Salatun kaupungin kaunotar

SALATUN KAUPUNGIN KAUNOTAR

Seikkailuromaani

Kirj.

OLLI KARILA

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

    Esihistoria. Lääketieteen ylioppilas Antti Aleksanteri
    Korsi keskustelee setänsä kanssa raha-asioista.
 1. Norjalainen merimies sytyttää piipun raakapuun nokalla
    ja Ale Corci vaihtaa toimialaa.
 2. Tham-Haos lupautuu pettämään isänmaansa ja kuninkaansa
    parista sentimetristä värillistä nauhaa.
 3. Ale Corci suorittaa hutiloiden mandariinitutkinnon, ja
    Tham-Haosin mielessä syntyy odottamattomia suunnitelmia.
 4. Väkevästä piipputupakasta ja skotlantilaisesta "Black
    and White"-whiskystä saa hyvän sekoituksen.
 5. Ale Corci tunnustaa, että diplomaattisissa tehtävissä
    on vaitiolo menestyksen ensi ehto.
 6. Pierre Dupuis huomaa kiusakseen, ettei kuninkaankehässä
    tarjota suklaata ja käristettyä leipää.
 7. Ale Corci suoriutuu voittajana tilanteesta, jossa on 999,999
    mahdollisuutta epäonnistua ja yksi mahdollisuus onnistua.
 8. Lyhyt luku, jossa esitetään Ale Corcin ja Pierre Dupuisin
    eriäviä käsityksiä nuorista naisista.
 9. Tohtori pääsee osoittamaan, että hänen mielipiteensä
    naisista ovat sittenkin oikeat.

10. Kapteeni huomaa ihmeekseen omistavansa kasvattajan kykyjä

    ja taipumuksia.

11. Pikkupaholainen ilmoittaa, että hänen majesteettinsa

    Annamin kuningas on leikannut kyntensä.

12. Tohtori Pierre Dupuis esittää vastahakoisesti elämänsä

    suurimman sankariosan.

13. Tässä onnettomassa luvussa kerrotaan Li-ha-van ja Luculluksen

    odottamattomasta sekaantumisesta tapausten kulkuun.

14. Ale Corci tapaa kuolemaantuomitun kuninkaan varsin omituisessa

    puuhassa.

15. Kapinalliset alamaiset toteavat viraltapannussa kuninkaassaan

    hämmästyttäviä ominaisuuksia.

16. Kapteeni käy tervehtimässä vanhaa tuttavaa, joka vastaanottaa

    vierailun varsin sekavin tuntein.

17. Loppuluku, jossa vahvistetaan väite, että kiinalaiset ovat

    ennen eurooppalaisia tehneet monta keksintöä.

ESIHISTORIA

Lääketieteen ylioppilas Antti Aleksanteri Korsi keskustelee setänsä kanssa raha-asioista.

Antti Aleksanteri Korsi, lääketieteen ylioppilas Helsingin yliopistossa, Karjalaisen osakunnan historioitsija ja voimistelu- ja urheiluseura "Visan" pesäpallojoukkueen kapteeni, istui setänsä, ent. kauppiaan, nykyisen maatilanomistajan Matti Väinö Korren tilan päärakennuksen työhuoneessa, Hiitolan pitäjän Mustolan kylässä, poltti tottuneesti mielisavukettaan Klubi n:o 17:ää ja kuunteli kohteliaasti, jos kohta ilmeisen haluttomasti, setänsä hiljaisella, mutta lujalla äänellä pitämää esitelmää Antti Aleksanterin viimeaikaisten rahasijoitusten edullisuudesta.

"En tahdo sanoa, että olisit oikeastaan lurjus", vakuutti setä, "mutta jos joku toinen sen minulle sanoisi, pelkäänpä, että olisin ensimmäinen sitä uskomaan. Mutta sinä olet kevytmielinen, sopimattoman kevytmielinen, ja anteeksiantamattoman tuhlaavainen. En puhu vanhoista asioista, mutta haluan nähdä tilityksen viime syyslukukaudella käyttämistäsi varoista. Onhan sinulla tilitys tietenkin tallella?"

Antti Aleksanteri näytti vaivautuneelta. Raha-asiat eivät, kaikkein vähimmin niitten kirjanpidollinen puoli, olleet hänen synnynnäisiä avujaan. Hänen kykynsä ja halunsa kirjanpitoon muistutti lähinnä kissan uimataitoa ja -halua.

"Minulla oli, mutta..."

"Mutta mitä?" Sedän ääni oli samanlainen kuin hutiloivaa pehtoria puhutellessa.

"Minä hävitin ne vahingossa", tunnusti Antti Aleksanteri.

Matti Korsi ei ollut suinkaan luonnostaan epäluuloinen, mutta kun kevytmieliseksi ja tuhlaavaiseksi tunnettu lääketieteen ylioppilas kertoo hävittäneensä opiskeluaan varten saamiensa varojen tilityksen, on vain inhimillistä, jos haluaakin kuulla tarkemman selvityksen. Ja setä halusi ja odotti.

"Minä olin kirjoittanut tulot ja menot savukelaatikkojen kansiin..." alkoi Antti Aleksanteri, mutta setä poukkosi pystyyn kuin ammuttu, tanakka nyrkki paukahti pöytään ja tuhka-astia hyppäsi pari tuumaa ilmaan. Antti Aleksanteri veti henkeään, mutta ei antanut minkään asiaankuulumattoman seikan häiritä itseään, vaan jatkoi kertomustaan siitä, kuinka hän kerran suursiivousta toimittaessaan oli heittänyt kaikki tyhjät savukelaatikot uuniin, niiden mukana myös kirjanpidon välineet. Sedän tuntui olevan hyvin vaikea pysytellä tuolillaan.

"Hyvä, hyvä, erittäin hyvä! Ja menot ovat tietenkin olleet huikeat?"

"Kyllä", uskalsi Antti Aleksanteri vastata kainosti, "asunto on kallis, ruoka kallis, vaatteet, oppikirjat, kokeilutarpeet..."

"Ja urheilupuvut ja pesäpallot ja jalkapallot ja nyrkkeilyottelut ja ratsastuskilpailut ja teatteriliput ja oopperaillalliset ja operettilaulut ja automatkat ja osakuntatanssiaiset ja polyteekkarimaskikset ja taidenäyttelyt ja atelierivierailut ja Helgat ja Ilonat ja Torat ja Kaisat ja Maijat ja... ja..."

Setä ei keskeyttänyt suinkaan senvuoksi, että luettelo olisi ollut jo täydellinen, mutta hänen täytyi vetää henkeään. Antti Aleksanteri käytti tilaisuutta tottuneesti hyväkseen.

"Minä olen kokeillut", sanoi hän.

"Kokeillut, kyllä minä tiedän ne kokeilut. Marmelaadista likööriä tai jotakin siihen suuntaan."

"Ei ollenkaan, vaan minä kokeilin lääketieteellisellä keksinnöllä, tai oikeastaan minä yritin tehdä lääketieteellistä keksintöä."

Niinkuin saattaa huomata, eivät Antti Aleksanterin hermot olleet lainkaan huonossa kunnossa. Hän puhui tyynesti ja kärsivällisesti, mutta setä oli nyt kerta kaikkiaan sellaisella tuulella, ettei häneen pystynyt tyyneys eikä kärsivällisyys.

"Ja entä vekseliasia?" Sedän katse yritti lävistää Antti Aleksanterin, ja Antti Aleksanterin tuli ilkeä olla, hyvin ilkeä olla. Hän ei vastannut mitään.

"Minä annoin viisi kuukautta sitten nimeni sinulle kolmentuhannen vekseliin. Vekseli lankesi kaksi kuukautta sitten ja sinun olisi tullut se silloin suorittaa, mutta kaksi päivää sitten sain pankki-ilmoituksen kahdentuhannenviidensadan markan suuruisen vekselin eräytymisestä tämän kuun viimeisenä päivänä. Onko pankki erehtynyt?"

Pankki ei milloinkaan erehdy. Tarkinkin sveitsiläinen kello erehtyy, mutta pankki ei milloinkaan erehdy, ja varmaa on, että vaikka vekseli lankeaisi kaksi päivää viimeisen tuomion jälkeen, protestettaisiin se asetusten mukaisesti joko toisessa tai toisessa paikassa. Antti Aleksanteri ei koettanut kiemurrella.

"Ei."

"Vai niin. Millä tavoin on sitten selitettävissä, että minun nimeni on jossakin kahdentuhannenviidensadan markan vekselissä? Minä en ole sitä kirjoittanut enkä edes voinut kirjoittaa, sillä olin sairas?"

"Minä kirjoitin sen."

Setä oli hyvin rauhallinen, niin rauhallinen, että Antti Aleksanteri alkoi tuntea rauhattomuutta.

"Niin, minä kirjoitin sen. Minä... minä olin menettänyt hiukan rahaa enkä voinut sitä lunastaa. Setä oli sairaana enkä voinut saada sedän nimeä. Kirjoitin siis sedän nimen uudistusvekseliin ja lyhensin velkaa viidelläsadalla. Ja nyt olen koettanut säästää, niin että voisin lunastaa vekselin kokonaan, kuukauden kuluttua."

Setä kumartui Antti Aleksanteria kohti.

"Sinä olet siis vekselinväärentäjä."

Antti Aleksanteri kalpeni. Sitä puolta hän ei ollut milloinkaan ajatellut. Hän oli pienessä pulassa, hän osasi sedän nimikirjoituksen aika hyvin ja hän oli luullut järjestäneensä kaikki hyvin, kun oli saanut vältetyksi protestin. Antti Aleksanteri ei ollut lukenut lakia, muutoin hän olisi tiennyt, kuinka hirvittävän lainmukaisia sedän sanat oikein olivatkin.

Setä oli kamalan rauhallinen. Hän naputteli pöytää ja katseli kirjahyllyä ja navettapihaa ja metsää, mutta ei luonut silmäystäkään Antti Aleksanteriin.

