[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxy9P4igqIbC728j7w1lAwsDHTLdGx6rx7cZqgolJJgc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1847,"Tarinoita nyrkkeilijöistä ja sotilaista","Doyle, Arthur Conan",1859,1930,"1847-doyle-arthur-conan-tarinoita-nyrkkeilijoista-ja-sotilaista","1847__Doyle_Arthur_Conan__Tarinoita_nyrkkeilijöistä_ja_sotilaista",null,"novelli",[],[],"fi",1922,1925,60712,410206,true,[],[],[],"Novellikokoelma sisältää kertomuksia nyrkkeilymaailmasta ja sotatantereilta. Tarinat käsittelevät urheiluhenkeä ja kamppailuja nyrkkeilykehissä sekä Napoleonin sotien aikaisia historiallisia taisteluita ja sotilaiden kohtaloita.","Arthur Conan doylen 'Tarinoita nyrkkeilijöistä ja sotilaista' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 1847. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TARINOITA NYRKKEILIJÖISTÄ JA SOTILAISTA\n\nKirj.\n\nA. Conan Doyle\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\nA. Conan Doylen kootut kertomukset II\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTarinoita nyrkkeilijöistä:\n\nCrexleyn Mestari.\nFalconbridgen lordi.\nLordi Barrymoren kukistuminen.\nBrocas Countryn öykkäri.\n\nLeirijuttuja:\n\nPrikaatin kenraalin rikos.\nKettujen kuningas.\nHarhailija vuodelta '15.\nAstiallinen kaviaaria.\nViheriä lippu.\nKolme sotakirjeenvaihtajaa.\nPrikaatin kenraalin avioliitto.\nChâteau Noirin herra.\n\n\n\n\n\n\nTARINOITA NYRKKEILIJÖISTÄ\n\n\n\n\nCREXLEYN MESTARI\n\n\nI\n\nHerra Robert Montgomery istui pöytänsä ääressä ja nojasi päätään\nkäsiinsä mitä syvimmän toivottomuuden vallassa. Hänellä oli\nedessään avattu pääkirja pitkine, tohtori Oldacren kirjoittamine\nlääkemääräyspalstoineen. Hänen kyynärpäänsä vieressä olivat puutarjotin\neri osastoihin järjestettyine nimilappuineen, korkkilaatikko ja\nkierrettyjä sinettivahamöhkäleitä, ja kauempana pöydällä oli rivillinen\ntyhjiä pulloja, jotka odottivat täyttämistään. Mutta hän oli liian\nalakuloinen voidakseen työskennellä. Hän istui vain paikoillaan pää\nkäsien varassa ja komeat hartiat kumarassa. Välskärituvan likaisista\nikkunoista näkyi ulkoa, mustuneen tiili- ja liuskakivietualan takaa,\nrivillinen suunnattoman korkeita piippuja, jotka kuin jättiläismäiset\npilarit kannattivat tummenevaa tummanruskeata pilviröykkiötä. Kuutena\npäivänä viikossa ne suitsuttivat sisästään savua, mutta tänään,\nsunnuntaina, olivat uunien tulet sammuksissa. Likainen ja saastainen\nhämärä synkisti tätä ihmisten ahneuden vahingoittamaa ja kuihduttamaa\nseutua. Ympäristössä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi voinut\nilahduttaa toivotonta mieltä, mutta lääkärin apulaista huolestutti\njokin vielä paljon painavampi syy kuin tämä synkkä ympäristö.\n\nHänen huolensa oli syvempää ja henkilökohtaisempaa. Talvilukukausi\nlähestyi ja hänen olisi pitänyt matkustaa takaisin yliopistoon\nsuorittamaan loppuun lääketieteelliset opintonsa, joita seuraisi\nlääkeopillinen arvo. Mutta valitettavasti hänellä ei ollut rahaa, jolla\nhän olisi maksanut lukukausimaksunsa, eikä hän voinut kuvitellakaan,\nmistä hän voisi saada sitä. Hän tarvitsi kuusikymmentä puntaa\nvoidakseen aloittaa uransa, mutta määrä olisi yhtä hyvin voinut olla\nkuusikymmentätuhattakin, koska hän ei kyennyt keksimään minkäänlaista\nmahdollisuutta rahojen hankkimiseen.\n\nTohtori Oldacren tulo huoneeseen herätti hänet näistä synkistä\nmietteistä. Lääkäri oli kookas, sileäksi ajeltu, kunnioitettavan\nnäköinen mies, teeskentelevän ankarine kasvoineen. Hän oli vaurastunut\nmelkoisesti paikallisia kirkollisasioita harrastamalla, ja oli ottanut\nelämänohjeekseen olla milloinkaan sanoilla tahi teoilla loukkaamatta\nniitä mielipiteitä, joita hänen oli kiittäminen menestyksestään. Hänen\najatuksensa kunniallisuudesta ja arvokkaisuudesta olivat tavattoman\njyrkät, ja hän toivoi samaa apulaiseltaankin. Hänen esiintymisensä ja\nsanansa olivat aina epämääräisen hyväntahtoisia. Ja nyt joutui toivoton\nylioppilas äkillisen mielijohteen valtaan. Hän tahtoi näet koetella\ntämän ihmisystävällisyyden todellisuutta.\n\n\"Anteeksi, tohtori Oldacre\", sanoi hän nousten tuoliltaan, \"minun\ntäytyy pyytää teiltä suurta suosionosoitusta.\"\n\nTohtorin ulkomuoto ei ollut lainkaan rohkaiseva. Hänen suunsa jännittyi\näkkiä ja katse suuntautui lattiaan.\n\n\"Mitä sitten, herra Montgomery?\"\n\n\"Tehän tiedätte, sir, minun tarvitsevan vain yhden ainoan lukukauden\ntutkintojeni lopettamiseen?\"\n\n\"Olette kertonut minulle niin.\"\n\n\"Minulle se on hyvin tärkeää, sir.\"\n\n\"Luonnollisesti.\"\n\n\"Siitä aiheutuvat menot, tohtori Oldacre, nousevat noin\nkuuteenkymmeneen puntaan.\"\n\n\"Pelkään, että velvollisuuteni pakottaa minut nyt lähtemään asioilleni,\nherra Montgomery.\"\n\n\"Hetkinen vielä, sir. Olin toivonut, sir, että te ehkä, jos vain\nkirjoitan velkakirjan ja lupaan teille korkoa rahoistanne, suostutte\nlainaamaan minulle tuon summan. Maksan sen sitten teille takaisin,\nsir, maksan todellakin. Tahi, jos niin tahdotte, voin saatuani arvoni\ntyöskennelläkin teille maksaakseni sen.\"\n\nTohtorin huulet olivat jännittyneet kapeaksi viiruksi. Hän oli\nkohottanut silmänsä jälleen ja ne leimusivat vihaisesti.\n\n\"Pyyntönne on järjetön, herra Montgomery, ja minä ihmettelen, että\nvoitte ehdottaakaan sellaista. Ajatelkaa vain, sir, kuinka monta\ntuhatta lääketiedettä lukevaa ylioppilasta tässä maassa on. Epäilemättä\nheidän joukossaan on paljonkin sellaisia, joiden on hyvin vaikeata\nhankkia rahoja lukukausimaksuihin. Pitäisikö minun nyt rahoittaa heidät\nkaikki!? Miksi minä tekisin poikkeuksen juuri teihin nähden? Olen\npahoillani ja pettynyt, herra Montgomery, sillä olette nyt saattanut\nminut niin kiusalliseen asemaan, että minun on pakko hylätä pyyntönne.\"\nHän pyörähti kantapäillään ja poistui loukkautuneen arvokkaana\nvälskärituvasta.\n\nYlioppilas hymyili katkerasti ja ryhtyi työhönsä saadakseen aamulliset\nlääkemääräykset valmiiksi. Työ oli niin kurjaa ja arvotonta, että kuka\nhyvänsä velttiö olisi voinut suorittaa sen yhtä hyvin, ja tämä mies oli\npoikkeuksellisen rohkea ja jäntevä. Mutta sellaista kuin se olikin, toi\nse hänelle kuitenkin täysihoidon ja punnan viikolta, mikä oli aivan\ntarpeeksi hänelle kesäkuukausina. Ja voipa hän vielä säästää siitä\nmuutamia puntia talveksikin. Mutta nuo lukukausimaksut! Mistä hän ne\nnyt voisi hankkia? Hän ei voinut säästää niitä pienestä palkastaan.\nEikä tohtori Oldacrekaan suostunut lainaamaan niitä hänelle etukäteen.\nHän ei keksinyt mitään keinoa voidakseen ansaita ne. Hänen aivonsa\nolivat kyllä melko terävät, mutta eivät silti kyenneet tätä pulmaa\nratkaisemaan. Hän kunnostautui lisäksi voimillaan, mutta mistä hän\nlöytäisi asiakkaan, joka voisi käyttää niitä hyödykseen? Kohtalon oikut\novat kuitenkin kummallisia ja hänen asiakkaansa oli jo läheisyydessä.\n\n\"Kuulkaahan siellä!\" sanoi ääni ovelta.\n\nMontgomery kohotti katseensa, sillä ääni oli kova ja karhea.\nSisäänkäytävällä seisoi muuan nuori mies, tanakka, paksuniskainen\nkaivosmies sunnuntaipukimissaan ja kirjavassa kaulaliinassaan. Hän oli\nuhkaavan näköinen tummine ilkeine silmineen ja verikoiran leukoineen ja\nkurkkuineen.\n\n\"Kuulkaahan siellä!\" sanoi hän jälleen. \"Miksi ette ole lähettänyt\nmeille isäntänne määräämää lääkettä?\"\n\nMontgomery oli jo tottunut pohjoismaalaisten työläisten raakaan\nsuoruuteen. Alussa se oli raivostuttanut häntä, mutta jonkin ajan\nkuluttua hän oli käynyt sille tunteettomaksi suhtautuen siihen sen\ntarkoituksen mukaisesti. Mutta tämä oli jotakin erilaista, jotakin\nloukkaavaa, raakaa ja ärsyttävää solvausta, sen takana piilevine\nfyysillisine uhkauksineen.\n\n\"Nimenne?\" kysyi hän kylmästi.\n\n\"Barton. Voi hyvinkin sattua, nuori mies, että painan sen vielä\nmieleenne. Valmistakaa vaimoni lääke heti, kuuletteko, tahi teille voi\nmuuten käydä huonosti.\"\n\nMontgomery hymyili. Miellyttävä huojennuksen tunne värisytti suloisesti\nhäntä. Mikä siunattu varmuusläppä tämä oli, jonka kautta hänen ärtyneet\nhermonsa voisivat ehkä purkautua. Ärsytys oli niin röyhkeä, loukkaus\nniin aiheeton, ettei hän voinut tuntea mitään noista oman tunnon\nvaivoista, jotka tekevät lopun ihmisen rohkeudesta. Hän lopetti sen\npullon sinetöimisen, joka hänellä juuri oli käsissään, kirjoittaen\nsiihen osoitteen ja sijoittaen sen huolellisesti asettimelle.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoi hän kääntyen kaivosmieheen päin, \"teidän\nlääkkeenne valmistetaan vuorollaan ja lähetetään teille. En kärsi\nvieraita täällä välskärituvassa. Odottakaa odotushuoneessa, jos\nlainkaan haluatte odottaa.\"\n\n\"Nuori mies\", sanoi kaivosmies, \"teidän pitää valmistaa vaimoni lääke\nheti, tuossa paikassa ja äkkiä, minun katsellessani ja odottaessani,\ntahi muuten voi ehkä käydä niin, että tarvitsette itse jotakin\nlääkettä, ennenkuin kaikki on ohi.\"\n\n\"Kehoittaisin teitä välttämään riitaa kanssani.\" Montgomery puhui\nsellaisen miehen kovaan ja änkyttävään tapaan, jonka on hyvin vaikeata\nhillitä itseään. \"Te säästytte paljosta harmista, jos vain olette\nrauhallinen. Ellette noudata neuvoani, saatte selkäänne. Ahah, ettekö\nusko sitä? Ottakaa sitten opiksenne!\"\n\nLyönnit olivat melkein samanaikaisia -- hurja huitaus, joka vihelsi\nMontgomeryn korvan sivu, ja suora töytäys, joka sattui työläistä\nleukaan. Onni oli apulaisen puolella. Tuo ainoa viuhuva ylöspäin\nkohdistuva isku ja tapa, jolla se suunnattiin, ilmaisivat hänelle,\nettä hänellä oli hirveä mies edessään. Mutta jos hän oli vähäksynyt\nvastustajansa taitoa, oli tämäkin vähäksynyt hänen voimiaan ja\npaljastanut itsensä kohtalokkaalle lyönnille.\n\nKaivosmiehen pää sattui kolahtaen välskärituvan hyllyjen nurkkaukseen\nja hän vaipui raskaasti lattialle. Siinä hän lepäsi koukistettuine\nkäyrine jalkoineen käsivarret hajallaan, veren tippuessa välskärituvan\nlattialle.\n\n\"Saitteko jo tarpeeksenne?\" kysyi apulainen hengittäen kiivaasti.\n\nMutta mies ei vastannut, koska hän oli mennyt tajuttomaksi. Ja silloin\njuolahti Montgomeryn mieleen hänen asemansa vaarallisuus ja hän kävi\nyhtä kalpeaksi kuin hänen vastustajansakin. Kun hän muisti päivän\nsunnuntaiksi, ajatteli puhtaan tohtori Oldacren hurskaita mielipiteitä\nja totesi tämän potilaan kanssa sattuneen hurjan toran, oli hän aivan\nvarma siitä, että hän menettäisi auttamattomasti paikkansa, jos vain\nnämä seikat tulisivat ilmi. Paikka ei kyllä ollut juuri minkään\narvoinen, mutta hän ei voisi saada toistakaan suosituksitta, ja tohtori\nOldacre voisi ehkä kieltäytyä antamasta hänelle sellaista. Rahatta\nlukukausimaksuihin ja paikatta -- mihin hän joutuisikaan? Se tiesi\nehdotonta tuhoa.\n\nMutta ehkä hän sittenkin voi säästyä ilmitulemiselta. Hän tarttui\ntajuttomaan vastustajaansa, veti hänet huoneen keskelle, aukaisi hänen\nkauluksensa ja puristi vettä sienestä hänen kasvoilleen. Vihdoin nousi\nmies istualleen huohottaen ja mulkoillen.\n\n\"Hitto teidät vieköön, nyt olette turmellut kaulaliinani\", sanoi hän\nkuivaten vettä rinnaltaan.\n\n\"Olen pahoillani, että satuin antamaan teille niin kovan iskun\", sanoi\nMontgomery anteeksipyytävästi.\n\n\"Kovanko? Voisin kestää sellaisia kärpäselle aiottuja läimähdyksiä\nkoko päivän. Tuo kaappi tuossa iski vain kallooni reijän ja te olette\nonnellinen mies, koska nyt voitte kehua voittaneenne minut. Olisin nyt\nhyvin kiitollinen teille, jos vain tahtoisitte antaa minulle vaimoni\nlääkkeen.\"\n\nMontgomery valmisti sen mielellään ojentaen sen kaivosmiehelle.\n\n\"Te olette vielä heikonlainen\", sanoi hän. \"Ettekö tahdo jäädä tänne\nhetkiseksi lepäämään?\"\n\n\"Vaimoni kaipaa lääkettään\", sanoi mies horjuen ovesta kadulle.\n\nKatsoessaan hänen jälkeensä apulainen näki hänen hoipertelevan\nepävakaisin askelin katua alaspäin, kunnes joku ystävä kohtasi hänet ja\nhe lähtivät kävelemään käsikädessä. Mies ei näyttänyt raakaan pukarin\ntapaansa olevan ollenkaan vihoissaan ja Montgomeryn pelko haihtui.\nEi ollut olemassa mitään syytä, miksi tohtorin olisi pitänyt saada\ntietää jotakin tästä. Hän kuivasi veren lattialta, järjesti huonekalut\npaikoilleen ja jatkoi sitten keskeytynyttä työtään toivoen päässeensä\nvahingotta tästä melko vaarallisesta tilanteesta.\n\nHänen mielensä oli kuitenkin koko päivän epämääräisen levoton ja tämä\ntunne muuttui oikeaksi peloksi, kun hänelle myöhään iltapäivällä\nilmoitettiin, että kolme herrasmiestä etsii ja odottaa nyt häntä\nvälskärituvassa. Ruumiintarkastus, etsivien äkillinen tulo, vihaisten\nsukulaisten hyökkäys -- kaikkia tällaisia mahdollisuuksia juolahti\nhänen mieleensä peloittaen häntä. Jännitetyin hermoin ja jäykin kasvoin\nhän meni tapaamaan vieraitaan.\n\nNämä muodostivat merkillisen kolmikon. Hän tunsi jokaisen näöltä, mutta\nsitä, mitä maailmassa näillä kolmella oli tekemistä yhdessä ja mitä he\nvoivat toivoa häneltä, oli mahdoton arvata.\n\nEnsimmäinen oli Sorley Wilson, Nonpareillin hiilikaivoksen omistajan\npoika. Hän oli noin parinkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, suuren\nomaisuuden perijä, innokas urheilija ja nyt pääsiäislomalla Magdalenen\nopistosta. Hän istui työpöydän nurkalla katsellen miettiväisesti ja\nvaieten Montgomeryä ja kiertäen pienten mustien vahattujen viiksiensä\npäitä.\n\nToinen oli Purvis, kapakoitsija, kaupungin suurimman olutravintolan\nomistaja ja tunnettu vedonlyöjä. Hän oli raaka, sileäksi ajeltu\nmies, jonka vihaiset kasvot muodostivat kummallisen vastakohdan\nhänen norsunluuta muistuttavalle paljaalle päälaelleen. Hänellä oli\novelat vaaleansiniset silmät punertavine luomineen ja hänkin kumartui\neteenpäin tuoliltaan vaieten ja tuijottaen arvostelevasti nuoreen\napulaiseen, lihavien käsien levätessä kummallakin polvella.\n\nSamoin menetteli kolmaskin vieras, Fawcett, hevosten harjoittaja,\njoka nojautui taaksepäin, pitkät laihat sääret kankaisine\nratsastussäärystimineen ojennettuina suoriksi eteenpäin, ja koputteli\nratsupiiskallaan eteenpäin työntyviä hampaitaan, hänen karvaisten\nluisevien kasvojensa ilmaistessa levottomuutta jokaisella piirteellään.\nKapakoitsija, keikari ja hevosten harjoittaja vaikenivat kaikki kuin\nyhdestä tuumin, olivat yhtä vakavissaan ja yhtä arvostelevaisia.\nIstuuduttuaan heidän keskelleen Montgomery katsoi heihin kuhunkin\nvuorotellen.\n\n\"Mitä nyt, hyvät herrat?\" huomautti hän saamatta mitään vastausta.\n\nTilanne oli hämmentävä.\n\n\"Ei\", sanoi hevosten harjoittaja vihdoinkin. \"Ei. Ei kelpaa. Ei voi\ntulla kysymykseenkään.\"\n\n\"Nouskaa seisomaan, hyvä mies, että saisimme nähdä teidät siinäkin\nasennossa\", kehoitti kapakoitsija.\n\nMontgomery totteli. Hän saisi epäilemättä tietää vielä kaiken, kunhan\nhän vain olisi kärsivällinen. Hän nousi ja kääntyi hitaasti ympäri kuin\nräätälinsä edessä.\n\n\"Ei ollenkaan! Ei kysymystäkään!\" huusi hevosten harjoittaja. \"Hyvänen\naika, mies. Mestarihan taivuttaisi hänet polvelleen.\"\n\n\"Ah, nuo ovat vain merimiesjuttuja!\" sanoi nuori ylioppilas. \"Te voitte\nluopua koko pelistä, jos vain haluatte, Fawcett, mutta minä aion viedä\ntämän asian läpi, vaikka minun pitäisi tehdä se yksinäni. En välitä\nmuutamista kolikoista. Pidän hänen vartalostaan paljon enemmän kuin Ted\nBartonin.\"\n\n\"Muistelkaa Bartonin hartioita, herra Wilson.\"\n\n\"Lihavuus ei ole aina voimaa. Antakaa minulle rohkeutta, tulisuutta ja\njaloa verta. Niillä aina voitetaan.\"\n\n\"Niin, sir, osasitte nyt oikeaan, aivan oikeaan\", sanoi punakka\nkapakoitsija paksulla tahmaisella äänellään. \"Juoksijoiden laita on\nsamoin. Jos ne vain ovat puhdasrotuisia ja hyvässä kunnossa, joutuvat\nlihavat hevoset aina tappiolle -- ehdottomasti.\"\n\n\"Hän on ainakin kymmenen naulaa kevyempi\", murahti hevosten harjoittaja.\n\n\"Satakolmekymmentä.\"\n\n\"Sataviisikymmentä.\"\n\n\"Tuskinpa Mestarikaan painaa paljoa enempää.\"\n\n\"Sataseitsemänkymmentäviisi.\"\n\n\"Niin, siihen aikaan, kun hän eli suurellisesti ja oli lihava kuin\nemäsika. Jos rasva vain työskennellään pois hänestä, vannon ettei\nheidän painossaan ole suurtakaan eroa. Oletteko te punnituttanut\nitseänne äskettäin, herra Montgomery?\"\n\nTämä oli ensimmäinen hänelle tehty suora kysymys. Hän oli seisonut\nheidän keskellään kuin näytteille asetettu hevonen ja alkoi juuri\narvailla, oliko hän enemmän vihainen kuin huvitettu.\n\n\"Painan tarkalleen sataviisikymmentäneljä\", sanoi hän.\n\n\"Minähän jo sanoin häntä tarpeeksi raskaaksi.\"\n\n\"Mutta jos nyt otaksutaan, että te olette harjoitettu\", sanoi\nkapakoitsija. \"Entä sitten?\"\n\n\"Olen aina siinä kunnossa.\"\n\n\"Tavallaan kyllä, epäilemättä, hän on aina siinä kunnossa\", huomautti\nhevosten harjoittaja. \"Mutta harjoitteleminen jokapäiväiseen työhön ei\nole samaa kuin harjoitteleminen harjoittajan johdolla, ja minä uskallan\nlyödä vaikka veikkaa tahtomatta lainkaan väittää mielipidettänne\nvääräksi, herra Wilson, että hänessä on seitsemän naulaa talia liikaa\ntällä hetkellä.\"\n\nNuori ylioppilas puristi sormensa apulaisen hauvislihan ympärille.\nTarttuen sitten toisella kädellään hänen ranteeseensa hän taivutti\näkkiä kyynärvartta tunnustellen lihaksia, jotka pyöreinä ja kovina kuin\nkrikettipallot ponnahtivat korkealle hänen sormiensa välissä.\n\n\"Tunnustelkaa noita!\" sanoi hän.\n\nKapakoitsija ja hevosten harjoittaja tottelivat koetellen niitä\nkunnioittavasti.\n\n\"Hyvä mies, hän kelpaa kyllä vielä!\" huudahti Purvis.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi Montgomery, \"teidän pitää nyt luullakseni\nmyöntää, että minä olen ollut hyvin kärsivällinen teidän kanssanne.\nOlen kuunnellut kaikkea, mitä te olette sanoneet henkilökohtaisista\nominaisuuksistani ja nyt minun täytyy todella pyytää, että te\nhyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle, mistä tässä oikeastaan on\nkysymys.\"\n\nMiehet istuutuivat paikoilleen vakavaan liikemiesmäiseen tapaansa.\n\n\"Helpostihan se on tehty\", sanoi taliääninen kapakoitsija. \"Mutta\nennen selittämistä meidän piti odottaa ja katsoa, niin sanoakseni,\nonko meidän tarvis ollenkaan puhua mitään. Nyt se on herra Wilsonin\nmielestä tarpeellista, mutta herra Fawcett, jolla on samanlainen oikeus\nmielipiteittensä lausumiseen, koska hän kuuluu takaajiin ja komiteaan,\non toista mieltä.\"\n\n\"Hänen vartalonsa oli mielestäni liian hento ja samaa mieltä olen\nvieläkin\", sanoi hevosten harjoittaja koputtaen taasen eteenpäin\ntyöntyviä hampaitaan ratsupiiskansa metallipaalia. \"Mutta jos\nhän sattumalta onnistuu ja hänhän on solakkavartaloinen tanakka\nnuorukainen, ja jos te aiotte auttaa häntä, herra Wilson --\"\n\n\"Sen aion tehdäkin.\"\n\n\"Entä te, Purvis?\"\n\n\"En ole sellainen, että vetäytyisin pois pelistä, Fawcett.\"\n\n\"Niin suostun minäkin maksamaan osani kustannuksista.\"\n\n\"Minä tiesinkin teidän varmasti suostuvan\", sanoi Purvis, \"sillä\nolisihan jotakin ennen kuulumatonta, että Isaac Fawcett olisi poissa\nleikistä. No niin, me kokoamme siis tuon satasen palkinnoksi ja\nnyrkkeilystä tulee tosi, tietysti edellyttämällä, että tämä nuori mies\nsuostuu siihen.\"\n\n\"Suokaa meille anteeksi kaikki tämä roska, herra Montgomery\", sanoi\nylioppilas ystävällisesti. \"Tiedän aloittaneemme väärästä päästä,\nmutta me selitämme pian asian, ja toivoakseni tekin ymmärrätte etunne\nsuostumalla ehdotukseemme. Ensiksikin, te kai muistatte vielä tuon\nmiehen, jonka te löitte tainnoksiin tänä aamuna? Hän oli Barton,\nkuuluisa Ted Barton!\"\n\n\"Olen varma, sir, että te olette nyt melko ylpeä voitettuanne hänet\nyhdessä erässä\", sanoi kapakoitsija. \"Hyvänen aika, Morriskin, tuo\nsadanneljänkymmenenkuuden naulan painoinen nyrkkeilijä, sai nähdä\npaljon enemmän vaivaa, ennenkuin hän sai Bartonin nukkumaan. Te\nolette suorittanut hienon teon, sir, ja ehkäpä te suoritatte vieläkin\nhienomman, jos vain käytätte tilaisuutta hyväksenne.\"\n\n\"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan Ted Bartonista, olen vain nähnyt\nhänen nimensä lääkemääräyksessä\", sanoi apulainen.\n\n\"No niin, saatte uskoa kuitenkin sanojani, että hän on oikea\nteurastaja\", sanoi hevosten harjoittaja. \"Te, olette antanut hänelle\nsellaisen opetuksen, jonka tarpeessa hän on ollutkin, koska hänen\nsanojaan seurasi heti lyönti, ja hänen sanansa ovat aina olleet viiden\nshillingin arvoiset yleisissä paikoissa. Hän ei ole nyt niin valmis\npudistamaan nyrkkiään jokaisen tapaamansa henkilön nenän edessä. Mutta\ntämä ei nyt kuulu oikeastaan asiaan.\"\n\nMontgomery katsoi hämmentyneenä heihin.\n\n\"Taivaan nimessä, hyvät herrat, ilmoittakaa nyt minulle, mitä te\noikeastaan minulta haluatte!\" huudahti hän.\n\n\"Me pyydämme teitä ottelemaan Silas Craggsin eli tuon kuulun Croxleyn\nMestarin kanssa.\"\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Koska Ted Bartonin oli määrä taistella häntä vastaan ensi lauantaina.\nHän on Wilsonin hiilikaivosten mestari-nyrkkeilijä ja Craggs taasen\nCroxleyn sulattimoiden rautatyöläisten edustaja. Me olimme päättäneet\nluvata satasen miehellemme ottelustaan mestaria vastaan. Mutta te\nolette nyt erottanut miehemme pois pelistä, hän kun ei voi ryhtyä\nsellaiseen taisteluun parin tuuman pituinen haava takaraivossaan.\nAsia voidaan korjata enää vain siten, sir, että te otatte hänen\npaikkansa. Jos te olette voinut voittaa Ted Bartonin, voitte te ehkä\nvoittaa Croxleyn Mestarinkin, mutta ellette te halua ryhtyä siihen,\non meidän antauduttava, koska tässä piirikunnassa ei ole ketään\ntoista hänen vertaistaan. Ottelu on määrätty kaksikymmeneräiseksi,\nsiinä on käytettävä kahden unssin painoisia kintaita, noudatettava\nqueensberryläisiä sääntöjä ja jos ottelua jatketaan vielä sittenkin,\nmäärätään voittaja pisteillä.\"\n\nEhdotuksen luonnottomuus karkoitti hetkiseksi kaikki muut ajatukset\nMontgomeryn aivoista. Mutta sitten tapahtui hänen mielipiteissään\näkillinen käänne. Sata puntaa! Kaikki, mitä hän tarvitsi tutkintonsa\nlopettamiseen, oli siellä valmiina luovutettavaksi hänen käsiinsä,\njos hänen kätensä vain olisivat tarpeeksi voimakkaat ottamaan ne. Hän\noli ajatellut katkerasti sinä aamuna, ettei hänellä ollut voimistaan\nminkäänlaista hyötyä, mutta tässä avautui nyt hänelle sellainen\ntilaisuus, missä hänen lihaksensa voisivat ansaita tunnissa enemmän\nkuin hänen aivonsa vuodessa. Hän joutui kuitenkin värisyttävän epäilyn\nvaltaan.\n\n\"Kuinka minä voisin otella hiilikaivosten puolesta?\" sanoi hän. \"Enhän\nminä kuulu millään tavalla hiilikaivosväkeen?\"\n\n\"Kuuluttepas!\" huusi vanha Purvis. \"Me olemme merkinneet teidät\nkirjoihin ja selvä asia se onkin. Kaikki me olemme hiilikaivosväkeä.\nTohtori Oldacre on hiilimiesten kerhon lääkäri ja te olette hänen\napulaisensa. Voisivatko he vaatiakaan enempää?\"\n\n\"Niin, hän on vallan oikeassa\", sanoi nuori ylioppilas. \"Olisihan\nse urheilukannalta hyvin suurenmoista, herra Montgomery, jos te nyt\ntahtoisitte auttaa meitä, meidän jouduttuamme tällaiseen pulaan.\nLuonnollisesti te ette ehkä halua ottaa vastaan tuota sataa puntaa,\nmutta minä olen melkein varma siitä, että me siinä tapauksessa että te\nvoitatte, voimme järjestät sen siten, että palkinto annetaan teille\nkellon tahi mitalin tahi jonkin sellaisen esineen muodossa, joka teitä\nmiellyttää. Katsokaa, te olette nyt syypää siihen, että me todella\ntunnemme meillä olevan oikeutettuja vaatimuksia teihin.\"\n\n\"Sallikaa minun miettiä hetkinen, hyvät herrat. Tämä on hyvin\nodottamatonta. Pelkään, ettei tohtori milloinkaan salli minun suostua\n-- olen todellisuudessa siitä aivan varmakin.\"\n\n\"Mutta hänen ei tarvitse sitä tietääkään, ei ainakaan ennen ottelua\nmissään tapauksessa. Meidän ei ole pakko ilmoittaa miehemme nimeä. Kun\nhänen painonsa on vain määrätyn suuruinen ottelupäivänä, ei ihmisten\ntarvitse välittää mistään muusta.\"\n\nSeikkailu ja palkinto olisivat jo kumpainenkin erikseen houkutelleet\nMontgomeryä, mutta molemmat yhdessä olivat vastustamattomia.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"minä suostun.\"\n\nKaikki kolme kimmahtivat seisoalleen. Kapakoitsija tarttui hänen\noikeaan ja hevosten harjoittaja hänen vasempaan käteensä ja ylioppilas\ntaputti häntä selkään.\n\n\"Hyvä mies, kunnon poika!\" raakkui kapakoitsija. \"Mies, jos te vain\nvoitatte hänet, kohoatte te yhdessä päivässä parhaiten tunnetuksi\nmieheksi tämän ja Bradfordin välillä. Te kuulutte voittavaan luokkaan,\nniin juuri, eikä siitä voida erehtyä, ja jos te vain annatte Croxleyn\nMestarille selkään, saatte te juoda koko loppuikänne olutta Neljässä\nSäkissä niin paljon kuin vain haluatte.\"\n\n\"Urheilukannalta katsoen tämä on suurenmoisinta, mistä minä milloinkaan\nolen kuullut elämässäni\", sanoi nuori Wilson. \"Koira vieköön, sir, jos\nte vain suoriudutte siitä kunnollisesti, on teillä vaalipiirin äänet\ntaskussanne, jos vain välitätte niistä. Tehän tiedätte puutarhassani\nsijaitsevan vajarakennuksen?\"\n\n\"Senkö tien viereisen?\"\n\n\"Niin. Laitatin siitä harjoitussalin Ted Bartonille. Te löydätte\nsieltä kaiken, mitä tarvitsettekin: nuijia, iskupalloja, tankoja,\nhyppynuoria ja kaikkea muutakin. Sitten te tarvitsette ottelutoverin\nharjoitellaksenne. Ogilvy on otellut Bartonin kanssa, mutta meidän\nmielestämme hän ei ole tarpeeksi oppinut. Barton ei ole teille\nlainkaan vihoissaan. Hän on hyväsydäminen mies, vaikkakin hieman äreä\ntuntemattomille. Hän piti teitä sellaisena tänä aamuna, mutta nyt hän\nsanoo tuntevansa teidät. Hän on valmis ottelemaan teidän kanssanne\nharjoitellakseen ja saapuu kutsustanne paikalle milloin tahansa.\"\n\n\"Kiitoksia vain, ilmoitan teille kyllä sopivan ajan\", sanoi Montgomery,\nja niin meni komitea riemuiten matkoihinsa.\n\nApulainen istui hetkisen välskärituvassa ajatellen asiaa puolelta\njos toiseltakin. Alkujaan oli hänet yliopistossa harjoittanut muuan\nmies, joka oli ollut aikoinaan keskisarjan mestari. Oli kyllä totta,\nettä hänen opettajansa voimanpäivät olivat jo aikoja menneet, hänen\njalkansa olivat olleet jäykät ja lyöntinsä kankeat, mutta vaikka\nniinkin, oli hän kuitenkin ollut sitkeä vastustaja. Montgomery\noli vihdoin huomannut, että hän voi pitää hänelle enemmänkin kuin\npuoliaan. Hän oli voittanut yliopiston mitalin, ja hänen opettajansa,\njoka oli harjoittanut niin monta ylioppilasta, oli kehuskellen\nlausunut, ettei hän milloinkaan elämässään ollut harjoittanut\nketään, joka olisi kuulunut samaan luokkaan kuin Montgomery. Häntä\noli kehoitettu tavoittelemaan amatöörinyrkkeilijöiden mestaruutta,\nmutta hänen kunnianhimonsa ei vetänyt häntä erityisesti sille alalle.\nKerran hän oli nyrkkeillyt Hammar Tunstallin kanssa eräässä vajassa\nmuutamilla markkinoilla ja otellut kolme kovaa erää joutuen lopuksi\ntappiolle, mutta hän oli kuitenkin väsyttänyt ammattinyrkkeilijän\nmelkein kokonaan. Hänen kaikki ennätyksensä supistuivat siihen, mutta\nriittäisivätkö ne rohkaisemaan häntä otteluun Croxleyn Mestarin kanssa?\nHän ei ollut milloinkaan kuullut puhuttavan tästä Mestarista ennen,\nmutta hän olikin menettänyt yhteytensä nyrkkeilijöihin näinä viimeisinä\nkovina työvuosina. Ja olikohan se nyt niin tärkeätäkään? Jos hän\nvoittaisi, saisi hän nuo rahat, jotka merkitsivät hänelle niin paljon.\nJos hän taasen häviäisi, tarkoitti se vain selkäsaunaa. Hän oli näet\nsiitä aivan varma, että hän voi ottaa selkäänsä pelkäämättä. Jos vain\nottelun suorittamisessa on yksikin onnistumisen mahdollisuus sadasta,\nsilloin sitä kannattaa koettaa.\n\nTohtori Oldacre, joka oli juuri palannut kirkosta korea rukouskirja\nsilohansikkaisissa käsissään, keskeytti hänen mietelmänsä.\n\n\"Huomasin, herra Montgomery, ettei teitä näkynyt jumalanpalveluksessa\",\nsanoi hän kylmästi.\n\n\"Ei kylläkään, sir, koska muutamat seikat estivät minua tulemasta\nsinne.\"\n\n\"Pidän hyvin suotavana, että talouteeni kuuluvat henkilöt ovat muille\nhyväksi esimerkiksi. Tässä piirikunnassa on niin vähän sivistyneitä\nihmisiä, että meidän niskoillamme lepää suuri vastuunalaisuus. Ellemme\nme elä korkeimpien ihanteiden mukaan, niin kuinka me voimme vaatia\nsellaista näiltä työläisraukoilta? On oikein hirveätä ajatellakin,\nettä seurakuntalaiset kiinnittävät enemmän mieltään lähestyvään\nkinnasotteluun kuin uskonnollisiin velvollisuuksiinsa.\"\n\n\"Nyrkkeilyotteluunko, sir?\" sanoi Montgomery syyntuntoisesti.\n\n\"Luullakseni se on oikea sanamuoto. Muuan potilaani kertoi minulle,\nettei piirikunnassa nykyään puhutakaan muusta. Eräs paikkakuntamme\nhurjimus, muuan potilaamme sivumennen sanoen, ryhtyy kuulemma\notteluun erään Croxleyn nyrkkeilijän kanssa. En ymmärrä, miksi laki\nei mene väliin ja kiellä tuollaista alentavaa näytöstä. Ottelu on\ntodellisuudessa kilpakamppailu.\"\n\n\"Te sanoitte sitä äsken kinnasotteluksi.\"\n\n\"Minulle on ilmoitettu, että kahden unssin painoinen kinnas on vain\nveruke, jolla he kiertävät lakia ja vaikeuttavat poliisin sekautumista\nasiaan. He taistelevat määrätystä rahasummasta. Tuntuu kauhistuttavalta\nja melkeinpä uskomattomalta, eikö tunnukin ajatella, että sellaisia\nnäytöksiä voidaan panna toimeen vain muutamien kilometrien päässä\nrauhallisesta kodistamme. Mutta tekin kai huomaatte sen, herra\nMontgomery, että koska meidän pitää taistella sellaista vaikutusta\nvastaan, on aivan välttämätöntä, että me elämässämme tavoittelemme niin\nkorkeita ihanteita kuin suinkin.\"\n\nTohtorin saarnalla olisi ollut parempi vaikutus, ellei apulaisella\nolisi ollut tilaisuutta pari kolme kertaa koettaa hänen ihanteitaan ja\nhuomata ne odottamattoman alhaisiksi. On aina niin erittäin helppoa\nsivuuttaa sellaiset synnit, joihin me olemme enimmän taipuvaisia,\ntuomitsemalla niitä, jotka eivät ole mieleemme. Montgomery tunsi\nkaikissa tapauksissa, että kaikkien niiden henkilöiden joukossa, joilla\non tekemistä sellaisessa ottelussa -- kannattajien, takaajien ja\nkatsojien -- on todellisella taistelijalla voimakkain ja kunniakkain\nasema. Hänen omatuntonsa ei soimannut häntä lainkaan siitä. Kestävyys\nja rohkeus ovat hyveitä eivätkä vikoja, ja raakuus on ainakin\nhyväksyttävämpää kuin velttous.\n\nKadunkulmassa oli pieni tupakkakauppa, mistä Montgomery sai yleiset ja\npaikalliset tietonsa, kauppias kun oli hyvin puhelias mies ja tiesi\nkaikki piirikunnan asiat. Apulainen maleksi sinne juotuaan teensä\nja kysyi noin vain sivumennen, oliko kauppias milloinkaan kuullut\npuhuttavan Croxleyn Mestarista.\n\n\"Kuullutko hänestä? Kuullutko puhuttavan hänestä?\" Pieni mies voi\ntuskin puhua hämmästyksestä. \"Hyvänen aika, sir, hän on piirikunnan\nensimmäinen mies ja hänen nimensä on West Ridingissä yhtä tunnettu kuin\nDerby-kilpailujen voittajankin. Mutta siunatkoon, sir\" -- tässä hän\nkeskeytti alkaen penkoa muuatta sanomalehtikasaa -- \"nyt he meluavat\nhänestä äärettömästi senvuoksi, että hän tulee ottelemaan Ted Bartonin\nkanssa, ja _Croxley Herald_ on painattanut hänen elämänvaiheensa ja\nennätyksensä, ja tässä ne ovat; voitte lukea ne kotonanne.\"\n\nSe lehden sivu, jota kauppias osoitti, näytti erään kuvan muodostaman\npikkusaaren ympärille ladotulta kirjainjärveltä. Kuva oli kömpelö\npuupiirros jonkun nyrkkeilijän päästä ja niskasta, jota ruudukkaisen\nvillanutun kaulus ympäröi. Siinä oli ilkeät mutta voimakkaat kasvot,\nkuin jonkun irstaan sankarin kasvot sileiksi ajeltuine kulmineen,\nterävine silmineen, voimakkaine uhkaavine leukoineen ja eläimellisine\nnahkapoimuineen sen alla. Pitkät itsepäiset posket ulottuivat verevinä\ntarkkoihin, tuhoa ennustaviin silmiin asti. Voimakas niska laskeutui\nsuorana korvista kaareutuen olkapäiksi, jotka eivät olleet menettäneet\nmitään mahtavuudestaan paikallisen taiteilijan käsissä. Ylhäälle oli\npainettu: \"Silas Craggs\", ja alemmaksi: \"Croxleyn Mestari.\"\n\n\"Siitä saatte tietää hänestä kaiken, sir\", sanoi kauppias. \"Hän on\nvaarallinen mies, sir, ja me olemme ylpeitä saadessamme pitää hänet\ntäällä piirikunnassamme. Ellei hän olisi katkaissut jalkaansa, olisi\nhän nyt Englannin mestari.\"\n\n\"Onko hän katkaissut jalkansa?\"\n\n\"Kyllä ja se parani huonosti. Häntä sanotaan hänen selkänsä takana\nsuureksi K:ksi, koska hänen jalkansa ovat sen näköiset. Mutta hänen\nkätensä -- no niin, jos ne molemmat saisivat työskennellä täydellä\nvoimalla, niin ihmettelisinpä, missä Englannin mestari silloin olisi.\"\n\n\"Minä otan tämän mukaani\", sanoi Montgomery, ja pistäen lehden\ntaskuunsa hän palasi kotiin.\n\nSelostus, jonka hän luki, ei ollut ollenkaan rohkaiseva. Croxleyn\nMestarin koko elämäkerta oli selostettu täydellisesti monine\nvoittoineen ja muutamine tappioineen.\n\n\"Silas Craggs, joka paremmin tunnetaan urheilupiireissä Croxleyn\nMestarin nimellä\", sanoi maalaiskertoja, \"on syntynyt vuonna 1857 ja on\nsiis nykyään yhdennelläviidettä.\"\n\n\"Hitto vieköön, minähän olen vasta kolmenkolmatta\", sanoi Montgomery\nitsekseen jatkaen lukemistaan iloisempana.\n\n\"Osoitettuaan nuoruudessaan hämmästyttävää taipumusta nyrkkeilyyn\nhän ponnisteli toveriensa eturiviin, kunnes hänestä tuli piirikunnan\ntunnettu mestari ja hän sai sen komean arvonimen, joka hänellä vieläkin\non. Koska hänen kunnianhimonsa yllytti häntä pyrkimään paikallista\nkuuluisuutta korkeammalle, hankki hän itselleen impressarion ja\ntaisteli ensimmäisen ottelunsa birminghamilaista Jack Bartonia\nvastaan toukokuussa vuonna 1880 vanhassa Tyhjäntoimittajien Kerhossa.\nCraggs, joka oli silloin sadanneljänkymmenenkahden naulan painoinen,\npääsi voitolle viidessätoista kovassa erässä saaden enemmän pisteitä\nhyväkseen kuin sisämaalainen. Kun hän suoriutui rotherhitheläisestä\nJames Dunnista, glasgovilaisesta Cameronista ja eräästä\nFernie-nimisestä nuorukaisesta, kuviteltiin hänestä niin suuria,\nettä hänet pantiin ottelemaan Ernest Willoxia vastaan, joka siihen\naikaan oli Pohjois-Englannin keskisarjan mestari, ja Craggs voittikin\nhänet kovassa ottelussa tehden hänet taisteluun kykenemättömäksi\nkymmenennessä erässä sitkeän vastustuksen jälkeen. Siihen aikaan näytti\njo melkein siltä kuin nyrkkeilijäin korkeimmat kunniapaikat olisivat\nolleet tämän nuoren yorkshireläisen saavutettavissa, mutta muudan\nmitä onnettomin tapaturma pakotti hänet vetäytymään syrjään. Hevosen\npotkaisu katkaisi hänen reisiluunsa ja hänen oli pakko jäädä vuodeksi\nlepäämään. Kun hän palasi työhönsä, oli luunmurtuma parantunut huonosti\nja hänen sukkeluutensa oli paljon vähentynyt. Siitä johtui, että\nWillox, jonka hän oli kerran ennen voittanut, antoi hänelle selkään\nseitsemässä erässä, ja sitten teki saman tempun lontoolainen James\nShawkin, vaikka tämä viimeksimainittu tunnustikin tavanneensa hänessä\nsitkeimmän vastustajansa. Joutumatta kuitenkaan toivottomaksi näiden\nvastoinkäymisten vuoksi Mestari sovitti ottelutyylinsä ruumiillisten\nvajavaisuuksiensa mukaiseksi ja uudisti voittojensa sarjan antamalla\nselkään mustalle Nortonille, Bobby Wilsonille ja raskaaseen sarjaan\nkuuluvalle Levi Cohenille. Välittämättä vastustajansa kahdeksankolmatta\nnaulaa raskaammasta painosta hän taisteli ratkaisemattoman ottelun\nkuuluisan Billy McQuiren kanssa, ja jälkeenpäin hän voitti Sam Haren\nPelican-kerhossa Lontoossa saaden viidenkymmenen punnan suuruisen\npalkinnon. Vuonna 1891 tuomittiin hänet epärehellisestä taistelutavasta\nhänen oteltuaan voittoisan ottelun austraalialaista keskisarjan\nnyrkkeilijää, Jim Tayloria vastaan, ja tämä tuomio loukkasi häntä\nniin syvästi, että hän vetäytyi syrjään kiistakentältä. Sen jälkeen\nhän on tuskin otellut ollenkaan, paitsi milloin hän on auttanut\njotakuta paikallista amatööriä, joka on tahtonut oppia tuntemaan\neron kapakkakamppailujen ja tieteellisen vastustuksen välillä.\nViimeinen näistä kunnianhimoisista sieluista on kotoisin Wilsonin\nhiilikaivoksista, jotka ovat luvanneet sadan punnan suuruisen palkinnon\nja takuun paikalliselle mestarilleen. Liikkeellä on erilaisia huhuja\nsiitä, kuka heidän edustajakseen tulee, ja Ted Bartonin nimeä kuullaan\nuseimmin mainittavan. Mutta vedot, seitsemän yhtä vastaan siitä että\nMestari voittaa jokaisen koettelemattoman miehen, antavat selvän kuvan\npiirikunnan asukkaitten mielipiteistä.\"\n\nMontgomery luki sen toistamiseen ja hänen kasvonsa kävivät melko\nvakaviksi. Ei ollut mikään helppo tehtävä tämä, jonka hän oli\nottanut suorittaakseen, ei mikään taistelu yksinkertaisen hosuvan\nottelijan kanssa, joka luottaa liiaksi paikalliseen maineeseensa.\nMiehen ennätysluettelo osoitti hänen kuuluvan ensiluokkaan tahi\nainakin lähelle sitä. Oli kuitenkin olemassa muutamia seikkoja hänen\nhyväkseen ja niitä hänen piti käyttää hyödykseen niin paljon kuin\nsuinkin. Esimerkiksi ikä -- kolmekolmatta neljääkymmentä vastaan.\nVanha nyrkkeilijäin sananlasku sanoo: \"Nuoruus auttaa\", mutta\nnyrkkeilijäin aikakirjat kertovat monista poikkeuksista. Karaistunut\nveteraani, joka on täynnä tyyntä harkintaa ja nyrkkeilijän voimaa,\nvoi olla välittämättä kymmenestä tahi viidestätoista vuodesta ja\nantaa selkään useimmille nulikoille. Hän ei voinut siis luottaa liian\npaljon ikäetuunsa. Mutta sitten hän voi lisäksi kiinnittää huomionsa\nvastustajansa raajarikkoisuuteen, joka varmaankin merkitsi melko\npaljon. Ja vihdoin voi käydä niinkin, että Mestari arvostaa niin\nvähäiseksi vastustajansa taidon, että hän laiminlyö harjoittelunsa ja\nkieltäytyy luopumasta tavallisista elämäntavoistaan, luulen helposti\nsuoriutuvansa tulevasta tehtävästään. Hänen ikäiseensä ja tapaiseensa\nmieheen nähden voi sellainen otaksuma olla mahdollinen. Montgomery\ntoivoi hartaasti, että asian laita olisi niin. Sillä aikaa, vaikka\nhänen vastustajansa olisi ollutkin paras mies, joka milloinkaan on\nhypännyt nuorien yli kiistakentälle, oli hänen oma velvollisuutensa\nselvä. Hänen täytyi valmistautua huolellisesti, pitää kiinni jokaisesta\nmahdollisuudesta ja tehdä kaikki voitavansa onnistuakseen. Mutta\nhän tiesi tarpeeksi antaakseen arvoa nyrkkeilyssä esiintyville\neroavaisuuksille, jollaisia ilmenee muussakin urheilussa amatöörien ja\nammattilaisten välillä. Tyyneys, osumisvoima ja ennen kaikkea muuta\ntaito ottaa vastaan koviakin lyöntejä merkitsevät paljon otteluissa.\nKaraistuneen nyrkkeilijän erityisesti kehittyneet guttaperkkamaiset\nlihakset voivat pelkäämättä ottaa vastaan lyönnin, joka heittää\ntavallisen miehen kieriskelemään lattialle. Sellaista täydellisyyttä\nei voida saavuttaa viikossa, mutta kaiken sen, mitä vain voidaan tehdä\nsiinä ajassa, hän päätti tehdä.\n\nMontgomeryllä oli hyvä perusta, jolle hän voi rakentaa. Hän oli viisi\njalkaa yksitoista tuumaa pitkä, siis tarpeeksi kookas mille tahansa\nkahdella jalalla seisovalle, kuten vanhat nyrkkeilijät sanovat --\nnotkea ja jäntevä, sukkela kuin pantteri ja niin voimakas, että hän\ntuskin vielä milloinkaan elämässään oli nähnyt voimiensa rajoja.\nHänen lihaksensa olivat kauniit ja kovat, mutta hänen voimansa johtui\npikemminkin suuresta hermotarmosta, joka ei ole minkään arvoista\nmittanauhalla tarkastettaessa. Hänellä oli tuollainen kyömynenä ja\nsuuret silmät, joita ei vielä milloinkaan ole nähty raukan kasvoissa,\nja kaiken muun takana piili hänessä kannustavana voimana tietoisuus\nsiitä, että hänen koko uransa onnistuminen oli taitavan vastustuksen\nvarassa. Nuo kolme takaajaa hieroivat käsiään nähdessään hänet\ntyössä seuraavana aamuna harjoitussalissa, missä hän sivalteli\nnyrkkeilypalloa. Ja Fawcett hevosten harjoittaja, joka oli kirjoittanut\nLeedsille peruuttavansa vetonsa, lähetti sähkösanoman peruuttaakseen\njälleen kirjeensä ja laskeakseen toisen viisikymppisen liikkeelle\nmarkkinahintaan, seitsemän yhtä vastaan.\n\nMontgomeryn päävaikeus oli siinä, kuinka hän saisi aikaa\nharjoituksiinsa tohtorin niihin sekautumatta. Hänen työnsä vei häneltä\nsuurimman osan päivästä, mutta koska hänen oli käytävä potilaitten\nluona jalkaisin ja kuljettava silloin pitkiäkin matkoja, oli sekin jo\nharjoittelua. Hän sivalteli nyrkkeilypalloa ja nosteli painoja tunnin\njoka aamu ja ilta, ja otteli pari kertaa päivässä Ted Bartonin kanssa\nharjoitussalissa hyötyen niin paljon kuin suinkin tuon hyökkäävän\nkaksikätisen koneen iskuista. Barton ihaili kovasti hänen taitavuuttaan\nja nopeuttaan, mutta epäili hänen voimiaan. Hänen oma tyylinsä perustui\nkoviin lyönteihin ja hän vaati niitä muiltakin.\n\n\"Siunatkoon, sir, millainen mitättömän kehno lyönti niin raskaan\nmiehen antamaksi!\" saattoi hän huudahtaa. \"Teidän on iskettävä paljon\nkovemmin, ennenkuin Mestari tietää teidän olevan edessäänkään. Ah,\ntuo oli jo parempi, niin, melkeinpä hieno sivallus!\" voi hän lisätä,\nkun hänen vastustajansa heitti hänet huoneen poikki oikean ottelun\nlopussa. \"Sellaisilta niiden pitää tuntua. Ehkä te sittenkin voitte\nsuoriutua siitä!\" Hän nauraa hihitti ilosta, kun Montgomery paiskasi\nhänet nurkkaan. \"Kas niin, mies, te alatte jo olla mainiossa kunnossa.\nTe olette kunnollisesti sivaltaneet jalat altani. Tehkää se vieläkin,\ntehkää se vieläkin kerran!\"\n\nTohtori ei saanut tietää Montgomeryn harjoittelusta muuta kuin hänen\nruokajärjestelmänsä ja se hämmästytti häntä melkoisesti.\n\n\"Te suotte kai minulle anteeksi huomautukseni, herra Montgomery, mutta\nmakunne alkaa käydä melko vaativaiseksi. Sellaisille mielettömyyksille\nei kenenkään pidä antaa valtaa nuoruudessaan. Miksi te syötte\npaahdettua leipää joka ateriaksi?\"\n\n\"Minusta tuntuu, että se sopii minulle paremmin kuin tavallinen leipä,\nsir.\"\n\n\"Se lisää vain tarpeettomasti keittäjän työtä. Olen huomannut senkin,\nettette te pidä enää perunoistakaan.\"\n\n\"Niin, sir; voin luullakseni paremmin, kun en syö niitä.\"\n\n\"Ettekä te enää juo oluttakaan?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Tuollaisia aiheettomia oikkuja ja kuvitteluja voidaan suuresti\nhalveksia, herra Montgomery. Ajatelkaa, kuinka paljon maailmassa on\nsellaisia ihmisiä, joille perunat ja olut ovat mitä hienointa herkkua.\"\n\n\"Epäilemättä, sir. Mutta nykyään aion tulla toimeen ilman niitä.\"\n\nHe istuivat kahden syömässä välipalaa ja apulaisen mielestä sopi\ntilaisuus mainiosti loman pyytämiseen ottelupäiväksi.\n\n\"Olisin hyvin kiitollinen, tohtori Oldacre, jos voisitte suoda minulle\nloman lauantaiksi.\"\n\n\"Se on hyvin hankalaa sellaisena kiireisenä päivänä.\"\n\n\"Tekisin parin päivän työn perjantaina voidakseni jättää kaiken\nkuntoon. Toivon voivani palata takaisin jo illalla.\"\n\n\"Pelkään, etten voi tulla toimeen ilman teitä, herra Montgomery.\"\n\nTämä oli äkillinen vastoinkäyminen. Mutta ellei hän saisi lomaa,\nlähtisi hän ilman lupaa.\n\n\"Te kai muistatte, tohtori Oldacre, että silloin kun minä rupesin\napulaiseksenne, sovimme siitä, että minä saan yhden vapaapäivän\nkuukaudessa. En ole milloinkaan vaatinut ainoatakaan. Mutta nyt on\nilmennyt sellaisia syitä, joiden vuoksi minä haluan olla vapaani\nlauantaina.\"\n\nTohtori Oldacre mukautui hyvin vastahakoisesti.\n\n\"Luonnollisesti, jos te vetoatte muodollisiin oikeuksiinne, ei siihen\nole sen enempää sanomista, herra Montgomery, vaikka minusta tuntuukin\nsiltä kuin se osoittaisi jonkinlaista välinpitämättömyyttä mukavuuteeni\nja toimintani etuihin nähden. Vaaditteko te sitä vieläkin?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Hyvä on. Tehkää, kuten haluatte.\"\n\nTohtori kiehui vihasta, mutta Montgomery oli hyvä apulainen, vakava,\nkykenevä ja ahkera, niin ettei tohtori voinut mitenkään luopua hänestä.\nVaikka hän olisi suostunutkin antamaan etukäteen nuo lukukausimaksut,\njoita hänen apulaisensa oli pyytänyt, olisi se ollut vastoin hänen\netujaan, koska hän ei halunnut Montgomeryn valmistumista, vaan toivoi\nhänen jäävän alempaan asemaan ja työskentelevän edelleenkin pienestä\npalkasta. Mutta nuorenmiehen tyynessä vaatimuksessa ja hänen äänensä\nrauhallisessa päättäväisyydessä, kun hän vaati vapaata lauantaita, oli\njotakin, joka kiihoitti hänen uteliaisuuttaan.\n\n\"En halua sekautua sopimattomasti asioihinne, herra Montgomery, mutta\naiotteko viettää koko lauantain Leedsissä?\"\n\n\"En, sir.\"\n\n\"Maaseudullako sitten?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Siinä menettelette viisaasti. Te huomaatte kyllä, kuinka\nkorvaamattoman vahvistava villien kukkien joukossa vietetty yksi\npäiväkin voi olla. Oletteko jo miettinyt, mille suunnalle lähdette?\"\n\n\"Aion mennä Croxleyn suunnalle.\"\n\n\"Kun kerran vain pääsette rautatehtaitten sivu, ei kauniimpaa seutua\nole olemassa. Voiko mikään olla sen ihanampaa kuin lepäileminen\nkentillä ja päivänpaistattaminen joku opettavainen ja kehittävä\nkirja toverinaan? Suosittelen teille vierailua St. Bridgetin kirkon\nraunioille, jotka ovat hyvin mielenkiintoinen muinaisjäännös\nvarhaisemmalta normandialaiselta aikakaudelta. Näin sivumennen\nsanoen huomaan kuitenkin erään hankaluuden, miksi teidän ei pitäisi\nmennä Croxleyhin lauantaina. Minulle on näet ilmoitettu, että tuo\nroistomainen nyrkkeilynäytös tapahtuu juuri sinä päivänä siellä. Te\nehkä joudutte noiden roikaleitten ahdisteltavaksi, joita se vetää\npuoleensa.\"\n\n\"Antaudun siihen vaaraan, sir\", sanoi apulainen.\n\nPerjantai-iltana, joka oli viimeinen ennen ottelua, kotoutuivat nuo\nMontgomeryn kolme takaajaa harjoitussaliin tarkastelemaan miestään, kun\ntämä suoritti muutamia harjoituksia pitääkseen lihaksensa joustavina.\nHän oli varmasti loistavassa kunnossa, hänen ihonsa kimalteli\nterveydestä ja silmänsä tarmosta ja luottamuksesta. Kaikki kolme\nkävelivät hänen ympärillään ja riemuitsivat.\n\n\"Hän on yksinkertaisesti repäisevä\", sanoi ylioppilas. \"Koira vieköön,\nte olette suoriutunut siitä loistavasti. Te olette kova kuin piikivi ja\nvalmis taistelemaan elämästä ja kuolemasta.\"\n\n\"Mutta ehkä hän on hieman liian hento\", sanoi kapakoitsija. \"Hänen\nvartalonsa on mielestäni vyötäisiltä melko kapea.\"\n\n\"Mitä te painatte tänään?\"\n\n\"Sataviisikymmentäyksi.\"\n\n\"Viikon harjoitteleminen on siis laihduttanut teitä vain kolme naulaa\",\nsanoi hevosten harjoittaja. \"Hän puhui totta sanoessaan olevansa\nkunnossa. No niin, kaikki tuo on hienoa ainesta, mitä siinä on, mutta\nen ole sittenkään varma, onko sitä tarpeeksi.\" Hän pisteli sormellaan\nMontgomerya kuin tämä olisi ollut joku hänen hevosistaan. \"Olen kuullut\nMestarin painavan satakuusikymmentä astuessaan kiistakentälle.\"\n\n\"Mutta siihen kuuluu jotakin sellaista, minkä hän tahtoisi kiskoa\nirti ja jättää pois paitansa mukaan\", sanoi Purvis. \"Olen kuullut\nheidän saaneen tehdä työtä hirveästi, ennenkuin hän suostui luopumaan\noluestaan, ja ellei siellä olisi ollut tuota hänen suurta punapäistä\nnaistansa, eivät he olisi onnistuneet lainkaan. Nainen kynsi todella\nerään juomaveikon naaman aivan verille, kun tämä oli tuonut hänelle\nmuutamia litroja mukanaan. He sanovat tuota letukkaa yhtä paljon\nhänen nyrkkeilytoverikseen kuin armaakseen ja kerrotaan, että hänen\nvaimoraukkansa sydän on murtumaisillaan sen vuoksi. Hei, nuori vekkuli\nsiellä, mitä sinä haluat?\"\n\nHarjoitussalin ovi oli auennut ja noin kuusitoistavuotias, likainen,\nraudan ja noen mustuttama nuorukainen astui lampun keltaiseen\nvalopiiriin. Ted Barton tarttui häntä kauluksesta.\n\n\"Kuulehan nyt, sinä nuori penikka, tämä on yksityinen paikka emmekä me\nhalua tänne vakoojia.\"\n\n\"Mutta kai minä sentään saan puhutella herra Wilsonia?\"\n\nNuori ylioppilas tuli lähemmäksi.\n\n\"No poikaseni, mitä asiaa sinulla on?\"\n\n\"Se koskee tuota tulevaa ottelua, herra Wilson. Haluan vain kertoa\nmiehellenne jotakin Mestarista.\"\n\n\"Meillä ei ole aikaa kuunnella juoruja, poikaseni, ja me tiedämme\nkaiken Mestarista.\"\n\n\"Ettepähän tiedä, sir. Sitä ei tiedä muut kuin äiti ja minä, ja me\najattelimme, että me mielellämme haluamme ilmoittaa sen miehellenne,\nkoska me tahdomme, että hän antaisi Mestarille kunnollisesti selkään.\"\n\n\"Vai haluat sinä, että Mestari saisi kunnollisesti selkäänsä. Niin\nmekin teemme. No niin, mitä sinulla on sanottavaa?\"\n\n\"Onko tämä teidän miehenne, sir?\"\n\n\"Otaksutaan, että hän on.\"\n\n\"Siinä tapauksessa haluan ilmoittaa sen hänelle. Mestari on sokea\nvasemmalta silmältään.\"\n\n\"Lorua!\"\n\n\"Totta se kuitenkin on, sir. Ei kuitenkaan umpisokea, hyvin\nvähänäköinen vain. Hän salaa sen, mutta äiti ja minä tiedämme sen. Jos\nte vain livahdatte hänen vasemmalle puolelleen, ei hän voi iskeä teitä.\nTe huomaatte kyllä asian olevan niinkuin sen olen teille kertonut.\nJa pankaa merkille, kun hän laskee oikean kätensä alas. Hänen oikean\nkätensä leukaan suuntautuva isku on hänen parhaimpansa. Sulattimossa\nsanotaankin, että Mestari aina lopettaa sillä ottelun. Se on hirveä\nlyönti, jos se vain osuu oikeaan.\"\n\n\"Kiitoksia, poikaseni. Tämä ilmoitus hänen silmistään on arvokas\",\nsanoi Wilson. \"Mutta kuinka sinä olet saanut tietää niin paljon? Kuka\nsinä oikeastaan oletkaan?\"\n\n\"Olen hänen poikansa, sir.\"\n\nWilson vihelsi.\n\n\"Ja kuka sinut lähetti luoksemme?\"\n\n\"Äitini. Saanko nyt lähteä takaisin hänen luokseen?\"\n\n\"Ota ensin tämä puolikruununen.\"\n\n\"Ei, sir. En tullut tänne saadakseni rahaa, vain tein sen --\"\n\n\"Rakkaudestako?\" vihjasi kapakoitsija.\n\n\"Ei, vaan vihasta!\" sanoi poika livistäen pois pimeään.\n\n\"Minusta näyttää, että tuo punatukkainen letukka on hänelle sittenkin\nenemmän vahingoksi kuin hyödyksi\", huomautti kapakoitsija. \"Ja nyt,\nherra Montgomery, te olette tehnyt jo tarpeeksi tänä iltana, ja\nyhdeksän tuntia kestävä uni on paras harjoitus ennen ottelua. Jos hyvin\nsattuu, olette te huomenillalla tähän aikaan taasen turvassa täällä\nsata puntaa taskussanne.\"\n\n\nII\n\nTyöt lopetettiin kello yksi iltapäivällä hiilikaivoksissa ja\nrautatehtaissa, ja ottelu oli määrätty tapahtuvaksi kello kolmen\naikaan. Croxleyn sulattimoista Wilsonin hiilikaivosalueelta,\nHeartseasen kaivoksista, Dodd Millsistä ja Leverworthin sulattimoista\ntuli työmiehiä joukottain jokaisella foxterrierinsä tahi vainukoiransa\nkintereillään. Työn käyristäminä ja vaivojen vääristäminä, kumaraisina\nviikon kestäneestä aherruksesta ahtaissa kaivoskäytävissä tahi puoleksi\nsokaistuina vuosikausia kestäneestä oleskelusta valkohehkuisen sulan\nmetallin läheisyydessä nämä miehet virkistivät kovaa ja toivotonta\nelämäänsä harrastamalla urheilua. Se oli heidän ainoa huojennuksensa,\nainoa seikka, joka voi kääntää heidän huomionsa pois likaisesta\nympäristöstä ja kiinnittää heidän mielensä heitä ympäröivän mustuneen\nrenkaan ulkopuolelle. Kirjallisuus, taiteet ja tieteet olivat heidän\nnäköpiirinsä ulkopuolella, mutta kilpa-ajot, jalkapallo-ottelut,\nkriketti- ja nyrkkeilykilpailut olivat sellaisia seikkoja, joita he\nvoivat ymmärtää ja joista he voivat tuumiskella edeltäpäin ja lausua\nmielipiteensä jälkeenpäin. Vaikka tällaiset huvitukset ovatkin joskus\nraakoja ja eriskummallisia, on mieltymys urheiluun yhä vieläkin suuri\nkansamme onnentekijä. Se on juurtunut hyvin syvälle luonteeseemme, ja\nkun sivistys sen joskus karkoittaa pois tieltään, on tuloksena ehkä\njalompi ja hienompi luonne, mutta se ei ole enää tuota voimakasta\nbrittiläistä lajia, joka on painanut merkkinsä niin syvälle maailmaan.\nJokainen näistä punaliidulla merkityistä työmiehistä, jotka kävellä\nlöntystelivät eteenpäin koirat kintereillään, oli rotunsa tyypillinen\nedustaja.\n\nOli tuulinen toukokuun päivä kirkkaine auringonpilkahduksineen\nja ajelehtivine pilvineen. Montgomery työskenteli koko aamun\nvälskärituvassa saadakseen tilatut lääkkeet valmiiksi.\n\n\"Ilma näyttää hyvin epävakaiselta, herra Montgomery\", huomautti\ntohtori. \"Senvuoksi ajattelin, että teidän on ehkä parasta siirtää\npieni huvimatkanne maaseudulle joksikin toiseksi päiväksi.\"\n\n\"Pelkään, että minun on sittenkin lähdettävä tänään, sir.\"\n\n\"Olen juuri saanut ilmoituksen, että Angletonin tuolla puolen asuva\nrouva Potter haluaa neuvotella kanssani. On hyvinkin mahdollista, että\nviivyn siellä koko päivän, ja senvuoksi olisi ikävää, jos talo jäisi\ntyhjäksi niin pitkäksi ajaksi.\"\n\n\"Olen hyvin pahoillani, mutta minun on pakko lähteä\", sanoi apulainen\nitsepäisesti.\n\nTohtori huomasi väittelemisen hyödyttömäksi ja poistui kiukuissaan\ntoimittamaan asiaansa. Montgomery tunsi huojennusta hänen mentyään.\nHän meni huoneeseensa, sulloi juoksukenkänsä, nyrkkeilyhousunsa ja\nkrikettivyönsä käsilaukkuunsa. Kun hän tuli alakertaan, odotti herra\nWilson häntä välskärituvassa.\n\n\"Kuulin tohtorin lähteneen jonnekin?\"\n\n\"Kyllä; hän viipyy matkallaan mahdollisesti koko päivän.\"\n\n\"En ymmärrä sen vaikuttavan suurestikaan asiaan, koska sen täytyy tulla\nhänen tietoonsa jo tänä iltana.\"\n\n\"Niin, herra Wilson, tämä asia on minulle hyvin tärkeä. Jos minä\nvoitan, on kaikki hyvin. En halua lainkaan salata teiltä, että nuo sata\npuntaa ovat ainoana vetovoimana minulle. Mutta jos minä häviän, menetän\nmyös paikkanikin, koska, kuten te jo sanoittekin, en voi salata sitä\nhäneltä.\"\n\n\"Viis siitä! Me kyllä autamme teitä miehissä. Ihmettelen vain, ettei\ntohtori ole sattunut sitä vielä kuulemaan, koska piirikunnassa ei\ntällä haavaa puhutakaan juuri muusta kuin siitä, että te tulette\nottelemaan Croxleyn Mestaria vastaan. Armitagekin käväisi jo luonamme.\nHän on Mestarin takaaja eikä hän ollut lainkaan varma siitä, voidaanko\nteidät hyväksyä. Mutta Mestari oli sanonut, että hän haluaa taistella\nkanssanne, olittepa te sitten hyväksyttävä tahi ei. Armitage on\nsijoittanut rahojaan yritykseen ja olisi mielellään kieroillut, jos\nvain olisi voinut. Mutta me todistimme hänelle, että te täytätte kaikki\nottelun vaatimat ehdot, ja hän myönsi meidän olevan oikeassa. He\nluulevat, että heillä on helppo tehtävä edessään.\"\n\n\"No niin, minä voin vain tehdä parhaani\", sanoi Montgomery.\n\nHe söivät väliaterian yhdessä. Ateria oli hiljainen ja melko\nhermostuttava, koska Montgomery ei voinut ajatella muuta kuin\ntulevaa ottelua ja Wilson oli pannut likoon enemmän rahoja kuin hän\nhalusi menettää.\n\nWilsonin kahden hevosen vetämät vaunut olivat oven edustalla. Hevosilla\noli korviensa vieressä sinivalkoiset nauharuusukkeet, Wilsonin\nhiilikaivosten värit, jotka tunnettiin useilla jalkapallokentillä.\nPuistokujanteen päähän oli kokoutunut noin satahenkinen joukkue\nkaivostyömiehiä vaimoineen ja he huusivat iloisesti vaunujen\nkiitäessä heidän ohitseen. Montgomerysta tämä kaikki oli kuin unta\nja tavallisuudesta poikkeavaa muodostaen hänen elämänsä omituisimman\nkokemuksen. Siinä oli kuitenkin inhimillisen toiminnan tuntua ja\nmielenkiintoa, jotka muuttivat sen kiihkeästi puoleensavetäväksi. Hän\nnojautui taaksepäin avonaisissa vaunuissa katsellen kaivosmiesten\nasuntojen ovista ja ikkunoista liehuvia nenäliinoja. Wilson oli\nkiinnittänyt neulalla sinivalkoisen nauharuusukkeen hänen takkiinsa\nja jokainen tiesi hänet siitä omaksi miehekseen. \"Paljon onnea, sir;\npaljon onnea teille!\" huudettiin hänelle tien vieriltä. Hänestä tuntui\nkuin hän olisi ollut joku epäromantillinen ritari, matkalla kehnoihin\nturnajaisiin, joihin liittyi siitä huolimatta jotakin sankarillista.\nHänhän tulisi taistelemaan yhtä paljon toisten kuin itsensäkin\npuolesta. Hän voi ehkä epäonnistua taidon ja voiman puutteesta, mutta\nvakavan mielensä syvyyksissä hän vannoi, ettei hänen tappionsa ainakaan\ntule johtumaan pelosta.\n\nHerra Fawcett oli juuri nousemaisillaan korkearattaisiin hentoihin\njahtivaunuihin, joiden aisojen välissä tanssi hänen jalorotuinen\nhevosensa. Hän heilautti ruoskaansa ja lähti seuraamaan vaunuja. He\nsaivat tiellä kiinni Purviksen, tuon tomaattikasvoisen kapakoitsijan,\njonka vaimo oli lähtenyt mukaan ja pukeutunut sunnuntaihattuunsa.\nHekin liittyivät matkueeseen, ja sitten kun he ajoivat nuo yksitoista\nkilometriä viertotietä Croxleyhin, muuttuivat heidän kahden hevosen\nvetämät nauharuusukkeilla koristetut vaununsa vähitellen kuin jonkin\npyrstötähden ytimeksi irrallisine säteilevine pyrstöineen. Jokaiselta\nsivutieltä ilmestyi näkyviin kaivosmiesten ajopelejä, mustuneita ja\npullistuneita, vaatimattomia ja huojuvia ajoneuvoja, jotka olivat aivan\ntäynnä huutavia, rivosuisia ja avomielisiä puoluelaisia. He pysyivät\nheidän jäljessään noin puoli kilometriä kerskaillen, ruoskien, huutaen,\najaen laukkaa ja kiroillen. Hevosmiehet ja juoksijat, sekautuivat\npolkupyöräilijöihin. Ja sitten äkkiä osastollinen sheffieldiläistä\nratsuväkeä, joka oli vuosittaisella harjoitusmatkallaan niillä\nseuduilla, ratsasti sapelit helisten esille eräältä kentältä muodostaen\nkomean saattueen vaunuille. Tomupilvien läpi Montgomery näki\nkimaltelevat vaskikypärät, kirkkaanväriset takit, hevosten keikkuvat\npäät ja miesten päivettyneet kasvot. Kaikki oli enemmän unen kaltaista\nkuin milloinkaan ennen.\n\nJa sitten kun he lähestyivät noita luonnottoman näköisiä pullon\nkaltaisten rakennusten muodostamia talorivejä, jotka olivat\nluonteenomaisia Croxleyn sulattimoille, pysähdytti toinen pitempi\nheidän tiensä poikki vaeltava matkue heidän pitkän kiemurtelevan\ntomukäärmeensä. Päätie, johon heidän omansa liittyi, oli aivan täynnä\nkiitäviä ajoneuvoja. Wilsonin matkue pysähtyi, kunnes toiset olivat\nehtineet ohi. Rautamiehet huusivat tahi voihkivat mielenlaatunsa\nmukaan ajaessaan vastustajansa sivu. Raa'at pilapuheet singahtivat\npuolelta ja toiselta kuin rautapähkinät tahi hiilipalaset. \"Tuokaa\nhänet tänne vain!\" -- \"Hankkikaa ruumisvaunut voidaksenne viedä hänet\ntakaisin!\" -- \"Missä teidän oma vääräsäärenne onkaan?\" -- \"Mies, mies,\nvalokuvauttakaa ensin itsenne muistaaksenne, minkä näköinen te ennen\nolitte!\" -- \"Hänkö nyt kykenisi taistelemaan, tuollainen puoleksi\nleivottu lääkäri!\" -- \"Jos sattuu, saa hän vielä tohtoroidakin teidän\nMestarianne, ennenkuin Mestarinne on suoriutunut hänestä!\"\n\nNäin he sinkauttelivat toisilleen toisen puolueen odottaessa toisen\nohimenoa. Sitten alkoi äkkiä kuulua yltyvää muminaa, joka vähitellen\nkiihtyi huudoksi, ja suuret, neljän hevosen vetämät, lohipunaisilla\nnauharuusukkeilla runsaasti koristellut vaunut tulivat näkyviin.\nAjajalla oli päässään punaisilla nauharuusukkeilla koristettu valkoinen\nhattu ja hänen vieressään korkealla kuskipukilla istui muuan mies\nja nainen, naisen käsivarsi miehen vartalon ympärillä. Montgomery\nnäki heidät vilahdukselta heidän ajaessaan ohi: mies syvälle korvien\nyli vedettyine karvalakkeineen, väljine pörhökangastakkeineen ja\nkaulaan kierrettyine punaisine villahuiveineen; nainen uhmaavana,\npunapäisenä, punakkana ja kiihtyneesti nauravana. Mestari, sillä\nmies oli juuri hän, kääntyi heidän ajaessaan ohi, katsoi tiukasti\nMontgomeryyn vilkaisten häneen uhkaavasti ja nauraen suu ammollaan.\nHänen kasvonsa olivat kovat ja ilkeät, sinertävät ja uurteiset pitkine\nposkineen ja tutkimattomine silmineen. Vaunujen takaosa oli täynnä\nhänen suojelijoitaan -- kuumissaan olevia työnjohtajia, piirikunnan\njohtohenkilöitä ja isännöitsijöitä. Muuan joi metallipullostaan ja\nkohotti sitä Montgomerylle ajaessaan ohi ja sitten alkoi joukko harveta\nja Wilsonin matkue rakuunoineen lähti seuraamaan sitä.\n\nTie vei heidät pois Croxleystä aaltoilevien viheriöiden kukkuloiden\nohi, joita etsijät olivat kaivelleet ja penkoneet hakiessaan hiiliä\nja rautaa. Koko seutu oli ryöstetty putipuhtaaksi ja suuret jätekasat\nja mahtavat kuonavuoret viittasivat niihin suuriin onkaloihin, joita\ntyömiehet olivat kaivaneet maan sisään. Vasemmalla tie kääntyi ylöspäin\npaikalle, missä eräs suuri katoton ja hylätty, luhistumaisillaan oleva\nja käyttökelvoton rakennus sijaitsi, valon loistaessa sen sisään\nikkunattomista aukoista.\n\n\"Tuo on vanha Arrowsmithin tehdasrakennus ja ottelun on määrä tapahtua\nsiellä\", sanoi Wilson. \"Miltä teistä nyt tuntuu?\"\n\n\"Kiitoksia vain, en ole ollut paremmassa kunnossa, milloinkaan\nelämässäni\", vastasi Montgomery.\n\n\"Koira vieköön, pidän teidän rohkeudestanne!\" sanoi Wilson, joka oli\nitse kuumissaan ja levoton. \"Te tulette kyllä ottelemaan kunnollisesti,\nolkoonpa tulos sitten millainen tahansa. Tuo rakennus tuolla oikealla\non konttori, ja se on määrätty puku- ja punnitsemishuoneeksi.\"\n\nVaunut vierivät sen edustalle kukkulan rinteille kokoutuneen\nihmisjoukon huutaessa. Tyhjiä ajopelejä ja ajoneuvoja oli rivittäin\nalaspäin viettävällä mutkaisella tiellä ja tumma väkijoukko tungeskeli\nluhistumaisillaan olevan tehdasrakennuksen ovella. Paikat, kuten\nsuurista julistuksista luettiin, maksoivat viisi, kolme tahi yhden\nshillingin ja koirilta puolet. Tulot, sitten kun niistä oli vähennetty\nkustannukset, menisivät voittajalle, ja nytkin jo oli aivan selvää,\nettä sataa puntaa suurempi palkkio oli kysymyksessä. Ovelta kuului\nlakkaamatonta äänten sorinaa. Työmiehet halusivat viedä koiransa\nsisälle maksutta. He tyrkkivät toisiaan ja koirat haukkuivat. Joukko\nmuodosti kuin kiertävän pyörteen, joka kohisi kumeasti pyrkiessään\nkapeaa oviaukkoa, sen ainoaa laskupaikkaa kohti.\n\nVaunut lohenvärisine viirineen ja neljine väsyneine hevosineen olivat\ntyhjinä konttorin oven edustalla, ja Wilson, Purvis, Fawcett ja\nMontgomery menivät sisään.\n\nHuone oli suuri ja alaston likaisissa seinissä näkyvine nelikulmaisine\nvaaleine täplineen. Niissä paikoissa oli joskus maailmassa riippunut\nkuvia ja almanakkoja. Kulunut korkkimatto peitti lattiaa, mutta siellä\nei ollut muita huonekaluja kuin muutamia lavitsoita ja honkapöytä\nvesikannuineen ja pesuvateineen. Pari nurkkaa oli eristetty muusta\nhuoneesta verhoilla. Huoneen keskelle oli sijoitettu kymmenysvaaka.\nMuuan tavattoman lihava mies, jolla oli lohenvärinen kaulaliina ja\nsiniset, täplikkäät liivit, tuli huohottaen heidän luokseen. Hän\noli Armitage, teurastaja ja karjankasvattaja, hyvin tunnettu monen\nneliöpenikulman alalla innostuneeksi mieheksi ja hyvin anteliaaksi\nurheilun suosijaksi.\n\n\"No niin, no niin\", murahteli hän paksulla, hätäilevällä ja kimeällä\näänellään, \"te olette siis saapuneet. Oletteko tuoneet miehenne\nmukananne?\"\n\n\"Tässä hän on hyvässä kunnossa ja terveenä. Herra Montgomery, saanko\nesittää teidät herra Armitagelle?\"\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, sir, ja ylpeä voidessani\nilmoittaa teille sir, että me täällä Croxleyssä ihailemme rohkeuttanne,\nherra Montgomery. Vakuutan, että meidän ainoa toivomme on rehellinen\nottelu minkäänlaisitta eduitta paremman miehen voitoksi. Tunteemme\ntäällä Croxleyssä ovat sellaiset.\"\n\n\"Minunkin tunteeni ovat samanlaiset\", vastasi Montgomery.\n\n\"Te ette voisi ilmaista mielipidettänne rehellisemmin, herra\nMontgomery. Te olette ottanut vaikean tehtävää suorittaaksenne,\nmutta sellaisessakin voidaan onnistua, sir, kuten kaikki ne, jotka\nvain tuntevat menettelytapani, voivat todistaa. Mestari on valmis\npunnittavaksi.\"\n\n\"Niin olen minäkin.\"\n\n\"Teidät on punnittava ottelupuvussa.\"\n\nMontgomery katsoi karsaasti erääseen pitkään punatukkaiseen naiseen,\njoka seisoi ikkunan ääressä katsellen ulos.\n\n\"Kaikki on niinkuin sen olla pitääkin\", sanoi Wilson. \"Menkää tuonne\nverhon taakse pukeutumaan taisteluasuunne.\"\n\nHän teki niin ja tuli sitten sieltä esille kuin voimailija ainakin\nvalkoisissa väljissä housuissaan, kangaskengissään ja erään hyvin\ntunnetun krikettikerhon vyö uumenillaan. Hän oli harjoitettu\nhyvin lähelle täydellisyyttään, hänen ihonsa kiilsi kuin silkki,\njokaisen lihaksen värähdellessä hänen leveissä hartioissaan ja\nkauniissa käsivarsissaan hänen liikuttaessaan niitä. Ne kiertyivät\nnorsunluumaisiksi kuhmuiksi tahi ojentautuivat pitkiksi, jänteviksi\nkaariksi, kun hän kohotti tahi laski käsivarsiaan.\n\n\"Mitä te pidätte tuosta?