareni, sellainen mies on voittamaton ja\nhän saattaa vahingoittumatta pitää hehkuvaa rautaa kädessään.\"\n\nEnempää puhumatta kääntyi hän astelemaan käräjäkummulle.\n\nSinne oli hurskas saarnamies korkean kivipiirin keskeen rakentanut\nturpeista pienen alttarin ja hän luki ja poltti suitsutusta. Vieressä\nvirui Torlandin kalpea ruumis paareilla ja vähän matkaa siitä kuumeni\nrautakanki roihuavassa halko- ja hiiliroviossa.\n\n\"Kuulkaa minua, kylän miehet!\" sanoi Arnljot Jättiläinen, sillä\nvaikka päivä oli tuskin koittanut, oli uteliasta käräjärahvasta\njo kokoontunut kumpu täyteen. \"Minä olen Ingefridin veli, ja\nsukulaisoikeus on ottaa naisen asia omakseen. Metsissä kulki tieni\nusein jyrkimmän rotkon reunaa, ja siellä kävin minä oppini. Tuokaa\ntänne rauta! En ole koskaan peljännyt, ja siksi olenkin useimmiten\nonnistunut.\"\n\nKaksi orjaa otti pihdeillä tulesta hehkuvan kangen. Valkea savu\nkohosi ilmaan, kun he antoivat toisen pään raahata kasteisessa\nruohossa, ja kuumuus oli niin kova, että heidän täytyi vetää viitta\nkasvoilleen silmiin asti. He heittivät kangen Arnljot Jättiläisen\neteen, ja rauta valaisi häntä kuin lyhty.\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", sanoi hän ja kumartui. Nopeasti tarttui hän\nkankeen.\n\nKahdella ensimäisellä askeleetta ei hänen kasvoillaan näkynyt vielä\nmitään tuskan merkkejä, vaan olivat ne rauhalliset ja iloiset. Ja\nkun hän oli kulkenut vielä viisi askelta, alkoi kansa liehuttaa\npäähineitään ja huutaa: \"Rauta ei polta häntä! Reippaana ja\nvahingoittumattomana käy hän eteenpäin ja tekee, mitä ei kukaan muu\nuskaltaisi. Hänen kädessään tulee mahdotonkin mahdolliseksi.\"\n\nMutta viimeisen edellisellä askeleella rupesi hän kuuntelemaan\nriemuhuutoja, ja ääni heräsi hänen rinnassaan ja kuiskasi: \"Arnljot,\nvoiko ihminen toimittaa tänlaista ihmettä?\" Ja kun epäilys sai vallan\nhänessä, murtui hänen voimansa kuin liiaksi jännitetty joutsi, ja\nhänen täytyi päästää kanki. Saarnamies kiiruhti kohta käärimään\nkangasta käden ympärille ja sinetillä sen kiinnittämään, jotta kättä\nsaataisiin lähemmin tutkia. Mutta Arnljot Jättiläinen työnsi kääreen\nmenemään ja kohotti kätensä. Silloin näkivät kaikki, että kämmen oli\ntäynnä rakkuloita. Aurinko oli nyt noussut tunturien takaa. Laamanni\nasettui käräjäkivelle, ja torvet toitahtivat. \"Sinä olet syyllisen\nsijassa\", sanoi hän ankarasti, \"ja minä tuomitsen sinut murhasta\nhengensakkoon.\"\n\n\"Talolliset\", vastasi Arnljot Jättiläinen katkera hymy huulilla,\n\"sitä sakkoa saatte te odottaa!\"\n\nSilloin syntyi kuohuntaa käräjärahvaassa, kaikki kädet kohosivat, ja\nsadoista kurkuista kajahti huuto: \"Sudenkosto, sudenkosto, julista\nsudenkosto sille lainuhmaajalle!\"\n\nLaamanni kääntyi Arnljot Jättiläisen puoleen, näin sanoen: \"Talosi ja\nkotisi tulee sinun jättää. Sinun tulee poistua tästä kihlakunnasta ja\nvaeltaa metsiä rauhattomana kuin peto-eläin. Kun kuolet, peitetään\nsinut kiviröykkiöön polun varrelle. Ken tahansa saa rangaistuksetta\ntappaa sinut, mutta kukaan älköön kätkekö sinua tupaansa. Pois\ntäältä, susi!\"\n\nKoko rahvas alkoi silloin ulvoa viheltävään tapaan kuin sudenjahdissa\nja lauloi samalla:\n\n    \"Sutena, sutena saat sinä kulkea,\n    Sutena surmaasi syöstä, julkea!\"\n\nArnljot Jälliläinen heilutti keihästä kirveltävässä kädessään ja\nvastasi: \"Siihen tuomioon minä tyydyn. Ja teille, teille kaikille,\njotka makaatte vuoteissa ja aterioitte kattojen alla ja tuomitsette\ntaika-uskojenne mukaan, ettekä meidän metsien miesten tavoin osaa\nlukea totuutta ihmissilmästä -- teille julistan minä ikuisen sodan!\"\nNiin rikkoi hän käräjärauhan ja työnsi miehet tieltään ja asteli\ntakaisin taloon.\n\nHän tempasi tuvan ja aitan ovet auki, ja äiti ja Ingefrid kattoivat\nhänelle viimeisen aterian, joka hänellä oli oikeus nauttia\nisänkodissaan. Mutta hän söi vähän. \"Vapaus ja erämaa, siinä minun\noikea kotini\", sanoi hän ja herkesi syömästä.\n\nSitten vaelsi hän yhä pohjoisemmaksi Jämtlannin laaksoja kohti ja\neräänä iltana tuli hän niin avaralle kankaalle. Honkien latvoissa\nhumisi ja ulvoi, ja se teki hänen sydämensä iloiseksi. Polku johti\nkohti vuorenseinämää, ja sammal valui kallioröykkiöitä alas. Alhaalla\nvuoren juurella istui muutamia metsänkävijöitä naisineen tulen\nympärillä. Mutta oli kuin naiset eivät olisi olleet tavallisia\nnaisia, vaan metsänneitoja. He pelkäsivät näyttää selkäänsä, joka\noli kuin mätä puunrunko. Kovin huolellisesti kokivat he myös\npaloitella ketunhäntäänsä hameen alle, jottei sitä huomattaisi.\nSaadakseen lumonsa paremmin miehiin pystymään, veikistelivät he\nruskeita silmiään ja kallistelivat kellankalpeita, kapeita kasvojaan,\njoissa poskilla paloivat puolukanpunaiset läikät. Ja yhtä menoa he\nloruilivat ja räkättivät, niin että luuli olevansa lintuhäkissä.\nArnljot Jälliläinen ei välittänyt heistä vähääkään, vaan istuutui\nja veti esiin hopealautasen. Siltä hän söi. Lopetettuaan ateriansa,\nkysyi hän lautastansa kuivaillessaan: \"Mitä uutta, sissit?\"\n\n\"Eipä erinomaisempaa\", vastasivat miehet; \"tuolta Snasa-kummulta vain\non parina päivänä kuulunut sellainen hurja itkunjollotus, ettemme ole\nuskaltaneet lähellekkään.\"\n\n\"Lähden huomenaamulla asiaa tutkimaan\", vastasi hän. Ja sitten\nojentautui hän sammalille yhtä ylpeänä ja tyytyväisenä kuin rikkain\ntalokas höyhenpatjoilleen.\n\n\nERÄMAAN KAIPUU.\n\nSeuraavana aamuna lähti Arnljot Jälliläinen Snasakummulle.\nIlma oli kirkas ja tyyni, ja silmänkantamiin ulottui tunturein\ntummansininen ketju, harteilla valkoiset lumiläikät. Kääpiökoivu\ntuoksusi väkevästi, ja tunturivuokko pisti siellä ja täällä päänsä\nkanervikosta, mutta lopulta kävi kulku vain yli paljaiden kallioiden.\nMinne katsoikin, missään ei näkynyt savu kiertelevän ihmisasunnosta.\nVihdoin saapui hän ikivanhalle uhripaikalle, missä tavattoman suuri,\nlukemattomien talvien uurtelema seitakivi törrötti sammaltuneiden\nporonsarvien keskessä kuin kuivien pensaiden ympäröimänä.\nPysähtyessään seidan luo kuuli hän huokauksia ja epätoivoista\nitkunjollotusta, joka tuntui lähtevän erämaan syvimmästä sydämestä.\n\nHän havaitsi silloin pienen lappalaisen yksinään istumassa kummun\nrinteellä, kasvot käsien peitossa. \"Miksi itket?\" kysyi hän ja laski\nkeihäänsä pois.\n\n\"Eikö olisi syytä itkeäni!\" vastasi lappalainen ja kohotti katseensa.\n\"Kuulunhan minä siihen kansaan, joka ei milloinkaan voittanut mitään\neikä menettänyt mitään miekanmittelyssä. Minä tunnen sinut, Arnljot\nJälliläinen. Sinä luotat voimiisi, mutta mihin voisimme me luottaa?\nEikö olisi siis syytä itkeäni!\"\n\nNyyhkytettyään niin hetkisen, nosti hän jälleen päätänsä. \"Torland\ntuolta alhaalta kylästä\", sanoi hän, \"ampui nuolillaan porojani,\nkun ne menivät hänen viljamailleen. Torland surmasi rikkauteni.\nJa sitten kuulin minä, että hän aikoi naida Ingefridin, varakkaan\ntalonpojantyttären. Silloin hiipi lappalainen hämärissä kemutaloon.\nEi kukaan nähnyt häntä. Varjon lailla liukui hän pitkin maata ja\niski kiviveitsensä Torlandin rintaan. Muulla tavalla ei hän voinut\ntaistella. Eikö olisi syytä itkeäni!\" Puhuessaan hypitteli hän\nherkeämättä sormiaan noitarummulla, joka makasi hänen polvellaan.\n\"Ihana on nähdä maan tanssivan\", lauloi hän ja rummutti yhä\nkiivaammin ja hurjemmin, ikäänkuin huumeissaan. \"Kerran olimme mekin\nväkeviä, me, jotka olemme oppineet tuntemaan erämaan salaisuudet. Ah,\nsinä pieni lintu siellä kaukana, kaukana puunoksalla, tule, tule!\nOta sieluni mukaasi edes lyhyeksi hetkeksi vain. Kuuletko, miten\nlappalainen viekottelee ja kutsuu? Tule lintu, tule visertäjä, tule\nsiipiniekka!\"\n\nPieni lintu lennähti silloin hänen sormelleen, ja hän puhalsi\nsielunsa lintuun ja vajosi sitten hetkisen uneen. Mutta lintu pyrähti\npilviin iloisesti liritellen ja leijui kauvas, kauvas yli maiden ja\nmannerten.\n\nArnljot Jälliläinen oli huomannut, että muuan nainen oli koko aamun\nseuraillut häntä tunturipolulla. Hän luuli sitä metsänneidoksi, eikä\nhuolinut sen vuoksi katsahtaa taakseen. Nainen heitti pussinsa ja\nsauvansa maahan aivan hänen viereensä, ja vasta silloin tunsi hän sen\nnaisen Ingefridiksi.\n\n\"Arnljot Jälliläisen sisaren ei tarvitse pelätä mitään sissienkään\nmailla\", sanoi Ingefrid. \"Ne näyttivät minulle tietä, ja minä etsin\nsinua, valmistaakseni sinun ruokasi. En minäkään enää kauvempaa\nkestänyt niiden kopeain talokasten parissa. Se johtunee siitä,\nettä me molemmat olemme samaa verta. Minä kuulin kyllä, että tuo\npikkulappalainen tuossa on Torlandin murhaaja, mutta olkaamme hyviä\nhäntä kohtaan, niin tulee hänestäkin hyvä, ja hän voi auttaa meitä\nsiinä, mitä hän ymmärtää.\"\n\nHänen äänensä herätti lappalaisen, joka hypähti kohoksi ja hieroi\nsilmäluomiaan. Hän säpsähti Ingefridin nähdessään, mutta sitten alkoi\nhän ajatella untansa.\n\n\"Lappalaisen unet ovat kauniita\", sanoi hän, ja hänen\nsäkenöivistä silmistään paistoi ilo ja suru: se oli kuin sadetta\nauringonpaisteessa. \"Nukkuessani näen minä kaikki, mitä tapahtuu\nusean päivänmatkan päässä. Äsken lensin minä yli Norjan tunturein\nja tulin ylen komeaan kuninkaankartanoon. Vaaleapartainen kuningas\nseisoi siellä vilvottelemassa, sillä hän oli kovin palavissaan ja\npuuskutti armottomasti. Hän oli niin julman paksu, että ellei minulla\nolisi ollut linnunnokka, olisin minä varmaankin purskahtanut aika\nnauruun. Se oli kuningas Olavi Haraldinpoika. Hänellä oli samanlainen\npunainen mekko kuin sinullakin, Arnljot Jälliläinen, ja samanlainen\nvarustuskin, vaikka vain risti, kilvessä. Ja talokkaille puhui hän\nylpeästi ja käskevästi, niinkuin sinä. Kun olin kuunnellut häntä\nhetkisen, muuttui mieleni aivan vakavaksi ja minä aloin vavista\nihailusta ja pelosta. Arnljot Jälliläinen, hänen rinnallaan olet sinä\nsentään kuin pieni kivonen Snasa-kummun suuren seidan rinnalla.\"\n\nLappalainen kertoili yhä Olavi Haraldinpojasta, mutta auttoi siinä\nlomassa heitä löytämään lähimmän karjamajan. Sinne kanniskeli hän\nuutta sammalta, ja vähitellen tuli hänestä uskollinen palvelija ja\nystävä.\n\nSisarukset seisoivat eräänä iltana majan ovella. \"Tuolla kaukana\ntunturein välissä on syvä notkelma\", sanoi Ingefrid, \"ja siitä näen\nminä ilta-auringon lipuvan pois maata pitkin. Lappalainen puhaltaa\nsielunsa lintuun, mutta minä haluaisin istua auringon harteille. Entä\nsinä, mitä sinä ajattelet?\"\n\n\"Enimmäkseen Olavi Haraldinpoikaa\", vastasi veli. \"Talokkaat\najattelevat jyväsäkkejä, mutta erämaassa muuttuu kaikki niin\njättimäiseksi, että siellä meidän kaipuumme ja halumme hypähtelee\nlumisia harjanteita pitkin jättiläisten luo. Ja nyt pääsemme selville\nsiitä, mitä uutta tämä ilta on tuova mukanaan\", lisäsi hän ja\nviittasi rauhattomana ja aavistavana alas polulle päin.\n\nSieltä tuli kaksi miestä, jotka näyttivät sangen kurjilta, vaikka\nheidän vaatetuksensa oli ilmeisesti ollut aikoinaan hyvinkin\nkomea. Varpaat pilkistelivät kengistä, turkkien sisus valui ulos\nreijistä, ja toisen korvalliselta oli tukka revitty. Ne olivat Olavi\nHaraldinpojan lähettiläitä. He olivat lähteneet veroja vaatimaan,\nmutta jämtlantilaiset halusivat mieluummin maksaa veronsa svealaisten\nkuninkaalle ja olivat pidelleet heitä pahoin. Nyt pyysivät he Arnljot\nJälliläistä näyttämään heille tietä tunturein poikki.\n\nHän nousi silloin pitkille suksilleen, sillä lunta oli satanut\nvahvalti. Sitten käski hän lähettiläiden myös nousta hänen taakseen\nsuksille ja neuvoi toista pitelemään hänen vyöstään ja toista\ntaas seuralaisestaan. Ingefrid huuteli heidän peräänsä: \"Arnljot!\nArnljot!\" Mutta hän ei kuullut enää, vaan laski menemään vinkuvaa\nvauhtia.\n\nPilviröykkiöt vyöryilivät lumikenttien yllä, harmaina kuin lyijy, ja\ntuli pimeä. Oli vaikea nähdä eteensä. Yhtäkkiä vaalenivat tiheimmät\npilvet keskeltänsä ja hajosivat lukemattomiksi lumihiutaleiksi.\nSilloin osui hänen keihäänsä johonkin kovaan. Siinä oli autio\nmajatalo, ja he astuivat kolmisin sisään ja pudistivat vaatteistaan\nlumen. Myrsky ulvoi kamalasti seinissä, mutta he sytyttivät tulen\nja laittoivat ruokaa. Arnljot Jälliläinen söi tapansa mukaan\nhopealautaseltaan, mutta nyt hankasi hän sen vielä kirkkaammaksi kuin\nennen. \"Tässä on meidän nyt eroaminen\", sanoi hän, \"ja te kuljette\ntietänne alas Norjaan. Sanokaa kuningas Olaville, että kaikista\nmiehistä olisin minä uteliain näkemään häntä. Sissin sanoille ei hän\nantane suurta arvoa, mutta tarjotkaa hänelle tätä hopealautasta ja\nsanokaa, että se on minun tervehdykseni!\"\n\n\nSTIKLASTADIN TAPPELU.\n\nArnljot Jälliläinen jäi yksikseen tunturille.\n\nEräänä kesäpäivänä kauvan aikaa jälkeenpäin, kun hän oli parhaillaan\nryöstämässä muuatta rahtikuormaa, tuli laakso miestä täyteen. Hän\nhämmästyi nähdessään etumaisena parven ruotsalaisia sissejä, mutta\ntakana paistoivat norjalaisten punaiset kilvet. Muuan sissi kiipesi\nhänen luokseen ja lyöden häntä olalle puheli näin: \"Monen matkustajan\ntavarasäkit olet sinä avannut, mutta etkö halua kerran taistella\nrehellisessä ottelussa Olavi Haraldinpojan lippujen alla? Hän on\ntäällä mukanamme. Svitjodista on hän kerännyt väkeä lyödäkseen\nnorjalaiset suurtalonpojat, jotka ovat karkoittaneet hänet.\"\n\nArnljot Jälliläinen sieppasi muitta mutkitta keihäänsä ja seurasi\nsissiä.\n\nEhdittyään tunturien toiselle puolelle Stiklastadin läheisyyteen\nleiriytyi sotajoukko yöksi ruohostoon ja nukkui kilpien suojassa.\nOlavi Haraldinpoika heräsi aamun koittaessa ja pyysi runoniekkaansa,\nTormod Kolbrunnilaista, laulamaan jotakin. Tormod istahti silloin\nilokivelle ja lauloi muutamia säkeitä vanhasta Bjarkamalrunosta:\n\n    \"Päivä on noussut,\n    kukko jo kiekui.\n    En herätä minä teitä viinikemuihin,\n    en kauniin kultakutrin kuiskeisiin,\n    vaan veriseen miekanmittelöön\n    herätän minä teidät!\"\n\nKoko sotajoukko heräsi lauluun, ja kuningas antoi Tormodille\npalkinnoksi kultarenkaan, joka painoi puoli naulaa.\n\nSitten järjesti hän kiireesti joukkonsa ja asetti runoniekat\nlähemmäksi taistelumerkkiä, jotta he näkisivät kaikki ja voisivat\nsitten ottelua lauluissaan ylistää. Heidän eteensä kokosi hän sissit,\nmutta vielä puuttui mies, joka olisi kylliksi vahva seisomaan\netumaisena. Heinäkuun aurinko paahtoi polttavasti, ja voidakseen\nkatseellaan etsiä sellaista soturia, nosti kuningas varjoksi\nkypäränsä yli valkoisen kilpensä, jota koristi pyhitetty kultaristi.\nSilloin äkkäsi hän miehen, joka oli niin kookas, että muut ulottuivat\nvain hänen olkapäihinsä. Mies astui tervehtien kuninkaan luo ja\nsanoi: \"Minä olen Arnljot Jälliläinen. Tähän asti olen minä luottanut\nomiin voimiini, mutta nyt panen minä uskoni sinuun, kuningas.\"\n\nKun Arnljot Jälliläinen oli lausunut nämä sanat, tunsi hän keihään\nyht'äkkiä rupeavan huojumaan ennen niin vakavassa kädessään. \"Vain\nkerran ennen on minut vallannut moinen heikkous\", mumisi hän\nitsekseen, \"kun minä hehkuvaa rautaa kantaessani rupesin viimeisellä\naskeleella epäröimään.\"\n\nOlavi Haraldinpoika toimitti hänet silloin kastetuksi ja asetti hänet\nsotarintaman eteen. Hänen takanaan huusi asejoukko: \"Eteenpäin,\neteenpäin, uskonmiehet, ristinmiehet, kuninkaanmiehet!\"\n\nTaistelun alkaessa peitti auringon voimakas punerrus, niin että päivä\ntuli puolihämäräksi kuin yöllä. Talonpoikaisjoukon mustain rivien\nyllä kiiriskeli sotahuuto: \"Eteenpäin, eteenpäin, talonpoikaismiehet!\"\n\nEtumaiset iskivät miekoin, seuraavat pistivät keihäin ja takimaiset\nampuivat taistelunmyllerrykseen joutsin. Heti ensimäisestä\nnuolisateesta vaipui Arnljot Jälliläinen kuolleena ruohostoon. Pieni\ntunturilintu kierteli kauvan hänen kypäräänsä, mutta sitten täytyi\nlinnun kohota ilmoihin ja lentää tiehensä, sillä nuolia satoi kuin\nmyrskyrakeita.\n\nKamppailu kävi kovaksi harventuneiden joukkojen kesken. Kuningas,\njoka oli saanut kirveeniskun vasempaan reiteensä, nojasi kiveen, ja\nsiihen hänet vihollisen keihäs lävisti.\n\nKun Tormod näki kuninkaan kaatuvan, raastautui hän verta vuotaen\nladolle, missä lääkenainen sitoi haavoittuneita. \"Oletpa kamalan\nkalpea\", sanoi lääkenainen, \"mutta tähän olen minä keittänyt yrttejä\nja sipulia, ja kunhan hiukan nielaiset seosta, tuntien minä sipulin\nhajusta, oletko saanut kuolettavan haavan sisälmyksiisi.\"\n\nTormod heitti silloin vaatteet päältään ja vastasi: \"Ei minussa\nmitään puurotauteja ole. Leikkaa paremminkin haava tässä rinnassani\nauki ja anna minulle pihdit, niin vedän itse ulos katkenneen\nnuolenkärjen. Kultarenkaani saat palkastasi, ja se onkin\nkallisarvoinen koru, sillä äsken sain sen Olavi Haraldinpojalta.\"\nNainen toi pihdit. Kun Tormod veti kärkeä, seurasi mukana valkeita ja\npunaisia säikeitä sydämestä. Hän tarkasti niitä ja ennenkuin vaipui\nhengetönnä nurmelle, sanoi hän: \"Hyvin on kuningas meitä syöttänyt,\nkoska minunkin on niin rasvaa sydänjuurissani.\"\n\nKuninkaan ruumis kuljetettiin sitten salaa pois ja haudattiin viimein\nerääseen hiekkamäkeen. Vasta kahdentoista kuukauden viiden yön\nkuluttua kaivettiin se jälleen ylös. Sen huomattiin silloin niin\nhyvin säilyneen kuivassa hiekassa, että posket vielä rusottivat ja\nettä tukka ja kynnet olivat kasvaneet. Tukka leikattiin ja pantiin\nvihittyyn suitsutusastiaan, mutta kun sitten suitsutus oli palanut,\nei tukalle ollut tapahtunut mitään vahinkoa. Kansa sanoi silloin,\nettä kuningas oli tosiaankin ollut pyhä mies, ja hänen ruumiinsa\nkäärittiin kallisarvoisiin liinoihin ja asetettiin Nidarosin\npää-alttarille. Partoineen ja punaisine paitoineen ei kuningas paljoa\neronnut muinaisen Torin kaadetuista kuvista, ja häntä palveluinkin\nsitten Norjan suojeluspyhimyksenä.\n\nMutta kaukana tunturien keskellä eleli Ingefrid majassaan, ja\nlappalainen kantoi uskollisesti puita ja vettä hänen liedelleen.\nKokonaisen vuoden oli Ingefrid huomannut hänen kulkevan\nalakuloisempana ja hiljaisempana kuin ennen. Vihdoin hänen kysyessään\nlappalaisen surun syytä, kertoi tämä Stiklastadin tappelusta.\n\"Sieluni lenteli lintuna nuolisateessa\", kuiskasi hän murheellisesti\nhymyten. \"Ensi kerran näin silloin Arnljot Jälliläisen kalpenevan ja\nvapisevan. Hän ei luottanut enään omien käsivarsiensa väkeen, vaan\nOlavi Haraldinpoikaan. Silloin ymmärsin minä hänen hetkensä tulleen.\nKun talonpojat toistamiseen jännittivät joutsiansa, oli hän jo\nkaatunut.\"\n\nIngefrid istui ovella kädet polven ympäri kierrettyinä, ja hänen\nkatseensa harhaili pitkin loppumattomia tunturijonoja, joilla ei\nmilloinkaan paimenen torvi raikunut. \"Miehet, te, jotka asutte\nalhaalla kylissä, ja te, jotka metsissä elelette\", mumisi hän,\n\"talokkaat ja erämaanmiehet! Kun te luotatte omiin voimiinne, käy\nteidän parhaiten!\"\n\n\n\n\nX.\n\nKREIKAN KUNINKAAN TALONVAHTI.\n\n\nTalo oli suuri ja sen maat avarat, ja pähkinälehto levisi pihan\ntakana, ja siinä lehdossa kasvoi mitä mainioimpia pähkinöitä.\n\nKun eivät talon vanhukset enää jaksaneet olla työssä pellolla\nliikkuivat he sen sijaan talossa hiljaisina ja viisaina ja\nkohentelivat tuota ja tätä, mikä oli kohentamisen tarpeessa.\nHeidän unensa ei ollut raskas niinkuin nuorten vaan havahtuivat he\npienimpäänkin meluun. Jos hevoset tömistelivät rauhattomina tallissa,\ntai jos ukkonen alkoi jyristä, lähtivät vanhukset heti katsastamaan,\nettei mitään vahinkoa tapahtuisi. Vasta kun he olivat kuolleet ja\npoissa, huomattiin selvään, kuinka suuri hyöty heistä oli ollut.\nNiin oli vaeltanut poika isän, sukupolvi sukupolven jälkeen. Ja kun\njoulukuu tuli pimeineen, kokoontui talonväki tupaan ja uhrasi heidän\nmuistolleen.\n\nOli vaikeata uskoa, ettei suvun vanhin kanta-isä enää kohennellen\nkuljeskelisi talossaan toisten nukkuessa. Monet luulivat nähneensäkin\nvilauksen hänestä luuvassa tai pimeässä syöttökäytävässä seimien\nedessä ja kaikki sanoivat häntä tontuksi. Valoisina kesä-öinä\nkuulivat he väliin tontun takovan ja vasaroivan, kun jotakin oli\nrakenteilla tai korjattavana. Tunti keskiyön jälkeen oli hän jo\njalkeilla ja puida jytisteli pestynä ja huolellisena yhtä tähkää\nkerrallaan. Vaikka työ kävikin hitaasti, karttuivat sentään hänen\nahkeruutensa avulla ladot ja jyvähinkalot täpösen täyteen, ja hän toi\nhyvinvointia taloon.\n\nNyt oli kaksi veljestä, Amunde ja Faste, perinyt talon. He\ntahtoivat jakaa kaikki tasan ja istuivat molemmat veljellisesti\nkunnia-istuimella. Amunde oli vakava mieleltään, mutta Faste, joka\noli vasta viidentoistavuotias, piti enemmän leikistä ja kujeilusta.\nHäntä nukutti aina paljon ankarammin aamulla kuin illalla. Mutta\nsilloin mäjähytti tonttu häntä aika navakasti jalkapohjiin, niin että\nhänen oli kavahdettava ylös sängystä. Ja sitten sitä hieroskeltiin\nsilmiä, kunnes tuli lopulta lähtö panemaan hevosille aamusilput.\n\nKun ensimäinen suuri juhla-ilta saapui, sanoi Amunde: \"Älä unohda,\nveliseni, viemästä puurovatia hyvälle tontulle ylisrappujen alle!\nMinä tiedän, ettei hän mielellään näytä itseään, eikä hän myöskään\ntahdo itseään puhuteltavan. Mutta jos sinä nyt sattuisit hänet\nnäkemään, niin älä nyt ainakaan vedä suutasi viistoon. Sinä ymmärrät\nkyllä, että vanhukset juuri sentähden, että he hiljaa tassuttelevat\nympäri taloa ja tuottavat niin suurta hyötyä, helposti närkästyvät,\njos nuoret yrittävät tehdä pilaa heistä. Ja tonttu on totisesti\nkaiken sydämenä ja sieluna tässä talossa. Häntä saamme kiittää\nmenestyksestämme.\"\n\nFaste sieppasi puurovadin käsiinsä, mutta siitäkös tuli aika\nhyppiminen ja takominen ja puhalteleminen, sillä syrjä poltti\nankarasti. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, tukka hyvin vaalea,\nmelkein lumivalkoinen, huulet hiukan liian paksut, mutta silmät\nloistivat iloisesti ja ystävällisesti. \"Olisipa tosiaankin hauska\nnähdä sitä tonttua\", ajatteli hän takoessaan hyppysiään ilmassa,\nkun oli laskenut puurovadin maahan. Sen enempää siekailematta ryömi\nhän piiloon ylisrappusille. Koska oli ilta, ei häntä lainkaan uni\npainanut.\n\nKun oli tullut hämärä, kuuli hän puulusikan raapivan vadin laitaa.\nHän liukui silloin maahan jyrkkien askelmain juureen ja kurkisti\nrappujen alle. Mutta silloin tuli nauru. Tonttu istui siellä vati\nkoipien välissä ja pitkä parta kainalossa, jottei se painuisi\npuuroon ja estäisi häntä syömästä. Harmaissa sarkavaatteissaan hän\nsiinä istui, punainen piippalakki päässä, kuten kaikilla sen talon\nvanhuksilla. Pakkanen oli purrut häntä nenään, ja hän näytti kovin\nijäkkäältä. Ja kuitenkaan ei hän ollut isompi viisivuotiasta lasta.\n\n\"Hahahaa!\" nauroi Faste. \"Nyt minä sinut tavotin, sinä pikkunen ukon\nveitikka! Luuletko sinä minun mielivän jäädä tänne maata tonkimaan\nniinkuin muut. Ei, aherra ja itaroi sinä ukko vain, siinä teet\noikein. Mutta minunpa sopisi paremmin olla Miklagårdissa sota-urhojen\njoukossa, varjelemassa kreikkalaisten kuningasta kultamiekoin.\"\n\nTonttu heitti lusikan kädestään ja hypähti pystyyn. Hän heittelehti\njalalta toiselle ja pujahti niin ovelasti Fasten ohitse. Hän oli niin\nsuutuksissaan, että hän oikein puhui, mitä ei ollut tapahtunut ehkä\nsataan vuoteen. \"Niin\", sanoi hän, kääntäen selkänsä. \"Mene sinä\nvain kreikkalaisten kuninkaan luo! Hän mahtaneekin tarvita uutta\nhenkivartijaa.\"\n\nMutta siitä yöstä lähtien oli menestys ja hyvinvointi lopussa,\nsillä tonttu meni matkoihinsa ja kätkeytyi vanhan latorähjän alle\nmetsänreunaan. Orjat ja elukat alkoivat laihtua ja surkastua. Mitään\nei enää tullut tarpeeksi, sekä yliset että aitat pysyivät aina\ntyhjinä. Jyvähinkaloiden pohjalla näkyi vain pieniä kiviä ja tomua\ntai kuolleita kärpäsiä. Ja kun puitiin viljaa, saatiin vain olkia ja\nakanoita.\n\nSilloin istahti Amunde keskelle kunnia-istuinta, niin ettei\njäänytkään enää tilaa nuoremmalle veljelle. \"Talo on käynyt ahtaaksi\nkahdelle\", sanoi hän synkästi. \"Sinä peljästytit hyvän tontun isiemme\ntalosta. Poistu täältä! En tahdo sinua enää nähdä, vaikka oletkin\nveljeni, samaa syntyä kuin minä. Rakenna laiva ja lähde etsimään\nkaukomatkaista Ingvaria, missä hän sitten lieneekin maailmalla!\nHän on kotoisin näiltä Mälarin seuduilta, ja hänelle kyllä miehet\nkelpaavat, sillä joka vuosi kaatuu puolet hänen joukkiostaan, jos\npuheissa on perää. Ja muista aina tämä, mitä nyt sanon: hyväileviä\nkäsiä tarvitaan, jos mieli viljan kasvaa.\"\n\nFaste rakensi silloin laivan ja neuloi siihen sarkaisen purjeen.\nSitten valitsi hän parikymmentä urhokkainta miestä mukaansa. He\nripustivat kilpensä laivan partaalle ja pistivät airot veteen -- ja\npian häipyi kototalon korkea katonharja rannan koivujen taa.\n\nKun meri kimalteli Roslagin luotojen välitse, levitti Faste\nkäsivartensa lämmintä merituulta vastaan ja huusi: \"Tästä lasketti\nRurik-päällikkö svealaisine sotureineen ja perusti suuren\nvaltakuntansa itään. Olisimmeko me huonompia? Nyt on koko maailma\nmeidän!\"\n\nSyntyi myrsky, ja meri yltyi ankarasti aaltoilemaan, ja juomavesi\nalkoi loppua nahkaleileistä, mutta eteenpäin kiisi pursi Itämerta\nkohti sitä maata, jota Roslagin sotureiden mukaan nyt sanotaan\nryssien maaksi. Kun oli päästy rantaan, täytyi sauvoa laiva virtaa\nylös, ja vihdoin kangasti kaupunki ristihuippuisine torneineen ja\nkupooleineen, jotka kimaltelivat kaikissa sateenkaaren väreissä.\nLinnassa istui Rurikin kaukainen jälkeläinen, huolellisesti\npehmeihin turkkeihin kääriytyneenä, säätämässä lakia ylimyksilleen.\nMutta kuningatar, joka ilosta punaisena hypähti peräpenkiltä,\ntervehti muukalaisia selvällä svealaisten kielellä, sillä hän oli\nOlavi Sylikuninkaan tytär. Ja hän lahjoitti vierailleen paremmat\nvarustukset. Etelään, yhä etelään kävi kulku leveitä virtoja alas.\n\nJoskus täytyi heidän nousta kuivalle ja laahata laivaansa maata\npitkin. Mutta iltaisin vierailivat he linnoissa, joissa päällikkö\nvielä saattoi näyttää heille miekkaa, minkä hänen esi-isänsä oli\ntuonut Svitjodista.\n\nMuutamien kuunkierrosten jälkeen muuttui kuitenkin kaikki\ntoisenlaiseksi. Puut viheriöivät vielä joulun aikaan, ja raskaita\nviinimarjaterttuja asetettiin heidän lautaselleen. Mutta minne he\ntulivatkin, kaikkialla he kyselivät Ingvar Vaeltajaa.\n\nVihdoin tapasivat he synkässä metsässä parven ruotsalaisia sotureita.\nFaste kiiruhti heidän luokseen. \"Missä on Ingvar, päällikkönne?\"\nkysyi hän. Matkaajain kasvot kirkastuivat, kun he kuulivat hänen\npuhuvan isiensä kieltä, mutta he vastasivat murheellisina: \"Hiljaa!\nhiljaa! jottei kukaan kuule sellaista kysymystä! Koska sinä olet\nMälarin laaksosta kuten mekin, niin seuraa meitä pari askelta ja\nsinä saat vastauksen.\" He veivät hänet viimeisen kuormahevosen luo,\nvetivät peitteen syrjään ja näyttivät ruumisarkkua. \"Ingvar Vaeltaja\non kuollut\", kuiskasivat he. \"Viimeisenä tahtonaan käski hän meidän\nviedä hänen ruumiinsa kotiin, mutta me tiedämme, ettemme tule\nsiinä onnistumaan. Ne tahtovat ottaa hänet meiltä ja haudata hänet\npyhimyksenä marmoripatsaan alle vieraaseen kaupunkiin.\"\n\nRauhattomuuden häivä kulki Fasten päivänpaahtamain kasvojen yli.\nMutta hän jatkoi matkaansa ja vastasi vain: \"Siellä ei uni maistu.\"\n\nMutta sotureilleen sanoi hän: \"Ingvaria emme saaneet palvella.\nTulkaa, lähtekäämme vahtimiehiksi Miklagårdiin, vartioimaan Kreikan\nkuningasta kultamiekoin! Sitä olen minä ikäni halunnut, ja minun käy\naina niinkuin minä tahdon.\"\n\nMiklagårdin vartiomiehet ratsastivat kuninkaan ympärillä päällikköinä\nja henkivartijoina. Faste sai valkoisen hevosen, jonka kaviot olivat\nmaalatut punaisiksi. Hän oli muhkein mies koko joukosta, kun hän\nistui satulassaan leveärintaisena, sinisilmäisenä, suorasukaisena\nja kaikissa tuulissa yhtä kerskailevana ja uhkarohkeana. Kuninkaan\nsisaret heittelivät hänelle lentomuiskuja ristikko-akkunoistaan ja\nlähettelivät hänelle hajuvesipulloja ja pieniä kultarahapusseja.\nHän hankki itselleen kultakannukset ja vyön kultarenkaista. Ja\nkoska hän halusi, että miekka hovimuodin mukaan ei saanut riippua\npystysuorassa, kiinnitti hän raskaan pallon puhtainta kultaa kahvan\npäähän. Kun vihdoin kuningas eräänä aamuna tavattiin kuolleena\nistuimeltaan, veti Faste toisen purppuratohvelin hänen jalastaan ja\ntäytti sen aarrekammiosta rannerenkailla ja rintakoruilla. Toisetkin\nvartiomiehet olivat puuhassa mukana ja ottivat niin paljon kuin\nsuinkin voivat käsissään kantaa. Niin oli tapa vartiomiesten kesken,\nkun kuningas kuoli Miklagårdissa. Se oli vartiomiesoikeutta se.\n\nMutta vaikka hän säihkyi jalokiviä, lensi kuitenkin yhä useammin\nhänen kasvoilleen sama rauhattomuuden häivä kuin Ingvarin\nruumisarkunkin ääressä. Hän riuhtaisi köynnösruusut akkunansa edestä,\nikäänkuin väsyneenä katselemaan niitä. Liian aikainen vanhuus painoi\nleveät kurtut hänen kasvoilleen, eikä uuden kuninkaan lääkäri osannut\nauttaa häntä ei taikasauvoillaan eikä rohdoillaan. Kerran, kun hän\nvaleli suihkulähteen roiskeita otsalleen, näki hän kuvansa vedessä ja\nsanoi: \"Mikä sinun on, Faste? Oletko ruvennut pelkäämään kuolemaa?\nTotisesti, kauheata on olo täällä etelässä, kaiken tämän valkoisen\nmarmoripaljouden keskellä. Ehkäpä toivut, jos vielä kerran nostat\npurjeesi.\"\n\nMutta se purje ei ollut enää karkeata sarkaa, vaan puhdasta silkkiä.\nEivätkä hänen soturinsakaan enään olleet entisenlaisiansa. He\nolivat oppineet rakastamaan mukavuutta, ja soutu koski kipeästi\nkäsivarsiin. Mutta kulku kävi siitä huolimatta yhä etelään, yhä\nkaukaisempia saaria ja niemekkeitä kohti. Kun kuumuus lopulta\ntuli liian polttavaksi, olivat he mielissään saadessaan laskea\nerääseen merenpoukamaan, sinisten vuorten väliin. Ja he heittivät\nankkurin satamaan, jonka nimi oli Pireus. Kauvempaa tasankojen\ntakaa paistoivat päädyt ja marmoripilarit kuin lumi Ateenan\ntemppelivuorelta.\n\nSoturit kävivät maihin korit käsivarrella kuin toimelliset\nperheenemännät ikään ja ottivat, mitä tarvitsivat. Niin tapasivat\nhe vihdoin neljä marmorileijonaa. He eivät olleet koskaan nähneet\neläviä leijonia, ja he asettuivat ilveillen suurimman ympärille. Se\noli paljon pitempi pisintä miestä, ja sen suu oli hiukan raollaan,\nikäänkuin olisi se läähöttänyt palavissaan.\n\n\"Vouv, vouv! Kas, millaisen hallin ovatkin panneet tuohon meitä\npelottelemaani\" huusivat he ja osoittelivat leijonaa sormillaan.\n\"Eiköpä sopisi hieman häntääkin heiluttaa, senkin rakki? Etkö näe,\nettä me seisomme tässä, tuoretta leipää kädessä? Sen olemme ottaneet\nherroiltasi.\"\n\n\"Odottakaapas\", sanoi Faste kumppaneilleen, jotka nauroivat, niin\nettä kyyneleet kihoilivat silmiin. \"Minä panen koiran kaulaan nauhan,\njoka näyttää ikuisiin aikoihin, että hän tänään on saanut uudet\nisännät.\"\n\nJa hän kiipesi leijonan jalustalle vasara ja taltta kädessä ja\nalkoi hakata marmoriin mitä muhkeinta riimukiemuraa. Suuret\nriimukirjoitustaiteilijat Öper ja Balle eivät olisi reippaammin\nryhtyneet kirjaamaan jotakin muistokiveä siellä kotona Upplannin\nkoivujen alla. Mutta vähän ajan kuluttua havaitsi hän vuosien\nvieriessä unohtaneensa useita kirjoitusmerkkejä, ja kun vaivaloinen\ntehtävä oli vihdoin suoritettu, heitti hän väsyneenä työkalut\nkäsistään. \"En voi enää kauvempaa pettää itseäni\", huokasi hän.\n\"Minun sairauteni on koti-ikävää, ja ellei näköni petä, on teistäkin\nmonen laita sama. Tarpeeksi kauvan olemme olleet kreikkalaisten\nkuninkaan talonvahteina. Nyt saa tämä valkoinen villakoira istua\ntässä meidän sijastamme hänen maataan vartioimassa. Hauku julmasti,\nvartiokoira, kun vihollinen lähestyy! Uudet isäntäsi sinua niin\nkäskevät. Hoi, laivamiehet, kokka kohti pohjoista!\"\n\n\"Niin, kohti pohjoista!\" vastasivat soturit ja käänsivät laivan. Ja\nniin kuin he soutivat sinä yönä, eivät heidän aironsa usein olleet\nviuhuneet vaahdonpärskeiden yli.\n\nKaksikymmentä talvea oli kulunut, kun Faste jälleen astui veljensä\nAmunden tupaan. Mutta nyt oli hän rikas ja hän osti omaa maata. Sen\nnurmikentän ympärille, minne uusien rakennusten tuli kohota, laitatti\nhän säleaidan pienistä seipäistä ja niiden väliin palmikoiduista\npajunvitsoista, mutta itse tahtoi hän veistää pyhät kunniaistuimen\npylväät. Hän leikkeli niihin satu-eläimiä ja Torin ja Frejn kuvia ja\nkaikenlaista kaunista, mitä vain osasi keksiä.\n\nUsein unohtui hän myöhälle valoisaan yöhön pylväänpää polvelle\nveistelemään niin että lastut lentelivät. \"Ihaninta on kuitenkin\nrakentaa omaa taloa\", sanoi hän. Silloin näki hän kerran tontun, joka\nseisoi siellä rinteellä metsäladon luona.\n\nHän tiesi nyt, ettei ollut suinkaan vahingoksi puhua hiukan\nimarrellen tontuille ja jo pitkät ajat oli hän vilpittömästi katunut\nsitä, että oli tullut loukanneeksi niin hyväntahtoista olentoa.\n\"Kuule, ukkoseni\", alkoi hän ja katsoi työhönsä. \"Sinä tuomitsit\nminut kovaan rangaistukseen, ja minä olen noudattanut tahtoasi. Minä\nolen antanut Kreikan kuninkaalle uuden talonvahdin, joka on vaikeinta\nkiveä ja joka istuu vartioimassa siellä eteläisen niemen kärjessä,\nlähellä maailman etäisintä rantaa. Älä nyt enään ole vihoissasi\nminulle!\"\n\nTonttu ei vastannut mitään, seisoa murjottihan siinä vain selin ja\nkierteli heinänkortta hyppysissään. Mutta jo seuraavana yönä kuului\nhänen pikku vasaraisensa nakuttelevan hirsikasalla, ja ajan oloon\nalkoi Fasten talo menestyä mitä parhaiten. Keskelle pihaa istutti\nhän saarnenvesan hoidokkipuuksi, mutta kun sen oksat alkoivat\nlevittää varjoa, oli hän jo hyvin vanha. Silloin tapasi hän koota\nlapsensa ympärilleen ja kertoa heille, mitä Amunde oli hänelle\nopettanut. \"Muistakaa\", sanoi hän, \"että tarvitaan toimelias tonttu\nja hyväilevät kädet, jos mieli viljan kasvaa\".\n\nKirjoleijona istui sitten monta sataa vuotta vartioimassa Pireuksen\nsatamaa. Vihdoin raastoivat sotienkävijät leijonan laivoilleen ja\nveivät sen tuohon satumaiseen saarikaupunkiin Venedigiin, missä ei\nole vaunuja, vaan veneitä, eikä hevosia, vaan ahavoituneita soutajia,\njotka laulavat ja näppäilevät kitaransa kieliä. Ylväs Venedig on\nerääseen palatsiinsa koonnut suuret määrät lippuja ja aseita ja\nlaivanmalleja, jotka valaisevat menneiden aikojen merenkulkua ja\nmerenherruutta. Sisäänkäytävän lähettyvillä istuu siellä vielä\ntänä päivänä vanha kirjoleijona, muinaisruotsalaiset riimukiemurat\nmarmorissaan. Mutta kirjaimet ovat niin kuluneet, ettei kukaan enää\nvoi niitä selittää, vaan saa jokainen rakentaa niiden perustalle\nminkä tarinan parhaaksi näkee. Niin käy usein, kun meidän on\nkertominen kaukaisten aikojen tapahtumista.\n\n\n\n\nXI.\n\nVANHA SVERKER.\n\n\nPakanallisen tanhun töminä ja pakanallisten laulujen juohotus\nkuului vielä vanhoista uhrilehdoista. Eteläisissä metsissä asuvain\ngötalaisten pihoilta raikui kisan humu ja huilun piipatus, mutta\nmitä syvemmälle polku painui svealaisten maahan, sitä vakavammaksi\nja synkemmäksi kävi elämä. Harvasanaisena ja ankarana istui isäntä\npenkillä ja punoi joutsensa jännettä, ja Uppsalan jumalainhuoneessa\nvalaisivat vielä soihdut svealaisten veri-uhreja. Kastetut kuninkaat\nasuivat mieluummin Länsigötanmaassa, ja he olivat rakentaneet sinne\npaljon kirkkoja. Erään sellaisen kuninkaan nimi oli Inge. Hän\nratsasti kyllä käräjille Uppsalaan, mutta kieltäytyi pirskoittamasta\ntemppeliä uhriverellä, ja kansa karkoitti hänet kiviä heitellen.\nHänen lankonsa Uhri-Sven nousi silloin kummulle ja lupasi uhrata.\nSiitä hän saikin nimensä. Hänet ottivat svealaiset kuninkaakseen,\nja hän tuhri jumalia hevosenverellä. Varhain eräänä aamuna ennen\nkukonlaulua yllätti hänet Inge ja poltti hänet taloineen päivineen.\nJumalain-huone alkoi sitten vähitellen rappeutua, ja sen sijalle\nrakennettiin samainen kirkko, joka vieläkin kohottaa harmaan torninsa\nilmoihin sukukumpujen lähettyvillä.\n\nVanha Sverker oli nyt kuninkaana, ja väitetty on, vaikka se väite\nlieneekin tarua, hänen olleen Uhri-Svenin heimoa. Hänellä oli\nItägötanmaassa linna kallioniemellä Vätternin rannalla. Hän istuskeli\nenimmäkseen pyöreän akkunaisen ääressä ja tuijotti synkkämetsäistä\nOm-vuorta kohti.\n\nVuoren juurella kuvasteli Alvastran äskettäin rakennettu luostari\nkirkkonsa päätyä munkkien kalalammikkoon. Se oli rauhallinen soppi,\nmissä nuoret hedelmäpuut ja pyökit versoivat, ja vaeltajat saivat\npahoina aikoina uutta rohkeutta, kuullessaan kellon läppäykset\nluostarista. Vasta silloin rohkenivat he pistää miekan tuppeen ja\ntoivoa turvallisempaa yösuojaa kuin ennen. Kiitollisina polvistuivat\nhe paadelle, jonka alle Sverkerin ensimäinen kuningatar Ulvhild oli\nhaudattu. Munkit laskivat palavia kynttilöitä haudalle ja kertoivat,\nmiten hän oli rakennuttanut luostarin huomenlahjallaan ja miten hän\noli aina ollut heille hellä äiti.\n\nVuosien uurtamana, musta-ihoisena istui vanha Sverker\nakkunapenkillään. Hän oli ollut muinen kaunis mies, jonka silmät\nkiilsivät kevytmielisyyttä ja joka oli innokkaimmin tanhunnut\ngötalaisten huilujen piipattaessa. Harmaja tukka, joka paikoittain\nvielä oli mustaa, liehui nyt sinne tänne viimassa. Takki riippui\nlöyhänä ja irtonaisena ohuilla olkapäillä. Se oli kyllä silkkiä,\nmutta se oli kovin kulunut ja huolimattomasti pidelty, ikäänkuin\nolisi sen omistajalle kaikki komeus ja loisto aikoja sitten muuttunut\ntyhjäksi turhuudeksi. Sen sijaan rakasti hän lapsiansa. Heille\nlahjoitti hän tuhlaten kaikkea, sekä rakkautta että koruja. Tyttäret\nistuivat hänen ympärillään, poskipäät maalattuina ja kultavanteet\ntukassa, ja lauloivat ja ompelivat.\n\nPäivänä muuanna tuli smålantilaisia myymään hirvennahkoja ja\nmetsänriistaa. Heillä oli vaimot ja lapset mukanaan, ja iloinen\nelämä syntyi pihamaalla. Juhana, hänen ainoa poikansa, juoksi\nheidän joukkoonsa, ja kun hän vihdoin hurjasti temmellettyään ja\nriehuttuaan väsyneenä ja palavissaan hoippuroi saliin takaisin,\nolivat hänen komeat vaatteensa rääsyinä. \"Leikin tuolla alhaalla\npienen smålantilaistytön kanssa, jonka nimi oli Blenda\", huohotti hän\nja kävi kopeana ja uhmaillen isänsä eteen. \"Näetkö, isä, miten olen\nrepinyt uudet vaatteeni? Etkö anna minua nyt selkään?\"\n\n\"Niinpä niin, miksi et milloinkaan rankaise häntä, isä?\" huusivat\ntyttäret ja pistivät neulan ompeleeseensa.\n\nSverker ojensi heille kätensä ja sulki silmänsä. \"Itseäni on minua\nkylliksi rangaistu\", sanoi hän matalalla äänellä. \"Miksi muita\nrankaisisin? Ihana välkyntä väikkyy sormienne jalokivillä, ja kiven\nvoin minä lyödä palasiksi, mutta välkyntää en tavota koskaan. Ellen\nvoi vaikuttaa sieluunne hyvin ja viisain sanoin, lapseni, mitä\nauttaa silloin kurittava vitsa? Poikani, kaikki ruumiillinen on\nvain valevaatetusta, niinkuin sinun rikkinäinen viittasi, ja hajoaa\npian. Mitä siis hyödyttää selkäsauna? Anna minun istua nurkassa\najatuksineni.\"\n\nMuuan kerjäläisnainen, joka oli kulkenut smålantilaisten matkassa,\nastui silloin saliin ja sanoi: \"Miksi aina akkunan ääressä, kuningas\nSverker? Miksi päivät pääksytysten katse tuijottamassa luostariin\npäin?\"\n\n\"Siksi, että siellä minua hauta odottaa.\"\n\n\"Katsoppas hetkinen minuakin!\"\n\n\"Olen liian vanha kääntyäkseni ihailemaan kaunista poskiparia.\"\n\nKerjäläisnainen veti silloin hunnun kasvoiltaan, ja nyt siinä ei\nseisonut enää kerjäläinen, eikä edes nainen, vaan tanskalainen\nruhtinaanpoika. \"Nimeni on Olavi\", sanoi hän ja astui Sverkerin\nluo. \"Heimolaiseni aina hurskaasta Nuutti Lavardista asti on\nsalakavalasti murhattu. Sentähden pakenin luoksesi kerjäläisnaisen\nhuntu kasvoillani. Vedä miekkasi ja auta minua, kuningas Sverker,\nniin autan minä sinua vuorostani. Tiedä\", -- hän kumartui hänen\nkorvaansa ja alensi ääntään -- \"että sinulla on vihollisia minun\nmaassani, jotka himoitsevat sinun kuningaskuntaasi. Ne lähettävät\nsalaisia kirjeitä hovimiehillesi. Älä milloinkaan nuku molemmat\nsilmät ummessa, kuningas Sverker!\"\n\nSverker nojasi akkunanlautaan ja tuijotti taas Alvastraa kohti.\n\"Joka päivä tulee tänne pakolaisia\", vastasi hän. \"Muutamat kosivat\nrikkaita tyttäriäni, kaikki miekkaani. Vaikka te nyt saisittekin\napua -- turmio, turmio on kuitenkin kaiken loppu. Isäni oli pakana\nyhdeksänteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, kun minä hänet hurskaasti\niloiten sain viedyksi Kagan kirkkoon. Mutta tuskin oli valkoinen\nkastepaita koskettanut hänen hartioitaan, kun hän kaatui kuoliaana\nmaahan. Ja Ulvhildini! Missä ovat nyt ne onnelliset hetket, jolloin\nme kahden istuimme tässä akkunanloukossa? Minulla oli paljon\nrautapaitaisia, loistavia ritareita, jotka nyt ruohoittuneiden\ntaistelukenttiensä mullasta huutavat minulle: Sverker, kun sinä\najattelet meitä, et voi nukkua! Orjani raahasivat hirsiä ja\nrakensivat myllyihin siipiä ja vaunuihin pyöriä, mutta kaikkea\norjantyötä jäytää mato ja pian se mätänee. Yhtä hyvin voisi kaiken\nantaa olla tekemättä. Mene vierashuoneeseen, ruhtinaanpoika, siellä\nsaat kylliksesi seuraa! Sinulla olisi kuitenkin minulle vähemmän\nsanomista kuin minun omilla ajatuksillani, kun istun vaieten\nyksinäni. Minun ajatukseni ovat ennustajia. Tiedätkö, mitä ne\nennustavat minulle ja jälkeläisilleni? Kurjuutta, kurjuutta!\"\n\nMuukalainen meni vierashuoneeseen, mutta Juhana istui hänen viereensä\npenkille ja kujeili pakolaisten kanssa. Muutamien päivien kuluttua\neivät he, eivätkä smålantilaiset voineet viipyä enää kauvempaa, ja\nJuhana ratsasti heidän perässään pitkän taipaleen ja hoilotteli\npilkkalauluja. Blendan vaaleakutrinen pää kurkisti pelästyneenä\nviitan rakosesta, kun hän istui siellä äitinsä takana hevosen\nselässä. Mutta Sverkerin punavoiteita paistavat tyttäret nauroivat\nkohti kurkkua lehtokäytävässä, eikä kukaan surrut sitä, että vanhus\noli jälleen menettänyt muutamia ystäviä.\n\nJa hän taipui yhä syvempään yksinäisyyteen. Sillä välin kasvoi Juhana\nmieheksi meluavissa juomakemuissa. Kerran sai hän kuulla kahdesta\nsisaresta, jotka olivat paljon kauniimpia kuin kaikki muut. Toinen\noli naimisissa erään hallantilaisen päällikön, Kaarlen, kanssa.\nPäällikön poissa-ollessa tunkeutui Juhana hänen linnaansa ja ryösti\nmolemmat sisaret. Silloin nousi nurinaa koko maassa, ja kun hän tuli\nkäräjille, lyötiin hänet hengiltä.\n\n\"Sillä pojalla oli suuri tila sydämessäni\", huokasi Sverker\nriutuneena viruessaan siinä akkunan ääressä. Nyt oli hänen\ntukkansa aivan valkoinen, ja viitta niin väritön kuin vanha purje.\nSvealaiset, jotka eivät olleet unohtaneet vanhaa oikeuttansa\nasettaa kuninkaita, eivät enää tahtoneet totella häntä. He olivat\nvalinneet hänen sijalleen Eerikin, jota sitten kuolemansa jälkeen\nkutsuttiin Pyhäksi. Jokaisella pikalähetillä, joka vaahtoavalla\nhevosellaan karahutti linnan portille ja kiiruhti rappuja ylös, oli\nhuonoja uutisia kerrottavana. Munkkeja Nydalasta ja Varnhemistä\nja muista luostareista, jotka Sverker oli perustanut, vaelsi läpi\nsalin kaavuissaan, ja lieden ääressä seisoi roomalainen kardinaali\nlämmittelemässä, valtava punainen päähine roikkuen selässä. Vuosi\nsitten oli hän tullut Ruotsiin verottamaan maata paavin puolesta\nvuotuisella Pietarinpenningillä. Kaikki olivat ääneti, kaikkien\nkasvoilla väikkyi tuskallinen ilme, ja Sverker sanoi: \"Kuuloni on\ntavattomasti tarkistunut yksinäisyydessäni, kardinaali. Useita päiviä\nolen jo luullut kuulevani tuhanten rautakenkäisten jalkain tömistävän\ntannerta kolmenkymmenen peninkulman päässä täältä. Mutta minä en\nkykene nostamaan miekkaani seinältä. Eikä häpeätä, jonka poikani on\nsukuumme painanut, kuitenkaan mikään voitto pyyhkisi pois.\"\n\nSverker oli oikeassa. Kostaakseen naisten ryöstöä oli Tanskan\nkuningas Sven Grate hyökännyt Smålantiin ja kulki nyt Finnvedenin\nläpi. Mutta lunta oli paksulta, ja hänen soturinsa hakivat suojaa\ntaloista, missä voivat. Smålantilaiset majat olivat matalia\nhirsitupia, niissä ei ollut tuoleja eikä irtonaisia penkkejä, eikä\nmuuta akkunaa kuin reppänä turvekatossa. Niihin ei monta miestä\nsopinut, ja ylhäällä avonaisella parvella oven yläpuolella ei kukaan\nsaattanut seisoa vahdissa pakkasella. Useimpien täytyi viettää yönsä\nlumihangissa suurten nuotioiden ympärillä. Parvi toisensa jälkeen\nluikkikin sentähden kotiinsa Tanskaan. Sven Grate puhallutti silloin\nperäytymään, mutta loukattu päällikkö Kaarle viipyi vielä joukkoineen\nVärendissä.\n\nSe oli kaukaista syrjäseutua ahtaine laaksoineen ja aarniometsineen,\nmissä valtaisat tammet ja pyökit ojentelivat oksiaan. Kansa, jolla\noli muinen ollut omat kuninkaat, ajatteli suuria voimastaan ja\nmuistoistaan, ja etenkin naiselle osotettiin suurta kunniaa. Kun\nkosija tuli taloon, heitti neito hansikkaan hänen jalkoihinsa ja\nalkoi hänen kanssaan kaksintaistelun. Jos kosija joutui tappiolle,\najettiin hänet pilkaten ja ivaten tiehensä. Mutta jos hän sai\nvoiton, oli neito hänelle uskollinen kuolemaan asti. Rumpujen\npäristessä ja pillien piipattaessa marssi hääkulkue läpi kylän kuin\nsotajoukko ikään, ja morsian istuutui tuolilleen puettuna kypärään ja\nrautapaitaan.\n\nSiellä asui Blenda, joka nyt oli roteva nainen ja jonka tukka valui\nkahtena palmikkona selälle. Hän lähetti sanan kaikille naisille,\njotka kykenivät käsittelemään seipäitä ja kirveitä ja viikatteita,\nettä heidän tuli saapua Inglingen kummulle ja tuoda mukaansa parhaat\nruokansa ja voimakkaimmat oluensa. Koska hän kuului kunnioitettuun\ntalonpoikaissukuun, kiiruhtivat he kaikin noudattamaan hänen\nkutsuansa. Vyötäisilleen oli jokainen vihreistä ja punaisista\nkangasliuskoista neulonut taistelumerkin.\n\n\"Minä olen nähnyt kuningas Sverkerin ja minä tiedän, että meidän\non itse itseämme auttaminen\", sanoi hän, noustuaan vanhalle\ntuomarinpaikalle kummulla. \"Värendin naiset, eivätkö meidän\nhääsaattojemme edessä kulje rummuttajat kuin sotajoukkojen, ja emmekö\nme peri tasan veljiemme kanssa? Hyvä, rakkaat nuoruuden kisasiskot,\nmutta näyttäkäämme myös vaaran hetkellä, ettemme ole huonompia kuin\nmiehet!\"\n\nKaikista suista kajahti hyväksymishuuto, ja naissotajoukko, johon\noli vähitellen kokoontunut väkeä viidestä kihlakunnasta, marssi\nmäärätylle paikalle ja rupesi leiriin. Kaunein parvesta meni\nvihollisen luo, joka majaili muutamien peninkulmien päässä siitä,\nja sanoi hymyillen: \"Älkää enää hävittäkö maatamme! Meidän miehemme\novat jättäneet meidät ja kaatuneet, ja nyt tahdomme me ruveta teidän\nhelliksi vaimoiksenne. Hää-ateria jo odottaa!\"\n\nTanskalaiset lähtivät illalla naisten leiriin. Sinne oli pidot\njärjestetty useihin tilaviin latoihin, mutta ihmissieluakaan ei\nnäkynyt. \"Kovinpa eukkoraukat peljästyivät, kun heti pötkivät\nkäpälämäkeen\", ivailivat tanskalaiset ja tungeskelivat nälkäisinä\nparhaille paikoille. He eivät olleet pitkään aikaan syöneet\nkyllikseen, ja he kostivat siis nyt kaksin verroin tappionsa ja\nnukahtivat lopulta niille sijoilleen. Silloin rynkäsi Blenda\nseuralaisineen metsästä ja pisti ladot tuleen, ja kun miehet\nyrittivät ulos, sortuivat he naisten aseisiin.\n\nKun Blenda oli vihdoin vapauttanut koko Värendin, asetti hän erääseen\nvuorenluolaan kivipöydälle maljan Odinille kiitosuhriksi. Pitkät ajat\nnäkivät talonpojat maljan hohtavan luolasta, mutta lopulta romahti\nsisäänkäytävä tukkoon.\n\nItsenään joulu-iltana, kaksi vuotta tappelun jälkeen, kuultiin\nillansuussa voimakasta rummutusta Sverkerin linnan edustalta. Siellä\ntuli Blenda värendiläisine naisineen. Kukin oli levittänyt komean\nviittansa satulalleen, ja valkoisen hameen yläpuolella liehui\nloistavan kirjava pusero. Jokaisen naisen korut vastasivat yhteensä\nmonen talon hintaa, ja jo hopeavyö taistelumerkin alapuolella painoi\nsekin nelisen naulaa. Värendiläisen oikeustavan mukaan hallitsivat he\nitse kaikkea. Blenda oli pukenut ylleen voitetun päällikön kypärän ja\nrautapaidan, jota koristi mitä kimaltelevin kultasilaus, ja kilvessä\nnäkyi haarniskoitu nainen polkemassa kaatunutta vihollista.\n\nSverker oli vähää ennen noussut rekeensä ja lähtenyt ajelemaan, ja\nBlenda ratsasti hänen luokseen. \"Palkinnoksi taisteluistamme pyydämme\nme, Värendin naiset, sinua valalla vahvistamaan meidän ikivanhan\nperintö-oikeutemme, sillä sitä varten olemme ratsastaneet tänne niin\nkaukaa\", puhui hän kirkkaalla äänellään. \"Katsos, kuningas Sverker,\njoskus sietää sentään läimähytelläkin!