"Kas niin", aloitti setä pitkän äänettömyyden jälkeen, "päätökseni on nyt selvä. Sinulla olisi ollut edellytyksiä, minulla olisi ollut rahaa ja sinusta olisi voinut tulla paljonkin. Mutta minä en ole tottunut kirjanpitoon savukelaatikkojen kansilla, jotka sitten häviävät, en vekseleihin, joihin toiset kirjoittavat nimeäni, enkä veljenpoikiin, jotka kokeilevat. Sinä et ole tyhmä ja sinä saat yrittää itse. Kaikki entinen on anteeksiannettu, mutta lisää ei tule. Saat yrittää yksin. Luulen sen olevan parhainta itsellesikin. Oletko ymmärtänyt?"

"Täydellisesti." Antti Aleksanteri nousi. Hän oli nyt siis velaton mies, mutta myös varaton. Plus miinus nolla. Lääketiede oli hänen kohtalonsa. Hän oli menettänyt rahaa kokeiluihin. Siis lääketiede. Setä oli ollut vaikeasti sairaana, hänen odotettiin kuolevan ja Antti Aleksanterille puhuttiin jo suuresta perinnöstä. Mutta lääketiede astui väliin vanhan homehtuneen kunnanlääkärin hahmossa. Setä parantui parhaiksi vastaanottaakseen tiedoituksen pankilta, että hänen veljenpoikansa oli väärentänyt hänen nimensä vekseliin. Siis taaskin lääketiede. Hän antaisi nyt palttua lääketieteelle. Antti Aleksanteri oli tahtonut olla ihminen ihmisten joukossa, mutta hän havaitsikin olleensa suuri narri toisten narrien joukossa, Hän oli ollut vilpittömän huvitettu kaikesta, mutta hänen aikansa ei millään tavalla ollut riittänyt kaikkeen. Hänen periaatteensa oli ollut: mitä ei voi lykätä, se täytyy suorittaa, ja tämän periaatteensa mukaisesti hän oli ollut esimerkiksi jalkapallokilpailuissa, mutta lykännyt tenttinsä. Lopputulos oli selvä nyt. Hänet oli ajettu maantielle. Hän oli tuhlaajapoika, mutta mikäli hän setäänsä tunsi, tämä tuskin teurastuttaisi laihintakaan sonnivasikkaansa, jos hän joskus palaisi setänsä luo. Vanhempia ei hänellä enää ollut.

Tasan kaksi viikkoa myöhemmin, kun Antti Aleksanteri Korsi oli saanut myydyksi akvarellinsa, öljymaalauksensa, etsauksensa, piippunsa, aseensa ja erinomaisen hyvin lajitellun ajanviete-kirjastonsa, hän kolmenkolmatta ikäisenä astui levollisin askelin ja välinpitämättömin ilmein "Ariadnen" kannelle, taskussaan 43 puntaa 11 shillingiä 3 pennyä sekä laivalippu, ja päässään suunnitelmia, joista ainoakaan patenttitoimisto ei olisi huolinut.

I.

Norjalainen merimies sytyttää piipun raakapuun nokalla ja Ale Corci vaihtaa toimialaa.

Iltapäivä-helle Marseillen satamassa oli sietämätön, mutta lastaustyö oli täydessä käynnissä. Me emme ryhdy maalaamaan satamakuvaa emmekä säveltämään sen melusta mitään uutta jazzia, vaikka jazzia se juuri ennenkaikkea oli, orkesteri sellainen, ettei rikkainkaan ulkomaalaisia nylkevä hotelli uskaltaisi moista palkata. Satamatyöläiset purkivat ja lastasivat, merimiehet hääräilivät monissa pikkuaskareissa tai lepäilivät suojakatosten alla. Rantakahviloissa joivat laiva-asioitsijat jäähdytettyä sitruunavettä, ja sanomalehtipojat kirkuivat päivälehtien viimeisiä uutisia vahingonkorvauskysymyksen järjestämisestä.

Muutaman eteläamerikkalaisen parkkilaivan mastoissa hääräili miehiä kooten kuivamassa olleita purjeita, ja läheisen kahvilan vieraat tarkkasivat huvitettuina miesten työtä. Se muistutti hiukan sirkusta, ja ylimmän raakapuun nokalla seisoskeleminen tuntuukin tottumattomasta katselijasta sirkukselta, se vain erona, ettei alla ole suojaverkkoa, vaan kova kansi. Mutta tottumus on toinen luonto, laiva oli paikallaan, meri tyyni ja työnteko mastoissa oli nyt hellettä lukuunottamatta tietenkin leikkiä merimiehille.

Kannella oli suojakatos ja sen alla näkyi pari miestä pelaavan korttia, katsellen samalla, kai tottumuksesta, masto-oravia.

Silloin sattui jotakin. Keskimmäisellä raakapuulla, aivan sen nokassa, seisoi muuan merimies – norjalainen, niin kuin jälkeenpäin saatiin tietää – ja kokoili purjetta. Mutta hänestä maistui työ puulle ilman tupakkaa, ja siksi hän, jalat raakapuun alanuoralla ja sääret puuta vasten nojaten, kaivoi huolettomana piipun taskustaan, latasi huolellisesti, raapaisi tulitikun ja yritti sytyttää piippua. Mutta tulitikku sammui, sammui toinenkin ja alhaallekin näki, että merimies kirosi, kun hän heitti tikun menemään. Hänen liikkeensä oli niin kiivas ja hän oli niin oikeutetun harminsa vallassa, että unohti seisovansa raakapuun nokalla. Unohtaminen ei ollut pitkäaikainen, murto-osa sekuntia vain, mutta se oli riittävä, jotta merimies löysi itsensä sekunnin seuraavassa murto-osassa kiitämässä kohtisuoraan kantta kohti painolain mukaisen kiihtyväisyyden ollessa aivan tarpeeksi voimakas vaatimattomia hautajaisia varten.

Me jätämme, kirjailijan oikeudella, hänet toistaiseksi kiitämään kantta kohti ja kiinnitämme huomiomme hänen ympäristöönsä. Viisi miestä mastoissa näki hänen putoavan, mutta eivät tietenkään voineet hypätä häntä pelastamaan. He vain kirosivat, mikä oli varsin sivistymätön valmistus hautajaisille. Rantakahvilassa nousi kolme vierasta puolittain ylös tuoleiltaan sanomatta sanaakaan, ja heidän joukossaan ollut nuori sanomalehtireportteri tunsi ilon ailahtavan sydämeensä. Hänen ammattinsa olisi oikeastaan vaatinut merimiehien tipahtelemista sanokaamme pari kertaa viikossa. Sanalla sanoen, kaikki tekivät jotakin, mutta kukaan ei mitään lykätäkseen taikka edes yrittääkseen lykätä epäämättömiä hautajaisia.

Paitsi yksi mies, muuan niistä, jotka istuivat laivan kannella suojakatoksen alla ja pelasivat korttia. Hän näki miehen putoavan, hän oli lähellä, ja ennenkuin merimies oli ehtinyt edetä kahta metriäkään lähtöpaikastaan oli hän alla, todennäköisellä putoamispaikalla. Eikä hän ollut hullu, vaikka niinkin voisi luulla, sillä ken asettuu keskimäiseltä raa'alta putoavan miehen alle, häntä pelastaakseen, ei suinkaan lykkää hautajaisia, vaan voi aikaansaada kaksoishautajaisetkin.

Mutta mies seisoi ja odotti. Hänen ei tarvinnut kauankaan odottaa, sillä lentävä merimies ei viivytellyt. Hän tuli, ja hyvällä vauhdilla. Pelastaja ei tehnyt paljoa, hän hyppäsi voimakkaasti ja työnsi vielä voimakkaammin. Laivan parras oli korkeintaan puolen metrin päässä, merimies lensi yhdessä vilauksessa sen yli, piippu toisessa ja tulitikkulaatikko toisessa kädessä, ja seuraavassa vilauksessa oli pelastajakin syöksynyt laidan yli ja kaksi molskahdusta suli melkein yhteen.

Muutaman hetken kuluttua nousi kaksi miestä laivan vierellä vedenpintaan, molemmat syleksien suolaista vettä. Se, joka oli hypännyt myöhemmin, tuki toista, ja kolmen minuutin kuluttua olivat molemmat pelastusrenkaan ja köyden avulla kannella, ilmielävinä ja vahingoittumattomina. Merimiehellä oli piippunsakin tallella, mutta tulitikkulaatikko oli nähtävästi kärsinyt haaksirikon. Hautajaiset olivat siirtyneet epämääräiseen tulevaisuuteen.

"Bravo, kokki!" huudahti pelastettu ja puristi pelastajan kättä. "Sepä oli sukkela temppu! Kohtisuora putoaminen olisikin ollut varsin epämiellyttävää!"

Yksimielinen ja tervekeuhkoinen hurraus kaikui muittenkin suusta, kun sekä pelastaja että pelastettu painuivat kannen alle muuttamaan kuivia pukimia ylleen. Rantakahvilassa taputettiin käsiä, ja sanomalehtireportteri loikkasi pitkin harppauksin laivalle ja jäi odottamaan tapahtuman sankarien ilmestymistä kannelle. Heti hänen jälkeensä tuli kannelle myöskin toinen kahvilavieras, pieni, musta, vilkas, hienosti puettu keski-ikäinen herra.

Sanomalehtireportteri oli jo täydessä työssä.

"Nimi?"

"Jensen, Sam Jensen, norjalainen, Hammerfest", selitti toinen perämies. "Se, joka putosi."

"Ja toinen?"

"Jaa, kokkiko? Corci, Ale Corci, suomalainen, ties mistä, mutta sukkela mies, joka juoksee vaikka jäniksen ympäri kolme kertaa ennen ampumista."

