[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXkbm1Jq7dl2lukTtKryDn_KKp-SPa0Th8K_3iHHAYOA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1848,"Silmukorven nuori Epra","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"1848-halme-kaarle-silmukorven-nuori-epra","1848__Halme_Kaarle__Silmukorven_nuori_Epra","Satakuntalainen kertomus","romaani",[],[],"fi",1925,null,32200,185721,true,[],[],[],"Satakuntaan sijoittuva kertomus seuraa Silmukorven torpan nuoren Epran elämää ja työntekoa maaseudun rauhassa. Tarina alkaa suvisunnuntain tunnelmista ja kuvaa torppariyhteisön arkea sekä nuoren miehen kasvua kotiympäristössään.","Kaarle Halmeen 'Silmukorven nuori Epra' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1848. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SILMUKORVEN NUORI EPRA\n\nSatakuntalainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nReheväoksaisen ja tuhatkukkaisen pihapihlajan viileässä varjossa lepäsi\nrentonaan Silmukorven nuori Epra.\n\nYksinäisessä korpitorpassa oli suvisunnuntain leppoisa rauha. Vanhan\näitimuorin hiljainen häärinä ei kuulunut kauas pirtin seinien\nulkopuolelle. Porstuan permantopalkki vain joskus pehmeästi loksahti,\nkun vanhan naisen taniaisjalka sille astui matkalla pakarista\nmaitokamariin.\n\nPihlajan kalvessa puolihortoisena lojuileva Epra ymmärsi tuon\nloksahduksen merkityksen ja ajatteli kysyä äidiltään, kun\nloksahdus uudistui, joko saa tulla kirkonaika-kahville. Sumuinen\najatus siirtyi kuitenkin seuraamaan Mansikin kellon kalkatusta\nja Päistärpää-tamman kulkusen kilahduksia törmän alta. Kanatkin\nkotkottelivat raukeata mielihyväänsä, raapustellessaan tarha-aidan\ntakana, ja räystäspääskynenkin liversi vallan vietävästi. Oli niin\nmukavaa kuunnella noita ääniä, että permantoloksahdus ei hetken perästä\nenää niistä erottunutkaan. Kun Epra sen uudelleen kuuli, ei hän enää\nmuistanutkaan sen tarkoitusta.\n\nSilloin arveli kevyt hyttynen ajan sopivaksi ja laskeutui Epran\npainuneelle silmäluomelle. Tajunta heräsi synnyttäen syvän haukotuksen\nja voimakkaan kiskottelun.\n\nEpran lähettyvillä oli torkkunut lujarakenteinen talonkoira, joka\noli koko ajan ainakin toisella silmällään pälyillyt isäntänsä\njoutavanpäiväistä vetelehtimistä. Se ei ollut aluksikaan Villin\nkoiramaista luontoa ollenkaan miellyttänyt. Vastahakoisesti oli Villi\npainanut päänsä leukusilleen etukäpälille, pitäen sentään kotvan ajan\ntakajalat seisomassa ja häntänsä kippurassa. Lopulta oli se kuitenkin,\nparin tyytymättömän murahduksen jälkeen, suoristanut valkotöyhtöisen\nhäntänsä ja retkahuttanut lonkkansa pehmeälle nurmelle. Mutta heti,\nkun isäntä alkoi haukotella, oli Villikin kavahtanut seisaalleen,\nköyristellen selkäänsä ja venytellen ruhoaan kuten isäntäkin.\n\nKun Epra uudelleen jäi vähäksi aikaa liikkumattomaksi, seisoi Villi\narvokkaana ja moittivana. Sen kaunis pää oli korkealla, näyttäen, miten\nvitivalkoinen karva peitti leveän rinnan ja kiertyi kapeana seppeleenä\ntukevalle kaulalle ja niskalle.\n\nEpra silmäili salavihkaa Villiin päin. -- Älä nyt ole noin olevinasi.\nKyllä minä muutenkin tiedän, että olet komea mies, Villi-poikaseni, --\nhymähteli Epra ja nousi istumaan.\n\nTästäkös Villi ihastui ikihyväksi. Se alkoi hyppiä, haukahdella ja\nkiemurrella parhaansa mukaan. Jos olisi osannut, niin se kai olisi\nhalunnut sanoa, että isäntäkin oli komea mies, lajinsa muhkeimpia,\nmutta niin peräti laiska. Lojuu tuossa, vaikka ruumis ja mieli ovat\nelinvoimaansa pakahtua! Lähde toki juoksemaan minun kanssani!\n\n-- Mitä sinä niin riivatusti kiemailet? Metsäänkö haluat? -- kysyi Epra\nja tarttui Villiä korvista kiinni.\n\nVilli haukahti ilosta, kiepahti selälleen, nousi pystyyn ja kiiti\nhurjasti häthätää pihamaan ympäri.\n\n-- No, tuo sitten saapas -- senkin viipperä! -- murahti Epra, temmaten\nvirsun jalastaan.\n\nVilli kahmaisi virsun hampaisiinsa ja pyyhälsi pirttiin avonaisesta\novesta.\n\nEpran päässä oli koko kevään kytenyt epämääräinen ajatus, että pitäisi\nkäydä tuolla Silmujärvellä katsomassa uutta torpan paikkaa, kun kerran\nnyt sisar menee naimisiin ja hän on luvannut vävylle tämän töllin\nisännyyden.\n\nJuuri tänään, kun morsiuspari oli mennyt kuulemaan omaa kuulutustaan,\noli hän ajatellut käydä Silmujärvellä. Eipä lie pahimmoiksi, vaikka\nsiellä piipahtaisikin.\n\n-- Mihin sinä Villi-lurjus sitä saapasta retuutat? -- kuului äidin ääni\nporstuasta. -- Annatkos tänne, pahus!\n\nTurhaan äiti yritti estää. Villi loikkasi lennossa portaiden yli ja\ntyöntyi Epran syliin saapas hampaissa.\n\n-- Villi on näpsä edeskäypä! On se! -- sanoi Epra ja silitti koiran\npäätä. -- Nyt toinen saapas!\n\nVilli lähti lennättämään toistakin virsua pirttiin, kiertäen varovasti\nportailla seisovan vanhan emännän.\n\n-- No, voi pannahista! Onpa se oppinut talven mittaan! -- päivitteli\nemäntä ihmeissään.\n\n-- Me olemme kaksi jukopäätä, -- sanoi Epra hyväntahtoisesti,\nottaessaan vastaan Villiltä toisenkin saappaansa ja taputtaessaan\nVillin selkää. -- Mutta kun opimme, niin osaamme. Eikö niin, Villi?\n\nVilli riehaantui niin tästä hyväilystä, että sieppasi uudelleen\nsaappaan hampaisiinsa ja lähti laukkaamaan ympäri pihamaata kuin hengen\nedestä.\n\n-- No, nyt se vie sen! Siinä luontokappaleen oppi! -- tuskaili äiti.\n\n-- Villi! Sinä junkkari! Tuo heti tänne! Tuo! -- hyvitteli Epra.\n\nMutta Villiin oli iskenyt leikkituuli. Se heilutteli ja retuutti\nsaapasta, hyppi ja ärhenteli.\n\nEpra alkoi komennella, mutta se oli Villistä yhä lystimpää. Näytti kuin\nkoira olisi tahtonut härnätä ja sanoa: Ähä, kutti, piti, piti, sainpas\nsinut hereille. Nousetkos siitä!\n\n-- Tuommoinen kakarako sinä oletkin, Villi. Minä luulin sinua jo\naikamieheksi. Arvaas mitä minä teen? Panen tähän maata enkä varvastani\nliikauta ennen iltaa. Mitäs siihen sanot, vekkuli, -- puheli Epra hyvin\ntoruvaan sävyyn.\n\nVilli pysähtyi leikissään, mutta ei hievahtanut paikaltaan.\n\n-- No! -- komensi Epra. -- Anna tänne! Villi vain heilautti saapasta ja\nheilautti häntäänsä.\n\n-- Ole sitten! Mutta meistä tulee vihan veljet. Tiedä se.\n\nSanottuaan tämän uhkauksen oikein vakavasti heittäytyi Epra selälleen\nja oli nukkuvinaan.\n\nVilli katseli tuokion ja näytti arvelevan, oliko tuo leikkiä vai totta.\nSitten se murahti iloisesti ja lähti taas laukkaamaan ympäri pihaa,\näristen mennessään. Mutta kun se uudelleen pysähtyi isäntänsä kohdalle,\nmakasi tämä yhä aivan liikkumattomana. Villi asteli isäntänsä viereen,\npudotti saappaan ja haukahti ystävällisesti.\n\n-- No, no, hyvä on, koska viisastuit. Kyllähän minä leikin ymmärrän, --\njutteli Epra noustessaan ja silitti Villin hienoista päälakea.\n\nSamassa välähti leikin kiehtova kuva uudelleen Villin riuskassa\nmielessä. Nopeasti sen hampaat tarrasivat saappaan varteen, ja ruumis\ntärisi kisailemisen huumasta. Mutta samassa hetkessä tapahtui kuitenkin\njotakin käsittämätöntä ja kauheata. Villin koko olemus haihtui tyhjään.\nMaa oli kadonnut sen jalkain alta ja saapas pudonnut hampaista.\nPeloittavan voimakas koura oli tarttunut Villin niskanahkaan ja\njättiläiskäsivarsi työntynyt ojoksi korkeutta kohti. Ei tuntenut Villi\nvoiman hiventäkään vankoissa raajoissaan. Ja kaiken lisäksi oli tuo\neloton saapas lähtenyt lentämään. Se tuli nopeasti Villin kuonoa kohti\nja napautti siihen pari kertaa kipeästi. Eikä sille voinut mitään! Ei\nväistää eikä siepata kiinni. Ui-ui!\n\nÄkkiä Villi tunsi kuitenkin taas maan jalkojensa alla, kauhea\nniskapuserrus heltisi, ja isännän suojeleva, hyväilevä käsi silitti\npäälakea. Onni, että rakas isäntä ehti pelastamaan. Vatsallaan madellen\nVilli hiipi Epran jalkoihin.\n\n-- Hyvä poikahan sinä olet, Villiseni. Paikallasi olet oikea\nmies. Et suttakaan pelkää. Mutta ethän sinä kello taskussa lähde\nleikkiä laskemaan. Ollaanko taas ystävät? -- puheli Epra katuen ja\nhyvittelevästi.\n\nVilli nuoli onnellisena isäntänsä kättä, ja emäntä naurahti portailla.\nKaikki oli taas rauhallista Epran vetäessä toistakin saapasta jalkaansa.\n\n-- Lähdetkö jonnekin? -- kysyi äiti.\n\n-- Tuonne vain -- moisiolle päin. Antaako äiti kirkonaika-kahvit?\n\n-- En aikonut ennen kirkkoväen tuloa -- mutta tule nyt sitten pirttiin,\npoikaseni!\n\nKun Epra nousi nurmelta ja suoristi täyteen komeuteensa muhkean\nvartensa, olisi vieraasta kuulijasta tuntunut omituiselta hänelle\nannettu poikasen nimitys.\n\nHänen pituutensa, harvinaisen vanttera jykevyytensä ja jättiläismäiset\nvoimansa olivat jo rippikoulussa hankkineet hänelle Iso-Epran nimen.\n\nOnneksi muille ja Epralle itselleen oli luonto antanut hänelle\nerikoisen lauhkean mielenlaadun. Eikä hänen ajatuksensakaan yritellyt\nkeijukaisena hypähdellä, vaan pysytellen tutunomaisilla raiteilla oli\nhalukkaampi syventymään ja pohjustelemaan kuin elämän uoman reunoille\nja äyräille kiipeilemään.\n\nNäitä ominaisuuksia kuvastelivat monet ulkonaiset piirteet. Epralla\noli vaalea, pehmeästi aaltoava tukka, sinertävät, ystävällisen\nuskolliset lapsensilmät ja kohtuullisen iloisesti kippura nenä, joka\nhymyävien huulten avuin esti leveän suun pistämästä kovin pahoin\nkatselijan silmään. Voimakas ja leveä leuka oli vastapainona tälle\nmietoudelle ja antoi ikäänkuin ryhtiä Epran arkailevalle ja ujoilevalle\nliikehtimiselle.\n\nHuolimatta näistä ominaisuuksistaan tai ehkäpä juuri niitten avuin\noli Epra kaikin puolin siivo ja miellyttävä nuorukainen, jota miehet\npitivät arvossa ja naiset katselivat suosiollisesti.\n\nAinoakaan näistä asioista ei kuitenkaan ollut milloinkaan askarrutellut\nEpran ajatuksia. Eikä hänelle näihin asti muitakaan suuria tuumittavia\nollut sattunut. Isän kuolemakin joitakin vuosia sitten aiheutti vain\nkiinteämpää työtä. Mutta mitäpä tuosta! Sitä hän osasi ja jaksoi tehdä.\nLeikkiähän tällainen valmiin asuminen miehelle oli.\n\nMutta nyt oli sattunut sellainen kohta, joka sieti pohtimista jos\njonnekin päin. Kun Sanni-sisar nyt menee naimisiin tuon naapurin,\nTörmälän Mikon kanssa, niin eihän heitä voi maantielle lähettää eikä\nliioin Törmälään, missä Mikon sisaren mies on isäntänä. Kumpaakaan\nei voi tehdä, eikä Silmukorpikaan kahta aikamiestä kehtaa katsella.\nSiinähän sitä jo olikin aivokoppaan tavaraa tarpeeksi.\n\nTätä kierää kohtaa Epra oli koettanut oikoa jo koko kevätsuven\nja saanutkin yhden säikeen suoristetuksi. Nuorikkopari asettuu\nSilmukorpeen! Siinä oli yksi suora lanka ilman solmua, mutta hän\nitse, Epra, oli siinä vieressä harakanvarpaana. Mihin paikkaan hän\nsijoittaisi itsensä? Siitä hän ei ollut päässyt selville, vaikka\nolikin usein lohdutellut itseään sillä, että siirtyy tästä viitisen\nvirstaa syvemmälle korpeen, aina Silmujärvelle asti, ja rakentaa sinne\nitselleen töllin.\n\nTällainen ajatus oli läikähdellyt päässä silloin tällöin, mutta\nvasta tänä aamuna, kun Mikko tuli hakemaan Sannia kirkkoon, oli Epra\npäättänyt käydä katsomassa tuota uutta töllin paikkaa.\n\nNäistä mietteistään ei Epra ollut vielä hiiskunut ainoallekaan\nasianosaiselle, joten morsiusparin aikomus oli asettua koturiksi,\nkunnes Mikko ehtisi saada hommatuksi oman asumuksen.\n\nKun Epra näissä tuumissaan astuskeli pirttiin, jäi Villi seisomaan\nkeskelle pihamaata. Kuonoaan ilmaan kurkottaen seisoi se\nliikkumattomana ja valkeatupsuinen hännänpää alas painuneena. Villi\nnäytti kokonaan unohtaneen äskeisen remakan ilonsa. Se käänsi kuonoaan\nvähän eri suunnille, veti korvat luimuun, ja selkäkarvat nousivat\npieneksi harjanteeksi. Äkkiä se pyörähti ympäri ja kiiti salamana ulos\nveräjästä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSyötyään rieväkakon puolikkaan ja hörpittyään painikkeeksi muutaman\nkupillisen puolisuolaista ohrakahvia Epra etsi tupakkavehkeensä ja\npisti ne röttihousujen taskuun.\n\n-- Jos tuo Silmun ranta hyvinkin sopisi töllin paikaksi, -- pulpahti\nEpralta kuin ajatustensa jatkoksi.\n\n-- Silmukalleko menet? -- kysyi äiti.\n\n-- Jos häntä kävisi.\n\n-- Jätä sitten Villi kotia, jos sattuisi sudenreuhka hotkahtelemaan\nojannetta kohti.\n\n-- Eihän nyt sentään keskellä kirkasta päivää -- ja kirkon aikana, --\nmyhäili Epra.\n\n-- Entä jos sattuu retvanoimaan? -- jatkoi äiti naurusuin.\n\n-- Onhan veräjä aina auki, että karja pääsee pihaan.\n\n-- Kuka sen reuhkan takaa, vaikka vielä pihaankin loikahtaisi!\n\n-- No, jääköön Villi kotia.\n\n-- Oletko tuuminut -- että Silmujärvelle -- nuori pari? Kykenisiköhän\nse?\n\n-- Mikäs siinä. Mutta talottukoot valmiille! Sanni on vielä niin nuori.\nEi kahtakymmentä.\n\n-- Jopas maarin! Täytti kaurankylvön aikaan. Olet säntilleen viisi\nvuotta vanhempi. Siitä muistanet.\n\n-- Nuoripa sentään korpi-ihmiseksi. Jääköön isien peruille.\n\n-- Kukas sitten Silmujärvelle? Sinäkö?\n\n-- Ehkäpä en minäkään. Joutaapa tässä vielä silmittelemään.\n\nÄiti aikoi vielä sanoa jotakin, Epran lähtiessä ovea kohti, mutta\ntarkkaan kuuntelemiseen pysähtyi sana kielelle ja Eprakin seisahtui\noviaukolle. Maa tömisi aivan selvästi! Mitä se oli?\n\n-- No, mikä sitä Päistärpäätä...!\n\nEpra hypähti portaille, ja äiti kiepsahti perästä.\n\nSiinähän tulla laukkasi Päistärpää lentävää neliä ojanteelta mäkeä ylös.\n\n-- Se koira pannahinenko sitä ajelee? -- kivahti äiti.\n\n-- Eihän Villi suotta karjaa hätyyttele.\n\nSamassa laukkasi Päistärpää veräjästä pihamaalle sellaista vauhtia,\nettä vaivoin sai pysähtyneeksi aitan eteen, korskuen ja päristellen.\n\nEpra juoksahti tamman rinnalle hyväilemään ja maanittelemaan.\n\n-- No, mikä sen Päistär-neitosen varpaita nyt rupesi kutittelemaan?\nOliko ampiainen keihäinensä kimpussasi, vai? Annahan, että sukaisen\notsatukkasi silmiltäsi. Noin. Kurkistapas nyt ympärillesi, niin et näe\nvaaran viriäkään. Vieläkö olet levoton? No, mennään sitten talliin\nrauhoittumaan, -- puheli Epra taluttaen tamman talliin.\n\n-- No, nyt siellä tulee koko karja! Lampaat, lehmät ja vasikat! --\nluikkasi äiti portailla. -- Villi niitä kyörää takaa!\n\nEpra juoksi tallista tanhuan poikki ja ehti parahiksi miespihan\npuolelle, kun lampaat työntyivät yhdessä ryöpsinässä pihan poikki\ntarhaveräjästä sisään. Sen jälkeen työntyivät lehmät vasikkoineen samaa\ntietä ja sika porsaineen perässä. Ne vingahtelivat peloissaan, sillä\nVilli oli aina kintereillä, vaikka minne yrittivät puikkelehtia. Epra\nja emäntäkin auttoivat koiraa parhaansa mukaan. Kun kaikki karja oli\nsulloutunut tarhan puolelle, sulki Epra tarhaveräjän.\n\n-- Tulehan nyt, Villi, tekemään selvää, miksi touhuat niin riivatusti,\n-- puheli Epra ystävällisesti.\n\nMutta Villi ei tullut. Kerran vain heilautti häntäänsä ja meni\npihaveräjälle. Siinä se pörhisteli niskakarvojaan, murahteli ja\nliikuskeli levottomana jonkin askelen isäntäänsä päin ja takaisin. --\nNe ovat vainunneet suden! -- sanoi Epra. -- Karjakin on vainunnut. Ei\nVilli niitä muuten olisi niin helposti saanut ajetuksi.\n\n-- Miten mahtaa olla Törmälän karjan? -- päivitteli emäntä.\n\nEpra juoksahti veräjästä pirtin nurkalle. Emäntäkin kiirehti katsomaan.\nSiellä jo ojan vastapäisellä rannalla ajettiin karjaa törmää ylös.\n\n-- Niillä oli onneksi paimen mukana. Karvakuono sai tyhjän lystin tällä\nkertaa, -- sanoi Epra pihaan palatessa. -- Minä otan viikatteen ja lyön\nrouhekopallisen karjalle tuosta vainiojalasta. Äiti antaa sill'aikaa\nVillille leipää ja piimää. Lähdemme peloittelemaan ryökälettä.\n\n-- Olisipa nyt pyssysi edes kunnossa!\n\n-- Ei ole tullut viedyksi seppään, -- sanoi Epra raapaisten\nkorvallistaan puolihäpeissään.\n\nEpra haki vajasta viikatteen, haravan ja kopan, painuen sitten aseineen\nvainiojalkaa kohti.\n\nVillillä oli paha pulma ratkaistavana. Menisikö ruokakupilleen vai\nlyöttäytyisikö isännän matkaan. Mutta koska isäntä viittoili pois\nluotaan ja emäntä äänteli perin ystävällisesti, niin ehkä oli tarkoitus\ntotinen ja vakava. Villi asteli vähän loukkaantuneena kuppinsa ääreen\nja alkoi hotkia piimäisiä leivänkappaleita minkä ehti. Tällaiseenko\nnyt muka oli aikaa, kun tuuli toi silloin tällöin sieraimiin sellaisen\niljettävän, vihatun hajun, että väkisinkin niskakarvat nousivat pystyyn.\n\nEipä toki ollut jäljellä enää kuin muutama pala! Pianpa tästä pääsisi\nlähtemään perässä.\n\nMutta miten olikaan, niin emäntä oli Villin huomaamatta sulkenut\nkorkean pihaveräjän. Siinä sitä nyt oltiin! Villi hyökkäsi veräjälle,\nmutta jo ensi nuuskaiseminen selvitti asian todellisen laidan. Villi\npaneutui vatsalleen veräjälle ja työnsi edes kuononsa veräjän ripojen\nvälistä ulkopuolelle. Mutta ei sekään auttanut. Isännästä ei saapunut\nnokkaan pienintäkään viestiä. Tuo inhoittava löyhkä vain tuntui silloin\ntällöin.\n\nOli niin ikävä, että täytyi pakostakin ruveta inisemään ja uikuttamaan.\nUi, ui!\n\n-- No, mitä se Villi nyt itkee täällä -- aikamies! Mikä poruvärkki\nsinusta on tullut! -- huuteli Epra astuessaan luhdin nurkitse veräjälle\nja pihaan.\n\nVaikka Villi kovin ihastuikin isännän tulosta, ei se voinut olla\nharmissaan vähän toruskelematta. Piti vähän luskutella, ettei näyttäisi\nliian tyytyväiseltä.\n\nVasta kun Villi näki, miten ruohot jaettiin kaikelle karjalle, istui se\nodottelemaan, mitä tulisi tapahtumaan tämän jälkeen.\n\n-- Minä lähden nyt Villin kanssa vastatuulta kohti, koska se tuntuu\nvainuilevan sieltä jotakin outoa. Ei karjalla ole täällä nyt mitään\nhätää, -- jutteli Epra äidilleen, poistuessaan tarhasta.\n\n-- Katso vain itseäsi, kun sulla ei ole pyssyäkään. Muista isääsi!\nPistä edes kirves vyöllesi! Muuten älä lähdekään!\n\nEpra kääntyi ja aikoi vastata jotakin leikillistä, mutta nähdessään\näidin vakavan katseen jätti kajoamatta leikkisävyyn.\n\n-- Kyllä pistän, -- sanoi Epra alistuvaisesti.\n\n-- Voihan siellä olla vaikka itse mesikämmenkin! -- huusi äiti\nvaroittaen. -- Ota ryhmykalikka käteesi! Se on pirtin uunin nurkassa.\n\n-- Kyllä otan, -- hymyili Epra. -- No, Villi, tule mukaan. Saat\nkaulaimesi.\n\nEpra etsi kaapin päältä rautakaulaimen, joka oli tehty vartavasten\nsuojelemaan koiran kurkkua ja kaulaa suden hampailta.\n\nSyksyin ja talvisin sidottiin tämä vanne aina Villin kaulaan\nheti hämärän tultua, jolloin koiran varsinainen tehtävä, talon\nvartioiminen alkoi. Kesäiseen aikaan sitä ei käytetty muulloin kuin\nkorpitaivalluksilla.\n\nKaulaimen saatuaan Villi tunsi vaistomaisesti, että oli turvattu\nvihollisilta, eikä sen rohkeudella ollut mitään rajoja.\n\nKun Villi vielä näki isännän pistävän kirveen nahkavyöhön lonkan taakse\nja ottavan ryhmykalikan käteensä, syöksyi se ilosta ulvahtaen veräjää\nkohti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVillin käyttäytymisestä Epra ymmärsi, että koira ei enää ollut\nvainuyhteydessä ilkeähajuisen pedon kanssa. Sentähden Epra päätti\nkulkea naapuritöllien viljelysaukeaman reunustaa pitkin laitatuuleen,\nsaattaakseen Villin uudelleen suden jäljille.\n\nKuljettuaan ojan yli ja ohi Törmälän viljelysten arveli Epra, jonkin\nmatkan korpea astuttuaan, että jo olisi aika matkata korpirantaa pitkin\ntakaisinpäin ja ohi Silmukorven töllin aukion, sillä täälläpäin Villi\nei näyttänyt tuntevan merkkiäkään mistään korpihurtasta.\n\nVilli oli unohtanut kulkemisen vakavan tarkoituksen ja oli rajattoman\nonnellinen, kun sai peloittaa jonkin metsäkanan kiireiseen pakoon.\nOli kovin lystiä karahutella sinne tänne ja nähdä, miten kaikki häntä\npelkäsivät. Ei ainoakaan otus uskaltanut asettua tielle, ja oravakin\nkiipesi heti korkeimmille oksille, kun se näki, miten korkealle Villi\nhyppäsi. Huh! Pois tieltä vaan, rääpäleet!\n\nKuljettuaan uudelleen ojan yli ja noustuaan pajukosta honkaiselle\npättärälle Epra tunsi hyvin tuon turmanpaikan. Olihan hän kirveellä\nveistänyt ristin tuon könttyräisen männyn kylkeen.\n\nSiinä oli hänen isänsä tuupertunut haavoihinsa, kamppailtuaan\nkuolinkamppailunsa hirveän karhun kanssa.\n\nEpra oli kuullut isänsä huudot tuonne kuokkamaalle, joka nyt jo oli\nusean vuoden vanhaa peltoa, kantaen kolmannen tai neljännen lainehtivan\nviljansa. Mutta ennenkuin hän ehti perille, oli taistelu jo tauonnut.\n\nVierekkäin makasivat kuollut kontio ja viimeisissä henkitoreissaan\nriutuva monen karhun tappaja. Taittunut keihäs törrötti karhun\nrinnassa, ja isän vasen käsivarsi ja olka olivat siekaleina.\n\nKun Epra kauhusta huudahtaen syöksyi isänsä viereen, kuuli hän tämän\nkuiskaavan: \"Kuoliko se?\" Kun Epra oli tuskin ehtinyt vastata tähän\nyksinkertaiseen sankarikysymykseen, hengähti korven urhea valloittaja\nviimeisen henkäyksensä, joka Eprasta tuntui tyytyväisyyden huokaisulta.\n\n-- Vielä kuollessaankin voittaja! -- oli Epra sanonut äidilleen,\nkantaessaan isänsä ruumiin pirtin sänkyyn.\n\nMuistaessaan nyt tuota kaameata tapausta ja katsellessaan ristiä Epra\npainoi päänsä kumaraan.\n\nAstuttuaan muutamia hitaita askelia Epra pysähtyi katsomaan Villiä,\njoka nuuski ilmaa kuono korkealla.\n\nVilli vilkaisi Epraan ja lähti päin tuulta selkäkarvat pörhöllään. Epra\nlähti nopeasti astumaan perässä.\n\nKun oli kuljettu satakunta askelta, avautui heidän eteensä ojanteen\npohjalla pieni, ohutta nurmea kasvava letto, jonka sinisavella lelluva\nturvekesi oli niin sitkeä, että se aniharvoin päästi lehmänkään jalan\nlävitseen.\n\nTämän muutaman sylen levyisen leton vastakkaisella rannalla kulki\ntummanharmaa sudenreuhka varovasti astellen ja keinahtelevaa turveketta\nnuuskien.\n\nTuulen käydessä Epraa ja Villiä vastaan ei susi huomannut näitä,\nennenkuin Villin hypätessä keskelle lettoa ja äreän kirskahtavasti\nhaukahtaessa.\n\nSusi hätkähti askelen verran suoraan sivulleen, pajukkorantaa kohti, ja\njäi siihen tuijottamaan Villiä.\n\nTällä hetkellä Epra tunsi kipeästi pyssyn puutteen. Hänellä ei ollut\nkoskaan ollut halua sen käyttelemiseen, ja siksi hän oli lyönyt laimin\nsen lukon korjauttamisen. Olipa se nyt sentään turkasen tuhoisa juttu!\nNyt olisi tarvittu!\n\nSusi liikahti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta samassa silmänräpäyksessä\nVilli hyppäsi korkealle ilmaan ja ärähti julman vihaisesti.\n\nNiin peloittavalta kuin Villin hyppäys näyttikin, ei se kuitenkaan\nvienyt koiraa enemmän kuin askelen verran sutta lähemmäksi. Mutta\nsamassa kuin susi jälleen uudisti pakoaikomuksensa, teki Villi saman\nuhkaavan tempun, läheten jo parikin askelta. Nyt Villissä oli enää\ntuskin yhtään myötäsukaista karvaa. Se oli kokonaan pörhöinen.\n\nEpra tunsi itsensä perin avuttomaksi. Jos hän hyökkäisi päin, lähtisi\npeto epäilemättä heti käpälämäkeen. Mitä olisi tehtävä? Heittäisikö\nkirveellä? Mutta se oli liian iso kapine! Susi väistäisi sen helposti.\n\nÄkkiä Epra muisti, miten hän oli pikkupoikana opetellut puukon heittoa\ntallin seinään ja lopulta tullut niin taitavaksi, että useimmiten osasi\nsamaan hirteen. Entä jos koettaisi!\n\nEpra tempasi puukon tupestaan ja sai terän hamaran peukalonsa\nja etusormen väliin. Kun sitten suden ja Villin entiset temput\nuudistuivat, ehti Epra kohottaa kätensä heittoasentoon.\n\nVilli paneutui vatsalleen maahan ja näkyi valmistautuvan todelliseen\nhyökkäykseen. Nyt on heitettävä, tuumi Epra. Jos menee ohi, niin\nmenköön. Karkuunhan hurtta-pakana pääsee kuitenkin.\n\nEpra notkisti polvensa ja singahutti puukkonsa. Samassa susi loikkasi\neteenpäin. Mutta ellei se olisi sitä tehnyt juuri samassa hetkessä,\njolloin puukko kirposi Epran sormista, olisi heittoase lentänyt sylen\nverran suden nenän ohi. Nyt se sen sijaan iskeytyi petoon, kaulan ja\nlavan yhtymäkohtaan.\n\nSusi ulvahti pahasti ja rynnälsi silmittömään pakoon, tarkkaamatta enää\nVillin vartioivia liikkeitä.\n\nSingoten kuin nuoli jousesta lennähytti Villi itsensä suden\nkintereille. Mutta susi oli jo ehtinyt pajukkoon, jonne Villi heti\nkatosi sen jälkeen, ja Epra juoksi perässä.\n\nTiheä pensaikko oli kuitenkin sudelle huono kulkuväylä, kun puukon\nvarsi myötäänsä tarrautui oksiin ja siten liikutti terää syvässä\nhaavassa. Ennenkuin se ehti läpäistä pensaikon, oli Villi tarrautunut\nsen takapolveen terävine hampaineen. Siitä huolimatta raahasi peto\nkoiraa perässään lähimmän kuusen juurelle asti. Mutta siinä pysähtyi\nmatka.\n\nPerästä juokseva Epra näki, miten Villi tenäsi jalkansa harrilleen\nja sen varpaat saivat tukea sammalen alla piilevistä juurista. Susi\nrynnisti turhaan. Villin käpälät ja hampaat kestivät. Susi yritti\nkääntyä, mutta puukko kaulassa ja sen kankea selkä tekivät vihaiset\nponnistukset tuloksettomiksi.\n\nNyt saapui Epra tappelupaikalle kirves ojossa. Hän antoi suden ensin\niskeä hampaansa myhkyräsauvaan, saadakseen pedon kieppuvan pään\npysähtymään liikkeissään. Sitten iski Epra jättiläisen iskun kirveen\nhamaralla suden kalloon, joka meni tyyten mäsäksi. Kuollut ruumis\nretkahti kuusen juurelle.\n\n-- Kas niin, Villi-poikaseni! Irroitahan jo hampaasi iljetyksen\nkoivesta, jos jaksat! -- puheli Epra, irroittaen puukkonsa suden\nkaulasta ja pyyhkien sitä pehmeihin sammaltuppoihin.\n\nVilli päristeli ja pyristeli kuonoaan, vapisten ja kieppuen vielä\ntaisteluhalusta.\n\n-- Rauhoitu nyt jo, kakara, ja istu levollisesti tähän mättäälle, --\npuheli Epra painuessaan istumaan pehmeälle mättäälle ja kaivellessaan\ntupakkavehkeitä taskustaan.\n\nVilli oli kuitenkin yhä rauhaton ja ulvahteli silloin tällöin.\n\n-- Älähän nyt noin ylvästele, vaikka teitkin miehen työn! Tulehan nyt\ntänne, että silitän selkäkarvasi romppoon päin. Noin, Villiseni! Olet\nsinä sentään aika mies. Olet totisesti! Hyökkäsit urhokkaasti etkä\nhellittänyt. Pelastit minun hyvän puukkoni. Sinä olet parempi kuin\nminä. En olisi uskonut, että minusta on tullut niin riivatun huono\nheittäjä. Oikein se naurattaa. Niin. Sinä kieputat häntätöyhtöäsi ja\nuskot tietysti minun osanneen, vaikka susi harppasi. Se on lorua,\nveikkoseni! Ei sielläpäin mitään sutta ollut, mihin heitin. Mutta\nsusi oli taitava. Se otti ilmasta puukon kaulaansa, ettei se päässyt\nhukkumaan. Niin se kävi, usko jos tahdot!\n\nNäin lörpötteli Epra, ja Villi rauhoittui vähitellen eikä hermostunut\nenää vallan pahasti silloinkaan, kun Epra riisti pedolta sen tuuhean\nturkin.\n\nSitten Epra kaatoi ojanteesta paksun lepän ja veisti häthätää sen\nrungosta pienen lapion tapaisen, millä kaivoi kuopan korpimutaan,\nheittäen sinne pedon raadon.\n\n-- Kätkemme piiloon ruhon. Muuten se saastuttaa ilman pitkiksi ajoiksi.\nEikä sinun nokkasi sellaista siedä. Kas noin! Nyt voimme mennä\nSilmujärvelle, -- sanoi Epra ja heitti pedon taljan ryhmysauvalleen\nolalleen.\n\nEpra hyppeli puolijuoksua mättäältä mättäälle, sillä käveleminen on\nkovin hidasta korpikulkua. Pian alkoikin Silmujärven sininen väreily\nkimmeltää puiden lomitse, ja kohta seisoi Epra sillä vihertävällä\nhiekkanurmella, johon hän oli kovin ihastunut.\n\nOli kuin läheisen kangasmaan kupeesta olisi vyörynyt hiekkaa järveen\nmuutaman kymmenen sylen leveydeltä, muodostaen siten pienen tasaisen\ntöyryn ja sen alle keltaisen hiekkarannan. Töyrään toisella laidalla\nkasvoi pihlajia ja tuomia. Ne tekivät paikan niin kodikkaaksi, että se\ntuntui asutulta, vaikka olikin ypöyksinäisenä hiljaisen erämaan sylissä.\n\nPieni järvi oli ystävällinen korven silmä. Se hymyili ja lipatteli\nlepertelevää lainekieltään, laskiessaan kesänpituista leikkiään\nhohtavan puhtaassa hiekkarannassa ja viereisessä, unisesti huojuvassa\nkaislikossa.\n\nVilli nähtävästi ymmärsi tätä kieltä, sillä iloisesti ulvahtaen se\nsyöksyi suin päin veteen vatsanalustaa myöten. Se oli penikasta asti\ntottunut kotiojassa pulikoimiseen. Se haukkoi laineita, pyristeli ja\npäristeli, hypähteli ja pelmusi parhaansa mukaan.\n\n-- Odotahan! Mahtuu kai siihen pesukaukaloon vielä toinenkin mies! --\nhuusi Epra heittäessään taakkansa pihlajien suojaan ja rientäessään\nrantaan.\n\nHetken kuluttua ei korven silmä enää iloinnut yksinään. Sen sylissä\npeuhasi kaksi riehakasta, olentoa, jotka riemuitsivat sisäisestä ja\nulkonaisesta hyvinvoinnistaan, harkitsematta sen tarkemmin, miksi\nheillä oli niin mahdottoman lystiä.\n\nSaatuaan kyllikseen viileydestä jätti Epra toverinsa yksin\nteutaroimaan, pukeutui ja heittäytyi loikomaan keskipäivän paahteiselle\nhiekkatöyräälle, missä hieno nurminukka peitti polttavan sannan.\n\nSaatuaan piippunsa syttymään tunsi Epra, että nyt oli tullut se\nhetki, jolloin oli pakko tehdä loppuselvitys siitä epämääräisestä\najatusläikkinästä, mikä silloin tällöin oli väläytellyt hänen mieleensä\noman töllin hämärän kuvan tällä leppoisalla rannalla.\n\nMureata viljelysmaata oli pienen korpilammen rannalla ihan ympäriinsä.\nRannat ihan uhkuivat voimaansa ja kutsuivat ihmistä runsautensa\nturviin. Ne riittäisivät kydöksi ja kuokkamaaksi vaikka pienelle\ntalolle. Ja pohjoisessa kulki hallan suojana lämminhiekkainen ja\nmahtava kangasharjanne.\n\nYksinkertaisten rakennusten riitingin Epra sommitteli päässään. Tuohon\npirtti, tuohon karjatarha ja tuohon rantaan sauna!\n\nTuosta yläpuolelta hän kaataisi komeat hongat rakennuspuiksi ja\nkiskoisi ne yksin myötämaata paikoilleen. Ei siihen hommaan hevosta\ntarvittaisi. Voimaa oli kyllin. Hyvä, että saisi sitä johonkin puskea.\n\nEnsin olisi kaivettava vähän kuopan alkua tähän kuivaan\nhiekkarinteeseen ja sen yli rakennettava havumaja -- alku-asumista\nvarten. Sieltä olisi mukava nousta auringon mukana töihin ja palata\nmurkinoimaan, kun näkyisi savukiehkuroita leijailevan havukatolla.\n\nMutta kukas se siellä tulen tekisi ja perunakeittoa keittäisi?\n\nTässä kohdassa Epra vetäisi piipun suustaan ja nousi istumaan. Näin\npitkälle hän ei ollut koskaan ennen tätä Silmujärven tölliä rakennellut.\n\nTähän ne haihtuivat pirtit ja saunat ja pellot ja kaikki. Pitäisi kai\nolla lieden valvoja ja sopan keittäjä! Pitäisi olla töllissä emäntä.\n\nEpran sormet siirtyivät korvallista hypistelemään, ja piipun pesässä\nkorahti viimeinen sammuva kytö.\n\nEihän Epran hengen huomassa ollut ainoatakaan tyttöä, jota olisi edes\nkautta rantain voinut kysäistä olemattoman töllin emännäksi.\n\nEpra vilkaisi avuttomasti järvelle ja pihlajan kukkiin, mutta sitten\npainui katse kauniiseen tervakukkaseen, joka huojui hiljaa hänen\npolvensa vieressä.\n\nMitäpä tuttavia tyttöjä nyt olisi tiedossa? Voisihan ne pian sormin\nlaskea.\n\nEnsin oli Törmälän Karoliina, jonka kanssa hän oli pikkupoikana ollut\npaljon töllien karjoja paimentelemassa.