Tarinoita nyrkkeilijöistä ja sotilaista
Arthur Conan Doyle (1859–1930)
Novellikokoelma sisältää kertomuksia nyrkkeilymaailmasta ja sotatantereilta. Tarinat käsittelevät urheiluhenkeä ja kamppailuja nyrkkeilykehissä sekä Napoleonin sotien aikaisia historiallisia taisteluita ja sotilaiden kohtaloita.
Arthur Conan doylen 'Tarinoita nyrkkeilijöistä ja sotilaista' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1847. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
TARINOITA NYRKKEILIJÖISTÄ JA SOTILAISTA
Kirj.
A. Conan Doyle
Englanninkielestä suomentanut
Väinö Nyman
A. Conan Doylen kootut kertomukset II
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.
SISÄLLYS:
Tarinoita nyrkkeilijöistä:
Crexleyn Mestari. Falconbridgen lordi. Lordi Barrymoren kukistuminen. Brocas Countryn öykkäri.
Leirijuttuja:
Prikaatin kenraalin rikos. Kettujen kuningas. Harhailija vuodelta '15. Astiallinen kaviaaria. Viheriä lippu. Kolme sotakirjeenvaihtajaa. Prikaatin kenraalin avioliitto. Château Noirin herra.
TARINOITA NYRKKEILIJÖISTÄ
CREXLEYN MESTARI
I
Herra Robert Montgomery istui pöytänsä ääressä ja nojasi päätään käsiinsä mitä syvimmän toivottomuuden vallassa. Hänellä oli edessään avattu pääkirja pitkine, tohtori Oldacren kirjoittamine lääkemääräyspalstoineen. Hänen kyynärpäänsä vieressä olivat puutarjotin eri osastoihin järjestettyine nimilappuineen, korkkilaatikko ja kierrettyjä sinettivahamöhkäleitä, ja kauempana pöydällä oli rivillinen tyhjiä pulloja, jotka odottivat täyttämistään. Mutta hän oli liian alakuloinen voidakseen työskennellä. Hän istui vain paikoillaan pää käsien varassa ja komeat hartiat kumarassa. Välskärituvan likaisista ikkunoista näkyi ulkoa, mustuneen tiili- ja liuskakivietualan takaa, rivillinen suunnattoman korkeita piippuja, jotka kuin jättiläismäiset pilarit kannattivat tummenevaa tummanruskeata pilviröykkiötä. Kuutena päivänä viikossa ne suitsuttivat sisästään savua, mutta tänään, sunnuntaina, olivat uunien tulet sammuksissa. Likainen ja saastainen hämärä synkisti tätä ihmisten ahneuden vahingoittamaa ja kuihduttamaa seutua. Ympäristössä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi voinut ilahduttaa toivotonta mieltä, mutta lääkärin apulaista huolestutti jokin vielä paljon painavampi syy kuin tämä synkkä ympäristö.
Hänen huolensa oli syvempää ja henkilökohtaisempaa. Talvilukukausi lähestyi ja hänen olisi pitänyt matkustaa takaisin yliopistoon suorittamaan loppuun lääketieteelliset opintonsa, joita seuraisi lääkeopillinen arvo. Mutta valitettavasti hänellä ei ollut rahaa, jolla hän olisi maksanut lukukausimaksunsa, eikä hän voinut kuvitellakaan, mistä hän voisi saada sitä. Hän tarvitsi kuusikymmentä puntaa voidakseen aloittaa uransa, mutta määrä olisi yhtä hyvin voinut olla kuusikymmentätuhattakin, koska hän ei kyennyt keksimään minkäänlaista mahdollisuutta rahojen hankkimiseen.
Tohtori Oldacren tulo huoneeseen herätti hänet näistä synkistä mietteistä. Lääkäri oli kookas, sileäksi ajeltu, kunnioitettavan näköinen mies, teeskentelevän ankarine kasvoineen. Hän oli vaurastunut melkoisesti paikallisia kirkollisasioita harrastamalla, ja oli ottanut elämänohjeekseen olla milloinkaan sanoilla tahi teoilla loukkaamatta niitä mielipiteitä, joita hänen oli kiittäminen menestyksestään. Hänen ajatuksensa kunniallisuudesta ja arvokkaisuudesta olivat tavattoman jyrkät, ja hän toivoi samaa apulaiseltaankin. Hänen esiintymisensä ja sanansa olivat aina epämääräisen hyväntahtoisia. Ja nyt joutui toivoton ylioppilas äkillisen mielijohteen valtaan. Hän tahtoi näet koetella tämän ihmisystävällisyyden todellisuutta.
"Anteeksi, tohtori Oldacre", sanoi hän nousten tuoliltaan, "minun täytyy pyytää teiltä suurta suosionosoitusta."
Tohtorin ulkomuoto ei ollut lainkaan rohkaiseva. Hänen suunsa jännittyi äkkiä ja katse suuntautui lattiaan.
"Mitä sitten, herra Montgomery?"
"Tehän tiedätte, sir, minun tarvitsevan vain yhden ainoan lukukauden tutkintojeni lopettamiseen?"
"Olette kertonut minulle niin."
"Minulle se on hyvin tärkeää, sir."
"Luonnollisesti."
"Siitä aiheutuvat menot, tohtori Oldacre, nousevat noin kuuteenkymmeneen puntaan."
"Pelkään, että velvollisuuteni pakottaa minut nyt lähtemään asioilleni, herra Montgomery."
"Hetkinen vielä, sir. Olin toivonut, sir, että te ehkä, jos vain kirjoitan velkakirjan ja lupaan teille korkoa rahoistanne, suostutte lainaamaan minulle tuon summan. Maksan sen sitten teille takaisin, sir, maksan todellakin. Tahi, jos niin tahdotte, voin saatuani arvoni työskennelläkin teille maksaakseni sen."
Tohtorin huulet olivat jännittyneet kapeaksi viiruksi. Hän oli kohottanut silmänsä jälleen ja ne leimusivat vihaisesti.
"Pyyntönne on järjetön, herra Montgomery, ja minä ihmettelen, että voitte ehdottaakaan sellaista. Ajatelkaa vain, sir, kuinka monta tuhatta lääketiedettä lukevaa ylioppilasta tässä maassa on. Epäilemättä heidän joukossaan on paljonkin sellaisia, joiden on hyvin vaikeata hankkia rahoja lukukausimaksuihin. Pitäisikö minun nyt rahoittaa heidät kaikki!? Miksi minä tekisin poikkeuksen juuri teihin nähden? Olen pahoillani ja pettynyt, herra Montgomery, sillä olette nyt saattanut minut niin kiusalliseen asemaan, että minun on pakko hylätä pyyntönne." Hän pyörähti kantapäillään ja poistui loukkautuneen arvokkaana välskärituvasta.
Ylioppilas hymyili katkerasti ja ryhtyi työhönsä saadakseen aamulliset lääkemääräykset valmiiksi. Työ oli niin kurjaa ja arvotonta, että kuka hyvänsä velttiö olisi voinut suorittaa sen yhtä hyvin, ja tämä mies oli poikkeuksellisen rohkea ja jäntevä. Mutta sellaista kuin se olikin, toi se hänelle kuitenkin täysihoidon ja punnan viikolta, mikä oli aivan tarpeeksi hänelle kesäkuukausina. Ja voipa hän vielä säästää siitä muutamia puntia talveksikin. Mutta nuo lukukausimaksut! Mistä hän ne nyt voisi hankkia? Hän ei voinut säästää niitä pienestä palkastaan. Eikä tohtori Oldacrekaan suostunut lainaamaan niitä hänelle etukäteen. Hän ei keksinyt mitään keinoa voidakseen ansaita ne. Hänen aivonsa olivat kyllä melko terävät, mutta eivät silti kyenneet tätä pulmaa ratkaisemaan. Hän kunnostautui lisäksi voimillaan, mutta mistä hän löytäisi asiakkaan, joka voisi käyttää niitä hyödykseen? Kohtalon oikut ovat kuitenkin kummallisia ja hänen asiakkaansa oli jo läheisyydessä.
"Kuulkaahan siellä!" sanoi ääni ovelta.
Montgomery kohotti katseensa, sillä ääni oli kova ja karhea. Sisäänkäytävällä seisoi muuan nuori mies, tanakka, paksuniskainen kaivosmies sunnuntaipukimissaan ja kirjavassa kaulaliinassaan. Hän oli uhkaavan näköinen tummine ilkeine silmineen ja verikoiran leukoineen ja kurkkuineen.
"Kuulkaahan siellä!" sanoi hän jälleen. "Miksi ette ole lähettänyt meille isäntänne määräämää lääkettä?"
Montgomery oli jo tottunut pohjoismaalaisten työläisten raakaan suoruuteen. Alussa se oli raivostuttanut häntä, mutta jonkin ajan kuluttua hän oli käynyt sille tunteettomaksi suhtautuen siihen sen tarkoituksen mukaisesti. Mutta tämä oli jotakin erilaista, jotakin loukkaavaa, raakaa ja ärsyttävää solvausta, sen takana piilevine fyysillisine uhkauksineen.
"Nimenne?" kysyi hän kylmästi.
"Barton. Voi hyvinkin sattua, nuori mies, että painan sen vielä mieleenne. Valmistakaa vaimoni lääke heti, kuuletteko, tahi teille voi muuten käydä huonosti."
Montgomery hymyili. Miellyttävä huojennuksen tunne värisytti suloisesti häntä. Mikä siunattu varmuusläppä tämä oli, jonka kautta hänen ärtyneet hermonsa voisivat ehkä purkautua. Ärsytys oli niin röyhkeä, loukkaus niin aiheeton, ettei hän voinut tuntea mitään noista oman tunnon vaivoista, jotka tekevät lopun ihmisen rohkeudesta. Hän lopetti sen pullon sinetöimisen, joka hänellä juuri oli käsissään, kirjoittaen siihen osoitteen ja sijoittaen sen huolellisesti asettimelle.
"Kuulkaahan nyt", sanoi hän kääntyen kaivosmieheen päin, "teidän lääkkeenne valmistetaan vuorollaan ja lähetetään teille. En kärsi vieraita täällä välskärituvassa. Odottakaa odotushuoneessa, jos lainkaan haluatte odottaa."
"Nuori mies", sanoi kaivosmies, "teidän pitää valmistaa vaimoni lääke heti, tuossa paikassa ja äkkiä, minun katsellessani ja odottaessani, tahi muuten voi ehkä käydä niin, että tarvitsette itse jotakin lääkettä, ennenkuin kaikki on ohi."
"Kehoittaisin teitä välttämään riitaa kanssani." Montgomery puhui sellaisen miehen kovaan ja änkyttävään tapaan, jonka on hyvin vaikeata hillitä itseään. "Te säästytte paljosta harmista, jos vain olette rauhallinen. Ellette noudata neuvoani, saatte selkäänne. Ahah, ettekö usko sitä? Ottakaa sitten opiksenne!"
Lyönnit olivat melkein samanaikaisia – hurja huitaus, joka vihelsi Montgomeryn korvan sivu, ja suora töytäys, joka sattui työläistä leukaan. Onni oli apulaisen puolella. Tuo ainoa viuhuva ylöspäin kohdistuva isku ja tapa, jolla se suunnattiin, ilmaisivat hänelle, että hänellä oli hirveä mies edessään. Mutta jos hän oli vähäksynyt vastustajansa taitoa, oli tämäkin vähäksynyt hänen voimiaan ja paljastanut itsensä kohtalokkaalle lyönnille.
Kaivosmiehen pää sattui kolahtaen välskärituvan hyllyjen nurkkaukseen ja hän vaipui raskaasti lattialle. Siinä hän lepäsi koukistettuine käyrine jalkoineen käsivarret hajallaan, veren tippuessa välskärituvan lattialle.
"Saitteko jo tarpeeksenne?" kysyi apulainen hengittäen kiivaasti.
Mutta mies ei vastannut, koska hän oli mennyt tajuttomaksi. Ja silloin juolahti Montgomeryn mieleen hänen asemansa vaarallisuus ja hän kävi yhtä kalpeaksi kuin hänen vastustajansakin. Kun hän muisti päivän sunnuntaiksi, ajatteli puhtaan tohtori Oldacren hurskaita mielipiteitä ja totesi tämän potilaan kanssa sattuneen hurjan toran, oli hän aivan varma siitä, että hän menettäisi auttamattomasti paikkansa, jos vain nämä seikat tulisivat ilmi. Paikka ei kyllä ollut juuri minkään arvoinen, mutta hän ei voisi saada toistakaan suosituksitta, ja tohtori Oldacre voisi ehkä kieltäytyä antamasta hänelle sellaista. Rahatta lukukausimaksuihin ja paikatta – mihin hän joutuisikaan? Se tiesi ehdotonta tuhoa.
Mutta ehkä hän sittenkin voi säästyä ilmitulemiselta. Hän tarttui tajuttomaan vastustajaansa, veti hänet huoneen keskelle, aukaisi hänen kauluksensa ja puristi vettä sienestä hänen kasvoilleen. Vihdoin nousi mies istualleen huohottaen ja mulkoillen.
"Hitto teidät vieköön, nyt olette turmellut kaulaliinani", sanoi hän kuivaten vettä rinnaltaan.
"Olen pahoillani, että satuin antamaan teille niin kovan iskun", sanoi Montgomery anteeksipyytävästi.
"Kovanko? Voisin kestää sellaisia kärpäselle aiottuja läimähdyksiä koko päivän. Tuo kaappi tuossa iski vain kallooni reijän ja te olette onnellinen mies, koska nyt voitte kehua voittaneenne minut. Olisin nyt hyvin kiitollinen teille, jos vain tahtoisitte antaa minulle vaimoni lääkkeen."
Montgomery valmisti sen mielellään ojentaen sen kaivosmiehelle.
"Te olette vielä heikonlainen", sanoi hän. "Ettekö tahdo jäädä tänne hetkiseksi lepäämään?"
"Vaimoni kaipaa lääkettään", sanoi mies horjuen ovesta kadulle.
Katsoessaan hänen jälkeensä apulainen näki hänen hoipertelevan epävakaisin askelin katua alaspäin, kunnes joku ystävä kohtasi hänet ja he lähtivät kävelemään käsikädessä. Mies ei näyttänyt raakaan pukarin tapaansa olevan ollenkaan vihoissaan ja Montgomeryn pelko haihtui. Ei ollut olemassa mitään syytä, miksi tohtorin olisi pitänyt saada tietää jotakin tästä. Hän kuivasi veren lattialta, järjesti huonekalut paikoilleen ja jatkoi sitten keskeytynyttä työtään toivoen päässeensä vahingotta tästä melko vaarallisesta tilanteesta.
Hänen mielensä oli kuitenkin koko päivän epämääräisen levoton ja tämä tunne muuttui oikeaksi peloksi, kun hänelle myöhään iltapäivällä ilmoitettiin, että kolme herrasmiestä etsii ja odottaa nyt häntä välskärituvassa. Ruumiintarkastus, etsivien äkillinen tulo, vihaisten sukulaisten hyökkäys – kaikkia tällaisia mahdollisuuksia juolahti hänen mieleensä peloittaen häntä. Jännitetyin hermoin ja jäykin kasvoin hän meni tapaamaan vieraitaan.
Nämä muodostivat merkillisen kolmikon. Hän tunsi jokaisen näöltä, mutta sitä, mitä maailmassa näillä kolmella oli tekemistä yhdessä ja mitä he voivat toivoa häneltä, oli mahdoton arvata.
Ensimmäinen oli Sorley Wilson, Nonpareillin hiilikaivoksen omistajan poika. Hän oli noin parinkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, suuren omaisuuden perijä, innokas urheilija ja nyt pääsiäislomalla Magdalenen opistosta. Hän istui työpöydän nurkalla katsellen miettiväisesti ja vaieten Montgomeryä ja kiertäen pienten mustien vahattujen viiksiensä päitä.
Toinen oli Purvis, kapakoitsija, kaupungin suurimman olutravintolan omistaja ja tunnettu vedonlyöjä. Hän oli raaka, sileäksi ajeltu mies, jonka vihaiset kasvot muodostivat kummallisen vastakohdan hänen norsunluuta muistuttavalle paljaalle päälaelleen. Hänellä oli ovelat vaaleansiniset silmät punertavine luomineen ja hänkin kumartui eteenpäin tuoliltaan vaieten ja tuijottaen arvostelevasti nuoreen apulaiseen, lihavien käsien levätessä kummallakin polvella.
Samoin menetteli kolmaskin vieras, Fawcett, hevosten harjoittaja, joka nojautui taaksepäin, pitkät laihat sääret kankaisine ratsastussäärystimineen ojennettuina suoriksi eteenpäin, ja koputteli ratsupiiskallaan eteenpäin työntyviä hampaitaan, hänen karvaisten luisevien kasvojensa ilmaistessa levottomuutta jokaisella piirteellään. Kapakoitsija, keikari ja hevosten harjoittaja vaikenivat kaikki kuin yhdestä tuumin, olivat yhtä vakavissaan ja yhtä arvostelevaisia. Istuuduttuaan heidän keskelleen Montgomery katsoi heihin kuhunkin vuorotellen.
"Mitä nyt, hyvät herrat?" huomautti hän saamatta mitään vastausta.
Tilanne oli hämmentävä.
"Ei", sanoi hevosten harjoittaja vihdoinkin. "Ei. Ei kelpaa. Ei voi tulla kysymykseenkään."
"Nouskaa seisomaan, hyvä mies, että saisimme nähdä teidät siinäkin asennossa", kehoitti kapakoitsija.
Montgomery totteli. Hän saisi epäilemättä tietää vielä kaiken, kunhan hän vain olisi kärsivällinen. Hän nousi ja kääntyi hitaasti ympäri kuin räätälinsä edessä.
"Ei ollenkaan! Ei kysymystäkään!" huusi hevosten harjoittaja. "Hyvänen aika, mies. Mestarihan taivuttaisi hänet polvelleen."
"Ah, nuo ovat vain merimiesjuttuja!" sanoi nuori ylioppilas. "Te voitte luopua koko pelistä, jos vain haluatte, Fawcett, mutta minä aion viedä tämän asian läpi, vaikka minun pitäisi tehdä se yksinäni. En välitä muutamista kolikoista. Pidän hänen vartalostaan paljon enemmän kuin Ted Bartonin."
"Muistelkaa Bartonin hartioita, herra Wilson."
"Lihavuus ei ole aina voimaa. Antakaa minulle rohkeutta, tulisuutta ja jaloa verta. Niillä aina voitetaan."
"Niin, sir, osasitte nyt oikeaan, aivan oikeaan", sanoi punakka kapakoitsija paksulla tahmaisella äänellään. "Juoksijoiden laita on samoin. Jos ne vain ovat puhdasrotuisia ja hyvässä kunnossa, joutuvat lihavat hevoset aina tappiolle – ehdottomasti."
"Hän on ainakin kymmenen naulaa kevyempi", murahti hevosten harjoittaja.
"Satakolmekymmentä."
"Sataviisikymmentä."
"Tuskinpa Mestarikaan painaa paljoa enempää."
"Sataseitsemänkymmentäviisi."
"Niin, siihen aikaan, kun hän eli suurellisesti ja oli lihava kuin emäsika. Jos rasva vain työskennellään pois hänestä, vannon ettei heidän painossaan ole suurtakaan eroa. Oletteko te punnituttanut itseänne äskettäin, herra Montgomery?"
Tämä oli ensimmäinen hänelle tehty suora kysymys. Hän oli seisonut heidän keskellään kuin näytteille asetettu hevonen ja alkoi juuri arvailla, oliko hän enemmän vihainen kuin huvitettu.
"Painan tarkalleen sataviisikymmentäneljä", sanoi hän.
"Minähän jo sanoin häntä tarpeeksi raskaaksi."
"Mutta jos nyt otaksutaan, että te olette harjoitettu", sanoi kapakoitsija. "Entä sitten?"
"Olen aina siinä kunnossa."
"Tavallaan kyllä, epäilemättä, hän on aina siinä kunnossa", huomautti hevosten harjoittaja. "Mutta harjoitteleminen jokapäiväiseen työhön ei ole samaa kuin harjoitteleminen harjoittajan johdolla, ja minä uskallan lyödä vaikka veikkaa tahtomatta lainkaan väittää mielipidettänne vääräksi, herra Wilson, että hänessä on seitsemän naulaa talia liikaa tällä hetkellä."
Nuori ylioppilas puristi sormensa apulaisen hauvislihan ympärille. Tarttuen sitten toisella kädellään hänen ranteeseensa hän taivutti äkkiä kyynärvartta tunnustellen lihaksia, jotka pyöreinä ja kovina kuin krikettipallot ponnahtivat korkealle hänen sormiensa välissä.
"Tunnustelkaa noita!" sanoi hän.
Kapakoitsija ja hevosten harjoittaja tottelivat koetellen niitä kunnioittavasti.
"Hyvä mies, hän kelpaa kyllä vielä!" huudahti Purvis.
"Hyvät herrat", sanoi Montgomery, "teidän pitää nyt luullakseni myöntää, että minä olen ollut hyvin kärsivällinen teidän kanssanne. Olen kuunnellut kaikkea, mitä te olette sanoneet henkilökohtaisista ominaisuuksistani ja nyt minun täytyy todella pyytää, että te hyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle, mistä tässä oikeastaan on kysymys."
Miehet istuutuivat paikoilleen vakavaan liikemiesmäiseen tapaansa.
"Helpostihan se on tehty", sanoi taliääninen kapakoitsija. "Mutta ennen selittämistä meidän piti odottaa ja katsoa, niin sanoakseni, onko meidän tarvis ollenkaan puhua mitään. Nyt se on herra Wilsonin mielestä tarpeellista, mutta herra Fawcett, jolla on samanlainen oikeus mielipiteittensä lausumiseen, koska hän kuuluu takaajiin ja komiteaan, on toista mieltä."
"Hänen vartalonsa oli mielestäni liian hento ja samaa mieltä olen vieläkin", sanoi hevosten harjoittaja koputtaen taasen eteenpäin työntyviä hampaitaan ratsupiiskansa metallipaalia. "Mutta jos hän sattumalta onnistuu ja hänhän on solakkavartaloinen tanakka nuorukainen, ja jos te aiotte auttaa häntä, herra Wilson –"
"Sen aion tehdäkin."
"Entä te, Purvis?"
"En ole sellainen, että vetäytyisin pois pelistä, Fawcett."
"Niin suostun minäkin maksamaan osani kustannuksista."
"Minä tiesinkin teidän varmasti suostuvan", sanoi Purvis, "sillä olisihan jotakin ennen kuulumatonta, että Isaac Fawcett olisi poissa leikistä. No niin, me kokoamme siis tuon satasen palkinnoksi ja nyrkkeilystä tulee tosi, tietysti edellyttämällä, että tämä nuori mies suostuu siihen."
"Suokaa meille anteeksi kaikki tämä roska, herra Montgomery", sanoi ylioppilas ystävällisesti. "Tiedän aloittaneemme väärästä päästä, mutta me selitämme pian asian, ja toivoakseni tekin ymmärrätte etunne suostumalla ehdotukseemme. Ensiksikin, te kai muistatte vielä tuon miehen, jonka te löitte tainnoksiin tänä aamuna? Hän oli Barton, kuuluisa Ted Barton!"
"Olen varma, sir, että te olette nyt melko ylpeä voitettuanne hänet yhdessä erässä", sanoi kapakoitsija. "Hyvänen aika, Morriskin, tuo sadanneljänkymmenenkuuden naulan painoinen nyrkkeilijä, sai nähdä paljon enemmän vaivaa, ennenkuin hän sai Bartonin nukkumaan. Te olette suorittanut hienon teon, sir, ja ehkäpä te suoritatte vieläkin hienomman, jos vain käytätte tilaisuutta hyväksenne."
"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan Ted Bartonista, olen vain nähnyt hänen nimensä lääkemääräyksessä", sanoi apulainen.
"No niin, saatte uskoa kuitenkin sanojani, että hän on oikea teurastaja", sanoi hevosten harjoittaja. "Te, olette antanut hänelle sellaisen opetuksen, jonka tarpeessa hän on ollutkin, koska hänen sanojaan seurasi heti lyönti, ja hänen sanansa ovat aina olleet viiden shillingin arvoiset yleisissä paikoissa. Hän ei ole nyt niin valmis pudistamaan nyrkkiään jokaisen tapaamansa henkilön nenän edessä. Mutta tämä ei nyt kuulu oikeastaan asiaan."
Montgomery katsoi hämmentyneenä heihin.
"Taivaan nimessä, hyvät herrat, ilmoittakaa nyt minulle, mitä te oikeastaan minulta haluatte!" huudahti hän.
"Me pyydämme teitä ottelemaan Silas Craggsin eli tuon kuulun Croxleyn Mestarin kanssa."
"Mutta miksi?"
"Koska Ted Bartonin oli määrä taistella häntä vastaan ensi lauantaina. Hän on Wilsonin hiilikaivosten mestari-nyrkkeilijä ja Craggs taasen Croxleyn sulattimoiden rautatyöläisten edustaja. Me olimme päättäneet luvata satasen miehellemme ottelustaan mestaria vastaan. Mutta te olette nyt erottanut miehemme pois pelistä, hän kun ei voi ryhtyä sellaiseen taisteluun parin tuuman pituinen haava takaraivossaan. Asia voidaan korjata enää vain siten, sir, että te otatte hänen paikkansa. Jos te olette voinut voittaa Ted Bartonin, voitte te ehkä voittaa Croxleyn Mestarinkin, mutta ellette te halua ryhtyä siihen, on meidän antauduttava, koska tässä piirikunnassa ei ole ketään toista hänen vertaistaan. Ottelu on määrätty kaksikymmeneräiseksi, siinä on käytettävä kahden unssin painoisia kintaita, noudatettava queensberryläisiä sääntöjä ja jos ottelua jatketaan vielä sittenkin, määrätään voittaja pisteillä."
Ehdotuksen luonnottomuus karkoitti hetkiseksi kaikki muut ajatukset Montgomeryn aivoista. Mutta sitten tapahtui hänen mielipiteissään äkillinen käänne. Sata puntaa! Kaikki, mitä hän tarvitsi tutkintonsa lopettamiseen, oli siellä valmiina luovutettavaksi hänen käsiinsä, jos hänen kätensä vain olisivat tarpeeksi voimakkaat ottamaan ne. Hän oli ajatellut katkerasti sinä aamuna, ettei hänellä ollut voimistaan minkäänlaista hyötyä, mutta tässä avautui nyt hänelle sellainen tilaisuus, missä hänen lihaksensa voisivat ansaita tunnissa enemmän kuin hänen aivonsa vuodessa. Hän joutui kuitenkin värisyttävän epäilyn valtaan.
"Kuinka minä voisin otella hiilikaivosten puolesta?" sanoi hän. "Enhän minä kuulu millään tavalla hiilikaivosväkeen?"
"Kuuluttepas!" huusi vanha Purvis. "Me olemme merkinneet teidät kirjoihin ja selvä asia se onkin. Kaikki me olemme hiilikaivosväkeä. Tohtori Oldacre on hiilimiesten kerhon lääkäri ja te olette hänen apulaisensa. Voisivatko he vaatiakaan enempää?"
"Niin, hän on vallan oikeassa", sanoi nuori ylioppilas. "Olisihan se urheilukannalta hyvin suurenmoista, herra Montgomery, jos te nyt tahtoisitte auttaa meitä, meidän jouduttuamme tällaiseen pulaan. Luonnollisesti te ette ehkä halua ottaa vastaan tuota sataa puntaa, mutta minä olen melkein varma siitä, että me siinä tapauksessa että te voitatte, voimme järjestät sen siten, että palkinto annetaan teille kellon tahi mitalin tahi jonkin sellaisen esineen muodossa, joka teitä miellyttää. Katsokaa, te olette nyt syypää siihen, että me todella tunnemme meillä olevan oikeutettuja vaatimuksia teihin."
"Sallikaa minun miettiä hetkinen, hyvät herrat. Tämä on hyvin odottamatonta. Pelkään, ettei tohtori milloinkaan salli minun suostua – olen todellisuudessa siitä aivan varmakin."
"Mutta hänen ei tarvitse sitä tietääkään, ei ainakaan ennen ottelua missään tapauksessa. Meidän ei ole pakko ilmoittaa miehemme nimeä. Kun hänen painonsa on vain määrätyn suuruinen ottelupäivänä, ei ihmisten tarvitse välittää mistään muusta."
Seikkailu ja palkinto olisivat jo kumpainenkin erikseen houkutelleet Montgomeryä, mutta molemmat yhdessä olivat vastustamattomia.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "minä suostun."
Kaikki kolme kimmahtivat seisoalleen. Kapakoitsija tarttui hänen oikeaan ja hevosten harjoittaja hänen vasempaan käteensä ja ylioppilas taputti häntä selkään.
"Hyvä mies, kunnon poika!" raakkui kapakoitsija. "Mies, jos te vain voitatte hänet, kohoatte te yhdessä päivässä parhaiten tunnetuksi mieheksi tämän ja Bradfordin välillä. Te kuulutte voittavaan luokkaan, niin juuri, eikä siitä voida erehtyä, ja jos te vain annatte Croxleyn Mestarille selkään, saatte te juoda koko loppuikänne olutta Neljässä Säkissä niin paljon kuin vain haluatte."
"Urheilukannalta katsoen tämä on suurenmoisinta, mistä minä milloinkaan olen kuullut elämässäni", sanoi nuori Wilson. "Koira vieköön, sir, jos te vain suoriudutte siitä kunnollisesti, on teillä vaalipiirin äänet taskussanne, jos vain välitätte niistä. Tehän tiedätte puutarhassani sijaitsevan vajarakennuksen?"
"Senkö tien viereisen?"
"Niin. Laitatin siitä harjoitussalin Ted Bartonille. Te löydätte sieltä kaiken, mitä tarvitsettekin: nuijia, iskupalloja, tankoja, hyppynuoria ja kaikkea muutakin. Sitten te tarvitsette ottelutoverin harjoitellaksenne. Ogilvy on otellut Bartonin kanssa, mutta meidän mielestämme hän ei ole tarpeeksi oppinut. Barton ei ole teille lainkaan vihoissaan. Hän on hyväsydäminen mies, vaikkakin hieman äreä tuntemattomille. Hän piti teitä sellaisena tänä aamuna, mutta nyt hän sanoo tuntevansa teidät. Hän on valmis ottelemaan teidän kanssanne harjoitellakseen ja saapuu kutsustanne paikalle milloin tahansa."
"Kiitoksia vain, ilmoitan teille kyllä sopivan ajan", sanoi Montgomery, ja niin meni komitea riemuiten matkoihinsa.
Apulainen istui hetkisen välskärituvassa ajatellen asiaa puolelta jos toiseltakin. Alkujaan oli hänet yliopistossa harjoittanut muuan mies, joka oli ollut aikoinaan keskisarjan mestari. Oli kyllä totta, että hänen opettajansa voimanpäivät olivat jo aikoja menneet, hänen jalkansa olivat olleet jäykät ja lyöntinsä kankeat, mutta vaikka niinkin, oli hän kuitenkin ollut sitkeä vastustaja. Montgomery oli vihdoin huomannut, että hän voi pitää hänelle enemmänkin kuin puoliaan. Hän oli voittanut yliopiston mitalin, ja hänen opettajansa, joka oli harjoittanut niin monta ylioppilasta, oli kehuskellen lausunut, ettei hän milloinkaan elämässään ollut harjoittanut ketään, joka olisi kuulunut samaan luokkaan kuin Montgomery. Häntä oli kehoitettu tavoittelemaan amatöörinyrkkeilijöiden mestaruutta, mutta hänen kunnianhimonsa ei vetänyt häntä erityisesti sille alalle. Kerran hän oli nyrkkeillyt Hammar Tunstallin kanssa eräässä vajassa muutamilla markkinoilla ja otellut kolme kovaa erää joutuen lopuksi tappiolle, mutta hän oli kuitenkin väsyttänyt ammattinyrkkeilijän melkein kokonaan. Hänen kaikki ennätyksensä supistuivat siihen, mutta riittäisivätkö ne rohkaisemaan häntä otteluun Croxleyn Mestarin kanssa? Hän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan tästä Mestarista ennen, mutta hän olikin menettänyt yhteytensä nyrkkeilijöihin näinä viimeisinä kovina työvuosina. Ja olikohan se nyt niin tärkeätäkään? Jos hän voittaisi, saisi hän nuo rahat, jotka merkitsivät hänelle niin paljon. Jos hän taasen häviäisi, tarkoitti se vain selkäsaunaa. Hän oli näet siitä aivan varma, että hän voi ottaa selkäänsä pelkäämättä. Jos vain ottelun suorittamisessa on yksikin onnistumisen mahdollisuus sadasta, silloin sitä kannattaa koettaa.
Tohtori Oldacre, joka oli juuri palannut kirkosta korea rukouskirja silohansikkaisissa käsissään, keskeytti hänen mietelmänsä.
"Huomasin, herra Montgomery, ettei teitä näkynyt jumalanpalveluksessa", sanoi hän kylmästi.
"Ei kylläkään, sir, koska muutamat seikat estivät minua tulemasta sinne."
"Pidän hyvin suotavana, että talouteeni kuuluvat henkilöt ovat muille hyväksi esimerkiksi. Tässä piirikunnassa on niin vähän sivistyneitä ihmisiä, että meidän niskoillamme lepää suuri vastuunalaisuus. Ellemme me elä korkeimpien ihanteiden mukaan, niin kuinka me voimme vaatia sellaista näiltä työläisraukoilta? On oikein hirveätä ajatellakin, että seurakuntalaiset kiinnittävät enemmän mieltään lähestyvään kinnasotteluun kuin uskonnollisiin velvollisuuksiinsa."
"Nyrkkeilyotteluunko, sir?" sanoi Montgomery syyntuntoisesti.
"Luullakseni se on oikea sanamuoto. Muuan potilaani kertoi minulle, ettei piirikunnassa nykyään puhutakaan muusta. Eräs paikkakuntamme hurjimus, muuan potilaamme sivumennen sanoen, ryhtyy kuulemma otteluun erään Croxleyn nyrkkeilijän kanssa. En ymmärrä, miksi laki ei mene väliin ja kiellä tuollaista alentavaa näytöstä. Ottelu on todellisuudessa kilpakamppailu."
"Te sanoitte sitä äsken kinnasotteluksi."
"Minulle on ilmoitettu, että kahden unssin painoinen kinnas on vain veruke, jolla he kiertävät lakia ja vaikeuttavat poliisin sekautumista asiaan. He taistelevat määrätystä rahasummasta. Tuntuu kauhistuttavalta ja melkeinpä uskomattomalta, eikö tunnukin ajatella, että sellaisia näytöksiä voidaan panna toimeen vain muutamien kilometrien päässä rauhallisesta kodistamme. Mutta tekin kai huomaatte sen, herra Montgomery, että koska meidän pitää taistella sellaista vaikutusta vastaan, on aivan välttämätöntä, että me elämässämme tavoittelemme niin korkeita ihanteita kuin suinkin."
Tohtorin saarnalla olisi ollut parempi vaikutus, ellei apulaisella olisi ollut tilaisuutta pari kolme kertaa koettaa hänen ihanteitaan ja huomata ne odottamattoman alhaisiksi. On aina niin erittäin helppoa sivuuttaa sellaiset synnit, joihin me olemme enimmän taipuvaisia, tuomitsemalla niitä, jotka eivät ole mieleemme. Montgomery tunsi kaikissa tapauksissa, että kaikkien niiden henkilöiden joukossa, joilla on tekemistä sellaisessa ottelussa – kannattajien, takaajien ja katsojien – on todellisella taistelijalla voimakkain ja kunniakkain asema. Hänen omatuntonsa ei soimannut häntä lainkaan siitä. Kestävyys ja rohkeus ovat hyveitä eivätkä vikoja, ja raakuus on ainakin hyväksyttävämpää kuin velttous.
Kadunkulmassa oli pieni tupakkakauppa, mistä Montgomery sai yleiset ja paikalliset tietonsa, kauppias kun oli hyvin puhelias mies ja tiesi kaikki piirikunnan asiat. Apulainen maleksi sinne juotuaan teensä ja kysyi noin vain sivumennen, oliko kauppias milloinkaan kuullut puhuttavan Croxleyn Mestarista.
"Kuullutko hänestä? Kuullutko puhuttavan hänestä?" Pieni mies voi tuskin puhua hämmästyksestä. "Hyvänen aika, sir, hän on piirikunnan ensimmäinen mies ja hänen nimensä on West Ridingissä yhtä tunnettu kuin Derby-kilpailujen voittajankin. Mutta siunatkoon, sir" – tässä hän keskeytti alkaen penkoa muuatta sanomalehtikasaa – "nyt he meluavat hänestä äärettömästi senvuoksi, että hän tulee ottelemaan Ted Bartonin kanssa, ja Croxley Herald on painattanut hänen elämänvaiheensa ja ennätyksensä, ja tässä ne ovat; voitte lukea ne kotonanne."
Se lehden sivu, jota kauppias osoitti, näytti erään kuvan muodostaman pikkusaaren ympärille ladotulta kirjainjärveltä. Kuva oli kömpelö puupiirros jonkun nyrkkeilijän päästä ja niskasta, jota ruudukkaisen villanutun kaulus ympäröi. Siinä oli ilkeät mutta voimakkaat kasvot, kuin jonkun irstaan sankarin kasvot sileiksi ajeltuine kulmineen, terävine silmineen, voimakkaine uhkaavine leukoineen ja eläimellisine nahkapoimuineen sen alla. Pitkät itsepäiset posket ulottuivat verevinä tarkkoihin, tuhoa ennustaviin silmiin asti. Voimakas niska laskeutui suorana korvista kaareutuen olkapäiksi, jotka eivät olleet menettäneet mitään mahtavuudestaan paikallisen taiteilijan käsissä. Ylhäälle oli painettu: "Silas Craggs", ja alemmaksi: "Croxleyn Mestari."
"Siitä saatte tietää hänestä kaiken, sir", sanoi kauppias. "Hän on vaarallinen mies, sir, ja me olemme ylpeitä saadessamme pitää hänet täällä piirikunnassamme. Ellei hän olisi katkaissut jalkaansa, olisi hän nyt Englannin mestari."
"Onko hän katkaissut jalkansa?"
"Kyllä ja se parani huonosti. Häntä sanotaan hänen selkänsä takana suureksi K:ksi, koska hänen jalkansa ovat sen näköiset. Mutta hänen kätensä – no niin, jos ne molemmat saisivat työskennellä täydellä voimalla, niin ihmettelisinpä, missä Englannin mestari silloin olisi."
"Minä otan tämän mukaani", sanoi Montgomery, ja pistäen lehden taskuunsa hän palasi kotiin.
Selostus, jonka hän luki, ei ollut ollenkaan rohkaiseva. Croxleyn Mestarin koko elämäkerta oli selostettu täydellisesti monine voittoineen ja muutamine tappioineen.
"Silas Craggs, joka paremmin tunnetaan urheilupiireissä Croxleyn Mestarin nimellä", sanoi maalaiskertoja, "on syntynyt vuonna 1857 ja on siis nykyään yhdennelläviidettä."
"Hitto vieköön, minähän olen vasta kolmenkolmatta", sanoi Montgomery itsekseen jatkaen lukemistaan iloisempana.
"Osoitettuaan nuoruudessaan hämmästyttävää taipumusta nyrkkeilyyn hän ponnisteli toveriensa eturiviin, kunnes hänestä tuli piirikunnan tunnettu mestari ja hän sai sen komean arvonimen, joka hänellä vieläkin on. Koska hänen kunnianhimonsa yllytti häntä pyrkimään paikallista kuuluisuutta korkeammalle, hankki hän itselleen impressarion ja taisteli ensimmäisen ottelunsa birminghamilaista Jack Bartonia vastaan toukokuussa vuonna 1880 vanhassa Tyhjäntoimittajien Kerhossa. Craggs, joka oli silloin sadanneljänkymmenenkahden naulan painoinen, pääsi voitolle viidessätoista kovassa erässä saaden enemmän pisteitä hyväkseen kuin sisämaalainen. Kun hän suoriutui rotherhitheläisestä James Dunnista, glasgovilaisesta Cameronista ja eräästä Fernie-nimisestä nuorukaisesta, kuviteltiin hänestä niin suuria, että hänet pantiin ottelemaan Ernest Willoxia vastaan, joka siihen aikaan oli Pohjois-Englannin keskisarjan mestari, ja Craggs voittikin hänet kovassa ottelussa tehden hänet taisteluun kykenemättömäksi kymmenennessä erässä sitkeän vastustuksen jälkeen. Siihen aikaan näytti jo melkein siltä kuin nyrkkeilijäin korkeimmat kunniapaikat olisivat olleet tämän nuoren yorkshireläisen saavutettavissa, mutta muudan mitä onnettomin tapaturma pakotti hänet vetäytymään syrjään. Hevosen potkaisu katkaisi hänen reisiluunsa ja hänen oli pakko jäädä vuodeksi lepäämään. Kun hän palasi työhönsä, oli luunmurtuma parantunut huonosti ja hänen sukkeluutensa oli paljon vähentynyt. Siitä johtui, että Willox, jonka hän oli kerran ennen voittanut, antoi hänelle selkään seitsemässä erässä, ja sitten teki saman tempun lontoolainen James Shawkin, vaikka tämä viimeksimainittu tunnustikin tavanneensa hänessä sitkeimmän vastustajansa. Joutumatta kuitenkaan toivottomaksi näiden vastoinkäymisten vuoksi Mestari sovitti ottelutyylinsä ruumiillisten vajavaisuuksiensa mukaiseksi ja uudisti voittojensa sarjan antamalla selkään mustalle Nortonille, Bobby Wilsonille ja raskaaseen sarjaan kuuluvalle Levi Cohenille. Välittämättä vastustajansa kahdeksankolmatta naulaa raskaammasta painosta hän taisteli ratkaisemattoman ottelun kuuluisan Billy McQuiren kanssa, ja jälkeenpäin hän voitti Sam Haren Pelican-kerhossa Lontoossa saaden viidenkymmenen punnan suuruisen palkinnon. Vuonna 1891 tuomittiin hänet epärehellisestä taistelutavasta hänen oteltuaan voittoisan ottelun austraalialaista keskisarjan nyrkkeilijää, Jim Tayloria vastaan, ja tämä tuomio loukkasi häntä niin syvästi, että hän vetäytyi syrjään kiistakentältä. Sen jälkeen hän on tuskin otellut ollenkaan, paitsi milloin hän on auttanut jotakuta paikallista amatööriä, joka on tahtonut oppia tuntemaan eron kapakkakamppailujen ja tieteellisen vastustuksen välillä. Viimeinen näistä kunnianhimoisista sieluista on kotoisin Wilsonin hiilikaivoksista, jotka ovat luvanneet sadan punnan suuruisen palkinnon ja takuun paikalliselle mestarilleen. Liikkeellä on erilaisia huhuja siitä, kuka heidän edustajakseen tulee, ja Ted Bartonin nimeä kuullaan useimmin mainittavan. Mutta vedot, seitsemän yhtä vastaan siitä että Mestari voittaa jokaisen koettelemattoman miehen, antavat selvän kuvan piirikunnan asukkaitten mielipiteistä."
Montgomery luki sen toistamiseen ja hänen kasvonsa kävivät melko vakaviksi. Ei ollut mikään helppo tehtävä tämä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen, ei mikään taistelu yksinkertaisen hosuvan ottelijan kanssa, joka luottaa liiaksi paikalliseen maineeseensa. Miehen ennätysluettelo osoitti hänen kuuluvan ensiluokkaan tahi ainakin lähelle sitä. Oli kuitenkin olemassa muutamia seikkoja hänen hyväkseen ja niitä hänen piti käyttää hyödykseen niin paljon kuin suinkin. Esimerkiksi ikä – kolmekolmatta neljääkymmentä vastaan. Vanha nyrkkeilijäin sananlasku sanoo: "Nuoruus auttaa", mutta nyrkkeilijäin aikakirjat kertovat monista poikkeuksista. Karaistunut veteraani, joka on täynnä tyyntä harkintaa ja nyrkkeilijän voimaa, voi olla välittämättä kymmenestä tahi viidestätoista vuodesta ja antaa selkään useimmille nulikoille. Hän ei voinut siis luottaa liian paljon ikäetuunsa. Mutta sitten hän voi lisäksi kiinnittää huomionsa vastustajansa raajarikkoisuuteen, joka varmaankin merkitsi melko paljon. Ja vihdoin voi käydä niinkin, että Mestari arvostaa niin vähäiseksi vastustajansa taidon, että hän laiminlyö harjoittelunsa ja kieltäytyy luopumasta tavallisista elämäntavoistaan, luulen helposti suoriutuvansa tulevasta tehtävästään. Hänen ikäiseensä ja tapaiseensa mieheen nähden voi sellainen otaksuma olla mahdollinen. Montgomery toivoi hartaasti, että asian laita olisi niin. Sillä aikaa, vaikka hänen vastustajansa olisi ollutkin paras mies, joka milloinkaan on hypännyt nuorien yli kiistakentälle, oli hänen oma velvollisuutensa selvä. Hänen täytyi valmistautua huolellisesti, pitää kiinni jokaisesta mahdollisuudesta ja tehdä kaikki voitavansa onnistuakseen. Mutta hän tiesi tarpeeksi antaakseen arvoa nyrkkeilyssä esiintyville eroavaisuuksille, jollaisia ilmenee muussakin urheilussa amatöörien ja ammattilaisten välillä. Tyyneys, osumisvoima ja ennen kaikkea muuta taito ottaa vastaan koviakin lyöntejä merkitsevät paljon otteluissa. Karaistuneen nyrkkeilijän erityisesti kehittyneet guttaperkkamaiset lihakset voivat pelkäämättä ottaa vastaan lyönnin, joka heittää tavallisen miehen kieriskelemään lattialle. Sellaista täydellisyyttä ei voida saavuttaa viikossa, mutta kaiken sen, mitä vain voidaan tehdä siinä ajassa, hän päätti tehdä.
Montgomeryllä oli hyvä perusta, jolle hän voi rakentaa. Hän oli viisi jalkaa yksitoista tuumaa pitkä, siis tarpeeksi kookas mille tahansa kahdella jalalla seisovalle, kuten vanhat nyrkkeilijät sanovat – notkea ja jäntevä, sukkela kuin pantteri ja niin voimakas, että hän tuskin vielä milloinkaan elämässään oli nähnyt voimiensa rajoja. Hänen lihaksensa olivat kauniit ja kovat, mutta hänen voimansa johtui pikemminkin suuresta hermotarmosta, joka ei ole minkään arvoista mittanauhalla tarkastettaessa. Hänellä oli tuollainen kyömynenä ja suuret silmät, joita ei vielä milloinkaan ole nähty raukan kasvoissa, ja kaiken muun takana piili hänessä kannustavana voimana tietoisuus siitä, että hänen koko uransa onnistuminen oli taitavan vastustuksen varassa. Nuo kolme takaajaa hieroivat käsiään nähdessään hänet työssä seuraavana aamuna harjoitussalissa, missä hän sivalteli nyrkkeilypalloa. Ja Fawcett hevosten harjoittaja, joka oli kirjoittanut Leedsille peruuttavansa vetonsa, lähetti sähkösanoman peruuttaakseen jälleen kirjeensä ja laskeakseen toisen viisikymppisen liikkeelle markkinahintaan, seitsemän yhtä vastaan.
Montgomeryn päävaikeus oli siinä, kuinka hän saisi aikaa harjoituksiinsa tohtorin niihin sekautumatta. Hänen työnsä vei häneltä suurimman osan päivästä, mutta koska hänen oli käytävä potilaitten luona jalkaisin ja kuljettava silloin pitkiäkin matkoja, oli sekin jo harjoittelua. Hän sivalteli nyrkkeilypalloa ja nosteli painoja tunnin joka aamu ja ilta, ja otteli pari kertaa päivässä Ted Bartonin kanssa harjoitussalissa hyötyen niin paljon kuin suinkin tuon hyökkäävän kaksikätisen koneen iskuista. Barton ihaili kovasti hänen taitavuuttaan ja nopeuttaan, mutta epäili hänen voimiaan. Hänen oma tyylinsä perustui koviin lyönteihin ja hän vaati niitä muiltakin.
"Siunatkoon, sir, millainen mitättömän kehno lyönti niin raskaan miehen antamaksi!" saattoi hän huudahtaa. "Teidän on iskettävä paljon kovemmin, ennenkuin Mestari tietää teidän olevan edessäänkään. Ah, tuo oli jo parempi, niin, melkeinpä hieno sivallus!" voi hän lisätä, kun hänen vastustajansa heitti hänet huoneen poikki oikean ottelun lopussa. "Sellaisilta niiden pitää tuntua. Ehkä te sittenkin voitte suoriutua siitä!" Hän nauraa hihitti ilosta, kun Montgomery paiskasi hänet nurkkaan. "Kas niin, mies, te alatte jo olla mainiossa kunnossa. Te olette kunnollisesti sivaltaneet jalat altani. Tehkää se vieläkin, tehkää se vieläkin kerran!"
Tohtori ei saanut tietää Montgomeryn harjoittelusta muuta kuin hänen ruokajärjestelmänsä ja se hämmästytti häntä melkoisesti.
"Te suotte kai minulle anteeksi huomautukseni, herra Montgomery, mutta makunne alkaa käydä melko vaativaiseksi. Sellaisille mielettömyyksille ei kenenkään pidä antaa valtaa nuoruudessaan. Miksi te syötte paahdettua leipää joka ateriaksi?"
"Minusta tuntuu, että se sopii minulle paremmin kuin tavallinen leipä, sir."
"Se lisää vain tarpeettomasti keittäjän työtä. Olen huomannut senkin, ettette te pidä enää perunoistakaan."
"Niin, sir; voin luullakseni paremmin, kun en syö niitä."
"Ettekä te enää juo oluttakaan?"
"En, sir."
"Tuollaisia aiheettomia oikkuja ja kuvitteluja voidaan suuresti halveksia, herra Montgomery. Ajatelkaa, kuinka paljon maailmassa on sellaisia ihmisiä, joille perunat ja olut ovat mitä hienointa herkkua."
"Epäilemättä, sir. Mutta nykyään aion tulla toimeen ilman niitä."
He istuivat kahden syömässä välipalaa ja apulaisen mielestä sopi tilaisuus mainiosti loman pyytämiseen ottelupäiväksi.
"Olisin hyvin kiitollinen, tohtori Oldacre, jos voisitte suoda minulle loman lauantaiksi."
"Se on hyvin hankalaa sellaisena kiireisenä päivänä."
"Tekisin parin päivän työn perjantaina voidakseni jättää kaiken kuntoon. Toivon voivani palata takaisin jo illalla."
"Pelkään, etten voi tulla toimeen ilman teitä, herra Montgomery."
Tämä oli äkillinen vastoinkäyminen. Mutta ellei hän saisi lomaa, lähtisi hän ilman lupaa.
"Te kai muistatte, tohtori Oldacre, että silloin kun minä rupesin apulaiseksenne, sovimme siitä, että minä saan yhden vapaapäivän kuukaudessa. En ole milloinkaan vaatinut ainoatakaan. Mutta nyt on ilmennyt sellaisia syitä, joiden vuoksi minä haluan olla vapaani lauantaina."
Tohtori Oldacre mukautui hyvin vastahakoisesti.
"Luonnollisesti, jos te vetoatte muodollisiin oikeuksiinne, ei siihen ole sen enempää sanomista, herra Montgomery, vaikka minusta tuntuukin siltä kuin se osoittaisi jonkinlaista välinpitämättömyyttä mukavuuteeni ja toimintani etuihin nähden. Vaaditteko te sitä vieläkin?"
"Kyllä, sir."
"Hyvä on. Tehkää, kuten haluatte."
Tohtori kiehui vihasta, mutta Montgomery oli hyvä apulainen, vakava, kykenevä ja ahkera, niin ettei tohtori voinut mitenkään luopua hänestä. Vaikka hän olisi suostunutkin antamaan etukäteen nuo lukukausimaksut, joita hänen apulaisensa oli pyytänyt, olisi se ollut vastoin hänen etujaan, koska hän ei halunnut Montgomeryn valmistumista, vaan toivoi hänen jäävän alempaan asemaan ja työskentelevän edelleenkin pienestä palkasta. Mutta nuorenmiehen tyynessä vaatimuksessa ja hänen äänensä rauhallisessa päättäväisyydessä, kun hän vaati vapaata lauantaita, oli jotakin, joka kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.
"En halua sekautua sopimattomasti asioihinne, herra Montgomery, mutta aiotteko viettää koko lauantain Leedsissä?"
"En, sir."
"Maaseudullako sitten?"
"Niin, sir."
"Siinä menettelette viisaasti. Te huomaatte kyllä, kuinka korvaamattoman vahvistava villien kukkien joukossa vietetty yksi päiväkin voi olla. Oletteko jo miettinyt, mille suunnalle lähdette?"
"Aion mennä Croxleyn suunnalle."
"Kun kerran vain pääsette rautatehtaitten sivu, ei kauniimpaa seutua ole olemassa. Voiko mikään olla sen ihanampaa kuin lepäileminen kentillä ja päivänpaistattaminen joku opettavainen ja kehittävä kirja toverinaan? Suosittelen teille vierailua St. Bridgetin kirkon raunioille, jotka ovat hyvin mielenkiintoinen muinaisjäännös varhaisemmalta normandialaiselta aikakaudelta. Näin sivumennen sanoen huomaan kuitenkin erään hankaluuden, miksi teidän ei pitäisi mennä Croxleyhin lauantaina. Minulle on näet ilmoitettu, että tuo roistomainen nyrkkeilynäytös tapahtuu juuri sinä päivänä siellä. Te ehkä joudutte noiden roikaleitten ahdisteltavaksi, joita se vetää puoleensa."
"Antaudun siihen vaaraan, sir", sanoi apulainen.
Perjantai-iltana, joka oli viimeinen ennen ottelua, kotoutuivat nuo Montgomeryn kolme takaajaa harjoitussaliin tarkastelemaan miestään, kun tämä suoritti muutamia harjoituksia pitääkseen lihaksensa joustavina. Hän oli varmasti loistavassa kunnossa, hänen ihonsa kimalteli terveydestä ja silmänsä tarmosta ja luottamuksesta. Kaikki kolme kävelivät hänen ympärillään ja riemuitsivat.
"Hän on yksinkertaisesti repäisevä", sanoi ylioppilas. "Koira vieköön, te olette suoriutunut siitä loistavasti. Te olette kova kuin piikivi ja valmis taistelemaan elämästä ja kuolemasta."
"Mutta ehkä hän on hieman liian hento", sanoi kapakoitsija. "Hänen vartalonsa on mielestäni vyötäisiltä melko kapea."
"Mitä te painatte tänään?"
"Sataviisikymmentäyksi."
"Viikon harjoitteleminen on siis laihduttanut teitä vain kolme naulaa", sanoi hevosten harjoittaja. "Hän puhui totta sanoessaan olevansa kunnossa. No niin, kaikki tuo on hienoa ainesta, mitä siinä on, mutta en ole sittenkään varma, onko sitä tarpeeksi." Hän pisteli sormellaan Montgomerya kuin tämä olisi ollut joku hänen hevosistaan. "Olen kuullut Mestarin painavan satakuusikymmentä astuessaan kiistakentälle."
"Mutta siihen kuuluu jotakin sellaista, minkä hän tahtoisi kiskoa irti ja jättää pois paitansa mukaan", sanoi Purvis. "Olen kuullut heidän saaneen tehdä työtä hirveästi, ennenkuin hän suostui luopumaan oluestaan, ja ellei siellä olisi ollut tuota hänen suurta punapäistä naistansa, eivät he olisi onnistuneet lainkaan. Nainen kynsi todella erään juomaveikon naaman aivan verille, kun tämä oli tuonut hänelle muutamia litroja mukanaan. He sanovat tuota letukkaa yhtä paljon hänen nyrkkeilytoverikseen kuin armaakseen ja kerrotaan, että hänen vaimoraukkansa sydän on murtumaisillaan sen vuoksi. Hei, nuori vekkuli siellä, mitä sinä haluat?"
Harjoitussalin ovi oli auennut ja noin kuusitoistavuotias, likainen, raudan ja noen mustuttama nuorukainen astui lampun keltaiseen valopiiriin. Ted Barton tarttui häntä kauluksesta.
"Kuulehan nyt, sinä nuori penikka, tämä on yksityinen paikka emmekä me halua tänne vakoojia."
"Mutta kai minä sentään saan puhutella herra Wilsonia?"
Nuori ylioppilas tuli lähemmäksi.
"No poikaseni, mitä asiaa sinulla on?"
"Se koskee tuota tulevaa ottelua, herra Wilson. Haluan vain kertoa miehellenne jotakin Mestarista."
"Meillä ei ole aikaa kuunnella juoruja, poikaseni, ja me tiedämme kaiken Mestarista."
"Ettepähän tiedä, sir. Sitä ei tiedä muut kuin äiti ja minä, ja me ajattelimme, että me mielellämme haluamme ilmoittaa sen miehellenne, koska me tahdomme, että hän antaisi Mestarille kunnollisesti selkään."
"Vai haluat sinä, että Mestari saisi kunnollisesti selkäänsä. Niin mekin teemme. No niin, mitä sinulla on sanottavaa?"
"Onko tämä teidän miehenne, sir?"
"Otaksutaan, että hän on."
"Siinä tapauksessa haluan ilmoittaa sen hänelle. Mestari on sokea vasemmalta silmältään."
"Lorua!"
"Totta se kuitenkin on, sir. Ei kuitenkaan umpisokea, hyvin vähänäköinen vain. Hän salaa sen, mutta äiti ja minä tiedämme sen. Jos te vain livahdatte hänen vasemmalle puolelleen, ei hän voi iskeä teitä. Te huomaatte kyllä asian olevan niinkuin sen olen teille kertonut. Ja pankaa merkille, kun hän laskee oikean kätensä alas. Hänen oikean kätensä leukaan suuntautuva isku on hänen parhaimpansa. Sulattimossa sanotaankin, että Mestari aina lopettaa sillä ottelun. Se on hirveä lyönti, jos se vain osuu oikeaan."
"Kiitoksia, poikaseni. Tämä ilmoitus hänen silmistään on arvokas", sanoi Wilson. "Mutta kuinka sinä olet saanut tietää niin paljon? Kuka sinä oikeastaan oletkaan?"
"Olen hänen poikansa, sir."
Wilson vihelsi.
"Ja kuka sinut lähetti luoksemme?"
"Äitini. Saanko nyt lähteä takaisin hänen luokseen?"
"Ota ensin tämä puolikruununen."
"Ei, sir. En tullut tänne saadakseni rahaa, vain tein sen –"
"Rakkaudestako?" vihjasi kapakoitsija.
"Ei, vaan vihasta!" sanoi poika livistäen pois pimeään.
"Minusta näyttää, että tuo punatukkainen letukka on hänelle sittenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi", huomautti kapakoitsija. "Ja nyt, herra Montgomery, te olette tehnyt jo tarpeeksi tänä iltana, ja yhdeksän tuntia kestävä uni on paras harjoitus ennen ottelua. Jos hyvin sattuu, olette te huomenillalla tähän aikaan taasen turvassa täällä sata puntaa taskussanne."
II
Työt lopetettiin kello yksi iltapäivällä hiilikaivoksissa ja rautatehtaissa, ja ottelu oli määrätty tapahtuvaksi kello kolmen aikaan. Croxleyn sulattimoista Wilsonin hiilikaivosalueelta, Heartseasen kaivoksista, Dodd Millsistä ja Leverworthin sulattimoista tuli työmiehiä joukottain jokaisella foxterrierinsä tahi vainukoiransa kintereillään. Työn käyristäminä ja vaivojen vääristäminä, kumaraisina viikon kestäneestä aherruksesta ahtaissa kaivoskäytävissä tahi puoleksi sokaistuina vuosikausia kestäneestä oleskelusta valkohehkuisen sulan metallin läheisyydessä nämä miehet virkistivät kovaa ja toivotonta elämäänsä harrastamalla urheilua. Se oli heidän ainoa huojennuksensa, ainoa seikka, joka voi kääntää heidän huomionsa pois likaisesta ympäristöstä ja kiinnittää heidän mielensä heitä ympäröivän mustuneen renkaan ulkopuolelle. Kirjallisuus, taiteet ja tieteet olivat heidän näköpiirinsä ulkopuolella, mutta kilpa-ajot, jalkapallo-ottelut, kriketti- ja nyrkkeilykilpailut olivat sellaisia seikkoja, joita he voivat ymmärtää ja joista he voivat tuumiskella edeltäpäin ja lausua mielipiteensä jälkeenpäin. Vaikka tällaiset huvitukset ovatkin joskus raakoja ja eriskummallisia, on mieltymys urheiluun yhä vieläkin suuri kansamme onnentekijä. Se on juurtunut hyvin syvälle luonteeseemme, ja kun sivistys sen joskus karkoittaa pois tieltään, on tuloksena ehkä jalompi ja hienompi luonne, mutta se ei ole enää tuota voimakasta brittiläistä lajia, joka on painanut merkkinsä niin syvälle maailmaan. Jokainen näistä punaliidulla merkityistä työmiehistä, jotka kävellä löntystelivät eteenpäin koirat kintereillään, oli rotunsa tyypillinen edustaja.
Oli tuulinen toukokuun päivä kirkkaine auringonpilkahduksineen ja ajelehtivine pilvineen. Montgomery työskenteli koko aamun välskärituvassa saadakseen tilatut lääkkeet valmiiksi.
"Ilma näyttää hyvin epävakaiselta, herra Montgomery", huomautti tohtori. "Senvuoksi ajattelin, että teidän on ehkä parasta siirtää pieni huvimatkanne maaseudulle joksikin toiseksi päiväksi."
"Pelkään, että minun on sittenkin lähdettävä tänään, sir."
"Olen juuri saanut ilmoituksen, että Angletonin tuolla puolen asuva rouva Potter haluaa neuvotella kanssani. On hyvinkin mahdollista, että viivyn siellä koko päivän, ja senvuoksi olisi ikävää, jos talo jäisi tyhjäksi niin pitkäksi ajaksi."
"Olen hyvin pahoillani, mutta minun on pakko lähteä", sanoi apulainen itsepäisesti.
Tohtori huomasi väittelemisen hyödyttömäksi ja poistui kiukuissaan toimittamaan asiaansa. Montgomery tunsi huojennusta hänen mentyään. Hän meni huoneeseensa, sulloi juoksukenkänsä, nyrkkeilyhousunsa ja krikettivyönsä käsilaukkuunsa. Kun hän tuli alakertaan, odotti herra Wilson häntä välskärituvassa.
"Kuulin tohtorin lähteneen jonnekin?"
"Kyllä; hän viipyy matkallaan mahdollisesti koko päivän."
"En ymmärrä sen vaikuttavan suurestikaan asiaan, koska sen täytyy tulla hänen tietoonsa jo tänä iltana."
"Niin, herra Wilson, tämä asia on minulle hyvin tärkeä. Jos minä voitan, on kaikki hyvin. En halua lainkaan salata teiltä, että nuo sata puntaa ovat ainoana vetovoimana minulle. Mutta jos minä häviän, menetän myös paikkanikin, koska, kuten te jo sanoittekin, en voi salata sitä häneltä."
"Viis siitä! Me kyllä autamme teitä miehissä. Ihmettelen vain, ettei tohtori ole sattunut sitä vielä kuulemaan, koska piirikunnassa ei tällä haavaa puhutakaan juuri muusta kuin siitä, että te tulette ottelemaan Croxleyn Mestaria vastaan. Armitagekin käväisi jo luonamme. Hän on Mestarin takaaja eikä hän ollut lainkaan varma siitä, voidaanko teidät hyväksyä. Mutta Mestari oli sanonut, että hän haluaa taistella kanssanne, olittepa te sitten hyväksyttävä tahi ei. Armitage on sijoittanut rahojaan yritykseen ja olisi mielellään kieroillut, jos vain olisi voinut. Mutta me todistimme hänelle, että te täytätte kaikki ottelun vaatimat ehdot, ja hän myönsi meidän olevan oikeassa. He luulevat, että heillä on helppo tehtävä edessään."
"No niin, minä voin vain tehdä parhaani", sanoi Montgomery.
He söivät väliaterian yhdessä. Ateria oli hiljainen ja melko hermostuttava, koska Montgomery ei voinut ajatella muuta kuin tulevaa ottelua ja Wilson oli pannut likoon enemmän rahoja kuin hän halusi menettää.
Wilsonin kahden hevosen vetämät vaunut olivat oven edustalla. Hevosilla oli korviensa vieressä sinivalkoiset nauharuusukkeet, Wilsonin hiilikaivosten värit, jotka tunnettiin useilla jalkapallokentillä. Puistokujanteen päähän oli kokoutunut noin satahenkinen joukkue kaivostyömiehiä vaimoineen ja he huusivat iloisesti vaunujen kiitäessä heidän ohitseen. Montgomerysta tämä kaikki oli kuin unta ja tavallisuudesta poikkeavaa muodostaen hänen elämänsä omituisimman kokemuksen. Siinä oli kuitenkin inhimillisen toiminnan tuntua ja mielenkiintoa, jotka muuttivat sen kiihkeästi puoleensavetäväksi. Hän nojautui taaksepäin avonaisissa vaunuissa katsellen kaivosmiesten asuntojen ovista ja ikkunoista liehuvia nenäliinoja. Wilson oli kiinnittänyt neulalla sinivalkoisen nauharuusukkeen hänen takkiinsa ja jokainen tiesi hänet siitä omaksi miehekseen. "Paljon onnea, sir; paljon onnea teille!" huudettiin hänelle tien vieriltä. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut joku epäromantillinen ritari, matkalla kehnoihin turnajaisiin, joihin liittyi siitä huolimatta jotakin sankarillista. Hänhän tulisi taistelemaan yhtä paljon toisten kuin itsensäkin puolesta. Hän voi ehkä epäonnistua taidon ja voiman puutteesta, mutta vakavan mielensä syvyyksissä hän vannoi, ettei hänen tappionsa ainakaan tule johtumaan pelosta.
Herra Fawcett oli juuri nousemaisillaan korkearattaisiin hentoihin jahtivaunuihin, joiden aisojen välissä tanssi hänen jalorotuinen hevosensa. Hän heilautti ruoskaansa ja lähti seuraamaan vaunuja. He saivat tiellä kiinni Purviksen, tuon tomaattikasvoisen kapakoitsijan, jonka vaimo oli lähtenyt mukaan ja pukeutunut sunnuntaihattuunsa. Hekin liittyivät matkueeseen, ja sitten kun he ajoivat nuo yksitoista kilometriä viertotietä Croxleyhin, muuttuivat heidän kahden hevosen vetämät nauharuusukkeilla koristetut vaununsa vähitellen kuin jonkin pyrstötähden ytimeksi irrallisine säteilevine pyrstöineen. Jokaiselta sivutieltä ilmestyi näkyviin kaivosmiesten ajopelejä, mustuneita ja pullistuneita, vaatimattomia ja huojuvia ajoneuvoja, jotka olivat aivan täynnä huutavia, rivosuisia ja avomielisiä puoluelaisia. He pysyivät heidän jäljessään noin puoli kilometriä kerskaillen, ruoskien, huutaen, ajaen laukkaa ja kiroillen. Hevosmiehet ja juoksijat, sekautuivat polkupyöräilijöihin. Ja sitten äkkiä osastollinen sheffieldiläistä ratsuväkeä, joka oli vuosittaisella harjoitusmatkallaan niillä seuduilla, ratsasti sapelit helisten esille eräältä kentältä muodostaen komean saattueen vaunuille. Tomupilvien läpi Montgomery näki kimaltelevat vaskikypärät, kirkkaanväriset takit, hevosten keikkuvat päät ja miesten päivettyneet kasvot. Kaikki oli enemmän unen kaltaista kuin milloinkaan ennen.
Ja sitten kun he lähestyivät noita luonnottoman näköisiä pullon kaltaisten rakennusten muodostamia talorivejä, jotka olivat luonteenomaisia Croxleyn sulattimoille, pysähdytti toinen pitempi heidän tiensä poikki vaeltava matkue heidän pitkän kiemurtelevan tomukäärmeensä. Päätie, johon heidän omansa liittyi, oli aivan täynnä kiitäviä ajoneuvoja. Wilsonin matkue pysähtyi, kunnes toiset olivat ehtineet ohi. Rautamiehet huusivat tahi voihkivat mielenlaatunsa mukaan ajaessaan vastustajansa sivu. Raa'at pilapuheet singahtivat puolelta ja toiselta kuin rautapähkinät tahi hiilipalaset. "Tuokaa hänet tänne vain!" – "Hankkikaa ruumisvaunut voidaksenne viedä hänet takaisin!" – "Missä teidän oma vääräsäärenne onkaan?" – "Mies, mies, valokuvauttakaa ensin itsenne muistaaksenne, minkä näköinen te ennen olitte!" – "Hänkö nyt kykenisi taistelemaan, tuollainen puoleksi leivottu lääkäri!" – "Jos sattuu, saa hän vielä tohtoroidakin teidän Mestarianne, ennenkuin Mestarinne on suoriutunut hänestä!"
Näin he sinkauttelivat toisilleen toisen puolueen odottaessa toisen ohimenoa. Sitten alkoi äkkiä kuulua yltyvää muminaa, joka vähitellen kiihtyi huudoksi, ja suuret, neljän hevosen vetämät, lohipunaisilla nauharuusukkeilla runsaasti koristellut vaunut tulivat näkyviin. Ajajalla oli päässään punaisilla nauharuusukkeilla koristettu valkoinen hattu ja hänen vieressään korkealla kuskipukilla istui muuan mies ja nainen, naisen käsivarsi miehen vartalon ympärillä. Montgomery näki heidät vilahdukselta heidän ajaessaan ohi: mies syvälle korvien yli vedettyine karvalakkeineen, väljine pörhökangastakkeineen ja kaulaan kierrettyine punaisine villahuiveineen; nainen uhmaavana, punapäisenä, punakkana ja kiihtyneesti nauravana. Mestari, sillä mies oli juuri hän, kääntyi heidän ajaessaan ohi, katsoi tiukasti Montgomeryyn vilkaisten häneen uhkaavasti ja nauraen suu ammollaan. Hänen kasvonsa olivat kovat ja ilkeät, sinertävät ja uurteiset pitkine poskineen ja tutkimattomine silmineen. Vaunujen takaosa oli täynnä hänen suojelijoitaan – kuumissaan olevia työnjohtajia, piirikunnan johtohenkilöitä ja isännöitsijöitä. Muuan joi metallipullostaan ja kohotti sitä Montgomerylle ajaessaan ohi ja sitten alkoi joukko harveta ja Wilsonin matkue rakuunoineen lähti seuraamaan sitä.
Tie vei heidät pois Croxleystä aaltoilevien viheriöiden kukkuloiden ohi, joita etsijät olivat kaivelleet ja penkoneet hakiessaan hiiliä ja rautaa. Koko seutu oli ryöstetty putipuhtaaksi ja suuret jätekasat ja mahtavat kuonavuoret viittasivat niihin suuriin onkaloihin, joita työmiehet olivat kaivaneet maan sisään. Vasemmalla tie kääntyi ylöspäin paikalle, missä eräs suuri katoton ja hylätty, luhistumaisillaan oleva ja käyttökelvoton rakennus sijaitsi, valon loistaessa sen sisään ikkunattomista aukoista.
"Tuo on vanha Arrowsmithin tehdasrakennus ja ottelun on määrä tapahtua siellä", sanoi Wilson. "Miltä teistä nyt tuntuu?"
"Kiitoksia vain, en ole ollut paremmassa kunnossa, milloinkaan elämässäni", vastasi Montgomery.
"Koira vieköön, pidän teidän rohkeudestanne!" sanoi Wilson, joka oli itse kuumissaan ja levoton. "Te tulette kyllä ottelemaan kunnollisesti, olkoonpa tulos sitten millainen tahansa. Tuo rakennus tuolla oikealla on konttori, ja se on määrätty puku- ja punnitsemishuoneeksi."
Vaunut vierivät sen edustalle kukkulan rinteille kokoutuneen ihmisjoukon huutaessa. Tyhjiä ajopelejä ja ajoneuvoja oli rivittäin alaspäin viettävällä mutkaisella tiellä ja tumma väkijoukko tungeskeli luhistumaisillaan olevan tehdasrakennuksen ovella. Paikat, kuten suurista julistuksista luettiin, maksoivat viisi, kolme tahi yhden shillingin ja koirilta puolet. Tulot, sitten kun niistä oli vähennetty kustannukset, menisivät voittajalle, ja nytkin jo oli aivan selvää, että sataa puntaa suurempi palkkio oli kysymyksessä. Ovelta kuului lakkaamatonta äänten sorinaa. Työmiehet halusivat viedä koiransa sisälle maksutta. He tyrkkivät toisiaan ja koirat haukkuivat. Joukko muodosti kuin kiertävän pyörteen, joka kohisi kumeasti pyrkiessään kapeaa oviaukkoa, sen ainoaa laskupaikkaa kohti.
Vaunut lohenvärisine viirineen ja neljine väsyneine hevosineen olivat tyhjinä konttorin oven edustalla, ja Wilson, Purvis, Fawcett ja Montgomery menivät sisään.
Huone oli suuri ja alaston likaisissa seinissä näkyvine nelikulmaisine vaaleine täplineen. Niissä paikoissa oli joskus maailmassa riippunut kuvia ja almanakkoja. Kulunut korkkimatto peitti lattiaa, mutta siellä ei ollut muita huonekaluja kuin muutamia lavitsoita ja honkapöytä vesikannuineen ja pesuvateineen. Pari nurkkaa oli eristetty muusta huoneesta verhoilla. Huoneen keskelle oli sijoitettu kymmenysvaaka. Muuan tavattoman lihava mies, jolla oli lohenvärinen kaulaliina ja siniset, täplikkäät liivit, tuli huohottaen heidän luokseen. Hän oli Armitage, teurastaja ja karjankasvattaja, hyvin tunnettu monen neliöpenikulman alalla innostuneeksi mieheksi ja hyvin anteliaaksi urheilun suosijaksi.
"No niin, no niin", murahteli hän paksulla, hätäilevällä ja kimeällä äänellään, "te olette siis saapuneet. Oletteko tuoneet miehenne mukananne?"
"Tässä hän on hyvässä kunnossa ja terveenä. Herra Montgomery, saanko esittää teidät herra Armitagelle?"
"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, sir, ja ylpeä voidessani ilmoittaa teille sir, että me täällä Croxleyssä ihailemme rohkeuttanne, herra Montgomery. Vakuutan, että meidän ainoa toivomme on rehellinen ottelu minkäänlaisitta eduitta paremman miehen voitoksi. Tunteemme täällä Croxleyssä ovat sellaiset."
"Minunkin tunteeni ovat samanlaiset", vastasi Montgomery.
"Te ette voisi ilmaista mielipidettänne rehellisemmin, herra Montgomery. Te olette ottanut vaikean tehtävää suorittaaksenne, mutta sellaisessakin voidaan onnistua, sir, kuten kaikki ne, jotka vain tuntevat menettelytapani, voivat todistaa. Mestari on valmis punnittavaksi."
"Niin olen minäkin."
"Teidät on punnittava ottelupuvussa."
Montgomery katsoi karsaasti erääseen pitkään punatukkaiseen naiseen, joka seisoi ikkunan ääressä katsellen ulos.
"Kaikki on niinkuin sen olla pitääkin", sanoi Wilson. "Menkää tuonne verhon taakse pukeutumaan taisteluasuunne."
Hän teki niin ja tuli sitten sieltä esille kuin voimailija ainakin valkoisissa väljissä housuissaan, kangaskengissään ja erään hyvin tunnetun krikettikerhon vyö uumenillaan. Hän oli harjoitettu hyvin lähelle täydellisyyttään, hänen ihonsa kiilsi kuin silkki, jokaisen lihaksen värähdellessä hänen leveissä hartioissaan ja kauniissa käsivarsissaan hänen liikuttaessaan niitä. Ne kiertyivät norsunluumaisiksi kuhmuiksi tahi ojentautuivat pitkiksi, jänteviksi kaariksi, kun hän kohotti tahi laski käsivarsiaan.
"Mitä te pidätte tuosta?" kysyi Ted Barton, hänen todistajansa, ikkunassa seisovalta naiselta.
Nainen katsoi halveksivasti nuoreen voimailijaan. "Suoraa ystävällisyyttähän se vain on, että panette tuollaisen nuoren herrasmiehen ottelemaan todellista miestä vastaan. Hyvänen aika, minun Jackini voisi kuristaa hänet, vaikka Jackin toinen käsi olisi sidottu selän taakse."