\"\n\n\"Sietää sen, jolla on jotakin menettämistä\", vastasi kuningas\nSverker, ja ylhäällä linnassa tanssivat hänen tyttärensä ja vävynsä.\n\"Te vapaat Värendin naiset, pitäkää vast'edes erikoisena etunanne ja\nkunniananne rummuttajanne ja perintö-oikeutenne. Sen vakuudeksi annan\nminä kuninkaansanani. Itse olen minä kääntänyt selkäni auringolle.\"\n\nHänen varjonsa kulki edellä pitkin tietä reen kiitäessä lohikäärmeen\npää lumen peittämänä. Takana seisoi ajaja ohjat kädessä. Hän sipoi\ntuon tuostakin miekkaansa, mutta huomasi, että kuningas vielä saattoi\nnähdä hänen varjonsa. \"Ajaja\", sanoi Sverker, \"kuulenpa rahojen\nkilisevän taskussasi. Lainaa ne minulle, jotta saan jakaa almuja!\nEhkä on tämä viimeinen joulu-yöni. Astuessani alas Ulvhildin luo\nhautaan haluan kertoa hänelle sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa.\"\n\nSaatuaan rahat käteensä, huomasi hän ne vieraiksi rahoiksi, jotka\nhänen vihollisensa olivat salaa lähettäneet ajajalle, taivuttaakseen\ntämän puolelleen. Mutta ilta pimeni, ja tähdet alkoivat paistaa, ja\nSverker ajoi ajamistaan talosta taloon. Hän astui köyhien majoihin\nlahjoineen ja istuutui hetkiseksi heidän joulupöytänsä ääreen.\n\"Herra, meidän täytyy kiirehtiä joulusaarnaan Alvastraan\", sanoi\nvihdoin ajaja ja käänsi re'en. Noustessaan jyrkkää mäentörmää\nAle-puron sillalta täytyi heidän ajaa käymäjalkaa. Vain harvoja\nkirkkoonmenijöitä kulki vielä tiellä, ja ajaja tempasi kiireesti\nmiekkansa ja iski. Elämään kyllästynyt vanha kuningas virui\nverissään, hengetönnä re'essä, kun se haltijattomin ohjaksin pysähtyi\nluostarin portille.\n\nSverker haudattiin Alvastraan, samoin kuin hänen jälkeläisensäkin,\nja melkein kaikkia vainosi kuolemaan asti kova kohtalo. Ale-puron\npartaalle on pystytetty muistokivi.\n\nBlenda kerrotaan haudatun kotiseudulleen erääseen tarhaan Värnlandan\nkylän lähettyville, ja tarina lisää, että viheriöivälle kummulle\nyleni solakka tammi.\n\n\n\n\nXII.\n\nVETEHINEN.\n\n\nErääseen Smålannin talonpoikaistaloon tuli kerran mies viulu\nkainalossa ja pyrki vuosikaupoilla rengiksi. Palkakseen ei hän\npyytänyt mitään muuta kuin ruostuneen ja kelpaamattoman viikaterämän\nluuvan seinältä. Isäntä havaitsi ehdot sangen edullisiksi ja vastasi\nempimättä myöntävästi.\n\nRenki ei ollut hullumpi naamaltaan, mutta pian huomattiin, että hän\noli harvapuheinen ja raskasmielinen, ja ettei häneltä työ enään\noikein sujunut. Hän piti aina lakin päässään, olipa sitte tuvassa\nkuinka kuuma tahansa, ja veti sen hyvin mielellään silmiensä\npeitoksi. Kun juhlakynttilät paloivat pöydällä, ei hän koskaan\nkohottanut katsettansa, vaan istui kumartuneena lautasensa yli. Sillä\ntavoin saattoi hän tuntikausia kuunnella kaikkea, mitä puhuttiin,\nmitä suurimmalla hartaudella, aivankuin olisi jokainen ihmissana\nollut halutuin aarre. Korkeimmalle kiihtyi hänen tarkkaavaisuutensa\nsilloin, kun joku läheisen luostarin munkeista lynkytti sauvansa\nnojassa taloon terveisille. \"Hyvä työ\", tapasi munkki sanoa, \"on\nkaikkien ilojen ilo ja ikäänkuin tuulahdus autuuden mailta\".\n\nJouluna, kun pahnat oli levitetty lattialle, istuutui isäntä väkineen\npöytään kolminaisuuskynttilän ympäri. Köyhät kiertolaiset, jotka\nkolkuttivat ovelle, saivat nekin, ystävällisemmin kuin muulloin,\nateriansa sinä iltana, ja tupaan kerääntyi vähitellen paljon ihmisiä.\nToa-tytär lennätti pöydälle puuron; hän oli paljain jaloin, hänen\npukunaan oli kauniinsininen hame ja niin monin hopeapalloin ja\n-helyin koristeltu pusero, että kävi aika kilinä ja kalina, kun hän\nastua tassutteli pehmeillä oljilla. Täyttäessään rengin lautasta\nsanoi hän: \"Sinulla on viulut ja kaikki, etkä sinä ole kuitenkaan\nsitä meille koskaan soittanut. Nyt menen minä hakemaan viulusi ja\nsinä soitat jouluvirren. Siitä tulee niin iloiseksi ja onnelliseksi\nkun saa oikein itkeä.\"\n\nRenki painui yhä kumarampaan ja mumisi epäselvästi. \"Parempaa\nminä sinulle soisin, Toa. Ne kyyneleet, mitä sinä silloin saisit\nvuodattaa, sinut lopulta surmaisivat.\"\n\nTyttö tahtoi kuitenkin lähteä hakemaan viulua, mutta juuri silloin\nnousi isäntä seisomaan, juodakseen ensimäisen maljan Jumalan\nkunniaksi vanhan tavan mukaan. Isäntä ryyppäsi ensin pari siemausta\nsarkasta, samoin tekivät hänen vaimonsa ja tyttärensä, ja sarkka\nlähti kiertämään. Kun se tuli pöydän toiseen päähän, missä renki\nistui, huomattiin hänen kalpenevan ja laskevan sarkan kädestään simaa\nmaistamattakaan.\n\n\"Paljasta pääsi, mies, ja juo Jumalan kunniaksi!\" kiljaisi isäntä\nvimmoissaan, ja meni sieppaamaan lakin hänen päästään. Kun tukka\nsilloin valahti olkapäille, oli se aivan viheriäistä kuin järviruoho.\n\nUseita kertoja yritti renki totella ja nostaa sarkan huulilleen,\nmutta käsi vaipui voimatonna alas, niin että sarkka kolahti pöytää\nvasten. Hän katsahti rukoilevasti isäntään, ja nyt, kun kynttilän\nvalo paistoi suoraan hänen silmiinsä, ei hän voinut kauvempaa\nsalata, että ne alituisesti vaihtelivat väriään. Väliin olivat ne\nsäkenöivän viheriäiset kuin syvä vesi, ja väliin valkeat. Mutta\nniin sanomatonta epätoivoa kuin se, joka niistä silmistä puhui, ei\nollut kukaan ihminen ennen nähnyt. Hyvästiä heittämättä kääntyi hän\npitkään huoaten ovelle ja painui ulos. \"Eikö siis minulle löydy\nmitään vapahdusta\", voihki hän, \"minulle kadotetulle, minulle\nijankaikkisesti kadotetulle!\" Kaikki tuvassa-olijat valtasi kammo,\nja isäntä sanoi: \"Se oli vetehinen tuolta ha'an joesta. Nyt alan\nymmärtää. Rauta auttaa noitakeinoja vastaan, ja siksi tahtoi hän\npalvella kokonaisen vuoden ruostuneesta viikatekulusta. Hän aikoi kai\ntuskiaan huojentaakseen laskea sen rinnoilleen. Pyhä Neitsyt, varjele\ntaloani, jonne moinen vieras oli tunkeutunut!\"\n\nMainio joulupuuro ei tahtonut sinä iltana oikein maistua, vaan kaikki\nmenivät hyvin aikaisin levolle.\n\nToa oli pitänyt paljon muukalaisesta, koska tämä oli aina niin\nhiljainen, eikä mennyt koskaan illatsuihin naapuritaloihin. Viulu\noli hänen ainoa omaisuutensa ja hän huolehti siitä kovin. Sentähden\nolikin hän antanut sen Toan säilytettäväksi. Kun tyttö nyt tuli\nylisille maata, avasi hän vaate-arkkunsa ja otti viulun esiin.\n\nSe oli ihmeellisen kiiltävää puuta, ja hän näpähytti muutaman kerran\nsen kolmea kieltä. Heti alkoi ilma suhista. Pelästyneenä kääri hän\nviulun lammasnahkaan, joka oli levällään vaatteiden päällä, ja kätki\nsen jälleen arkkuun. Katon käivertyneiden tuohenpalasten välitse\nnäki hän ulos joulu-yöhön. Ilma oli harmaa kuin lyijy, vaikka lumi\noli pukenut puut lehviin, ja ääni kuiskasi pensaikosta: \"Jospa sinä\naavistaisit, miten olen halunnut päästä elämään teidän, ihmisten,\nkeskuudessanne, nähdäkseni, miten te käyttäydytte tullaksenne\nautuaiksi! Toa, anna ainoa lohduttajani takaisin!\" Mutta tyttö sulki\nsydämensä ja vastasi: \"Mitä sinä minulle jätit, sinä kadotettu, ilkeä\nhenki, sen aion myös pitää. Mene tiehesi, vetehinen!\"\n\nTyttö kuuli hänen huokaavan ja narisevain askelten häipyvän ha'an\nläpi joelle päin. Aamulla meni koko talon väki alas joelle, ja nyt\nheittelemään kiviä, niin että ne pudota molskahtivat veteen. Sitä\nsanottiin vetehisen sitomiseksi. Mutta Toa lukitsi vaate-arkun eikä\nhellittänyt avainta luotaan.\n\nKun oli tullut kesä jälleen ja ensimäinen sato oli korjattu, piti\nisäntä kemut kaikille, jotka olivat olleet mukana työssä. Toa seisoi\nsininen hame päällä ha'assa. \"Kaikkien pyhimysten nimessä, mimmoinen\nauringonpaiste!\" huudahti hän ja paukutteli käsiään. \"Puuttuu vain\nsoittoniekka.\" Ja kaikkialla kulisivat lehvät päivän kullassa. Koivu\nja pähkinäpuu, leppä ja pihlaja, kataja ja kuusi, puolanvarret ja\nsananjalat ja mehevä ruoho ja viheriä sammal -- kaikki väreili valoa,\nja nopsasti tanssi pienten varjonläikkäin verkko pitkin maata.\n\nTyttö kiiruhti ylisille, sieppasi viulun ja juoksi luuvaan. Sitten\nnousi hän nelikolle, laski käyrän kielille, ja heti alkoi se\nelehtiä ja soittaa itsestään. \"Mitä sinä ajattelet?\" torui häntä\näiti. \"Sinähän soitat keijukaistanssia. Kun sinä tulet sen tanssin\nyhdenteentoista vaihteeseen, ei mikään voi enää vastustaa lumousta.\"\nEnempää ei vanhus ennättänyt puhua, sillä hänen kurttuiset kätensä\nolivat lentäneet lanteille, ja nyt hän pyöriskeli tanhussa niin että\ntomu pölisi. Viulu vinkui ja vikisi, korisi ja vaikerteli, hyrisi\nja lauloi, ja puukengät kolisivat. Koko niittoväki tanssi: isäntä\njyväsäkki sylissä ja rengit lakkireuhkat käsissä. Käsi oli kuin\nkiinnikasvanut käyrään, ja kun Toa tuli kymmenenteen vaihteeseen,\nei mikään elävä olento voinut enää pysyä asemillaan. Kissa tanssi\nmaitokulhoineen, talonkoira luunpalasineen, lehmä kelloineen,\nmullikka jukoineen. Ja ulkona tiellä pysähtyi hevonen ja alkoi\ntanssia ratsastaja selässään. Mutta kun Toa tuli yhdenteentoista\nvaihteeseen, silloin alkoivat vaunut ja rattaat pyöriä. Ja penkit\nja pöydät ja purtilot ja pytyt ja pikarit yhtyivät tanssiin. Toa ei\nvoinut enää seisoa tanssivalla nelikollaan, vaan pyöri vimmattua\nvauhtia ympäriinsä ja kiiti alas luuvan rappuja ja painui läpi ha'an\naina joen rannalle saakka.\n\nKyyneleet kimmelsivät poskipäillä, mutta huulet ja silmät hymyilivät\nvastoin hänen tahtoansa. Hän näki vetehisen kiiruhtavan rantaan\nmustanruskeassa vedessä. Ja hän oli aivan kuin valkoinen hevonen.\nMutta kun hän nousi vedestä, oli hän jälleen entisensä näköinen. Hän\nojensi tyttöä kohti valuvat käsivartensa ja virkkoi: \"Nyt olet sinä\nminun, Toa!\"\n\nToa saattoi nähdä hänestä vain vilauksen tuolloin tällöin, sillä\nkoko ajan täytyi hänen pyöriä hurjaa vauhtia. Kun hän pisti jalkansa\nveteen, välähti hänen silmiinsä järviruohon peittämä mutainen luola,\nmissä vetehinen asui. Siellä täytyisi hänenkin siis istua, tuon\nhirviön kumppanina. Saamatta enää milloinkaan sytyttää joulukynttilää\ntai kuulla kirkonkellojen mahtavaa kuminaa! Huulet avautuivat monet\nkerrat, mutta puhetta ei syntynyt. Vihdoin sai hän kuiskatuksi: \"Niin\npahaako sinä minulle suotkin?\"\n\nVetehisen rinta kohosi. Käsivarret vaipuivat alas, ja hän kääntyili\nkaikille tahoille, ikäänkuin jotakin etsien. Lopulta tarttui hän\ntyttöä hameesta, niin että hänen täytyi pysähtyä, ja sanoi hänelle:\n\"Huuda isällesi, että hän heittää tänne sen viikatteen sieltä luuvan\nseinältä... jos hän vielä siihen kykenee.\"\n\nTyttö teki työtä käskettyä. Kun vetehinen sai viikatteen, leikkasi\nhän yhdellä vetäisyllä viulun kielet poikki. Soitto taukosi ja\ntyttö vaipui menehtyneenä nurmikolle ja ojensi viulun vetehiselle.\nLaitellessaan kieliä uudelleen kuntoon puheli vetehinen: \"Ei,\nminä en voi tosiaankaan suoda sinulle niin pahaa. Minä olin liian\nkauvan ihmisten luona. Minä näen, miten he käyttäytyvät tullakseen\nautuaiksi. Ja autuudeksi tahtoisin sanoa sitäkin, kun saa soittaa\nkieliä, jotka ovat pakottaneet hyvän ihmisen itkemään. Nyt tiedän\nvapahtajani elävän.\"\n\nSen sanottuaan sukelsi hän viulu kainalossa veteen ja häipyi\nnäkyvistä.\n\nSatoja vuosia jälkeenpäin sattui vielä öisin, kun joen vesi hopeana\nkimalteli, että paimen tai eräretkiltään palajava metsästäjä kuuli\nhänen surullisen, vienon soittonsa. Mutta häntä itseään ei enää\nmilloinkaan nähty, ei päivän paistaessa eikä kuun kumottaessa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nJÄTTILÄISNAINEN.\n\n\nNiinpä niin: häitä piti vietettämän, kolmenkertaisia häitä, ja\nhäistä, häistä puhuttiin koko smålantilaisessa kylässä. Kun\npaimenpoika palasi vuohineen kotiin, sanoivat hänelle naiset: \"Ynnar,\nsinähän tunnet metsän kuin viisi sormeasi. Meneppäs vuoreneukon luo\nja pyydä lainaksi hänen häähopeitansa!\"\n\nYnnar kääntyi silloin metsään takaisin ja lauloi ja puhalteli\ntuohiluikkuunsa. Kun hän oli ehtinyt vuorenjyrkänteelle, seisoi\nsiellä Grimma, vuoreneukon tytär, kampaamassa mustaa, jouhenkankeata\ntukkaansa.\n\n\"Äiti ei lainaa häähopeitansa, ennenkuin minä olen viettänyt häitä\",\nsanoi Grimma ja pillahti itkemään. \"Mutta jos mielesi tekee, saat ne\nkyllä nähdä.\" Hän kohotti hiukan kallion reunaa, ja sieltä kimalteli\nkattilantäyteinen puhtainta hopeaa.\n\nYnnarin veti miettiväiseksi ja hän seisoi siinä paikallaan, toista\njalkaansa viipotellen. \"Älähän itke, Grimma\", sanoi hän viimein,\n\"vaan tule tapaamaan minua hääpäivänä kirkon ovelle, niin tulee meitä\ntasan neljä paria!\" Sen kuuli vuoreneukko, joka oli ollut poissa,\nmutta joka nyt palasi kotiin tavattoman suuren katajasauvansa varassa\nja yski niin mahtavasti, että kallionlohkareet hyppivät. \"Mielisinpä\nuskoa, että hän on kutakuinkin sievä, tuo minun Grimmani\", sanoi\nhän. \"Ja hänen poskensa ja korvansa ovat kaarnankovat, niinkuin\njättiläisneidon tuleekin. Mutta lahja lahjasta. Jos hänestä tulee\nsinun omasi, täytyy sinun luvata antaa hänelle huomenlahjaksi kello,\njoka kilkuttaa tuon punaisen vasikan kaulassa tuolla alhaalla. Se\npitää niin pahaa ääntä, etten vuosikausiin ole saanut rauhassa\nnukkua.\"\n\nJa hän osoitti sormellaan kirkkomäkeä, missä tapuli törrötti\nvihittyine kelloineen. Ynnar pelästyi ja kiiruhti vuorelta.\n\nPian koitti kuitenkin määrätty hääpäivä, ja kynttilät ja\nvärendiläiset soittoniekat etunenässä kulkivat ne kolme nuorta paria\nkirkkoon. Silloin ilmestyi Grimmakin metsästä kaikessa hopeaisessa\nkomeudessaan. Paljain jaloin hän oli, ja ruskea oli hänen ihonsa,\nmutta vaatteet olivat niin täynnä hopeakoruja, että ne kilisivät\nja kalisivat kuin sotavarustus. Hän keikistelihe ja kaakistelihe,\nja Ynnarin mielestä oli hän aika komea. Hän ojensi paimenpojalle\nmahtavan kätensä, eikä hänkään malttanut pitää kättänsä selän takana,\nvaan astuivat he niin neljäntenä parina kirkkoon.\n\nKun Grimma istahti muiden viereen morsiuspenkille, rysähti se\npaikalla pieniksi palasiksi. Ynnar vieritti silloin kirkkoon suuren\nkiven jättiläismorsion istua. Mutta morsian oli niin painava, että\nkun hän nousi siitä seisomaan, näkyi kivessä syvät jäljet.\n\nIltasella, kun Ynnar oli vienyt hänet tupaansa, tuli hänen nälkä. Hän\nrutisti yhteen möhkäleeseen viisi leipäkyrsää ja levitti sille naulan\nvoita. \"Eipä tästä juuri kelvollista voileipää synny\", sanoi hän,\n\"mutta kyllä se täksi illaksi välttää\".\n\nSeuraavana päivänä meni hän pelloille töihin ja raatoi ja kaivoi, ja\nkun tarvis tuli, veti hän sekä auraa että heinäkuormia. Jokaiseksi\nateriakseen pisteli hän nelikon puuroa ja maitokiulun tyhjensi hän\nyhdellä siemauksella, mutta eipä sitten Ynnarin tarvinnutkaan tehdä\ntöitä eikä pitää vetojuhtia. Kun ilma oli kaunis, kuljeskeli hän\nkaikessa rauhassa mehiläispesiään katsomassa. Jos taas satoi, kutoi\nhän silmukan, pari, nuottaansa, saadakseen ajan kulumaan. Hän muuttui\nkovaksi ja kylmäksi Grimmalle ja löi häntä usein, vaikka toinen oli\naina yhtä nöyrä, eikä koskaan valittanut. Joskus kuitenkin sattui,\nettä Ynnarin äkeät rypyt hetkiseksi silisivät. Se tapahtui aina, kun\nkirkonkelloa soitettiin, sillä se oli hänestä ihaninta, mitä saattoi\najatella. Silloin hänen kasvonsa kirkastuivat. Silloin herkesivät\nkylänlapset kesken kisailuansa kuuntelemaan.\n\nSynkempänä kuin muulloin työnsi hän nuottansa nurkkaan hiljaisella\npääsiäisviikolla, jolloin kello oli tehty mykäksi käärimällä olkia\nsen kieleen. Hän sammutti tulen liedeltä heti auringon laskettua ja\npiirusti ristin oveen, sillä niinä öinä hiiviskelivät noita-akat\nkyliä ja kirnusivat lähteitä ja kaivoja. Eikä ollut suinkaan viisasta\närsyttää menninkäisiä uteliaasti tirkistelemällä niitä ovenraosta,\nvaan hän ryömi aikaisin makuulle ja veti peitteen korvilleen. Grimma\nistui yksinään lämmittelemässä kuuman tuhan ääressä ja oli kovin\niloissaan, kun ei tarvinnut kuulla sitä pelättyä kuminaa.\n\nVuoreneukko tuli silloin ovelle ja kuiskasi: \"Tyttäreni, kuule, mitä\nsanon! Onko rakkautesi saattanut sinut unohtamaan huomenlahjasi? Tänä\nyönä et tapaa ketään kulkijoita tiellä. Ota tuon punaisen vasikan\nkaulasta kello! Heitä se ilmaan ja laske se lentämään, mutta eksytä\nse niin, ettei se enään osaa tänne, vaan jättää meidät, jättiläiset,\nrauhaan. Näinä öinä tahtovat kaikki siunatut kellot vapautua\nkytkyimistänsä ja lennellä mielinmäärin. Äskenkin liiteli niitä\nkuusi, seitsemän kappaletta tuon pilviseinän yli.\"\n\nGrimma istui kauvan mietteissään. Vihdoin kääräisi hän viitan ylleen,\nastui yöhön ja irroitti kellon hirrestä. Mutta ennenkuin hän päästi\nsen käsistään, huusi hän kellon mustaan kitaan: \"Jopa sinut tavotin,\nkello. Jos mielit joskus kotiin löytää, niin älä pysähdy, ennenkuin\nkuulet minun huutavan sinua!\"\n\nKello keinuili poispäin läpi ilman. Se heilahutti olkiin käärittyä\npalaansa taivaan tähtikuvun alla ja lauloi käheästi ja kolkosti:\n\"Roomaan, Roomaan, pyhään Roomaan!\"\n\nPääsiäis-aamuna hyppäsivät kaikkien kylien lapset puolipukeissaan\nkaikista tuvista, paukuttivat käsiänsä ja huusivat: \"Kuulkaa, nyt\novat meidän rakat kellomme palanneet jälleen takaisin!\" Sillä\njälleen kiiriskeli kellojen kumina pitäjästä pitäjään. Vain Ynnärin\nkylässä vallitsi hiljaisuus, ja lapset seisoivat siellä alakuloisina\nodottelemassa.\n\nKun Grimma kuuli, kuinka kaipaavasti hänen miehensä huokaili, luuli\nhän sydämensä pakahtuvan. Hän ei voinut kestää kauvempaa, vaan riensi\nalas järven jäälle. Hän näki silloin kodittoman kellon palanneen\nRoomasta, ja nyt liiteli se etsien pienenä pisteenä korkealla\nilmassa, valmiina iki-ajoiksi lähtemään Lappiin.\n\nEnempää siekailematta huusi hän silloin: \"Kello, tule, sinä olet jo\nkotona!\"\n\nKello putosi silloin suoraan hänen käsiinsä, iski avannon jäähän ja\nalkoi vajota. Ynnar oli seurannut Grimmaa, ja kun hän näki, miten\nhän ponnisteli pitääkseen kelloa jäälohkareella, kysyi hän häneltä\nmuuttuneella äänellä: \"Mistä tulee, että sinä, joka olet niin väkevä,\nolet vaijeten ottanut niin monta iskua minulta, joka olen aina ollut\nniin heikko?\"\n\n\"Etkö sinä sitten tiedä\", vastasi Grimma, \"että kun jostakin pitää,\nniin sietää kaikki? Ja kun sinä nyt olet puhunut hyviä sanoja\nminulle, kärsisin minä mielelläni kellonsoittoakin. Mutta nyt on se\nliian myöhäistä. Kello on minua väkevämpi.\"\n\nHänen näin puhuessaan murtui jää yhä enemmän ja enemmän, ja kello\nveti hänet mukanansa syvyyteen.\n\nSille kohtaa jäi ikuisiksi ajoiksi avanto, joka ei jäätynyt\npaukkuvimmallakaan pakkasella. Ja suurina juhlaöinä kuultiin vielä\nkellon kumajavan alhaalla järven pohjassa. Mutta Ynnar katui\nkovuuttansa uskollista Grimmaa kohtaan ja suri häntä niin haikeasti,\nettei enää viihtynyt vanhassa kodissaan. Hän painoi hatun päähänsä,\ntarttui sauvaansa ja lähti vaeltamaan pyhiin, ja sai hautansa\nkaukana, kaukana maailmalla.\n\n\n\n\nXIV.\n\nEERIKKI PYHÄ JA VUORENLUMOKAS.\n\n\nOli Kristuksen taivaaseenastumispäivän, helatorstain, yö, ja\nkääpiöt avasivat vuoren oven. Taikataitoiset kalastajat laskettivat\nmyötäpäivään ruuhellaan läpi ruovoston ja istuivat vapa kummassakin\nkädessä. Ja koukkuselkäiset noidat penkoivat maata, sillä sieltä\nsaattoivat he sinä yönä poimia kullat ja hopeat paljain käsin.\n\nHeidän loitsuistaan välittämättä ratsasti pyhä Eerikki polkua\nsotureineen, jotka veisasivat virsiä. Hänen vaaleilla kiharoillaan\nupeili sininen lakki, jota reunusti littein jalokivin koristettu\nkultainen otsaripa, ja hänen sininen viittansa valui yli miekan.\nHänen edellään kannettiin ristinlippua, jonka juurella hän oli\nsotinut Suomessa, ja sen tahtoi hän nyt ripustaa kirkkoonsa Uppsalan\nhautakumpujen keskeen.\n\nMetsässä ei ollut vielä aivan pimeä, ja hän huomasi pienen peikon,\njolla oli punainen piippalakki päässä, kulkevan hänen vierellään\nja ohjaavan hevosta. Mutta hurskas kuningas sulki silmänsä, jottei\nhäiriintyisi rukouksissaan, ja siirteli hiljaa rukousnauhansa helmiä.\nVasta viimeisellä helmellä kohotti hän katseensa.\n\nKääpiö rähähti ilkeään nauruun, sillä hän oli vienyt hänet vuoreen\nja koki nyt sulkea kivi-ovea hänen jälkeensä. Mutta Eerikki teki\nristinmerkin. Silloin oli mahdotonta liikuttaa ovea. Kylmiä\nvesitippoja putoili luolan katosta, ja joukko pieniä sepänpahaisia\ntaoskeli ja kalkutteli viheriän tulen ympärillä. Nurkassa virui\njotakin, joka ensi näkemältä oli kuin läjä tomua ja lahonnutta puuta.\nMutta läjä liikahti, ja nuori tyttö astui esiin ja kohotti huntuansa.\nHänen kasvonsa olivat ruskeat ja pyöreät, ja kivikirves riippui hänen\nvyöstään, ja hänen pukunansa oli karvainen nahka.\n\n\"Vieras\", kuiskasi hän uneliaasti kuin nukuksissa. \"Sinä teit äsken\nvasaranmerkin, aivan kuin Ura-Kaipaalla, suurella päälliköllä, oli\ntapana tehdä, kun hän rukoili kiviä. Vieläkö Ura-Kaipa elää? Onko\nhän kovin vanhentunut? Minä olin hänen orjattarensa. Kas, kas, nyt\nmuistoni kirkastuu. Pimeänä yönä, lumimyrskyssä otti minut vuori\nlumoihinsa.\"\n\n\"Tuhansia vuosia on mahtanut siitä kulua\", vastasi Eerikki, \"sillä\nenpä muista milloinkaan nähneeni sinunlaistasi ihmistä\".\n\n\"Minusta ovat ne vuodet olleet kuin yksi ainoa yö\", jatkoi hän, ja\nhänen äänensä lujeni. \"Mutta enpä ole minäkään nähnyt sellaista\nkorskuvaa hirviötä, kuin se, jonka harteilla sinä istut. Astu alas\nja istuudu untuvatyynyilleni!\" Siinä oli vain kurja multa- ja\nsammalvuode, mutta peikko oli niin kääntänyt hänen näkönsä, että\nkaikki näytti hänestä muunlaiselta, kuin se oikeastaan oli. \"Mikä\nkomea asunto! Ota kynttilä ja valaise ympärillesi\", pyysi hän ja\nkatsahti luolan homeisiin seiniin. Kynttilä, jota hän hänelle\ntarjosi, oli vain harmaa kivenpala. \"Pienet kääpiöiseni, tuokaahan\nvierasruoka! Ura-Kaipaan orjatar haluaa puhella muukalaisen kanssa\nja kuulla uutta ihmisistä.\" Kääpiöiset kantoivat silloin esiin\nsisiliskoja ja rupisammakolta ja puunnöhtää, eivätkä malttaneet olla\nhiukan herkkuja maistelematta. Mutta he olivat vähäruokaisia ja he\nsaivat kylliksensä yhdestä ainoasta hyppysellisestä.\n\n\"Vuorenlumokas-parka!\" sanoi Eerikki. \"Sukukunnat ovat kuolleet\ntoistensa jälkeen, mutta sinä olet vain nukkunut täällä luolassa.\nTule mukaan ja katso itse, miltä nyt maailmassa näyttää!\" Hän nosti\ntytön eteensä satulaan ja ratsasti ulos vuorensalista. Uteliaina\nseurasivat kääpiöt pitkässä rivissä, hyppien ja loikkien mitä\nhullunkurisimmalla tavalla, ja pysähtyivät vasta metsänreunassa.\nHeistä oli vähitellen tullut tytön ystäviä, ja tytön ilo oli suuri,\nkun hän näki heidän piippalakkiensa pilkottavan katajain välistä.\n\nMutta nyt hänen silmänsä levisivät. Tasangolla Fyrisvirran suussa\nlepäsi Itä-Aros aamuhämärässä. Siinä sijaitsee nyt uusi Uppsala.\nEi näkynyt siellä telttoja eikä havumajoja, kuten Ura-Kaipaan\nmetsäleirissä, vaan kokonaisia puunrunkoja oli ladottu päällekkäin\ntaloiksi. Ihmeellisin oli kuitenkin punanpaistava vuori keskessä. \"Se\non pyhän Kolminaisuuden kirkko\", kertoi Eerikki. \"Nyt osaavat ihmiset\nrakentaa kivistä, niin että he saattavat putoamatta kohota korkealle\nilmaan. Mutta niinpä täytyykin pieninkin kivi asetella huolellisesti\nja taitavasti.\"\n\nVain silloin tällöin ymmärsi tyttö sanasen hänen puheestaan, sillä\nkielikin oli muuttunut. Tyttö painui lähemmäksi häntä, ja hänen\njouhipaitansa pisteli häntä vaatteiden läpi, mutta tytön mielestä oli\nEerikki hänelle kuin hyvä isä. Tuskan valtaamana kysyi hän, mikä se\nniin kumisi ja lauloi.\n\n\"Ne ovat kellot, jotka puhdistavat ilman peikoista ja noidanlumoista.\"\n\nHän käänsi päätänsä, eikä voinut olla hymyilemättä nähdessään, kuinka\npelästyneinä kääpiöt kirmasivat metsään kellojen kumahtaessa. Toiset\nkaatuivat nokalleen, toiset keikahtivat selälleen. He eivät tienneet,\nmiten parhaiten olisivat päässeet pakenemaan. Ja nyt nousi aurinko.\n\n\"Ah, siinä on aurinko\", riemuitsi hän, ja sydän jyskytti. \"Yhtä\nsäteilevä kuin ennenkin! Vieläkö sinä elät?\" \"Niin, siinä on\naurinko\", myönsi Eerikki ja nosti hänet satulasta. \"Pysähdymme tähän\nmessua kuulemaan\", sanoi hän miehilleen, jotka jo odottivat häntä\nkirkon ovella. Siinä viivähti hän hetkisen, jakaakseen oikeutta\nköyhille ja rikkaille, jotka kokoontuivat hänen ympärilleen. Ja hän\nmenetteli niin lempeästi ja jalosti, että riitapuolet vähitellen\ntyyntyivät. Sitten menivät kaikki sisään, paitsi tyttö, joka jäi\nseisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja katseli epäluuloisena kupukattoon.\n\n\"Niin paljon kuin Ura-Kaipa uhrasikin kiville, ei hän kuitenkaan\nsaanut niitä liitelemään ilmassa\", ajatteli hän. \"Uusi päällikkö on\nihmeellinen mies. Ei hän peljännyt äsken vuoren peikkoja, ja yhtä\ntyynenä seisoo hän nyt riippuvain kivien alla.\"\n\nLukemattomat kynttilät paloivat kirkossa, ja tuoksuava suitsutus\nlevisi kaikkialle. Siinä seisoessaan ja miettiessään, miten kaikki\noli muuttunut, kaikki, paitsi aurinko ja metsä, näki hän mahtavan\nsotajoukon lähenevän. Silloin unohti hän pelkonsa ja hyppäsi soturien\nvälitse kupukaton alle varoittamaan polvistuvaa kuningasta.\n\n\"Aavistan, että ne ovat minun tanskalaisia vihollisiani, ja\nettä ne himoitsevat minun kruunuani ja henkeäni\", vastasi hän\nhiljaa, nousematta pystyyn. \"Tyttö, asetu kynnykselle ja odota\nkärsivällisesti! Tämä ihana messu täytyy minun kuulla loppuun. Me\nihmiset olemme vähitellen saaneet paljon sellaista, mikä on meille\nrakkaampaa kuin henki.\"\n\nKun messu oli laulettu, astui hän ulos. Taistelu oli ankara, mutta\nlyhyt, ja ylivoiman ahdistamana syöstiin pyhä Eerikki tantereeseen.\nMuuan vihollinen kohotti leveätä miekkaansa, iskeäkseen hänen päänsä\npoikki.\n\n\"Tahdonpa nähdä, eikö hän nyt edes pelkää!\" nyyhkytti tyttö ja\ntuijotti, kauhunsa voittaen, ihmetellen häneen.\n\nPyhän Eerikin kasvoille, jotka ennen olivat olleet kalpeat, valahti\nnyt väkevä puna kuin korkeimman onnen aavistuksena. \"Enemmän kuin\nmaata ja aurinkoa, joka äsken nousi\", sanoi hän kuiskaten ja suuteli\nrukousnauhansa ristiä, \"rakastan minä jotakin tuolla kaukana,\nkaukana, jota en ole vielä milloinkaan silmin nähnyt enkä käsin\nkoskenut. Ja sen rakkauden tähden on minulle kuoleman hetki kunnian\nja taivaallisen autuuden hetki.\"\n\nMiekka putosi ja siihen, mihin hänen päänsä vierähti, puhkesi kirkas\nlähde. Munkit ja muut hurskaat miehet korjasivat hänen ruumiinsa,\nja sokeat, jotka koskettivat sitä, saivat näkönsä jälleen. Hänen\nristinlippuansa säilytettiin sitten Ruotsin pyhimpänä kalleutena,\nja hänen kuolinpäiväänsä toukokuussa, jolloin vilja tekee terää\nja katajapensas kukkii, vietettiin pienimmässäkin kirkossa. Hänen\nluitansa kannettiin hyvän sadon saamiseksi pitkin peltoja, kuten\nennen Frejn kuvaa, ja vielä nytkin säilytetään niitä hopea-arkussa\nUppsalan tuomiokirkossa.\n\nMutta saman päivän iltana, jolloin hän kaatui, kuului kolkutusta\nvuoren ovelta. \"Avatkaa, kääpiöt!\" pyyteli vapiseva ääni.\n\"Ura-Kaipaan orjattaresta on kaikki täällä ulkona niin uutta ja\nvierasta. Me viihdymme paremmin yksissä, te ja minä. Kääpiöt,\nkääpiöt, nyt on menty niin pitkälle, että ihmiset antavat tappaa\nitsensä jonkun kaukaisen takia, jota he eivät voi silmin nähdä\neivätkä käsin koskea! Minne se johtaneekaan? Haluan tulla teidän\nluoksenne vuoreen ja vaipua jälleen uinailuuni.\"\n\nPuunjuuret ja pensaat peittivät vuoren oven, ja sadat vuodet kiitivät\npois nopeina kuin talvipäivät. Heräjä, Ura-Kaipaan orjatar, ja tule\nvielä kerran katsomaan ja ihmettelemään maailman menoa! Pian on aika.\n\n\n\n\nXV.\n\nKUKA OLI VIERAAMME?\n\n\nOlipa mahtava jaarli Folkunga-sukua, jonka nimi oli Birger Brosa.\nKolme päivää ennen joulua, kun hän istui linnassaan soihtujen\nvalossa, astui sisään muuan nuori pappi ja istuutui sanaakaan\nsanomatta ovensuupenkille.\n\nNuoret miehet kisailivat ja painiskelivat permannolla, ja harvat\nkiinnittivät aluksi huomiotansa muukalaiseen. Suuri olikin sentähden\nheidän hämmästyksensä, kun hän hetkisen kuluttua äkkiä riisui\npapinkaapunsa ja iski tuimasti yhteen vahvimpien kanssa. Illalla, kun\njaarli oli käynyt makuulle, kutsutti hän muukalaisen luokseen.\n\n\"Olen kyllä kuullut, että papit osaavat messuta\", alotti jaarli,\njoka oli iloinen herra, ja jonka poskilla loisti väkevä puna,\n\"mutta käsivarsissa ei heillä juuri tapaa olla pontta. Kuka olet,\nmuukalainen?\"\n\n\"Nimeni on Sverre\", sanoi nuorukainen ja istuutui tuttavallisesti\nvuoteen reunalle. Hänen ryhtinsä oli miellyttävä ja arvokas, ja\näänensä vastustamattoman lumoava. \"Äitini asui Fär-saarilla. Siellä\nminä synnyin ja siellä sain minä nuoruudenvuosinani harjoitella\nkäsivarsiani kiipeillessäni pyörryttäviin korkeuksiin linnunmunien\nja untuvan etsinnässä. Norjassa olivat silloin rauhattomat ajat,\nsilloin, kuten nyt. Kuningas Sigurd Mund oli äskettäin surmattu.\"\n\nRouva Birgitta, jaarlin vaimo, joka makasi hänen selkänsä ja seinän\nvälissä, veti sudennahan paremmin päällensä ja nousi istualleen.\nSamettisen yömyssyn reunoista riippui joukko pieniä kultatupsuja,\njotka sekaantuivat hänen harmahtaviin, kiemurteleviin kiharoihinsa.\n\"Tiedä, nuorukainen\", sanoi hän muistojensa liikuttamana, \"että minä\nolen kuningas Sigurdin sisar.\"\n\nKun keskustelu oli ehtinyt tähän, vaikeni Sverre hetkiseksi. Silloin\npilkahti veitikka hänen silmäänsä, ja rakastettavasti, mutta hienosti\npilaillen jatkoi hän: \"Niinpä niin, sinä olet kuningas Sigurdin\nsisar. Mutta sinulle on kai se seikka suuri uutinen, että minä,\njoka istun tässä vuoteenreunalla, ja jonka nimi on Sverre, olen\nhänen poikansa. Äiti kertoili minulle joskus syntyperästäni, kun\nolin tullut täysi-ikäiseksi. Vaikka minun onkin ollut pakko lukea\npapiksi, olen minä Harald Kaunotukan sukua yhtä hyvin kuin sinäkin,\nrouva Birgitta. Ja siksi olen vaeltanut tänne. Heimolaiset, nyt tulee\nteidän auttaa minua oikeuksiini Norjassa!\"\n\nRouva Birgitta otti lämpimän yömyssyn päästään, voidakseen paremmin\najatella. Mutta viekas jaarli rauhoitti häntä ja sanoi Sverrelle:\n\"Mitä kauvemmin ihminen elää, sitä ihmeellisempiä seikkoja saa hän\nkokea. Mutta nyt on myöhä jo, Sverre; aika on sinun käydä katsomaan\nitsellesi yöpuuta.\"\n\nMuutamia päiviä myöhemmin puhutti hän hovimiehensä juottamaan\nSverreä runsaammin kuin tämä kesti. He sekoittivat hyvin väkevän\nmesijuoman, vilkuttivat silmää toisilleen ja kuiskivat Sverrelle:\n\"Voitpa uskoa, että meistä sinun ilveilysi on aika hauska. Tunnusta\nvain meille, ystävillesi, että jaarli Erling Vinokaula tai joku muu\nnorjalaisveijari on lähettänyt sinut tänne pilailemaan sukuylpeän\nrouva Birgittan kustannuksella.\"\n\nMutta Sverre huomasi heidän juonensa ja sai heidät juomaan enemmän\nkuin hän joi itse. Sitten puristeli hän heistä vähitellen kaikki,\nmitä hänen oli hyödyllistä tietää. \"Joka juo liikaa\", sanoi hän\nlopuksi, \"luulee puhuvansa viisaasti ja nokkelasti, mutta hän\nhuutaakin ilmoille kaiken sen, mistä hän kaikkein mieluimmin olisi\nollut vaiti. Herätessään seuraavana päivänä tuntee hän kipua päässään\nja kipua omassatunnossaan. Niin tulee käymään teidänkin huomenna,\nrakkaat hovimiehet!\"\n\nMutta jaarlin pojat ja kaikki nuoret ja turmeltumattomat miehet\nmuuttivat lähemmäksi häntä, jotteivät kadottaisi yhtään ainutta hänen\nsanoistaan. \"Niin totisia sanoja puhuvan miehen täytyy myös olla\nse, joksi itseään sanoo\", ajattelivat he. Kun hovimiehet huomasivat\ntämän, menivät he jaarlin luo ja sanoivat kärsimättöminä: \"Neuvomme\non, jaarli, että sinä toimitat tuon seikkailijan hengiltä, ennenkuin\nhän ehtii peräti pyöryttää sinun omien lastesikin päät.\"\n\n\"En tahdo auttaa enkä vahingoittaa häntä\", vastasi jaarli. \"Mitä on\nmeidän uskominen? Jos hän valehtelee, tekee hän sen ainakin niin,\nettä hän itse uskoo tuohon valheeseensa. Ja sehän on melkein samaa\nkuin puhua totta.\"\n\nRouva Birgitta ei ollut tyytyväinen vastaukseen. \"Kuka maankulkija\ntahansa\", penäsi hän, \"voi tulla sanomaan: Minä olen kuninkaan poika.\nMutta jos nyt asian laita kaikessa tapauksessa olisi niin, kuin\nSverre väittää? Luulenpa keksineeni keinon. Muistathan muutamien\nturkiskauppiaiden lahjoittaneen minulle erään lappalaisen orjan,\njonka nimi on Vittiko. Hän on noita, hän on tietäjä. Anna hänen\nkatsoa Sverren käsiä ja lukea totuus!\"\n\nJaarlilla ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, ja Sverreä ja\nVittikoa pantiin hakemaan. Vittiko oli nuori lappalainen, jonka\ntukka oli suora ja musta, ja jonka ulkonevia poskipäitä koristi mitä\nkaunein ruskea väri. Hän kulki hiljaa nahkalapikkaissaan kuin syvässä\nhangessa ja taivahutteli polviniveleitään. Tuon tuostakin katsahti\nhän ympärilleen kuin sameasta unesta, sillä hän oli taitamaton\nyleisissä tiedoissa, mutta taitava salaperäisissä seikoissa. Talven\npitkä pimeys ja kesän pitkä valkeus olivat hänen isänsä ja äitinsä.\nHän tarttui Sverren vasempaan käteen ja tutki tarkoin kämmenen\nuurteita. Väliin hän naurahti ilkeän purevasti, mutta nyökkäsi taas\nkohta lempeästi kuin hyvänsävyisin ihmisistä. \"Pappi\", sai hän\nsanoiksi viimein, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin talvi-yön tähdet,\n\"päälliköksi olet sinä syntynyt!\"\n\n\"Minä en tiedä, Sverre\", sanoi jaarli, huulilla hymy, jota saattoi\nselittää monella tavalla, \"tekeekö tämä vastaus sinut murheelliseksi\nvai kiitolliseksi. Se puhuu vähemmän sinun menneisyydestäsi kuin\nsinun tulevaisuudestasi, mutta tulevaisuushan onkin tärkein. Ota\novela Vittiko oppaaksesi, kun lähdet matkaan, ja palkitse hänet\nkuninkaallisesti, jos joskus jaksat!\"\n\nMurheellisena lähti Sverre jaarlin kartanosta, seuranansa vain\nlappalainen noita. He tulivat asumattomille karjatuville, missä\nmaahiset jyhmiskelivät permantojen alla, ja he painuivat syvälle\nmetsien syliin. Erääksi yöksi saivat he suojaa papin talosta, ja\nkiitollisuuttansa osoittaakseen lahjoitti Sverre sille papille\npapinkaapunsa ja alttarikirjansa. Mutta pian saivat he muuta\nmiettimistä. Tie kulki kohti Värmlannin saloja. Siellä tapasivat\nhe parven nuoria norjalaisia sissejä ja seikkailijoita, joilla oli\nrisaiset punaiset paidat yläruumiin peittona, mutta säärien ympärille\noli kiedottu vain koivuntuohta. Sentähden kutsutuinkin heitä\ntuohisääriksi. \"Jos sinä olet se, joksi itseäsi sanot\", puhelivat he,\n\"niin ollos tervehditty! Meidän päällikkömme, Östen Meyla, kaatui\näskettäin. Rupea sinä nyt johtajaksemme!\"\n\n\"Eipä näytä siltä, että me kykenisimme saamaan paljoa aikaan\",\nvastasi hän, ja hänen sielukkaat kasvonsa muuttuivat yhä synkemmiksi.\n\"Ei, menkää Birger Brosan taloon ja ottakaa joku hänen pojistaan\npäälliköksenne. Äitinsä kautta on heillä yhtäläinen perintö-oikeus\nNorjaan kuin minullakin.\"\n\nMuutamia lähettiläitä pantiinkin menemään jaarlin kartanoon, mutta\nhe palasivat se varovainen neuvo mukanaan, että tuohisäärten\ntulisi mieluummin ottaa Sverre johtajakseen. \"Ellet tahdo ruveta\npäälliköksemme\", huusi koko joukko, \"olet sinä kuoleman oma!\"\n\nSilloin täytyi Sverren myöntyä. Harvoilla oli kunnolliset aseet.\nMonet potivat haavojaan, ja useimmat eivät olleet vielä ehtineet\ntäyteen miehenikään. Yhteensä oli heitä vain kuusikymmentä päätä,\nmutta heti nimitti hän muutamia henkivartijoikseen ja asemiehikseen\nja sääsi muille erilaisia arvoja. Vittikosta sai tulla orja. \"Koska\nmeistä nyt on tehty ylhäistä hoviväkeä\", sanoivat tuohisääret\nSverrelle, \"emme voi totella sinua, ellet sinä itse ole arvossa meitä\nkorkeampi.\" Ja he antoivat hänelle kuninkaan nimen.\n\n\"Jokainen hetki on nyt kallis\", sanoi hän. Ja kun hän siinä seisoi\nkurjan, nälkiintyneen joukkonsa edessä, solakkana ja totisena,\nnuoruudenijässä vielä, näytti hän yhä enemmän ja enemmän mitä\nviisaimmalta mieheltä. \"Kotona Norjassa hallitsee jaarli Erling\nVinokaula, joka on saanut kruunatuksi poikansa Maunun kuninkaaksi.\nErling on häikäilemätön ja ankara, eikä häneltä vihollisia puutu.\nRientäkööt vahvimmat teistä edelle ja puhuttakoot Telemarkiin\npaenneet tuohisääret odottamaan minua maan pohjoisosissa.\"\n\nNiin matkasi hän edelleen läpi kahdentoista peninkulmaisen metsän\npohjoisimmassa Värmlannissa ja saapui Älv-laaksoon. Sitten läpi erään\nmetsän, joka oli yhtä pitkä, Malungiin läntisessä Taalainmaassa\nja sitten läpi erään metsän, joka oli viisitoista peninkulmaa\npitkä, itäiseen Taalainmaahan. Vittikoa, joka ei ollut vielä\nkoskaan muuttanut karvaisia vaatteitaan siitä kun hän oli ne ensi\nkertaa ylleen pukenut, saattoi tuskin eroittaa ruskeanharmaasta\nmaasta. Hän ryömiskeli ja hiiviskeli pensaiden välitse, ovelana ja\nherkkä-uskoisena, vaarallisena ja vaarattomana, ja kaikki, mitä hän\nsanoi, oli siitä totuuden ja valheen keskimailta. Myöhään muutamana\nyönä tulivat he erääseen pimeään kylään. Vittiko puhalsi loihtien\nsormiinsa, ja heti leimahtivat ne palamaan kuin viisi sytytettyä\nkynttilää.\n\n\"Kuka sinä olet, noita, joka vaeltelet moinen kynttilänjalka\nmukanasi?\" kyselivät talonpojat ja tirkistelivät puolipukeissaan\ntuvista. He olivat vielä pakanoita, ja Torin ja Odinin veistokuvat\nkoristivat vielä ovien pieliä.\n\n\"Minä olen lappalaisten suurin päällikkö\", vastasi hän, \"ja minä\nkävin tuolta etelämpää hakemassa kuninkaan seurakseni sinne tunturein\nkeskeen.\"\n\nMutta talonpojat eivät olleet vielä koskaan ennen nähneet kuningasta\nja he tuskin tiesivät, oliko se lintu vai kala. \"Katsokaa, katsokaa\nvain!\" jatkoi Vittiko ja valaisi palavilla sormillaan tuohisääriä.\n\"Tuohta säärien ympärillä. Vaatteet niin risoina, että jos pistää\nkätensä yhdestä reijästä sisään, niin tulee se toisesta ulos.\nJa pudistakaapa näitä taskuja! Ei ropoakaan rahaa, ei kuivaa\nleivänpalaistakaan. Ettekö käsitä, taalalaiset, että ne ovat\nhovimiehiä ne... Ja tällaiselta näyttää kuningas. Vain päällinen\nkengistä jäljellä. Pohjat puhki, korot tiessään. Mutta kohteliaan\nja ystävällisen täytyy kuninkaamme olla. Muuten löisimme hänet\nhengiltä... Pankaapa nyt tulta patojen alle!\"\n\nVieraanvaraiset talonpojat veivät silloin matkalaiset tupiinsa\nja kestitsivät heitä parhaansa mukaan. Mutta Sverre mietti\nmiettimistään, miten hän järjestyksen ja kurin kautta vähitellen\nkasvattaisi hurjista tuohisääristään erinomaisia sotureita.\nLevähtäneenä ja kiitollisena, mutta voimatta maksaa ropoakaan\nkestityksestä, samosi hän sitten joukkoineen halki Jämtlannin. Kevät\nteki juuri tuloaan. Tuohisääret joivat järvien kirkasta, kylmää\nvettä, eikä heillä usein ollut muuta syötävää kuin puunkuorta ja\nmarjoja, jotka olivat olleet talven lumen alla. Päästäkseen eteenpäin\ntäytyi heidän kulkea lautoilla jokien yli, ja kun he vihdoin\nlaskeutuivat tuntureilta Nidarosiin Norjan puolelle, eivät he viiteen\nvuorokauteen uskaltaneet nukkua eikä hankkia ruokavaroja, koska\npelkäsivät tulevansa ilmi.\n\nKaupungista huomattiin heidät kuitenkin, mutta Telemarkin tuohisääret\ntulivat heidän avukseen. Kaupungin päälliköt ottivat silloin pyhän\nOlavin lipun kirkosta ja rynkäsivät ulos sotureineen, mutta nämä\npötkivät käpälämäkeen heti kun kuulivat peljättyjen tuohisäärten\nnuolien suhisevan. Lipunkantaja painatti pakoon sellaista vauhtia,\nettä ratsasti kumoon kaksi miestä, joista toinen kuoli paikalla\nja toisesta tuli raajarikko elinijäkseen. Hän itsekin kaatui, ja\ntuohisääret valtasivat lipun. Tämä lippu edellään kulki sitten Sverre\nNidarosiin ja kiitti Neitsyt Maariaa ja pyhää Olavia odottamattomasta\nvoitosta.\n\nSitten huudettiin hänet äyrikäräjillä koko Norjan kuninkaaksi. Mutta\njaarli Erling Vinokaula eli vielä, ja hänen poikansa Maunu oli\nmyöskin Norjan kuningas. Alituisia seikkailuja kokien piileskeli\nSverre väliin laivoissa, väliin talonpoikaistuvissa ja lopulta tuli\nhän tunturien yli hälsinglantilaisten maahan. Hälsinglantilaiset\nkokoontuivat, monet täysissä rautavarustuksissa, estämään häntä\nkulkemasta heidän maansa läpi. Sverre läheni väkineen suljetussa\nrintamassa. Hänen miehensä saivat oikeuden puhua hänen puolestaan\nhälsinglantilaisten käräjillä, mutta ei hän itse. Hänen ei sallittu\navatakkaan suutaan, niin kovin pelkäsivät hälsinglantilaiset hänen\nkuulua taitoaan sanojen sovittelussa. Hän tuotatti silloin pari\nhevosta ja käski miestensä teurastaa ne. \"Nyt pitää kuultaman\nkaikissa valtakunnissa\", sanoi hän, \"että te hälsinglantilaiset\nolette niin kitsaita ruoallenne, etteivät kristityt miehet voi teidän\nmaassanne muuten pysyä hengissä kuin tekemällä syntiä Jumalaa vastaan\nja syömällä hevosenlihaa.\" Silloin häpesivät hälsinglantilaiset,\nja kun hän nyt seisoi siinä heidän edessään silkkipäähineessään,\nrautapaidassaan ja punaisessa villa-ihokkaassaan ja puhui selvästi ja\nviisaasti ja hienosti pilaillen, kuten hänen tapansa oli, eivät he\nvoineet kuulla häntä tulematta hänen ystävikseen.\n\nJonkun aikaa jälkeenpäin alkoi tuohisäärten punaisia paitoja taas\nvilkkua Nidarosin yläpuolisilla kukkuloilla, ja Sverre sanoi\nmiehilleen: \"Nyt on tullut hetki korjata sato kaikista vaivoistamme\nja vastuksistamme. Tuolla alhaalla kaupungissa majailevat nyt\nErling Vinokaula ja Maunu sotajoukkoineen. Jokainen teistä saa sen\nmiehen kalleudet ja arvot, jonka hän surmaa ottelussa. Sellaisesta\npalkinnosta on teidän nyt taisteleminen.\"\n\nMuuan mies hypähti innoissaan matkaan toisten edelle, ja hänen\nolallaan oli vain varsta. \"Eipä tappeleminen Erling Vinokaulan kanssa\nole sentään viljan puimista\", nauroi hänelle muuan tuohisääri. Mutta\nmies vastasi: \"Aseet, joita aijon käyttää, tulevat kyllä vastaani\nkaupungista, sillä niitä kantaa vielä joku jaarlin mies.\"\n\nVittiko seurasi mukana ja hiipi kaupunkiin vakoilemaan. Rannassa\nlojui laiva, missä jaarli vietti yötään. Eräällä ristiretkellä oli\nhän saanut miekaniskun kaulaansa, niin että pää istui siitä lähtien\nvinossa, ja siksi ruvetuinkin häntä sanomaan Vinokaulaksi. Mutta\nVittiko näki sekä jaarlin että muiden kannella seisojain varjojen\nolevan ilman päätä ja hän ajatteli: \"Tuo merkitsee, että he huomenna\nkaikki joutuvat surman omiksi.\"\n\nHän kuuli jaarlin sanovan: \"En tahdo kieltää, että minun tulisi\nehkä koota hajaantunut miehistöni laivaan ja laskea ulapalle, mutta\nminä en voi sietää tuon papinmokoman Sverren asettuvan poikani\nkuninkaantuoliin.\" Sitten astui hän maihin. Kristuksenkirkon\nkalmistossa kohtasi hän poikansa ja tämän päälliköt. He laskeutuivat\nhetkeksi polvilleen, mutta lopulta sanoi Erling Vinokaula: \"Nouskaa\nylös ja tarttukaa aseisiinne! Pianpa ehkä saatte virua täällä\ntarpeeksi kauvan.\"\n\nTorvet törähtivät, mutta rintamaan kertyikin vähemmän väkeä kuin hän\noli odottanut, tuskin kuuttasataa miestä.\n\n\"Minne te kaikki nyt häivyitte?\" kysyi jaarli, ja hänen väkensä alkoi\nväistyä kahakassa. Itse sai hän piston läpi vyötäistensä ja kaatui\nkuolleena selälleen. Kuningas Maunu, joka pakenevain mukana kiiruhti\nlaivoille, kumartui hänen ylitseen, suuteli häntä otsalle ja sanoi:\n\"Me kokoonnumme vielä kerran, isä, riemun päivänä.\"\n\nSeuraavana vuonna istui Birger Brosa väkineen iltaa tuvassaan. Päivän\ntyöt olivat päättyneet, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Ilta oli viileä,\nkostea kevätilta, mutta ensimäinen, jolloin ei heidän tarvinnut\npolttaa kynttilää. Turkkeihinkin kääriytyneinä iloitsivat kaikki\nkatsellessaan avonaisesta ovesta alastomia puita ja niiden pieniä,\nvielä kehkeymättömiä silmikkoja.\n\nSilloin näkyi polulla liikahtelevan ihmeellinen kasa aseita,\nrautapaitoja, vaatteita ja raahaavia, hopeahelaisia hevosenvaljaita.\nYlinnä upeili kypärä, jonka kannattajana ei ainakaan päätä näkynyt,\nja koko ilmestys oli kuin mikäkin sukuhaudasta noussut kummitus.\nKynnyksellä putosi taakka vihdoin maahan, ja siinäpä seisoikin\nVittiko, ruskeankeltaisena ja onnellisena, siinä koko hänen\nvoittosaaliinsa tappelutantereelta. \"En surmannut ketään jaarlin\nmiestä\", selitti hän, \"mutta korjasinpa sentään satoni nurmikolta.\"\n\nBirger Brosa nousi isäntämäisen suojelevasti penkiltään ja tervehti\nhäntä. \"Pitkäänpä sinä saitkin oppaana palvella\", pilaili hän. \"Mutta\nvastaakkin nyt erääseen vakavaan kysymykseen. Kuka oli vieraamme?\"\n\n\"Päälliköksi oli hän syntynyt\", vastasi Vittiko ja veti henkeä.\n\"Kaikki muu on arvoitusta. Mutta sen minä sanon, että suurempaa\nkuningasta ei ole norjalaisilla ollut ilmoisna ikänä, ja saavatpa\nhe totisesti hikoilla yhdenkin kerran, ennenkuin heille toinen\nsamanlainen nousee.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nBIRGER JAARLI.\n\n\nBjälbon Ingrid Ulva oli lähettänyt väkensä poimimaan pähkinöitä. Tie\noli pitkä, ja ilta pyrki hämärtymään.\n\nHarmaantunut Folkunga-rouva, Maunu Minnesköldin leski, käveli itse\nsillävälin sulkemassa ruoka-aittojaan. Siellä killui savustettuja\nja suolattuja eläintenlihoja pitkissä riveissä, eikä sieltä\npuuttunut suinkaan mausteita eikä hunajaa eikä jauhosäkkejä. Hän\nkatsoi tarkkaan, että voikirnussa oli pihlajaa velhojuoma vastaan\nja että maitosiivilän pohjalla oli pieniä kiviä, jotka oli poimittu\npaikalta, mihin salama oli iskenyt. Pimeän tullen kuului lattian alta\nhiljaista telmettä, aivan kuin olisi joku rummutellut sormillaan\npöydänreunaa. Maahiset siellä teutaroivat. Permantopalkkien välistä\nloistivat niiden valaistuskojeet kuin valju kuunpaiste. Tuon\ntuostakin heittivät ne lattialle hiukan sahajauhoja, mutta silloin\nei emäntä hymähtänyt tyhmien tapaan, vaan kumartui syvään ja kokosi\nsahajauhon kuin kallisarvoisimman lahjan ikään. Hän kätki sahajauhon\nhuolellisesti, kylvääkseen sen sitten pellolle. Siitäpä nousikin\nsinne kesällä sellainen viljantohina, että se kuului aivan aaltojen\npauhulta, ja siitä tuli Bjälbo hedelmälliseksi ja rikkaaksi.\n\nRauhattomina aikoina muutti hän kirkontorniin palvelijattarineen ja\npaistinpannuineen, mutta iltaisin ei hänen tarvinnut mitään pelätä.\nMuuan vanha, lopen köyhtynyt Folkungi, joka eleli talossa armoilla,\nauttoi häntä äänettömänä ja jurona avainten kantamisessa. Hänen\nnimensä oli Sune, ja hän oli ainoa sen talon haltijaväestä, joka\noli jäänyt kotiin. Välinpitämättömänä ja huonosti puettuna seurasi\nSune emännän kintereillä. Kun emäntä oli lukinnut raskaammat avaimet\nseinäkaappiin pienellä hopea-avaimella, joka kilisi hänen omassa\nkimpussaan, kääntyi hän seuraajansa puoleen, sanoen: \"Sune, minä ja\nminun poikani olemme Ruotsin rikkainta väkeä.\"\n\n\"Siksipä käykin sinulla vieraita, joista sopii ylpeillä\", ivaili hän\nkatkerasti ja katsahti ovelle. \"Siinähän on sinun suurin riemusi.\"\n\nMuuan mies lynkytti huoneeseen kainalosauvansa varassa.\nSisäänpainunut rinta, kapeat hartiat ja vaaleankeltainen tukka, joka\naaltoilevana valui mustalle puvulle -- siinä kaikki, mitä hämärässä\nsaattoi havaita. Hän asettui sammutetun lieden ääreen ja tuijotti\nkaton savu-aukosta yöhön.\n\nYlpeä Ingrid Ulva astui askeleen taaksepäin ja nykäisi Sunea hihasta.\n\"Se on kuningas, ontuva, sammalkieli Eerikki\", sanoi hän hiljaa.\n\"Miten on hän tullut tänne? Ja mihin minä nyt ryhdyn? Tässä minä\nseison kehnoimmissa vaatteissani melkein kuin mikäkin orjatar. Vain\nsarkaa.\"\n\n\"Kath, kath kun tähdet paithtaa!\" sammalteli kuningas, ja hänen\näänensä kuului niin sydämellisen hyvänsävyiseltä, että sen olisi\npitänyt sulattaa jäisinkin korskeus lämpimimmiksi veripisaroiksi.\nMutta Ingrid Ulva ei pysynyt kauvan neuvottomana. \"Ken lienetkin,\nmatkalainen\", sanoi hän reippaalla päättäväisyydellä, \"niin istu\nrauhassa alallasi. Minä menen hakemaan emäntääni, korkeasukuista\nrouvaamme Ingrid Ulvaa.\"\n\nLyhyin askelin kiiruhti hän ylisille vaate-arkuilleen. Mutta kun hän\nkahmaisi vyöhönsä, oli avainkimppu poissa. Siinä hän nyt seisoi ilman\navaimia, ilman palvelijoita, ruoka-aitat ja arkut lukossa, hän, rouva\nIngrid Ulva! Ja rikkaassa Bjälbossa! Ja arkussa oli kultakankaisia\nhameita ja viinikannuja ja juomasarkkoja, jotka olisivat tuottaneet,\nkunniaa kenen piispan pöydälle tahansa.\n\n\"Moista nöyryytystä en voi koskaan sulattaa\", ajatteli hän ja\nkuunteli pienintäkin kolahdusta. \"Ovatko ne palvelija-vetelykset\nsitten kokonaan unohtaneet minut siellä pähkinämetsässään? Olisivatpa\nne vain täällä, niin saisivat ne hakata ovet ja lukot auki kirveillä.\nJa tekin, maahiset! Sillä tavallako te palkitsette emäntäänne?