Sanomalehtireportteri kirjoitti. Neljännestunnin kuluttua ilmestyivät sankarit näkösälle, molemmat pyhäpukimissaan, ja täytyi sanoa, ettei kokkia milloinkaan olisi kokiksi arvannut, kun hänellä oli pyhäpukunsa yllään. Sanomalehtireportteri valloitti kummankin viideksi minuutiksi, minkä jälkeen hän katosi. Mutta pieni musta mies ei poistunut. Hän odotti hetkisen ja läheni sitten ryhmää.

"Anteeksi, monsieur Corci! Haluaisin puhua kanssanne pari sanaa, jos suvaitsette. Tuossa kahvilassa esimerkiksi. Lasi whiskyä voi ehkä poistaa suolanmaun suustanne", puhui mies nopeasti ja nosti hattuaan. Puhuteltu katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi sitten.

"Olkoon menneeksi", sanoi hän ja lähti edellä.

Kun he istuivat kahvilassa kummallakin edessään mieto sekoitus whiskyä ja kylmää sitruunasoodaa, esittäysi pieni mies, joka oli ihmetellyt kokin taipumusta mietoon grogiin:

"Pierre Dupuis, tohtori."

Ale Corci kumarsi niin sirosti, että tohtori huudahti vasten tahtoaan:

"Ettehän te ole laivakokki!"

Toinen hymyili huvitettuna. "Kyllä varmasti, kyllä minä olen kokki, vaikka en aina ole ollutkaan."

"Mitä te sitten olette ollut?"

"Hiukan toista ja hiukan toista, kahdeksan kuukautta kuparikaivoksissa Michiganissa, viisi kuukautta kalastajana Friscossa, kaksi vuotta laivanvarustajankonttorissa Kiinassa..."

Tohtori Pierre Dupuis hypähti.

"Oletteko ollut Kiinassa? Ja osaatte puhua kiinankieltä?"

"Välttävästi, välttävästi. Ja sitten olen ollut kolme vuotta merillä!"

Ranskalainen mietti hetken. "Mutta tehän olette vähintään kolmenkymmenen ikäinen..."

"Kaksikymmentäyhdeksän", korjasi kokki.

"Missä te olette ollut aikaisemmin?"

Varjo häivähti kokin kasvoilla.

"Minä opiskelin..."

"Mitä, jos saan luvan kysyä?"

"Lääketiedettä."

Tohtori hypähti toistamiseen tuoliltaan. Tohtorilla tuntui olevan tapana aina vähän väliä kimmota pystyyn kuin lauennut vieteri. Hänen silmissään oli epäilystä. Kokki riensi selittämään:

"Niin, ymmärtäkää minut oikein, minä olin opiskelevinani, mutta aika tahtoi mennä muuhun, hauskempaan. Helsingissäkin voi pitää hauskaa. Perheriita. Lähdin maailmalle. Siinä kaikki."

Tohtori oli hämmästynyt, mutta nyt oli kokin vuoro hämmästyä tohtorin kysymyksestä:

"Oletteko aina yhtä kylmäverinen ja neuvokas kuin äsken?"

Ale Corci tuijotti mitään ymmärtämättä ranskalaiseen. Mutta ranskalainen oli vakava.

"Tuohan oli pikkuasia. Ja tein vain mitä luonnollisimman tempun", selitti hän.

"Ovatko nuo temput mielestänne luonnollisia, – tarkoitan, onko teillä tuollaisiin temppuihin taipumusta? Oletteko rohkea?"

Ale Corci ei todellakaan tiennyt mitä vastata.

"En minä hiiriä pelkää", julisti hän lopuksi.

Tohtori nyökkäsi ajatuksissaan. "Minä olen rikas..." alkoi hän.

"Erittäin hyödyllinen ja hauska ominaisuus", myönsi kokki rehellisesti.

"Ja tarvitsisin rohkean, kylmäverisen ja neuvokkaan apulaisen, jonka palkasta en paljoa pitäisi väliä, mutta joka ei myöskään saisi pitää hengestään liiaksi."

"Oh, rahalla saa kyllä rohkeutta", sanoi Corci viisausopillisesti.

"Minä toivon", huokasi tohtori. "Minä en nähkääs ole kovinkaan rohkea. En ole sitä harjoitellut. Ettekö te tahtoisi ruveta apulaisekseni?"

"Minä olen kokki", sanoi Ale Corci jäykästi.

Tohtori nauroi. "Se ei ole mikään este. Kokinammatin te voitte kyllä jättää."

"Mitä asia koskee? Onko se...?"

"Ei, ei, minä arvaan kyllä mitä tarkoitatte. Te ehkä arvelette, että asia ei olisi – kuinka sanoisin – aivan sopusoinnussa kaikkien lakipykälien kanssa. Siitä ei ole kysymys. Asia koskee tieteellistä löytöä."

"Hm." Tämä vastaus ei ollut paljon, mutta se osoitti joka tapauksessa, että kokki ajatteli asiaa.

Ja tohtori sai hänet ajattelemaan sitä paljon kauemminkin. Kun tohtori oli puhunut tunnin ja Ale Corci viisi minuuttia, löivät he kättä. Kokki oli päättänyt vaihtaa toimialaa. Hän oli sitoutunut tohtori Pierre Dupuisin apulaiseksi palkalla, josta ei valtamerihöyrylaivan kapteenikaan olisi voinut uneksia, vaikka olikin todennäköistä, ettei tohtori ehtisi montakaan tiliä hänelle suorittaa eikä Ale Corci niistä nauttia. He tekivät sopimuksen, Ale Corci sai ennakkomaksun, kävi parkissa ilmoittamassa eronsa, mikä hänelle myönnettiinkin kohtuullista korvausta vastaan, ja noin kahden tunnin kuluttua Sam Jensenin putoamisesta raakapuulta istuivat sekä Ale Corci että tohtori Pierre Dupuis Marseille–Pariisin pikajunassa ja Sorbonnen yliopiston professori puhutteli Helsingin yliopiston lääketieteen ylioppilasta Antti Aleksanteri Kortta, alias eteläamerikkalaisen parkkilaivan kokkia Ale Corcia – joka oli hänen nykyinen ulkomaalaistettu nimensä – kapteeniksi.

Siitäkin huolimatta, että tohtori tiesi, ettei puhuteltavalla ollut edes Saimaan tervahöyryn kipparin pätevyyspapereita. Mutta kapteeni hän oli, ja kapteenina hän aikoi pysyä pitkän aikaa.

2.

Tham-Haos lupautuu pettämään isänmaansa ja kuninkaansa parista sentimetristä värillistä nauhaa.

Tohtori Pierre Dupuis oli omituinen sekoitus ranskalaisuutta ja amerikkalaisuutta. Hän oli pieni, vilkas ja kohtelias kuin ranskalainen, rikas, tarmokas ja sitkeä kuin amerikkalainen. Hänessä oli suuripiirteisyyttä kuin amerikkalaisessa, mutta hänen suurpiirteisyytensä oli sittenkin aivan kuin mosaiikkirakenne, joka kauempaa näytti olevan yhdestä järkäleestä, mutta lähempää osoittautuikin lukemattomista pikkukivistä kootuksi. Hänen intohimonsa oli kunnia. Amerikkalaiselle merkitsee kunnia satojen tuhansien ihmisten huutoa, jättiläisorkesterien pauhua, sanomalehtien etusivuja, näkyvää, kuuluvaa ja tuntuvaa reklaamia; ranskalaiselle se on juhlia, onnitteluja, kohteliaisuuksia, korkeita tuttavuuksia, imartelevia ja säihkyviä pakinoita, kunniamerkkejä, nauhoja, koruja, toisin-sanoen kiitoksella ja ihailulla kyllästettyä ilmaa. Amerikkalaisen kunnia on kuin loistava purppuravaate, ranskalaisen kuin helmiäisvyö. Amerikkalainen tekee yhden työn, suuren ja mainion, ja odottaa siitä kunniaa, ranskalainen mieluummin sarjan keskikokoisia töitä, joista kasvaa suurtyö.

Jos jakaa asian kolmeen osaan: tehtävä, suoritustapa ja palkinto, niin Pierre Dupuissa oli kaksi kolmannesta ranskalaisuutta ja yksi kolmannes amerikkalaisuutta. Tehtävä oli amerikkalainen, Pierre Dupuis tahtoi tehdä yhden suuren ja mainion työn, mutta hän aikoi sen suorittaa ranskalaisesti, hienosti, hiljaa, pikkukeinoja käyttäen, ja nauttia sitten saavuttamastaan kunniasta niinkuin todellinen ranskalainen, ilman suurta melua, mutta myöskin ilman liikaa vaatimattomuutta.

Pierre Dupuis oli Sorbonnen yliopiston tohtori, lääketieteen tohtori. Hän oli melkoisen omaisuutensa turvin harjoittanut omintakeisia tutkimuksia, mutta sitten hän oli saanut aatteen, joka tekisi hänet yhdellä iskulla kuuluisaksi. Eikä se ollut yhtään hullumpi aate, kun on tohtori, ranskalainen ja rikas. Sen ainoa heikko kohta oli se, että se oli vaarallinen, hirveän vaarallinen, eikä tohtori, vaikka ihailikin Jeanne d'Arcia, ollut lainkaan kansallissankarinsa malliin. Mutta hän arveli, että se puoli asiasta oli järjestettävissä.

Kolme viikkoa tutustumisen jälkeen loikoivat sekä tohtori että kapteeni Corci, joka hämmästyttävän pian oli tottunut uuteen arvoonsa kuten ympäristöönsäkin, suuren höyrylaivan kannella, matkalla Marseillesta Suezin kautta Intiaan. Tohtori teki nyt lopullisesti selvää suunnitelmastaan.

