Smaragdi
Edgar Wallace (1875–1932)
Englantilainen jännitysromaani alkaa Lady Raythamin kokemasta uhasta sumuisessa Lontoossa. Arvokkaaseen koruun liittyvä mysteeri sisältää harhautuksia, salaperäisiä hahmoja ja vauhdikkaita juonenkäänteitä.
Edgar Wallacen 'Smaragdi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1846. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SMARAGDI
Kirj.
Edgar Wallace
Suomennos englanninkielestä "The Square Emerald"
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.
I.
Lady Raytham veti syrjään pitkät samettiverhot ja katsoi alas Berkeley Squarelle. Oli alakuloinen helmikuun iltapäivä kellon käydessä viittä. Satoi vettä ja räntää, ja ohut kellertävä sumu lisäsi hämärän alakuloisuutta. Loppumaton yksityis- ja vuokra-autojen jono liukui Berkeley Streetille päin, ja niiden kiiltävän mustiin kattoihin kuvastuivat ylhäältä loistavat mainosvalot, jotka vast'ikään olivat suhahtaen leimahtaneet eloon.
Hän tuijotti ilmeettömin silmin autioon puistoon, sen alastomiin puihin ja värjöttäviin pensaihin – tuijotti aivankuin odottaen, että sumusta sukeutuisi jokin määrätty, uhkaava aave, joka ruumiillistuisi ja antaisi kosketeltavan muodon niille varjoille, jotka uhkasivat hänen järkeään ja elämäänsä.
I,ady Raytham oli kahdeksankolmatta vuoden ikäinen nainen, suora ja solakka. Hänen kauneutensa oli klassillista laatua, kauneutta, joka kauas vanhuuteen uhmaa iän vaikutuksia. Lumoavat kasvot – rauhalliset ja ankarat, silmät kylmää englantilaista harmaata. Hänet olisi ollut helppo kuvitella suuren luostarin ylimyksellisenä abbedissana tai linnanrouvana, joka herransa ja miehensä poissaollessa taipumattomana puolustaa vahvaa varustusta vihamiehen hyökkäyksiä vastaan. Jos tutki hänen kasvojaan piirre piirteeltä ja arvosteli niiden mittapuiden mukaan, joiden katsotaan olevan määrääviä tällaisissa asioissa, niin huomasi otsan ja leuan ennen kaikkea ilmaisevan määrätietoisuutta.
Mutta tänä hetkenä hän ei ollut määrätietoisella tuulellaan, pikemminkin epäröivä ja hermostunut – sen läheisempää pelon sukulaista hänen mieliala-asteikossaan ei ollutkaan.
Hän antoi verhojen jälleen pudota, niin että ne peittivät ikkunan, kulki huoneen poikki uunin luo ja katsahti pieneen kelloon. Salissa vallitsi puolihämärä; seinävaloja ei ollut sytytetty, ja vain sohvan viereisellä pöydällä oleva iso lamppu levitti punertavaa valoaan. Salin sisustus todisti, että siihen oli taitavasti, mutta säästelemättä tuhlattu rahaa. Suurin osa sen kalustoa pääsisi jonakin päivänä harvinaisuuksia keräilevän miljoonamiehen kokoelmiin, ja omenanvihreillä seinillä riippui kolme taulua, jotka jo olivat määrätyt joutumaan National Galleryn suojiin.
Hänen katsoessaan tuleen kuului kevyt koputus, ja hovimestari astui huoneeseen. Hän oli kookas, hiukan mahtavaeleinen mies, jolla oli kaksinkertainen leuka ja epämääräiset piirteet. Hänellä oli kädessään pieni tarjotin ja sillä pitkulainen sähkösanomakotelo.
Lady Raytham repäisi kuoren auki. Sanoma oli Raythamilta ja päivätty Konstantinopolissa. Hän oli odottanut sitä koko iltapäivän. Raytham oli tietenkin taas 'muuttanut suunnitelmiaan'. Nuo kaksi sanaa olivat hyvin kuvaavat hänen miehensä koko elämänjuoksulle. Hän aikoi siis jatkaa matkaansa Basraan ja sieltä edelleen Bushireen nähdäkseen sikäläiset öljylähteet. Hän puolustelihe todella monisanaisesti – kaksi tiheään kirjoitettua sivua! Lady Raytham kai lähtisi Cannes'iin, kuten oli aikonut, vaikka hän ei voisikaan palata ennen huhtikuuta? Hän oli 'hirveän pahoillaan', nuo sanat toistuivat varmaankin neljä kertaa.
Hän luki kirjeen uudestaan, taittoi kokoon punertavat arkit ja pani ne pöydälle.
Hovimestari odotti, pää hiukan eteenpäin taivutettuna, ikäänkuin voidakseen paremmin kuulla emäntänsä hiljaisimmankin kuiskauksen. Mutta lady Raytham ei katsahtanutkaan häneen.
"Kiitos."
"Kiitos, mylady."
Hän aikoi avata oven, kun lady Raytham sanoi:
"Druze, odotan prinsessa Belliniä ja mahdollisesti mrs Gurdenia. Juon teetä, kun he ovat saapuneet."
"Hyvä, mylady."
Ovi sulkeutui hiljaa hänen jälkeensä. Lady Raytham nosti tummat silmänsä ja katsoi sen kiiltävään pintaan uteliaasti kohottaen päätään ikäänkuin odottaen kuulevansa jotakin. Mutta hovimestari kulki hitaasti portaita alas ivallinen välkähdys silmissään ja hieroskellen valkeita, lihavia käsiään. Hän pysähtyi portaiden askelmalle jääden ihailemaan Circen marmoripatsasta, jonka lordi Raytham oli tuonut Sisiliasta. Hänellä oli tapana ihailla tätä Circeä, jonka katse oli niin viekas ja käden asento niin houkutteleva. Ja katsoessaan hän suipensi suunsa aivankuin vihellykseen.
Äänekäs ovikellon soitto herätti hänet mietteistään. Hän tuli eteishalliin juuri, kun lakeija avasi oven.
Kaksi naista tuli sisään pimeydestä; avoimesta ovesta Druze vilahdukselta näki loistoauton lähtevän liikkeelle portaiden edestä.
"Armollinen rouva on salissa – saanko ottaa teidän korkeutenne päällystakin?"
"Ette saa", sanoi ensimmäinen ja kookkaampi naisista töykeästi. "Auttakaa mrs Gurdenia pääsemään irti omastaan. En käsitä, miksi te käytätte tuollaisia mahdottomia vaatekappaleita, Greta."
Mrs Gurden hymyili leveätä hymyä.
"Rakas ystävä, jotainhan ihmisellä täytyy olla yllään. Kiitos, Druze."
Druze otti läpikuultavan silkkiviitan ja ojensi sen lakeijalle.
Prinsessa astua tömisti jo portaita ylös. Hän töytäisi oven auki ja harppasi koputtamatta sisään. Lady Raytham, joka seisoi uunin ääressä pää käsien varassa, katsahti hämmästyneenä ylös.
"Voi, suokaa anteeksi. Sytyttäkää valo, Anita, nappula on juuri kätenne vieressä. No, mitä kuuluu?"
Prinsessa Anita Bellini riisui omin avuin yltään villaisen päällystakkinsa ja heitti sen tuolin selkänojalle, riuhtaisi sitten hatun päästään ja heitti sen samaa tietä.
Nähdessään Anita Bellinin ensimmäisen kerran ihmiset tavallisesti tuijottivat häneen hiukan kauhistuneina; hänen koko olemuksestaan huokui jonkinlaista hillitöntä voimaa. Hän oli vähän yli viidenkymmenen ja tuskin kuutta jalkaa lyhyempi.
Hänen voimakkaiden kasvojensa miesmäisyyttä korostivat harmaat, hyvin lyhyeksi leikatut hiukset ja monokkeli, joka aina ja alituisesti oli hänen silmässään. Vaikeitten hampaitten välissä hänellä oli pitkä meren vahainen imuke, jonka päässä savuke hehkui.
Hänen puheensa oli töykeätä, melkein loukkaavan ujostelematonta.
"Entä Greta?" kysyi lady Raytham.
"Mielistelee Druzea. Sille naiselle kelpaisi vaikka kadunlakaisija. Hän on siinä iässä. Hirveätä, kun ihminen kerran maailmassa on ollut kaunis ja kyennyt tekemään vaikutuksen miehiin. Sellaisten on mahdotonta käsittää, että heidän lumousvoimansa voi koskaan haihtua."
Jane Raytham hymyili.
"Ihmiset sanovat, että te kerran olitte hyvin kaunis tyttö, Nita –", aloitti hän.
"Ihmiset puhuvat pötyä", sanoi prinsessa Anita rauhallisesti. "Russellilla oli tapana parannella valokuviani, kunnes niissä ei ollut jäljellä muuta todellista kuin tausta."
Samassa Greta liiteli sisään kädet ojennettuina, täyteläinen, punainen suu haltioituneesti avoinna.
"Rakas ystävä!" huudahti hän ja tarttui Janen molempiin käsiin. Anita Bellini nyrpisti pilkallisesti lihavaa nenäänsä.
Ja kuitenkin hänen olisi luullut tottuneen mrs Gurdeniin, jolle haltioituminen oli normaalitila. Hänellä oli tapana kosketella lähimmäisiään, tarttua heidän käsivarsiinsa, kumartua heidän puoleensa ja katsoa heitä kasvoihin läheltä, suurin, mustin silmin, jotka joskus katsoivat hiukkasen kieroon.
Hän oli kerran ollut kaunis, mutta nyt hänen kasvonsa olivat venyneet pitkiksi ja näyttivät kuluneilta – näytti siltä, kuin niiden omistaja kuumeisesti peläten menettävänsä jotakin ei olisi uskaltanut uhrata aikaa nukkumiseen. Hänen huulensa ja silmänsä olivat niin huolellisesti maalatut kuin hän yhä vielä olisi odottanut, että häntä pyydettäisiin palaamaan muinaiseen balettiinsa, josta Anita hänet oli pelastanut.
"Ihastuttava Jane! Hurmaava kuten aina! Tuo puku – ei, älkää sanoko mitään. Cheneliltä, eikö totta?"
"Onkohan?" Jane Raytham vaivautui tuskin katsomaan pukuaan. "Ei, luulen, että ostin sen New Yorkista viime vuonna."
Greta pudisti mitään sanomatta päätään.
Anita Bellini puhalsi savurenkaan ja koputti tuhan uuniin.
"Greta ei voi avata suutaan liioittelematta", sanoi hän ja loi arvostelevan katseen emäntäänsä. "Te olette kurjan näköinen, Jane. Kaipaatte tietenkin miestänne?"
"Hirveästi."
Äänen ivallisuus ei jäänyt Anitalta huomaamatta.
"Raytham – mitä hän oikeastaan tekee? Mies on sairas pelkästä rahan paljoudesta eikä kuitenkaan voi antaa päivänkään kulua ansaitsematta lisää. Missä ihmeessä – kas siinähän hän tulee."
Druze työnsi teepöydän sisään.
"Antakaa minulle viskyä ja soodaa, Druze, tai menehdyn."
Hän joi lasin pohjaan yhdellä kulauksella ja ojensi sen takaisin.
Anita painoi monokkelinsa syvemmälle ja sytytti toisen savukkeen. Hovimestari poistui ja sulki oven jälkeensä.
"Druze kantaa vuotensa kunnialla, Jane. Mistä te hänet löysitte?"
Lady Raytham katsahti nopeasti ylös.
"Niinkö sinun mielestäsi? Minä tuskin huomaan häntä. Hän on aina ollut samanlainen, niin kauan kuin voin muistaa. Hän oli ennen lordi Everreedin palveluksessa."
"Siitä on erinäisiä vuosia; minä muistan hänet, kun hän oli aivan nuori mies."
Prinsessalla oli onneton tapa hymyillä suu kiinni. Se ei ollut erikoisen kaunista.
"On lystikästä, miten nopeasti vanhuus tulee – kolmestakymmenestä viiteenkymmeneen vuodet tosiaan lentävät."
Hän vaihtoi äkkiä puheenaihetta ja kertoi iltapäivävierailustaan.
"Odotin saavani pelin bridgeä, ja siellä olikin jousikvartetti, joka soitti joka lajia musiikkia paitsi sellaista, missä olisi ollut sävelestä aavistustakaan."
"Se oli ihanaa!" kuiskasi Greta ja sulki silmänsä aivankuin ihailu olisi tuottanut tuskaa.
"Mätää se oli", tiuskaisi harmaapäinen Anita. "Ja kaksinverroin mätää siksi, että kälyni oli siellä. Sen naisen typeryys masentaa minut."
Lady Raythamin katse oli taas kääntynyt tuleen.
"Oh!" huudahti hän.
"Minä kysyin häneltä, miten hän aikoi suhtautua Peteriin – taivaan kiitos hänellä on hiukan järkeä siinä asiassa! Peter on ja pysyy poissa pelistä, Margaret ei tahtonut edes keskustella hänestä. Ainoa ihminen, joka luottaa Peteriin, on Everreed – mutta Everreed onkin aina ollut tyhmeliini. Hän ei koskaan olisi haastanut Peteriä oikeuteen, ellei pankki olisi häntä pakottanut."
Tämän hän sanoi ilmeisesti tyytyväisenä. Anita ei ollut milloinkaan pitänyt veljenpojastaan, ja Peter vihasi tätiään – vihasi hänen ivallisten letkaustensa takia, kun hän, varakkaan miehen poika, oli mieluummin antautunut suuren valtiomiehen, kreivi Everreedin, yksityissihteeriksi kuin virkailijaksi isävainajansa pankkiin. Anita oli istunut oikeussalissa ylenkatseellinen hymy huulillaan, kun poikaraukka oli tuomittu työnantajansa nimen väärentämisestä viidentuhannen punnan shekkiin.
Tulen ääressä istuva nainen sekoitti ajatuksiin vaipuneena teetään.
"Milloin hän –"
"– pääsee vapaaksi? Juuri näihin aikoihin luullakseni. Antakaahan kun ajattelen, hän sai seitsemän vuotta, ja olen kuullut, että sellaisten tuomiota lievennetään, jos he käyttäytyvät hyvin – kolme kuukautta vuotta kohden. Miksi, sen herra tietäköön. Me maksamme suunnattomia summia saadaksemme heidät kiinni, ja niin pian kuin he ovat turvallisesti tallessa, meille tulee hirveä kiire saada heidät taas vapaiksi."
"Vastenmielistä!" mutisi Greta.
Mutta Jane Raytham ei kuullut häntä.
"Mihinkähän hän aikoo ryhtyä?" mietti hän. "Elämä ei tule olemaan leikkiä Peterin kaltaiselle miehelle –."
"Hölynpölyä!" keskeytti Anita hänet. "Älkää herran tähden tulko haikeaksi Peterin takia! Hän on ollut viisi vuotta vankilassa, ja Dartmoorissa – tai missä hän lieneekin ollut – ihminen opetetaan käyttämään käsiään muuhunkin kuin shekkien väärentämiseen. Hänestä tulee luultavasti erinomainen maalaisrenki."
Lady Raythamia värisytti.
"Huh! Miten hirveätä!"
Prinsessa hymyili.
"Peter Dawlish on sanalla sanoen tyhmä. Hän kuuluu siihen ihmislajiin, joka on luotu toisia palvelemaan. Jos alatte huolehtia hänen kohtalostaan, niin vuodattakaa myös kyyneliä metsäkanaparan takia, joka tulee pöydällenne. Mitähän Peter muuten ajattelee Druzesta?"
Lady Raytham katsahti ylös.
"Luuletteko hänen yhä vihaavan Druzea?"
Anita työnsi paksut huulensa eteenpäin.
"Druze oli Everreedin hovimestari, ja hän möi tuon shekin; seuraavana päivänä Peter katosi, lähti lomalleen – tai paremminkin elämänsä suureen seikkailuun. Hän palasi ja hänet vangittiin, vannoi, ettei tietänyt mitään shekistä, ja syytti Druze-parkaa väärennyksestä – mutta ei välttänyt rangaistustaan."
Lady Raytham oli vaiti edelleen.
"Tietenkin Peter on katkera – jos hän vielä uskoo, että Druze petti hänet. Siitä voi johtua ikävyyksiä, älkäämme salatko sitä itseltämme."
Hänen savukkeensa oli sammunut. Hän tempaisi kärsimättömästi laukkunsa auki ja etsi siitä jotakin.
"Tulitikkujako? Älkää huoliko!"
Käsilaukussa oli kirje. Hän repäisi liuskan sen yläreunasta, kumartui ja sytytti paperin tulessa.
"Kuka on Leslie Maughan?"
Hän silmäili kirjeen alla olevaa nimikirjoitusta.
"Leslie Maughan? En tunne sen nimistä miestä. Mitä hänestä?"
Anita rutisti paperin palloksi.
"Leslie Maughan haluaa keskustella kanssani eräästä yksityisluontoisesta asiasta." – Anita siirtyi jäykän pöyhkeään puhetapaan, jonka hän otaksui kirjeen kirjoittajalle tunnusomaiseksi. "Ja Leslie Maughan pyytää saada tietää, milloin voin ottaa hänet vastaan. Onko hän keksijä vai tahtooko hän lainata rahaa vai suunnitteleeko hän retkeä Kokos-saarille ja toivoo, että minä sen rahoitan. Paha periköön Leslie Maughanin!"
II.
Druze oli äänettömästi tullut ovelle ja seisoi siinä käsiään hieroen. Hänen kasvonsa olivat omituisen kalpeat, ja hänen puhuessaan oikea poski nytkähteli suonenvedontapaisesti.
"Mitä nyt, Druze?"
"Haluaako armollinen rouva ottaa vastaan miss Leslie Maughanin?"
"Miss Maughanin?" huudahti Anita Jane Raythamin noustessa seisomaan.
"Miss Leslie Maughanin Scotland Yardin rikostutkimus osastolta?"
Lady Raytham ojensi kätensä ja tarttui tuolin selkänojaan; hänen kasvonsa olivat verettömät, ja hän avasi suunsa puhuakseen, mutta ei saanut sanaakaan esiin. Greta tuijotti prinsessaan, mutta tämä ei nähnyt ketään muuta kuin kalmankalpean hovimestarin.
"Otan hänet vastaan – pienessä salongissa, Druze. Suokaa anteeksi."
Hän poistui huoneesta, mutta jäi oven luo, kunnes Druze oli kadonnut portaiden kierteestä. Hänen oikealla kädellään oli hänen oman huoneensa ovi; hiipien ja kiireesti hän astui sinne, väänsi sähkön palamaan ja sulki oven. Hän katsoi kuvastimeen. Aave tuijotti häntä silmiin. Nuo valkeat, vääntyneet kasvot ilmaisivat tunnustuksen. Oliko hänet petetty? Olivatko hänen ahdistajansa panneet uhkauksensa täytäntöön?
Vetäen auki pukeutumispöytänsä laatikon hän otti esiin pienen ihomaalirasian ja siveli kiireisellä, taitavalla kädellä poskilleen oudon punan.
Vielä silmäys peiliin, sitten ulos huoneesta ja alas portaita hymy huulilla ja epätoivoisin sydämin.
Kaikki valot olivat sytytetyt pienessä salongissa, ja sisään astuessaan lady Raytham koki lohdullisen yllätyksen. Hän ei ollut tietänyt, että Scotland Yardilla oli palveluksessaan naissalapoliiseja, mutta hän kuvitteli heidät mielessään tuimannäköisiksi, kolkoiksi olioiksi, jotka käyttävät valmiina ostettuja vaatteita.
Tyttö, joka seisoi pöydän ääressä katsellen Druzen tuomaa kuvalehteä, näytti olevan kahdenkymmenenkahden ikäinen. Hänellä oli yllään suora nutria-takki, jonka toiseen käänteeseen oli kiinnitetty iso orvokkikimppu. Yhtä pitkä kuin Jane Raytham ja yhtä solakka; kapeat, silkkisukkaiset nilkat ja hienot kengät, tummaverinen. Mutta pienen huopahatun ylöskäännetyn reunan alta näkyvät kasvot hämmästyttivät vielä enemmän. Tumma silmäpari kohtasi Jane Raythamin katseen. Huulet, yhtä punaiset kuin Gretan, mutta ilman keinotekoista apua, olivat hienosti muovatut, leuka luja ja pyöreä ja suojaavain turkisten peitosta näkyi vilahdukselta valkea kaula. – Hieman hämmentyneenä lady Raytham totesi odottamattoman vieraansa ulkonaisesti harvinaisen miellyttäväksi.
"Te ette suinkaan ole miss Maughan?" kysyi hän.
Kun Leslie Maughan hymyili, niin hän hymyili sekä silmillään että huulillaan, ja hänen poskiinsa syntyvät pienet kuopat tekivät hänet uskomattoman nuoren näköiseksi.
"Kyllä, se on nimeni, lady Raytham. Olen hyvin pahoillani siitä, että minun täytyy häiritä teitä, mutta päällikköni on ankara herra."
"Oletteko salapoliisi? En tiennyt –"
"Että siinä ammatissa on naisia?" naurahti tyttö. "Ja te olette oikeassa. Asemani on ainoalaatuinen. Olen ylitarkastaja Coldwellin apulainen. Scotland Yardissa ollaan aika vanhoillisia, mutta tähän heillä ei ole mitään sanomista. Mutta oikeastaan kai minä lienen salapoliisi. Suoritan tiedusteluja."
Hän seisoi pöydän ääressä toinen käsi lanteilla ja toisella selaillen kuvalehteä, katse kiinteästi suunnattuna Jane Raythamiin.
"Minä suoritan tiedusteluja nytkin, lady Raytham", sanoi hän rauhallisesti. "Tahdon tietää, miksi te viime maanantaina nostitte pankistanne kaksikymmentätuhatta puntaa?"
Sekunnin ajaksi nainen joutui kauhun valtaan, ja hänen itsehillintänsä horjui sen verran, että hän oli sopertamaisillaan esiin koko totuuden. Jännittäen tahdonvoimansa äärimmilleen hän kuitenkin jaksoi pysyä vaiti, näennäisesti tyynenä. Ja sitten maailmannaisen teeskentelytaito tuli hänelle avuksi. Hän hallitsi äänensä moitteettomasti.
"Milloin poliisi on saanut oikeuden valvoa yksityisten kansalaisten pankkitilejä?" kysyi hän kylmällä, kovalla äänellä. "Sepä oli merkillinen kysymys? Teenkö siis rikoksen nostaessani kaksikymmentätuhatta puntaa omalta pankkitililtäni? Miten te sen tiesitte?"
"Me tiedämme paljon, lady Raytham."
Hän oli hyvin rauhallinen, eikä toisen suuttumus, olipa se sitten todellista tai teeskenneltyä, saattanut häntä hämilleen.
"Lady Raytham, te pidätte meitä tietenkin hyvin tunkeilevina ja epämiellyttävinä. Ja on varmaa, että jos te ilmoitatte tämän asian Scotland Yardiin, niin minä saan ankaran muistutuksen. Mutta me olemme siihen valmistautuneet."
Jane Raytham oli kylliksi toipunut voidakseen hämmästyneenä avata harmaat silmänsä.
"Miksi ihmeessä te siis olette tullut tänne?" kysyi hän. Hän näki Leslie Maughanin hengähtävän syvään; hymyn häive värähteli hänen suupielessään ja katosi jälleen.
"Kaksikymmentätuhatta puntaa on paljon rahaa", sanoi hän hiljaa. Hänen äänensävynsä oli vetoava, salaman välähdyksen tavoin tämän vierailun merkitys äkkiä valkeni lady Raythamille, eikä hän voinut tukahduttaa pientä huudahdusta. He tiesivät siis. Poliisi tiesi, mihin tarkoitukseen hän oli käyttänyt ja tarvinnut nuo rahat.
Hän hengitti nopeammin eikä voinut muuta kuin pelokkaasti katsoa noihin tummiin silmiin ja koettaa mikäli mahdollista selvitellä ajatuksiaan. Nuo tummat silmät – ei palaneen ruskeat niinkuin Gretan, vaan melkein kuin mustat orvokit! Salapoliisi – tämä tyttönen! Ja hän oli hyvin puettu. Jane Raythamin naisellisuus ryhtyi itsetiedottomasti huomioimaan. Nuo hansikkaat olivat Renaudlta – ainoastaan Renaud kykeni leikkaamaan tuon erikoisen kalvosimen.
"Ettekö tahtoisi sanoa sitä minulle? Se voisi säästää teiltä niin paljon ikävyyksiä. Se juuri on meidän tarkoituksemme Yardissa – ihmisten säästäminen ikävyyksiltä. Sitä te ette olisi voinut uneksiakaan, ettehän? Mutta poliisit eivät ole mitään ihmissyöjiä, pikemminkin kuin isoja veljiä. Ettekö kertoisi?"
Jane Raytham pudisti päätään. Ja sitten hän teki ainoan erehdyksensä ja yritti puhua.
"En. En tahdo!" sanoi hän hengästyneesti. "Minulla ei ole teille mitään sanottavaa – teidän sekaantumisenne ei ole puolustettavissa. Minä kirjoitan – minä kirjoitan –"
Hän horjahti, ja samassa Leslie Maughan oli hänen vieressään. Ja hänen kätensä voimakas ote oli toinen yllätys, jonka Jane Raytham sinä iltana sai kokea.
Hän riuhtaisi käsivartensa vapaaksi.
"Nyt voitte lähteä, olkaa hyvä! Ja ellen minä ilmianna teitä, niin jätän sen tekemättä siksi, että arvelen teidän toimineen ymmärtämättömyydestä, liiallisesta työinnosta."
Hän nyökäytti päätään oveen päin, ja Leslie keräsi hitaasti käsilaukkunsa ja sateensuojansa.
"Jos joskus tarvitsette minua, niin löydätte puhelinnumeroni kortistani."
Lady Raytham piti yhä edelleen rutistunutta korttia kädessään. Nyt hän katsahti siihen, astui sitten hyvin päättäväisesti uunin luo ja heitti kortin liekkeihin.
"Tai puhelinluettelosta", sanoi Leslie huoneesta poistuessaan.
Druze oli hallissa hieroskellen käsiään hermostuneen nopeasti. Hän kiiruhti ulko-ovelle ja avasi sen.
"Hyvää yötä, miss", sanoi hän käheästi, Leslie Maughan katsahti häneen ja häntä värisytti. Miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta sillä hetkellä hän näki elävän ja kammottavan harhakuvan.
Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi katsonut kuolleen ihmisen tyhjiin silmiin.
III.
Leslie Maughan astui ripein askelin Thames Embankmentia pitkin. Oli purevan kylmä ilta, eikä nutria-takki voinut pitää puoliaan jäätävää pohjoistuulta vastaan. Mies, joka kulki hänen vieressään, oli häntä päätä pitempi. Hänellä oli sotilaan ryhti, ja hänen sateensuojansa heilui askelten tahdissa.
"Itsemurhatuumia tuolla vasemmalla", sanoi hän kevyesti kuten opas, joka esitteli nähtävyyksiä.
Tyttö hiljensi vauhtiansa ja katsahti taakseen.
"Todellako? Ettehän tarkoita mitä sanotte, mi Coldwell?"
Hänen katseensa osui tummaan olentoon, joka leuka käsien varassa nojautui sillan kaiteeseen. Hän oli kuihtuneen näköinen miesolento eikä missään suhteessa näyttänyt eroavan niistä kodittomista raukoista, jotka keskiyöstä lähtien kokoontuivat tänne yrittääkseen saada torkahtaa hetkisen poliisien käyntien välillä.
"On aina hyvin todennäköistä", sanoi mr Coldwell opettavaisesti, "että kun tuollaiset linnut tuolla tavalla katsovat jokeen, niin he koettavat keksiä uutta tapaa, miten maksaa vanhoja velkoja. Kiinnostaako hän teitä – sääliä kenties?"
Tyttö epäröi.
"Kyllä, hiukan. En tiedä, onko se sääliä vai pelkkää naisellista uteliaisuutta."
Hän jätti äkkiä toverinsa ja palasi miehen luo, joka kenties oli silmänsä kulmasta häntä tarkannut, sillä hän suoristautui nopeasti.
"Kaikkiko lopussa?" kysyi Leslie ja kuuli miehen hiljaa naurahtavan.
"Ei vielä kaikki", vastasi hän, ja hänen äänensä oli sivistyneen miehen ääni. Siinä oli tuo hieman venytetty nuotti, jonka yliopistot antavat kasvateilleen. "Herätinkö teidän sääliänne? Olen pahoillani. Jos tarjoatte minulle rahaa, niin joudun hyvin hämilleni. Tällä katukäytävällä tapaatte yllin kyllin kerjäläisraukkoja, jotka paremmin kuin minä ovat teidän kristillisen rakkautenne arvoiset – käytän tätä sanaa sen puhtaimmassa merkityksessä."
Tyttö tarkasteli hänen kasvojaan. Pienet viikset ja hoitamaton parransänki eivät voineet salata niiden nuorekkuutta. Ylitarkastaja Coldwell, joka oli tullut lähemmäksi, tarkasteli häntä ammattimiehen mielenkiinnolla.
"Tahtoisitteko tietää, mitä minä tässä oikeastaan tuumin?" Nuorukaisen ääni oli omituisen ivallinen. "Minä mietin murhaa. Tässä kaupungissa on eräs herra, joka on tehnyt elämän minulle jotenkin karvaaksi, ja olin juuri päättänyt ensitilassa lähteä hänen luokseen ja pamauttaa kolme revolverinluotia hänen sydämeensä, kun te tulitte häiritsemään ajatusteni veristä juoksua."
Coldwell nauraa hihitti.
"Arvasinhan, että olin tuntenut teidät; te olette Peter Dawlish", sanoi hän, ja repaleinen olento nosti hattuaan ivallisen kohteliaasti.
"Sellaista on kuuluisuus!" sanoi hän katkerasti. "Ja te olette Coldwell, tuntemus on molemminpuolinen. Ja nyt kun olen toivottomasti paljastanut itseni, niin otaksun teidän kutsuvan lähimmän poliisin viemään minut turvaan kaikilta viettelyksiltä."
"Koska pääsitte vapaaksi?" kysyi Coldwell.
Tyttö kuunteli järkytettynä. He olivat keskustelleet tästä miehestä tuskin neljännestuntiakaan sitten; hän oli koko iltapäivän ajatellut häntä, ja nyt he tällä tuulen pieksämällä katukäytävällä tapasivat hänet, juuri hänet kaikista Lontoon miljoonista ihmisistä. Se ei voinut olla pelkkä sattuma, se oli sallimus.
"Mr Dawlish, uskottekohan minua, kun sanon, että Lontoossa ei ole ainoatakaan miestä, jonka minä mieluummin olisin halunnut tavata kuin teidät. Kuulin vasta tänään, että olette – päässyt pois. Voisitteko tulla minua tervehtimään tänä iltana?"
Mies hymyili.
"Kutsuja alkaa tulla tuhkatiheään", mutisi hän. "Vasta kymmenen minuuttia sitten minua pyydettiin Pelastusarmeijan turvakotiin. Uskokaa minua, madame –"
"Mr Dawlish!" – tyttö puhui rauhallisesti, mutta hyvin selvästi. – "Te säälitte itseänne hirveästi, eikö totta?"
Hän ei nähnyt punaa, joka kohosi nuorukaisen kasvoille.
"Hyvin luultavaa!" sanoi hän hiukan töykeästi. "Mutta miehellä lienee oikeus –"
"Miehellä ei milloinkaan ole oikeutta sääliä itseään, olivatpa olosuhteet mitkä tahansa", sanoi tyttö. "Tässä on korttini."
Hän oli avannut laukkunsa, ja Dawlish otti hänen kädestään pienen käyntikortin ja vei sen lähelle kasvojaan voidakseen kaukaisen katulyhdyn himmeässä valossa lukea, mitä siihen oli painettu.
"Tuletteko luokseni kello puoli yksitoista? En aio tarjota teille rahalahjaa, en edes halonhakkaajan eikä jätepaperin lajittelijan työtä – asiani on paljon tärkeämpi."
Mies luki kortin uudestaan ja rypisti otsaansa.
"Kyllä, tietenkin – jos te todella haluatte."
Hän oli äkkiä käynyt noloksi ja hämilleen. Tyttö tajusi heti hänen käytöksessään ja äänessään tapahtuneen muutoksen.
"Pelkään, että olen aika linnunpelätti, mutta kenties ette välitä siitä?"
"En", sanoi tyttö ja ojensi kätensä.
Mies epäröi hetkisen, ennenkuin tarttui siihen. Tyttö tunsi kämmenen karkeuden, ja häntä värisytti, kun hän ajatteli, mitä se merkitsi. Sekunnin kuluttua hän oli liittynyt odottavan Coldwellin seuraan. Peter Dawlish katsoi heidän jälkeensä, kunnes he katosivat näkyvistä, kääntyi sitten hiukan irvistäen ja lähti hitaasti astuskelemaan Blackfriarsiin päin.
"Tiesin kyllä, että maailma on pieni", sanoi Coldwell heiluttaen suljettua sateensuojaansa, "mutta en aavistanutkaan, että tuo totuus pitää paikkansa Lontoonkin suhteen. Peter! Siitä on vuosia, kun viimeksi näin hänet. Hän oli aikamoinen surunlapsi viisi vuotta sitten."
"Luuletteko todella, että hän on väärentäjä?"
"Hänen kansalaistensa tuomioistuin tuomitsi hänet", sanoi mr Coldwell varovaisesti, "ja tuomioistuimet ovat tavallisesti oikeassa. Ja eihän voi kieltää, että rahat olivat hänelle tarpeen; hänen isänsä oli vanha saituri, eikä kahdellasadallaviidelläkymmenellä punnalla vuodessa eletä kuin viimeistä päivää eikä tehdä kauniiden naisten kanssa huvimatkoja New Yorkiin. Hän menetteli typerästi; ellei hän olisi ottanut tuota kolmen kuukauden lomaa, niin ei väärennystä olisi koskaan huomattu."
"Kuka tuo nainen oli?" kysyi Leslie; hän tunsi, että tämä kysymys nyt oli paikallaan.
"En tiedä; poliisi koetti kyllä 'cherchez la femme', mutta hänen jäljilleen ei koskaan päästy. Peter sanoi, että hän oli eräs Pariisin oopperan balettityttö. Hän ei juuri ollut ylpeä seurastaan."
Tyttö huokasi.
"Naiset ovat paholaisia", sanoi hän.
"Paholaisia ja enkeleitä", korjasi mr Coldwell kiertäen harmaita viiksiään. "Molempia."
Lähellä Scotland Yardin pimeätä sisäänkäytävää hän pysähtyi.
"Kas niin!" sanoi hän ja asettui suoraan tytön eteen. "Nyt te kenties suostutte jättämään salaperäisyyden sikseen ja kerrotte minulle, miksi olette niin vimmatusti innostunut Peter Dawlishiin, että ette ole kolmeen päivään muusta puhunut kuin hänestä?"
Tyttö katsoi häneen hievahtamatta hattunsa reunan alta.
"Siksi, että varmasti tiedän, kenet Peter Dawlish aikoo murhata ja miksi", vastasi hän.
"Druzen – sen lapsikin voisi arvata?" sanoi salapoliisi ylimielisesti. "Ja siksi tietenkin, että hän uskoo Druzen todistuksen vieneen hänet vankilaan."
Tyttö hymyili – leveätä, tietoisen voitonriemuista hymyä.
"Väärin arvattu!" sanoi hän. "Jos Druze kuolee, niin se tapahtuu siksi, ettei hän rakasta lapsia!"
Mr Coldwell tuijotti häneen ymmärtämättä mitään.
IV.
Mr Coldwell katsoi häntä tutkivasti kasvoihin.
"Antakaahan minun ajatella", sanoi hän hitaasti. "Druze murhataan – jos hänet murhataan – siksi, ettei hän rakasta lapsia?"
Leslie Maughan nyökäytti päätään.
"Tiedän, että te vihaatte salaperäisyyttä – niinkuin jokainen Scotland Yardissa", sanoi hän, "ja jonakin päivänä minä kerron teille, mitä tarkoitan. Muistatteko, että viime elokuussa annoitte minulle kuukauden loman?"
Ylitarkastaja Coldwell muisti sen varsin hyvin.
"Lähdin Cumberlandiin vain laiskotellakseni", sanoi hän. "Tein parhaani saadakseni itseni unohtamaan, että mitään Scotland Yardia oli koko maailmassa. Mutta minussa nyt kerta kaikkiaan on tuo nuuskiva ja tiedonhaluinen henki, joka olisi tehnyt minusta rikostutkimusosaston ensimmäisen naistarkastajan, elleivät korkean raadin herrat olisi niin ummehtuneita ja vanhanaikaisia setiä. Eräänä päivänä oleskellessani eräässä pienessä kylässä löysin jotakin, joka sai minut siihen johtopäätökseen, että Druze ei rakasta lapsia. Ja kun Peter Dawlish kerran tekee saman huomion, niin hän voi murhata Druzen."
"Aina vain salaperäisempää!" valitti Coldwell. "Te ajatte luultavasti takaa jotakin mielikuvituksenne luomaa. Se on kaikkien innostuneitten nuorten virkailijain kohtalo – vaikka ettehän te olekaan virkailija."
Leslie Maughan oli aloittanut poliisiuransa hyvin nuorena pikakirjoittajattarena Scotland Yardissa. Hänen isänsä oli ollut tuo kuuluisa apulaispoliisipäällikkö Maughan, jonka uroteot ovat antaneet aiheen niin moneen poliisityötä käsittelevään kertomukseen, ja hän oli jättänyt tyttärelleen perinnön, joka olisi tehnyt hänelle mahdolliseksi elää tekemättä työtä elatuksekseen. Mutta halu poliisitutkimustyöhön oli tytöllä veressä, ja hän oli kohonnut askel askelelta, kunnes viranomaiset, jotka eivät halunneet myöntää naiselle vastuunalaista asemaa päämajassa, määräsivät hänet ylitarkastaja Coldwellin "apulaiseksi".
"Hän on loistava – muuta sanaa ei hänestä voi käyttää", oli tämä sanonut päällikölleen. "Ja vaikkakaan en pidä tätä työtä naiselle sopivana, niin ei koskaan ole ollut naista, jolla olisi ollut paremmat edellytykset johtavaan asemaan Yardissa."
"Mitkä ovat hänen huomattavimmat etunsa?" kysyi ylipäällikkö hieman huvitettuna.
"Nopea ajatus ja hyvä onni", oli valaiseva vastaus.
Tämä 'onni' askarrutti Leslien mieltä hänen kulkiessaan kotiinpäin Charing Cross Roadin varrella olevaan asuntoonsa. Se tosiasia, että tämä huoneisto oli hänen omansa, tuki pontevasti hänen uskoaan hyvään onneen. Hän oli pitkäksi ajaksi vuokrannut erään elokuvateatterin yläpuolella olevan huoneiston ajankohtana, jolloin omistajat niitä kerjäten tarjosivat. Nyt hän olisi voinut vuokrata sen kaksinkertaisesta maksusta, mutta paikka oli keskustassa ja vuokra suhteellisen halpa, ja hänen onnistui voittaa kiusaus.
Sivuovi vei hänen huoneistoonsa, ja hän oli tuskin sulkenut oven jälkeensä, kun kuuli äänen portaiden yläpäästä.
"Tekö siellä, miss Maughan?"
"Minä toki", sanoi Leslie.
Hän ripusti päällystakkinsa kapeaan halliin ja kiipesi ylimmällä portaalla odottavan tytön luo. Lucretia Brown, hänen ainoa palvelijattarensa, oli hyvin kookas, roteva tyttö, jolla oli pyöreät, oikeastaan hyvin miellyttävät kasvot. Hän seisoi nyt kädet lanteilla tutkivasti katsellen emäntäänsä.
"Luulin jo, että –", alkoi hän.
"Luulitte, että minut oli murhattu ja heitetty jokeen", sanoi Leslie hyväntuulisesti. "Niinkuin luulette aina, ellen ole kotona täsmälleen silloin kun olen luvannut."
"Minä en luota Lontooseen", sanoi Lucretia.
Lucretia oli hänen todellinen nimensä. Sen oli valinnut harhaanjohdettu maanviljelystyömies kuultuaan kunnantalossa luennon Borgioista ja saatuaan hämärän käsityksen, että tuonniminen historiallinen henkilö oli hyvin kunnioitettava esikuva.
"Minä en ole koskaan luottanut Lontooseen enkä tule luottamaankaan. Oletteko syönyt päivällistä, neiti?"
"Olen", sanoi Leslie ja katsahti kelloon. "Olen pyytänyt erästä miestä tulemaan tänne puoli yhdeltätoista, niin että kun avaatte hänelle oven, niin älkää sanoko, että olen mennyt ulos ja että minua odotetaan kotiin vasta kolmen viikon päästä."
"Puoli yksitoista on vähän myöhäinen aika vieraan herran tulla vieraisille. Onko hän teidän ystäviänne?"
Leslie ei voinut totuttaa Lucretiaa luopumaan henkilökohtaisesta mielenkiinnostaan hänen yksityisasioihinsa. Ja olihan Lucretia tavallaan etuoikeutettu. Pyöreänaamainen Lucretia työntämässä lapsenvaunuja, joissa Leslie vietiin hengittämään raitista ilmaa, oli hänen varhaisimpia muistojaan.
"Onko hän joku, jonka me tunnemme, neiti? Mr Coldwell?"
Leslie pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän; "hän on mies, joka on vastikään päässyt vankilasta".
Lucretia sulki silmänsä ja horjahti.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän masentuneella äänellä. "Enpä luullut, että minun tarvitsisi nähdä päivää, jolloin rikoksentekijä tulee teidän luoksenne vieraaksi puoli yhdeltätoista illalla. Jos pyytäisimme poliisin vartioimaan ulko-ovelle, neiti?"
"Te olette aivan liian ihastunut poliiseihin", sanoi Leslie totisena, ja roteva impi puhkesi sekaviin, loukkaantuneisiin puolusteluihin.
St. Martins in the Fields kirkon tornikello löi puoli yksitoista, kun ovikelloa soitettiin ja Lucretia tuli sisään silmät jännityksestä selällään.
"Hän on tullut!" sanoi hän juhlallisesti.
"Hyvä! antakaa hänen tulla sisään."
"Tapahtukoon mitä tahansa", alkoi Lucretia. "Minä pesen käteni."
Leslie osoitti ovea. Nuorukainen oli tullut portaita ylös niin kevyesti, ettei hän ollut kuullut hänen askeleitaan. Ovi aukeni, Lucretia peräytyi ja ilmoitti vieraan. Luoden häneen epäluuloisen katseen hän sen jälkeen poistui ja sulki oven.
Peter Dawlish seisoi siinä, mihin Lucretia oli hänet jättänyt, pehmeä hattu kädessään ja katsoi vuoroon tyttöön ja vuoroon kodikkaaseen huoneeseen. Jotain hymyn tapaista väreili hänen laihoilla kasvoillaan. Leslie näki nyt, miten kuluneet hänen vaatteensa olivat; paidassa ei ollut kaulusta, kengät olivat harmaat loasta, ja huonosti sopiva puku oli tahrainen ja paikattu.
"Minähän sanoin teille, että olen linnunpelätti", sanoi nuorukainen ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa. "Minulle annettiin kyllä hieno vankilatekoinen Dartmoorissa, mutta minusta ei tuntunut tarkoituksenmukaiselta lähestyä arvostelevaa maailmaa niissä varusteissa, ja niin vaihdoin ne tähän."
Leslie veti tuolin uunin luo.
"Istukaa, mr Dawlish, olkaa hyvä!"
"Mr Dawlish", toisti mies. "Se kuulostaa peloittavan arvokkaalta."
"Polttakaa, jos teitä haluttaa", sanoi Leslie nuorukaisen hitaasti istuutuessa. Ja taas hän hymyili.
"Halua kyllä olisi mutta kaikki muu puuttuu", sanoi hän. Tyttö avasi nopeasti laatikon ja otti esiin savukekotelon. "Kiitos!"
Hän otti savukkeen sormiensa väliin ja rypisti otsaansa.
"Tämäpä omituista", sanoi hän.
"Mikä on omituista?" kysyi Leslie.
"Nämä savukkeet – juuri näitä minulla oli tapana poltella ennenmuinoin. Tilasin niitä Kairosta. Niitä ei saa ostaa täältä; ei ainakaan saanut silloin kuin minä – vetäydyin syrjään maailmasta. Ohhoh! Joko minä taas säälin itseäni? Se isku sattui! Inhoan noita itsensäsurkuttelijoita, ja oli suorastaan järkyttävää havaita itsekin alentuneensa enemmistön kannalle."
Hän sytytti savukkeen ja veteli nautiskellen haikuja.
"Tämä on ihanaa!" sanoi hän.
"Oletteko syönyt mitään?" kysyi Leslie.
Hän nyökäytti päätään.
"Söin ylellisen aterian pienessä putkassa Blackfriars Roadin varrella. Päivälliseni maksoi kuusi pennyä; olihan se tuhlausta, mutta tunsin tarvitsevani vahvistusta ennen tätä tulikoetta."
"Onko teillä asuntoa?"
Mies pudisti päätään.
"Ei, asuntoa minulla ei ole."
Hän taivutteli pitkiä, kapeita sormiaan. L,eslie huomioi tyydytyksekseen, että hänen kätensä olivat moitteettoman puhtaat, ja taas nuori mies näytti aavistavan hänen ajatuksensa, sillä hän katsahti alas niihin.
"En oikein tiedä, mitä tietoja voisin teille antaa, jos te olette pyytänyt minut tänne saadaksenne tietoja; ja jos te olisitte miessalapoliisi, olisin hyvin kopeasti kieltäytynyt noudattamasta kutsuanne. Mutta naispoliisi on ainoalaatuinen elämys; olenhan tosin nähnyt sellaisiakin – paksuhkoja pieniä tätejä, joilla on pienet matalat otsat. Kai he ovat hekin hyvin hyödyllisiä."
Hän huomasi, ettei Leslie itse polttanut ja ihmetteli sitä.
"En, poltan hyvin harvoin", sanoi tyttö. Ja sitten aivan eri äänellä: "Ettehän suutu, jos puhun hyvin suoraan?"
"Mitä suoremmin, sitä parempi", sanoi mies, nojautui taaksepäin tuolissaan ja puhalsi savupilven kattoa kohti.
"Teillä ei tietenkään ole rahaa?"
Peter pudisti päätään.
"Ja se merkitsee sitä, että aiotte tämän yön vaeltaa pitkin Lontoon katuja?"
"Se on tullut minulle tavaksi", sanoi Peter Dawlish. "Ja oikeastaan se olisi oikein huvittavaa, ellei ihminen väsyisi niin hirveästi. Annettiinhan minulle vähän rahaa, kun pääsin vankilasta. Se riitti lähes viikon; pelkään olleeni varomaton. Päivällä saa kyllä nukkua aika hyvin, varsinkin aurinkoisina päivinä, puistojen etäisimmissä nurkissa. Ja sateisten öiden varalle tiedän erään puutarhurin työkaluvajan, jota tosin kenties ei voi verrata Ritzin hääjuhlahuoneistoon, mutta joka on lämmin. Nukuin siellä viime yön seuranani eräs entinen jalkaväen eversti ja eräs asianajaja, jonka kanssa asuin samassa osastossa Dartmoorissakin."
Leslie katseli häntä tutkivasti.
"Tänä yönä te nukutte säädyllisesti ja huomenna ostatte uudet vaatteet ja keskustelette äitinne kanssa."
Peter kohotti kulmiaan huvitettu ilme silmissään.
"En voinut aavistaakaan, että te olitte ulottanut tutkimuksenne perhesalaisuuksiimme asti", sanoi hän. "Mutta mitä hyötyä siitä olisi, miss Maughan? Uusi puku olisi turhaa tuhlausta; äitiini ei ylellinen ilmestykseni tekisi mitään vaikutusta. Pikemmin hän kuvittelisi minun taas löytäneen jonkun hyvänahkaisen herrasmiehen, joka olisi uskonut minulle shekkikirjansa. Lisäksi kaikki tämä maksaisi rahaa, ja ennenkuin jatkamme tätä, toivon teidän uskovan, että en aio ottaa teiltä vastaan rahaa minkään syyn varjolla."
Tuolla tytöllä oli ihmeellinen kyky saada hänet tuntemaan itsensä typeräksi. Peter muisti aina jälkeenpäin, että hän kahtena ensikertana ollessaan tämän merkillisen tytön seurassa oli vuoroon punastunut ja kalvennut hänen sanojensa tai äänensävynsä vaikutuksesta.
"Tuo ylpeys, joka kieltää miestä ottamasta vastaan rahaa naiselta, on kovin ihailtava." Tytön äänessä oli ivallinen kaiku, joka kidutti nuorukaisen itsetietoisuutta. "Se on sitä miehen vaistomaista ylemmyyden tunnetta lajinsa naispuolisen edustajan rinnalla – eikä erityisen imartelevaa naiselle, mutta mahtaa olla suunnattoman miellyttävää miehelle itselleen! Saanko tehdä teille erään toisen kysymyksen, mr Peter Dawlish? Aiotteko vajota alas lokaan? Rajoittavatko teidän elämänne näköpiiriä todella alhaiset yömajat ja matkan päässä köyhäintalon hautausmaa?"
"En oikein käsitä, mihin pyritte."
Peter oli suuttunut, ja Leslie oli salassa siitä mielissään.
"Teen tietenkin kaikkeni saadakseni työtä. Olin aikonut lähteä ulkomaille."
"Aivan niin." Leslie nyökäytti päätään. "Siirtomaihin. On tavallisimpia kaikista harhaluuloista, että ihmiset, joilta puuttuu tarmoa ja uskallusta, taikavoiman vaikutuksesta saavat nämä ominaisuudet niin pian kuin astuvat maihin Quebecissä tai Sydneyssä tai missä tahansa, minne heidän toivorikas mielensä heidät johtaa."
Peter ei voinut olla vasten tahtoaan nauramatta. "Te osaatte totisesti panna miehen lujille." "Enkö osaakin?" Leslie hymyili. "Nyt sanon, mihin pyrin, mr Dawlish. Jos te kieltäydytte ottamasta minulta vastaan rahaa, niin se merkitsee sitä, että mielessänne täydellisesti sopeudutte siihen ajatukseen, ettette koskaan voi ansaita kylliksi maksaaksenne, mitä olette lainannut. Ainoa syy, minkä nojalla voitte kieltäytyä ottamasta vastaan rahaa, on vakaumus, ettette voi maksaa sitä takaisin; että aiotte vajota avustusjonojen, puistopenkkien ja julkisen hyväntekeväisyyden asteelle."
Leslie huomasi osuneensa arkaan kohtaan ja kiirehti jatkamaan.
"Tietenkään te ette aio tehdä mitään sellaista! Te olette tullut vankilasta kantaen sydämessänne kaunaa maailmalle, eikä teitä voine siitä moittia. Uskon, että te olette niitä harvoja viattomia, jotka milloinkaan ovat joutuneet Dartmooriin."
Peter loi häneen nopean, terävän katseen.
"Uskotteko, että olin viaton?"
Leslie nyökäytti päätään.
"Olen siitä jotenkin varma", sanoi hän ja jatkoi: "Onko teillä asetta?"
Mies nauroi ääneen.
"Browningin hinnalla eläisin herroiksi kaksi kuukautta", sanoi hän. "Ei, minulla ei ole mitään hammasharjaa vaarallisempaa."
Laatikko, josta Leslie oli ottanut esiin savukkeet, oli vielä auki, ja hän pisti siihen kätensä, otti esiin pienen mustan rahalippaan ja avasi sen.
"Järjestämme tämän aivan liikemäisesti", sanoi Leslie. "Tuolla kirjoituspöydällä on paperia ja kynä; kirjoittakaa kahdenkymmenen punnan velkakirja. Jos te sydämenne syvyydessä alennutte uskomaan, ettette voi maksaa niitä minulle takaisin, että kahdenkymmenenkahdeksan tai kahdenkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen mies tai miten vanha nyt lienettekin ei elämässään tule ansaitsemaan riittävästi yli elinkustannustensa voidakseen vuoden tai parin kuluessa lähettää minulle takaisin noita rahoja, niin teidän ei tarvitse ottaa penniäkään. Ja tämä vähäinen kristillinen rakkaus, kuten te sanotte –"
"Minä en ole sanonut mitään sellaista."
"Ajatuksissanne olette", sanoi tyttö rauhallisesti. "On hyvin epäkohteliasta väittää naista vastaan. Nyt, mr Dawlish, annan teille haasteen. Jos uskotte olevanne lopullisesti mennyttä miestä, niin välikohtaus on päättynyt – ja minäkin uskon, että olette mennyttä."
Hän katseli nuorukaista silmät puoliummessa, hitaasti nyökytellen päätään.
"Uskotte, ettei minua kannata pelastaa?" sanoi Peter ja nousi seisomaan. "Otan vastaan haasteenne."
Hän otti kynän käteensä, kirjoitti pari sanaa lehtiöliuskalle, repäisi sen irti ja ojensi tytölle.
"Antakaahan tänne ne kaksikymmentä puntaanne."
Hän tunsi jonkinlaista suuttumuksensekaista mielihyvää, mutta suuttumus kohdistui oikeastaan hänen omaa itseään vastaan ja aiheutui siitä, että hän ei voinut olla tuntematta mielihyvää. Jos joku olisi sanonut hänelle hänen astuessaan tähän huoneeseen, että hän ottaisi vastaan rahalainaa tältä tytöltä, jota hän äskeisen tapaamisen jälkeen ei hetkeksikään ollut saanut karkoitetuksi ajatuksistaan, niin hän olisi nauranut moiselle päähänpistolle. Ja tässä hän nyt juhlallisesti laski seteleitä, jotka sama tyttö hänelle ojensi ja pisti ne taskuunsa pienimmättäkään omantunnonpistoksetta.
"Luulen, että alan päästä perille itsestäni", sanoi hän. "Olin alunperin heikko luonne, eikä vankila ole tehnyt minua paremmaksi. Ei, ei, en tarkoita, että olisin heikko ottaessani vastaan nämä rahat, mutta kieltäytyminen olisi ollut heikkoutta. Olen teille hyvin kiitollinen."
Tyttö ojensi kätensä.
"Minne aiotte asettua asumaan?" kysyi hän.
"En tiedä. Mutta aion pysyä kosketuksissa teidän kanssanne. Pyydän, ettette enää olisi minusta huolissanne. Ellen saa jonkinlaista työtä, niin en todellakaan ole auttamisen arvoinen. Miksi te tämän kaiken teette? Ei kai se kuulu tavalliseen poliisitoimintaan?"
Tyttö pudisti päätään.
"Poliisit auttavat missä voivat, se teidän pitäisi tietää", sanoi hän hiljaa. "Mutta minä myönnän, että tämä on täysin henkilökohtainen toimenpide. Te olette erään suuren tutkimustehtävän yksityiskohta. Minun tekojani ei tällä hetkellä määrää naisellinen sydämeni, vaan tutkijan aivot." Ja sitten hän siirtyi toiseen äänilajiin. "Soisin teidän ajavan partanne. Te näytätte aivan liiaksi soitannolliselta nerolta ollaksenne moitteettoman siisti."
Peter Dawlish naureskeli vieläkin itsekseen, kun Lucretia vähän tarpeettoman kiivaasti sulki ulko-oven hänen jälkeensä.
Hän tiesi erään vaatimattoman pienen hotellin, jossa hän voisi nukkua tämän yön; se sijaitsi Lambethissa, lähellä Waterloon asemaa. "Hotelli" oli hieman vaatelias nimi laitokselle, joka oli vain hiukkasen parempaa luokkaa kuin alhaiset yömajat, mutta hän ei uskonut, että näin myöhään kannatti etsiä yösijaa Rowton House'ista.
Hän astui reippaassa tahdissa Crossroadia alas ja Strandille, missä autoja kihisi, sillä teatterinäytännöt olivat juuri päättyneet ja pohjoisella jalkakäytävällä oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Ja samassa hän oli näkevinään äitinsä erään toisen naisen edellä astuvan autoon ja pysähtyi. Oikein, se oli Margaret Dawlish, ja toinen nainen, jolla oli nuo likaisen harmaat hiukset, oli Anita-täti. Peter huomasi vain hymähtävänsä, ja tämä havainto ilahdutti häntä suuresti. Hän saattoi hyvin kuvitella, että jos hän olisi nähnyt nämä henkilöt aikaisemmin samana iltana, niin näky olisi nostanut katkeran ilmeen hänen kasvoilleen ja herättänyt tuon vihlovan itsesäälin tunteen, jolta hän kaikin voimin koetti itseään varjella.
Hän kääntyi toisaalle, etteivät naiset ajaessaan ohi häntä tuntisi, tuli Villiers Streetille ja astui portaita ylös Hungerford-sillalle. Hänen mielensä oli kevyt ja askelensa samoin; mutta siihen eivät olleet syynä taskussa olevat kaksikymmentä puntaa, miellyttävän paksu pieni käärö, vaan Leslie Maughan oli tartuttanut häneen omaa tarmoaan, rohkeuttaan ja tervettä järkeään.
Tuo tyttö sai hänet ymmälle. Hän oli enemmän kuin kaunis; hänen kasvoissaan oli henkevyyttä, jota hän ei ollut nähnyt ainoankaan tapaamansa tai tuntemansa naisen kasvoissa. Hän hämmästyi huomatessaan aina kammonneensa älykkäitä naisia. Naiset miellyttivät häntä ollessaan pehmeitä ja naisellisia ja totta puhuen hiukan tyhmiä. Mutta nyt hän piti tästä kyvykkäästä ja kauniista nuoresta naisesta.
Leslie Maughanissa oli juuri tarpeeksi virallisuutta pitämään hänet välimatkan päässä, ja kuitenkin hän oli vilpittömän ystävällinen, kuten järkevä vanhempi sisar voisi olla, vaikka hänen tosin täytyi olla Peteriä useita vuosia nuorempi. Peter tunsi itsensä välistä hyvin vanhaksi – Leslie Maughan oli saanut hänet tuntemaan itsensä lapseksi.
Hän oli nyt päässyt puolitiehen virran yli, ja hänen silmäinsä eteen avautui Embankment koko loistossaan; sen valot kuvastuivat Thamesin tummiin vesiin, ja mahtava valomainos – tuttu skotlantilainen – koristi eteläpuolella olevaa tornia. Hän tunsi sen valo- ja väriloiston heijastuvan itseensä. Ja äkkiä, ilman mitään syytä, hänet valtasi epämiellyttävä tunne, joka sai hänet vaistomaisesti katsomaan taakseen. Sillalla oli paitsi häntä useita henkilöitä, mutta juuri hänen takanaan kulki kolme pientä miestä toisiinsa painautuneina. He kulkivat omituisesti nostellen jalkojaan, kuten hän oli nähnyt itämaalaisten kulkevan. He eivät jutelleet keskenään, niinkuin ystävät kulkiessaan yhdessä kotiinpäin, ja juuri tämä vaikeneminen teki Peterin levottomaksi. Viiden vuoden oleskelu vankilassa ei ollut ollut hyvää hermohoitoa Peter Dawlishin luontoiselle miehelle.
Hän kiiruhti portaita alas ja huomasi joutuneensa kolkolle ja huonosti valaistulle kadulle. Täältä oli lyhyt matka York Roadille, missä hänen hotellinsa sijaitsi, mutta sinne tullakseen hänen täytyi kulkea erästä autiota katua, jota reunustivat pienet talopahaset; se ei ollut suorastaan slummi, mutta ei paljoa parempikaan. Kadunkulmauksessa hän vilkaisi taakseen ja näki, että nuo kolme miestä yhä seurasivat häntä. He liikkuivat äänettömin askelin aivankuin kumikengissä. Peter astui kadun poikki ja he seurasivat vähentäen välimatkaa.
Hän tuumi, eikö kenties olisi parempi kääntyä ja antaa heidän kulkea ohi, ja oli juuri päättänyt tehdä niin, kun jokin esine kosketti hänen päätänsä. Hän nosti nopeasti kätensä tarttuakseen ohueen nuoraan, mutta se oli liian myöhäistä, silmukka kiristyi hänen kaulansa ympäri, kaksi vahvaa pientä olentoa juoksi hänen luokseen, ja sekuntia myöhemmin hän makasi maassa taistellen henkensä edestä. Hänen päänsä oli kivusta halkeamaisillaan ja kädet kiskoivat epätoivoisesti narusta. Ja sitten hän menetti tajuntansa. Iankaikkisuuden kuluttua hän tunsi, miten joku nosti hänet seinän varaan. Kirkas valo loisti hänen kasvoihinsa.