\n\nKaroliinasta Epra oli pitänyt kovasti, kun Karoliina söi eväitä\npaljon vähemmän ja huikkasi niin kirkkaasti, että korpi helähteli.\nMutta kun Karoliina oli pari vuotta vanhempi ja sanoi kerran Epraa\nsontanokkaiseksi kakaraksi ja pari kertaa poikamukulaksi, niin siihen\nvälit sitten kylmenivät.\n\nEpran mielestä Karoliina sen jälkeen oikein kirkui huikatessaan, eikä\nEpra kiusallakaan enää syönyt eväistä itseään mahapakolle, vaikka\nKaroliina miten olisi tyrkyttänyt.\n\nNäitten lisäksi oli Karoliina jo pari vuotta ollut naimisissa ja\nTörmälän emäntänä. Ei hänestä enää ollut sormin laskettavaksi. Entäs\nsitten?\n\nNiin. Rippikoulussa oli kiehtonut se näppärä Haapalan Elina, jota\nkaikki pojat myötäänsä vilkuilivat kirkon penkeissäkin. Oli Eprakin\npari kertaa kurkistanut, kun rovastin selkä oli turvannut hänen\nrohkeuttaan.\n\nKerran oli Eprassa vähällä syntyä oikein tappeluhalukin, kun\nkaksi Elinan ihailijaa ottivat kyniäkseen toisiaan maantiellä,\nkirkkoveräjän edustalla. Epra oli jo ajatellut, että pitäisiköhän\ntyöntää nuo molemmat kukonpojat kuraiseen maantienojaan, kun pojat\nsamassa kaatoivat sinne toinen toisensa, rämpien Elinan ohikulkiessa\nojasta tielle kuraisina kuin sianporsaat.\n\nElina nauroi heille päin silmiä, ja Epra oli tyydytetty, mutta\nsynkistyi heti kahta pahemmin, kun Elina työnsi kirjansa Perälän\nKallelle, korjatakseen palmikkonauhansa solmua, jossa Epra ei havainnut\npienintäkään vikaa. Hm! Kallen kanssahan se Elina sittemmin meni\nnaimisiinkin, eikä Epralla siitä jutusta ollut jäljellä muuta kuin\nkaunis muisto. Vaikka ei sekään enää Elinan naimisiinmenon jälkeen\nollut yhtä kaunis kuin ennen, jolloin Epra sovellutteli mielitiettyynsä\nmuoriltaan opittua Suomelan Elinaisen tarinaa:\n\n    \"Elinainen neitsyt nuori\n    meni aittahan mäelle\n    vaskivakka kainalossa,\n    vaskiavain vakkasessa.\"\n\nSe Kalle-pakana oli koko tarinan ja muiston hohteen himmentänyt.\n\nEpra katsoi vasenta pikkusormeaan, jota oikean käden peukalo ja\netusormi pusersivat laskutehtävää varten. Epra hellitti otteensa.\nEi tarvittu sormia tässä asiassa. Entä sitten muita? Epra koetti\nmuistutella päänsä ympäri, mutta ei keksinyt enää ainoatakaan hametta.\nUseampia tuttavia tyttöjä ei ollut.\n\nEpra kolisteli piipustaan tuhkaa niin navakasti, että saappaan\nkorkorauta lohkaisi ison kappaleen piipunpesän laidasta. Soh! Senkin\nsohlo!\n\nNoustuaan seisomaan katseli Epra ympärilleen ja tunsi itsensä kovin\npuutteelliseksi ja avuttomaksi.\n\n-- Ei tule mitään tästä! Emännätön asumus on kuin melaton ruuhi, --\nmutisi Epra itsekseen. -- Saa jäädä tälleen. Sylkeköön korpi sisuisen\nvihansa mukana miehentollikon kruununmaantielle.\n\nEpra kokoili tavaroitaan puoliharmistuneena.\n\n-- Mutta mihin se maantie sitten päätyy? Sanotaan, ettei se lopu ikinä\nmihinkään. Eihän loputtomuutta kohti voi lähteä synnyinkomultaan!\nEntä jos yrittäisi kaupunkiin? Mitä arvelet, Villi? Sinnehän niin\nmonet lekottelevat kuin varekset myötätuuleen. Luuletko, että oikea\nkorpitolvana pärjäisi ihmisviljoilla? Noo! Soh! Aina sinä luulet\nhyvää minusta. Mutta sen sanon sinulle, että jos ei mies pärjää, niin\nosatkoon sitten nujertua! Sen sulle lupaan, Villi. Luulisin, että\nsen konstin on korpi mulle opettanut niinkuin sullekin. Nyt lähdemme\nkotiin, poikaseni.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJättiläiskokoinen ja vierasrotuinen hevonen, jolla oli pitkäkarvaiset\nkoivet ja kaviot kuin leipälapiot, asteli verkalleen kuoppaista\nkivikatua, vetäen perässään kolisevaa, jytisevää ja peloittavan\nmahtavaa jauhokuormaa.\n\nVastaantulijat pysähtyivät oudoksuen katselemaan, ensin hevosta, sitten\nkuormaa ja vihdoin kuorman harjalla istuvaa isokokoista miestä, joka\noli yhtä jauhoinen kuin jauhosäkitkin.\n\nSilmukorven Epra siellä korkeudessa istui yhtä rauhallisena kuin\nennen kotitöyräänsä sammalmättäällä. Vähät hän välitti siitä, että\nohikulkijat töllistelivät häntä, hänen kuormaansa ja hevostaan. Eikä\nhän tullut ajatelleeksi sitäkään, että kaupungin mahtavin kauppias\nhykerteli käsiään tyytyväisyydestä tälle elävälle ja hyötyä tekevälle\nhuomion herättäjälle, joka melkein myötäänsä kulki edestakaisin hänen\nkauppatalonsa, rautatieaseman ja sataman väliä.\n\nEpra oli, välittämättä erikoisavuistaan, ollut kauppiaalla renkinä jo\nparisen kuukautta ja kuljetti yhtä tyynesti jauhot, suolat ja raudat\nkuin kahvit, sokerit ja siirapitkin.\n\nAinoa, mitä Epra tässä touhussa oli vakavasti ruvennut ihmettelemään,\noli se jumalaton tavaran paljous, mikä loppumattomana virtana vyöryi\nkauppiaan aittoihin ja sieltä maakuntaan.\n\nIhmettely oli saanut alkunsa oikeastaan vasta nyt syyskuussa, jolloin\ntavarain vaihto, maalaisten kesäkiireitten loputtua, oli kasvanut\nihan hullunkuriseen laajuuteen. Toipa tämä ihmettely vielä mukanaan\njonkinlaisen tyytymättömyydenkin tunteen aina silloin, kun jauhokuormia\nkuljetettiin.\n\nViisi veisasi Epra raudoille ja kahveille, sokereille ja tupakoille.\nKulkekoot pahukset miten kulkevat! Mutta jauhot! Ihmisen leipä ja elämä!\n\nEpran mieli synkkeni, kun hän näki, että jauhosäkkejä oli käsiteltävä\nyhtä välinpitämättömästi kuin pumpulikimppuja ja ryssänlehtikääröjäkin.\nSe oli rivoa ja ilkeätä!\n\nTätä pyhyyden pilkkaa Epra nytkin ajatteli ja sylkäisi kaaressa pitkän\nsyljen katuojaan asti.\n\n-- No, no! Kulonpalo! Astuhan nyt sentään, äläkä kurkistele minua! Olen\nminä täällä kuorman päällä!\n\nTällaiseen äreänpuoleiseen kehoitteluun päätyivät tavallisesti Epran\nharmittelut jauhojen kohtalosta, tyyntyen vähitellen kokonaan, kun\ntuli ajatelleeksi, miten helppoa tämä säkkien puhjaus oli hänen\njättiläisvoimilleen.\n\nEpraa nauratti, kun muisteli, miten toisten renkien silmät\npyöristyivät, kun hän sopivan korkeasta säkkipinosta punnalsi säkin\nkummallekin olkapäälleen tai joskus kainaloihinsa. Miten sattui. Eihän\ntämä ollut työksi mitään! Voimia se vain kasvatti niin riivatusti.\n\nToista olisi kantojen vääntäminen ja sitkeän kuokkamaan repiminen.\nToista ja toisenmoista! Iskeä kuokka aina silmään asti ja repäistä\nirti kamarasta heti yksin aikein vaikka miten juurinen turve! Iskeä ja\nrepiä auringon noususta laskuun -- ja taas huomenna -- taas huomenna --\nkunnes sitkeä vastustaja makaa kylkysellään kuin voitettu peto! Se se\non jotakin ja jonkin arvoista! Siitä kun sitten lähdet suuhunpantavan\nperästä vuovaamaan, niin ilo hyppii ilon niskaan toisenkin kerran,\nennenkuin kannat kotiaittaasi pyhäisen viljasäkin! Silloin hymyilet ja\ntunnet oman kykysi ja miehisen arvosi. Olet onnellinen! Niin! Sellaista\nse on se oikea onni! Tämä on -- tämä on --\n\nEpra sylkäisi vielä kantavamman syljen.\n\n-- Onko tämä yhtään mitään, Kulonpalo? Häh?! Noo! Et taida paljoa\nvälittää, olet eri maata kuin minä. Vedät vaikka talon nurkkaa, jos\nniikseen sattuu. Mutta kylläpä kaupunki haisi sun nokkaasi tässä\nheinäkuun kuumilla. Näin miten pyristelit ja päristelit.\n\nTuli vastaan väkeä, ja Epran täytyi ikäväkseen muuttaa juttelunsa\npelkiksi ajatuksiksi. Mutta samalla raiteella ne pysyivät. Ja mihin ne\ntältä kivikiukaalta hypähtäisivätkään?\n\nNäitä ällöttäviä tuoksujahan tässä on imetty sieraimiin koko pitkäinen\nkesä. Nyt syyspuolella on sentään parempi, mutta kesäkuumilla -- hyi\nsaakeli! Ja sekin kauppiaan piha, joka on aina täynnä maalaisten\nkuormahevosia! Varsinkin nyt! Mutta oli niitä kesälläkin. Ei aio\ntepsiä, vaikka lakaisijalla on aina luuta ja lapio kourassa ja\nkalkkisalkkari saatavilla. Ohhoh! Toista on Silmukorpi! Ja toista olisi\nSilmujärvi! Siellä olisi mies itse oman leipänsä takana. Tietäisi mitä\nhaukkaisi. Kuka on näitten jauhojen takana? Kuka kyntäjä, kylväjä,\nleikkaaja? Kuka puinut ja jauhattanut? Ei kukaan tiedä. Onko onnea vai\nonnettomuutta? Ei tiedä. Silmujärvellä tietäisi! Siellä asuisi onni,\njos sinne saisi emännän, jonka korpi ottaisi omakseen ja joka ottaisi\nkorven.\n\nTäällähän niitä hulmuhelmoja on vaikka miten paljon! Kaikki ne\nnäppärästi keikauttavat päätään ja hiepauttavat häntäänsä. Mutta eihän\ntällainen jauhonaama voi heiltä kysellä sitä eikä tätä.\n\nKauppiaassakin niitä piikoja on -- ainakin yksi näkyy vielä\ntirkistelevän sinne ja tänne. On tainnut tätäkin korpijärkälettä joskus\nkurkkailla. Kaisa on sen nimi. Noo! Nimen puolesta kyllä passaisi!\n\nNaisihmiseksi se on rotevanläntäkin, vaikka uuma näyttää vähän\nnälkiintyneeltä. On se kumma, vaikka on niin hyvä ruoka!\n\nRenki-Vihtori sanoi, että ne nyöräävät kupeitansa, mutta kuka nyt\nsellaista viitsisi uskoa. Vaikka -- kai se Vihtori tuntee tytöt\nparemmin kuin minä.\n\n-- Soh, Kulonpalo! Etkö sinä osaa enää poiketa ihmisiksi omasta\nkulmasta? Ei niin kiperästi, että nurkan nokka kolhitaan! Noo! Astu\nreilusti nyt vaan aitan katuovelle! Kai sen tiedät, ettei kuormia ole\nennenkään pihaan ajettu. Toiset ne korjaavat sitä tietä. Ei sun tartte!\n\nMakasiinimiehet nauroivat korkealla makasiinin kynnyksellä ja\nkyselivät, joko Kulonpalo osaa suomea.\n\n-- Kyllä se ymmärtää, vaikk'ei se vielä erikoisen halukkaasti juttele,\n-- hymyili Epra ja ryhtyi toimekkaasti kuormaansa tyhjentämään,\nheitellen säkit kevyesti kynnykselle, mistä toiset ne nopeasti\nkantoivat pinoihin.\n\n-- Ovet kiinni, pojat! Toiset ovat jo ehtoollisella! -- huusi joku.\n\n-- Katsotaanpa ensin, osaako Kulonpalo jo ilman ohjia pihaan kulkea, --\nsanoi makasiinipuukhollari, helistellen isoa avainkimppuaan.\n\n-- Talliin, enkelsmanni! -- komensi Epra.\n\nKulonpalo teki laajan kaaren kääntäessään. Sellaisen vaativat sekä sen\noma ruho että valtavat vankkurit.\n\n-- Katso, Epra, ettei pyyhi porttipieltä mukanaan!\n\n-- Varovasti, äijä, varovasti! -- puheli Epra, ja taitavasti astui\nKulonpalo portista vankkureineen.\n\n-- Kas vaan elefanttia! -- nauroi puukhollari. -- Epra on taitava\nhevosmies ja hyvä kielen opettaja.\n\nTyytyväisenä ajoi Epra hevosensa tallin eteen, riisui ja antoi\ntallimiehen huostaan.\n\n-- Laitakin hyvä silppu enkelsmannille ja pane kaksi kourallista\nruisjauhoja kaurajauhojen sekaan! --, sanoi Epra.\n\n-- Koskahan tuo oppii sen itte sanomaan, ettei sun tartte joka ilta? --\nmurahti tallimies.\n\n-- Ei se semmosia viitti. Se on lortti ja minä olen sen tulkki! --\nnauroi Epra ja meni kaivolle peseytymään.\n\nKaisakin kiepahti siihen sankoineen. Oli jo niin hämärä, ettei oikein\näkännyt mistä mahtoi tulla tupsahtaa.\n\n-- Vettäkö se Kaisa? -- kysyi Epra.\n\n-- Vien saavin täyteen ennen pimeätä. Kai Eprakin jo tulee\nehtoolliselle?\n\n-- Saa kai sitä -- -- Minä kieputan Kaisalle ja kaadan ja kannan.\n\n-- Mahtaa olla lystiä, kun työ käy kuin tyhjällä leikkiminen!\n\n-- Vieläkös! Mitäs voimia tämmöisiin! Mutta korvessa on lystiä!\n\n-- Korvessa?!\n\n-- Niin! Eikös olekin?\n\n-- En ole koskaan nähnyt.\n\n-- Korpeako?\n\nEpran täytyi oikein istahtaa kaivon kannelle, ennenkuin hänen\nhämmästyksensä ehti seljetä. Pian hän kuitenkin muisti, että olihan\nkotipitäjän kirkollakin sellaisia ihmisiä, jotka eivät tietäneet\nkorvesta yhtään mitään. Miksi ei sitten täällä, likaisessa kaupungissa!\n-- Kaisa taitaa ollakin kaupungin lapsia? -- kysyi Epra kuin\najatustensa jatkoksi.\n\n-- Täällä olen syntynyt enkä ikinä käynyt sen kauempana kuin mihin\nhuvilaiva on sattunut viemään juhannusaattona, -- puheli Kaisa\nvilkkaasti ja istahti myös kaivon kannelle, vesiämpärin toiselle\npuolelle.\n\n-- No, voi surkeutta! -- sanoi Epra osaaottavasti.\n\nKaisa naurahti helakasti ja kertoi yhdessä ryöpyssä lyhyen\nelämäntarinansa. Oli orpo, ja täti tahtoi hänet nyt avukseen, kun\nmies kuoli keväällä. Tädillä on olutanniskelu ja olutpuoti. Ansaitsee\nviisi penniä pullolta puotikaupassa ja kymmenen penniä \"sisällä\nnautittaessa\". Tädin jalat olivat leiniset, ja nyt olisi hänen, Kaisan,\notettava hoitaakseen sekä \"ulosmyynti\" että \"sisällä nauttiminen\".\nOli ilmoittanut jo lähtevänsä paikastaan ensi muuttopäivänä ja menee\nlauantaina kirjoituttamaan itsensä sunnuntaikouluun.\n\n-- Mitäs siellä opetellaan? -- kysyi Epra uteliaana.\n\n-- En minä heitä kaikkia tiedäkään, mutta minun olisi opittava\nräkninkiä ja kirjoitusta. Täti sanoo, että se on tarpeen. Tule mukaan,\nsinäkin!\n\n-- Olisihan kirjoittaminen mukavaa! Oppisinkohan tuota?\n\n-- Osaavathan nuokin kaikki -- meidän puukhollarit.\n\n-- Nii-in, -- sanoi Epra epäilevästi, mutta sai samassa ikäänkuin\nluottamuksen sysäyksen, katsahtaessaan Kaisan hymyileviin silmiin. Kun\nKaisa vielä nyökkäsi ystävällisesti ja heitti valahtaneen palmikkonsa\nolan yli kuin esteen raivaten, tuntui Eprasta, ettei ollut syytä\nepäillä pystymättömyyttään.\n\n-- Kuinka sinä et oppisi, jolle kaikenlainen työkin on vain leikin\ntekoa!\n\n-- Niin -- työ! -- sanoi Epra ja katseli käsiään. -- Mitenkähän näissä\nsormissa sellaiset heikot pännävarvut --?\n\n-- Osaat kai sinä hellävaroenkin pidellä, -- sanoi Kaisa hymyillen.\n\n-- Enhän tuota tiedä, -- sanoi Epra jotakin sanoakseen, sillä hän\noli kokonaan kiintynyt siihen hivellykseen, mikä hänen mieleensä oli\nsyntynyt Kaisan sinuttelemisesta. Se ei ollut niin kalseata kuin\ntoisten piikojen eproitteleminen, mistä hän ei ollenkaan pitänyt.\n\n-- Otahan kokeeksi minua kädestä! -- ehdotti Kaisa ja työnsi kätensä\nEpraa kohti vesiämpärin yli.\n\nHäpäskältä ehti Epra huomata, että oli jo niin paljon hämärtynyt, että\nujostelematta ehkä voisi ottaa tyttöä kädestä.\n\nEpra avasi raskaan kouransa ja upotti sen uumeniin Kaisan jäntterän\nkäden, joka ei ollut joutavan pieni sekään.\n\nSiihen nyt jäi Kaisan käsi, kun Epra ei hoksannut avata kouraansa eikä\noikein ollut selvillä, mitä hänen nyt tulisi tehdä tai sanoa.\n\nKaisa hymyili yhä ystävällisemmin ja nyökkäsi uudelleen, ja Epra\nhuomasi, miten Kaisan iloiset silmät kiilsivät syvän hämäränkin läpi.\nOli mieluista pitää Kaisan kättä omassaan, vaikka iso vesiämpäri olikin\nheidän välissään.\n\nEpra jo ajatteli, että tässä hän istuisi mielellään koko illan ja\nantaisi palttua ehtoolliselle. Vähän sentään vaivasi, kun ei keksinyt\nmitään sanottavaa. Ei vaikka pää olisi haljennut.\n\n-- Näetkös nyt! -- nauroi Kaisa vihdoin ja työnsi kätensä vielä\nlähemmäksi.\n\n-- Että -- mitä?\n\n-- Kyllä sinä hellävaroenkin --! Osaat sinä pännääkin pidellä.\n\n-- Uskotko? -- kysyi Epra hajamielisesti ja eritteli Kaisan sormia kuin\nlaskeakseen niitä.\n\n-- Tunnenhan, että osaat.\n\n-- Haluaisitko, että tulisin?\n\n-- Tietysti. Sehän on päätetty asia, että menemme yhdessä lauantaina,\n-- sanoi Kaisa ja nousi seisomaan.\n\n-- Menemme sitten, -- sanoi Epra hyvillään, kun tuo vaikea ratkaisu ei\ntuottanut sen enemmän päänvaivaa.\n\n-- Eihän oppi ojaan kaada, -- sanoi Epra kuin lohdutellen äkillistä\nmyöntyväisyyttään ja lisäsi varmuuden vuoksi ajatuksissaan: -- vaikk'ei\nmitään oppisikaan.\n\nKaisa pusersi Epran kättä asian päättäjäisiksi, ja se puserrus tuntui\nEpran sydänalaan asti. Vastahakoisesti hän irroitti otteensa ja tarttui\nvesisangon sankaan.\n\nKaisa astui Epran edellä nopein ja reippain askelin, eikä Kaisan\nuuma näyttänyt Epran mielestä ollenkaan miltään nälkiintyneeltä.\nKaupunkilaisnaisten muodot olivat kai aluksi tuntuneet oudoilta\nmaalaisen silmään. Siinä kaikki.\n\nOn suotta hyväillä muitten ajatuksia. Omissaan on pysyttävä, päätteli\nEpra.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKirjainkoukeroitten oppiminen tuotti Epralle pyhäkoulussa paljon\nvaivaa ja monta pään pyörittelyä. Paljon häntä sentään helpottivat ne\nkuvaselitykset, jotka hän hahmotteli useimmille puustaveille. Teki kuin\nennen aapis-vaikeuksien aikana. Varsinkin iso S piirtyi heti Epran\nmieleen. Se kun muistutti silmukkaa ja siitä johtuvaa Silmujärveä. Eikä\ntarvittu kuin lenkki lisää, niin muodostui iso L. Ne olivat niin helpot\nmuistaa, että Epraa nauratti.\n\nTähän sarjaan kuului vielä monia muitakin, kuten esim. vanha tuttava\nt, joka oli aivan samanlainen kuin se risti, jonka hän oli veistänyt\nmäntyyn isänsä kuoleman muistoksi. Se oli mainion yksinkertaista,\nkun isän nimi oli Teemu kaiken hyvän lisäksi. Pieni s oli myöskin\nhyvin selväjälkinen, kun se muistutti istuvaa kissaa. Nämä ja\nmuutamat muutkin painuivat heti Epran mieleen, toisten taas tehdessä\nkaikenlaisia kujeita ja konnankoukkuja.\n\nNiinpä Epra ei voinut mitenkään tolkuta nyt paremmin kuin aapisessakaan\nmiksi m-puustainta sanottiin ämmäksi, vaikka e niin elävästi muistutti\nliinapäistä muijaa tai ämmää. Sellaisissa kieroissa tapauksissa täytyi\nhyppysten avuin usein kysellä neuvoa korvalehden takaa. Toista oli\ntuntea nähty kirjain, toista muovata se typötyhjästä.\n\nPahin kaikista oli kuitenkin tuo onneton rihvelipuikko, joka oli niin\nohukainen, että luiskahteli sinne tänne sormien välissä, ja jos siihen\ntarttui vihapäin, niin se murskaantui heti useiksi kappaleiksi. Aapisen\ntikku oli edes ollut lituskainen!\n\nTällaisten vaikeuksien keskellä tunasi Epra kuitenkin hyvin\nuskollisesti. Oli jo tunannut monena sunnuntaina ja arki-iltoina\nrenkipirtissä useat tovit.\n\nNäinä kouluhetkinä oli Epran ajatus usein kiepahtanut Kaisan puoleen,\nja usein kurkkasi katsekin sivulleen. Oli niin somaa nähdä, miten\nKaisan pehmeät huulet mutkistelivat puustavien mukaisesti. Usein\nEpra arvasi Kaisan huulista, millaista väkkärää Kaisa milloinkin\nrihvelillään värkkäsi.\n\nNäin ei tämä opetteleminen näin sunnuntaisin tuntunut Eprasta koskaan\npitkäpiimäiseltä, kun sai aina huvittaa itseään, milloin halusi. Heti,\nkun koukerot olivat itsepäisiä tai näyttivät ikäviltä, käänsi hän\npäänsä vähän oikealle ja sattui silloin joskus saamaan kiinni Kaisan\nystävällisesti hymyilevästä silmäyksestäkin. Sellainen hetki oli\ntavattomasti sunnuntainen ja kirkas, vaikka ulkona olisi satanutkin,\nniinkuin satoi nytkin juuri, kun Epra oli saanut taulunsa yläreunaan\nkirjoitetuksi: _Sunnuntaina 27 päivänä lokakuuta 1876_.\n\nEpra kurkisti Kaisaa ja Kaisa hymyili. Vilkaisipa vielä Epran\ntauluunkin ja nyökkäsi tyytyväisenä -- lennättipä vielä pienen\nohrasalaman Epran silmiinkin.\n\nTällöin heräsi Epran pääkopan ytimissä konstikas ajatus, joka miellytti\nniin keksijäänsä, että keksijä kääntyi puoliselin vieruskumppaniinsa ja\nalkoi raapustella oikein intoa uhkuen.\n\nEpra aikoi kirjoittaa taululleen jotakin omaperäistä, mikä olisi\nkokonaan hänen omaa synnyttämäänsä, omaa ajatustaan. Opettaja oli kyllä\nsanellut: rakkahin ystävä! Mutta ystävälle hän antoi piu pau! Jotakin\nmuuta hän tahtoi sanoa. Hän tahtoi kerrankin näyttää Kaisalle, mitä\nhän ajatteli. Sanoa hän ei sitä ollut voinut, mutta nyt tuntui, että\nkirjoittaminen kävisi kuin ohimennen -- ja Epra kirjoitti.\n\nSaatuaan tekeleensä valmiiksi asetti Epra taulunsa siten, että Kaisa\nvoisi helposti siitä lukea, -- ja Kaisa luki.\n\nMutta silloin tapahtui jotakin outoa. Kaisan silmät levisivät ensin\nisoiksi ja ihmetteleviksi. Sitten ne supistuivat pieniviiruisiksi,\nhuulet puristuivat tiukoiksi ja hartiat alkoivat nytkähdellä hillitystä\nnaurusta.\n\nNopeasti teki Kaisa jonkin koukeron Epran tauluun ja sai sitten\nsellaisen nauruntyrskyn, että oli siihen läkähtyä.\n\nOpettaja sanoi jotakin, joka kuulosti pahalta Epran korvaan, ja Kaisa\nhyökkäsi hytkyen porstuaan.\n\nEpra otti taulunsa nähdäkseen sen koukeron, minkä Kaisa oli siihen\ntekaissut. Mikäs ihme se nyt sitten oli? Eiköhän se ollut h tuossa\nhänen rivinsä yläpuolella? Mitä se sillä meinasi?\n\nEpra tavasi oikein hartiavoimin, mitä oli kirjoittanut. Oliko siinä\njokin vika? Oli vissiin! Epra punastui korvia myöten ja tavasi\nuudelleen, mutta asia ei muuttunut. Taululla oli _Rakkarin Kaisa_. Ja\ntuon vietävän r:n päälle oli Kaisa tekaissut h:n! Kuinka hän olikin\nunohtanut, että tuo tuolin kuva oli r, eikä mikään h. Sen oli Kaisa\ntietänyt paremmin.\n\n-- Mitä olet kirjoittanut? -- kysyi opettaja uhkaavasti.\n\n-- Väärin! -- sanoi Epra ja sylkäisi taululleen, alkaen sitä hangata.\n\n-- Nyt jatkamme! -- sanoi opettaja. Mutta Epra ei kuullut enää mitään.\nHän ei voinut enää jatkaa. Tunnin loppu meni auttamattomasti pilalle.\nRakkarin Kaisa pyöri hänen päässään kuin viipperä ja pani kaikki\npuustavit polskaa tanssimaan.\n\nEpra otti omansa ja Kaisankin taulun ja lähti tunnin lopussa\nensimmäisenä ulos. Porstuassa hän tapasi Kaisan, joka ystävällisenä\nlähti hänen rinnallaan portaita alas eikä enää nauranut. Puuska oli jo\nmennyt ohitse.\n\n-- Ymmärsinhän minä mitä kirjoitit. Ei siinä asiassa pieni\npuustainväkkärä merkitse sitä eikä tätä, -- puheli Kaisa herttaisesti.\n\n-- Eipä kai, sanoi Epra noin vain ylimalkaisen myönteisesti, sillä hän\najatteli vallan muita asioita.\n\nMitä varten hän oikeastaan opiskeli tuota väkkäröitten raapustelua?\nEihän hän sillä taidolla mitään tehnyt. Ei hän edes kotia voinut\nkirjoittaa, sillä siellä ei kukaan osannut lukea kirjoitusta. Lukkarin\ntykö pitäisi matkata mokoman tähden.\n\nJoskus ennenkin oli Epra tätä asiaa mietiskellyt, mutta ajatukset\nolivat päätyneet Kaisaan, ja silleen oli asia jäänyt. Nytkin hän\nvilkaisi Kaisaan, ja hänelle selvisi, että Kaisan seuran tähden oli\ntapahtunut tämä turhanpäiväinen uurastus.\n\n-- Nyt se hupsuttelu saa kuitenkin loppua! -- sanoi Epra ajatustensa\njatkoksi.\n\n-- Mikä?\n\n-- Tuo puustavoiminen. Tähänhän sinäkin sanoit lopettavasi.\n\n-- Ainakin täksi kerraksi, kun muutan tädin tykö ensi viikolla.\n\n-- Hm! Tapaa kai sinua sielläkin joskus. Eihän siihen koulua tarvita.\nJa kevääksi kai sitä lähtöäkin on ruvettava ajattelemaan.\n\n-- Minne? -- kivahti Kaisa ja ihan pysähtyi kesken suoraa astumista.\n\n-- Korpeen -- tiedän mä.\n\nKaisa katseli ensin vakavana, mutta rupesi sitten naureskelemaan.\n\n-- Olehan nyt joutavoimatta! Kuka nyt korpeen? Vanha susiko?\n\nEpra käveli jo kävelyään, ja Kaisan oli kiirehdittävä päästäkseen\nrinnalle.\n\n-- Minä lähden -- jos tulet mukana? -- puheli Epra toimettomasti, sillä\nhäneen oli hiipinyt salainen aavistus Kaisan vastarinnasta. Kaisan\nnaurussa oli piillyt jotakin ylimielistä sävyä.\n\n-- Älä nyt, hyvä ihminen, leikilläsikään! -- läähätti Kaisa, Epran\nharpatessa yhä kiivaammin.\n\nKaupunki ja korpi olivat Epran aatoksissa muodostuneet yhtä\nkoukeroisiksi kuin äskeiset puustavitkin. Niitä ei oikein voinut\nselitellä eikä selvitellä. Siksi astui Epra äänettömänä edelleen.\n\n-- Minä tulen sanomaan, kun ehtoollinen on valmis, -- sanoi Kaisa\npihalla erotessa.\n\nEpra murahti jotakin, mitä ei itsekään ymmärtänyt, ja kääntyi äkisti\nrenkipirttiä kohti.\n\nEpra ei oikein hoksannut, miten se kävi, mutta hapuillessaan porstuassa\nhän äkkäsi, että tavallinen käden puristus oli jäänyt tekemättä.\n\nMikä hiivatin hoppu hänellä nyt oli ollut? Ja miksi tuntui nyt niin\nikävältä ja yksinäiseltä?\n\nReissumiesten pirtissä loikoili ja evästeli muutamia maalaisukkeleita,\njotka olivat saapuneet iltahämyssä. Oli ehkä jokin voikipinä ja\nkutunjuusto aamulla torille vietävänä, odotellessaan rahtikuormaa\nkotiinpäin kuljetettavaksi.\n\nTäten yöpyvien maalaisten parissa Epra tavallisesti kulutti osan\niltapuhteestaan, jutustellen mieliasioistaan, maalaisaskareista, mutta\nnyt hän sanoi ainoastaan lyhyen hyvän ehtoonsa ja kulki pysähtymättä\nreissupirtin viereiseen renkipirttiin.\n\nToiset miehet eivät olleet kotona. Ainoastaan Vihtori veteli hirsiä\nsängyssään.\n\nHyvä, kun ovat liesussa, ajatteli Epra riisuessaan märkää takkiaan.\nHyvä on olla yksin!\n\nEpra halusi pian päästä istumaan oman sänkynsä laidalle, sytyttää\npiippunsa ja ruveta miettimään.\n\nSaatuaan itsensä kotikuntoon luuli Epra, että sitä myöten tulisi hyvä\nolokin. Mutta olo ei tuntunut ollenkaan mukavalle. Ei hetikään! Aamulla\noli ollut paljon iloisempaa, oikein lystiäkin. Mikäs tässä nyt sitten?\n\nYhäkö se rakkarin Kaisa tässä vielä harmitutti? Ääh! Joutavia! Hiiteen\nsellaiset variksenvarpaat kouluineen ja rihveleineen! Ei korvenkääntäjä\nsellaisia hassutuksia tarvitse!\n\nMutta mikäs turpeenpuskija tämä sitten on, tällainen mies, joka\nmittailee kivisiä kujia ja kuluttelee kallista aikaansa kaupungin\nhajujen nuuskimiseen? Täälläkö minä sitten elämäni loppuun painiskelen\nsäkkien ja tynnyrien kanssa? Mitä turkasen tulimmaista minä täällä\nvetelehdin?\n\nEpra imi oikein vihaisen savun piipustaan. Hm! Se muijahan mulla on\nhakusissa. Sitähän minä taisin lähteä katselemaan. Ja olihan se jo\nlöytyvinäänkin tuossa Kaisassa, mutta nyt tuntuu, kuin jotakin olisi\nmennyt harakanvarpaille.\n\nSaakurin kiperä mutka tähän nyt tuli -- ja paha solmu tähän elämän\nlankaan, jos se Kaisa ihan tosissaan rupeaa vikurtelemaan. Mutta ehkä\nse vain leikillään? Sehän on niin iloluontoinen!\n\nJa oikeastaan -- mitäpä Kaisa muuta voi puhuakaan kuin leikkiä, sillä\neihän häneltä ole totisesti asiaa tiedustettukaan. Saakuri soi! Sehän\ntässä on jäänyt tekemättä! Muuten vain on hipuiltu ja lipuiltu kuin\nsärjet kaislikossa.\n\n-- Hiivatti, että minulta aina jääkin tuo sanakopu kiinni kielen\nkantaan! -- örähti Epra ja nousi ryskyen ja kolisten kopistelemaan\npiippunsa periä pesän suuhun.\n\nVihtori heräsi, raotteli pieniä silmiään ja venytti leveän suunsa\nvaltavaan haukotukseen.\n\n-- Kah, Epra! Yksinkö sinä täällä niin kamalasti kiroilet?\n\n-- Kiroilenko? Enhän minä koskaan kiroile!\n\n-- No, niin pakanasti!\n\n-- Näit unta! Oli kai painajainen.\n\n-- Olikohan, ryökäle! -- murahti Vihtori ja keikautti lyhyet ja paksut\nketaransa sängystä. -- Taisin torkahtaa yksinäisyyteeni.\n\n-- Missä toiset miehet ovat?\n\n-- Maalaiskyliin lähtivät. Menivät Ala-Holjalle tanssimaan. Pakana,\nettä tuon kantapään pitikin niin, sierettyä saapaskäppyröissä, ettei\npäässyt mukaan! Jokohan aamulla voi vetää tallukkaan?\n\n-- Sataa kuin saavista.\n\n-- Äh! -- puuhkasi Vihtori ja heittäytyi uudelleen sänkyyn. -- Panen\nkiusallakin tallukkaan! Vaihtakoot makasiinimieheksi!\n\nEprakin heittäytyi omaan sänkyynsä. Hän oli hyvillään, kun oli\nkeksinyt, missä vika piili hänen naimakuteissaan. Hätäkös oli ruveta\npaikkailemaan! Ei ollut konsti eikä mikään! Oli vain kielenkantaa vähän\nrasvattava!\n\n-- Olisipa minulla sinun koipesi, Epra, niin kyllä pojan kelpaisi! --\nhuokasi Vihtori sängystään.\n\n-- Mitä sinä niillä tekisit?\n\n-- Kävelisin Ala-Holjalle ja tanssisin ja naisin emännän. Ajatteles,\nettä se oli piikaihminen, kun joutui emännäksi. Sitten isäntä kuoli\nja sitten lapsi, ja niin sai leski periä lapsensa, joka omisti koko\nhöskän. Siinä vasta naitava ihminen! Iloinen kuin kissanpoikanen! Ja\nkymmeniä, kymmeniä mäkitupalaisia talon mailla! Tulot kuin rovastilla!\nMutta onnettomalla on aina jokin este! Tphyi, pannahinen!\n\n-- Paraneehan tuo kantapää! Odota nyt!\n\n-- Mene suolle kantapäinesi! -- ärähti Vihtori.\n\n-- Kyllä sinä tiedät, ettei luojani ole päästänyt minua ollenkaan\nkoipikopalle. Rääppeistä kokosi tällaiset nystyrät raavaan ruhon alle.\nOlisipa minulla sinun koipesi, niin olisin melkein kuin Iso-Epra itte,\nilmielävänä!\n\nEpra nauroi oikein mielikseen. Tuntui tekevän hyvää koko olennolle.\n\n-- Mitähän se luoja on mahtanut sinulta kieltää, kun et mene naimaan\nAla-Holjan emäntää? -- kyseli Vihtori kutkuttavan totisesti.\n\nEpra nauroi niin, että kyynelet tippuivat silmistä. Aivan oli noustava\nistumaan.\n\n-- Joko lähdet? -- kysyi Vihtori.\n\n-- Enhän edes tunnekaan! -- sai Epra naurunsa keskeltä huudetuksi.\n\n-- Ei siitä väliä! Minä kyllä tunnen sinunkin puolestasi.\n\n-- No, voithan sitten naida hänet minunkin puolestani!\n\n-- Älä! -- kivahti Vihtori ja nousi istumaan.\n\n-- Olet istunut viisasten penkillä siellä koulussasi! Jos olisin sinun\nhousuissasi, niin menisin heti Ala-Holjalle. Olet nähtävästi kolunnut\nkaikki kopat luomisen hetkellä.\n\n-- Olet hauska kumppani! Nauru teki minulle hyvää.\n\n-- Arvaan, että olit sen puutteessa.\n\n-- Mistä arvaat?\n\n-- Näin naamastasi. Korvat lotkossa kuin uitetulla koiralla! Kuules,\nmies! Sinä olet kuin räätikän naatti, vaikka on ruhoa ja näköä kuin\nmustalaisen hevosella. Tphyi, saakeli!\n\nTaas kiepautti Vihtori säärensä sänkyyn ja rupesi askartelemaan\npiippunsa kanssa.\n\nEpra vaikeni, sillä hän tunsi Vihtorin sanojen kolkuttelevan sille\nkarsolle ovelle, joka oli suojelevinaan hänen omaatuntoaan. Vetelä\nräätikän naatti hän oli ollutkin! Mitähän se Kaisakin mahtoi ajatella?\n\n-- Ja ellet sinä mene naimaan Ala-Holjan emäntää, niin en totisesti\ntiedä, mitä sinä täällä kaupungissa teet? -- mutisi Vihtori nousten\nhakemaan hiiltä pesästä piippunsa virikkeeksi. -- Se on tuo uusi\nrautatie, joka on ruvennut noukkimaan maalta miehiä kuin marjoja\nmättäältä. Se niitä kiidättää tänne, missä kelpo miehistä tehdään\nnuuskaa, paljasta törkyä.\n\n-- Jalkapatikassa minä tulin!--puolusteli Epra.\n\n-- Jalan tai porokello aisassa -- saman tekevä! Kaikki laskettelevat\nsamaan kurjuuteen. Hoi, roikinaa! -- murisi Vihtori ja rupesi\nyrittelemään tallukasta jalkaansa.\n\n-- Jotenkuten olet mahtanut tulla sinäkin.\n\n-- Olen kai! -- tokaisi Vihtori niin kylmästi, ettei siihen ollut\njatkamista.\n\nEpran mielestä Vihtori oli kovin viisas mies, vaikk'ei Epra kaikkia\nhänen juttujaan pystynyt ymmärtämään.\n\nOnko ihmekään, jos on viisas, ajatteli Epra, on kai jo kohta\nneljissäkymmenissä. Epran teki mieli kysyä, mutta ei sentään rohjennut.\nJa välipä tuolla! Perää oli kuitenkin siinä, että outous täällä\nkurkisteli joka taholta.\n\n-- Pääseepä täältä entisiä jälkiä myöten! -- sanoi Epra yksikantaan\najatuksensa jatkoksi.\n\n-- Sitä virttä kaikki veisaavat eivätkä kuitenkaan pääse! -- naurahti\nVihtori pilkallisesti. -- Eikä usea heistä enää kelpaisikaan muuksi\nkuin variksenpelätiksi entiselle pellolleen. Ensin on lystiä,\ntienataan, remutaan ja ryypätään. Unohtuu koti ja kontu, olemus turtuu,\nja sininokkainen katujätkä on valmis.\n\n-- Ethän sinäkään ryyppää!\n\nVihtori naurahti katkerasti ja mumisi jotakin, jota Epra ei kuullut,\nsillä hän kuunteli keveitä askeleita, jotka reissupirtissä lähenivät\nheidän oveaan.\n\n-- Ehtoolliselle! -- huusi Kaisa oven raosta.\n\n-- Ei uskalla muka astua renkipirtin kynnyksen yli, kun kauppias on\nkieltänyt, -- ivaili Vihtori. -- Huikkaa vain kuin paimenessa, vaikk'ei\nole ikinä karja-ahoa nähnytkään!\n\n-- En tule kohta enää näkemään teidän siivotonta pirttiännekään!\nVoinhan päästää hiireni ennen lähtöäni! -- sanoi Kaisa reippaasti ja\nastui sisään.