\" kysyi Ted Barton, hänen todistajansa,\nikkunassa seisovalta naiselta.\n\nNainen katsoi halveksivasti nuoreen voimailijaan. \"Suoraa\nystävällisyyttähän se vain on, että panette tuollaisen nuoren\nherrasmiehen ottelemaan todellista miestä vastaan. Hyvänen aika, minun\nJackini voisi kuristaa hänet, vaikka Jackin toinen käsi olisi sidottu\nselän taakse.\"\n\n\"Ehkä voisi ja ehkä ei\", sanoi Barton. \"En omista tässä maailmassa\nmuuta kuin pari puntaa, mutta niistä minä olen uskaltanut jokaisen\npennyn vetoihin hänestä enkä aio peräytyä. Mutta tuolta tulee\nMestarikin ja hän näyttää harvinaisen hienolta.\"\n\nAmmattinyrkkeilijä oli tullut esille verhonsa takaa, tuo paksu\nkauhistuttava olento luonnottomine rintoineen ja käsivarsineen\nnilkuttaen hieman vääntyneellä jalallaan. Hänen ihossaan ei ollut\nmitään kilpailijan ihon tuoreudesta eikä joustavuudesta. Se oli tumma\nja laikullinen takkuisten mustien karvojen keskellä sijaitsevine\nainoine suurine syntymämerkkeineen, jotka peittivät hänen mahtavaa\nrintaansa. Hänen painonsa ei ollut missään suhteessa hän voimiinsa,\nkoska nuo leveät hartiat ja voimakkaat käsivarret ruskeine\nmoukarimaisine nyrkkeineen olisivat sopineet raskaimmallekin miehelle,\njoka milloinkaan on astunut nyrkkeilytantereelle. Mutta hänen lantionsa\nja säärensä olivat hennot hartioihin ja käsiin verrattuina. Montgomery\ntaasen oli sopusuhtainen kuin kreikkalainen kuvapatsas. Ottelusta\nsukeutuisi taistelu miesten välillä, joista toinen oli erityisesti\nsopiva johonkin urheilulajiin, toisen taasen ollessa yhtä sopiva\njohonkin toiseen lajiin. Molemmat katsoivat uteliaasti toisiinsa --\nverikoira ja jalorotuinen kaunismuotoinen terrieri, joista kumpainenkin\noli täynnä elinvoimaa.\n\n\"Hyvää päivää!\"\n\n\"Päivää!\" Mestari nauroi jälleen ja hänen kolme pykälöityä\netuhammastaan välähti hetkiseksi näkyviin. Muut oli lyöty irti hänen\nleuoistaan parikymmentä vuotta kestäneen taistelukauden aikana.\nHän sylkäisi lattialle. \"Me olemme saaneet harvinaisen kauniin\nottelupäivän.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Montgomery.\n\n\"Tuollaisesta hyväntuulisuudesta minä pidän\", sähisi lihava teurastaja.\n\"Hyviä miehiä molemmat -- oikein ensiluokkaisia -- sitkeää lihaa ja\nkovaa luuta! He eivät kanna kaunaa toisilleen.\"\n\n\"Jos hän vain nujertaa minut, niin Jumala häntä suojelkoon!\" sanoi\nMestari.\n\n\"Ja jos me nujerramme hänet, on asian laita aivan sama\", keskeytti\nnainen.\n\n\"Tuki sinä suusi, tyttö!\" ärähti Mestari kärsimättömästi. \"Mikä sinä\nolet sekaantumaan meidän asioihimme? Voi hyvinkin sattua, että minä\nvetäisen sinua korvalle.\"\n\nNainen ei ollut kuitenkaan millänsäkään uhkauksesta.\n\n\"Sinä saat kyllä muutenkin tarpeeksi tekemistä käsillesi, Jack\", sanoi\nhän. \"Koeta päästä ensin kuitiksi tästä arvon miehestä, ennenkuin\nkäännyt minua vastaan.\"\n\nRakastuneiden riidan keskeytti erään vieraan tulo huoneeseen. Tällä\nherrasmiehellä oli yllään turkiskauluksinen päällystakki ja päässään\ntavattoman kiiltävä silkkihattu, sellainen, jollaisia harvoin nähdään\nkahdeksaa kilometriä kauempana Hyde Parkista. Hän oli työntänyt\nsen niin kauas takaraivolleen kuin suinkin, niin että lierin reuna\nmuodosti kuin jonkinlaisen puitteen hänen korkealle kaljulle otsalleen,\nteräville silmilleen ja äreille mutta kuitenkin ystävällisille\nkasvoilleen. Hän kiiruhti sisään sellaisen etuoikeutetun miehen tyyneen\ntapaan, millä erotuomari astuu sirkukseen.\n\n\"Mies on herra Stapleton, erotuomari Lontoosta\", sanoi Wilson.\n\n\"Mitä kuuluu, herra Stapleton? Minut esitettiin teille tuon suuren\nottelun aikana Corinthian-kerhossa Piccadillyssä.\"\n\n\"Ah, luulenpa niin\", sanoi toinen pudistaen hänen kättään. \"Olen\ntodellisuudessa esitetty niin monelle, että minun on mahdotonta muistaa\nkaikkien nimiä. Oletteko te Wilson? No niin, herra Wilson, olen iloinen\ntapaamisestamme. En voinut saada asemalta hevosta ja senvuoksi olen\nnäin myöhästynyt.\"\n\n\"Te voitte olla vakuutettu meidän olevan ylpeitä siitä, sir\", sanoi\nArmitage, \"että nyrkkeilymaailmassa niin tunnettu mies kuin te olette\nsuvainnut saapua pieneen näytökseemme.\"\n\n\"Ei ollenkaan. Ei ollenkaan. Teen vaikka mitä kiintymyksestä\nnyrkkeilyyn. Onko kaikki kunnossa? Onko miehet punnittu?\"\n\n\"He ovat valmiit punnittaviksi.\"\n\n\"Ah, voihan sekin olla eduksi, että näen senkin. Olen nähnyt teidät\nkerran ennenkin, Craggs. Näin teidän ottelevan toisen ottelunne\nWilloxia vastaan. Te olitte antanut hänelle selkään kerran\nennen, mutta silloin hän pääsi teistä voitolle. Mitä osoittaja\nnäyttääkään? Satakuusikymmentäkolme naulaa, pari pois puvusta, siis\nsatakuusikymmentäyksi. Nyt, hyvä mies, on teidän vuoronne. Hyvänen\naika, mitä värejä te käytätte?\"\n\n\"Anonymin krikettikerhon.\"\n\n\"Millä oikeudella? Minä kuulun itse samaan kerhoon.\"\n\n\"Niin minäkin.\"\n\n\"Te olette siis amatööri?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Ja te aiotte taistella rahapalkinnosta?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Otaksun teidän tietävän, mitä teette. Te muututte; ammattilaiseksi\ntästä hetkestä alkaen, ja jos te jolloinkin vielä ottelette --\"\n\n\"En ottele enää milloinkaan.\"\n\n\"Ehkä te ette sitten enää voikaan\", sanoi nainen ja Mestari loi häneen\nhirmuisen silmäyksen.\n\n\"No niin, otaksun teidän tietävän omat asianne parhaiten. Nouskaa\nvaa'alle. Sataviisikymmentäyksi, josta vähennetään kaksi, siis\nsataneljäkymmentäyhdeksän naulaa -- kahdentoista naulan ero, mutta\nnuoruus ja mainio kunto tasaajina. No niin, kuta pikemmin pääsemme\ntyöhön, sitä parempi, koska minä haluan päästä Hellifieldissä seitsemän\npikajunaan. Kolmekolmatta minuuttia kestävät erät, minuutin väliajoilla\nja queensberryläiset säännöt. Ehdot ovat kai sellaiset, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\nMolemmat taistelijat heittivät päällystakit hartioilleen ja koko\njoukko, takaajat, taistelijat, todistajat ja erotuomari, lähtivät\njonossa huoneesta. Muuan poliisikomisarius odotti heitä tiellä. Hänellä\noli muistikirja kädessään, tuo peloittava esine, jota lontoolainen\najurikin pelkää.\n\n\"Minun täytyy kirjoittaa nimenne muistiin, hyvät herrat, senvuoksi,\nettä meidän on ehkä pakko syyttää teitä rauhan rikkomisesta.\"\n\n\"Ette suinkaan aio kieltää ottelua?\" huusi Armitage vihasta\nsuunniltaan. \"Olen Armitage Croxleystä ja tämä on herra Wilson, ja me\nolemme vastuunalaisia siitä, että kaikki käy niin rehellisesti kuin\npitääkin.\"\n\n\"Kirjoitan vain muistiin nimet siltä varalta, että meidän on ehkä pakko\nsekautua asiaan\", sanoi komisarius tyynesti.\n\n\"Mutta tehän tunnette minut hyvin?\"\n\n\"Vaikka te olisitte puupalikka tahi tuomari, olisi asian laita\nkuitenkin sama\", sanoi komisarius. \"Meidän pitää totella lakia ja\nonhan sentään rajansa kaikella. En ota omalle vastuulleni ottelun\nkieltämistä, koska näen sen tapahtuvan kintailla, mutta kirjoitan\nkuitenkin muistiin kaikkien toimihenkilöiden nimet. Silas Craggs,\nRobert Montgomery, Edward Barton, James Stapleton, Lontoosta. Kuka on\nSilas Craggsin todistaja?\"\n\n\"Minä\", sanoi nainen. \"Niin, te voitte kyllä tuijottaa minuun, mutta se\nkuuluu minun tehtäviini eikä kenenkään toisen. Anastasia on nimeni ja\nse kirjoitetaan neljällä a:lla.\"\n\n\"Craggsko?\"\n\n\"Johnson, Anastasia Johnson. Jos te vangitsette hänet, saatte vangita\nminutkin.\"\n\n\"Kuka tässä on puhunut vangitsemisesta, sinä mieletön?\" murahti\nMestari. \"Tulkaa nyt jo, herra Armitage, sillä minähän vallan sairastun\ntällaisesta viivytyksestä.\"\n\nKomisariuskin liittyi seurueeseen ja alkoi heidän kiivetessään\nkukkulalle vaatia viranomaisen paikkaa eturiviltä, missä hän voisi\nturvata lain vaatimuksia ja yksityisenä henkilönä lyödä vetoa\nkolmestakymmenestä shillingistä kurssiin seitsemän yhtä vastaan herra\nArmitagen kanssa. He menivät ovesta ja sitten kapeaa kujannetta tiheään\nsulloutuneiden ihmisten välitse ja puuportaita pitkin eräälle lavalle\nköyden yli, joka oli pingoitettu vyötäröiden korkeudelle neljän\nnurkkapaalun väliin. Silloin Montgomery totesi saapuneensa sille\nnyrkkeilytantereelle, missä hänen välitön onnensa tulisi hetkisen\nkuluttua näkyviin. Yhdestä nurkkapaalusta riippui sinivalkoinen viiri.\nBarton vei hänet paikoilleen päällystakin heiluessa irrallaan hänen\nolkapäillään ja hän istuutui puutuolille. Barton ja muuan toinen mies,\njoilla kummallakin oli valkoiset villapuserot yllään, asettuivat\nhänen viereensä. Tämä niin sanottu nyrkkeilytanner oli nelikulmainen,\nparikymmentä jalkaa kummallekin suunnalle. Toisesta vastapäisestä\nnurkasta näkyi Mestarin uhkaava haahmo. Punatukkainen nainen ja muuan\ntoinen karheapiirteinen ystävä seisoivat hänen vieressään valmiina\nauttamaan häntä. Kummassakin nurkassa oli metallivateja, vesisankoja ja\nsieniä.\n\nTulon aiheuttama melu ja hälinä hämmensivät Montgomeryn, niin\nettei hän oikein ymmärtänyt tilannetta. Mutta nyt syntyi muutamien\nminuuttien viivytys, koska erotuomari oli jättäytynyt jälkeen, ja\nhän voi katsoa tyynesti ympärilleen. Ja näky oli sellainen, ettei\nse haihtunut hänen mielestään koko hänen elämänsä aikana. Ylhäällä,\nkaton asemesta, muuan suuri varisparvi kiisi hitaasti nelikulmaisen,\nharmaan pilviröykkiön poikki. Ihmisiä oli sulloutunut ylimmille\npenkkiriveille asti -- hienoon verkaan pukeutuneet istuivat alimmaisina\nja pumpuli- ja korderoikangaspukuiset heidän takanaan, ja kaikkien\nkasvot olivat kääntyneet häneen päin. Piippujen harmaa savu täytti\nrakennuksen ja ilma oli ummehtunut halvan väkevän tupakan kitkerästä\nhajusta. Kaikkialta ihmiskasvojen välistä pistivät esille koirien päät.\nNe murisivat ja haukkua luskuttivat takapenkeillä. Tässä tiheässä\nihmisjoukossa oli hyvin vaikeata erottaa eri henkilöitä, mutta\nMontgomeryn silmät näkivät kuitenkin kiiltelevät vaskikypärät, joita\nhänen matkueeseensa kuuluneet kymmenen rakuunaa pitivät polvillaan.\nAivan lavan vieressä istui viisi reportteria, kolme paikallista ja pari\nLontoosta saapunutta. Mutta missä olikaan tuo kaikkivoipa erotuomari?\nHänestä ei näkynyt merkkiäkään, ellei hän ollut tuon vihasta puhisevan\njoukon keskellä tuolla oven läheisyydessä.\n\nHerra Stapleton oli pysähtynyt tarkastelemaan kintaita, joita oli määrä\nkäyttää ottelussa, ja oli tullut sisään rakennukseen kilpaveikkojen\njälkeen. Hän oli lähtenyt tulemaan lavalle samaa kapeaa käytävää pitkin\nihmisvallien välitse kuin muutkin. Mutta katselijat olivat jo saaneet\nselville, että Wilsonin mies oli herrasmies ja että erään toisen\nherrasmiehen oli määrä toimia erotuomarina, ja epäluulojen valtava\naalto sieppasi croxleyläiset mukaansa. He vaativat jotakuta omista\nmiehistään erotuomariksi. He eivät halunneet siihen toimeen ketään\nvierasta henkilöä. Hänen kulkunsa pysäytettiin, kun hän koetti päästä\nlavalle. Kiihtyneet miehet heittäytyivät hänen eteensä, heilutellen\nnyrkkejään hänen nenänsä alla ja kiroillen. Muuan nainen kiljui\nhävyttömiä solvauksia hänen korviinsa. Joku löi häntä sateenvarjollaan\nhuutaen: \"Mene sinä vain takaisin Lontooseen! Me emme ole sinunlaistesi\nmiesten tarpeessa! Menkää vain takaisin!\"\n\nStapleton; kimalteleva hattunsa työnnettynä takaraivolle ja korkea,\nkaareva otsa pullottaen sen alta, katsoi ympärilleen tuuheitten\nkulmakarvojensa alta. Hän seisoi hurjistuneen ja vaarallisen rahvaan\nkeskellä. Sitten hän veti kellon taskustaan kääntäen sen taulun\nylöspäin kädessään.\n\n\"Kolmen minuutin kuluttua annan merkin ottelun aloittamiseen\", sanoi\nhän.\n\nHe raivosivat hänen ympärillään. Hänen tyynet kasvonsa ja uhmaava\nsilkkihattunsa ärsyttivät heitä. Likaiset kädet kohosivat. Mutta\noli jostakin syystä vaikeata lyödä miestä, joka oli niin ehdottoman\nvälinpitämätön kaikesta.\n\n\"Annan merkin ottelun aloittamiseen kahden minuutin kuluttua.\"\n\nHe rupesivat sättimään häntä. Vihaisten miesten henkäykset\ntuprahtelivat hänen tyyniin kasvoihinsa. Muuan kyhmyinen likainen\nnyrkki vavahteli hänen nenänsä edessä. \"Me sanomme teille, ettemme\nole teidän apunne tarpeessa. Menkää vain takaisin sinne, mistä olette\ntullutkin.\"\n\n\"Ottelu aloitetaan minuutin kuluttua.\"\n\nSilloin miehen tyyni itsepäisyys voitti tuon aaltoilevan, epävakaisen,\nkiihtyneen joukon.\n\n\"Päästäkää hänet menemään, miehet! Jos hyvin sattuu, ei ottelusta\nsittenkään tule mitään.\"\n\n\"Niin, päästäkää hänet läpi.\"\n\n\"Billy, sinä hölmö, anna hänen mennä. Et suinkaan sinäkään halua\nottelua kiellettäväksi?\"\n\n\"Tehkää tietä erotuomarille -- tietä lontoolaiselle erotuomarille!\"\n\nJa puoleksi työnnettynä ja puoleksi kannettuna hänet raahattiin\nlavalle. Sen vieressä oli pari tuolia, joista toinen oli varattu\nhänelle ja toinen ajanottajalle. Hän istuutui laskien kätensä\npolvilleen, hatun ollessa ihmeellisemmässä asennossa hänen päässään\nkuin milloinkaan ennen, tunteettomana mutta juhlallisena ja sellaisen\nmiehen näköisenä, joka osaa pitää arvossa vastuunalaisuuttaan.\n\nHerra Armitage, lihava teurastaja, tunkeutui lavalle kohottaen molemmat\nsormuksista kimaltelevat kätensä merkiksi, että hän vaati hiljaisuutta.\n\n\"Hyvät herrat!\" huusi hän. Ja sitten vieläkin kovemmin: \"Hyvät herrat!\"\n\n\"Ja rouvat!\" huusi joku, ja joukossa oli todella melkoinen määrä\nnaisiakin. \"Antakaa vain kuulua, hyvä mies!\" huusi toinen. \"Mitä\nsiankyljykset nykyään maksavat?\" huusi kolmas kauempaa. Kaikki\nnauroivat ja koirat alkoivat haukkua. Armitage heilutti käsiään melun\nkestäessä kuin hän olisi johtanut jotakin orkesteria. Vihdoin hiljeni\nmelu kokonaan.\n\n\"Hyvät herrat\", huusi hän, \"ottelu tulee tapahtumaan Silas Craggsin,\njota me sanomme Croxleyn Mestariksi, ja Wilsonin hiilikaivosten\nedustajan, Robert Montgomeryn, välillä! Oli määrätty, että ottelijat\nsaavat painaa enintään satakuusikymmentäkaksi naulaa. Kun heidät\näsken punnittiin, painoi Craggs satakuusikymmentäyksi ja Montgomery\nsataneljäkymmentäyhdeksän naulaa. Ottelun säännöt ovat seuraavat: paras\nmies julistetaan voittajaksi erien jälkeen, jotka saavat yhteensä\nkestää kolmekolmatta minuuttia, ja ottelussa käytetään kahden unssin\npainoisia kintaita. Ellei taistelua voida ratkaista sanotussa ajassa,\nratkaistaan tulos luonnollisesti pisteillä. Herra Stapleton, tunnettu\nlontoolainen erotuomari, on ystävällisesti suostunut pitämään silmällä,\nettä kaikki käy oikein. Haluan vielä ilmoittaa, että herra Wilson ja\nminä, jotka olemme näiden molempien miesten päätakaajat, luotamme\ntäydellisesti herra Stapletoniin, minkävuoksi me pyydämme teitä\nhyväksymään hänen tuomionsa väittelyttä.\"\n\nSitten hän kääntyi toisesta ottelijasta toiseen viitaten kädellään.\n\n\nIII\n\n\"Montgomery ja Craggs!\" sanoi hän.\n\nSuuri katselijajoukko vaikeni äänettömäksi. Koiratkin lakkasivat\nhaukkumasta ja olisi voitu vallan hyvin otaksua, että suuri rakennus\noli aivan tyhjä. Molemmat miehet olivat nousseet seisaalleen pienet\nvalkoiset nyrkkeilykintaat käsissään. He lähestyivät toisiaan\ntervehtien: Montgomery vakavasti ja Craggs hymyillen. Sitten\nhe jäykistyivät asentoon. Ihmiset huokasivat pitkään, tuhannet\nkiihoittuneet katselijat vetivät syvään henkeään. Erotuomari kallisti\ntuoliansa ja katseli äreän arvostelevasti miehiä.\n\nOli selvää jo alusta saakka, että tässä oli voima sukkeluutta vastassa.\nMestari nojasi tylsänä K:n muotoiseen jalkaansa, joka soi hänelle niin\npeloittavan tuen, että hänen kaatumistaan tuskin voitiin kuvitellakaan.\nJa hän voi pyörähtää sillä ympäri tavattoman nopeasti, kun sitävastoin\nhänen etenemisensä ja peräytymisensä kävivät kömpelösti. Hänen\nruumiinsa oli kuitenkin niin paljon suurempi ja leveämpi kuin\nylioppilaan ja hänen ruskettuneet kulmikkaat kasvonsa näyttivät niin\npäättäväisiltä ja uhkaavilta, että Wilsonin puoluelaisten rohkeus\nlannistui kokonaan. Heidän joukossaan oli kuitenkin muuan, jonka laita\nei ollut niin, ja tämä muuan oli Robert Montgomery.\n\nKaikki hermostuneisuus, josta hän oli ehkä kärsinyt, oli nyt\ntäydellisesti haihtunut, kun hänellä oli tehtävä edessään. Tässä\noli jotakin ratkaisevaa -- hänen oli määrä antaa selkään tuolle\nkovakasvoiselle muodottomalle Herkulekselle saadakseen palkinnoksi\nvarat uransa aloittamiseen. Hän hehkui toiminnan suomasta ilosta,\njoka kiihoitti hänen hermojaan. Hän hyökkäsi vastustajansa kimppuun\nkeveillä sisä- ja ulkoaskelilla iskien vasemmalle ja oikealle ja\ntunnustellen tietään. Craggs taasen katseli häneen synkästi ja\npahansuovasti, pyörähdellen hitaasti raajarikkoisella jalallaan,\nvasen käsi ojennettuna ja oikea alhaalla syntymämerkin alapuolella.\nMontgomery johti vasemmallaan monta kertaa, osuen kevyesti maaliin\njoka kerta. Hän koetti jälleen, mutta Mestarilla oli vastaote valmiina\nja Montgomery horjui taaksepäin kovemmasta lyönnistä kuin hänen oli.\nAnastasia, nainen, päästi kimeän rohkaisuhuudon, jolloin hänen miehensä\nantoi iskun oikeallaan. Montgomery sukelsi ja samassa silmänräpäyksessä\nolivat molemmat miehet toisissaan kiinni.\n\n\"Erotkaa! Erotkaa!\" huusi erotuomari.\n\nMestari sivalsi samalla ylöspäin vapisuttaen Montgomeryä iskullaan.\nSilloin tuli väliaika. Ensi erä oli ollut vilkas. Katselijat taputtivat\nkäsiään ruveten arvostelemaan. Montgomery oli aivan ennallaan, mutta\nMestarin karvainen rinta nousi ja laski. Mies kostutti päätään sienellä\nAnastasian liehutellessa pyyheliinaa hänen edessään. \"Hyvä tyttö! Hyvä\ntyttö!\" huusi joukko osoittaen hänelle suosiotaan.\n\nMiehet olivat vastakkain jälleen, Mestari julman valppaana ja\nMontgomery niin varuillaan kuin kissanpoikanen. Mestari koetti nopeaa\nhyökkäystä lähestyen kyykyllään kummallisin askelin, mutta nopeampaan\nkuin olisi voitu ajatellakaan, ylioppilas livahti syrjään ja onnistui\nkarttamaan hänen iskunsa. Mestari pysähtyi, nauroi ja pudisti päätään.\nSitten hän viittasi käsillään kuin kutsuen Montgomeryä hyökkäykseen.\nYlioppilas tekikin niin johtaen vasemmallaan, mutta saikin palkinnoksi\nkovan oikean käden lyönnin kylkiluihinsa. Voimakas isku pani hänet\nhorjumaan ja Mestari tuli kavuten lähemmäksi täydentääkseen saamansa\nedun, mutta Montgomery pysytteli poissa vaaran lähettyviltä suuremmalla\nnopeudellaan, kunnes aika loppui. Erä oli laimea ja etu oli Mestarin\npuolella.\n\n\"Mestari on liian voimakas hänelle\", sanoi muuan sulattaja\nvierustoverilleen.\n\n\"Ehdottomasti, mutta toinen on miellyttävä mies. Ehkä me vielä saamme\nnähdä jotakin hauskaakin. Hän on tavattoman sukkela.\"\n\n\"Mutta Mestari voi estää sen ja iskeä harvinaisen lujasti. Ehkä hän\npanee hänet hyppimään, kun hän oikein täräyttää häntä nyrkillään.\"\n\nHe olivat jälleen pystyssä vesipisarain kimallellessa heidän\nkasvoillaan. Montgomery johti heti ja hänen oikeansa osui läjähtävällä\nmäjähdyksellä Mestarin otsaan. Kaivosmiehet rupesivat huutamaan\nja erotuomari karjui: \"Hiljaa! Järjestykseen!\" Montgomery väisti\nvastalyönnin ja iski vasemmallaan. Uutta kättenpaukutusta erotuomarin\nnoustessa seisoalleen suuttuneena: \"Ei mitään huomautuksia, hyvät\nherrat, erien kestäessä.\"\n\n\"Odottakaa vain hetkinen\", murahti Mestari.\n\n\"Älkää puhuko, otelkaa vain!\" sanoi erotuomari vihaisesti.\n\nMontgomery iski silloin osuen vastustajaansa suuhun, niin että Mestari\nlaahautui nurkkaansa kuin vihainen karhu saatuaan osakseen kaikki\npahimmat lyönnit tässä erässä.\n\n\"Missä teidän seitsemän yhtä vastaan nyt on?\" huusi kapakoitsija\nPurvis. \"Otan kuusi yhtä vastaan.\"\n\nKatsojien joukosta ei kuulunut minkäänlaista vastausta.\n\n\"Viisi yhtä vastaan!\" Se meni kaupaksi ja Purvis kirjoitti vedot\nmuistiin likaiseen muistikirjaansa.\n\nMontgomery alkoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hän nojautui taaksepäin\ntuolillaan ojennetuin säärin tukien selkäänsä nurkkapaaluun ja nostaen\nkinnastetut kätensä nuorille. Kuinka suloinen tämä lepominuutti\nolikaan jokaisen erän välillä! Jos hän vain voisi suojella itseään\nonnettomuudelta, väsyttäisi hän varmasti tämän miehen ennen\nkahdennenkymmenennen erän loppua. Hän oli niin hidas, etteivät hänen\nvoimansa auttaneet mitään. \"Te ottelette voittoisaa ottelua, voittoisaa\nottelua\", kuiskasi Ted Barton hänen korvaansa. \"Jos vain toimitte\nälykkäästi ettekä luota mihinkään sattumaan, on hän vallassanne.\"\n\nMutta Mestari olikin viekas. Hän oli otellut niin monta ottelua\nrammalla säärellään, että hän tiesi, kuinka hän voi sitä parhaiten\nkäyttää. Hän liikkui varovasti ja hitaasti Montgomeryn ympärillä\nastuen eteenpäin ja jälleen eteenpäin, kunnes hän oli huomaamatta\nperäyttänyt hänet hänen nurkkaansa. Ylioppilas näki äkkiä riemun\nvälähdyksen noissa julmissa kasvoissa ja leimahduksen noissa synkissä\npahansuovissa silmissä. Mestari hyökkäsi hänen kimppuunsa ja hän\nhyppäsi syrjään nojautuen köysiin. Mestari antoi tulla yhden noista\nhirveistä leukaan suuntautuvista iskuistaan ja Montgomery mursi sen\npuoleksi väistöllään. Ylioppilas ponnahti toiselle suunnalle joutuen\nvastakkaiseen köysien yhtymäkohtaan. Hän oli nyt vangittu nurkkaukseen.\nMestari iski toistamiseen murahtaen kuin sika, mikä oli todistuksena\niskun voimakkuudesta. Montgomery sukelsi, mutta saikin samalla lyönnin\nvasemmasta rintaansa. Hän tarttui kiinni vastustajaansa. \"Erotkaa!\nErotkaa!\" huusi erotuomari. Montgomery totteli saaden samalla kovan\nläimäyksen toiselle korvalleen. Erä oli ollut hänelle tappioksi ja\ncroxleyläiset huusivat ihastuksesta.\n\n\"Hyvät herrat, en kärsi tällaista melua\", karjui Stapleton. \"Olen\ntottunut toimimaan siistissä seurassa enkä tällaisessa karhu tarhassa.\"\nTämä pieni mies takaraivolle sysättyine hattuineen ja pullistuvine\notsineen hallitsi koko katselijajoukkoa. Hän oli kuin yliopettaja\npoikiensa joukossa ja tuijotti niin tuimasti ympärilleen, ettei kukaan\nhalunnut katsoa häntä silmiin.\n\nAnastasia oli suudellut Mestaria tämän istuutuessa paikoilleen. \"Hyvä\ntyttö; tee se jälleen!\" huusi naurava joukko ja vihainen Mestari\npudisti nyrkkiään hänelle, kun hän heilutteli pyyheliinaa hänen\nedessään. Montgomery oli väsynyt ja hieman hellä muutamista paikoista,\nmutta ei toivoton. Hän oli oppinut jotakin. Häntä ei enää tultaisi\nviekottelemaan vaaraan.\n\nKolmessa seuraavassa erässä ei toinen niittänyt sen suurempaa kunniaa\nkuin toinenkaan. Ylioppilaan lyönnit olivat nopeampia, mutta Mestarin\nkovempia. Viisastuttuaan saamastaan opetuksesta Montgomery pysytteli\nlavan keskellä kieltäytyen peräytymästä nurkkaan. Joskus Mestarin\nonnistui tyrkätä hänet sivuköysiä vasten, mutta nuorempi mies livahti\ntiehensä tahi tarttui vastustajaansa eroten hänestä sitten. Erotuomarin\nyksitoikkoinen \"Erotkaa! Erotkaa!\" keskeytti kumipohjaisten kenkien\naiheuttaman nopean heikon kahinan, iskujen kumeat läjähdykset ja\nmolempien väsyneiden miesten kiivaan, sihisevän hengityksen.\n\nYhdeksännessä erässä olivat molemmat tavattoman hyvässä kunnossa.\nMontgomeryn korvat suhisivat kyllä vielä siitä lyönnistä, jonka hän\noli saanut nurkassa, ja hänen toinen peukalonsa aiheutti hänelle kovia\ntuskia, koska se tuntui menneen pois sijoiltaan. Mestarissa ei voitu\nhuomata mitään sivallusten aiheuttamaa merkkiä, mutta hän hengitti\npaljon vaikeammin, ja pitkä merkkirivi erotuomarin paperissa osoitti,\nettä ylioppilas oli suuresti voitolla pisteissä. Kuitenkin jo yksikin\ntämän rautaisen miehen iskuista oli kolmen hänen lyöntinsä arvoinen\nja hän tiesi, ettei hän kintaita olisi voinut pitää puoliaan häntä\nvastaan kolmeakaan erää. Kaikki se amatöörin työ, jonka hän oli\ntehnyt, supistui vain paljaaseen taputtelemiseen ja läimäyttelemiseen\nverrattuna noihin hirveihin iskuihin, joita lapionvarren ja\ntyöntökärryjen sitkistämät kädet suuntasivat.\n\nOli kymmenes erä ja ottelu oli puolivälissä. Vedot olivat nyt vain\nkolme yhtä vastaan, koska Wilsonin mies olikin pitänyt puoliaan\nparemmin kuin oli osattu odottaakaan. Mutta ne, jotka tunsivat\nnyrkkeilytaidon yhtä hyvin kuin vanhan ammattinyrkkeilijän kestävän\nvoimankin, tiesivät, että edut tulisivat olemaan vielä kauan aikaa\nhänen puolellaan.\n\n\"Olkaa nyt varuillanne!\" kuiskasi Barton lähettäessään miehensä\nleikkiin. \"Olkaa hyvin varuillanne! Hän tekee teille jonkin kepposen,\njos hän suinkin vain voi.\"\n\nMutta Montgomery näki tahi oli näkevinään, että hänen vastustajansa\nalkoi väsyä. Hän näytti uupuneelta ja haluttomalta, ja hänen kätensä\npoikkesivat hieman asennostaan. Hänen oma nuoruutensa ja kuntonsa\nalkoivat vaikuttaa. Hän hyökkäsi ja iski hienosti vasemmallaan ja\nMestarin väistöstä puuttui hänen tavallinen voimansa. Montgomery johti\njälleen osuen taasen maaliin. Sitten hän koetti oikeallaan rintaan,\nmutta Mestari suuntasi lyönnin väistöllään alaspäin.\n\n\"Liian alas! Liian alas! Luvatonta! Luvatonta!\" huusivat tuhannet äänet.\n\nErotuomari antoi ivallisen katseensa kiertää hitaasti ympäriinsä.\n\"Minusta näyttää, että tämä rakennus on aivan täynnä erotuomareita\",\nsanoi hän.\n\nIhmiset nauroivat ja taputtivat käsiään, mutta heidän\nsuosionosoituksensa olivat hänelle yhtä vähäarvoisia kuin heidän\nvihansakin.\n\n\"Ei mitään kättentaputuksia, olkaa niin hyvä. Tämä ei ole mikään\nteatteri\", huusi hän.\n\nMontgomery oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hänen vastustajansa oli\nnähtävästi jo hyvin huonossa kunnossa. Hän lisäsi vain pisteitään ja\nalkoi jo päästä johtoon. Hänhän voi todellakin kaataa heinää auringon\npaistaessa. Mestari näytti hyvin hämmentyneeltä. Montgomery sivalsi\niskun hänen sinertävään leukaansa saamatta mitään takaisin. Ja silloin\nMestari laski äkkiä molemmat kätensä ja rupesi hieromaan lanteitaan.\nAh, siinäkö syy olikin? Hän oli saanut suonenvetokohtauksen.\n\n\"No nyt, siekailematta!\" huusi Teddy Barton.\n\nMontgomery hyökkäsi hurjasti eteenpäin, mutta makasikin seuraavassa\nsilmänräpäyksessä lavan keskellä puoleksi tajutonna ja niska melkein\nsijoiltaan.\n\nKoko erä oli ollut vehkeilyä, jotta hänet saataisiin viekoitelluksi\njoidenkin noiden hirmuisten leukaan suuntautuvien lyöntien ulottuville,\njoista Mestari oli niin kuuluisa. Juuri senvuoksi Mestari oli\nnäyttänyt niin haluttomalta ja väsyneeltä, ja siksi hän oli muka\nollut saavinaan suonenvetokohtauksen lanteihinsa. Kun Montgomery oli\nhyökännyt hurjasti eteenpäin, oli hän paljastanut itsensä sellaiselle\nlyönnille, jollaista ei mikään veri eikä liha voi kestää. Viuhautettuna\nylöspäin alhaalta käsin jäykällä käsivarrella, joka pani Mestarin\nsadanviidenkymmenenkahdeksan naulan painoisen ruumiin kaikki voimat\nliikkeelle, osui nyrkki häntä leuan alle, jolloin hän pyörähti puoleksi\nympäri ja kaatui avutonna ja herpautuneena lavalle. Epämääräistä\nvaikeroimista ja muminaa, epäselvää ja liian kiihtynyttä voidakseen\npuhjeta sanoiksi, alkoi kuulua suuresta katselijajoukosta. Ammottavin\nsuin ja tuijottavin silmin katseltiin kiemurtelevaa ja ärähtelevää\nolentoa.\n\n\"Peräytykää! Peräytykää heti!\" huusi erotuomari, sillä Mestari oli\nkumartunut vastustajansa puoleen antaakseen hänelle hänen noustessaan\nratkaisevan iskun.\n\n\"Peräytykää, Craggs, heti paikalla!\" toisti Stapleton.\n\nMestari laski äreänä kätensä peräytyen köyden viereen ja katsellen\njulmasti kaatunutta vastustajaansa. Ajanottaja luki sekunteja. Jos hän\npääsisi kymmeneen ennen Montgomeryn nousemista, olisi ottelu lopussa.\nTed Barton väänteli käsiään ja tanssi tuskissaan nurkassaan.\n\nKuin unessa, kuin hirmuisen painajaisen ahdistamana ylioppilas kuuli\nsentään ajanottajan äänen -- kolme -- neljä -- viisi -- hän nousi\nkyynärpäänsä varaan -- kuusi -- seitsemän -- hän oli nyt jo polvillaan,\nsairaana, tuntien huimausta ja heikkona, mutta päättäväisenä nousemaan.\nKahdeksan -- hän oli jo pystyssä ja Mestari hyökkäsi hänen kimppuunsa\nkuin tiikeri iskien häntä hurjasti molemmilla käsillään.\n\nIhmiset pidättivät henkeään katsellessaan noita peloittavia iskuja ja\nodottaen säälittävää loppua -- sitäkin säälittävämpää, koska tässä\nrohkea mutta avuton mies kieltäytyi hyväksymästä tappiotaan.\n\nMutta ihmisaivot toimivat kummallisen koneellisesti. Tahtomatta ja\nponnistuksetta juolahti tämän hämmentyneen, horjahtelevan ja puoleksi\npyörryksiin isketyn miehen mieleen se ainoa seikka, joka olisi voinut\npelastaa hänet, nimittäin tuo sokea silmä, josta Mestarin poika\noli kertonut. Molemmat silmät näyttivät kyllä samanlaisilta, mutta\nMontgomery muisti pojan puhuneen vasemmasta. Hän horjui vasemmalle\npuolelle puolittain kaatuneena lyönnistä, joka sattui häntä olkapäähän.\nMestari pyörähti ympäri kantapäillään hyökäten hänen kimppuunsa heti.\n\n\"Iske hänet tainnuksiin, mies, iske hänet tainnuksiin!\" huusi nainen.\n\n\"Pitäkää suunne kiinni!\" sanoi erotuomari.\n\nMontgomery ponnahti vasemmalle jälleen ja taaskin, mutta Mestari oli\nliian nopea ja ovela hänelle. Hän pyörähti ympäriinsä osuen häntä\nsuoraan kasvoihin hänen koettaessaan väistää vielä kerran. Montgomeryn\npolvet notkuivat hänen allaan ja hän kaatui vaikeroiden lattialle.\nTällä kertaa hän tiesi olevansa mennyttä miestä. Tuntien katkeraa\ntuskaa hän totesi haparoidessaan sokeasti käsillään, ettei hän voi\nmitenkään enää nousta. Kaukaa ja epäselvästi hän kuuli joukon muminan\nseasta ajanottajan kohtalokkaan äänen, kun tämä laski sekunteja.\n\n\"Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä -- viisi -- kuusi --\"\n\n\"Heretkää!\" sanoi erotuomari.\n\nSilloin suuren katselijajoukon hillitty kiihko pääsi valloilleen.\nCroxleyläiset vaikeroivat kumeasti pettymyksestä, mutta Wilsonin\npuoluelaiset nousivat seisaalleen huutaen ihastuksesta. Heillä oli\nvieläkin mahdollisuuksia. Neljän seuraavan sekunnin kuluessa olisi\nheidän miehensä tullut juhlallisesti lasketuksi pois. Mutta nyt hän\noli saanut minuutin tointuakseen. Erotuomari katseli ympärilleen\nhuojentunein ilmein ja nauravin silmin. Hän piti tästä raa'asta\nleikistä, tästä vaatimattomien sankarien kamppailusta, ja hänestä\noli tuntunut hauskalta saadessaan sekautua siihen ratkaisevasti\nniin dramaattisella hetkellä. Hänen tuolinsa ja hattunsa olivat\nmolemmat niin kallellaan kuin suinkin ja hän ja ajanottaja hymyilivät\ntoisilleen. Ted Barton ja toinen todistaja olivat kiiruhtaneet esille\nja työntäneet kumpikin toisen kätensä Montgomeryn polvien taipeeseen\nja toisen hänen lanteittensa ympärille ja kantaneet hänet tuolilleen.\nHänen päänsä nuokkui hänen olkapäällään, mutta kipollinen kylmää vettä\npani hänet värisemään ja hän hätkähti katsellen ympärilleen.\n\n\"Hän on kunnossa!\" huusivat ihmiset hänen ympärillään. \"Hän on\nharvinaisen rohkea ja oikein hyvä poika!\" Barton kaasi vähän konjakkia\nhänen suuhunsa. Sumu haihtui silloin hieman ja hän totesi, missä hän\noli ja mitä häneltä vaadittiin. Mutta hän oli vieläkin niin heikko,\nettä hän tuskin uskalsi toivoakaan voivansa kestää enää seuraavaa erää.\n\n\"Todistajat pois lavalta!\" huusi erotuomari. \"Asentoon!\"\n\nCroxleyn Mestari ponnahti innostuneesti tuoliltaan.\n\n\"Koettakaa nyt vain väistää hänen lyöntejään älkääkä hätäilkö\", sanoi\nBarton ja Montgomery nousi kohdatakseen vastustajansa vielä kerran.\n\nHän oli saanut pari opetusta -- ensimmäisen silloin, kun Mestari\noli saanut hänet ahdistetuksi nurkkaan, ja toisen, kun hänet oli\nviekoiteltu varomattomasti hyökkäämään niin voimakasta vastustajaa\nvastaan. Nyt hän päätti olla varuillaan. Toinen sellainen lyönti tekisi\nhänestä varmasti lopun eikä hänellä ollut varaa antautua sellaiseen\nvaaraan. Mestari oli päättänyt käyttää hyväkseen saamaansa etua ja\nhyökkäsi hänen kimppuunsa iskien sekä oikealla että vasemmalla.\nMutta Montgomery oli liian nuori ja vikkelä joutuakseen pulaan. Hän\nseisoi vakavasti jaloillaan jälleen ja kaikki hänen aistinsa olivat\ntaasen entisessä kunnossa. Näky oli suurenmoinen -- taistelulaivasto\nkoetti sinkauttaa musertavan yhteislaukauksensa fregattiin, joka\naina teki sellaisia liikkeitä, että se voi väistää ne. Mestari pani\nliikkeelle kaikki nyrkkeilyvoimansa. Hän houkutteli ylioppilasta\nteeskennellyllä toimettomuudella ja hyökkäsi hänen kimppuunsa\nraivokkaasti pakottaakseen hänet köysien viereen. Kolmessa erässä hän\ntuhlasi kaiken tarmonsa koettaessaan tehdä lopun hänestä. Ja koko\ntämän ajan kuluessa Montgomery tunsi, että hänen voimansa palasivat\nminuutti minuutilta. Leuan alle osuvan lyönnin vaikutus selkärankaan on\nkyllä musertava, mutta haihtuva. Hän oli jo pääsemäisillään kokonaan\nvapaaksi sen vaikutuksesta, lukuunottamatta niskan jäykkyyttä. Ensi\nerässä kaatumisensa jälkeen hän oli ollut tyytyväinen voidessaan\nvain puolustautua ja tuntenut itsensä liiankin onnelliseksi\nkyettyään väistämään Mestarin raivoisia hyökkäyksiä. Toisessa hän jo\nsilloin tällöin uskaltautui lievään vastarintaan ja kolmannessa hän\nläimäytteli takaisin iloisesti milloin vain siihen sopiva tilaisuus\ntuli. Hänen puoluelaisensa huusivat hänelle hyväksyvästi jokaisen\nerän loputtua. Rautatyöläisetkin hurrasivat hänelle tuolla hienolla\nepäitsekkäisyydellä, jota todellinen urheilu synnyttää. Useimmille\nheistä, koska he olivat eläimellisiä ja vailla mielikuvitusta, muodosti\ntämän solakan nuoren Apollon näkeminen, joka kykeni voittamaan\nhäntä kohdanneen onnettomuuden ja jatkamaan omantunnon pakotuksesta\nsuoritettavakseen ottamansa työn loppuun, suurenmoisinta, mitä he\nmilloinkaan olivat kokeneet.\n\nMutta Mestarin jo luonnostaankin äreä luonne alkoi tulla yhä\nmurhaavammaksi tämän hänen toiveittensa raukenemisen vuoksi. Kolme erää\nsitten oli ottelu ollut hänen käsissään, mutta nyt oli kaikki tehtävä\njälleen uudestaan. Erä erältä sai hänen vastustajansa yhä enemmän\ntakaisin voimiaan. Viidennessätoista erässä oli hän jo täydellisesti\nennallaan vikkelyyteen ja voimiin nähden. Mutta valpas Anastasia oli\nhuomannut jotakin rohkaisevaa.\n\n\"Lyönnit hänen kylkiluihinsa vaikuttavat häneen, Jack\", kuiskasi hän.\n\"Miksi hän muuten ryyppisi konjakkia? Jatka vain samaan tapaan, niin\npääset hänestä vieläkin voitolle.\"\n\nMontgomery oli äkkiä siepannut pullon Bartonin kädestä siemaisten sen\nsisällöstä melkoisen kulauksen. Sitten, hieman punastunein kasvoin ja\nniin kummallisen päättäväinen ilme silmissään, että erotuomari tuijotti\nhäneen tiukasti, hän nousi otellakseen kuudennentoista eränsä.\n\n\"Valmis kuin peltokana!\" huusi kapakoitsija katsellessaan hänen\npäättäväisiä kasvojaan.\n\n\"Tee leikistä loppu, mies; tee leikistä loppu!\" huusivat rautatyöläiset\nMestarilleen.\n\nJa sitten heidän rivinsä raikuivat riemusta heidän todetessaan, että\nheidän sitkeimmällä, kovimmalla ja voimakkaimmalla miehellään oli\nsittenkin edut puolellaan.\n\nEi kummassakaan miehessä näkynyt juuri minkäänlaisia lyöntien merkkejä.\nPienet kintaat musertavat ja herpaisevat, mutta eivät riko nahkaa.\nToinen Mestarin silmä oli kyllä punaisempi kuin millaiseksi luonto oli\nsen luonut. Montgomeryllä oli pari kolme vaaleampaa paikkaa ruumiissaan\nja hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, paitsi tuota punaista\nläikkää, jonka konjakki oli kohottanut hänen poskiinsa. Hän horjui\nhieman seisoessaan vastakkain vastustajansa kanssa ja hänen kätensä\nlaskeutuivat alemmaksi aivan kuin kintaat hänen mielestään olisivat\ntuntuneet äärettömän raskailta. Oli selvää, että hän oli lopussa\nja toivottomasti väsynyt. Jos hän vain saisi kovan iskun jälleen,\nkävisi se varmasti kohtalokkaaksi hänelle. Mutta jos hän voisi antaa\nvastaiskun, olisiko siinä enää mitään voimaa ja voisiko se millään\ntavalla aiheuttaa minkäänlaista vahinkoa hänen edessään seisovalle\njättiläiselle? Ottelun kriitillisin hetki oli koittanut. Tämä erä\npäättäisi sen varmasti. \"Tee leikistä loppu, mies; tee leikistä loppu!\"\nhuusivat rautatyöläiset. Eivät erotuomarin vihaiset silmätkään voineet\nhillitä kiihoittunutta joukkoa.\n\nNyt vihdoin oli Montgomerynkin vuoro tullut. Hän oli oppinut paljon\nkokeneemmalta kilpailijaltaan. Miksi hän ei pelaisi omaa peliään hänen\nkanssaan? Hän oli kyllä väsynyt, mutta ei lainkaan niin väsynyt kuin\nhän teeskenteli. Konjakin oli määrä johtaa tuleen hänen varaväkensä,\nantaa hänelle voimia, että hän voisi käyttää täydellisesti hyväkseen\netuaan saadessaan sen. Neste väreili ja pisteli hänen suonissaan juuri\nsillä hetkellä, kun hän kallisteli ja horjui kuin häviölle joutunut\nmies. Hän näytteli osansa ihailtavasti. Mestari luuli, että hänellä\noli nyt helppo työ edessään, ja hyökkäsi eteenpäin kömpelön vikkelästi\nlopettaakseen ottelun heti. Hän antoi iskuja oikealla ja vasemmalla,\npaiskasi Montgomeryn köysiä vasten ja läimäytteli hurjia lyöntejään\neläimellisesti murahdellen, mikä todisti niiden väkevää voimaa.\n\nMutta Montgomery oli liian tyyni antautuakseen noiden murhaavien\nleukaan suunnattujen iskujen uhriksi. Hän pelastautui onnettomuudesta\njäykillä väistöillä, vikkelillä liikkeillä ja päällään, joka oli nopea\nsukeltamaan. Ja kuitenkin hänen onnistui näyttää vieläkin sellaiselta\nmieheltä, joka on auttamattomasti mennyttä kalua. Mestari, omien\ntiheiden iskujensa väsyttämänä ja pelkäämättä mitään niin heikolta\nmieheltä laski kätensä silmänräpäykseksi ja silloin Montgomeryn oikea\nsattui kohdalleen.\n\nIsku oli suurenmoinen, suora, virheetön ja nopea, lanteitten ja selän\nvoiman tukema. Ja se sattui juuri siihen paikkaan, mihin se oli\ntarkoitettukin -- sinertävän leuan arimpaan kohtaan. Liha ja veri eivät\nvoineet kestää sellaista lyöntiä sellaiseen kohtaan. Ei rohkeus eikä\nurhoollisuus voinut pelastaa miestä. Mestari kaatui kumeasti selälleen\njymähdyttäen maata sellaisella paukahduksella, kuin jokin luukku olisi\npudonnut seinältä. Huuto, jota ei mikään erotuomari voinut vaientaa,\nkajahti ilmoille täyteen ahdetuilta lavitsoilta, kun jättiläinen\nkaatui. Hän makasi selällään polvet hieman koukussa ja rinta kohoillen\nnopeassa tahdissa. Hän vääntelehti ja vapisi, mutta ei voinut nousta.\nHänen jalkansa ojentuivat pari kertaa suoriksi suonenvedon tapaisesti,\nmutta se ei auttanut mitään. Hän oli mennyttä kalua. \"Kahdeksan --\nyhdeksän -- kymmenen!\" sanoi ajanottaja, ja tuhansista kurkuista\nkajahtava ääni, joka oli yhtä kuuroksi tekevä kuin sotalaivan\nyhteislaukaus, ilmoitti sen tosiseikan, ettei Croxleyn Mestari ollut\nmikään mestari enää.\n\nMontgomery seisoi puoleksi huumautuneena katsellen tuota kookasta\nojollaan makaavaa olentoa. Hän voi tuskin ymmärtää, että kaikki nyt\ntodellakin oli jo ohi. Hän huomasi erotuomarin viittaavan häneen päin\nkädellään ja kuuli nimeään huudettavan riemuiten joka suunnalta.\nJa sitten hän näki jonkun hyökkäävän kohti; hän näki vilahduksen\npunastuneista kasvoista ja liehuvan, punaisen tukan muodostamasta\nsädekehästä, ja kintaaton käsi iski häntä silmien väliin, niin että\nhän kaatui lavalle vastustajansa viereen, tusinan hänen kannattajiensa\nkoettaessa hillitä raivostunutta Anastasiaa. Hän kuuli erotuomarin\nvihaiset huudot, raivostuneen naisen kiljahdukset ja rahvaan\nkarjumisen. Sitten jotakin tuntui katkeavan hänessä kuin liiaksi\npingoitettu viulunkieli ja hän vajosi syvälle tiedottomuuden sumuiseen\nkuiluun.\n\nPukeutuminen tapahtui kuin unessa ja samoin Mestarinkin näkeminen.\nTämän kasvot olivat vääristyneet verikoiramaiseen hymyyn, niin että\nhänen kolme etuhammastaan välähteli ystävällisesti. Hän pudisti\nsydämellisesti Montgomeryn kättä.\n\n\"Olisin ollut hyvin iloinen, jos vain olisin saanut kuristaa teitä\nkurkusta, poikaseni, ainakin vähän aikaa sitten\", sanoi hän. \"Mutta en\nole vihoissani teille. Tuo isku, joka kellisti minut, oli harvinaisen\nvoimakas, -- en ole saanut parempaa sitten toisen otteluni Billy\nEdwardsin kanssa vuonna 89. Ehkä te aiotte jatkaa tätä alaanne vielä.\nJos teette sen ja haluatte harjoittajaa, ei lavalla esiinny paljonkaan\nsellaista, mitä minä en tietäisi. Tai haluaisitteko te koettaa vanhaan\ntapaan minun kanssani paljailla nyrkeillä? Teidän tarvitsee vain\nkirjoittaa rautatehtaihin saadaksenne minut käsiinne.\"\n\nMutta Montgomery sanoi, ettei hänellä ollut sellaisia kunnianhimoisia\npyyteitä. Hamppukankainen pussi, joka sisälsi hänen osansa,\nsatayhdeksänkymmentä puntaa, ojennettiin hänelle, ja hän antoi\nsiitä kymmenen puntaa Mestarille, joka myös sai jonkun osan\nsisäänpääsymaksuista. Sitten nuoren Wilsonin kulkiessa hänen toisella\nja Purviksen hänen toisella sivullaan ja Fawcettin kantaessa hänen\nmatkalaukkuaan heidän takanaan hän nousi riemuiten vaunuihinsa ja\najoi hurraavien ihmisjoukkojen välitse, jotka rajoittivat viertotietä\nyhdentoista kilometrin pituudelta kuin aita, takaisin lähtöpaikkaansa.\n\n\"En ole milloinkaan elämässäni nähnyt mitään niin suurenmoista. Koira\nvieköön, kuinka se olikaan repäisevää!\" huudahti nuori Wilson, jonka\npäivän tapahtumat olivat saattaneet jonkinlaiseen hurmiotilaan.\n\"Barnsleyssä on muuan mies, joka luulottelee itsestään jotakin. Me\nvalmistamme teille tilaisuuden otteluun hänen kanssaan ja annamme hänen\nkoettaa, mitä hän voi teille. Me kokoamme keskenämme palkinnon, emmekö\nkokoakin, Purvis? Teidän ei tarvitse milloinkaan enää kaivata takaajia.\"\n\n\"Hänenkö sarjassaan?\" sanoi kapakoitsija. \"Olen hänen puolellaan\nkaikissa kaksikymmentä erää kestävissä otteluissa, oli sitten vastassa\nvaikka minkä ikäisiä, minkä maalaisia, ja minkä värisiä tahansa.\"\n\n\"Niin olen minäkin!\" huusi Fawcett. \"Maailman keskisarjan mestari hän\non ja hän istuu nyt näissä samoissa vaunuissa meidän kanssamme.\"\n\nMutta Montgomery ei antanut houkutella itseään.\n\n\"Ei; minun pitää nyt ryhtyä omaan työhöni.\"\n\n\"Ja millaiseen sitten, jos nyt saamme luvan kysyä?\"\n\n\"Aion käyttää nämä rahat lääketieteellisten opintojeni lopettamiseen.\"\n\n\"No niin, meillä on paljon lääkäreitä, mutta te olette ainoa mies tässä\npiirikunnassa, joka voi kellistää Croxleyn Mestarin. Mutta luullakseni\nte tiedätte omat asianne parhaiten. Kun olette suorittanut tutkintonne,\non teidän parasta palata takaisin näille seuduille, koska Wilsonin\nhiilikaivoksissa on teille aina työtä.\"\n\nMontgomery oli palannut kiertotietä välskäritupaan. Hevoset höyrysivät\noven edustalla, koska tohtorikin oli juuri palannut takaisin pitkältä\nmatkaltaan. Monta sairasta oli käynyt tapaamassa häntä hänen poissa\nollessaan ja hän oli pahimmalla tuulellaan.\n\n\"Olen luullakseni hyvinkin iloinen, että olette suvainnut tulla\nlainkaan takaisin, herra Montgomery\", sähähti hän. \"Kun te seuraavalla\nkerralla aiotte valita itsellenne vapaapäivän, ei se toivoakseni\ntapahdu niin kiireisenä aikana.\"\n\n\"Olen pahoillani, sir, että se on aiheuttanut teille hankaluuksia.\"\n\n\"Niin, sir, se on aiheuttanut minulle tavattoman suuria hankaluuksia.\"\nTässä hän ensi kerran katsoi tiukasti apulaiseensa. \"Taivas varjelkoon,\nherra Montgomery! Mitä te olette tehnyt vasemmalle silmällenne?\"\n\nSiihen juuri Anastasia oli merkinnyt vastalauseensa.\n\nMontgomery nauroi. \"Ei se ole mitään, sir\", sanoi hän.\n\n\"Ja teillä on lyijynharmaa täplä leukannekin alla. On todella hirveätä,\nettä edustajani kulkee täällä niin häpeällisessä kunnossa. Kuinka te\nolette saanut nuo merkit?\"\n\n\"No niin, sir, kuten te tiesitte, oli Croxleyssä tänään pieni\nnyrkkeilynäytös.\"\n\n\"Ja tekö sekaannuitte tuohon raakaan joukkoon?\"\n\n\"Melko lailla.\"\n\n\"Ja kuka hyökkäsi kimppuunne?\"\n\n\"Toinen taistelijoista.\"\n\n\"Kumpi heistä?\"\n\n\"Croxleyn Mestari.\"\n\n\"Taivas varjelkoon! Ehkä te sekaannuitte estävästi hänen hommiinsa?\"\n\n\"Sanoakseni totuuden, en voi kieltääkään sitä.\"\n\n\"Herra Montgomery, sellaisessa toiminnassa kuin minun, se kun\non läheisessä yhteydessä pienen yhteiskuntamme korkeimpien ja\nedistyneimpien piirien kanssa, on mahdotonta --\"\n\nMutta juuri silloin jonkun kornetin soittajan koettava puhallus hänen\netsiessään oikeata ääntä särisi heidän korvissaan ja hetkistä myöhemmin\nWilsonin kaivosmiesten messinkiorkesteri soitti täydellä höyryllä\nvälskärituvan ikkunoiden takana marssia: \"Katsokaa voittaneen sankarin\ntuloa\". Liput liehuivat ja kaivosmiehet huusivat äänensä käheiksi.\n\n\"Mitä tuo on? Mitä tämä tarkoittaa?\" huusi vihainen tohtori.\n\n\"Se tarkoittaa sitä, sir, että minä olen sillä ainoalla tavalla,\njoka oli minulle mahdollinen, ansainnut ne rahat, jotka tarvitsen\ntutkintojeni suorittamiseen. Velvollisuuteni on nyt ilmaista teille,\ntohtori Oldacre, että aikomukseni on palata takaisin yliopistoon\nhetimiten, ja minä neuvon teitä hankkimaan itsellenne uuden apulaisen\nniin pian kuin suinkin.\"\n\n\n\n\nFALCONBRIDGEN LORDI\n\n\nEnglannin mestari Tom Cribb oli sitten, kun hän oli lopettanut\ntoimeliaan uransa kahdella kuuluisalla ottelullaan peloittavan\nMolineuxin kanssa, asettunut asumaan ostamaansa kapakkaan, jota\nnimitettiin Union Armsiksi ja joka sijaitsi Panton-kadun kulmauksessa\nHaymarketissa. Tämän ravintolan myyntipöydän takana oli viheriä,\nkankaalla päällystetty ovi, joka aukeni suureen, punaisilla\nseinäpapereilla verhottuun vierashuoneeseen. Se oli koristettu useilla\nurheilupiirroksilla ja lukemattomilla maljoilla ja vöillä, jotka\nolivat kuuluisan ammattinyrkkeilijän voittoisan uran talteenpantuja\nvoitonmerkkejä. Tähän mukavaan huoneeseen oli nuorten amatöörien tapana\nkokoutua väittelemään, maistellessaan Tom Cribbin mainioita viinejä,\nmuinaisista otteluista, kuulemaan uutisia nykyisistä ja suunnittelemaan\nuusia. Sinne tulivat myös hänen nyrkkeilijätoverinsa, erittäinkin\nsellaiset, jotka olivat köyhiä tahi muuten huolissaan, koska Mestarin\nanteliaisuus oli tullut sananparreksi eikä ainoatakaan miestä hänen\nomalta alaltaan pyöräytetty milloinkaan ovelta takaisin, jos vain\nrohkaisevat sanat tahi hyvä ateria voivat parantaa hänen tilaansa.\n\nKysymyksessä olevana aamuna, elokuun 25:nä päivänä vuonna 1818,\nistui vain pari miestä tässä kuuluisassa huoneessa. Toinen oli Cribb\nitse, joka oli lihonut yhdeksi ainoaksi silavamöhkäleeksi niinä\nseitsemänä vuonna sen ajan jälkeen, jolloin hän harjoitellessaan\nviime otteluaan varten oli juossut kuusikymmentäviisi kilometriä\npäivässä kapteeni Barclayn kanssa ylämaan teillä. Vaikka hän olikin\nyhtä leveä ja paksu kuin pitkäkin, ei hän kuitenkaan painanut täyttä\nkahtasataakahdeksaakymmentä naulaakaan, mutta hänen kovat, voimakkaat\nkasvonsa ja terävät silmänsä osoittivat, ettei kapakoitsijan lihavuus\nollut vielä täydellisesti lamauttanut entisen ammattinyrkkeilijän\nluontoa. Vaikka kello ei vielä ollut yhtätoistakaan, oli hänen edessään\npöydällä suuri tuopillinen olutta ja hän leikkeli juuri parhaillaan\nmustaa tupakkaa viipaleiksi, musertaen ne hienoksi känsittyneillä\nsormillaan. Huolimatta kaikkien tuimien ottelujen hänelle suomasta\nmaineesta näytti hän sellaiselta, jollainen hän olikin --\nhyväsydämiseltä kunnioitettavalta perheenisältä, lakia kunnioittavalta\nja ystävälliseltä, onnelliselta ja varakkaalta mieheltä.\n\nHänen toverinsa ei kuitenkaan näyttänyt millään tavalla elävän\nsamanlaisissa helpoissa oloissa ja hänen kasvoissaan olikin aivan\nerilainen ilme. Hän oli pitkä, kaunisvartaloinen mies, noin viisitoista\nvuotta mestaria nuorempi, ja kasvojensa itsevaltaisella ilmeellä ja\nleveillä kauniilla hartioillaan hän palautti mieleen jotakin siitä\nmiesmäisestä kauneudesta, mikä oli ollut ominaista Cribbille hänen\nollessaan parhaimmillaan. Ei kukaan, joka vain näki hänen kasvonsa,\nvoinut olla huomaamatta että hän oli ammattinyrkkeilijä, ja jokaisen,\njoka vain ymmärsi sellaisia seikkoja ja kiinnitti huomionsa hänen\nkuusi jalkaa pitkään vartaloonsa ja satakahdeksankymmentäkaksi\nnaulaa painaviin koviin lihaksiinsa, oli pakko myöntää, että hän oli\naloittanut uransa sellaisilla edellytyksillä, joiden, jos niitä vain\ntuki rohkean sydämen kannustava voima, oli pakko viedä hänet kauaksi.\nTom Winter eli Spring, kuten hän nimitti itseään, oli todellakin\ntullut Lontooseen herefordshireläisestä kodistaan maaseudulta\nsaavuttamiensa paikallisten voittojen mainehikkaana sankarina ja hän\noli vielä lisännyt tätä mainettaan parilla voittoisalla ottelulla kahta\nkauhistuttavaa lontoolaista raskaaseen sarjaan kuuluvaa nyrkkeilijää\nvastaan. Kolme viikkoa aikaisemmin hän oli kuitenkin saanut selkäänsä\nkuuluisalta Painterilta ja tämä taka-askel painoi raskaasti nuorukaisen\nmieltä.\n\n\"Älä ole milläsikään, poikaseni\", sanoi Mestari katsellen tuuheiden\nkulmakarvojensa alta toverinsa surullisia kasvoja. \"Sinä suhtaudut\nsiihen todellakin liian vakavasti, Tom.\"\n\nNuori mies voihkaisi vastaamatta kuitenkaan mitään.\n\n\"Muutkin ovat saaneet selkäänsä ennen ja eläneet, päästen vihdoin\nEnglannin mestareiksi. Tässä minäkin istun tuon saman arvonimen\nomistajana. George Nicholls voitti minut vuonna 1805 Broadwaterissa?\nMutta vaikuttiko se mitään? Minä jatkoin ottelujani ja tässä minä nyt\nolen. Kun suuri Black saapui Amerikasta, eivät he enää lähettäneetkään\nsanaa George Nichollsille. Kehoitan sinua vain jatkamaan ja, koira\nvieköön, minä näen sinun vielä kohoavan minun asemaani.\"\n\nTom Spring pudisti päätään. \"Ei ikinä, jos minun vain pitää otella\nsinun kanssasi saavuttaakseni sen arvon, isä.\"\n\n\"En voi pitää sitä hallussani iankaikkisesti, Tom. Sellainen otaksuma\non järjetön. Aion luopua siitä kaikkien lontoolaisten nähden Fives\nCourtsissa tulevana vuonna ja juuri sinulle sen haluan luovuttaa. En\nvoi enää harjoitella säilyttääkseni sitä, poikaseni. Minun aikani on jo\nmennyt.\"\n\n\"No niin, isä, en aio milloinkaan pyytää sitä, ennenkuin sinä itse\nhaluat väistyä syrjään. Sen jälkeen saa asia mennä menojaan.\"\n\n\"Sinun pitää nyt levähtää, Tom. Odota sinä vain sopivaa tilaisuutta ja\nsillä aikaa on täällä sinulle aina vuode ja ruokaa.\"\n\nSpring iski nyrkillään polveensa. \"Tiedän sen, isä. Aina siitä saakka,\njolloin minä saavuin tänne Fownthorpesta, olet sinä ollut kuin isä\nminulle.\"\n\n\"Näen aina, kenestä tulee voittaja.\"\n\n\"Kauniskin voittaja! Sainhan selkääni Ned Painterilta\nneljännessäkymmenennessä erässä.\"\n\n\"Mutta sinähän olit voittanut hänet ennen.\"\n\n\"Ja taivaan nimessä, minä voitan hänet vieläkin!\"\n\n\"Niin sinä toki teetkin, poikaseni. George Nicholls ei tule antamaan\nminulle milloinkaan enää tointa syrjäiskua. Hän tiesi liian paljon. Hän\nmatkusti Bristoliin, osti sieltä lihaliikkeen ja siellä hän on vielä\ntänäkin päivänä.\"\n\n\"Niin, minä aion vielä yrittää Painterin kanssa, mutta minulla ei ole\nenää shillinkiäkään jäljellä. Takaajani ovat menettäneet luottamuksensa\nminuun. Ellei sinua olisi olemassa, isä, saisin asua koirankopissa.\"\n\n\"Eikö sinulla ole mitään jäljellä, Tom?\"\n\n\"Ei aterian hintaakaan. Jätin jokaisen omistamani pennyn ja samalla\nhyvän nimeni Kingstonin lavalle. Olen pahassa pulassa toimeentuloni\npuolesta, ellen saa aikaan toista ottelua, mutta kuka uskaltaa nyt enää\nruveta takaajakseni?\"\n\n\"Pyh, mies, kaikki ymmärtäväiset takaavat sinua. Sinä olet luettelon\nalkupäässä kaikista Ned Paintereista huolimatta. Mutta onhan muitakin\nkeinoja, joilla mies voi ansaita hieman. Täällä kävi tänä aamuna eräs\nherrasnainen -- ei mikään ulkokiiltoinen, vaan todellinen hienostoon\nkuuluva ja kauttaaltaan ensiluokkainen, jonka vaunuissa oli kruunu --\nkysymässä sinua.\"\n\n\"Kysymässä minua? Muuan herrasnainenko?\" Nuori nyrkkeilijä nousi\nhämmästyneenä seisomaan silmien ilmaistessa jonkinlaista kauhua. \"Et\nsuinkaan sinä tarkoita, isä --\"\n\n\"En tarkoita mitään sellaista, mikä ei olisi rehellistä, poikaseni.\nVoit luottaa siihen.\"\n\n\"Sinähän sanoit minun voivan ansaita hieman.\"\n\n\"Niin sinä ehkä voitkin. Tarpeeksi ainakin voidaksesi suoriutua tästä\npahasta ajasta. Siellä on jotakin tekeillä. Se koskee nyrkkeilyä.\nHän tiedusteli pituuttasi ja painoasi ja minun mielipiteitäni\nedellytyksistäsikin. Voit luottaa siihen, etteivät vastaukseni ainakaan\nvahingoittaneet sinua.\"\n\n\"Hän ei varmastikaan aio panna toimeen ottelua, vai mitä?\"\n\n\"No niin, siltä ainakin näytti. Hän kyseli George Cooperista, Richmond\nBlackista ja Tom Oliverista palaten aina sinuun ja haluten tietää,\noletko sinä paras kaikista ja luotettavin. Hän näytti panevan painoa\nsille. Voisiko hän luottaa sinuun? Siunatkoon, Tom, vaikka sinä olisit\notteleva arkkienkeli, voisit tuskin vastata sitä arvostelua, jonka minä\nannoin sinusta.\" Muuan tarjoilija raotti tarjoiluhuoneen ovea. \"Suokaa\nanteeksi, herra Cribb, sen herrasnaisen vaunut ovat täällä jälleen.\"\n\nMestari laski pitkän savipiippunsa pöydälle. \"Tätä tietä, poikaseni\",\nsanoi hän taluttaen nuoren ystävänsä hihasta sivuikkunaan. \"Katsohan\ntuonne nyt. Oletko nähnyt milloinkaan ennen noin komeita vaunuja?\nKatsohan noita kahta raudikkoakin, jotka varmasti maksavat parisataa\npuntaa kappale. Ohjaajakin ja lakeija -- sinun on hyvin vaikeata olla\nvälittämättä heistäkään. Tuolla hän nyt laskeutuu vaunuista kadulle.\nOdota täällä, poikaseni, kunnes olen hoitanut isännän velvollisuudet.\"\n\nTom Cribb livahti tiehensä ja nuori Spring jäi ikkunaan rummuttaen\nhermostuneesti ruutuun sormillaan, sillä hän oli hyvin vaatimaton\nmaalaispoika, joka ei tuntenut lainkaan naisia, vaan pelkäsi hirveästi\nkaikkia niitä ansoja, jotka odottavat kaikkia varomattomia suuressa\nkaupungissa. Hän oli kuullut useita juttuja nyrkkeilijöistä, joita\nvarakkaat herrasnaiset olivat ruvenneet suojelemaan hylätäkseen heidät\nsitten, kuten ennen vanhaan oli käynyt gladiaattoreille rappeutuvassa\nRoomassa. Senvuoksi hän katsoikin hieman epäillen ja tuntien melkoista\nsisällistä vavistusta taakseen, kun muuan pitkä, hyvin hunnutettu\nolento astui huoneeseen. Hänen mielensä huojentui kuitenkin hänen\nhuomatessaan Tom Cribbin kookkaan vartalon aivan naisen takana kuin\ntodistukseksi siitä, ettei haastattelu tulisi olemaan mitään yksityistä\nlaatua. Kun ovi sulkeutui, riisui nainen harkitusti hansikkaansa.\nSormin, jotka kimaltelivat timanteista, hän sitten kääri hitaasti\nkokoon raskaan huntunsa. Vihdoin hän käänsi kasvonsa Springiin päin.\n\n\"Onko tämä tuo mies?\" kysyi hän.\n\nHe seisoivat katsellen uteliaasti toisiinsa, ja kummankin kasvot\nväritti ihailu. Nainen näki edessään niin hienovartaloisen nuoren\nmiehen kuin Englanti vain voi näyttää hänelle eikä mies ollut vähemmän\nmiellyttävä käytöksensä pidätetyn ujouden ja punastuneiden poskiensa\nvuoksi. Mies puolestaan näki noin kolmikymmenvuotiaan, pitkän, tumman,\nkuningatarmaisen ja käskevän naisen suloisine kasvoineen, joiden\njokainen piirre ja juova kertoivat ylpeydestä ja rodusta, naisen,\njoka oli syntynyt hovielämään sisimmässään piilevine voimakkaine\nkäskijävaistoineen, mutta jonka mielenlujuutta verhosi mitä hempein\nnaisellinen sulous. Katsoessaan häneen Tom Spring tunsi, ettei hän\nmilloinkaan elämässään ollut nähnyt eikä uneksinutkaan mistään niin\nkauniista, voimatta kuitenkaan tukahduttaa sitä vaistoaan, joka käski\nhänen olla varuillaan. Niin, nuo kasvot olivat kauniit, uskomattoman\nkauniit, mutta olivatko ne hyvät, ystävälliset ja rehelliset? Niissä\noli jotakin kummallisesti luotaan työntävää voimaa, joka sekautui\nSpringin tuntemaan hänen viehättäväisyytensä ihailuun. Ja mitä taasen\nnaisen ajatuksiin tuli, oli hän jo aikoja sitten lakannut ajattelemasta\nnuorta nyrkkeilijää mieheksi, tarkastellen vain nyt häntä arvostelevin\nsilmin kuin jotakin määrättyyn tarkoitukseen keksittyä konetta.\n\n\"Olen iloinen saadessani tutustua teihin, herra -- herra Spring\", sanoi\nhän katsellen häntä niin harkitsevasti kuin ostaja myytävää hevosta.\n\"Hän on tuskin niin pitkä kuin minulle sanottiin, herra Cribb. Tehän\npuhuitte jotakin kuudesta jalasta, muistaakseni?\"\n\n\"Niin hän onkin, rouva, mutta hän kantaa sen niin kevyesti. Vain\npuusalot näyttävät pitkiltä. Katsokaahan tänne, minä olen itsekin kuusi\njalkaa ja päämme ovat yhtä korkealla, paitsi sitä, että minä olen\nmenettänyt notkeuteni.\"\n\n\"Hänen rintamittansa?\"\n\n\"Kolmeviidettä tuumaa, rouva.\"\n\n\"Te näytätte todellakin hyvin voimakkaalta nuorelta mieheltä. Ja te\nolette toivoakseni rohkeakin?\"\n\nNuori Spring kohautti hartioitaan.\n\n\"Minä olen jäävi arvostelemaan sitä, rouva.\"\n\n\"Mutta minä voin antaa siitä lausuntoni, rouva\", sanoi Cribb. \"Teidän\npitäisi lukea kolme viikkoa sitten ilmestynyt _Sporting Chroniclen_\nnumero, rouva! Te näkisitte siitä, kuinka hän vastusti Ned Painteria,\nkunnes kaikki tajunta iskettiin pois hänestä. Seurasin hänen otteluaan\nja tiedän siis sen. Kaikesta tästä te voitte arvata, kuinka kovia\niskuja hän sietää.\"\n\nNainen viittasi kädellään.\n\n\"Mutta hän joutui sittenkin tappiolle\", sanoi hän kylmästi. \"Miehen,\njoka voitti hänet, täytyy siis olla häntä parempi.\"\n\n\"Luvallanne, rouva, uskallan olla eri mieltä siitä ja ellemme kiinnitä\nhuomiota Jacksonin arvosteluihin, on minun arvosteluni kumoamaton\nkaikissa nyrkkeilypiireissä. Tämä mieheni tässä on voittanut Painterin\nkerran ja voittaa jälleen, jos vain teidän armonne voi jollakin tavalla\nsaada kokoon tarvittavat varat.\"\n\nNainen säpsähti katsoen vihaisesti Mestariin.\n\n\"Miksi te nimitätte minua niin?\"\n\n\"Pyydän anteeksi. Tulin vain sanoneeksi sen omalla tavallani.\"\n\n\"Älkää tehkö sitä toistamiseen.\"\n\n\"Hyvä on, rouva.\"\n\n\"Olen tullut tänne valepuvussa ja minä vetoan teidän molempien\nkunniantuntoon, ettette ryhdy tiedusteluihin, kuka minä oikeastaan\nolen. Ellen saa teidän vakavaa lupaustanne, loppuu asia tähän.\"\n\n\"Hyvä on, rouva. Lupaan sen omasta puolestani ja niin tekee Springkin\nvarmasti. Mutta jos saan olla niin rohkea ja sanoa, niin en voi estää\ntarjoilijoitani enkä juomaveikkojani puhuttelemasta palvelijoitanne.\"\n\n\"Ajaja ja lakeija eivät tiedä minusta sen enempää kuin tekään. Mutta\naikani on rajoitettu ja minun on senvuoksi pakko mennä asiaan. Herra\nSpring, te olette luullakseni tällä haavaa työn puutteessa?\"\n\n\"Niin olenkin, rouva.\"\n\n\"Ymmärsin herra Cribbin puheesta, että te olette valmis taistelemaan\nketä tahansa, mihin sarjaan hyvänsä kuuluvaa miestä vastaan?\"\n\n\"Kaikkia kahdella jalalla seisovia ainakin!\" huudahti Mestari.\n\n\"Miksi tahdotte minua taistelemaan?\" kysyi nuori nyrkkeilijä.\n\n\"Se kai on teille yhdentekevää. Jos te todella olette valmis\ntaistelemaan jokaista vastaan, silloin ei kai nimi merkitse teille\nmitään. Minulla on omat syyni, miksi en ilmaise sitä.\"\n\n\"Hyvä on, rouva.\"\n\n\"Te olette ollut nyt muutamia viikkoja harjoittelematta. Kuinka kauan\nviipyisi, ennenkuin te taasen pääsisitte entiseen kuntoonne?\"\n\n\"Kolme viikkoa tahi kuukausi.\"\n\n\"No niin, minä lupaan maksaa harjoittelukustannuksenne ja pari puntaa\nviikolta sitäpaitsi. Tässä on viisi puntaa vakuudeksi. Teidän pitää\ntaistella silloin, kun luulen teidän olevan valmiin ja kun olosuhteet\novat suotuisat. Jos voitatte ottelun, saatte viisikymmentä puntaa.\nOletteko tyytyväinen ehtoihin?\"\n\n\"Ne ovat todella hyvin edulliset, rouva.\"\n\n\"Ja muistakaa se, herra Spring, että minä valitsen teidät, en\nsenvuoksi, että te olette paras mies, mistä muuten on eriäviä\nmielipiteitä, vaan siksi, että minulle on sanottu teitä rehelliseksi\nmieheksi, johon minä voin luottaa. Tämän ottelun vaiheet on salattava\nmuilta.\"\n\n\"Ymmärrän sen enkä puhu mitään.\"\n\n\"Siitä tulee yksityinen eikä mitään sen enempää. Teidän pitää aloittaa\nharjoittelunne huomenna.\"\n\n\"Hyvä on, rouva.\"\n\n\"Pyydän herra Cribbiä harjoittajaksenne.\"\n\n\"Suostun siihen mielelläni, rouva. Mutta, suokaa anteeksi, saako hän\nmitään, jos hän häviää?\"\n\n\"Ei niin pennyäkään, ei pennyäkään, jos niin vain käy!\" huudahti\nnainen. \"Mutta hän ei saa eikä voikaan hävitä!\"\n\n\"No niin, rouva\", sanoi Spring, \"en ole vielä milloinkaan elämässäni\nkuullut puhuttavan sellaisesta ottelusta. Mutta olen kieltämättä puilla\npaljailla eikä kerjäläisillä ole valitsemisen varaa. Noudatan kaikessa\ntarkoin ohjeitanne. Harjoittelen, kunnes käskette minun lopettaa, ja\nsitten ottelen teidän määräämässänne paikassa. Toivoakseni määräätte\neräluvun rajattomaksi.\"\n\n\"Kyllä\", sanoi nainen. \"Niitä ei tulla lainkaan määräämään.\"\n\n\"Ja kuinka kaukana on paikka Lontoosta?\"\n\n\"Korkeintaan sadankuudenkymmenen kilometrin päässä. Onko teillä jotakin\nmuuta kysyttävää? Aikani on hyvin rajoitettu.\"\n\n\"Haluaisin vain tietää\", sanoi Mestari, \"voinko minä toimia toverini\ntodistajana hetken koittaessa? Olen auttanut häntä parissa viime\nottelussa. Voinko tehdä hänelle jonkun palveluksen?\"\n\n\"Ette!\" sanoi nainen tiukasti. Puhumatta sen enempää hän kääntyi ja\npoistui sulkien oven mennessään. Muutamia hetkiä myöhemmin kiisivät\nhienot vaunut ikkunan ohi, kääntyivät vilkasliikkeiselle Haymarketille\nja hävisivät näkyvistä muiden ajopelien joukkoon.\n\nMolemmat miehet katsoivat vaieten toisiinsa.\n\n\"Hei, vieköön hitto minun nahkaesiliinani, ellei tämä voita\nkukkotappelua!\" huusi Tom Cribb vihdoinkin. \"Tuossa on viitonen\nkuitenkin, poikaseni. Mutta ei voida epäilläkään, ettei tämä ole\njotakin eriskummallista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsianomaisen neuvottelun jälkeen päätettiin, että Tom Spring ryhtyisi\nharjoittelemaan Castlen ravintolassa Hampstead Heathissa, minne\nCribb voi ajaa katselemaan hänen edistystään. Spring menikin sinne\nhaastattelun jälkeisenä päivänä alkaen heti harjoitella tavalliseen\ntapaan käsipainoilla ja muilla välineillä ja leväten aina silloin\ntällöin saadakseen itsensä kuntoon. Vakavasti asiaan suhtautuminen\noli kuitenkin hyvin vaikeata ja hänen hyväluontoinen opettajansa oli\nsamassa pulassa.\n\n\"Kaipaan kovasti tupakkaa, isä\", sanoi nuori nyrkkeilijä heidän\nistuessaan levähtämässä kolmannen päivän iltapäivällä. \"Ei varmastikaan\nole miksikään vahingoksi, vaikka poltankin piipullisen?\"\n\n\"No, no, poikaseni, se on kyllä vastoin omaatuntoani, mutta tuossa\non laatikkoni ja tuolla on savipiippuja\", sanoi Mestari. \"Annan\nkunniasanani siitä, etten tiedä, mitä kapteeni Barclay olisi sanonut\nnähdessään harjoittelevan miehen polttavan. Hän oli oikea mies\npakottamaan kaiken tarmon liikkeelle. Hän alensi painoni kuudestatoista\nkolmeentoista toisella kerralla, kun minun piti otella Blackia vastaan.\"\n\nSpring oli sytyttänyt piippunsa ja nojautui nyt taaksepäin sinisten\nsavupilvien ympäröimänä.\n\n\"Sinun olikin hyvin helppo, isä, harjoitella rehellisesti, koska sinä\ntiesit, mitä sinulla oli edessäsi. Sinä tiesit päivän ja paikan, ja\ntunsit vastustajasi. Sinä tiesit kuukauden kuluttua hyppääväsi lavalle\nkymmenentuhannen katselijan ympäröimänä ja ehkä noin sataantuhanteen\npuntaan nousevien vetojen puoltajana. Sinä tunsit myös miehen, jota\nvastaan sinun oli taisteltava, etkä sinä tahtonut suoda hänelle\nvoittoa. Mutta kaikki on vallan erilaista minuun nähden, koska en\ntiedä tätä muuksi kuin naisen oikuksi, joka päättyy tyhjään. Jos vain\ntietäisin tämän olevan vakavaa, särkisin tämän piippuni, ennenkuin\nvetäisin siitä haikuakaan.\"\n\nTom Cribb kynsi hämmentyneenä päätään.\n\n\"En ymmärrä tästä muuta kuin sen, poikaseni, että hänen rahansa tulevat\nhyvään tarpeeseen. Ajatellessani tarkemmin asiaa, niin kuinka moni\nnoista valituista voisi pitää sinulle puoliaan puoltakaan tuntia?\nStringer ei voi tulla kysymykseenkään, koska sinä olet voittanut hänet.\nSitten on Cooper, mutta hän on matkustanut jonnekin tuonne Newcastleen\npäin. Ei siis hänkään. Sitten on Richmond, mutta sinun ei tarvitse\nriisua edes takkiasi antaaksesi hänelle selkään. Ja Gasman, mutta\nhän ei paina, sataakuuttakymmentäkahdeksaakaan naulaa. Entäpä jos\nkysymyksessä olisikin Bill Neat, Bristolista. Hän se onkin, poikaseni.