"Minun isoisäni", sanoi hän, "jota kuivat ja ymmärtämättömät historioitsijat nimittävät yksinkertaisesti seikkailijaksi, minun isoisäni otti osaa kahteenkin yritykseen, jotka tarkoittivat Taka-Intian itärannikon, lähinnä juuri Annamin, valtaamista Ranskalle. Hänen teoistaan saa melko hyvän kuvan Ranskan siirtomaahistorioista ja saisi vielä paremman, elleivät ulkoministeriön herrat olisi niin auttamattomia nautoja. He eivät luovuta asiapapereita. Isoisäni, Dupuis, mieluummin ehkä Dupuis Suuri, onnistui yrityksessään, ja kun hän ei suostunut tekemään palkatonta työtä, vaan otti omansa, kantavat historioitsijat häntä kohtaan nurjaa mieltä. Mutta eihän muuta voi vaatiakaan. Nuo herrat laittavat valtionpalkalla kansalle sankareita kaikista, jotka ovat osanneet kätkeytyä tekopyhyyden vaippaan, mutta eivät tietenkään ymmärrä sotilasta. Sotilas tahtoo palkkansa, ja jos hän ei saa, niin hän sen ottaa."

"Entä sitten? Dupuis Suuri...?" Kapteeni poltteli piippuaan.

"Dupuis Suuri oli sivistynyt mies. Sitä ei voi, ikävä kyllä, sanoa kaikista sotilaista. Hän teki muistiinpanoja tuolta matkalta."

"Aarteista?"

"Ei, hyvä herra. Siinäpä ilmeneekin Dupuis Suuren sivistys. Ei aarteista tavallisessa merkityksessä, ei rahoista eikä jalokivistä eikä sellaisesta, vaan paljon arvokkaammasta. Hän kertoo jälkeenjääneissä muistiinpanoissaan ikivanhasta kiinalaisesta lääketieteellisestä keksinnöstä, jonka säilytyspaikan hän ilmoittaa. Ja juuri sen paperin haluan saada käsiini."

Kapteeni nyökkäsi. Hänestä oli aivan samantekevää, mitä tohtori halusi, kunhan vain maksoi palkan säännöllisesti. Tarkoitus oli muuten miellyttävä, sen tieteellinen sivumaku ei ollut lainkaan vastenmielinen entiselle lääketieteen ylioppilaalle.

"Ja missä se keksintö sitten on?"

"Huessa, Annamin kuningaskunnan pääkaupungissa, viidennen muurin sisäpuolella olevan temppelin alimmaisessa kerroksessa, joka vastannee likipitäin meidän valtionarkistoamme."

"Juttuhan tuntuu melko yksinkertaiselta."

"Sille, joka ei tunne olosuhteita. Hueen ei pääse kukaan pitemmälle kuin ensimmäisen muurin sisäpuolelle, ei edes Ranskan presidentti, ei ulkoministeri eikä lempokaan, ellei ole annamilainen ylimys tai näitten kutsuma. Ja sinne ei ketään kutsuta. Suljettu kaupunki."

"Jahaa, siinäkö mutka olikin. Meidän olisi siis pistäydyttävä kaupungissa omin luvin."

"Aivan niin."

"Entä muurit? Pääseekö niistä läpi tai ylitse..."

"... tai alitse. Alitse pääsee. Dupuis Suuren jälkeenjääneissä papereissa, jotka ovat päivätyt marrask. 12 p:nä 1876, on selostus ja piirustus neljännen ja viidennen muurin välisestä salakäytävästä."

"Erittäin hyvä, vaikka käytävä on kyllä vanhahko, ellei sitä vain ole kunnollisesti hoidettu. Mutta miten voimme päästä neljännen muurin sisäpuolelle? Mielestäni se on välttämätöntä, ennenkuin saamme viidettä muuria nähdäkään."

Tohtori näytti miettiväiseltä.

"Siinä juuri onkin vaikein kohta", tunnusti hän. "Väkivaltaa ei voi yrittää, viranomaiset eivät voi auttaa, kulta ei tehoa. Jäljelle jää ainoastaan viekkaus. Senkin käyttäminen taitaa olla pulmallista."

Tohtori ei tiennyt, että ratkaisu läheni kymmenen askeleen päässä. Veijareilla on onnea, eikä Pierre Dupuiskaan ollut poikkeus säännöstä. Parin hetken kuluttua hän näki edessään pienen, harmahtavan ruskeaihoisen kiinalaista muistuttavan, mutta eurooppalaisesti puetun miehen, joka perinpohjin murteellisella ranskankielellä kysyi:

"Suokaa anteeksi, mutta eikö minulla ole kunnia puhutella tohtori Dupuisia?"

Tohtori myönsi kohteliaasti. Vieras jatkoi:

"Ehkä sallitte, että esittelen itseni: Tham-Haos, hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan kahdeskymmenes sihteeri ja väliaikainen kuriiri."

"Erittäin hauskaa", mutisi tohtori, mutta kapteeni Corci lipoi kieltään, tosin niin, ettei annamilainen sitä nähnyt.

"Pyydän anteeksi, että näin häiritsin teitä, mutta huomasin, että matkustatte Hueen ja haluten sekä seuraa että myöskin mahdollisesti tilaisuutta auttaa teitä tiedoillani uskalsin tunkeutua pariinne."

Ale Corci laski, että hän tämän pienen puheensa aikana kumarsi yhdeksän kertaa. Kymmenennen kerran hän kumarsi esittäytyessään kapteenille ja yhdennentoista istuutuessaan seikkailijoitten seuraan.

Tham-Haos oli mielenkiintoinen seurustelutoveri. Tosin hänen ranskansa jätti toivomisen varaa, mutta ei suinkaan hänen itsetietoisuutensa. Hän kertoi mielialasta Annamissa, kuningaskunnan suhteista Ranskaan, diplomatian saavutuksista – ennen kaikkea omistaan –, mutta oli sitä mieltä, ettei Ranskassa oikein älytty siirtomaiden arvoa. Oltiin kylmäkiskoisia.

"Myöskin teille?" kysyi tohtori epäuskoisena.

Tham-Haos hymähti katkerasti. "En voi valittaa; kaikkialla, missä liikuin, kohtasin kohteliaisuutta, ystävällisiä sanoja ja ystävällisiä katseita, mutta tunnustusta, tunnustusta en saanut missään. Enkä minä haluaisi saada sitä itseni vuoksi" (nyt valehtelet! ajatteli kapteeni itsekseen) "vaan kuningaskunnan arvon ja hyvien välien tähden. Minä olen tehnyt yhtä ja toista, olen hänen majesteettinsa määräyksestä tutustuttanut Ranskan ulkoministerin uuteen etikettiin, tuonut hänelle hänen majesteettinsa terveiset ja keskustellut erään uuden, hänen majesteettinsa yksityisiä tarpeita varten suotavan veron järjestämisestä."

"Eikä mitään tunnustusta? Ei edes kunniamerkkiä?" Tohtori näytteli hämmästynyttä erinomaisesti, ja Tham-Haos muutti väriä. Kapteeni näki, että tohtori oli kysymyksellään osannut annamilaisen arimpaan kohtaan.

Tham-Haos pudisti päätänsä. "Ei, ei edes kunniamerkkiä."

Kapteeni oli juuri mietiskellyt, mistä hän nappaisi langanpätkän saadakseen kiinni Tham-Haosista, kun tämä tarjosikin seikkailijoille, kuvaannollisesti puhuen, vahvan köyden pään. Annamilainen halusi siis pari sentimetriä värillistä nauhaa takkinsa koristeeksi. Hän tekisi varmasti melkein mitä hyvänsä saadakseen mielitekonsa tyydytetyksi. Seikkailijain asiana oli siis se tyydyttää tai ainakin luvata. Ja he lupasivat. Matkan jatkuessa heidän ystävyytensä lujittui lujittumistaan, Tham-Haos sai päivä päivältä suuremman käsityksen itsestään ja vielä suuremman seuralaisistaan. He olivat varmasti mahtavia miehiä, ja kunniamerkin hankkiminen oli heille pikkuseikka. Tham-Haos koetti osoittaa auliuttaan. He keskustelivat Annamista, ja Tham-Haos kertoi heille Huesta, kertoi niin kaunopuheisesti ja mukaansatempaavasti, että vieraat ilmaisivat halunsa pistäytyä siellä. Tham-Haos pelästyi, mutta mikäli matka jatkui ja suunnitelma selveni, sitä luottavammaksi hän tuli. Ja kunnialegioonan nauha kummitteli aina sopivassa tilaisuudessa. Ja paljon ennen kuin matka oli lopussa, oli Tham-Haos päättänyt kavaltaa isänmaansa ja kuninkaansa, suostuttuaan toimittamaan seikkailijat yhden vuorokauden ajaksi Huen neljännen muurin sisäpuolelle. Tham-Haos, hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan kahdeskymmenes sihteeri, rauhoitti omaatuntoaan tai karkoitti pelkoaan sillä, että vieraat halusivat vain saada omin silmin nähdä Huen satumaisen kuningaskaupungin, etteivät he olleet rosvoja eivätkä röyhkeitä amerikkalaisia, ja että kunnialegioonan nauha voisi hänet korottaa seitsemänneksitoista, ehkäpä kuudenneksikintoista kirjuriksi.

Hän lupasi toimittaa seikkailijat matkassaan Hueen sovitun, harkitun ja punnitun suunnitelman mukaisesti. Kapteeni Ale Corci arveli jo, että turhaanpa tohtori maksoi hänelle huikeaa palkkaa. Huviretkihän näytti koko asiasta tulevan.

Mutta ei siitä huviretki tullut sittenkään. Tham-Haosilla oli ehkä osuutensa siihen.

3.

Ale Corci suorittaa hutiloiden mandariinitutkinnon, ja Tham-Haosin mielessä syntyy odottamattomia suunnitelmia.

Itämailla on oma leimansa. Amerikkalainen reklaami ei ole sinne vielä valloittavana tunkeutunut, mutta siitä huolimatta on siellä liikkeitä ja toimistoja, jotka kuuluisuuden alalla saattavat kilpailla vaikkapa itsensä Fordin autojen kanssa, vaikka suorastaan välttävät reklaamia.