Hän nosti kätensä kaulalleen; nuora oli kadonnut, mutta hän tunsi vielä syvän jäljen, jonka se oli painanut hänen ihoonsa.
"Mitä tämä merkitsi?" kuuli hän karkean äänen sanovan.
Hän katsahti ylös ja näki kypäräpäisen miehen – poliisin.
"Miten voitte? Haluatteko, että hankin teille sairasauton? Pääsemme sairaalaan minuutissa."
Joka jäsen vapisten Peter ponnistautui jaloilleen.
"Ei mitään hätää", sanoi hän epävarmalla äänellä. "Mitä miehiä ne olivat?"
Poliisi pudisti päätään.
"En tiedä. He kulkivat ohitseni kadun päässä, ja minusta he näyttivät epäilyttäviltä. Pieniä tylppänenäisiä äijiä – enemmän apinain näköisiä kuin ihmisten. Ja sitten näin heidän seuraavan teitä ja hyökkäävän kimppuunne ja juoksin tänne. Luulen, että pelastin henkenne jotenkin viime tingassa, nuori mies."
"Niin taisi olla", sanoi Peter tunnustellen kipeää kaulaansa.
"Ja ne juoksivat! En ole milloinkaan nähnyt sellaista menoa", sanoi konstaapeli. "Oliko teillä ollut riitaa heidän kanssaan?"
"En; en ollut nähnyt heitä koskaan", sanoi Peter.
"Hm!" Poliisi katsoi häneen hiukan epäillen. "Mitähän väkeä ne olivat? Puhuivat jotain kieltä, jota en ymmärtänyt. Erotin yhden ainoan sanan tai kenties niitä oli kaksi – orang pander tai bander."
"Orang blanga?" kysyi Peter äkkiä ja vihelsi.
"Tunnetteko heidät?"
Peter pudisti päätään.
"En. En tunne heitä. Mutta arvaan heidän kansallisuutensa. He ovat jaavalaisia."
Poliisi ei mielellään tahtonut jättää häntä yksin.
"Mihin aiotte nyt mennä?"
"Olen yösijan haussa."
Hän ei vielä ollut läheskään toipunut, sillä hänen astuessaan askelen sekä katu että poliisi alkoivat kieppua hurjasti, ja ilman poliisin käsivarren tukea hän olisi kaatunut.
"Teidät napattaisiin juopuneena putkaan", sanoi poliisi hyväntuulisesti. "Yösijaako? Missä näinkään asuntoilmoituksen?"
Hän sytytti lamppunsa ja kulki hitaasti katua pitkin valaisten sillä ikkunoita. Äkkiä hän pysähtyi.
"Kas tässä", sanoi hän.
Peter asteli hitaasti ja varovaisesti poliisin luo. Lyhty oli suunnattu ikkunassa olevaan pieneen korttiin:
KUNNOLLINEN NUORIMIES SAA ASUNNON.
"Sopisikohan tämä teille?"
Peter nyökäytti päätään ja poliisi koputti hiljaa ovea. Hän sai odottaa jonkin aikaa, mutta äkkiä kuului käytävästä raskaita askelia, ja käheä naisen ääni kuului kysyvän:
"Kuka siellä?"
"Ei mitään hätää, rouva", sanoi lainvartija. "Minä olen poliisi, ja täällä on eräs herra, joka haluaa asuntoa."
Ovi päästettiin säpistä ja sitä raotettiin muutaman tuuman verran.
"Onhan minulla huone, on, mutta tämä on vähän myöhäinen aika minun mielestäni!"
Poliisi päästi hämmästyneen huudahduksen.
"Mitä, sehän on mrs Inglethorne!"
"Niin juuri, mrs Inglethorne", toisti nainen katkerasti. "Ja se kai teidän pitäisi hyvin tietää, niin paljon murhetta kuin te poliisit olette minulle tuottaneet. Ukkoni oli viaton kuin syntymätön lapsi – ja niin siivoja miehiä kuin vuokralaisemme oli, ei ole tässä maailmassa monta."
Hän tirkisteli Peteriin poliisin lyhdyn valossa; ja Peter näki pöhöttyneet punaiset kasvot, velton suun ja harvinaisen pienet silmät. Nainen oli lyhyt ja lihava ja puettuna punaiseen flanelliseen aamunuttuun, vaikkakaan hän ilmeisesti ei ollut vielä riisuutunut yöksi.
"En voi ottaa teitä, ellei teillä ole rahaa", sanoi hän. "Minua on puijattu ennenkin."
Peter vetäisi punnansetelin kääröstään ja näytti sitä naiselle.
"Hyvä on, tulkaa sisään", sanoi tämä tylysti.
Kiitettyään poliisia avusta Peter seurasi naista kapeaan, pahanhajuiseen käytävään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Kohtalo oli valinnut Peter Dawlishin leikkikalukseen johtaessaan hänet mrs Inglethornen synkkään kotiin.
Nainen raapaisi tulitikun, sytytti pienen käryävän öljylampun ja kulki Peterin edellä jyrkkiä, lyhyitä portaita myöten yläkertaan.
"Tässä on huone", sanoi nainen ja Peter astui hänen jäljessään talon parhaaseen makuuhuoneeseen, jonka ikkunat olivat kadulle päin.
Peterin ihmeeksi se oli jotenkin hyvin kalustettu; vuode oli uusi, seinät äskettäin paperoidut, ja ne kaksi halpaa kivipiirrosta, jotka pitivät huolen huoneen taiteellisesta kaunistamisesta, osoittivat hyvää aistia.
"Tämä oli vuokralaiseni huone; hän kalusti sen itse", kiiruhti mrs Inglethorne selittämään. "Niin siivoja miehiä kuin hän ei ole tässä maailmassa monta." Viimeisen lauseen hän äänsi niin nopeasti, että se melkein tuntui olevan yksi ainoa sana.
"Muuttiko hän pois?"
Mrs Inglethorne loi häneen epäluuloisen silmäyksen ikäänkuin arvellen, että hän jo tunsi entisen vuokralaisen kohtalon.
"Hän sai viisi vuotta siitä, että murtautui erääseen Blackheathin taloon. Minun ukkoni sai seitsemän, eikä kunniallisempaa miestä ole koskaan nähty."
Veristä ivaa, ajatteli Peter Dawlish, että hänelle, joka vastikään oli päässyt Dartmoorin synkistä ja toivottomista suojista, tarjottaisiin huone, joka oli joutunut vapaaksi sen johdosta, että toinen mies oli joutunut sinne hänen sijaansa, kenties juuri samaan B-osaston koppiin, jossa hän oli asunut.
"Otan maksun ennakolta – kahdeksan shillinkiä. Saatte takaisin huomenna." Mrs Inglethorne ojensi kätensä, lampun valossa hän näytti vieläkin vähemmän viehättävältä kuin Peter oli luullut.
Hän päätteli erinäisistä merkeistä, että kieltolaki ei saisi varsin innokasta puolustajaa hänen emännästään. Tämä otti rahat, laski lampun pöydälle, avasi arkun ja otti esiin kaksi uutta lakanaa. Murtovarasvuokralainen oli ilmeisesti ollut jotenkin vaativainen mies, ajatteli Peter seuratessaan vuoteentekoa: lakanat olivat liinaiset. Myöhemmin hän havaitsi makaavansa höyhentyynyillä ja että itse vuode oli ylellinen kapine, jollaisia kalliista hinnasta sai ostaa Tottenham Court Roadilta.
"Hän vaati, että kaiken piti olla parasta lajia", sanoi mrs Inglethorne keskeyttäen työnsä ylistääkseen poissaolevaa vuokralaista.
Pian sen jälkeen hän poistui jättäen jälkeensä lievän väkijuomain lemun, ja Peter riisuutui hitaasti lampun valossa valmistautuen nauttimaan ensimmäisestä kunnollisesta yölevosta kokonaiseen viikkoon.
Vuode oli pehmeä, liiankin pehmeä. Vaikka hän oli sanomattoman väsynyt, niin hän kääntelihe kyljeltä toiselle turhaan yrittäen päästä uneen. Varmaan kaksi tuntia kului, ennenkuin hän uinahti – ja heräsi samassa.
Hän kuuli kimakan kirkaisun ja nousi istumaan kuunnellakseen. Varmaankin kissa, hän tuumi, ihmisen ääni ei voinut olla noin ohut.
Taas kuului sama huuto. Hän nousi vuoteestaan, meni ovelle, avasi sen ja taivutti päätään kuullakseen paremmin. Ja sitten hiukset nousivat pystyyn hänen päässään. Hän kuuli lapsen nyyhkytystä ja sitten äänen, joka valittaen sanoi:
"Tahdon päästä isän luo! Isän luo!"
Peter kuuli mrs Inglethornen vihaisen äänen. Nainen tuntui nyt heränneen unestaan.
"Suu kiinni, hitto vieköön! Ellet tottele, niin väännän niskasi nurin!"
Ja sitten äänet vaikenivat, ja Peter palasi vuoteeseensa. Mutta vasta kun ovien pauke kadulta ilmoitti hänelle, että työmiehet olivat lähdössä varhaiseen työhönsä, hän vaipui levottomaan uneen ja näki unta lapsesta, joka kaiken aikaa vaikeroi ja huusi: "Minä tahdon päästä isän luo. Isän luo!"
V.
"104, Severall Street, Lambeth.
Hyvä miss Maughan.
Ylempänä näette asuntoni osoitteen, ja ympäristöstä huolimatta se on varsin tyydyttävä, vaikkakin emäntäni totisesti on mahdollisimman epämiellyttävä naishenkilö. Talossa on kuusi lasta, joiden ikä vaihtelee muutamasta kuukaudesta kahdeksaan vuoteen. Siis mrs Inglethorne, mitä vikoja hänellä muuten lieneekin (hän juo viinaa ja on tulipunainen kasvoiltaan), on alttiisti täyttänyt velvollisuutensa isänmaata kohtaan. Olen hankkinut joitakin uusia vaatteita ja toivon muutaman päivän kuluttua voivani kertoa teille edistyväni nopeasti hyvinvoinnin ja menestyksen tiellä..."
Leslie Maughan sai kirjeen seuraavana iltapäivänä palatessaan kotiin toimistostaan.
Juttu, jota mr Coldwell nimitti "Dawlishin tapaukseksi", mutta jota Leslie Maughan ajatteli aivan toisennimisenä, askarrutti tytön ajatuksia alinomaa, nukkuipa hän tai valvoi. Se oli hänen ensimmäinen suuri juttunsa siinä mielessä, ettei tiedustelujen koneisto milloinkaan ennen ollut toiminut hänen käyntiinpanemanaan kuten tällä kertaa.
Hän oli ollut selvittelemässä monia jännittävämpiäkin juttuja. Hän oli auttanut Coldwellia tämän tutkiessa Kentin tunnelin murhaa, ja hänen nopealle käsityskyvylleen oli ensiksi valjennut, että henkilö, jolla oli murhenäytelmästä niin tarkat tiedot kuin poliisin päätodistajalla, ei ollut voinut ainoastaan sivusta tutustua rikokseen. Hänpä se oli vangin taskuja tutkiessaan löytänyt eräästä hopearahasta lähtemättömän mustetahran ja tämän ohuen johtolangan varaan rakentanut teorian, jonka avulla viimein oli saatu vangituksi eräs kuuluisa rikollisjoukkue ja löydetty kuvalaatta, jota oli käytetty valmistettaessa suunnattomat määrät vääriä 1,000 frangin seteleitä.
Häntä auttoivat poliisityössä terävin naisellinen äly ja harvinainen vaisto, joka etsi esiin tekojen alkusyyt ja joka milloin hämmästytti, milloin huvitti päämajaa.
Ja nyt hän rakenteli uutta teoriaa, mutta huomasi, että perustus oli lievimmin sanoen horjuva – pieni runovihkonen vain, jonka hän oli löytänyt eräästä Cumberlandin maalaistalosta.
Hän otti sen hyllyltä; se oli ohut nidos Elizabeth Browningin runoja. Otsikkolehdellä oli omistuskirjoitus ja kahdeksan sirolla käsialalla kirjoitettua säettä. Loppusoinnuton runo eikä varsin hyväkään. Hän luki sen uudestaan, ainakin viidennenkymmenennen kerran. Ei, runoilijan tekoa se ei ollut, siksi paljon se jätti toivomisen varaa.
Leslie pani kirjan takaisin hyllylle ja palasi kirjoituspöydän luo. Siinä hän istui puolisen tuntia leuka käsien varassa ja tuijottaen eteensä. Tällä hetkellä hänellä ei ollut mitään tekemistä Peter Dawlishin kanssa, ja jos tämä yhä uudestaan tulikin hänen ajatuksiinsa, niin se ei tapahtunut velvollisuuden vuoksi.
Hän otti esiin laatikon, josta hän edellisenä iltana oli tarjonnut savukkeen vieraalleen, ja katseli sitä hajamielisesti. Hän oli koko Lontoosta etsinyt juuri tätä lajia egyptiläisiä savukkeita ja viimein löytänyt niitä viimeisestä maailman paikasta, mistä olisi luullut löytävänsä – Scotland Yardista. Poliisipäällikkö, entinen egyptiläinen upseeri, hankki niitä maahan omiksi tarpeikseen.
Hän sulki kannen, otti esiin kirjekuoren ja kirjoitti siihen "Peter Dawlish, Esq., 104 Severall Street, London" sekä pisti rasian kuoreen. oli melkein pimeätä, kun Lucretia toi hänen teensä.
"Ette suinkaan lähde ulos tänään, vai lähdettekö?" kysyi hän ja jatkoi Leslien vastatessa myöntävästi: "Mitä, jos ottaisitte minut mukaan, miss Leslie?"
Leslie ei nauranut.
"Jostakin syystä minun on mahdotonta ajatella teitä yöklubin puitteissa, Lucretia", sanoi hän.
"Minä jäisin ulkopuolelle", intti Lucretia. "Missään tapauksessa en pistäisi nenääni sellaiseen paikkaan kaiken sen jälkeen, mitä lehdistä olen lukenut. Näin eräänä iltana erään seurueen astuvan autosta – naisia! Ja neiti, heidän vaatteensa olisivat mahtuneet pieneen käsilaukkuun! Inhoittavaa, muuta en voi sanoa!"
Leslie nauroi itsekseen.
"Teidän täytyy oppia ymmärtämään, Lucretia", sanoi hän, "ettei nainen ole sopivasti puettu suuria päivällisiä varten, ellei hän tunne olevansa miellyttävän alaston – älkää pyörtykö!"
"Naiset eivät ole sellaisia kuin he olivat ennen", sanoi Lucretia ankaralla äänellä.
"Siinäpä vika juuri onkin, Lucretia – että he ovat aivan samanlaisia!" sanoi Leslie.
Hänen ei vielä ollut onnistunut ratkaista, miten menetellä. Mr Coldwell laski usein leikkiä hänen onnestaan, mutta tuo 'onni' oli suurelta osalta harvinaista vaistoa, ja nyt hän aavisti, että tähän juttuun kätkeytyi jokin murhenäytelmä. Mitäpä, jos hän uudestaan menisi lady Raythamin luo ja tällä kertaa kiertelemättä ja kaunistelematta puhuisi selvää ja suoraa kieltä. Se ei olisi vaatinut Leslieltä erikoista ponnistusta, sillä hänessä ei ollut hituistakaan siveellistä raukkamaisuutta. Hän oli aamulla tiedustellut, oliko lady Raytham pannut uhkauksensa täytäntöön ja kirjoittanut hänen päälliköilleen, mutta ilmeisesti armollinen rouva oli tarkistanut päätöstään. Jos Peter Dawlish olisi ilmoittanut hänelle hyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut ja joka niin ihmeellisesti oli johtanut hänet mrs Inglethornen taloon, niin Leslie olisi jo käynyt Berkeley Squarella. Mutta Peter ei ollut hiiskunut koko asiasta, ja vasta seuraavana päivänä Leslie sai kuulla tuosta salaperäisestä väkivallanteosta.
Hän meni makuuhuoneeseensa ja vaihtoi pukua. Hänen piti sinä iltana syödä päivällistä mr Coldwellin kanssa Ambassadorsklubissa, jota asiaan perehtymättömät välisti kutsuvat yöklubiksi, mutta joka todellisuudessa on Lontoon hienoston keskeisimpiä kokoontumispaikkoja. Ohuen pukunsa päälle, jota Lucretia ei milloinkaan voinut katsella sulkematta sieluntuskassa silmiään, hän kietoi raskaan turkkinsa, veti kenkiensä suojaksi kumipäällyskengät ja lähetti Lucretian noutamaan vuokra-autoa. Kello neljännestä yli seitsemän hän painoi vieraitten sähkönappulaa Berkeley Squaren 377:ssä, ja palvelija avasi oven melkein samassa.
"Odottaako armollinen rouva teitä?" kysyi hän sulkiessaan oven hänen jälkeensä.
"Ei, armollinen rouva ei odota häntä."
Leslie kääntyi hämmästyneenä kuullessaan kovan, karhean äänen. Druze oli tullut halliin portaiden alla olevasta ovesta. Hänen tavallisesti kalpeat kasvonsa olivat punaiset ja pöhöttyneet, hiukset epäjärjestyksessä, ja valkeassa paidanrinnassa näkyi tahra. Hän lähestyi ulko-ovea horjuvin askelin. Druze oli totta puhuen aikalailla juovuksissa, ja juopunut Druze oli vallan eri mies kuin selvä Druze.
Mies näytti täydellisesti muuttuneen. Kunnioittavasta, miltei arasta palvelijasta oli tullut röyhkeä, suurisuinen komentelija.
"Voitte lähteä – kas niin, tiehenne; teitä ei täällä tarvita."
Hän lähestyi tyttöä uhkaavasti, mutta tämä ei liikahtanut. Lakeija oli peräytynyt kunnioittavan välimatkan päähän ja seurasi kulmainsa alta huvitettuna esimiehensä edesottamuksia.
"Kuuletteko, mitä sanon? Tiehenne siitä! Tänne ei tarvita mitään etsiviä tytönletukoita nuuskimaan."
Näytti siltä, kuin hän aikoisi käyttää väkivaltaa ajaakseen Leslien ulos, mutta hän oli tuskin nostanut käsivartensa, kun tyttö sanoi jotakin hiljaisella äänellä – vain yhden ainoan sanan. Iso valkea käsi laskeutui, puna pakeni hänen kasvoistaan ja hän vilkuili tyttöön ikäänkuin koettaen niellä jotakin, mikä ei tahtonut mennä alas. Ja samassa Leslie katsahtaessaan ylös näki häikäisevän olennon portaiden yläpäässä. Se oli lady Raytham.
"Olkaa hyvä ja tulkaa ylös."
Ääni oli kova ja metallinen. Siinä ei ollut sydämellisyyttä eikä iloa vieraan saapumisesta, mutta sitä Leslie ei ollut odottanutkaan. Hän astui portaita ylös, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ylimmälle askelmalle, lady Raytham oli kääntynyt ja astunut hänen edellään saliin. Astuessaan sisään Leslie huomasi, että hänen vastahakoisella emännällään oli seuraa. Uunin edessä seisoi henkilö, joka ei ollut hänelle aivan outo; jykevä, kookas nainen lyhyeksi kerityin hiuksin ja silmässään monokkeli, jonka takaa kova ja läpitunkeva katse suuntautui häneen.
Nuo kaksi naista olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Leslie ei milloinkaan ollut nähnyt lady Raythamia näin viehättävänä, niin hauraana kuin tänä hetkenä. Hänkin oli menossa ulos päivälliselle, ja hänellä oli vanhan kullanvärinen puku ja kaulassaan loistava smaragdiketju, josta riippui neliskulmainen smaragdi, varmasti melkoisen omaisuuden arvoinen. Anita Bellini oli puettu kovaan, räikeään purppuraan, jota mikään inhimillinen nainen ei olisi voinut valita. Ja kuitenkin se jostain merkillisestä syystä sopi hänelle. Hänen pukunsa oli koristettu hopeapitseillä sekä isoilla vihreillä ja punaisilla kivillä, ja paksut rannerenkaat ja rubiinikaulakoriste antoivat ilmestykselle barbaarisen loiston.
"Olen pahoillani teidän tulostanne, miss Maughan – kahdestakin syystä. Jos Druze olisi ollut kuten tavallisesti, en olisi ottanut teitä vastaan. Asiain näin ollen katson velvollisuudekseni ainakin pyytää teiltä anteeksi palvelijani sopimatonta käytöstä."
Leslie taivutti hiukan päätään. Hänen oli mahdotonta sanoa sanottavaansa tuon kookkaan, teräväsilmäisen naisen läsnäollessa, joka seisoi selin uuniin ainainen savuke huuliensa välissä ja kiiltävä lasi suunnattuna vieraaseen.
"Haluaisin tavata teidät kahdenkesken, jos mahdollista, lady Raytham."
Jane Raytham pudisti päätään.
"Teillä ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavana, mitä en soisi prinsessa Bellinin kuulevan", sanoi hän.
Päätään kääntämättä Anita pudotti savukkeestaan tuhkan uuniin.
"Kenties miss Maughan ei halua puhua todistajan läsnäollessa", sanoi hän kovalla, syvällä äänellään. "Jos minä olisin lady Raytham, niin olisin eilen ilmiantanut teidät päälliköillenne ja saanut teidät potkituksi pois Scotland Yardista."
Leslie hymyili heikosti.
"On hyvin paljon sellaista, mitä te mielellänne tekisitte, jos olisitte lady Raytham", sanoi hän. "Ja paljon sellaista, mitä teidän olisi hyvin tarpeetonta tehdä."
Anitan katse ei värähtänyt.
"Kuten esimerkiksi –?" kysyi hän.
Jos hän oli odottanut saavansa nuoremman naisen hämilleen, niin hän ilmeisesti pettyi; Leslien huulilla karehti rauhallinen hymy.
"Nyt olemme todellakin tulleet asioihin", sanoi hän hyväntuulisesti, "joista en haluaisi puhua todistajain läsnäollessa – vaikkakin voi tulla päivä, jolloin tulen puhumaan useamman todistajan kuullen kuin mahtuisi kahta vertaa suurempaan huoneeseen kuin tämä on, – nimittäin Old Baileyn tuomioistuimen saliin n:o 1."
Hän sanoi tämän ääntään koroittamatta, ja nyt Anita Bellini ensikerran ilmaisi olevansa hermostunut. Hän pudotti monokkelinsa, tarttui siihen nopeasti, ja sovitteli sitä takaisin paikoilleen aivan liian huolellisesti. Voimakas suu menetti hetkeksi, mutta vain hetkeksi, päättäväisen ilmeensä.
"Tuohan tuntuu melkein uhkaukselta", sanoi hän katkerasti. "Nuori neiti, luulen, että menetätte toimenne."
Vastaus tuli nopeasti kuin salama.
"Ennenkuin minä menetän virkani, prinsessa, te menetätte hyvin tuottavan tulolähteen."
Leslie ei odottanut vastausta, vaan kääntyi lady Raythamin puoleen.
"Saanko puhua kanssanne kahdenkesken, lady Raytham?"
Jane Raythamin ääni vapisi hiukan; hän oli aivan ymmällä.
"Otin teidät vastaan pyytääkseni anteeksi Druzen puolesta", sanoi hän hengästyneenä, "ja te olette käyttänyt tilaisuutta hyväksenne solvatakseni ystävääni, naista, joka –"
Hänen äänensä kävi käheäksi, ja hän vaikeni ikäänkuin voimatta saada ääntä kurkustaan.
Leslie ei siis voinut saada täällä mitään aikaan, ellei hän halunnut kaiuttaa kysymyksiään juuri sen naisen kuultaviksi, jolta hänen saamiensa tietojen ehdottomasti tuli pysyä salassa. Hän oli avannut turkkinsa tullessaan ylös; ruskean nahan peitosta lady Raytham näki sinipunertavaan silkkiin verhotun vartalon. Prinsessa Anita Bellini hymyili. Hän ymmärsi arvostella pariisilaispukuja.
"Teillä on hyvä palkka poliisin palveluksessa, nuori ystäväni", hän sanoa tokaisi. "Kuka on se onnellinen herrasmies, joka maksaa pukulaskunne?"
"Asianajajani, kunnes täytän kaksikymmentäviisi", sanoi Leslie.
"Onnellinen asianajaja – kuka hän on?"
Leslie hymyili.
"Teidän pitäisi tuntea hänet; hän avusti teitä vararikkojutussanne."
Ja tämän lähtölaukauksen jälkeen hän poistui huoneesta tietäen olleensa hyvin ilkeä, mutta voimatta tuntea vähintäkään katumusta.
Puolta tuntia myöhemmin mr Coldwell avasi lautasliinansa ja pudisti totisena päätään.
"Olettepa te totta totisesti aika ilkimys. Mutta älykäs pieni ilkimys. Ja milloin te keksitte, että hänen korkeutensa oli tehnyt vararikon? Tunnustan, että se minulle oli uutinen."
Tyttö naurahti katuvainen ilme kasvoillaan.
"Minä luen vanhoja sanomalehtiä", sanoi hän. "Se on huono tapa, mutta minusta ne ovat huvittavampia kuin paraskaan rakkausromaani, minkä mikään koulutyttö milloinkaan on kirjoittanut. Vararikko järjestettiin kymmenen vuotta takaperin mahdollisimman salaisesti. Prinsessa asettui asumaan pieneen maaseutukaupunkiin, ennenkuin jätti vararikkoanomuksensa, ja nämä maaseudun oikeusjutut jäävät niin helposti mainitsematta Lontoon sanomalehdissä. Tähän aikaan hän oli pelkkä mrs Bellini. Ei mikään laki pakota ihmistä käyttämään ulkomaista arvonimeä."
"Viekas pikku kissa!" mutisi mr Coldwell. "Ja masensiko hän teidät kokonaan?"
"Hän yritti olla murhaava", sanoi Leslie huolettomasti. "Mutta Druze oli aivan suunniltaan. Se minua hirveästi huolestuttaa!"
"En ymmärrä, mitä syytä teillä on siihen", sanoi Coldwell ja viittasi tarjoilijan luokseen.
Tämän otettua tilauksen vastaan hän jatkoi:
"Tiedättekö, että melkein alatte saada minut uskomaan, että tähän salaperäiseen Dawlishin juttuun on jokin koira haudattuna. En tarkoita sitä sangen epätodennäköistä mahdollisuutta, että väärentäjä sittenkin olisi Druze."
Suurikokoinen nainen tuli samassa ravintolaan ja katseli ympärilleen paksujen luusankaisten silmälasiensa läpi. Hän oli hyvin suora ja hoikka ja valkoinen hiustöyhtö antoi hänen olennolleen melkein lystikkään hurjan leiman. Hän kumarsi lyhyesti Coldwellille ja kääntyi sitten viittoilevan hotellinisännän puoleen.
"Siinä on mamma", sanoi Coldwell.
"Mamma? Kenen mamma?"
"Teidän kiintoisan vankinne?"
"Margaret Dawlish?" Leslien silmät suurenivat hämmästyksestä. "Tämä on viimeinen paikka, missä olin odottanut tapaavani hänet."
"Hän syö täällä päivällistä joka ilta", sanoi Coldwell. "Ja minä luulen tietäväni syyn."
Leslie katsahti taas Peterin äitiin; voimakas leuka, ohuet huulet, syvällä olevat silmät, kaikki täydensi sitä mielikuvaa, jonka hän oli tuosta naisesta itselleen luonut.
"Ellette te olisi täällä, niin tiedättekö, mitä tekisin?" kysyi Leslie viimein.
"Olisipa se mitä hyvänsä, niin jättäkää se tekemättä", varoitti Coldwell.
Hänen ja Leslien suhde oli omituista laatua. Coldwell oli aikoinaan ollut tytön isän ensimmäinen apulainen; vaikka hän siihen aikaan oli vain alhainen virkailija, oli hän päässyt tämän Scotland Yardin neron uskotuksi. Hän oli viettänyt pitkiä viikonloppuja Sutton-Cawleyssa ja omaksunut jonkinlaisen holhoojan suhteen eversti Maughanin äidittömään lapseen. Leslie ei voinut muistaa aikaa, jolloin Josiah Coldwell ei olisi näytellyt tärkeää osaa hänen elämässään. Coldwell oli hänen isänsä testamentin toimeenpanijoita, hänen uskotuin ystävänsä, ja oli aivan luonnollista, että Leslien saadessa päähänsä ryhtyä poliisityöhön Coldwell oli hänen opettajansa.
"Ellette toimita minulle paikkaa siellä, Josiah-setä", hän oli sanonut, "menen oppiin jonkun yksityisetsivän luo!"
Tämä uhkaus riitti saamaan Coldwellin antautumaan, sillä yksityisetsivät olivat halveksittavia olioita tämän virallisen poliisiupseerin silmissä. Ja Leslien onnistuminen oli ollut Coldwellille suuren ylpeyden aihe. Jos tyttö nyt olisi ilmaissut pienimmänkään väsymyksen oireen tai sanonut haluavansa palata niin sanotun siviilielämän rauhaan, olisi se totta puhuen ollut Coldwellille kova kolaus.
Tätä hän ei sanonut tytölle päivällisen kestäessä (tämä oli sen aikoja sitten helposti arvannut), mutta hän uskalsi palata erääseen asiaan, joka häntä melkolailla huolestutti. Soittokunnan virittäessä tanssisävelen ja tytön kutsuvasti noustessa seisomaan hän murahtaen seurasi esimerkkiä.
"Tuotatte minulle suuren ilon päivän, Leslie, kun kerran löydätte jonkun nuoren miehen tanssimaan kanssanne näitä inhoittavia jazzeja. Kuka voisi odottaa, että Lontoon ensiluokan roistot voisivat tuntea kunnioitusta miestä kohtaan, joka tanssii julkisissa paikoissa!"
Hän oli yli kuudenkymmenen, mutta varmaa oli, ettei lattialla sinä iltana ollut ainoatakaan häntä taitavampaa tanssijaa. Mutta häntä huvitti puhua raihnaisuudestaan.
"Minä en ole oikeaa lajia", sanoi Leslie Coldwellin ohjatessa häntä lattialla tungeksivien parien lomitse. "Nuoret miehet eivät tee minuun minkäänlaista vaikutusta."
Mr Coldwell tutkisteli hänen kasvojaan.
"Onko teistä tulossa tuollainen 'rakkaus-ei-ole-minua-varten'-tyttö?" kysyi hän synkästi. "Mutta jostakin syystä minun on mahdotonta kuvitella teitä hemmottelemassa sylikoiralaumaa."
Leslien silmät harhailivat ympäri huonetta ja pysähtyivät äkkiä Margaret Dawlishiin. Tuo kovakatseinen, järkähtämätön roomalaisen äidin tyyppi ei koskaan antaisi anteeksi sitä nöyryytystä, jonka Peter oli hänelle tuottanut. Omituinen oli tavallisen miehen käsitys tavallisesta naisesta! Kaavojenmukainen äiti, pehmeä, taipuvainen, valmis kestämään kaikki ja antamaan anteeksi kaikki lastensa tähden, ei ollut mikään mielikuvituksen tuote, mutta poikkeuksia oli lukemattomia, Leslie yritti laskea kaikki asteet, jotka hän tunsi, mutta väsyi kesken. Hän oli nähnyt, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, äidin tanssivan tällä samalla lattialla samaan aikaan kuin hänen lapsensa kamppaili kuolinkamppailuaan sairaalassa muutaman kadunkulman päässä. Hän tunsi äitejä, jotka eivät voineet puhua tyttäristään joutumatta suunniltaan suuttumuksesta. Ja tässä oli neljättä lajia oleva äiti, äiti, joka voi pyyhkäistä ainoan poikansa muististaan rikkomuksen takia, jonka poika oli tehnyt – ei äitiä, vaan yhteiskuntaa vastaan. Margaret Dawlish istui yksin pienen pöydän ääressä, hyvin suoraselkäisenä, hyvin luotaantyöntävänä, ja kun hovimestari ammattiinsa kuuluva hymy huulillaan lähestyi häntä, hän karkoitti hänet parin sanan jälkeen, nosti lornjettinsa ja ryhtyi tarkastelemaan tanssijoita.
"Tuo nainen on kova kuin kivi", sanoi Leslie soiton tauottua ja heidän palatessaan paikoilleen.
"Kuka? Ai, te tarkoitatte mrs Dawlishia? Niin, luulen todella, että hän on kovaa ainesta. Ja tuo juttu merkitsi hänelle hyvin paljon. Hän vihaa tätä seuraa ja tätä paikkaa, mutta viisi vuotta, aina siitä lähtien, kun hänen poikansa joutui vankilaan, hän on säännöllisesti syönyt päivällisensä täällä."
Leslie nyökäytti päätään.
"Siis jonkinlainen mielenosoitus! Inhoittavia, tuollaiset kunniastaan arat ihmiset! He eivät uskalla poistua huoneesta pelosta, että joku puhuu heistä heidän selkänsä takana."
Kello läheni yhtätoista, ja mr Coldwell oli pyytänyt saada maksaa laskunsa, kun eräs hotellipalvelija tuli eteishallista ja kumartui hänen puoleensa kuiskaten jotakin.
"Puhelinsanoma. Varmaankin Embankmentilta", sanoi hän. "Suokaa anteeksi, Leslie."
Hän pujottelihe tanssijain lomitse ja viipyi poissa kymmenen minuuttia. Hänen palatessaan Leslie huomasi, että hänen otsansa oli tuimasti rypyssä.
"Kingstonin poliisi luulee päässeensä noiden inhoittavien autorosvojen jäljille", sanoi hän.
Hän tarkoitti rikosjoukkoa, joka niihin aikoihin oli herättänyt paljon huomiota. Siihen kuului kolme miestä, jotka vuokraamissaan tai varastamissaan autoissa olivat matkustelleet läpi Surreyn ja ase kädessä murtautuneet yksinäisiin taloihin ja vieneet lähtiessään mukanaan niin paljon tavaraa kuin suinkin saivat kuljetetuksi.
"Saatan teidät kotiin", sanoi Coldwell maksaessaan laskun, "ja sitten Kingstoniin! Olisin totta vie kiitollinen, jos Kingstonin poliisi suvaitsisi tehdä keksintönsä järjellisempään vuorokauden aikaan."
"Minä tulen mukaan", sanoi tyttö. "En ole hituistakaan uninen, ja on kirkas ja ihana kuutamo!"
Coldwell katseli häntä epäröiden.
"Minusta te oikeastaan ette näytä olevan sopivasti puettu automatkaa varten, mutta jos teitä haluttaa, niin tulkaa vain. Olen tilannut tänne poliisiauton; se on täällä viidessä minuutissa."
Leslie meni eteiseen ja veti ylleen villatakin, jonka hän oli varannut mukaansa kylmää kotimatkaa varten, sekä sen päälle turkkinsa. Oli totta, ettei hän koskaan ollut ollut vähemmän uninen. Ilta oli tavallaan loppunut kesken, ja ajatus, että voisi tehdä hiukan työtä ennen maatamenoa, tuntui mieluisalta, vaikkakin hän todennäköisesti saisi esiintyä ainoastaan katsojana.
Retki lupasi tulla kaksin verroin kiintoisaksi sen johdosta, että hän koko päivän oli tutkinut kolmen autorosvoiksi epäillyn miehen varhaisempia vankeudensyitä – ja havainnut heidät hyvin jokapäiväisiksi yksilöiksi. Se oli ollut suurin yllätys, minkä hän oli tehnyt tullessaan Scotland Yardiin – rikoksentekijäin luokaksi nimitettyjen henkilöiden jokapäiväisyys, jopa mitättömyys. Työttömiä tehdas- ja ulkotyömiehiä, ajureita ja kauppa-apulaisia, siellä täällä joku taiteilija – siinä heidän pääjoukkonsa. Ainoastaan naiset olivat yksilöitä. Ei ollut yhtään useampikertaista naisrikoksentekijää, jonka elämässä ei ollut jotakin romanttista; heidän tarinansa olivat aivan erilaiset, heidän elämänkohtalonsa vaihtelevammat ja heidän kolttosensa ja kekseliäisyytensä totta puhuen viehättävämmät.
Hän astui kadulle. Yö oli pistävän kylmä ja taivas pilvetön. Kirkas kuu, jonka hän oli niin huolettomasti maininnut, ei tosin näyttäytynyt, mutta kaikki muut olosuhteet olivat edulliset keskiöiselle ajelulle.
Auto oli avonainen, mutta siinä oli runsaasti matkavaippoja, ja mr Coldwellin sijoitettua hänet tuulilasin taakse suojaan purevalta tuulelta, ei ollut syytä pelätä vilustumista. Auto kulki nopeasti Kensingtonin halki ja Hammersmithin sillan yli ja oli uskomattoman lyhyen ajan kuluttua ehtinyt Kingston Valeen. Ajaja pysähdytti auton poliisiaseman edustalle suuren matkustaja-auton taakse, joka seisoi tyhjänä, ja he astuivat autosta.
Toimistohuoneessa he tapasivat ylikonstaapelin, joka keskusteli erään keski-ikäisen miehen, kaikesta päättäen autonomistajan, kanssa.
"Valitan, että minun täytyi kutsua teidät tänne, mr Coldwell", sanoi ylikonstaapeli, "mutta tämä juttu kuulostaa aivan siltä, kuin se olisi autojoukkomme kepposia".
Auton omistaja oli ilmeisesti pienen autovuokraamon omistaja. Samana iltapäivänä hänen luokseen oli tullut eräs näköjään hyvin kunniallinen mies, joka pyysi häntä tulemaan Lontooseen sopimaan eräästä tärkeästä matkasta. Autonomistajalla oli sattumalta asiaa kaupunkiin, ja hän oli tavannut asiakkaansa eräässä pienessä ravintolassa Brompton Roadilla.
"Minä en huomannut hänessä mitään epäilyttävää", jatkoi autonomistaja kertomustaan. "Vasta palattuani kotiin aloin epäillä. Hän tahtoi, että minä noutaisin hänet Barnes Commonin rajalta läheltä Wimbledon Roadia kello neljännestä yli kymmenen illalla ja veisin hänet Southamptoniin. Hän pyysi saada suljetun auton, mutta minulla ei ollut vapaana sellaista, joka olisi sopinut tälle matkalle, eikä koko tuuma muutenkaan minua houkutellut. Mutta kun hän tarjosi minulle kaksinkerroin sen maksun, jonka olin päättänyt vaatia ja josta vielä olisin ollut valmis tinkimään puolet, niin suostuin."
"Kysyittekö häneltä, miksi hän halusi lähteä Southamptoniin kello neljännestä yli kymmenen?"
"Se oli ensimmäinen kysymykseni", sanoi mies. "Hän sanoi, että hänen piti syödä päivällistä eräiden ystäväin kanssa ja ettei hän sen vuoksi ehtinyt laivajunaan – 'Berengaria' lähtee kello viideltä huomisaamuna, ja kaikkien matkustajain täytyy olla yötä laivassa. Olen ollut samassa kyydissä ennenkin, niin ettei se ollut mitään tavatonta, ainoa omituinen seikka oli, että hän sen sijaan että olisi tilannut minut asuntonsa edustalle, määräsi kohtauspaikaksi Barnes Commonin. Mutta hän sanoi, ettei halunnut ystäväinsä saavan vihiä lähdöstään. Oli miten oli, minä lupasin, mutta määräajan lähestyessä aloin epäillä ja ilmoitin asian poliisille."
"Minkänäköinen tuo mies oli?" kysyi Leslie.
"Keski-ikäinen mies, miss", sanoi autonomistaja hiukan hämmästyen siltä taholta tulevaa kysymystä. "Huomasin, että hän oli kän– juonut jonkin verran, mutta sehän ei kuulu tähän. Hän oli hyvin puettu, ja muuta en hänestä osaa sanoakaan, paitsi että hän oli sileäksi ajeltu ja hänellä oli jotenkin suuret kasvot ja pehmeä huopahattu."
Coldwell kääntyi tytön puoleen.
"Soveltuuko tämä kehenkään meidän epäilemäämme henkilöön?" kysyi hän.
Leslie pudisti päätään.
"Ei yhteenkään heistä", sanoi hän rauhallisesti, "mutta tarkalleen Druzeen".
"Druzeen?" huudahti Coldwell epäilevällä äänellä. "Ette kai kuvittele, että Druze kuuluu rosvojoukkoon."
"En kuvittele mitään", sanoi tyttö, purren mietteissään huultaan. "Kiinnitittekö huomiota hänen käsiinsä, mr –?"
"Porter", sanoi autonajaja. "Kyllä, neiti, kiinnitin niihin huomioni, kun hän riisui hansikkaansa. Ne olivat hyvin valkeat."
Leslie katsahti Coldwelliin.
"Se on vieläkin tarkempi tuntomerkki", sanoi hän.
"Te ette mennyt Barnes Commoniin, vai mitä?" kysyi Coldwell.
"En, sir. Ylikonstaapeli meni sinne minun autollani, mukanaan pari poliisia."
"Mies oli varmaan alkanut epäillä jotakin", puuttui ylikonstaapeli puheeseen. "Ei näkynyt jälkeäkään yhdestäkään ihmisestä kellon ollessa neljännestä yli kymmenen, ja kuitenkin hän kaikesta päättäen oli hyvin varmasti luvannut olla täsmällinen. Hän sanoi mr Porterille: 'Ellen ole siellä kun kello on viisi minuuttia vailla puoli yksitoista, niin älkää odottako minua.' Se on vallan tuon rosvojoukon tapaista, mr Coldwell", lisäsi hän. "Heidän tavallisiin kepposiinsa kuuluu vuokrata auto ja järjestää niin, että se tulee noutamaan heidät jostakin syrjäisestä paikasta."
Puhelin soi viereisessä huoneessa, ja ylikonstaapeli meni vastaamaan. Hän viipyi siellä viisi minuuttia. Palatessaan sanoi hän:
"Autorosvot ovat ryöstäneet erään talon Guildfordin tuolla puolen kello yhdeksältä", sanoi hän. "Auto kaatui ojaan, ja kaksi joukosta joutui Surreyn poliisin käsiin."
Coldwell suipotti huulensa.
"Tuo todistaa siis teidän arvelunne ehdottomasti vääräksi", sanoi hän.
Heidän ajaessaan takaisin Kingston Valea ylös Coldwell laveasti puolusteli erästä lempiajatustaan, jonka lyhyesti voi pukea seuraaviin sanoihin: Ei mikään ponnistus ole hukkaan heitetty, kun on tekemisissä lainrikkojain kanssa.
"Moni mies murisisi sitä, että on saanut keskellä yötä tehdä turhan matkan, mutta ei edes niin pienen asian syitä kuin sen, että säilykemaitotölkki löytyy tuhkakasasta, voi tutkia ilman että samalla saa selville jotakin tärkeätä. Ja jos mies, joka tilasi tuon auton, oli Druze –"
"Kuten oli", tokaisi Leslie.
"– no niin, silloin olemme siis saaneet selville jotakin", jatkoi Coldwell. "Se sijoittaa hänet uuteen sarekkeeseen niin sanoaksemme. Hän kuuluu siis salaperäisiä tekoja tekevien ihmisten luokkaan eikä siis ole aivan tavallinen lainkuuliainen kansalainen."
He ajoivat nopeasti alas Roehampton Lanea ja ylös pientä mäkeä, joka vei heidät rautatiesillalle; he olivat kulkeneet hyvän matkaa maantietä pitkin, kun ylitarkastaja Coldwell alkoi kehittää ja esimerkeillä valaista lempiteoriaansa. Suoraan heidän edessään Leslie äkkiä näki erään auton takalyhdyn ilmestyvän näkyviin tien reunalta päin.
"Ei pidä koskaan halveksia pikkuseikkoja", Coldwell alkoi, "sillä –"
Samassa jarrut vingahtivat, ja heidän autonsa pysähtyi niin äkkiä, että Leslie iski nenänsä tuulilasiin.
"Mikä hätänä?" kysyi Coldwell terävästi. Hänkin oli nähnyt edessä olevan auton, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että ajaja koetti välttää yhteentörmäystä.
Poliisiautonohjaaja katsoi taakseen.
"Valitan, sir. Pelästyin aikalailla. Näittekö miehen, joka makasi jalkakäytävällä?"
"En – missä?" kysyi Coldwell kiinnostuneena.
Ajaja käänsi auton ja he ajoivat hitaasti takaisinpäin. He näkivät mustan esineen pimeässä, ja auton siirryttyä vielä muutaman jalan taaksepäin sen etulyhdyt valaisivat miehen ruumista.
Coldwell astui hitaasti autosta.
"Näyttää olevan juovuksissa", murisi hän. "Jääkää mieluummin autoon, Leslie."
Mutta hänen jalkansa oli tuskin koskettanut maata, kun tyttö seurasi häntä.
Tarkastaja Coldwell tiesi varsin hyvin, ettei mies ollut juovuksissa. Asento, ojennetut käsivarret, ristissä olevat jalat ilmaisivat hänelle jo ennenkuin hän näki jalkakäytävällä pienen verilätäkön, että henki oli jo paennut. Sekunnin tai pari nuo kaksi ihmistä seisoivat katsellen säälittävää näkyä.
"Druze", sanoi tyttö hiljaa. "En tiedä miksi, mutta olin odottanut tätä."
Druze se oli, ja hän oli kuollut. Paksu päällystakki oli napitettu rinnan yli, hatusta ei näkynyt jälkeäkään, ja paljaat kädet olivat tiukasti nyrkkiin puristetut. Tarkemmin katsoessaan Leslie auton valossa huomasi omituisen vihreän hohteen.
"Hänellä on jotain vasemmassa kädessään", sanoi hän kuiskaten, ja laskeutuen polvilleen tarkastaja Coldwell irroitti sormet toisistaan. Esine, jota kuolleen miehen käsi oli puristanut, putosi kilahtaen soratulle tielle.
Coldwell nosti sen maasta ja tutki sitä uteliaasti. Se oli iso, neliönmuotoinen smaragdi platinakehyksessä, josta eräs nurkka oli särkynyt aivan kuin se olisi väkivalloin revitty irti suuremmasta koristeesta.
"Omituista", sanoi hän.
Leslie otti smaragdin hänen kädestään ja vei sen lähemmä valoa. Nyt hän tiesi, ettei ollut erehtynyt. Jalokivi oli sama, jonka hän samana iltana oli nähnyt kimaltelevan Lady Raythamin kaulalla.
VI.
Muutamin sanoin hän kertoi asian seuralaiselleen. Tämä puolestaan oli liian huolissaan tytön läsnäolosta voidakseen tarkkaavaisesti kuunnella.
"Teidän olisi parempi mennä autoon, Leslie. Kuljettaja, viekää miss Maughan –"
"Minä jään tänne", sanoi Leslie matalalla äänellä. "Tämä ei järkytä minua vaarallisesti. Mutta älkää koskeko tuohon päällystakkiin."
Coldwell oli kumartunut ja aikoi juuri avata napin, kun tyttö lausui viimeiset sanat.
"Antakaa minun ensin nähdä se."
Mr Coldwell epäröi hetkisen ja vetäytyi sitten syrjään. Tyttö kumartui ruumiin yli pitäen katseensa käännettynä pois noista valkeista kasvoista.
"Sitä ajattelinkin", sanoi hän. "Toinen nappi on kolmannessa napinkolossa. Murhaaja, olkoonpa hän kuka tahansa, on pukenut päällystakin hänen ylleen ja napittanut sen. Nyt voitte avata sen."
Mr Coldwell lähetti autonohjaajan hakemaan apua ja jatkoi ruumiin tarkastusta. Mies oli ammuttu läheltä, ja luoti oli mennyt sydämen läpi; liivit olivat kärventyneet laukauksesta. Muita väkivallan merkkejä ei ollut näkyvissä. Toinen kylki oli kellahtava tomusta, ikäänkuin ruumista olisi laahattu jonkin matkaa maata pitkin.
"En pidä siitä, että te –"
Coldwell katsoi ympärilleen avuttomana ja huolestuneena. Hän oli ottanut sähkölyhdyn autosta ja asettanut sen polulle, niin että säteet viuhkamaisesti valaisivat ruumista.
"Ettekö voisi odottaa vähän matkan päässä?"
"Älkää huolehtiko minusta, mr Coldwell!" sanoi Leslie. Hänen äänensä ei vapissut, sen Coldwell tyydytyksekseen pani merkille. "Minä en aio pyörtyä; te näytte unohtavan, että useimmat sairaanhoitajattaret ovat naisia, eikä kuolema ole minulle läheskään yhtä kauhistava kuin eräät elämän ilmenemismuodot. Voinko olla teille miksikään avuksi? Minulla on pienen pieni taskulyhty laukussani."
Coldwell hieroi leukaansa.
"Enpä tiedä", sanoi hän epäilevästi. "Voisitte kenties tutkia tietä ja katsoa, näkyykö mitään merkkejä siitä, että ruumista olisi laahattu sitä pitkin, ja sitten hiukan tutkia ympäristöä."
Leslie otti esiin lampun, joka pienuudestaan huolimatta valaisi hyvin kirkkaasti, ja ryhtyi järjestelmällisesti noudattamaan Coldwellin määräyksiä. Hänen ei tarvinnut katsoa kauas, ennenkuin hän löysi etsimänsä jäljet – käärmemäisen uran, joka ulottui tien keskikohdalta sivukäytävälle. Hän huomasi tahroja, pieniä punaisia läikkiä, jotka vielä tuntuivat kosteilta hänen koskettaessaan niitä sormellaan.
Olosuhteet olivat suotuisat etsiskelylle, sillä liikennettä oli tuskin nimeksikään. Muuan autobussi mateli ohi, ja kaupungista palasi kotiin päin kaksi autoa perätysten. Jos sivukäytävälle polvistunut mies kenties kiinnostikin autonkuljettajia, niin autossaolijat ilmeisesti eivät olleet hänestä millänsäkään.
Leslie mittasi jäljet askeleillaan, laski niiden alkavan kahden-kolmentoista jalan päässä ruumiin löytöpaikasta. Jalkakäytävän toisella puolella oli karua niittymaata, siellä täällä epäsäännöllisiä pensasryhmiä. Hän alkoi tutkia maata, ja hänellä oli odottamattoman hyvä onni, sillä sivuuttaessaan erään tuuhean, matalan pensaan hän huomasi ruohikossa koko joukon esineitä, jotka oli sikin sokin siihen heitetty. Ensiksi hänen käteensä osui paksu lompakko, joka oli avattu ja jonka sisällys oli vedetty esiin, sillä ympärillä oli hajallansa papereita, jotka hän huolellisesti kokosi. Onneksi yö oli tyyni, niin ettei tuuli ollut vienyt niitä pois. Vielä hän löysi ruskean kirjekuoren, ja ryhtyi tutkimaan sen sisällystä. Kuoressa oli Anthony Druzen nimelle kirjoitettu I luokan matkalippu Southamptonista New Yorkiin sekä uusi ulkomaanpassi. Kolmas esine oli myöskin lompakko, jonka tuoreen nahan tuoksu osoitti upouudeksi. Sekin oli avattu ja niin kiireesti, että kiinnikehihna oli katkennut. Se oli täpöisen täynnä tuhannen punnan seteleitä.
Leslie kokosi löytönsä ja etsi lisää, mutta tuloksetta. Sitten hän määritteli löytöpaikan. Se oli juuri erään ison pensaan takana, joka kokonaan sulki näköalan tieltä käsin. Hän laski lamppunsa lähelle maata ja siirsi sitä hitaasti. Ruoho oli tästä kohden omituisen kirjavaa, paikoitellen huurteisen harmahtavaa, paikoitellen kosteata ja tallattua. Maa oli liian kovaa, jotta askelen jäljet olisivat näkyneet, mutta ilman niiden apuakin Leslie helposti voi kuvitella mielessään, mitä täällä oli tapahtunut tuskin tuntiakaan sitten. Joku oli tullut tämän pensaan taakse tutkimaan taskujen sisällystä; paperit oli otettu esiin yksi kerrallaan, tutkittu ja heitetty pois, ja tarkoituksena ei ollut ryöstö – täysi lompakko todisti sen. Taskujen tutkija ei voinut olla mikään satunnainen ohikulkeva varas, joka oli löytänyt ruumiin; toisaalta kukaan kunniallinen henkilö ei olisi voinut suorittaa tätä etsintää; sen tarkoituksena oli ollut jonkin määrätyn esineen löytäminen.
Leslie palasi Coldwellin luo löytöineen juuri samassa kuin poliisiauto ambulanssiauton seuraamana suhahti rautatiesillan yli. Hän kertoi nopeasti Coldwellille, mitä oli löytänyt, mutta tämä ei ensinkään hämmästynyt.
"Olen tutkinut hänen taskunsa", sanoi hän, "ja useimmat ovat vedetyt nurinpäin". Ja sitten äkkiä: "Missä Peter Dawlish on?"
Leslie tuijotti häneen suu auki.
"Peter Dawlish? Mitä hänellä on –"
Ja sitten hän muisti Peterin uhkauksen ja huomasi, että epäluulojen ehdottomasti täytyi kohdistua häneen.
"Eilen hänellä ei ollut asetta", sanoi hän, "enkä usko, että hän on sellaista hankkinut. Jos Druze olisi ammuttu kuoliaaksi kadulla, niin ymmärtäisin, että epäluuloja voisi kohdistaa Peteriin, mutta hän tuskin ampuisi miestä pannakseen hänet sitten autoon ja kuljettaakseen hänet Barnesiin."
Vanha mies nyökäytti päätään.
"Olen samaa mieltä kuin te, Leslie; mutta meidän on pakko pidättää hänet kuulusteltavaksi. Druzea on ammuttu kolme kertaa, se on jotenkin omituinen seikka – ja luoti on lävistänyt sydämen. Emme voi tietää sitä varmasti, ennenkuin ruumiinavaus on suoritettu, mutta luulen olevani oikeassa. Ja sanokaahan, näittekö jalanjälkiä?"
Hän osoitti tien sileätä kiveystä, ja ensikerran Leslie näki selvät paljaan jalan jäljet – jalkapöytä ja varpaat erottautuivat selvästi.
Coldwell pisti Leslien löytämät esineet päällystakkinsa taskuun.
"Menkää tapaamaan Lady Raythamia, ja kertokaa hänelle, mitä on tapahtunut. Ottakaa tämä mukaanne, älkääkä missään tapauksessa kadottako sitä!"
Hän antoi neliönmuotoisen smaragdin tytön käteen, ja tämä pani sen käsilaukkuunsa.
"Jos se on kaulakoristeen osa, kuten luulette, niin hankkikaa tietoonne, mihin muu osa on joutunut."
Hän työnsi tytön poliisiautoon, ja tämä oli iloinen päästessään poistumaan, sillä tähän mennessä paikalle useiden poliisien lisäksi oli kerääntynyt koko se utelias joukko, joka ennemmin tai myöhemmin ties mistä kerääntyy jokaisen murhenäytelmän tapahtumapaikalle.
Ikkunat olivat pimeät, kun hänen autonsa pysähtyi Berkeley Squaren talon edustalle, ja sen sijaan että olisi soittanut vieraiden kelloa Leslie käytti raskasta kolkutinta. Hän sai odottaa hetkisen, ennenkuin palvelija avasi oven. Tämän käytös ja ilme osoittivat kunnioituksen ohella hermostuneisuutta.
"Haluatteko tavata armollista rouvaa, neiti?" sanoi hän. "Hän on yläkerrassa mrs Gurdenin kanssa. Tässähän mrs Gurden onkin."
Greta oli tulossa portaita alas. Hänellä oli yllään iltapuku sitä erikoista lajia, jota hän harrasti. Greta valmisti useimmat pukunsa itse pariisilaismallien mukaan ja tavallisesti mahdollisimman sopimattomista aineksista. Niiden kotitekoisuus ei ollut koskaan räikeä. Ne eivät julistaneet sitä ilmi suoraan, ainoastaan viittaillen.
Leslie katsahti noihin maalattuihin kasvoihin ja mustiin, tuijottaviin silmiin, eikä häneltä vaadittu suurtakaan tarkkanäköisyyttä huomatakseen, että Greta Gurden oli kiihtynyt.
"Voi rakas neiti mikä-teidän-nimenne-nyt-olikaan", huohotti hän, "tulkaa rakkaan lady Raythamin luo. Tehän olette – neiti – mikä-teidän-nimenne-oli? Maughan, eikö niin? Olen niin iloinen. Druze on käyttäytynyt suorastaan petomaisesti." Hän ojensi draamallisesti kätensä; se vapisi. "Ette tiedä, miten iloinen olen tulostanne."
Hänen silmäluomensa räpyttelivät lakkaamatta. Niiden nopeus hämmästytti ja olisi missä muissa olosuhteissa tahansa huvittanut tyttöä.
"Mitä Druze on tehnyt?" kysyi hän.
"Ettekö tule ylös tapaamaan lady Raythamia?" rukoili Greta. "Hän kertoo sen teille paljon paremmin kuin minä. Jane-kulta löytää aina juuri oikeat sanat. Druze on ollut sanalla sanoen hirveä; pannut toimeen inhoittavan kohtauksen ja lähtenyt sitten yht'äkkiä tiehensä. Hirveätä, millaiseksi palvelusväki on kehittynyt, eikö totta? Varmaankin sota –"
Kylmä ääni, joka kuului pimeästä heidän yläpuoleltaan, keskeytti hänen hieman hajanaisen puhetulvansa.
"Pyytäkää miss Maughania tulemaan ylös. Haluan puhutella häntä – kahdenkesken."
Leslie nousi portaita ylös ja huomasi päästyään käänteeseen asti, että seurusteluhuoneen ovi oli auki. Portailla ei ollut valoa paitsi sitä, mikä tuli avoimesta ovesta. Portaiden yläpäässä olevan avaran askelman nurkassa oli pieni, pyörillä kuljetettava pöytä.
Hän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Lady Raytham seisoi pienen pöydän takana lähellä uunia. Hänellä oli yllään tumma, yksinkertainen aamupäiväpuku, ja Leslien nopeat naisen silmät näkivät, että hän oli vaihtanut sukkiakin; ne olivat nyt tummemmat kuin ne ihmeen hienokudontaiset, ihonväriset, jotka hänellä oli ollut jalassaan aikaisemmin samana iltana. Mutta ainoastaan silmänräpäyksen ajan puvun yksityiskohdat kiinnostivat häntä. Miten olivatkaan Jane Raythamin kasvot muuttuneet! Hänen poskiensa hieno rusotus ei ollut luonnollinen eikä hänelle ominainen, ja huulilleen hän oli koettanut saada todennäköiseltä näyttävän terveyden punan. Mutta silmiin ei mikään keinotekoinen apu ollut pystynyt; ne näyttivät vajonneen kasvoihin, ja niitä ympäröivät tummat renkaat, joita ei huolellisinkaan puuterointi voinut salata.
"Tuotteko minulle uutisia?" kysyi hän venyttäen ääntään. Lady Raythamilla ei ollut tapana puhua venytellen.
"Soitin teille noin tunti sitten, mutta valitettavasti en saanut teitä käsiini; luulen, että suurin piirtein olen sitä mieltä, että tämä asia paremmin sopii naispoliisin hoidettavaksi."
"Onko hän varastanut jotakin?" kysyi Leslie suoraan, ja hänen hämmästyksekseen lady Raytham pudisti päätään.
"Ei, en ole kaivannut mitään, enkä luulisi häntä varkaaksi. Kenties hän sittenkin on ottanut jotakin, mutta siitä voin sanoa teille enemmän huomenna. Hän solvasi minua karkeasti ja lähti luotani sanomatta mitään ennakolta."
"Oletteko ollut ulkona?"
"Olen. Menin päivälliselle prinsessa Anita Bellinin kanssa. Aioimme mennä teatteriin jälkeenpäin, mutta päätäni särki, ja niin päätin palata suoraan kotiin."
"Mihin aikaan tulitte takaisin?"
Lady Raytham nosti katseensa kattoon.
"Kenties noin puoli kymmeneltä – luultavasti hiukan aikaisemmin", sanoi hän. "Söimme päivällistä eräässä pienessä ravintolassa, jonka prinsessa hyvin tuntee."