\n\n-- Sulje sitten ovi, etteivät maalaisjussit näe, kumman sängyn laidalle\nistut! -- pilaili Vihtori.\n\n-- En ainakaan sinun! -- sanoi Kaisa ja tarttui Epraa kädestä. -- No,\ntule nyt!\n\nEpra oli mielissään ja seurasi nopeasti Kaisaa.\n\n-- Se pidetään nyt päätettynä, että ensi sunnuntaina tulet aamupäivällä\nminun tyköni tätilään. Eikö niin? -- puheli Kaisa pihalla.\n\n-- Kyllä tulen. Onhan niitä asioita.\n\n-- Totta kai on. Päättelemme ne siellä. Tulet heti aamiaisen jälkeen.\n\nEpran mieleen pilkisti sinertävä Silmujärvi ja kukkivat pihlajat,\nvaikka syksyinen sade valui virtana kiviselle pihamaalle.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMarraskuisen sunnuntain koleankirkkaana aamupäivänä asteli Epra\nverkalleen laitakaupunkia kohti. Hän oli pukeutunut pyhäpäivän\ntamineisiin, sahviaanisuisiin varsisaappaisiin ja kiiltävälippaiseen\nlakkiin. Vieläpä roikkuivat takin taskusta piipun punainen\nletkuvarsikin ja tupakkamassin punaiset pallotupsut.\n\nTosin tunsi Epra olonsa vähän kankeaksi ja oudoksi tässä\nmunteeringissa, jonka hän vasta äskettäin oli hankkinut. Ei ollut\nyhtä mukavaa tuumailla kuin arkipukimissa. Varsinkin leveät,\nsahviaani-kääntöiset saapasvarret tuppasivat aivan nenäkkäästi\nvaatimaan astujan alituista huomiota.\n\nTässähän olisi mietittävä kiperiä asioita eikä annettava aatosten\nhypellä varsisaappaitten ympärillä, päätteli Epra vihdoin\ntyytymättömänä ja lähti laajassa kaarroksessa venyttämään tietään\nKaisan tätilään.\n\nKun Epra hetken kuluttua pääsi sen langan päästä kiinni, etteivät\nvastaantulijatkaan erikoisesti tirkistelleet hänen saappaitaan,\nvapautui hänen omakin huomionsa niistä ja alkoi rauhassa lähennellä\nsitä kiperää mutkaa, mikä Kaisan ja hänen välilleen oli koukistunut.\nSitä hän oli jo vähin tuuminut koko viikon. Ja yhä selvemmäksi se oli\ntullut. Se mutka nimittäin.\n\nOlihan se Kaisa oikein vakavissaan tekaissut jonkinlaisen kiekuran\nitsensä ja korven välille.\n\nTuo kiekura oli nyt, aivan tänä päivänä saatava suoristumaan tai --\n\nNiin! Mitä sitten? Tähän asti oli Epra jo pohtinut asiaa eilenkin\nillalla ja toissa iltana, mutta aina tässä kohdin palasivat muistot\ntorstaihin, jolloin Epra oli ollut myllyllä jauhattamassa silppujauhoja.\n\nMyllärin tytär oli tuonut kahvia isälleen ison pullollisen ja oli\nantanut Eprallekin. Vieläpä ison pötkyn junttapullaakin ja vetänyt\nvoita päälle. Oi, oi, miten hyvältä se oli maistunut!\n\nSiinä sitten myllynkivet kolisivat omia kolinoitaan ja mylläri touhusi\ntouhujaan. Tyttärellä ei näkynyt olevan kiireen kierää, eikä Epralla\nollut mitään tekemistä. Sopi niin mukavasti istuskella ja oleilla ja\nvähin puhellakin.\n\nMuutamaan hengenvetoon oli siinä mahtunut Epran yksinkertainen elämän\ntarina, eikä tytönkään sen pitempi ollut. Nimi oli Elsa. Hoiti isän\ntaloutta. Äiti oli kuollut, ja isä oli jo vanha toimeensa. Kaikki tämä\noli kovin yksinkertaista ja suoraviivaista.\n\nPaljon monimutkaisempi oli Elsan kellertävä tukka, kun sinikukallinen\nmerinoliina sattumalta valahti niskaan. Se oli itsepäinen kuin lempo!\nEi se vaan hevin sukeutunut liinan alle uudelleen. Se tukka sitten\nkiemurteli kuin herneen varsi ja välähteli niin somasti auringossa.\n\nTästä tukasta oli Epra jo nähnyt untakin, eivätkä unesta olleet\nunohtuneet siniset silmätkään, eikä hymykuopat suupielistä, eikä --\n\nEpra huomasi harppailevansa vallan vinoon suuntaan. Oli menossa\nmyllylle ihan päätä pahkaa! Mitä vietävää hän nyt aikoi tehdä, kun\njuuri oli kosiomatkalla Kaisan tykö?\n\nEpra jo kynsäisi niskahaiventa ja oikaisi askelensa nöyrästi tätilää\nkohti. Omituista, että nyt taas oli aikaa vilkuilla sahviaanivarsiakin.\nÄsken ei niitä muistanutkaan.\n\nEpra päätteli, ettei kiusallakaan kurkista noihin punakiiltoisiin\nsääriin, ja nosti päänsä korkeammalle. Pakosta oli nyt pääkopassa\nvedettävä suora viiva! Niin suora, että sitä myöten pystyy sanomaan\nsanottavansa ja viemään tahtonsa perille, vaikka Kaisa vikurtelisikin.\n\nSuorat aatokset ja suora tie pitää olla! Yhtä kuin nämä kaupungin\nkadut! Noh! Nämä nyt ovat niin mahdottoman yksitoikkoisia ja ikäviä ja\nrumia ja --\n\nMutta -- entäs mitä? Epra melkein pysähtyi katselemaan leveätä\nkatua, jonka päässä näkyi harmaanpunainen myllyn hahmo. Oliko tämä\nse ikävä ja haiseva kaupunki, joka oli Eprassa herättänyt ainoastaan\nvastenmielisyyttä?\n\nKuuraiset katukivet ja kivijalat kimmeltivät tuhansin tuikkein\nkuulakkaassa ilmassa, ja koivujen oksat nuokkuivat hopeisina rypäleinä.\nEipä olisi uskonut! Onhan tuo aikamoista!\n\nMutta ollapa korvessa tällaisena päivänä! Ja Silmujärven rannalla!\n\nEpra tunsi kuin omantunnon pistosta. Hän oli mielestään pettänyt\nkorpensa ja järvensä. Pian oli palattava heidän luokseen! Hyvin pian!\n\nKerran vielä Epra vilkaisi myllylle päin, kulkiessaan yli leveän\nkadun, ja asteli sitten suorinta tietä päämääräänsä kohti. Tuostahan\npoikkesikin katu, jonka tuolla kaukana katkaisi pieni, likaisen\nkellertävä rakennus. Siellä oli Kaisan tätilä.\n\nSamalla hetkellä, kun Epra ilmaantui kulmauksen takaa tälle pitkälle\nkadulle, tapahtui kellertävän talon sisällä niin omituinen häkkerpyöry,\nettei sen merkitystä olisi aluksi ymmärtänyt yksikään kuolevainen,\nvaikka olisi miten päin päätään käännellyt.\n\nKulmakamarissa vallitsi sunnuntainen aamupäivärauha. Alviina-täti,\njoka oli laihankolea ja hyvin säilynyt neljissäkymmenissä oleva,\nkiilukatseinen ihminen, istui rauhallisena ikkunapielessä. Hän kutoi\nsukkaa ajan kuluksi katsellessaan tapansa mukaan tyhjälle, pitkälle\nkadulle. Näin teki hän aina sunnuntaisin heti sen jälkeen, kun oli\nlukenut määräluvun postillastaan. Arkena ei juuri aika riittänyt\nkumpaiseenkaan.\n\nKaisa pyyhkieli tomua jo toiseen tai kolmanteen kertaan, ja mirri\nkehräsi laiskasti liistesohvan topatulla kannella. Vanha kaappikello\nnaksutteli laiskantotkoisesti ilman erikoista kiirettä.\n\nTädillä oli kai vähän ahdas näköala, koska hän siirsi punatäpläisen\nuutimen aivan akkunan reunaan kiinni. Sitä ei kuitenkaan huomannut\nkukaan muu kuin mirri, eikä se siitä sen enempää välittänyt.\n\nNyt täti näki ihan tarkalleen koko kadun päästä päähän. Akkunalaudalla\nvallitsivat kyllä minttu, verenpisara, myrtti ja palsamikukka, mutta\neivät ne emäntänsä näköalaa häirinneet. Sen sijaan mahtoi jokin seikka\nhäiritä hänen mieltänsä, koska hän vilkaisi joskus sivulleen, suupielen\nvenähtäessä pieneen kurttuun ja silmän tiukasti läikähtäessä.\n\nEikä Kaisakaan näyttänyt olevan niin rauhallinen kuin hänen hitaat\nliikkeensä kuvastelivat, sillä nyrppyiset huulet vavahtivat silloin\ntällöin.\n\n-- Yhäkö sinä aiot pitää ulossetelisi perimättä sieltä entisestä\npaikastasi? -- kysyi Alviina vähän sen jälkeen, kun oli siirtänyt\nuudinta. Ääni yritti olla tahallisen välinpitämätön.\n\n-- Mikäpä hätä sillä! -- kuului Kaisan samansävyinen vastaus.\n\n-- Eipä muuta -- mutta olet piikana täällä ja siellä.\n\n-- Piiaksi ei täti minua tänne pyydellytkään. Sen kyllä Eprakin kuuli\njoka kerta, kun täällä kävimme. Kohta kai tämäkin asia selvennetään,\nkun Epra tulee. Minä luulin, että olisimme mahtuneet tänne, jos\nmenen naimisiin. Tiloja on kyllin, ja täti olisi saanut huolettomat\npäivät. Enkä minä piiaksi tänne jää! Sen voin kohta sanoa! Pääsen minä\nkauppiaalle takaisin.\n\n-- Mitä sinä kikotat? -- kivahti täti, mutta malttoi heti mielensä,\nkun hoksasi Kaisan viimeisten sanojen merkityksen. -- Kauppiaaseenko?\nÄlä nyt joutavia jaarittele! -- yritti hän jatkaa niin pehmeästi ja\nystävällisesti kuin suinkin.\n\n-- Sanoin vain sen, mikä piti sanoa. Enkä sitä enempää jaarittele, --\nsanoi Kaisa päättäväisesti.\n\n-- On oikein, ettei laiteta riitoja kynnykselle, kun vierasta\nodotellaan, -- puheli Alviina sävyisästi, katseen pälyillessä yhä\npitkin katua.\n\nÄkkiä Alviina kietaisi kutimen kerän ympärille ja kääntyi silmäämään\nKaisan puuhaa.\n\n-- Kas, kun olin sittenkin unohtaa sen tuonoisen keinutuolin, joka\nkuuluu tähän kamarin lattialle!\n\n-- Minkä?\n\n-- Sen, joka markkina-ajaksi vietiin tuonne olutpuodin takaiseen\nkamariin. Nouda se tänne! Näin, että Epra istui siinä mielellään.\n\nKaisa kääntyi puotiin vievälle ovelle.\n\n-- Sulje ovi perästäsi! Puoti on kylmä.\n\nHeti kun Kaisa oli sulkenut oven, nousi Alviina nopeasti, vilkaisi\nhätäisesti kadulle ja sieppasi sitten torkkuvan kissan kainaloonsa,\nnilkuttaen kiireisesti toisen parikamarin läpi pakariin.\n\nSiellä hän asetti mirrin pöydälle ja kaatoi sen eteen täysinäisen\nkerma-astian, jättäen astian siihen kyljelleen.\n\nMirri pelästyi ja aikoi hypätä permannolle, mutta tyyntyi emännän\nhyvittelystä. Pian sen punainen kieli alkoi lipoa makeata kermaa, joka\nlainehti pöydällä ja virtasi maahan.\n\nAlviina kiirehti pakarista, jättäen oven pienelle raolle, ja asettui\nentiselle paikalleen sukkaa kutomaan.\n\nEhti hän sentään ensin vilkaista kadulle, ennenkuin puodin ovi aukeni\nja Kaisa työntyi sisään tuoleineen.\n\nAlviina oli ehtinyt nähdä, että Epra kulki kovin hitaasti ja oli vielä\nusean kadunkulman päässä.\n\n-- Mikä siellä pakarissa kolahti? Menes katsomaan! -- sanoi Alviina\näkkiä.\n\n-- Mikä nyt siellä olisi?\n\n-- Mirri ei ole täällä! Ovi on vissiin jäänyt raolleen.\n\n-- Eikä ole! -- sanoi Kaisa, mutta töytäsi kuitenkin pakaria kohti. --\nNo, pahahenkikö sen on raottanut! Oh! Kissa! Senkin pakana! -- kuului\nKaisan ääni.\n\n-- Mitä teki? -- huusi Alviina ja nilkutti pakarin ovelle. -- No, voi\nonnetonta! Ainoa kahvikerma! Kietaise heti saali harteillesi ja kippaa\nsepälle lainaamaan! Alma ehkä myykin, kun heillä on lehmä. Joudu heti!\nMinä kuivaan pöydän ja permannon.\n\n-- Se on niin mahdottoman kaukana. Eikö voi lähempää --?\n\n-- Ei mistään muualta. Mene tästä suoraan Lintellin pihaan ja siitä\nmäen poikki! Pääset pikemmin. Katukulma kiertää.\n\n-- Äh! Senkin varas-ryökäle! -- murahti Kaisa mirrille ja haki kaapista\ntoisen astian.\n\n-- Mitäpä luontokappale! Anna sen olla!\n\n-- Epra voi tulla -- ja minä olen poissa.\n\n-- Kyllä otan vastaan ja panen kahvivettä kiehumaan, -- puheli Alviina\ntoimekkaasti ja oli häärivinään piisin ääressä.\n\n-- Pyyhkikää nyt ensin tuo pöytä ja permanto! -- huusi Kaisa mennessään.\n\nAlviina pyyhki kerman jäljet ja hymyili mirrille, joka peloissaan oli\nhypännyt uunin päälle.\n\n-- Etkö edes pese silmiäsi, laiskiainen, vaikka tulee vieraita taloon?\n-- puheli Alviina ja palasi kamariinsa.\n\nPiti tähytä akkunasta Epran tuloa ja oli peiliinkin vilkaistava.\nEsiliinakin oli heitettävä pois ja polkkasilkki asetettava hartioille.\nTäytyihän näyttää joltakin. Huonommankin miehen edessä on keimailtu. On\njo!\n\nPortailta kuului raskaita askelia, ja pian jo pakarin permantokin\ntömähti Epran painon alla. Alviina nilkutti etukamarin ovelle ja työnsi\nsen auki.\n\n-- Minä aavistin, että se oli Epra, ja juoksahdin heti vastaan. Hyvää\npäivää! Epra käy vaan tänne peremmälle!\n\nEpra vähän ujoili, mutta päästiin siitä sentään tervehdysten jälkeen\nvähitellen ihan peräkamariin asti.\n\n-- Epra istuu tähän keinutuoliin! Se on Epran paikka tässä talossa!\n\nEpra oli vähän hämillään ja öräili oven suussa. Kehtaisikohan sitä\nottaa lakin päästään? Kyllähän hän ennen oli täällä sen tehnyt, mutta\nsilloin hän oli hävennyt sitä vanhaa räysää. Nyt oli uusi ja upea ja\nkiiltävä lippa. Kuinkahan tässä nyt olisi paras menetellä, ettei vain\nhaiskahtaisi tekoherraskaiselta.\n\nVisusti harkiten tätä vaikeata pulmaa huomasi Epra, että huone oli\nkovin lämmin ja että emännällä oli polkkasilkki hartioilla. Nämä\nmolemmat asiat puhuivat eri kieltä, mutta Epra ymmärsi ne.\n\nEmännän polkkasilkki muistutti Epralle lukusijoja, suurimpia pitoja,\nmitä hän oli nähnyt. Se vaati avopäisyyttä, hänen ymmärtääkseen. Ja\nhuoneen lämpö oli kuin hyvänsävyinen luonto, joka ohjaa aina kaiken\noikealle kohdalleen.\n\nTaitaa tulla lämmin tämän verkalakin alla, -- sanoi Epra ja nosti lakin\npäästään molemmin käsin, ettei lippaan jäisi sormenjälkiä.\n\n-- Kyllä onkin kaunis lakki! -- huudahti Alviina ja kantoi sen\nvarovasti senkin päälle.\n\nEpra oli tyytyväinen itseensä, lakkiinsa ja Alviinaan, joka oli\nperin ystävällinen ja ymmärtäväinen. Jo rohkeni Epra asettaa leveän\nolemuksensa kitisevän keinutuolin varaan, eikä pahasti enää arkaillut\ntupakkavehkeitäänkään, joita alkoi kaivella esille.\n\nKun Alviina oli sivumennen maininnut syyn Kaisan poissaoloon, ryhtyi\nhän pitämään kielenkäyttöä mitä vilkkaimmassa vireessä. Kukkuramitoin\nhän syyti Epralle ystävällisyyttä, kehumista ja koreita katseita. Eivät\nedes Epran saapasvarret jääneet osattomiksi. Sahviaanisuut saivat\nmonenkertaiset kädensilityksetkin, samoin kuin hieno verkakin Epran\ntakin hihassa.\n\nSanojen raoista tipahteli silloin tällöin jokin huomautus Kaisastakin,\njonka Alviina oli ottanut piiakseen. Mutta joutavaa sukulaishellyyttä\nse sellainen oli ollut. Oli jo ajatellut kääntyä takaisin vieraitten\npuoleen. Eihän tuollaisista sukulaisletukoista mihinkään ollut.\n\n-- Luulin, että Kaisa muuttaa taloon kuin tyttäreksi, kun emännällä on\nleini --\n\n-- Se ihminen sitten puhuu pötyä niin, ettei vertaa! Minullako leini?\nKuka nyt ei voisi nilkkaansa nyrjäyttää! Vai leini! Minun iälläni! Ja\ntyttäreksi! Miksi en minä hänen tyttärekseen? Joka käänteessä olen\nnuorempi häntä -- ja viisaampi. Minä en ole mikään kana enkä yölepakko.\nOlen nuori nainen, jokaista niveltä myöten! Ihmisten mielestä minä jo\nolin naimisissakin viisi vuotta, mutta sinä aikana minä opin ainoastaan\nsairashoitoa. Enempää ei se ollut! Eikä Kaisa minulta tule saamaan\npenniäkään. Jumala tietää, kuinka paljon siunaantuu omia lapsia, jos\nsattuu kerran isäntä taloon.\n\n-- Piankos sellainen voi sattua tällaisille oloille!\n\nAlviina naureskeli viehkeästi.\n\n-- Kyllä kai -- pyrkijöitä on oven täydeltä. Onko ihme, kun on\nkaupungin talo ja suuret tulot! Mutta miesten mies se saa olla, jolle\nminä uskon avaimeni ja hallitukseni.\n\nEpran piippu korahti kuolinhuokauksensa ja sammui. Alviina otti\nnopeasti pöydältä pienen ruukkukupin, siirsi tuolinsa lähemmäksi ja\npiteli kuppia Epran polvella.\n\n-- Ei panna poroja pesään! Siellä oli tulta aamulla, -- hymyili\nAlviina. -- Epra kaivaa tähän tuhat! Minä pidän kuppia.\n\nAlviinan ylistelevät sanat alkoivat taas kierrellä ja kaarrella Epraa\nkuin naakat kirkontornia. Epra punnitsi tuota makeutta, minkä ehti ja\nennätti, mutta ei voinut huomata sitä aivan asiattomaksi. Olihan siinä\nlirunlarussa vankka perä, vaikka ei olisikaan tarpeellista asetella\nansioriveihin kaikenlaista joutavaa. Mutta jutelkoon vaan, jos hän niin\ntykkää. Eipä siitä haittaa ellei hyötyäkään.\n\nEpra naureskeli ja täytteli uutta piipullista, huomaamatta, että\nAlviinan kädet yhä vielä lepäsivät hänen vankalla polvellaan. Eikä\nsiinä mitään huomaamisen arvoista ollutkaan! Eiväthän Alviinan kädet\nsiihen olleet asiattomasti työntyneet -- olivat vain sattumoilta\nunohtuneet.\n\nAlviinan silmät liekehtivät yhä palavampina, ja sasupäille nousi\nsinertävä punerrus. Sanat kyllä menettivät harkitun muotonsa, mutta\nmerkitykseltään ne kirkastuivat ja saivat rohkeutta ytimiinsä. Alviina\nunohti ulkokullatun keimailun ja päästi ujostelematta ikänaisen\nsalaiset mielihalut ryöpsähtelemään, tähdäten kiiluisen katseensa\nsuoraan ja värähtämättä Epran rauhalliseen silmäterään.\n\nKukaan ei ollut katsonut koskaan Epraa tuolla tavoin. Epra olisi\nhalunnut miettiä sen merkitystä, mutta outo sumennus esti ajatuksen\nliikahtamasta minnekään päin.\n\n-- Juuri tuollaisen miehen tahdon meille isännäksi! -- kuiskaili\nAlviina. -- Sellaiselle miehelle laitan hyvät päivät ja huolettoman\nelämän. Sinunlaisesi miehen minä tahdon taloni ja onneni jakajaksi!\n\n-- Onhan niitä parempiakin, -- sai Epra sanotuksi heti, kun ilmeni sen\nverran asiallista, että siihen voi tarttua.\n\n-- Heistä en välitä, vaikka olisikin. Sinä olet minulle parhain.\nSinulle minä annan kaikkeni. Se selvisi minulle heti ensinäkemältä.\n\nNyt selvisi Eprallekin jotakin. Hän hämmästyi ja häntä hävetti. Mikä\ntässä oikeastaan hävetti? Siitä ei saanut tolkkua. Eiköhän hän mahtanut\nhävetä itseään, koska tunsi miehuutensa niin perin nolatuksi, ettei\nosannut mitään sanoa. Mitä lempoa tähän nyt sitten sanoisi? Tulisipa\nnyt se Kaisa edes hätään!\n\n-- Mitä tuumit? Enkö minä kelpaa sinulle? -- kyseli Alviina leikkisän\npehmeästi ja mielistelevästä.\n\nEpran naama kirkastui. Hän sai jo kiinni oikean ajatuksen hännästä.\nRauhoittuneena hän pyyhkäisi hikikarpalot otsaltaan.\n\n-- Emäntä kyllä kelpaa liiaksikin! Mutta minä en. Olen luotu työtä\nvarten, olen --\n\n-- Niinkuin ei meillä olisi töitä! -- huudahti Alviina. -- On halot\nhakattava, vedet kannettava, lumet luotava, olutkorit siirreltävä -- ja\nsen sellaiset touhut. Ainahan talossa työtä on -- ja trahtöörikamarissa\nlisää -- rähäkät estettävä ja tirannit työnnettävä kadulle -- ja --\n\nEpra ei enää voinut olla nauramatta. Hän oli päässyt painajaisesta.\nHyvä tuuli oli voittanut.\n\n-- Joko nyt huomaat, miten hyvä elämä meille koituisi? -- kysyi Alviina\nja työntyi vielä lähemmäksi.\n\nSilloin Epra kokosi Alviinan kädet leveään kämmeneensä ja katsoi häntä\nvakavasti silmiin.\n\n-- Minä olen luotu sellaista työtä varten, missä paikat ryskyvät ja\nrytisevät. Minä en kelpaa kauppamieheksi enkä kapakan isännäksi.\n\nEpra irroitti Alviinan käsistä kömpelön kouransa, jonka kahmaisu oli\nollut liiankin tuntuva. Mutta ei Alviina sitä huomannut, eivätkä hänen\nsilmänsä sentähden leimahtaneet.\n\n-- Kotipuoleesiko palaat ryskimään ja rytistelemään?\n\n-- Sinne.\n\n-- Kaisanko kanssa?\n\nEpra nousi ja meni ottamaan lakkinsa.\n\n-- Nii-in. Jos Kaisa tulee. Alviina purskahti onttoon nauruun.\n\n-- Siinä pahasti petyt. Ei Kaisa ikinä korpeen lähde. Sen on sanonut\nkymmenenkin kertaa.\n\n-- Eikö? -- kysähti Epra melkein ihastuneena.\n\nTästä Alviina ymmärsi, että Epra ehkä sittenkin aikoi jäädä Kaisan\nkanssa kaupunkiin. Hän hypähti pystyyn muistamatta kipeätä nilkkaansa\nja tarrasi kiinni Epran rintamuksiin. Hänen hätääntynyt katseensa\npidätti Epran keskelle lattiaa.\n\n-- Kaisasta ei ole sinun vaimoksesi! Usko minua! Hän on herraspiika\neikä mitään muuta! Oletko vihainen minulle? Et ollenkaan sääli minua\nraukkaa, vaikka minä niin ylenmäärin tykkään sinusta. Oletko vihainen,\nkun sanoin sen? En osannut muuta. Olet niin ujoileva, että ajattelin --\n\nAlviina tyrskähti itkemään ja painoi päänsä Epran hihalle.\n\nNo, jo nyt peri vallan viimeinen hukka miehen, ajatteli Epra. Kyllä\nse Vihtori tiesi oikein, kun sanoi, että tillitys on naisen viimeinen\nvaltti. Se tekee kepuliksi vaikka minkälaisen miehen.\n\nTuskanhiki nousi uudelleen Epran otsalle. Mitä hiivattia tästä tulee?\n\n-- No, ei nyt helkkarissa pidä noin jollottaa. Enhän minä ole purrut\nenkä puskenut, -- puheli Epra samaan sävyyn kuin kotona Villiä\nrauhoitellessaan ja sen päätä silitellessään.\n\n-- Hyvä olet kovin, mutta minä häpeän niin kamalasti, kun Epra\nhalveksii minua! -- pursui Alviina katkonaisesti itkutyrskyjen seasta.\n\n-- So, so, so, -- hyvitteli Epra paremman puutteessa, kun ei muutakaan\nälynnyt.\n\nOnneksi, kuitenkin aukeni kamarin ovi samassa ja Kaisa astui rivakasti\nsisään. Ihmeellisen äkkiä hän kuitenkin pysähtyi ja näytti pahasti\nhämmästyneeltä.\n\n-- Mitä täällä tehdään? -- kivahti Kaisa.\n\n-- Emännältä pääsi pieni lällän tapainen, -- yritti Epra selitellä,\nmutta ei hänen tarvinnut jatkaa, sillä Alviina oli jo kiepahtanut\nympäri ja astunut silmät leimuten Kaisaa kohti.\n\n-- Mitä sinä höntti tänne hotkahtelet?\n\n-- Minäkö?\n\nNiin -- sinä! Miksi et mennyt kermaa hakemaan?\n\n-- Hain jo! Tulinko liian pian?\n\n-- Minä jo sinua kovin odotin, -- ehti Epra pistämään väliin.\n\n-- Mene sitten kahvin keittoon, vöhnäpää! -- komensi täti äkäisenä.\n\n-- Päivää, Epra, -- tervehti Kaisa välittämättä tädistä. -- Tätiäkö\nvarten sinä meille tulitkin?\n\n-- Miks'ei yhtä hyvin minua varten? Häh!\n\n-- Miksi ei emäntääkin varten, vaikka --, yritti Epra välitellä.\n\n-- Kuuletkos, heiskale! Eikä Epra kuitenkaan sinusta huoli, koska et\nlähde maalle hänen kanssaan.\n\n-- Lähteekös täti?\n\n-- Se ei kuulu tähän. Mutta sinä et lähde, sen tiedän.\n\n-- Etkö? -- kysyi Epra. -- Kun kerran tuli puheeksi, niin sano vakava\najatuksesi.\n\n-- Käsitä nyt, hyvä ystävä, että olisi hullunkurista hautaantua\nrämeisiin! Puhellaan siitä sitten ja järjestellään --\n\n-- Eikä järjestellä!\n\nAlviina purskahti raikuvaan nauruun.\n\n-- Näetkös! Piti, piti! Epra ei huoli sinusta!\n\n-- Huoliiko sitten tädistä? Onko täti kysynyt? -- tiuskaisi Kaisa,\nposket punaisina.\n\nTäti nosti kimeän metakan ja päästi valloilleen aikamoisen sanaryöpyn,\njohon Kaisa yritti vastata parhaansa mukaan. Molemmat huusivat kilvan\nja syytivät sanoja yht'aikaa sekaisessa mylläkässä.\n\nEpra huomasi pian, ettei kumpikaan vimmastuneista välittänyt hänen\nlauhduttelustaan tuon taivaallista. Päinvastoin näytti siltä, että\nhänen läsnäolonsa oli vain ärsytyksen aiheena.\n\nEpra painalsi lakin päähänsä ja livahti ulos, pötkien tiehensä.\n\nEikä hän tuntunut olevan pahoillaankaan. Omituista kyllä. Häntä vain\nhymyilytti.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaman päivän iltapäivällä loikoilivat Epra ja Vihtori kahteen\npekkaan renkituvassa. Toiset miehet olivat heti päivällisen jälkeen\nluikkineet omille teilleen, mikä minnekin. Ehkäpä tullin takaiseen\nmaalaiskylään, jonka kujat ja raitit miellyttivät heidän vielä elossa\nolevia maalaisvaistojaan paremmin kuin kaupungin kiviset kadut. Ehkäpä\nAla-Holjallekin -- kukapa sen tietää.\n\nEpra makasi selällään sängyssään ja oli nostanut jalkansa sängyn\npäädyn varaan saadakseen tarpeekseen ihailla sahviaanikäänteisiä\nsaapasvarrensuita. Ne ne sitten olivat koreat! Ei malttanut saappaita\nriisua, vaikka oikeata isoa varvasta yritteli vähin pakottelemaankin.\n\nTotutelkoon, lempo! Täytyy kai koreudesta hiukan kärsiäkin.\n\n-- Minua alkaa niin onnettomasti nukuttaa, enkä siitä välittäisi, --\nmurahteli Vihtori vastakkaiselta seinustalta. -- Juttele jotakin lystiä\nsaappaittesi ja minun ilokseni!\n\n-- Ei ole mitään lystiä, -- naurahti Epra.\n\n-- Onpas, koska naurattaa. Kerro millaista sulla oli siellä Kaisalassa!\nJoko teitte erot?\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? -- kysyi Epra ja käänsi hämmästyneen\nkatseensa Vihtoriin, joka nauroi niin, että sai yskänkohtauksen ja\ntäytyi nousta istumaan sängyn laidalle.\n\n-- Miks'en minä tietäisi!\n\n-- Kyllähän sinä olet kamalan viisas mies, mutta -- sentään!\n\n-- Etkös sinä siitä erosta mitään viisastunut? -- naureskeli Vihtori.\n\n-- Mitäs minä olisin?\n\n-- Kaisa ei lähtenyt?\n\n-- Mistä senkin tiedät? -- Jos vielä tiedät, mitä täti ehdotti minulle\nsillä aikaa, kun Kaisa oli kermaa hakemassa, niin olet noita.\n\n-- Aikoiko se syötävä naida sinut?\n\nJo vääntäytyi Eprakin istumaan sänkynsä laidalle.\n\n-- Mistä per -- naleesta senkin tiedät? Vihtori nauroi, että vedet\ntulivat silmiin.\n\nTyynnyttyään vähän lähti hän töpöttelemään kaapilleen.\n\n-- Harjakaiset tämä sietää! Totisesti! Harjakaiset! Sinä olet hyvä\npoika, ja minun täytyy sinun kanssasi vähän jutustella. Arvaas, mitä\nmulla täällä on!\n\nVihtori toi pöytään pullon ja pikarin. -- Luulet sen viinaksi, mutta\nsiinä petyt surkeasti. Viiniä on -- ja sellaista, ettei piispalla\nparempaa!\n\n-- Sellaisiako sinä ostelet?\n\n-- Äläpäs! En osta tippaakaan viinaksia. Mutta otan, kun saan. Maistas\ntuosta!\n\n-- Mitä sitä minulle tuhlaat.\n\n-- Tuhlaan vaan! Tämän me ryyppäämme ja juttelemme!\n\nVihtori istui tuolille pöydän ääreen ja ojensi Epralle pikarin.\n\n-- No, jo totisesti on toista kuin viina! Olipa hyvä ystävä, kun antoi.\n\n-- Ei ollenkaan mikään. Yksi omista puukhollareista. Retuutin hänet\ntuonne vinttikamariinsa tässä eräänä yönä. Löysin nukahtaneena tuolta\nulkohuoneen portaalta, kun sattumalta käväisin ulkona. Tämän sain eilen\nillalla taskuuni ja erikseen sain imaista kurkkuni täyteen. Se oli\nkaupanpäällisiä.\n\n-- Ilmankos sinua laulatti illalla!\n\n-- Hm. Otetaan vielä pari napsua ja pistetään sitten tupakaksi. Ne\nsitten ovat taitavia tässä viinikonstissa. Oletkos huomannut?\n\n-- Ei ole koskaan annettu.\n\n-- Vai ei. -- Näes -- puodissa ei ole ainoatakaan pikaria tai kuppia\ntai lasia tai sellaista. Kauppias on kieltänyt! Ja sentään otetaan\npieniä tuikkuja tavan takaa. Arvaas miten?\n\n-- En osaa. Kai myymämitoista? Sellaisen kalustamisenhan koko puoti\nnäkisi, -- nauroi Vihtori. -- Ei! Salaman nopeasti tekaistaan pieni\npaperitötterö -- olet kai nähnyt miten sulavasti ne sen tekevät! Hm!\nTäytetään -- ryypätään ja rutistetaan paperi -- ja heitetään nurkkaan.\nTemppu on kovin yksinkertainen, vaikka emme me sitä pystyisi tekemään\nkourinemme.\n\n-- Eikä muutenkaan. Sehän on näpistelemistä!\n\n-- Niinpä kyllä -- mutta ne samat miehet tienaavat kauppiaalle ihan\nylenängen joka päivä. Ei meinaa mitään.\n\n-- On ainakin rumaa.\n\n-- On -- ja oppivat juopoiksi. Eikä siitä pahasta kaikki pääse.\n\n-- Sinä olet sanonut päässeesi?\n\n-- Pääsin -- kun en koskaan juoppo ollutkaan.\n\n-- Etkö? Luulen kerran sanoneesi --\n\n-- Niin. Kyllähän minä kaikki ryyppäsin! Ensin viljat, karjat, kalut\nja metsät ja sitten talon perässä. Paljon sitä ryönää on mahtunut\nkurkusta -- vaikka olihan siinä muitakin kurkkuja. Holjasti elettiin\nja aina seurassa. Ei koskaan yksin! Oikein herrasseuraa piti olla!\nYksi tuomarin sihteeri, entinen viinaviskaali ja sen semmoisia!\nHoijakkarattailla ajeltiin ja susiteetissa istuttiin.\n\n-- Aa-i! Sinä olet oikean talon ryypännyt!\n\n-- Manttaalin neljänneksen Hohtelin liemeksi vaikka minkälaiseksi,\nmutta sentään ei minusta tullut juoppoa. Eikös ole merkillistä? Kun\nkillingit loppuivat, menin rautatietä tekemään ja sieltä siirryin tänne\nrenkeilemään. Enkä ansaituista penneistäni ole riunaakaan viinaan\ntiputellut. Näes! En osta! Jos ilmaiseksi saan, niin voin ryypätä,\nmutta voin olla ilmankin. Yhtä lystiä!\n\n-- Ettäs ilkenitkin perintötalosi, kun et juoppokaan ollut.\n\n-- Sanos muuta. Se humu ja relluileminen kai sopi hurjalle luonnolleni.\n\n-- Aika siivo olet mielestäni --\n\n-- Mitäs minä omilla ansioillani hurjailisin! Pöhkö olisin! Ehei! Itara\nolen lanteistani! Nehän ovat omaa hikeäni ja ruumistani! Näin voin\nryypätä, jos sattuu tielle ja sattuu tyhjää aikaa. Ei talon aikana!\nEnkä nytkään olisi, mutta, kun sulle kävi niin lystisti -- vaikka kyllä\nminä sen Kaisan tiesin --\n\n-- Mistäs tiesit?\n\n-- Sitähän sulle tahtoisin tolittaa, että olet tullut väärille\nveräjille eukon hakuun.\n\n-- Enhän minä toki päätäpahkaa täältä, mutta kun sattumoiksi tänne\nosuin, niin voihan ohimennen kurkkailla.\n\n-- Saat ikäsi kurkkailla! Ei ainoakaan lötys lähde katukiviltä\nsuomättäille!\n\n-- Mikäs siinä, ettei oikoiseen elämään? Täällähän on kaikki sotkussa\nkuin harakan housut!\n\n-- Kylläpä luulisi kärpäsienkin viihtyvän uunin kyljessä ja seinämillä,\nmutta eipäs! Luulevät käryävää kynttilää auringoksi ja syöksyvät sen\nliekkiin siipensä polttamaan.\n\nNiin kauan kuin pulloa kesti, riittivät Vihtorin selvittelytkin\nkaupungista ja talikynttilästä.\n\nEpran itsepäinen leuka työntyi kuitenkin uhmaavasti eteenpäin, ja\nsisimmässään hän ajatteli, että voi kai viisaskin mies joskus erehtyä.\nOlisipa vallan ihme ja kumma, jos ei ainakin myllärin tytär olisi\ntoista maata. Eiväthän kaikki ihmiset voi houkkoja olla, vaikka\nkaikeksi onneksi Kaisa oli ollut. Ja mikäs se Kaisa muutenkaan on Elsan\nrinnalla? Ei paljon mikään!\n\n-- Mitäs se täti-muija oikeastaan sinulle sanoi? -- kysyi Vihtori äkkiä.\n\n-- Kyllä se taisi meinata, että -- naimisiin.\n\n-- Mutta et halunnut? Epra purskahti nauramaan.\n\n-- Karkasin!\n\n-- Sillä on talo ja olutpuoti ja trahtööri --\n\n-- Olkoon! En lähde kapakoitsijaksi.\n\n-- Luulen, että se toimi sopisi minulle.\n\n-- Etteikö sulla olisi ikävä maalle?\n\n-- Miks'ei sitten joskus tuonnempana. Olen meinannut, että kaupunki\nsaa mulle ensin pulittaa takaisin, minkä se multa veivasikin, --\nmutisi Vihtori naurusuin ja kaateli viinitilkan loppuun itselleen ja\nEpralle. -- Sentähden minä tässä syksyn taitteessa haudoin Ala-Holjaa\nmielessäni, mutta -- miks'en sitä sinulle sanoisi -- emäntä nauroi\nminulle. Noh, naurakoon! Kostukoon Ala-Holjasta joku toinen! Enpä huoli\nmökötellä!\n\n-- Olet halkinainen mies. Tyytyä saa Alviina, jos hänet otat. Mutta\ntaisit piloja puhella.\n\n-- Menen kuin menenkin! Onhan talo isännän tarpeessa! Tule mukana\nAla-Holjalle!\n\n-- Mitä siellä?\n\n-- Mitäkö? Siellä tapaat joukon koreita tyttöjä -- ja minä tapaan\nToolmanin Kustaan.\n\n-- Mikä se Kustaa on?\n\n-- Hyvä puhemies. Lähetän tätilään vielä tänä ehtoona.\n\nEpra rupesi tuumimaan mukaan lähtemistä. Voisihan vaikka käväistäkin\nAla-Holjalla, kun siitä oli niin paljon puhuttu -- ja ikävähän olisi jo\nriisuutua pyhätamineistaan -- voisihan niissä vielä vähän kekkeilläkin.\n\n-- Lähde nyt vaan vähän jaloittelemaan sinäkin! -- kehoitteli Vihtori.\n\n-- Kovin se teki iloiselle päälle tuo sinun viinisi! Entä jos lähtisi?\nMutta --tapellaanko siellä?\n\nVihtori nauroi täyttä kurkkua.\n\n-- Ole vaiti! Ei sinun kanssasi kukaan tule tappelemaan. Äläkä sinä\nvälitä muista! Se on niiden asia.\n\n-- Meidänhän pitää aamulla mennä torille hevoskauroja ostamaan ja\nsitten myllyyn.\n\n-- No, myllyssähän saamme torkkua! Täällä, näes, sattuu joskus\ntällaisia herrain päiviä, kun asemalta ei ole mitään vedettävänä. Mutta\nauta armias, kun tulee lumi maahan ja maalaiset alkavat tyhjennellä\nvarastoja! Silloin!\n\n-- Yhden lumen tässä voi vätystellä, mutta ei kevään yli. En ottanut\nvuosipestiä kauppiaalta. Tein niinkuin sinäkin.\n\n-- No, miten sitä muuten voisi tarttua onnea hännästä! Teit oikein! No!\nOletko valmis? Hämärä jo yllättää!\n\n-- Hm! Tuo viini kai se minulle työntää jalat alle. Voihan nyt kerran\nlähteä iltajuoksullekin, koska ei ole maalaisiakaan tarinakumppaneiksi.\n\nMiehet lähtivät.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nAla-Holjan huonosti valaistussa pirtissä oli piiritanssi täydessä\nkäynnissä, kun Epra ja Vihtori saapuivat portailla seisoskelevien\nmiesten pariin.