\nPiiloitatteko te hänen avainkimppunsa juuri kun hän sitä paraiten\ntarvitsee?\"\n\nVallan kiihdyksissään laskeutui hän keittiöön, mutta sieltä löysi hän\nvain vähän valkeata puuroa ja maitokulhon. Hän puhalteli tervastikkua\ntuhkaan siksi kunnes se leimahti palamaan, mutta miten hän valaisikin\nlattioita ja rappukiviä, avaimia hän ei löytänyt. \"Tässä ei auta\nmuu\", kuiskaili hän itsekseen, \"kuin jatkaa samalla tavalla kuten\naloinkin ja olla yhä vain olevinaan tyhmä orjatar. Enhän voi häntä\njättää sinne pimeään yksinkään istumaan.\"\n\nHän pisti palavan tikun suupieleensä orjien tapaan ja kantoi pöytään\npuuron ja maidon. Sitten sytytti hän vaivaisen vahakynttilän. Ja nyt\nnäkyi, että huone oli upea sali, jota koristivat aseet ja liput.\nMutta kestitys oli laihanpuoleista kuuluisan Bjälbon kestitykseksi.\n\"Mahtava Ingrid-rouvamme\", sanoi hän ja pisti tikun jälleen huuliensa\nväliin, \"on nyt parhaillaan huvikävelyllä koko palvelijajoukkueensa\nkanssa. Sinun tulee odottaa, mies, ja olla kärsivällinen.\"\n\nSilloin hymyili Eerikki Sammalkieli koko naamallaan ja nyökäytti\nhänelle päätään, silmissä kirkas, ystävällinen hohde. Hän ei ollut\ntavannut talon emäntää milloinkaan ennen, mutta hän näki hänen\npeukalossaan jykevän kultasormuksen, jonka hän oli unohtanut siihen.\nJa kuningas arvasi, kuka hän oli. Hän ei tahtonut saattaa häntä\nhämilleen, ilmaisemalla keksintönsä, vaan pisteli näön vuoksi\nmuutamia lusikallisia puurovadista. Sitten nousi hän pöydästä\nja tarttui kainalosauvaansa. Rakastettava hellyys asui hänen\npiirteissään, ja selvää oli, ettei moinen herra ollut milloinkaan\nvoinut heiluttaa keihästä tai miekkaa. Muutamin häveliäin sanoin\nkiitti hän kaikesta ja toivotteli hyvää vointia ja lynkytti sitten\novesta ulos yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.\n\nSune istuutui pöydänpäähän ja vengotteli muutamia vahingoniloisia\nsanoja, mutta tuskin oli Ingrid Ulva käynyt pari askelta eteenpäin,\nennenkuin hän pysähtyi äkkiä huudahtaen. Hänen jalkansa oli osunut\njohonkin kiiltävään, joka välkkyi lattianraosta. Kumartuessaan\nhuomasi hän heti, että siinä olivat avainkimpun vitjat. \"Te maahiset\nolette minulle tämän kolttosen tehneet, vaikka minä olen aina\nollut hyvä teitä kohtaan\", änkytti hän ja kiskaisi avaimet raosta.\nHän kiiruhti arkuilleen ja pukeutui silkkiin ja kiinnitti pienen\nhelmirivan tukkaansa.\n\n\"Joutukaa, joutukaa! Laittakaa tulta keittiöön!\" huusi hän\npalvelijoille, jotka nyt myös kuuluivat metakoivan pihalla. \"Hevosen\nselkään, ken ensimäisenä ehtii, ratsastamaan kilpaa kuningas Eerikin\nkanssa! Tervehtikää häntä ja sanokaa, että nyt on Ingrid Ulva tullut\nkotiin ja odottaa häntä kunnia-istuimella.\"\n\nPianpa tuprusi savu keittiöstä. Kannuja ja vateja kannettiin\npöydälle, ja soihtuja pistettiin pitimiinsä pitkin salin seiniä. Tämä\nolikin toista kuin se savuava tervastikku, jota Ingrid Ulva äsken oli\nhampaissaan kuljetellut!\n\nKun kaikki oli valmiina, lensi ovi auki sellaisella iloisella\nhälinällä, kuin olisi kokonainen soturilauma rynnännyt saliin. Mutta\ntälläkin kerralla tuli sieltä vain yksi ainoa mies, ja se oli hänen\noma poikansa Birger. Hänen kieroista, ruskeista silmistään säihkyi\nveitikka. Hän levitti sylinsä juhla-asuun puettua äitiään kohti,\njoka istui siellä mahtavana kunnia-istuimen pylväissä riippuvain\nteräsmiekkojen välissä.\n\n\"Terve sinulle, jaarlin äiti!\" huusi hän voitonhurmoissaan.\n\n\"Poikani eivät sen pahempi ole mitään jaarleja\", huomautti Ingrid\nUlva töykeästi.\n\n\"Terve sinulle, kuninkaanäiti!\"\n\n\"Oikea kuningas oli äsken täällä, pyhän Eerikin jälkeläinen. Hän\nkulki kainalosauvojen varassa. Jokaisella suvulla on aikansa, ja\nsitten kuivuvat oksat.\"\n\n\"Tiedäthän minut kuninkaan parhaaksi ystäväksi. Olimme juuri matkalla\nAlvastraan. Hän käski seurueensa pysähtyä kukkulan tuolle puolen,\nmutta tuli itse tänne hämmästyttämään sinua, äiti. Puhutaanhan niin\npaljon pahaa meistä Folkungeista ja meidän kopeudestamme. Ja mitä hän\nnäki?\"\n\n\"Sarkavaatteisen orjattaren.\"\n\n\"Arkailevan, huonosti puetun emännän näki hän, tuo sairas,\nvaatimaton, jalomielinen kuningas Eerikki. Hän tunsi sinut\nkultasormuksestasi.\"\n\nBirger vaikeni nauraakseen kyllikseen. Sitten vaihtui hänen\nsilmiensä ilme, ja niihin sytähti synkkä tuli. \"Ja silloin\", jatkoi\nhän, \"silloin ajatteli Eerikki: Kaikki paha, mitä kuiskaillaan\nFolkungeista, on panettelua. Vanha jaarlini, Ulv Fase, tuli siihen\narvoon vastoin minun tahtoani. Kun hän vaipuu ikuiseen lepoon --\nkunhan se pian tapahtuisi! -- täytyy tuon naisen pojasta tulla minun\njaarlini. Ja hänelle annan minä oman sisareni puolisoksi, koska\nei minulla itselläni ole poikaa kruununperijäksi. -- Sellaisten\najatusten täyttämänä jatkoi hyvä Eerikki-kuningas matkaansa sinä\niltana. Ymmärrätkö nyt, Ingrid Ulva? Terve sinulle, Folkungin äiti!\"\n\nPilaillen veti hän sormuksen äitinsä peukalosta ja heitti sen\nlattianrakoon. \"Siitä saavat maahisesi kiitosuhrin, koska he tänä\niltana osasivat kätkeä sinun avainkimppusi!\"\n\nSune, joka oli vaijeten kuunnellut keskustelua, jymähytti nyrkkinsä\npöytään. \"Heimolainen\", sanoi hän synkästi, \"petoksellako sinä alat?\"\n\nBirger katsahti ankarasti häneen. \"Varokaa seuraavaa petosta,\nFolkunga-heimolaiset, jos rupeatte minua uhmailemaan!\"\n\n\"Entä jos seuraamme sinua?\"\n\n\"Silloin saat sinä yksinäsi, sinä rutiköyhä mies, kaiken sen kullan\nja hopean, mitä Jumala kaukana Itämaassa pitelee sylissään.\"\n\n\"Mitä sinä sitten aijot, jaarliksi tultuasi?\"\n\n\"Minä tahdon kastaa Itämeren toisella puolella asuvat pakanat, jotka\npolttivat meidän Sigtunamme, ja tehdä heistä ihmisiä. Teräsvuoret\novat lohottavat ja pellot ovat kynnettävät. Tukholma on torneilla\nvarustettava ja lain rauha on saatava naistenne, kirkkojenne ja\nkotienne suojaksi. Sano minulle vain, miten saan lyhyen ikäni\nriittämään!\"\n\n\"Nyt kuulen, että sinä olet se mies, jota me olemme satoja vuosia\nikävöineet\", huudahti Sune ja raastoi sotavarustuksensa esiin\nnurkasta, missä se oli kauvan toimettomana virunut. Ja kun sitten\nBirger ratsasti pois, seurasi hän mukana.\n\nAika vieri, ja moni kevät katkoi kahleensa. Ulv Fase jätti tämän\nmaailman, ja Birgeristä tuli jaarli. Pian oli hänellä eniten\nsananvaltaa maassa, ja uppiniskaisten täytyi kumartaa hänen voimaansa\nja vavista hänen vihaansa. Kellojen kumistessa kokoontuivat nyt\nseurakunnat kirkkomäille, missä innostuneet munkit ja papit\nristiinnaulitunkuva kädessä saarnasivat ristiretkeä. He puhuivat\nritarijoukoista, jotka olivat taistelleet ja vuodattaneet vertansa\npyhän haudan valloittamiseksi uskottomain ryövärikäsistä. Ja\nhe manasivat ruotsalaisia sielunsa autuuden nimessä lähtemään\nsotaretkelle Itämeren tuonpuolisia pakanoita vastaan. Kansa tunkeili\npuhujain ympärille hurskain riemuhuudoin. Saarnaajan jaloissa oli\nontoksi kaiverrettu, raudoitettu ja munalukolla suljettu puupölkky.\nSitä sanottiin uhri-arkuksi. Siihen heittivät köyhät ja rikkaat\nroponsa sotaretken hyväksi, iloissaan, kun saivat auttaa Jumalan\nkunnian enentämistä. Ja monet veivät lahjansa itse alttarille.\n\"Niin on Jumalan tahto, niin on Jumalan tahto!\" huusivat ritarit,\nja veripunaiset ristit kiinnitettiin rukousten hymistessä heidän\nviittoihinsa. He olivat ylt'yleensä puettuja rautapaitaan, joka\nulottui leukaan asti. Teräskypärästä lähti kapea levy, joka silmien\nvälitse kulkien suojeli kasvojen yläosaa. Tunteakseen toisensa olivat\nhe koristaneet kilpensä erilaisin merkein. Maalatut linnut, hirvet,\nkalat ja kukkaset välkkyivät auringonpaisteessa. Birger Jaarlin\ntaivaansinisessä Folkunga-kilvessä upeili kultainen leijona, ja\nhänen pitkä miekkansa oli niin raskas, että asepoika sai hikipäin\npuuhailla, kokiessaan pistää sitä hänen vyöhönsä. Purret ja veneet\nlykättiin vesille, ja pyhien lippujen liehuessa lasketti koko\nlaivasto kohti Suomea, jota silloin sanottiin Itämaaksi.\n\nAstuttuaan maihin pystytti Birger Jaarli ristin rannalle ja lupasi\narmahduksen kaikille, jotka antoivat kastaa itsensä. Etäinen ulvonta\nkajahti kankailta vastaukseksi, ja noidutut nuolet alkoivat suhista.\nErämaan pakanat olivat raivoissaan nälästä, sillä rantaseutujen\nkristityt papit olivat kieltäneet heitä tulemasta satamiin ostamaan\nruokaa ja suolaa. Kostoksi sitoivat he vangitsemansa kristityt\ntukasta nuoriin, kaareksi taivutettuihin koivuihin, jotka sitten\nkeinuivat tuulessa ylös ja alas uhrit mukanaan.\n\n\"Nyt käy paras tuuli\", huutelivat pakanat ilkkuen ristiretkeläisille\npiilopaikoistaan katajapensaiden takaa. \"Tulkaapa katsomaan metsää,\nmiten kuolleet Kiesuksen miehet keinuvat koivuissa!\" Ristiretkeläiset\nvetivät miekkansa ja matkasivat virsiä veisaten läpi viidakkojen\nja poikki rotkojen. Muutamien päivien kuluttua osuivat he kovalle\npolulle, joka johti korkealle pysty-aidalle. Birger Jaarli sysäsi\nsyrjään laihat poppamiehet, jotka vartioivat veräjää. \"Käänny,\nkäänny, onneton muukalainen!\" kuiskasivat he, uskaltamatta puhua\nkovaa. \"Tämä on haltijain huvitarha, tämä on Jumalan lehto.\" Mutta\nJaarli astui aituukseen, etevimmät soturinsa seurassaan. Ruoho\nkasvoi siellä rehevänä ja kukat loistivat, vaikka niitä peitti\npihlajain, tuomien ja tuhatvuotisten tammien pimeä varjo. Iloisesti\nliritteleväin lintujen sulolaulu vaikutti ihmeellisesti miehiin:\nheidän päätänsä huimasi, he hoipertelivat sinne ja tänne, he\nnauroivat ja he itkivät yht'aikaa, osaamatta sanoa, korkein onniko\nvai syvin epätoivoko heidän sydämensä täytti. Tuuheimman tammen\njuurella törrötti korkea paasi, jolle oli siroiteltu kultaa ja\nhopeaa, ja sen huipulle oli nostettu pienempi kivi pääksi. Siinä oli\nJumala.\n\n\"Jaarli\", änkytti tukahtunut ääni, ja Sune laahusti puiden välitse.\n\"Juoksin itseni henkitoreisiin, saadakseni sinut kiinni. Ruotsista on\ntullut laiva. Eerikki Sammalkieli on kuollut.\"\n\n\"Nyt on minun siis aika täyttää lupaukseni\", vastasi jaarli ja\npyyhkäisi paadelta kullat ja hopeat Sunen kokotettuun kypärään.\n\"Jumala, Jumala, kumarrappas hieman kivipäätäsi, sillä sinulle puhuu\nnyt ruotsalaisten uusi kuningas!\"\n\nMutta hän näki poppamiesten tassuttelevan paaden luo ja painavan\nkorvansa sitä vasten, paha-enteisesti nauraen. \"Mitä te kuuntelette?\"\nkysäisi hän. \"Jumalan vastausta\", kuiskivat he. \"Hän sanoo: Et sinä\nsaa koskaan kantaa kuninkaankruunua, Birger Jaarli. Se on Jumalan\nrangaistus sinulle, koska saastutit hänen lehtonsa.\"\n\nJaarli kohautti olkapäitään ja meni matkoihinsa. Alhaalla joella\nkastoivat papit laihtuneita miehiä, naisia ja lapsia, ja molemmilla\nrannoilla seisoi ristiretkeläisten sotajoukko yhä paljastetuin\nmiekoin. Hän käski muutamien ritarien jäämään päälliköiksi\nvalloitettuun maahan ja riensi sitten laivalleen.\n\nKun hän tuli kotiin ja tapasi ruotsalaiset herrat, sanoivat nämä:\n\"Me valitsimme sinun vanhimman poikasi Valdemarin kuninkaaksi,\nkoska hänen äitinsä oli pyhän Eerikin sukua.\" Raivostunut jaarli\nkysyi, kuinka he olivat rohjenneet valita lapsen kuninkaaksi hänen\npoissaollessaan. Mutta silloin astui muuan mahtava ylimys, Joar\nSininen, hänen eteensä ja vastasi: \"Ellet vaaliin tyydy, saatan minä\ntästä viitastani myöskin pudistaa kuninkaan.\" Silloin sulki jaarli\nsuunsa.\n\nSune ja muut kateelliset Folkungit ja herrat hioivat pian aseitansa\nkapinaan, mutta he joutuivat perin pohjin tappiolle Herrevadin sillan\nkahakassa, ja heidän etevintensä täytyi taivuttaa päänsä miekan\nkatkaistavaksi.\n\nValdemar viihtyi paraiten naistuvassa ja leikitteli kauneilla\nkiharoillaan. Nuorempi poika, Maunu, jonka iho oli tumma ja katse\nsynkkä, asui ritareineen Nyköpingin linnassa, ja Birger hallitsi\nyksinään koko valtakuntaa. Hän oli iloinen ja loistelias kemuissa,\nmutta ankara siinä, missä tarvitsi ohjaksia kiristää, ja ajan oloon\nalkoivat häntä kunnioittaa nuoret ja vanhat. Hän piti lupauksensa ja\nhän turvasi rauhan viisailla laeilla ja hän poisti sen taika-uskoisen\ntavan, että syytetty saatettiin tuomita kantamaan hehkuvaa rautaa\nviattomuutensa todisteeksi. Ruotsin naiset katsahtivat häneen\nkiitollisuuden välke silmissä, sillä ennen oli koko heidän isiensä ja\näitiensä perintö mennyt veljille, mutta hän oli toimittanut sellaisen\nlain, että sisar saa puolet veljen perintö-osasta. Bjälbossa päätti\nhän päivänsä. Kun soturit, jotka vielä olivat elossa ristiretken\najoilta, seisoivat nyt siinä vahakynttilöiden valossa, sanoivat\nhe: \"Jumala, sinun kostosi raukesi tyhjiin. Tässä paareilla lepää\nRuotsin isällisin kuningas, vaikkei hän koskaan saanutkaan kantaa\nkuninkaankruunua.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nHOVAN TAPPELU.\n\n\nRamundebodassa Tivedenin lähistössä törrötti iki-vanha\nmuurien ympäröimä kuninkaankartano, jonka seiniä koristivat\nsudenkallot. Kuninkaat poikkesivat sinne valtakunnanmatkallaan.\nKerran keskikesällä kajahti äkki-arvaamatta tuossa muuten niin\nkuolonhiljaisessa pesässä säkkipillien piipatus ja rumpujen pärinä.\n\nIloista elämää siellä vietettiin, sen kuuli selvästi. Mutta niinpä\nsiellä kevytmielinen kuningas Valdemar pitikin kemuja, piti kemuja\nsen sijaan kun hänen olisi pitänyt tapella. Hänen sotajoukkonsa\nmajaili metsän tuolla puolen Hovan lähettyvillä, sillä herttua Maunu\noli noussut kapinaan kruunattua veljeänsä vastaan ja rynnisti nyt\netelästä käsin, tanskalaisia ja ruotsalaisia ritareja lippujensa alla.\n\nTiveden oli pakanoiden ja noitien metsä, ja ulvovia ja karjuvia\nolentoja harhaili pitkin rämeitä eksyneitten koirien tavoin. Siellä\nja täällä rotkoissa asui vielä ihmisiä, joita ei oltu koskaan\nkastettu ja jotka eivät olleet koskaan kuulleet messua, vaan jotka\nuskoivat pyhiin lehtoihin ja kumpuihin ja jotka salaa uhrasivat\nlähteille ja kiville. \"Me emme päästä ketään metsämme läpi\", sanoivat\nhe ja alkoivat etsiä sopivaa kokoontumispaikkaa pimeimmän erämaan\nsydämestä.\n\n\"Miten kauvan täällä asunenkin, koskaan en sitä löydä\", sanoi muuan\nvanha eräkäs, jonka nimi oli Hulv Skumble, \"joka päivä keksin minä\nmustia lampia, joissa en ole koskaan kalastanut, rämeitä, joista en\nole ennen tiennyt mitään, yrttejä, joita en ole ennen poiminut.\"\n\nHän nojasi kainalosauvoihinsa ja hän peittyi melkein valkean partansa\nja tukkansa suojiin. Eteenpäin yritellessään osui hän niin mahtavain\njättiläishonkain keskeen, ettei hän ollut uneksinutkaan moisista\npuista. Paikka tuntui hänestä vähemmin metsältä kuin rajattoman\nsuurelta, pilvenkorkuisten pylväiden kannattamalta salilta. Ei\nainuttakaan eläintä näkynyt, ei sääskiä eikä kärpäsiä, ei mitään\nlentävää eikä keveätä, ei auringonpilkettä, tuskin viheriää\nruohonkortta. Kaikki oli vain harmaata ja harmaata. Havuneulojen\npeittämä maa oli tasainen ja sileä kuin permanto, mutta ylhäällä\nlatvoissa kohisi ja ulvoi, ja puut käärivät punertavat käsivartensa\ntoinen toistensa ympärille ja löivät sylipainia. Mutta sinne ylös oli\nniin pitkä matka, että kohina kuului vain kaukaiselta humulta, ja\nalhaalla maassa vallitsi hiljaisuus.\n\nKuljettuaan vielä kappaleen matkaa, keksi hän lähteen. Sinne pääsi\naurinkokin kurkistamaan ja siellä ei ollut yhtä autiota. Hän kurotti\nkättänsä juodakseen, mutta veti sen heti takaisin sen peilikuvan\npelästyttämänä, joka näkyi hänen olkapäänsä yläpuolella. Kiivaasti\nkäännähti hän ympäri.\n\nHänen edessään seisoi Ti-jumala, jota muut metsänkävijät olivat\nikimuistoisista ajoista turhaan etsineet. Mutta siitä huolimatta\nolivat he aina vakuutelleet toisilleen, että hänen vielä täytyi\npiileskellä jossakin metsänsä salasopukassa.\n\nHänen edessään seisoi yltä päältä sammaltunut kanto, jonka\noksantyngät olivat ruiskukansiniset ja terävät ja jota esti\nhajoamasta rautavanne. Vyön yläpuolelle oli kaiverrettu suu, mistä\nnäkyi aivan kuin useampia rivejä vinoja ja madonsyömiä hampaita.\nNe olivat uhrattujen ihmisten kyynärluita, sillä Ti oli taistelun\njumala, ja käsivarsi oli ihmisen synnynnäinen ase. Kaarnakuoriaisten\nkaivelema kuori oli täpösen täynnä ukonvaajoja, ruostuneita veitsiä\nja katkenneita nuolenkärkiä, niin että koko jumala näytti joltakin\npiikkinahkaiselta otukselta. Sen juurelle olivat muurahaiset\nrakentaneet valtavan keon. Ja keskellä kaikkea tätä hävitystä ja\nmurenevia murha-aseita kiipeilivät huolettomina kultakuoriaiset,\nkeväänjumalattaren eläväiset, seulaisten seitsemän mustaa merkkiä\npunakeltaisilla suomussiivillään.\n\nHulv Skumblen mielestä oli moinen löytö hyvä enne. Hän huhuili\nmuille, mutta piteli korviaan, päästäkseen kuulemasta kamalaa kaikua.\n\nHe kokoontuivat silloin kaikki lähteen ympärille ja levittivät\nviittansa naisten suojaksi. \"Hovassa soitetaan\", sanoivat he.\n\"Tappelu on alkanut, ja pappi seisoo alttarin edessä. Mutta Valdemar\nkemuilee tyynesti Ramundebodassa. Siinä tekee hän oikein. Hän luottaa\nmetsään ja meihin.\"\n\n\"Kaikkien vanhojen merkkien mukaan on tämä päivä yksi vuoden\nonnenpäivistä\", vastasi Hulv Skumble. \"Mutta kenelle? Maunulle\nvaiko Valdemarille? Se saattaa riippua meistä. Kuu, joka määrää\najan, on juuri syntynyt, ja teidän tulee illaksi hankkia itsellenne\nsoihtuja. On olemassa vain yksi keino, joka varmasti on tuottava\nvoiton meikäläisille, ja se on ihmisuhri. Mutta sinulle, Ti, sanon\nminä: Sinä olet tullut voimattomaksi. Kukaan ei ole sinulle pitkiin\naikoihin uhrannut vertansa ja jäseniänsä. Mitenkä saattaisit sinä\nauttaa meitä, ellet sinä auringon noustessa voi katsoa vihollista\nsilmää räpähyttämättä! Minä lahjoitan sinulle silmäni. Olen elänyt\ntarpeeksi kauvan, eikä minulla ole niistä enää mitään iloa, vain\nharmia ja katkeruutta.\"\n\nKun ilta oli tullut ja kun soihdut olivat sytytetyt, tempasi hän irti\npari ukonvaajaa, koetteli niiden kärkiä ja valitsi terävimmän. Sitten\nsidotutti hän itsensä kantoon ja kätensä selän taakse. Kun muuan\nsuomalainen ukko kiskaisi ukonvaajalla hänen silmänsä kuopistaan,\nheitti hän henkensä, ja kun ne silmät pudotettiin lähteeseen,\npainuivat ne heti pohjaan ja katselivat sieltä suurina ja kirkkaina\nja tulen hohteesta rävähtämättä.\n\nSilloin valtasi kaikki, sekä miehet että naiset, hurja kiihko, ja he\nsingahuttivat soihtunsa uuttakuuta kohti, ja hevonen hevosen jälkeen\ntalutettiin lähteen reunalle ja uhrattiin loitsujen hymistessä. Verta\nsiveltiin puiden runkoihin, ja sitä valui pitkin maan sammalpeitettä.\nKukaan ei enään epäillyt, että vanhat kasvien haltiat nyt pyhän\nHannun aikoihin, jolloin kaikki iti ja versoi, ryhtyisivät viimeiseen\nvimmattuun taisteluun ja että ne nyt tänä yönä iskisivät sammaltuneet\nkeihäänsä ritarien miekkoihin.\n\nHiomiskojeet haettiin käsille, ja sissit teroittivat kirveensä. He\nolivat huonosti varustettuja, monet ilman rautapaitaa, ja kellään\nei ollut teräskypärää. Mutta he tiesivät vanhastaan, että metsää\nsaattoi varmimmin puolustaa levittämällä hämmennystä ja pelkoa\nsinne tunkeutujain riveihin. Sentähden nylkivät he uhrihevoset\nja kääriytyivät niiden nahkoihin, verinen puoli ulospäin.\nHevosenkalloja, joista he myös nylkivät nahan, pitelivät he seipäissä\npäänsä päällä. Toiset repivät paitansa ja maalasivat irvistelevän\npään rintaansa ja mahaansa. Sitten heittivät he viitan ylleen, niin\nettä he näyttivät aivan suurilta hyppiviltä päiltä. Tämän olivat\nheidän vanhempiensa vanhemmat oppineet suomalaiskääpiöiltä, jotka\nolivat taistelleet sillä tavalla jo kauvan ennen kuin Titä palveltiin\njumalana.\n\nMuutamia talonpoikia tuli juosten, paljain päin ja tyhjin käsin.\n\"Herttuan väki näkyy jo tuolla\", huusivat he. \"Koko Valdemarin\nsotajoukko on lyöty Hovassa! Nyt meidät tuho perii!\"\n\nRoikui ja rätisi nyt tuossa ennen niin hiljaisessa erämaassa.\nPelästyneet linnut ja ketut kiitivät ohi. Lammaslauma rynkäsi\neteenpäin pitkin hypyin, ja sitä seurasi ruskea lehmä, jonka kello\npimpatti vimmatusti.\n\nSissit ymmärsivät vihollisen nyt olevan aivan lähellä, ja parhaat\nampujat kiipesivät kirveidensä avulla honkien latvoihin. Muut\nasettuivat naisten kanssa runkojen taakse. Soihdut pistettiin\nmaahan lähteen ympärille nojaavaan asentoon, niin että tulipallot\nputoaisivat veteen, eivätkä sytyttäisi havunneulasia. Vaikkei\nainuttakaan ihmistä enää näkynyt, loisti metsä yhä kuin valaistu,\nmutta tyhjä sali.\n\nTätä kesti hetkisen. Sitten sukelsi näkyviin opas muutamia\naseistettuja miehiä mukanaan. He tirkistelivät rauhattomina kaikille\ntahoille, mutta kun he näkivät ne kaksi kirkasta silmää, jotka\ntuijottivat heihin lähteen pohjasta, kävivät he käsin päähänsä\nja pakenivat. Opas teki ristinmerkin ja jäi yksinään paikalleen.\n\"Jumalani, kuninkaani!\" änkytti hän. \"Me olemme Tin metsässä. Me\nolemme viimeisten pakanain salaisessa uhripaikassa. Auta meitä, auta\nmeitä!\"\n\nSamassa kaatoi hänet hiljaa suhahtava nuoli.\n\nAsemiehet tulivat pian takaisin monen sadan keihäänkantajan\nsaattamina, mutta kaikki pysähtyivät siihen pelästyneinä ja\nkalpenivat. Etumaiset väistyivät taaksepäin ja astuivat toisten\nrautakengille. He näkivät kaikki selvästi ja varmasti valoisassa\nmetsässä, mutta he eivät huomanneet ainuttakaan ihmistä, ja\nlakkaamatta kaatoivat hiljaa suhahtavat nuolet toisen heistä toisensa\njälkeen.\n\nYht'äkkiä syöksähti koko hyppivien jättiläispäiden ja irvistelevien\nhevosenkallojen kummitusjoukko piilostaan, ja perässä seurasi tiheä\nrivi piikkinuijia ja keihäitä.\n\nMutta silloin rynkäsi myös toiselta puolen näkyviin kuin susilauma\nharmaja rivi yltä päältä rautaan puettuja miehiä. He heittäytyivät\npitkin pituuttaan maahan. He loikkasivat tukevin hypyin eteenpäin,\nraskaista varustuksistaan huolimatta, ja aina tekivät heidän\nmiekkansa totta. Ei kukaan voinut heitä vastustaa. Kirveet lyötiin\nkäsistä, nuolet ja keihäät taittuivat heidän rautapaitojaan vasten\nkuin korret. Mutta kun he tapasivat vanhuksen tai puolikasvuisen,\npidättivät he aseensa iskemästä ja löivät häntä olalle, sanoen: \"Mene\nrauhassa! Jeesus Kristus elää.\"\n\nJa heti kajahti heidän takaansa Tivedin honkien alta satojen suiden\nhuuto: \"Kyrieleis, Kyrieleis!\" [\"Kyrieleis\", lyhennys sanoista \"Kyrie\neleison\" (Herra armahda!), oli riemuhuuto, jonka ristiretkeilijät ja\npyhiinvaeltajat usein kohottivat.]\n\nHe tempasivat kummituksilta näiden oudot varusteet. Mutta kun he\ntulivat uhkaavain naisten keskeen, käänsivät he miekkansa ponnen\nylöspäin ja kumarsivat päänsä. Etumaisin heistä oli samalla myös\nkookkain ja taitavin. Hänellä oli kulunut, sileä kypärä, kummankin\nsilmän kohdalla pieni musta rako. Hänen miekkansa isku halkaisi Tin\naina juuriin asti, ja lahonneet luut ja kaarnanpalaset lentelivät\nylt'ympäriinsä. Hänet tunsi helposti herttuaksi. Hänen takanaan\nkulki hänen hevosensa kuin uskollinen koira ikään, ilman että hänen\ntarvitsi pitää sitä suitsista. Vähitellen oli tullut päivä jälleen,\nja metsänväki kirmaisi pakoon puu puulta. He tunsivat, etteivät\nloitsut eivätkä taikatemput auttaneet enää mitään, että pakanuus oli\nkukistettu, että hurjat metsänjumalat pakenivat heidän laillaan ja\nryömivät kivien ja rauniokasojen alle kuin mäyrät ja ketut, sinne\nkuolemaan tai valittaen ulvomaan pitkinä talvi-öinä.\n\n\"Voi meitä, tuhon omia\", huusivat metsänkävijät. \"Nyt ottavat ritarit\nmaan haltuunsa. Kas, kas, kyyhkysiä lentelee heidän kypäriensä yllä!\"\n\nHerttuan joukko kasvoi yhä, ja ritarit lauloivat Maunun lipun\nympärillä:\n\n    Ritarit näin rukoilevat Luojaa:\n    Antaos paistaa armosi tähden\n    Kypärään, mi otsaamme suojaa\n    Orpoin, kurjain, osatonten tähden!\n\nHeti kun he olivat lopettaneet, jatkoivat laulua ne, jotka seisoivat\nalhaalla suon reunassa:\n\n    Ritarit näin rukoilevat Luojaa:\n    Keskellä maailman kyynelteitä\n    Sodista verisistä suojaa,\n    Rauhaan, oi rauhaan johdata meitä!\n\nMaunu riisui kypäränsä, ja hänen voimakkaat, ruskeat soturipiirteensä\npaljastuivat. \"Moran kiville kuninkaaksi julistettavaksi!\" huusi koko\nritarijoukko, raikuvasti osoittaen iloaan ja kalistaen kilpiään,\nsillä nyt oli maa pelastettu rappiosta ja voimattomuudesta.\n\nValdemar kuoli sitten vankilaansa Nyköpingin linnaan. Mutta\nMaunua ja hänen loistavaa ritarihoviaan mainittiin kunnioittaen\nkaikissa Pohjolan maissa, ja hän pani uusia perustuksia valtakunnan\nmenestymiselle. Häntä kutsuttiin myöhemmin Maunu Latolukoksi, ja\ntaru on tahtonut selittää sen nimen niin, että hän jokaisen oikeutta\nsuojelevilla laeillaan pani ikäänkuin lukon talonpojan ladon oveen.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nTORKKELI NUUTINPOIKA.\n\n\nKun Maunu Latolukko taudin murtamana istui linnassaan Vising-saarella\nja tunsi loppunsa lähestyvän, kutsui hän marskinsa Torkkeli\nNuutinpojan luokseen. \"Kolme poikaani ovat vielä pieniä\", sanoi hän.\n\"Hallitse sinä uskollisesti valtakuntaa!\"\n\nPoikien nimet olivat Birger, Eerikki ja Valdemar. Marskista tuli\nviisas holhooja, ja kansa sanoi: \"Nyt ei puutu iloa, tanssia eikä\nturnajaisia isoisten linnoista, eikä viljaa, silavaa eikä silliä\nmaanmiesten taloista. Eivätpä tule asiat pian olemaan taas niin hyvin\nkuin nyt Torkkeli Nuutinpojan päivinä.\"\n\nKun kuningas Birger oli kahdeksantoista, vietti hän häitään Tanskan\nkuninkaan Eerikki Menvedin sisaren kanssa; tämä kuningas oli taas\naikaisemmin nainut hänen sisarensa.\n\nHäät vietettiin Tukholmassa, ja marski avasi rennosti valtakunnan\npussia. Tarkkaavain kuulijain ympäröiminä seisoi ilvehtijöitä ja\nkierteleviä soittoniekkoja pöydillä ja tynnyreillä kirkumassa\ntuoreimpia uutisia, koska siihen aikaan ei vielä ollut sanomalehtiä.\nJokaista tunnettua ritaria, joka ratsasti ohi, tervehdittiin iloisin\nhuudoin. Taloista, joihin ritarit majoitettiin, pistettiin heidän\npeitsiviirinsä liehumaan akkunasta, niin että vaakunakoristeisia\nlippuja näkyi kaikkialla, minne katsoikin. Korkeimmalle kohosi riemu,\nkun kuninkaan molemmat veljet ratsastivat kaupunkiin. Valdemarista\nei kukaan välittänyt, mutta Eerikkiä tahtoivat kaikki tervehtiä.\nHän säteili nuoruutta ja korskeutta, ja kun hän kohotti kätensä,\nnäytti hän mielivän poimia kultasäkkejä ja kuninkaankruunuja\ntaivaan pilvistä. \"Toimita tuo roskajoukko pois tieltä!\" sanoi hän\naseenkantajalleen. \"En halua hangata jalkaani rääsyihin.\" Mutta\nväkijoukon ainoana vastauksena oli uusi riemun kohina.\n\nVihdoin puhalsivat torvet turnaukseen. Rouvat ja neidot, jotka\nistuivat kilpatantereen laidoilla, hopeaseppeleet ja pehmeät huivit\npäässä, kohottautuivat kiihtyneinä penkeiltään. Peitsi kainalossa\nryntäsivät ritarit toisiansa vastaan hevostensa selässä, ja taampana\nvarustelivat asemiehet patjoja haavoittuneille. Alhaisemmallekin\nkansalle juoksi sinä iltana simaa, olutta ja kirsikkaviinaa. Yksi\nhuitoi veitsellä, toinen pullollaan, ja kenellä ei ollut mitään\nasetta, raastoi riitaveljeänsä tukasta. Suurin oli tungos sen\nhirsisalin edustalla, joka oli erityisesti rakennettu ritarien\nkemuja varten. Siellä tarjosivat hovipojat ruoka-astioita\npolvillaan, ja siellä ei käynyt niistäminen nenää sormiin eikä\nkaiveleminen korvaa veitsenpäällä. Tuskinpa oli luvallista puhdistaa\nhampaitansa veitsenkärjellä. Jos joku joi toisen maljan, tapahtui se\nkohteliaasti, silmät maahan luotuina, eikä luita laskettu takaisin\nlautaselle, vaan heitettiin pöydän alle, missä koirat niistä\ntappelivat. Siellä olikin toisenmoisempi elämä kuin poroporvarien\npidoissa.\n\nHerttua Eerikki piti seuraavana päivänä lyötämän ritariksi. Hämärän\ntullessa otti hän ritarikylvyn. Valkeaan mekkoon puettuna valvoi hän\nsitten koko yön toisten ritarien kanssa harmaiden munkkien kirkossa,\njota nyt sanotaan Riddarholman kirkoksi. Siellä polvistui hän Maunu\nLatolukon hautapaadelle pää-alttarin eteen ja rukoili: \"Isä, opeta\nminua kaikessa tulemaan sinun kaltaiseksesi!\" Mutta syvällä hänen\nsydämessään, niin syvällä, että hän itse sen tuskin kuuli, kuiskasi\nsynkkä ääni: \"Ja sinun laillasi, jos niin tarvitaan, tempaamaan\nkruunu heikolta, houkkamaiselta veljeltä.\"\n\nKauvaksi kuului hälinä seuraavana aamuna, kun hän kilpatantereella\nastui kuningas Birgerin eteen. Birger istui kalpeana kunniakatoksen\nsuojassa morsiamensa, kuningatar Märtan rinnalla. Morsiamella\noli pieni suu, mutta se ei voinut koskaan hymyillä, ja punaiset\nhiuskiehkurat parveilivat kultarivan ympärillä. Kirkkaalla\näänellä vannoi Eerikki ritarivalan: hän lupasi sotia pyhän uskon\nvahvistamiseksi, vastustaa vääryyttä, suojella turvattomia ja orpoja,\ninhota vilppiä ja taistella totuuden ja oikeuden puolesta. Birger\nlöi häntä silloin miekanlappeella hartioihin ja huudahti: \"Havahtuos\npahuuden unesta, kasvaos rauhan sotijaksi ja ollos aina Jumalalle\nkuuliainen!\" Sitten antoi hän veljelleen rauhansuudelman. Miekka\nripustettiin hänen kupeelleen, kultaiset kannukset kiinnitettiin\nhänen kantapäihinsä ja sulkatöyhtöinen kypärä pantiin hänen päähänsä.\nJa niin oli Eerikki ritari.\n\nTorkkeli iloitsi, kuten olisi iloinnut isä omista lapsistaan. Hänen\nkärpännahalla reunustetusta viitastaan näkyi, että hän rakasti\nkomeutta ja että hän oli suurisukuinen ja rikas, ja hänellä olikin\nsekä taloja että kaivoksia. Kuin uusi Birger Jaarli johti hän\nkaikkea, mutta hän oli hyvänsävyisempi ja nöyrempi, ja hän oli\ntyytyväinen nähdessään muut tyytyväisinä. Hänen leveiden, leppeiden\npiirteidensä ympärillä alkoivat jo hiuskiharat harmaantua, mutta\nvielä kykeni hän heittämään miekkansa ilmaan ja sieppaamaan sen\nkahvasta jälleen käteensä. Se miekka oli seurannut häntä monille\nsotaisille seikkailuille Karjalan erämaihin Itämeren toiselle puolen.\nJa kun kisat ja juhlat nyt olivat lopussa, alkoi hän jälleen ajatella\nRuotsin vallan laajentamista.\n\nKomea sotalaivasto mukanaan purjehti hän Nevaa ylös ohi rämeisten\nrantain, missä nyt Pietarin kullatut kupoolit kimaltelevat, mutta\nmissä silloin syvää hiljaisuutta häiritsi vain suolintujen kirkuna ja\nräkätys. Sinne rakensi hän linnoituksen.\n\nVenäläiset kokosivat silloin sotajoukon, jossa oli väkeä\nsilmänkantamattomiin. He panivat suunnattomia palavia rovioita\nsolumaan virtaa alas ruotsalaisten laivoja kohti, mutta marski\nvedätti rautavitjoja rannasta rantaan ja esti ne siten kulkemasta.\nKomeita kypärejä ja varustuksia välkkyi metsästä, minne venäläiset\nleiriytyivät. Muuan nuori, peloton sankari, jonka nimi oli Matti\nKättilmundinpoika, ratsasti silloin nostosillan yli ja toivotti\nsotatovereilleen ylhäällä vallilla hyvää voimista. Sillä nyt tiesi\nvain Jumala taivaassa, palaisiko hän koskaan enään elävänä heidän\nluokseen. Sitten käski hän tulkin huutamaan venäläisille, että hän\noli valmis ottelemaan urhokkaimman kanssa heidän joukostaan. Voitetun\ntulisi seurata voittajaansa vankina hevosineen ja varustuksineen.\n\nVenäläiset pitivät silloin neuvottelua keskenään, mutta yksikään\nei rohjennut käydä kiistaan. Koko päivän istui hän siinä hevosensa\nselässä vihollista vastapäätä ja odotti. Vasta kun päivänpyörä alkoi\npainua metsän taa, käänsi hän hevosensa ja ratsasti takaisin linnaan,\nmissä häntä tervehdittiin ystävällisin kädenpuristuksin. Mutta\naamulla havaitsivat ruotsalaiset venäläisten menettäneen halunsa\ntaistella moisia uroita vastaan ja livistäneen tiehensä.\n\nMarski purjehti silloin kotiin Ruotsiin, missä kaikki osoittivat\nhänelle mitä suurinta kunnioitusta.\n\nHän alkoi nyt kaivata rauhaa, ja kun hän Birgerin kruunajaisissa oli\nnaittanut nuorimman tyttärensä Valdemarille, pyysi hän vapautusta\nvaltakunnan hoidon raskaista tehtävistä. Veljet vastasivat, etteivät\nhe voisi löytää siihen tehtävään sopivampaa miestä, ja he saivat\nhänet rupeamaan vieläkin Birgerin avustajaksi. Pian joutuivat he\nkuitenkin riitaan mitättömistä pikku-asioista ja alkoivat epäillä\ntoisiaan, mutta herttuat saivat kokea, että marski pysyi uskollisesti\nBirgerin puolella. \"Niin kauvan kuin hän elää\", ajattelivat he, \"ei\nmeillä ole vähintäkään sananvaltaa maassa\". Sentähden uskottelivatkin\nhe Birgerille, että tuo kunnianarvoisa marski oli ainoana syynä\nepäsopuun.\n\nPäivänä muuanna istui Torkkeli Kungslenassa, jonne hän oli\nvetäytynyt, toipuakseen erään pitkän matkan rasituksista. Silloin\nraotti palvelija ovea ja kuiskasi: \"Minä näen kuningas Birgerin\ntulevan tänne veljineen, paljon aseistettuja miehiä mukanaan. Joutuin\nrekeen, marski, jos henkesi on sinulle rakas!\" Torkkeli katsahti\nhäneen hämmästyneenä ja vastasi: \"Toivoisin palvelleeni Jumalaa yhtä\nhyvin kuin kuningastani. Hän on minun ystäväni, ja minä olen hänen\nystävänsä.\"\n\nJoukkue törmäsikin äkkiä sisään paljastetuin asein, ja herttuat\nhuusivat: \"Niin kauvan kuin tuo mies elää, ei tule koskaan rauhaa\nmeidän veljesten välille.\" Birger seisoi heidän vieressään tuhkan\nharmaana ja tahdottomana, lausumatta sanaakaan. Silloin nousi\nTorkkeli jaloilleen ja huudahti: \"Häpeää saat sinä kantaa tästä,\nkuningas, koko elinikäsi!\"\n\nSitten raastettiin hänet ulos ja nostettiin hevosen selkään, ja hänen\njalkansa sidottiin hevosen mahan alle. Niin kuljetettiin häntä sitten\nlumessa ja pakkasessa läpi Tivedenin lyhyinä talvipäivinä, jolloin\naurinko paistoi vain hetkisen, ja pitkinä talvi-öinä. Monet hevoset\noli jo ratsastettu väsyksiin, ennenkuin he vihdoin saivat ukon\nTukholmaan ja torniin suljetuksi.\n\nValdemar hylkäsi hänen tyttärensä. Kun marski käveli kosteassa\nkopissaan ja ajatteli, kuinka uskollisesti hän oli palvellut\nherraansa, kuuli hän soittoa ja tanssia saleista, missä veljekset\nviettivät iloisia päiviä äkillisen sovun ja tyytyväisyyden\nvaltaamina. Eräänä päivänä tuli muuan ritari alas hänen luokseen ja\nsanoi: \"Tee testamenttisi ja ripitä itsesi, sillä kuningas tahtoo\nsinun kuolemaasi. Suo anteeksi, että minun on täytynyt tuoda sinulle\ntällainen sanoma. Siitä on oleva mieleni raskas viimeiseen hetkeeni\nasti.\"\n\nSitten vietiin marski sille paikalle, missä Södermalmin tori\nnykyään sijaitsee. Siellä oli silloin syöttömaita, ja tupa, jopa\nparikin törrötti tien poskessa. Hän sai polvistua odottamaan\nmiekaniskua, ja heti kun hänen kaulansa oli katkaistu, kaivettiin\nhänen ruumiinsa maahan. Haudalle kohottivat hänen heimolaisensa\nja palvelijansa alttarin ja ristin, ja ne, jotka muistivat hänen\nonnensa vuodet, rukoilivat siellä hänen sielunsa puolesta. Kun\nkevät taas tuli, muutettiin hänen ruumisarkkunsa harmaiden munkkien\nkirkkoon ja haudattiin muutamien askeleiden päähän Maunu Latolukon\nmuistopaadesta. \"Rauhaton on kait unesi nyt, Maunu Latolukko\",\najattelivat ne, jotka arkkua kantoivat. \"Miten on nyt käyvä poikiesi?\"\n\n\n\n\nXIX.\n\nNYKÖPINGIN PIDOT.\n\n\nVAIHDOKKAAN LAHJA.\n\nMetsissä paistoi pihlajanmarjoja punaisenaan, ja se tiesi ankaraa\ntalvea. Jottei paleltuisi pakkasen tullen, laahasi muuan talonpoika\ntupaansa kokonaisen kuusenrungon ja laski sen lieden reunalle. Hirsi\noli niin pitkä, että se ulottui kynnykselle asti. Sitä myöten kun\nlatva paloi, sysäsi hän puuta ylemmäksi hiilikasaan. Sillä tavalla ei\nhäneltä koskaan tuli loppunut.\n\nVäliin yöllä, kun pakkanen hurjimmin paukkui, kuuli hän tonttujen\nja menninkäisten hiljaa hiipivän huoneeseen ja jäävän siihen\novensuuhun hytistelemään ja vaikertelemaan. Mutta heti kun ne\nolivat saaneet kätensä ja jalkansa hiukan sulamaan, kiipesivät ne\niloisina ja vallattomina kuusenrungolle. Siihen sopi niitä istumaan\nkahareisin seitsemän, kahdeksan kappaletta. Ne olivat aika rumia\nköntyksiä, ja niiden kasvot olivat kurttuiset, ja kovin ijäkkäiltä\nne näyttivät. Kun niiden vaatteet tarttuivat pihkaan, nauroivat ne\nniin tuhottomasti, että menettivät tasapainonsa ja tipahtelivat\npermannolle.\n\nTalvi pimeni yhä, ja niin tuli Lucian yö. Se yö oli niin pitkä, että\nkukkokin nukahti yli aikansa ja unohti kiekua. Ja silloin torkahtivat\nkaikki nuo kahdeksan tonttua lynkämäisilleen puunrungolle. Kun\naurinko pilkisti tupaan ja herätti talonpojan, hypähti hän vuoteensa\noljilta ja sai lähimmän peikon käsiinsä. \"Nyt sinut paha perii, sinä\nhäijy rumilas\", sanoi hän, ravisteli menninkäistä oikein olkansa\ntakaa ja piteli sitä auringon valojuovassa. \"Kyllä minä tiedän, millä\ntavalla moisesta otuksesta loppu tehdään.\"\n\nKun päivänsäde oli hetkisen valaissut peikkoa, halkesi se pamahtaen\nja lysähti kasaan ja näytti nyt aivan joltakin ruskeanahkaiselta\npussilta. Talonpoika ripusti nahan seinälleen ja aikoi siitä oivaa\nmetsästyslaukkua.\n\nSiihen asti olivat peikot olleet hyväntahtoisia ja säyseitä. Mutta\nseuraavana yönä varastivat ne talonpojan pienen vakahaisen tyttären\nCicillan ja panivat sijaan oman menninkäislapsensa. Talonpoika oli\nleskimies. \"Kuka sinä olet?\" kysyi hän, kun hän herätessään näki\nruskean veitikan istuvan oljilla ja pöyhivän mustaa, takkuista\ntukkaansa. \"Nimeni on Trulla-Ho\", vastasi vaihdokas ja keikkui\nmaitokulholle lyhyillä, väärillä säärillään. Käsivarret olivat niin\npitkät, että sormet laahasivat maata.\n\nSe söi ja joi kaikki, mitä suinkin sai, mutta vain maha ja pää\nkasvoivat. Talonpoika ei voinut milloinkaan unohtaa kaunista,\nsinisilmäistä Cicillaansa, vaan suri itsensä kuoliaaksi. Trulla-Ho\njäi silloin yksikseen tupaan.\n\nTuvalle johtava polku kasvoi pian umpeen. Vain noita-akat uskalsivat\nsitä polkua kulkea, sillä heidän majojansa oli siellä ja täällä\nmetsässä. Ne olivat kummallisia vanhoja eräkkäitä, jotka välttivät\nihmisten seuraa, mutta viihtyivät Trulla-Hon parissa, ja Trulla-Ho\nopetti heille monta salaista taitoa omista peikkotiedoistaan.\n\nKappaleen matkaa siitä törrötti vielä se kiviröykkiö, johon Ura-Kaipa\nhaudattiin tuhansia vuosia sitten. Sen ympärille kokoontuivat\nnoita-akat eräänä kiristuorstainiltana. Voidesarvistaan sivelivät he\nvoita ja ihraa ylimmän kiven pieniin uhrikuoppiin eli hiidenmyllyihin\nja polttivat tikkusista ja rievuista valmistettuja nukkeja. Liekit\nloimusivat, ja tuulenkaataman puun juurien takaa helotti täysikuu.\nMuuan noita-akka, joka tunsi olevansa loihdittu kalaksi, aukoi\nja sulki lakkaamatta suutaan, puhumatta sanaakaan. Vihdoin alkoi\nhän puhaltaa jotakin säveltä hirsipuun alta löytämällään varkaan\nsääriluulla. Silloin pyörivät toiset laulaen ympäri kiveä kuin lauma\nharmaita susia. Ja heidän juohotuksensa oli kuin hiljaista haukuntaa:\n\n    \"Kuolonhirsi vihannoi,\n    Kallo vainaan teutaroi,\n    Hurme huppeloi.\n\n          Hiiden ukon\n          Uhri suuri:\n          Jalka kukon,\n          Lepän juuri.\n\n    Musulavi, avi, extraborum,\n    sumulus sumin peccatorum,\n    ai ain et arri.\"\n\nKalpea mies kullankimaltelevassa puvussa läheni pensaiden välitse.\nHänen silmäluomensa olivat punaiset kuin itkusta tai unettomuudesta,\nmutta hän hykerteli mielipuolen lailla käsiään ja katseli huvitettuna\nja tyytyväisenä ympärilleen. Hänen asemiehensä kantoivat joutsia ja\nhaukkoja, sillä hän oli metsältä palaamassa. Ne koettivat saada häntä\nkääntymään pois, mutta hän piti oman päänsä. \"Minä olen kuningas\nBirger\", sanoi hän noita-akoille onnellinen hymy huulilla. \"Märta,\nkuningattareni, saisitpa vain kerrankin nähdä moisen ilveilyn, niin\nvarmasti hymyilisit!\"\n\n\"Onko sinun kuningattaresi sitten niin vaikeata vetää suutansa\nnauruun?\" kysyi Trulla-Ho, ja karkelo taukosi.\n\nBirger painui alakuloiseksi ja katse harhaili. \"Hänen huulenseutunsa\ntästä näin ovat jäykät\", kuiskasi hän ja nosti sormet kasvoilleen.\n\"Tiedätkö siihen mitään keinoa, noita-akka?\"\n\n\"Luulenpa, että hän saa nauraa vielä kymmenen kertaa hullummalle\nnoitajuhlalle kuin tämä, jos tahdot.\" Ja hän ojensi Birgerille hiukan\nnöhtää, jota oli kihnautunut kahden yhteenkasvaneen puun välistä.\n\"Epäsopua ja veljesvihaa ne hahtuvat sisältävät\", mumisi hän niin\nhiljaa ja sekavasti, ettei kuningas kuullut mitään. Sitten lisäsi hän\nhiukan kovempaa: \"Heitä tätä muutamia hyppysellisiä mesijuomaan, kun\nkemuilet veljiesi kanssa, kuningas Birger!\"\n\nKuningas Birger pisti lahjan viittansa kätköihin ja jatkoi sitten,\nonnellinen hymy huulilla, kolkkoa vaellustaan läpi kuunpaisteisen\nmetsän.\n\n\nCICILLA METSÄSSÄ.\n\nMikonpäivän aikoihin, jolloin lappalaiseukkojen oli tapana seisoa\ntuntureillaan houkuttelemassa luokseen metsän lintua, oli melskettä\nja melua Håtunan kuninkaankartanossa.\n\nSyyskuiset lehdet alkoivat varista ja peittää maata keltaisella\nverhollaan. Vain lepät kuvastivat vielä tummaa vehreyttänsä Mälarin\nlahteen. Hunhammarista päin souti joukko veneitä, ja ensimäisessä\nniistä olivat herttuat Eerikki ja Valdemar. Ei ollut vielä vuottakaan\nkulunut siitä, kun he olivat puhuttaneet veljensä vangitsemaan jalon\nkasvatusisänsä, Torkkeli Nuutinpojan.\n\nKuningas Birger, joka vietti juhlaa Håtunassa ja oli juuri käymässä\npöytään, otti heidät hyvin vastaan ja toimitti heidän miehensä\nvierastaloon. Siellä varustautuivat kutsumattomat vieraat salaa\naseilla ja illalla ryntäsivät he talosta ja vangitsivat ja raahasivat\nmukaansa sekä kuningattaren että kuninkaan. Kuningatarta juoksuttivat\nhe vielä pitkät matkat hevosten välissä.\n\nArvid Smålantilainen, uskollinen hovimies, sai kahakan temmellyksessä\nsiepatuksi syliinsä Birgerin kuusivuotiaan pojan Maunun ja paetuksi.\nHän nosti pojan väkeville hartioilleen ja viihdytti häntä parhaansa\nmukaan. \"Pikku herttua\", sanoi hän, \"ei tuo ole metsälintu, joka\nillalla käy levottomaksi ja läiskii siipiään. Minä kuulen väsyneiden\nhevosten huohottavan aivan takanamme, mutta minä tiedän polkuja,\njoille ei kukaan osaa meitä seurata. Pitkä on matka läpi erämaiden\nja yli järvien enosi, Tanskan Eerikki Menvedin, luo, mutta minä\nkannan sinut sittenkin sinne, niin että pääset turvaan. Hän sinusta\nkasvattaa ritarin.\"\n\nPäivän koittaessa heittäytyi Arvid väsyneenä hetkiseksi sammaliin\nja nukahti. Silloin näki Maunu hyvin kummallisen näyn. Peikoilla\noli siinä aivan lähellä asuinkumpunsa, ja siitä ilmestyi pieni\ntytöntypykkä, joka oli suloisin olento, mitä voi ajatella. Vaikkei\nhän näyttänyt juuri Maunua vanhemmalta, täytyi hänen kumartua, jottei\nsatuttaisi päätänsä käytävän multakattoon. Hän levitteli kääpiöiden\nkankaita nurmelle valkenemaan, ja ne kimaltelivat ja välkkyivät ja\nolivat niin ohuita, että puolukat paistoivat niiden läpi.\n\nSiinä oli Cicilla, talonpojan tytär, jonka peikot olivat varastaneet.\nEntistä kotiansa ei hän enää lainkaan muistanut, mutta maahiset\nolivat kastaneet hänet sannalla omaan tapaansa ja antaneet hänelle\npienen hopeamaljan kumminlahjaksi. Ne pelkäsivät kovin ukkosta ja\nuskalsivat ulos vain pilvisäällä, jolloin aurinko oli peitossa, mutta\nkummussaan kisailivat ne iloisesti ja olivat tyytyväisiä.\n\nTyttönen piti Maunua kääpiönä, joka oli tullut vieraisille ja ojensi\nhänelle kätensä. \"Käy sisään\", pyysi hän. Maunu ryömi silloin hänen\nkanssaan kumpuun, ja maahiset panivat pöydälle pieniä juomasarvia\nja astioita, joissa oli kallio-imarretta ja kuivattuja marjoja.\nJokaisessa astiassa oli vain yksi marja.\n\n\"Minua ei peijaa kukaan\", sanoi peikkojen kuningas ovelan näköisenä,\ntäytettyään parisen kertaa sarvensa muutamilla tipoilla makeata\nvierrettä, jota oli käyty taloista näpistelemässä. Sarvi ei ollut\nsuurempi lapsenhansikkaan pikkusormea. \"Minä olen niin vanha, että\nolen nähnyt kahden ikämetsän lahoovan, ja tiedän myös, kuka sinä\nolet, pikku herttua. Koko maa on kerran oleva sinun, jos vain saat\nelää. Minne sinä nyt ratsastat kaksijalkaisella hevosellasi?\"\n\n\"Eerikki Menvedin luo\", vastasi Maunu.\n\n\"Onko se joku rikas talonpoika?\"\n\n\"Ei suinkaan, peikko-ukkoseni. Eerikki Menved on ritarikuningas.\nMuistelehan, mitä olet kuullut kerrottavan iso-isästäni, kuuluisasta\nritarista Maunu Latolukosta. Siitä pääset selville, millainen se\nEerikki Menvedkin on.\"\n\n\"Koetetaan, koetetaan\", vastasi ukko ja siveli partaansa. \"Tämä\ntyttönen tässä ei sekään ole meidän maahisten tytär, ja hän kasvaakin\nniin rutosti, ettei hän kohta enää sovi maamajaamme. Miten on meidän\nsilloin menetteleminen? Ikävintä teissä ihmislapsissa on, että te\nkasvatte niin suuriksi.\"\n\n\"Minä saanen kai tulla noutamaan hänet täältä\", huusi Maunu niin\nkovaa ja rohkeasti, että uskollinen Arvid heräsi. Pelästyneenä\ntarttui hän suojattiaan jaloista, jotka näkyivät kummusta ja nosti\nhänet selkäänsä. Mutta Maunu piirteli tuon tuostakin tikarillaan\nmerkkejä kuusenrunkoihin.\n\nCicilla seurasi murheellisin katsein uutta leikkitoveriansa, kun tämä\nkatosi puiden taa. Ensikerran oli hän nyt nähnyt ihmisen, ensikerran\nsiitä, kun hän oli alkanut kasvaa. Ja nyt ymmärsi hän, että hänellä\nitselläänkin oli ihmisen sielu. Siitä hetkestä lähtien ei hän enää\nviihtynyt köntysmäisen kääpiökansan parissa, vaan kuljeskeli usein\nyksinään.\n\nEräänä iltana otti hän hopeamaljansa piilostaan. Peikot olivat\nsanoneet: \"Jos sinä joskus haluat saada vastauksen kysymykseen, jota\nsinä hartaasti ajattelet, niin mene silloin juuri päivän ja yön\nerotessa toisistaan lähteelle, mistä ei kukaan ihminen ole vielä\njuonut ja täytä maljasi vedellä.\" Hän tiesi kyllä, missä semmoinen\nkirkas ja tyyni lähde oli korkeiden kallioiden välistä löydettävissä.\nVarovasti taivutti hän sananjalat sivulle ja täytti maljan\nikiselkeällä vedellä.\n\nSilloin alkoi maljan pohjasta tuikkia omituinen kimallus, ja\nikäänkuin pienestä akkunaisesta näki hän ihanaan saliin, joka oli\ntäynnä ritareita. Muuan jalon näköinen ylimys, jonka piirteet\nolivat hyvin murheelliset, istui kunnia-istuimella ja piteli Maunua\npolvillaan. \"Tuo on varmaankin Eerikki Menved\", ajatteli hän. \"Nyt\non Maunu saanut hyvän isän. Enpä ihmettelisi, vaikka hän olisi minut\nunohtanutkin.\" Kunnia-istuimen edessä seisoi Arvid Smålantilainen ja\nkertoi itkien jotakin. Cicilla kurottautui paremmin nähdäkseen, mutta\nsamassa sammui viimeinenkin päivänsäde kuusten latvoista, ja vesi\nkuvasti vain tyhjän, kylmänharmaan taivaan. Silloin pisti hän maljan\nvyöhönsä ja nyyhkytti itsekseen: \"Raskasta on istua yksinään, kun\naurinko metsässä kulkee.\"\n\n\nMÄRTA-KUNINGATAR NAURAA.\n\nBirgeriä ja hänen kuningatartansa pidettiin vankeina Nyköpingin\nlinnassa, mutta kun Eerikki Menved varustautui ritareineen tulemaan\nheidän avukseen, pääsivät he vapaiksi. Mutta epäsopu vallitsi yhä\nveljesten kesken, ja herttuat ottivat Birgeriltä suurimman osan hänen\nvaltakuntaansa. Riideltyään sitten monet Herran vuodet, päättivät he\nvihdoin kaikki yhteisesti, että nyt piti tuleman heidän välilleen\nrauha ja sopu. Mutta kuningatar Märta uneksi hiljaisuudessa tykkänään\ntoista. Hän halusi keksiä koston, jota ei hevin unohdettaisi, ja\nsiksi lähetti hän sanan noita-akoille metsään. Trulla-Ho pani silloin\nsuitset vasikan päähän ja ratsasti Nyköpingin linnaan.\n\nSiellä vietiin hänet vankilaan. Portailla tuli kuningatar häntä\nvastaan, sylissä seula, joka oli täynnä riepuja. Hänen takanaan\nseisoi Birger kädet polvien välissä, hehkuen uteliaisuutta. \"Jos\nsinussa on vähänkin noidan vikaa\", sanoi kuningatar, \"niin ammu\ntaikanuoli herttua Eerikkiin, niin että hän kaatuu maahan ja kuolee!\"\n\nTrulla-Ho teki silloin rievuista nuken, jonka hän kastoi sannalla\nEerikiksi, ja sitten tuotiin hänelle joutsi ja leppänuoli. Mutta\nkun hänen piti ampuman tuhoava nuoli nukkeen, risahti joutsi. Hän\nänkytti: \"En voi. Suo anteeksi, Märta-kuningatar, en voi. Herttua on\nvihitty ritari, häneen ei minun nuoleni pysty.\" Kuningatar heitti\nvihoissaan seulan maahan. \"Pysy sitten siellä, missä oletkin. Minä\nkeksin itse paremman keinon\", sanoi hän ja hävisi kuninkaan kanssa\nlinnaan.\n\nAlhaalla holvissa oli paljon noita-akkoja ja muita vankeja. Päivät\npäästään seisoivat he ristikko-akkunassa ja ulisivat ja kerjäsivät\nleivänpalaa vahtimiesten kulkiessa ohi. Siinä saivat he myös\nkuulla uutisia kaikista tapahtumista, ja puheina eivät olleetkaan\nnyt mitkään tavalliset asiat. Herttua Valdemar, joka ei pitkään\naikaan ollut tavannut heimolaisiansa, tuli vihdoinkin vieraisille\nheidän luokseen, ja kun hänen piti jälleen matkustaman pois, seisoi\nkuningatar hevosen vieressä ja pyyhkieli silmiään. \"Unohtakaamme\nkaikki vanhat vihat\", nyyhkytti hän. \"Suuresti surettaa minua, sano\nniin Eerikille, että Birger ja minä niin harvoin saamme tavata häntä.