\nNainen on saanut päähänsä asettaa sinut joko Gasmania tahi Bill Neatia\nvastaan.\"\n\n\"Mutta miksi hän ei voi ilmoittaa sitä? Harjoittelisin kovasti Gasmanin\nja vielä kovemmin Bill Neatin varalta, mutta minut voidaan vaikka\nhirttää, jos vain voin vakavasti harjoitella, kun minun on taisteltava\nei ketään erityisesti ja kuitenkin kaikkia vastaan yleensä.\"\n\nMolempien ammattinyrkkeilijäin mietelmät keskeytyivät nyt äkkiä, koska\novi avautui ja nainen astui huoneeseen. Kun hänen katseensa sattui\nmolempiin miehiin, punastuivat hänen kauniit kasvonsa vihasta ja hän\ntuijotti heihin vaieten ja niin halveksivasti, että molemmat nousivat\nnolostuneina seisomaan. Siinä he seisoivat pitkät savuavat piiput\nkäsissään liikutellen jalkojaan ja katsellen maahan kuin kaksi suurta\nromuluista verikoiraa vihaisen emäntänsä edessä.\n\n\"Vai niin!\" sanoi nainen polkien jalkaansa raivoissaan. \"Ja tämäkö on\nharjoittelua?\"\n\n\"Olemme todellakin pahoillamme, rouva\", sanoi häpeämään saatettu\nMestari. \"En ajatellut -- en voinut milloinkaan lainkaan otaksuakaan --\"\n\n\"Että minä tulisin itse katsomaan, otatteko te vastaan rahani väärillä\nverukkeilla? Ei, luullakseni ette. Te mieletön!\" tiuskaisi hän kääntyen\näkkiä Tom Springin puoleen. \"Te tulette saamaan selkäänne ja siinä on\nkaiken loppu.\"\n\nNuorimies katsoi häneen vihaisesti.\n\n\"Pyydän, ettette sättisi minua, rouva. Kunnioitan itseäni ehkä yhtä\npaljon kuin tekin. Myönnän sen, ettei minun olisi pitänyt polttaa\nharjoitusaikanani. Mutta minä sanoin Tom Cribbille juuri ennen teidän\ntuloanne tänne, että jos te vain luovutte tavastanne kohdella meitä\nkuin lapsia ja ilmoitatte meille, ketä vastaan minun on oteltava, ja\nmilloin ja missä, olisi minun paljon helpompi pitää itseäni kurissa.\"\n\n\"Hän on oikeassa, rouva\", sanoi Mestari. \"Tiedän joko Gasmanin tahi\nBill Neatin olevan kysymyksessä, koska ei muita ole. Ilmoittakaa\nsenvuoksi minulle hänen nimensä, niin lupaan harjoittaa hänet niin\nvalmiiksi kuin taimenen ottelupäiväksi.\"\n\nNainen nauroi halveksivasti.\n\n\"Luuletteko te\", sanoi hän, \"etteivät ketkään muut osaa tapella kuin\nne, jotka harjoittavat sitä ammattinaan?\"\n\n\"Koira vieköön, tässä onkin kysymys amatööristä!\" huusi Cribb\nhämmästyneenä. \"Mutta te ette varmaankaan vaadi Tom Springiä\nharjoittelemaan kolmea viikkoa taistelua varten häntä vastaan?\"\n\n\"En ilmaise mitään sen enempää, kuka hän on, koska se ei kuulu teihin\nlainkaan\", vastasi nainen kiivaasti. \"Sanon vain sen, että ellette te\nsuostu harjoittelemaan kunnollisesti, heitän teidät syrjään ja valitsen\njonkun toisen. Älkää luulko voivanne pettää minua, vaikka olenkin vain\nnainen. Tiedän leikin eri vaiheet yhtä hyvin kuin joku mieskin.\"\n\n\"Huomasin sen heti ensimmäisistä sanoistanne\", sanoi Cribb.\n\n\"Älkää senvuoksi unohtako sitä. En aio varoittaa teitä toistamiseen.\nJos vain huomaan jotakin vikaa -- valitsen toisen miehen.\"\n\n\"Te ette siis halua ilmoittaa minulle, ketä vastaan minun on\ntaisteltava?\"\n\n\"En sanallakaan. Mutta te saatte luottaa sanoihini, että\nparhaimmassakin kunnossa ollessanne tarvitsette te tahi kuka toinen\nenglantilainen tahansa kaiken taitonne voittaaksenne hänet. Aloittakaa\nheti työnne jälleen älkääkä toista kertaa enää näyttäkö minulle\nlaiminlyöneenne sitä.\" Käskevin silmin hän lannisti nämä molemmat\nmiehet ja sitten kääntyen kantapäillään hän pyyhälsi pois huoneesta.\n\nMestari vihelsi oven sulkeuduttua hänen mentyään ja kuivasi otsaansa\npunaisella silkkinenäliinallaan katsoessaan häpeävää toveriaan.\n\"Sanani, poikaseni\", sanoi hän, \"tästä tulee tosi tämän päivän jälkeen.\"\n\n\"Niin\", sanoi Tom Spring juhlallisesti, \"tästä tulee tosi tämän päivän\njälkeen.\"\n\nSeuraavan parin viikon aikana teki nainen useita äkkiarvaamattomia\nvierailuja nähdäkseen, valmistautuiko hänen valitsemansa mies\ntarkoituksenmukaisesti tulevaan otteluun. Mitä odottamattomimpina\nhetkinä saattoi hän hyökätä harjoitteluhuoneeseen voimatta\nkuitenkaan enää milloinkaan moittia häntä ja hänen harjoittajaansa\nleväperäisyydestä. Pitkillä kintasotteluilla, viidenkymmenen kilometrin\npituisilla kävelyretkillä, kahden kilometrin pituisilla juoksuilla\nsellaisten postivaunujen jäljessä, joiden eteen oli valjastettu\njalorotuisia juoksijoita, ja rajattomilla harjoittelusarjoilla\nhyppynuoralla pantiin hänet hikoilemaan niin, että hänen harjoittajansa\nvoi ylpeillen sanoa: \"Nyt on viimeinenkin unssi rasvaa lähtenyt hänestä\nja hän on valmis ottelemaan henkeen ja vereen saakka.\" Nainen toi\nvain kerran mukanaan erään toisen henkilön tullessaan tällaiselle\ntarkastusmatkalleen. Silloin oli eräs pitkä nuori mies hänen\ntoverinaan. Hänen vartalonsa oli solakka ja ryhtinsä ylimyksellinen\nja hän olisi ollut tavattoman hyvännäköinenkin, ellei jokin\nonnettomuus olisi murtanut hänen nenäänsä ja tuhonnut kokonaan hänen\npiirteittensä sopusuhtaisuutta. Hän seisoi vaieten synkin silmin ja\nristiin pujotetuin käsivarsin katsellessaan ammattinyrkkeilijän ihanaa\nyläruumista, joka oli alaston lanteille saakka hänen nostellessaan\nkäsipainoja.\n\n\"Etkö luule hänen kelpaavan?\" kysyi nainen.\n\nNuori keikari kohautti hartioitaan. \"En pidä tästä, _caramia_. En\ntodellakaan.\"\n\n\"Sinun täytyy pitää, George. Tämä on minulle suorastaan sydämen asia.\"\n\n\"Mutta se ei ole englantilaista. Lucrezia Borgia ja keskiaikainen\nItalia. Naisen rakkaus ja naisen viha ovat aina samanlaisia, mutta\ntämä sen erityinen ilmaus ei minusta ollenkaan sovi yhdeksännentoista\nvuosisadan Lontooseen.\"\n\n\"Eikö sitten läksy ole tarpeen?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, mutta olisihan ehkä ollut muitakin keinoja.\"\n\n\"Sinähän koetit toista keinoa ja millaisen tuloksen sait?\"\n\nNuori mies hymyili melko julmasti, kun hän käänsi hihansa ja katsoi\narpeutunutta haavaa ranteessaan.\n\n\"En suurenmoista ainakaan.\"\n\n\"Sinä olet koettanut ja epäonnistunut.\"\n\n\"Niin, minun on pakko myöntää se.\"\n\n\"Mitä muuta keinoa olisi? Lakiko?\"\n\n\"Laupias Jumala, ei!\"\n\n\"Silloin on minun vuoroni, George, eikä minua vain niin helposti\npetetäkään.\"\n\n\"Kukaan ei luullakseni kykene pettämään sinua, _caramia_. Minä,\nesimerkiksi, en voisi uneksiakaan voivani yrittääkään sellaista. Mutta\nminusta tuntuu kuitenkin siltä, etten voi ruveta yhteistoimintaan.\"\n\n\"Enhän minä ole sinua milloinkaan pyytänytkään.\"\n\n\"Et todellakaan. Sinä kykenet täydellisesti suoriutumaan siitä\nyksinäsikin. Mutta luvallasi olen minä nyt sitä mieltä, että me\nlähdemme heti ajamaan takaisin Lontooseen, jos sinä vain jo olet\nsuoriutunut ammattinyrkkeilijästäsi. En tahtoisi mistään hihnasta\nmaailmassa menettää tilaisuutta neiti Goldonin kuulemiseen oopperassa.\"\n\nNiin he ajoivat pois, mies kevytmielisenä taiteensuosijana ja nainen\nniin vakavin kasvoin kuin hän olisi ollut itse kohtalo, jättäen\ntaistelevat miehet harjoittamaan ammattiaan.\n\nJa vihdoin koitti päivä, jolloin Cribb voi ilmoittaa työnantajalleen\nmiehensä olevan sellaisessa kunnossa, mihin harjoitus vain voi hänet\nsaada.\n\n\"En voi tehdä sen enempää, rouva. Hän on valmis taistelemaan\nkuningaskunnasta. Vielä viikko ja hän olisi liikaharjoitettu.\"\n\nNainen katseli Springiä tuntijan silmin.\n\n\"Hän tuottaa teille luullakseni kunniaa\", sanoi hän vihdoin. \"Tänään on\ntiistai. Hän saa taistella ylihuomenna.\"\n\n\"Hyvä on, rouva. Minne hänen on matkustettava?\"\n\n\"Ilmoitan sen teille tarkasti ja teidän pitää painaa tarkasti\nmuistiinne kaikki ohjeeni. Teidän, herra Cribb, on vietävä miehenne\nCharing Crossin vieressä sijaitsevan Golden Crossin ravintolaan kello\nyhdeksän aikaan keskiviikko-aamuna. Hänen pitää sitten matkustaa\nBrightonin postivaunuissa Tunbridge Wellsiin asti, missä hänen on\npoistuttava vaunuista Royal Oak Armsin pihalla. Siellä hänen pitää\nnauttia ennen ottelua sellaisia virvokkeita, joita te määräätte hänelle\nsopiviksi. Hänen on odotettava siellä, kunnes hän saa suullisen viestin\ntahi kirjeen, jonka hänelle tuo silkkiäismarjan väriseen livreepukuun\npukeutunut lakeija. Tuossa viestissä hän saa lopulliset ohjeensa.\"\n\n\"Minä en siis saa lähteä mukaan?\"\n\n\"Ette\", sanoi nainen.\n\n\"Mutta varmaankin, rouva\", rukoili hän, \"minä saan tulla ainakin\nTunbridge Wellsiin asti? On kovaa, että miehen, joka on harjoittanut\ntoisen otteluun, pitää erota hänestä.\"\n\n\"Sitä ei voida nyt auttaa. Teidät tunnetaan liian hyvin. Teidän tulonne\nlevittäisi huhuja kaikkialle ympäristöön ja suunnitelmani voivat kärsiä\nsiitä. Ei voi tulla kysymykseenkään, että te tulisitte sinne.\"\n\n\"Tottelen käskyjänne, mutta tämä on tavattoman kovaa.\"\n\n\"Otaksun\", sanoi Spring, \"että te käskette minun ottaa mukaani\notteluhousuni ja piikkikenkäni?\"\n\n\"En. Teidän pitää ystävällisesti luopua ottamasta mukaanne mitään\nsellaista, mikä viittaa ammattiinne. Haluan, että pukeudutte juuri\nniihin vaatteihin, joissa minä näin teidät ensi kerran, tahi sellaiseen\npukuun, joita käsityöläisten tahi taiteilijain oletetaan käyttävän.\"\n\nTom Cribbin kalpeat kasvot ilmaisivat nyt ehdotonta toivottomuutta.\n\n\"Ei todistajia, ei vaatteita, ei kenkiä -- tämä ei, tunnu lainkaan\nsääntöjen mukaiselta. Annan teille kunniasanani siitä, rouva, että\nminua hävettää sekautuminen sellaiseen otteluun. En tiedä, voidaanko\nsellaista taistelua sanoakaan otteluksi, jossa ei ole todistajaa.\nSe on vain tappelua eikä mitään muuta. Olen mennyt liian pitkälle\nvoidakseni pestä käteni siitä puhtaaksi enää, mutta toivon, etten olisi\nmilloinkaan siihen ryhtynytkään.\"\n\nHuolimatta Mestarin ja hänen oppilaansa epäilyksistä pääsi naisen\nkäskevä tahto voitolle ja kaikki tehtiin aivan hänen ohjeittensa\nmukaisesti. Kello yhdeksän aikaan Tom Spring huomasi istuvansa\nBrightonin postivaunujen ajurinistuimella ja heiluttavansa kättään\ntanakalle Tom Cribbille, joka seisoi tarjoilijoiden ja tallirenkien\nihailemana Golden Crossin portailla. Tämä tapahtui tuona miellyttävänä\nvuodenaikana, jolloin kesä alkaa pehmetä syksyksi ja ensimmäiset\nkullanväriset täplät alkavat ilmestyä pyökkeihin ja sananjalkoihin.\nNuori maalla kasvanut mies hengitti vapaammin jätettyään Southwarkin\nja Lewishamin väsyttävät kadut taakseen, ja hän katseli ihastuneena\nihanaa näköalaa, kun kuuden täplikkään harmaan hevosen vetämät vaunut\nsivuuttivat Knowlen klassilliset seudut tahi päästyään Riverside Hillin\nyli vyöryivät Weald of Kentin laajojen tasankojen ohi. Vaunut jatkoivat\nmatkaansa Tonbridge Schoolin sivu ja sitten Southboroughin läpi, kunnes\nne kääntyivät alaspäin muutamalle jyrkälle kiemurtelevalle tielle,\njonka vieressä oli kummallisia hiekkakivikumpuja, pysähtyen vihdoin\nerään suuren majatalon edustalle, joka oli juuri sen niminen kuin\nhänelle oli ilmoitettu ohjeissa. Hän laskeutui maahan, meni kahvilaan\nja tilasi sellaisen puolikypsän pihvin, jollaista hänen harjoittajansa\noli suositellut. Hän oli tuskin ehtinyt lopettaa sen, kun muuan\nsilkkiäismarjan väriseen takkiin pukeutunut palvelija kummallisen\nilmeettömin kasvoin tuli huoneeseen.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir, mutta oletteko te herra Spring -- herra Thomas\nSpring, Lontoosta?\"\n\n\"Se on nimeni, nuori mies.\"\n\n\"Siinä tapauksessa ne ohjeet, jotka minun oli määrä ilmoittaa teille,\nkäskevät, että teidän pitää odottaa täällä vielä tunti aterianne\njälkeen. Sen jälkeen te näette minut kevyine nelipyöräisine vaunuineni\noven edustalla ja minä vien teidät niillä oikealle suunnalle.\"\n\nEi mikään kokemus, jonka hän oli saanut nyrkkeillessään, ollut\nvielä säikähdyttänyt tätä nuorta nyrkkeilijää. Takaajien raa'at\nrohkaisuhuudot, katselijajoukkojen aiheuttama kohina ja kiljuminen,\nja vastustajan näkeminen olivat aina ilahduttaneet hänen rohkeaa\nsydäntään ja kiihoittaneet häntä todistamaan, että hän ansaitseekin\nolla sellaisen näytöksen keskuksena. Mutta tällainen yksinäisyys ja\nepävarmuus oli lamauttavaa. Hän heittäytyi pitkäkseen hevosenjouhilla\ntäytetylle sohvalle koettaen nukkua, mutta hänen mielensä oli liian\nlevoton ja kiihtynyt. Vihdoin hän nousi ja käveli edestakaisin tyhjässä\nhuoneessa. Äkkiä hän huomasi muutamat suuret punertavat kasvot, jotka\ntarkastelivat häntä oven raosta. Niiden omistaja nähtyään tulleensa\nhuomatuksi työntyi kauemmaksi huoneeseen.\n\n\"Pyydän anteeksi, sir\", sanoi hän, \"mutta varmasti on minulla kunnia\npuhutella herra Thomas Springiä?\"\n\n\"Olen käytettävissänne\", sanoi tämä.\n\n\"Hyvänen aika, te olette kunnioittanut minua äärettömästi saapumalla\nkattoni alle. Nimeni on Cordery, sir, ja olen tämän vanhanaikaisen\nravintolan omistaja. Luulinkin, etteivät silmäni voi pettää minua.\nOlen nyrkkeilijöiden suojelija, sir, omalla vaatimattomalla tavallani\nja minä olin läsnä Mousleyssä viime syyskuussa teidän voittaessanne\nrawcliffeläisen Jack Stringerin. Hyvin kaunis ottelu, sir, ja hyvin\ntaitavasti suoritettu, jos vain saan niin sanoa. Minulla on oikeus\nmielipiteihini, sir, koska Kentissä ja Sussexissa ei ole moniin vuosiin\ntaisteltu sellaista ottelua, missä Joe Cordery ei olisi ollut lavan\nvieressä. Kysykää vain siitä herra Gregsonilta Holbornin ruokalassa ja\nhän kertoo teille kyllä vanhasta Joe Corderysta. Mutta näin ohimennen\nsanoen, herra Spring, -- eivät suinkaan liikeasiat ole tuoneet teitä\nnäille seuduille? Jokainen voi huomata puolella silmälläänkin, että\nte olette hyvästi harjoitettu. Te olisitte kovin ystävällinen minua\nkohtaan, jos vain tahtoisitte ilmoittaa minulle tehtävänne laadun.\"\n\nSpringin mieleen juolahti, että jos hän vain on suora isäntää kohtaan,\nvoi olla enemmänkin kuin mahdollista, että hän saa enemmän tietoja kuin\nitse voi antaakaan. Hän oli kuitenkin sanansa pitävä mies ja muisti\nlupauksensa työnantajalleen.\n\n\"Matkustin vain tänne maaseudulle saadakseni viettää täällä rauhallisen\npäivän, herra Cordery. Siinä kaikki.\"\n\n\"Hyvänen aika ja minä kun luulin jotakin olevan kysymyksessä. Osaan\nvainuta tuollaiset asiat, herra Spring, ja ajattelin jo päässeeni\njäljille. Mutta te tiedätte luonnollisesti asian paremmin. Ehkä te\nhaluatte lähteä ajelemaan kanssani tänään iltapäivällä voidaksenne\nkatsella humalatarhoja, koska vuodenaika on juuri sopivin siihen, sir?\"\n\nTom Spring oli melko huono teeskentelijä eivätkä hänen änkyttävät\nanteeksipyyntönsä voineetkaan senvuoksi ehkä täydellisesti saada\nisäntää vakuutetuksi siitä, että hänen alkuperäinen otaksumisensa oli\nväärä. Kesken heidän keskusteluaan tuli kuitenkin tarjoilija huoneeseen\nilmoittamaan, että nelipyöräiset vaunut odottivat oven edustalla.\nRavintoloitsijan silmät loistivat epäilyksestä ja jännityksestä.\n\n\"Te sanoitte muistaakseni, ettette tunne ketään näillä seuduilla, herra\nSpring?\"\n\n\"Vain erään vanhan ystävän, herra Cordery, ja hän on lähettänyt\najopelinsä minua noutamaan. On hyvin mahdollista, että matkustan jo\niltapostivaunuissa takaisin Lontooseen. Palaan kaikissa tapauksissa\nvielä takaisin tänne juodakseni kupposen teetä kanssanne.\"\n\nSilkkiäismarjan väriseen livreepukuun pukeutunut palvelija istui\nravintolan edustalla hienon mustan hevosen vetämissä nelipyöräisissä\nvaunuissa, joissa oli pari istuinta edessä ja pari takana. Tom Spring\noli juuri kiipeämäisillään hänen viereensä, kun palvelija kuiskasi\nhänelle ohjeiden määräävän hänet istumaan takana. Sitten vierivät\nvaunut tiehensä, kiihoittuneen ravintoloitsijan, joka oli varmempi\nkuin milloinkaan ennen siitä, että jotakin oli kyseessä, rientäessä\ntalliin ja huutaessa tallirengeille. Muutamien minuuttien kuluttua hän\noli jo antautunut kovaan takaa-ajoon, pysähtyen kuitenkin jokaisessa\ntienristeyksessä, missä hän vain kuuli kerrottavan mustasta hevosesta\nja silkkiäismarjan värisestä livreestä.\n\nNelipyöräiset vaunut kiisivät sillä aikaa Crowboroughiin päin.\nMuutamien kilometrien päässä ne kääntyivät viertotieltä eräälle\nkapealle kujanteelle, jota ruskeankeltainen pyökkien muodostama holvi\nvarjosti. Tässä kullanvärisessä tunnelissa käveli muuan nainen, pitkä\nja solakka, selin vaunuihin. Kun ne saapuivat hänen kohdalleen, väisti\nhän syrjään ja katsoi heihin ajajan pysähdyttäessä hevosen.\n\n\"Luotan siihen, että te olette niin hyvässä kunnossa kuin suinkin\",\nsanoi hän katsoen hyvin vakavasti ammattinyrkkeilijään. \"Kuinka te\nvoitte?\"\n\n\"Mainiosti, rouva, kiitoksia vain.\"\n\n\"Nousen teidän viereenne, Johnson. Meillä on vielä jonkun matkaa\njäljellä. Teidän on ajettava Lower Warrenin kautta ja poikettava sitten\nsille kujanteelle, joka hipaisee Gravel Hangeria. Ilmoitan teille\nsitten, missä teidän on pysäytettävä. Ajakaa hitaasti, koska meillä on\nvielä parikymmentä minuuttia aikaa.\"\n\nTuntien kuin koko homma olisi ollut jotakin kummallista unta nuori\nnyrkkeilijä joutui oikein eristettyjen kujanteiden sokkeloon, kunnes\nvaunut pysähtyivät erään veräjän edustalle, mistä päästiin muutamaan\nkuusi-istutukseen, jonka tiheä alusmetsä uhkasi tukahduttaa. Siellä\nlaskeutui nainen vaunuista viitaten Springiäkin tekemään samoin.\n\n\"Odottakaa tuolla kujanteella\", sanoi nainen ajajalle. \"Me viivymme\ntäällä hetkisen. Nyt, herra Spring, tahdotteko olla niin ystävällinen\nja seurata minua. Olen kirjoittanut kirjeen, jossa olen sopinut\nkohtauksesta.\"\n\nHän käveli nopeasti istutuksen halki kiemurtelevaa polkua pitkin,\nsitten erään jalkaportaan yli ja toisen metsän ohi, josta kuului\nfasaanien äänekästä syvää kotkotusta. Metsän toisella puolella oli\nkaunis aaltoileva puisto, tammien koristama, joka ulottui komeaan,\nkuningatar Elisabethin aikuiseen rakennukseen saakka. Poikittain\nrakennuksen edessä oli aidattuja pengermiä. Puiston läpi käveli muuan\nyksinäinen olento suunnaten kulkunsa metsää kohti.\n\nNainen tarttui ammattinyrkkeilijän ranteeseen. \"Tuossa on\nvastustajanne\", sanoi hän.\n\nHe seisoivat puiden varjossa, niin että he näkivät miehen hyvin\nselvästi, tämän voimatta huomata heitä. Tom Spring katsoi tiukasti\nmieheen, joka oli vielä noin sadan metrin päässä. Mies oli pitkä\nja voimakas sinisine takkeineen, jonka kullatut napit kimaltelivat\nauringonpaisteessa. Hänellä oli yllään valkojuovaiset housut ja\njaloissaan ratsastussaappaat. Hän käveli reippaasti lyöden aina\nmuutamia askelia käveltyään sääreensä koiranpiiskalla, joka riippui\nhänen ranteestaan. Miehen ulkomuodossa ja käytöksessä oli jotakin hyvin\nmäärätietoista ja tarmokasta.\n\n\"Mutta, rouva, hänhän on herrasmies!\" sanoi Spring. \"Kuulkaahan nyt,\ntämä poikkeaa melkoisesti alastani. Minulla ei ole mitään miestä\nvastaan eikä hänkään aio suinkaan loukata minua. Mitä minun on tehtävä\nhänelle?\"\n\n\"Teidän pitää taistella hänen kanssaan ja antaa hänelle selkään. Niin\njuuri!\"\n\nTom Spring kääntyi kantapäillään pettyneenä. \"Minä olen tullut tänne\nottelemaan, rouva, enkä suinkaan pieksämään miestä, jolla ei ole\naavistustakaan nyrkkeilystä. Luovun siitä.\"\n\n\"Te ette pidä hänen ulkomuodostaan\", sähähti nainen. \"Te olette nyt\ntavannut parempanne.\"\n\n\"Olkoon sen asian laita kuinka tahansa, mutta tällainen työ ei sovi\nminulle.\"\n\nNaisen kasvot olivat kalpeat harmista ja vihasta.\n\n\"Te hölmö!\" huusi hän. \"Pitääkö nyt kaiken raueta viime minuutissa?\nTuossa on viisikymmentä puntaa, tässä paperissa. Tahdotteko te menettää\nne?\"\n\n\"Teko olisi raukkamainen. En aio ryhtyä siihen.\"\n\n\"Raukkamainenko? Hän on teitä kahdeksankolmatta naulaa raskaampi ja\nkykenee voittamaan kaikki Englannin amatöörit.\"\n\nNuori nyrkkeilijä tunsi huojennusta. Kaikissa tapauksissa, jos hän vain\nvoi rehellisesti ansaita nuo viisikymmentä puntaa, voi hän olla varma\nmonesta seikasta voitettuaan ne. Kunpa hän vain voisi olla varma siitä,\nettä hänen vastustajansa on kykenevä ja valmis otteluun!\n\n\"Kuinka te voitte tuntea hänen taitonsa?\" kysyi hän.\n\n\"Minun on pakko. Olen hänen vaimonsa.\"\n\nSanottuaan sen hän kääntyi ja livahti kuin välähdys pensaitten\nväliin. Mies oli jo aivan lähellä ja Tom Springin epäilykset alkoivat\nhaihtua hänen katsoessaan tulevaa vastustajaansa. Hän oli voimakas,\nleveärintainen, noin kolmikymmenvuotias mies, kasvot kovat ja raa'at,\nkulmakarvat pitkät ja tuuheat, ja suu lujapiirteinen. Hän ei voinut\nolla kahtasataakymmentä naulaa kevyempi ja liikkui kuin harjoitettu\nvoimailija. Kun hän pyörsi ympäri, näki hän äkkiä vilahdukselta\nSpringin puiden välistä, jolloin hän äkkiä kiiruhti kulkuaan hypäten\nheitä erottavan porrasaskelman yli.\n\n\"Halloo!\" sanoi hän pysähtyen muutamien askelten päähän Springistä ja\nmittaillen häntä katseillaan päästä jalkoihin asti. \"Kuka hemmetissä te\nolette ja mistä hitosta te tulette ja mitä pirua teillä on tekemistä\nalueellani?\"\n\nHänen käytöksensä oli vielä loukkaavampaa kuin hänen sanansa. Se\nkohottikin vihan punan Springin poskille.\n\n\"Kuulkaahan nyt, herra\", sanoi hän, \"kohteliaat sanat eivät maksa\nmitään. Teillä ei ole minkäänlaista syytä puhutella minua noin.\"\n\n\"Te kirottu roisto!\" huusi toinen. \"Näytän teille tien pois saappaani\nkärjellä. Kuinka te uskallattekaan seisoa siinä maallani ja vastustaa\nminua?\" Hän lähestyi uhkaavin kasvoin, koiranpiiska puoleksi koholla.\n\"No, aiotteko te jo lähteä?\" huusi hän viuhauttaen ruoskaa ilmassa.\n\nTom Spring hyppäsi taaksepäin väistääkseen uhkaavaa lyöntiä.\n\n\"Odottakaahan hieman, herra\", sanoi hän. \"On vain oikein, että\nte saatte tietää, missä te oikeastaan olette. Olen Spring,\nammattinyrkkeilijä. Ehkä olette kuullut nimeni?\"\n\n\"Otaksuinkin teitä joksikin sellaiseksi roistoksi\", sanoi mies. \"Olen\nkäsitellyt paria kolmea siihen luokkaan kuuluvaa ennenkin, mutta en ole\nmilloinkaan tavannut sellaista, joka olisi kyennyt vastustamaan minua\nviittäkään minuuttia. Ehkä te haluatte yrittää?\"\n\n\"Jos te vain sivallatte minua tuolla koiranpiiskalla, herra --\"\n\n\"Kas tuosta saatte!\" Hän sivalsi nuorta miestä kovasti olkapäähän.\n\"Kiihoittaako tuo taisteluintoanne?\"\n\n\"Tulin tänne ottelemaan\", sanoi Tom Spring kastellen kielellään\nkuivia huuliaan. \"Heittäkää piiskanne pois, herra, sillä minä haluan\ntaistella. Olen harjoitettu mies ja valmis. Mutta te olette halunnut\nniin. Älkää sen vuoksi syyttäkö minua, jos teille käykin huonosti.\"\n\nMies riisui juuri sinistä takkiaan leveiltä hartioiltaan. Sen alla\nolivat täpläiset satiiniliivit ja hän ripusti molemmat lepän oksaan.\n\n\"Vai olette te harjoitettu!\" mumisi hän. \"Jumalan nimessä, minä kyllä\nharjoitan teidät, ennenkuin lopetan!\"\n\nKaikki epäilykset, joita Tom Spring mahdollisesti oli tuntenut\nsenvuoksi, että hän ehkä tulee käyttämään hyödykseen tuolle\nmiehelle epäedullisia olosuhteita, haihtuivat olemattomiin hänen\nkatsellessaan miehen varmaa käyttäytymistä ja loistavassa kunnossa\nolevaa ruumista, mitkä seikat kävivät ilmeisemmiksi, kun mies aukaisi\nmustan kaulaliinansa, jossa kimalteli suuri rubiini, ja heitti\nmenemään valkoisen kauluksensa, joka oli puristanut hänen paksua\njäntevää niskaansa. Sitten hän irroitti hyvin harkitusti kultaiset\nkalvosinnappinsa ja käärittyään paitansa hihat ylös paljasti parin\nkarvaisia jänteviä käsivarsia, jotka olisivat kelvanneet malliksi\nkuvanveistäjälle.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi porrasta\", sanoi hän lopetettuaan. \"Siellä on\nenemmän tilaa.\"\n\nAmmattinyrkkeilijä oli pysytellyt hirvittävän vastustajansa tasalla.\nHänen takkinsa, hattunsa ja liivinsä riippuivat eräästä pensaasta. Hän\nmeni nyt sille avonaiselle paikalle, jota toinen oli tarkoittanut.\n\n\"Tapellaanko vai nyrkkeilläänkö?\" kysyi amatööri kylmästi.\n\n\"Nyrkkeillään.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi toinen. \"Kohottakaa kätenne asentoon, Spring, ja\nyrittäkää.\"\n\nHe seisoivat vastakkain muutamalla aukeamalla, jota metsään sukeltava\npolku leikkasi. Loukkaava ja mahtaileva ilme oli haihtunut amatöörin\nkasvoista, mutta hänen huulensa olivat vääntyneet julmaan hymyyn ja\nhänen silmänsä leimusivat vihaisesti tuuheitten kulmakarvojen alta.\nHänen seisomistavastaan voitiin heti huomata, että hän oli kokenut\nmestari leikissä. Tom Spring, liikkuessaan vikkelästi oikealta\nvasemmalle, väijyen sopivaa tilaisuutta, ymmärsi äkkiä, ettei hän\nmilloinkaan, vaikka hän ottikin lukuun Stringerin ja peloittavan\nPainterin, ollut seisonut näin taitavan vastustajan edessä. Amatöörin\nvasen oli aivan oikeassa asennossa, hänen puolustuksensa oli matalaa,\nruumiinsa nojautui taaksepäin lanteitten kohdalta ja päänsä oli\nkokonaan iskuilta suojassa. Spring koetti aluksi kevyttä lyöntiä\nrintaan ja toista kasvoihin, mutta samassa silmänräpäyksessä oli\nhänen vastustajansa hänen kimpussaan tiheään satavine moukarimaisine\nlyönteineen, jotka hän vain suurella vaivalla sai väistetyksi. Hän\nhyppäsi taaksepäin voimatta kuitenkaan päästä pakoon tältä lihaksien ja\nluiden vihurilta. Muuan kova isku rikkoi hänen puolustuksensa ja toinen\nsattui hänen olkapäähänsä niin kovasti, että ammattinyrkkeilijä kaatui\ntoisen kompastuessa hänen ylitseen. Molemmat hyppäsivät heti jaloilleen\npalaten kerran vielä asentoon.\n\nOli jo aivan selvää, ettei amatööri ollut ainoastaan raskaampi vaan\nmyös kovempi ja voimakkaampi mies. Hän iski vielä pari kertaa Springin\nkumoon, kerran hirmuisilla lyönneillään ja kerran tarttumalla häneen\nkiinni ja heittämällä hänet selälleen. Sellaiset kellahdukset olisivat\nvarmasti haihduttaneet taistelunakin vähemmän harjautuneesta miehestä,\nmutta Tom Springille ne olivat vain sattumia hänen päivittäisessä\nammatissaan. Vaikka hän olikin ruhjoutunut ja hengästynyt, nousi\nhän kuitenkin pystyyn jälleen silmänräpäyksessä. Hänen suustaan\ntippui verta, mutta hänen vakavat siniset silmänsä kertoivat\nlannistumattomasta rohkeudesta.\n\nHän oli nyt jo tottunut vastustajansa hyökkäävään menettelytapaan ja\noli valmis kestämään sen. Neljäs erä oli samanlainen hyökkäykseen,\nmutta hyvin erilainen puolustukseen nähden. Tähän saakka oli nuori\nmies antanut perään ja saanut selkäänsä, mutta nyt hän ei enää\nväistänytkään. Kun hänen vastustajansa hyökkäsi, otti hän hänet\nvastaan hirvittävällä vasemman käden lyönnillä, iskien sen ruumiinsa\nkoko voimalla ja tehden sen vaikutuksen kaksinkertaiseksi hyökkäyksen\ntapahtuessa. Niin mykistyttävä oli sen aiheuttama tärähdys, että\nammattinyrkkeilijä itsekin kimmahti takaisin ruohoisen aukeaman toiseen\nlaitaan. Amatööri horjui taaksepäin ja nojasi olkapäänsä muutamaan\npuunrunkoon painellen kädellään kasvojaan.\n\n\"Teidän on parasta luopua tästä\", sanoi Spring. \"Ellette halua, saatte\nkunnollisesti selkäänne.\"\n\nToinen kirosi epäselvästi ja sylki suullisen verta.\n\n\"Käykää päälle vain!\" sanoi hän.\n\nAmmattinyrkkeilijä huomasi vielä nytkin, ettei hänellä ollut mikään\nhelppo tehtävä edessään. Onnettomuutensa varoittamana ei raskaampi\nmies enää koettanutkaan voittaa ottelua hyökkäämällä eikä iskeä\nmaahan harjautunutta nyrkkeilijää kuin jotakin maalaissankaria\nkylämarkkinoilla. Hän taisteli nyt yhtä paljon päällään ja jaloillaan\nkuin käsilläänkin. Springin oli pakko sydämessään tunnustaa, että\njos vain tämä mies olisi ollut harjoitettu kiistaotteluun, olisi hän\nvoinut pitää puoliaan kaikkein parhaimmallekin. Hänen puolustuksensa\noli voimakasta, vastaiskunsa salamannopeita, hän otti vastaan iskut\nkuin rautainen mies, ja kun hän vain voi turvallisesti tarttua kiinni,\nkaatoi hän kevyemmän vastustajansa maahan, niin että jymähti. Mutta\ntuo ainoa mykistävä isku, jonka hän oli viekoitellut esille, ennenkuin\nhänet oli opetettu kunnioittamaan vastustajaansa, painoi kovasti häntä\nkoko ajan. Hänen aistinsa olivat menettäneet jotakin joustavuudestaan\nja lyöntinsä jotakin repäisevästä voimastaan. Hän taisteli sitäpaitsi\nsellaista miestä vastaan, joka kaikkien niiden nyrkkeilijäin joukossa,\njotka ovat tehneet nimensä kuuluisaksi, oli vanhin, tyynin ja kaikkein\nvähimmän taipuvainen luopumaan kerran saavuttamastaan edusta. Hänen\nkylmä, vikkelä ja kovasti iskevä vastustajansa väsytti hänet hitaasti\nja vähitellen erä erältä. Vihdoin hän seisoi hengästyneenä hengittäen\nraskaasti ja hänen kasvonsa, niin paljon kuin niistä oli näkyvissä,\nolivat punaiset ponnistuksista. Hän oli saavuttanut inhimillisen\nkestävyyden rajat. Hänen vastustajansa seisoi odottaen häntä ruhjottuna\nja lyötynä, mutta yhtä tyynenä, valmiina ja vaarallisena kuin\nmilloinkaan ennen.\n\n\"Teidän on parasta luopua tästä nyt, sanon sen teille\", sanoi hän. \"Te\nolette lopussa!\"\n\nMutta toisen miehuus ei voinut myöntää sitä. Sähähtäen raivosta hän\nluopui kaikesta taidostaan ja hyökkäsi mielettömästi iskien molemmilla\nkäsillään. Spring joutui hetkiseksi alakynteen, mutta sitten hän\nhyppäsi vikkelästi sivulle ja samalla kuului hänen musertavan iskunsa\naiheuttama kumahdus ja amatööri heitti kätensä ylös ja kaatui selälleen\npitkät jäsenet ojennettuina ja ruhjotut kasvot taivasta kohti.\n\nTom Spring seisoi hetkisen paikoillaan katsellen tajutonta\nvastustajaansa. Sitten hän tunsi pehmeän lämpimän käden paljaalla\nkäsivarrellaan. Nainen seisoi hänen vieressään.\n\n\"Nyt on teidän hetkenne koittanut!\" huusi hän leimuavin tummin silmin.\n\"Hyökätkää hänen kimppuunsa ja ruhjokaa hänet!\"\n\nSpring vetäisi käsivartensa irti huudahtaen inhosta, mutta nainen oli\nheti jälleen hänen kimpussaan.\n\n\"Minä korotan palkintonne seitsemäksikymmeneksiviideksi punnaksi, jos\n--\"\n\n\"Ottelu on päättynyt, rouva. En voi koskea häneen.\"\n\n\"Täysi satanen sitten, täysi satanen! Minulla on niin paljon täällä\nlaukussani. Voitteko te kieltäytyä sadasta punnasta?\"\n\nSpring pyörähti kantapäillään. Nainen hyökkäsi hänen sivutseen koettaen\npotkia tajutonta miestään kasvoihin, mutta Spring kiskaisi hänet\nnopeasti syrjään, ennenkuin hän ehti tehdä miehelle vahinkoa.\n\n\"Pysykää alallanne!\" huudahti hän pudistellen naista. \"Saisitte hävetä\nsilmät päästänne kajotessanne kaatuneeseen mieheen.\"\n\nRuhjoutunut mies kääntyi vaikeroiden kyljelleen. Sitten hän nousi\nhitaasti istualleen sivellen märällä kädellään kasvojaan. Vihdoin hän\nnousi horjuen seisaalleen.\n\n\"No niin\", sanoi hän kohauttaen leveitä hartioitaan, \"ottelu oli\nrehellinen. Minulla ei ole mitään valittamista. Olin aikoinani\nJacksonin paras oppilas, mutta te olette minua etevämpi.\" Äkkiä hänen\nkatseensa kohdistui naisen raivosta hehkuviin kasvoihin. \"Hei, Betty!\"\nhuudahti hän. \"Vai sinua minun onkin kiittäminen tästä. Minun olisi\npitänyt arvatakin se saadessani kirjeesi.\"\n\n\"Niin, hyvä lordi\", sanoi nainen ivallisen kohteliaasti, \"sinun on\noltava minulle kiitollinen tästä. Sinun pieni vaimosi järjesti tämän\nkaiken. Olin piilossa noiden pensaiden takana ja näin sinun saavan\nselkääsi kuin koira. Et saanut kuitenkaan niin paljon kuin olin\nsuunnitellut, mutta luullakseni kuluu nyt jonkun aikaa, ennenkuin\nkukaan nainen rakastuu sinuun ulkomuotosi vuoksi. Muistatko sinä nyt\nnämä sanat, hyvä lordi? Muistatko ne?\"\n\nLordi seisoi hetkisen mykistettynä. Sitten hän sieppasi piiskan maasta\nja mulkoili häneen kulmainsa alta.\n\n\"Sinä olet luullakseni oikea piru!\" huusi hän.\n\n\"Ihmettelenpä, mitä opettajatar sinusta nyt ajattelee\", sanoi nainen.\n\nMies raivostui hirveästi hyökäten naista kohti piiska kourassaan. Mutta\nTom Spring syöksyi hänen eteensä ojennetuin käsivarsin.\n\n\"Sellainen ei voi käydä päinsä, sir. En voi sietää sitä.\" Mies tuijotti\nvaimoonsa ammattinyrkkeilijän olan yli.\n\n\"Vai tapahtui tämä rakkaan Georgen vuoksi\", sanoi hän katkerasti\nnaurahtaen. \"Mutta George raukka murtuneine nenineen näyttääkin\njoutuneen syrjään. Olet ruvennut seurustelemaan ammattinyrkkeilijän\nkanssa. Löytänyt oikein miellyttävän miehen itsellesi?\"\n\n\"Sinä valehtelija!\" huohotti nainen.\n\n\"Haa, rouvaseni, tuopa taisikin loukata ylpeyttäsi, vai mitä? Te\nsaatte seisoa yhdessä syytettyjen aitiossa, syytettyinä luvattomasta\ntunkeutumisesta alueelleni ja väkivallasta. Millainen näytelmä -- suuri\nJumala, millainen näytelmä siitä tuleekaan!\"\n\n\"Sinä et uskalla, John!\"\n\n\"Enkö minä uskalla? Seisokaa siinä vielä kolme minuuttia, niin te\nnäette, enkö minä uskalla.\" Hän sieppasi vaatteensa oksalta ja\nhorjui tiehensä niin nopeasti kuin suinkin kentän poikki, puhaltaen\nvihellyspilliin juostessaan.\n\n\"Nopeasti! Nopeasti!\" huusi nainen. \"Emme saa hukata hetkistäkään.\"\nHänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän vapisi ja huohotti pelosta. \"Hän\nyllyttää koko maakunnan kimppuumme. Se olisi hirveätä -- hirveätä!\"\n\nHän juoksi nopeasti tiehensä mutkittelevaa polkua pitkin, Springin\nseuratessa häntä ja pukeutuessa mennessään. Muutamalla kentällä tien\noikealla puolella eräs metsänvartija kiiruhti vihellystä kohti pyssy\nkädessään. Pari työmiestä, jotka sulloivat heiniä häkkiin, olivat\nlopettaneet työnsä katsellen ympärilleen hangot käsissään. Mutta polku\noli autio ja vaunut odottivat heitä. Hevonen söi ruohoa tien viereltä\nja ajaja istui puoleksi nukuksissa istuimellaan. Nainen kiipesi äkkiä\nniihin ja viittasi Springiä jäämään pyörien viereen.\n\n\"Tuossa on viisikymmentä puntaanne\", sanoi hän ojentaen hänelle\nkirjekuoren. \"Te olitte hölmö, kun ette lisännyt sitä sadaksi, vaikka\nteillä olikin tilaisuus siihen. Olen kuitti teistä nyt.\"\n\n\"Mutta minne minun on mentävä?\" kysyi ammattinyrkkeilijä katsellen\nnoita kaikille suunnille johtavia mutkaisia kujanteita.\n\n\"Menkää vaikka helvettiin!\" sanoi nainen. \"Ajakaa, Johnson!\"\n\nVaunut lähtivät kiitämään tietä alaspäin häviten näkyvistä eräässä\nmutkassa.\n\nSpring kuuli kaikkialta ympäristöstä huutoja ja vihellyksiä. Oli\nselvää, että niin pian kuin nainen oli vapaa siitä alennuksesta,\nettä hänen olisi pakko jakaa Springin kohtalo, ei hän välittäisi\nlainkaan siitä, joutuiko Spring vaikeuksiin vai ei. Hän alkoi käydä\nvälinpitämättömäksi itsekin. Hän oli kuolemaan saakka väsyksissä, hänen\npäätään pakotti hänen saamiensa iskujen ja tekemiensä kuperkeikkojen\nvaikutuksesta ja se kohtelu, jonka alaiseksi hän oli joutunut, oli\nkatkeroittanut hänen tunteitaan.\n\nHän käveli hitaasti muutamia metrejä tietä pitkin, tietämättä lainkaan,\nmille suunnalle hänen oli lähdettävä päästäkseen Tunbridge Wellsiin.\nKauempaa kuului jo koirien haukuntaa ja hän arvasi, että ne oli\nusutettu hänen jäljilleen. Siinä tapauksessa hän ei voinut toivoakaan\npääsevänsä pakoon ja voi yhtä hyvin odottaa niitä siinä paikassa,\nmissä hän nyt oli. Hän kiskoi irti aidasta tukevan seipään ja istuutui\nsynkkänä ja hyvin vaarallisella tuulella odottamaan, mitä tästä\nkoituisi hänelle.\n\nMutta hänen näköpiiriinsä ilmestyikin ensin ystävä eikä vihollinen.\nKujanteen mutkasta kiisivät esille pienet jahtivaunut, joiden eteen oli\nvaljastettu nopeasti juokseva poni. Niissä istui Royal Oakin punakka\nisäntä heiluttaen ruoskaansa ja alituisesti kääntyillen istuimellaan\nvoidakseen katsoa taakseen.\n\n\"Hypätkää kärryihin, herra Spring, hypätkää kärryihin!\" huusi hän\npysäyttäessään hevosensa. \"Ne ovat kaikki tulossa, koirat ja miehet!\nPian nyt! Paranna nyt vauhtiasi, Ginger!\" Hän ei sanonut sen enempää,\nennenkuin kujanteita oli jäänyt kolmen kilometrin pituudelta heidän\ntaakseen heidän ajettuaan hirmuista vauhtia päästäkseen turvallisesti\ntakaisin Brightonin tielle. Silloin hän antoi suitsien levätä höllinä\nponin selällä ja taputti lihavalla kädellään Tom Springiä selkään.\n\n\"Suurenmoista!\" huudahti hän suurten punakoiden kasvojensa loistaessa\ninnostuksesta. \"Ah, hyvä Jumala, kuinka kaunista se olikaan!\"\n\n\"Mikä sitten?\" kysyi Spring. \"Näittekö te ottelun?\"\n\n\"Jokaisen erän siitä. Koira vieköön, kuinka minä olenkaan riemuissani\nsaatuani elää niin kauan, että sain katsella sellaista ottelua\nyksinäni. Ah, kuinka suurenmoista se olikaan!\" huusi hän hurjana\nilosta, \"kun sain katsella, kuinka hänen armonsa kellahti maahan kuin\npistetty härkä ja kuinka hänen vaimonsa taputti käsiään pensaan takana!\nArvasin jotakin olevan tekeillä ja seurasin senvuoksi teitä koko\nmatkan. Kun pysähdyitte, sidoin pienen Gingerin kiinni pensaikkoon ja\nryömin itse jäljessänne metsän läpi. Ja se olikin teille eduksi, koska\nhän hälyytti kaikki alustalaisensa.\"\n\nMutta Tom Spring istui paikoillaan tuijottaen häneen suunniltaan\nhämmästyksestä.\n\n\"Hänen armonsako?\" huohotti hän.\n\n\"Ei sen huonompi mies ollenkaan, hyvä poika. Lordi Falconbridge,\ntuomioistuimen puheenjohtaja, piirikunnan maaherra ja, ja, valtakunnan\npääri -- siinä on vastustajanne arvoluettelo.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\n\"Te ette siis tiennyt sitä? Hyvä se olikin, sillä jos te olisitte\ntiennyt sen, olisitte te tuskin antanut hänelle selkään niin kovasti\nkuin nyt; mutta muistakaa kuitenkin, että jollette te olisi antanut,\nolisi hän ainakin. Tässä piirikunnassa ei ole sellaista miestä, joka\nvoisi vastustaa häntä. Hän antaa selkään parille kolmelle salakytälle\nja mustalaiselle samalla kertaa. Hän on tämän paikkakunnan kauhu. Mutta\nte annoitte hänelle kyytiä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Kuinka\nsuurenmoista se olikaan!\"\n\nTom Spring oli liian hämmentynyt kuulemastaan voidakseen muuta kuin\nistua ja ihmetellä. Vasta sitten kun hän oli päässyt nauttimaan\nravintolan mukavuuksista ja kylvyn jälkeen syönyt tukevan aterian,\npyysi hän isäntää, herra Corderyä, tulemaan luokseen. Hänelle hän uskoi\nkoko sen tapausten sarjan, joka oli johtanut tähän hänen merkilliseen\notteluunsa, pyytäen isäntää valaisemaan asiaa niin paljon kuin suinkin.\nCordery kuunteli hyvin tarkasti hänen kertomustaan nauraa hihittäen\nsilloin tällöin. Vihdoin hän poistui huoneesta palaten hetkisen\nkuluttua takaisin repaleinen sanomalehti kädessään. Hän silitteli sen\nsuoraksi polvellaan.\n\n\"Tämä on _Pantiles Gazette_, herra Spring, eikä parempaa juorukelloa\nole milloinkaan painettu. Luulen siihen ilmestyvän hienon palstan,\njos se vain saa tilaisuuden pistää nuuskivan nokkansa tämän\npäivän tapahtumiin. Mutta me vaikenemme, rouva vaikenee ja hänen\narmonsa vaikenee myös, vaikka hän vihoissaan kuuluttikin teidät\nkiinniotettavaksi. Tässä se on, herra Spring, ja minä luen sen teille\nteidän poltellessa piippuanne. Tämä numero on ilmestynyt heinäkuussa\nviime vuonna ja kirjoitus kuuluu:\n\n    \"_Hienoston piirissä sattunut meteli_. On julkinen salaisuus,\n    että ne erimielisyydet, joita on muutamia vuosia ollut\n    olemassa lordi F:n ja hänen kauniin vaimonsa välillä, ovat\n    kiristyneet äärimmilleen näinä muutamina viime päivinä. Hänen\n    armonsa urheiluharrastukset ja, kuten kuiskaillaan, muutamat\n    kohteliaisuudet, joita hän on osoittanut eräälle talouteensa\n    kuuluvalle vaatimattomammalle jäsenelle, ovat jo aikoja sitten\n    tuhonneet Lady F:n rakkauden. Viime aikoina hän on etsinyt\n    lohdutusta ja ystävyyttä eräältä herrasmieheltä, jota me\n    tahdomme nimittää sir George W:ksi. Sir George, joka on kuuluisa\n    naisten hurmaaja ja yhtä sopusuhtainen mies kuin joku toinenkin\n    englantilainen, ryhtyi ystävällisesti toimeen lohduttaakseen\n    tätä lohdutonta kaunotarta. Lopullinen tulos oli kuitenkin\n    tavattoman onneton sekä naisen tunteille että herrasmiehen\n    kauneudelle. Lordi F. yllätti näet heidät eräässä kohtauksessa\n    talonsa läheisyydessä saapuen paikalle muutamien palvelijoittensa\n    kanssa. Ja silloin siinä paikassa lordi F., huolimatta naisen\n    huudoista, käytti hyväkseen voimaansa ja taitoaan antaen\n    sellaisen rangaistuksen onnettomalle Lothariolle, että se,\n    kuten hän poistuessaan sanoi, varmasti tulee estämään jokaista\n    naista rakastumasta häneen hänen ulkomuotonsa vuoksi. Lady F. on\n    poistunut hänen armonsa luota ja asettunut asumaan Lontooseen,\n    missä hän nyt epäilemättä hoitelee loukkautunutta Apolloa.\n    Odotetaan varmasti, että tapaus aiheuttaa kaksintaistelun, mutta\n    me emme ole saanet vielä minkäänlaisia yksityiskohtaisia tietoja\n    siitä tämän lehden painoon mennessä.\"\n\nIsäntä laski lehden syrjään. \"Te olette nyt liikkunut hienoston\npiireissä, herra Thomas Spring\", sanoi hän.\n\nNyrkkeilijä siveli kädellään hellää naamaansa. \"No niin, herra Cordery,\nmutta minä viihdyn kuitenkin paremmin alhaissyntyisten seurassa.\"\n\n\n\n\nLORDI BARRYMOREN KUKISTUMINEN\n\n\nNoiden aikojen yhteiskunnallisten historioitsijoiden joukossa on vain\nmuutamia, jotka eivät ole kertoneet kuuluisain keikarien, sir Charles\nTregelliksen ja lordi Barrymoren välisestä pitkästä ja kiihkeästä\ntaistelusta, jota he kävivät saavuttaakseen ylivallan St. Jamesin\nkuninkaallisessa palatsissa ja joka jakoi Lontoon ylimystön kahteen\nvastakkaiseen leiriin. Siitäkin on kerrottu, kuinka pääri vetäytyi\näkkiä syrjään ja kuinka alahuoneen jäsen sitten aloitti suurenmoisen\nuransa kilpailijatta. Kuitenkin vain tästä kertomuksesta jokainen voi\nsaada selville merkillisen ja todellisen syyn tuon tähden äkilliseen\nsammumiseen.\n\nOli eräs aamu tänä kuuluisana taistelukautena. Sir Charles Tregellis\nlopetteli juuri melko mutkallista pukeutumistaan ja Ambrose, hänen\nkamaripalvelijansa, auttoi häntä saavuttamaan tuon täydellisyyden\nhuipun, joka jo kauan aikaa sitten oli suonut hänelle Lontoon parhaiten\npuetun miehen maineen. Äkkiä sir Charles keskeytti toimensa saatuaan\nkaulaliinansa solmun melkein niin kauniiksi kuin hän halusi ja kuunteli\nhämmästynyt ja vihainen ilme suurissa, miellyttävissä ja terveen\nvärisissä kasvoissaan. Alhaalla olivat Jermyn-kadun säädyllisen huminan\nkeskeyttäneet ovenkolkuttimen kovat, keskeytyvät, metallinheleät\nlyönnit.\n\n\"Alan ajatella, että tuon melun täytyy, kuulua oveltamme\", sanoi sir\nCharles kuin sellainen, joka ajattelee ääneen. \"Sitä on jatkunut jo\nviisi minuuttia herkeämättä, vaikka Perkins on saanut määräyksensä.\"\n\nIsäntänsä viittauksesta Ambrose meni parvekkeelle kurkistaen\nvarovaisesti sen kaiteen yli. Alhaalta kadulta kuului venyttelevä,\nmutta silti kirkas ääni.\n\n\"Joutuisin teille äärettömän suureen kiitollisuuden velkaan, hyvä mies,\njos vain osoittaisitte minulle sellaisen suosion, että avaisitte tämän\noven\", sanoi ääni.\n\n\"Kuka siellä on? Mitä tämä tarkoittaa?\" kysyi loukkautunut sir Charles\nlaskematta vieläkään ylös kohotettua kyynärpäätään alas.\n\nAmbrose oli palannut, hänen tummien kasvojensa osoittaessa niin suurta\nhämmästystä kuin hänen asemansa salli hänen näyttää.\n\n\"Siellä on muuan nuori herrasmies, sir Charles.\"\n\n\"Nuori herrasmieskö? Lontoossa ei ole ainoatakaan sellaista henkilöä,\njoka ei tietäisi sitä, ettei minua saa tavata ennen päivällistä.\nTunnetko sinä tuon henkilön? Oletko sinä nähnyt häntä ennen?\"\n\n\"En ole nähnyt häntä ennen, sir, mutta hän on suuresti erään henkilön\nnäköinen, jonka nimen minä voisin mainita.\"\n\n\"Jonkun näköinenkö? Kenen sitten?\"\n\n\"Kaikella kunnioituksella, sir Charles, mutta katsoessani kadulle\njouduin hetkiseksi sellaisen harhaluulon valtaan, että luulin\nkoputtajaa teiksi. Hän on kyllä pienempi ja nuorempi, sir, mutta hänen\näänensä, kasvonsa ja ryhtinsä --\"\n\n\"Siellä on varmaankin tuo nuori nulikka, Vereker, veljeni parantumaton\npoikavekkuli\", mumisi sir Charles jatkaen pukeutumistaan. \"Olen kuullut\nkerrottavan hänessä olevan piirteitä, jotka muistuttavat minusta.\nHän kirjoitti minulle Oxfordista tulostaan ja minä vastasin hänelle,\netten halua tavata häntä. Hän uskaltaa kuitenkin vaatia sitä. Mies on\nterveellisen opetuksen tarpeessa. Ambrose, soittakaa Perkins tänne.\"\n\nMuuan kookas lakeija tuli huoneeseen vihaisen näköisenä.\n\n\"En voi sietää tuota melua ovellani, Perkins.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, sir, mutta tuo nuori herrasmies ei halua lähteä pois.\"\n\n\"Eikö hän halua lähteä? Velvollisuutenne on katsoa, että hän menee\ntiehensä. Ettekö te ole saanut määräyksiänne? Ettekö te ole ilmoittanut\nhänelle, ettei minua voida tavata ennen päivällistä?\"\n\n\"Kyllä, sir. Mutta koska hän olisi tunkeutunut väkisin sisään siitäkin\nhuolimatta, löin oven kiinni hänen nenänsä edessä.\"\n\n\"Siinä te menettelitte oikein, Perkins.\"\n\n\"Mutta nyt, sir, hän pitää sellaista melua, että kaikki ihmiset ovat\ntulleet ikkunoihinsa. Ja kadullekin alkaa jo kokoutua väkeä.\"\n\nAlhaalta kuului kolkuttimen yhtämittaista jyskytystä, joka aina vain\nkoveni, katselijoiden nauraessa ja rohkaistessa metelöitsijää. Sir\nCharles punastui vihasta. Sellaisellakin hävyttömyydellä täytyi kai\nolla rajansa.\n\n\"Minun keltainen tukeva keppini on tuolla nurkassa\", sanoi hän.\n\"Ottakaa se mukaanne, Perkins. Annan teille vapaat kädet. Muutamat\nsivallukset palauttavat ehkä tuon nuoren veitikan järkiinsä.\"\n\nSuuri Perkins hymyili ja hävisi näkyvistä. Ovi kuului aukenevan\nalhaalla ja kolkutin lakkasi jymisemästä. Mutta muutamia hetkiä\nmyöhemmin sieltä kuului jatkuvaa kirkumista ja kumeita läimähdyksiä\nkuin mattoa olisi piiskattu. Sir Charles kuunteli sitä hymyllä, joka\nvähitellen haihtui olemattomiin hänen hyväntuulisilta kasvoiltaan.\n\n\"Ei suinkaan mies vain tee siellä liikoja\", mumisi hän. \"En tahtoisi\naiheuttaa pojalle mitään vahinkoa, vaikka hän ehkä ansaitsisikin sen.\nAmbrose, riennä parvekkeelle ja kutsu hänet pois\".\n\nMutta ennenkuin kamaripalvelija ehti liikahtaakaan, kuului portailta\nvikkelien jalkojen nopeaa kapsetta ja muuan kaunis nuorukainen, joka\noli pukeutunut viime kuosin mukaan, pysähtyi avonaiselle ovelle.\nRyhti ja kasvot, mutta ennen muuta hänen suurten sinisten silmiensä\nkummallinen, veitikkamaisen vilkas ilme viittasivat Tregelliksien\nkuuluisaan sukuperään. Samanlainen oli sir Charleskin ollut, kun hän\nparikymmentä vuotta aikaisemmin oli luonteensa sisäisellä voimalla ja\nrohkeudellaan valloittanut itselleen sellaisen paikan Lontoossa, josta\nBrummell itse jälkeenpäin turhaan koetti häntä erottaa. Nuorukainen\nkatseli setänsä vihaisia kasvoja kohteliaan hyväntuulisesti ojentaen\nhäntä kohti molemmilla käsillään keltaisen kepin palasia.\n\n\"Pelkään suuresti, sir\", sanoi hän, \"että minä kurittaessani\npalvelijaanne onnettomuudekseni satuin rikkomaan tämän esineen, joka\nvoi olla vain teidän omaisuuttanne. Olen äärettömästi pahoillani, että\nniin sattui käymään.\"\n\nSir Charles tuijotti kärsimättömästi tähän hävyttömään tunkeilijaan.\nMutta toinen katsoi takaisin matkien naurettavan ivallisesti vanhemman\nmiehen käytöstä. Kuten Ambrose oli huomauttanutkin parvekkeelta\ntekemiensä huomioitten jälkeen, muistuttivat nämä molemmat miehet\nhyvin paljon toisiaan kaikessa muussa, paitsi siinä, että nuorempi oli\npienempi, solakampi ja hermostuneemmasti eloisampi noista kahdesta.\n\n\"Oletko sinä veljenpoikani Vereker Tregellis?\" kysyi sir Charles.\n\n\"Olen käytettävissänne, sir.\"\n\n\"Oxfordilaiset ovat kertoneet minulle sinusta pahoja juttuja.\"\n\n\"Niin, sir, tiedän, etteivät ne ole voineet olla hyviäkään.\"\n\n\"Mikään ei voisi olla pahempaa.\"\n\n\"Niin on minullekin sanottu.\"\n\n\"Miksi sinä olet tullut tänne?\"\n\n\"Vain tavatakseni kuuluisaa setääni.\"\n\n\"Senkö vuoksi sinä nostit sellaisen metelin kadulla, tunkeuduit väkisin\nsisälle ovesta ja pieksit hänen lakeijansa?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Sinä kai sait kirjeeni?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"Siinähän sanottiin, etten minä ota sinua vastaan?\"\n\n\"Kyllä, sir.\"\n\n\"En muista nähneeni milloinkaan tällaista hävyttömyyttä.\"\n\nNuori mies hymyili hieroen tyytyväisenä käsiään.\n\n\"On olemassa sellaista hävyttömyyttä, jonka nero voi sovittaa\", sanoi\nsir Charles vakavasti. \"Mutta on sellaistakin, mikä on vain typerää\nmoukkamaisuutta. Kun tulet vanhemmaksi ja viisaammaksi, voit ehkä\nkäsittää erotuksen.\"\n\n\"Te olette aivan oikeassa, sir\", sanoi nuori mies lämpimästi.\n\"Hävyttömyyden hienommat vivahdukset ovat hyvin vaikeasti havaittavissa\nja vain sellaisen miehen kokemukset ja toveruus, joka on tunnustettu\nmestari\" -- tässä hän kumarsi sedälleen -- \"voivat kiihoittaa toisenkin\nyrittämään.\"\n\nSir Charles oli tunnetusti ärtyisä ensi tuntina aamusuklaansa jälkeen.\nJa hän salli sen tulla näkyviinkin.\n\n\"En voi onnitella veljeäni hänen poikansa vuoksi\", sanoi hän. \"Olin\ntoivonut saavani nähdä arvokkaamman perinnäistapojemme edustajan.\"\n\n\"Ehkä, sir, me pitemmän tuttavuuden jälkeen --\"\n\n\"Ne mahdollisuudet ovat hyvin vähäiset korjaamaan tätä melko ikävää\nkokemusta. Minun täytyy pyytää sinua lopettamaan tämä vierailu, jota\nsinun ei milloinkaan olisi pitänyt tehdä.\"\n\nNuori mies hymyili kohteliaasti, mutta ei liikahtanutkaan poistuakseen.\n\n\"Saanko kysyä, sir\", sanoi hän kevyeen, keskustelevaan tapaan,\n\"muistatteko te vielä yliopistomme rehtoria, Munroa?\"\n\n\"En, en ollenkaan!\" vastasi hänen setänsä tiukasti.\n\n\"Te ette luonnollisestikaan tahdo raskauttaa muistianne niin pitkälle,\nmutta hän muistaa teidät vielä. Eräässä keskustelussa hänen kanssaan\neilen hän kunnioitti minua sanomalla, että minä palautan teidät hänen\nmuistiinsa luonteeni keveydellä ja itsepäisyydellä, kuten hän huvikseen\nnäitä ominaisuuksia nimitti. Keveys näyttää jo vaikuttaneen teihin\nja nyt on minun pakko näyttää teille itsepäisyyttäni.\" Hän istuutui\ntuolille oven läheisyyteen ja pani käsivartensa ristiin katsellen\nvieläkin hyväntuulisesti setäänsä.\n\n\"Hm, sinä et siis halua poistua?\" kysyi sir Charles vakavasti.\n\n\"En, sir. Aion jäädä tänne.\"\n\n\"Ambrose, mene alakertaan ja kutsu tänne pari palvelijaa.\"\n\n\"En neuvoisi teitä tekemään sitä, sir, koska he siinä tapauksessa\ntulevat saamaan selkäänsä.\"\n\n\"Voin heittää sinut ulos omin käsinkin.\"\n\n\"Sen te, sir, voitte aina tehdä. Koska te olette setäni, viitsisin\ntuskin vastustaa. Mutta kun te ette ole vielä heittänyt minua\nportaita alas, en ymmärrä, kuinka te voisitte päästä suomasta minulle\npuolituntista kuunnellaksenne minua.\"\n\nSir Charles hymyili. Hän ei voinut sille mitään. Tämän nuorukaisen\nkäytöksessä oli paljon sellaista, mikä palautti hänen mieleensä hänen\noman ylpeän ja vaiherikkaan nuoruutensa. Ja sitäpaitsi pojan uhma\npalvelijoita kohtaan ja nopea alistuminen hänelle itselleen olivat\npehmittäneet hänen mieltään. Hän kääntyi jälleen kuvastimeen päin\nviitaten Ambroselle, että tämä jatkaisi tehtäviään.\n\n\"Minun pitää pyytää sinua odottamaan pukeutumiseni päättymistä\", sanoi\nhän. \"Sitten saamme nähdä, kuinka sinä kykenet puolustamaan tällaista\ntunkeilevaisuutta.\"\n\nKun kamaripalvelija vihdoinkin poistui huoneesta, kiinnitti sir Charles\nvielä kerran tarkkaavaisuutensa hurjapäiseen veljenpoikaansa, joka\noli katsellut tämän kuuluisan keikarin pukeutumisen yksityiskohtia\nsellaisen näköisenä kuin kirkonpalvelija, joka on mukana jossakin\nkeskiaikaisessa mysteriossa.\n\n\"Nyt, sir\", sanoi vanhempi mies, \"puhu ja puhukin asiallisesti, koska\nminä voin ilmoittaa sinulle, että minulla on monta paljon tärkeämpää\nasiaa, jotka kysyvät tarkkaavaisuuttani. Prinssi odottaa minua juuri\ntällä hetkellä Carlton Housessa. Esitä senvuoksi asiasi niin lyhyesti\nkuin suinkin. Mitä sinä oikeastaan tahdot?\"\n\n\"Tuhat puntaa.\"\n\n\"Todellako? Etkö sen enempää?\" Sir Charles oli muuttunut happamaksi\njälleen.\n\n\"Kyllä, sir. Haluan vielä suosituskirjeen herra Brinsleylle, jonka\ntiedän ystäväksenne.\"\n\n\"Ja miksi juuri hänelle?\"\n\n\"Koska olen kuullut hänen johtavan Drury Lanen Teatterin toimintaa ja\naion ruveta näyttelijäksi. Ystäväni ovat vakuuttaneet minulle, että\nminulla on suuria taipumuksia siihen.\"\n\n\"Näen sinut selvästi Charles Surfacena tahi jossakin, muussa osassa,\njossa kysytään vain narrimaista hävyttömyyttä. Kuta vähemmän sinä\nnäyttelet, sitä onnistuneempi olet. Mutta on naurettavaa otaksuakaan,\nettä minä ryhtyisin auttamaan sinua sellaiselle uralle, koska en voisi\npuolustaa tekoani isällesi. Palaa heti takaisin Oxfordiin jatkamaan\nopinnoitasi!\"\n\n\"Mahdotonta!\"\n\n\"Pyydän, että ilmoittaisit minulle esteen.\"\n\n\"Muistaakseni mainitsin teille jo siitä, että minulla oli eilen muuan\nkeskustelu rehtorin kanssa. Hän lopetti sen ilmoittamalla minulle,\netteivät yliopiston viranomaiset siedä minua enää siellä.\"\n\n\"Erotettu siis?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Ja tämä on epäilemättä jo kauan aikaa jatkuneitten konnankoukkujen\nansiota?\"\n\n\"Myönnän sen johtuneen joistakin sellaisista syistä, sir.\"\n\nHuolimatta kaikesta sir Charles alkoi vielä kerran pehmetä tätä\nkaunista nuorta hurjimusta kohtaan. Hänen ehdoton suoruutensa riisui\narvostelulta aseet. Ja sen vuoksi vanhempi mies jatkoi keskustelua\nmiellyttävämmällä äänellä.\n\n\"Mihin sinä tarvitset noin suurta rahamäärää?\" kysyi hän.\n\n\"Velkojeni maksamiseen ennen eroamistani, sir.\"\n\n\"Isäsi ei ole mikään rikas mies.\"\n\n\"Ei, sir. En voi senvuoksi vedotakaan häneen.\"\n\n\"Ja niinpä sinä tulit minun, aivan vieraan henkilön luokse.\"\n\n\"Ei, sir, ei niin. Te olette setäni ja jos niin saan sanoa, ihanteeni\nja esikuvani.\"\n\n\"Sinä imartelet nyt minua, hyvä Vereker. Mutta jos sinä luulet\nimartelullasi saavasi minulta tuhannen puntaa, erehdyt suuresti. En aio\nantaa sinulle lainkaan rahaa.\"\n\n\"Luonnollisesti, sir, ellette te voi, niin --\"\n\n\"En ole sanonut mitään sellaista, kieltäydyn vain.\"\n\n\"Jos te vain voitte, sir, niin luullakseni te haluattekin.\"\n\nSir Charles hymyili sipaisten hihaansa pitsinenäliinallaan.\n\n\"Sinä olet minusta äärettömän huvittava\", sanoi hän. \"Jatka vain\nkeskusteluasi. Miksi luulet minun antavan sinulle niin suuren\nrahasumman?\"\n\n\"Senvuoksi, luullakseni\", sanoi nuorempi mies, \"että minä voin tehdä\nteille sellaisen palveluksen, joka teistä tuntuu tuhannen punnan\narvoiselta.\"\n\nSir Charles kohotti hämmästyneenä kulmiaan.\n\n\"Onko tämä kiristystä?\" kysyi hän.\n\nVereker Tregellis punastui.\n\n\"Sir\", sanoi hän huvittavan vakavasti, \"te hämmästytätte minua. Teidän\npitäisi tuntea, paremmin se suku, johon minäkin kuulun, voidaksenne\notaksuakaan minun yrittävän sellaista.\"\n\n\"Tunnen huojennusta kuullessani silläkin olevan rajansa, mitä sinä\npidät oikeutettuna. Minun on pakko tunnustaa, etten ole huomannut\nmitään sellaista käytöksessäsi tähän saakka. Mutta sinähän sanoit\nvoivasi tehdä minulle sellaisen palveluksen, joka on minulle tuhannen\npunnan arvoinen?\"\n\n\"Niin, sir.\"\n\n\"Pyydän sinua ilmoittamaan minulle, millainen tuo palvelus tulisi\nolemaan?\"\n\n\"Lupaan tehdä lordi Barrymoresta kaupungin pilkkataulun.\"\n\nSir Charles menetti hetkiseksi itsehillintänsä ehdottoman tyyneyden.\nHän säpsähti ja hänen kasvonsa ilmaisivat hänen hämmästyneen. Millä\npirullisella vaistolla voi tämä kokematon ylioppilas huomata hänen\nhaarniskansa ainoan raon? Syvällä hänen sydämessään, muiden siitä\nmitään tietämättä, piili halu maksaa montakin tuhatta puntaa sille\nmiehelle, joka voi saattaa tämän hänen vaarallisimman kilpailijansa\nnaurunalaiseksi, koska kilpailija uhkasi hänen yliherruuttaan Lontoon\nhienostossa.\n\n\"Matkustitko sinä tänne Oxfordista tässä kiitettävässä tarkoituksessa?\"\nkysyi hän hetkisen kuluttua.\n\n\"En, sir. Mutta näin sattumalta miehen eilen illalla ja hän herätti\nminussa sellaista vastenmielisyyttä, että haluan tehdä hänelle jonkin\nkepposen.\"\n\n\"Missä sinä näit hänet?\"\n\n\"Vietin iltani, sir, Vauxhallin puistossa.\"\n\n\"Missäpä sinä muuallakaan!\" sanoi hänen setänsä väliin.\n\n\"Niin, ja lordi Barrymore oli siellä. Hänen mukanaan oli muuan mies,\njoka oli pukeutunut papiksi, mutta joka ei kuulemma ole kukaan muu\nkuin Hooper Tinman. Mies toimii hänen puolustajanaan ja antaa selkään\nkaikille, jotka vain loukkaavat häntä. He kävelivät rinnakkain\nkeskikäytävää pitkin loukaten naisia ja kohdellen ylimielisesti miehiä.\nHe oikein töykkäsivät minuakin. Loukkauduin niin, sir, että olin\nmelkein käymäisilläni kiinni asiaan heti siinä paikassa.\"\n\n\"Olipa sentään hyvä, ettet tehnyt sitä. Ammattinyrkkeilijä olisi\nantanut sinulle selkään.\"\n\n\"Ehkäpä, sir, ja ehkä ei.\"\n\n\"Ahah, sinä olet siis lisännyt nyrkkeilynkin hienostuneihin kykyihisi?\"\n\nNuori mies nauroi miellyttävästi.\n\n\"William Ball on ainoa alma materini professori, joka on joskus saanut\naihetta kiittää minua. Hän on paremmin tunnettu Oxfordin Pettinä.\nVoisin, luullakseni, niin vaatimaton kuin olenkin, kestää häntä\nvastaan kaksitoista erää. Mutta eilen illalla minä kärsin loukkauksen\nvastustelematta, ja koska sama näytelmä uudistuu kuulemma joka ilta, on\ntässä vielä aikaa toimiakin.\"\n\n\"Ja saanko kysyä, kuinka aiot toimia?\"\n\n\"Sen, sir, haluaisin pitää omana tietonani. Mutta tarkoitukseni, kuten\njo äsken sanoin, on tehdä lordi Barrymoresta koko Lontoon pilkkataulu.\"\n\nSir Charles ajatteli hetkisen.\n\n\"Kuulehan nyt\", sanoi hän, \"miksi sinä kuvittelet jonkin sellaisen\nteon, joka voi nöyryyttää lordi Barrymorea, olevan minulle mieleen?\"\n\n\"Tuolla maaseudullakin me tiedämme jotakin siitä, mitä tapahtuu\nhienoston keskuudessa. Teidän vastenmielisyytenne tuota miestä kohtaan\nilmenee kaikissa hienostoa koskevissa juoruissa. Kaupunki on jakautunut\nkahteen puolueeseen teidän vuoksenne. Senvuoksi on selvää, että\njokainen häneen kohdistettu halveksimisen ilmaus tulee miellyttämään\nteitä.\"\n\nSir Charles hymyili.\n\n\"Oletpa sinä ovela päättelijä\", sanoi hän. \"Otaksutaan nyt hetkinen,\nettä sinä olet oikeassa. Etkö voi antaa minulle vihjaustakaan\nsiitä, millaisia keinoja aiot käyttää saavuttaaksesi tämän suuresti\ntoivottavan tuloksen?\"\n\n\"Teen vain teille sen huomautuksen, sir, että tuo mies on loukannut\nmonta naista. Sen tietävät yleensä kaikki. Jos joku noista naisista\nnuhtelisi häntä julkisella paikalla sellaisella tavalla, että\nkatselijoiden myötämielisyys kääntyisi hänen puolelleen, voin minä\nkuvitella, jos vain nainen käyttäytyy tarpeeksi itsepäisesti, että\nhänen armonsa asema sen jälkeen käy sietämättömäksi.\"\n\n\"Ja sinäkö tunnet sellaisen naisen?\"\n\n\"Luulen tuntevani, sir.\"\n\n\"No niin, hyvä Vereker, jos joku sellainen yritys on mielessäsi,\nen tiedä mitään syytä, miksi tunkeutuisin lordi Barrymoren ja tuon\nvihastuneen kaunottaren väliin. Mutta siitä en mene sanomaan mitään\nvarmaa, onko tulos sitten tuhannen punnan arvoinen.\"\n\n\"Te saatte sen itse päättää, sir.\"\n\n\"Minusta tulisi hyvin vaativainen arvostelija, hyvä poikani.\"\n\n\"Hyvä niinkin, sir. Muuta en toivokaan. Jos vain asiat menevät\ntoiveitteni mukaisesti, ei hänen armonsa tule näyttämään kasvojaan\nSt. James-kadulla ainakaan vuoteen. Ilmoitan nyt teille, luvallanne,\nohjeenne.\"\n\n\"Ohjeeniko? Mitä sinä tarkoitat? Minulla ei ole mitään tekemistä siinä\nasiassa.\"\n\n\"Te olette arvostelija, sir, ja sen vuoksi pitää teidän olla saapuvilla.\"\n\n\"Minä en voi näytellä mitään osaa.\"\n\n\"Ei teidän tarvitsekaan, sir. Pyydän teitä vain todistajaksi.\"\n\n\"Millaiset ovat siis ohjeeni, kuten suvaitset niitä nimittää?\"\n\n\"Teidän pitää tulla puistoon tänä iltana juuri kello yhdeksän aikaan.\nTeidän on sitten käveltävä keskikäytävää ja istuuduttava jollekin\nnoista vaatimattomista lavitsoista, joita on Afroditen patsaan\nläheisyydessä. Siellä pitää teidän odottaa ja tehdä huomioita.\"\n\n\"Hyvä on, teen kuten sinä haluat. Alan jo huomata, veljenipoika, ettei\nTregellien suku vielä ole menettänyt mitään niistä piirteistään, jotka\novat tehneet sen kuuluisaksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli täsmälleen yhdeksän sinä iltana, kun sir Charles, heitettyään\nsuitset palvelijalleen, laskeutui maahan korkeista keltaisista\nvaunuistaan, jotka heti kääntyivät omalle paikalleen niiden hienojen\najoneuvojen joukossa, jotka siellä odottivat omistajiaan. Kun hän\nkäveli puistoon, joka siihen aikaan oli Lontoon huvittelevan ja\njuopottelevan maailman keskuksena, käänsi hän ajonuttunsa kauluksen\npystyyn ja veti hattunsa silmilleen, koska hän ei halunnut mitenkään\nhenkilökohtaisesti sekautua johonkin sellaiseen, mistä ehkä voisi\nmuodostua yleinen häväistysjuttu. Mutta huolimatta hänen tilapäisestä\nvalepuvustaan oli hänen käynnissään ja ryhdissään kuitenkin jotakin\nsellaista, mikä pani monen katsomaan hänen jälkeensä ja monen käden\nkohoamaan tervehdykseksi. Sir Charles jatkoi matkaansa istuutuen\nvaatimattomalle lavitsalle kuuluisan patsaan juurelle. Patsas sijaitsi\njuuri puiston keskellä ja hän odotti huvitetun epäilevänä tämän\nnäytelmän seuraavaa kohtausta.\n\nHuvimajasta, jonka luona käytävät haaraantuivat, kuului kaartin\nsoittokunnan puhaltamia säveliä ja kaikista puista riippuvien\nmoniväristen lyhtyjen valossa sir Charles voi katsella tanssijoiden\nsekavaa pyörähtelyä. Äkkiä soitto lakkasi kuulumasta ja katrilli loppui.\n\nHetkistä myöhemmin oli keskikäytävä, jonka vieressä hän istui,\ntungoksiin asti täynnä huvittelijoita. Tämän monivärisen joukon\nkeskellä, joka oli varustettu ja koristettu kaikella sillä uljuudella,\nmitä raha ja luumun väriset ja siniset puvut voivat suoda, kävelivät\nkaupungin keikarit edestakaisin suorahameisten, hattupäisten naistensa\nkanssa.\n\nSeura ei ollut lainkaan säädyllistä. Monet miehet, punakat ja\näänekkäät, olivat tulleet sinne suoraan juomingeistaan. Naisetkin\nolivat äänekkäitä ja häikäilemättömiä. Silloin tällöin hyökäten ja\npyörähdellen, tyttöjen huutaessa ja heidän saattajiensa hyväntuulisesti\nnauraessa, muutamat äänekkäät nuorukaiset tunkeutuivat liikkuvan joukon\nläpi. Paikka ei ollut lainkaan sopiva kainoille eikä siveellisille\nolennoille, koska joukossa oli sellaista hyväntuulisuutta ja iloa, joka\nvoi antaa anteeksi hurjimmatkin vapaudet.\n\nJa kuitenkin oli sielläkin jonkinlaiset rajat, joita ei sellainen\nmustalaisjoukkokaan sallinut sivuutettavan. Vihaiset karjahdukset\nseurasivatkin sen vuoksi niitä paria mellastelijaa, jotka aukoivat\nitselleen tietä käytävällä vallitsevan tungoksen halki. Olisi ehkä\noikeampaa puhua vain yhdestä mellastelijasta, koska noista kahdesta\nvain ensimmäinen käyttäytyi näin hävyttömästi ja hänen toverinsa piti\nvain silmällä, että hän sai tehdä sen rankaisematta.\n\nJohtaja oli melko pitkä, teräväkasvoinen, viime kuosin mukaan\npukeutunut mies, jonka ilkeät kauniit kasvot olivat punaiset viinistä\nja ylpeydestä. Hän tyrkki raa'asti olkapäällään aukaistessaan itselleen\ntietä joukon läpi ja hymyili inhoittavasti naisille vasten kasvoja.\nSilloin tällöin hän ojentaen kätensä hyväili jonkun ohimenevän tytön\nposkea tahi niskaa ja nauroi ääneen, kun tyttö koetti väistää hänen\nkosketustaan.\n\nAivan hänen kintereillään käveli hänen palkattu apulaisensa, joka\nhävyttömästä oikusta ja tahtoen näyttää halveksumistaan toisten\nennakkoluuloja kohtaan oli pukeutunut vaatimattoman maalaispapin asuun.\nTämä mies maleksi eteenpäin kulmat rypyssä ja vihaisin, uhmaavin\nsilmin kuin uskollinen hirveä inhimillinen verikoira. Hänen kyhmyiset\nkätensä pistivät esille ruosteenvärisen kauhtanan hihoista ja voimakas\nriippuva leuka kääntyi hitaasti oikealta vasemmalle, kun hän uhkasi\njoukkoa vihaisella katseellaan. Tarkka huomioidentekijä olisi jo\nnähnyt hänen kasvoissaan pöhöttymistä ja piirteiden höltymistä, noita\nruumiillisen rappeutumisen merkkejä, jotka muutamien vuosien kuluttua\nkaatoivat hänet kuin avuttoman hylyn, liian heikkona ilmaisemaan\nedes omaa nimeäänkään, lontoolaiselle viertotielle. Nykyään hän oli\nkuitenkin vielä voittamaton mies, nyrkkeilijöiden kauhu, ja kun\nhänen pahanenteiset kasvonsa näkyivät hänen häpeämättömän isäntänsä\nselän takaa, laskeutui moni puoleksi kohonnut keppi ja moni kiihkeä\nsana jäi lausumatta, kuiskausten \"Hooper! Varokaa öykkäri Hooperia!