"Ja sitten tulitte kotiin ja söitte toisen päivällisen", sanoi Leslie rauhallisesti. "Pöytä on vielä tuolla ulkopuolella – katettuna kahdelle, mikäli voin nähdä."
Sekunniksi toinen nainen häkeltyi. Hän nosti käden huulilleen.
"Niin, tosiaan!" sanoi hän hämillään. "Ystäväni mrs Gurden tuli myöhemmin luokseni, ja – ja me tarjosimme hänelle hiukan illallista."
Leslie pudisti päätään.
"Tahtoisin, että olisitte suora minua kohtaan, lady Raytham", sanoi hän. "Totuus on, että te ette ensinkään mennyt ulos päivälliselle, eikö totta?"
Kesti silmänräpäyksen, ennenkuin nainen vastasi.
"En tiedä, mitä tein", sanoi hän.
Hänen äänensä oli kuin valitus. Siitä kuvastui epätoivo ja tukahdutettu raivo.
"Hän sai minut unohtamaan kaiken. Voi, jos olisin tietänyt! Jos olisin tietänyt!"
Hän painoi kasvot käsiinsä, ja Leslie kuuli nyyhkytykset, joita hän ei voinut tukahduttaa.
"Mitä hän sanoi teille ennen lähtöään?" kysyi Leslie järkähtämättömästi.
Lady Raytham pudisti päätään.
"En voi sitä sanoa teille – hän oli hirvittävä, hirvittävä!"
Leslie oli odottanut tätä tilaisuutta heittääkseen pomminsa.
"Hän on meidän käsissämme", sanoi hän. "Tuommeko hänet tänne?"
Nainen paljasti kasvonsa ja peräytyi kirkaisten.
"Tänne? Tännekö?" sanoi hän käheästi. "Hyvä Jumala, ei tänne! Hänet täytyy viedä ruumis–"
Hän keskeytti lauseensa, mutta liian myöhään.
"Miten te tiesitte, että hän on kuollut?" kysyi Leslie ankarasti.
Lady Raythamin kasvot olivat käyneet harmaiksi ihomaalin alla.
VII.
"Miten te tiesitte, että hän on kuollut?" kysyi Leslie uudestaan. "Kuka kertoi sen teille?"
"Mi-minä sain tietää sen." Ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi.
"Kuka kertoi sen teille? Tarkastaja ja minä olemme ainoat, jotka tietävät asian, ja minä tulen suoraa päätä sieltä, mistä hänet löysimme. Lähdin hänen luotaan kolme minuuttia sitten."
"Kolme minuuttia? En voi ymmärtää." Ja sitten Jane Raytham huomasi joutuneensa toisen kerran ansaan, ja punastui ja kalpeni vuorotellen.
"En ihmettele ensinkään, että olette hämmästynyt, lady Raytham. Te tiedätte, että Barnes Commoniin on täältä vähän pitempi kuin kolmen minuutin matka, eikö totta?"
Nainen katseli ympärilleen aivan kuin takaa ajettu eläin, joka etsii pakotietä.
"Minä tiedän, että hän on kuollut", sanoi hän epätoivoissaan.
Ja sitten hän katsahti tyttöön silmissään uusi päättäväisyys ja rohkeus, jota Leslie ei voinut olla ihailematta.
"Tiedän, että hän on kuollut", kuiskasi hän. "Tiedän, että hän on kuollut. Jumala tietää, kuka hänen murhaajansa on, mutta minä löysin hänet sieltä. Näin hänet ajaessani ohi autollani – jalkakäytävällä. Jostakin syystä tunsin, että hän siinä oli ja astuin autosta. Siten sain sen tietää. Minun olisi kai pitänyt ilmoittaa poliisille, mutta – olin hirveästi pelästynyt. Luulin, että pyörtyisin."
"Minne olitte matkalla löytäessänne hänen ruumiinsa?"
Leslien totinen katse oli kiinteästi suunnattu lady Raythamiin.
"Prinsessa Bellinin luo. Hänellä on talo Wimbledonissa."
"Mutta tehän olitte vastikään eronnut hänestä. Mikä sai teidät niin pian lähtemään hänen jälkeensä?"
Jane Raytham kostutti kuivia huuliaan.
"Hän unohti jotakin – ilma tuntui minusta miellyttävältä – kaipasin raitista ilmaa, ja niin lähdin –"
"Ettekö istuutuisi, lady Raytham?" sanoi tyttö ystävällisesti.
Nainen näytti tuskin pysyvän pystyssä. Hiukan nyökäyttäen päätään hän istuutui – luhistui olisi ollut kuvaavampi sana – lähellä olevaan nojatuoliin.
Inhimillinen myötätunto oli aiheuttanut Leslie Maughanin ehdotuksen, mutta sillä oli ollut toinenkin syy. Hän oli Scotland Yardissa oppinut, ettei vankia eikä todistajaa kuulustellessaan milloinkaan saanut olla samalla tasolla kuin hän. Tämän neuvon oli hänelle antanut muuan Yardin etevimmistä rikosasiain tutkijoista. "Sijoittakaa todistajanne alemmalle tasolle", oli hän sanonut, "niin hän ilmaisee teille totuuden".
Kun hän katsahti alas tuohon murtuneeseen naiseen, joka hermostuneesti hypisteli tuolin käsinojaa, niin hänen mieleensä tulvahti sääli, jollaista hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.
"Te ette ollut menossa prinsessa Bellinin luo, lady Raytham", sanoi hän hiljaa. "Te etsitte Druzea – hän oli vienyt mennessään jotakin, mikä kuului teille."
Lady Raytham tuijotti häneen vastaamatta.
"Te arvelitte hänen menneen prinsessa Bellinin luo. Mennäänhän sinne sitä tietä, Barnes Commonin poikki?"
"Kyllä – niin, mennään."
"Sitten näitte ruumiin ja tunsitte sen? Näitte sen etulyhtyjenne valossa niinkuin mekin? Ette laisinkaan ollut matkalla Wimbledoniin, vaan paluumatkalla sieltä. Minä näin teidän autonne takalyhdyn."
Lady Raytham hengitti kiivaasti.
"Kuinka te sen tiedätte?" kysyi hän.
"Muuten te ette olisi voinut nähdä ruumista. Se oli vasemmanpuolisella jalkakäytävällä, ja jos olisitte ajanut Lontoosta poispäin, olisi teidän autonne ollut liian kaukana siitä, toisella puolella tietä. Mitä merkkiä teidän autonne on?"
Jane mainitsi sen hänelle.
"Te olitte siis käynyt prinsessa Bellinin luona? Ja mitä prinsessa Bellinillä oli teille kertomista?"
"Hän ei ollut kotona."
Vaistomaisesti Leslie Maughan tunsi, että Jane Raytham tällä kertaa puhui totta.
"Te siis palasitte takaisin ja löysitte ruumiin? Tutkitteko sitä?"
Nainen nyökäytti päätään.
"Mitä te etsitte?"
Taas kieli nopeasti pyyhkäisi kuivuneita huulia.
"Sitä en voi teille sanoa."
Äkkiä Leslie katsahti ympärilleen, kulki sitten äänettömin askelin huoneen poikki, painoi varovaisesti ovenripaa ja avasi oven. Mrs Gurden melkein lensi päistikkaa huoneeseen.
"Onko tämä teistä hyvin jännittävää?" kysyi Leslie. Hänen äänensä oli melkein herttainen.
Ansaan joutunut salakuuntelija nauraa hihitti hermostuneesti.
"Aioin juuri tulla sisään – se oli tosiaankin hirveän noloa. Kengänsolkeni oli auennut ja aioin juuri kumartua – en tiedä, mitä te minusta ajattelette, mutta teidän täytyy todellakin uskoa minua, miss Maughan! Minusta ihmisten puheitten salakuunteleminen ja vakoileminen on suoraan sanoen inhoittavaa, eikö teistäkin, rakkaani?"
"On varmasti – rakkaani!" sanoi Leslie kuivakiskoisesti ja osoitti portaita. "Voisitteko olla hyvä ja istua alimmalla portaalla, kunnes tulen alas?"
Ja Greta meni hihittäen portaita alas.
"Kuunteliko hän? Todellako?" Lady Raythamin ääni oli harvinaisen tarmokas.
"En luule, että hän oli ollut siinä kauan. Minulla on salaperäinen aavistus aina, jos minulla on salakuuntelijoita. Sain sen juuri tuona hetkenä. Lady Raytham, missä teidän smaragdikaulakoristeenne on?"
Isku vasten kasvoja ei olisi vaikuttanut voimakkaammin. Jane Raytham hypähti seisomaan hiljaa huudahtaen ja ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen jonkin uhkaavan vaaran. Silmänräpäykseksi hänen kauniit kasvonsa vääntyivät kauhusta.
"Voi hyvä Jumala!" läähätti hän. "Miksi te sitä kysytte?"
"Missä kaulaketjunne on? Voinko saada nähdä sen?"
Jane Raytham mietti hetkisen leuka rintaan painuneena ja nosti sitten hitaasti katseensa.
"Voitte. Tulkaa kanssani!" sanoi hän kuiskaten, ja Leslie seurasi häntä makuuhuoneeseen.
Lady Raytham väänsi valoa ja he kulkivat huoneen poikki erääseen nurkkaan, missä seinällä riippui ilmeisesti pieni Rembrandtin maalaus kullatuissa kehyksissä. Tuo taulu oli varmaan hyvin hyvä jäljennös, mutta ei muuta. Jane Raythamin koskettaessa kehystä se avautui kuten ovi, ja sen takaa tuli näkyviin pieni nelikulmainen, seinään upotettu salalokero. Lady Raytham väänsi avainta vapisevin käsin – hänenkään rautaiset hermonsa eivät voineet peittää hänen mielenliikutustaan. Hän otti esiin jalokivilippaan, kantoi sen pöydälle, painoi salaista jousta, ja kansi ponnahti auki. Ja siinä ällistynyt Leslie näki smaragdiketjun – ehjänä ja koskemattomana. Neliönmuotoinen smaragdikellukkakin oli paikallaan.
Leslie otti jalokiven käteensä ja tarkasti sitä ihmeissään. Sitten hän avasi käsilaukkunsa, otti esille smaragdin, joka oli löydetty Druzen kylmenneestä kädestä, ja asetti sen ketjussa olevan kellukan viereen.
Ne olivat samanlaiset kuin kaksi marjaa.
"Onko ketjuja kaksi?" kysyi Leslie.
"Ei", vastasi Jane Raytham.
"Tämäkö teillä oli tänä iltana?"
Toinen nainen nyökäytti päätään.
Hänen silmänsä liekehtivät. Tämä hirvittävä jännityskään ei voinut tukahduttaa hänen luonnollista uteliaisuuttaan?
"Mistä te tuon löysitte?" Hän osoitti jalokiveä.
"Me löysimme sen Druzen kädestä", vastasi Leslie.
Naisen suu avautui hämmästyksestä.
"Löysittekö – jotain muutakin? Ettekö löytäneet –" Taas hän vaikeni äkkiä.
"Muita ketjun osia – emme löytäneet. Ettekö te kaivannut tätä?"
Leslie huomasi lady Raythamin ilmeen muuttuvan. Tunsiko hän helpotusta? Aivan varmasti hänen äänensä oli kevyempi ja vähemmän pingoittunut, kun hän uudestaan alkoi puhua.
"En, en kaivannut sitä. Kuka hänet murhasi?"
"Ketä te epäilette?"
He seisoivat vastatusten. Sekunnin ajan kumpikin oli vaiti.
"Miksi minä epäilisin ketään?"
Leslie Maughan heitti toisen pomminsa.
"Esitänkö erään arvelun?" kysyi hän. "Peter Dawlish."
Taas tuo sama leuan nytkähdys, aivankuin ankara kipu olisi häntä kouristanut.
"Peter Dawlish?" sanoi hän kovalla äänellä. "Peter Dawlish! Te olette mieletön – kuinka voitte ajatella Peter Dawlishia –"
Ja äkkiarvaamatta hän horjahti eteenpäin, ja Leslie ehti tuskin ojentaa käsivartensa ja ottaa hänet vastaan, kun hän kaatui pyörtyneenä maahan.
Sekuntia myöhemmin Leslie oli painanut soittonappulaa ja työntänyt portaisiin vievän oven selkoselälleen. Palvelija riensi juoksujalkaa ylös.
"Avatkaa ikkuna ja tuokaa hiukan konjakkia."
Palvelija töllisteli maassa makaavaa kalmankalpeaa naista.
"Onko armollinen rouva sairas?" kysyi hän.
"Älkää kyselkö, vaan avatkaa ikkuna – ja pitäkää kiirettä!"
Ranskalaiset ikkunat työnnettiin rajusti auki.
"Ja sitten konjakkia!"
Ennen miehen palaamista Jane Raytham oli avannut silmänsä ja tuijotti kysyvästi kasvoihin, jotka olivat kumartuneina hänen ylitseen.
"Mitä tapahtui? Minä pyörryin – hupakko! Mennään pois täältä!"
Leslien avulla hän nousi epävarmasti jaloilleen.
"Eikö olisi parasta, että panisin jalokivilippaanne talteen? Tai kenties teette sen mieluummin itse?"
"Yhdentekevää!" sanoi nainen välinpitämättömästi.
Ja sinä hetkenä Leslie Maughan arvasi, miksi Anthony Druze oli kuollut.
Pujottaen kätensä Jane Raythamin vyötäisille hän talutti hänet takaisin saliin, pakotti hänet heittäytymään leposohvalle, pisti tyynyn hänen päänsä alle ja levitti tuolin käsinojalle jätetyn paksun silkkiliinan hänen jaloilleen.
"Te olette kovin hyvä", mutisi lady Raytham, "ja kuitenkin minä vihaan teitä niin!"
"Arvattavasti", sanoi Leslie hymyillen. "Ja kuitenkaan teidän ei pitäisi tehdä sitä, sillä minä en ole ollut ensinkään paha."
Jane nyökkäsi myöntävästi päätään.
"Minä en ole vihjaissutkaan – ja luvatkaa olla hyvin rauhallinen, kun sanon teille tämän! – en ole vihjaissut sinne päinkään, että teitä tullaan epäilemään Druzen murhasta."
Leslien ei tarvinnut olla ajatustenlukua huomatakseen, ettei tämä ajatus milloinkaan ollut pälkähtänyt Jane Raythamin päähän.
"Minua?" sanoi hän epäillen. "Järjetöntä! Miksi minä olisin hänet ampunut? Mutta sehän on aivan naurettavaa! Mahdotonta, että kukaan ajattelisi mitään sellaista!" Ja Leslien varoituksesta välittämättä hän ponnistelihe jaloilleen. "Te ette usko sitä, ettehän?"
Hän seisoi katsoen tyttöä silmiin, ja hänen kätensä puristi kiivaasti Leslien rannetta.
"Ettehän usko sitä? Minä vihasin Druzea, vihasin, vihasin!" Hän polki jalkaa raivoissaan. "Te ette tiedä, mitä minulle on merkinnyt nähdä hänen kasvonsa joka aamu, olla joka hetki tuomittu sietämään hänen läsnäoloaan. Käsitättekö, mitä se on merkinnyt? Minun täytyi kasvattaa itseäni, jotta en värissyt kauhusta nähdessäni hänet ja kuullessani hänen toistelevan ivallisen nöyrää 'armollista rouvaansa', jotta voisin istua rauhallisena oman pöytäni ääressä ja katsoa miestäni silmiin ja olla ikäänkuin olisin unohtanut koko tuon hirvittävän naamiopelin –"
Hän vaikeni uupuneena omasta rajuudestaan.
Leslie odotti hetkisen ja kysyi sitten:
"Mikä oli teidän suhteenne Anthony Druzeen?"
"Suhteeni – mitä te tarkoitatte?"
Ja samassa hän purskahti hillittömään nauruun, joka oli kamala kuulla.
"Voi teitä hupsua – teitä pientä hupsua! Ettekö voi arvata sitä? Ettekö tiedä?"
Ja sitten hän äkkiä juoksi huoneesta.
Leslie kuuli hänen makuuhuoneensa oven paukahtavan kiinni, kuuli avainta kierrettävän ja lukon napsahtavan ja tiesi vastaanottonsa päättyneen.
VIII.
Kello oli kaksi, kun vuokra-auto pysähtyi Lambethin Severall Streetille ja hyvin väsynyt tyttö astui siitä. Salapoliisi, jonka hän puhelimitse oli pyytänyt tulemaan tänne, odotti kadunkulmassa ja juoksi hänen luokseen.
"Te etsitte mrs Inglethornen asuntoa, eikö totta, neiti? Se on toisella puolella katua."
Hän kiiruhti kadun poikki ja kolkutti ovea. Parin kolmen kolkutuksen jälkeen avattiin ikkuna, ja Peter Dawlishin ääni kysyi:
"Kuka siellä?"
Hän oli tuskin lausunut kysymyksensä, kun hän tunsi tytön.
"Tulen alas sekunnin kuluttua."
Mutta ennenkuin Peter oli valmis tulemaan alas, oli hänen emäntänsä itse näyttäytynyt. Hänen äänensä vapisi hiukkaisen hänen tuntiessaan salapoliisin tutun haahmon.
"Mitä te haluatte? Täällä ei ole ketään muuta kuin minun uusi vuokralaiseni, ja hän on kunnollinen nuorimies – eräs poliisi suositteli häntä –"
"Tämä neiti on Scotland Yardista, ja hän haluaa tavata vuokralaistanne, mrs Inglethorne", sanoi salapoliisi rauhoittaen. "Älkää olko huolissanne."
"Vai huolissani. Minä, joka teen työtä, niin että nahka sormista lähtee, ja ukkoni on putkassa, vaikka on viaton kuin syntymätön lapsi."
Nyt Peter Dawlishkin oli ehtinyt alas.
"Haluatteko tavata minua?"
Leslie nyökäytti päätään.
"Missä voin puhutella teitä? Voitteko tulla alas ja istua kanssani autossa muutamia minuutteja?"
"Mainiosti."
"Ja sitten minulla on vielä toinen pyyntö. Ettehän pane hyvin pahaksenne, jos pyydän teitä suostumaan siihen, että tämä salapoliisi tutkii teidän huoneenne?"
Hetkiseksi Peter Dawlish mykistyi hämmästyksestä.
"En suinkaan. Mutta miksi, etsittekö jotakin?"
"Ei mitään." Hän kääntyi salapoliisin puoleen ja antoi hänelle ohjeet hiljaisella äänellä. Poliisi työnsi pelästyneen eukon syrjään ja nousi portaita ylös.
"Tulkaa siis autoon. Ei kai teidän tule kylmä?"
Peter Dawlish naurahti hiukan hermostuneesti.
"Olen niin kuumissani vanhurskaasta vihasta, että voisin sulattaa jäävuoren", sanoi hän.
Hän astui autoon ja veti oven kiinni.
"Kas niin, miss Maughan!"
Tyttö katseli häntä sivultapäin.
"Mitä olette tehnyt koko illan?" kysyi tyttö.
"Mistä hetkestä lähtien?"
"Kello kahdeksasta."
"Olen ollut kotona. Sain tänä aamuna työtä, osoitteitten kirjoittamista kirjekuoriin, ja olen ollut työssä kello seitsemästä. Lopetin juuri hetkistä ennen kuin te tulitte. Kahdessatuhannessa on jo osoitteet valmiina ja luulen, että se selittää, miten olen aikani käyttänyt. Sain kirjekuoret ja luettelot vasta puoli seitsemältä. Mutta minkä tähden – mitä siis on tapahtunut?"
"Druze on kuollut."
"Kuollut?"
"Murhattu; hänen ruumiinsa löydettiin Barnes Commonilla joskus neljännestä vailla kahdentoista ja keskiyön välillä."
Dawlish vihelsi hiljaa.
"Paha juttu. Miten hänet oli murhattu?"
"Ampumalla – hyvin läheltä."
Mies oli hetken vaiti.
"Onhan hyvin luonnollista, että te minun hurjien ja verenhimoisten uhkausteni jälkeen epäilitte minua. Tulkaa ylös katsomaan kirjekuoriani – minun makuuhuoneeni on ainoa säädyllinen koko talossa."
Leslie epäröi, mutta ojensi sitten kätensä ja avasi auton oven.
Mrs Inglethorne ei enää voinut hämmästyä mitään. Hän seisoi portaiden juurella vanha ulsteri aamupukunsa päällä eikä sanonut sanaakaan nähdessään vuokralaisensa menevän nuoren naisen seurassa yläkertaan.
"Täällä ei ole mitään, neiti", sanoi salapoliisi, ennenkuin oli huomannut Peteriä. "Ei mitään muuta kuin tuollaisia." Hän ojensi kätensä yksinkertaista pöytää kohti, joka oli kokonaan pienten, siististi pinottujen kirjekuorien peitossa.
Leslie hymyili.
"Teidän ei olisi tarvinnut vakuuttaa minulle, että olette tehnyt ahkerasti työtä, mr Dawlish", sanoi hän. "Tämähän on oikea tupakkahuone."
Ilma oli vielä paksuna savusta, vaikka ikkuna olikin auki; laatikko, jonka hän oli lähettänyt Peterille, oli pöydällä – puolillaan.
"Olen ollut vähän tuhlaavainen", puolustelihe nuorukainen, "mutta kiusaus oli liian suuri".
Salapoliisi seisoskeli vielä oven luona, ilmeisesti kahden vaiheilla siitä, oliko sopivaa jättää heidät kahdenkesken tähän oudoksuttavaan ympäristöön. Leslie vapautti hänet ratkaisun vastuusta sanoen:
"Paljon kiitoksia. Tulen alas minuutin tai parin kuluttua."
Hän istui vuoteen jalkapäässä käsivarsi kaiteeseen nojaten ja katseli Peteriä. Hän ei olisi tuntenut häntä; nuorukainen oli sileäksi ajeltu, moitteettomasti puettu. Hänen olennostaan kuvastui tyytyväisyys, jota Leslie ei ollut siinä ennen nähnyt. Hauskannäköinen hän oli ja huolimatta lähes kolmestakymmenestä vuodestaan ja kärsimystensä paljoudesta ihmeen nuorekas. Tarkastelun kiintoisuutta lisäsi Leslielle se seikka, että hän tiesi niin paljon nuorukaisen menneisyydestä – paljon enemmän kuin tämä itse voi aavistaakaan.
Käheä ääni kuului portaiden alapäästä.
"Haluaisitteko kupin teetä, neiti?"
Peter Dawlish katsahti tyttöön ja hymyili.
"Hänen teensä ei todellakaan ole huonoa", sanoi hän hiljaa.
"Se maistuisi ihanalta", hän nyökkäsi ja Peter välitti hiljaisella äänellä vastauksen alakertaan.
"Pelkään herättäväni Elisabetin", sanoi hän ja lisäsi: "Te näytätte väsyneeltä."
"Mikä tarkoittaa, että olen kamalan näköinen", vastasi Leslie teeskentelemättömästi hymyillen. "En halua vaihtaa kohteliaisuuksia kanssanne, muuten onnittelisin teitä sen parannuksen johdosta, jonka parturi on saanut aikaan. Tunsitteko Druzen hyvinkin?"
"Enpä juuri", sanoi Peter.
"Kertokaa minulle jotakin hänestä – kaikki, mitä tiedätte."
Peter rypisti otsaansa ilmeisesti koettaen muistaa menneitä asioita, tosiseikkoja, jotka olivat häipyneet hänen mielestään.
"Hän tuli lordi Everreedin taloon pian sen jälkeen kuin minä olin ryhtynyt toimeeni", sanoi hän. "Tätini, prinsessa Bellini, suositteli häntä –"
"Prinsessako suositteli häntä?" kiiruhti Leslie kysymään. "Miksi, oliko Druze ollut hänen palveluksessaan?"
"Oli." Peter nyökäytti päätään. "Hän oli ollut useita vuosia Jaavassa Anita-tädin kanssa. Tädin miehellä oli siellä jokin pienehkö toimi viljelyksillä; hän oli luullakseni jotenkin köyhä mies. Hänen kuolemansa jälkeen Anita-täti palasi Englantiin ja Druze hänen kanssaan; Jaavassa hänellä oli ollut varaa pitää hovimestaria – elämä on siellä suhteellisen halpaa –, mutta palatessaan Englantiin hän luopui Druzesta. Muistan erittäin hyvin kirjeen, jonka hän kirjoitti lordi Everreedille ja johon minä vastasin. Minä sanon häntä tädiksi, vaikka hän oli isälleni ainoastaan suvun sukua. Miten kauan Druze oli lordi Everreedin luona, sitä minä tietenkään en tiedä. Vangitsemispäivästäni lähtien se historian sivu on ollut suljettuna. Mutta muutamia vuosia jälkeenpäin sain kiertoteitse – luullakseni erään vanhan palvelijamme kirjeestä – kuulla, että hän oli joutunut lady Raythamin palvelukseen."
Leslie mietti hetkisen.
"Koska teidät vangittiin?"
"Seitsemän ja puoli vuotta sitten."
Leslie katsahti hämmästyneenä ylös.
"Te olitte siis vankilassa koko määräaikanne?"
Peter nyökkäsi päätään.
"Olin kyllä. En ole 'ehdollisesti vapaana'. Totta puhuen minä kai olin vähän vaivalloinen vanki – sitä kai useimmat ovat, jos elävät siinä harhaluulossa, että kärsivät viattomasti. Miksi sitä kysytte?"
"Minulla on syytä otaksua, että prinsessa luuli teidän olleen vankilassa ainoastaan viisi vuotta", sanoi tyttö. "Mutta sehän ei merkitse mitään. Luultavasti hän on siinä iässä, jossa – ei, nyt minä olen ilkeä. Ja jatkakaa nyt kertomustanne?"
"Te näytätte hyvin, hyvin uniselta", hän hymyili, ja samassa ovesta hiipi omituinen pieni olento.
Hänen ikäänsä oli vaikeata arvata, mutta Leslien mielestä hän näytti kuusivuotiaalta, vaikkakin oli pitkä ikäisekseen. Hän oli huolestuttavan laiha, ja hänen pienet kätensä, jotka juhlallisen varovaisesti pitelivät teekuppia, olivat tuskin lihan läpi kuultavia luita paksummat. Hänen kapeitten, kalpeiden kasvojensa kauneus sai Leslien pidättämään henkeään. Lapsi katsahti vieraaseen suurin silmin, mutta pian pitkät silmäripset taas painuivat poskille.
"Tässä on teidän teenne", sanoi hän.
Leslie otti lempeästi kupin hänen kädestään ja pani sen pöydälle.
"Mikä sinun nimesi on?" kysyi hän, ja hänen laskiessaan kätensä keltaisille hiuksille pieni olento säpsähti, ja hänen kasvonsa vääntyivät pelosta.
"Hän on Belinda", sanoi Peter hymyillen.
Lapsella oli kulunut vanha sadetakki yöpuvun päällä, joka kerran oli ollut punaista flanellia, mutta nyt oli haalistunut harmaanvalkoiseksi. Hänen kätensä, joita hän kevyesti risti rintaansa vastaan, olivat miltei läpinäkyvät.
"Minä olen mrs Inglethornen pieni tyttö", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Minun nimeni on Eisabet – ei Belinda."
Hän kohotti nopeasti katseensa mieheen ja antoi sen taas painua alas. Hänen äänensä viehättävän totinen sävy hämmästytti Leslie Maughania. Silmänräpäykseksi hän unohti, että oli liian väsynyt, jotta omituisimmatkaan seikat voisivat häntä kiinnostaa.
"Etkö tule juttelemaan minun kanssani?"
Lapsi katsahti oveen.
"Äiti odottaa –"
"Tee niinkuin neiti käskee!"
Ilmeisesti mrs Inglethornella, joka seisoi portaiden juurella, oli hyvät korvat. Lapsi säpsähti, katsoi varovaisesti ympärilleen ja hiipi arasti Leslien viereen.
"Mitä sinulla on tapana puuhata?" kysyi Leslie. "Käytkö koulua?"
Elisabet nyökkäsi.
"Minä ajattelen isää melkein aina."
Leslie muisti, että isä par'aikaa palveli isänmaataan Dartmoorissa.
"Hän on minulla kirjassa; hän on kiltti – hirveän kiltti –"
Lapsi nyökäytti vakavasti päätään.
"Kirjassa?" kysyi Leslie. "Millaisessa kirjassa?"
Oven ulkopuolelta kuului vastaus. Mrs Inglethorne näytti ryömineen portaita ylös kuullakseen paremmin.
"Älkää välittäkö hänestä, neiti; hän on vähän päästään sekaisin. Jokaista koreata miestä, jonka hän kirjoissa näkee, hän sanoo isäkseen. Kerran hän otti kuninkaankin ja sen lordi mikä-sen-nimi-olikaan, ja kun minä ajattelen hänen omaa rakasta isäänsä, joka teki työtä niin että nahka sormista lähti ja vietiin koppiin tyhjän tähden, vaikka oli viaton kuin syntymätön lapsi, niin se on kovaa, on!"
Elisabet oli saanut pingoittuneen ilmeen. Hänen suuret silmänsä kapenivat ja hän kääntyi oveen päin kuunnellen. Hän näytti olevan peloissaan, ja Leslien sydäntä särki hänen katsoessaan lasta. Hän silitteli hänen hiuksiaan, eikä tyttönen tällä kerralla säpsähtänyt.
"Minä lähetän sinulle oikein kauniita kuvia ja niistä sinä saat isiä ja setiä ja kaikenlaisia hauskoja asioita."
Kumartuen hän suuteli lasta, kiersi käsivartensa noiden tuskallisen laihojen hartiain ympäri ja talutti hänet ovelle. Ylimmällä portaalla likainen mrs Inglethorne hymyili ja kiemurteli taitavasti teeskennellen kiitollisuutta hienon neidin alentuvaisuudesta.
"Minä aion jatkaa tuttavuuttani Elisabetin kanssa", sanoi Leslie katse kiinteästi naiseen suunnattuna. "Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tulen silloin tällöin katsomaan, mitä hänelle kuuluu?"
Mrs Inglethornen kasvot vääntyivät kamalaan irvistykseen, joka oli tarkoitettu osoittamaan rajatonta mielihyvää.
"Montako lasta teillä on?"
"Viisi, neiti."
Nainen katsahti häneen uteliaasti. Ensimmäinen kohtaus tätä vihattua ammattia edustavan naisen kanssa näytti lumonneen hänet kokonaan.
"Viisi tässä pienessä talossa?" Leslien silmät suurenivat. "Mihin saatte heidät kaikki sopimaan?"
Taas nainen kiemurteli, mutta tällä kertaa kiusaantuneesti.
"Keittiössä, neiti, paitsi kahta tyttöä; he nukkuvat minun huoneessani."
"Tahtoisin mielelläni nähdä keittiönne."
"On vähän myöhäistä, ja lapset heräisivät", sanoi mrs Inglethorne hetkisen epäröityään.
Mutta Leslie odotti, ja vastahakoisesti mrs Inglethorne astui portaita alas tytön häntä seuratessa. Keittiö oli talon takaosassa ja siihen tultiin kapean käytävän kautta. Se oli vain kymmenen jalkaa pitkä ja leveä, kylmä ja kurjasti kalustettu. Naisen kädessä olevan öljylampun niukassa valossa hän näki ei kolme, vaan neljä pientä kääröä; eräs lapsi, joka ei voinut olla kolmekaan vuotta, nukkui lattialla saippualaatikossa peitteenä palanen pölyistä mattoa, joka oli karkeasti leikattu laatikon muotoiseksi. Kaksi lasta makasi yhdessä pöydän alla vanhaan sotilastakkiin kietoutuneina. Neljäs, yksitoistavuotias tyttö, jolla oli hiekanväriset hiukset ja terävät piirteet, nukkui nurkassa jauhosäkin alla niin hiljaa, että hän näytti kuolleelta, mutta nytkähteli ja voihki unissaan lampun valon osuessa hänen kasvoihinsa.
"Ei ole helpot paikat naisella, jolla on viisi suuta täytettävänään", päivitteli mrs Inglethorne, "mutta minä en mistään hinnasta tahdo erota heistä. Ja keittiössä on lämmintä, kun siellä kaiken iltaa on keitetty ruokaa."
Leslie astui raskain mielin tuosta surullisesta pienestä huoneesta. Hän oli nähnyt ja ymmärtänyt, mitä köyhyys merkitsi. Kenties näiden onnettomien lasten asema ei ollut huonompi kuin tuhansien muiden tässä suuressa maailmankaupungissa. Heikoimmat heistä kuolisivat; vastustuskykyisemmät jäisivät henkiin ja laahustaisivat pian kitukasvuiset pienet ruumiinsa kansakouluun, missä heille opetettaisiin juuri kylliksi heidän kyetäkseen kirjoittamaan kerjuukirjeitä ja lukemaan jalkapallo-ottelujen selostuksia.
Peter odotti häntä portaiden alla.
"Taidan lähteä kotiin. Olen aikalailla väsynyt", sanoi tyttö. "On hyvin todennäköistä, että joko mr Coldwell tai joku muu Yardin virkailijoista huomenna kuulustelee teitä. Luulen, että teille on edullisinta itse mennä hänen luokseen. Oletteko muuten" – Leslie vaihtoi äkkiä puheenaihetta – "tavannut äitinne päästyänne vapaaksi?"
Peter pudisti päätään.
"Äitini on ilmaissut toivomuksensa tämän asian suhteen hyvin selvästi. Meidän suhteemme ei milloinkaan ollut läheinen, ja nyt on kenties hieman myöhäistä pyrkiä keskinäiseen ymmärtämykseen."
Leslie katsoi lattiaan purren huultaan.
"Mahtaneeko olla?" sanoi hän ja ojensi kätensä. "Hyvää yötä, Peter Dawlish."
Peter tarttui hänen käteensä, piti sitä omassaan silmänräpäyksen ja sanoi:
"Te olette ihmeellinen. Minä alan katsoa elämää aivan uudesta näkökulmasta", sanoi hän.
Lesliellä oli vielä eräs asia toimitettavana. Tarkastaja Coldwell oli luvannut odottaa Scotland Yardissa, kunnes hän toisi raporttinsa, ja istui Leslien saapuessa juoden kahvia etuhuoneessa. Leslie kertoi lyhyesti käyntinsä tulokset.
"Olinkin vallan varma siitä, ettei Peter tietänyt tästä asiasta mitään. Mitä hän tietää Druzesta."
Hän kuunteli tarkkaavaisesti, kunnes tyttö oli sanonut sanottavansa.
"Kaikki tiet tässä sokkelossa vievät prinsessa Belliniin. – Hyvä, minä otan vastaan Peterin, sähkötän hänelle huomisaamuna." Coldwell haukotteli. "Kunniallisten ihmisten olisi aika olla vuoteessa. Nyt saatan teidät kotiin."
Hänen autonsa odotti, ja vaikka Leslie ei kaivannut saattajaa, Coldwell huomautti, että heillä oli suurin piirtein sama matka.
"En todella käsitä, miten meidän pitää suhtautua lady Raythamiin. Pidän vallan varmana, että te olette keksinyt hyvin paljon sellaista, mitä ette ole minulle sanonut."
"En hyvin paljoa, mutta hiukkasen kyllä", myönsi Leslie.
Mr Coldwell raapaisi korvallistaan.
"Tuo 'hiukkasen' on tavallisesti vaarallista. Oli miten oli, minä en tahdo lannistaa teitä. Säilyttäkää salaisuutenne, romantiikalla on ihmeen vahvistava vaikutus poliisityössä."
Auto vei heidät aution Trafalgar Squaren poikki ja pysähtyi muutaman minuutin kuluttua Leslien asunnon eteen.
"Luulen, että te tiedätte kaiken, mitä tässä asiassa on tietämisen arvoista?" sanoi hän hiukan ivallisesti auttaessaan tyttöä autosta. "Sillävälin kuin minä, vanha tylsäpäinen tomppeli, hapuilen kuin sokea sumussa."
"Luulenpa tietäväni aika paljon", myönsi Leslie väsyneesti hymyillen.
Coldwellia huvitti.
"Voi naisen vaatimattomuutta! Tässä hän pitelee kaikkia salaisuuden avaimia hihassaan valmiina pudottelemaan ne sieltä saamaan poliisipäämajan ällistyksestä vapisemaan. Tehän tiedätte kaiken Druzesta, ettekö tiedäkin?"
"Tiedän hänestä aika paljon."
"Mainiota!"
Leslie oli nyt avannut oven, ja Coldwell odotti, kunnes hän oli astunut käytävään, ennenkuin antoi pomminsa räjähtää.
"Luvatkaa minulle, ettette tule ulos ja rupea kyselemään, vaan menette suoraa päätä vuoteeseenne, jos kerron teille jotakin."
"Lupaan", sanoi tyttö.
Coldwell tarttui oven kädenripaan ollakseen valmis sulkemaan sen.
"Arthur eli Anthony Druze, joita nimiä hän vuoroon käytti, oli nainen!"
Ovi paukahti kiinni; ennenkuin tyttö ehti toipua hämmästyksestään hän kuuli auton lähtevän liikkeelle.
IX.
Druze – nainen! Se oli uskomatonta – melkein mahdotonta! Mutta sittenkin! Hänen älykäs vanha ystävänsä ei olisi tällä tavalla pitänyt häntä pilanaan. Hän laahautui portaita ylös, hänen ruumistaan särki väsymyksestä, mutta henki oli hyvin valpas ja virkeä.
Druzeko nainen? Hän pudisti neuvottomana päätään. Ja samassa hän muisti lady Raythamin hermostuneen naurun. "Mikä oli Druzen suhde teihin?" Jane Raytham siis tiesi!
Leslie oli liian terve, liian suurpiirteinen, jotta asia olisi tuntunut hänestä hullunkuriselta. Hän pysähtyi ylimmälle portaalle ja nojautui raskaasti kaidepuuhun palauttaen mieleensä arvokkaan hovimestarin sileät kasvot ja vartalon. Kaikki rakennelmansa hänen siis oli heitettävä yli laidan. Kaikki oli pystytettävä uudelle perustukselle.
Hän löysi Lucretia Brownin nukkumasta, kyyristyneenä tuoliin sammuneen tulen ääreen. Lucretian täytyi ehdottomasti saada 'odottaa ylhäällä'. Hänen varma vakaumuksensa oli, että ainoastaan tämä tottumus pelasti hänen emäntänsä kaameasta kohtalosta. Hän säpsähti hereille ja nousi horjuen jaloilleen.
"Voi, neiti!" hän haukotteli. "Mitä kello on?"
Leslie katsahti uuninreunukselle päin.
"Kello on kolme", sanoi hän, "ja aamu ihana. Miksi te ette ole vuoteessanne, tyttöparka?"
"Minä en ole mikään parka, enkä ole koskaan ollutkaan", intti Lucretia. "Kello kolme aamulla! On sekin aika!" Häntä värisytti. Ja sitten hän katsahti emäntäänsä parantumaton uteliaisuus ilmeessään. "Onko tapahtunut jotakin, neiti?"
"On tapahtunut enemmän kuin tarpeeksi minun mielestäni", vastasi Leslie vaipuen tuoliin. "On tapahtunut murha."
"Hyvä Jumala!" huudahti kauhistunut Lucretia, ja jatkoi anteeksiannettavan uteliaasti: "Kuka sen teki?"
"Jos sen tietäisin, niin olisin hyvin tyytyväinen ihminen."
Leslie tukahdutti haukotuksensa.
"Pankaa kylpy kuntoon, Lucretia, tuokaa minulle vähän lämmintä maitoa älkääkä herättäkö minua ennen kello kymmentä."
"Jos olen silloin hereillä", sanoi Lucretia pahaenteisesti. "En ole milloinkaan nähnyt tällaista paikkaa. Te muutatte yön päiväksi, niinkuin Hyvässä Kirjassa sanotaan – Lontoo on uuden ajan Papylinki. Katkaistiinko siltä kaula?" Lucretia palasi taas murhenäytelmään.
"Ei, valitan, että tuotan teille pettymyksen; mutta se oli siltikin aivan kyllin kaameata."
Hän nousi väsyneesti seisomaan ja meni kirjoituspöytänsä luo silmäilläkseen iltapostissa saapuneita kirjeitä. Niiden joukossa oli eräs, joka näytti lupaavalta. Hän repäisi kirjekuoren auki, luki kirjeen ja lukitsi sen laatikkoonsa. Kymmenen minuuttia myöhemmin, ennenkuin Lucretia vielä oli ehtinyt tyhjentää kylpyammetta, Leslie Maughan lepäsi vuoteessaan ja nukkui rauhallista unta.
Hän heräsi hämärästi käsittäen, että teekuppi jossakin kilisi ja että Lucretia puhutteli häntä. Avatessaan silmänsä puoleksi hän näki kupin vuoteensa vieressä. Hän oli hirvittävän väsynyt; vuode tuntui lämpimältä ja ihanalta. Ja sitten hän varmaan nukahti uudestaan, sillä hän heräsi kuullessaan ihmisääniä.
Hänen makuuhuoneensa oli arkihuoneen vieressä, ja ovi oli puoliavoinna. Hän kuuli kahden henkilön juttelevan siellä – Lucretian ja erään toisen, jonka ääni oli hänelle tuttu.
"Minä odotan. Pyydän, ettette herätä miss Maughania minun vuokseni."
Leslie nousi istumaan vuoteeseensa. Raollaan olevan oven läpi, jota palvelijatar mustasukkaisesti vartioi, hän näki kookkaan, solakan naisvartalon. Lady Raytham! Silmänräpäyksessä hän oli noussut vuoteestaan, pistänyt jalkansa tohveleihin ja kietoutunut aamupukuunsa. Hän pysähtyi ainoastaan kuvastimen eteen ja harjasi hiukset taapäin.
Lady Raytham seisoi keskellä huonetta. Iloinen valkea paloi takassa, ja tällaisena varhaisena aamuhetkenä huone aina erikoisesti miellytti nuorta omistajaansa. Mutta Jane Raythamin läsnäolo tuntui jostakin käsittämättömästä syystä korostavan sen miellyttävää vaikutusta samoin kuin pääsiäisliljakimppu tai narsissimalja olisi tehnyt.
"Hyvää huomenta. Pyydän anteeksi, että olen tullut näin varhain. Toivon, etten herättänyt teitä."
Hän oli kohtelias, mutta miltei jääkylmän rauhallinen, eikä Leslie voinut olla ihaillen häntä katselematta. Kaikki huolen ja kauhun merkit, jotka niin selvästi olivat näkyneet hänen kasvoissaan edellisenä iltana, olivat kadonneet – kaikki paitsi tuota tummaa varjoa silmien alla.
"Ettekö istuutuisi? Oletteko syönyt aamiaista?" kysyi Leslie luonnollisesti.
Lady Raytham pudisti päätään.
"Olkaa hyvä älkääkä huolehtiko minusta; minulla on runsaasti aikaa ja voin hyvin odottaa."
Hänen katseestaan kuvastui selvästi vastahakoinen ihailu; hän ajatteli, miten harvat hänen tuttavapiirinsä naiset olisivat olleet esiintymiskelpoisia tähän vuorokauden aikaan ja tällaisissa oloissa. Hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt Leslie Maughania päivänvalossa, ja huomasi nyt, ettei tämä ainoastaan sietänyt armottoman aamuauringon koetusta, vaan että se sai hänet näyttämään kahta kauniimmalta. Hän piti tuon tytön ryhdistä ja siitä valmiudesta, millä hän noudatti järkevää ehdotusta ja katosi kylpyhuoneeseen, minne kömpelö palvelijatar syli täynnä vaatteita häntä seurasi. Hänen palatessaan Lucretia oli kattanut pienen pöydän; asettanut sille suuret siniset kupit ja posliinisen paahtotelineen, jossa törrötti mureita ruskeita viipaleita.
"Ei kiitos, minä en voisi syödä mitään!" Lady Raytham pudisti päätään. "Mutta saanko hiukan kahvia."
Leslie katsahti merkitsevästi oveen päin, ja Lucretia katosi vastenmielisesti.
"Kyllä, kyllä minä nukuin", sanoi Jane Raytham välinpitämättömästi. "En tiedä, miten tai miksi, mutta se on totta. Sanomalehdet eivät tiedä mitään murhasta." Leslie mietti hetkisen mielessään.
"Eivät voisikaan tietää; iltalehtiin tulee uutinen. Minä tiedän kaiken Druzesta."
"Te tiedätte – kaiken?" Jane Raytham katsoi häneen tutkivasti.
"Mikä hänen nimensä oli?" kysyi Leslie, mutta toinen nainen pudisti päätään.
"En tiedä; minulle hän aina oli pelkkä Druze."
"Tiesikö teidän miehenne?"
"Että hän oli nainen?" Jane Raytham pudisti päätään. "Ei toki! Raytham-raukka! Hän olisi saanut halvauksen. Mutta hän ei koskaan huomaakaan mitään."
Hän oli mennyt naimisiin ensimmäisen paroni Raythamin kanssa tämän ollessa hiukan kuudennellakymmenellä oleva piintynyt vanhapoika, joka hyvin odottamatta oli havainnut joutuneensa aviomieheksi ja oli hiukan kauhistunut tehdessään tämän havainnon. Lähes vuoden hän oli koettanut olla ihanneaviomies, ja oli ollut jotenkin ikävystyttävä. Hän ei ollut tottunut perhe-elämään. Seurustelua ja kaikkia sen monimutkaisia asiaankuuluvaisuuksia hän inhosi. Ennen heidän avioliittonsa ensimmäisen vuoden päättymistä hän oli kokonaan luopunut kaikista yrityksistään mieltyä avioliiton mukanaan tuomiin uusiin elämäntapoihin. Sen jälkeen hän omisti tarmonsa ja ajatuksensa liiketoimilleen, johtokunnilleen, tilinpäätöksilleen ja kaikille niille ihmeen tärkeille asioille, jotka hänelle merkitsivät elämää, ja Jane Raytham jäi jotenkin paljon omiin hoteisiinsa.
"Mieheni on hyvin harvoin Lontoossa – tuskin kahta kuukautta vuodessa. Hänellä on" – hän epäröi – "muita harrastuksia".
Leslie oli kyllin viisas jättääkseen tämän aiheen sikseen. Hänkin oli kuullut, että lordi Raythamilla ennen naimisiinmenoaan oli ollut joitakin suhteita, joihin hän oli sidottu hyvin kestävin ja olennaisin sitein ja joista hän ei ollut halunnut eikä voinutkaan luopua. Leslie tunsi maailman liian hyvin ollakseen tästä kauhistunut ja oli liian paatunut voidakseen muuta kuin hieman pilkallisesti naurahtaa ajatellessaan miestä, jolle oli niin kovin helppoa selvitä vaimostaan ja niin vaikea päästä irti rakastajattarestaan.
"Teidän nimenne on Leslie, eikö totta?" sanoi lady Raytham. Ja tytön nyökäyttäessä päätään hän jatkoi: "Mahtaisittekohan antaa minun sanoa teitä Leslieksi. Te ette olekaan niin peloittava kuin ensin luulin. Minä – minä pidän teistä. Minun nimeni on Jane – jos te koskaan voitte tuntea kylliksi ystävyyttä minua kohtaan käyttääksenne etunimeäni – minähän olen ollut hirveän epäkohtelias teitä kohtaan, mutta nyt olen tullut pyytämään teiltä erästä palvelusta."
Leslie naurahti.
"Minun täytyy ensin saada pyytää teiltä anteeksi", sanoi hän, ja toinen nainen ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti.
"Tuotako, mitä kysyitte Druzesta? Ajatus oli kaamea, mutta – naisethan ovat niin järjettömiä. Onhan melkein mahdotonta saada käsiinsä sunnuntain lehteä, jossa ei kerrottaisi juuri jostakin tuollaisesta – mesallianssista. Ei, minä tiesin, että Druze oli nainen; se teki kaiken niin vastenmieliseksi. Se saastutti minut, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni, kun sitä ajattelinkin – voittekohan uskoa minua, kun sanon, että se melkein oli raskain ristini – melkein."
"Mikä oli todella raskain?" kysyi Leslie hiljaa.
Lady Raytham huokasi syvään ja katseli ulos ikkunasta.
"En tiedä – on vähän vaikeata verrata toisiinsa näitä asioita." Ja sitten äkkiä: "Tietenkin minä nyt tiedän, mikä on raskain ristini, mutta se tieto on niin uusi ja niin musertava, etten uskalla antaa itseni sitä ajatella. Druze ilmoitti sen minulle ennen lähtöään, ja se sai minun vereni jähmettymään." Hän sulki silmänsä ja häntä puistatti, mutta pian hän taas oli entisellään. "Sen tiedon takia minä tilasin autoni ja lähdin häntä etsimään. Hän kertoi minulle osan, mutta ei kaikkea, ja minun täytyi saada tietää kaikki. Ensimmäinen ajatukseni oli – te kai pidätte minua tekopyhänä –, että Peter oli hänet murhannut. Jos nyt yleensä ajattelin mitään! Luulen, että se oli minulle yhdentekevää. Minulla oli vain yksi ainoa ajatus, tahdoin löytää jotakin, mitä hän oli kerskunut omistavansa."
"Ja tuo 'jotakin' ei ollut kaulakoristeenne?"
Jane Raytham hymyili ylimielisesti.
"Kaulakoriste! Siitäkö minä olisin välittänyt! Minä aion puhua suuni puhtaaksi – vissiin rajaan asti. Kaulakoriste, jonka näitte luonani eilen illalla –"
"– oli jäljennös, sen tiedän", sanoi Leslie rauhallisesti. "Oikean smaragdiketjun tarkka ja arvoton kaksoiskappale. Arvasin sen siitä, ettette huolinut panna sitä takaisin säilytyslokeroon."
Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja kumpikin koetti lukea toisen ajatukset.
"Mitä muuta te arvasitte?" kysyi Jane Raytham pitkän tauon jälkeen ja jatkoi: "Ei, ei, älkää sanoko sitä. Tahdon uskoa, ettei kukaan tiedä – ei kukaan! Sanokaa vain, että minä tahdon luoda itselleni hupsun paratiisin ja että en rohkene katsoa totuutta silmiin – miten lienee – – – Oletteko muuten tavannut Peterin?"
"Näin hänet viime yönä. Hän ei tietänyt murhasta mitään – ei edes niin paljon kuin te", sanoi Leslie.
Jane Raytham ei ollut huomaavinaan tätä vihjausta.
"Mitenkähän paljon te itse tiedätte, Leslie?"
Tuo kysymys oli ansa. Mutta samaten kuin Jane Raythamilla oli salaiset tarkoituksensa, niin oli Leslie Maughanillakin. Hänen täytyi saada toinen nainen itse ilmaisemaan totuus; muuten sillä ei ollut mitään arvoa.
"Minä tiedän, että teiltä on kiristetty rahoja, että kaulakoriste, josta te luovuitte, oli osa hintaa; nuo kaksikymmentätuhatta puntaa, jotka minun arveluni mukaan olivat suurin rahamäärä, minkä voitte nostaa pankistanne, oli toinen osa. Arvaan vielä, että kiristäjä oli Druze. Olenko oikeassa?"
Jane nyökkäsi; hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, ikäänkuin hän olisi pelännyt kuulevansa pahempaa ja tuntevansa helpotusta huomatessaan tytön tietojen supistuvan tähän.
"Kuinka kauan olette maksanut hänelle?"
Toinen ei vastannut, ja Leslie uudisti kysymyksensä.
"En tiedä. Jotenkin kauan."
Taas hiljaisuus. Hän ei siis vielä saisi esiin koko totuutta, ainoastaan osan.
"Ettekö tahtoisi kertoa minulle lisää?" kysyi hän.
Jane Raythamin pää painui alas. Hän olisi tahtonut kertoa – kaiken, minkä tämä vilpitön ja ystävällinen tyttö jo tiesikin, toivoen voivansa säilyttää arvokkaimman salaisuutensa ja samalla sisimmässään rukoillen, että Leslie Maughan pakottaisi hänet paljastamaan elämänsä kalvavan huolen.
"Tahtoisin – tahtoisin sanomattoman mielelläni! Mutta en voi kertoa. En voi pakottaa itseäni pukemaan noita asioita sanoiksi. Ja minä tarvitsen teidän apuanne – tarvitsen niin kipeästi. Mutta hyvä ystävä, te olette poliisi, kuulutte Scotland Yardin koneistoon! Olen nytkin jo kertonut teille liian paljon. Tulen koko päivän olemaan hirveän pelon vallassa –"
"Täällä kotona minä olen vain Leslie Maughan", sanoi Leslie hymyillen. "Pelkkä inhimillinen pieni sisar! Mutta minä varoitan teitä, olen hyvin vakavasti päättänyt tehdä kaiken voitavani löytääkseni tuon naisraukan murhaajan. Mutta kaikesta muusta voitte luottamuksellisesti uskoa minulle salaisuutenne."
Jane pudisti alakuloisesti päätään.
"Minä en tiedä, kuka murhasi Druzen. En tahdo vannoa, mutta annan kunniasanani siitä, etten sitä tiedä enkä edes epäile ketään. Anitakin kyseli sitä minulta. Kävin häntä tervehtimässä tänä aamuna; hän on aivan suunniltaan. En olisi luullut hänen tunteitaan niin syviksi. Poliisit olivat käyneet hänen luonaan tiedustelemassa, oliko Druze käynyt hänen luonaan. Arvattavasti te eilen kerroitte heille, mitä minä olin teille sanonut. Anita-parka! Hän oli hirveästi kiintynyt Druzeen, joka aikoinaan oli ollut hänen palveluksessaan. Hän ei milloinkaan tahtonut sitä myöntää ja puhui hänestä aivankuin ventovieraasta. Mutta siihen kai oli syynä hänen ylpeytensä. Hän ei voinut sietää ajatusta, että oli kerran ollut niin köyhä, että hänen oli ollut pakko antaa Druzen mennä."
"Yhtä seikkaa tahtoisin teiltä kysyä, lady – ei, Jane. Väärensikö Druze lordi Everreedin nimen tuohon shekkiin, kuten Peter Dawlish uskoo hänen tehneen?"
Jane Raytham pudisti päätään.
"Se on mahdotonta", sanoi hän yksinkertaisesti.
"Miksi mahdotonta?"
Vastaus salpasi Leslie Maughanilta hengen.
"Siksi, ettei hän osannut lukea eikä kirjoittaa!"
X.
"Druze oli lukutaidoton, mutta kuten kaikki sellaiset hän oli hankkinut itselleen eräänlaisen sivistyksen ja oli hyvin taitava salaamaan vajavaisuutensa. Luulen ja totta puhuen tiedän, että hän oli käynyt koulua saman verran kuin tavalliset lapset, mutta hänen oli mahdotonta oppia lukemaan. Kansakouluissamme, vieläpä oppikouluissamme on paljon sellaisia lapsia – tyttöjä ja poikia, jotka ovat tutustuneet kaikenlaisiin syviin tieteisiin, mutta eivät milloinkaan ole oppineet näitä alkeellisia taitoja."
Leslie mietti hetkisen.
"Mutta passissa oli hänen nimikirjoituksensa."
"Minä kirjoitin sen", sanoi tuo hämmästyttävä nainen. "Hän ilmoitti minulle aikovansa lähteä Ranskaan viikonlopuksi ja pyysi minua allekirjoittamaan passinsa. Siitä on vain muutama viikko, joten muistan sen hyvin selvästi. Ja sanokaa minulle nyt, mitä minun on tehtävä. Poliisit tulevat varmasti luokseni, ja minä olen valmis kertomaan heille totuuden, vaikkakaan en käsitä, mitä hyötyä siitä voi olla heille."
"Koko totuudenko?" kysyi Leslie merkitsevästi.
Jane Raytham katseli tyttöä pitkän aikaa, ennenkuin vastasi.
"Kaiken, mitä olen kertonut teille – en kaikkea, mitä te arvaatte", sanoi hän levollisella äänellään.
Leslie vei kahvikuppinsa kirjoituspöydälle.
"Tahtoisitteko, että kirjoittaisin muistiin pääkohdat siitä, mitä te olette minulle sanonut?" kysyi hän. – "Te voisitte sitten allekirjoittaa lausuntonne. Se voisi säästää teiltä paljon vaivaa."
Jane epäröi.
"Onko se välttämätöntä. Luultavasti on", sanoi hän. "Kyllä, jos olette niin ystävällinen."
Kymmenisen minuuttia hän katseli tyttöä tämän kynän lentäessä paperilla. Heti saatuaan liuskan täyteen Leslie ojensi sen hänelle.
"Te esitätte asiani paljon taitavammin kuin itse olisin osannut", sanoi hän hiljaa hymyillen. "Minusta tuntuu melkein siltä, kuin te olisitte myötätuntoinen minua kohtaan."
"Ette aavista, miten myötätuntoinen minä olen", sanoi Leslie ja nousi tuoliltaan tehden tilaa Jane Raythamille.
Tämä istuutui, luki viimeisen liuskan uudestaan ja oli juuri kastanut kynänsä mustepulloon, kun oven ulkopuolelta kuului ääniä, Lucretian itsepäisiä kieltoja ja toinen syvempi ääni, jonka Leslie heti tunsi. Hän kiiruhti ovelle ja avasi sen. Prinsessa Anita Bellini seisoi portailla ja tuijotti kiiluvan monokkelinsa läpi taipumattomaan Lucretiaan.
"Te ette voi päästä sisään; miss Maughanilla on muuta tekemistä", kuulivat he tämän sanovan. "Olkaa vain prinsessa tai vaikkapa Saaban kuningatar, minä en siitä välitä. Kun miss Maughanilla on muuta tekemistä, niin ei yksikään ihminen –"
"Riittää, Lucretia. Tulkaa sisään, prinsessa."
Kookas nainen harppasi huoneeseen sanomatta sanaakaan kiitokseksi, alentumatta luomaan katsettakaan röyhkeään palvelijattareen.
"Missä?" hän alkoi, mutta huomasi samassa lady Raythamin istuvan pöydän ääressä. "Mitä te kirjoitatte, Jane?" kysyi hän kovalla äänellä. "Ette suinkaan voi olla kyllin järjetön allekirjoittamaan mitään poliisille tulevaa selitystä, vai mitä?"
"Lady Raytham on kertonut minulle ainoastaan sellaista, mitä tiesin ennakolta", sanoi Leslie.
"Jane, te ette saa allekirjoittaa tuota paperia. Minä kiellän sen."
Hänen kova äänensä vapisi suuttumuksesta, ja katsahtaessaan prinsessaan Leslie huomasi, miten syvästi viimeöinen murhenäytelmä oli häneen koskenut. Hän näytti kymmenen vuotta vanhemmalta. Suupielet olivat painuneet alaspäin, silmät punaiset ja tulehtuneet.
Hyvin rauhallisesti lady Raytham kirjoitti nimensä paperiin.
"Älkää olko naurettava, Anita", sanoi hän hiljaa. "Poliisin ei ole vaikeata saada selville erinäisiä Druzea koskevia seikkoja."
"Mitä te olette heille kertonut? Saanko nähdä tuon kallisarvoisen asiakirjan?"
Hän ojensi kätensä, mutta Leslie ehti hänen edelleen.
"Antakaa minun lukea se teille, prinsessa", sanoi hän ja asettui niin, että pöytä jäi hänen ja hänen kiihtyneen vieraansa väliin. Oli ilmeistä, että prinsessa Bellini oli suunniltaan raivosta.
Hän luki selonteon keskeyttämättä alusta loppuun.
"Jane Raytham, te olette järjiltänne, jos panette nimenne tuollaisen paperin alle", raivosi nainen. "Antakaa heidän keksiä, mitä keksivät, mutta älkää merkitkö nimeänne papereihin. Tämä tyttö on nyt kiristänyt teiltä tunnustuksen –"
"Tunnustuksen?" sanoi Leslie hymyillen. "Tämäpä on naurettavaa! Lady Raytham tiesi, että Druze oli nainen; kuinka hän ei olisi sitä tietänyt. Ja hän on, kuten itse sanoi, kertonut meille ainoastaan mitä ennakolta tiesimme. Ja mitä te tiesitte."
"Minä en tietänyt mitään", sanoi Anita Bellini karkealla äänellä ja katsahti vihaisesti tyttöön. "Paitsi että te olette houkutellut lady Raythamin ansaan ja puijannut häneltä tunnustuksen, josta voi koitua hänelle paljon ikävyyksiä."