"Ehkä voisi ja ehkä ei", sanoi Barton. "En omista tässä maailmassa muuta kuin pari puntaa, mutta niistä minä olen uskaltanut jokaisen pennyn vetoihin hänestä enkä aio peräytyä. Mutta tuolta tulee Mestarikin ja hän näyttää harvinaisen hienolta."
Ammattinyrkkeilijä oli tullut esille verhonsa takaa, tuo paksu kauhistuttava olento luonnottomine rintoineen ja käsivarsineen nilkuttaen hieman vääntyneellä jalallaan. Hänen ihossaan ei ollut mitään kilpailijan ihon tuoreudesta eikä joustavuudesta. Se oli tumma ja laikullinen takkuisten mustien karvojen keskellä sijaitsevine ainoine suurine syntymämerkkeineen, jotka peittivät hänen mahtavaa rintaansa. Hänen painonsa ei ollut missään suhteessa hän voimiinsa, koska nuo leveät hartiat ja voimakkaat käsivarret ruskeine moukarimaisine nyrkkeineen olisivat sopineet raskaimmallekin miehelle, joka milloinkaan on astunut nyrkkeilytantereelle. Mutta hänen lantionsa ja säärensä olivat hennot hartioihin ja käsiin verrattuina. Montgomery taasen oli sopusuhtainen kuin kreikkalainen kuvapatsas. Ottelusta sukeutuisi taistelu miesten välillä, joista toinen oli erityisesti sopiva johonkin urheilulajiin, toisen taasen ollessa yhtä sopiva johonkin toiseen lajiin. Molemmat katsoivat uteliaasti toisiinsa – verikoira ja jalorotuinen kaunismuotoinen terrieri, joista kumpainenkin oli täynnä elinvoimaa.
"Hyvää päivää!"
"Päivää!" Mestari nauroi jälleen ja hänen kolme pykälöityä etuhammastaan välähti hetkiseksi näkyviin. Muut oli lyöty irti hänen leuoistaan parikymmentä vuotta kestäneen taistelukauden aikana. Hän sylkäisi lattialle. "Me olemme saaneet harvinaisen kauniin ottelupäivän."
"Kyllä", vastasi Montgomery.
"Tuollaisesta hyväntuulisuudesta minä pidän", sähisi lihava teurastaja. "Hyviä miehiä molemmat – oikein ensiluokkaisia – sitkeää lihaa ja kovaa luuta! He eivät kanna kaunaa toisilleen."
"Jos hän vain nujertaa minut, niin Jumala häntä suojelkoon!" sanoi Mestari.
"Ja jos me nujerramme hänet, on asian laita aivan sama", keskeytti nainen.
"Tuki sinä suusi, tyttö!" ärähti Mestari kärsimättömästi. "Mikä sinä olet sekaantumaan meidän asioihimme? Voi hyvinkin sattua, että minä vetäisen sinua korvalle."
Nainen ei ollut kuitenkaan millänsäkään uhkauksesta.
"Sinä saat kyllä muutenkin tarpeeksi tekemistä käsillesi, Jack", sanoi hän. "Koeta päästä ensin kuitiksi tästä arvon miehestä, ennenkuin käännyt minua vastaan."
Rakastuneiden riidan keskeytti erään vieraan tulo huoneeseen. Tällä herrasmiehellä oli yllään turkiskauluksinen päällystakki ja päässään tavattoman kiiltävä silkkihattu, sellainen, jollaisia harvoin nähdään kahdeksaa kilometriä kauempana Hyde Parkista. Hän oli työntänyt sen niin kauas takaraivolleen kuin suinkin, niin että lierin reuna muodosti kuin jonkinlaisen puitteen hänen korkealle kaljulle otsalleen, teräville silmilleen ja äreille mutta kuitenkin ystävällisille kasvoilleen. Hän kiiruhti sisään sellaisen etuoikeutetun miehen tyyneen tapaan, millä erotuomari astuu sirkukseen.
"Mies on herra Stapleton, erotuomari Lontoosta", sanoi Wilson.
"Mitä kuuluu, herra Stapleton? Minut esitettiin teille tuon suuren ottelun aikana Corinthian-kerhossa Piccadillyssä."
"Ah, luulenpa niin", sanoi toinen pudistaen hänen kättään. "Olen todellisuudessa esitetty niin monelle, että minun on mahdotonta muistaa kaikkien nimiä. Oletteko te Wilson? No niin, herra Wilson, olen iloinen tapaamisestamme. En voinut saada asemalta hevosta ja senvuoksi olen näin myöhästynyt."
"Te voitte olla vakuutettu meidän olevan ylpeitä siitä, sir", sanoi Armitage, "että nyrkkeilymaailmassa niin tunnettu mies kuin te olette suvainnut saapua pieneen näytökseemme."
"Ei ollenkaan. Ei ollenkaan. Teen vaikka mitä kiintymyksestä nyrkkeilyyn. Onko kaikki kunnossa? Onko miehet punnittu?"
"He ovat valmiit punnittaviksi."
"Ah, voihan sekin olla eduksi, että näen senkin. Olen nähnyt teidät kerran ennenkin, Craggs. Näin teidän ottelevan toisen ottelunne Willoxia vastaan. Te olitte antanut hänelle selkään kerran ennen, mutta silloin hän pääsi teistä voitolle. Mitä osoittaja näyttääkään? Satakuusikymmentäkolme naulaa, pari pois puvusta, siis satakuusikymmentäyksi. Nyt, hyvä mies, on teidän vuoronne. Hyvänen aika, mitä värejä te käytätte?"
"Anonymin krikettikerhon."
"Millä oikeudella? Minä kuulun itse samaan kerhoon."
"Niin minäkin."
"Te olette siis amatööri?"
"Niin, sir."
"Ja te aiotte taistella rahapalkinnosta?"
"Niin."
"Otaksun teidän tietävän, mitä teette. Te muututte; ammattilaiseksi tästä hetkestä alkaen, ja jos te jolloinkin vielä ottelette –"
"En ottele enää milloinkaan."
"Ehkä te ette sitten enää voikaan", sanoi nainen ja Mestari loi häneen hirmuisen silmäyksen.
"No niin, otaksun teidän tietävän omat asianne parhaiten. Nouskaa vaa'alle. Sataviisikymmentäyksi, josta vähennetään kaksi, siis sataneljäkymmentäyhdeksän naulaa – kahdentoista naulan ero, mutta nuoruus ja mainio kunto tasaajina. No niin, kuta pikemmin pääsemme työhön, sitä parempi, koska minä haluan päästä Hellifieldissä seitsemän pikajunaan. Kolmekolmatta minuuttia kestävät erät, minuutin väliajoilla ja queensberryläiset säännöt. Ehdot ovat kai sellaiset, vai mitä?"
"Kyllä, sir."
Molemmat taistelijat heittivät päällystakit hartioilleen ja koko joukko, takaajat, taistelijat, todistajat ja erotuomari, lähtivät jonossa huoneesta. Muuan poliisikomisarius odotti heitä tiellä. Hänellä oli muistikirja kädessään, tuo peloittava esine, jota lontoolainen ajurikin pelkää.
"Minun täytyy kirjoittaa nimenne muistiin, hyvät herrat, senvuoksi, että meidän on ehkä pakko syyttää teitä rauhan rikkomisesta."
"Ette suinkaan aio kieltää ottelua?" huusi Armitage vihasta suunniltaan. "Olen Armitage Croxleystä ja tämä on herra Wilson, ja me olemme vastuunalaisia siitä, että kaikki käy niin rehellisesti kuin pitääkin."
"Kirjoitan vain muistiin nimet siltä varalta, että meidän on ehkä pakko sekautua asiaan", sanoi komisarius tyynesti.
"Mutta tehän tunnette minut hyvin?"
"Vaikka te olisitte puupalikka tahi tuomari, olisi asian laita kuitenkin sama", sanoi komisarius. "Meidän pitää totella lakia ja onhan sentään rajansa kaikella. En ota omalle vastuulleni ottelun kieltämistä, koska näen sen tapahtuvan kintailla, mutta kirjoitan kuitenkin muistiin kaikkien toimihenkilöiden nimet. Silas Craggs, Robert Montgomery, Edward Barton, James Stapleton, Lontoosta. Kuka on Silas Craggsin todistaja?"
"Minä", sanoi nainen. "Niin, te voitte kyllä tuijottaa minuun, mutta se kuuluu minun tehtäviini eikä kenenkään toisen. Anastasia on nimeni ja se kirjoitetaan neljällä a:lla."
"Craggsko?"
"Johnson, Anastasia Johnson. Jos te vangitsette hänet, saatte vangita minutkin."
"Kuka tässä on puhunut vangitsemisesta, sinä mieletön?" murahti Mestari. "Tulkaa nyt jo, herra Armitage, sillä minähän vallan sairastun tällaisesta viivytyksestä."
Komisariuskin liittyi seurueeseen ja alkoi heidän kiivetessään kukkulalle vaatia viranomaisen paikkaa eturiviltä, missä hän voisi turvata lain vaatimuksia ja yksityisenä henkilönä lyödä vetoa kolmestakymmenestä shillingistä kurssiin seitsemän yhtä vastaan herra Armitagen kanssa. He menivät ovesta ja sitten kapeaa kujannetta tiheään sulloutuneiden ihmisten välitse ja puuportaita pitkin eräälle lavalle köyden yli, joka oli pingoitettu vyötäröiden korkeudelle neljän nurkkapaalun väliin. Silloin Montgomery totesi saapuneensa sille nyrkkeilytantereelle, missä hänen välitön onnensa tulisi hetkisen kuluttua näkyviin. Yhdestä nurkkapaalusta riippui sinivalkoinen viiri. Barton vei hänet paikoilleen päällystakin heiluessa irrallaan hänen olkapäillään ja hän istuutui puutuolille. Barton ja muuan toinen mies, joilla kummallakin oli valkoiset villapuserot yllään, asettuivat hänen viereensä. Tämä niin sanottu nyrkkeilytanner oli nelikulmainen, parikymmentä jalkaa kummallekin suunnalle. Toisesta vastapäisestä nurkasta näkyi Mestarin uhkaava haahmo. Punatukkainen nainen ja muuan toinen karheapiirteinen ystävä seisoivat hänen vieressään valmiina auttamaan häntä. Kummassakin nurkassa oli metallivateja, vesisankoja ja sieniä.
Tulon aiheuttama melu ja hälinä hämmensivät Montgomeryn, niin ettei hän oikein ymmärtänyt tilannetta. Mutta nyt syntyi muutamien minuuttien viivytys, koska erotuomari oli jättäytynyt jälkeen, ja hän voi katsoa tyynesti ympärilleen. Ja näky oli sellainen, ettei se haihtunut hänen mielestään koko hänen elämänsä aikana. Ylhäällä, katon asemesta, muuan suuri varisparvi kiisi hitaasti nelikulmaisen, harmaan pilviröykkiön poikki. Ihmisiä oli sulloutunut ylimmille penkkiriveille asti – hienoon verkaan pukeutuneet istuivat alimmaisina ja pumpuli- ja korderoikangaspukuiset heidän takanaan, ja kaikkien kasvot olivat kääntyneet häneen päin. Piippujen harmaa savu täytti rakennuksen ja ilma oli ummehtunut halvan väkevän tupakan kitkerästä hajusta. Kaikkialta ihmiskasvojen välistä pistivät esille koirien päät. Ne murisivat ja haukkua luskuttivat takapenkeillä. Tässä tiheässä ihmisjoukossa oli hyvin vaikeata erottaa eri henkilöitä, mutta Montgomeryn silmät näkivät kuitenkin kiiltelevät vaskikypärät, joita hänen matkueeseensa kuuluneet kymmenen rakuunaa pitivät polvillaan. Aivan lavan vieressä istui viisi reportteria, kolme paikallista ja pari Lontoosta saapunutta. Mutta missä olikaan tuo kaikkivoipa erotuomari? Hänestä ei näkynyt merkkiäkään, ellei hän ollut tuon vihasta puhisevan joukon keskellä tuolla oven läheisyydessä.
Herra Stapleton oli pysähtynyt tarkastelemaan kintaita, joita oli määrä käyttää ottelussa, ja oli tullut sisään rakennukseen kilpaveikkojen jälkeen. Hän oli lähtenyt tulemaan lavalle samaa kapeaa käytävää pitkin ihmisvallien välitse kuin muutkin. Mutta katselijat olivat jo saaneet selville, että Wilsonin mies oli herrasmies ja että erään toisen herrasmiehen oli määrä toimia erotuomarina, ja epäluulojen valtava aalto sieppasi croxleyläiset mukaansa. He vaativat jotakuta omista miehistään erotuomariksi. He eivät halunneet siihen toimeen ketään vierasta henkilöä. Hänen kulkunsa pysäytettiin, kun hän koetti päästä lavalle. Kiihtyneet miehet heittäytyivät hänen eteensä, heilutellen nyrkkejään hänen nenänsä alla ja kiroillen. Muuan nainen kiljui hävyttömiä solvauksia hänen korviinsa. Joku löi häntä sateenvarjollaan huutaen: "Mene sinä vain takaisin Lontooseen! Me emme ole sinunlaistesi miesten tarpeessa! Menkää vain takaisin!"
Stapleton; kimalteleva hattunsa työnnettynä takaraivolle ja korkea, kaareva otsa pullottaen sen alta, katsoi ympärilleen tuuheitten kulmakarvojensa alta. Hän seisoi hurjistuneen ja vaarallisen rahvaan keskellä. Sitten hän veti kellon taskustaan kääntäen sen taulun ylöspäin kädessään.
"Kolmen minuutin kuluttua annan merkin ottelun aloittamiseen", sanoi hän.
He raivosivat hänen ympärillään. Hänen tyynet kasvonsa ja uhmaava silkkihattunsa ärsyttivät heitä. Likaiset kädet kohosivat. Mutta oli jostakin syystä vaikeata lyödä miestä, joka oli niin ehdottoman välinpitämätön kaikesta.
"Annan merkin ottelun aloittamiseen kahden minuutin kuluttua."
He rupesivat sättimään häntä. Vihaisten miesten henkäykset tuprahtelivat hänen tyyniin kasvoihinsa. Muuan kyhmyinen likainen nyrkki vavahteli hänen nenänsä edessä. "Me sanomme teille, ettemme ole teidän apunne tarpeessa. Menkää vain takaisin sinne, mistä olette tullutkin."
"Ottelu aloitetaan minuutin kuluttua."
Silloin miehen tyyni itsepäisyys voitti tuon aaltoilevan, epävakaisen, kiihtyneen joukon.
"Päästäkää hänet menemään, miehet! Jos hyvin sattuu, ei ottelusta sittenkään tule mitään."
"Niin, päästäkää hänet läpi."
"Billy, sinä hölmö, anna hänen mennä. Et suinkaan sinäkään halua ottelua kiellettäväksi?"
"Tehkää tietä erotuomarille – tietä lontoolaiselle erotuomarille!"
Ja puoleksi työnnettynä ja puoleksi kannettuna hänet raahattiin lavalle. Sen vieressä oli pari tuolia, joista toinen oli varattu hänelle ja toinen ajanottajalle. Hän istuutui laskien kätensä polvilleen, hatun ollessa ihmeellisemmässä asennossa hänen päässään kuin milloinkaan ennen, tunteettomana mutta juhlallisena ja sellaisen miehen näköisenä, joka osaa pitää arvossa vastuunalaisuuttaan.
Herra Armitage, lihava teurastaja, tunkeutui lavalle kohottaen molemmat sormuksista kimaltelevat kätensä merkiksi, että hän vaati hiljaisuutta.
"Hyvät herrat!" huusi hän. Ja sitten vieläkin kovemmin: "Hyvät herrat!"
"Ja rouvat!" huusi joku, ja joukossa oli todella melkoinen määrä naisiakin. "Antakaa vain kuulua, hyvä mies!" huusi toinen. "Mitä siankyljykset nykyään maksavat?" huusi kolmas kauempaa. Kaikki nauroivat ja koirat alkoivat haukkua. Armitage heilutti käsiään melun kestäessä kuin hän olisi johtanut jotakin orkesteria. Vihdoin hiljeni melu kokonaan.
"Hyvät herrat", huusi hän, "ottelu tulee tapahtumaan Silas Craggsin, jota me sanomme Croxleyn Mestariksi, ja Wilsonin hiilikaivosten edustajan, Robert Montgomeryn, välillä! Oli määrätty, että ottelijat saavat painaa enintään satakuusikymmentäkaksi naulaa. Kun heidät äsken punnittiin, painoi Craggs satakuusikymmentäyksi ja Montgomery sataneljäkymmentäyhdeksän naulaa. Ottelun säännöt ovat seuraavat: paras mies julistetaan voittajaksi erien jälkeen, jotka saavat yhteensä kestää kolmekolmatta minuuttia, ja ottelussa käytetään kahden unssin painoisia kintaita. Ellei taistelua voida ratkaista sanotussa ajassa, ratkaistaan tulos luonnollisesti pisteillä. Herra Stapleton, tunnettu lontoolainen erotuomari, on ystävällisesti suostunut pitämään silmällä, että kaikki käy oikein. Haluan vielä ilmoittaa, että herra Wilson ja minä, jotka olemme näiden molempien miesten päätakaajat, luotamme täydellisesti herra Stapletoniin, minkävuoksi me pyydämme teitä hyväksymään hänen tuomionsa väittelyttä."
Sitten hän kääntyi toisesta ottelijasta toiseen viitaten kädellään.
III
"Montgomery ja Craggs!" sanoi hän.
Suuri katselijajoukko vaikeni äänettömäksi. Koiratkin lakkasivat haukkumasta ja olisi voitu vallan hyvin otaksua, että suuri rakennus oli aivan tyhjä. Molemmat miehet olivat nousseet seisaalleen pienet valkoiset nyrkkeilykintaat käsissään. He lähestyivät toisiaan tervehtien: Montgomery vakavasti ja Craggs hymyillen. Sitten he jäykistyivät asentoon. Ihmiset huokasivat pitkään, tuhannet kiihoittuneet katselijat vetivät syvään henkeään. Erotuomari kallisti tuoliansa ja katseli äreän arvostelevasti miehiä.
Oli selvää jo alusta saakka, että tässä oli voima sukkeluutta vastassa. Mestari nojasi tylsänä K:n muotoiseen jalkaansa, joka soi hänelle niin peloittavan tuen, että hänen kaatumistaan tuskin voitiin kuvitellakaan. Ja hän voi pyörähtää sillä ympäri tavattoman nopeasti, kun sitävastoin hänen etenemisensä ja peräytymisensä kävivät kömpelösti. Hänen ruumiinsa oli kuitenkin niin paljon suurempi ja leveämpi kuin ylioppilaan ja hänen ruskettuneet kulmikkaat kasvonsa näyttivät niin päättäväisiltä ja uhkaavilta, että Wilsonin puoluelaisten rohkeus lannistui kokonaan. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan, jonka laita ei ollut niin, ja tämä muuan oli Robert Montgomery.
Kaikki hermostuneisuus, josta hän oli ehkä kärsinyt, oli nyt täydellisesti haihtunut, kun hänellä oli tehtävä edessään. Tässä oli jotakin ratkaisevaa – hänen oli määrä antaa selkään tuolle kovakasvoiselle muodottomalle Herkulekselle saadakseen palkinnoksi varat uransa aloittamiseen. Hän hehkui toiminnan suomasta ilosta, joka kiihoitti hänen hermojaan. Hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun keveillä sisä- ja ulkoaskelilla iskien vasemmalle ja oikealle ja tunnustellen tietään. Craggs taasen katseli häneen synkästi ja pahansuovasti, pyörähdellen hitaasti raajarikkoisella jalallaan, vasen käsi ojennettuna ja oikea alhaalla syntymämerkin alapuolella. Montgomery johti vasemmallaan monta kertaa, osuen kevyesti maaliin joka kerta. Hän koetti jälleen, mutta Mestarilla oli vastaote valmiina ja Montgomery horjui taaksepäin kovemmasta lyönnistä kuin hänen oli. Anastasia, nainen, päästi kimeän rohkaisuhuudon, jolloin hänen miehensä antoi iskun oikeallaan. Montgomery sukelsi ja samassa silmänräpäyksessä olivat molemmat miehet toisissaan kiinni.
"Erotkaa! Erotkaa!" huusi erotuomari.
Mestari sivalsi samalla ylöspäin vapisuttaen Montgomeryä iskullaan. Silloin tuli väliaika. Ensi erä oli ollut vilkas. Katselijat taputtivat käsiään ruveten arvostelemaan. Montgomery oli aivan ennallaan, mutta Mestarin karvainen rinta nousi ja laski. Mies kostutti päätään sienellä Anastasian liehutellessa pyyheliinaa hänen edessään. "Hyvä tyttö! Hyvä tyttö!" huusi joukko osoittaen hänelle suosiotaan.
Miehet olivat vastakkain jälleen, Mestari julman valppaana ja Montgomery niin varuillaan kuin kissanpoikanen. Mestari koetti nopeaa hyökkäystä lähestyen kyykyllään kummallisin askelin, mutta nopeampaan kuin olisi voitu ajatellakaan, ylioppilas livahti syrjään ja onnistui karttamaan hänen iskunsa. Mestari pysähtyi, nauroi ja pudisti päätään. Sitten hän viittasi käsillään kuin kutsuen Montgomeryä hyökkäykseen. Ylioppilas tekikin niin johtaen vasemmallaan, mutta saikin palkinnoksi kovan oikean käden lyönnin kylkiluihinsa. Voimakas isku pani hänet horjumaan ja Mestari tuli kavuten lähemmäksi täydentääkseen saamansa edun, mutta Montgomery pysytteli poissa vaaran lähettyviltä suuremmalla nopeudellaan, kunnes aika loppui. Erä oli laimea ja etu oli Mestarin puolella.
"Mestari on liian voimakas hänelle", sanoi muuan sulattaja vierustoverilleen.
"Ehdottomasti, mutta toinen on miellyttävä mies. Ehkä me vielä saamme nähdä jotakin hauskaakin. Hän on tavattoman sukkela."
"Mutta Mestari voi estää sen ja iskeä harvinaisen lujasti. Ehkä hän panee hänet hyppimään, kun hän oikein täräyttää häntä nyrkillään."
He olivat jälleen pystyssä vesipisarain kimallellessa heidän kasvoillaan. Montgomery johti heti ja hänen oikeansa osui läjähtävällä mäjähdyksellä Mestarin otsaan. Kaivosmiehet rupesivat huutamaan ja erotuomari karjui: "Hiljaa! Järjestykseen!" Montgomery väisti vastalyönnin ja iski vasemmallaan. Uutta kättenpaukutusta erotuomarin noustessa seisoalleen suuttuneena: "Ei mitään huomautuksia, hyvät herrat, erien kestäessä."
"Odottakaa vain hetkinen", murahti Mestari.
"Älkää puhuko, otelkaa vain!" sanoi erotuomari vihaisesti.
Montgomery iski silloin osuen vastustajaansa suuhun, niin että Mestari laahautui nurkkaansa kuin vihainen karhu saatuaan osakseen kaikki pahimmat lyönnit tässä erässä.
"Missä teidän seitsemän yhtä vastaan nyt on?" huusi kapakoitsija Purvis. "Otan kuusi yhtä vastaan."
Katsojien joukosta ei kuulunut minkäänlaista vastausta.
"Viisi yhtä vastaan!" Se meni kaupaksi ja Purvis kirjoitti vedot muistiin likaiseen muistikirjaansa.
Montgomery alkoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hän nojautui taaksepäin tuolillaan ojennetuin säärin tukien selkäänsä nurkkapaaluun ja nostaen kinnastetut kätensä nuorille. Kuinka suloinen tämä lepominuutti olikaan jokaisen erän välillä! Jos hän vain voisi suojella itseään onnettomuudelta, väsyttäisi hän varmasti tämän miehen ennen kahdennenkymmenennen erän loppua. Hän oli niin hidas, etteivät hänen voimansa auttaneet mitään. "Te ottelette voittoisaa ottelua, voittoisaa ottelua", kuiskasi Ted Barton hänen korvaansa. "Jos vain toimitte älykkäästi ettekä luota mihinkään sattumaan, on hän vallassanne."
Mutta Mestari olikin viekas. Hän oli otellut niin monta ottelua rammalla säärellään, että hän tiesi, kuinka hän voi sitä parhaiten käyttää. Hän liikkui varovasti ja hitaasti Montgomeryn ympärillä astuen eteenpäin ja jälleen eteenpäin, kunnes hän oli huomaamatta peräyttänyt hänet hänen nurkkaansa. Ylioppilas näki äkkiä riemun välähdyksen noissa julmissa kasvoissa ja leimahduksen noissa synkissä pahansuovissa silmissä. Mestari hyökkäsi hänen kimppuunsa ja hän hyppäsi syrjään nojautuen köysiin. Mestari antoi tulla yhden noista hirveistä leukaan suuntautuvista iskuistaan ja Montgomery mursi sen puoleksi väistöllään. Ylioppilas ponnahti toiselle suunnalle joutuen vastakkaiseen köysien yhtymäkohtaan. Hän oli nyt vangittu nurkkaukseen. Mestari iski toistamiseen murahtaen kuin sika, mikä oli todistuksena iskun voimakkuudesta. Montgomery sukelsi, mutta saikin samalla lyönnin vasemmasta rintaansa. Hän tarttui kiinni vastustajaansa. "Erotkaa! Erotkaa!" huusi erotuomari. Montgomery totteli saaden samalla kovan läimäyksen toiselle korvalleen. Erä oli ollut hänelle tappioksi ja croxleyläiset huusivat ihastuksesta.
"Hyvät herrat, en kärsi tällaista melua", karjui Stapleton. "Olen tottunut toimimaan siistissä seurassa enkä tällaisessa karhu tarhassa." Tämä pieni mies takaraivolle sysättyine hattuineen ja pullistuvine otsineen hallitsi koko katselijajoukkoa. Hän oli kuin yliopettaja poikiensa joukossa ja tuijotti niin tuimasti ympärilleen, ettei kukaan halunnut katsoa häntä silmiin.
Anastasia oli suudellut Mestaria tämän istuutuessa paikoilleen. "Hyvä tyttö; tee se jälleen!" huusi naurava joukko ja vihainen Mestari pudisti nyrkkiään hänelle, kun hän heilutteli pyyheliinaa hänen edessään. Montgomery oli väsynyt ja hieman hellä muutamista paikoista, mutta ei toivoton. Hän oli oppinut jotakin. Häntä ei enää tultaisi viekottelemaan vaaraan.
Kolmessa seuraavassa erässä ei toinen niittänyt sen suurempaa kunniaa kuin toinenkaan. Ylioppilaan lyönnit olivat nopeampia, mutta Mestarin kovempia. Viisastuttuaan saamastaan opetuksesta Montgomery pysytteli lavan keskellä kieltäytyen peräytymästä nurkkaan. Joskus Mestarin onnistui tyrkätä hänet sivuköysiä vasten, mutta nuorempi mies livahti tiehensä tahi tarttui vastustajaansa eroten hänestä sitten. Erotuomarin yksitoikkoinen "Erotkaa! Erotkaa!" keskeytti kumipohjaisten kenkien aiheuttaman nopean heikon kahinan, iskujen kumeat läjähdykset ja molempien väsyneiden miesten kiivaan, sihisevän hengityksen.
Yhdeksännessä erässä olivat molemmat tavattoman hyvässä kunnossa. Montgomeryn korvat suhisivat kyllä vielä siitä lyönnistä, jonka hän oli saanut nurkassa, ja hänen toinen peukalonsa aiheutti hänelle kovia tuskia, koska se tuntui menneen pois sijoiltaan. Mestarissa ei voitu huomata mitään sivallusten aiheuttamaa merkkiä, mutta hän hengitti paljon vaikeammin, ja pitkä merkkirivi erotuomarin paperissa osoitti, että ylioppilas oli suuresti voitolla pisteissä. Kuitenkin jo yksikin tämän rautaisen miehen iskuista oli kolmen hänen lyöntinsä arvoinen ja hän tiesi, ettei hän kintaita olisi voinut pitää puoliaan häntä vastaan kolmeakaan erää. Kaikki se amatöörin työ, jonka hän oli tehnyt, supistui vain paljaaseen taputtelemiseen ja läimäyttelemiseen verrattuna noihin hirveihin iskuihin, joita lapionvarren ja työntökärryjen sitkistämät kädet suuntasivat.
Oli kymmenes erä ja ottelu oli puolivälissä. Vedot olivat nyt vain kolme yhtä vastaan, koska Wilsonin mies olikin pitänyt puoliaan paremmin kuin oli osattu odottaakaan. Mutta ne, jotka tunsivat nyrkkeilytaidon yhtä hyvin kuin vanhan ammattinyrkkeilijän kestävän voimankin, tiesivät, että edut tulisivat olemaan vielä kauan aikaa hänen puolellaan.
"Olkaa nyt varuillanne!" kuiskasi Barton lähettäessään miehensä leikkiin. "Olkaa hyvin varuillanne! Hän tekee teille jonkin kepposen, jos hän suinkin vain voi."
Mutta Montgomery näki tahi oli näkevinään, että hänen vastustajansa alkoi väsyä. Hän näytti uupuneelta ja haluttomalta, ja hänen kätensä poikkesivat hieman asennostaan. Hänen oma nuoruutensa ja kuntonsa alkoivat vaikuttaa. Hän hyökkäsi ja iski hienosti vasemmallaan ja Mestarin väistöstä puuttui hänen tavallinen voimansa. Montgomery johti jälleen osuen taasen maaliin. Sitten hän koetti oikeallaan rintaan, mutta Mestari suuntasi lyönnin väistöllään alaspäin.
"Liian alas! Liian alas! Luvatonta! Luvatonta!" huusivat tuhannet äänet.
Erotuomari antoi ivallisen katseensa kiertää hitaasti ympäriinsä. "Minusta näyttää, että tämä rakennus on aivan täynnä erotuomareita", sanoi hän.
Ihmiset nauroivat ja taputtivat käsiään, mutta heidän suosionosoituksensa olivat hänelle yhtä vähäarvoisia kuin heidän vihansakin.
"Ei mitään kättentaputuksia, olkaa niin hyvä. Tämä ei ole mikään teatteri", huusi hän.
Montgomery oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hänen vastustajansa oli nähtävästi jo hyvin huonossa kunnossa. Hän lisäsi vain pisteitään ja alkoi jo päästä johtoon. Hänhän voi todellakin kaataa heinää auringon paistaessa. Mestari näytti hyvin hämmentyneeltä. Montgomery sivalsi iskun hänen sinertävään leukaansa saamatta mitään takaisin. Ja silloin Mestari laski äkkiä molemmat kätensä ja rupesi hieromaan lanteitaan. Ah, siinäkö syy olikin? Hän oli saanut suonenvetokohtauksen.
"No nyt, siekailematta!" huusi Teddy Barton.
Montgomery hyökkäsi hurjasti eteenpäin, mutta makasikin seuraavassa silmänräpäyksessä lavan keskellä puoleksi tajutonna ja niska melkein sijoiltaan.
Koko erä oli ollut vehkeilyä, jotta hänet saataisiin viekoitelluksi joidenkin noiden hirmuisten leukaan suuntautuvien lyöntien ulottuville, joista Mestari oli niin kuuluisa. Juuri senvuoksi Mestari oli näyttänyt niin haluttomalta ja väsyneeltä, ja siksi hän oli muka ollut saavinaan suonenvetokohtauksen lanteihinsa. Kun Montgomery oli hyökännyt hurjasti eteenpäin, oli hän paljastanut itsensä sellaiselle lyönnille, jollaista ei mikään veri eikä liha voi kestää. Viuhautettuna ylöspäin alhaalta käsin jäykällä käsivarrella, joka pani Mestarin sadanviidenkymmenenkahdeksan naulan painoisen ruumiin kaikki voimat liikkeelle, osui nyrkki häntä leuan alle, jolloin hän pyörähti puoleksi ympäri ja kaatui avutonna ja herpautuneena lavalle. Epämääräistä vaikeroimista ja muminaa, epäselvää ja liian kiihtynyttä voidakseen puhjeta sanoiksi, alkoi kuulua suuresta katselijajoukosta. Ammottavin suin ja tuijottavin silmin katseltiin kiemurtelevaa ja ärähtelevää olentoa.
"Peräytykää! Peräytykää heti!" huusi erotuomari, sillä Mestari oli kumartunut vastustajansa puoleen antaakseen hänelle hänen noustessaan ratkaisevan iskun.
"Peräytykää, Craggs, heti paikalla!" toisti Stapleton.
Mestari laski äreänä kätensä peräytyen köyden viereen ja katsellen julmasti kaatunutta vastustajaansa. Ajanottaja luki sekunteja. Jos hän pääsisi kymmeneen ennen Montgomeryn nousemista, olisi ottelu lopussa. Ted Barton väänteli käsiään ja tanssi tuskissaan nurkassaan.
Kuin unessa, kuin hirmuisen painajaisen ahdistamana ylioppilas kuuli sentään ajanottajan äänen – kolme – neljä – viisi – hän nousi kyynärpäänsä varaan – kuusi – seitsemän – hän oli nyt jo polvillaan, sairaana, tuntien huimausta ja heikkona, mutta päättäväisenä nousemaan. Kahdeksan – hän oli jo pystyssä ja Mestari hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin tiikeri iskien häntä hurjasti molemmilla käsillään.
Ihmiset pidättivät henkeään katsellessaan noita peloittavia iskuja ja odottaen säälittävää loppua – sitäkin säälittävämpää, koska tässä rohkea mutta avuton mies kieltäytyi hyväksymästä tappiotaan.
Mutta ihmisaivot toimivat kummallisen koneellisesti. Tahtomatta ja ponnistuksetta juolahti tämän hämmentyneen, horjahtelevan ja puoleksi pyörryksiin isketyn miehen mieleen se ainoa seikka, joka olisi voinut pelastaa hänet, nimittäin tuo sokea silmä, josta Mestarin poika oli kertonut. Molemmat silmät näyttivät kyllä samanlaisilta, mutta Montgomery muisti pojan puhuneen vasemmasta. Hän horjui vasemmalle puolelle puolittain kaatuneena lyönnistä, joka sattui häntä olkapäähän. Mestari pyörähti ympäri kantapäillään hyökäten hänen kimppuunsa heti.
"Iske hänet tainnuksiin, mies, iske hänet tainnuksiin!" huusi nainen.
"Pitäkää suunne kiinni!" sanoi erotuomari.
Montgomery ponnahti vasemmalle jälleen ja taaskin, mutta Mestari oli liian nopea ja ovela hänelle. Hän pyörähti ympäriinsä osuen häntä suoraan kasvoihin hänen koettaessaan väistää vielä kerran. Montgomeryn polvet notkuivat hänen allaan ja hän kaatui vaikeroiden lattialle. Tällä kertaa hän tiesi olevansa mennyttä miestä. Tuntien katkeraa tuskaa hän totesi haparoidessaan sokeasti käsillään, ettei hän voi mitenkään enää nousta. Kaukaa ja epäselvästi hän kuuli joukon muminan seasta ajanottajan kohtalokkaan äänen, kun tämä laski sekunteja.
"Yksi – kaksi – kolme – neljä – viisi – kuusi –"
"Heretkää!" sanoi erotuomari.
Silloin suuren katselijajoukon hillitty kiihko pääsi valloilleen. Croxleyläiset vaikeroivat kumeasti pettymyksestä, mutta Wilsonin puoluelaiset nousivat seisaalleen huutaen ihastuksesta. Heillä oli vieläkin mahdollisuuksia. Neljän seuraavan sekunnin kuluessa olisi heidän miehensä tullut juhlallisesti lasketuksi pois. Mutta nyt hän oli saanut minuutin tointuakseen. Erotuomari katseli ympärilleen huojentunein ilmein ja nauravin silmin. Hän piti tästä raa'asta leikistä, tästä vaatimattomien sankarien kamppailusta, ja hänestä oli tuntunut hauskalta saadessaan sekautua siihen ratkaisevasti niin dramaattisella hetkellä. Hänen tuolinsa ja hattunsa olivat molemmat niin kallellaan kuin suinkin ja hän ja ajanottaja hymyilivät toisilleen. Ted Barton ja toinen todistaja olivat kiiruhtaneet esille ja työntäneet kumpikin toisen kätensä Montgomeryn polvien taipeeseen ja toisen hänen lanteittensa ympärille ja kantaneet hänet tuolilleen. Hänen päänsä nuokkui hänen olkapäällään, mutta kipollinen kylmää vettä pani hänet värisemään ja hän hätkähti katsellen ympärilleen.
"Hän on kunnossa!" huusivat ihmiset hänen ympärillään. "Hän on harvinaisen rohkea ja oikein hyvä poika!" Barton kaasi vähän konjakkia hänen suuhunsa. Sumu haihtui silloin hieman ja hän totesi, missä hän oli ja mitä häneltä vaadittiin. Mutta hän oli vieläkin niin heikko, että hän tuskin uskalsi toivoakaan voivansa kestää enää seuraavaa erää.
"Todistajat pois lavalta!" huusi erotuomari. "Asentoon!"
Croxleyn Mestari ponnahti innostuneesti tuoliltaan.
"Koettakaa nyt vain väistää hänen lyöntejään älkääkä hätäilkö", sanoi Barton ja Montgomery nousi kohdatakseen vastustajansa vielä kerran.
Hän oli saanut pari opetusta – ensimmäisen silloin, kun Mestari oli saanut hänet ahdistetuksi nurkkaan, ja toisen, kun hänet oli viekoiteltu varomattomasti hyökkäämään niin voimakasta vastustajaa vastaan. Nyt hän päätti olla varuillaan. Toinen sellainen lyönti tekisi hänestä varmasti lopun eikä hänellä ollut varaa antautua sellaiseen vaaraan. Mestari oli päättänyt käyttää hyväkseen saamaansa etua ja hyökkäsi hänen kimppuunsa iskien sekä oikealla että vasemmalla. Mutta Montgomery oli liian nuori ja vikkelä joutuakseen pulaan. Hän seisoi vakavasti jaloillaan jälleen ja kaikki hänen aistinsa olivat taasen entisessä kunnossa. Näky oli suurenmoinen – taistelulaivasto koetti sinkauttaa musertavan yhteislaukauksensa fregattiin, joka aina teki sellaisia liikkeitä, että se voi väistää ne. Mestari pani liikkeelle kaikki nyrkkeilyvoimansa. Hän houkutteli ylioppilasta teeskennellyllä toimettomuudella ja hyökkäsi hänen kimppuunsa raivokkaasti pakottaakseen hänet köysien viereen. Kolmessa erässä hän tuhlasi kaiken tarmonsa koettaessaan tehdä lopun hänestä. Ja koko tämän ajan kuluessa Montgomery tunsi, että hänen voimansa palasivat minuutti minuutilta. Leuan alle osuvan lyönnin vaikutus selkärankaan on kyllä musertava, mutta haihtuva. Hän oli jo pääsemäisillään kokonaan vapaaksi sen vaikutuksesta, lukuunottamatta niskan jäykkyyttä. Ensi erässä kaatumisensa jälkeen hän oli ollut tyytyväinen voidessaan vain puolustautua ja tuntenut itsensä liiankin onnelliseksi kyettyään väistämään Mestarin raivoisia hyökkäyksiä. Toisessa hän jo silloin tällöin uskaltautui lievään vastarintaan ja kolmannessa hän läimäytteli takaisin iloisesti milloin vain siihen sopiva tilaisuus tuli. Hänen puoluelaisensa huusivat hänelle hyväksyvästi jokaisen erän loputtua. Rautatyöläisetkin hurrasivat hänelle tuolla hienolla epäitsekkäisyydellä, jota todellinen urheilu synnyttää. Useimmille heistä, koska he olivat eläimellisiä ja vailla mielikuvitusta, muodosti tämän solakan nuoren Apollon näkeminen, joka kykeni voittamaan häntä kohdanneen onnettomuuden ja jatkamaan omantunnon pakotuksesta suoritettavakseen ottamansa työn loppuun, suurenmoisinta, mitä he milloinkaan olivat kokeneet.
Mutta Mestarin jo luonnostaankin äreä luonne alkoi tulla yhä murhaavammaksi tämän hänen toiveittensa raukenemisen vuoksi. Kolme erää sitten oli ottelu ollut hänen käsissään, mutta nyt oli kaikki tehtävä jälleen uudestaan. Erä erältä sai hänen vastustajansa yhä enemmän takaisin voimiaan. Viidennessätoista erässä oli hän jo täydellisesti ennallaan vikkelyyteen ja voimiin nähden. Mutta valpas Anastasia oli huomannut jotakin rohkaisevaa.
"Lyönnit hänen kylkiluihinsa vaikuttavat häneen, Jack", kuiskasi hän. "Miksi hän muuten ryyppisi konjakkia? Jatka vain samaan tapaan, niin pääset hänestä vieläkin voitolle."
Montgomery oli äkkiä siepannut pullon Bartonin kädestä siemaisten sen sisällöstä melkoisen kulauksen. Sitten, hieman punastunein kasvoin ja niin kummallisen päättäväinen ilme silmissään, että erotuomari tuijotti häneen tiukasti, hän nousi otellakseen kuudennentoista eränsä.
"Valmis kuin peltokana!" huusi kapakoitsija katsellessaan hänen päättäväisiä kasvojaan.
"Tee leikistä loppu, mies; tee leikistä loppu!" huusivat rautatyöläiset Mestarilleen.
Ja sitten heidän rivinsä raikuivat riemusta heidän todetessaan, että heidän sitkeimmällä, kovimmalla ja voimakkaimmalla miehellään oli sittenkin edut puolellaan.
Ei kummassakaan miehessä näkynyt juuri minkäänlaisia lyöntien merkkejä. Pienet kintaat musertavat ja herpaisevat, mutta eivät riko nahkaa. Toinen Mestarin silmä oli kyllä punaisempi kuin millaiseksi luonto oli sen luonut. Montgomeryllä oli pari kolme vaaleampaa paikkaa ruumiissaan ja hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, paitsi tuota punaista läikkää, jonka konjakki oli kohottanut hänen poskiinsa. Hän horjui hieman seisoessaan vastakkain vastustajansa kanssa ja hänen kätensä laskeutuivat alemmaksi aivan kuin kintaat hänen mielestään olisivat tuntuneet äärettömän raskailta. Oli selvää, että hän oli lopussa ja toivottomasti väsynyt. Jos hän vain saisi kovan iskun jälleen, kävisi se varmasti kohtalokkaaksi hänelle. Mutta jos hän voisi antaa vastaiskun, olisiko siinä enää mitään voimaa ja voisiko se millään tavalla aiheuttaa minkäänlaista vahinkoa hänen edessään seisovalle jättiläiselle? Ottelun kriitillisin hetki oli koittanut. Tämä erä päättäisi sen varmasti. "Tee leikistä loppu, mies; tee leikistä loppu!" huusivat rautatyöläiset. Eivät erotuomarin vihaiset silmätkään voineet hillitä kiihoittunutta joukkoa.
Nyt vihdoin oli Montgomerynkin vuoro tullut. Hän oli oppinut paljon kokeneemmalta kilpailijaltaan. Miksi hän ei pelaisi omaa peliään hänen kanssaan? Hän oli kyllä väsynyt, mutta ei lainkaan niin väsynyt kuin hän teeskenteli. Konjakin oli määrä johtaa tuleen hänen varaväkensä, antaa hänelle voimia, että hän voisi käyttää täydellisesti hyväkseen etuaan saadessaan sen. Neste väreili ja pisteli hänen suonissaan juuri sillä hetkellä, kun hän kallisteli ja horjui kuin häviölle joutunut mies. Hän näytteli osansa ihailtavasti. Mestari luuli, että hänellä oli nyt helppo työ edessään, ja hyökkäsi eteenpäin kömpelön vikkelästi lopettaakseen ottelun heti. Hän antoi iskuja oikealla ja vasemmalla, paiskasi Montgomeryn köysiä vasten ja läimäytteli hurjia lyöntejään eläimellisesti murahdellen, mikä todisti niiden väkevää voimaa.
Mutta Montgomery oli liian tyyni antautuakseen noiden murhaavien leukaan suunnattujen iskujen uhriksi. Hän pelastautui onnettomuudesta jäykillä väistöillä, vikkelillä liikkeillä ja päällään, joka oli nopea sukeltamaan. Ja kuitenkin hänen onnistui näyttää vieläkin sellaiselta mieheltä, joka on auttamattomasti mennyttä kalua. Mestari, omien tiheiden iskujensa väsyttämänä ja pelkäämättä mitään niin heikolta mieheltä laski kätensä silmänräpäykseksi ja silloin Montgomeryn oikea sattui kohdalleen.
Isku oli suurenmoinen, suora, virheetön ja nopea, lanteitten ja selän voiman tukema. Ja se sattui juuri siihen paikkaan, mihin se oli tarkoitettukin – sinertävän leuan arimpaan kohtaan. Liha ja veri eivät voineet kestää sellaista lyöntiä sellaiseen kohtaan. Ei rohkeus eikä urhoollisuus voinut pelastaa miestä. Mestari kaatui kumeasti selälleen jymähdyttäen maata sellaisella paukahduksella, kuin jokin luukku olisi pudonnut seinältä. Huuto, jota ei mikään erotuomari voinut vaientaa, kajahti ilmoille täyteen ahdetuilta lavitsoilta, kun jättiläinen kaatui. Hän makasi selällään polvet hieman koukussa ja rinta kohoillen nopeassa tahdissa. Hän vääntelehti ja vapisi, mutta ei voinut nousta. Hänen jalkansa ojentuivat pari kertaa suoriksi suonenvedon tapaisesti, mutta se ei auttanut mitään. Hän oli mennyttä kalua. "Kahdeksan – yhdeksän – kymmenen!" sanoi ajanottaja, ja tuhansista kurkuista kajahtava ääni, joka oli yhtä kuuroksi tekevä kuin sotalaivan yhteislaukaus, ilmoitti sen tosiseikan, ettei Croxleyn Mestari ollut mikään mestari enää.
Montgomery seisoi puoleksi huumautuneena katsellen tuota kookasta ojollaan makaavaa olentoa. Hän voi tuskin ymmärtää, että kaikki nyt todellakin oli jo ohi. Hän huomasi erotuomarin viittaavan häneen päin kädellään ja kuuli nimeään huudettavan riemuiten joka suunnalta. Ja sitten hän näki jonkun hyökkäävän kohti; hän näki vilahduksen punastuneista kasvoista ja liehuvan, punaisen tukan muodostamasta sädekehästä, ja kintaaton käsi iski häntä silmien väliin, niin että hän kaatui lavalle vastustajansa viereen, tusinan hänen kannattajiensa koettaessa hillitä raivostunutta Anastasiaa. Hän kuuli erotuomarin vihaiset huudot, raivostuneen naisen kiljahdukset ja rahvaan karjumisen. Sitten jotakin tuntui katkeavan hänessä kuin liiaksi pingoitettu viulunkieli ja hän vajosi syvälle tiedottomuuden sumuiseen kuiluun.
Pukeutuminen tapahtui kuin unessa ja samoin Mestarinkin näkeminen. Tämän kasvot olivat vääristyneet verikoiramaiseen hymyyn, niin että hänen kolme etuhammastaan välähteli ystävällisesti. Hän pudisti sydämellisesti Montgomeryn kättä.
"Olisin ollut hyvin iloinen, jos vain olisin saanut kuristaa teitä kurkusta, poikaseni, ainakin vähän aikaa sitten", sanoi hän. "Mutta en ole vihoissani teille. Tuo isku, joka kellisti minut, oli harvinaisen voimakas, – en ole saanut parempaa sitten toisen otteluni Billy Edwardsin kanssa vuonna 89. Ehkä te aiotte jatkaa tätä alaanne vielä. Jos teette sen ja haluatte harjoittajaa, ei lavalla esiinny paljonkaan sellaista, mitä minä en tietäisi. Tai haluaisitteko te koettaa vanhaan tapaan minun kanssani paljailla nyrkeillä? Teidän tarvitsee vain kirjoittaa rautatehtaihin saadaksenne minut käsiinne."
Mutta Montgomery sanoi, ettei hänellä ollut sellaisia kunnianhimoisia pyyteitä. Hamppukankainen pussi, joka sisälsi hänen osansa, satayhdeksänkymmentä puntaa, ojennettiin hänelle, ja hän antoi siitä kymmenen puntaa Mestarille, joka myös sai jonkun osan sisäänpääsymaksuista. Sitten nuoren Wilsonin kulkiessa hänen toisella ja Purviksen hänen toisella sivullaan ja Fawcettin kantaessa hänen matkalaukkuaan heidän takanaan hän nousi riemuiten vaunuihinsa ja ajoi hurraavien ihmisjoukkojen välitse, jotka rajoittivat viertotietä yhdentoista kilometrin pituudelta kuin aita, takaisin lähtöpaikkaansa.
"En ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään niin suurenmoista. Koira vieköön, kuinka se olikaan repäisevää!" huudahti nuori Wilson, jonka päivän tapahtumat olivat saattaneet jonkinlaiseen hurmiotilaan. "Barnsleyssä on muuan mies, joka luulottelee itsestään jotakin. Me valmistamme teille tilaisuuden otteluun hänen kanssaan ja annamme hänen koettaa, mitä hän voi teille. Me kokoamme keskenämme palkinnon, emmekö kokoakin, Purvis? Teidän ei tarvitse milloinkaan enää kaivata takaajia."
"Hänenkö sarjassaan?" sanoi kapakoitsija. "Olen hänen puolellaan kaikissa kaksikymmentä erää kestävissä otteluissa, oli sitten vastassa vaikka minkä ikäisiä, minkä maalaisia, ja minkä värisiä tahansa."
"Niin olen minäkin!" huusi Fawcett. "Maailman keskisarjan mestari hän on ja hän istuu nyt näissä samoissa vaunuissa meidän kanssamme."
Mutta Montgomery ei antanut houkutella itseään.
"Ei; minun pitää nyt ryhtyä omaan työhöni."
"Ja millaiseen sitten, jos nyt saamme luvan kysyä?"
"Aion käyttää nämä rahat lääketieteellisten opintojeni lopettamiseen."
"No niin, meillä on paljon lääkäreitä, mutta te olette ainoa mies tässä piirikunnassa, joka voi kellistää Croxleyn Mestarin. Mutta luullakseni te tiedätte omat asianne parhaiten. Kun olette suorittanut tutkintonne, on teidän parasta palata takaisin näille seuduille, koska Wilsonin hiilikaivoksissa on teille aina työtä."
Montgomery oli palannut kiertotietä välskäritupaan. Hevoset höyrysivät oven edustalla, koska tohtorikin oli juuri palannut takaisin pitkältä matkaltaan. Monta sairasta oli käynyt tapaamassa häntä hänen poissa ollessaan ja hän oli pahimmalla tuulellaan.
"Olen luullakseni hyvinkin iloinen, että olette suvainnut tulla lainkaan takaisin, herra Montgomery", sähähti hän. "Kun te seuraavalla kerralla aiotte valita itsellenne vapaapäivän, ei se toivoakseni tapahdu niin kiireisenä aikana."
"Olen pahoillani, sir, että se on aiheuttanut teille hankaluuksia."
"Niin, sir, se on aiheuttanut minulle tavattoman suuria hankaluuksia." Tässä hän ensi kerran katsoi tiukasti apulaiseensa. "Taivas varjelkoon, herra Montgomery! Mitä te olette tehnyt vasemmalle silmällenne?"
Siihen juuri Anastasia oli merkinnyt vastalauseensa.
Montgomery nauroi. "Ei se ole mitään, sir", sanoi hän.
"Ja teillä on lyijynharmaa täplä leukannekin alla. On todella hirveätä, että edustajani kulkee täällä niin häpeällisessä kunnossa. Kuinka te olette saanut nuo merkit?"
"No niin, sir, kuten te tiesitte, oli Croxleyssä tänään pieni nyrkkeilynäytös."
"Ja tekö sekaannuitte tuohon raakaan joukkoon?"
"Melko lailla."
"Ja kuka hyökkäsi kimppuunne?"
"Toinen taistelijoista."
"Kumpi heistä?"
"Croxleyn Mestari."
"Taivas varjelkoon! Ehkä te sekaannuitte estävästi hänen hommiinsa?"
"Sanoakseni totuuden, en voi kieltääkään sitä."
"Herra Montgomery, sellaisessa toiminnassa kuin minun, se kun on läheisessä yhteydessä pienen yhteiskuntamme korkeimpien ja edistyneimpien piirien kanssa, on mahdotonta –"
Mutta juuri silloin jonkun kornetin soittajan koettava puhallus hänen etsiessään oikeata ääntä särisi heidän korvissaan ja hetkistä myöhemmin Wilsonin kaivosmiesten messinkiorkesteri soitti täydellä höyryllä välskärituvan ikkunoiden takana marssia: "Katsokaa voittaneen sankarin tuloa". Liput liehuivat ja kaivosmiehet huusivat äänensä käheiksi.
"Mitä tuo on? Mitä tämä tarkoittaa?" huusi vihainen tohtori.
"Se tarkoittaa sitä, sir, että minä olen sillä ainoalla tavalla, joka oli minulle mahdollinen, ansainnut ne rahat, jotka tarvitsen tutkintojeni suorittamiseen. Velvollisuuteni on nyt ilmaista teille, tohtori Oldacre, että aikomukseni on palata takaisin yliopistoon hetimiten, ja minä neuvon teitä hankkimaan itsellenne uuden apulaisen niin pian kuin suinkin."
FALCONBRIDGEN LORDI
Englannin mestari Tom Cribb oli sitten, kun hän oli lopettanut toimeliaan uransa kahdella kuuluisalla ottelullaan peloittavan Molineuxin kanssa, asettunut asumaan ostamaansa kapakkaan, jota nimitettiin Union Armsiksi ja joka sijaitsi Panton-kadun kulmauksessa Haymarketissa. Tämän ravintolan myyntipöydän takana oli viheriä, kankaalla päällystetty ovi, joka aukeni suureen, punaisilla seinäpapereilla verhottuun vierashuoneeseen. Se oli koristettu useilla urheilupiirroksilla ja lukemattomilla maljoilla ja vöillä, jotka olivat kuuluisan ammattinyrkkeilijän voittoisan uran talteenpantuja voitonmerkkejä. Tähän mukavaan huoneeseen oli nuorten amatöörien tapana kokoutua väittelemään, maistellessaan Tom Cribbin mainioita viinejä, muinaisista otteluista, kuulemaan uutisia nykyisistä ja suunnittelemaan uusia. Sinne tulivat myös hänen nyrkkeilijätoverinsa, erittäinkin sellaiset, jotka olivat köyhiä tahi muuten huolissaan, koska Mestarin anteliaisuus oli tullut sananparreksi eikä ainoatakaan miestä hänen omalta alaltaan pyöräytetty milloinkaan ovelta takaisin, jos vain rohkaisevat sanat tahi hyvä ateria voivat parantaa hänen tilaansa.
Kysymyksessä olevana aamuna, elokuun 25:nä päivänä vuonna 1818, istui vain pari miestä tässä kuuluisassa huoneessa. Toinen oli Cribb itse, joka oli lihonut yhdeksi ainoaksi silavamöhkäleeksi niinä seitsemänä vuonna sen ajan jälkeen, jolloin hän harjoitellessaan viime otteluaan varten oli juossut kuusikymmentäviisi kilometriä päivässä kapteeni Barclayn kanssa ylämaan teillä. Vaikka hän olikin yhtä leveä ja paksu kuin pitkäkin, ei hän kuitenkaan painanut täyttä kahtasataakahdeksaakymmentä naulaakaan, mutta hänen kovat, voimakkaat kasvonsa ja terävät silmänsä osoittivat, ettei kapakoitsijan lihavuus ollut vielä täydellisesti lamauttanut entisen ammattinyrkkeilijän luontoa. Vaikka kello ei vielä ollut yhtätoistakaan, oli hänen edessään pöydällä suuri tuopillinen olutta ja hän leikkeli juuri parhaillaan mustaa tupakkaa viipaleiksi, musertaen ne hienoksi känsittyneillä sormillaan. Huolimatta kaikkien tuimien ottelujen hänelle suomasta maineesta näytti hän sellaiselta, jollainen hän olikin – hyväsydämiseltä kunnioitettavalta perheenisältä, lakia kunnioittavalta ja ystävälliseltä, onnelliselta ja varakkaalta mieheltä.
Hänen toverinsa ei kuitenkaan näyttänyt millään tavalla elävän samanlaisissa helpoissa oloissa ja hänen kasvoissaan olikin aivan erilainen ilme. Hän oli pitkä, kaunisvartaloinen mies, noin viisitoista vuotta mestaria nuorempi, ja kasvojensa itsevaltaisella ilmeellä ja leveillä kauniilla hartioillaan hän palautti mieleen jotakin siitä miesmäisestä kauneudesta, mikä oli ollut ominaista Cribbille hänen ollessaan parhaimmillaan. Ei kukaan, joka vain näki hänen kasvonsa, voinut olla huomaamatta että hän oli ammattinyrkkeilijä, ja jokaisen, joka vain ymmärsi sellaisia seikkoja ja kiinnitti huomionsa hänen kuusi jalkaa pitkään vartaloonsa ja satakahdeksankymmentäkaksi naulaa painaviin koviin lihaksiinsa, oli pakko myöntää, että hän oli aloittanut uransa sellaisilla edellytyksillä, joiden, jos niitä vain tuki rohkean sydämen kannustava voima, oli pakko viedä hänet kauaksi. Tom Winter eli Spring, kuten hän nimitti itseään, oli todellakin tullut Lontooseen herefordshireläisestä kodistaan maaseudulta saavuttamiensa paikallisten voittojen mainehikkaana sankarina ja hän oli vielä lisännyt tätä mainettaan parilla voittoisalla ottelulla kahta kauhistuttavaa lontoolaista raskaaseen sarjaan kuuluvaa nyrkkeilijää vastaan. Kolme viikkoa aikaisemmin hän oli kuitenkin saanut selkäänsä kuuluisalta Painterilta ja tämä taka-askel painoi raskaasti nuorukaisen mieltä.
"Älä ole milläsikään, poikaseni", sanoi Mestari katsellen tuuheiden kulmakarvojensa alta toverinsa surullisia kasvoja. "Sinä suhtaudut siihen todellakin liian vakavasti, Tom."
Nuori mies voihkaisi vastaamatta kuitenkaan mitään.
"Muutkin ovat saaneet selkäänsä ennen ja eläneet, päästen vihdoin Englannin mestareiksi. Tässä minäkin istun tuon saman arvonimen omistajana. George Nicholls voitti minut vuonna 1805 Broadwaterissa? Mutta vaikuttiko se mitään? Minä jatkoin ottelujani ja tässä minä nyt olen. Kun suuri Black saapui Amerikasta, eivät he enää lähettäneetkään sanaa George Nichollsille. Kehoitan sinua vain jatkamaan ja, koira vieköön, minä näen sinun vielä kohoavan minun asemaani."
Tom Spring pudisti päätään. "Ei ikinä, jos minun vain pitää otella sinun kanssasi saavuttaakseni sen arvon, isä."
"En voi pitää sitä hallussani iankaikkisesti, Tom. Sellainen otaksuma on järjetön. Aion luopua siitä kaikkien lontoolaisten nähden Fives Courtsissa tulevana vuonna ja juuri sinulle sen haluan luovuttaa. En voi enää harjoitella säilyttääkseni sitä, poikaseni. Minun aikani on jo mennyt."
"No niin, isä, en aio milloinkaan pyytää sitä, ennenkuin sinä itse haluat väistyä syrjään. Sen jälkeen saa asia mennä menojaan."
"Sinun pitää nyt levähtää, Tom. Odota sinä vain sopivaa tilaisuutta ja sillä aikaa on täällä sinulle aina vuode ja ruokaa."
Spring iski nyrkillään polveensa. "Tiedän sen, isä. Aina siitä saakka, jolloin minä saavuin tänne Fownthorpesta, olet sinä ollut kuin isä minulle."
"Näen aina, kenestä tulee voittaja."
"Kauniskin voittaja! Sainhan selkääni Ned Painterilta neljännessäkymmenennessä erässä."
"Mutta sinähän olit voittanut hänet ennen."
"Ja taivaan nimessä, minä voitan hänet vieläkin!"
"Niin sinä toki teetkin, poikaseni. George Nicholls ei tule antamaan minulle milloinkaan enää tointa syrjäiskua. Hän tiesi liian paljon. Hän matkusti Bristoliin, osti sieltä lihaliikkeen ja siellä hän on vielä tänäkin päivänä."
"Niin, minä aion vielä yrittää Painterin kanssa, mutta minulla ei ole enää shillinkiäkään jäljellä. Takaajani ovat menettäneet luottamuksensa minuun. Ellei sinua olisi olemassa, isä, saisin asua koirankopissa."
"Eikö sinulla ole mitään jäljellä, Tom?"
"Ei aterian hintaakaan. Jätin jokaisen omistamani pennyn ja samalla hyvän nimeni Kingstonin lavalle. Olen pahassa pulassa toimeentuloni puolesta, ellen saa aikaan toista ottelua, mutta kuka uskaltaa nyt enää ruveta takaajakseni?"
"Pyh, mies, kaikki ymmärtäväiset takaavat sinua. Sinä olet luettelon alkupäässä kaikista Ned Paintereista huolimatta. Mutta onhan muitakin keinoja, joilla mies voi ansaita hieman. Täällä kävi tänä aamuna eräs herrasnainen – ei mikään ulkokiiltoinen, vaan todellinen hienostoon kuuluva ja kauttaaltaan ensiluokkainen, jonka vaunuissa oli kruunu – kysymässä sinua."
"Kysymässä minua? Muuan herrasnainenko?" Nuori nyrkkeilijä nousi hämmästyneenä seisomaan silmien ilmaistessa jonkinlaista kauhua. "Et suinkaan sinä tarkoita, isä –"
"En tarkoita mitään sellaista, mikä ei olisi rehellistä, poikaseni. Voit luottaa siihen."
"Sinähän sanoit minun voivan ansaita hieman."
"Niin sinä ehkä voitkin. Tarpeeksi ainakin voidaksesi suoriutua tästä pahasta ajasta. Siellä on jotakin tekeillä. Se koskee nyrkkeilyä. Hän tiedusteli pituuttasi ja painoasi ja minun mielipiteitäni edellytyksistäsikin. Voit luottaa siihen, etteivät vastaukseni ainakaan vahingoittaneet sinua."
"Hän ei varmastikaan aio panna toimeen ottelua, vai mitä?"
"No niin, siltä ainakin näytti. Hän kyseli George Cooperista, Richmond Blackista ja Tom Oliverista palaten aina sinuun ja haluten tietää, oletko sinä paras kaikista ja luotettavin. Hän näytti panevan painoa sille. Voisiko hän luottaa sinuun? Siunatkoon, Tom, vaikka sinä olisit otteleva arkkienkeli, voisit tuskin vastata sitä arvostelua, jonka minä annoin sinusta." Muuan tarjoilija raotti tarjoiluhuoneen ovea. "Suokaa anteeksi, herra Cribb, sen herrasnaisen vaunut ovat täällä jälleen."
Mestari laski pitkän savipiippunsa pöydälle. "Tätä tietä, poikaseni", sanoi hän taluttaen nuoren ystävänsä hihasta sivuikkunaan. "Katsohan tuonne nyt. Oletko nähnyt milloinkaan ennen noin komeita vaunuja? Katsohan noita kahta raudikkoakin, jotka varmasti maksavat parisataa puntaa kappale. Ohjaajakin ja lakeija – sinun on hyvin vaikeata olla välittämättä heistäkään. Tuolla hän nyt laskeutuu vaunuista kadulle. Odota täällä, poikaseni, kunnes olen hoitanut isännän velvollisuudet."
Tom Cribb livahti tiehensä ja nuori Spring jäi ikkunaan rummuttaen hermostuneesti ruutuun sormillaan, sillä hän oli hyvin vaatimaton maalaispoika, joka ei tuntenut lainkaan naisia, vaan pelkäsi hirveästi kaikkia niitä ansoja, jotka odottavat kaikkia varomattomia suuressa kaupungissa. Hän oli kuullut useita juttuja nyrkkeilijöistä, joita varakkaat herrasnaiset olivat ruvenneet suojelemaan hylätäkseen heidät sitten, kuten ennen vanhaan oli käynyt gladiaattoreille rappeutuvassa Roomassa. Senvuoksi hän katsoikin hieman epäillen ja tuntien melkoista sisällistä vavistusta taakseen, kun muuan pitkä, hyvin hunnutettu olento astui huoneeseen. Hänen mielensä huojentui kuitenkin hänen huomatessaan Tom Cribbin kookkaan vartalon aivan naisen takana kuin todistukseksi siitä, ettei haastattelu tulisi olemaan mitään yksityistä laatua. Kun ovi sulkeutui, riisui nainen harkitusti hansikkaansa. Sormin, jotka kimaltelivat timanteista, hän sitten kääri hitaasti kokoon raskaan huntunsa. Vihdoin hän käänsi kasvonsa Springiin päin.
"Onko tämä tuo mies?" kysyi hän.
He seisoivat katsellen uteliaasti toisiinsa, ja kummankin kasvot väritti ihailu. Nainen näki edessään niin hienovartaloisen nuoren miehen kuin Englanti vain voi näyttää hänelle eikä mies ollut vähemmän miellyttävä käytöksensä pidätetyn ujouden ja punastuneiden poskiensa vuoksi. Mies puolestaan näki noin kolmikymmenvuotiaan, pitkän, tumman, kuningatarmaisen ja käskevän naisen suloisine kasvoineen, joiden jokainen piirre ja juova kertoivat ylpeydestä ja rodusta, naisen, joka oli syntynyt hovielämään sisimmässään piilevine voimakkaine käskijävaistoineen, mutta jonka mielenlujuutta verhosi mitä hempein naisellinen sulous. Katsoessaan häneen Tom Spring tunsi, ettei hän milloinkaan elämässään ollut nähnyt eikä uneksinutkaan mistään niin kauniista, voimatta kuitenkaan tukahduttaa sitä vaistoaan, joka käski hänen olla varuillaan. Niin, nuo kasvot olivat kauniit, uskomattoman kauniit, mutta olivatko ne hyvät, ystävälliset ja rehelliset? Niissä oli jotakin kummallisesti luotaan työntävää voimaa, joka sekautui Springin tuntemaan hänen viehättäväisyytensä ihailuun. Ja mitä taasen naisen ajatuksiin tuli, oli hän jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta nuorta nyrkkeilijää mieheksi, tarkastellen vain nyt häntä arvostelevin silmin kuin jotakin määrättyyn tarkoitukseen keksittyä konetta.
"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, herra – herra Spring", sanoi hän katsellen häntä niin harkitsevasti kuin ostaja myytävää hevosta. "Hän on tuskin niin pitkä kuin minulle sanottiin, herra Cribb. Tehän puhuitte jotakin kuudesta jalasta, muistaakseni?"
"Niin hän onkin, rouva, mutta hän kantaa sen niin kevyesti. Vain puusalot näyttävät pitkiltä. Katsokaahan tänne, minä olen itsekin kuusi jalkaa ja päämme ovat yhtä korkealla, paitsi sitä, että minä olen menettänyt notkeuteni."
"Hänen rintamittansa?"
"Kolmeviidettä tuumaa, rouva."
"Te näytätte todellakin hyvin voimakkaalta nuorelta mieheltä. Ja te olette toivoakseni rohkeakin?"
Nuori Spring kohautti hartioitaan.
"Minä olen jäävi arvostelemaan sitä, rouva."
"Mutta minä voin antaa siitä lausuntoni, rouva", sanoi Cribb. "Teidän pitäisi lukea kolme viikkoa sitten ilmestynyt Sporting Chroniclen numero, rouva! Te näkisitte siitä, kuinka hän vastusti Ned Painteria, kunnes kaikki tajunta iskettiin pois hänestä. Seurasin hänen otteluaan ja tiedän siis sen. Kaikesta tästä te voitte arvata, kuinka kovia iskuja hän sietää."
Nainen viittasi kädellään.
"Mutta hän joutui sittenkin tappiolle", sanoi hän kylmästi. "Miehen, joka voitti hänet, täytyy siis olla häntä parempi."
"Luvallanne, rouva, uskallan olla eri mieltä siitä ja ellemme kiinnitä huomiota Jacksonin arvosteluihin, on minun arvosteluni kumoamaton kaikissa nyrkkeilypiireissä. Tämä mieheni tässä on voittanut Painterin kerran ja voittaa jälleen, jos vain teidän armonne voi jollakin tavalla saada kokoon tarvittavat varat."
Nainen säpsähti katsoen vihaisesti Mestariin.
"Miksi te nimitätte minua niin?"
"Pyydän anteeksi. Tulin vain sanoneeksi sen omalla tavallani."
"Älkää tehkö sitä toistamiseen."
"Hyvä on, rouva."
"Olen tullut tänne valepuvussa ja minä vetoan teidän molempien kunniantuntoon, ettette ryhdy tiedusteluihin, kuka minä oikeastaan olen. Ellen saa teidän vakavaa lupaustanne, loppuu asia tähän."
"Hyvä on, rouva. Lupaan sen omasta puolestani ja niin tekee Springkin varmasti. Mutta jos saan olla niin rohkea ja sanoa, niin en voi estää tarjoilijoitani enkä juomaveikkojani puhuttelemasta palvelijoitanne."
"Ajaja ja lakeija eivät tiedä minusta sen enempää kuin tekään. Mutta aikani on rajoitettu ja minun on senvuoksi pakko mennä asiaan. Herra Spring, te olette luullakseni tällä haavaa työn puutteessa?"
"Niin olenkin, rouva."
"Ymmärsin herra Cribbin puheesta, että te olette valmis taistelemaan ketä tahansa, mihin sarjaan hyvänsä kuuluvaa miestä vastaan?"
"Kaikkia kahdella jalalla seisovia ainakin!" huudahti Mestari.
"Miksi tahdotte minua taistelemaan?" kysyi nuori nyrkkeilijä.
"Se kai on teille yhdentekevää. Jos te todella olette valmis taistelemaan jokaista vastaan, silloin ei kai nimi merkitse teille mitään. Minulla on omat syyni, miksi en ilmaise sitä."
"Hyvä on, rouva."
"Te olette ollut nyt muutamia viikkoja harjoittelematta. Kuinka kauan viipyisi, ennenkuin te taasen pääsisitte entiseen kuntoonne?"
"Kolme viikkoa tahi kuukausi."
"No niin, minä lupaan maksaa harjoittelukustannuksenne ja pari puntaa viikolta sitäpaitsi. Tässä on viisi puntaa vakuudeksi. Teidän pitää taistella silloin, kun luulen teidän olevan valmiin ja kun olosuhteet ovat suotuisat. Jos voitatte ottelun, saatte viisikymmentä puntaa. Oletteko tyytyväinen ehtoihin?"
"Ne ovat todella hyvin edulliset, rouva."
"Ja muistakaa se, herra Spring, että minä valitsen teidät, en senvuoksi, että te olette paras mies, mistä muuten on eriäviä mielipiteitä, vaan siksi, että minulle on sanottu teitä rehelliseksi mieheksi, johon minä voin luottaa. Tämän ottelun vaiheet on salattava muilta."
"Ymmärrän sen enkä puhu mitään."
"Siitä tulee yksityinen eikä mitään sen enempää. Teidän pitää aloittaa harjoittelunne huomenna."
"Hyvä on, rouva."
"Pyydän herra Cribbiä harjoittajaksenne."
"Suostun siihen mielelläni, rouva. Mutta, suokaa anteeksi, saako hän mitään, jos hän häviää?"
"Ei niin pennyäkään, ei pennyäkään, jos niin vain käy!" huudahti nainen. "Mutta hän ei saa eikä voikaan hävitä!"
"No niin, rouva", sanoi Spring, "en ole vielä milloinkaan elämässäni kuullut puhuttavan sellaisesta ottelusta. Mutta olen kieltämättä puilla paljailla eikä kerjäläisillä ole valitsemisen varaa. Noudatan kaikessa tarkoin ohjeitanne. Harjoittelen, kunnes käskette minun lopettaa, ja sitten ottelen teidän määräämässänne paikassa. Toivoakseni määräätte eräluvun rajattomaksi."
"Kyllä", sanoi nainen. "Niitä ei tulla lainkaan määräämään."
"Ja kuinka kaukana on paikka Lontoosta?"
"Korkeintaan sadankuudenkymmenen kilometrin päässä. Onko teillä jotakin muuta kysyttävää? Aikani on hyvin rajoitettu."
"Haluaisin vain tietää", sanoi Mestari, "voinko minä toimia toverini todistajana hetken koittaessa? Olen auttanut häntä parissa viime ottelussa. Voinko tehdä hänelle jonkun palveluksen?"
"Ette!" sanoi nainen tiukasti. Puhumatta sen enempää hän kääntyi ja poistui sulkien oven mennessään. Muutamia hetkiä myöhemmin kiisivät hienot vaunut ikkunan ohi, kääntyivät vilkasliikkeiselle Haymarketille ja hävisivät näkyvistä muiden ajopelien joukkoon.
Molemmat miehet katsoivat vaieten toisiinsa.
"Hei, vieköön hitto minun nahkaesiliinani, ellei tämä voita kukkotappelua!" huusi Tom Cribb vihdoinkin. "Tuossa on viitonen kuitenkin, poikaseni. Mutta ei voida epäilläkään, ettei tämä ole jotakin eriskummallista."
Asianomaisen neuvottelun jälkeen päätettiin, että Tom Spring ryhtyisi harjoittelemaan Castlen ravintolassa Hampstead Heathissa, minne Cribb voi ajaa katselemaan hänen edistystään. Spring menikin sinne haastattelun jälkeisenä päivänä alkaen heti harjoitella tavalliseen tapaan käsipainoilla ja muilla välineillä ja leväten aina silloin tällöin saadakseen itsensä kuntoon. Vakavasti asiaan suhtautuminen oli kuitenkin hyvin vaikeata ja hänen hyväluontoinen opettajansa oli samassa pulassa.
"Kaipaan kovasti tupakkaa, isä", sanoi nuori nyrkkeilijä heidän istuessaan levähtämässä kolmannen päivän iltapäivällä. "Ei varmastikaan ole miksikään vahingoksi, vaikka poltankin piipullisen?"
"No, no, poikaseni, se on kyllä vastoin omaatuntoani, mutta tuossa on laatikkoni ja tuolla on savipiippuja", sanoi Mestari. "Annan kunniasanani siitä, etten tiedä, mitä kapteeni Barclay olisi sanonut nähdessään harjoittelevan miehen polttavan. Hän oli oikea mies pakottamaan kaiken tarmon liikkeelle. Hän alensi painoni kuudestatoista kolmeentoista toisella kerralla, kun minun piti otella Blackia vastaan."
Spring oli sytyttänyt piippunsa ja nojautui nyt taaksepäin sinisten savupilvien ympäröimänä.
"Sinun olikin hyvin helppo, isä, harjoitella rehellisesti, koska sinä tiesit, mitä sinulla oli edessäsi. Sinä tiesit päivän ja paikan, ja tunsit vastustajasi. Sinä tiesit kuukauden kuluttua hyppääväsi lavalle kymmenentuhannen katselijan ympäröimänä ja ehkä noin sataantuhanteen puntaan nousevien vetojen puoltajana. Sinä tunsit myös miehen, jota vastaan sinun oli taisteltava, etkä sinä tahtonut suoda hänelle voittoa. Mutta kaikki on vallan erilaista minuun nähden, koska en tiedä tätä muuksi kuin naisen oikuksi, joka päättyy tyhjään. Jos vain tietäisin tämän olevan vakavaa, särkisin tämän piippuni, ennenkuin vetäisin siitä haikuakaan."
Tom Cribb kynsi hämmentyneenä päätään.
"En ymmärrä tästä muuta kuin sen, poikaseni, että hänen rahansa tulevat hyvään tarpeeseen. Ajatellessani tarkemmin asiaa, niin kuinka moni noista valituista voisi pitää sinulle puoliaan puoltakaan tuntia? Stringer ei voi tulla kysymykseenkään, koska sinä olet voittanut hänet. Sitten on Cooper, mutta hän on matkustanut jonnekin tuonne Newcastleen päin. Ei siis hänkään. Sitten on Richmond, mutta sinun ei tarvitse riisua edes takkiasi antaaksesi hänelle selkään. Ja Gasman, mutta hän ei paina, sataakuuttakymmentäkahdeksaakaan naulaa. Entäpä jos kysymyksessä olisikin Bill Neat, Bristolista. Hän se onkin, poikaseni. Nainen on saanut päähänsä asettaa sinut joko Gasmania tahi Bill Neatia vastaan."