\nJumala tietäköön, että minä rakastan häntä kuin omaa veljeäni.\"\n\nValdemar toi siis kerran Eerikin mukanaan, ja vähää ennen joulua\nratsastivat molemmat veljet linnanportista sisään. \"Varoituksia\nei ole puuttunut\", sanoi Eerikki ja kopahutti veitikkamaisesti\nmiekkaansa. \"Se vain virkistää ritarisydäntä ja tuo kemuihin mainion\njanon. Anna pienten piipattaa!\"\n\nBirger tuli heitä portailla avosylin vastaan ja johdatti niin\nkumpaisenkin kädestä pitäen ylös saliin. Juhlapukuiset palvelijat\nkantoivat viiniä ja simaa ja lukemattomia ruokalajeja, ja kynttilöitä\nei voitu laskea. Ja niin alkoivat Nyköpingin pidot torventoitotuksin\nja rummunpärinöin.\n\n\"Kuka nauraa?\" kyselivät vangit toisiltaan alhaalla holvissa.\n\"Harvoin saa kuulla naurettavan niin paljon ja niin sydämellisesti.\"\nTrulla-Ho vastasi: \"Minä tunnen äänen. Se on Märta-kuningatar. Sama,\njonka muutoin on niin vaikeata hymyillä! Aavistanpa kyllä, mitä\nkuningas tänä iltana pani mesijuomaan. Sen mausteen sai hän minulta.\"\n\nKun tuli myöhä, menivät herttuoiden miehet majapaikkoihinsa\nkaupunkiin, mutta heidän satulansa ja varustuksensa ja aseensa\njäivät linnan tupaan. Drotsi Brunke kuljeskeli avainkimppu vyössään\njulmana, pelkäämättömänä, käskevänä, mutta Birgerille uskollisena.\nHänen vaatteensa olivat pöhöllään, kuin olisi hän lyönyt selkäänsä\nneljät turkit, koukkunenä heilui korkealla ilmassa ja kypärä\nvalkoisine sulkatöyhtöineen luisui alas niskaan. Kun viimeinen mies\noli poistunut linnasta, sulki hän portin. \"Kuningas Birger\", sanoi\nhän samassa, sillä hän näki varjon liukuvan ohitseen muuria pitkin.\n\"Täällä sinä harhailet neuvottomana pitkin pihoja ja jäähdytät\notsaasi, siksi kunnes unohdat koston, jota hiljaa vannoit yhä\nuudelleen jokaisella simakulauksella. Iske tänä yönä. Muuten ehkä\nolet sinä seuraavissa pidoissa se, joka lyödään rautoihin.\"\n\nHän pisti kätensä kuninkaan kainaloon ja vei hänet muassaan linnaan.\nHetkisen oli kaikki hiljaa. Vangit luulivat, ettei mitään enää\ntapahtuisikaan sinä yönä, ja alkoivat kahmia kokoon olkia yösijakseen.\n\nSilloin leimahtivat yht'äkkiä soihdut herttuain makuukammion\nkäytävässä, ja miekat kalisivat toisiaan vasten. \"Herkeä, herkeä,\nveli Valdemar, tässä ei auta tappelu!\" kuului Eerikki huutavan. Pian\nastelivatkin herttuat vankilan rappuja, vartioiden ympäröiminä,\npaljain jaloin ja sidotuin käsin. He olivat sipaisseet takit ylleen,\nmutta muita vaatteita ei heillä ollut, ja heidän takanaan kiljui\nBirger tuijottavin silmin: \"Muistatteko Håtunan temppua, muistatteko\nHåtunan temppua!\"\n\nHeidät suljettiin holviin, ja päivän sarastaessa tuotiin sinne myös\nheidän miehensä kaupungista. Kaikki, noin parikymmentä kappaletta,\nkytkettiin samaan hirteen. Pihalla oli aika markkinat. Siellä istui\nkoko linnan väki piirissä lyömässä arpaa heidän hevosistaan ja\nvarustuksistaan. Toiset tutkistelivat heidän matkasäkkejään. Kuningas\nBirger paukutti käsiään ja huusi kuin hullu: \"Siunatkoon Pyhä Henki\nkuningatartani! Nyt on Ruotsi minun!\"\n\nSeuraavina päivinä kuiskivat Brunke ja kuningatar monta häijyä neuvoa\nhänen korvaansa. Vihdoin muutatti hän veljensä vielä kamalampaan\nvankilaan tornin syvimpään luolaan paljaalle kalliolle. Heidät\nkahlehdittiin muuriin kummallekin puolelle haisevaa vesilätäkköä. Ja\nkun pölkkyjä uudelleen lyötiin Eerikin jalkoihin, lensi säle hänen\nsilmäänsä, niin että veri valui pitkin poskea.\n\nVangit näkivät ristikko-akkunastaan, miten Birger ratsasti\nlinnasta asejoukkoineen, mutta kun hän palasi takaisin, oli hänen\nnaurunhalunsa loppunut. Tukholmassa olivat porvarit sulkeneet\nkaupungin portit hänen nenänsä edestä ja ajaneet hänet pakosalle\nyli pohjoisen nummen. Kylästä kylään, talosta taloon oli lentänyt\nhuhu Nyköpingin pidoista ja herttuain kovasta kohtalosta. Heidän\nystävänsä, Matti Kättilmundinpoika ja laamanni Birger Pietarinpoika\nFinnstadista ja muut valtakunnan jaloimmat miehet nostattivat\nrohkeasti länsigötalaisia, upplantilaisia ja smålantilaisia kapinaan.\n\nBirger seisoi linnansa pihalla olkapäät koholla ja tempoili\nrautahansikkaitaan. Väliin loi hän katseensa alas santaan, väliin\nylös pilviin. \"Satuloikaa hevoset\", käski hän epävarmasti.\n\"Stegeborgissa on lujat muurit ja hyvä satama purjelaivoille, jos\nlopultakin kävisi kehnosti. Minä halveksin vihollisiani ja kaikkia\nentisen maani asukkaita.\"\n\n\"Halveksunta\" -- Brunke asettui hänen eteensä kädet puuskassa --\n\"on heikkojen miesten ja velttojen huulten sana. Sitä käyttävät\neniten ne, jotka ovat saaneet häpeän haltuunsa ja jotka eivät voi\nmitään muuta vastata. Se on hävinneen sana, eikä koskaan voittajan.\nOle iloissasi, että minä osaan käytellä miekkaani silloin, kun\nsinä mielettömänä pelosta kömmit hevosesi selkään, halveksiva hymy\nhuulillasi ja pakenet täyttä laukkaa.\"\n\n\"Hän luulee minun epäröivän\", mutisi Birger ja kääntyi poispäin.\nKasvot hehkuvan punaisina meni hän sitten torniin ja käänsi avainta\nuseampaan kertaan lukossa, siksi kunnes ovi oli täydellisesti\nsuljettu. Sitten singahutti hän kiukkuisen voimakkaasti avaimen\njokeen, joka tummana ja syvänä juoksi siellä jyrkän vallin juurella.\n\nHaudan hiljaisuuden vallitessa nousi hän sitten hevosensa selkään,\nasettui kuningattaren ja Brunken väliin ja kiiruhti pois koko hovinsa\nkanssa.\n\nVielä jonkun aikaa kuulivat vangit herttuain puhelevan keskenään\nalhaalla holvissa, mutta sitten muuttui kaikki hiljaiseksi. Silloin\noli täysi kesä, ja kapinallisen sotajoukon aseet välkkyivät jo\nläheisillä kukkuloilla. Linnanpäällikkö mursi silloin tornin lukon ja\ntoi holvista herttuain kuihtuneet, hengettömät ruumiit. Ne pantiin\npaareille, jota peitti kultavaate. Sitten vietiin ne piirittäjäin\nnähtäville, jotta he voisivat omin silmin vakuuttautua siitä, että\nheidän taistelunsa nyt oli turha. Oliko tuo tuossa ylväs herttua\nEerikki, joka virui siinä niin vanhentuneena ja ränsistyneenä? Kauhun\nvaltaamina tunkeutuivat he paarien ympärille ja vannoivat, ettei koko\nNyköpingin linnasta pitänyt jäämän kiveä kiven päälle.\n\nMuutamat miehet nostivat paarit olkapäilleen ja kantoivat ne\nTukholmaan, missä herttuain lesket oleskelivat ja missä sitten\nMaarianpäivänä vietettiin hautajaisia Isossa Kirkossa.\n\nPiirittäjät tunkeutuivat sillävälin helposti Nyköpingin linnaan.\nRaivostuneet talonpoikaisjoukot panivat heti hävityksen alulle\nkirvein ja rautakangin, ja palosavu tuprusi. Vapautetut noita-akat\nkiipeilivät valleilla ja vaakkuivat ja kirkuivat kuin varikset ja\npoutahaukat. Leimuavin kasvoin istui Trulla-ho tornin harjalla ja\nlauloi:\n\n    Kuin kuiva kaarna palakoot\n    Sun, linna, seinäs jylhät!\n    Ne taasen uhmin nostakoot\n    Sun muuris uljaat, ylhät:\n    Mutt' voivotukset nousevat,\n    Kun myrskyt, viirit ulvovat,\n    Sun maastas huokaavasta\n    Ei surut, ruumissaattueet\n    Sun porteistasi puuttuneet,\n    Ei ennen eikä vasta!\n\n\nMAUNU TULEE EERIKKI MENVEDIN RITARIT MUKANAAN.\n\nCicilla seisoi metsässä lähteen reunalla, hopeamalja kädessä. Hän oli\nkasvanut, ja kun hän nyt katsahti maljaan, hämmästyi hän kovin. Hän\neroitti yhä selvemmin nuoren ritarin piirteet. Tämä ritari matkasi\nlukemattomien välkkyväin kypäräin seuraamana pitkin luikertelevaa\npolkua. Vaikka hän joskus peittyikin puiden taa ja vaikka monta\nvuotta oli kulunut, näki hän kuitenkin, että siinä kulki nyt hänen\nherttuansa. Hän katsoi ritariin niin kauvan, että tämä lopulta tunsi\nhänen katseensa ja antoi hevosensa laukata mielin määrin.\n\nSilloin kätki tyttönen hopeamaljan vyöhönsä. Hän puristi kääpiöiden\npieniä käsiä ja sanoi niille hyvästit, vaikka ne tuhrasivatkin itkua,\nsillä nyt oli hän kasvanut liian suureksi asumaan heidän ahtaassa\nluolassaan. Sitten suoriutui hän matkalle. \"Hän ajatteli kuitenkin\ntullakseen takaisin\", puheli hän, nähdessään hänen piirtelemänsä\nlovet puiden rungoissa. \"Minullepa ne nyt saavat näyttää tietä.\"\nMonet niistä olivat jo kasvaneet umpeen, mutta miten olikaan, pian\nosui hän leveälle polulle. Ja siellä tulikin Maunu ja hänen kanssaan\nkuusisataa välkkyvävarusteista ritaria Eerikki Menvedin hovista.\n\nMaunu hyppäsi heti satulasta ja tervehti häntä. \"Sinä\nolet tervetullut\", vastasi tyttö ujosti. \"Täällä ei ole\noikeuttarakastavain ihmisten ollut hyvä elää.\" Tyttö tuli totiseksi\nja kuiskasi nopeasti: \"Peikot ovat kertoneet minulle kaikki. Isäsi,\nsuurin konna Folkungein suvussa... hänen tähtensäkö sinä tulet?\"\n\n\"Hänhän on kuitenkin isäni\", sanoi Maunu ja katsoi maahan. \"Kaikki\novat hänet hyljänneet ja hänen tähtensä ja valtakuntani tähden tahdon\nja täytyy minun taistella.\"\n\nTyttö näki, että nuoren, kultakruunuisen neitosen kuva oli maalattu\nhänen kilpeensä, mutta väkipuukon iskut olivat pahasti tärvelleet\nkuvan. Maunu huomasi tytön kummastelun. \"Ne kihlasivat minut\nnorjalaisen Ingeborg Haakonintyttären kanssa, joka aikaisemmin oli\nmäärätty Eerikille\", sanoi hän ja rypisti kulmakarvojaan. \"Mutta\nEerikki otti hänet jälleen pois minulta, ja silloin hakkasin minä\nhänen kuvansa pois kilvestäni. Nyt on hän Eerikin leski. Kaikki ne\nryöstivät minulta, morsiamet ja valtakunnat.\"\n\n\"Miksi sitten pidät tuota kilpeä?\"\n\n\"Muistaakseni, millä tavalla he ovat leikitelleet minun kanssani.\nMinä sanon sinulle, että jos yksi ainoakin ihminen pysyisi minulle\nuskollisena minun itseni takia ja vaikka se olisit sinä, Cicilla,\npaikatussa oravannahkanutussasi, silloin tietäisin, kenet minä voiton\npäivänä istuttaisin viereeni kunnia-istuimelle.\"\n\nHän kohotti kolme sormea, ja kirkas hohde valaisi hänen otsaansa.\nSitten hyppäsi hän taas hevosensa selkään ja ratsasti pois\nsotureineen. \"Vaeltavan ritarin sana on kuin kesäpilvi\", hyräili\ntyttö itsekseen ja jatkoi matkaansa.\n\nTiellä vallan vilisi kerjäläisiä. Muuankin laahautui eteenpäin\nlaudanpalasten avulla, toinen lynkytti puujaloilla, mutta muutamat\nsoittivat ja kuljettivat karhuja, jotka osasivat tanssia. Väliin\ntuli hänen vastaansa satapäinen kerjäläislauma, jolla oli erityinen\npäällikkö. Päällikön piippalakkiin oli neulottu punainen riepu.\nHavaittuaan Cicillan erinomaisen kauniiksi, ottivat kerjäläiset hänet\nmukaansa ja panivat hänet laulamaan taloissa ja markkinoilla.\n\nMinne hän tulikin, kaikkialta kuului hiljainen ihastuksen sorina,\neikä vähimmin Stegeborgin piirittäjäin joukosta. Kuningas Birger\noli noussut laivaan Brunken ja kuningattaren kanssa ja paennut\nGottlantiin, mutta herttua Maunu ja Eerikki Menvedin urheat soturit\noli suljettu linnoitukseen. Cicilla tunsi hänet usein, kun hän seisoi\nsiellä ylhäällä vallilla, yhdeksäntoista vuotiaana ja solakkana,\npitkä, vaalea tukka kahtaalle suittuna. Mutta joka kerralta oli\nhänen muotonsa tullut murheellisemmaksi, sillä nälkä ja taudit\nraivosivat muurien sisäpuolella. Miten mielellään olisikaan Cicilla\nojentanut hänelle jonkun niistä marjaropeista, joita hän ja toiset\nkerjäläisnaiset kanniskelivat ympäriinsä piirittäjäin leirissä, mutta\nsitä hän ei voinut.\n\nSillävälin hankki Brunke muutamia gottlantilaisia veneitä ja naulasi\nlautoja suojaksi niiden partaita pitkin. Sitten vei hän kuningas\nBirgerin viimeiset soturit niihin ja toimitti myös mukaan useita\ntäpötäysiä ruokatynnyrejä. Mutta kun hän purjehti Itä-Götan karien\nvälitse, joutuivat hänen laivansa piirityksiin ja ne poltettiin.\nHänen itsensäkin täytyi hypätä veteen ja niin joutui hän vangiksi.\nMaunun ja hänen nälkiintyneen väkensä ei auttanut muu kuin avata\nlinnan portti ja antautua. Kun hän ratsasti linnasta, ojensi hän\nkätensä Cicillaa kohti, mutta voittajat pistivät keihäänsä väliin.\nVaikka he olivat luvanneet hänelle suojaa ja turvaa, veivät he\nhänet kuitenkin vankina Tukholman torniin. Yhdentoistatuhannen\nneitsyen päivänä kokosi Matti Kättilmundinpoika, joka oli valittu\nvaltionhoitajaksi, muut herrat tuomitsemaan häntä. Sinä päivänä oli\ntasan viisikymmentäneljä vuotta kulunut siitä, kun Folkungein isä,\nmahtava Birger Jaarli voittorikkaan elämänsä jälkeen veti viimeisen\nhenkäyksensä.\n\nElämä muuttui nyt hiljaiseksi Stegeborgin ympäristössä, sitten\nkun piiritetyt olivat laskeneet aseensa ja kerjäläisjoukkojenkin\ntäytyi vähitellen kaikkoutua toisille markkinoille, missä oli\nliikettä ja vilkkautta ja missä sopi toivoa runsaita almuja.\nHitaasti vaellettiin kaupungista kaupunkiin. Vihdoin, eräänä\nkirkkaana syyspäivänä, pistivät Tukholman korkeimmat huiput näkyviin\nkukkuloiden takaa. Metsän peikot eivät olleet opettaneet Cicillalle\nristinmerkkiä, ja sentähden rupesi hän vapisemaan kuullessaan\nnunnien laulun pyhän Klaaran luostarista. Sateiden liottaman tien\nposkessa oli hiekkakumpu, jonka harjalla törrötti hirsipuita.\nSiellä oli Brunke mestattu palkaksi pahoista neuvoistaan Nyköpingin\npidoissa. Ohi-ajavat kuormankuljettajat olivatkin ristineet kukkulan\nBrunkevuoreksi. Mutta nyt teki tie mutkan, ja Tukholma näkyi\nmuureineen ja torneineen ja viherjöitsevine turvekattoineen. Cicilla,\njoka muutenkin tapasi hiljaa ja ajatuksissaan kulkea muiden perässä,\noli nytkin joukkueen viimeinen. Hän ihastui niin tästä äkkinäisestä\nnäystä, että hän iloisena kiiruhti käyntiään. Mutta hän ei ollut\nehtinyt monta askelta, kun hänet Pyhänhengensaarella pysäytti suuri\nkansanpaljous.\n\nSotamiehiä oli asettunut maahan levitetyn maton ympärille ja\nmuodostivat niin keihäillään jonkunmoisen piikkiaidan. Piikki-aidan\nsisältä kuuluivat sanat: \"Herttua Maunu, astu sovittamaan, mitä\nisäsi on rikkonut!\" Tyttö koetti kurottautua paremmin nähdäkseen,\nmutta samassa hänen silmänsä pimenivät ja hän vaipui polvilleen.\n\"Hän on viaton!\" huusi kansa. \"Hän on vain taistellut isänsä ja\nperintövaltakuntansa puolesta. Pitääkö hänen nyt niin nuorena\nkuoleman?\" Miekka välähti. Neljä ritaria nosti sitten kuningas\nBirgerin kuolleen pojan paareille ja peitti hänet kultakankaalla.\nLaulavien pappien ja kynttilöitä kantavien munkkien saattamina veivät\nhe hänet harmaiden munkkien kirkkoon, missä paasi oli poistettu Maunu\nLatolukon haudalta.\n\nKuningas Birger oli kuningattarineen paennut Tanskaan, mutta Eerikki\nMenved kuoli voimansa päivinä keskellä unelmiaan. Muutamia kuukausia\naikaisemmin oli hänen kuningattarensa Ingeborg, Birgerin sisar,\npäättänyt pettymyksistä rikkaan elämänsä, eikä hän ollut lahjoittanut\npuolisolleen poikaa. Hyljättynä, maattomana, ystävittömänä, vajosi\nBirger, saatuaan sanoman poikansa kuolemasta, omantunnontuskiin ja\nsuruun, ja jo seuraavana vuonna löi hänen viimeinen hetkensä. Hänen\nleskensä eli hänen jälkeensä vielä kaksikymmentä synkkää, yksinäistä\nvuotta, ja molemmat saivat viimeisen leposijansa Eerikki Menvedin\nkuningattaren viereen Ringstedin kirkkoon.\n\nPäivä päivältä kasvoivat kerjäläislaumat Tukholmassa. Vaikerrellen\nkulkivat he pitkin katuja ja leiriytyivät myttyineen ja pusseineen\ntorille tai kaupungin porttien ulkopuolelle. He puhuivat hädästä,\njoka levisi ympäri maan ihmisten syntien rangaistukseksi. He\nennustivat kauhun aikaa, jolloin pienimmänkin lapsen ilo oli\nvaikeneva ja jolloin jokaisesta talosta oli kaikuva itku ja valitus.\nKirkot olivat täynnä uhraavia ja rukoilevia, jotka anoivat taivaan\narmoa ja jotka pelkäsivät maailmanloppua.\n\nKovin aikaisin vanhentuneena ryysypuvussaan seurasi Cicilla\nkerjäläisiä ovelta ovelle, eikä hän enään ollut tarpeeksi kaunis\nesiintymään laulajattarena. Iltana muuanna seisoi hän muiden joukossa\nerään talon porttikäytävän edustalla, missä eräällä kuuluisalla\nkuparisepällä ja kellonvalajalla oli työpajansa. Hänen partansa oli\nharmaa ja suippopäinen, hänen mekkonsa musta. Hänen kuiskailtiin\nlöytäneen viisaidenkiven, sekä voivan sulattaa kultaa kirkkaaksi\njuomaksi, joka paransi kaikki taudit. \"Oi Demokritos, oi Pytagoras,\noi sinä Rajmundus Lullus!\" mumisi hän ja kohotti kätensä laudakkojen\nmetallipalasia ja pulloja kohti. Ne olivat kuuluisain oppineiden\nnimiä, mutta kansa luuli niitä loitsuiksi ja koki painaa mieleensä\nnuo oudot sanat.\n\nNyt puuhaili hän korkeaa, seitsenhaaraista kynttilänjalkaa, joka\npiti pystytettämän Isoon Kirkkoon Eerikin ja Valdemarin hautajaisten\nmuistoksi. Alimmaksi piti siihen tuleman Folkunga-leijonia, ja hän\nvaloi niitä parhaillaan. Lakkaamatta vaelsi pajaan miehiä ja vaimoja,\njotka heittivät pieniä paloja tinaa ja kuparia sulatusuuniin.\nKun sitten tulivirta vihdoin pienestä pohja-aukosta virtasi\nvalinkaavioon, polvistui mestari kaikkine apulaisineen. \"Jumala\nantakoon Folkungein sieluille rauhansa ja armonsa!\" rukoili hän kädet\nristissä.\n\nKerjäläisten joukossa syntyi silloin elämää. Cicilla tunkeutui\nmyös valkoisen hohteen piiriin, niin että hänen kasvonsa loistivat\nkirkkaan kalpeina. Vyöstään koperoi hän näkyviin hopeamaljan, ja\nkaikki ihmettelivät, miten hän oli jaksanut niin monina puutteen\nja nälän vuosina säilyttää moisen kalleuden. Se oli hänen ainoa\nomaisuutensa maailmassa, ja hiljaa, sanaakaan sanomatta, päästi hän\nrakkaudenlahjansa solahtamaan tulivirtaan. Silmänräpäyksen kimalsi\nvielä hopea valkoisenhohtavana, mutta sitten sekaantui se hehkuvaan\nvuohon. Siihen se katosi, niinkuin oli hänen kurja varjo-elämänsä\njälkeä jättämättä kadonnut mahtavain taisteluihin. Hän otti päästään\npaikatun tanunsa ja häipyi pimeyteen, eikä kukaan enää kuullut hänen\nvaiheistaan.\n\nSeitsenhaarainen kynttilänjalka seisoo nyt Tukholman Ison Kirkon\nalttarin edessä. Kun sen jalan kynttilät palavat ja säteet\nmuodostavat ikäänkuin orjantappuraseppeleitä, ajatelkaamme silloin\njoskus onnettomia Folkungeja ja heidän kohtalokaan!\n\n\n\n\nXX.\n\nJOULU-YÖ FINNSTADISSA.\n\n\nKäggleholmassa Väringen-järven rannalla Närkessä asui herra Gudmar\nMaununpoika. Hän istui mieluimmiten pikarin ääressä tai hevosen\nselässä ja eräänä jouluiltana ratsasti hän järven jäälle, eikä\ntullut takaisin. Seuraavana joulu-iltana kuului kavioiden töminää\npihalta. Hänen vaimonsa hyppäsi ovelle muiden tuvassa-olijain mukana\nja huudahti iloissaan: \"Kas, herra Gudmar!\" Mutta samassa hevonen\nkäännähti ja potkaisi kolme, neljä seinähirttä sisään. Sitten\nkarahutti herra Gudmar tiehensä, eikä häntä sen koommin nähty.\n\nKun joulu kolmannen kerran lähestyi, sanoi vaimo pojalleen Ulville:\n\"Finnstadissa Roslagenin puolessa asuu kunnianarvoisa, mahtava\nTiundalandin laamanni Birger Pietarinpoika. Hän on nyt leskimies,\nmutta minä tiedän, että hänen pikku tyttärensä Birgitta tulee\nviipymään juhlat kotonaan. Pian on hän kolmentoista, ja sinä\nkahdeksantoista. Ja nyt ilmoitan sinulle jotakin. Autuas isäsi ja\nherra Birger puhuivat usein teidän avioliitostanne. En tahdo estää\nsinua itse ensinnä tapaamasta häntä. Ratsasta Finnstadiin! -- Ulv,\nsano, millaisen vaimon sinä mieluiten tahtoisit?\"\n\nUlv Gudmarinpoika, joka tuli hiukan isäänsä, näpähytti sormiaan ja\nvastasi: \"Hei, äiti! Hänen pitää oleman säteilevän iloisen ja hänen\npitää antaman minun laulella pikarin ääressä. Hei, hei, äiti! Hänen\ntäytyy jaksaa tanssia minun kanssani aina auringonnousuun asti!\"\n\nJa niin hän hyppäsi satulaan ja ratsasti Finnstadiin.\n\nFinnstadin taloryhmä oli mustaksi tervattu ja synkkä. Sitä ympäröivät\npakanuudenaikaiset kiviröykkiöt ja luolaisat vuorenlouhikot ja\nsinne tänne viskellyt kallionlohkareet. Orjat olivat vapautetut,\nmutta ne olivat suurimmaksi osaksi suomalaista syntyperää ja ne\ntaisivat taikoja ja kaikenlaisia muita noitakeinoja. Uskollisia\nkuin kulta olivat he isännälleen, ja lapset pitivät heistä paljon,\nmutta hänen selkänsä takana oli heillä omat uskonsa. Iloisina\nkumartelivat he uudenvuoden kuulle, mutta he eivät kaataneet hirsiä\ntäydenkuun aikana, sillä silloin olisi tullut syöpäläisiä uuteen\ntaloon. Jos joku talonväestä kuoli, sitoivat he hänen jalkansa\nnuoralla, jottei hän pääsisi kummittelemaan, ja he heittivät\ntulikekäleitä ruumissaattueen jälkeen. Kiristuorstain aamuna ennen\nlintujen heräämistä pesivät he lapsia kaivolla, jotta ne pääsisivät\npisamista, ja pitkänäperjantaina antoivat he niille vitsaa.\nHinku-yskän paranteiksi panivat he ne juomaan hevosenkaviosta. Jos\nlapset pudottivat hampaan, heitettiin se oikopäätä tuleen. Muuten\nei käynyt hyvin. Hiustukot menivät samaa tietä, mutta ensin tuli\npuhaltaa niihin seitsemän kertaa. \"Lapset, lapset\", varoittivat\nsuomalaiseukot, \"on kovin vaarallista aivastaa pohjoista kohti\".\nJa tupaan he huusivat: \"Tytöt, älkää koskaan kerikö vastapäivään!\"\nHammassärkyä korjasivat he katajapuikolla, joka pantiin entiseen\npaikkaansa takaisin, ja jos painajainen heitä vaivasi, hypähtivät\nhe vuoteeltaan ja pistivät hiilen ihon ja paidan väliin. Nyt, kun\njoulupuuhat olivat kiireimmillään, oli heillä paljon hääräämistä.\nVanhin suomalaiseukoista asettui keskelle salia, pesuhuiska\nkainalossa, ja sanoi Birger Pietarinpojalle: \"Halot räiskivät, ja\nkissa istuu tuolilla ja pesee silmiään. Se tietää pitkämatkaisia\nvieraita. Kukahan nyt tulee?\"\n\nAnkara laamanni veti naamansa veitikkamaisempaan hymyyn kuin\ntavallista, mutta ei vastannut sanaakaan. Ja pian tuli vakavampiakin\nasioita mietittäväksi.\n\nNälkävuosia oli tullut maahan Maunu Latolukon poikain pitkien\nriitojen aikana. Talvi oli ankara, ja susiparvia kuljeskeli metsien\nlaiteilla. Arpakapula veistettiin ja lähetettiin kiertämään, ja\npantiin toimeen ajometsästys keihäin, ja viritettiin sudenverkkoja.\nAjo kävi kimakoin kiljumisin ja torventörähdyksin, ja heti kun susi\noli saatu hengiltä, kokoontui väki sen ympärille ja lauloi virren.\nMutta niin monta harmaaturkkia kuin nytistettiinkin, yhtä monta\nverenhimoista kitaa huohotti vielä pensaikoissa.\n\nKun ajomiehet tulivat sudenverkolle, kauhistuivat he ja huusivat:\n\"Täällä ei olekkaan susia, täällä on ihmissusia!\"\n\nHe näkivät edessään kyyristelevän muutamia puolialastomia,\nsudennahkoihin kietoutuneita miehiä. Ne heiluttelivat ruumistaan ja\nkirskuttelivat hampaitaan aivan kuin sudet. \"Ne ovat sodan aikana\nkodittomiksi joutuneita ihmisiä\", sanoi kappalainen ja meni hakemaan\nalttarikirjaansa. \"Onnettomat! Ne ovat niin kauvan kulkeneet metsiä\nlouskuttavat sudenkidat kintereillään, että ne ovat kadottaneet\njärkensä ja muuttuneet itsekin susien kaltaisiksi.\" Hän koetti\nmanata niitä rukouksin ja luvuin, mutta siitä ei ollut apua, vaan\nyrittivät ne purra häntä, silmät säkenöiden. Silloin ripusti hän\nlehmänkellon rautakantimesta vaarallisimpain kaulaan. Kun sitten\nlehmänkello kalkatti hämärissä, tiesivät kaikki, että nyt siellä\nkulki ihmissusi. Orjat ja isännät lukitsivat silloin tupansa oven,\ntekivät ristinmerkkejä ja sytyttivät vihittyjä kynttilöitä.\n\nJoulu-iltana, auringon painuessa laaksoihin, levitettiin pahnat\nFinnstadin salin lattialle. Hevoset olivat saaneet puhdasta kauraa ja\nmuutkin koti-eläimet parempaa ruokaa kuin tavallisesti. Kahlekoira\npäästettiin ketjuistaan, ovi teljettiin huolellisesti, ja tyhjän\nsijan kohdalle pöydässä pantiin simakannu Jumalan enkeleille. Tämä\nyö ei ollut peikkojen yö, kuten pääsiäisenä, vaan nyt ajateltiin\nBetlehemin seimestä lähtenyttä uutta valoa ja auringon palaamista,\nmutta eniten ajateltiin kuolleita. Pöydänpäässä istui Birger\nPietarinpoika vanhentuneena ja ryppyisenä ja luki kovalla äänellä\nnahkakirjasta lapsille ja hiljaa seisovalle palvelijajoukolle.\nMutta väliin keskeytti hän lukunsa, ja kaikki kuulostivat vavahtaen\novelle, sillä tuon tuostakin olivat he eroittavinaan lehmänkellon\nkalkatuksen, joka kiiti ohi pitkin pehmeitä hankia ja häipyi yöhön.\n\nTeille ja poluille kasaantunut lumi oli estänyt Ulv Gudmarinpojan\nmatkaa. Lopulta hyppäsi hän hevosensa selästä ja jätti sen\nasemiestensä huomaan. \"Joku kalkuttaa kelloa tuolla ylhäällä\nkirkonmäellä\", sanoi hän. \"Menen kysymään häneltä lähintä oikotietä.\"\nKun hän saapui pohjanpuoleisen hautuumaanmuurin lähettyville, kaivoi\nsiellä paraillaan ihmissusi itselleen hautaa. Se oli jo maassa\nolkapäitään myöten.\n\n\"Astu tänne alas, nuori vaeltaja\", sanoi se ja tasoitti kuopan pohjaa\nlapiollaan, \"niin vietämme joulu-yötä yksissä\". Mutta Ulv heitti\npelästymättä viittansa hautaan ja vastasi: \"Ota viitta ja eväät,\njotka löydät taskusta. Taidatpa tarvita molempia. Siitä hyvästä otan\nminä sinun kellosi, jotteivät asemiehet kadota minua kuuluvistaan,\nsillä nyt näen minä valonpilkettä Finnstadista.\" Sitten huusi hän\ntiellä odotteleville miehilleen ja lähti juoksemaan poikki peltojen\nkello kaulassa.\n\nKun hän kolkutti ovelle, taukosi lukeminen. Koko talo vaipui\nyht'äkkiä niin hiljaiseksi, kuin olisi se ollut asumaton. Hän\nkolkutti kiivaasti uudelleen, useita kertoja. Silloin kuuli hän\nkirkkaan lapsenäänen sanovan: \"Isä, kenenkään ei ole vielä tarvinnut\nnoin kauvan kolkuttaa ovellesi joulu-iltana. Kyllä sinä uskallat\nsellaisena iltana istua pöydässä kurjan ihmissudenkin seurassa.\"\n\nTelkeet poistettiin. Avatussa ovessa seisoi pieni tyttö ja valaisi\nyöhön haaraisella kolminaisuuskynttilällä, jonka oli ottanut\npöydältä. \"Jumalan rauhaa, ihmissusi, ja astu sisääni\" tervehti hän,\nmutta nyt vapisi hänen äänensä.\n\n\"Niin, nimeni on kyllä Ulv\" [_Ihmissusi_ ruotsiksi \"varulv\"], vastasi\npuhuteltu, \"vieläpä Ulv Gudmarinpoika. Hei, jos sinä olet nyt se\npikku-Brita, niin tuoppas tänne pikari! Ulkona paukkuu pakkanen, enkä\nole ikinäni ollut pahemmassa kummitustenpesässä.\"\n\nTyttö kävi hämilleen ja meni istumaan veljensä Israelin viereen,\nmutta Birger Pietarinpojan kasvot synkistyivät. Silloin muisti hän\nystävänsä, herra Gudmarin, ja ne monet hauskat koiran juonet, joita\nhe olivat yhdessä tehneet nuoruutensa päivinä. \"Paina puuta ja ole\ntervetullut\", sanoi hän vihdoin. \"En ollut niin aivan valmistumaton\nkäyntiisi. Mutta heitä kello kaulastasi! Ulv, ystäväni poika, täällä\nFinnstadissa täytyy sinun oppia, että on olemassa muutakin iloa kuin\npikarin.\"\n\nJa hän jatkoi lukemistansa. Ulvin ajatuksissa aukeni taivas taivaan\njälkeen, ja valonhohtavat avaruudet kiertoilivat sädeseppelten\nlailla ympäri lumivalkoisten siipien vilinän. Mutta Finnstadin\nisäntä ei puhunut ainoastaan hurskaita, vaan myös oppineita sanoja\ntaika-uskoiselle talonväelleen. Heidän sielujensa pimeys houkutteli\nhäntä sitäkin enemmän levittämään valoa ympärilleen.\n\nKun hän oli painanut kirjan kiinni, hiipi Birgitta seinäpylväälle\nkaatamaan uutta öljyä Pyhän Neitsyen kuvan alla palavaan lamppuun.\nUlvin täytyi auttaa häntä öljy-astian kannattamisessa. Hän olisi\nkyllä halunnut vaikka tuntikausin pidellä raskasta astiaa,\nvain saadakseen olla tytön läheisyydessä. Birgitta kohottautui\nvarpaisilleen ja kurkisti lamppuun, ja valo hehkutti hänen poskilleen\nruusu-ihanan ruson. Ulv ei uskaltanut puhutella häntä ja hän\nsäpsähti, kun laamanni sanoi: \"Paneutukaa olkiin, nuoret, mihin\npääsette, ja levätkää hetkinen, siksi kunnes tuntiorja puhaltaa\naamukirkkoon.\"\n\nIsrael kiersi kätensä Ulvin hartioille ja veti hänet kanssaan\npehmeälle olkikuvolle seiniviereen. Siihen he istuutuivat, ja Israel\nkertoi kuiskaten halustaan kerran tulla ritariksi ja taistella ja\nkuolla ristinlipun juurella. Ulv kuunteli hänen kuiskutuksiaan kuin\nuutta, hurmaavaa satua, mutta hänen oli vaikeata kokonaan irroittaa\nkatsettaan Birgittasta. Ja kuitenkin tunsi hän päänsä muuttuvan yhä\nunisemmaksi ja raskaammaksi, ja lopulta painuikin se rinnalle.\n\nHänestä tuntui, kuin olisi hän yht'äkkiä saanut rohkeutta puhutella\nBirgittaa ja kuin olisi hän sanonut: \"Miksi et istuudu, kuten me\nmuut?\" Tyttö vastasi: \"Minä ajattelen pientä kirkkokaritsaa. Oletko\nmilloinkaan kuullut puhuttavan kirkkokaritsasta?\"\n\n\"Olen\", vastasi hän. \"Äiti kertoi kerran, että satoja vuosia sitten\noli tapana kaivaa elävä karitsa maahan sille kohdalle, mihin alttari\noli rakennettava. Ja joulu-yönä, jolloin kaikki kuollut herää\neloon, hyppelee sekin karitsa pitkin kirkkoa.\" Silloin nousi Israel\nseisomaan ja kuiskasi: \"Kaikista, sekä elävistä että kuolleista,\nolemme tänä pyhänä yönä huolehtineet, mutta kirkkokaritsan olemme\nkokonaan unohtaneet.\"\n\nUlv oli juuri vaipumaisillaan yhä sikeämpään uneen, mutta siinä\nhorroksissaan oli hän näkevinään Birgittan ojentavan iloisesti\nkäsiään hänelle ja Israelille. Vaikka tyttö oli väistynyt lampun\nvalokehästä, paistoi hänen kasvoillaan yhä sama lämmin loiste.\n\"Menkäämme kirkkoon viemään karitsalle makeita heiniä\", sanoi hän.\n\nVanhemmat ihmiset olivat vaipuneet penkeille. Laamanni oli jäänyt\npaikoilleen pöydänpäähän, mutta hän oli kasvanut suureksi kuin\njättiläiskuva, ja hänen harmaa päänsä suljettuine silmineen ulottui\nkattohirsiin asti.\n\nMelkein samassa narahti jo lumi heidän jalkainsa alla. Valkoisia,\nkarheita jyväsiä kiiteli ilmassa, ja kuu oli ylhäällä, vaikkei\nsitä juuri ensinkään näkynyt. Elävä ja kuollut suli yhteen tässä\nhämärässä kuten valo ja pimeys. Saunan ovi oli jätetty raolleen,\njotta vainajat, jotka ennen olivat asuneet talossa, saisivat kylpeä\njoulukylpynsä. Muuan hiili hehkui vielä tuhassa. Vainajat olivat\nripustaneet rääsyisen käärinliinan akkunaisen peitoksi, ja heidän\njaloistaan oli varissut hiukan haudanmultaa lumiselle porraskivelle.\nMutta nuo kolme lasta astelivat reippaasti ja heiluttelivat toinen\ntoisensa käsiä.\n\nUlv kuuli navetan seinän läpi lehmän puhua mörähyttelevän ja kysyvän:\n\"Joko nyt on pyhä hetki alkanut?\" Kalinaa kuului etäisimmästä\nparvesta, ja toinen mörähtelevä ääni vastasi: \"Ei vielä. Kuolleet ja\nelävät ylistäkööt silloin Herraa!\"\n\nMaakivellä vuoren juurella paloi tuli. Hautakummut olivat auki,\nniiden kultaiset tukipylväät paistoivat ja vanhat viikingit joivat\nmaljoja pitkistä sarvista.\n\nMutta nyt olivat lapset ehtineet kirkonovelle. Israel veti esiin\navaimen, joka oli häntä itseään suurempi ja painavampi, ja pisti sen\nlukkoon. Pieni valkoinen karitsa pakeni pelästyneenä keskikäytävää\npitkin.\n\nBirgitta istahti hiljaa kynnykselle, ja nyt näki Ulv, että hänen\nhelmassaan oli heiniä. Vaikka oli sydäntalvi, tuoksuivat ne niin\nihanasti kuin olisi ne tuotu suoraan kesäniityltä. Sipsuttavin\naskelin läheni kirkkokaritsa. Se viuhkoi hännännysäänsä, ravisteli\nhiukan villojaan ja paneutui sitten rauhassa ja perin tyytyväisenä\nsyödä näpertelemään.\n\nSilloin kävi värinä läpi kellojen, ja talojen yllä vilkahti\nvalonhäivä. \"Ulv\", kuiskasi Birgitta. \"Onko sinun isäsi tai\noletko sinä koskaan tuntenut tällaista onnea pikarin ääressä?\nNyt on pyhä hetki, sillä nyt syntyi Vapahtajamme. Nyt hyppivät\nkolminaisuuskynttilän liekit ilosta ja lehahtavat yhdeksi ainoaksi\nloimoksi.\"\n\nUlv olisi tahtonut raikuvalla äänellä huutaa äidilleen jotakin hyvää\nBirgittasta, vaikka tyttö olikin niin peräti erilainen kuin hän\nalkuaan oli ajatellut. Mutta äiti istui kaukana, kaukana kototalossa,\nja Ulv mutisi hiljaa: \"Luulenpa melkein nähneeni unta. Ja tuskin\nhennon minä kertoa sitä unta muille.\"\n\nOljet pistelivät häntä, kun hän liikahutti päätään. Hän huomasi\nyhä vielä nojaavansa salin seinään ihmeellisessä Finnstadissa,\nmissä suomalaiseukot tassuttelivat puolipimeässä ja kokoilivat\njoulukynttilöistä vuotanutta vahaa, käyttääkseen sitä sitten\nparanteiksi kaikenlaisiin turmiin.\n\nBirgitta oli polvistunut Neitsyt Maarian kuvan eteen ja liikutti\nrukoillen huuliaan, ja Ulvista tuntui niin rauhoittavalta hänen\nvarjonsa väikyntä seinähirsillä. Hän oli vielä polvistuneessa\nasennossaan silloinkin, kun tunti-orja alkoi toitottaa aamukirkkoon.\nSilloin nousivat kaikki ylös ja kiiruhtivat matkaan.\n\n\"Ulv Gudmarinpoika\", sanoi laamanni. \"Ota Birgitta eteesi satulaan ja\npysy hänelle uskollisena elämän kaikissa vaiheissa!\"\n\nUlv nosti tytön eteensä hevosen selkään, ja hänen sydämensä löi.\nHän uskalsi tuskin koskettaa hänen vaatteisiinsa, kun hänen oli\npakko ratsastettaessa kiertää kätensä hänen vyötäisilleen. Polkua\nkiemurteli pitkä jono soihtuja, ja näkymättömänä väikkyi jo Birgitan\nlapsellisen pään yllä pyhimyksen sädehtivä kruunu.\n\n\n\n\nXXI.\n\nMAUNU LIEHAKKO.\n\n\nMORAN KIVILLÄ.\n\nPeninkulman päässä Uppsalasta, lähellä ikivanhojen Tiundalandin\nja Attundalandin rajaa, on Moran niitty. Siellä valittiin muinen\nkuninkaat. Hyvin kunnioitettuja ja kuuluisia olivat kuninkaankivi\nkeskellä käräjäkenttää sekä muut sitä kehässä ympäröivät kivet.\nSitten tulivat toiset ajat, ja vähitellen vierittivät talonpojat\nkivet omille tanhuvilleen ja muurasivat ne tupiensa seiniin ja\nuuninpiippuihin. Ehkäpä jossakin tuvassa vielä kahvipannun alta\nhalonsäikäleistä kohoava savu nokeaa lohkaretta paadesta, jolla\nkuninkaat ovat kalvenneet ilosta ja ylpeydestä. Niin ylhäisiä kiviä\nsaattaa upplantilaisella talonpojalla olla muurissaan.\n\n8 päivänä heinäkuuta 1319 olivat vielä kaikki kivet paikoillaan.\nLaakea kuninkaankivi oli lohkareiden avulla nostettu hiukan kohoksi\nmaasta. Muistokiviä entisistä vaaleista näkyi vielä siellä ja\ntäällä, ja niihin oli hakattu kuninkaiden kuvia, kruunuja, riimu- ja\nmunkkikirjaimia.\n\nSiitä tuli surullinen päivä keltaisille voikukille ja muille niityn\nkukkasille, jotka tuhatluvuin loistelivat ruohossa. Niitä polkivat\nja riipoivat sekä nahkakengät että puukengät että rautakengät, niin\nettei lopulta ollut niityllä pienintäkään kortta, joka ei olisi\nsaanut tuta, että nyt on kuninkaanvaali. Koivistossa paistettiin\nkokonaisia härkiä pitkillä vartailla ja oluttynnyri lyötiin auki,\nniin että nälkäiset ja janoiset saivat vahvistaa ruumistaan.\n\nVihdoin syntyi hiljaisuus. Birger Pietarinpoika Finnstadista,\nupplantilaisten laamanni, astui esiin. Häntä seurasivat laamannit\nvaltakunnan muista osista, ja jokaista laamannia saattoi kaksitoista\nymmärtäväistä talonpoikaa.\n\n\"Vapaasti saa jokainen teistä\", alkoi hän, \"huutaa sitä, jonka\nmieluiten tahtoo kuninkaaksi. Siksi on se arvollinen, joka harrastaa\nyhteisen kansan parasta ja joka kykenee puolustamaan valtakunnan\nkunniaa. Jos jollakulla kuninkaanpojalla tai kuninkaanheimolaisella\non nämä avut, niin ajatelkaamme etusijassa häntä. Ken ei teistä\nmuistaisi vielä ritarillista herttua Eerikkiä, joka kuoli nälkään\nvankeudessa, ennenkuin ehdimme häntä vapauttamaan! Tässä edessäni\nseisoo hänen kolmivuotias poikansa, Maunu. Nostakaa hänet päittenne\nyli! Äidin puolelta on hänellä perintö-oikeus Norjan valtakuntaan.\nValitkaa hänet, ja hänestä tulee meidän aikojemme mahtavimpia\nkuninkaita!\"\n\nYksimielisen suostumuksen huuto kiiri pitkin niittyä, ja\nMatti Kättilmundinpoika hyppäsi kuninkaankivelle, pikkupoika\nkäsivarrellaan. Hän piti pojan sormia levällään pyhän Eerikin\narkkusesta otettujen pyhänjäännösten päällä. \"Pyhä valani on\",\nvannoi hän pojan nimessä kauvas kaikuvalla äänellään, \"että\nrakastan Jumalaa, pysyn kansalleni uskollisena, vastustan kaikkea\nvääryyttä ja suojelen hiljaisia, jotka tahtovat elää rauhassa\nja lainkuuliaisuudessa konnullansa. Ketään, joka ei siihen ole\nhalukas, en pakota sotaan maan rajojen ulkopuolelle, ja pidän minä\nkirkkorauhan, käräjärauhan, naisrauhan ja kotirauhan. Niin totta kuin\nminua Jumala ja pyhä Eerikki auttakoot!\"\n\nLaamannit kohottivat silloin kätensä ja vannoivat uskollisuusvalan,\nja herra Matti nosti kolmivuotiaan kuninkaan yli kansan päiden.\nSilloin ei enään ollut ainuttakaan kuivaa silmää, sillä poika oli\nihmeellisesti kaivatun herttuan näköinen. Kaikki tahtoivat osoittaa\nihastustaan, niin puheliaat sörmlantilaiset kuin pitkäpartaiset\nsmålantilaisetkin. Maunua rupesi koko meno pelottamaan ja hän alkoi\nnyyhkyttää itkua, mutta herra Matti painoi häntä rautapukuista\nrintaansa vasten ja silitteli hänen tukkaansa. \"Mikä sinua surettaa,\npikku-miestä\", sanoi hän, \"sinua, joka olet onnellisin koko\nPohjolassa\". Silloin tyyntyi Maunu hiukan, sillä hän oli jo tottunut\nteräspukeisten ritarien syleilyihin.\n\nHerrat pitelivät miten parhaiten voivat, kulta-omenaa hänen toisessa\nja raskasta, maata kohti painuvaa miekkaa hänen toisessa kädessään.\nPikkusormoset ulottuivat tuskin kahvaa puolitiehen.\n\nKun virallinen juhlallisuus oli päättynyt, tuli kisan ja hauskuttelun\nvuoro, ja ahkerasti juotiin herttua Eerikin muistoksi. Sitten palasi\nkansa kotiinsa. Silloin kaikui jo kellonsoitto Uppsalasta, missä\narkkipiispa tervehti kuningasta mahtavassa, loistoa ja komeutta\nsäteilevässä kirkossa.\n\n\nHERTTUATAR INGEBORG.\n\nTietä, joka Varbergin tienoilla kiemurtelee pitkin Hallandin\nrantakallioita, ratsasti usein muhkea ritari nuoren vaimonsa\nseurassa. Ritarin nimi oli Nuutti Porse, ja hänen uljas seuralaisensa\noli kuninkaan äiti, nuori herttuatar Ingeborg Haakonintytär.\nPorse oli päässyt hänen suosioonsa, ja lopulta oli hän antanut\nritarille kätensä ja luopunut leskeyshunnusta. Huimasti karahuttivat\nhe orjantappurapensaiden ja kivien välitse. Usein puhelivat he\ntaisteluistaan mahtavia herroja vastaan, jotka kulkivat suurine\njoukkoineen kaikki polut ja ryöstivät ja harjoittivat rauhattomuutta.\n\n\"Maassa, jossa lapsi hallitsee, ei voi järjestys vallita\", sanoi\nrouva kerran ja tempaisi viittansa orjantappurapensaan pitelyistä.\n\"Herttua Eerikki uneksi usein oman valtakunnan perustamisesta näille\nläntisille rannikoille, ja se ajatus viehättää minua hetki hetkeltä\nyhä enemmän.\"\n\nHeidän palattuaan jälleen linnaansa Varbergiin, sytytettiin\nvahakynttilät, ja hovi kokoontui. Mutta keskellä ateriaa nousi\nrouva miettiväisen näköisenä pöydästä ja sulkeutui Porsen kanssa\ntorniin neuvottelemaan. Liesipenkiltä kertoi hän isästään, Norjan\nkuningas Haakonista, ja siitä viisaasta tavasta, millä hän eläessään\nhallitsi maataan. Ikäänkuin haihduttaakseen erinäisiä ajatuksia luki\nhän sitten ulkomuistista kauniin Blanzeflor-tarinan, jonka äiti\noli hänelle opettanut. Mutta kun hän oli päässyt kappaleen matkaa,\nhaihtui juoni häneltä, ja hän laski otsansa käsien varaan. \"Ei\",\nhuudahti hän, \"en tule äitiini. Minua ei tyydytä satu. Anna minulle\nvaltaa ja maata!\"\n\nPorse seisoi pöydän ääressä ja silmäili erästä uuden uutukaista\nlainakirjettä. \"Poika-raukkasi\", sanoi hän, \"ei syntynytkään minkään\nonnellisen tähden alla, vaikka kansa niin pontevasti huusi Moran\nniityllä. Kultakruunu köyhyyden katteena! Folkungein korskeus\nja urhotyöt ovat tyhjentäneet pussit ja arkut, ja pöyhkeyttään\npöyhistyneet ritarit ovat vaarallisia. Nyt olisi oikea hetki\nkoota nälkäiset sudet. Ah, olisipa minulla tuhannen kirkasta\nteräshaarniskaa!\" Puhuessaan painoi hän uhmailevasti lainakirjeen\nalle suuren norjalaisen valtakunnansinetin, joka oli herttuattaren\nsäilössä.\n\nMutta pian sytytettiin linnassa kynttilät juhlallisuuksiin,\njotka eivät suinkaan olleet iloisia. Munkit asettuivat portaille\nja pitkään riviin yli pihan ja mumisivat rukouksia kasvoille\nvedettyjen päähineittensä alta. Paareilla virui kylmänä ja kalpeana\nherttuattaren rakastettu Porse, jonka oli äkkiä tavannut sairaus ja\npikainen kuolema. Lippu, jonka olisi pitänyt liehuman hänen uneksitun\nsotajoukkonsa yllä, riippui velttona ja raskaana tangossaan, ja\nruumissaattueen etunenässä kulki musta ratsastaja. Kädessään piti hän\nPorsen miekkaa, kärki alaspäin -- miekkaa, jolla piti valloitettaman\nkuninkaankruunu.\n\nToisen kerran elämässään kantoi herttuatar nyt leskeyspukua, kun hän\nratsasti rantaa pitkin vaiteliasten asemiestensä saattamana. Tien\nvierestä painuivat valkeanhohtavat kalliot mereen, joka vaahtosi ja\nlauloi. Aurinko paistoi ja myrsky ulvoi. Hän ajatteli nuoruuttaan,\njoka oli kulunut kypäräntöyhtöjen ja peitsien ja vankilain vaiheilla.\nYli peltojen kohosivat tien toiselta puolen Hallandin omituisesti\nkummuttelevat vuorimuodostukset ikäänkuin mustanharmaat parvet\nkatujanaisia ja leskiä. Hänestä näyttivät ne liikkuvan ja seuraavan\nhäntä sitämukaa kuin hän kulki eteenpäin. Ja hän ihmetteli, mitä se\nmahtoi merkitä.\n\nHänen edessään satulassa istuivat ne kaksi pientä poikaa, jotka\nhänellä oli avioliitostaan Porsen kanssa. \"Kunhan nämä vain saisivat\nelää!\" nyyhkytti hän ja veti niitä puoleensa viitan alla. \"Pyhimykset\nminua, yksinäistä, auttakoot!\" Ja sitten kohentautui hän entiseen\nylpeään, pystyyn asentoonsa.\n\n\nSUURI VALTAKUNTA.\n\nKun Maunu oli yhdeksäntoista vanha, teki hän tavan mukaan\nkuninkaanmatkansa myötäpäivään läpi maan. Sen täytyi tapahtua\ntalvisaikaan, jolloin kävi kulkeminen jäitä pitkin.\n\nSörmlannissa oli järviä niin tiheässä, että hän lehdettömäin\ntammistojen välitse saattoi nähdä niitä neljäkin samalla kertaa.\nSitten levisi Kolmårdenista lähtien auringonpaisteinen tasanko, ja\nitägötalaiset tulivat rikkaista taloistaan arvokkaina ja varmoina\nja toivottivat menestystä. He olivat uteliaita näkemään hänen\nkuningatartansa, nuorta Namurin Blankaa, jonka kanssa hän oli\nhiljattain viettänyt häitä Bohusin linnassa.\n\nKuningattarella oli paljon puuhaa hunnuistaan ja hetaleistaan.\nHovineitojen täytyi lakkaamatta laskeutua hevoselta häntä auttamaan.\n\"Eikös hänen sopisi maistaa meidän mainioita ruokiamme?\" kyselivät\ntalonpoikaiseukot ja kääntyivät Maunun puoleen, huomattuaan,\nettä kuningatar tuskin ymmärsi sanaakaan heidän puheestaan.\n\"Antakaa minulle, ellei hän huoli\", vastasi Maunu leppeästi ja\nhyvänsävyisästi, istuessaan siinä hevosensa selässä, posket pyöreinä\nkuin lapsen. Tuuheina kiharoina valui tukka kruunun alta. Juuri\nsellainen kuningas oli itägötalaisten mieleen.\n\nMutta pian alkoi tie jyrkästi nousta Holavedenin yli, ja lumimyrsky\nulvotti ensimäisiä puuskiaan. Satavuotiset saarnet levittivät oksiaan\nyli pyhien uhrilähteiden. Alimpana riippui niissä sakarasauvoja\nja ristejä, mutta ylempänä tapettuja susia ja haukkoja. Eräästä\ntaittuneesta puunrungosta pilkisteli melkein piiloonkasvettunut,\npuolukanvarsien seppelöimä Neitsyt Maarian kuva, ja valkoisia vuohia\noli kiivennyt hautakummuille ja kiviröykkiöille. Rotkojen juurella\nkeinuivat ja kalahtelivat Vätternin jäälohkareet. Etäältä kuului jo\nsmålantilaisten soitto, kun he tulivat Tiohäradin laamannin johtamina\nkuningasta vastaan, mutta heitä oli mahdotonta nähdä tuiskulta.\nLumi pisteli ja kirvelteli kuin neulat, ja ritarein höyhentöyhdöt\npainuivat kypärien taakse. Mutta Blanka unhotti huntunsa ja heitti\nviittansa levälleen, niin että viima sai vapaasti riehua hänen\nympärillään. Hänen veressään oli vielä niin paljon eteläisen\nkotimaansa lämpöä, ettei häneen pakkanen pystynyt, vaikka lunta oli\nkokoontunut valkoiseksi villamyssyksi hänen mustaan tukkaansa.\n\nMaunu risti kätensä ja rukoili kovalla äänellä, myrskyn ulvoessa,\nvoimaa palkitsemaan aina paha hyvällä. Hänen hevosensa oli pysähtynyt\npienen, lähteen reunalle rakennetun uhrikirkon eteen. Siinä oli\nkäräjäpaikka. Seinällä riippui ketjuista mustuneita vanhoin\nlakiriimuin kirjaeltuja puutauluja. \"Maan mahtavat ovat unhottaneet,\nmitä ikivanha oikeus käskee\", sanoi hän talonpojille, kun ne olivat\nehtineet perille. \"Mutta minä tahdon neuvotella teidän kanssanne ja\nkuunnella teidän toivomuksianne. Ja minä tahdon keräyttää kaikki\nerilaiset, vanhat maakuntalait, niin että saamme yhden lain ja yhden\nkielen.\"\n\nSmålantilaiset saattoivat häntä ympäri Vätternin, siksi kunnes\nlänsigötalaiset tulivat vastaan. \"Kaunis, kaunis oot kuin kukkanen\nauringossa\", sanoivat nämä kuningattarelle ja lupasivat tervehtiä\nhäntä oikein häätapaan. He nousivat kirkontorneihin ja kilkuttelivat\nkelloja pienillä kivillä, joita olivat varustaneet käteensä. Se\nkuului hyvin hauskalta ja iloiselta seestyneessä talvi-ilmassa.\nKukkuloiden välistä loistivat juhlallisen hiljaisina vanhimman\nkristillisen ajan ijäkkäät kirkot.\n\nVihdoin kajahti Skarasta kuuluisa Cantabona-kello, ja koko kuninkaan\nseurue teki ristinmerkin. Kun kuningas sitten seisoi siniseen\nviittaansa puettuna tuomiokirkossa, julisti hän seuraavan lupauksen:\n\"Isäni ja setäni sielujen rauhan tähden älköön kukaan mies tai nainen\nkauvempaa olko orjana, älköönkä häntä enää siksi kutsuttako. Niinkuin\nJumala on meidät vapahtanut, niin on hän myös vapahtanut orjat.\"\n\nLäpi aution Tivedenin kävi kulku närkeläisten ja västmanlantilaisten\nmaahan, ja Sagåssa odottivat upplantilaiset laamanneineen.\nFinnstadin Birger Pietarinpoika makasi jo haudassaan Uppsalassa,\nmutta hänen poikansa, herra Israel, oli nyt laamanni ja seisoi\ntotisena ritarimiekka kupeellaan. Nahkapukuiset lappalaispäälliköt\nolivat myöskin saapuneet etäisiltä tuntureiltaan. Sillä ylhäisellä\nsiroudella ja omituisen miellyttävällä hymyllä, joka aateloi tämän\nvanhan kansan pienimmänkin liikkeen, tervehtivät he kuningasparia.\n\n\"Maunu, sinun valtakuntasi on avara ja kaunis\", sanoi kuningatar,\nkun hän jälleen istui Tukholman linnassa ja nojasi leväten penkin\ntyynyjä vasten. \"Ja kuitenkin ratsastit sinä vasta pienessä kehässä\nmaan keskustaa\", vastasi Maunu. \"Meidän valtakuntamme ulottuu\nLaatokan järvestä yli Itämeren ja Ruotsin ja norjalaisten tunturien\nLänsimereen ja Skånen rannoilta Jäämereen asti.\" Mutta kun ei\nkuningatar vieläkään saattanut käsittää, kuinka suuri valtakunta\noikeastaan oli, viittasi kuningas luokseen erään saarnaajamunkin,\njonka nimi oli Asmundus. Munkki oli mainio hiihtäjä ja väkevä ja\npeloton mies, mutta myöskin hyvin oppinut. \"Sinä haluat, kuningas,\nettä minä kuvailisin sinun valtakuntasi suuruutta\", sanoi Asmundus.\n\"Tänään minä en siihen kykene, mutta annahan minulle aikaa.\nMinä kuljen kaikki rajamerkit ja rajalinjat ja purjehdin kaikki\nrannat, siksi kunnes olen päässyt koko sinun valtakuntasi ympäri.\nSitten palajan luoksesi. Ja vasta silloin kykenen kuvailemaan\nkuningattarellesi niitä viljelysmaita ja erämaita, joita sinä\nhallitset. Jumalan rauhaa! Nyt lähden minä matkaan.\"\n\nVierähti vuosi, vierähti toinenkin, mutta Asmunduksesta ei vain\nkuulunut mitään. \"Niin mahtavalla kuninkaalla kuin sinulla, Maunu,\ntäytyy olla myöskin loistava hovi\", toimitti kuningatar sill'aikaa.\nHänen poimuinen, laahustava pukunsa lainehti hänen ympärillään kuin\nkulta-aalto. Maunu hypisteli hämillään tyhjän aarre-arkkunsa avainta,\nmutta ei voinut kieltää häneltä mitään.\n\nEloisana, puheliaana ja soreana polvistui kuningatar hänen\nviereensä messussa ja ajatteli ristinmerkkiä tehdessään\nkärpännahkaviittojaan ja jalokivinauhojaan. Joskus säpsähti hän\nnähdessään kynttilänliekkien takaa kaksi ankaraa, varoittavaa\nsilmää. \"Birgitta-rouva on meille vihoissaan\", kuiskasi hän. Mutta\nheti kun hurskas laulu oli loppunut, kiiruhti hän Birgitan luo,\npieni pyhänjäännösarkkunen tai joku muu lahja kädessään. \"Elämä\non niin lyhyt, ja me olemme niin nuoria\", änkytti hän. \"Rakas\nsukulainen, älkää olko kovin ankara meille!\" Birgitta katsahti häneen\nlempeästi ja vastasi: \"Kaikki, mitä Folkungit ovat rikkoneet, sen\nsaa Maunu sovittaa. Pikku kyyhkyläis-parka, opi ajoissa kantamaan\norjantappurakruunua!\"\n\nBirgitta oli nyt naimisissa Ulv Gudmarinpojan kanssa. Mutta hän\nkääntyi yhä totisemmaksi, ja hoviväki alkoi peljätä ja vihata häntä.\nSilloin tarttui hän toivioretkeläisensauvaan ja vaelsi vuoripolkuja\npitkin pyhän Olavin arkulle Nidarosiin ja sitten yhä kaukaisempiin\npyhiinvaelluspaikkoihin. Munkit ja linnanpapit kertoilivat hänen,\nmatkoistaan Blankalle, joka tuskin ehti kuuntelemaan, sipsutellessaan\nsiinä kukkasinsirotellulla lattialla ja tanssiessaan harppujen ja\nluuttujen säestyksellä.\n\nKun Birgitta tuli takaisin, oli hänen vyötäisillään karkea köysi, ja\njouhipaita pisti näkyviin kaulalta. Selittämättömän kunnioituksen\nvaltaamina heittäytyivät muutamat hovineidot permannolle ja\nsuutelivat hänen sarkamekkonsa helmusta. Kuningas hypitteli kahta\npikku poikaansa, Eerikkiä ja Haakonia, polvillaan, mutta hän nousi\nylös ja seurasi Birgittaa rukouskammioon. \"Minä tiedän, että herra\nUlv, sinun rakas puolisosi, on menehtynyt lihankidutuksiin ja\nvaivoihin\", sanoi kuningas. \"Niin, minä käärin hänet munkinkaapuun,\nja Alvastrassa nukkuu hän nyt rauhanunta\", vastasi Birgitta, ja\nkuninkaasta tuntui hän olevan pikemminkin kalpea, läpikuultava\nhenkiolento kuin ihminen. \"Nyt vaellan minä Roomaan, marttyyrein\nkaupunkiin, hakemaan paavin lupaa ja siunausta luostarille, jonka\naion rakentaa Vadstenaan. Sinä olet köyhä, kuningas Maunu, mutta anna\nlahjoja luostarilleni ja tule yhä köyhemmäksi! Itselläni ei minulla\nole sinulle jäähyväislahjaksi muuta kuin kulunut rukousnauhani,\nmutta pian on tuleva öitä, jolloin sinä rukouksissasi siirtelet sen\nrukousnauhan helmiä, saamatta unen hiventäkään silmiisi.