Leslie katsoi häntä suoraan silmiin, ja ensi kerran prinsessa Bellini hämärästi ja epämiellyttävästi vaistosi tässä vähäpätöiseltä näyttävässä henkilössä piilevän voiman. He olivat tavanneet toisensa ennen, ja prinsessa tiesi, ettei hänellä ollut syytä ylpeillä noista kohtauksista. Mutta hän oli arvioinut Leslien liukaskieliseksi tytönletukaksi, jolla kyllä oli pistävät vastaukset valmiina, mutta ei suinkaan niitä erikoisavuja, joita prinsessa vaati todella arvoiseltaan viholliselta. Mutta nyt hänelle oli selvinnyt, että olipa tyttö sitten "Coldwellin kaunis konekirjoittajatar", kuten hän oli ylimielisesti sanonut tai "Scotland Yardin juoksutyttö", niin hän joka tapauksessa oli huomioonotettava tekijä. Ja jos hän vielä olisi tuntenut pienintäkään epäilystä, niin Leslie Maughanin seuraavat sanat olisivat sen haihduttaneet.
"Lady Raytham on antanut selityksensä, ja tekin saatte vielä tehdä saman, prinsessa", sanoi hän, "joko ennen tutkimusta tai sen jälkeen".
Nainen suuntasi häneen tutkivan, omituisen ovelan katseen, joka ei ollut luonnollinen.
"En oikein käsitä, mitä voisitte tehdä saadaksenne minut sotketuksi tähän juttuun", aloitti hän, ja hänen äänensä oli epävarmempi kuin äsken.
"Druze oli aikaisemmin teidän palveluksessanne. Te varmaan tiesitte, että hän oli nainen, ja tunnette hänen aikaisemman historiansa", sanoi Leslie rauhallisesti. "Se riittää täydellisesti poliisille syyksi kutsua teidät kuulusteluun."
Anita Bellini otti monokkelin käteensä, hieroi sitä nenäliinallaan ja pani sen takaisin silmäänsä.
"Kenties minä olin liian äkkipikainen", sanoi hän. "Mutta toivon, että te unohdatte minun – kaiken mitä olen sanonut. Druzen kuolema järkytti minua hirveästi. Lukisitteko tuon raportin uudestaan?"
Leslie oli hyvin yksinkertaisesti merkinnyt paperille ne tiedot, jotka lady Raytham oli hänelle antanut, ja kun tyttö oli lopettanut lukemisensa, prinsessa sanoi:
"Ei, tuosta ei voi olla mitään haittaa. Ja otaksun, että se on esitettävä oikeudelle. Merkitseekö se sitä, että meidät kutsutaan kuulusteluun. Minä en kestäisi sitä, se olisi mahdotonta!"
Tuona hetkenä Leslie tunsi prinsessa Bellinin äänen vapisevan. Hänelläkin, tuolla peloittavalla, oli siis heikko kohtansa. Mutta hän tointui hyvin nopeasti.
"Jos jokaiselle tapahtuisi ansion mukaan, niin Peter Dawlish jo olisi telkien takana", sanoi hän ja jatkoi Janen vastaväitteistä välittämättä: "Hän vihasi Druzea, tuo mies, tiedätte sen varsin hyvin, Jane. Hän uhkasikin häntä, voin sen todistaa." Ja sitten suostuttelevalla äänellä: "Toivottavasti me voimme olla ystäviä, miss Maughan. Autan teitä mielelläni, mikäli voin. Voitteko kertoa minulle mitään muuta kuin mitä iltalehdet tietävät?"
"En mitään", sanoi Leslie lyhyesti.
Pian sen jälkeen vieraat yhdessä lähtivät, mutta ennen sitä Leslien onnistui saada sanotuksi muutamia sanoja Jane Raythamille.
"Pyytäisin, ettette kertoisi kenellekään kaulakoristeesta", sanoi hän hiljaa saattaessaan vierastaan portaita alas. "Varsinkaan smaragdista, joka löytyi Druzen kädestä. Lupaatteko? Vai oletteko jo kertonut?"
Jane Raytham pudisti päätään.
"Ihmettelin juuri, miksi ette maininnut siitä mitään raportissanne", sanoi hän. "Mutta voitte luottaa minuun, en kerro siitä kenellekään, en edes Anitalle."
Samassa prinsessa kutsui häntä portaiden alapäästä, ja keskustelun jatkaminen kävi mahdottomaksi.
Leslie saapui Scotland Yardin edustalle hiukan ennen kello kahtatoista ja Yardin portailla hän kohtasi Peter Dawlishin.
"Syyttömäksi havaittu", sanoi tämä hymyillen. "Sen käsityksen ainakin sain Coldwellin sanoista. Teidän salapoliisinne tutkimus näyttää olleen hyvin perinpohjainen. Kyllä kai te tiedätte, että hän ulotti sen minun henkilöönikin? Sivumennen sanoen Belinda lähetti teille terveisiä."
"Belinda?" Leslie ei heti käsittänyt. "Ai, tarkoitatte pikku Elisabetia. Olinpa minä tuhma. Olin melkein unohtanut hänet."
"Mutta hän ei ole unohtanut teitä", sanoi Peter naurahtaen ja jatkoi iloisesti kättään heilauttaen matkaansa.
Leslie tapasi mr Coldwellin tämän isosta, mukavasta työhuoneesta. Ylitarkastaja istui sikarinpätkä hampaissaan ja kulmat miettiväisesti rypyssä.
"Aioin juuri soittaa teille", murahti hän. "Tuo teidän nuorukaisenne oli täällä, ja olen hyvilläni siitä, ettei hän ole mitenkään sotkeutunut tähän rikokseen."
"Ja tuo minun nuorukaiseni on arvattavasti Peter Dawlish", sanoi Leslie rauhallisesti. "Tehän annatte minulle oikean omistajan tunteen."
Hän otti käsilaukustaan lady Raythamin allekirjoittaman selonteon ja pani sen esimiehensä eteen pöydälle. Tämä luki sen tarkkaavaisesti, taittoi sen kokoon ja pisti pöytälaatikkoon.
"Kerroitteko Anita Bellinille smaragdista, jonka löysimme Druzen kädestä?" kysyi hän.
"En", vastasi tyttö. "Se on viimeinen asia maailmassa, minkä olisin hänelle kertonut. Pyysin lady Raythamiakin olemaan sitä mainitsematta. Miksi kysytte sitä?"
Coldwell hymyili pilkallisesti.
"Olin varma siitä, ettette ollut sitä kertonut", sanoi hän. "Hänen korkeutensa soitti minulle viisi minuuttia sitten ja sanoi lukeneensa jostakin sanomalehdestä, että Druzelta oli ruumiintarkastuksessa löytynyt jotakin hyvin arvokasta. En ole nähnyt kaikkia lehtiä, mutta niissä, jotka olen lukenut, ei mainita mitään smaragdista, enkä käsitä, miten se olisi mahdollistakaan, elleivät reportterit ole olleet ajatustenlukijoita. Prinsessa antoi minun ymmärtää, vaikka ei sitä suoraan sanonut, että te olitte varmentanut tämän tarunomaisen sanomalehtitiedon."
Leslie pudisti ihailevasti päätään.
"Tuo nainen ei totta totisesti vitkastele", sanoi hän. "Mitä te sanoitte hänelle?"
Mr Coldwell sytytti uudestaan sikarinsa hermostuttavan hitaasti.
"Sanoin hänelle, että todella olimme löytäneet jotakin arvokasta – setelipinkan. Tuntui siltä kuin hän olisi pettynyt."
Puhelinkello kilahti. Coldwell tarttui kuulotorveen, kuunteli hetkisen hiljaa ja sanoi sitten:
"Hyvä, tulen heti alas."
"Lambethin poliisi on löytänyt heikon johtolangan, hiukan helppohintaisen kylläkin, mutta se on joka tapauksessa tutkittava, koska se johtaa teidän Peteriinne. Haluatteko tulla mukaan?"
Leslie katsoi häntä tiukasti silmiin.
"Jos te vielä kerrankin puhutte 'minun Peteristäni', niin minä suutun, mr Coldwell", sanoi hän, ja Coldwell hieroi leukaansa.
"Minusta tuntuu jostakin syystä siltä, kuin hän kuuluisi teille. En tiedä, mistä olen saanut sen päähäni."
Leslien katse osui huoneen nurkkaan, ja vasta nyt hän huomasi siellä kaksi suurta matka-arkkua. Ne olivat uudet, ja niissä oli Cunardin höyrylaivayhtiön merkit.
"Druzen", sanoi Coldwell lakoonisesti. "Tutkimme ne palattuamme."
Heidän autonsa pysähtyi Severall Streetin kulmaukseen. Siellä heitä odottivat paikallinen konstaapeli sekä eräs salapoliisi.
"Antakaa minun nähdä tuo paperi", sanoi Coldwell heti, ja Leslie, joka ei ollut kuullut äskeisen puhelinkeskustelun toista puolta, odotti jännittyneenä jatkoa.
Konstaapeli otti likaisen paperipalan muistikirjansa välistä ja ojensi sen Coldwellille. Tämä sovitteli silmälasinsa paikoilleen ja luki. Sitten hän antoi paperipalasen Leslielle. Siihen oli lyijykynällä ja huonolla käsialalla kirjoitettu seuraava tiedonanto:
"Dawlishilla on pistooli kätkettynä makuuhuoneensa irtonaisen lattialaudan alle ovensuuhun."
"Mistä te tämän saitte?" kysyi Coldwell.
"Se tuotiin asemalle juuri, ennenkuin soitin teille. Eräs katupoika toi sen, sanoi saaneensa sen eräältä mieheltä, joka oli antanut hänelle lantin vaivanpalkaksi. Minusta oli paras ilmoittaa asia teille."
He kulkivat katua eteenpäin mrs Inglethornen taloa kohti, ja tämä arvon rouva tuli heti hämmästyttävän siistinä ja puhtaana avaamaan heille ovea. Hän näytti hämmästyneeltä, mutta suhtautui huomattavan rauhallisesti poliisivirkailijain saapumiseen.
"Kyllä, sir, mr Dawlish tuli juuri kotiin. Kutsunko hänet alas?"
"Ei kiitos. Me menemme ylös."
Coldwell kiipesi portaita ylös ja koputti huoneen ovea.
Peterin ääni kehoitti heitä astumaan sisään. Tarkastajan olan yli Leslie näki Peterin istuvan yksinkertaisen pöytänsä ääressä kynä kädessä ja edessään kasa kirjekuoria, joihin jo oli kirjoitettu osoitteet. Hän kääntyi tuolissaan, ja hänen silmänsä suurenivat hämmästyksestä.
"Halloo!" huudahti hän voimatta käsittää tämän omituisen vierailun tarkoitusta. "Tahdotteko uudestaan puhutella minua, herra tarkastaja."
Coldwellin katse tutki koko huoneen.
"Minulle on ilmoitettu, että teillä on revolveri kätkettynä tämän lattian alle", sanoi hän. "Ellette pane pahaksenne, niin uudistamme kotitarkastuksemme."
"Kaikin mokomin!" sanoi Peter hetkeäkään epäröimättä.
Coldwell kääntyi takaisin oveen päin, nosti haalistuneen maton nurkkaa ja näki heti irtonaisen lattialaudan. Sen nostaminen paikoiltaan oli sekunnin työ. Työntäen kätensä rakoon Coldwell otti esiin pitkän mustan Browning-pistoolin. Peter kalpeni, ja hänen kasvoistaan kuvastui hämmästys, joka ei voinut olla teeskenneltyä.
"Onko täällä mitään muuta?" kysyi Coldwell, laskeutui polvilleen, pisti kätensä rakoon ja hapuili sillä. Äkkiä hän löysi pienen kankaaseen kiedotun paketin ja ryhtyi hitaasti sitä avaamaan.
"Hyvä Jumala!" huusi ontto ääni.
Mrs Inglethorne oli hiipinyt portaita ylös ja tarkkasi jännittyneenä Coldwellin puuhia. Ja hänen hämmästyksensä oli hyvin ymmärrettävä, sillä tuon likaisen rievun keskellä näkyi kolme suurta timanttisormusta, joista halvinkin varmaan oli sadan punnan arvoinen.
"Tiedättekö mitään näistä, mr Dawlish?"
Peter pudisti päätään.
"En. En ole murtovaras", sanoi hän, ja hänen hyvä tuulensa näytti taas palanneen. "Se ammatinhaara ei ole minun erikoisalani – ja merkeistä päättäen tämä pieni löytö ei ole minkään eilispäivän uroteon saalis."
Coldwell tutki sormuksien ympärille kiedottua riepua. Se oli paksun pölyn peittämä. Hänen sitä liikutellessaan siitä pöllähti hieno harmaa pilvi.
"Tiedättekö te näistä mitään, mrs Inglethorne?"
Nainen pudisti päätään.
"Tai pistoolista?"
Mrs Inglethorne oli tykkänään lamautunut. Hänen kasvonsa olivat käyneet aavemaisen harmaiksi hänen tajutessaan tämän löydön suunnattoman merkityksen. Tuossa hänellä kuukausimääriä oli ollut vähintään 500 punnan arvosta jalokiviä, jonkun hänen vuokralaisensa pienen kepposen tulos, eikä hän ollut tietänyt mitään.
"En ole – koskaan – niitä nähnyt." Mrs Inglethorne oli aivan hengästynyt.
"Tätä on käytetty piilopaikkana ennenkin", sanoi tarkastaja laskien pistoolin ja sormukset pöydälle.
Hän tutki browninkia, merkitsi muistiin sen merkin ja numeron, poisti huolellisesti siinä olevat patruunat ja haisteli piipunruutia.
"Sillä on ammuttu äskettäin, luulisin, se tuoksuu vieläkin kordiitille. Onko tämä teidän, Dawlish?"
"Ei, sir, en ole milloinkaan nähnyt sitä."
"Hm!" Tarkastaja istuutui vuoteelle, juuri samaan paikkaan, missä Leslie oli istunut edellisenä yönä. Hänen katseensa etsi mrs Inglethornea, mutta tämä oli kadonnut.
"Eikö kukaan ollut maininnut teille mitään tästä piilopaikasta?"
"Ei, sir –"
"Terve, Elisabet!" huudahti Leslie keskeyttäen hänet. Oven suussa seisoi tuo hauraannäköinen lapsi ujosti hymyillen untensa ihanalle haltijattarelle.
Hän kuiskasi jotakin, ja Leslie, joka ei kuullut, mitä hän sanoi, meni hänen luokseen, tarttui lapsen laihoihin kätösiin ja kumartui suutelemaan hänen kalpeata poskeaan.
"Teetäkö?" sanoi hän naurahtaen. "Ei, kultaseni, en luule, että me haluamme teetä. Sinä olit hyvin herttainen, kun tulit –"
Lapsen katse oli osunut pöytään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään, ja Leslie näki niissä kauhistuneen ilmeen.
"Mitä sinä pelkäät?" kysyi hän.
"Tuota suurta pyssyä", kuiskasi lapsi. "Se oli äidillä tänä aamuna, ja minua niin peloitti."
Coldwellin tarkka korva oli kuullut nämä sanat.
"Oliko se tänä aamuna sinun äidilläsi, kultaseni?" kysyi hän ystävällisesti. "Missä hänellä se oli?"
"Keittiössä. Eräs herra toi sen – pieni herra, jolla oli keltaiset kasvot. Äiti toi sen keittiöön ja sanoi, että meidät pitäisi kaikki tappaa."
Hän painoi kädet huulilleen säikähtyneenä huudahtaen, sillä vasta nyt hän muisti ne ankarat varoitukset, jotka hänelle oli annettu. Coldwell astui ulos huoneesta porrasaskelmalle ja huusi mahtipontisella äänellä mrs Inglethornea. Kesti kauan, ennenkuin hän sai vastauksen, ja kun se viimein tuli, niin Coldwell äänen värinästä arvasi, että nainen oli kuullut osan äskeisestä keskustelusta.
"Tulkaa tänne ylös", sanoi hän lyhyesti, ja mrs Inglethorne kompuroi hitaasti portaita ylös.
"Tämä pistooli tuotiin teidän taloonne tänä aamuna – kuka sen toi?"
Naisen huulet olivat kuivina pelosta. Hän vilkuili toisesta huoneessaolijasta toiseen.
"Eräs herra toi sen", änkytti hän. "Hän sanoi, että se oli mr Dawlishin – ja että minun piti panna se lattian alle – ja siinä ei ole valheen sanaa, sir."
Coldwellin terävät silmät tutkiskelivat naisen vastenmielisiä kasvoja.
"Tehän sanoitte äsken, ettette ollut koskaan ennen nähnyt koko pistoolia. Kuka sen lähetti?"
Nainen pudisti päätään.
"En tiedä, sir. En ollut milloinkaan ennen nähnyt sitä miestä, ja se on niin totta kuin –"
"Niin totta kuin mitä tahansa teille käy hullusti, ellette heti kerro minulle totuutta", sanoi Coldwell uhkaavasti. "Ja hiton äkkiä päälle päätteeksi."
Mutta nainen pysyi itsepintaisesti sanoissaan ja vannoi epälukuisten jumalain nimeen, joista monet olivat Leslielle outoja, ettei hän tietänyt pistoolista kerrassaan mitään muuta kuin että sen oli tuonut eräs ventovieras mies, jota hän oli luullut Peter Dawlishin ystäväksi.
Leslien ihmeeksi näytti siltä, kuin tarkastaja olisi uskonut tämän jutun todeksi eikä pitänyt kätkemisjuttua mitenkään epäilyttävänä.
"Te menettelitte hyvin järjettömästi, mrs Inglethorne. Ensi kerralla kun ventovieras mies tulee ja pyytää teitä piilottamaan ampuma-aseita vuokralaisenne huoneeseen, niin teidän olisi paras ilmoittaa asia poliisille."
Hän pisti pistoolin taskuunsa, ja hänen katseensa etsi Elisabetia, mutta tämä oli kadonnut.
"Näin ollen te joudutte pois pelistä, Dawlish", sanoi hän. "Ainakin toistaiseksi. Mutta jos olisin teidän sijassanne, niin panisin täällä toimeen tarkastuksen ja ottaisin selville, voisiko täältä muualtakin löytyä jotakin."
Hän keskusteli hetkisen konstaapelin kanssa ja palasi sitten Leslien kanssa auton luo.
"Ettekö te päästänyt tuota naista hiukan liian vähällä, mr Coldwell?"
Coldwell katsahti häneen nopeasti sivultapäin.
"Pikku kalain pyydysteleminen ei ole minua milloinkaan huvittanut", sanoi hän hitaasti. "Varsinkaan kun lähettyvillä uiskentelee suuri hauki, jonka tahdon saada pyydyksiini. Ja ellei tämä pikkukala vie minua suuren haukeni luo, niin olen hyvin hämmästynyt."
"Tehän uskotte, että Peter Dawlish puhuu totta?"
Coldwell nyökkäsi auttaessaan tyttöä astumaan autoon. Astuttuaan siihen itsekin ja paukautettuaan oven kiinni sekä auton lähdettyä liikkeelle hän alkoi selittää asiaa.
"Salapoliisi, joka tutki talon viime yönä, löysi tuon irtonaisen laudan ja sen alla olevan kolon. Jalokivisormukset olisivat voineet jäädä häneltä huomaamatta, mutta pistooli ei mitenkään. Siksi tiesin, että se oli pantu sinne jälkeenpäin. Olisihan Peterkin tietenkin voinut panna sen sinne, mutta se ei tuntunut todennäköiseltä. Mutta lapsen kertomus oli tosi. Tuo pieni keltakasvoinen herrasmies oli luultavasti yksi niistä kolmesta, jotka eilisiltana hyökkäsivät Peter Dawlishin kimppuun."
Ensimmäisen kerran Leslie kuuli Severall Streetillä tapahtuneesta omituisesta väkivallanteosta, jonka uhriksi Peter oli joutunut palatessaan hänen luotaan.
Coldwell myönsi hieman kärsimättömästi, ettei hänen kokemuspiiriinsä sisältynyt yhtään tämän kaltaista juttua.
"Löydämme naisen, joka viimeiset viisitoista vuotta on esiintynyt miehen asussa, kuolleena ja kädessään smaragdi, joka on arviolta ainakin tuhannen punnan arvoinen. Häntä on ammuttu aivan läheltä tällä samalla pistoolilla, joka minulla on taskussani –"
Leslie tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Ette kai tarkoita sitä?"
Coldwell nyökkäsi päätään. "Tarkoitanpa kylläkin. Panen kuukauden palkan vetoa siitä, että olen oikeassa. Te kai ajattelette, että murhaaja olisi mieletön antaessaan murha-aseen suoraan poliisin käsiin hyvin tietäen, että sen ostopaikka voidaan saada selville – ellei sitä ole ostettu Belgiasta, mikä on erittäin todennäköistä. Ettehän ole nähnyt Druzea sen jälkeen kuin hänet löydettiin? Enkä kehoita teitä menemään häntä katsomaan – kaikki yksityiskohdathan voitte saada tietää muutenkin. Hänellä on musta ruudin kärventämä täplä peukalonsa juuressa. Huomasin sen ensimmäiseksi tutkiessani hänen ruumistaan."
"Miten hän oli sen saanut?" kysyi Leslie.
"Hän laukaisi pistoolin – viisi tai kuusi laukausta tiheästi peräkkäin. – Yksi laukaus ei olisi jättänyt merkkiä, niitä täytyi olla vähintään viisi. Katsokaahan!" Hän näytti omaa kättään ja siinä olevaa punoittavaa, mustankirjavaa jälkeä. "Laukaisin pistoolini useita kertoja peräkkäin tänä aamuna nähdäkseni, miten se vaikuttaisi, ja sain aivan samat jäljet kuin Druzella on kädessään. Tämä on pelkkä otaksuma, Leslie, mutta luulen, että miss tai mrs Druze kuoli puolustaessaan itseään, että hän aloitti laukausten vaihdon ja joutui itse sen uhriksi."
Leslie pidätti henkeään.
"Mutta missä on sitten toinen ruumis?" kysyi hän nopeasti.
Coldwell tuijotti häneen suu auki.
"Toinen ruumis?"
"Druze tietenkin ensin surmasi jonkun muun", sanoi Leslie nopeasti. "Surmasi tai haavoitti kuolettavasti. Druzen kaltainen nainen ei kantaisi pistoolia osaamatta sitä käyttää. Ja jos hän osasi sitä käyttää ja ampui ensiksi, niin varmasti joku loukkautui vaikeasti."
Hänen vanha ystävänsä otti hatun päästään ja raapi korvallistaan.
"Tuo on hyvin oikea johtopäätös", sanoi hän, "vaikka minä en sitä keksinyt. Miksi, sitä en käsitä. Antakaahan minun nyt hiukan miettiä."
Vaitiolo ei keskeytynyt, ennenkuin he ehtivät perille Scotland Yardiin.
"En ole vielä päässyt tästä perille", sanoi Coldwell synkeästi astuessaan Leslien jälkeen autosta ja maksettuaan kuljettajalle.
Hallissa odotti parrakas mieshenkilö, jonka koko olemuksesta näki, että hän oli lääkäri. Hän keskusteli pöydän ääressä istuvan virkailijan kanssa, joka ilmeisesti oli osoittanut hänelle Coldwellia, sillä tämän astuessa ovesta mies heti tuli hänen luokseen.
"Tehän olette mr Coldwell? Nimeni on Simson. Tohtori Simson Marylebone Roadilta."
"Voinko auttaa teitä, tohtori?" sanoi Coldwell kohteliaasti.
"Eräs ystäväni neuvoi minua tulemaan Scotland Yardinin ilmoittamaan erään hieman omituisen jutun", sanoi tohtori hämillään. "En ole milloinkaan ennen tehnyt mitään tällaista, enkä oikein tiedä miten alkaa. Mutta minulla on eräs potilas, joka on saanut ampumahaavan, enkä ole oikein tyytyväinen hänen selitykseensä siitä, miten hän on sen saanut. Muuten" - Coldwell oli jo pelkkänä korvana – "hänen vammansa on vallan vähäpätöinen, luoti on lävistänyt pohkeen, eikä yksikään valtimo ole vahingoittunut. Ja totta puhuen tunnen tekeväni hyvin väärin potilastani kohtaan –"
"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Coldwell.
"Mrs Greta Gurden", oli vastaus.
XI.
Greta Gurden asui erään Portman Crescentin talon ensi kerroksessa. Hänellä oli tuollainen taiteellinen pieni asunto, joka kuvasti kaikkia mahdollisia makusuuntia paitsi hänen omaansa. Hän nukkui punaiseksi lakatussa sängyssä, jota koristivat kullatut pakolaiset ja jonka hän useita vuosia sitten oli saanut saaliikseen Kaledonian markkinoilta ja sitten omin käsin pannut kuntoon. Yksinäisen naisen elämä ei ole kadehdittavaa; hänellä oli tosin hämäräperäinen aviomies jossakin epämääräisessä etäisyydessä, mutta tämä oli joko hylännyt vaimonsa tai joutunut mielisairashoitolaan tai johonkin muuhun yhtä epätyydyttävään olotilaan. Mutta Greta Gurden oli niitä tuhansia, jotka mitättömistä tuloistaan huolimatta yrittävät näyttää varakkailta. Ammatiltaan hän oli sanomalehdentoimittaja ja toimitti lievästi huonomaineista pientä lehteä, jonka nimi oli "Mayfairin juoruja". Sen levikki oli sangen rajoitettu, ja totta puhuen se antoi hänelle hyvin vähän työtä. Lehti ei mitenkään ollut syynä hänen harhakuvitelmaansa, että hänen elämänsä kului kuumeisten huvitusten pyörteessä. Sillä hän näyttäytyi silloin tällöin ylimyksellisimmissä yöklubeissa, vielä useammin vähemmän ylimyksellisissä, aina varallisuusasteensa ja seuransa maun mukaan. Ja hänellä oli paljon ystäviä. Hänen liioittelunsa ja lörpöttelynsä kiusasivat kyllä arvostelukykyisiä ihmisiä, mutta miellyttivät suuresti niitä, jotka hänen suustaan ensi kerran saivat kuulla, miten huomattavia tai kauniita tai hyvin puettuja he olivat, miten erinomaista makua, arvostelukykyä tai hienotunteisuutta he osoittivat jokaisessa mahdollisessa tilanteessa ja miten hartaasti ja kärsimättömästi Greta odotti heidän seuraavaa tapaamistaan.
Heidän joukossaan oli nuoria miehiä, jotka veivät hänet "ulos" illastamaan tai tanssimaan, ja keski-ikäisiä miehiä, joiden sydämiä hän lämmitteli lupailemalla seikkailuja, joita ei koskaan tullut, ja joiden turvissa hän pääsi huokeampiin julkisiin huvittelupaikkoihin. Oli myöskin naisia, jotka elelivät jossakin esikaupunkien ja Mayfairin välimailla ja jotka etsivät hänen seuraansa sen harhakäsityksen vallassa, että kaikkein suljetuimpien piirien ovet olivat hänelle avoinna.
"Mayfairin juoruja" oli kokonaan Anita Bellinin omaisuutta ja huonosti kannattava yritys – sitä Anita ei milloinkaan unohtanut pontevasti vakuuttaa Greta Gurdenin käydessä perjantaivierailuillaan saamassa viikkopalkkaansa, ainoata säännöllistä tuloaan. Mutta eräissä muissa suhteissa prinsessa oli kiltti, kutsui hänet silloin tällöin päivälliselle, antoi hänelle joskus hylkäämänsä puvun tai vei hänet seurassaan iltapäiväkonsertteihin ja käytti häntä jonkinlaisena palkattomana sihteerinä. Välistä onni oli Greta Gurdenille suopea, ja hän voi saada viisikymmentä puntaa jostakin pienestä palveluksesta. Ja hänellä oli aina rahanreikiä: milloin uudet ikkunaverhot, milloin hurmaava kiinalainen lipasto tai esine, joka näytti hurmaavalta kiinalaiselta lipastolta, norsunluinen madonnaveistos, mestariteoksen jäljennös. Hänen intohimonsa oli täysin arvottomien esineiden keräileminen, ja hänen ruokahuoneensa oli täpöisen täynnä jäljennettyjä tammihuonekaluja, Birminghamissa valmistettuja teräshaarniskoja ja samasta yritteliäästä kaupungista kotoisin olevia itämaisia vaskiesineitä. Olipa siellä vielä oven yläpuolella spinetin luuranko, josta koneisto oli poistettu ja joka nyt palveli yksinomaan erilaisten jäljennettyjen esineiden näyttelypöytänä, ja oven yläpuolella pari hirven sarvia, joista Gretalla oli tapana kertoa kauhistuneille vierailleen, että hän itse oli ampunut tuon otuksen ollessaan Blankin herttuan vieraana hänen pienessä metsästysmajassaan Inverness-shiressä.
Hänellä oli palveluskuntanaan henkilö, joka aamuisin toimi siivoojattarena ja iltapäivisin sisäkkönä, ja tämä mistään piittaamaton nainen oli ainoa ihminen, joka koskaan sai nähdä todellisen Greta Gurdenin.
Mrs Gurden makasi vuoteessaan jalka siteessä ja lähimmän menneisyyden kammottavat muistot, verenmyrkytyksen ja sen kaameiden seurausten pelko (Greta Gurdenin tehtäviin kuului m.m. kirjoittaa terveydenhoitoa koskevia palasia "Mayfairin juoruihin"), pakollinen toimettomuus ja tyytymättömyys maailmaan ylimalkaan tekivät hänestä hyvin kärsimättömän potilaan.
Greta ei voinut laiminlyödä jokapäiväisiä velvollisuuksiaan itseään kohtaan. Hänen kasvojaan peitti savikerros, joka oli tarkoitettu suojelemaan niitä iän turmiolliselta vaikutukselta ja jonka harmaudesta tummat silmät omituisesti kiiluivat. Kuivunut savi teki hänelle vaikeaksi puhua. Juuri tänä hetkenä hänellä oli aivan erityinen harmistumisen aihe.
"Sanokaa hänelle, etten voi enkä halua ottaa häntä vastaan – sanokaa, että hän voi tulla takaisin kello kahdeltatoista."
"Hän on Scotland Yardista, rouva."
"Olkoon mistä tahansa, en ota häntä vastaan."
Kuuliainen apulainen katosi ulompaan huoneeseen. Greta kuuli sieltä puheensorinaa, ja hetken kuluttua nainen palasi.
"Hän sanoo odottavansa, kunnes olette valmis. Hän tahtoo tietää, miten loukkasitte jalkanne."
Gretan ei tarvinnut ponnistella hillitäkseen raivoaan. Äkillinen kauhu lamaannutti hänet kokonaan.
"Tuokaa kuumaa vettä", sanoi hän.
Savikerroksen poistaminen ei tapahtunut kädenkäänteessä, ja vielä kauemmin kesti hyvänhajuisten voiteiden ja jauheiden levitteleminen ja sirotteleminen sen tilalle. Lyhyt silmäys avoimesta ovesta oli paljastanut Leslie Maughanille odotuksen syyn. Hän odotti kärsivällisesti, sillä olihan hänkin nainen, joka voi tuntea myötätuntoa toista naista kohtaan, joka alakynteen joutuneena taisteli iän ja huolien hävitystyötä vastaan. Päästessään vihdoin sisään hän tapasi tavallisen Gretan, joka hymyili haltioitunutta hymyään.
"Rakas ystävä! Miten ihmeen herttaista, että tulitte luokseni, Te olette niin kultainen! Toivoin niin, että saisin tavata teidät uudestaan. Prinsessa on hiukan vaivalloinen, eikö totta? Olisin niin mielelläni tahtonut jutella vähän kanssanne, kun viimeksi tapasimme. Ihailen teidän tyyliänne äärettömästi. Ettekö istuutuisi? Niin, minulle on tapahtunut hirveä onnettomuus. Puhdistin mieheni pistoolia, ja se laukesi. Onneksi mikään luu ei vahingoittunut."
"Missä tämä tapahtui?"
Greta oli juuri sanomaisillaan "täällä", mutta malttoi mielensä.
"Eräällä maatilalla, missä vietin viikonloppua. Ihmiset ovat niin huolimattomia. Ajatelkaahan nyt – jättää ladattu pistooli niin huolimattomasti! Pelästyin puolikuoliaaksi!"
"Mikä maatila se oli?" kysyi Leslie.
Greta rypisti otsaansa.
"Mikä sen nimi olikaan? – En tunne noita ihmisiä erityisen hyvin. Jossakin Berkshiressä."
"Oliko miehenne siellä, mrs Gurden?"
"Hän – e – ei – mutta hän oli käynyt siellä ja jättänyt metsästyslaukkunsa jälkeensä. Minä pengoin sitä ja löysin hänen pistoolinsa, ja se näytti niin hirveän ruostuneelta ja likaiselta, että aioin puhdistaa sen."
"Kuka muu loukkautui paitsi teitä?" kysyi Leslie rauhallisesti.
Greta loi tyttöön pikaisen, epäluuloisen katseen.
"Ei kukaan muu, Jumalan kiitos", sanoi hän.
Leslie odotti hetkisen ja kysyi sitten:
"Tapahtuiko tämä ennen Druzen kuolemaa vai sen jälkeen?"
Punamaalin alla Gretan kasvot äkkiä kävivät harmaiksi ja niiden ilme pingoittuneeksi. Hän istui jäykistyneenä vuoteessaan ja tuijotti tyttöön.
"Druzen kuoleman?" sanoi hän käheästi. "Onko Druze kuollut? Se ei ole totta."
"Druze on kuollut! Naisparka löydettiin eilisiltana Barnes Commonilta – ammuttuna!"
"Naisparka?" Greta Gurdenin otsa oli vetäytynyt syviin kurttuihin. "Mitä te tarkoitatte? Minä puhuin Druzesta."
"Niin minäkin", sanoi Leslie. "Druze oli nainen: te tiedätte sen mainiosti."
Greta Gurdenin suu lensi ammolleen, ja hänen silmänsä suurenivat. Kaikki mahdolliset hämmästyksen merkit todistivat selvästi, ettei Greta ollut aavistanutkaan "hovimestarin" sukupuolta.
"Nainen – hyvä Jumala!"
Hän vaipui takaisin tyynyille järkytyksen uuvuttamana, katse kattoon suunnattuna. Ellei Leslie olisi nähnyt noita mustia tuijottavia silmiä, niin hän olisi luullut naisen pyörtyneen. Äkkiä Greta Gurden alkoi puhua.
"Minulla ei ole teille mitään sanottavaa. Minä ammuin itseäni vahingossa. En tiedä mitään Druzesta – en mitään. Miten minä tietäisin? Olin maaseudulla, kun onnettomuus tapahtui. En tahdo puhua kanssanne – en tahdo."
Hän miltei kirkui nuo sanat.
Leslie huomasi, että olisi julmaa kysyä häneltä mitään lisää; nainen oli niin järkytetty, että hän olisi epäröinyt, vaikkakaan hänen ei olisi tarvinnut pelätä ristikuulustelun vaikutusta lääkärin hoidossa olevaan henkilöön.
"Tulen luoksenne uudestaan, kun olette hiukan toipunut, mrs Gurden", sanoi hän.
Greta ei vastannut.
Kadunkulmauksessa Leslien auto sivuutti ison Rollsin, joka juuri pyörähti sille vaatimattomalle poikkikadulle, jonka varrella Greta Gurdenin asunto sijaitsi, ja tyttö ennätti vilaukselta nähdä prinsessa Bellinin. Hän toivoi hartaasti, että olisi keksinyt minkä verukkeen tahansa ja jäänyt mrs Gurdenin luo saadakseen nähdä noiden kahden naisen kohtauksen.
Anita Bellini kiipesi portaita ylös, astui huoneistoon koputtamatta ja lähetti yliolkaisesti apuvaimon tiehensä. Mrs Hobbs, joka ei ollut tottunut tällaiseen korskeaan kohteluun, poistui nöyrästi.
"Onko Maughan käynyt täällä?" kysyi hän astuessaan pitkin askelin Gretan huoneeseen.
Hän rypisti otsaansa nähdessään toisen vääntyneet kasvot.
"Huomaan arvanneeni oikein", sanoi hän tuimasti. "Mitä asiaa hänellä oli?"
Greta kohottautui kyynärpäänsä varaan ja työnsi tyynyn tuekseen. Hän vapisi niin, että sekunnin kuluttua voihkaisten vaipui takaisin tyynylle.
"Hän tahtoi saada tietää, miten olin haavoittunut", sanoi hän vihdoin.
"Mitä te kerroitte hänelle?" kysyi prinsessa kärsimättömästi. "Taivaan tähden, pysykää pystyssä, hyvä ihminen! Mistä hän ylimalkaan tiesi, että olitte haavoittunut? Lähetittekö ehkä ilmoituksen lehtiin?"
"Minä en tiedä, mistä hän oli saanut sen tietää, mutta hän tiesi kuitenkin. Sanoin hänelle, että se oli tapaturma, että puhdistin mieheni pistoolia ja se laukesi. Anita, onko se totta?"
"Onko mikä totta?" kysyi prinsessa töykeästi.
"Onko totta, että Druze on kuollut?"
"On."
"Ja että hän oli nainen?"
"Luulin teidän arvanneen", sanoi prinsessa Anita. "Tietenkin hän oli nainen."
"Hyvä Jumala, miten kauheata!"
Anita Bellinin kylmä katse lävisti vuoteessa olevan potilaan.
"Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän karkeasti. "Druze oli –"
Hän keskeytti äkkiä.
"Kuinka kauan saatte pysyä vuoteessa?"
Greta pudisti päätään.
"En tiedä, lääkäri puhuu ainakin parista viikosta."
"Sanoitteko hänelle mitään muuta? Totisesti, Greta, teihin ei ole luottamista – vaikka en koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tuo nenäkäs pieni paholainen saisi nuuskituksi senkin, että olette haavoittunut. Arvattavasti lääkäri on ilmiantanut teidät."
Hän katseli mietteissään vuoteessa olevaa naista.
"On kai paras, että annan teille vähän rahaa", sanoi hän osoittamatta erityistä asianharrastusta. "Te olette kaamean näköinen – tiedättekö sen? Te ette enää kykene näyttämään nuorelta, Greta. Kaikki maailman savikääreet eivät enää riitä poistamaan ryppyjä silmienne alta. Niin, niin, te olette vanha."
Tällä kertaa Greta Gurdenin poskilla oli luonnollinen puna, joka tummeni ja vaaleni vuorotellen. Raivo liekehti hänen mustissa silmissään, sillä nyt Anita Bellini oli osunut Gretan itserakkauden arimpaan kohtaan ja pukenut tänä sopimattomana hetkenä sanoiksi kaiken sen, mitä tämä pieni teeskentelijätär pahimmin pelkäsi. Mutta oli juuri Anita Bellinin tapaista tehdä tuollaisia äkkihyökkäyksiä, pistellä ja haavoittaa niitä, joilta hän odotti järkähtämätöntä uskollisuutta, ja aivan valita halvan käskyläisensä nöyryyttämiseen tämä hetki, jolloin todellisen vaaran uhka piti hänen omaa mieltänsä jännityksessä.
"Te ette nyt tietenkään kykene hoitamaan 'Juoruja'. Saatteko kirjeet tänne?" kysyi hän ja jatkoi toisen hiljaa nyökäyttäessä päätään: "Viimeisestä pinkasta ei ollut mihinkään – siinä oli pieni pätkä tuosta Debousonista, mutta tiesin kaiken ennakolta. Hänellä ei ole penniäkään; totta puhuen hänen miehensä lienee esittänyt vararikkoanomuksen. Voisitte kirjoittaa siitä pienen kirpeän palasen – muuta arvoa ei koko tiedonannolla ole."
Hän kulki puhuessaan edestakaisin huoneessa, pysähtyi silloin tällöin tarkastellakseen ylenkatseellisesti huuliaan nyrpistäen halpoja jäljennöksiä, joita huone oli tulvillaan.
"Minä aion lähteä Caprille keväällä", sanoi hän. "Uusi huvila on ostettu – luulen, että minun on paras ottaa teidät mukaani."
Hän ei nähnyt tummista silmistä välähtävää vihamielistä katsetta.
"Lehti saa jäädä sikseen. Se kannattaa yhä huonommin ja huonommin. Jos teissä olisi neron kipinä, Greta, niin olisitte voinut ansaita omaisuuden. Oletteko varma siitä, ettette kertonut tuolle poliisitytölle mitään?"
"En mitään", sanoi Greta, jonka taas onnistui hallita äänensä.
"Mitä tämä on?"
Anita oli pysähtynyt ison lipaston eteen ja avannut laskukannen. Nyt. hän alkoi tutkia joitakin kirjeitä, jotka olivat siististi sidotut pinkkoihin.
"Ovatko nämä ne paperit, jotka pyysin teitä järjestämään?"
"Ovat."
Prinsessa otti umpimähkään esiin erään kirjeen, luki sen ja heitti sen takaisin.
"Useimmat näistä voitte polttaa", sanoi hän. "Ettekö löytänyt mitään tärkeätä?"
"En – en mitään."
Gretan äänessä oli jotakin, mikä sai prinsessan kääntämään päätään.
"Mikä teitä vaivaa?"
Ja sitten Greta Gurdenin patoutunut suuttumus purkautui esiin. Hän nyyhkytti rajusti, ja raivo teki hänen puheensa miltei käsittämättömäksi.
"Te kohtelette minua aivankuin halpaa palvelijaa – ja suojelette minua. Minä vihaan teidän inhoittavaa tapaanne puhua minulle. Minä en ole mikään koira. Olen palvellut teitä kuten orja kaksitoista vuotta, enkä tahdo, että minulle puhutaan niinkuin te puhutte – en tahdo! Mieluummin kuolisin nälkään katuojassa. Tietenkin minä vanhenen – tiedän sen – mutta teidän ei tarvitse heittää sitä minulle vasten kasvoja. Te puhutte aina minun ulkonäöstäni. Ellei teillä ole mitään miellyttävää sanottavaa, niin älkää sanoko mitään. Minä olen kyllästynyt tähän."
"Älkää olko höperö!" torui prinsessa. "Älkääkä hermostuko! Teidän täytyy ajatella tulevaisuuttanne, ja se ei parane siitä, että riitelette minun kanssani. Ette voi palata balettiinne."
"Juuri teidän kaltaistanne sanoa tuollaisia hirveitä asioita!" riehui Greta. "Te olette inhoittava! En aio tämän jälkeen panna tikkua ristiin teidän hyväksenne –"
Sanatulva päättyi intohimoiseen itkuun, eikä Anita Bellini yrittänytkään rauhoittaa häntä. Hän tiesi entisestä kokemuksesta, että hän tunnin tai parin kuluttua saisi orjaltaan katuvaisen tervehdyksen, jossa häneltä pyydettäisiin anteeksi koko purkausta. Tämä ei näet ollut Gretan ensimmäinen kapinayritys, ja aina Anitan ruoskanisku oli saanut ne lopetetuksi.
Tästä varmana prinsessa kylmästi lähti tiehensä ja oli tuskin ehtinyt kadunkulmaan, kun Greta oli kokonaan häipynyt hänen ajatuksistaan. Prinsessa Anita Bellinillä oli muita ja tärkeämpiä ajatuksen aiheita.
Leslie Maughanilla oli hyvin vähän kertomista esimiehelleen, mutta tämä ei tuntunut sanottavasti pettyneeltä.
"Jätämme hänet rauhaan joksikin aikaa. Jos tuollaisia ihmisiä alkaa liiaksi ahdistaa, niin he hankkivat itselleen kumoamattoman alibin, ja se ei ole eduksi asialle."
Hän katsoi jurosti huoneensa nurkassa olevia matka-arkkuja.
"On kai viisainta käydä käsiksi noihin", sanoi hän. "Kutsumme tänne jonkun apulaisista luetteloimaan niiden sisällön teidän sanelunne mukaan."
Hän kutsui sihteerinsä, saman tytön, joka oli perinyt Leslie Maughanin paikan tämän ylennyksen jälkeen. Sitten hän kumartui ensimmäisen arkun eteen, avasi lukon ja nosti kannen. Puolisen tuntia Leslie yhtämittaa nosteli arkusta erilaisia pitovaatteita ja muuan pieni salaisuus selvisi, kun hänen käteensä osui eräs mytty miehen vaatteita. Ne olivat valmiina ostettua lajia, ja saumat karkeasti ommellut. Erästä niistä oli kuitenkin ryhdytty korjaamaan, sillä se oli puolivalmis, ja arkusta löytyneet räätälin työkalut selittivät, miten Druze oli välttänyt pukujensa sovittelemisen räätälin luona. Hän oli ilmeisesti taitava ompelijatar, sillä puolivalmis vaatekappale oli hyvin kaunista työtä. Ensimmäisestä arkusta ei kuitenkaan löytynyt mitään, mikä olisi mitenkään valaissut hänen kuolemansa salaisuutta.
Toinen arkku sisälsi yllätyksen; se oli täynnä naisen vaatteita.
"Hän aikoi luopua valepuvustaan Yhdysvaltoihin tultuaan", päätteli Leslie, ja mr Coldwell oli samaa mieltä.
Vihdoin toinenkin arkku tyhjeni, mutta vieläkään he eivät olleet löytäneet heikointakaan johtolankaa.
"Hänellä oli vielä matkalaukku. Löysimme sen vasta tänä aamuna. Se oli Waterloon aseman tavaratoimistossa", sanoi Coldwell.
Hän avasi kaapin, otti esiin krokodiilinnahkaisen matkalaukun ja nosti sen pöydälle. Se oli lukittu, mutta matkalaukkujen tusinalukot tottelevat melkein mitä avainta tahansa, ja toisella yrityksellä se aukeni. Täältä tyttö löysi sellaisia esineitä, joita saattoi odottaa valtamerimatkustajalla olevan mukanaan: pesusienilaukun, saippuarasian, pienen lippaan, jossa oli miehen kultakello perineen, jalokivikoristeinen rannekello ja pieni timanttirintaneula. Silkkinen aamupuku, tohvelit ja yhtä ja toista pikkutavaraa – muuta ei laukussa ollutkaan.
"Ei täälläkään mitään", sanoi Leslie.
Hän tunnusteli kädellään lippaan silkkivuoria, ja äkkiä hänen sormensa pysähtyivät. Hän tunsi silkin alta ohuen pitkulaisen käärön, otti pöydältä Coldwellin sakset ja puhkaisi silkkivuorin. Pistäen sormensa reikään hän sai käteensä kirjekuoren. Se oli suljettu ja osoitetta vailla. Leslie repäisi kuoren auki ja veti esiin pitkulaisen asiakirjan. Se oli avioliittotodistus, jonka oli antanut pastori H. Hermitz Connecticutin Elfieldistä.
"Taivaan tekijä!" sanoi hämmästynyt Coldwell lukien Leslien olan yli.
Hetkiseksi sanat mustenivat Leslien silmissä, mutta pian ne tulivat esiin sumusta hirvittävän selvinä. Tämä asiakirja todisti, että Peter James Dawlish oli pyhän avioliiton siteillä yhdistetty Jane Winifred Hoodiin – ja Hood oli Lady Raythamin tyttönimi!
Leslie luki asiakirjan uudestaan, ojensi sen sitten tarkastajalle ja sanoi:
"He olivat siis naimisissa. Se oli ainoa kohta, josta en ollut aivan varma."
XII.
Peter Dawlish huomasi, että hänen oli hyvin vaikeata keskittää ajatuksiaan työhönsä, ja vaikka se oli aivan koneellista, hänen silloin tällöin piti keskeyttää se ja antaa ajatustensa vapaasti lentää. Ja niiden maalina oli aina ehdottomasti muuan harmaa rakennus Thames Embankmentilla ja jossakin tuon rakennuksen pimennossa oleva huone, missä muuan tyttö istui. Peter näki hänen kasvonsa hyvin selvästi. Hän huoahti, tarttui uudestaan kynäänsä ja noitui järjettömyyttään.
Paljon paremmin hänen olisi sopinut, niin hän ajatteli, ellei voinut keskittää ajatuksiaan työhönsä, antaa niiden harhailla länttä kohden, kolkolle, ilottomalle nummelle ja sen rumiin vankilarakennuksiin; muistella kiviholveja, joiden alitse hän oli astellut raskain askelin kultapartaisen vartijan ohi, joka seisoi rautaportin luona ja laski vangit heidän kulkiessaan ulos ja sisään; muistella pitkää pahanhajuista osastokäytävää ja kellarimaisia koppeja räikeänvärisine huopineen, rämemaita, joilta vankityömiehet läpimärkinä ruumista myöten palasivat jäähtyneen ateriansa ääreen; latomaista pesulaitosta, hiljaisia rangaistustyrmiä ja asfalttikäytäviä, joille vangit sunnuntaiaamuisin pääsivät kävelylle. Tuo muisto ei ollut kaunis, mutta se oli joka tapauksessa todellinen ja kuului menneisyyteen. Paljon parempi kuin päästää ajatuksensa harhateille tytön luo, jonka silmät olivat kuin orvokit ja jonka punaiset huulet tuskin koskaan lakkasivat hymyilemästä.
Hän oli ehtinyt luettelossaan S-kirjaimeen, Simpsoneihin Simeihin ja Sinclaireihin. Tämä oli huonosti maksettua työtä ja hänen työnantajansa oli muuan epäilyttävä kynäniekka, mutta hän oli saanut osan palkkaansa ennakolta ja hänelle oli luvattu lisää työtä tämän jälkeen, ja muusta hän ei välittänyt.
Hyvin päättäväisesti hän oli karkoittanut mielestään kaikki äitiään koskevat ajatukset. Dartmoorissakin hän oli sulkenut äidin ajatuksistaan. Ainoa, minkä hän muisti, oli kirje, jonka hän oli saanut samana päivänä kuin tuomionsa. Hänen isänsä oli kuollut samalla viikolla; hän oli riutunut useita kuukausia, eikä koskaan ollut saanut tietää poikansa häpeää. Se oli ollut Peterin ainoa lohdutus, kunnes hän sai äitinsä kirjeen, joka toi hänelle tiedon, että vanha Donald Dawlish täysissä tajuissaan ollen oli pyyhkinyt pois poikansa nimen jälkisäädöksestään. Ja niin Peter astui syytettyjen aitiosta kuoleman katkeruus sydämessään – isän viimeisen teon rinnalla seitsemän vuoden vankeusrangaistus tuntui pikkuasialta.
Kello kuudelta Elisabet toi sisään hänen teensä. Lapsi oli harvinaisen juhlallinen ja hiljainen, ja Peterin yrittäessä saada aikaan pienen keskustelun hänen kanssaan hän oli niin hämillään, että Peter luopui aikeestaan.
Sitten hän meni ulos noin tunniksi, kuljeskeli Lambeth Cutin seuduilla, missä katukaupustelijain kojujen kaasuvalot loistivat. Tämä lähimmäistensä näkeminen virkisti häntä. Palatessaan ja avatessaan ovea hän äkkiä muisti, ettei ollut nähnyt mrs Inglethornea poliisin käynnin jälkeen.
Hän kiipesi portaita ylös, pani ostamansa keksilaatikon eteensä pöydälle ja ryhtyi jälleen työhönsä. Kellon lyödessä kahdeksaa hän kuuli auton jarrujen vingahtavan sen pysähtyessä oven eteen. Hän meni ikkunan luo, veti verhot syrjään ja katseli ulos. Pimeässä hän ei voinut tuntea tulijaa, mutta ajatus, että Leslie Maughan kenties oli tullut, sai hänen sydämensä kiivaasti sykkimään ilosta. Hän avasi oven ja jäi odottamaan. Tällä kertaa hän kuuli mrs Inglethornen äänen, ja hetken kuluttua tämä nyrpeästi huusi häntä nimeltä.
"Täällä on eräs nainen, joka etsii teitä, mr Dawlish."
"Pyytäkää häntä tulemaan ylös, olkaa hyvä!"
Hän palasi huoneeseensa ja odotti. Portailta kuuluvat askelet olivat hitaammat ja raskaammat kuin Leslien. Ja sitten ilmestyi oviaukosta viimeinen nainen, jonka hän odotti näkevänsä – hänen äitinsä.
Vieraan kylmä katse siirtyi Peteristä täpötäyteen työpöytään.
"Hienoa työtä herrasmiehen pojalle!" sanoi hän tylyllä äänellä.
"Minä olen tehnyt huonompaakin", vastasi Peter viileästi.
Nainen sulki oven jälkeensä aivankuin aavistaen mrs Inglethornen voittamattoman uteliaisuuden.
"En milloinkaan luullut enää tapaavani sinua", sanoi hän kädenliikkeellä osoittaen, ettei halunnut tuolia, jonka Peter oli hänelle ojentanut, "mutta ajateltuani asiaa hyvin perinpohjaisesti olen päättänyt, että minun on tehtävä jotakin sinun hyväksesi. Aion ostaa ja varustaa sinulle pienen farmin Länsi-Kanadassa ja annan sinulle pienen avustuksen, jonka turvissa tulet toimeen, vaikka farmi ei kannattaisikaan, mikä kuitenkaan ei ole todennäköistä. Lähdet Quebeciin ensi viikon lauantaina, olen tilannut sinulle toisen luokan lipun." Ja Peterin aikoessa sanoa jotakin hän jatkoi: "En odota sinulta mitään kiitoksia. Olen onnellisempi, kunhan sinä et enää ole tässä maassa. Olet tuottanut lähtemätöntä häpeää isäsi nimelle, enkä tahdo, että olet täällä joka hetki sitä minulle muistuttamassa."
Ja sitten hän vaikeni.
"Erehdyit täydellisesti luullessasi, että minä aioin kiittää sinua", sanoi Peter rauhallisesti. "Ensinnäkään en suinkaan aio ottaa vastaan armeliaisuuttasi, ja toiseksi minulla ei ole halua ryhtyä harjoittamaan maanviljelystä Kanadassa enempää kuin Englannissakaan."
"Minä olen tilannut sinulle matkalipun", sanoi äiti ikäänkuin haluten lopettaa keskustelun tähän.
"Siinä tapauksessa sillä kerralla ainakin yksi vuode tulee tyhjänä matkustamaan Atlantin valtameren poikki!" vastasi Peter puolittain hymyillen.
Äiti silmäili ylenkatseellisesti ympärilleen, ja taas hänen katseensa pysähtyi työpöytään.
"Sinä siis mieluummin jatkat tätä halpaa työtä."
"Halpaa kylläkin", sanoi Peter nyökäyttäen päätään, "mutta joka tapauksessa suunnattoman paljon henkisempää kuin saappaiden paikkuu tai vankien vaatteiden pesu, mikä oli viimeinen toimialani. Minä en odota sinulta mitään, äiti. Jostakin syystä, joka ei ole minulle koskaan selvinnyt, sinä olet vihannut minua lapsuudestani lähtien. En suinkaan tahdo syyttää sinua siitä, että olisit 'luonnoton' äiti. Sinä olet vain ollut Anita Bellinin tohvelin alla niin kauan kuin voin muistaa."
"Kuinka sinä uskallat!" Äidin ääni vapisi suuttumuksesta. "Tohvelin alla! Mitä sinä tarkoitat?"
"Minä vain tiedän, että Anita Bellini on tappanut jokaisen hyvän tunteen jokaisesta hyvästä naisesta, joka on joutunut hänen kanssaan kosketuksiin. Tiedän vain, että hän on paha – mikä selittää hänen valtansa sinun ylitsesi, sen Herra tietäköön. Se on ollut kyllin voimakas riistääkseen minulta lahjan, johon jokaisella ihmisellä on oikeus – äidin rakkauden. Tämä voi kuulostaa hentomieliseltä, mutta se on suuri asia – hyvin suuri asia."
"Sinä olet saanut mitä olet ansainnut", keskeytti äiti tylysti. "Enkä minä suinkaan tullut tänne saadakseni tietää velvollisuuksiani. Jos valitset Austraalian mieluummin kuin Kanadan –"
"Tällä hetkellä annan etusijan Lambethille", sanoi Peter kylmästi.
Äiti kohautti olkapäitään.
"Syytä siis itseäsi! Minä olen tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, enemmän kuin kukaan olisi voinut odottaa ottaen huomioon, miten olet häpäissyt minut ja vienyt nimeni –"
"Isäni nimen", oikaisi Peter voimatta aavistaa näiden äkkipikaisten sanain vaikutusta. Äidin kasvot lensivät tulipunaisiksi, ja suun kova ilme kävi entistään kovemmaksi.
"Sinun isäsi nimi on minunkin nimeni", sanoi hän kiivaasti.
Hänen silmänsä liekehtivät. Peter ei milloinkaan ollut nähnyt äitiään niin kiihtyneenä.
"Annan sinulle kaksikymmentätuhatta puntaa, jos lähdet Englannista" sanoi hän. "Tämä on viimeinen tarjoukseni."
Peter pudisti päätään.
"En milloinkaan aio ottaa sinulta vastaan almuja", sanoi hän, astui ovelle ja avasi sen. Äiti poistui häneen enää katsahtamattakaan.
Miksi hän oli tullut? Peter tuhlasi puoli tuntia kallista aikaa tämän hämmästyttävän teon pohtimiseen. Hän oli puhunut totta sanoessaan, että äiti hänen lapsuudestaan asti oli osoittanut häntä kohtaan ynseyttä, joka hänen vartuttuaan aikuiseksi oli askarruttanut hänen mieltään enemmän kuin mikään muu kokemus hänen elämässään. Ynseyttäkö? Ei, äiti oli vihannut häntä. Ja ihmeellistä oli, että isä oli sen tietänyt, ja vaikka hän ei ollut milloinkaan siihen suoranaisesti viitannut, hän oli tehnyt kaiken voitavansa korvatakseen hänelle sen hellyyden, jota hän ei saanut äidiltään. Isänsä kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossa koko sodan ajan, isä oli tullut häntä vastaan hänen päästessään Ranskasta lomalleen; isä oli joka päivä tullut sairaalaan istumaan haavoittuneen poikansa vuoteen ääreen, ja kun Peter oli päässyt sotaväestä, niin Donald itse oli hankkinut hänelle sihteerintoimen ja suunnitellut hänelle suurta tulevaisuutta politiikan maailmassa. Löytämättä ongelmalleen selitystä Peter tarttui jälleen kynäänsä ja koetti keskittymällä ankaraan nykyisyyteen karkoittaa mielestään menneisyyden katkerat muistot.
Kello oli kaksitoista, kun hän pani kynän pois ja hieroi puutuneita käsiään. Hän avasi ikkunan, jotta tupakansavu haihtuisi, pisti keksin suuhunsa ja mietti. Ja silloin hänen kasvonsa kirkastuivat, ja ajatukset riensivät vastustamattomasti Leslie Maughanin luo. Samassa hän avonaisen ikkunan läpi kuuli epävakaisia askelia, jotka lähestyivät kivettyä jalkakäytävää pitkin. Ne pysähtyivät hänen talonsa eteen, ja kolkutin kilahti. Hetken kuluttua ovi paukahti, ja hänen emäntänsä muriseva ääni kuului käytävästä.
Peter ei ollut koko iltapäivänä nähnyt mrs Inglethornea eikä kuullut hänen ääntään. Tavallisesti hän ei iltaisin lähtenyt ulos, vaan jäi kotiin ottamaan vastaan hämäräperäisiä vieraita, jotka saapuivat hyvin omituisina vuorokaudenaikoina. He koputtivat aina kerran kolkuttimella ja kerran kämmenellään, ja tavallisesti heillä oli mukanaan mytty tai käärö, milloin pieni, milloin suuri. Käytävästä kuului silloin kuiskaavaa keskustelua, rahain kilinää tai – harvemmin – setelien rapinaa, ja sitten vieraat lähtivät tiehensä – ilman myttyjään.
Tämän Peter oli nähnyt olematta näkevinään. Vankilaelämä oli opettanut hänelle, että välistä oli viisainta olla sokea, eikä hän ollut mrs Inglethornelle hiiskunutkaan noista salaperäisistä miehistä ja naisista, jotka tulivat hiipien pitkin Severall Streetiä juuri kun poliisivartio oli turvallisesti poissa tieltä.
Leslie Maughan! Peter hymyili hiukkasen ajatellessaan häntä, mutta ensi sijassa omalle mielettömyydelleen. Tiesihän hän, että heidät erotti toisistaan muuri, ylipääsemättömämpi kuin se, joka erotti Scotland Yardin Dartmoorin vankilasta! Tytön ajatteleminenkin oli enemmän kuin mieletöntä –
Äkkiä hän kuuli kirkaisun, joka sai hänet nousemaan jaloilleen. Se oli kimeä ja täynnä kauhua ja kuolemantuskaa. Kahdella askelella hän oli oven luona ja avasi sen.