"Mutta miksi hän ei voi ilmoittaa sitä? Harjoittelisin kovasti Gasmanin ja vielä kovemmin Bill Neatin varalta, mutta minut voidaan vaikka hirttää, jos vain voin vakavasti harjoitella, kun minun on taisteltava ei ketään erityisesti ja kuitenkin kaikkia vastaan yleensä."
Molempien ammattinyrkkeilijäin mietelmät keskeytyivät nyt äkkiä, koska ovi avautui ja nainen astui huoneeseen. Kun hänen katseensa sattui molempiin miehiin, punastuivat hänen kauniit kasvonsa vihasta ja hän tuijotti heihin vaieten ja niin halveksivasti, että molemmat nousivat nolostuneina seisomaan. Siinä he seisoivat pitkät savuavat piiput käsissään liikutellen jalkojaan ja katsellen maahan kuin kaksi suurta romuluista verikoiraa vihaisen emäntänsä edessä.
"Vai niin!" sanoi nainen polkien jalkaansa raivoissaan. "Ja tämäkö on harjoittelua?"
"Olemme todellakin pahoillamme, rouva", sanoi häpeämään saatettu Mestari. "En ajatellut – en voinut milloinkaan lainkaan otaksuakaan –"
"Että minä tulisin itse katsomaan, otatteko te vastaan rahani väärillä verukkeilla? Ei, luullakseni ette. Te mieletön!" tiuskaisi hän kääntyen äkkiä Tom Springin puoleen. "Te tulette saamaan selkäänne ja siinä on kaiken loppu."
Nuorimies katsoi häneen vihaisesti.
"Pyydän, ettette sättisi minua, rouva. Kunnioitan itseäni ehkä yhtä paljon kuin tekin. Myönnän sen, ettei minun olisi pitänyt polttaa harjoitusaikanani. Mutta minä sanoin Tom Cribbille juuri ennen teidän tuloanne tänne, että jos te vain luovutte tavastanne kohdella meitä kuin lapsia ja ilmoitatte meille, ketä vastaan minun on oteltava, ja milloin ja missä, olisi minun paljon helpompi pitää itseäni kurissa."
"Hän on oikeassa, rouva", sanoi Mestari. "Tiedän joko Gasmanin tahi Bill Neatin olevan kysymyksessä, koska ei muita ole. Ilmoittakaa senvuoksi minulle hänen nimensä, niin lupaan harjoittaa hänet niin valmiiksi kuin taimenen ottelupäiväksi."
Nainen nauroi halveksivasti.
"Luuletteko te", sanoi hän, "etteivät ketkään muut osaa tapella kuin ne, jotka harjoittavat sitä ammattinaan?"
"Koira vieköön, tässä onkin kysymys amatööristä!" huusi Cribb hämmästyneenä. "Mutta te ette varmaankaan vaadi Tom Springiä harjoittelemaan kolmea viikkoa taistelua varten häntä vastaan?"
"En ilmaise mitään sen enempää, kuka hän on, koska se ei kuulu teihin lainkaan", vastasi nainen kiivaasti. "Sanon vain sen, että ellette te suostu harjoittelemaan kunnollisesti, heitän teidät syrjään ja valitsen jonkun toisen. Älkää luulko voivanne pettää minua, vaikka olenkin vain nainen. Tiedän leikin eri vaiheet yhtä hyvin kuin joku mieskin."
"Huomasin sen heti ensimmäisistä sanoistanne", sanoi Cribb.
"Älkää senvuoksi unohtako sitä. En aio varoittaa teitä toistamiseen. Jos vain huomaan jotakin vikaa – valitsen toisen miehen."
"Te ette siis halua ilmoittaa minulle, ketä vastaan minun on taisteltava?"
"En sanallakaan. Mutta te saatte luottaa sanoihini, että parhaimmassakin kunnossa ollessanne tarvitsette te tahi kuka toinen englantilainen tahansa kaiken taitonne voittaaksenne hänet. Aloittakaa heti työnne jälleen älkääkä toista kertaa enää näyttäkö minulle laiminlyöneenne sitä." Käskevin silmin hän lannisti nämä molemmat miehet ja sitten kääntyen kantapäillään hän pyyhälsi pois huoneesta.
Mestari vihelsi oven sulkeuduttua hänen mentyään ja kuivasi otsaansa punaisella silkkinenäliinallaan katsoessaan häpeävää toveriaan. "Sanani, poikaseni", sanoi hän, "tästä tulee tosi tämän päivän jälkeen."
"Niin", sanoi Tom Spring juhlallisesti, "tästä tulee tosi tämän päivän jälkeen."
Seuraavan parin viikon aikana teki nainen useita äkkiarvaamattomia vierailuja nähdäkseen, valmistautuiko hänen valitsemansa mies tarkoituksenmukaisesti tulevaan otteluun. Mitä odottamattomimpina hetkinä saattoi hän hyökätä harjoitteluhuoneeseen voimatta kuitenkaan enää milloinkaan moittia häntä ja hänen harjoittajaansa leväperäisyydestä. Pitkillä kintasotteluilla, viidenkymmenen kilometrin pituisilla kävelyretkillä, kahden kilometrin pituisilla juoksuilla sellaisten postivaunujen jäljessä, joiden eteen oli valjastettu jalorotuisia juoksijoita, ja rajattomilla harjoittelusarjoilla hyppynuoralla pantiin hänet hikoilemaan niin, että hänen harjoittajansa voi ylpeillen sanoa: "Nyt on viimeinenkin unssi rasvaa lähtenyt hänestä ja hän on valmis ottelemaan henkeen ja vereen saakka." Nainen toi vain kerran mukanaan erään toisen henkilön tullessaan tällaiselle tarkastusmatkalleen. Silloin oli eräs pitkä nuori mies hänen toverinaan. Hänen vartalonsa oli solakka ja ryhtinsä ylimyksellinen ja hän olisi ollut tavattoman hyvännäköinenkin, ellei jokin onnettomuus olisi murtanut hänen nenäänsä ja tuhonnut kokonaan hänen piirteittensä sopusuhtaisuutta. Hän seisoi vaieten synkin silmin ja ristiin pujotetuin käsivarsin katsellessaan ammattinyrkkeilijän ihanaa yläruumista, joka oli alaston lanteille saakka hänen nostellessaan käsipainoja.
"Etkö luule hänen kelpaavan?" kysyi nainen.
Nuori keikari kohautti hartioitaan. "En pidä tästä, caramia. En todellakaan."
"Sinun täytyy pitää, George. Tämä on minulle suorastaan sydämen asia."
"Mutta se ei ole englantilaista. Lucrezia Borgia ja keskiaikainen Italia. Naisen rakkaus ja naisen viha ovat aina samanlaisia, mutta tämä sen erityinen ilmaus ei minusta ollenkaan sovi yhdeksännentoista vuosisadan Lontooseen."
"Eikö sitten läksy ole tarpeen?"
"Kyllä, kyllä, mutta olisihan ehkä ollut muitakin keinoja."
"Sinähän koetit toista keinoa ja millaisen tuloksen sait?"
Nuori mies hymyili melko julmasti, kun hän käänsi hihansa ja katsoi arpeutunutta haavaa ranteessaan.
"En suurenmoista ainakaan."
"Sinä olet koettanut ja epäonnistunut."
"Niin, minun on pakko myöntää se."
"Mitä muuta keinoa olisi? Lakiko?"
"Laupias Jumala, ei!"
"Silloin on minun vuoroni, George, eikä minua vain niin helposti petetäkään."
"Kukaan ei luullakseni kykene pettämään sinua, caramia. Minä, esimerkiksi, en voisi uneksiakaan voivani yrittääkään sellaista. Mutta minusta tuntuu kuitenkin siltä, etten voi ruveta yhteistoimintaan."
"Enhän minä ole sinua milloinkaan pyytänytkään."
"Et todellakaan. Sinä kykenet täydellisesti suoriutumaan siitä yksinäsikin. Mutta luvallasi olen minä nyt sitä mieltä, että me lähdemme heti ajamaan takaisin Lontooseen, jos sinä vain jo olet suoriutunut ammattinyrkkeilijästäsi. En tahtoisi mistään hihnasta maailmassa menettää tilaisuutta neiti Goldonin kuulemiseen oopperassa."
Niin he ajoivat pois, mies kevytmielisenä taiteensuosijana ja nainen niin vakavin kasvoin kuin hän olisi ollut itse kohtalo, jättäen taistelevat miehet harjoittamaan ammattiaan.
Ja vihdoin koitti päivä, jolloin Cribb voi ilmoittaa työnantajalleen miehensä olevan sellaisessa kunnossa, mihin harjoitus vain voi hänet saada.
"En voi tehdä sen enempää, rouva. Hän on valmis taistelemaan kuningaskunnasta. Vielä viikko ja hän olisi liikaharjoitettu."
Nainen katseli Springiä tuntijan silmin.
"Hän tuottaa teille luullakseni kunniaa", sanoi hän vihdoin. "Tänään on tiistai. Hän saa taistella ylihuomenna."
"Hyvä on, rouva. Minne hänen on matkustettava?"
"Ilmoitan sen teille tarkasti ja teidän pitää painaa tarkasti muistiinne kaikki ohjeeni. Teidän, herra Cribb, on vietävä miehenne Charing Crossin vieressä sijaitsevan Golden Crossin ravintolaan kello yhdeksän aikaan keskiviikko-aamuna. Hänen pitää sitten matkustaa Brightonin postivaunuissa Tunbridge Wellsiin asti, missä hänen on poistuttava vaunuista Royal Oak Armsin pihalla. Siellä hänen pitää nauttia ennen ottelua sellaisia virvokkeita, joita te määräätte hänelle sopiviksi. Hänen on odotettava siellä, kunnes hän saa suullisen viestin tahi kirjeen, jonka hänelle tuo silkkiäismarjan väriseen livreepukuun pukeutunut lakeija. Tuossa viestissä hän saa lopulliset ohjeensa."
"Minä en siis saa lähteä mukaan?"
"Ette", sanoi nainen.
"Mutta varmaankin, rouva", rukoili hän, "minä saan tulla ainakin Tunbridge Wellsiin asti? On kovaa, että miehen, joka on harjoittanut toisen otteluun, pitää erota hänestä."
"Sitä ei voida nyt auttaa. Teidät tunnetaan liian hyvin. Teidän tulonne levittäisi huhuja kaikkialle ympäristöön ja suunnitelmani voivat kärsiä siitä. Ei voi tulla kysymykseenkään, että te tulisitte sinne."
"Tottelen käskyjänne, mutta tämä on tavattoman kovaa."
"Otaksun", sanoi Spring, "että te käskette minun ottaa mukaani otteluhousuni ja piikkikenkäni?"
"En. Teidän pitää ystävällisesti luopua ottamasta mukaanne mitään sellaista, mikä viittaa ammattiinne. Haluan, että pukeudutte juuri niihin vaatteihin, joissa minä näin teidät ensi kerran, tahi sellaiseen pukuun, joita käsityöläisten tahi taiteilijain oletetaan käyttävän."
Tom Cribbin kalpeat kasvot ilmaisivat nyt ehdotonta toivottomuutta.
"Ei todistajia, ei vaatteita, ei kenkiä – tämä ei, tunnu lainkaan sääntöjen mukaiselta. Annan teille kunniasanani siitä, rouva, että minua hävettää sekautuminen sellaiseen otteluun. En tiedä, voidaanko sellaista taistelua sanoakaan otteluksi, jossa ei ole todistajaa. Se on vain tappelua eikä mitään muuta. Olen mennyt liian pitkälle voidakseni pestä käteni siitä puhtaaksi enää, mutta toivon, etten olisi milloinkaan siihen ryhtynytkään."
Huolimatta Mestarin ja hänen oppilaansa epäilyksistä pääsi naisen käskevä tahto voitolle ja kaikki tehtiin aivan hänen ohjeittensa mukaisesti. Kello yhdeksän aikaan Tom Spring huomasi istuvansa Brightonin postivaunujen ajurinistuimella ja heiluttavansa kättään tanakalle Tom Cribbille, joka seisoi tarjoilijoiden ja tallirenkien ihailemana Golden Crossin portailla. Tämä tapahtui tuona miellyttävänä vuodenaikana, jolloin kesä alkaa pehmetä syksyksi ja ensimmäiset kullanväriset täplät alkavat ilmestyä pyökkeihin ja sananjalkoihin. Nuori maalla kasvanut mies hengitti vapaammin jätettyään Southwarkin ja Lewishamin väsyttävät kadut taakseen, ja hän katseli ihastuneena ihanaa näköalaa, kun kuuden täplikkään harmaan hevosen vetämät vaunut sivuuttivat Knowlen klassilliset seudut tahi päästyään Riverside Hillin yli vyöryivät Weald of Kentin laajojen tasankojen ohi. Vaunut jatkoivat matkaansa Tonbridge Schoolin sivu ja sitten Southboroughin läpi, kunnes ne kääntyivät alaspäin muutamalle jyrkälle kiemurtelevalle tielle, jonka vieressä oli kummallisia hiekkakivikumpuja, pysähtyen vihdoin erään suuren majatalon edustalle, joka oli juuri sen niminen kuin hänelle oli ilmoitettu ohjeissa. Hän laskeutui maahan, meni kahvilaan ja tilasi sellaisen puolikypsän pihvin, jollaista hänen harjoittajansa oli suositellut. Hän oli tuskin ehtinyt lopettaa sen, kun muuan silkkiäismarjan väriseen takkiin pukeutunut palvelija kummallisen ilmeettömin kasvoin tuli huoneeseen.
"Pyydän anteeksi, sir, mutta oletteko te herra Spring – herra Thomas Spring, Lontoosta?"
"Se on nimeni, nuori mies."
"Siinä tapauksessa ne ohjeet, jotka minun oli määrä ilmoittaa teille, käskevät, että teidän pitää odottaa täällä vielä tunti aterianne jälkeen. Sen jälkeen te näette minut kevyine nelipyöräisine vaunuineni oven edustalla ja minä vien teidät niillä oikealle suunnalle."
Ei mikään kokemus, jonka hän oli saanut nyrkkeillessään, ollut vielä säikähdyttänyt tätä nuorta nyrkkeilijää. Takaajien raa'at rohkaisuhuudot, katselijajoukkojen aiheuttama kohina ja kiljuminen, ja vastustajan näkeminen olivat aina ilahduttaneet hänen rohkeaa sydäntään ja kiihoittaneet häntä todistamaan, että hän ansaitseekin olla sellaisen näytöksen keskuksena. Mutta tällainen yksinäisyys ja epävarmuus oli lamauttavaa. Hän heittäytyi pitkäkseen hevosenjouhilla täytetylle sohvalle koettaen nukkua, mutta hänen mielensä oli liian levoton ja kiihtynyt. Vihdoin hän nousi ja käveli edestakaisin tyhjässä huoneessa. Äkkiä hän huomasi muutamat suuret punertavat kasvot, jotka tarkastelivat häntä oven raosta. Niiden omistaja nähtyään tulleensa huomatuksi työntyi kauemmaksi huoneeseen.
"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän, "mutta varmasti on minulla kunnia puhutella herra Thomas Springiä?"
"Olen käytettävissänne", sanoi tämä.
"Hyvänen aika, te olette kunnioittanut minua äärettömästi saapumalla kattoni alle. Nimeni on Cordery, sir, ja olen tämän vanhanaikaisen ravintolan omistaja. Luulinkin, etteivät silmäni voi pettää minua. Olen nyrkkeilijöiden suojelija, sir, omalla vaatimattomalla tavallani ja minä olin läsnä Mousleyssä viime syyskuussa teidän voittaessanne rawcliffeläisen Jack Stringerin. Hyvin kaunis ottelu, sir, ja hyvin taitavasti suoritettu, jos vain saan niin sanoa. Minulla on oikeus mielipiteihini, sir, koska Kentissä ja Sussexissa ei ole moniin vuosiin taisteltu sellaista ottelua, missä Joe Cordery ei olisi ollut lavan vieressä. Kysykää vain siitä herra Gregsonilta Holbornin ruokalassa ja hän kertoo teille kyllä vanhasta Joe Corderysta. Mutta näin ohimennen sanoen, herra Spring, – eivät suinkaan liikeasiat ole tuoneet teitä näille seuduille? Jokainen voi huomata puolella silmälläänkin, että te olette hyvästi harjoitettu. Te olisitte kovin ystävällinen minua kohtaan, jos vain tahtoisitte ilmoittaa minulle tehtävänne laadun."
Springin mieleen juolahti, että jos hän vain on suora isäntää kohtaan, voi olla enemmänkin kuin mahdollista, että hän saa enemmän tietoja kuin itse voi antaakaan. Hän oli kuitenkin sanansa pitävä mies ja muisti lupauksensa työnantajalleen.
"Matkustin vain tänne maaseudulle saadakseni viettää täällä rauhallisen päivän, herra Cordery. Siinä kaikki."
"Hyvänen aika ja minä kun luulin jotakin olevan kysymyksessä. Osaan vainuta tuollaiset asiat, herra Spring, ja ajattelin jo päässeeni jäljille. Mutta te tiedätte luonnollisesti asian paremmin. Ehkä te haluatte lähteä ajelemaan kanssani tänään iltapäivällä voidaksenne katsella humalatarhoja, koska vuodenaika on juuri sopivin siihen, sir?"
Tom Spring oli melko huono teeskentelijä eivätkä hänen änkyttävät anteeksipyyntönsä voineetkaan senvuoksi ehkä täydellisesti saada isäntää vakuutetuksi siitä, että hänen alkuperäinen otaksumisensa oli väärä. Kesken heidän keskusteluaan tuli kuitenkin tarjoilija huoneeseen ilmoittamaan, että nelipyöräiset vaunut odottivat oven edustalla. Ravintoloitsijan silmät loistivat epäilyksestä ja jännityksestä.
"Te sanoitte muistaakseni, ettette tunne ketään näillä seuduilla, herra Spring?"
"Vain erään vanhan ystävän, herra Cordery, ja hän on lähettänyt ajopelinsä minua noutamaan. On hyvin mahdollista, että matkustan jo iltapostivaunuissa takaisin Lontooseen. Palaan kaikissa tapauksissa vielä takaisin tänne juodakseni kupposen teetä kanssanne."
Silkkiäismarjan väriseen livreepukuun pukeutunut palvelija istui ravintolan edustalla hienon mustan hevosen vetämissä nelipyöräisissä vaunuissa, joissa oli pari istuinta edessä ja pari takana. Tom Spring oli juuri kiipeämäisillään hänen viereensä, kun palvelija kuiskasi hänelle ohjeiden määräävän hänet istumaan takana. Sitten vierivät vaunut tiehensä, kiihoittuneen ravintoloitsijan, joka oli varmempi kuin milloinkaan ennen siitä, että jotakin oli kyseessä, rientäessä talliin ja huutaessa tallirengeille. Muutamien minuuttien kuluttua hän oli jo antautunut kovaan takaa-ajoon, pysähtyen kuitenkin jokaisessa tienristeyksessä, missä hän vain kuuli kerrottavan mustasta hevosesta ja silkkiäismarjan värisestä livreestä.
Nelipyöräiset vaunut kiisivät sillä aikaa Crowboroughiin päin. Muutamien kilometrien päässä ne kääntyivät viertotieltä eräälle kapealle kujanteelle, jota ruskeankeltainen pyökkien muodostama holvi varjosti. Tässä kullanvärisessä tunnelissa käveli muuan nainen, pitkä ja solakka, selin vaunuihin. Kun ne saapuivat hänen kohdalleen, väisti hän syrjään ja katsoi heihin ajajan pysähdyttäessä hevosen.
"Luotan siihen, että te olette niin hyvässä kunnossa kuin suinkin", sanoi hän katsoen hyvin vakavasti ammattinyrkkeilijään. "Kuinka te voitte?"
"Mainiosti, rouva, kiitoksia vain."
"Nousen teidän viereenne, Johnson. Meillä on vielä jonkun matkaa jäljellä. Teidän on ajettava Lower Warrenin kautta ja poikettava sitten sille kujanteelle, joka hipaisee Gravel Hangeria. Ilmoitan teille sitten, missä teidän on pysäytettävä. Ajakaa hitaasti, koska meillä on vielä parikymmentä minuuttia aikaa."
Tuntien kuin koko homma olisi ollut jotakin kummallista unta nuori nyrkkeilijä joutui oikein eristettyjen kujanteiden sokkeloon, kunnes vaunut pysähtyivät erään veräjän edustalle, mistä päästiin muutamaan kuusi-istutukseen, jonka tiheä alusmetsä uhkasi tukahduttaa. Siellä laskeutui nainen vaunuista viitaten Springiäkin tekemään samoin.
"Odottakaa tuolla kujanteella", sanoi nainen ajajalle. "Me viivymme täällä hetkisen. Nyt, herra Spring, tahdotteko olla niin ystävällinen ja seurata minua. Olen kirjoittanut kirjeen, jossa olen sopinut kohtauksesta."
Hän käveli nopeasti istutuksen halki kiemurtelevaa polkua pitkin, sitten erään jalkaportaan yli ja toisen metsän ohi, josta kuului fasaanien äänekästä syvää kotkotusta. Metsän toisella puolella oli kaunis aaltoileva puisto, tammien koristama, joka ulottui komeaan, kuningatar Elisabethin aikuiseen rakennukseen saakka. Poikittain rakennuksen edessä oli aidattuja pengermiä. Puiston läpi käveli muuan yksinäinen olento suunnaten kulkunsa metsää kohti.
Nainen tarttui ammattinyrkkeilijän ranteeseen. "Tuossa on vastustajanne", sanoi hän.
He seisoivat puiden varjossa, niin että he näkivät miehen hyvin selvästi, tämän voimatta huomata heitä. Tom Spring katsoi tiukasti mieheen, joka oli vielä noin sadan metrin päässä. Mies oli pitkä ja voimakas sinisine takkeineen, jonka kullatut napit kimaltelivat auringonpaisteessa. Hänellä oli yllään valkojuovaiset housut ja jaloissaan ratsastussaappaat. Hän käveli reippaasti lyöden aina muutamia askelia käveltyään sääreensä koiranpiiskalla, joka riippui hänen ranteestaan. Miehen ulkomuodossa ja käytöksessä oli jotakin hyvin määrätietoista ja tarmokasta.
"Mutta, rouva, hänhän on herrasmies!" sanoi Spring. "Kuulkaahan nyt, tämä poikkeaa melkoisesti alastani. Minulla ei ole mitään miestä vastaan eikä hänkään aio suinkaan loukata minua. Mitä minun on tehtävä hänelle?"
"Teidän pitää taistella hänen kanssaan ja antaa hänelle selkään. Niin juuri!"
Tom Spring kääntyi kantapäillään pettyneenä. "Minä olen tullut tänne ottelemaan, rouva, enkä suinkaan pieksämään miestä, jolla ei ole aavistustakaan nyrkkeilystä. Luovun siitä."
"Te ette pidä hänen ulkomuodostaan", sähähti nainen. "Te olette nyt tavannut parempanne."
"Olkoon sen asian laita kuinka tahansa, mutta tällainen työ ei sovi minulle."
Naisen kasvot olivat kalpeat harmista ja vihasta.
"Te hölmö!" huusi hän. "Pitääkö nyt kaiken raueta viime minuutissa? Tuossa on viisikymmentä puntaa, tässä paperissa. Tahdotteko te menettää ne?"
"Teko olisi raukkamainen. En aio ryhtyä siihen."
"Raukkamainenko? Hän on teitä kahdeksankolmatta naulaa raskaampi ja kykenee voittamaan kaikki Englannin amatöörit."
Nuori nyrkkeilijä tunsi huojennusta. Kaikissa tapauksissa, jos hän vain voi rehellisesti ansaita nuo viisikymmentä puntaa, voi hän olla varma monesta seikasta voitettuaan ne. Kunpa hän vain voisi olla varma siitä, että hänen vastustajansa on kykenevä ja valmis otteluun!
"Kuinka te voitte tuntea hänen taitonsa?" kysyi hän.
"Minun on pakko. Olen hänen vaimonsa."
Sanottuaan sen hän kääntyi ja livahti kuin välähdys pensaitten väliin. Mies oli jo aivan lähellä ja Tom Springin epäilykset alkoivat haihtua hänen katsoessaan tulevaa vastustajaansa. Hän oli voimakas, leveärintainen, noin kolmikymmenvuotias mies, kasvot kovat ja raa'at, kulmakarvat pitkät ja tuuheat, ja suu lujapiirteinen. Hän ei voinut olla kahtasataakymmentä naulaa kevyempi ja liikkui kuin harjoitettu voimailija. Kun hän pyörsi ympäri, näki hän äkkiä vilahdukselta Springin puiden välistä, jolloin hän äkkiä kiiruhti kulkuaan hypäten heitä erottavan porrasaskelman yli.
"Halloo!" sanoi hän pysähtyen muutamien askelten päähän Springistä ja mittaillen häntä katseillaan päästä jalkoihin asti. "Kuka hemmetissä te olette ja mistä hitosta te tulette ja mitä pirua teillä on tekemistä alueellani?"
Hänen käytöksensä oli vielä loukkaavampaa kuin hänen sanansa. Se kohottikin vihan punan Springin poskille.
"Kuulkaahan nyt, herra", sanoi hän, "kohteliaat sanat eivät maksa mitään. Teillä ei ole minkäänlaista syytä puhutella minua noin."
"Te kirottu roisto!" huusi toinen. "Näytän teille tien pois saappaani kärjellä. Kuinka te uskallattekaan seisoa siinä maallani ja vastustaa minua?" Hän lähestyi uhkaavin kasvoin, koiranpiiska puoleksi koholla. "No, aiotteko te jo lähteä?" huusi hän viuhauttaen ruoskaa ilmassa.
Tom Spring hyppäsi taaksepäin väistääkseen uhkaavaa lyöntiä.
"Odottakaahan hieman, herra", sanoi hän. "On vain oikein, että te saatte tietää, missä te oikeastaan olette. Olen Spring, ammattinyrkkeilijä. Ehkä olette kuullut nimeni?"
"Otaksuinkin teitä joksikin sellaiseksi roistoksi", sanoi mies. "Olen käsitellyt paria kolmea siihen luokkaan kuuluvaa ennenkin, mutta en ole milloinkaan tavannut sellaista, joka olisi kyennyt vastustamaan minua viittäkään minuuttia. Ehkä te haluatte yrittää?"
"Jos te vain sivallatte minua tuolla koiranpiiskalla, herra –"
"Kas tuosta saatte!" Hän sivalsi nuorta miestä kovasti olkapäähän. "Kiihoittaako tuo taisteluintoanne?"
"Tulin tänne ottelemaan", sanoi Tom Spring kastellen kielellään kuivia huuliaan. "Heittäkää piiskanne pois, herra, sillä minä haluan taistella. Olen harjoitettu mies ja valmis. Mutta te olette halunnut niin. Älkää sen vuoksi syyttäkö minua, jos teille käykin huonosti."
Mies riisui juuri sinistä takkiaan leveiltä hartioiltaan. Sen alla olivat täpläiset satiiniliivit ja hän ripusti molemmat lepän oksaan.
"Vai olette te harjoitettu!" mumisi hän. "Jumalan nimessä, minä kyllä harjoitan teidät, ennenkuin lopetan!"
Kaikki epäilykset, joita Tom Spring mahdollisesti oli tuntenut senvuoksi, että hän ehkä tulee käyttämään hyödykseen tuolle miehelle epäedullisia olosuhteita, haihtuivat olemattomiin hänen katsellessaan miehen varmaa käyttäytymistä ja loistavassa kunnossa olevaa ruumista, mitkä seikat kävivät ilmeisemmiksi, kun mies aukaisi mustan kaulaliinansa, jossa kimalteli suuri rubiini, ja heitti menemään valkoisen kauluksensa, joka oli puristanut hänen paksua jäntevää niskaansa. Sitten hän irroitti hyvin harkitusti kultaiset kalvosinnappinsa ja käärittyään paitansa hihat ylös paljasti parin karvaisia jänteviä käsivarsia, jotka olisivat kelvanneet malliksi kuvanveistäjälle.
"Tulkaa lähemmäksi porrasta", sanoi hän lopetettuaan. "Siellä on enemmän tilaa."
Ammattinyrkkeilijä oli pysytellyt hirvittävän vastustajansa tasalla. Hänen takkinsa, hattunsa ja liivinsä riippuivat eräästä pensaasta. Hän meni nyt sille avonaiselle paikalle, jota toinen oli tarkoittanut.
"Tapellaanko vai nyrkkeilläänkö?" kysyi amatööri kylmästi.
"Nyrkkeillään."
"Hyvä on", sanoi toinen. "Kohottakaa kätenne asentoon, Spring, ja yrittäkää."
He seisoivat vastakkain muutamalla aukeamalla, jota metsään sukeltava polku leikkasi. Loukkaava ja mahtaileva ilme oli haihtunut amatöörin kasvoista, mutta hänen huulensa olivat vääntyneet julmaan hymyyn ja hänen silmänsä leimusivat vihaisesti tuuheitten kulmakarvojen alta. Hänen seisomistavastaan voitiin heti huomata, että hän oli kokenut mestari leikissä. Tom Spring, liikkuessaan vikkelästi oikealta vasemmalle, väijyen sopivaa tilaisuutta, ymmärsi äkkiä, ettei hän milloinkaan, vaikka hän ottikin lukuun Stringerin ja peloittavan Painterin, ollut seisonut näin taitavan vastustajan edessä. Amatöörin vasen oli aivan oikeassa asennossa, hänen puolustuksensa oli matalaa, ruumiinsa nojautui taaksepäin lanteitten kohdalta ja päänsä oli kokonaan iskuilta suojassa. Spring koetti aluksi kevyttä lyöntiä rintaan ja toista kasvoihin, mutta samassa silmänräpäyksessä oli hänen vastustajansa hänen kimpussaan tiheään satavine moukarimaisine lyönteineen, jotka hän vain suurella vaivalla sai väistetyksi. Hän hyppäsi taaksepäin voimatta kuitenkaan päästä pakoon tältä lihaksien ja luiden vihurilta. Muuan kova isku rikkoi hänen puolustuksensa ja toinen sattui hänen olkapäähänsä niin kovasti, että ammattinyrkkeilijä kaatui toisen kompastuessa hänen ylitseen. Molemmat hyppäsivät heti jaloilleen palaten kerran vielä asentoon.
Oli jo aivan selvää, ettei amatööri ollut ainoastaan raskaampi vaan myös kovempi ja voimakkaampi mies. Hän iski vielä pari kertaa Springin kumoon, kerran hirmuisilla lyönneillään ja kerran tarttumalla häneen kiinni ja heittämällä hänet selälleen. Sellaiset kellahdukset olisivat varmasti haihduttaneet taistelunakin vähemmän harjautuneesta miehestä, mutta Tom Springille ne olivat vain sattumia hänen päivittäisessä ammatissaan. Vaikka hän olikin ruhjoutunut ja hengästynyt, nousi hän kuitenkin pystyyn jälleen silmänräpäyksessä. Hänen suustaan tippui verta, mutta hänen vakavat siniset silmänsä kertoivat lannistumattomasta rohkeudesta.
Hän oli nyt jo tottunut vastustajansa hyökkäävään menettelytapaan ja oli valmis kestämään sen. Neljäs erä oli samanlainen hyökkäykseen, mutta hyvin erilainen puolustukseen nähden. Tähän saakka oli nuori mies antanut perään ja saanut selkäänsä, mutta nyt hän ei enää väistänytkään. Kun hänen vastustajansa hyökkäsi, otti hän hänet vastaan hirvittävällä vasemman käden lyönnillä, iskien sen ruumiinsa koko voimalla ja tehden sen vaikutuksen kaksinkertaiseksi hyökkäyksen tapahtuessa. Niin mykistyttävä oli sen aiheuttama tärähdys, että ammattinyrkkeilijä itsekin kimmahti takaisin ruohoisen aukeaman toiseen laitaan. Amatööri horjui taaksepäin ja nojasi olkapäänsä muutamaan puunrunkoon painellen kädellään kasvojaan.
"Teidän on parasta luopua tästä", sanoi Spring. "Ellette halua, saatte kunnollisesti selkäänne."
Toinen kirosi epäselvästi ja sylki suullisen verta.
"Käykää päälle vain!" sanoi hän.
Ammattinyrkkeilijä huomasi vielä nytkin, ettei hänellä ollut mikään helppo tehtävä edessään. Onnettomuutensa varoittamana ei raskaampi mies enää koettanutkaan voittaa ottelua hyökkäämällä eikä iskeä maahan harjautunutta nyrkkeilijää kuin jotakin maalaissankaria kylämarkkinoilla. Hän taisteli nyt yhtä paljon päällään ja jaloillaan kuin käsilläänkin. Springin oli pakko sydämessään tunnustaa, että jos vain tämä mies olisi ollut harjoitettu kiistaotteluun, olisi hän voinut pitää puoliaan kaikkein parhaimmallekin. Hänen puolustuksensa oli voimakasta, vastaiskunsa salamannopeita, hän otti vastaan iskut kuin rautainen mies, ja kun hän vain voi turvallisesti tarttua kiinni, kaatoi hän kevyemmän vastustajansa maahan, niin että jymähti. Mutta tuo ainoa mykistävä isku, jonka hän oli viekoitellut esille, ennenkuin hänet oli opetettu kunnioittamaan vastustajaansa, painoi kovasti häntä koko ajan. Hänen aistinsa olivat menettäneet jotakin joustavuudestaan ja lyöntinsä jotakin repäisevästä voimastaan. Hän taisteli sitäpaitsi sellaista miestä vastaan, joka kaikkien niiden nyrkkeilijäin joukossa, jotka ovat tehneet nimensä kuuluisaksi, oli vanhin, tyynin ja kaikkein vähimmän taipuvainen luopumaan kerran saavuttamastaan edusta. Hänen kylmä, vikkelä ja kovasti iskevä vastustajansa väsytti hänet hitaasti ja vähitellen erä erältä. Vihdoin hän seisoi hengästyneenä hengittäen raskaasti ja hänen kasvonsa, niin paljon kuin niistä oli näkyvissä, olivat punaiset ponnistuksista. Hän oli saavuttanut inhimillisen kestävyyden rajat. Hänen vastustajansa seisoi odottaen häntä ruhjottuna ja lyötynä, mutta yhtä tyynenä, valmiina ja vaarallisena kuin milloinkaan ennen.
"Teidän on parasta luopua tästä nyt, sanon sen teille", sanoi hän. "Te olette lopussa!"
Mutta toisen miehuus ei voinut myöntää sitä. Sähähtäen raivosta hän luopui kaikesta taidostaan ja hyökkäsi mielettömästi iskien molemmilla käsillään. Spring joutui hetkiseksi alakynteen, mutta sitten hän hyppäsi vikkelästi sivulle ja samalla kuului hänen musertavan iskunsa aiheuttama kumahdus ja amatööri heitti kätensä ylös ja kaatui selälleen pitkät jäsenet ojennettuina ja ruhjotut kasvot taivasta kohti.
Tom Spring seisoi hetkisen paikoillaan katsellen tajutonta vastustajaansa. Sitten hän tunsi pehmeän lämpimän käden paljaalla käsivarrellaan. Nainen seisoi hänen vieressään.
"Nyt on teidän hetkenne koittanut!" huusi hän leimuavin tummin silmin. "Hyökätkää hänen kimppuunsa ja ruhjokaa hänet!"
Spring vetäisi käsivartensa irti huudahtaen inhosta, mutta nainen oli heti jälleen hänen kimpussaan.
"Minä korotan palkintonne seitsemäksikymmeneksiviideksi punnaksi, jos –"
"Ottelu on päättynyt, rouva. En voi koskea häneen."
"Täysi satanen sitten, täysi satanen! Minulla on niin paljon täällä laukussani. Voitteko te kieltäytyä sadasta punnasta?"
Spring pyörähti kantapäillään. Nainen hyökkäsi hänen sivutseen koettaen potkia tajutonta miestään kasvoihin, mutta Spring kiskaisi hänet nopeasti syrjään, ennenkuin hän ehti tehdä miehelle vahinkoa.
"Pysykää alallanne!" huudahti hän pudistellen naista. "Saisitte hävetä silmät päästänne kajotessanne kaatuneeseen mieheen."
Ruhjoutunut mies kääntyi vaikeroiden kyljelleen. Sitten hän nousi hitaasti istualleen sivellen märällä kädellään kasvojaan. Vihdoin hän nousi horjuen seisaalleen.
"No niin", sanoi hän kohauttaen leveitä hartioitaan, "ottelu oli rehellinen. Minulla ei ole mitään valittamista. Olin aikoinani Jacksonin paras oppilas, mutta te olette minua etevämpi." Äkkiä hänen katseensa kohdistui naisen raivosta hehkuviin kasvoihin. "Hei, Betty!" huudahti hän. "Vai sinua minun onkin kiittäminen tästä. Minun olisi pitänyt arvatakin se saadessani kirjeesi."
"Niin, hyvä lordi", sanoi nainen ivallisen kohteliaasti, "sinun on oltava minulle kiitollinen tästä. Sinun pieni vaimosi järjesti tämän kaiken. Olin piilossa noiden pensaiden takana ja näin sinun saavan selkääsi kuin koira. Et saanut kuitenkaan niin paljon kuin olin suunnitellut, mutta luullakseni kuluu nyt jonkun aikaa, ennenkuin kukaan nainen rakastuu sinuun ulkomuotosi vuoksi. Muistatko sinä nyt nämä sanat, hyvä lordi? Muistatko ne?"
Lordi seisoi hetkisen mykistettynä. Sitten hän sieppasi piiskan maasta ja mulkoili häneen kulmainsa alta.
"Sinä olet luullakseni oikea piru!" huusi hän.
"Ihmettelenpä, mitä opettajatar sinusta nyt ajattelee", sanoi nainen.
Mies raivostui hirveästi hyökäten naista kohti piiska kourassaan. Mutta Tom Spring syöksyi hänen eteensä ojennetuin käsivarsin.
"Sellainen ei voi käydä päinsä, sir. En voi sietää sitä." Mies tuijotti vaimoonsa ammattinyrkkeilijän olan yli.
"Vai tapahtui tämä rakkaan Georgen vuoksi", sanoi hän katkerasti naurahtaen. "Mutta George raukka murtuneine nenineen näyttääkin joutuneen syrjään. Olet ruvennut seurustelemaan ammattinyrkkeilijän kanssa. Löytänyt oikein miellyttävän miehen itsellesi?"
"Sinä valehtelija!" huohotti nainen.
"Haa, rouvaseni, tuopa taisikin loukata ylpeyttäsi, vai mitä? Te saatte seisoa yhdessä syytettyjen aitiossa, syytettyinä luvattomasta tunkeutumisesta alueelleni ja väkivallasta. Millainen näytelmä – suuri Jumala, millainen näytelmä siitä tuleekaan!"
"Sinä et uskalla, John!"
"Enkö minä uskalla? Seisokaa siinä vielä kolme minuuttia, niin te näette, enkö minä uskalla." Hän sieppasi vaatteensa oksalta ja horjui tiehensä niin nopeasti kuin suinkin kentän poikki, puhaltaen vihellyspilliin juostessaan.
"Nopeasti! Nopeasti!" huusi nainen. "Emme saa hukata hetkistäkään." Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän vapisi ja huohotti pelosta. "Hän yllyttää koko maakunnan kimppuumme. Se olisi hirveätä – hirveätä!"
Hän juoksi nopeasti tiehensä mutkittelevaa polkua pitkin, Springin seuratessa häntä ja pukeutuessa mennessään. Muutamalla kentällä tien oikealla puolella eräs metsänvartija kiiruhti vihellystä kohti pyssy kädessään. Pari työmiestä, jotka sulloivat heiniä häkkiin, olivat lopettaneet työnsä katsellen ympärilleen hangot käsissään. Mutta polku oli autio ja vaunut odottivat heitä. Hevonen söi ruohoa tien viereltä ja ajaja istui puoleksi nukuksissa istuimellaan. Nainen kiipesi äkkiä niihin ja viittasi Springiä jäämään pyörien viereen.
"Tuossa on viisikymmentä puntaanne", sanoi hän ojentaen hänelle kirjekuoren. "Te olitte hölmö, kun ette lisännyt sitä sadaksi, vaikka teillä olikin tilaisuus siihen. Olen kuitti teistä nyt."
"Mutta minne minun on mentävä?" kysyi ammattinyrkkeilijä katsellen noita kaikille suunnille johtavia mutkaisia kujanteita.
"Menkää vaikka helvettiin!" sanoi nainen. "Ajakaa, Johnson!"
Vaunut lähtivät kiitämään tietä alaspäin häviten näkyvistä eräässä mutkassa.
Spring kuuli kaikkialta ympäristöstä huutoja ja vihellyksiä. Oli selvää, että niin pian kuin nainen oli vapaa siitä alennuksesta, että hänen olisi pakko jakaa Springin kohtalo, ei hän välittäisi lainkaan siitä, joutuiko Spring vaikeuksiin vai ei. Hän alkoi käydä välinpitämättömäksi itsekin. Hän oli kuolemaan saakka väsyksissä, hänen päätään pakotti hänen saamiensa iskujen ja tekemiensä kuperkeikkojen vaikutuksesta ja se kohtelu, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli katkeroittanut hänen tunteitaan.
Hän käveli hitaasti muutamia metrejä tietä pitkin, tietämättä lainkaan, mille suunnalle hänen oli lähdettävä päästäkseen Tunbridge Wellsiin. Kauempaa kuului jo koirien haukuntaa ja hän arvasi, että ne oli usutettu hänen jäljilleen. Siinä tapauksessa hän ei voinut toivoakaan pääsevänsä pakoon ja voi yhtä hyvin odottaa niitä siinä paikassa, missä hän nyt oli. Hän kiskoi irti aidasta tukevan seipään ja istuutui synkkänä ja hyvin vaarallisella tuulella odottamaan, mitä tästä koituisi hänelle.
Mutta hänen näköpiiriinsä ilmestyikin ensin ystävä eikä vihollinen. Kujanteen mutkasta kiisivät esille pienet jahtivaunut, joiden eteen oli valjastettu nopeasti juokseva poni. Niissä istui Royal Oakin punakka isäntä heiluttaen ruoskaansa ja alituisesti kääntyillen istuimellaan voidakseen katsoa taakseen.
"Hypätkää kärryihin, herra Spring, hypätkää kärryihin!" huusi hän pysäyttäessään hevosensa. "Ne ovat kaikki tulossa, koirat ja miehet! Pian nyt! Paranna nyt vauhtiasi, Ginger!" Hän ei sanonut sen enempää, ennenkuin kujanteita oli jäänyt kolmen kilometrin pituudelta heidän taakseen heidän ajettuaan hirmuista vauhtia päästäkseen turvallisesti takaisin Brightonin tielle. Silloin hän antoi suitsien levätä höllinä ponin selällä ja taputti lihavalla kädellään Tom Springiä selkään.
"Suurenmoista!" huudahti hän suurten punakoiden kasvojensa loistaessa innostuksesta. "Ah, hyvä Jumala, kuinka kaunista se olikaan!"
"Mikä sitten?" kysyi Spring. "Näittekö te ottelun?"
"Jokaisen erän siitä. Koira vieköön, kuinka minä olenkaan riemuissani saatuani elää niin kauan, että sain katsella sellaista ottelua yksinäni. Ah, kuinka suurenmoista se olikaan!" huusi hän hurjana ilosta, "kun sain katsella, kuinka hänen armonsa kellahti maahan kuin pistetty härkä ja kuinka hänen vaimonsa taputti käsiään pensaan takana! Arvasin jotakin olevan tekeillä ja seurasin senvuoksi teitä koko matkan. Kun pysähdyitte, sidoin pienen Gingerin kiinni pensaikkoon ja ryömin itse jäljessänne metsän läpi. Ja se olikin teille eduksi, koska hän hälyytti kaikki alustalaisensa."
Mutta Tom Spring istui paikoillaan tuijottaen häneen suunniltaan hämmästyksestä.
"Hänen armonsako?" huohotti hän.
"Ei sen huonompi mies ollenkaan, hyvä poika. Lordi Falconbridge, tuomioistuimen puheenjohtaja, piirikunnan maaherra ja, ja, valtakunnan pääri – siinä on vastustajanne arvoluettelo."
"Hyvä Jumala!"
"Te ette siis tiennyt sitä? Hyvä se olikin, sillä jos te olisitte tiennyt sen, olisitte te tuskin antanut hänelle selkään niin kovasti kuin nyt; mutta muistakaa kuitenkin, että jollette te olisi antanut, olisi hän ainakin. Tässä piirikunnassa ei ole sellaista miestä, joka voisi vastustaa häntä. Hän antaa selkään parille kolmelle salakytälle ja mustalaiselle samalla kertaa. Hän on tämän paikkakunnan kauhu. Mutta te annoitte hänelle kyytiä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuinka suurenmoista se olikaan!"
Tom Spring oli liian hämmentynyt kuulemastaan voidakseen muuta kuin istua ja ihmetellä. Vasta sitten kun hän oli päässyt nauttimaan ravintolan mukavuuksista ja kylvyn jälkeen syönyt tukevan aterian, pyysi hän isäntää, herra Corderyä, tulemaan luokseen. Hänelle hän uskoi koko sen tapausten sarjan, joka oli johtanut tähän hänen merkilliseen otteluunsa, pyytäen isäntää valaisemaan asiaa niin paljon kuin suinkin. Cordery kuunteli hyvin tarkasti hänen kertomustaan nauraa hihittäen silloin tällöin. Vihdoin hän poistui huoneesta palaten hetkisen kuluttua takaisin repaleinen sanomalehti kädessään. Hän silitteli sen suoraksi polvellaan.
"Tämä on Pantiles Gazette, herra Spring, eikä parempaa juorukelloa ole milloinkaan painettu. Luulen siihen ilmestyvän hienon palstan, jos se vain saa tilaisuuden pistää nuuskivan nokkansa tämän päivän tapahtumiin. Mutta me vaikenemme, rouva vaikenee ja hänen armonsa vaikenee myös, vaikka hän vihoissaan kuuluttikin teidät kiinniotettavaksi. Tässä se on, herra Spring, ja minä luen sen teille teidän poltellessa piippuanne. Tämä numero on ilmestynyt heinäkuussa viime vuonna ja kirjoitus kuuluu:
"Hienoston piirissä sattunut meteli. On julkinen salaisuus,
että ne erimielisyydet, joita on muutamia vuosia ollut
olemassa lordi F:n ja hänen kauniin vaimonsa välillä, ovat
kiristyneet äärimmilleen näinä muutamina viime päivinä. Hänen
armonsa urheiluharrastukset ja, kuten kuiskaillaan, muutamat
kohteliaisuudet, joita hän on osoittanut eräälle talouteensa
kuuluvalle vaatimattomammalle jäsenelle, ovat jo aikoja sitten
tuhonneet Lady F:n rakkauden. Viime aikoina hän on etsinyt
lohdutusta ja ystävyyttä eräältä herrasmieheltä, jota me
tahdomme nimittää sir George W:ksi. Sir George, joka on kuuluisa
naisten hurmaaja ja yhtä sopusuhtainen mies kuin joku toinenkin
englantilainen, ryhtyi ystävällisesti toimeen lohduttaakseen
tätä lohdutonta kaunotarta. Lopullinen tulos oli kuitenkin
tavattoman onneton sekä naisen tunteille että herrasmiehen
kauneudelle. Lordi F. yllätti näet heidät eräässä kohtauksessa
talonsa läheisyydessä saapuen paikalle muutamien palvelijoittensa
kanssa. Ja silloin siinä paikassa lordi F., huolimatta naisen
huudoista, käytti hyväkseen voimaansa ja taitoaan antaen
sellaisen rangaistuksen onnettomalle Lothariolle, että se,
kuten hän poistuessaan sanoi, varmasti tulee estämään jokaista
naista rakastumasta häneen hänen ulkomuotonsa vuoksi. Lady F. on
poistunut hänen armonsa luota ja asettunut asumaan Lontooseen,
missä hän nyt epäilemättä hoitelee loukkautunutta Apolloa.
Odotetaan varmasti, että tapaus aiheuttaa kaksintaistelun, mutta
me emme ole saanet vielä minkäänlaisia yksityiskohtaisia tietoja
siitä tämän lehden painoon mennessä."Isäntä laski lehden syrjään. "Te olette nyt liikkunut hienoston piireissä, herra Thomas Spring", sanoi hän.
Nyrkkeilijä siveli kädellään hellää naamaansa. "No niin, herra Cordery, mutta minä viihdyn kuitenkin paremmin alhaissyntyisten seurassa."
LORDI BARRYMOREN KUKISTUMINEN
Noiden aikojen yhteiskunnallisten historioitsijoiden joukossa on vain muutamia, jotka eivät ole kertoneet kuuluisain keikarien, sir Charles Tregelliksen ja lordi Barrymoren välisestä pitkästä ja kiihkeästä taistelusta, jota he kävivät saavuttaakseen ylivallan St. Jamesin kuninkaallisessa palatsissa ja joka jakoi Lontoon ylimystön kahteen vastakkaiseen leiriin. Siitäkin on kerrottu, kuinka pääri vetäytyi äkkiä syrjään ja kuinka alahuoneen jäsen sitten aloitti suurenmoisen uransa kilpailijatta. Kuitenkin vain tästä kertomuksesta jokainen voi saada selville merkillisen ja todellisen syyn tuon tähden äkilliseen sammumiseen.
Oli eräs aamu tänä kuuluisana taistelukautena. Sir Charles Tregellis lopetteli juuri melko mutkallista pukeutumistaan ja Ambrose, hänen kamaripalvelijansa, auttoi häntä saavuttamaan tuon täydellisyyden huipun, joka jo kauan aikaa sitten oli suonut hänelle Lontoon parhaiten puetun miehen maineen. Äkkiä sir Charles keskeytti toimensa saatuaan kaulaliinansa solmun melkein niin kauniiksi kuin hän halusi ja kuunteli hämmästynyt ja vihainen ilme suurissa, miellyttävissä ja terveen värisissä kasvoissaan. Alhaalla olivat Jermyn-kadun säädyllisen huminan keskeyttäneet ovenkolkuttimen kovat, keskeytyvät, metallinheleät lyönnit.
"Alan ajatella, että tuon melun täytyy, kuulua oveltamme", sanoi sir Charles kuin sellainen, joka ajattelee ääneen. "Sitä on jatkunut jo viisi minuuttia herkeämättä, vaikka Perkins on saanut määräyksensä."
Isäntänsä viittauksesta Ambrose meni parvekkeelle kurkistaen varovaisesti sen kaiteen yli. Alhaalta kadulta kuului venyttelevä, mutta silti kirkas ääni.
"Joutuisin teille äärettömän suureen kiitollisuuden velkaan, hyvä mies, jos vain osoittaisitte minulle sellaisen suosion, että avaisitte tämän oven", sanoi ääni.
"Kuka siellä on? Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi loukkautunut sir Charles laskematta vieläkään ylös kohotettua kyynärpäätään alas.
Ambrose oli palannut, hänen tummien kasvojensa osoittaessa niin suurta hämmästystä kuin hänen asemansa salli hänen näyttää.
"Siellä on muuan nuori herrasmies, sir Charles."
"Nuori herrasmieskö? Lontoossa ei ole ainoatakaan sellaista henkilöä, joka ei tietäisi sitä, ettei minua saa tavata ennen päivällistä. Tunnetko sinä tuon henkilön? Oletko sinä nähnyt häntä ennen?"
"En ole nähnyt häntä ennen, sir, mutta hän on suuresti erään henkilön näköinen, jonka nimen minä voisin mainita."
"Jonkun näköinenkö? Kenen sitten?"
"Kaikella kunnioituksella, sir Charles, mutta katsoessani kadulle jouduin hetkiseksi sellaisen harhaluulon valtaan, että luulin koputtajaa teiksi. Hän on kyllä pienempi ja nuorempi, sir, mutta hänen äänensä, kasvonsa ja ryhtinsä –"
"Siellä on varmaankin tuo nuori nulikka, Vereker, veljeni parantumaton poikavekkuli", mumisi sir Charles jatkaen pukeutumistaan. "Olen kuullut kerrottavan hänessä olevan piirteitä, jotka muistuttavat minusta. Hän kirjoitti minulle Oxfordista tulostaan ja minä vastasin hänelle, etten halua tavata häntä. Hän uskaltaa kuitenkin vaatia sitä. Mies on terveellisen opetuksen tarpeessa. Ambrose, soittakaa Perkins tänne."
Muuan kookas lakeija tuli huoneeseen vihaisen näköisenä.
"En voi sietää tuota melua ovellani, Perkins."
"Suokaa anteeksi, sir, mutta tuo nuori herrasmies ei halua lähteä pois."
"Eikö hän halua lähteä? Velvollisuutenne on katsoa, että hän menee tiehensä. Ettekö te ole saanut määräyksiänne? Ettekö te ole ilmoittanut hänelle, ettei minua voida tavata ennen päivällistä?"
"Kyllä, sir. Mutta koska hän olisi tunkeutunut väkisin sisään siitäkin huolimatta, löin oven kiinni hänen nenänsä edessä."
"Siinä te menettelitte oikein, Perkins."
"Mutta nyt, sir, hän pitää sellaista melua, että kaikki ihmiset ovat tulleet ikkunoihinsa. Ja kadullekin alkaa jo kokoutua väkeä."
Alhaalta kuului kolkuttimen yhtämittaista jyskytystä, joka aina vain koveni, katselijoiden nauraessa ja rohkaistessa metelöitsijää. Sir Charles punastui vihasta. Sellaisellakin hävyttömyydellä täytyi kai olla rajansa.
"Minun keltainen tukeva keppini on tuolla nurkassa", sanoi hän. "Ottakaa se mukaanne, Perkins. Annan teille vapaat kädet. Muutamat sivallukset palauttavat ehkä tuon nuoren veitikan järkiinsä."
Suuri Perkins hymyili ja hävisi näkyvistä. Ovi kuului aukenevan alhaalla ja kolkutin lakkasi jymisemästä. Mutta muutamia hetkiä myöhemmin sieltä kuului jatkuvaa kirkumista ja kumeita läimähdyksiä kuin mattoa olisi piiskattu. Sir Charles kuunteli sitä hymyllä, joka vähitellen haihtui olemattomiin hänen hyväntuulisilta kasvoiltaan.
"Ei suinkaan mies vain tee siellä liikoja", mumisi hän. "En tahtoisi aiheuttaa pojalle mitään vahinkoa, vaikka hän ehkä ansaitsisikin sen. Ambrose, riennä parvekkeelle ja kutsu hänet pois".
Mutta ennenkuin kamaripalvelija ehti liikahtaakaan, kuului portailta vikkelien jalkojen nopeaa kapsetta ja muuan kaunis nuorukainen, joka oli pukeutunut viime kuosin mukaan, pysähtyi avonaiselle ovelle. Ryhti ja kasvot, mutta ennen muuta hänen suurten sinisten silmiensä kummallinen, veitikkamaisen vilkas ilme viittasivat Tregelliksien kuuluisaan sukuperään. Samanlainen oli sir Charleskin ollut, kun hän parikymmentä vuotta aikaisemmin oli luonteensa sisäisellä voimalla ja rohkeudellaan valloittanut itselleen sellaisen paikan Lontoossa, josta Brummell itse jälkeenpäin turhaan koetti häntä erottaa. Nuorukainen katseli setänsä vihaisia kasvoja kohteliaan hyväntuulisesti ojentaen häntä kohti molemmilla käsillään keltaisen kepin palasia.
"Pelkään suuresti, sir", sanoi hän, "että minä kurittaessani palvelijaanne onnettomuudekseni satuin rikkomaan tämän esineen, joka voi olla vain teidän omaisuuttanne. Olen äärettömästi pahoillani, että niin sattui käymään."
Sir Charles tuijotti kärsimättömästi tähän hävyttömään tunkeilijaan. Mutta toinen katsoi takaisin matkien naurettavan ivallisesti vanhemman miehen käytöstä. Kuten Ambrose oli huomauttanutkin parvekkeelta tekemiensä huomioitten jälkeen, muistuttivat nämä molemmat miehet hyvin paljon toisiaan kaikessa muussa, paitsi siinä, että nuorempi oli pienempi, solakampi ja hermostuneemmasti eloisampi noista kahdesta.
"Oletko sinä veljenpoikani Vereker Tregellis?" kysyi sir Charles.
"Olen käytettävissänne, sir."
"Oxfordilaiset ovat kertoneet minulle sinusta pahoja juttuja."
"Niin, sir, tiedän, etteivät ne ole voineet olla hyviäkään."
"Mikään ei voisi olla pahempaa."
"Niin on minullekin sanottu."
"Miksi sinä olet tullut tänne?"
"Vain tavatakseni kuuluisaa setääni."
"Senkö vuoksi sinä nostit sellaisen metelin kadulla, tunkeuduit väkisin sisälle ovesta ja pieksit hänen lakeijansa?"
"Niin, sir."
"Sinä kai sait kirjeeni?"
"Kyllä, sir."
"Siinähän sanottiin, etten minä ota sinua vastaan?"
"Kyllä, sir."
"En muista nähneeni milloinkaan tällaista hävyttömyyttä."
Nuori mies hymyili hieroen tyytyväisenä käsiään.
"On olemassa sellaista hävyttömyyttä, jonka nero voi sovittaa", sanoi sir Charles vakavasti. "Mutta on sellaistakin, mikä on vain typerää moukkamaisuutta. Kun tulet vanhemmaksi ja viisaammaksi, voit ehkä käsittää erotuksen."
"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi nuori mies lämpimästi. "Hävyttömyyden hienommat vivahdukset ovat hyvin vaikeasti havaittavissa ja vain sellaisen miehen kokemukset ja toveruus, joka on tunnustettu mestari" – tässä hän kumarsi sedälleen – "voivat kiihoittaa toisenkin yrittämään."
Sir Charles oli tunnetusti ärtyisä ensi tuntina aamusuklaansa jälkeen. Ja hän salli sen tulla näkyviinkin.
"En voi onnitella veljeäni hänen poikansa vuoksi", sanoi hän. "Olin toivonut saavani nähdä arvokkaamman perinnäistapojemme edustajan."
"Ehkä, sir, me pitemmän tuttavuuden jälkeen –"
"Ne mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset korjaamaan tätä melko ikävää kokemusta. Minun täytyy pyytää sinua lopettamaan tämä vierailu, jota sinun ei milloinkaan olisi pitänyt tehdä."
Nuori mies hymyili kohteliaasti, mutta ei liikahtanutkaan poistuakseen.
"Saanko kysyä, sir", sanoi hän kevyeen, keskustelevaan tapaan, "muistatteko te vielä yliopistomme rehtoria, Munroa?"
"En, en ollenkaan!" vastasi hänen setänsä tiukasti.
"Te ette luonnollisestikaan tahdo raskauttaa muistianne niin pitkälle, mutta hän muistaa teidät vielä. Eräässä keskustelussa hänen kanssaan eilen hän kunnioitti minua sanomalla, että minä palautan teidät hänen muistiinsa luonteeni keveydellä ja itsepäisyydellä, kuten hän huvikseen näitä ominaisuuksia nimitti. Keveys näyttää jo vaikuttaneen teihin ja nyt on minun pakko näyttää teille itsepäisyyttäni." Hän istuutui tuolille oven läheisyyteen ja pani käsivartensa ristiin katsellen vieläkin hyväntuulisesti setäänsä.
"Hm, sinä et siis halua poistua?" kysyi sir Charles vakavasti.
"En, sir. Aion jäädä tänne."
"Ambrose, mene alakertaan ja kutsu tänne pari palvelijaa."
"En neuvoisi teitä tekemään sitä, sir, koska he siinä tapauksessa tulevat saamaan selkäänsä."
"Voin heittää sinut ulos omin käsinkin."
"Sen te, sir, voitte aina tehdä. Koska te olette setäni, viitsisin tuskin vastustaa. Mutta kun te ette ole vielä heittänyt minua portaita alas, en ymmärrä, kuinka te voisitte päästä suomasta minulle puolituntista kuunnellaksenne minua."
Sir Charles hymyili. Hän ei voinut sille mitään. Tämän nuorukaisen käytöksessä oli paljon sellaista, mikä palautti hänen mieleensä hänen oman ylpeän ja vaiherikkaan nuoruutensa. Ja sitäpaitsi pojan uhma palvelijoita kohtaan ja nopea alistuminen hänelle itselleen olivat pehmittäneet hänen mieltään. Hän kääntyi jälleen kuvastimeen päin viitaten Ambroselle, että tämä jatkaisi tehtäviään.
"Minun pitää pyytää sinua odottamaan pukeutumiseni päättymistä", sanoi hän. "Sitten saamme nähdä, kuinka sinä kykenet puolustamaan tällaista tunkeilevaisuutta."
Kun kamaripalvelija vihdoinkin poistui huoneesta, kiinnitti sir Charles vielä kerran tarkkaavaisuutensa hurjapäiseen veljenpoikaansa, joka oli katsellut tämän kuuluisan keikarin pukeutumisen yksityiskohtia sellaisen näköisenä kuin kirkonpalvelija, joka on mukana jossakin keskiaikaisessa mysteriossa.
"Nyt, sir", sanoi vanhempi mies, "puhu ja puhukin asiallisesti, koska minä voin ilmoittaa sinulle, että minulla on monta paljon tärkeämpää asiaa, jotka kysyvät tarkkaavaisuuttani. Prinssi odottaa minua juuri tällä hetkellä Carlton Housessa. Esitä senvuoksi asiasi niin lyhyesti kuin suinkin. Mitä sinä oikeastaan tahdot?"
"Tuhat puntaa."
"Todellako? Etkö sen enempää?" Sir Charles oli muuttunut happamaksi jälleen.
"Kyllä, sir. Haluan vielä suosituskirjeen herra Brinsleylle, jonka tiedän ystäväksenne."
"Ja miksi juuri hänelle?"
"Koska olen kuullut hänen johtavan Drury Lanen Teatterin toimintaa ja aion ruveta näyttelijäksi. Ystäväni ovat vakuuttaneet minulle, että minulla on suuria taipumuksia siihen."
"Näen sinut selvästi Charles Surfacena tahi jossakin, muussa osassa, jossa kysytään vain narrimaista hävyttömyyttä. Kuta vähemmän sinä näyttelet, sitä onnistuneempi olet. Mutta on naurettavaa otaksuakaan, että minä ryhtyisin auttamaan sinua sellaiselle uralle, koska en voisi puolustaa tekoani isällesi. Palaa heti takaisin Oxfordiin jatkamaan opinnoitasi!"
"Mahdotonta!"
"Pyydän, että ilmoittaisit minulle esteen."
"Muistaakseni mainitsin teille jo siitä, että minulla oli eilen muuan keskustelu rehtorin kanssa. Hän lopetti sen ilmoittamalla minulle, etteivät yliopiston viranomaiset siedä minua enää siellä."
"Erotettu siis?"
"Niin, sir."
"Ja tämä on epäilemättä jo kauan aikaa jatkuneitten konnankoukkujen ansiota?"
"Myönnän sen johtuneen joistakin sellaisista syistä, sir."
Huolimatta kaikesta sir Charles alkoi vielä kerran pehmetä tätä kaunista nuorta hurjimusta kohtaan. Hänen ehdoton suoruutensa riisui arvostelulta aseet. Ja sen vuoksi vanhempi mies jatkoi keskustelua miellyttävämmällä äänellä.
"Mihin sinä tarvitset noin suurta rahamäärää?" kysyi hän.
"Velkojeni maksamiseen ennen eroamistani, sir."
"Isäsi ei ole mikään rikas mies."
"Ei, sir. En voi senvuoksi vedotakaan häneen."
"Ja niinpä sinä tulit minun, aivan vieraan henkilön luokse."
"Ei, sir, ei niin. Te olette setäni ja jos niin saan sanoa, ihanteeni ja esikuvani."
"Sinä imartelet nyt minua, hyvä Vereker. Mutta jos sinä luulet imartelullasi saavasi minulta tuhannen puntaa, erehdyt suuresti. En aio antaa sinulle lainkaan rahaa."
"Luonnollisesti, sir, ellette te voi, niin –"
"En ole sanonut mitään sellaista, kieltäydyn vain."
"Jos te vain voitte, sir, niin luullakseni te haluattekin."
Sir Charles hymyili sipaisten hihaansa pitsinenäliinallaan.
"Sinä olet minusta äärettömän huvittava", sanoi hän. "Jatka vain keskusteluasi. Miksi luulet minun antavan sinulle niin suuren rahasumman?"
"Senvuoksi, luullakseni", sanoi nuorempi mies, "että minä voin tehdä teille sellaisen palveluksen, joka teistä tuntuu tuhannen punnan arvoiselta."
Sir Charles kohotti hämmästyneenä kulmiaan.
"Onko tämä kiristystä?" kysyi hän.
Vereker Tregellis punastui.
"Sir", sanoi hän huvittavan vakavasti, "te hämmästytätte minua. Teidän pitäisi tuntea, paremmin se suku, johon minäkin kuulun, voidaksenne otaksuakaan minun yrittävän sellaista."
"Tunnen huojennusta kuullessani silläkin olevan rajansa, mitä sinä pidät oikeutettuna. Minun on pakko tunnustaa, etten ole huomannut mitään sellaista käytöksessäsi tähän saakka. Mutta sinähän sanoit voivasi tehdä minulle sellaisen palveluksen, joka on minulle tuhannen punnan arvoinen?"
"Niin, sir."
"Pyydän sinua ilmoittamaan minulle, millainen tuo palvelus tulisi olemaan?"
"Lupaan tehdä lordi Barrymoresta kaupungin pilkkataulun."
Sir Charles menetti hetkiseksi itsehillintänsä ehdottoman tyyneyden. Hän säpsähti ja hänen kasvonsa ilmaisivat hänen hämmästyneen. Millä pirullisella vaistolla voi tämä kokematon ylioppilas huomata hänen haarniskansa ainoan raon? Syvällä hänen sydämessään, muiden siitä mitään tietämättä, piili halu maksaa montakin tuhatta puntaa sille miehelle, joka voi saattaa tämän hänen vaarallisimman kilpailijansa naurunalaiseksi, koska kilpailija uhkasi hänen yliherruuttaan Lontoon hienostossa.
"Matkustitko sinä tänne Oxfordista tässä kiitettävässä tarkoituksessa?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
"En, sir. Mutta näin sattumalta miehen eilen illalla ja hän herätti minussa sellaista vastenmielisyyttä, että haluan tehdä hänelle jonkin kepposen."
"Missä sinä näit hänet?"
"Vietin iltani, sir, Vauxhallin puistossa."
"Missäpä sinä muuallakaan!" sanoi hänen setänsä väliin.
"Niin, ja lordi Barrymore oli siellä. Hänen mukanaan oli muuan mies, joka oli pukeutunut papiksi, mutta joka ei kuulemma ole kukaan muu kuin Hooper Tinman. Mies toimii hänen puolustajanaan ja antaa selkään kaikille, jotka vain loukkaavat häntä. He kävelivät rinnakkain keskikäytävää pitkin loukaten naisia ja kohdellen ylimielisesti miehiä. He oikein töykkäsivät minuakin. Loukkauduin niin, sir, että olin melkein käymäisilläni kiinni asiaan heti siinä paikassa."
"Olipa sentään hyvä, ettet tehnyt sitä. Ammattinyrkkeilijä olisi antanut sinulle selkään."
"Ehkäpä, sir, ja ehkä ei."
"Ahah, sinä olet siis lisännyt nyrkkeilynkin hienostuneihin kykyihisi?"
Nuori mies nauroi miellyttävästi.
"William Ball on ainoa alma materini professori, joka on joskus saanut aihetta kiittää minua. Hän on paremmin tunnettu Oxfordin Pettinä. Voisin, luullakseni, niin vaatimaton kuin olenkin, kestää häntä vastaan kaksitoista erää. Mutta eilen illalla minä kärsin loukkauksen vastustelematta, ja koska sama näytelmä uudistuu kuulemma joka ilta, on tässä vielä aikaa toimiakin."
"Ja saanko kysyä, kuinka aiot toimia?"
"Sen, sir, haluaisin pitää omana tietonani. Mutta tarkoitukseni, kuten jo äsken sanoin, on tehdä lordi Barrymoresta koko Lontoon pilkkataulu."
Sir Charles ajatteli hetkisen.
"Kuulehan nyt", sanoi hän, "miksi sinä kuvittelet jonkin sellaisen teon, joka voi nöyryyttää lordi Barrymorea, olevan minulle mieleen?"
"Tuolla maaseudullakin me tiedämme jotakin siitä, mitä tapahtuu hienoston keskuudessa. Teidän vastenmielisyytenne tuota miestä kohtaan ilmenee kaikissa hienostoa koskevissa juoruissa. Kaupunki on jakautunut kahteen puolueeseen teidän vuoksenne. Senvuoksi on selvää, että jokainen häneen kohdistettu halveksimisen ilmaus tulee miellyttämään teitä."
Sir Charles hymyili.
"Oletpa sinä ovela päättelijä", sanoi hän. "Otaksutaan nyt hetkinen, että sinä olet oikeassa. Etkö voi antaa minulle vihjaustakaan siitä, millaisia keinoja aiot käyttää saavuttaaksesi tämän suuresti toivottavan tuloksen?"
"Teen vain teille sen huomautuksen, sir, että tuo mies on loukannut monta naista. Sen tietävät yleensä kaikki. Jos joku noista naisista nuhtelisi häntä julkisella paikalla sellaisella tavalla, että katselijoiden myötämielisyys kääntyisi hänen puolelleen, voin minä kuvitella, jos vain nainen käyttäytyy tarpeeksi itsepäisesti, että hänen armonsa asema sen jälkeen käy sietämättömäksi."
"Ja sinäkö tunnet sellaisen naisen?"
"Luulen tuntevani, sir."
"No niin, hyvä Vereker, jos joku sellainen yritys on mielessäsi, en tiedä mitään syytä, miksi tunkeutuisin lordi Barrymoren ja tuon vihastuneen kaunottaren väliin. Mutta siitä en mene sanomaan mitään varmaa, onko tulos sitten tuhannen punnan arvoinen."
"Te saatte sen itse päättää, sir."
"Minusta tulisi hyvin vaativainen arvostelija, hyvä poikani."
"Hyvä niinkin, sir. Muuta en toivokaan. Jos vain asiat menevät toiveitteni mukaisesti, ei hänen armonsa tule näyttämään kasvojaan St. James-kadulla ainakaan vuoteen. Ilmoitan nyt teille, luvallanne, ohjeenne."
"Ohjeeniko? Mitä sinä tarkoitat? Minulla ei ole mitään tekemistä siinä asiassa."
"Te olette arvostelija, sir, ja sen vuoksi pitää teidän olla saapuvilla."
"Minä en voi näytellä mitään osaa."
"Ei teidän tarvitsekaan, sir. Pyydän teitä vain todistajaksi."
"Millaiset ovat siis ohjeeni, kuten suvaitset niitä nimittää?"
"Teidän pitää tulla puistoon tänä iltana juuri kello yhdeksän aikaan. Teidän on sitten käveltävä keskikäytävää ja istuuduttava jollekin noista vaatimattomista lavitsoista, joita on Afroditen patsaan läheisyydessä. Siellä pitää teidän odottaa ja tehdä huomioita."
"Hyvä on, teen kuten sinä haluat. Alan jo huomata, veljenipoika, ettei Tregellien suku vielä ole menettänyt mitään niistä piirteistään, jotka ovat tehneet sen kuuluisaksi."
Kello oli täsmälleen yhdeksän sinä iltana, kun sir Charles, heitettyään suitset palvelijalleen, laskeutui maahan korkeista keltaisista vaunuistaan, jotka heti kääntyivät omalle paikalleen niiden hienojen ajoneuvojen joukossa, jotka siellä odottivat omistajiaan. Kun hän käveli puistoon, joka siihen aikaan oli Lontoon huvittelevan ja juopottelevan maailman keskuksena, käänsi hän ajonuttunsa kauluksen pystyyn ja veti hattunsa silmilleen, koska hän ei halunnut mitenkään henkilökohtaisesti sekautua johonkin sellaiseen, mistä ehkä voisi muodostua yleinen häväistysjuttu. Mutta huolimatta hänen tilapäisestä valepuvustaan oli hänen käynnissään ja ryhdissään kuitenkin jotakin sellaista, mikä pani monen katsomaan hänen jälkeensä ja monen käden kohoamaan tervehdykseksi. Sir Charles jatkoi matkaansa istuutuen vaatimattomalle lavitsalle kuuluisan patsaan juurelle. Patsas sijaitsi juuri puiston keskellä ja hän odotti huvitetun epäilevänä tämän näytelmän seuraavaa kohtausta.
Huvimajasta, jonka luona käytävät haaraantuivat, kuului kaartin soittokunnan puhaltamia säveliä ja kaikista puista riippuvien moniväristen lyhtyjen valossa sir Charles voi katsella tanssijoiden sekavaa pyörähtelyä. Äkkiä soitto lakkasi kuulumasta ja katrilli loppui.
Hetkistä myöhemmin oli keskikäytävä, jonka vieressä hän istui, tungoksiin asti täynnä huvittelijoita. Tämän monivärisen joukon keskellä, joka oli varustettu ja koristettu kaikella sillä uljuudella, mitä raha ja luumun väriset ja siniset puvut voivat suoda, kävelivät kaupungin keikarit edestakaisin suorahameisten, hattupäisten naistensa kanssa.
Seura ei ollut lainkaan säädyllistä. Monet miehet, punakat ja äänekkäät, olivat tulleet sinne suoraan juomingeistaan. Naisetkin olivat äänekkäitä ja häikäilemättömiä. Silloin tällöin hyökäten ja pyörähdellen, tyttöjen huutaessa ja heidän saattajiensa hyväntuulisesti nauraessa, muutamat äänekkäät nuorukaiset tunkeutuivat liikkuvan joukon läpi. Paikka ei ollut lainkaan sopiva kainoille eikä siveellisille olennoille, koska joukossa oli sellaista hyväntuulisuutta ja iloa, joka voi antaa anteeksi hurjimmatkin vapaudet.
Ja kuitenkin oli sielläkin jonkinlaiset rajat, joita ei sellainen mustalaisjoukkokaan sallinut sivuutettavan. Vihaiset karjahdukset seurasivatkin sen vuoksi niitä paria mellastelijaa, jotka aukoivat itselleen tietä käytävällä vallitsevan tungoksen halki. Olisi ehkä oikeampaa puhua vain yhdestä mellastelijasta, koska noista kahdesta vain ensimmäinen käyttäytyi näin hävyttömästi ja hänen toverinsa piti vain silmällä, että hän sai tehdä sen rankaisematta.
Johtaja oli melko pitkä, teräväkasvoinen, viime kuosin mukaan pukeutunut mies, jonka ilkeät kauniit kasvot olivat punaiset viinistä ja ylpeydestä. Hän tyrkki raa'asti olkapäällään aukaistessaan itselleen tietä joukon läpi ja hymyili inhoittavasti naisille vasten kasvoja. Silloin tällöin hän ojentaen kätensä hyväili jonkun ohimenevän tytön poskea tahi niskaa ja nauroi ääneen, kun tyttö koetti väistää hänen kosketustaan.
Aivan hänen kintereillään käveli hänen palkattu apulaisensa, joka hävyttömästä oikusta ja tahtoen näyttää halveksumistaan toisten ennakkoluuloja kohtaan oli pukeutunut vaatimattoman maalaispapin asuun. Tämä mies maleksi eteenpäin kulmat rypyssä ja vihaisin, uhmaavin silmin kuin uskollinen hirveä inhimillinen verikoira. Hänen kyhmyiset kätensä pistivät esille ruosteenvärisen kauhtanan hihoista ja voimakas riippuva leuka kääntyi hitaasti oikealta vasemmalle, kun hän uhkasi joukkoa vihaisella katseellaan. Tarkka huomioidentekijä olisi jo nähnyt hänen kasvoissaan pöhöttymistä ja piirteiden höltymistä, noita ruumiillisen rappeutumisen merkkejä, jotka muutamien vuosien kuluttua kaatoivat hänet kuin avuttoman hylyn, liian heikkona ilmaisemaan edes omaa nimeäänkään, lontoolaiselle viertotielle. Nykyään hän oli kuitenkin vielä voittamaton mies, nyrkkeilijöiden kauhu, ja kun hänen pahanenteiset kasvonsa näkyivät hänen häpeämättömän isäntänsä selän takaa, laskeutui moni puoleksi kohonnut keppi ja moni kiihkeä sana jäi lausumatta, kuiskausten "Hooper! Varokaa öykkäri Hooperia!" varoittaessa kaikkia loukkautuneita, että heidän oli parasta pitää suunsa kiinni, elleivät halunneet tulla vielä pahemman kohtelun alaisiksi. Moni silvottu ja runneltu mies oli vienyt mukanaan Vauxhallista Tinmanin ja hänen mestarinsa kätten työn tulokset.