\"\nvaroittaessa kaikkia loukkautuneita, että heidän oli parasta pitää\nsuunsa kiinni, elleivät halunneet tulla vielä pahemman kohtelun\nalaisiksi. Moni silvottu ja runneltu mies oli vienyt mukanaan\nVauxhallista Tinmanin ja hänen mestarinsa kätten työn tulokset.\n\nLiikkuen loukkaavan hitaasti joukon läpi öykkäri ja hänen herransa\nolivat juuri saapuneet sen lavitsan kohdalle, millä sir Charles\nTregellis istui. Tällä kohdalla käytävä laajeni pyöreäksi aukeamaksi,\njoka oli kirkkaasti valaistu ja vaatimattomien lavitsoiden ympäröimä.\nMuutamalta sellaiselta nousi äkkiä eräs vanhahko, kiharatukkainen,\npaksuun huntuun verhoutunut nainen asettuen horjahtelevan ylimyksen\neteen. Hänen äänensä kaikui kirkkaana ja kauaskantavana yleisestä\nhälinästä huolimatta, joka nyt hiljeni äkkiä.\n\n\"Menkää naimisiin hänen kanssaan, hyvä lordi! Kehoitan teitä menemään\nnaimisiin hänen kanssaan! Ah, varmasti te tahdotte mennä naimisiin\nAmalia raukkani kanssa!\" sanoi ääni.\n\nLordi Barrymore pysähtyi tyrmistyneenä. Kaikilta suunnilta riensi väkeä\nlähemmäksi ja ihmiset tuijottivat häneen toistensa olkapäitten yli. Hän\nkoetti jatkaa matkaansa, mutta nainen sulki häneltä tien ja pari kättä\npainoi hänen poimutettua rintamustaan.\n\n\"Te ette voi varmastikaan hylätä häntä! Kuunnelkaa tuon takananne\nkulkevan hyvän, ystävällisen papin neuvoja!\" vaikeroi ääni. \"Ah,\nkäyttäytykää kuin kunnonmies ja menkää naimisiin hänen kanssaan!\"\n\nVanhempi nainen ojensi kätensä vetäen lähemmäksi erään kömpelön\nnäköisen nuoren naisen, joka itkeä nyyhkytti ja kuivasi silmiään\nnenäliinallaan.\n\n\"Vieköön rutto teidät molemmat!\" huusi hänen armonsa raivoissaan. \"Kuka\ntuo tyttö on? Vannon, etten milloinkaan elämässäni ole nähnyt teitä\nkumpaakaan.\"\n\n\"Hänhän on sisarenitytär, Amelia\", huusi nainen. \"Teidän oma rakastava\nAmelianne! Ah, hyvä lordi, voitteko te teeskennellä unohtaneenne\nluottavaisen Amelia raukkanne Woodbinen huvilasta, Lichfieldistä?\"\n\n\"En ole ikinä käynyt koko Lichfieldissä!\" huusi pääri. \"Te olette\nmolemmat pettureita, joita pitäisi ruoskia ajurin piiskalla.\"\n\n\"Ah, kuinka hirmuista tämä onkaan! Ah, Amelia!\" huusi nainen äänellä,\njoka kuului puiston etäisimpään kolkkaan saakka. \"Ah, kultaseni, koeta\nsinäkin pehmittää hänen kovaa sydäntään; rukoile, että hän vihdoinkin\ntekisi sinusta kunniallisen naisen.\"\n\nTukeva nuori nainen kallistui eteenpäin ja syleili lordi Barrymorea\nkuin karhu. Lordi olisi kohottanut keppinsä, mutta hänen käsivartensa\nolivat puristuksissa hänen kylkiään vasten.\n\n\"Hooper! Hooper!\" huusi raivostunut pääri taivuttaen niskaansa\nkauhuissaan, sillä tyttö näytti aikovan suudella häntä.\n\nMutta rientäessään lähemmäksi tappelupukari huomasikin joutuneensa\ntekemisiin vanhemman naisen kanssa.\n\n\"Pois tieltä, rouva!\" huusi hän. \"Pois tieltä, sanon minä!\" toisti hän\ntyrkäten hänet kiivaasti syrjään.\n\n\"Ah, sinä raaka, raaka mies!\" huusi nainen rientäen takaisin hänen\neteensä. \"Hän tyrkkäsi minua, hyvät ihmiset, te näitte hänen tyrkkäävän\nminua! Hän on pappi, mutta ei mikään herrasmies. Mitä, aiotteko te\nkohdella naista niin -- aiotteko uudistaa vielä temppunne? Ah, minä\nvoisin lyödä, lyödä, lyödä teitä oikein kunnollisesti!\"\n\nJa toistellessaan tuota sanaa tavattoman nopeasti hänen avoin\nkämmenensä läimähti joka toistolla ammattinyrkkeilijän poskelle.\n\nJoukko sorisi hämmästyksestä ja ilosta.\n\n\"Hooper! Hooper!\" huusi lordi Barrymore kerran vielä ponnistellen yhä\nkiinteämmäksi muuttuvassa, kömpelön, hellän Amelian syleilyssä.\n\nÖykkäri hyökkäsi jälleen eteenpäin auttaakseen isäntäänsä, mutta\njälleen vanhempi nainen kiiruhti häntä vastaan pää kenossa ja vasen\nkäsi ojennettuna, niin että koko hänen asentonsa miehen hämmästykseksi\noli kuin taitavan nyrkkeilijän.\n\nAmmattinyrkkeilijän raaka luonto kiihtyi. Nainen tahi ei nainen,\nhän tahtoi näyttää tuolle mumisevalle joukolle, mitä Tinmanin tien\nkatkaiseminen merkitsi. Nainen oli lyönyt häntä. Hänen on senvuoksi\nkärsittävä tekonsa seuraukset. Kukaan ei saa tehdä sellaista hänelle\nrankaisematta. Hän heilautti senvuoksi oikeata kättään kiroten,\nmutta pää sukelsikin äkkiä hänen käsivartensa alle ja partaveistä\nmuistuttavat rystyset piirsivät vertavuotavan haavan hänen silmänsä\nalle.\n\nHurjien ilo- ja rohkaisuhuutojen kaikuessa tiheään sulloutuneesta\nkatselijajoukosta nainen tanssi luulotellun papin ympärillä väistellen\nhänen voimakkaita iskujaan, livahtaen käsivarsien alitse ja\nläimäytellen takaisin hyvin onnekkaasti. Kerran hän kompastui omaan\nhameeseensa, mutta ponnahti heti pystyyn ja hyökkäsi uudelleen.\n\n\"Te raaka mies!\" huusi hän. \"Kuinka te uskallatte lyödä avutonta\nnaista? Tuosta saatte! Ah, teitä raakaa ja huonosti kasvatettua miestä!\"\n\nSe poikkeuksellinen seikka, että nainen todellakin taisteli, pani\nHooperin pelkäämään ensi kerran elämässään. Olento oli niin petollinen\nkuin varjo ja kuitenkin; tippui veri Hooperin poskista hänen lyöntiensä\nvaikutuksesta. Hän väisti hämmästyneenä niin vaarallista vastustajaa.\nJa samalla hetkellä kun hän sen teki, haihtui hänen aiheuttamansa\nlumous ikuisiksi ajoiksi. Vain onnistuminen olisi voinut säilyttää sen.\nPeräytyminen oli kohtalokasta. Koko joukossa oli tuskin ainoatakaan\nsellaista henkilöä, jolla ei olisi ollut jotakin hampaan kolossa\nisäntää ja renkiä kohtaan. He odottivat vain sopivaa heikkouden hetkeä\nvoidakseen kostaa heille.\n\nMurahtaen raivosta ympyrä sulkeutui. Syntyi todellinen pyörre\nraivostuneista taistelevista miehistä, lordi Barrymoren punastuneiden\nkasvojen ja Hooperin verikoiramaisen leuan näkyessä sen keskeltä.\nHetkistä myöhemmin he olivat pitkällään maassa ja lukemattomat kepit\nnousivat ja laskivat heidän kohdallaan.\n\n\"Antakaa minun nousta! Te tapatte minut! Jumalan nimessä, antakaa minun\nnousta!\" huusi käheä ääni. Hooper taisteli ääneti kuin verikoira,\njollainen hän olikin, kunnes hänet oli piesty tajuttomaksi.\n\nRuhjottuina, potkittuina ja jauhettuina heidän pahimminkaan kolhitut\nuhrinsa eivät milloinkaan poistuneet puistosta niin huonossa kunnossa\nkuin öykkäri ja hänen herransa sinä iltana. Mutta pahemmin kuin\nhaavojen aiheuttama kipu karvastelivat lordi Barrymoren mieltä\najatukset hänen miettiessään, kuinka Lontoon kaikissa kerhoissa ja\nvierashuoneissa naurettaisiin tulevalla viikolla jutulle Ameliasta ja\nhänen tädistään.\n\nSir Charles oli seisonut hytkyen naurusta lavitsallaan, jolta hän oli\nvoinut seurata tapahtumien kulkua. Kun hän vihdoin palaili joukkojen\nläpi keltaisille vaunuilleen, ei hän erikoisemmin hämmästynyt\nnähdessään takaistuimella istuvan pari kikattavaa naisolentoa, jotka\nvaihtoivat mitä epänaisellisimpia ja purevimpia vuorosanoja odottavan\npalvelijan kanssa.\n\n\"Te nuoret vekkulit!\" huomautti hän olkansa yli tarttuessaan ohjiin.\n\nNaisolennot nauraa hihittivät ääneen.\n\n\"Charles-setä!\" huusi vanhempi, \"saanko esitellä teille herra Jack\nJarviksen, Brasenosen yliopistosta? Luullakseni, setä, teidän pitäisi\nviedä meidät jonnekin illalliselle, koska äskeinen työmme oli\näärettömän väsyttävää. Huomenna suon itselleni suostumuksellanne sen\nkunnian, että tulen vieraaksenne ja tuon mukanani kuitin tuhannelle\npunnalle.\"\n\n\n\n\nBROCAS COURTIN ÖYKKÄRI\n\n\nSinä vuonna, jolloin leikattiin vuosiluku 1878, olivat South Midlandin\nhusaarit harjoittelemassa Lutonin läheisyydessä. Mutta jokaisen miehen\nmieltä askarruttava kysymys ei oikeastaan ollut lainkaan se, kuinka\nhe voisivat parhaiten valmistautua mahdollista eurooppalaista sotaa\nvarten, vaan muuan paljon tärkeämpi, nimittäin se, kuinka he voisivat\nsaada käsiinsä sellaisen miehen, joka voisi pitää puoliaan kymmenen\nerää kengittäjäkersantti Burtonia vastaan. Slogger Burton oli hieno,\nsadan yhdeksänkymmenenkuuden naulan painoinen nouseva tähti lihaa\nja jänteitä. Hänellä oli molemmissa käsissään sellaista läjähtävää\nvoimaa, että se saattoi iskeä tavallisen kuolevaisen silmänräpäyksessä\ntajuttomaksi. Hänelle oli löydettävä tasa-arvoinen vastustaja jostakin,\ntahi muuten kasvaisi hänen päänsä piakkoin niin suureksi, että\nkypärä särkyisi. Senvuoksi lähetettiinkin sir Fred. Milburn, jota\ntavallisesti nimitettiin Mumblesiksi, Lontooseen katsomaan, olisiko\namatöörinyrkkeilijöiden joukossa ketään sellaista, joka tahtoisi lähteä\nmatkalle leiriin himmentämään rohkean rakuunan mainetta.\n\nAjat olivat silloin huonoja ammattinyrkkeilijöille. Entistä\nrystystaistelua ei enää harrastettu. Sen olivat saattaneet pahaan\nmaineeseen saastaiset vetoja lyövät joukot ja kaikenlaiset roistot,\njotka sekautuivat leikkiin ja tuottivat häpeää ja vahinkoa rehellisesti\ntaisteleville miehille, niille useinkin hyvin vaatimattomille\nsankareille, joiden ritarillisuutta ei ole vielä milloinkaan voitettu.\nKunniallinen urheilija, joka halusi katsella nyrkkeilyä, joutui\ntavallisesti sellaisten roistojen kynsiin, joita vastaan hän ei\nvoinut saada minkäänlaista apua, koska hän itsekin oli sekautunut\nsellaiseen, mikä asiallisesti katsoen oli laitonta toimintaa. Häneen\ntartuttiin kiinni avoimella kadulla, hänen kukkaronsa ryöstettiin\nja jos hän uskalsi ruveta vastustamaan, sai hän päähänsä reiän.\nNyrkkeilylavan vierelle pääsivät vain sellaiset miehet, jotka olivat\nvalmiit aukaisemaan itselleen tien sinne lyhyillä sauvoilla ja\nmetsästysruoskilla. Senpävuoksi ei voida ihmetelläkään sitä, että tätä\nklassillista urheilua harrastivat enää vain ne, joilla ei ollut mitään\nmenetettävää.\n\nToiselta puolen taasen ei sopiva ajankohta varsinaisille\nnyrkkeilysäkille ja laillisille kinnastaisteluille ollut vielä\nkoittanut, ja siksi olikin harrastus nyrkkeilyyn omituisen\nväliaikaisella kannalla. Sen säännöstely oli mahdotonta ja yhtä\nmahdotonta oli sen lakkauttaminenkin, koska ei mikään urheilu vetoa\nniin suoraan ja voimakkaasti tavalliseen brittiläiseen. Senvuoksi\ntoimeenpantiin riitaisia kilpailuja tallipihoilla ja liitereissä,\ntehtiin äkillisiä matkoja Ranskaan, järjestettiin salaisia kohtauksia\naamuhämärissä maan kaukaisimmissa osissa ja turvauduttiin kaikenlaisiin\nverukkeihin ja kokeihin. Miehet itsekin kävivät yhtä tyytymättömiksi\nkuin heidän ympäristönsäkin. Rehellinen avoin ottelu ei voinut\ntulla kysymykseenkään ja äänekkäin kerskailija voi jutella itsensä\nparhaimpien joukkoon. Atlantin toiselta puolelta täytyi John Lawrence\nSullivanin suuren vartalon ilmestyä näkyviin, hänen, josta tuli vanhan\njärjestelmän viimeinen ja uuden järjestelmän ensimmäinen mies.\n\nAsiain näin ollen oli siis urheilevan ratsuväen kapteenin melko\nvaikeata löytää nyrkkeilykerhoista ja Lontoon urheilijoiden joukosta\nsellaista miestä, joka olisi kyennyt kunnollisesti pitämään puoliaan\nkookasta kengittäjäkersanttia vastaan. Raskaaseen sarjaan kuuluvat\nnyrkkeilijät olivat matkustaneet erääseen palkinto-otteluun. Vihdoin\nhänen valintansa sattui Kentish Townista kotoisin olevaan Alf\nStevensiin, erääseen mainioon keskisarjan nyrkkeilijään, joka ei ollut\nvielä milloinkaan hävinnyt ja jolla todellakin oli hyvät edellytykset\nmestarinarvon saavuttamiseen. Hänen ammattikokemuksensa ja taitonsa\ntasoittaisivat varmasti nuo neljäkymmentäkaksi naulaa, jotka hänen\nruumiinpainonsa oli jäljellä tuosta kauhistuttavasta rakuunasta. Sir\nFred. Milburn palkkasi hänet siinä toivossa, aikoen viedä hänet parin\nvireän hiirakon vetämissä metsästysvaunuissaan rakuunain leiriin.\nHeidän oli määrä lähteä matkalle illalla Great North Roadia pitkin,\nyöpyä St. Albanissa ja lopettaa matka seuraavana päivänä.\n\nAmmattinyrkkeilijä tapasi urheilevan aatelismiehen Golden Crossin\nravintolan edessä, missä Bates, talon pieni tallirenki, piteli\nkiinni vireitä hevosia. Stevens, kalpeakasvoinen hyvännäköinen\nnuorimies, kiipesi työnantajansa viereen ja heilautti kättään pienelle\nnyrkkeilijäjoukolle, noille raaoille kauluksettomille miehille, jotka\nolivat tulleet sinne hyvästelemään häntä. \"Onneksi olkoon, Alf!\"\nkajahti käheästi yhteen ääneen, kun poika päästi irti hevoset ja\nhyppäsi vaunuihin takaapäin, korkeiden ajopelien kiertäessä äkkiä\nnurkan ympäri Trafalgar-aukiolle.\n\nSir Fredericillä oli täysi työ ohjatessaan juoksijoitaan Oxford-kadulla\nja Edgware-viertotiellä, niin ettei hän juuri voinut ajatella mitään\nmuuta. Mutta kun ha saapuivat maaseudun rajoille lähelle Hendonia\nja pensasaidat olivat vihdoinkin tulleet noiden loppumattomien\ntiilirakennusjonojen sijalle, antoi hän hevosten nelistää päästäen\nsuitset valloilleen ja kohdistaen tarkkaavaisuutensa vieressään\nistuvaan nuoreen mieheen. Hän oli saanut miehen käsiinsä kirjeiden ja\nsuositusten avulla ja sentähden hän nyt oli utelias tarkastelemaan\nhäntä. Alkoi jo olla hämärä ja hieman sumuistakin, mutta se,\nminkä parooni näki, miellytti häntä suuresti. Mies näytti olevan\nottelija joka tuumaltaan, solakka ja korkearintainen pitkine suorine\nposkineen ja syvällä leimuavine silmineen, jotka ovat itsepäisen\nrohkeuden tunnusmerkkejä. Ja ennen muuta hän oli sellainen mies,\njoka ei milloinkaan vielä ollut tavannut parempaansa. Häntä kannusti\ntuo syvä luottamus, jota ei yksikään tappio ollut vielä päässyt\nhorjuttamaan. Parooni nauroi todetessaan, millainen yllätys oli tulossa\nkengittäjäkersantille.\n\n\"Otaksun teidän olevan joltisessakin kunnossa, Stevens?\" huomautti hän\nkääntyen toverinsa puoleen.\n\n\"Kyllä, sir. Olen valmis taistelemaan henkeen ja vereen.\"\n\n\"Niin minäkin päättelin katsellessani teitä.\"\n\n\"Elän säännöllisesti aina, sir, mutta minut pantiin ottelemaan\nviime viikon lopulla Mike Connoria vastaan ja laihdutettiin\nsadankuudenkymmenenkahden naulan painoiseksi. Sitten hän jänistikin ja\ntässä minä nyt olen niin hyvässä kunnossa kuin suinkin.\"\n\n\"Saatte kiittää onneanne. Te tulette tarvitsemaan kaikkenne erästä\nmiestä vastaan, joka on teitä neljäkymmentäkaksi naulaa painavampi ja\nneljä tuumaa pitempi.\"\n\nNuori mies hymyili.\n\n\"Minä olen antanut vastustajalleni enemmänkin etuja, sir.\"\n\n\"Luulen niin. Mutta hän on sitäpaitsi verraton ottelija.\"\n\n\"Hyvä, sir; jokainen voi vain tehdä parhaansa.\"\n\nParooni piti nuoren nyrkkeilijän vaatimattomasta, mutta silti\nluottavaisesta puhetavasta. Äkkiä juolahti hänen mieleensä muuan\nhuvittava ajatus ja hän purskahti nauruun.\n\n\"Jupiter vieköön!\" huudahti hän. \"Mikä kepponen, jos vain öykkäri on\nliikkeellä tänä yönä!\"\n\nAlf Stevens heristi korviaan.\n\n\"Kuka hän on, sir?\"\n\n\"Senpä juuri ihmiset haluaisivat tietää. Jotkut sanovat nähneensä hänet\nja jotkut väittävät häntä vain satuolennoksi, mutta on olemassa päteviä\ntodistuksia siitä, että hän on oikea mies harvinaisen voimakkaine\nnyrkkeineen, jotka kyllä jättävät merkkejä jälkeensä.\"\n\n\"Ja missä hän asuu?\"\n\n\"Tämän saman tien varrella, Finchleyn ja Elstreen välillä,\nmuistaakseni. Heitä on kaksi ja he näyttäytyvät öisin täydenkuun\naikana ja vaativat matkustajia otteluun vanhaan hyvään tapaan. Toinen\ntaistelee ja toinen katsoo syrjästä. Koira vieköön, kaikista puheista\npäättäen mies osaakin taistella! Miehiä on löydetty aamuisin tieltä\nniin rikki isketyin kasvoin, että jäljistä on voitu päättää öykkärin\nolleen heidän kimpussaan.\"\n\nAlf Stevens oli nyt suuresti kiintynyt asiaan. \"Olen aina halunnut\nyrittää vanhanaikaista ottelutapaa, sir, mutta sattumakaan ei ole\nsuonut minulle tilaisuutta siihen. Se sopisi luullakseni minulle\nparemmin kuin kintailla taisteleminen.\"\n\n\"Siinä tapauksessa te ette siis kieltäytyisi taistelemasta öykkäriä\nvastaan?\"\n\n\"Kieltäytyisikö? Kulkisin kymmenen englanninpenikulmaa saadakseni\nkohdata hänet.\"\n\n\"Koira vieköön, se olisi suurenmoista!\" huudahti parooni. \"No niin, nyt\non täysikuu ja paikan pitäisi olla suunnilleen tässä.\"\n\n\"Jos hän on niin taitava kuin te sanotte\", huomautti Stevens,\n\"tunnettaisiin hänet nyrkkeilypiireissä, ellei hän ole amatööri, joka\nvain huvikseen ottelee.\"\n\n\"Muutamat luulevat häntä tallirengiksi tahi noista tuolla sijaitsevista\ntalleista kotoisin olevaksi hevosmieheksi. Mutta missä on hevosia,\nsiellä nyrkkeillään aina. Jos voidaan luottaa selostuksiin, liittyy\nmieheen jotakin kummallista ja ulkomaalaista. Hei, varokaa siellä,\nsenkin vietävät, varokaa!\"\n\nParoonin ääni oli kohonnut äkilliseksi karjunnaksi hämmästyksestä ja\nvihasta. Sillä kohdalla tie sukelsi erääseen notkoon, jota puut niin\nraskaasti varjostivat, että ne öiseen aikaan muodostivat siihen kuin\ntunnelin suun. Rinteen juurella oli pari suurta kivipilaria, jotka\npäivänvalossa katsottuina ovat sammalen peittämät ja rapautuneet\nheraldisine, ajan hampaan niin silpomine vaakunamerkkeineen, että\nne ovat enää vain jonkinlaisia kivikohoutumia. Komeasti suunniteltu\nrautaportti, joka riippuu löyhästi ruostuneista saranoistaan, julistaa\nrikkaruohojen valtaaman puistokujanteen päässä sijaitsevan Brocas\nOld Hallin mennyttä suuruuden aikaa ja nykyistä rappeutumista. Tämän\nvanhanaikaisen portin varjosta oli eräs vikkelä olento hyökännyt tien\nkeskelle ja pysäyttänyt hyvin taitavasti hevoset, jotka hyppivät ja\ntepastelivat väkisin peräytettyinä.\n\n\"Kuulehan, Rowe, tule sinä pitämään näitä kiinni!\" huusi muuan kova\nvenyttelevä ääni. \"Minulla on hieman puhuttavaa tälle koppavalle\namatöörille, ennenkuin hän jatkaa matkaansa.\"\n\nToinen mies oli tullut esille varjosta ja tarttunut vaieten hevosten\nsuupieliin. Hän oli lyhyt ja tanakka, yllä kummallinen, polviin saakka\nulottuva ruskea hartiakappa, jaloissa säärystimet ja saappaat. Hänellä\nei ollut minkäänlaista päähinettä, ja vaunuissa istujat näkivät,\nhänen tullessaan sivulyhtyjen valopiiriin, edessään happaman näköiset\npunakat kasvot ilkeän näköisine paljaaksi ajeltuine leukoineen ja\nleveine mustine kaulaliinoineen, joka oli kiedottu lujaan kaulaan. Kun\nhän tarttui päitsiin, riensi hänen vikkelämpi toverinsa lähemmäksi\nlaskien luisevan kätensä likasuojalle ja katsoen terävin sinisin silmin\nmatkustajia kasvoihin, valon sattuessa täydellä voimalla hänen omaan\nnaamaansa.\n\nHänellä oli syvälle painettu hattu päässään, mutta huolimatta sen\nsuomasta varjosta voivat parooni ja nyrkkeilijä nähdä tarpeeksi\nkauhistuakseen, sillä kasvot olivat karvaiset, ilkeät ja kurjat, nenä\nsuuri, ja suu kertoi sellaisesta luonteesta, joka ei pyydä armoa eikä\nmyöskään anna sitä. Mitä hänen ikäänsä taasen tuli, voitiin vain sanoa\nvarmasti, että sellaisilla kasvoilla varustettu mies on tarpeeksi nuori\nomatakseen vielä kaiken miehuutensa ja tarpeeksi vanha tunteakseen\nkokemuksesta kaikki elämän ilkeimmät puolet. Hänen kylmät hurjan\nnäköiset silmänsä tarkastelivat matkustajia harkitusti, ensin paroonia\nja sitten hänen vieressään istuvaa nuorta miestä.\n\n\"Niin, Rowe, hän on joku koppava amatööri, kuten jo sanoinkin\",\nhuomautti hän olkansa yli toverilleen! \"Mutta tuo toinen näyttää\nhauskalta mieheltä. Ellei hän ole nyrkkeilijä, pitäisi hänen ruveta\nsellaiseksi! Aion kaikissa tapauksissa koetella häntä.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt\", sanoi parooni, \"en tiedä, kuka te olette, mutta\ntiedän kyllä sen, että te olette kirotun häpeämätön mies. Isken teitä\nruoskallani kasvoihin, ellette heti häviä tiehenne!\"\n\n\"Lopettakaa tuollaiset puheet, hyvä herra. Minulle on vaarallista\njutella noin.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan teistä ja teidän tempuistanne!\" huusi\nvihastunut sotilas. \"Kyllä minä opetan teitä pysäyttämään hevoseni\nkuningattaren rakennuttamalla viertotiellä! Te olette tällä kertaa\njoutunut tekemisiin väärän miehen kanssa, kuten piakkoin tulette\nhuomaamaan.\"\n\n\"Olkoon sen asian laita miten tahansa\", sanoi tuntematon. \"Ehkä me\nkaikki opimme vielä jotakin ennen eroamistamme, hyvä herra. Teistä\ntäytyy jommankumman laskeutua maahan ja otella minun kanssani,\nennenkuin voitte jatkaa matkaanne.\"\n\nStevens oli silmänräpäyksessä hypännyt tielle.\n\n\"Jos haluatte taistella, olette nyt joutunut tekemisiin oikean miehen\nkanssa\", sanoi hän. \"Olen ammattilainen, minkä ilmoitan siksi, että\nvoisitte olla varuillanne.\"\n\nTuntematon huudahti tyytyväisyydestä.\n\n\"No vie minua ja viipota!\" huudahti hän. \"Hän on ammattinyrkkeilijä,\nJoe, kuten jo äsken sanoinkin. Ei enää mitään jyrsittävää liikkiötä\nmeille, vaan todellista tavaraa! No niin, nuorimies, te olette tavannut\nparempanne tänä yönä. Oletteko milloinkaan kuullut kerrottavan, mitä\nlordi Longmore sanoi minusta?\"\n\n\"Se tapahtui ennen öykkärin astumista kiistakentälle\", murahti hevosia\npitelevä mies puhuen ensi kerran.\n\n\"Tuki sinä suusi, Joe! Jos sanot vielä sanankaan öykkäristä, joudumme\nme riitaan. Hän voitti minut kerran, mutta jos me vielä kerran\nkohtaamme toisemme, ovat kaikki edut minun puolellani, minun saamatta\nainoatakaan iskua. No niin, nuori mies, mitä te ajattelette minusta?\"\n\n\"Te olette luullakseni saanut osanne häpeämättömyydestä.\"\n\n\"Häpeämättömyydestäkö? Mitä se on?\"\n\n\"Julkeutta, kerskailemista -- paljasta kaasua, jos niin haluatte.\"\n\nViime sanalla oli hämmästyttävä vaikutus tuntemattomaan. Hän löi\nreiteensä purskahtaen kovaan hirnuvaan nauruun, johon hänen töykeä\ntoverinsakin yhtyi.\n\n\"Te sanoitte oikean sanan, poikaseni\", huudahti viimeksimainittu.\n\"'Kaasu' on varmasti oikea sana. No niin, nyt on kirkas kuutamo, mutta\npilviä alkaa ilmestyä taivaalle. Meidän olisi parasta käyttää valoa\nhyödyksemme niin kauan kuin vain voimme.\"\n\nTämän keskustelun aikana oli parooni katsellut yhä hämmästyneempänä\ntuntemattoman vaatetusta. Suurin osa siitä varmisti hänen otaksumaansa,\nettä mies kuuluu jonkin tallin henkilökuntaan, mutta sellaiseksikin\nhänessä oli jotakin outoa, sillä hänen pukunsa oli hyvin kummallinen ja\nvanhanaikainen. Hänellä oli päässään vaaleankeltainen pitkäkarvainen\nmajavannahkahattu kellomaisine kupuineen ja kiertyvine liereineen,\nsamanlainen, joita vieläkin muutamat nelivaljakkojen ohjaajat\nkäyttävät. Hänen yllään oli lyhytliivinen nuuskan värinen pääskystakki\nteräsnappeineen. Sen alta näkyivät kirjavat silkkiliivit, säärien\nollessa verhottuina pussipolvihousuihin sinisine sukkineen ja\nmataloine kenkineen. Hänen vartalonsa oli kulmikas ja niin voimakkaan\nnäköinen, että se varmasti ilmaisi sitkeää vilkkautta. Tämä Brocasin\nÖykkäri oli selvästi hyvin voimakas luonne, ja nuorta rakuunaupseeria\nnauratti ajatellessaan, millaisen suurenmoisen jutun hän toisi\nmukanaan upseerien kerhoon tästä vanhanaikaisesta olennosta ja siitä\nselkäsaunasta, jonka hän tulisi saamaan kuuluisalta lontoolaiselta\nnyrkkeilijältä.\n\nPieni tallirenki, Billy, oli ottanut haltuunsa hevoset, jotka vapisivat\nja hikoilivat.\n\n\"Tätä tietä!\" sanoi tanakka mies kääntyen portille. Paikka näytti\npahanenteiseltä, synkältä ja kummalliselta rapautuneine pilareineen\nja holvimaisesti kaartuvine puineen. Ei parooni eikä nyrkkeilijäkään\npitänyt siitä.\n\n\"Mihin te sitten aiotte mennä?\"\n\n\"Tämä ei ole sopiva paikka ottelulle\", sanoi tanakka mies. \"Mutta tämän\nportin toisella puolen on niin mainio paikka kuin te ikinä vain voitte\ntoivoakaan. Molesey Hurstikaan ei vedä sille vertoja.\"\n\n\"Tie on tarpeeksi hyvä minulle\", sanoi Stevens.\n\n\"Tie on kyllä hyvä parillekin Johnny Rawsille\", sanoi\nmajavannahkahattuinen mies, \"mutta ei lainkaan sopiva parille\nsellaiselle ammattinyrkkeilijälle kuin meille. Ette suinkaan ole\npeloissanne?\"\n\n\"En pelkää teitä enkä kymmentäkään teidänlaistanne!\" sanoi Stevens\nylpeästi.\n\n\"No, tulkaa sitten kanssani ja suorittakaamme ottelu taiteen kaikkien\nsääntöjen mukaisesti.\" Sir Frederic ja Stevens katsahtivat toisiinsa.\n\"Olen valmis\", sanoi nyrkkeilijä. \"Tulkaa sitten.\"\n\nPieni nelihenkinen seurue meni portista puistoon. Heidän takanaan\npimeässä hevoset kuopivat ja vikuroivat, pojan äänen kantautuessa\nheidän korviinsa hänen koettaessaan turhaan rauhoittaa niitä. Kun he\nolivat kävelleet noin viisikymmentä syltä ruohoista kujannetta, kääntyi\nopas oikealle tiheän metsikön läpi ja he saapuivat eräälle pyöreälle\nruohoiselle aukeamalle, joka loisti kirkkaana ja valkoisena kuutamossa.\nSen ympärillä oli korkeampi pengermä ja toisessa päässä tuollainen\npieni pylvästetty kivinen huvimaja, jotka olivat niin suosittuja\nennenvanhaan.\n\n\"Enkö minä jo sanonut sitä teille?\" huudahti tanakka mies\nriemuitsevasti. \"Voisitteko löytää tämän parempaa parinkymmenen\nenglanninpenikulman päästä kaupungista? Se on laadittu juuri sitä\nvarten. Nyt, Tom, aloitahan työskentelysi häntä vastaan ja näytä meille\ntaitoasi.\"\n\nKaikki oli ollut kuin kummallista unta. Nuo omituiset miehet, heidän\nkummalliset pukunsa ja omituiset puheensa, kuun valaisema pyöreä\nruohoinen aukeama ja pylvästetty huvimaja, kaikki kutoutuivat yhteen\nmielikuvitukselliseksi kokonaisuudeksi. Vain Alf Stevensin huonosti\nsopiva tweed-puku ja hänen tutut englantilaiset kasvonsa palauttivat\nparoonin jokapäiväiseen maailmaan. Laiha tuntematon oli ottanut\npäästään majavannahkahattunsa ja yltään pääskystakkinsa, silkkisen\nliivinsä ja lopuksi oli hänen todistajansa vetänyt paidankin hänen\nyltään hänen päänsä yli. Stevens pysytteli kylmään ja rauhalliseen\ntapaansa vastustajansa valmistusten tasalla. Sitten nuo molemmat\nottelijat kääntyivät toisiaan vastaan.\n\nMutta heidän lähestyessään toisiaan Stevens huudahti hämmästyksestä\nja kauhusta. Majavannahkahatun pois ottaminen oli paljastanut hänen\nvastustajansa pään hirvittävän muodottomuuden. Koko aivokoppa näytti\npainuneen sisään ja hänen lyhyeksi leikatun tukkansa ja uhkaavien\nkulmiensa välissä näytti olevan leveä punainen juova.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti nuori nyrkkeilijä, \"mitä on miehelle oikeastaan\ntapahtunut?\"\n\nTämä kysymys näytti synnyttävän kylmää raivoa hänen vastustajassaan.\n\n\"Pitäkää te vain huolta omasta päästänne, hyvä herra!\" sanoi hän. \"Te\nsaatte luullakseni vielä tarpeeksi tekemistä tarvitsematta puhua minun\nkallostani.\"\n\nTämä vastaus pani hänen todistajansa käheästi nauramaan. \"Hyvin\nsanottu, Tommy!\" huudahti hän. \"Lombard-katu kiinalaista oranssia\nvastaan, siinä kaikki.\"\n\nMies, jota hän nimitti Tomiksi, seisoi asennossa kiistakentän keskellä.\nHän oli näyttänyt kookkaalta vaatteissaankin, mutta näytti vielä\nsuuremmalta asennossaan, ja hänen tynnyrimäinen rintansa, vinot\nhartiansa ja vapaana liikkuvat jäntevät käsivartensa muodostivat\nihailtavan kokonaisuuden. Hänen julmat silmänsä leimusivat hurjasti\nmuodottomien kulmien alta ja huulensa olivat vääntyneet jäykkään,\nkovaan hymyyn, pikemminkin uhkaavaan kuin ivalliseen. Nyrkkeilijän oli\npakko tunnustaa lähestyessään häntä, ettei hän milloinkaan elämässään\nollut nähnyt kauhistuttavampaa olentoa. Mutta hänen urhoollinen\nmielensä tuli rohkeammaksi hänen muistaessaan sen tosiseikan, ettei hän\nvielä milloinkaan ollut tavannut voittajaansa. Senvuoksi hän hymyilikin\nja suoristautui asentoon kohottaen kätensä.\n\nMutta se, mitä sitten seurasi, oli kokonaan hänen kokemuksiensa\nulkopuolella. Tuntematon sivalsi äkkiä pettävästi vasemmallaan\nlähettäen samalla heilahduttavan iskun oikeallaan niin nopeasti ja\nrajusti, että Stevens ehti juuri nipinnapin väistää sen ja sivaltaa\nvastaan lyhyen lyönnin, kun hänen vastustajansa hyökkäsi häneen\nkäsiksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat miehen luisevat\nkäsivarret hänen ympärillään ja hän lensi ilmaan selkä melkein\nkatkenneena pudoten sitten raskaasti jymähtäen ruohikkoon. Tuntematon\nperäytyi pannen käsivartensa ristiin, Stevensin kompuroidessa\njaloilleen posket punaisina vihasta.\n\n\"Kuulkaahan nyt!\" huudahti hän. \"Millaista ottelua tämä onkaan?\"\n\n\"Te taistelette epärehellisesti!\" huusi parooni.\n\n\"Pyh! Heitto oli niin hieno, etten ole nähnyt sen parempaa ikänäni\",\nsanoi tanakka mies. \"Mitä sääntöjä te noudatatte otteluissanne?\"\n\n\"Queensberryläisiä tietenkin.\"\n\n\"En ole milloinkaan kuullut puhuttavan niistä. Me seuraamme\nlontoolaisten ammattinyrkkeilijöiden tapaa.\"\n\n\"No, tulkaa sitten!\" huusi Stevens raivokkaasti. \"Kyllä minäkin osaan\npainia yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Te ette voi yllättää minua enää\ntorkkumassa.\"\n\nEikä hän voinutkaan. Kun tuntematon hyökkäsi seuraavan kerran, tarttui\nStevens häneen kiinni niin voimakkaasti kuin suinkin ja heiluttuaan ja\nhuojuttuaan hetkisen he kaatuivat molemmat kentälle kuin tappelevat\nkoirat. Tämä tapahtui kolmasti ja joka kerran käveli tuntematon\nystävänsä luo istuutuen ruohoiselle penkereelle, ennenkuin hän aloitti\nuudestaan.\n\n\"Mitä te ajattelette hänestä?\" kysyi parooni erään tällaisen\nkeskeytyksen aikana.\n\nStevensin korvasta tippui verta, mutta muuten hän ei näyttänyt\nmitenkään vahingoittuneen.\n\n\"Hän tietää melko paljon\", sanoi nyrkkeilijä. \"En tiedä, missä hän on\nsen oppinut, mutta hän on saanut melkoista harjoitusta jossakin. Hän\non vahva kuin leijona ja kova kuin lankku kummallisista kasvoistaan\nhuolimatta.\"\n\n\"Koettakaa saada hänet ottelemaan avoimesti. Te voitatte hänet\nluullakseni siinä.\"\n\n\"En ole lainkaan varma, voitanko minä hänet missään, mutta parastani\naion kuitenkin koettaa.\"\n\nOttelu oli epätoivoinen ja erän seuratessa erää selveni hämmästyneelle\nparoonillekin, että keskisarjan nyrkkeilijä oli nyt tavannut\nvertaisensa. Tuntemattomalla oli taitavat lyönnit ja sellainen\nvoima hyökkäyksissään, että se joustavine iskuineen teki hänestä\nmitä vaarallisimman vihollisen. Hänen päänsä ja ruumiinsa eivät\nnäyttäneet tuntevan lainkaan lyöntejä eikä tuo kauhistuttava ilkeä\nhymy milloinkaan hetkeksikään haihtunut hänen huuliltaan. Hän iski\nhyvin kovasti piikovilla nyrkeillään ja hänen lyöntejään satoi joka\nsuunnalta. Hänellä oli muuan erityinen lamauttava isku, leukaan\nsuunnattu sivallus, joka oli melkein aina sattua paikoilleen, kunnes\nse vihdoin todellakin särki puolustuksen ja kellisti Stevensin maahan.\nTanakka mies huudahti riemusta.\n\n\"Isku viiksiin, koira vieköön! Siinä ottelevat hevonen ja kana\nkeskenään. Toinen samanlainen sivallus, poikaseni, ja hän on mennyttä\nkalua.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, Stevens, tämä menee jo liian pitkälle\", sanoi parooni\ntukiessaan väsynyttä miestä. \"Mitä rykmentti sanookaan, jos minä tuon\nteidät sinne sivuottelussa saatuine ruhjevammoinenne. Pudistakaa tuon\nmiehen kättä ja suokaa hänelle kunnia, tahi muuten te ette kykene\ntäyttämään lupaustanne.\"\n\n\"Hänellekö kunnia? En minä ainakaan!\" huudahti Stevens vihaisesti.\n\"Aion haihduttaa tuon kirotun hymyn hänen huuliltaan ennen tappiotani.\"\n\n\"Entä kersantti?\"\n\n\"Matkustan mieluummin takaisin Lontooseen näkemättä milloinkaan tuota\nkersanttia, ennenkuin suon tuolle miehelle voiton.\"\n\n\"No, oletteko jo saanut tarpeeksenne?\" kysyi hänen vastustajansa\nivallisella äänellä noustessaan pengermältä.\n\nVastaukseksi nuori Stevens syöksyi eteenpäin ja hyökkäsi vastustajansa\nkimppuun kaikella sillä voimalla, mikä hänellä oli vielä jäljellä. Tämä\nraivokas hyökkäys pani vastustajan peräytymään ja muutamia minuutteja\nStevens olikin voitolla. Mutta tuo rautainen ottelija ei näyttänyt\nmilloinkaan väsyvän. Hänen askeleensa olivat yhtä vikkeliä ja hänen\niskunsa yhtä kovia kuin alussakin tämän pitkän erän päättyessä.\nStevensin oli ollut pakko lopettaa paljaasta väsymyksestä, mutta\nhänen vastustajansa ei noudattanut hänen esimerkkiään. Hän hyökkäsi\nnyrkkeilijän kimppuun niin raivokkain lyönnein, että ne rikkoivat\nnyrkkeilijän väsyneen puolustuksen. Alf Stevensin voimat olivat lopussa\nja hän olisi jo seuraavassa silmänräpäyksessä kaatunut maahan, ellei\nolisi tapahtunut jotakin kummallista.\n\nÄsken kerroimme jo, että seurue lähestyessään aukeamaa kulki erään\nmetsikön läpi. Sieltä rupesi nyt kuulumaan omituisia kimeitä\ntuskanhuutoja, kuin jonkun toivottoman lapsen tahi jonkin pienen\nmetsäneläimen päästämiä. Ne olivat epäselviä, hyvin kimeitä ja\nkuvaamattoman surullisia. Kuullessaan äänen tuntematon, joka oli jo\nsaanut Stevensin polvilleen, horjui taaksepäin ja katseli ympärilleen\nkasvojen ilmaistessa avutonta kauhua. Hymy oli haihtunut hänen\nhuuliltaan ja jäljellä oli vain sellaisen miehen höllähuulinen\nheikkous, joka on suunniltaan pelosta.\n\n\"Se on nyt jälleen kimpussani, toverini!\" huusi hän.\n\n\"Lopeta ottelu, Tom! Sinä olet jo melkein voittanut! Tuo ei voi tehdä\nsinulle mitään pahaa.\"\n\n\"Eikö se voi tehdä minulle pahaa? Kyllä se voi!\" huusi ottelija. \"Hyvä\nJumala, en voi sietää tätä! Ah, minä näen sen! Minä näen sen!\"\n\nJa huudahtaen pelosta hän kääntyi syöksyen pensaikkoon. Hänen toverinsa\nkiroili hirveästi, kokosi hänen vaatteensa syliinsä ja riensi hänen\njälkeensä tummien varjojen niellessä molemmat pakolaiset.\n\nStevens, joka oli puoleksi tajuton, oli horjunut taaksepäin ja\npannut pitkäkseen ruohoisalle penkereelle nojaten päänsä nuoren\nparoonin rintaan, tämän kallistaessa konjakkipullonsa hänen\nhuulilleen. Istuessaan siinä he huomasivat huutojen käyvän kovemmiksi\nja kimeämmiksi. Sitten laukkasi pensaitten välistä esille pieni\nvalkoinen terrieri nuuskien maata seuratessaan jälkiä ja haukkuessaan\nmitä säälittävimmin. Se kiisi matalana ruohoisan aukeaman poikki\nvälittämättä lainkaan nuorista miehistä. Vihdoin se hävisi näkyvistä\nvarjoihin. Kun se teki niin, hyppäsivät molemmat katselijat seisoalleen\nja juoksivat niin nopeasti kuin suinkin porttia ja vaunujaan kohti.\nHekin olivat joutuneet sellaisen hirveän kauhun valtaan, etteivät he\nvoineet sitä hillitä. Vapisten ja väristen he heittäytyivät vaunuihin\nja vasta sitten kun tottelevaiset hevoset olivat pistäneet pari hyvää\nenglannin penikulmaa tuon pahamaineisen notkon ja heidän väliinsä,\nuskalsivat he puhua.\n\n\"Oletteko te milloinkaan ennen nähnyt sellaista koiraa?\" kysyi parooni.\n\n\"En!\" huudahti Stevens. \"Ja suokoon Jumala, etten milloinkaan\nnäkisikään.\"\n\nMyöhäiseen samana yönä nämä molemmat miehet keskeyttivät matkansa\nlevätäkseen Harpenden Commonin läheisyydessä sijaitsevassa Swanin\nravintolassa. Isäntä oli paroonin vanha tuttava ja suostui mielellään\nnauttimaan lasin portviiniä hänen kanssaan illallisen jälkeen. Swanin\nomistaja, herra Joe Hunter, oli kuuluisa vanha urheilun harrastaja ja\nhän halusi tunti tunnilta kertoa vain nyrkkeilyjuttuja, sekä uusia että\nvanhoja. Hän tunsi Alf Stevensin nimen mainiosti ja katsoi nyt häneen\nniin syvällä mielenkiinnolla kuin suinkin.\n\n\"Kuulkaahan nyt, sir, te olette varmasti otelleet\", sanoi hän. \"Mutta\nminä en ole huomannut lehdissä minkäänlaista selostusta siitä.\"\n\n\"Tarpeeksi sanottu siitä\", vastasi Stevens happamalla äänellä.\n\n\"Tarkoitukseni ei ollut loukata. Näitteköhän\" -- hänen hymyilevät\nkasvonsa muuttuivat äkkiä hyvin vakaviksi -- \"näitteköhän te\nsattumaltakaan mitään hänestä, jota nimitetään Brocasin Öykkäriksi,\najaessanne tänne pohjoiseen?\"\n\n\"Entä sitten, vaikka olisimmekin?\"\n\nIsäntä oli jännittynyt kiihkosta.\n\n\"Hän oli kerran melkein tappaa Bob Meadowin. Hän oli pysäyttänyt Bobin\njuuri Brocas Old Hallin portilla. Toinen mies oli ollut hänen mukanaan.\nBob oli kyllä kunnossa ytimiään myöten, mutta hänet löydettiin melkein\npalasiksi hakattuna portin toisella puolen sijaitsevalta aukeamalta,\njonka vieressä huvimaja on.\"\n\nParooni nyökäytti päätään.\n\n\"Ahah, te olette siis ollut siellä!\" huudahti isäntä.\n\n\"No niin, me voimme kai yhtä hyvin kertoa asian suoraankin\", sanoi\nparooni katsoen Stevensiin. \"Niin, me olemme olleet siellä ja me\ntapasimme siellä tuon miehen, josta te juuri kerroitte, ja hän on\nepäilemättä hyvin ilkeä veitikka.\"\n\n\"Kertokaa minulle kaikki\", sanoi isäntä äänellä, joka hiljeni\nkuiskaukseksi. \"Onko noissa Bob Meadowsin puheissa perää, kun hän sanoo\nmiesten pukeutuvan esi-isiemme tapaan ja väittää, että tappelupukarilla\non päälaki kokonaan painunut sisään?\"\n\n\"No niin, hän oli varmasti hyvin vanhanaikaisesti puettu enkä hänen\npäätään kummallisempaa kalloa ole milloinkaan elämässäni nähnyt.\"\n\n\"Taivas varjelkoon!\" huudahti isäntä. \"Tiedättekö te sitä, sir, että\nTom Hickman, tuo kuuluisa ammattinyrkkeilijä, joutui yhdessä toverinsa,\nCitystä kotoisin olevan kultaseppä Joe Rowen kanssa tapaturman uhriksi\nja kuoli tuossa samassa notkossa vuonna 1822, kun hän oli juovuksissa\nja yritti sivuuttaa muutamat vaunut väärältä puolelta? Molemmat\nkuolivat ja vaunujen pyörät musersivat Hickmanin otsan.\"\n\n\"Hickman! Hickman!\" sanoi parooni, \"ette suinkaan tarkoita\nKaasumiestä?\",\n\n\"Kyllä, sir, häntä nimitettiin Kaasuksi. Hän voitti ottelunsa tuolla\nniin sanotulla 'viiksilyönnillään' eikä kukaan voinut pitää puoliaan\nhäntä vastaan, ennenkuin Neate, jota siihen aikaan sanottiin Bristolin\nöykkäriksi, kellisti hänet.\"\n\nStevens oli noussut pöydän äärestä valkoisena kuin juusto. \"Lähtekäämme\ntäältä, sir. Haluan raitista ilmaa. Jatkakaamme matkaamme.\"\n\nIsäntä taputti häntä selkään.\n\n\"Rohkaiskaa mielenne, poikaseni. Te olette pitänyt hänet erossa\nitsestänne ja se on jo enemmän kuin kukaan toinen on kyennyt tekemään.\nIstuutukaa ja juokaa vielä lasillinen viiniä, sillä ei ainoakaan mies\nEnglannissa ole ansainnut sitä paremmin kuin te tänä yönä. Te olette\nmaksanut monta velkaa, jos te vain panitte Kaasumiehen kieriskelemään,\nvälittämättä siitä, oliko hän kuollut vai elävä. Tiedättekö te, mitä\nhän teki juuri tässä samassa huoneessa?\"\n\nMolemmat matkustajat katselivat hämmästyneinä tilavaa huonetta, sen\nkivilattiaa, tammilaudoitusta ja toisessa päässä sijaitsevaa avonaista\ntakkaa.\n\n\"Niin, tässä samassa huoneessa. Kuulin sen vanhalta\nkartanonomistajalta, Scotterilta, joka oli sattunut olemaan täällä\ntuona samana iltana. Se tapahtui samana päivänä, jolloin Shelton\noli voittanut Josh Hudsonin St. Albanyssä. Ja Kaasu oli voittanut\ntaskullisen rahaa ottelussa. Hän ja hänen toverinsa, Rowe, olivat\npoikenneet matkallaan tänne ja hän oli ollut raivohulluna viinasta.\nIhmiset olivat peräytyneet nurkkiin ja pöytien alle, sillä hän oli\nkävellyt ympäriinsä suuri hiilihanko kädessään ja hänen hymynsä takana\noli piillyt murhanhimoa. Hän oli ollut sellainen juovuksissa ollessaan\n-- julma, säälimätön ja koko maailman kauhu. No niin, mitä luulette\nhänen vihdoin tehneen hiilihangolla? Muuan pieni koira, terrieri, olen\nkuullut sanottavan, oli kiertynyt kokoon takan viereen, koska silloin\nsattui olemaan kylmä joulukuun ilta. Kaasumies oli katkaissut sen selän\nyhdellä ainoalla hiilihangon iskulla. Sen tehtyään hän oli purskahtanut\nnauruun, sanoa säväyttänyt pari kirousta ihmisille, jotka olivat\npaenneet häntä, ja kiiruhtanut korkeihin ajopeleihinsä, jotka olivat\nodottaneet oven edustalla. Sitten oli kuultu huhuja, että hänet oli\nviety Finchleyhin pää murskana, vaunujen pyöräin musertamana. Kerrotaan\ntuon pienen koiran nahka verta vuotaen ja selkä poikki olleen senkin\njälkeen näkyvissä Brocas Courtin läheisyydessä, missä se kuulemma\nryömii ja haukkuu kuin hakisi se tuota roistoa, joka tappoi sen. Tästä\nte nyt näette, herra Stevens, että te ottelitte muidenkin kuin itsenne\npuolesta ruvetessanne taisteluun Kaasumiestä vastaan.\"\n\n\"Ehkäpä\", sanoi nuori ammattinyrkkeilijä. \"Mutta sellaisista otteluista\nen enää välitä. Kengittäjäkersantti on tarpeeksi hyvä minulle, sir,\nja jos se on teille samantekevää, matkustamme me takaisin Lontooseen\njunassa.\"\n\n\n\n\n\n\nLEIRIJUTTUJA\n\n\n\n\nPRIKAATIN KENRAALIN RIKOS\n\n\nSuuressa Ranskan armeijassa oli vain yksi upseeri, jota kohtaan\nenglantilainen Wellingtonin johtama armeija tunsi syvää, vakavaa\nja muuttumatonta vihaa. Ranskalaisten joukossa oli ryöstäjiä,\nväkivaltaisia miehiä, pelaajia, kaksintaistelijoita ja elostelijoita.\nKaikille näille voitiin suoda anteeksi, sillä heidänlaisiaan oli\nenglantilaistenkin riveissä. Mutta muuan Massenan upseeri oli tehnyt\nkuvaamattoman, ennenkuulumattoman ja kauhistuttavan rikoksen, josta\nvoitiin puhua vain myöhään iltaisin, kun toinen pullo oli irroittanut\nmiesten kielenkannan. Uutiset siitä kulkeutuivat Englantiin ja\nmaalaisherrasmiehet, jotka tiesivät hyvin vähän sodan yksityiskohdista,\npunastuivat kiukusta kuullessaan puhuttavan siitä, ja piirikuntien\nmaanviljelijät kohottivat kiroillen pisamaiset nyrkkinsä taivasta\nkohti. Ja kukapa muu olisi ollut tämän hirvittävän teon suorittaja kuin\nystävämme prikaatinkenraali Etienne Gerard, Conflanin husaareja, tuo\nhurjasti ratsastava, sulkatöyhtöään heittelevä, kohtelias, naisten ja\nkuuden prikaatin suuruisen kevyen ratsuväen lemmikki.\n\nMutta kummallisinta tässä kaikessa on se, että tämä ritarillinen\nherrasmies teki tämän innoittavan teon ja tuli enimmän vihatuksi\nmieheksi Pyreneitten niemimaalla tietämättä lainkaan tehneensä\nsellaista rikosta, jolle tuskin on nimeä kielessämme, sen\nsanarikkaudesta huolimatta. Hän kuoli vanhana aavistamatta kertaakaan\njärkkymättömässä itseluottamuksessaan, joka kaunisti tahi rumensi\nhänen luonnettaan, että monet tuhannet englantilaiset olisivat\nilomielin hirttäneet hänet omin käsin. Päinvastoin hän liitti tämänkin\nseikkailun noihin muihin urotöihinsä, jotka hän on antanut maailmalle\npuheenaiheeksi, ja monta kertaa hän nauraa hihitti ja onnitteli itseään\njutellessaan siitä sille innostuneelle kuulijakunnalle, joka oli\nkokoutunut hänen ympärilleen tuohon vaatimattomaan kahvilaan, missä\nhän päivällisensä ja domino-pelinsä lomassa saattoi kertoa itkien ja\nnauraen tuosta käsittämättömästä Napoleonin ajasta, jolloin Ranska\nnousi taisteluun loistavana ja peloittavana kuin vihanenkeli mahtavia\nmannervaltoja vastaan. Kuunnelkaamme häntä, kun hän kertoo tarinan\nomalla tavallaan ja omalta näkökannaltaan.\n\n-- Te kai tiedätte sen, hyvät ystävät, sanoi hän, että vuoden 1810:n\nlopulla minä ja Massena ja muut työnsimme Wellingtonia taaksepäin,\nkunnes me toivoimme voivamme syöstä hänet joukkoineen Tajo-virtaan.\nMutta ollessamme vielä neljänkymmenen kilometrin päässä Lissabonista\nhuomasimmekin joutuneemme petoksen uhriksi, sillä mitä muuta olikaan\ntämä englantilainen tehnyt kuin rakennuttanut niin äärettömän lujia\nvarustuksia ja linnakkeita erääseen Torres Vedras-nimiseen paikkaan,\nettemme mekään voineet tunkeutua niiden läpi. Ne ulottuivat koko\nPyreneitten niemimaan halki ja meidän armeijamme oli niin kaukana\nkotoa, ettemme uskaltaneet antautua mihinkään vaaraan, semminkin,\nkoska me jo Buscacossa olimme oppineet tietämään, ettei taisteleminen\nnoita ihmisiä vastaan ollut mitään leikkiä. Mitä me olisimme siinä\ntapauksessa voineet tehdä muuta kuin sijoittaa joukkomme noiden\nvarusteiden lähettyville ja saartaa ne niin täydellisesti kuin suinkin.\nSinne me jäimme kuudeksi kuukaudeksi niin levottomiin oloihin, että\nMassena jälkeenpäin sanoi kaikkien ruumiinsa karvojen muuttuneen\nvalkoisiksi. Minä puolestani en huolehtinut paljoakaan tilanteestamme,\npidin vain huolta hevosistamme, jotka olivat suuressa levon ja tuoreen\nrehun puutteessa. Muuten me väliajoilla joimme maakunnan viiniä ja\nkulutimme aikaamme niin hyvin kuin voimme. Santaremissä asui muuan\nnainen -- mutta suuni on suljettu. Ritarillisen miehen ei pidä kertoa\nmitään sellaista, vaikka hän ehkä voikin viitata siihen, että hän voisi\njutella paljonkin.\n\nEräänä päivänä lähetti Massena sanan minulle ja minä tapasin hänet\nhänen teltassaan suuren pöydälle pingoitetun kartan ääressä. Hän\nvilkaisi minuun terävällä katseellaan ja minä tunsin nähdessäni hänen\nilmeensä, että asia on vakavaa laatua. Hän oli hermostunut ja levoton,\nmutta ryhtini näytti huojentavan hänen mieltään. Jokaiselle on eduksi\nolla tekemisissä urhoollisten miesten kanssa.\n\n\"Eversti Etienne Gerard\", sanoi hän, \"olen aina kuullut sanottavan\nteitä hyvin ritarilliseksi ja yritteliääksi mieheksi.\"\n\nMinun tehtäviini ei kuulunut sellaisen raportin vahvistaminen ja\nkuitenkin olisi ollut tyhmää sen kieltäminenkin, minkävuoksi minä löin\nkantapääni yhteen ja tein kunniaa.\n\n\"Te olette myös mainio ratsastaja.\"\n\nMyönsin sen.\n\n\"Ja kuuden kevyen ratsuväkiprikaatin paras miekkailija.\"\n\nMassena oli kuuluisa tarkoista tiedoistaan.\n\n\"Nyt\", sanoi hän, \"jos te vain tarkastelette tätä luonnosta, voitte\nte helposti ymmärtää, mitä minä teiltä vaadin. Tuossa ovat Torres\nVedraksen varustukset. Te huomaatte niiden ulottuvan hyvin laajalle\nalueelle ja voitte todeta, että englantilaiset voivat pitää siitä\nhallussaan vain asemaa siellä täällä. Jos vain voidaan päästä rintaman\nläpi, on sen takana neljänkymmenen penikulman pituudelta vapaata\naluetta Lissabonin ja heidän välissään. Minun pitää välttämättä saada\ntietää, kuinka Wellingtonin joukot on jaettu tuolle alueelle, ja\ntahtoni on, että te lähdette ottamaan siitä selkoa.\"\n\n-- Hänen sanansa karmivat selkääni.\n\n\"Te ette olisi husaari, ellette te olisi kuumaverinen\", sanoi hän. \"Jos\nvain tahdotte kuunnella, ymmärrätte pian, etten pyydä teitä toimimaan\nvakoojana. Mitä pidätte tuosta hevosesta?\"\n\nHän oli vienyt minut telttansa ovelle ja me näimme erään\njahtipalvelijan taluttelevan edestakaisin mitä ihailtavinta hevosta.\nEläin oli täplikäs hiirakko, ei, hyvin korkea -- hieman yli\nviidentoista kämmenenleveyden ehkä -- mutta pieni pää ja kauniisti\nkaartuva kaula ilmaisi selvästi sen olevan arabialaista syntyperää. Sen\nolkapäät ja takaosa olivat niin jäntevät ja sen jalat kuitenkin niin\nhienot, että minä värisin ilosta katsellessani sitä. Hienoa hevosta ja\nkaunista naista en voi katsella välinpitämättömänä vieläkään, vaikka\nseitsemänkymmentä talvea onkin jo jäähdyttänyt vertani. Siitä te voitte\nymmärtää, kuinka oli laitani vuonna '10.\n\n\"Tämä\", sanoi Massena, \"on Voltigeur, armeijanani nopein hevonen.\nToivon, että te lähdette matkallenne tulevana yönä, kierrätte rintaman\nsivulta, ratsastatte vihollisen takana sijaitsevien seutujen halki ja\npalaatte takaisin toisen sivun ympäri kertomaan minulle uutisia sen\nasemista. Teidän on käytettävä vormuanne ja niin ollen te pelastutte\nvakoilijan kuolemasta, jos satutte joutumaan vangiksi. On hyvinkin\nmahdollista, että pääsette rintaman läpi huomaamatta, koska heillä\non vartioita niin harvassa. Päästyänne vain kerran läpi te voitte\npäivänvalossa jättää jälkeenne jokaisen tapaamanne sotilaan ja\njos te vain pysyttelette poissa teiltä, voitte te ehkä suorittaa\ntehtävänne aivan huomaamattakin. Ellette te ole ilmoittautunut minulle\nhuomen-illalla, ymmärrän teidän joutuneen vangiksi, ja silloin\ntarjoudun vaihtamaan teidät eversti Petriehen.\"\n\nAh, kuinka sydämeni paisui ylpeydestä ja ilosta hypätessäni satulaan\nja antaessani tuon mainion hevosen laukata edestakaisin näyttääkseni\nmarsalkalle valtaani sen yli. Se oli suurenmoinen, me olimme\nmolemmat suurenmoisia, sillä Massena taputti käsiään ja huudahteli\nihastuksissaan. En minä, vaan hän se juuri sanoikin, että ritarillinen\nhevonen kaipaa ritarillista ratsastajaa. Sitten kun minä kolmannen\nkerran liehuvin sulkatöyhdöin ja takanani hulmuavin viitoin kiisin\nhänen ohitseen, huomasin hänen vanhojen kovien kasvojensa ilmeestä\nhänen olevan jo varman siitä, että hän oli valinnut oikean miehen\ntarkoitukseensa. Vedin säiläni esille, kohotin sen kahvan huulilleni\ntervehdykseksi ja ajoin sitten laukkaa omaan asuntooni. Uutinen oli\nlevinnyt, että minut oli valittu johonkin tehtävään, ja pienet iloiset\nveitikkani hyökkäsivät esille teltoistaan hurratakseen minulle. Ah,\nkyyneleet kohoavat silmiini ajatellessani, kuinka ylpeitä he olivat\neverstistään. Ja minäkin olin ylpeä heistä. He ansaitsivatkin itselleen\nhuomiota herättävän johtajan.\n\n-- Yöstä näytti tulevan myrskyinen, mikä oli minulle suuresti mieleen.\nToivoin voivani pitää lähtöni hyvin salassa, sillä jos englantilaiset\nvain olisivat kuulleet minun poistuneen joukoistamme, olisivat he\nluonnollisesti päätelleet, että jotakin tärkeää on tekeillä. Hevoseni\nvietiin senvuoksi vartiaketjun ulkopuolelle kuin juomaan ja minä\nseurasin sitä sinne nousten siellä sen selkään. Minulla oli marsalkan\nantamat kartta, kompassi ja kirjoitetut ohjeet mukanani, ja ne takkini\npovessa ja säilä kupeellani lähdin seikkailuretkelleni.\n\n-- Sataa tihuutti eikä kuutakaan näkynyt, mistä te voitte ymmärtää,\nettei matka tuntunut minusta lainkaan hupaiselta. Mutta sydämeni oli\nkevyt ajatellessani sitä kunniaa, jota oli osoitettu minulle, ja\nsitä mainetta, joka odotti minua. Tämä urotyö tulisi vielä lisäksi\nsiihen loistavaan sarjaan, joka tulisi vaihtamaa säiläni sauvaan.\nAh, kuinka me haaveilemmekaan, me tyhmät miehet, ollessamme vielä\nnuoria ja onnistumisesta varmoja. Olisinko minä voinut aavistaa\ntuona yönä ratsastaessani, minä valituin mies kuudenkymmenentuhannen\nmiehen suuruisesta joukosta, että minun pitää kuluttaa elämäni kaalin\nistuttamiseen sadan frangin palkasta kuukaudelta? Ah, nuoruuttani,\ntoiveitani ja tovereitani! Mutta ratas pyörii pysähtymättä milloinkaan.\nSuokaa minulle anteeksi, hyvät ystävät, että vanhuksellakin on omat\nheikkoutensa.\n\n-- Suuntani vei minut Terras Vedraksen korkeimman kohdan halki,\nsitten erään purosen yli ja muutaman maalaistalon sivu, joka oli\npoltettu maan tasalle ja toimi enää vain maamerkkinä, sitten nuoria\nkorkkitammia kasvavan metsikön läpi San Antonion luostaria kohti, joka\noli englantilaisten vasemman sivustan merkkinä. Siellä käännyin etelää\nkohti ja ratsastin tyynesti kumpujen yli, sillä tältä kohdalta juuri\nMassena oli ajatellut minun pääsevän kaikkein helpoimmin vartioketjun\nläpi. Ratsastin melko hitaasti, koska oli niin pimeä, etten nähnyt\nkättänikään. Sellaisissa tapauksissa lasken minä suitset höllälle\nja annan hevoseni etsiä itse tiensä. Voltigeur kulki luottavaisesti\neteenpäin ja minä olin melko tyytyväinen istuessani sen selässä ja\nkatsellessani ympärilleni karttaakseni kaikkia valoja. Kolme tuntia me\nkuljimme eteenpäin tähän varovaiseen tapaan, kunnes minusta tuntui,\nettä me olimme jättäneet kaiken vaaran taaksemme. Rupesin senvuoksi\nratsastamaan nopeammin, koska halusin päästä koko armeijan taakse\npäivän koittaessa. Noissa seuduissa oli paljon viinitarhoja, jotka\ntalvella muuttuvat aukeiksi kentiksi, ja sentähden tapaakin ratsastaja\nhyvin vähän vaikeuksia tiellään.\n\n-- Mutta Massena oli arvostellut väärin näiden englantilaisten\nviekkauden, koska piakkoin näyttäytyikin todeksi, ettei siellä\nollutkaan yhtä, vaan kokonaista kolme puolustuslinjaa, ja uhkaavin\nniistä oli kolmas, jonka läpi minä juuri sillä hetkellä olin menossa.\nKun minä ratsastin pöyhkeillen onnistumisestani, leimahti lyhdyn valo\näkkiä edessäni ja minä näin kiillotettujen kiväärinpiippujen välähtävän\nja vilahdukselta punaisen takin.\n\n\"Kuka siellä liikkuu?\" huusi muuan ääni, ah, millainen ääni! Käännyin\noikealle ja ratsastin kuin mieletön, mutta pimeässä välähti kuitenkin\ntusinan verran laukauksia ja luodit vinkuivat korvissani. Tuo ääni ei\nollut minulle mikään outo, hyvät ystävät, mutta minä en halua puhua\nkuin kokematon rekryytti ja sanoa, että olen aina pitänyt siitä.\nMutta se ei ole kuitenkaan milloinkaan estänyt minua ajattelemasta\ntarkasti ja senvuoksi minä tiesin, etten voinut päästä siitä muuten\nkuin ajamalla hurjaa laukkaa ja koettamalla onneani jossakin toisessa\npaikassa. Kiersin englantilaisen vartion ja sitten kun en kuullut sen\nenempää heistä, päättelin aivan oikein päässeeni vihdoinkin heidän\npuolustuslinjojensa läpi. Ratsastin kahdeksan penikulmaa etelään\npäin raapaisten tulen sytykkeeseen silloin tällöin katsoessani\ntaskukompassiani. Ja silloin aivan äkkiarvaamatta -- tunnen pistoja\nsydämessäni vieläkin muistellessani tuota hetkeä -- hevoseni kaatui\nkuolleena alleni korskahtamatta ja horjumatta.\n\n-- En ollut tiennyt sitä lainkaan, mutta joku tuon kirotun vartion\nampumista luodeista oli lävistänyt sen ruumiin. Mainio ratsu ei ollut\nollenkaan vapissut eikä heikontunut, oli jatkanut vain matkaansa\nniin kauan kuin vähänkin henkeä oli ollut jäljellä. Juuri äsken\nolin minä ratsastanut Massenan armeijan nopeimmalla ja kauniimmalla\nhevosella, mutta nyt se makasi jo kyljellään vain nahkansa arvoisena\nja minä seisoin siinä näyttäen mitä avuttomimmalta ja kömpelöimmältä\nolennolta, sillä olinhan ratsuton husaari. Mihin minä joutuisinkaan\nsaappaineni, kannuksineni ja laahaavine miekkoineni? Olin kaukana\nvihollisen linjojen selkäpuolella. Kuinka minä voinkaan toivoa\npääseväni jälleen takaisin? En häpeä ollenkaan tunnustaessani, että\nminä, Etienne Gerard, istuuduin kuolleella hevoselleni ja kätkin\nkasvoni käsiini toivottomuudessani. Ensimmäiset aamusarastuksen\nvalkoiset juovat alkoivat jo kirkastua idässä. Puolen tunnin kuluttua\nolisi jo täysi päivä. Eikö se jo riittänyt särkemään sotilaan sydäntä,\nettä minun, sivuutettuani kaikki vastukset, tällä viime hetkellä oli\npakko jättäytyä vihollisteni armoille, voimatta täyttää tehtävääni\njouduttuani ehkä itse vangiksi?\n\n-- Mutta rohkeutta, hyvät ystävät! Meillä on kaikilla,\nurhoollisimmillakin meistä, omat heikkouden hetkemme; mutta minun\nluonnettani voidaan verrata teräsvieteriin, joka ponnahtaa sitä\nkorkeammalle, kuta enemmän sitä taivutetaan. Vain yksi ainoa\ntoivottomuuden puuska ja sitten jääkylmät aivot ja tulinen sydän.\nKaikki ei ollut vielä mennyttä. Minä, joka olin pelastunut niin monesta\nuhkarohkeasta yrityksestä, pelastuisin varmasti tästäkin. Nousin\nseisoalleni miettimään, mitä olisi paras tehdä.\n\n-- Ensiksikin olin aivan varma siitä, etten voinut palata takaisinkaan.\nPäivä valkenisi täydellisesti jo aikaa ennenkuin minä ehtisin linjojen\npoikki. Minun piti siis piiloutua päivän ajaksi ja yrittää pakoon\nensi yönä. Irroitin satulan, pistoolinhuotrat ja suitset Voltigeur\nraukan selästä piilottaen ne muutamien pensaitten väliin, niin ettei\nkukaan, joka sattuisi huomaamaan sen, voisi epäillä sitä ranskalaiseksi\nhevoseksi. Sitten jättäen sen makaamaan siihen lähdin kävelemään\nlöytääkseni jonkin paikan, missä voisin olla turvassa sen päivän.\nKaikilla suunnilla kukkuloiden rinteillä näin leirivalkeita, joiden\nympärillä sotilaat olivat jo alkaneet liikkua. Minun piti senvuoksi\npiiloutua äkkiä välttääkseni kiinnijoutumista.\n\n-- Mutta minne minä sitten piiloutuisin? Olin joutunut johonkin\nviinitarhaan, missä paalut olivat vielä jäljellä, vaikka köynnökset\nolivatkin hävinneet. Siellä ei ollut minkäänlaista suojaa. Ja\nsitäpaitsi tarvitsin hieman ruokaa ja vettä ennen toisen yön alkamista.\nKiiruhdin hurjasti eteenpäin vaalenevassa hämärässä luottaen siihen,\nettä sattuma tulisi avukseni. Enkä siinä pettynytkään. Sattuma on\nnainen, hyvät ystävät, ja naisen silmät ovat aina kohdistuneet komeaan\nhusaariin.\n\n-- No niin, kun minä kompastelin viinitarhassa, häämötti jotakin\nedessäni ja minä saavuin vihdoin erään suuren nelikulmaisen rakennuksen\nläheisyyteen, jonka toisella sivulla oli muuan toinen, pitkä,\nmatala rakennus. Siinä oli tienristeys, ja oli helppo huomata, että\nse oli posada eli viinitupa. Ikkunoista ei näkynyt minkäänlaista\nvaloa ja kaikki oli pimeää ja hiljaista, mutta luonnollisesti minä\ntiesin, että niin mukava rakennus oli varmasti vallattu asunnoksi\njollekin ehkä hyvinkin vaikutusvaltaiselle henkilölle. Olen kuitenkin\noppinut näkemään, että kuta lähempänä vaara todellisuudessa on, sitä\nturvallisempi on paikka, enkä minä senvuoksi ollut lainkaan taipuvainen\nperäytymään pois tästä turvapaikasta. Matalampi rakennus oli nähtävästi\ntalli ja sinne minä hiivin, koska se oli lukitsematon. Se oli täynnä\nmullikoita ja lampaita, jotka oli epäilemättä koottu sinne senvuoksi,\netteivät ne joutuisi sotarosvojen saaliiksi. Tikapuut johtivat\nullakolle ja sinne minä kiipesin piiloutuen hyvin sievästi muutamien\nheinäpaalujen väliin. Siellä oli pieni avonainen ikkunakin, josta minä\nvoin katsella ravintolan edustalle ja tiellekin. Sinne minä kyyristyin\nodottamaan, mitä tuleman piti.\n\n-- Minulle selveni pian, etten ollut lainkaan erehtynyt luullessani\nrakennusta jonkun vaikutusvaltaisen henkilön asunnoksi. Heti päivän\nvaljettua saapui sinne muuan englantilainen kevyt rakuuna tuoden\nviestejä, ja siitä jatkuen vallitsi siellä tavaton melu, upseerien\nalituisesti ratsastaessa sinne ja sieltä pois. He toistelivat kaikki\nsamaa nimeä: \"Sir Stapleton -- Sir Stapleton!\" Minun oli hyvin vaikea\nmaata siellä kuivin suin ja katsella niitä suuria pulloja, joita\nravintoloitsija kantoi pihalle näille englantilaisille upseereille.\nMutta minua huvitti katsella heidän terveitä, puhtaaksi ajeltuja,\nhuolettomia kasvojaan ja ihmetellä, mitä he olisivat ajatelleet, jos he\nvain olisivat tienneet niin kuuluisan henkilön kuin minun piileskelevän\naivan heidän lähellään. Ja sitten, levätessäni ja vahtiessani siinä,\nnäin näyn, joka hämmästytti minua suuresti.\n\n-- Noiden englantilaisten hävyttömyys on uskomatonta. Mitä te luulette\nlordi Wellingtonin tehneen huomattuaan, että Massena oli saartanut\nhänen armeijansa niin, ettei hän voinut siirrellä sitä? Voisin\nantaa teidän arvailla loppumattomiin. Te voisitte sanoa, että hän\nraivosi, että hän joutui toivottomaksi, että hän kokosi joukkonsa\nyhteen ja puhui heille kunniasta ja isänmaasta, ennenkuin hän vei\nheidät viimeiseen taisteluun. Ei, lordi ei tehnyt mitään sellaista,\nlähetti vain nopeasti purjehtivan laivan Englantiin hakemaan itselleen\nkettukoiria, joiden avulla hän sitten upseereineen ajoi kettuja.\nKertomukseni on aivan tosi. Torres Vedraksen linjojen selkäpuolella\nnämä mielettömät englantilaiset ajoivat kettuja kolmesti viikossa.\nMe olimme kuulleet puhuttavan siitä leirissämme ja nyt minä näin\nitse sen olevan totta. -- Sillä juuri sitä tietä pitkin, jota olen\nkoettanut kuvailla, tulivat nuo koirat, joita oli kaikkiaan noin\nkolme- tahi neljäkymmentä, valkoisia ja ruskeita, ja jokaisen häntä\nsamassa asennossa kuin kaartin pistimet. Kunniani kautta, se oli kaunis\nnäky! Ja niiden takana ja keskellä ratsasti kolme suippohattuista\nja punatakkista miestä, jotka minä ymmärsin metsästäjiksi. Niiden\nkintereillä ratsasti paljon erilaisiin vormuihin pukeutuneita miehiä\npari- tahi kolmimiehisissä riveissä puhellen keskenään ja nauraen. He\neivät näyttäneet pääsevän ravia parempaan vauhtiin, niin että arvelin\nheidän ajamansa ketun todella olevan sangen hidasjalkaisen. Se oli\nkuitenkin heidän asiansa eikä minun ja hetkisen kuluttua he olivat\nkaikki sivuuttaneet ikkunani ja hävinneet näkyvistäni. Minä odotin ja\nvahdin valmiina käyttämään hyväkseni jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta.\n\n-- Hetkisen kuluttua muuan upseeri, jonka sininen vormu erosi hyvin\nvähän keveän tykkiväen puvusta, lasketteli tulemaan neliä tietä pitkin\ntaloa kohti. Hän oli tanakka vanhahko mies harmaine poskipartoineen.\nHän pysähdytti hevosensa alkaen keskustella erään päivystävän\nrakuunaupseerin kanssa, joka odotti ravintolan edustalla, ja silloin\nminä opin tietämään minulle opetetun englannin kielen taitamisen\nhyödyn. Voin kuulla ja ymmärtää kaikki heidän sanansa.\n\n\"Missä kohtauspaikka on?\" kysyi upseeri ja minä luulin hänen ikävöivän\npihviään. Mutta kun toinen vastasi hänelle sen olevan Altaran\nläheisyydessä, ymmärsin hänen puhuvan jostakin metsästyspaikasta.\n\n\"Te olette myöhästynyt, sir George\", sanoi päivystäjä.\n\n\"Niin, minun oli pakko toimia puheenjohtajana sotaoikeudessa. Onko sir\nStapleton Cotton jo lähtenyt?\"\n\n-- Sillä hetkellä aukeni muuan ikkuna ja eräs hyvin kaunis, tavattoman\nloistavaan vormuun pukeutunut nuori mies katsoi pihalle.\n\n\"Hei, Murray!\" sanoi hän. \"Nämä kirotut paperit viivyttävät minua,\nmutta minä seuraan teitä heti.\"\n\n\"Hyvä on, Cotton. Minäkin olen jo myöhästynyt ja lähdenkin senvuoksi\nheti liikkeelle.\"\n\n\"Te voisitte viedä sanan tallirengilleni, että hän toisi hevoseni\ntänne\", sanoi nuori kenraali ikkunasta päivystäjälle, toisen lähtiessä\nratsastamaan tietä alaspäin.\n\n-- Päivystäjä ratsasti pois jollekin kauempana sijaitsevalle\ntallille ja sitten muutamien minuuttien kuluttua tuli näkyviin hieno\nenglantilainen tallirenki kokardilla koristettuine hattuineen taluttaen\nsuitsista hevosta -- ja, ah, hyvät ystävät, te ette voi milloinkaan\naavistaakaan sitä täydellisyyttä, jonka hevonen voi saavuttaa,\nennenkuin te näette ensiluokkaisen englantilaisen metsästysratsun.\nTämä hevonen oli suurenmoinen, pitkä, leveä ja voimakas, ja kuitenkin\nniin solakka ja nopea kuin antilooppi. Sen väri oli hiilimusta, ja sen\nniska, olkapäät, takaruumis ja vuohiset -- ah, kuinka minä voisinkaan\nkuvailla sitä teille? Auringonsäteet panivat sen kimaltelemaan kuin\nkiillotetun eebenpuun, ja se nosteli kavioitaan tanssien kevyesti ja\nkauniisti, pudistellen samalla harjaansa ja hirnuen kärsimättömyydestä.\nEn ollut milloinkaan ennen nähnyt sellaista voiman, kauneuden ja sulon\nsekoitusta. Olin usein ihmetellyt, kuinka englantilaiset husaarit\nolivat voineet ratsastaa kaartin jääkärit kumoon Astorgan luona, mutta\nnähtyäni englantilaisten hevoset en enää ihmetellyt.\n\nRavintolan seinässä oli rengas suitsien kiinnittämistä varten ja\ntallirenki sitoi hevosen siihen kiinni mennen sisälle rakennukseen.\nSilmänräpäyksessä olin minä huomannut tilaisuuden, jonka kohtalo oli\nsuonut minulle. Jos vain onnistuisin hyppäämään tuohon satulaan,\npääsisin vielä paremmin matkaan kuin lähtiessäni retkelleni.\nVoltigeurtäkään ei voitu verrata tähän mainioon ratsuun. Mutta\najatteleminen on minulle samaa kuin toimiminen. Hetkisen kuluttua olin\njo laskeutunut portaita alas ja kiiruhtanut talon ovelle. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olin jo pihalla ja suitset olivat kädessäni.\nKimmahdin satulaan. Joku, joko herra tahi renki, huusi hurjasti\ntakanani. Mutta mitä minä välitin hänen huudoistaan. Painoin kannukset\nhevosen kylkiin ja se teki ponnahtaessaan eteenpäin sellaisen hypyn,\nettä vain minunlaiseni ratsastaja voi pysyä selässä. Annoin sen pitää\noman päänsä ja sallin sen mennä -- minulle oli samantekevää, minne,\nkunhan vain me kykenimme jättämään tuon ravintolan kauas taaksemme. Se\nsyöksyi viinitarhojen poikki ja muutamien minuuttien kuluttua me olimme\nmonen englannin penikulman päässä takaa-ajajistamme. Ne eivät voineet\nenää tietää tuossa autiossa seudussa, mihin päin minä olin lähtenyt.\nTiesin päässeeni turvaan ja ratsastaessani eräälle pienelle kummulle\notin kynäni ja muistikirjani taskustani ja aloin piirtää karttaa\nkaikista niistä leireistä, jotka olivat näkyvissäni, ja maastosta myös.\n\nRatsu, jonka selässä istuin, oli suurenmoinen, mutta selässä\npiirtäminen ei ollut niinkään helppoa, koska se aina vähän päästä\nhöristi korviaan, säpsähteli ja vapisi kärsimättömyydestä. Alussa en\nvoinut ymmärtää tätä sen temppua, mutta sitten huomasin sen tekevän\nniin kuullessaan tammimetsästä takaamme kummallisia hei-huutoja. Ja\nsitten äkkiä tuo omituinen ääni muuttui mitä kauhistuttavimmaksi\nkarjunnaksi, jota hurjasti törähtelevä torvi säesti. Ja hevonen tuli\näkkiä kuin hulluksi. Sen silmät leimusivat ja harja nousi. Se hypähteli\nkorkealle alituisesti kääntelehtien ja pyörien innoissaan. Kynäni lensi\ntoiselle ja muistikirjani toiselle suunnalle. Ja silloin katsoessani\nlaaksoon näin kummallisen näyn. Metsästysseurue eteni sitä pitkin.