\n\nPirtissä kuului kimakka laulu:\n\n    \"Tuu ystävän', tuu tanssimaan,\n    ole aina joukossamme!\n    Iloa vaan, ei surua\n    ole vielä mielessämme!\"\n\n-- Ehtoota, pojat! -- huusi Vihtori tutunomaisesti, astuessaan\nportaille. -- Miks'ette mene pirttiin? Saakuriako täällä pimeässä\nkuhnustelette?\n\n-- Vilvoittelemme ja odottelemme pelimannia.\n\n-- Kustaatako? -- kysyi Vihtori.\n\n-- Ketäs muuta!\n\n-- Kustaa käski sanomaan, että hän vähän viipyy. Meni kaupungille\nasialle.\n\nSeisoskelijat olivat tyytymättömiä ja sadattelivat Kustaata. Muutamat\nlähtivät pirttiin, ja heidän mukanaan painuivat Epra ja Vihtorikin\novesta sisään.\n\nHitaasti pyörivää piiriä valaisi jakohirren vieressä roikkuva\nöljylamppu, jättäen synkän pimennon lavan-alan puolelle, jakohirren\nvarjoon, minne piirikiertäjät aina hetkeksi katosivat.\n\nTulijoille avattiin heti piiri, ja niin tulivat Epra ja Vihtorikin\ntemmatuiksi mukaan.\n\nEpraa kovin ujostutti, sillä hyvin harvoin hän oli ollut mukana nuorten\nleikeissä. Eihän niitä ollut tilaisuuksiakaan ollut kuin parisen kertaa\ntalon leikkuujuhlassa, ollessaan leikkuupäiviä tekemässä.\n\nEpra alkoi jo tuumia sopivaa karkutietä, kun keskellä sureva poika\näkkiä tempasi jakohirren varjosta kumppanin itselleen.\n\nEpra melkein pysähtyi katsomaan. Sehän oli myllärin Elsa! No,\ntotisesti! Sattuipa hyvin!\n\nElsa kieppui vinhasti parinsa kanssa ja jäi sitten yksin kävelemään\npiirin keskeen. Huomasipa jo Eprankin ja nyökkäsi hänelle.\n\nPiirissä laulettiin;\n\n    \"Tyttö oli suruissansa,\n    oli kadottanut ystävänsä!\n    Kuitenkin iloissansa\n    ottaa uuden taas.\"\n\nNyt työntyi Elsa äkkiä ojennetuin käsin Epraa ottamaan, piirin\nlaulaessa:\n\n    \"Tuu, tuu, ystävän'\n    tanssimaan minun kanssani!\"\n\nLopusta ei Epra kuullut mitään, sillä hänellä oli täysi homma osata\nkieppua vinhasti Elsan kanssa.\n\nOnneksi ei tarvinnut jatkaa, sillä piiri laukeni kuin itsestään, jonkun\nhuutaessa jotakin, jota Epra ei tullut ottaneeksi huomioon, sillä hän\npiteli yhä Elsaa kädestä ja se vei kaikki ajatukset.\n\nKieppumasta Epra sentään lakkasi, kun Elsakin lakkasi, mutta jäi\nseisomaan keskelle lattiaa.\n\n-- Olipa lystiä, että näin odottamatta tavattiin, -- sanoi Epra.\n\n-- Niin! Mennään sitten pariksi tuonne penkille, ennenkuin kaikki\npaikat viedään.\n\n-- Viekööt!\n\n-- No, mutta -- numeroleikissä on hauskempi istua.\n\nEpra seurasi Elsaa hyvin iloisena ja oli onnellinen, kun sai istua\nElsan viereen. Eikä juttuamiseenkaan tarvittu erikoisen kiusoittavia\nponnistuksia, sillä Elsa pani senkin luistamaan merkillisen osavasti.\n\nKun numerojen antaja oli kulkenut ohi, alkoivat parit heti supatella ja\nvaihtaa numeroitaan.\n\n-- Vaihdetaan mekin, -- sanoi Elsa Epralle, ja he vaihtoivat.\n\nPeloittavan pian huudettiin pimennosta Elsan numero -- ja Elsa juoksi\nEpran rinnalta huutajansa vierelle.\n\nTyytymättömänä tokaisi Epra jonkin uuden numeron ja sai uuden parinsa.\n\nKun se häneltä vietiin, huusi hän Elsalle antamansa numeron, mutta\ntulija oli uppo outo ihminen.\n\nEpra tuskastui. Näytti selvältä, ettei hän enää saisi Elsaa kiinni.\n\nTämä leikki oli iljettävän petollinen! Oli kuin itse elämä --\npahimmillaan! Oikea kuva kaupunkilaisesta sotkusta!\n\nJo kaikui Eprankin numero. Hän sai marssia permannon poikki pimentoa\nkohti. Mutta siellä olivat olot niin ahtaat, että Epra tuskin mahtui\nyksin istumaan. Tyttö vääntäytyi hänen polvelleen. Hemmetti!\n\nOnneksi kaikui Epran numero uudelleen, ennenkuin hän ehti sen enempää\nharkita outoa olotilaansa.\n\n-- Missä on huutaja? -- kysyi Epra päästään pyörällä.\n\n-- Täällä uunin loukossa -- tupakkahakkurin päällä! -- kuului kimeä\nääni.\n\nSyntyi riemua ja naurua ja kaikenlaisia leikkiletkauksia.\n\nEpran jättämä tyttö oli jo kuitenkin huutanut uuden numeron, ja\nennenkuin Epra ehti tupakkahakkurilleen, kaikui taas hänen numeronsa.\n\nEpra tunsi heti Elsan äänen ja kääntyi sinnepäin.\n\n-- Sakko huutajalle! -- kuului hakkurilta.\n\n-- Ei numero ole vielä edes veräjälläkään! Taas kuului pilapuheita ja\nhuutoja: \"numero tupakkahakkuriin\", \"navetan taakse\", \"mälli poskeen\nvaan\", \"presuja piippuun\", ja muita samanlaisia.\n\n-- Huudettu heti presulaatikkoon tai pantti! -- huusi sakottaja. --\nJoko on?\n\n-- Ei mahdu noin iso mies! -- kuului naisen tirskuna nurkasta.\n\nLeikkijöille tuli kovin lystiä, mutta sakottaja kohotti äänensä yli\nmuitten.\n\n-- Hyvä, että edes yrittää! Jatketaan! Pariton huutaa -- tai pantti!\n\nEpra riemastui, kun kuuli Elsan äänen taas huutavan hänen numeroaan.\n\nNäin jatkui tämä hauska leikki, joka tuotti Epralle paljon pettymyksiä\nja niukasti Elsan seuraa.\n\nVihdoinkin tuli Kustaa viuluineen. Leikki loppui ja pantteja ruvettiin\nlunastamaan.\n\nNäin jäi Vihtorille hyvää aikaa supatella Kustaan kanssa\npöydäntakaisessa nurkassa ja Epra sai rauhassa istua mieluisensa tytön\nvieressä.\n\nKun harvat pantit oli kiireimmiten lunastettu, ruvettiin kokoamaan\nkolehtia pelimannille.\n\n-- Kolehti alkaa! Suutarinmarkka pelimannille! Pysykää paikoillanne,\nettei tule sekaannusta! Suutarinmarkka parilta!\n\nTämä käsky oli monelle hyvin mieluinen. Epraan se teki erikoisen\nlohdullisen vaikutuksen, ja hänen arvonsa nousi ainakin omissa\nsilmissään, kun hän sai maksaa kolehtirahan Elsankin puolesta.\n\n-- Tanssimmeko paljon tänä iltana? -- kysyi Elsa hymysuin ja\njärjestellen vallatonta tukkaansa.\n\n-- En tanssi ollenkaan.\n\n-- Ollenkaan? -- Elsan kädet pysähtyivät tukan laittelussa ja silmät\nsuurenivat.\n\n-- En osaa.\n\nElsa oli kokonaan hämillään.\n\n-- No, mutta -- miksi sitten maksoit minun edestäni?\n\n-- Maksoin vaan!\n\n-- Eikö sitten siellä korvessa --?\n\n-- Kukapa siellä! On ainoastaan kaksi asumusta.\n\n-- Herrainen aika! Sepä mahtaa olla kurja loukko!\n\n-- Kurja? Ei siellä mitään kurjuutta ole ollut -- sitten nälkävuosien.\nJa läpäisimme me nekin!\n\nElsa hymyili ja loi hyväilevän katseen Epraan.\n\n-- Komeasti näyt läpäisseen! -- nauroi Elsa ja sai Eprankin nauramaan.\n\n-- Teit kuitenkin viisaasti, kun pakenit sieltä. Onhan täällä toista.\n\n-- On -- mutta ei sen veroista. Mulla on siellä töllin paikka\nkatsottuna. On sininen järvensilmä, joka tyynenä kuvastaa taivaan\nkuvun ja auringonkin palon. Se olisi Elsalle näkemisen arvoista. --\nEntä sitten myrskysäällä? Se kihisee ja kiehuu ilman laineita kuin\nvihastunut luonto, vaikk'ei luonto ole koskaan vihoissaan, se vain\nmuuten näyttää voimiansa. Voiman täytyy joskus pursua -- muuten\npakahtuu.\n\nEpra kurkisti tutkivasti Elsaa. Mahtaako välittää kuunnella tällaista\nyksinkertaista jaarittelua? Mutta Elsa katseli eteensä eikä näyttänyt\nkyllästyneeltä.\n\n-- Mitä muuta siellä on? -- kysyi Elsa melkein kuiskaten.\n\n-- Rannoilla pajukkoa ja koivikkoa. Ylempänä naavakuusia, vakavia\nkuin arvokkaat metsänhaltiat -- ja vielä ylempänä kultakylkisiä\nkuningashonkia, joitten latvoilla kotka mielellään keinuu ennen\nnukkumaan menoa.\n\n-- Asumusta ei ole?\n\n-- Ei vielä -- mutta on paikka. Vihreä keto pihlajien ja raitojen\nkeskessä -- ja kedon alla keltahiekkainen ranta -- ja väkevä multamaa\nympärillä --\n\n-- Ja yksinäisyys?\n\n-- Tällaisenko luonnon keskessä? Metsä on niin täynnä elämää, ettei\nkaupungin kaduilla mitään -- ja järvi -- ja ilma.\n\n-- Ja muuta siellä ei ole mitään, -- sanoi Elsa vähän huokaisten ja\nkatsahtaen ympärilleen kuin tutkiakseen, oliko tanssipirtti vielä\njäljellä.\n\n-- On -- sitten, kun minä sinne asetun. Siellä on ihmisiä ja karjaa\nja työtä ja kokonainen elämä. Siellä ei ole mitään puolinaista eikä\nvaljua. Onnikin on kokonainen! Ja ilo on ehyt ja särötön!\n\n-- Ja suru?\n\n-- Sekin on ehyt ja tosi. Raajarikko ja heikko valhe ei sinne osaa\ntietä. Kaikki on siellä täyttä totta. Ilo ja suru, onni ja onnettomuus.\n\n-- Olet aika juro jutuissasi -- tavallisesti -- sanoi Elsa pitkään ja\nkatsoi Epraa silmiin.\n\nEpra punastui ja painoi silmänsä alas.\n\n-- En osaa paremmin. Joutavaa olisi paraskin lavertelu. Nähdä se pitää\nja tuntea.\n\nElsa nauroi helakasti ja kumartui vähän Epran puoleen.\n\n-- Muissa jutuissa olet juro. Niin tarkoitin. Nyt et ollut.\n\n-- Sinun pitäisi nähdä Silmukorpi ja Silmujärvi, -- sanoi Epra kuin\nanteeksi pyydellen juttujaan.\n\n-- On niin paljon näkemättä. En ole vielä edes junassakaan ajanut.\n\n-- Etkö?\n\n-- Ei ole aikaa.\n\n-- Hm! -- Tanssitaanko täällä kauan tavallisesti?\n\n-- Kymmeneen on viimeinen määrä.\n\n-- Viipyisinköhän minäkin niin kauan? -- kyseli Epra arasti.\n\n-- En osaa sanoa, -- naurahti Elsa. -- Minä ainakin kohta lähden.\nOdotan vain pientä hyppyä.\n\n-- Minä ymmärsin, että koko illan --\n\n-- Niin -- voisin palata -- mutta minun täytyy välillä käydä\nehtooaskareilla. Meillä on lehmä ja lammas ja sikoja.\n\n-- Saanko lähteä kanssasi? -- kysyi Epra ihastuneena. -- Eikä välitetä\nsitten enää palaamisesta.\n\nElsa nauroi iloisesti.\n\n-- Eikö?\n\n-- En minä kumminkaan, -- mutisi Epra hämillään.\n\nSamassa rupesi Kustaa soinnuttelemaan viuluaan, ja hetken kuluttua\nalkoi kiperä polkka, houkutellen useita pareja permannolle.\n\n-- Lähdemmekö sitten, kun olet ensin vähän tölkötellyt? -- kysyi Epra\nhätäisesti, peläten Elsan pian luiskahtavan viereltään.\n\nEpran pelko ei ollutkaan turha, sillä joku nuorukainen kieppasi Elsan\nkeskelle tanssimylläkkää, ennenkuin Elsa edes ehti vastata hänen\nkysymykseensä.\n\nEpra jäi yksin ja tarkkasi visusti Elsan pyörimistä. Pakanan nulkki,\nkun tempasikin Elsan niin äkkiä, ettei oikoista vastausta ehtinyt saada!\n\n-- Älä pikiinny liikaa! Ratkominen on ilkeätä! -- kuului naurahdus\nEpran viereltä. Vihtori siinä istui ja virnisteli.\n\n-- Pysy siellä pöydän takana! Elsa palaa tähän istumaan! -- ärähti Epra.\n\n-- Minusta pääset oitis! Lähden tätilään.\n\n-- Soo? Vai sinne menet -- pahan ilman lintu!\n\nVihtori päästi leveän naurun.\n\n-- Noo, älä suutu! Harakkaa joskus naurattaa! Muista mitä sanoin! Sen\ntein ystävyydestä.\n\n-- Mitä meinaat?\n\n-- Samaa, mitä kotona sanoin kaupungin tytöistä.\n\nVihtori nousi ja lähti tunkeutumaan tanssiparin keskitse ovea kohti,\njättäen Epran murjottamaan paikoilleen.\n\nÄkkiä välähti Epran päässä kirkas ajatus. Eihän Vihtori Elsaa tuntenut!\nMistä hän tietäisi Elsan mielen? Ei mistään! Luuli vain ja oli\ntietävinään! Palttua sellaisille luuloille! Epra nosti päätänsä ja\nrupesi katselemaan tanssivia.\n\nNo, eikös! Tuolla Elsa jo leiskui uuden tanssittajan kainalossa! No,\nleiskukoon! Kylläpä lakkaa ja palaa sitten.\n\n-- Eikös mennä polkkaamaan? -- kysyi joku tyttö Epran vierellä.\n\n-- En osaa, -- sanoi Epra katsomatta kysyjää.\n\n-- Minä opetan. Haluatko?\n\nKukahan puheli noin ystävällisesti? Epra katsoi sivulleen. Nainen\noli komea ja hyvin puettu, ilman pää- tai hartialiinaa. Seisoi kädet\nkupeilla ja hymyili veitikkamaisesti. Silmissä oli rohkea, kiehtova\nkatse. Se muistutti Alviinan silmänheittoa, mutta oli pehmeämpi.\n\n-- Tutki vain ensin tarkkaan! Se miellyttää minua, -- sanoi nainen\nsilmää värähtämättä.\n\n-- Olet ystävällinen, mutta -- en minä opi.\n\n-- Pannaanko vetoa?\n\nEpraa rupesi naurattamaan. Olisipa lystikästä, jos oppisi! Mutta\nmistäpä sen ajan nyt tähän otti?\n\n-- En jouda yrittämään. On saatettava muuan tyttö kotiaan, -- mutisi\nEpra ja yritti katsella tanssivia.\n\n-- Kuka?\n\n-- Myllärin Elsa.\n\n-- Soo! -- sanoi nainen pitkään ja kääntyi myös katselemaan permannolle\npäin. -- Mutta hänhän tanssii sulhasensa kanssa. Eikös se häntä saata?\n\n-- Elsako? -- paukautti Epra ja nousi seisomaan.\n\n-- Etkö näe?\n\n-- Onko tuo -- väkkärä --?\n\nNainen purskahti helakkaan nauruun, ja se pisti Epran sydänalaan\nkuin neula. Ei se sentään kai tuo nauru ollut. Pistoshan tuntui jo\naikaisemmin. Epra painui penkille takaisin. Mitä se Elsa sitten oli\n--? Mutta eihän Elsa mitään ollut sanonut -- ei edes antanut lupaa\nsaattamisesta.\n\nEpra katsoi neuvottomana vierellään seisovaa naista. Se vain yhä\nhymyili ja heilui hiljalleen sivulta sivulle. Tumma tukka sillä oli ja\njakaus toisella sivulla. Se antoi koko olennolle erikoisen rentouden\nja reippauden -- vai antoiko sen täyteläinen ja uhkuva vartalo -- vai\nrauhallinen hymykö sen teki -- tai tuo varma keinuminen --\n\n-- Sinä olet reipas tyttö, -- mutisi Epra kuin ajatuksensa päätteeksi.\n\n-- Olenko? -- myhäili vieras.\n\n-- Olet -- kun uskaltaisit minun opettajakseni, -- korjasi Epra.\n\n-- Oletko niin kovapäinen?\n\n-- Olen -- ja kankeakinttuinen. Nainen nauroi niin iloisesti, että\nEprankin täytyi nauraa.\n\nSamassa vietiin rehevä nainen tanssimaan, ja Epra oli tyytyväinen, kun\nsai jäädä yksin. Yksinkö? Viulu kitkutti korvan juuressa, ja permanto\ntömisi ja tomusi pahemmin kuin kaurariihellä. Mitä hän täällä tekee?\nNo, voihan katsella, kun Elsa lähtee sulhasineen.\n\nEpra nousi seisomaan, tähyilläkseen Elsaa, mutta juuri silloin\nkiepsahtikin Elsa hänen eteensä.\n\n-- Nyt minä lähden, jos samaan matkaan haluat?\n\nKaikki nämä hämmentävät tapahtumat olivat niin mukeltautuneet toistensa\nniskaan, ettei Epra osannut sanoa mitään. Hän vain lähti Elsan jäljestä\ntanssipirtistä.\n\nEnsi-hetkessä oli pihamaalla säkkipimeä, mutta vähin erin tottui silmä,\nja heikosta kuun kajastuksestakin oli pieni apu.\n\n-- Eikös se lähtenytkään saattamaan --? -- kysyi Epra kujalle ehdittyä.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Se, joka Elsaa viimeksi tanssitti?\n\n-- Mitäpä hän olisi! En tuntenutkaan miestä.\n\nTämä vastaus aiheutti Epralle pitkiä tuumailuja. Elsa jutteli yhtä\nja toista silloin tällöin mutta Epra ei niihin juttuihin ehtinyt\nmukaan. Hän päätyi vihdoin siihen, että tuo vieras nainen oli jotenkin\nerehtynyt henkilöistä.\n\n-- Kukahan se mahtoi olla? -- pulpahti äkkiä Epran pohdinnan keskestä\nkuin äänekäs ajatus.\n\n-- Konepajalta, arvattavasti --\n\n-- Ee-eei!\n\n-- Seppä sitten -- käsistä päätellen. Epraa kovin nauratti.\n\n-- Mitä sinä naurat?\n\n-- Minä tarkoitin sitä, joka minun kanssani jutteli -- sen jälkeen kuin\nsinä menit tanssimaan.\n\n-- Pitipä sun tuntea Töpö-Vihtori! -- nauroi Elsa. -- Sehän on sinun --\n\n-- Niin -- hän! Kai minä Vihtorin --\n\nSiihen loppui arvotteleminen kaikesta muusta, sillä Elsa oli osunut\nleikkipäälle eikä pysynyt kauan samassa asiassa.\n\nEpra taas puolestaan hyökkäsi kiivaasti yhden ainoan ajatuksen\nkimppuun. Joko hän nyt kysyisi Elsalta -- vai jättäisikö huomiseen?\nOlipa oikein vino pulma selvitettäväksi! Pakana sentään, ettei voi\npäättää, mikä olisi viisainta! Tätä Epra mietti, ja Elsa yritti jutella\nomiaan. Äkkiä Elsa pysähtyi ja tarjosi kätensä hyvästiksi. No, joko\njo! Kuinka riivatusti sentään Epraa harmittikaan! Eivät olleet sanat\nvalmistuneet.\n\n-- Kiitoksia seurasta! -- sanoi Elsa.\n\n-- Minä tulen huomenna myllyyn -- kai silloin mahdan tavata! -- sanoi\nEpra hätääntyneenä.\n\n-- En osaa sanoa.\n\n-- Meneekö Elsa vielä takaisin?\n\n-- Johan nyt! Sain vallan tarpeekseni. Kiitoksia vaan!\n\nEpra ei osannut sanoa enää mitään, ja Elsa pujahti veräjästä\npimeävarjoiseen pihaan.\n\nEpra kääntyi kotia kohti ensin mietteissään, mutta sitten vähitellen\nyhä iloisempana. Olihan tämä monimutkainen päivä loppunut hyvinkin\nhauskasti, vaikka ruman näköisiä pilviä oli leijaillut siellä täällä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMaalaisten kuormat olivat jo asettuneet pitkiin riveihin puolipimeän\nkauppatorin laidalle. Omassa rivissään olivat juustot, voit,\nmaidot, kananmunat, leivät, ryynit, pellavat ja muut sellaiset.\nViljakuormat olivat erikseen omassa rivissään, joka katkesi kesken\npuolitien paikoilla. Huono kärrykeli ei houkutellut raskaan tavaran\nkuljettamiseen.\n\nPieni ja kuiva äijän käppyrä oli ohjannut laihankuontuneen\nhevosluuskansa yksinäiseen paikkaan viljarivin alapäähän. Ainoastaan\nkaksi säkkiä oli hänen pienillä laitakärryillään ja tukko heiniä\nhevosen purtavaksi.\n\nUjostellen ja arkaillen katseli pienen töllin äijä monisäkkisiä\nviljakuormia ja isojen talojen lihavia hevosia. Niiden rinnalle ei\nilennyt asettua. Parempi oli täällä syrjässä.\n\nIloisin mielin oli hän lähtenyt kotitanhualta pimeän yön selkään,\nkävellen routaista tien piennarta ja toisella kädellä tukien kolkkavia\nkärryjä. Hellävaroen oli kuljetettava kallista kuormaa. Tynnyri siinä\noli kauniita, raskaita rukiinjyviä. Omaa kylvöä, leikkuuta ja puintia.\nMonta hikihelmeä ja ajatusta mahtui niihin sanoihin -- monta valvottua\nyötä ja monta ahdistuksen hetkeä juhannushallojen aikana. Nyt niistä\noli vain puhdasta iloa -- sanoin kuvaamatonta.\n\nEikä tässä ollut kuin kolmasosa. Kaksi tämän vertaa jäi vielä aittaan.\nNekin olivat yli kotitarpeen. Niin oli muijan kanssa harkittu. Eikä\nniitä myydäkään ennen kuin talvemmalla.\n\nNyt oli täytynyt lähteä kesken kelirikkoa, kun alkoi olla puute jos\njostakin ja kun muijalle piti saada joitakin rohtoja. Oli syytä iloita,\nkun viljasta, omasta viljasta ja työstä saisi näitä kaikkia, jotka\nolivat kalliin rahan panttina.\n\nValtatiellä sivuutti moni isompi kuorma töllin äijän, kun niillä oli\njyvänväkisemmät hevoset. Eivätkä ne kuormistaan muutenkaan niin paljoa\nvälittäneet. Antoivat niiden jyskytellä ja loskutella miten milloinkin.\nIsoista taloista kuljetettiin -- eikä se ollut sama asia. Ajoivat vain\najaakseen kuin kivikuormia! Ei töllin äijä niin!\n\nIsompien töyssähdysten jälkeen täytyi aina koetella, että säkkien suut\nkestivät ja ettei saumaratkeamaa ilmaantunut.\n\nMistähän se johtui, että äijän iloinen mieli masentui sitä mukaa kuin\nkaupunki lähestyi? Oli jo muutaman kerran ajatellut, että eiköhän\nsentään olisi tultu aikaan, vaikka jyvät olisikin jätetty aittaan.\nAlkoi tuntua niin oudolta tuo jyvistä luopuminen.\n\nTorille saavuttua oli oikein Ruskoa hoputettava, oikein lujaäänisesti,\nettä kotona tehty päätös paremmin pysyisi mielessä. Mutta ei ajatus\nsiitä kirkastunut. Yrmeänä pysyi mieli, suu puristui tiukaksi, ja\nkulmakarvat kurttuuntuivat.\n\nHeitettyään Ruskolle heinätukon ja sytytettyään pienen\nkaripalli-nysänsä kiipesi äijä kuormalleen istumaan. Hyvälle tuntui\nlepuuttaa vanhoja jalkoja kokoöisen talsimisen jälkeen.\n\nVasta nyt ehti äijä tarkemmin katsella ympärilleen. Olihan tässä mukava\nistua -- melkein akselin kohdalla, etteivät kranat painaisi Ruskon\nselkää -- ja tehdä huomioitaan.\n\nTuossa vierellähän oli merkillisen isot vankkurit, laajat kuin saunan\nparvi. Mikähän niitäkin veti? No, eipä nyt vielä! Oliko se hevonen\n-- tuo tuollainen mäki? Entä mies tuossa vankkurien laidalla? Onpa\nsillä hartioita ja muutakin ruhoa! Kaikenlaista silmäin lumetta sillä\nkaupungilla on tarjona.\n\nMikähän tuokin rohja on miehiään ja mitä hän niin toljottaa tännepäin?\n\nEpra istui Kulonpalon vankkureilla ja ajatteli jotenkin samanlaisia\nasioita kuin nekin, jotka olivat äijän päässä askarrelleet. Arvokkain\nkuorma koko torilla oli tuon pikkuisen äijän pikkuisilla kärryillä. Hän\noli tuonut kaupaksi osan omaa olemustaan, osan suruaan ja osan iloaan.\nTuollainen viljan myyjä oli toista maata kuin nuo velmuavat suupaltit\ntuolla tallisyöttiläitten isoilla kuormilla. Sieltä sen Vihtorinkin\nääni kaikui kinastelevassa kaupanteossa. Hyvä, että olikin määrätty\nVihtori kaurojen ostajaksi. Epraa se toimi ei yhtään huvittanut.\n\n-- Mistä kaukaa ollaan? -- kysyi Epra töllin äijältä.\n\nKas, kun puhuttelee, ajatteli äijä. Mutta mitä se häntä liikuttaa,\nmistä ollaan. Äijä sylkäisi pitkän syljen, mutta tuli samassa\najatelleeksi, että ehkä se on viljan ostaja, koska sillä on tyhjät\nkärryt.\n\n-- Tuolta vaan, -- yritti äijä, mutta siihen se katkesi.\n\n-- Onko isännällä kauroja?\n\nKas, kun oikein karahteeraa isännäksi! Kyllä ne kaupunkilaiset osaavat.\nMutta mitäpä sille suotta vastata, koska kauroja kyselee.\n\n-- Ei -- rukiita, sanoi äijä sentään lopuksi, päästäkseen rauhaan.\n\nEpra oli mieltynyt tuohon äijään jo ensinäkemältä. Sen sanattomuus\npuhui enemmän kuin lipein lavertelu. Sen hiljainen olemus toi Epralle\nlämpöisiä terveistä kaukaisista metsistä ja risuaitaisilta moisioilta.\n\nKäpristynyt äijä, pienet kärryt, ruissäkit ja kuihtunut hevonen\nkertoivat Epralle selvempiä tarinoita kuin kömpelöt sanat. Hän tunsi\nmitä ne kertoivat. Ne kertoivat kauniita asioita paljoista töistä,\nsuurista suruista ja vaatimattomista iloista. Ne kertoivat elämästä,\nsiitä ainoasta oikoisesta ja rikkaasta elämästä, mikä Eprankin mielessä\npaloi. Hän tunsi olevansa kuin vanha tuttava, kuin sukua tuolle\npikkuiselle äijälle. Ja kuinka paljon suurempi häntä oli tuo pikkuinen\näijä kaikessa pienuudessaan!\n\nEpra ymmärsi senkin, että kauniin viljansa torilla kauppaaminen oli\näijälle karuinta työtä. Aikoinaan oli Epralla siitä ollut aavistus\nomalta kohdaltaan -- vaikka eihän voimakas nuoruus koskaan niin\nvakavasti --\n\n-- Kyllähän sitä ahertelisi -- pahinta on kauppaaminen, -- sanoi Epra\nääneen ajatellen.\n\n-- Niin on, -- sanoi äijä yksitoikkoisesti. Oli kuin hän olisi\nseurannut Epran ajatuksia.\n\n-- Minä ostan rukiinne, -- jatkoi Epra. Äijä katsoi epäillen Epraa.\n\n-- Eihän ole hinnastakaan puhuttu -- etkä ole nähnyt jyviä.\n\n-- Markongin määräävät myyjät ja ostajat tuolla.\n\n-- Niin taitavat tehdä.\n\n-- Eikä teillä sekulia ole.\n\n-- Ei! Mistä arvaat? -- kysäisi äijä vilkastuneemmin.\n\n-- Näen sen -- kaikesta.\n\n-- Näe kuitenkin viljasta! Tule katsomaan! Äijä hyppäsi kärryltään,\nkiskoi säkin pystyyn ja rupesi aukomaan suuta.\n\n-- Näes! Onko kauniimpaa viljaa? Eikä ainoatakaan torajyvää!\n\nEpra punnitsi ja hyväili viljaa kämmenellään.\n\n-- Hyvin on tehty. Siemenestä säkkiin asti.\n\n-- Et taida ollakaan kaupunkilainen? -- kysyi äijä ja katseli tutkien\nEpraa.\n\n-- En. Olen vain täällä renkeilemässä.\n\n-- Onpa se vahinko! Tuollainen mies!\n\n-- Pakenen täältä kevätlumien mukana takaisin korpeeni.\n\n-- Pakene, mies, pakene! -- sanoi äijä ja sitaisi säkin suun kiinni.\n\n-- Tynnyrikö on?\n\n-- Tynnyri täyteen. Kukkura-kappa oli viimeinen.\n\n-- Kauppa on sitten selvä. Pankaapa piippuun harjakaisiksi.\n\n-- Mulla onkin vain presuja ja vähän propeeraria mausteeksi.\n\n-- Tässä on kasakkaa ja vaakunaa sekaisin, -- sanoi Epra ja ojensi\nmassinsa äijälle.\n\n-- Etkö osta enemmän rukiita -- tuolta?\n\n-- En. Siellä toinen renki ostelee kauroja. Minä ostin vain nämä\nhevosjauhojen höysteeksi. Ajan täältä suoraan myllyyn.\n\n-- Tullimyllyynkö?\n\n-- Niin.\n\n-- Sinne minäkin ajan hevoseni. Olen sen myllärin vaimovainajan veli.\n\n-- Vai niin! Elsan eno!\n\n-- Niin -- myllärin Elsan eno.\n\nJuttu vilkastui aikalailla, ja päätökseksi tuli, että äijä lähtisi heti\nilman muuta ja veisi rukiit mukanaan, ettei suotta täällä ruvettaisi\ntoisiin pusseihin kaatelemaan.\n\n-- Otetaan vain selvä hinnasta, niin minä maksan.\n\n-- Älä! Voisin karata, -- myhäili äijä. -- Kysyn tuolta ohimennen -- ja\nkysy sinäkin.\n\n-- Tehdään niin! Noista rukiista maksan korkeimman mukaan.\n\nSamassa tuli Vihtori ja ilmoitti ostaneensa kaurat, joita myyjät\nlähtivät jo kuljettamaan myllylle. Ei tarvinnut torilla säkeistä\nsäkkeihin tyhjennellä.\n\n-- No, sitten lähdemme! Tiedätkö rukiitten hinnasta? Ostin tuosta\ntynnyrin sekoittamista varten. Maksa korkein hinta! Minä heitän säkit\nKulonpalon vedettäviksi. Teidän pieni hevosenne pääsee vähemmällä.\n\nÄijä ihmetteli sitä reippautta, millä säkit heitettiin, rahat\nmaksettiin ja lähtö tehtiin. Helposti hän sentään pysyi perässä, sillä\nKulonpalon arvolle ei sopinut ainoankaan juoksu-askelen ottaminen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nPäästyään mukavasti istumaan ruissäkille vilkaisi Vihtori salavihkaa\nEpraan, mutta Epran ilme oli yhtä totinen kuin tavallisesti. Siitä ei\nlähtenyt mitään tietoja eilisistä asioista eikä apua arveluille. Mutta\nVihtori oli levoton -- hän tahtoi jutella.\n\n-- Kerkisitkö ehtoolliselle? -- kysyi Vihtori.\n\n-- Hyvinkin,\n\n-- Oliko Kaisa tullut takaisin?\n\n-- Näkyihän se siellä häärivän.\n\n-- Mitä sinä mietit niin turkasesti? Tuskin vastailet.\n\n-- Onhan sitä -- yhtä ja toista.\n\n-- Kuules! Älä vaivaa aivokoppaasi! Ratkeavat ne asiat ilmankin. Ja\njuuri ilman miettimistä ne helposti ratkeavatkin. Turha tuumailu vain\nvetää vastahankaa. Jos kosit, niin kosi! Ei se pään pyörittelystä\nparane. Vastaus avaa solmun ilmankin.\n\n-- En minä aina naimista ajattele! -- ärähti Epra. -- Sinun silmissäsi\nvain aina hameet heiluvat.\n\nVihtori nauroi ensin makeasti, mutta muuttui sitten vakavaksi, kun näki\nEpran rypistävän kulmiaan.\n\n-- Panehan tuosta piippuusi ja ole järkevä! En minä sinua sulateille\nohjaile. Sen olen sulle sanonut. Eikä Töpö-Vihtori ole vielä koskaan\nsanaansa syönyt.\n\nEpra katsoi tutkivasti Vihtoria. Ensikerran heräsi hänessä luottamus\ntyökumppaniinsa. Taitaa sittenkin olla oikea miesten mies!\n\n-- Sanoitko Töpö-Vihtori? -- kysyi Epra pehmeä sävy äänessä.\n\n-- Miksi en sanoisi? Niin minua nimitetään. Taloni mukaan. Se oli\nTöppölä. Sen nimen vuoksi kai sen tiputtelinkin maailmanrannalle -- ja\nnäitten koipieni vuoksi. Erotin kaimakset -- kiusallakin.\n\nVihtori naurahti katkerasti.\n\n-- Älä huoli tuosta enää --! -- yritti Epra.\n\n-- No, näetkös! -- huudahti Vihtori iloisesti. -- Jo annat oman neuvoni\ntakaisin. Näet, että se oli oikeata maata.\n\n-- Hulttiomuutta tämä on sittenkin! Ei haittaa pieni ajatuspyörylä.\nTuokin äijä käski pakenemaan täältä, -- puheli Epra alakuloisena.\n\n-- Sitäkö kääntelet sisussasi?\n\n-- Sitä. -- Minä näin, että onni kurkisti hänen silmistään läpi\nsisäisen sieluni. Ei täällä kukaan niin katsele. Ja tässä minä istun\nhänen kultaisen viljansa päällä ja kuljetan hänen surujaan ja ilojaan\nhevosten ruoaksi.\n\nEpra oli puhunut hiljaisesti ja katkonaisesti -- oli puhunut itsekseen\nkuin ennen kotona korven puille ja ojanteen pensaille. Ei hän toiselle\ntarkoitettuna olisi osannutkaan.\n\nEi Epra huomannut, että hän sai Vihtorilta ystävällisen, ymmärtäväisen\nkatseen.\n\n-- Se on kyllä ilkeätä. Mutta sen verran voimme muuttaa maailman menoa,\nettä vaihdamme nämä myllärin kanssa. Hän ottaa mielellään parasta\nviljaa ihmisravinnoksi. Hevosille on huonompi yhtä hyvää.\n\nEpra nyökkäsi, mutta ei sanonut mitään.\n\n-- Kyllä se nyt on päätetty, että sinä lähdet keväällä. Et sovi tänne.\n\n-- En. Tämä on kuin seula. Suotta siihen ajaa vettä. Se vain holistaa\nlävitseen.\n\nEpra jo hymyili ja naureskeli vertaukselleen. Oliskin seula! Mutta, kun\npakana on kuin virran pyörre! Yhä vain kiertää ja kokoo roskaa eikä\npäästä irralleen.\n\n-- Ei! Irralleen ei päästä. Painaa vain pohjaa kohti, -- naureskeli\nVihtori. -- Mutta sinne minä en hevin aio painua, vaikka jäänkin tänne\nkieppumaan. Nyt se on lopullisesti päätetty -- sekin asia.\n\n-- Olemmeko talven yli yhdessä?\n\n-- Emme. Eroan jouluksi.\n\n-- Soo!\n\n-- Niin, näes -- sieluineni, ruumiineni päivineni olen tätä kylää\nvastaan. Mutta sittenkin jään. Jään kiusalla.\n\n-- Älä hassuttele!\n\n-- Minä uskon, että onni on muualla. Melkein tiedänkin, missä se\non. Mutta, näes, sulle sopii tarttua siihen -- ei mulle. Kun kerran\nolen sen luotani ajanut, niin pysyköön! Olen jo ikämies -- enkä\nreistailukykyinen.\n\n-- Mitä meinaat?\n\n-- Aion tulla rikkaaksi, niin että rytisee!\n\n-- Sanotaanhan sitäkin onneksi.\n\n-- Sanokoon -- ketä huvittaa. Sille annan palttua. Toisenlaista on\nonni. Kyllä sinäkin sen tiedät. Jos omasta työstään ja onnensa keskestä\nkasaa jonkin lantin -- on eri asia. Mutta minä tulen rikkaaksi noin\nvain ilman mitään meininkiä, niinkuin on tapana näin kaupunkipaikoissa.\n\nEpraa rupesi naurattamaan, ja Vihtorikin nauroi vedet silmissä.\n\n-- Mistä noin rohkeat tuumat ovat kotoisin? -- kysyi Epra.\n\n-- Näes -- minä menin eilen sinne Alviinalle niinkuin lupasin. Hän oli\nvalmis ja minä olin valmis ja talo oli valmis -- ja minä puhuin selvää\nkieltä -- ja Alviina itki nätisti -- ja sitten vedin asian solmuun --\nja join pullon olutta -- ja ensi pyhänä kuulutetaan.\n\n-- Olisinpa minä noin nopea! -- nauroi Epra.\n\n-- Älä helkkarissa! Sinä ottaisit heti ensimmäisen -- eikä sellainen\npassaa. -- Näes, minä olin Alviinaa jo kaarrellut kautta rantain --\nja taloa ja tonttia. Oh, veikkoseni! Se tontti! Ellei se ole minun\nkuolemani aikoihin sata kertaa kalliimpi, niin mahdan sitten Matti olla.\n\n-- Minä toivotan sulle onnea kaikin puolin.\n\n-- Toivota vaan! -- nauroi Vihtori. -- Mutta en minä sinua häihin\nkutsu. Olen melkein kuin ryöstänyt sinun osasi.\n\nVihtori naureskeli ja laski leikkiä ja kehui rauhoittuneensa, kun sai\npurkaa sydämensä Epralle. Olihan edessä joka tapauksessa suuri elämän\nmuutos, vaikk'ei nyt ihan suoranaista onneakaan kohti.\n\nÄkkiä Vihtori nykäisi Epraa polveen.\n\n-- Näetkö tuon miehen, joka tulee meitä vastaan? -- kysyi Vihtori\nkuiskaten.\n\n-- Näen.\n\n-- Paina mieleesi sen ruho, käynti, naama ja silmät -- jos voit tuon\nlampun kohdalla! Tulet ehkä joskus tekemisiin Pahan-Pransun kanssa.\n\n-- Sekö tuo on?\n\n-- Se! Nyt kurkkailee meitä. Se on karvarin kisälli niinkuin\nViulu-Kustaakin -- mutta mustempaa maata. On käskenyt Kustaan puhua\npuolestaan myllärille.\n\n-- Missä asiassa?\n\n-- Äh! Ole vaiti nyt! Älä ole huomaavinasi.\n\n-- Huomenta, korpimöllit! -- kuului samassa ilkkuileva ääni\nkatuvierusta.\n\n-- Huomenta, huomenta, katurenkku! -- nauroi Vihtori vastaan.\n\n-- Minne tolhoilette?\n\n-- Aina vastatuuleen!\n\n-- Hajujanne pakoon! -- nauroi Pransu.\n\n-- Ei -- vaan irti parkkilöyhkästä! -- tokaisi Vihtori kiperästi.\n\nPransu kulki ohi ja nauroi remakasti.\n\n-- Etkö enää töpöttelekään? Sinä jo sarveilet! -- kuului Pransu vielä\nhuutavan.\n\n-- Siinäpä vasta nälväilijä! -- ihmetteli Epra. -- Mutta kylläpä osasit\nsinäkin.\n\n-- Hm! Maailmanranta on opettanut räysäämään minut niinkuin muutkin.\nMutta ei se mitään mukavaa ollut -- ainakaan näin ennen suurusta.\n\n-- Ainako se on tuommoinen?\n\n-- Pahempikin! On ollut merillä ja oppinut siellä räävittömän\nnyrkiniskun. Tähtää leuan alle kurkun päähän ja tönäsee. Arvaat, että\nmies heilahtaa. Varo sitä, jos joudut tekemisiin! Älä laske lähelle!\n\n-- Mitäpä minä joutuisin --\n\n-- Niin. Paras väistää. Mutta aina ei voi. Sattuu naisjuttuja ja muita\nsemmoisia.\n\n-- Tokkohan?\n\n-- Ehkä ei.