Liikkuen loukkaavan hitaasti joukon läpi öykkäri ja hänen herransa olivat juuri saapuneet sen lavitsan kohdalle, millä sir Charles Tregellis istui. Tällä kohdalla käytävä laajeni pyöreäksi aukeamaksi, joka oli kirkkaasti valaistu ja vaatimattomien lavitsoiden ympäröimä. Muutamalta sellaiselta nousi äkkiä eräs vanhahko, kiharatukkainen, paksuun huntuun verhoutunut nainen asettuen horjahtelevan ylimyksen eteen. Hänen äänensä kaikui kirkkaana ja kauaskantavana yleisestä hälinästä huolimatta, joka nyt hiljeni äkkiä.
"Menkää naimisiin hänen kanssaan, hyvä lordi! Kehoitan teitä menemään naimisiin hänen kanssaan! Ah, varmasti te tahdotte mennä naimisiin Amalia raukkani kanssa!" sanoi ääni.
Lordi Barrymore pysähtyi tyrmistyneenä. Kaikilta suunnilta riensi väkeä lähemmäksi ja ihmiset tuijottivat häneen toistensa olkapäitten yli. Hän koetti jatkaa matkaansa, mutta nainen sulki häneltä tien ja pari kättä painoi hänen poimutettua rintamustaan.
"Te ette voi varmastikaan hylätä häntä! Kuunnelkaa tuon takananne kulkevan hyvän, ystävällisen papin neuvoja!" vaikeroi ääni. "Ah, käyttäytykää kuin kunnonmies ja menkää naimisiin hänen kanssaan!"
Vanhempi nainen ojensi kätensä vetäen lähemmäksi erään kömpelön näköisen nuoren naisen, joka itkeä nyyhkytti ja kuivasi silmiään nenäliinallaan.
"Vieköön rutto teidät molemmat!" huusi hänen armonsa raivoissaan. "Kuka tuo tyttö on? Vannon, etten milloinkaan elämässäni ole nähnyt teitä kumpaakaan."
"Hänhän on sisarenitytär, Amelia", huusi nainen. "Teidän oma rakastava Amelianne! Ah, hyvä lordi, voitteko te teeskennellä unohtaneenne luottavaisen Amelia raukkanne Woodbinen huvilasta, Lichfieldistä?"
"En ole ikinä käynyt koko Lichfieldissä!" huusi pääri. "Te olette molemmat pettureita, joita pitäisi ruoskia ajurin piiskalla."
"Ah, kuinka hirmuista tämä onkaan! Ah, Amelia!" huusi nainen äänellä, joka kuului puiston etäisimpään kolkkaan saakka. "Ah, kultaseni, koeta sinäkin pehmittää hänen kovaa sydäntään; rukoile, että hän vihdoinkin tekisi sinusta kunniallisen naisen."
Tukeva nuori nainen kallistui eteenpäin ja syleili lordi Barrymorea kuin karhu. Lordi olisi kohottanut keppinsä, mutta hänen käsivartensa olivat puristuksissa hänen kylkiään vasten.
"Hooper! Hooper!" huusi raivostunut pääri taivuttaen niskaansa kauhuissaan, sillä tyttö näytti aikovan suudella häntä.
Mutta rientäessään lähemmäksi tappelupukari huomasikin joutuneensa tekemisiin vanhemman naisen kanssa.
"Pois tieltä, rouva!" huusi hän. "Pois tieltä, sanon minä!" toisti hän tyrkäten hänet kiivaasti syrjään.
"Ah, sinä raaka, raaka mies!" huusi nainen rientäen takaisin hänen eteensä. "Hän tyrkkäsi minua, hyvät ihmiset, te näitte hänen tyrkkäävän minua! Hän on pappi, mutta ei mikään herrasmies. Mitä, aiotteko te kohdella naista niin – aiotteko uudistaa vielä temppunne? Ah, minä voisin lyödä, lyödä, lyödä teitä oikein kunnollisesti!"
Ja toistellessaan tuota sanaa tavattoman nopeasti hänen avoin kämmenensä läimähti joka toistolla ammattinyrkkeilijän poskelle.
Joukko sorisi hämmästyksestä ja ilosta.
"Hooper! Hooper!" huusi lordi Barrymore kerran vielä ponnistellen yhä kiinteämmäksi muuttuvassa, kömpelön, hellän Amelian syleilyssä.
Öykkäri hyökkäsi jälleen eteenpäin auttaakseen isäntäänsä, mutta jälleen vanhempi nainen kiiruhti häntä vastaan pää kenossa ja vasen käsi ojennettuna, niin että koko hänen asentonsa miehen hämmästykseksi oli kuin taitavan nyrkkeilijän.
Ammattinyrkkeilijän raaka luonto kiihtyi. Nainen tahi ei nainen, hän tahtoi näyttää tuolle mumisevalle joukolle, mitä Tinmanin tien katkaiseminen merkitsi. Nainen oli lyönyt häntä. Hänen on senvuoksi kärsittävä tekonsa seuraukset. Kukaan ei saa tehdä sellaista hänelle rankaisematta. Hän heilautti senvuoksi oikeata kättään kiroten, mutta pää sukelsikin äkkiä hänen käsivartensa alle ja partaveistä muistuttavat rystyset piirsivät vertavuotavan haavan hänen silmänsä alle.
Hurjien ilo- ja rohkaisuhuutojen kaikuessa tiheään sulloutuneesta katselijajoukosta nainen tanssi luulotellun papin ympärillä väistellen hänen voimakkaita iskujaan, livahtaen käsivarsien alitse ja läimäytellen takaisin hyvin onnekkaasti. Kerran hän kompastui omaan hameeseensa, mutta ponnahti heti pystyyn ja hyökkäsi uudelleen.
"Te raaka mies!" huusi hän. "Kuinka te uskallatte lyödä avutonta naista? Tuosta saatte! Ah, teitä raakaa ja huonosti kasvatettua miestä!"
Se poikkeuksellinen seikka, että nainen todellakin taisteli, pani Hooperin pelkäämään ensi kerran elämässään. Olento oli niin petollinen kuin varjo ja kuitenkin; tippui veri Hooperin poskista hänen lyöntiensä vaikutuksesta. Hän väisti hämmästyneenä niin vaarallista vastustajaa. Ja samalla hetkellä kun hän sen teki, haihtui hänen aiheuttamansa lumous ikuisiksi ajoiksi. Vain onnistuminen olisi voinut säilyttää sen. Peräytyminen oli kohtalokasta. Koko joukossa oli tuskin ainoatakaan sellaista henkilöä, jolla ei olisi ollut jotakin hampaan kolossa isäntää ja renkiä kohtaan. He odottivat vain sopivaa heikkouden hetkeä voidakseen kostaa heille.
Murahtaen raivosta ympyrä sulkeutui. Syntyi todellinen pyörre raivostuneista taistelevista miehistä, lordi Barrymoren punastuneiden kasvojen ja Hooperin verikoiramaisen leuan näkyessä sen keskeltä. Hetkistä myöhemmin he olivat pitkällään maassa ja lukemattomat kepit nousivat ja laskivat heidän kohdallaan.
"Antakaa minun nousta! Te tapatte minut! Jumalan nimessä, antakaa minun nousta!" huusi käheä ääni. Hooper taisteli ääneti kuin verikoira, jollainen hän olikin, kunnes hänet oli piesty tajuttomaksi.
Ruhjottuina, potkittuina ja jauhettuina heidän pahimminkaan kolhitut uhrinsa eivät milloinkaan poistuneet puistosta niin huonossa kunnossa kuin öykkäri ja hänen herransa sinä iltana. Mutta pahemmin kuin haavojen aiheuttama kipu karvastelivat lordi Barrymoren mieltä ajatukset hänen miettiessään, kuinka Lontoon kaikissa kerhoissa ja vierashuoneissa naurettaisiin tulevalla viikolla jutulle Ameliasta ja hänen tädistään.
Sir Charles oli seisonut hytkyen naurusta lavitsallaan, jolta hän oli voinut seurata tapahtumien kulkua. Kun hän vihdoin palaili joukkojen läpi keltaisille vaunuilleen, ei hän erikoisemmin hämmästynyt nähdessään takaistuimella istuvan pari kikattavaa naisolentoa, jotka vaihtoivat mitä epänaisellisimpia ja purevimpia vuorosanoja odottavan palvelijan kanssa.
"Te nuoret vekkulit!" huomautti hän olkansa yli tarttuessaan ohjiin.
Naisolennot nauraa hihittivät ääneen.
"Charles-setä!" huusi vanhempi, "saanko esitellä teille herra Jack Jarviksen, Brasenosen yliopistosta? Luullakseni, setä, teidän pitäisi viedä meidät jonnekin illalliselle, koska äskeinen työmme oli äärettömän väsyttävää. Huomenna suon itselleni suostumuksellanne sen kunnian, että tulen vieraaksenne ja tuon mukanani kuitin tuhannelle punnalle."
BROCAS COURTIN ÖYKKÄRI
Sinä vuonna, jolloin leikattiin vuosiluku 1878, olivat South Midlandin husaarit harjoittelemassa Lutonin läheisyydessä. Mutta jokaisen miehen mieltä askarruttava kysymys ei oikeastaan ollut lainkaan se, kuinka he voisivat parhaiten valmistautua mahdollista eurooppalaista sotaa varten, vaan muuan paljon tärkeämpi, nimittäin se, kuinka he voisivat saada käsiinsä sellaisen miehen, joka voisi pitää puoliaan kymmenen erää kengittäjäkersantti Burtonia vastaan. Slogger Burton oli hieno, sadan yhdeksänkymmenenkuuden naulan painoinen nouseva tähti lihaa ja jänteitä. Hänellä oli molemmissa käsissään sellaista läjähtävää voimaa, että se saattoi iskeä tavallisen kuolevaisen silmänräpäyksessä tajuttomaksi. Hänelle oli löydettävä tasa-arvoinen vastustaja jostakin, tahi muuten kasvaisi hänen päänsä piakkoin niin suureksi, että kypärä särkyisi. Senvuoksi lähetettiinkin sir Fred. Milburn, jota tavallisesti nimitettiin Mumblesiksi, Lontooseen katsomaan, olisiko amatöörinyrkkeilijöiden joukossa ketään sellaista, joka tahtoisi lähteä matkalle leiriin himmentämään rohkean rakuunan mainetta.
Ajat olivat silloin huonoja ammattinyrkkeilijöille. Entistä rystystaistelua ei enää harrastettu. Sen olivat saattaneet pahaan maineeseen saastaiset vetoja lyövät joukot ja kaikenlaiset roistot, jotka sekautuivat leikkiin ja tuottivat häpeää ja vahinkoa rehellisesti taisteleville miehille, niille useinkin hyvin vaatimattomille sankareille, joiden ritarillisuutta ei ole vielä milloinkaan voitettu. Kunniallinen urheilija, joka halusi katsella nyrkkeilyä, joutui tavallisesti sellaisten roistojen kynsiin, joita vastaan hän ei voinut saada minkäänlaista apua, koska hän itsekin oli sekautunut sellaiseen, mikä asiallisesti katsoen oli laitonta toimintaa. Häneen tartuttiin kiinni avoimella kadulla, hänen kukkaronsa ryöstettiin ja jos hän uskalsi ruveta vastustamaan, sai hän päähänsä reiän. Nyrkkeilylavan vierelle pääsivät vain sellaiset miehet, jotka olivat valmiit aukaisemaan itselleen tien sinne lyhyillä sauvoilla ja metsästysruoskilla. Senpävuoksi ei voida ihmetelläkään sitä, että tätä klassillista urheilua harrastivat enää vain ne, joilla ei ollut mitään menetettävää.
Toiselta puolen taasen ei sopiva ajankohta varsinaisille nyrkkeilysäkille ja laillisille kinnastaisteluille ollut vielä koittanut, ja siksi olikin harrastus nyrkkeilyyn omituisen väliaikaisella kannalla. Sen säännöstely oli mahdotonta ja yhtä mahdotonta oli sen lakkauttaminenkin, koska ei mikään urheilu vetoa niin suoraan ja voimakkaasti tavalliseen brittiläiseen. Senvuoksi toimeenpantiin riitaisia kilpailuja tallipihoilla ja liitereissä, tehtiin äkillisiä matkoja Ranskaan, järjestettiin salaisia kohtauksia aamuhämärissä maan kaukaisimmissa osissa ja turvauduttiin kaikenlaisiin verukkeihin ja kokeihin. Miehet itsekin kävivät yhtä tyytymättömiksi kuin heidän ympäristönsäkin. Rehellinen avoin ottelu ei voinut tulla kysymykseenkään ja äänekkäin kerskailija voi jutella itsensä parhaimpien joukkoon. Atlantin toiselta puolelta täytyi John Lawrence Sullivanin suuren vartalon ilmestyä näkyviin, hänen, josta tuli vanhan järjestelmän viimeinen ja uuden järjestelmän ensimmäinen mies.
Asiain näin ollen oli siis urheilevan ratsuväen kapteenin melko vaikeata löytää nyrkkeilykerhoista ja Lontoon urheilijoiden joukosta sellaista miestä, joka olisi kyennyt kunnollisesti pitämään puoliaan kookasta kengittäjäkersanttia vastaan. Raskaaseen sarjaan kuuluvat nyrkkeilijät olivat matkustaneet erääseen palkinto-otteluun. Vihdoin hänen valintansa sattui Kentish Townista kotoisin olevaan Alf Stevensiin, erääseen mainioon keskisarjan nyrkkeilijään, joka ei ollut vielä milloinkaan hävinnyt ja jolla todellakin oli hyvät edellytykset mestarinarvon saavuttamiseen. Hänen ammattikokemuksensa ja taitonsa tasoittaisivat varmasti nuo neljäkymmentäkaksi naulaa, jotka hänen ruumiinpainonsa oli jäljellä tuosta kauhistuttavasta rakuunasta. Sir Fred. Milburn palkkasi hänet siinä toivossa, aikoen viedä hänet parin vireän hiirakon vetämissä metsästysvaunuissaan rakuunain leiriin. Heidän oli määrä lähteä matkalle illalla Great North Roadia pitkin, yöpyä St. Albanissa ja lopettaa matka seuraavana päivänä.
Ammattinyrkkeilijä tapasi urheilevan aatelismiehen Golden Crossin ravintolan edessä, missä Bates, talon pieni tallirenki, piteli kiinni vireitä hevosia. Stevens, kalpeakasvoinen hyvännäköinen nuorimies, kiipesi työnantajansa viereen ja heilautti kättään pienelle nyrkkeilijäjoukolle, noille raaoille kauluksettomille miehille, jotka olivat tulleet sinne hyvästelemään häntä. "Onneksi olkoon, Alf!" kajahti käheästi yhteen ääneen, kun poika päästi irti hevoset ja hyppäsi vaunuihin takaapäin, korkeiden ajopelien kiertäessä äkkiä nurkan ympäri Trafalgar-aukiolle.
Sir Fredericillä oli täysi työ ohjatessaan juoksijoitaan Oxford-kadulla ja Edgware-viertotiellä, niin ettei hän juuri voinut ajatella mitään muuta. Mutta kun ha saapuivat maaseudun rajoille lähelle Hendonia ja pensasaidat olivat vihdoinkin tulleet noiden loppumattomien tiilirakennusjonojen sijalle, antoi hän hevosten nelistää päästäen suitset valloilleen ja kohdistaen tarkkaavaisuutensa vieressään istuvaan nuoreen mieheen. Hän oli saanut miehen käsiinsä kirjeiden ja suositusten avulla ja sentähden hän nyt oli utelias tarkastelemaan häntä. Alkoi jo olla hämärä ja hieman sumuistakin, mutta se, minkä parooni näki, miellytti häntä suuresti. Mies näytti olevan ottelija joka tuumaltaan, solakka ja korkearintainen pitkine suorine poskineen ja syvällä leimuavine silmineen, jotka ovat itsepäisen rohkeuden tunnusmerkkejä. Ja ennen muuta hän oli sellainen mies, joka ei milloinkaan vielä ollut tavannut parempaansa. Häntä kannusti tuo syvä luottamus, jota ei yksikään tappio ollut vielä päässyt horjuttamaan. Parooni nauroi todetessaan, millainen yllätys oli tulossa kengittäjäkersantille.
"Otaksun teidän olevan joltisessakin kunnossa, Stevens?" huomautti hän kääntyen toverinsa puoleen.
"Kyllä, sir. Olen valmis taistelemaan henkeen ja vereen."
"Niin minäkin päättelin katsellessani teitä."
"Elän säännöllisesti aina, sir, mutta minut pantiin ottelemaan viime viikon lopulla Mike Connoria vastaan ja laihdutettiin sadankuudenkymmenenkahden naulan painoiseksi. Sitten hän jänistikin ja tässä minä nyt olen niin hyvässä kunnossa kuin suinkin."
"Saatte kiittää onneanne. Te tulette tarvitsemaan kaikkenne erästä miestä vastaan, joka on teitä neljäkymmentäkaksi naulaa painavampi ja neljä tuumaa pitempi."
Nuori mies hymyili.
"Minä olen antanut vastustajalleni enemmänkin etuja, sir."
"Luulen niin. Mutta hän on sitäpaitsi verraton ottelija."
"Hyvä, sir; jokainen voi vain tehdä parhaansa."
Parooni piti nuoren nyrkkeilijän vaatimattomasta, mutta silti luottavaisesta puhetavasta. Äkkiä juolahti hänen mieleensä muuan huvittava ajatus ja hän purskahti nauruun.
"Jupiter vieköön!" huudahti hän. "Mikä kepponen, jos vain öykkäri on liikkeellä tänä yönä!"
Alf Stevens heristi korviaan.
"Kuka hän on, sir?"
"Senpä juuri ihmiset haluaisivat tietää. Jotkut sanovat nähneensä hänet ja jotkut väittävät häntä vain satuolennoksi, mutta on olemassa päteviä todistuksia siitä, että hän on oikea mies harvinaisen voimakkaine nyrkkeineen, jotka kyllä jättävät merkkejä jälkeensä."
"Ja missä hän asuu?"
"Tämän saman tien varrella, Finchleyn ja Elstreen välillä, muistaakseni. Heitä on kaksi ja he näyttäytyvät öisin täydenkuun aikana ja vaativat matkustajia otteluun vanhaan hyvään tapaan. Toinen taistelee ja toinen katsoo syrjästä. Koira vieköön, kaikista puheista päättäen mies osaakin taistella! Miehiä on löydetty aamuisin tieltä niin rikki isketyin kasvoin, että jäljistä on voitu päättää öykkärin olleen heidän kimpussaan."
Alf Stevens oli nyt suuresti kiintynyt asiaan. "Olen aina halunnut yrittää vanhanaikaista ottelutapaa, sir, mutta sattumakaan ei ole suonut minulle tilaisuutta siihen. Se sopisi luullakseni minulle paremmin kuin kintailla taisteleminen."
"Siinä tapauksessa te ette siis kieltäytyisi taistelemasta öykkäriä vastaan?"
"Kieltäytyisikö? Kulkisin kymmenen englanninpenikulmaa saadakseni kohdata hänet."
"Koira vieköön, se olisi suurenmoista!" huudahti parooni. "No niin, nyt on täysikuu ja paikan pitäisi olla suunnilleen tässä."
"Jos hän on niin taitava kuin te sanotte", huomautti Stevens, "tunnettaisiin hänet nyrkkeilypiireissä, ellei hän ole amatööri, joka vain huvikseen ottelee."
"Muutamat luulevat häntä tallirengiksi tahi noista tuolla sijaitsevista talleista kotoisin olevaksi hevosmieheksi. Mutta missä on hevosia, siellä nyrkkeillään aina. Jos voidaan luottaa selostuksiin, liittyy mieheen jotakin kummallista ja ulkomaalaista. Hei, varokaa siellä, senkin vietävät, varokaa!"
Paroonin ääni oli kohonnut äkilliseksi karjunnaksi hämmästyksestä ja vihasta. Sillä kohdalla tie sukelsi erääseen notkoon, jota puut niin raskaasti varjostivat, että ne öiseen aikaan muodostivat siihen kuin tunnelin suun. Rinteen juurella oli pari suurta kivipilaria, jotka päivänvalossa katsottuina ovat sammalen peittämät ja rapautuneet heraldisine, ajan hampaan niin silpomine vaakunamerkkeineen, että ne ovat enää vain jonkinlaisia kivikohoutumia. Komeasti suunniteltu rautaportti, joka riippuu löyhästi ruostuneista saranoistaan, julistaa rikkaruohojen valtaaman puistokujanteen päässä sijaitsevan Brocas Old Hallin mennyttä suuruuden aikaa ja nykyistä rappeutumista. Tämän vanhanaikaisen portin varjosta oli eräs vikkelä olento hyökännyt tien keskelle ja pysäyttänyt hyvin taitavasti hevoset, jotka hyppivät ja tepastelivat väkisin peräytettyinä.
"Kuulehan, Rowe, tule sinä pitämään näitä kiinni!" huusi muuan kova venyttelevä ääni. "Minulla on hieman puhuttavaa tälle koppavalle amatöörille, ennenkuin hän jatkaa matkaansa."
Toinen mies oli tullut esille varjosta ja tarttunut vaieten hevosten suupieliin. Hän oli lyhyt ja tanakka, yllä kummallinen, polviin saakka ulottuva ruskea hartiakappa, jaloissa säärystimet ja saappaat. Hänellä ei ollut minkäänlaista päähinettä, ja vaunuissa istujat näkivät, hänen tullessaan sivulyhtyjen valopiiriin, edessään happaman näköiset punakat kasvot ilkeän näköisine paljaaksi ajeltuine leukoineen ja leveine mustine kaulaliinoineen, joka oli kiedottu lujaan kaulaan. Kun hän tarttui päitsiin, riensi hänen vikkelämpi toverinsa lähemmäksi laskien luisevan kätensä likasuojalle ja katsoen terävin sinisin silmin matkustajia kasvoihin, valon sattuessa täydellä voimalla hänen omaan naamaansa.
Hänellä oli syvälle painettu hattu päässään, mutta huolimatta sen suomasta varjosta voivat parooni ja nyrkkeilijä nähdä tarpeeksi kauhistuakseen, sillä kasvot olivat karvaiset, ilkeät ja kurjat, nenä suuri, ja suu kertoi sellaisesta luonteesta, joka ei pyydä armoa eikä myöskään anna sitä. Mitä hänen ikäänsä taasen tuli, voitiin vain sanoa varmasti, että sellaisilla kasvoilla varustettu mies on tarpeeksi nuori omatakseen vielä kaiken miehuutensa ja tarpeeksi vanha tunteakseen kokemuksesta kaikki elämän ilkeimmät puolet. Hänen kylmät hurjan näköiset silmänsä tarkastelivat matkustajia harkitusti, ensin paroonia ja sitten hänen vieressään istuvaa nuorta miestä.
"Niin, Rowe, hän on joku koppava amatööri, kuten jo sanoinkin", huomautti hän olkansa yli toverilleen! "Mutta tuo toinen näyttää hauskalta mieheltä. Ellei hän ole nyrkkeilijä, pitäisi hänen ruveta sellaiseksi! Aion kaikissa tapauksissa koetella häntä."
"Kuulkaahan nyt", sanoi parooni, "en tiedä, kuka te olette, mutta tiedän kyllä sen, että te olette kirotun häpeämätön mies. Isken teitä ruoskallani kasvoihin, ellette heti häviä tiehenne!"
"Lopettakaa tuollaiset puheet, hyvä herra. Minulle on vaarallista jutella noin."
"Olen kuullut puhuttavan teistä ja teidän tempuistanne!" huusi vihastunut sotilas. "Kyllä minä opetan teitä pysäyttämään hevoseni kuningattaren rakennuttamalla viertotiellä! Te olette tällä kertaa joutunut tekemisiin väärän miehen kanssa, kuten piakkoin tulette huomaamaan."
"Olkoon sen asian laita miten tahansa", sanoi tuntematon. "Ehkä me kaikki opimme vielä jotakin ennen eroamistamme, hyvä herra. Teistä täytyy jommankumman laskeutua maahan ja otella minun kanssani, ennenkuin voitte jatkaa matkaanne."
Stevens oli silmänräpäyksessä hypännyt tielle.
"Jos haluatte taistella, olette nyt joutunut tekemisiin oikean miehen kanssa", sanoi hän. "Olen ammattilainen, minkä ilmoitan siksi, että voisitte olla varuillanne."
Tuntematon huudahti tyytyväisyydestä.
"No vie minua ja viipota!" huudahti hän. "Hän on ammattinyrkkeilijä, Joe, kuten jo äsken sanoinkin. Ei enää mitään jyrsittävää liikkiötä meille, vaan todellista tavaraa! No niin, nuorimies, te olette tavannut parempanne tänä yönä. Oletteko milloinkaan kuullut kerrottavan, mitä lordi Longmore sanoi minusta?"
"Se tapahtui ennen öykkärin astumista kiistakentälle", murahti hevosia pitelevä mies puhuen ensi kerran.
"Tuki sinä suusi, Joe! Jos sanot vielä sanankaan öykkäristä, joudumme me riitaan. Hän voitti minut kerran, mutta jos me vielä kerran kohtaamme toisemme, ovat kaikki edut minun puolellani, minun saamatta ainoatakaan iskua. No niin, nuori mies, mitä te ajattelette minusta?"
"Te olette luullakseni saanut osanne häpeämättömyydestä."
"Häpeämättömyydestäkö? Mitä se on?"
"Julkeutta, kerskailemista – paljasta kaasua, jos niin haluatte."
Viime sanalla oli hämmästyttävä vaikutus tuntemattomaan. Hän löi reiteensä purskahtaen kovaan hirnuvaan nauruun, johon hänen töykeä toverinsakin yhtyi.
"Te sanoitte oikean sanan, poikaseni", huudahti viimeksimainittu. "'Kaasu' on varmasti oikea sana. No niin, nyt on kirkas kuutamo, mutta pilviä alkaa ilmestyä taivaalle. Meidän olisi parasta käyttää valoa hyödyksemme niin kauan kuin vain voimme."
Tämän keskustelun aikana oli parooni katsellut yhä hämmästyneempänä tuntemattoman vaatetusta. Suurin osa siitä varmisti hänen otaksumaansa, että mies kuuluu jonkin tallin henkilökuntaan, mutta sellaiseksikin hänessä oli jotakin outoa, sillä hänen pukunsa oli hyvin kummallinen ja vanhanaikainen. Hänellä oli päässään vaaleankeltainen pitkäkarvainen majavannahkahattu kellomaisine kupuineen ja kiertyvine liereineen, samanlainen, joita vieläkin muutamat nelivaljakkojen ohjaajat käyttävät. Hänen yllään oli lyhytliivinen nuuskan värinen pääskystakki teräsnappeineen. Sen alta näkyivät kirjavat silkkiliivit, säärien ollessa verhottuina pussipolvihousuihin sinisine sukkineen ja mataloine kenkineen. Hänen vartalonsa oli kulmikas ja niin voimakkaan näköinen, että se varmasti ilmaisi sitkeää vilkkautta. Tämä Brocasin Öykkäri oli selvästi hyvin voimakas luonne, ja nuorta rakuunaupseeria nauratti ajatellessaan, millaisen suurenmoisen jutun hän toisi mukanaan upseerien kerhoon tästä vanhanaikaisesta olennosta ja siitä selkäsaunasta, jonka hän tulisi saamaan kuuluisalta lontoolaiselta nyrkkeilijältä.
Pieni tallirenki, Billy, oli ottanut haltuunsa hevoset, jotka vapisivat ja hikoilivat.
"Tätä tietä!" sanoi tanakka mies kääntyen portille. Paikka näytti pahanenteiseltä, synkältä ja kummalliselta rapautuneine pilareineen ja holvimaisesti kaartuvine puineen. Ei parooni eikä nyrkkeilijäkään pitänyt siitä.
"Mihin te sitten aiotte mennä?"
"Tämä ei ole sopiva paikka ottelulle", sanoi tanakka mies. "Mutta tämän portin toisella puolen on niin mainio paikka kuin te ikinä vain voitte toivoakaan. Molesey Hurstikaan ei vedä sille vertoja."
"Tie on tarpeeksi hyvä minulle", sanoi Stevens.
"Tie on kyllä hyvä parillekin Johnny Rawsille", sanoi majavannahkahattuinen mies, "mutta ei lainkaan sopiva parille sellaiselle ammattinyrkkeilijälle kuin meille. Ette suinkaan ole peloissanne?"
"En pelkää teitä enkä kymmentäkään teidänlaistanne!" sanoi Stevens ylpeästi.
"No, tulkaa sitten kanssani ja suorittakaamme ottelu taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti." Sir Frederic ja Stevens katsahtivat toisiinsa. "Olen valmis", sanoi nyrkkeilijä. "Tulkaa sitten."
Pieni nelihenkinen seurue meni portista puistoon. Heidän takanaan pimeässä hevoset kuopivat ja vikuroivat, pojan äänen kantautuessa heidän korviinsa hänen koettaessaan turhaan rauhoittaa niitä. Kun he olivat kävelleet noin viisikymmentä syltä ruohoista kujannetta, kääntyi opas oikealle tiheän metsikön läpi ja he saapuivat eräälle pyöreälle ruohoiselle aukeamalle, joka loisti kirkkaana ja valkoisena kuutamossa. Sen ympärillä oli korkeampi pengermä ja toisessa päässä tuollainen pieni pylvästetty kivinen huvimaja, jotka olivat niin suosittuja ennenvanhaan.
"Enkö minä jo sanonut sitä teille?" huudahti tanakka mies riemuitsevasti. "Voisitteko löytää tämän parempaa parinkymmenen englanninpenikulman päästä kaupungista? Se on laadittu juuri sitä varten. Nyt, Tom, aloitahan työskentelysi häntä vastaan ja näytä meille taitoasi."
Kaikki oli ollut kuin kummallista unta. Nuo omituiset miehet, heidän kummalliset pukunsa ja omituiset puheensa, kuun valaisema pyöreä ruohoinen aukeama ja pylvästetty huvimaja, kaikki kutoutuivat yhteen mielikuvitukselliseksi kokonaisuudeksi. Vain Alf Stevensin huonosti sopiva tweed-puku ja hänen tutut englantilaiset kasvonsa palauttivat paroonin jokapäiväiseen maailmaan. Laiha tuntematon oli ottanut päästään majavannahkahattunsa ja yltään pääskystakkinsa, silkkisen liivinsä ja lopuksi oli hänen todistajansa vetänyt paidankin hänen yltään hänen päänsä yli. Stevens pysytteli kylmään ja rauhalliseen tapaansa vastustajansa valmistusten tasalla. Sitten nuo molemmat ottelijat kääntyivät toisiaan vastaan.
Mutta heidän lähestyessään toisiaan Stevens huudahti hämmästyksestä ja kauhusta. Majavannahkahatun pois ottaminen oli paljastanut hänen vastustajansa pään hirvittävän muodottomuuden. Koko aivokoppa näytti painuneen sisään ja hänen lyhyeksi leikatun tukkansa ja uhkaavien kulmiensa välissä näytti olevan leveä punainen juova.
"Hyvä Jumala!" huudahti nuori nyrkkeilijä, "mitä on miehelle oikeastaan tapahtunut?"
Tämä kysymys näytti synnyttävän kylmää raivoa hänen vastustajassaan.
"Pitäkää te vain huolta omasta päästänne, hyvä herra!" sanoi hän. "Te saatte luullakseni vielä tarpeeksi tekemistä tarvitsematta puhua minun kallostani."
Tämä vastaus pani hänen todistajansa käheästi nauramaan. "Hyvin sanottu, Tommy!" huudahti hän. "Lombard-katu kiinalaista oranssia vastaan, siinä kaikki."
Mies, jota hän nimitti Tomiksi, seisoi asennossa kiistakentän keskellä. Hän oli näyttänyt kookkaalta vaatteissaankin, mutta näytti vielä suuremmalta asennossaan, ja hänen tynnyrimäinen rintansa, vinot hartiansa ja vapaana liikkuvat jäntevät käsivartensa muodostivat ihailtavan kokonaisuuden. Hänen julmat silmänsä leimusivat hurjasti muodottomien kulmien alta ja huulensa olivat vääntyneet jäykkään, kovaan hymyyn, pikemminkin uhkaavaan kuin ivalliseen. Nyrkkeilijän oli pakko tunnustaa lähestyessään häntä, ettei hän milloinkaan elämässään ollut nähnyt kauhistuttavampaa olentoa. Mutta hänen urhoollinen mielensä tuli rohkeammaksi hänen muistaessaan sen tosiseikan, ettei hän vielä milloinkaan ollut tavannut voittajaansa. Senvuoksi hän hymyilikin ja suoristautui asentoon kohottaen kätensä.
Mutta se, mitä sitten seurasi, oli kokonaan hänen kokemuksiensa ulkopuolella. Tuntematon sivalsi äkkiä pettävästi vasemmallaan lähettäen samalla heilahduttavan iskun oikeallaan niin nopeasti ja rajusti, että Stevens ehti juuri nipinnapin väistää sen ja sivaltaa vastaan lyhyen lyönnin, kun hänen vastustajansa hyökkäsi häneen käsiksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat miehen luisevat käsivarret hänen ympärillään ja hän lensi ilmaan selkä melkein katkenneena pudoten sitten raskaasti jymähtäen ruohikkoon. Tuntematon peräytyi pannen käsivartensa ristiin, Stevensin kompuroidessa jaloilleen posket punaisina vihasta.
"Kuulkaahan nyt!" huudahti hän. "Millaista ottelua tämä onkaan?"
"Te taistelette epärehellisesti!" huusi parooni.
"Pyh! Heitto oli niin hieno, etten ole nähnyt sen parempaa ikänäni", sanoi tanakka mies. "Mitä sääntöjä te noudatatte otteluissanne?"
"Queensberryläisiä tietenkin."
"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan niistä. Me seuraamme lontoolaisten ammattinyrkkeilijöiden tapaa."
"No, tulkaa sitten!" huusi Stevens raivokkaasti. "Kyllä minäkin osaan painia yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Te ette voi yllättää minua enää torkkumassa."
Eikä hän voinutkaan. Kun tuntematon hyökkäsi seuraavan kerran, tarttui Stevens häneen kiinni niin voimakkaasti kuin suinkin ja heiluttuaan ja huojuttuaan hetkisen he kaatuivat molemmat kentälle kuin tappelevat koirat. Tämä tapahtui kolmasti ja joka kerran käveli tuntematon ystävänsä luo istuutuen ruohoiselle penkereelle, ennenkuin hän aloitti uudestaan.
"Mitä te ajattelette hänestä?" kysyi parooni erään tällaisen keskeytyksen aikana.
Stevensin korvasta tippui verta, mutta muuten hän ei näyttänyt mitenkään vahingoittuneen.
"Hän tietää melko paljon", sanoi nyrkkeilijä. "En tiedä, missä hän on sen oppinut, mutta hän on saanut melkoista harjoitusta jossakin. Hän on vahva kuin leijona ja kova kuin lankku kummallisista kasvoistaan huolimatta."
"Koettakaa saada hänet ottelemaan avoimesti. Te voitatte hänet luullakseni siinä."
"En ole lainkaan varma, voitanko minä hänet missään, mutta parastani aion kuitenkin koettaa."
Ottelu oli epätoivoinen ja erän seuratessa erää selveni hämmästyneelle paroonillekin, että keskisarjan nyrkkeilijä oli nyt tavannut vertaisensa. Tuntemattomalla oli taitavat lyönnit ja sellainen voima hyökkäyksissään, että se joustavine iskuineen teki hänestä mitä vaarallisimman vihollisen. Hänen päänsä ja ruumiinsa eivät näyttäneet tuntevan lainkaan lyöntejä eikä tuo kauhistuttava ilkeä hymy milloinkaan hetkeksikään haihtunut hänen huuliltaan. Hän iski hyvin kovasti piikovilla nyrkeillään ja hänen lyöntejään satoi joka suunnalta. Hänellä oli muuan erityinen lamauttava isku, leukaan suunnattu sivallus, joka oli melkein aina sattua paikoilleen, kunnes se vihdoin todellakin särki puolustuksen ja kellisti Stevensin maahan. Tanakka mies huudahti riemusta.
"Isku viiksiin, koira vieköön! Siinä ottelevat hevonen ja kana keskenään. Toinen samanlainen sivallus, poikaseni, ja hän on mennyttä kalua."
"Kuulkaahan nyt, Stevens, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi parooni tukiessaan väsynyttä miestä. "Mitä rykmentti sanookaan, jos minä tuon teidät sinne sivuottelussa saatuine ruhjevammoinenne. Pudistakaa tuon miehen kättä ja suokaa hänelle kunnia, tahi muuten te ette kykene täyttämään lupaustanne."
"Hänellekö kunnia? En minä ainakaan!" huudahti Stevens vihaisesti. "Aion haihduttaa tuon kirotun hymyn hänen huuliltaan ennen tappiotani."
"Entä kersantti?"
"Matkustan mieluummin takaisin Lontooseen näkemättä milloinkaan tuota kersanttia, ennenkuin suon tuolle miehelle voiton."
"No, oletteko jo saanut tarpeeksenne?" kysyi hänen vastustajansa ivallisella äänellä noustessaan pengermältä.
Vastaukseksi nuori Stevens syöksyi eteenpäin ja hyökkäsi vastustajansa kimppuun kaikella sillä voimalla, mikä hänellä oli vielä jäljellä. Tämä raivokas hyökkäys pani vastustajan peräytymään ja muutamia minuutteja Stevens olikin voitolla. Mutta tuo rautainen ottelija ei näyttänyt milloinkaan väsyvän. Hänen askeleensa olivat yhtä vikkeliä ja hänen iskunsa yhtä kovia kuin alussakin tämän pitkän erän päättyessä. Stevensin oli ollut pakko lopettaa paljaasta väsymyksestä, mutta hänen vastustajansa ei noudattanut hänen esimerkkiään. Hän hyökkäsi nyrkkeilijän kimppuun niin raivokkain lyönnein, että ne rikkoivat nyrkkeilijän väsyneen puolustuksen. Alf Stevensin voimat olivat lopussa ja hän olisi jo seuraavassa silmänräpäyksessä kaatunut maahan, ellei olisi tapahtunut jotakin kummallista.
Äsken kerroimme jo, että seurue lähestyessään aukeamaa kulki erään metsikön läpi. Sieltä rupesi nyt kuulumaan omituisia kimeitä tuskanhuutoja, kuin jonkun toivottoman lapsen tahi jonkin pienen metsäneläimen päästämiä. Ne olivat epäselviä, hyvin kimeitä ja kuvaamattoman surullisia. Kuullessaan äänen tuntematon, joka oli jo saanut Stevensin polvilleen, horjui taaksepäin ja katseli ympärilleen kasvojen ilmaistessa avutonta kauhua. Hymy oli haihtunut hänen huuliltaan ja jäljellä oli vain sellaisen miehen höllähuulinen heikkous, joka on suunniltaan pelosta.
"Se on nyt jälleen kimpussani, toverini!" huusi hän.
"Lopeta ottelu, Tom! Sinä olet jo melkein voittanut! Tuo ei voi tehdä sinulle mitään pahaa."
"Eikö se voi tehdä minulle pahaa? Kyllä se voi!" huusi ottelija. "Hyvä Jumala, en voi sietää tätä! Ah, minä näen sen! Minä näen sen!"
Ja huudahtaen pelosta hän kääntyi syöksyen pensaikkoon. Hänen toverinsa kiroili hirveästi, kokosi hänen vaatteensa syliinsä ja riensi hänen jälkeensä tummien varjojen niellessä molemmat pakolaiset.
Stevens, joka oli puoleksi tajuton, oli horjunut taaksepäin ja pannut pitkäkseen ruohoisalle penkereelle nojaten päänsä nuoren paroonin rintaan, tämän kallistaessa konjakkipullonsa hänen huulilleen. Istuessaan siinä he huomasivat huutojen käyvän kovemmiksi ja kimeämmiksi. Sitten laukkasi pensaitten välistä esille pieni valkoinen terrieri nuuskien maata seuratessaan jälkiä ja haukkuessaan mitä säälittävimmin. Se kiisi matalana ruohoisan aukeaman poikki välittämättä lainkaan nuorista miehistä. Vihdoin se hävisi näkyvistä varjoihin. Kun se teki niin, hyppäsivät molemmat katselijat seisoalleen ja juoksivat niin nopeasti kuin suinkin porttia ja vaunujaan kohti. Hekin olivat joutuneet sellaisen hirveän kauhun valtaan, etteivät he voineet sitä hillitä. Vapisten ja väristen he heittäytyivät vaunuihin ja vasta sitten kun tottelevaiset hevoset olivat pistäneet pari hyvää englannin penikulmaa tuon pahamaineisen notkon ja heidän väliinsä, uskalsivat he puhua.
"Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt sellaista koiraa?" kysyi parooni.
"En!" huudahti Stevens. "Ja suokoon Jumala, etten milloinkaan näkisikään."
Myöhäiseen samana yönä nämä molemmat miehet keskeyttivät matkansa levätäkseen Harpenden Commonin läheisyydessä sijaitsevassa Swanin ravintolassa. Isäntä oli paroonin vanha tuttava ja suostui mielellään nauttimaan lasin portviiniä hänen kanssaan illallisen jälkeen. Swanin omistaja, herra Joe Hunter, oli kuuluisa vanha urheilun harrastaja ja hän halusi tunti tunnilta kertoa vain nyrkkeilyjuttuja, sekä uusia että vanhoja. Hän tunsi Alf Stevensin nimen mainiosti ja katsoi nyt häneen niin syvällä mielenkiinnolla kuin suinkin.
"Kuulkaahan nyt, sir, te olette varmasti otelleet", sanoi hän. "Mutta minä en ole huomannut lehdissä minkäänlaista selostusta siitä."
"Tarpeeksi sanottu siitä", vastasi Stevens happamalla äänellä.
"Tarkoitukseni ei ollut loukata. Näitteköhän" – hänen hymyilevät kasvonsa muuttuivat äkkiä hyvin vakaviksi – "näitteköhän te sattumaltakaan mitään hänestä, jota nimitetään Brocasin Öykkäriksi, ajaessanne tänne pohjoiseen?"
"Entä sitten, vaikka olisimmekin?"
Isäntä oli jännittynyt kiihkosta.
"Hän oli kerran melkein tappaa Bob Meadowin. Hän oli pysäyttänyt Bobin juuri Brocas Old Hallin portilla. Toinen mies oli ollut hänen mukanaan. Bob oli kyllä kunnossa ytimiään myöten, mutta hänet löydettiin melkein palasiksi hakattuna portin toisella puolen sijaitsevalta aukeamalta, jonka vieressä huvimaja on."
Parooni nyökäytti päätään.
"Ahah, te olette siis ollut siellä!" huudahti isäntä.
"No niin, me voimme kai yhtä hyvin kertoa asian suoraankin", sanoi parooni katsoen Stevensiin. "Niin, me olemme olleet siellä ja me tapasimme siellä tuon miehen, josta te juuri kerroitte, ja hän on epäilemättä hyvin ilkeä veitikka."
"Kertokaa minulle kaikki", sanoi isäntä äänellä, joka hiljeni kuiskaukseksi. "Onko noissa Bob Meadowsin puheissa perää, kun hän sanoo miesten pukeutuvan esi-isiemme tapaan ja väittää, että tappelupukarilla on päälaki kokonaan painunut sisään?"
"No niin, hän oli varmasti hyvin vanhanaikaisesti puettu enkä hänen päätään kummallisempaa kalloa ole milloinkaan elämässäni nähnyt."
"Taivas varjelkoon!" huudahti isäntä. "Tiedättekö te sitä, sir, että Tom Hickman, tuo kuuluisa ammattinyrkkeilijä, joutui yhdessä toverinsa, Citystä kotoisin olevan kultaseppä Joe Rowen kanssa tapaturman uhriksi ja kuoli tuossa samassa notkossa vuonna 1822, kun hän oli juovuksissa ja yritti sivuuttaa muutamat vaunut väärältä puolelta? Molemmat kuolivat ja vaunujen pyörät musersivat Hickmanin otsan."
"Hickman! Hickman!" sanoi parooni, "ette suinkaan tarkoita Kaasumiestä?",
"Kyllä, sir, häntä nimitettiin Kaasuksi. Hän voitti ottelunsa tuolla niin sanotulla 'viiksilyönnillään' eikä kukaan voinut pitää puoliaan häntä vastaan, ennenkuin Neate, jota siihen aikaan sanottiin Bristolin öykkäriksi, kellisti hänet."
Stevens oli noussut pöydän äärestä valkoisena kuin juusto. "Lähtekäämme täältä, sir. Haluan raitista ilmaa. Jatkakaamme matkaamme."
Isäntä taputti häntä selkään.
"Rohkaiskaa mielenne, poikaseni. Te olette pitänyt hänet erossa itsestänne ja se on jo enemmän kuin kukaan toinen on kyennyt tekemään. Istuutukaa ja juokaa vielä lasillinen viiniä, sillä ei ainoakaan mies Englannissa ole ansainnut sitä paremmin kuin te tänä yönä. Te olette maksanut monta velkaa, jos te vain panitte Kaasumiehen kieriskelemään, välittämättä siitä, oliko hän kuollut vai elävä. Tiedättekö te, mitä hän teki juuri tässä samassa huoneessa?"
Molemmat matkustajat katselivat hämmästyneinä tilavaa huonetta, sen kivilattiaa, tammilaudoitusta ja toisessa päässä sijaitsevaa avonaista takkaa.
"Niin, tässä samassa huoneessa. Kuulin sen vanhalta kartanonomistajalta, Scotterilta, joka oli sattunut olemaan täällä tuona samana iltana. Se tapahtui samana päivänä, jolloin Shelton oli voittanut Josh Hudsonin St. Albanyssä. Ja Kaasu oli voittanut taskullisen rahaa ottelussa. Hän ja hänen toverinsa, Rowe, olivat poikenneet matkallaan tänne ja hän oli ollut raivohulluna viinasta. Ihmiset olivat peräytyneet nurkkiin ja pöytien alle, sillä hän oli kävellyt ympäriinsä suuri hiilihanko kädessään ja hänen hymynsä takana oli piillyt murhanhimoa. Hän oli ollut sellainen juovuksissa ollessaan – julma, säälimätön ja koko maailman kauhu. No niin, mitä luulette hänen vihdoin tehneen hiilihangolla? Muuan pieni koira, terrieri, olen kuullut sanottavan, oli kiertynyt kokoon takan viereen, koska silloin sattui olemaan kylmä joulukuun ilta. Kaasumies oli katkaissut sen selän yhdellä ainoalla hiilihangon iskulla. Sen tehtyään hän oli purskahtanut nauruun, sanoa säväyttänyt pari kirousta ihmisille, jotka olivat paenneet häntä, ja kiiruhtanut korkeihin ajopeleihinsä, jotka olivat odottaneet oven edustalla. Sitten oli kuultu huhuja, että hänet oli viety Finchleyhin pää murskana, vaunujen pyöräin musertamana. Kerrotaan tuon pienen koiran nahka verta vuotaen ja selkä poikki olleen senkin jälkeen näkyvissä Brocas Courtin läheisyydessä, missä se kuulemma ryömii ja haukkuu kuin hakisi se tuota roistoa, joka tappoi sen. Tästä te nyt näette, herra Stevens, että te ottelitte muidenkin kuin itsenne puolesta ruvetessanne taisteluun Kaasumiestä vastaan."
"Ehkäpä", sanoi nuori ammattinyrkkeilijä. "Mutta sellaisista otteluista en enää välitä. Kengittäjäkersantti on tarpeeksi hyvä minulle, sir, ja jos se on teille samantekevää, matkustamme me takaisin Lontooseen junassa."
LEIRIJUTTUJA
PRIKAATIN KENRAALIN RIKOS
Suuressa Ranskan armeijassa oli vain yksi upseeri, jota kohtaan englantilainen Wellingtonin johtama armeija tunsi syvää, vakavaa ja muuttumatonta vihaa. Ranskalaisten joukossa oli ryöstäjiä, väkivaltaisia miehiä, pelaajia, kaksintaistelijoita ja elostelijoita. Kaikille näille voitiin suoda anteeksi, sillä heidänlaisiaan oli englantilaistenkin riveissä. Mutta muuan Massenan upseeri oli tehnyt kuvaamattoman, ennenkuulumattoman ja kauhistuttavan rikoksen, josta voitiin puhua vain myöhään iltaisin, kun toinen pullo oli irroittanut miesten kielenkannan. Uutiset siitä kulkeutuivat Englantiin ja maalaisherrasmiehet, jotka tiesivät hyvin vähän sodan yksityiskohdista, punastuivat kiukusta kuullessaan puhuttavan siitä, ja piirikuntien maanviljelijät kohottivat kiroillen pisamaiset nyrkkinsä taivasta kohti. Ja kukapa muu olisi ollut tämän hirvittävän teon suorittaja kuin ystävämme prikaatinkenraali Etienne Gerard, Conflanin husaareja, tuo hurjasti ratsastava, sulkatöyhtöään heittelevä, kohtelias, naisten ja kuuden prikaatin suuruisen kevyen ratsuväen lemmikki.
Mutta kummallisinta tässä kaikessa on se, että tämä ritarillinen herrasmies teki tämän innoittavan teon ja tuli enimmän vihatuksi mieheksi Pyreneitten niemimaalla tietämättä lainkaan tehneensä sellaista rikosta, jolle tuskin on nimeä kielessämme, sen sanarikkaudesta huolimatta. Hän kuoli vanhana aavistamatta kertaakaan järkkymättömässä itseluottamuksessaan, joka kaunisti tahi rumensi hänen luonnettaan, että monet tuhannet englantilaiset olisivat ilomielin hirttäneet hänet omin käsin. Päinvastoin hän liitti tämänkin seikkailun noihin muihin urotöihinsä, jotka hän on antanut maailmalle puheenaiheeksi, ja monta kertaa hän nauraa hihitti ja onnitteli itseään jutellessaan siitä sille innostuneelle kuulijakunnalle, joka oli kokoutunut hänen ympärilleen tuohon vaatimattomaan kahvilaan, missä hän päivällisensä ja domino-pelinsä lomassa saattoi kertoa itkien ja nauraen tuosta käsittämättömästä Napoleonin ajasta, jolloin Ranska nousi taisteluun loistavana ja peloittavana kuin vihanenkeli mahtavia mannervaltoja vastaan. Kuunnelkaamme häntä, kun hän kertoo tarinan omalla tavallaan ja omalta näkökannaltaan.
– Te kai tiedätte sen, hyvät ystävät, sanoi hän, että vuoden 1810:n lopulla minä ja Massena ja muut työnsimme Wellingtonia taaksepäin, kunnes me toivoimme voivamme syöstä hänet joukkoineen Tajo-virtaan. Mutta ollessamme vielä neljänkymmenen kilometrin päässä Lissabonista huomasimmekin joutuneemme petoksen uhriksi, sillä mitä muuta olikaan tämä englantilainen tehnyt kuin rakennuttanut niin äärettömän lujia varustuksia ja linnakkeita erääseen Torres Vedras-nimiseen paikkaan, ettemme mekään voineet tunkeutua niiden läpi. Ne ulottuivat koko Pyreneitten niemimaan halki ja meidän armeijamme oli niin kaukana kotoa, ettemme uskaltaneet antautua mihinkään vaaraan, semminkin, koska me jo Buscacossa olimme oppineet tietämään, ettei taisteleminen noita ihmisiä vastaan ollut mitään leikkiä. Mitä me olisimme siinä tapauksessa voineet tehdä muuta kuin sijoittaa joukkomme noiden varusteiden lähettyville ja saartaa ne niin täydellisesti kuin suinkin. Sinne me jäimme kuudeksi kuukaudeksi niin levottomiin oloihin, että Massena jälkeenpäin sanoi kaikkien ruumiinsa karvojen muuttuneen valkoisiksi. Minä puolestani en huolehtinut paljoakaan tilanteestamme, pidin vain huolta hevosistamme, jotka olivat suuressa levon ja tuoreen rehun puutteessa. Muuten me väliajoilla joimme maakunnan viiniä ja kulutimme aikaamme niin hyvin kuin voimme. Santaremissä asui muuan nainen – mutta suuni on suljettu. Ritarillisen miehen ei pidä kertoa mitään sellaista, vaikka hän ehkä voikin viitata siihen, että hän voisi jutella paljonkin.
Eräänä päivänä lähetti Massena sanan minulle ja minä tapasin hänet hänen teltassaan suuren pöydälle pingoitetun kartan ääressä. Hän vilkaisi minuun terävällä katseellaan ja minä tunsin nähdessäni hänen ilmeensä, että asia on vakavaa laatua. Hän oli hermostunut ja levoton, mutta ryhtini näytti huojentavan hänen mieltään. Jokaiselle on eduksi olla tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.
"Eversti Etienne Gerard", sanoi hän, "olen aina kuullut sanottavan teitä hyvin ritarilliseksi ja yritteliääksi mieheksi."
Minun tehtäviini ei kuulunut sellaisen raportin vahvistaminen ja kuitenkin olisi ollut tyhmää sen kieltäminenkin, minkävuoksi minä löin kantapääni yhteen ja tein kunniaa.
"Te olette myös mainio ratsastaja."
Myönsin sen.
"Ja kuuden kevyen ratsuväkiprikaatin paras miekkailija."
Massena oli kuuluisa tarkoista tiedoistaan.
"Nyt", sanoi hän, "jos te vain tarkastelette tätä luonnosta, voitte te helposti ymmärtää, mitä minä teiltä vaadin. Tuossa ovat Torres Vedraksen varustukset. Te huomaatte niiden ulottuvan hyvin laajalle alueelle ja voitte todeta, että englantilaiset voivat pitää siitä hallussaan vain asemaa siellä täällä. Jos vain voidaan päästä rintaman läpi, on sen takana neljänkymmenen penikulman pituudelta vapaata aluetta Lissabonin ja heidän välissään. Minun pitää välttämättä saada tietää, kuinka Wellingtonin joukot on jaettu tuolle alueelle, ja tahtoni on, että te lähdette ottamaan siitä selkoa."
– Hänen sanansa karmivat selkääni.
"Te ette olisi husaari, ellette te olisi kuumaverinen", sanoi hän. "Jos vain tahdotte kuunnella, ymmärrätte pian, etten pyydä teitä toimimaan vakoojana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?"
Hän oli vienyt minut telttansa ovelle ja me näimme erään jahtipalvelijan taluttelevan edestakaisin mitä ihailtavinta hevosta. Eläin oli täplikäs hiirakko, ei, hyvin korkea – hieman yli viidentoista kämmenenleveyden ehkä – mutta pieni pää ja kauniisti kaartuva kaula ilmaisi selvästi sen olevan arabialaista syntyperää. Sen olkapäät ja takaosa olivat niin jäntevät ja sen jalat kuitenkin niin hienot, että minä värisin ilosta katsellessani sitä. Hienoa hevosta ja kaunista naista en voi katsella välinpitämättömänä vieläkään, vaikka seitsemänkymmentä talvea onkin jo jäähdyttänyt vertani. Siitä te voitte ymmärtää, kuinka oli laitani vuonna '10.
"Tämä", sanoi Massena, "on Voltigeur, armeijanani nopein hevonen. Toivon, että te lähdette matkallenne tulevana yönä, kierrätte rintaman sivulta, ratsastatte vihollisen takana sijaitsevien seutujen halki ja palaatte takaisin toisen sivun ympäri kertomaan minulle uutisia sen asemista. Teidän on käytettävä vormuanne ja niin ollen te pelastutte vakoilijan kuolemasta, jos satutte joutumaan vangiksi. On hyvinkin mahdollista, että pääsette rintaman läpi huomaamatta, koska heillä on vartioita niin harvassa. Päästyänne vain kerran läpi te voitte päivänvalossa jättää jälkeenne jokaisen tapaamanne sotilaan ja jos te vain pysyttelette poissa teiltä, voitte te ehkä suorittaa tehtävänne aivan huomaamattakin. Ellette te ole ilmoittautunut minulle huomen-illalla, ymmärrän teidän joutuneen vangiksi, ja silloin tarjoudun vaihtamaan teidät eversti Petriehen."
Ah, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta hypätessäni satulaan ja antaessani tuon mainion hevosen laukata edestakaisin näyttääkseni marsalkalle valtaani sen yli. Se oli suurenmoinen, me olimme molemmat suurenmoisia, sillä Massena taputti käsiään ja huudahteli ihastuksissaan. En minä, vaan hän se juuri sanoikin, että ritarillinen hevonen kaipaa ritarillista ratsastajaa. Sitten kun minä kolmannen kerran liehuvin sulkatöyhdöin ja takanani hulmuavin viitoin kiisin hänen ohitseen, huomasin hänen vanhojen kovien kasvojensa ilmeestä hänen olevan jo varman siitä, että hän oli valinnut oikean miehen tarkoitukseensa. Vedin säiläni esille, kohotin sen kahvan huulilleni tervehdykseksi ja ajoin sitten laukkaa omaan asuntooni. Uutinen oli levinnyt, että minut oli valittu johonkin tehtävään, ja pienet iloiset veitikkani hyökkäsivät esille teltoistaan hurratakseen minulle. Ah, kyyneleet kohoavat silmiini ajatellessani, kuinka ylpeitä he olivat everstistään. Ja minäkin olin ylpeä heistä. He ansaitsivatkin itselleen huomiota herättävän johtajan.
– Yöstä näytti tulevan myrskyinen, mikä oli minulle suuresti mieleen. Toivoin voivani pitää lähtöni hyvin salassa, sillä jos englantilaiset vain olisivat kuulleet minun poistuneen joukoistamme, olisivat he luonnollisesti päätelleet, että jotakin tärkeää on tekeillä. Hevoseni vietiin senvuoksi vartiaketjun ulkopuolelle kuin juomaan ja minä seurasin sitä sinne nousten siellä sen selkään. Minulla oli marsalkan antamat kartta, kompassi ja kirjoitetut ohjeet mukanani, ja ne takkini povessa ja säilä kupeellani lähdin seikkailuretkelleni.
– Sataa tihuutti eikä kuutakaan näkynyt, mistä te voitte ymmärtää, ettei matka tuntunut minusta lainkaan hupaiselta. Mutta sydämeni oli kevyt ajatellessani sitä kunniaa, jota oli osoitettu minulle, ja sitä mainetta, joka odotti minua. Tämä urotyö tulisi vielä lisäksi siihen loistavaan sarjaan, joka tulisi vaihtamaa säiläni sauvaan. Ah, kuinka me haaveilemmekaan, me tyhmät miehet, ollessamme vielä nuoria ja onnistumisesta varmoja. Olisinko minä voinut aavistaa tuona yönä ratsastaessani, minä valituin mies kuudenkymmenentuhannen miehen suuruisesta joukosta, että minun pitää kuluttaa elämäni kaalin istuttamiseen sadan frangin palkasta kuukaudelta? Ah, nuoruuttani, toiveitani ja tovereitani! Mutta ratas pyörii pysähtymättä milloinkaan. Suokaa minulle anteeksi, hyvät ystävät, että vanhuksellakin on omat heikkoutensa.
– Suuntani vei minut Terras Vedraksen korkeimman kohdan halki, sitten erään purosen yli ja muutaman maalaistalon sivu, joka oli poltettu maan tasalle ja toimi enää vain maamerkkinä, sitten nuoria korkkitammia kasvavan metsikön läpi San Antonion luostaria kohti, joka oli englantilaisten vasemman sivustan merkkinä. Siellä käännyin etelää kohti ja ratsastin tyynesti kumpujen yli, sillä tältä kohdalta juuri Massena oli ajatellut minun pääsevän kaikkein helpoimmin vartioketjun läpi. Ratsastin melko hitaasti, koska oli niin pimeä, etten nähnyt kättänikään. Sellaisissa tapauksissa lasken minä suitset höllälle ja annan hevoseni etsiä itse tiensä. Voltigeur kulki luottavaisesti eteenpäin ja minä olin melko tyytyväinen istuessani sen selässä ja katsellessani ympärilleni karttaakseni kaikkia valoja. Kolme tuntia me kuljimme eteenpäin tähän varovaiseen tapaan, kunnes minusta tuntui, että me olimme jättäneet kaiken vaaran taaksemme. Rupesin senvuoksi ratsastamaan nopeammin, koska halusin päästä koko armeijan taakse päivän koittaessa. Noissa seuduissa oli paljon viinitarhoja, jotka talvella muuttuvat aukeiksi kentiksi, ja sentähden tapaakin ratsastaja hyvin vähän vaikeuksia tiellään.
– Mutta Massena oli arvostellut väärin näiden englantilaisten viekkauden, koska piakkoin näyttäytyikin todeksi, ettei siellä ollutkaan yhtä, vaan kokonaista kolme puolustuslinjaa, ja uhkaavin niistä oli kolmas, jonka läpi minä juuri sillä hetkellä olin menossa. Kun minä ratsastin pöyhkeillen onnistumisestani, leimahti lyhdyn valo äkkiä edessäni ja minä näin kiillotettujen kiväärinpiippujen välähtävän ja vilahdukselta punaisen takin.
"Kuka siellä liikkuu?" huusi muuan ääni, ah, millainen ääni! Käännyin oikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta pimeässä välähti kuitenkin tusinan verran laukauksia ja luodit vinkuivat korvissani. Tuo ääni ei ollut minulle mikään outo, hyvät ystävät, mutta minä en halua puhua kuin kokematon rekryytti ja sanoa, että olen aina pitänyt siitä. Mutta se ei ole kuitenkaan milloinkaan estänyt minua ajattelemasta tarkasti ja senvuoksi minä tiesin, etten voinut päästä siitä muuten kuin ajamalla hurjaa laukkaa ja koettamalla onneani jossakin toisessa paikassa. Kiersin englantilaisen vartion ja sitten kun en kuullut sen enempää heistä, päättelin aivan oikein päässeeni vihdoinkin heidän puolustuslinjojensa läpi. Ratsastin kahdeksan penikulmaa etelään päin raapaisten tulen sytykkeeseen silloin tällöin katsoessani taskukompassiani. Ja silloin aivan äkkiarvaamatta – tunnen pistoja sydämessäni vieläkin muistellessani tuota hetkeä – hevoseni kaatui kuolleena alleni korskahtamatta ja horjumatta.
– En ollut tiennyt sitä lainkaan, mutta joku tuon kirotun vartion ampumista luodeista oli lävistänyt sen ruumiin. Mainio ratsu ei ollut ollenkaan vapissut eikä heikontunut, oli jatkanut vain matkaansa niin kauan kuin vähänkin henkeä oli ollut jäljellä. Juuri äsken olin minä ratsastanut Massenan armeijan nopeimmalla ja kauniimmalla hevosella, mutta nyt se makasi jo kyljellään vain nahkansa arvoisena ja minä seisoin siinä näyttäen mitä avuttomimmalta ja kömpelöimmältä olennolta, sillä olinhan ratsuton husaari. Mihin minä joutuisinkaan saappaineni, kannuksineni ja laahaavine miekkoineni? Olin kaukana vihollisen linjojen selkäpuolella. Kuinka minä voinkaan toivoa pääseväni jälleen takaisin? En häpeä ollenkaan tunnustaessani, että minä, Etienne Gerard, istuuduin kuolleella hevoselleni ja kätkin kasvoni käsiini toivottomuudessani. Ensimmäiset aamusarastuksen valkoiset juovat alkoivat jo kirkastua idässä. Puolen tunnin kuluttua olisi jo täysi päivä. Eikö se jo riittänyt särkemään sotilaan sydäntä, että minun, sivuutettuani kaikki vastukset, tällä viime hetkellä oli pakko jättäytyä vihollisteni armoille, voimatta täyttää tehtävääni jouduttuani ehkä itse vangiksi?
– Mutta rohkeutta, hyvät ystävät! Meillä on kaikilla, urhoollisimmillakin meistä, omat heikkouden hetkemme; mutta minun luonnettani voidaan verrata teräsvieteriin, joka ponnahtaa sitä korkeammalle, kuta enemmän sitä taivutetaan. Vain yksi ainoa toivottomuuden puuska ja sitten jääkylmät aivot ja tulinen sydän. Kaikki ei ollut vielä mennyttä. Minä, joka olin pelastunut niin monesta uhkarohkeasta yrityksestä, pelastuisin varmasti tästäkin. Nousin seisoalleni miettimään, mitä olisi paras tehdä.
– Ensiksikin olin aivan varma siitä, etten voinut palata takaisinkaan. Päivä valkenisi täydellisesti jo aikaa ennenkuin minä ehtisin linjojen poikki. Minun piti siis piiloutua päivän ajaksi ja yrittää pakoon ensi yönä. Irroitin satulan, pistoolinhuotrat ja suitset Voltigeur raukan selästä piilottaen ne muutamien pensaitten väliin, niin ettei kukaan, joka sattuisi huomaamaan sen, voisi epäillä sitä ranskalaiseksi hevoseksi. Sitten jättäen sen makaamaan siihen lähdin kävelemään löytääkseni jonkin paikan, missä voisin olla turvassa sen päivän. Kaikilla suunnilla kukkuloiden rinteillä näin leirivalkeita, joiden ympärillä sotilaat olivat jo alkaneet liikkua. Minun piti senvuoksi piiloutua äkkiä välttääkseni kiinnijoutumista.
– Mutta minne minä sitten piiloutuisin? Olin joutunut johonkin viinitarhaan, missä paalut olivat vielä jäljellä, vaikka köynnökset olivatkin hävinneet. Siellä ei ollut minkäänlaista suojaa. Ja sitäpaitsi tarvitsin hieman ruokaa ja vettä ennen toisen yön alkamista. Kiiruhdin hurjasti eteenpäin vaalenevassa hämärässä luottaen siihen, että sattuma tulisi avukseni. Enkä siinä pettynytkään. Sattuma on nainen, hyvät ystävät, ja naisen silmät ovat aina kohdistuneet komeaan husaariin.
– No niin, kun minä kompastelin viinitarhassa, häämötti jotakin edessäni ja minä saavuin vihdoin erään suuren nelikulmaisen rakennuksen läheisyyteen, jonka toisella sivulla oli muuan toinen, pitkä, matala rakennus. Siinä oli tienristeys, ja oli helppo huomata, että se oli posada eli viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt minkäänlaista valoa ja kaikki oli pimeää ja hiljaista, mutta luonnollisesti minä tiesin, että niin mukava rakennus oli varmasti vallattu asunnoksi jollekin ehkä hyvinkin vaikutusvaltaiselle henkilölle. Olen kuitenkin oppinut näkemään, että kuta lähempänä vaara todellisuudessa on, sitä turvallisempi on paikka, enkä minä senvuoksi ollut lainkaan taipuvainen peräytymään pois tästä turvapaikasta. Matalampi rakennus oli nähtävästi talli ja sinne minä hiivin, koska se oli lukitsematon. Se oli täynnä mullikoita ja lampaita, jotka oli epäilemättä koottu sinne senvuoksi, etteivät ne joutuisi sotarosvojen saaliiksi. Tikapuut johtivat ullakolle ja sinne minä kiipesin piiloutuen hyvin sievästi muutamien heinäpaalujen väliin. Siellä oli pieni avonainen ikkunakin, josta minä voin katsella ravintolan edustalle ja tiellekin. Sinne minä kyyristyin odottamaan, mitä tuleman piti.
– Minulle selveni pian, etten ollut lainkaan erehtynyt luullessani rakennusta jonkun vaikutusvaltaisen henkilön asunnoksi. Heti päivän valjettua saapui sinne muuan englantilainen kevyt rakuuna tuoden viestejä, ja siitä jatkuen vallitsi siellä tavaton melu, upseerien alituisesti ratsastaessa sinne ja sieltä pois. He toistelivat kaikki samaa nimeä: "Sir Stapleton – Sir Stapleton!" Minun oli hyvin vaikea maata siellä kuivin suin ja katsella niitä suuria pulloja, joita ravintoloitsija kantoi pihalle näille englantilaisille upseereille. Mutta minua huvitti katsella heidän terveitä, puhtaaksi ajeltuja, huolettomia kasvojaan ja ihmetellä, mitä he olisivat ajatelleet, jos he vain olisivat tienneet niin kuuluisan henkilön kuin minun piileskelevän aivan heidän lähellään. Ja sitten, levätessäni ja vahtiessani siinä, näin näyn, joka hämmästytti minua suuresti.
– Noiden englantilaisten hävyttömyys on uskomatonta. Mitä te luulette lordi Wellingtonin tehneen huomattuaan, että Massena oli saartanut hänen armeijansa niin, ettei hän voinut siirrellä sitä? Voisin antaa teidän arvailla loppumattomiin. Te voisitte sanoa, että hän raivosi, että hän joutui toivottomaksi, että hän kokosi joukkonsa yhteen ja puhui heille kunniasta ja isänmaasta, ennenkuin hän vei heidät viimeiseen taisteluun. Ei, lordi ei tehnyt mitään sellaista, lähetti vain nopeasti purjehtivan laivan Englantiin hakemaan itselleen kettukoiria, joiden avulla hän sitten upseereineen ajoi kettuja. Kertomukseni on aivan tosi. Torres Vedraksen linjojen selkäpuolella nämä mielettömät englantilaiset ajoivat kettuja kolmesti viikossa. Me olimme kuulleet puhuttavan siitä leirissämme ja nyt minä näin itse sen olevan totta. – Sillä juuri sitä tietä pitkin, jota olen koettanut kuvailla, tulivat nuo koirat, joita oli kaikkiaan noin kolme- tahi neljäkymmentä, valkoisia ja ruskeita, ja jokaisen häntä samassa asennossa kuin kaartin pistimet. Kunniani kautta, se oli kaunis näky! Ja niiden takana ja keskellä ratsasti kolme suippohattuista ja punatakkista miestä, jotka minä ymmärsin metsästäjiksi. Niiden kintereillä ratsasti paljon erilaisiin vormuihin pukeutuneita miehiä pari- tahi kolmimiehisissä riveissä puhellen keskenään ja nauraen. He eivät näyttäneet pääsevän ravia parempaan vauhtiin, niin että arvelin heidän ajamansa ketun todella olevan sangen hidasjalkaisen. Se oli kuitenkin heidän asiansa eikä minun ja hetkisen kuluttua he olivat kaikki sivuuttaneet ikkunani ja hävinneet näkyvistäni. Minä odotin ja vahdin valmiina käyttämään hyväkseni jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta.
– Hetkisen kuluttua muuan upseeri, jonka sininen vormu erosi hyvin vähän keveän tykkiväen puvusta, lasketteli tulemaan neliä tietä pitkin taloa kohti. Hän oli tanakka vanhahko mies harmaine poskipartoineen. Hän pysähdytti hevosensa alkaen keskustella erään päivystävän rakuunaupseerin kanssa, joka odotti ravintolan edustalla, ja silloin minä opin tietämään minulle opetetun englannin kielen taitamisen hyödyn. Voin kuulla ja ymmärtää kaikki heidän sanansa.
"Missä kohtauspaikka on?" kysyi upseeri ja minä luulin hänen ikävöivän pihviään. Mutta kun toinen vastasi hänelle sen olevan Altaran läheisyydessä, ymmärsin hänen puhuvan jostakin metsästyspaikasta.
"Te olette myöhästynyt, sir George", sanoi päivystäjä.
"Niin, minun oli pakko toimia puheenjohtajana sotaoikeudessa. Onko sir Stapleton Cotton jo lähtenyt?"
– Sillä hetkellä aukeni muuan ikkuna ja eräs hyvin kaunis, tavattoman loistavaan vormuun pukeutunut nuori mies katsoi pihalle.
"Hei, Murray!" sanoi hän. "Nämä kirotut paperit viivyttävät minua, mutta minä seuraan teitä heti."
"Hyvä on, Cotton. Minäkin olen jo myöhästynyt ja lähdenkin senvuoksi heti liikkeelle."
"Te voisitte viedä sanan tallirengilleni, että hän toisi hevoseni tänne", sanoi nuori kenraali ikkunasta päivystäjälle, toisen lähtiessä ratsastamaan tietä alaspäin.
– Päivystäjä ratsasti pois jollekin kauempana sijaitsevalle tallille ja sitten muutamien minuuttien kuluttua tuli näkyviin hieno englantilainen tallirenki kokardilla koristettuine hattuineen taluttaen suitsista hevosta – ja, ah, hyvät ystävät, te ette voi milloinkaan aavistaakaan sitä täydellisyyttä, jonka hevonen voi saavuttaa, ennenkuin te näette ensiluokkaisen englantilaisen metsästysratsun. Tämä hevonen oli suurenmoinen, pitkä, leveä ja voimakas, ja kuitenkin niin solakka ja nopea kuin antilooppi. Sen väri oli hiilimusta, ja sen niska, olkapäät, takaruumis ja vuohiset – ah, kuinka minä voisinkaan kuvailla sitä teille? Auringonsäteet panivat sen kimaltelemaan kuin kiillotetun eebenpuun, ja se nosteli kavioitaan tanssien kevyesti ja kauniisti, pudistellen samalla harjaansa ja hirnuen kärsimättömyydestä. En ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista voiman, kauneuden ja sulon sekoitusta. Olin usein ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit olivat voineet ratsastaa kaartin jääkärit kumoon Astorgan luona, mutta nähtyäni englantilaisten hevoset en enää ihmetellyt.
Ravintolan seinässä oli rengas suitsien kiinnittämistä varten ja tallirenki sitoi hevosen siihen kiinni mennen sisälle rakennukseen. Silmänräpäyksessä olin minä huomannut tilaisuuden, jonka kohtalo oli suonut minulle. Jos vain onnistuisin hyppäämään tuohon satulaan, pääsisin vielä paremmin matkaan kuin lähtiessäni retkelleni. Voltigeurtäkään ei voitu verrata tähän mainioon ratsuun. Mutta ajatteleminen on minulle samaa kuin toimiminen. Hetkisen kuluttua olin jo laskeutunut portaita alas ja kiiruhtanut talon ovelle. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo pihalla ja suitset olivat kädessäni. Kimmahdin satulaan. Joku, joko herra tahi renki, huusi hurjasti takanani. Mutta mitä minä välitin hänen huudoistaan. Painoin kannukset hevosen kylkiin ja se teki ponnahtaessaan eteenpäin sellaisen hypyn, että vain minunlaiseni ratsastaja voi pysyä selässä. Annoin sen pitää oman päänsä ja sallin sen mennä – minulle oli samantekevää, minne, kunhan vain me kykenimme jättämään tuon ravintolan kauas taaksemme. Se syöksyi viinitarhojen poikki ja muutamien minuuttien kuluttua me olimme monen englannin penikulman päässä takaa-ajajistamme. Ne eivät voineet enää tietää tuossa autiossa seudussa, mihin päin minä olin lähtenyt. Tiesin päässeeni turvaan ja ratsastaessani eräälle pienelle kummulle otin kynäni ja muistikirjani taskustani ja aloin piirtää karttaa kaikista niistä leireistä, jotka olivat näkyvissäni, ja maastosta myös.