\nKettua minä en voinut nähdä, mutta koirat olivat täydessä ajovauhdissa\nkuonot maassa, hännät korkealla ja niin lähellä toisiaan, että niitä\nolisi voitu luulla yhdeksi ainoaksi keltaiseksi ja valkoiseksi\nliikkuvaksi matoksi. Ja niiden takana tulivat ratsastajat ja minä annan\nkunniasanani siitä, että ne muodostivat kauniin näyn. Ajatelkaahan\nvain, että siinä joukossa oli niihin kaikkiin aselajeihin kuuluvia\nupseereita, joita suuressa armeijassa on, muutamat metsästyspuvussa,\nmutta useimmat vormussa; siellä oli sinisiä ja punaisia rakuunoita,\npunahousuisia husaareja, viheriöitä tarkka-ampujia, tykistöupseereita\nja kultakaluunaisia peitsimiehiä, mutta punaista väriä enemmän kuin\nmuuta, koska jalkaväen upseerit ratsastivat yhtä mainiosti kuin\nratsuväenkin. Siinä oli miehiä, joista toisilla oli hyvät ja toisilla\ntaasen huonot ratsut, mutta kaikki kiitivät eteenpäin parhaan taitonsa\nmukaan, alemmat upseerit yhtä hyvin kuin kenraalit, töykkien ja\ntyrkkien toisiaan, kaikki muut ajatukset tipotiessään paitsi se,\nettä heidän on välttämättä saatava tuo kirottu kettu hengiltä. Nuo\nenglantilaiset ovat todellakin hyvin kummallisia ihmisiä!\n\n-- Mutta minulle ei jäänyt aikaa juuri lainkaan metsästyksen\nkatselemiseen eikä noiden saaristolaisten käytöksen ihmettelemiseen,\nkoska kaikista hurjistuneista hevosista minun hevoseni oli hurjin.\nTehän ymmärrätte sen, että se itsekin oli metsästäjä, ja senkin, että\nkoirien haukunta teki siihen samanlaisen vaikutuksen kuin tuolta\nkadulta kuuluva ratsuväen torven törähdys tekisi minuun. Se lumosi sen\ntehden sen aivan villiksi. Se ponnahteli yhtämittaa ilmaan, ja purren\nsitten kuolaimet hampaittensa väliin se hyökkäsi kummun rinnettä alas\nlaukaten koirien jälkeen. Minä kiroilin, kiskoin ja vedin, mutta kaikki\noli turhaa. Englantilainen kenraali ohjasi hevostaan vain raksilla\nja sillä on rautainen suu. Oli aivan hyödytöntä koettaakaan hillitä\nsitä. Minä olisin yhtä hyvin voinut koettaa pitää krenatööriä erillään\nviinipullosta. Luovuin koko hommasta toivottomana ja istuutuen lujemmin\nsatulaan valmistauduin pahimpaan, mitä ehkä voisi tapahtua.\n\n-- Kuinka ihmeellinen luontokappale se olikaan! En ollut milloinkaan\nennen tuntenut sellaista hevosta jalkojeni välissä. Sen tukevat\nreidet näyttivät saavan lisää voimia joka askeleelta ja se kiisi\neteenpäin yhä nopeammin, kuin vinttikoira, tuulen pieksäessä kasvojani\nja viheltäessä korvissani. Ylläni oli tumma ja hyvin vaatimattoman\nnäköinen arkipukuni. Jotkut piirteet erottavat kyllä jokaisen vormun\nsiviilipuvuista, mutta minä olin ollut niin varovainen, että olin\nirroittanut pitkän höyhentöyhdön lakistani, ja siitä seurasi, ettei\nnoiden monenlaisiin vormuihin pukeutuneitten metsästäjien joukossa\nminunkaan pukuni herättänyt sen suurempaa huomiota eikä kiinnittänyt\nnoiden miesten tarkkaavaisuutta puoleeni, heidän ajatuksensa kun olivat\nkokonaan kiinni ajossa. Sellainen luulokin että joku ranskalainen\nupseeri ratsasti heidän mukanaan, oli liian luonnoton juolahtaakseen\nheidän mieleensä. Nauroin ratsastaessani, sillä tilanteessa oli\nkaikesta vaarasta huolimatta jotakin hyvin hullunkuristakin.\n\n-- Mainitsin jo äsken, etteivät ratsastajien hevoset olleet kaikki\nsamanlaisia, ja sen vuoksi muutamien englannin penikulmien jäätyä\ntaaksemme olivat ratsastajat, sen sijaan että ne olisivat muodostaneet\nyhtenäisen joukon kuin hyökkäävä rykmentti, hajaantuneet melko laajalle\nalueelle, parhaimmat ratsastajat aivan koirien kintereille ja toiset\nluikertelemaan heidän jäljessään. Minä taasen voin vetää vertoja\nparhaimmallekin ja hevoseni oli parhain kaikista, mistä te voitte\nymmärtää, ettei kulunut pitkääkään aikaa, ennenkuin se oli vienyt\nminut etupäähän. Ja kun minä näin koirien kiitävän aukeaman poikki\npunatakkiset metsästäjät kintereillään ja vain noin seitsemän tahi\nkahdeksan ratsastajaa meidän välillämme, tapahtui kaikkein kummallisin\nseikka, se, että minäkin, Etienne Gerard, hurjistuin suunniltani. Se\nsai minut silmänräpäyksessä valtoihinsa, tämä innostuminen urheiluun,\ntämä halu kunnostautumiseen, tämä viha tuota kettua kohtaan. Kirottu\nelukka, pääseekö se meiltä karkuun! Ilkeä varas, sen viimeinen hetki\noli nyt koittanut. Ah, hyvät ystävät, kuinka suurenmoinen tunne\ninnostuminen urheiluun onkaan, toivo saada polkea kettu hevosen\njalkoihin. Olen ollut kettujahdilla noiden englantilaisten kanssa\nja olen myös, kerron sen teille vielä jonakin päivänä, nyrkkeillyt\nbristolilaisen Bustlerin kanssa. Ja minä sanon sen teille, että tuo\nurheilu on ihmeellistä -- yhtä suurenmoisen mielenkiintoista kuin\nmieletöntäkin.\n\n-- Kuta kauemmaksi me menimme, sitä nopeammin hevoseni laukkasi ja\nhetkisen kuluttua oli enää vain kolme miestä niin lähellä koiria\nkuin minä. Kaikki ilmitulon pelon aiheuttamat ajatuksetkin olivat\nhaihtuneet aivoistani. Korvani jyskyttivät, vereni virtasi kuumana ja\nvain yhden asian vuoksi maailmassa näytti kannattavan elää, nimittäin\nsen, että saisin kiinni tuon kirotun ketun. Sivuutin erään ratsastajan,\nsamanlaisen husaarin, kuin minäkin olin. Edelläni oli enää vain kaksi,\ntoinen mustapukuinen ja toinen sama tykistöupseeri, jonka olin nähnyt\nravintolassa. Hänen harmaa partansa liehui tuulessa, mutta hän ratsasi\nmainiosti. Englannin penikulman verran tahi hieman enemmänkin me\npysyimme tässä järjestyksessä ja sitten kiitäessämme neliä eräälle\njyrkkärinteiselle kukkulalle kevyempi painoni auttoi minua, niin että\npääsin heidän edelleen. Sivuutin heidät molemmat ja kun pääsin kärkeen,\nratsastin pienen tuimannäköisen englantilaisen metsästäjän rinnalla.\nEdessä olivat koirat ja noin sadan askeleen päässä niistä vilahteli\nmuuan ruskea elukka, kettu itse, joka laukkasi niin kovasti kuin vain\nkäpälistä irti lähti. Kun näin sen, kuumeni vereni. \"Ahaa, nyt sinä\nsalamurhaaja olet vihdoinkin joutunut kiikkiin!\" huusin minä karjaisten\nrohkaisevasti metsästäjälle. Heilautin kättäni näyttääkseni hänelle,\nettä joukossa on kuitenkin joku, johon hän voi luottaa.\n\n-- Ja nyt oli vain koiria minun ja riistan välillä. Mutta koirat,\njoiden tehtäviin kuuluu riistan etsiminen, olivat nyt meille pikemmin\nhaitaksi kuin avuksi, koska oli melko vaikeata päästä niiden sivutse.\nMetsästäjä huomasi vaikeuden yhtä hyvin kuin minäkin, koska hän\nratsasti niiden takana, voimatta päästä kettua sen lähemmäksi. Hän\noli mainio ratsastaja, mutta vailla yritteliäisyyttä. Minä puolestani\ntunsin, etten olisi Conflansin husaarien arvoinen, ellen kykenisi\nvoittamaan sellaista vastusta. Voisiko nyt kettukoiralauma pysäyttää\nEtienne Gerardia? Sehän olisi ollut luonnotonta. Huudahdin ja kannustin\nhevostani.\n\n\"Olkaa varovainen, sir! Olkaa varovainen!\" huusi metsästäjä minulle.\n\n-- Tuo hyvä kunnon mies oli levoton puolestani, mutta minä huojensin\nhänen mieltään heilauttamalla kättäni ja hymyilemällä. Koiralauma\nhajautui edestäni. Siinä loukkautui ehkä pari kolme, mutta oliko siinä\nmuuta keinoa? Munat on särettävä munakkaaseen. Kuulin metsästäjän\nhuutavan onnittelunsa jälkeeni. Vielä yksi ponnistus ja koirat olivat\ntakanani. Kettu vain oli edessäni.\n\n-- Ah, sen hetken suomaa ilon ja ylpeyden tunnetta, kun tunsin\nvoittaneeni englantilaiset heidän omassa urheilussaan. Joukossa oli\nkolmesataa miestä, jotka kaikki janosivat tuon elukan verta, ja\nkuitenkin olin minä ottamaisillani sen hengiltä. Ajattelin kevyeen\nratsuväkiprikaatiin kuuluvia tovereitani, äitiäni ja Ranskan keisaria.\nOlin tuottanut kunniaa jokaiselle ja kaikille. Jokainen hetkinen\nvei minua lähemmäksi kettua. Toiminnan hetki oli koittanut ja minä\npaljastin säiläni. Heilutin sitä ilmassa ja kaikki nuo urhoolliset\nenglantilaiset huusivat takanani.\n\n-- Mutta silloin minä vihdoinkin ymmärsin, kuinka vaikeata\nketunmetsästys oikeastaan onkaan, sillä elukkaa voidaan sivaltaa\ntämän tästä osaamatta siihen kertaakaan. Se on hyvin pieni ja\nväistää nopeasti iskuja. Jokaisen sivalluksen jälkeen kuulin takaani\nrohkaisuhuutoja, jotka kannustivat minua yhä uusiin yrityksiin. Sitten\nkoitti vihdoinkin voittoni verrattomin hetki. Juuri sen kääntyessä\nsain minä sivalletuksi sitä samanlaisella takakäden iskulla, jolla\nminä kerran tapoin Venäjän keisarin ajutantin. Se lensi kahdeksi\nkappaleeksi, pään vyöryessä toiselle ja häntäpuolen toiselle suunnalle.\nKatsoin taakseni heilutellen veristä säilääni ilmassa. Olin sillä\nhetkellä haltioitunut ja suurenmoinen.\n\n-- Ah, kuinka mielelläni minä olisin odottanutkaan saadakseni ottaa\nvastaan noiden uljaitten vihollisteni onnittelut! Heistä oli näkyvissä\nnoin viisikymmentä eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan, joka\nei olisi heiluttanut kättään ja huutanut. Nuo englantilaiset eivät\ntodellisuudessa olekaan, niin tyyniä kuin luullaan. Ritarillinen teko\nsodassa tahi urheilussa lämmittää aina heidän mieltään. Mitä taasen\ntuohon vanhaan metsästäjään tulee, joka oli minua lähinnä, näin minä\nomin silmin, kuinka suunniltaan hämmästyksestä hän oli näkemästään.\nHän oli kuin halvaantunut, hänen suunsa oli ammollaan ja käsi, sormet\nharallaan, oli kohonnut ilmaan. Hetkisen olin taipuvainen palaamaan\ntakaisin ja syleilemään häntä, mutta velvollisuuteni ääni soi jo\nkorvissani ja nuo englantilaiset, huolimatta urheilijoiden välillä\nvallitsevasta veljeydestä, olisivat varmasti vanginneet minut. En\nvoinut enää toivoakaan voivani suorittaa tehtävääni ja minä olin jo\ntehnytkin kaiken voitavani. Näin Massenan leirin sijaitsevan melko\nlähellä, sillä onnekkaasta sattumasta oli ajo käynyt sille suunnalle.\nPoistuin kuolleen ketun luota, tervehdin säilälläni ja ajoin neliä\ntieheni.\n\n-- Mutta nuo ritarilliset metsästäjät eivät halunneetkaan erota minusta\nniin helposti. Minä olin nyt muuttunut ketuksi ja ajo jatkui reippaasti\ntasangon poikki. Vasta silloin kun lähdin ratsastamaan leiriämme kohti,\nolivat he huomanneet minut ranskalaiseksi, ja nyt oli koko joukko\nkintereilläni. He eivät pysähtyneet, ennenkuin pääsimme vartioketjumme\nampumapiiriin, ja silloin, kokoutuen pieniin joukkoihin, he huusivat ja\nheiluttelivat käsiään minulle. En luule sen johtuneen kateudestakaan,\nvaan pikemminkin siitä, että tulinen ihailu täytti heidän rintansa\nniin, että he vain toivoivat saavansa syleillä muukalaista, joka oli\nkäyttäytynyt niin ritarillisesti ja hyvin.\n\n\n\n\nKETTUJEN KUNINGAS\n\n\nOli juuri syöty päivällinen metsästyksen jälkeen ja pöydän ympärillä\noli yhtä paljon mustia kuin punaisiakin takkeja. Sikarien ruvettua\nsauhuamaan oli keskustelu sen vuoksi kääntynyt hevosiin ja hevosmiehiin\nviittauksilla tavattomiin ajoihin, joissa ketut olivat johtaneet\nkoiralauman piirikunnan toisesta päästä toiseen, ja joutuneet vihdoin\nparin kolmen nilkuttavan koiran ja jalkaisin kulkevan metsästäjän\nsaaliiksi, jokaisen ratsastajan jouduttua sitä ennen jonkun\nonnettomuuden uhriksi. Portviinin kiertäessä ajot alkoivat muuttua yhä\npitemmiksi ja epäilyttävämmiksi, kunnes ratsastajien oli kyseltävä\ntietä ymmärtämättä niiden ihmisten murretta, jotka vastasivat heille.\nKetutkin alkoivat muuttua yhä kummallisemmiksi. Niiden joukossa oli\nsellaisia, jotka olivat kiivenneet pajuihin, toisia, joita ratsastajien\noli ollut pakko kiskoa hännästä esille tallinseinistä, ja sellaisia,\njotka olivat laukanneet taloon jälkipuolen avonaisesta ovesta ja\npiiloutuneet rouvan hattulaatikkoon. Johtaja oli jo kertonut pari kolme\nsellaista juttua ja kun hän kakisteli kurkkuaan seuraavaa varten,\nolimme me kaikki uteliaita, koska hän oli tavallaan taiteilija ja\nlisäsi juttujensa vaikutusta kerta kerralta. Hänen kasvoissaan oli tuo\nvakava, käytännöllinen, tyynen täsmällinen ilme, joka aina ilmestyi\nniihin jonkun mainion kertomuksen edellä.\n\n\"Se tapahtui ennen minun johtajaksi tuloani\", sanoi hän. \"Sir Charles\nAdairilla oli koirat siihen aikaan ja jälkeenpäin ne joutuivat Lathomin\nja vihdoin minun omaisuudekseni. On mahdollista, että tämä tapahtui\nmelkein heti sen jälkeen kuin Lathom oli saanut ne, mutta minusta\ntuntuu kuitenkin aivan siltä kuin se olisi sattunut Adairin aikana. Se\noli varhain seitsenkymmenluvulla, noin vuonna seitsemänkymmentäkaksi,\nmuistaakseni.\n\nMies on muuttanut maan toiseen kolkkaan, mutta luulen jonkun teistä\nmuistavan hänet vielä. Hänen nimensä oli Danbury, Walter Danbury eli\nWat Danbury, kuten ihmisten oli tapana nimittää häntä. Hän oli vanhan\nHigh Ascomben omistajan, Joe Danburyn poika, ja kun hänen isänsä kuoli,\njoutui hän melko hyviin oloihin, koska hänen ainoa veljensä hukkui\nMagna Chartan haaksirikossa, minkä vuoksi hän sai periä koko tilan.\nSe oli vain muutamien satojen hehtaarien suuruinen, mutta hyvää,\nviljelyskelpoista maata, ja noina aikoina juuri kukoisti maanviljelys\nsuuresti. Se oli sitäpaitsi vapaatila, ja sellainen maanviljelijä,\njonka tilaa eivät kiinnitykset rasittaneet, oli varakas, ennenkuin\nvehnän hinta alkoi suuresti laskeutua. Ulkomailta tuotu vehnä ja\npiikkilanka-aidat ovat tämän maan kirouksia, koska toinen tekee\nmaanviljelijän työn tuloksettomaksi ja toinen pilaa hänen huvinsa.\n\nTämä nuori Wat Danbury oli hyvin hieno mies, hyvä ratsastaja ja\ntäydellinen urheilija, mutta hänen päänsä oli mennyt hieman pyörälle,\nkun hän niin nuorena oli saanut suuren omaisuuden haltuunsa, ja hän\njatkoi remuavaa elämää vuoden tahi parikin. Pojassa ei kyllä ollut\nmitään vikaa, mutta hänellä oli paljon juoppoja naapureita siihen\naikaan ja hän rupesi seurustelemaan heidän kanssaan; ja koska hän\noli rakastettava mies, joka halusi mielellään seurata ystäviensä\nesimerkkiä, rupesi hän jonkin ajan kuluttua juomaan paljon enemmän kuin\nhänelle oli terveellistäkään. Laki on nyt kerran sellainen, että mies,\njoka on liikkeellä koko päivän, saa juoda iltaisin niin paljon kuin\nhän vain haluaa sen aiheuttamatta hänelle suurtakaan vahinkoa, kunhan\nhän vain malttaa olla koskematta väkijuomiin päivisin. Danburylla oli\nkuitenkin liian monta ystävää voidakseen pitää sitä rajaa, ja todella\nnäyttikin jo siltä, että poika raukka oli joutumassa aivan rappiolle,\nkun sattui muuan hyvin kummallinen seikka, joka kohotti hänet\nalennustilasta niin äkillisellä nykäisyllä, ettei hän enää milloinkaan\nelämässään tarttunut whiskypullon kaulaan.\n\nHänessä oli muuan ominaisuus, jonka olen huomannut monessa\nmuussakin miehessä, se nimittäin, että vaikka hän aina tekikin\nkepposia omalle terveydelleen, hän oli siitä huolimatta hyvin arka\nvoinnistaan hermostuen melkein suunniltaan, jos hän huomasi itsessään\nvähintäkään sairauden oiretta. Koska hän kuitenkin oli sitkeä ja\nenimmäkseen ulkosalla oleskeleva mies, joka aina oli yhtä kova kuin\nnaula, tapahtuikin harvoin, että hänen terveydessään olisi ollut\nmuistuttamista. Mutta vihdoin juomat alkoivat vaikuttaa ja hän heräsi\neräänä aamuna vapisevin käsin ja hermot niin jännityksessä kuin\nliiaksi pingoitetut viulunkielet. Hän oli ollut päivällisellä eräässä\nmelko märässä talossa edellisenä iltana, missä viinin paljous oli\nehkä voittanut sen laadun. Siinä hän kaikissa tapauksissa nyt lepäsi\nkieli niin valkoisena kuin karhea kylpylakana, ja pää jyskyttäen\nkuin kahdeksan päivää käypä kello. Hän tuli hyvin levottomaksi\nhuomatessaan oman tilansa ja lähetti sanan Ascomben lääkärille, tohtori\nMiddletonille, joka oli siellä nyt toimivan lääkärin isä.\n\nMiddleton oli ollut vanhan Danburyn hyvä ystävä. Hän oli ollut hyvin\npahoillaan nähdessään hänen poikansa menevän rappiolle, minkävuoksi\nhän nyt käyttikin tätä tilaisuutta hyväkseen suhtautuen asiaan hyvin\nvakavasti ja selittäen hänelle hänen viettämänsä elämän vaarallisia\nseurauksia. Hän pudisteli päätään puhuen juoppohulluudesta, jopa\nmielisairaudenkin mahdollisuudesta, jos hän vain jatkaisi entistä\nmenoa. Wat Danbury pelästyi hirveästi.\n\n'Luuletteko te minun voivan sairastua johonkin sellaiseen tautiin?'\nvaikeroi hän.\n\n'No niin, minä en voi todellakaan sitä varmasti sanoa, mutta en\nuskalla väittää sitäkään, että te olisitte vaaran ulkopuolella. Teidän\nruumiinne toiminta ei ole lainkaan normaalinen. Milloin tahansa\npäivällä voivat nuo merkit tulla näkyviin, joista olen varoittanut\nteitä.'\n\n'Te luulette siis minun jo illalla saavan luottaa pelastukseeni?'\n\n'Ellette juo mitään päivällä ja ellei teillä ole minkäänlaisia\nhermokohtauksia ennen iltaa, luulen teidän voivan otaksua päässeenne\nsiitä tällä kertaa', vastasi lääkäri. Hän arveli pienen pelästymisen\nvaikuttavan potilaaseen terveellisesti, minkävuoksi hän suurensi asiaa\nniin paljon kuin suinkin.\n\n'Millaisia merkkejä minä voin odottaa?' kysyi Danbury.\n\n'Juoppohulluus alkaa tavallisesti näköhäiriöillä.'\n\n'Näen nytkin jo mustia pilkkuja kaikkialla.'\n\n'Ne johtuvat vain sapesta', sanoi lääkäri lohduttavasti, koska hän\nhuomasi nuorukaisen olevan kovasti jännityksissä eikä halunnut mennä\nliiallisuuksiin. 'Luulen, ettei teidän tarvitse pelätä sellaisien\nmerkkien ilmestymistä, mutta silloin kun ne tulevat, ilmestyvät ne\ntavallisesti joko hyönteisinä, matelijoina tahi muina kummallisina\neläiminä.'\n\n'Mutta jos minä satun näkemään jotakin sellaista?'\n\n'Jos niin käy, pitää teidän heti lähettää sana minulle', ja sanottuaan\nsen lääkäri poistui luvaten lähettää jotakin lääkettä.\n\nNuori Wat Danbury nousi ja pukeutui tuntien olonsa hyvin surkeaksi\nja herpautuneeksi eikä voinut ajatellakaan muuta kuin piirikunnan\nmielisairaalaa. Hän luotti lääkärin sanaan, että jos hän vain pääsee\nturvallisesti iltaan saakka, ei hänessä ole mitään vikaa, mutta\nmerkkien odottaminen ei ole sen elähdyttävämpää kuin saapaspihteihin\ntuijottaminenkaan, varsinkin silloin kun tahtoo nähdä, ovatko pihdit\nenää pihtejä vai ovatko ne alkaneet kasvattaa itselleen tuntosarvia\nja jalkoja Vihdoin hän ei voinut sietää sitä enää ja voittamaton halu\npäästä raittiiseen ilmaan viheriöille kedoille sai hänet valtoihinsa.\nMiksi hän jäisi kotiin, kun Ascomben jahtiseurue kokoutui puolen\nenglannin penikulman päässä hänen kotoaan? Jos hän vain joutuisi\ntuollaisten näköhäiriöitten uhriksi, joista lääkäri oli puhunut, ei\nhän joudu niiden valtaan sen pikemmin eikä sen pahemmin, vaikka hän\nistuukin hevosen selässä paljaan taivaan alla. Hän tiesi sen sitäpaitsi\nvarmasti huojentavan hänen päänkipuaankin. Ja niin sitten kävi,\nettä hän jo kymmenen minuutin kuluttua oli metsästystamineissaan ja\ntoisen kymmenen minuutin kuluttua hän jo ratsasti pois tallipihaltaan\npunaisenharmaalla tammallaan. Hän horjui hieman satulassa aluksi,\nmutta kuta kauemmaksi hän ratsasti sitä paremmalta alkoi hänestä\ntuntua, kunnes hänen päänsä oli melkein terve hänen päästessään\nkohtauspaikalle. Häntä ei huolestuttanut enää mikään muu kuin nuo\nlääkärin ahdistavat sanat mahdollisten näköhäiriöiden ilmestymisestä\nmilloin tahansa ennen iltaa.\n\nMutta hän unohti senkin pian, sillä kun hän saapui paikalle,\npäästettiin koirat irti ja he ratsastivat halki koko Gravel Hangerin ja\nsen jälkeen Hickory Viidakon. Parempaa aamua ei olisi voitu toivoakaan\njäljillä pysymiseen, ne kun eivät voineet haihtua tyynessä ilmassa,\nkoska mikään sade ei ollut huuhtonut niitä pois ja koska maassa oli\njuuri sen verran kastetta, että niiden haju oli voimakas. Joukossa oli\nnoin nelisenkymmentä miestä, kaikki mainioita ja taitavia ratsastajia,\nminkävuoksi he tiesivätkin saapuessaan Black Hangeriin, että urheilusta\nnyt tulisi tosi, koska tämä suojainen metsikkö ei ole milloinkaan\ntyhjä. Metsät olivat noina aikoina tiheämpiä kuin nyt ja kettujakin\noli enemmän, ja etenkin tuo synkkä suuri tammimetsikkö oli niitä aivan\ntäynnä. Niiden liikkeelle ajaminen tuotti vain vaikeuksia, sillä sehän\non kuten te kaikki tiedätte, vaikeata maastoa ja ketut on houkuteltava\naukealle, ennenkuin ajoon voidaan ryhtyä.\n\nKun he saapuivat Black Hangeriin, asettui joukko sen suojapuolelle,\nmistä he luulivat voivansa parhaiten päästä alkuun. Toiset menivät\nmetsään koirien mukana, toiset kokoutuivat pieniin ryhmiin kujanteitten\npäihin ja jotkut pysyttelivät ulkopuolella toivoen ketun lähtevän sille\nsuunnalle. Nuori Danbury tunsi seudun yhtä hyvin kuin kämmenensä,\nminkä vuoksi hän ratsasti erääseen useiden kujanteitten yhtymäkohtaan\nja odotti siellä. Hän tunsi, että kuta nopeammin ja kauemmaksi hän\nratsastaisi, sitä terveemmäksi hän tulisi, ja sen vuoksi hän halusikin\nkiihkeästi lähteä matkalle. Hänen tammansakin oli niin hyvässä kunnossa\nkuin suinkin ja se oli sitäpaitsi piirikunnan nopeimpia hevosia. Wat\noli mainio kevyen sarjan ratsastaja -- alle sadanneljänkymmenen naulan\nsatuloineen -- ja tamma oli voimakas eläin, kaikki vain olkapäitä ja\nlapoja, ja sopiva vaikka henkikaartilaisen ratsuksi. Ei senvuoksi\nollutkaan mikään ihme, että joukossa oli tuskin ainoatakaan sellaista\nmiestä, joka voi toivoa kykenevänsä kilpailemaan hänen kanssaan.\nSiellä hän odotti ja kuunteli metsästäjien huutoja ja piiskojen\nsivalluksia nähden silloin tällöin vilahdukselta metsän siimeksessä\njonkun huiskivan hännän tahi alusmetsässä vilahtavan valkoisenruskean\nturkin. Koirat oli niin hyvin opetettu, ettei metsästä kuulunut\nvingahdustakaan, joka olisi ilmoittanut odottajille neljänkymmenen\nkoiran työskentelevän siellä.\n\nMutta sitten äkkiä kuultiin erään niistä vingahtavan pitkään ja siihen\nyhtyi toinen ja kolmas, kunnes muutamien sekuntien kuluttua koko lauma\nhaukkui yhteen ääneen laukatessaan tuoreita jälkiä pitkin. Danbury\nnäki niiden kiitävän erään kujanteen poikki ja häviävän näkyvistä sen\ntoiselle puolen, ja hetkistä myöhemmin kolmen metsästäjän punaiset\nnutut vilahtivat niiden jäljissä samalle suunnalle. Hän olisi voinut\noikaista muuatta kujannetta pitkin, mutta koska hän pelkäsi joutuvansa\nketun eteen, seurasi hän metsästäjiä. Ne jatkoivat matkaansa suoraan\nmetsän halki ajaen neliä hevosten harjojen raapiessa kasvoja, kun he\nkumartuivat väistämään oksia. Sellainen meno on ilkeää, kuten tiedätte,\nhämärässä yli puiden kiemurtelevien juurien, mutta siihen vaaraan\nvoidaan antautua, kun silloin tällöin saa nähdä satunnaisen vilahduksen\nkoiralaumasta, joka kiitää eteenpäin tarvitsematta laskea kuonojaan\nmaahan. Niin jatkui ajo kujanteelta kujanteelle, kunnes metsä alkoi\nharveta laidoilta ja ratsastajat huomasivat joutuneensa siihen pitkään\nlaaksoon, jonka läpi joki virtaa.\n\nSiellä voi ajo jatkua esteettömästi ruohoisia niittyjä pitkin ja\nkoirat laukkasivatkin nopeasti noin parisataa jardia heidän edellään\npysytellen virran suunnassa. Muut, jotka olivat kiertäneet metsän, sen\nsijaan, että olisivat tulleet sen läpi, lähestyivät nopeata vauhtia\nniittyjen poikki vasemmalta, mutta Danburylla ja metsästäjillä oli\nhyvä etumatka, jonka he säilyttivät loppuun asti. Vain pari seurueesta\nvoi ruveta kilpailemaan heidän kanssaan, nimittäin Parson Geddes\nseitsemäntoista kämmenen leveyttä korkealla kimollaan, jolla hänen\noli tapana ratsastaa noina aikoina, ja kartanonomistaja Foley, joka\nkuului höyhensarjaan ja osteli metsästysratsuikseen jalorotuisia\nNewmarketista. Mutta toiset eivät saaneet nähdä ajoa koko aikana, koska\nsiinä ei tapahtunut minkäänlaisia keskeytyksiä eikä poikkeuksia, sen\nollessa yhtämittaista ajoa suoraan maiden halki alusta loppuun saakka.\nJos te olisitte vetäneet viivan karttaan kynällä, ette olisi voineet\nvetää sitä suorempaan kuin tuo kettu taivalsi pyrkien eteläisille\nkummuille ja merta kohti. Koirat laukkasivat niin varmasti kuin ne\nolisivat nähneet ketun eikä kuitenkaan kukaan alusta saakka kertaakaan\nnähnyt kettua, eikä edestäpäin kuulunut hei-huutoja, jotka olisivat\nilmaisseet sen tulleen huomatuksi. Tämä ei kuitenkaan ole niin\nhämmästyttävää, sillä jos te joskus olette käynyt sielläpäin, tiedätte\nsenkin, että siellä on hyvin vähän asukkaita.\n\nHeitä oli nyt kuusi muista edellä: Parson Geddes, kartanonomistaja\nFoley, kaksi metsästäjää, pari ajomiestä ja Wat Danbury, joka jo\nsilloin oli unohtanut koko pääkipunsa ja lääkärin ennustukset, koska\nhän ei voinut ajatella muuta kuin ajoa. Kaikki kuusi ajoivat neliä\nniin nopeasti kuin kaviot suinkin voivat koskettaa maahan. Eräs\najomies jättäytyi kuitenkin jälkeen, koska muutamat koirat lähtivät\nharhailemaan, ja niin supistui heidän lukumääränsä viideksi. Silloin\nFoleyn jalorotuinen venähdytti jalkansa, kuten nuo hentosääriset,\nhienovuohiset jalorotuiset aina tekevät kovassa vauhdissa ollessaan,\nja hänen oli sen vuoksi pakko jättäytyä jälkeen. Mutta muut neljä\njatkoivat vielä uupumatta matkaansa kiitäen neljä tahi viisi englannin\npenikulmaa jokilaaksoa alaspäin hirmuista vauhtia. Talvi oli ollut\nmelko luminen ja tulva oli juuri laskeutunut muutamia viikkoja sitten,\nminkävuoksi hevoset silloin tällöin liukuivat ja kahlasivat, mutta\nheidän saapuessaan sillalle ei toisia enää näkynytkään ja nämä neljä\nsaivat niin ollen metsästää yksinään.\n\nKettu oli laukannut sillan yli -- ketut eivät oudoksu sitä sen\nenempää kuin ihmisetkään, ja ne uivat hätätilassa jääkylmien\nvirtojenkin poikki -- ja sen jälkeen se oli lähtenyt kiitämään etelään\npäin minkä käpälistä lähti. Maasto on siellä hyvin epätasaista,\naaltoilevaa kanervikkokangasta. Ajoa jatkui kumpuja ylös ja alas, ja\non mahdotonta sanoa, kummatko ovat vaikeammat hevosille, ylä- vai\nalamäetkö. Sellainen vaihtelu on omiaan vahvalle, lyhytselkäiselle,\nlyhytjalkaiselle, pienelle hevoselle, mutta se on tappavaa työtä\nsuurelle, pitkään astuvalle metsästysratsulle, jollaisia sisämaassa\nkäytetään. Se oli kaikissa tapauksissa liikaa Parson Geddesin\nseitsemäntoista kämmenen leveyttä korkealle kimolle, ja vaikka hän\nturvautuikin irlantilaiseen temppuun -- hän oli näet harvinaisen\ninnostunut urheilija -- juosten kumpujen laelle hevosensa rinnalla,\nei se kuitenkaan hyödyttänyt mitään, ja hänen oli pian pakko luopua\najosta. Jäljellä olivat siis enää vain metsästäjät, ajomies ja Wat\nDanbury, jotka jatkoivat väsymättä matkaansa.\n\nMutta maasto muuttui yhä pahemmaksi ja kukkulat kävivät jyrkemmiksi,\npaksumman kanervikon ja okaisemman viidakon peittämiksi. Hevoset olivat\nkintuillaan alituisesti ja seutu oli täynnä kaniinien kaivamia kuoppia,\nmutta koirat jatkoivat vielä ajoa eivätkä ratsastajat voineet olla\nseuraamatta niitä. Kun he laskeutuivat toista rinnettä, kiipesivät\nkoirat jo toiselle vastakkaiselle, kunnes kaikki näytti leikiltä, jossa\ntoinen kuva kaatuessaan kohottaa toisen pystyyn. Mutta he eivät nähneet\nmilloinkaan vilahdukseltakaan kettua, vaikka he hyvin tiesivätkin,\nettä se saattoi olla vain hyvin vähän matkaa koirien edellä, koska\nne voivat seurata sen jälkiä niin vaivatta. Ja sitten Wat Danbury\nkuuli viereltään kumean jymähdyksen ja katsoessaan taakseen hän näki\norjantappurapensaikossa valkoisen housuparin ja saappaat, jotka\npotkivat hurjasti. Ajomiehen hevonen oli kompastunut ja niin joutui\nhänkin pois pelistä. Danbury ja metsästäjä pysähtyivät hetkiseksi,\nmutta nähdessään miehen nousevan horjuen jaloilleen he kääntyivät ja\nhyppäsivät satulaan kerran vielä.\n\nMetsästäjä Joe Clarke oli mainio ratsastaja, tunnettu viidessä\npiirikunnassa, mutta hän luotti toiseen hevoseensa ja toiset\nhevoset olivat jääneet monta englanninpenikulmaa jälkeen. Kuitenkin\ntämäkin, jolla hän nyt ratsasti, kelpasi vaikka mihin sellaisen\nratsastajan ohjaamana, ja se olikin vielä yhtä hyvässä kunnossa kuin\nlähtiessäänkin. Mutta Wat Danbury voitti sittenkin hänet. Jokainen\naskel lisäsi hänen hyvinvointiaan ja hyväntuulisuuttaan, ja ratsastajan\nmielenlaatu vaikuttaa hyvin paljon hevosenkin mielenlaatuun. Tanakka\npieni hiirakko käytteli suurenmoisesti jänteviä jalkojaan nelistäen\nniinkuin ne olisivat olleet terästä ja norsunluuta lihan ja luun\nasemesta. Wat ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sen voimien loppuvan ja\ntänään hänellä oli niiden koettelemiseen sellainen tilaisuus, jollaista\nhänelle ei ennen ollut koskaan tarjoutunut.\n\nKanervikkorinteiden takana oli laidunmaata, ja useiden englannin\npenikulmien pituisella matkalla jäivät molemmat ratsastajat jälkeen,\nhapuillessaan piiskansa varrella porttien säppejä, mutta pääsivät\njälleen lähemmäksi ajaessaan neliä tasaisia ketoja pitkin. Tämä\nkaikki tapahtui ennen tuon kirotun piikkilangan tuloa maahan. Ennen\nsen käytäntöön tuloa voitiin tavallisesti murtautua pensasaitojenkin\nläpi, ellei hevonen voinut hypätä niiden yli, minkävuoksi ratsastajat\neivät välittäneetkään porteista sen enempää kuin heidän oli pakko.\nSitten he saapuivat eräälle kovalle kujanteelle, missä heidän piti\nhiljentää vauhtia, ja sen jälkeen he kiisivät erään maalaistalon\ntilusten poikki, josta muuan mies huusi kiihkoissaan jotakin heille.\nMutta heillä ei ollut aikaa pysähtyä, koska koirat olivat saapuneet\njollekin kynnökselle, ollen nyt vain parin peltosaran päässä heidän\nedellään. Tämä kynnös kohosi ylöspäin ja hevoset vajosivat vuohisiaan\nmyöten punaiseen pehmeään maahan. Kun he pääsivät laelle, huohottivat\nne raskaasti, mutta ratsastajien edessä oli nyt alaspäin viettävä\nkaunis laakso jonka kautta päästiin eteläisten kumpujen aukeille\nseuduille. Välillä oli kuitenkin muuan männikkö, minne koirat kiisivät\nlaukaten nyt pitkässä mutkaisessa jonossa ja jättäen jälkeensä\ntovereistaan toisen sinne toisen tänne. Ratsastajat voivat nähdä\nnoita valkoisenkirjavia pilkkuja siellä täällä, kun ontuvia elukoita\nluopui ajosta. Mutta puolet niistä jatkoi vielä uupumatta ajoa, vaikka\nmolemmat, sekä vauhti että matka, olivat olleetkin kauhistuttavia --\nkestäen pari kokonaista tuntia pysähtymättä.\n\nMännikössä oli kujanne, tuollainen viheriä, hieman kouruksi painautunut\nura, missä hevonen voi saada viimeisenkin metrin irti itsestään, koska\nmaa tässä on tarpeeksi kovaa suodakseen sille tukevan jalansijan ja\nkuitenkin niin kimmoisaa, että se on sille avuksi. Wat Danbury kiisi\nmetsästäjän rinnalle ja he ratsastivat vierekkäin heidän rautaisten\nkannuksiensa koskettaessa toisiaan ja koirien laukatessa noin sadan\njardin päässä heidän edellään.\n\n'Meillä on nyt ajo käsissämme', sanoi hän.\n\n'Niin, sir, me olemme jo karistaneet kaikki toiset kintereiltämme',\nsanoi vanha Joe Clarke. 'Jos me vain saamme tuon ketun hengiltä,\nkannattaa meidän nylkeä ja täyttää se, sillä se on varmasti harvinainen\neläin.'\n\n'En ole milloinkaan elämässäni ollut mukana näin nopeassa ajossa!'\nhuudahti Danbury.\n\n'En minäkään ja se merkitsee sentään jotakin', sanoi vanha metsästäjä.\n'Minua kummastuttaa kuitenkin enimmän se, ettemme vielä kertaakaan ole\nsaaneet otusta näkyviimme. Sen täytyy jättää hämmästyttävän voimakas\ntuoksu jälkeensä, koska nuo koirat voivat seurata sen jälkiä noin,\nmutta meistä ei silti kumpikaan ole nähnyt sitä, vaikka me joskus\nolemme voineet nähdä puolen englannin penikulman päähän eteemme.'\n\n'Me saamme luullakseni nähdä sen hyvinkin pian', sanoi Danbury lisäten\nmielessään: 'Minä ainakin', koska metsästäjän hevonen huohotti\nnelistäessään ja valkoista vaahtoa tippui siitä kuin pesuammeen\nlaidoilta.\n\nHe olivat seuranneet koiria eräälle sivukujanteelle, joka poikkesi\nsyrjään päätieltä, ja sekin jakautui vielä kapeammiksi poluiksi,\nmissä oksat löivät heitä kasvoihin heidän ratsastaessaan, eikä siellä\nollut tilaa muuta kuin yhdelle hevoselle kerrallaan. Wat Danbury\nryhtyi johtamaan kuullen metsästäjän hevosen laukkaavan raskaasti\ntakanaan, hänen omankin hevosensa kiitäessä eteenpäin raskaammasti\nkuin alussa. Se totteli kuitenkin hänen piiskaansa tahi kannuksiaan ja\nWat tunsi sillä vielä olevan jäljellä varavoimia, joihin hän lopussa\nvoi turvautua. Ja sitten hän kohotti katsettaan nähden edessään kapean\npolun päässä jykevän veräjän. Polkua reunustivat molemmin puolin\njäykät, nuoret vesat niin tiheästi, että niiden läpi oli mahdotonta\ntunkeutua. Koirat laukkasivat jo veräjän toisella puolella olevalla\nniityllä ja metsästäjien oli pakko joko hyppäyttää hevosensa tuon\nveräjän yli tahi kadottaa koirat näkyvistään, sillä vauhti oli liian\nkova satulasta laskeutumiseen.\n\nNo niin. Wat Danbury ei ollut sellainen mies, että hän olisi väistynyt,\nja hän karautti estettä kohti täyttä vauhtia kuin mies, joka tietää\ntehtävänsä. Hevonen nousi suurenmoisesti sille, satutti kovasti\nsiihen etukavionsa, pudisti ratsastajansa häväisilleen, pääsi jälleen\ntasapainoon ja oli yli. Wat oli tuskin ehtinyt päästä takaisin\nsatulaansa, kun hän kuuli takaansa sellaista kolinaa kuin halkopino\nolisi kaatunut. Siellä oli ylimmäinen aidas kappaleina, hevonen\nvatsallaan ja metsästäjä käsillään ja polvillaan noin kuuden jardin\npäässä hevosesta. Wat pysähdytti hetkiseksi ratsunsa, sillä toisen\nputoaminen oli ollut varmasti tuhoisa. Mutta hän näkikin vanhan Joen\nponnahtavan jaloilleen ja tarttuvan hevosensa suitsiin. Hevonen nousi\nhorjuen seisoalleen, mutta samalla kun se laski etujalkansa maahan,\nWat huomasi sen pahoin loukkautuneen -- sen olkapää oli nyrjähtänyt\nja sen parantuminen veisi ainakin kuusi viikkoa. Hän ei voinut\nmitenkään auttaa, ja Joe huusikin jo hänelle, ettei hän päästäisi\nkoiria näkyvistään. Senvuoksi hän lähtikin jatkamaan ajoa ollen nyt\nkoko seurueesta ainoa siihen kykenevä mies. Kun mies joutuu sellaiseen\ntilanteeseen, voi hän luopua koko ajosta, koska hän jo silloin on\nsaanut nauttia kyllikseen siitä, mitä se on voinut tarjota. Muistan\nerään kerran, kun olin kuninkaallisten rakuunain mukana -- mutta minä\nkerron sen jutun teille joskus toiste.\n\nKoirat, ne, jotka enää jatkoivat ajoa, olivat päässeet hieman edelle\nsillä aikaa, mutta hän näki kuitenkin ne selvästi alhaalla laaksossa.\nHänen hevosensakin näytti aivan kuin ylpeilevän siitä, että se oli\nainoa jäljelläoleva koko joukosta, sillä se nelisti vielä harvinaisen\nkevyesti heitellen päätään mennessään. Ajo jatkui parin englannin\npenikulman pituudelta erään kukkulan viheriöitä rinteitä ja sitten\nalas muuatta kivistä, syvälle uurtautunutta kujannetta pitkin, missä\nhevonen kompasteli ja oli vähällä kaatua. Seurasi sitten hyppy viiden\njalan levyisen puron yli, tunkeutuminen muutaman pähkinäpensaikon läpi,\ntoinen vaikeasti kuljettava palanen kyntömaata, parin portin avaaminen\nja vihdoin taaempana sijaitsevat viheriät kummut. 'No niin', sanoi\nDanbury itsekseen, 'haluan nähdä tuon ketun hyppäävän syrjään tahi\nhukkuvan, sillä tämän paikan ja rantaa reunustavien kalkkikallioiden\nvälillä ei ole minkäänlaisia esteitä.'\n\nMutta hän erehtyi siinä, kuten hän hetkisen kuluttua huomasikin. Sen\nseudun kaikkien kumpujen välisissä syvänteissä on kuusi-istutuksia,\njoista muutamissa puut ovat kasvaneet melko suuriksi. Niitä ei voida\nhuomata, ennenkuin päästään niiden syvänteiden reunalle, missä ne\nkasvavat. Danbury lasketteli kovaa neliä kapean, pehmeän nurmikon\npoikki saapuen erään tuollaisen syvänteen laidalle, ja siellä oli\nhänellä tumma metsä sekä edessään että takanaan. Koiria ei ollut enää\nkuin noin tusinan verran ja ne olivat juuri häviämäisillään näkyvistä\npuiden väliin. Auringonvalo loisti suoraan pitkille oliivinviheriöille\nrinteille, jotka mutkittelivat alaspäin tuota metsää kohti. Danbury,\njolla oli yhtä terävät silmät kuin haukalla, kohdisti katseensa\nsuurelle lakeudelle, näkemättä kuitenkaan siellä mitään liikkuvaa\nesinettä. Hän tiesi silloin varmasti päässeensä hyvin lähelle ajon\nloppua, sillä kettu oli joko pujahtanut johonkin luolaan metsässä tahi\nolivat koirat aivan sen kintereillä. Tammakin näkyi tietävän, mitä tuo\nsuuri autio tasanko merkitsi, sillä se paransi vauhtiaan, ja muutamia\nminuutteja jälkeenpäin Danbury ajoi neliä metsään.\n\nHän oli tullut kirkkaasta auringonpaisteesta, mutta puut oli istutettu\nniin tiheään ja niiden juurilla oli niin varjoisaa, että hän tuskin voi\nnähdä oikealle ja vasemmalle siltä kapealta polulta, jota pitkin hän\nratsasti. Tehän tiedätte, kuinka juhlallinen, kalmistomainen paikka\ntuollainen kuusikko on. Luulen sen johtuvan alusmetsän puutteesta ja\nsiitä, etteivät puiden oksat siellä heilahtele milloinkaan. Kaikissa\ntapauksissa karmi jonkinlainen väristys äkkiä Wat Danburyn selkää\nja hänen mieleensä juolahti, että tässä ajossa oli ollut muutamia\nsangen kummallisia erityiskohtia -- esimerkiksi sen pituus ja suora\nsuunta ja se tosiseikka, ettei kukaan ajon alusta saakka ollut\nnähnyt otusta vilahdukseltakaan. Muutamat naurettavat jutut, joita\noli ollut liikkeellä seudulla kettujen kuninkaasta, jonkinlaisesta\nkummitusketusta, joka oli kuulemma niin nopea, että se voi jättää\njälkeensä kaikki koirat, ja niin vihainen, etteivät metsästäjät voineet\ntehdä sille mitään, vaikka he olisivat saaneetkin sen kiinni, palasivat\näkkiä hänen mieleensä, näyttämättä lainkaan enää niin naurettavilta\ntässä synkässä kuusikossa, kuin silloin, jolloin tarina oli kerrottu\nviinilasien ja sikarien ääressä. Hermostuneisuus, joka oli vaivannut\nhäntä aamulla ja josta hän oli jo toivonut päässeensä, sai hänet\njälleen valtoihinsa musertavalla voimalla. Hän oli ollut niin ylpeä\nsaadessaan olla yksinään ja kuitenkin hän olisi nyt antanut mielellään\nkymmenen puntaa, jos hän vain olisi nähnyt Joe Clarken tutut kasvot\nvierellään. Ja sitten juuri sillä hetkellä kajahti metsän kaikkein\ntiheimmästä osasta niin hurja haukunta, ettei hän ollut kuullut sen\nvertaista milloinkaan elämässään. Koirat olivat saaneet ketun kiinni.\n\nNo niin, te tiedätte tahi teidän pitäisi ainakin tietää, mikä miehen\nvelvollisuus sellaisessa tilanteessa on. Teidän pitää toimia ajajana,\nmetsästäjänä ja kaikkena muunakin, jos te vain olette ensimmäinen mies\npaikalla. Teidän on mentävä koirien joukkoon, hätistettävä ne pois\nja varottava, ettei saaliin häntää eikä käpäliä vahingoiteta. Wat\nDanbury tiesi luonnollisesti tuon kaiken ja hän koettikin pakottaa\ntammaansa menemään puiden välitse paikalle, mistä tuo hirveä ulvonta\nja kiljunta kuului, mutta metsä oli niin tiheä, että ratsastaminen\nsen läpi oli mahdotonta. Hän hyppäsi senvuoksi satulasta, jätti\ntamman siihen paikkaan ja murtautui läpi suinpäin, metsästysruoska\nvalmiina olkapäällään. Mutta juostessaan hän tunsi, kuinka kylmät\nväreet karmivat hänen selkäänsä. Hän oli kuullut koirien saavan ketun\nkiinni monta kertaa ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan ennen kuullut\nsellaista meteliä kuin nyt. Koirat eivät näet ulvoneet riemusta,\nvaan pelosta. Silloin tällöin kantautui hänen korviinsa kimeätä,\nsairaalloisen pelon aiheuttamaa vinguntaa. Pidättäen henkeään hän\njuoksi, murtautui välillä olevan tiheikön läpi ja pääsi eräälle\npienelle aukeamalle, minkä toiseen päähän, muutaman sotkeutuneen\norjantappurapensaikon ympärille, kaikki koirat olivat kokoutuneet.\n\nKun hän ensi kerran näki ne, seisoivat ne puoliympyrässä tuon pensaikon\nvieressä karvat pystyssä ja hampaat irvissä. Pensaikon vieressä lepäsi\nmuuan niistä kurkku aukirevittynä ja verissään. Wat tuli juosten\naukeamalle ja nähdessään hänet saivat koirat uutta rohkeutta ja muuan\nniistä hyökkäsi muristen pensaikkoon. Mutta samassa silmänräpäyksessä\nmuuan aasin kokoinen elukka, jolla oli suuri harmaa pää, luonnottomasti\nkimaltelevat torahampaat ja kapea ketun kuono, työntyi esille oksien\nvälistä. Koira lensi monta jalkaa ilmaan ja putosi ulvahtaen takaisin\npensaikkoon. Sitten kuului sieltä sellainen läjähdys kuin rotan pyydys\nolisi lauennut, jolloin ulvonta koveni kiljumiseksi ja äkkiä lakkasi.\n\nDanbury oli odottanut hulluuden merkkien ilmestymistä koko päivän ja\nnyt hän oli nähnyt ainakin yhden. Hän katsahti kerran vielä tiheikköön,\nnäki punaisen silmäparin tuijottavan sieltä ja lähti käpälämäkeen\npäätäpahkaa. Senhän voi kyllä lukea ohimeneväksi harhanäyksi, mutta\nvoihan se olla jatkuvaa hulluuttakin, josta lääkärikin oli puhunut,\nminkä vuoksi olikin parasta lähteä heti kotiin, vuoteeseen ja rauhaan,\nja toivoa parasta. Hän unhotti koirat, ajon ja kaiken muunkin\ntoivottomassa pelossaan, että hän ehkä menettää järkensä. Hän hyppäsi\ntammansa selkään, ratsasti hurjasti kumpujen yli ja pysähtyi vasta\nhuomattuaan saapuneensa jollekin maalaisasemalle. Sinne hän jätti\ntammansa erääseen ravintolaan ja matkusti kotiinsa niin nopeasti kuin\nhöyry vain voi hänet kuljettaa. Oli jo ilta, ennenkuin hän pääsi\nperille vapisten pelosta ja luullen näkevänsä nuo punaiset silmät ja\nvillit hampaat jokaisessa käänteessä. Hän meni suoraan vuoteeseen ja\nlähetti sanan tohtori Middletonille.\n\n'Minä olen joutunut niiden uhriksi, tohtori', sanoi hän. 'Ne\nesiintyivät aivan siinä muodossa kuin te sanoittekin: kummallisina\nnäköhäiriöinä, eläiminä ja muina sellaisina. Pyydän teitä nyt\npelastamaan järkeni.'\n\nLääkäri kuunteli hänen tarinaansa vakavasti levottomana.\n\n'Tämä kuulostaa hyvin selvältä tapaukselta', sanoi hän. 'Teidän täytyy\nmuistaa se koko ikänne.'\n\n'Ei tippaakaan enää milloinkaan, jos vain vielä pelastun tästä!'\nhuudahti Wat Danbury.\n\n'No niin, hyvä mies, jos vain aiotte pitää lupauksenne, voi näky ehkä\nmuuttua valepukuun pukeutuneeksi siunaukseksi. Mutta tällaisissa\ntapauksissa on vaikeus juuri siinä, että on saatava selville, missä\ntosiseikat loppuvat ja mistä mielikuvitus alkaa. Katsokaahan nyt,\ntämä kuulostaa aivan siltä kuin tässä olisi kysymys useammista\nnäköhäiriöistä. Niitä on ollut monta. Kuolleet koirat, esimerkiksi,\nmuodostavat varmasti sellaisen yhtä hyvin kuin pensaikossa piilevä\nelukkakin.'\n\n'Näin sen kaiken yhtä selvästi kuin teidätkin nyt.'\n\n'Tällaisen juoppohulluuden luonteenomaisiin piirteihin kuuluu sekin,\nettä näkemykset ovat todellisuuttakin selvempiä. Ihmettelen juuri nyt,\noliko koko ajokin tuollaista luulottelua.'\n\nWat Danbury viittasi metsästyssaappaisiinsa, jotka vielä lojuivat\nlattialla parin piirikunnan pölyn ja loan tahraamina.\n\n'Hm! Tämä näyttää hyvin todelliselta sittenkin Epäilemättä te heikossa\ntilassanne ponnistitte voimianne liiaksi ja jouduitte sen vuoksi\ntämän kohtauksen uhriksi. No niin, mikä sitten syy lienee ollutkin,\non hoitotapa kuitenkin selvä. Teidän pitää ottaa sitä rauhoittavaa\nlääkettä, jota minä lähetän teille, ja me panemme illalla pari\niilimatoa ohimoillenne estääksemme veren tunkeutumista aivoihin.'\n\nWat Danbury vietti sen yön heittelehtimällä vuoteessaan ja\najattelemalla, kuinka herkkä ruumiimme koneisto on, ja miettimällä,\nkuinka tyhmää on tehdä kepposia tälle koneelle, joka niin helposti\njoutuu epäkuntoon ja jota on sitten niin vaikea korjata. Ja hän toisti\nvalaansa toistamistaan vannoen tämän ensimmäisen läksyn saavan jäädä\nviimeiseksikin ja että hän tästä alkaen eteenpäin muuttuisi raittiiksi,\nuutterasti työskenteleväksi maanviljelijäksi, kuten hänen isänsä\noli ollut ennen häntä. Niin hän lepäsi heittelehtien vuoteellaan ja\nvieläkin katuvaisena, kun hänen ovensa lensi auki aamulla ja tohtori\nhyökkäsi huoneeseen sanomalehti kädessään.\n\n'Hyvä mies!' huudahti hän, 'pyydän teiltä tuhannesti anteeksi. Te\nolette piirikunnan suurin kuvittelija ja pölkkypää. Kuunnelkaahan\ntätä.' Ja hän istuutui vuoteen laidalle, silitti lehden suoraksi\npolvellaan ja alkoi lukea.\n\nUutisen otsake kuului: 'Ascomben koirille tapahtunut onnettomuus',\nja siinä kerrottiin, kuinka neljä koiraa oli löydetty eteläisiltä\nkummuilta, Wintonin kuusikosta, hirveästi raadeltuina ja revittyinä.\nAjo oli ollut niin vakavaa laatua, että puolet koirista olivat\ntulleet raajarikkoisiksi, mutta nuo neljä löydettyä koiraa olivat\nolleet aivan kuolleita, vaikka syytä niiden kummallisiin vammoihin\nei vielä tiedettykään. 'Tästä näette nyt', sanoi lääkäri kohottaen\nkatseensa, 'minun olleen väärässä siinä, että luin kuolleet koiratkin\nnäköhäiriöiden joukkoon.'\n\n'Mutta entä syy?' huudahti Wat.\n\n'No niin, me voimme luullakseni arvata syyn muutamasta uutisesta,\njoka on pantu lehteen juuri sen painoon mennessä. Myöhään eilen\nillalla huomasi Hastingista itään päin sijaitsevan maatalon omistaja,\nherra Brown, jonkun eläimen, jota hän kuvitteli suunnattoman\nsuureksi koiraksi, ahdistavan hänen lampaitaan. Hän ampui elukan,\njoka osoittautui harmaaksi siperialaiseksi sudeksi tuota lajia, jota\nsanotaan _Lupus giganticukseksi_. Sen luullaan päässeen karkuun\njostakin kiertävästä eläinnäyttelystä'.\"\n\nTällainen oli juttu, hyvät herrat, mutta Wat Danbury pysyi hyvässä\npäätöksessään, koska hänen tuntemansa pelko haihdutti häneltä kaiken\nhalun antautua moiseen vaaraan enää. Nykyään hän ei enää koske\nmihinkään sen väkevämpään kuin sitroonamehuun -- hän ei ainakaan ole\nkajonnut väkeviin ennen poistumistaan maan tästä osasta, mistä tulee\nkuluneeksi viisi vuotta ensi Marian päivänä.\n\n\n\n\nHARHAILIJA VUODELTA '15\n\n\nOli synkkä lokakuun aamu. Raskaat, vyöryvät sumupilvet ajelehtivat\nmatalalla Woolwichin talojen märkien, harmaiden kattojen yli. Pitkillä,\ntiilirakennusten reunustamilla kaduilla oli kaikki tahraista, likaista\nja ilotonta. Asevaraston korkeista rakennuksista kuului monien pyörien\nsurinaa, painojen kumeita kolahduksia ja inhimillisen työskentelyn\naiheuttamaa humua ja melskettä. Taampana työmiesten savun mustaamat\nja rumat asunnot sijaitsivat sädemäisesti kapenevien teiden ja kokoon\nkutistuvien seinien poistuvassa perspektiivissä.\n\nKaduilla oli vain muutamia ihmisiä, koska tuo suuri savua tupruttava\nhirviö, joka imi itseensä kaupungin kaiken voiman, oli niellyt kitaansa\naamun koittaessa kaikki työmiehet, oksentaakseen ne pois taasen illalla\nväsyneinä ja työn likaamina. Tanakoita naisia, joilla oli paksut\npunaiset käsivarret ja yllään likaiset esiliinat, seisoi vaalenneilla\nportailla nojautuen luutiinsa ja huutaen aamutervehdyksiään kadun yli\ntoisilleen. Muuan oli koonnut pienen ryhmän juorusiskoja ympärilleen\nja puhui äänekkäästi, kuuntelijain säestäessä hänen huomautuksiaan\npienillä kimeillä naurunremahduksilla.\n\n\"Tarpeeksi vanha tietääkseen huutia!\" huusi hän vastaukseksi jonkun\nkuuntelijan huudahdukseen. \"Kuinkako vanha hän on? Taivas varjelkoon,\nniinkuin minä sen nyt tietäisin!\"\n\n\"No, sitä ei nyt ole niin vaikea laskea\", sanoi muuan teräväkasvoinen\nkalpea nainen, jolla oli vesisiniset silmät. \"Hän on ollut mukana\nWaterloon taistelussa ja voi todistaa sen eläkkeellään ja saamallaan\nmitalilla.\"\n\n\"Siitä on kulunut jo hirmuisen pitkälti aikaa\", huomautti kolmas. \"Se\ntapahtui ennen minun syntymääni.\"\n\n\"Taistelu tapahtui vuonna '15\", huusi muuan nuorempi nainen, joka oli\nnojautunut seinään ja hymyili nyt ylimielisesti suurempien tietojensa\njohdosta. \"Bill sanoi sen minulle viime sunnuntaina minun kertoessani\nhänelle vanhasta isä Brewsteristä.\"\n\n\"Ja jos me nyt otaksumme hänen puhuneen totta, neiti Simpson, niin\nkuinka kauan siitä jo on?\"\n\n\"Nyt leikataan vuosiluku '81\", sanoi alkuperäinen puhuja laskien vuosia\nsierottuneilla punaisilla sormillaan, \"ja silloin '15. Kymmenen ja\nkymmenen ja kymmenen ja kymmenen ja kymmenen -- kas niin, siitä on\nkulunut vain kuusiseitsemättä vuotta, joten hän ei sentään olekaan niin\nvanha.\"\n\n\"Mutta hän ei ollut vastasyntynyt lapsi ottaessaan osaa tuohon\ntaisteluun, te hölmöt!\" huudahti nuori nainen nauraen. \"Jos nyt\notaksutaan hänen silloin olleen kahdenkymmenen vuoden ikäisen, olisi\nhän nyt vähintään kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha.\"\n\n\"Ja niin hän onkin -- päivälleen\", huusivat useat.\n\n\"Mutta minä olen saanut jo kylläni kaikesta\", huomautti kookas nainen\nsynkästi. \"Ellei hänen nuori veljensätytär tahi veljenpojantytär tahi\nmikä hän sitten lieneekään saavu tänään, lähden minä tieheni, ja hän\nsaa hakea jonkun toisen apulaisekseen. Oma koti ensisijalle, sanon\nminä.\"\n\n\"Eikö hän sitten ole rauhallinen, neiti Simpson?\" kysyi nuorin joukosta.\n\n\"Kuunnelkaa häntä nyt\", vastasi neiti kohottaen vähän kättään ja\nkääntäen päätään hieman sivulle avonaista ovea kohti. Yläkerrasta\nkuului laahaavia ja liukuvia askelia ja äänekästä koputusta. \"Siellä\nhän laahustelee edestakaisin suorittaen muka vahtipalvelustaan, kuten\nhän sanoo. Puolet öistä hän tekee tuota samaa, tuo naurettava vanha\nrähjä. Tänä aamuna koputti hän jo kello kuuden aikana oveeni. 'Vahti\nreilaan!' huusi hän lisäten siihen paljon muutakin pötyä, josta en\nsaanut selvää. Kun sitten otetaan huomioon hänen yskänsä, rykimisensä\nja sylkemisensä, ei nukkumisesta ole puhettakaan. Kuunnelkaa häntä nyt!\"\n\n\"Neiti Simpson! Neiti Simpson!\" huusi muuan särkynyt ja äreä ääni\nylhäältä.\n\n\"Siellä hän on!\" huudahti tyttö nyökäyttäen päätään riemuitsevasti.\n\"Nyt hän on saanut päähänsä jotakin pahennusta herättävää. Mitä nyt,\nherra Brewster?\"\n\n\"Haluan aamuannokseni, neiti Simpson.\"\n\n\"Se on melkein heti valmis, herra Brewster.\"\n\n\"Siunatkoon sentään, eikö hän huudakin kuin lapsi rintaa?\" sanoi nuori\nnainen.\n\n\"Minusta, tuntuu joskus aivan siltä kuin voisin pudistella hänen vanhan\nluurankonsa hajalle!\" huusi neiti Simpson vihaisesti. \"Mutta kuka tulee\njakamaan neljän pennyn pullon kanssani?\"\n\nKoko seurue oli jo lähtemäisillään kapakkaan, kun muuan nuori tyttö\ntuli kadun poikki ja kosketti arasti taloudenhoitajattaren käsivarteen.\n\"Luullakseni tämä talo on N:o 56 Arsenal-kadun varrella\", sanoi hän.\n\"Voitteko te sanoa minulle, asuuko tässä eräs herra Brewster?\"\n\nTaloudenhoitajatar katsoi arvostelevasti tulijaan. Tyttö oli noin\nkaksikymmenvuotias, leveäkasvoinen, miellyttävän näköinen nainen\npystynenineen ja suurine rehellisine harmaine silmineen. Hänen\nkarttuunipukunsa, olkihattunsa räikeänvärisine unikkokimppuineen, ja\nkääry, jota hän kantoi, toivat kaikki mukanaan tuulahduksen maaseudulta.\n\n\"Te kai olette Norah Brewster, luullakseni?\" sanoi neiti Simpson\nmittaillen häntä päästä jalkoihin asti melko vihamielisellä katseella.\n\n\"Kyllä. Olen tullut hoitamaan isosetääni Gregorya.\"\n\n\"Ja hyvän työn siinä teettekin\", huudahti taloudenhoitajatar\nkeikauttaen päätään. \"On jo aikakin, että joku hänen omista\nsukulaisistaan ryhtyy siihen hommaan, sillä minä olen saanut siitä\njo tarpeekseni. Koska te nyt kerran olette tullut, nuori nainen,\nniin menkää sisään ja olkaa kuin kotonanne. Rasiassa on teetä ja\nkeittiöpöydän lautashyllyllä liikkiötä. Vanhus hyökkää pian teidän\nkimppuunne, ellette te vie äkkiä hänelle hänen aamiaistaan. Lähetän\nnoutamaan tavarani illalla.\"\n\nJa nyökäyttäen päätään maleksi hän tiehensä juorutovereineen kapakkaan\npäin.\n\nJäätyään näin omiin hoteisiinsa maalaistyttö meni julkipuolen\nhuoneeseen riisuen yltään hattunsa ja päällystakkansa. Asunto oli\nmatalanpuoleinen räiskyvine takkavalkeineen, jonka liekeissä pieni\nkuparikattila kiehua porisi iloisesti. Likainen liina peitti puolet\npöydästä, jolle oli pantu tyhjä ruskea teekannu, leipämöhkäleitä\nja muutamia yksinkertaisia saviastioita. Noran Brewster katseli\nnopeasti ympärilleen ryhtyen siinä silmänräpäyksessä täyttämään\nuusia velvollisuuksiaan. Ennenkuin viisi minuuttia oli kulunut, oli\ntee valmista, pari liikkiöviipaletta paistua rätisi pannussa, pöytä\noli uudestaan katettu, ruskeiden jäykkien huonekalujen suojusliinat\nsuoristettu ja koko huone järjestetty mukavamman ja sievemmän\nnäköiseksi. Tehtyään sen hän katseli uteliaasti seinällä riippuvia\npainotuotteita. Takan yläpuolelle naulattu pienen nelikulmaisen\nlaatikon pohjapuoli ja siihen kiinnitetty punaisesta nauhankappaleesta\nriippuva mitali kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Sen alle oli\nliimattu muuan sanomalehtileikkele. Tyttö nousi varpailleen nojautuen\nsormillaan uuninreunustan laitaan ja kurottaen kaulaansa nähdäkseen sen\nparemmin, samalla kuin hän vilkaisi silloin tällöin liikkiöviipaleihin,\njotka kiehuivat ja rätisivät hiilloksella. Leikkele oli ajan\nkellastuttama ja siihen oli painettu:\n\n    \"Tiistaina saatiin katsella mielenkiintoista toimitusta kolmannen\n    kaartin rykmentin parakkien edustalla, kun kruununprinssin,\n    lordi Hillin, lordi Saltounin ja seurueen, jossa oli yhtä paljon\n    kauneutta kuin arvoakin, läsnäollessa ojennettiin kapteeni\n    Haldanen sivustakomppanian korpraalille, Gregory Brewsterille,\n    erityinen mitali hänen äskettäin Alankomailla tapahtuneessa\n    taistelussa osoittamansa urhoollisuuden tunnustukseksi.\n    Olemme kuulleet, että tuona ikuisesti muistettavana kesäkuun\n    kahdeksantenatoista päivänä piti kolmannen kaartin rykmentin\n    ja kyrassierien neljä komppaniaa everstien Maitlandin ja\n    Byngin johdolla hallussaan englantilaisten oikealla sivustalla\n    sijaitsevaa strateegisesti tärkeää Hougoumontin maataloa. Mutta\n    taistelun kriitillisimmällä hetkellä huomasivat joukot ruutinsa\n    loppuvan. Nähtyään, että kenraalit Foy ja Jerome Buonaparte\n    kokosivat jälleen joukkojaan hyökkäykseen asemaa vastaan,\n    eversti Byng lähetti korpraali Brewsterin rintaman selkäpuolelle\n    kiiruhtamaan vara-ampuvarojen lähettämistä. Brewster kohtasikin\n    pari nassaulaisen divisionan ampumatarvevaunua ja onnistuikin\n    uhattuaan ajajia musketillaan taivuttamaan heidät viemään\n    ruutinsa Hougoumontiin. Hänen poissaollessaan olivat kuitenkin\n    ranskalaisen haupitsipatterin ampumat luodit sytyttäneet\n    asemaa ympäröivät pensasaidat tuleen, minkävuoksi täysinäisten\n    ruutivankkurien ohjaaminen niiden keskitse muuttui mitä\n    vaarallisimmaksi yritykseksi. Ensimmäiset vaunut räjähtivätkin\n    silpoen ajajan kappaleiksi. Säikähtäen toverinsa kohtaloa\n    toinen ajaja käänsi hevosensa, mutta korpraali Brewster\n    hypättyään hänen istuimelleen heitti miehen maahan ja pakottaen\n    vankkureita vetävät hevoset kiitämään liekkien läpi onnistui\n    pääsemään toveriensa luo vahingoittumatta. Tämä sankarityö\n    edisti suoranaisesti englantilaisten aseiden voittoa, sillä\n    ruuditta olisi Hougoumontin puolustaminen käynyt mahdottomaksi.\n    Wellingtonin herttua on sanonutkin usein, että jos vain\n    Hougoumont ja La Haye Sainte olisivat joutuneet vihollisen\n    käsiin, olisi hänen ollut mahdotonta pitää puoliaan. Eläköön\n    urhoollinen Brewster kauan saadakseen pitää hallussaan mitalia,\n    jonka hän sankariteollaan hankki itselleen, ja muistellakseen\n    ylpeydellä päivää, jolloin hän toveriensa nähden sai ottaa\n    vastaan ansaitsemansa palkinnon valtakunnan ensimmäisen\n    gentlemannin kunnioitettavista käsistä.\"\n\nTämän vanhan leikkeleen lukeminen lisäsi vain sitä tytön tuntemaa\nkunnioitusta, jota hän oli aina osoittanut sotaisille sukulaisilleen.\nAina hänen lapsuudestaan saakka setä oli ollut hänen sankarinsa,\nja hän muisti, kuinka hänen isällään oli ollut tapana puhua sedän\nurhoollisuudesta ja voimista, kuinka setä voi tappaa mullikan nyrkkinsä\niskulla ja kantaa lihavan lampaan kummassakin kainalossaan. Tyttö ei\nkyllä ollut nähnyt häntä milloinkaan, mutta muuan kömpelö piirros, joka\nkuvasi rehellisen näköistä, rotevaa, suurta karhunnahkalakkia käyttävää\nmiestä, muistui aina hänen mieleensä, kun hän vain ajatteli häntä.\n\nHän tuijotti vielä ruskeaan mitaliin ja arvaili, mitä sen laitaan\nkaiverretut sanat _\"Dulce et decorum est\"_ mahtoivat merkitäkään,\nkun portailta alkoi kuulua nopeaa kolinaa ja laahustavia askelia, ja\nhetkisen kuluttua seisoi ovella juuri tuo sama mies, joka niin usein\noli ollut hänen ajatuksissaan.\n\nMutta voiko tämä vanhus todellakin olla hän? Missä oli hänen sotainen\nryhtinsä, leimahtelevat silmänsä ja sotilaalliset kasvonsa, joita\ntyttö oli koettanut kuvailla mielessään? Tuolla oviaukossa seisoi\nkumarainen, laiha, suuri ja ryppyinen vanhus kyhmyisine käsineen ja\nlaahustavine heikkoine jalkoineen. Tuuhea, untuvanpehmeä valkoinen\ntukka, punasuoninen nenä, tuuheat kulmakarvat ja epämääräisesti kysyvät\nvesisiniset silmät olivat yksityiskohtia, joihin tytön katse kiintyi.\n\nVanhus nojautui keppiinsä, hänen hartiainsa kohoillessa ja laskeutuessa\nkorahtelevan hengityksen tahdissa.\n\n\"Tahdon aamuannokseni\", sanoi hän vaikeroiden, laahustaen tuoliaan\nkohti. \"Kylmä nipistelee minua niin hirveästi ilman sitä. Katso\nsormiani.\"\n\nHän ojensi muodottomat kätensä, jotka olivat aivan sinertävät ja\nryppyiset suurine, korkealle kohoavine kyhmyineen.\n\n\"Se onkin jo melkein valmis\", vastasi tyttö katsellen häneen\nihmettelevin silmin. \"Ettekö te tiedä, kuka minä olen, isosetä? Olen\nNorah Brewster, Withamista.\"\n\n\"Huone on lämmin\", mumisi vanhus heilutellen ruumistaan edestakaisin\ntuolissaan. \"Ja ryyppykin on lämmin ja liemessä on lihaa, mutta onko\nminulle varattu kupillista teetä? Minkä sinä sanoitkaan nimeksesi?\"\n\n\"Olen Norah Brewster.\"\n\n\"Sinä saat puhua kovemmin, tyttöseni. Minusta kuulostaa aivan siltä\nkuin ihmiset puhuisivat nykyään paljon hiljempaa kuin ennen.\"\n\n\"Minä olen Norah Brewster, setä. Olen teidän veljenne pojan tytär ja\nolen saapunut tänne Essexistä asuakseni teidän luonanne.\"\n\n\"Sinä olet siis Jarge-veljen tytär! Hyvänen aika sentään, kun\najattelen, että pienellä Jargellakin on jo tytär!\"\n\nHän nauraa hihitti käheästi itsekseen ja hänen kurkkunsa pitkät sitkeät\njänteet venyivät ja tärähtelivät.\n\n\"Olen teidän veljenne, Georgen, pojantytär\", sanoi tyttö kääntyessään\nkatsomaan liikkiöviipaleita.\n\n\"Siunatkoon, kuinka hauska poika pieni Jarge olikaan!\" jatkoi vanhus.\n\"Koira vieköön, häntä ei voitu niinkään helposti pettää. Kun minä\nlähdin rintamalle, lahjoitin hänelle sonnivasikan. Sinä olet kai\nkuullut hänen puhuvan siitä?\"\n\n\"Hyvänen aika, isoisä, Georgehan on ollut jo kuolleena parikymmentä\nvuotta!\" sanoi tyttö kaataen vanhukselle teetä.\n\n\"No niin, vasikka oli kaunis ja hyvärotuinen, koira vieköön! Mutta\nminulla on kylmä, ellen saa annostani. Huone on hyvä, kuten ryyppykin,\nmutta minä haluan yhtä mielelläni teetä kuin jotakin muutakin.\"\n\nHän hengitti raskaasti syödessään ruokaansa.\n\n\"Sinä olet saanut matkustaa melkoisen matkan\", sanoi hän vihdoin.\n\"Postivaunut lähtivät varmaankin jo eilen illalla?\"\n\n\"Mitkä niin, setä?\"\n\n\"Vaunut, joissa sinä olet tullut tänne.\"\n\n\"Eivät, minä tulin aamujunassa.\"\n\n\"Hyvänen aika, ajatella nyt sitä! Sinä et siis pelkää noita\nnykyaikaisia vehkeitä. Ajatella nyt, että sinä olet saapunut tänne\njunassa! Mitähän tästä maailmasta vielä tuleekaan?\"\n\nNyt seurasi muutamia minuutteja kestävä väliaika. Norah istui\nsekoittaen teetään ja katsoen sivulta toverinsa sinertäviä huulia ja\npureksivia leukoja.\n\n\"Teidän on täytynyt nähdä paljon elämää, setä\", sanoi hän. \"Tuo kulunut\naika tuntuu kai teistä äärettömän pitkältä?\"\n\n\"Eipä niinkään! Eipä niinkään! Täytän ensi kynttelinmessunpäivänä\nyhdeksänkymmentä vuotta, mutta rintamalle lähdöstäni tuntuu kuluneen\nvain vähän aikaa. Ja tuo taistelu; sehän olisi vallan hyvin voinut olla\neilenkin. Tunnen vieläkin palaneen ruudin hajua nenässäni. Ah, mutta\ntämä annospa lisäsi voimiani!\"\n\nHän ei todellakaan enää näyttänyt niin väsyneeltä eikä riutuneelta kuin\ntytön nähdessä hänet ensi kerran. Hänen kasvonsa olivat punakat ja\nselkänsä suorempi.\n\n\"Oletko sinä lukenut tuon?\" kysyi hän nyökäyttäen päätään leikkelettä\nkohti.\n\n\"Kyllä, setä, ja luulen sinun olevan hyvin ylpeän siitä.\"\n\n\"Ah, kuinka suurenmoinen se päivä olikaan minulle! Suurenmoinen!\nHallitsija oli siellä ja paljon muitakin kuuluisia henkilöitä. 'Armeija\non ylpeä teistä', sanoi hän. 'Ja minä olen ylpeä armeijasta', sanoin\nminä. 'Kirotun hyvästi vastattu', sanoi hän lordi Hillille ja molemmat\npurskahtivat nauruun. Mutta miksi sinä katselet kadulle ikkunasta?\"\n\n\"Ah, setä, tuolta lähestyy komppania sotilaita soittokuntineen!\"\n\n\"Komppaniako? Missä ovat silmälasini? Hyvänen aika, mutta minäkin\nkuulen soiton aivan selvästi. Tuossa tulevat pioneerit ja rykmentin\nrumpali. Mikä numero heillä on, tyttöseni?\"\n\nHänen silmänsä loistivat ja hänen luisevat keltaiset sormensa\npainautuivat tytön olkapäähän kuin vihaisen vanhan linnun kynnet.\n\n\"Heillä ei näytä olevankaan numeroa, setä. Heidän poletteihinsa\nnäyttää kirjoitetun jotakin. Kirjaimet muodostavat sanan Oxforsdhire,\nluullakseni.\"\n\n\"Ah niin!\" murahti vanhus. \"Olen kuullut heidän luopuneen numeroista ja\nantaneen heille uudet nimet. Tuossa he nyt menevät, koira vieköön! He\novat enimmäkseen nuoria, mutta marssitaitoaan he eivät ole unhottaneet.\nHeillä on oikea tahti, niin, minun on pakko myöntää se. Heillä on oikea\ntahti.\"\n\nHän katsoi heidän jälkeensä, kunnes viimeisetkin rivit olivat hävinneet\nnäkyvistä nurkan taakse ja heidän marssinsa tahdikas poljento oli\nlakannut kuulumasta.\n\nHän oli juuri päässyt takaisin tuoliinsa, kun ovi aukeni ja muuan\nherrasmies tuli huoneeseen.\n\n\"No, herra Brewster, oletteko parempi tänään?\" kysyi hän.\n\n\"Tulkaa vain huoneeseen, tohtori. Kyllä, olen hieman parempi tänään.\nMutta rintani korahtelee vielä vähän. Vika on noissa tiehyeissä. Jos\nvain saisin pois liman, paranisin varmasti. Ettekö te voi antaa minulle\njotakin lääkettä liman poistamiseksi?\"\n\nLääkäri, vakavan näköinen nuori mies, tarttui sormillaan karvaiseen\nsinisuoniseen ranteeseen.\n\n\"Teidän pitää olla varovainen\", sanoi hän. \"Te ette saa suoda\nitsellenne minkäänlaisia vapauksia.\"\n\nElämän heikko virta tuntui pikemmin värähtelevän kuin sykkivän hänen\nsormensa alla. Vanhus nauraa hihitti.\n\n\"Olen saanut veli Jargen tyttären hoitajattarekseni. Hän pitää kyllä\nhuolta siitä, etten riko parakkeja, ja katsoo, etten tee mitään\nluvatonta. Koira vieköön, tiesinhän minä jotakin olevan vinossa!\"\n\n\"Missä sitten?\"\n\n\"Noissa sotilaissa. Te kai näitte heidän kulkevan tästä sivu, tohtori?\nHe olivat unhottaneet varusteensa. Ei ainoallakaan miehellä ollut niitä\nmukanaan.\" Hän kakisteli ja nauroi kauan aikaa huomiolleen. \"Sellainen\nei olisi käynyt päinsä herttuan nähden\", mumisi hän. \"Ei, koira\nvieköön! herttualla olisi ollut jotakin sanomista siihen.\"\n\nLääkäri hymyili.\n\n\"No niin, te alatte tointua taudistanne suurenmoisesti\", sanoi hän.\n\"Tulen tänne kerran viikossa katsomaan, kuinka voitte.\" Kun Norah\nseurasi häntä ovelle, viittasi hän tyttöä seuraamaan portaille. \"Hän on\nhyvin heikko\", kuiskasi hän. \"Jos huomaatte hänen tuosta huonontuvan,\npitää teidän lähettää sana minulle.\"\n\n\"Mikä häntä vaivaa, herra tohtori?\"\n\n\"Hänen yhdeksänkymmentä ikävuottaan. Hänen valtasuonensa ovat hauraita\nkalkkikudoksia. Hänen sydämensä on kutistunut ja veltto. Mies on vallan\nlopussa.\"\n\nNorah seisoi katsellen nuorta reipasta tohtoria ja miettien uusia\nsaamiaan velvollisuuksia. Kun hän kääntyi, seisoi muuan pitkä\npäivettynyt tykkimies, jonka takin hihassa oli kolme kultaista\nkersantinnauhaa, hänen vieressään karbiini kädessä.\n\n\"Hyvää huomenta, neiti\", sanoi hän kohottaen paksun sormensa\nkeikarimaisen keltanauhaisen lakkinsa reunaan. \"Luullakseni asuu tässä\ntalossa muuan Brewster-niminen vanha herrasmies, joka on aikoinaan\nottanut osaa Waterloon taisteluun?\"\n\n\"Hän on isosetäni, sir\", sanoi Norah laskien silmänsä nuoren sotilaan\nterävän arvostelevan katseen edessä. \"Hän on parhaillaan arkihuoneessa.\"\n\n\"Saisinko minä vaihtaa hänen kanssaan muutamia sanoja, neiti? Mutta\nminä voin tulla uudestaankin, ellei nyt sovi.\"\n\n\"Olen aivan varma, että hän olisi hyvin iloinen, jos hän saisi\npuhutella teitä, sir. Hän on täällä, jos vain haluatte käydä sisään.\nSetä, täällä on muuan herrasmies, joka haluaa tavata teitä.\"\n\n\"Olen ylpeä saadessani tutustua teihin, sir -- ylpeä ja iloinen, sir!\"\nhuudahti kersantti ottaen kolme askelta eteenpäin huoneessa ja laskien\nkarbiininsa maahan ojentaessaan kätensä tervehdykseksi.