Nyt hän kuuli selvästi, kuuli, miten ruoska viuhui ja joku onneton tuskissaan huusi armoa. Hän juoksi pimeässä portaita alas ja koputti mrs Inglethornen ovea. Sen takaa kuului syvää, sydäntäsärkevää nyyhkytystä.
"Kuka siellä?" kysyi Inglethorne uhmaavalla äänellä. "Lähtekää tiehenne ja pitäkää huoli omista asioistanne."
"Avatkaa ovi tai minä murran sen auki!" huusi Peter vimmastuneena.
"Hankin tänne poliisin, jos te sekaannutte minun asioihini!" kirkui nainen.
Vastaukseksi Peter koko painollaan heittäytyi hataraa ovea vastaan. Lukko petti silmänräpäyksessä, ja hän lensi kurjaan makuuhuoneeseen. Elisabet makasi kyyryssä likaisella telttavuoteella, yllään ainoastaan karkea yöpaita. Hän painoi päätään käsivarteensa, ja suonenvedontapaiset nyyhkytykset vapisuttivat hänen hentoja olkapäitään. Mrs Inglethorne seisoi tulipunaisena kasvoiltaan ison rautasängyn jalkapäässä tukien itseään toisella kädellään ja pitäen toisessa vanhaa koiranruoskaa.
"Kyllä minä opetan hänet kantelemaan!" sopersi hän. "Kaiken jälkeen, mitä minä olen hänen hyväkseen tehnyt!"
Huoneessa oli toinenkin tyttö, ilmeisesti Elisabetin ikäinen. Mutta hän lepäsi ylellisesti mrs Inglethornen isossa vuoteessa, ja oli niin tottunut tällaisiin raivonpurkauksiin, etteivät ne häntä edes herättäneet.
"Missä on päällystakkisi, Elisabet?" kysyi Peter lempeästi.
Lapsi katsahti ylös silmät painuksissa ja punoittavin kasvoin ja vilkaisi pelokkaasti äitiinsä.
"Mi-mitä te aiotte tehdä?" kysyi mrs Inglethorne epävarmasti.
"Hän saa nukkua tämän yön minun huoneessani", vastasi Peter. "Huomenna ryhdyn muihin toimenpiteisiin, ja jos te vastustelette, niin toimitan tänne poliisin."
Mrs Inglethornea alkoi huvittaa.
"Toimitatte tänne poliisin!" pilkkasi hän. "Sepä joltakin kuuluu, että entinen vanki toimittaa poliisin! Ja poliisi tietysti tekee niinkuin te käskette, eikö niin?"
"Eiköhän", sanoi Peter rauhallisesti. "Poliisi tulee vaikkapa vain saadakseen selville, miksi ette koskaan käytä yläkerran perimmäistä huonetta asuinhuoneena, miksi se aina on lukittuna, paitsi vieraittenne käyntien jälkeen."
Hymy kuoli naisen huulilta.
"Minun puolestani", sanoi Peter, "saatte hoitaa kätkönne mielenne mukaan, mutta sitä en aio sietää, että te lyötte tätä lasta niin kauan kuin minä olen talossa. Ja kun lähden täältä ja lähden ikipäiviksi, niin pidän huolen siitä, että hän joutuu hyvään huolenpitoon."
Naisen kasvot olivat tuhankarvaiset pelosta.
"Kätkönne!" sopersi hän. "En käsitä, mitä te tarkoitatte. Jos luulette, että minä otan vastaan varastettua tavaraa, niin erehdytte."
"Antakaa minun kutsua poliisi, joka selvittää asian", sanoi Peter.
Tämä uhkaus jäähdytti naisen innostuksen.
"Minä en halua poliisia kotiini. Lapsi suututti minut, ja sivullisilla ei totisesti pitäisi olla mitään siihen sanomista, että äiti antaa selkään omille lapsilleen. Nukkukoon vain ylhäällä, jos haluaa, mutta parempi hänellä on täällä, mr Dawlish. Eihän teillä siellä ole hänelle vuodetta eikä muutakaan."
Tämä oli aivan totta.
"Hyvä on, mene vuoteeseesi, Elisabet." Peter levitti surkean ohuen peitteen lapsen yli, otti sitten lupaa pyytämättä mrs Inglethornen paksun päälistakin sängynreunalta ja pani sen päällimmäiseksi. "Nuku hyvin", sanoi hän hymyillen ja taputti tyttöä poskelle.
Tänä yönä ei tytöllä enää olisi mitään hätää. Mitä aamulla tapahtuisi, riippui kokonaan Leslie Maughanista. Mitähän tyttö arvelisi tuumasta, joka alkoi kiteytyä varmaan muotoon hänen mielessään.
Mrs Inglethorne oli varastetun tavaran ostaja ja salaaja. Peter oli elänyt liian kauan Englannin pahimpien rikoksentekijäin seurassa ollakseen sitä huomaamatta, ja eräänä päivänä, kun uteliaisuus oli saanut hänet tirkistämään avaimenreiästä, hän oli nähnyt kylliksi sellaista, mikä oli saanut viimeisetkin epäilykset hälvenemään.
Hän laskeutui levolle päättäen ensi tilassa neuvotella Leslie Maughanin kanssa, mikä tuuma ei ollut hänelle tärkeä ainoastaan Elisabetin vuoksi.
Hänen seuraavana aamuna saapuessaan Charing Crossilla olevaan huoneistoon Lucretia ei häntä tuntenut, ja murjotti hirveästi hänen pyytäessään päästä Leslien puheille. Hän katseli nuorukaisen nukkavierua pukua ja pudisti päätään.
"Teidän ei nyt kannata pyrkiä miss Maughanin luo. Menkää mieluummin Scotland Yardiin häntä tapaamaan. Hänellä on hyvin paljon tekemistä."
"Kuka siellä, Lucretia?"
Leslie nojautui portaiden kaidepuuhun; hän ei voinut nähdä vierasta, mutta kuuli Lucretian töykeän äänen.
"Eräs nuori mies haluaa tavata teitä, neiti. Mikä teidän nimenne olikaan? Dawlish."
"Vai tekö siellä, Peter Dawlish? Olkaa hyvä ja tulkaa ylös!"
Peter juoksi portaita ylös Lucretian jäädessä tyytymättömänä murisemaan.
"Tulette parahiksi aamiaiselle. Miten kirjekuoret edistyvät?"
"Sulavat vähitellen."
Peter tunsi Leslien sävyn jollakin selittämättömällä tavalla muuttuneen. Tyttö ei ollut sen totisempi kuin edellisinäkään kertoina, mutta hänen olemuksessaan oli hajamielisyyttä, aivankuin hän olisi ollut väsynyt. Puhuminen näytti miltei olevan rasitus. Astuessaan portaiden pimeästä huoneeseen Peter heti huomasi, että hän näytti rasittuneelta, ja kysyi syytä siihen.
"Olen ollut puoli yötä valveilla", sanoi hän, "ja kulkenut eräässä hyvin kylmässä puutarhassa, missä eräs vanhanpuoleinen nainen taskulampun avulla etsi jotain maasta. Eikö kuulostakin salaperäiseltä?"
Hän osoitti tuolia, ja Peter istuutui.
"Wimbledonissa." Leslie huitaisi kättään ja siirtyi toiseen asiaan. "Mutta mikä ihme", kysyi hän, "tuo teidät läntiseen keski-Lontooseen tänä epäkristillisenä vuorokaudenaikana?"
Tyttö katsoi häneen vakavilla silmillään. Niiden katse näytti olevan nuhteleva, miltei loukkaantunut. Peter oli ymmällä. Hän tunsi jollakin tavalla tuottaneensa Leslielle pettymyksen. Niin voimakas oli tämä vaikutelma, että tytön katse sai hänet hämilleen, ja aivan kuin tietoisena tästä Leslie painoi katseensa pöytään ja alkoi hitaasti sekoittaa kahviaan.
"Olen tullut tehdäkseni erään hurjan ja mahdottoman ehdotuksen."
Ja sitten Peter kertoi, mitä oli tapahtunut edellisenä yönä, kertoi, miten hän oli tavannut mrs Inglethornen ruoskimasta pientä Elisabetia.
"Se nainen on varastetun tavaran kätkijä", sanoi hän, "vaikkakin jotenkin pienessä mittakaavassa. Luulen, että turkikset ja silkkikankaat ovat hänen erikoisalansa."
Leslie tiesi kyllä yhtä ja toista tästä ammattikunnasta, mutta Peter kertoi hänelle, mitä oli Dartmoorissa oppinut varastetun tavaran salaajista, jotka liikuskelivat suunniteltujen ryöstöjen näyttämöillä ja hinnoittelivat saaliin, suorastaan maksaen siitä, ennenkuin varkaus oli tapahtunutkaan; taitavista miehistä ja naisista, jotka seisoskelivat pienten jalokivimyymäläin ulkopuolella ja yhdellä ainoalla ymmärtäväisellä katseella pystyivät arvioimaan koko näyteikkunan varkausarvon. Hän kertoi "kuolleista" myymälöistä, jotka lukittiin yöksi ja joiden yhteydessä ei kukaan asunut, ja "elävistä", joissa joko oli vartija tai omistaja perheineen asui myymälän yläpuolella olevassa kerroksessa.
"Tämä ei ole mikään virallinen ilmianto – nimittäin mikäli se koskee varastetun salaamista, mutta tuota lasta ei kohdella hyvin. Muutkin tenavat saavat silloin tällöin selkäsaunan, mutta Elisabetin elämässä tuskin muuta onkaan."
"Mitä toivoisitte minun tekevän?" kysyi Leslie nostaen katseensa.
"En tiedä." Peter oli hiukan hämillään. "Sain hurjan päähänpiston, että te mahdollisesti voitte keksiä – voisitte jotenkin auttaa häntä."
"Tarkoitatte, että ottaisin hänet tänne, huostaani?"
Nyt Leslie katsoi häntä silmiin ja hymyili.
"Niin, sitä kai tarkoitin", sanoi Peter mietittyään hetkisen. "Se kuulostaa hyvin satumaiselta ja mahdottomalta, mutta jostakin syystä minä en saa Elisabetia ajatuksistani. Luultavasti oma surullinen lapsuuteni saa minut tuntemaan myötätuntoa tuota pikku raukkaa kohtaan."
Leslie naurahti.
"Voin joka tapauksessa keventää teidän mielenne", sanoi hän. "Olin jo itse ajatellut samaa. Totta puhuen keskustelin asiasta Lucretian kanssa eilisiltana, ennenkuin lähdin päivälliselle, ja Lucretia oli haltioissaan. Minulla on täällä huone, jota ei tarvita, ja hän voisi käydä nunnain koulua Leicester Squarella. Ainoa pulma on, miten saamme mrs Inglethornen suostumaan."
"Varokoon, ellei suostu", sanoi Peter kiivaasti, ja Leslien huulet värähtivät.
"Te olette todentotta peloittava ryhtyessänne hoitamaan muiden ihmisten asioita", sanoi hän. "Soisin vain, että hoitaisitte omiannekin vähän tarmokkaammin."
"Enkö sitten tee sitä?"
Leslie pudisti päätään.
"Ette oikein", vastasi hän rauhalliseen tapaansa. "Miksi ette mene äitinne puheille?"
Peter hymyili leveästi.
"Hän säästi minulta sen vaivan tulemalla eilisiltana itse luokseni."
"Severall Streetille?" kysyi Leslie hämmästyneenä ja jatkoi Peterin nyökäyttäessä päätään: "Oliko kohtaus – onnistunut?"
"Tavallinen ikävä asiallinen neuvottelu", vastasi Peter hilpeästi. "Hän yritti herättää minussa intohimoista harrastusta maanviljelykseen ja maanviljelykseen Kanadassa erittäinkin. Rakastan Kanadaa, Kanadassa ei voi oleskella edes paria päivää alkamatta sitä rakastaa. Mutta tulevaisuus lehmien lypsäjänä Saskatchewanissa ei tuntunut minusta houkuttelevalta."
"Tahtoiko hän lähettää teidät ulkomaille? Miksi?"
Peter kohautti olkapäitään.
"Arvattavasti hänestä tuntuu siltä, ettei Lontoossa ole tilaa meille molemmille."
Leslie mietti hetkisen.
"Eikö isänne jättänyt teille rahoja?"
"Ei shillinkiäkään."
Leslie tunsi, että Peterin kevyt äänensävy tällä kertaa oli teeskennelty. Coldwell oli hänelle kertonut, miten syvästi Peter oli rakastanut isäänsä.
"Hän muutti testamenttinsa yhdennellätoista hetkellä – päivää ennen tuomiotani – eikä määrännyt minulle mitään. Vanha isärukka! En kanna pienintäkään kaunaa – kuinka voisinkaan! Hän oli paras isä, mikä milloinkaan on elänyt."
Leslie oli sanonut tupakoivansa harvoin, mutta nyt hän otti savukkeen ja sytytti sen katsomatta Peteriin. Ja neljänä seuraavana minuuttina Peterin puhuessa nykyisestä työstään ja tulevaisuudestaan tyttöä oikeastaan näytti enemmän kiinnostavan savukkeen kärjestä nouseva sininen savu kuin hänen kertomuksensa.
"Te olette onneton mies."
Leslie pani savukkeen teevadilleen, otti huolellisesti lusikallisen kahvia kupistaan ja tiputti sen hehkuvalle tuhkalle.
"Te olette onneton, Peter Dawlish, sekä poikana että aviomiehenä!"
Peter ei sanonut mitään.
"Hyvin onneton", toisti Leslie surumielisesti. "Olette varmaankin syntynyt hyvin epäsuotuisan tähden merkeissä. En aio kysyä teiltä salaisuuksia – te vihaisitte minua, jos sen tekisin."
Äkkiä Peter kysyi:
"Miten te olette saanut sen tietää?"
Leslie hengitti syvään.
"Mitenkö olen saanut tietää? Voi, vasta eilen sain sen varmasti tietää. Olin jo kauan epäillyt – aina siitä lähtien, kun vietin lomani Cumberlandissa ja löysin pienen vihkosen Elizabeth Barrett Browningin runoja ja sen nimilehdeltä ontuvalla runomitalla kirjoitetun runonpätkän. Kun silloin huomasin, että säkeiden alkukirjaimet alhaalta ylöspäin luettuina muodostivat sanat Jane Dawlish, heräsi minussa ensimmäinen aavistus. Mutta en vielä aivan varmasti tietänyt, olitteko todella naimisissa. Somerset Housessa ei ole avioliitostanne mitään merkintää."
"Meidät vihittiin Amerikassa."
Leslie nyökäytti päätään.
"Tiedän sen nyt, mutta miksi?"
Peter tuijotti hänen ohitseen ulos ikkunasta. Ja Leslie tunsi, että hänen edessään oli mies, joka oli oppinut pitämään elämää peloittavan vakavana asiana. Ja hän oli siitä iloinen.
"Jane oli hyvin onneton kotonaan. Hänen isällään oli pelihuone, ja hänen äitinsä –", Peter kohautti olkapäitään. "Minä rakastuin häneen. Ellen olisi ollut houkkio, olisin mennyt isäni luo ja kertonut hänelle totuuden, ja silloin onnettomuus luultavasti ei olisi päässyt tapahtumaan. Mutta minä huomasin hänen tietävän, millaista väkeä Janen omaiset olivat. Me matkustimme yhdessä Amerikkaan, ja meidät vihittiin eräässä pienessä Connecticutin kaupungissa. Varmaankin tiedätte sen. Janen isä oli syntyjään amerikkalainen. Ensimmäisestä päivästä lähtien avioliitto oli surkea erehdys. Jane luuli, että minulla oli rajattomasti rahaa käytettävänäni. Minun täytyi pantata hänen jalokivensä, jotta pääsisimme kotiin, ja meillä oli hirveä kohtaus Liverpooliin tullessamme. Olimme molemmat hyvin hermostuneita ja päätimme heti paikalla erota. Minä palasin lordi Everreedin maatilalle, ja salapoliisit odottivat minua asemalla. Sen jälkeen en ole nähnyt Janea enkä puhunut hänen kanssaan."
"Onko hän saanut avioeron?"
Peter pudisti päätään.
"En tiedä. Sellainen on mahdollista Amerikassa, mutta minä en ole saanut ilmoitusta."
Leslie puri huultaan.
"Ellei hän ole saanut eroa – niin hän on kahden miehen vaimo. Käsitättekö sen?"
"Käsitän", sanoi Peter lyhyesti. "Ja se merkitsee, etten voi itse vapautua ilmiantamatta häntä – ja sitä en voi tehdä. En voisi saattaa häntä vankeuteen."
Seurasi sitkeä ja kiusallinen hiljaisuus.
"Siinäkö kaikki?" kysyi Leslie. "Eikö teillä ole minulle muuta sanottavaa?"
"Teille kai on turha kertoa", sanoi Peter hiukan katkerasti.
"Ei ole." Leslie sytytti toisen savukkeen; tulitikku vapisi hänen kädessään. "Te olette hyvin onneton mies, Peter Dawlish."
Hän puhalsi hitaasti tulitikun sammuksiin ja pani sen huolellisesti teevadille liuenneen savukkeen viereen.
"Ette siis tietänyt mitään Druzesta, muuten olisitte kai kertonut minulle. Milloin sanoitte isänne tehneen teidät perinnöttömäksi."
"Päivää ennenkuin jouduin vankilaan."
Leslie mietti.
"Sanokaa minulle, Peter – saanhan sanoa teitä Peteriksi? Minusta tuntuu tällä hetkellä aivan siltä, kuin olisin teidän sisarenne. Millainen oli isänne ja äitinne suhde? Sydämellinen?"
Peter pudisti päätään.
"Ei. He eivät koskaan olleet sydämellisiä keskenään, he olivat kohteliaita."
Leslie puri huultaan ja katseli häntä hajamielisesti.
"Näittekö milloinkaan prinsessa Belliniä isänne kodissa?"
"Vain kerran", vastasi Peter. "Isäni ei pitänyt hänestä –"
"Hän oli jonkinlainen täti, eikö niin?" Leslie keskeytti.
"En ole koskaan täsmällisesti tietänyt, miten hän oli sukua meille. Olen aina kuvitellut, että prinsessa Bellinin veli oli naimisissa äitini sisaren kanssa."
Leslie nousi äkkiä pöydän äärestä ilman mitään näkyvää syytä.
"Peter Dawlish", sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi hiukkasen, vaikka hän yrittikin puhua leikilliseen sävyyn, "jos minä kiusaisin teitä itsepäisellä uteliaisuudellani, niin te voisitte olla paljon onnellisempi mies."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Peter.
"Kerron sen teille – joskus. Ja nyt palaamme asiaan, ja asiamme on tällä kertaa pikku Elisabet-raukka. Ainoa este tiellämme on mrs Inglethorne. Rakastavana äitinä hän voi hyvinkin kieltäytyä luovuttamasta lastaan. On selvää, että minä en voi käyttää samaa uhkausta kuin te. Jos hän on varastetun tavaran kätkijä ja lainrikkoja, niin velvollisuuteni on ilmoittaa asia mr Coldwellille ja toimittaa hänet talteen. Ellei hän ole lainrikkoja, niin meidän täytyy päästä häneen käsiksi toista tietä. Tämä kuulostaa hirveän liikemäiseltä. Luulen, että tulen itse Severall Streetille mrs Inglethornea tapaamaan. Kenties järki pystyy häneen."
He ajoivat bussilla Westminster-sillan eteläpäähän ja kulkivat yhdessä York Roadia pitkin. Juuri ennenkuin he kääntyivät Severall Streetille, he näkivät pienen kuorma-auton kääntyvän pääkadulle, ja koneellisesti Leslie, joka ei voinut pidättyä tällaisista muistinharjoituksista, käänsi päänsä nähdäkseen sen numeron. Hänen lempitemppujaan oli viiden-kuudenkymmenen antonumeron säilyttäminen muistissa – ja niiden luetteleminen päivän päättyessä – sen tavan oli mr Coldwell hänelle opettanut. Mutta juuri kääntyessään hän kuuli kimeän äänen huutavan:
"Lady!"
"Kuka se oli", kysyi hän, mutta Peter ei ollut kuullut mitään.
Heidän saapuessaan perille Peter avasi oven ja huusi mrs Inglethornea, mutta eräs lapsista vastasi:
"Äiti on mennyt ulos. Ja Elisabet meni myös."
Peter selitti, että nainen joskus otti lapsen kanssaan mennessään ostoksilleen.
"Pelkään, että saatte odottaa kauan", sanoi hän. "Mrs Inglethorne voi viipyä tuntikausia."
Hän jätti Leslien hetkiseksi käytävään ja juoksi ylös huoneeseensa aikoen näyttää tytölle erään pienistä aarteistaan, isävainajansa kuvan. Tullessaan portaiden yläpäähän hän pysähtyi kauhistuneena. Hänen huoneensa vieressä olevan salaperäisesti lukitun huoneen ovi oli selkosen selällään, ja astuessaan sisään hän huomasi, että se oli tyhjä. Mrs Inglethorne oli toiminut nopeasti ja hänen lähtönsä ja paluunsa välisenä aikana vienyt pois kaiken, mikä olisi todistanut hänet syylliseksi.
Hän palasi omaan huoneeseensa, veti auki pöytälaatikkonsa, jossa hän säilytti harvoja aarteitaan, ja oli juuri ottanut esiin pienen nahkasalkun, kun hän huomasi, että imupaperille oli kirjoitettu jotakin, vain muutama lapsellisella käsialalla töherretty sana:
"Hän vie minut pois. – Elisabet."
Hän repäisi irti imupaperin nurkan ja palasi tytön luo.
"Minä pelkäsin tätä", sanoi Leslie hiljaa. "Muistatteko tuon huudon, jonka kuulin auton sivuuttaessa meidät? Missä on lähin puhelinkoju?"
Kadunkulmauksessa oli pieni myymälä, jonka ovessa oli puhelimen kuva, ja Leslie melkein juoksi sinne. Kesti vähän aikaa, ennenkuin puhelin oli vapaa, mutta muutaman minuutin kuluttua hän pääsi yhteyteen Scotland Yardin kanssa ja puhui Coldwellin kanssa.
"Auton numero on XY 63369", sanoi hän. "Ei ole epäilystäkään siitä, että se sisältää varastettua tavaraa, mutta varsinkin tahtoisin saada käsiini tuon pienen tytön."
"Lähetän ilmoituksen", oli Coldwellin vastaus. "Tuskin saamme sitä käsiimme ennen yötä, muussa tapauksessa meillä täytyy olla hyvin hyvä onni."
"Minne aiotte nyt mennä?" kysyi Peter heidän ollessaan taas kadulla.
"Takaisin teidän taloonne", vastasi Leslie. "Tahdon nähdä tuon huoneen."
"He ovat tyhjentäneet sen kokonaan."
Leslie nyökkäsi päätään.
"Kun varkailla on kiire, niin he ovat hyvin huolimattomia, ja kenties mrs Inglethorne ei ole niin ovela kuin luulee olevansa."
Huone oli näköjään tyhjä; ainoa siinä oleva huonekalu oli pitkä pöytä, ja tomumerkeistä Leslie päätteli, että sille oli ollut ladottuna hyvin paljon tavaraa. Kummallakin puolella ruosteista uunia oli kaappi. Toisen näistä hän avasi ja havaitsi tyhjäksi; ainoastaan pohjalla oli pieni kasa kaikenlaista romua. Mutta toinen oli lukittu. Keittiöstä noutamallaan pöytäveitsellä hän työnsi lukon tieltä ja sai oven auki. Siinäkään ei ollut paljon tavaraa, mutta riittävästi. Kolme pakkaa silkkikangasta, joista eräässä vielä oli sen tukkuliikkeen merkki, josta se oli varastettu.
"Kun varkailla on kiire, niin he ovat hyvin huolimattomia", sanoi Leslie ja hänen silmänsä paloivat taisteluinnosta.
Hän lähetti Peterin poliisiasemalle ja meni alas juttelemaan lasten kanssa. Surkeata pientä väkeä he olivat, hyvin kalpeita ja hyvin nälkiintyneen näköisiä yhtä lukuunottamatta, jonka huostaan talo ilmeisesti oli uskottu mrs Inglethornen ollessa poissa. Leslie kuuli myöhemmin, että hän oli sama pieni tyttö, joka oli nukkunut naisen vuoteessa, ja hän oli ainoa, joka ulkonäöltään selvästi muistutti äitiään.
"Ettehän löytäneet mitään, ettehän?" kysyi tämä tyttönen salaamatta vihamielisyyttään. "Ei minun äitiäni vain niin saada kiinni, neiti."
Sitten hän kääntyi vaikenevan puoliympyrän puoleen, joka edusti mrs Inglethornen muuta perhettä, ja komensi heidät mahtipontisesti tiehensä.
"Menkää pihalle leikkimään."
Pienet nälkäiset raukat! Leslien sydän vuoti verta hänen katsoessa heitä. Hän koetti taitavasti kyselemällä saada selville, minne Elisabet oli viety, mutta lapsen varhaiskypsä oveluus teki hänen aikeensa tyhjiksi.
Peter palasi hyvin pian mukanaan virkapukuinen ja siviilipuvussa oleva poliisiupseeri. He tarkastivat löydetyt silkkikankaat ja veivät ne mukanaan asemalle.
Heidän jäätyään kahden Leslie sanoi Peterille: "Voin kertoa jotakin, mikä koskee teitäkin, Peter Dawlish. Lapset viedään tänä iltapäivänä lastenkotiin, ja mrs Inglethorne pidätetään heti kun hän saapuu kotiin, joten jäätte yksin koko taloon."
Peter naurahti.
"Se ei minua sureta", sanoi hän.
Hän saattoi Leslien Westminster-sillalle ja heidän erotessaan tyttö teki omituisen kysymyksen.
"Mitä te tekisitte, jos teillä olisi puoli miljoona puntaa?"
Peter katsoi häneen hämmästyksissään ja nauroi.
"Se ei ole minun lempiunelmani", sanoi hän. "Mutta luulen melkein, että ensimmäiseksi lähettäisin jonkun Amerikkaan ottamaan selville, olenko saanut laillisen avioeron."
"Todellako?" Leslien ääni oli hieman kylmä. "Maksaisiko se vaivaa, kun voitte astua bussiin ja pennyllä ajaa Jane Raythamin luo."
Ja päätään nyökäyttäen Leslie lähti tiehensä.
Peter palasi asuntoonsa, mutta huomasi, että hänen oli hyvin vaikeata ryhtyä työtään jatkamaan ja keskittää ajatuksiaan siihen. Hän oli tuskin päässyt alkuun, kun poliisivirkailijat saapuivat omnibussilla viedäkseen lapset mukanaan. Nämä lähtivät osoittamatta mitään mielipahaa, kaikki muut paitsi tyttö, jota Leslie oli kuulustellut.
Kello neljältä iltapäivällä mrs Inglethorne voitonriemuisena palasi kotiin. Hän ei mennyt keittiöön, vaan kiipesi heti portaita ylös ja seisoi kädet puuskassa, ilkeä, itsetyytyväinen hymy punaisilla kasvoillaan vuokralaisensa edessä.
"No, toitteko tänne poliisin?" kysyi hän. "Ja mitä aiotte tehdä Elisabetille?" Kun Peter ei vastannut, niin hän pudisti hänelle nyrkkiään. "Ulos, sanon minä, ulos minun talostani, senkin nuuskija! Kyllä minä opetan teidät täällä vakoilemaan ja minua uhkailemaan. Lähtekää tästä huoneesta heti, tai minä lähetän hakemaan poliisia."
"En taida lähteä", sanoi Peter hyväntuulisesti.
"Vai ette?"
Hän meni ovelle ja huusi Emmaa. Vastausta ei kuulunut,
"Älkää turhaan vaivautuko, mrs Inglethorne", sanoi Peter laskien kynänsä pöydälle. "Teidän lapsenne on viety lastenkotiin."
Nainen horjahti seinää vastaan iso suu ammollaan.
"Mi-miksi?" änkytti hän.
"Lapset viedään tavallisesti lastenkotiin, kun heidän vanhempansa vangitaan eikä ole muita sukulaisia, jotka ottaisivat heidät huostaansa", sanoi Peter.
"Vangitaan?" huusi nainen.
Peter nyökkäsi ikkunaan päin, ja nainen seurasi häntä, veti verhon syrjään ja katsoi ulos. Vastapäisellä katukäytävällä seisoi kaksi miestä, ja toinen heistä tervehti häntä aivankuin vanha tuttava. Mrs Inglethorne tunsi hänet samaksi salapoliisiksi, joka oli vanginnut hänen miehensä.
"He eivät voi koskea minuun!" kirkui hän. "He eivät voi koskea minuun. Teillä ei ole todistuksia."
"Valitettavasti jätitte muutamia silkkipakkoja kaappiin", vastasi Peter.
Mrs Inglethorne oli täydellisesti luhistunut, kun salapoliisit tulivat sisään ja vangitsivat hänet.
Auto oli sillä välin löydetty, ja ajaja ja siinä ollut toinen mies viety lähimmälle poliisiasemalle, missä ryöstötavara oli pidätetty ja pantu talteen oikeudenkäyntiä odottamaan. Miehet eivät kuitenkaan joko voineet tai halunneet antaa mitään tietoja kadonneesta lapsesta, eikä Leslie mennessään Lambethin poliisiasemalle mrs Inglethornea haastattelemaan onnistunut sen paremmin.
"Hakekaa te vain!" tiuski nainen. "Hän on hyvissä käsissä, ja sillä hyvä. Minä en sano mitään! Jos teillä on hänelle asiaa, niin koettakaa löytää – se on minun viimeinen sanani."
Leslie ei ollut ilmoittanut Peterille, että hän aikoi tulla Lambethiin. Kulkiessaan Severall Streetiä ylös hän näki valon loistavan yläkerran ikkunoista ja arvasi, että Peter yhä ahkeroi. Postinkuljettaja koputti juuri ovelle, ja Leslie jäi hetkeksi odottamaan. Kuten hän oli arvannut, tuli Peter avaamaan, ja Leslie oli kääntymäisillään takaisin lausuakseen hänelle vain muutaman sanan. Ja jos hän voittikin tämän valitettavan heikkouden, niin ilman ponnistusta se ei tapahtunut.
"Leslie Maughan", sanoi hän itselleen kiivetessään portaita ylös Hungerford-sillalle. "Tiedätkö, mitä teet? Sanonko sen sinulle vallan kaunistelematta? Ajat takaa naimisissa olevaa miestä. Leslie, sellainen ei ole tapana – ei parhaissa piireissä."
Hän oli harvinaisen väsynyt laahautuessaan viimein omaan olohuoneeseensa ja päätti lykätä huomiseen erään tehtävän, jonka oli aikonut tänä iltana suorittaa, nimittäin uuden käynnin Greta Gurdenin luona. Scotland Yardissa oli iltapäivällä ollut neuvottelu, mutta asiat eivät olleet kehittyneet riittävästi, jotta edes kotitarkastuksen toimeenpaneminen olisi ollut paikallaan.
Syötyään kevyen päivällisen Leslie otti esiin kirjeen, jonka oli saanut kaksi päivää aikaisemmin ja ryhtyi sitä tarkasti tutkimaan. Se sisälsi kiintoisan historian, vaikkakin vanha maalaispappi, joka sen oli kirjoittanut, harrasti pönkitettyä tyyliä ja piti tarpeellisena vähäväliä lainata Horatiuksen sanoja, enimmäkseen latinankielisinä. Kirjoittaja oli pienen Devonshireläisen seurakunnan kirkkoherra ja oli, kuten itse sanoi, ehtinyt "nelinkerroin kahdenkymmenen vuoden ikään". Hän tuhlasi kokonaisen sivun kuvakieltä selittääkseen, miten hänen oli onnistunut saavuttaa tämä profeetallinen ikä, ja käytti sanoja "mens sana in corpore sano" vähintään kahdesti ensimmäisellä sivulla.
Kirkkoherra tunsi Druzen perheen sangen hyvin; he asuivat hänen seurakunnassaan ja olivat asuneet vuosisatoja. Hän oli itse kastanut Alice Mary Druzen ja Annie Emily Druzen ja useita muita Druzen perheen jäseniä, jotka hän katsoi asiakseen luetella kaikkine nimineen (se oli vaatinut vanhojen kirkonkirjojen pitkäaikaista tutkimista). Druzen suku oli useitten sukupolvien ajan viljellyt noin 40 acren laajuista karua maapalasta Dartmoorin rajalla. He olivat "hurjaa sukua, jonka historiaa tahrasivat monet mustat muistot", ja tässä arvoisa kirkonmies, jolla oli tieteellisiäkin harrastuksia, poikkesi pääladultaan ja esitti perinnöllisyystutkielman, joka olisi ollut kunniaksi itse Lombrosollekin.
Vanha isä Druze oli heikkomielinen ja oli kuollut mielisairaalassa; hänen isoisänsä oli tehnyt itsemurhan (seurakunnan kirkonkirjoihin oli merkitty, että hänet oli haudattu tienristeykseen, "kuten tuli ja sopi ihmisen ottaessa itseltään hengen"), Druzen isoäidilläkin oli ollut historiansa. Pappismies muisti, että hän oli ollut "kunniallinen nainen", vaikkakin kevytmielisyyteen taipuvainen, eikä malttanut olla kertomatta sadan vuoden ikäistä häväistysjuttua, joka oli tapahtunut Widdicombe Fairissa.
Alice oli lukutaidoton; tämän tosiasian hän oli poiminut kirkkokoulun oppilasluettelosta. Annie taas oli ollut lahjakas oppilas ja "osoittanut merkillepantavaa taipumusta n.s. kuolleitten kielten opintoihin", niin että hän "pian sai kunniallisen toimen erään Exeterin kauppiaan, mr Watsonin luona. Hän oli jumalaapelkäävä nuori nainen, kävi ehtoollisella ja myöhemmin meni naimisiin Torquayn seuduilla asuvan varakkaan maanviljelijän kanssa." Tämän maanviljelijän nimen Leslie kirjoitti muistiin.
Kolmas tytär, Martha, oli "luonteeltaan mallikelpoinen vaikkakin vailla erikoisia opillisia lahjoja". Hänestä pappi antoi hyvin seikkaperäiset tiedot, sillä hän oli itse ensin toimittanut hänet palvelijattareksi Plymouthin sairaalaan ja myöhemmin suositellut häntä hoitajatarkokelaaksi. Hänen luultiin lähteneen Etelä-Afrikkaan ja "menneen naimisiin hyvinvoivan kirvesmiehen kanssa".
Seurattuaan Druzen jälkiä tuohon pieneen Devonshiren kylään asti ja kirjoittaessaan kirkkoherralle Leslie tuskin odotti niin laajaa ja tunnollista selontekoa suvun historiasta. Lähettipä pappi vielä kahdeksannentoista vuosisadan Druze'in hautakivien valokuvat!
Olisipa hän vain lukenut tämän kirjeen aikaisemmin! Silloin ei "Arthur Druzen" sukupuolen selveneminen olisi häntä voinut hämmästyttää, sillä ilmeisesti Druzen perheessä ei ollutkaan miespuolisia jäseniä, lukuunottamatta mielisairasta isää ja muuatta setää, joka jostakin syystä ei käyttänyt Druzen nimeä. Leslie luki kirjeen tarkasti, otti esiin kartan ja nimikirjan kirjahyllyltä ja lukitsi viimein kirjeen ja muistiinpanot laatikkoon. Tämän illan työ ei suinkaan ollut päättynyt, niin lopen väsynyt kuin hän olikin. Hänellä oli useita kirjeitä kirjoitettavana. Ennen lähtöään toimistosta mr Coldwell oli maininnut hänelle ainakin kymmenen henkilöä, joilta hän voisi saada hyödyllisiä tietoja tutkimustaan varten!
Kello yhdeltätoista Scotland Yardista soitettiin, että Elisabetista ei oltu saatu mitään tietoja. Mrs Inglethorne, jolla oli edessään monen vuoden vankeus, kieltäytyi antamasta lapsesta mitään muuta tietoa, kuin että hän oli mennyt "tätinsä luo".
Lucretia toi hänen kahvinsa. Tytöllä oli hermostuttava tapa osoittaa paheksumistaan äänekkäästi mutisemalla, ja kahdesti hän pisti päänsä huoneeseen ja veti sen taas takaisin. Lopulta hän sammutti kaikki huoneen valot paitsi pöytälamppua.
"Teidän täytyy mennä nukkumaan, neiti", sanoi hän päättäväisesti. "Ellen pidä varaani, niin saan teidät tässä hoidettavakseni? Entä se pieni tyttö?"
Leslie nousi jäykästi pöytänsä äärestä, keräsi kirjeet ja kiinnitti niihin postimerkit.
"Hän ei tule vielä tänä iltana", sanoi hän. "Viekää nämä postiin, Lucretia. Odotan, kunnes palaatte, ja sitten voitte mennä nukkumaan."
Hän kuuli oven aukenevan ja päätteli portaita myöten hiipivästä kylmästä vedosta, että Lucretia tapansa mukaan oli jättänyt ulko-oven raolleen mennessään lähimmän postilaatikon luo, joka oli vähän matkan päässä heidän asunnostaan.
Heidän iltaohjelmaansa kuului, että Lucretia vei emäntänsä kirjeet postiin, ja miltei aina Leslie seisoi olohuoneensa ovensuussa, kunnes kuuli tytön palaavan.
Lucretia ei ollut vielä voinut viipyä ulkona puolta minuuttia, kun ulko-ovi hiljaa sulkeutui. Leslie kuuli sen pehmeän jymähdyksen.
"Joko tulitte, Lucretia?" huusi Leslie pimeään halliin.
Vastausta ei kuulunut.
Leslietä puistatti ilman että hän ymmärsi, miksi. Kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään. Leslie Maughan ei ollut hermostunut tyttö. Työssään ja seurustellessaan Coldwellin kanssa hän oli saanut tottua moniin epämiellyttäviin tilanteihin, ja lukuunottamatta väsymystä ei hänellä nyt ollut mitään erikoista hermostumisen aihetta. Mutta se, mitä hän nyt tunsi, ei ollut pelkkää turvattomuuden tunnetta, joka valtaa vahvimmatkin hermot ihmisen jäädessä yksin tyhjään taloon. Hän aavisti, ei, tiesi varmasti, että alhaalla hallissa oli joku, jonka ei olisi pitänyt olla siellä.
Hän palasi huoneeseensa, sulki hiljaa oven ja työnsi kiinni salvan, jonka hän oli antanut siihen kiinnittää. Hän sytytti valot, jotka Lucretia oli sammuttanut, meni ikkunan luo, veti verhot syrjään ja avasi ikkunan. Charing Cross Roadilla liikkui jotenkin paljon väkeä. Ilta oli kirkas. Vähän matkan päässä hän näki kahden poliisin kulkevan vahtivuorollaan ja huomasi samassa Lucretian, joka kiireesti kulki kadun poikki. Tyttö tuli ikkunan alle samana hetkenä kuin poliisit; Leslie puhutteli häntä, ja hän katsahti ylös.
"Pyytäkää poliiseja tulemaan tänne ylös", sanoi hän. "Tässä on avain, ottakaa vastaan!"
Toinen poliiseista otti ketterästi avaimen kiinni lennosta.
"Onko jotakin hullusti, neiti?" kysyi hän tuntien Leslien.
"Luulen, että joku on tullut taloon palvelijattareni viedessä kirjeitä postiin. Te jätitte oven auki, eikö totta, Lucretia?"
"Jätin, neiti", tunnusti pelästynyt Lucretia. "En muistanut ottaa avainta."
"Hyvä, kiiruhtakaa –", alkoi hän.
Samassa kaikki valot sammuivat huoneesta.
Leslie istuutui ikkunalaudalle jalat ulos riippuen, katse kiinteästi suunnattuna oveen, joka näkyi katulyhdyn valossa. Hän kuuli hiljaista natinaa ja näki oven hiukkasen liikahtelevan – jokin suunnattoman voimakas paino näytti saavan salvan vääntymään. Ja sitten hän kuuli äänen ikkunan alta kadulta.
"Ulko-ovi ei aukene, neiti", sanoi poliisi.
Leslie katsahti taas oveen. Hän näki, ettei salpa kestäisi kauan.
"Voitteko ottaa minut vastaan?" kysyi hän.
Molemmat miehet juoksivat katukäytävälle hänen kohdalleen.
"Hypätkää!"
Taas hän katsahti taakseen. Samana hetkenä ovi ryskyen aukeni. Hän näki himmeästi kaksi kääpiömäistä olentoa, tarttui sitten käsillään ikkunalautaan ja pudottautui alas.
Alastulo ei ollut juuri arvokas, mutta tällä hetkellä Leslie ajatteli vähemmän arvokkuuttaan kuin turvallisuuttaan. Harvinainen tapaus oli jo kerännyt kadulle ihmisjoukon, ja sinne ilmestyi ties mistä muuan ylikonstaapeli, neuvokas mies, joka heti kuultuaan asian pysähdytti omnibusauton ja käski ajajaa ohjaamaan suuren vaununsa jalkakäytävälle juuri ikkunan alle. Bussin istuimen selkänojalta eräs poliiseista ulottui ikkunalautaan ja kiipesi sisään, ja ylikonstaapeli seurasi häntä. Mutta tappelua, jota väkijoukko odotti, ei kuulunut. Muutamia minuutteja myöhemmin alaoven lukko avattiin, ja Leslie ja vapiseva Lucretia astuivat porraskäytävään.
Portaiden käänteessä oleva ikkuna oli selkosen selällään. Poliisipilli vihelsi kadulla, ei kestäisi kauankaan, ennenkuin koko kortteli olisi piiritetty.
"Ei, he eivät ole katkaisseet johtoa, mikäli minä voin nähdä", sanoi ylikonstaapeli tutkien käytävän seinää taskusähkölampullaan. "Missä teillä on katkaisija?"
"Luulen sen olevan oven vieressä", sanoi tyttö.
Se löydettiin helposti. Huoneisto oli saatu pimeäksi hyvin yksinkertaisesti siten, että varakappaleet oli poistettu. Ne löytyivät ehjinä lattialta, ja saatuaan ne paikoilleen he voivat ryhtyä tarkastamaan taloa. Lukuunottamatta oven murtamista ei huoneistolle oltu tehty mitään vahinkoa. Olipa murtautuja kuka tahansa, niin hänellä oli ollut liian vähän aikaa, jotta hän olisi ehtinyt toimittaa kotitarkastusta. Pöydän laatikkoihin ei oltu koskettukaan.
"Heillä ei ollut paljon aikaa, vai mitä?" sanoi hämmästynyt ylikonstaapeli. "En käsitä tätä juttua – jos he olisivat olleet tavallisia murtovarkaita, niin he olisivat lähteneet käpälämäkeen heti huomatessaan, että heidät oli keksitty."
Puoli tuntia myöhemmin ja ennenkuin poliisi oli poistunut, mr Coldwell ilmestyi näyttämölle. Tähän mennessä oli koko naapuriston jokainen katto ja pihamaa etsitty; yövartijat oli herätetty varkain nautitusta unesta, ja pieni salapoliisiarmeija oli tutkinut jok'ainoan ikkunan, josta pakeneminen olisi voinut tapahtua. Mutta noista pienistä miehistä ei ollut löydetty jälkeäkään.
"Minä en pidä tästä", sanoi Leslie.
Mr Coldwell pudisti päätään.
"Teidän täytyy joksikin aikaa hankkia toinen asunto. On paras, että huomenna tuotte kimpsunne ja kampsunne ja Lucretianne minun luokseni Hampsteadiin."
Viiden minuutin ajan hän hiljaisella äänellä jutteli arveluistaan ja suunnitelmistaan.
"En luule, että meidän on välttämätöntä jättää tänne poliisia yöksi", sanoi hän lopuksi, ja pieni keltainen mies, joka istui kokoonkyyristyneenä Leslien huoneen korkean kaapin päällä sen vanhanaikuisten puuleikkausten suojassa, tunsi helpotusta.
Hän kuuli poliisin kajahtelevin askelin kulkevan portaita alas ja Coldwellin hetken kuluttua huutavan hallista:
"Ja jos olette hiukankaan hermostunut, niin soitatte minulle, Leslie – hyvää yötä!"
Ovi paukahti kiinni – pieni keltainen mies, joka puhui ja ymmärsi englantia varsin hyvin, ei hymyillyt itsekseen, koska hän kuului rotuun, joka harvoin hymyilee.
Leslie tuli haukotellen makuuhuoneeseensa, otti yöpukunsa ja katosi kylpyhuoneeseen. Salainen kuuntelija kuuli veden juoksevan ammeeseen ja vähän myöhemmin tytön rauhoittavasti toivottavan hyvää yötä vapisevalle palvelijattarelle. Sitten makuuhuoneen ovi aukeni ja sulkeutui, valo sammui, vuode narahti, ja sen jälkeen kuului ainoastaan syvä, säännöllinen hengitys.
Tunnin ajan keltainen mies makasi liikuttamatta lihastakaan, sitten hän nousi pystyyn, tutki puukoristeen kestävyyttä ja oli tyytyväinen. Hän tunnusteli pitkää, omituisen muotoista veistä, joka oli hänen vyössään, kosketteli peukalollaan sen terää, otti sen sitten hampaittensa väliin, tarttui jäntevin sormin reunaan ja hyppäsi notkeasti kuin kissa äänettömästi matolle.
Kaappi tuskin natisi hänen liikkuessaan; lukuunottamatta hänen paljaiden jalkojensa pehmeitä askelia ja nukkujan hengitystä ei kuulunut hiiskaustakaan. Pitäen veistä kevyesti oikeassa kädessään hän vasemmalla hapuili pitkin tyynyä valmiina hyökkäämään ja tukahduttamaan kirkaisun ennen alkuansa.
Mutta ensimmäisellä tyynyllä ei ollut päätä eikä toisellakaan, vuode oli tyhjä. Mies suoristautui nopeasti ja kääntyi puolittain kuullessaan takaa äänen, mutta se oli liian myöhäistä. Teräksinen käsivarsi kiertyi hänen kaulansa ympäri, veistä pitelevään käteen tartuttiin ranteesta ja sitä väännettiin niin kiivaasti, että ase putosi lattialle.
"Minä vangitsen teidät!" Ääni oli Coldwellin.
Hän nosti pienen miehen helposti ja ojensi kätensä sytyttääkseen sähkön. Samana hetkenä vanki toipui hämmästyksestään ja pyörähti tyrmistyttävän voimakkaasti salapoliisia kohti. Coldwell huomasi pitävänsä käsissään olentoa, joka oli julma ja notkea kuin villikissa, olentoa, joka murisi ja kynsi ja potki niin, ettei yksikään jäsen ollut liikkumatta. Tämän raivoisan hyökkäyksen odottamattomuus sai Coldwellin hetkeksi menettämään tasapainonsa. Hän ojensi oikean kätensä lyödäkseen, mutta aivankuin olisi voinut nähdä pimeässä salamurhaaja hypähti syrjään, ja sekunnin kuluttua hän oli vapaa ja oli paennut avoimesta ovesta. Coldwell seurasi, mutta liian myöhään. Yhdellä hyppäyksellä pieni mies oli ikkunan luona, lensi päistikkaa läpi verhon ja ikkunaruudun ja putosi ehjin nahoin kadulle. Eräs poliisi yritti saada hänet kiinni, mutta hän sukelsi väkijoukkoon, ryntäsi kadun poikki ja katosi erään teatterin takaa kulkevalle kujalle St. Martins Lanelle päin.
"En edes nähnyt koko miestä", sanoi Coldwell katkerasti, kutsuessaan Leslien Lucretian huoneesta. Salapoliisin kasvot olivat naarmuissa, hänen kauluksensa revitty. "Tuntui siltä kuin olisi pidellyt käsissään nuorta tiikeriä."
Leslie oli sytyttänyt valot, ja he näkivät koko hävityksen. Mies oli nähtävästi pää edellä syöksähtänyt päin alempaa ikkunaruutua, sillä yläruutu oli ehyt. Alemmassa ei ollut lasinsirpalettakaan jäljellä ja puukehykset olivat pirstaleina.
"Olen kuullut, että tällaista voi tapahtua", sanoi Coldwell, "ja olen nähnytkin – näyttämöllä. Mutta en milloinkaan todellisessa elämässä, en tämäntapaistakaan."
Leslie oli vielä täysissä pukimissaan. Hän oli odottanut palvelijattarensa huoneessa pistooli sylissään, kunnes taistelun melu sai hänet lähtemään ulos – juuri hiukkasen liian myöhään. Mr Coldwell katosi makuuhuoneeseen ja palasi kädessään ruma ja oudonmuotoinen veitsi, joka oli pudonnut miehen kädestä.
"Itämainen", sanoi hän varovaisesti kosketellen sen terää kädellään. "Malaijilainen, luulisin."
Hän oli istunut tuolilla juuri vaatekaapin oikealla puolella, mutta ennenkuin hän oli tarkasti tutkinut huoneen, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mistä hänen vastustajansa oli ilmestynyt.
"Luulin hänen tulleen takaisin ikkunasta", tuumi hän. "Siinä meillä on eräs ihmisluonteen omituisuuksia, Leslie, merkitkäähän se muistikirjaanne. Me etsimme aina kätkeytyneitä rikoksellisia esineiden alta – emme milloinkaan niiden päältä; ja kuitenkin sukkelin vekkuli, joka milloinkaan on livahtanut poliisin käsistä, oli muuan nokikolari, joka kaksi viikkoa piileksi savupiipun huipulla. Ja nyt haluaisin antaa teille jotakin. Aioin tehdä sen jo aikaisemmin tänä päivänä."
Hän veti taskustaan polven ympärillä pidettävän sukkanauhan, ja Leslie tuijotti ihmeissään.
"Tahtoisitteko todellakin, että käyttäisin tuollaista?"
Coldwell nyökkäsi.
"Se on ehkä hieman raskas, mutta sittenkin tahtoisin", sanoi hän, "ainakin tätä yhtä."
Hän vaati itsepäisesti saada jäädä Leslien luo yöksi, ja jotta turvallisuus olisi täydellinen, hän hankki poliisin alakerran halliin vartioimaan. Niin aikaisin kuin Leslie nousikin mennäkseen kylpyynsä, niin hän jo tapasi Coldwellin pukeutuneena ja sanomalehteä lukemasta.
"Merkillistä, miten paljon ihminen menettää ollessaan muutamia tunteja poissa Yardista", sanoi hän.
Leslie katsahti taakseen kylpyhuoneen ovensuusta, sillä Coldwellin äänensävystä päättäen tällä oli tavallista kiintoisampi uutinen ilmoitettavana.
"Mitä me nyt olemme menettäneet?" kysyi hän – eikä yksin uteliaisuudesta.
Coldwell katsahti uudestaan lehteensä ja otti silmälasit silmiltään.
"Peter Dawlish pidätettiin eilisiltana."
Leslie tuijotti häneen kauhistuneena ja ihmeissään.
"Pidätettiin? Mistä syystä?"
"Sanotaan hänen uhanneen murhata prinsessa Anita Bellinin", oli yllättävä vastaus.
XIII.
Mrs Greta Gurden tuhlasi harvoin aikaansa sellaiseen ylellisyyteen kuin onnettomuuksiensa pohtimiseen. Hän ei ollut mikään filosofi, ja sula välttämättömyys pakotti hänet olemaan välittämättä elämän nurjuuksista, niin suurista kuin pienistäkin, ja keskittämään ajatuksensa miellyttäviin asioihin. Mutta jalka, jota kolottamistaan kolotti, sai hänet tuntemaan itsensä avuttomaksi, ja Anita Bellinin röyhkeyden muisto ärsytti yhtä katkerasti. Hän istui tyynyihin nojaten vuoteessaan, sylissään kasa papereita, ja vaikka työ, johon hän oli ryhtynyt, totta puhuen olisi hyvin voinut odottaa ja hän oli käynyt siihen käsiksi ainoastaan lyhentääkseen ikävää aikaansa, hän kuvitteli olevansa julman työnantajan uhri, työnantajan, joka ei tyytynyt hänen säännöllisiin, raskaisiin palveluksiinsa, vaan joka lisäksi epäinhimillisesti kiusasi sairasta naista.
Vanhoja kirjeitä, muutama lasku, jokunen vanha sähkösanoma, joka ei sisältänyt mitään merkillistä, tusinoittain kirjeitä, joissa vakavasti käsiteltiin unohtuneita asioita, Anitan ja erään kiinteistövälittäjän välinen loppumaton kirjeenvaihto – hän käänteli lehtiä, katseli jokaista hyppäämättä yhdenkään yli ja erotti vuohet lampaista.
Äkkiä hän löysi erään vanhan kirjeen, joka oli koneella kirjoitettu yksinkertaiselle paperille – Anita samaten kuin hänen apulaisensakin oli vuosikausia käyttänyt pientä matkakirjoituskonetta. Kirje oli jäänyt kesken; puolitiessä prinsessa nähtävästi oli muuttanut mieltään tai ehkä kirjoittanut uuden kirjeen ja heittänyt hylätyn arkin syrjään, ja se oli lopulta joutunut niiden paperien joukkoon, joita Greta Gurden par'aikaa järjesteli.
Hän luki, mitä arkille oli kirjoitettu, ja tunsi katkeraa mielihyvää. Anitan oli täytynyt olla hyvin huolettomalla tuulella, kun hän oli jättänyt tämän kirjeen hävittämättä. Vanha alamaisen vaisto sanoi hänelle, että hänen oli se heti tehtävä, ja hän tarttui jo paperiin repiäkseen sen, mutta ajatteli uudestaan ja alkoi harkita erinäisiä mahdollisuuksia. Katkeruus oli hyvin lievä nimitys sille tunteelle, jota hän sinä hetkenä tunsi Anita Belliniä kohtaan. Hän "alkoi käydä vanhaksi", vai niin.
Hän oli menettänyt ulkonäkönsä ja häntä tuskin huolittaisiin balettiin! Anita oli pitänyt päivänselvänä, että hän elämänsä loppuun asti tyytyisi seuranaisen nöyryyttävään asemaan. Capri olisi jonkinlainen lahjus.
Prinsessa oli kiihkeä nainen, milloin kuumeisen riehakas, milloin toivottoman masentunut. Mutta vaihtelipa hänen mielialansa muuten miten tahansa, palkattua apulaistaan kohtaan hän aina osoitti yhtä suurta ylenkatsetta. Greta vuorotellen punastui ja kalpeni muistellessaan niitä solvauksia, joita hänen oli ollut pakko kärsiä tämän naisen taholta, ja kirjettä pitelevä käsi vapisi. Ja viimein eräs ajatus alkoi kiteytyä hänen mielessään; se oli puoleksi valmis, kun hän kutsui mrs Hobbsin sisään.
"Tuokaa minulle osoitekirjani."
Greta oli järjestelmällinen nainen ja merkitsi säännöllisesti muistiin tilapäistenkin tuttaviensa nimet, joista ei olisi luullut olevan hänelle mitään hyötyä. Hän kuljetti peukaloansa luetteloa pitkin, kunnes se pysähtyi D:n kohdalle: täpötäydelle sivulle oli viimeiseksi kirjoitettu nimi "Peter Dawlish".
"Olkaa hyvä ja antakaa minulle kirjekuori ja täytekynäni. Ja viekää, ei, tuokaa tänne pieni kirjoituskoneeni."
Kuuliainen mrs Hobbs toi pienen koneen, joka oli Anitan koneen kaksoiskappale, ja laski sen potilaan syliin. Greta otti esiin kirjekuoren, kirjoitti osoitteen, ja naisen otettua koneen pois hän pisti revityn paperipalasen kuoreen ja sulki sen.
"Menkää pääpostitoimistoon – kulkekaa edestakaisin bussilla – ja pankaa tämä postiin. Jos joku kysyy teiltä, olenko lähettänyt teidät viemään kirjettä, niin kiellätte sen."
Tällaisia ohjeita mrs Hobbs ei saanut ensimmäistä kertaa.
Severall Streetin taloissa ei ole kirjelaatikolta, ja postinkuljettajat ovat kokemuksesta oppineet, että kun eteisen lattialla on karkea kookosmatto, niin kirjeiden tunkeminen ovien alitse on vaikea ja välistä mahdoton tehtävä.
Peter kuuli postinkantajan raskaan koputuksen, meni alas ja avasi oven.
"Dawlish?" kysyi postinkuljettaja.
"Nimeni", sanoi Peter hämmästyneenä. Hän otti vastaan kirjeen ja sulki oven. Jos hän olisi noudattanut Severall Streetin asukkaiden tapaa olla milloinkaan menemättä ovelle samalla tarkastamatta katua niin pitkälti kuin sitä näkyi, niin hän ei olisi voinut välttyä näkemästä kotimatkalla olevaa Leslie Maughania.
Peterin ensimmäinen ajatus oli, että kirje oli juuri häneltä, mutta tuotuaan sen huoneen valoon hän huomasi, että se oli konekirjoitettu ja cityssä postitettu. Hän avasi kuoren ja otti esiin palasen konekirjoituspaperia. Se oli haalistunut, ja yksi nurkka oli revitty. Hän vilkaisi päiväystä ja miltei pelästyi.
"Heinäkuun 7 p:nä 1916."
1916! Ja kuitenkin (senhän näki selvästi postileimasta) se oli postitettu samana iltapäivänä. Kirjeessä oli vain kolme tai neljä riviä, joista viimeinen päättyi äkkiä kesken lausetta. Hän ei heti ymmärtänyt katkelman merkitystä.
"Rakas Jane.
Druze on löytänyt pojallesi erittäin hyvän kodin eräässä
keskiluokkaan kuuluvassa perheessä. Muita lapsia ei ole. Hän
joutuu hyvään hoitoon. Ja –"Alle oli lyijykynällä, miltei käsittämättömällä käsialalla, töherretty sanat "Marthan palvelijatar".
Hän luki kirjeen varmaan kymmeneen kertaan, ennenkuin ymmärsi mitään. "Janen poika – Janen pieni poika." Hän nousi hitaasti seisomaan vapisevin jäsenin, ja paperi musteni hänen silmissään.
Janen poika – hänen oma poikansa! Tietoisuus, että hän oli isä, sai hänet hetkeksi kokonaan valtaansa. Jane oli saanut lapsen. Hän ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että jossakin maailmassa olisi pieni poika, isätön poika, hänen oma poikansa! Ajatus kiihdytti häntä. Ja sitten hän voimatta hillitä kärsimättömyyttään otti päällystakkinsa, veti sen ylleen ja juoksi muistamatta edes sammuttaa lamppua portaita alas ja ulos talosta.
Autobussi, joka vei hänet Piccadillylle, tuntui matelevan. Hän poistui siitä, kun liikenne-este hetkiseksi pysähdytti sen Bond Streetille, ja puoleksi käveli, puoleksi juoksi Berkeley Streetille, ja tuli viimein lady Raythamin talon pimeän sisäänkäytävän edustalle. Kello oli yli kymmenen. Jane ei kenties ollut kotona. Mutta hän odottaisi – koko yön, jos tarvittaisiin. Hän vihasi Janea tänä hetkenä ja vihan takana piili kateus. Hän vihasi Janea, joka ei ollut ilmoittanut hänelle mitään, joka ei ollut suonut hänen tietää lahjasta, joka heille oli annettu, eikä nauttia tuon tiedon tuottamasta onnesta. Kenties hänen poikansa oli kasvatettu Raythamin lapsena ja sanoi tätä isäkseen. Tuo ajatus herätti Peterissä hurjan raivon.
Uudelle hovimestarille, joka avasi oven, kaikki vierailijat olivat vielä outoja. Peter ei näyttänyt vieraammalta kuin muutkaan ja sai osakseen kohteliaan vastaanoton.
"Kenet saan ilmoittaa armolliselle rouvalle?" kysyi hän.
"Mr Peter", sanoi Peter hetkisen mietittyään.
Häntä pyydettiin astumaan pieneen salonkiin, ja hän kulki siinä edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin, kunnes kuuli oven aukenevan ja kääntyessään ensimmäisen kerran kahdeksaan vuoteen näki edessään elämänsä suuren seikkailun naisen.