Ratsu, jonka selässä istuin, oli suurenmoinen, mutta selässä piirtäminen ei ollut niinkään helppoa, koska se aina vähän päästä höristi korviaan, säpsähteli ja vapisi kärsimättömyydestä. Alussa en voinut ymmärtää tätä sen temppua, mutta sitten huomasin sen tekevän niin kuullessaan tammimetsästä takaamme kummallisia hei-huutoja. Ja sitten äkkiä tuo omituinen ääni muuttui mitä kauhistuttavimmaksi karjunnaksi, jota hurjasti törähtelevä torvi säesti. Ja hevonen tuli äkkiä kuin hulluksi. Sen silmät leimusivat ja harja nousi. Se hypähteli korkealle alituisesti kääntelehtien ja pyörien innoissaan. Kynäni lensi toiselle ja muistikirjani toiselle suunnalle. Ja silloin katsoessani laaksoon näin kummallisen näyn. Metsästysseurue eteni sitä pitkin. Kettua minä en voinut nähdä, mutta koirat olivat täydessä ajovauhdissa kuonot maassa, hännät korkealla ja niin lähellä toisiaan, että niitä olisi voitu luulla yhdeksi ainoaksi keltaiseksi ja valkoiseksi liikkuvaksi matoksi. Ja niiden takana tulivat ratsastajat ja minä annan kunniasanani siitä, että ne muodostivat kauniin näyn. Ajatelkaahan vain, että siinä joukossa oli niihin kaikkiin aselajeihin kuuluvia upseereita, joita suuressa armeijassa on, muutamat metsästyspuvussa, mutta useimmat vormussa; siellä oli sinisiä ja punaisia rakuunoita, punahousuisia husaareja, viheriöitä tarkka-ampujia, tykistöupseereita ja kultakaluunaisia peitsimiehiä, mutta punaista väriä enemmän kuin muuta, koska jalkaväen upseerit ratsastivat yhtä mainiosti kuin ratsuväenkin. Siinä oli miehiä, joista toisilla oli hyvät ja toisilla taasen huonot ratsut, mutta kaikki kiitivät eteenpäin parhaan taitonsa mukaan, alemmat upseerit yhtä hyvin kuin kenraalit, töykkien ja tyrkkien toisiaan, kaikki muut ajatukset tipotiessään paitsi se, että heidän on välttämättä saatava tuo kirottu kettu hengiltä. Nuo englantilaiset ovat todellakin hyvin kummallisia ihmisiä!
– Mutta minulle ei jäänyt aikaa juuri lainkaan metsästyksen katselemiseen eikä noiden saaristolaisten käytöksen ihmettelemiseen, koska kaikista hurjistuneista hevosista minun hevoseni oli hurjin. Tehän ymmärrätte sen, että se itsekin oli metsästäjä, ja senkin, että koirien haukunta teki siihen samanlaisen vaikutuksen kuin tuolta kadulta kuuluva ratsuväen torven törähdys tekisi minuun. Se lumosi sen tehden sen aivan villiksi. Se ponnahteli yhtämittaa ilmaan, ja purren sitten kuolaimet hampaittensa väliin se hyökkäsi kummun rinnettä alas laukaten koirien jälkeen. Minä kiroilin, kiskoin ja vedin, mutta kaikki oli turhaa. Englantilainen kenraali ohjasi hevostaan vain raksilla ja sillä on rautainen suu. Oli aivan hyödytöntä koettaakaan hillitä sitä. Minä olisin yhtä hyvin voinut koettaa pitää krenatööriä erillään viinipullosta. Luovuin koko hommasta toivottomana ja istuutuen lujemmin satulaan valmistauduin pahimpaan, mitä ehkä voisi tapahtua.
– Kuinka ihmeellinen luontokappale se olikaan! En ollut milloinkaan ennen tuntenut sellaista hevosta jalkojeni välissä. Sen tukevat reidet näyttivät saavan lisää voimia joka askeleelta ja se kiisi eteenpäin yhä nopeammin, kuin vinttikoira, tuulen pieksäessä kasvojani ja viheltäessä korvissani. Ylläni oli tumma ja hyvin vaatimattoman näköinen arkipukuni. Jotkut piirteet erottavat kyllä jokaisen vormun siviilipuvuista, mutta minä olin ollut niin varovainen, että olin irroittanut pitkän höyhentöyhdön lakistani, ja siitä seurasi, ettei noiden monenlaisiin vormuihin pukeutuneitten metsästäjien joukossa minunkaan pukuni herättänyt sen suurempaa huomiota eikä kiinnittänyt noiden miesten tarkkaavaisuutta puoleeni, heidän ajatuksensa kun olivat kokonaan kiinni ajossa. Sellainen luulokin että joku ranskalainen upseeri ratsasti heidän mukanaan, oli liian luonnoton juolahtaakseen heidän mieleensä. Nauroin ratsastaessani, sillä tilanteessa oli kaikesta vaarasta huolimatta jotakin hyvin hullunkuristakin.
– Mainitsin jo äsken, etteivät ratsastajien hevoset olleet kaikki samanlaisia, ja sen vuoksi muutamien englannin penikulmien jäätyä taaksemme olivat ratsastajat, sen sijaan että ne olisivat muodostaneet yhtenäisen joukon kuin hyökkäävä rykmentti, hajaantuneet melko laajalle alueelle, parhaimmat ratsastajat aivan koirien kintereille ja toiset luikertelemaan heidän jäljessään. Minä taasen voin vetää vertoja parhaimmallekin ja hevoseni oli parhain kaikista, mistä te voitte ymmärtää, ettei kulunut pitkääkään aikaa, ennenkuin se oli vienyt minut etupäähän. Ja kun minä näin koirien kiitävän aukeaman poikki punatakkiset metsästäjät kintereillään ja vain noin seitsemän tahi kahdeksan ratsastajaa meidän välillämme, tapahtui kaikkein kummallisin seikka, se, että minäkin, Etienne Gerard, hurjistuin suunniltani. Se sai minut silmänräpäyksessä valtoihinsa, tämä innostuminen urheiluun, tämä halu kunnostautumiseen, tämä viha tuota kettua kohtaan. Kirottu elukka, pääseekö se meiltä karkuun! Ilkeä varas, sen viimeinen hetki oli nyt koittanut. Ah, hyvät ystävät, kuinka suurenmoinen tunne innostuminen urheiluun onkaan, toivo saada polkea kettu hevosen jalkoihin. Olen ollut kettujahdilla noiden englantilaisten kanssa ja olen myös, kerron sen teille vielä jonakin päivänä, nyrkkeillyt bristolilaisen Bustlerin kanssa. Ja minä sanon sen teille, että tuo urheilu on ihmeellistä – yhtä suurenmoisen mielenkiintoista kuin mieletöntäkin.
– Kuta kauemmaksi me menimme, sitä nopeammin hevoseni laukkasi ja hetkisen kuluttua oli enää vain kolme miestä niin lähellä koiria kuin minä. Kaikki ilmitulon pelon aiheuttamat ajatuksetkin olivat haihtuneet aivoistani. Korvani jyskyttivät, vereni virtasi kuumana ja vain yhden asian vuoksi maailmassa näytti kannattavan elää, nimittäin sen, että saisin kiinni tuon kirotun ketun. Sivuutin erään ratsastajan, samanlaisen husaarin, kuin minäkin olin. Edelläni oli enää vain kaksi, toinen mustapukuinen ja toinen sama tykistöupseeri, jonka olin nähnyt ravintolassa. Hänen harmaa partansa liehui tuulessa, mutta hän ratsasi mainiosti. Englannin penikulman verran tahi hieman enemmänkin me pysyimme tässä järjestyksessä ja sitten kiitäessämme neliä eräälle jyrkkärinteiselle kukkulalle kevyempi painoni auttoi minua, niin että pääsin heidän edelleen. Sivuutin heidät molemmat ja kun pääsin kärkeen, ratsastin pienen tuimannäköisen englantilaisen metsästäjän rinnalla. Edessä olivat koirat ja noin sadan askeleen päässä niistä vilahteli muuan ruskea elukka, kettu itse, joka laukkasi niin kovasti kuin vain käpälistä irti lähti. Kun näin sen, kuumeni vereni. "Ahaa, nyt sinä salamurhaaja olet vihdoinkin joutunut kiikkiin!" huusin minä karjaisten rohkaisevasti metsästäjälle. Heilautin kättäni näyttääkseni hänelle, että joukossa on kuitenkin joku, johon hän voi luottaa.
– Ja nyt oli vain koiria minun ja riistan välillä. Mutta koirat, joiden tehtäviin kuuluu riistan etsiminen, olivat nyt meille pikemmin haitaksi kuin avuksi, koska oli melko vaikeata päästä niiden sivutse. Metsästäjä huomasi vaikeuden yhtä hyvin kuin minäkin, koska hän ratsasti niiden takana, voimatta päästä kettua sen lähemmäksi. Hän oli mainio ratsastaja, mutta vailla yritteliäisyyttä. Minä puolestani tunsin, etten olisi Conflansin husaarien arvoinen, ellen kykenisi voittamaan sellaista vastusta. Voisiko nyt kettukoiralauma pysäyttää Etienne Gerardia? Sehän olisi ollut luonnotonta. Huudahdin ja kannustin hevostani.
"Olkaa varovainen, sir! Olkaa varovainen!" huusi metsästäjä minulle.
– Tuo hyvä kunnon mies oli levoton puolestani, mutta minä huojensin hänen mieltään heilauttamalla kättäni ja hymyilemällä. Koiralauma hajautui edestäni. Siinä loukkautui ehkä pari kolme, mutta oliko siinä muuta keinoa? Munat on särettävä munakkaaseen. Kuulin metsästäjän huutavan onnittelunsa jälkeeni. Vielä yksi ponnistus ja koirat olivat takanani. Kettu vain oli edessäni.
– Ah, sen hetken suomaa ilon ja ylpeyden tunnetta, kun tunsin voittaneeni englantilaiset heidän omassa urheilussaan. Joukossa oli kolmesataa miestä, jotka kaikki janosivat tuon elukan verta, ja kuitenkin olin minä ottamaisillani sen hengiltä. Ajattelin kevyeen ratsuväkiprikaatiin kuuluvia tovereitani, äitiäni ja Ranskan keisaria. Olin tuottanut kunniaa jokaiselle ja kaikille. Jokainen hetkinen vei minua lähemmäksi kettua. Toiminnan hetki oli koittanut ja minä paljastin säiläni. Heilutin sitä ilmassa ja kaikki nuo urhoolliset englantilaiset huusivat takanani.
– Mutta silloin minä vihdoinkin ymmärsin, kuinka vaikeata ketunmetsästys oikeastaan onkaan, sillä elukkaa voidaan sivaltaa tämän tästä osaamatta siihen kertaakaan. Se on hyvin pieni ja väistää nopeasti iskuja. Jokaisen sivalluksen jälkeen kuulin takaani rohkaisuhuutoja, jotka kannustivat minua yhä uusiin yrityksiin. Sitten koitti vihdoinkin voittoni verrattomin hetki. Juuri sen kääntyessä sain minä sivalletuksi sitä samanlaisella takakäden iskulla, jolla minä kerran tapoin Venäjän keisarin ajutantin. Se lensi kahdeksi kappaleeksi, pään vyöryessä toiselle ja häntäpuolen toiselle suunnalle. Katsoin taakseni heilutellen veristä säilääni ilmassa. Olin sillä hetkellä haltioitunut ja suurenmoinen.
– Ah, kuinka mielelläni minä olisin odottanutkaan saadakseni ottaa vastaan noiden uljaitten vihollisteni onnittelut! Heistä oli näkyvissä noin viisikymmentä eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka ei olisi heiluttanut kättään ja huutanut. Nuo englantilaiset eivät todellisuudessa olekaan, niin tyyniä kuin luullaan. Ritarillinen teko sodassa tahi urheilussa lämmittää aina heidän mieltään. Mitä taasen tuohon vanhaan metsästäjään tulee, joka oli minua lähinnä, näin minä omin silmin, kuinka suunniltaan hämmästyksestä hän oli näkemästään. Hän oli kuin halvaantunut, hänen suunsa oli ammollaan ja käsi, sormet harallaan, oli kohonnut ilmaan. Hetkisen olin taipuvainen palaamaan takaisin ja syleilemään häntä, mutta velvollisuuteni ääni soi jo korvissani ja nuo englantilaiset, huolimatta urheilijoiden välillä vallitsevasta veljeydestä, olisivat varmasti vanginneet minut. En voinut enää toivoakaan voivani suorittaa tehtävääni ja minä olin jo tehnytkin kaiken voitavani. Näin Massenan leirin sijaitsevan melko lähellä, sillä onnekkaasta sattumasta oli ajo käynyt sille suunnalle. Poistuin kuolleen ketun luota, tervehdin säilälläni ja ajoin neliä tieheni.
– Mutta nuo ritarilliset metsästäjät eivät halunneetkaan erota minusta niin helposti. Minä olin nyt muuttunut ketuksi ja ajo jatkui reippaasti tasangon poikki. Vasta silloin kun lähdin ratsastamaan leiriämme kohti, olivat he huomanneet minut ranskalaiseksi, ja nyt oli koko joukko kintereilläni. He eivät pysähtyneet, ennenkuin pääsimme vartioketjumme ampumapiiriin, ja silloin, kokoutuen pieniin joukkoihin, he huusivat ja heiluttelivat käsiään minulle. En luule sen johtuneen kateudestakaan, vaan pikemminkin siitä, että tulinen ihailu täytti heidän rintansa niin, että he vain toivoivat saavansa syleillä muukalaista, joka oli käyttäytynyt niin ritarillisesti ja hyvin.
KETTUJEN KUNINGAS
Oli juuri syöty päivällinen metsästyksen jälkeen ja pöydän ympärillä oli yhtä paljon mustia kuin punaisiakin takkeja. Sikarien ruvettua sauhuamaan oli keskustelu sen vuoksi kääntynyt hevosiin ja hevosmiehiin viittauksilla tavattomiin ajoihin, joissa ketut olivat johtaneet koiralauman piirikunnan toisesta päästä toiseen, ja joutuneet vihdoin parin kolmen nilkuttavan koiran ja jalkaisin kulkevan metsästäjän saaliiksi, jokaisen ratsastajan jouduttua sitä ennen jonkun onnettomuuden uhriksi. Portviinin kiertäessä ajot alkoivat muuttua yhä pitemmiksi ja epäilyttävämmiksi, kunnes ratsastajien oli kyseltävä tietä ymmärtämättä niiden ihmisten murretta, jotka vastasivat heille. Ketutkin alkoivat muuttua yhä kummallisemmiksi. Niiden joukossa oli sellaisia, jotka olivat kiivenneet pajuihin, toisia, joita ratsastajien oli ollut pakko kiskoa hännästä esille tallinseinistä, ja sellaisia, jotka olivat laukanneet taloon jälkipuolen avonaisesta ovesta ja piiloutuneet rouvan hattulaatikkoon. Johtaja oli jo kertonut pari kolme sellaista juttua ja kun hän kakisteli kurkkuaan seuraavaa varten, olimme me kaikki uteliaita, koska hän oli tavallaan taiteilija ja lisäsi juttujensa vaikutusta kerta kerralta. Hänen kasvoissaan oli tuo vakava, käytännöllinen, tyynen täsmällinen ilme, joka aina ilmestyi niihin jonkun mainion kertomuksen edellä.
"Se tapahtui ennen minun johtajaksi tuloani", sanoi hän. "Sir Charles Adairilla oli koirat siihen aikaan ja jälkeenpäin ne joutuivat Lathomin ja vihdoin minun omaisuudekseni. On mahdollista, että tämä tapahtui melkein heti sen jälkeen kuin Lathom oli saanut ne, mutta minusta tuntuu kuitenkin aivan siltä kuin se olisi sattunut Adairin aikana. Se oli varhain seitsenkymmenluvulla, noin vuonna seitsemänkymmentäkaksi, muistaakseni.
Mies on muuttanut maan toiseen kolkkaan, mutta luulen jonkun teistä muistavan hänet vielä. Hänen nimensä oli Danbury, Walter Danbury eli Wat Danbury, kuten ihmisten oli tapana nimittää häntä. Hän oli vanhan High Ascomben omistajan, Joe Danburyn poika, ja kun hänen isänsä kuoli, joutui hän melko hyviin oloihin, koska hänen ainoa veljensä hukkui Magna Chartan haaksirikossa, minkä vuoksi hän sai periä koko tilan. Se oli vain muutamien satojen hehtaarien suuruinen, mutta hyvää, viljelyskelpoista maata, ja noina aikoina juuri kukoisti maanviljelys suuresti. Se oli sitäpaitsi vapaatila, ja sellainen maanviljelijä, jonka tilaa eivät kiinnitykset rasittaneet, oli varakas, ennenkuin vehnän hinta alkoi suuresti laskeutua. Ulkomailta tuotu vehnä ja piikkilanka-aidat ovat tämän maan kirouksia, koska toinen tekee maanviljelijän työn tuloksettomaksi ja toinen pilaa hänen huvinsa.
Tämä nuori Wat Danbury oli hyvin hieno mies, hyvä ratsastaja ja täydellinen urheilija, mutta hänen päänsä oli mennyt hieman pyörälle, kun hän niin nuorena oli saanut suuren omaisuuden haltuunsa, ja hän jatkoi remuavaa elämää vuoden tahi parikin. Pojassa ei kyllä ollut mitään vikaa, mutta hänellä oli paljon juoppoja naapureita siihen aikaan ja hän rupesi seurustelemaan heidän kanssaan; ja koska hän oli rakastettava mies, joka halusi mielellään seurata ystäviensä esimerkkiä, rupesi hän jonkin ajan kuluttua juomaan paljon enemmän kuin hänelle oli terveellistäkään. Laki on nyt kerran sellainen, että mies, joka on liikkeellä koko päivän, saa juoda iltaisin niin paljon kuin hän vain haluaa sen aiheuttamatta hänelle suurtakaan vahinkoa, kunhan hän vain malttaa olla koskematta väkijuomiin päivisin. Danburylla oli kuitenkin liian monta ystävää voidakseen pitää sitä rajaa, ja todella näyttikin jo siltä, että poika raukka oli joutumassa aivan rappiolle, kun sattui muuan hyvin kummallinen seikka, joka kohotti hänet alennustilasta niin äkillisellä nykäisyllä, ettei hän enää milloinkaan elämässään tarttunut whiskypullon kaulaan.
Hänessä oli muuan ominaisuus, jonka olen huomannut monessa muussakin miehessä, se nimittäin, että vaikka hän aina tekikin kepposia omalle terveydelleen, hän oli siitä huolimatta hyvin arka voinnistaan hermostuen melkein suunniltaan, jos hän huomasi itsessään vähintäkään sairauden oiretta. Koska hän kuitenkin oli sitkeä ja enimmäkseen ulkosalla oleskeleva mies, joka aina oli yhtä kova kuin naula, tapahtuikin harvoin, että hänen terveydessään olisi ollut muistuttamista. Mutta vihdoin juomat alkoivat vaikuttaa ja hän heräsi eräänä aamuna vapisevin käsin ja hermot niin jännityksessä kuin liiaksi pingoitetut viulunkielet. Hän oli ollut päivällisellä eräässä melko märässä talossa edellisenä iltana, missä viinin paljous oli ehkä voittanut sen laadun. Siinä hän kaikissa tapauksissa nyt lepäsi kieli niin valkoisena kuin karhea kylpylakana, ja pää jyskyttäen kuin kahdeksan päivää käypä kello. Hän tuli hyvin levottomaksi huomatessaan oman tilansa ja lähetti sanan Ascomben lääkärille, tohtori Middletonille, joka oli siellä nyt toimivan lääkärin isä.
Middleton oli ollut vanhan Danburyn hyvä ystävä. Hän oli ollut hyvin pahoillaan nähdessään hänen poikansa menevän rappiolle, minkävuoksi hän nyt käyttikin tätä tilaisuutta hyväkseen suhtautuen asiaan hyvin vakavasti ja selittäen hänelle hänen viettämänsä elämän vaarallisia seurauksia. Hän pudisteli päätään puhuen juoppohulluudesta, jopa mielisairaudenkin mahdollisuudesta, jos hän vain jatkaisi entistä menoa. Wat Danbury pelästyi hirveästi.
'Luuletteko te minun voivan sairastua johonkin sellaiseen tautiin?' vaikeroi hän.
'No niin, minä en voi todellakaan sitä varmasti sanoa, mutta en uskalla väittää sitäkään, että te olisitte vaaran ulkopuolella. Teidän ruumiinne toiminta ei ole lainkaan normaalinen. Milloin tahansa päivällä voivat nuo merkit tulla näkyviin, joista olen varoittanut teitä.'
'Te luulette siis minun jo illalla saavan luottaa pelastukseeni?'
'Ellette juo mitään päivällä ja ellei teillä ole minkäänlaisia hermokohtauksia ennen iltaa, luulen teidän voivan otaksua päässeenne siitä tällä kertaa', vastasi lääkäri. Hän arveli pienen pelästymisen vaikuttavan potilaaseen terveellisesti, minkävuoksi hän suurensi asiaa niin paljon kuin suinkin.
'Millaisia merkkejä minä voin odottaa?' kysyi Danbury.
'Juoppohulluus alkaa tavallisesti näköhäiriöillä.'
'Näen nytkin jo mustia pilkkuja kaikkialla.'
'Ne johtuvat vain sapesta', sanoi lääkäri lohduttavasti, koska hän huomasi nuorukaisen olevan kovasti jännityksissä eikä halunnut mennä liiallisuuksiin. 'Luulen, ettei teidän tarvitse pelätä sellaisien merkkien ilmestymistä, mutta silloin kun ne tulevat, ilmestyvät ne tavallisesti joko hyönteisinä, matelijoina tahi muina kummallisina eläiminä.'
'Mutta jos minä satun näkemään jotakin sellaista?'
'Jos niin käy, pitää teidän heti lähettää sana minulle', ja sanottuaan sen lääkäri poistui luvaten lähettää jotakin lääkettä.
Nuori Wat Danbury nousi ja pukeutui tuntien olonsa hyvin surkeaksi ja herpautuneeksi eikä voinut ajatellakaan muuta kuin piirikunnan mielisairaalaa. Hän luotti lääkärin sanaan, että jos hän vain pääsee turvallisesti iltaan saakka, ei hänessä ole mitään vikaa, mutta merkkien odottaminen ei ole sen elähdyttävämpää kuin saapaspihteihin tuijottaminenkaan, varsinkin silloin kun tahtoo nähdä, ovatko pihdit enää pihtejä vai ovatko ne alkaneet kasvattaa itselleen tuntosarvia ja jalkoja Vihdoin hän ei voinut sietää sitä enää ja voittamaton halu päästä raittiiseen ilmaan viheriöille kedoille sai hänet valtoihinsa. Miksi hän jäisi kotiin, kun Ascomben jahtiseurue kokoutui puolen englannin penikulman päässä hänen kotoaan? Jos hän vain joutuisi tuollaisten näköhäiriöitten uhriksi, joista lääkäri oli puhunut, ei hän joudu niiden valtaan sen pikemmin eikä sen pahemmin, vaikka hän istuukin hevosen selässä paljaan taivaan alla. Hän tiesi sen sitäpaitsi varmasti huojentavan hänen päänkipuaankin. Ja niin sitten kävi, että hän jo kymmenen minuutin kuluttua oli metsästystamineissaan ja toisen kymmenen minuutin kuluttua hän jo ratsasti pois tallipihaltaan punaisenharmaalla tammallaan. Hän horjui hieman satulassa aluksi, mutta kuta kauemmaksi hän ratsasti sitä paremmalta alkoi hänestä tuntua, kunnes hänen päänsä oli melkein terve hänen päästessään kohtauspaikalle. Häntä ei huolestuttanut enää mikään muu kuin nuo lääkärin ahdistavat sanat mahdollisten näköhäiriöiden ilmestymisestä milloin tahansa ennen iltaa.
Mutta hän unohti senkin pian, sillä kun hän saapui paikalle, päästettiin koirat irti ja he ratsastivat halki koko Gravel Hangerin ja sen jälkeen Hickory Viidakon. Parempaa aamua ei olisi voitu toivoakaan jäljillä pysymiseen, ne kun eivät voineet haihtua tyynessä ilmassa, koska mikään sade ei ollut huuhtonut niitä pois ja koska maassa oli juuri sen verran kastetta, että niiden haju oli voimakas. Joukossa oli noin nelisenkymmentä miestä, kaikki mainioita ja taitavia ratsastajia, minkävuoksi he tiesivätkin saapuessaan Black Hangeriin, että urheilusta nyt tulisi tosi, koska tämä suojainen metsikkö ei ole milloinkaan tyhjä. Metsät olivat noina aikoina tiheämpiä kuin nyt ja kettujakin oli enemmän, ja etenkin tuo synkkä suuri tammimetsikkö oli niitä aivan täynnä. Niiden liikkeelle ajaminen tuotti vain vaikeuksia, sillä sehän on kuten te kaikki tiedätte, vaikeata maastoa ja ketut on houkuteltava aukealle, ennenkuin ajoon voidaan ryhtyä.
Kun he saapuivat Black Hangeriin, asettui joukko sen suojapuolelle, mistä he luulivat voivansa parhaiten päästä alkuun. Toiset menivät metsään koirien mukana, toiset kokoutuivat pieniin ryhmiin kujanteitten päihin ja jotkut pysyttelivät ulkopuolella toivoen ketun lähtevän sille suunnalle. Nuori Danbury tunsi seudun yhtä hyvin kuin kämmenensä, minkä vuoksi hän ratsasti erääseen useiden kujanteitten yhtymäkohtaan ja odotti siellä. Hän tunsi, että kuta nopeammin ja kauemmaksi hän ratsastaisi, sitä terveemmäksi hän tulisi, ja sen vuoksi hän halusikin kiihkeästi lähteä matkalle. Hänen tammansakin oli niin hyvässä kunnossa kuin suinkin ja se oli sitäpaitsi piirikunnan nopeimpia hevosia. Wat oli mainio kevyen sarjan ratsastaja – alle sadanneljänkymmenen naulan satuloineen – ja tamma oli voimakas eläin, kaikki vain olkapäitä ja lapoja, ja sopiva vaikka henkikaartilaisen ratsuksi. Ei senvuoksi ollutkaan mikään ihme, että joukossa oli tuskin ainoatakaan sellaista miestä, joka voi toivoa kykenevänsä kilpailemaan hänen kanssaan. Siellä hän odotti ja kuunteli metsästäjien huutoja ja piiskojen sivalluksia nähden silloin tällöin vilahdukselta metsän siimeksessä jonkun huiskivan hännän tahi alusmetsässä vilahtavan valkoisenruskean turkin. Koirat oli niin hyvin opetettu, ettei metsästä kuulunut vingahdustakaan, joka olisi ilmoittanut odottajille neljänkymmenen koiran työskentelevän siellä.
Mutta sitten äkkiä kuultiin erään niistä vingahtavan pitkään ja siihen yhtyi toinen ja kolmas, kunnes muutamien sekuntien kuluttua koko lauma haukkui yhteen ääneen laukatessaan tuoreita jälkiä pitkin. Danbury näki niiden kiitävän erään kujanteen poikki ja häviävän näkyvistä sen toiselle puolen, ja hetkistä myöhemmin kolmen metsästäjän punaiset nutut vilahtivat niiden jäljissä samalle suunnalle. Hän olisi voinut oikaista muuatta kujannetta pitkin, mutta koska hän pelkäsi joutuvansa ketun eteen, seurasi hän metsästäjiä. Ne jatkoivat matkaansa suoraan metsän halki ajaen neliä hevosten harjojen raapiessa kasvoja, kun he kumartuivat väistämään oksia. Sellainen meno on ilkeää, kuten tiedätte, hämärässä yli puiden kiemurtelevien juurien, mutta siihen vaaraan voidaan antautua, kun silloin tällöin saa nähdä satunnaisen vilahduksen koiralaumasta, joka kiitää eteenpäin tarvitsematta laskea kuonojaan maahan. Niin jatkui ajo kujanteelta kujanteelle, kunnes metsä alkoi harveta laidoilta ja ratsastajat huomasivat joutuneensa siihen pitkään laaksoon, jonka läpi joki virtaa.
Siellä voi ajo jatkua esteettömästi ruohoisia niittyjä pitkin ja koirat laukkasivatkin nopeasti noin parisataa jardia heidän edellään pysytellen virran suunnassa. Muut, jotka olivat kiertäneet metsän, sen sijaan, että olisivat tulleet sen läpi, lähestyivät nopeata vauhtia niittyjen poikki vasemmalta, mutta Danburylla ja metsästäjillä oli hyvä etumatka, jonka he säilyttivät loppuun asti. Vain pari seurueesta voi ruveta kilpailemaan heidän kanssaan, nimittäin Parson Geddes seitsemäntoista kämmenen leveyttä korkealla kimollaan, jolla hänen oli tapana ratsastaa noina aikoina, ja kartanonomistaja Foley, joka kuului höyhensarjaan ja osteli metsästysratsuikseen jalorotuisia Newmarketista. Mutta toiset eivät saaneet nähdä ajoa koko aikana, koska siinä ei tapahtunut minkäänlaisia keskeytyksiä eikä poikkeuksia, sen ollessa yhtämittaista ajoa suoraan maiden halki alusta loppuun saakka. Jos te olisitte vetäneet viivan karttaan kynällä, ette olisi voineet vetää sitä suorempaan kuin tuo kettu taivalsi pyrkien eteläisille kummuille ja merta kohti. Koirat laukkasivat niin varmasti kuin ne olisivat nähneet ketun eikä kuitenkaan kukaan alusta saakka kertaakaan nähnyt kettua, eikä edestäpäin kuulunut hei-huutoja, jotka olisivat ilmaisseet sen tulleen huomatuksi. Tämä ei kuitenkaan ole niin hämmästyttävää, sillä jos te joskus olette käynyt sielläpäin, tiedätte senkin, että siellä on hyvin vähän asukkaita.
Heitä oli nyt kuusi muista edellä: Parson Geddes, kartanonomistaja Foley, kaksi metsästäjää, pari ajomiestä ja Wat Danbury, joka jo silloin oli unohtanut koko pääkipunsa ja lääkärin ennustukset, koska hän ei voinut ajatella muuta kuin ajoa. Kaikki kuusi ajoivat neliä niin nopeasti kuin kaviot suinkin voivat koskettaa maahan. Eräs ajomies jättäytyi kuitenkin jälkeen, koska muutamat koirat lähtivät harhailemaan, ja niin supistui heidän lukumääränsä viideksi. Silloin Foleyn jalorotuinen venähdytti jalkansa, kuten nuo hentosääriset, hienovuohiset jalorotuiset aina tekevät kovassa vauhdissa ollessaan, ja hänen oli sen vuoksi pakko jättäytyä jälkeen. Mutta muut neljä jatkoivat vielä uupumatta matkaansa kiitäen neljä tahi viisi englannin penikulmaa jokilaaksoa alaspäin hirmuista vauhtia. Talvi oli ollut melko luminen ja tulva oli juuri laskeutunut muutamia viikkoja sitten, minkävuoksi hevoset silloin tällöin liukuivat ja kahlasivat, mutta heidän saapuessaan sillalle ei toisia enää näkynytkään ja nämä neljä saivat niin ollen metsästää yksinään.
Kettu oli laukannut sillan yli – ketut eivät oudoksu sitä sen enempää kuin ihmisetkään, ja ne uivat hätätilassa jääkylmien virtojenkin poikki – ja sen jälkeen se oli lähtenyt kiitämään etelään päin minkä käpälistä lähti. Maasto on siellä hyvin epätasaista, aaltoilevaa kanervikkokangasta. Ajoa jatkui kumpuja ylös ja alas, ja on mahdotonta sanoa, kummatko ovat vaikeammat hevosille, ylä- vai alamäetkö. Sellainen vaihtelu on omiaan vahvalle, lyhytselkäiselle, lyhytjalkaiselle, pienelle hevoselle, mutta se on tappavaa työtä suurelle, pitkään astuvalle metsästysratsulle, jollaisia sisämaassa käytetään. Se oli kaikissa tapauksissa liikaa Parson Geddesin seitsemäntoista kämmenen leveyttä korkealle kimolle, ja vaikka hän turvautuikin irlantilaiseen temppuun – hän oli näet harvinaisen innostunut urheilija – juosten kumpujen laelle hevosensa rinnalla, ei se kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ja hänen oli pian pakko luopua ajosta. Jäljellä olivat siis enää vain metsästäjät, ajomies ja Wat Danbury, jotka jatkoivat väsymättä matkaansa.
Mutta maasto muuttui yhä pahemmaksi ja kukkulat kävivät jyrkemmiksi, paksumman kanervikon ja okaisemman viidakon peittämiksi. Hevoset olivat kintuillaan alituisesti ja seutu oli täynnä kaniinien kaivamia kuoppia, mutta koirat jatkoivat vielä ajoa eivätkä ratsastajat voineet olla seuraamatta niitä. Kun he laskeutuivat toista rinnettä, kiipesivät koirat jo toiselle vastakkaiselle, kunnes kaikki näytti leikiltä, jossa toinen kuva kaatuessaan kohottaa toisen pystyyn. Mutta he eivät nähneet milloinkaan vilahdukseltakaan kettua, vaikka he hyvin tiesivätkin, että se saattoi olla vain hyvin vähän matkaa koirien edellä, koska ne voivat seurata sen jälkiä niin vaivatta. Ja sitten Wat Danbury kuuli viereltään kumean jymähdyksen ja katsoessaan taakseen hän näki orjantappurapensaikossa valkoisen housuparin ja saappaat, jotka potkivat hurjasti. Ajomiehen hevonen oli kompastunut ja niin joutui hänkin pois pelistä. Danbury ja metsästäjä pysähtyivät hetkiseksi, mutta nähdessään miehen nousevan horjuen jaloilleen he kääntyivät ja hyppäsivät satulaan kerran vielä.
Metsästäjä Joe Clarke oli mainio ratsastaja, tunnettu viidessä piirikunnassa, mutta hän luotti toiseen hevoseensa ja toiset hevoset olivat jääneet monta englanninpenikulmaa jälkeen. Kuitenkin tämäkin, jolla hän nyt ratsasti, kelpasi vaikka mihin sellaisen ratsastajan ohjaamana, ja se olikin vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin lähtiessäänkin. Mutta Wat Danbury voitti sittenkin hänet. Jokainen askel lisäsi hänen hyvinvointiaan ja hyväntuulisuuttaan, ja ratsastajan mielenlaatu vaikuttaa hyvin paljon hevosenkin mielenlaatuun. Tanakka pieni hiirakko käytteli suurenmoisesti jänteviä jalkojaan nelistäen niinkuin ne olisivat olleet terästä ja norsunluuta lihan ja luun asemesta. Wat ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sen voimien loppuvan ja tänään hänellä oli niiden koettelemiseen sellainen tilaisuus, jollaista hänelle ei ennen ollut koskaan tarjoutunut.
Kanervikkorinteiden takana oli laidunmaata, ja useiden englannin penikulmien pituisella matkalla jäivät molemmat ratsastajat jälkeen, hapuillessaan piiskansa varrella porttien säppejä, mutta pääsivät jälleen lähemmäksi ajaessaan neliä tasaisia ketoja pitkin. Tämä kaikki tapahtui ennen tuon kirotun piikkilangan tuloa maahan. Ennen sen käytäntöön tuloa voitiin tavallisesti murtautua pensasaitojenkin läpi, ellei hevonen voinut hypätä niiden yli, minkävuoksi ratsastajat eivät välittäneetkään porteista sen enempää kuin heidän oli pakko. Sitten he saapuivat eräälle kovalle kujanteelle, missä heidän piti hiljentää vauhtia, ja sen jälkeen he kiisivät erään maalaistalon tilusten poikki, josta muuan mies huusi kiihkoissaan jotakin heille. Mutta heillä ei ollut aikaa pysähtyä, koska koirat olivat saapuneet jollekin kynnökselle, ollen nyt vain parin peltosaran päässä heidän edellään. Tämä kynnös kohosi ylöspäin ja hevoset vajosivat vuohisiaan myöten punaiseen pehmeään maahan. Kun he pääsivät laelle, huohottivat ne raskaasti, mutta ratsastajien edessä oli nyt alaspäin viettävä kaunis laakso jonka kautta päästiin eteläisten kumpujen aukeille seuduille. Välillä oli kuitenkin muuan männikkö, minne koirat kiisivät laukaten nyt pitkässä mutkaisessa jonossa ja jättäen jälkeensä tovereistaan toisen sinne toisen tänne. Ratsastajat voivat nähdä noita valkoisenkirjavia pilkkuja siellä täällä, kun ontuvia elukoita luopui ajosta. Mutta puolet niistä jatkoi vielä uupumatta ajoa, vaikka molemmat, sekä vauhti että matka, olivat olleetkin kauhistuttavia – kestäen pari kokonaista tuntia pysähtymättä.
Männikössä oli kujanne, tuollainen viheriä, hieman kouruksi painautunut ura, missä hevonen voi saada viimeisenkin metrin irti itsestään, koska maa tässä on tarpeeksi kovaa suodakseen sille tukevan jalansijan ja kuitenkin niin kimmoisaa, että se on sille avuksi. Wat Danbury kiisi metsästäjän rinnalle ja he ratsastivat vierekkäin heidän rautaisten kannuksiensa koskettaessa toisiaan ja koirien laukatessa noin sadan jardin päässä heidän edellään.
'Meillä on nyt ajo käsissämme', sanoi hän.
'Niin, sir, me olemme jo karistaneet kaikki toiset kintereiltämme', sanoi vanha Joe Clarke. 'Jos me vain saamme tuon ketun hengiltä, kannattaa meidän nylkeä ja täyttää se, sillä se on varmasti harvinainen eläin.'
'En ole milloinkaan elämässäni ollut mukana näin nopeassa ajossa!' huudahti Danbury.
'En minäkään ja se merkitsee sentään jotakin', sanoi vanha metsästäjä. 'Minua kummastuttaa kuitenkin enimmän se, ettemme vielä kertaakaan ole saaneet otusta näkyviimme. Sen täytyy jättää hämmästyttävän voimakas tuoksu jälkeensä, koska nuo koirat voivat seurata sen jälkiä noin, mutta meistä ei silti kumpikaan ole nähnyt sitä, vaikka me joskus olemme voineet nähdä puolen englannin penikulman päähän eteemme.'
'Me saamme luullakseni nähdä sen hyvinkin pian', sanoi Danbury lisäten mielessään: 'Minä ainakin', koska metsästäjän hevonen huohotti nelistäessään ja valkoista vaahtoa tippui siitä kuin pesuammeen laidoilta.
He olivat seuranneet koiria eräälle sivukujanteelle, joka poikkesi syrjään päätieltä, ja sekin jakautui vielä kapeammiksi poluiksi, missä oksat löivät heitä kasvoihin heidän ratsastaessaan, eikä siellä ollut tilaa muuta kuin yhdelle hevoselle kerrallaan. Wat Danbury ryhtyi johtamaan kuullen metsästäjän hevosen laukkaavan raskaasti takanaan, hänen omankin hevosensa kiitäessä eteenpäin raskaammasti kuin alussa. Se totteli kuitenkin hänen piiskaansa tahi kannuksiaan ja Wat tunsi sillä vielä olevan jäljellä varavoimia, joihin hän lopussa voi turvautua. Ja sitten hän kohotti katsettaan nähden edessään kapean polun päässä jykevän veräjän. Polkua reunustivat molemmin puolin jäykät, nuoret vesat niin tiheästi, että niiden läpi oli mahdotonta tunkeutua. Koirat laukkasivat jo veräjän toisella puolella olevalla niityllä ja metsästäjien oli pakko joko hyppäyttää hevosensa tuon veräjän yli tahi kadottaa koirat näkyvistään, sillä vauhti oli liian kova satulasta laskeutumiseen.
No niin. Wat Danbury ei ollut sellainen mies, että hän olisi väistynyt, ja hän karautti estettä kohti täyttä vauhtia kuin mies, joka tietää tehtävänsä. Hevonen nousi suurenmoisesti sille, satutti kovasti siihen etukavionsa, pudisti ratsastajansa häväisilleen, pääsi jälleen tasapainoon ja oli yli. Wat oli tuskin ehtinyt päästä takaisin satulaansa, kun hän kuuli takaansa sellaista kolinaa kuin halkopino olisi kaatunut. Siellä oli ylimmäinen aidas kappaleina, hevonen vatsallaan ja metsästäjä käsillään ja polvillaan noin kuuden jardin päässä hevosesta. Wat pysähdytti hetkiseksi ratsunsa, sillä toisen putoaminen oli ollut varmasti tuhoisa. Mutta hän näkikin vanhan Joen ponnahtavan jaloilleen ja tarttuvan hevosensa suitsiin. Hevonen nousi horjuen seisoalleen, mutta samalla kun se laski etujalkansa maahan, Wat huomasi sen pahoin loukkautuneen – sen olkapää oli nyrjähtänyt ja sen parantuminen veisi ainakin kuusi viikkoa. Hän ei voinut mitenkään auttaa, ja Joe huusikin jo hänelle, ettei hän päästäisi koiria näkyvistään. Senvuoksi hän lähtikin jatkamaan ajoa ollen nyt koko seurueesta ainoa siihen kykenevä mies. Kun mies joutuu sellaiseen tilanteeseen, voi hän luopua koko ajosta, koska hän jo silloin on saanut nauttia kyllikseen siitä, mitä se on voinut tarjota. Muistan erään kerran, kun olin kuninkaallisten rakuunain mukana – mutta minä kerron sen jutun teille joskus toiste.
Koirat, ne, jotka enää jatkoivat ajoa, olivat päässeet hieman edelle sillä aikaa, mutta hän näki kuitenkin ne selvästi alhaalla laaksossa. Hänen hevosensakin näytti aivan kuin ylpeilevän siitä, että se oli ainoa jäljelläoleva koko joukosta, sillä se nelisti vielä harvinaisen kevyesti heitellen päätään mennessään. Ajo jatkui parin englannin penikulman pituudelta erään kukkulan viheriöitä rinteitä ja sitten alas muuatta kivistä, syvälle uurtautunutta kujannetta pitkin, missä hevonen kompasteli ja oli vähällä kaatua. Seurasi sitten hyppy viiden jalan levyisen puron yli, tunkeutuminen muutaman pähkinäpensaikon läpi, toinen vaikeasti kuljettava palanen kyntömaata, parin portin avaaminen ja vihdoin taaempana sijaitsevat viheriät kummut. 'No niin', sanoi Danbury itsekseen, 'haluan nähdä tuon ketun hyppäävän syrjään tahi hukkuvan, sillä tämän paikan ja rantaa reunustavien kalkkikallioiden välillä ei ole minkäänlaisia esteitä.'
Mutta hän erehtyi siinä, kuten hän hetkisen kuluttua huomasikin. Sen seudun kaikkien kumpujen välisissä syvänteissä on kuusi-istutuksia, joista muutamissa puut ovat kasvaneet melko suuriksi. Niitä ei voida huomata, ennenkuin päästään niiden syvänteiden reunalle, missä ne kasvavat. Danbury lasketteli kovaa neliä kapean, pehmeän nurmikon poikki saapuen erään tuollaisen syvänteen laidalle, ja siellä oli hänellä tumma metsä sekä edessään että takanaan. Koiria ei ollut enää kuin noin tusinan verran ja ne olivat juuri häviämäisillään näkyvistä puiden väliin. Auringonvalo loisti suoraan pitkille oliivinviheriöille rinteille, jotka mutkittelivat alaspäin tuota metsää kohti. Danbury, jolla oli yhtä terävät silmät kuin haukalla, kohdisti katseensa suurelle lakeudelle, näkemättä kuitenkaan siellä mitään liikkuvaa esinettä. Hän tiesi silloin varmasti päässeensä hyvin lähelle ajon loppua, sillä kettu oli joko pujahtanut johonkin luolaan metsässä tahi olivat koirat aivan sen kintereillä. Tammakin näkyi tietävän, mitä tuo suuri autio tasanko merkitsi, sillä se paransi vauhtiaan, ja muutamia minuutteja jälkeenpäin Danbury ajoi neliä metsään.
Hän oli tullut kirkkaasta auringonpaisteesta, mutta puut oli istutettu niin tiheään ja niiden juurilla oli niin varjoisaa, että hän tuskin voi nähdä oikealle ja vasemmalle siltä kapealta polulta, jota pitkin hän ratsasti. Tehän tiedätte, kuinka juhlallinen, kalmistomainen paikka tuollainen kuusikko on. Luulen sen johtuvan alusmetsän puutteesta ja siitä, etteivät puiden oksat siellä heilahtele milloinkaan. Kaikissa tapauksissa karmi jonkinlainen väristys äkkiä Wat Danburyn selkää ja hänen mieleensä juolahti, että tässä ajossa oli ollut muutamia sangen kummallisia erityiskohtia – esimerkiksi sen pituus ja suora suunta ja se tosiseikka, ettei kukaan ajon alusta saakka ollut nähnyt otusta vilahdukseltakaan. Muutamat naurettavat jutut, joita oli ollut liikkeellä seudulla kettujen kuninkaasta, jonkinlaisesta kummitusketusta, joka oli kuulemma niin nopea, että se voi jättää jälkeensä kaikki koirat, ja niin vihainen, etteivät metsästäjät voineet tehdä sille mitään, vaikka he olisivat saaneetkin sen kiinni, palasivat äkkiä hänen mieleensä, näyttämättä lainkaan enää niin naurettavilta tässä synkässä kuusikossa, kuin silloin, jolloin tarina oli kerrottu viinilasien ja sikarien ääressä. Hermostuneisuus, joka oli vaivannut häntä aamulla ja josta hän oli jo toivonut päässeensä, sai hänet jälleen valtoihinsa musertavalla voimalla. Hän oli ollut niin ylpeä saadessaan olla yksinään ja kuitenkin hän olisi nyt antanut mielellään kymmenen puntaa, jos hän vain olisi nähnyt Joe Clarken tutut kasvot vierellään. Ja sitten juuri sillä hetkellä kajahti metsän kaikkein tiheimmästä osasta niin hurja haukunta, ettei hän ollut kuullut sen vertaista milloinkaan elämässään. Koirat olivat saaneet ketun kiinni.
No niin, te tiedätte tahi teidän pitäisi ainakin tietää, mikä miehen velvollisuus sellaisessa tilanteessa on. Teidän pitää toimia ajajana, metsästäjänä ja kaikkena muunakin, jos te vain olette ensimmäinen mies paikalla. Teidän on mentävä koirien joukkoon, hätistettävä ne pois ja varottava, ettei saaliin häntää eikä käpäliä vahingoiteta. Wat Danbury tiesi luonnollisesti tuon kaiken ja hän koettikin pakottaa tammaansa menemään puiden välitse paikalle, mistä tuo hirveä ulvonta ja kiljunta kuului, mutta metsä oli niin tiheä, että ratsastaminen sen läpi oli mahdotonta. Hän hyppäsi senvuoksi satulasta, jätti tamman siihen paikkaan ja murtautui läpi suinpäin, metsästysruoska valmiina olkapäällään. Mutta juostessaan hän tunsi, kuinka kylmät väreet karmivat hänen selkäänsä. Hän oli kuullut koirien saavan ketun kiinni monta kertaa ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista meteliä kuin nyt. Koirat eivät näet ulvoneet riemusta, vaan pelosta. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa kimeätä, sairaalloisen pelon aiheuttamaa vinguntaa. Pidättäen henkeään hän juoksi, murtautui välillä olevan tiheikön läpi ja pääsi eräälle pienelle aukeamalle, minkä toiseen päähän, muutaman sotkeutuneen orjantappurapensaikon ympärille, kaikki koirat olivat kokoutuneet.
Kun hän ensi kerran näki ne, seisoivat ne puoliympyrässä tuon pensaikon vieressä karvat pystyssä ja hampaat irvissä. Pensaikon vieressä lepäsi muuan niistä kurkku aukirevittynä ja verissään. Wat tuli juosten aukeamalle ja nähdessään hänet saivat koirat uutta rohkeutta ja muuan niistä hyökkäsi muristen pensaikkoon. Mutta samassa silmänräpäyksessä muuan aasin kokoinen elukka, jolla oli suuri harmaa pää, luonnottomasti kimaltelevat torahampaat ja kapea ketun kuono, työntyi esille oksien välistä. Koira lensi monta jalkaa ilmaan ja putosi ulvahtaen takaisin pensaikkoon. Sitten kuului sieltä sellainen läjähdys kuin rotan pyydys olisi lauennut, jolloin ulvonta koveni kiljumiseksi ja äkkiä lakkasi.
Danbury oli odottanut hulluuden merkkien ilmestymistä koko päivän ja nyt hän oli nähnyt ainakin yhden. Hän katsahti kerran vielä tiheikköön, näki punaisen silmäparin tuijottavan sieltä ja lähti käpälämäkeen päätäpahkaa. Senhän voi kyllä lukea ohimeneväksi harhanäyksi, mutta voihan se olla jatkuvaa hulluuttakin, josta lääkärikin oli puhunut, minkä vuoksi olikin parasta lähteä heti kotiin, vuoteeseen ja rauhaan, ja toivoa parasta. Hän unhotti koirat, ajon ja kaiken muunkin toivottomassa pelossaan, että hän ehkä menettää järkensä. Hän hyppäsi tammansa selkään, ratsasti hurjasti kumpujen yli ja pysähtyi vasta huomattuaan saapuneensa jollekin maalaisasemalle. Sinne hän jätti tammansa erääseen ravintolaan ja matkusti kotiinsa niin nopeasti kuin höyry vain voi hänet kuljettaa. Oli jo ilta, ennenkuin hän pääsi perille vapisten pelosta ja luullen näkevänsä nuo punaiset silmät ja villit hampaat jokaisessa käänteessä. Hän meni suoraan vuoteeseen ja lähetti sanan tohtori Middletonille.
'Minä olen joutunut niiden uhriksi, tohtori', sanoi hän. 'Ne esiintyivät aivan siinä muodossa kuin te sanoittekin: kummallisina näköhäiriöinä, eläiminä ja muina sellaisina. Pyydän teitä nyt pelastamaan järkeni.'
Lääkäri kuunteli hänen tarinaansa vakavasti levottomana.
'Tämä kuulostaa hyvin selvältä tapaukselta', sanoi hän. 'Teidän täytyy muistaa se koko ikänne.'
'Ei tippaakaan enää milloinkaan, jos vain vielä pelastun tästä!' huudahti Wat Danbury.
'No niin, hyvä mies, jos vain aiotte pitää lupauksenne, voi näky ehkä muuttua valepukuun pukeutuneeksi siunaukseksi. Mutta tällaisissa tapauksissa on vaikeus juuri siinä, että on saatava selville, missä tosiseikat loppuvat ja mistä mielikuvitus alkaa. Katsokaahan nyt, tämä kuulostaa aivan siltä kuin tässä olisi kysymys useammista näköhäiriöistä. Niitä on ollut monta. Kuolleet koirat, esimerkiksi, muodostavat varmasti sellaisen yhtä hyvin kuin pensaikossa piilevä elukkakin.'
'Näin sen kaiken yhtä selvästi kuin teidätkin nyt.'
'Tällaisen juoppohulluuden luonteenomaisiin piirteihin kuuluu sekin, että näkemykset ovat todellisuuttakin selvempiä. Ihmettelen juuri nyt, oliko koko ajokin tuollaista luulottelua.'
Wat Danbury viittasi metsästyssaappaisiinsa, jotka vielä lojuivat lattialla parin piirikunnan pölyn ja loan tahraamina.
'Hm! Tämä näyttää hyvin todelliselta sittenkin Epäilemättä te heikossa tilassanne ponnistitte voimianne liiaksi ja jouduitte sen vuoksi tämän kohtauksen uhriksi. No niin, mikä sitten syy lienee ollutkin, on hoitotapa kuitenkin selvä. Teidän pitää ottaa sitä rauhoittavaa lääkettä, jota minä lähetän teille, ja me panemme illalla pari iilimatoa ohimoillenne estääksemme veren tunkeutumista aivoihin.'
Wat Danbury vietti sen yön heittelehtimällä vuoteessaan ja ajattelemalla, kuinka herkkä ruumiimme koneisto on, ja miettimällä, kuinka tyhmää on tehdä kepposia tälle koneelle, joka niin helposti joutuu epäkuntoon ja jota on sitten niin vaikea korjata. Ja hän toisti valaansa toistamistaan vannoen tämän ensimmäisen läksyn saavan jäädä viimeiseksikin ja että hän tästä alkaen eteenpäin muuttuisi raittiiksi, uutterasti työskenteleväksi maanviljelijäksi, kuten hänen isänsä oli ollut ennen häntä. Niin hän lepäsi heittelehtien vuoteellaan ja vieläkin katuvaisena, kun hänen ovensa lensi auki aamulla ja tohtori hyökkäsi huoneeseen sanomalehti kädessään.
'Hyvä mies!' huudahti hän, 'pyydän teiltä tuhannesti anteeksi. Te olette piirikunnan suurin kuvittelija ja pölkkypää. Kuunnelkaahan tätä.' Ja hän istuutui vuoteen laidalle, silitti lehden suoraksi polvellaan ja alkoi lukea.
Uutisen otsake kuului: 'Ascomben koirille tapahtunut onnettomuus', ja siinä kerrottiin, kuinka neljä koiraa oli löydetty eteläisiltä kummuilta, Wintonin kuusikosta, hirveästi raadeltuina ja revittyinä. Ajo oli ollut niin vakavaa laatua, että puolet koirista olivat tulleet raajarikkoisiksi, mutta nuo neljä löydettyä koiraa olivat olleet aivan kuolleita, vaikka syytä niiden kummallisiin vammoihin ei vielä tiedettykään. 'Tästä näette nyt', sanoi lääkäri kohottaen katseensa, 'minun olleen väärässä siinä, että luin kuolleet koiratkin näköhäiriöiden joukkoon.'
'Mutta entä syy?' huudahti Wat.
'No niin, me voimme luullakseni arvata syyn muutamasta uutisesta, joka on pantu lehteen juuri sen painoon mennessä. Myöhään eilen illalla huomasi Hastingista itään päin sijaitsevan maatalon omistaja, herra Brown, jonkun eläimen, jota hän kuvitteli suunnattoman suureksi koiraksi, ahdistavan hänen lampaitaan. Hän ampui elukan, joka osoittautui harmaaksi siperialaiseksi sudeksi tuota lajia, jota sanotaan Lupus giganticukseksi. Sen luullaan päässeen karkuun jostakin kiertävästä eläinnäyttelystä'."
Tällainen oli juttu, hyvät herrat, mutta Wat Danbury pysyi hyvässä päätöksessään, koska hänen tuntemansa pelko haihdutti häneltä kaiken halun antautua moiseen vaaraan enää. Nykyään hän ei enää koske mihinkään sen väkevämpään kuin sitroonamehuun – hän ei ainakaan ole kajonnut väkeviin ennen poistumistaan maan tästä osasta, mistä tulee kuluneeksi viisi vuotta ensi Marian päivänä.
HARHAILIJA VUODELTA '15
Oli synkkä lokakuun aamu. Raskaat, vyöryvät sumupilvet ajelehtivat matalalla Woolwichin talojen märkien, harmaiden kattojen yli. Pitkillä, tiilirakennusten reunustamilla kaduilla oli kaikki tahraista, likaista ja ilotonta. Asevaraston korkeista rakennuksista kuului monien pyörien surinaa, painojen kumeita kolahduksia ja inhimillisen työskentelyn aiheuttamaa humua ja melskettä. Taampana työmiesten savun mustaamat ja rumat asunnot sijaitsivat sädemäisesti kapenevien teiden ja kokoon kutistuvien seinien poistuvassa perspektiivissä.
Kaduilla oli vain muutamia ihmisiä, koska tuo suuri savua tupruttava hirviö, joka imi itseensä kaupungin kaiken voiman, oli niellyt kitaansa aamun koittaessa kaikki työmiehet, oksentaakseen ne pois taasen illalla väsyneinä ja työn likaamina. Tanakoita naisia, joilla oli paksut punaiset käsivarret ja yllään likaiset esiliinat, seisoi vaalenneilla portailla nojautuen luutiinsa ja huutaen aamutervehdyksiään kadun yli toisilleen. Muuan oli koonnut pienen ryhmän juorusiskoja ympärilleen ja puhui äänekkäästi, kuuntelijain säestäessä hänen huomautuksiaan pienillä kimeillä naurunremahduksilla.
"Tarpeeksi vanha tietääkseen huutia!" huusi hän vastaukseksi jonkun kuuntelijan huudahdukseen. "Kuinkako vanha hän on? Taivas varjelkoon, niinkuin minä sen nyt tietäisin!"
"No, sitä ei nyt ole niin vaikea laskea", sanoi muuan teräväkasvoinen kalpea nainen, jolla oli vesisiniset silmät. "Hän on ollut mukana Waterloon taistelussa ja voi todistaa sen eläkkeellään ja saamallaan mitalilla."
"Siitä on kulunut jo hirmuisen pitkälti aikaa", huomautti kolmas. "Se tapahtui ennen minun syntymääni."
"Taistelu tapahtui vuonna '15", huusi muuan nuorempi nainen, joka oli nojautunut seinään ja hymyili nyt ylimielisesti suurempien tietojensa johdosta. "Bill sanoi sen minulle viime sunnuntaina minun kertoessani hänelle vanhasta isä Brewsteristä."
"Ja jos me nyt otaksumme hänen puhuneen totta, neiti Simpson, niin kuinka kauan siitä jo on?"
"Nyt leikataan vuosiluku '81", sanoi alkuperäinen puhuja laskien vuosia sierottuneilla punaisilla sormillaan, "ja silloin '15. Kymmenen ja kymmenen ja kymmenen ja kymmenen ja kymmenen – kas niin, siitä on kulunut vain kuusiseitsemättä vuotta, joten hän ei sentään olekaan niin vanha."
"Mutta hän ei ollut vastasyntynyt lapsi ottaessaan osaa tuohon taisteluun, te hölmöt!" huudahti nuori nainen nauraen. "Jos nyt otaksutaan hänen silloin olleen kahdenkymmenen vuoden ikäisen, olisi hän nyt vähintään kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha."
"Ja niin hän onkin – päivälleen", huusivat useat.
"Mutta minä olen saanut jo kylläni kaikesta", huomautti kookas nainen synkästi. "Ellei hänen nuori veljensätytär tahi veljenpojantytär tahi mikä hän sitten lieneekään saavu tänään, lähden minä tieheni, ja hän saa hakea jonkun toisen apulaisekseen. Oma koti ensisijalle, sanon minä."
"Eikö hän sitten ole rauhallinen, neiti Simpson?" kysyi nuorin joukosta.
"Kuunnelkaa häntä nyt", vastasi neiti kohottaen vähän kättään ja kääntäen päätään hieman sivulle avonaista ovea kohti. Yläkerrasta kuului laahaavia ja liukuvia askelia ja äänekästä koputusta. "Siellä hän laahustelee edestakaisin suorittaen muka vahtipalvelustaan, kuten hän sanoo. Puolet öistä hän tekee tuota samaa, tuo naurettava vanha rähjä. Tänä aamuna koputti hän jo kello kuuden aikana oveeni. 'Vahti reilaan!' huusi hän lisäten siihen paljon muutakin pötyä, josta en saanut selvää. Kun sitten otetaan huomioon hänen yskänsä, rykimisensä ja sylkemisensä, ei nukkumisesta ole puhettakaan. Kuunnelkaa häntä nyt!"
"Neiti Simpson! Neiti Simpson!" huusi muuan särkynyt ja äreä ääni ylhäältä.
"Siellä hän on!" huudahti tyttö nyökäyttäen päätään riemuitsevasti. "Nyt hän on saanut päähänsä jotakin pahennusta herättävää. Mitä nyt, herra Brewster?"
"Haluan aamuannokseni, neiti Simpson."
"Se on melkein heti valmis, herra Brewster."
"Siunatkoon sentään, eikö hän huudakin kuin lapsi rintaa?" sanoi nuori nainen.
"Minusta, tuntuu joskus aivan siltä kuin voisin pudistella hänen vanhan luurankonsa hajalle!" huusi neiti Simpson vihaisesti. "Mutta kuka tulee jakamaan neljän pennyn pullon kanssani?"
Koko seurue oli jo lähtemäisillään kapakkaan, kun muuan nuori tyttö tuli kadun poikki ja kosketti arasti taloudenhoitajattaren käsivarteen. "Luullakseni tämä talo on N:o 56 Arsenal-kadun varrella", sanoi hän. "Voitteko te sanoa minulle, asuuko tässä eräs herra Brewster?"
Taloudenhoitajatar katsoi arvostelevasti tulijaan. Tyttö oli noin kaksikymmenvuotias, leveäkasvoinen, miellyttävän näköinen nainen pystynenineen ja suurine rehellisine harmaine silmineen. Hänen karttuunipukunsa, olkihattunsa räikeänvärisine unikkokimppuineen, ja kääry, jota hän kantoi, toivat kaikki mukanaan tuulahduksen maaseudulta.
"Te kai olette Norah Brewster, luullakseni?" sanoi neiti Simpson mittaillen häntä päästä jalkoihin asti melko vihamielisellä katseella.
"Kyllä. Olen tullut hoitamaan isosetääni Gregorya."
"Ja hyvän työn siinä teettekin", huudahti taloudenhoitajatar keikauttaen päätään. "On jo aikakin, että joku hänen omista sukulaisistaan ryhtyy siihen hommaan, sillä minä olen saanut siitä jo tarpeekseni. Koska te nyt kerran olette tullut, nuori nainen, niin menkää sisään ja olkaa kuin kotonanne. Rasiassa on teetä ja keittiöpöydän lautashyllyllä liikkiötä. Vanhus hyökkää pian teidän kimppuunne, ellette te vie äkkiä hänelle hänen aamiaistaan. Lähetän noutamaan tavarani illalla."
Ja nyökäyttäen päätään maleksi hän tiehensä juorutovereineen kapakkaan päin.
Jäätyään näin omiin hoteisiinsa maalaistyttö meni julkipuolen huoneeseen riisuen yltään hattunsa ja päällystakkansa. Asunto oli matalanpuoleinen räiskyvine takkavalkeineen, jonka liekeissä pieni kuparikattila kiehua porisi iloisesti. Likainen liina peitti puolet pöydästä, jolle oli pantu tyhjä ruskea teekannu, leipämöhkäleitä ja muutamia yksinkertaisia saviastioita. Noran Brewster katseli nopeasti ympärilleen ryhtyen siinä silmänräpäyksessä täyttämään uusia velvollisuuksiaan. Ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut, oli tee valmista, pari liikkiöviipaletta paistua rätisi pannussa, pöytä oli uudestaan katettu, ruskeiden jäykkien huonekalujen suojusliinat suoristettu ja koko huone järjestetty mukavamman ja sievemmän näköiseksi. Tehtyään sen hän katseli uteliaasti seinällä riippuvia painotuotteita. Takan yläpuolelle naulattu pienen nelikulmaisen laatikon pohjapuoli ja siihen kiinnitetty punaisesta nauhankappaleesta riippuva mitali kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Sen alle oli liimattu muuan sanomalehtileikkele. Tyttö nousi varpailleen nojautuen sormillaan uuninreunustan laitaan ja kurottaen kaulaansa nähdäkseen sen paremmin, samalla kuin hän vilkaisi silloin tällöin liikkiöviipaleihin, jotka kiehuivat ja rätisivät hiilloksella. Leikkele oli ajan kellastuttama ja siihen oli painettu:
"Tiistaina saatiin katsella mielenkiintoista toimitusta kolmannen
kaartin rykmentin parakkien edustalla, kun kruununprinssin,
lordi Hillin, lordi Saltounin ja seurueen, jossa oli yhtä paljon
kauneutta kuin arvoakin, läsnäollessa ojennettiin kapteeni
Haldanen sivustakomppanian korpraalille, Gregory Brewsterille,
erityinen mitali hänen äskettäin Alankomailla tapahtuneessa
taistelussa osoittamansa urhoollisuuden tunnustukseksi.
Olemme kuulleet, että tuona ikuisesti muistettavana kesäkuun
kahdeksantenatoista päivänä piti kolmannen kaartin rykmentin
ja kyrassierien neljä komppaniaa everstien Maitlandin ja
Byngin johdolla hallussaan englantilaisten oikealla sivustalla
sijaitsevaa strateegisesti tärkeää Hougoumontin maataloa. Mutta
taistelun kriitillisimmällä hetkellä huomasivat joukot ruutinsa
loppuvan. Nähtyään, että kenraalit Foy ja Jerome Buonaparte
kokosivat jälleen joukkojaan hyökkäykseen asemaa vastaan,
eversti Byng lähetti korpraali Brewsterin rintaman selkäpuolelle
kiiruhtamaan vara-ampuvarojen lähettämistä. Brewster kohtasikin
pari nassaulaisen divisionan ampumatarvevaunua ja onnistuikin
uhattuaan ajajia musketillaan taivuttamaan heidät viemään
ruutinsa Hougoumontiin. Hänen poissaollessaan olivat kuitenkin
ranskalaisen haupitsipatterin ampumat luodit sytyttäneet
asemaa ympäröivät pensasaidat tuleen, minkävuoksi täysinäisten
ruutivankkurien ohjaaminen niiden keskitse muuttui mitä
vaarallisimmaksi yritykseksi. Ensimmäiset vaunut räjähtivätkin
silpoen ajajan kappaleiksi. Säikähtäen toverinsa kohtaloa
toinen ajaja käänsi hevosensa, mutta korpraali Brewster
hypättyään hänen istuimelleen heitti miehen maahan ja pakottaen
vankkureita vetävät hevoset kiitämään liekkien läpi onnistui
pääsemään toveriensa luo vahingoittumatta. Tämä sankarityö
edisti suoranaisesti englantilaisten aseiden voittoa, sillä
ruuditta olisi Hougoumontin puolustaminen käynyt mahdottomaksi.
Wellingtonin herttua on sanonutkin usein, että jos vain
Hougoumont ja La Haye Sainte olisivat joutuneet vihollisen
käsiin, olisi hänen ollut mahdotonta pitää puoliaan. Eläköön
urhoollinen Brewster kauan saadakseen pitää hallussaan mitalia,
jonka hän sankariteollaan hankki itselleen, ja muistellakseen
ylpeydellä päivää, jolloin hän toveriensa nähden sai ottaa
vastaan ansaitsemansa palkinnon valtakunnan ensimmäisen
gentlemannin kunnioitettavista käsistä."Tämän vanhan leikkeleen lukeminen lisäsi vain sitä tytön tuntemaa kunnioitusta, jota hän oli aina osoittanut sotaisille sukulaisilleen. Aina hänen lapsuudestaan saakka setä oli ollut hänen sankarinsa, ja hän muisti, kuinka hänen isällään oli ollut tapana puhua sedän urhoollisuudesta ja voimista, kuinka setä voi tappaa mullikan nyrkkinsä iskulla ja kantaa lihavan lampaan kummassakin kainalossaan. Tyttö ei kyllä ollut nähnyt häntä milloinkaan, mutta muuan kömpelö piirros, joka kuvasi rehellisen näköistä, rotevaa, suurta karhunnahkalakkia käyttävää miestä, muistui aina hänen mieleensä, kun hän vain ajatteli häntä.
Hän tuijotti vielä ruskeaan mitaliin ja arvaili, mitä sen laitaan kaiverretut sanat "Dulce et decorum est" mahtoivat merkitäkään, kun portailta alkoi kuulua nopeaa kolinaa ja laahustavia askelia, ja hetkisen kuluttua seisoi ovella juuri tuo sama mies, joka niin usein oli ollut hänen ajatuksissaan.
Mutta voiko tämä vanhus todellakin olla hän? Missä oli hänen sotainen ryhtinsä, leimahtelevat silmänsä ja sotilaalliset kasvonsa, joita tyttö oli koettanut kuvailla mielessään? Tuolla oviaukossa seisoi kumarainen, laiha, suuri ja ryppyinen vanhus kyhmyisine käsineen ja laahustavine heikkoine jalkoineen. Tuuhea, untuvanpehmeä valkoinen tukka, punasuoninen nenä, tuuheat kulmakarvat ja epämääräisesti kysyvät vesisiniset silmät olivat yksityiskohtia, joihin tytön katse kiintyi.
Vanhus nojautui keppiinsä, hänen hartiainsa kohoillessa ja laskeutuessa korahtelevan hengityksen tahdissa.
"Tahdon aamuannokseni", sanoi hän vaikeroiden, laahustaen tuoliaan kohti. "Kylmä nipistelee minua niin hirveästi ilman sitä. Katso sormiani."
Hän ojensi muodottomat kätensä, jotka olivat aivan sinertävät ja ryppyiset suurine, korkealle kohoavine kyhmyineen.
"Se onkin jo melkein valmis", vastasi tyttö katsellen häneen ihmettelevin silmin. "Ettekö te tiedä, kuka minä olen, isosetä? Olen Norah Brewster, Withamista."
"Huone on lämmin", mumisi vanhus heilutellen ruumistaan edestakaisin tuolissaan. "Ja ryyppykin on lämmin ja liemessä on lihaa, mutta onko minulle varattu kupillista teetä? Minkä sinä sanoitkaan nimeksesi?"
"Olen Norah Brewster."
"Sinä saat puhua kovemmin, tyttöseni. Minusta kuulostaa aivan siltä kuin ihmiset puhuisivat nykyään paljon hiljempaa kuin ennen."
"Minä olen Norah Brewster, setä. Olen teidän veljenne pojan tytär ja olen saapunut tänne Essexistä asuakseni teidän luonanne."
"Sinä olet siis Jarge-veljen tytär! Hyvänen aika sentään, kun ajattelen, että pienellä Jargellakin on jo tytär!"
Hän nauraa hihitti käheästi itsekseen ja hänen kurkkunsa pitkät sitkeät jänteet venyivät ja tärähtelivät.
"Olen teidän veljenne, Georgen, pojantytär", sanoi tyttö kääntyessään katsomaan liikkiöviipaleita.
"Siunatkoon, kuinka hauska poika pieni Jarge olikaan!" jatkoi vanhus. "Koira vieköön, häntä ei voitu niinkään helposti pettää. Kun minä lähdin rintamalle, lahjoitin hänelle sonnivasikan. Sinä olet kai kuullut hänen puhuvan siitä?"
"Hyvänen aika, isoisä, Georgehan on ollut jo kuolleena parikymmentä vuotta!" sanoi tyttö kaataen vanhukselle teetä.
"No niin, vasikka oli kaunis ja hyvärotuinen, koira vieköön! Mutta minulla on kylmä, ellen saa annostani. Huone on hyvä, kuten ryyppykin, mutta minä haluan yhtä mielelläni teetä kuin jotakin muutakin."
Hän hengitti raskaasti syödessään ruokaansa.
"Sinä olet saanut matkustaa melkoisen matkan", sanoi hän vihdoin. "Postivaunut lähtivät varmaankin jo eilen illalla?"
"Mitkä niin, setä?"
"Vaunut, joissa sinä olet tullut tänne."
"Eivät, minä tulin aamujunassa."
"Hyvänen aika, ajatella nyt sitä! Sinä et siis pelkää noita nykyaikaisia vehkeitä. Ajatella nyt, että sinä olet saapunut tänne junassa! Mitähän tästä maailmasta vielä tuleekaan?"
Nyt seurasi muutamia minuutteja kestävä väliaika. Norah istui sekoittaen teetään ja katsoen sivulta toverinsa sinertäviä huulia ja pureksivia leukoja.
"Teidän on täytynyt nähdä paljon elämää, setä", sanoi hän. "Tuo kulunut aika tuntuu kai teistä äärettömän pitkältä?"
"Eipä niinkään! Eipä niinkään! Täytän ensi kynttelinmessunpäivänä yhdeksänkymmentä vuotta, mutta rintamalle lähdöstäni tuntuu kuluneen vain vähän aikaa. Ja tuo taistelu; sehän olisi vallan hyvin voinut olla eilenkin. Tunnen vieläkin palaneen ruudin hajua nenässäni. Ah, mutta tämä annospa lisäsi voimiani!"
Hän ei todellakaan enää näyttänyt niin väsyneeltä eikä riutuneelta kuin tytön nähdessä hänet ensi kerran. Hänen kasvonsa olivat punakat ja selkänsä suorempi.
"Oletko sinä lukenut tuon?" kysyi hän nyökäyttäen päätään leikkelettä kohti.
"Kyllä, setä, ja luulen sinun olevan hyvin ylpeän siitä."
"Ah, kuinka suurenmoinen se päivä olikaan minulle! Suurenmoinen! Hallitsija oli siellä ja paljon muitakin kuuluisia henkilöitä. 'Armeija on ylpeä teistä', sanoi hän. 'Ja minä olen ylpeä armeijasta', sanoin minä. 'Kirotun hyvästi vastattu', sanoi hän lordi Hillille ja molemmat purskahtivat nauruun. Mutta miksi sinä katselet kadulle ikkunasta?"
"Ah, setä, tuolta lähestyy komppania sotilaita soittokuntineen!"
"Komppaniako? Missä ovat silmälasini? Hyvänen aika, mutta minäkin kuulen soiton aivan selvästi. Tuossa tulevat pioneerit ja rykmentin rumpali. Mikä numero heillä on, tyttöseni?"
Hänen silmänsä loistivat ja hänen luisevat keltaiset sormensa painautuivat tytön olkapäähän kuin vihaisen vanhan linnun kynnet.
"Heillä ei näytä olevankaan numeroa, setä. Heidän poletteihinsa näyttää kirjoitetun jotakin. Kirjaimet muodostavat sanan Oxforsdhire, luullakseni."
"Ah niin!" murahti vanhus. "Olen kuullut heidän luopuneen numeroista ja antaneen heille uudet nimet. Tuossa he nyt menevät, koira vieköön! He ovat enimmäkseen nuoria, mutta marssitaitoaan he eivät ole unhottaneet. Heillä on oikea tahti, niin, minun on pakko myöntää se. Heillä on oikea tahti."
Hän katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimeisetkin rivit olivat hävinneet näkyvistä nurkan taakse ja heidän marssinsa tahdikas poljento oli lakannut kuulumasta.
Hän oli juuri päässyt takaisin tuoliinsa, kun ovi aukeni ja muuan herrasmies tuli huoneeseen.
"No, herra Brewster, oletteko parempi tänään?" kysyi hän.
"Tulkaa vain huoneeseen, tohtori. Kyllä, olen hieman parempi tänään. Mutta rintani korahtelee vielä vähän. Vika on noissa tiehyeissä. Jos vain saisin pois liman, paranisin varmasti. Ettekö te voi antaa minulle jotakin lääkettä liman poistamiseksi?"
Lääkäri, vakavan näköinen nuori mies, tarttui sormillaan karvaiseen sinisuoniseen ranteeseen.
"Teidän pitää olla varovainen", sanoi hän. "Te ette saa suoda itsellenne minkäänlaisia vapauksia."
Elämän heikko virta tuntui pikemmin värähtelevän kuin sykkivän hänen sormensa alla. Vanhus nauraa hihitti.
"Olen saanut veli Jargen tyttären hoitajattarekseni. Hän pitää kyllä huolta siitä, etten riko parakkeja, ja katsoo, etten tee mitään luvatonta. Koira vieköön, tiesinhän minä jotakin olevan vinossa!"
"Missä sitten?"
"Noissa sotilaissa. Te kai näitte heidän kulkevan tästä sivu, tohtori? He olivat unhottaneet varusteensa. Ei ainoallakaan miehellä ollut niitä mukanaan." Hän kakisteli ja nauroi kauan aikaa huomiolleen. "Sellainen ei olisi käynyt päinsä herttuan nähden", mumisi hän. "Ei, koira vieköön! herttualla olisi ollut jotakin sanomista siihen."
Lääkäri hymyili.
"No niin, te alatte tointua taudistanne suurenmoisesti", sanoi hän. "Tulen tänne kerran viikossa katsomaan, kuinka voitte." Kun Norah seurasi häntä ovelle, viittasi hän tyttöä seuraamaan portaille. "Hän on hyvin heikko", kuiskasi hän. "Jos huomaatte hänen tuosta huonontuvan, pitää teidän lähettää sana minulle."
"Mikä häntä vaivaa, herra tohtori?"
"Hänen yhdeksänkymmentä ikävuottaan. Hänen valtasuonensa ovat hauraita kalkkikudoksia. Hänen sydämensä on kutistunut ja veltto. Mies on vallan lopussa."
Norah seisoi katsellen nuorta reipasta tohtoria ja miettien uusia saamiaan velvollisuuksia. Kun hän kääntyi, seisoi muuan pitkä päivettynyt tykkimies, jonka takin hihassa oli kolme kultaista kersantinnauhaa, hänen vieressään karbiini kädessä.
"Hyvää huomenta, neiti", sanoi hän kohottaen paksun sormensa keikarimaisen keltanauhaisen lakkinsa reunaan. "Luullakseni asuu tässä talossa muuan Brewster-niminen vanha herrasmies, joka on aikoinaan ottanut osaa Waterloon taisteluun?"
"Hän on isosetäni, sir", sanoi Norah laskien silmänsä nuoren sotilaan terävän arvostelevan katseen edessä. "Hän on parhaillaan arkihuoneessa."
"Saisinko minä vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja, neiti? Mutta minä voin tulla uudestaankin, ellei nyt sovi."
"Olen aivan varma, että hän olisi hyvin iloinen, jos hän saisi puhutella teitä, sir. Hän on täällä, jos vain haluatte käydä sisään. Setä, täällä on muuan herrasmies, joka haluaa tavata teitä."