Singaporessa oli sellainen liike. Se ei oikeastaan ollut muu kuin näyttämötarpeiden kauppa, sillä lisäyksellä vain, että siellä naamioitiin myöskin ulkoilmaa eikä vain ramppivaloa varten. Kun sinne eräänä iltana hiipi kaksi eurooppalaista miestä ja neljän tunnin kuluttua, kellon lähennellessä puolta yötä, poistui kaksi kiinalaista mandariinia, ei kukaan olisi saattanut aavistaa näillä henkilöillä olleen mitään tekemistä toistensa kanssa.

Ja kuitenkin olivat ne samoja henkilöitä. Tosin heistä toinen oli aika pitkä, komea ja ryhdikäs kiinalaiseksi mandariiniksi, mutta toinen luusankaisine silmälaseineen muistutti erehdyttävästi tomuisten kirjojen pariin hautautunutta oppinutta.

Ale Corci ei osannut näytellä, sen hän oli huomannut heti. Tosin hän oli katsonut naamioitsijan luona itseään peilistä ja huudahtanut ihastuksesta, niin perinpohjainen oli muutos; mutta kun naamioitsija ryhtyi hänelle opettamaan tervehdystapoja, tavallisimpia puheenparsia, sopivia sananlaskuja, oppi-isiä ja heidän teoksiaan, toisin sanoen suorastaan hävyttömän suppeata mandariinitutkintoa, tunnusti hän avuttomuutensa. Mutta kiinalainen ei hellittänyt, hän tankkasi ja jankkasi, ja ranskalainen tohtori Pierre Dupuis, jolle kaikki nämä asiat olivat paljon helpompia, kävi niin kärsimättömäksi kuin uskalsi. Paljoa hän ei vielä kyllä uskaltanut, sillä hän oli huomannut seuralaisensa vähän tuittupäiseksi ja sellaiseksi, joka voisi jättää hänet vaikka keskelle tietä, jos katsoisi itseään loukatun. Kolme tuntia takoi kärsivällinen kiinalainen tekokiinalaisen päähän omasta mielestään maailman luonnollisimpia ja helpoimpia asioita, ajatellen kai itsekseen, että vaikka oppilas maksoikin hyvin, ei hän eikä kai hänen esi-isänsäkään olleet läsnä silloin, kun ruuti keksittiin. Hänellä oli hyvä halu antaa oppilaalleen selvät reput, mutta kun tällä ei ollut aikaa, mutta kylläkin rahaa, hyväksyi hän kuin hyväksyikin hänen suorituksensa, jotka ehkä kyllä olisivat herättäneet aitoudellaan ihastusta eurooppalaisessa teatterissa, mutta itämailla saattoivat viedä miehen suoraa päätä hirteen tai johonkin muuhun yhtä miellyttävään asemaan.

Hän huokasi ja hyväksyi, ja Ale Corci huokasi ja maksoi.

Siinä ei ollut vielä kaikki. Naamioitsija oli monipuolinen. Hän haki kappaleen hyvää, paksua ja karkeaa riisipaperia ja alkoi kirjoittaa. Hän käänsi Ale Corcin kirjoittaman julistuksen kiinankielelle, ja hän käänsi sen hyvin. Ei oikea mandariinikaan olisi osannut kirjoittaa paremmin. Sitten hän kiersi paperin rullalle, sinetöi sen ja ojensi sen vieraille. Vieraat lähtivät.

Ale Corci kiroili omaa suunnitelmaansa. Hän ei ollut voinut aavistaakaan, kuinka vaikeaa oli näytellä kiinalaista, oikeaa, todellista kiinalaista laivassa, missä oli ainakin viisikymmentä uteliasta maanmiestä, etenkin kun osasi kieltä kehnosti ja taisi tapoja vielä kehnommin. Ale Corci sai istua hytissään ja unelmoida taikka lukea sillaikaa kun tohtori ja Tham-Haos seurustelivat keskenään kannella.

Mutta Ale Corci puri hammasta ja lohdutti itseään sillä, että tämä oli sittenkin sekä hauskempaa että tuottavampaa kuin käristää eltaantunutta läskiä eteläamerikkalaisessa parkkilaivassa sekarotuiselle miehistölle ja vavista syntymähumalaisen kapteenin oikkuja.

Ale Corci ei siis nähnyt juuri ollenkaan valtamerta, eikä Taka-Intian jylhää rannikkoa, ei auringonlaskua fosforihohteisella merellä eikä myöskään Tham-Haosia.

Hänen olisi ehkä pitänyt nähdä Tham-Haos, aina kohtelias, aina hymyilevä ja aina tarkkaavasti kuunteleva ja kuunnellessaan miettivä. Tham-Haos tiesi melkein kaikki seikkailijoiden matkasta, hän tiesi, että heillä oli mukanaan väärennetty kirje hänen majesteetilleen Annamin kuninkaalle, hän mietti kunniamerkkiä ja hän mietti sopimustaan seikkailijain kanssa. Ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hänestä tuntui, että hän oli tehnyt tyhmän kaupan. Hän oli nyt kahdeskymmenes kirjuri eikä hänellä ollut kunniamerkkiä. Jos hän kavaltaisi isänmaansa ja kuninkaansa – juhlallisesti sanottu, sillä kysymyshän oli vain järjettömän perintötavan rikkomisesta – saisi hän kunniamerkin ja pääsisi ehkä seitsemänneksitoista, parhaimmassa tapauksessa kuudenneksitoista kirjuriksi. Tham-Haos oli sen lajin ihmisiä, joista kaksi rahaa on aina kaksi vertaa parempi kuin yksi raha. Hän mietti ja laski. Hän olisi tahtonut olla kavaltamatta kuningastaan, mutta sekä saada kunniamerkin että päästä ylhäisemmäksi kirjuriksi, niin, ehkäpä ihan kymmenenneksi kirjuriksi, jolloin hän saisi asua viidennen muurin sisäpuolella.

Ennenkuin oli saavuttu Thuan-aniin, Huen ulkosatamaan, oli hän keksinyt välitysehdotuksen. Sillä oli kaikki hyvät puolet, lukuunottamatta ikävää välttämättömyyttä jättää molemmat mandariinit hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan tuomittaviksi, mikä tuomio seuraisi korkeintaan puolen tunnin kuluttua syytteen nostamisesta ja pantaisiin toimeen vieläkin nopeammin, jos kohtakaan ei tuskattomasti. Annamin kuningaskunnan lakeihin, ainakin Huen muurien sisäpuolella, eivät uudistustuulahdukset lainkäytön alalla vielä olleet ehtineet. Tham-Haos surkutteli molempia mandariineja, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas: isänmaan pettäminen oli suuri häpeä, sen välttämiseksi ja kunniamerkin saamiseksi täytyi muukalaiset uhrata.

Synnynnäisesti hienotuntoisena miehenä ei Tham-Haos aikonut millään tavoin ennenaikojaan sumentaa vieraitten mieltä. Hän päätti pysyä äänettömänä ja antaa tapausten kehittyä omaa vauhtiaan. Ja edes jossakin määrin lieventääkseen näiden kovaa kohtaloa hän päätti myös olla heille mahdollisimman kohtelias ja avulias heidän maallisen vaelluksensa viimeisinä päivinä.

Thuan-anin satamassa ei ollut liikaa liikettä, ainoastaan kolme ulkomaalaista laivaa ja joitakin pieniä rannikkoaluksia. Höyrylaivan saapuminen Euroopasta oli tietenkin merkkitapaus, ja väkeä oli koko liuta rannalla. Ale Corci ei ollut tästä lainkaan hyvillään, mutta Tham-Haos tyynnytteli häntä vakuuttaen kaiken käyvän hyvin.

Ja hyvin kaikki kävikin, Tham-Haos näki rannalla erään ranskalaisen viranomaisen, joka tunsi hänet, ja parinkymmenen minuutin kuluttua oli laivankäytävän vierellä Ranskan vaakunalla koristettu auto, johon seikkailijat istuutuivat. Auto lähti liikkeelle sisämaahan Huea kohti. Se ponnisti juuri mäkeä ylöspäin selviytyäkseen satamakaupungista, kun nimikilpi "Pankki" muistutti tohtori Pierre Dupuisille rikkaan miehen ainaisista huolista. Hänellä oli paljon rahaa mukanaan, aivan turhan paljon, ja vaikka hän nyt luottikin onneensa ja Tham-Haosiin, katsoi hän joutavaksi koko rahamäärän kuljettamista Hueen, missä rahalla ei varmasti ollut mitään merkitystä. Hän kuiskasi Tham-Haosille, että tämä tallettaisi määrätyn osan rahoista pankkiin hänen tililleen, jotta hän palatessaan voisi nostaa sen.

Pierre Dupuis ei tällä kaikella tarkoittanut mitään muuta kuin mitä hän sanoi. Se oli hänestä yksinkertainen ja luonnollinen asia, mutta kapteeni-mandariini Ale Corci sävähti, sillä Tham-Haosin avuton ilme aivan kuin huusi: et sinä enää milloinkaan rahaa tarvitse! Tham-Haosin kasvot olivat hetken kuin hätälippu. Ale Corci oli juuri kiskaisemassa esiin revolverinsa siten lopettaakseen koko jutun, mutta hän hillitsi itsensä. Ehkä hän oli uneksinut aivan turhia. Tosin hän ei ollut vähääkään epäillyt Tham-Haosia, joka itsekin asettautui vaaraan heitä auttaessaan, ja siksi hänen äkillinen havaintonsa tuntui vakuuttavalta. Mutta hän oli sanonut, ettei hän pelkää hiiriä, ja hän päätti, että se hiiri, jota hän pelkäisi, saisi olla koko iso. Hän tarvitsi rahaa, hän tahtoi ansaita rahaa, voidakseen kerran ilmestyä setänsä eteen vakavaraisena kokeneena miehenä. Ale Corci oli vaiti, mutta päätti pitää annamilaista silmällä.