\n\nVihtorin viimeinen vastaus oli niin välinpitämättömän vetelä, että\nEpran huomio kiintyi siihen. Sen takana mahtoi olla jotakin!\n\n-- Mitä pitikään Kustaan tehdä? Se jäi kesken --\n\n-- Mennä puhemiehenä myllärille.\n\n-- Elsaako --?\n\n-- Ketäs muuta!\n\n-- Tuoko -- velmu --! Vihtori purskahti nauramaan.\n\n-- Mitä hohotat? Valehteletko?\n\n-- Enkä! -- sai Vihtori sanotuksi. -- Mutta, kun toinen kosija on\ntoiselle aina senkinpäiväinen ryökäle. Eikös se ole hassua? Meidänkin\npitäisi olla toistemme silmissä vähintään vareksenpelättimen näköisiä.\n\n-- Ainakin sinä räkätät kuin harakka -- minun mielestäni, -- sanoi\nEpra harminsekaisesti hymyillen ja käänsi Kulonpalon myllärin portista\naamuhämyiselle pihamaalle.\n\nEpran mieli oli tullut yhtä harmaaksi kuin marraskuun pilveilevä,\nkalsea aamu.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nMyllyn kivet jytisivät ja jymisivät, surisivat ja kolkkuivat.\n\nPäivä oli kulunut ehtoopuoleen, eikä mitään ollut tapahtunut.\n\nViimeinen säkki oli äsken tuuttiin kaadettu, eikä Epra ollut nähnyt\nElsaa.\n\nEpra oli kuljettanut ruisäijän tyhjät säkit pirtille, mutta Elsaa vain\nei ollut näkynyt.\n\nEpra oli odotellut, että Elsa tulisi tuomaan kahvia isälleen, mutta isä\noli mennytkin pirtille.\n\nEpra oli vahtinut pirtin ulko-ovea koko päivän, mutta mitä se hyödytti,\nkun oli aina väliin täytynyt säkkejä käydä tyhjentelemässä ja\nkuljetella niitä alakertaan täysinäisten tilalle.\n\nEpra oli jo kauan yritellyt punoa jotakin tuumaa, joka selvittäisi\ntämän pahan pulman, määräisi menettelyn, mutta hänen päässään jytysi ja\nkolkkui yhtä ja samaa, typerää jankutusta, jota myllykin mölysi.\n\nKurjaa tämä oli! Hyvin kurjaa! Ja janottikin niin turkasesti! Entä\njos --? Juuri niin. Niin juuri.\n\nEpra jo nousi mäkeä pirtille. Salamana oli tullut ajatus -- ja salamana\noli Epra lähtenyt. Olipa se nyt vallan saamaria, ettei tuo jano ollut\ntullut aikaisemmin! Koko päivä on mennyt ihan hukille!\n\nEpra pyyhkeili pahinta jauhontomua naamastaan ja ihmetteli, miten\nkirkas ajatus häneen yht'äkkiä oli iskenyt. Eihän nyt ollut aikaa\npitkiin juttuihin, mutta hän pyytäisi Elsaa huomen-illalla kävelemään\nkanssansa. Niin juuri. Ja sitten voitaisiin vaikka pistäytyä\npanoraamaan. Mikä se sellainen oli, ei Epra tietänyt, mutta olkoon\nvaikka mikä -- olivathan jotkut muutkin siellä käyneet -- miks'eivät\nsitten -- Epra pysähtyi kuin naulattu. Avain oli suulta poissa!\nSoh! Epra kääntyi ympäri eikä ajatellut mitään. Oli ihan suotta\najatella. Mitäs tässä! Kulonpalo aisoihin ja sitten säkkejä kantamaan!\nEri tavoin heiluivat säkit oikein kimpuittain Epran hartioilla.\nMokomatkin! Kauralesut! Epra käsitteli niitä kuin humalapusseja toisten\nmyllymiesten iloksi ja ihmeeksi.\n\nKaikenlaisia merkillisiä voimajuttuja synnytti tämä päivä Eprasta,\nmutta hänelle itselleen se oli tuottanut vain kiusallista pettymystä ja\nniin kirottua ikävyyttä.\n\nKulonpalo lähti rauhallisena käyntiinsä, ja Epra kiipesi kuormalle.\nTämä oli niin kuin ennenkin! Monena monituisena päivänä! Oli jo kauan\nollut!\n\n-- No, ukkeli, no! Lapioi nyt niillä kavioillasi vähän taajempaa! Ole\nnyt olevinasi vähän myrtynyt sinäkin -- minun mielikseni! Noin! Se\nnäyttää joltakin.\n\nKulonpalo harppaili, kärryt kolisivat ja Epraa harmitti.\n\nKukas tuolta tulee kadunkulmasta, sankakoppa käsivarrella? Eikös olekin\nElsa? No, onpas! Hei, Kulonpalo! Tpruu!\n\n-- Päivää, Elsa! -- huusi Epra iloisesti jo kymmenen sylen päästä ja\nhyppäsi kuormaltaan. -- Koko päivän olen myllyttänyt enkä ole tavannut\nsinua. Missä maailman päivinä olet ollut?\n\n-- Olin ensin enon kanssa ostoksilla ja nyt piipahdin omilla asioilla\nennen pimeätä. Olisiko ollut asiaa?\n\n-- No, niin äärettömästi! Asiaa jos mitä!\n\n-- No?\n\n-- Eihän nyt -- Kulonpalokin tuolla talsii omin päin -- mutta\nhuomen-illalla -- tuletko kävelemään -- siinä hämyn jälkeen -- tulen\nodottelemaan tuonne veräjälle --\n\n-- Minne kävelemään?\n\n-- Vaikka ihan minne! Kadulle ja rantaan ja panoraamaan --\n\n-- Kas, kun et ole jöröjukkakaan --!\n\n-- En näin kiireessä -- ja olen ollut mykkä koko päivän -- saanko tulla?\n\n-- Voithan -- vaikka tulla, -- sanoi Elsa ja nauroi.\n\n-- Minä tulen -- tulen -- hyvästi! Epra lähti juoksemaan hevosensa\njälkeen, ja Elsa jatkoi matkaansa, kääntyen pari kertaa katsomaan\ntaakseen, mutta ei sitten enää, kun Epra pääsi kuorman luo.\n\n-- Hei, ukkeli, kuuletkos! Ollaanpas nyt iloisia! Ymmärrätkös?\nVoisimmehan vaikka polkata tämän matkan. Eikö niin? Astu, astu! Tallia\nkohti! Noin! Jopa älyät! Saat jauhojuomaa ja silppua. Mitä? Kaurojako?\nNo, oli menneeksi! Oh! Miten mukava on lojua näillä lämpimillä säkeillä\nja ajatella -- -- sillä oli -- Elsalla oli suu hymyssä koko ajan --\n\nMitähän tuli sanottua? No, samantekevä! Huomen-ehtoolla tavataan!\n\nElsa! -- Se on hyvin nätti nimi.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nAamupäivällä oli satanut lunta ja iltapäiväksi oli kirkastunut. Oli\nhyvin herttainen ilma ehtoolla, eikä ollut pimeäkään. Kuun sakarainen\nsyrjä pani vitilumen vallan loistamaan valoa.\n\nMielissään käveli Epra myllärin veräjän lähettyvillä edestakaisin.\nOli jo aloittanut kävelynsä ennen kuunsirpin ilmaantumista, mutta\nmitä se teki. Käveleehän tässä vaikka miten kauan -- ja onhan sitä\nmiettimistäkin. Pohti on saatava Elsasta! -- Mutta toisaalta --\nantaisikohan vielä jäädä? -- Onhan hätiköiminenkin paha -- hotikoira\nsuunsa polttaa! -- Niin -- ja kaksi asiaahan tässä oikeastaan on --\nvälittääkö ollenkaan minusta -- ja jos välittää, niin haluaako silti\nSilmujärvelle -- hm! Sehän se on paikka.\n\nVihtori sanoi, ettei tule ainoakaan. Voihan niinkin käydä. Pahinta\ntässä on, että ensin pitää niin riivatusti paistattaa itseään ja tehdä\nvälit selviksi ja sitten vasta tulla pääasiaan -- Silmujärveen. Siihen\nsitten voi upota koko höskä. Niin kävi Kaisan jutun. Vaikka -- ei kai\nKaisasta olisi ollutkaan töllin ja korven asujaksi. Ei kai olisikaan.\n\nNo, entäs tämä? Jos oikein pyörittelee asiaa, niin panee epäilemään --\ntämä Elsakin. Vaikka -- karjatöitä hän täälläkin tekee. Ei häntä ojalle\npantaisi sielläkään eikä muuhun sellaiseen. Kun ei vain se Vihtori\npeijakas olisi oikeassa! Huh! Ihan lämmin tässä tulee. Pakanaa, että\ntuo miettiminen on niin raskasta! Ei halkojen hakkuu mitään!\n\nEntä jos sentään vielä vähän aikaa pysyisi ikäänkuin\nsyrjästäkatselijana ja odottelisi kylvön kypsymistä? Olisi ehkä\nviisainta niin päin. Ja Silmujärven hiilustaan voisi puhallella yhä\nedelleen aina välipaloiksi. Ehkä se piankin loimahtaa liekille.\n\nMiten se Vihtori sanoikaan Alviinasta? Olen kierrellyt ja kaarrellut\nsekä emäntää että taloa. Niin se sanoi. Ja sitten iski että jysähti.\nEikä pettynyt, vaikka minäkin siinä asian raossa kekkulehdin kuin\ntorkkuva torakka uunin halkeamassa.\n\nEpraa rupesi naurattamaan. Se on sitten viisas mies, se Vihtori! Ei\nvälitä pienistä. On pantava onkeen.\n\nEi se niin turhaa taida sentään olla tuo ajatuspeli, vaikka se\ntuntuu kuin väkevämpänsä kanssa painiskeleminen. Samoin tunsin ennen\nkasvavana, kun yrittelin aikamiesten vyötäisillä. Mutta hyötyä siitä\non. Se vähän selventelee niitä pääkopan harakanvarpaita. Ja jos --\n\nKas! Tuollahan tulee Elsa!\n\n-- Onpa täällä mahdottoman kaunis ilma! En olisi uskonut, -- puheli\nElsa iloisesti. -- Keskikaupungilleko yritetään?\n\n-- Minne vaan.\n\n-- Mennään sitten oikotietä -- tästä -- \"köyhän portaan\" poikki.\n\n-- Mikä porras se on?\n\n-- Pieni kävelysillan tapainen kapean allikon poikki. Nyt kyllä voi\nmennä, kun on näin valoisa. Pääsemme siitä heti laitureille.\n\n-- Sama minne päästään ja minne mennään. Pääasia että tulit.\n\n-- Meillä oli sitten ilkeätä eilen ehtoolla vähän myöhemmin.\n\n-- No?\n\n-- Minua niin harmittaa, että -- ja navettaakin -- kävi sellaisia\nvieraita.\n\n-- Keitä?\n\n-- Viulu-Kustaa ja Paha-Pransu.\n\n-- Älä nyt!\n\n-- Niin kävivät.\n\n-- Joko ne ryökäleet --?\n\n-- Kustaa kulki puhemiehenä.\n\n-- Tiedän sen.\n\n-- Tiedät!? Mistä?\n\n-- Vihtori oli kuullut.\n\n-- No, kohta sen tietää koko laitakylä! Oh! Kuinka minua suututtaa ja\nhävettää. Kuinka se Kustaakin kehtaa kuljetella tuollaista kosiomiestä.\n\n-- Saa kai hyvän palkan ja ehkä pelkääkin Pransua.\n\n-- Tunnetko sinä Pransun?\n\n-- Eilen tuli vastaamme --\n\n-- Niin. Eno kertoi kuulleensa Pransun hävyttömyydet.\n\n-- Kai kuulikin.\n\n-- Eno sanoi tykkäävänsä sinusta, mutta arveli, että sinun kumppanisi\non samanlainen velmu.\n\n-- Ei se ole, mutta Pransulle on mitattava runsaasti.\n\n-- Karta kuitenkin sitä miestä aina! Kuuluu olevan pukari.\n\n-- Mitäs tyhjästä roinaajasta.\n\n-- Minua hävettää, että sellainen kehtasi --!\n\n-- No, mitä isäsi sanoi?\n\n-- Mitäpä isä uskalsi! Sanoi vain, että meillä tytär määrää askelensa.\n\n-- Entä sinä?\n\n-- Minä menin kamariini ja otin avaimen suulta. Mitä muutakaan olisin\nkeksinyt? Hm! -- Jälkeenpäin isä sitten kyllä oli miestä. Takoi nyrkkiä\nja sanoi, että ei ikinä! -- naurahti Elsa lopuksi.\n\n-- Mitäpä vanha mies muutakaan --?\n\n-- Mitäkö? Olisi kieltänyt! Nyt ne pakanat voivat uskoa, että on\nhyviäkin toiveita. Minua niin harmittaa! Ajattelin jo monta kertaa,\nettä olisitpa sinä nyt meillä!\n\n-- Ajattelitko?\n\n-- Niin tein. Tuossa on \"köyhäinporras\".\n\n-- Leveähän se on. Oikea silta.\n\n-- Ei siitä silti hevosilla ajeta. Siksi kai sanotaankin\nköyhäinportaaksi.\n\n-- Onpa syvä lätäkkö, koska on vielä sula.\n\n-- Eikös mitä! Keskikesänä on melkein kuiva. Mutta siinä on lähteen\nsilmä. Jäätyy vasta pakkasilla.\n\n-- Tämmöinen oja Silmujärvestäkin -- Elsa tarttui Epran käteen samassa,\nkun he astuivat portaalle.\n\n-- Näetkö? -- kuiskasi Elsa.\n\nEpra näki, että joku mies tuli vastaan ja astui juuri vastakkaiseen\nportaan päähän. Epra tunsi miehen.\n\n-- Se on Pransu, -- kuiskasi Elsa.\n\n-- Olkoon, -- sanoi Epra levollisesti. Ei hän ollut tottunut\nhätkähtelemään. Susi tai karhu tai sonni -- samantekevä! Epra tunsi\nniiden tavat. Niin hän tunsi Pransunkin. Ei ollut vaaraa.\n\n-- Pysähdy, mies! -- sanoi Epra. -- Etkö näe, että porras on liian\nkapea -- ja me olemme jo melkein keskellä.\n\n-- Minäkin tulen keskelle! -- sanoi Pransu ja astui edelleen.\n\nEpra pysähtyi ja Elsa hänen sivulleen, vähän taemmaksi.\n\n-- Eikös olekin Elsa! -- huudahti Pransu ja pysähtyi hänkin. -- Sepä\nhyvä! Olen tulossa teille. Jatka sinä, moukka, matkaasi! Tyttö palaa\ntakaisin.\n\n-- Eikä palaa! -- kivahti Elsa. -- Eikä Pahalla ole mitään asiaa meille!\n\n-- Siitä puhumme sitten, kun tuo Rauan Jaakon apina on löntystänyt.\nYmmärrätkö, turvekuono, että aikasi on mennä? Muuten tulen\nheilauttamaan!\n\n-- Minä kehoittaisin sinua perääntymään, mutta jos et halua, niin tule\nsitten.\n\nJos vastassa ei olisi seisonut levollinen korven mies, niin Pransun\nsilmät yksin olisivat lamauttaneet uhittelijan. Niin julmasti ne\nvälähtelivät ja mulkoilivat. Mutta Epraan eivät silmät pystyneet. Hän\noli tottunut korvessa näkemään kaikenlaisia silmiä. Oli myöskin nähnyt,\nmiten pedot siellä hyökkäsivät uhrinsa kimppuun alhaalta päin ja vähän\nsivulta. Niin kai tämäkin. Eihän kurkkuisku muuten käynyt.\n\nEpra ei ollut tappelija. Ei ollut eläissään tapellut.. Mutta hänelle\noli korven luonto kasvattanut hyvän vaiston. Hän tunsi mitä vihamies\naikoi ja tunsi mitä itse tekisi. Hän hymyili. Tässä ei tarvittu\nraskasta ajatuksen pyörän kieputtamista.\n\nVoittamaton Pransu seisoi ja epäröi. Hän kiroili itsekseen\nkuutamovaloa, joka oli hänet puijannut. Hän oli pysähtynyt liian kauas.\nYksi liike ei nyt riittänyt. Eikä heti voinut kyykistyä. Se paljastaisi\nyrityksen ja tuottaisi tuhon. Mitä olisi tehtävä? Ainoa keino olisi\nastua suorana yksi pitkä askel eteenpäin. Tai kaksi nopeata, lyhyttä?\nKummankohan tekisi?\n\nElsa aikoi ensin ruveta pyytelemään ja rauhaa tekemään, mutta häntäkin\nkai ohjasi vaisto ymmärtämään, että tilanne oli liian vakava. Hänen\nsekaantumisensa voisi viedä Epran huomion harhaan. Eikä hän sitä\ntahtonut. Ei mistään hinnasta! Hän oli hiljaa kuin hiiri.\n\n-- Pelkuriko oletkin? -- pilaili Epra. -- Olet kuin ilves. Sekin alkaa\nvapista heti, kun sen vereen iskee epävarmuus. Kyllähän se on aika\npoika karitsan niskassa ja pikku mullikan kurkuissa, mutta nuorta,\nvilliä sonnia pakenee se aina. Pakene sinäkin! En tee sinulle pahaa.\n\nKesken kuumeisinta pelkoaan ihmetteli Elsa \"jöröjukan\" mukavia juttuja.\nEi se mies vaan pelkää -- tai -- eiköhän tuo ymmärtänyt, että häntä\nväijyi suuri vaara. Pitäisiköhän sittenkin mennä väliin tai varoittaa.\nPaha-Pransu on niin hirmuisen väkevä ja kavala.\n\nEnnenkuin Elsa pääsi mihinkään päätökseen, oli Pransu jo valinnut\npitkän askelen. Mutta samassa kuin hän hyökkäsi, kyykistyi Epra ja\nojensi pitkät käsivartensa, joiden mitta ja mahdoton voima olisi\nkauhistuttanut Pransua, jos hän olisi pystynyt kauhistumaan. Mutta\nsellaiseen ei ollut aikaa eikä tilaisuutta.\n\nEpra hairasi Pransua käsivarresta, kiepautti miehen ympäri, tarrasi\ntoisen kourallisen takapuolesta, kohotti miehen korkealle ilmaan ja --\npudotti kerskuvan karvarinkisällin lähteen lätäkköön.\n\n-- Siunatkoon! -- parkaisi Elsa.\n\n-- Älä pelkää! Ei sinne kuole, vaikka kastuu, -- lohdutteli Epra.\n\nJa kyllä Pransu kastuikin. Eihän allikossa ollut vettä pariakaan\nkyynärää, mutta kun mies ihan suulleen sinne läiskähti, niin tietäähän,\nettä kastui.\n\n-- Mene nyt kauniisti kotia ja latki jotakin lämmittävää! -- puheli\nEpra, kun Pransu kömpi rannalle, valuen vettä kuin pesurätti.\n\nPransu kirosi karkeasti ja astui portaalle.\n\n-- Älähän jäädytä itseäsi, hupsu! Mene kotia! -- huusi Epra.\n\n-- Jäätyä saa toinen! -- karjaisi Pransu.\n\n-- Se veti puukon! -- kirkaisi Elsa.\n\nEpra ei sanonut mitään. Tarttui vain viereiseensä sillankaiteeseen,\ntempasi sen poikki, ja hänellä oli lautasäle kourassaan, ennenkuin\nPransu märissä vaatteissaan oli ehtinyt perille.\n\nPransu pysähtyi.\n\n-- Ole nyt järkevä ja lähde takaisin, muuten -- minä voisin suuttua\nsinuun! -- puheli Epra rauhallisesti. -- Näes, tämä on ruma kapine\nminun kourassani.\n\nPransu mietti hetken, mutta kylmä kai viisastutti vihdoin. Sanomatta\nmitään kääntyi hän ympäri ja lähti juoksemaan pois.\n\nEnsikerran elämässään Pransu pakeni tappelutantereelta -- hävinneenä\nmiehenä. Ja häväistynä! Niin perin pohjin nolattuna ja masennettuna!\nJa naisen läsnäollessa! Elsan nähden! Ei ikinä enää kehtaisi silmiään\nnäyttää! Pransu puri hammasta ja juoksi ja hytisi ja itki. Miksi\nolikaan hän niin sokeasti luottanut pettämättömään nyrkkiinsä, että oli\nhyökännyt jättiläisen kimppuun? Lennelläpä nyt miehinen mies ilmassa\nkuin hännästä heitetty kana! Johan katupojatkin tulevat pilkkaamaan ja\nirvistelemään! Pois täältä! Pois maan ääriin! Muuten sisu pirstaantuu\nkuin ruutipanos.\n\nPransu paransi vauhtiaan ja itki ja kirosi.\n\nNiin kauan kuin Pransun juokseva haamu häämötti kuutamon hämärässä,\nkatselivat Epra ja Elsa hänen jälkeensä.\n\nKun se katosi, heitti Epra säleen allikkoon ja naurahti iloisesti.\n\n-- Ei se niin kamalaa ole kuin luulisi! Olen kerran ollut talvisessa\navannossa.\n\n-- Kamalaa oli, kun nostit miehen pääsi yli kuin kissanpoikasen.\nPelkäsin, että heität sen vaikka mihin. Pudotit sentään hiljaa\nallikkoon! Hirmuisen väkevä sinä olet!\n\n-- Joutavia! Eikö lähdetä jo?\n\n-- En tule edemmäksi! Lähden kotia.\n\n-- Ole nyt!\n\n-- En minä tämmöisen jälkeen! Kierrätkö myllyn kautta --?\n\n-- Tottahan saatan sinut --\n\nEpra lähti vastahakoisesti Elsan mukana. Tapahtuma oli häntä tähän asti\nvain huvittanut, mutta sillä näkyi olevan ikävätkin seuraukset. Mokoma\nkekkale -- kun sattuikin tielle! Epraa rupesi harmittamaan.\n\n-- Iljettävä kylä, jossa tällaista sattuu! -- mutisi Epra\ntyytymättömänä.\n\n-- Isä sanoo, että rautatie on tuonut jos jotakin.\n\n-- On kai täällä riivauksen ramua omastakin kohdastaan, -- arveli Epra\nja alkoi hiljalleen kehuskella maaseudun etuja.\n\n-- Millaistahan korvessa on talvella?\n\nTalvi on siellä puhdas ja valkoinen, hiljainen ja tuuditteleva. Satujen\nja mielikuvien kukintaa ovat pitkät puhteet täynnä! Entä luminen metsä,\npaukkuvat pakkasyöt, tähtinen taivaankansi ja revontulten soilut? Mitä\nne ovat? Avaruuden suurta, pyhäistä hartautta! Se hivelee mieltä ja\nsynnyttää kauniita aavistuksia, joita järki ei pysty ymmärtämään eikä\nkieli voi kuvata.\n\nSitten jonakin päivänä laukeaa rauhan lumous. Ilma kirkastuu niin,\nettä valo huikaisee ihmissielun syvimmänkin sopen. Talven selkä on\ntaittunut! Tuuli ryskyttelee ja rytistelee sen hartiat ja lantiot ja\ntukahduttaa sen harmaan hengityksen. Talvi korahtaa, ja aurinko nylkee\nsen valkoisen taljan. Lähteensilmät kiiluvat ja purot lorisevat. Kevät\non tullut!\n\nIhminen verestyy kuin uudeksi. Imee valoa ja hengittää kirkkautta. Näin\nalkavat kynnöt ja kylvöt ja kesä!\n\nMikä on sydänmaan kesä? Sitä ei osaa sanoa. Mikä sana sen osaisi\nkertoa. Se on ihmetys ja hämmästys. Se on lempeä mahtavuus. Se hyppää\nihmisymmärryksen yli. Jos osaat ottaa omakses, olet onnellinen.\n\nMikä on kaupunkirähjässä tämän vertaista?\n\nTällaisia ajatuksia pueskeli Epra sanoiksi, astellen hitaasti, pää\nkumarassa ja katse kaukana Silmukorven saloilla. Ei niitä sanoja\ntarvinnut ajatella eikä etsiä. Ilman aikojaan ne pyörähtelivät kielen\nkärjelle, jos vain sai mielen kytketyksi erämaan yhteyteen. Ja siellä\nEpran aatokset niin kernaasti askartelivat.\n\n-- Ei täällä kai ole sellaista, -- sanoi Elsa hetken hiljaisuuden\njälkeen. -- Uskon, että täällä on ainoastaan vähän sinnepäin.\n\n-- Mutta ei niin kokonaista ja täyttä. Eikä niin totta. Täällä on\nkaikki kuin pientä valheen lipatusta ja puolinaista oleilua. Eikö niin?\nTäällä oleillaan eikä eletä, -- pulppusi Epra.\n\n-- On kai täällä sentään mukavampaa. On keveämpiä ansiotöitä ja seuraa.\nNiin! Täällä on ainakin ihmisviljoilla. En minä ainakaan vaihtaisi.\n\n-- Etkö?\n\n-- Johan nyt!\n\n-- Ja minä kun ajattelin --! -- pujahti Epran kieleltä huomaamatta,\nmutta hän sai kuitenkin kiinni loppusanoista.\n\n-- Mitä ajattelit?\n\nTässä tuli kysymyksille ja vastauksille niin ahdas paikka, että ne\nvähän tönivät toisiaan, ennenkuin siitä päästiin väljemmälle tilalle.\nVihdoin oli kuitenkin kierretty sellaiseen kohtaan, että Epra arveli\nvoivansa odottaa, ja Elsa tunsi olevansa vastauksen velkaa.\n\n-- Jos olet ajatellut minua kohtaan oikein vakavan ystävän ajatuksia,\nniin -- ei minulla ole sitä vastaan. Enkä luule, että isälläkään. Mutta\nsinun on ensin hankittava täällä jokin toimi --\n\n-- Täällä?\n\n-- Niin -- kaupungissa! Mitä herran tähden me korvessa tekisimme?\n\n-- Etkö sitten --?\n\n-- Älä nyt leikkiäkään laske sellaisesta!\n\n-- En! Korpi on minulle aina ollut täyttä totta.\n\n-- Ajattele nyt sentään niitä etuja, joita täällä on joka askelella! Ja\nisä voi auttaa meitä alkuun. Hänellä on rahoja --\n\n-- Älä, hyvä ystävä --!\n\n-- Mitä?\n\n-- Minä menen Silmujärvelle, -- sanoi Epra alakuloisesti.\n\n-- Joka tapauksessa?\n\n-- Niin.\n\nKeskustelu oli loppunut. Sanattomina he pysähtyivät myllärin veräjälle.\n\n-- Hyvästi sitten, -- kuiskasi Elsa ja tarjosi kätensä.\n\n-- Hyvästi, -- Eprakin ojensi kätensä.\n\n-- Ei kestänyt kauan meidän ystävyytemme, -- sanoi Elsa suruisesti.\n\n-- Meidän? Kyllä minun! Sinun katkesi! Hetken viipyi vielä Elsan käsi\nEpran isossa kourassa. Sitten se vetäytyi hitaasti ja epäröiden pois --\nirtaantui kokonaan.\n\nElsa kääntyi ja lähti pää kumarassa astumaan pihaan, jonka varjoihin\nhävisi kokonaan.\n\nEpra seisoi synkkänä tiellä eikä ajatellut mitään. Mitäpä hän olisikaan\najatellut. Mutta kyllä hän tunsi. Kipua hän tunsi. Kipua sydämessään.\n\nMiksi hän tässä seisoi? Ei hän sitä ajatellut. Miksi hän nyt kääntyi\nastelemaan poispäin? Ei hän sitäkään ajatellut.\n\nEpra vain tunsi niin ääretöntä yksinäisyyttä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEpran rauhaisaan elämään oli äkkiä revennyt vihoitteleva ja\nteräväsärmäinen särö. Aina oli mielessä painostavan epämukavuuden\ntunne. Sitä ei päässyt pakoon sinne eikä tänne.\n\nEnsin Epra koetti kartella miettimistä, sillä se tuntui\nvastenmieliseltä -- ehkä vielä enemmän kuin entisinä aikoina. Sitä\nrivakammin hän riuhtoi työssä päivät ja juttusi illat reissumiesten\nkanssa. Mutta näistä ei tullut apua. Musta mieli odotti kuin hiirtä\nväijyvä kissa ja hypähti heti hiljaisen hetken tullen istumaan hänen\npäälaelleen. Epran täytyi lopulta antautua. Oli ruvettava tuumailemaan,\nmitä tässä oikeastaan oli tapahtunut. Eihän ollut tapahtunut sen\nkummempaa kuin Kaisankaan kanssa. Oikeastaan ei niinkään paljoa.\nValmiimpana se Kaisan kudos keskeltä katkesi, eikä se tuottanut edes\nkirpunkaan puremaa. Mikäs tämä nyt sitten oli?\n\nVaikka Epra koetti kynsin hampain pitää näitä tapauksia toistensa\narvoisina, luisui hän kuitenkin lopulta siihen arveluun, että Elsa oli\neri asia ja Kaisa toinen.\n\nPentelekö ne nyt sitten niin erotti toisistaan? Olikohan sittenkin niin\nhullusti, että hän oli vallan toisin kiintynyt tähän Elsaan? Niin taisi\nolla.\n\nKaisa oli kadonnut saman tien hänen ajatuksistaan, mutta eipäs tämä.\nSiellä se vain keikkui ja kieppui minkä ehti ja ennätti. Mikä sen nyt\nsitten saa loppumaan -- sellaisen hyörimisen?\n\nEpra tuumaili ja tuumaili, mutta kun siitä ei lähtenyt apua, päätti hän\nturvautua kaikkitietävään Vihtoriin.\n\nOli muuten vaikeata näihin aikoihin päästä Vihtorin kanssa rauhallisiin\nkeskusteluihin, sillä Vihtoria kuulutettiin parhaillaan ja hän katosi\njoka ilta morsiustaloon.\n\nEräänä iltana sattui sentään, muitten miesten lähdettyä kylälle,\nettä Vihtori jäi tallukoitaan paikkaamaan, ja kumppanukset rupesivat\njutustelemaan entiseen tapaan.\n\n-- Siitä sinun allikko-heitostasi sitten hölytään, -- sanoi Vihtori\nmiesten mentyä. -- Nuokin pojat koko päivän makasiinissa ja taas\nmenivät jatkamaan kylälle. Vaikka olihan siinä kerrakseen.\n\n-- Mitäs tyhjää!\n\n-- Tyhjääkö? -- nauroi Vihtori. -- Kaupungin pahin tappelija!\n\n-- Mistä ovat saaneetkin! En ole sanaakaan hiiskunut. Elsa kai kotonaan\n--\n\n-- Totta kai. Myllyltä on kiertänyt kuin kulovalkea --! Kaikki\nkiittelevät sinua.\n\n-- Hm --\n\n-- Niin juuri -- hm! Älä örise! Hyvä, että meni matkoihinsa sellainen\nmies. Ei kehdannut jäädä, kun joutui pilkan alaiseksi.\n\nEpra ei puhunut mitään. Saamattomana vain kyhnytteli korvallistaan.\nYskähti.\n\nVihtori vilkaisi salavihkaa ja pisteli parsikkaalla tallukan repeämää.\n\n-- Kyllä yskän ymmärrän, vaikka en taudin tapoja tunne.\n\n-- Jokohan?\n\n-- Vähemmästäkin! -- nauroi Vihtori. -- Viikkomäärin tässä ähiset ja\npuhiset ja murjotat ja mökötät.\n\n-- No kun -- on niin pakanan kiperä kohta, -- murahti Epra ja teki\nvähin erin selkoa sotkustaan, minkä osasi.\n\nVihtori kuunteli ja myhäili joskus ja nyökäytti päätään. Se lohdutti\nEpraa. Hän näki, että Vihtori ymmärsi hänet.\n\n-- Piti jo arvatakin, mikä siitä sukesi? -- sanoi Vihtori vihdoin.\n\n-- Mikä sitten?\n\n-- Elsa vetää nyt kissanhäntää Silmujärven kanssa -- ja sinä olet siinä\nhäntänä.\n\n-- Mitä se Silmujärvi --?\n\n-- Häh? Se tappelee sinussa niin riivatusti -- Elsaa vastaan! Jos et\nvoi niitä sovittaa, niin heitä hiiden kattilaan se korpirakkautesi!\n\n-- Ettäkö --?\n\n-- Niin juuri! Nai Elsa!\n\n-- Älähän nyt! -- älähti Epra ja vaikeni pitkäksi aikaa.\n\n-- Sinä et sitä korpiasiaa oikein tajua, -- uskalsi Epra vihdoin\nhiljaisesti huomautella. -- Kas, kun minä antaisin sen korven olla\noloillaan ja -- ja -- tahtoisin --\n\n-- Päästä Elsasta?\n\n-- Niin -- kas, tuota -- vaikka asia onkin rikki, niin se Elsa vain\nsilti häärii minun ajatuksissani. Eikös se ole vinosti sinunkin\nmielestäsi? Tälleen se ei voi jäädä. Siitä olisi päästävä.\n\nVihtori rupesi viheltelemään ja naurusilmin tirkistelemään, niin että\nEpraa ihan tympäisi.\n\n-- Ole nyt tuossa -- huuliharppuinesi!\n\n-- Olenkin -- ja sanon sulle, että jos nainen kerran on iskenyt\nkyntensä miehen aivokoppaan ja imeytynyt hänen veriinsä, niin ei mies\nsiitä kierroksesta pääse muuten kuin toisen naisen avuin.\n\n-- Toisen -- miten?\n\n-- Pikiinny johonkin toiseen!\n\n-- Mutta -- -- kun en halua kurkkaillakaan ketään toista.\n\nVihtori rähähti nauramaan.\n\n-- Naura vaan! Mutta se on totta.\n\n-- Sitten sinun on mentävä naimisiin.\n\n-- Ei lähde Silmukorpeen!\n\n-- Sitten on sinun jäätävä kaupunkiin. Muuta keinoa ei ole.\n\nEpra ei sanonut enää mitään. Hän tunsi itsensä vallan masennetuksi.\n\nTästähän se vasta oikein alkoi se ajatusten kieputteleminen. Heti\nensi-isku oli tehdä tökeröksi. Oli hädän tuntua tässä uudessa tien\nmutkassa. Se tarrautui jo kurkkuun. Oikeinko tässä on mies mennäkseen?\n\nVihtori heitti tallukan sängyn alle ja valmistautui lähtemään\nkaupungille.\n\n-- Minä pakenen, -- mutisi Epra.\n\n-- Niin kai kärpänenkin yrittää -- mutta kiertää sentään kynttilän\nliekkiä.\n\n-- Hätäkö sinun on puhua kärpäsistä ja talikynttilöistä! -- suutahti\nEpra.\n\n-- Ei mikään -- kun olen jo siipeni kärventänyt. -- Lähde minua\nsaattamaan! Se tekee sinulle hyvää.\n\n-- Odotas! Muutan vähän nursuja.\n\nEpra lähti kuin vihapäissä ja saatteli Vihtoria siihen kadun kulmaan,\njosta näkyi mylly. Nyt ei sitä onneksi näkynyt, kun oli pimeä.\n\nAjatuksissaan lähti Epra kuitenkin astumaan myllylle päin. Saman\nkai tekee, minnepäin kulkee. Katu kuin katu! Ei ole toinen parempi\ntoistaan. Yhtä ilottomia ja elottomia ovat kaikki.\n\nJa tällaista kolinkolia se Elsakin pitää jonkin arvoisena! Sellainen\ntyttö!\n\nEpra astui ja tuumi. Kierteli vanhoja ympyröitä ja kierteli uutta.\nElsaa oli mukava ajatella ja naimista, mutta sitten nousi Silmukorpi --\nja --! Sekö pitäisi jättää? Jääköön! Menen suoraan myllärille.\n\nEpra astui moniaan pitkän harppauksen, mutta pysähtyi sitten? Jokin\nasia soimasi kovin hänen tuntoaan. Epra kääntyi kotia päin -- mutta\ntaas oli jokin soimaamassa. Vai niin! Elsa ja Silmujärvi vetävät\nkissanhäntää! Ja minä olen häntä, jota vedetään sinne tänne! Vetäkööt!\n\nMutta sehän olisi kurjaa! Eprassa oli herännyt uusi ajatus. Hänestähän\ntässä oli kysymys. Miksi antautua noin retuuteltavaksi? Hänen on asia.\nHänen tässä on hallittava.\n\nEpra tunsi ensikerran eläissään jotakin taisteluvaatimuksen tapaista\ntunnetta. Nähtävästi oli vakavasti ryhdyttävä otteluun. Oli taisteltava\nvoitto itselle ja sille puolelle, joka oli hänen sydäntään lähinnä.\n\nMikä puoli se oli? Otetaanpa pohti! Siinä ehkä piilee sitten\nvoittamisen salaisuus. Ei mennä mihinkään! Ei tehdä tyhmyyksiä! Kotia\nvaan!\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nLähipäivinä oli Epra vallan tuuliajolla. Jos hän päivällä päätti\nlähteä myllylle, niin illan tullen hän sen peruutti -- ja jos hän\npäätti viettää ehtoonsa reissupirtissä, niin hän pian löysikin itsensä\ntoikkaroimassa myllyä kohti. Perille asti ei sentään mennyt. Aina\npalasi puolitiestä.\n\nEri voimat työntelivät Epraa näin edestakaisin. Hän tunsi olevansa kuin\nsyöstävä kutojan käsissä. Milloin heitti oikea, milloin vasen käsi.\n\nJoskus välähti kuin irvistelyn vuoksi hänen aatoksiinsa muuan nainen,\njoka seisoi kädet lanteilla ja huojui hiljaisesti sinne tänne. Sillä\noli jakaus toisen silmän kohdalla. Kukahan se mahtoi olla? Veikeä kai\nolisi ollut, jos Elsaa ei olisi --! Olisi ehkä muitakin -- mutta Elsa\npyyhkii kaikki tieltä -- lakaisee nurkkaan kuin varsiluuta -- niin\nsenkin sepän tyttären. Ei pysty sekään seisomaan paikallaan. Joskus\nkiepahtaa aatosten kynnykselle, mutta silloin astuu Elsa keskilattialle\n-- ja sepän tytär lupsahtaa -- ties minne.\n\nSe on sentään vääryys sepän tytärtä kohtaan! Sillä on rehevä olemus --\ntanakampi kuin Elsalla -- vaikka ei yhtä näppärä -- ja paksu, ruskea\npalmikko sillä on -- kirkkaat silmät ja punaiset posket. Suotta sitä\non aina kynnykseltä kytätä, jos nyt jokunen sana tuli vaihdettua\nsepän pihamaalla, kun olin hevosia kengittämässä ja hän askareissaan\nhääräili. Karjahommia näkyi olevan -- ja sulavasti kävi kaikki --\nliukkaasti liikkui.\n\nKohta kai pajalle on mentävä uudelleen. Nyt vielä käy, mutta annas kun\ntulee suojaisempi. On pidettävä säätä silmällä. On ehdittävä ennen\n\"Liisan liukkaita ja Kaisan kaljamia\". Hm.\n\nKaisa on sentään aina ystävällinen. Ei ole niinä miehinäkään entisistä.\nSe on oikein. Kaisa on mukava tyttö.\n\nMinkälainen sitten mahtaa olla täti? On kai niihin Vihtorin häihin\nmentävä ensi pyhänä, kun alituiseen muistuttaa. Sanoi kyllä\nensikuumalta, ettei kutsu, mutta on jo nauranut sille jutulle\nuseastikin. Mitä Vihtori sellaisista -- pienistä! Se on halkinainen\nmies! Toivon sille kaikkea hyvää -- vaikka jättääkin minut kuin\norpopirun kuusen oksalle. Keikun sitten täällä kuin vaivasen onni tikun\nnenässä. Yksin saan olla päivät ja illat -- ja yksin käydä pajat ja\nmyllyt.\n\nEntä jos kävisi pajalla ennen kuin ehkä häissä tapaa Elsan. Jos\nnyt välttämättä pitää olla toinen nainen, jonka liepeistä on suoja\netsittävä, niin eikö voisi yrittää tuosta sepän tyttärestä --?\n\nTällaiset aatospyörylät pyrkivät myötäänsä kiertelemään Epran päässä.\nIhmekö, jos iltasilla, mutta ajossakin, varsinkin kuormalla istuessa\n--! Niinkuin nytkin -- hääpäivän edellisenä torstaina -- jolloin\noli hyvin leutoa -- sadellutkin oli yön tietämään. Kuopat olivat jo\nsohjolla, ja köyryissä oli vähin kiiltopintaa. Eikös? Tuossahan jo\nKulonpalon etujalka luiskahti!\n\n-- Sooh! No, se siitä tuli! Sulla on kuluneet saappaat, lortti hyvä!\nSuutariin vaan! Suutariin! -- puheli Epra ja oli mielissään, kun\n\"Liisan liukas\" näin parahiksi sattui.\n\n-- Järjestäkää ajot huomiseksi! Kulonpalon täytyy sepälle, -- sanoi\nEpra makasiinipuukhollarille kotia päästyään.\n\n-- Oletko tilannut sepän?\n\n-- En -- mutta joutaahan vaikka odottelemaan. Eipä näytä kiireitä\nolevan.\n\n-- Eipä niin --\n\n-- Ja oli mitä oli! Ei lorjin passaa konttailla!\n\nNiin oli se asia päätetty ja Epra oli rauhallisempi kuin monen moniin\npäiviin.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nJo aamuhämyssä oli Epra saapunut pajalle eikä ollut tietääkseenkään,\nvaikka siellä oli useita odottelijoita. Sanoipa seppä vielä, että\npormestarinkin hevoset saavat kenkänsä ennen Kulonpaloa. Eivät olleet\nperillä, mutta oli tilattu. Epra ei välittänyt siitäkään. Saakoot!