"Olen ylpeä saadessani tutustua teihin, sir – ylpeä ja iloinen, sir!" huudahti kersantti ottaen kolme askelta eteenpäin huoneessa ja laskien karbiininsa maahan ojentaessaan kätensä tervehdykseksi.
Norah seisoi oven läheisyydessä suu ammollaan ja silmät selällään ihmetellen, oliko hänen isosetänsä milloinkaan parhaimmillaankaan ollessaan ollut tuon komean sotilaan kaltainen, ja ajatellen, tuleeko sotilas vuorostaan kerran muistuttamaan hänen isosedästänsä.
Vanhus katseli vieraaseen räpytellen silmiään ja pudistellen hitaasti päätään.
"Istuutukaa, kersantti, olkaa niin hyvä", sanoi hän viitaten kepillään muutamaan tuoliin. "Te olette vielä tavattoman nuori kantamaan noita nauhoja. Hyvänen aika, nyt voi jokainen helpommin hankkia kolme kuin minun aikoinani yhden. Tykkimiehet olivat vanhoja sotureita siihen aikaan ja hiukset harmaantuivat pikemmin kuin nauhat ilmestyivät hihoihin."
"Olen palvellut jo kahdeksan vuotta, sir", huudahti kersantti. "MacDonald on nimeni – kersantti MacDonald, Eteläisen Tykistödivisionan H-patterista. Olen tullut tykkimiestoverieni puolesta ilmoittamaan teille, että me olemme ylpeitä saadessamme asua samassa kaupungissa kuin te, sir."
Vanha Brewster nauroi hieroen luisevia käsiään.
"Niin sanoi hallitsijakin!" huudahti hän. "'Rykmentti on ylpeä teistä!' sanoi hän. 'Ja minä olen ylpeä rykmentistä', sanoin minä. 'Kirotun hyvä vastaus', sanoi hän silloin, ja hän ja lordi Hill purskahtivat nauruun."
"Aliupseerien kerho tuntisi itsensä ylpeäksi ja kunnioitetuksi, jos te vain tulisitte käymään siellä", sanoi kersantti MacDonald. "Jos te vain voitte kävellä niin kauaksi, on siellä aina piipullinen tupakkaa ja lasillinen jotakin väkevää odottamassa teitä."
Vanhus nauroi, kunnes häntä rupesi ryittämään.
"Vai haluaisivat he nähdä minua! Ne velikullat!" sanoi hän. "No niin, kun ilmat lämpenevät, niin ehkäpä minä poikkeankin sinne. Se voi olla hyvinkin mahdollista. Te olette liian hienoja tyytyäksenne kenttäravintolaan, vai mitä? Teillä pitää olla samanlainen kerho kuin upseereillakin. Mitähän tästä maailmasta lopulta tuleekaan?"
"Tehän olitte rivimiehiä, vai mitä?" kysyi kersantti kunnioittavasti.
"Rivimiehiäkö?" huudahti vanhus kimeän ivallisesti. "En ole milloinkaan käyttänyt khakivormua. Olen kaartilainen. Palvelin kolmannessa kaartissa, tuossa samassa, jota nyt nimitetään skotlantilaiseksi kaartiksi. Hyvä Jumala, mutta he ovat kaikki marssineet matkoihinsa, jokainen heistä, vanhasta eversti Byngistä rumpalipoikiin asti, minun jäädessä tänne harhailemaan, niin, harhailemaan juuri, kersantti. Minä olen täällä, vaikka minun pitäisi olla siellä. Mutta minun vikani se ei ole, sillä kutsun saapuessa olen minäkin valmis lähtemään."
"Meidän on kaikkien mentävä sinne tarkastettavaksi", vastasi kersantti. "Mutta ettekö tahtoisi maistaa tupakkaani, sir?" lisäsi hän ojentaen vanhukselle hylkeennahkaisen kukkaronsa.
Vanha Brewster otti taskustaan mustuneen savipiipun alkaen tukkia tupakkaa sen koppaan. Mutta äkkiä se lipsahtikin hänen sormistaan lattialle mennen kappaleiksi. Hänen huulensa värähtelivät, nenä meni ryppyyn ja hän alkoi itkeä lapsen pitkään avuttomaan tapaan.
"Nyt minä särjin piippuni!" huudahti hän.
"No, setä, älkäähän nyt!" huusi Norah kumartuen hänen puoleensa ja taputellen hänen valkoista päätään kuin hän olisi lohduttanut lasta. "Mitä sen on väliä. Mehän voimme saada helposti uuden."
"Älkää olko millännekään, sir", sanoi kersantti. "Tässä on merenpihkaimukkeinen puupiippu, jos vain tahdotte suoda minulle sellaisen kunnian, että otatte sen vastaan minulta. Olisin äärettömän iloinen, jos vain tahtoisitte tehdä sen."
"Koira vieköön!" huusi hän alkaen heti hymyillä kyyneltensä läpi. "Piippu on todellakin hieno. Katsohan uutta piippuani, Norah. Uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, ettei Jargella ole milloinkaan ollut tällaista piippua. Te olette tuonut kiväärinne mukananne, kersantti."
"Niin, sir. Olin juuri tulossa ampumaradalta poiketessani tänne."
"Antakaa minun katsella sitä. Hyvänen aika, tuntuu aivan siltä kuin vanhat ajat olisivat palanneet takaisin, kun saa pidellä muskettia käsissään. Kuinka käsikirjassa sanotaankaan, kersantti? 'Ojentakaa kiväärinne – tarkastakaa sankkiruutinne – suunnatkaa kiväärinne!' – vai mitä, kersantti? Ah, koira vieköön, nyt katkaisin minä muskettinne kahtia!"
"Siinä te teitte aivan oikein, sir!" sanoi tykkimies nauraen. "Te painoitte liipasinta ja avasitte lukon. Me lataamme ne nyt siitä paikasta."
"Lataatteko te ne väärästä päästä? Hyvänen aika, ajatella nyt sitä! Ettekä te käytä latasintakaan. Olen kyllä kuullut puhuttavan siitä, mutta en ole vielä milloinkaan uskonut sitä. Ah, se ei vedä sittenkään vertoja Brown Bessille. Kun tulee tosi kysymykseen, muistakaa vain sanani, ja katsokaa, että he palaavat vielä takaisin Brown Bessiin."
"Jumalan nimessä, sir", huudahti kersantti tulisesti, "he ovat jonkinlaisen muutoksen tarpeessa Etelä-Afrikassa nykyään. Luin tämänaamuisesta lehdestä, että buurit ovat kumonneet hallituksen siellä. Voin kertoa teille, sir, että kerhossamme ollaan hyvin innostuneita asiaan."
"Niin, niin!" raakkui vanha Brewster. "Koira vieköön, sellainen ei olisi käynyt päinsä herttuan aikana! Hänelläkin olisi ollut jotakin sanomista siihen."
"Niin hänellä toki olisikin ollut", huudahti kersantti, "ja Jumala lähettäköön meille samanlaisen miehen jälleen. Mutta nyt olen minä jo väsyttänyt teitä liiaksi tällä haavaa. Tulen joskus takaisin ja tuon pari kolme toveria mukanani, jos vain saan, koska joukossamme ei ole ainoatakaan, joka ei olisi ylpeä saadessaan puhella kanssanne."
Ja tervehtien jälleen sotavanhusta ja hymyillen Norahille niin, että valkoiset hampaat näkyivät, kookas tykkimies poistui jättäen jälkeensä muiston sinisestä verasta ja kultaisista nauhoista. Ei kulunut kuitenkaan montakaan päivää ennenkuin hän uudisti vierailunsa, ja pitkän talven kuluessa hän oli tavallinen vieras Arsenal-kadun varrella sijaitsevassa talossa. Hän toi muitakin mukanaan ja piakkoin oltiin kaikissa rykmenteissä sitä mieltä, että pyhiinvaellusretket isä Brewsterin luo olivat hyvin suotavia. Tykkimiehet ja sapöörit, tavalliset sotilaat ja rakuunat tulivat kumarrellen ja kaarrellen pieneen arkihuoneeseen, säilien kalistessa ja kannusten kilistessä, ja ojensivat pitkät jalkansa rääsymatolle etsien takkiensa povitaskuista sitä tupakka- tahi nuuskakääröä, jonka he olivat tuoneet vanhukselle kunnioituksensa osoitukseksi.
Talvi oli tavattoman ankara, lumi oli sulamattomana kuusi viikkoa ja Norah sai tehdä kaikkensa voidakseen säilyttää elämän tuossa ajan runtelemassa ruumiissa. Oli aikoja, jolloin vanhuksen muisti petti, ja päiviä, jolloin hän ei puhunut sanaakaan, huudahteli vain eläimellisesti ruoka-aikojen lähestyessä. Mutta kun lämpimät ilmat palasivat jälleen ja puut rupesivat taasen työntämään esille viheriöitä nuppujaan, suli veri jälleen hänen suonissaan ja hän voi laahautua niinkin kauaksi kuin ovelle paistattamaan itseään elähdyttävässä auringonvalossa.
"Se virkistää minua niin sanomattomasti", sanoi hän eräänä aamuna istuessaan kuumissaan lämpimässä toukokuun auringonpaisteessa. "Kärpästen karkoittaminen on kuitenkin melko työlästä hommaa. Ne tulevat hyvin rohkeiksi tällaisella ilmalla ja kiusaavat minua hirveästi."
"Minä kyllä karkoitan ne luotasi, setä", sanoi Norah.
"Ah, kuinka suloista tämä onkaan! Tämä auringonpaiste pakottaa minut ajattelemaan tulevaa loistoa. Sinä voisit lukea minulle palasen raamatusta, tyttöseni. Minusta se on ihmeellisen lohduttavaa."
"Mistä paikasta sinä enimmän pitäisit, setä?"
"Sodista."
"Sodistako?"
"Niin, lue sinä vain sodista. Lue minulle vanhasta testamentista, koska se mielestäni on mieluisempaa kuunneltavaa. Kun pastori tulee, tahtoo hän jotakin muuta, mutta ellen minä saa kuulla Josuan urotöistä, en halua kuunnella mitään. Nuo israelilaiset olivat hyviä sotilaita – hyvin kasvatettuja sotureita, joka mies."
"Mutta, setä", rukoili Norah, "toisessa maailmassahan vallitsee ikuinen rauha."
"Eikö mitä, tyttöseni."
"Kyllä, setä, varmasti."
Silloin iski vanha korpraali keppinsä lujasti ja ärtyneenä maahan.
"Mutta minä sanon sinulle, ettei niin ole. Kysyin sitä pastorilta."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Hän sanoi siellä tapahtuvan viimeisen taistelun. Hän ilmoitti sen nimenkin. Arm – Arm –."
"Armageddon."
"Niin juuri. Sen nimen pastori sanoi. Luulen kolmannen kaartin pääsevän mukaan. Ja herttuan – herttualla tulee olemaan jotakin sanottavaa siihenkin asiaan."
Muuan vanhahko harmaapartainen herrasmies oli lähestynyt heitä katsellen talojen numeroita. Nyt kun hänen katseensa sattui vanhukseen, tuli hän suoraan hänen luokseen.
"Hyvää päivää", sanoi hän, "ehkä te olettekin Gregory Brewster?"
"Niin kuuluu nimeni", vastasi sotavanhus.
"Te olette sama Brewster, luullakseni, jonka nimi on skotlantilaisen kaartin nimiluetteloissa senvuoksi, että te olette ottanut osaa Waterloon taisteluun?"
"Olen sama mies, sir, vaikka me siihen aikaan nimitimmekin sitä kolmanneksi kaartiksi. Kuinka hieno rykmentti se olikaan ja se kaipaa vain minua voidakseen mennä täysilukuisena tarkastukseen."
"No, no, heidän pitää odottaa sitä vielä vuosikausia", sanoi herrasmies sydämellisesti. "Mutta minä olen skotlantilaisen kaartin eversti ja mieleni teki puhella hieman kanssanne."
Vanha Gregory Brewster nousi äkkiä seisoalleen kohottaen kätensä kaniininnahkalakkiinsa.
"Jumala minua varjelkoon!" huudahti hän. "Ajatella nyt sitä! Ajatella nyt sitä!"
"Eiköhän herran olisi parasta tulla sisään", vihjaisi käytännöllinen Norah oven takaa.
"Varmasti, sir, varmasti! Tulkaa huoneeseen, sir, jos uskallan olla niin rohkea ja vaivata teitä."
Kiihkoissaan hän unohti keppinsä ja kun hän ohjasi vierastaan arkihuoneeseen, horjuivat hänen polvensa ja hän levitti käsivartensa. Silmänräpäyksessä oli eversti tarttunut häneen toiselta ja Norah toiselta puolen.
"Hiljaa ja vakavasti", sanoi eversti taluttaessaan häntä tuoliin.
"Kiitoksia vaan, sir. Olinpa jo vähällä kellahtaa äsken. Mutta, hyvä Jumala, voin tuskin uskoa tätä todeksi! Ajatelkaa nyt, että minä olen entinen sivustakomppanian korpraali ja te pataljoonan nykyinen eversti. Koira vieköön, kuinka kummallisesti asiat sentään menevätkään!"
"Hyvänen aika, me olemme hyvin ylpeitä teistä Lontoossa", sanoi eversti. "Vai olette te todellakin muuan noista miehistä, jotka pitivät Hougoumontia hallussaan." Hän katseli noita luisevia vapisevia käsiä ja niiden korkeita kyhmyisiä rystysiä, sitkeää kaulaa ja kohoilevia kumaraisia hartioita. Voiko tämä todella olla viimeinen tuosta sankarijoukosta? Sitten hän katseli puolillaan olevia pieniä lasipulloja, sinisiä linjementtipulloja, pitkäpiippuista kattilaa ja sairashuoneen muita surullisia yksityiskohtia. "Asiat olisivat varmasti paremmin, jos hän olisi saanut kuolla belgialaisen maalaistalon palavien orsien alle", ajatteli eversti.
"Teillä on toivoakseni mukavat ja onnelliset olot täällä?" huomautti hän hetkisen kuluttua.
"Kiitoksia vaan, sir. Mutta keuhkoni vaivaavat minua kovasti, hyvin kovasti. Te ette voi uskoakaan, että liman irtautuminen tapahtuu niin vaikeasti. Ja sitten minä kaipaan annoksiani. Minulle tulee kylmä ilman niitä. Entä sitten nuo kärpäset? En jaksa enää taistella niitäkään vastaan."
"Kuinka muistin laita on?"
"Ah, siinä ei ole mitään vikaa. Hyvänen aika, sir, voisin vielä mainita teille kaikkien kapteeni Haldanen sivustakomppanian miesten nimet."
"Entä taistelu? Te muistatte siis vielä senkin?"
"Hyvänen aika, näen sen heti edessäni suljettuani vain silmäni. Tuskinpa te voitte uskoakaan, kuinka selvänä se esiintyy muistissani. Tuossa ovat meidän linjamme, tuon tippapullon ja nuuskarasian välissä. Ymmärrättekö te? No niin, pillerirasia saa esittää Hougoumontia oikealla sivustalla, missä me olimme, ja Norahin sormustin La Haye Saintea. Siinä se nyt on, sir, aivan sellaisena kuin sen pitääkin olla, ja tuolla olivat tykkimme ja täällä taampana varajoukot ja belgialaiset. Ah, noita belgialaisia!" Hän sylkäisi vihaisesti tuleen. "Sitten täällä, missä piippuni on, olivat ranskalaiset ja tuolla, minne nyt lasken tupakkakukkaroni, olivat preussilaiset tulossa meidän vasenta siipeämme auttamaan. Koira vieköön, kuinka suurenmoiselta heidän kivääreistään tupruava savu näyttikään!"
"Ja mikä sen seikan yhteydessä liikutti teitä enimmän?" kysyi eversti.
"Minä menetin siinä kolme puolikruunusta", vaikeroi vanha Brewster. "En ihmettelisi ollenkaan, vaikka en milloinkaan enää saisikaan noita rahojani takaisin. Lainasin ne Jabes Smithille, takarivin ensimmäiselle miehelle, Brysselissä. 'Vain palkanmaksupäivään saakka, Grig', sanoi hän. Hyvä Jumala, muuan lansieeri seivästi hänet Quarter Brassissa eikä minulle jäänyt paperiliuskaakaan, jolla olisin voinut todistaa saamiseni. Nuo kolme puolikruunustani jäävät nyt minulta saamatta."
Eversti nousi tuoliltaan nauraen.
"Kaartin upseerit haluavat, että te ostaisitte itsellenne jotakin, mikä voisi lisätä mukavuuttanne", sanoi hän. "Tämä ei ole minulta, minkävuoksi teidän ei pidä kiittää minua."
Hän otti käteensä vanhuksen tupakkakukkaron pistäen sinne uuden setelin.
"Kiitoksia hyvin paljon, sir. Mutta erästä suosionosoitusta pyydän minä vielä teiltä, eversti."
"Mitä sitten?"
"Kun minut piakkoin kutsutaan pois, ette suinkaan kiellä minulta lippua ettekä kunnialaukauksia?"
"Hyvä on, vanhus, minä pidän kyllä huolta siitä. Ja hyvästi nyt. Toivon saavani kuulla teistä vain hyviä uutisia."
"Hyvin ystävällinen herrasmies, Norah", raakkui vanha Brewster, kun he näkivät everstin kävelevän ikkunoiden ohi, "mutta, koira vieköön, hän ei olisi kelvannut eversti Byngin jalustimen pitäjäksikään!"
Seuraavana päivänä kävi korpraali äkkiä huonommaksi. Ei ikkunoista tulviva kultainen auringonvalokaan näyttänyt voivan lämmittää kuihtunutta ruumista. Lääkäri tuli ja pudisti vaieten päätään. Koko päivän vanhus lepäsi puhahtelevin sinisin huulin ja nykivin luisevin kauloin näyttäen siten muille, että hänessä vieläkin oli henkeä. Norah ja kersantti Mac Donald olivat istuneet hänen vieressään koko iltapäivän, hänen näyttämättä lainkaan tietävän heidän läsnäolostaan. Hän lepäsi rauhallisesti puoleksi suljetuin silmin ja käsi posken alla, kuten sellainen, joka on hyvin väsyksissä.
He olivat poistuneet hänen luotaan hetkiseksi ja istuivat toisessa huoneessa, missä Norah valmisti teetä, kun he äkkiä kuulivat huudon, joka pani koko rakennuksen kaikumaan. Kovana, kirkkaana ja paisuvana se helisi heidän korvissaan kuin ääni, joka on täynnä voimaa, tarmoa ja tulista hurjuutta.
"Kaarti tarvitsee ruutia!" se huuti huutamistaan. "Kaarti tarvitsee ruutia!"
Kersantti ponnahti tuoliltaan kiiruhtaen huoneeseen vapisevan Norahin seuratessa häntä. Siellä seisoi vanhus suorana leimuavin sinisin silmin, valkoinen tukka pystyssä ja koko ruumis kuin kasvaneena ja laajentuneena.
"Kaarti tarvitsee ruutia!" jyrähdytti hän kerran vielä. "Ja, Jumalan nimessä, se tulee saamaankin sitä!"
Hän kohotti pitkät käsivartensa ja vajosi takaisin tuoliinsa vaikeroiden. Kersantti kumartui hänen puoleensa ja hänen kasvonsa kävivät vakaviksi.
"Ah, Archie, Archie!" nyyhkytti pelästynyt tyttö, "mitä sinä hänestä ajattelet?"
Kersantti kääntyi pois.
"Luulen", sanoi hän, "kolmannen kaartin miesluvun nyt täyttyneen."
ASTIALLINEN KAVIAARIA
Oli neljäs päivä voiton jälkeen. Ampumavarat ja elintarpeet olivat vähissä. Kun boksarikapina oli äkkiä leimahtanut liekkiin raivoten kuin tuli kuivassa ruohossa koko Pohjois-Kiinassa, olivat muutamat laitimaisissa maakunnissa asuvat eurooppalaiset kokoutuneet lähimpään puolustettavaan paikkaan ja pitäneet puoliaan siellä suojellen henkeään, kunnes apua saapui tahi ei saapunut. Kuta vähemmän tässä viimemainitussa tapauksessa puhumme heidän kohtalostaan, sitä parempi. Edellisessä tapauksessa he palasivat maailmaan miehinä ja kasvoissaan sellainen ilme kuin he olisivat katsoneet hyvin läheltä sellaista loppua, joka tulee aina kummittelemaan heidän unissaan.
Ichau oli vain viidenkymmenen englannin penikulman päässä rannikolta ja Liantongin lahdessa oli eurooppalaisia joukkoja. Senpävuoksi juuri tuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului kristittyjä alkuasukkaita ja rautatieläisiä, piti urhoollisesti puoliaan erään eurooppalaisten siviilivirkamiesten tukeman saksalaisen upseerin johdolla varmana siitä, että apujoukot piankin hyökkäävät heitä pelastamaan itäisten mataloiden kukkulain takaa. Meri näkyi noille kukkuloille ja siellä olivat heidän aseistetut kansalaisensa. He eivät sentähden tunteneetkaan itseään hylätyiksi. Urhoollisin sydämin he miehittivät niiden luhistuvien tiilivallien ampuma-aukot, jotka ympäröivät tuota pientä eurooppalaista linnaketta, ja he ampuivat reippaasti vaikkakin tuloksettomasti boksarien nopeasti eteneviä ketjuja. Sekin oli yhtä varmaa, että päivän tahi parin kuluttua heidän varastonsa olisivat lopussa, kuin sekin, että päivän tahi parin kuluttua heidät pelastettaisiin. Sehän voi kyllä tapahtua hieman ennemmin tahi myöhemmin, mutta heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan sellaista, joka olisi uskaltanut vihjaista, ettei apujoukko saapuisi ajoissa pelastamaan heitä tukalasta tilanteesta. Tiistai-iltaan saakka ei kukaan ilmaissut masentuneisuuttaan.
Oli kyllä totta, että keskiviikkona heidän luja uskonsa siihen, mitä oli tapahtumassa noiden itäisten kukkuloiden takana, oli hieman heikontunut. Vuorten harmaat rinteet näyttivät paljailta ja elottomilta julmien vihollisten tunkeutuessa yhä lähemmäksi, niin lähelle todellakin, että heidän hirvittävät kasvonsa heidän huudellessaan kirouksia heille silloin tällöin kumpujen harjanteitten takaa esiintyivät kauhistuttavan tarkkapiirteisinä. Tämä tällainen oli kuitenkin paljon vähentynyt, senjälkeen kuin nuori Ainslie diplomaattikunnasta oli pienine urheilukivääreineen, °303, sijoittautunut nelikulmaiseen kirkontorniin ja pyhittänyt päivänsä tuon vaivan torjumiselle. Mutta hiljainen vihollinen on vieläkin vaarallisempi olento kuin huuteleva, ja varmasti, vastustamattomasti ja välttämättömästi tulivat heidän tiili- ja soravallinsa yhä lähemmäksi. Pian ne olisivat niin lähellä, että nuo hurjistuneet miekkamiehet voisivat jo ensi hyökkäyksellään tunkeutua heikkojen muurien yli. Senvuoksi näyttikin kaikki hyvin synkältä keskiviikko-iltana. Eversti Dresler, tuo saksalainen reserviupseeri, kulki ympäriinsä kylmäverisenä, mutta raskain sydämin. Rautatieläinen Ralston valvoi puoleenyöhön kirjoittaen jäähyväiskirjeitä. Vanha hyönteistentutkija, professori Mercer, oli vieläkin hiljaisempi ja miettiväisempi kuin milloinkaan ennen. Ainslie oli menettänyt jotakin leikillisyydestään. Yleensä olivat naiset – neiti Sinclair skotlantilaisen lähetysseuran hoitajatar, rouva Patterson ja hänen kaunis tyttärensä Jessie – seurueen kaikkein maltillisimmat jäsenet. Ranskalaisen lähetysseuran pappi, isä Pierre, pysyi myös tyynenä, kuten luonnollista olikin sellaiselle, josta marttyyrius tuntuu ihanalta lopulta. Muurien takana huutelevat boksarit, jotka himoitsivat hänen vertaan, häiritsivät häntä vähemmän kuin hänen pakollinen seurustelunsa rohkean skotlantilaisen presbyteriläisen papin, herra Pattersonin kanssa, jonka kanssa hän oli kymmenen vuotta riidellyt alkuasukasten autuudesta. He sivuuttivat nyt toisensa käytävissä kuin koira kissan, kummankin pitäessä toisiaan tarkasti silmällä, ettei kumpikaan voisi täällä juoksuhaudoissa varastaa jotakin lammasta kilpailevasta katraasta kuiskailemalla kerettiläisiä ajatuksia sen korviin.
Mutta keskiviikko-ilta kului mitään sen kummempaa tapahtumatta ja torstaina olivat kaikki reippaalla tuulella jälleen. Kirkontornissa oleskeleva Ainslie oli ensimmäiseksi kuullut tykkien kaukaista jyrinää. Sitten kuuli sen Dreslerkin ja puolen tunnin kuluttua kuulivat kaikki tuon kovan rautaisen äänen, joka toi heille viestejä kaukaa, pyytäen heitä olemaan iloisella mielellä, koska apua oli tulossa. Oli selvää, että joukko-osaston maihin nousseet sotilaat olivat päässeet hyvin matkalle. Ne eivät saapuisi tuntiakaan liian varhain. Ammukset olivat jo melkein lopussa. Puolinaiset ruoka-annokset kutistuivat piakkoin vieläkin säälittävämmiksi eriksi. Mutta oliko heidän nyt pakko huolehtia enää siitä, koska heidän pelastuksensa oli varma? Sinä päivänä ei tapahtuisi mitään hyökkäystä, koska useimpien boksarien nähtiin lähtevän kaukaista ammuntaa kohti ja pitkät juoksuhautarivitkin näyttivät hiljaisilta ja hylätyiltä. Sentähden he kaikki voivatkin kokoutua väliaterialle iloisena ja puheliaana seurueena, joka oli juuri kuoleman lähestyessä täynnä mitä kirkkaimmin säkenöivää elämäniloa.
"Kaviaarilaatikko!" huudahti Ainslie. "Kuulkaa, professori, hakekaa nyt esille tuo kaviaari!"
"Koira vieköön, niin juuri!" murahti vanha Dresler. "Hetki on varmasti sopiva tuon kuuluisan astian tyhjentämiseen."
Naisetkin yhtyivät muihin ja vaillinaisesti katetun pöydän kaikilta suunnilta sateli nyt vaatimuksia.
Hetki oli kummallinen sellaisen herkun nauttimiselle, mutta syy on helposti kerrottu. Professori Mercer, tuo vanha kalifornialainen hyönteistentutkija, oli saanut astiallisen kaviaaria San Franciskosta tulleessa tavarakorissa, joka oli saapunut linnakkeeseen pari päivää ennen kapinan alkamista. Yleisessä elintarpeiden kokoamisessa ja jakamisessa oli tämä herkku ja samassa korissa tulleet kolme Lachryma Christi-pulloa erotettu muista ja pantu syrjään. Yhteisestä sopimuksesta oli ne säästetty viimeistä iloista ateriaa varten, jolloin heidän vaarallinen tilansa olisi lähellä loppuaan. Heidän istuessaan siinä kantautui heidän korviinsa vapauttavien tykkien jyske, muodostaen ylellisemmän soiton heidän ateriansa säestykseksi kuin mitä Lontoon kaikkein sybariittimaisinkaan ravintola olisi voinut tarjota. Ennen iltaa olisivat apujoukot varmasti perillä. Miksi he eivät silloin voisi maustaa ummehtunutta leipäänsä säästämällään kaviaarilla?
Mutta professori pudisti kyhmyistä vanhaa päätään hymyillen selittämätöntä hymyään.
"Parasta odottaa vielä", sanoi hän.
"Odottaako? Mutta miksi?" huusi seurue.
"Heillä on vielä pitkälti matkaa", vastasi hän.
"He ovat täällä ennen iltaa viimeistään", sanoi rautatieläinen Ralston, muuan teräväsilmäinen lintumainen mies, jolla oli kirkas katse ja eteenpäin työntyvä nenä. "He eivät enää voi olla sen kauempana meistä kuin kymmenen englannin penikulman päässä. Jos he vain etääntyvät pari penikulmaa tunnissa, ovat he täällä seitsemän aikaan illalla."
"He saavat taistella tullessaan", huomautti eversti. "Teidän pitää varata pari kolme tuntia siihen."
"Ei puoltakaan tuntia!" huudahti Ainslie. "He tunkeutuvat vihollislinjojen läpi kuin ei vastustajia olisi olemassakaan. Mitä voivat nuo roistot piilukkopyssyillään ja miekoillaan nykyaikaisia aseita vastaan?"
"Riippuu paljon siitä, kuka noita apujoukkoja johtaa", sanoi Dresler. "Jos ne ovat niin onnellisia, että ne ovat saaneet johtajakseen jonkun saksalaisen upseerin –"
"Tahi englantilaisen!" huudahti Ralston.
"Ranskalaista laivaston johtajaa sanotaan mainioksi päälliköksi", huomautti isä Pierre.
"En ymmärrä sen vaikuttavan mitään asiaan!" huudahti kiihoittunut Ainslie. "Herra Mauser ja herra Maxim ovat ne pari miestä, jotka pelastavat meidät, ja kun ne ovat puolellamme, ei mikään voi mennä hullusti. Sanon teille niiden vain työntävän heidät syrjään ja kävelevän heidän keskitseen. Sentähden, professori, pitää teidän nyt tuoda tuo kaviaari esille."
Mutta vanhaa tiedemiestä ei voitu taivuttaa.
"Me säästämme sen illalliseksi", sanoi hän.
"Kaikissa tapauksissa", sanoi herra Patterson hitaaseen täsmälliseen skotlantilaiseen tapaansa, "osoittaisimme me suurta huomaavaisuutta apujoukkojen upseereille, jos voisimme tarjota heille jotakin kelvollista syötävää. Yhdyn professorin mielipiteeseen ja pyydän teitä säästämään kaviaarin illalliseksi."
Tämä väite vetosi heidän vieraanvaraisuuteensa. Siinä aikeessa, että he säästävät vaatimattoman herkkunsa heidän pelastajiensa aterian höysteeksi, oli sitäpaitsi jotakin huvittavan ritarillistakin. Kukaan ei puhunut enää sanaakaan koko kaviaarista.
"Näin ohimennen sanoen, herra professori", sanoi herra Patterson, "olen tänään kuullut teidän jo toisen kerran joutuneen tällaiseen piiritystilaan. Luulen, että me kaikki mielellämme kuuntelisimme teidän entisten kokemustenne yksityiskohtia."
Vanhuksen kasvot muuttuivat heti hyvin vakaviksi.
"Se tapahtui Sung-tongissa Etelä-Kiinassa vuonna '89", sanoi hän.
"Voidaan pitää hyvin kummallisena sattumana, että te pari kertaa olette joutunut tällaiseen vaaralliseen tilanteeseen", sanoi lähetyssaarnaaja. "Kertokaa meille, kuinka te pelastuitte Sung-tongista."
Professorin väsyneet kasvot synkistyivät yhä enemmän.
"Meitä ei pelastettu", sanoi hän.
"Mitä? Valloitettiinko paikka?"
"Valloitettiin."
"Ja te pääsitte sieltä hengissä?"
"Olen yhtä paljon lääkäri kuin hyönteistentutkijakin. Heillä oli paljon haavoittuneita ja he säästivät senvuoksi henkeni."
"Entä muut?"
"Vaietkaa! Vaietkaa!" huusi pieni ranskalainen pappi kohottaen kättään vastustavasti. Hän oli ollut Kiinassa parikymmentä vuotta. Professori ei ollut sanonut mitään, mutta hänen sameissa harmaissa silmissään oli jotakin, jotakin salaista kauhua, mikä oli pannut naiset kalpenemaan.
"Olen pahoillani", sanoi lähetyssaarnaaja. "Huomaan aiheen kiusalliseksi. Minun ei olisi pitänyt kysyäkään."
"Ei", sanoi professori hitaasti. "Vaikeneminen on viisaampaa. Sellaisista asioista on parasta olla puhumatta. Mutta varmasti nuo tykit ovat jo paljon lähempänä."
Eikä sitä voitu epäilläkään. Lyhyen väliajan jälkeen oli pauke alkanut uudestaan iloisen kivääritulen säestämänä, joka rätisi kaikkialla noiden kumeiden ja kovien bassoäänien ympärillä. Sen täytyi kuulua lähimmän kukkulan toiselta rinteeltä. He nousivat pöydästä ja riensivät valleille. Hiljaa liikkuvat alkuasukaspalvelijat tulivat huoneeseen korjaten talteen pöydältä vähäiset ruoan tähteet. Mutta heidän mentyään vanha professori istui vielä paikoillaan nojaten suurta harmaatukkaista päätään käsiinsä sama miettiväinen kauhunilme silmissään. Muutamat kummitukset voidaan kyllä karkoittaa vuosikausiksi, mutta kun ne jälleen tulevat esille, ei niitä ole niinkään helppo torjua tiehensä. Kiväärit olivat lakanneet paukkumasta ulkopuolella, mutta hän ei ollut huomannut sitä, koska hän oli vaipunut elämänsä kohtalokkaimpiin ja kauhistuttavimpiin muistelmiin.
Komentajan tulo keskeytti vihdoin hänen ajatuksensa. Tämän leveillä germaanilaisilla kasvoilla väikkyi tyytyväinen hymy.
"Keisari tulee olemaan tyytyväinen", sanoi hän hieroen käsiään. "Niin, se tuo minulle varmasti kunnianmerkin. 'Ichaun puolustaminen boksareita vastaan eversti Dreslerin, entisen 114:sta hannoverilaisen jalkaväkirykmentin majurin johdolla. Pienen varusväen suurenmoinen puolustautuminen suuria ylivoimia vastaan.' Niin tulee varmasti olemaan berliniläisissä lehdissä."
"Te luulette siis meidän pelastuvan?" sanoi vanhus tavallisella äänellään mielenliikutuksetta ja riemutta.
Eversti hymyili.
"Hyvänen aika, professori", sanoi hän, "olen nähnyt teidät kiihoittuneempana aamuisin, kun olette tuonut mukananne laatikossanne tänne Lepidus mercerensiksen."
"Kärpänen oli hyvässä turvassa laatikossani alussa", vastasi hyönteistentutkija. "Mutta minä olen nähnyt niin monta kummallista kohtalon käännettä pitkän elämäni kuluessa, etten murehdi enkä iloitse milloinkaan syyttä. Mutta kertokaa minulle uutisenne."
"No niin", sanoi eversti sytyttäen pitkän piippunsa ja ojentaen säärystimiin verhotut säärensä bambutuolille. "Panen sotilasmaineeni pantiksi siitä, että kaikki on hyvin. Joukot etenevät nopeasti, ampuminen on lakannut sen merkiksi, että vastustuksesta on luovuttu, ja ennenkuin tuntiakaan kuluu, näemme me heidät kukkulan laella. Ainslie ampuu kirkontornista kiväärillään kolmesti merkiksi ja sitten me teemme pienen hyökkäyksen omasta aloitteestamme."
"Ja tekö odotatte nyt tuota merkkiä?"
"Niin, me odotamme Ainslien ampumia laukauksia. Aion kuitenkin viettää väliajan teidän luonanne, koska minulla on teiltä hieman kysyttävää."
"Mitä sitten?"
"No niin, tehän muistatte kertomuksenne tuosta toisesta piirityksestä, Sung-tongin piirityksestä. Se kuulosti minusta hyvin mielenkiintoiselta ammattikannalta katsottuna. Nyt, kun naiset ja siviilihenkilöt ovat poissa, ei teillä suinkaan ole mitään sitä vastaan, että rupeamme keskustelemaan siitä?"
"Se ei ole mikään huvittava aihe."
"Luulen niin. Hyvä Jumala, kuinka surullinen tapaus se olikaan! Mutta tehän olette nähnyt, kuinka minä olen johtanut puolustusta täällä. Onko se ollut taitavaa, hyvää ja saksalaisen armeijan perinnäistapojen arvoista?"
"Ette luullakseni olisi voinut tehdä sen enempää."
"Kiitoksia. Mutta tuo toinen paikka, puolustettiinko sitä yhtä tehokkaasti? Olisiko se voitu pelastaa?"
"Ei. Kaikki mahdolliset seikat oli otettu huomioon paitsi yhtä."
"Ah, siellä tapahtui siis joitakin laiminlyöntejä. Millaisia?"
"Ei kenenkään, ei ainakaan naisten, olisi pitänyt joutua hengissä kiinalaisten käsiin."
Eversti ojensi leveän punakan kätensä puristaen professorin pitkiä, valkoisia, hermostuneita sormia.
"Te olette oikeassa, tuhat kertaa oikeassa. Mutta luuletteko sen olleen poissa ajatuksistani? Itse haluaisin kaatua taistelussa, kuten Ralston ja Ainsliekin. Olen keskustellut siitä heidän kanssaan ja me olemme sopineet siitä. Mutta muut, olen puhellut heidän kanssaan, mutta mitä te aiotte tehdä? Kuuluvathan pappi, lähetyssaarnaaja ja naisetkin joukkoomme."
"Haluavatko he antautua elävinä?"
"He eivät ainakaan lupaa ryhtyä sitä estäviin toimenpiteihin. He eivät suostu tekemään itsemurhaa. Heidän omatuntonsa ei salli sitä. Luonnollisesti on tuo kaikki nyt ohi eikä meidän tarvitse puhella niin kamalista seikoista. Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?"
"Minä tappaisin heidät."
"Hyvä Jumala, tekö murhaisitte heidät?"
"Tappaisin heidät säälistä. Mies, minä olen saanut kokea sitä. Olen nähnyt ihmisiä kidutettavan kuoliaaksi kuumilla munilla, kiehuvissa kattiloissa ja nähnyt naisten – hyvä Jumala sentään! Ihmettelen, kuinka minä olen voinut milloinkaan nukkua makeasti sen jälkeen." Hänen tavallisesti niin välinpitämättömät kasvonsa värähtelivät ja nytkähtelivät muistelmien aiheuttamista tuskista. "Minut sidottiin muutamaan paaluun ja luomeni pönkitettiin okailla, että silmäni pysyisivät auki, ja minun suruni katsellessani naisten kiduttamista oli paljon itsesyytöksiäni pienempi, kun ajattelin, että minä annoksella mauttomia pastilleja olisin voinut riistää heidät vielä viime hetkellä heidän kiduttajiensa käsistä. Murhako? Minä olen valmis menemään jumalallisen oikeuden eteen vastaamaan tuhansista sellaisista murhista. Syntikö? Hyvänen aika, sellainen tekohan voi puhdistaa kaikkien todellisten syntien saastan ihmisen sielusta. Mutta jos olisin tällä toisella kerralla laiminlyönyt sen tehtävän, vaikka hyvin tiedänkin velvollisuuteni, ei ole olemassa niin syvää eikä tulista helvettiä, joka olisi kelvollinen vastaanottamaan syyllisen raukkamaisen sieluni."
Eversti nousi ja jälleen hänen kätensä puristautui professorin käden ympärille.
"Te puhutte järkeä", sanoi hän. "Te olette urhoollinen ja voimakas mies, ja tiedätte oman tahtonne. Niin, Jumalan nimessä, te olisitte ollut minulle suureksi avuksi, jos vain asiat olisivat kääntyneet sille tolalle. Olen usein ajatellut ja miettinyt sitä aamun pimeinä varhaisina tunteina, saamatta kuitenkaan selville, kuinka sen olisin tehnyt. Mutta meidän olisi pitänyt kuulla Ainslien laukaukset jo aikoja sitten. Minä lähden katsomaan."
Jälleen jäi vanha tiedemies ajatustensa seuraan. Vihdoin, kun ei apujoukkojen tykkien jyskettä eikä niiden lähestymisen merkkiä kuulunut, hän nousi ja oli juuri lähtemäisillään muureille kysymään, kun ovi lennähti auki ja eversti tuli horjuen huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen keltaisenharmaat ja hänen rintansa kohoili kuin miehellä, joka on hengästynyt juoksusta. Tarjoilupöydällä oli konjakkia ja hän siemaisi sitä lasillisen. Sitten hän lysähti raskaasti muutamaan tuoliin.
"No", sanoi professori kylmästi, "ne eivät tulleetkaan."
"Ne eivät voikaan tulla."
Seurasi minuutin tahi parinkin vaikeneminen, miesten katsellessa tyrmistyneinä toisiinsa.
"Tietävätkö kaikki sen?"
"Sitä eivät tiedä muut kuin minä."
"Kuinka te saitte sen selville?"
"Olin muurilla lähellä takaporttia, tuota pientä puuporttia, josta päästään ruusutarhaan. Näin jotakin ryömivän pensaitten välissä ja kuulin sitten koputettavan porttiin. Avasin sen. Tulija oli muuan kristitty tatarilainen, hirveästi miekkojen silpoma. Hän oli tullut taistelusta. Laivaston päällikkö, Wyndham, oli lähettänyt hänet. Apujoukkojen oli ollut pakko pysähtyä, koska ne olivat ampuneet melkein kaikki ammuksensa. Ne olivat kaivaneet itselleen juoksuhautoja ja lähettäneet hakemaan lisää ampumavaroja. Ne voivat saapua kuulemma vasta kolmen päivän kuluttua. Siinä kaikki! Hyvä Jumala, ja siinähän sitä onkin jo tarpeeksi!"
Professori kohotti tuuheita harmaita kulmakarvojaan.
"Missä on mies?" kysyi hän.
"Hän on kuollut. Hän kuoli verenvuotoon ja hänen ruumiinsa lepää takaportin läheisyydessä."
"Eikö kukaan nähnyt häntä?"
"Ei ainakaan puhutellut."
"Ah, he näkivät siis hänet kuitenkin?"
"Ainslie näki hänet varmasti kirkontornista ja tietää nyt minun saaneen joitakin viestejä. Hän haluaa tietysti kuulla ne. Mutta jos minä kerron ne hänelle, täytyy muidenkin saada ne tietää."
"Kuinka kauan me voimme pitää vielä puoliamme?"
"Tunnin tahi pari korkeintaan."
"Onko se aivan varmaa?"
"Uskallan panna sotilaskunniani pantiksi siitä."
"Silloin on meidän pakko antautua?"
"Niin, meidän on pakko antautua."
"Meillä ei ole siis enää mitään toivoa?"
"Ei mitään."
Ovi lennähti auki ja nuori Ainslie hyökkäsi huoneeseen. Hänen taakseen kokoontuivat Ralston, Patterson, joukko valkoisia miehiä ja kristittyjä alkuasukkaita.
"Te olette saanut uutisia, eversti?"
Professori Mercer tuli lähemmäksi.
"Eversti Dresler on juuri kertonut ne minulle. Kaikki on hyvin. Joukot ovat pysähtyneet, mutta saapuvat tänne varhain huomenna aamulla. Vaara on jo kokonaan ohi."
Ovelle kokoontunut joukko huusi riemusta. Kaikki nauroivat ja pudistivat toistensa käsiä.
"Mutta otaksutaan, että he hyökkäävät kimppuumme ennen huomisaamua!" huusi Ralston äreällä äänellä! "Millaisia kirottuja hölmöjä nuo miehet ovatkaan, kun he eivät kiiruhda eteenpäin! Laiskoja paholaisia, joiden joka miehen pitäisi joutua sotaoikeuteen."
"Kaikki on nyt turvallista", sanoi Ainslie. "Vihollisemme ovat saaneet kovasti rökkiinsä. Me voimme nähdä, kuinka heidän haavoittuneitaan kannetaan sadottain kukkulan yli. Heidän tappionsa täytyvät olla suuret eivätkä he hyökkää kimppuumme ennen aamua."
"Niin, niin", sanoi eversti. "He eivät kyllä varmastikaan hyökkää ennen aamua, mutta siitäkin huolimatta pitää jokaisen mennä takaisin vartiopaikalleen. Me emme saa antautua minkään yllätyksen vaaraan." Hän poistui huoneesta, mutta tehdessään niin hän katsoi taakseen ja hänen katseensa kohdistui hetkiseksi vanhan professorin silmiin. "Annan sen teidän tehtäväksenne", kuului sen lähettämä määräys.
Professori vastasi vakavalla surullisella hymyllä.
Iltapäivä kului loppuun boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään. Eversti Dreslerille oli selvää, että tämä odottamaton hiljaisuus tarkoitti vain sitä, että vihollinen kokosi nyt voimiaan apujoukkojen kanssa suorittamansa taistelun jälkeen varustautuen välttämättömään viime hyökkäykseen. Mutta toisista se näytti aivan siltä kuin piiritys olisi todella loppunut, ja he olivat ymmärtävinään, että vihollisen tähän saakka kärsimät tappiot olivat jo tarpeeksi heikentäneet sen voimia. Illallispöytään kokoontuikin senvuoksi äänekäs ja iloinen seurue, kun nuo kolme Lachryma Christi-pulloa avattiin ja kuuluisa kaviaaritölkkikin vihdoin ilmestyi pöydälle. Astia oli niin suuri, että vaikka jokainen saikin sen sisällöstä ruokalusikallisen, se ei sittenkään tyhjentynyt. Ralston, joka oli herkkusuu, sai kaksinkertaisen annoksen. Hän kävi sen kimppuun kuin nälkäinen lintu. Ainsliekin sai sitä toisen kerran. Professori itse otti suuren lusikallisen ja eversti Dresler, joka katseli häneen tarkasti, seurasi hänen esimerkkiään. Naiset saivat sitä niin paljon kuin he vain halusivat, paitsi kaunis neiti Patterson, joka inhosi sen suolaista väkevää makua. Huolimatta professorin vieraanvaraisista kehoituksista sai hänen annoksensa olla aivan koskematta lautasen syrjällä.
"Te ette pidä vaatimattomasta herkustani. Se on pettymys minulle, koska olen säilyttänyt sitä teidän kaikkien nautinnoksenne", sanoi vanhus. "Pyydän teitä syömään kaviaarin."
"En ole milloinkaan ennen maistanut sitä. Ajanoloon minä ehkä siihen tottuisin."
"No niin, mutta teidän on joskus aloitettava. Miksi ette voisi ruveta harjoittamaan makuanne nyt? Tehkää se, olkaa niin hyvä."
Kauniin Jessie Pattersonin terveet kasvot loistivat hänen poikamaisesti, aurinkoisesti hymyillessään.
"Hyvänen aika, kuinka vakavissanne te olette!" sanoi hän nauraen. "En saattanut lainkaan aavistaakaan, että te voitte olla niin kohtelias, professori Mercer. Olen teille hyvin kiitollinen siitä, vaikka en halua herkkuanne nyt nauttiakaan."
"Te teette tyhmästi, kun ette syö sitä", sanoi professori niin vakavasti, että hymy haihtui tytön kasvoista ja hänen silmänsä kävivät yhtä vakaviksi kuin professorinkin. "Sanon teille että teette tyhmästi, kun ette syö kaviaaria tänä iltana."
"Mutta miksi?" kysyi tyttö.
"Koska teillä on sitä lautasellanne. Koska sen tuhlaaminen olisi synnillistä."
"Kas niin, kas niin!" sanoi lihava rouva Patterson kumartuen pöydän yli. "Älkää kiusatko häntä enää. Näen, ettei hän pidä siitä. Mutta se ei mene silti hukkaan." Hän työnsi veitsensä kärjen sen alle ja raapi sen Jessien lautaselta omalleen. "Nyt se ei mene hukkaan ja teidän mielenne rauhoittuu, herra professori."
Mutta siltä se ei ainakaan näyttänyt. Hänen kasvonsa näyttivät päinvastoin niin liikutetuilta kuin miehen, joka koettaa poistaa tieltään jonkun odottamattoman ja hirvittävän vastuksen. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa.
Keskustelua jatkettiin iloisesti. Jokaisen mieli oli tulvillaan tulevaisuussuunnitelmia.
"Ei, ei, minä en tule saamaan minkäänlaista lomaa", sanoi isä Pierre. "Me papit emme saa milloinkaan lomaa. Nyt kun lähetysasema ja koulu ovat kunnossa, pitää minun luovuttaa ne isä Amielille ja matkustaa länteen päin hakemaan toista paikkaa."
"Aiotteko te poistua täältä?" kysyi herra Patterson. "Ette suinkaan tarkoita sitä, että aiotte matkustaa pois Ichausta?"
Isä Pierre pudisti moittivasti kunnianarvoista päätään. "Teidän ei pidä näyttää niin tyytyväiseltä, herra Patterson."
"Niin, niin, meidän näkökantamme eroavat suuresti toisistaan", sanoi presbyteriaani, "mutta minä en tunne minkäänlaista henkilökohtaista vastenmielisyyttä teitä kohtaan, isä Pierre. Kuinka voi kuitenkaan kukaan järkevä sivistynyt mies tähän maailman historian aikaan opettaa noille yön pimeydessä vaeltaville pakanaraukoille –"
Yleinen vastalauseitten surina vaiensi teologin.
"Mitä te itse aiotte tehdä, herra Patterson?" kysyi joku.
"No niin, kulutan kolme kuukautta Edinburghissa ottaakseni osaa vuosikokoukseen. Luulen sinun tulevan iloiseksi, Mary, saadessasi vielä kerran käydä ostoksilla Prinsessa-kadulla. Ja sinäkin, Jessie, saat tutustua joihinkin sinun ikäisiisi tovereihin. Sitten me voimme palata takaisin syksyllä, kun hermonne ovat saaneet levätä."
"Me olemme todella kaikki levon tarpeessa", sanoi neiti Sinclair, lähetysseuran sairaanhoitajatar. "Tämä pitkällinen jännitys vaikuttaa minuun mitä kummallisimmalla tavalla. Nytkin, juuri tällä hetkellä, voin kuulla kummallista suhinaa korvissani."
"Hyvänen aika, kuinka omituista, mutta minunkin laitani on aivan samoin!" huudahti Ainslie. "Kuulen naurettavaa, ajoittain kiihtyvää ja ajoittain hiljenevää suhinaa kuin jokin juopunut kärpänen etsisi päästäni ulospääsyä. Sen täytyy johtua hermostuttavasta jännityksestä, kuten te sanoittekin. Minä puolestani palaan Pekingiin ja toivon saavani jonkinlaisen ylennyksen tämän perusteella. Voin siellä päästä etevien polonpelaajien joukkoon, ja se on niin hieno keino ajatusten suuntaamiseksi toisaalle, etten parempaa tiedäkään. Mutta entä te, Ralston?"
"Hm, en tiedä sitä vielä! Minulla on tuskin ollut aikaa sen ajattelemiseen. Haluan saada todellisen hyvän, aurinkoisen ja iloisen loma-ajan ja unhottaa tämän kaiken. Tuntui naurettavalta katsella kaikkia noita kirjeitä huoneessani. Keskiviikko-iltana näytti kaikki niin synkältä, että järjestin asiani ja kirjoitin ystävilleni. En tiennyt oikein, kuinka saisin ne lähetetyiksi, mutta luotan kuitenkin onneeni. Säilytän ne nyt luullakseni jonkinlaisena muistona tästä tilanteesta. Ne tulevat aina muistuttamaan minua siitä, kuinka pelastuksemme saapui vasta viime tingassa."
"Niin, minäkin säilyttäisin ne", sanoi Dresler. Hänen äänensä oli niin syvä ja juhlallinen, että kaikkien katseet kääntyivät häneen.
"Mitä nyt, eversti? Te olette niin alakuloinen tänään", sanoi Ainslie.
"Ei, ei; olen hyvin tyytyväinen."
"Niin teidän pitää ollakin, koska onnistuminen on jo varma. Luulen meidän kaikkien olevan velkaa teille tiedoistanne ja taidostanne. En usko, että olisimme voineet pitää paikkaa hallussamme ilman teitä. Naiset ja herrat, pyydän teitä tyhjentämään keisarillisen Saksan armeijan everstin, Dreslerin, maljan. Eläköön hän vielä kauan!"
Kaikki nousivat seisoalleen ja kilistivät lasejaan soturin kanssa hymyillen ja kumarrellen.
Hänen kalpeat kasvonsa punastuivat ammattiylpeydestä.
"Olen aina koettanut seurata saamiani ohjeita enkä nytkään ole unhottanut ainoatakaan", sanoi hän. "Eikä luullakseni enempää olisi voitu tehdäkään. Jos asiat olisivat menneet huonosti ja paikka olisi joutunut vihollisen käsiin, uskon minä, että te olisitte vapauttaneet minut kaikista moitteista ja vastuusta." Hän katsoi miettiväisenä ympärilleen.
"Minä uskallan vastata tämän seurueen tunteista, eversti Dresler", sanoi skotlantilainen pappi, "kun minä sanon – Mutta, Jumala meitä varjelkoon, mikä herra Ralstonia vaivaa?"
Tämä oli laskenut päänsä ristissä oleville käsivarsilleen ja nukkui nyt tyynesti.
"Älkää välittäkö hänestä", sanoi professori äkkiä. "Me olemme nyt kaikki vastavaikutuksen tilassa. Olen melkein varma siitä, että me kaikki olemme melkein kaatumaisillamme. Vasta tänä iltana saamme tuntea, mitä me kaikki olemme kärsineet."
"Voin varmasti yhtyä täydellisesti hänen mielipiteeseensä", sanoi rouva Patterson. "En muistakaan, milloin viimeksi olisin ollut näin uninen. Voin tuskin pitää päätäni ylhäällä." Hän nojautui taaksepäin tuolissaan sulkien silmänsä.
"Hyvänen aika, en ole milloinkaan ennen nähnyt Maryn tekevän tuota", huudahti hänen miehensä nauraen sydämellisesti. "Nukkua nyt illallisensa ääreen. Mitä hän mahtanee ajatellakaan, kun kerromme sen hänelle jälkeenpäin? Mutta ilma tuntuukin kuumalta ja painostavalta. Voin varmasti antaa anteeksi kaikille, jotka nukahtavat kesken kaiken tänä iltana. Luulen meneväni varhain vuoteeseen itsekin."
Ainslie oli puheliaalla, kiihtyneellä tuulella. Hän nousi kerran vielä seisoalleen lasi kädessään.
"Meidän pitää luullakseni juoda vielä lasillinen yhdessä ja laulaa sitten 'Auld Lang Syne'", sanoi hän hymyillen seurueelle. "Viikon päivät me olemme kaikki soutaneet samaa venettä ja me olemme oppineet tuntemaan toisemme paremmin kuin ihmiset milloinkaan rauhan aikana. Me olemme oppineet antamaan arvoa toisillemme ja kunnioittamaan toistemme kansallisuutta. Eversti tuolla edustaa Saksaa. Ja isä Pierre Ranskaa. Sitten edustaa professori Amerikkaa ja Ralston ja minä olemme englantilaisia. Sitten tulee naisten vuoro ja Jumala siunatkoon heitä! He ovat olleet armeliaita ja sääliväisiä enkeleitä koko piiritysajan. Ehdotan, että juomme tämän maljan heidän terveydekseen. Onko mitään sen ihmeellisempää kuin tyyni rohkeus ja kärsivällisyys ja – ja – kuinka minä sen nyt sanoisinkaan – ja urhoollisuus ja – ja – hyvänen aika, katsokaa everstiämme! Hän on nukkunut. Kuinka kirotun painostavaa tämä ilma nyt onkaan!" Hänen lasinsa putosi pöydälle ja hän kaatui taaksepäin tuolissaan mumisten jotakin. Neiti Sinclair, tuo kalpea sairaanhoitajatar, oli myös uupunut. Hän lepäsi kuin murtunut lilja tuolinsa käsipuuta vasten. Herra Patterson katsoi ympärilleen hypäten seisoalleen ja sivellen kädellään punastunutta otsaansa.
"Tämä ei ole luonnollista, Jessie!" huusi hän. "Miksi he kaikki nukkuvat? Jessie, Jessie, äitisi on jo aivan kylmä! Tämä ei ole unta, vaan kuolemaa. Avaa ikkunat! Auttakaa, auttakaa!" Hän nousi horjuen pystyyn ja hyökkäsi ikkunoita kohti, mutta puolivälissä hänen päätään rupesi pyörryttämään, hänen polvensa notkuivat hänen allaan ja hän kaatui kasvoilleen lattialle.
Nuori tyttökin oli ponnahtanut seisoalleen ja katseli nyt kauhistunein silmin selällään makaavaa isäänsä ja kaikkia muita vaienneita olentoja.
"Professori Mercer, mitä tämä oikeastaan on? Mitä tämä on?" huudahti hän. "Ah, hyvä Jumala, he ovat kaikki kuolemaisillaan. He ovatkin jo kuolleita!"
Vanhus suoristautui ponnistaen hirveästi tahtoaan, vaikka pimeys alkoikin jo kietoa hänet syleilyynsä.
"Rakas nuori neiti", sanoi hän änkyttäen ja epäselvästi, "me olisimme tahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta mielelle ja ruumiille. Se oli sinihappoa. Minä sekoitin sitä kaviaariin, mutta te ette huolinut siitä."
"Laupias taivas!" Tyttö peräytyi hänen luotaan laajentunein silmin. "Ah, teitä hirviötä! Teitä hirviötä! Te olette myrkyttänyt heidät!"
"En, vaan pelastanut teidät. Te ette tunne noita kiinalaisia. He ovat kauhistuttavia. Tunnin kuluttua me olisimme kaikki joutuneet heidän käsiinsä. Nauttikaa sitä nyt, lapsi." Hänen puhuessaan alkoi kuulua kovaa ammuntaa aivan huoneen ikkunoiden alta. "Kuunnelkaa, siellä he nyt ovat! Pian nyt, rakkaani, pian, niin te ehkä voitte vielä pettää heidät." Mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö oli vaipunut tajutonna takaisin tuoliinsa. Vanhus kuunteli hetkisen ulkoa kuuluvaa ammuntaa. Mutta mitä tuo olikaan? Laupias Jumala, mitä tuo on? Oliko hän tulemaisillaan hulluksi? Oliko lääke vaikuttanut sen? Varmasti tuo oli eurooppalaisten hurraamista. Niin, nyt kuului tiukkoja englantilaisia komennussanojakin. Merimiehet huusivat eikä hän voinut enää epäillä sitä. Joku ihme oli tapahtunut ja apujoukot olivat saapuneet kaikessa tapauksessa. Hän kohotti pitkät käsivartensa korkealle toivottomuudessaan. "Mitä minä olenkaan tehnyt? Ah, hyvä Jumala, mitä minä olenkaan tehnyt?" huusi hän.
Laivaston komentaja Wyndham itse oli ensimmäinen, joka toivottoman mutta onnistuneen yöllisen hyökkäyksen jälkeen syöksyi tuohon peloittavaan ruokailuhuoneeseen. Pöydän ympärillä istui kalpea hiljainen seurue. Vain tuossa nuoressa tytössä, joka vaikeroi ja hieman liikahtelikin, nähtiin vähän elonmerkkejä. Ja kuitenkin oli joukossa muuan sellainenkin henkilö, jolla oli tarmoa viimeisen korkeimman velvollisuuden täyttämiseen. Laivaston komentaja seisoessaan mykkänä ovella näki harmaan pään kohoavan hitaasti pöydän varasta ja professorin pitkä vartalo horjui hetkiseksi pystyyn.
"Varokaa kaviaaria! Älkää Jumalan nimessä koskeko siihen!" sanoi hän korahdellen.
Sitten hän vaipui takaisin tuoliinsa kerran vielä ja kuoleman rengas oli täydellinen.
VIHERIÄ LIPPU
Kun Kanturkun läheisyydessä pienessä kuun valossa tapahtuneessa kahakassa poliisikuntaan kuuluva kersantti Murdoch ampui Jack Conollyn, erään irlantilaiseen jalkaväkiprikaatiin kuuluvan sotilaan, liittyi hänen kaksoisveljensä, Dennis, englantilaiseen armeijaan. Maaseutu oli käynyt liian kuumaksi hänelle, ja kun häneltä puuttui noita seitsemääkymmentäviittä shillinkiä, joilla hän olisi voinut ostaa itselleen matkalipun Amerikkaan, turvautui hän tähän ainoaan käsillä olevaan keinoon päästäkseen pois tieltä. Harvoin on hänen majesteetillaan ollut vähemmän lupaavaa rekryyttiä, sillä hänen kelttiläinen verensä kohisi ja kiehui vihasta kaikkia englantilaisia ja kaikkea englantilaista kohtaan. Kersantti kuitenkin, hymyillen tyytyväisenä hänen kuuden jalan pituiselle lihavalle ruumiilleen ja neljänkymmenenneljän tuuman vahvuiselle rinnalleen, tempasi hänet mukaansa tusinan muun pojan kanssa Fennoyn varastoille, mistä heidät muutamien viikkojen kuluttua lähetettiin, sitten kuin lapiotyö oli silittänyt heidän selkänsä sykkyrät, Royal Mallowsin ensimmäiseen pataljoonaan, joka oli ulkomaille siirrettävien joukkojen luetteloissa ensimmäisenä.
Royal Mallowsit muodostivat siihen aikaan niin omituisen joukon, ettei suuri valtakunta ole milloinkaan palkannut kummallisempaa taistelemaan puolestaan. Silloin elettiin maanpuolustuksen synkintä aikaa, jolloin toinen puolue hyökkäsi päivisin esille sorkkarautoineen ja muurinmurtimineen, ja toinen öisin naamioituna ja kivääreillä varustettuna. Miehet, karkoitettuina kotoaan ja perunapelloiltaan, joutuivat silloin tällöin palvelemaan sitäkin hallitusta, jolle he luulivat olevansa kiitollisuuden velassa vaivoistaan, ja joskus he tekivät hurjia kepposia ennen tuloaan. Irlantilaisissa joukoissa oli sellaisiakin rekryyttejä, jotka huudettaessa unhottivat vastata omiin nimiinsä, koska he olivat käyttäneet niitä vielä niin vähän aikaa. Näistä tällaisista olivat Royal Mallowsitkin saaneet täyden osuutensa, ja vaikka he vielä pitivätkin huolta maineestaan, että he muodostivat armeijan reippaimman joukon, eivät ketkään tienneet paremmin kuin heidän upseerinsa, että heidän mielensä oli täynnä petosta ja katkeraa vihaa sitä lippua kohtaan, jonka alaisina he palvelivat.
Ja tämän tyytymättömyyden keskuksena oli C-komppania, jonka riveihin Dennis Conollykin huomasi, joutuneensa. He olivat kelttiläisiä ja katolisia ja viime mieheen saakka vuokraajien luokkaan kuuluvia; ja heidän koko kokemuksensa englantilaisesta hallituksesta supistui armahtamattomaan tilanomistajaan ja poliisikuntaan, joka heistä aina oli näyttänyt olevan veronkantajan puolella. Dennis ei ollut ainoa kuutamoöiden sankari noissa riveissä eikä ainoa sellainenkaan, jonka sydäntä sietämätön sukuvaino kovetti. Villeys oli synnyttänyt villeyttä tuossa naamioidussa kansalaissodassa. Ei kenelläkään tilanomistajalla, jonka kartanoa suuret kiinnitykset rasittivat, ollut lainkaan sääliä vuokralaisiaan kohtaan. Hän ei kyllä ottanut heiltä muuta kuin laillisen osuutensa, mutta sellaisten miesten kuin Jim Holanin tahi Patrick McQuiren tahi Peter Flynnin kanssa, jotka olivat nähneet asuntojensa kattojen hävityksen ja omaistensa karkoittamisen vaatimattomien huonekalujensa keskelle tien viereen, oli vaikea väitellä vaikeatajuisesta laista. Mitä sillä sitten oli väliä, vaikka tuossa pitkässä ja katkerassa taistelussa vuokraajat tekivätkin paljon hurjia tekoja ja vaikka tilanomistajat vastasivatkin niihin monilla vääryyksillä? Lyöty mies voi tuntea vain oman haavansa, ja Royal Mallowsin C-komppanian tavalliset sotamiehet olivat ärtysiä ja villejä sydänjuuriaan myöten. Parakeissa ja kenttäravintoloissa kuiskailtiin hiljaa, kapakoiden arkihuoneihin järjestettiin salaisia kokouksia, salaiset tunnussanat kulkivat suusta suuhun ja heillä oli paljon muitakin sellaisia merkkejä, niin että heidän upseerinsa tulivat oikein iloisiksi, kun määräys saapui, joka lähetti joukon ulkomaalaiseen, ja mikä oli vieläkin parempaa, rintamapalvelukseen.
Sillä irlantilaiset joukot ovat ennenkin olleet tyytymättömiä ja katselleet matkan päästä vihollista kuin se todella olisi ollut heidän ystävänsä, mutta kun he ovat joutuneet vastakkain sen kanssa ja kun heidän upseerinsa ovat hyökänneet heidän edellään heiluttaen säiläänsä ja huutaen, ovat heidän kapinalliset sydämensä pehmenneet ja heidän urhoollinen kelttiläinen verensä on kiehunut taistelun suomasta hurjasta ilosta, kunnes hitaammat englantilaiset ovat ruvenneet ihmettelemään sitä, että he milloinkaan ovat voineet epäilläkään irlantilaisten toveriensa uskollisuutta. Niin tulisi käymään nytkin heidän upseeriensa arvelun mukaan, mutta ei sinne päinkään, jos vain Dennis Conolly ja muutamat toiset saisivat pitää oman päänsä.
Oli muuan maaliskuun aamu Nubian erämaan äärimmäisillä läntisillä reunoilla. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta heikko punerrus ulottui jo melkein pilvettömälle taivaanlaelle saakka ja meren pitkä kaistale lepäsi kuin punertava nauha taivaanrannalla. Rannikolta sisämaahan päin jatkuivat väsyttävän näköiset hiekka-aavikot tiheiden mimosapensaikkojen ja okaisten pensaiden täplittäminä ja kirjailemina. Ei yksikään puu rikkonut tuon aution erämaan yksitoikkoisuutta. Tiheikköjen synkän näköiset tomuiset värivivahdukset ja hiekan keltainen loisto olivat sen ainoat värit, paitsi yhdessä paikassa, joka kaukaa katsottuna oli aivan sen näköinen kuin joku valkokivinen maanvieremä olisi vyörynyt erään matalan kukkulan rinnettä. Mutta lähestyessään sitä matkustaja näkikin säpsähtäen, etteivät ne olleetkaan kiviä, vaan jonkun viime mieheen kaatuneen joukon vaalenneita luita. Synkkine värivivahduksineen, kyhmyisine ja myrkyllisine pensaineen, kuivine ja hedelmättömine maaperineen ja noine sen poikki jatkuvine kuoleman juovineen se oli todella painajaismaista seutua.
Noin kahdeksan tahi kymmenen englannin penikulmaa sisämaahan päin ulottuva tasanko kohosi sitten jyrkemmäksi rinteeksi, kunnes se liittyi siihen punaiseen basalttikalliojonoon, joka mutkitteli pohjoisesta etelään, puristuen eräässä kohdassa haaveelliseksi kukkulaksi. Sen laella seisoi tuona maaliskuun aamuna kolme arabialaista päällikköä: Hadendowan sheikki Kadra, Moussa Wad Aburhegel, joka johti berberiläisiä dervishejä, ja Hamid Wad Hussein, joka oli sotureineen saapunut pohjoisessa sijaitsevasta baggarien maasta. He olivat kaikki kolme juuri nousseet rukoilu-matoiltaan ja tuijottivat nyt valkenevan sarastuksen paljastamalle seudulle, kurottaen eteenpäin kyömynenäisiä, hurjia kasvojaan.
Auringon punainen reuna alkoi jo kohota kaukaisen meren yläpuolelle ja koko rannikkoviiva kuvastui loistavan keltaisena tummansinisen veden taustaa vasten. Muutamassa paikassa oli pieni valkoseinäinen taloryhmä muodostaen kaukaisen mitättömän täplän, kolmen taaempana olevan pienen veneen merkitessä kolmen hänen majesteettinsa kymmenentuhannen tonnin vetoisen sotalaivan ja amiraalin lippulaivan paikkaa. Mutta arabialaiset päälliköt eivät katsoneet kaukaista kylää, eivät suuria laivoja eivätkä noita valkoisia pahanenteisiä jäännöksiä, jotka kimaltelivat heidän alapuolellaan tasangolla. Parin englannin penikulman päässä siitä, missä he seisoivat, hiekkakumpujen ja mimosapensaitten välissä, oli suuri kasaan kootuilla pensailla merkitty suunnikas. Sen sisäpuolelta kiemurteli noin tusinan verran ohuita savupilviä tyyneen aamuilmaan, samalla kuin sieltä kuului sekavaa syvää muminaa, kun miesten äänet ja kameelien ähkinä sekaantuivat yhtenäiseksi hyönteismäiseksi surinaksi.
"Uskottomat ovat jo keittäneet aamiaisensa", sanoi baggaralainen päällikkö varjostaen silmiään ruskealla jäntevällä kädellään. "He ovat todellakin saaneet nukkua huonosti, koska Hamid ja sata miestä ovat ammuskelleet heitä kuun noususta saakka."
"Samoin oli noiden toistenkin laita", vastasi sheikki Kadra viitaten miekkansa tupella vanhalle taistelukentälle päin. "Hekin saivat viettää muutaman päivän vähällä vedellä ja nukkua huonosti erään yön, ja heidän rohkeutensa lannistui, ennenkuin profeetanpojat ehtivät katsoa heitä silmiinkään. Tämä miekka joi paljon verta sinä päivänä ja juo vieläkin, ennenkuin aurinko on siirtynyt mereltä kukkuloille."
"Ja kuitenkin ovat nämä toisenlaisia miehiä", huomautti berberiläinen dervishi. "Niin, minä tiedän kyllä Allahin antaneen heidät meidän käsiimme, mutta saattaa käydä niinkin, että he suurine hattuineen pitävät puoliaan kauemmin kuin nuo kirotut egyptiläiset."
"Rukoilkaamme Allahia, että asian laita olisi niin!" huudahti tulinen baggaralainen mustien silmien välähtäessä. "En tuonut seitsemääsataa miestäni tänne rannikolle ajaakseni takaa naisia. Katsokaa, veljeni, he alkavat jo asettua taistelujärjestykseen."
Torvensoittajien puhaltama fanfaari kajahti etäisyydessä. Samalla heitettiin toisella sivustalla oleva, pensasröykkiö syrjään tahi poljettiin maahan ja suunnikkaassa majaillut pieni armeija alkoi liikkua hitaasti kentälle päin. Päästyään leirialueelta se pysähtyi ja auringon vinosti lankeavat säteet kimaltelivat pistimissä ja kiväärien piipuissa, kun rivit sulkeutuivat, kunnes suuret kypärit yhtyivät yhdeksi ainoaksi pitkäksi valkoiseksi nauhaksi. Pari punaista juovaa hehkui neliön kummallakin puolella, mutta muualla olivat taistelevat joukot tummankeltaisissa khakipuvuissa, joiden väri tuskin erosi erämaan hiekasta. Heidän taistelurintamansa sisäpuolella oli joukottain kameeleja ja muuleja, jotka kantoivat varustuksia ja ambulanssitarpeita. Sen kummallakin sivulla taasen oli kimalteleva ratsuväkiosasto, jonka edellä muuan harvaan hajautunut ratsumiesjono eteni jo hitaasti pensaiden täplittämän tasangon poikki pysähtyen jokaiselle kummulle ja katsellen varovasti ympärilleen kuin miesjoukko, jonka on kuljettava niiden miesten luiden keskitse, jotka ovat olleet heidän edeltäjiään.
Nuo kolme päällikköä viipyivät vielä kukkulan laella katsellen nälkäisin silmin ja yhteenpurruin huulin tummaa teräskypäräistä joukkoa.
"He ovat hitaampia lähtemään liikkeelle kuin egyptiläiset", murahti Hadendowan sheikki partaansa.
"Ja hitaampia ehkä pakenemaankin, hyvä veli", mumisi dervishi. "Eikä heitä kuitenkaan ole paljon – kolmetuhatta enintään."
"Ja meitä on kymmenentuhatta ja takeenamme profeetan ote keihäimme varsissa ja hänen sanansa lipussamme. Katsokaa heidän päällikköään, kuinka hän ratsastaa oikealle ja katselee meitä kiikarilla, jolla nähdään kauaksi. Voi hyvinkin olla mahdollista, että hän näkee tämänkin." Arabialainen heilutti miekkaansa tuolle pienelle ratsastajajoukolle, joka oli kannustanut hevosensa pois neliöstä.
"Katsokaa, hän vastaa!" huusi dervishi. "Ja katsokaa noita toisiakin, kuinka he taipuvat ja aaltoilevat. Haa, profeetan nimessä, minä jo ajattelinkin sitä!"
Hänen puhuessaan tuprahti neliön nurkasta pieni villamainen savukiehkura ja seitsemän naulan kranaatti räjähti kovalla metallimaisella paukahduksella juuri heidän päänsä yläpuolella. Säröt irroittivat sirpaleita kallioista heidän ympäriltään.
"Bismillah!" huudahti Hadendowa, "jos heidän tykkinsä voivat kantaa näin kauaksi, voivat meidänkin vastata niiden laukauksiin. Ratsasta sinä vasemmalle, Moussa, ja käske Alin nylkeä egyptiläiset, elleivät he saa luotejaan osumaan noihin. Ja mene sinä Hami oikealle katsomaan, että kolmetuhatta miestä on valmiina siinä syvänteessä, jonka me olimme valinneet. Antakaa muiden lyödä rumpua ja näyttää heille profeetan lippua, sillä heidän mustien sydämiensä nimessä heidän keihäänsä ovat juoneet kyllikseen verta, ennenkuin he saavat katsoa tähtiin jälleen."
Punaisten kukkulain laella oli muuan pitkä, kiemurteleva, kivilohkareitten täyttämä ylätasanko, joka aleni melko jyrkästi tasangolle päin muualla, paitsi yhdessä kohdassa, missä eräs mutkitteleva rotko aleni käyräviivaisesti alaspäin. Hiekkakummut ja oliivin väriset pensaat tukkivat sen suun. Tämän aseman laidalle oli arabialainen armeija asettunut, tuo kokoonhaalittu kirjava lauma hyökkääviä erämaan keihäsmiehiä, joiden joukossa oli hurjia ryösteleviä orjakauppiaita sisämaasta ja villejä dervishejä ylemmän Niilin varsilta, kaikki yhteisen pelottomuuden ja uskonvimman yhteen liittämiä. Siellä oli kaksi rotua, jotka ovat niin etäällä toisistaan kuin maapallon navat, noita ohuthuulisia ja suorahiuksisia arabialaisia ja paksuhuulisia kiharatukkaisia neekereitä; ja kuitenkin oli islamin usko liittänyt heidät lujemmin toisiinsa kuin veriheimolaisuus. Istuen kyykkysillään kallioiden välissä tahi maaten tilleissä joukoissa varjoisissa paikoissa he tuijottivat alhaalla hitaasti liikkuvaan neliöön, naisten rientäessä ryhmältä ryhmälle vesileileineen ja durrapusseineen ja huutaen kaikille katselijoille noita sotaisia Koraanin lauselmia, jotka taistelun hetkellä ovat yhtä hurjistuttavia todelliselle uskovaiselle kuin viini tavalliselle ihmiselle. Joukottain lippuja liehui tuon risaisen urhoollisen joukon yläpuolella, ja heidän seassaan ne emiirit ja sheikit, joiden oli määrä johtaa heitä uskottomia vastaan, istuivat erämaan hevosten ja valkoisten bishareeniläisten kameelien selässä.
Kun sheikki Kadra hyppäsi satulaan ja veti miekkansa, kajahti hurja kiljunta ja keihäät alkoivat kalista, sotarumpujen ruvetessa kumeasti kumisemaan kuin rannalle vyöryvät aallot. Hetkiseksi hyökkäsi esiin kallioille kymmentuhatta miestä käsivarret kohotettuina, vilahtelevana rykelmänä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat jälleen piilossa odottaen vakavina ja vaieten päällikköjensä käskyjä. Neliö oli nyt jo vähemmän kuin puolen englannin penikulman päässä harjanteelta ja kranaatti kranaatin jälkeen seitsennaulaisista tykeistä räjähti sen kohdalla ilmassa. Kumea oikealta kuuluva pauke ja sitten toinen ilmaisi, että egyptiläiset Kruppin tykit olivat ryhtyneet leikkiin. Sheikki Kadran haukansilmät näkivät, että kranaatit räjähtelivät kaukana maalin takana ja hän kannusti hevosensa paikalle, missä joukko päälliköitä oli kokoutunut parin tykin ympärille, joita niiden vangittu miehistö hoiti.