Tham-Haos sijoitti rahat Pierre Dupuisin tilille ja senjälkeen matka jatkui Hueen, sisämaahan, kiemurtelevaa ja kohoavaa tietä pitkin, puuvilla- ja silkkiäispuuistutusten sekä troopillisten metsikköjen lomitse, kunnes Huen korkeat, tummat muurit kohosivat laajalla ylätasangolla, auto sujahti portin läpi ja pysähtyi erään kahvila-ravintola-hotellin eteen, jonka kiinalaispukuinen isäntä riensi tulijoita vastaan.

Isäntä ohjasi vieraat yksinkertaisesti kalustettuun ja siivonsa puolesta varsin pienet vaatimukset täyttävään huoneeseen, jonne palvelija toi myöskin matkatavarat.

Tham-Haos toivotti vieraat tervetulleiksi Hueen, ensimmäisen muurin sisäpuolelle, jonne kaikki pääsivät, ja ilmoitti lähtevänsä kaupungille järjestämään matkan jatkamista. Kun hän oli poistunut, sulki mandariini-kapteeni Ale Corci huolellisesti oven.

"Tuo värinaama pettää meidät", kuiskasi hän ranskalaiselle, joka säikähti pahanpäiväisesti, ja kertoi sitten, mitä oli ollut huomaavinaan pankin edustalla. Tohtori pudisti päätänsä. Hän ei uskonut. Hän tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän nautti jo etukäteen kunniasta ja maineesta, ja se tulevaisuuden kultarusotus valoi häneen ihmeellisen rohkeuden tai pikemminkin huolettomuuden. Ale Corci ei antanut kuitenkaan masentaa itseään eikä peräytynyt väitteestään.

"Hyvä, olkoon miten tahansa, mutta heti kun hän on meidät toimittanut neljännen muurin sisäpuolelle, on meidän livistettävä omille teillemme. Mikäli voin aavistaa, ei siellä meitä niinkään helposti napata kiinni, ja kun löydämme salakäytävän ja pääsemme viidennen muurin sisäpuolelle, ei meitä kukaan älyä etsiä sieltä."

"Entä paluu?" kysyi tohtori.

"Sitä en minä vielä ajattelekaan. Jos me kerran sinne pääsemme, niin totta kai myös selviydymme takaisinkin. Me emme voi suunnitella mitään täällä."

Keskustellessaan laittautuivat seikkailijat kuntoon. Jos kenen päähän olisi pälkähtänyt toimittaa näiden arvoisien kiinalaisten mandariinien ruumiintarkastus, olisi hän varmasti ihmetellyt, että hänen majesteetilleen Annamin kuninkaalle diplomaattista kirjelmää tuovat korkeat virkamiehet olivat varustetut niin kummallisilla esineillä kuin neljällä mauseripistoolilla ja kolmellasadalla panoksella, tiirikoilla, ruuvinkiertäjillä, poralla, temmiraudalla, hohtimilla ja pihdeillä, neljällä whiskypullolla, sähkölampuilla, englantilaisella väkevällä piipputupakalla, valokuvauskoneella, ihoväreillä, pienellä kirveellä, kahdella metsästyspuukolla, paperilla, jäljennöspaperilla, näkymättömällä musteella, kynillä, harpeilla, kompasseilla, kelloilla ja kymmenellä metrillä hienoa, mutta lujaa silkkinuoraa, joka oli kieriretty pitemmän mandariinin ruumiin ympärille. Ale Corci siunasi kohtaloa siitä, että seikkailuun lähdettiin kiinalaisina eikä esimerkiksi sirkustanssijoina trikoopuvussa, jolloin ei olisi mitään voinut ottaa mukaan. Nyt katosivat nämä lukuisat esineet helposti laajan viitan ja väljän takin taskuihin ja poimuihin.

Seikkailijat olivat valmiit, ja he odottivat vain Tham-Haosia. He olivat päättäneet ottaa onnetarta niskasta ja pakottaa hänet itselleen kuuliaiseksi. Viranomaisiin oli heidän turha vedota. Heidät ehkä estettäisiin lähtemästä. Viranomaiset tahtoivat pysyä hyvissä väleissä kuningashuoneen kanssa. Jos he onnistuisivat, olisi kaikki hyvin, viranomaiset suojelisivat heitä kyllä, mutta päinvastaisessa tapauksessa he manaisivat heidät hiiteen.

Tham-Haos oli myös valmis ja hänen suunnitelmansa vielä valmiimpi. Hän veisi vieraat luokseen, antaisi heidät ilmi, syyttäisi heitä salaisista juonista, joiden tarkoituksena oli pahentaa kuningashuoneen ja suuren Ranskan suhteita, hän saisi kuninkaalta korotuksen ja ranskalaisilta vehkeilyjen ehkäisemiseksi kunniamerkin. Kukaan ei milloinkaan saisi tietää, että vehkeilykirje ei ollut kirjotettu Kantonissa, vaan Singaporessa, että se oli tarkoitettu vain suurimmaksi hätävaraksi eikä ikinä kenenkään, kaikkein vähimmin kuninkaan luettavaksi, ja että kiinalaiset mandariinit eivät ikinä olleet suorittaneet muuta mandariinitutkintoa kuin Singaporessa vanhan naamioitsijan luona, – että he olivat mahdollisimman puhdasverisiä eurooppalaisia. Kukaan ei milloinkaan saisi mitään tietää, mutta Tham-Haos saisi valtaa ja kunniaa.

Kolme palankiinia odotti ulkopuolella. Seikkailijat istuutuivat niihin mahdollisimman arvokkaan näköisinä, ja palankiinit, kahden miehen kantamina kukin, lähtivät satumaisen kuninkaankaupungin toista salaperäistä muuria kohti. Matkatavarat jäivät ravintolaan.

Ale Corci puristi mauseria ja ajatteli nyt kerrankin saavansa katsoa paholaista silmiin.

4.

Väkevästä piipputupakasta ja skotlantilaisesta "Black and White"-whiskystä saa hyvän sekoituksen.

Toisen muurin kiemurakoristeisella portilla oli kaksi sotilasta vahdissa, yllään vihertävän ruskeat, sinisillä ja keltaisilla kirjailuilla koristetut kenttäpuvut, päässään valkoinen turbaani ja olallaan eurooppalainen veitsipistimellä varustettu sotilaskivääri. Tämä havainto maistui Ale Corcista yhtä mieluisalta kuin suolaton sianliha. Hän olisi pitänyt vartijoista monta vertaa enemmän, jos ne olisivat olleet asestetut sanokaamme esimerkiksi koristeellisilla ja kauneilla pertuskoilla tai keihäillä taikka miekoilla. Sotilaskivääri tuntui ilkeältä aseelta kiinalaisnäköisenkin asukkaan kädessä. Mutta kun Ale Corcin mielipidettä ei oltu kysytty hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan armeijaa varustettaessa, oli hänen parasta pitää suunsa kiinni.

Portti avattiin ja palankiinit jatkoivat matkaansa. Toinen muuri oli selän takana ja edessä kohosi kolmas.

Kaupunki.

Hue ei ollut kaupunki tavallisessa mielessä. Esikaupungissa asui alhaiso ja roskaväki savi- ja olkihökkeleissään, toisen muurin sisäpuolella olivat kuninkaanhovin laajat viljelykset, riisi- ja puuvillavainiot, kasvitarhat ja laitumet. Se oli kuin suunnattoman suuri maakylä, viljelysten ja laitumien äärillä oli taloja, vajoja, tuulimyllyjä, vaikka matkailijat eivät kaikesta paljoa nähneetkään, kun valtatien kahden puolen kasvavat mahtavat puut peittivät näköalan. Kuitenkin ehti Ale Corci napata puolitusinaa kuvia näkemästään, – suurista häristä, jotka ahersivat pelloilla, puolialastomista työläisistä, keinotekoisista riisivainioista, ikäänkuin lumipeittoisista puuvilla-istutuksista ja mahtavista kastelu-ojista, jotka jakoivat pinta-alan säännöllisiin ruutuihin.

Seuraavasta portista selvittiin mutkattomasti. Kaikki tuntui peräti helpolta, eikä Ale Corcin ollut vielä kertaakaan tarvinnut turvautua kehnoon kiinankielentaitoonsa. Mutta hän oli epäuskoinen suomalainen, hän piti silmänsä auki eikä suinkaan aikonut vapaaehtoisesti pistää tanakkaa kaulaansa nuoransilmukkaan.

Satukaupunki muuttui taas. Peltoja ja vainioita ei enää näkynyt, vain puistoja ja puita, loistavia, reheväkasvuisia, kirkasvärisiä ja huumaavatuoksuisia kukkia; puolittain kesyjä eläimiä, hirviä, kauriita ja apinoita vilahteli tien poikki, ja puitten oksilla pitivät linnut yllä korviasärkevää konserttia. Siellä täällä pilkoitti puitten lomista suippo- ja taitekattoisia rakennuksia, yksi- ja kaksikerroksisia, harmaita, vihertäviä, punaisia ja sinisiä, mutta – nyt vasta Ale Corci sen huomasi – ihmisiä ei näkynyt missään. Pelloilla – edellisessä muurikehässä – niitä oli vielä hiukan näkynyt, mutta täällä ei näkynyt ketään, ei tiellä, ei puitten lomissa, ei rakennusten ikkunoissa, ei missään. Eläimet vain liikkuivat tässä paratiisillisen rehevässä puistossa, jota nimitettiin kaupungiksi.

"Tämä on oppineitten kehä", ilmoitti Tham-Haos etumaisesta palankiinista, ja Ale Corci surkutteli itämaitten oppineita, joiden täytyi työskennellä kylläkin paratiisillisessa, mutta helvetillisen meluavassa ympäristössä.

Sitten he näkivät ihmisiä. Ale Corci ei ollut ihmisarka, mutta huono omatunto sai hänet vavahtamaan. Heitä vastaan tuli sotilaspatrulli, viisi miestä ja kaksi koiraa, suurta, ilkeännäköistä eläintä.