Jane oli kalpea, mutta hyvin rauhallinen ja varma sulkiessaan oven jälkeensä. Hetkisen he seisoivat katsoen toisiaan silmästä silmään. Jane oli kypsynyt, tullut entistä kauniimmaksi; ryhti oli yhtä ylväs kuin muinoin ja viehättävät piirteet olivat kehittyneet yhä suurempaan täydellisyyteen. Peter taas oli Janen mielestä tullut vanhemmaksi, miehekkäämmäksi kuin muinoin heidän tuntiessaan toisensa. Hänen kasvonpiirteihinsä oli tullut päättäväisyyttä, voimaa ja tasapainoa, joka niistä aikaisemmin oli puuttunut; hänen silmissään Jane näki ilmeen, joka värisytti häntä.
"Tahdoitko puhua kanssani, Peter?" kysyi hän.
Peter nyökäytti päätään.
Hän vapisi eikä uskaltanut avata suutaan pelosta, että ääni pettäisi hänet.
"Minkä vuoksi haluat puhua kanssani?"
"Tahdon saada lapseni." Peterin ääni oli hiljainen; sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa, ja lause päättyi yskähdykseen.
"Tahdot – lapsesi?"
Jane pudisti päätään niin vähäisen, että ellei Peter olisi häntä niin kiihkeästi tarkannut, tuo liike olisi jäänyt häneltä huomaamatta.
"Etkö voisi sanoa, mitä tämä kaikki tarkoittaa?"
Jane koetti miekkailla sanoilla. Hän tarvitsi aikaa voidakseen käsittää tämän kaiken. Peter oli pelästyttänyt hänet pahasti.
"Miksi teeskentelisimme, Jane? Sinä tiedät, mitä minä tahdon tietää ja mitä minä tarkoitan. Missä on meidän lapsemme?"
Jane nosti väsyneesti käden silmilleen.
"En tiedä", sanoi hän. Hän ei enää koettanutkaan torjua kysymystä, ja tyytyi siihen, että Peter tiesi asian, niin odottamatonta kuin se olikin. "En tiedä. Kannattaako meidän sitä tietää? Hänen on hyvin hyvä olla. Minä tein niinkuin oli paras, Peter. En kertonut kenellekään. Kun menin Renoon –"
"Olet siis hankkinut avioeron?"
Jane ei vastannut. Valhe väreili hänen huulillaan, mutta samassa hän kärsimättömästi karkoitti sen.
"En", sanoi hän. "Sitä ei myönnetty, koska papereita ei ollut esitetty sinulle tai jotakin sellaista. Minä en ymmärrä lakiasioita. Olin tietenkin typerä."
Seurasi uusi jännittynyt hiljaisuus.
"Otaksun, että nyt siis olen sinun vallassasi?" jatkoi Jane. "Vaikka en kuvittelekaan, että sinä –"
Peter keskeytti hänet kärsimättömällä liikkeellä.
"Minä en ajattele sinua enkä ajattele itseäni", sanoi hän. "Ajattelen poikaa. Jane, sinä kauhistutat minua! Sinä et tiedä, missä oma lapsesi on –! Hyvä Jumala! Ajattelin, että hän kenties ei olisi täällä, mutta että sinä niin tyynesti ja välinpitämättömästi kertoisit minulle, että olet kadottanut hänen jälkensä – aivankuin hän olisi –"
Jane pudisti päätään.
"Minä en tiedä. Peter, minä puhun totta sanoessani, että en tiedä. Olin kauhuissani saadessani tietää, että saisin hänet. Ja hyvin himmeästi muistan, että näin tuon pienen olennon, ja sitten he ottivat hänet minulta pois – olimme sen järjestäneet ennakolta."
"Kuka sen oli järjestänyt?"
"Anita oli hyvin hyvä minua kohtaan ja samaten Druze. Silloin vasta huomasin, että Druze oli nainen. Sain maksaa sen jälkeenpäin – sen, että Druze tiesi asian, tarkoitan. En oikeastaan muista lasta, minulla on hänestä vain outo, epämääräinen mielikuva, ikäänkuin unesta, jota herättyään ei voi muistaa. Peter, ole hiukan sääliväinen! Minun asemani oli hirveä; isäni kirjoitteli ja kehoitti minua tekemään päätökseni Raythamin suhteen. Sinähän tiesit, että hän tahtoi mennä naimisiin kanssani. Raytham oli lainannut isälle rahaa, ja minä pelkäsin, pelkäsin hirveästi, mitä tapahtuisi, jos isä saisi tietoonsa avioliittomme ja kaiken muun. Tiesihän hän, että olin ollut Amerikassa, mutta hän luuli, että olin ottanut siellä paikan erään teatterin kuorossa, muistathan sen, Peter? Mutta hän ei tietänyt, että olin palannut, eikä mitä minulle oli tapahtunut. Minun täytyi lähettää kaikki kirjeeni eräälle New Yorkissa olevalle ystävälle, jotta hän lähettäisi ne sieltä takaisin postitse isälleni."
Jane vaikeni.
"Missä lapsi on? Mitään muuta en tahdo tietää."
Jane pudisti päätään.
"Druze tiesi sen. Hän sanoi minulle jotakin juuri ennen lähtöään – hän oli juopotellut, Peter. Hän kertoi minulle jotakin kaameata." Hänen äänensä petti. "Hirveätä, hirveätä!" Hän peitti taaskin silmänsä, ja Peter odotti sydän raskaana kuin kivi.
"Ja mikä tuo kaamea asia oli?" kysyi hän viimein.
"Hän sanoi" – tämän asian ajatteleminenkin vaati rohkeutta, ja sen lausuminen oli kidutusta – "ettei hänkään tietänyt, missä lapsi oli, että hän oli antanut pojan ensimmäiselle henkilölle, joka korvauksesta otti sen omakseen. Ja koko ajan minä olen lohduttanut itseäni ajatuksella, että – että hänellä ainakin oli onnellinen lapsuus, olipa hänen kasvatusisänsä sitten minua kohtaan millainen roisto tahansa."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Peter.
"Minä olen maksanut, maksanut suuria summia", sanoi Jane viimein, "ja luullut maksavani ne miehelle, joka oli ottanut lapseni omakseen ja joka saatuaan kuulla avioliitostani Raythamin kanssa vuosikausia on kiristänyt minulta rahaa. Liian myöhään käsitin, että tämä kiristysjuttu oli tekaistu ja että nylkijänä koko ajan oli ollut Druze."
Peter hengitti syvään.
"Hirveätä! Niin uskomattoman hirveätä!" kuiskasi hän. "Siis kadonnut, hukkunut ihmismereen, ja sinä annoit hänen mennä. Minä en voi sitä ymmärtää. Luulin, että naiset –"
Jane keskeytti hänet väsyneellä liikkeellä.
"Minäkään en ymmärrä naisia. Ja toivoisin, että olisin pitänyt hänet ja rohkeasti ottanut vastaan kaikki siitä koituvat vaikeudet. Sinä olet vasta nyt saanut tietää tämän, Peter, ja sinulla on hyvä omatunto tukenasi. Mutta minulle tämä on ollut paha uni – kahdeksan vuotta kestänyt kidutus. Ja nyt se on kuin painajainen." Hän painoi kätensä tykyttäville ohimoilleen. "En voi nukkua, kun ajattelen häntä, tuota pientä poikaraukkaa – minun poikaani ja sinun, joka kenties näkee nälkää tai ehkä on kuollut tai sairaana."
Hän painoi silmänsä kiinni ikäänkuin karkoittaakseen kammottavan näyn.
"Tietääkö Bellini?" Peterin ääni oli jääkylmä.
"Anitako?" Jane katsahti häneen hämmästyneenä. "Ei toki, miten hän tietäisi? Sinä tietenkin vihaat Anitaa. Minäkään en oikeastaan – pidä hänestä. Häntä on vaikea ymmärtää. Mutta hän oli hyvin avulias minua kohtaan, Peter."
Peter loi häneen tutkivan katseen.
"Kuka Martha oli?"
Janen hämmästynyt ilme todisti, ettei hän ymmärtänyt.
"Tunnetko erään naisen, jonka nimi on Martha?" Jane pudisti päätään.
"En muista ketään sen nimistä. Miten niin?"
"Lapsi oli Marthan palvelijattarella. Ja Bellini tietää sen. Ja mitä Bellini tietää, se minunkin pitää saada tietää."
Hän näytti aikovan lähteä huoneesta, mutta Jane sulki hänen tiensä.
"Peter, annatko minulle anteeksi? Olen ollut järjetön – järjetön ja paha, Peter. Vaihtaisin mielelläni paikkaa oman keittiöpalvelijattareni kanssa, jos siten saisin menneisyyden olemattomaksi. Sinä inhoat minua, eikö totta?"
"Ei, minä en inhoa sinua", sanoi Peter rauhallisesti. "Säälin sinua tavallaan hirveästi, mutta olen myöskin hyvin pettynyt, Jane. Sinä olet ollut heikko."
"Olenko? Luultavasti olen." Jane näki kyyneltensä läpi Peterin samean hahmon. "Ja luultavasti ihminen heikkoudesta saa maksaa kalliimmin kuin pahuudesta. Minne aiot mennä?"
"Menen etsimään lastani."
Jane ojensi epätoivoisesti käsivartensa.
"Etsimään lasta! Jospa voisitkin löytää hänet! Peter, jos voit tuoda hänet minulle –"
"Sinulle!" Peter naurahti tylysti. "Lapsi on minun. Minun, kuuletko? Hän oli sinun, ja sinä kadotit hänet. Jos minä löydän hänet, niin en anna häntä kenellekään."
Hän syöksyi Janen ohi, työnsi oven auki ja astui pitkin askelin hallin läpi pimeään yöhön.
Hänellä oli vielä jäljellä enemmän kuin puolet niistä kahdestakymmenestä punnasta, jotka Leslie oli hänelle antanut, ja tänä ratkaisevana hetkenä hän ei voinut olla säästäväinen. Eräs autonkuljettaja suostui hiukan vastahakoisesti viemään hänet Wimbledoniin. Matka oli pitkä, ja hänellä oli aikaa mielessään vallitsevan sekasorron selvittämiseen.
Hän uskoi varmasti, että Anita Bellini tiesi. Ja jos hän tiesi, niin Peterin täytyi saada tietää. Anitan talo sijaitsi kahden acren laajuisella palstalla Wimbledon Commonin hienoston puolella. Se oli iso, hiukan vanhanaikuinen rakennus, jota koristivat Victorian ajan arkkitehtien suosimat neliskulmaiset tornit ja goottilaiset harjatornit. Rakennuksella oli jossain määrin keskiaikainen leima, ja Peteristä se näytti epätoivon linnalta. Hänen pyytäessään, että auto odottaisi, varovainen ajaja vaati osan maksua ennakolta – ja menetteli hyvin viisaasti, kuten pian kävi ilmi.
Peter kulki hiekoitettua käytävää pitkin rakennuksen eteen. Yhdestäkään ikkunasta ei näkynyt valoa, ei edes sisäänkäytävän yläpuolella olevasta lasiruudusta. Hän painoi kelloa, ja kuuli sen heikosti kilahtavan. Pitkän aikaa odotettuaan hän kuuli ketjujen kilinää, salpa työnnettiin pois tieltä, ja kaari-ikkunan läpi alkoi näkyä valonheijastusta. Hyvin vanha mies, jolla oli likaisenvalkeat hiukset ja kulunut lakeijanpuku, raotti ovea muutaman tuuman verran. Peter näki, että pitempi ketju oli yhä kiinni ovessa ja että rako oli liian kapea, jotta siitä olisi päässyt pujottautumaan sisään.
"Te olette Simms, eikö totta?" Peter muisti vanhuksen. "Tahdon puhutella prinsessaa."
Vanha mies väänsi kasvonsa irvistykseen, jonka Peter myöskin muisti.
"Te ette voi puhutella prinsessaa, hän ei ole kotona", sanoi hän kovalla, särkyneellä äänellä.
"Sanokaa hänelle, että Peter Dawlish haluaa puhutella häntä ja että hän voi tulla ovelle, ellei halua päästää minua sisään", sanoi Peter.
Peter ei ollut odottanut, että ovi paukautettaisiin kiinni hänen nenänsä edessä, mutta juuri niin tapahtui. Hän odotti viisi minuuttia, ja sitten hän kuuli lukkoa väännettävän. Tällä kertaa hän näki Anitan. Hänellä oli yllään pitkä vihreä puku, jonka tavanmukaiset, runsaat helmikoristeet kimaltelivat hallin himmeässä valossa.
"Mitä te haluatte?" kysyi hän.
"Tahdon puhua kahdenkesken kanssanne."
"Tätä kahdenkeskisempää keskustelua ette tule saamaan", sanoi prinsessa kylmästi.
Hallista tuleva valo heijastui hänen monokkeliinsa ja teki tunnelman salaperäiseksi ja epätodelliseksi. Oli kuin prinsessa olisi tuijottanut häneen yhdellä ainoalla ilkeällä, kultaisella silmällään.
"Mitä te haluatte?" toisti hän. "Jos aiotte pyytää rahaa, niin sitä ette saa. Tämä ei ole mikään vapautettujen vankien koti eikä hyväntekeväisyyslaitos."
Näitä sanoja seuranneen vaitiolon kestäessä Peter ajatuksissaan arvioi sisäänpääsyään estävän ketjun kestävyyttä. Hätätilassa hän voisi murtaa sen ja tunkeutua väkisin sisään – hän oli valmis mihin mielettömyyksiin tahansa saadakseen haluamansa tiedot.
"Missä lapseni on?" kysyi hän.
Ei yksikään lihas liikkunut naisen suurissa kasvoissa.
"En tiennytkään, että olitte perustanut perheen. Totisesti minä olen viimeinen ihminen tässä maailmassa, joka välittäisi teidän tenavistanne."
"Missä on Janen lapsi? Kenties nyt ymmärrätte paremmin?"
Peter tiesi varmasti, että hänen ensimmäinen kysymyksensä oli saanut Anitan hämilleen. Aika, joka kului ennen hänen vastaustaan, antoi hänet ilmi.
"Te siis tiedätte, todellako? Tapsi? Pelkään, etten voi sitä sanoa. Minulla on parempaakin tehtävää kuin pitää huolta ystävieni harha-askelista, enkä todellakaan välitä vähääkään väärentäjien ja vankien äpäristä."
"Te valehtelette", sanoi Peter rauhallisesti. "Te tiedätte, että olin naimisissa Janen kanssa."
Anita Bellini nauraa hihitti.
"Avioliitto oli laiton – ettekö tietänyt sitä? Te unohditte erinäisiä muodollisuuksia."
"Olen tänä iltana puhunut Janen kanssa. Hän ei epäile sen laillisuutta. Missä poikani on?"
"Poikanne on siellä, mistä ette häntä milloinkaan löydä." Kaikki tuohon naiseen patoutunut ilkeys puhkesi äkkiä ilmi. Raivo antoi hänen kasvoilleen, jotka eivät milloinkaan olleet miellyttävät, suorastaan luonnottoman ilmeen. "Siellä, mistä ette häntä milloinkaan löydä! Siinä loassa ja kurjuudessa, mihin hänen isänsä kuuluu – kuollut toivottavasti!"
Peterin valtasi äkkiä mieletön viha. Hän oli tuskin ihminen tänä hetkenä, näki naisen inhoittavat kasvot punaisen sumun läpi ja heittäytyi ovea vastaan. Se rysähti auki. Ketju oli katkennut.
Anita Bellini ei Peterin silmissä enää ollut' nainen, vaan ihmishahmoon pukeutunut ilkeä paholainen. Hän tahtoi tappaa hänet, tarttua hänen paksuun kaulaansa ja tukehduttaa hänet. Ketjun katketessa hän peräytyi ja näki silmiensä edessä mustan pistoolin suun.
"Älkää liikahtako", sanoi nainen narskuvalla äänellä. "Älkää liikahtako, Peter Dawlish. Minulla on oikeus ampua teidät itsepuolustuksekseni."
Prinsessa ei nähnyt hänen kätensä liikahtavan. Ja samassa ase lyötiin hänen kädestään ja putosi rämisten lattialle. Hurjassa vihassaan, murhanhimo sydämessään Peter nosti kätensä. Silloin joku lausui hänen nimensä.
"Peter!"
Kuullessaan äänen Peter hämmästyksestä halpautuneena antoi kätensä vaipua. Hallissa oli nainen, joka oli tullut leveiden portaiden alla olevasta huoneesta: mustaan silkkiin puettu nainen, jolla oli valkeat hiukset ja kovat kasvot – hänen äitinsä!
"Tule tänne!"
Hän osoitti avonaista ovea, ja Peter kulki hänen ohitseen katsahtamattakaan Anita Belliniin, joka oli kyyristynyt seinää vastaan, ensimmäistä kertaa elämässään pelon valtaamana.
Huone, johon Peter tuli, oli pieni itämaiseen tyyliin kalustettu kirjoitushuone. Siellä oli iso silkkinen divaani ja silkkivarjostiminen lamppu riippui katosta. Lisäksi Peter näki uudenaikaisemmankin esineen: pienellä kahdeksankulmaisella pöydällä oli puhelin. Kuulotorvi oli poissa paikoiltaan; hän oli ilmeisesti keskeyttänyt äitinsä keskustelun.
"Mitä tämä merkitsee?"
Mrs Dawlish oli omaksunut tavallisen mahtipontisen sävynsä, jonka Peter niin hyvin tunsi ja jota hän sanomattomasti vihasi.
Hän vapisi vieläkin, mutta oli jo rauhallisempi.
"Oletan, ettei minun tarvitse sitä sinulle sanoa – et voinut olla sitä kuulematta. Tulin ystäväsi luo –"
"Prinsessa Anita Bellinin luo", keskeytti nainen. "No niin?"
"Saadakseni tietää, missä lapseni on."
"Todellako?" Harmaat kulmakarvat kohosivat. "En tietänytkään olevani isoäiti."
Äskeinen paholainen alkoi taas riehua Peterissä.
"Sinä teeskentelet", sanoi hän tuimasti. "Sinä tiedät sen – kuinka et tietäisi? Koko teidän kirottu joukkonne tietää! Sinä tunnet Janen kohtalon, tiedät, että olimme naimisissa, tiedät, että meillä oli lapsi. Kenties tiedät, missä hän onkin."
Ja silloin Peter ikäänkuin raivonsa kiihdyttämiseksi näki mrs Dawlishin hymyilevän.
"Sinä olet aina ollut tyhmyri, Peter. Luultavasti pysyt samanlaisena elämäsi loppuun asti", sanoi hän. "Palaa mieluummin kirjoittelemaan osoitteita kirjekuoriisi ja unohda, että maailmassa onkaan lapsia. Minä olen viimeiset seitsemän vuotta tehnyt parhaani onnistuakseni samassa yrityksessä."
Ja äkkiä hän hämmästytti Peterin palaamalla tarjoukseen, jonka hän edellisenä iltana oli esittänyt.
"Tekisit hyvin viisaasti, jos lähtisit Kanadaan tai Austraaliaan tai minne tahansa, minne mielesi tekee", sanoi hän ja jutteli seurusteluäänellä lavealti niistä eduista, jotka Peteriä siellä odottaisivat.
Peter oli ymmällä, kunnes hänelle selvisi, että äiti jutteli voittaakseen aikaa – mutta mitä varten? Hän oli seisonut selin oveen ja käännähti äkkiä niin että näki sen. Mutta jos Anita Bellini suunnitteli petosta, ei ainakaan mikään sitä näkyvästi eikä kuuluvasti ilmaissut.
Samassa ovikello soi ja hallista kuului ääniä. Sitten huoneen ovi aukeni, ja kaksi miestä astui sisään. Peteriltä ei olisi vaadittu suurtakaan tämänluontoisten asiain tuntemusta hänen huomatakseen, että he olivat etsiviä. Äidin puhe keskeytyi automaattisesti, ja hän osoitti valkealla luisevalla kädellään Peteriä.
"Tämä mies on Peter Dawlish – äskettäin vapautunut vanki!" sanoi hän. "Syytän häntä siitä, että hän uhkasi murhata ystäväni, prinsessa Anita Bellinin."
Neljännestuntia myöhemmin auto, jossa Peter oli tullut Wimbledoniin, jätti hänet poliisiasemalle, ja hän istui pää pyörällä ja vihoissaan vankikopin suljetun oven takana.
XIV.
"Minä en voi sitä uskoa." Leslie tuijotti tarkastajaan.
"Hänen oma äitinsä antoi hänet ilmi? Kammottavaa!" Mr Coldwell oli ehtinyt ikään, jossa häntä oli miltei mahdotonta hämmästyttää.
"Omituista, eikö totta? Mutta Herra tietäköön, äidit voivat tehdä hyvin odottamattomia tekosia! Minulla on kokemuksia – mutta olettehan tekin kuullut kaikenlaista, Leslie. Peter lähti Wimbledoniin ja nosti siellä hirveän metelin, – miksi, sitä en tiedä. Näyttää siltä kuin hänen äitinsä olisi kuullut hänen pitävän kovaa ääntä ulko-ovella ja soittanut poliisille jo ennenkuin Peter murtautui sisään. Se olisi voinut olla Peterille kohtalokasta, jos hän olisi ehdollisesti vapaa, mutta onneksi hän on kärsinyt rangaistusaikansa loppuun ja voi nyt vain sanoa riidan koskeneen perheasioita. Enkä muuten luule, että tästä syntyy oikeudenkäyntiä."
Leslie Maughan hypisteli hansikastaan, kuten hänellä valitettavasti oli tapana hänen ollessaan jostakin huolissaan.
"Minä en todellakaan voi sitä uskoa, vaikka sen tietenkin on täytynyt tapahtua. Mitä hänen äidillään oli siellä tekemistä? Ja miksi ihmeessä Peter menetteli niin mielettömästi?"
Coldwell hymyili.
"Menkää kysymään sitä häneltä itseltään", sanoi hän. "Kirjoitan muutaman sanan poliisipäällikölle, ja te voitte kenties keskustella pojan kanssa pari minuuttia ennen hänen kuulusteluaan. On hyvin epätodennäköistä, että hän joutuu Brixtoniin. Jos prinsessalla on tippaakaan järkeä, niin hän toimittaa Peterin vapaaksi. Mrs Dawlish katuu jo katkerasti syytöstään. Tiedän tämän, koska heti luettuani jutun lehdestä soitin poliisiasemalle, ja päivystävä virkailija sanoi, että mrs Dawlish oli tullut sinne heti kello seitsemältä tänä aamuna ja koettanut saada nimensä pyyhityksi pois jutun selostuksesta. Hän oli antanut kiukkuisen sisunsa viedä itsensä harhaan ja tietää, että kun juttu tulee oikeuteen, niin äiti, joka esiintyy poikansa syyttäjänä, on sanomalehdille kiitollinen häväistysjutun siemen. Siksi minä uskon, että he peruuttavat kanteen."
Tullessaan poliisiasemalle Leslie sai tietää, että Peter oli viety oikeussalin vieressä oleviin tutkintovankien säilytyskoppeihin ja hänen oma käyntikorttinsa riitti hankkimaan hänelle sisäänpääsyn. Peter otti hänet vastaan alakuloinen hymy huulillaan.
"Näette minut jälleen luonnollisessa ympäristössäni", sanoi hän leikillisesti.
"Miksi menitte Bellinin luo?"
"Tahdoin saada tietää erään asian", sanoi Peter osoittamatta halua tarkempiin selittelyihin.
Leslie kertoi, mitä tarkastaja oli arvellut, mutta Peter ei näyttänyt välittävän siitä, nostettaisiinko kanne vai ei.
"Se oli totisesti aika korvapuusti", sanoi hän. "En ollut sittenkään odottanut äitini menettelevän siten. Luullakseni minulle vasta sinä hetkenä 'selvisi, miten katkerasti hän minua vihaa. He voivat kyllä pysyä kanteessaan, sillä he tietävät mainiosti, että minä en missään tapauksessa voi kertoa, miksi tulin Wimbledoniin."
Leslie ei koettanut taivuttaa häntä kertomaan lisää. Heidän keskustelunsa tapahtui oikeussalin viereisessä käytävässä; poliiseja ja vankeja kulki heidän ohitseen muutaman sekunnin väliajoin, eivätkä olosuhteet olleet suotuisat salaisuuksien uskomiselle. Leslie kertoi hänelle oman kaamean kokemuksensa, ja kuultuaan kertomuksen loppuun Peter vihelsi.
"Tuo selittää kaiken – ketjun, joka oli ovella, ja sen, että vanha Simms tuli avaamaan. Ukkelista ei näkynyt jälkeäkään minun murtauduttuani sisään."
Leslie ei yrittänytkään salata hämmästystään.
"En käsitä, miten Anita Bellinin ovella oleva varmuusketju selittää pienen keltaisen miehen oleskelun minun asunnossani", sanoi hän.
"Se selittää sen – vieläpä hyvin vakuuttavasti."
Juuri sinä hetkenä oikeudensalin ovenvartija huusi Peterin nimen, ja Leslie seurasi häntä oikeuden istuntoon. Peter oli tuskin asettunut paikalleen, kun etsivä komissaari, joka oli vanginnut hänet, nousi seisomaan ja esitti oikeudelle lausuntonsa.
"Tämä tapaus, korkea-arvoinen herra tuomari, sai alkunsa syytetyn tullessa vierailulle prinsessa Anita Bellinin luo eilisiltana. Syytetty, joka on prinsessan hyvin kaukainen sukulainen, oli jostakin syystä tälle vihoissaan, ja heidän välillään syntyi niin kiihkeä väittely, että hänen ylhäisyytensä katsoi tarpeelliseksi soittaa poliisille. Prinsessa ei halua nostaa kannetta vankia vastaan eikä saattaa perheriitaa oikeuden käsiteltäväksi, ja asiain niin ollen minä en katso todistajain kuulustelemista tarpeelliseksi, herra tuomari."
"Mutta kanne koskee murhayritystä", sanoi puheenjohtajana toimiva tuomari.
"Kanne esitettiin vasta eilisiltana", selitti etsivä salapoliisi, "ja poliisin tarkoituksena oli pyytää lykkäystä. Mutta prinsessa on osittain muuttanut lausuntoaan, ja olen varma siitä, että sen todistuksen nojalla, jonka hän nyttemmin antaisi, vankia ei voitaisi tuomita syylliseksi. Asiain niin ollen ehdotan, että arvoisa oikeus julistaisi Dawlishin vapaaksi."
Tuomari nyökkäsi, ja toimitus oli päättynyt. Peter poistui syytetyn paikalta ja tapasi Leslien oikeussalin ulkopuolella.
Ensiksi hän kieltäytyi, kun Leslie tarjoutui viemään hänet takaisin kaupunkiin autossaan.
"Te tulette minun kanssani", sanoi Leslie päättäväisesti. "Minulla on teille rajattomasti asioita kerrottavana ja kysymysluettelo yhtä pitkä kuin Lucretian sekatavarakauppatilaukset. On hyvin luultavaa, ettette niihin vastaa, mutta se ei kuulu tähän."
Heidän ajaessaan Putney Commonin poikki Leslie kumartui eteenpäin ja lausui ajajalle muutaman sanan. Tämä hidastutti vauhtia ja ohjasi auton tien reunaan.
"Emmekö kävele vähän matkaa", sanoi Leslie, ja heti heidän päästyään turvallisen matkan päähän hän kysyi: "Miksi menitte prinsessa Bellinin luo eilisiltana, Peter Dawlish?"
"Saadakseni selville erään asian."
"Mitä te tahdoitte saada selville?"
Kertoisiko hän kaiken? Hän ei voinut ymmärtää itseään. Miksi hän ei ottaisi uskotukseen tätä tyttöä, joka jo tiesi niin paljon? Ja kuitenkin hänet valtasi selittämätön arkuus. Hänestä tuntui siltä, kuin tämä tunnustus huomattavasti muuttaisi heidän omituista ystävyyssuhdettaan. Viimein hän sanoa tokaisi totuuden.
"Janella on lapsi", sanoi hän.
Leslie pysähtyi ja hänen syvät orvokkisilmänsä kohtasivat Peterin katseen.
"Niin, teidän lapsenne – entä sitten?"
Kylmyys, jota Leslie osoitti kuullessaan tämän suunnattoman tärkeän uutisen, hämmästytti Peteriä.
"Aavistitteko sitä?" kysyi hän.
Leslie pudisti päätään.
"Tiesin sen", vastasi hän rauhallisesti. "Lapsi syntyi pienessä Appledore-nimisessä maalaistalossa lähellä Carlislea."
Peter seisoi hetkisen ikäänkuin salama olisi häneen iskenyt.
"Te – tiesitte sen – koko ajan?" änkytti hän.
"Tiesin koko ajan", toisti Leslie. "Tiesin, että teillä oli lapsi, ennenkuin tiesin, olitteko naimisissa. Appledoressa juuri löysin tuon pienen runovihkosen ja teidän pienen runokokeenne. Ja sen vuoksi en ollut aivan varma siitä, että olitte naimisissa. Olihan selvää, että Jane niissä oloissa käyttäisi nimeä mrs Dawlish."
He sivuuttivat puistopenkin, ja Leslie tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet istumaan.
"Haluatteko, että kerron teille kaiken?" Ja Peterin nyökäyttäessä päätään hän jatkoi: "Olin viettämässä lomaani Cumberlandissa, ja luultavasti kohtalo itse vei minut juuri tuohon maalaistaloon. Sen omistaja, vanha rouva Still, oli leski, hiukan liian puhelias, mutta muuten hyvin kiltti eukko. Olihan aivan luonnollista, että hän kertoi minulle kaikista kiintoisista ihmisistä, jotka olivat asuneet hänen luonaan. Kaikkein kiintoisimpia oli eräs kaunis nuori tyttö, jonka pienokainen oli syntynyt samassa huoneessa, jossa minä asuin. Hän oli tullut helmikuussa, ennen sesongin alkua – Cumberlandissa on sesonki, kuten tiedätte, ja viipyi huhtikuun alkuun. Hän sanoi nimekseen – no niin, olipa tuo mikä tahansa, ainakaan se ei ollut Jane Dawlish. Lapsi syntyi maaliskuun 17 p:nä, Pyhän Patrikin päivänä. Vanha nainen, joka oli puolittain irlantilainen, muisti sen siitä, että oli samana aamuna lähettänyt kauniille ladylle kimpun Irlannin kukkia, valkoapiloita."
"Kuka oli hänen kanssaan?" kysyi Peter käheällä äänellä.
"Kaksi naista – eräs sairaanhoitajatar ja joku toinen, joka kaikesta päättäen oli Anita Bellini. Lääkäriä ei kutsuttu; toinen naisista oli ilmeisesti kätilö, eikä lääkärin apua tarvittu. Appledoren vanha rouva ei milloinkaan nähnyt lasta; hän ei edes varmasti tietänyt, milloin se oli viety pois, mutta hän luuli sen tapahtuneen toisena päivänä sen syntymän jälkeen, sillä sinä päivänä eräs mies saapui Lontoosta. 'Mies' oli ilmeisesti Druze. Hän saapui juuri mrs Stillin ollessa lähdössä Carlisleen viikko-ostoksilleen, ja hänen palatessaan Druze oli lähtenyt. Vanha rouva ei tietänyt, että lapsikin oli viety pois, ennenkuin viikon lopulla, kun hän pyysi saada nähdä sen ja hänelle kerrottiin, että se oli lähetetty lämpimämpään ilmastoon. Hän ei tietänyt muuta kuin että lapsi oli poika; sen hoitajatar oli hänelle sanonut, ja Appledoren rouva oli hiukan pettynyt, sillä hän sanoi kauniin naisen rukoilleen ja toivoneen tyttöä. Miksi hän rukoili ja toivoi sitä tai tätä, on asia, joka ylittää minun ymmärrykseni, mutta minulla ei ole syytä epäillä vanhan rouvan sanoja. Hän näytti minulle hyvin ylpeänä pientä kirjaa, jota tuolla 'kauniilla nuorella ihmisellä', kuten hän tavallisesti sanoi, oli tapana lukea. Se oli runokirja, ja siinä näin teidän lystikkään sepustuksenne. Juuri näihin aikoihin minun mieltäni askarruttivat eräät Lady Raythamia koskevat seikat – totta puhuen olimme Scotland Yardissa vuosikausia tietäneet, että hän oli jonkun kiristäjän uhri, ja luonnollisesti minä yhdistin nämä seikat keskenään: sen, että hän oli esiintynyt täällä salanimellä, lapsen syntymän ja sen tosiasian, että hän silloin tällöin maksoi suuria rahamääriä johonkin tuntemattomaan tarkoitukseen. Kun mrs Still noin tuntia ennenkuin lähdin talosta sanoi kuulleensa erään naisista maininneen nimen Peter, tiesin varmasti olevani oikeilla jäljillä."
"Tiedättekö, mikä hoitajattaren nimi oli? Oliko se Martha?"
"Martha!" Leslie hypähti ylös ja tuijotti häneen. "Martha? Mitä te tiedätte Marthasta?"
Peter oli ällistynyt nähdessään sanojensa vaikutuksen.
"Kertokaa minulle – kertokaa pian", sanoi Leslie kärsimättömästi, ja Peter otti taskustaan kirjeen, jonka hän oli saanut edellisenä iltana ja joka oli vienyt hänet Jane Raythamin luo.
Leslie tutki lyijykynällä kirjoitettuja sanoja.
"Marthan palvelijatar. Martha oli Druzen sisar", sanoi hän äkkiä. "Lapsi oli hänellä, Peter, ja minä aion ryhtyä seuraamaan näitä uusia jälkiä, ettekä te saa sekaantua asiaan, ennenkuin olen päässyt määränpäähän."
"Mitähän te oikeastaan ajattelette minusta?" kysyi Peter.
Leslie katsoi häntä vakavasti silmiin.
"Mitä minä teistä ajattelisin? Te olette onneton, Peter Dawlish, olen sanonut sen teille jo ennenkin."
Peter pudisti päätään katkerasti hymyillen.
"Te ette tiedä, miten onneton minä olen", sanoi hän, ja Leslie naurahti vasten tahtoaan.
"Tulkaa pian takaisin autoon, ennenkuin kumpikin syvennymme liiaksi suremaan kohtalojemme kovuutta."
Peterille ei juolahtanut mieleen kysyä, mitä surun syytä Lesliellä voisi olla, mutta tytön sanat jäivät kuitenkin kaikumaan hänen korviinsa.
Peter poistui autosta Keski-Lontoossa ja Leslie jatkoi matkaansa Scotland Yardiin, meni päällikkönsä puheille ja sai tämän lupaamaan itselleen lupapäivän. Ensi työkseen hän asettui puhelinyhteyteen Plymouthin salapoliisipäällikön kanssa, joka lupasi soittaa hänelle heti suoritettuaan tutkimuksensa loppuun. Vaikka Lesliellä olikin lupapäivä, niin hänen oli uhrattava aikaa moniin virka-asioihin. Ensiksi tuli mies, joka oli vanginnut mrs Inglethornen, kertomaan hänelle, että tämä paatunut nainen oli viety tutkintovankilaan, sekä esittämään hänen kirjavia elämänvaiheitaan. Hänen tyttönimensä oli Zamosser, ja hän oli syntyperältään hollantilainen, vaikka hänen vanhempansa olivat eläneet useita vuosia Englannissa, ja hyvin lyhyttä väliaikaa lukuunottamatta hän oli ollut joko poliisin tallessa tai valvonnan alaisena. Hän oli varastetun tavaran vastaanottaja ja pahempaakin; hän oli ollut vangittuna myymälävarkauksista, ja lukuunottamatta erästä lyhyttä varhaisen nuoruutensa kautta, jonka kestäessä hän näytti viettäneen niin kunniallista elämää, ettei poliisi tietänyt hänestä mitään, hän lapsuudestaan asti oli vähäväliä asustanut vankiloissa.
"Entä lapset?" kysyi Leslie aavistaen, mikä vastaus olisi.
Poliisi naurahti.
"Yksi heistä on hänen omansa; muut ovat niin sanottuja ottolapsia. Toisin sanoen lapsia, joiden syntymää ei ole toivottu ja jotka hän on ottanut hoitoonsa pienestä viikkomaksusta tai suuremmasta kertamaksusta. Ainoa, jonka alkuperä meidän on onnistunut saada selville, on eräs pieni poika."
Hetkiseksi hurja toivo oli herännyt Leslien rinnassa, mutta miehen seuraavat sanat sammuttivat sen jälleen.
"Pojanko?" huudahti tyttö. Hän muisti tuon surkastuneen pienen olennon, joka oli katsonut häntä suurin unisin silmin hänen tullessaan tiedustelumatkalleen keittiöön.
"Niin, ainakin olemme löytäneet hänen äitinsä. Useimmat muut ovat köyhien työläistyttösten lapsia."
"Onko Englannissa paljon tuollaisia kasvatusäitejä?"
"Sadoittain. Heidän pitäisi olla poliisin valvonnan alaisina, mutta todellisuudessa he eivät sitä ole. Ei mikään laki kiellä ihmistä ottamasta lasta omakseen, vaikkakaan laki ei tarkoita tätä lapseksiottamisen muotoa."
"Ja sellaisia lapsia on siis Englannissa sadoittain?" kysyi Leslie. Hänen rohkeutensa alkoi horjua.
"Tuhansittain."
"Heistä ei ole mitään luetteloa?"
Mies pudisti päätään.
"Joitakin satoja voi kenties olla kirjoissa. Teidän pitäisi tietää se paremmin, miss Maughan, te kun olette Yardissa." Ja tietämättään riistäen tytöltä viimeisenkin heikon toivon hän jatkoi: "Minulle annettiin kerran tehtäväksi saada selville erään pienen lapsen olinpaikka, joka oli joutunut tällaisen 'kasvattajan' hoitoon, mutta tuollaisen ottolapsen etsiminen, kun jäljet kerran ovat kadonneet, on kuin neulan etsimistä heinäsuovasta. Muutamat heistä joutuvat köyhäintalojen kouluihin, useimmat kuolevat. Naisten, jotka elävät noista hoitomaksuista, ei kannata antaa lapsille kunnollista ruokaa. Meillä pitäisi olla valtion laitos, mihin tuollaiset epämieluiset' lapset otettaisiin ja missä heistä huolehdittaisiin ja heidät kasvatettaisiin hyödyllisiksi kansalaisiksi."
Miehen lähdöstä oli kulunut puoli tuntia, kun Plymouthin puhelu tuli, mutta siitä ei ollut sanottavaa hyötyä. Martha Druze oli valmistunut kätilöksi vuosina '89-'90 ja lähtenyt sairaalasta antautuakseen yksityishoitajattareksi. Hänen luultiin lähteneen ulkomaille, mutta siitä ei ollut varmempaa todistusta kuin että nykyinen ylihoitajatar, joka muisti hänet, oli saanut Port Saidissa postitetun kortin kuukautta tai paria sen jälkeen kuin Martha oli lähtenyt sairaalasta. Huhu oli myöskin kertonut, että hän oli joutunut hyvin edullisiin naimisiin, ja hänen miehekseen oli mainittu milloin eräs Kapkaupunkilainen kirvesmies, milloin joku austraalialainen karjatilan omistaja. Yksi ainoa tieto tuntui hiukan lupaavalta. Marthan tiedettiin etsineen työtä eräästä lontoolaisesta paikanvälitystoimistosta ja sen nimen Leslie merkitsi muistiin.
Heti puhelinkeskustelun päätyttyä hän etsi tuota sairaanhoitajatartoimistoa luettelosta. Mutta sitä ei löytynyt; kenties kilpailu oli pakottanut sen lopettamaan toimintansa niinkuin niin monien paikanvälitystoimistojen oli käynyt. Saadakseen varman tiedon hän soitti erääseen tunnettuun sairaanhoitajatartoimistoon ja kysyi Ashleyn välitystoimistoa.
"Ashleyn toimistoko? Kyllä toki, mutta nimemme on nykyjään Sairaanhoitajattarien Keskustoimisto – liike on oikeastaan sama, vaikka emme milloinkaan käytä entistä nimeä." Leslie sanoi nimensä ja selitti asiansa. "Jos voitte tulla tänne, niin näytämme teille vanhat kirjamme; meillä on ne kaikki tallella", oli rohkaiseva vastaus.
Leslie Maughan pani hatun päähänsä, veti päällystakin ylleen ja meni heti ulos. Puolitiessä portaissa hän muisti mr Coldwellin lahjan, palasi takaisin ja kiinnitti tuon erinomaisen epämukavan sukkanauhan. Toimisto sijaitsi Regent Streetillä. Matka ei ollut pitkä, ja viiden minuutin kuluttua hän oli perillä.
Sihteeri, jonka kanssa hän oli puhelimessa keskustellut, valitsi hänelle par'aikaa kirjoja tutkimusta varten, ja onni oli Leslielle niin suopea, että hän ensimmäisestä kirjasta löysi haluamansa tiedot.
"Aivan oikein, hän on meidän kirjoissamme – Martha Druze. Hän kääntyi meidän puoleemme ilmeisesti ennen lähtöään Plymouthin sairaalasta, sillä se on hänen alkuperäinen osoitteensa, ja me hankimme hänelle toimen vuoden 1891 alkupuolella."
Sihteeri oli avannut kirjan ja osoitti sormellaan erästä riviä. Leslie luki – ja tunsi tarttuvansa lujasti pöydän reunaan. Sihteeri, joka katsahti häneen, näki hänen silmiensä hehkuvan, eikä voinut käsittää, miten tämä yksinkertainen tiedonanto voi tyttöä niin suuresti kiihdyttää.
"Muuta työtä emme koskaan hänelle hankkineet", aloitti hän.
Leslie pudisti päätään.
"Hän tuskin tarvitsi muuta", sanoi hän.
XV.
Lady Raytham oli alkanut kirjoittaa miehelleen, kun lähetti toi hänelle Leslien kirjelapun. Lordi oli tapansa mukaan muuttanut suunnitelmiaan ja jatkanut matkaansa Bombayhin, ja nyt häntä vaivasi eräs vanha vamma. Hän oli kirjoittanut hyvin pitkän kirjeen ja yksityiskohtaisesti selostanut taudin monia oireita ja lausunut sen odottamattoman toivomuksen, että Jane tulisi hänen luokseen.
Hän luki Leslien kirjelapun.
"Rakas Jane.
Ettekö tulisi luokseni. Olen vapaa koko päivän, ja tahtoisin
niin mielelläni jutella teidän kanssanne monista asioista,
en ensinkään minään 'Scotland Yardin naisena', vaan hyvin
tavallisena tyttönä, joka tahtoisi hiukkasen tasoittaa sitä
vaikeata tietä, jota Te kuljette. Olen pyytänyt Lucretiaa
sanomaan, etten ole kotona, ja kieltänyt häntä päästämästä ketään
sisään. Voin tarjota teille kotona valmistetun lounaan ja takaan,
ettei se voi vahingoittaa terveyttänne. Tai jos haluatte, voimme
lounastaa ulkona joko Carltonissa tai jossakin sen läheisyydessä.
Olkaa kiltti ja tulkaa!"Jane kirjoitti nopeasti kirjelapun, joka annettiin odottavalle lähetille, lukitsi puolivalmiin kirjeensä lipastoon ja meni huoneeseensa vaihtamaan pukua. Tuskin Lucretia oli saattanut hänet Leslien luo, kun hän kysyi:
"Oletteko tavannut Peterin? Mitä on tapahtunut? Olen niin huolissani siitä. Aioin tulla luoksenne tänä aamuna."
"Silloin en olisi tietänyt mitään", sanoi Leslie. "Tai olisinhan toki tietänyt sen verran, että Peter oli vangittu."
"Vangittu?"
Jane Raytham ei ilmeisesti ollut tietänyt tästä mitään, sillä hänen kasvonsa kalpenivat. Leslie selitti, mitä oli tapahtunut.
"Miten hän saattoi? Miten hän saattoi?" kysyi Jane Raytham kiihtyneenä. "Se oli hirveätä! Mutta niin hänen kaltaistaan! Peter-raukka! Hänen onnettomuuksillaan ei näytä olevan loppua!"
"Saiko hän tietää mitään Anitalta?" Ääni, josta äsken oli kuvastunut pelkkä suuttumus, ilmaisi nyt levottomuutta.
"Ei sitä, mitä hän halusi saada tietää", vastasi Leslie.
"Tiedättekö, minkä tähden hän meni prinsessan luo?"
"Hän meni etsimään lastaan."
Jane Raythamin kauniille kasvoille levisi hento puna, joka kuitenkin heti taas kalpeni.
"Minun lastani", sanoi hän hiljaa. "Halveksitteko te minua?"
Leslie pudisti päätään.
"En suinkaan, miksi halveksisin teitä? Jos halveksisin jokaista naista, joka on saanut lapsen –"
"En tarkoita sitä. Mutta minä annoin heidän riistää sen itseltäni. Minä en olisi sitä tahtonut, Leslie, uskottehan minua? Tahdoin pitää lapseni, taistelin siitä ankarasti. Lopuksi sain heidät taivutetuiksi sopimukseen, mutta sekin oli heikkoutta."
"Minkä sopimuksen te teitte?"
Lady Raytham hymyili heikosti.
"Ellette äsken vielä halveksinut minua, niin nyt ainakin alatte halveksia."
Hän seisoi tavallisessa asennossaan uunin ääressä, käsivarsi uuninreunalla, otsa käden varassa ja katse tuleen suunnattuna.
"He suostuivat siihen. Jos lapsi olisi poika, niin minä antaisin hänet pois. Mieletön, ilkeä ajatus, niin äärettömän epäoikeudenmukainen lasta kohtaan. Mutta minä tunnen niin ääretöntä hellyyttä pieniä tyttöjä kohtaan. En voi nähdä tytön kärsivän ilman että sydäntäni kouristaa. En tiedä, oletteko kuullut, millainen oma lapsuuteni oli? Jos lapseni olisi ollut tyttö, olisin pitänyt hänet ja kestänyt kaiken. Mutta se oli poika – kaunis poika – sen he kertoivat minulle jälkeenpäin. Toivoisin, että olisin saanut nähdä hänet, tuntea hänet, vaikkapa vain yhden päivän, mutta silloin en kai koskaan olisi luopunut hänestä."
Hän käänsi kasvonsa poispäin, ja hänen hartiansa nytkähtelivät. Leslie istui pöytänsä ääressä ja piirteli merkityksettömiä kuvioita imupaperiin. Kun nyyhkytykset olivat tauonneet, sanoi hän:
"On kai järjetöntä kysyä teiltä, onko olemassa mitään johtolankaa, joka voisi auttaa meitä löytämään lapsen. Tietenkin te olette tutkinut kaikki mahdollisuudet. Ettekö ole saanut mitään selville?"
Jane pyyhki nenäliinalla silmiään. Hän seisoi selin tyttöön ja pudisti päätään.
"Ei mitään – olen kyllä koettanut. En ole sanonut mitään Anitalle, mutta useita kuukausia ovat salapoliisit puolestani toimineet. Luulin hänen olevan jossakin onnellisessa kodissa. En koskaan voinut uneksiakaan, että hänet oli jätetty –"
Hän ei voinut jatkaa. Kesti kauan, ennenkuin hän voitti mielenliikutuksensa.
"Druze kertoi minulle tuona iltana – tuona kamalana iltana, jolloin hän lähti luotani. Nauroi minua vasten kasvoja, kun kysyin häneltä, missä lapsi oli. Sen vuoksi lähdin hänen jälkeensä. Arvasin hänen menneen Anitan luo, ja löytäessäni hänet kuolleena tieltä olin kuin järjiltäni. Toivoin löytäväni hänen taskuistaan jonkin salaisen paperin, josta saisin tietää. Etsin, mutta en löytänyt mitään – en mitään!" Jane Raytham käänsi kasvonsa poispäin tytöstä. "Minulla ei ole mitään sanottavaa puolustuksekseni – ei mitään", sanoi hän. "Olin paha ja itsekäs, siinä kaikki. Vaikkapa hän olisi ollut aviotonkin, niin menettelyni olisi ollut anteeksiantamatonta. Avioton!" Hän hymyili katkerasti. "Jumalan kiitos, että en ole saanut lapsia avioliitossani Raythamin kanssa! Hän ei niistä erikoisesti välittänyt – eikä minustakaan, sitäpaitsi. Meidän avioelämämme on ollut jonkinlaista lievennettyä selibaattia!"
Hän otti uuninreunalta valokuvan ja katseli sitä.
"Tämä on mr Coldwell, eikö olekin?"
Leslie nyökkäsi.
"Hän hankkisi komean sulan hattuunsa, jos vangitsisi minut kaksiavioisuudesta."
"Mr Coldwell ei himoitse sellaisia sulkia, Jane", sanoi tyttö uskollisena ystävälleen.
Jane pani valokuvan takaisin ja vajosi lähimpään nojatuoliin vetäen jalat alleen.
"Minä olen hirveä! Näen kaiken pahimmalta puolelta enkä voi uskoa mitään hyvää kenestäkään."
Hän hymyili surullisesti, ojensi kätensä ottaakseen käsilaukkunsa pöydältä ja avasi jalokivikoristeisen savukerasian.
"Yritin kerran ottaa kokainia", sanoi hän. "Valkoista jauhetta, jota vedetään nenään. Jostakin syystä tulin siitä hirveän pahoinvoivaksi ja jätin kaiken sikseen. Mutta kadehdin ihmisiä, jotka siitä saavat huojennusta ja voivat unohtaa."
"Toinen hyvä tapa", sanoi Leslie säälimättömästi, "on, että panette päänne rautatiekiskoille juuri kun suuri, raskas tavarajuna on tulossa. Se vie samaan tulokseen ja tuottaa muille ihmisille aivan yhtä paljon huolta. Ja kun poikanne sitten kerran ilmestyy piilostaan, niin hän löytää äidin, josta hänellä ei ole paljonkaan iloa."
Jane nauroi hiljaa.
"Te olette ihmeellinen tyttö. Kuinka vanha olette?"
Leslie sanoi sen hänelle.
"Toivoisin, että Peter rakastuisi teihin. Hänen täytyy kerran löytää onnensa."
"Merkitsenkö minä tässä asiassa mitään?" kysyi Leslie kuivasti, "vai oletteko Peter ja te ainoat ihmiset tässä maailmassa, joiden tunteet otetaan huomioon?"
Hän keskeytti naurahtaen Janen katuvaisen puolustusyrityksen.
"Saatte kuulla erään salaisuuden, Jane: Olen todellakin rakastunut Peteriin – pyörryttääkö teitä?"
"Ei vähääkään." Mutta utelias Jane oli. "Ettehän laske leikkiä?"
"Tänä aamuna uskoin olevani häneen hyvin rakastunut", sanoi Leslie rauhallisesti, "mutta olen paljon ajatellut asiaa ja tehnyt sen johtopäätöksen, että oikeastaan äidinvaistoni tässä on voimakkain. Rakkauteni tuohon poikaan on todellakin hyvin äidillistä. Ennemmin tai myöhemmin teidän poikanne löytyy, ja silloin teidän täytyy mennä miehenne luo ja sanoa hänelle totuus."
Hän katsoi Janea hyvin lujasti silmiin valmiina huomaamaan niissä pienimmänkin vastenmielisyyden varjon. Mutta Jane vain kuunteli – ja Leslien sydän kävi raskaaksi hänen huomatessaan, että hän kuunteli mielellään.
"Ja sitten lordi Raythamin täytyy antaa teille avioero, ja Peter ja te alatte uudestaan alusta."
Tässä Jane ensikerran pudisti päätään.
"Peter ei ole entisellään", sanoi hän. "Huomasin sen nähdessäni hänet eilisiltana. Hän ei ole sama mies. Onko se ihmekään? Ja voitteko käsittää, Leslie, minä en silloinkaan rakastanut häntä. Teistä on kai hirveätä, että sanon sellaista lapseni isästä. Lähdin hänen kanssaan – en tiedä miksi, uteliaisuudesta, kenties seikkailunhalusta, kuvittelin sitä elämäni suureksi käännekohdaksi, elämän, jossa niin paljon menee murskaksi ja niin monet toiveet ja ihanteet kuolevat. Eikä hänkään milloinkaan rakastanut minua. Hän oli rakastunut ja piti minusta, ja hänellä oli kaunis, ritarillinen tunne, että hän pelasti minut jostakin. Puolet hänen onnettomuudestaan johtuu nyt tuosta tietoisuudesta, ettei hän ole minua rakastanut, sillä se hävettää häntä. Te luulette, että lapsi voisi meidät yhdistää. Minusta on tullut oikea ajatustenlukija! Mutta sellaista ei tapahdu todellisuudessa, vai luuletteko? Lapset eivät todellakaan niissä asioissa merkitse paljoa. Niin monilla eronneilla naisilla on lapsia, jotka rakastavat heitä ja joita he rakastavat, mutta se ei ole voinut estää käymästä niinkuin on käynyt. Peter ja minä voisimme luultavasti olla hyvät ystävät, ja poika voisi rakastaa meitä molempia, vaikka eläisimme erillämmekin, sillä lapset antavat takaisin sen, minkä saavat – ja minä voisin antaa hänelle äärettömän paljon rakkautta."
Kärsimättömästi heiluttaen kättään hän nousi ja meni päättäväisin askelin ikkunan luo.
"Puhukaamme nyt mistä hyvänsä muusta", sanoi hän. "Miten olette saanut tämän rikki?"
Ikkunaan oli aamulla pantu uusi ruutu, jonka puitteet vielä olivat maalaamatta.
"Älkää huoliko siitä. Eräs vieras pisti päänsä siitä ulos. Jane, te ette toivo elämältä paljoa, ettehän?"
Nainen kohautti olkapäitään.
"Rakas ystävä, mitä voisin toivoa? Jos tämä olisi satua eikä todellista elämää, niin lähtisin jonnekin, sairastuisin vaikeaan tautiin ja vaipuisin suloisen, hitaan soiton tuudittamana kuolemaan. Mutta en halua uhrautua, jotta satuni saisi kauniin ja onnellisen lopun. Ja jos kuolisin, niin Peter mielessään kuvittelisi minulle kaikenlaisia hyviä ominaisuuksia, joita minulla ei ole ja kuluttaisi loppuelämänsä alakuloisuuden hämärässä – minä tunnen miehet."
Leslie hymyili. Tämän sekamelskan naurettava puoli ei voinut jäädä hänen huumorintajuiselta mieleltään huomaamatta. Mutta äkkiä hän tuli totiseksi.
"Tahtoisin vielä kysyä teiltä paria seikkaa, joita en ole koskaan ennen kysynyt. Annoitteko smaragdikaulakoristeenne Druzelle?"
Jane nyökäytti päätään.
"Annoin. Tuo tarunomainen kiristäjä vaati kolmekymmentätuhatta puntaa. Tililtäni voin Raythamin tietämättä nostaa ainoastaan kaksikymmentätuhatta. Kaulakoriste oli kahdentoistatuhannen arvoinen, ja ehdotin, että Druze myisi sen. Druze suorastaan riemastui ehdotukseni kuullessaan. Luulin hänen ottaneen sen viikkoa, ennenkuin hän sen teki."
"Ette voi selittää, miksi kelluke löytyi hänen kädestään?"
Jane pudisti päätään.
"Ettekä tiedä, minne muu osa koristetta on joutunut?"
"En tiedä siitä kerrassaan mitään. En voi käsittää, mikä aiheutti hänen kuolemansa. Onhan luonnollista, että hänellä oli elämä ja ystäviä, joista minä en tiedä mitään. En tiedä, minne hän meni lähdettyään minun talostani. Luulin hänen menneen Anitan luo, koska hän ei tahtonut lähteä Englannista lausumatta hänelle jäähyväisiä – hän oli hyvin kiintynyt Anitaan."
"Kuinka pian lapsenne syntymän jälkeen menitte naimisiin lordi Raythamin kanssa?"
Jane mietti.
"Noin kymmenen kuukautta", sanoi hän.
"Olitteko itse Renossa?"
"Olin. Se oli koko asian omituisimpia seikkoja. Isälläni oli pieni tila lähellä Renoa, vain pieni kurja rakennus ja muutama tynnyrinala peltoa, mutta se riitti selittämään minun oleskeluni siellä. Tietenkin minun täytyi valehdella hirvittävästi ja kertoa eläväni siellä koko ajan, ja todellakin uskoin, että avioero myönnettiin. Esiinnyin oikeudessakin ja esitin todistuksen ja luulin kaiken olevan järjestyksessä, kunnes tapasin Anitan oikeussalin edustalla ja hän kertoi, että asianajajani olivat laiminlyöneet erään tärkeän asian ja että eroa ei voitu myöntää ilman että joitakin papereita toimitettaisiin Peterille allekirjoitettavaksi. Lähdin suoraa päätä pois Anitan kanssa, hänen autonsa odotti, ja minä tahdoin välttää sanomalehtimiehiä, jotka metsästelivät jännittäviä häväistysjuttuja. Sitäpaitsi lapseni syntymä lähestyi. Pelkäsin ihmisten saavan tietää."
"Ja te palasitte heti?"
Jane nyökäytti päätään.
"Menin Cumberlandiin suoraan Liverpoolista. Anita löysi tuon paikan. Tämä tapahtui hiukan joulun jälkeen – muistan olleeni uudenvuodenpäivänä New Yorkissa."
"Vielä viimeinen kysymys, Jane, ja sitten lakkaan olemasta kysymysmerkki ja vien tiedät lounastamaan. Jos nimittäin suostutte näyttäytymään julkisesti Scotland Yardiin kuuluvan naishenkilön seurassa."
"Jos haluatte", sanoi Jane ja ensi kerran Leslie näki veitikkamaisen pilkahduksen hänen silmissään. "Jos haluatte, niin istuudumme Landseerin leijonain selkään, ja syömme lounaamme samasta paperikääröstä."
"Kysymys on tämä", sanoi Leslie hitaasti ja miettiväisesti. "Te aioitte mennä naimisiin lordi Raythamin kanssa ja te olitte keskustellut asiasta Anitan kanssa?"
Jane nyökäytti päätään.
"Tiesikö hän, että te aioitte mennä naimisiin Raythamin kanssa huolimatta siitä, myönnettäisiinkö avioero vai ei? Pyydän teitä tarkasti miettimään, ennenkuin vastaatte."
"Minun ei tarvitse miettiä tarkasti. Sanoin Anitalle, että aioin mennä Raythamin kanssa naimisiin joka tapauksessa. Rauhoitin omaatuntoani uskottelemalla itselleni, että Amerikassa solmittu avioliittoni oli laiton."
Leslie nojautui taaksepäin tuolissaan loistava ja onnellinen hymy huulillaan.
"Te olette ilkeä vehkeilijä, julman äidin perikuva ja kaikissa aviollisissa seikkailuissanne jotenkin epäonnistunut!" Hän pujotti käsivartensa Janen vyötärölle ja suuteli häntä poskelle. "Mutta minä en voi olla pitämättä teistä. Syömme lounaamme Pall Mallissa, joka on ihastuttava naisten paikka, ja iltapäivän vietämme elokuvissa. Rakastan niitä – varsinkin romanttisia."
Hän oli kuitenkin melkein tyytyväinen, kun Jane aterian lähestyessä loppuaan mielipahakseen muisti luvanneensa olla iltapäivällä kotona vastaanottamassa erästä toimikuntaa, jonka puheenjohtaja hän oli.
"Lastenhuoltoa", sanoi hän lyhyesti. "Enkelit itkevät aina kun minä istun tuon joukon yläpäässä ja puhun kauniita sanoja äitien velvollisuuksista. Omituisuuksistaan huolimatta Raytham suhtautuu näihin toimikuntiin hyvin herttaisesti – ja hyvin vakavissaan. Mutta kun hän tahtoi, että ryhtyisin toimimaan eräässä komiteassa, joka auttaa langenneita naisia, niin minä kieltäydyin – sellaista pingoitusta ei huumorintajuni olisi kestänyt."
He erosivat Haymarketilla, ja Leslie palasi kotiinsa, mutta poikkesi matkalla lähettääkseen sähkösanoman Peterille. Tämä tuli päivän hämärtyessä ja Lucretian vetäessä verhoja ikkunain eteen. Hallissa oli kaksi valmiiksi pakattua matka-arkkua, sillä Coldwell oli iltapäivällä käynyt Leslien luona ja ankarasti määrännyt, että heidän tuli olla valmiit muuttamaan heti, kun hän tuli heitä noutamaan.
"En aio antaa teidän jäädä tähän taloon, ennenkuin tämä pikku juttu on selvitetty", sanoi hän ja sai Lucretia Brownista tarmokkaan kannattajan.