"Kuinka tämä on ymmärrettävää, Ben Ali?" huusi hän. "Näin eivät nämä koirat ampuneet silloin, kun heidän piti tähdätä omiin uskonveljiinsä."
Muuan päällikkö peräytti hevostaan työntäen veren tahraaman miekkansa tuppeen. Hänen vieressään pari egyptiläistä tykkimiestä lepäsi henkihieverissään maassa kurkku katkaistuna.
"Kuka suuntaa tykin tällä kertaa?" kysyi julmistunut päällikkö tuijottaen pelästyneihin miehiin. "Kuulehan nyt, sinä mustakalloinen paholaisen penikka, tähtää ja tähtääkin henkesi kaupalla!"
Voi johtua joko sattumasta tahi taidosta, mutta kolmas ja neljäs kranaatti räjähtivät neliön kohdalla. Sheikki Kadra hymyili julmasti nelistäen takaisin vasemmalle, missä hänen keihäsmiehensä olivat juuri matkalla rotkoon. Kun hän liittyi heihin, kuului alempaa tasangolta syvää murinaa kuin villin pedon murahtelua ja pieni ryhmä heimolaisia kaatui yhteen tempoilevaan kasaan jouduttuaan eräästä pensaikosta suunnattuun luotisateeseen. Mutta heidän toverinsa hyökkäsivät heidän ylitseen ja juoksivat kuiluun. Ja kaikkialta harjanteen laelta alkoi kuulua kovaa remingtonkiväärien pauketta.
Neliö oli tullut hitaasti lähemmäksi joutuen epäjärjestykseen kulkiessaan matalien hiekkakumpujen yli ja pysähtyen aina muutamien minuuttien kuluttua voidakseen järjestäytyä uudestaan. Saatuaan nyt varmuuden siitä, ettei pensaikossa ollut vihollisia, se muutti suuntaansa alkaen jatkaa matkaansa arabialaisten asemien sivutse. Rinne oli niin jyrkkä, ettei sitä vastaan voitu hyökätä suoraan, ja kenraali toivoi voivansa kääntää heidän rintamansa, jos he vain kulkisivat tarpeeksi pitkälle oikealle. Noiden punertavien kukkuloiden laella odottivat häntä paroonin arvo ja muutamia ylimääräisiä satoja hänen eläkkeeseensä, ja hän päätti hankkia ne molemmat itselleen sinä päivänä. Mutta remingtoneista suuntautuva tuli oli ilkeää, samoin kuin noista molemmista Kruppin tykeistäkin. Kameelien kantamissa ambulanssikoreissa oli jo enemmän miehiä kuin hän välitti nähdäkään. Mutta yleensä hän piti parempana olla ampumatta siksi kunnes hänellä olisi enemmän tähdättävää kuin muutamia satoja pörröisiä päitä, jotka pistivät esille terävän harjanteen takaa. Hän oli tanakka punakka mies, hyvä vistinpelaaja ja sotilas, joka tiesi tehtävänsä. Hänen miehensä luottivat häneen ja hänkin voi pätevistä syistä luottaa heihin, sillä sinä päivänä hänellä oli komennettavana mainioita joukkoja. Ollen tulinen lyhyen palvelusajan kannattaja hän piti tarkkaa huolta siitä, että ensimmäisiin taisteluihin ottivat osaa vain vanhimmat sotilaat, ja hänen pieni joukkonsa oli nytkin armeijan parasta ydinväkeä.
Neliön vasemman kärkijoukon muodosti neljä komppaniaa Royal Wessexiläisestä rykmentistä ja oikealla oli neljä komppaniaa Royal Mallowseja. Kummallakin puolella samojen rykmenttien toiset puolet marssivat neliössä komppanioittain. Niiden takana oikealla oli pataljoonallinen kaartilaisia ja vasemmalla merisotilaita, kun taasen jälkijoukot oli kokoonpantu tarkka-ampujapataljoonista. Pari kuninkaallisen tykistön seitsennaulaista tykkiä pysytteli neliön rinnalla ja noin tusinan verran valkopuseroisia merisotilaita sinitakkisten hienovartaloisten upseeriensa johdolla veti konekivääriään muiden edellä kääntäen sen silloin tällöin sylkemään luotejaan noita resuisia lippuja kohti, jotka liehuivat pykäläisellä harjanteella. Husaarit ja lansieerit vakoilivat pensaikossa molemmilla puolilla ja neliön sisällä liikkuivat kameelit silmissä humoristinen ylpeä ilme ja huulet, ollen hullunkurisine naamoineen jyrkkä vastakohta niille veren tahraamille miehille, jotka jo lepäsivät kyyristyneinä koreissa niiden molemmilla puolilla.
Neliö liikkui nyt hitaasti kallioiden suuntaan pysähtyen aina muutamien minuuttien kuluttua kokoamaan haavoittuneitaan ja suomaan tykeille ja konekiväärille aikaa ampumiseen. Miehet näyttivät vakavilta, koska arabialaisen armeijan näyttäytyminen kallioilla oli antanut heille epämääräisen kuvan vihollisen lukumäärästä ja hurjuudesta; mutta heidän kasvonsa muistuttivat kivistä, sillä heistä tiesi joka mies, että heidän oli joko voitettava tahi kuoltava – ja kuoltava sitäpaitsi erittäin vastenmielisellä tavalla. Mutta kaikkein vakavin oli kuitenkin kenraali, sillä hän oli huomannut jotakin, mikä punastutti hänen kasvonsa ja synkisti hänen otsaansa.
"Kuulkaahan, Stephen", sanoi hän ajutantilleen, "minusta nuo mallowsit näyttävät hieman hitailta. Oikea sivustakomppania peräytyi vähän neekerien näyttäytyessä kukkuloilla."
"Ne ovatkin neliön nuorimpia joukkoja, sir", mumisi ajutantti katsellen heitä arvostelevasti kiikarillaan.
"Käskekää eversti Flanaganin pitää huolta heistä, Stephen", sanoi kenraali ja ajutantti kiisi tiehensä. Eversti, muuan hieno vanha kelttiläinen soturi, kiiruhti heti tarkastamaan C-komppaniaa.
"Millaisessa kunnossa miehet ovat, kapteeni Foley?"
"Paremmassa kuin milloinkaan ennen, sir", vastasi vanhempi kapteeni sellaisella ilmeellä, joka panee madrasialaisen upseerin ajattelemaan murhaa, jos vain ehdotetaan, että hänen rykmenttiinsä otettaisiin rekryyttejä Punjabista.
"Rohkaiskaa kuitenkin heitä!" huusi eversti. Kun hän ratsasti tiehensä, sai eräs värillinen kersantti luodin ruumiiseensa ja kaatui suulleen muutamaan mimosapensaikkoon.
"Kersantti O'Rokes kaatui, surullista kyllä!" huusi muuan ääni.
"Viis siitä, pojat!" sanoi kapteeni Foley. "Hän kuoli kuin sotilas taistellen kuningattarensa puolesta."
"Helvettiin koko kuningatar!" huusi muuan käheä ääni riveistä.
Mutta tykkien jyske ja kirjoituskoneen rätinää muistuttava konekiväärin ääni rupesivat juuri silloin säestämään loppusanoja. Kapteeni Foley kuuli ne kuitenkin, kuten aliupseerit Grice ja Murphykin, mutta on hetkiä, jolloin kuuroja korvia voidaan pitää oikein jumalan suomana lahjana.
"Älkää väistykö, mallowsit!" huusi kapteeni konekiväärin paukkeen hetkiseksi vaientuessa. "Meidän pitää puolustaa tänään Irlannin kunniaa."
"Ja me tiedämmekin mainiosti, kuinka me sitä puolustamme", huusi sama pahaenteinen ääni, ja koko komppaniasta alkoi kuulua hiljaista sorinaa.
Kapteeni ja molemmat aliupseerit kokoutuivat neuvottelemaan marssivan joukon taakse.
"Heitä näyttää olevan hieman vaikea hillitä", mumisi kapteeni.
"Koira vieköön" sanoi Murphy, "he aikovat livistää tiehensä kuin punakintut."
"Kun mustat näyttäytyivät kukkulalla, olivat he melkein joutua epäjärjestykseen", sanoi Grice.
"Pistän ensimmäisen pakenevan miehen kuoliaaksi miekallani!" huusi Foley niin kovasti, että muutamat rivit hänen kummallakin puolellaan kuulivat hänen sanansa. Sitten hän lisäsi hiljemmin: "Sitä on kyllä katkera niellä, mutta velvollisuuteni on ilmoittaa ajatuksenne päällikölle ja pyytää, että hän sijoittaisi komppaniallisen jostakin muusta joukosta taaksemme". Hän ratsasti pois neliön turvallisuus mielessään, mutta ennenkuin hän ehti päämääräänsä, oli neliö lakannut olemasta.
Marssiessaan heistä paljaalta vuoren seinämältä näyttävän harjanteen vieritse he olivat päässeet sen rotkon kohdalle, missä pensaitten ja kalliolohkareitten takana kyyristeli kolmetuhatta valittua dervishiä bagarralaisen Hamid Wad Husseinin johdolla. Neliön vasemman sivustan edellä ratsastavien kolmen sotilaan pyssyt pamahtivat ja hetkistä myöhemmin he kannustivat hurjasti hevosiaan kumartuen niiden kaulalle ja kiitäen kovaa vauhtia hiekkakumpujen yli kolme- tahi neljäkymmentä neliä ratsastavaa päällikköä kintereillään. Kalliot, pensaat ja mimosapensaikot rupesivat äkkiä elämään. Ulvonta, joka vaiensi upseerien huudot, ja pitkä värähtelevä karjunta kajahtivat esille väijytyspaikasta. Hyökkääviä mustia olentoja tuli ja meni pensaiden välitse. Pari kovaa Royal Wessexien ampumaa yhteislaukausta, ja tykin ampuman kartessin räjähtäminen, ja sitten, ennenkuin toista ammusta ehdittiin työntää piippuun, oli elävä, kimalteleva, musta, teräksellä raudoitettu aalto vyörynyt tykin yli. Royal Wessexit oli työnnetty takaisin kameelien joukkoon ja tuhat uskonvimmaista pisteli ja hakkasi entisen neliön sydämeen.
Keskustassa olleet kameelit ja muulit painautuivat yhä enemmän yhteen, kun niiden ajajat peräytyivät vihollisen tieltä sulkien näköalan niiltä kolmelta osastolta, jotka voivat vain kertoa, että arabialaiset olivat hyökänneet huutaen Allahia avukseen. Nämä huudot kuuluivat yhä lähempää hiekkapilvien keskeltä, ponnistelevien eläimien laumasta ja kiroillen horjuvien miesten yhteensulloutuneesta joukosta. Muutamat wessexiläiset ampuivat arabialaisia niiden sivuutettua heidät, ja lääkärit kuiskailivatkin sittemmin keskenään, ettei sinä päivänä kiskottu haavoista ainoastaan remingtonkiväärien luoteja. Muutamat kokoutuivat pieniin ryhmiin pistellen raivokkaasti pistimillään hyökkääviä keihäsmiehiä. Toiset pitivät puoliaan seisoen selin kameeleihin ja toiset olivat kokoutuneet kenraalin ja hänen esikuntansa ympärille, jotka revolverit kädessään olivat heittäytyneet keskelle taistelun tuoksinaa. Mutta koko neliö liukui hitaasti pois rotkon läheisyydestä epäjärjestykseen joutuneen nurkan takaisin tunkemana.
Muiden joukkojen upseerit ja miehet katselivat hermostuneina taakseen tietämättä lainkaan, mitä oli tekeillä, ja voimatta viedä apua tovereilleen särkemättä järjestystä.
"Jupiter vieköön, he ovat tunkeutuneet wessexiläisten läpi!" huusi mallowsien Grice.
"Ne paholaiset ovat yllättäneet meidät, Ted", sanoi hänen veljensä aliupseeri tähdäten revolverillansa.
Rivit alkoivat horjua ja kokoutua vapaaehtoisen Conollyn ympärille kaikkien miesten puhuessa yhteen ääneen, kun upseerit katsoivat taakseen tomupilvien läpi. Merimiehet olivat vetäneet konekiväärinsä esille ja se levitti kuolemaa viidestä piipustaan hyökkäävien villien sivustaan.
"Äh, tuota kirottua konetta!" huusi muuan ääni. "Se on joutunut jälleen epäkuntoon." Sen kova metallinen rätinä oli tauonnut ja sen miehistö ponnisteli ja veti sen ruuveista.
"Tämä kirottu kohtisuora syöttäjä!" huusi muuan upseeri. "Ruuviavain, Wilson, ruuviavain! Tarttukaa lyömämiekkoihinne, pojat, he ovat kimpussamme!"
Hänen äänensä koveni huudoksi hänen lopettaessaan, koska lapiokärkinen keihäs oli hautautunut hänen rintaansa. Toinen dervishilaine hulmahti kumpujen yli hyökäten konekivääriä ja oikeata sivustaa vastaan. Merisotilaat joutuivat alakynteen heti, mutta mallowsit, joiden taisteluinto oli kiihtynyt, vastasivat moslemilaisten huutoon vieläkin hurjemmalla karjunnalla ja kaasivat heistä parisataa yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä yhteislaukauksella. Ulvovat, eteenpäin kiitävät viholliset kääntyivät oikealle syöksyen siihen aukkoon, joka oli jo valmistettu heille.
Mutta C-komppania ei ollut painanut liipasintakaan pysäyttääkseen tuota hurjaa hyökkäystä. Miehet nojautuivat äreinä martiineihinsa. Muutamat olivat heittäneet kiväärinsä maahankin. Conolly puhui kiihkeästi hänen ympärilleen kokoutuneille. Kapteeni Foley tunkeutui yhteenpuristuneen joukon läpi ja hyökkäsi hänen kimppuunsa revolveri kädessään.
"Tämä on sinun työtäsi, sinä roisto!" huusi hän.
"Jos te vain kohotatte revolverinne, kapteeni, valuvat aivonne takillenne", sanoi muuan matala ääni hänen vieressään.
Hän näki kohotetut kiväärit ja malttoi mielensä. Molemmat aliupseerit olivat tunkeutuneet lähemmäksi ja päässeet nyt hänen viereensä.
"Mitä tämä sitten on?" huusi hän, katsellen ympärilleen toisista hurjista kapinallisista kasvoista toisiin. "Oletteko te irlantilaisia? Oletteko te sotilaita? Mitä muuta varten te olisitte täällä kuin taistellaksenne maanne puolesta?"
"Englanti ei ole mikään isänmaamme", huusivat useat.
"Te ette taistele nyt Englannin puolesta, vaan Irlannin ja sen valtakunnan, johon sekin kuuluu."
"Musta kirous koko valtakunnalle!" huusi vapaaehtoinen McQuire heittäen kiväärinsä menemään. "Valtakunta tuki sitäkin miestä, joka ajoi minut pois kotoani tien viereen. Jäykistyköön käteni, jos painan liipasinta sen puolesta."
"Mitä on valtakunta meille, kapteeni Foley, ja mitä me välitämme kuningattarestakaan?" huusi muuan ääni.
"Annetaan poliisikunnan taistella hänen puolestaan."
"Niin, Jumalan nimessä, silloin se tulee saamaan paremman toimen kuin repimällä köyhien ihmisten kattoja."
"Tahi ampumalla heidän veljiään, kuten he tekivät minun veljelleni."
"Valtakunnan määräyksestä karkoitettiin vaikeroiva äitinikin tien viereen. Hänen poikansa saa mädätä, ennenkuin hän kannattaa sellaista, ja te voitte panna tämän jutun syytettyjen listalle sotaoikeuden ensi istuntoon."
Nuo kolme upseeria rukoilivat, uhkailivat ja taivuttivat turhaan. Neliö liikkui vielä samanlaisen verisen taistelun yhä riehuessa sen laidoilla. Heidän puhuessaankin oli heitä työnnetty taaksepäin ja hyödytön konekivääri kaatuneine miehistöineen oli jo enemmän kuin sadan jardin päässä heistä. Ja vauhti vain lisäytyi. Miesjoukko, kidutettu ja vääntelehtivä, koetti yhteisestä vaistosta päästä jollekin avonaisemmalle paikalle, missä se voisi järjestyä uudestaan. Kolme sivustaa oli vielä järjestyksessä, mutta neljäs oli joutunut saarroksiin ja pahaan pinteeseen sen toverien voimatta auttaa sitä. Kaarti oli ottanut vastaan hadendowalaisten uuden hyökkäyksen ja pakottanut heidät peräytymään yhteislaukauksella, ratsuväen tehdessä lopun toisesta osastosta sen tunkeutuessa ulos kuilusta. Kasallinen hevosia, joilta oli kintereet poikki, ja niiden taakse takertuneet miehet näyttivät, että keihäsmiehet maatessaan kasvoillaan pensaitten välissä voivat näyttää huutia takaa-ajajilleen. Mutta huolimatta kaikesta neliö liukui vieläkin nopeasti taaksepäin koettaen päästä vapaaksi kiduttajastaan, joka oli tarrautunut kiinni sen sydämeen. Hajoaisiko se vai voisiko se jälleen järjestyä? Viiden rykmentin elämä ja lipun kunnia riippuivat vastauksesta.
Muutamat ryhmät ainakin olivat hajoamaisillaan. Mallowsien C-komppania oli menettänyt kaiken sotilaallisen järjestyksensä ja peräytyi nyt huolimatta väsyneiden upseerien ponnistuksista, jotka kiroilivat, tyrkkivät ja rukoilivat koettaessaan turhaan pysäyttää heitä. He töykkivät ja tyrkkivät kapteeniaan ja aliupseereitaan tunkeutuessaan vapaaehtoisen Conollyn luo saamaan määräyksiään. Mutta sekamelska ei ollut levinnyt, sillä muut komppaniat olivat tomun, savun ja metelin keskellä menettäneet yhteytensä kapinallisiin tovereihinsa. Kapteeni Foley huomasi, että nytkin vielä ehkä oli aikaa välttää onnettomuus.
"Ajatelkaa nyt, mitä te teette, miehet!" huusi hän hyökäten johtajaa kohti. "Neliössä on tuhat irlantilaista ja he ovat kuoleman omia, jos meidän rintamamme murtuu."
Näillä sanoilla olisi ehkä ollut ainoastaan vähäinen vaikutus vanhaan kapinalliseen. On mahdollista, että hän suunnittelevissa aivoissaan oli jo laskenut, kuinka hän saisi kootuksi irlantilaisensa yhteen ja johdetuksi heidät meren rannalle takaisin. Mutta sillä hetkellä arabialaiset murtautuivat niiden kameelien välitse, jotka olivat tukkineet heiltä tien. Siellä taisteltiin ja huudettiin, muuan muuli kaatui, eräs haavoittunut hyppäsi koriin keihään tunkeutuessa hänen ruumiinsa läpi, ja kapeasta aukosta tulvi joukottain alastomia villejä, jotka olivat mielettömiä taistelusta, juopuneita teurastamisesta ja likaisia ja niljakkaita verestä, jota tippui heidän keihäistään, käsivarsistaan ja kasvoistaan. Heidän kiljuntansa, heidän kumartuvat, hyökkäävät vartalonsa, ja heidän survaisujensa hirvittävä voima teki heidät helvetin kuiluista esiin syöksyvien paholaisten näköisiksi. Olivatko nämä nyt irlantilaisten liittolaisia? Olivatko nämä niitä miehiä, joiden oli määrä taistella heidän puolestaan heidän vihollisiaan vastaan? Conollyn mieltä inhoitti jo sellainen ajatuskin.
Hän oli järkkymätön periaatteiden mies ja kuitenkin, kun hän näki nuo ulvovat viholliset, hänen periaatteensa horjuivat ja seuraavassa sekunnissa ne olivat jo haihtuneet olemattomiin. Hän näki erään suuren, hiilimustan neekerin tarttuvan muutamaan kameelinajajaan ja sahaavan veitsellään hänen kurkkunsa poikki. Hän näki erään pörrötukkaisen arabialaisen heittävän suuren keihäänsä heidän oman, pienen, Mills-kadun varrelta kotoisin olevan torvensoittajansa selän läpi. Hän näki tusinoittain samanlaisia veritekoja – haavoittuneiden murhaamista ja aseettomien teurastusta – ja huomasi yhdellä silmäyksellä merisotilaitten ahdinkoon joutuneen jälkijonon urheat kasvot. Mallowsitkin olivat kääntyneet ja seuraavassa silmänräpäyksessä Conolly oli hyökännyt C-komppanian keskelle koettaen upseerien avulla pakottaa miehiä liittymään tovereihinsa.
Mutta kurittomuus oli jo mennyt liian pitkälle. Tavallisilla sotilailla ei ollut enää rohkeutta liikkeissään. Heidän rintamansa oli jo murtunut ja tämä murhanhimoisten villien viime hyökkäys oli niin kova, etteivät pakokauhun valtaan joutuneet miehet voineet vastustaa sitä. He peräytyivät noiden raivokkaiden kasvojen ja verta tippuvien käsivarsien tieltä. Miksi he uhraisivat henkensä sellaisen lipun puolesta, josta he eivät lainkaan välittäneet? Miksi oli heidän johtajansa kehoittanut heitä pakenemaan kehoittaakseen heitä nyt taasen järjestäytymään uudelleen? He eivät halua järjestäytyä! He haluavat lähteä takaisin meren rannalle turvaan. Hän heittäytyi heidän keskelleen ojennetun käsivarsin, koettaen puhua heille järkeä huutaen ja huohottaen. Mutta se oli aivan hyödytöntä, koska hän ei enää voinut hallita heitä He olivat hajautuma isillään erämaahan kasvot käännettyinä merta kohti.
"Pojat, suostutteko puolustamaan tätä?" huusi muuan ääni. Se oli niin kaikuva ja voimakas, että pakenevat mallowsit katsoivat taakseen, pysähtyen sen pakoittamina, mitä he näkivät. Vapaaehtoinen Conolly oli iskenyt kiväärinsä pystyyn erääseen mimosapensaaseen. Siihen kiinnitetyssä pistimessä liehui pieni viheriä lippu kruunuttomine harppuineen. Jumala yksin tietää, mitä synkkää kapinaa varten tahi minkä mullistuksen merkiksi tuota lippua oli säilytetty Conollyn takin povitaskussa. Nyt se liehutteli viheriöitä laskoksiaan pakenevan joukon keskellä, kolmen ylpeän rykmentin lipun liukuessa hitaasti taaksepäin.
"Kuka puolustaa lippua?" huusi vapaaehtoinen.
"Sydänvereni sen puolesta, ja minun ja minun!" huusivat lukemattomat äänet. "Jumala sitä siunatkoon Lippu, pojat, lippu!"
C-komppania alkoi kokoutua sen ympärille. Harhailijat liittyivät toisiinsa viitaten: "Tänne, McQuire Flynn, O'Hara"; huudettiin: "Keräytykää lipun luo! Takaisin lipun luo!" Nuo kolme lippua kallistuivat taaksepäin ja kiehuva neliö koetti päästä avonaisemmalle paikalle, missä se voisi järjestää hajonneet rivinsä uudelleen, mutta C-komppania, vakavana ja ruudin mustaamana, vihollisen ahdistamana ja harventuen nopeasti, piteli vielä puoliaan tuon pienen kapinalipun ympärillä, joka liehui mimosapensaassa.
Kului pitkä puolituntinen, ennenkuin neliö päästyään vapaaksi vaikeuksistaan ja järjestettyään rivinsä alkoi hitaasti liikkua eteenpäin tasangon poikki, jonka yli se äsken tuskissaan ja ahdingossaan oli peräytynyt. Pitkät rivit kaatuneita wessexiläisiä ja arabialaisia näyttivät liiankin selvästi sen polun, jota pitkin se oli kulkenut.
"Kuinka monta hyökkäsi meidän kimppuumme, Stephen?" kysyi kenraali koputtaen nuuskarasiaansa.
"Arvostelisin joukon suuruuden tuhanneksi tahi kahdeksitoistasadaksi mieheksi, sir."
"En nähnyt kenenkään heistä palaavan. Mitä pirua wessexiläiset oikeastaan ajattelivatkaan? Kaarti piti kuitenkin puoliaan, kuten mallowsitkin."
"Eversti Flanagan ilmoittaa, että hänen etumainen sivustakomppaniansa joutui saarroksiin, sir."
"Hyvänen aika, sehän on juuri sama komppania, joka rettelöi meidän etääntyessämme."
"Eversti Flanagan ilmoittaa sen ottaneen vastaan koko hyökkäyksen raivon, suoden siten neliölle aikaa järjestäytymiseen."
"Käskekää husaarien ratsastaa eteenpäin, Stephen", sanoi kenraali, "ja yrittää, voivatko he nähdä enää mitään vihollisista. Ampuminen on lakannut ja mallowsit tarvitsevat luullakseni uusia rekryyttejä. Käskekää neliön sijoittautua oikealle ja lähteä sitten eteenpäin."
Mutta Hadendowan sheikki Kadra näki kukkulaltaan, että suurihattuiset miehet olivat järjestäytyneet uudestaan, ja huomasi, että he olivat tulossa takaisin sellaisten miesten päättäväiseen tapaan, joilla on vielä työ tekemättä. Hän neuvotteli dervishi Moussan ja Bagarran Husseinin kanssa käyden aivan surun murtamaksi kuullessaan, että kolmas osa hänen miehistään oli siirtynyt turvallisesti moslemien paratiisiin. Ja koska hänellä oli vielä muutamia voitonmerkkejä näytettävänä, antoi hän käskyn, ja erämaan soturit poistuivat seudulta yhtä salaisesti ja muiden kuulematta kuin he olivat tulleetkin.
Vain punaisen kallioisen ylängön ja muutamia satoja keihäitä ja remingtonkivääreitä ja tasangon, joka jo toisen kerran oli kirjavanaan kaatuneita miehiä, sai englantilainen kenraali haltuunsa päivän kestäneen taistelun palkinnoksi.
Muuan husaarieskadroona saapui ensimmäiseksi sille paikalle, missä kapinalippu oli liehunut. Suuret joukot kuolleita arabialaisia olivat sen merkkinä. Kehän keskellä ei liehunut enää mitään lippua, mutta kivääri oli vielä pystyssä mimosapensaassa ja sen ympärillä lepäsi feeniläinen vapaaehtoinen hiljaisine irlantilaisineen, jotka kaikki olivat haavoittuneet ruumiin etuosiin. Tunteellisuus ei kuulu englantilaisiin mielenilmaisuihin, mutta husaarikapteeni kohotti kuitenkin miekkansa kahvaa kunnioittavasti ratsastaessaan tuon veren tahraaman ympyrän ohi.
Englantilainen kenraali lähetti viestejä hallitukselleen ja samoin teki hadendowilaistenkin päällikkö, vaikka tyyli ja tapa erosivatkin hieman toisistaan. "Hadendowilaisten päällikkö sheikki Kadra Mohammed Ahmedille, Allahin valitulle, kunnioittaen ja tervehtien", alkoi kirje. "Tämä ilmoittaa sinulle, että tämän kuukauden neljäntenä päivänä ryhdyimme me taisteluun kaffireja vastaan, jotka nimittävät itseään englantilaisiksi, ja meillä oli apunamme päällikkö Hussein ja kymmenentuhatta oikeauskoista. Allahin suomasta armosta meidän onnistui murtaa heidän rivinsä ja ajaa heitä takaa englannin penikulman verran, vaikka nämä uskottomat ovat todellakin aivan erilaisia kuin egyptiläiset koirat ja ovat tappaneet paljon miehiämme. Kuitenkin me toivomme voittavamme, heidät jälleen ennen uutta kuuta, mihin tarkoitukseen minä luotan sinun lähettävän minulle tuhat dervishiä Omdurmanista. Voittomme merkiksi lähetän sinulle erään anastamamme lipun. Sen väristä päättäen voitaisiin luulla sen kuuluneen joillekin oikeauskoisille joukoille, mutta kaffirit uhrasivat empimättä henkensä suojellakseen sitä, minkävuoksi me luulemme sen olleen heille hyvin kalliin, vaikka se onkin näin pieni."
KOLME SOTAKIRJEENVAIHTAJAA
Siellä oli vain tuo yksi ainoa haiveninen ryhmä kupoolipalmuja tuossa laajassa mustien kivien ja oranssinvärisen hiekan täyttämässä erämaassa. Se sijaitsi korkealla rantatörmällä, ja alempana ruskeavetinen Niili virtasi nopeasti Ambigolen putouksia kohti muodostaen pienen vaahtoröyhelön jokaisen sen pintaa rikkovan kallion ympärille. Ylhäältä paljaalta siniseltä taivaalta aurinko paistoi hiekkaan ja hiekasta taasen hehkui helle ratsastajien kypärien lierien alle kuin sulatusuunin kärventävä kuumuus. Aurinko oli noussut niin korkealle, etteivät hevosten varjot olleet suuremmat niitä itseään.
"Huh!" huudahti Mortimer kuivaten otsaansa, "tämä on hikisempää kuin kasvihuoneessa."
"Varmasti", sanoi Scott. "On aivan kuin pitäisi ratsastaa parikymmentä englannin penikulmaa turkkilaisessa kylvyssä kiikarinesi, revolvereinesi, vesipulloinesi ja kaikkine muine kapineinesi, jotka täyttäisivät kokonaisen joulukuusen. Kewin ansari on mainio kasvihuone, mutta ei sopiva tarjoiluhuoneeksi. Äänestän tuohon palmumetsikköön leiriytymisen ja iltaan asti levähtämisen puolesta."
Mortimer suoristautui seisomaan jalustimissaan tähystäen tarkasti etelään päin. Kaikilta suunnilta näkyi vain samanlaisia palaneita mustia kallioita ja räikeätä oranssinväristä hiekkaa. Vain eräässä paikassa näytti muuan ajoittain keskeytyvä viiva kulkevan niiden rosoisten nyppylöiden välitse, joita jatkui joelle asti. Se oli arabialaisten jo aikoja sitten hävittämän vanhan rautatien pohja, jota eteenpäin pyrkivät egyptiläiset nykyään panivat jälleen kuntoon. Koko tuossa autiossa seudussa ei näkynyt muita ihmisten tekemän työn merkkejä.
"Ne ovat palmuja tahi sitten eivät mitään", sanoi Scott.
"No niin, otaksutaan, että meidän on pakko levätä, ja kuitenkin minä murisen jokaisen tunnin menetystä, kunnes tapaamme pääjoukot. Mitä sanoisivatkaan päätoimittajamme, jos me myöhästyisimme taistelusta?"
"Hyvä mies, niin vanhalle linnulle kuin sinulle ei minun kai tarvitse sanoakaan, ettei kukaan järkevä nykyaikainen kenraali ryhdy hyökkäykseen ennen sanomalehtimiesten tuloa."
"Ette suinkaan tarkoita sitä?" sanoi nuori Anerley. "Luulin heidän pitävän meitä sietämättömänä vastuksena."
"'Sanomalehtien kirjeenvaihtajat ja matkustelevat herrasmiehet ja koko tuo hyödyttömien laiskureiden muodostama joukko', sanotaan lordi Wolseleyn 'Sotilaan Taskukirjassa'" huudahti Scott. "Me tiedämme kaiken tuon, Anerley", lisäsi hän iskien silmää sinisten silmälasiensa takaa. "Jos vain taistelu olisi kysymyksessä, saisimme me pian saattajiksemme ratsuväkeä, että voisimme kiiruhtaa. Minä olen ollut mukana viidessätoista näkemättä milloinkaan ainoatakaan, mihin he eivät olisi järjestäneet pöytää kirjeenvaihtajille."
"Niin, siinä ei ole valittamista, mutta voihan sattua niinkin, ettei vihollinen olekaan niin hienotunteinen", sanoi Mortimer.
"Se ei ole kyllin voimakas ryhtyäkseen taisteluun."
"No kahakkaan sitten?"
"Luultavinta on, että se hyökkää jälkijoukkojen kimppuun. Siinä tapauksessa me olemme juuri siellä, missä meidän pitääkin olla."
"Niin olemmekin. Mitä sillä on väliä, vaikka parikymmentä Reuterin miestä onkin etujoukoissa. No niin, me levähdämme ja syömme väliaterian palmujen varjossa."
Heitä oli kolme ja he toimivat suurten lontoolaisten lehtien sotakirjeenvaihtajina. Reuterin miehet olivat kolmenkymmenen englannin penikulman päässä heidän edellään, mutta pari iltalehden kirjeenvaihtajaa oli parinkymmenen englannin penikulman päässä heidän takanaan. Ja he kaikki yhdessä edustivat sen yleisön silmiä ja korvia – noita hiljaisia miljoonia, jotka olivat maksaneet kaikesta ja jotka odottivat kärsivällisesti saadakseen tietää kustannustensa tulokset.
He olivat merkillisiä miehiä, nämä lehtien kamaripalvelijat. Joukossa oli pari leirielämään jo täysin perehtynyttä, mutta kolmas oli mukana vasta ensi retkellään ja kunnioitti sen vuoksi äärettömästi kuuluisia tovereitaan.
Ensimmäinen, joka oli juuri laskeutunut punaisenruskean poloponinsa satulasta, oli Intelligencen kirjeenvaihtaja Mortimer. Hän oli pitkä, suora ja teräväkasvoinen mies khaki-kangastakkeineen ja ratsuhousuineen, sarkaisine säärystimineen ja punaisine nauhoineen ja ihoineen, jonka aurinko ja tuulet olivat ruskettaneet skotlantilaisen männyn pinnan väriseksi ja moskiitot ja hiekkakärpäset tehneet laikulliseksi. Toinen taasen, muuan pieni, vikkelä ja liikkeissään elohopeaa muistuttava mies sinisenmustine kiharaisine partoineen ja hiuksineen ja vasemmassa kädessä alituisesti heiluvine kärpäsläppineen, oli Courierin kirjeenvaihtaja Scott, joka oli ollut mukana suurimmissakin vaaroissa ja tehnyt useampia kepposia kuin kukaan muu hänen alallaan toimiva mies, paitsi kuuluisaa Chandleria, joka ei enää kyennyt lähtemään sotanäyttämöille. Mortimer ja Scott olivat kummallisia vastakohtia ja juuri tässä eroavaisuudessa piilikin heidän läheisen ystävyytensä salaisuus. Toinen täydensi toista. Toisen voima oli toisen heikkoudessa, mutta yhdessä he muodostivat täydellisen kokonaisuuden. Mortimer oli saksilainen, hidas, tunnollinen ja harkitseva; Scott taasen kelttiläinen, vikkelä, huoleton ja etevä. Mortimer oli luotettavampi, mutta Scott viehättävämpi. Mortimer oli perusteellisempi ajattelija, mutta Scott parempi puhuja. Kummallisesta yhteensattumasta, vaikka kumpikin oli nähnytkin paljon sotia, eivät heidän retkensä olleet sattuneet milloinkaan samaan aikaan. Yhdessä he voivat tehdä selkoa koko nykyaikaisesta sotahistoriasta. Scott oli ollut mukana Plevnassa, Shipkassa, Zulu-maassa, Egyptissä ja Suakimissa. Mortimer oli nähnyt buurisodan, Chilen, Bulgarian ja Serbian taistelut, Gordonin vapauttamisen, Intian rajakahakat, Brasilian kapinan ja Madagascarin valloituksen. Tällaiset perinpohjaiset persoonalliset tiedot maustivat heidän keskusteluaan kummallisesti. Siihen ei sisältynyt minkäänlaisia vanhoja olettamuksia eikä luuloja, vaan kaikki oli todellista ja lopullista. Puhuja oli ollut siellä, nähnyt kaiken ja sillä hyvä.
Mutta huolimatta heidän ystävyydestään vallitsi näiden kahden miehen välillä mitä kiihkein ammattikilpailu. Kumpikin olisi mielellään uhrannut henkensä auttaakseen toveriaan, mutta kumpikin olisi empimättä uhrannut toverinsa palvellakseen lehteään. Milloinkaan ei kukaan kilparatsastaja ole halunnut niin kiihkeästi voittavaa ratsua kuin he täyttä palstaa aamujulkaisuun, muiden lehtien tietämättä asiasta mitään. He olivat hyvin rehellisiä siihen nähden. Kumpikin tunnusti suoraan olevansa valmis livistämään toverinsa luota eikä kumpikaan kieltänyt sitä, että velvollisuus työnantajia kohtaan on paljon suurempi kuin mitkään henkilökohtaiset vaikuttimet.
Kolmas oli Gazetten kirjeenvaihtaja Anerley, nuori, kokematon ja melko tyhmän näköinen mies. Hänen alahuulensa oli niin lerpallaan, että muutamat hänen läheisimmistä ystävistään pitivät sitä hänen luonnettaan häväisevänä, ja hänen silmänsä olivat niin hitaat ja uniset, että ne näyttivät teeskenteleviltä. Taipumus sotilasammattiin oli lähettänyt hänet pari kertaa syysharjoituksiin ja hänen jotensakin maalaukselliset kuvauksensa olivat taivuttaneet Gazetten omistajat suomaan hänelle kokeeksi sotakirjeenvaihtajan toimen. Hänen käytöksessään oli sellaista huvittavaa arkuutta, joka suositteli häntä kokeneemmille tovereilleen, ja vaikka he hymyilivätkin joskus hänen rehellisille keinoilleen, tuntui heistä lohduttavalta, että heillä oli sellainen toveri, jonka puolelta heidän ei tarvinnut pelätä mitään. Siitä päivästä lähtien, jolloin he olivat jättäneet taakseen Sarrasin sähkölennätinaseman, oli mies, joka ratsasti viisitoista puntaa maksavalla, kolmetoista kämmenleveyttä ja neljä tuumaa korkealla syrialaisella ratsulla, luovutettu miesten käsiin, jotka omistivat pari niin nopeaa poloponia, ettei parempia milloinkaan ole kiitänyt Ghezirehin aavikoilla.
Kaikki kolme olivat laskeutuneet satulasta ja taluttivat nyt hevosensa tervetulleeseen varjoon. Messinkiä muistuttavassa keltaisessa valossa muodosti jokainen oksa niin tumman ja kiinteän varjon, että miehet tahtomattaan nostelivat jalkojaan kulkiessaan niiden yli.
"Palmut muodostavat mainion hattunaulakon", sanoi Scott ripustaen revolverinsa ja vesipullonsa noihin ylöspäin kääntyviin nastoihin, jotka kohosivat rungosta. "Mutta varjoa suoviksi puiksi eivät nämä ole erikoisen onnistuneita. Kummallista, ettei yleisessä lopputasoituksessa ole keksitty mitään vähemmän hataraa kuuman vyöhykkeen maille."
"Kuten esimerkiksi intialainen banianipuu."
"Tahi Ashanteen hienot kovapuiset puulajit, joiden varjossa kokonaiset rykmentit voivat aterioida."
"Birman teakpuut eivät ole huonoja nekään. Jupiter vieköön, tupakkakääryt ovat hajonneet satulalaukkuun! Tuo pitkäsäikeinen sekoitus on liian väkevää tälle ilmastolle. Kuinka on kuormaston laita, Anerley?"
"Se on täällä viiden minuutin kuluttua."
Kallioiden välistä kiemurtelevaa polkua pitkin lähestyi kuormastokameelien muodostama pieni ryhmä sievästi. Ne tulivat sipsutellen ja keinuen, käännellen päätään hitaasti puolelta toiselle itsetietoisten naisten tapaan. Niiden edellä ratsasti kolme berberiläistä palvelijaa aaseilla ja taaempana kävelivät arabialaiset kameelinajajat. He olivat olleet matkalla yhdeksän pitkää tuntia aina kuun noususta saakka väsyneiden kameelien kulkiessa puolikolmatta englannin penikulmaa tunnissa, mutta nyt ne lisäsivät vauhtiaan, sekä miehet että elukat, huomatessaan metsikön ja miehettömät hevoset. Kuormat oli purettu muutamissa minuuteissa, eläimet sidottu liekaan, tuli sytytetty, raikasta vettä tuotu virrasta ja jokainen kameeli luovutti kantamastaan varastosta pienen kasallisen elintarpeita sen pöytäliinan keskelle, jota ilman ei ainoakaan täysiverinen arabialainen alennu aterioimaan. Häikäisevä valaistus kauempana ja lievennetty kirkkaus varjossa, tummansinistä taivasta vasten kuvastuvat viheriät palmujen latvat ja liehuvat, hiljaa liikkuvat arabialaiset palvelijat, oksien rätinä, palavan nuotion savu ja kameelien tyynet ylpeät päät ilmestyvät aina unissa niille, jotka ovat kerran nähneet ne. Scott särki munia paistinpannuun laulaen samalla jotakin rakkauslaulua kirkkaalla syvällä äänellään. Anerley oli haudannut päänsä ja käsivartensa lautaisen laatikon syvyyksiin päästäkseen tiivistettyjä liemiä, lihaa, kananpoikia ja sardiineja sisältävien astioiden välitse käsiksi hilloastioihin, jotka olivat joutuneet alimmaisiksi. Tunnollinen Mortimer kirjoitteli taskukirjaansa polveaan vasten muistiin kaiken sen, mitä insinööri oli kertonut hänelle pääteasemalla eilen. Äkkiä hän kohotti katseensa ja näki miehen itsensä ratsastavan kastanjanvärisellä ponillaan kumpuisen seudun poikki sukellellen ja kohoillen.
"Hei, tuolla on Merryweather!"
"Kuinka hänen poninsa vaahtoaa! Hän on nähtävästi pakottanut sen nelistämään tuolla tapaa tuntikausia. Hei, Merryweather, hei!"
Insinööri, pieni tanakka mies punaisine piikkipartoineen, käyttäytyi kuin hän olisi aikonut ratsastaa heidän leirinsä ohi sanaa puhumatta ja pysähtymättä. Nyt hän kääntyi ja hilliten poninsa vauhdin raviksi tuli suoraan heitä kohti.
"Jumalan nimessä, antakaa minulle jotakin juotavaa!" sanoi hän korahdellen. "Kieleni on tarttunut kiinni kitalakeen."
Mortimer riensi hänen luokseen vesipulloineen, Scott toi whiskypullon ja Anerley tinatuopin. Insinööri joi niin kauan, että hän vallan hengästyi.
"Niin, minun täytyy lähteä!" sanoi hän kuivaten vesitipat viiksistään.
"Joitakin uutisia?"
"Rautatierakennukselle on ilmestynyt odottamattomia esteitä. Minun on pakko puhutella kenraalia. On kirottua, ettei täällä ole sähkölennätintä."
"Voimmeko me ilmoittaa lehdillemme mitään?" Muistikirjat ilmestyivät näkyviin.
"Kerron teille kaikki sitten kun olen puhutellut kenraalia."
"Dervishejäkö?"
"Vääriä huhuja vain, kuten tavallisesti. Hei, Jinny! Hyvästi!"
Hypähdellen pehmeästi hiekalla ja kavioiden kapsahdellessa kovemmin kivien välissä väsynyt poni lähti jatkamaan matkaansa.
"Luullakseni tämä ei ollut mitään vakavampaa", sanoi Mortimer tuijottaen hänen jälkeensä.
"Kirotun vakavaa!" huusi Scott. "Liikkiö ja munat ovat palaneet. Ei, kaikki on hyvin. Ne ovat nyt valmiit käännettäviksi. Aukaiskaa laatikko, Anerley. Tule nyt vain tänne, Mortimer, ja pistä muistikirja taskuusi. Haarukka on voimakkaampi kynää juuri tällä hetkellä. Mutta mikä teitä vaivaa, Anerley?"
"Arvailin juuri, kannattaako tuosta äskeisestä sähköttää lehdelleni."
"Omistajien asia on ilmoittaa teille, kannattaako se vai ei. Meidän asiamme ei ole syventyä halpamaisiin rahalaskelmiin. Meidän pitää sähköttää jotakin tehdäksemme oikeutta khakitakeillemme ja kangassäärystimillemme."
"Mutta mitä tuosta on sanottava?"
Mortimerin pitkät ankarat kasvot vääntyivät hymyyn nuoremman miehen kokemattomuuden johdosta. "Meidän alallamme ei ole lainkaan tavallista antaa neuvoja toisille", sanoi hän. "Koska sähkösanomani on kuitenkin jo kirjoitettu, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että luette sen. Mutta siitä te saatte olla aivan varma, etten näyttäisi sitä teille, jos se vain olisi hiemankaan tärkeä."
Anerley tarttui paperisuikaleeseen ja luki:
"Merryweather vastukset keskeyttävät matkustaa kenraalin luo neuvottelemaan luonnolliset vaikeudet estävät myöhemmin aiheettomia huhuja dervisheistä."
"Tämä on hyvin suppeaa", sanoi Anerley rypistäen kulmiaan.
"Suppeaako?" huudahti Scott. "Hyvänen aika, sehän on suorastaan syntisen puheliasta. Jos vain päällikköni saisi tuollaisen sähkösanoman, rikkoisivat hänen sanansa lampunvarjostimetkin. Pyyhkisin pois puolet siitä, esimerkiksi sanat: 'matkustaa', 'luonnolliset', ja 'huhuja'. Mutta päällikköni muodostaisi siitä sittenkin kymmenrivisen uutisen."
"Kuinka sitten?"
"No niin, minä voin sen tehdä itsekin tässä näyttääkseni teille. Ojentakaa minulle tuo kynä." Hän kirjoitti minuutin ajan muistikirjaansa. "Se tulee kuulumaan jotensakin tähän tapaan:
"'Herra Charles Merryweather, tuo kuuluisa rautatieinsinööri, joka juuri valvoo Sarrasista rintamalle suunnitellun rautatien rakentamista, on tavannut tiellään melkein voittamattomia vastuksia tärkeän työnsä nopealle suorittamiselle' – päällikköni tietää luonnollisesti, kuka Merryweather on ja mitä hän toimii, joten sana 'vastukset' tulee ilmaisemaan kaiken tuon hänelle. 'Hänen on tänään ollut pakko lähteä neljänkymmenen englannin penikulman pituiselle matkalle rintamalle voidakseen neuvotella kenraalin kanssa niistä toimenpiteistä, jotka ovat tarpeen työn helpottamiseksi. Tarkemmat tiedot näiden vaikeuksien oikeasta laadusta julkaistaan myöhemmin. Kaikki on rauhallista liikeväylällä, vaikka noita tavallisia itsepäisiä huhuja dervishien oleskelemisesta itäisillä hiekkatasangoilla onkin liikkeellä. – Omalta kirjeenvaihtajaltamme."
"Miltä se kuulostaa?" huudahti Scott riemuiten, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät äkkiä mustan parran raosta, "Se on hyvää silmänlumetta vanhalle rakkaalle yleisölle."
"Mahtaisikohan tuo kiinnittää sen mieltä?"
"Oh, kaikki on siitä mielenkiintoista! He haluavat tietää kaiken yksityiskohtia myöten ja heistä on mieluista ajatella, että siellä on mies, joka saa sata puntaa kuukaudelta vain siitä, että hän kertoo uutiset heille."
"Te olette hyvin ystävällisiä opettaessanne minulle kaikkea tällaista."
"No niin, hieman epäjohdonmukaistahan se kyllä on, koska me kaikissa tapauksissa olemme tulleet tänne kilpailemaan toistemme kanssa, jos me suinkin vain voimme. Täällä ei ole enää munia ja teidän pitää korvata ne hillolla. Luonnollisesti, kuten Mortimer jo sanoikin, tällainen sähkösanoma kuin tämä ei ole lainkaan tärkeä missään muussa suhteessa kuin sikäli, että se ilmoittaa toimistoon meidän nykyään oleskelevan Sudanissa eikä Monte Carlossa. Mutta kun vakava työ tulee kysymykseen, pitää jokaisen toimia yksinään."
"Onko se aivan välttämätöntä?"
"Hyvänen aika, tietysti se on!"
"Minä puolestani luulisin, että jos vain kolme miestä toimii yhdessä jakaen saamansa uutiset, saavat he aikaan parempia tuloksia kuin yksinään ja voivat viettää paljon mukavampaa elämää."
Molemmat vanhemmat miehet istuivat hillovoileivät käsissään heidän kasvojensa ilmaistessa vilpitöntä inhoa.
"Me emme ole tulleet tänne nauttimaan mukavuuksista", sanoi Mortimer vilkaisten vihaisesti silmälasiensa takaa, "vaan tekemään niin paljon kuin suinkin lehtiemme hyväksi. Kuinka ne voisivat kilpailla keskenään, ellemme mekin sitä tee? Jos me kaikki liittyisimme yhteen, voisimme heti sekautua Reuterin miehiin."
"Hyvänen aika, sehän riistäisi ammatiltamme kaiken sen viehätyksen!" huudahti Scott. "Nykyään saa reippain mies kirjoituksensa ensimmäiseksi lennätinasemalle. Mutta jos me jakaisimme kaiken tasan, olisiko tuollainen reippaus lainkaan tarpeen?"
"Ja nykyään on parhaimmin varustetulla miehellä parhaimmat mahdollisuudet", huomautti Mortimer katsahtaen laikullisiin poloponeihin ja tuohon mitättömän pieneen syrialaiseen harmaaseen. "Se palkitsee täydellisesti kaukokatseisuuden ja yritteliäisyyden. Jokainen mies yksikseen ja paras mies voittakoon."
"Sillä keinoin saadaan juuri selville, kuka paras mies on. Ajatelkaa Chandleria. Hän ei olisi milloinkaan saanut sopivaa tilaisuutta, ellei hän olisi aina noudattanut omaa mieltään. Tehän olette kuulleet, kuinka hän teeskenteli katkaisseensa säärensä, lähetti kilpailevan kirjeenvaihtajan hakemaan lääkäriä ja sai siten hyvän etumatkan lähtiessään lennätinasemalle."
"Aiotteko te väittää tuota oikeaksi menettelyksi?"
"Kaikki on oikeata. Siinä ottelee teidän järkenne minun järkeni kanssa."
"Minä sanoisin sitä epärehellisyydeksi."
"Sanokaa sitä miksi ikinä vain haluatte. Chandlerin lehti sai selostuksen taistelusta eikä tuo toinen. Se perusti Chandlerin maineen."
"Tahi muistelkaa Westlakea", sanoi Mortimer tukkien tupakkaa piippuunsa. "Hei, Abdul, tule korjaamaan lautaset pois! Westlake sai tietonsa perille teeskentelemällä olevansa hallituksen lähetti ja käyttämällä hallituksen hevosia. Hänen lehteään myytiin silloin puolimiljoonaa kappaletta."
"Onko tuokin laillista?" kysyi Anerley miettiväisesti.
"Miksi ei?"
"Kuulostaa hieman hevosvarkaudelta ja valehtelemiselta."
"No niin, minä ainakin tekisin mielelläni pieniä hevosvarkauksia ja valehtelisinkin, jos vain saisin kirjoittamani artikkelin lontoolaiseen lehteen muiden lehtien tietämättä asiasta mitään. Mitä sinä siihen sanot, Scott?"
"Olen valmis kaikkiin muihin tekoihin, paitsi murhiin."
"Minä puolestani en ole aivan varma, voiko sinuun luottaa siinäkään."
"No niin, luullakseni minä en voisi tehdä itseäni syylliseksi jonkun sanomalehtimiehen murhaan. Se olisi minusta ammattimaisten seurustelusääntöjen suoraa rikkomista. Mutta jos joku asiaankuulumaton tunkeutuu korkeasti jännitetyn sotakirjeenvaihtajan ja sähkölennättimen väliin, tekee hän sen vahingokseen. Hyvä Anerley, sanon teille suoraan, että jos te vain aiotte ruveta epäröimään, voisitte te yhtä hyvin oleskella Fleet-kadun varrella kuin Sudanissa. Meidän elämämme on säännötöntä. Työtämme ei ole vielä milloinkaan järjestetty. Sekin tulee epäilemättä tapahtumaan jonakin kauniina päivänä, mutta aika ei ole vielä sopiva sille. Tehkää mitä voitte ja miten vain voitte ja olkaa ensimmäinen mies lennätinasemalla. Sellainen on minun neuvoni teille ja lisään siihen vielä sen, että te seuraavalla kerralla lähtiessänne tällaiselle retkelle hankitte itsellenne niin hyvän hevosen kuin rahalla vain voitte saada. Mortimer voi ehkä voittaa minut tahi minä hänet, mutta sen me tiedämme ainakin, että meillä on maakunnan nopeimmat ponit. Me olemme kiinnittäneet huomiomme kaikkiin seikkoihin."
"En ole niinkään varma siitä", sanoi Mortimer hitaasti. "Sinä tiedät luonnollisesti sen, että vaikka hevonen voittaakin kameelin parillakymmenellä englannin penikulmalla, voittaa kameeli hevosen kolmellakymmenellä."
"Mitä, joku noista kameeleistako?" huudahti Anerley hämmästyneenä.
Molemmat vanhemmat miehet purskahtivat nauruun.
"Ei, ei, vaan joku todellinen jalorotuinen juoksija – tuollainen eläin, jolla dervishit ratsastavat tehdessään salamannopeita hyökkäyksiään."
"Onko sellainen laukkaavaa hevostakin nopeampi?"
"No niin, se väsyttää vähitellen hevosen. Se juoksee samaa vauhtia koko ajan lepohetkiä ja juomaa kaipaamatta, ja se kulkee epätasaisella maalla paljon nopeammin kuin hevonen. Halfassa toimeenpantiin usein pitkänmatkan kilpailuja ja kameelit voittivat aina kolmenkymmenen englannin penikulman pituiset matkat."
"Meidän ei kuitenkaan tarvitse moittia itseämme, Scott, sillä tuskinpa meidän tarvitsee lähteä viemään sanomaa kolmenkymmenen englannin penikulman päähän. Kenttälennätin valmistuu tulevalla viikolla."
"Aivan niin, mutta tällä haavaa –"
"Tiedän sen, hyvä mies, mutta talon edustalla ei ole minkäänlaista tungosta. Jos te kuormitatte juhdat kello viiden aikaan, on teillä vielä kolme tuntia vapaata. Joko iltalehtien kirjeenvaihtajat ovat näkyvissä?"
Mortimer tarkasteli pohjoista taivaanrantaa kaksoiskiikarillaan.
"Heistä ei näy merkkiäkään vielä."
"He kykenevät vallan hyvin matkustamaan päivän polttavassa kuumuudessakin. Juuri sellaiseen ovat iltalehtien kirjeenvaihtajat soveliaitakin. Käsitelkää varovasti tikkujanne, Anerley. Nämä palmulehdot räjähtävät ilmaan kuin ruutikellarit, jos te vain sytytätte ne tuleen. Hyvää yötä." Molemmat miehet ryömivät moskiittoverkkojen alle vaipuen heti tuohon syvään uneen, joka on luonteenomaista kaikille ulkoilmassa oleskelijoille.
Nuori Anerley nojasi muutamaan palmuun piippu huuliensa välissä ja miettien saamiaan ohjeita. Kaikissa tapauksissa olivat he ammattikuntansa etevimpiä, nuo miehet, eikä hänen uusikon sopinut niin ollen ryhtyä oikomaan heidän menettelytapojaan. Jos he palvelevat lehtiään siten, piti kai hänenkin tehdä samoin. He olivat ainakin olleet rehellisiä ja ystävällisiä opettaessaan hänelle pelin sääntöjä. Jos ne olivat tarpeeksi hyviä heille, olivat ne tarpeeksi hyviä hänellekin.
Iltapäivä oli paahtavan kuuma ja nuo pienet vaahtokuplat Niilin mustien kimaltelevien kivilohkareitten kärkien ympärillä näyttivät suloisen viileiltä ja viehättäviltä. Mutta uiminen ei voinut tulla kysymykseenkään vielä muutamiin tunteihin. Ilma kimmelsi ja värähteli hehkuvan kuuman hiekka- ja kiviaavikon yläpuolella. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut ja hyönteisten surina ja iniseminen houkutteli jokaista nukkumaan. Jossakin kauempana huuteli muuan harjalintu. Anerley kopisti tuhkan pois piipustaan ja oli juuri kääntymäisillään vuodettaan kohti, kun hänen silmänsä näkivät jotakin liikkuvan erämaassa etelässä.
Siellä ratsasti joku mies heitä kohti niin nopeasti kuin hän epätasaisella maalla vain pääsi. Joku lähetti armeijasta, ajatteli Anerley, mutta silloin hänen katsoessaan auringonsäteet sattuivat miehen kasvojen toiselle puolen ja hänen leukansa leimahti kullanväriseksi. Kahdella miehellä ei voinut olla sen väristä partaa. Tulija oli Merryweather, insinööri, ja hän oli palaamassa takaisin. Mutta miksi maailmassa hän palasi? Hänhän oli tahtonut niin välttämättä tavata kenraalia ja kuitenkin hän palasi nyt takaisin toteuttamatta aikomustaan. Olikohan syy siinä, että hänen poninsa oli toivottomasti väsyksissä? Se näytti kuitenkin liikkuvan vielä hyvin. Anerley tarttui Mortimerin kaksoiskiikariin ja vaahtoava hevonen ja väsynyt, ruoskaa heiluttava mies ilmestyivät nelistäen näköpiirin keskelle. Mutta miehen olennossa oli jotakin, mikä selitti hänen palaamisensa salaisuuden.
Hänen katsellessaan ratsastajaa tämä sukelsi muutamaan kuoppaan häviten näkyvistä. Hän ymmärsi syvänteen tuollaiseksi kapeaksi kuiluksi, jotka johtavat virralle saakka, ja hän odotti kiikari kädessään ratsastajan jälleen ilmestymistä. Mutta minuutti minuutin perästä kului hänen näkemättä merkkiäkään. Tuo kapea kuilu näytti nielleen miehen ja ratsun kokonaan. Ja sitten hätääntyneesti liikahtaen ja säpsähtäen hän näki pienen harmaan pilven kohoavan kallioiden välistä ja ajautuvan pitkänä utuisena kielekkeenä erämaahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jo herättänyt Scottin ja Mortimerin heidän unestaan.
"Nouskaa, veikkoset!" huudahti hän. "Luulen dervishien ampuneen Merryweatherin."
"Eikä Reuterin miehiä ole täällä!" huusivat molemmat sotavanhukset puristaen riemuiten muistikirjojaan. "Merryweatherko ammuttu? Missä, milloin ja kuinka?" Anerley selitti muutamissa sekunneissa näkemänsä. "Kuulitteko te jotakin?"
"En mitään."
"No niin, laukauksen kaiku lakkaa kuulumasta hyvin helposti kallioiden välissä. Jupiter vieköön, katsokaa noita hiirihaukkoja!"
Pari ruskeata suurta lintua liiteli sinisellä taivaalla. Scottin puhuessa ne kiersivät alemmaksi ja laskeutuivat vihdoin erääseen pieneen kuiluun.
"Tämä riittää jo", sanoi Mortimer tukkien melkein nenänsä muistikirjansa lehtien väliin. "'Merryweather pysäytettiin, lähti paluumatkalle, silvottiin kuoliaaksi, ryösteleviä dervishejä'. Miltä se kuulostaa?"
"Te siis luulette hänen tiensä tulleen katkaistuksi?"
"Miksi hän muuten olisi palannut?"
"Siinä tapauksessa, jos he olivat hänen edellään ja jos vain toiset katkaisivat hänen tiensä, täytyy siellä olla useita pieniä ryösteleviä joukkoja."
"Niin minäkin luulen."
"Entä tuo silpominen?"
"Olen taistellut arabialaisia vastaan ennenkin."
"Mihin te aiotte nyt lähteä?"
"Sarrasiin."
"Minä ratsastan luullakseni teidän ohitsenne", sanoi Scott.
Anerley mietti hämmästyneenä sitä ehdottomasti kylmän asiallista tapaa, millä nämä molemmat miehet suhtautuivat tilanteeseen. Innoissaan hankkia uutisia eivät he nähtävästi olleet lainkaan tulleet ajatelleeksi sitä, että he itse, heidän leirinsä ja palvelijansa, olivat kaikki leijonan kidassa. Mutta heidän puhuessaan kuului kallioiden keskeltä säännöttömän yhteislaukauksen läpitunkevaa rätinää ja luotien kimeää vihellystä heidän yläpuoleltaan. Muuan palmunlehti liihoitteli heidän keskelleen maahan. Ja samassa silmänräpäyksessä tuli kuusi palvelijaa hurjasti juosten heidän luokseen turvaan.
Kylmäjärkinen Mortimer järjesti puolustuksen, sillä Scottin mieli oli niin kiihoittunut kaikesta tästä nykyisestä ja vieläpä tulevastakin ainehistosta, että hän oli liian riemuitsevan meluisa päälliköksi. Mutta toinen silmälaseineen ja ankarine kasvoineen sai pian palvelijat tyyntymään.
"Tali henna! Egri! Mitä hiivattia te oikeastaan pelkäätte? Taluttakaa kameelit palmujen runkojen väliin. Aivan niin. Irroittakaa nyt niiden polvisiteet. Ettekö te milloinkaan ennen ole kuulleet luotien vinkunaa? Tuokaa nyt aasit tänne! Ette suinkaan aio käyttää poniani suojukseksenne? Viekää ponit lehdon ja joen väliin pois vaaran ulottuvilta. Nuo miehet näyttävät ampuvan vieläkin korkeammalle kuin vuonna '85."
"Tuo sattui ainakin", sanoi Scott, kun he kuulivat pehmeän mäjähtävän kumahduksen kuin kivi olisi pudonnut mutakuoppaan.
"Mihin se sitten sattui?"
"Tuohon ruskeaan kameeliin, joka juuri märehtii."
Hänen puhuessaan eläin vieläkin liikkuvin leuoin ojensi pitkän kaulansa pitkin maata ja sulki suuret tummat silmänsä.
"Tuo laukaus maksoi minulle viisitoista puntaa", sanoi Mortimer surullisesti. "Kuinka monta sinä luulet heitä olevan?"
"Neljä, luullakseni."
"Vain neljä bezingeriä, kaikissa tapauksissa, mutta siellähän voi olla muutamia keihäsmiehiäkin?"
"Ei, luullakseni; tämä on vain pieni kivääreillä varustettu ryöstelevä joukko. Mutta näin ohimennen sanoen, Anerley, te ette kai ole ollut milloinkaan ennen tulessa?"
"En ikinä", sanoi nuori sanomalehtimies tuntien kummallista hermostuttavaa kiihkoa.
"Rakkaus, köyhyys ja sota ovat kaikki sellaisia kokemuksia, jotka ovat tarpeen elämän täydennykseksi. Ojentakaa minulle nuo ammukset. Te saatte nyt käydä läpi melko lievän tulikasteen, sillä näiden kameelien takana te olette yhtä hyvässä turvassa kuin Toimittajien Kerhon takahuoneessa."
"Yhtä hyvässä turvassa kylläkin, mutta tuskin niin mukavissa olosuhteissa", sanoi Scott. "Korkea lasillinen whiskyä ja selteriä maistuisi nyt mainiolta. Mutta, Mortimer, millainen tilaisuus! Ajattelehan vain kenraalin tunteita hänen kuullessaan, että tämän sodan ensimmäisen ottelun ovat sanomalehtimiehet taistelleet. Ajattele vain reuteriläisiä, jotka ovat häärineet rintamalla jo viikon päivät. Ajattele myös noita iltalehtien miehiä, jotka myöhästyivät tästä leikistä. Jupiter vieköön, tuo palanen pyyhkäisi mennessään moskiiton huuliltani!"
"Muuan aaseistakin on haavoittunut."
"Tämä tällainen on synnillistä. Se loppuu varmaankin siten, että meidän on vielä pakko lähteä kantamaan tavaroitamme Kartumiin."
"Viis siitä, poikaseni; tämä tuo vain enemmän aineistoa käsikirjoituksiimme. Voin jo nähdä otsikot. 'Hyökkäys liikenneväylälle!' 'Englantilainen insinööri murhattu!' 'Sanomalehtimiesten kimppuun hyökätty!' Eikö se ole repäisevää?"
"Ihmettelenpä, kuinka seuraava otsikko tulee kuulumaan", sanoi Anerley.
"'Kirjeenvaihtajamme haavoittunut!'" huudahti Scott kellistyen selälleen. "Ei kuitenkaan mitään sen pahempaa", lisäsi hän nousten jälleen. "Se riipaisi vain polveani. Tämä alkaa käydä hiostavaksi. Tunnustan suoraan, että tuo Toimittajain Kerhon takahuone alkaa tuntua minusta puoleensavetävältä."
"Minulla on hieman voidetta."
"Turvaudun siihen sitten jälkeenpäin. Meillä on iloinen päivä noiden kiharatukkaisten hyökätessä. Toivoisin heidän hyökkäävän."
"He ovat ainakin tulossa lähemmäksi."
"Tämä revolverini on muuten mainio, kun se ei vain heittäisi luotejaan niin korkealle. Tähtään aina miehen varpaihin tahtoessani virkistää hänen ruoansulatustaan. Voi, hyvä Jumala, nyt on kattilamme mennyttä kalua!"
Kumahtaen kuin malmirumpuun muuan remingtonin luoti lävisti kattilan ja kuuma höyrypilvi kohosi sihisten nuotiosta. Ylemmiltä kallioilta kuului hurjia huutoja.
"Nuo mielettömät luulevat puhaltaneensa meidät ilmaan. He hyökkäävät nyt kimppuumme yhtä varmasti kuin kohtalo ja silloin on meidän vuoromme johtaa. Onko teillä revolveria, Anerley?"
"Minulla on tällainen kaksipiippuinen haulikko."
"Järkevä mies. Se onkin maailman paras ase tällaiseen alkuperäiseen työhön. Millaisia hauleja teillä on?"
"Susihauleja."
"Ne ovat tarpeeksi tehokkaita. Minä lataan tämän suurikaliberisen kaksipiippuisen pistoolini metallipalasilla. Noiden miesten etenemisen voi yhtä helposti pysäyttää hernepyssyllä kuin tavallisella revolverilla."
"Niitä on monenlaisia keinoja ja temppuja", sanoi Scott. "Geneven sopimus ei ole voimassa ensimmäisen putouksen eteläpuolella. Luodista voidaan helposti tehdä sienimäinen halkaisemalla hieman sen kärkeä. Kun olin mukana murtuneessa neliössä Tamain –"
"Odotahan nyt hieman", huusi Mortimer korjaten silmälasejaan. "He tulevat luullakseni nyt!"
"Ja kello on", sanoi Scott vetäen esille kellonsa, "juuri seitsemäntoista minuuttia yli neljän."
Anerley oli maannut erään kameelin takana tuijottaen sellaisella mielenkiinnolla, jota voitiin sanoa melkein lumoukseksi, vastapäisiin kallioihin. Tuolta pullahti esille villamainen savupilvi ja tuolta toinen, mutta kertaakaan he eivät olleet vielä nähneet vilahdukseltakaan hyökkääjiä. Hänestä oli jotakin kauhistavaa ja kummallista noissa itsepäisissä näkymättömissä miehissä, jotka minuutti minuutilta tulivat yhä lähemmäksi. Hän oli kuullut heidän huutonsa, kun kattila meni rikki, ja kerran heti jälkeenpäin oli muuan äärettömän voimakas ääni karjaissut jotakin, joka oli pannut Scottin kohauttamaan olkapäitään.
"Heidän pitää saada meidät kynsiinsä ensin", sanoi hän ja Anerley otaksui rohkeutensa pysyvän lannistumattomana, ellei hän pyydä kääntämään noita outoja sanoja.
Ampuminen oli aloitettu noin sadan jardin päästä, minkävuoksi ei tullut kysymykseenkään, että he keveämmillä aseillaan olisivat voineet vastata siihen. Jos heidän vastustajansa olisivat säilyttäneet tuon välimatkan, olisi puolustajain täytynyt tehdä joko hyödytön vastahyökkäys tahi piiloutua suojuksensa taakse niin hyvin kuin suinkin siinä toivossa, että ampuminen kutsuisi heille apua. Mutta onneksi heille afrikkalaiset eivät ole milloinkaan oikein luottaneet pyssyihin, koska heidän alkuperäiset vaistonsa päästä käsiksi viholliseen ovat aina olleet heidän sotataitoansa voimakkaammat. Sen vuoksi he alkoivatkin lähestyä ja nyt ensi kerran Anerley huomasi muutamat kasvot, jotka tuijottivat heihin kallioiden takaa. Pää oli suuri, miehekäs ja voimakasleukainen, puhdasta neekerityyppiä, korvissa kimaltelevine hopeisine korvarenkaineen. Mies kohotti voimakkaan käsivartensa kallion takaa pudistaen remingtoniaan heitä kohti.
"Ammunko minä?" kysyi Anerley.
"Ei, ei, matka on liian pitkä. Haulinne leviäisivät kaikkialle ympäristöön."
"Tuo on hyvin maalauksellinen roisto", sanoi Scott. "Etkö voisi valokuvata häntä, Mortimer? Ja tuolla on toinenkin."
Muuan hienopiirteinen, ruskettunut arabialainen tirkisti erään toisen lohkareen takaa. Hänellä oli päässään viheriä turbaani, joka ilmoitti hänet pyhäksi, ja hänen kasvonsa ilmaisivat uskonnollisen kiihkoilijan hermostunutta kiivasta riemua.
"He näyttävät olevan kirjavaa joukkoa", sanoi Scott.
"Tuo viimeinen on oikea todellinen taisteleva baggaralainen", huomautti Mortimer. "Hän on vaarallinen mies."
"Hän näyttääkin tavattoman hurjalta. Tuolla on toinenkin neekeri."
"Parikin lisää! Dingalaisia heidän näöstään päättäen. Juuri samoja miehiä, joista omat mustat joukkomme on muodostettu. Niin kauan kuin he saavat tapella, eivät he välitä, kenen puolesta he sen tekevät, mutta jos noilla mielettömillä olisi vain senkään verran järkeä, että he ymmärtäisivät jotakin, tietäisivät he, että arabialaiset ovat heidän perinnöllisiä vihollisiaan ja me heidän perinnöllisiä ystäviään. Katsokaa, kuinka he purevat mielettömästi hampaitaan meille, siihen kansaan kuuluville miehille, joka on lopettanut orjakaupan."
"Etkö voisi selittää sitä heille?"
"Selitän sen heille tällä pistoolilla, kun he tulevat lähemmäksi. Älkää nyt väistykö paikaltanne, Anerley. He ovat tulossa."
Ja he tulivat todellakin. Viheriäturbaaninen ruskea mies johti hyökkäystä. Hänen kintereillään tuli hopeisilla korvarenkaina koristautunut neekeri, oikea jättiläinen mieheksi, ja muut kaksi olivat vain vähän matkan päässä heidän takanaan. Kun he hyppivät kallioiden yli perävilkkaa, palautti se Anerleyn mieleen kouluaikaiset urheiluleikit, jolloin hän oli pitänyt kiinni maalilankaa estekilparatsastuksessa. Suurenmoistahan tämä kaikki oli, hyökkäyksen hurja voima ja sen toimeenpaneminen, teräksen kimalteleminen, huitovat mustat käsivarret, raivostuneet kasvot ja kiitävien jalkojen nopea kapse. Lakia tottelevan englantilaisen mieleen on niin painunut inhimillisen elämän loukkaamattomuuden käsite, että nuoren sanomalehtimiehen oli hyvin vaikeata todeta sitä, että nuo miehet koettavat kaikilla tavoin tappaa hänet, ja ymmärtää, että hänelläkin oli aivan yhtä suuri vapaus menetellä samoin heidän kanssaan. Hän makasi paikoillaan tuijottaen kuin tämä olisi ollut joku näytelmä ja hän katselija.
"No nyt, Anerley, nyt! Tähdätkää arabialaiseen!" huusi joku.
Hän ojensi pyssynsä ja näki nuo hurjat ruskeat kasvot piippujen toisessa päässä. Hän veti liipasimesta, mutta kasvot muuttuivat suuremmiksi ja hurjemmiksi joka askeleella. Hän veti vetämistään. Muuan revolverinlaukaus pamahti hänen vieressään ja sitten toinen ja hän näki punaisen läikän ilmestyvän arabialaisen ruskealle rinnalle. Mutta mies jatkoi vain matkaansa.
"Ampukaa, te aasi, ampukaa!" huusi Scott.
Jälleen hän veti hyödyttömästi liipasimesta. Kuului vielä pari laukausta ja suuri neekeri kaatui, nousi ja kaatui jälleen.
"Vetäkää hana vireisiin, te mieletön!" huusi muuan raivostunut ääni ja samassa silmänräpäyksessä arabialainen hyökäten ja hypäten ponnahti kuolleen kameelin yli pudoten paljaine jalkoineen Anerleyn rinnalle. Kuin unissaan hän näytti taistelevan hurjasti jonkun kanssa maassa; sitten hän tunsi hirvittävän räjähdyksen omien kasvojensa läheisyydessä ja niin loppui häneen nähden sodan ensimmäinen taistelu.
"Hyvästi nyt, velihopea. Kyllä te vielä paranette. Älkää lainkaan hätäilkö." Ääni oli Mortimerin ja Anerley oli hämärästi näkevinään pitkät kasvot silmälaseineen ja tuntevinaan raskaan käden olkapäällään.
"Olemme pahoillamme, että meidän on nyt pakko poistua luotanne. Saamme kiittää onneamme, jos vain joudumme lennätinasemalle tarpeeksi ajoissa ehtiäksemme sähköttää aamulehdille." Scott kiinnitti satulavyötään lujempaan puhuessaan.
"Me lisäämme sanomaamme, että te olette haavoittunut, niin että isäntänne tietävät, miksi he eivät kuule teiltä mitään. Jos Reuterin miehet tahi iltalehtien kirjeenvaihtajat tulevat, älkää ilmoittako heille mitään. Abbas pitää kyllä huolta teistä ja me palaamme huomenna iltapäivällä. Hyvästi!"
Anerley kuuli tuon kaiken, vaikka hänellä ei ollutkaan niin paljon tarmoa, että hän olisi kyennyt vastaamaan. Sitten kun hän katseli paria solakkaa ruskeaa ponia, jotka kutistuivat yhä pienemmiksi kallioiden välissä keltapukuisine ratsastajineen, selveni hänen muistinsa äkkiä ja hän totesi, että hänen elämänsä ensimmäinen suurenmoinen sanomalehtimiestilaisuus oli livahtamaisillaan hänen käsistään. Taistelu oli kyllä ollut mitätön, mutta se oli ollut sen sodan ensimmäinen ja suuri yleisö kotona janosi kovasti uutisia. Se saisi lukea selostuksen siitä Courieristä ja Intelligencestäkin, mutta ei sanaakaan Gazettesta. Tämä ajatus pani hänet kimpoamaan seisoalleen, vaikka hänen pitikin kiertää käsivartensa palmun rungon ympärille vahvistaakseen pyörryttävää päätään.
Kookas musta neekeri lepäsi siinä paikassa, mihin hän oli kaatunutkin, leveä rinta täynnä luodin merkkejä ja jokaisen haavan reunusta mustanaan kärpäsiä. Arabialainen oli selällään muutamien jardien päässä hänestä ja puristi molemmilla käsillään sitä hirvittävää möhkälettä, joka oli ollut hänen päänsä. Poikkipuolin hänen ruumiillaan oli Anerleyn haulikko toinen piippu tyhjänä ja toinen hana puolivireissä.
"Scott effendi ampui hänet teidän pyssyllänne", sanoi muuan ääni. Puhuja oli Abbas, englannin kieltä taitava palvelija.
Anerley vaikeroi häpeästä. Hän oli joutunut niin suunniltaan, ettei hän ollut muistanut vetää hanoja vireeseen ja kuitenkin hän tiesi, ettei se ollut johtunut pelosta, vaan kiihkosta, joka oli saanut hänet niin valtoihinsa. Hän tunnusteli kädellään päätään ja tunsi, että märkä pyyheliina oli kiedottu hänen otsansa ympärille.
"Missä molemmat toiset dervishit ovat?"
"He pakenivat. Toinen sai luodin käsivarteensa."
"Mitä minulle tapahtui?"
"Effendi haavoittui päähän. Effendi kävi käsiksi pahaan mieheen ja Scott effendi ampui hänet. Kasvot palaneet melko pahasti."
Anerley tunsi äkkiä pistelemistä nahassaan ja tukahduttavaa kärventyneitten hiusten katkua sieraimissaan. Hän yritti sivellä kädellään viiksiään. Ne olivat haihtuneet olemattomiin, kuten hänen kulmakarvansakin. Hän ei voinut löytää niitä. Hänen päänsä oli epäilemättä ollut hyvin lähellä dervishin päätä, kun he pyöriskelivät toistensa kimpussa maassa ja tällainen oli hänen oman pyssynsä pamahduksen seuraus. No niin, hänellä oli kyllä aikaa karvojen kasvattamiseen ennen palaamistaan Fleet-kadulle. Mutta haava oli ehkä paljon vakavampaa laatua? Riittäisikö se estämään hänet pääsemästä Sarrasin lennätinasemalle? Hän ei voinut muuta kuin koettaa ja katsoa.