\n\nEpra asettui istumaan eräälle raudoitettavaksi tuodulle reelle, joka\noli sopivasti lähellä navetan ovea. Siihen lähettyville hän oli\nriisunut Kulonpalonkin syömään heiniä omilta vankkureiltaan.\n\nTästä kai sitä kuljetaan karja-askareilla, jahka päivä vähän enemmän\nalkaa kuulottaa!\n\nEikä Epra pettynytkään. Prännissä näkyi olevan tuli padan alla.\nSiellähän sakkapata jo oli kiehumassa. Askartelija oli ollut\nliikkeessä. Kylläpä kohta palaa jäljilleen!\n\nEpra aikoi sytytellä piippuaan, mutta huomasi, että tikut olivat\nunohtuneet. Eikös penteleet! Pitääkö tästä nyt pajaan --? Jopa jo!\nOnhan prännissäkin tulta!\n\nOlihan siellä tulta, ja sen ääressä oli mukava istuskella. Oli parempi\nkuin ulkona ja parempi kuin pajassa, joka oli puolillaan miehiä -- ja\naina yksi hevonenkin vuorossaan. Tiellähän siellä olisi! Kovin monet\nsyyt puolustelivat Epran oleilua kotahuoneessa.\n\nNiin -- Epralle itselleen, mutta -- Nyt tulee! Entä, jos onkin joku\ntoinen! Epralta putosi hiili hyppysistä.\n\n-- Kas! Täällä on vieraita! -- sanoi helakka ääni ovensuusta.\n\n-- Hyvää huomenta, -- myhäili Epra, kun onneksi oli se oikea tulija.\n\n-- Huomenta vaan!\n\n-- Tulin ottamaan tulta piippuuni -- ja kun täällä oli mukavampi kuin\nulkona, niin istahdin.\n\n-- Istu vaan! Hevosesi tunsin heti ja arvasin, että sinäkin olet\nliikkeellä.\n\n-- Enkä äkkiä lähdekään. Saan odottaa ehkä puolille päiville. -- Olenko\ntiellä?\n\n-- Vieläkös! Mahdun minä tästä saaviin kipottelemaan.\n\n-- Minä sitten kannan saavin. Ei tarvita apua.\n\nTähän asti oli juttu käynyt vaivattomasti, Epra oikein ihmetteli\nitseään. Hän oli vissistikin edistynyt. Olipa sitten jotakin hyötyä\ntästäkin -- talikynttilä-kylästä!\n\nEpra lorusi samaa vauhtia, ja hyvin se näkyi luistavan. Jo ennen padan\ntyhjentymistä sai Epra tietää, että tytön nimi oli Alma. Ja ennenkuin\nsakka oli vähän jäähdytetty, tiesi Epra, että Alman vanhempi sisar\nLeena oli naimisissa Yrjön kanssa. Oli isällä kisällinä. Asuivat\nyhdessä ja heillä oli nelivuotias poika, pikku-Yrjö. Kaksi lekaria\nmyöskin oli, mutta ei piikaa.\n\nAlma puolestaan sai kuulla Epran tarinan, joka oli hyvin lyhyt, kun\nsiitä karsittiin Kaisat ja Elsat ja muut sellaiset koristukset.\n\n-- Miten oikein tapahtui se Pahan-Pransun juttu? -- kysäisi Alma äkkiä.\n\nEpra vähän nolostui ja yskähteli, mutta olihan se muutamin sanoin\nkerrottava.\n\n-- Eikös se riiastellut Elsaa?\n\n-- Oli kai sillä puhemies.\n\n-- No niin! Se oli mustankipeä. Kuka käski kävelylle toisen oman kanssa!\n\n-- Mitäpä mikään oikea tyttö Pransusta, -- mutisi Epra.\n\n-- No, eipä niinkään.\n\nAlma läikytteli vähän kylmää vettä sakkaan ja työnsi sitten voimakkaan\nkätensä kyynärpäätä myöten saaviin.\n\nOikeata maata on, ajatteli Epra, kun katseli Alman sekoittelemista.\nTyönsä tekee niinkuin pitää.\n\n-- Nyt sitten korento! -- sanoi Alma ja kääntyi etsimään.\n\n-- Niin -- ja mun mitä tässä tarvitaan! -- nauroi Epra.\n\n-- Emme viitsi korvista -- läikkyy!\n\n-- Eikä läiky! Avaa ovi vaan!\n\nEpra tarttui saavin korviin -- ja eikös se Alman ihmeeksi kohonnutkin\nkuin kaljatuoppi!\n\n-- No, jo totisesti -- --\n\nEpra kantoi saavin viereiseen navettaan ja laski sen varovasti oven\nsisäpuolelle, kuivikkeille.\n\nAlma riemuitsi ja ihmetteli, ja Eprallakin oli lystiä. Mukavastihan se\nhyörinä kävi tuollaisen tytön kanssa. Kotaankin vielä palattiin, kun\nAlma meni jälkiään siivoamaan.\n\n-- Eikös tuo vesisaavikin ole taas täytettävä? Eihän siellä ole kuin\ntippa pohjalla? -- kysyi Epra.\n\n-- Onhan se.\n\n-- No, täytetään!\n\nEpra kantoi kaivolta veden ja kantoi samalla hevoselleenkin. Sillä\naikaa piipahti Alma sisään.\n\nEpra vei ämpärin kotaan ja istui entiselle paikalleen tummuvan\nhiilustan ääreen. Hm! Sen pituinen se!\n\nKyllähän tyttö tytöstä käy, ajatteli Epra, kun kaivoi tuhasta\nhiilen kipinää piipulleen. Ei vissisti Elsaa häpeä missään pelissä!\nJa katsekin on sillä pakanan hauska -- joskus oikein lystikkään\nveitikkamainen.\n\nAi! Mutta enpäs minä toljake vaan hoksannut kysyä mitään niistä häistä!\nKuinka se niin äkisti livahtikin siitä? Jokohan tuo meni sen siliän\ntien? No, menköön! Voihan mulle tulla kaljan jano -- tai miks'en voisi\npyytää kahviakin keittämään? Voi kai maksua vastaan senkin tehdä. Mutta\nei nyt heti! Antaa ajan kulua. Odotellaan vähän. Ehkä tässä kylmäkin\nyllättää ja antaa asiata. Voihan tällä leveällä pankolla vaikka\nsääriään oikoa. Eihän tässä nyt enää omin luvin oleilla, kun kerran on\nnähty ja yhdessä askarreltu.\n\nEpra oikaisi itsensä penkille ja laski päänsä tukevan kätensä varaan.\nTässähän on aika mukava, eikä ole huolta Kulonpalostakaan. Sillä on\nruokaa ja loimi selässä.\n\nKauan ei Epra ollut loikonut, ennenkuin Alma tuli takaisin.\n\n-- Mitä täällä kylmässä oleksit? Tule väenpirttiin! -- huudahti Alma\novelta.\n\n-- Onko teillä semmoinenkin? -- kysyi Epra ihmeissään ja nousi pankolta.\n\n-- Tottahan toki! Missäs sepät asuisivat?\n\n-- Kas, kun en tuota hoksannut! Tulenhan minä. Epra lähti nopeasti\nAlman seuraan ja ihmetteli, että Alma oli tullut hakemaan. Olipa vielä\nmuuttanut pukuakin, ja ihka uudet kengät oli jalassa. Kas vaan, miten\nastui reippaasti ja tukevasti -- ja nousi nopeasti portaita!\n\nHarvoin kai paremman tytön perässä sattuu astuskelemaan.\n\nPortaan juurella Epra vilkaisi vielä Kulonpaloa. Lortti oli hyvä poju,\nkun meinasi langeta. Sehän se tänne toi.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nEnnenkuin hämy oli oikein päiväksikään vaihtunut, oli Epra jo vallan\nkotiutuneena sepän pirtissä. Sen oli ensi-otteella saanut aikaan pieni\nYrjö-poikanen, joka heti oli vallannut Epran leikkitoverikseen. Harvoin\nsellaista onnea sattui Yrjölle. Yksin vain sai jutella ja touhuta\nsavikukkonsa, porukottinsa ja karjansa kanssa.\n\nÄiti ompeli pumpulikankaista kaiket päivät yhtä ja toista\n\"alhaisemmalle\" kansalle, ja täti askarteli omiaan. He olivat hyvin\nikäviä! Mutta tuolla isolla miehellä ei näkynyt olevan mitään\ntekemistä. Yrjö istutti Epran lattialle ja teki vilkkaasti selkoa\njokaisen kapineen tärkeistä ominaisuuksista.\n\nPaljon niillä niitä olikin, mutta Epran oli kaikki opittava. Yksi\nkärryn pyörä ei kiertänyt, yksi hevonen seisoi vain sängyn jalan\nnojassa, yksi lehmä makasi aina, eikä ketulla ollut häntää. Kanat\nolivat aina nokka maassa, ja kukko kierähti heti pyllylleen, kun siitä\nkätensä hellitti. Sellaisia ne ominaisuudet olivat! Mutta sitä enemmän\nniistä oli touhua ja huolta, kun niitä laitumille hoivattiin.\n\n-- Kanat jäävät aina kotia, kun ammut menevät! Eikös niin? -- kysyi\nYrjö taas kerran, kun piha oli tyhjennetty.\n\n-- Mutta miten niitten käy? Katsellaanpa! Kas, tuossa on vilja-aitta!\nSen permannon alla on kanoilla lystiä.\n\n-- Mitä lystiä?\n\n-- Sieltä löytyy silloin tällöin pieni jyvä, joka on tipahtanut\npermannon raosta.\n\n-- Ajetaanko ne sinne?\n\n-- Nyt siellä ei ole jyviä. Kaikki on noukittu. Mutta siellä on hyvä\npiilo, jos haukka yllättäisi.\n\n-- Onko se peto?\n\n-- On. Se on kanavaras, joka lentää. Sitä varten on kukko, että se\nvaroittaisi haukasta. Kukko istuu aidalla -- tuossa -- ja täällä\nlentelee haukka.\n\nEpran käsi leijaili korkealla ilmassa.\n\n-- Mitä kanat nyt tekevät?\n\n-- Ne ovat pellolla ja etsivät pieniä toukkia ja juttelevat: kraa,\nkraa, kraa, kraa!\n\n-- Ne eivät huomaa, kun niillä on pää maassa! -- sanoi Yrjö\njännittyneenä.\n\n-- Ei! Ne eivät huomaa! Mutta kukko, joka vartioi aidalla, huomaa\nhaukan ja huutaa suureen ääneen: haukka tul-lee-ee! Mutta mitäs kanat!\nNe ovat niin olevinaan eivätkä välitä ukkelin jutuista. Kanat ovat aina\nsemmoisia. Ne vain lörpöttelevät omia asioitaan: kraa, kraa, kraa, kraa!\n\nTällöin äiti ja täti purskahtivat nauramaan ja pudottivat Yrjön\nkeskeltä jännitystä. Oli lepyteltävä Yrjöä, ennenkuin saatiin rauha\nmaahan.\n\n-- No! -- käski Yrjö nyrpeänä.\n\n-- Niin, -- jatkoi Epra. -- Vaikka kukko oli varoittanut, niin kanat\nvain omaansa sopersivat: kraa, kraa! -- Silloin kukko näki, että\nhaukka leijaili jo matalammalla. Kukko venytti kurkkunsa ja huusi\nsuureen ääneen minkä jaksoi: haukka tul-lee-ee-ee! -- Mutta kanat eivät\nvälittäneet. Oli niin lystiä olla välittämättä. Rupattelivat vain\nkilvan: kraa, kraa, kraa, kraa! Kukko-ukkelin ei auttanut muu kuin\njättää kanat omalle onnelleen ja pelastaa oma nahkansa. Kukko pakeni\naitan alle -- noin -- ja oli kovin suuttunut. Silloin tuli haukka ja\nvarasti yhden kanan -- noin! Toiset pelästyivät kauheasti ja pakenivat\naitan alle ja parkuivat: iit-kot, kot, kot! iit-kot, kot, kot! --\nKukko oli vihainen ja torui: enkö jo sanonut -- mut, mut, mut! Enkö jo\nsanonut -- mut, mut, mut!\n\nYrjö oli vallan haltioissaan tästä jännittävästä tapahtumasta, ja\nnaiset katselivat Epraa ystävällisin silmäyksin. Heidän mielestään Epra\noli kohonnut tavallisen kaupunkilaisrengin yläpuolelle. Eprassa oli\njotakin outoa, joka samalla tuntui niin hyväilevän tutunomaiselta. Sen\nhe tunsivat, vaikka eivät sitä yrittäneet sen syvemmin pohtia. Pääasia\noli, että Epra oli heidän mielestään toista maata kuin heidän arkinen\nympäristönsä.\n\n-- Jahka sulla on kerran poika, niin arvaan, että se saa kuulla paljon\ntarinoita, -- sanoi Leena ja rupesi kokoilemaan ompeleitaan.\n\nAlma ei sanonut mitään, mutta vilkaisi silloin tällöin Epraan ja\nasetteli kahvipannua tulelle.\n\nYrjö katseli uteliaana Epran suljettua kouraa. Olikohan %e haukan viemä\nkana kokonaan hukkunut?\n\n-- Nyt on näin vähän, -- sanoi Yrjö, jonka mielestä tuo yksi oli tehnyt\nhirmuisen loven kanaparveen.\n\n-- Luetaanpa! -- sanoi Epra ja pani kourassaan olevan kanan toisten\njoukkoon.\n\n-- Kymmenen! -- huusi Yrjö ihastuneena.\n\n-- Yrjö ei osaa pitemmälle kuin kymmeneen, -- selitti äiti.\n\n-- Koetetaanpa, -- sanoi Epra ja valmistautui noukkimaan kanoja.\n\n-- Yksi! -- tokaisi Yrjö.\n\n-- Odotahan vähän! Kuuntelehan sanoja! Nippis, nappis, naula, tuoli,\nsatula, selkä, saapas, jalka, jollet usko, tule kattoon, tästäs löydät\nviistoista! Noin! Kukko on viidestoista.\n\nTämä oli Yrjölle lysti paikka! Piti lukea yhä uudelleen ja uudelleen.\nLopulta jätettiin kanat ja luettiin sormin, kaksin äänin ja suuressa\nhartaudessa.\n\nNaisia jo rupesi naurattamaan, kun ei lukemisesta tullut loppua\nollenkaan.\n\n-- Äiti lähtee nyt sitten yksin viemään näitä vaatteita, koska Yrjö\nvain lukee, -- sanoi Leena.\n\nYrjö pysähtyi miettimään. Katsoi äitiä ja katsoi Epraa. Sovittelun\njälkeen päästiin lopulta siihen, että Yrjö lähtee, jos Epra jää\nodottamaan palaamista.\n\n-- Kyllä vieras setä odottaa, -- selitti äiti. -- Emme viivy puoltakaan\ntuntia.\n\n-- Lupaatkos? -- tutki Yrjö.\n\n-- Kyllä odotan, -- vakuutti Epra ja nousi permannolta.\n\nYrjö katseli ihmeissään, miten korkealle Epran pää kohosi.\n\n-- Nosta ilmaan! -- komensi Yrjö.\n\nEpra otti poikaa kainaloista ja kohotti hänet niin korkealle, että Yrjö\nylettyi hipaista kattoa. Se vasta oli riemua! Uudestaan! Ja vielä!\n\n-- Tule nyt, mies, ottamaan takki yllesi tai saat jäädä! -- yritti äiti\nvakavissaan, vaikka silmät hymysivät.\n\nMeluten ja nippis-nappista lukien pääsivät vihdoin lähtemään.\n\n-- Kahvi on valmista siksi, kun palaatte, -- nauroi Alma. -- Tuo\npaakarin pullaa tullessasi!\n\nEpra harppasi Leenan perästä porstuaan.\n\n-- Jos mullekin annatte kahvitipan, niin on oikeuteni panna pullat, --\nsanoi Epra ja työnsi markan Leenan kouraan.\n\nLeena esteli, mutta Epra pakeni pirttiin ja veti oven kiinni. Istui\nsitten akkunapieleen ja rupesi täyttelemään piippuaan.\n\nHiljaisuus oli äkkiä yllättänyt pirtin. Ei kuulunut muuta kuin\nseinäkellon naksutus ja kaukaista kilkatusta pajalta.\n\nMitähän sitä nyt sanoisi, tuumi Epra, mutta tuumimiseen jäi sanominen.\n\n-- Onko se hyvin yksinäinen paikka -- se sinun syntymäkotisi? -- kysyi\nAlma vihdoin ja istahti piisin viereen.\n\n-- Onhan se!\n\n-- Arvasin. Sain sellaisen kuvan. Isoilla kylillä ei tarinoita synny.\n\n-- Pidätkö tarinoista?\n\n-- Kukapa ei pitäisi!\n\n-- Kaikki eivät välitä.\n\n-- Ehk'eivät kaupunkilaiset. Mutta minäkin olin jo kymmenennellä,\nennenkuin tänne muutettiin. Isä jätti torppansa ja pajansa maalle, kun\näiti kuoli.\n\n-- Oliko se korvessa?\n\n-- Ei. Ison kylän lähellä. Mutta sentään maalla.\n\n-- Onko ollut koskaan ikävä takaisin?\n\n-- Joskus -- vähän -- ensi aikoina. Mutta ei sitten enää. Olen käynyt\nsiellä parina kesänä.\n\n-- Eikö miellyttänyt?\n\n-- Ky-yllä! Mutta maalaisihmiset ovat niin mukavia. Ei niitä ymmärrä.\nNe elävät vain omaa elämäänsä. Se on kai vallan toisenlaista kuin\ntäällä.\n\n-- On se!\n\n-- Sinäkin -- toisinaan heittelet miehiä järveen ja toisinaan leikit\nlasten kanssa kuin parhain äiti. Kuka sellaista ymmärtää? -- hymyili\nAlma.\n\n-- Täytyy joskus tapella susien ja karhujen kanssa. Se on kai niin,\nettä -- kuinka kulloinkin.\n\n-- Kerrotaan, että et edes ollut suuttunutkaan Pransulle. Heitit vain\nja käskit lämmittelemään.\n\n-- Suotta suuttua! Eihän pedoillekaan --! Ne tekevät luontonsa mukaan.\n\n-- Olisipa kumma, ellei häijylle suuttuisi! Taitaa puuttua kirpeys\nmetsämaan väeltä.\n\n-- Minkälainen?\n\n-- Sisun purkaus -- tarkoitan. Erämaa tekee kai terän, mutta jättää sen\nterästämättä.\n\nAlma naurahti hauskasti omalle jutulleen.\n\n-- Se nyt on sellaista pajapuhetta. Miehiltä opittua, -- jatkoi Alma\nnaureskellen ja nousi hoitelemaan keittoaan.\n\n-- Se on oikeata puhetta, se. Sellaista ymmärrän paremmin kuin papin\nsaarnaa. -- Kas tuossa seinällä tuota käsisahan terää! Käännäpäs se\nvauloksi! Se taipuu kyllä, jos on ylivoimainen pakko, mutta kun pakko\nhellittää, niin terä suoristuu ennalleen. Sellaista on korpiväkikin.\n\n-- Pakkoja sillä on paljon -- jos joitakin. Mutta ne eivät kestä --\neivät jaksa painaa sahan lehteä iankaiken. Ja heti kun paino hellää,\nnousee eräs mies -- sahan terä suoristuu.\n\n-- Ainako?\n\n-- Melkein aina -- henkihieveriin asti.\n\n-- Vai kaikki --! -- Elääkö isäsi?\n\n-- Ei.\n\n-- Kestikö hän loppuun asti?\n\n-- Kesti. Karhun raatelemanakin jäi voittajaksi -- ja kysyi\nviimeisikseen: Kuoliko se? Sitten vasta heitti henkensä.\n\nAlma oli kauan vaiti ja kohenteli tulta.\n\n-- Täällä ei olla niin sitkeitä. Täällä uupuvat nuoret ihmiset jos\njonnekin -- katuojiin, lasaretteihin ja muualle. Kesken aikojaan. Kun\nensimmäinen kova kohtalo istahtaa harteille, niin jo lysähtävät, --\npuheli Alma hiljaisesti.\n\n-- Kyllähän maallakin onnettomuudet ja tapaturmat --\n\n-- Ne ovat erikseen, -- sanoi Alma tiukasti. -- Mutta -- kun pelkästä\nvelttoudesta ja hurjasteluhalusta ruvetaan mäkeä laskemaan --. Niinkuin\ntuokin -- Pransu. On jo ehtinyt linnat -- ja vaikka mitkä. Sellainen\nsapettaa.\n\n-- Mitäs joutavaa.\n\n-- Kyllä vaan -- sapettaa. Hän oli Leenan sulhanen ennen Yrjöä, mutta\n-- Yrjö piti niin paljon Leenasta, että otti hänet vaikka -- sillä oli\npoika -- ja -- Pransu oli sen isä. Antoi vielä ristiäkin -- omalle\nnimelleen.\n\nEpra yritteli sanoa jotakin, mutta sotkuiseen ajatukseen takertui puhe.\n\n-- Jättikö Leenan? -- sai Epra vihdoin kysytyksi.\n\n-- Eikä! Sisareni on topakka niinkuin minäkin olisin ollut. Leena\nhylkäsi, kun mies joutui linnaan markkinavarkaudesta.\n\n-- Vaikka --\n\n-- Vaikka -- niin! Niihin aikoihin juuri poika syntyi.\n\n-- Suotta kertoa vieraille -- --\n\n-- Oh! Kaikki sen tietävät. Pransu on kyllä pitänyt siitä huolen. Ja\nmitäpä selvän pelin salaamisesta. Leenalle se oli onneton erehdys --\nsokea luottamus. Mutta Pransu oli -- ja on roisto.\n\n-- Tiesiköhän Elsa tämän?\n\n-- Hyvinkin.\n\n-- Ilmankos se moneen kertaan valitteli, että häntä niin hävettää\nPransun kosiminen.\n\n-- Arvaa sen. -- Täällä, näes, terästyy joskus sappi ja viha. Jos\nolisin mies, niin luulen, että Pransu olisi jo nähnyt monta allikkoa.\nMinä oikein rupesin tykkäämään sinusta, kun kuritit öykkäriä.\n\n-- Kuinka paljon?\n\n-- Mitä?\n\n-- Kuinka paljon tykkäämään?\n\nAlma punastui, käänsi päänsä ja naurahti vähän.\n\n-- Minäkin tykkään sinusta. Olet rehti tyttö. Synti, että olet joutunut\nkaupunkiin.\n\n-- Entä sinä sitten? -- nauroi Alma.\n\n-- En ole sidottu -- vaikka huomenna lähtisin.\n\n-- Kotiasi?\n\n-- En-en. Teen töllin itselleni -- ja vaimolleni.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- En tiedä -- vielä. Alma nauroi helakasti.\n\n-- Ei tiedossa mitään! Kaikki vasta satuna!\n\n-- Töllin paikka on.\n\n-- Sanoinhan, että olette mukavia. Elätte saduissanne. Mutta tiedätkö\nmitä?\n\n-- No?\n\n-- Joka uniin uskoo, se varjoon kompastuu.\n\n-- Luuletko, ettei kukaan tule minulle?\n\n-- Uskon, että kuka tahansa -- sinulle -- jos on paikka, minne viet.\n\n-- Paikka on.\n\n-- On -- tuulet seininä ja sateet kattona! -- nauroi Alma ja rupesi\nkahvikuppeja asettelemaan pöydälle. Kahvin oli jo nostanut selkenemään.\n\n-- Mikä on aatoksissa, on päätöksissä -- ja päätös on suurin työ, --\nnauroi Eprakin tyytyväisenä, miettien mielessään, ettei pitemmälle\ntänään. Alku oli hyvä ja siihen oli tyydyttävä.\n\nAlma oli kaikin puolin sellainen kuin reilun ihmisen pitääkin. On\nriuska työssään ja keskusteluissa halkinaisempi kuin Elsa.\n\nJopa se Elsa on lakannut kieppumasta nokan edessä. Tuolla jo pysyttelee\nsilmäkannon päässä. Kyllä vissisti Alma pitää loitolla. Niin tuntuu.\n\n-- Tapaammekos Alviinan ja Vihtorin häissä? Onko kutsuttu? -- kysyi\nEpra äkkiä, muistaessaan.\n\n-- Kyllä on kutsuttu. Isä oli Alviinan miesvainajan hyvä tuttava. --\nTanssitaanko siellä?\n\n-- En tiedä, mutta minä en tanssi!\n\n-- Et?\n\n-- En osaa.\n\n-- Onpa se ikävää! Minä haluan olla myötäänsä lattialla. Mutta\npurppuriin minä sinut vien. Siinä sohrii kuka tahansa, kun toinen on\ntaitava.\n\n-- Vietkö?\n\n-- Vissisti!\n\nTästä tuli Epra hyvälle tuulelle koko loppupäiväksi ja moitiskeli jo\nsalaisessa mielessään tanssitaidottomuuttaan. Taitaa olla opeteltava\nsekin metku. Sehän se lupasi opettaa pömpöttämään se lanteitten\nkeinuttelija -- mutta eihän sitä tähän hätään. Hyvä, että Alma vie\npurppuriin.\n\nTätä ajatteli Epra kahvia juodessa ja Kulonpaloa kengitettäissä -- ja\najattelipa vielä kotimatkallakin.\n\nJos onni on hyvä, niin Alma onkin se oikea tyttö -- juuri se oikea.\n\nAlman tähden kyllä kannatti tulla kaupunkiin -- säkkejä rähjäämään!\n\nHei, lortti! Koettelepa vähän ahkerammin astuskella! Takaan, että uudet\nsaappaasi purevat jäähän. Tämä ilonpäivä on kuitenkin vanhojen kenkien\nansio -- vai teitkö sen tahallasi. -- Liukastuitko kepponen mielessä,\nvanha lortti? Häh, junkkari? Taidat olla koirankureja täynnä koko mies!\nMitä? Kaurojako palkaksesi! Noo -- pitää kai sitten -- hyvä poikahan\nolet!\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nMorsiustaloa siistittiin lauantai-iltana minkä jaksettiin. Vihtori oli\nvienyt Eprankin mukanaan siirtelemään tiskejä, hyllyjä ja kaappeja.\nHalkoliiteriin oli kannettava kaikki trahtööritavarat pesijämuijien\ntieltä. Häärinää oli jos minkä moista!\n\nOli siellä Almakin parin muun tytön kanssa. Ne touhusivat keittiön\npuolella. Sen huomasi Epra kurkistaessaan ovesta. Oli mieluisa huomio.\nIloisesti huusi Epra hyvän ehtoonsa ja kysyi samalla, tarvitaanko puita\ntai vettä. Molempia tarvittiin, ja Epra kantoi. Oli lystiä olla samassa\nhyörinässä Alman kanssa.\n\nAlviina nilkutteli vähän siellä ja täällä ja päivitteli. Vihtori\nmyhäili leveästi ja lohdutteli. Oli siinä tuloa ja menoa ja\nkaikenlaista tohinaa.\n\n-- Kuivaako puotipermanto -- on vähän lahoja paikkoja? -- valitteli\nAlviina.\n\n-- Kuivaa hyvinkin. Panen tulta pesään, -- lohdutteli Vihtori. --\nKesällä teen uuden permannon.\n\n-- Voithan sinä vaikka mitä, kun pystyt ja osaat, -- kehuskeli Alviina.\n\nJoku huusi kamarista jotakin ja toinen kyökistä. Epra teki laajoja\nkäänteitä ja yritti olla kaikille avuksi.\n\nKun sitten puoliyön tietämän oli näin tohistu ja touhuttu, oli häätalo\nkunnossa.\n\nKerran, sopivasti sivuuttaessaan, oli Epra sanonut Almalle, että hän\nsaattaa kotiin.\n\n-- Tee niin! -- oli Alma vastannut -- ja sitä myöten oli Epran\ntulevaisuus vallan selvä.\n\nYhdessä he sitten lähtivätkin pimeille kaduille, keskustellen töistään\nkuin tarkastellen, oliko jäänyt säröpaikkoja.\n\nEpran mielestä ei jäänyt ainoatakaan.\n\n-- Mutta ellet sinä olisi siellä pakarissa leiskunut, niin silleen\nolisi jäänyt koko rottelo ja varmasti kaikki kahvit palaneet karrelle,\n-- vakuutteli Epra.\n\n-- Taisit käydä siellä usein kurkkailemassa. Mitä asioita sulla sinne\noli?\n\n-- Täytyi nähdä sinut vähän väliä ja uudestaan, -- sanoi Epra\npuolustellen.\n\nAlma liukastui pahasti, mutta Epra sai käsivarresta lujan otteen.\n\n-- Pidä minusta kiinni! -- sanoi Epra. -- Kuljetaan käsi kädessä!\n\n-- Etkö sitten sinä liukastu?\n\n-- En. Minulla on naulat koroissa.\n\nNyt he kulkivat käsi kädessä. Mutta mistähän se johtui, että keskustelu\nloppui siihen? Alma vielä kyllä yritteli, mutta Eprasta oli tullut\ntuppisuu.\n\n-- Oletko sinä enää mukanakaan? -- naureskeli Alma vihdoin.\n\n-- Pidäthän kädestä --\n\n-- Aattelin, että se vain taluttelee -- mutta mies on jäänyt! -- nauroi\nAlma.\n\nEpra hymähti, mutta ajatus ei ollut siinä mukana. Oli pohdittava\ntärkeämpiä. Entä jos nyt rupeisi juttelemaan? Tuskin koskaan enää saa\nnäin hyvää tilaisuutta. Ei ainakaan purppurissa. Ja huomenna voi olla\nkotimatkalla muitakin menijöitä.\n\n-- Mitä sinä meinaat, mies?\n\n-- Mitä -- meinaan -- säikähti Epra.\n\n-- Kuljemme kuin aaveet, pukahtamatta luotua sanaakaan.\n\n-- Kun arvaisin sinun mielesi.\n\n-- Missä asiassa?\n\n-- Voisitko sinä siirtyä kaupungista?\n\n-- Minne ihmeelle?\n\n-- Maalle. Sitä tässä tuumin.\n\n-- Mitä minä siellä tekisin?\n\n-- Noo -- jos sattuisit joutumaan naimisiin.\n\n-- Hm. Miksipä ei maallekin. Mutta en noin vain ylimalkaan. Sen\nratkaisee tieto, kenelle ja minne. Menihän pormestarin tytärkin suureen\nVuormaan kartanoon -- eikä huolinut kaupungin viskaalista.\n\n-- Niin -- kartanoon!\n\n-- No, ei suinkaan nyt meikäläinen kartanoita ajattele. Kai sen älyät.\nSanoin vain, kun muistin pormestarin parivaljakon. Se oli silloin\nkengitettävänä Vuormaan matkaa varten.\n\n-- Mitäpä isoisista.\n\n-- Ei tietenkään -- mitään. Mutta miksi ei mikä tyttö tahansa --\nmaallekin. Sitä meinasin. -- Tässä on nyt pajaportti.\n\n-- Joko se riivattu nyt siihen töksähti?\n\n-- Liian aikaisinko? -- nauroi Alma ja yritti irroittaa kättään.\n\n-- On vaikeata hellittää kättäsi. Kävellään vielä ja jutellaan, --\npyysi Epra.\n\n-- Älä, veikkonen! Aamupuoli käsissä ja huomenna häät.\n\nKoska ei välitä kävelystä, niin ei välitä muustakaan, ajatteli Epra.\nMutta -- niin tai näin! Miksi tässä joutavia paistatella. Selvyys on\nparas.\n\n-- Kai sentään voit vastata yhteen kysymykseen, vaikka olisi viidet\nhäät? -- kysyi Epra vähän uhmamielisenä.\n\n-- Kyllä -- vaikka kahteen, -- vastasi Alma niin arkisen kevyesti, että\nEpra jo siitä aavisti, mitä tuleman piti.\n\n-- Olen tässä vain hiljalleen muutamana päivänä aprikoinut, -- alkoi\nEpra hitaasti.\n\n-- Mitä?\n\n-- Että -- tulisitkohan sinä sinne salolle?\n\n-- Minne salolle?\n\n-- Minun kanssani -- Silmujärvelle.\n\n-- Mitä sinä hupsit?\n\n-- Niin -- olin päättänyt kysyä, -- sanoi Epra vaivalloisesti ja\nirroitti kätensä.\n\n-- Vaimoako aiot Silmujärvelle?\n\n-- Niin.\n\n-- Tönöttömälle törmälle?\n\n-- Rakennetaan tönö.\n\n-- En ikinä -- sinne en. Etkä sinäkään. Eikä kukaan. Nukutaan nyt ensin\nja tuumitaan sitten toisinpäin. Aamu iltaa viisaampi. Hyvästi nyt!\n\n-- Hyvästi!\n\nEpra oli pistänyt kädet taskuihin eikä tarjonnut kättään. Epran\nvaltasi äkkiä omituinen keveyden tunne. Tuntui kuin olisi tehnyt\nvelvollisuutensa -- ja siitä oli nyt hyvä olla. Merkillistä!\n\nAlma puhui vielä jotakin joutavaa, mutta ei Epra sitä kuunnellut.\nVihdoin Alma sanoi lähtevänsä, mutta ei Epra jäänyt katsomaan lähtikö\nvai ei -- sanoi vain hyvästi ja lähti astumaan kotia päin. Tämähän kävi\nkuin torikauppa. Onko? Ei ole. -- Jopa oli kaupunkilaista. Jo oli.\n\nEpra ihmetteli itseään ja sitä mukavaa tunnetta, mikä hänessä oli\nherännyt. Ei hän kaivannut Elsaa -- ei rahtuakaan -- ja Almasta hän\nviisi veisasi -- koska ei Almakaan hänestä välittänyt. Olipa onni ettei\nvälittänytkään. Hölysi vain kartanoista ja tansseista ja saduista ja\nsopesta ja -- -- lorua kaikki! Mutta onpa tämä outo tapaus! Niin. Tässä\non Vihtorin neuvo. Naisesta pääsee ainoastaan toisen naisen avuin. --\nNo, nyt olen päässyt -- kaikista.\n\nSe Vihtori on sitten viisas mies!\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nEpra saapui pirtille samoihin aikoihin Vihtorin kanssa. Toiset miehet\njo kuorsasivat.\n\n-- Tulinpa vihdoinkin nukkumaan viimeistä yötäni tähän pöksään! --\nnaureskeli Vihtori. -- En ikävöi mitään tässä talossa. Sinua kyllä --\nmutta sinä et kuulu tänne.\n\n-- Tällä haavaa en kuulu mihinkään.\n\n-- Joko taas tuli ero?\n\n-- Älä nyt ollenkaan rupea arvailemaan.\n\n-- Kuules, Epra. Näin miesten kesken ystävän sana --\n\n-- Älä rupeakaan lohduttelemaan. Kävi kuin sanoit. Toinen nainen päästi\ntoisesta. Olen onnellinen ja vapaa. En kaipaa säälin silitystä.\n\n-- Äsh! En minä sellaista. Noista naisista vain --\n\n-- Niitten kanssa ei minulla ole mitään tekemistä.\n\n-- No, kun nyt näin hyvin pääsit, niin älä nyt taas heti pistä päätäsi\nloukkuun. Kas, ne naiset ovat sellaisia lörpöttelijöitä. Niiden\nkesken jo kiertelee sellaisia juttuja, että sinä kosiskelet emäntää\ntaivasalle. Se synnyttää pilantekoa ja --\n\n-- Kuka sellaisia? -- kysyi Epra henki kurkussa.\n\n-- Eiväthän ne pahalla -- mutta se kuuluu heille -- saavat vähän\nkerskata ja pyristää höyheniään. Pieni sana sieltä, toinen täältä. Ehkä\nKaisa -- ja miks'ei Alviinakin -- ja Elsa -- ja nyt Alma --\n\n-- Älä -- pentele! Mistä kuulit?\n\n-- Permannon pesijät sitä tirskahtelivat -- ja lisäilivät kymmenet\nsiivet sivuun -- tietenkin.\n\n-- Eikös -- pakanat! Vaikka minä ihan rehellisesti --\n\nEpra oli vallan ällistynyt. Vihtoria rupesi naurattamaan.\n\n-- No, ei se sen kummempaa ole! Mutta kun nyt sattui tällainen rako\nsulle, niin mulle sopi sanoa. Vehtaa heidän kanssaan, niin paljon kuin\nikinä haluat, mutta älä aina heti kosi -- Silmujärvelle!\n\n-- Eikä heistä ole kukaan Silmujärven arvoinen! -- kivahti Epra.\n\n-- Älä sitten pyytele heitä sinne! Kukaan ei kuitenkaan tulisikaan.\n\nEpra ei sanonut enää sanaakaan. Murjotti vain ja paneutui maata. Hän\noli loukkaantunut ihan sydänjuuriaan myöten.\n\n-- Onpas kylä! On kuin kuivettunut kakkarapelto! Mokoma kaupunki.\nMaalaisten halveksimaan savikkeitten ja pilliäisten pesä. Entä ihmiset.\nIhmisiäkö ovat? Jokaisella kauppatiski ja puntari sydämessä. Ja ketun\nhäntä takin alla. Ja harakan räkätys suupielissä. Hyi, pannahinen!\n\n-- Nyt sinä ensikerran näyt olevan vihainen. Älä välitä!\n\n-- Vihainenko -- roskalle? Annan palttua koko höskälle.\n\n-- Se on oikein! Ja nukutaan kiireesti, ettei huomenna torkuta.\n\n-- En tule torkkumaan. Makaan maanantaihin yhtä painoa.\n\n-- Etkä, peeveli, makaakaan. Sinä tulet vehtaamaan naikkosten kanssa.\nOle oikein riivattu kaikille -- niin näkevät. Ne kuitenkin tykkäävät\nsinusta kovin. Pane pyörälle päästä joka sorkka! Mutta säilytä oma\npääsi! Leiki kuin kissanpoikien ja koiranpentujen kanssa! Silloin sinua\nkunnioitetaan ja tirskuna taukoo.\n\n-- Kyllähän sinä maailman näyt tuntevan, -- sanoi Epra jo vähän\niloisemmin.\n\n-- Tee kuin sanoin, mutta -- Alviinan voit jättää rauhaan!\n\n-- Älä pelkää! -- naurahti Epra ja kääntyi nukkukyljelleen.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nVihkimisjuhlallisuudet eivät kauan kestäneet. Pappi tuli kuudelta ja\nlähti puolen tunnin kuluttua. Pyhäpäivisin oli papeilla kova työpäivä.\nSitten alkoi heidän lepoviikkonsa, kuten leikinlaskijat sanoivat.\n\nVihkimistoimitus kävi aivan sulhasen mielen mukaan, sillä mitäs\nvalmiissa kaupassa ketkuttelemista, oli Vihtori arvellut. Harjakaiset\novat pääasia.\n\nNiinpä ilmestyivätkin totivehkeet kunnioitettavan nopeasti\ntrahtöörikamarin pöydälle ja viinilasit naisten käsiin, ennenkuin,\nkunnolla onnittelupikaritkaan oli tyhjennetty.\n\nVieraita ei ollut paljoa, mutta ei sentään tarvinnut hävetä\nseinustoja. Olihan niillä istujia. Nuoriväki jättäytyi keskimmäiseen\ntanssihuoneeseen, arvokkaampien naisten siirtyessä Alviinan kamareihin\n-- ja totivehkeet kyllä houkuttelivat omat suosijansa omalle puolelleen.\n\n-- Tupakka päälle, sanoi Vanni, kun vihiltä pääsi! -- kehoitteli\nVihtori ja sai heti miesten keskuuteen iloisuutta.\n\nArkailemistahan siinä aluksi vähin oli, kun Vihtorin tähänastinen\nisäntä, itse mahtava kauppiaskin, oli saapunut tilaisuutta\nkunnioittamaan. Eihän Vihtori sellaista uskonut, kun kävi pyytelemässä\n-- mutta mitäpä ollakaan! Oli tuonut vielä lihavan rouvansakin, joka\nnyt pyylevänä pani Alviinan vanhan keinutuolin pahasti ritisemään.\n\nTämä lihava rouva soveltui muuten hyvin ympäristöönsä. Puhui kansan\nmurretta ja oli ystävällinen kaikille. Kumma kyllä -- vaikka oli\n\"tonttipuodista\" noussut suureen varallisuuteen! Kyllä sitä kaupungilla\npaljon ihmeteltiin ja \"oikeat herraspiirit\" nyrpistelivät neniään. Ei\npitäisi sentään --! Kyllä pitäisi sentään --! Ei nyt saisi --! Kyllä\nnyt saisi --! Sellaista vatkutusta kuului sieltäpäin paljon, mutta\n\"alhaisemmat\" ihmiset olivat sitä herttaisemmat -- silloin harvoin, kun\nsaivat siihen tilaisuuden.\n\nOlipa siellä naisten kamarissa toinenkin \"ylhäinen\" nainen. Se oli\npatrunessa -- oluttehtailijan rento ja rehevä leski. Komea ja pulska\nkaikin puolin. Hänet oli kutsuttu sen tähden, että Alviina myi hänen\ntehtaansa olutta. Mahtoi olla muuten aika hyvä ihminen, mutta varsinkin\n\"alhaisempi\" kansa tuppasi ajattelemaan hänestä kaikenlaista ilkeätä.\nJohtui ehkä siitä, että hän oli ollut ennen \"susiteetissa\" edeskäypänä.\n\nNämä olivat näitten häitten ainoat \"vallassäätyiset\" vieraat, joitten\nvarsinaisen rungon muodostivat muutamat käsityöläiset perheineen,\njotkut olutkuskit, kauppiaan piiat ja rengit sekä pari naapuria\nperheineen.