Ale Corci vaipui mietteisiin ja oli niiden vallassa silloinkin kun tultiin neljännen muurin sisäpuolelle. Maisema ei enää juuri muuttunut; se oli yhtämittaista puistoa eikä rakennuksista ja ihmisistä näkynyt jälkeäkään. Olisi luullut kulkevansa ikivanhassa troopillisessa metsässä korkeine sanajalkoineen, liaaneineen, loistavakukkaisine kämmekkäineen, mahtavine varjoisine puineen ja alhaalla pimennoissa lirisevine puroineen.

"Virkamiesten kehä", selitti Tham-Haos samalla kun palankiinit kääntyivät sivutielle puitten lomaan. Matkailijat olivat kulkeneet jo neljä tuntia, mutta kantajat eivät osoittaneet väsymyksen merkkiäkään. Ale Corci arveli ja tuskinpa lienee ollut väärässäkään, etteivät he saaneet osoittaa väsymystä.

Matkaa kesti vielä puoli tuntia. Puistossa avautui pieni aukeama kukkapenkereineen ja suihkulähteineen; taustalla oli kierrekattoinen kaksikerroksinen kivirakennus, jonka portin yllä barbaariset jumalankuvat irvistelivät, ja sen edustalla tepasteli kaksi pöyhkeilevää riikinkukkoa.

Palankiinit pysähtyivät portin eteen, miehet laskivat ne maahan, ja paikalle rientäneet palvelijat auttoivat jäykkäkoipiset mandariinit alas. Tham-Haos, joka Huessa oli vaihtanut ylleen annamilaisen puvun, levitti kätensä, kumarsi ja lausui "jumalaisen ylhäiset ja armolliset" vieraansa tervetulleiksi "köyhään ja kurjaan taloonsa".

Kymmenen minuutin kuluttua istuivat seikkailijat Tham-Haosin talossa, viehättävässä, keltaisin ja sinisin verhoin ja liinoin koristetussa teehuoneessa pehmeillä pieluksilla ja joivat väkevää, tummaa teetä pienen pienistä porsliinikupeista. Ale Corci oli edelleenkin hyvin miettivä, mutta Tham-Haos jutteli vilkkaasti, kertoi Annamin historiasta, sen taisteluista Ranskaa vastaan, kuningasvehkeilyistä, aikoinaan kaikkivaltaisesta virkamiesneuvostosta, Triendinhista, enemmän tai vähemmän onnistuneista kuninkaista Phiidakista, Hiephoasta, Kienphiicista, Dong-khanhista ja Thamthaista, myrkytyksistä, palatsivallankumouksista, haaremivaltiattarista ja tietysti myöskin omasta asemastaan. Tohtori Pierre Dupuis kuunteli tarkkaavana, mutta Tham-Haosin olemuksessa pidätti häntä jokin kertomasta, että hän oli Dupuis Suuren pojanpoika, sen saman, jonka ansiosta – osaksi – Ranskan kolmivärilippu liehui tänäkin päivänä Thuan-anin ja Huen kaupungeissa.

Tham-Haos oli iloinen ja tyytyväinen. Vieraat olivat tallella, ja hän tunsi jo melkein muuttavansa viidennen muurin sisäpuolelle komeassa palankiinissa, rinnassaan kaunis kunniamerkki. Eikä siis ollut lainkaan kumma, että hän oli iloinen ja ystävällinen vierailleen. Hän kertoi heille kosolti valtiosalaisuuksia ja juoruja, menipä hän niin pitkälle, että otti pienestä ruusupuisesta kaapista esille paperin, joka osoittautui Huen kartaksi. Silloin tohtorikin pääsi vireeseen ja suorastaan pommitti Tham-Haosia kysymyksillään. Tham-Haos ei ollut vastaamatta, vaan selitti temppelit ja virastot ja suihkulähteet ja puistot ja pagodit ja haaremit ja teatterit.

Pari tuntia kului näin vilkkaassa seuranpidossa. Tham-Haos ja tohtori juttelivat, mutta Ale Corci vain ajatteli. Hän ei kuitenkaan ajatellut temppeliä eikä suihkulähdettä tai haaremia, vaan koiraa, suurta ja ilkeännäköistä elukkaa. Sitten hän hymähti ja joi kuudennen teekupposensa pohjaan. Hän oli ajatellut tarpeeksi.

Sitten tuotiin illallinen mutta palvelijan läsnäollessa ei mandariini Corci siihen koskenut. Hän ei osannut syödä sukkapuikkojen vahvuisilla luukepeillä eikä yrittänytkään. Vasta sitten kun palvelija oli poistunut, hän söi, vieläpä sormillaan. Riisi- ja lammasmuhennos, käristetty sianliha, vihannekset ja hedelmät maistuivat hyviltä.

Tham-Haos ohjasi heidät makuuhuoneeseen ja sanoi hyvää yötä, poistuen omille teilleen. Lattialla oli patjoja ja omituiset puukorokkeet päänalusten asemasta.

Odotettuaan tunnin, kunnes vieraat olivat menneet nukkumaan, Tham-Hoas antoi määräyksen, että palankiini tuotaisiin portin eteen, ja viittä minuuttia myöhemmin hän oli matkalla Triendinhin sotilaspäällikön puheille. Sinne oli pitkä matka. Vasta noin tunnin kuluttua arvoisa Tham-Haos, kuninkaan 20:s kirjuri, oli perillä. Hänen armonsa sotilaspäällikkö nukkui, mutta Tham-Haosin käskystä hänet herätettiin. Hän oli kohtelias, mutta hänen eleistään näkyi, että hän olisi toivonut kuninkaan kirjurin saapuneen luokseen muutamaa tuntia joko aikaisemmin taikka myöhemmin. Mutta Tham-Haos oli virallisen jäykkä ja erinomaisen tärkeän näköinen. Se ei ollut mitään uutta hänen armolleen sotilaspäällikölle, sillä hän oli tottunut siihen, että Tham-Haos oli aina tärkeän näköinen.

Tham-Haos istuutui patjalle ja alkoi kertoa. Hän valitti omaa kovaa kohtaloaan, ja sotilaspäällikkö pakotti kasvoilleen osanottavan ilmeen. Tham-Haos valitti, että hän luultavasti oli joutunut petoksen uhriksi. Hän oli kotimatkallaan tavannut kaksi kiinalaista mandaariinia, joilla oli kirjelmä hänen kaikkein armollisimmalle ja suurivaltaisimmalle majesteetilleen Annamin kuninkaalle Kantonin valtiaalta, ja tutustuttuaan mandariinien papereihin ja valtuuksiin tuonut heidät mukanaan taloonsa esittääkseen heidän anomuksensa kuninkaalle. Mutta nyt hän olikin keksinyt, että miehet olivat varmasti kavaltajia, että heidän kirjeensä oli väärennetty ja että heillä kai oli tarkoituksena häiritä kuningashuoneen ja Ranskan tasavallan hyviä välejä, minkävuoksi hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan 20:s kirjuri ja väliaikainen kuriiri nyt pyysi Triendinhin armollista sotilaspäällikköä heti siekailematta vangituttamaan vaaralliset muukalaiset ja vielä tämän yön aikana tutkimaan, tuomitsemaan ja rankaisemaan heidät ennenkuulumattomasta rikoksestaan. Hän, Tham-Haos, oli kaikesta huolimatta onnellinen, voidessaan paljastaa kavaltajat ja siten palvella kuningasta, ja toivoi, että myöskin sotilaspäällikkö huomaisi, kuinka suuren ja edesvastuullisen tehtävän hänkin puolestaan suorittaisi muukalaiset vangitessaan.

Sotilaspäällikkö, pieni, hyvinvoivan näköinen ukko, piristyi Tham-Haosin puheen aikana huomattavasti. Hän löi kerran gonggongia, ja ovelle ilmestyi heti sotilas.

"Kaksikymmentä miestä heti valmiiksi!" määräsi hän lyhyesti. Sitten hän sitoi kupeelleen käyrän sapelin, veti sen huotrasta ja otti käteensä, ja toisessa kädessä hänellä oli revolveri. Näin varustettuna hän istuutui palankiiniin sotilaitten seuratessa jäljessä.

Tham-Haos oli tyytyväinen ja iloinen, vaikkakin hiukan jännittynyt. Matka edistyi nopeasti ja äänettömästi pimeässä yössä. Kun saavuttiin lähelle Tham-Haosin taloa, jaettiin sotilaat kahteen joukkoon, ja molemmat osastot lähtivät hiipimään taloa kohti. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut. Tham-Haos tiesi, että vieraat nukkuivat makuuhuoneessa, talon toisessa kerroksessa. He olivat matkasta väsyksissä.

Kahdeksan sotilasta jätettiin ulos taloa vartioimaan, kun taas kaksitoista sotilaspäällikön ja Tham-Haosin johdolla hiipi makuuhuonetta kohti. Kaikki oli hiljaa, ja Tham-Haos saattoi suorastaan kuulla muukalaisten hengityksen sisältä. Sotilaat tempasivat oven auki, muuan heistä sytytti soihdun, ja kaksitoista pistintä ja yksi sapeli välkkyivät sen valossa. Neljätoista huudahdusta kuului samassa.

Sillä huone oli tyhjä, auttamattoman tyhjä, vaikka Tham-Haos vannoi, että muukalaisten täytyi olla siellä. Heitä ei ollut. Huoneessa ei ollut muuta kuin patjoja, mutta niiden sekaan eivät valemandariinit olleet voineet piiloutua.

Tham-Haos kalpeni. Hän tunsi epämiellyttävän hyvin Huen kuninkaanhovin lainkäytön.

"Toisiin huoneisiin!" huusi hän, ja sotilaat ryntäsivät tutkimaan taloa. Mutta sieltä ei ketään löydetty, ei tarkimmallakaan etsimisellä.

"Koirat", sanoi sotilaspäällikkö kylmästi.