\n\nNorah seisoi oven läheisyydessä suu ammollaan ja silmät selällään\nihmetellen, oliko hänen isosetänsä milloinkaan parhaimmillaankaan\nollessaan ollut tuon komean sotilaan kaltainen, ja ajatellen, tuleeko\nsotilas vuorostaan kerran muistuttamaan hänen isosedästänsä.\n\nVanhus katseli vieraaseen räpytellen silmiään ja pudistellen hitaasti\npäätään.\n\n\"Istuutukaa, kersantti, olkaa niin hyvä\", sanoi hän viitaten kepillään\nmuutamaan tuoliin. \"Te olette vielä tavattoman nuori kantamaan noita\nnauhoja. Hyvänen aika, nyt voi jokainen helpommin hankkia kolme kuin\nminun aikoinani yhden. Tykkimiehet olivat vanhoja sotureita siihen\naikaan ja hiukset harmaantuivat pikemmin kuin nauhat ilmestyivät\nhihoihin.\"\n\n\"Olen palvellut jo kahdeksan vuotta, sir\", huudahti kersantti.\n\"MacDonald on nimeni -- kersantti MacDonald, Eteläisen\nTykistödivisionan H-patterista. Olen tullut tykkimiestoverieni puolesta\nilmoittamaan teille, että me olemme ylpeitä saadessamme asua samassa\nkaupungissa kuin te, sir.\"\n\nVanha Brewster nauroi hieroen luisevia käsiään.\n\n\"Niin sanoi hallitsijakin!\" huudahti hän. \"'Rykmentti on ylpeä teistä!'\nsanoi hän. 'Ja minä olen ylpeä rykmentistä', sanoin minä. 'Kirotun hyvä\nvastaus', sanoi hän silloin, ja hän ja lordi Hill purskahtivat nauruun.\"\n\n\"Aliupseerien kerho tuntisi itsensä ylpeäksi ja kunnioitetuksi, jos te\nvain tulisitte käymään siellä\", sanoi kersantti MacDonald. \"Jos te vain\nvoitte kävellä niin kauaksi, on siellä aina piipullinen tupakkaa ja\nlasillinen jotakin väkevää odottamassa teitä.\"\n\nVanhus nauroi, kunnes häntä rupesi ryittämään.\n\n\"Vai haluaisivat he nähdä minua! Ne velikullat!\" sanoi hän. \"No\nniin, kun ilmat lämpenevät, niin ehkäpä minä poikkeankin sinne. Se\nvoi olla hyvinkin mahdollista. Te olette liian hienoja tyytyäksenne\nkenttäravintolaan, vai mitä? Teillä pitää olla samanlainen kerho kuin\nupseereillakin. Mitähän tästä maailmasta lopulta tuleekaan?\"\n\n\"Tehän olitte rivimiehiä, vai mitä?\" kysyi kersantti kunnioittavasti.\n\n\"Rivimiehiäkö?\" huudahti vanhus kimeän ivallisesti. \"En ole milloinkaan\nkäyttänyt khakivormua. Olen kaartilainen. Palvelin kolmannessa\nkaartissa, tuossa samassa, jota nyt nimitetään skotlantilaiseksi\nkaartiksi. Hyvä Jumala, mutta he ovat kaikki marssineet matkoihinsa,\njokainen heistä, vanhasta eversti Byngistä rumpalipoikiin asti, minun\njäädessä tänne harhailemaan, niin, harhailemaan juuri, kersantti. Minä\nolen täällä, vaikka minun pitäisi olla siellä. Mutta minun vikani se ei\nole, sillä kutsun saapuessa olen minäkin valmis lähtemään.\"\n\n\"Meidän on kaikkien mentävä sinne tarkastettavaksi\", vastasi kersantti.\n\"Mutta ettekö tahtoisi maistaa tupakkaani, sir?\" lisäsi hän ojentaen\nvanhukselle hylkeennahkaisen kukkaronsa.\n\nVanha Brewster otti taskustaan mustuneen savipiipun alkaen tukkia\ntupakkaa sen koppaan. Mutta äkkiä se lipsahtikin hänen sormistaan\nlattialle mennen kappaleiksi. Hänen huulensa värähtelivät, nenä meni\nryppyyn ja hän alkoi itkeä lapsen pitkään avuttomaan tapaan.\n\n\"Nyt minä särjin piippuni!\" huudahti hän.\n\n\"No, setä, älkäähän nyt!\" huusi Norah kumartuen hänen puoleensa ja\ntaputellen hänen valkoista päätään kuin hän olisi lohduttanut lasta.\n\"Mitä sen on väliä. Mehän voimme saada helposti uuden.\"\n\n\"Älkää olko millännekään, sir\", sanoi kersantti. \"Tässä on\nmerenpihkaimukkeinen puupiippu, jos vain tahdotte suoda minulle\nsellaisen kunnian, että otatte sen vastaan minulta. Olisin äärettömän\niloinen, jos vain tahtoisitte tehdä sen.\"\n\n\"Koira vieköön!\" huusi hän alkaen heti hymyillä kyyneltensä läpi.\n\"Piippu on todellakin hieno. Katsohan uutta piippuani, Norah. Uskallan\nlyödä vaikka vetoa siitä, ettei Jargella ole milloinkaan ollut\ntällaista piippua. Te olette tuonut kiväärinne mukananne, kersantti.\"\n\n\"Niin, sir. Olin juuri tulossa ampumaradalta poiketessani tänne.\"\n\n\"Antakaa minun katsella sitä. Hyvänen aika, tuntuu aivan siltä kuin\nvanhat ajat olisivat palanneet takaisin, kun saa pidellä muskettia\nkäsissään. Kuinka käsikirjassa sanotaankaan, kersantti? 'Ojentakaa\nkiväärinne -- tarkastakaa sankkiruutinne -- suunnatkaa kiväärinne!' --\nvai mitä, kersantti? Ah, koira vieköön, nyt katkaisin minä muskettinne\nkahtia!\"\n\n\"Siinä te teitte aivan oikein, sir!\" sanoi tykkimies nauraen. \"Te\npainoitte liipasinta ja avasitte lukon. Me lataamme ne nyt siitä\npaikasta.\"\n\n\"Lataatteko te ne väärästä päästä? Hyvänen aika, ajatella nyt sitä!\nEttekä te käytä latasintakaan. Olen kyllä kuullut puhuttavan siitä,\nmutta en ole vielä milloinkaan uskonut sitä. Ah, se ei vedä sittenkään\nvertoja Brown Bessille. Kun tulee tosi kysymykseen, muistakaa vain\nsanani, ja katsokaa, että he palaavat vielä takaisin Brown Bessiin.\"\n\n\"Jumalan nimessä, sir\", huudahti kersantti tulisesti, \"he ovat\njonkinlaisen muutoksen tarpeessa Etelä-Afrikassa nykyään. Luin\ntämänaamuisesta lehdestä, että buurit ovat kumonneet hallituksen\nsiellä. Voin kertoa teille, sir, että kerhossamme ollaan hyvin\ninnostuneita asiaan.\"\n\n\"Niin, niin!\" raakkui vanha Brewster. \"Koira vieköön, sellainen ei\nolisi käynyt päinsä herttuan aikana! Hänelläkin olisi ollut jotakin\nsanomista siihen.\"\n\n\"Niin hänellä toki olisikin ollut\", huudahti kersantti, \"ja Jumala\nlähettäköön meille samanlaisen miehen jälleen. Mutta nyt olen minä jo\nväsyttänyt teitä liiaksi tällä haavaa. Tulen joskus takaisin ja tuon\npari kolme toveria mukanani, jos vain saan, koska joukossamme ei ole\nainoatakaan, joka ei olisi ylpeä saadessaan puhella kanssanne.\"\n\nJa tervehtien jälleen sotavanhusta ja hymyillen Norahille niin,\nettä valkoiset hampaat näkyivät, kookas tykkimies poistui jättäen\njälkeensä muiston sinisestä verasta ja kultaisista nauhoista. Ei\nkulunut kuitenkaan montakaan päivää ennenkuin hän uudisti vierailunsa,\nja pitkän talven kuluessa hän oli tavallinen vieras Arsenal-kadun\nvarrella sijaitsevassa talossa. Hän toi muitakin mukanaan ja piakkoin\noltiin kaikissa rykmenteissä sitä mieltä, että pyhiinvaellusretket\nisä Brewsterin luo olivat hyvin suotavia. Tykkimiehet ja sapöörit,\ntavalliset sotilaat ja rakuunat tulivat kumarrellen ja kaarrellen\npieneen arkihuoneeseen, säilien kalistessa ja kannusten kilistessä, ja\nojensivat pitkät jalkansa rääsymatolle etsien takkiensa povitaskuista\nsitä tupakka- tahi nuuskakääröä, jonka he olivat tuoneet vanhukselle\nkunnioituksensa osoitukseksi.\n\nTalvi oli tavattoman ankara, lumi oli sulamattomana kuusi viikkoa\nja Norah sai tehdä kaikkensa voidakseen säilyttää elämän tuossa\najan runtelemassa ruumiissa. Oli aikoja, jolloin vanhuksen muisti\npetti, ja päiviä, jolloin hän ei puhunut sanaakaan, huudahteli vain\neläimellisesti ruoka-aikojen lähestyessä. Mutta kun lämpimät ilmat\npalasivat jälleen ja puut rupesivat taasen työntämään esille viheriöitä\nnuppujaan, suli veri jälleen hänen suonissaan ja hän voi laahautua\nniinkin kauaksi kuin ovelle paistattamaan itseään elähdyttävässä\nauringonvalossa.\n\n\"Se virkistää minua niin sanomattomasti\", sanoi hän eräänä aamuna\nistuessaan kuumissaan lämpimässä toukokuun auringonpaisteessa.\n\"Kärpästen karkoittaminen on kuitenkin melko työlästä hommaa. Ne\ntulevat hyvin rohkeiksi tällaisella ilmalla ja kiusaavat minua\nhirveästi.\"\n\n\"Minä kyllä karkoitan ne luotasi, setä\", sanoi Norah.\n\n\"Ah, kuinka suloista tämä onkaan! Tämä auringonpaiste pakottaa minut\najattelemaan tulevaa loistoa. Sinä voisit lukea minulle palasen\nraamatusta, tyttöseni. Minusta se on ihmeellisen lohduttavaa.\"\n\n\"Mistä paikasta sinä enimmän pitäisit, setä?\"\n\n\"Sodista.\"\n\n\"Sodistako?\"\n\n\"Niin, lue sinä vain sodista. Lue minulle vanhasta testamentista, koska\nse mielestäni on mieluisempaa kuunneltavaa. Kun pastori tulee, tahtoo\nhän jotakin muuta, mutta ellen minä saa kuulla Josuan urotöistä, en\nhalua kuunnella mitään. Nuo israelilaiset olivat hyviä sotilaita --\nhyvin kasvatettuja sotureita, joka mies.\"\n\n\"Mutta, setä\", rukoili Norah, \"toisessa maailmassahan vallitsee ikuinen\nrauha.\"\n\n\"Eikö mitä, tyttöseni.\"\n\n\"Kyllä, setä, varmasti.\"\n\nSilloin iski vanha korpraali keppinsä lujasti ja ärtyneenä maahan.\n\n\"Mutta minä sanon sinulle, ettei niin ole. Kysyin sitä pastorilta.\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän sanoi siellä tapahtuvan viimeisen taistelun. Hän ilmoitti sen\nnimenkin. Arm -- Arm --.\"\n\n\"Armageddon.\"\n\n\"Niin juuri. Sen nimen pastori sanoi. Luulen kolmannen kaartin pääsevän\nmukaan. Ja herttuan -- herttualla tulee olemaan jotakin sanottavaa\nsiihenkin asiaan.\"\n\nMuuan vanhahko harmaapartainen herrasmies oli lähestynyt heitä\nkatsellen talojen numeroita. Nyt kun hänen katseensa sattui vanhukseen,\ntuli hän suoraan hänen luokseen.\n\n\"Hyvää päivää\", sanoi hän, \"ehkä te olettekin Gregory Brewster?\"\n\n\"Niin kuuluu nimeni\", vastasi sotavanhus.\n\n\"Te olette sama Brewster, luullakseni, jonka nimi on skotlantilaisen\nkaartin nimiluetteloissa senvuoksi, että te olette ottanut osaa\nWaterloon taisteluun?\"\n\n\"Olen sama mies, sir, vaikka me siihen aikaan nimitimmekin sitä\nkolmanneksi kaartiksi. Kuinka hieno rykmentti se olikaan ja se kaipaa\nvain minua voidakseen mennä täysilukuisena tarkastukseen.\"\n\n\"No, no, heidän pitää odottaa sitä vielä vuosikausia\", sanoi herrasmies\nsydämellisesti. \"Mutta minä olen skotlantilaisen kaartin eversti ja\nmieleni teki puhella hieman kanssanne.\"\n\nVanha Gregory Brewster nousi äkkiä seisoalleen kohottaen kätensä\nkaniininnahkalakkiinsa.\n\n\"Jumala minua varjelkoon!\" huudahti hän. \"Ajatella nyt sitä! Ajatella\nnyt sitä!\"\n\n\"Eiköhän herran olisi parasta tulla sisään\", vihjaisi käytännöllinen\nNorah oven takaa.\n\n\"Varmasti, sir, varmasti! Tulkaa huoneeseen, sir, jos uskallan olla\nniin rohkea ja vaivata teitä.\"\n\nKiihkoissaan hän unohti keppinsä ja kun hän ohjasi vierastaan\narkihuoneeseen, horjuivat hänen polvensa ja hän levitti käsivartensa.\nSilmänräpäyksessä oli eversti tarttunut häneen toiselta ja Norah\ntoiselta puolen.\n\n\"Hiljaa ja vakavasti\", sanoi eversti taluttaessaan häntä tuoliin.\n\n\"Kiitoksia vaan, sir. Olinpa jo vähällä kellahtaa äsken. Mutta, hyvä\nJumala, voin tuskin uskoa tätä todeksi! Ajatelkaa nyt, että minä olen\nentinen sivustakomppanian korpraali ja te pataljoonan nykyinen eversti.\nKoira vieköön, kuinka kummallisesti asiat sentään menevätkään!\"\n\n\"Hyvänen aika, me olemme hyvin ylpeitä teistä Lontoossa\", sanoi\neversti. \"Vai olette te todellakin muuan noista miehistä, jotka\npitivät Hougoumontia hallussaan.\" Hän katseli noita luisevia vapisevia\nkäsiä ja niiden korkeita kyhmyisiä rystysiä, sitkeää kaulaa ja\nkohoilevia kumaraisia hartioita. Voiko tämä todella olla viimeinen\ntuosta sankarijoukosta? Sitten hän katseli puolillaan olevia pieniä\nlasipulloja, sinisiä linjementtipulloja, pitkäpiippuista kattilaa ja\nsairashuoneen muita surullisia yksityiskohtia. \"Asiat olisivat varmasti\nparemmin, jos hän olisi saanut kuolla belgialaisen maalaistalon\npalavien orsien alle\", ajatteli eversti.\n\n\"Teillä on toivoakseni mukavat ja onnelliset olot täällä?\" huomautti\nhän hetkisen kuluttua.\n\n\"Kiitoksia vaan, sir. Mutta keuhkoni vaivaavat minua kovasti, hyvin\nkovasti. Te ette voi uskoakaan, että liman irtautuminen tapahtuu niin\nvaikeasti. Ja sitten minä kaipaan annoksiani. Minulle tulee kylmä ilman\nniitä. Entä sitten nuo kärpäset? En jaksa enää taistella niitäkään\nvastaan.\"\n\n\"Kuinka muistin laita on?\"\n\n\"Ah, siinä ei ole mitään vikaa. Hyvänen aika, sir, voisin vielä mainita\nteille kaikkien kapteeni Haldanen sivustakomppanian miesten nimet.\"\n\n\"Entä taistelu? Te muistatte siis vielä senkin?\"\n\n\"Hyvänen aika, näen sen heti edessäni suljettuani vain silmäni.\nTuskinpa te voitte uskoakaan, kuinka selvänä se esiintyy muistissani.\nTuossa ovat meidän linjamme, tuon tippapullon ja nuuskarasian välissä.\nYmmärrättekö te? No niin, pillerirasia saa esittää Hougoumontia\noikealla sivustalla, missä me olimme, ja Norahin sormustin La Haye\nSaintea. Siinä se nyt on, sir, aivan sellaisena kuin sen pitääkin\nolla, ja tuolla olivat tykkimme ja täällä taampana varajoukot ja\nbelgialaiset. Ah, noita belgialaisia!\" Hän sylkäisi vihaisesti tuleen.\n\"Sitten täällä, missä piippuni on, olivat ranskalaiset ja tuolla,\nminne nyt lasken tupakkakukkaroni, olivat preussilaiset tulossa meidän\nvasenta siipeämme auttamaan. Koira vieköön, kuinka suurenmoiselta\nheidän kivääreistään tupruava savu näyttikään!\"\n\n\"Ja mikä sen seikan yhteydessä liikutti teitä enimmän?\" kysyi eversti.\n\n\"Minä menetin siinä kolme puolikruunusta\", vaikeroi vanha Brewster.\n\"En ihmettelisi ollenkaan, vaikka en milloinkaan enää saisikaan noita\nrahojani takaisin. Lainasin ne Jabes Smithille, takarivin ensimmäiselle\nmiehelle, Brysselissä. 'Vain palkanmaksupäivään saakka, Grig', sanoi\nhän. Hyvä Jumala, muuan lansieeri seivästi hänet Quarter Brassissa\neikä minulle jäänyt paperiliuskaakaan, jolla olisin voinut todistaa\nsaamiseni. Nuo kolme puolikruunustani jäävät nyt minulta saamatta.\"\n\nEversti nousi tuoliltaan nauraen.\n\n\"Kaartin upseerit haluavat, että te ostaisitte itsellenne jotakin,\nmikä voisi lisätä mukavuuttanne\", sanoi hän. \"Tämä ei ole minulta,\nminkävuoksi teidän ei pidä kiittää minua.\"\n\nHän otti käteensä vanhuksen tupakkakukkaron pistäen sinne uuden setelin.\n\n\"Kiitoksia hyvin paljon, sir. Mutta erästä suosionosoitusta pyydän minä\nvielä teiltä, eversti.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Kun minut piakkoin kutsutaan pois, ette suinkaan kiellä minulta lippua\nettekä kunnialaukauksia?\"\n\n\"Hyvä on, vanhus, minä pidän kyllä huolta siitä. Ja hyvästi nyt. Toivon\nsaavani kuulla teistä vain hyviä uutisia.\"\n\n\"Hyvin ystävällinen herrasmies, Norah\", raakkui vanha Brewster, kun he\nnäkivät everstin kävelevän ikkunoiden ohi, \"mutta, koira vieköön, hän\nei olisi kelvannut eversti Byngin jalustimen pitäjäksikään!\"\n\nSeuraavana päivänä kävi korpraali äkkiä huonommaksi. Ei ikkunoista\ntulviva kultainen auringonvalokaan näyttänyt voivan lämmittää\nkuihtunutta ruumista. Lääkäri tuli ja pudisti vaieten päätään. Koko\npäivän vanhus lepäsi puhahtelevin sinisin huulin ja nykivin luisevin\nkauloin näyttäen siten muille, että hänessä vieläkin oli henkeä.\nNorah ja kersantti Mac Donald olivat istuneet hänen vieressään koko\niltapäivän, hänen näyttämättä lainkaan tietävän heidän läsnäolostaan.\nHän lepäsi rauhallisesti puoleksi suljetuin silmin ja käsi posken alla,\nkuten sellainen, joka on hyvin väsyksissä.\n\nHe olivat poistuneet hänen luotaan hetkiseksi ja istuivat toisessa\nhuoneessa, missä Norah valmisti teetä, kun he äkkiä kuulivat huudon,\njoka pani koko rakennuksen kaikumaan. Kovana, kirkkaana ja paisuvana se\nhelisi heidän korvissaan kuin ääni, joka on täynnä voimaa, tarmoa ja\ntulista hurjuutta.\n\n\"Kaarti tarvitsee ruutia!\" se huuti huutamistaan. \"Kaarti tarvitsee\nruutia!\"\n\nKersantti ponnahti tuoliltaan kiiruhtaen huoneeseen vapisevan Norahin\nseuratessa häntä. Siellä seisoi vanhus suorana leimuavin sinisin\nsilmin, valkoinen tukka pystyssä ja koko ruumis kuin kasvaneena ja\nlaajentuneena.\n\n\"Kaarti tarvitsee ruutia!\" jyrähdytti hän kerran vielä. \"Ja, Jumalan\nnimessä, se tulee saamaankin sitä!\"\n\nHän kohotti pitkät käsivartensa ja vajosi takaisin tuoliinsa\nvaikeroiden. Kersantti kumartui hänen puoleensa ja hänen kasvonsa\nkävivät vakaviksi.\n\n\"Ah, Archie, Archie!\" nyyhkytti pelästynyt tyttö, \"mitä sinä hänestä\najattelet?\"\n\nKersantti kääntyi pois.\n\n\"Luulen\", sanoi hän, \"kolmannen kaartin miesluvun nyt täyttyneen.\"\n\n\n\n\nASTIALLINEN KAVIAARIA\n\n\nOli neljäs päivä voiton jälkeen. Ampumavarat ja elintarpeet olivat\nvähissä. Kun boksarikapina oli äkkiä leimahtanut liekkiin raivoten\nkuin tuli kuivassa ruohossa koko Pohjois-Kiinassa, olivat muutamat\nlaitimaisissa maakunnissa asuvat eurooppalaiset kokoutuneet lähimpään\npuolustettavaan paikkaan ja pitäneet puoliaan siellä suojellen\nhenkeään, kunnes apua saapui tahi ei saapunut. Kuta vähemmän tässä\nviimemainitussa tapauksessa puhumme heidän kohtalostaan, sitä parempi.\nEdellisessä tapauksessa he palasivat maailmaan miehinä ja kasvoissaan\nsellainen ilme kuin he olisivat katsoneet hyvin läheltä sellaista\nloppua, joka tulee aina kummittelemaan heidän unissaan.\n\nIchau oli vain viidenkymmenen englannin penikulman päässä rannikolta\nja Liantongin lahdessa oli eurooppalaisia joukkoja. Senpävuoksi juuri\ntuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului kristittyjä alkuasukkaita\nja rautatieläisiä, piti urhoollisesti puoliaan erään eurooppalaisten\nsiviilivirkamiesten tukeman saksalaisen upseerin johdolla varmana\nsiitä, että apujoukot piankin hyökkäävät heitä pelastamaan itäisten\nmataloiden kukkulain takaa. Meri näkyi noille kukkuloille ja\nsiellä olivat heidän aseistetut kansalaisensa. He eivät sentähden\ntunteneetkaan itseään hylätyiksi. Urhoollisin sydämin he miehittivät\nniiden luhistuvien tiilivallien ampuma-aukot, jotka ympäröivät\ntuota pientä eurooppalaista linnaketta, ja he ampuivat reippaasti\nvaikkakin tuloksettomasti boksarien nopeasti eteneviä ketjuja. Sekin\noli yhtä varmaa, että päivän tahi parin kuluttua heidän varastonsa\nolisivat lopussa, kuin sekin, että päivän tahi parin kuluttua heidät\npelastettaisiin. Sehän voi kyllä tapahtua hieman ennemmin tahi\nmyöhemmin, mutta heidän joukossaan ei ollut ainoatakaan sellaista,\njoka olisi uskaltanut vihjaista, ettei apujoukko saapuisi ajoissa\npelastamaan heitä tukalasta tilanteesta. Tiistai-iltaan saakka ei\nkukaan ilmaissut masentuneisuuttaan.\n\nOli kyllä totta, että keskiviikkona heidän luja uskonsa siihen,\nmitä oli tapahtumassa noiden itäisten kukkuloiden takana, oli\nhieman heikontunut. Vuorten harmaat rinteet näyttivät paljailta\nja elottomilta julmien vihollisten tunkeutuessa yhä lähemmäksi,\nniin lähelle todellakin, että heidän hirvittävät kasvonsa heidän\nhuudellessaan kirouksia heille silloin tällöin kumpujen harjanteitten\ntakaa esiintyivät kauhistuttavan tarkkapiirteisinä. Tämä tällainen\noli kuitenkin paljon vähentynyt, senjälkeen kuin nuori Ainslie\ndiplomaattikunnasta oli pienine urheilukivääreineen, °303,\nsijoittautunut nelikulmaiseen kirkontorniin ja pyhittänyt päivänsä\ntuon vaivan torjumiselle. Mutta hiljainen vihollinen on vieläkin\nvaarallisempi olento kuin huuteleva, ja varmasti, vastustamattomasti ja\nvälttämättömästi tulivat heidän tiili- ja soravallinsa yhä lähemmäksi.\nPian ne olisivat niin lähellä, että nuo hurjistuneet miekkamiehet\nvoisivat jo ensi hyökkäyksellään tunkeutua heikkojen muurien yli.\nSenvuoksi näyttikin kaikki hyvin synkältä keskiviikko-iltana.\nEversti Dresler, tuo saksalainen reserviupseeri, kulki ympäriinsä\nkylmäverisenä, mutta raskain sydämin. Rautatieläinen Ralston valvoi\npuoleenyöhön kirjoittaen jäähyväiskirjeitä. Vanha hyönteistentutkija,\nprofessori Mercer, oli vieläkin hiljaisempi ja miettiväisempi kuin\nmilloinkaan ennen. Ainslie oli menettänyt jotakin leikillisyydestään.\nYleensä olivat naiset -- neiti Sinclair skotlantilaisen lähetysseuran\nhoitajatar, rouva Patterson ja hänen kaunis tyttärensä Jessie --\nseurueen kaikkein maltillisimmat jäsenet. Ranskalaisen lähetysseuran\npappi, isä Pierre, pysyi myös tyynenä, kuten luonnollista olikin\nsellaiselle, josta marttyyrius tuntuu ihanalta lopulta. Muurien takana\nhuutelevat boksarit, jotka himoitsivat hänen vertaan, häiritsivät häntä\nvähemmän kuin hänen pakollinen seurustelunsa rohkean skotlantilaisen\npresbyteriläisen papin, herra Pattersonin kanssa, jonka kanssa hän oli\nkymmenen vuotta riidellyt alkuasukasten autuudesta. He sivuuttivat nyt\ntoisensa käytävissä kuin koira kissan, kummankin pitäessä toisiaan\ntarkasti silmällä, ettei kumpikaan voisi täällä juoksuhaudoissa\nvarastaa jotakin lammasta kilpailevasta katraasta kuiskailemalla\nkerettiläisiä ajatuksia sen korviin.\n\nMutta keskiviikko-ilta kului mitään sen kummempaa tapahtumatta ja\ntorstaina olivat kaikki reippaalla tuulella jälleen. Kirkontornissa\noleskeleva Ainslie oli ensimmäiseksi kuullut tykkien kaukaista jyrinää.\nSitten kuuli sen Dreslerkin ja puolen tunnin kuluttua kuulivat kaikki\ntuon kovan rautaisen äänen, joka toi heille viestejä kaukaa, pyytäen\nheitä olemaan iloisella mielellä, koska apua oli tulossa. Oli selvää,\nettä joukko-osaston maihin nousseet sotilaat olivat päässeet hyvin\nmatkalle. Ne eivät saapuisi tuntiakaan liian varhain. Ammukset olivat\njo melkein lopussa. Puolinaiset ruoka-annokset kutistuivat piakkoin\nvieläkin säälittävämmiksi eriksi. Mutta oliko heidän nyt pakko\nhuolehtia enää siitä, koska heidän pelastuksensa oli varma? Sinä\npäivänä ei tapahtuisi mitään hyökkäystä, koska useimpien boksarien\nnähtiin lähtevän kaukaista ammuntaa kohti ja pitkät juoksuhautarivitkin\nnäyttivät hiljaisilta ja hylätyiltä. Sentähden he kaikki voivatkin\nkokoutua väliaterialle iloisena ja puheliaana seurueena, joka oli juuri\nkuoleman lähestyessä täynnä mitä kirkkaimmin säkenöivää elämäniloa.\n\n\"Kaviaarilaatikko!\" huudahti Ainslie. \"Kuulkaa, professori, hakekaa nyt\nesille tuo kaviaari!\"\n\n\"Koira vieköön, niin juuri!\" murahti vanha Dresler. \"Hetki on varmasti\nsopiva tuon kuuluisan astian tyhjentämiseen.\"\n\nNaisetkin yhtyivät muihin ja vaillinaisesti katetun pöydän kaikilta\nsuunnilta sateli nyt vaatimuksia.\n\nHetki oli kummallinen sellaisen herkun nauttimiselle, mutta syy on\nhelposti kerrottu. Professori Mercer, tuo vanha kalifornialainen\nhyönteistentutkija, oli saanut astiallisen kaviaaria San Franciskosta\ntulleessa tavarakorissa, joka oli saapunut linnakkeeseen pari päivää\nennen kapinan alkamista. Yleisessä elintarpeiden kokoamisessa\nja jakamisessa oli tämä herkku ja samassa korissa tulleet kolme\nLachryma Christi-pulloa erotettu muista ja pantu syrjään. Yhteisestä\nsopimuksesta oli ne säästetty viimeistä iloista ateriaa varten, jolloin\nheidän vaarallinen tilansa olisi lähellä loppuaan. Heidän istuessaan\nsiinä kantautui heidän korviinsa vapauttavien tykkien jyske, muodostaen\nylellisemmän soiton heidän ateriansa säestykseksi kuin mitä Lontoon\nkaikkein sybariittimaisinkaan ravintola olisi voinut tarjota. Ennen\niltaa olisivat apujoukot varmasti perillä. Miksi he eivät silloin voisi\nmaustaa ummehtunutta leipäänsä säästämällään kaviaarilla?\n\nMutta professori pudisti kyhmyistä vanhaa päätään hymyillen\nselittämätöntä hymyään.\n\n\"Parasta odottaa vielä\", sanoi hän.\n\n\"Odottaako? Mutta miksi?\" huusi seurue.\n\n\"Heillä on vielä pitkälti matkaa\", vastasi hän.\n\n\"He ovat täällä ennen iltaa viimeistään\", sanoi rautatieläinen Ralston,\nmuuan teräväsilmäinen lintumainen mies, jolla oli kirkas katse ja\neteenpäin työntyvä nenä. \"He eivät enää voi olla sen kauempana meistä\nkuin kymmenen englannin penikulman päässä. Jos he vain etääntyvät pari\npenikulmaa tunnissa, ovat he täällä seitsemän aikaan illalla.\"\n\n\"He saavat taistella tullessaan\", huomautti eversti. \"Teidän pitää\nvarata pari kolme tuntia siihen.\"\n\n\"Ei puoltakaan tuntia!\" huudahti Ainslie. \"He tunkeutuvat\nvihollislinjojen läpi kuin ei vastustajia olisi olemassakaan. Mitä\nvoivat nuo roistot piilukkopyssyillään ja miekoillaan nykyaikaisia\naseita vastaan?\"\n\n\"Riippuu paljon siitä, kuka noita apujoukkoja johtaa\", sanoi Dresler.\n\"Jos ne ovat niin onnellisia, että ne ovat saaneet johtajakseen jonkun\nsaksalaisen upseerin --\"\n\n\"Tahi englantilaisen!\" huudahti Ralston.\n\n\"Ranskalaista laivaston johtajaa sanotaan mainioksi päälliköksi\",\nhuomautti isä Pierre.\n\n\"En ymmärrä sen vaikuttavan mitään asiaan!\" huudahti kiihoittunut\nAinslie. \"Herra Mauser ja herra Maxim ovat ne pari miestä, jotka\npelastavat meidät, ja kun ne ovat puolellamme, ei mikään voi mennä\nhullusti. Sanon teille niiden vain työntävän heidät syrjään ja\nkävelevän heidän keskitseen. Sentähden, professori, pitää teidän nyt\ntuoda tuo kaviaari esille.\"\n\nMutta vanhaa tiedemiestä ei voitu taivuttaa.\n\n\"Me säästämme sen illalliseksi\", sanoi hän.\n\n\"Kaikissa tapauksissa\", sanoi herra Patterson hitaaseen täsmälliseen\nskotlantilaiseen tapaansa, \"osoittaisimme me suurta huomaavaisuutta\napujoukkojen upseereille, jos voisimme tarjota heille jotakin\nkelvollista syötävää. Yhdyn professorin mielipiteeseen ja pyydän teitä\nsäästämään kaviaarin illalliseksi.\"\n\nTämä väite vetosi heidän vieraanvaraisuuteensa. Siinä aikeessa, että\nhe säästävät vaatimattoman herkkunsa heidän pelastajiensa aterian\nhöysteeksi, oli sitäpaitsi jotakin huvittavan ritarillistakin. Kukaan\nei puhunut enää sanaakaan koko kaviaarista.\n\n\"Näin ohimennen sanoen, herra professori\", sanoi herra Patterson,\n\"olen tänään kuullut teidän jo toisen kerran joutuneen tällaiseen\npiiritystilaan. Luulen, että me kaikki mielellämme kuuntelisimme teidän\nentisten kokemustenne yksityiskohtia.\"\n\nVanhuksen kasvot muuttuivat heti hyvin vakaviksi.\n\n\"Se tapahtui Sung-tongissa Etelä-Kiinassa vuonna '89\", sanoi hän.\n\n\"Voidaan pitää hyvin kummallisena sattumana, että te pari kertaa olette\njoutunut tällaiseen vaaralliseen tilanteeseen\", sanoi lähetyssaarnaaja.\n\"Kertokaa meille, kuinka te pelastuitte Sung-tongista.\"\n\nProfessorin väsyneet kasvot synkistyivät yhä enemmän.\n\n\"Meitä ei pelastettu\", sanoi hän.\n\n\"Mitä? Valloitettiinko paikka?\"\n\n\"Valloitettiin.\"\n\n\"Ja te pääsitte sieltä hengissä?\"\n\n\"Olen yhtä paljon lääkäri kuin hyönteistentutkijakin. Heillä oli paljon\nhaavoittuneita ja he säästivät senvuoksi henkeni.\"\n\n\"Entä muut?\"\n\n\"Vaietkaa! Vaietkaa!\" huusi pieni ranskalainen pappi kohottaen kättään\nvastustavasti. Hän oli ollut Kiinassa parikymmentä vuotta. Professori\nei ollut sanonut mitään, mutta hänen sameissa harmaissa silmissään oli\njotakin, jotakin salaista kauhua, mikä oli pannut naiset kalpenemaan.\n\n\"Olen pahoillani\", sanoi lähetyssaarnaaja. \"Huomaan aiheen\nkiusalliseksi. Minun ei olisi pitänyt kysyäkään.\"\n\n\"Ei\", sanoi professori hitaasti. \"Vaikeneminen on viisaampaa.\nSellaisista asioista on parasta olla puhumatta. Mutta varmasti nuo\ntykit ovat jo paljon lähempänä.\"\n\nEikä sitä voitu epäilläkään. Lyhyen väliajan jälkeen oli pauke alkanut\nuudestaan iloisen kivääritulen säestämänä, joka rätisi kaikkialla\nnoiden kumeiden ja kovien bassoäänien ympärillä. Sen täytyi kuulua\nlähimmän kukkulan toiselta rinteeltä. He nousivat pöydästä ja riensivät\nvalleille. Hiljaa liikkuvat alkuasukaspalvelijat tulivat huoneeseen\nkorjaten talteen pöydältä vähäiset ruoan tähteet. Mutta heidän mentyään\nvanha professori istui vielä paikoillaan nojaten suurta harmaatukkaista\npäätään käsiinsä sama miettiväinen kauhunilme silmissään. Muutamat\nkummitukset voidaan kyllä karkoittaa vuosikausiksi, mutta kun ne\njälleen tulevat esille, ei niitä ole niinkään helppo torjua tiehensä.\nKiväärit olivat lakanneet paukkumasta ulkopuolella, mutta hän ei ollut\nhuomannut sitä, koska hän oli vaipunut elämänsä kohtalokkaimpiin ja\nkauhistuttavimpiin muistelmiin.\n\nKomentajan tulo keskeytti vihdoin hänen ajatuksensa. Tämän leveillä\ngermaanilaisilla kasvoilla väikkyi tyytyväinen hymy.\n\n\"Keisari tulee olemaan tyytyväinen\", sanoi hän hieroen käsiään.\n\"Niin, se tuo minulle varmasti kunnianmerkin. 'Ichaun puolustaminen\nboksareita vastaan eversti Dreslerin, entisen 114:sta hannoverilaisen\njalkaväkirykmentin majurin johdolla. Pienen varusväen suurenmoinen\npuolustautuminen suuria ylivoimia vastaan.' Niin tulee varmasti olemaan\nberliniläisissä lehdissä.\"\n\n\"Te luulette siis meidän pelastuvan?\" sanoi vanhus tavallisella\näänellään mielenliikutuksetta ja riemutta.\n\nEversti hymyili.\n\n\"Hyvänen aika, professori\", sanoi hän, \"olen nähnyt teidät\nkiihoittuneempana aamuisin, kun olette tuonut mukananne laatikossanne\ntänne _Lepidus mercerensiksen_.\"\n\n\"Kärpänen oli hyvässä turvassa laatikossani alussa\", vastasi\nhyönteistentutkija. \"Mutta minä olen nähnyt niin monta kummallista\nkohtalon käännettä pitkän elämäni kuluessa, etten murehdi enkä iloitse\nmilloinkaan syyttä. Mutta kertokaa minulle uutisenne.\"\n\n\"No niin\", sanoi eversti sytyttäen pitkän piippunsa ja ojentaen\nsäärystimiin verhotut säärensä bambutuolille. \"Panen sotilasmaineeni\npantiksi siitä, että kaikki on hyvin. Joukot etenevät nopeasti,\nampuminen on lakannut sen merkiksi, että vastustuksesta on luovuttu, ja\nennenkuin tuntiakaan kuluu, näemme me heidät kukkulan laella. Ainslie\nampuu kirkontornista kiväärillään kolmesti merkiksi ja sitten me teemme\npienen hyökkäyksen omasta aloitteestamme.\"\n\n\"Ja tekö odotatte nyt tuota merkkiä?\"\n\n\"Niin, me odotamme Ainslien ampumia laukauksia. Aion kuitenkin viettää\nväliajan teidän luonanne, koska minulla on teiltä hieman kysyttävää.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"No niin, tehän muistatte kertomuksenne tuosta toisesta piirityksestä,\nSung-tongin piirityksestä. Se kuulosti minusta hyvin mielenkiintoiselta\nammattikannalta katsottuna. Nyt, kun naiset ja siviilihenkilöt ovat\npoissa, ei teillä suinkaan ole mitään sitä vastaan, että rupeamme\nkeskustelemaan siitä?\"\n\n\"Se ei ole mikään huvittava aihe.\"\n\n\"Luulen niin. Hyvä Jumala, kuinka surullinen tapaus se olikaan! Mutta\ntehän olette nähnyt, kuinka minä olen johtanut puolustusta täällä.\nOnko se ollut taitavaa, hyvää ja saksalaisen armeijan perinnäistapojen\narvoista?\"\n\n\"Ette luullakseni olisi voinut tehdä sen enempää.\"\n\n\"Kiitoksia. Mutta tuo toinen paikka, puolustettiinko sitä yhtä\ntehokkaasti? Olisiko se voitu pelastaa?\"\n\n\"Ei. Kaikki mahdolliset seikat oli otettu huomioon paitsi yhtä.\"\n\n\"Ah, siellä tapahtui siis joitakin laiminlyöntejä. Millaisia?\"\n\n\"Ei kenenkään, ei ainakaan naisten, olisi pitänyt joutua hengissä\nkiinalaisten käsiin.\"\n\nEversti ojensi leveän punakan kätensä puristaen professorin pitkiä,\nvalkoisia, hermostuneita sormia.\n\n\"Te olette oikeassa, tuhat kertaa oikeassa. Mutta luuletteko sen olleen\npoissa ajatuksistani? Itse haluaisin kaatua taistelussa, kuten Ralston\nja Ainsliekin. Olen keskustellut siitä heidän kanssaan ja me olemme\nsopineet siitä. Mutta muut, olen puhellut heidän kanssaan, mutta mitä\nte aiotte tehdä? Kuuluvathan pappi, lähetyssaarnaaja ja naisetkin\njoukkoomme.\"\n\n\"Haluavatko he antautua elävinä?\"\n\n\"He eivät ainakaan lupaa ryhtyä sitä estäviin toimenpiteihin. He\neivät suostu tekemään itsemurhaa. Heidän omatuntonsa ei salli sitä.\nLuonnollisesti on tuo kaikki nyt ohi eikä meidän tarvitse puhella niin\nkamalista seikoista. Mutta mitä te tekisitte minun sijassani?\"\n\n\"Minä tappaisin heidät.\"\n\n\"Hyvä Jumala, tekö murhaisitte heidät?\"\n\n\"Tappaisin heidät säälistä. Mies, minä olen saanut kokea sitä. Olen\nnähnyt ihmisiä kidutettavan kuoliaaksi kuumilla munilla, kiehuvissa\nkattiloissa ja nähnyt naisten -- hyvä Jumala sentään! Ihmettelen,\nkuinka minä olen voinut milloinkaan nukkua makeasti sen jälkeen.\"\nHänen tavallisesti niin välinpitämättömät kasvonsa värähtelivät ja\nnytkähtelivät muistelmien aiheuttamista tuskista. \"Minut sidottiin\nmuutamaan paaluun ja luomeni pönkitettiin okailla, että silmäni\npysyisivät auki, ja minun suruni katsellessani naisten kiduttamista oli\npaljon itsesyytöksiäni pienempi, kun ajattelin, että minä annoksella\nmauttomia pastilleja olisin voinut riistää heidät vielä viime hetkellä\nheidän kiduttajiensa käsistä. Murhako? Minä olen valmis menemään\njumalallisen oikeuden eteen vastaamaan tuhansista sellaisista murhista.\nSyntikö? Hyvänen aika, sellainen tekohan voi puhdistaa kaikkien\ntodellisten syntien saastan ihmisen sielusta. Mutta jos olisin tällä\ntoisella kerralla laiminlyönyt sen tehtävän, vaikka hyvin tiedänkin\nvelvollisuuteni, ei ole olemassa niin syvää eikä tulista helvettiä,\njoka olisi kelvollinen vastaanottamaan syyllisen raukkamaisen sieluni.\"\n\nEversti nousi ja jälleen hänen kätensä puristautui professorin käden\nympärille.\n\n\"Te puhutte järkeä\", sanoi hän. \"Te olette urhoollinen ja voimakas\nmies, ja tiedätte oman tahtonne. Niin, Jumalan nimessä, te olisitte\nollut minulle suureksi avuksi, jos vain asiat olisivat kääntyneet\nsille tolalle. Olen usein ajatellut ja miettinyt sitä aamun pimeinä\nvarhaisina tunteina, saamatta kuitenkaan selville, kuinka sen olisin\ntehnyt. Mutta meidän olisi pitänyt kuulla Ainslien laukaukset jo aikoja\nsitten. Minä lähden katsomaan.\"\n\nJälleen jäi vanha tiedemies ajatustensa seuraan. Vihdoin, kun ei\napujoukkojen tykkien jyskettä eikä niiden lähestymisen merkkiä\nkuulunut, hän nousi ja oli juuri lähtemäisillään muureille kysymään,\nkun ovi lennähti auki ja eversti tuli horjuen huoneeseen. Hänen\nkasvonsa olivat aavemaisen keltaisenharmaat ja hänen rintansa kohoili\nkuin miehellä, joka on hengästynyt juoksusta. Tarjoilupöydällä oli\nkonjakkia ja hän siemaisi sitä lasillisen. Sitten hän lysähti raskaasti\nmuutamaan tuoliin.\n\n\"No\", sanoi professori kylmästi, \"ne eivät tulleetkaan.\"\n\n\"Ne eivät voikaan tulla.\"\n\nSeurasi minuutin tahi parinkin vaikeneminen, miesten katsellessa\ntyrmistyneinä toisiinsa.\n\n\"Tietävätkö kaikki sen?\"\n\n\"Sitä eivät tiedä muut kuin minä.\"\n\n\"Kuinka te saitte sen selville?\"\n\n\"Olin muurilla lähellä takaporttia, tuota pientä puuporttia, josta\npäästään ruusutarhaan. Näin jotakin ryömivän pensaitten välissä ja\nkuulin sitten koputettavan porttiin. Avasin sen. Tulija oli muuan\nkristitty tatarilainen, hirveästi miekkojen silpoma. Hän oli tullut\ntaistelusta. Laivaston päällikkö, Wyndham, oli lähettänyt hänet.\nApujoukkojen oli ollut pakko pysähtyä, koska ne olivat ampuneet melkein\nkaikki ammuksensa. Ne olivat kaivaneet itselleen juoksuhautoja ja\nlähettäneet hakemaan lisää ampumavaroja. Ne voivat saapua kuulemma\nvasta kolmen päivän kuluttua. Siinä kaikki! Hyvä Jumala, ja siinähän\nsitä onkin jo tarpeeksi!\"\n\nProfessori kohotti tuuheita harmaita kulmakarvojaan.\n\n\"Missä on mies?\" kysyi hän.\n\n\"Hän on kuollut. Hän kuoli verenvuotoon ja hänen ruumiinsa lepää\ntakaportin läheisyydessä.\"\n\n\"Eikö kukaan nähnyt häntä?\"\n\n\"Ei ainakaan puhutellut.\"\n\n\"Ah, he näkivät siis hänet kuitenkin?\"\n\n\"Ainslie näki hänet varmasti kirkontornista ja tietää nyt minun saaneen\njoitakin viestejä. Hän haluaa tietysti kuulla ne. Mutta jos minä kerron\nne hänelle, täytyy muidenkin saada ne tietää.\"\n\n\"Kuinka kauan me voimme pitää vielä puoliamme?\"\n\n\"Tunnin tahi pari korkeintaan.\"\n\n\"Onko se aivan varmaa?\"\n\n\"Uskallan panna sotilaskunniani pantiksi siitä.\"\n\n\"Silloin on meidän pakko antautua?\"\n\n\"Niin, meidän on pakko antautua.\"\n\n\"Meillä ei ole siis enää mitään toivoa?\"\n\n\"Ei mitään.\"\n\nOvi lennähti auki ja nuori Ainslie hyökkäsi huoneeseen. Hänen taakseen\nkokoontuivat Ralston, Patterson, joukko valkoisia miehiä ja kristittyjä\nalkuasukkaita.\n\n\"Te olette saanut uutisia, eversti?\"\n\nProfessori Mercer tuli lähemmäksi.\n\n\"Eversti Dresler on juuri kertonut ne minulle. Kaikki on hyvin. Joukot\novat pysähtyneet, mutta saapuvat tänne varhain huomenna aamulla. Vaara\non jo kokonaan ohi.\"\n\nOvelle kokoontunut joukko huusi riemusta. Kaikki nauroivat ja\npudistivat toistensa käsiä.\n\n\"Mutta otaksutaan, että he hyökkäävät kimppuumme ennen huomisaamua!\"\nhuusi Ralston äreällä äänellä! \"Millaisia kirottuja hölmöjä nuo miehet\novatkaan, kun he eivät kiiruhda eteenpäin! Laiskoja paholaisia, joiden\njoka miehen pitäisi joutua sotaoikeuteen.\"\n\n\"Kaikki on nyt turvallista\", sanoi Ainslie. \"Vihollisemme ovat saaneet\nkovasti rökkiinsä. Me voimme nähdä, kuinka heidän haavoittuneitaan\nkannetaan sadottain kukkulan yli. Heidän tappionsa täytyvät olla suuret\neivätkä he hyökkää kimppuumme ennen aamua.\"\n\n\"Niin, niin\", sanoi eversti. \"He eivät kyllä varmastikaan hyökkää\nennen aamua, mutta siitäkin huolimatta pitää jokaisen mennä takaisin\nvartiopaikalleen. Me emme saa antautua minkään yllätyksen vaaraan.\" Hän\npoistui huoneesta, mutta tehdessään niin hän katsoi taakseen ja hänen\nkatseensa kohdistui hetkiseksi vanhan professorin silmiin. \"Annan sen\nteidän tehtäväksenne\", kuului sen lähettämä määräys.\n\nProfessori vastasi vakavalla surullisella hymyllä.\n\nIltapäivä kului loppuun boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään.\nEversti Dreslerille oli selvää, että tämä odottamaton hiljaisuus\ntarkoitti vain sitä, että vihollinen kokosi nyt voimiaan apujoukkojen\nkanssa suorittamansa taistelun jälkeen varustautuen välttämättömään\nviime hyökkäykseen. Mutta toisista se näytti aivan siltä kuin piiritys\nolisi todella loppunut, ja he olivat ymmärtävinään, että vihollisen\ntähän saakka kärsimät tappiot olivat jo tarpeeksi heikentäneet sen\nvoimia. Illallispöytään kokoontuikin senvuoksi äänekäs ja iloinen\nseurue, kun nuo kolme Lachryma Christi-pulloa avattiin ja kuuluisa\nkaviaaritölkkikin vihdoin ilmestyi pöydälle. Astia oli niin suuri,\nettä vaikka jokainen saikin sen sisällöstä ruokalusikallisen,\nse ei sittenkään tyhjentynyt. Ralston, joka oli herkkusuu, sai\nkaksinkertaisen annoksen. Hän kävi sen kimppuun kuin nälkäinen lintu.\nAinsliekin sai sitä toisen kerran. Professori itse otti suuren\nlusikallisen ja eversti Dresler, joka katseli häneen tarkasti, seurasi\nhänen esimerkkiään. Naiset saivat sitä niin paljon kuin he vain\nhalusivat, paitsi kaunis neiti Patterson, joka inhosi sen suolaista\nväkevää makua. Huolimatta professorin vieraanvaraisista kehoituksista\nsai hänen annoksensa olla aivan koskematta lautasen syrjällä.\n\n\"Te ette pidä vaatimattomasta herkustani. Se on pettymys minulle, koska\nolen säilyttänyt sitä teidän kaikkien nautinnoksenne\", sanoi vanhus.\n\"Pyydän teitä syömään kaviaarin.\"\n\n\"En ole milloinkaan ennen maistanut sitä. Ajanoloon minä ehkä siihen\ntottuisin.\"\n\n\"No niin, mutta teidän on joskus aloitettava. Miksi ette voisi ruveta\nharjoittamaan makuanne nyt? Tehkää se, olkaa niin hyvä.\"\n\nKauniin Jessie Pattersonin terveet kasvot loistivat hänen\npoikamaisesti, aurinkoisesti hymyillessään.\n\n\"Hyvänen aika, kuinka vakavissanne te olette!\" sanoi hän nauraen. \"En\nsaattanut lainkaan aavistaakaan, että te voitte olla niin kohtelias,\nprofessori Mercer. Olen teille hyvin kiitollinen siitä, vaikka en halua\nherkkuanne nyt nauttiakaan.\"\n\n\"Te teette tyhmästi, kun ette syö sitä\", sanoi professori niin\nvakavasti, että hymy haihtui tytön kasvoista ja hänen silmänsä kävivät\nyhtä vakaviksi kuin professorinkin. \"Sanon teille että teette tyhmästi,\nkun ette syö kaviaaria tänä iltana.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi tyttö.\n\n\"Koska teillä on sitä lautasellanne. Koska sen tuhlaaminen olisi\nsynnillistä.\"\n\n\"Kas niin, kas niin!\" sanoi lihava rouva Patterson kumartuen pöydän\nyli. \"Älkää kiusatko häntä enää. Näen, ettei hän pidä siitä. Mutta se\nei mene silti hukkaan.\" Hän työnsi veitsensä kärjen sen alle ja raapi\nsen Jessien lautaselta omalleen. \"Nyt se ei mene hukkaan ja teidän\nmielenne rauhoittuu, herra professori.\"\n\nMutta siltä se ei ainakaan näyttänyt. Hänen kasvonsa näyttivät\npäinvastoin niin liikutetuilta kuin miehen, joka koettaa poistaa\ntieltään jonkun odottamattoman ja hirvittävän vastuksen. Hän oli\nvaipunut ajatuksiinsa.\n\nKeskustelua jatkettiin iloisesti. Jokaisen mieli oli tulvillaan\ntulevaisuussuunnitelmia.\n\n\"Ei, ei, minä en tule saamaan minkäänlaista lomaa\", sanoi isä Pierre.\n\"Me papit emme saa milloinkaan lomaa. Nyt kun lähetysasema ja koulu\novat kunnossa, pitää minun luovuttaa ne isä Amielille ja matkustaa\nlänteen päin hakemaan toista paikkaa.\"\n\n\"Aiotteko te poistua täältä?\" kysyi herra Patterson. \"Ette suinkaan\ntarkoita sitä, että aiotte matkustaa pois Ichausta?\"\n\nIsä Pierre pudisti moittivasti kunnianarvoista päätään. \"Teidän ei pidä\nnäyttää niin tyytyväiseltä, herra Patterson.\"\n\n\"Niin, niin, meidän näkökantamme eroavat suuresti toisistaan\", sanoi\npresbyteriaani, \"mutta minä en tunne minkäänlaista henkilökohtaista\nvastenmielisyyttä teitä kohtaan, isä Pierre. Kuinka voi kuitenkaan\nkukaan järkevä sivistynyt mies tähän maailman historian aikaan opettaa\nnoille yön pimeydessä vaeltaville pakanaraukoille --\"\n\nYleinen vastalauseitten surina vaiensi teologin.\n\n\"Mitä te itse aiotte tehdä, herra Patterson?\" kysyi joku.\n\n\"No niin, kulutan kolme kuukautta Edinburghissa ottaakseni osaa\nvuosikokoukseen. Luulen sinun tulevan iloiseksi, Mary, saadessasi vielä\nkerran käydä ostoksilla Prinsessa-kadulla. Ja sinäkin, Jessie, saat\ntutustua joihinkin sinun ikäisiisi tovereihin. Sitten me voimme palata\ntakaisin syksyllä, kun hermonne ovat saaneet levätä.\"\n\n\"Me olemme todella kaikki levon tarpeessa\", sanoi neiti Sinclair,\nlähetysseuran sairaanhoitajatar. \"Tämä pitkällinen jännitys vaikuttaa\nminuun mitä kummallisimmalla tavalla. Nytkin, juuri tällä hetkellä,\nvoin kuulla kummallista suhinaa korvissani.\"\n\n\"Hyvänen aika, kuinka omituista, mutta minunkin laitani on aivan\nsamoin!\" huudahti Ainslie. \"Kuulen naurettavaa, ajoittain kiihtyvää\nja ajoittain hiljenevää suhinaa kuin jokin juopunut kärpänen etsisi\npäästäni ulospääsyä. Sen täytyy johtua hermostuttavasta jännityksestä,\nkuten te sanoittekin. Minä puolestani palaan Pekingiin ja toivon\nsaavani jonkinlaisen ylennyksen tämän perusteella. Voin siellä päästä\netevien polonpelaajien joukkoon, ja se on niin hieno keino ajatusten\nsuuntaamiseksi toisaalle, etten parempaa tiedäkään. Mutta entä te,\nRalston?\"\n\n\"Hm, en tiedä sitä vielä! Minulla on tuskin ollut aikaa sen\najattelemiseen. Haluan saada todellisen hyvän, aurinkoisen ja iloisen\nloma-ajan ja unhottaa tämän kaiken. Tuntui naurettavalta katsella\nkaikkia noita kirjeitä huoneessani. Keskiviikko-iltana näytti kaikki\nniin synkältä, että järjestin asiani ja kirjoitin ystävilleni. En\ntiennyt oikein, kuinka saisin ne lähetetyiksi, mutta luotan kuitenkin\nonneeni. Säilytän ne nyt luullakseni jonkinlaisena muistona tästä\ntilanteesta. Ne tulevat aina muistuttamaan minua siitä, kuinka\npelastuksemme saapui vasta viime tingassa.\"\n\n\"Niin, minäkin säilyttäisin ne\", sanoi Dresler. Hänen äänensä oli niin\nsyvä ja juhlallinen, että kaikkien katseet kääntyivät häneen.\n\n\"Mitä nyt, eversti? Te olette niin alakuloinen tänään\", sanoi Ainslie.\n\n\"Ei, ei; olen hyvin tyytyväinen.\"\n\n\"Niin teidän pitää ollakin, koska onnistuminen on jo varma. Luulen\nmeidän kaikkien olevan velkaa teille tiedoistanne ja taidostanne. En\nusko, että olisimme voineet pitää paikkaa hallussamme ilman teitä.\nNaiset ja herrat, pyydän teitä tyhjentämään keisarillisen Saksan\narmeijan everstin, Dreslerin, maljan. Eläköön hän vielä kauan!\"\n\nKaikki nousivat seisoalleen ja kilistivät lasejaan soturin kanssa\nhymyillen ja kumarrellen.\n\nHänen kalpeat kasvonsa punastuivat ammattiylpeydestä.\n\n\"Olen aina koettanut seurata saamiani ohjeita enkä nytkään ole\nunhottanut ainoatakaan\", sanoi hän. \"Eikä luullakseni enempää olisi\nvoitu tehdäkään. Jos asiat olisivat menneet huonosti ja paikka olisi\njoutunut vihollisen käsiin, uskon minä, että te olisitte vapauttaneet\nminut kaikista moitteista ja vastuusta.\" Hän katsoi miettiväisenä\nympärilleen.\n\n\"Minä uskallan vastata tämän seurueen tunteista, eversti Dresler\",\nsanoi skotlantilainen pappi, \"kun minä sanon -- Mutta, Jumala meitä\nvarjelkoon, mikä herra Ralstonia vaivaa?\"\n\nTämä oli laskenut päänsä ristissä oleville käsivarsilleen ja nukkui nyt\ntyynesti.\n\n\"Älkää välittäkö hänestä\", sanoi professori äkkiä. \"Me olemme nyt\nkaikki vastavaikutuksen tilassa. Olen melkein varma siitä, että me\nkaikki olemme melkein kaatumaisillamme. Vasta tänä iltana saamme\ntuntea, mitä me kaikki olemme kärsineet.\"\n\n\"Voin varmasti yhtyä täydellisesti hänen mielipiteeseensä\", sanoi rouva\nPatterson. \"En muistakaan, milloin viimeksi olisin ollut näin uninen.\nVoin tuskin pitää päätäni ylhäällä.\" Hän nojautui taaksepäin tuolissaan\nsulkien silmänsä.\n\n\"Hyvänen aika, en ole milloinkaan ennen nähnyt Maryn tekevän\ntuota\", huudahti hänen miehensä nauraen sydämellisesti. \"Nukkua nyt\nillallisensa ääreen. Mitä hän mahtanee ajatellakaan, kun kerromme sen\nhänelle jälkeenpäin? Mutta ilma tuntuukin kuumalta ja painostavalta.\nVoin varmasti antaa anteeksi kaikille, jotka nukahtavat kesken kaiken\ntänä iltana. Luulen meneväni varhain vuoteeseen itsekin.\"\n\nAinslie oli puheliaalla, kiihtyneellä tuulella. Hän nousi kerran vielä\nseisoalleen lasi kädessään.\n\n\"Meidän pitää luullakseni juoda vielä lasillinen yhdessä ja laulaa\nsitten 'Auld Lang Syne'\", sanoi hän hymyillen seurueelle. \"Viikon\npäivät me olemme kaikki soutaneet samaa venettä ja me olemme oppineet\ntuntemaan toisemme paremmin kuin ihmiset milloinkaan rauhan aikana.\nMe olemme oppineet antamaan arvoa toisillemme ja kunnioittamaan\ntoistemme kansallisuutta. Eversti tuolla edustaa Saksaa. Ja isä Pierre\nRanskaa. Sitten edustaa professori Amerikkaa ja Ralston ja minä olemme\nenglantilaisia. Sitten tulee naisten vuoro ja Jumala siunatkoon heitä!\nHe ovat olleet armeliaita ja sääliväisiä enkeleitä koko piiritysajan.\nEhdotan, että juomme tämän maljan heidän terveydekseen. Onko mitään\nsen ihmeellisempää kuin tyyni rohkeus ja kärsivällisyys ja -- ja --\nkuinka minä sen nyt sanoisinkaan -- ja urhoollisuus ja -- ja -- hyvänen\naika, katsokaa everstiämme! Hän on nukkunut. Kuinka kirotun painostavaa\ntämä ilma nyt onkaan!\" Hänen lasinsa putosi pöydälle ja hän kaatui\ntaaksepäin tuolissaan mumisten jotakin. Neiti Sinclair, tuo kalpea\nsairaanhoitajatar, oli myös uupunut. Hän lepäsi kuin murtunut lilja\ntuolinsa käsipuuta vasten. Herra Patterson katsoi ympärilleen hypäten\nseisoalleen ja sivellen kädellään punastunutta otsaansa.\n\n\"Tämä ei ole luonnollista, Jessie!\" huusi hän. \"Miksi he kaikki\nnukkuvat? Jessie, Jessie, äitisi on jo aivan kylmä! Tämä ei ole unta,\nvaan kuolemaa. Avaa ikkunat! Auttakaa, auttakaa!\" Hän nousi horjuen\npystyyn ja hyökkäsi ikkunoita kohti, mutta puolivälissä hänen päätään\nrupesi pyörryttämään, hänen polvensa notkuivat hänen allaan ja hän\nkaatui kasvoilleen lattialle.\n\nNuori tyttökin oli ponnahtanut seisoalleen ja katseli nyt kauhistunein\nsilmin selällään makaavaa isäänsä ja kaikkia muita vaienneita olentoja.\n\n\"Professori Mercer, mitä tämä oikeastaan on? Mitä tämä on?\" huudahti\nhän. \"Ah, hyvä Jumala, he ovat kaikki kuolemaisillaan. He ovatkin jo\nkuolleita!\"\n\nVanhus suoristautui ponnistaen hirveästi tahtoaan, vaikka pimeys\nalkoikin jo kietoa hänet syleilyynsä.\n\n\"Rakas nuori neiti\", sanoi hän änkyttäen ja epäselvästi, \"me olisimme\ntahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta mielelle ja\nruumiille. Se oli sinihappoa. Minä sekoitin sitä kaviaariin, mutta te\nette huolinut siitä.\"\n\n\"Laupias taivas!\" Tyttö peräytyi hänen luotaan laajentunein silmin.\n\"Ah, teitä hirviötä! Teitä hirviötä! Te olette myrkyttänyt heidät!\"\n\n\"En, vaan pelastanut teidät. Te ette tunne noita kiinalaisia. He ovat\nkauhistuttavia. Tunnin kuluttua me olisimme kaikki joutuneet heidän\nkäsiinsä. Nauttikaa sitä nyt, lapsi.\" Hänen puhuessaan alkoi kuulua\nkovaa ammuntaa aivan huoneen ikkunoiden alta. \"Kuunnelkaa, siellä he\nnyt ovat! Pian nyt, rakkaani, pian, niin te ehkä voitte vielä pettää\nheidät.\" Mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö\noli vaipunut tajutonna takaisin tuoliinsa. Vanhus kuunteli hetkisen\nulkoa kuuluvaa ammuntaa. Mutta mitä tuo olikaan? Laupias Jumala, mitä\ntuo on? Oliko hän tulemaisillaan hulluksi? Oliko lääke vaikuttanut\nsen? Varmasti tuo oli eurooppalaisten hurraamista. Niin, nyt kuului\ntiukkoja englantilaisia komennussanojakin. Merimiehet huusivat eikä\nhän voinut enää epäillä sitä. Joku ihme oli tapahtunut ja apujoukot\nolivat saapuneet kaikessa tapauksessa. Hän kohotti pitkät käsivartensa\nkorkealle toivottomuudessaan. \"Mitä minä olenkaan tehnyt? Ah, hyvä\nJumala, mitä minä olenkaan tehnyt?\" huusi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaivaston komentaja Wyndham itse oli ensimmäinen, joka toivottoman\nmutta onnistuneen yöllisen hyökkäyksen jälkeen syöksyi tuohon\npeloittavaan ruokailuhuoneeseen. Pöydän ympärillä istui kalpea\nhiljainen seurue. Vain tuossa nuoressa tytössä, joka vaikeroi ja\nhieman liikahtelikin, nähtiin vähän elonmerkkejä. Ja kuitenkin oli\njoukossa muuan sellainenkin henkilö, jolla oli tarmoa viimeisen\nkorkeimman velvollisuuden täyttämiseen. Laivaston komentaja seisoessaan\nmykkänä ovella näki harmaan pään kohoavan hitaasti pöydän varasta ja\nprofessorin pitkä vartalo horjui hetkiseksi pystyyn.\n\n\"Varokaa kaviaaria! Älkää Jumalan nimessä koskeko siihen!\" sanoi hän\nkorahdellen.\n\nSitten hän vaipui takaisin tuoliinsa kerran vielä ja kuoleman rengas\noli täydellinen.\n\n\n\n\nVIHERIÄ LIPPU\n\n\nKun Kanturkun läheisyydessä pienessä kuun valossa tapahtuneessa\nkahakassa poliisikuntaan kuuluva kersantti Murdoch ampui Jack\nConollyn, erään irlantilaiseen jalkaväkiprikaatiin kuuluvan sotilaan,\nliittyi hänen kaksoisveljensä, Dennis, englantilaiseen armeijaan.\nMaaseutu oli käynyt liian kuumaksi hänelle, ja kun häneltä puuttui\nnoita seitsemääkymmentäviittä shillinkiä, joilla hän olisi voinut\nostaa itselleen matkalipun Amerikkaan, turvautui hän tähän ainoaan\nkäsillä olevaan keinoon päästäkseen pois tieltä. Harvoin on hänen\nmajesteetillaan ollut vähemmän lupaavaa rekryyttiä, sillä hänen\nkelttiläinen verensä kohisi ja kiehui vihasta kaikkia englantilaisia\nja kaikkea englantilaista kohtaan. Kersantti kuitenkin, hymyillen\ntyytyväisenä hänen kuuden jalan pituiselle lihavalle ruumiilleen ja\nneljänkymmenenneljän tuuman vahvuiselle rinnalleen, tempasi hänet\nmukaansa tusinan muun pojan kanssa Fennoyn varastoille, mistä heidät\nmuutamien viikkojen kuluttua lähetettiin, sitten kuin lapiotyö oli\nsilittänyt heidän selkänsä sykkyrät, Royal Mallowsin ensimmäiseen\npataljoonaan, joka oli ulkomaille siirrettävien joukkojen luetteloissa\nensimmäisenä.\n\nRoyal Mallowsit muodostivat siihen aikaan niin omituisen joukon,\nettei suuri valtakunta ole milloinkaan palkannut kummallisempaa\ntaistelemaan puolestaan. Silloin elettiin maanpuolustuksen synkintä\naikaa, jolloin toinen puolue hyökkäsi päivisin esille sorkkarautoineen\nja muurinmurtimineen, ja toinen öisin naamioituna ja kivääreillä\nvarustettuna. Miehet, karkoitettuina kotoaan ja perunapelloiltaan,\njoutuivat silloin tällöin palvelemaan sitäkin hallitusta, jolle he\nluulivat olevansa kiitollisuuden velassa vaivoistaan, ja joskus he\ntekivät hurjia kepposia ennen tuloaan. Irlantilaisissa joukoissa oli\nsellaisiakin rekryyttejä, jotka huudettaessa unhottivat vastata omiin\nnimiinsä, koska he olivat käyttäneet niitä vielä niin vähän aikaa.\nNäistä tällaisista olivat Royal Mallowsitkin saaneet täyden osuutensa,\nja vaikka he vielä pitivätkin huolta maineestaan, että he muodostivat\narmeijan reippaimman joukon, eivät ketkään tienneet paremmin kuin\nheidän upseerinsa, että heidän mielensä oli täynnä petosta ja katkeraa\nvihaa sitä lippua kohtaan, jonka alaisina he palvelivat.\n\nJa tämän tyytymättömyyden keskuksena oli C-komppania, jonka riveihin\nDennis Conollykin huomasi, joutuneensa. He olivat kelttiläisiä ja\nkatolisia ja viime mieheen saakka vuokraajien luokkaan kuuluvia; ja\nheidän koko kokemuksensa englantilaisesta hallituksesta supistui\narmahtamattomaan tilanomistajaan ja poliisikuntaan, joka heistä\naina oli näyttänyt olevan veronkantajan puolella. Dennis ei ollut\nainoa kuutamoöiden sankari noissa riveissä eikä ainoa sellainenkaan,\njonka sydäntä sietämätön sukuvaino kovetti. Villeys oli synnyttänyt\nvilleyttä tuossa naamioidussa kansalaissodassa. Ei kenelläkään\ntilanomistajalla, jonka kartanoa suuret kiinnitykset rasittivat, ollut\nlainkaan sääliä vuokralaisiaan kohtaan. Hän ei kyllä ottanut heiltä\nmuuta kuin laillisen osuutensa, mutta sellaisten miesten kuin Jim\nHolanin tahi Patrick McQuiren tahi Peter Flynnin kanssa, jotka olivat\nnähneet asuntojensa kattojen hävityksen ja omaistensa karkoittamisen\nvaatimattomien huonekalujensa keskelle tien viereen, oli vaikea\nväitellä vaikeatajuisesta laista. Mitä sillä sitten oli väliä, vaikka\ntuossa pitkässä ja katkerassa taistelussa vuokraajat tekivätkin paljon\nhurjia tekoja ja vaikka tilanomistajat vastasivatkin niihin monilla\nvääryyksillä? Lyöty mies voi tuntea vain oman haavansa, ja Royal\nMallowsin C-komppanian tavalliset sotamiehet olivat ärtysiä ja villejä\nsydänjuuriaan myöten. Parakeissa ja kenttäravintoloissa kuiskailtiin\nhiljaa, kapakoiden arkihuoneihin järjestettiin salaisia kokouksia,\nsalaiset tunnussanat kulkivat suusta suuhun ja heillä oli paljon\nmuitakin sellaisia merkkejä, niin että heidän upseerinsa tulivat oikein\niloisiksi, kun määräys saapui, joka lähetti joukon ulkomaalaiseen, ja\nmikä oli vieläkin parempaa, rintamapalvelukseen.\n\nSillä irlantilaiset joukot ovat ennenkin olleet tyytymättömiä ja\nkatselleet matkan päästä vihollista kuin se todella olisi ollut heidän\nystävänsä, mutta kun he ovat joutuneet vastakkain sen kanssa ja kun\nheidän upseerinsa ovat hyökänneet heidän edellään heiluttaen säiläänsä\nja huutaen, ovat heidän kapinalliset sydämensä pehmenneet ja heidän\nurhoollinen kelttiläinen verensä on kiehunut taistelun suomasta\nhurjasta ilosta, kunnes hitaammat englantilaiset ovat ruvenneet\nihmettelemään sitä, että he milloinkaan ovat voineet epäilläkään\nirlantilaisten toveriensa uskollisuutta. Niin tulisi käymään nytkin\nheidän upseeriensa arvelun mukaan, mutta ei sinne päinkään, jos vain\nDennis Conolly ja muutamat toiset saisivat pitää oman päänsä.\n\nOli muuan maaliskuun aamu Nubian erämaan äärimmäisillä läntisillä\nreunoilla. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta heikko punerrus\nulottui jo melkein pilvettömälle taivaanlaelle saakka ja meren pitkä\nkaistale lepäsi kuin punertava nauha taivaanrannalla. Rannikolta\nsisämaahan päin jatkuivat väsyttävän näköiset hiekka-aavikot\ntiheiden mimosapensaikkojen ja okaisten pensaiden täplittäminä\nja kirjailemina. Ei yksikään puu rikkonut tuon aution erämaan\nyksitoikkoisuutta. Tiheikköjen synkän näköiset tomuiset värivivahdukset\nja hiekan keltainen loisto olivat sen ainoat värit, paitsi yhdessä\npaikassa, joka kaukaa katsottuna oli aivan sen näköinen kuin joku\nvalkokivinen maanvieremä olisi vyörynyt erään matalan kukkulan\nrinnettä. Mutta lähestyessään sitä matkustaja näkikin säpsähtäen,\netteivät ne olleetkaan kiviä, vaan jonkun viime mieheen kaatuneen\njoukon vaalenneita luita. Synkkine värivivahduksineen, kyhmyisine ja\nmyrkyllisine pensaineen, kuivine ja hedelmättömine maaperineen ja noine\nsen poikki jatkuvine kuoleman juovineen se oli todella painajaismaista\nseutua.\n\nNoin kahdeksan tahi kymmenen englannin penikulmaa sisämaahan päin\nulottuva tasanko kohosi sitten jyrkemmäksi rinteeksi, kunnes se liittyi\nsiihen punaiseen basalttikalliojonoon, joka mutkitteli pohjoisesta\netelään, puristuen eräässä kohdassa haaveelliseksi kukkulaksi. Sen\nlaella seisoi tuona maaliskuun aamuna kolme arabialaista päällikköä:\nHadendowan sheikki Kadra, Moussa Wad Aburhegel, joka johti\nberberiläisiä dervishejä, ja Hamid Wad Hussein, joka oli sotureineen\nsaapunut pohjoisessa sijaitsevasta baggarien maasta. He olivat kaikki\nkolme juuri nousseet rukoilu-matoiltaan ja tuijottivat nyt valkenevan\nsarastuksen paljastamalle seudulle, kurottaen eteenpäin kyömynenäisiä,\nhurjia kasvojaan.\n\nAuringon punainen reuna alkoi jo kohota kaukaisen meren yläpuolelle ja\nkoko rannikkoviiva kuvastui loistavan keltaisena tummansinisen veden\ntaustaa vasten. Muutamassa paikassa oli pieni valkoseinäinen taloryhmä\nmuodostaen kaukaisen mitättömän täplän, kolmen taaempana olevan\npienen veneen merkitessä kolmen hänen majesteettinsa kymmenentuhannen\ntonnin vetoisen sotalaivan ja amiraalin lippulaivan paikkaa. Mutta\narabialaiset päälliköt eivät katsoneet kaukaista kylää, eivät\nsuuria laivoja eivätkä noita valkoisia pahanenteisiä jäännöksiä,\njotka kimaltelivat heidän alapuolellaan tasangolla. Parin englannin\npenikulman päässä siitä, missä he seisoivat, hiekkakumpujen ja\nmimosapensaitten välissä, oli suuri kasaan kootuilla pensailla merkitty\nsuunnikas. Sen sisäpuolelta kiemurteli noin tusinan verran ohuita\nsavupilviä tyyneen aamuilmaan, samalla kuin sieltä kuului sekavaa\nsyvää muminaa, kun miesten äänet ja kameelien ähkinä sekaantuivat\nyhtenäiseksi hyönteismäiseksi surinaksi.\n\n\"Uskottomat ovat jo keittäneet aamiaisensa\", sanoi baggaralainen\npäällikkö varjostaen silmiään ruskealla jäntevällä kädellään. \"He ovat\ntodellakin saaneet nukkua huonosti, koska Hamid ja sata miestä ovat\nammuskelleet heitä kuun noususta saakka.\"\n\n\"Samoin oli noiden toistenkin laita\", vastasi sheikki Kadra viitaten\nmiekkansa tupella vanhalle taistelukentälle päin. \"Hekin saivat viettää\nmuutaman päivän vähällä vedellä ja nukkua huonosti erään yön, ja heidän\nrohkeutensa lannistui, ennenkuin profeetanpojat ehtivät katsoa heitä\nsilmiinkään. Tämä miekka joi paljon verta sinä päivänä ja juo vieläkin,\nennenkuin aurinko on siirtynyt mereltä kukkuloille.\"\n\n\"Ja kuitenkin ovat nämä toisenlaisia miehiä\", huomautti berberiläinen\ndervishi. \"Niin, minä tiedän kyllä Allahin antaneen heidät meidän\nkäsiimme, mutta saattaa käydä niinkin, että he suurine hattuineen\npitävät puoliaan kauemmin kuin nuo kirotut egyptiläiset.\"\n\n\"Rukoilkaamme Allahia, että asian laita olisi niin!\" huudahti tulinen\nbaggaralainen mustien silmien välähtäessä. \"En tuonut seitsemääsataa\nmiestäni tänne rannikolle ajaakseni takaa naisia. Katsokaa, veljeni, he\nalkavat jo asettua taistelujärjestykseen.\"\n\nTorvensoittajien puhaltama fanfaari kajahti etäisyydessä. Samalla\nheitettiin toisella sivustalla oleva, pensasröykkiö syrjään tahi\npoljettiin maahan ja suunnikkaassa majaillut pieni armeija alkoi\nliikkua hitaasti kentälle päin. Päästyään leirialueelta se pysähtyi\nja auringon vinosti lankeavat säteet kimaltelivat pistimissä ja\nkiväärien piipuissa, kun rivit sulkeutuivat, kunnes suuret kypärit\nyhtyivät yhdeksi ainoaksi pitkäksi valkoiseksi nauhaksi. Pari punaista\njuovaa hehkui neliön kummallakin puolella, mutta muualla olivat\ntaistelevat joukot tummankeltaisissa khakipuvuissa, joiden väri\ntuskin erosi erämaan hiekasta. Heidän taistelurintamansa sisäpuolella\noli joukottain kameeleja ja muuleja, jotka kantoivat varustuksia ja\nambulanssitarpeita. Sen kummallakin sivulla taasen oli kimalteleva\nratsuväkiosasto, jonka edellä muuan harvaan hajautunut ratsumiesjono\neteni jo hitaasti pensaiden täplittämän tasangon poikki pysähtyen\njokaiselle kummulle ja katsellen varovasti ympärilleen kuin miesjoukko,\njonka on kuljettava niiden miesten luiden keskitse, jotka ovat olleet\nheidän edeltäjiään.\n\nNuo kolme päällikköä viipyivät vielä kukkulan laella katsellen\nnälkäisin silmin ja yhteenpurruin huulin tummaa teräskypäräistä joukkoa.\n\n\"He ovat hitaampia lähtemään liikkeelle kuin egyptiläiset\", murahti\nHadendowan sheikki partaansa.\n\n\"Ja hitaampia ehkä pakenemaankin, hyvä veli\", mumisi dervishi. \"Eikä\nheitä kuitenkaan ole paljon -- kolmetuhatta enintään.\"\n\n\"Ja meitä on kymmenentuhatta ja takeenamme profeetan ote keihäimme\nvarsissa ja hänen sanansa lipussamme. Katsokaa heidän päällikköään,\nkuinka hän ratsastaa oikealle ja katselee meitä kiikarilla, jolla\nnähdään kauaksi. Voi hyvinkin olla mahdollista, että hän näkee\ntämänkin.\" Arabialainen heilutti miekkaansa tuolle pienelle\nratsastajajoukolle, joka oli kannustanut hevosensa pois neliöstä.\n\n\"Katsokaa, hän vastaa!\" huusi dervishi. \"Ja katsokaa noita toisiakin,\nkuinka he taipuvat ja aaltoilevat. Haa, profeetan nimessä, minä jo\najattelinkin sitä!\"\n\nHänen puhuessaan tuprahti neliön nurkasta pieni villamainen\nsavukiehkura ja seitsemän naulan kranaatti räjähti kovalla\nmetallimaisella paukahduksella juuri heidän päänsä yläpuolella. Säröt\nirroittivat sirpaleita kallioista heidän ympäriltään.\n\n\"Bismillah!\" huudahti Hadendowa, \"jos heidän tykkinsä voivat kantaa\nnäin kauaksi, voivat meidänkin vastata niiden laukauksiin. Ratsasta\nsinä vasemmalle, Moussa, ja käske Alin nylkeä egyptiläiset, elleivät\nhe saa luotejaan osumaan noihin. Ja mene sinä Hami oikealle katsomaan,\nettä kolmetuhatta miestä on valmiina siinä syvänteessä, jonka me olimme\nvalinneet. Antakaa muiden lyödä rumpua ja näyttää heille profeetan\nlippua, sillä heidän mustien sydämiensä nimessä heidän keihäänsä ovat\njuoneet kyllikseen verta, ennenkuin he saavat katsoa tähtiin jälleen.\"\n\nPunaisten kukkulain laella oli muuan pitkä, kiemurteleva,\nkivilohkareitten täyttämä ylätasanko, joka aleni melko jyrkästi\ntasangolle päin muualla, paitsi yhdessä kohdassa, missä eräs\nmutkitteleva rotko aleni käyräviivaisesti alaspäin. Hiekkakummut ja\noliivin väriset pensaat tukkivat sen suun. Tämän aseman laidalle\noli arabialainen armeija asettunut, tuo kokoonhaalittu kirjava\nlauma hyökkääviä erämaan keihäsmiehiä, joiden joukossa oli hurjia\nryösteleviä orjakauppiaita sisämaasta ja villejä dervishejä ylemmän\nNiilin varsilta, kaikki yhteisen pelottomuuden ja uskonvimman yhteen\nliittämiä. Siellä oli kaksi rotua, jotka ovat niin etäällä toisistaan\nkuin maapallon navat, noita ohuthuulisia ja suorahiuksisia arabialaisia\nja paksuhuulisia kiharatukkaisia neekereitä; ja kuitenkin oli islamin\nusko liittänyt heidät lujemmin toisiinsa kuin veriheimolaisuus. Istuen\nkyykkysillään kallioiden välissä tahi maaten tilleissä joukoissa\nvarjoisissa paikoissa he tuijottivat alhaalla hitaasti liikkuvaan\nneliöön, naisten rientäessä ryhmältä ryhmälle vesileileineen ja\ndurrapusseineen ja huutaen kaikille katselijoille noita sotaisia\nKoraanin lauselmia, jotka taistelun hetkellä ovat yhtä hurjistuttavia\ntodelliselle uskovaiselle kuin viini tavalliselle ihmiselle. Joukottain\nlippuja liehui tuon risaisen urhoollisen joukon yläpuolella, ja\nheidän seassaan ne emiirit ja sheikit, joiden oli määrä johtaa\nheitä uskottomia vastaan, istuivat erämaan hevosten ja valkoisten\nbishareeniläisten kameelien selässä.\n\nKun sheikki Kadra hyppäsi satulaan ja veti miekkansa, kajahti hurja\nkiljunta ja keihäät alkoivat kalista, sotarumpujen ruvetessa kumeasti\nkumisemaan kuin rannalle vyöryvät aallot. Hetkiseksi hyökkäsi esiin\nkallioille kymmentuhatta miestä käsivarret kohotettuina, vilahtelevana\nrykelmänä, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat jälleen\npiilossa odottaen vakavina ja vaieten päällikköjensä käskyjä. Neliö oli\nnyt jo vähemmän kuin puolen englannin penikulman päässä harjanteelta\nja kranaatti kranaatin jälkeen seitsennaulaisista tykeistä räjähti\nsen kohdalla ilmassa. Kumea oikealta kuuluva pauke ja sitten toinen\nilmaisi, että egyptiläiset Kruppin tykit olivat ryhtyneet leikkiin.\nSheikki Kadran haukansilmät näkivät, että kranaatit räjähtelivät\nkaukana maalin takana ja hän kannusti hevosensa paikalle, missä joukko\npäälliköitä oli kokoutunut parin tykin ympärille, joita niiden vangittu\nmiehistö hoiti.\n\n\"Kuinka tämä on ymmärrettävää, Ben Ali?\" huusi hän. \"Näin eivät nämä\nkoirat ampuneet silloin, kun heidän piti tähdätä omiin uskonveljiinsä.\"\n\nMuuan päällikkö peräytti hevostaan työntäen veren tahraaman miekkansa\ntuppeen. Hänen vieressään pari egyptiläistä tykkimiestä lepäsi\nhenkihieverissään maassa kurkku katkaistuna.