\"\n\nBirgitta puheli kauvan hänen kanssaan, varoittaen, neuvoen ja uhaten.\nJonkunlainen kaamea ahdistus jäi hänen mieleensä, kun Birgitta\noli poistunut linnasta. Hän jakeli almuja porteilla uliseville\nkerjäläisille, nöyryytti itsensä ja pesi heidän jalkojansa. Mutta\nsilloin ympäröivät hänet mahtavat herrat ja sanoivat hänelle:\n\"Toisin oli isäsi, toimelias Eerikki herttua. Sinä kumarrut tomuun\nkerjäläisten edessä, mutta meille herroille olet sinä tyly. Kalliilla\nhinnalla ostit sinä Skånen maakunnan Valdemar Atterdagilta,\nsaadaksesi valtakuntasi laajenemaan. Nyt olet sinä velassa korvia\nmyöten, ja monet meidän heimolaisistamme, jotka olivat sinun\ntakausmiehinäsi, on hän nyt vienyt panttivangeiksi.\"\n\n\"Ainoa toivoni on tehdä oikeutta kaikille\", vastasi Maunu ja poistui.\n\"Hän liehakoi kansaa\", murisivat ritarit. \"Kuningas Tyhjätasku,\nkuningas Maunu Liehakko!\"\n\nPyrstötähtiä ja muita ennusmerkkejä alkoi nyt näkyä taivaalla.\nTunkkainen usva hiiviskeli pitkin maata, mistä nousi ilkeä,\nvoimakkaan mädännyksen synnyttämä löyhkä. Kaduilla kirkuivat\nkuljeskelevat ilveilijät herjalauluja paavista ja papeista ja\nkaikesta, mitä ennen oli pidetty pyhänä. Nuoret, kauniit kasvot\nmuuttuivat kellertäviksi ja rumiksi, ja kielellä tuntui kitkerä\nmaku. Harakat räkättivät öiseen aikaan, ja se tiesi kuolemaa.\nPyhimyslippaita kuljetettiin rukoillen ympäri kirkkoja, ja\nluostareihin ja pyhänhengenhuoneisiin eivät sopineet kaikki sairaat\nja nälkiintyneet, vaan makasi niitä tuhansittain toreilla ja\nporraskivillä.\n\n\nMUSTA SURMA.\n\nEräänä aamuna temmattiin kuninkaansalin ovi äkkiä auki, ja\nmuuan saarnaajamunkki hoippuroi väsyneenä sisään ja vaipui\nhirvennahkamatolle. Siinä keinuili hän edestakaisin. Kaapu oli\nrääsyinä ja parta pitkä kuin erakon, mutta kaikki tunsivat hänet\nkuitenkin Asmundukseksi. Palvelijat juoksivat tarjoamaan hänelle\nvesipikaria, mutta hän torjui sen pelästyneenä luotaan.\n\n\"Vesikin on pilaantunutta\", änkytti hän. \"Kunhan vain saan\nistuakseni, kunhan vain saan hetkisen levähtää! Olen kulkenut\npitkin valtakunnan rajaa. Valtakunta on vielä suurempi kuin osasin\nuneksiakaan. Pimeitä talviviikkoja, jolloin aurinko ei lainkaan\nnäyttäytynyt. Valoisia kesiä, jolloin aurinko paistoi vielä keski-yön\naikaan. Autioita kalliorantoja, joiden juurella Jäämeri pauhasi.\nKenellä on sellainen valtakunta kuin sinulla, kuningas Maunu! Ja\nmitä olenkaan saanut kokea! Mutta älkää tulko minua liian lähelle!\"\n-- Hän alensi äänensä kuiskaukseksi. \"Rutto on maassa. Runotyttö\ntanssii ihmisjoukkojen edessä, poskipäät verenpunaisina ja luuta\nkädessä. Ja missä hän lakaisee tuvan edustan, siellä kuolevat kaikki.\nJa ruttopoika tanssii hänen rinnallaan, harava olalla. Ja missä hän\nharavoi, siellä kuolevat useimmat. Ovatko ne pahoja henkiä vaiko\nkaksi pirunriivaamaa? Sitä en tiedä. Mutta minä olen nähnyt ne. Rutto\non jo täällä kaupungissa.\"\n\nHän rypisti, otsaansa ja katsahti terävästi erääseen hovineitoon.\n\"Miksi istut siinä niin voimattomana, sinä, joka olet niin nuori?\"\nnauroi hän ja nousi pystyyn. \"Sinuun on jo tauti tarttunut, pikku\ntytöntypykkäni. Kolmen päivän päästä näihin aikoihin virut sinä jo\nkäärinliinoissasi. Rutto on jo täällä linnassa!\"\n\nHän sieppasi pussinsa ja kuluneen matkasauvansa ja syöksyi ulos\ntaakseen katsahtamatta.\n\nTultuaan kerjäläisjoukon luo, paljasti hän selkänsä ja suomi sitä\nvyöllään. Silloin alkoivat toisetkin ruoskia ruumistaan ja seurata\nhäntä juosten kaupungista. \"Kyllä me nyt pakenemme\", huusi hän,\n\"mutta minne? Nyt rangaistaan tuhatvuotiset synnit, ja turvapaikkaa\nei löydy mistään. Paavin Avignonissa eivät enää riitä hautuumaat,\nja maakin on niin levoton, että kokonaiset kaupungit luhistuvat\nraunioiksi.\"\n\nMinne he tulivatkin, kaikkialla olivat talot tyhjillään, vuoteet\nvalmistettuina ja ruoka-aitat avattuina. Rahakirstun avaimet oli\npantu näkyviin. \"Olen väsymyksestä menehtymäisilläni\", sanoi hän,\n\"enkä kuitenkaan uskalla heittäytyä näille kuoleman saastuttamille\nvuoteille. Minun on nälkä, ja ruoka on pöydässä, enkä kuitenkaan\nuskalla syödä. Niin ottakaamme ainakin hopeat kirstusta, jotta\nsaamme ostaa leipää, jos joskus pelastumme.\" Ja hän, tuo muuten\noikeudentuntoinen ja hyvä luostariveli, täytti pussinsa rosvon tapaan.\n\nRuoskijat sitoivat ristejä puunoksista ja kantoivat niitä päittensä\npäällä, ikäänkuin siten torjuakseen tunkkaista usvaa. Uusia\nkerjäläislaumoja tulla hoippuroi kaikilta tahoilta, mutta ne\npelkäsivät toisiaan ja ojensivat ristit keihäiksi eteensä. Joka\nhetkellä harveni Asmunduksenkin joukko. Nuoremmat kuolivat ensin,\nvanhemmat sitten, ja lopulta oli hän yksinään elossa.\n\nEräänä yönä näki hän kylän ulkopuolella palavan rovion ja hän läheni\nsitä hiipien. Pitäjän pappi, harmaantunut vanhus, jonka piirteet\nolivat erinomaisen leppeät, seisoi sen vieressä, kädet selän taakse\nsidottuina. Mutta järjen valo oli sammunut hänen katseestaan.\n\"Heittäkää minut tuleen!\" huusi hän. \"Minä olen myrkyttänyt rutolla\nkaivot ja käsiliinani, jota te suutelitte viime messussa.\" Rovion\ntakana tanssi punaposkinen tyttö ja lakaista huiskaisi tuon tuostakin\nluudallaan.\n\nAsmundus veti päähineensä syvälle silmilleen, päästäkseen näkemästä\nja kuulemasta. Hänet oli vähällä töytätä kumoon musta ratsastaja,\njoka karahutti ohi. \"Minne kiire?\" kysyi hän. \"Sanoma kuninkaalle\nIngeborg-herttuattarelta\", vastasi ratsastaja pysähtymättä. \"Kaksi\npoikaa oli hänellä avioliitostaan Porsen kanssa, mutta molemmat\nmakaavat nyt paareilla. Herran kuritusta ei voi kukaan välttää.\"\n\nAamun koittaessa tuli Asmundus eräälle linnalle. Nostosilta oli\nvedetty ylös ja lautoja naulattu kaikkien aukkojen suojaksi kuin\npiirityksen aikana, vaikka ei muuta vihollista näkynyt kuin\nkellertävä usva, joka painautui pitkin muureja. Vartiomies seisoi\ntornissa.\n\n\"Minun on nälkä\", ähkyi Asmundus ja kohotti pussiansa, minne hän oli\nkoonnut taloista kilisevän saaliin. \"Päästä minut sisään ja anna\nminulle ruokaa ja suojaa, niin saat kaiken tämän omaksesi!\"\n\n\"Ruttomyrkky on voinut kätkeytyä hopearahan päällyskuvaankin\",\nvastasi vartiomies synkeänä ja jännitti uhkaavasti joutsensa. \"Se\nlentelee ympäriinsä ja tarttuu kaikkeen ja kaikkiin. Äiti ei uskalla\nsuudella lastaan, mies ei uskalla pudistaa ystävänsä kättä. Mene\ntiehesi, munkki!\"\n\nAsmundus katseli käsiään, jotka olivat niin täynnä pussin hopeita\nkuin niihin suinkin mahtui. \"Senkin saan minä siis kokea, että se\nkulta ja hopea, jota Folkungit niin ahnehtivat, nyt on kadottanut\narvonsa.\" Hän heitti koko aarteensa menemään ja hoippuroi\ntuntemattomia polkuja pitkin Värmlantia ylös.\n\nNälkä pakotti hänet kuitenkin astumaan haudanhiljaisiin majoihin\nsaadakseen jotain suuhunsa, mutta joka leivänpalalta ajatteli\nhän: \"Astuuko kuolema ruumiiseeni ehkä näiden murusten mukana?\"\nYksinäisyys pelotti häntä, ja hän olisi niin kovin mielellään\nhalunnut nähdä valonpilkkeen, vain pienen valonpilkkeen, joka olisi\nilmoittanut hänelle jo kaukaa, että tuolla vielä oli elävä ihminen.\n\nEräänä iltana näkikin hän valon pilkuttavan Ekeshäradin kirkosta.\nOvi oli auki. Mutta poissa oli jo se nainen tai mies, joka viimeistä\nrukousta lukiessaan oli sytyttänyt nyt melkein loppuun palaneen\nkynttilän alttarin pyhien kuvien eteen. Vastausta saamatta huuteli\nAsmundus kirkkoon, mistä seinien ja katon yksinkertaisesti, mutta\nhartaasti maalatut enkelit ja pyhimykset tirkistelivät häneen. Hän\ntunsi, että rutto oli nyt tarttunut häneenkin ja että paisumia nousi\nkainalokuoppiin. Paneutuessaan maahan sitoi hän silmänsä, jotta hänen\nelämänsä viimeinen näky olisi alttarin hiljaa, lempeästi lekottava\nliekki.\n\nRuoho peitti sitten Ekeshäradin tien. Talot sortuivat tuulen käsiin\nja mätänivät, ja pihamaat tulivat täyteen nokkosia ja käärmeitä,\nkuten tapahtuu siellä, missä ihmiset ovat asuneet. Koko pitäjä\noli autiona, ja kirkon ympärille kasvoi jylhä hirsimetsä. Vasta\npitkät ajat jälkeenpäin sattui muuan nuoltaan haeskeleva eränkävijä\nlöytämään tuon vanhanaikaisen, unohdetun kirkon.\n\nMutta maan etelä-osissa, niissä kylissä, joissa vielä oli asukkaita,\npaloivat tulet, ja kellot soivat uutterasti. \"Ristiretkelle,\nristiretkelle, jotta Jumalan viha lauhtuisi!\" kaikui kirkoista.\nBirgitan veli, herra Israel, kulki yksinään ja ajatuksiinsa\nvaipuneena Finnstadin vanhan salin lattiaa. Kauvan taisteli\nhän maallisten velvollisuuksiensa kanssa. Vihdoin pukeutui\nhän ristikoristeiseen mekkoon ja vyötti kupeelleen rakkaan\nritarimiekkansa, joka oli rukouksin taottu ja alttarilla vihitty.\n\"Maunun kohtalona on\", sanoi hän, \"alkaa kaikki hyvää tahtoa hehkuen\nja päätyä vastoinkäymiseen, mutta hänen ristiretkelleen täytyy minun\nhäntä seurata.\"\n\nHän seurasikin kuningasta yli Itämeren, mutta taistelujen jälkeen\ntavotti hänet tauti Riiassa, ja hän tunsi loppunsa lähenevän.\nPalvelijaansa nojautuen kulki hän silloin tuomiokirkkoon. Hän pujotti\nkallisarvoisen kultasormuksensa Neitsyt Maarian sormeen ja kuiskasi:\n\"Sinä olet minun rouvani ja sinä olit minulle aina niin lempeä\nja hyvä, mihin minä kutsun sinut todistajaksi. Sinun haltuusi ja\nhuomaasi uskon minä henkeni ja ruumiini.\"\n\n\nVANKEUS JA MAANPAKO.\n\nKun Haakon, kuninkaan nuorin poika, oli täyttänyt viisitoista vuotta,\nratsasti hän norjalaisten maahan, sillä nämä olivat kyllästyneet\nisään ja valinneet Haakonin hänen sijastaan hallitsijakseen. Mutta\nensin syleili hän isäänsä, joka köyryselkäisenä seisoi portailla.\n\nKun hänen seurueensa viimeinen ratsastaja oli kadonnut näkyvistä,\nkääntyi Maunu ja kysyi: \"Missä on minun vanhin poikani, missä on\nEerikki? Hän on nyt ehtinyt siihen ikään, että hän saattaa olla\nminulle hyödyksi.\" Blanka vastasi: \"Hän käyskentelee tuolla ylhäällä\ntornissa ja itkee, koska Haakon nyt jo on saanut oman valtakunnan.\nTästä päivästä alkaen ei hän enää koskaan istu seuraamme hyvän pojan\ntapaan.\"\n\nNyt tuli elämä linnassa synkäksi ja hiljaiseksi, sillä kapinoivat\nylimykset huusivat Eerikin kuninkaaksi, ja Maunu sai vain pienen\nosan entistä jättiläisvaltakuntaansa vapaasti hallittavakseen.\nHän ei voinut maksaa velkaansa paaville eikä muille, vaan täytyi\nhänen lähettää molemmat kuninkaankruununsakin pantiksi. Silloin\nulvahtivat piispankirkkojen kellot, ja pääpapit nousivat alttareille\nja julistivat hänet pannaan. \"Samoin kuin minä sammutan tämän\nkynttilän\", sanoivat he, apulaisten heittäessä kynttilän maahan\nja polkiessa sen sammuksiin, \"samoin eroitan minä kuningas Maunun\nja hänen takausmiehensä kirkon yhteydestä ja armonvälikappaleiden\nosallisuudesta ja Herran siunauksesta ja kaikesta ihmisten säälistä\nja avusta. Ei kenkään heistä saa astua kirkkoon virkistämään\nsieluansa suloisella messulla. He ovat rauhattomiksi julistetut,\nsillä he ovat maan kirous.\"\n\nMutta vielä eivät olleet lopussa vitsaukset, jotka täyttivät kadut\npaarein ja koko maan valitushuudoin. Kansaa rangaistiin vielä yhdellä\nkulkutaudilla, jota sanottiin suureksi lastensurmaksi, ja Eerikki ja\nhänen nuori puolisonsa Beatrix peitettiin multaan. Istuessaan kahden\nkesken Maunun kanssa sanoi kuningatar: \"Nyt syyttää kansa meitä ja\nsanoo meidän myrkyttäneemme omat lapsemme.\"\n\nMaunu huomasi vasta nyt, miten valkotukkaiseksi ja vanhaksi hän oli\nkäynyt. Muutamia vuosia jälkeenpäin, kun molemmat olivat olleet\nKöpenhaminassa viettämässä Haakonin häitä Valdemar Atterdagin\ntyttären Margaretan kanssa, sairastui hän ja kuoli, ja Maunu oli nyt\nyksinäisempi kuin koskaan ennen.\n\nHaakonin avulla koki hän pitää ylimyksiä kurissa. Mutta nämäpä\nkääntyivät hänen lankonsa, Mecklenburgin herttuan, puoleen ja\njulistivat tämän pojan Albrektin kuninkaaksi Moran kivillä. Gatan\nmetsässä Enköpingin lähettyvillä joutui Maunu tappiolle, ja hänet\nkuljetettiin vangittuna Tukholman linnaan.\n\nKulkiessaan salien läpi tahtoi hän pysähtyä katselemaan penkkien\nhaalistuneita tyynyjä, joilla istuen hän oli muinen leikissä\nkuluttanut aikansa huolettoman Blankan seurassa. Mutta hänet\nvietiin torniin, ja rauta-ovi suljettiin. Siellä saattoi hän\nseisoa tuntikausia lämmittelemässä auringon heikossa, kalpeassa\nvalojuovassa. Se siirtyi päivä päivältä, ja pitkinä talvikuukausina\nse vain hipaisi ristikon reunaa. Kun se taas paistoi hänen koppiinsa,\nymmärsi hän kevään tulleeksi, mutta hän ei nähnyt puiden vihreitä\nlatvoja, vain sinisen ilman ja kiitävät pilvet. Vuosi seurasi\nvuotta, ja lattia kului hänen askeleistaan. Pienimmänkin homeläikän,\npienimmänkin kuoppasen muurissa oppi hän tuntemaan. Saadakseen ajan\nkulumaan, nimitti hän läikät niiden linnojen ja kaupunkien mukaan,\njotka muinen olivat olleet hänen, ja sormellaan vaelteli hän niiden\nväliä seinällä, leikkien kuin lapsi.\n\n\"Kuningas Maunu Liehakko\", puheli hän, \"sinä tahdoit hallita suurta\nvaltakuntaa ja auttaa alhaista kansaa ja panna lain väkivaltaa\nvastaan, mutta sinun kohtalosi oli kirjoitettu. Sinä olit syntynyt\nkerjäläiseksi.\"\n\nKuuden pitkän vuoden kuluttua, kun hän eräänä päivänä seisoi\nakkunassaan kuuntelemassa virran pauhua ja laskemassa liiteleviä\nlokkeja, kuuli hän aseidenkalsketta ja torventöräyksiä nummelta.\nVartiomiehet noutivat hänet tornista, ja hän luuli nyt kulkevansa\nkuolemaan. Mutta kun hän oli ehtinyt yli sillan, näki hän poikansa\nHaakonin tulevan kyynelsilmin häntä vastaan. Hänen kasvonsa olivat\nmustuneet, hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa, ja nahka ja\nsuonet olivat kuivuneet kiinni luuhun. Kun hän yritti puhua, surisi\nhänen heikko äänensä kuin mehiläisparvi.\n\n\"Etpä minua sentään unhottanut\", sanoi hän. Liikutettuna ja\nmurheellisena syleili Haakon häntä ja auttoi hänet hevosen selkään.\n\"Taisteluin ja suurin lunnain olen vihdoinkin saanut sinut vapaaksi\",\nvastasi hän. \"Vaikka kuningas Birger oli puolihullu ja murhamies, ei\nhänen poikansa häntä kuitenkaan hyljännyt. Olisinko minä ollut sitä\npoikaa huonompi?\"\n\nJa sitten vei hän isänsä Norjaan ja toimitti hänet niiden maakuntain\nkuninkaaksi, jotka vielä olivat hänen hallussaan entisestä\nvaltakunnasta.\n\nEräänä myrskyisenä talvipäivänä vähää ennen joulua purjehti Maunu\nlaivallaan pitkin Bergenin vuonoja. Lyngholmenin karien lähellä\njoutui laiva vaaraan. Hyökyaaltojen pauhu saavutti hänet, ja hän\nnäki läheisen rannan. Koska hän oli syntynyt kerjäläiseksi, valtasi\nhänet vanha halu mieluummin kerjätä elämän viimeisistä rippeistä\nkuin rohkeasti tarttua peräsimeen. Hän heittäytyi veteen, uidakseen\nmaalle, ja kuohut löivät hänen ylitsensä. Kun hänen palvelijansa,\njotka myöskin hyppäsivät laivasta, vetivät hänet hiekalle, hengitti\nhän vielä, mutta pian kuoli, pää palvelijain polvilla, Ruotsin\nviimeinen Folkunga-kuningas.\n\nNorjan tuntureilla ja laaksoissa muisteltiin häntä kaivaten.\n\nHäntä kutsuttiin Pyhäksi ja Hyväksi, koska hän oli saanut kärsiä niin\npaljon ja koska hän oli kuitenkin aina säilyttänyt lempeän mielensä.\nKauvan kulki taru, ettei hän olisikaan kuollut, vaan että hän eläisi\nmunkkina jossakin venäläisessä luostarissa. Missä hänen hautansa on,\nsiitä ei ole kenelläkään tietoa.\n\n\n\n\nXXII.\n\nVISBY.\n\n\nPengermittäin kohosi merestä Visby, Pohjolan ylpein, kaunein\nkaupunki. Myöskin meren pohja sataman ulkopuolella laskeutui levein\npengermin, niin että vesi auringon paistaessa sen kalvoon oli\nensin vaaleahtavaa, mutta syvemmillä paikoin smaragdinvihreää. Ja\nsyvimmällä kohdalla keinuivat aallot kirkkaan sinisinä. Päätytalot ja\nlukemattomat kirkot kilpailivat keskenään korkeudesta, ja koko tämän\nrikkaan hansa-kaupungin ympäritse kiipeili muuri torneineen kolmasosa\npeninkulman pituisena. Pyhän Niklaksen kirkon korkeaan torniin oli\nvärikivistä laitettu koristus, joka välkkyi kauvas merelle kuin\nrykelmä lyhtyjä.\n\nPietari Snuggissa, joka juuri hyppäsi maihin rantaan kiinnitetystä\npurresta, ei ollut juuri paljoa katsottavaa. Hän oli vain\nköyhä kutojankisälli, joka oli ollut maailmalla vaeltamassa\nammattitietojensa lisäämiseksi. Otsatukka valui alas silmille, ja\nkasvultaan oli hän vähäinen ja hintelä. Mutta onnelliselta hän\nnäytti. \"Uneksinko, vai olenko valveilla?\" änkytti hän ja hinasi\nmatkalaukkua hartioilleen.\n\n\"Kyllä sinä nyt tosiaankin olet kotona jälleen\", vastasi hänen\nentinen mestarinsa, joka odotti häntä avoimin sylin. Hän kuljetti\nnuorukaista ohi gottlantilaisten puuastioiden, turkisten ja\nhiekkakivilohkareiden, joita paraillaan toimitettiin laivoihin.\nVäkevä tuoksu levisi mauste- ja suitsutuslaatikoista, jotka olivat\ntulleet Levantista asti, ja pari kolme kauppiasta purki varovasti\nkääreistä koralleja, kultalankaa, samettia ja norsunluuta.\n\nTorilla oli vaatimattomampia tavaroita tarjolla. Siellä myytiin\npalttinaa ja yksinkertaisia kenkiä, naudanlihaa ja humalaa. Pietari\nSnugg oli aivan pyörällä päästään, kun hän vihdoin avatusta\nmyymäläluukusta kurkisti mestarin pieneen taloon, missä kisällit\nparhaillaan tarkastelivat erilaisiksi värjättyjä lankavyyhtejä ja\nkeriä.\n\nVaikka mestari Siimeon yhä asui sen matalan katon alla, jonka\nsuojassa hän oli alkanut ansaita leipäänsä kutojana, oli hän nyt\nluotettava kauppias, jolla oli oma myymälä ja jota mainittiin Visbyn\nylpeydeksi ja kunniaksi.\n\nTukka ja parta valui pitkin, muhkein kiemuroin hänen mustalle\npuvulleen, ja hän näytti aivan apostolilta. \"Jos tahdot olla hurskas\npoika ammattisääntöjen mukaan\", sanoi hän Pietari Snuggille, \"niin\nlaske matkalaukkusi penkin alle ja jää palvelukseeni. Mutta koska\nilta on kaunis, niin lähtekäämme hiukan kävelemään!\"\n\n\"Herra isä\", vastasi Pietari Snugg, ylen iloissaan siitä, että\noli jälleen päässyt vanhoille, tutuille paikoille. \"Kunnia olkoon\nammatille, mestareille ja kisälleille! Lupaan totella sinua kaikessa\nnöyrästi ja uskollisesti.\"\n\nVanhimman kisällin nimi oli Pietari Dask. Hänestä oli mestari\nSiimeon paras mies maailmassa, ja hän heitti sukkulan kädestään\nja katkeroittui kateudesta, kun hän huomasi mestarin ystävyyden\ntulokasta kohtaan.\n\nMutta mestari ja hänen suojattinsa olivat melkoisen ylpeitä\nkaupungistaan, vaellellessaan siinä pitkin kiemurtelevia katuja.\nPäivällä oli satanut, ja kattokourujen avokitaiset lohikäärmeet\nruiskuttivat valtavia vesisuihkuja. Kauniisti hakattujen ruusujen,\nliljojen ja apilanlehtien alta aukeni pieniä, muurivihreän ympäröimiä\novia luostarinpihoihin, missä munkit istuivat silkkiäispuiden ja\npähkinäpensaiden varjossa lukemassa hartauskirjojaan. Ristikon läpi\nsaivat he ihailla lipasta, missä väitettiin olevan Maaria Magdalenan\njäännöksiä, ja Kristus-kuvapatsasta, joka oli tehty puhtaasta\nkullasta ja joka oli viisivuotiaan lapsen kokoinen. He astuivat alas\nkynttilänhohtoisten, kauttaaltaan hopeapukeisten alttarien ääreen\nmaanalaisiin kappeleihin, ja he nousivat kirkkoihin, jotka oli\nrakennettu toistensa päälle. Mestari otti vihdoin nuorukaista kädestä\nja vei hänet ulos kaupunginmuurin suippokaariportista. Sieltäpä näkyi\nihmeellinen niitty. Kukat loistivat monivärisinä ruohossa, ja nuoriso\nkarkeloi iloisten sävelten kaikuessa. Vaeltajat pysähtyivät vasta\nhirsipuiden alle hirsipuumäelle. Raskaita pilviä kerääntyi taivaalle,\nja lybekkiläisiä, skotlantilaisia ja hollantilaisia laivoja lasketti\ntäysin purjein satamaa kohti.\n\nPietari Snugg risti kapeat kutojankätensä, taivutti päätään\ntaaksepäin ja katsoi syvälle taivaan sinipälviin kirkkailla\nsilmillään. Mestari luki hänen ajatuksensa. \"Niin\", sanoi hän\nankaran juhlallisesti, \"opi karttamaan pahaa, jos tahdot tulla kelpo\nkisälliksi, jonka maine ei tunne huonojen tekojen tahraa! Tällä\nvuorella rangaistaan pahantekijät. Sinä olet nyt nähnyt rikkautemme.\nKaikkiin ilmansuuntiin käyvät meidän kauppatiemme yli meren. Visbyn\nsuuruus ja mahti ennen kaikkea! Mutta oletko ajatellut, kuinka\nmonen käden täytyy uurastaa, jotta yksikin ainoa laiva kohoaisi\nemäpuulleen? Iloa ja huvitusta vapaahetkinä, kisälli, mutta vakavaa\naherrusta pitkän, pitkän työpäivän kestäessä!\"\n\nKun he astuivat taas mestarin taloon, olivat toiset koristautuneet\nlehvin ja nahoin, viettääkseen Pietari Snuggin tervetulijaisia. He\npaiskelivat häntä niin vimmatusti puoleen ja toiseen, että hänen\njalkansa koskettivat useammin kattoon kuin lattiaan. Kateellinen\nPietari Dask käytti silloin tilaisuutta hyväkseen ja nipisti häntä\naika kipeästi takaapäin. Pietari Snugg käännähti ympäri ja kävi\nkäsiksi suureen, ruskeanaamaiseen kisälliin. \"Nyt sinä saat oikein\nisän kädestä\", sanoi hän ja löylytti miestä niin rotevasti, että\npaukkina kuului kadulle asti. Sitten meni hän matkaansa, paneutui\npenkille pitkäkseen ja nukkui kohta kuin tukki. Sellainen oli tuo\nsäyseä Pietari Snugg suuttumapäällä, ja sitähän ei sovi kenenkään\nihmetellä.\n\nHäpeissään ja kiukun puna poskilla sieppasi Pietari Dask salaa hänen\nlakkinsa ja painui puutarhan ruusupensaiden väliin. Pohjiltaan oli\nhän kyllä kunnon toveri, jonka sydän oli oikealla paikallaan, mutta\nsitä hän ei voinut koskaan sulattaa, että joku toinen syrjäyttäisi\nhänet mestarin suosiosta. Kun koko talo oli vaipunut unen helmoihin,\nkiipesi hän katolle ja hilautui ainoasta uuninpiipusta alas. Se\njohti erääseen kamariin, jonne ei kukaan, paitsi mestari, saanut\nmilloinkaan astua ja jota mestarin oli tapana kutsua salaiseksi\ntyökammiokseen. \"Niin rikkaalta mieheltä ei varmaankaan puuttune\nkultaa eikä hopeaa\", ajatteli Pietari Dask, ryömiessään uunista\nja heittäessään kadehditun kisällin lakin lattialle. \"Kun mestari\nhuomenaamulla havaitsee omistavansa pari hopeakannua vähemmän, ja\nniiden sijasta löytää tämän lakin, luulenpa totisesti, että sinun\nonnesi, veli Tulokas, saa hyvin pikaisen lopun.\"\n\nHän haparoi ympäri huonetta, mutta se oli tyhjä ja kylmä, ja nokiset\nkädet painoivat suuria tahrapilkkuja seiniin. Ainoa, mitä hän sieltä\ntapasi, oli kehno puutuoli ja pöytä, jolla lojui aika paksuja\npaperilajia. Akkunaisesta tihkuvassa valonkajastuksessa selaili\nhän papereja, ja huomasi mestarin täyttäneen niitä päivä päivältä\nnumeroilla. Ne olivat hänen salaisia laskelmiaan. Tällaiseltako siis\nnäytti rikkaan kauppiaan pyhässä salakammiossa! Köyhinkään ei olisi\nsaattanut sitä komeutta kadehtia. Mutta ahertaa, ahertaa täytyi\nmolempain, jotta Visby paisuisi mahtavaksi ja suureksi. Pettyneenä\nkiipesi Pietari Dask huoneesta samaa tietä, jota oli tullutkin, ja\npeseytyi kaivolla oikein lauvantaipuhtaaksi.\n\nMestari nousi jo auringon mukana silmäilemään papereitaan. Heti\nkynnykseltä huomasi hän seinien nokiset tahrat ja tunsi suojattinsa\nlakin. Hyvin surullisena otti hän sen käteensä ja hoippui nukkuvain\nkisällien huoneeseen. Hän kumartui hiljaa heidän ylitseen. Kenenkään\nkädet eivät olleet noessa. Mutta hän ymmärsi, kuka oli syyllinen,\nnähdessään, että yksi heistä oli jo niin aikaisin tuoreeltaan\npeseytynyt. \"Hän syö minun leipääni, ja minun velvollisuuteni on\nolla hänelle isän asemassa\", ajatteli hän. \"En tahdo tehdä häntä\nonnettomaksi, vaan koetan häntä parantaa.\" Hän painoi sukkelasti\nlakin Pietari Snuggin päähän, ja mainitsematta sanallakaan yön\ntapahtumista herätti hän toratoverukset iloisesti huutaen: \"Teidän\nmolempain nimi on Pietari, ja molemmat osaatte te kirjoittaa ja\nmolemmat olette te kunnon poikia. Sanonpa teille jotakin. Kauppiaana\nen voi kauvempaa maleksia täällä teidän kisällien valvojana kuin\nmikäkin tavallinen käsityöläinen, mutta erotakkaan en teistä\nhaluaisi. Toimitan teidät vihityiksi kauppiaiden kunnianarvoisan\nammattikunnan oppilaiksi. Pukeutukaa pyhävaatteisiinne ja seuratkaa\nminua!\"\n\nSyyllinen kisälli kuunteli tätä puhetta kummissaan ja epäluuloisena,\nsillä hänhän tiesi, että mestari Siimeonin oli täytynyt löytää\nhänen toverinsa lakki työkammiostaan. \"Kaikki antaa hän anteeksi\ntulokkaalle\", mietti Pietari Dask matkalla. \"Ei hän poikaa rankaise,\nvaan hankkii hänelle vielä lisää kunniaa. Ja näön vuoksi saan\nminäkin, hyljätty raukka, seurata mukana. Mutta kyllä minä tämän\nkostan.\"\n\nSiimeon vei heidät suureen, pimeään saliin, missä mustapukuisia\nkauppiaita oli kokoontunut alttarin ympärille. Alttarilla näkyi risti\nja kaksi kynttilää.\n\n\"Vannokaa, ettette mene kenenkään naisen kanssa naimisiin!\" käski\nmuuan valkohapsinen vanhus ja astui heidän eteensä.\n\n\"Sen vannomme\", vastasivat he ja laskivat sormensa ristille.\n\n\"Vannokaa, ettette koskaan kavalla salaisuuksiamme!\" jatkoi vanhus\nsyvällä äänellään. Kun he olivat senkin vannoneet, paljasti hän\narkkusen, joka oli suljettu monin lukoin ja telkein. \"Tämä on nyt se\nsalainen lipas, jota me sanomme pyhän Olavin arkuksi\", ilmoitti hän.\n\"Huomenna otetaan se mukaan kauppamatkalle Novgorodiin suojelemaan\nyrityksiämme ja siunaamaan meille voittoa. Onneton se, ken ei vartioi\npyhän Olavin arkkua kaupungin kalleimpana pyhän jäännöksenä! Ja\nsinut, Siimeon, olemme valinneet johtamaan matkaa ammatinvanhimpana,\nsillä kuka olisi Visbyssä niin kunnioitettu ja arvossapidetty kuin\nsinä!\"\n\nJa uljas laivasto keinui seuraavana päivänä Suomenlahtea kohti.\nVenäläisten jokien suulla täytyi tavarat lastata pienempiin\nveneisiin, jotka joskus kaatuivat kumoon väkevässä virrassa.\nNovgorodissa laskivat kauppiaat maihin erään aidatun alueen\nlähettyville, missä näkyi pitkä myymälärivi ja pyhän Olavin kirkko.\nHeitettyään arpaa paraista makuupaikoista, alkoivat he kantaa\ntavaramyttyjä aluksestaan ja pinosivat niitä itse kirkkoonkin.\nAlttarille ei saanut mitään panna, mutta seinivieret olivat täynnä\nsäkkejä ja astioita. Vaaka painoineen oli siellä myös. Niin pyhässä\npaikassa ei kukaan rohjennut punnita väärin tai harjoittaa petosta\npilariin muuratulla kyynäräpuulla mitatessaan. Siimeon seisoi siellä\nkoko päivän ja ohjasi ja jakoi käskyjä, kuten ammatinvanhimman tuli\nja sopi. Vaatimattoman näköisenä, välittämättä niistä kalleuksista,\njotka kulkivat hänen käsiensä läpi, nauttien usein vain tilkan\nmaitoa ja palan mustaa leipää vierestään penkiltä, mietti hän uusien\nkauppasuhteiden solmimista ja Visbyn suuruuden ja mahtavuuden\nlisäämistä. Huolellisimmin vartioi hän Pyhän Olavin arkkua, jota\nsäilytettiin alttarin takana. Kun Pietari Snugg iltaisin oli sulkenut\nkirkon oven, täytyi hänen aina tarkasti piilottaa avain, jottei\nkukaan sitä näkisi eikä saisi käsiinsä.\n\nEräänä pimeänä iltana, kun Pietari tuli ovea sulkemaan, huomasi hän\nlyhdyn liikkuvan alttarin takana. \"Pyhän Olavin arkun avuksi!\" huusi\nhän ja juoksi alttaria kohti, avain iskuun kohotettuna. Kumartunut\nhaamu vilahti silloin ovea kohti ja törmäsi muutamiin tyhjiin\npuu-astioihin, niin että ne vierivät hujan hajan ja sulkivat tien\nhänen jäljestään. Kaatuneen lyhdyn tuikkeessa oli Pietari kuitenkin\ntuntevinaan haamun vanhaksi vihamiehekseen.\n\nMelun kutsumana saapui Siimeon kohta paikalle. Tarkasteltuaan arkkua\nlyhdyn valossa ja huomattuaan sen koskemattomaksi, veti hän Pietarin\netäisimpään nurkkaan ja kuiskasi: \"Minä olen aina pitänyt sinusta,\nkoska sinä olet ollut rehellinen ja luotettava nuorukainen. Vain se,\njoka saattaa pidellä kultaa ja hopeaa niin kylmin käsin kuin sinä,\non mahdollinen kerran tulemaan suureksi kauppiaaksi. Nyt panen minä\ntoivoni sinuun, Pietari. Mitään muuta ei ole varastettu, paitsi\npieni rasiainen, joka oli arkulla ja jonka kanteen oli poltettu\nminun puumerkkini. Siihen olin minä pannut testamenttini siltä\nvaralta, että sattuisin matkalla kuolemaan. Siinä testamentissa\ntaas ilmaisin, mihin paikkaan Visbyn taloani olin kätkenyt vuosien\nkuluessa keräämäni aarteet. Ne ovat siellä salakammiossa aivan muurin\nvieressä, hiiltyneen lattiapalkin alla. Ammatinvanhimpana täytyy\nminun jäädä tänne vielä vähäksi aikaa, mutta riennä sinä kotiin ennen\nminua. Pelasta omaisuuteni, muuten tulee minusta rutiköyhä!\"\n\nJo samana yönä lähti Pietari kotimatkalle. Mutta noustessaan\nmaihin Visbyssä huomasi hän jotakin tavatonta olevan tekeillä.\nHaavoittuneita kannettiin paareilla, ja aseistettuja porvareita\nkulki pitkin katuja. \"Me panimme luottamuksemme Visbyn rikkauteen\",\nsanoivat he. \"Kuka olisi uskonut, että mahtavan Visbyn täytyisi\nkerran nähdä ristinkaritsalla koristettu lippunsa hevosten\npoljettavana! Nyt viruu kahdeksantoistasataa Gottlannin miestä\nverissään tuolla kentällä. Tanskan kuningas Valdemar Atterdag\ntarvitsee aarteitamme, ja nyt on hän noussut maihin ja lyönyt meidät.\"\n\nOsoittaakseen, että kaupunki oli miekalla valloitettu, oli\nkuningas revityttänyt osan ympärysmuuria. Siitä aukosta kulki\nhän nyt parhaillaan kaupunkiin torvien toitottaessa. Ylimystensä\nseuraamana ratsasti hän koristetulla hevosella, ja kaksijakoinen,\nruskeanpunainen parta peittyi melkein kokonaan kärpännahkakauluksen\nalle. Isolle torille kuljetutti hän kolme tyhjää olutammetta ja pani\nairueen kuuluttamaan, että elleivät ammeet kolmen tunnin kuluessa\ntäyttyneet hopealla, ryöstettäisiin ja poltettaisiin koko suuri,\nihana Visby.\n\nPorvarit toivat komeimmat kalleutensa ja heittivät ne ammeisiin.\nMutta ammeet eivät vain täyttyneet. Kaulanauhoja, ristejä ja\nlusikoita siellä kimalteli, mutta tarpeeksi ei niitä vain tullut.\nSilloin raastoivat he kirkoista ehtoollismaljat ja hopea-arkkuset,\nmutta kolmannesta ammeesta puuttui vielä paljon. Kolmas tunti\noli kulumaisillaan loppuun, sen osoitti säälimättä aurinkokello\nkirkonseinässä. Kansa näki varjon siirtymistään siirtyvän ja\nvihollisten kokoontuvan yhä suurempiin parviin.\n\nMestari Siimeonin talo oli tyhjä ja kaikki ovet auki, ja\nsalakammiosta tapasi Pietari vihamiehensä, joka toisella laivalla\noli ennättänyt perille ennen häntä ja joka nyt kiihtyneenä ja\nhämmennyksissään tavaili vaikealukuista testamenttia. Pietari ojensi\nhänelle arvelematta kätensä. \"Eniten on ehkä minun vikaani, että\nmeistä on tullut vihamiehet\", sanoi hän. \"Ja katkeruus on tehnyt\nsinusta sekapäisen ja sokean. Ammattiveli, sinunhan suurin halusi on\nmyös tulla kunnon kisälliksi?\"\n\nPietari Dask katsahti häneen pelokkaasti. Hänen kasvonsa osoittivat\nselviä jälkiä omantunnontuskista, joita hän oli koettanut tukahuttaa.\n\"Ja sitä sinä kysyt\", vaikeroi hän ja kätki pään viittaansa. \"Miten\nolenkaan voinut kerta kerralta menetellä niin pahoin omaa isäntääni\nvastaan, joka ei ole koskaan toivonut minulle muuta kuin hyvää!\"\n\nPietari Snugg mursi silloin kirveellä hiiltyneen palkin muurin\nvierestä. Kolossa näkyi rivi kiinnikurottuja pusseja, täynnä\nhopearahoja. Hän kääntyi toverinsa puoleen ja laski kätensä hänen\nolalleen. \"Tässä on\", sanoi hän, \"juuri se hopea, mitä Visby nyt\nvaatii arvokkaimmalta ammatinvanhimmaltaan.\"\n\nYhdessä kantoivat he sitten pussit torille ja kaatoivat niiden\nsisällön kolmanteen ammeeseen. Ja kun he olivat heittäneet kädestään\nviimeisen tyhjän pussin, oli amme täyttynyt reunojaan myöten ja Visby\npelastettu.\n\nKun sitten Siimeon syksymmällä saapui kotiin ja astui kammioonsa, oli\npalkki vielä murrettuna kätköpaikan avaamisen jäljiltä. Keltaisia\nlehtiä oli tarttunut hänen kenkiinsä ja vaatteisiinsa, ja sama syksyn\nväri levisi yhä keltaisenkalpeampana hänen kasvoilleen. Ovipieleen\nnojaten tuijotti nyt rutiköyhä vanhus paikkaan, missä kaikki hänen\ntyöteliään elämänsä säästöt olivat olleet varmassa kätkössä. \"Isä\",\nsanoivat molemmat kisällit ja suutelivat hänen hihaansa, \"me\nkaadoimme sinun hopeasi Valdemar Atterdagin ammeisiin. Jos olemme\npahoin tehneet, niin vie meidät hirsipuumäelle.\"\n\nHän viittasi heitä istuutumaan kanssaan pöydän ääreen. \"Paitsi meitä\nkolmea ei kukaan tiedä, mitä tapahtui pyhän Olavin arkun ääressä\",\npuhui hän hitaasti ja tukahuttaen huokauksensa. \"Kaduttu olkoon myös\nunohdettu. Minä olen vanha ja saatan tarvita nuoria ystäviä. Siksi\notankin teidät nyt kauppahuoneeni osakkaiksi kuin jos olisitte omia\npoikiani. Visby ei enää milloinkaan kohoa entiseen mahtavuuteensa,\nmutta yksi on meille vielä jäänyt: pitkä, pitkä työpäivä.\"\n\n\n\n\nXXIII.\n\nKUNINGAS ALBREKTIN AIKAAN.\n\n\nVERENIMIJÄT.\n\nAhdas oli mökki ja vain kova savi oli permantona, mutta Tolv Ula\noli itse rakentanut asuntonsa. Kylästä oli hän tuonut ensimäisen\nlehmänsä. Saadakseen sen koteutumaan, oli hän vienyt sen tupaansa ja\nsyötteli sille nyt heiniä polveltaan takkavalkean räiskyessä. Mutta\näkkiä alkoi turvekatolta kuulua jyskettä, ja savu-aukosta pistivät\nnäkyviin hivutustaudin tapaisesti laihtuneet kasvot. \"Ei, mutta\nsiellähän on herra Matti Kustaanpoika!\" huudahti Tolv Ula ja päästi\nheinät putoamaan. Hän tiesi, että herra Matti oli lyönyt Linköpingin\npiispan kuoliaaksi Linderåsin kirkolla ja että hänet siitä oli\njulistettu pannaan. Minne hän menikin, missään ei käynyt olut-amme\neikä kiehunut pata, ja jos lapsi makasi kätkyessä, ei se päässyt\nvanhaksi.\n\n\"Pian, talonpoika, ojenna minulle leipäsi!\" huusi herra Matti. \"Ei\nminun maksa vaivaa tirkistellä sinun tyhjiin käsiisi. Menetin väkeni\ntuolla metsässä, ja hevoseni on yhtä nälissään kuin minäkin.\" Hän\nnosti joutsen siimalleen, ja Tolv Ulan oli ottaminen leivät vartaasta\nja ojentaminen hänelle.\n\n\"Avaa ovesi säppi yhtä kernaasti vast'edes kuin nytkin\", jatkoi\nvainottu murhamies, hilautuessaan alas katolta ja noustessaan\nhevosensa selkään. \"Verenimijät ovat aivan kintereilläni.\"\n\n\"Verenimijöiksi\" nimitettiin pöyhkeitä saksalaisia palkkasotureita,\njotka silloin kuningas Albrektin onnettomina aikoina kuljeskelivat\nympäri maata. Jos he vain osasivat sätkytellä säärtä ja pistää\ntanssiksi, saivat he muitta mutkitta kuninkaalta sata täysipainoista\nmarkkaa ja kulkusvaatteet. Käherretyin hivuksin, viini nuolia täynnä,\nteräspanssari reiden suojana ja miekka tuppeen ruostuneena lähtivät\nhe sotaan talonpojan jyvä-aittoja vastaan.\n\n\"Viisainta lienee avata hyvällä\", ajatteli Tolv Ula, kun verenimijät\nalkoivat jyskyttää ovea. \"Pois tukit tieltä!\" huusivat he. \"Vai\nniin, moukka, täälläkö sinä olutnassakkaasi paloittelet!\" He joivat\nja laulaa loilottelivat aika humussa, keksivät munakorin penkin\nalta ja pudottivat kanan orrelta keihäänvarrella. Se tapahtui\nniin perinpohjaisesti, että turpeita ja tuohia sateli liedelle ja\nlattialle ja syttyi tuleen. Silloin tarttuivat he lehmääkin sarvista\nja raastoivat sen mukaansa.\n\nTolv Ula sieppasi kirveensä ja kiiruhti ulos palavasta tuvastaan.\nMäenrinne oli täynnä ratsumiehiä ja jalkasotilaita, mutta siellä oli\netenkin yksi, jota kaikki väistivät. \"Varikset karttavat menemästä\nhaukkaa liian lähelle\", ajatteli hän, sillä hän näki, että tuo\npelätty mies oli Bo Juhonpoika Grip, jolla oli melkein koko Ruotsi\nläänityksenä. \"Auta turvatonta\", rukoili hän ja heittäytyi maahan\nhänen eteensä. \"Metsässä en voinut asua rosvoilta. Ja niin rakensin\nitselleni tuvan tähän tien poskeen. Mutta tässäkään en saa rauhassa\nasua. Minne pitää minun siis menemän?\"\n\nBo Juhonpoika istui välinpitämättömänä ja leveänä ratsullaan ja\nkatsoi häneen raskain silmin. Olihan hän itse omin käsin iskenyt\nerään ritarin hengiltä itsessään Tukholman harmaiden munkkien\nkirkossa, pääalttarin edessä ja sitten armossa suvainnut hyvitykseksi\nmyöntää hänen heimolaisilleen talon, hiukan rahaa ja turkiksia! Oli\nhänellä muutakin ajattelemista kuin talonpoikaismoukan ruikutukset.\nTupa paloi jo loimottaen, ja Tolv Ula heitti kirveen olalleen ja\nvaelsi matkaansa.\n\nIlta oli kirkas juhannus-ilta, ja taivaanranta hehkui koko yön\nmetsän yllä. Viljapeltoja ja naurismaita koristivat pienet tuomen- ja\npähkinäpuun oksat, joita oli pistelty pientareihin hyvän sadon\nsaamiseksi. Juhannuskukkavihkoja riippui luuvan ovissa, ja avatussa\nkirkossa olivat kynttilänjalat täynnä kieloja. Köyryselkäisiä eukkoja\nkuljeskeli keräämässä kastetta taikinatiinuun ja lääke-yrttejä, ja\nnuoret tytöt unohtivat hetkiseksi huonot ajat ja sitoivat seppeleitä\nyhdeksistä erilaisista kukista, pannakseen ne vuoteeseensa ja\nuneksiakseen sitten tulevasta mielitietystään. Kisakentillä asui\nnuoriso lehtimajoissa ja karkeloi verenimijäin kanssa juhannussalon\nympärillä, jota koristivat värjätyt munat ja tulipunainen kukko,\nauringon lintu.\n\nKukaan ei tahtonut ajatella surujansa, mutta siitä rupesi Tolv\nUla kaihtamaan ihmisiä ja poikkesi metsän pimentoihin. Siellä\nvallitsi omituinen hämärä, mutta lintuja ei sinä yönä nukuttanut, ja\nkaikkialta kuului siipien räpytystä ja kuin rukkien ja kerinpuiden\nsurinaa. Pikimusta tarulintu lenteli siellä myöskin, niin että kitinä\nkävi, mutta ei koskaan korkeammalla maasta kuin härkä iestänsä\nkantaa ja aina Jerusalemia kohti. Matka kävi hitaasti, sillä syvällä\nmaan sisässä oli sen asuttava ja vain suurina juhla-öinä pääsi se\nlentämään.\n\n\"Sinä olet minun sydämeni lintu, yön salaperäinen lentäjä\", sanoi\nTolv Ula miettiväisenä. \"Korkeammalle kuin härkä iestänsä kantaa en\nminä koskaan maasta pääse, mutta miten ikävöinkään valonkaupunkiin,\nrauhankaupunkiin, jonne en myöskään milloinkaan saavu! Jerusalem,\nmissä sinä olet?\"\n\nVähän ajan kuluttua taivalsi hänen ohitsensa aseellinen, laulava\njoukko. \"Tule mukaan, yksinäinen vaeltaja!\" huusivat soturit hänelle.\n\"Kansan sortaja Bo Juhonpoika on kuollut, ja herrat nousevat nyt\nkuningas Albrektia vastaan.\"\n\nTolv Ula ei ollut hidas tottelemaan, sillä verenimijöitä vihasi hän\nyhtä syvästi kuin kuka kelpo ruotsalainen tahansa, ja suuria uutisia\nsai hän kuulla. Herrat olivat kääntyneet Tanskan kuningattaren\nMargaretan puoleen, joka oli Maunu Liehakon pojan Haakonin leski.\n\"Albrekt oli silloin vannonut\", väittivät soturit, \"ettei hän pane\nennen hattua päähänsä, ennenkuin on voittanut kuningas Housuttoman\",\nja kaupanpäällisiksi piti hänen lähettäneen Margaretalle useampia\nkyynäriä pitkän kovasimen, koska hänen tuli hioa neulojaan ja\nsaksiaan eikä hallita valtakuntia.\n\nFalanissa, Mössebergistä etelään, tapasivat sotajoukot toisensa\nerään rämeikön vastaisilla puolilla. Tolv Ula ryntäsi kuumimpaan\nkahakkaan kirveineen ja hyppi mättäältä mättäälle, mutta saksalaisten\nhevosille oli maa liian mutaista ja pehmeätä, niin että ne vajosivat\nliejuun. Keskellä ruhjottujen höyhentöyhtöjen pakenevaa sekamelskaa\nnäki hän kuningas Albrektin, joka oli menettänyt hevosensa ja joka\nnyt koikkelehti sinne, tänne, huitoen hoikkaa keppiään. Hän oli\nkapea sääriltään, kapea käsivarsiltaan, kapea rinnaltaan, kapea\nkasvoiltaan. Kaikki oli hänessä kapeata, yksinpä kaksihalkoinen\npartakin. Vain kihara tukka oli tuuhea ja pitkä. Hänen oli vaikea\ntulla vieraalla kielellään toimeen voittoisain ruotsalaisten kanssa,\njotka ympäröivät hänet, peloittavat kirveet käsissä ja veivät hänet\nvankina kuningatar Margaretalle Bohusiin.\n\nTalonpojat rakensivat itselleen havumajoja linnan lähettyville,\nja sinne tuli Margareta herroineen. Hän oli varttansa vähäinen,\nhänen ihonsa oli ruskea, mutta hänen nenänsä kaartui kauniisti ja\nhänen leukansa osoitti tarmokasta tahtoa. Varovasti ja viisaasti\nkehitteli hän ajatuksiaan, milloin hän vain pysähtyi ja alkoi puhua.\nMutta usein vaikeni hän tykkänään ja antoi jonkun toisen haastella\npuolestaan.\n\nMiten sattuikaan, lopuksi voitti kuitenkin aina hänen mielipiteensä.\nNyt vallitsi hän Ruotsia. Kun herrat yöllä soihtujen valossa tulivat\nlinnasta neuvottelusta, puhelivat he nauraen kansalle: \"Oletteko\nkuulleet, miten kuningatar rankaisi kerskailevaa kuningas Albrektia?\nHän pani miehen päähän hatun, josta roikkui yhdeksäntoista kyynärää\npitkä laahus.\"\n\n\"Te herrat vain pilailette meidän talonpoikain kustannuksella\",\nvastasi Tolv Ula ja heitti jälleen kirveen olalleen. \"Vaikka taisihan\nse sille miehelle oikein ollakin. Mitä minuun tulee, niin olen minä\nnyt tehnyt tehtäväni täällä, ja minun on nyt lähteminen etsimään\nonneani muualta. En voi enää koskaan rauhassa levätä kahta yötä\nperättäin. Nyt on juhla-ilta, ja yölinnun lento alkaa.\"\n\nTällä kertaa oli hänen kodittoman vaelluksensa määrä tornikas\nTukholma.\n\n\nHATTUVELJET JA KAAPPARIT.\n\nTukholma oli yhä saksalaisten hallussa. Suippojen hattujensa takia\nsanottiin heitä hattuveljiksi. He olivat niin vihattuja, etteivät\nhe hetkeksikään uskaltaneet luopua aseistaan eikä rautapaidoistaan.\nMinne Tolv Ula menikin, kaikkialla surisivat saksalaiset sanat hänen\nkorviinsa, joko hän sitten kerjäili kenkäparia tai etsi yösijaa.\n\nHänen vuodekumppaninsa majatalossa hankki hänelle sellaista työtä,\nettä hänen piti korjaaman kaupungintalon kellarin viiniastiain\naluspuita. Ylhäällä neuvottelusalissa vallitsi hirveä elämä,\nsillä hattuveljet olivat lyöneet ruotsalaisen pormestarin verille\nja heittäneet hänet linnan torniin. Tolv Ula ei huolinut mennä\nyöksi kotiin, vaan paneutui pitkäkseen viiniastian viereen, mutta\nvaikka hänellä olisi ollut kukko käsivarrellaan kiekumassa, ei\nhän olisi siitä saanut parempaa herättäjää. Sillä juuri kun päivä\nalkoi sarastaa, kuului ääniä ja narisevia askeleita ylhäältä\nneuvottelusalista. Hän pisti päänsä luukusta ja kysyi eräältä\nohikulkevalta vanhukselta, mitä oli tekeillä. Ukko vastasi, että\nmuutamat hattuveljet olivat käskeneet hänen herättämään ruotsalaiset\nneuvosherrat ja kutsumaan heitä tärkeään kokoukseen. Mutta tuskin\nolivat ruotsalaiset herrat ehtineet sinne, ennenkuin pitkä rivi\nsaksalaisia jalkasotilaita marssi linnasta, ja aseet kädessä ryntäsi\ntusina saksalaisia porvareita pyhän Gertrudin seuratalosta. Tämän\ntalon vanhoille perustuksille on rakennettu nykyinen saksalainen\nkirkko, ja siellä olivat he olleet piilossa edellisestä illasta\nlähtien.\n\n\"Te kavaltajat\", huusivat he ruotsalaisille neuvosherroille,\n\"mielellänne jättäisitte te kaupungin sille tanskalaiselle\nkarjapiialle\", ja silloin kävivät sotamiehet ruotsalaisia vyöhön ja\nlaahasivat heidät nostosillan yli linnaan.\n\nTolv Ula jatkoi kaikessa hiljaisuudessa työtään, mutta seuraavana\npäivänä poltettiin kolme ruotsalaista roviolla. Silloin meni hän\nsuutuksissaan majataloonsa. Yöllä istui hän akkunan ääressä, sillä\noli vielä hyvin valoisa, vaikka oltiinkin jo heinäkuussa. Nyt oli\nKristuksen ruumiinjuhlan aatto, ja silloin piti ammattikuntien\nlippuja kannettaman pitkin lehväkoristeisia katuja, ja hän kursi\nparasta kättä itselleen sinistä mekkoa, vetääkseen sen ryysyjensä\npäälle ja saadakseen sitten ottaa osaa kulkueeseen ja kantaa\nvahakynttilöitä. Kauhukseen näki hän silloin vangittuja neuvosherroja\nvietävän alas joelle päin. Hän laski niitä kuuteenkymmeneen.\nHe olivat kaikki lujasti sidottuja. Useimpain vaatteet olivat\nriekaleina, ja heidän ruumiissaan näkyi pitkiä, verisiä uurteita\nniiden puusahojen jäljiltä, joilla heitä oli kidutettu, koska heitä\nmuka epäiltiin kavalluksesta kuningas Albrektia kohtaan. Korkealla\näänellä vakuuttivat he vieläkin viattomuuttaan ja huusivat kaikille,\njotka vain tahtoivat kuulla, että muuan hattuveli oli äskettäin\nluvannut linnanpäällikölle puolet heidän omaisuudestaan, jos hän\nvain antaisi heti polttaa heidät. Mutta pian tyrkättiin heidät\nveneisiin ja soudettiin Blasieholmaan, jota silloin sanottiin\nKäpplingeholmaksi. Siellä suljettiin heidät vanhaan vajaan, joka\npistettiin tuleen, ja liekkien loimo sekaantui auringon ensi\nsäteisiin.\n\nTolv Ula heitti sinisen mekon luotaan ja astui ulos. Päivän\nkoittaessa alkoi ukkonen jyristä, ja pian huuhteli ankara sade\nkaupunkia. \"Ketä tässä nyt on toteltava, että tekisi oikein\", mutisi\nhän ja kulki alas satamaan päin, \"hattuveljiä vaiko tanskalaisia?\nEn ole milloinkaan purjeita pidellyt, enkä voi siis ruveta\nlaivamieheksi, ja rahaa minulla ei ole äyriäkään. Mutta kunhan vain\npääsen tästä onnettomasta maasta, saa minun sitten käydä miten\nhyvänsä.\" Samassa nousi aurinko, ja hän piti sitä merkkinä, että\nhänen nyt tuli paeta. Satamasilloilla oli liikettä ja elämää. Karja\nammui, ja pieniä, oudonnäköisiä Voionmaan hevosia tuotiin paraillaan\nmaihin. Turskaa ja lohta pinottiin läjiin, veneisiin lastattiin\nnahkoja ja hunajaa ja jahtihaukkoja häkeissään. Mutta kellot alkoivat\nsoida, kynttilöitä ja lippuja ilmestyi kaduille, ja merimiehet\njuoksivat ylös kaupunkiin sitä iloa ihmettelemään. Silloin käytti\nhän tilaisuutta hyväkseen, hiipi erääseen matkavalmiiseen laivaan,\nmissä näki tavattoman suuren, tyhjän suolatynnyrin. Siihen tynnyriin\nkätkeytyi hän.\n\nHetkisen perästä tuli laivuri miehineen takaisin ja kysyi heiltä,\noliko heidän mielestään tuuli suotuisa. He nostelivat käsiään ja\nvastasivat myöntävästi, ja vasta silloin oli hänellä oikeus lähteä\nmatkaan. Satamatelje avattiin, ankkurikivet nostettiin, ja purjeet\npullistuivat. Mutta toista oli nyt meriväki ja toista olivat laivat\nkuin viikinkien aikaan. Köydet ja touvit olivat Turusta ja masto\nKolmårdenista, mutta kaikki oli lahoa ja vanhaa, ja laiva näytti\nsuurelta, kömpelöltä puukengältä, vaikka sen perää koristivat pienet\ntornit ja kokonainen pikku linnoitus. Kullatut tuuliviirit osoittivat\npohjoista, ja laiva laski läpi saariston niin että vaahto keulassa\npärskyi. Valtava vartiotuli loimusi äärimmäisellä luodolla, ja nyt\nalkoi Itämeren ulappa, missä ei maata näkynyt. Pyhimyksen kuva\nkeulassa ojensi ristiään yli loputtomaan aaltojen.\n\nRuokatavaroita nimitettiin siihen aikaan elatusaineiksi. Niitä\nsaksalaisia merirosvoja ja seikkailijoita, jotka meritse pitivät\nhuolta Tukholman ruokatarpeista, sanominkin sentähden elatusveljiksi,\nvitaliebröder. Sellaiselle laivalle oli Tolv Ulakin joutunut, ja\nsen olivat varustaneet Albrektin saksalaiset sukulaiset ryöstämään\nja polttamaan Ruotsin rantoja. Sen ymmärsi Tolv Ula kohta heidän\nhaastelustaan.\n\nLaivaväki ei paljon huolinut purjeista, vaan istui tulen ympärillä\nkuumentamassa rautapiikkiä, jolla sopi lävistää reikiä köysipyöriin.\nLaivuri itse kulki kantta pitkin ja poikin ja kerskui hurjista\nurotöistään. Yht'äkkiä pysähtyi hän suuren suolatynnyrin eteen ja\nhuudahti: \"Luulenpa, että suola on saanut kosteutta jalkoihinsa,\nkoska se noin aivastelee. Kääntäkääpäs tynnyri ylösalaisin ja lyökää\nse hehkuva piikkinne pohjasta sisään, niin näemme, auttaako se suolan\nnuhaa vastaan.\"\n\nTolv Ula kuuli miesten lähenevän rautoineen. Hän kokosi silloin\nkaiken voimansa ja ponnisti niin ankarasti kutoja vasten, että\nne lensivät hajalleen. Samassa silmänräpäyksessä sieppasi hän\nlaivuria rintapielistä ja singahutti hänet yli partaan, niin että\nhän molskahti vaahtoaviin aaltoihin ja katosi näkyvistä. \"Olin\ntässä taas saamaisillani uudenlaisia herroja toteltavakseni\", huusi\nentinen talonpoika vihanvimmoissaan. \"Mutta minulla ei ole kotia eikä\nmaata, enkä minä mieli enää palvella muita kuin itseäni. Minä en ole\nmilloinkaan pidellyt peräsintä ja minä olen yhtä huono purjehtija\nkuin kuka tahansa teistä, mutta minä tiedän erään pyhimyksen, joka\nauttaa Pohjolan miehiä paremmin kuin kaikki muut pyhimykset yhteensä.\nOttakaa minut laivuriksenne tuon äskeisen raukan sijalle, niin\nja'amme aina saaliin veljellisesti. Ennen olin minä hyvä ihminen,\nenkä hennonut tehdä pahaa muurahaisellekaan, mutta nyt vakuutan\nja vannon minä pyhän Birgitan kautta, että tässä laivassa ei ole\nainuttakaan kurjempaa ihmistä kuin minä!\"\n\nMuutamat laivamiehet mukisivat, mutta toiset taipuivat hänen\nrohkeutensa valtaamina, ja kuun paistaessa mereen otettiin hänet\ntukevin kädenlyönnein laivuriksi. Peräsuojan pöydällä oli entisen\nlaivurin kaapparikirje, jonka oli antanut Danzigin kaupunki ja joka\noli varustettu sekä allekirjoituksilla että sineteillä. Sen kirjeen\npisti hän vaatteidensa kätköihin.