Mutta siellä oli vain hänen oma pieni syyrialainen ratsu-raukkansa. Siinä se seisoi ilta-auringon valossa nurpolla päin ja taipunein polvin kuin aamullinen työ rasittaisi sitä vieläkin kovasti. Sellainen toivokin oli jo melkein turha, että sillä voitaisiin ratsastaa kovaa vauhtia viisineljättä englannin penikulmaa. Hänen toveriensa mainiot ponitkin saisivat ponnistaa voimiaan kovasti suoriutuakseen siitä ja ne olivat kuitenkin maakunnan nopeimmat ja kestävimmät hevoset. Kaikkein kestävimmätkö? Oli olemassa muuan kestävämpikin elukka, nimittäin todellinen juoksijakameeli. Jos hänellä vain olisi sellainen, joutuisi hän vieläkin lennätinasemalle ensimmäisenä, sillä olihan Mortimer sanonut, että ne kolmekymmentä englannin penikulmaa pitemmillä matkoilla voittavat aina hevosen. Niin, kunpa hänellä vain olisi sellainen kameeli! Ja sitten välähtivät hänen mieleensä Mortimerin sanat: "Ne ovat sellaisia elukoita, joilla dervishit ratsastavat tehdessään salamannopeita hyökkäyksiään."
Elukoita, joilla dervishit ratsastavat! Millä oli tuo kuollut dervishi ratsastanut? Hetkistä myöhemmin kiipeili hän jo kallioilla vastusteleva Abbas kintereillään. Olivatko molemmat pakolaiset vieneet mukanaan kaikki kameelit vai olivatko he tyytyneet omaan turvallisuuteensa? Tyhjien remington-ammuksien muodostaman kasan messinkikiilto sattui hänen silmiinsä näyttäen hänelle paikan, missä vihollinen oli ollut piilossa. Ja sitten hän olisi voinut melkein huutaa ilosta, sillä tuolta muutamasta matalasta syvänteestä vähän matkan päästä kohosi kameelin pitkä kaunis kaula ja kaunismuotoinen pää, sellaisen kameelin, jollaista hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet – joutsenmaisen kaunis eläin, joka erosi niin paljon noista romuluisista kömpelöistä kuormakameeleista kuin työhevonen juoksijasta.
Eläin oli polvillaan kallioiden varjossa selkään kiinnitettyine vesileileineen ja durrapusseineen. Sen etujalat oli sidottu arabialaiseen tapaan polvien ympäri solmitulla nuoralla. Anerley heitti toisen jalkansa satulan etunupin yli Abbasin irroittaessa nuoran. Anerley lensi eteenpäin elukan kaulaa kohti ja sitten kovasti taaksepäin koettaen haparoida käsiinsä jotakin kiinnikettä, johon hän olisi voinut tarttua kiinni, ja sitten tempauksella, joka oli melkein rikkoa hänen länteensä, hänet heitettiin eteenpäin jälleen. Mutta kameeli oli jaloillaan nyt ja nuori sanomalehtimies istui turvallisesti erämaankiitäjän selässä. Se oli yhtä lauhkea kuin nopeakin, ja heilutteli edestakaisin pitkää kaulaansa katsoen ympärilleen suurilla ruskeilla silmillään, Anerleyn kietoessa säärensä nupin ympärille ja tarttuessa väärään kameelisauvaan, jonka Abbas ojensi hänelle. Elukalla oli kaksi ohjasnuoraa, joista toinen oli kiinnitetty sieraimiin ja toinen kaulaan, mutta muistaessaan Scottin sanat, miten näitä kameeleja oli ohjattava, hän piti kiinni alemmasta ohjaksesta. Sitten hän kosketti pitkää värähtelevää niskaa kepillään ja silmänräpäyksessä Abbasin jäähyväiset olivat kuuluvinaan kaukaa taaempaa ja mustat kalliot ja keltainen hiekka näyttivät kiitävän ohi molemmilla puolilla.
Tämä oli hänen ensi kokemuksensa juoksevasta kameelista ja alussa keinunta ei tuntunut hänestä vastenmieliseltä, vaikka se olikin säännötöntä ja äkillistä. Koska hänellä ei ollut jalustimia eikä mitään sellaista kiinteätä kohtaa, josta hän olisi voinut ponnistaa, oli hänen hyvin vaikeata seurata sen tahtia, mutta hän puristi niin lujasti kuin suinkin polvillaan koettaen keinua eteen- ja taaksepäin, kuten hän oli nähnyt arabialaistenkin tekevän. Makloofalainen satula oli suuri ja hyvin kupera, ja hän tunsi hyppivänsä siinä yhtä helposti kuin biljardipallo teetarjottimella, voimatta sille mitään. Hän tarttui sen molempiin päihin käsillään koettaen pysyä vakavassa asennossa. Kameeli oli kiihdyttänyt vauhtinsa tuoksi pitkäksi, keinuvaksi ja hiipiväksi juoksuksi, sen sienimäisten kavioiden aiheuttamatta minkäänlaista ääntä kovassa hiekassa. Anerley nojautui taaksepäin pitäen kovasti kiinni käsillään satulan takanupista samalla kuin hän kiihoitti eläintä huudoillaan.
Aurinko oli jo painunut mustien vulkaanisten huippujen taakse, jotka olivat suurten kaivosaukkojen vieressä sijaitsevien kuonakasojen näköisiä. Läntinen taivas oli muuttunut miellyttävän vaaleanviheriäksi ja -punaiseksi, mitkä värivivahdukset tekevät illat niin kauniiksi Niilin varsilla, ja vanha ruskea joki itse, virratessaan suutaan kohti mustien kallionlohkareitten välitse, kimalteli heikosti noissa samoissa kirkkaissa väreissä. Huikaiseva valo, kuumuus ja hyönteisten surina olivat kaikki lakanneet vaikuttamasta. Huolimatta pakottavasta päästään Anerley olisi voinut huutaa puhtaasta ruumiillisesta ilosta, kun nopea eläin hänen allaan kiisi hänen kanssaan tuon viileän virkistävän ilman halki, kovan pohjoistuulen hyväillessä hänen pisteleviä kasvojaan.
Hän oli katsonut kelloaan laskien nopeasti ajan ja matkan pituuden. Kello oli jo ollut yli kuuden hänen lähtiessään leiristä. Epätasaisella maalla oli hänen turha toivoakaan päästä eteenpäin seitsemää englannin penikulmaa pitempää matkaa tunnissa – vähemmän vaikeakulkuisissa paikoissa ja enemmän tasaisilla mailla. Mutta ajatellessaan tietä hän muistikin siinä olevan enemmän kuoppaisia kuin tasaisia kohtia. Hän saisi niin ollen kiittää onneaan, jos hän vain pääsisi Sarrasiin jolloinkin kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä. Sitten viipyisivät sähkösanomat ainakin pari tuntia matkallaan, koska ne Kairossa kirjoitetaan uudestaan. Parhaimmassakin tapauksessa hän voi vain toivoa, että hänen lähettämänsä tiedot saapuisivat Fleet-kadulle kello kahden tahi kolmen aikaan aamulla. Oli mahdollista, että hän voi suoriutua siitä, vaikka kaikki seikat näyttivätkin olevan kovasti häntä vastaan. Noin kolmen aikaan aamulla oli lehti painovalmis ja hänen mahdollisuutensa olisivat silloin ainaiseksi hävinneet olemattomiin. Se vain oli selvää, että vain ensimmäisellä lennätinasemalle saapuneella miehellä oli joitakin mahdollisuuksia ja Anerley päätti olla ensimmäinen, jos hän vain kovalla ratsastuksella voi saada sen aikaan. Niin hän kiisi eteenpäin ja elukan pitkät ja vapaasti liikkuvat jalat lisäsivät vain vauhtiaan joka sivalluksella. Siellä, missä kiviset kallionkielekkeet ulottuivat virtaan saakka, oli hevosten pakko kiertää, kameelin voidessa kulkea niiden yli, minkävuoksi Anerley tunsikin alituisesti tavoittavansa tovereitaan.
Mutta tuosta tunteesta hänen oli pakko maksaa. Hän oli kuullut puhuttavan miehistä, joiden voimat olivat murtuneet kokonaan tällaisilla retkillä, ja hän tiesi arabialaisten käärivän ruumiinsa kovasti leveihin sarkasiteihin valmistautuessaan jollekin pitkälle matkalle. Sellainen oli tuntunut hänestä tarpeettomalta ja naurettavalta aloittaessaan nopean matkansa tasaisella tiellä, mutta nyt päästyään kallioiselle polulle hän ymmärsi sen tarkoituksen. Hän ei saanut olla hetkistäkään samassa asennossa. Hän heilahteli eteen- ja taaksepäin, jokaisen keinahduksen pistäessä hänen ruumiiseensa niin, että sitä rupesi pakottamaan niskasta polviin saakka. Kipu kouristi häntä olkapäistä, se karmi hänen selkärankaansa, runteli hänen lanteitaan ja merkitsi hänen kylkiluittensa alimman laidan kovalla jomotuksella. Hän tarttui sinne tänne käsillään koettaen huojentaa lihaksiensa pakollista jännitystä. Hän veti polvensa koukkuun, vaihtoi paikkaansa ja puri hampaansa yhteen siinä vakavassa tarkoituksessa, että hän aikoi suoriutua siitä, vaikka se tappaisikin hänet. Hänen päänsä oli särkymäisillään, hänen nyletyitä kasvojaan kivisti ja jokaista hänen ruumiinsa niveltä pakotti kuin ne olisivat olleet poissa sijoiltaan. Mutta hän unhotti tuon kaiken, kun hän kuun noustessa kuuli hevosten kavioiden kapsetta virran viereiseltä tieltä ja tiesi siitä päässeensä jo hyvän matkaa edelle tovereistaan. Mutta hän oli tuskin puolimatkassakaan vielä ja kello oli jo yksitoista.
Koko päivän olivat koneet tikuttaneet lakkaamatta tuossa pienessä poimutetusta rautalevystä rakennetussa majassa, joka toimi lennätinasemana Sarrasissa. Paljaine seinineen ja istuimina käytettyine laatikkoineen se oli kuitenkin sillä hetkellä tärkeimpiä paikkoja maan pinnalla, ja tuo nopea lakkaamaton tikuttaminen olisi yhtä hyvin voinut olla kohtalon maailman kellon aiheuttamaa. Moni kunnioitettava henkilö oli ollut noiden lankojen toisessa päässä ja ilmaissut ajatuksensa kosteakasvoiselle sotilaskonttoristille. Muuan ranskalainen pääministeri oli vaatinut panttia ja eräs englantilainen markiisi oli ilmoittanut pyynnön komentavalle kenraalille tiedustellen samalla, vaikuttaisiko se mitään tilanteeseen. Salakirjainsähkösanomat olivat melkein tehdä konttoristin hulluksi, koska kaikista mielettömistä toimituksista salakirjainsähkösanomien vastaanotto on mielettömintä avaimetta niihin. Paljon viisasta valtiollista toimintaa oli jatkunut päivät pitkät eurooppalaisissa kansleri virastoissa ja tulokset oli kuiskattu kuuluville tuossa pienessä poimutetussa rautavajassa. Noin kello kahden aikaan aamulla oli muuan äärettömän pitkä määräys vihdoinkin loppuun kirjoitettu ja väsynyt virkailija oli avannut oven ja oli juuri sytyttämäisillään piippuaan raittiissa kylmässä ilmassa, kun hän näki kameelin kaatuvan tomuun ja erään miehen, joka näytti olevan päihtymisen viime asteilla, tulevan horjuen häntä kohti.
"Mitä kello on?" huusi hän äänellä, joka tuntui ainoalta selvältä piirteeltä hänessä.
Konttoristin huulet olivat juuri sanomaisillaan, että aika oli juuri sopivin kysyjän vuoteeseen menolle, mutta sotaretkillä ei ole turvallista olla ivallinen khakipukuisille miehille. Hän tyytyi senvuoksi toteamaan kuivasti vain sen, että kello oli kaksi. Mutta ei millään hänen keksimällään vastauksella olisi voinut olla musertavampaa vaikutusta. Äänikin muuttui nyt luopuneeksi ja mies tarttui oven pieleen pysyäkseen pystyssä.
"Kaksiko? Olen sittenkin joutunut häviölle!" sanoi hän. Hänen päänsä ympärille oli sidottu verinen nenäliina, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja hän seisoi jalat niin koukussa kuin hänen selässään ei olisi ollut lainkaan tarmoa. Konttoristi alkoi jo huomata, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli ilmassa.
"Kuinka kauan viipyy sähkösanoma Lontooseen?"
"Noin pari tuntia."
"Ja kello on jo kaksi. Se ei voisi saapua sinne ennen kello neljää."
"Ennen kolmea."
"Neljää."
"Ei, kolmea."
"Mutta tehän puhuitte jotakin parista tunnista?"
"Niin kyllä, mutta pituusasteissa on enemmän kuin tunnin ero."
"Taivaan nimessä, minä suoriudun siitä sittenkin vielä!" huusi Anerley ja horjuen muutaman laatikon luo hän aloitti kuuluisan sähkösanomansa sanelun.
Ja niin kävi, että Gazettessa oli pitkä artikkeli suurine hautakirjoitusmaisine otsakkeineen, Intelligencen ja Courierin sivujen ollessa yhtä tyhjiä kuin niiden päätoimittajien naamat olivat noloja. Ja sekin tapahtui, että kun pari väsynyttä miestä rammoilla hevosilla saapui noin kello neljän aikaan aamulla Sarrasin postikonttorin edustalle, he katsoivat toisiinsa vaieten ja poistuivat äänettömästi saatuaan sen vakaumuksen, että maailmassa on sellaisiakin tilanteita, joiden määrittelemiseen englannin kielenkin sanavarasto on liian köyhä.
PRIKAATIN KENRAALIN AVIOLIITTO
Minä puhun nyt, hyvät ystävät, noista jo aikoja sitten menneistä päivistä, jolloin minä tuskin vielä olin alkanut laskea perustaa sille maineelle, joka on tehnyt nimeni niin tunnetuksi. Conflansin husaarien kolmenkymmenen upseerin joukossa ei ollut ketään niin huomattavaa, etten minä olisi ollut häntä etevämpi kaikissa suhteissa. Saatan hyvin kuvitella, kuinka hämmästyneitä he kaikki olisivat olleet, jos he vain olisivat tienneet nuoren luutnantin, Etienne Gerardin, tulevasta loistavasta urasta ja siitä, että hän kerran komentaisi kokonaista prikaattia ja ottaisi vastaan keisarin omasta kädestä tuon ristin, jonka voin näyttää teille milloin tahansa, kun suotte minulle sen kunnian, että tulette vierailemaan luokseni pieneen asuntooni. Tehän tiedätte varmaankin tuon pienen, Garonnen vieressä sijaitsevan, valkoiseksi sivellyn huvilan, jonka julkipuolella on viiniköynnöksiä ja takana laaja kenttä.
Ihmiset ovat sanoneet minusta, etten minä milloinkaan ole tiennyt mitään pelosta. Epäilemättä olette tekin kuulleet heidän sanovan noin. Tyhmästä ylpeydestä olen antanut tuon huhun olla liikkeellä monta vuotta. Mutta nyt vanhalla iälläni uskallan olla rehellinen. Urhoolliset miehet uskaltavat puhua suoraan. Vain raukat pelkäävät tehdä myönnytyksiä. Niinpä kerron teille nyt, että minäkin olen inhimillinen, että minäkin olen tuntenut selkääni karmivan ja tukkani nousevan pystyyn, että minäkin tiedän, mitä sellainen nopea pakeneminen on, jolloin ihmisen jalat eivät tahdo enää häntä kannattaa. Te tyrmistytte kuullessanne sen. Mutta jonakin kauniina päivänä voi se lohduttaakin teitä, kun oma rohkeutenne on saavuttanut rajansa, että te tiedätte Etienne Gerardinkin tunteneen kerran pelkoa. Kerron teille nyt, kuinka tulin saavuttaneeksi sen kokemuksen ja kuinka se hankki minulle vaimon.
Siihen aikaan eivät ranskalaiset sotineet ja me, Conflansin husaarit, olimme leiriytyneet koko siksi kesäksi Les Andelysin kaupungin läheisyyteen Normandiassa. Kaupunki ei itse asiassa ole mikään niin erittäin hauska paikka, mutta me kevyen ratsuväen miehet teemme kaikista niistä paikoista hupaisia, missä me vierailemme, ja niin me kulutimme aikaamme sielläkin melko mukavasti. Monet vuodet ja monet tapahtumat ovat himmentäneet muistiani, mutta vieläkin Les Andelysin nimi palauttaa mieleeni suuren raunioksi luhistuneen linnan, suuret omenatarhat ja ennen muuta nuo viehättävät normandilaiset tytöt. He olivat sukupuolensa kaikkein hienoimpia, kuten voidaan sanoa meistä husaareistakin, ja niinpä me tulimmekin hyvin toimeen keskenämme tuona aurinkoisena kesänä. Ah, sitä nuoruutta, kauneutta ja rohkeutta, ja sitten noita synkkiä kuolettavia vuosia, jotka himmentävät kaiken! On aikoja, jolloin ihana nuoruuteni painaa sydäntäni kuin lyijy. Ei, sir, mikään viini ei voi huuhtoa pois sellaisia ajatuksia, sillä ne johtuvat hengestä ja sielusta. Viini herättää vain vastakaikua raa'assa ruumiissamme, mutta jos te tarjoatte sitä sille, en tahdo hylkiä sitä.
Kaikkien niiden neitojen joukossa, jotka asuivat noilla seuduilla, oli muuan, joka oli muita niin paljon kauniimpi ja lumoavampi, että hän oli aivan kuin erityisesti määrätty minulle. Hänen nimensä oli Marie Ravon ja hänen vanhempansa, Ravonit, kuuluivat maanviljelijäin luokkaan ja olivat viljelleet omia tiluksiaan noissa seuduissa aina herttua Wilhelmin Englantiin matkustamisesta saakka. Jos suljen silmäni nyt, näen hänet vielä sellaisena kuin hän silloin oli: hänen pähkinänkarvaiset silmänsä, niin ystävälliset ja kuitenkin niin tuliset; hänen sysimustan tukkansa, mikä väri sopii parhaiten runojen aiheeksi ja intohimoille; hänen vartalonsa, joka oli niin notkea kuin nuori koivu tuulessa. Ah, kuinka hän kiepsahtikaan irti otteestani, kun ensi kerran kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, sillä hän oli hyvin ylpeä ja tulinen tyttö, joka aina väisteli ja vastusteli taistellen viime hetkeen saakka, jotta hänen antautumisensa tuntuisi sitten sitä suloisemmalta. Niiden sadanneljänkymmenen naisen joukossa – Mutta voiko nyt kukaan verrata heitä, koska he kaikki olivat niin lähellä täydellisyyttään?
Te tulette ihmettelemään, mistä johtui, ettei minulla ollut kilpailijoita, vaikka tämä neito olikin niin kaunis. Siihen oli kuitenkin hyvin pätevät syyt, hyvät ystävät, sillä minä järjestin kaiken niin, että kilpailijani joutuivat sairaalaan. Siellä oli Hippolyte Lesoeur, joka kävi heidän luonaan vieraisilla kahtena sunnuntaina, mutta jos hän vielä elää, uskallan vannoa, että hän vieläkin nilkuttaa siitä luodista, jonka hän sai polveensa. Victor raukkakin – hän kantoi kuolemaansa saakka minun antamaani merkkiä. Pian käsittivät kaikki, että ellen minä voi voittaa Marieta omakseni, on minulle kuitenkin suotava täydellinen yrittämisvapaus. Leirissämme sanottiinkin, että järjestyneen tarkka-ampujaneliön kimppuun on turvallisempi hyökätä kuin tulla nähdyksi liian usein Ravonin maatalon läheisyydessä.
Sallikaa minun nyt olla täsmällinen hetkisen. Halusinko minä mennä naimisiin Marien kanssa? Ah, hyvät ystävät, avioliitto ei ole husaareja varten! Tänään hän on Hollannissa, mutta huomenna hän voi jo olla Espanjan kukkuloilla tahi Puolan rämeillä. Mitä hän tekisi vaimolla? Olisiko sellainen rehellistä kumpaakaan kohtaan? Olisiko oikein, että hänen rohkeuttansa lannistaisi siihen toivottomuuteen kohdistuva ajatus, jonka hänen kaatumisensa aiheuttaisi, olisiko järkevää, että vaimo jätettäisiin kotiin pelkäämään, että jo seuraava posti tuo hänelle tiedon korvaamattomasta onnettomuudesta? Husaari voi vain lämmitellä tulen ääressä ja sitten kiiruhtaa eteenpäin ja kiittää onneaan, jos hänen tiensä vie hänet toisen tulen ohi, jonka ääressä hän taasen voi lämmitellä. Entä Marie sitten? Halusiko hän mennä naimisiin kanssani? Hän tiesi vallan hyvin, että silloin kun meidän hopeatorvemme puhaltavat marssiin, tulisi tiemme viemään meidät avioelämämme haudan yli. Paljon parempi oli hänen pysyä omien vanhempiensa luona ja omalla maallaan, missä hän miehineen voi asua aina runsassatoisten hedelmätarhojen keskellä ja Le Gaillardin suuren linnan läheisyydessä. Muistelkoon hän husaariaan vain unissaan, mutta viettäköön päivänsä tuossa hänelle niin tutussa ympäristössä. Silloin me kuitenkin karkoitimme kaikki sellaiset ajatukset mielestämme seurustellen toistemme kanssa suloisen toverillisesti päivän kerrallaan ja kokonaan huolimatta huomisesta. Sellaisiakin hetkiä oli kieltämättä olemassa, jolloin hänen isänsä, jäykkä vanha herrasmies omia omenoitaan muistuttavine kasvoineen, ja hänen äitinsä, laiha ja levoton maalaisnainen, antoivat minulle viittauksia, että he toivoivat saavansa paremman selvyyden tarkoituksistani, mutta sydämessään he tiesivät molemmat, että Etienne Gerard on kunnianmies ja että heidän tyttärensä on hyvässä turvassa ja hyvin onnellinen hänen seurassaan. Asiat olivat sillä kannalla siihen iltaan saakka, josta nyt aion kertoa.
Oli sunnuntai-ilta ja minä olin ratsastanut kylään leiristämme. Siellä oli vierailemassa muitakin meidän miehiämme ja me kaikki jätimme hevosemme ravintolaan. Sitten minun piti kävellä Ravonien luo ja heidän talonsa ja kylän välissä oli vain yksi ainoa melko laaja kenttä, joka ulottui aivan heidän ovelleen asti. Olin juuri lähtemäisilläni, kun isäntä kiiruhti jälkeeni.
"Suokaa minulle anteeksi, luutnantti", sanoi hän, "sinne on kyllä pitemmälti tietä pitkin, mutta kuitenkin neuvoisin teitä kulkemaan sitä nyt."
"Mutta matkanihan tulee siten ainakin yhtä penikulmaa pitemmäksi."
"Tiedän sen. Mutta luullakseni se olisi sittenkin viisainta", sanoi hän hymyillen puhuessaan.
"Miksi?" kysyin minä.
"Koska", sanoi hän, "englantilainen sonni on vapaana kedolla."
Ellei hän olisi hymyillyt niin iljettävästi, olisin tuuminut asiaa. Mutta ilmoittaa minulle ensin vaara ja sitten hymyillä minulle siten oli enemmän kuin ylpeä luonteeni voi sietää. Viittasin kädelläni, mitä minä ajattelin englantilaisesta sonnista.
"Menen suorinta tietä", sanoin minä.
Mutta tuskin olin astunut jalkani kedolle, kun jo huomasin, että luonteeni oli tehnyt minulle kepposen innostamalla minut tällaiseen tuhmanrohkeaan tekoon. Keto oli nelikulmainen ja melko suuri, ja kun minä pääsin kauemmaksi sen keskelle, olin kuin simpukankuori, joka on uskaltanut lähteä pois maista eikä näe enää muuta satamaa kuin sen, josta se oli tullut. Kedon kaikilla muilla sivuilla oli valli, paitsi sillä, mistä minä olin tullut. Edessäni oli Ravonien maatalo oikealle ja vasemmalle etääntyvine valleineen. Muuan takaovi avautui kedolle päin ja siellä oli useita ikkunoita, jotka olivat kaikki luukkujen peitossa, kuten normandialaisissa maataloissa tavallisesti. Kiiruhdin nopeasti ovea kohti kuin se olisi ollut ainoa turvallinen satama, kävellen niin arvokkaasti kuin soturille sopiikin, mutta kuitenkin niin nopeasti kuin vain voin. Vyötäreiltä ylöspäin olin minä välinpitämätön, vieläpä hyvällä tuulellakin, mutta alempaa nopea ja valpas.
Olin jo päässyt melkein kentän keskelle huomatessani elukan. Se kuopi etujalallaan maata erään suuren pyökin juurella minun oikealla puolellani. En kääntänyt päätänikään eikä katsojakaan olisi nähnyt minun kiinnittävän siihen huomiotani, vaikka silmäni tarkastelivatkin sitä levottomina. Saattoi olla, että se oli tavattoman tyytyväisellä tuulella, tahi että välinpitämätön käyttäytymiseni lannisti sen, koska se ei liikahtanutkaan minuun päin. Tyynnyttyäni kohdistin katseeni Marien makuuhuoneen ikkunaan, joka oli juuri takaoven yläpuolella, siinä toivossa, että nuo rakkaat, hellät tummat silmät katselisivat minua verhojen takaa. Upeilin pienellä kepilläni, hidastin kulkuani poimiakseni esikon maasta ja lauloin yhden noista uhmaavista lauluistamme loukatakseni tuota englantilaista elukkaa ja näyttääkseni rakastetulleni, kuinka vähän minä välitän vaarasta, kun se tunkeutuu hänen ja minun väliini. Pelottomuuteni nolasi eläimen ja niin työntäen auki takaoven menin maataloon sisälle turvallisesti ja kunniakkaasti.
Ja eikö sen vuoksi kannattanutkin antautua vaaraan? Vaikka kaikki Kastilian sonnit olisivat vartioineet sisäänkäytävää, eikö se sittenkin olisi ollut uhmaamisen arvoista? Ah, noita hetkiä, noita aurinkoisia hetkiä, jotka eivät voi milloinkaan palata takaisin, kun nuoret jalkamme näyttävät tuskin koskettavan maahan ja kun me elämme itseluomassamme suloisessa unelmien maassa! Hän kunnioitti rohkeuttani ja rakasti minua senvuoksi. Kun hän painoi punaisen poskensa asetakkini silkkistä rintamusta vasten ja katsoi minuun ihmettelevin silmin, jotka loistivat rakkaudesta ja ihailusta, ihmetteli hän niitä juttuja, joissa minä paljastin hänelle muutamia hänen rakastajansa luonteenomaisimpia piirteitä.
"Eikö rohkeutesi ole milloinkaan pettänyt? Etkö ole milloinkaan tuntenut pelkoa?" kysyi hän.
Nauroin sellaiselle ajatukselle. Millainen sija olisi pelolla husaarin mielessä? Vaikka olinkin vielä nuori, olin antanut viljalti todistuksia siitä. Kerroin hänelle, kuinka olin johtanut eskadroonani unkarilaisten krenatöörien neliötä vastaan. Häntä värisytti, kun hän syleili minua. Kerroin hänelle senkin, kuinka olin uittanut hevoseni Tonavan yli lähtiessäni yöllä viemään viestiä Davoustille. Mutta puhuakseni rehellisesti, virta ei ollutkaan Tonava eikä se ollut niin syväkään, että minun olisi ollut pakko uida, mutta kun mies on vasta kaksikymmenvuotias ja rakastunut, kertoo hän juttunsa niin hyvin kuin hän ikinä vain osaa. Kerroin hänelle paljon samanlaisia tarinoita, hänen rakkaiden silmiensä ilmeen käydessä yhä hämmästyneemmäksi.
"En milloinkaan unissanikaan, Etienne", sanoi hän, "ole voinut uskoa niin urhoollisia miehiä olevan olemassakaan. Onnellinen Ranska, jolla on sellaisia sotilaita; onnellinen Marie, jolla on sellainen rakastaja!"
Te voitte ymmärtää, että minä heittäydyin hänen jalkoihinsa vakuuttaen olevani onnellisin kaikista luoduista olennoista – minä, joka olin löytänyt näin kiittävän ja ymmärtäväisen olennon.
Suhteemme oli viehättävä, mutta liian suloinen ja arka raaempien luonteiden ymmärrettäväksi. Mutta tehän voitte käsittää, että vanhemmat kuvittelivat heidän pitävän täyttää velvollisuutensa. Pelasin dominoa vanhuksen kanssa ja karttasin villoja hänen vaimolleen, voimatta kuitenkaan taivuttaa heitä uskomaan, että minä vain rakkaudesta heihin tulin kolmesti viikossa heidän maatilalleen. Joskus oli selitys käyvä välttämättömäksi ja tuona iltana se tapahtui. Marie karkoitettiin huoneeseensa, vaikka hän viehättävästi kapinoikin, ja minä jäin vanhusten seuraan arkihuoneeseen, missä he ahdistivat minua kysymyksillään tiedustellen suunnitelmiani ja tarkoituksiani.
"Toista tahi toista tietä", sanoivat he töykeään maalaistapaansa. "Joko te ilmoitatte meille olevanne kihloissa Marien kanssa tahi te ette saa näyttää meille kasvojanne milloinkaan enää."
Puhuin heille kunniastani, toiveistani ja tulevaisuudestani, mutta he pysyivät järkkymättä nykyisyydessä. Vetosin uraani, mutta he eivät itsekkääseen tapaansa tahtoneet ajatellakaan muuta kuin tytärtään. Olin todellakin joutunut hyvin vaikeaan tilanteeseen. Toiselta puolen en voinut tulla toimeen ilman Marietani, mutta toiselta puolen taasen ei minunlaiseni nuori husaari voinut ajatellakaan avioliittoa. Vihdoin, kun minua kovasti ahdistettiin, pyysin heitä jättämään asian rauhaan ainakin yhdeksi päiväksi.
"Haluan puhutella Marieta", sanoin minä, "haluan puhutella häntä viipymättä. Meidän on kiinnitettävä huomiomme ennen muuta hänen mielipiteihinsä ja onneensa."
He eivät olleet tyytyväisiä, nuo murisevat vanhukset, mutta he eivät voineet sanoa enempääkään. He hyvästelivät minua jäykästi ja minä poistuin hyvin hämmentyneenä lähteäkseni ravintolaan. Menin ulos samasta ovesta, josta olin tullutkin, ja kuulin heidän lukitsevan ja telkitsevän sen takanani.
Kävelin ketoa pitkin vaipuneena ajatuksiini. Muistelin vain vanhusten väitteitä ja omia ovelia vastauksiani. Mitä minun pitikään tehdä? Olin luvannut puhutella Marieta viipymättä. Mitä minä sanoisinkaan hänelle tavatessani hänet? Antautuisinko hänen kauneutensa lumoihin ja hylkäisin ammattini? Jos vain Etienne Gerardin miekka vaihtuisi viikatteeseen, silloin todellakin koittaisi huonot ajat Ranskan keisarille. Vai kovettaisinko minä sydämeni ja hylkäisin Marien? Vai eikö kaikkea voitaisi mahdollisesti yhdistää siten, että minä voisin olla onnellinen aviomies Normandiassa ja urhoollinen soturi muualla? Kaikki nämä ajatukset surisivat aivoissani, kun äkillinen ääni pakotti minut kohottamaan katseeni. Kuu oli tullut esille pilven takaa ja tuolla aivan edessäni oli sonni.
Se oli jo näyttänyt suurelta puunkin alla, mutta nyt se näytti vallan suunnattomalta. Se oli väriltään musta. Sen pää oli alhaalla ja kuu loisti sen uhkaaviin ja verestäviin silmiin. Sen häntä huiski nopeasti puolelta toiselle ja etujalat kuopivat maata. Kauheammalta näyttävää hirviötä ei ole milloinkaan nähty painajaisenakaan. Se läheni hitaasti ja hiljaa minua.
Katsahdin taakseni ja huomasin hajamielisyydessäni tulleeni melko pitkän matkan päähän kentän reunasta. Olin jo melkein sen puolivälissä. Lähin turvapaikkani oli ravintola, mutta sonni oli sen ja minun välissä. Ehkäpä eläin, jos se vain ymmärtää, kuinka vähän minä sitä pelkään, väistyykin syrjään tieltäni. Kohautin olkapäitäni ja tein halveksivan liikkeen. Ja vieläpä minä vihelsinkin. Eläin luuli minun kutsuvan sitä ja lähestyi nyt ripeästi. Katsoin rohkeasti sitä silmiin, kävellen kuitenkin nopeasti taaksepäin. Kun ihminen on nuori ja sukkela, voi hän melkein juosta taaksepäin ja kuitenkin näyttää urhoollisia ja hymyileviä kasvoja viholliselleen. Juostessani uhkailin eläintä kepilläni. Ehkä olisi ollut viisaampaa, jos hieman olisin hillinnyt mieltäni. Se suhtautui siihen kuin uhmaan, jota todellakin vähimmän kaikista olin ajatellut. Väärinkäsitystähän se oli, mutta hyvin kohtalokasta. Mylvähtäen se kohotti häntänsä ilmaan ja hyökkäsi.
Oletteko te milloinkaan nähneet sonnin hyökkäävän, hyvät ystävät? Näky on kummallinen. Te ajattelette ehkä, että se nelistää tahi laukkaa. Ei, sen vauhti on jotakin paljon pahempaa. Hyökkäys on jakso hyppyjä, joilla se lähestyy ja joista seuraava on aina edellistä uhkaavampi. En pelkää mitään sellaista, mitä ihminen voi tehdä. Kun olen tekemisissä miesten kanssa, tunnen oman käyttäytymiseni jalouden ja urhoollisen tyyneyteni, millä minä otan hänet vastaan, vaikuttavan paljon hänen tekemisekseen aseettomaksi. Sen, mitä hän voi tehdä, voin minäkin. Miksi siis pelkäisin häntä? Mutta kun miehen on taisteltava tonnin painoisen raivostuneen lihamöhkäleen kanssa, on se aivan toista. Siinä ei voi mikään vastustus tulla kysymykseenkään.
Ylpeä tyyneyteni ei vaikuttanut tämän taivaallista tuohon elukkaan. Selvät aivoni olivat silmänräpäyksessä punninneet kaikki mahdolliset keinot ja päässeet sellaiseen tulokseen, ettei kukaan, ei keisari itsekään, voisi pitää puoliaan sitä vastaan. Siinä ei auttanut muu kuin pakeneminen.
Mutta ihminen voi paeta monella tapaa. Hän voi tehdä sen arvokkaasti tahi joutua pakokauhun valtaan. Minä pakenin luullakseni kuin soturi ainakin. Ryhtini oli suurenmoinen, vaikka sääreni liikkuivatkin nopeasti. Koko olemukseni oli kuin elävä vastalause sen tilanteen johdosta, johon olin joutunut. Hymyilin juostessani sellaisen urhoollisen miehen katkeraa hymyä, joka ivailee omaa kohtaloaan. Vaikka kaikki toverini olisivatkin kokoutuneet kentän ympärille, eivät he olisi voineet halveksia minua nähdessään miten kylmäverisesti minä väistin sonnia.
Mutta tässä minun on nyt pakko tunnustaa jotakin. Kun kerran aloittaa pakenemisen, vaikka se tapahtuisikin niin sotilaallisesti kuin suinkin, joutuu pakenija melkein aina pakokauhun valtaan. Eikö kaartillekin käynyt niin Waterloon taistelussa? Niin kävi Etienne Gerardillekin sinä iltana. Mutta siellä ei onneksi ollut ketään katselemassa käyttäytymistäni, ei ketään muita kuin tuo kirottu sonni. Vaikka minä olisinkin minuutiksi menettänyt arvokkaisuuteni, niin mitäpä se näin ollen haittasi? Joka hetki kuului hirviön sorkkien kapse ja kauhistuttava mylvintä yhä lähempää takaani. Kauhistuin jo ajatellessanikin niin arvotonta kuolemaa. Elukan raaka raivo karsi kylmästi sydäntäni. Unohdin silmänräpäyksessä kaiken. Maailmassa ei ollut sillä hetkellä muita kuin kaksi elävää olentoa, minä ja sonni – se koettaen tappaa minua ja minä yrittäen paeta sitä. Painoin pääni kumaraan ja juoksin, juoksin henkeni edestä.
Suuntasin matkani Ravonien taloa kohti. Mutta lähestyessäni sitä juolahtikin mieleeni, ettei minulla siellä ollut minkäänlaista turvapaikkaa. Ovihan oli lukossa. Alimmaiset ikkunatkin olivat luukkujen peitossa. Vallit olivat korkeat kummallakin puolella. Ja sonni tuli vain lähemmäksi minua jokaisella hypyllään. Mutta ah, hyvät ystävät, juuri sellaisina äärimmäisen vaaran hetkinä on Etienne Gerard aina suorittanut mainioimmat tekonsa. Minulla ei ollut muuta kuin yksi ainoa pelastumisen mahdollisuus ja sen minä heti valitsinkin.
Mainitsin jo äsken, että Marien makuuhuoneen ikkuna oli juuri oven yläpuolella. Verhot oli vedetty eteen, mutta raoista näkyi, että lamppu paloi huoneessa. Koska olin nuori ja vikkelä, tiesin voivani ponnahtaa tarpeeksi korkealle ulottuakseni ikkunalautaan ja vetääkseni itseni turvaan. Hirviö oli jo melkein kintereilläni. Vaikka minua ei olisi autettukaan, olisin silti toteuttanut suunnitelmani, mutta kun minä suurenmoisesti ponnistettuani ponnahdin maasta, paiskasi sonni samalla minut ilmaan. Kiidin verhojen välitse kuin minut olisi ammuttu tykistä ja putosin käsilleni ja polvilleni huoneen keskelle.
Huomasin myöhemmin, että ikkunan ääressä oli vuode, mutta minä olin lennähtänyt turvallisesti sen yli. Horjuessani jaloilleni käännyin hämmästyneenä sitä kohti, mutta se olikin tyhjä. Marieni istui matalalla tuolilla huoneen nurkassa ja hänen punastuneet poskensa ilmaisivat minulle hänen itkeneen. Epäilemättä hänen vanhempansa olivat kertoneet hänelle jotakin siitä, mitä oli tapahtunut välillämme. Hän oli liian hämmästynyt liikahtaakseen ja voi vain istua paikoillaan ja katsoa minuun suu auki.
"Etienne!" huohotti hän. "Etienne!"
Silmänräpäyksessä oli mieleni yhtä täynnä keinoja kuin aina ennenkin. Siinä ei getlemanni voinut menetellä muuta kuin yhdellä tavalla ja minä teinkin niin. "Marie", huudahdin minä, "suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi äkillinen palaamiseni! Marie, olen puhutellut vanhempiasi tänä iltana. En voinut palata takaisin leiriin kysymättä sinulta, tahdotko tehdä minut ainiaaksi onnelliseksi lupaamalla tulla vaimokseni?"
Kului kauan aikaa, ennenkuin hän voi puhua, koska hän oli niin äärettömästi hämmästynyt. Sitten kaikki mielenliikutukset haihtuivat hänen voimakkaan ihailunsa tieltä.
"Ah, Etienne, minun ihmeellinen Etienneni!" huusi hän kietoen käsivartensa kaulaani. "Onko maailmassa milloinkaan ollut tällaista rakkautta? Onko maailmassa milloinkaan elänyt sinunlaistasi miestä? Kun sinä seisot siinä kalpeana ja väristen intohimosta, näytät sinä minusta kaikkien unelmieni sankarilta. Kuinka kiivaasti sinä hengitätkään, rakkaani, ja millainen hyppy se mahtoi ollakaan, joka toi sinut syliini. Samassa silmänräpäyksessä, kun sinä lensit tänne, kuulin sotaratsusi kavioiden kapsetta kedolta."
Siinä ei ollut sen enempää selittämistä, ja kun ihminen on juuri mennyt kihloihin, voi hän käyttää huuliaan muutenkin. Mutta käytävästä kuului nopeita askelia ja ovelle koputettiin. Kun vanhukset olivat kuulleet tuloni aiheuttaman jymähdyksen, olivat he kiiruhtaneet kellariin katsomaan, oliko suuri omenajuomatynnyri katkaissut vanteensa, mutta nyt he olivat palanneet takaisin vaatien kiihkeästi sisäänpääsyä. Kiskaisin oven auki ja seisoin siinä puristaen Marien kättä.
"Katselkaa poikaanne!" sanoin minä.
Ah sitä iloa, jonka valtaan nuo vaatimattomat ihmiset joutuivat silloin. Se lämmittää sydäntäni vieläkin ajatellessani sitä. Se ei näyttänyt tuntuvan heistä lainkaan omituiselta, että olin lennähtänyt sinne ikkunasta, sillä kukapa sitten olisikaan kuumaverinen kosija, ellei ritarillinen husaari. Ja kun ovi on lukossa, onko silloin muuta tietä kuin ikkuna? Kerran vielä me kokoonnuimme kaikki arkihuoneeseen, hämähäkinseittien peittämän pullon ilmestyessä pöytään ja Ravonien talon muinaisen kunnian paljastuessa minulle. Olen vieläkin näkevinäni tuon paksuorsisen huoneen, vanhusten hymyilevät kasvot, lampun valon kultaisen ympyrän, ja hänet, Marieni, tuon nuoruuteni ylpeyden, jonka voitin omakseni niin kummallisella tavalla ja menetin taasen niin lyhyen ajan kuluttua.
Erosimme vasta hyvin myöhäiseen. Vanha isä tuli mukanani eteiseen.
"Sinä voit poistua joko julkipuolen ovesta tahi takatietä", sanoi hän. "Takatie on lyhyempi."
"Lähden luullakseni julkipuolen ovesta", vastasin. "Se tie voi olla ehkä pitempi, mutta se suo minulle enemmän aikaa Marien muistelemiseen."
CHÂTEAU NOIRIN HERRA
Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin saksalaiset joukot olivat murtaneet itselleen tien Ranskan poikki ja jolloin nuoren tasavallan hajaantuneet joukot oli työnnetty Aisnen pohjoispuolelle ja Loiren etelärannalle. Kolme leveätä virtaa aseellisia miehiä oli vyörynyt hitaasti mutta vastustamattomasti Reinin rannoilta, polveillen joskus pohjoiseen ja joskus etelään, jakautuen ja yhdistyen, mutta liittyen kuitenkin yhdeksi kokonaisuudeksi muodostaakseen suuren järven Pariisin ympärille. Ja siitä järvestä pulpahteli esille pienempiä virtoja, ensimmäinen pohjoiseen, toinen etelään Orleansiin ja kolmas länteen päin Normandiaan. Moni saksalainen ratsumies näki silloin meren ensi kerran ratsastaessaan hevosellaan satulaa myöten aaltoihin Dieppen luona.
Ranskalaisten ajatukset olivat synkkiä ja katkeria, kun he näkivät tämän häpeällisen vastoinkäymisen viiltävän haavoja heidän kauniin maansa kasvoihin. He olivat taistelleet ja joutuneet tappiolle. He olivat koettaneet vastustaa noita parveilevia ratsuväkijoukkoja, noita lukemattomia jalkaväkilaumoja ja noita itsevaltaisia tykkejä. Maan valloittajia ei voitu kukistaa pataljoonittani, mutta he olivat tasaväkisiä, kun oli oteltava mies miestä tahi kymmenen kymmentä vastaan. Urhoollinen ranskalainen voi vieläkin pakottaa yksinäisen saksalaisen suremaan sitä päivää, jolloin hän oli poistunut oman Reininsä rannoilta. Siten syttyi toinen sota, sissisota ilkeine murhineen ja raakoine kostoineen.
Neljäskolmatta posenilainen jalkaväkipataljoona, jonka komentaja oli eversti von Gramm, oli saanut kärsiä vakavia vaurioita tämän uuden tilanteen aikana. Se oli sijoitettu erääseen pieneen normandilaiseen Les Andelys-nimiseen kaupunkiin ja sen etuvartioketjut ulottuivat ympäristön kyliin ja maataloihin. Ensimmäiset ranskalaiset joukot olivat noin viidenkymmenen englannin penikulman päässä ja kuitenkin sai eversti von Gramm joka aamu kuulla synkkiä viestejä vahdeista, jotka oli löydetty kuolleina vartiopaikoiltaan, tahi muonan hakemismatkoille lähteneistä ryhmistä, jotka eivät olleet milloinkaan palanneet. Silloin antoi eversti vihalleen vallan ja maataloja leimahteli liekkiin ja kylät vapisivat, mutta seuraavana aamuna sai hän kuulla saman surullisen tarinan. Vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, ei hän sittenkään voinut karkoittaa noita näkymättömiä vihollisia. Eikä sen kuitenkaan olisi pitänyt olla niin vaikeata, sillä muutamista merkeistä päättäen oli varmaa, että kaikki nämä väkivaltaiset teot johtuivat samasta lähteestä. Eversti von Gramm oli käyttänyt väkivaltaa ja epäonnistunut. Kullalla olisi ehkä toivottavampi vaikutus. Hän kuulutti kaikkialla maaseudulla antavansa ilmoituksista viidensadan frangin suuruisen palkinnon, mutta tuloksettomasti. Sitten kahdeksansataa, mutta talonpojat olivat lahjomattomia. Sitten erään korpraalin murhan ärsyttämänä hän kohotti sen tuhanneksi ostaen siten Francois Rejanen sielun, muutaman maatyöläisen, jonka normandialainen rahanhimo oli hänen saksalaisvihaansa voimakkaampi.
"Te sanotte tietävänne näiden rikosten tekijän?" kysyi preussilainen eversti katsellen halveksivasti edessään olevaa sinipuseroista rottanaamaista miestä.
"Kyllä, herra eversti."
"Kuka hän on?"
"Nuo tuhat frangia, herra eversti?"
"Ei penniäkään, ennenkuin ilmoituksenne luotettavuus on pantu kokeelle. No! Kuka on murhannut mieheni?"
"Château Noirin omistaja, kreivi Eustace."
"Te valehtelette!" huudahti eversti vihaisesti. "Ei herras- eikä aatelismies voi olla syyllinen sellaisiin rikoksiin."
Talonpoika kohautti hartioitaan.
"Huomaan selvästi, ettette tunne kreiviä. Asia on näin, herra eversti. Puhun ehdottomasti totta enkä pelkää lainkaan sitä, että panette ilmoitukseni kokeelle. Château Noirin kreivi on kova mies; hän on ollut sellainen aina suotuisimmissakin olosuhteissa. Mutta viime aikoina hän on käynyt vallan hirvittäväksi. Se on johtunut hänen poikansa kuolemasta. Hänen poikansa oli Doyayn joukoissa, joutui vangiksi ja kaatui koettaessaan paeta Saksasta. Hän oli kreivin ainoa lapsi ja me luulemme todella kaikki hänen kuolemansa tehneen kreivin hulluksi. Hän seuraa talonpoikineen saksalaisia joukkoja. En tiedä lainkaan, kuinka monta hän on jo tappanut, mutta hän se viiltää ristin uhriensa otsaan, koska se on hänen sukunsa tunnusmerkki."
Se olikin totta. Kaikkien murhattujen vahtien otsaan oli piirretty Andreaksenristi kuin metsästysveitsellä. Eversti taivutti jäykän selkänsä ja kuljetti etusormeaan pöydälle levittämäänsä karttaa pitkin.
"Tuo linnahan ei ole sen kauempaa kuin neljän ranskalaisen penikulman päässä", sanoi hän.
"Kolmen penikulman ja yhden kilometrin, herra eversti."
"Te tiedätte paikan?"
"Olen ollut työssä siellä." Eversti von Gramm soitti kelloa. "Antakaa tälle miehelle ruokaa ja pidättäkää hänet", sanoi hän kersantille.
"Miksi te vangitsette minut, herra eversti? En voi kertoa teille sen enempää."
"Me tarvitsemme teidät oppaaksemme."
"Oppaaksenneko? Entä kreivi? Jos minä vain joudun hänen käsiinsä – Ah, herra eversti?"
Mutta preussilainen päällikkö viittasi hänet menemään. "Lähettäkää kapteeni Baumgarten puheilleni heti", sanoi hän.
Kutsua noudattanut upseeri oli keski-ikäinen mies, jykeväleukainen ja sinisilmäinen kierrettyine keltaisine viiksineen ja tiilenpunaisine kasvoineen, jotka olivat norsunluunvalkoiset niistä paikoista, missä hänen kypärinsä oli suojellut ihoa auringon vaikutuksilta. Hän oli kaljupäinen, päänahka niin kiinteä ja kiiltävä, että muut upseerit kerhossa käyttivät leikillään sitä kuvastimenaan kiertäessään viiksiään. Sotilaana hän oli hidas, mutta luotettava ja urhoollinen. Eversti saattoi luottaa häneen sellaisessakin asiassa, missä joku toinen komeileva upseeri olisi ehkä joutunut pulaan.
"Teidän pitää marssia Château Noiriin tänä yönä, kapteeni", sanoi hän. "Opas on jo hankittu. Teidän täytyy vangita kreivi ja tuoda hänet tänne. Jos hän koettaa pelastautua, ampukaa hänet heti."
"Kuinka monta miestä minun pitää ottaa mukaani, herra eversti?"
"No niin, me olemme vakoojien ympäröimiä ja ainoa onnistumisen mahdollisuutemme on iskeä hänen kimppuunsa ennenkuin hän tietää meidän olevan matkallakaan. Suuri joukko herättäisi huomiota. Mutta te ette saa antautua sellaiseenkaan vaaraan, että teidät eristetään meistä."
"Minähän voin marssia pohjoista kohti kuin liittyäkseni kenraali Goebenin joukkoihin. Sitten voisin kääntyä tuolle tielle, jonka näen kartassanne, ja saapua Château Noiriin, ennenkuin he kuulevat meistä mitään. Siinä tapauksessa parikymmentä miestä –"
"Hyvä on, kapteeni. Toivon saavani puhutella teitä ja vankianne huomenaamulla."
Oli kylmä joulukuun yö, kun kapteeni Baumgarten marssi Les Andelysistä parinkymmenen posenilaisensa kanssa suunnaten kulkunsa valtatietä pitkin luoteeseen päin. Parin englannin penikulman päässä hän äkkiä kääntyi eräälle kapealle syväksi uurtuneelle polulle selittäen silloin miehilleen retken tarkoituksen. Sateli hiljaa, mutta kylmästi, ja pisarat pieksivät pitkiä poppeleita ja ropisivat kedoille tien kummallekin puolen. Kapteeni käveli edellä Moserin, erään vanhan kersantin, rinnalla. Kersantin ranne oli kiinnitetty ranskalaisen talonpojan ranteeseen ja miehen korvaan oli kuiskattu, että jos vain joukon kimppuun hyökätään salavihkaa, ammutaan ensimmäinen luoti hänen päänsä läpi. Heidän takanaan nuo parikymmentä sotilasta tarpoivat pimeässä suojellen kasvojaan sateelta, heidän saappaittensa naristessa pehmeässä märässä savessa. He tiesivät, mihin he olivat menossa ja miksi, ja se ajatus piti heidän rohkeuttaan yllä, sillä he olivat hyvin katkeroituneita menetettyjen toveriensa vuoksi. He tiesivät tällaisten tehtävien kuuluvan oikeastaan ratsuväelle, mutta kaikki ratsuväkipataljoonat oli komennettu etujoukkoihin ja olihan sopivampaakin, että rykmentti kosti itse omien miestensä puolesta.
Kello oli ollut jo melkein kahdeksan heidän lähtiessään Les Angelysistä. Puolikahdentoista aikaan heidän oppaansa pysähtyi eräälle paikalle, missä pari korkeata pylvästä, jotka oli kruunattu jollakin heraldisella muuraustyöllä, osoitti suuren rautaisen portin paikkaa. Valli, jonka aukkoa se oli suojellut, oli luhistunut, mutta suuri portti kohosi vieläkin niiden orjantappurapensaitten ja rikkaruohojen yläpuolelle, joita kasvoi sen laella. Preussilaiset kiersivät sen edeten varovasti tammenoksien muodostamassa varjoisassa tunnelissa pitkää lehtokujannetta pitkin, joka oli vielä aivan täynnä syksyllä pudonneita lehtiä. Sen päässä he pysähtyivät ja lähettivät tiedustelijoita.
Musta linna oli aivan heidän edessään. Kuu oli päässyt pilkistämään parin sadepilven välistä hopeoiden ja varjostaen tuota vanhaa rakennusta. Se oli rakennettu L:n muotoiseksi julkipuolen puolella sijaitsevine holvattuine ovineen ja pienine ikkunariveineen, jotka näyttivät sotalaivan avonaisilta ampuma-aukoilta. Tumma katto murtui nurkissa pieniksi pyöreiksi torneiksi, koko rakennuksen levätessä rauhallisena kuutamossa ja repaleisten pilvien tummentaessa taivasta sen takana. Muutamasta alakerran ikkunasta näkyi valoa.
Kapteeni kuiskasi määräyksensä miehilleen. Muutamien oli ryömittävä julkipuolen ovelle ja muutamien rakennuksen taakse. Toisten piti vahtia itäistä ja toisten läntistä sivustaa. Hän ja kersantti hiipivät varpaillaan valaistun ikkunan alle.
Huone, mihin he katsoivat, oli pieni ja hyvin vaatimattomasti kalustettu. Muuan palvelijan pukuun pukeutunut vanhahko mies luki jotakin rikkinäistä lehteä leimahtelevan kynttilän valossa. Hän nojasi taaksepäin tuolissaan jalat muutamalla laatikolla, pullollisen valkoista viiniä ja puoleksi täytetyn lasin sijaitessa tuolilla hänen vieressään. Kersantti työnsi neulakiväärinsä ikkunan läpi ja mies ponnahti säikähtyneenä seisomaan. "Olkaa hiljaa, jos henkenne on teille kallis! Rakennus on ympäröity ettekä te voi paeta. Avatkaa heti ovi tahi me emme osoita teille mitään armoa tultuamme sisään."
"Jumalan nimessä, älkää ampuko! Minä avaan sen! Minä avaan sen!" Hän hyökkäsi huoneesta rypistynyt lehti vieläkin kädessään. Hetkistä myöhemmin vanhojen lukkojen kitistessä ja telkien kolahdellessa alempi ovi ponnahti auki ja preussilaiset hyökkäsivät kivilattialla varustettuun käytävään.
"Missä Château Noirin kreivi Eustace on?"
"Isäntänikö? Hän on matkoilla, sir."
"Tähän aikaan yöstäkö? Menetätte henkenne, jos vain valehtelette."
"Puhun totta, sir. Hän on poissa."
"Missä?"
"En tiedä."
"Mitä hän tekee?"
"En voi sanoa sitä. Teidän ei tarvitse lainkaan ojentaa pistoolianne, sir. Te voitte kyllä tappaa minut, mutta te ette voi taivuttaa minua kertomaan jotakin sellaista, mitä en tiedä."
"Onko hän useinkin poissa tähän aikaan?"
"Hyvin usein."
"Ja milloin hän tavallisesti palaa kotiin?"
"Päivän koittaessa."
Kapteeni Baumgarten sivautti tulemaan saksalaisen kirouksen. Hän oli siis saanut tehdä tämän matkan aivan hyödyttömästi. Miehen vastaukset kuulostivat hyvin rehellisiltä. Mutta sitähän hänen olisi pitänyt osata odottaakin. Hän päätti kaikissa tapauksissa ainakin tarkastaa talon saadakseen varmuuden. Komennettuaan vartion julkipuolen ovelle ja toisen rakennuksen taakse hän ja kersantti ajoivat vapisevaa hovimestaria edellään, jolloin tämän tärisevä kynttilä heitti kummallisia liehuvia varjoja vanhoille seinäpapereille ja mataloihin tammiparruisiin kattoihin. He tutkivat koko rakennuksen alakerran suuresta, kivilattialla varustetusta keittiöstä toisen kerroksen ruokasaliin asti, jossa oli parveke soittajille ja jonka laudoitus oli vuosisatojen mustaama, löytämättä koko talosta elävää olentoa. Ullakkokerroksessa he tapasivat Marien, hovimestarin vanhan vaimon. Omistaja ei pitänyt muita palvelijoita eikä hänestä itsestään näkynyt merkkiäkään.
Kului kuitenkin melkoisesti aikaa, ennenkuin kapteeni Baumgarten uskalsi olla varma siitä seikasta. Rakennusta oli hyvin vaikea tarkastaa. Kapeat portaat, joita vain yksi mies voi nousta kerrallaan, yhdistivät kiemurtelevat käytävät toisiinsa. Seinät olivat niin paksut, että jokainen huone oli eristetty viereisestä suojasta. Suuret takat ammottivat kaikissa ja ikkunat sijaitsivat kuuden jalan syvyydellä muureissa. Kapteeni Baumgarten polki jalkaansa, veti verhot paikoiltaan ja pisteli miekkansa kahvalla. Jos siellä olikin salaisia piilopaikkoja, ei hän ollut kyllin onnellinen löytääkseen niitä.
"Nyt juolahti jotakin mieleeni", sanoi hän saksan kielellä kersantilleen. "Teidän pitää panna vahti tälle miehelle ja katsoa tarkasti, ettei hän voi neuvotella kenenkään kanssa."
"Kyllä, kapteeni."
"Ja teidän on määrättävä neljä miestä väijyksiin rakennuksen julkipuolelle ja taakse. Voi olla hyvinkin mahdollista, että lintumme palaa pesäänsä päivän koittaessa."
"Entä muut, kapteeni?"
"Syökööt he illallisensa keittiössä. Tämä mies antaa teille lihaa ja viiniä. Yö on niin myrskyinen, että meidän on parempi oleskella täällä kuin maantiellä."
"Entä te itse, kapteeni?"
"Minä syön illalliseni täällä ruokailuhuoneessa. Takassa on halkoja ja me voimme sytyttää tulen. Hälyytyksen sattuessa saatte kutsua minua. Mitä te voitte tarjota minulle illalliseksi?"
"Voi, herra, ennenvanhaan olisin voinut sanoa: 'Mitä te vain haluatte!', mutta nyt en voi tuoda teille muuta kuin pullollisen nuorta claretia ja paistetun nuoren kanan."
"Se riittääkin mainiosti. Pankaa vahti hänen mukaansa, kersantti, ja antakaa hänen tuntea pistimen terää, jos hän vain tekee meille jonkin kepposen."
Kapteeni Baumgarten oli kokenut soturi. Itäisissä maakunnissa ja ennen sitä Böhmissä hän oli oppinut taidon majautua mukavasti vihollisen luo. Sillä aikaa kuin hovimestari valmisti hänen illallistaan, syventyi hänkin valmistuksiin voidakseen viettää yön niin mukavasti kuin suinkin. Hän sytytti kynttilät keskipöydällä sijaitsevassa kymmenhaaraisessa kynttiläjalassa. Valkea paloi jo takassa iloisesti räiskyen ja lähettäen sinisiä ja pistäviä savupilviä huoneeseen. Kapteeni käveli ikkunan luo katsoen ulos. Kuu oli piiloutunut pilvien taakse jälleen ja sade valui virtanaan. Hän kuuli tuulen kumean huminan ja näki puiden tumman kangastuksen, niiden kaikkien huojuessa samalle suunnalle. Näky oli sellainen, että se pakotti hänet antamaan arvoa mukavalle asunnolleen, kylmälle linnulle ja pullolliselle viiniä, jotka hovimestari oli tuonut hänelle. Hän oli väsynyt ja nälkäinen pitkästä marssistaan, minkävuoksi hän heitti miekkansa, kypärinsä ja revolverivyönsä erään tuolin selustalle ja kävi innokkaasti käsiksi illalliseensa. Sitten lasillinen viiniä edessään ja sikari hampaittensa välissä hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja katsoi ympärilleen.
Hän istui pienen kirkkaan valoympyrän keskellä, valon välkkyessä hänen hopeisissa olkalapuissaan ja paljastaessa selvästi hänen terrakotan väriset kasvonsa, tuuheat kulmakarvansa ja keltaiset viiksensä. Mutta tuon ympyrän ulkopuolella näyttivät esineet epämääräisiltä ja hämäriltä tuossa vanhassa ruokailuhuoneessa. Sen kaksi seinää oli peitetty tammilaudoituksella ja kaksi vaalenneilla seinäpapereilla, joissa vieläkin näkyi hämärästi metsästäjiä, koiria ja hirviä. Takan yläpuolella oli rivi heraldisia kilpiä perhevaakunoineen ja mielilauselmineen, tuon kohtalokkaan Andreaksenristin esiintyessä jokaisessa.
Takan vastakkaisella seinällä oli neljä Château Noirin entisen omistajan muotokuvaa. Kaikilla heillä oli kyömynenä ja rohkeat, ylpeät kasvonpiirteet, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että vain puvusta voitiin erottaa ristiretkeilijä kavaljeerista. Kapteeni Baumgartenia rupesi ruoka painostamaan ja hän nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen niitä puhaltamiensa savupilvien läpi ja miettien sitä omituista sattumaa, joka oli lähettänyt hänet, Itämeren rannoilta kotoisin olevan miehen, syömään illallisensa näiden ylpeiden normandialaisten päällikköjen vanhanaikaiseen ruokailuhuoneeseen. Mutta tuli levitti lämpöä ja kapteenin silmät olivat raskaat. Hänen leukansa painui hitaasti rinnalle ja kymmenen kynttilää valaisi hänen suurta valkoista kaljua päälakeaan.
Äkkiä jokin heikko kolina ponnahdutti hänet seisoalleen. Hänen sekavista aisteistaan tuntui hetkisen aivan siltä kuin jokin noista vastapäätäolevista tauluista olisi kävellyt pois puitteistaan. Tuolla pöydän vieressä, melkein käsivarren matkan päässä hänestä, seisoi muuan kookas mies, vaieten ja liikkumatta, näyttämättä muita elämän merkkejä kuin tuliset kimaltelevat silmänsä. Hän oli mustatukkainen, ruskeaihoinen terävine mustine partoineen ja suurine kyömynenineen, jota kohti kaikki hänen muut piirteensä näyttivät imeytyvän. Hänen poskensa olivat ryppyiset kuin viimevuotinen omena, mutta hänen hartiansa ja luisevat jäntevät kätensä kertoivat voimasta, jota ei ikä ollut heikontanut. Hänen käsivartensa olivat ristissä korkealla rinnalla ja suunsa oli vääntynyt jäykkään hymyyn.
"Pyydän, älkää vaivautuko etsimään aseitanne", sanoi hän preussilaisen katsahtaessa nopeasti siihen tuoliin, jolle hän oli ne laskenut. "Te olette ollut, jos sallitte minun sanoa niin, hieman varomaton kotiutuessanne niin täydellisesti sellaiseen rakennukseen, jonka kaikki seinät ovat täynnä salaisia käytäviä. Teitä huvittaa ehkä kuulla, että neljäkymmentä miestä katseli teitä teidän aterioidessanne. No, mitä nyt?"
Kapteeni Baumgarten oli astunut askeleen eteenpäin nyrkit sojossa. Ranskalainen ojensi revolverin oikealla kädellään heittäen vasemmallaan saksalaisen takaisin tuoliin.
"Pyydän, pysykää paikoillanne", sanoi hän. "Teillä ei ole mitään aihetta olla huolissanne omista miehistänne. Heidän mukavuudestaan on jo pidetty huolta. Nämä kivilattiat ovat siitä hämmästyttäviä, ettei niiden läpi kuulu juuri mitään siitä, mitä alempana tapahtuu. Te olette vapautettu päällikkyydestänne ja teidän on nyt ajateltava vain itseänne. Saanko tietää nimenne?"
"Olen neljännenkolmatta posenilaisen jalkaväkipataljoonan kapteeni ja nimeni on Baumgarten."
"Teidän ranskan kielenne on mainiota, vaikka teillä onkin taipumusta, kuten useimmilla maalaisillanne, muuttaa pee beeksi. Olen huvikseni kuunnellut heidän armonhuutojaan. Te tiedätte varmaankin, kuka teitä nyt puhuttelee?"
"Château Noirin kreivi."
"Aivan niin. Olisi ollut aivan korvaamaton vahinko, jos te olisitte tullut vierailemaan linnaani, minun saamatta vaihtaa muutamia sanoja kanssanne. Olen ollut tekemisissä monen saksalaisen sotilaan, mutta en milloinkaan upseerin kanssa. Minulla on paljonkin teille puhuttavaa."
Kapteeni Baumgarten istui vaieten tuolillaan. Vaikka hän olikin urhoollinen, oli tuon miehen käytöksessä kuitenkin jotakin sellaista, mikä karmi hänen selkäänsä. Hänen silmänsä katselivat sekä oikealle että vasemmalle, mutta hänen aseensa olivat kadonneet, ja hän ymmärsi, että jos vain tappelu tulee kysymykseen, on hän kuin lapsi tuon jättiläisen käsissä. Kreivi oli tarttunut viinipulloon ja kohottanut sen valoa vasten.
"Pyh!" sanoi hän. "Eikö Pierre voinut tehdä sen enempää hyväksenne? Häpeän katsoa teitä kasvoihin, kapteeni Baumgarten. Meidän on korvattava tämä."
Hän vihelsi pilliin, joka riippui hänen metsästystakkinsa napinlävestä. Vanha hovimestari kiiruhti heti huoneeseen.
"Chambertinia osastosta 15!" huudahti kreivi ja minuuttia myöhemmin tuotiin huoneeseen harmahtava hämähäkin seittien likaama pullo niin varovasti kuin hoitajatar kantaa lasta. Kreivi täytti pari lasia reunojaan myöten.
"Juokaa!" sanoi hän. "Kellareissani ei ole tämän parempaa eikä sen veroista ole Rouenin ja Parisin välillä. Juokaa, sir, ja olkaa iloinen. Keittiössä on kylmää paistia ja pari Honfleurista vasta tuotua hummeria. Ettekö halua syödä toista maukkaampaa illallista?"
Saksalainen upseeri pudisti päätään. Hän joi kuitenkin lasinsa pohjaan ja hänen isäntänsä täytti sen kerran vielä koettaen pakottaa hänet tilaamaan sitä tahi tätä herkkua.
"Talossani ei ole mitään sellaista, joka ei olisi teidän käytettävissänne. Teidän on vain pyydettävä sitä. No niin, te kai sallitte minun kertoa teille erään tarinan juodessanne viiniänne. Olen niin hirveästi halunnut kertoa sen jollekulle saksalaiselle upseerille. Se koskee poikaani, ainoata lastani, Eustacea, joka joutui vangiksi ja kuoli pakomatkallaan. Se on omituinen pieni tarina ja luullakseni minä voin luvata teille sen, ettette te tule milloinkaan unhottamaan sitä.
"Teidän pitää ensiksikin tietää, että poikani kuului tykistöön. Hän oli hieno nuori mies, kapteeni Baumgarten, ja äitinsä ylpeys. Vaimoni kuoli viikon kuluttua siitä, kun tänne saapui uutinen hänen kuolemastaan. Sen toi meille eräs hänen upseeritoverinsa, joka oli pysynyt hänen rinnallaan koko ajan ja pääsi pakoon minun poikani joutuessa kuoleman omaksi. Haluan kertoa teille kaiken sen, mitä hän kertoi minulle.
"Eustace joutui vangiksi Weissenburgissa elokuun neljäntenä päivänä. Vangit järjestettiin pieniin ryhmiin ja lähetettiin Saksaan eri teitä pitkin. Eustace saapui elokuun viidentenä päivänä Lauterburgin kylään, missä saksalainen komentava upseeri kohteli häntä hyvin ystävällisesti. Tämä hyvä eversti tarjosi nälkäiselle pojalleni illallisen antaen hänelle parasta, mitä talo voi tarjota, aukaisi pullollisen hyvää viiniä, kuten minäkin olen tehnyt, ja tarjosi hänelle sikarin omasta kotelostaan. Saanko kehoittaa teitäkin ottamaan yhden näistä?"
Saksalainen pudisti jälleen päätään. Hänen pelkonsa toveriaan kohtaan oli lisäytynyt, kun hän istui katsellen hänen hymyileviä huuliaan ja leimuavia silmiään.
"Eversti oli, kuten jo sanoinkin, hyvä pojalleni. Mutta onnettomuudeksi siirrettiin vangit seuraavana päivänä Ettlingeniin Reinin toiselle puolen. Siellä he eivät olleet yhtä onnellisia. Upseeri, jonka toimena oli heidän vartioimisensa, oli raakimus ja roisto, kapteeni Baumgarten. Hänestä oli hupaista nöyryyttää ja kohdella huonosti niitä urhoollisia miehiä, jotka olivat joutuneet hänen valtaansa. Tuona iltana, kun poikani vastasi kiivaasti johonkin hänen herjaukseensa, sivalsi hän poikaani silmään näin."
Lyönnin aiheuttama jymähdys kajahti huoneessa. Saksalaisen pää painui rinnalle, hänen kätensä kohosi silmille ja verta tippui hänen sormiensa välitse. Kreivi istuutui tuoliinsa kerran vielä.
"Lyönti turmeli poikani ulkomuodon ja tuo roisto ei malttanut olla ivailematta hänen kasvojaan. Näin ohimennen sanoen, niin tekin, kapteeni, olette hieman hullunkurisen näköinen nyt tällä hetkellä ja everstinne sanoisi varmaankin teidän joutuneen ikävyyksiin. Mutta jatkaakseni tarinaani, poikani nuoruus ja hänen hätänsä – hänen taskunsa olivat näet aivan tyhjät – liikuttivat erään hyväsydämisen majurin sydäntä ja hän antoi hänelle kymmenen kultarahaa omasta kukkarostaan vaatimatta minkäänlaista varmuutta. Teidän käsiinne, kapteeni Baumgarten, palautan minä nyt nuo kymmenen kultarahaa, koska en tiedä niiden lainaajan nimeä. Olen sydämestäni kiitollinen tästä pojalleni osoitetusta ystävyydestä.
Tuo ilkeä tyranni, joka komensi matkuetta, seurasi vankeja Durlachiin ja sieltä Karlsruheen. Hän loukkasi poikaani kaikin tavoin, koska Châteaux Noirien luonne ei halunnut lepyttää hänen vihaansa teeskennellyllä alistumisella. Niin, tuo raukkamainen roisto, jonka sydänveri tulee vielä punaamaan tämän käden, uskalsi lyödä poikaani paljaalla kämmenellään, potkia häntä, kiskoa irti karvoja hänen viiksistään ja kohdella häntä näin ja näin ja näin!"
Saksalainen vääntelehti ja taisteli. Hän oli aivan avuton tämän suuren jättiläisen käsissä, jonka lyönnit satelivat häneen. Kun hän vihdoin sokaistuna ja puoleksi tajuttomana horjui seisoalleen, teki hän sen vain tullakseen jälleen heitetyksi takaisin suureen tammituoliin. Hän nyyhkytti voimattomassa vihassaan ja häpeässään.
"Nöyryyttävä asema liikutti poikaanikin kyyneleihin asti", jatkoi kreivi. "Te kai ymmärrätte minua, kun sanon, että on katkeraa joutua avuttomana ilkeän ja armottoman vihollisen käsiin. Heidän tullessaan Karlsruheen sitoi muuan baijerilainen upseeri, jota säälitti hänen ulkomuotonsa, hänen kasvonsa, joita hänen raakamainen vartijansa oli haavoittanut. Olen pahoillani nähdessäni, että teidän silmästänne vuotaa noin verta. Ettekö salli minun sitoa sitä silkkinenäliinallani?"
Hän kumartui eteenpäin, mutta saksalainen työnsi hänen kätensä syrjään.
"Olen teidän vallassanne, te hirviö!" huusi hän. "Voin sietää teidän raakuuksianne, mutta en teeskentelyänne."
Kreivi kohautti hartioitaan. "Seuraan asioita siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivatkin", sanoi hän. "Olen vannonut kertovani tämän kaiken ensimmäiselle saksalaiselle upseerille, jonka kanssa voin puhua kahdenkesken. Kuinka se nyt olikaan? Niin, minähän pääsin jo tuohon nuoreen baijerilaiseen Karlsruhessa. Olen äärettömästi pahoillani, ettette te salli minun näyttää teille pientä välskäritaitoani. Karlsruhessa suljettiin poikani vanhaan kasarmiin, missä hän sai oleskella pari viikkoa. Hänen vankeutensa pahimpiin puoliin kuului sekin, että joku halpamainen miehistöön kuuluva roisto härnäsi ja ilkkui häntä hänen istuessaan iltaisin ikkunassa. Tämä muistuttaa minua, kapteeni, siitä, ettette te nyt itsekään istu juuri ruusuilla, vai mitä? Te tulitte tänne vangitsemaan sutta, mutta nyt onkin peto saanut teidät alleen ja uhkaa kurkkuanne torahampaillaan. Te olette luullakseni perheellinen mies suuresta vatsastanne päättäen. No niin, yksi leski enemmän ei vaikuta mitään eivätkä ne tavallisesti pysykään kauan leskinä. Pysykää vain tuolissanne, te koira!"
"Mutta jatkaakseni kertomustani ilmoitan, että viikon kuluttua onnistui poikani ja hänen ystävänsä päästä pakoon. Minun ei tarvitse vaivata teitä niiden vaarojen kertomisella, joihin he joutuivat, eikä niiden kieltäymyksien toistamisella, joita he saivat kärsiä. Sekin riittää, että he saadakseen valepuvut itselleen hyökkäsivät eräässä metsässä salakavalasti erään talonpojan kimppuun. Piiloutuen päiviksi ja kulkien öisin olivat he jo päässeet Ranskan Remillyyn saakka ja olivat vain yhden englannin penikulman – yhden ainoan penikulman – päässä saksalaisten rintamasta, kun muuan ulaanipatrulli yllätti heidät äkkiä. Ah, kuinka kovaa se olikaan, eikö ollutkin, kun he jo olivat päässeet niin kauaksi ja olivat niin lähellä pelastumistaan!"
Kreivi puhalsi nyt pari kertaa pilliinsä ja kolme kovakasvoista talonpoikaa tuli huoneeseen.
"Näiden täytyy edustaa ulaanejani", sanoi hän, "No niin, komentava kapteeni kuullessaan heidän olevan siviilipukuisia, saksalaisen rintaman sisäpuolelle joutuneita ranskalaisia sotilaita, aikoi hirttää heidät tutkinnotta, muitta mutkitta. Tuo keskiparru on luullakseni tukevin, Jean."
Onneton soturi kiskottiin tuolistaan sinne missä silmukkapäinen köysi oli heitetty muutaman suuren tammiparrun yli, jotka kannattivat huoneen kattoa. Silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja hän tunsi sen ilkeän puristuksen. Nuo kolme talonpoikaa tarttuivat köyden toiseen päähän ja katsoivat kreiviin saadakseen määräyksensä. Upseeri, kalpeana mutta järkkymätönnä, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja katsoi uhmaavasti kiduttajaansa.
"Te katsotte nyt kuolemaa silmiin ja minä näen huulistanne teidän rukoilevan. Minunkin poikani sai katsoa kuolemaa silmiin ja hänkin rukoili. Mutta silloin sattuikin, että muuan kenraali ratsasti paikalle, ja kun hän kuuli pojan rukoilevan äitinsä puolesta, liikutti se niin hänen mieltään, koska hän itsekin oli isä, että hän komensi ulaaninsa pois ja jäi vain ajutantteineen tuomittujen miesten luo. Ja kun hän kuuli kaiken sen, mitä pojallani oli kerrottavaa, että hän oli erään vanhan perheen ainoa poika ja että hänen äitinsä terveys oli huono, heitti hän pois nuoran, kuten minäkin heitän tämän, suudellen häntä molemmille poskille, kuten minäkin suutelen teitä nyt, ja käski hänen poistua, kuten minäkin nyt käsken teitä. Ja seuratkoon nyt teitä jokainen tuon jalon kenraalin ystävällinen toivomus, vaikka ne eivät voineetkaan torjua sitä kuumetta, joka tappoi poikani."
Ja niin kävi, että kapteeni Baumgarten runneltuna, sokaistuna ja verta vuotavana horjui tuuleen ja sateeseen tuona myrskyisenä joulukuun aamuna.