\n\n\"Kuka suuntaa tykin tällä kertaa?\" kysyi julmistunut päällikkö\ntuijottaen pelästyneihin miehiin. \"Kuulehan nyt, sinä mustakalloinen\npaholaisen penikka, tähtää ja tähtääkin henkesi kaupalla!\"\n\nVoi johtua joko sattumasta tahi taidosta, mutta kolmas ja neljäs\nkranaatti räjähtivät neliön kohdalla. Sheikki Kadra hymyili julmasti\nnelistäen takaisin vasemmalle, missä hänen keihäsmiehensä olivat juuri\nmatkalla rotkoon. Kun hän liittyi heihin, kuului alempaa tasangolta\nsyvää murinaa kuin villin pedon murahtelua ja pieni ryhmä heimolaisia\nkaatui yhteen tempoilevaan kasaan jouduttuaan eräästä pensaikosta\nsuunnattuun luotisateeseen. Mutta heidän toverinsa hyökkäsivät heidän\nylitseen ja juoksivat kuiluun. Ja kaikkialta harjanteen laelta alkoi\nkuulua kovaa remingtonkiväärien pauketta.\n\nNeliö oli tullut hitaasti lähemmäksi joutuen epäjärjestykseen\nkulkiessaan matalien hiekkakumpujen yli ja pysähtyen aina muutamien\nminuuttien kuluttua voidakseen järjestäytyä uudestaan. Saatuaan\nnyt varmuuden siitä, ettei pensaikossa ollut vihollisia, se muutti\nsuuntaansa alkaen jatkaa matkaansa arabialaisten asemien sivutse.\nRinne oli niin jyrkkä, ettei sitä vastaan voitu hyökätä suoraan,\nja kenraali toivoi voivansa kääntää heidän rintamansa, jos he vain\nkulkisivat tarpeeksi pitkälle oikealle. Noiden punertavien kukkuloiden\nlaella odottivat häntä paroonin arvo ja muutamia ylimääräisiä satoja\nhänen eläkkeeseensä, ja hän päätti hankkia ne molemmat itselleen sinä\npäivänä. Mutta remingtoneista suuntautuva tuli oli ilkeää, samoin\nkuin noista molemmista Kruppin tykeistäkin. Kameelien kantamissa\nambulanssikoreissa oli jo enemmän miehiä kuin hän välitti nähdäkään.\nMutta yleensä hän piti parempana olla ampumatta siksi kunnes hänellä\nolisi enemmän tähdättävää kuin muutamia satoja pörröisiä päitä, jotka\npistivät esille terävän harjanteen takaa. Hän oli tanakka punakka mies,\nhyvä vistinpelaaja ja sotilas, joka tiesi tehtävänsä. Hänen miehensä\nluottivat häneen ja hänkin voi pätevistä syistä luottaa heihin, sillä\nsinä päivänä hänellä oli komennettavana mainioita joukkoja. Ollen\ntulinen lyhyen palvelusajan kannattaja hän piti tarkkaa huolta siitä,\nettä ensimmäisiin taisteluihin ottivat osaa vain vanhimmat sotilaat, ja\nhänen pieni joukkonsa oli nytkin armeijan parasta ydinväkeä.\n\nNeliön vasemman kärkijoukon muodosti neljä komppaniaa Royal\nWessexiläisestä rykmentistä ja oikealla oli neljä komppaniaa Royal\nMallowseja. Kummallakin puolella samojen rykmenttien toiset puolet\nmarssivat neliössä komppanioittain. Niiden takana oikealla oli\npataljoonallinen kaartilaisia ja vasemmalla merisotilaita, kun\ntaasen jälkijoukot oli kokoonpantu tarkka-ampujapataljoonista. Pari\nkuninkaallisen tykistön seitsennaulaista tykkiä pysytteli neliön\nrinnalla ja noin tusinan verran valkopuseroisia merisotilaita\nsinitakkisten hienovartaloisten upseeriensa johdolla veti\nkonekivääriään muiden edellä kääntäen sen silloin tällöin sylkemään\nluotejaan noita resuisia lippuja kohti, jotka liehuivat pykäläisellä\nharjanteella. Husaarit ja lansieerit vakoilivat pensaikossa molemmilla\npuolilla ja neliön sisällä liikkuivat kameelit silmissä humoristinen\nylpeä ilme ja huulet, ollen hullunkurisine naamoineen jyrkkä vastakohta\nniille veren tahraamille miehille, jotka jo lepäsivät kyyristyneinä\nkoreissa niiden molemmilla puolilla.\n\nNeliö liikkui nyt hitaasti kallioiden suuntaan pysähtyen aina muutamien\nminuuttien kuluttua kokoamaan haavoittuneitaan ja suomaan tykeille ja\nkonekiväärille aikaa ampumiseen. Miehet näyttivät vakavilta, koska\narabialaisen armeijan näyttäytyminen kallioilla oli antanut heille\nepämääräisen kuvan vihollisen lukumäärästä ja hurjuudesta; mutta heidän\nkasvonsa muistuttivat kivistä, sillä heistä tiesi joka mies, että\nheidän oli joko voitettava tahi kuoltava -- ja kuoltava sitäpaitsi\nerittäin vastenmielisellä tavalla. Mutta kaikkein vakavin oli kuitenkin\nkenraali, sillä hän oli huomannut jotakin, mikä punastutti hänen\nkasvonsa ja synkisti hänen otsaansa.\n\n\"Kuulkaahan, Stephen\", sanoi hän ajutantilleen, \"minusta nuo mallowsit\nnäyttävät hieman hitailta. Oikea sivustakomppania peräytyi vähän\nneekerien näyttäytyessä kukkuloilla.\"\n\n\"Ne ovatkin neliön nuorimpia joukkoja, sir\", mumisi ajutantti katsellen\nheitä arvostelevasti kiikarillaan.\n\n\"Käskekää eversti Flanaganin pitää huolta heistä, Stephen\", sanoi\nkenraali ja ajutantti kiisi tiehensä. Eversti, muuan hieno vanha\nkelttiläinen soturi, kiiruhti heti tarkastamaan C-komppaniaa.\n\n\"Millaisessa kunnossa miehet ovat, kapteeni Foley?\"\n\n\"Paremmassa kuin milloinkaan ennen, sir\", vastasi vanhempi kapteeni\nsellaisella ilmeellä, joka panee madrasialaisen upseerin ajattelemaan\nmurhaa, jos vain ehdotetaan, että hänen rykmenttiinsä otettaisiin\nrekryyttejä Punjabista.\n\n\"Rohkaiskaa kuitenkin heitä!\" huusi eversti. Kun hän ratsasti tiehensä,\nsai eräs värillinen kersantti luodin ruumiiseensa ja kaatui suulleen\nmuutamaan mimosapensaikkoon.\n\n\"Kersantti O'Rokes kaatui, surullista kyllä!\" huusi muuan ääni.\n\n\"Viis siitä, pojat!\" sanoi kapteeni Foley. \"Hän kuoli kuin sotilas\ntaistellen kuningattarensa puolesta.\"\n\n\"Helvettiin koko kuningatar!\" huusi muuan käheä ääni riveistä.\n\nMutta tykkien jyske ja kirjoituskoneen rätinää muistuttava konekiväärin\nääni rupesivat juuri silloin säestämään loppusanoja. Kapteeni Foley\nkuuli ne kuitenkin, kuten aliupseerit Grice ja Murphykin, mutta on\nhetkiä, jolloin kuuroja korvia voidaan pitää oikein jumalan suomana\nlahjana.\n\n\"Älkää väistykö, mallowsit!\" huusi kapteeni konekiväärin paukkeen\nhetkiseksi vaientuessa. \"Meidän pitää puolustaa tänään Irlannin\nkunniaa.\"\n\n\"Ja me tiedämmekin mainiosti, kuinka me sitä puolustamme\", huusi sama\npahaenteinen ääni, ja koko komppaniasta alkoi kuulua hiljaista sorinaa.\n\nKapteeni ja molemmat aliupseerit kokoutuivat neuvottelemaan marssivan\njoukon taakse.\n\n\"Heitä näyttää olevan hieman vaikea hillitä\", mumisi kapteeni.\n\n\"Koira vieköön\" sanoi Murphy, \"he aikovat livistää tiehensä kuin\npunakintut.\"\n\n\"Kun mustat näyttäytyivät kukkulalla, olivat he melkein joutua\nepäjärjestykseen\", sanoi Grice.\n\n\"Pistän ensimmäisen pakenevan miehen kuoliaaksi miekallani!\" huusi\nFoley niin kovasti, että muutamat rivit hänen kummallakin puolellaan\nkuulivat hänen sanansa. Sitten hän lisäsi hiljemmin: \"Sitä on kyllä\nkatkera niellä, mutta velvollisuuteni on ilmoittaa ajatuksenne\npäällikölle ja pyytää, että hän sijoittaisi komppaniallisen jostakin\nmuusta joukosta taaksemme\". Hän ratsasti pois neliön turvallisuus\nmielessään, mutta ennenkuin hän ehti päämääräänsä, oli neliö lakannut\nolemasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarssiessaan heistä paljaalta vuoren seinämältä näyttävän harjanteen\nvieritse he olivat päässeet sen rotkon kohdalle, missä pensaitten ja\nkalliolohkareitten takana kyyristeli kolmetuhatta valittua dervishiä\nbagarralaisen Hamid Wad Husseinin johdolla. Neliön vasemman sivustan\nedellä ratsastavien kolmen sotilaan pyssyt pamahtivat ja hetkistä\nmyöhemmin he kannustivat hurjasti hevosiaan kumartuen niiden kaulalle\nja kiitäen kovaa vauhtia hiekkakumpujen yli kolme- tahi neljäkymmentä\nneliä ratsastavaa päällikköä kintereillään. Kalliot, pensaat ja\nmimosapensaikot rupesivat äkkiä elämään. Ulvonta, joka vaiensi\nupseerien huudot, ja pitkä värähtelevä karjunta kajahtivat esille\nväijytyspaikasta. Hyökkääviä mustia olentoja tuli ja meni pensaiden\nvälitse. Pari kovaa Royal Wessexien ampumaa yhteislaukausta, ja tykin\nampuman kartessin räjähtäminen, ja sitten, ennenkuin toista ammusta\nehdittiin työntää piippuun, oli elävä, kimalteleva, musta, teräksellä\nraudoitettu aalto vyörynyt tykin yli. Royal Wessexit oli työnnetty\ntakaisin kameelien joukkoon ja tuhat uskonvimmaista pisteli ja hakkasi\nentisen neliön sydämeen.\n\nKeskustassa olleet kameelit ja muulit painautuivat yhä enemmän yhteen,\nkun niiden ajajat peräytyivät vihollisen tieltä sulkien näköalan niiltä\nkolmelta osastolta, jotka voivat vain kertoa, että arabialaiset olivat\nhyökänneet huutaen Allahia avukseen. Nämä huudot kuuluivat yhä lähempää\nhiekkapilvien keskeltä, ponnistelevien eläimien laumasta ja kiroillen\nhorjuvien miesten yhteensulloutuneesta joukosta. Muutamat wessexiläiset\nampuivat arabialaisia niiden sivuutettua heidät, ja lääkärit\nkuiskailivatkin sittemmin keskenään, ettei sinä päivänä kiskottu\nhaavoista ainoastaan remingtonkiväärien luoteja. Muutamat kokoutuivat\npieniin ryhmiin pistellen raivokkaasti pistimillään hyökkääviä\nkeihäsmiehiä. Toiset pitivät puoliaan seisoen selin kameeleihin ja\ntoiset olivat kokoutuneet kenraalin ja hänen esikuntansa ympärille,\njotka revolverit kädessään olivat heittäytyneet keskelle taistelun\ntuoksinaa. Mutta koko neliö liukui hitaasti pois rotkon läheisyydestä\nepäjärjestykseen joutuneen nurkan takaisin tunkemana.\n\nMuiden joukkojen upseerit ja miehet katselivat hermostuneina taakseen\ntietämättä lainkaan, mitä oli tekeillä, ja voimatta viedä apua\ntovereilleen särkemättä järjestystä.\n\n\"Jupiter vieköön, he ovat tunkeutuneet wessexiläisten läpi!\" huusi\nmallowsien Grice.\n\n\"Ne paholaiset ovat yllättäneet meidät, Ted\", sanoi hänen veljensä\naliupseeri tähdäten revolverillansa.\n\nRivit alkoivat horjua ja kokoutua vapaaehtoisen Conollyn ympärille\nkaikkien miesten puhuessa yhteen ääneen, kun upseerit katsoivat\ntaakseen tomupilvien läpi. Merimiehet olivat vetäneet konekiväärinsä\nesille ja se levitti kuolemaa viidestä piipustaan hyökkäävien villien\nsivustaan.\n\n\"Äh, tuota kirottua konetta!\" huusi muuan ääni. \"Se on joutunut jälleen\nepäkuntoon.\" Sen kova metallinen rätinä oli tauonnut ja sen miehistö\nponnisteli ja veti sen ruuveista.\n\n\"Tämä kirottu kohtisuora syöttäjä!\" huusi muuan upseeri. \"Ruuviavain,\nWilson, ruuviavain! Tarttukaa lyömämiekkoihinne, pojat, he ovat\nkimpussamme!\"\n\nHänen äänensä koveni huudoksi hänen lopettaessaan, koska lapiokärkinen\nkeihäs oli hautautunut hänen rintaansa. Toinen dervishilaine hulmahti\nkumpujen yli hyökäten konekivääriä ja oikeata sivustaa vastaan.\nMerisotilaat joutuivat alakynteen heti, mutta mallowsit, joiden\ntaisteluinto oli kiihtynyt, vastasivat moslemilaisten huutoon vieläkin\nhurjemmalla karjunnalla ja kaasivat heistä parisataa yhdellä ainoalla\nhyvin tähdätyllä yhteislaukauksella. Ulvovat, eteenpäin kiitävät\nviholliset kääntyivät oikealle syöksyen siihen aukkoon, joka oli jo\nvalmistettu heille.\n\nMutta C-komppania ei ollut painanut liipasintakaan pysäyttääkseen tuota\nhurjaa hyökkäystä. Miehet nojautuivat äreinä martiineihinsa. Muutamat\nolivat heittäneet kiväärinsä maahankin. Conolly puhui kiihkeästi hänen\nympärilleen kokoutuneille. Kapteeni Foley tunkeutui yhteenpuristuneen\njoukon läpi ja hyökkäsi hänen kimppuunsa revolveri kädessään.\n\n\"Tämä on sinun työtäsi, sinä roisto!\" huusi hän.\n\n\"Jos te vain kohotatte revolverinne, kapteeni, valuvat aivonne\ntakillenne\", sanoi muuan matala ääni hänen vieressään.\n\nHän näki kohotetut kiväärit ja malttoi mielensä. Molemmat aliupseerit\nolivat tunkeutuneet lähemmäksi ja päässeet nyt hänen viereensä.\n\n\"Mitä tämä sitten on?\" huusi hän, katsellen ympärilleen toisista\nhurjista kapinallisista kasvoista toisiin. \"Oletteko te irlantilaisia?\nOletteko te sotilaita? Mitä muuta varten te olisitte täällä kuin\ntaistellaksenne maanne puolesta?\"\n\n\"Englanti ei ole mikään isänmaamme\", huusivat useat.\n\n\"Te ette taistele nyt Englannin puolesta, vaan Irlannin ja sen\nvaltakunnan, johon sekin kuuluu.\"\n\n\"Musta kirous koko valtakunnalle!\" huusi vapaaehtoinen McQuire heittäen\nkiväärinsä menemään. \"Valtakunta tuki sitäkin miestä, joka ajoi minut\npois kotoani tien viereen. Jäykistyköön käteni, jos painan liipasinta\nsen puolesta.\"\n\n\"Mitä on valtakunta meille, kapteeni Foley, ja mitä me välitämme\nkuningattarestakaan?\" huusi muuan ääni.\n\n\"Annetaan poliisikunnan taistella hänen puolestaan.\"\n\n\"Niin, Jumalan nimessä, silloin se tulee saamaan paremman toimen kuin\nrepimällä köyhien ihmisten kattoja.\"\n\n\"Tahi ampumalla heidän veljiään, kuten he tekivät minun veljelleni.\"\n\n\"Valtakunnan määräyksestä karkoitettiin vaikeroiva äitinikin tien\nviereen. Hänen poikansa saa mädätä, ennenkuin hän kannattaa sellaista,\nja te voitte panna tämän jutun syytettyjen listalle sotaoikeuden ensi\nistuntoon.\"\n\nNuo kolme upseeria rukoilivat, uhkailivat ja taivuttivat turhaan.\nNeliö liikkui vielä samanlaisen verisen taistelun yhä riehuessa sen\nlaidoilla. Heidän puhuessaankin oli heitä työnnetty taaksepäin ja\nhyödytön konekivääri kaatuneine miehistöineen oli jo enemmän kuin\nsadan jardin päässä heistä. Ja vauhti vain lisäytyi. Miesjoukko,\nkidutettu ja vääntelehtivä, koetti yhteisestä vaistosta päästä\njollekin avonaisemmalle paikalle, missä se voisi järjestyä uudestaan.\nKolme sivustaa oli vielä järjestyksessä, mutta neljäs oli joutunut\nsaarroksiin ja pahaan pinteeseen sen toverien voimatta auttaa sitä.\nKaarti oli ottanut vastaan hadendowalaisten uuden hyökkäyksen ja\npakottanut heidät peräytymään yhteislaukauksella, ratsuväen tehdessä\nlopun toisesta osastosta sen tunkeutuessa ulos kuilusta. Kasallinen\nhevosia, joilta oli kintereet poikki, ja niiden taakse takertuneet\nmiehet näyttivät, että keihäsmiehet maatessaan kasvoillaan pensaitten\nvälissä voivat näyttää huutia takaa-ajajilleen. Mutta huolimatta\nkaikesta neliö liukui vieläkin nopeasti taaksepäin koettaen päästä\nvapaaksi kiduttajastaan, joka oli tarrautunut kiinni sen sydämeen.\nHajoaisiko se vai voisiko se jälleen järjestyä? Viiden rykmentin elämä\nja lipun kunnia riippuivat vastauksesta.\n\nMuutamat ryhmät ainakin olivat hajoamaisillaan. Mallowsien C-komppania\noli menettänyt kaiken sotilaallisen järjestyksensä ja peräytyi nyt\nhuolimatta väsyneiden upseerien ponnistuksista, jotka kiroilivat,\ntyrkkivät ja rukoilivat koettaessaan turhaan pysäyttää heitä. He\ntöykkivät ja tyrkkivät kapteeniaan ja aliupseereitaan tunkeutuessaan\nvapaaehtoisen Conollyn luo saamaan määräyksiään. Mutta sekamelska ei\nollut levinnyt, sillä muut komppaniat olivat tomun, savun ja metelin\nkeskellä menettäneet yhteytensä kapinallisiin tovereihinsa. Kapteeni\nFoley huomasi, että nytkin vielä ehkä oli aikaa välttää onnettomuus.\n\n\"Ajatelkaa nyt, mitä te teette, miehet!\" huusi hän hyökäten johtajaa\nkohti. \"Neliössä on tuhat irlantilaista ja he ovat kuoleman omia, jos\nmeidän rintamamme murtuu.\"\n\nNäillä sanoilla olisi ehkä ollut ainoastaan vähäinen vaikutus vanhaan\nkapinalliseen. On mahdollista, että hän suunnittelevissa aivoissaan\noli jo laskenut, kuinka hän saisi kootuksi irlantilaisensa yhteen\nja johdetuksi heidät meren rannalle takaisin. Mutta sillä hetkellä\narabialaiset murtautuivat niiden kameelien välitse, jotka olivat\ntukkineet heiltä tien. Siellä taisteltiin ja huudettiin, muuan muuli\nkaatui, eräs haavoittunut hyppäsi koriin keihään tunkeutuessa hänen\nruumiinsa läpi, ja kapeasta aukosta tulvi joukottain alastomia villejä,\njotka olivat mielettömiä taistelusta, juopuneita teurastamisesta ja\nlikaisia ja niljakkaita verestä, jota tippui heidän keihäistään,\nkäsivarsistaan ja kasvoistaan. Heidän kiljuntansa, heidän kumartuvat,\nhyökkäävät vartalonsa, ja heidän survaisujensa hirvittävä voima teki\nheidät helvetin kuiluista esiin syöksyvien paholaisten näköisiksi.\nOlivatko nämä nyt irlantilaisten liittolaisia? Olivatko nämä\nniitä miehiä, joiden oli määrä taistella heidän puolestaan heidän\nvihollisiaan vastaan? Conollyn mieltä inhoitti jo sellainen ajatuskin.\n\nHän oli järkkymätön periaatteiden mies ja kuitenkin, kun hän näki\nnuo ulvovat viholliset, hänen periaatteensa horjuivat ja seuraavassa\nsekunnissa ne olivat jo haihtuneet olemattomiin. Hän näki erään suuren,\nhiilimustan neekerin tarttuvan muutamaan kameelinajajaan ja sahaavan\nveitsellään hänen kurkkunsa poikki. Hän näki erään pörrötukkaisen\narabialaisen heittävän suuren keihäänsä heidän oman, pienen,\nMills-kadun varrelta kotoisin olevan torvensoittajansa selän läpi. Hän\nnäki tusinoittain samanlaisia veritekoja -- haavoittuneiden murhaamista\nja aseettomien teurastusta -- ja huomasi yhdellä silmäyksellä\nmerisotilaitten ahdinkoon joutuneen jälkijonon urheat kasvot.\nMallowsitkin olivat kääntyneet ja seuraavassa silmänräpäyksessä Conolly\noli hyökännyt C-komppanian keskelle koettaen upseerien avulla pakottaa\nmiehiä liittymään tovereihinsa.\n\nMutta kurittomuus oli jo mennyt liian pitkälle. Tavallisilla sotilailla\nei ollut enää rohkeutta liikkeissään. Heidän rintamansa oli jo murtunut\nja tämä murhanhimoisten villien viime hyökkäys oli niin kova, etteivät\npakokauhun valtaan joutuneet miehet voineet vastustaa sitä. He\nperäytyivät noiden raivokkaiden kasvojen ja verta tippuvien käsivarsien\ntieltä. Miksi he uhraisivat henkensä sellaisen lipun puolesta, josta\nhe eivät lainkaan välittäneet? Miksi oli heidän johtajansa kehoittanut\nheitä pakenemaan kehoittaakseen heitä nyt taasen järjestäytymään\nuudelleen? He eivät halua järjestäytyä! He haluavat lähteä takaisin\nmeren rannalle turvaan. Hän heittäytyi heidän keskelleen ojennetun\nkäsivarsin, koettaen puhua heille järkeä huutaen ja huohottaen. Mutta\nse oli aivan hyödytöntä, koska hän ei enää voinut hallita heitä He\nolivat hajautuma isillään erämaahan kasvot käännettyinä merta kohti.\n\n\"Pojat, suostutteko puolustamaan tätä?\" huusi muuan ääni. Se oli niin\nkaikuva ja voimakas, että pakenevat mallowsit katsoivat taakseen,\npysähtyen sen pakoittamina, mitä he näkivät. Vapaaehtoinen Conolly\noli iskenyt kiväärinsä pystyyn erääseen mimosapensaaseen. Siihen\nkiinnitetyssä pistimessä liehui pieni viheriä lippu kruunuttomine\nharppuineen. Jumala yksin tietää, mitä synkkää kapinaa varten tahi\nminkä mullistuksen merkiksi tuota lippua oli säilytetty Conollyn takin\npovitaskussa. Nyt se liehutteli viheriöitä laskoksiaan pakenevan joukon\nkeskellä, kolmen ylpeän rykmentin lipun liukuessa hitaasti taaksepäin.\n\n\"Kuka puolustaa lippua?\" huusi vapaaehtoinen.\n\n\"Sydänvereni sen puolesta, ja minun ja minun!\" huusivat lukemattomat\näänet. \"Jumala sitä siunatkoon Lippu, pojat, lippu!\"\n\nC-komppania alkoi kokoutua sen ympärille. Harhailijat liittyivät\ntoisiinsa viitaten: \"Tänne, McQuire Flynn, O'Hara\"; huudettiin:\n\"Keräytykää lipun luo! Takaisin lipun luo!\" Nuo kolme lippua\nkallistuivat taaksepäin ja kiehuva neliö koetti päästä avonaisemmalle\npaikalle, missä se voisi järjestää hajonneet rivinsä uudelleen, mutta\nC-komppania, vakavana ja ruudin mustaamana, vihollisen ahdistamana ja\nharventuen nopeasti, piteli vielä puoliaan tuon pienen kapinalipun\nympärillä, joka liehui mimosapensaassa.\n\nKului pitkä puolituntinen, ennenkuin neliö päästyään vapaaksi\nvaikeuksistaan ja järjestettyään rivinsä alkoi hitaasti liikkua\neteenpäin tasangon poikki, jonka yli se äsken tuskissaan ja\nahdingossaan oli peräytynyt. Pitkät rivit kaatuneita wessexiläisiä ja\narabialaisia näyttivät liiankin selvästi sen polun, jota pitkin se oli\nkulkenut.\n\n\"Kuinka monta hyökkäsi meidän kimppuumme, Stephen?\" kysyi kenraali\nkoputtaen nuuskarasiaansa.\n\n\"Arvostelisin joukon suuruuden tuhanneksi tahi kahdeksitoistasadaksi\nmieheksi, sir.\"\n\n\"En nähnyt kenenkään heistä palaavan. Mitä pirua wessexiläiset\noikeastaan ajattelivatkaan? Kaarti piti kuitenkin puoliaan, kuten\nmallowsitkin.\"\n\n\"Eversti Flanagan ilmoittaa, että hänen etumainen sivustakomppaniansa\njoutui saarroksiin, sir.\"\n\n\"Hyvänen aika, sehän on juuri sama komppania, joka rettelöi meidän\netääntyessämme.\"\n\n\"Eversti Flanagan ilmoittaa sen ottaneen vastaan koko hyökkäyksen\nraivon, suoden siten neliölle aikaa järjestäytymiseen.\"\n\n\"Käskekää husaarien ratsastaa eteenpäin, Stephen\", sanoi kenraali,\n\"ja yrittää, voivatko he nähdä enää mitään vihollisista. Ampuminen\non lakannut ja mallowsit tarvitsevat luullakseni uusia rekryyttejä.\nKäskekää neliön sijoittautua oikealle ja lähteä sitten eteenpäin.\"\n\nMutta Hadendowan sheikki Kadra näki kukkulaltaan, että suurihattuiset\nmiehet olivat järjestäytyneet uudestaan, ja huomasi, että he olivat\ntulossa takaisin sellaisten miesten päättäväiseen tapaan, joilla on\nvielä työ tekemättä. Hän neuvotteli dervishi Moussan ja Bagarran\nHusseinin kanssa käyden aivan surun murtamaksi kuullessaan, että kolmas\nosa hänen miehistään oli siirtynyt turvallisesti moslemien paratiisiin.\nJa koska hänellä oli vielä muutamia voitonmerkkejä näytettävänä, antoi\nhän käskyn, ja erämaan soturit poistuivat seudulta yhtä salaisesti ja\nmuiden kuulematta kuin he olivat tulleetkin.\n\nVain punaisen kallioisen ylängön ja muutamia satoja keihäitä ja\nremingtonkivääreitä ja tasangon, joka jo toisen kerran oli kirjavanaan\nkaatuneita miehiä, sai englantilainen kenraali haltuunsa päivän\nkestäneen taistelun palkinnoksi.\n\nMuuan husaarieskadroona saapui ensimmäiseksi sille paikalle, missä\nkapinalippu oli liehunut. Suuret joukot kuolleita arabialaisia\nolivat sen merkkinä. Kehän keskellä ei liehunut enää mitään lippua,\nmutta kivääri oli vielä pystyssä mimosapensaassa ja sen ympärillä\nlepäsi feeniläinen vapaaehtoinen hiljaisine irlantilaisineen, jotka\nkaikki olivat haavoittuneet ruumiin etuosiin. Tunteellisuus ei kuulu\nenglantilaisiin mielenilmaisuihin, mutta husaarikapteeni kohotti\nkuitenkin miekkansa kahvaa kunnioittavasti ratsastaessaan tuon veren\ntahraaman ympyrän ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnglantilainen kenraali lähetti viestejä hallitukselleen ja samoin\nteki hadendowilaistenkin päällikkö, vaikka tyyli ja tapa erosivatkin\nhieman toisistaan. \"Hadendowilaisten päällikkö sheikki Kadra Mohammed\nAhmedille, Allahin valitulle, kunnioittaen ja tervehtien\", alkoi\nkirje. \"Tämä ilmoittaa sinulle, että tämän kuukauden neljäntenä\npäivänä ryhdyimme me taisteluun kaffireja vastaan, jotka nimittävät\nitseään englantilaisiksi, ja meillä oli apunamme päällikkö Hussein\nja kymmenentuhatta oikeauskoista. Allahin suomasta armosta meidän\nonnistui murtaa heidän rivinsä ja ajaa heitä takaa englannin penikulman\nverran, vaikka nämä uskottomat ovat todellakin aivan erilaisia kuin\negyptiläiset koirat ja ovat tappaneet paljon miehiämme. Kuitenkin\nme toivomme voittavamme, heidät jälleen ennen uutta kuuta, mihin\ntarkoitukseen minä luotan sinun lähettävän minulle tuhat dervishiä\nOmdurmanista. Voittomme merkiksi lähetän sinulle erään anastamamme\nlipun. Sen väristä päättäen voitaisiin luulla sen kuuluneen joillekin\noikeauskoisille joukoille, mutta kaffirit uhrasivat empimättä henkensä\nsuojellakseen sitä, minkävuoksi me luulemme sen olleen heille hyvin\nkalliin, vaikka se onkin näin pieni.\"\n\n\n\n\nKOLME SOTAKIRJEENVAIHTAJAA\n\n\nSiellä oli vain tuo yksi ainoa haiveninen ryhmä kupoolipalmuja\ntuossa laajassa mustien kivien ja oranssinvärisen hiekan täyttämässä\nerämaassa. Se sijaitsi korkealla rantatörmällä, ja alempana\nruskeavetinen Niili virtasi nopeasti Ambigolen putouksia kohti\nmuodostaen pienen vaahtoröyhelön jokaisen sen pintaa rikkovan kallion\nympärille. Ylhäältä paljaalta siniseltä taivaalta aurinko paistoi\nhiekkaan ja hiekasta taasen hehkui helle ratsastajien kypärien lierien\nalle kuin sulatusuunin kärventävä kuumuus. Aurinko oli noussut niin\nkorkealle, etteivät hevosten varjot olleet suuremmat niitä itseään.\n\n\"Huh!\" huudahti Mortimer kuivaten otsaansa, \"tämä on hikisempää kuin\nkasvihuoneessa.\"\n\n\"Varmasti\", sanoi Scott. \"On aivan kuin pitäisi ratsastaa parikymmentä\nenglannin penikulmaa turkkilaisessa kylvyssä kiikarinesi,\nrevolvereinesi, vesipulloinesi ja kaikkine muine kapineinesi, jotka\ntäyttäisivät kokonaisen joulukuusen. Kewin ansari on mainio kasvihuone,\nmutta ei sopiva tarjoiluhuoneeksi. Äänestän tuohon palmumetsikköön\nleiriytymisen ja iltaan asti levähtämisen puolesta.\"\n\nMortimer suoristautui seisomaan jalustimissaan tähystäen tarkasti\netelään päin. Kaikilta suunnilta näkyi vain samanlaisia palaneita\nmustia kallioita ja räikeätä oranssinväristä hiekkaa. Vain eräässä\npaikassa näytti muuan ajoittain keskeytyvä viiva kulkevan niiden\nrosoisten nyppylöiden välitse, joita jatkui joelle asti. Se oli\narabialaisten jo aikoja sitten hävittämän vanhan rautatien pohja,\njota eteenpäin pyrkivät egyptiläiset nykyään panivat jälleen kuntoon.\nKoko tuossa autiossa seudussa ei näkynyt muita ihmisten tekemän työn\nmerkkejä.\n\n\"Ne ovat palmuja tahi sitten eivät mitään\", sanoi Scott.\n\n\"No niin, otaksutaan, että meidän on pakko levätä, ja kuitenkin minä\nmurisen jokaisen tunnin menetystä, kunnes tapaamme pääjoukot. Mitä\nsanoisivatkaan päätoimittajamme, jos me myöhästyisimme taistelusta?\"\n\n\"Hyvä mies, niin vanhalle linnulle kuin sinulle ei minun kai\ntarvitse sanoakaan, ettei kukaan järkevä nykyaikainen kenraali ryhdy\nhyökkäykseen ennen sanomalehtimiesten tuloa.\"\n\n\"Ette suinkaan tarkoita sitä?\" sanoi nuori Anerley. \"Luulin heidän\npitävän meitä sietämättömänä vastuksena.\"\n\n\"'Sanomalehtien kirjeenvaihtajat ja matkustelevat herrasmiehet ja\nkoko tuo hyödyttömien laiskureiden muodostama joukko', sanotaan lordi\nWolseleyn 'Sotilaan Taskukirjassa'\" huudahti Scott. \"Me tiedämme\nkaiken tuon, Anerley\", lisäsi hän iskien silmää sinisten silmälasiensa\ntakaa. \"Jos vain taistelu olisi kysymyksessä, saisimme me pian\nsaattajiksemme ratsuväkeä, että voisimme kiiruhtaa. Minä olen ollut\nmukana viidessätoista näkemättä milloinkaan ainoatakaan, mihin he eivät\nolisi järjestäneet pöytää kirjeenvaihtajille.\"\n\n\"Niin, siinä ei ole valittamista, mutta voihan sattua niinkin, ettei\nvihollinen olekaan niin hienotunteinen\", sanoi Mortimer.\n\n\"Se ei ole kyllin voimakas ryhtyäkseen taisteluun.\"\n\n\"No kahakkaan sitten?\"\n\n\"Luultavinta on, että se hyökkää jälkijoukkojen kimppuun. Siinä\ntapauksessa me olemme juuri siellä, missä meidän pitääkin olla.\"\n\n\"Niin olemmekin. Mitä sillä on väliä, vaikka parikymmentä Reuterin\nmiestä onkin etujoukoissa. No niin, me levähdämme ja syömme väliaterian\npalmujen varjossa.\"\n\nHeitä oli kolme ja he toimivat suurten lontoolaisten lehtien\nsotakirjeenvaihtajina. Reuterin miehet olivat kolmenkymmenen\nenglannin penikulman päässä heidän edellään, mutta pari iltalehden\nkirjeenvaihtajaa oli parinkymmenen englannin penikulman päässä heidän\ntakanaan. Ja he kaikki yhdessä edustivat sen yleisön silmiä ja korvia\n-- noita hiljaisia miljoonia, jotka olivat maksaneet kaikesta ja jotka\nodottivat kärsivällisesti saadakseen tietää kustannustensa tulokset.\n\nHe olivat merkillisiä miehiä, nämä lehtien kamaripalvelijat. Joukossa\noli pari leirielämään jo täysin perehtynyttä, mutta kolmas oli mukana\nvasta ensi retkellään ja kunnioitti sen vuoksi äärettömästi kuuluisia\ntovereitaan.\n\nEnsimmäinen, joka oli juuri laskeutunut punaisenruskean poloponinsa\nsatulasta, oli _Intelligencen_ kirjeenvaihtaja Mortimer. Hän oli\npitkä, suora ja teräväkasvoinen mies khaki-kangastakkeineen ja\nratsuhousuineen, sarkaisine säärystimineen ja punaisine nauhoineen ja\nihoineen, jonka aurinko ja tuulet olivat ruskettaneet skotlantilaisen\nmännyn pinnan väriseksi ja moskiitot ja hiekkakärpäset tehneet\nlaikulliseksi. Toinen taasen, muuan pieni, vikkelä ja liikkeissään\nelohopeaa muistuttava mies sinisenmustine kiharaisine partoineen ja\nhiuksineen ja vasemmassa kädessä alituisesti heiluvine kärpäsläppineen,\noli _Courierin_ kirjeenvaihtaja Scott, joka oli ollut mukana\nsuurimmissakin vaaroissa ja tehnyt useampia kepposia kuin kukaan muu\nhänen alallaan toimiva mies, paitsi kuuluisaa Chandleria, joka ei\nenää kyennyt lähtemään sotanäyttämöille. Mortimer ja Scott olivat\nkummallisia vastakohtia ja juuri tässä eroavaisuudessa piilikin heidän\nläheisen ystävyytensä salaisuus. Toinen täydensi toista. Toisen voima\noli toisen heikkoudessa, mutta yhdessä he muodostivat täydellisen\nkokonaisuuden. Mortimer oli saksilainen, hidas, tunnollinen ja\nharkitseva; Scott taasen kelttiläinen, vikkelä, huoleton ja etevä.\nMortimer oli luotettavampi, mutta Scott viehättävämpi. Mortimer oli\nperusteellisempi ajattelija, mutta Scott parempi puhuja. Kummallisesta\nyhteensattumasta, vaikka kumpikin oli nähnytkin paljon sotia, eivät\nheidän retkensä olleet sattuneet milloinkaan samaan aikaan. Yhdessä\nhe voivat tehdä selkoa koko nykyaikaisesta sotahistoriasta. Scott\noli ollut mukana Plevnassa, Shipkassa, Zulu-maassa, Egyptissä ja\nSuakimissa. Mortimer oli nähnyt buurisodan, Chilen, Bulgarian ja\nSerbian taistelut, Gordonin vapauttamisen, Intian rajakahakat,\nBrasilian kapinan ja Madagascarin valloituksen. Tällaiset\nperinpohjaiset persoonalliset tiedot maustivat heidän keskusteluaan\nkummallisesti. Siihen ei sisältynyt minkäänlaisia vanhoja olettamuksia\neikä luuloja, vaan kaikki oli todellista ja lopullista. Puhuja oli\nollut siellä, nähnyt kaiken ja sillä hyvä.\n\nMutta huolimatta heidän ystävyydestään vallitsi näiden kahden miehen\nvälillä mitä kiihkein ammattikilpailu. Kumpikin olisi mielellään\nuhrannut henkensä auttaakseen toveriaan, mutta kumpikin olisi empimättä\nuhrannut toverinsa palvellakseen lehteään. Milloinkaan ei kukaan\nkilparatsastaja ole halunnut niin kiihkeästi voittavaa ratsua kuin\nhe täyttä palstaa aamujulkaisuun, muiden lehtien tietämättä asiasta\nmitään. He olivat hyvin rehellisiä siihen nähden. Kumpikin tunnusti\nsuoraan olevansa valmis livistämään toverinsa luota eikä kumpikaan\nkieltänyt sitä, että velvollisuus työnantajia kohtaan on paljon\nsuurempi kuin mitkään henkilökohtaiset vaikuttimet.\n\nKolmas oli _Gazetten_ kirjeenvaihtaja Anerley, nuori, kokematon ja\nmelko tyhmän näköinen mies. Hänen alahuulensa oli niin lerpallaan, että\nmuutamat hänen läheisimmistä ystävistään pitivät sitä hänen luonnettaan\nhäväisevänä, ja hänen silmänsä olivat niin hitaat ja uniset, että ne\nnäyttivät teeskenteleviltä. Taipumus sotilasammattiin oli lähettänyt\nhänet pari kertaa syysharjoituksiin ja hänen jotensakin maalaukselliset\nkuvauksensa olivat taivuttaneet _Gazetten_ omistajat suomaan hänelle\nkokeeksi sotakirjeenvaihtajan toimen. Hänen käytöksessään oli sellaista\nhuvittavaa arkuutta, joka suositteli häntä kokeneemmille tovereilleen,\nja vaikka he hymyilivätkin joskus hänen rehellisille keinoilleen,\ntuntui heistä lohduttavalta, että heillä oli sellainen toveri, jonka\npuolelta heidän ei tarvinnut pelätä mitään. Siitä päivästä lähtien,\njolloin he olivat jättäneet taakseen Sarrasin sähkölennätinaseman,\noli mies, joka ratsasti viisitoista puntaa maksavalla, kolmetoista\nkämmenleveyttä ja neljä tuumaa korkealla syrialaisella ratsulla,\nluovutettu miesten käsiin, jotka omistivat pari niin nopeaa poloponia,\nettei parempia milloinkaan ole kiitänyt Ghezirehin aavikoilla.\n\nKaikki kolme olivat laskeutuneet satulasta ja taluttivat nyt hevosensa\ntervetulleeseen varjoon. Messinkiä muistuttavassa keltaisessa valossa\nmuodosti jokainen oksa niin tumman ja kiinteän varjon, että miehet\ntahtomattaan nostelivat jalkojaan kulkiessaan niiden yli.\n\n\"Palmut muodostavat mainion hattunaulakon\", sanoi Scott ripustaen\nrevolverinsa ja vesipullonsa noihin ylöspäin kääntyviin nastoihin,\njotka kohosivat rungosta. \"Mutta varjoa suoviksi puiksi eivät nämä ole\nerikoisen onnistuneita. Kummallista, ettei yleisessä lopputasoituksessa\nole keksitty mitään vähemmän hataraa kuuman vyöhykkeen maille.\"\n\n\"Kuten esimerkiksi intialainen banianipuu.\"\n\n\"Tahi Ashanteen hienot kovapuiset puulajit, joiden varjossa kokonaiset\nrykmentit voivat aterioida.\"\n\n\"Birman teakpuut eivät ole huonoja nekään. Jupiter vieköön,\ntupakkakääryt ovat hajonneet satulalaukkuun! Tuo pitkäsäikeinen\nsekoitus on liian väkevää tälle ilmastolle. Kuinka on kuormaston laita,\nAnerley?\"\n\n\"Se on täällä viiden minuutin kuluttua.\"\n\nKallioiden välistä kiemurtelevaa polkua pitkin lähestyi\nkuormastokameelien muodostama pieni ryhmä sievästi. Ne tulivat\nsipsutellen ja keinuen, käännellen päätään hitaasti puolelta\ntoiselle itsetietoisten naisten tapaan. Niiden edellä ratsasti kolme\nberberiläistä palvelijaa aaseilla ja taaempana kävelivät arabialaiset\nkameelinajajat. He olivat olleet matkalla yhdeksän pitkää tuntia aina\nkuun noususta saakka väsyneiden kameelien kulkiessa puolikolmatta\nenglannin penikulmaa tunnissa, mutta nyt ne lisäsivät vauhtiaan, sekä\nmiehet että elukat, huomatessaan metsikön ja miehettömät hevoset.\nKuormat oli purettu muutamissa minuuteissa, eläimet sidottu liekaan,\ntuli sytytetty, raikasta vettä tuotu virrasta ja jokainen kameeli\nluovutti kantamastaan varastosta pienen kasallisen elintarpeita sen\npöytäliinan keskelle, jota ilman ei ainoakaan täysiverinen arabialainen\nalennu aterioimaan. Häikäisevä valaistus kauempana ja lievennetty\nkirkkaus varjossa, tummansinistä taivasta vasten kuvastuvat viheriät\npalmujen latvat ja liehuvat, hiljaa liikkuvat arabialaiset palvelijat,\noksien rätinä, palavan nuotion savu ja kameelien tyynet ylpeät päät\nilmestyvät aina unissa niille, jotka ovat kerran nähneet ne. Scott\nsärki munia paistinpannuun laulaen samalla jotakin rakkauslaulua\nkirkkaalla syvällä äänellään. Anerley oli haudannut päänsä ja\nkäsivartensa lautaisen laatikon syvyyksiin päästäkseen tiivistettyjä\nliemiä, lihaa, kananpoikia ja sardiineja sisältävien astioiden\nvälitse käsiksi hilloastioihin, jotka olivat joutuneet alimmaisiksi.\nTunnollinen Mortimer kirjoitteli taskukirjaansa polveaan vasten\nmuistiin kaiken sen, mitä insinööri oli kertonut hänelle pääteasemalla\neilen. Äkkiä hän kohotti katseensa ja näki miehen itsensä ratsastavan\nkastanjanvärisellä ponillaan kumpuisen seudun poikki sukellellen ja\nkohoillen.\n\n\"Hei, tuolla on Merryweather!\"\n\n\"Kuinka hänen poninsa vaahtoaa! Hän on nähtävästi pakottanut sen\nnelistämään tuolla tapaa tuntikausia. Hei, Merryweather, hei!\"\n\nInsinööri, pieni tanakka mies punaisine piikkipartoineen, käyttäytyi\nkuin hän olisi aikonut ratsastaa heidän leirinsä ohi sanaa puhumatta ja\npysähtymättä. Nyt hän kääntyi ja hilliten poninsa vauhdin raviksi tuli\nsuoraan heitä kohti.\n\n\"Jumalan nimessä, antakaa minulle jotakin juotavaa!\" sanoi hän\nkorahdellen. \"Kieleni on tarttunut kiinni kitalakeen.\"\n\nMortimer riensi hänen luokseen vesipulloineen, Scott toi whiskypullon\nja Anerley tinatuopin. Insinööri joi niin kauan, että hän vallan\nhengästyi.\n\n\"Niin, minun täytyy lähteä!\" sanoi hän kuivaten vesitipat viiksistään.\n\n\"Joitakin uutisia?\"\n\n\"Rautatierakennukselle on ilmestynyt odottamattomia esteitä.\nMinun on pakko puhutella kenraalia. On kirottua, ettei täällä ole\nsähkölennätintä.\"\n\n\"Voimmeko me ilmoittaa lehdillemme mitään?\" Muistikirjat ilmestyivät\nnäkyviin.\n\n\"Kerron teille kaikki sitten kun olen puhutellut kenraalia.\"\n\n\"Dervishejäkö?\"\n\n\"Vääriä huhuja vain, kuten tavallisesti. Hei, Jinny! Hyvästi!\"\n\nHypähdellen pehmeästi hiekalla ja kavioiden kapsahdellessa kovemmin\nkivien välissä väsynyt poni lähti jatkamaan matkaansa.\n\n\"Luullakseni tämä ei ollut mitään vakavampaa\", sanoi Mortimer\ntuijottaen hänen jälkeensä.\n\n\"Kirotun vakavaa!\" huusi Scott. \"Liikkiö ja munat ovat palaneet.\nEi, kaikki on hyvin. Ne ovat nyt valmiit käännettäviksi. Aukaiskaa\nlaatikko, Anerley. Tule nyt vain tänne, Mortimer, ja pistä muistikirja\ntaskuusi. Haarukka on voimakkaampi kynää juuri tällä hetkellä. Mutta\nmikä teitä vaivaa, Anerley?\"\n\n\"Arvailin juuri, kannattaako tuosta äskeisestä sähköttää lehdelleni.\"\n\n\"Omistajien asia on ilmoittaa teille, kannattaako se vai ei.\nMeidän asiamme ei ole syventyä halpamaisiin rahalaskelmiin. Meidän\npitää sähköttää jotakin tehdäksemme oikeutta khakitakeillemme ja\nkangassäärystimillemme.\"\n\n\"Mutta mitä tuosta on sanottava?\"\n\nMortimerin pitkät ankarat kasvot vääntyivät hymyyn nuoremman miehen\nkokemattomuuden johdosta. \"Meidän alallamme ei ole lainkaan tavallista\nantaa neuvoja toisille\", sanoi hän. \"Koska sähkösanomani on kuitenkin\njo kirjoitettu, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että luette sen.\nMutta siitä te saatte olla aivan varma, etten näyttäisi sitä teille,\njos se vain olisi hiemankaan tärkeä.\"\n\nAnerley tarttui paperisuikaleeseen ja luki:\n\n\"Merryweather vastukset keskeyttävät matkustaa kenraalin luo\nneuvottelemaan luonnolliset vaikeudet estävät myöhemmin aiheettomia\nhuhuja dervisheistä.\"\n\n\"Tämä on hyvin suppeaa\", sanoi Anerley rypistäen kulmiaan.\n\n\"Suppeaako?\" huudahti Scott. \"Hyvänen aika, sehän on suorastaan\nsyntisen puheliasta. Jos vain päällikköni saisi tuollaisen\nsähkösanoman, rikkoisivat hänen sanansa lampunvarjostimetkin. Pyyhkisin\npois puolet siitä, esimerkiksi sanat: 'matkustaa', 'luonnolliset', ja\n'huhuja'. Mutta päällikköni muodostaisi siitä sittenkin kymmenrivisen\nuutisen.\"\n\n\"Kuinka sitten?\"\n\n\"No niin, minä voin sen tehdä itsekin tässä näyttääkseni teille.\nOjentakaa minulle tuo kynä.\" Hän kirjoitti minuutin ajan\nmuistikirjaansa. \"Se tulee kuulumaan jotensakin tähän tapaan:\n\n\"'Herra Charles Merryweather, tuo kuuluisa rautatieinsinööri, joka juuri\nvalvoo Sarrasista rintamalle suunnitellun rautatien rakentamista, on\ntavannut tiellään melkein voittamattomia vastuksia tärkeän työnsä\nnopealle suorittamiselle' -- päällikköni tietää luonnollisesti, kuka\nMerryweather on ja mitä hän toimii, joten sana 'vastukset' tulee\nilmaisemaan kaiken tuon hänelle. 'Hänen on tänään ollut pakko lähteä\nneljänkymmenen englannin penikulman pituiselle matkalle rintamalle\nvoidakseen neuvotella kenraalin kanssa niistä toimenpiteistä, jotka\novat tarpeen työn helpottamiseksi. Tarkemmat tiedot näiden vaikeuksien\noikeasta laadusta julkaistaan myöhemmin. Kaikki on rauhallista\nliikeväylällä, vaikka noita tavallisia itsepäisiä huhuja dervishien\noleskelemisesta itäisillä hiekkatasangoilla onkin liikkeellä. --\n_Omalta kirjeenvaihtajaltamme_.\"\n\n\"Miltä se kuulostaa?\" huudahti Scott riemuiten, ja hänen valkoiset\nhampaansa välähtivät äkkiä mustan parran raosta, \"Se on hyvää\nsilmänlumetta vanhalle rakkaalle yleisölle.\"\n\n\"Mahtaisikohan tuo kiinnittää sen mieltä?\"\n\n\"Oh, kaikki on siitä mielenkiintoista! He haluavat tietää kaiken\nyksityiskohtia myöten ja heistä on mieluista ajatella, että siellä on\nmies, joka saa sata puntaa kuukaudelta vain siitä, että hän kertoo\nuutiset heille.\"\n\n\"Te olette hyvin ystävällisiä opettaessanne minulle kaikkea tällaista.\"\n\n\"No niin, hieman epäjohdonmukaistahan se kyllä on, koska me kaikissa\ntapauksissa olemme tulleet tänne kilpailemaan toistemme kanssa, jos me\nsuinkin vain voimme. Täällä ei ole enää munia ja teidän pitää korvata\nne hillolla. Luonnollisesti, kuten Mortimer jo sanoikin, tällainen\nsähkösanoma kuin tämä ei ole lainkaan tärkeä missään muussa suhteessa\nkuin sikäli, että se ilmoittaa toimistoon meidän nykyään oleskelevan\nSudanissa eikä Monte Carlossa. Mutta kun vakava työ tulee kysymykseen,\npitää jokaisen toimia yksinään.\"\n\n\"Onko se aivan välttämätöntä?\"\n\n\"Hyvänen aika, tietysti se on!\"\n\n\"Minä puolestani luulisin, että jos vain kolme miestä toimii yhdessä\njakaen saamansa uutiset, saavat he aikaan parempia tuloksia kuin\nyksinään ja voivat viettää paljon mukavampaa elämää.\"\n\nMolemmat vanhemmat miehet istuivat hillovoileivät käsissään heidän\nkasvojensa ilmaistessa vilpitöntä inhoa.\n\n\"Me emme ole tulleet tänne nauttimaan mukavuuksista\", sanoi Mortimer\nvilkaisten vihaisesti silmälasiensa takaa, \"vaan tekemään niin paljon\nkuin suinkin lehtiemme hyväksi. Kuinka ne voisivat kilpailla keskenään,\nellemme mekin sitä tee? Jos me kaikki liittyisimme yhteen, voisimme\nheti sekautua Reuterin miehiin.\"\n\n\"Hyvänen aika, sehän riistäisi ammatiltamme kaiken sen viehätyksen!\"\nhuudahti Scott. \"Nykyään saa reippain mies kirjoituksensa ensimmäiseksi\nlennätinasemalle. Mutta jos me jakaisimme kaiken tasan, olisiko\ntuollainen reippaus lainkaan tarpeen?\"\n\n\"Ja nykyään on parhaimmin varustetulla miehellä parhaimmat\nmahdollisuudet\", huomautti Mortimer katsahtaen laikullisiin\npoloponeihin ja tuohon mitättömän pieneen syrialaiseen harmaaseen. \"Se\npalkitsee täydellisesti kaukokatseisuuden ja yritteliäisyyden. Jokainen\nmies yksikseen ja paras mies voittakoon.\"\n\n\"Sillä keinoin saadaan juuri selville, kuka paras mies on. Ajatelkaa\nChandleria. Hän ei olisi milloinkaan saanut sopivaa tilaisuutta, ellei\nhän olisi aina noudattanut omaa mieltään. Tehän olette kuulleet,\nkuinka hän teeskenteli katkaisseensa säärensä, lähetti kilpailevan\nkirjeenvaihtajan hakemaan lääkäriä ja sai siten hyvän etumatkan\nlähtiessään lennätinasemalle.\"\n\n\"Aiotteko te väittää tuota oikeaksi menettelyksi?\"\n\n\"Kaikki on oikeata. Siinä ottelee teidän järkenne minun järkeni kanssa.\"\n\n\"Minä sanoisin sitä epärehellisyydeksi.\"\n\n\"Sanokaa sitä miksi ikinä vain haluatte. Chandlerin lehti sai\nselostuksen taistelusta eikä tuo toinen. Se perusti Chandlerin maineen.\"\n\n\"Tahi muistelkaa Westlakea\", sanoi Mortimer tukkien tupakkaa\npiippuunsa. \"Hei, Abdul, tule korjaamaan lautaset pois! Westlake\nsai tietonsa perille teeskentelemällä olevansa hallituksen lähetti\nja käyttämällä hallituksen hevosia. Hänen lehteään myytiin silloin\npuolimiljoonaa kappaletta.\"\n\n\"Onko tuokin laillista?\" kysyi Anerley miettiväisesti.\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Kuulostaa hieman hevosvarkaudelta ja valehtelemiselta.\"\n\n\"No niin, minä ainakin tekisin mielelläni pieniä hevosvarkauksia ja\nvalehtelisinkin, jos vain saisin kirjoittamani artikkelin lontoolaiseen\nlehteen muiden lehtien tietämättä asiasta mitään. Mitä sinä siihen\nsanot, Scott?\"\n\n\"Olen valmis kaikkiin muihin tekoihin, paitsi murhiin.\"\n\n\"Minä puolestani en ole aivan varma, voiko sinuun luottaa siinäkään.\"\n\n\"No niin, luullakseni minä en voisi tehdä itseäni syylliseksi\njonkun sanomalehtimiehen murhaan. Se olisi minusta ammattimaisten\nseurustelusääntöjen suoraa rikkomista. Mutta jos joku asiaankuulumaton\ntunkeutuu korkeasti jännitetyn sotakirjeenvaihtajan ja sähkölennättimen\nväliin, tekee hän sen vahingokseen. Hyvä Anerley, sanon teille suoraan,\nettä jos te vain aiotte ruveta epäröimään, voisitte te yhtä hyvin\noleskella Fleet-kadun varrella kuin Sudanissa. Meidän elämämme on\nsäännötöntä. Työtämme ei ole vielä milloinkaan järjestetty. Sekin tulee\nepäilemättä tapahtumaan jonakin kauniina päivänä, mutta aika ei ole\nvielä sopiva sille. Tehkää mitä voitte ja miten vain voitte ja olkaa\nensimmäinen mies lennätinasemalla. Sellainen on minun neuvoni teille\nja lisään siihen vielä sen, että te seuraavalla kerralla lähtiessänne\ntällaiselle retkelle hankitte itsellenne niin hyvän hevosen kuin\nrahalla vain voitte saada. Mortimer voi ehkä voittaa minut tahi\nminä hänet, mutta sen me tiedämme ainakin, että meillä on maakunnan\nnopeimmat ponit. Me olemme kiinnittäneet huomiomme kaikkiin seikkoihin.\"\n\n\"En ole niinkään varma siitä\", sanoi Mortimer hitaasti. \"Sinä\ntiedät luonnollisesti sen, että vaikka hevonen voittaakin kameelin\nparillakymmenellä englannin penikulmalla, voittaa kameeli hevosen\nkolmellakymmenellä.\"\n\n\"Mitä, joku noista kameeleistako?\" huudahti Anerley hämmästyneenä.\n\nMolemmat vanhemmat miehet purskahtivat nauruun.\n\n\"Ei, ei, vaan joku todellinen jalorotuinen juoksija -- tuollainen\neläin, jolla dervishit ratsastavat tehdessään salamannopeita\nhyökkäyksiään.\"\n\n\"Onko sellainen laukkaavaa hevostakin nopeampi?\"\n\n\"No niin, se väsyttää vähitellen hevosen. Se juoksee samaa vauhtia\nkoko ajan lepohetkiä ja juomaa kaipaamatta, ja se kulkee epätasaisella\nmaalla paljon nopeammin kuin hevonen. Halfassa toimeenpantiin usein\npitkänmatkan kilpailuja ja kameelit voittivat aina kolmenkymmenen\nenglannin penikulman pituiset matkat.\"\n\n\"Meidän ei kuitenkaan tarvitse moittia itseämme, Scott, sillä tuskinpa\nmeidän tarvitsee lähteä viemään sanomaa kolmenkymmenen englannin\npenikulman päähän. Kenttälennätin valmistuu tulevalla viikolla.\"\n\n\"Aivan niin, mutta tällä haavaa --\"\n\n\"Tiedän sen, hyvä mies, mutta talon edustalla ei ole minkäänlaista\ntungosta. Jos te kuormitatte juhdat kello viiden aikaan, on teillä\nvielä kolme tuntia vapaata. Joko iltalehtien kirjeenvaihtajat ovat\nnäkyvissä?\"\n\nMortimer tarkasteli pohjoista taivaanrantaa kaksoiskiikarillaan.\n\n\"Heistä ei näy merkkiäkään vielä.\"\n\n\"He kykenevät vallan hyvin matkustamaan päivän polttavassa\nkuumuudessakin. Juuri sellaiseen ovat iltalehtien kirjeenvaihtajat\nsoveliaitakin. Käsitelkää varovasti tikkujanne, Anerley. Nämä\npalmulehdot räjähtävät ilmaan kuin ruutikellarit, jos te vain sytytätte\nne tuleen. Hyvää yötä.\" Molemmat miehet ryömivät moskiittoverkkojen\nalle vaipuen heti tuohon syvään uneen, joka on luonteenomaista kaikille\nulkoilmassa oleskelijoille.\n\nNuori Anerley nojasi muutamaan palmuun piippu huuliensa välissä\nja miettien saamiaan ohjeita. Kaikissa tapauksissa olivat he\nammattikuntansa etevimpiä, nuo miehet, eikä hänen uusikon sopinut niin\nollen ryhtyä oikomaan heidän menettelytapojaan. Jos he palvelevat\nlehtiään siten, piti kai hänenkin tehdä samoin. He olivat ainakin\nolleet rehellisiä ja ystävällisiä opettaessaan hänelle pelin sääntöjä.\nJos ne olivat tarpeeksi hyviä heille, olivat ne tarpeeksi hyviä\nhänellekin.\n\nIltapäivä oli paahtavan kuuma ja nuo pienet vaahtokuplat Niilin\nmustien kimaltelevien kivilohkareitten kärkien ympärillä näyttivät\nsuloisen viileiltä ja viehättäviltä. Mutta uiminen ei voinut\ntulla kysymykseenkään vielä muutamiin tunteihin. Ilma kimmelsi ja\nvärähteli hehkuvan kuuman hiekka- ja kiviaavikon yläpuolella. Ei\ntuulenhenkäystäkään tuntunut ja hyönteisten surina ja iniseminen\nhoukutteli jokaista nukkumaan. Jossakin kauempana huuteli muuan\nharjalintu. Anerley kopisti tuhkan pois piipustaan ja oli juuri\nkääntymäisillään vuodettaan kohti, kun hänen silmänsä näkivät jotakin\nliikkuvan erämaassa etelässä.\n\nSiellä ratsasti joku mies heitä kohti niin nopeasti kuin hän\nepätasaisella maalla vain pääsi. Joku lähetti armeijasta, ajatteli\nAnerley, mutta silloin hänen katsoessaan auringonsäteet sattuivat\nmiehen kasvojen toiselle puolen ja hänen leukansa leimahti\nkullanväriseksi. Kahdella miehellä ei voinut olla sen väristä partaa.\nTulija oli Merryweather, insinööri, ja hän oli palaamassa takaisin.\nMutta miksi maailmassa hän palasi? Hänhän oli tahtonut niin välttämättä\ntavata kenraalia ja kuitenkin hän palasi nyt takaisin toteuttamatta\naikomustaan. Olikohan syy siinä, että hänen poninsa oli toivottomasti\nväsyksissä? Se näytti kuitenkin liikkuvan vielä hyvin. Anerley tarttui\nMortimerin kaksoiskiikariin ja vaahtoava hevonen ja väsynyt, ruoskaa\nheiluttava mies ilmestyivät nelistäen näköpiirin keskelle. Mutta miehen\nolennossa oli jotakin, mikä selitti hänen palaamisensa salaisuuden.\n\nHänen katsellessaan ratsastajaa tämä sukelsi muutamaan kuoppaan häviten\nnäkyvistä. Hän ymmärsi syvänteen tuollaiseksi kapeaksi kuiluksi, jotka\njohtavat virralle saakka, ja hän odotti kiikari kädessään ratsastajan\njälleen ilmestymistä. Mutta minuutti minuutin perästä kului hänen\nnäkemättä merkkiäkään. Tuo kapea kuilu näytti nielleen miehen ja ratsun\nkokonaan. Ja sitten hätääntyneesti liikahtaen ja säpsähtäen hän näki\npienen harmaan pilven kohoavan kallioiden välistä ja ajautuvan pitkänä\nutuisena kielekkeenä erämaahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli\njo herättänyt Scottin ja Mortimerin heidän unestaan.\n\n\"Nouskaa, veikkoset!\" huudahti hän. \"Luulen dervishien ampuneen\nMerryweatherin.\"\n\n\"Eikä Reuterin miehiä ole täällä!\" huusivat molemmat sotavanhukset\npuristaen riemuiten muistikirjojaan. \"Merryweatherko ammuttu? Missä,\nmilloin ja kuinka?\" Anerley selitti muutamissa sekunneissa näkemänsä.\n\"Kuulitteko te jotakin?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"No niin, laukauksen kaiku lakkaa kuulumasta hyvin helposti kallioiden\nvälissä. Jupiter vieköön, katsokaa noita hiirihaukkoja!\"\n\nPari ruskeata suurta lintua liiteli sinisellä taivaalla. Scottin\npuhuessa ne kiersivät alemmaksi ja laskeutuivat vihdoin erääseen\npieneen kuiluun.\n\n\"Tämä riittää jo\", sanoi Mortimer tukkien melkein nenänsä\nmuistikirjansa lehtien väliin. \"'Merryweather pysäytettiin, lähti\npaluumatkalle, silvottiin kuoliaaksi, ryösteleviä dervishejä'. Miltä se\nkuulostaa?\"\n\n\"Te siis luulette hänen tiensä tulleen katkaistuksi?\"\n\n\"Miksi hän muuten olisi palannut?\"\n\n\"Siinä tapauksessa, jos he olivat hänen edellään ja jos vain toiset\nkatkaisivat hänen tiensä, täytyy siellä olla useita pieniä ryösteleviä\njoukkoja.\"\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\n\"Entä tuo silpominen?\"\n\n\"Olen taistellut arabialaisia vastaan ennenkin.\"\n\n\"Mihin te aiotte nyt lähteä?\"\n\n\"Sarrasiin.\"\n\n\"Minä ratsastan luullakseni teidän ohitsenne\", sanoi Scott.\n\nAnerley mietti hämmästyneenä sitä ehdottomasti kylmän asiallista\ntapaa, millä nämä molemmat miehet suhtautuivat tilanteeseen.\nInnoissaan hankkia uutisia eivät he nähtävästi olleet lainkaan tulleet\najatelleeksi sitä, että he itse, heidän leirinsä ja palvelijansa,\nolivat kaikki leijonan kidassa. Mutta heidän puhuessaan kuului\nkallioiden keskeltä säännöttömän yhteislaukauksen läpitunkevaa rätinää\nja luotien kimeää vihellystä heidän yläpuoleltaan. Muuan palmunlehti\nliihoitteli heidän keskelleen maahan. Ja samassa silmänräpäyksessä tuli\nkuusi palvelijaa hurjasti juosten heidän luokseen turvaan.\n\nKylmäjärkinen Mortimer järjesti puolustuksen, sillä Scottin mieli oli\nniin kiihoittunut kaikesta tästä nykyisestä ja vieläpä tulevastakin\nainehistosta, että hän oli liian riemuitsevan meluisa päälliköksi.\nMutta toinen silmälaseineen ja ankarine kasvoineen sai pian palvelijat\ntyyntymään.\n\n\"_Tali henna! Egri!_ Mitä hiivattia te oikeastaan pelkäätte? Taluttakaa\nkameelit palmujen runkojen väliin. Aivan niin. Irroittakaa nyt\nniiden polvisiteet. Ettekö te milloinkaan ennen ole kuulleet luotien\nvinkunaa? Tuokaa nyt aasit tänne! Ette suinkaan aio käyttää poniani\nsuojukseksenne? Viekää ponit lehdon ja joen väliin pois vaaran\nulottuvilta. Nuo miehet näyttävät ampuvan vieläkin korkeammalle kuin\nvuonna '85.\"\n\n\"Tuo sattui ainakin\", sanoi Scott, kun he kuulivat pehmeän mäjähtävän\nkumahduksen kuin kivi olisi pudonnut mutakuoppaan.\n\n\"Mihin se sitten sattui?\"\n\n\"Tuohon ruskeaan kameeliin, joka juuri märehtii.\"\n\nHänen puhuessaan eläin vieläkin liikkuvin leuoin ojensi pitkän kaulansa\npitkin maata ja sulki suuret tummat silmänsä.\n\n\"Tuo laukaus maksoi minulle viisitoista puntaa\", sanoi Mortimer\nsurullisesti. \"Kuinka monta sinä luulet heitä olevan?\"\n\n\"Neljä, luullakseni.\"\n\n\"Vain neljä bezingeriä, kaikissa tapauksissa, mutta siellähän voi olla\nmuutamia keihäsmiehiäkin?\"\n\n\"Ei, luullakseni; tämä on vain pieni kivääreillä varustettu ryöstelevä\njoukko. Mutta näin ohimennen sanoen, Anerley, te ette kai ole ollut\nmilloinkaan ennen tulessa?\"\n\n\"En ikinä\", sanoi nuori sanomalehtimies tuntien kummallista\nhermostuttavaa kiihkoa.\n\n\"Rakkaus, köyhyys ja sota ovat kaikki sellaisia kokemuksia, jotka ovat\ntarpeen elämän täydennykseksi. Ojentakaa minulle nuo ammukset. Te\nsaatte nyt käydä läpi melko lievän tulikasteen, sillä näiden kameelien\ntakana te olette yhtä hyvässä turvassa kuin Toimittajien Kerhon\ntakahuoneessa.\"\n\n\"Yhtä hyvässä turvassa kylläkin, mutta tuskin niin mukavissa\nolosuhteissa\", sanoi Scott. \"Korkea lasillinen whiskyä ja selteriä\nmaistuisi nyt mainiolta. Mutta, Mortimer, millainen tilaisuus!\nAjattelehan vain kenraalin tunteita hänen kuullessaan, että tämän\nsodan ensimmäisen ottelun ovat sanomalehtimiehet taistelleet. Ajattele\nvain reuteriläisiä, jotka ovat häärineet rintamalla jo viikon päivät.\nAjattele myös noita iltalehtien miehiä, jotka myöhästyivät tästä\nleikistä. Jupiter vieköön, tuo palanen pyyhkäisi mennessään moskiiton\nhuuliltani!\"\n\n\"Muuan aaseistakin on haavoittunut.\"\n\n\"Tämä tällainen on synnillistä. Se loppuu varmaankin siten, että meidän\non vielä pakko lähteä kantamaan tavaroitamme Kartumiin.\"\n\n\"Viis siitä, poikaseni; tämä tuo vain enemmän aineistoa\nkäsikirjoituksiimme. Voin jo nähdä otsikot. 'Hyökkäys\nliikenneväylälle!' 'Englantilainen insinööri murhattu!'\n'Sanomalehtimiesten kimppuun hyökätty!' Eikö se ole repäisevää?\"\n\n\"Ihmettelenpä, kuinka seuraava otsikko tulee kuulumaan\", sanoi Anerley.\n\n\"'Kirjeenvaihtajamme haavoittunut!'\" huudahti Scott kellistyen\nselälleen. \"Ei kuitenkaan mitään sen pahempaa\", lisäsi hän nousten\njälleen. \"Se riipaisi vain polveani. Tämä alkaa käydä hiostavaksi.\nTunnustan suoraan, että tuo Toimittajain Kerhon takahuone alkaa tuntua\nminusta puoleensavetävältä.\"\n\n\"Minulla on hieman voidetta.\"\n\n\"Turvaudun siihen sitten jälkeenpäin. Meillä on iloinen päivä noiden\nkiharatukkaisten hyökätessä. Toivoisin heidän hyökkäävän.\"\n\n\"He ovat ainakin tulossa lähemmäksi.\"\n\n\"Tämä revolverini on muuten mainio, kun se ei vain heittäisi luotejaan\nniin korkealle. Tähtään aina miehen varpaihin tahtoessani virkistää\nhänen ruoansulatustaan. Voi, hyvä Jumala, nyt on kattilamme mennyttä\nkalua!\"\n\nKumahtaen kuin malmirumpuun muuan remingtonin luoti lävisti kattilan ja\nkuuma höyrypilvi kohosi sihisten nuotiosta. Ylemmiltä kallioilta kuului\nhurjia huutoja.\n\n\"Nuo mielettömät luulevat puhaltaneensa meidät ilmaan. He hyökkäävät\nnyt kimppuumme yhtä varmasti kuin kohtalo ja silloin on meidän vuoromme\njohtaa. Onko teillä revolveria, Anerley?\"\n\n\"Minulla on tällainen kaksipiippuinen haulikko.\"\n\n\"Järkevä mies. Se onkin maailman paras ase tällaiseen alkuperäiseen\ntyöhön. Millaisia hauleja teillä on?\"\n\n\"Susihauleja.\"\n\n\"Ne ovat tarpeeksi tehokkaita. Minä lataan tämän suurikaliberisen\nkaksipiippuisen pistoolini metallipalasilla. Noiden miesten\netenemisen voi yhtä helposti pysäyttää hernepyssyllä kuin tavallisella\nrevolverilla.\"\n\n\"Niitä on monenlaisia keinoja ja temppuja\", sanoi Scott. \"Geneven\nsopimus ei ole voimassa ensimmäisen putouksen eteläpuolella. Luodista\nvoidaan helposti tehdä sienimäinen halkaisemalla hieman sen kärkeä. Kun\nolin mukana murtuneessa neliössä Tamain --\"\n\n\"Odotahan nyt hieman\", huusi Mortimer korjaten silmälasejaan. \"He\ntulevat luullakseni nyt!\"\n\n\"Ja kello on\", sanoi Scott vetäen esille kellonsa, \"juuri\nseitsemäntoista minuuttia yli neljän.\"\n\nAnerley oli maannut erään kameelin takana tuijottaen sellaisella\nmielenkiinnolla, jota voitiin sanoa melkein lumoukseksi, vastapäisiin\nkallioihin. Tuolta pullahti esille villamainen savupilvi ja\ntuolta toinen, mutta kertaakaan he eivät olleet vielä nähneet\nvilahdukseltakaan hyökkääjiä. Hänestä oli jotakin kauhistavaa ja\nkummallista noissa itsepäisissä näkymättömissä miehissä, jotka minuutti\nminuutilta tulivat yhä lähemmäksi. Hän oli kuullut heidän huutonsa, kun\nkattila meni rikki, ja kerran heti jälkeenpäin oli muuan äärettömän\nvoimakas ääni karjaissut jotakin, joka oli pannut Scottin kohauttamaan\nolkapäitään.\n\n\"Heidän pitää saada meidät kynsiinsä ensin\", sanoi hän ja Anerley\notaksui rohkeutensa pysyvän lannistumattomana, ellei hän pyydä\nkääntämään noita outoja sanoja.\n\nAmpuminen oli aloitettu noin sadan jardin päästä, minkävuoksi ei tullut\nkysymykseenkään, että he keveämmillä aseillaan olisivat voineet vastata\nsiihen. Jos heidän vastustajansa olisivat säilyttäneet tuon välimatkan,\nolisi puolustajain täytynyt tehdä joko hyödytön vastahyökkäys\ntahi piiloutua suojuksensa taakse niin hyvin kuin suinkin siinä\ntoivossa, että ampuminen kutsuisi heille apua. Mutta onneksi heille\nafrikkalaiset eivät ole milloinkaan oikein luottaneet pyssyihin, koska\nheidän alkuperäiset vaistonsa päästä käsiksi viholliseen ovat aina\nolleet heidän sotataitoansa voimakkaammat. Sen vuoksi he alkoivatkin\nlähestyä ja nyt ensi kerran Anerley huomasi muutamat kasvot, jotka\ntuijottivat heihin kallioiden takaa. Pää oli suuri, miehekäs ja\nvoimakasleukainen, puhdasta neekerityyppiä, korvissa kimaltelevine\nhopeisine korvarenkaineen. Mies kohotti voimakkaan käsivartensa kallion\ntakaa pudistaen remingtoniaan heitä kohti.\n\n\"Ammunko minä?\" kysyi Anerley.\n\n\"Ei, ei, matka on liian pitkä. Haulinne leviäisivät kaikkialle\nympäristöön.\"\n\n\"Tuo on hyvin maalauksellinen roisto\", sanoi Scott. \"Etkö voisi\nvalokuvata häntä, Mortimer? Ja tuolla on toinenkin.\"\n\nMuuan hienopiirteinen, ruskettunut arabialainen tirkisti erään toisen\nlohkareen takaa. Hänellä oli päässään viheriä turbaani, joka ilmoitti\nhänet pyhäksi, ja hänen kasvonsa ilmaisivat uskonnollisen kiihkoilijan\nhermostunutta kiivasta riemua.\n\n\"He näyttävät olevan kirjavaa joukkoa\", sanoi Scott.\n\n\"Tuo viimeinen on oikea todellinen taisteleva baggaralainen\", huomautti\nMortimer. \"Hän on vaarallinen mies.\"\n\n\"Hän näyttääkin tavattoman hurjalta. Tuolla on toinenkin neekeri.\"\n\n\"Parikin lisää! Dingalaisia heidän näöstään päättäen. Juuri samoja\nmiehiä, joista omat mustat joukkomme on muodostettu. Niin kauan kuin he\nsaavat tapella, eivät he välitä, kenen puolesta he sen tekevät, mutta\njos noilla mielettömillä olisi vain senkään verran järkeä, että he\nymmärtäisivät jotakin, tietäisivät he, että arabialaiset ovat heidän\nperinnöllisiä vihollisiaan ja me heidän perinnöllisiä ystäviään.\nKatsokaa, kuinka he purevat mielettömästi hampaitaan meille, siihen\nkansaan kuuluville miehille, joka on lopettanut orjakaupan.\"\n\n\"Etkö voisi selittää sitä heille?\"\n\n\"Selitän sen heille tällä pistoolilla, kun he tulevat lähemmäksi. Älkää\nnyt väistykö paikaltanne, Anerley. He ovat tulossa.\"\n\nJa he tulivat todellakin. Viheriäturbaaninen ruskea mies johti\nhyökkäystä. Hänen kintereillään tuli hopeisilla korvarenkaina\nkoristautunut neekeri, oikea jättiläinen mieheksi, ja muut kaksi\nolivat vain vähän matkan päässä heidän takanaan. Kun he hyppivät\nkallioiden yli perävilkkaa, palautti se Anerleyn mieleen kouluaikaiset\nurheiluleikit, jolloin hän oli pitänyt kiinni maalilankaa\nestekilparatsastuksessa. Suurenmoistahan tämä kaikki oli, hyökkäyksen\nhurja voima ja sen toimeenpaneminen, teräksen kimalteleminen,\nhuitovat mustat käsivarret, raivostuneet kasvot ja kiitävien jalkojen\nnopea kapse. Lakia tottelevan englantilaisen mieleen on niin\npainunut inhimillisen elämän loukkaamattomuuden käsite, että nuoren\nsanomalehtimiehen oli hyvin vaikeata todeta sitä, että nuo miehet\nkoettavat kaikilla tavoin tappaa hänet, ja ymmärtää, että hänelläkin\noli aivan yhtä suuri vapaus menetellä samoin heidän kanssaan. Hän\nmakasi paikoillaan tuijottaen kuin tämä olisi ollut joku näytelmä ja\nhän katselija.\n\n\"No nyt, Anerley, nyt! Tähdätkää arabialaiseen!\" huusi joku.\n\nHän ojensi pyssynsä ja näki nuo hurjat ruskeat kasvot piippujen\ntoisessa päässä. Hän veti liipasimesta, mutta kasvot muuttuivat\nsuuremmiksi ja hurjemmiksi joka askeleella. Hän veti vetämistään. Muuan\nrevolverinlaukaus pamahti hänen vieressään ja sitten toinen ja hän näki\npunaisen läikän ilmestyvän arabialaisen ruskealle rinnalle. Mutta mies\njatkoi vain matkaansa.\n\n\"Ampukaa, te aasi, ampukaa!\" huusi Scott.\n\nJälleen hän veti hyödyttömästi liipasimesta. Kuului vielä pari\nlaukausta ja suuri neekeri kaatui, nousi ja kaatui jälleen.\n\n\"Vetäkää hana vireisiin, te mieletön!\" huusi muuan raivostunut ääni ja\nsamassa silmänräpäyksessä arabialainen hyökäten ja hypäten ponnahti\nkuolleen kameelin yli pudoten paljaine jalkoineen Anerleyn rinnalle.\nKuin unissaan hän näytti taistelevan hurjasti jonkun kanssa maassa;\nsitten hän tunsi hirvittävän räjähdyksen omien kasvojensa läheisyydessä\nja niin loppui häneen nähden sodan ensimmäinen taistelu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hyvästi nyt, velihopea. Kyllä te vielä paranette. Älkää lainkaan\nhätäilkö.\" Ääni oli Mortimerin ja Anerley oli hämärästi näkevinään\npitkät kasvot silmälaseineen ja tuntevinaan raskaan käden olkapäällään.\n\n\"Olemme pahoillamme, että meidän on nyt pakko poistua luotanne. Saamme\nkiittää onneamme, jos vain joudumme lennätinasemalle tarpeeksi ajoissa\nehtiäksemme sähköttää aamulehdille.\" Scott kiinnitti satulavyötään\nlujempaan puhuessaan.\n\n\"Me lisäämme sanomaamme, että te olette haavoittunut, niin että\nisäntänne tietävät, miksi he eivät kuule teiltä mitään. Jos Reuterin\nmiehet tahi iltalehtien kirjeenvaihtajat tulevat, älkää ilmoittako\nheille mitään. Abbas pitää kyllä huolta teistä ja me palaamme huomenna\niltapäivällä. Hyvästi!\"\n\nAnerley kuuli tuon kaiken, vaikka hänellä ei ollutkaan niin paljon\ntarmoa, että hän olisi kyennyt vastaamaan. Sitten kun hän katseli paria\nsolakkaa ruskeaa ponia, jotka kutistuivat yhä pienemmiksi kallioiden\nvälissä keltapukuisine ratsastajineen, selveni hänen muistinsa\näkkiä ja hän totesi, että hänen elämänsä ensimmäinen suurenmoinen\nsanomalehtimiestilaisuus oli livahtamaisillaan hänen käsistään.\nTaistelu oli kyllä ollut mitätön, mutta se oli ollut sen sodan\nensimmäinen ja suuri yleisö kotona janosi kovasti uutisia. Se saisi\nlukea selostuksen siitä _Courieristä_ ja _Intelligencestäkin_, mutta ei\nsanaakaan _Gazettesta_. Tämä ajatus pani hänet kimpoamaan seisoalleen,\nvaikka hänen pitikin kiertää käsivartensa palmun rungon ympärille\nvahvistaakseen pyörryttävää päätään.\n\nKookas musta neekeri lepäsi siinä paikassa, mihin hän oli kaatunutkin,\nleveä rinta täynnä luodin merkkejä ja jokaisen haavan reunusta\nmustanaan kärpäsiä. Arabialainen oli selällään muutamien jardien päässä\nhänestä ja puristi molemmilla käsillään sitä hirvittävää möhkälettä,\njoka oli ollut hänen päänsä. Poikkipuolin hänen ruumiillaan oli\nAnerleyn haulikko toinen piippu tyhjänä ja toinen hana puolivireissä.\n\n\"Scott effendi ampui hänet teidän pyssyllänne\", sanoi muuan ääni.\nPuhuja oli Abbas, englannin kieltä taitava palvelija.\n\nAnerley vaikeroi häpeästä. Hän oli joutunut niin suunniltaan, ettei hän\nollut muistanut vetää hanoja vireeseen ja kuitenkin hän tiesi, ettei\nse ollut johtunut pelosta, vaan kiihkosta, joka oli saanut hänet niin\nvaltoihinsa. Hän tunnusteli kädellään päätään ja tunsi, että märkä\npyyheliina oli kiedottu hänen otsansa ympärille.\n\n\"Missä molemmat toiset dervishit ovat?\"\n\n\"He pakenivat. Toinen sai luodin käsivarteensa.\"\n\n\"Mitä minulle tapahtui?\"\n\n\"Effendi haavoittui päähän. Effendi kävi käsiksi pahaan mieheen ja\nScott effendi ampui hänet. Kasvot palaneet melko pahasti.\"\n\nAnerley tunsi äkkiä pistelemistä nahassaan ja tukahduttavaa\nkärventyneitten hiusten katkua sieraimissaan. Hän yritti sivellä\nkädellään viiksiään. Ne olivat haihtuneet olemattomiin, kuten hänen\nkulmakarvansakin. Hän ei voinut löytää niitä. Hänen päänsä oli\nepäilemättä ollut hyvin lähellä dervishin päätä, kun he pyöriskelivät\ntoistensa kimpussa maassa ja tällainen oli hänen oman pyssynsä\npamahduksen seuraus. No niin, hänellä oli kyllä aikaa karvojen\nkasvattamiseen ennen palaamistaan Fleet-kadulle. Mutta haava oli ehkä\npaljon vakavampaa laatua? Riittäisikö se estämään hänet pääsemästä\nSarrasin lennätinasemalle? Hän ei voinut muuta kuin koettaa ja katsoa.\n\nMutta siellä oli vain hänen oma pieni syyrialainen ratsu-raukkansa.