\n\nNuorta väkeä oli sentään siksi paljon, että Viulu-Kustaakin oli\npelineen saapunut paikalle. Eprakin oli sentään tullut, vaikka\npuolihaluttomasti -- mutta eihän Vihtori muuten hellittänyt. Täällä\nhän nyt istui salin uuninnurkassa, pimeimmässä kolossa, ja oli\ntuumailevinaan, vaikka ei tuumaillut yhtään mitään. Hänestä tuntui\nkuitenkin, että kyllä pitäisi tuumailla, sillä olo ei ollut oikein\nmukava. Outoa tämä oli -- eikä mitään lystiä kuinkaan päin. Tupakalle\nteki mieli tuonne kamariin, mutta kun siellä oli se kauppiaskin -- ja\nnuo seinusta-istujatkin heti kurkistelivat, kun joku liikahti.\n\nSiellähän se Almakin istui, vaikka väliin edeskäypänäkin kepsahteli.\nKaisa ei näkynyt auttelevan missään asiassa, vaikka oli sukulainen.\nTuolla vain istui ja juttusi Elsan kanssa! Näkyivät, pakanat, olevan\nvanhoja tuttavia keskenään. Kunpa alkaisivat pompotella, että pääsisi\nlivahtamaan porstuaan. Parasta olisi patikoida kotia.\n\n-- No mitä sinä täällä uunin kyljessä ruhoasi haudot? Tule tekemään\nlasi! -- kuului äkkiä Vihtorin ääni Epran korvaan.\n\n-- Eihän sitä, -- tapaili Epra.\n\n-- Kyllä vaan! Kippaat sinä sulhasen kanssa, vaikka saakuri oksilta\nkurkistelisi! -- sanoi Vihtori ja tarttui Epraa olkapäästä -- ja niin\nsitä mentiin.\n\n-- Siinähän se meidän Epra tuleekin! -- sanoi laihankalea kauppias\nniin iloisesti, ettei niin laihalta mieheltä olisi odottanutkaan. --\nTässä juuri juttusimme loordi Kulonpalosta. Seppä väittää, että se jo\nymmärtää suomenkielistä puhetta. Onko siinä perää?\n\n-- Miks'ei lortti ymmärtäisi, kun Epra sille juttelee kaikki asiansa,\n-- nauroi Vihtori.\n\nMuutkin nauroivat ja alkoivat kehuskella Epran ja lortin hyviä välejä.\nSiitä sitä juttua jatkui, ja Eprakin istahti jo vähän kotiutuneempana\nkamarin ovipieleen.\n\nKauppiaskin oli kipannut Epran kanssa ja kiitellyt Epraa hyväksi\nhevosmieheksi.\n\n-- Juuri niin pitää sellaisia kalliita ja viisaita elukoita hoidella,\n-- päätteli kauppias ja pisti peukalot liivin kainalokoloihin. Oli\nhuomannut, että tämä asenne vähän levitti hartioitten kapeutta.\n\nTällöin, kuuluivat Kustaan viulun vetäisyt, ja muutamat nuoret miehet,\njotka olivat hairahtuneet kamariin, siirtyivät salin puolelle.\n\nKohta oli iloinen tanssi täydessä käynnissä ja luontainen\nseurustelukankeus oli koko lailla norjistunut.\n\n-- Polkekaa permantoa, hyvät vieraat, minkä jaksatte! -- kehoitteli\nVihtori. -- Alviina ja minä emme tanssi ollenkaan!\n\nKauppias tanssitti ensin lihavaa rouvaansa yhden kierroksen, sitten\npatrunessaa kaksi kierrosta ja sitten näteimpiä tyttöjä monta\nkierrosta. Palasi sitten totipöydän ääreen hyvin lämpimänä ja arveli,\nettä nyt nuoremmat saavat jatkaa.\n\nPatrunessa oli myötäänsä lattialla, pyydellen itse tanssittajansa,\nsillä nuoret miehet vähän ujoilivat. Usein hän haki niitä\ntotikamaristakin ja vilkaisi joka kerta Epraa, tullen mennen.\n\nEnsimmäisen tanssin loputtua kysyi kauppias Vihtorilta, missä on\nmorsiamen lahjatarjotin?\n\nVihtori tuli ensin ymmälle, sillä ei hän ollut ehtinyt sellaisia\nasioita ajatella, ja arveli sitten, että ei suinkaan kaupunkipaikassa\nsellaisia vanhoja tapoja käytettäisikään.\n\n-- Kaikki hyödyllinen on käyttökelpoista! -- nauroi kauppias ja lähti\nnaisten puolelle.\n\n-- Mennäänpä perässä, niin tulee valmista yksin tein! -- sanoi seppä ja\nlähti kauppiaan perässä, toiset kintereillään. Epra kulki viimeisenä\nja kaiveli taskustaan kaksi melkein uutta kolmimarkkasta. Ne oli hän\npäättänyt antaa häälahjaksi.\n\nAkkunapöydällä Alviinan kamarissa oli koruompeluliinan koristama, tyhjä\nlautanen. Se oli ollut siinä Alviinan kyynärpään vieressä illan alusta\nasti. Alviinalla oli ollut ajatusaikaa sellaiseen, mihin hänen nuori\naviomiehensä ei ollut kerinnyt.\n\nKauppias asetti lautaselle kolme kaunista satamarkkasta, toivottaen\nmorsiamelle onnea ja sanoen samalla hyvästit. Pyydellen anteeksi\naikaista lähtöä selitti kauppias, että kuskin ilo oli puolinaista niin\nkauan kuin oli hevosista huolehdittava.\n\nPatrunessa antoi myöskin kolmesataa ja selitti naureskellen, ettei hän\nvielä aikonut lähteä.\n\nKun herrasväet olivat siirtyneet syrjemmälle, tulivat pikkuantajat\nvuoron perään. Panivat ujosti lahjansa lautaselle, kumarsivat ja\npoistuivat.\n\nVihtori haki kauppiaan kuskin ja meni pihalle asti saattamaan arvokasta\nentistä isäntäväkeään. Sillä aikaa sai tanssi jo uuden vauhdin ja oli\nparhaassa pyörinässä, kun Vihtori palasi ulkoa.\n\n-- Tuletteko tanssimaan? -- kysyi patrunessa Epralta, juuri kun Epra\noli aikeessa poistua morsiamen kamarista.\n\n-- Minä en osaa, -- sanoi Epra hämillään.\n\n-- Sehän ikävä.\n\n-- Niin on.\n\nPatrunessan täyteläiset huulet hymyilivät niin eloisasti, ettei Epra\nollut sellaista nähnyt. Pilkkaakohan se teki? Epra katsoi silmiin.\nRaskaat silmäluomet peittivät katseen osaksi, mutta silti Epra näki\nkuin silmäniskun välähtävän tuossa katseessa. Olipa omituinen katse!\nNiin hivelevä ja tuttavallisen läheinen! Epra tunsi kerran ennen\nnähneensä jotakin samanlaista, mutta ei muistanut milloinka.\n\n-- Niin on -- hyvin ikävä! -- lepertelivät patrunessan huulet kuin omia\naikojaan. Silmät eivät puhuneet ikävästä yhtään mitään. -- Miten aiotte\nkuluttaa aikanne koko illan?\n\n-- En mitenkään! Aion lähteä.\n\n-- Lähteäkö -- jo!? No, mutta -- Patrunessan huulet lakkasivat\nhymyilemästä, ja katse kääntyi tanssiviin.\n\n-- Tunnen teidät -- te olette kauppiaalla -- täällähän on vain yksi\noikea kauppias, toiset ovat sellaisia nappikauppiaita, tiedättehän --\nolette kauppiaalla Loordin ajajana -- olen useasti nähnyt -- ja minun\ntäytyy hoitaa tehtaalla -- olen oluttehtaan omistaja -- täytyy hoitaa\nsekä miehet että naiset -- haluaisin keskustella kanssanne --\n\nPatrunessa lopetti katkonaisen esityksensä ja käänsi taas katseensa\nEpraan. Nyt se oli Epran mielestä asiallisempi -- ei enää niin\ntutunomainen.\n\n-- Kyllä minä kuuntelen -- sanoi Epra.\n\n-- Ei se niin äkkiä -- tässä hälinässä. Mutta me kyllä saamme\nkeskustelutilaisuuden -- hetken päästä -- odotatteko --?\n\n-- No, vaikkapa --\n\nPatrunessa purskahti nauramaan, ja Epra hämmentyi hypistelemään\npiippunsa vartta.\n\n-- Ette te ainakaan ole -- kuinka sanoisin -- ette ainakaan ole\nutelias...\n\n-- Mistä sitten?\n\n-- Siitä paikasta, jonka aion teille tarjota, -- nauroi patrunessa.\n\n-- En ole kuullut mistään sellaisesta.\n\n-- No, jos haluatte kuulla, niin -- no, niin, saammehan nähdä,\nhaluatteko --\n\nEpra ei osannut sanoa mitään eikä ymmärtänyt mitään. Sehän juttelee\nsekavia, ajatteli Epra, mutta voihan täällä vielä oleillakin, jos\nniikseen on.\n\n-- Menen tuonne miesten puolelle, -- sanoi Epra ajatuksensa päätökseksi.\n\n-- Hyvä on! -- sanoi patrunessa ja poistui tanssivien joukkoon, mutta\nkääntyi sieltä heti ympäri ja palasi Epran luo.\n\n-- Ei ole yhtään vapaita -- lähden pois. Saatatteko minut kotiin, niin\npalvelustyttöni saa jäädä tanssimaan?\n\n-- Lähden mielelläni täältä.\n\n-- Menkää sitten ja odotelkaa kadulla. Kun Epra vihdoin viimein sai\nVihtorin käsiinsä sanoakseen hyvästit, nousi pysty hänen eteensä.\n\n-- Et mene minnekään! Et tuumaakaan! Vai kesken kaiken! -- motkotteli\nVihtori juuri parahiksi, kun patrunessa tuli hyvästille.\n\n-- Hän on luvannut saattaa minut, että Maiju saa jäädä tanssimaan, --\nselitti patrunessa.\n\n-- Se on eri juttu. Mutta nytkö jo --?\n\nPatrunessa ei antanut Vihtorin pyyntöjen vaikuttaa eikä välittänyt\nAlviinan estelyistä. Niistä oli vain se hyöty, että Epra pääsi\npujahtamaan rauhassa porstuaan, tarvitsematta hyvästellä Alviinaa ja\nsen vuoksi uudelleen sotkeutua naisten huoneeseen. Mutta eikös?\n\nVihtori saattoi patrunessan portaalle asti ja kiristeli varmaa lupausta\nEpran palaamisesta, mutta Epra asteli yhä edelleen porttia kohti\nvastaamatta mitään.\n\n-- Älkää nyt niin kiireesti, hyvä mies! Täällähän on kuin säkissä, --\nhuuteli patrunessa ja nauroi helakasti, kun törmäsi päin kinosta.\n\n-- Antakaa kätenne! -- sanoi Epra.\n\n-- Vaikka molemmat! En näe niin hituistakaan. Taisin tehdä tyhmästi,\nkun en käskenyt hevosta.\n\n-- Joutavia! Tästähän on vain kivenheitto. Ja tähän tottuu silmä. Minä\njo näen, että patrunessalla on vaaleanharmaa lakki päässä.\n\nPatrunessa nauroi ihan katketakseen.\n\n-- Ei minkäänlaista lakkia!\n\n-- No, myssy sitten.\n\n-- Ei myssyä eikä hattua. Siitä näkee -- ettei täällä mitään näe.\n\nLeikkiä laskien pääsivät he vihdoin keskelle katua, missä kulku kävi\nsuuremmitta kommelluksitta.\n\n-- En olisi uskonutkaan, että osaatte leikkiäkin laskea, -- sanoi\npatrunessa.\n\n-- Se tuntuu vain siltä -- näin pimeällä.\n\n-- Onko sitten pimeä?\n\n-- Ettekö näe?\n\n-- En uskalla avata silmiäni. Jos sitten en näkisikään mitään, niin\nrupeisin pelkäämään enkä uskaltaisi astua ollenkaan. Miten sitten\nkävisi?\n\n-- En osaa sanoa.\n\n-- Koetammeko?\n\n-- Miten?\n\n-- Minä avaan silmäni ja rupean pelkäämään.\n\n-- Siten emme pääse tuon lätäkön yli, joka kiiltää tuossa tehtaan\nportilla.\n\n-- Ai -- se lätäkkö! En muistanut. Olimme upota siihen tullessamme, --\nhätääntyi patrunessa.\n\n-- Taitaa ollakin paha.\n\n-- On se. Nyt avaan silmäni ja pysähdyn.\n\n-- Sitten kannan yli.\n\n-- Pyh! Mistä se voima tulisi!\n\nEpra kumartui ja nosti patrunessan syliinsä kuin pienen tytön.\n\n-- Oh! Nyt vasta minä oikein pelkään, -- kuiskasi patrunessa ja kiersi\nkäsivartensa Epran kaulan ympäri lujasti ja varmasti, painaen poskensa\nEpran poskeen.\n\n-- Ei ole syytä pelätä.\n\n-- On -- pelkään putoavani.\n\nEpra astui reippaasti lätäkön yli komeissa pitkävartisissaan, mutta kun\nhän aikoi laskea patrunessan maahan, eivät käsivarret hellittäneetkään.\nKylläpä se nyt pelkää joutavia, ajatteli Epra ja kantoi edelleen.\n\nMutta juuri ehtiessään komean lasikuistin eteen tunsi Epra kuumien\nhuulten painuvan huulilleen. Kas, riivattua, ajatteli Epra. Onpa\nkonstikas epeli.\n\nSe olikin Epran viimeinen järkevä ajatus sinä iltana.\n\nVasta myöhemmin, kun hän poistui rakennuksesta lehtokujalle ja siitä\nkadulle, alkoi pieniä tuumailun väreitä viritä hänen pökertyneessä\npäässään.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nRäntäiset ilmat jatkuivat. Satoi vettä ja lunta vuorotellen. Oli\nharmaata, synkkää ja lokaista. Ei näkynyt aurinkoa eikä minkäänlaista\niloista pilkahdusta mistään päin.\n\nEpra oli mielestään pudota loksahtanut tällaiseen solskeiseen\nolotilaan. Sisältä ja ulkoa oli elämä samanlaista. Jos istui tai\nastui -- samanlaista. Aatoskin kyykötteli jossakin pääkopan nurkassa\neikä kierrellyt entisiä ympyröitään. Kyykötelköön! Ei se sieltä\nkumminkaan hyväntuulisena esille kömpisi. Kyllä Epra sen oli honannut.\nHäijynkurisuutta sillä oli sisu täynnä. Pysyköön vain nurkassaan!\n\nJos päivät olivat yksitoikkoiset, niin ehtoopuhteet olivat sitäkin\ntyhjemmät. Mutta palttua niille! Ei Epra ajatellut, että niissä olisi\njokin muutos tapahtunut. Hän vain loikoili sängyllään -- ja odotti.\nMitä hän odotti? Ei hän mitään odottanut, mutta hänessä oli sellainen\nodottava tunne. Oli mukavaa, kun sai noin odotella -- ei päässyt aatos\npakana pahasti virnistelemään. Ehkä oli sen sisu taittunut silloin\nhääiltana. Ehkä häpesikin.\n\nHyvä, että sekin, ryökäle, oli saanut kerran nokkansa päälle. Olipa\nkuin puulla päähän lyöty. Kyllä olikin tässä ristitikkua leiskunut koko\nsyksyn. Vienyt joskus unetkin silmistä. Olkoon hiiri kuurussa -- hiiri\nkuurussa!\n\nUsein, kun Epra lojuessaan pääsi tähän kohtaan, naksutti hänen\ntaskukellonsa seinällä, korvan juuressa -- hiiri kuurussa -- hiiri\nkuurussa -- ja siihen Epra nukahti.\n\nSunnuntaina iltapäivällä, kun miehet jo olivat tapansa mukaan lähteneet\nkylille, tuli Vihtori, tupsahtaen äkkiä Epran pirttiin.\n\nEnsin ei Epra älynnyt oikein iloitakaan, mutta kun hän sitten\nlopultakin sai unen kissan siirtymään silmistään, ihastui hän\nikihyväksi.\n\nVihtori tuli kuin toisista maailmoista, oli hyvällä tuulella, ja\njuttuamista oli paljon.\n\n-- Mulla on oikeata asiaakin, -- puheli Vihtori viimein lörpötyksen\njatkoksi.\n\n-- Tulosi oli paras asia. On ollut niin yksinäistä. Luulen, että olo on\nvallan piloilla.\n\n-- Nyt sinä saat paremman paikan, jos haluat.\n\n-- Paikan?\n\n-- Näes -- minut haettiin päivällä tehtaalle -- ja patrunessa lähetti\nminut tänne. Hän tahtoisi päästä varastonhoitajasta, joka on rapajuoppo\n-- kuuluu juovan korin olutta päivässä. Ajatteles, millainen jano!\n\nVihtori nauroi leveästi, työnnellessään kartuusia piippuunsa.\n\n-- Toimi kai vie siihen, -- murahti Epra.\n\n-- Vie kenen vie. Oikeata miestä ei vie mikään minnekään. Patrunessan\nmielestä sinä olet oikea mies -- ja minun mielestäni myöskin.\n\n-- Enkä ole.\n\n-- Ole vaiti! Saat puolta paremman palkan kuin täällä -- eikä työtä\nedes neljännestä.\n\n-- Täälläkin olen työn puutteesta kärsinyt.\n\n-- Entä sitten palkka ja hyvät huoneet!\n\n-- Heiluttelet talikynttilää nokkani edessä.\n\n-- Enkä. Eivät kaikki kärpäset siipiään polta. Ja kun kerran olet\ntäällä.\n\n-- Olen -- minkä olen.\n\n-- Jos et muuten suostu, niin saat määrätä --\n\n-- En suostu.\n\n-- Älä nyt, hyvä mies!\n\n-- Jos olet ystäväni, niin et puhu asiasta enää. Minä en kelpaa\nsellaisiin.\n\nEpra nousi liikkumaan permannolle. Hän oli äkkiä herännyt. Viikon\npäiviin ei hän ollut ollut näin valveilla.\n\n-- Minä en koko kaupungista löytäisi sopivampaa miestä siihen toimeen.\nJuuri sinä kelpaat -- nuhteeton joka suhteessa --\n\nEpra kimmastui niin, että raapaisi tulitikkuun tulta sunnuntai-liivinsä\nrintamuksesta, vaikka tavallisesti iski tulta saappaan pohjasta.\n\n-- Kelpaanko? -- älähti Epra. -- Mihin luulisit minun kelpaavan jonkin\najan kuluttua -- kun sieltä joudun pois?\n\n-- No, työ kuin työ.\n\nEpra huomasi, että oli tarpeellista hillitä pursuavaa mieltään ja panna\nsulku aatoksen paisumiselle.\n\n-- Niin kyllä. Aivan sama, -- puheli Epra maltillisemmin. -- Mutta\nminähän jätän kaupungin kohta omilleen.\n\n-- Keväällä --?\n\n-- Jo pyhien jälkeen.\n\n-- Niinkö olet ajatellut?\n\nTässä asiassa ei Epra ollut ajatellut mitään, mutta miks'ei lähtisikin,\nkoska noin tuli sanotuksi.\n\n-- Mitäs tämä tästäkään paranee. Ja ikävää täällä on tarpeeksi sinun\nlähtösi jälkeen, -- sanoi Epra poiketen suorasta asiasta.\n\n-- Kulkisit joskus toisten mukana. Älä ole sellainen pirttikarhu! Lähde\nnytkin kävelemään ja saattele minua! Menen tehtaalle sanomaan, että\ntyhjiin raukesi.\n\n-- Halusta lähden vähän ulos, -- sanoi Epra, mutta ei tarttunut enää\nVihtorin asiaan.\n\nKatuakin astellessa pysyttelivät Epran jutut kaukana oluttehtaalta.\nMutta hyvästellessä tarttui Vihtori siihen uudelleen.\n\n-- Kyllä patrunessa nyt minuun suuttuu, -- sanoi Vihtori. -- Saat nähdä\nvaan, että ryhtyy vielä omin avuin asiaansa ajamaan.\n\n-- Ei suinkaan mahda meidän pirtille tulla? -- sanoi Epra pelästyneenä.\n\n-- Kuka sen peevelin tietää. Se on semmoinen tuulihattu, -- nauroi\nVihtori, lähtiessään omalle suunnalleen.\n\nEpra oli saanut muutamia tönäyksiä sydänalaansa ja pääkoppaansa.\nRinnassa tuntui pientä pampattelua, ja aatos hyppelehti sinne tänne.\nHänellä ei ollut pienintäkään halua palata pirttiin. Nyt ei loikominen\nkävisi. Se tuntui selvältä. Parempi mittailla katuja -- tai hakea\nseuraa.\n\nEntä jos menisi Ala-Holjalle?\n\nEntä jos -- --?\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nOltiin jo niin joulun kynnyksellä, ettei tanssiväkeä enää ollut\nkertynyt Ala-Holjan pirttiin. Parisen tyttöä istui pöydän ääressä\narkkiveisuja loilotellen. Muita ei ketään.\n\nEpra huomasi tämän ennen kuin pirttiinkään astui. Oli kai niine\nhyvineen pyörrettävä ilman muuta, ajatteli Epra ja aikoi painaa oven\nkiinni. Mutta kun tytöt samassa kääntyivät, kysyi Epra muodon vuoksi,\neikö hypyistä tulekaan mitään.\n\n-- Ei tullut enää viime pyhänäkään.\n\nEpra painoi oven kiinni ja kääntyi poistuakseen.\n\nSamassa aukeni vastakkainen ovi, ja joku nainen seisoi kynnyksellä.\n\n-- Onko Kustaa? -- kysyi nainen.\n\n-- Ei ole.\n\n-- Kuka sitten?\n\n-- Tuolta vain -- kaupungilta! Olin tulossa tansseihin.\n\nNainen astui syrjään valojuovasta. Se paljasti Epran ääriviivat.\n\n-- Eprahan se on! -- sanoi nainen.\n\n-- Niin on, -- myönsi Epra.\n\n-- No, käy sitten tälle puolen! Mitä sinne pirttiin --?\n\n-- Kysyin tansseja --\n\n-- No, minne Kustaa jäi?\n\n-- En ole nähnyt Kustaata.\n\n-- Et?\n\nNainen helähti nauramaan.\n\n-- Omin päinkö tulit?\n\n-- Kuinkas muuten?\n\n-- No, tule nyt sisään! Ei päästetä lämpöä harakoille.\n\n-- Ei mulla ole taloon asiaa --\n\n-- No, mutta kun on, -- sanoi nainen ja tarttui Epraa takin hihasta. --\nSelitän sitten sisällä.\n\nEpra ei ymmärtänyt koko jutusta yhtään mitään, mutta astui sentään\nsisään.\n\n-- No -- yhtä lystiä, -- arveli Epra. Suljettuaan oven astui nainen\nkeskemmälle huonetta, ja silloin Epra tunsi kutsujan. Olihan sillä\njakaus toisen silmän kohdalla ja --\n\n-- Kas! Olemmehan vanhat tutut! Hyvää ehtoota! -- sanoi Epra iloisesti\nja meni tervehtimään. -- Vaikka minä en silloin hoksannut kysyä kuka\nolet.\n\n-- Tilta minä olen.\n\n-- Onhan sitä siinäkin, -- nauroi Epra.\n\n-- Ala-Holjan Tilta!\n\n-- Se jo kuulostaa talon väelle, se.\n\n-- Niin mahtaa tehdä -- mutta istu nyt tuohon pöydän viereen! Kahvi on\njo ollut selkiämässä vähintään neljänneksen.\n\nTilta kaatoi isosta pannusta höyryävää kahvia koreihin kuppeihin, ja\nEpra istahti arkana tuolin reunalle.\n\n-- Onko kissa kiukaalla? -- kysyi Epra.\n\n-- Mitä meinaat?\n\n-- Kun hiiret hyppivät lattialla?\n\n-- En ymmärrä.\n\n-- Tarkoitan emäntää. Onko hän poissa?\n\n-- Emäntäkö? -- sanoi Tilta ja laski pannun pöydälle.\n\n-- Niin -- talon emäntä.\n\n-- Minähän täällä emäntä olen.\n\n-- Älä!\n\nEpra mahtoi näyttää hassunkurisen hölmistyneeltä, sillä Tilta ihan\nhytkyi naurusta.\n\n-- Etkö sitä heti arvannut?\n\n-- En -- tullut ajatelleeksi -- että emännät näin --\n\nPitemmälle ei Epra päässyt, sillä ei ollut sen enempää ajateltuna\nvalmiiksi. Ja mitä tässä ajatus auttoi, kun ei mistään saanut\nkiinnipidikettä.\n\n-- Minä, näes, olen odotellut sinua tänne tansseihin, mutta kun ei\nkuulunut, niin lähetin Kustaan hakemaan.\n\n-- Olipa ikävä, että tulin kutsumatta.\n\nEpra jo vähin myhäili ja kotiutui yhä enemmän kahvinjuonnin aikana.\nOlihan turvallista olla emännän vieraana. Ei liikkunut luvattomilla\naloilla.\n\nEmännän juttelu luisti tutunomaisesti solisevana virtana, kosketellen\nsitä ja tätä joutavanpäiväistä.\n\nKun kahvi oli juotu, alkoi Epra odotella sitä asiallista puolta, mikä\ntämän kahvikestin oli aiheuttanut. Mutta sen sijaan kantoi emäntä\nkorean pullon pöytään ja pani vierelle kaksi pikaria.\n\n-- Tämä on parasta viiniä, mitä teidän kaupassa myydään, -- selitti\nemäntä. -- Maistetaankos?\n\n-- Entä se asia? -- kysäisi Epra viiniryypyn jälkeen.\n\n-- Mikä asia? -- hymyili Tilta.\n\n-- Se, joka -- jonka -- jota varten minut on haettu.\n\n-- Kuka on hakenut? -- nauroi Tilta niin herttaisesti, että Eprakin\nrupesi nauramaan.\n\n-- Ei kukaan ole hakenut, mutta --\n\n-- Ei minunkaan tietääkseni.\n\n-- Eikö?\n\n-- Ei.\n\n-- Entä Kustaa? Sanoit äsken --\n\n-- No, miten sinut muuten olisin saanut porstuasta sisälle? Vaivaa oli\nsittenkin!\n\n-- Sittenpä voinkin taas lähteä, -- sanoi Epra melkein tylysti, peläten\njoutuneensa pilkan esineeksi.\n\n-- Onko sitten pakko, että on asiaa? -- huudahti Tilta niin hauskasti,\nettä Epra ei voinut edes näyttää tyytymättömyyttä. -- Eikö nyt\nsunnuntai-ehtoona voi vierastia asiattomanakin? Eikö? Mitä?\n\n-- Kyllä -- voi, -- täytyi Epran myöntää.\n\n-- Noo -- se on selvää puhetta. Sinä olet Ala-Holjalla vieraana, ja\nminä teen parastani vieraanvaraisuudessa. Pidän sinusta ja otin sinut\nmielelläni vastaan. Olisin ottanut kenen tahansa. Oli niin yksinäistä\nja ikävää. Mutta nyt iloitsen, että sinä tulit. Oletko tyytyväinen?\n\nMiks'ei Epra olisi ollut tyytyväinen? Hiiteen kaikki, mikä yritti\nkahnata! Eihän siellä kotonakaan mitään iloa ollut -- kumppaneina vain\nirvistelevät ajatukset. Näinhän niistä pääsee ihan ilmaiseksi. Kaikissa\nnaisasioissa tarvitaan nähtävästi aina -- joku _toinenkin_ nainen.\n\nPitempiin tuumailuihin ei Epra saanut aikaa. Siitä Tilta piti tarkan\nhuolen. Epralla oli täysi työ pysyä keskustelun mukana, vaikka ei\nkaikkiin asioihin ehtinytkään mitään sanoa. Tuskin ajatuskaan syntyi,\nkun Tilta jo jutteli -- jumala tiesi mistä.\n\nEpran mielestä Tilta oli mahdottoman nokkela. Oli oikein lysti\nkuunnella.\n\n-- Sinä puhelet mukavasti, -- innostui Epra kerran sanomaan. -- Siinä\non enemmän meininkiä kuin sanoja. Lipeäkielisyyttä minä kovin vihaankin.\n\n-- Et sitten minua vihaa? -- kysyi Tilta, kallistaen päätään.\n\n-- En, -- nauroi Epra.\n\n-- Onpa hyväkin tällaisena aikana.\n\n-- Millaisena?\n\n-- Ei auta miehiä suututtaa, kun talossa on isännän paikka auki.\n\n-- Noo -- ei ole minua varten,-- murahti Epra.\n\n-- Eikö? -- kysyi Tilta veikeänä.\n\n-- Minun kai pitäisi noin kysyä, -- naurahti Epra.\n\n-- Niin minunkin mielestäni -- sinun! Miksi et kysy?\n\n-- Ei ole ramua. Tiedän miten monen kysyjän on käynyt.\n\n-- Hyvä että tiedät. Ei Ala-Holjalle kelpaa kuka tahansa.\n\n-- Siinäpä se.\n\n-- Tiedätkös millainen talo tämä on?\n\n-- Hyvä kai.\n\n-- Totta kai olisi hyvä talonakin -- mutta -- mökkiläisille on\nvuokrattu kaikki -- ei ole mitään viljelystä ollenkaan -- ei yhtään\ntyötä --\n\n-- Sepä kauheata.\n\n-- Mitä kauheata? Ei muuta kuin vuokrien perimistä --\n\n-- Kyllähän tähän sitten kelpaa isännäksi kuka vaan.\n\n-- Kyllä kai -- taloon. Mutta ei minulle. Sen pitää olla sellainen,\nettä kehtaa sanoa: tuo on meidän isäntä.\n\n-- Niinpä kyllä. Emännän mukaan.\n\nTilta naureli, leperteli, veikisteli ja täytteli viinilaseja -- ja\nEpralla oli kovin lystiä. Ei tarvinnut ajatellakaan yhtään mitään.\nTilta piti kaikesta huolen. Ennenkuin yhdestä asiasta päästiin,\nsiirtyi Tilta jo toiseen. Ja Eprakin puhui vaikka mistä seikasta,\nmutta Silmujärvestä oli hän päättänyt vaieta. Siitä hän ei puhunut,\neikä itsestään. Epra oli jo mielestään kovin perehtynyt kaikenlaisiin\nmetkuihin. Kyllä hän nyt pysyisi laineilla, vaikka miten huopailtaisiin\nja soudeltaisiin. Ja kaukaahan sen jo ymmärsi etukäteen, ettei\nAla-Holjan emännästä ikinä Silmujärvelle lähtijää tulisi. Pelkkä\najatuskin jo tuppasi naurattamaan.\n\nPorstuan puolelta koputettiin oveen. Tilta hypähti ylös ja tempasi ison\nkirjan toiselta pöydältä.\n\n-- Selaile tuota niin kauan! Minä katson, -- kuiskasi Tilta ja juoksi\novesta ulos.\n\nEpra kuuli mielestään oven raosta Kustaan äänen, mutta sitten ovi\nsulkeutui ja puhelu kävi epäselväksi.\n\nOlikohan Kustaa sittenkin ollut häntä hakemassa? No, olkoon tai älköön!\n\nRaamatunko se peijakas nyt tähän nokan eteen nakkasi?\n\nEpra avasi kirjan. Kuvia! Pelkkiä kuvia. Epra oli kuullut puhuttavan\nvalokuvista, vaikk'ei ollut sattunut sellaisia näkemään.\n\nTilta palasi porstuasta ja asettui katselemaan kuvia Epran viereen.\n\n-- Aletaanpa alusta, niin saat kuulla nimet, -- sanoi Tilta ja asetti\ntoisen kätensä Epran olalle.\n\nSe tuntui Eprasta kylläkin mukavalle. Selitykset sen sijaan olivatkin\naika kyllästyttäviä.\n\n-- Joko Kustaa palasi minua hakemasta? -- kysyi Epra naureskellen.\n\n-- Jo. Mutta ei tavannut kotona, -- kuiskasi Tilta Epran korvaan niin\nläheltä, että huulet kutittivat korvalehteä.\n\n-- Olisit sanonut, että olin Ala-Holjalla.\n\n-- Minä sanoinkin, -- nauroi Tilta sellainen sävy äänessä, ettei siitä\nvoinut päätellä, puhuiko totta vai leikkiä.\n\nTilta jatkoi jutteluaan kuvista, kumartuen yhä lähemmäs. Eikä Epra\nollut mies hoksaamaan, miten se oli käynyt, mutta hetken kuluttua\näkkäsi hän, että Tilta istui mukavasti hänen polvellaan ja lörpötteli\nkuvista kaikenlaista pötyä, jonka sisällöstä Epra ei paljoakaan\nvälittänyt.\n\n-- Tässä on mukava istua, -- kuherteli Tilta, kun kuvat loppuivat. --\nEntä jos tekisin sinusta Ala-Holjan isännän?\n\n-- Älä!\n\n-- Olisiko siinä mitään ihmeellistä?\n\n-- Olisi. Ei minusta ole maattoman talon isännäksi. Älä ajattelekaan.\n\n-- Totta kai ajattelen. En suinkaan muuten istuisi tässä.\n\nTaas oli Tiltan äänessä niin epämääräinen sävy, ettei Epra tietänyt,\noliko se pilaa vai vakavaa. Nauranut se oli Vihtorillekin. Aikoi ehkä\nhänetkin saada johonkin kiikkiin. Ja olihan Tiltan käyttäytyminenkin\nhyvin merkillistä. Alusta alkaen ja Kustaasta lähtien.\n\nEi tokkonen tosi! Ei tämä ole reilua peliä. Ei kai sitä noin vain\npäistikkaa naimisista puhuta oudolle miehelle. Jotakin siinä on takana.\nOlisikohan sattunut onnettomuus -- ja korpimiestä pidetään kyllin\nyksinkertaisena --? No, sun saakeli! Mutta pian siitä selvitään.\n\n-- Mitä sinä minusta, köyhästä ja yksinkertaisesta miehestä. On niitä\nparempia.\n\n-- Olkoon! En välitä heistä. Välitän sinusta.\n\n-- Milloin sitten mentäisiin --?\n\n-- Kuulutuksiinko? Vaikka koska. Ensi sunnuntaina vaikka.\n\n-- Ei ennen kesää.\n\n-- Mitä varten?\n\n-- En ymmärrä naimisiin menoa muulloin kuin keväällä. Se on maalaisten\ntapa.\n\nTästä syntyi jupakka puoleen ja toiseen. Tilta ei hellittänyt, eikä\nEpra antanut perään.\n\n-- Minun sinä kuitenkin olet -- ja tänne sinä jäät nyt yöksi -- en\nluovu sinusta -- kuuluttele sitten milloin parhaaksi näet, -- kuiskaili\nTilta Epran korvaan ja silitteli tukkaa.\n\nEpra ei sanonut mitään. Nousi vain seisaalleen ja nosti Tiltan kohoksi\nkäsivarsilleen, laskien hänet sitten varovasti tuolille.\n\n-- Suotta meidän on puhella mahdottomista asioista, -- sanoi\nEpra kylmästi ja painoi lakin tiukasti otsalleen. -- Kiitän vain\nkestiystävyydestä. Hyvästi!\n\nEprasta uhosi jotakin hyvin vakavaa, joka ahdisti Tiltan hengitystä.\nSanattomana tuijotti hän Epran jälkeen, kun Epra astui ovesta pimeään\nporstuaan.\n\nTyönnettyään oven selkoselleen näki Epra miehen haamun, joka pakeni\npirtin ovelle. Epra harppasi sen perässä, hairasi haamua niskasta ja\npyöräytti ympäri. Vapiseva Kustaa oli hänen kourassaan.\n\nEpra työnsi Kustaan emännän kamariin, sulki oven ja lähti kotia kohti.\n\nKukaan ei ollut sanonut ainoatakaan sanaa. Ymmärsivät kai toinen\ntoisensa ilmankin.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nSeuraavana päivänä Epra sanoutui irti työpaikastaan. Hän tunsi\nmittansa niin täyttyneeksi, ettei minkäänlainen sovittelu ollut\nenää mahdollinen. Minne hän aluksi menisi, oli samantekevää, mutta\npois tästä pesästä, jonka räikeys rupesi pahasti tympäisemään! Pois\nkaupungista!\n\nOnneksi päivä oli niin kiireinen, ettei ollut tilaa ilkeille\najatuksille, ja iltapäivällä tapahtui odottamaton hauskuus.\n\nEpran kotipitäjästä oli saapunut kaupunkiin ison talon, Korsulan\nisäntä. Asioidessaan kauppiaan makasiinilla näki isäntä Epran säkkejä\nheiluttelemassa ja ihastui häneen isoäänisesti.\n\n-- Oletko, mies, koskaan ollut maatöissä? -- kysyi isäntä Epralta.\n\n-- Olen.\n\n-- Oliko liian moukkamaista? Häh?\n\n-- Eikä. Samaan moukkamaisuuteen palaan takaisin. Onko Korsulan\nisännällä työtä?\n\nIsäntä oli vähän leveilevä, vaikka muuten rehti ja suorasukainen. Häntä\naina miellytti, jos hänet tunnettiin. Nytkin tunkeutui pieni hymyn\npiirre ylpeän suun pieleen.\n\n-- Mistä tunnet?\n\n-- Olen saman pitäjän miehiä.\n\n-- Älä! -- Korsula tarrasi Epran käsivarteen ja tiukisti katseensa\nEpran jauhoiseen naamaan. -- Totta vie! Eikös olekin Silmukorven\nEpra! Jo minä aattelinkin, että mistä maasta tuon miehen voimat\novat peräisin, kun yhdeksän leiviskän säkki humalapussina hyppii.\nTiettävästi meidän miehiä. Totta kai.\n\nIsäntä nauroi leveästi ja paiskasi kättä.\n\n-- Niinkö, että -- jahah -- työtäkö? Aina Korsulassa työtä on. Mutta\neturengin puute tuli taloon vasta pestausajan jälkeen, kun minusta\ntehtiin kunnan esimies. Eturenki tarvittaisiin nyt oitis. Mutta\nlemmostako sen näin kesken vuotta --?\n\n-- Vaikkapa minusta -- jos kelpaisin.\n\n-- Häh!? Eikö sulla ole vuosipestiä?\n\n-- Ei. Olen vapaa uudelta vuodelta. Äsken selviteltiin välit kauppiaan\nkanssa.\n\n-- Mitä se mies meinaa, kun päästää sinut menemään?\n\n-- Kovalle se otti, -- nauroi Epra. -- Lupasi jo kaksinkertaisen palkan\n--\n\n-- Etkä jää?\n\n-- En tule toimeen kaupungissa.\n\n-- Oletko juoppo?\n\n-- Ee-en. -- Epra nauroi leveästi.\n\n-- Niin -- niin -- kyllähän sen näkeekin. -- No, tuletkos meille?\n\n-- Tulen. Mutta vain juhannukseen asti -- enintään.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Jään silloin ittelleni.\n\n-- Jää vasta syksystä!\n\n-- Ei sovi. Talvella ei käy töllin teko.\n\n-- Niinkö meinaat?\n\n-- Niin.\n\n-- Siinäpä tekikin solmun. Mistä sitten kesällä --?\n\nKorsula rupesi vakavana sivelemään sileiksi ajeltuja poskiaan.\n\n-- Minne meinaat tölliäsi?\n\n-- Silmujärvelle.\n\n-- Sielläpäin ovat Korsulan perämaat ja rahkasuot --\n\n-- Niin ovat, -- myönsi Epra.\n\n-- Asutko täällä? -- kysyi isäntä äkkiä.\n\n-- Tuolla renkipirtissä.\n\n-- Tulen sinne ehtoolla. Oletko kotona?\n\n-- Olen. Mutta en suostu yli juhannuksen.\n\n-- Sitten suostun minä. Mutta se pienentää palkkaa.\n\n-- Pienentäköön. Tyhjiin ei se kumminkaan mahda huveta, -- nauroi Epra.\n\n-- Olkoon selvä sitten -- tätä myöten! Ehtoolla sovitaan lopuista, --\nsanoi isäntä, löi kättä ja lähti.\n\nRehti näkyi olevan miehekseen, ajatteli Epra ja ryhtyi rivakasti\nkeskeytyneeseen hommaansa.\n\nOlipa mukava sattuma, joka näin leikitellen heitti Korsulan ihan nokan\neteen. Sinne sitä nyt mennään -- kotipuoleen -- jos vain ei Korsula\npuuhun kiipeä.\n\nEhtoo tuli ja sen mukana Korsula. Eikä Korsula kiivennyt puuhun. Kauppa\ntehtiin, ja Korsula lupasi lähettää hevosen ja miehen uudenvuoden\npäivänä hakemaan Epraa.\n\nEpra oli niin iloinen, etteivät edessä olevat pitkät ja ikävät joulun\npyhätkään jaksaneet häntä peloitella, vaikka olikin kaikki seura\nloppunut. Ala-Holjankin ovi oli mennyt salpaan. Mutta olkoon. Onpa\njoulun takana uusi vuosi.\n\nIhka uusi vuosi.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nTalven kuluessa tuli Korsulan uusi isäntärenki kuuluisaksi kautta\npitäjän. Talviset askareet eivät olleet Korsulassa koskaan niin\nluistaneet kuin nyt Ison-Epran pitäessä työtä tukasta.\n\nYhden hakoreissun sijasta tehtiin kaksi reissua päivässä, kahden\nhalkokuorman sijasta vedettiin kolme kuormaa, ja kun takamailta mentiin\nheiniä noutamaan, niin kyllä kuormat sotkettiin lujiksi, siitä piti\nEpra huolen.