"Pimeän tultua ei minua saisi pysymään tässä talossa, vaikka saisin miljoonan puntaa, neiti. Pian minulla ei ole yhtään karvaa päässäni ja onko ihme, kun rosvoja ja ties mitä hyppää ikkunoista edestakaisin. Kun tänä aamuna kampasin tukkani, niin siitä lähti koko kourallinen."
"Siihen auttaa shinglaus", ehdotti Leslie ja Lucretia tuli ivalliseksi.
"Jos minua haluttaisi näyttää pojalta, niin yksin tein alkaisin käyttää housuja", sanoi hän. "Vaikka minulla ei ole mitään shinglausta vastaan, se pukee teitä oikein hyvin, sillä teillä on sopiva pää. Mutta tuollaiset, joilla korvat törröttävät ulos päästä niinkuin prinsessa Bellorinolla tai mikä hänen nimensä nyt olikaan, niin se käy luonnolle! Korvat ihminen on saanut kuullakseen niillä, eikä työntääkseen niitä joka paikkaan, jos niin voin sanoa. Toivoin, että se armollinen rouva olisi tullut takaisin iltapäivällä, neiti. Hieno seura ei koskaan oli haitaksi."
"Oo, hän olisi varmaan onnellinen saadessaan auttaa meitä pääsemään hienoon seuraan", sanoi Leslie ja Lucretia nyrpisti nenäänsä. Vaikka hän olikin jotenkin paksunahkainen, niin hän aina tiesi, milloin hänen nuori emäntänsä laski leikkiä hänen kustannuksellaan.
"Minä tarkoitin vain –", aloitti hän.
"Ovikello soi", keskeytti Leslie. "Jos mr Dawlish on siellä, niin lähettäkää hänet ylös."
"Se vankilurjus!" murisi Lucretia, mutta varoi päästämästä ääntään kuuluville.
Leslie ei milloinkaan ollut nähnyt "vankilurjusta" niin vakavana, ja entinen kevyt leikillisyys oli kadonnut jäljettömiin. Nuori mies, joka istuutui hänen kirjoituspöytänsä ääreen, näytti hyvin päättäväiseltä.
Hän kertoi ryhtyneensä tiedusteluihin.
"Mutta kaikki on niin toivotonta, kun ei tiedä mistä alkaa – aivan toivotonta! Luulin, että Jane voisi antaa minulle jonkin johtolangan, mutta onhan selvää, että tyttöparka tietää yhtä vähän kuin minä itsekin. Kyllä, säälin häntä hirveästi. Pelkään kohdelleeni häntä hyvin raa'asti eilen –"
"Hän ei ajattele niin", sanoi Leslie kevyesti.
"Oletteko tavannut hänet?" kysäisi Peter.
"Tänä aamuna", myönsi Leslie "Totta puhuen lounastimme yhdessä. Kävimme koko asian lävitse A:sta O:hon asti. Oletteko hyvin rakastunut häneen?"
Peter pudisti päätään.
"En ole ensinkään rakastunut häneen. Kai minun pitäisi olla rakastunut sydämeni syvyyksissä, mutta en ole. Eikä hänkään ole rakastunut minuun. Tiesin sen seitsemän vuotta sitten. Hän ei juuri säästänyt sanoja keskustellessaan kanssani avioliitostamme ennen eroa. Kertoiko hän teille mitään pojasta?"
"Ei mitään. Hän ei todellakaan tiedä mitään."
Peter oli samaa mieltä.
"Olin siitä varma. Bellini tietää – ei, minä en tahdo sanoa häntä prinsessaksi enkä Anitaksi enkä miksikään, mikä on inhimillistä tai naisellista. Hän on paholainen, ilkeä paholainen. Miten isäni häntä vihasi! Ja minusta tuntuu siltä, että hän hiukan pelkäsikin häntä. Muistan hänen kerran meidän kuljeskellessamme Hertfordshiressä maatilallamme kysyneen minulta, pidänkö prinsessasta, ja kun sanoin hänelle, että pelkkä hänen näkemisensä teki minut sairaaksi, niin hän pisti käden taskuunsa ja antoi minulle kultarahan. Ja kuitenkin isäni kerran varmasti oli ollut häneen hyvin kiintynyt."
"Kiintynyt häneen?" Leslie rypisti kulmiaan. "Tarkoitatteko sitä todella?"
"Tarkoitan. Sanotaan, että hän nuorempana oli erinomaisen viehättävä – ei erityisen kaunis, mutta hyvin viehättävä."
Leslie työnsi tuolinsa taapäin.
"Tämä on ollut erinomaisen opettavainen päivä", sanoi hän. "Todistakaa sananne, mr Dawlish, muuten en usko, että tuo kaamea nainen milloinkaan on voinut teidän isäänne viehättää."
Peter aikoi kääntää keskustelun toisaalle, mutta Leslie ei armahtanut häntä.
"En olisi tietänyt siitä mitään, ellen kerran olisi kuullut äitini ja prinsessan riitelevän. Istuin kyyristyneenä erääseen kirjaston tuoliin – olin kai noin seitsenvuotias – ja luin kirjaa – isälläni oli aina tapana ostaa minulle kirjoja, joissa kerrottiin merirosvoista ja salamurhaajista ja asiaankuuluvasta sankarinuorukaisesta –, kun he yhdessä tulivat kirjastoon. Äitini oli hyvin raivoissaan Bellinille. En siihen aikaan ymmärtänyt asian koko merkitystä, mutta myöhemmin, kun tulin sitä ajatelleeksi, se tuntui hyvin selvältä. Äitini oli siis raivoissaan. 'Sinä olet menettänyt vuorosi', sanoi hän. 'Donald ei enää pidä sinusta eikä tahdo nähdä sinua kodissaan. Et missään tapauksessa saa häntä takaisin.' Siinä sanottiin niin puolelta kuin toiseltakin paljon muutakin, mitä en muista. Tiedän, että riita päättyi siten, että äitini itkien poistui huoneesta ja Anita Bellini lähti koko talosta. He olivat huonoissa väleissä kaksi tai luultavasti kolmekin vuotta. Aika merkitsee niin vähän lapselle."
Leslie pureskeli kynänvartta.
"Siis teidän isänne oli n.s. 'paha poika'?" sanoi hän.
"Sitä en sanoisi", väitti Peter. "Hän oli hyvin vilpitön mies, ja älykkäitten naisten oli helppo saada hänet pauloihinsa. Ja Bellini oli säkenöivä. Muistan, että hänen miehensä eli noihin aikoihin. Hän oli hyvin pitkä, laiha, surumielinen italialainen, joka puhui kurjasti englantia. Isäni ja hän eivät olleet erityisen hyvissä väleissä. Luulen, että Bellini oli lainannut rahaa eikä ollut maksanut takaisin, ja Donald Dawlish vaati ehdotonta kunniallisuutta raha-asioissa." Samassa Peter naurahti puolihäpeissään. "En käsitä, miksi tässä panettelen isääni ja kerron juoruja, kun minulla ei pitäisi olla muuta ajatusta kuin poikani. Kertoiko Jane teille, ehtikö hän antaa lapselle nimen?"
"Häntä ei ole kastettu eikä merkitty mihinkään kirjoihin", oli Leslien vastaus. "Siltä kannalta katsoen hän ei ole ensinkään olemassa, ja siksi hänen jäljilleen on niin äärettömän vaikeata päästä."
Kynä vapisi hänen vaikeitten hampaittensa välissä, ja hän katsoi ulos ikkunasta –
"Olisipa hauska tietää –", sanoi hän hiljaa.
"Mikä olisi hauska tietää?"
"Olisi hauska tietää, miten helppoa tulee olemaan saada tämän kuviopelin muut kappaleet sovitetuiksi paikoilleen. Ja muutakin, Peter Dawlish. Minkä tekosyyn voisin keksiä päästäkseni käsiksi Anita Belliniin. Antakaa tänne tuo kirje, jonka saitte eilen."
Peter otti kirjeen taskustaan ja Leslie luki sen.
"Kuka tämän teille lähetti?"
"Siinä ei ollut nimeä."
Leslie tutki kirjekuorta ja postimerkkiä.
"Tämän on lähettänyt joku, joka tahtoo tehdä ilkeän kepposen joko Janelle tai prinsessalle", sanoi hän. "Jos nyt vain voisin saada selville, kuka sen on lähettänyt –"
Hän nosti kirjeen nenänsä eteen ja haisteli sitä tarkasti.
"Sherlock Holmes kykenisi silmänräpäyksessä sanomaan, onko tämä hajuvesi Chenel kuutosta vai Chypreä. Minä, joka en ymmärrä niistä asioista mitään, tiedän ainoastaan, että Greta Gurdenin makuuhuone oli tätä samaa tuoksua tulvillaan."
XVI.
Tuona hetkenä Greta Gurdenin makuuhuone oli tulvillaan väkevää paistetun makkaran käryä, joka leijaili hänen "ruokailuhallinsa" pienestä kaasukeittiöstä. Hankkiessaan itse ruokansa Greta oli miltei itaran säästäväinen. Hän, joka ravintoloissa arvostelevin ilmein tutki ruokaluetteloja, joka valitsi hienoimmat ja kalleimmat jäätelöt ja joka mainiosti tunsi viinilajien edut, kuu hänellä oli seuralainen, joka maksoi laskun, voi piilossa maailman katseilta omassa huoneistossaan tyytyä ruokaan, jonka ainekset äsken olivat roikkuneet koukusta lähimmässä lihakaupassa.
Hän oli saanut luvan nousta ylös tänä iltapäivänä ja huomasi voivansa laahautua huoneesta toiseen tuntematta kipua tai hankaluutta. Mrs Hobbs oli mennyt kotiinsa, sillä hänellä oli mieskin palveltavana, ja Greta oli jäänyt yksin ja iloitsi siitä. Valmistaessaan pieniä aterioitansa Greta Gurden mielellään karttoi seuraa, sillä hänelle oli hyvin tärkeätä, että vähäpätöisimmätkin ihmiset pitivät häntä suuressa arvossa. Hän oli miltei hilpeällä tuulella nostaessaan haarukalla makkarat sähisevästä pannusta ja asettaessaan ne kuumalle vadille, kaataessaan veden kaasuliedellä porisevasta kattilasta teelehdille, ja levittäessään pöytäliinan pöydännurkalle, jonka ääressä hän nautti ilta-ateriansa.
Hän ei ollut kuullut mitään Anitasta tämän viime käynnin jälkeen ja oli suurimman osan päivää katunut sitä ilkeyden puuskaa, joka oli saanut hänet lähettämään kahdeksan vuotta vanhan paperinpalasen Peter Dawlishille. Onneksi Anita ei koskaan saisi sitä tietää, se oli hänen ainoa lohdutuksensa. Mitä Anita sanoisi, jos hän keksisi asian? Pelkkä ajatuskin värisytti Gretaa.
Sillä Greta ei ollut ainoastaan pahansuopa, vaan samalla suuri pelkuri, ja pelkuruus herätti hänessä aivan vastakkaisia tunteita työnantajaansa kohtaan, jonka hän äsken oli pettänyt; vastavaikutuksen voimasta hän tuli melkein helläksi ilkeytensä uhria kohtaan. Mutta joka tapauksessa kirjeen löytäminen oli herättänyt Gretassa erään ajatuksen. Kenties hän voisi löytää muitakin yhtä arvokkaita asiakirjoja. Hän muisti, että "Mayfairin juorut" pian auttamattomasti lakkaisivat ilmestymästä, ja silloin hän menettäisi ainoat säännölliset tulonsa. Mikäpä Anitan oli rypistäessä lehdelle nenäänsä ja ivatessa sitä, mutta Gretalle se oli ollut hyvä ystävä. Viikko viikolta oli tämän maineeltaan hieman epämääräisen lehden palstoilla esiintynyt kaksi tärkeätä ilmoitusta: toisen otsikkona oli 'Tosielämän kuvia', ja siinä tiedoitettiin, että parhaista tähän sopivien juttujen aiheista suoritettiin joka viikko 25 punnan palkinto. Korostettiin, että aiheen täytyi olla todenperäinen sekä lisäksi mehukas ja erikoinen. Toisessa ilmoituksessa luvattiin avustajille, jotka voivat antaa kiintoisia seuraelämän uutisia, hyvä palkkio.
Nämä kaksi vetoomusta aiheuttivat laajan kirjeenvaihdon, josta suurin osa oli lehden tarkoituksiin kelvotonta, mutta joskus sattui, että harmistunut kamaripalvelija antoi ilmi seikkoja, joita ei edes hänen herrasväkensä tietänyt. Palvelijatar, joka löysi pinkan vanhoja rakkauskirjeitä isäntänsä kirjoituspöydän salalaatikosta, sai varmasti hyvän palkkion. Nuo kirjeet lähetettiin Anitalle, joka osasi mainiosti käyttää niitä hyväkseen.
Virallisesti Greta ei tietänyt näistä asioista mitään. Virallisesti hän lähetti kirjeet edelleen siksi, että ne kiinnostivat hänen työnantajaansa. Häntä ei milloinkaan pyydetty tekemään mitään sellaista, mitä hieno nainen ei voinut tehdä, eikä edes sellaista, mitä Greta ei voinut tehdä. Hän käytti hyvin taitavasti hyväkseen niitä pienempiä ja vähempiarvoisia uutisia, jotka saapuivat toimistoon, sillä Greta oli näppärä, joskin yksipuolinen sanomalehdentoimittaja. Hänellä oli muuan kaava, jota hän sovelsi kaikkiin näihin tapauksiin.
"Rakas Anita!
Pelkään, että ohellisista kirjeistä ei ole sanottavaa hyötyä
lehdelle. Joutuisimme syytteeseen kunnianloukkauksesta, jos
julkaisisimme kymmenennenkään osan niiden sisällyksestä. Kenties
ne kuitenkin kiinnostavat teitä."Kirje ei milloinkaan vaihdellut, sen sanamuoto oli melkein kivettynyt.
Hän kirjoitteli pikkusepustuksia 'Juoruihin', ja esitti asiantuntijana lausuntoja New Yorkin seurapiirien huipuista – olihan hän oleskellut kaksi viikkoa Yhdysvalloissa; hän osasi liukkaasti ja epämääräisesti kuvata ylimpien piirien elämää ja sai joskus sanoihinsa aidon Long Islandin värityksen. Hän kirjoitti jotenkin hyvin, oli kirpeän sukkela, ja olisi onnellisemmissa oloissa voinut kehittyä eteväksi sanomalehdentoimittajaksi. Sensijaan hänestä kuitenkin vähitellen oli tullut mateleva loinen, jolle almun tavoin maksettu palkka oli elämisen ehto.
Syödessään kolmea paksua, huonosti sulavaa makkaraansa hän päätti vielä samana iltana käydä käsiksi viimeiseen kirjepinkkaan, joka vielä oli lukematta ja järjestämättä. Eikä siis ensinkään sopinut hänen tuumiinsa, että Anita samassa sattui tulemaan häntä tervehtimään. Greta lensi pystyyn kuin sotilas, kun prinsessa tulla tuhahti huoneeseen sulkien oven jälkeensä.
"Jalkanne on siis terve? Hyvä on! Tahdon, että lähdette kanssani Wimbledoniin tänä iltana."
"Rakas Anita, minä en mitenkään voisi tulla tänään", keskeytti mrs Gurden, jonka katsanto osoitti sulaa ihastusta ja iloa tämän epämieluisan vieraan näkemisestä. "Lääkäri sanoo –"
"Sanokoon mitä tahansa", vastasi Anita äkäisesti. "Minä pidän huolta siitä, että saat luoksesi kaikki lääkärit, joita tarvitset. Sinun täytyy tulla May Towersiin."
Greta mutisi jotakin masentuneena, mutta teki vielä viimeisen epätoivoisen yrityksen.
"Se voi olla hengenvaarallista", sanoi hän kuiskaten. "Lääkäri –"
Prinsessa lausui jotakin hyvin vähän imartelevaa lääkäreistä ylimalkaan ja katsahti köyhän aterian jätteisiin koettamattakaan salata ivaansa.
"Pakatkaa kaikki tavaranne, kaikki, mitä luulette tarvitsevanne pitkällä vierailulla", sanoi hän. "Minä lähetän kyllä jonkun palvelijoistani auttamaan, jos haluatte, mutta minusta olisi parempi, jos oma naisihmisenne – tuo Snobbs tai Hobbs tai miksi te häntä sanotte – auttaisi teitä."
"Kuinka pitkäksi aikaa tahdotte minun jäävän?" kysyi Greta hämmentyneenä. Ne päivät ja yöt, jotka hän oli viettänyt Anitan vieraana, hän muisti elämänsä onnettomimpina.
"Kuukauden – kenties kuusi viikkoa – en tiedä varmaan", sanoi Anita kylmästi. "Aion maksaa teille kunnollisesti. Ja mitä jalkaanne tulee, olen soittanut lääkärillenne, ja hän sanoo, että voitte muuttaa ja että haava oikeastaan on vallan parantunut."
"Mutta lehti –"
"Lehti on kuollut. Olen jo antanut siitä tiedon kirjapainoon. Asianajajani maksaa kaikki laskut, niin että teillä ei ole siitä huolta. Teidän täytyy tehdä jotakin, Greta. Se tulolähde on kuivunut."
Greta kuunteli alakuloisena ja yritti heikosti väittää, että lehden lakkaaminen "oli kovin valitettavaa". Äkkiä hän sulasta heikkoudesta ryhtyi vastarintaan ja sanoi:
"Minä en voi lähteä. En todellakaan halua lähteä, Anita, ennenkuin olen tavannut lääkärin. Te ette ensinkään ajattele minua. Minähän en ole vielä läheskään toipunut. Haavan lisäksihän on vielä tuo järkytys – Druzen kuolema! En suostu panemaan henkeäni alttiiksi. Minunhan täytyy itse huolehtia itsestäni. Gurden ei välitä hituistakaan siitä, elänkö vai olenko kuollut."
Anita istui häntä vastapäätä suuret kädet polvillaan ja katseli säälimättömästi monokkelinsa läpi.
"Vai Gurden?" toisti hän käheällä äänellä. "Tehän melkein teette elävän ihmisen tuosta haamusta. Jopa olivat keinonne lopussa, kun teidän täytyi turvautua Gurdenin arvoisaan nimeen."
"Se ei ole totta, se ei ole totta!" intti onneton nainen kyynelet silmissä. "Me olimme naimisissa, vaikka nyt olemme erossa."
Hän ei kuitenkaan antanut lisätietoja, jotka olisivat valaisseet tuota hänen elämänsä salaisuutta.
"Olkoon se asia miten hyvänsä, niin nyt te tulette May Towersiin", sanoi prinsessa järkähtämättömästi. "Jos haluatte puhutella lääkäriä, niin hankkikaa tänne kuka tahansa."
Greta valitsi oman lääkärinsä, mutta hän ei ollut kotona, eikä hänen luultu palaavan ennen kuin myöhään illalla. Hän antoi sormensa liukua pitkin lääkäriluetteloa ja etsi tuttua nimeä, löysi äkkiä erään ja soitti hänelle. Anita, joka paranteli ulkomuotoaan makuuhuoneen kuvastimen edessä, kuuli Gretan puhuvan sokerinmakealla seurusteluäänellään ja hymyili ilkeästi.
"... jos suvaitsette, herra tohtori. Mahdatteko muistaa minut? Olette äärettömän herttainen... ei, pieni naarmu vain. Haava on kokonaan parantunut, mutta tahtoisin sanomattoman mielelläni tavata teidät."
Kuului kilahdus, Greta oli pannut kuulotorven paikoilleen. Anita tasoitti puuterin poskilleen, siveli paksuja, muodottomia huuliaan punamaalipuikolla ja harppasi takaisin ruokahuoneeseen.
"No, löysittekö lääkärin?"
"Löysin, Anita", sanoi toinen. "Hän on hyvin herttainen mies eikä varmaankaan anna minun mennä ulos, jos pitää sitä terveydelleni vaarallisena. Ja minun täytyy todellakin joskus ajatella itseänikin. En ole ensinkään terve, ja olen jo kauan aikonut antautua lääkärin tutkittavaksi –"
"Minkä lääkärin tilasitte?"
"Tohtori Elford Wesleyn. Hän hoiti vanhaa mr Dawlishia."
Hän kuuli murahduksen, joka muistutti villieläimen ääntä, ja tuijotti kauhistuneena Anitaan. Tämän silmät olivat selkosen selällään ja suu vääntyneenä rumaan, leveään irvistykseen.
"Te järjetön houkkio!" sähisi hän. "Mitä te hänellä täällä teette?"
XVII.
Demoonisena, kauhistavana hän seisoi pelästyneen Greta Gurdenin edessä, ja tämä kyyristyi ja ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen uhkaavan iskun.
"Soittakaa hänelle uudestaan, heti, ja sanokaa, ettei hänen tarvitse tulla. Keksikää mikä tekosyy tahansa – mutta pitäkää kiirettä!"
Vapisevin äänin Greta lausui numeron.
"Hän on lähtenyt", sanoi hän ja katsahti käskijätärtään kasvoihin.
"Hyvä on, pankaa kuulotorvi paikalleen, houkkio!" Anita hengitti nopeasti. Uusia ryppyjä näkyi hänen kasvoissaan; hän näytti vanhalta naiselta.
"Lähettäkää joku alaovelle sanomaan hänelle, ettei hänen tarvitse tulla."
"Mutta Anita", voivotteli toinen. "Enhän voi tehdä sitä. Minun täytyy ottaa hänet vastaan. Miten typerä te olette! Mitä tämä nyt sitten merkitsee? Jos hän ei miellytä teitä, niin eihän teidän tarvitse näyttäytyä. Ja jos lähettäisin hänelle tuollaisen sanan ovelle, niin mitä hän enää epäilisikään. Muistattehan, miten poliisi tuli tänne juuri siksi, että lääkäriraukkani oli kertonut jollekulle, että minulla oli ampumahaava jalassa."
Tämä kaikki oli järkevää puhetta, ja vaikkakin Anita vapisi pelosta ja raivosta, niin hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin suostua. Kymmenen minuuttia myöhemmin, kun lääkärin askelet kuuluivat porraskäytävästä, Anita Bellini katosi makuuhuoneeseen pysytellen kuitenkin niin lähellä, että kuuli kaiken, mitä viereisessä huoneessa puhuttiin.
Lääkäri oli vanhanpuoleinen mies, puhelias ja touhuileva, lyhyt ja lihava. Hänellä oli keruubin kasvot ja lyhyt, valkoinen poskiparta.
"Hyvänen aika, nyt minä muistan teidät!" huudahti hän. Hän kuului tuohon äänekkääseen ja iloiseen lääkärirotuun, joka meidän päivinämme käy yhä harvinaisemmaksi. "Muistan oikein hyvinkin. Tehän olitte Dawlishien ystäviä, ettekö ollutkin? Vanha Donald-raukka! Hyvä mies, hyvä mies! No niin, katsokaamme nyt tuota teidän jalkaanne!"
Hän tutki haavaa, joka tuskin oli naarmua suurempi, ja sanoi Gretan pettymykseksi, että hän voi hyvin matkustaa.
"Teidän täytyy olla hiukan varovainen viikon tai parin aikana", sanoi hän niinkuin lääkäreillä on tapana sanoa, ja palasi sitten aiheeseen, jonka käsittelyn tarkastus oli keskeyttänyt. "Niin, niin, minähän olin ukko Donaldin luona kaksi päivää ennen hänen kuolemaansa aamusta iltaan, toivoen, vaikka tiesin sen mahdottomaksi, että voisin tehdä jotakin hänen hyväkseen. Kaksikymmentäneljä tuntia istuin hänen vuoteensa ääressä siitä hievahtamatta. Vanha Donald-raukka! Hän kuoli kuusi tuntia minun lähdettyäni, hänen luonaan oli silloin ystäväni Sir Paul Grayley, joka on rakas ystäväni ja parhaita lääkäreitä, mitä milloinkaan on elänyt."
Ukko Wesleyllä oli se onnellinen käsitys, että kaikki hänen tuttavansa olivat parhaita ihmisiä, mitä milloinkaan oli elänyt, ja kaikki ne, joille kohtalo ei ollut suonut hänen tuttavuutensa lahjaa, kuuluivat 'ihmisraukkojen' surkuteltavaan ryhmään.
"Ikävä juttu tuo hänen poikansa hairahdus, miesraukan!" Hän pudisti harmaata päätänsä. "Hirveän ikävä juttu! En tuntenut Peteriä henkilökohtaisesti, – en ollut häntä milloinkaan tavannut. Mutta kun kuulin, miten surkeasti hänen oli käynyt, niin sanoin itselleni, 'Poikaseni, jos Donaldin pitää saada tietää tämä asia, niin hänen on kuultava se sinun suustasi'."
Hän oli hyvin puhelias, hyvin hilpeä ja hyvin ystävällinen, mutta Gretaa kyllästytti eikä hän kehoittanut häntä jäämään. Ja jos pimeässä makuuhuoneessa seisovan naisen toivomukset olisivat toteutuneet, niin ukko Wesley olisi pyyhkäisty jäljettömiin koko maanpinnalta.
Hän lähti pian, ja Anita tuli esiin piilostaan.
"Kaikesta päättäen voitte muuttaa ilman hengenvaaraa", sanoi hän pisteliäästi.
"Luultavasti, jos minua haluttaa muuttaa." Gretan ääni oli käheä. Hän oli taas peräytynyt viimeiseen juoksuhautaansa ja tiesi ammusten olevan vähissä. "Mutta minua ei haluta lähteä mihinkään ja sillä hyvä! En voi käsittää, miksi te vihaatte tuota herttaista ukkoa. Onhan hän hirveän puhelias, mutta eihän teidän silti olisi tarvinnut joutua niin suunniltanne, kun kuulitte hänen nimensä."
"Teidän ei tarvitse lausua mielipiteitänne minun omituisuuksistani, ellei teiltä sitä kysytä", karjui Anita, mutta huomasi, ettei tämä sävy nyt auttanut.
Mrs Gurden kohautti olkapäitään.
"Jos aiotte ruveta laulamaan tuolla nuotilla", sanoi hän sankarillisesti yrittäen esiintyä rohkeana, "niin mitä pikemmin eroamme, sitä parempi, Anita. Te olette lakkauttanut lehden, mutta koska minut pannaan viralta ilman irtisanomisaikaa, niin katson, että minulla on oikeus saada hiukan rahaa. Ja sitäpaitsi en ole saanut palkkaa kokonaiseen kuukauteen. Ja teidän inhoittavaan Towersiinne en kerta kaikkiaan halua tulla."
Prinsessa hymyili väkinäisesti,
"Rakas Greta, älkää viitsikö olla olevinanne. Mutta minä alan huomata, että te ette ole oikein entisellänne. Älkää nyt olko lapsellinen ja typerä, vaan tulkaa minun luokseni lepäämään viikoksi tai pariksi. Minulla on muutamia suuria suunnitelmia, joista tahtoisin keskustella teidän kanssanne, ja sen jälkeen pakkaamme tavaramme ja lähdemme Caprille tai Monte Carloon tai jonnekin muuanne, missä elämä on hiukan iloisempaa kuin Wimbledonissa."
"Minä en tahdo."
Noiden kolmen sanan lausuminen vaati suunnattoman määrän rohkeutta, mutta Greta Gurden tiesi yhdennentoista hetken tulleen, ja hänet valtasi silmitön epätoivon vimma.
"Minä en tahdo, kuulittehan sen! Jos minun täytyy ansaita elatukseni, niin olkoon menneeksi! Minulle tarjottiin juuri viime viikolla työtä erään toisen lehden toimituksessa. Olen kyllästynyt teidän komentoonne ja torumiseenne ja – en tahdo lähteä Wimbledoniin, se on totinen tosi!"
Tällaista vastarintaa Anita Bellini ei ollut voinut aavistaakaan. Hänen luonteelleen oli lempeä sovittelu mahdotonta. Voimaihmisenä hän oli raivannut tiensä läpi elämän ja teeskennellyt ainoastaan, milloin hänen oli salattava liian tiheään toistuvia raivonpuuskiaan. Hän ei voinut suostutella, – hänen täytyi käskeä tai luopua taistelusta.
"Minä joudun naurettavaan valoon. Olen luvannut –"
"En välitä siitä, millaiseen valoon te joudutte." Gretan päätä pyörrytti tämä rohkeus. "Syy ei ole minun. Ja kenelle olette luvannut?" Vastausta odottamatta hän jatkoi: "Te tiedätte, miten minä inhoan teidän taloanne ja noita kaameita, hiiviskeleviä japanilaisianne."
"Jaavalaisia. He ovat kunnon väkeä. Jos kysytte neuvoa tietosanakirjaltanne, niin saatte tietää, että he ovat säyseitä, rauhaa ja kotielämää rakastavia."
Mutta iva ei tällä kerralla pystynyt Gretaan.
"Olkoot vain", sanoi hän. "Minulle riittää, että en aio tulla teidän kanssanne."
"Jääkää sitten – huomiseen!" tiuskaisi vanhempi nainen. "Minä en aio tuhlata aikaani enkä rukoilla teitä polvillani. Te olette minulle paljon velkaa, Greta –"
"Te olette minulle velkaa kuukauden palkan", sanoi innosta hehkuva Greta ihmetellen omaa rohkeuttaan, "ja kolmen kuukauden irtisanomisajan."
Vihasta vapisevin käsin Anita avasi käsilaukkunsa ja heitti pinkan punnanseteleitä pöydälle. Sanaakaan sanomatta hän pitkin askelin poistui huoneesta ja paiskasi oven kiinni niin kiivaasti, että koko talo tärisi.
Greta Gurden istui selkä suorana voitonriemusta väristen, mutta kuitenkin tuntien masentavaa pelkoa ajatellessaan, mitä huomispäivä voi tuoda tullessaan. Hän ei kuitenkaan vielä ollut polttanut laivojaan. Vapisevin käsin hän tarttui puhelimeen.
"Yhdistäkää Scotland Yardiin", sanoi hän. Hän kuuli puhelinneidin unisen huokauksen. "Eikö Scotland Yardilla ole numeroa?"
Greta ripusti puhelimen takaisin koukkuunsa ja ryhtyi selailemaan luetteloa. Mutta Scotland Yardilla ei todellakaan näyttänyt olevan numeroa, eikä sellaista paikkaa näyttänyt olevan koko maanpinnalla. Jälkeenpäin hän kuuli, että virallinen nimitys oli Uusi Scotland Yard, mutta hän ei olisi kuolemakseenkaan keksinyt etsiä U:n kohdalta. Ja samassa hän muisti Leslie Maughanin ja löysikin tämän nimen M:n kohdalta. Pyydettyään hänen numeronsa hän odotti hetkisen ja sanoi sitten:
"Hyvää päivää. Tahtoisin puhua kanssanne."
"Hyvää iltaa, mrs Gurden."
Greta ällistyi.
"Miten te tiesitte?"
Langan päästä kuului naurahdus.
"Minä muistan aina ihmisten äänet, varsinkin jos ne ovat niin miellyttävät kuin teidän", sanoi Scotland Yardin nuori teeskentelijätär.
"Tahtoisin hyvin mielelläni – tavata teidät. Minulla olisi tärkeätä asiaa – erinomaisen tärkeätä."
"Todellako, haluatteko tavata minut", sanoi Leslie. "Tulen heti luoksenne."
Ei ollut vallan helppoa suostutella Lucretiaa jäämään mr Coldwellin saapumista odottamaan.
"No, olkoon menneeksi", sanoi Leslie kärsivällisesti, "odottakaa sitten kadulla. Kylmetytte tietenkin pahanpäiväisesti ja saatte kuolemantaudin, mutta siitä kai ette välitä niin paljoa. Voittehan lystiksenne vaikka seurustella jonkun poliisin kanssa. Minä luotan teihin."
"Taidatte totisesti voida luottaa!" sanoi syvästi loukkaantunut Lucretia.
Lopuksi hän päätti jäädä istumaan matkakapineillensa porraskäytävään, jonka ovi jätettiin raolleen. Siinä oli vain hiukan vetoisampaa kuin kadulla.
Kun Greta vähän ennen Leslien saapumista tutkiskeli surullista tilannetta, niin hänen laivansa tuntuivat hiukan hiiltyneemmiltä kuin hän olisi suonut niiden olevan. Hänestä ei ollut riitelijäksi, ja kun mrs Hobbs, joka oli palannut iltatehtävilleen, avasi Leslielle olohuoneen oven, niin pelko ja katumus olivat saaneet hänet kokonaan järkytetyksi tasapainostaan.
"Olette hirveän ystävällinen tullessanne luokseni." Greta oli taas entinen oma itsensä, tarttui molemmin käsin Leslien ojennettuun käteen ja katseli vanhaan temppuunsa turvautuen vierastaan vetoavasti silmiin. "Rakas ystävä, olen niin huolissani. Totta puhuen olen riidellyt Anitan kanssa. Ratkaisevasti ja lopullisesti. Lehti on kuollut, kuten luultavasti tiedätte – eihän mikään pysy salassa Scotland Yardilta. Se merkitsee, että olen menettänyt toimeni, vaikka tietenkin huomenna voin hankkia itselleni toisen. Anita kohteli minua häpeällisesti. En olisi voinut uneksiakaan sellaista, niin paljon huolta ja vaivaa kun minä olen uhrannut hänen hyväkseen – mutta riisukaa toki hattunne ja päällystakkinne. Pyydänkö palvelijatartani valmistamaan teille kupillisen teetä?"
Leslie pudisti päätään. Hän oli sisimmässään huvitettu, sillä hän arvasi naisen muuttaneen mieltään sen jälkeen kuin oli soittanut ja pyytänyt häntä tulemaan luokseen. Ei tuntunut todennäköiseltä, että hän olisi vaivautunut soittamaan vain sen vuoksi, että oli riidellyt Anitan kanssa, sillä jos Leslie oli saanut oikeita tietoja, niin Greta Gurden ja prinsessa useinkin hairahtuivat sellaiseen.
"Tietystikään en tahdo sanoa Anitasta mitään pahaa." Mrs Gurden astui toisella jalallaan tukevasti kuivalle maalle ja valmistautui kuvaannollisesti puhuen toisella roiskuttelemaan myrkkyään. "Mutta hän on niin omituinen – ja niin hillitön! En ensinkään hämmästyisi, jos aivohalvaus jonakin päivänä veisi häneltä hengen."
"Mitä hän tällä kertaa tahtoi?"
Tähän Greta katsoi voivansa vastata pettämättä entistä työnantajaansa. Pelkkä ajatus, että Anita oli "entinen", teki hänet alakuloiseksi.
"Hän tahtoi, että lähtisin Wimbledoniin ja jäisin sinne kuukaudeksi, ja minä vihaan sitä paikkaa – suorastaan inhoan! Minulla on voimakkaat tunteet, kuten luultavasti kaikilla taiteilijoilla – tarkoitan taiteilijoilla ja kirjallisilla henkilöillä. Ja May Towers kammottaa minua. Ja tietenkin hän oli hyvin röyhkeä minua kohtaan, huolimatta siitä, että en suinkaan vielä ole terve ja että jalkaani särkee hirveästi. Anitan kanssa on mahdotonta keskustella. Hän on uskomattoman itsepäinen, ette voi kuvitellakaan, miss Maughan, miten itsepäinen. No me tietenkin jouduimme riitaan, ja minä sanoin hänelle suoraan, etten tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan tästälähin. Ja sitten hän nosti hirveän metelin siitä, että minä pyysin vanhan tohtori Wesleyn tänne sanomaan, voinko matkustaa mihinkään. Anita suorastaan raivosi, kun olin hänet tänne kutsunut. Luulin aivan, että hän tulisi hulluksi. Ja tohtori Wesley on kuitenkin niin herttainen vanha ukko, hirveän puhelias tosin, mutta läpeensä kunnon mies ja hyvin ystävällinen. Tiedättekö kenties, että hän oli mr Dawlishin luona hänen elämänsä viimeisen vuorokauden – ei väistynyt hänen vierestään hetkeksikään, rakas ystävä, toivoen, että hän tulisi vielä kerran tajuihinsa – hän on niin ystävällinen!"
Leslie istui pöydän toisella puolella kädet kärsivällisesti ristissä ja odotti, että Greta tulisi varsinaiseen asiaansa. Nyt hän kumartui eteenpäin katse tiukasti suunnattuna naisen kasvoihin.
"Tohtori Wesley? Oliko hän Dawlishien lääkäri?"
"Hyvin miellyttävä vanha mies ja rajattomasti kiintynyt mr Dawlishiin. Lukuunottamatta kuutta viimeistä tuntia juuri ennen hänen kuolemaansa hän oli kokonaisen päivän ja yön vanhan Dawlishin vuoteen ääressä – jättämättä häntä hetkeksikään."
Leslie kuuli hyvin vähän viiden seuraavan minuutin sanatulvasta, mutta kun hän jälleen ryhtyi tarkkaamaan emäntänsä sanoja, niin tämä ei tuntunut päässeen paljoakaan lähemmäksi puhelinsoittonsa pääaihetta.
"Jos jotakin tästä tulee ilmi, niin voin aina sanoa, ja Anitan on se myönnettävä todeksi, että en milloinkaan ollut tiennyt, että tämä miesparka oli nainen. Heti tullessani näin Anitan käsikähmässä tuon miehen kanssa ja tahdoin lähettää hakemaan poliisia. Mutta silloin tulivat nuo kirotut keltaiset kääpiöt ja koettivat vetää pistoolin miehen – tarkoitan naisen – kädestä. Ja siinä minä makasin sohvalla – pyörtyneenä, rakkaani, vähääkään aavistamatta, että olin haavoittunut – se voi kuulostaa omituiselta, mutta se on totta. Herätessäni Anita riehui aivankuin järkensä menettänyt. Se oli aivan kamalaa."
"Ettekö sen jälkeen nähnyt Druzea?"
Greta pudisti päätään.
"En, mutta millaista kieltä hän käyttikään ennenkuin ampuminen alkoi!" Gretaa puistatti. "En voisi toistaa puoliakaan niistä sanoista, joita hän syyti suustaan. Tietenkin Anita lähetti minut pois huoneesta, sanoi, ettei ollut tietänyt minun olevan siellä, mutta juuri kun yritin nousta poistuakseni, rakkaani, niin – pang!" Mrs Gurden tuli draamalliseksi. "Pang! Ja sitten kaikki musteni. Tiedättehän miltä se tuntuu, rakkaani."
"En voi oikein käsittää tätä kaikkea" sanoi Leslie. "Pari tuntia tämän jälkeen tapasin teidät lady Raythamin luona."
"Hän lähetti minut sinne, Anita. Menkää Janen luo, mutta älkää kertoko mitään', sanoi hän. 'Koettakaa saada selville kaikki mitä voitte Druzesta – miten he erosivat, uhkasiko hän Janea.' Juuri niin hän sanoi. Te tunnette Anitan, hän on luotu käskemään, enkä minä voinut muuta kuin totella. Eikä minulla ollut aavistustakaan siitä, että minulla oli tuo ilkeä luoti sääressäni. Lääkäri sanoi, että jos olisin pysynyt paikallani, niin haava olisi heti parantunut. Vasta kun tulin kotiin, niin – voi rakas ystävä, luulin kuolevani." Hän vaikeni hengästyneenä. "Luultavasti hän tulee huomenna uudestaan ja pyytää minua taas tulemaan luokseen. Ja minulla on niin anteeksiantava luonne –"
"Jos elämässä on mitään, mille annatte arvoa, niin älkää menkö, mrs Gurden", sanoi Leslie rauhallisesti. "En tahdo tehdä teitä levottomaksi, mutta pidän velvollisuutenani varoittaa teitä ja sanoa, että prinsessa Bellinin satu lähestyy loppuaan. Ja Druze –"
Leslie ei ollut koko aikana uskonut, että Druze oli murhattu. Hän oli aina pitänyt mahdollisena ottelua, jossa jokin ase oli vahingossa lauennut. Hän tiesi erään hyvän ja riittävän syyn, joka esti Anita Belliniä murhaamasta valehovimestaria.
Kun Leslie tuli asuntonsa edustalle, niin ulko-ovi oli suljettu. Hän avasi sen ja väänsi käytävään valoa. Hän huomasi tyytyväisenä, että Lucretia ja tavarat olivat kadonneet. Kirjelaatikossa oli sinikirjaiminen sähkösanoma, jonka hän otti ja repäisi auki. Se oli vastaus hänen sanomaansa, jonka hän oli lähettänyt mennessään lounastamaan, ja kun hän oli sen lukenut, niin hänen teki mieli laulaa ilosta.
Hän juoksi portaita ylös ajatellen tätä siunattua tietoa ja äskeistä keskusteluaan Greta Gurdenin kanssa. Greta oli noussut kapinaan, sitä ei kannattanut epäilläkään. Mutta oliko hänen suuttumuksensa ja katkeruutensa kyllin kestävä, jotta hän niiden vallassa pettäisi Anita Bellinin kokonaan? Sivuuttaessaan hallin ikkunan hän huomasi, että uusi varmuuslukko oli pantu paikoilleen. Oli todella naurettavaa ensinkään lähteä täältä karkuun, hän ajatteli. Tuon yhden epäonnistuneen yrityksen jälkeen oli varmaan turhaa pelätä toista.
Melkein katuen, että oli suostunut mr Coldwellin tuumaan, hän avasi olohuoneensa oven, ojensi kätensä ja väänsi sähkönappulaa. Mutta huone pysyi pimeänä. Ihmetellen hän astui huoneeseen. Ei hiiskahdustakaan kuulunut, ei pienintäkään varoittavaa ääntä.
Iso käsi vain äkkiä tarttui hänen kurkkuunsa ja toinen sulki hänen suunsa. Hän tunsi polven painuvan selkäänsä vastaan ja ponnisteli epätoivoisesti, mutta turhaan, päästäkseen vapaaksi.
"Te huutaa – te tapetaan!" sähisi ääni hänen korvansa juuressa, ja ponnistaen kaiken voimansa Leslie yritti nyökäyttää päätään ilmaistakseen myöntyvänsä vangitsijansa vaatimukseen.
Ovi sulkeutui hiljaa hänen takanaan. Huoneessa oli kaksi miestä. Leslie tunsi, että hänen nilkkoihinsa tartuttiin ja että hänet nostettiin maasta, vietiin makuuhuoneeseen ja laskettiin vuoteelle.
"Te huutaa – te tapetaan", sanoi ääni taas.
Käsi, joka puristi hänen kurkkuaan, hellitti otteensa, mutta pahanhajuinen kämmen pysyi yhä hänen kasvoillaan.
"Minä en huuda", onnistui hänen mutista, ja tukehduttava käsi vetäytyi pois hänen suultaan.
"Te huutaa, minä lyön kaula poikki. Te ei huutaa – ei mitään pahaa."
"Minä en aio huutaa", sanoi Leslie hiljaa. "Saanko nousta ylös?"
Miehet keskustelivat kuiskaten kielellä, jossa tuntui olevan pelkkiä kurkkuääniä, ja sitten mies, joka ensiksi oli puhunut, sanoi:
"Te istuu tuolissa, hyvin hiljaa, pitkä aika, pitkä aika."
Mies tarttui hänen käsivarteensa, vei hänet takaisin ruokailuhuoneeseen ja talutti tuolin luo, vaikka Leslie katulyhdyn valossa hyvin olisi itsekin löytänyt tien.
Huoneessa oli kaksi miestä – kaksi pientä miestä, joiden päät tuskin ulottuivat Leslien olkapäätä ylemmäksi. He olivat hartiakkaita, vantteria ja kuten Leslie oli kokenut, äärettömän vahvoja miehiä. Hän ei voinut nähdä heidän kasvojaan; joko tahallaan tai sattumalta miehet seisoivat selin ikkunaan. Toinen, joka ilmeisesti oli arvokkaampi noista kahdesta, sanoi jotakin kielellä, jota Leslie ei ymmärtänyt, ja hänen toverinsa poistui porrasaskelmalle, sammutti valon hallista ja portaista. Heti sen jälkeen hän palasi, ja Leslien yllätykseksi hänen seurassaan oli kolmas mies. Taas seurasi kuiskaava neuvottelu, ja kolmas mies katosi molempien muiden jäädessä kyykkyyn istumaan hänen eteensä matolle. He istuivat siinä järkkymättöminä, rauhallisina, vaiti, ja Leslie tunsi, etteivät heidän katseensa hetkeksikään kääntyneet hänestä pois. Heidän istuttuaan siten neljännestunnin eräs miehistä sanoi:
"Minä puhu vähä englantia. Minä ymmärrä englantia hyvin. Minä sano totuus. Eilen ilta Nagara tahdo lyödä teidän kaula poikki. Tämä ilta hän ei tee pahaa." Mies lisäsi lauseen, jota Leslie ei ymmärtänyt.
"Mitä te aiotte tehdä minulle?" kysyi hän.
"Pian, pieni aika vielä", sanoi pieni mies hitaasti toistettuaan itsekseen Leslien sanat ja vähitellen käsitettyään niiden merkityksen, "te ja minä mene autoon. Matkalla me näe ihmisiä. Jos te puhu ihmiset, minä lyö kaula poikki."
Suoria sanoja, mutta äskeisen loppulauseen toistuminen sai Leslien miltei uteliaaksi.
"Te olette vähän yksitoikkoinen!" sanoi hän. "Ja kun olemme menneet autoon, niin mitä sitten tapahtuu?"
Taas vaitiolo, jonka kestäessä mies selvitti itselleen viimeisten sanain merkityksen.
"Pieni aika vielä ja te näe."
Kolmas mies tuli samassa takaisin, ja Leslie huomasi, että hän olikin joukon johtaja, sillä hänen määräyksestään molemmat muut katosivat ovesta ja hän asettui heidän paikalleen.
"Kukaan ei tee teille pahaa, jos te tottelette meitä", sanoi hän. Leslie hämmästyi huomatessaan hänen puhuvan moitteettomasti englanninkieltä. "Minun herrani tarvitsee teitä."
"Kuka teidän herranne on?"
Leslie tunsi huojennusta tietäessään, että tämä omituinen pieni olento ymmärsi kaiken, mitä hän sanoi, ja kykeni keskustelemaan järkevästi. Se teki hänet hiukan vähemmän eläimelliseksi ja lievensi tilanteen kammottavaisuutta. Ja se lykkäsi tuonnemmaksi hetken, jolloin Leslien täytyisi turvautua vaivalloiseen sukkanauhaansa.
"En voi vastata kysymykseenne, neiti", vastasi mies. "Mutta teille ei tehdä mitään pahaa. Viime yönä teidät olisi murhattu – minä itse olisin surmannut teidät – mutta tänään määräys on toinen. Jos olette järkevä ja levollinen, niin teille ei tapahdu mitään pahaa."
Hän nousi ja katsahti ikkunasta; se oli peittämättä, joten hän voi nähdä vastakkaiselle puolelle katua.
"Minun täytyy kertoa teille, mitä tulee tapahtumaan", sanoi hän. Hänen opettavainen sävynsä olisi missä muussa tilanteessa tahansa huvittanut tyttöä. "Poliisit pitävät silmällä tätä taloa. Vähän ajan kuluttua he väsyvät ja tulevat huolimattomiksi, ja silloin ystäväni antaa minulle merkin, että he ovat lähteneet tiehensä. Ja silloin me lähdemme täältä."
Leslie ei voinut nähdä häntä; hän voi ainoastaan arvata, että 'ystävä' oli jompikumpi noista kahdesta. Hän oli huomannut, että kaikilla kolmella oli tavalliset eurooppalaiset vaatteet ja heidän päällystakkiensa ja Derby-hattujensa luonnonvastaisuus teki heidät kahta omituisemman näköisiksi.
"Haluaisitteko senvuoksi istuutua lähemmäksi ikkunaa, kirjoituspöytänne ääreen? Jos puhelin soi, niin te ette vastaa."
Niin he istuivat, mies toisella ja Leslie toisella puolella pöytää, ja miehen katseet siirtyivät katukäytävästä vankiin ja taas takaisin katukäytävään. Leslie näki teattereihin matkalla olevien loistoautojen virran kulkevan ikkunan alitse, ja mietti mielessään mahdettiinko millään Lontoon näyttämöllä esittää näytelmää, joka veti epätodennäköisyydessä vertoja tälle, jossa hän näytteli erästä pääosaa.
Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi Leslie:
"Ette suinkaan ole unohtanut, että mr Coldwell turhaan odotettuaan minua voi joko soittaa minulle tai tulla minua noutamaan."
Mies nyökäytti päätään.
"Olemme järjestäneet sen asian", sanoi hän yksinkertaisesti. "Olemme lähettäneet hänelle sähkösanoman teidän niinessänne sanoen, että teidät on kutsuttu –" Mies epäröi. "En voi muistaa kaupungin nimeä, mutta se on lännessä ja meren rannalla."
"Plymouthiinko?" kysyi Leslie.
"Plymouthiin." Mies nyökäytti päätään. "Sähkösanomassa ilmoitettiin myöskin hotellinne nimi. Plymouth on hyvin kaukana, ja kun mr Coldwell toteaa, ettette ole sinne saapunut, niin" – hetken vaitiolo – "niin te ette enää ole täällä".
"Missä minä sitten olen?" kysyi Leslie.
"Te olette Diga Nagaran haaremissa, suuren prinssin, joka on kuollut ja kuitenkin elää."
Leslie Maughan ei pyörtynyt. Hän tuijotti pöydän yli pieneen mieheen. Tämä huojutti juhlallisesti päätään.
"Diga Nagara, suuri prinssi – joka oli kuollut ja kuitenkin eli!"
XVIII.
Lapset – pikku Elisabet ja hänen oma poikansa, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt –! Peter Dawlish astuskeli edestakaisin ahtaassa huoneessaan, kädet taskuissa ja sytyttämätön savuke huuliensa välissä. Toivotonta kaikki tyynni! Mistä ja miten hän alkaisi etsintänsä? Hänen lapsensa ei tuntunut kuuluvan todellisuuteen, vaan unien sumuiseen maailmaan. Mutta Elisabet oli todellinen. Peter oli näkevinään hänen suuret, pelästyneet silmänsä, hänen kasvojensa läpikuultavan kalpeuden. Hän sulki silmänsä, ja siinä tyttönen taas oli, ohuena, hentona, pyytäen katseellaan apua, jota hän ei kyennyt antamaan.
Peter oli yksin talossa. Ohuen väliseinän läpi, joka erotti toisen hataran rakennuksen toisesta, hän kuuli miehen ja vaimon riitelevän keskenään. Kadulla muuan poika vihelteli jotakin renkutusta. Jos mrs Inglethorne olisi täällä, niin hän pakottaisi hänet ilmaisemaan totuuden, vaikka siihen tarvittaisiin väkivaltaakin. Kukapa tietäisi, ellei hän?
Peter oli asunut niin lyhyen ajan asunnossaan, ettei hän edes tuntenut emäntänsä ystäviä – nuo hiipivät pienet varkaat, jotka tulivat kaupittelemaan varastamiaan tavaroita ja tingiskelemään, eivät tietäneet hänestä muuta kuin että hän oli ilkeä ja kitsas kaupanhieroja. Mrs Inglethornella ei ollut vanhoja ystäviä, jotka olisivat tulleet juttelemaan hänen kanssaan iltaisin; ammattinsa erikoisuuden vuoksi hänen oli mahdotonta uskoa kenellekään salaisuuksiaan.
Poliisit olivat käyneet talossa ja panneet toimeen perinpohjaisen etsinnän löytääkseen lisää todistuksia. Mutta he olivat hakeneet ainoastaan arvokkaita esineitä, joita mrs Inglethorne oli voinut ostaa asiakkailtaan, ennen kaikkea villa- ja silkkikankaita, jotka olivat hänen erikoisalansa. Elisabetista he sensijaan eivät olleet välittäneet paljoakaan. Kukaan ei välittänyt Elisabetistani kukaan muu kuin Leslie ja Peter itse.
Tämä ajatus johtui hänen mieleensä hänen astuskellessaan edestakaisin – ja ajatus synnytti toisen. Mitäpä jos hän toinen päämäärä silmäinsä edessä löytäisikin jotakin sellaista, mikä oli jäänyt heiltä huomaamatta – jonkin hennon johtolangan, joka auttaisi hänet löytämään lapsen? Miksi tämä asia ei jättänyt häntä rauhaan? Miksi hän ei voinut olla ajattelematta Elisabetia? Oliko hänellä pienintäkään oikeutta, laillista tai siveellistä, erottaa mrs Inglethornen tytär laillisesta holhoojastaan? Hän mietti asiaa, mutta vain karkoittaakseen epäilykset mielestään. Ja hetken kiiluttua hän lamppu kädessä laskeutui portaita myöten alakertaan mielessään heikko, viehättävä toivo, joka aina rohkaisee ihmistä hänen antautuessaan salaisiin tutkimuksiin.
Hän pääsi naisen huoneeseen. Lukkoa, jonka hän oli murtanut, ei vielä ollut korjattu. Hän astui sisään, pani lampun uuninreunalle ja katseli ympärilleen. Kotitarkastus aikaansaa tavallisesti suurta sekasortoa, mutta tässä tapauksessa poliisit näyttivät jättäneen huoneen siistimpään kuntoon kuin se oli ennen heidän tarkastustaan. Vuoteelle oli kasattu muutamia pukuja – ilmeisesti mrs Inglethornen; kaksi seinän kaunistuksena ollutta öljypainosta oli otettu alas – seinäpaperissa loistavat puhtaat täplät osoittivat paikkaa, missä ne olivat riippuneet. Vaatteiden vieressä oli neliskulmainen puuarkku, jollaisissa sotilaat kuljettavat omaisuuttaan. Se oli avattu, ja lukko oli jäänyt auki. Vaateriepu pisti ulos kannen alta, ja esti sitä sulkeutumasta.
Missä mrs Inglethornen kaltainen nainen mahtoi säilyttää papereitaan? Vai säilyttikö hän niitä ensinkään? Peter koetti muistutella mieleensä, mitä hän satunnaisilta tuttaviltaan Dartmoorin vankilassa oli kuullut tähän luokkaan kuuluvien ihmisten tavoista. Vuoteensako alla? Mutta poliisi oli varmastikin nostanut ylös patjan ja tutkinut tämän alkeellisen piilopaikan. Siellä ei ollut mitään. Hän avasi suuren mustan arkun odottamatta paljoakaan. Ja samassa hän sai uutta intoa huomatessaan, että kannen sisäpuoli oli liimattu melkein täyteen sanomalehtileikkeleitä. Mitä mrs Inglethorne siis oli "harrastanut?" Hänen katseensa osui erääseen otsikkoon.
"Perijätär löydetty – todistuskappaleena hänen ensimmäinen sukkansa."
Ja toinen otsikko:
"Lapsen vaatteihin ommeltu nimikirjain paljastanut äidin."
Peter nosti lampun pienelle pöydälle ja luki tarkasti. Kaikki leikkeleet käsittelivät samaa aihetta; kaikissa kerrottiin kadoksiin joutuneista lapsista, jotka olivat tuottaneet satumaisia rikkauksia sille onnelliselle henkilölle, joka oli saanut selville heidän syntyperänsä. Muutamat niistä olivat hyvin vanhoja, vanhuuttaan kellastuneita ja vaikeita lukea. Mrs Inglethornen kokoelma oli ilmeisesti pitkäaikaisen keräilyn tulos.
Peter otaksui, että poliisi oli tutkinut arkun sisällön. Se oli melkein täynnä pieniä pitkulaisia kääröjä, jotka oli sidottu kokoon rihmalla. Palttinaa, karkeata liinaa, puuvillakangasta – ja kaivaessaan pohjia myöten Peterin sormet tapasivat silkkiäkin. Kääröt olivat alkujaan olleet valkoiset, mutta alituinen hypisteleminen ja pöly olivat antaneet niille kuvaamattoman värin. Hän päästi erään solmun ja avasi käärön. Siinä oli pienen lapsen yöpuku, pari villatossuja ja pieni kudottu vaippa. Tossuihin oli nuppineulalla kiinnitetty paperipalanen, johon huonolla käsialalla oli kirjoitettu: "Mrs Larsen poika, 10 päivän vanha, tuhkarokko 9 kuukautta." Siinä siis mrs Larsen pojan alku ja loppu! "Tuhkarokko 9 kuukautta" oli hänen hautakirjoituksensa.
Mrs Inglethorne harjoitti elinkeinonaan lastenhoitoa, sen Peter jo oli arvannut. Toivorikkain mielin hän avasi toisen käärön. Kenties se antaisi hänelle joitakin tietoja Elisabetista. Mutta toisessa käärössä oli ainoastaan karkea puuvillamekko ja lyijykynämerkintä: "Tyttölapsi, nimi Leavey, 5 päivää, hinkuyskä 6 viikkoa." Ja niin toinen pieni murhenäytelmä toisensa jälkeen avautui Peterille hänen päästellessään kääröjä, ja vain harvasta puuttui tuo lyhytsanainen kuolemantodistus. Muutamissa kääröissä oli kaksi paperia, joissa oli samat tiedot. Peter arveli, että toistamiseen oli syynä mrs Inglethornen "kirjanpidon" huolimattomuus.
Peter oli tutkinut kaksitoista kääröä ja otti käteensä kolmannentoista miettien, mitä taikaa tähän onnen tai onnettomuuden lukuun mahtoi kätkeytyä. Yöpuku, jonka hän otti esiin kääröstä, oli hienointa liinakangasta, kallein kaikista, jotka hän oli tarkastanut. Vaippa oli paksua silkkiä ja pikkiriikkinen paita pehmeintä flanellia. Kesti vähän aikaa, ennenkuin Peterin onnistui löytää näihin tavaroihin liittyvää kirjoitusta, mutta viimein se löytyi vaipan sisästä. Siinä oli vain kolme sanaa, mutta ne saivat hänen sydämensä kiivaasti lyömään:
"Miss Marthan tyttö."
Käärö putosi hänen herpautuneista käsistään.
"Miss Marthan – tyttö!"
Hän otti kirjeen taskustaan. "Olen löytänyt kodin pojallenne." Hän luki uudestaan lyijykynällä kirjoitetut sanat "Marthan palvelijatar". Ja Marthan palvelijatar oli – mrs Inglethorne!
Miss Marthan tyttö. Ei suinkaan nainen ollut erehtynyt? Hän tutki vaatekappaleet yksitellen ja lopuksi hän yöpuvun sisäpuolelta löysi kaulukseen kiinnitetyn toisen paperilapun, johon oli kirjoitettu jotakin samalla käsialalla. Hän luki ja huudahti käheästi.
"Miss Marthan tyttö Elisabet."
Kuumeisesti hän avasi muut kääröt, mutta ei löytänyt mitään muuta valaisevaa. Hänen polvensa vapisivat, kun hän juoksi portaita ylös puristaen noita kallisarvoisia vaatekappaleita rintaansa vastaan. Hän laski lampun pöydälle ja ryhtyi uudestaan tutkimaan näitä vähäpätöisiä muistoesineitä. Hänen täytyi heti saada tavata Leslie. Uskaltamatta jättää vaatteita jälkeensä hän keräsi ne ja pani ne taskuunsa. Silkkisen huivin hän kietoi kaulansa ympärille ohuen päällystakin alle; yö oli purevan kylmä, mutta hänen sydämensä tuntui hehkuvan – eikä ainoastaan pehmeä kangas antanut sille lämpöä.
Leslien huoneiston ikkunat olivat pilkkosen pimeät, mutta Peter muisti, että niissä oli paksut samettiverhot, jotka kenties olivat vedetyt ikkunan eteen. Hän soitti kelloa ja jäi odottamaan. Kukaan ei tullut avaamaan. Hän soitti uudestaan. Silloin läheisestä porttikäytävästä ilmestyi mies, joka tuli hänen luokseen.
"Ketä te haette?" kysyi hän arvovaltaisella äänellä. Peter arvasi hänet salapoliisiksi.
"Etsin miss Maughania. Nimeni on Dawlish."
"Dawlish, jaha, niin, niin. Miss Maughan ei ole kotona. Hän on tarkastaja Coldwellin luona Finchleyssä. Hänen huoneistossaan ei ole ketään."