\n\nSadoittain samanlaisia merirosvoja risteili niihin aikoihin\nItämerellä. Mutta Tolv Ulasta tuli pian peljätyin. Hänen laivansa\nköysistö mätäni yhä enemmän, purjeisiin tuli kyynärän mittaisia\nreikiä ja repeämiä, mutta kannelta ei puuttunut milloinkaan\nryöstettyjä säkkejä eikä arkkuja. Hänen silmänsä, jotka tuuli\noli purrut punoittaviksi, paloivat synkästi, ja harvoin pääsi\nhyvä sana hänen jääharmaasta parrastaan. Kun myrsky ulvoi, ja\nmeri kävi korkeana, tapahtui kuitenkin, että kaikki polvistuivat\nkannelle ja vääntelivät käsiään omantunnontuskissa. Tarun yölintu\nräpytteli silloin siipiään syvällä sydämen vankilassa, ja Tolv\nUla puhui pimeiden aikojen tähdestä, Birgitasta, joka nyt juuri\npiti kruunattaman pyhimykseksi Roomassa. Heidän kaipauksensa saada\nsyntinsä anteeksi kasvoi lopulta niin suureksi, että he eräänä\npäivänä Saksan rantaan laskettuaan hankkivat sauvat ja vesipullot ja\nalkoivat hurskaiden pyhiinvaeltajain tapaan paljain jaloin taivaltaa\nRoomaan.\n\n\nBIRGITTA KRUUNATAAN PYHIMYKSEKSI JA PYHIINVAELTAJAT PALAAVAT RUOTSIIN.\n\nPerjantai-iltana 6 päivänä lokakuuta 1391 soittivat kaikki Ikuisen\nkaupungin kellot pyhimysjuhlaan. Vatikaanin suuri kappeli oli\nseuraavana päivänä koristettu kultakangasverhoin, lattialle oli\nsiroteltu öljypuun lehtiä, ja lukemattomat vahakynttilät loistivat.\nKardinaalien kannattaman kunniakatoksen suojaamana astui paavi\nBonifacius IX valtaistuimelleen. Hän ei ollut juuri niitä parhaita\npaaveja, sillä hänen tiedettiin harjoittavan kauppaa viroilla ja\nanekirjeillä, ja vastapaavi hallitsi Avignonissa. Mutta ovensuuhun\npolvistuneiden pyhiinvaeltajain mielestä oli hän kuitenkin\nkirkon pyhä isä, ja heidän silmänsä vettyivät, kun laulajat\njumalanpalveluksen jälkeen ensi kertaa virittivät hymnin: \"Rukoile\npuolestamme, pyhä Birgitta! Halleluja!\"\n\nTolv Ulan huulet liikahtivat. \"Niin, rukoile kurjan merirosvon sielun\npuolesta, kun hän itse kerran hukkuu aaltoihin\", kuiskasi hän. \"Sinä\nolet lukenut sydämemme salaisimmatkin ajatukset. Sinä tiedät, miksi\nme olemme tulleet sellaisiksi kuin olemme. Rukoile puolestamme,\nsinä Ruotsin äiti, ettei koskaan enää meidän hävitetyssä maassamme\ntarvitsisi asua niin hurjia ja onnettomia ihmisiä kuin me!\"\n\nVatikaanin vieressä sijaitsi apostoli Pietarin haudalle rakennettu\nPietarinkirkko. Yön läpeensä oli kirkko sekä ulkoa että sisältä\nvalaistu tuhansin lampuin. Sunnuntaina astui paavi siihen kirkkoon,\nja paljastetuin miekoin kulkivat vartiomiehet hänen edellään.\nHän luki messun pääalttarilla. Sitten kannettiin hänelle uhriksi\nkullattuja vahakynttilöitä, leipää, viiniä ja pieniä kyyhkyskoreja,\njoita kaikkia koristi Birgitan vaakunakilpi. Kun sitten muuan munkki\noli saarnannut hänen elämästään, kannettiin paavi pitkävartisten\nsulkalöyhyttimien ympäröimänä pilarikäytävään kirkon ulkopuolelle.\nSiellä avasi hän kultaisen kirjan, mihin enkelein ja pyhimysten\nnimet olivat kirjoitetut, ja kun hän tarttui kynään ja piirsi nimen\n\"Brigida\", kävi humaus yli pyhiinvaeltajain joukon.\n\nArkoina ja neuvottomina suuressa ihmisvilinässä pitivät he\nuskollisesti toisiaan köysivyöstä, jotteivät joutuisi hajalle.\nYösijan saivat he siinä talossa, missä Birgitta kaikkien rakastamana\nja kunnioittamana oli päättänyt päivänsä. Suuri joukko miehiä ja\nnaisia kaikista pohjoisista maista lähti vihdoin kotimatkalle yli\nvuorten, ja usein puhelivat he keskenään kaukaisesta Vadstenasta,\nminne hänen luunsa oli viety.\n\nLokakuun seitsemännen päivän, Birgitan pyhimyspäivän, aikoja\nkutsuttiin sitten Ruotsissa Birgitanpäiviksi, koska silloin usein\nvallitsi leppeä ja päivänpaisteinen sää.\n\nKun Tolv Ula ja hänen miehensä jälleen nostivat merirosvopurjeen,\nolivat he samoja hurjia veitikoita kuin ennenkin. Seitsemän muun\nkaapparilaivan seurassa, joiden miehistö oli elatusveljiä ja\njoissa lastina oli suolaa, kalaa, punasipulia, omenoita, nauriita,\nhumalaa, viljaa ja kaikkea muuta hyvää, riensivät he auttamaan\npiiritetyn Tukholman saksalaisia. Ilma kylmeni kuitenkin pian, ja\nsaaristossa jäätyivät laivat kiinni Dalarön edustalle. Elatusveljet\ntiesivät, että he armotta saisivat köyden kaulaansa, jos joutuisivat\nruotsalaisten käsiin, mutta heidän johtajansa, ritari, mestari Hugo\nkeksi keinon. Hän laahautti saarilta kaadettuja puita ja rakensi\nniistä laivojen ympärille korkeat varustukset, joille sitten\nvaleltiin vettä, niin että ne jäätyivät.\n\nMargaretan sotaväki oli piirittämässä Tukholmaa, ja melkoinen\njoukko ruotsalaisia lähti heti tekemään selvää elatusveljistä.\nPian huomasivat he kuitenkin, ettei heidän ollut niinkään helppoa\nrynnätä liukkaiden jäävarustusten kimppuun, ja sentähden rakensivat\nhe vuorostaan korkean puutornin, jota he vierittivät edellään\nteloilla. Sellaista tornia nimitettiin sotilaskielellä kissaksi. Kun\nkaikki oli valmiina taisteluun, vierittivät ruotsalaiset kissaansa\neteenpäin, ja kynnetkin sillä oli aikamoiset, sillä joutsipyssyjä\nja keihäitä törrötti kaikkialla hirsien välistä. Mutta mestari Hugo\noli yöllä sahauttanut jään kappaleiksi, ja hieno pyry oli avuliaasti\nsiroitellut hiukan lunta rakojen peitoksi, niin että kukaan ei voinut\nniitä nähdä. Työhönsä tyytyväisinä ja täynnä odotuksen kiihkeyttä\nkatselivat merirosvot laivalinnoituksestaan kissan lähentelemistä.\n\"Kiss, kiss, kiss!\" panivat he ja paukuttivat käsiänsä, kun sahatut\njäälohkareet äkkiä alkoivat antaa perään, ja kun kissa heidän\nsilmiensä edessä vajosi veteen kaikkine sotureineen ja katosi sinne\nikipäiviksi.\n\nAinoa, joka kääntyi poispäin, oli Tolv Ula. Ruotsalaisten joukosta\ntornissa oli hän tuntenut useita vanhoja asetovereitaan Falanin\ntappelusta, ja häpeänkyyneleet valuivat hänen karkeita poskipäitään\npitkin, koska hänen tällä tavalla täytyi taistella omia maamiehiään\nja ystäviään vastaan.\n\nHeti kun oli tullut suoja taas, ja laiva oli purkanut lastinsa, lähti\nhän jälleen miehineen merelle, ja he nousivat autioille luodoille ja\nelelivät siellä niin kauvan kun ruokavarat kestivät. Ollessaan eräänä\npäivänä ulkona merellä kuulivat he kellojen soittoa Kalmarista.\nSiellä kruunasi Margareta, kaikkien pohjoisten maiden täysivaltainen\nhallitsijatar, sukulaisensa Eerikki Pommerilaisen noiden kolmen\nlopultakin yhdistetyn valtakunnan kuninkaaksi. Mutta kaapparit ulkona\naavalla merellä laskettivat tuulen mukaan ajelehtivien puiden lailla,\neivätkä kysyneet lakeja eikä valtakuntia.\n\nEräänä myrskyisenä iltana näkivät he suuren hansalaivan sukeltavan\naalloista kuin pilven. Se läheni nopeasti, pullistunein purjein,\nalkaakseen heti tappelun, mutta rutivanha merirosvolaiva ei kestänyt\nsen keulapuskurin töytäystä. Ritisten ja ratisten kallistui se\nkyljelleen ja alkoi vajota. Tolv Ula heitti peräsimen omiin\nvaltoihinsa, sillä hän ymmärsi viimeisen hetkensä tulleen. \"Nyt on\nvarmaankin joku suuri juhlayö, koska taivaanranta noin kirkkaana\npalaa\", puheli hän itsekseen ja katsahti ympäri merta. \"Yölentäjä,\nsinä musta lintu, sinä et koskaan ehtinyt Jerusalemiisi, mutta\nmilloinkaan et sinä lakannut sinne ikävöimästä.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nENGELBREKT.\n\n\nTAALAALAISET.\n\nNyt tuli rehellisten, kunnon taalaalaisten kiire kirkkomäelle. Siellä\navasivat he säkkinsä ja korinsa, sillä ennen joulun rauhanajan loppua\ntäytyi heidän maksaa veronsa sekä papille että voudille.\n\nEräässäkin kylässä oli pitäjänpappi paraillaan kantamassa veroaan.\nNiin korkeasti oppinut ei hän ehkä ollut, mutta kunnianarvoisa hän\noli ja isällinen. Hän tunnusteli tarkoin verovasikoita ja verovuonia,\ntullakseen vakuutetuksi, että ne olivat vähintäin yhdeksän yön\nvanhoja. Ja hän laski näin: \"Neljä naulaa kynttilöitä morsiusparin\nvihkimisestä... Kymmenys voista ja joka kuudestoista hamppusykyrä\nMalinin leskeltä. Ja sitten kuusi kyynärää sarkaa hänen autuaan\nmiesvainajansa messusta...\" Hän tutki ja haisteli huurteista\nkarhunlapaa. No, saihan tuo mennä. Mielellään antoi hän sitten apua\ntarvitseville. Hän, joka itse asui ja eli talonpoikien parissa,\ntiesi paraiten, mistä kenkä puristi. Kaikki kävi sentähden mitä\nsuloisimmassa sovussa, kuten oli jo käynyt satoja vuosia.\n\nÄkkiä katsahti hän puuhistaan ja kysyi: \"Mitä kilinää tuo on?\"\n\nKilinä ei tosiaankaan lähtenyt tavallisista talonpoikaiskulkusista.\nJulma tanskalainen vouti Jösse Eerikinpoika Västeråsin linnasta\nilmestyi ratsumiehineen metsänreunaan. Hän ei huolinut ripustaa\nkulkusia hevosensa kaulaan tai valjaisiin, vaan oli neulottanut niitä\nomiin vaatteisiinsa, sekä hihoihin että olkapäille ja vyöhön. Mutta\nnepä olivatkin puhtainta hopeaa. Jösse veti hansikkaat käsistään ja\nnosti kapeat, valkoiset kätensä ilmaan, sillä hän oli liian hieno ja\nylhäinen koskemaan paljain hyppysin likaisiin ohjiin. Hän nauroi niin\nettä koko ruumis hytkyi satulassa.\n\n\"Moukat\", sanoi hän ja hänen sileiksi ajellut kasvonsa tulivat yhä\npunaisemmiksi, \"sillä laillako te aiotte maksaa veronne minulle\nja armolliselle herralleni, kuningas Eerikille? Enkö ole käskenyt\nteitä suorittamaan kaikkea puhtaassa rahassa, jota voin helpommin\nviedä valtakunnasta! Siellä Tanskassa käy nyt kuningas Eerikki\nsotaa holsteinilaisia ja hansamiehiä vastaan, eikä hänen suuhunsa\nlennä palaakaan teidän huuruisista karhuistanne eikä savustetuista\nporsaistanne.\"\n\n\"Kokonaiseen vuoteen en ole nähnyt rahan syrjääkään\", vastasi muuan\nnuori talonpoika, jonka nimi oli Matti. Mutta ennenkuin hän tapasi\nuseampia sanoja, vinkui parikymmentä ruoskaa hänen korvissaan.\n\"Sitten otamme, mitä itse hyväksi näemme\", lupailivat sotamiehet ja\nalkoivat noutaa hevosia ja jauhosäkkejä taloista. Pari talonpoikaa,\njotka puolustivat oveansa, ripustivat he kodan savuun ja sitoivat\nheidän naisväkensä. \"Aina ne kai kelpaavat heinäkuorman eteen\",\nnauroivat sotamiehet.\n\nMatti hypähti ladon seinustalle, missä hänen suksensa olivat, ja\nkiiti yli hankien apua hakemaan. Naapuripitäjiin oli pitkä matka,\nja kansa, joka siellä pohjoisen puolessa asui, eleli enimmäkseen\nomissa rauhoissaan, vierasten häiritsemättä. Mutta hän tiesi, että\nsiellä oli lujakouraisia miehiä, jotka vielä pitivät esi-isiensä\nyksinkertaisia tapoja kunniassa ja jotka rakastivat vapauttaan.\nPian tapasi hän muitakin pakolaisia, jotka tiesivät kertoa vielä\nsuuremmista julmuuksista, ja koko talvi neuvoteltiin tuvissa.\nKeväämmällä pysähtyi hän eräänä päivänä metsään ja kuunteli.\n\"Hirrenkaatajatko siellä laulavat?\" kysyi hän kovalla äänellä.\n\"Luulisipa jokaisen hongan saaneen kurkkuvehkeen kaarnansa alle.\"\n\nPuiden takaa suhahti silloin kaikilta tahoilta köyryselkäisiä\nhiihtäjiä, joutset hartioilla ja sauvat käsissä. Mäissä ja ahteissa\nkyyristyivät he vieläkin enemmän ja nostivat sauvansa kohoksi. Heti\nheidän kadottuaan näkyvistä kiiti ohi uusia selkiä oksien alatse.\nLyhytkasvuinen, leveähartiainen mies, jonka parta oli ruosteen\nvärinen ja silmät iloiset ja ruskeat, seisahtui äkkiä ja osoitti\nhäntä sauvallaan. \"Kuka sinä olet\", kysyi hän.\n\n\"Kuka olet itse, ukkoseni?\" vastasi Matti ja töllötti mieheen suu\nauki, sillä hän ei ollut nähnyt mitään maailmasta ja kaikki oli\nhänelle uutta ja outoa.\n\n\"Minä olen Engelbrekt Engelbrektinpoika tuolta vuorikulmalta. Tule\npois mukaan, poikaseni, ja älä seiso tässä silmät seljällään! Etkö\ntiedä, että taalaalaiset ovat ottaneet minut päällikökseen tehdäkseen\nlopun noista voudinheittiöistä?\"\n\nÄänessä oli niin vilpitön kaiku ja se kuului niin rehelliseltä ja\nvarmalta, että Matti tunsi täytyvänsä totella, ja hän hypähtikin heti\nsuksilleen. Joukon keskellä hurahutteli hän mäkiä alas. Penikulmien\npituiset metsät harvenivat vähitellen, ja talonpojat juoksivat\ntuvistaan ja huusivat: \"Jumala armahtakoon nyt sitä, jolla on\npaha omatunto! Siellähän tulee koko taalaalaissotajoukko!\" Sitten\ntörähyttivät he torviinsa, ja joutsenjänteitä punottiin ja vasamia\nvuoltiin.\n\nKun lumi oli sulanut ja kesä tullut, levisi tulenloimo Taalainjoelle,\njoka leveänä ja mustana kiiti riippakoivuisten rantojensa ohi.\nBorganäsin voudinlinna paloi. Sieltä painui talonpoikaisjoukko\nrohkeasti etelään päin läpi vuoriseudun. Köping ja Västerås\nvallattiin. Ujostelemattomana ja neuvokkaana tervehti Engelbrekt\nsileään, kellertävänharmaaseen nahkatakkiinsa pukeutuneena\naatelismiehiä, joita nyt myöskin alkoi keräytyä hänen ympärilleen.\n\nYlämaalaiset ja useista Mälarin seuduista saapuneet miesjoukot\nseurasivat häntä Tukholmaa vastaan. Ruotsalaisystävällinen vouti\nHannu Kröpelin pyysi lyhyttä aselepoa, ja Engelbrekt sai tietää\nherrojen sillävälin aikovan pitää neuvottelukokouksen Vadstenassa.\nHän ratsasti sinne ja astui odottamatta saliin.\n\nVihastuneenakin säilytti hän äänessään hyvänsävyisen\nvuoristolaiskaiun. \"Kyllähän te tiesitte, jalot herrat\", alkoi hän\nmuitta mutkitta, \"että Taalainmaasta saadaan meltorautaa. Mutta että\nsieltä hädän hetkellä lähtee myös vapauttarakastavia talonpoikia,\nsiitä pitää teidän nyt pääsemän selville. Pyhän Eerikin aikoina\noli meillä ruotsalaissyntyisiä kuninkaita, jotka eivät rasittaneet\nmeitä voudeillaan ja laittomilla veroillaan. Ruotsi on keskimäinen\nPohjolan valtakunnista ja niistä suurin, ja sentähden onkin Isä\nJumala aikonut siitä päämaata. Mutta se Eerikki Pommerilainen, jonka\nnyt pitäisi hallitseman, ei välitä Ruotsista enempää kuin kurjasta\nkarjatalosta, missä Hänen Armonsa ei edes suvaitse asua. Siksi\npalaakin valtakuntain yhteys poroksi kuin tupa, missä tulisijaa\nei ole asetettu keskelle, katto-aukon kohdalle, vaan ovensuuhun\nristivetoon.\"\n\nKun herrat alkoivat mukista vastaan, kahmaisi hän Linköpingin piispaa\nkauluksesta ja veti hänet akkunan ääreen. Alhaalla torilla odotti\ntuhat taalaalaista elokuun auringon kuumassa paisteessa, haalistuneet\nhatut niskassa ja valkeat lammasnahkatakit selkään sidottuina.\n\"Kuuleppas nyt, piispa!\" sanoi Engelbrekt. \"Henkeni, rahani ja\nkaikki, mitä omistan, olen pannut alttiiksi, vapauttaakseni maan.\nNyt on tullut teidän vuoronne, hyvät herrat. Nyt kirjoitatte te\nkaikki heti sellaisen paperin alle, missä te lupaatte luopua kaikesta\nuskollisuudesta ja kuuliaisuudesta Eerikkiä kohtaan! Tai muuten vien\nminä sinut tuon miesjoukon puhuteltavaksi.\"\n\nHerrat tottelivat.\n\nHetkisen perästä heittivät taalaalaiset jälleen joutsen olalleen\nja matkasivat pois päällikköineen. Jälkijoukkona kulkivat\nnuolitynnyreitä kantavat hevoset. Sotakuri oli mainio, ja tuskin\nkanaakaan otettiin taloista väkivalloin.\n\nHe pysähtyivät Ringstadaholman linnoituksen eteen, jota Motalan joki\nkiersi kaikilta puolilta.\n\nMuutamat joukosta majoittuivat erääseen tupaan keittämään ruokaa,\nja Matti oli nälkäisimpiä aterialla. Muuan nuori mies haki silloin\nnäkyviin pitkän rautaputken. Siihen kaatoi hän jotakin outoa ainetta\nnelikostaan. Se oli kuin multaa, tai huonoa, harmahtavaa jauhoa.\nSitten tukki hän putken suun lujasti sammalilla ja ojensi koko\nlaitoksen Matille. \"Kylläpä näen sinun urhokkaasti velliä latikoivan,\njahnajaakko\", sanoi hän. \"Mutta sytytäppäs tämä päretikulla, niin\nopit ukkostakin tekemään!\"\n\nMatin naama venyi pitkäksi kuin tinalusikkaan kuvastuneena. Hänelle,\nmetsien asukkaalle, oli kaikki vielä yhtä outoa ja kummallista. Hänen\nmielestään oli tarpeetonta ruveta päretikkuja etsimään, vaan pisti\nhän talonpoikaisen tyynesti putken lieteen.\n\nPaukaus, jonka vertaista hän ei koskaan ollut kuullut, heitti hiiliä\nja kekäleitä kattoon ja kaikki taalaalaiset seinään. Toinnuttuaan\nhuomasi hän istuvansa nurkassa, ja koko tuvassa oli tuskin\nainoatakaan ehyttä pataa tai penkkiä.\n\nEngelbrekt riensi huoneeseen. Nähtyään, mitä oli tapahtunut, kokosi\nhän hiukan hyppysiinsä sitä outoa ainetta vahingoittumattomasta\nnelikosta ja näytti sitä miehille. \"Te Taalain miehet\", sanoi hän,\n\"nyt on ruuti tullut maailmaan. Suruksi vaiko iloksi, sitä ei osaa\nkukaan ennustaa.\"\n\nIkäänkuin vastaukseksi hänen puheeseensa ilmestyi samassa valoa\nlinnan muurille. Koko Ringstadaholmassa oli vain yksi mies, jolla oli\nkokemusta pamahtavien ampuma-aseiden käytössä, ja häntä kutsutuinkin\nsiitä syystä pyssymestariksi. Hän tuli nyt sytytin kädessä\nlaukaisemaan linnan ainoata kanuunaa. Edestä kannatti sitä jykevä\nrautahaarukka, ja takaa nojasi se omaan pitkään pyrstöönsä. Se oli\naivan kuin pitkä, avokitainen sisilisko.\n\nYlhäällä tornissa seisoi saksalainen vouti Styke, kädet tukassa,\nihmeissään odotellen, miten siinä kävisi. Varovasti, poispäin\nkääntyneenä lähensi pyssymestari sytytintä. Mutta kanuuna hyppäsi\npyrstölleen, oksensi kuulansa ja tulikielensä kohti pilviä ja suistui\nsitten perä edellä alas linnaan. Niin kävi Ringstadaholman ainoan\nlaukauksen. Silloin innostuivat taalaalaiset. He unhottivat nälkänsä\nja väsymyksensä ja asettivat kuntoon mahtavan kivijoutsen. Siinä\noli kahden pylvään välissä kääntötanko, jonka toisessa päässä oli\npainoja ja toisessa härännahkainen pussi. Siihen pussiin latoivat\nhe kivenjärkäleitä ja linkosivat ne sitten muureja vasten. Muutamat\nkivet lensivät aina linnan pihalle asti. Nähdessään säkenien pyrynä\nsinkoilevan, innostuivat he yhä enemmän, ja kuolleet hevoset ja\nkaikenlaiset jätteet saivat mennä saman tien. \"Täältä tulee herkkuja\nillalliseksi, Styke!\" kiljuivat he.\n\nEngelbrekt astui kiukustuneena heidän luokseen. \"Paremmin pitää\nteidän oppia sotimaan\", torui hän. \"No, no, ukkoseni, sinähän olit\nnuorena miehenä herrashovissa, sinähän olit aseenkantajana\", kuului\nvastauksia hänen ympärillään. \"Opeta meille se uusi taito, opeta\nmeitä ampumaan ruudilla!\"\n\nEpäilevä hymy hiipi hänen partaansa. Hän käski heitä kuitenkin\nvalmistamaan suuren kivikanuunan yhteenuutetuista rautakangista,\njoiden vahvikkeeksi vielä pantiin rautavanteet. Hirviö kaivettiin\npuoliksi maahan ja sidottiin ketjuilla kahteen paaluun. Ruutia oli\nvain pari nelikollista, ja olipa siis oltava hyvin tarkkoja sitä\npyssyyn kaadettaessa. Kuulakiviä saattoivat he sitävastoin poimia\nvirrasta miten paljon tahansa.\n\n\"Sinä tiedät kaikki\", sanoivat miehet ja tulivat jälleen Engelbrektin\nluo. \"On alkanut rankasti sataa, ja sytytin ei pala. Mitä meidän nyt\non tekeminen?\"\n\n\"Minä olen keittänyt tulikiveä\", vastasi hän, \"joka syttyy\npalamaan heti, kun se tulee kosteaksi.\" Ja hän otti kiven takkinsa\npovitaskusta ja piti sitä sateessa, ja se alkoi tosiaankin heti\nliekehtiä.\n\nMatti vei tulen kivikanuunaan. Mutta pau! Kanuuna lensi pieniksi\npalasiksi, ja multaa ryöppysi miesten suut ja silmät täyteen, ja\nlinnasta kuului aikamoinen naurunrämäkkä. Taalaalaiset olivat niin\nhäpeissään, että muuankin heistä alkoi itkeä tillittää.\n\n\"Luulenpa, että joutsi ja taalaalaisvasama sittenkin ovat teidän\noikeat taisteluvehkeenne\", sanoi Engelbrekt. \"Mutta tähän minä\nolen laittanut teille puuhaa ja häärinää, jottei linnanväki olisi\nhuomannut, mitä kirvesmieheni tällä aikaa ovat rakentaneet niemen\ntoiselle puolen. Tulkaa!\"\n\nHe seurasivat häntä niemekkeen kainaloon. Siellä ui vedessä valmis\nviisikerroksinen puutorni. Äskeisestä kolttosestaan kiukustuneina\nryntäsi taalaalaisia torniin niin paljon kuin vain sopi. Sitten\nlaskivat he tornin solumaan virran mukana linnaa kohti.\n\nNopsasti jännittivät he joutsensa jalallaan. Näin pitkältä matkalta\nei vielä kannattanut tähdätä. He ampuivat vinosti ilmaan, ja\nnuolisade suhahteli yli vallien. \"Hän on aika ovela, tuo meidän\nEngelbrektimme, ja nyt me sen linnan valloitamme\", huusivat he ja\nvirittivät laulun:\n\n    Herra apumme ja pyhimykset!\n    Joutsi, käsi meidän varustukset.\n    Jo alkaa taisto, jo leikki käy.\n    Nyt, vouti, heti linnas heitä!\n    Tai muuten uimaan ennättäy\n    Ja henkes eestä pakoon lähde meitä!\n\nHeti kun Ringstadaholm oli avannut porttinsa, kulki Engelbrekt\neteenpäin linnalta linnalle ja pani voudit viralta. Vihdoin tapasi\nhän apulaisensa Eerikki Puken, joka oli pohjoisessa johtanut kapinaa.\nPuke kohottautui satulassaan, päivänpolttamana, arvekkaana ja\nmeluavana, ja heilutti hattuaan. Miekka oli vedetty puoliksi tupesta.\n\"Veli, tuskin olemme taistelleet kolmeatoista viikkoa\", huusi hän,\n\"ja nyt jo on Ruotsi vapaa!\"\n\n\nKYNTTILÄJUHLA.\n\nMuuan suuri laiva oli äskettäin lähtenyt Tukholmasta ja laskenut\nankkurin äärimmäisten luotojen väliin. Oli syysyö, ja myrsky ulvoi\nköysistössä. Eerikki Pommerilainen seisoi kannella, silmiin asti\nmustaan viittaansa kääriytyneenä.\n\nMiehistö oli maissa ryöstämässä ruokaa. Pimeys oli läpitunkematon.\nEllei muuan palava talo olisi kuvastanut loimoansa pilviselle\ntaivaalle, ei olisi kuninkaasta näkynyt vilaustakaan. Hänen takanaan\nvälkähti teräshaarniska.\n\n\"Hahahaa!\" nauroi hän, kylmästi ja ilkeästi kuin hurja kaappari.\n\"Kaarle Nuutinpoika, nuori marskini, mitä tulet sinä sanomaan minulle\njäähyväisiksi?\"\n\nHaarniska liikahti, ja soinnukas ääni vastasi: \"Että ruotsalaisuus\non taasen kerran tullut meille ruotsalaisille rakkaaksi... että minä\nitsekin olen taistellut Engelbrektin vieressä... että hän nyt istuu\nÖrebron linnassa kuin omassa talossaan ikään, ja ettei hän äskettäin\nsuvainnut saapua Tukholmaan tervehtimään Teidän Korkeuttanne.\"\n\n\"Minulla ei ole enää mitään tekemistä sen vuoristolaismoukan kanssa.\nHuomenna purjehdin minä takaisin Tanskaan. Muistakaa minun vanhaa\nneuvoani: Älä työnnä jalkojasi pitemmälle kuin nahkaset riittävät!\"\n\n\"Vielä viimeisen kerran\", jatkoi Kaarle Nuutinpoika kiihtyen,\n\"olemme me luvanneet uskollisuutta ja kuuliaisuutta, jos vain Teidän\nKorkeutenne pitää lupauksensa ja valansa, mutta yhtä pyhästi olemme\nmyöskin luvanneet alkaa uuden kapinan, ellei Teidän Korkeutenne\nhyvyys kestä kauvempaa kuin viimeinen kädenpuristus. Tuossa taas\ntaloja ryöstetään meidän omilla rannoillamme, ja vieraita vouteja\nasetetaan jälleen virkoihinsa yhtä laittomasti kuin ennenkin.\"\n\nKuninkaan ainoana vastauksena oli hiljaisempi, mutta vielä\nhalveksivampi naurahdus. Hetkisen mietittyään sanoi hän: \"Maailma on\nryöväriluola, missä piispat lukevat rahoja alttarilla ja lainrikkojat\nkiistelevät linnoitetuista taloistaan. Saisinpa häpeän hattuuni kuin\nnarri, jos olisin heitä parempi.\"\n\nSitten laskeutui hän portaita alas peräsuojaan, mutta kääntyi\nviimeisellä askelmalla. \"Jos joskus kyllästyn koko ilveilyyn, saatan\nminä välinpitämättömänä heittää kaikki kolme valtakuntaa käsistäni\nkuin tyhjät säkit. Toivotan sinulle hyvää talvea, marski! Nyt täytyy\nminun mennä toimittamaan iltarukoustani. Sitä en lyö koskaan laimin.\"\n\nKaarle Nuutinpoika haparoi laskuköydelle. Hänen reippaasta hypystään\nkuului, että hän oli notkea ja voimakas, ja airojen loiske häipyi\npimeyteen.\n\nPian alkoivat torvet jälleen toitottaa, ja teillä oli aika hälinä\nja melske. Läpi lumipyryn tulivat Engelbrekt ja Kaarle Nuutinpoika\njoukkoineen Tukholman edustalle. Portit suljettiin, mutta he\nkuulivat, miten ruotsalaiset porvarit ottelivat muurin toisella\npuolella tanskalaisten vartiomiesten kanssa. Vihdoin sysättiin\ntelkeet syrjään, ja vartijat pakenivat linnaan.\n\nRiemuhuutojen kaikuessa kannettiin Ruotsin lippua pitkin katuja,\nja Kaarle Nuutinpoika nousi kaupungintalon parvekkeelle ja puhui\nkansalle.\n\nRyhti oli rikkaan ja ylpeän ylimyksen. Varustus paistoi kuin hopea.\nHän oli suuri kaunopuhuja, ja mitä raikuvampana suosion ukkonen vieri\nyli torin, sitä punaisemmiksi syttyivät kahdenkymmenenkahdeksan\nvuotiaan miehen posket. Kunnia, kunnia, siinä johtotähti, joka\nkirkkaana paistoi hänen sielussansa. Hän olisi mielellään antanut\nnuoruutensa saadakseen olla pyhän Eerikin ruumiina Uppsalan arkussa.\n\nKun hän oli häikäissyt ja voittanut kaupungin ruotsalaiset porvarit\nsanoillaan, pääsi sotilas hänessä jälleen valtaan, ja hän käski\nmiehensä rakentamaan etuvarustuksen kirkon ja virran väliin. Sinne\nasettui hän ritareineen ja ohjasi luotipyssyt linnaa kohti. Kirkon\ntoisella puolella ja itäisellä kummulla seisoivat porvarit ja Puke\njoukkoineen. Puken riekaleisessa takissa oli tuskin ainuttakaan\nehyttä kohtaa, ja miekka lensi joka hetki ilmaan. Mutta katse\ntähtäili valppaasti ja epäluuloisesti kunnianhimoista ritariparvea.\n\"Te haluatte ruotsalaissyntyistä kuningasta, herrat\", huusi hän\nyrmeästi ja uhkaavasti ja veti ärsyttävästi hatun yhä syvemmälle\nsilmilleen. \"Mutta sitähän haluaa rahvaskin. Nostakaa ensimäinen\nvastaantuleva talonpoika Moran kivelle ja huutakaa hänet kuninkaaksi!\"\n\nPorvarit olivat kuhnustelevaa ja uupuvaa väkeä, ja maavallien\nluominen kävi heiltä jotakuinkin huonosti. He istuivat mieluummin\nkotona ja laskivat riimusauvasta päiviä eteenpäin aina siihen\nmerkkiin asti, joka esitti kynttilänjalkaa. Se oli Kynttilänpäivän\neli suuren kynttiläjuhlan merkki. Sinä päivänä heittivät he lapionsa\nmenemään ja pukeutuivat paraimpiinsa. Sitten hakivat he kauneimmat\nja pisimmät vahakynttilät, mitä heidän vaimonsa suinkin olivat\nosanneet valaa, ja kantoivat ne kirkkoon. Ne kynttilät piti sitten\nvuoden kuluessa sytytettämän äskensyntyneen lapsen kehdon ja kuolleen\nkirstun ympärille, ja pappi pirskoitti niitä vihkivedellä. Sitten\nkiersivät he palavat kynttilät kädessä hautuumaan. Myöskin kaikissa\ntaloissa paloi niin monta kynttilää kuin suinkin oli sytytettävissä,\nja koko Tukholma hehkui valomerenä. Mutta tätä ennen oli paastottu,\nja ruokien painosta notkuvain pöytäin ääressä kierteli juomasarkka\nahkerasti.\n\nSilloin kajahti sotahuuto. Tanskalaiset syöksyivät ulos linnasta\nja ryntäsivät taloihin. Keihäät ja lyhyet miekat iskivät yhteen\nporttikäytävissä ja portaissa, ja leimuavia tulipalloja lenteli\nlinnan valleilta katoille. Lihamyymälät kirkon alapuolella syttyivät\npalamaan, ja tuuli painui yli kaupungin. Tällaista kynttiläjuhlaa\nei oltu vielä koskaan vietetty, ja milloin tahansa saattoi Tukholma\njoutua liekkien uhriksi.\n\nAivan odottamatta kääntyi tuuli. Kun tanskalaisetkin olivat\nvetäytyneet takaisin, menivät ruotsalaiset kirkkoon kiittämään\nJumalanäitiä pelastuksestaan. Mutta sieltä palatessaan puhelivat\nhe keskenään: \"Missä on Engelbrekt? Hän on jälleen maaseudulla\ntaalaalaisineen uusia vouteja karkottamassa. Me tarvitsemme häntä ja\nmeidän täytyy valita valtionhoitaja.\"\n\nEngelbrekt tulikin jonkun ajan kuluttua, mutta jurompana kuin\ntavallisesti. Hän tunsi itsensä vieraaksi pitkien talorivien\nja ylhäisten kauppiasten keskellä, jotka nauroivat hänen\nvuoristolaismurrettaan. Hän meni mustien veljesten luostariin, minne\nmäärätyt valitsijamiehet ja useat muut olivat jo kokoontuneet. Ulkona\npiteli Matti hänen hevostaan.\n\nPuke kävi häntä vastaan, tuimasti elehtien, ja painoi hänen kätensä\nsydämelleen. \"Huomaatko\", sanoi hän, \"miten herrat kumartuvat\ntoistensa puoleen ja kuiskailevat! Pelkäänpä, että se koskee sinua.\"\nEngelbrekt vastasi: \"Missä kansasta kuiskaillaan pahaa, siinä on\nainakin yksi seikka varma... että se, joka kuiskaa, itse ei kuulu\nparhaimpiin ihmisiin.\"\n\nHän katsahti ympäri salia. Ylimykset, jotka pelkäsivät talonpoikien\nkasvavan heitä pitemmiksi, tervehtivät häntä epäluuloisesti. Salissa\noli kylmä, ja monet olivat sentähden nostaneet kauluksensa pystyyn,\nniin että heitä oli vaikea tuntea. \"Keitä ovat nuo miehet tuolla\nnurkassa?\" kysyi hän. \"Ne näyttävät niin nyrpeiltä.\"\n\nPuke vastasi hiljaa: \"Ne ovat sinun kadehtijoitasi, omia naapureitasi\nNärken seuduilta. Göksholman Pentti Steninpoikaa ja hänen poikaansa\nMaunuahan sinä rankaisit heidän ryöväyksistään. Ole varuillasi,\njalomielinen ystäväni! Engelbrektin ympärillä on aina paljon\nsellaisia nyrpeänaamoja.\"\n\nNyt oli äänestys tapahtunut, ja muuan ritari pyysi valoa. \"Kaksi\non äänestänyt Pukea\", julisti hän, \"kolme Engelbrektiä, ja\" --\ntässä pysähtyi hän hetkiseksi ja kumartui tarkemmin katsomaan --\n\"viisikolmatta Kaarle Nuutinpoikaa, jalosukuista marskiamme. Hänet on\nvalittu valtionhoitajaksi.\"\n\nPuke loikkasi lattialle, kiihkeänä, hillittömänä. Takki roikkui\nnapittomana, ja jalkineet olivat savessa. \"Voi teitä, kiittämättömät\nruotsalaiset, jotka aina hierotte kauppaa, ettekä koskaan tee mitään\nkokonaista!\" huusi hän jyrisevin äänin. \"Tässä seisoo nyt Engelbrekt,\nteidän taitava johtajanne, maan vapauttaja. Ja mitenkä te palkitsette\nhäntä! Älkää unohtako, että hän on totuttanut talonpojat pitämään\nvaltakunnankokouksia, ja että rahvaan sotajoukko on yhä aseissa!\"\n\nHän sieppasi miekkansa ja ryntäsi ulos ikäänkuin heti alottaakseen\ntaistelun uudelleen.\n\nHerrat veti miettiväisiksi, ja he antoivat Engelbrektin edelleen\nolla yhden sotajoukonosaston päällikkönä. Poistuessaan pysähtyi\nhän Kaarle Nuutinpojan eteen. Hänen täytyi nousta varpaisilleen\nylettyäkseen käsillään hänen olkapäihinsä, ja hän katsoi häntä\nsilmiin murheellisesti, mutta rehellisesti ja lempeästi. \"Nuori\ntaistelutoveri ja ritari\", sanoi hän, \"nyt saat sinä surut. Ehkäpä\nsinun tukkaasi niiden takia ilmestyy monikin harmaa kihara, ennenkuin\nmakaat haudassasi.\"\n\nSen sanottuaan lähti hän luostarista, ja hetkisen kuluttua kuului\neteläiseltä sillalta poistuvain talonpoikain säkkipillien piipatus.\n\n\nGÖKSHOLMAN SEUTUVILLA.\n\nLinnoitettu talo oli siihen aikaan hyvin tärkeä seikka, ja Engelbrekt\noli tuhannella hopeamarkalla ostanut Örebron linnan saksalaiselta\nvoudilta. Muurit olivat kolme kyynärää paksuja ja paksumpiakin,\nmutta matalakattoisissa huoneissa näytti hyvin kolkolta ja autiolta,\nsillä niin levottomina aikoina ei useimmilla ollut varoja ajatella\nmukavuuksia. Harvoin saikin Engelbrekt istua kotonaan rauhassa.\n\nVuonna 1436, huhtikuun 27 päivän iltana laski hän kaksine\nsoutuveneineen pienen Hjalmarin saaren rantaan, viettääkseen siellä\nyönsä. Hän oli matkalla Örebrosta neuvoston kokoukseen Tukholmaan,\nja hänen mukanaan oli vain hänen vaimonsa ja muutamia palvelijoita.\nAxevallin piirityksen aikana oli hän sairastunut ja hän oli vieläkin\nniin heikko, että hänen täytyi kulkea sauvan varassa.\n\nPeitteet ja nahkaset oli jo levitetty maahan, ja kelpo emäntä nosteli\nmatka-arkusta ruoka-aineita ja maljoja, joiden suu oli sidottu\numpeen. Matti puhalteli lynkämäisillään tulta parempaan vauhtiin\nhöyryävän padan alle.\n\nIlma tuntui vielä kolealta, ja Engelbrekt seisoi lämmittelemässä\nkäsiään tulen ääressä. Hän sattui kääntämään päätänsä sivulle.\nGöksholman tiilinpunaiset tornit pistivät näkyviin puidenlatvojen\nyli. Sieltäpäin läheni nopeasti vene läpi kevätusvan, joka omituisin\nkiemuroin hiipi pitkin veden pintaa.\n\n\"Nyt saatte kaikki nähdä\", puhkesi Engelbrekt puhumaan, ja hänen\nkasvonsa kirkastuivat ilosta, \"että entinen vihamieheni herra Pentti\ntulee lyömään minulle ystävän kättä ja kutsumaan minua luokseen.\nMutta sairauteni estää minua kutsua noudattamasta.\"\n\n\"Mikäli näen oikein\", jatkoi hän ja kävi muutamia askeleita järveä\nkohti, \"niin ei kokassa seisokkaan hän itse, vaan hänen poikansa\nMaunu. Matti, menehän näyttämään hänelle, mistä paraiten sopii laskea\nmaihin!\"\n\n\"Saanko minä rauhaa Ruotsissa!\" karjaisi Maunu Pentinpoika\nvastaukseksi ja hyppäsi saarelle kirves kädessä. Sairaana ja\nväsyneenä kohotti Engelbrekt sauvansa suojakseen ja kysyi: \"Etkö\nsitten tiedä, että isäsi kävi äskettäin luonani, ja että me olemme\ntehneet sovinnon? Hän lupasi minulle turvallisuutta.\"\n\nSanaakaan vastaamatta iski Maunu Pentinpoika kirveellään. Isku sattui\nkäteen ja sauvaan ja leikkasi kolme sormea poikki. Kun Engelbrekt\nsitten kääntyi poispäin, löi hän häntä vielä kaksi kertaa, niin että\nhän kaatui maahan ja kuoli erään kiven viereen.\n\nToisetkin miehet hyökkäsivät veneestä maihin ja ampuivat tuota\nhengetöntä ruumista nuolillaan. Sitten raahasivat he Engelbrektin\nvaimon ja palvelijat mukaansa ja veivät heidät vankeina Göksholmaan.\n\nKiireesti ratsasti sitten joukko Örebron linnalle, ja yksi\nvangituista palvelijoista seurasi sitä. Hänet pakotettiin menemään\nportille ja huutamaan, että hän toi muka sanomia Engelbrektiltä ja\nettä hän halusi päästä sisään. Vouti tunsi kyllä hänen äänensä,\nmutta ei antanut pettää itseään, vaan vastasi odottavansa päivän\nvalkenemista. Maunu Pentinpoika ryösteli sensijaan kaupunkia ja\nvetäytyi sitten saaliineen Göksholmaan. Mutta hän ja hänen isänsä\neivät talonpoikia peläten uskaltaneet jäädä sinne, vaan pakenivat\nteille tietymättömille, eivätkä milloinkan enää löytäneet lepoa eikä\nomantunnon rauhaa.\n\nKun talonpojat kuulivat näistä tapahtumista, soutivat he saarelle,\nmissä Engelbrekt vielä virui. Itkien vetivät he nuolet hänen\nruumiistaan ja puhelivat keskenään: \"Tähän kattoi hän tyynesti\nillallisen vihollisensa maalle. Sellainen oli hän, meidän\nEngelbrektimme. Jalommin ei hän olisi voinut kaatua taistelussakaan\nlippunsa juurella.\"\n\nHe kuljettivat murehditun päällikkönsä ruumiin ensin Mellösaan ja\nsieltä Örebron kirkkoon. Pyhiinvaeltajat asettivat sitten sytytettyjä\nkynttilöitä hänen haudalleen ja uskoivat siellä ihmeitä tapahtuvan.\n\nSavu nousi Göksholmasta, minne muut olivat sillävälin menneet vankeja\nvapauttamaan. Kaikkialla lähiseuduilla oli rahvas liikkeellä. Ovela\nJösse Eerikinpoika kätkeytyi Vadstenan luostariin, mutta Askan\ntalonpojat tunkeutuivat sinne ja raahasivat häntä jaloista portaita\nalas. Iskujen ja töytäysten sadellessa kyydittivät he sitten miehensä\nreessä Motalan torille, ja siellä sai hän taivuttaa kähärätukkaisen\npäänsä kirveen alle. Paljoa paremmin ei käynyt Pukenkaan, vaikka hän\noli talonpoikain ystävä, sillä hän joutui Kaarle Nuutinpojan käsiin,\nja hänen kaulansa katkaistiin myöskin. Piikkejä ja rynnäkkökypäreitä\nvälkkyi kaikilla silloilla ja teillä, ja yli peltojen ja metsäin\nkaikui marssivien talonpoikaisjoukkojen laulu, ruotsalaisten\nheräämistä julistaen.\n\nKerran, kun paljon rahvasta oli kokoontunut Engelbrektin haudalle,\nnäkivät he siellä polvillaan miehen, jonka pitkä tukka osoitti\ntaalaalaiseksi. Hänen kynttilänsä oli juuri palamaisillaan loppuun,\nmutta hän ei tahtonut vieläkään poistua. He tunsivat miehen Matiksi,\nja he alkoivat jälleen hiljaa puhella taisteluistaan.\n\n\"Ja mitenkä kävi kuningas Eerikin?\" kuiskivat he. \"Nyt, kun hänet\non karkoitettu kaikista maistaan, hallitsee hän Gottlannissa\nmerirosvojen päällikkönä.\"\n\nMatti nousi seisaalleen, sillä hänen kynttilänsä oli sammunut. \"Nyt\non kai aika\", sanoi hän ja otti viinensä ja joutsensa, \"jokaisen\nmennä kotiinsa ainakin muutamiksi vuosiksi\".\n\n\n\n\nXXV.\n\nKAARLE NUUTINPOIKA JA ROTANKESYTTÄJÄ.\n\n\nKAARLE NUUTINPOJASTA TULEE KUNINGAS.\n\nTukholman eteläisellä sillalla oli kova tungos. Ruotsalaiset,\nsamoinkuin tanskalaisetkin olivat valinneet Kristoffer Baijerilaisen\nkuninkaaksi enonsa, eroitetun Eerikki Pommerilaisen jälkeen, ja nyt\nkulki hän komeasti kaupunkiin.\n\nHän oli pieni, punapukuinen ja paksu mies, ja hänellä oli niin pitkät\nkärkikengät, ettei kansa käsittänyt, kuinka hän saattoi kävellä\nniillä nenälleen kaatumatta. Viitta ulottui vain puolilanteeseen,\nja sakarahuippuinen hattu näytti aivan kumoonkäännetyltä padalta.\nPäästäkseen hyviin väleihin ruotsalaisten kanssa pisti hän nyt\niloisesti ja ystävällisesti kätensä Kaarle Nuutinpojan kainaloon.\nMutta oli vaarallista kulkea niin komean miehen rinnalla. Heti alkoi\nkansa huutaa: \"Mitä me teemme tuolla saksalaiskääpiöllä, kun meillä\non Kaarle Nuutinpoika?\"\n\nMuuan vanha markkina-ilveilijä istui kyyrysissään porttitornin\nnurkkauksessa ja puhalteli pilliään parille kesytetylle rotalle.\nHänen jalkansa olivat rammat, ja suojakseen oli hän pingoittanut\nkuluneen lammasnahan. Läpi rumpujen pärinän ja torvien toitotuksen\nkuului koko ajan hänen pienen pillinsä kimakka piipitys. Ohikulkijat\nlöivät häntä olalle ja kyselivät, mistä johtui, ettei hän niin\nsuurena päivänä ollut uteliaampi, vaan sormieli siinä kaikessa\nrauhassa puuputkeansa. \"Tulee kai päivä, joka on vielä suurempi\",\nvastasi hän ja nosti rotat polvelleen. \"Kaarle Nuutinpojan kypärässä\nvälkkyvä päivänpaiste ennustaa kuninkaankruunua.\"\n\nSe ennustus kuului pian muidenkin huulilta. Tuli katovuosi ja kalliit\najat, ja Kristoffer sai kantaa nimeä \"pettukuningas\". Kun kansa\nnurkui eroitetun Eerikin ryöväyksiä, vastasi hän aivan rauhallisesti,\nettä tokihan hänen enonsakin tarvitsi jotain hengenpitimikseen\nsellaisella kurjalla luodolla kuin Gottlanti oli. Vihdoin sairastui\nKristoffer ja kuoli, ja silloin riensi Kaarle Nuutinpoika Tukholmaan,\nmukanaan kahdeksansataa ritaria ja asemiestä, kaikki puettuina\nhopeanhohtaviin rautapaitoihin.\n\nOli säteilevä toukokuunpäivä, ja Kristuksen ruumiin veljeskunta\nvietti parhaillaan kevätjuhlaansa. Neuvosmiehet ja leipurit, papit\nja kylvettäjät, sepät ja sotilaat kulkivat vierekkäin pitkässä\nsaattueessa pitkin katuja. Kaikki olivat seppelin koristettuja\nja kaikki kantoivat kukkakimppuja käsissään. He huudahtelivat\nilosta ja liehuttelivat kukkavihkojaan, sillä jo kaukaa tunsivat\nhe ruotsalaismielisen päällikkönsä, kun hän siinä hypitteli\nvalkeata hevostaan eteläisellä sillalla. Mutta aamu-auringon paiste\nlänsipilveen tietää sadetta. Lännessä näytti synkältä, ja yhä\ntaajemmin pilvettyvältä taivaalta alkoi pian väkevä kevätsade vuotaa.\nVeljeskunnan veljet ja sisaret kiirehtivät käyntiänsä, mutta heidän\nriemuhuutonsa raikui yhä voimakkaampana, sillä kauvan oli vallinnut\nankara kuivuus. Nyt osoitti sade, että Kaarle Nuutinpojan matkassa\nkulki onni.\n\nTuon tuostakin pysähytti hän hevosensa puhutellakseen vanhoja\ntuttuja. Kun hän huomasi rotankesyttäjän, muisti hän hänen kimakan\npillinsä. \"Seuraa minua nyt, ilvehtijä\", huusi hän ystävällisesti\nja voitonriemuisesti, \"niin hankin minä sinulle kohta paremman\nkaton pääsi päälle kuin tuo lammasnahka, jonka olet pingoittanut\nsuojaksesi. Villaahan on siinä enää tuskin lainkaan jäljellä.\"\n\n\"Jalo ruotsalainen herra\", vastasi rotankesyttäjä pilli kainalossa.\n\"Itsehän parhaiten tiennet, että rotille täytyy soitella, jos\nmieli niitä kesyttää. Soittele sinä omalla tahollasi, kyllä\nminä piipittelen omallani. Kerran tarvinnet ehkä paremmin minun\nlammasnahkaani kuin minä sitä kattoa, jota sinä nyt minulle tarjoat.\"\n\nNauraen saattoivat ritarit Kaarle Nuutinpojan hänen kaupunkitaloonsa.\nJa hän soitteli sitten tosiaankin \"rotille\", vaikka tavalla, joka\nhänen tarkoituksiinsa paraiten soveltui. Loistavan vieraanvaraisesti\nkestitsi hän joka päivä pöydässään kaikkia, jotka vain halusivat\nkunnioittaa häntä käynnillään. Nuoret ja vanhat keskustelivat siellä\ntuttavallisesti maan kohtaloista, ja ulkona valui kevätsade loiskuen\nkatolle. Virkistyneiltä niityiltä levisi tuoksu aina kaupungin\nsisä-osiin asti.\n\nVihdoin löi hetki, jolloin ylimysten oli kokoonnuttava neuvotteluun\npyhän Gärtrudin seurataloon. Seuraavana päivänä piti kuninkaanvaalin\ntapahtuman. He olivat niin pitkät ajat tottuneet ulkomaalaiseen,\nettä alussa tuntui heidän kurkussaan hiukan kuivalta ja kireältä,\nkun heidän oli lausuttava sana, joka antoi kruunun ruotsalaiselle\nmiehelle. Varovammat panivat huolestuneina sormet leuvalleen, mutta\nsittenkin täytyi heidän tunnustaa, että sopivin ja arvokkain oli\nKaarle Nuutinpoika. Mutta yksi oli, joka puri huulensa tiukasti\nkiinni. Se oli Jöns Pentinpoika Oxenstjerna, arkkipiispa.\n\nHän kulki muutamia askeleita lattialla samettiviitassaan, joka oli\nkärpännahalla sisustettu. Hopeavyö näytti olevan katkeamaisillaan,\nniin kiivaasti painalsi hän sormensa sen alle. Kasvot olivat\nkarkeatekoiset ja hiukan punottavat, ikäänkuin alituisen vihastuksen\nhehkuttamat. Mutta ruskeat silmät -- jotka olivat väliin kirkkaat,\nväliin levottomat ja julmat -- liekehtivät vallanhimon tulta.\n\"Jos joku teidän vertaisistanne tulee herraksenne\", kysyi hän\nivallisesti, \"kenellä teistä on halua totella häntä? Ennen meillä oli\nsaksalaisia kuninkaita, jotka asuivat Tanskassa, ja siellä olivat he\nvähiten meidän, herrojen, tiellä. Vouteineen pitivät he talonpoikia\nkurissa. Puristakaa tuo roskakansa rautapihteihin, joka tuolla\nulkona kiljuu Kaarle Nuutinpoikaansa, älkääkä noudattako moista\nvaapsahaisenpörinää!\"\n\nMutta yhä äänekkäämmin huudettiin Kaarle Nuutinpoikaa, sekä kadulla\nettä itse kokoushuoneessa.\n\nKaikkein vähimmin saattoi arkkipiispa unohtaa sitä seikkaa, että oli\naikomus työntää hänen omat sukulaisensa vallasta. Vihan vimmoissa\nastui hän asemiestensä luo ovelle. Nämä polvistuivat ja ojensivat\nhänelle huonommat kengät ja mustan viitan sateensuojaksi. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä oli hän jo hypähtänyt satulaan ja karahuttanut\nmatkaansa kolmenkymmenen hovimiehen saattamana.\n\nJöns Pentinpoika ratsasti mieluummin koko yön sateessa kuin jätti\nmitään tärkeätä toimittamatta seuraavaan päivään. Vasta Stäketin\narkkipiispanlinnan pihalla heitti hän ohjakset käsistään. Lamput\nloistivat punatimanttien lailla kappelissa, ja alttari oli yltä\npäältä koristettu kullin ja hopein. Hänen kirkkonsa olivat tavattoman\nkomeita, ja hän viihtyi hyvin laulun huminassa ja suitsutuspilvien\ntuoksussa, mutta hän ei silti unohtanut varuskammiotansa. Onneton\nse, joka uskalsi uhmata häntä! Kostotuumat ja vihan-ajatukset\ntäyttivät hänen sielunsa kamalalla lumollaan ja tekivät hänestä\nhellittämättömän, leppymättömän sotijan, jonka askeleissa kaikui\nalituinen aseidenkalske. Lepoa ja epäröimistä halveksi hän syvästi.\n\nPorttikäytävässä hän käännähti ympäri ja pui nyrkkiä sille taholle,\nminne tiesi Tukholman jääneen metsäisten kukkuloiden taa. Oli\nharmahtava kesä-yö. Sateen usva peitti seudun, niin että sitä\nsaattoi luulla meren ulapaksi, missä ei maata lainkaan näkynyt, ja\nMälarin tummanvihreässä vedessä tanssivat pisarat ja renkaat. \"Hyvät\nherrat, valitkaa te vain toisianne kuninkaiksi\", mumisi hän. \"Täällä\nhallitsen minä, ja Jöns Pentinpoika ei koskaan unohda kokemaansa\nvääryyttä.\"\n\n\nONNETTOMUUDET ALKAVAT.\n\nKaarle Nuutinpojasta tuli nyt kuningas, ja vihdoin kruunasivat hänet\nnorjalaisetkin hallitsijakseen Nidarosissa. Oli ollut aika hänen\nnuoruudessaan, jolloin hän oli joutsi olalla huolettomana harhaillut\nmaalaisherttaisen Fågelvikinsä kaislarantoja pitkin. Mutta taistelut\nja huolet uursivat pian niin syviä vakoja hänen kasvoihinsa, että\nhänen mainehikas sukunimensä Bonde, Talonpoika, tässä suhteessa\nosui kylläkin paikalleen. Kun synkät aavistukset raskauttivat hänen\nmieltään, tapasi hänen nuori kuningattarensa Katariina kuiskata\nhänelle: \"Kiitä, kiitä onneasi! Satoihin vuosiin ei kellään\nruotsalaisella miehellä ole ollut sellaista menestystä kuin sinulla.\"\n\nSilloin tarttui Kaarle Nuutinpoika hänen käsiinsä, jotka olivat\nkuuluisat valkeudestaan, ja painoi ne silmilleen: \"Minä toivoisin\",\nsanoi hän, \"olevani sokea. Luulen aivan näkeväni ja kuulevani tuolta\nkaukaa maaseutujen linnanpajoista omituista välkyntää ja kalkutusta.\nVanhoja kapinamiekkoja siellä hiotaan. Te kateelliset ruotsalaiset,\nettekö sitten voi koskaan unhoittaa, että minä olin yksi teistä! Omat\nsukulaisenikin tahtoisivat minut karkoittaa.\"\n\nMutta lopulta sai kuningatar hänet aina iloiseksi viehkeällä\nhilpeydellään, ja hän oli hyvin mielistynyt tanssiin. Hovineitsyet\nvetivät hänet piiriin ja paukuttivat käsiänsä ja lauloivat. Usein\notti kuningaskin osaa karkeloon. Mutta joskus, kun viulut iloisimmin\nvinkuivat, tapahtui, että Katariinakin kävi totiseksi ja vei hänet\nmukanaan akkunanloukkoon. \"Ennen oli sinulla ystäviä\", kuiskasi\nhän, \"mutta nyt, nyt kun sinun käy hyvin? Älä ärsytä entisiä\npöytätovereitasi niin suurella komeudella ja loistolla!\"\n\nHän pudisti päätään. Ylellisyyttä ja ritariloistoa halusi\nKaarle Nuutinpoika ympärilleen. Viinipikareja, hopea-astioita,\ntorventoitotuksia ennen hirvenpaistin alkamista, kynttiläseppeleitä\nsalinkatossa ja jokaisessa seppeleessä kullattu pyhimyksen kuva\n-- niinhän oli tapa kuninkaissa. Kaksituhatta hovimiestä piti\nruokittaman hänen keittiöstään, missä härät paistettiin kokonaisina.\nSitä sanoi hän hyväksi linnantavaksi. Vieraita oli niin paljon,\nettä kun tuli maatamenon aika, täytyi monen vaeltaa kaikki huoneet\nlöytämättä vapaata penkkiäkään istuakseen. \"Juomanlaskijasi on\nsinua itseäsi komeampi, Kaarle Nuutinpoika\", ilvehti kerran muuan\nkateellinen sukulainen. \"Totta\", vastasi hän, \"mutta minun ilonani\non havaita vieraani vielä komeammiksi kuin juomanlaskijani\". Hän\njakeli täysin käsin mitä siroimpia lahjoja, turkiksia, hopeaa ja\nkallisarvoisia takoteoksia. Hänen aseseppänsä olivat mestareita\nalallaan, ja sellaisia joutsipyssyjä kuin siihen aikaan tehtiin\nTukholmassa, sai hakemalla hakea.\n\nKun kynttilät oli puhallettu sammuksiin, herättivät usein\nporttivahdin sairaat, jotka kadun puolelta kerjäsivät vesitilkkaa\nJumalanäidin nimessä. Rutto oli näet jälleen hiipinyt maahan ja\nlevinnyt Tukholmaankin. Päivän koittaessa olivat kadut usein täynnä\nruumiita.\n\nEräänä yönä kitisivät eteläisen sillan portintelkeet, ja soihtujen\nvalossa kantoivat munkit kirstua. Rotankesyttäjä istui yhä\nuskollisesti komeroonsa kyyristyneenä. Puolinukuksissaan kysäsi hän,\nketä siinä vietiin. Hänelle vastattiin, että siinä vietiin nuorta\nkuningatarta. Muuan munkki, joka pysähtyi hetkiseksi karistamaan\nhiiltä soihdustaan, lisäsi katkerasti: \"Huomenna ei tanssita enää\nKaarle Nuutinpojan ritarisalissa. Miten olikaan hän voitonriemuinen\nsinä toukokuun päivänä, jolloin hän ratsasti kaupunkiin kuninkaaksi\ntullakseen!\"\n\nKaarle Nuutinpoika ei saanutkaan aikaa surra tyhjässä naissalissa.\nViipymättä lähti hän sotaretkelle tanskalaisia vastaan, jotka olivat\njo tehneet lopun hänen norjalaisesta kuningaskunnastaan.\n\nMutta hän ei suinkaan mielinyt varustaa mitään pientä nuijajoukkoa,\njoka istahtaisi olki-aumojen suojaan kenkiään paikkaamaan. Muuan\ntalonpoika, joka oli utelias näkemään edes vilauksen kuninkaan\nsuuresta sotajoukosta, juoksi kapealle metsäpolulle, mistä kaikkien\ntäytyi kulkea yksitellen ohi. Siellä huomasi hän miehen, joka\nleikkeli raamuja puukapuloihin ja heitti ne sitten maahan. \"Mitä sinä\nteet?\" kysyi talonpoika. \"Minä veistän raamun joka kymmenenneltä\npäältä, joka kulkee ohi, niin että kuningas saa tietää, kuinka monta\nmiestä hänellä on mukanaan taistelussa.\" Talonpoika meni kotiinsa,\nkeitti puuronsa ja teki työtä koko päivän. Hämärän tullen juoksi hän\njälleen polulle, mutta yhä kulki ohitse rynnäkkökypärejä, keihäitä,\njoutsia, lippuja ja pyssyvaunuja, joiden kattoon oli maalattu\nRuotsin valtakunnanvaakuna ja kruunu. Nyt oli uusi mies raamuja\nleikkelemässä, ja hänen takanaan oli aika röykkiö puukapuloita.\n\"Milloin sieltä viimeinen joutsiniekka tulee?\" kysäisi talonpoika.\n\"Nuku yösi rauhassa, ukkoseni\", vastasi mies, \"ja palaa huomenna\npäivällä takaisin. Silloin ehkä näet sen viimeisen joutsiniekan.\nMutta minä luulen, että viisikymmentä, kuusikymmentätuhatta päätä on\nsilloin kulkenut ohi.\"\n\nMutta ei Jöns Pentinpoikakaan istunut Stäketin linnassa kaikessa\nrauhassa kuorimassa niitä mainioita päärynöitä, joita Vadstenan\nnunnat hänelle lähettivät. Paremmat hedelmät kypsyivät hänen\nsilmiensä edessä. Pyhän Gärtrudin seuratalon kokouksesta asti oli\njokaisella munkilla, joka saapui linnaan tai ratsasti sieltä pois,\nkaapunsa alla tiheäänkirjoitettu kirje.\n\nTornissa oli luostarikopin tapainen kammio, ja siinä yksinkertainen\nhonkapöytä, muutamia vahakynttilöitä ja musta puuristi seinällä. Jöns\nPentinpoika seisoi pöydän päässä ja piteli kättään kynttilän takana,\njottei nahkapeitteisestä akkuna-aukosta käyvä viima pääsisi sitä\nsammuttamaan. \"Mistä puhaltaa tuuli tänä iltana?\" kysyi hän.\n\n\"Kaikilta tahoilta, mutta aina Kaarle Nuutinpoikaa vastaan\",\nvastasi kirjuri ja sinetöi kirjettään. Kun se oli tehty, nousi hän\nseisaalleen ja jatkoi hilpeämmin: \"Kuninkaan suuri armeija havitteli\ntosin urhollisesti Skånea, mutta jo aikoja sitten on se hajaantunut\nja palannut kotiin. Aika on mennyt. Pian puhaltaa Tanskasta käsin\neteläinen, jota meidän pappien on oleva hyvin ihana hengittää. Ei ole\nainuttakaan silmukkaa kapinaliiton pitkässä verkossa, joka ei olisi\nvahvasti solmittu. Kunnioitettava isä, nyt on toiminnan aika!