\n\nJos joku yritti puijata kohokuorman itselleen, niin Epra otti miestä\nsepaluksista ja heitti uudelleen heinäkuormalle. Siinä se oli! Sai\nuudelleen ruveta polkemaan. Eikä sellaista läksyä sietänyt toista\nkertaa. Ison talon \"lääni\" oli suuri, ja kolmenkymmenen miehen pilkka\npisti pahasti.\n\n-- Ei aikailla, pojat! -- kuului Epran ääni silloin tällöin kuormia\ntehtäessä ja purettaessa. Ja kiirettä siinä sai pitää, jos halusi olla\nlähtövalmis silloin, kun Epra tarttui hevosensa ohjiin.\n\nTasaisella ja ylämaassa oli käveltävä kuorman vieressä, mutta jos\nvähänkin tuli myötäistä, oli heti hypättävä reen nokalle ja hevonen\npantava juoksuun. Tyhjinä ajettiin lujaa kuin joulukirkkoon. Niin oli\nmäärä.\n\nKaikesta työntouhusta Epra oli näin poistanut joutavanpäiväisen\naikailemisen, ja valmista tuli kuin noituen.\n\nIsäntä ihmetteli, kylä ihmetteli, ja koko pitäjä ihmetteli.\nKaupunkilaisen kurssi oli muuttanut kaiken Korsulan elämän, sanottiin\npitäjällä.\n\nKarjaa ei tarvinnut ruokkia nirkuin narkuin, tunkiot kasvoivat\nhirvittävän paksuiksi, ja talon kaikissa huoneissa oli tarpeeksi\nlämmintä, eivätkä hevoset, kumma kyllä, ollenkaan laihtuneet. Niitä\npiti sukia ja loimitella ja hoidella ihan myötäänsä. Ne kantoivat\nkiiltävän karvansa.\n\nTorpparit ensin tenäsivät vastaan, mutta kun Epra oli pari niiden\nhevosta sukinut ja toimittanut, niin jo sisu nousi. Kyllä he vaan\nomansa!\n\nSuurin osa väestä oli jo ensi-otteesta Epran puolella, sillä hänen\ntavattomat voimansa ja ystävällinen olemuksensa herättivät ihailua.\nKyräilijöille ei jäänyt valitsemisen varaa, sillä heitä ruvettiin\npilkkailemaan. Eikä sellaista kukaan kestänyt. Ennen mitä muuta tahansa.\n\nNäin touhusi Epra uudessa paikassaan ja oli onnellinen. Kaupunkia hän\nei halunnut ajatella eikä siitä koskaan puhunut.\n\nMutta ihmiset puhuivat sitä enemmän. He ihmettelivät ihmettelemästä\npäästyäänkin. Kuinka sellainen mies oli viitsinyt lähteä\nkaupunkioloista maalaistöihin? Se meni yli ymmärryksen.\n\nMuutamat olivat toista mieltä, mutta eivät osanneet selitellä syitään.\nNäin jäi kummastelu ja ihmettely valtaan.\n\nUseimpien mielestä oli heidän oma, maalainen työnsä peräti alkeellista\nja ala-arvoista, ja kaupunkiin tipahteli aina silloin tällöin joku\nnainen ja joskus joku mieskin.\n\n-- Hulluja ovat! -- sanoi Epra aina, kun sellaista kerrottiin. Mutta\nlähtijät eivät sitä hulluudeksi ymmärtäneet.\n\n-- Ettekö ymmärrä, jos ajattelette, että Eprakin on sieltä palannut, --\nsanoi isäntäkin useasti lähtijöille.\n\nJuuri Epran palaamista ei kukaan ymmärrä, ajattelivat menijät ja\nnaureskelivat mennessään.\n\n-- Kuka nyt maalle jäisi homehtumaan! -- sanoivat tytöt.\n\n-- Kaupungissa tienaa paljon, -- sanoivat miehet.\n\nEpra ajatteli kärpäsiä ja talikynttilää -- ei niille mitään mahda!\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKorsulan aittamäen lappeella oli pieni mökki, jossa asui yksinään\npaikkakunnan taitavin kankaitten kutoja ja pitojen paras turva. Jo\nmiesiän ajan oli tämä mökki ollut kyläkunnan keskeisin asumus, vaikka\nse töröttikin yksinään suuren pihlajan varjossa kylän mäkiliepeellä.\n\nTöllin Saara oli siinä asunut jo silloin, kun nykyiset kylän aikuiset\nvielä paitaressuina paapersivat. Kaikki tunsivat Töllin Saaran, ja\nkylän nuoriso oli kasvanut kilpaa Saaran tyttärentyttären Esterin\nkanssa.\n\nPari vuotta sitten oli Saara vanhuuttaan ränsistynyt ja jättänyt\nEsterille mökkinsä, loinpuunsa, kangastuolinsa ja Tupu-nimisen\nnupolehmänsä. Ne jäivät jäljelle, kun Saara muutti kirkkomaalle.\n\nNyt kutoi Töllin Esteri parhaat kylän kankaat ja oli ensimmäinen\nhomma-ihminen pidoissa ja kekkereissä. Eikä siinä kyllin. Esteri oli\nroteva ja rivakka ja pystyi vaikka minkälaiseen työhön.\n\nJos hätä tuli sairauden tai muun tähden, niin Esteriin kääntyi\nensimmäinen ajatus. Monet kerrat hän oli hoidellut milloin missäkin\ntalossa sekä emännän askareet että toisinaan kokonaisen navetankin,\njos oli sattunut karjapiialle jokin kommellus. Aina oli Esteri valmis\nauttamaan, aina hymyilevä ja aina terhakka.\n\nEi ollut ihme, jos kylän renkimiehet mielellään kurkistelivat Esteriä.\nKyllähän talojenkin pojat kurkistelivat, mutta heille ei sopinut\nEsteristä emäntää ajatella.\n\nRenkimiehet, muonamiehet, käsityöläiset ja sen sellaiset kyllä\najattelivat vakavastikin, mutta jos yrittivät, niin Esteri löi leikiksi\nkoko jutun. Silleen olivat aina jääneet arvelut siitä ja tästä\nsulhasmiehestä, vaikka Esterin tiedettiin jo ensi kesänä täyttävän\nviisikolmatta vuotta.\n\nYstävälliset naittajat häärivät kyllä uskollisesti Esterin ympärillä,\nmutta jos he joskus kysyivät, että meinaako Esteri ihan väen väkisin\nvanhaksipiiaksi, niin Esteri vain nauroi ja sanoi, että kukapa nyt\nsellaista meinaisi. Ja siihen se aina jäi -- ja oli jo jäänyt niin\nmonta kertaa, ettei kukaan enää hoksannutkaan Esteriä, kun kaikki\nmielenkiinto oli yht'äkkiä kiertynyt uuden tulokkaan, Epran ympärille,\nporisten ja pöristen kaikessa muussa Epraa koskevassa, mutta ei\ntyttöasioissa. Niihin ei oltu vielä ehditty.\n\nEprakin oli puolestaan antanut työntouhulleen kaiken vallan,\nvälittämättä mistään muusta mitään. Vasta pääsiäisen aikoihin rupesi\naatoksiin joskus tuikahtelemaan juhannuksen aika ja Silmujärvi. Se\nherätti joskus hetkellistä levottomuuttakin mielialassa.\n\nEhtoopuhteiset pirttijaaritukset eivät enää kaikin ajoin olleet\nyhtä tärkeitä kuin talvemmalla. Kevätpuoli toi mukanaan ajatuksen\nSilmujärvestä, ja se taas loihti esiin koko joukon muita ajatuksia.\n\nSunnuntaitansseissa oli Epra jonkin kerran nähnyt Esterin, kun tämä\npikipäin pistäysi pirttiin, tanssi pari kierrosta ja taas poistui.\nTupun ehtooaskareet olivat useimmiten syynä Esterin lähtöön.\n\nSille jutulle kyllä usein naurettiin, kun tiedettiin, kuinka\nvaivattomasti Esteri pystyi hoitamaan isoakin karjaa. Mutta mitä se\nteki! Esteri nauroi mukana ja lähti. Niin livahtaen hän poistui, ettei\nkukaan hoksannut hänen saattajakseen -- ja jos joku sattumalta yritti,\nniin Esteri poikkesi emännän puolelle -- ja siihen yritys päätyi.\n\nTulivat sitten pääsiäisen pyhät, jolloin Esteri hoiteli karjakkona\nKorsulan navettaa. Karjapiian veljen häät olivat toisella pitäjän\näärellä, ja sinne oli karjan hoitaja lähtenyt, hankittuaan Esterin\netulaisekseen.\n\nEpra oli pyhäpäivisin ottanut hoidellakseen vedet ja muut miesväen\ntehtävät avustukset, saadakseen pitkät joutoajat lyhenemään. Siitä\nolivat rengit kovin mielissään. Sitä enemmän jäi heille aikaa\nvetelehtimiseen, varsinkin kun keskitalvi kuivasi talon kaivon, niin\nettä järven rannasta asti oli karjavesi vedettävä.\n\nEpra teki vielä muutakin ylimääräistä. Kantoi puut, kantoi veden\nmuuripataan ja nouti heinät, sakkarehut ja kuivikehaot. Niin nytkin\nEsterille ja Tiinalle, kuurolle apulaiselle.\n\nAina työn lomassa oli Epra tottunut katselemaan naisten häärinää. Se\noli niin kotoista ja mieluista, ja navetta tuoksui niin hyvälle.\n\nPääsiäismaanantai-iltana Epra käänsi tyhjän saavin kumolleen ovipieleen\nja istui katselemaan.\n\nEi tuolle Esterille kukaan vedä vertoja, ajatteli Epra. Ei yhtään\nturhaa askelta, ei käännähdystä. Jokaisesta liikkeestä valmistui jokin\ntehtävä. Sakkaämpäri, heinätukko, hakosylys, olkikourallinen! Kaikki\nkävi kuin ihmisen ajatus. Eikä pudonneet hameen helmat eikä pääliinan\nsolmu auennut.\n\nEpraa vallan lystitti, ja hän alkoi tarkemmin huomata Esterin joustavan\nvartalon ja pyöreät käsivarret. Posket olivat punaiset ja leuka pehmeä.\nSilmiä Epra ei nähnyt, sillä ne olivat aina työhön tähdätyt. Mutta hän\noli ne nähnyt ennen tanssipirtissä. Ne olivat vaaleat ja hymyilevät.\n\nKas, miten ne tummenevat ja tiukkenevat, kun sonni tuossa kurjeli! Eipä\nolisi uskonut.\n\nTuossa jo käsi hyväilee Kellokas-Omenan kaulaa, ja Omena ynähtää.\n\n-- Niin, Omena. Eihän se enää käy. Jo kohta sarvet kattoon kolahtavat\n-- puheli Esteri, ja Epra höristi korviaan.\n\n-- Mikä ei käy? -- kysyi Epra.\n\n-- Navetta on tyhjennettävä, -- sanoi Esteri.\n\n-- Taitaa olla, -- sanoi Epra. -- Alamme aamulla!\n\n-- Se on jotakin! Eikä suotta öräillä.\n\nNäin he alkoivat keskustella ja heidän tuttavuutensa oli tehty.\n\nKeväämmällä Epra lakkasi tarhatöistään sunnuntaisin ja rupesi\nliikuskelemaan kylällä. Kääntövarsisaappaat ja pyhävaatteet noudettiin\nlauantaisin pirttiin miesten ihailtaviksi, ja sunnuntaiaamusi Epra puki\nne ylleen.\n\nPääsiäiseen asti ne olivat roikkuneet luhdin orsilla tulopäivästä\nalkaen, eikä moni enää niiden olemassaoloa muistanutkaan.\n\nEpran saappaat ja kello ja tupakkavehkeet synnyttivät uuden\npuheenaiheen.\n\nSellainen mies! Jättää kaupungin ja tulee sontatunkioille!\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nKevät! Voimakas, pursuava kevät teki tuloaan. Lumet haihtuivat kuin\ntuhka tuuleen -- ja niiden mukana Epran rauha. Nurmet nousivat -- ja\nniiden mukana Epran levottomuus.\n\nTuossa tuokiossa oltiin juhannuksessa! Entä sitten?\n\nEpra oli kierrellyt ja kaarrellut Esteriä ja pikiintynyt yhä\nsyvemmälle, mutta ei ollut uskaltanut tarttua ratkaisevaan tekoon. Oli\nnähtävästi kärventynyt kaupungissa. Usko yritysten menestykseen oli\nhorjahtanut. Ja kuinka monelle Esteri olikaan naureskellut päin silmiä!\nSe peloitti. Eikä Epra ollut vielä kertaakaan päässyt oikein selville\nEsterin sisäisestä olemuksesta. Minkähänlaista elämää Esteri mahtoi\ntoivotella? Ehk'ei halunnut mitään muutosta. Tyytyi tölliinsä, Tupuunsa\nja kangastuoliinsa.\n\nKautta rantain oli Epra joskus pyrkinyt selvyyteen, mutta umpikujaan\noli töksähtänyt. Eikä uskaltanut ottaa avukseen Silmujärveä. Siitä oli\nniin paha kokemus. Silmukorpi jäisi, ellei tyttöä heittäisi! Jos tytön\njättäisi, niin jäisi Silmukorpikin -- vastaiseksi.\n\nOlipa kiperä paikka noustavaksi!\n\nHelluntaimaanantaina oli asia samalla kannalla. Siinä retkotti, mutta\nei ravistunut. Saumat ja liitteet vain paisuivat ja lujittuivat.\n\nSyteen tai saveen, ajatteli Epra iltapäivällä ja lähti päättäväisenä\nEsterin mökille. Ovi oli lukossa.\n\nAurinko paahtoi lännen taivaalta, ja pienen pihan varjosti iso pihlaja.\nSe aukoili kukanteriään melkein silmissä. Noin kai Silmujärvenkin\npihlajat!\n\nEpra huokasi ja lähti astumaan hevoshaan halki moisiolle päin. Liikkua\ntäytyi! Paikallaan-olo ihan pisteli jalkapohjia.\n\nTuolla näkyi moisio. Mitenkähän pitkällä on rukiin tähkä? Tupella kai.\n\nJoku näkyi istuvan moision pyörtänöllä, aidan takana. Kukahan?\n\nEpra astui pehmeälle mättäälle ja kurkisti viistoon aidan yli. Esteri!\n\nEsteri istui pientareella ja hyväili sormiensa välissä viljan korsia.\nHuojutteli hiljalleen ruumistansa ja hyräili tuskin kuuluvasti.\n\nEpra ihmetteli ensin ja sitten ihastui. Mistä? Siitä hän ei ollut\nselvillä -- mutta äärettömän kaunista oli tuossa viljan hyväilyssä.\nNiin sydämeen tunkevan kaunista! Epra ei uskaltanut liikahtaa -- tuskin\nhengittää.\n\nHyräily paisui hiljaisiksi sanoiksi:\n\n    \"Kasva korsi, nouse tähkä,\n    kypsy vilja pyhä!\n    Anna leipä, anna elo,\n    anna olo hyvä!\"\n\nKaukaisena maininkina hivelivät sanat Epran korvaa. Ne eivät olleet\nuppo-outoja. Hän muisti niistä lapsuutensa ajan ja silloin eläneen\nmuorivainajan.\n\nNoin istui hänkin, karhuntappajan äiti, keväisenä sunnuntaina\nvainiopientareella ja hyräili noin -- samoja ajatuksia -- pellonväen\nsydänajatuksia.\n\nSiinähän Esteri oli hänen edessään kuin puhkeava tähkä -- viljaan\nsulautuneena -- ei enää umpinaisena -- arvoituksellisena.\n\nEpra tunsi tuon naisen -- kuuli sydämen ja vaistosi mielen. Tämä näky\nkosketti hänen oman sisimpänsä syviä juuria niin voimakkaasti, ettei\nhän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut.\n\nEpran valtasi riemu ja uskallus. Nyt hän uskaltaisi -- hänen täytyi\nuskaltaa!\n\nEpra siirtyi varovasti hakapolulle ja tallasi voimakkain askelin\nmurtuvia risuja. Ne ritisivät anturain alla ja herättivät Esterin\nhuomion.\n\n-- Päivää, Epra, -- sanoi Esteri yksinkertaisen luontevaan tapaansa. --\nTulitko sinäkin katsomaan tähkän syntymistä?\n\n-- Tulin, -- sanoi Epra kiivetessään aidan yli. -- Joko pyrkii\nkapalosta?\n\n-- Jo. Katso!\n\nEpra istahti ujoilevan välimatkan päähän ojan reunalle.\n\n-- Niinpä näkyy.\n\nMolemmat vaikenivat ja katselivat, miten vilja hiljalleen lainehti\npehmeässä tuulessa.\n\n-- Tiedätkö, että ennen puhuttiin jumalan väestä ja jumalan viljasta?\n-- sanoi Epra.\n\n-- Niin minä vieläkin puhun.\n\n-- Niin sielläkin -- Silmujärvellä.\n\n-- Onko se kovin yksinäinen paikka?\n\n-- Vallan yksinäinen. Silmukorpihan se oikeastaan on, mutta minä puhun\nmieluummin aina Silmujärvestä. Teen sinne töllin.\n\n-- Onko siellä järvi?\n\n-- Pieni järven silmä -- muutamaa vertaa isompi kuin tämä moisio.\n\n-- Mahtaa olla kaunis?\n\nNyt, ajatteli Epra, on oikea aika puhua Silmujärvestä! Ennen hän oli\nsiitä lörpötellyt kuuroille korville ja kalseille sydämille, mutta nyt\nhän aavisti, että siitä kutoutuisi näkymätön silta tähän paikkaan,\nkahden ihmisen väliin, jos hän vain osaisi sanan sukkulaa käytellä.\n\nMutta ennenkuin tämä ajatus ennätti häntä huolestuttaa, olivat Esterin\nmuutamat kysymykset heittäneet Epran keskelle Silmukorven uhkuvaa\nsyliä.. Hätäkö sieltä oli sanakuormia ja ajatuskasoja koota. Ainesta\noli yllin kyllin -- joka taholla rikkaan runsaasti. Loppumattomiin.\n\nHaltioitunein mielin, vaikka vähäväkisin sanoin punoutuivat kauniit ja\nsynkät, leppoisat ja ankarat kuvat Esterin sielun silmien nähtäviksi.\nTuskin korpi oli koskaan sen ylhemmin elänyt Epran omissakaan\najatuksissa.\n\nMyrsky myllersi korvessa kaukana, ulvovana petona. Ryskyen kaatuivat\nsatavuotiset kuusi- ja honkavanhukset, ja järvi kiehui rajussa\nvimmassa. Keskikesän aurinko heloitti kuumimmillaan. Järvi loisti\npyörryttävän syvää kirkkautta, metsä seisoi hartaana ja hiljaisena,\nlinnut lauloivat sadoin äänin, ja tuhansien hyttysten surina soitteli\nvirsiä korkealla ilmassa.\n\nTuomet, raidat ja pihlajat kukkivat kilvan ja sekoittivat suloisen\ntuoksunsa pihkan ja väkevän mullan hajuun. Maasta työntyi yhä uusia\nkukkasia, yritellen kukin vuorostaan lähennellä sitä hiekkaista töyryä,\nmissä tervakukka yksin kohotti solakan, tahmean vartensa, odotellen\nhaltijaväen tuloa.\n\nKäy sitten etelästä tuulen viri. Se on lenseä kuin vastalypsetty maito.\nJärveen syntyy pienen pieniä laineita ajautuen hiekkatöyryn alle\nkeltaiselle rannalle.\n\nIhminen, joka tämän kaiken näkee, on onnellinen pelkästä\nolemassaolostaan. Riemuiten tarttuu hän työhönsä ja tahtoo elää kilpaa\nkorven kanssa. Linnut ihastuvat, kun näkevät hänen toimeliaisuutensa,\ntikka nakuttelee yhä nopeammin, ja orava naskuttelee yhä eloisammin\nkäpyjensä parissa.\n\nHaetaan ruokamme -- elää pitää -- laulavat linnut ilmassa. Pitää --\npitää -- tirskuvat toiset maassa.\n\nSellaista on elämä -- korvessa.\n\nNäin oli syntynyt kuva kuvan jälkeen Epran tarinoidessa. Esteri katseli\nkauas moision yli ja näki ne kuvat.\n\n-- Kai sinä juttelitkin niille -- kaikille? -- sanoi Esteri hiljaisesti.\n\n-- Vastailenhan minä, kun nekin niin hauskasti lörpöttelevät.\n\n-- Sinnekö nyt menet juhannuksesta?\n\n-- Sinne.\n\n-- Olet onnellinen, -- sanoi Esteri ja siirsi katseensa etäisyydestä.\nHän näkyi tarkastelevan ruiskukan nuppua, joka kaikin voimin yritti\nkilpailla isäntänsä, rukiinkorren kanssa. Tähkimiseksi piti yrittää\nehtiä mukaan, vaikka olikin matalampi varsi.\n\nPitää ehtiä! Kesä on lyhyt!\n\n-- Jos arvelet, että siellä on onni -- siellä Silmujärvellä, niin --\njakaisitko sen minun kanssani? -- kysyi Epra hitaasti ja arkaillen.\n\nEsterin posket lehahtivat tulipunaisiksi. Hän ei liikahtanut.\nSilmäluomet vain painuivat hitaasti kiinni.\n\n-- Uskaltaisitko lähteä minun kanssani elämää aloittamaan? -- työnsi\nEpra väkisin uuden kysymyksen.\n\nEsteri avasi silmänsä ja käänsi katseensa Epraan. Katsoi suoraan\nsilmäterään. Katsoi vakaasti ja kauan.\n\n-- Niinkö olet ajatellut? -- kysyi Esteri vihdoin.\n\n-- Niin. Siksi kysyn.\n\n-- Minä uskon sinua -- --\n\n-- Saat uskoa.\n\n-- Lähdetään vaan -- Silmujärvelle, -- sanoi Esteri rauhallisesti ja\nilman kiihkoa. Silmäluomet vain värähtelivät ja huulet vetäytyivät\nonnelliseen hymyyn.\n\nEpra siirtyi sen verran lähemmäksi, että yletti saamaan Esterin käden\nleveään kouraansa.\n\n-- Teen sulle pirtin semmoisen kuin haluat ja perkaan pellot\nlainehtivalle viljalle, -- sanoi Epra lämpimästi. -- Tunnen, että\nolemme samaa maata.\n\nEpra oli päässyt jyrkimmän nikaran yli. Kaikki muu solui itsestään.\n\nHakakoivujen varjot olivat jo paljon pidenneet, kun Epra ja Esteri\nvihdoin lähtivät kotipolulle käsi kädessä.\n\nKäki alkoi kukkua heidän yllään ja kukkui vielä silloin, kun Epra sanoi\nhyvästit tuhatkukkaisen pihlajan alla.\n\nIhana helluntai -- ja niin lähellä juhannusta! Ihana elämä!\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nOnni kurkistaa joskus useasta raosta yhtaikaa. Niin Eprallekin.\nKorsulan isäntä oli saanut uuden eturengin, ja Epra oli vapaa heti\nseuraavana sunnuntaina, jolloin hänet ja Esteri ensikerran kuulutettiin.\n\nOltuaan kirkossa kuulemassa tuota juhlallista tapausta jatkoivat\nEpra ja Esteri matkaansa korpeen. Täytyihän Esterin nähdä tuleva\nkotiseutunsa ja tulevat sukulaisensa.\n\nMatkalla hyökkäilivät Epran mieleen jos jonkinlaiset epäilykset. Ja ne\nrupesivat sakenemaan sitä mukaa, mitä syvemmälle korpeen painuttiin.\nMahtoiko mikään täällä miellyttää Esteriä?\n\nEpra alkoi vähin erin peruutella yhtä ja toista. Ensin jotakin pientä\nja sitä tietä yhä isompaa, kunnes innostui raapustelemaan melkein\nkaikkea, mitä pii ennen hengen edestä kiilloitellut.\n\nEsteri katsoi ensin syrjäsilmin Epraa, mutta kun ajan mittaan koko\nkorpi ja sen antimet olivat saaneet ihan arkisen asun ja kun Epran\njuttuilu alkoi vielä sitäkin riisua, purskahti Esteri iloiseen nauruun,\njoka tuntui helkähtelevän puulta puulle ja oksalta oksalle.\n\nEpra pysähtyi epätoivoisena.\n\n-- Niin. Minä pelkään, että sydänkorpea lähetessämme kaikki pienenee,\ntunnusti Epra rehellisesti.\n\n-- Pienentyköön! -- sanoi Esteri iloisesti ja astui Epran lähelle. --\nSinä olet koko matkan yhä kasvanut. Ja olkoon Silmujärvi mikä tahansa,\nniin teemme siitä korvelle silmän ja sydämen.\n\nEpran katse kirkastui, kun se upposi Esterin hymyileviin silmiin.\n\n-- Me teemme siitä kaiken, mitä haluat. Olet korkeammalla kuin minun\najatukseni. Noin paljon korkeammalla! -- sanoi Epra ja kohotti Esterin\nilmaan kuin pienen tytön.\n\nIloisina he taivalsivat edelleen ja iloisina nousivat vihdoin Epran\nsynnyintöllin töyräälle.\n\nVilli porhalsi rakennuksien takaa laitumelta ja asettui veräjän\nedustalle. Haukahti. Ei vihaisesti, mutta noin vain vakavasti\nvaroittaen.\n\nEpra vihelsi. Villi melkein hypähti ja nosti päänsä korkeammalle. Sen\nsydäntä oli pistänyt jokin muistojen ääni kaukaisesta menneisyydestä.\nMutta samassa se nosti sisun ja vihan. Niskakarvat nousivat uhkaavasti,\nja Villi äännähti kaksi kiukkuista ärähdystä. Puijaten ei päästä taloon!\n\nEpra vihelsi toisen kerran. Voi, miten se mairitteli ja oli\ntutunomaista! Mutta olkoon!\n\nVilli pyörähti pihaan ja ulvahti pari kertaa, palasi sitten paikalleen\nja päästi sakean vihanpurkauksen. Jo ilmestyi väkeä veräjälle. Villi\nkatsoi taakseen ja vaikeni.\n\nEpra vihelsi yhä pitempään, ja Villi loikkasi pitkän hypyn eteenpäin,\nmutta pysähtyi siihen ja alkoi tyytymättömästi murista.\n\n-- No, mutta Villi poikaseni! Tulehan jo kättä lyömään! Tule,\npoikaseni! -- puheli Epra. Villi hyökkäsi lähelle, mutta epäili\nvieläkin. Kiemurteli ja painoi hännän koipiensa väliin. Epra puheli\nyhä. Vihdoin Villi pääsi nuuskaisemaan Epran kättä. Silloin se hypähti\nilmaan, niin että kuono kohosi Epran pään korkeudelle, ja yritti\niloista tervehdystä, mutta se kajahti kimeänä kiljahduksena, josta\npursui tuska ja kaipuu ja ilo -- melkein itkevä ilo.\n\nVilli oli tuntenut ja muistanut. Sen riemu oli rajaton, sen juoksut ja\nhypyt vallan tolkuttomat. Vatsa maata viistäen se käväisi kymmenesti\nveräjällä sanaa viemässä. Eikö jo nähdä kuka tulee? Palasi ja nuolaisi\nja ulvahteli.\n\nJopa nähtiin veräjälläkin, jo tunnettiin. Käytiin vastaan ja iloittiin\n-- ja onniteltiin, niin että Esteriä itketti. Kaikkien sydämet olivat\navoimet tulijoille.\n\nSanat olivat yksinkertaisia, mutta tosia niinkuin korpi heidän\nympärillään. Vähästä ymmärrettiin suurinkin hellyys. Paljot sanat eivät\ntunnetta peittäneet.\n\n-- Epra! -- sanoi äiti ja suupielet värähtelivät. Se riitti. Siinä oli\nsydämentäyteinen runsaus unohdettuja suruja ja hillittyä iloa.\n\nVanha muija nielaisi pari kertaa, saadakseen kuristuvan kurkun\naukenemaan, ennenkuin tarttui Esterin käteen.\n\n-- Esteri -- tyttäreni! -- sanoi äiti sitten. Sekin riitti.\n\nSanni-sisar asettui toiselle puolelle Esterin viereen, ja niin sitten\nkuljettiin pihaan ja pirttiin.\n\nMikko yritti olla asiallisempi ja kertoi juuri tulleensa kirkosta ja\ntuoneensa kuulutussanoman.\n\n-- Kas, etten nähnyt, -- sanoi Epra.\n\n-- Olin lehterillä -- ja lähdin heti kapasemaan kotia, kun kuulin sinun\n\"jalkasi taittuvan\".\n\nEhtoopäivän kuluessa vaihdettiin sitten uutisia molemmin puolin.\nTärkeimmät olivat kuitenkin vieraita koskevat.\n\nEpra oli tehnyt Silmukorven kaupan jo pääsiäisenä. Nyt hän jäisi sinne\nrakennushirsiä kaatamaan. Esteri palaa tiistaina kotiinsa ja järjestää\nmuuttotavaransa. Korsulassa pidetään häät juhannuksen jälkeisenä\nlauantaina -- ja Esterin töllin kauppa on jo tehty.\n\n-- No, minä alan sitten ensi viikolla siirrellä tavaroita vähitellen\ntänne -- kuorman päivässä, -- sanoi Mikko.\n\n-- Niin mekin ajattelimme, -- myönsi Epra. -- Tuot sitten Päistärpään\nvielä häihinkin mukaasi, jos Esterillä jotakin olisi.\n\n-- Selvä se.\n\n-- Me jäämme äidin kanssa kotia, -- sanoi Sanni, kun kuuli häistä\npuhuttavan.\n\nToiset katsoivat Sanniin ja hymyilivät. Syy ymmärrettiin, eikä siitä\nsen enempää puhuttu.\n\n-- Huomenna käymme Esterin kanssa Silmujärvellä, ja tiistaina saatan\nhänet takaisin korven rajalle -- ja keskiviikkona kaatuu harjun\nrinteestä toinenkin honka, -- puheli Epra, kun ehtoolla kiipesi\nentiseen luhtiinsa nukkumaan.\n\nVilli asettui visusti luhdin solaan eikä liikkunut sieltä koko yönä.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nJuhannuksen jälkeinen sunnuntai oli merkkipäivä pitäjän asukkaille.\nOli keväästä asti touhuttu paikkakunnalle ensimmäistä kansanjuhlaa ja\narpajaisia. Koko pitäjä oli ihmeissään. Sellaisia ei oltu vielä koskaan\nnähty. Ei edes Epra ollut nähnyt kaupungissa. Palokunnan kentällä oli\nkyllä sellaiset pidetty, mutta ei Epra ollut siellä käynyt.\n\nKoko pitäjä lähti liikkeelle ja täytti juhlakentän sankoin parvin. Oli\nkuin markkinat. Paljon humua ja lystiä elämää. Myytiin arpoja, omenia,\nnisusia, kahvia, olutta ja limunaatia. Ei koskaan ollut näin lystiä\nollut kotoisilla tanhuvilla. Vanhat nuortuivat, ja nuoret olivat kuin\nlapsia. Soitettiin, pidettiin puheita ja laulettiin.\n\nOppineet maisterit puhuivat ihmeellisiä asioita Suomen kansasta\nja kielestä. Olihan niistä aviiseissakin, mutta hämärää oli tähän\nverraten. Nyt sanottiin selvin sanoin mitä kansa oli -- sillä oli\noikeuksia -- vääjäämättömiä -- ja jos se tunsi velvollisuutensa, niin\nse kohoaisi arvaamattomiin --\n\nMoni mies katsoi kuin epäillen naapuriinsa. Ei ollut oikein mukava mies\nollut -- mutta kuka sen tietää -- ehkä on hänkin oikea suomalainen.\n\nSitten puhuttiin maalaisista ja pellosta ja karjasta ja viljelyksestä\nja lantatunkioista ja navetoista niin ylistävin sanoin, että pyrki\nepäilyttämään. Mutta kun sitten sanottiin, että millä sitä elettäisiin,\nellei olisi viljoja eikä karjoja, niin jo kyhnäistiin korvallista ja\ntuumittiin, että -- oikein puhuu. Jopa alkoi maamiehen kunnia nousta.\nJo moni mies nosti rintojaan.\n\nMutta sitten ruvettiin vetämään takaperoa. Sanottiin olevan\nmaalaisväkeä, joka ei ymmärrä työnsä arvoa. Halveksii sitä ja pakenee\nkaupunkeihin loisen virkoihin -- köyhyyteen ja kurjuuteen.\n\n-- Ne ovat sellaista heittoväkeä! -- naurahti Korsula niin ääneen, että\nsen monet kuulivat.\n\nJopa puhujakin käänsi kelkkansa ja ylisteli enemmistöä -- sen kykyjä --\nsen kansallisia ja kielellisiä mahdollisuuksia.\n\nMuuan vanha ukkeli huusi jo olutpullonsa äärestä innostuneena, että\nmahdollisuuksia on taivaaseen asti.\n\nUkkelille ei sentään paljoa naurettu, kun oli niin tärkeätä kuultavaa.\n\nPuhuttiin kiintymyksestä ja rakkaudesta työhön ja työn ilosta.\nMaanviljelyksen kohottamisesta korkeimpaan kunniaan -- reippaudesta,\nterveydestä ja iloisesta mielestä -- ja kaupungin kuihduttavasta\nhienostelusta -- ja siitä onnesta, ettei muuttokiima ole tässä\npitäjässä päässyt pahasti raivoamaan -- ja eräästä esimerkistä, joka\njääköön noudatettavaksi kaikkien mieliin.\n\n-- Mikä se on? Mikä? -- kuului hiljaisena hyminänä monelta taholta.\n\n-- Minä olin eilen erään pitäjäläisenne häissä, -- jatkoi puhuja.\n\n-- Se oli meillä -- Epran häissä, -- totesi Korsulan isäntä\nnaapureilleen.\n\n-- Voin sanoa, että sulhasen avut ovat ruumiilliseen ansiotyöhön\nsuorastaan harvinaiset. Siitä huolimatta on hän jättänyt kaupungin\nansioineen ja tullut takaisin, mennäkseen korpeen peltoa raivaamaan.\nSinne hän vie mukanaan nuoren vaimonsa, jonka työkunto ei myöskään\nmissään kaupungissa joutuisi häpeään. Mutta he rakastavat peltoväen\niloja ja suruja -- ja menevät korpeen -- ja minä olen vakuutettu, että\nheitä seuraa sinne heidän onnensa. Olkoon tämä esimerkki velvoittava!\nJa huutakaamme nyt eläköön-huuto maalaisten ihanteille.\n\nJa se huudettiin niin, ettei kai tässä pitäjässä ikinä tätä ennen.\n\nKuhina alkoi käydä väkijoukossa. Kuka se on? Iso-Epra! Ei! Kyllä sen\ntiedän. Tuo saarnamies? Pappilan vieras! Joku maisteri Helsingistä.\nMistä se Epran? Ole vaiti! Rovastin mukana! -- Yksi tiesi yhtä ja\ntoinen toista sekä Eprasta että maisterista.\n\nEpra istui Esterin kanssa aitovierussa omenoita pureskellen. He\nkatsoivat toisiinsa ja hymyilivät.\n\n-- Ostanko yhden arvan? -- kysyi Esteri hetken päästä.\n\n-- Osta! -- Emmekö sitten lähde?\n\n-- Lähdemme.\n\nEsteri meni arpakojulle, ja Epra sanoi menevänsä katselemaan\npussitappelua.\n\n-- No, siellähän sinä tulet! -- huusi Korsula, kun näki Epran\nlähestyvän. -- Olet pitäjän ensimmäinen niinkuin kyntäjä\nmaanviljelysnäyttelyssä ja pysyttelet piilosilla. Sinun pitää olla\nsiellä, missä miestä tarvitaan. Kuulitko mitä maisteri sanoi? Häh? Minä\nsille eilen kerroin -- ja poika oli mielissään.\n\nNe, jotka olivat olleet häissä, tulivat Epraa kiittelemään, ja muut\nkoettelivat pysytellä mahdollisimman lähellä. Olihan Eprasta tullut\nniinkuin yhteinen omaisuus, julkisesti mainittu sankari, vaikk'ei\nnimeltä sanottu. Mutta vähätpä siitä. Tiedettiin se muutenkin. Ja oli\nymmärretty arvostaa jo ennen tuota maisteriakin. Olihan Epra kaikkien\nsuosiossa.\n\n-- Sinua tässä tarvitaan, Epra! -- huusi Kalle-niminen Korsulan renki,\nroteva ja voimakas mies.\n\n-- Mikä se on, johon et sinä pysty? -- kysyi Epra.\n\n-- Lahjoitin kilpailuihin karpion rukiita! -- selitti Korsula\nkovaäänisesti. -- Se, joka heittää säkin selkäänsä, olkapäällä\npyörittelemättä, saa rukiit.\n\n-- Oletko jo koettanut, Kalle? -- kysyi Epra.\n\n-- Olen -- mutta ei nouse. Se peeveli on niin vetelä -- kun pitää\ntarttua säkkiä suusta.\n\n-- Suusta! Totta kai suusta! -- selitettiin.\n\n-- Heitä nyt, Epra, niin viet heti Mikon rattaille! -- kehoitteli\nKorsula.\n\n-- Heitä vielä, Kalle, että näen! En usko muuten! -- sanoi Epra.\n\n-- Kyllä vaan. Vaikka jo väsynytkin olen. Kalle tarttui säkin suuhun ja\nrupesi sitä kiertämään tiukemmaksi.\n\n-- Älä, veikkonen! -- sanoi Epra. -- Sinä kierrät vastapäivää. Jos nyt\nsäkin sivu hipaisee olkapäähän, niin ammahtaa säkki takaisin.\n\n-- Jokohan?\n\n-- Varmasti. Kierrä myötäpäivää! Jos se silloin hipaisee, niin se vain\nauttaa säkin kierähtämistä olalle.\n\nNo, pentele! Sehän on selvä! -- huudettiin joukosta. -- Yritä nyt, Kalle!\nMinäkin sitten vielä -- ja minä -- ja minä!\n\nSyntyi uusi innostus, mutta ei se auttanut. Säkki putosi Kallelta ja\nputosi muilta.\n\n-- Jos siinä on enemmän kuin karpio! -- keksi joku.\n\n-- Totta kai niin, että täyttää! -- naureskeli Korsula.\n\nEsterikin tunkeutui iloisena Epran viereen ja näytteli ostamaansa\narpalippua. Siinä oli numero!\n\n-- Tuletko, niin menemme ottamaan, että näemme mitä se on?\n\n-- Odota hetki! Heitän ensin tuon pussin selkääni.\n\nYmpärillä tuli lystiä. Kaikki nauroivat.\n\n-- Heitä nyt, niin Esteri leipoo sulle hyvää leipää! -- jutusti\nKorsula. -- Ne ovat Korsulan rukiita.\n\n-- Saako Epra ne ilmaiseksi? -- kysyi Esteri.\n\n-- Saa, saa! -- naurettiin ympärillä.\n\nEpra tarttui säkkiin ja punnitsi hetken sen painoa. Kietaisi sitten\nsuun tiukalle ja heitti säkin selkäänsä, ilman että se vähääkään\nhipaisi olkapäätä.\n\nKaikki katselijat ihastuivat ja päästivät meluavan riemuhuudon.\n\n-- Kiitos vaan, isäntä! Ja hyvästi! -- sanoi Epra ja lähti astumaan\nrauhallisesti juhlakentän halki, säkki selässä.\n\n-- Tässä jaetaan voitot, -- sanoi Esteri ja pysäytti Epran.\n\nEsteri antoi lappunsa pappilan neidille, joka heti rupesi nauramaan ja\nmeni kojusta peremmälle limojen taakse. Esteri ihmetteli, mikä siinä\nnauratti.\n\nPian tuli pappilan neiti kojun ulkosivulta ja talutti nuorassa --\nlammasta.\n\nIhmettelyä ja lystiä synnytti ympäristöön valkoinen lammas, joka vielä\nmääkäisikin.\n\n-- Oiva kuva huoneentauluksi, hävinneen Turmiolan Tommin tilalle! --\nsanoi muuan samettitakkinen nuorukainen puhuja-maisterille.\n\n-- Tee! -- sanoi maisteri.\n\nEsteri talutti lammasta, ja Epra kantoi ruissäkkiä. Näin he kulkivat\njuhlakentän veräjälle, yleisön antaessa tietä kuin morsiusparille\nhäissä.\n\nKaikki vaikenivat erikoisesta vaistosta, joka muistutti kunnioituksen\ntapaista tunnetta. He ihailivat tuota komeata paria, jolla oli\nrohkeutta ja rakkautta lähteä asutuilta ihmisviljoilta yksinäiseen\nkorpeen.\n\n-- Sanoinhan, että onni seuraa heitä! -- huusi maisteri ja heilutti\nvalkeata ylioppilaslakkiaan. -- Eläkööt ihmiset, jotka uhraavat ja\nuskaltavat!\n\nEpra ja Esteri kuulivat takaansa voimakkaita huutoja, mutta eivät\nkääntyneet katsomaan. Mitäpä he niistä.\n\nHe kulkivat onnellisina omaa kulkuaan.\n\n\n\n"]