\nSiinä se seisoi ilta-auringon valossa nurpolla päin ja taipunein\npolvin kuin aamullinen työ rasittaisi sitä vieläkin kovasti. Sellainen\ntoivokin oli jo melkein turha, että sillä voitaisiin ratsastaa kovaa\nvauhtia viisineljättä englannin penikulmaa. Hänen toveriensa mainiot\nponitkin saisivat ponnistaa voimiaan kovasti suoriutuakseen siitä\nja ne olivat kuitenkin maakunnan nopeimmat ja kestävimmät hevoset.\nKaikkein kestävimmätkö? Oli olemassa muuan kestävämpikin elukka,\nnimittäin todellinen juoksijakameeli. Jos hänellä vain olisi sellainen,\njoutuisi hän vieläkin lennätinasemalle ensimmäisenä, sillä olihan\nMortimer sanonut, että ne kolmekymmentä englannin penikulmaa pitemmillä\nmatkoilla voittavat aina hevosen. Niin, kunpa hänellä vain olisi\nsellainen kameeli! Ja sitten välähtivät hänen mieleensä Mortimerin\nsanat: \"Ne ovat sellaisia elukoita, joilla dervishit ratsastavat\ntehdessään salamannopeita hyökkäyksiään.\"\n\nElukoita, joilla dervishit ratsastavat! Millä oli tuo kuollut dervishi\nratsastanut? Hetkistä myöhemmin kiipeili hän jo kallioilla vastusteleva\nAbbas kintereillään. Olivatko molemmat pakolaiset vieneet mukanaan\nkaikki kameelit vai olivatko he tyytyneet omaan turvallisuuteensa?\nTyhjien remington-ammuksien muodostaman kasan messinkikiilto sattui\nhänen silmiinsä näyttäen hänelle paikan, missä vihollinen oli ollut\npiilossa. Ja sitten hän olisi voinut melkein huutaa ilosta, sillä\ntuolta muutamasta matalasta syvänteestä vähän matkan päästä kohosi\nkameelin pitkä kaunis kaula ja kaunismuotoinen pää, sellaisen kameelin,\njollaista hänen silmänsä eivät olleet milloinkaan ennen nähneet --\njoutsenmaisen kaunis eläin, joka erosi niin paljon noista romuluisista\nkömpelöistä kuormakameeleista kuin työhevonen juoksijasta.\n\nEläin oli polvillaan kallioiden varjossa selkään kiinnitettyine\nvesileileineen ja durrapusseineen. Sen etujalat oli sidottu\narabialaiseen tapaan polvien ympäri solmitulla nuoralla. Anerley\nheitti toisen jalkansa satulan etunupin yli Abbasin irroittaessa\nnuoran. Anerley lensi eteenpäin elukan kaulaa kohti ja sitten kovasti\ntaaksepäin koettaen haparoida käsiinsä jotakin kiinnikettä, johon hän\nolisi voinut tarttua kiinni, ja sitten tempauksella, joka oli melkein\nrikkoa hänen länteensä, hänet heitettiin eteenpäin jälleen. Mutta\nkameeli oli jaloillaan nyt ja nuori sanomalehtimies istui turvallisesti\nerämaankiitäjän selässä. Se oli yhtä lauhkea kuin nopeakin, ja\nheilutteli edestakaisin pitkää kaulaansa katsoen ympärilleen suurilla\nruskeilla silmillään, Anerleyn kietoessa säärensä nupin ympärille ja\ntarttuessa väärään kameelisauvaan, jonka Abbas ojensi hänelle. Elukalla\noli kaksi ohjasnuoraa, joista toinen oli kiinnitetty sieraimiin ja\ntoinen kaulaan, mutta muistaessaan Scottin sanat, miten näitä kameeleja\noli ohjattava, hän piti kiinni alemmasta ohjaksesta. Sitten hän\nkosketti pitkää värähtelevää niskaa kepillään ja silmänräpäyksessä\nAbbasin jäähyväiset olivat kuuluvinaan kaukaa taaempaa ja mustat\nkalliot ja keltainen hiekka näyttivät kiitävän ohi molemmilla puolilla.\n\nTämä oli hänen ensi kokemuksensa juoksevasta kameelista ja alussa\nkeinunta ei tuntunut hänestä vastenmieliseltä, vaikka se olikin\nsäännötöntä ja äkillistä. Koska hänellä ei ollut jalustimia eikä mitään\nsellaista kiinteätä kohtaa, josta hän olisi voinut ponnistaa, oli hänen\nhyvin vaikeata seurata sen tahtia, mutta hän puristi niin lujasti kuin\nsuinkin polvillaan koettaen keinua eteen- ja taaksepäin, kuten hän\noli nähnyt arabialaistenkin tekevän. Makloofalainen satula oli suuri\nja hyvin kupera, ja hän tunsi hyppivänsä siinä yhtä helposti kuin\nbiljardipallo teetarjottimella, voimatta sille mitään. Hän tarttui sen\nmolempiin päihin käsillään koettaen pysyä vakavassa asennossa. Kameeli\noli kiihdyttänyt vauhtinsa tuoksi pitkäksi, keinuvaksi ja hiipiväksi\njuoksuksi, sen sienimäisten kavioiden aiheuttamatta minkäänlaista\nääntä kovassa hiekassa. Anerley nojautui taaksepäin pitäen kovasti\nkiinni käsillään satulan takanupista samalla kuin hän kiihoitti eläintä\nhuudoillaan.\n\nAurinko oli jo painunut mustien vulkaanisten huippujen taakse, jotka\nolivat suurten kaivosaukkojen vieressä sijaitsevien kuonakasojen\nnäköisiä. Läntinen taivas oli muuttunut miellyttävän vaaleanviheriäksi\nja -punaiseksi, mitkä värivivahdukset tekevät illat niin kauniiksi\nNiilin varsilla, ja vanha ruskea joki itse, virratessaan suutaan kohti\nmustien kallionlohkareitten välitse, kimalteli heikosti noissa samoissa\nkirkkaissa väreissä. Huikaiseva valo, kuumuus ja hyönteisten surina\nolivat kaikki lakanneet vaikuttamasta. Huolimatta pakottavasta päästään\nAnerley olisi voinut huutaa puhtaasta ruumiillisesta ilosta, kun nopea\neläin hänen allaan kiisi hänen kanssaan tuon viileän virkistävän ilman\nhalki, kovan pohjoistuulen hyväillessä hänen pisteleviä kasvojaan.\n\nHän oli katsonut kelloaan laskien nopeasti ajan ja matkan pituuden.\nKello oli jo ollut yli kuuden hänen lähtiessään leiristä. Epätasaisella\nmaalla oli hänen turha toivoakaan päästä eteenpäin seitsemää englannin\npenikulmaa pitempää matkaa tunnissa -- vähemmän vaikeakulkuisissa\npaikoissa ja enemmän tasaisilla mailla. Mutta ajatellessaan tietä\nhän muistikin siinä olevan enemmän kuoppaisia kuin tasaisia kohtia.\nHän saisi niin ollen kiittää onneaan, jos hän vain pääsisi Sarrasiin\njolloinkin kello kahdentoista ja yhden välillä yöllä. Sitten\nviipyisivät sähkösanomat ainakin pari tuntia matkallaan, koska ne\nKairossa kirjoitetaan uudestaan. Parhaimmassakin tapauksessa hän voi\nvain toivoa, että hänen lähettämänsä tiedot saapuisivat Fleet-kadulle\nkello kahden tahi kolmen aikaan aamulla. Oli mahdollista, että hän voi\nsuoriutua siitä, vaikka kaikki seikat näyttivätkin olevan kovasti häntä\nvastaan. Noin kolmen aikaan aamulla oli lehti painovalmis ja hänen\nmahdollisuutensa olisivat silloin ainaiseksi hävinneet olemattomiin.\nSe vain oli selvää, että vain ensimmäisellä lennätinasemalle\nsaapuneella miehellä oli joitakin mahdollisuuksia ja Anerley päätti\nolla ensimmäinen, jos hän vain kovalla ratsastuksella voi saada sen\naikaan. Niin hän kiisi eteenpäin ja elukan pitkät ja vapaasti liikkuvat\njalat lisäsivät vain vauhtiaan joka sivalluksella. Siellä, missä\nkiviset kallionkielekkeet ulottuivat virtaan saakka, oli hevosten pakko\nkiertää, kameelin voidessa kulkea niiden yli, minkävuoksi Anerley\ntunsikin alituisesti tavoittavansa tovereitaan.\n\nMutta tuosta tunteesta hänen oli pakko maksaa. Hän oli kuullut\npuhuttavan miehistä, joiden voimat olivat murtuneet kokonaan\ntällaisilla retkillä, ja hän tiesi arabialaisten käärivän ruumiinsa\nkovasti leveihin sarkasiteihin valmistautuessaan jollekin pitkälle\nmatkalle. Sellainen oli tuntunut hänestä tarpeettomalta ja\nnaurettavalta aloittaessaan nopean matkansa tasaisella tiellä, mutta\nnyt päästyään kallioiselle polulle hän ymmärsi sen tarkoituksen. Hän\nei saanut olla hetkistäkään samassa asennossa. Hän heilahteli eteen- ja\ntaaksepäin, jokaisen keinahduksen pistäessä hänen ruumiiseensa\nniin, että sitä rupesi pakottamaan niskasta polviin saakka. Kipu\nkouristi häntä olkapäistä, se karmi hänen selkärankaansa, runteli hänen\nlanteitaan ja merkitsi hänen kylkiluittensa alimman laidan kovalla\njomotuksella. Hän tarttui sinne tänne käsillään koettaen huojentaa\nlihaksiensa pakollista jännitystä. Hän veti polvensa koukkuun, vaihtoi\npaikkaansa ja puri hampaansa yhteen siinä vakavassa tarkoituksessa,\nettä hän aikoi suoriutua siitä, vaikka se tappaisikin hänet. Hänen\npäänsä oli särkymäisillään, hänen nyletyitä kasvojaan kivisti ja\njokaista hänen ruumiinsa niveltä pakotti kuin ne olisivat olleet poissa\nsijoiltaan. Mutta hän unhotti tuon kaiken, kun hän kuun noustessa kuuli\nhevosten kavioiden kapsetta virran viereiseltä tieltä ja tiesi siitä\npäässeensä jo hyvän matkaa edelle tovereistaan. Mutta hän oli tuskin\npuolimatkassakaan vielä ja kello oli jo yksitoista.\n\nKoko päivän olivat koneet tikuttaneet lakkaamatta tuossa pienessä\npoimutetusta rautalevystä rakennetussa majassa, joka toimi\nlennätinasemana Sarrasissa. Paljaine seinineen ja istuimina käytettyine\nlaatikkoineen se oli kuitenkin sillä hetkellä tärkeimpiä paikkoja\nmaan pinnalla, ja tuo nopea lakkaamaton tikuttaminen olisi yhtä hyvin\nvoinut olla kohtalon maailman kellon aiheuttamaa. Moni kunnioitettava\nhenkilö oli ollut noiden lankojen toisessa päässä ja ilmaissut\najatuksensa kosteakasvoiselle sotilaskonttoristille. Muuan ranskalainen\npääministeri oli vaatinut panttia ja eräs englantilainen markiisi oli\nilmoittanut pyynnön komentavalle kenraalille tiedustellen samalla,\nvaikuttaisiko se mitään tilanteeseen. Salakirjainsähkösanomat olivat\nmelkein tehdä konttoristin hulluksi, koska kaikista mielettömistä\ntoimituksista salakirjainsähkösanomien vastaanotto on mielettömintä\navaimetta niihin. Paljon viisasta valtiollista toimintaa oli jatkunut\npäivät pitkät eurooppalaisissa kansleri virastoissa ja tulokset oli\nkuiskattu kuuluville tuossa pienessä poimutetussa rautavajassa.\nNoin kello kahden aikaan aamulla oli muuan äärettömän pitkä määräys\nvihdoinkin loppuun kirjoitettu ja väsynyt virkailija oli avannut oven\nja oli juuri sytyttämäisillään piippuaan raittiissa kylmässä ilmassa,\nkun hän näki kameelin kaatuvan tomuun ja erään miehen, joka näytti\nolevan päihtymisen viime asteilla, tulevan horjuen häntä kohti.\n\n\"Mitä kello on?\" huusi hän äänellä, joka tuntui ainoalta selvältä\npiirteeltä hänessä.\n\nKonttoristin huulet olivat juuri sanomaisillaan, että aika oli\njuuri sopivin kysyjän vuoteeseen menolle, mutta sotaretkillä ei ole\nturvallista olla ivallinen khakipukuisille miehille. Hän tyytyi\nsenvuoksi toteamaan kuivasti vain sen, että kello oli kaksi. Mutta ei\nmillään hänen keksimällään vastauksella olisi voinut olla musertavampaa\nvaikutusta. Äänikin muuttui nyt luopuneeksi ja mies tarttui oven\npieleen pysyäkseen pystyssä.\n\n\"Kaksiko? Olen sittenkin joutunut häviölle!\" sanoi hän. Hänen päänsä\nympärille oli sidottu verinen nenäliina, hänen kasvonsa olivat\ntulipunaiset ja hän seisoi jalat niin koukussa kuin hänen selässään ei\nolisi ollut lainkaan tarmoa. Konttoristi alkoi jo huomata, että jotakin\ntavallisuudesta poikkeavaa oli ilmassa.\n\n\"Kuinka kauan viipyy sähkösanoma Lontooseen?\"\n\n\"Noin pari tuntia.\"\n\n\"Ja kello on jo kaksi. Se ei voisi saapua sinne ennen kello neljää.\"\n\n\"Ennen kolmea.\"\n\n\"Neljää.\"\n\n\"Ei, kolmea.\"\n\n\"Mutta tehän puhuitte jotakin parista tunnista?\"\n\n\"Niin kyllä, mutta pituusasteissa on enemmän kuin tunnin ero.\"\n\n\"Taivaan nimessä, minä suoriudun siitä sittenkin vielä!\" huusi Anerley\nja horjuen muutaman laatikon luo hän aloitti kuuluisan sähkösanomansa\nsanelun.\n\nJa niin kävi, että _Gazettessa_ oli pitkä artikkeli suurine\nhautakirjoitusmaisine otsakkeineen, _Intelligencen_ ja _Courierin_\nsivujen ollessa yhtä tyhjiä kuin niiden päätoimittajien naamat\nolivat noloja. Ja sekin tapahtui, että kun pari väsynyttä miestä\nrammoilla hevosilla saapui noin kello neljän aikaan aamulla Sarrasin\npostikonttorin edustalle, he katsoivat toisiinsa vaieten ja poistuivat\näänettömästi saatuaan sen vakaumuksen, että maailmassa on sellaisiakin\ntilanteita, joiden määrittelemiseen englannin kielenkin sanavarasto on\nliian köyhä.\n\n\n\n\nPRIKAATIN KENRAALIN AVIOLIITTO\n\n\nMinä puhun nyt, hyvät ystävät, noista jo aikoja sitten menneistä\npäivistä, jolloin minä tuskin vielä olin alkanut laskea perustaa sille\nmaineelle, joka on tehnyt nimeni niin tunnetuksi. Conflansin husaarien\nkolmenkymmenen upseerin joukossa ei ollut ketään niin huomattavaa,\netten minä olisi ollut häntä etevämpi kaikissa suhteissa. Saatan\nhyvin kuvitella, kuinka hämmästyneitä he kaikki olisivat olleet,\njos he vain olisivat tienneet nuoren luutnantin, Etienne Gerardin,\ntulevasta loistavasta urasta ja siitä, että hän kerran komentaisi\nkokonaista prikaattia ja ottaisi vastaan keisarin omasta kädestä tuon\nristin, jonka voin näyttää teille milloin tahansa, kun suotte minulle\nsen kunnian, että tulette vierailemaan luokseni pieneen asuntooni.\nTehän tiedätte varmaankin tuon pienen, Garonnen vieressä sijaitsevan,\nvalkoiseksi sivellyn huvilan, jonka julkipuolella on viiniköynnöksiä ja\ntakana laaja kenttä.\n\nIhmiset ovat sanoneet minusta, etten minä milloinkaan ole tiennyt\nmitään pelosta. Epäilemättä olette tekin kuulleet heidän sanovan\nnoin. Tyhmästä ylpeydestä olen antanut tuon huhun olla liikkeellä\nmonta vuotta. Mutta nyt vanhalla iälläni uskallan olla rehellinen.\nUrhoolliset miehet uskaltavat puhua suoraan. Vain raukat pelkäävät\ntehdä myönnytyksiä. Niinpä kerron teille nyt, että minäkin olen\ninhimillinen, että minäkin olen tuntenut selkääni karmivan ja tukkani\nnousevan pystyyn, että minäkin tiedän, mitä sellainen nopea pakeneminen\non, jolloin ihmisen jalat eivät tahdo enää häntä kannattaa. Te\ntyrmistytte kuullessanne sen. Mutta jonakin kauniina päivänä voi se\nlohduttaakin teitä, kun oma rohkeutenne on saavuttanut rajansa, että\nte tiedätte Etienne Gerardinkin tunteneen kerran pelkoa. Kerron teille\nnyt, kuinka tulin saavuttaneeksi sen kokemuksen ja kuinka se hankki\nminulle vaimon.\n\nSiihen aikaan eivät ranskalaiset sotineet ja me, Conflansin husaarit,\nolimme leiriytyneet koko siksi kesäksi Les Andelysin kaupungin\nläheisyyteen Normandiassa. Kaupunki ei itse asiassa ole mikään niin\nerittäin hauska paikka, mutta me kevyen ratsuväen miehet teemme\nkaikista niistä paikoista hupaisia, missä me vierailemme, ja niin me\nkulutimme aikaamme sielläkin melko mukavasti. Monet vuodet ja monet\ntapahtumat ovat himmentäneet muistiani, mutta vieläkin Les Andelysin\nnimi palauttaa mieleeni suuren raunioksi luhistuneen linnan, suuret\nomenatarhat ja ennen muuta nuo viehättävät normandilaiset tytöt. He\nolivat sukupuolensa kaikkein hienoimpia, kuten voidaan sanoa meistä\nhusaareistakin, ja niinpä me tulimmekin hyvin toimeen keskenämme tuona\naurinkoisena kesänä. Ah, sitä nuoruutta, kauneutta ja rohkeutta, ja\nsitten noita synkkiä kuolettavia vuosia, jotka himmentävät kaiken!\nOn aikoja, jolloin ihana nuoruuteni painaa sydäntäni kuin lyijy. Ei,\nsir, mikään viini ei voi huuhtoa pois sellaisia ajatuksia, sillä ne\njohtuvat hengestä ja sielusta. Viini herättää vain vastakaikua raa'assa\nruumiissamme, mutta jos te tarjoatte sitä sille, en tahdo hylkiä sitä.\n\nKaikkien niiden neitojen joukossa, jotka asuivat noilla seuduilla,\noli muuan, joka oli muita niin paljon kauniimpi ja lumoavampi, että\nhän oli aivan kuin erityisesti määrätty minulle. Hänen nimensä oli\nMarie Ravon ja hänen vanhempansa, Ravonit, kuuluivat maanviljelijäin\nluokkaan ja olivat viljelleet omia tiluksiaan noissa seuduissa aina\nherttua Wilhelmin Englantiin matkustamisesta saakka. Jos suljen\nsilmäni nyt, näen hänet vielä sellaisena kuin hän silloin oli: hänen\npähkinänkarvaiset silmänsä, niin ystävälliset ja kuitenkin niin\ntuliset; hänen sysimustan tukkansa, mikä väri sopii parhaiten runojen\naiheeksi ja intohimoille; hänen vartalonsa, joka oli niin notkea kuin\nnuori koivu tuulessa. Ah, kuinka hän kiepsahtikaan irti otteestani, kun\nensi kerran kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, sillä hän oli hyvin\nylpeä ja tulinen tyttö, joka aina väisteli ja vastusteli taistellen\nviime hetkeen saakka, jotta hänen antautumisensa tuntuisi sitten sitä\nsuloisemmalta. Niiden sadanneljänkymmenen naisen joukossa -- Mutta\nvoiko nyt kukaan verrata heitä, koska he kaikki olivat niin lähellä\ntäydellisyyttään?\n\nTe tulette ihmettelemään, mistä johtui, ettei minulla ollut\nkilpailijoita, vaikka tämä neito olikin niin kaunis. Siihen oli\nkuitenkin hyvin pätevät syyt, hyvät ystävät, sillä minä järjestin\nkaiken niin, että kilpailijani joutuivat sairaalaan. Siellä oli\nHippolyte Lesoeur, joka kävi heidän luonaan vieraisilla kahtena\nsunnuntaina, mutta jos hän vielä elää, uskallan vannoa, että hän\nvieläkin nilkuttaa siitä luodista, jonka hän sai polveensa. Victor\nraukkakin -- hän kantoi kuolemaansa saakka minun antamaani merkkiä.\nPian käsittivät kaikki, että ellen minä voi voittaa Marieta omakseni,\non minulle kuitenkin suotava täydellinen yrittämisvapaus. Leirissämme\nsanottiinkin, että järjestyneen tarkka-ampujaneliön kimppuun on\nturvallisempi hyökätä kuin tulla nähdyksi liian usein Ravonin maatalon\nläheisyydessä.\n\nSallikaa minun nyt olla täsmällinen hetkisen. Halusinko minä mennä\nnaimisiin Marien kanssa? Ah, hyvät ystävät, avioliitto ei ole\nhusaareja varten! Tänään hän on Hollannissa, mutta huomenna hän voi\njo olla Espanjan kukkuloilla tahi Puolan rämeillä. Mitä hän tekisi\nvaimolla? Olisiko sellainen rehellistä kumpaakaan kohtaan? Olisiko\noikein, että hänen rohkeuttansa lannistaisi siihen toivottomuuteen\nkohdistuva ajatus, jonka hänen kaatumisensa aiheuttaisi, olisiko\njärkevää, että vaimo jätettäisiin kotiin pelkäämään, että jo seuraava\nposti tuo hänelle tiedon korvaamattomasta onnettomuudesta? Husaari\nvoi vain lämmitellä tulen ääressä ja sitten kiiruhtaa eteenpäin ja\nkiittää onneaan, jos hänen tiensä vie hänet toisen tulen ohi, jonka\nääressä hän taasen voi lämmitellä. Entä Marie sitten? Halusiko hän\nmennä naimisiin kanssani? Hän tiesi vallan hyvin, että silloin kun\nmeidän hopeatorvemme puhaltavat marssiin, tulisi tiemme viemään\nmeidät avioelämämme haudan yli. Paljon parempi oli hänen pysyä omien\nvanhempiensa luona ja omalla maallaan, missä hän miehineen voi asua\naina runsassatoisten hedelmätarhojen keskellä ja Le Gaillardin suuren\nlinnan läheisyydessä. Muistelkoon hän husaariaan vain unissaan, mutta\nviettäköön päivänsä tuossa hänelle niin tutussa ympäristössä. Silloin\nme kuitenkin karkoitimme kaikki sellaiset ajatukset mielestämme\nseurustellen toistemme kanssa suloisen toverillisesti päivän kerrallaan\nja kokonaan huolimatta huomisesta. Sellaisiakin hetkiä oli kieltämättä\nolemassa, jolloin hänen isänsä, jäykkä vanha herrasmies omia omenoitaan\nmuistuttavine kasvoineen, ja hänen äitinsä, laiha ja levoton\nmaalaisnainen, antoivat minulle viittauksia, että he toivoivat saavansa\nparemman selvyyden tarkoituksistani, mutta sydämessään he tiesivät\nmolemmat, että Etienne Gerard on kunnianmies ja että heidän tyttärensä\non hyvässä turvassa ja hyvin onnellinen hänen seurassaan. Asiat olivat\nsillä kannalla siihen iltaan saakka, josta nyt aion kertoa.\n\nOli sunnuntai-ilta ja minä olin ratsastanut kylään leiristämme. Siellä\noli vierailemassa muitakin meidän miehiämme ja me kaikki jätimme\nhevosemme ravintolaan. Sitten minun piti kävellä Ravonien luo ja heidän\ntalonsa ja kylän välissä oli vain yksi ainoa melko laaja kenttä, joka\nulottui aivan heidän ovelleen asti. Olin juuri lähtemäisilläni, kun\nisäntä kiiruhti jälkeeni.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, luutnantti\", sanoi hän, \"sinne on kyllä\npitemmälti tietä pitkin, mutta kuitenkin neuvoisin teitä kulkemaan sitä\nnyt.\"\n\n\"Mutta matkanihan tulee siten ainakin yhtä penikulmaa pitemmäksi.\"\n\n\"Tiedän sen. Mutta luullakseni se olisi sittenkin viisainta\", sanoi hän\nhymyillen puhuessaan.\n\n\"Miksi?\" kysyin minä.\n\n\"Koska\", sanoi hän, \"englantilainen sonni on vapaana kedolla.\"\n\nEllei hän olisi hymyillyt niin iljettävästi, olisin tuuminut asiaa.\nMutta ilmoittaa minulle ensin vaara ja sitten hymyillä minulle siten\noli enemmän kuin ylpeä luonteeni voi sietää. Viittasin kädelläni, mitä\nminä ajattelin englantilaisesta sonnista.\n\n\"Menen suorinta tietä\", sanoin minä.\n\nMutta tuskin olin astunut jalkani kedolle, kun jo huomasin, että\nluonteeni oli tehnyt minulle kepposen innostamalla minut tällaiseen\ntuhmanrohkeaan tekoon. Keto oli nelikulmainen ja melko suuri, ja kun\nminä pääsin kauemmaksi sen keskelle, olin kuin simpukankuori, joka on\nuskaltanut lähteä pois maista eikä näe enää muuta satamaa kuin sen,\njosta se oli tullut. Kedon kaikilla muilla sivuilla oli valli, paitsi\nsillä, mistä minä olin tullut. Edessäni oli Ravonien maatalo oikealle\nja vasemmalle etääntyvine valleineen. Muuan takaovi avautui kedolle\npäin ja siellä oli useita ikkunoita, jotka olivat kaikki luukkujen\npeitossa, kuten normandialaisissa maataloissa tavallisesti. Kiiruhdin\nnopeasti ovea kohti kuin se olisi ollut ainoa turvallinen satama,\nkävellen niin arvokkaasti kuin soturille sopiikin, mutta kuitenkin niin\nnopeasti kuin vain voin. Vyötäreiltä ylöspäin olin minä välinpitämätön,\nvieläpä hyvällä tuulellakin, mutta alempaa nopea ja valpas.\n\nOlin jo päässyt melkein kentän keskelle huomatessani elukan. Se\nkuopi etujalallaan maata erään suuren pyökin juurella minun oikealla\npuolellani. En kääntänyt päätänikään eikä katsojakaan olisi nähnyt\nminun kiinnittävän siihen huomiotani, vaikka silmäni tarkastelivatkin\nsitä levottomina. Saattoi olla, että se oli tavattoman tyytyväisellä\ntuulella, tahi että välinpitämätön käyttäytymiseni lannisti sen, koska\nse ei liikahtanutkaan minuun päin. Tyynnyttyäni kohdistin katseeni\nMarien makuuhuoneen ikkunaan, joka oli juuri takaoven yläpuolella,\nsiinä toivossa, että nuo rakkaat, hellät tummat silmät katselisivat\nminua verhojen takaa. Upeilin pienellä kepilläni, hidastin kulkuani\npoimiakseni esikon maasta ja lauloin yhden noista uhmaavista\nlauluistamme loukatakseni tuota englantilaista elukkaa ja näyttääkseni\nrakastetulleni, kuinka vähän minä välitän vaarasta, kun se tunkeutuu\nhänen ja minun väliini. Pelottomuuteni nolasi eläimen ja niin työntäen\nauki takaoven menin maataloon sisälle turvallisesti ja kunniakkaasti.\n\nJa eikö sen vuoksi kannattanutkin antautua vaaraan? Vaikka kaikki\nKastilian sonnit olisivat vartioineet sisäänkäytävää, eikö se\nsittenkin olisi ollut uhmaamisen arvoista? Ah, noita hetkiä, noita\naurinkoisia hetkiä, jotka eivät voi milloinkaan palata takaisin, kun\nnuoret jalkamme näyttävät tuskin koskettavan maahan ja kun me elämme\nitseluomassamme suloisessa unelmien maassa! Hän kunnioitti rohkeuttani\nja rakasti minua senvuoksi. Kun hän painoi punaisen poskensa asetakkini\nsilkkistä rintamusta vasten ja katsoi minuun ihmettelevin silmin, jotka\nloistivat rakkaudesta ja ihailusta, ihmetteli hän niitä juttuja, joissa\nminä paljastin hänelle muutamia hänen rakastajansa luonteenomaisimpia\npiirteitä.\n\n\"Eikö rohkeutesi ole milloinkaan pettänyt? Etkö ole milloinkaan\ntuntenut pelkoa?\" kysyi hän.\n\nNauroin sellaiselle ajatukselle. Millainen sija olisi pelolla\nhusaarin mielessä? Vaikka olinkin vielä nuori, olin antanut viljalti\ntodistuksia siitä. Kerroin hänelle, kuinka olin johtanut eskadroonani\nunkarilaisten krenatöörien neliötä vastaan. Häntä värisytti, kun hän\nsyleili minua. Kerroin hänelle senkin, kuinka olin uittanut hevoseni\nTonavan yli lähtiessäni yöllä viemään viestiä Davoustille. Mutta\npuhuakseni rehellisesti, virta ei ollutkaan Tonava eikä se ollut niin\nsyväkään, että minun olisi ollut pakko uida, mutta kun mies on vasta\nkaksikymmenvuotias ja rakastunut, kertoo hän juttunsa niin hyvin kuin\nhän ikinä vain osaa. Kerroin hänelle paljon samanlaisia tarinoita,\nhänen rakkaiden silmiensä ilmeen käydessä yhä hämmästyneemmäksi.\n\n\"En milloinkaan unissanikaan, Etienne\", sanoi hän, \"ole voinut uskoa\nniin urhoollisia miehiä olevan olemassakaan. Onnellinen Ranska, jolla\non sellaisia sotilaita; onnellinen Marie, jolla on sellainen rakastaja!\"\n\nTe voitte ymmärtää, että minä heittäydyin hänen jalkoihinsa vakuuttaen\nolevani onnellisin kaikista luoduista olennoista -- minä, joka olin\nlöytänyt näin kiittävän ja ymmärtäväisen olennon.\n\nSuhteemme oli viehättävä, mutta liian suloinen ja arka raaempien\nluonteiden ymmärrettäväksi. Mutta tehän voitte käsittää, että vanhemmat\nkuvittelivat heidän pitävän täyttää velvollisuutensa. Pelasin dominoa\nvanhuksen kanssa ja karttasin villoja hänen vaimolleen, voimatta\nkuitenkaan taivuttaa heitä uskomaan, että minä vain rakkaudesta\nheihin tulin kolmesti viikossa heidän maatilalleen. Joskus oli\nselitys käyvä välttämättömäksi ja tuona iltana se tapahtui. Marie\nkarkoitettiin huoneeseensa, vaikka hän viehättävästi kapinoikin, ja\nminä jäin vanhusten seuraan arkihuoneeseen, missä he ahdistivat minua\nkysymyksillään tiedustellen suunnitelmiani ja tarkoituksiani.\n\n\"Toista tahi toista tietä\", sanoivat he töykeään maalaistapaansa. \"Joko\nte ilmoitatte meille olevanne kihloissa Marien kanssa tahi te ette saa\nnäyttää meille kasvojanne milloinkaan enää.\"\n\nPuhuin heille kunniastani, toiveistani ja tulevaisuudestani, mutta he\npysyivät järkkymättä nykyisyydessä. Vetosin uraani, mutta he eivät\nitsekkääseen tapaansa tahtoneet ajatellakaan muuta kuin tytärtään. Olin\ntodellakin joutunut hyvin vaikeaan tilanteeseen. Toiselta puolen en\nvoinut tulla toimeen ilman Marietani, mutta toiselta puolen taasen ei\nminunlaiseni nuori husaari voinut ajatellakaan avioliittoa. Vihdoin,\nkun minua kovasti ahdistettiin, pyysin heitä jättämään asian rauhaan\nainakin yhdeksi päiväksi.\n\n\"Haluan puhutella Marieta\", sanoin minä, \"haluan puhutella häntä\nviipymättä. Meidän on kiinnitettävä huomiomme ennen muuta hänen\nmielipiteihinsä ja onneensa.\"\n\nHe eivät olleet tyytyväisiä, nuo murisevat vanhukset, mutta he eivät\nvoineet sanoa enempääkään. He hyvästelivät minua jäykästi ja minä\npoistuin hyvin hämmentyneenä lähteäkseni ravintolaan. Menin ulos\nsamasta ovesta, josta olin tullutkin, ja kuulin heidän lukitsevan ja\ntelkitsevän sen takanani.\n\nKävelin ketoa pitkin vaipuneena ajatuksiini. Muistelin vain vanhusten\nväitteitä ja omia ovelia vastauksiani. Mitä minun pitikään tehdä?\nOlin luvannut puhutella Marieta viipymättä. Mitä minä sanoisinkaan\nhänelle tavatessani hänet? Antautuisinko hänen kauneutensa lumoihin\nja hylkäisin ammattini? Jos vain Etienne Gerardin miekka vaihtuisi\nviikatteeseen, silloin todellakin koittaisi huonot ajat Ranskan\nkeisarille. Vai kovettaisinko minä sydämeni ja hylkäisin Marien? Vai\neikö kaikkea voitaisi mahdollisesti yhdistää siten, että minä voisin\nolla onnellinen aviomies Normandiassa ja urhoollinen soturi muualla?\nKaikki nämä ajatukset surisivat aivoissani, kun äkillinen ääni pakotti\nminut kohottamaan katseeni. Kuu oli tullut esille pilven takaa ja\ntuolla aivan edessäni oli sonni.\n\nSe oli jo näyttänyt suurelta puunkin alla, mutta nyt se näytti vallan\nsuunnattomalta. Se oli väriltään musta. Sen pää oli alhaalla ja kuu\nloisti sen uhkaaviin ja verestäviin silmiin. Sen häntä huiski nopeasti\npuolelta toiselle ja etujalat kuopivat maata. Kauheammalta näyttävää\nhirviötä ei ole milloinkaan nähty painajaisenakaan. Se läheni hitaasti\nja hiljaa minua.\n\nKatsahdin taakseni ja huomasin hajamielisyydessäni tulleeni melko\npitkän matkan päähän kentän reunasta. Olin jo melkein sen puolivälissä.\nLähin turvapaikkani oli ravintola, mutta sonni oli sen ja minun\nvälissä. Ehkäpä eläin, jos se vain ymmärtää, kuinka vähän minä sitä\npelkään, väistyykin syrjään tieltäni. Kohautin olkapäitäni ja tein\nhalveksivan liikkeen. Ja vieläpä minä vihelsinkin. Eläin luuli minun\nkutsuvan sitä ja lähestyi nyt ripeästi. Katsoin rohkeasti sitä\nsilmiin, kävellen kuitenkin nopeasti taaksepäin. Kun ihminen on nuori\nja sukkela, voi hän melkein juosta taaksepäin ja kuitenkin näyttää\nurhoollisia ja hymyileviä kasvoja viholliselleen. Juostessani uhkailin\neläintä kepilläni. Ehkä olisi ollut viisaampaa, jos hieman olisin\nhillinnyt mieltäni. Se suhtautui siihen kuin uhmaan, jota todellakin\nvähimmän kaikista olin ajatellut. Väärinkäsitystähän se oli, mutta\nhyvin kohtalokasta. Mylvähtäen se kohotti häntänsä ilmaan ja hyökkäsi.\n\nOletteko te milloinkaan nähneet sonnin hyökkäävän, hyvät ystävät? Näky\non kummallinen. Te ajattelette ehkä, että se nelistää tahi laukkaa.\nEi, sen vauhti on jotakin paljon pahempaa. Hyökkäys on jakso hyppyjä,\njoilla se lähestyy ja joista seuraava on aina edellistä uhkaavampi. En\npelkää mitään sellaista, mitä ihminen voi tehdä. Kun olen tekemisissä\nmiesten kanssa, tunnen oman käyttäytymiseni jalouden ja urhoollisen\ntyyneyteni, millä minä otan hänet vastaan, vaikuttavan paljon hänen\ntekemisekseen aseettomaksi. Sen, mitä hän voi tehdä, voin minäkin.\nMiksi siis pelkäisin häntä? Mutta kun miehen on taisteltava tonnin\npainoisen raivostuneen lihamöhkäleen kanssa, on se aivan toista. Siinä\nei voi mikään vastustus tulla kysymykseenkään.\n\nYlpeä tyyneyteni ei vaikuttanut tämän taivaallista tuohon elukkaan.\nSelvät aivoni olivat silmänräpäyksessä punninneet kaikki mahdolliset\nkeinot ja päässeet sellaiseen tulokseen, ettei kukaan, ei keisari\nitsekään, voisi pitää puoliaan sitä vastaan. Siinä ei auttanut muu kuin\npakeneminen.\n\nMutta ihminen voi paeta monella tapaa. Hän voi tehdä sen arvokkaasti\ntahi joutua pakokauhun valtaan. Minä pakenin luullakseni kuin soturi\nainakin. Ryhtini oli suurenmoinen, vaikka sääreni liikkuivatkin\nnopeasti. Koko olemukseni oli kuin elävä vastalause sen tilanteen\njohdosta, johon olin joutunut. Hymyilin juostessani sellaisen\nurhoollisen miehen katkeraa hymyä, joka ivailee omaa kohtaloaan. Vaikka\nkaikki toverini olisivatkin kokoutuneet kentän ympärille, eivät he\nolisi voineet halveksia minua nähdessään miten kylmäverisesti minä\nväistin sonnia.\n\nMutta tässä minun on nyt pakko tunnustaa jotakin. Kun kerran\naloittaa pakenemisen, vaikka se tapahtuisikin niin sotilaallisesti\nkuin suinkin, joutuu pakenija melkein aina pakokauhun valtaan. Eikö\nkaartillekin käynyt niin Waterloon taistelussa? Niin kävi Etienne\nGerardillekin sinä iltana. Mutta siellä ei onneksi ollut ketään\nkatselemassa käyttäytymistäni, ei ketään muita kuin tuo kirottu sonni.\nVaikka minä olisinkin minuutiksi menettänyt arvokkaisuuteni, niin\nmitäpä se näin ollen haittasi? Joka hetki kuului hirviön sorkkien\nkapse ja kauhistuttava mylvintä yhä lähempää takaani. Kauhistuin jo\najatellessanikin niin arvotonta kuolemaa. Elukan raaka raivo karsi\nkylmästi sydäntäni. Unohdin silmänräpäyksessä kaiken. Maailmassa ei\nollut sillä hetkellä muita kuin kaksi elävää olentoa, minä ja sonni --\nse koettaen tappaa minua ja minä yrittäen paeta sitä. Painoin pääni\nkumaraan ja juoksin, juoksin henkeni edestä.\n\nSuuntasin matkani Ravonien taloa kohti. Mutta lähestyessäni sitä\njuolahtikin mieleeni, ettei minulla siellä ollut minkäänlaista\nturvapaikkaa. Ovihan oli lukossa. Alimmaiset ikkunatkin olivat\nluukkujen peitossa. Vallit olivat korkeat kummallakin puolella. Ja\nsonni tuli vain lähemmäksi minua jokaisella hypyllään. Mutta ah, hyvät\nystävät, juuri sellaisina äärimmäisen vaaran hetkinä on Etienne Gerard\naina suorittanut mainioimmat tekonsa. Minulla ei ollut muuta kuin yksi\nainoa pelastumisen mahdollisuus ja sen minä heti valitsinkin.\n\nMainitsin jo äsken, että Marien makuuhuoneen ikkuna oli juuri oven\nyläpuolella. Verhot oli vedetty eteen, mutta raoista näkyi, että lamppu\npaloi huoneessa. Koska olin nuori ja vikkelä, tiesin voivani ponnahtaa\ntarpeeksi korkealle ulottuakseni ikkunalautaan ja vetääkseni itseni\nturvaan. Hirviö oli jo melkein kintereilläni. Vaikka minua ei olisi\nautettukaan, olisin silti toteuttanut suunnitelmani, mutta kun minä\nsuurenmoisesti ponnistettuani ponnahdin maasta, paiskasi sonni samalla\nminut ilmaan. Kiidin verhojen välitse kuin minut olisi ammuttu tykistä\nja putosin käsilleni ja polvilleni huoneen keskelle.\n\nHuomasin myöhemmin, että ikkunan ääressä oli vuode, mutta minä olin\nlennähtänyt turvallisesti sen yli. Horjuessani jaloilleni käännyin\nhämmästyneenä sitä kohti, mutta se olikin tyhjä. Marieni istui\nmatalalla tuolilla huoneen nurkassa ja hänen punastuneet poskensa\nilmaisivat minulle hänen itkeneen. Epäilemättä hänen vanhempansa olivat\nkertoneet hänelle jotakin siitä, mitä oli tapahtunut välillämme. Hän\noli liian hämmästynyt liikahtaakseen ja voi vain istua paikoillaan ja\nkatsoa minuun suu auki.\n\n\"Etienne!\" huohotti hän. \"Etienne!\"\n\nSilmänräpäyksessä oli mieleni yhtä täynnä keinoja kuin aina ennenkin.\nSiinä ei getlemanni voinut menetellä muuta kuin yhdellä tavalla ja\nminä teinkin niin. \"Marie\", huudahdin minä, \"suo minulle anteeksi,\nsuo minulle anteeksi äkillinen palaamiseni! Marie, olen puhutellut\nvanhempiasi tänä iltana. En voinut palata takaisin leiriin kysymättä\nsinulta, tahdotko tehdä minut ainiaaksi onnelliseksi lupaamalla tulla\nvaimokseni?\"\n\nKului kauan aikaa, ennenkuin hän voi puhua, koska hän oli niin\näärettömästi hämmästynyt. Sitten kaikki mielenliikutukset haihtuivat\nhänen voimakkaan ihailunsa tieltä.\n\n\"Ah, Etienne, minun ihmeellinen Etienneni!\" huusi hän kietoen\nkäsivartensa kaulaani. \"Onko maailmassa milloinkaan ollut tällaista\nrakkautta? Onko maailmassa milloinkaan elänyt sinunlaistasi miestä? Kun\nsinä seisot siinä kalpeana ja väristen intohimosta, näytät sinä minusta\nkaikkien unelmieni sankarilta. Kuinka kiivaasti sinä hengitätkään,\nrakkaani, ja millainen hyppy se mahtoi ollakaan, joka toi sinut\nsyliini. Samassa silmänräpäyksessä, kun sinä lensit tänne, kuulin\nsotaratsusi kavioiden kapsetta kedolta.\"\n\nSiinä ei ollut sen enempää selittämistä, ja kun ihminen on juuri mennyt\nkihloihin, voi hän käyttää huuliaan muutenkin. Mutta käytävästä kuului\nnopeita askelia ja ovelle koputettiin. Kun vanhukset olivat kuulleet\ntuloni aiheuttaman jymähdyksen, olivat he kiiruhtaneet kellariin\nkatsomaan, oliko suuri omenajuomatynnyri katkaissut vanteensa, mutta\nnyt he olivat palanneet takaisin vaatien kiihkeästi sisäänpääsyä.\nKiskaisin oven auki ja seisoin siinä puristaen Marien kättä.\n\n\"Katselkaa poikaanne!\" sanoin minä.\n\nAh sitä iloa, jonka valtaan nuo vaatimattomat ihmiset joutuivat\nsilloin. Se lämmittää sydäntäni vieläkin ajatellessani sitä. Se ei\nnäyttänyt tuntuvan heistä lainkaan omituiselta, että olin lennähtänyt\nsinne ikkunasta, sillä kukapa sitten olisikaan kuumaverinen kosija,\nellei ritarillinen husaari. Ja kun ovi on lukossa, onko silloin muuta\ntietä kuin ikkuna? Kerran vielä me kokoonnuimme kaikki arkihuoneeseen,\nhämähäkinseittien peittämän pullon ilmestyessä pöytään ja Ravonien\ntalon muinaisen kunnian paljastuessa minulle. Olen vieläkin näkevinäni\ntuon paksuorsisen huoneen, vanhusten hymyilevät kasvot, lampun valon\nkultaisen ympyrän, ja hänet, Marieni, tuon nuoruuteni ylpeyden, jonka\nvoitin omakseni niin kummallisella tavalla ja menetin taasen niin\nlyhyen ajan kuluttua.\n\nErosimme vasta hyvin myöhäiseen. Vanha isä tuli mukanani eteiseen.\n\n\"Sinä voit poistua joko julkipuolen ovesta tahi takatietä\", sanoi hän.\n\"Takatie on lyhyempi.\"\n\n\"Lähden luullakseni julkipuolen ovesta\", vastasin. \"Se tie voi olla\nehkä pitempi, mutta se suo minulle enemmän aikaa Marien muistelemiseen.\"\n\n\n\n\nCHÂTEAU NOIRIN HERRA\n\n\nTämä tapahtui siihen aikaan, jolloin saksalaiset joukot olivat\nmurtaneet itselleen tien Ranskan poikki ja jolloin nuoren tasavallan\nhajaantuneet joukot oli työnnetty Aisnen pohjoispuolelle ja Loiren\netelärannalle. Kolme leveätä virtaa aseellisia miehiä oli vyörynyt\nhitaasti mutta vastustamattomasti Reinin rannoilta, polveillen joskus\npohjoiseen ja joskus etelään, jakautuen ja yhdistyen, mutta liittyen\nkuitenkin yhdeksi kokonaisuudeksi muodostaakseen suuren järven Pariisin\nympärille. Ja siitä järvestä pulpahteli esille pienempiä virtoja,\nensimmäinen pohjoiseen, toinen etelään Orleansiin ja kolmas länteen\npäin Normandiaan. Moni saksalainen ratsumies näki silloin meren ensi\nkerran ratsastaessaan hevosellaan satulaa myöten aaltoihin Dieppen\nluona.\n\nRanskalaisten ajatukset olivat synkkiä ja katkeria, kun he näkivät\ntämän häpeällisen vastoinkäymisen viiltävän haavoja heidän kauniin\nmaansa kasvoihin. He olivat taistelleet ja joutuneet tappiolle. He\nolivat koettaneet vastustaa noita parveilevia ratsuväkijoukkoja,\nnoita lukemattomia jalkaväkilaumoja ja noita itsevaltaisia tykkejä.\nMaan valloittajia ei voitu kukistaa pataljoonittani, mutta he olivat\ntasaväkisiä, kun oli oteltava mies miestä tahi kymmenen kymmentä\nvastaan. Urhoollinen ranskalainen voi vieläkin pakottaa yksinäisen\nsaksalaisen suremaan sitä päivää, jolloin hän oli poistunut oman\nReininsä rannoilta. Siten syttyi toinen sota, sissisota ilkeine\nmurhineen ja raakoine kostoineen.\n\nNeljäskolmatta posenilainen jalkaväkipataljoona, jonka komentaja oli\neversti von Gramm, oli saanut kärsiä vakavia vaurioita tämän uuden\ntilanteen aikana. Se oli sijoitettu erääseen pieneen normandilaiseen\nLes Andelys-nimiseen kaupunkiin ja sen etuvartioketjut ulottuivat\nympäristön kyliin ja maataloihin. Ensimmäiset ranskalaiset joukot\nolivat noin viidenkymmenen englannin penikulman päässä ja kuitenkin sai\neversti von Gramm joka aamu kuulla synkkiä viestejä vahdeista, jotka\noli löydetty kuolleina vartiopaikoiltaan, tahi muonan hakemismatkoille\nlähteneistä ryhmistä, jotka eivät olleet milloinkaan palanneet. Silloin\nantoi eversti vihalleen vallan ja maataloja leimahteli liekkiin\nja kylät vapisivat, mutta seuraavana aamuna sai hän kuulla saman\nsurullisen tarinan. Vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, ei hän\nsittenkään voinut karkoittaa noita näkymättömiä vihollisia. Eikä sen\nkuitenkaan olisi pitänyt olla niin vaikeata, sillä muutamista merkeistä\npäättäen oli varmaa, että kaikki nämä väkivaltaiset teot johtuivat\nsamasta lähteestä. Eversti von Gramm oli käyttänyt väkivaltaa ja\nepäonnistunut. Kullalla olisi ehkä toivottavampi vaikutus. Hän kuulutti\nkaikkialla maaseudulla antavansa ilmoituksista viidensadan frangin\nsuuruisen palkinnon, mutta tuloksettomasti. Sitten kahdeksansataa,\nmutta talonpojat olivat lahjomattomia. Sitten erään korpraalin murhan\närsyttämänä hän kohotti sen tuhanneksi ostaen siten Francois Rejanen\nsielun, muutaman maatyöläisen, jonka normandialainen rahanhimo oli\nhänen saksalaisvihaansa voimakkaampi.\n\n\"Te sanotte tietävänne näiden rikosten tekijän?\" kysyi preussilainen\neversti katsellen halveksivasti edessään olevaa sinipuseroista\nrottanaamaista miestä.\n\n\"Kyllä, herra eversti.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Nuo tuhat frangia, herra eversti?\"\n\n\"Ei penniäkään, ennenkuin ilmoituksenne luotettavuus on pantu kokeelle.\nNo! Kuka on murhannut mieheni?\"\n\n\"Château Noirin omistaja, kreivi Eustace.\"\n\n\"Te valehtelette!\" huudahti eversti vihaisesti. \"Ei herras- eikä\naatelismies voi olla syyllinen sellaisiin rikoksiin.\"\n\nTalonpoika kohautti hartioitaan.\n\n\"Huomaan selvästi, ettette tunne kreiviä. Asia on näin, herra eversti.\nPuhun ehdottomasti totta enkä pelkää lainkaan sitä, että panette\nilmoitukseni kokeelle. Château Noirin kreivi on kova mies; hän on ollut\nsellainen aina suotuisimmissakin olosuhteissa. Mutta viime aikoina\nhän on käynyt vallan hirvittäväksi. Se on johtunut hänen poikansa\nkuolemasta. Hänen poikansa oli Doyayn joukoissa, joutui vangiksi ja\nkaatui koettaessaan paeta Saksasta. Hän oli kreivin ainoa lapsi ja me\nluulemme todella kaikki hänen kuolemansa tehneen kreivin hulluksi. Hän\nseuraa talonpoikineen saksalaisia joukkoja. En tiedä lainkaan, kuinka\nmonta hän on jo tappanut, mutta hän se viiltää ristin uhriensa otsaan,\nkoska se on hänen sukunsa tunnusmerkki.\"\n\nSe olikin totta. Kaikkien murhattujen vahtien otsaan oli piirretty\nAndreaksenristi kuin metsästysveitsellä. Eversti taivutti jäykän\nselkänsä ja kuljetti etusormeaan pöydälle levittämäänsä karttaa pitkin.\n\n\"Tuo linnahan ei ole sen kauempaa kuin neljän ranskalaisen penikulman\npäässä\", sanoi hän.\n\n\"Kolmen penikulman ja yhden kilometrin, herra eversti.\"\n\n\"Te tiedätte paikan?\"\n\n\"Olen ollut työssä siellä.\" Eversti von Gramm soitti kelloa. \"Antakaa\ntälle miehelle ruokaa ja pidättäkää hänet\", sanoi hän kersantille.\n\n\"Miksi te vangitsette minut, herra eversti? En voi kertoa teille sen\nenempää.\"\n\n\"Me tarvitsemme teidät oppaaksemme.\"\n\n\"Oppaaksenneko? Entä kreivi? Jos minä vain joudun hänen käsiinsä -- Ah,\nherra eversti?\"\n\nMutta preussilainen päällikkö viittasi hänet menemään. \"Lähettäkää\nkapteeni Baumgarten puheilleni heti\", sanoi hän.\n\nKutsua noudattanut upseeri oli keski-ikäinen mies, jykeväleukainen ja\nsinisilmäinen kierrettyine keltaisine viiksineen ja tiilenpunaisine\nkasvoineen, jotka olivat norsunluunvalkoiset niistä paikoista, missä\nhänen kypärinsä oli suojellut ihoa auringon vaikutuksilta. Hän oli\nkaljupäinen, päänahka niin kiinteä ja kiiltävä, että muut upseerit\nkerhossa käyttivät leikillään sitä kuvastimenaan kiertäessään\nviiksiään. Sotilaana hän oli hidas, mutta luotettava ja urhoollinen.\nEversti saattoi luottaa häneen sellaisessakin asiassa, missä joku\ntoinen komeileva upseeri olisi ehkä joutunut pulaan.\n\n\"Teidän pitää marssia Château Noiriin tänä yönä, kapteeni\", sanoi hän.\n\"Opas on jo hankittu. Teidän täytyy vangita kreivi ja tuoda hänet\ntänne. Jos hän koettaa pelastautua, ampukaa hänet heti.\"\n\n\"Kuinka monta miestä minun pitää ottaa mukaani, herra eversti?\"\n\n\"No niin, me olemme vakoojien ympäröimiä ja ainoa onnistumisen\nmahdollisuutemme on iskeä hänen kimppuunsa ennenkuin hän tietää meidän\nolevan matkallakaan. Suuri joukko herättäisi huomiota. Mutta te ette\nsaa antautua sellaiseenkaan vaaraan, että teidät eristetään meistä.\"\n\n\"Minähän voin marssia pohjoista kohti kuin liittyäkseni kenraali\nGoebenin joukkoihin. Sitten voisin kääntyä tuolle tielle, jonka näen\nkartassanne, ja saapua Château Noiriin, ennenkuin he kuulevat meistä\nmitään. Siinä tapauksessa parikymmentä miestä --\"\n\n\"Hyvä on, kapteeni. Toivon saavani puhutella teitä ja vankianne\nhuomenaamulla.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kylmä joulukuun yö, kun kapteeni Baumgarten marssi Les Andelysistä\nparinkymmenen posenilaisensa kanssa suunnaten kulkunsa valtatietä\npitkin luoteeseen päin. Parin englannin penikulman päässä hän äkkiä\nkääntyi eräälle kapealle syväksi uurtuneelle polulle selittäen silloin\nmiehilleen retken tarkoituksen. Sateli hiljaa, mutta kylmästi, ja\npisarat pieksivät pitkiä poppeleita ja ropisivat kedoille tien\nkummallekin puolen. Kapteeni käveli edellä Moserin, erään vanhan\nkersantin, rinnalla. Kersantin ranne oli kiinnitetty ranskalaisen\ntalonpojan ranteeseen ja miehen korvaan oli kuiskattu, että jos\nvain joukon kimppuun hyökätään salavihkaa, ammutaan ensimmäinen\nluoti hänen päänsä läpi. Heidän takanaan nuo parikymmentä sotilasta\ntarpoivat pimeässä suojellen kasvojaan sateelta, heidän saappaittensa\nnaristessa pehmeässä märässä savessa. He tiesivät, mihin he olivat\nmenossa ja miksi, ja se ajatus piti heidän rohkeuttaan yllä, sillä\nhe olivat hyvin katkeroituneita menetettyjen toveriensa vuoksi. He\ntiesivät tällaisten tehtävien kuuluvan oikeastaan ratsuväelle, mutta\nkaikki ratsuväkipataljoonat oli komennettu etujoukkoihin ja olihan\nsopivampaakin, että rykmentti kosti itse omien miestensä puolesta.\n\nKello oli ollut jo melkein kahdeksan heidän lähtiessään Les\nAngelysistä. Puolikahdentoista aikaan heidän oppaansa pysähtyi\neräälle paikalle, missä pari korkeata pylvästä, jotka oli kruunattu\njollakin heraldisella muuraustyöllä, osoitti suuren rautaisen portin\npaikkaa. Valli, jonka aukkoa se oli suojellut, oli luhistunut,\nmutta suuri portti kohosi vieläkin niiden orjantappurapensaitten ja\nrikkaruohojen yläpuolelle, joita kasvoi sen laella. Preussilaiset\nkiersivät sen edeten varovasti tammenoksien muodostamassa varjoisassa\ntunnelissa pitkää lehtokujannetta pitkin, joka oli vielä aivan täynnä\nsyksyllä pudonneita lehtiä. Sen päässä he pysähtyivät ja lähettivät\ntiedustelijoita.\n\nMusta linna oli aivan heidän edessään. Kuu oli päässyt pilkistämään\nparin sadepilven välistä hopeoiden ja varjostaen tuota vanhaa\nrakennusta. Se oli rakennettu L:n muotoiseksi julkipuolen puolella\nsijaitsevine holvattuine ovineen ja pienine ikkunariveineen, jotka\nnäyttivät sotalaivan avonaisilta ampuma-aukoilta. Tumma katto murtui\nnurkissa pieniksi pyöreiksi torneiksi, koko rakennuksen levätessä\nrauhallisena kuutamossa ja repaleisten pilvien tummentaessa taivasta\nsen takana. Muutamasta alakerran ikkunasta näkyi valoa.\n\nKapteeni kuiskasi määräyksensä miehilleen. Muutamien oli ryömittävä\njulkipuolen ovelle ja muutamien rakennuksen taakse. Toisten piti\nvahtia itäistä ja toisten läntistä sivustaa. Hän ja kersantti hiipivät\nvarpaillaan valaistun ikkunan alle.\n\nHuone, mihin he katsoivat, oli pieni ja hyvin vaatimattomasti\nkalustettu. Muuan palvelijan pukuun pukeutunut vanhahko mies luki\njotakin rikkinäistä lehteä leimahtelevan kynttilän valossa. Hän\nnojasi taaksepäin tuolissaan jalat muutamalla laatikolla, pullollisen\nvalkoista viiniä ja puoleksi täytetyn lasin sijaitessa tuolilla hänen\nvieressään. Kersantti työnsi neulakiväärinsä ikkunan läpi ja mies\nponnahti säikähtyneenä seisomaan. \"Olkaa hiljaa, jos henkenne on teille\nkallis! Rakennus on ympäröity ettekä te voi paeta. Avatkaa heti ovi\ntahi me emme osoita teille mitään armoa tultuamme sisään.\"\n\n\"Jumalan nimessä, älkää ampuko! Minä avaan sen! Minä avaan sen!\" Hän\nhyökkäsi huoneesta rypistynyt lehti vieläkin kädessään. Hetkistä\nmyöhemmin vanhojen lukkojen kitistessä ja telkien kolahdellessa\nalempi ovi ponnahti auki ja preussilaiset hyökkäsivät kivilattialla\nvarustettuun käytävään.\n\n\"Missä Château Noirin kreivi Eustace on?\"\n\n\"Isäntänikö? Hän on matkoilla, sir.\"\n\n\"Tähän aikaan yöstäkö? Menetätte henkenne, jos vain valehtelette.\"\n\n\"Puhun totta, sir. Hän on poissa.\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Mitä hän tekee?\"\n\n\"En voi sanoa sitä. Teidän ei tarvitse lainkaan ojentaa pistoolianne,\nsir. Te voitte kyllä tappaa minut, mutta te ette voi taivuttaa minua\nkertomaan jotakin sellaista, mitä en tiedä.\"\n\n\"Onko hän useinkin poissa tähän aikaan?\"\n\n\"Hyvin usein.\"\n\n\"Ja milloin hän tavallisesti palaa kotiin?\"\n\n\"Päivän koittaessa.\"\n\nKapteeni Baumgarten sivautti tulemaan saksalaisen kirouksen. Hän oli\nsiis saanut tehdä tämän matkan aivan hyödyttömästi. Miehen vastaukset\nkuulostivat hyvin rehellisiltä. Mutta sitähän hänen olisi pitänyt\nosata odottaakin. Hän päätti kaikissa tapauksissa ainakin tarkastaa\ntalon saadakseen varmuuden. Komennettuaan vartion julkipuolen ovelle\nja toisen rakennuksen taakse hän ja kersantti ajoivat vapisevaa\nhovimestaria edellään, jolloin tämän tärisevä kynttilä heitti\nkummallisia liehuvia varjoja vanhoille seinäpapereille ja mataloihin\ntammiparruisiin kattoihin. He tutkivat koko rakennuksen alakerran\nsuuresta, kivilattialla varustetusta keittiöstä toisen kerroksen\nruokasaliin asti, jossa oli parveke soittajille ja jonka laudoitus\noli vuosisatojen mustaama, löytämättä koko talosta elävää olentoa.\nUllakkokerroksessa he tapasivat Marien, hovimestarin vanhan vaimon.\nOmistaja ei pitänyt muita palvelijoita eikä hänestä itsestään näkynyt\nmerkkiäkään.\n\nKului kuitenkin melkoisesti aikaa, ennenkuin kapteeni Baumgarten\nuskalsi olla varma siitä seikasta. Rakennusta oli hyvin vaikea\ntarkastaa. Kapeat portaat, joita vain yksi mies voi nousta kerrallaan,\nyhdistivät kiemurtelevat käytävät toisiinsa. Seinät olivat niin\npaksut, että jokainen huone oli eristetty viereisestä suojasta.\nSuuret takat ammottivat kaikissa ja ikkunat sijaitsivat kuuden jalan\nsyvyydellä muureissa. Kapteeni Baumgarten polki jalkaansa, veti verhot\npaikoiltaan ja pisteli miekkansa kahvalla. Jos siellä olikin salaisia\npiilopaikkoja, ei hän ollut kyllin onnellinen löytääkseen niitä.\n\n\"Nyt juolahti jotakin mieleeni\", sanoi hän saksan kielellä\nkersantilleen. \"Teidän pitää panna vahti tälle miehelle ja katsoa\ntarkasti, ettei hän voi neuvotella kenenkään kanssa.\"\n\n\"Kyllä, kapteeni.\"\n\n\"Ja teidän on määrättävä neljä miestä väijyksiin rakennuksen\njulkipuolelle ja taakse. Voi olla hyvinkin mahdollista, että lintumme\npalaa pesäänsä päivän koittaessa.\"\n\n\"Entä muut, kapteeni?\"\n\n\"Syökööt he illallisensa keittiössä. Tämä mies antaa teille lihaa ja\nviiniä. Yö on niin myrskyinen, että meidän on parempi oleskella täällä\nkuin maantiellä.\"\n\n\"Entä te itse, kapteeni?\"\n\n\"Minä syön illalliseni täällä ruokailuhuoneessa. Takassa on halkoja ja\nme voimme sytyttää tulen. Hälyytyksen sattuessa saatte kutsua minua.\nMitä te voitte tarjota minulle illalliseksi?\"\n\n\"Voi, herra, ennenvanhaan olisin voinut sanoa: 'Mitä te vain\nhaluatte!', mutta nyt en voi tuoda teille muuta kuin pullollisen nuorta\nclaretia ja paistetun nuoren kanan.\"\n\n\"Se riittääkin mainiosti. Pankaa vahti hänen mukaansa, kersantti, ja\nantakaa hänen tuntea pistimen terää, jos hän vain tekee meille jonkin\nkepposen.\"\n\nKapteeni Baumgarten oli kokenut soturi. Itäisissä maakunnissa ja ennen\nsitä Böhmissä hän oli oppinut taidon majautua mukavasti vihollisen\nluo. Sillä aikaa kuin hovimestari valmisti hänen illallistaan,\nsyventyi hänkin valmistuksiin voidakseen viettää yön niin mukavasti\nkuin suinkin. Hän sytytti kynttilät keskipöydällä sijaitsevassa\nkymmenhaaraisessa kynttiläjalassa. Valkea paloi jo takassa iloisesti\nräiskyen ja lähettäen sinisiä ja pistäviä savupilviä huoneeseen.\nKapteeni käveli ikkunan luo katsoen ulos. Kuu oli piiloutunut pilvien\ntaakse jälleen ja sade valui virtanaan. Hän kuuli tuulen kumean huminan\nja näki puiden tumman kangastuksen, niiden kaikkien huojuessa samalle\nsuunnalle. Näky oli sellainen, että se pakotti hänet antamaan arvoa\nmukavalle asunnolleen, kylmälle linnulle ja pullolliselle viiniä,\njotka hovimestari oli tuonut hänelle. Hän oli väsynyt ja nälkäinen\npitkästä marssistaan, minkävuoksi hän heitti miekkansa, kypärinsä ja\nrevolverivyönsä erään tuolin selustalle ja kävi innokkaasti käsiksi\nillalliseensa. Sitten lasillinen viiniä edessään ja sikari hampaittensa\nvälissä hän työnsi tuolinsa taaksepäin ja katsoi ympärilleen.\n\nHän istui pienen kirkkaan valoympyrän keskellä, valon välkkyessä hänen\nhopeisissa olkalapuissaan ja paljastaessa selvästi hänen terrakotan\nväriset kasvonsa, tuuheat kulmakarvansa ja keltaiset viiksensä.\nMutta tuon ympyrän ulkopuolella näyttivät esineet epämääräisiltä ja\nhämäriltä tuossa vanhassa ruokailuhuoneessa. Sen kaksi seinää oli\npeitetty tammilaudoituksella ja kaksi vaalenneilla seinäpapereilla,\njoissa vieläkin näkyi hämärästi metsästäjiä, koiria ja hirviä.\nTakan yläpuolella oli rivi heraldisia kilpiä perhevaakunoineen ja\nmielilauselmineen, tuon kohtalokkaan Andreaksenristin esiintyessä\njokaisessa.\n\nTakan vastakkaisella seinällä oli neljä Château Noirin entisen\nomistajan muotokuvaa. Kaikilla heillä oli kyömynenä ja rohkeat,\nylpeät kasvonpiirteet, ja he olivat niin toistensa näköisiä, että\nvain puvusta voitiin erottaa ristiretkeilijä kavaljeerista. Kapteeni\nBaumgartenia rupesi ruoka painostamaan ja hän nojautui taaksepäin\ntuolissaan katsellen niitä puhaltamiensa savupilvien läpi ja miettien\nsitä omituista sattumaa, joka oli lähettänyt hänet, Itämeren rannoilta\nkotoisin olevan miehen, syömään illallisensa näiden ylpeiden\nnormandialaisten päällikköjen vanhanaikaiseen ruokailuhuoneeseen. Mutta\ntuli levitti lämpöä ja kapteenin silmät olivat raskaat. Hänen leukansa\npainui hitaasti rinnalle ja kymmenen kynttilää valaisi hänen suurta\nvalkoista kaljua päälakeaan.\n\nÄkkiä jokin heikko kolina ponnahdutti hänet seisoalleen. Hänen\nsekavista aisteistaan tuntui hetkisen aivan siltä kuin jokin noista\nvastapäätäolevista tauluista olisi kävellyt pois puitteistaan. Tuolla\npöydän vieressä, melkein käsivarren matkan päässä hänestä, seisoi\nmuuan kookas mies, vaieten ja liikkumatta, näyttämättä muita elämän\nmerkkejä kuin tuliset kimaltelevat silmänsä. Hän oli mustatukkainen,\nruskeaihoinen terävine mustine partoineen ja suurine kyömynenineen,\njota kohti kaikki hänen muut piirteensä näyttivät imeytyvän. Hänen\nposkensa olivat ryppyiset kuin viimevuotinen omena, mutta hänen\nhartiansa ja luisevat jäntevät kätensä kertoivat voimasta, jota ei\nikä ollut heikontanut. Hänen käsivartensa olivat ristissä korkealla\nrinnalla ja suunsa oli vääntynyt jäykkään hymyyn.\n\n\"Pyydän, älkää vaivautuko etsimään aseitanne\", sanoi hän preussilaisen\nkatsahtaessa nopeasti siihen tuoliin, jolle hän oli ne laskenut.\n\"Te olette ollut, jos sallitte minun sanoa niin, hieman varomaton\nkotiutuessanne niin täydellisesti sellaiseen rakennukseen, jonka kaikki\nseinät ovat täynnä salaisia käytäviä. Teitä huvittaa ehkä kuulla, että\nneljäkymmentä miestä katseli teitä teidän aterioidessanne. No, mitä\nnyt?\"\n\nKapteeni Baumgarten oli astunut askeleen eteenpäin nyrkit sojossa.\nRanskalainen ojensi revolverin oikealla kädellään heittäen vasemmallaan\nsaksalaisen takaisin tuoliin.\n\n\"Pyydän, pysykää paikoillanne\", sanoi hän. \"Teillä ei ole mitään\naihetta olla huolissanne omista miehistänne. Heidän mukavuudestaan on\njo pidetty huolta. Nämä kivilattiat ovat siitä hämmästyttäviä, ettei\nniiden läpi kuulu juuri mitään siitä, mitä alempana tapahtuu. Te\nolette vapautettu päällikkyydestänne ja teidän on nyt ajateltava vain\nitseänne. Saanko tietää nimenne?\"\n\n\"Olen neljännenkolmatta posenilaisen jalkaväkipataljoonan kapteeni ja\nnimeni on Baumgarten.\"\n\n\"Teidän ranskan kielenne on mainiota, vaikka teillä onkin taipumusta,\nkuten useimmilla maalaisillanne, muuttaa pee beeksi. Olen huvikseni\nkuunnellut heidän armonhuutojaan. Te tiedätte varmaankin, kuka teitä\nnyt puhuttelee?\"\n\n\"Château Noirin kreivi.\"\n\n\"Aivan niin. Olisi ollut aivan korvaamaton vahinko, jos te olisitte\ntullut vierailemaan linnaani, minun saamatta vaihtaa muutamia sanoja\nkanssanne. Olen ollut tekemisissä monen saksalaisen sotilaan, mutta en\nmilloinkaan upseerin kanssa. Minulla on paljonkin teille puhuttavaa.\"\n\nKapteeni Baumgarten istui vaieten tuolillaan. Vaikka hän olikin\nurhoollinen, oli tuon miehen käytöksessä kuitenkin jotakin sellaista,\nmikä karmi hänen selkäänsä. Hänen silmänsä katselivat sekä oikealle\nettä vasemmalle, mutta hänen aseensa olivat kadonneet, ja hän ymmärsi,\nettä jos vain tappelu tulee kysymykseen, on hän kuin lapsi tuon\njättiläisen käsissä. Kreivi oli tarttunut viinipulloon ja kohottanut\nsen valoa vasten.\n\n\"Pyh!\" sanoi hän. \"Eikö Pierre voinut tehdä sen enempää hyväksenne?\nHäpeän katsoa teitä kasvoihin, kapteeni Baumgarten. Meidän on\nkorvattava tämä.\"\n\nHän vihelsi pilliin, joka riippui hänen metsästystakkinsa napinlävestä.\nVanha hovimestari kiiruhti heti huoneeseen.\n\n\"Chambertinia osastosta 15!\" huudahti kreivi ja minuuttia myöhemmin\ntuotiin huoneeseen harmahtava hämähäkin seittien likaama pullo niin\nvarovasti kuin hoitajatar kantaa lasta. Kreivi täytti pari lasia\nreunojaan myöten.\n\n\"Juokaa!\" sanoi hän. \"Kellareissani ei ole tämän parempaa eikä sen\nveroista ole Rouenin ja Parisin välillä. Juokaa, sir, ja olkaa iloinen.\nKeittiössä on kylmää paistia ja pari Honfleurista vasta tuotua\nhummeria. Ettekö halua syödä toista maukkaampaa illallista?\"\n\nSaksalainen upseeri pudisti päätään. Hän joi kuitenkin lasinsa pohjaan\nja hänen isäntänsä täytti sen kerran vielä koettaen pakottaa hänet\ntilaamaan sitä tahi tätä herkkua.\n\n\"Talossani ei ole mitään sellaista, joka ei olisi teidän\nkäytettävissänne. Teidän on vain pyydettävä sitä. No niin, te kai\nsallitte minun kertoa teille erään tarinan juodessanne viiniänne. Olen\nniin hirveästi halunnut kertoa sen jollekulle saksalaiselle upseerille.\nSe koskee poikaani, ainoata lastani, Eustacea, joka joutui vangiksi ja\nkuoli pakomatkallaan. Se on omituinen pieni tarina ja luullakseni minä\nvoin luvata teille sen, ettette te tule milloinkaan unhottamaan sitä.\n\n\"Teidän pitää ensiksikin tietää, että poikani kuului tykistöön. Hän oli\nhieno nuori mies, kapteeni Baumgarten, ja äitinsä ylpeys. Vaimoni kuoli\nviikon kuluttua siitä, kun tänne saapui uutinen hänen kuolemastaan.\nSen toi meille eräs hänen upseeritoverinsa, joka oli pysynyt hänen\nrinnallaan koko ajan ja pääsi pakoon minun poikani joutuessa kuoleman\nomaksi. Haluan kertoa teille kaiken sen, mitä hän kertoi minulle.\n\n\"Eustace joutui vangiksi Weissenburgissa elokuun neljäntenä päivänä.\nVangit järjestettiin pieniin ryhmiin ja lähetettiin Saksaan eri teitä\npitkin. Eustace saapui elokuun viidentenä päivänä Lauterburgin kylään,\nmissä saksalainen komentava upseeri kohteli häntä hyvin ystävällisesti.\nTämä hyvä eversti tarjosi nälkäiselle pojalleni illallisen antaen\nhänelle parasta, mitä talo voi tarjota, aukaisi pullollisen hyvää\nviiniä, kuten minäkin olen tehnyt, ja tarjosi hänelle sikarin omasta\nkotelostaan. Saanko kehoittaa teitäkin ottamaan yhden näistä?\"\n\nSaksalainen pudisti jälleen päätään. Hänen pelkonsa toveriaan kohtaan\noli lisäytynyt, kun hän istui katsellen hänen hymyileviä huuliaan ja\nleimuavia silmiään.\n\n\"Eversti oli, kuten jo sanoinkin, hyvä pojalleni. Mutta onnettomuudeksi\nsiirrettiin vangit seuraavana päivänä Ettlingeniin Reinin toiselle\npuolen. Siellä he eivät olleet yhtä onnellisia. Upseeri, jonka toimena\noli heidän vartioimisensa, oli raakimus ja roisto, kapteeni Baumgarten.\nHänestä oli hupaista nöyryyttää ja kohdella huonosti niitä urhoollisia\nmiehiä, jotka olivat joutuneet hänen valtaansa. Tuona iltana, kun\npoikani vastasi kiivaasti johonkin hänen herjaukseensa, sivalsi hän\npoikaani silmään näin.\"\n\nLyönnin aiheuttama jymähdys kajahti huoneessa. Saksalaisen pää painui\nrinnalle, hänen kätensä kohosi silmille ja verta tippui hänen sormiensa\nvälitse. Kreivi istuutui tuoliinsa kerran vielä.\n\n\"Lyönti turmeli poikani ulkomuodon ja tuo roisto ei malttanut olla\nivailematta hänen kasvojaan. Näin ohimennen sanoen, niin tekin,\nkapteeni, olette hieman hullunkurisen näköinen nyt tällä hetkellä ja\neverstinne sanoisi varmaankin teidän joutuneen ikävyyksiin. Mutta\njatkaakseni tarinaani, poikani nuoruus ja hänen hätänsä -- hänen\ntaskunsa olivat näet aivan tyhjät -- liikuttivat erään hyväsydämisen\nmajurin sydäntä ja hän antoi hänelle kymmenen kultarahaa omasta\nkukkarostaan vaatimatta minkäänlaista varmuutta. Teidän käsiinne,\nkapteeni Baumgarten, palautan minä nyt nuo kymmenen kultarahaa, koska\nen tiedä niiden lainaajan nimeä. Olen sydämestäni kiitollinen tästä\npojalleni osoitetusta ystävyydestä.\n\nTuo ilkeä tyranni, joka komensi matkuetta, seurasi vankeja Durlachiin\nja sieltä Karlsruheen. Hän loukkasi poikaani kaikin tavoin, koska\nChâteaux Noirien luonne ei halunnut lepyttää hänen vihaansa\nteeskennellyllä alistumisella. Niin, tuo raukkamainen roisto, jonka\nsydänveri tulee vielä punaamaan tämän käden, uskalsi lyödä poikaani\npaljaalla kämmenellään, potkia häntä, kiskoa irti karvoja hänen\nviiksistään ja kohdella häntä näin ja näin ja näin!\"\n\nSaksalainen vääntelehti ja taisteli. Hän oli aivan avuton tämän suuren\njättiläisen käsissä, jonka lyönnit satelivat häneen. Kun hän vihdoin\nsokaistuna ja puoleksi tajuttomana horjui seisoalleen, teki hän sen\nvain tullakseen jälleen heitetyksi takaisin suureen tammituoliin. Hän\nnyyhkytti voimattomassa vihassaan ja häpeässään.\n\n\"Nöyryyttävä asema liikutti poikaanikin kyyneleihin asti\", jatkoi\nkreivi. \"Te kai ymmärrätte minua, kun sanon, että on katkeraa joutua\navuttomana ilkeän ja armottoman vihollisen käsiin. Heidän tullessaan\nKarlsruheen sitoi muuan baijerilainen upseeri, jota säälitti hänen\nulkomuotonsa, hänen kasvonsa, joita hänen raakamainen vartijansa oli\nhaavoittanut. Olen pahoillani nähdessäni, että teidän silmästänne\nvuotaa noin verta. Ettekö salli minun sitoa sitä silkkinenäliinallani?\"\n\nHän kumartui eteenpäin, mutta saksalainen työnsi hänen kätensä syrjään.\n\n\"Olen teidän vallassanne, te hirviö!\" huusi hän. \"Voin sietää teidän\nraakuuksianne, mutta en teeskentelyänne.\"\n\nKreivi kohautti hartioitaan. \"Seuraan asioita siinä järjestyksessä\nkuin ne tapahtuivatkin\", sanoi hän. \"Olen vannonut kertovani tämän\nkaiken ensimmäiselle saksalaiselle upseerille, jonka kanssa voin puhua\nkahdenkesken. Kuinka se nyt olikaan? Niin, minähän pääsin jo tuohon\nnuoreen baijerilaiseen Karlsruhessa. Olen äärettömästi pahoillani,\nettette te salli minun näyttää teille pientä välskäritaitoani.\nKarlsruhessa suljettiin poikani vanhaan kasarmiin, missä hän sai\noleskella pari viikkoa. Hänen vankeutensa pahimpiin puoliin kuului\nsekin, että joku halpamainen miehistöön kuuluva roisto härnäsi ja\nilkkui häntä hänen istuessaan iltaisin ikkunassa. Tämä muistuttaa\nminua, kapteeni, siitä, ettette te nyt itsekään istu juuri ruusuilla,\nvai mitä? Te tulitte tänne vangitsemaan sutta, mutta nyt onkin peto\nsaanut teidät alleen ja uhkaa kurkkuanne torahampaillaan. Te olette\nluullakseni perheellinen mies suuresta vatsastanne päättäen. No niin,\nyksi leski enemmän ei vaikuta mitään eivätkä ne tavallisesti pysykään\nkauan leskinä. Pysykää vain tuolissanne, te koira!\"\n\n\"Mutta jatkaakseni kertomustani ilmoitan, että viikon kuluttua onnistui\npoikani ja hänen ystävänsä päästä pakoon. Minun ei tarvitse vaivata\nteitä niiden vaarojen kertomisella, joihin he joutuivat, eikä niiden\nkieltäymyksien toistamisella, joita he saivat kärsiä. Sekin riittää,\nettä he saadakseen valepuvut itselleen hyökkäsivät eräässä metsässä\nsalakavalasti erään talonpojan kimppuun. Piiloutuen päiviksi ja\nkulkien öisin olivat he jo päässeet Ranskan Remillyyn saakka ja olivat\nvain yhden englannin penikulman -- yhden ainoan penikulman -- päässä\nsaksalaisten rintamasta, kun muuan ulaanipatrulli yllätti heidät äkkiä.\nAh, kuinka kovaa se olikaan, eikö ollutkin, kun he jo olivat päässeet\nniin kauaksi ja olivat niin lähellä pelastumistaan!\"\n\nKreivi puhalsi nyt pari kertaa pilliinsä ja kolme kovakasvoista\ntalonpoikaa tuli huoneeseen.\n\n\"Näiden täytyy edustaa ulaanejani\", sanoi hän, \"No niin, komentava\nkapteeni kuullessaan heidän olevan siviilipukuisia, saksalaisen\nrintaman sisäpuolelle joutuneita ranskalaisia sotilaita, aikoi hirttää\nheidät tutkinnotta, muitta mutkitta. Tuo keskiparru on luullakseni\ntukevin, Jean.\"\n\nOnneton soturi kiskottiin tuolistaan sinne missä silmukkapäinen köysi\noli heitetty muutaman suuren tammiparrun yli, jotka kannattivat huoneen\nkattoa. Silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja hän tunsi sen ilkeän\npuristuksen. Nuo kolme talonpoikaa tarttuivat köyden toiseen päähän\nja katsoivat kreiviin saadakseen määräyksensä. Upseeri, kalpeana\nmutta järkkymätönnä, pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja katsoi\nuhmaavasti kiduttajaansa.\n\n\"Te katsotte nyt kuolemaa silmiin ja minä näen huulistanne teidän\nrukoilevan. Minunkin poikani sai katsoa kuolemaa silmiin ja hänkin\nrukoili. Mutta silloin sattuikin, että muuan kenraali ratsasti\npaikalle, ja kun hän kuuli pojan rukoilevan äitinsä puolesta, liikutti\nse niin hänen mieltään, koska hän itsekin oli isä, että hän komensi\nulaaninsa pois ja jäi vain ajutantteineen tuomittujen miesten luo. Ja\nkun hän kuuli kaiken sen, mitä pojallani oli kerrottavaa, että hän oli\nerään vanhan perheen ainoa poika ja että hänen äitinsä terveys oli\nhuono, heitti hän pois nuoran, kuten minäkin heitän tämän, suudellen\nhäntä molemmille poskille, kuten minäkin suutelen teitä nyt, ja käski\nhänen poistua, kuten minäkin nyt käsken teitä. Ja seuratkoon nyt teitä\njokainen tuon jalon kenraalin ystävällinen toivomus, vaikka ne eivät\nvoineetkaan torjua sitä kuumetta, joka tappoi poikani.\"\n\nJa niin kävi, että kapteeni Baumgarten runneltuna, sokaistuna ja verta\nvuotavana horjui tuuleen ja sateeseen tuona myrskyisenä joulukuun\naamuna.\n\n\n\n"]