Peter ei voinut salata pettymystään. Löytö, jonka hän oli tehnyt, oli täyttänyt hänen mielensä niin kukkuroilleen, että hänen täytyi saada kertoa siitä jollekulle. Salapoliisi antoi hänelle tarkastaja Coldwellin osoitteen ja hän lähti kulkemaan Charing Cross Roadin poikki pyrkien maanalaisen radan asemalle. Kun hän oli tullut toiselle puolelle katua, niin jokin mielijohde sai hänet kääntymään ja katsahtamaan uudestaan Leslien huoneiston ikkunoihin. Ja samassa hän näki nopean valonvälähdyksen, ikäänkuin joku olisi sekunnin murto-osaksi sytyttänyt taskusähkölampun ja heti sammuttanut sen jälleen.
Peter pysähtyi. Leslien huoneessa oli joku. Hän kulki hitaasti takaisin kadun poikki. Salapoliisi oli kadonnut; hän oli totta puhuen matkalla toiseen päähän korttelia juttelemaan toverinsa kanssa. Seisoessaan siinä kahden vaiheilla Peter näki Leslien asunnon ulko-oven hiukkasen liikahtavan, ja toimien vaistonsa johtamana hän veti sen selkosen selälleen ja astui askelen pimeyteen.
"Kuka siellä?" kysyi hän, ja sitten hän ei muistanut muuta.
Jotakin pehmeätä ja raskasta pudota mäjähti hänen päälaelleen ja musersi hänen pehmeän huopahattunsa aivankuin se olisi ollut paperia. Hän lyyhistyi polvilleen, ja toinen isku kaatoi hänet selälleen, mihin hän jäi makaamaan veren valuessa pitkin hänen kasvojaan ja tahriessa hienoa silkkivaippaa, joka kerran oli ollut kiedottuna hänen lapsensa ympärille.
Charing Cross Roadilla ei tuona pakkasyönä sattunut olemaan ketään kuljeksijaa, sillä kolea koillistuuli oli saanut ihmiset rientämään kotiensa turviin. Kukaan ei voinut kertoa salapoliisille kolmesta ihmisestä, jotka kiireesti olivat kulkeneet katukäytävän poikki ja kadonneet autoon, joka oli ilmestynyt katukäytävän reunaan samana hetkenä kuin Peter oli vetäissyt oven auki.
XIX.
Auton lähtiessä liikkeelle muuan mies tuli juosten kadun poikki, hypähti kevyesti auton astuimelle ja pujahti istumaan ajajan viereen. Hippodromin edustalla auto joutui hetkiseksi pysähtymään, mutta vain hetkiseksi; sitten se kääntyi ja lähti suhahtaen lentämään pitkin Coventry Streetiä. Piccadilly Circusin poikki he kulkivat pysähtymättä, olivat muutamia sekunteja myöhemmin Piccadillyn autiossa alaosassa ja ajoivat Hyde Parkiin.
Leslie voi nyt vilaukselta nähdä vangitsijainsa kasvot: niiden keltaisen värin ja silmäin itämaisen vinouden, joka on ominainen kiinalaisille ja japanilaisille. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin; näiden miesten kasvoista puuttui saarivaltioiden kansojen älykäs ilme.
Jaavalaisia tietenkin. Tyhmäpä hän oli ollut, kun ei ollut tuota heti ensi hetkessä käsittänyt! Anita Bellini oli vuosikausia asunut Jaavassa. Ja sitten hän muisti Peterin sanat. Nyt hän ymmärsi, miten hänen huoneistoonsa tehty hyökkäys oli ollut syynä siilien, että Anitan ovella oli ollut ketju. Anitan henkivartiosto oli ollut työssä muualla; sen poissaollessa hän tarvitsi muita varokeinoja turvakseen.
Kuka oli Diga Nagara? Nimi tuntui tutulta. Se oli joku noista värikkäistä historian henkilöistä, jotka himmeänä muistona jäävät huolimattomienkin oppilaiden mieleen. Joku jaavalainen jumala kenties.
"Kuka on Diga Nagara?" kysyi hän äkkiä.
Hän huomasi miesten aivankuin pyhän kauhistuksen valtaamina vetävän henkeään.
"Hän on Ruhtinas, Suuri Herra", sanoi Leslien vasemmalla puolella oleva mies hetken kuluttua. Hän puhui matalalla, hartaalla äänellä. "Hän, joka ei ole kuollut, vaikka hollantilaiset niin luulevat."
Hollantilaiset? Niin tietenkin, Jaavahan oli Hollannin alusmaa. Leslie toivoi nyt, että olisi tutkinut malaijilaisvaltioiden oloja ja tietänyt, mitä merkitsi joutuminen tämän prinssin haaremiin, joka oli kuollut eikä kuitenkaan kuollut.
Auto kulki Hammersmithin sillan yli, ja muutaman minuutin kuluttua Leslie tunsi paikan, mistä Druzen ruumis oli löydetty. He olivat siis matkalla Wimbledoniin – Anitan synkeään taloon.
Auto pysähtyi May Towersin oven eteen, ja Leslie riensi portaita ylös. Hän ei ollut vielä ehtinyt niiden yläpäähän, kun ovi avattiin. Hallissa ei näkynyt valoa, ja hän kuuli oven paukahtavan kiinni takanaan ja ketjun kilahtavan sitä kiinnitettäessä. Hänen rohkeutensa alkoi horjua. Joku sytytti taskusähkölampun, ja hän näki leveät, raskaiden mattojen peittämät portaat.
"Menkää ylös", sanoi hänen saattajansa irroittamatta kättään hänen käsivarrestaan, ja Leslie totteli.
Kierreportaita myöten he tulivat avaralle askelmalle. Joku koputti ovea ja ääni, jonka Leslie tunsi Anitan ääneksi, kuului vastaavan:
"Tulkaa sisään."
Mies, joka oli koputtanut, työnsi oven auki. Leslie näki vilaukselta valtavan seinäpinnan, jota verhosi musta, omituisin kultakirjailuin koristettu verho. Huoneessa vallitsi aavemainen, vihertävä valaistus; hänen vanginvartijansa päästi hänen käsivartensa vapaaksi. Hän astui yksin huoneeseen, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.
Huone, johon hän oli tullut, oli pitkä ja muodoton salonki. Lukuunottamatta perällä olevaa itämaista sohvaa ja sen edessä olevaa matalaa pöytää se oli tyhjä huonekaluista. Hänen jalkainsa alla oleva matto oli joko musta tai tummanpunainen; molemmin puolin sohvaa palavien vihreiden lamppujen oudossa valossa oli mahdotonta erottaa sen väriä.
Anita Bellini istui jalat ristissä sohvalla kultakankaisessa puvussaan kammottavasti muistuttaen jotakin vastenmielistä ja julmaa epäjumalankuvaa. Hänen tanakoita käsivarsiaan koristivat ranteesta kyynärpäähän asti kimaltelevat renkaat. Kolme helminauhaa riippui hänen paksun kaulansa ympärillä, ja pieninkin käsien liike sai ne kirkkaasti säihkymään. Pitkä norsunluinen imuke oli hänen huuliensa välissä ja välttämätön monokkeli kiilsi vihreänä.
"Tulkaa tänne lähemmäksi, Maughan, istukaa tähän." Hän osoitti lattiaa, ja lähemmäksi tultuaan Leslie erotti mustalla matolla kasan mustia tyynyjä.
Hän istuutui tottelevaisesti katsoen ylös noihin karkeihin kasvoihin. Niin he istuivat hetkisen katsoen toinen toiseensa, kunnes Anita lyöden tuhkan savukkeestaan alkoi puhua.
"Otaksun, että teillä on hiukan järkeä päässänne."
"Eiköhän liene", sanoi Leslie rauhallisesti.
"Kylliksi järkeä käsittääksenne, että minä en antautuisi siihen vaaraan, jota teidän tännetuomisenne – viettelemisenne on kai oikea sana – merkitsee, ellei asemani olisi jotenkin toivoton. Olisin surmannut teidät eilisiltana, mutta se olisi ollut kohtalokas erehdys. Elävänä voitte olla minulle paljon suuremmaksi hyödyksi."
Leslie yritti hymyillä.
"Tuo lausehan oli aivankuin jostakin romaanista lainattu", sanoi hän.
Anita ei vastannut mitään.
"Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Diga Nagarasta?" kysyi hän. "Huomaan, että olette. Hän oli Jaavan suuri ruhtinas, joka kuoli seitsemänkymmentä vuotta sitten. Hänestä on tullut tarusankari, ja alkuasukkaat uskovat, että hän on kuolematon ja että hän alamaistensa hahmossa nauttii kaikkia ihmiselämän iloja. Hänen nimessään he ovat valmiit menemään mihin äärimmäisyyksiin tahansa."
Hän vaikeni, otti monokkelin silmästään, hieroi sitä koneellisesti polveensa ja pani sen taas silmäänsä.
"Teidät olisi murhattu eilisiltana sen vuoksi, että Diga Nagara halusi teidän kuolemaanne. Ja jos minä nyt antaisin teidät vaimoksi jollekulle näistä miehistä, niin te olisitte Diga Nagaran morsian, olipa miehenne kuka tahansa. Ymmärsittekö tämän?"
Leslie nyökkäsi. Hän ei irroittanut katsettaan naisen kasvoista.
"Jaavalaiset ovat rauhallista, hyväntahtoista väkeä", jatkoi Anita hitaasti, "mutta muutamissa suhteissa – he eivät ole miellyttäviä".
"Minä ymmärrän, että te tällä kaikella tahdotte uhata minua ja ilmoittaa, mitä minulle tulee tapahtumaan, ellen tee jotakin, mitä te haluatte minun tekevän."
"Te olette järkevä tyttö", sanoi Anita Bellini ja kumartui eteenpäin nojaten kyynärpäillään polviinsa. Tuossa asennossa hän oli aivan kuin kalamuija; hänen olennossaan oli jotakin kuvaamattoman alhaista huolimatta monokkelista ja pariisilaispuvusta ja ylellisestä ympäristöstä. "Tänä iltapäivänä" – Anita puhui yhä edelleen hyvin hitaasti ja selvästi – "Coldwell kääntyi Bow Streetin tuomioistuimen puoleen pyytäen minun vangitsemismääräystäni ja valtakirjaa toimittaakseen kotitarkastuksen tässä talossa. Tiesittekö sen?"
Leslie hämmästyi vilpittömästi ja pudisti päätään.
"En aavistanutkaan, enkä usko, että tuo, niitä sanoitte, on totta", sanoi hän. "Mr Coldwell ei maininnut minulle mitään sellaisesta vangitsemisesta. Totta puhuen minun piti olla yötä hänen luonaan, ja tiedän, että hän oli aikonut –"
Anita keskeytti hänen selityksensä.
"Hän pyysi vangitsemiskäskyä. Saiko hän sen, sitä en tiedä. Tämä on toinen pääasia. Toinen on se, että te tänä iltana kävitte Greta Gurdenin luona ja että hän kertoi teille sen ainoan asian koko maailmassa, jota en olisi suonut hänen kertovan. Tiedän sen, koska näin teidän menevän hänen huoneistoonsa ja tulevan sieltä takaisin, ja olen sen jälkeen tavannut Gretan", lisäsi hän synkeästi. "Minun ei tarvitse teille ilmoittaa, mikä se tärkeä asia on, jonka saitte tietää."
"Ei tarvitsekaan", sanoi Leslie. "Mutta minä olisin voinut saada sen selville muutenkin. Ja niin olisin saanutkin, jos olisin ollut kyllin viisas mennäkseni suoraa päätä tri Wesleyn luo kysymään, kuinka kauan Donald Dawlish oli tiedottomana ennen kuolemaansa. Olen aina epäillyt, että tuo testamentin muutos oli väärennetty. Näin sen jäljennöksen, ja olen verrannut sitä Donald Dawlishin nimikirjoitukseen. Ei olisi ollut vaikeata todistaa, että uusi jälkisäädös, jonka mukaan mrs Dawlish sai koko omaisuuden ja Peter tehtiin perinnöttömäksi, oli väärennetty alusta loppuun. Tohtori tietenkin voi todistaa sen aivan vakuuttavasti. Sinä päivänä, jolloin mr Dawlish muka muutti testamenttinsa, hän ei enää hetkeäkään ollut tajuissaan. Ette suinkaan, prinsessa, kuvittele selviävänne siitä. Mr Dawlishin asianajajat ovat aina olleet tyytymättömiä testamenttiin, joka tehtiin ilman että heidän kanssaan oli neuvoteltu asiasta ja joka hyväksyttiin ainoastaan siksi, ettei Peter Dawlishia voitu kutsua väittämään sitä laittomaksi."
Anita Bellini ei vastannut mitään.
"Minä ajattelen nyt etupäässä itseäni ja omaa turvallisuuttani", sanoi hän viimein. "Teidän täytyy auttaa minua, ja Martha saa huolehtia itsestään. Teidän täytyy auttaa minua pääsemään tästä pulasta. Aion tehdä teille hyvin edullisen tarjouksen – satatuhatta puntaa."
Leslie pudisti päätään.
"Millään maailman aarteilla ette saisi minua taivutetuksi, prinsessa", sanoi hän. "Miten minä voisin teitä auttaa? Te puhutte aivankuin minä olisin Scotland Yardin päällikkö ja ikäänkuin voisin pysähdyttää oikeuden rattaan pyörimästä. Se henkilö, jonka kanssa teidän on puhuttava, on lady Raytham, jolta olette vuosikausia kiristäneet rahoja, ja vaikka hänkin suostuisi sovitteluihin, niin laki vaatii, että teidän on selitettävä Annie Druzen kuolema."
"Se oli tapaturma."
Leslie nyökäytti päätään.
"Tiesin sen – tai oikeastaan arvasin. Mutta tuo asia on saatava päivänvaloon, ja se on mahdotonta, ellei kiristysjuttua paljasteta. Minä lupaan, että jos annatte minun poistua talostanne loukkaantumatta, niin unohdan tämän illan pienen seikkailun. Lupaan unohtaa teidän pahanhajuiset jaavalaisenne ja senkin, mitä eilisiltana tapahtui. Mutta sanokaa minulle, mistä voin löytää" – hän pysähtyi hetkiseksi –
"Elisabet Dawlishin?"
"Sellaista henkilöä ei ole olemassa", sanoi Anita karkealla äänellä.
"Elisabet Dawlishin", toisti Leslie. "Peterin tyttären."
Prinsessa Anita Bellini oli lakannut tupakoimasta. Hän piti yhä imuketta kädessään käännellen sitä edestakaisin ja tutkien sitä arvostelevasti ikäänkuin etsien siitä vikaa.
"Teidän täytyy pelastaa minut tästä pälkähästä, Leslie Maughan."
Leslie nousi seisomaan.
"Minä luulin teitä älykkääksi", sanoi hän pilkallinen sävy äänessään. "Teitä ei pelasta tästä mikään – ei mikään."
"Niinkö todella?" Anitan ääni oli pehmeä ja mielistelevä. "Huomaatteko, hyvä neitiseni, kuka on saattanut minut tähän pulaan, josta ette luule minun voivan päästä – te juuri! Te olette nuuskinut Druzein historiaa. Hahaa!" Nainen nauroi karkeasti. "Minä tiedän hyvin paljon enemmän kuin te kuvittelettekaan. Ja te olette koettanut pienistä huomioistanne kutoa pyydyksen saadaksenne siihen Anitan – vanhan Anita-raukan, eikö niin?" Hän näytti suuria valkoisia hampaitaan ilkeästi hymyillen, ja liukui äkkiä alas sohvalta tytön viereen. "Viettäkäämme nyt hääjuhla", sanoi hän ja löi kahdesti käsiään.
Huone oli näyttänyt tyhjältä, mutta tämän merkin voimasta ilmestyi pitkien verhojen takaa ikäänkuin noiduttuina puoli tusinaa pieniä miehiä, jotka olivat alastomat vyötäröihin asti. Anita, jonka kasvot olivat raivosta paisuksissa, mutisi jotakin jaavankielellä, ja vantterat olennot tulivat jalkojaan laahustaen häntä kohden.
Leslie ei liikahtanut. Hän seisoi pää pystyssä kädet suorina sivuillaan, kalpeat kasvot käännettyinä prinsessaan päin. Ei edes miesten käydessä häneen käsiksi hän vastustellut, vaan salli heidän viedä itsensä verhojen taakse ja sen jälkeen pieneen, ummehtuneeseen huoneeseen. Sen ovi suljettiin hänen jälkeensä ja lukko napsahti kiinni; oven toiselta puolelta kuului pilkallinen ääni, joka tervehti häntä huutaen:
"Eläköön morsian!"
Sitten kuului joitakin käsittämättömällä jaavankielellä lausuttuja sanoja ja vastaukseksi niihin pienten miesten nauru.
Leslie kumartui, nosti hamettaan ja irroitti sukkanauhastaan erään siihen kiinnitetyn esineen. Se oli pieni browninki. Hän latasi sen ja alkoi sitten tutkia ympäristöään.
Huoneen sisustus näytti hieman ränsistyneeltä. Sohva, joka tuntui olevan välttämätön huonekalu jokaisessa huoneessa, oli vanha ja kulunut, katosta riippui himmeävaloinen lamppu ja seinään oli kiinnitetty kaksi rautaista pesuallasta. Huone näytti olevan jonkun suosikkipalvelijan asuinhuone, ja tämä Leslien arvelu vahvistui, kun hän nosti sohvanpeitteen nurkkaa ja näki sen alta alkuasukkaan pukuun kuuluvan vaatekappaleen.
Huoneessa oli toinenkin ovi, ja yrittäessään avata sitä, Leslie iloiseksi hämmästyksekseen havaitsi, että lukossa oli avain. Hän väänsi sitä, hänen ilokseen se aukeni, ja Leslie astui hyvin tavanomaiseen makuuhuoneeseen, juuri sellaiseen, jonka hän olisi odottanut tapaavansa mistä tahansa Wimbledon Commonin talosta. Ainoakaan lamppu ei palanut, eikä Leslie pitänyt viisaana sytyttää niitä. Hän sulki hiljaa ensimmäisen huoneen oven ja kulki varpaillaan makuuhuoneen poikki sen toiselle ovelle, painoi varovaisesti ovenripaa ja katsoi ulos.
Onneksi portailla olevat kaksi miestä seisoivat selin häneen päin. Hän sulki jälleen oven miltei jähmettyneenä pelosta, että se kolahtaisi. Juosten nopeasti makuuhuoneen poikki hän tutki ikkunoita. Ne eivät olleet ainoastaan suljetut ja salvoilla varustetut, vaan jotta ulospääsy niiden kautta olisi täysin mahdoton, oli niihin kiinnitetty vahvat rautalankaverkot. Makuuhuoneen vieressä oli kenties kylpyhuone, ajatteli Leslie, ja hapuili kädellään seinää pitkin. Hetken etsittyään hän löysi ovenrivan ja avasi oven varovaisesti. Hänen täytyä uskaltaa sytyttää valo vain sekunniksi, ja sen hän tekikin.
Tätä huonetta käytettiin ilmeisesti pukeutumishuoneena, ja siinä oli toinen ovi, joka varmaan vei toiseen makuuhuoneeseen. Leslie sammutti taas valot; ovi oli lukittu, ja taaskin lukossa oli avain ulkopuolella. Silmänräpäyksen ajan hän epäili ansaa, väänsi sitten avainta ja astui huoneeseen vetäytyäkseen kuitenkin heti takaisin. Huoneessa oli joku ihminen. Leslie kuuli hengitystä ja hiljaista natinaa, aivankuin joku olisi kääntynyt vuoteessaan. Ja sitten kuului kysymys:
"Kuka siellä?" kysyi ääni, ja Leslie oli vaipua maahan hämmästyksestä.
Sillä lapsi, jonka ääni kuului pimeästä, oli Elisabet.
"Ole aivan, aivan hiljaa", kuiskasi Leslie ja lukitsi oven sisältäpäin.
Vasta nyt hän ryhtyi kädellään hapuilemaan sähkönappulaa. Huone oli pieni, eikä siitä näyttänyt olevan muuta ulospääsyä kuin ovi, josta hän oli tullut. Pienessä ikkunassa oli salvat ja rautalankaverkot, itse ikkuna oli himmeätä lasia.
Leslie katsahti Elisabetiin, joka istui pienessä vuoteessa hämmästyneenä katsellen tätä odottamatonta näkyä. Sitten hän äkkiä hypähti vuoteestaan ja juoksi hänen luokseen. Leslie sulki hänet syliinsä.
"Tulitko hakemaan minut pois täältä?" kysyi lapsi. "Minä pelkään niin hirveästi – noita pieniä miehiä. Minähän kerroin teille heistä. Eräs heistä juuri toi äidille pistoolin. Voi, viekää minut pois, olkaa niin kiltti, viekää minut pois!"
Leslie otti hennon olennon syliinsä ja suuteli häntä.
"Sinun ei tarvitse pelätä mitään", sanoi hän, voimatta saada ääntään vakuuttavaksi. "Sano minulle pian, Elisabet, onko tässä huoneessa muuta ovea?"
Hänen hämmästyksekseen lapsi osoitti erästä yksinkertaista kaappia, joka seisoi seinän vieressä.
"Joskus hän tulee tuosta", kuiskasi hän. "Sellainen kamala nainen, jolla on lasi silmässä. Hän sanoi minulle, että jos en ole kiltti, niin joku noista keltaisista miehistä tappaa minut."
Lapsi värisi kauhusta.
Työntäen hänet lempeästi luotaan Leslie meni kaapin luo ja avasi oven. Kaappi oli tyhjä ja ulottui lattiasta hänen päänsä tasalle. Takaseinä oli epäilemättä ovi, vaikka mikään ei sitä ilmaissut. Siinä ei ollut avaimenreikää eikä kädensijaa. Pannen liikkeelle kaiken voimansa Leslie työnsi sitä, ja ovi aukeni – se oli ollut suljettu aivan yksinkertaisella vieterilukolla.
Leslie palasi Elisabetin luo ja kietoi vuodehuovan hänen hentojen olkapäittensä ympärille.
"Sinun täytyy olla hyvin rohkea ja hyvin hiljaa", kuiskasi hän. "Tule minun kanssani."
Lapsi epäröi.
"Hän sanoi, etten saa koskaan mennä tuosta", alkoi hän, mutta Leslie rohkaisi häntä ja he kulkivat ovesta huoneeseen, joka myöskin oli makuuhuone, mutta jota ilmeisesti ei käytetty. Vuode ei ollut laitettu, ja huonekalut olivat osaksi peitetyt puuvillakangasverhoilla.
Taas Leslie avasi pääoven ja huomasi nyt joutuneensa toisiin portaisiin. Ketään ei ollut näkyvissä. Alhaalla, kapeiden portaiden juurella, paloi himmeä valo.
"Onko teilläkin pistooli?" kuiskasi lapsi hämmästyneenä, ja Leslie hymyili.
"Älä sano mitään", kuiskasi hän hiljaa Elisabetin korvaan ja kulki edellä portaita alas.
Ne päättyivät kapeaan käytävään, jossa oli tiililattia. Päästessään portaitten alapäähän Leslie kuuli ääniä ja katsoessaan varovaisesti ympärilleen hän näki, että portaiden alla oli ovi, joka oli avoinna. Käytävän toisessa päässä oli myöskin ovi, joka näytti vievän ulos, sillä siinä oli varmuusketju ja salpa.
Hänen seisoessaan siinä kahden vaiheilla, tuumien, miten menetellä, äänet heikkenivät, ja seinässä oleva valonheijastus, joka tuli avoimesta ovesta, katosi. Nyt hänen täytyi yrittää. Tarttuen lasta käsivarteen hän veti kengät jaloistaan ja riensi sukkasillaan äänettömästi käytävää pitkin.
Hän oli ehtinyt ovelle ja käsin, jotka tahdonvoimasta huolimatta vapisivat, irroittanut ensin toisen ja sitten toisen ketjun. Oven ylä- ja alareunassa olevat salvat olivat jo vedetyt tieltä, ja hänen kätensä oli juuri tarttunut avaimeen, kun jostakin ylhäältä kuului huudahdus. Kello alkoi soida, portaiden alla oleva ovi lensi auki ja kolme miestä tuli esiin. Kaksi ensimmäistä eivät nähneet häntä, vaan lähtivät juoksemaan portaita ylös. Kolmas huomasi hänet katsahtaessaan olkansa yli taakseen, ja huusi jotakin muille. Samassa silmänräpäyksessä kaikki kolme juoksivat häntä kohti. Kahdesti pieni pistoli paukahti, ja eräs miehistä vaipui maahan polveaan pidellen. Ja sitten muut olivat hänen kimpussaan, ja hän taisteli epätoivon vimmalla elämästään.
Hän kuuli lapsen kirkaisun ja kehoitti häntä avaamaan oven ja lähtemään pakoon. Mutta Elisabet oli kauhusta liian kivettynyt voidakseen liikuttaa jäsentäkään.
Miehet veivät Leslie Maughanin käsistä ja jaloista köytettynä punaiseen salonkiin ja laskivat hänet Anitan jalkojen juureen. Ja sitten mies, joka puhui englantia, nosti kätensä.
"Lady", sanoi hän, "tässä on nainen. Mitä meidän on tehtävä?"
Anita ojensi paksun, jalokivikoristeisen sormensa miestä kohti.
"Tänä yönä Diga Nagaran sielu ja ruumis asukoot sinussa", sanoi hän käheällä äänellään. "Diga Nagara – ottakaa morsiamenne!"
XX.
Peter Dawlishista tuntui siltä, kuin hän olisi ollut tajuttomana kokonaisen iäisyyden, kun hän voihkaisten käännähti selälleen ja tunnusteli loukkaantunutta päätään. Hänen kasvonsa tuntuivat kosteilta ja tahmeilta, ja kun hän yritti nousta jaloilleen, niin koko rakennus tuntui rajusti keinuvan. Viimein hän kuitenkin seinää tukenaan käyttäen pääsi jaloilleen, tarttui ovenripaan ja työnsi oven auki. Samassa silmänräpäyksessä rautainen koura iski häneen.
"Hei, mies, kuka te olette?" kysyi ankara ääni.
"En tiedä – Dawlish – jotakin tapahtui. Näin ikkunassa valoa – tulin tälle puolelle – ja sitten ovi aukeni, en muista muuta."
Salapoliisi tunsi nyt Peterin.
"Ovi aukeni?" sanoi hän säikähtäen. "Oliko joku huoneistossa?"
Peter nyökkäsi, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.
"Antakaa minulle jotakin juotavaa", sanoi hän, ja poliisi tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet ylös Leslien huoneeseen.
Lasillinen jääkylmää vettä sai hänet virkoamaan, niin että hän kykeni kertomaan kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Siitä voi olla enintään kymmenen minuuttia", sanoi salapoliisi. "Käväisin toisella puolella korttelia tervehtimässä toveriani ja vannon, etten ollut poissa sen kauemmin."
Äkkiä hän kumartui maahan ja nosti jotakin lattialta. Esine oli alkuasukkaan pehmeä tohveli, joka lähtökiireessä oli pudonnut Leslien vangitsijan jalasta. Valon, jonka Peter oli nähnyt, hän oli hetkiseksi sytyttänyt juuri sitä etsiäkseen.
"Odottakaahan hiukan; minä soitan mr Coldwellille."
Tarkastaja Coldwell oli juuri päivällispöydässä saadessaan sanan.
"Hyvä on, tulen heti", sanoi hän. "Olen saanut miss Maughanilta sähkösanoman, jossa hän ilmoittaa lähteneensä Plymouthiin, mutta se ei merkitse mitään."
Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän oli Leslien asunnossa. Tähän mennessä Peterin haava oli jotenkuten sidottu, ja hän oli saanut veren pestyksi kasvoistaan. Haavaa vähän jomotti, mutta muuten hän oli selviytynyt seikkailusta pahemmitta seurauksitta.
"Teitä on lyöty kumipampulla, se ei ole hullumpi temppu", sanoi Coldwell synkeästi.
Hän katseli ympärilleen huoneessa huulet tiukasti yhteen puristettuina ja otsa rypyssä.
"Vaikka nuo veijarit ovat täällä olleet, niin ei miss Maughanin silti ehdottomasti ole tarvinnut olla täällä", sanoi hän ja vilkaisi kelloonsa. "Plymouthiin hän ei vielä olisi voinut ehtiä. Odottakaahan, tahdon saada siitä varmuuden."
Hän ajoi autolla lennätintoimistoon, josta hänen sähkösanomansa oli lähetetty, ja tapasi postimestarin, joka juuri oli lähdössä toimistostaan.
"Pyytäisin saada nähdä erään sähkösanoman, joka lähetettiin täältä kello viiden tienoissa tänä iltapäivänä ja joka oli osoitettu minulle."
"Tahdotte kai nähdä alkuperäisen paperin. Se käy helposti päinsä."
Asia osoittautui kuitenkin vaikeammaksi kuin hän oli luullut, ja puoli tuntia kallista aikaa kului, ennenkuin lyijykynällä kirjoitettu kaavake löytyi. Coldwellin ei tarvinnut muuta kuin vilkaista paperiin huomatakseen, että käsiala ei ollut Leslien. Kuitenkin se kaikesta päättäen oli naisen kirjoittama.
Hän palasi Leslien asuntoon ja lähetti salapoliisin autolla Scotland Yardiin. Peter käytti väliaikaa hyväkseen kertoakseen Coldwellille, mitä hän oli löytänyt mrs Inglethornen arkusta.
"Olin jotenkin varma tuosta", sanoi Coldwell. "Ja Leslie – miss Maughan – samoin. 'Poika' ei merkinnyt mitään. Tuo naisraukka oli päättänyt olla luopumatta lapsestaan, jos se oli tyttö, mutta se ei soveltunut tuon nylkyrijoukon suunnitelmiin. He siis sanoivat hänelle, että hän oli saanut pojan. Mutta aion saada tästä varmuuden, ennenkuin menemme edemmäksi. Oikeastaan en ole niin huolissani Leslie Maughanista kuin minun kenties pitäisi olla. Hänellä on eräs pieni ase mukanaan."
Neljännestuntia myöhemmin hänen autonsa pysähtyi Hollowayn synkän vankilan eteen, ja kun Coldwellin paperit ensin oli tarkasti tutkittu, hän pääsi sisään ja hänet vietiin siihen vankilan osastoon, missä tutkintovankeja säilytettiin. Naisvartija avasi oven ja meni sisään. Pian sen jälkeen hän palasi ja vei Coldwellin erääseen koppiin.
Mrs Inglethorne istui jöröttäen isot karkeat kädet ristissä rinnalla. Hän tunsi Coldwellin, ja hänen kasvonsa vääntyivät kiukkuiseen irvistykseen.
"Älkää tulko tänne sisään", kirkaisi hän kimeästi. "Minä en aio sanoa teille mitään. Jos tahdotte löytää sen penikan, niin etsikää itse. Ja kyllä saatte etsiä tarpeeksenne, sen vannon."
"Kuulkaa mitä sanon." Coldwell ei tuhlaillut sanoja puhuessaan rikoksellisten kanssa. "Siitä vastauksesta, jonka te minulle annatte voi riippua, joudutteko yhdeksäksi kuukaudeksi rangaistustyöhön vai ettekö. Eikä ole mahdotonta sekään, että teitä uhkaa vielä pahempi rangaistus."
Nainen katsahti häneen vihaisesti.
"Mitä te tarkoitatte?"
Hyvin vakavana Coldwell esitti naiselle osan tämän elämäkertaa, sanoi, missä hän oli asunut ja miten kauan oleskellut eri asuinsijoillaan. Mrs Inglethorne ei keskeyttänyt eikä oikaissut häntä kertaakaan, ja vasta kun Coldwell oli vaiennut, hän nosti katseensa.
"Siinäkö kaikki?" kysyi hän röyhkeästi.
"Ei aivan kaikki. Te olette viimeiset kaksikymmentä vuotta ammatiksenne hoitanut muka 'ottolapsia'. Vuonna 1916, heinäkuussa, te otitte vastaan eräältä henkilöltä, joka nimitti itseään Arthur Druzeksi, muutaman päivän ikäisen poikalapsen. Missä tuo lapsi nyt on?"
"Ottakaa selville", sanoi hän.
"Teidän on se selvitettävä", sanoi Coldwell tuolla kovalla metallinkaikuisella äänellä, jota hän välistä käytti. "Teidän täytyy todistaa minulle, että tuo lapsi on elossa, tai saatte toisenkin kanteen vastaanne."
"Mitäh?" Nainen säpsähti. Hänen iso suunsa vapisi. "Te ette voi syyttää minua –."
"Minä syytän teitä murhasta ja kaivan ylös jokaisen talon puutarhan, missä olette viimeisten kuuden vuoden kuluessa asunut saadakseni todistuksia –"
Mrs Inglethornen ihraleuka vapisi, hänen silmänsä tuijottivat hurjasti, ja niiden pohjalta Coldwell näki kuolemanpelon.
"Minä en ole tehnyt – mitään – sellaista", hän miltei kiljui.
"Te olitte Marthan palvelijatar, ettekö ollutkin?"
Mrs Inglethorne nyökkäsi sanaakaan sanomatta, heittäytyi sitten vuoteelle ja vääntelehti siinä kuin mielipuoli. Ja tässä mielipuolisuuden puuskassa hän luopui elinkautisesta tottumuksestaan ja kertoi totuuden.
Coldwellin palatessa oli Leslien asunnon edustalla iso poliisiauto, ja kymmenkunta miestä seisoskeli katukäytävällä. Coldwell viittasi Peterin luokseen.
"Olisi paras, jos te tulisitte mukaan", sanoi hän.
"Minne aiotte mennä?"
"Wimbledoniin. Jaksatteko lähteä? Kenties kaikki käy vallan rauhallisesti, mutta minusta tuntuu ehdottomasti todennäköisimmältä, että hänen korkeutensa ei myy vapauttaan taistelematta viimeiseen asti."
"Onko Leslie siellä?"
Coldwell nyökäytti päätään.
Poliisiauto pysähtyi sadan yardin päähän May Towersista, ja pieni miesjoukko laskeutui tielle. Matkan varrella Coldwell oli laatinut suunnitelmansa. Neljän salapoliiseista piti lähestyä taloa takaapäin, muiden tunkeutua sisään pääovesta. Coldwell itse soitti ovikelloa. Oikeassa kädessään hän piteli kirvestä valmiina lyömään ketjun poikki heti, kun ovi oli avattu.
Peter, joka seisoi hänen takanaan, näki hänen kumartuvan eteenpäin.
"Kuuletteko jotakin?" kuiskasi hän.
"En, sir."
"Olin kuulevinani kirkaisun."
Hän odotti vielä muutaman sekunnin ja sanoi sitten:
"Antakaa tänne kanki."
Joku antoi hänelle pitkän rauta-aseen, ja voimakkaasti iskien hän työnsi sen halkaistun pään oven ja kamanan väliin. Toinen isku onnistui. Pannen kaikki voimansa liikkeelle hän kiskaisi ovea, ja se murtui. Kaksi kirveen iskua katkaisi ketjun, ja miehet ryntäsivät pimeään halliin ja portaita ylös.
Lyhyt, tanakka jaavalainen kumartui ja nosti helposti tytön syliinsä. Ympärillä seisovat pienet miehet taputtivat säestykseksi käsiään tahdissa ja mumisivat heimonsa häälauluja. Leslie kuuli sen ja puri hammasta tuntiessaan kohoavansa tuon ruman pienen miehen voimakkaille käsivarsille.
Hän näki vilauksen Anita Bellinistä, ja tämän silmistä kuvastuva viha sai hänet vasten tahtoaan värisemään.
"Hyvästi, pikku Maughan!" ilkkui Anita. "Tämä päättyy kuolemaan."
Mutta samassa hän vaikeni, ja jäi kiiluvin silmin tuijottamaan oveen.
"Jääkää paikoillenne kaikki! Kieltäkää noita miehiä liikahtamasta, Bellini!"
Ääni oli Coldwellin. Leslie tunsi vapautuvansa käsivarsista, jotka olivat pitäneet hänet kahleissa. Hän oli kaatumaisillaan, mutta joku otti hänet vastaan, ja kääntäessään päätään hän huomasi katsovansa Peter Dawlishin huolestuneisiin silmiin.
"Kukaan ei saa ampua", sanoi Coldwell rauhallisesti. "Ei mitään epäjärjestystä! Olen tullut vangitsemaan teidät, Bellini. Arvelen, että olette valmistunut."
"Minua sanotaan prinsessa Belliniksi", alkoi Anita.
"Prinsessa Belliniksi tai Annie Druzeksi tai Alice Druzeksi – se on minulle aivan yhdentekevää", sanoi Coldwell ja tarttui hänen ranteeseensa. "Mutta teillä on onni olla ensimmäinen nainen, jonka minä olen pannut käsirautoihin."
Hän napsautti kylmän rautarenkaan hänen ranteensa ympärille.
"Mutta katsokaahan, useimmat niistä naisista, jotka minä olen ottanut kiinni, ovat olleet pieniä kilttejä sieluja, jotka eivät tekisi pahaa kärpäsellekään."
Anita ei vastannut. Hänen kasvoilleen oli tullut ilme, jonka Leslie ennalta tunsi.
Mutta äkkiä Anita Bellini osoitti odottamatonta jaloutta. Hän osoitti päännyökkäyksellä alkuasukkaita, jotka seisoivat hämmästyksen vallassa kolmen salapoliisin vartioimina.
"Nämä miehet eivät ole tehneet mitään pahaa", sanoi hän. "He ovat vain totelleet minun käskyjäni tietämättä, mitä laki määrää."
Hän sanoi jotakin jaavankielellä miehelle, jonka käsiin Leslie oli annettu, ja mies irvisti ja vastasi samalla kielellä.
"Tämä ensimmäinen miehistäni" – Anita nyökkäsi häntä osoittaen – "ottaa vastatakseen kaikista maanmiehistään."
Ja sitten hän heittäen päänsä sivullepäin ja kova hymy huulillaan jatkoi:
"Tämä on siis Druzen suvun loppu."
"Ei aivan vielä." Leslien ääni keskeytti hänet. "Martha on vielä jäljellä."
Anita Bellinin kasvot ilmaisivat vihaa, mutta myöskin pelkoa.
"Martha? Mitä tarkoitatte – Martha?" kysyi hän tuikeasti. "Minä en ole nähnyt häntä vuosikausiin."
Leslie hymyili.
"Minä voin siis kerskua nähneeni hänet myöhemmin, vain kaksi päivää sitten."
He viipyivät talossa vain niin kauan, että Leslie ehti etsiä vangille toisen puvun ja päällystakin, ja sen jälkeen Anita Bellini ikiajoiksi katosi Leslien elämästä – lukuunottamatta sitä päivää, jolloin Leslie todistajan paikalta esitti todistuksensa monokkelisilmäistä vankia vastaan, joka ei katsahtanutkaan häneen, vaan ainoastaan tuijotti suoraan eteensä punaviittaiseen tuomariin.
Ennenkuin Leslie meni hankkimaan vaatteita Anitalle, hän kuitenkin etsi käsiinsä Elisabetin, joka itkien makasi vuoteellaan pienessä huoneessaan, ja kehoitti häntä pukeutumaan. Kun prinsessa oli lähtenyt talosta ja oli matkalla Wimbledonin poliisiasemalle, lapsi oli saanut ryysynsä ylleen. Leslie seisoi ovensuussa häntä odottaen voiden tuskin pidättää kyyneleitään.
"Muistatko, Elisabet, miten sinulla oli tapana kuvitella, että sinulla oli kaikenlaisia herttaisia isiä?"
Lapsi nyökkäsi hymyillen.
"Mutta nytpä minä näytän sinulle oikean isän."
"Oikean isän?" kysyi tyttö henkeään pidättäen. "Minunko isäni?"
"Sinun isäsi juuri. Etkä voi aavistaakaan, kuka hän on."
Lapsi kiipesi hänen syliinsä kietoen käsivarret hänen kaulansa ympärille. Siitä asennosta Peter löysi heidät yhdessä itkemästä.
XXI.
Mrs Donald Dawlish ei usein käynyt vierailuilla tavallisinakaan vuorokaudenaikoina; siksi hänen suuren Rollsinsa ilmestyminen Berkeley Squarelle jo sinänsä oli merkkitapaus. Mutta kello yhdeltätoista illalla ...
"Mrs Dawlish?" sanoi Jane hämmästyneenä, kun palvelija tuli ilmoittamaan vieraan. Hän ei ollut nähnyt Peterin äitiä kahteen vuoteen, olipa mrs Dawlishin käyttäytyminen viime aikoina ollut peittelemättömän vihamielistäkin. "Pyytäkää häntä tulemaan ylös."
Nainen astui huoneeseen koettaen saada karkeat valkoiset hiuksensa pysymään järjestyksessä. Hän oli puettu mustiin, mikä sopi hänelle paremmin kuin mikään eloisampi väri, ja hänen rinnallaan kimalsi jalokivitähti, joka oli juuri hiukkasen liian iso ollakseen koristeellinen.
"Olette varmaankin hämmästynyt, kun tulen tällaiseen aikaan?" Hän pudotti huivinsa nojatuoliin, astui uunin luo ja ojensi kätensä liekkejä kohti.
"Olen – hiukan", sanoi Jane täysin ymmällä siitä, miten asia kehittyisi. Mikään vähäpätöinen seikka ei ollut voinut tuoda Peterin äitiä tänne näissä olosuhteissa.
"Minä olen ollut teille hyvä ystävä, Jane – ennen muinoin", hän alkoi, ja katsoi vetoavasti Janeen, mutta tämä oli vaiti. "Nyt pelkään joutuvani ikävyyksiin – pahoihin ikävyyksiin – ukon testamentin takia", jatkoi hän. "Sain tänä iltana hänen asianajajaltaan kirjeen, jossa minulta pyydetään kaikenlaisia selityksiä, joita en suinkaan halua antaa. Testamentti valvottiin kuusi vuotta sitten. Nyt he eivät voi tehdä mitään, mutta he jankuttavat jankuttamistaan, ja minä alan väsyä koko juttuun. Kenties Peter on pannut heidät liikkeelle, mutta epäilen sitä. Mutta Peter voi saada tämän ahdistelun lopetetuksi."
Jane ei ollut milloinkaan ennen kuullut, että testamentti oli aiheuttanut minkäänlaisia ikävyyksiä, mutta tätä pyyntöä hän ei voinut sivuuttaa kiinnittämättä siihen huomiota.
"Minä en tiedä mitään koko asiasta", sanoi hän. "Peterin täytyy tietenkin saada toimia mielensä mukaan. Minulla ei ole häneen mitään vaikutusvaltaa."
"Teillä on paljonkin vaikutusvaltaa", sanoi mrs Dawlish painokkaasti. "Peter on saanut selville, että teillä on lapsi, sen kai tiedätte."
Jane nyökkäsi.
"Mies on suunniltaan ja tahtoo kaikin mokomin löytää lapsen ja –"
Hän kohtasi harmaiden silmien katseen ja vaikeni.
"Minäkin olen suunniltani", sanoi Jane Raytham matalalla äänellä.
"Tekö, todellako?" Mrs Dawlish oli vilpittömästi hämmästynyt. "En luullut, että te olisitte sitä lajia – että surisitte – sellaisia asioita. No niin, sitä parempi minun kannaltani. Voin antaa teille lapsen. Voitte sanoa Peterille, että annan teille lapsen ja myönnän hänelle sievän avustuksen, jos hänen asianajajansa lakkaavat minua ahdistamasta."
"Te voitte antaa minulle lapsen? Tiedättekö siis, missä hän on?" Janen ääni vapisi.
"Tiedän, hapsi ei ollut poika, Jane."
Jane Raytham peräytyi aivankuin olisi saanut iskun.
"Ei poika? Tyttö? Ja te lupasitte minulle –"
"Ei kannata puhua lupauksista eikä mistään, mikä tapahtui kahdeksan vuotta sitten"; sanoi Margaret Dawlish kylmästi. "Minä puhun nyt nykyisyydestä. Niin, se oli tyttö. Druze vei hänet erään entisen palvelijattareni – Marthan palvelijattaren – luo."
Jane ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen hämmästyksestä mykkänä.
"Te – oletteko te Martha?"
Mrs Dawlish nyökäytti päätään.
"Martha Druze?"
"Martha Dawlish. Siihen nimeen minulla on oikeus, jota ei Peterkään voi minulta riistää. Menin naimisiin ukko Dawlishin kanssa kaksi viikkoa sen jälkeen kuin hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen. Anita pakotti hänet siihen, jos tahdotte tietää totuuden. Hän olisi itse ottanut ukon, mutta Bellini oli elossa. Minä olin hänen lempisisarensa, ja hän tahtoi aina saada minut hyviin naimisiin. En tiedä, missä suhteessa hän oli ollut mieheeni, enkä siitä suuresti välitäkään, mutta hän oli siihen aikaan hurmaava nainen, ennenkuin päästi itsensä rappeutumaan, ja joka tapauksessa hänellä oli vaikutusvaltaa kylliksi, jotta hän sai Dawlishin naimaan minut."
Jane siveli kädellään silmiään ikäänkuin karkoittaakseen sumun, joka vielä esti häntä selvästi näkemästä.
"Te olette Martha", sanoi hän taas uudestaan. "Tiesinhän kyllä, että te olitte sairaanhoitajatar. Mutta Peter?"
"Ei, Peter ei ole minun poikani, jos sitä aiotte kysyä. Vaadin, ettei hänelle sanota mitään. Tunsin, että se heikontaisi asemaani ja arvovaltaani. Mr Dawlish oli jotenkin helposti taivutettavissa, ja hän suostui. Jos Peterillä olisi ollut hiukkasenkaan järkeä, niin hän olisi ymmärtänyt kaiken sanomattakin. Hänenhän olisi tarvinnut vain verrata syntymätodistustaan minun naimatodistukseeni saadakseen tietää kaiken, mitä te nyt tiedätte. Jane, autattehan minua selviytymään hänestä. Hän saa määrätä avustuksen mielensä mukaan."
Jane pudisti avuttomasti päätään.
"En tiedä, voinko tehdä mitään. En kykene ajattelemaan oikein selvästi, tiedän vain, että tahdon saada lapseni – tyttöni."
Mrs Dawlishin kovat kasvot vääntyivät outoon hymyyn.
"Eikö kukaan muu tahdo häntä?" kysyi hän merkitsevästi. "Eikö Peterilläkin ole oikeuksia? Kenties ette ole ajatellut sitä?"
"Olen ajatellut sitä", sanoi Jane hiljaa. "Mutta minä tunnen Peterin. Ja olkoonpa lapsi minulla tai hänellä, niin hän on meidän molempien. Me olemme menossa nopeasti mäkeä alas, ja alamäki käy yhä jyrkemmäksi." Jane pudisti päätään. "Ja Jumala tietää, mihin lopuksi joudumme. Minä olen ollut niin huono kuin nainen suinkin voi olla. Kahden miehen vaimo – olkaa hyvä älkääkä keskeyttäkö minua – olen kahden miehen vaimo, ja mieheni täytyy saada tietää se. En usko, että se on hänestä yhtä kauhistavaa kuin minusta, tavallaan hän tulee olemaan iloinen päästessään minusta. Mutta minä jaksan kestää kaiken tuon, jos saan pienokaiseni. Teen voitavani", jatkoi hän nopeasti palaten kadottamaansa tasapainoon, "ellei se loukkaa Peteriä – olen loukannut häntä tarpeeksi. Hän on liian hyvä mies saadakseen lisää kolauksia. En voi tavata häntä enää tänä iltana, mutta kirjoitan ja pyydän saada tavata hänet huomisaamuna, ja sitten –"
Ovi avautui hitaasti ja siitä ilmestyi mies, jonka pää oli sidottu valkoisiin kääreihin. Jane ei ensin tuntenut häntä, mutta huudahti sitten sammaltaen:
"Mi-mitä, Peter?"
Peter talutti kädestä pientä tyttöä, joka oli puettu kuluneeseen, tahraiseen ulsteriin. Kultahiuksinen pää oli paljas. Jane Raytham katsoi noihin kauniisiin lapsenkasvoihin, näki kirkkaiden silmien ihmettelevän, juhlallisen katseen ja nosti käden kaulalleen uskaltamatta edes puhua. Hän avasi huulensa, mutta ei saanut esiin ääntä. Hän uudisti yrityksensä.
"Kuka tämä on, Peter?"
Ääni ei ollut hänen tavallisensa.
"Tämä on Elisabet", sanoi Peter hellästi. "Elisabet" – hän kumartui ja katsoi lasta silmiin – "Elisabet, tässä on sinun äitisi."
XXII.
"Pyydän anteeksi, että olen tuonut teidät tähän sangen vaatimattomaan pieneen asuntooni", sanoi Leslie. "Mutta olen keksinyt itsessäni joitakin esitelmänpitäjän ominaisuuksia, ja kunniani ja omantuntoni kautta voin vakuuttaa, että useimmat asiakirjat ja todistuskappaleet ovat täällä."
Ja sitten hän nauroi huojuen edestakaisin tuolissaan.
"Mikä teitä naurattaa?" kysyi Coldwell epäluuloisesti.
"Te olette aivan kuin joukko neekerilaulajia istuessanne siinä ympyrässä kädet polvilla, ja kello on kaksi aamulla, ja voi, minulla on ainakin kymmenen naurun aihetta. Alan alusta, jos suvaitsette?"
"Tiedätte varmaan kaikki, miten minussa sattumalta heräsi mielenkiinto tätä juttua kohtaan löydettyäni pienestä Cumberlandin maalaistalosta runovihkosen, ja miten laskin yhteen kaksi ja kaksi ja sain neljä, arvasin, ettei asia ollutkaan niin yksinkertainen ja miten kaikki vähitellen selvisi.
"Devonshiressä eli muuan Druze-niminen perhe."
Hän selosti lyhyesti kaiken, mitä pappismies oli hänelle ilmoittanut ja mitä myöhemmät tutkimukset olivat selvittäneet.
"Annie Druze oli Anita. Alice oli Arthur Druze, ja Marthasta, joka oli nuorin näistä kaikista, tuli sittemmin mrs Dawlish. Nuo kolme tyttöä olivat hyvin hyviä ystäviä. He olivat lapsuudessaan tehneet jonkinlaisen sopimuksen ja vannoneet pitävänsä yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä, ja ainoastaan tämän sopimuksen valossa voimme ymmärtää eräät heidän myöhemmät elämänkohtalonsa. Anita lähti kamarineitsyenä ulkomaille, ja hänen onnistui saada tuttavakseen ja lopulta miehekseen erään italialaisen aatelissuvun köyhtynyt jälkeläinen. Martha oli suorittanut kurssin eräässä sairaalassa, tullut kätilöksi ja joutui siten hoitamaan Peterin äitiä, kun tämä sai ensimmäisen lapsensa.
"Alice, keskimmäinen sisaruksista, matkusti sisarensa luo Jaavaan, missä prinssi Bellini oli saanut jonkin vähäisen toimen. Minulla on ollut pitkä keskustelu Marthan kanssa, ja hän kertoi minulle, että Alice Druzesta tuli Arthur Druze eräitten naamiohuvien jälkeen, joihin hän oli mennyt mieheksi pukeutuneena kenenkään voimatta häntä tuntea. Anita, kuten hän jo silloin itseään nimitti, sai luultavasti päähänpiston, että sisar tuossa valeasussa voisi olla hänelle hyödyksi, sillä on jotenkin varmaa, että Anita jo siihen aikaan oli sekaantunut kiristysjuttuihin. On olemassa todistuksia, joiden mukaan eräs jaavalainen virkamies oli hänen uhrejaan, ja vuodelta '89, jolloin hän palasi Englantiin, meillä on olemassa erään toisen uhrin Englannin poliisille lähettämä valituskirjelmä. Eikä hän tyytynyt kiristyksiin. Martha – joka pelastaakseen oman nahkansa on ilmiantanut kaikki muut – sanoo Anitan hänen tietääkseen väärentäneen kolme vekseliä. On todistettu, että juuri Anita väärensi lordi Everreedin nimikirjoituksen ja käyttäen hyväkseen Peterin poissaoloa lähetti Druzen nostamaan rahat, jotka molemmat sisaret sitten jakoivat keskenään. Tekikö hän tämän sulasta ilkeydestä ja Marthan tietäen syöstäkseen Peterin perikatoon vai oliko hän rahapulassa, sitä en voi saada selville. Martha väittää, että viimeksimainittu syy oli oikea, ja vannoo, ettei hän tietänyt väärennyksestä mitään ennen kuin jälkeenpäin. Minulla on oma käsitykseni.
"Anita tunsi varmasti Janen, ennenkuin Peter oppi hänet tuntemaan, mutta vasta mentyään naimisiin ja palattuaan Englantiin Jane alkoi häntä kiinnostaa. Juuri samoihin aikoihin kuin Peter vangittiin Anita sai tietää, että upporikas lordi Raytham halusi saada vaimokseen Janen, joka oli salaperäisellä tavalla kadonnut. Anita arvasi syyn, ryhtyi häntä etsiskelemään ja löysikin hänet. Hän sai tietää Janen tilan eikä ilmaissut sitä kenellekään, sillä hänen tarkoituksenaan oli nyt taivuttaa Jane menemään naimisiin Raythamin kanssa, jotta hän sitten voisi käyttää hyväkseen uutta lady Raythamia. Hän koetti vakuuttaa Janelle, ettei hänen avioliittonsa ollut laillinen, toivoen, että tyttö epätoivoissaan tekisi itsensä syypääksi kaksinnaimisiin ja joutuisi siten loppuiäkseen hänen valtaansa. Mutta Jane lähti Renoon, anoi avioeroa, ja hänen anomuksensa hyväksyttiin."
"Hyväksyttiin?" Janen ääni oli kimakka, miltei kuin kiljahdus. "Sitä ei hyväksytty, Leslie, se hylättiin."
"Se hyväksyttiin. Olen saanut sähkösanoman eräältä tuon oikeuden virkailijalta – se saapui eilisiltana. Anita pani tietenkin parastaan saadakseen avioeron estetyksi, sillä jos se myönnettiin, niin hänellä oikeastaan ei ollut muuta otetta Janeen kuin lapsi. Kun se syntyi, niin hänen sisarensa siis otti sen huostaansa ja jätti sen mrs Inglethornelle, joka oli ollut neljä vuotta Marthan palveluksessa. Huomatessaan, ettei hän voinut estää avioeron myöntämistä, Anita houkutteli Janen poistumaan oikeussalista, ennenkuin tuomari lausui päätöksensä. Hänen autonsa odotti oikeussalin ovella, ja Jane istui siinä odottaen tuomiota. Vasta kun Anita tuli ulos oikeussalista ja astui hänen luokseen autoon, Jane sai kuulla, että avioeroanomus oli hylätty. Hän meni naimisiin Raythamin kanssa uskoen olevansa kaksissa naimisissa ja kuitenkin saaden kurjaa lohdutusta kuvitteluistaan, ettei hänen ensimmäisen avioliittonsa solmimisessa ollut noudatettu kaikkia muodollisuuksia ja että se sen johdosta oli laiton.
"Seitsemän vuotta Jane Raytham on maksanut veroa kiristäjälleen, ja rahat, joiden hän luuli joutuvan lapsensa kasvattajalle, jäivätkin todellisuudessa Anita Bellinille ja hänen sisarelleen.
"Heti palattuaan Amerikasta Jane lähti Appledoreen, sillä lapsen syntymä oli hyvin lähellä. Martha kutsuttiin avuksi, ja tyttöraukka sai kuulla, että tuo valkopukuinen hoitajatar oli peloittava mrs Dawlish, jota Peter vihasi ja pelkäsi. Siten alkoi Janen kidutuksen aika, joka päättyi vasta noin viikko sitten. Silloin Druze, kuten tahdon häntä nimittää, tuli levottomaksi. Luulen, että minä olen siihen syypää. Minun tiedusteluni noista kahdestakymmenestätuhannesta punnasta, jotka Jane oli nostanut pankkitililtään ja joista Scotland Yard sai aivan tavanmukaisen ilmoituksen, huolestuttivat häntä, ja hän päätti lähteä ulkomaille ja ennen lähtöään haalia kokoon niin paljon rahaa kuin mahdollista.
"Jane antoi hänelle smaragdikaulanauhansa, ja se mukanaan hän lähti talosta sisartaan tapaamaan. Syntyi pieni riita saaliin jaosta. Anita, joka oli voimakkaampi noista kahdesta, sieppasi ketjun sisarensa kädestä voimatta aavistaa, että naisella, joka oli kiihtynyt suuttumuksesta ja väkijuomista, oli pistooli kädessään. Sen jälkeen seuranneessa tappelussa Druze sai surmansa, mutta omituisesta sattuman oikusta smaragdikellukka jäi hänen käteensä. En voi kuvitella muuta, kuin että Anita oli niin suunniltaan mielipahasta, ettei hän tullut sitä etsineeksi. Kauhun ja pelon valtaamana hän antoi kantaa ruumiin autoon ja viedä sen yksinäiseen paikkaan ja jättää sinne. Mutta joka päivä tuli uusia seikkoja ilmi. Mrs Inglethorne ilmoitti Peter Dawlishin oleskelevan hänen talossaan ja osoittavan ilmeistä mielenkiintoa Elisabetia kohtaan. Arvellen, että hän aavisti, kuka lapsi oli, ja että hän oli vartavasten tullut Severall Streetille, Anita antoi noutaa tyttösen Wimbledoniin ja keskitti kaikki voimansa raivatakseen minun vähäpätöisen persoonani pois tieltä. Sillä minua hän epäili päävihollisekseen, ja luulen melkein, että hän siinä oli oikeassa."
"Ja siinä on sitten kaikki", lopetti Leslie yksinkertaisesti.
Mr Coldwell nousi jäykästi ja verryttelihe.
"Minä menen kotiin nukkumaan. Ei ole luultavaa, että nuo pienet keltaiset ukot tulevat tekemään teille mitään kiusaa, ja luulen voivani huoleti jättää teidät ja Lucretianne tänne. En vielä tiedä, miltä tämä juttu tulee näyttämään oikeudessa, enkä keitä meidän on pakko siihen sekoittaa, keitä ei, mutta sehän on niitä elämän pieniä ikävyyksiä, jotka ihmisen täytyy kestää ja voittaa."
Jane tiesi, että Coldwellin viimeiset sanat tarkoittivat häntä, ja hymyili.
"Minä voin kestää kaiken", hän sanoi, "ja voittaa kaiken, jos tuo pieni kultainen pää silloin tällöin saa nukkua minun tyynylläni."
Hän meni Peterin luo ja ojensi kätensä.
"En tiedä, olenko iloinen – avioerosta", hän sanoi. "Luulen, että olen. Ja toivon sinunkin olevan, Peter."
Hän vilkaisi nopeasti sivullepäin ja näki Leslien järjestelevän papereitaan kirjoituspöytänsä ääressä. Sitten hän jatkoi vielä hiljaisemmalla äänellä:
"Luuletko, että vielä joku muukin on siitä iloinen?" kysyi hän.
"Toivon sitä", sanoi Peter, ja ensimmäisen ja viimeisen kerran Jane Raytham tunsi pienen pistoksen, joka oli kaukaista sukua mustasukkaisuudelle. Mutta se kesti vain sekunnin.
Kaikki muut olivat menneet paitsi Peter ja Leslie ja Lucretia, joka kolistellen pesi astioita keittiössä pitäen ovea raollaan – säädyllisyyden vuoksi.
"No, miltä tuntuu?" kysyi Leslie.
"Hyvältä – käsittämättömän hyvältä."
"Kerronko teille mrs Dawlishista ja hänen aikomuksistaan?"
Peter nyökkäsi päätään.
"Te voitte tietenkin nostaa häntä vastaan kanteen osallisuudesta väärennykseen, mutta minun luullakseni Anita on syyllinen. On paljon parempi, jos annatte hänen lahjoittaa omaisuutensa teille. Teistä tulee silloin hyvin rikas mies, Peter. Mitä aiotte tehdä rikkauksillanne. Ostaa talon Park Lanelta?"
"Pitäisittekö te sellaisesta?" kysyi Peter.
"Minä pitäisin melkein mistä talosta tahansa, Peter", vastasi Leslie hiljaa.
Lucretia, joka tirkisti puoliavoimesta ovesta, näki emäntänsä ruskean pään nojaavan Peterin kuluneen takin olkapäähän ja miehen kumartuvan ja suutelevan häntä.
Lucretia hihitti ylenkatseellisesti.
"No voi kumminkin!" huudahti hän puolittain itsekseen. "Voi niitä naisia!"