\"\n\nJöns Pentinpoika nosti nahkapeitettä ja pisti päänsä ulos. \"Minä näen\nratsumiesten odottavan meitä hyvässä järjestyksessä Mälarin jäällä\",\nsanoi hän. \"Tule!\"\n\nRatsastettiin Uppsalaan. Siellä oli tuskin latoakaan, joka ei\nnäyttänyt varuskammiolta, sillä ylämaalaiset olivat jo saapuneet\naseineen päivineen. Täydessä juhlapuvussaan, pappiensa saattamana,\nastui Jöns Pentinpoika tuomiokirkkoon. Pää-alttarin edessä riisui\nhän piispanhattunsa ja viittansa ja sinikivisormuksensa ja lupasi\nja vannoi ei ennen kantavansa arvonsa merkkejä, ennenkuin Kaarle\nNuutinpoika oli karkoitettu valta-istuimelta. Sensijaan pukeutui hän\nhaarniskaan ja kypärään ja sitoi miekan vyölleen. \"Ei mikään maailman\nkomeus ole minusta kyllin kallisarvoista, kun minun on laulaminen\nsinun messuasi, Pyhä Neitsyt\", sanoi hän, \"ja sinua, sinua yksin\ntahdon minä palvella. Mutta sinun kirkkosi peruskivet alkavat horjua.\nSittenkun herrat valitsivat vertaisensa kuninkaaksi, ei ole kukaan\nenää tahtonut totella. Opeta sinä minua ainakin käskemään!\"\n\nVihaa ja peloittavaa toimintatarmoa hehkuen naulasi hän kirkon oveen\nsotahaasteen kuninkaalle. Sitten kulki hän joukkoineen Västeråsiin ja\nsieltä yli jään Strängnäsin seutuihin.\n\nAikaisin eräänä aamuna muutamia päiviä edellisen jälkeen heräsivät\nkerjäläiset Tukholman eteläisellä sillalla ontuvan hevosen astuntaan.\nTappelu oli suoritettu. Haavoitettuna ja verisenä ratsasti Kaarle\nNuutinpoika pörrökarvaisella talonpoikaishevosella yhden ainoan\nasemiehen saattamana. Tämä tapahtui helmikuussa, ja rotankesyttäjä\nheitti hänelle lammasnahkansa, sillä hän näki hänen värisevän\nvilusta. \"Sinä nauroit minun kulunutta lammasnahkaani, kun me tässä\nviimeksi juttelimme\", sanoi hän. \"Nyt saat olla iloinen, että se on\nvielä minulla. Mutta muistakin antaa se minulle takaisin, kun et sitä\nenää tarvitse!\"\n\nKaarle Nuutinpoika kääri nahan asemiehen ympärille, jonka poskipäät\nja korvat olivat paleltuneet melkein valkoisiksi. Sitten ratsasti\nhän linnaan. Seuraavana päivänä tapasi hän porvarit seuratalossa ja\nsai heidät kaunopuheliaisuudellaan lupaamaan kuuliaisuutta. Nummet\npoltettiin hänen käskystään, jotteivät kapinalliset voisi leiriytyä\nniille.\n\nEräänä iltana sidotti hän sitten kolmen vahvan miehen silmät, niin\netteivät he nähneet, mihin hän heitä vei. Mentiin erääseen holviin\nlinnan alle. Kukin sai selkäänsä raskaan säkin. He kuulivat säkistä\nkilinää ja kalinaa, kun he ahtaissa käytävissä törmäsivät seinään.\nAsemies ohjaili heitä, ja edellä kulki kuningas rasvatuikku kädessä.\nHän kuljetti heitä pitkin kiemurtelevia käytäviä, joita ei kenenkään\nihmisen jalka ollut astunut vuosikausiin, ja availi ovia, joista\nei kukaan muu kuin hän tiennyt mitään. Usein täytyi hänen pysähtyä\npitkiksi ajoiksi koettelemaan erilaisia avaimiansa ruostuneihin\nlukkoihin.\n\nVihdoin tulivat he pitkään maanalaiseen käytävään. Kumea jyrinä\ntärisytti maata, ja miehet kävivät levottomiksi. Kuningas tyynnytti\nheitä selittämällä, että ylhäällä kadulla heidän päänsä päällä\nvarmaankin kulkivat vaunut. Heidän kuljettuaan vielä pari askelta,\nkopahutti hän viisi lyhyttä iskua eräälle ovelle. \"Kuka koputtaa?\"\nkysyi ääni oven takaa. \"Odotettu\", vastasi kuningas. Silloin avattiin\novi, vaikkakin vaivaloisesti, sillä se oli kauvan ollut suljettuna.\nTuntemattomat kädet ottivat säkit vastaan, ja asemies vei kantajat\ntakaisin linnaan. Itse meni kuningas sisään ovesta.\n\nMustapukuiset munkit ympäröivät hänet soihduin ja laskivat säkit\nvarovasti muurattuun, kaivontapaiseen syvennykseen. Hän oli\nmustain veljesten luostarissa, ja sinne jätti hän nyt säkkeihin\nladotut kalleutensa talletettaviksi. Kun koko aarre oli laskettu\nsyvennykseen, nostivat munkit kiven aukkoon ja peittivät sen tarkoin\nsotketulla mullalla, niin että kenenkään syrjäisen oli mahdotonta\nsitä löytää. Ennen päivän koittoa souti hän sitten laivalle, joka\nkiidätti hänet ulapalle.\n\nHänen tytärtensäkin täytyi vähän aikaa jälkeenpäin keskellä\nmyrskyistä talvea astua pieneen purteen ja paeta. \"Minne matka?\"\nhuusi muuan laivuri, joka purjehti heidän ohitsensa merellä. He\nolivat jo silloin lähellä Saksan rantaa. Kalpean paleltuneina ja\nitkettyneinä istuivat he kannella ja vastasivat vaikeroiden: \"Me\netsimme isäämme. Jos sinä tietäisit, keitä me olemme, itkisit sinäkin\nmeidän kanssamme. Ruotsissa sanotaan nyt häntä maanpetturiksi.\"\n\nKevät ja kesä tuli sitten monta kertaa, ja eteläisen sillan ilvehtijä\npiipitteli uutterasti kesyille rotilleen. Joka päivä kulki siitä ohi\nloppumaton jono ratsastavia porvareja, eukot edessään satulassa,\nisännättömiä koiria, vihanneskoreja kantavia hevosia, sotamiehiä,\nmunkkeja ja puolialastomia lapsia. Joskus sai hän leivänpalan tai\nystävällisen sanan.\n\nIhmisillä oli silloin paljon puhuttavaa. Hän näki tanskalaisten\nvihdoinkin saapuvan laivastoineen ja kaikkialta etsivän Kaarle\nNuutinpojan kätkettyä aarretta. He hakkasivat aukkoja linnanmuurin\nepäilyttäviin kohtiin. Torniin tehtiin telineitä. Suuri pallo, joka\nkimalteli ylimpänä huipussa, otettiin alas ja särjettiin, nähdäkseen,\nolivatko rahat mahdollisesti siellä. Muuan tietäjä-akka kuljeskeli\nmyöskin etsimässä aarretta taikavavan avulla, mutta ei häntäkään\nparemmin onnestanut. Sensijaan toitottivat airueet eräänä päivänä\ntorviinsa ja kuuluttivat, että Kaarle Nuutinpoika oli palannut.\n\nKun Jöns Pentinpoika sai tietää tämän, hypähti hän penkiltään,\nvaikka hänen ovensa sillä kertaa olikin raudasta ja suljettu monin\ntelkein. Myöskin hän oli rohkeilla, uhmailevilla puheillaan joutunut\ntanskalaisten vihoihin ja viety vankina maasta. Mutta vankilan\npimeydestäkin hehkui hänen sielunsa kulkemaan kulovalkeana yli\ntapausten, ja polvillaan rukoiltuaan Tanskan kuningasta sai hän luvan\nmatkustaa kotiinsa jatkaakseen vehkeilyjään.\n\nUusia kapinallisia joukkoja kokoontui pian Tukholman ympärille, ja\nKaarle Nuutinpoika riensi väkineen taisteluun jäälle Gråmunkeholman\nyläpuolelle, mutta hänen rivinsä alkoivat väistyä nuolisadetta.\nKuiskeista ja katseista huomasi hän olevansa kavallettu, ja muutamia\nläänityksiä vastaan täytyi hänen juhlallisesti luopua kruunustaan.\n\n\"Minä halusin aina olla ritarillinen ja lempeä kadehtijoitani\nkohtaan\", sanoi hän eräänä iltana asemiehelleen. \"Siksi ovat minut\nnyt pettäneet nekin, jotka olivat olevinaan ystäviäni.\" Meluavia\nääniä kuului alhaalta kaupungista, ja asemies virkkoi nopeasti:\n\"Olisi ollut parempi, jos sinä olisit antanut meidän asemiesten\nsulkea portit ja tehdä pikaisen lopun niistä ylhäisistä herroista.\"\nKuningas veti raskaasti henkeä ja vastasi: \"Linnan vankilahuoneet\novat olleet tyhjinä minun aikanani, enkä minä halua nähdä avainta\nsiinä lukossa. Viisainta on, että sinä annat minulle vaatteesi,\njottei minua tunneta, ja jotten minä itse lopulta joudu päättämään\npäiviäni tornin holvissa.\"\n\nAsemies antoi silloin hänelle vaatteensa ja tehdäkseen hänet vieläkin\ntuntemattomammaksi, kääri hän rotankesyttäjän nahkarääsyn hänen\nympärilleen. Hän oli käyttänyt sitä peitteenään, ja siksi oli se\nvielä hänen vuoteensa oljilla.\n\nMyrskyssä ja pimeässä harhaili Kaarle Nuutinpoika pitkin katuja. Hän\ntöytäsi kyynärpäänsä palotynnyreihin talojen edustalla, ja uneliaasti\nhuutelivat hänelle yövahdit, jotka likaisenpunaisissa kaavuissaan\nraihnaisesti laahustivat lyhtyineen ohi. Ehdittyään Eteläportin\nulkopuolelle, missä hänen ei enää tarvinnut pelätä kaupunkilaisia,\nravisti hän rotankesyttäjää olkapäästä. \"Tästä saat nahkasi takaisin,\nvaikka sinun täytyikin sitä kauvan odottaa\", sanoi hän. \"Toivoisin\nsydämestäni, että sitä seuraisi pari kolikkoa, mutta tänään olen minä\nniin köyhä, etten edes jaksanut maksaa erästä vanhaa viidenkymmenen\nmarkan velkaa. Ja nyt minä laulan sinulle laulun, jonka sepitin tänne\ntullessani.\" Hän rummutti sormellaan sillankaiteeseen ja hyräili\nhiljaa:\n\n    Herrana kun olin Fågelvikin armaan,\n    Ma olin rikas, mahtava ja ylväs;\n    Mutt' Ruotsin minusta kun tuli pylväs,\n    Köyhä, onneton ja kurja olin varmaan.\n\nNämä sanat huulillaan kulki hän rannalle päin ja astui vuorenjuurella\nodottelevaan laivaan. Harmaiden munkkien luostarissa Turussa vietti\nhän sitten aikojansa köyhänä ja raskaiden ajatusten painamana.\n\n\nKUNINKAANA KOLMANNEN KERRAN.\n\nTalvisumut vyöryivät yli aution Voionmaan, ja aallot huuhtoivat\nrantojen hiekkaa ja mädäntyneitä merileviä. Muutamia teräväsärmäisiä\nruohoja värisi siellä täällä kalkkipaasien välissä, mutta niin\npitkältä kuin silmä kantoi, ei kasvanut ainoatakaan puuta eikä\npensasta.\n\nErään kiviristin vieressä seisoi yksinäinen pakolainen kirjettä\nlukemassa. \"Kolme on aina tapausta sadussa, ja kummallisempaa\nsatua kuin Kaarle Nuutinpojan et ole usein linnankappalaisen\nkuullut kertovan iltaseurassa. Siksipä onkin Kaarle Nuutinpojasta\nnyt tullut kuningas kolmannen kerran. Hänen uudella ystävällään\nja valtionhoitajalla Sten Sturella on vielä lujemmat kourat kuin\nsinulla, Jöns Pentinpoika, sentähden, että hän samalla on sekä\nviisas että hyväsydäminen mies. Sinä et saanutkaan tyydyttää vihaasi\nkukistettuja vihollisiasi kohtaan, sillä sydämesi pahat henget\nottivat sinut valtoihinsa, ja niiden takia olet sinä menettänyt sekä\nomaisuutesi että piispansauvasi. Niin käy kostonhimoisten.\"\n\nJöns Pentinpoika rutisti kirjeen kasaan ja veti suunsa hymyyn, vaikka\nse hymy ei ollut juuri sellainen kuin hän itse luuli. Hänen pukunsa\noli kehno ja kulunut, ja hän kääri viitan lujasti käsivarsiinsa,\njottei tuuli tempaisi sitä mukaansa. Tuntikausin seisoi hän siinä\nrannalla, saadakseen otella edes tuulta ja raju-ilmaa vastaan, kun\nhän ei enään ollut kylliksi väkevä taistelemaan ihmisten kanssa.\nKuolemansairaana, mutta yhä vielä vihanajatuksia hautoen tuijotti hän\nlänteen Ruotsia kohti, missä iltarusko nyt hehkui pyhimyskirkkoihin\nja luostareihin. \"Se aurinko, jota minä tahdoin palvella, alkaa\nlaskea\", mumisi hän ja nojasi ohimoansa kiviristiin.\n\nLumimyrsky ulvoi. Mantereella, missä taalaalaiset, gästrikeläiset ja\nupplantilaiset olivat äskettäin otelleet keskenään milloin minkin\npäällikön johtamina, tyyntyi elämä vähitellen, ja naiset sirottelivat\nkatajanhavuja lattialle pääsiäiseksi. Tukholmassa varustautuivat\nporvarit viettämään hiljaista viikkoa, ja alttareille levitettiin\nmusta vaate.\n\nKaarle Nuutinpoika astui silloin eräänä aamuna Sten Sturen kanssa\neteläiselle sillalle. Hän oli murtunut mies, ja rotankesyttäjän,\njoka itse oli jo melkein sokea, oli vaikeata tuntea häntä. Kun\nkuningas oli tullut tarpeeksi lähelle, sanoi ilveilijä: \"Nyt saanen\nminä pian seurata sinua, kuningas, kuten lupasit minulle ensi kertaa\ntavatessamme, vaikka sinun päällesi pannaankin kivipaasi, ja minä\nsaan peitokseni vain pari lapiollista hiekkaa.\"\n\nKaarle Nuutinpoika pysyi ensin pitkät ajat äänetönnä, mutta\npaluumatkalla linnaan virkkoi hän: \"Tulkoon sinusta viisas\nvaltionhoitaja, herra Sten! Minä tiedän olleeni helposti väsähtävä\nmies, kun oli kysymyksessä voiton säilyttäminen, mutta heti kunnian\nviittoessa olin minä kuin yhdeksäntoistavuotias aseenkantaja.\"\nHänen käyntinsä oli vaivaloista, ja hänen täytyi usein pysähtyä.\n\"Totta, totta on, että meillä kaikilla on puutteemme\", vastasi herra\nSten häntä tukiessaan, \"mutta minä arvelen, että sinä olit oikea\nruotsalainen ritarikuningas.\"\n\nJa niinpä saikin Kaarle Nuutinpoika hautansa suuren ritarikuninkaan\nMaunu Latolukon viereen harmaiden munkkien kirkon alttarin eteen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPIKKU SISAR.\n\n\nJalat paljaina ja tukka leikattuna polvistui pieni tyttö Vadstenan\nluostarikirkon pää-alttarin eteen. Vaikka hän oli vasta yhdeksän\nvuotias, vihittiin hänet jo nunnaksi. Hänet puettiin harmaaseen\nsarkapukuun, vyö, jota piteli yksinkertainen puunappi, kietaistiin\nkohdalleen ja mustan hunnun yläreunaan kiinnitettiin valkeasta\npalttinasta tehty umpinainen kruunu, jota koristi viisi veripunaista\npyörykkää.\n\nKaarle Nuutinpoika eli vielä silloin, ja pieni nunna oli hänen\ntyttärensä. Tytön äiti lepäsi haudattuna parin askeleen päässä\nalttarista, jolla nyt upeili pyhän Birgitan hopea-arkkunen. Kuningas\nsaapui täydessä juhlakomeudessaan syleilemään nuorta nunnaa\njäähyväisiksi, mutta palavan kaipuun täyttäminä katseli tämä kaiken\naikaa luostarin ovella odottelevia sisaria. Valkeine kruunuineen\nolivat he kuin morsiamia tai kuningattaria, ja heidän kasvoistaan\npaistoi ylevä rauha. Hän tiesi, että kun hänet seuraavan kerran\nviedään ulos siitä ovesta, makaisi hän kuolleena paareillaan.\nMuistuttaakseen häntä tästä nosti neljä sisarta näkyviin paarit,\njoille oli levitetty multaa, mutta hän kiiruhti niiden ohi ja\nheittäytyi onnellisena päänunnan rinnoille. \"Päänunna\", sanoi piispa.\n\"Minä uskon tämän Jumalan palvelijattaren sinun käsiesi huomaan. Kun\ntilinteon päivä tulee, jätä hänet silloin takaisin pyhempänä kuin\nhänet sait!\" Ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä ainiaaksi. Nyt oli hän\nnunnana Vadstenan luostarissa.\n\n\"Oletko sinä niin vanha\", kysyi hän ja katsoi päänunnaa silmiin,\n\"että muistat ajan, jolloin pyhä Birgitta-rouva vielä vaelsi ihmisten\nseassa?\" Hänellä itsellään oli sama nimi kuin pyhimykselläkin, ja\nsiitä oli hän sekä iloinen että ylpeä.\n\n\"Pikku sisar\", vastasi päänunna surunvoittoisesti hymyillen -- ja\nsiitä hetkestä lähtien kutsuivat nunnat häntä aina vain \"Pikku\nSisareksi\" -- \"niin vanha ei ole kukaan meistä. Me nunnat näemme\nkuitenkin sen pyhän naisen joskus unissamme, mutta se tapahtuu vain\nsilloin, kun meitä odottaa hyvin suuri onni. Aivan kuin hyvä äiti\nkäyskelee hän ympäri luostaria ja katsoo tarkoin, että tuli ja kaikki\nkynttilät ovat huolellisesti sammutetut yöksi. Siksipä ei Vadstena\nvoikaan koskaan palaa.\"\n\nPikku Sisar ajatteli, voisiko hänestä koskaan tulla kyllin\narvokasta näkemään sellaista unta. Mutta ensimäisinä päivinä oli\nhänellä paljon uutta nähtävänä ja kuultavana ja koettavana. Hän\nsai suudella rukousnauhaa, joka oli kuulunut satakymmenen vuotta\nvanhalle nunnalle Ramborg Bruddentyttärelle. Sisar Ramborg oli ollut\nluostarin ensimäisiä asukkaita, ja heitä mainittiin aina erikoisella\nkunnioituksella. Hän sai hivellä kädellään alttariliinoja, jotka\ntaitava Anna Laasentytär oli ommellut. Hän sai myöskin hiljaa istua\nBotilda Pietarintyttären vieressä ja katsella, miten tämä piirteli\nmitä sirointa kirjoitusta vasikannahalle, jonka hän oli saanut Skaran\npiispalta. Kun nunna oli kirjoittanut pari lehteä valmiiksi, meni\nhän veljien puheluristikolle ja pudotti ne seinään kiinnitettyyn\ntynnyriin. Kun sitten tynnyriä pyörähytettiin ympäri, otti munkki\ntoiselta puolen pohjalle jääneet lehdet. Sillä ristikon takana oli\nmunkkiluostari. Munkit olivat oppineita ja vakavia miehiä, mutta he\neivät saaneet koskaan tavata nunnia muualla kuin puheluristikolla.\nHeillä oli suuri sali täynnä kirjoja, ja arvokkaimmat riippuivat\nseinällä ketjuihin kiinnitettyinä.\n\nHauskinta oli kuitenkin Pikku Sisaresta leikitellä nukellaan, jonka\nhän oli tuonut luostariin pikkukapineittensa joukossa. Nukke oli\npuusta ja sen hame kankeata hopeakangasta. Hän sitä riisui ja puki ja\nsuuteli ja valmisti sille vuoteen iltaisin.\n\nMutta kun lauvantai tuli, kulki päänunna katsomassa, ettei\nsisarilla ollut mitään luvatonta arkuissaan. Silloin täytyi Pikku\nSisarenkin avata arkkusensa ja antaa hänelle nukke, vaikka kyyneleet\nkihosivatkin silmiin. \"Jumalan palvelijatar ei saa omistaa mitään\",\nsanoi päänunna lempeästi ja vei nuken mukanaan. \"Nyt rupeat sinä\nneulomaan ja askartelemaan meidän vanhempien kanssa.\"\n\nPikku Sisar ajatteli nukkeansa koko illan. Kolme kertaa aterian\nkestäessä kopahutti aina päänunna veitsellään pöytään, jolloin kaikki\nnousivat seisaalleen ja toistivat: \"Ave Maria, ave Maria!\" Sitten\nsaivat he huvitella puutarhassa ja puhella, mutta ilman lörpöttelyä\nja turhia sanoja, vaan Pikku Sisar kulki alakuloisena itsekseen ja\nsuri katkerasti.\n\nKun tuli maatamenon aika, kömpi hän sarkavuoteelleen. Mutta hänen\noli vaikeata nukkua. Hän loikoi siinä ja tuijotti itkettynein silmin\nharmajasumuiseen kevätyöhön. Varovasti hiipi hän ovelle ja heitti\npelokkaan katseen toisiin avonaisiin koppeihin. Siellä makasivat\nnunnat vuoteillaan yöhameissaan ja hunnuissaan. Kun hän näki, miten\nlevollisesti he nukkuivat yksinkertaisissa puvuissaan kaukana\nmaailman myrskyistä, halasi hän yhä palavammin pian tulla heidän\nkaltaisekseen. Vartijatar tuli sulkemaan ovia, kaikki vaipui syvään\nhiljaisuuteen, ja Pikku Sisar veti jälleen nahkapeitteen korviinsa.\n\nSilloin tunsi hän lempeän käden laskeutuvan sydämelleen, ja kun\nhän katsahti ylös, seisoi siinä hänen puoleensa kumartuneena vanha\nrouva, joka oli kauniimpi ja hellempi kuin kukaan ihminen. Valkeilla\nhiuksilla väräjöi kirkas valokehä. \"Sinä yrttitarhani helein\nkukkanen\", sanoi hän äidillisesti, \"miksi lyö sydämesi niin kovaa\ntoisten nukkuessa? Minä olen Birgitta, ja minä olen muuttava sinun\nensimäisen surusi tuoksuviksi ruusuiksi ja minä olen pian noutava\nsinut vielä täydellisempään iloon, missä ei itkua ole.\"\n\nPikku Sisar tarttui hänen käteensä, peljäten unen loppuvan, mutta\nsilloin soi jo kello. Vaikka oli vasta kolmen, neljän aika aamulla,\nnousi hän vuoteestaan, vilusta väristen. Hän sytytti kynttilänsä ja\nseurasi toisten nunnain kulkuetta kirkkoon, missä he tervehtivät\nauringonnousua kiitoslauluin. Kaksitellen astuivat he sitten\navonaisen haudan ääreen, missä päänunna otti multaa käteensä ja\npuhui kuolemasta. Sitten kuunneltiin messuja ja neulottiin suuressa\nsalissa, jonka akkunat loistivat kirkkaina. Silloin ei saanut kukaan\npuhua. Mutta luostarin hiljaisuudessakin tunsi Pikku Sisar sydämensä\nyhtä iloiseksi kuin ennenkin, eikä kukaan kuullut hänen enää\nvalittavan.\n\nJoskus tapahtui kyllä, että joku nunnista painoi päänsä rinnoilleen\nja joutui maailmallisten ajatusten kiusattavaksi. Silloin löi\nikäänkuin rauhattomuuden aalto läpi kaikkien sydänten, ja rikollinen\npantiin pimeään huoneeseen rukoilemalla parannusta tekemään. Kun\nhän tuli ulos, oli hän jälleen samanlainen kuin aikaisemminkin, ja\nensimäisen iltasoiton jälkeen tulivat kaikki sisaret hänen luokseen\nja kuiskasivat: \"Antakaa meille anteeksi, jos joku meistä on teidän\nmieltänne pahoittanut, kuten me teille anteeksi annamme kaikesta\nsydämestämme!\"\n\nSukulaiset ja ystävät kolkuttivat joskus maailmanportille, ja Pikku\nSisar sai silloin puhua heidän kanssaan ristikon läpi. Mutta mitä\nenemmän päiviä kului, sitä enemmän unhoittivat maailman asukkaat\nhänet, sillä heillä oli omat taistelunsa taisteltavinaan. Sitävastoin\ntuli usein kuolemansairaita ylimyksiä veljien luostariin. Heille\nlaitettiin vuode oljista sairastupaan, ja he olivat onnellisia\nsaadessaan viimeiseen asti kuulla kellojen soittoa, ja kuninkaan\ntytär pesi sairaiden vaatteita.\n\nHän ei ollut enään yhdeksän vuotias, vaan yhdeksäntoista, jopa yli\nkahdenkymmenenkin. Mutta aina häntä vain sanottiin Pikku Sisareksi,\nsillä hän oli niin hintelä ja hänen astuntansa niin kepeä, ja hän\noli niin kalpea ja läpikuultava, kun hän käyskeli siinä valkoisessa\nkruunussaan jalavain alla. Sisaret eivät lainkaan ihmetelleet, ettei\nniin hiljainen, niin rakastettava olento voinut pitkäksi aikaa\npysähtyä maan päälle. Eräänä aamuna tapasivat he hänet niin heikkona,\nettä he lähettivät hakemaan rippi-isää, ja rippi-isä pani palavan\nvahakynttilän hänen käteensä ja kuiskasi: \"Jumala sytyttäköön sinulle\nijankaikkisen valon!\"\n\nKun hän oli uinahtanut ikuiseen lepoon, vei päänunna sisaret\nkaapilleen etsimään kätkettyä nukkea ja panemaan sen säilyyn vainajan\nviattomaksi muistoksi. Mutta siinä, mihin nukke oli laskettu, olikin\nnyt mitä ihanimpia, tuoreimpia ruusuja, vaikka kevät oli vasta aivan\nalullaan. Päänunna poimi ruusut viittaansa. Vaan joka kerta, kun hän\noli ottanut niitä kourallisen, lehahti hämärään kaappiin uusi, yhtä\nvienosti tuoksuva ruusukumpu, kunnes hän lopulta ei jaksanut enempää\nkantaa. Hän meni silloin vainajan kammioon ja siroitteli kaikki\nruusut Pikku Sisaren ruumiille.\n\nIllalla tulivat veljet ja kantoivat hänet paareilla kirkkoon. Sinne\nhaudattiin hänet nunnien yölaulujen hymistessä ja päivän viimeisen\nkajastuksen kullatessa länsiseinän suippokaarisia akkunoita.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nBRUNKE-VUOREN TAPPELU.\n\n\nYöllä lokakuun 10 päivää vasten 1471 loimusi lukemattomia nuotioita\nBrunke-vuorella. Urhea kuningas Kristian, Oldenburgilaisen\nhallitsijahuoneen kanta-isä, oli leiriytynyt sinne tanskalaisineen,\nvaikuttaakseen Tukholman ja ottaakseen sitten koko Ruotsin haltuunsa.\nVallikoppain takana korjailivat sotamiehet ampuma-aseitaan.\nSuurimmat kanuunat, tappelun päätekijät, olivat komeasti koristetut\nirvistelevin naamoin ja avokitaisin jalopeuroin. Muutamat niistä\nolivat pitkiä ja kapeita kuin käärmeet, jolla nimellä niitä\nkutsutuinkin. Sotamiehet kieppuivat iloisina kantapäillään ja\nmäjähyttelivät anturoitaan, ja jokaiselle kanuunalle olivat he\nantaneet lempinimen. \"Sinä Susikoira!\" huusivat he suurelle\nmörssärille, jonka kita ammotti tähtiä kohti. \"Huomenna sitä tulee\nulvontaa ja pauhua. Kuningas Kristian on luvannut antaa ruotsalaisten\nSten Sturelle vitsaa kuin pahaiselle paitaressulle ikään.\"\n\nLähellä kuninkaantelttaa istui ritarillinen Kristian kookkaana ja\nväkevänä, ympärillään Tanskan komeimmat, jokapäiväisissä aseleikeissä\nkaraistuneet aatelismiehet. Hänen yläpuolellaan liehui Tanskan\npunainen lippu, valkea risti keskellä, kuuluisa lippu, joka eräässä\ntaistelussa oli pudonnut suoraan taivaasta.\n\nPohjoiseen pitkin Brunke-vuoren harjua oli metsäistä ja pimeätä.\nSiellä oli pyhän Yrjänän kappeli ja pitaalitautisten sairaala.\nKun pitaaliset kävelivät mäillä, täytyi heidän aina kieputtaa\njäniksenräikkää tai nelistää pientä kelloa, jotta terveet tietäisivät\najoissa paeta heitä. Tänä yönä ei ollut tuossa synkässä asunnossa\nmontakaan onnetonta, jotka olisivat voineet nukkua.\n\nPäivän koittaessa alkoi teräspäähineitä välkkyä Järvan tiellä.\nSten Sture siellä talonpoikaisjoukkoineen kuunteli polvillaan\nmessua ja ripitti itsensä. Silloin luulivat he nähneensä verta\ntippuvan pystytetystä ristiinnaulitun kuvasta. Vakuutettuina\ntaistelevansa oikean asian puolesta, hypähtivät he jaloilleen ja\ntarttuivat aseisiinsa. Tappelumerkiksi käärivät he olkia ja lehviä\nkypäreihinsä. Kolmetoistasataa haarniskapukuista ratsumiestä tuli\navuksi kaupungista Kungsholman yli, ja Sten Sture ratsasti sotajoukon\neteen ja piti puheen. Hän oli päällikkö kansan mielen mukaan, viisas,\nsanassaan pysyvä, oikeutta harrastava ja tunnollinen, ja talonpojat\ntiesivät, että hän oli heidän ystävänsä. \"Jos te milloinkaan tahdotte\nnauttia rauhaa Ruotsissa\", sanoi hän, \"niin seisokaa tänä päivänä\nväistymättä minun kanssani!\" -- \"Niin teemme Jumalan avulla!\"\nhuusivat he kaikki ja nostivat kätensä. Sitten kalisuttivat he\nkilpiänsä sotahuutojen raikuessa. Pelottomina kulkivat he sitten\nhiekkaharjuja kohden ja lauloivat:\n\n    Me Herran nimeen vaellamme,\n    Hänen armoonsa me uskallamme.\n    Kulkumme käy isoon Tukholmaan!\n    Kun pakoon vain ei Kristian nyt lähtis puittamaan!\n\nNuolia laskettiin uutterasti joutsille, ja ne, joilla oli pyssyjä,\nlaukaisivat niitä sytyttimillään. Hitaasti eteni ruotsalaisten\npäälippu honkien välitse, ja tuhansin äänin virittivät talonpojat\npyhän Yrjänän laulun. Mutta tanskalaiset pitivät lujasti puoliaan,\nja pian horjui lippu sinne tänne ja painui jälleen rinnettä alas.\nVielä kerran ryntäsivät talonpojat vihollisen kimppuun ja iskivät\nkeihäin ja miekoin, mutta vielä kerran täytyi heidän väistyä. Sten\nSture arveli silloin parhaaksi taistella tasaisella maalla ja\nkääntyi niitä tanskalaisia vastaan, jotka seisoivat pyhän Klaaran\nluostarin lähettyvillä. Hänen hevosensa edessä juoksi leveäharteinen\ntalonpoika, jota sanottiin Vahvaksi Karhuksi, ja raivasi hänelle\ntietä musertavin iskuin.\n\nKiivaasti puolustautuen vetäytyivät tanskalaiset kukkulaa kohti.\nHeidän palavista etuvarustuksistaan vyöryi savua ja tulta, sillä\nkaupungin porvarit olivat hyökänneet niiden kimppuun pelottoman\nNuutti Possen johdolla. Sankarillisesti taisteli kuningas Kristian\nvälkkyvässä haarniskassaan keskellä kuuminta kahakkaa. Omalla\nkädellään löi hän Nuutti Possen kumoon, niin että tämä virui\nhetkisen kuin kuolleena maassa, mutta itsekin sai hän niin ankaroita\nhaavoja, että verta vuoti hänen suustaan, ja hänen miestensä täytyi\nviedä hänet pois taistelukentältä. Kummallisia juovia ilmestyi\ntaivaankannelle, ja ruotsalaiset huusivat niitä pyhän Eerikin\nmiekaksi. Molemmat valtakunnanliput olivat nyt joutuneet vastakkain,\nja viisisataa tanskalaista aatelismiestä virui verissään Tanskan\nlipun ympärillä, kun ruotsalaiset sen lopulta valtasivat ja painoivat\nsen maata kohti.\n\nSillävälin oli muuan ruotsalainen joukko kiertänyt vuoren pohjoisen\npuolelta metsien taitse ja hyökännyt vihollisen selkään, niin että\ntanskalaisten täytyi paeta ja tomupilvessä painuivat he Blasieholmaa\nkohti. Hurjassa sekamelskassa ryntäsivät he sillalle, joka johti\nNäck-virran yli, mutta ruotsalaiset olivat salaa sahanneet sen\nkannatuspuut poikki, ja se suistui räsähtäen veteen. Niiden, jotka\neivät vielä olleet kaatuneet tai hukkuneet, täytyi silloin heittää\naseensa ja antautua ehdoitta vangeiksi. Niin että sinä päivänä pääsi\nSten Sture saamasta vitsaa pahaisen paitaressun tapaan.\n\nTykyttävin sydämin olivat rouvat ja neidot seuranneet taistelun menoa\nTukholman linnan tornista. Ilonkyyneliä vuodattaen riensivät he alas\ntervehtimään sukulaisia ja ystäviä, jotka nyt kulkivat kaupunkiin\nSten Sturen kanssa. Ylhäiset ja alhaiset syleilivät toisiaan, ja\nkirkkojen kellot kumisivat. Virsin ja messuin kiittivät ruotsalaiset\nJumalaa ja pyhää Yrjänää voitosta, joka oli pelastanut maan.\n\nVapaa-ehtoisia lahjoja koottiin. Niillä laitettiin Isoon kirkkoon\nkomea pyhän Yrjänän ja lohikäärmeen kuvapatsas, ja se pyhä Yrjänä ei\nole vieläkään hellittänyt miekkaa kädestään.\n\nSten Sturesta tuli sitten viisas valtionhoitaja. Hänen aikanaan\npainettiin ensimäinen kirja Ruotsissa, ja Uppsalaan perustettiin\nPohjolan ensimäinen yliopisto. Kuningas Kristian katsoi viisaimmaksi\nainakin toistaiseksi antaa vitsansa viheriöidä metsässä. Mutta hänen\nkuoltuaan sai Sten Sture taistella monet taistelut hänen poikaansa\nHannua vastaan, joka kruunattiin Ruotsin kuninkaaksikin. Tanskan\nkuningatar suljettiin vihdoin Tukholman linnaan, ja hän puolusti\nsitä kuin mies. Vasta kun holvit ja kellarit olivat ruumiita täynnä,\nantautui hän vangiksi.\n\nSten Sture saattoi hänet rajalle asti, mutta kotimatkalla sairastui\nhän ja kuoli Jönköpingissä. Kaupunginvouti pukeutui silloin\nkauppiaaksi ja vei ruumiin salaa vuotiin käärittynä re'essä\nTukholmaan. Muuan palvelijoista, joka kooltaan ja ryhdiltään\nmuistutti herra Steniä, sai sen sijaan ottaa ylleen kuolleen\nisäntänsä vaatteet ja ritarinvitjat ja istua hänen hevosensa\nselkään. Vanhaa valtionhoitajaa oli usein vaivannut vaikea\nsilmätauti. Palvelija sitoi sentähden kääreen silmilleen ja\njokaisessa yöpymispaikassa meni hän heti maata ja puhalsi kynttilät\nsammuksiin. Onnettomuudesta puhuttiin vasta Tukholmaan päästyä.\nRuotsalaismielisillä herroilla oli siten ollut aikaa järjestää\nja selvitellä asiat, ja valtionhoitajaksi valittiin herra Svante\nNiilonpoika. Hänen isänsä oli ollut vanhan herra Stenin ystävä ja\nasetoveri, ja hän polveutui äidinpuolelta eräästä Sture-nimisestä\nritarista.\n\nSten Sture haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon, eikä Ruotsi ole\nkoskaan lakannut kunnioittamasta häntä ja lukemasta häntä suurimpien,\njaloimpien miestensä joukkoon.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nTARINA PAKSUSTA PÄÄMUNKISTA JA LJUNGBYN JUOMASARVESTA JA PILLISTÄ.\n\n\nLjungbyn läheisellä tasangolla Skånessa on kivi, joka korkeudeltaan\nja pituudeltaan on kuin pieni tupa. Sitä sanotaan Hiidenkiveksi.\nNykyään on salama tappanut kaikki hiidet ja peikot ja menninkäiset,\nmutta ennen muinoin kohosi kivi joulu-yönä kultaisille pylväille, ja\nsen alla sytyttivät kääpiöt kynttilänsä ja kisailivat ja pyörivät\npiiriä.\n\nJens Holgerinpoika, joka asui Ljungbyn kartanoa, oli uljas soturi\nmahtavaa Ulvstandin sukua. Monet seikkailut oli hän jo kokenut sekä\nmaalla että merellä, mutta hänen iloinen mielenlaatunsa oli pysynyt\naina yhtä muuttumattomana. Vain yksi seikka häiritsi hänen rauhaansa.\nJo vuosikausia oli hän riidellyt eräästä maapalasesta naapurinsa,\nBäckaskogin paksun päämunkin kanssa, joka oli aina voittanut hänet\noveluudellaan.\n\nEräänä aurinkoisena päivänä, puolisen aikaan, kun Jens seisoi\nHiidenkiven varjossa peltojaan tarkastelemassa, näki hän päämunkin\ntulevan tietä pitkin. Joko nyt sitten peikot kuiskasivat hänelle\nilkeitä neuvojaan tai valtasi miehen hänen tavallinen ilvetuulensa,\näkkiä hän vain alkoi hieroa käsiään ja myhäillä. Tyytyväisenä\nkiiruhti hän takaisin linnaan, joka hyvin rauhallisesti kuvastui\nympäryshautansa veteen.\n\nPian kuulikin hän paksun päämunkin puhkavan ja ähkävän portaissa. Hän\nkäski munkkia heti istumaan ja toimitti hänen toiselle puolelleen\nkannun heikompaa olutta ja toiselle kannun vahvempaa. Jumalanmiehen\neteen pantiin hanhi ja sorsa ja lahna ja viinistä, pippurista\nja inkivääristä valmistettu liemi. Päämunkki kävi herkkuihin\nurhoollisesti käsiksi, mutta hän oli vielä niin hengästynyt, että\npuhe sujui kovin vaivaloisesti. Jens käski silloin palvelijoitansa\nkahdella päätäpäin jatketulla vyöllä mittaamaan päämunkin paksuutta,\nmutta eiväthän ne mihinkään riittäneet. Vasta kun pantiin kolme vyötä\nperättäin, saatiin ne töin ja tuskin menemään solkeen.\n\n\"Kunnioitettava ystäväni ja isäni\", sanoi silloin Jens Holgerinpoika,\n\"minä tiedän varman keinon sinun lihavuutesi paranteiksi, ilman\nettä sinun on lainkaan tarvis uskaltaa minulle niin kallisarvoista\nhenkeäsi vaaraan minkäänlaisin sisällisin lääkejuomin ja rohdoin.\"\n\n\"Mutta annahan kuulua, rakas ystävä!\" puuskui päämunkki ja virkisti\nitseään aika vahvalla siemauksella suuremmasta kannusta. \"Olen\npalkitseva sinua parhaani mukaan.\"\n\n\"Keinoni on salaisuus, jonka minä ilmaisen vain hyvin\nvastenmielisesti\", jatkoi Jens miettiväisenä. \"Mutta vanhan\nystävyytemme takia suostun siihen kuitenkin yhdellä ehdolla. Me\nvahvistamme sopimuksen, jonka mukaan sinä maksat minulle sata markkaa\nja pysyt täällä kymmenen viikkoa, ja minä teen sinut siinä ajassa\nhoikaksi ja hinteläksi kuin helmenompelijakisällin.\"\n\nSopimus kirjoitettiin siinä paikassa pergamentille, ja molemmat\nvahvistivat sen nimillään.\n\nKun päämunkki jonkun ajan kuluttua tuli parannusmenettelyä alkamaan,\nvei Jens hikeä vuotavan vieraansa pajaan. Siellä oli nokista\nja pimeätä. Suuttuneena aikoi Hänen Arvoisuutensa kääntyä heti\ntiehensä, mutta pari vahvaa seppää tarttui häneen käsiksi ja riisui\nhäneltä vaatteet. Hänen vastustelunsa ja huutonsa eivät auttaneet\nmitään. Miehet panivat kahleet hänen jalkoihinsa, kiinnittivät ne\nalasintukkiin ja ojensivat hänelle valtavan väkivasaran. Jensiä\nnauratti aika lailla siellä ovella, ja kuiskattuaan muutamia käskyjä\nsepille, meni hän matkaansa.\n\nPäämunkki työnsi väkivasaran luotaan ja istuutui alasintukille ja\npiti aika ääntä. Illemmalla muuttui hän säyseämmäksi ja pyysi vähän\nsyödäkseen.\n\n\"Ei puhettakaan, ennenkuin taot niin että kipinät sinkoilevat\",\nvastasivat sepät. \"Silloin saat joka kolmas tunti puolikkaan leipää\nja pikarillisen raikasta lähdevettä. Panemme tähän kynnykselle\nateriasi, jotta saat aikaa miettiä asiaa. Opi nyt tietämään, miltä\nmaistuu tyhjä vatsa ja raskas työ!\"\n\nPäämunkki kohautti olkapäitänsä. Aikaisin aamulla heräsivät kuitenkin\nsepät ankaraan jyskeeseen ja puuskuntaan. Nälkäinen päämunkki siinä\npaukutteli väkivasaraansa. Hänen kasvonsa kiilsivät kuin omena, ja\nhän pullisti poskensa kuin torvensoittaja, ja hiki valui virtoina.\nMutta vasara heilui heilumistaan. Vihdoin tuotiin hänelle kehno\nateria, ja leipä hupeni viimeiseen murenaan, ja vesipikariin jäi\ntuskin tilkkaakaan jäljelle.\n\nPum, pum kaikui päivä päivältä pajasta, ja aina kepeämmin ja\nnopsemmin, mitä enemmän ruokahalu kasvoi. Jens kuuli aina\nmakuukammioonsa asti, miten hänen riitaveljensä aherteli kovassa\ntyössään.\n\nKun ensimäinen viikko oli kulunut, tuli hän pajaan kolmine voineen\nja mittasi päämunkin paksuutta. \"Kas, kas\", lohdutti Jens, \"jo\nkokonaisen vyön hoikempi. Vielä yhdeksän viikkoa, ja luostarisi\nveljet polttavat ilosuitsutuksia nähdessään ihmeen, joka on sinulle\ntapahtunut.\"\n\nPäämunkki väänteli käsiänsä ja valitti ja rukoili, mutta kirjoitettu\noli kirjoitettu. Vielä viikon perästä oli hän niin hoikka ja hintelä,\nettä hän tarvitsi enää vain yhden vyön, ja kun hän oli takoa\nkalkutellut vieläkin viikon, saattoi vyön kiristää yli puolivälin.\nNoki oli tehnyt hänet aivan tuntemattomaksi, ja sekä paita että\npaljaat sääret olivat yhtä mustat.\n\nEpätoivoissaan ei hän tiennyt muuta keinoa kuin lahjoa oppipoika\nviemään sanaa luostariin. Sieltä kiiruhtivat heti kirjeet piispalle\nja Tanskan kuninkaalle.\n\nVihdoinkin piirittivät pajan ratsumiehet ja vapauttivat laihtuneen\npäämunkin. Hullunkurisen parannusmenettelynsä rangaistukseksi sai\nJens itse maksaa ne sata markkaa, jotka hän oli pyytänyt tepsivästä\nkeinostaan, mutta hän ei silti menettänyt kuninkaan suosiota eikä\niloista mieltään.\n\nEivätkä peikotkaan Hiidenkiven alla ottaneet parantaakseen tapojaan,\nvaan pitivät eräänäkin joulu-yönä muutamia vuosia jälkeenpäin\nmeluavia juominkeja kolossaan. Ljungbytä hallitsi silloin rouva\nSissela Ulvstand, joka oli leski. Hän tuli uteliaaksi ja käski\nhevosmiehensä ratsastamaan sinne.\n\nKun mies oli tullut Hiidenkivelle, tirkistelivät maahiset kiven alta,\npieni musta hiustupsu kumpaisellakin korvallisella, ja ojensivat\nhänelle täytetyn juomasarven ja pillin. \"Juo kääpiöiden kuninkaan\nterveydeksi\", sanoivat he, \"ja puhalla sitten hänen kunniakseen\npillin molempiin päihin!\"\n\nEttä pilli oli norsunluuta, senhän saattoi nähdä, sillä peikot\nvalaisivat häntä vihreäloisteisilla kynttilöillään. Mutta\njuomasarvessa oli kullanhohtoiset helat ja koristukset, ja se oli\naikoinaan kuulunut jollekin aivan tuntemattomalle eläinlajille.\nMolemmat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta. Hän aikoi juuri nostaa\nsarven suulleen ja suipensi jo huuliaan. Silloin näki hän vuoren\nlumoihin joutuneen neitosen, joka istui kyyristyneenä syvimmällä\nkiven kolossa, kohottavan kättään ja heiluttavan varottavasti\nsormeaan.\n\nHän ei ensin tiennyt, miten olla, kuin eleä, vaan pyyhkäisi pari\nkertaa hihallaan suutansa ja tuijotti mesijuomaan. Äkkiä heitti hän\nsarven sisällön yli olkansa. Mutta muutamia pisaroita putosi hevosen\nlautasille ja poltti niin kovasti, että se laukkasi yli ojien ja\npeltojen. Ehdittiin tuskin vetää nostosilta hänen jälkeensä ylös,\nennenkuin kääpiöt jo olivat ennättäneet ympäryshaudalle.\n\n\"Rouva Sissela!\" huusivat he ja puivat pieniä nyrkkejään tähtien\nkimalluksessa. \"Sinun suvustasi on tuleva mahtavin Tanskan\nvaltakunnassa, jos annat meille aarteemme takaisin. Mutta kaikkein\nonnettomin auringon alla on siitä ihmisestä tuleva, joka vie ne pois\ntältä seudulta.\"\n\nRouva Sissela seisoi akkunassaan ja hymyili, vähääkään välittämättä\nheidän uhkauksistaan, ja koko joukon täytyi niin lyntystää takaisin\nHiidenkivelle.\n\nSeuraavana päivänä sai hevonen surmansa, ja sitä seuraavana päivänä\nsairastui mieskin ja kuoli. Niin usein kun sitten peikkojen kapineita\nkuljetettiin pois, sattui aina kummallisia tapauksia sille, joka\nniitä säilytti. Taikka myöskin pääsi tuli irti Jens Holgerinpojan\nvanhassa linnassa. Sentähden olikin monen mielestä viisainta olla\närsyttämättä peikkoja ja antaa heidän entisten tavaroittensa jäädä\nLjungbyhyn.\n\nSiellä ovat ne vielä tänäkin päivänä, ja jos haluat, voit vieläkin\npuhaltaa pillin molempiin päihin kääpiöiden kuninkaan kunniaksi.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nVANHAT LAIT, JÄYKÄT MIELET.\n\n\nLähellä Sundin kirkkoa Itägötanmaalla asui leski Ingiäll. Hän oli\nniin köyhä, että kun hänen miehensä kuoli, pani hän avaimet paareille\nosoittaakseen velkojille luopuvansa kaikesta, mikä ennen oli ollut\nhänen, ja jättävänsä kaikki heille. Mutta tyttärille piti sittenkin\nolla koreat vaatteet. Kun suru-aika oli ohi, hankki hän sentähden\npunaista kangasta ja rupesi neulomaan hametta.\n\n\"Kenelle siitä tulee?\" kysyivät kaikki kolme sisarta ja kävivät hänen\nympärilleen. \"Minulle siitä tulee!\" huusi yksi. \"Minä olen vanhin\".\n-- \"Minua se pukisi paremmin\", väitti toinen, joka oli kaunein.\n\n\"Saatte pitää sitä vuorotellen\", vastasi äiti ja leikkasi poikki\nviimeisen langan.\n\nTullia, sisarista nuorin, nosti kädet niskalleen ja tuijotti kattoon.\n\"Niinpä niin, me saamme pitää sitä hametta kukin sunnuntainamme\nmessuun mennessämme\", ivaili hän. \"Ja kukin sunnuntainamme saamme me\nkuljeskella ryysyissämme.\"\n\nHän syöksyi vanhuksen kimppuun nyrkit sojossa ja löi häntä ja\nreutoili hametta itselleen.\n\nÄiti Ingiäll väistyi nurkkaan itkemään. Hän huokaili ja ajatteli,\nettä parempaa kohtelua hän olisi ansainnut lapsiltaan. Äkkiä alkoi\nhän innokkaasti kuivata silmiään, jottei kyynelten jälkiä näkyisi ja\nkääntyi jakkarallaan. Kylänväki oli avonaisesta ovesta nähnyt koko\njupakan ja kokoontunut paikalle uhkaillen ja muristen. Äiti nousi\nhorjuen seisomaan ja yritti sulkea ovea, pelastaakseen pahansisuisen\ntyttärensä, mutta liian myöhään.\n\n\"Moista ei ole vielä koskaan kylässämme tapahtunut\", sanoi pari\nkunnianarvoista valkopartaista miestä tupaan astuessaan. \"Ingiäll,\nhetki hetkeltä, päivä päivältä olet sinä tehnyt työtä ja ahertanut\nköyhyydessäsi. Aina vain olet sinä ajatellut lapsiasi ja harvoin olet\nsinä suonut itsellesi tämän maailman hyvyyttä. Me luulimme näkevämme\nheidät suutelemassa sinun valkoista päätäsi, mutta häväistys ja\nlyönnit tulivat palkaksesi, Ingiäll. Tässä täytyy ikivanhan lain\nastua voimaansa.\"\n\nTullia seisoi lieden ääressä ja hymyili ylpeästi ja uhmailevasti, kun\nkylänmiehet toivat köyden ja sitoivat hänen kätensä selän taakse.\nJa niin vietiin hänet käräjätalolle ja sieltä kihlakunnan arkkuun.\nMaalaisvankiloita kutsuttiin niihin aikoihin sillä nimellä. Se oli\nhyvin syvä kuoppa, jota peitti kolme, neljä hirsikertaa ja turvekatto\nkuin kellaria ikään. Siinä ei ollut tulisijaa eikä akkunaa, ja\ntikapuut, joita hän kiipesi alas, vedettiin heti kuopasta.\n\nYöstä tuli pimeä ja pitkä, ja äiti tuli tuomaan hänelle kynttilää,\njotta aika kepeämmin kulkisi. Ingiäll kumartui ristikolle, joka\noli pantu kuopan oveksi ja nyyhkytti: \"Rakas lapseni, mitä ei äiti\nantaisi anteeksi! Miten sinä nyt kärsitkään. Kunpa vain voisin sinua\nauttaa! Mutta kukaan ei tahdo kuulla minua, vaikka minä kuinka\npolvillani kerjäisin sinulle armoa.\"\n\nTytär istui vaiti ja tuijotti kynttilän liekkiin. Muutamien öiden\nkuluttua tuli Ingiäll takaisin tuomaan uutta kynttilää, mutta nyt\nheitti hän myös kuoppaan punaisen hameen. \"Jos se voi tuoda sinulle\njotakin lohdutusta, tyttäreni\", huokasi hän, \"niin pidä se yksinäsi!\nSisaresi seisovat tässä takanani, eivätkä tahdo enää milloinkaan\nkoskea siihen, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan. Voi sitä\nkoreata kangasta, voi minun kuihtuneita käsiäni, voi, että se puku\nmilloinkaan tuli neulotuksi! Miksi kuuntelinkaan minä, rutiköyhä\nleski, teidän turhamaisia rukouksianne, miksi olikaan sydämeni niin\nheikko?\"\n\nHeti hypähti Tullia kohoksi, puki hameen ylleen, tarkasteli\nsitä kynttilän valossa ja käänteli ja väänteli itseään sangen\ntyytyväisenä. \"Tuosta nyt näette, että hän on vain ajattelematon\nlapsi, joka ei käsitä vielä mitään\", sanoi äiti papille, joka juuri\nläheni muutamien soihdunkantajien seuraamana. Hetki oli tullut,\njolloin tyttö piti vietämän kuolemaan.\n\n\"Vanhaan lakiin saamme kaikki mukautua, äiti Ingiäll\", vastasi hän ja\ntuotatti tikapuut Tullian nousta niitä myöten kuopasta. \"Niin kauvan\nkun mielet ovat jäykät, puhuu lakikin jäykkää kieltä. Toisin ei voi\nolla. Vuoda mieliimme, taivaallinen rakkaus, niin ettei meille enää\ntarvitse takoa rautakahleita, ja että äiti voi aina iloiten katsahtaa\ntyttärensä silmiin!\"\n\nMuhkeana kuin kuninkaan morsian kulki nyt Tullia liehuvassa\npunahameessaan, jota hän oli niin kovin halunnut. Päivä sarasti, ilma\noli tyyni, ja kynttilät ja soihdut paloivat kirkkaina ja suoraan.\nEräällä kukkulalla Lillsjön rannalla täytyi hänen ankaran lain\nmääräyksen mukaisesti astua valmiiseen hautaan. Hänen päänsä päälle\nripustettiin leipä nuoraan niin korkealle, ettei hän ylettynyt siihen\nja sitten jätettiin hänet oman onnensa nojaan.\n\nMuutamien päivien kuluttua tuli kansa luomaan hautaa auki jälleen.\nSilloin näkivät ne, jotka lähinnä seisoivat, pienen läpikuultavan\nolennon leijailevan ylös lapioiden välitse. Se ei ollut suurempi\nlasta, mutta sillä oli Tullian piirteet. Ensin olivat silmät\npelästyneet ja murheellisen katuvaiset, mutta vähitellen valui niihin\npisara taivaallisen rakkauden ihanuutta, ja kun pienet siivet vihdoin\nhiljaa levisivät lentoon, kaikui ilmoista kuin leivosen liverrys.\n\nPitkät ajat osoitti sitten nelikulmainen paasi tämän kummallisen\ntapahtuman paikkaa.\n\n\n\n\nXXX.\n\nNUORI HERRA STEN.\n\n\nSAKARISTOSSA JA PIISPANLINNASSA.\n\nNuori herra Sten paistatteli päivää akkunan loukossa Örebron linnassa\nalussa vuotta 1512.\n\nHän piteli käsiään koholla, jotta aurinko saisi oikein paistaa\nniihin. Jouluhämärä oli synkkänä ryöminyt maata myöten pitkine\nvarjoineen, mutta heti kun uudenvuoden kellot olivat soineet,\nkirkastui ilmakin. Nyt kimalteli linnanhauta kuin kesäkuunpäivänä.\n\n\"Niin käy aina\", sanoi hän. \"Tammikuu, sinä olet talven kaunis\nkesäkuukausi, vaikka sinun onkin huurretta parrassasi.\"\n\nMuuan munkki astui yli kynnyksen, kengät lumessa. Kaapu oli kireälle\npingoitettu ja kankeaksi jäätynyt, ja sen alla kilahteli rautapaita.\n\n\"Vuosi käy vielä lapsenpaidoissa tammikuussa\", sanoi hän ikäänkuin\njatkaakseen herra Stenin ajatuksia. \"Se luulee kaiken olevan\nleikkiä vain. Mutta sitten tulee helmikuu ensimäisine karvaine\nmuistomarjoineen ja pistelee kuin naskalilla. Niin on myöskin sinun\nlaitasi, herra Sten. Yhdeksäntoistavuotias, tuskin sitäkään! Ja jo\nlinnanpäällikkö ja ritari. Mutta vedäppä rautahansikkaat käsiisi.\nHelmikuun sää on tullut.\"\n\nHerra Sten kalpeni aavistavasti. \"Koskeeko se isääni,\nvaltionhoitajaa?\"\n\nMunkki katsahti ympärilleen, ollakseen varma, etteivät muut heitä\nkuulleet. \"Valtionhoitajamme, herra Svante piti äskettäin kokousta\nvuorimiesten kanssa Västeråsissa\", kuiskasi hän ja kumartui alas.\n\"Yrittäessään juuri nousta pöydän äärestä, horjahti hän kumoon,\nja kun me koetimme nostaa häntä seisaalleen, huomasimmekin\nhänet hengettömäksi. Asiaa pidetään toistaiseksi salassa. Tässä\nei ole aikaa itkuun, herra. Ajattele, että sinä olet kaikkien\nruotsalaismielisten toivo!\"\n\nHerra Sten pyyhkäisi silmiänsä ja nousi istualtaan, ja koko hänen\nolennostaan loisti se tyyneys ja viisas toimintatarmo, joka oli\nStureille ominainen. \"Kuka olet sinä, ja miksi et seuraa minua,\nvaan menet matkaasi?\" kysyi hän munkilta, joka poimieli jäänpalasia\nharmaasta parrastaan.\n\n\"Kukako minä olen? Erakko, joka asun kuusten suojassa ja osaan\nvaieta. Siksi minut lähetettiinkin. Tieni kulki juuri tästä ohi. Ei,\nei, minua ei lainkaan haluta seurata sinua, herra. Minä olen itse\nollut nuori ja minä tunnen nuoret. Rummunpäristäjiä, pillipiipareita,\ntanssihulluja, ilveilijöitä ja suurien sanojen laskettelijoita,\nsellaisia ovat nuoret!\"\n\n\"Meitä Stureja sinä et kuitenkaan tunne\", ajatteli herra Sten\nsatulaan noustessaan. Lempeästi ja kainouden vavahdus äänessään\nkehoitti hän palvelijoitaan, jos maassa sattuisi sota syttymään,\npysymään Ruotsin asialle sydämestään uskollisina, jotteivät he\ntaistelisi vain rahojen ja koreiden vaatteiden tähden. Eikä talonväen\njoukossa ollutkaan yhtään ainoata, joka ei olisi mieluummin tyytynyt\nratsastamaan vaikka tyhjällä säkillä satulan asemasta kuin olisi\ntahtonut pettää sellaista isäntää. Mutta aikaa ei ollut menettää, ja\nhän valitsi muutamia heistä mukaansa ja kiiruhti matkalle.\n\nMiekaniskutta sai hän vähitellen valtakunnan vahvimmat linnat\nhaltuunsa, mutta ylimykset olivat kateellisia mahtaville Stureille\nja mielivät valita vanhan, tanskalaisystävällisen Eerikki Trollen\nvaltionhoitajaksi. Pidettiin sentähden monta, myrskyistä kokousta\nja riideltiin paljon, mutta talonpojat huusivat herra Steniänsä,\nja rauhan säilyttämiseksi hänet vihdoin valittiinkin ja asetettiin\nvirkaansa.\n\nEnsimäiset vuodet vierivät, ja harvoin oli nyt hänellä tilaisuutta\nistua akkunapenkillä päivää paistattamassa.\n\nUppsalassa levisi eräänä päivänä suurten markkinoiden aikaan\nhuhu, että valtionhoitaja lähestyi maantietä pitkin. Ostajat\nvetäisivät rahamassiensa suut umpeen, kamasaksat kasasivat kojunsa,\nja viinituvat tyhjenivät yhtä nopeasti kuin tuomiokirkon edusta\ntäyttyi. \"Hän ajattelee rahvaan parasta eikä salli voutiensa\nharjoittaa väkivaltaa\", sanoivat talonpojat. \"Ja miten vilpittömänä\nja yksinkertaisena hän istuukaan tuossa hevosellaan ruskeassa\nsamettipuvussaan!\" huudahtelivat eukot. \"Ja kukaan ei voine kieltää,\nettei hänellä olisi ollut oikeutta panna hiukan kärpännahkaa\nhihojensa suihin.\"\n\nHerra Sten astui sakaristoon. Hänen poskensa olivat pyöreät, hänen\npäänsä pieni ja hänen vaalea tukkansa pystyyn kammattu, mutta hänen\nkädenlyöntinsä oli suorasukainen ja ystävällinen.\n\nToimihaluisia ja itsepäisiä olivat korkealla sijaitsevan akkunan\nvalaisemaan sakaristoon kokoontuneet miehet. Oppineena ja iskuun\nvalmiina seisoi pöydän yhdellä sivulla tohtori Hemming Gad, joka\nvanhan herra Stenin aikoina oli ollut lähettiläänä Roomassa ja\nottanut osaa paavi Borgian hurjiin kemuihin. Hän nojasi leukaansa\nkäteensä, siristeli eloisia silmiään ja hänellä näytti olevan omat\najatuksensa maailmasta. Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella\nhymyili viekas Brask, josta muutamia vuosia aikaisemmin oli tullut\nLinköpingin piispa. Ja kauvimpana perällä mahtaili arkkipiispa Kustaa\nTrolle, hoikka ja pitkä mies, kuivat, laihat piirteet, ja katse aina\npuoliksi maahan luotuna. Neuvosherrat ja tuomioherrat täyttivät\nhuoneen, ja heidän takanaan kimalteli avatussa seinäkaapissa\nkultamaljoja, helmiä ja sinikiviä, todistaen kirkon ikivanhaa\nkomeutta ja loistoa.\n\nHerra Sten meni suoraan Trollen luo ja ojensi hänelle kätensä.\n\"Tanskalaistaipuisat herrat olisivat mieluummin ottaneet teidän\nisänne valtionhoitajaksi kuin minut\", kuuluivat hänen sanansa. \"Mutta\nunohtakaamme vanhat vihat, ja muistakaa te, että minä tein parhaani\nhankkiakseni teille arkkipiispan sauvan!\"\n\n\"Meidän sukumme ovat aina vihanneet toisiaan\", vastasi Trolle\njäätävän halveksuvasti ja kääntyi poispäin. \"Tyrkyttäkää suosiota\ntavottelevaa kättänne talonpojille! Meidän Trollein iho on valkeata\nja arkaa, ja se ei pidä niin sydämellisistä kädenpuristuksista.\nRatsastakaa Tukholmaanne takaisin, minä ratsastan Stäketiin. Sitten\nkäyköön huonosti tai hyvin.\"\n\nVaikka ovi oli suljettu, kuului sanasota kuitenkin kirkkoon. Teinit\ntunsivat sekä Sturen selvän, tyynen äänen että Trollen pitkäveteisen,\nmelkein kuiskaavan puheen. Arkkipiispalla oli tapansa kuiskata niin,\nettä jokainen sana helposti kaikui kautta tuomiokirkon.\n\nAuringon laskiessa oli herra Sten jo matkalla Tukholmaan.\nMarkkinaväki napisi ääneen, eikä tinatuoppi tahtonut oikein kulkea\ntavallista vauhtiaan parrasta partaan.\n\nSeuraavana syksynä laski joukko veneitä Stäketin lahtiin, ja herra\nStenin väki alkoi piirittää arkkipiispan linnaa. \"Täällä se peikko\npesässään venyy\", huusi Trolle akkunasta, jäykästi hymyillen.\n\"Luuletteko te talonpojat voivanne ampua Stäketin muurit rikki\npuunuolillanne?\" Sitten istuutui hän tyynesti pöytään kultakankaisen\nkunniakatoksen alle. Valtakunnan arvokkaimpain sukujen pojat\npalvelivat häntä, oppiakseen hovitapoja, ja alhaalla linnan pihalla\nkesyttelivät asemiehet hänen jahtihaukkojaan tai harjoittivat aseiden\nkäyttöä.\n\nVarastot olivat runsaat, ja pitkinä talvi-iltoina luki linnan\nkappalainen ääneen, ja pystyvalkeat rätisivät iloisesti takoissa.\nTrolle istui tuijottamassa tuleen, ohuet, pitkät sormet ojennettuina\ntuolin kaidepuuta pitkin. \"Monta pientä liekkiä tanssii halkojen\nyllä\", sanoi hän, \"ja monta pientä kruunua Ruotsin kansan yllä, mutta\nmikään niistä ei ole kyllin loistava nielemään toisia ja muodostamaan\nyhtä ainoata suurta loimoa. Minä tarvitsen hyvän tanskalaisen miekan\nkatkaistakseni viisikymmentä tai kahdeksankymmentä kaulaa, jotta\ntäkäläiset herrat jälleen oppisivat puhuttelemaan arkkipiispaansa\npolviltaan.\"\n\nVasta kun kesä taas saapui maille ja vesille, alkoi linnanvouti\nsalavihkaa lukea viimeisiä savustettuja ja suolattuja lampaita\nvarastohuoneissa. Eräänä iltana oltiin juuri kattamassa pöytää, ja\nherra arkkipiispa suvaitsi pukea ylleen juhlavaatteet. Kamaripoika\ntoi juoksujalkaa hänen helmikoristeisia tohveleitaan. Ovipoika suori\nhänen silkkikäsineidensä helttuja. Salissa virittelivät soittoniekat\nkojeitaan ja lirittelivät ja vinguttelivat, ja esileikkaaja kumarteli\njo ovelta alkaen kunnianarvoisan isän tuolille, joka vielä oli tyhjä.\n\nAivan odottamatta kuuluivat silloin Trollen lyhyet, nopeat\naskeleet portailta. Hän kulki yhtä hiljaa kuin hän puhui, mutta\njuuri sentähden tunsivat kaikki heti, ken tulija oli. Leikkaaja\npeljästyi niin tavattomasti, että vyörähti kumoon ja virui siinä\noikosenaan permannolla paksuna möhkäleenä. Hän olikin oikea\nsuurmies palvelijaksi, ja hänen vyössään riippui hopeakovasin ja\nleikkuuveitsi. Lakki, jonka partaita koristi sulkakruunu, vieri\npuoliväliin salia. Mutta Trolle ei välittänyt leikkaajasta eikä hänen\nsulkalakistaan, vaan riensi tornin varuskammioon. Sieltä oli näkö-ala\navarin.\n\nVaruskammiota valaisi heikko, punertava hohde. Mustien haarniskain,\nsäärisuojusten ja rautahattujen heijastukset välkkyivät kuin\ntulikielet himmeiden, puhdistamattomien sarvilyhtyjen valossa.\n\"Tukholman edustalla palaa\", sanoi varusmestari vierittäessään\nnuolitynnyriä ovelle. Trolle hieroi tyytyväisenä käsiänsä ja\nvastasi: \"Tiedätkö mitä, vanha palvelija! Sieltä tulee Sören Norby\ntanskalaisineen meitä vapauttamaan. Nyt ne hävittävät ja polttavat.\"\n\n\"Älkäämme iloitko liian aikaisin\", vastusti varusmestari ja\npyörähytti tynnyrin ulos kapeasta ovi-aukosta. \"Täällä seisoo kolme\ntuntematonta miestä töllöttelemässä portailla. Heillä on varmaankin\njotain sydämellään.\" Vieraat astuivat silloin ylemmäksi, osoittivat\nverisiä vaatteitaan ja sanoivat Trollelle: \"Kunnianarvoisin herra\nisä, tanskalaiset ovat joutuneet tappiolle, ja me olemme vangittuja\ntanskalaisia. Herra Sten on lähettänyt meidät tänne näyttämään, mitä\nhänen vihollisillaan on odotettavissa.\"\n\nHeidän sanansa kuuluivat linnan pihalle, ja miehistö alkoi nurista.\n\"Hiljaa, hiljaa!\" varoitti Trolle akkunasta puoliksi siunaavalla,\npuoliksi käskevällä kädenliikkeellä, vaikka hänen kasvonsa olivatkin\ntuhkanharmaat. \"Minä soudan tästä Tukholmaan ja vastaan itse\nasioistani herroille. Miten he tuominnevatkin, myöhemmin saavat he\nkyllä kokea, etten minä sentähden vielä haudassani makaa.\"\n\nYlpeämpänä ja kylmempänä kuin konsanaan ennen astui hän Tukholman\nvaltakunnankokouksen eteen. \"Sinä olet miehentappaja, sillä sinä olet\naiheuttanut monen kuoleman vain saadaksesi hallita\", huusivat herrat.\n\"Vaikka meidät sitten kirkonkiroukseen julistettaisikin, revitään\nsinun linnasi ja sinä menetät arkkipiispansauvasi, sillä Ruotsin\nvapauttamiseksi uskallamme henkemme ja veremme.\"\n\nYksitellen astuivat he sitten painamaan sinettiänsä sen kirjallisen\npäätöksen alle, joka määräsi Trollen eroitettavaksi virastaan, mutta\novela piispa Brask kumartui syvemmälle pergamenttia tarkastamaan kuin\nmuut. Huomaamatta kätki hän vahan alle pienen paperilapun, jolle oli\nkirjoitettu: \"Tämän teen minä pakosta.\"\n\nKokoontuneen rahvaan kirousten saattamana souti Trolle sitten\ntakaisin Stäketiin.\n\nNyt ei sadellut enää puunuolia yli muurien, vaan kivenjärkäleitä\nja rautakuulia. Muuan vesiportti oli jätetty raolleen, ja heti kun\nyö oli pimennyt, alkoivat hyökkääjät ryömiä portista sisään. He\nsaapuivat kapeaan käytävään ja ryntäsivät innoissaan eteenpäin. \"Nyt\nme valloitamme peikon pesän!\" lupailivat he. Mutta käytävä johti\nitseensä kehämuuriin ja kulki aina vain ympäri ja ympäri, kunnes se\nlopulta tuli ahtaaksi kuin satunnainen halkeama. Silloin ymmärsivät\nsisimmäiset, että heidät oli johdettu ansaan. Kauhistuneina pyrkivät\nhe kääntymään takaisin, mutta perässätulijat tunkivat yhä eteenpäin,\nvaaraa aavistamatta. Kun koko käytävä oli täynnä, kuului ruostuneen\nraudan ratinaa, ja paksu rauta-ovi valahti katosta ja sulki käytävän.\nSiinä seisoivat nyt sotamiehet pilkkopimeässä, pääsemättä eteen tai\ntaakse, kamalan, peloittavan linnan nieleminä. Heidän hätähuutonsa\ntunkeutui vain heikon tuulentohinan lailla läpi seinien, ja Trolle\nkatsahti akkunastaan kehämuuria ja puhkesi puhumaan: \"Vanha\nvyökäärmeeni, nyt olet syönyt kyllältäsi useiksi päiviksi.\"\n\nNälkä ja jano vaivasi sulkeisiin joutuneita, ja pian eivät he enää\ntienneet, oliko yö vai päivä, ja he valmistautuivat kuolemaan.\nSilloin huusi sisimmäisin, että hän oli jo kauvan kuullut veden\nlotinaa seinän toiselta puolen, mutta että hän oli jo repinyt\nkätensä niin verille yrittäessään irroittaa kiviä, ettei hän enää\nkyennyt mihinkään. Lähin mies ryömi silloin hänen jalkojensa\nvälitse jatkamaan työtä niin kauvan kun hän jaksoi. Sitten teki\nseuraava samoin ja sitten taas seuraava, kunnes se, joka alussa oli\nseisonut sisimmäisenä, nyt oli ulommaisin. Aukko oli silloin niin\nsuuri, että ihminen saattoi ryömiä sen läpi, mutta sen edessä oli\nsyvä kaivo. Aikaisin seuraavana aamuna laskeutui suuri sanko vettä\nottamaan, ja yksi sotamiehistä hypähti silloin sankoon. \"Kelapa\nkäy kovin raskaasti tänään\", murisi vanha vartija, joka seisoi\nylhäällä vääntämässä. \"Jos henkesi on kallis, ukko, niin vaikene\",\nkuiskasi sotamies ja kohousi vettä valuen sangosta. Vartija, joka\nvihasi isäntäänsä, auttoi silloin sotamiestä kelaamaan toisetkin\nylös, ja päivä tuskin sarasti. Kun kaikki olivat koossa, vetivät he\nmiekkansa. He kiiruhtivat torniportille, ja Trollen omat palvelijat,\njotka olivat kokoontuneet hänen makuukammioonsa, pakottivat hänet\nantautumaan. Kun häntä vietiin leiriin, tahtoi kansa lyödä hänet\nhengiltä, mutta herra Sten, joka myöskin oli siellä, suojeli häntä\njalomielisesti ja lähetti hänet Västeråsin luostariin.\n\nSillävälin nostettiin linnanportit saranoiltaan, ja talonpojat\nlaahailivat multaisia puukenkiään tammilattioilla. Muurisavi\npölisi heidän rautakankiensa tiestä. Olipa hauskaa työtä sen pesän\nsärkeminen, mistä rauhattomuus ja turma niin pitkät ajat olivat\nlentäneet yli maan kuin mustat korpit. Tiilien välistä löysivät\nhe pieniä pyhimyslippaita, joita he suutelivat ja jotka he sitten\nkätkivät vaatteidensa alle. Pian oli koko linna hävitetty maan\ntasalle, ja siinä, missä se oli seisonut, kuivailivat myöhemmin\nrauhalliset kalastajat verkkojansa ja laahasivat köysiänsä,\nkiskoessaan veneitään läpi peilityvenen salmen.\n\n\nBRÄNNKYRKAN TAPPELU.\n\n\"Vielä kerran yritän minä masentaa Trollen vihollisia\", ajatteli\nkuningas Kristian, joka hallitsi tanskalaisten maata. Hän oli sen\nruhtinaan pojanpoika, joka niin urhoollisesti taisteli Brunke\nvuorella. Hänen laillaan tahtoi uusi kuningaskin valloittaa Ruotsin,\nja ajan oloon sai hän nimekseen Tyranni. Hän varusti suuren\nlaivaston, ja Brännkyrkan lähellä Tukholman edustalla syntyi tappelu.\n\nRuotsin päälippua kantoi nuori Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hän oli\nreipas ja myrskyävä kuin pohjatuuli ja hän houkutteli nyreimmänkin\nylämaalaisen laulamaan keskellä taistelun melskettä. Ruotsalaiset\nalkoivat kuitenkin väistyä ankaraa hyökkäystä ja olivat vähällä\njoutua tappiolle, mutta hän pudisti tasaleikkoisen, keltaisen\ntukkansa otsaltaan ja ryntäsi eteenpäin lippu tanassa kuin laivan\nkeulapuskuri. Silloin tartuttiin miekkaan ja kirveeseen ja hyljättiin\nhakapyssyt. Lippu liehui, ja joukko ympäröi hänet ja seurasi häntä\nvoittoisasti pitkin metsänreunaa, missä lopulta kuusitoistasataa\ntalonpoikaa virui verissään.\n\nSeuraavina päivinä vallitsi voitonriemu Tukholmassa, vaikka Kristian\nTyrannilla oli vielä linnoitettu leiri eteläisellä nummella. Nuori\nKustaa Vaasa, joka oli vahvasti janoissaan, sai tyhjentää kannunsa\nherra Stenin omassa pöydässä. Hän oli saanut rakkoja käsiinsä\nlipputangosta ja naarmuja otsaansa, mutta niistä hän oli hyvin ylpeä.\nSiellä eivät vallinneet mitkään ulkomaalaiset hovitavat, vaan kaikki\nkävi aivan koruttomasti, ja soturit nauroivat sydämensä pohjasta\ntohtori Hemming Gadin teräville sukkeluuksille.\n\n\"Minä havaitsen sinun, Gad, täällä kompia hiovan\", sanoi eräänä\niltana herra Sten ystävällisesti. \"Minuako sinä nyt aiot pistää?\"\n\nKuusikymmenvuotias vanhus, paavi Borgian entinen kamariherra,\nnaurahti hiukan, ja hänen valkokiharainen päänsä tutisi. \"Herra\nSten, sinä et ole uskonut minulle kunniatoimia, kuten isäsi ennen.\nHänen päivinään olin minä tanskalaisten pahin vihollinen, mutta sinä\nolet antanut minulle hyvää aikaa ajatella asioita. Minä olen siis\nvähitellen oppinut, että kaikki nyt kerran on, niinkuin on. Siksipä\nei minua kummastuta sekään, mitä sinulle nyt kerron. Olen kuullut\nKuningas Kristianin aikovan kutsua sinua laivoilleen, saadakseen\nsuudella sinua poskille ja puhella veljellisestä rauhasta. Hän on,\nkuten huomaat, sangen hyväntahtoinen mies, tuo kuningas Kristian.\"\n\nRouva Kristina Gyllenstierna, valtionhoitajan muhkea emäntä,\njoka juuri kaatoi juotavaa herralleen ja isännälleen, laski\nkannun kumahtaen pöytään. \"Siinä on petosta pelissä\", puhkesi hän\npuhumaan, ja neuvosherrat vakuuttivat samaa. Mutta tohtori jatkoi:\n\"Tarvittaessa ratsastanee Kristian itse Österhaningen kirkolle\nsinua tapaamaan, jos sinä lähetät minut ja viisi muuta hänelle\npanttivangeiksi.\"\n\nHerra Sten katsahti ankarammin emäntäänsä kuin hänen tapansa oli\nja vastasi: \"On halpamaista epäillä vihollista petoksesta, jota\nmeidän itsemme olisi mahdotonta tehdä. Jos täällä on miehiä,\njotka uskaltavat seurata tohtori Hemmingiä, niin osoittakoot sen\nkohottamalla pikarinsa!\" Useat kohottivat pikarinsa, mutta innokkain\noli uljas aseenkantaja Kustaa Vaasa.\n\nEräänä syyskuun aamuna, jolloin puiden lehvät loistivat monivärisinä,\nsoutivat siis hän ja viisi muuta ylimystä Itämerelle. Heidän\ntaaksensa jäi muurien ympäröimä Tukholma saarelleen, ja tornien\nvälitse kimalteli Mälarin etäinen pinta. Äkkiä pyrähti petollisesti\nheitä kohti soutulaiva, tanskalaisia täynnä. Nämä hyppäsivät\nveneeseen, kävivät käsiksi ruotsalaisiin ja veivät heidät vangittuina\nmukanaan lähtövalmiiseen laivastoon.\n\nKuninkaan laiva ui keskimäisenä leijuvin lipuin, ja sen kannelta\npaistoivat punakankaiset teltat, joita kannattivat ihmisen näköisiksi\nmaalatut puukuvat. Muutamat niistä esittivät jättiläisiä, toiset\nvedenneitoja.\n\nAseenkantaja, joka oli yhtä kärkäs vihaan kuin ennen iloiluun, vannoi\nVaasa-kilpensä kautta aina muistavansa tällaisen kurjan kavaluuden,\nmutta maailmaakokenut tohtori Hemming rauhoitti häntä, taputti häntä\nolalle ja käski häntä oppimaan, että kaikki nyt kerran oli niin kuin\noli. Sitten taivutti tohtori polvea kuninkaanlaivan kohdalla ja\nkumarteli ja sipoi tuhtoja hatullaan.\n\nKaksi päivää istui herra Sten Österhaningen papin takkavalkean\nääressä odottamassa kuningas Kristiania saapuvaksi, mutta turhaan.\nHänen ratsastaessaan takaisin alkoi laivasto nostaa ankkurejaan,\npurjehtiakseen Tanskaan venheineen. Mutta talonpojat ympäröivät\nherra Stenin, puristelivat hänen käsiään ja huusivat: \"Moisen\npetoksen jälkeen ei kukaan ruotsalainen enää käy tapaamaan kuningas\nKristiania, heittämättä jousta selkäänsä. Nyt tahdomme me elää ja\nkuolla isiemme maan ja rakastetun valtionhoitajamme puolesta!\"\n\n\nARCIMBOLDUS.\n\nStäketin salmeen lipui vähän aikaa edellisen jälkeen komea laiva,\njossa matkusti paljon ruotsalaisia ja ulkomaalaisia herroja.\nArvokkain muukalaisista oli paavillinen anekauppias Arcimboldus.\nHän oli paaville ja Kristian Tyrannille luvannut auttaa Trollea,\nmutta ruotsalaisten lahjat ja uskottelut olivat hänet siinä määrin\npehmittäneet, että hän nyt olikin matkalla Arbogaan hyväksymään\neroitetun arkkipiispan tuomiota. Kyyristyneenä tyynyjensä keskeen\nistui hän herra Stenin kanssa peräteltassa ja nojasi kyynärpäätänsä\nsiihen valtavaan arkkuun, joka kätki kootut anerahat.\n\nHän ei huolinut mennä kannelle, mutta kun hän näki joukon talonpoikia\nvielä olevan koossa hävitetyn linnan raunioilla, pisti hän\nkyömynenänsä ulos teltan uutimien välistä ja lausui jonkun käskyn.\nVilahdukselta näkyivät hänen kapeat, jauhonvalkoiset kasvonsa ja\nhänen musta kiharatukkansa. Lipokielinen, lihava munkki hypähti\nsilloin laivan partaalle ja heilutti pyhän Pietarin kuvalla ja\navaimilla koristettua ristiä. \"Tänne, hyvät talonpojat!\" huusi\nhän innoissaan. \"Nuoret, vanhat, kilistäkääpä kolikoita sielun\npelastukseksi! Pyhimykset ovat totta totisesti tehneet niin paljon\nylimääräisiä hyviä töitä\", jatkoi hän kaupastelevalla äänellään,\n\"että paavilla on varaa antaa muutamille ylämaan talonpojille synnit\nanteeksi\".\n\nLaivaa vedettiin pitkin rantaa ahtaan salmen läpi, ja talonpojat\nkurottautuivat yli reunan ja pudottivat syntirahansa Arcimbolduksen\nuhri-arkkuun. Se istui lujasti lukottuna ja kahlehdittuna laivan\nkannessa kiinni. Muuan talonpoika osti munkilta pergamentinkin, joka\noli täynnä painettua sanaa. Siitä saattoi ken tahansa lukea, että\npaavi vapautti hänet kaikista synneistä ja hairahduksista ja siirsi\nhänet samaan viattomuudentilaan, missä hän oli ollut kastepäivänään.\nSiihen luuli yksinkertainen talonpoika paavin kykenevän. Hän oli niin\nonnellinen kaupastaan, että hän tahtoi kiivetä laivaan suutelemaan\nArcimbolduksen käsiä, mutta salmi ei ollut pitkä, ja laiva souti\njärven ulapalle.\n\nOltiin jo joulukuussa. Sorsat pitivät valtiopäiviä ruskeissa\nruovostoissa ja pohtivat muutto-asiaa. Metsä näytti alastomalta ja\npaleltuneelta, sitten kun sen viimeisetkin keltaiset puvunriekaleet\nolivat pudonneet maahan, ja jokainen oksa ikäänkuin värisi ja hytisi\nkylmissään. Mutta Mälarin lahdet kimaltelivat yhtä kirkkaankauneina\nkuin kesäisenä iltana.\n\nPehmeällä ja mielistelevällä äänellään puheli Arcimboldus Roomasta,\nmissä suuret taiteilijat Rafael ja Michel-Angelo koristivat oppineen\npaavin palatsia, saaden ruhtinaallista kunnioitusta osakseen.\nRakentaminen ja koristaminen koski syvältä aarrekammioon, ja\nsentähden oli paavi lähettänyt Arcimbolduksen matkaan. \"Kaikkialla\ntapaavat valtaherrat pistää osan anerahoja taskuunsa\", sanoi\nArcimboldus ja maistoi pari tilkkaa lämmitettyä viiniä pikaristaan,\n\"mutta te ette ole muiden kaltainen, herra Sten. Te ette pidätä\nmitään itsellenne, lisäättepä vielä lahjan omastakin pussistanne.\nRiemuitkaa, riemuitkaa! Roomassa kohotamme me nyt Pietarin haudalle\njättiläistemppelin, josta on tuleva koko kristikunnan pääkirkko.\nJa sen katon marmoriruusuke on sanova: minun lehtieni kultaus on\nperäisin kaukaisesta, köyhästä Ruotsista.\"\n\nHerra Sten istui vaiteliaana ja ajatteli kotoisia kylämaalareita,\njotka sivellinkimppu taskussa, hyräillen ja vihellellen, jauhoivat\nvärejään. Vaikka he saivatkin elää ja kuolla paikatuissa\npukineissaan, tiesi hän siitä huolimatta heidänkin sydämensä osaavan\nlämmetä, kun he maalasivat jäykkiä pyhimyksiään ja enkeleitään. Hänen\nkatseensa kulki yli veden, ja kaukana rannoilla soittivat pienten\npitäjänkirkkojen kellot Ave Mariaan.\n\n\nENSIMÄINEN LAUKAUS ÅSUNDEN-JÄRVEN JÄÄLLÄ.\n\nKun Trolle oli vihdoin lopullisesti pantu viralta, matkusti\nArcimboldus maasta. Mutta Kristian Tyranni, jonka mielestä\nanekauppias oli asettunut ruotsalaisiin nähden liian ystävälliselle\njalalle, ryösti häneltä täysinäiset rahakirstut. Ruotsalaisia\nane-uhreja ei siis sulatettukaan kultakoristeiksi tai hurskaasti\nkumajaviksi kelloiksi ikuiseen Roomaan, vaan hankittiin niillä\ntanskalaisille luotipyssyjä, ruutia ja joutsia. Eikä isoja aikoja\nviipynytkään, ennenkuin paukkina alkoi Borgholman ja Kalmarin\nedustalla. Skotlantilaisten, ranskalaisten, holsteinilaisten ja\nmecklenburgilaisten palkkasoturien saattamana kulki Tanskan lippu\nläpi Smålannin metsien Länsigötanmaata kohti.\n\nHerra Sten järjesti talonpoikansa Åsunden-järven jäälle. Sivuille\nhakattiin avantoja ja selän suojaksi rakennettiin rannalle\npuista ja havuista valtava rytövarustus. Talonpojat puhaltelivat\nhyppysiinsä ja takoivat jalkojaan jäähän, pysyäkseen lämpiminä ja\ntappelu-innoissaan heiluttelivat he piikikkäitä, nuijiin ketjuin\nkiinnitettyjä rautakuuliaan. Toiselle rannalle rakensivat viholliset\nampumavarustuksen vaunuistaan ja seisoivat siellä hajasäärin\njoutsipyssyjään jännittämässä.\n\nHerra Sten ratsasti pelottomana väkensä etunenässä. Hänen valkea\nhevosensa näkyi kauvaksi, ja muuan karkuri ilmaisi sen ratsastajan\nvihollisille. Ensimäinen kuula kimmahti jäästä ja lävisti sekä\nhevosen että nuoren valtionhoitajan säären. Muuan tanskalainen pappi\nhyppäsi silloin ampumavarustukselle risti kädessä ja huusi: \"Tiedä,\nettä kirkkojen oviin naulataan jo pannajulistusta niitä Ruotsin\nherroja vastaan, jotka hävittivät arkkipiispan linnan. Nyt olemme\ntulleet tänne rankaisemaan kerettiläisiä Rooman isän nimessä!\"\n\n\"Taisteluun oikean asiamme puolesta!\" vastasivat talonpojat, ja\nruudinsavu peitti hetkiseksi kahakan kuin usva. Mutta heidän\njohtajansa virui verissään jäällä, ja heidät lyötiin kerta kerralta\ntakaisin. Töin ja tuskin ehtivät he kantaa hänet rekeen ja hajaantua\nsitten hurjassa paossa metsiin ja jäätyneille soille.\n\nTivedenin toisella puolen Ramundebodassa pysähtyi reki viimeisten\nAntonius-erakkojen luostarin edustalle. Se oli pieni, sammaltunut\ntalo, joka melkein peittyi kuusten suojaan. Puut pistivät\noksansa läpi rikkinäisen katon ja suhisivat ja kohisivat tyhjien\nakkuna-aukkojen edessä. Vaarallisessa Ramundebodassa ei kukaan\nuskaltanut kulkea ilman sotahaarniskaa, ja munkilla, joka ilmestyi\ntalosta, oli rautapaita kaapunsa alla.\n\n\"Minä tunnen sinut Örebron murheenpäivältä, sillä sinähän toit\nsanoman isäni kuolemasta\", tervehti herra Sten raukealla äänellä.\n\"Sinä et lainkaan luottanut nuoriin, etkä sinä tahtonut seurata\nminua.\"\n\n\"Nuori herra Sten, sinä olet vähitellen saattanut minut toisiin\najatuksiin\", vastasi munkki ja istuutui hänen viereensä rekeen,\nkainalossaan pieni lipas, josta levisi väkevä ryydinhaju. \"Me erakot\ntunnemme taidon rukoillen keittää lääkkeitä yrteistä. Nyt seuraan\nminä sinua ja tappelen kuolemaa vastaan sinun hengestäsi, aivan kuin\npieni aseenkantaja taistelee herransa puolesta kahakassa.\"\n\nReki kiiti edelleen nopeata vauhtia. Tuskistaan huolimatta ei\nherra Sten hetkeksikään unhoittanut velvollisuuksiaan. Minne\nhän pysähtyikin, kaikkialla jakeli hän käskyjä valtakunnan\npuolustamiseksi, vaikka ratsaslähettejä alituisesti saapui yhä\nsynkemmin uutisin. Strängnäsissä neuvotteli hän kauvan kanslerinsa,\nrauhaarakastavan piispa Matiaksen kanssa, mutta munkki, joka\nuutterasti lääkitsi ja hoiti haavaa, huomasi sen alkavan vihoitella.\n\n\"Yksi päivä vielä, ja minä olen Tukholmassa\", kuiskasi herra Sten,\nkun hänet aamulla jälleen nostettiin rekeen. Ajaja läimähytteli\nohjaksenperiä hevosta haastaakseen, ja havuviitat osoittivat\ntietä yli lumisen Björkfjärdenin. Kalastaja kyhjötti avantonsa\nääressä, halonhakkaaja asteli kirveineen rantaa pitkin, eikä\nkukaan aavistanut, mitä tapahtui sillä hetkellä jäätä kiitävässä\nreessä. Mutta munkki, joka oli polvillaan oljilla haavoittuneen\nvaltionhoitajan edessä, käsi hänen rintaansa tunnustelemassa,\nhavaitsi hänen sydämensä vähitellen herkeävän lyömästä.\n\nOli jo iltamyöhä, kun Tukholman portit aukenivat ja kun reki rasahti\nlinnan pihalle. \"Ketä sairasta ukkoa sinä reessäsi kuljettelet,\nmunkki, ja mitä sinä häntä tänne tuot?\" kyselivät vartijat paikalle\nkiiruhtaessaan.\n\n\"Neuvottelussa oli hän kyllä viisas ja taitava kuin vanhus\", vastasi\nmunkki hämmästyneille sotilaille ja kävi herra Steniin syliksi,\nnostaakseen hänet olkivuoteeltaan. \"Tässä pitelen nyt parasta\nruotsalaista. Ymmärrättekö nyt, ken hän on? Auttakaa minua kantamaan\nhäntä hänen leskensä huoneisiini Pitäkää portit visusti suljettuina,\nja antakaa rouva Kristiinan itkeä surunsa tänä yönä! Sitten nähdään,\nmitä hän on oppinut Stureilta!\"\n\nSeuratalot olivat koko illan täynnä porvareja, jotka kyselivät\ntoisiltaan: \"Kenessä on nyt miestä käymään ohjaksiin? Herra Stenin\npoika on vasta kuusivuotias lapsi.\" Seuraavana aamuna alkoivat he\nkuitenkin pukeutua rautapaitoihinsa, sillä rouva Kristiina seisoi jo\nporttitornin juurella kivikanuunoiden ääressä. Vaikka hänen silmänsä\npunoittivatkin valvotun yön jälkeen, oli hänellä sentään rohkaiseva\nsana sanottavana jokaiselle. Suorana ja solakkana kulki hän pitkin\nkaupungin muuria. Hän puhutteli kirvesmiehiä, ja paljain jaloin ja\nnotkeasti hyppäsivät he alas ja särkivät sillat, niin ettei kukaan\nenää voinut päästä kaupunkiin. Taistelukuntoisia laivoja lähetettiin\nsaarien salmiin, ja hän hankki sekä kivi-, rauta- että lyijykuulia.\n\nEräänä päivänä sanoi hän: \"Kalmaria puolustaa nyt leskirouva Anna\nEerikintytär. Kun urhokkaimmat miehet kaatuvat, on heidän leskiensä\njatkaminen taistelua. Mutta mitä näenkään tuolla nummella? Eikö se\nole keihäsmetsä?\" Linnanvouti selitti: \"Trolle on pannut jälleen\npäähänsä piispanhiipan ja koonnut sotajoukon, ja nuo ovat varmaankin\nhänen lähettiläitään, jotka tulevat sovintoa hieromaan. Mitä\nvastaamme heille?\" \"Mene alas\", sanoi rouva Kristiina, \"ja vastaa\nheille hakapyssyin ja kanuunoin, siksi kunnes he menevät saman tien\nkuin tulivatkin!\"\n\nKun maaseutulaiset kuulivat hänen jäntevyydestään ja muistivat,\nettä hän oli Sten Sturen leski, lensivät nuijat ja kirveet tupien\nnurkkatelineiltä. Sillävälin kun valtionhoitajan ruumista kannettiin\nGråmunkeholmaan ja kellot kumisivat hänen sielunsa autuudeksi,\nhiottiin jälleen vanhoja talonpoikaisaseita, joiden terä jo niin\nmonta kertaa oli loville lohennut. Vieläkään väsymättä keskustelivat\nmiehet vapaudestaan, joka usein näytti olevan niin lähellä, mutta\njoka alituisesti häipyi käsistä.\n\nKevät läheni ja jäät lähtivät. Kristian Tyranni purjehti virtaa ylös\nsulkemaan Tukholmaa meren puolelta, ja kumpaisellakin nummella seisoi\npiirittävä sotajoukko.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTUKHOLMAN VERILÖYLY.\n\n\nKRISTIAN TYRANNIN KRUUNAJAISET.\n\nEräässä päätytalossa Tukholman Ison Torin varrella asui Klavus\nBoye-niminen porvari. Hän oli niin kookas ja leveä, että hänen\nvaatteisiinsa meni neljä kertaa enemmän kangasta kuin muiden\nihmisten. Se kävi kalliiksi, mutta hänen vaimonsa oli onneksi taas\nerinomaisen pieni ja hintelä. Lapset tulivat äitiinsä ja olivat myös\npieniä. He olivat kuin kaksi riviä omenaposkisia nukkeja, kun he\nistuivat siinä hänen polvillaan aamupuolella 4 päivää marraskuuta\nvuonna 1520 jälkeen Kristuksen syntymän.\n\nYli kaiken muun maailmassa rakasti Klavus lapsiansa ja vaimoansa\nMettaa. Tuo pieni hopeahapsinen eukko oli aina säteilevän iloinen,\nmutta tänään ei hänen tyytyväisyydellään ollut rajoja. Hän siroitteli\ntuoreita katajanhavuja auringonläikkiin lattialle ja ajatteli\najattelemistaan, että kaupungin portit vihdoinkin oli avattu pitkän\npiirityksen jälkeen. Hemming Gad ja Strängnäsin piispa Matias\nolivat kertoneet niin paljon hyvää ja kaunista Kristian Tyrannista,\nesim. miten anteliaasti hän jakeli suolaa ja silliä talonpojille,\nettä tukholmalaiset olivat lopulta ruvenneet hieromaan sovintoa.\nRouva Kristiina Gyllenstiernan oli silloin pakko jättää kaupunki\nparittajille lukuisia kauniita vakuutteluja ja lupauksia vastaan, ja\njuuri nyt vihki Trolle Kristiania kuninkaaksi Isossa Kirkossa.\n\n\"Minun puolestani saavat mahtavat riidellä ja torua parhaansa\nmukaan\", sanoi Klavus, \"mutta emmekö sentään mene tuonne kansan\nkeskeen kirkon edustalle sitä komeutta katselemaan. Meidän ei\ntarvitse peljätä mitään, pikku Mettaseni, sillä minä en ole koskaan\nsekaantunut herrojen kiistelyihin.\" Ja hän otti neljä pientä\nnukkelastansa mukaansa ja istutti kaksi nuorinta olkapäilleen. Toiset\nsaivat pidellä viitanliepeestä. Hänen edellään sipsutteli Metta-eukko\nhiljaa laverrellen ja äidillisen ylpeänä.\n\nTie linnasta kirkkoon oli katettu punaisella kankaalla. Avonaisesta\ntelttakäytävästä olivat viimeisetkin kruunajaisvieraat jo kulkeneet,\nja kelpo Klavuksemme tunkeutui kirkon ovelle. Kristian Tyrannin syvä\nääni kuului rappusille asti. Kolme sormea pyhänjäännösarkulla vannoi\nhän hallitsevansa valtakuntaa maassa syntynein miehin ja pitävänsä\nkunniassa Ruotsin lait ja oikeudet. Sitten antoi Trolle hänelle\nrippileivän. Mutta tanskalaiset herrat kantoivat hänelle kruunun,\nvaltikan, omenan ja miekan. Kun hänet oli kruunattu, istuutui hän\ntuolille ja jakoi ritarilyöntejä, mutta vain tanskalaisille miehille.\n\"Ruotsi on miekalla voitettu\", huusi airut, \"ja sentähden ei kukaan\nruotsalainen voi tulla osalliseksi ritarikunniasta.\" Tämän jälkeen\nnousi kuningas seisomaan ja nojasi kyynärpäätänsä pääalttariin.\nHänen lankonsa keisari Kaarle Viidennen lähettiläs astui silloin\nesiin ja sitoi hänen kaulaansa nauhan, josta riippui säteiden\nympäröimä kultainen oinaantalja. Kultaisen tähdistön merkki oli uusi\nosoitus Kristianin mahtavuudesta, sillä sen kautta oli hänet otettu\nburgundilaiseen ruhtinasliittoon.\n\nVavistuksen tunne valtasi kaikki sillä hetkellä, sillä he luulivat\nmelkein näkevänsä tuon peljätyn keisarin, kun hän kalpeana ja\npontevaleukaisena kulki kantotuolissaan siellä etäisillä vuoriteillä.\nHänen valtansa ulottui niin avaralle, ettei aurinko koskaan laskenut\nhänen maissaan, sillä kun se vaipui mereen läntisillä rannoilla,\npaloi jo aamurusko idän rajoilla.\n\nYlpeänä moisen suojelijan suosiosta viittasi Kristian Tyranni\nsilkkihansikkaallaan ovella seisoville porvareille. Alhaison seurassa\nhän tavallisesti parhaiten viihtyi. Leveä hymy punaisenruskeassa\nparrassa istahti hän mielellään heidän yksinkertaisen ateriansa\nääreen ja maisteli heidän oluttansa. Mutta tänään ympäröivät häntä\nylimykset, ja siksipä ehkä saivatkin hänen silmänsä nyt niin kovan\nilmeen. Ja kukapa tiesi, eikö hän nytkin, keskellä ylhäisten\nkunnianosoituksia, muistellut Dyvekeänsä, pikku kyyhkyläistänsä,\njonka äiti oli ollut vain halpa ravintolanpitäjätär? Niin, sitä\ntyttöä oli hän rakastanut, sen tiesi kansa.\n\nKerran Bergenissä, Norjassa, oli hän tavannut sen tytön tansseissa,\nja sitten oli tyttö seurannut häntä Tanskan pääkaupunkiin, ja hänen\ntähtensä oli kuningas unohtanut kuningattarensa. Mutta nyt oli se\ntyttö kuollut, ja sen tytön kuolemasta asti oli kaikki hyvä hänen\nsydämessään paleltunut ja kuihtunut. Nyt piti hänelle seuraa vanha\nSigbrit, tytön äiti, joka kuiski hänen korvaansa muutamain Tanskan\nmahtavimpain toimittaneen Dyvekelle myrkkyä. Sigbritillä oli myöskin\nsukulainen, jonka nimi oli Didrik Slagheck ja joka aikaisemmin\noli ollut parturina, ja tämä mies liehui alituisesti kuninkaan\nläheisyydessä ja houkutteli häntä ilkeillä neuvoillaan kostoon ja\njulmiin rangaistuksiin. Sen seikan tunsivat herrat paremmin kuin\nkansa.\n\nAjatteliko kuningas tänään tosiaankin Dyveke-raukkaansa, vai\nmiettikö hän jo, kuinka paljon arvoa hänen oli paneminen Ruotsin\nkerettiläisille annettuihin lupauksiin? Seisoessaan siinä alttarin\nkulmassa kääntyi hän tuon tuostakin sivuilleen. Laskiko hän jo\nmielessään, kuinka monta noista päistä tuossa ympärillä viruisi\npian ruumiista eroitettuina torilla? Vai taisteliko hän viimeisen\ntaistelunsa nuoruutensa parempia aikomuksia vastaan?\n\nLaulu hymisi, ja kun hän astui ovelle, tervehti hän yhtä lempeästi\nalhaisempaa kansaa kuin ennenkin.\n\nKoko ajan oli syysaurinko paistanut pyhän Yrjänän kuvapatsaaseen\nja hehkuttanut miekkaa, jolla pyhimys uhkasi lohikäärmettä. Eikö\nmilloinkaan enää nousisi jostain syrjäisestä sopukasta miestä,\njoka kykenisi tarttumaan kostonkalpaan ja uudelleen kokoamaan\ntalonpoikaisjoukot voittoon ja vapautustyöhön?\n\n\nTUKHOLMAN LINNASSA.\n\nKolme päivää kestivät turnajaiset ja iloiset kemut, ja Tukholman\nporvarit lahjoittivat Kristian Tyrannille kullatun juomahaarikan ynnä\nkuusikymmentä Unkarin guldenia. Mutta arkkipiispa Trolle, Didrik\nSlagheck ja terhakka Odensen piispa Jöns Beldenack neuvottelivat\nusein juhlien aikana salavihkaa kuninkaan kanssa. Kolmantena päivänä\nkutsuttiin aivan äkki-arvaamatta joukko piispoja, aatelismiehiä,\nporvareita ja ylhäisiä rouvia linnaan.\n\n\"Klavus, Klavus!\" huusi Metta-muori iloa säteillen ja pyöri pitkin\nkamaria. \"Sellainen kunnia! Tässä on tullut sana, että sinunkin tulee\nmennä linnaan. Pue nyt parasta yllesi, jotta et näytä kehnommalta\nkuin nuo töykeät juutilaisetkaan.\"\n\nJa meni hänen pukunsa totisesti siinä missä toinenkin. Kangas oli\nkursittu koholle olkapäistä, ja leveitä rakoja oli siellä täällä,\njotta vaaleampi sisus kuohui näkyviin. Kengät olivat kärjestä leveät\nkuin härän turpa, viitta oli sisustettu oravannahalla, ja lakissa oli\nturkisreunus. Kookas oli hän jo ennestäänkin, mutta nyt hän näytti\noikealta jättiläiseltä. \"Pane nyt solmu sormikkaihisi\", neuvoi eukko,\n\"jotta muistat siihen pitkään, pitkään saliin astuessasi sanoa: Rauha\nmajaan, Teidän Armonne, niin kyllä siitä sitten hyvä tulee, sillä\nolemmehan kaikki kristityltä ihmisiä... Mitenkä se nyt oli?\"\n\nMies pyyhkieli otsaansa. \"Rauha rajallesi, nuori Kristian, niin...\nEi, nyt taisi mennä hullusti!\" Metta-muori kävi totiseksi, mutta\nylpeilemättä ei hän voinut kokonaan olla, sillä hienoa oli joka\ntapauksessa, kun hänen miehellään oli niin paljon vaatetusta selässä.\n\"Sinustapa nyt oikea puhekumppani isoisille, sinusta jo\", torui hän.\n\"Älä nyt kuitenkaan unohda lakata syömästä, heti kun kuningas on\npyyhkinyt sormensa!\"\n\nMutta silloinpa oli Klavus vähällä sydämystyä. \"Vai niin, sepä nyt\nkelpaisi\", penäsi hän, \"jos kuningas näkisi, etten panisi mitään\narvoa hänen kestitykselleen. Älä luulekkaan! Kyllä minä aina ruokaa\nröykyttelen, vaikka Hänen Armonsa saisikin odottaa hetkisen, pari.\"\nKlavus mittaili lattiaa pitkin askelin, ja lapset seisoivat piirissä\nja ihailivat häntä. Punaisena kiihtymyksestä suuteli hän niitä\nposkille ja silitteli vaimonsa tukkaa. \"Pyhimykset olkoot kanssanne,\nrakkaat, rakkaat omaiseni\", sanoi hän leppyneenä ja kiskoi ja\nvenytteli sormikkaitaan. \"Kyllä minulla nyt on kertomista, kun tulen\ntakaisin. Luulenpa, eukkoseni, että sinä laitat hiukan reiniläistä\nkannun pohjalle iltasoiton aikaan.\"\n\nHänen astuessaan kadulle tervehtivät tuttavat häntä syvempään kuin\ntavallisesti. Hän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja harppoi eteenpäin\npitkin askelin.\n\nMutta ilta on aamua viisaampi! Kun Klavus oli päässyt linnan komeaan\nsaliin, näki hän parhaaksi hiipiä hiljaa toisten selkien suojaan\nakkunanloukkoon.\n\nKuningas astui sisään ja asettui kunniakatoksen alle, ja kun\nkaikki olivat koossa, suljettiin ovet. Kuivana ja laihana astui\nTrolle valta-istuimen eteen ja pyysi kaikkia niitä tutkittaviksi\nja tuomittaviksi, jotka olivat ottaneet osaa hänen eroittamiseensa\nja hänen linnansa hävitykseen. Tänään oli vihdoinkin hänen\nvoitonpäivänsä. Häpeä ja tappio poltti vielä hänen korskeata\nsisuansa. Kylmän vihan ulkonaisella tyyneydellä luki hän paavin\nkirjelmän, joka julisti ruotsalaiset herrat pannaan.\n\nRouva Kristiina Gyllenstierna vastasi rohkeasti vetoamalla\nvaltakunnankokouksessa vahvistettuun päätökseen Trollea vastaan.\nSilloin riensi piispa Brask repäisemään irti sinettinsä, ja kaikkien\nhämmästykseksi avasi hän pienen paperilapun, jolle oli kirjoitettu:\n\"Tämän teen minä pakosta.\"\n\nKiukustuneina puristelivat monet nyrkkejänsä viittojen suojassa,\nsillä ilmeistä oli, että ovela piispa tällä tempullaan pääsisi\nvapaaksi. Pitkällistä kuulustelua jatkettiin sitten yhtämittaa. Kun\nkuningas vihdoin lähti salista, oli jo niin myöhä, että kynttilät\ntäytyi sytyttää. Klavus ja toiset porvarit uskalsivat tuskin vastata\nkysymyksiin muuten kuin epäselvästi mutisten. Mutta hiljaisessa\nsydämessään puhui hän sitä suoremmin. \"Vanha Klavus\", sanoi hän\nitsekseen, \"etpä sinä koskaan luullut tehneesi kenellekään pahaa.\nPäinvastoin soit sinä kaikille hyvää, myöskin ruotsalaisille, vaikka\nsinun suonissasi virtasikin muutamia pisaroita ulkomaalaista verta\nSenkö tähden sinua nyt rangaistaan? Kuningas Kristian, sinä opetat\nmeille erään seikan. Kun vääryys pääsee valtaan, saavat oikeuden\npuoltajat kokea kovia päiviä.\"\n\nHän tunsi vahvojen kourien tarttuvan käsivarsiinsa ja työntävän\nhänet tungokseen. Sören Norby ja muut tanskalaiset, joista\näskeisissä kruunajaisissa oli tehty ritareita, olivat hyökänneet\nsaliin joukkoineen ja alkaneet kuljettaa syytettyjä ulos miekkojen\nja soihtujen välissä. Hämmentyneinä ja tahdottomina astuivat\nvangit kapeita portaita torniin. Siellä raahattiin heidät holviin.\nMurhamiehet ja varkaat, jotka aikojen kuluessa olivat viruneet siellä\nkahleissaan, olivat hakanneet kömpelöitä piirrelmiä ja merkkejä\nmuurisaveen. Samaan seinään nojasi nyt totinen Ekan Cecilia-rouva,\nKustaa Vaasan äiti sekä miehiä ja naisia Lejonhuvud-, Kurck-, Baner-,\nGyllenstierna-, Brahe- sekä muista kuuluisista ylimyssuvuista.\nMuutamat pitivät uhmaillen rohkeutta yllä, ja herra Eerikki\nJuhonpoika, Kustaa Vaasan isä, teki vartijoille monta kujetta ja\nsyötti heille monta purevaa Vaasa-kompaa.\n\nKohta ei sinne enää sopinut useampia, vaan toisiakin holveja ja\nsaleja täytyi muuttaa vankiloiksi. Piispat ja muut hengenmiehet\nsuljettiin erääseen ahtaaseen huoneeseen, ja he saivat loikoa\nlattialla, miten paraiten taisivat.\n\nSuurinta vaivaa oli sotamiehillä Klavuksesta, jonka kuohahteleva\nkiukku näytti tehneen vieläkin leveämmäksi. Mahdotonta oli saada\nhänen jättiläisruumistaan mahtumaan tornin ovesta. Miten he häntä\ntuuppivatkin ja työnsivätkin, ei heissä ollut miestä saamaan häntä\nsisään. He jättivät hänet silloin hetkiseksi syrjään. Varovasti\nvetäytyi hän yhä taaksepäin. Vähitellen käänsivät huomion kokonaan\nhänestä ne kalpeat kasvot, jotka kulkivat ohi, eikä soihtujenkaan\nvalo enään ulottunut häneen. Miten hän siinä sitten haparoi ja\ntunnusteli, yht'äkkiä löysi hän rappeutuneet portaat, joista hän ei\ntiennyt, minne ne veivät. Vaikka tiilikivet loksuivat, kiipesi hän\nylöspäin askel askeleelta.\n\nPäästyään portaiden päähän, ymmärsi hän olevansa linnan ylisillä.\nRikkinäisestä päätyluukusta kimaltelivat tähdet, ja pajan pihalta\nkuului ääni, joka johti hänen mieleensä lämpöiset kesä-yöt\nja sirkkojen sirinän ruohossa. Mutta tuo hiova ääni tulikin\npunapukuisesta pyöveliparvesta, joka tuohuksen valossa teroitti\nteloitusmiekkojaan.\n\nHänen jalkojensa alla narahti, ja hän pysähtyi pimeään. Harvojen\nlattiapalkkien välitse näki hän huoneeseen, missä kuningas istui\npöydän ääressä. Huhuna kulki, että hänen syntyessään olisi hänen\nkätensä ollut lujasti nyrkissä ja täynnä verta. Nytkin lepäsi se\nnyrkki pöytäliinalla, mutta kuningas puhui kauppasopimuksista ja\nviisaista tulevaisuudensuunnitelmista ja höysti tuon tuostakin\nsanojaan sukkelalla pilalla. Sitten muuttui hänen ilmeensä\nmiettiväksi ja synkäksi. Ikäänkuin torkuksissaan painoi hän partansa\nsyvälle mustan viitan kätköön ja mumisi jotain kruunajaisvalastaan.\n\nDidrik Slagheck kumartui hänen ylitsensä notkeana ja ovelana,\nkyynärpäät kyljissä ja kädet auki. \"Vasta kun Teidän Armonne tekee\nlopun ruotsalaisista ylimyksistä ja heidän kinasteluistaan, tulee\nrauha tähän maahan\", väitti hän kepeästi ja pehmeästi. \"Omasta\npuolestaan on Teidän Armonne jalomielisesti voinut luvata heille\nanteeksiantoa, mutta ei koskaan paavin eikä kirkon puolesta.\"\n\n\"He ovat kerettiläisiä, ja kerettiläisinä pitää heidät tuomittaman\",\nlisäsi siihen Trolle, joka juuri tuli ovesta. Kuningasta\nsuostuttaakseen lankesi hän kolme kertaa polvilleen.\n\nHänen takanaan odottivat hänen asemiehensä. Kauhun jähmetyttämänä\ntuijotti Klavus piilopaikastaan Trollen vaakunakilpeä, joka\nkultalangoin ja hehkuvin värein oli neulottu heidän vaatteisiinsa.\nKilvessä näkyi peikko, jonka katkaistusta kaulasta veri suihkusi.\n\n\nVERILÖYLY.\n\nTorstai 8 päivä marraskuuta valkeni talvisena ja synkkänä, jo aamulla\naikaisin julistettiin torventoitotuksin, etteivät porvarit saaneet\npoistua taloistaan ennen seuraavaa merkinantoa. Myöskin kaupungin\nportit pidettiin suljettuina, niin ettei kukaan päässyt ulos, ei\nehdolla eikä millään.\n\nItkeä vetistellen valvoi Metta-muori akkunassaan Ison Torin varrella,\nkäsittämättä, mitä oli tapahtunut. Kannu reiniläisine sisältöineen\noli ollut valmiina jo illasta asti, mutta Klavusta ei vain kuulunut.\n\nVähää ennen puolista kajahti toinen torventoitotus. Keskelle toria\nmuodostivat sotamiehet avaran piikki-aitauksen keihäistään, ja\nvaikeata oli nähdä, mitä siellä oikeastaan tapahtui. Metta-muori\npelkäsi kadottaneensa järkensä. Kahden sotilasrivin välitse\nkuljetettiin piispoja ja herroja, jotka hän liiankin hyvin tunsi,\nvaikka he kävivätkin kumarassa ja olivat kalpeita. Vain herra Eerikki\nJuhonpojan poskilla paloi tavallinen kuuma puna. Muuan asemies\nhyppäsi kuiskaamaan jotakin hänelle, ehkäpä armoa tarjoten, sillä\nherra Eerikki vastasi lujalla ja selvällä äänellä: \"Osaveljeni ovat\nkunniallisia herroja, ja minä tahdon Jumalan nimeen kuolla heidän\nkanssansa!\" Hänen vävynsä Joakim Brahe kulki yhtä pelottomana hänen\njäljissään ja lauloi lohdutusvirttä. Neuvosmiehet Antti Kaarlenpoika\nja Antti Ruth huusivat ruotsalaisille, ettei heidän enää tullut antaa\nväärien valojen pettää itseänsä, vaan että heidän oli nyt noustava\nkostamaan niin kamalaa väkivaltaa. Mutta sotilaat koettivat aseidensa\nkalinalla tukahuttaa heidän äänensä, ja kuolemaantuomittujen kulkue\noli niin pitkä, että viimeiset eivät vielä olleet ehtineet ulos\nlinnan portista.\n\nMetta-muori tempasi lapsensa akkunalta ja painoi itse kädet\nsilmilleen, mutta silloin muisti hän rakkaan miehensä. Jälleen alkoi\nhänen katseensa etsiä häntä virsiäveisaavain vankien joukosta, jotka\nkulkivat kädet ristissä. Hän näki heidän riisuvan rannerenkaansa\nja kultavitjansa ja ojentavan kaulansa miekan katkaistavaksi.\nEnsimäinen, joka polvistui kuolemaan, oli Strängnäsin valkohapsinen\npiispa Matias. Viides oli herra Eerikki, joka säilytti loppuun asti\nmasentumattoman Vaasa-rohkeutensa. Kun vihdoin tuli hämärä, alkoi\nankarasti sataa, ja yli kahdeksankymmentä mestattua ruumista virui\nsilloin torilla.\n\nMetta-muori sytytti pienen vahakynttilän ja valvoi ja rukoili\npyhimyksiä. Seuraavina kahtena vuorokautenakaan ei hän saanut puhua\nkenenkään kanssa. Portti täytyi pitää suljettuna, sillä huovijoukkoja\nkuljeskeli ryöstämässä, ja mestauksia jatkettiin.\n\nUnohtaen kylmän ja nälän kyhjötti Klavus sill'aikaa piilossaan linnan\nylisillä. Kun hänet vihdoin löydettiin muutamien vanhojen säkkien\nalta, oli jo niin kyllästytty murhaamiseen, että hän sai mennä\nmenojaan. Veristä sadevettä valui Ison Torin kaiteita alas. Ikäänkuin\nluulotellakseen itselleen, ettei hän tietänyt mistään, kyseli hän,\nolivatko tanskalaiset puhkaisseet sen suuren viinitynnyrin sieltä\nkaupungintalon neuvossalin alta. Mutta kansa vastasi, että Ruotsin\njaloin veri siinä nyt virtaili pitkin katuja. Silloin laukesi hänen\nsuunsa lukko, ja hän kertoi kuulleensa kuninkaan käskeneen viemään\narvokkaimmat vangituista rouvista Köpenhaminan Siniseen torniin.\n\nHän kolkutti talonsa portille ja huusi nimensä. Metta-muori\njuoksi suoraan hänen kaulaansa, mutta vaikka he nyt olivatkin\ntoistensa luona, ei kumpikaan voinut olla oikein iloinen. Muistot\ntuskastuttivat heitä, mitä he sitten yrittivätkin puhua. Klavus ei\njaksanut enää leperrellä pienokaisilleen kuten ennen, ei istua enää\nlieden reunalla tyytyväisenä ja onnellisena rakkaasta kodistaan.\nSensijaan pysähtyi hän pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan rautapaitaa\nja vanhanaikuista rynnäkkökypärää, jotka ruostuneina riippuivat\npylväässään ja jotka muinen olivat palvelleet hänen isäänsä. Klavus\noli hyvänsävyinen mies, mutta missä vääryys vallitsi, siinä ei\nsopinut rauhan säilyä. Hän tarttui Mettan käsiin ja lupasi lähteä\ntaisteluun, jos vain ilmestyisi mies, joka kykenisi kokoamaan\nruotsalaiset.\n\nUlkona torilla tappelivat koirat puoli-alastomista ruumiista. Päät\noli pistetty seipäisiin. Vain piispa Matiakselle osoitettiin se\nkunnia, että hänen päänsä pantiin hänen jalkojensa väliin. Maan\nparhaan metsän oli siinä kirves kaatanut. Siinä viruivat nyt miehet,\njotka vielä äskettäin olivat hallinneet ja vallinneet, ja joiden\nesi-isät olivat taistelleet Kaarle Nuutinpojan ja Maunu Latolukon\nritarien joukossa.\n\nSeuraavana aamuna ladottiin ruumiit ja päät tynnyreihin, joita sitten\npantiin hevoset laahaamaan. Herra Stenin ruumis, samoinkuin hänen\npienen, piirityksen aikana kuolleen poikansa ruumis, kaivettiin\nhaudoistaan Gråmunkeholmassa ja heitettiin toisten sekaan roviolle\neteläisen nummen korkeimmalla kohdalla. Kerettiläisten ei sopinut\nsaada kunniallista hautausta, sanoi Trolle. Silloilla ja rannoilla\nseisoi kansa katselemassa savupilvien vyöryntää. Virran kalvoon\nkuvastuen liekehti pitkälle yöhön Pohjolan suurin kerettiläisrovio,\nmissä paloivat ikivanhat vihat, mutta myös paljon sellaista, mikä oli\nollut rakasta ja suurta. Mutta sen rovion kukkuloita ja järven selkiä\npunaavasta loimosta oli vihdoinkin uusi päivä sarastava.\n\n\nUUDENVUODENVALVOJAISET.\n\nKristian Tyranni kulki sitten eteläänpäin kotimaatansa kohti, ja\nminne hän pysähtyikin, kaikkialle pystytettiin hirsipuita ja teilejä\nja pyöriä. Ijäkäs tohtori Hemming Gad oli Suomessa saanut hiljattain\npäättää päivänsä mestauspaikalla. Jönköpingissä tapettiin herra\nLindorm Ribbing, ja heti sen jälkeen tuotiin hänen pienet poikansakin\nsurmattaviksi.\n\nEnsiksi lyötiin pää poikki vanhemmalta pojalta, ja silloin alkoi\nnuorempi, jolla oli ikää vain kuusi vuotta, itkeä. \"Rakas mies\",\npyyteli hän pyöveliä, \"älä tahraa minun paitaani vereen, taikka\nsaan äidiltä vitsaa!\" Liikutettuna heitti pyöveli miekan käsistään\nja vannoi, että ennen saavat tahrata hänen paitansa vereen. Mutta\nkuningas, joka katseli toimitusta, lähetti huovinsa katkaisemaan\nkaulan sekä lapselta että pyöveliltä.\n\nLuostarien asukkaat olivat ylipäänsä tyytyväisiä kerettiläisten\nrankaisemiseen, ja Vadstenan nunnat tervehtivät kuningasta hurskain\nlauluin. Mutta Nydalan munkkien kanssa ei hän tullutkaan yhtä hyvin\ntoimeen, vaan sekä päämunkki että useimmat veljet heitettiin järveen,\nja missä ikänä ylimysten kartanoissa oli ruotsalaismielisiä miehiä ja\nnaisia, siellä vallitsi lamauttava murhe.\n\nKirkoissa luettiin rahvaalle vanhaa kieltoa kantamasta aseita --\nniitä aseita, joihin niin usein oli tartuttu hädän hetkellä. Mutta\ntalonpojat murisivat, että kyllä sitä rautaa ja miekkoja löytyy,\nniin kauvan kun heillä oli jalat vainota vihollista ja kädet kostaa\nsille kaikki kärsimykset. Palaen halua palvella maatansa oli Kustaa\nVaasa paennut Tanskan vankeudesta ja harhaili nyt pitkin Ruotsin\nmaaseutuja. Hän kehoitti rahvasta kokoontumaan ja seuraamaan\nhäntä, mutta hänen kuulijansa katselivat häneen epäluuloisesti ja\nusein ampuivat he hänen jälkeensä nuoliaan. Valepuvussa kävi hän\nläheisimpiä omaisiaan puhuttelemassa, mutta kun he kuulivat hänen\nmiettivän kapinaa, pelästyivät he kovasti.\n\nEräänä aamuna hänen ollessaan metsästämässä Rävsnäsissä, joka oli\nyksi hänen perintötilojaan, tapasi hän sattumalta erään vanhan\npalvelijansa. Itku kurkussa kertoi tämä Tukholman verilöylystä.\nSilloin vannoi raivostunut aatelismies uskaltavansa henkensä\nheimolaistensa kostamiseksi ja kansansa vapauttamiseksi. Yhden\nainoan palvelijan seuraamana lähti hän ratsastamaan, mukanaan joukko\nkaikessa kiireessä koottuja kalleuksia. Mutta palvelija karkasi\npian ja yksinään jatkoi hän sitten kulkuansa eksyttäviä polkuja\npitkin niitä metsiä kohti, missä Engelbrektin taalaalaiset vielä\nistuivat entiseen tapaansa takkavalkeidensa ääressä ja vuoleskelivat\nleveäpäisiä nuoliaan.\n\nJouluhämärä levisi yli Tukholman, ja toivottomina näkivät porvarit\nsynkän vuoden lähenevän loppuansa. Uudenvuoden yönä oli paljon\nkynttilöitä sytytetty Ison Kirkon monille erilaisille alttareille,\neikä vähiten pyhän Yrjänän. Kirkon ovet olivat auki, ja rukoilevia\noli polvillaan kynnykseltä aina pääkuoriin asti.\n\nSilloin avautui pieni sivu-ovi hautuumaalle, ja siitä astui joukko\npappeja, vahakynttilät käsissä. Välissään kantoivat he avonaista\narkkua, ja siinä lepäsi kulunut, madonsyömä pyhimyksenkuva, joka\noli puettu atlasmekkoon ja kääritty liinoihin kuin vainaja ikään.\nTapana oli nimittäin, kun joku vanhoista pyhimyksenkuvista alkoi\narveluttavasta lahota ja se oli vaihdettava uuteen, haudata tuo\ntoimensa täyttänyt kuva vihittyyn maahan.\n\nMuuan katselijoista astui kiivaasti pari askelta eteenpäin. Hän oli\nnuori sepänpoika Örebrosta, ja hänen nimensä oli Olavi Petri. Hän oli\nollut piispa Matiaksen kanslerina. Wittenbergissä oli hän saavuttanut\nmaisterinarvonsa Martti Lutherin johdolla, joka juuri edellisenä\nkesänä oli julistettu pannaan.\n\n\"Puolitoista vuosituhatta on kulunut Kristuksen syntymästä\", mumisi\nhän, \"ja vielä palvelette te puukuvia, aivan kuin vanhat pakanalliset\nuhrimiehet Uppsalan kummuilla. Minä olen lukenut raamattua, ja minä\ntunnen uuden, puhtaamman opin.\"\n\nMuutamat aikoivat saattaa hänet vaikenemaan, mutta Klavus, joka\nseisoi veräjän pielessä, työnsi heidät takaisin. \"Puhu sinä vain\nsuusi puhtaaksi, mestari Olavi!\" sanoi hän, ja hänen poskensa\nliekehtivät.\n\nOlavi Petri katsahti häneen, mutta vaikeni, sillä hän tiesi, ettei\naika vielä ollut tullut. Samassa jymähti ensimäinen kellonläppäys\ntornista, ja hitaasti seurasivat sitä muut.\n\n\"Uusi vuosi\", sanoi hän, ja kaikki ristivät kätensä suurten\naavistusten valtaamina. \"Vuosi tuhatviisisataakaksikymmentäyksi! Mitä\ntuoneekaan se vuosi mukanaan meille ruotsalaisille?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe olemme nyt nähneet, mitenkä tuhomyrskyjenkin keskeltä kaikki\nvähitellen kasvoi ja valkeni siinä maassa, missä pakanalliset\nuhritulet muinoin paloivat metsien pimennoissa. Monia julmia\ntaisteluita on meidän ollut pakko tarkastella, ja usein olemme\njoutuneet aikoihin, joista on olemassa vain hyvin vähän varmoja\ntietoja. Monet pitkien talvipuhteiden ja yksinäisten polkujen taijat\nja monet vanhat uskot olemme yhdistäneet luomaan edes jonkinlaista\nkuvaa silloisesta ajatustavasta. Ja kuinkapa emme rakastaisikaan\nihmisiä silloin, kun heidän elämänsä on päättynyt, ja kun me kaukaa\ntarujen maailmasta kuulemme voitonhumun heidän linnoistaan ja\nkellojen kuminan heidän paariensa äärestä!\n\nSiellä seisoo nyt talvisessa lumessa odottava mestari Olavi, ja\nminä luulen, että me hiivimme hänen luokseen ja huudamme läpi\nuudenvuodenyön raikuvin äänin: \"Kustaa Vaasa, etkö jo pian tule\ntaalaalaisinesi!\"\n\n\n\n"]