Tunnin kuluttua oli huoneessa kaksi suurta, ilkeännäköistä koiraa. Ne saivat haistella patjoja, ikkunaa ja ovea, kunnes ne äkkiä aivastivat niin kovasti kuin jaksoivat ja senjälkeen aivastelivat vielä monta kertaa. Niitä ei saatu lähtemään mihinkään, ei niitä eikä muitakaan koiria, joita paikalle tuotiin.

Tham-Haos raivosi. Koirat eivät haistaneet mitään tai haistoivat jotakin liikaa. Aivan oikein: Tham-Haos tunsi itsekin tuoksun, omituisen väkevän tuoksun. Mutta hän ei tiennyt mistä tuo tuoksu aiheutui, että siinä oli veteen liotetun väkevän englantilaisen piipputupakan ja skotlantilaisen "Blake & White"-viskyn sekoitusta.

Koirat eivät kelvanneet mihinkään, eikä etsiskelyistä puistossa ollut mitään tulosta. Muukalaiset olivat kadonneet, ja saman tien oli mennyt myös ruusupuisessa kaapissa säilytetty Huen kartta. Sen tilalla oli Singaporen naamioitsijan kirjoittama kiinankielinen kirjelmä.

Tham-Haos ei kuvitellut pääsevänsä 10:nneksi kirjuriksi; hän olisi ollut iloissaan, jos olisi varmasti tiennyt saavansa elää vaikka 30:ntenä kirjurina.

5.

Ale Corci tunnustaa, että diplomaattisissa tehtävissä on vaitiolo menestyksen ensi ehto.

Niin ikävältä ja yllättävältä kuin kunnon Tham-Haosista lieneekin tuntunut, eivät seikkailijat olleet jääneet odottamaan Triendinhin sotilaspäällikön ja patrullin saapumista, vaan olivat hiljaa ja vaatimattomasti poistuneet vieraanvaraisesta majasta.

Se ei suinkaan tapahtunut vaikeuksitta. Ensi vaikeutena oli tohtori Pierre Dupuis itse. Hän selitti, että hän oli väsynyt, että viimeinen myrsky myllersi vieläkin hänen ruuansulatuselimissään, että hän tahtoi levätä ja että hänen apulaisellaan Ale Corcilla oli naurettavan epäluuloinen mieli ja että Tham-Haos kaikesta päättäen oli kunnon mies. Ja tohtori heittäytyi patjoille ja olisi varmasti kuorsannut viiden minuutin kuluttua, ellei äkkiä olisi tuntenut viimeisen ja viimeistä edellisen niskanikamansa välissä tanakkaa puristusta, ellei häntä olisi nostettu seisomaan lattialle ja hänen korvaansa kuiskattu: "Diable, tohtori, mutta ellette te nyt jaksa olla valveilla, saatte varmasti parin tunnin kuluttua ikuisen unen. Minä aion joka tapauksessa lähteä pois."

Ale Corci oli suuttunut, ja tohtori suuttui myös, mutta jälkimäisen suuttumus merkitsi hyvin vähän. Hän ei ollut rohkea, häntä nukutti, ja katsahtaessaan ulos sysimustaan yöhön hän tunsi viimeisten ja harvojen haiventensa päälaellaan nousevan pystyyn, kun vain ajattelikin sitä mahdollisuutta, että hänen tuli lähteä seikkailemaan yöhön jonkun eteläamerikkalaisen kokkipahaisen kanssa.

Mutta kokki-kapteeni-mandariini ei antanut hänelle aikaa miettiä.

"Vartioikaa ikkunassa ja koettakaa katsoa, lähteekö joku talosta? Porttihan on tuossa ihan lähellä. Tai eihän nyt näe, mutta ehkä ne käyttävät soihtuja. Korvat hörölleen!"

Tohtori oli uninen ja väsynyt; muuten hän ei olisi tehnyt niin tyhmää kysymystä kuin teki. "Kuulkaapas, monsieur Corci, kuka tällä retkellä määrää, tekö vai minä?"

Ale Corci astui kaksi askelta tohtoria kohti ja katsoi häntä tiukasti silmiin.

"Tuo oli typerä kysymys, mutta vastaanpa joka tapauksessa. Minä olen päällikkö, vain minä. Minä määrään, ja te tottelette, ja ellette tottele, niin quos ego... Te ymmärrätte kyllä. Jos tarvitsen neuvojanne, niin kysyn. Te voitte ehdottaa yhtä ja toista, mutta minä, minä yksin määrään. Onko selvä?"

Dupuis Suuren pojanpoika oli harmistunut, mutta malttoi mielensä ja totteli. Ale Corci riisui tohvelit jalastaan ja lähti sukkasillaan ovea kohti.

"Minne nyt?" kysyi tohtori, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen alistettuun asemaansa.

Ale Corci rypisteli silmäkulmiaan niinkuin ehkä Napoleon olisi rypistänyt, jos joku korpraali olisi ryhtynyt arvostelemaan Austerlitzin taistelusuunnitelmaa.

"Ystävällämme Tham-Haosilla on kartta, ja minä aion lainata sitä lähipäiviksi. Vai luuletteko, että tässä korpikaupungissa osaa kulkea kartatta ja kompassitta?"

Hän viipyi lainausmatkallaan hyvästikin neljännestunnin, mutta hän olikin hiipinyt niin hiljaa, että jalat melkein puutuivat. Hänellä oli kartta mukanaan.

"Minä jätin Kantonin valtiaan kirjelmän Tham-Haosille pantiksi lainasta", sanoi hän takaisin tultuaan. "Onko mitään kuulunut tai näkynyt?"

"Ei mitään", vastasi tohtori, mutta viittasi samassa kädellään. Ale Corci hiipi ikkunan luo. Portin edustalla piti muuan palvelija palavaa soihtua, jonka valossa näkyi kahden miehen kantama palankiini, ja hetken kuluttua ilmestyi näkyviin myöskin Tham-Haos. Annamilainen hyppäsi palankiiniin ja katosi pimeään.

"Katsos pirua", mutisi Ale Corci itsekseen ja lisäsi sitten tohtorille: "Mille asialle luulette ystävämme lähtevän?"

Tohtori ei puhunut mitään. Tham-Haos oli sanonut menevänsä lepäämään, mutta lähtikin keskellä yötä joillekin hämäräperäisille asioille. Tohtori heräsi äkkiä, ja herääminen oli epämieluisa. Hän kauhistui, kun ajatteli asemaansa. Hän oli Huessa, neljännen muurin sisäpuolella, sillä alueella, missä oleskeleminen oli kielletty kuoleman uhalla; hänen ainoa toivonsa, annamilainen ystävä, oli kai menossa ilmiantamaan hänet. Toisaalta hän oli väsynyt, yö oli pimeä, ja vaarat väijyivät kaikkialla. Olipa hän pähkähullu, kun oli lähtenyt tällaiselle retkelle. Hän olisi vaihtanut kunnian ja kaiken omaisuutensa, jos olisi voinut hetkessä palata maataloonsa Bretagneen.

Tohtori pelkäsi niin, että Ale Corcikin alkoi epäröidä. Olisi voinut luulla, että tohtorin hampaiden kalinasta koko talo saattaisi herätä. Ale Corci kopeloi vähän aikaa viittansa alta ja ojensi sitten tohtorille taskumattinsa onton tulpan, joka oli täynnä viskyä.

"Kas tässä, ja nyt kieli keskelle suuta. Ei meitä vielä ole paistettu ja ennen paistamista täytyy meidät vielä nylkeäkin. Hiljaa ja nopeasti. Missä on se salakäytävä?"

Hän levitti patjalle kartan ja valaisi sitä sähkölampullaan. Tohtori vaipui viereen voimattomana.

"Kapteeni Corci, emmekö voisi jollakin tavalla lähteä pois? Selittäisimme asian, pyytäisimme anteeksi ja pääsisimme muurien toiselle puolelle."

Ale Corci nauroi yhtä kuivasti kuin Mefisto syntisparalle, joka pyysi kontrahtia peruutettavaksi.

"Hyvä tohtori, käsittäkää nyt kerta kaikkiaan, että ellemme ole parin kolmen tunnin kuluttua viidennen muurin sisäpuolella, me varmasti neljän tunnin kuluttua joko roikumme hirressä, menetämme päämme tai saamme pari kolme unssia lyijyä ja nikkeliä kalloomme. Miltä kohtaa käytävä alkaa?"

Tohtori etsi vapisevin sormin karttamerkintöjä.

"Me olemme nyt tässä, tuo on Tham-Haosin talo, tuolla on viides muuri, ja täällä, noin kilometri pohjoiseen, on 'Kolmen virran kaivo', jonka pohjalta käytävä alkaa."

"Kaivo? Onkohan siinä vettä?"

"Tuskin, ainakin isoisäni sanoo, että kaivo on kuiva."

"Se olisi varsin hauskaa. Siis suunta pohjoiseen. Kilometrin verran. Ja puisto pimeä kuin kommunistin katkismus. Hm, nyt täytyy toimia nopeasti, ennenkuin Tham-Haos armeijoineen ennättää tänne."

Tohtorista tuntui, että kapteenin sanat ja teot olivat keskenään ristiriidassa. Hän otti esille tupakkarasiansa, sirotteli sen kannelle pari hyppysellistä myrkynvahvaa englantilaista piipputapakkaa, jonka tuoksukin jo tavallisesti huimasi tohtoria, kaatoi kannelle hiukan vettä ja laittoi tupakasta ja vedestä mämmintapaista ainetta, johon vielä lisäsi viskyäkin. Tämän vastenmielisen hyytelön hän sitten kääri pieneen kangastilkkuun ja voiteli kankaan läpi tiukkuvalla nesteellä jalkineensa pohjat, minkä jälkeen hän teki saman tempun myöskin tohtorin jalkineille.

"Koirat", selitti hän. "Ne pakanat turvautuvat varmasti koiriin, mutta uskon, että tämä sekoitus on tarpeeksi vahva riistämään nuuskimishalun kiukkuisimmaltakin piskiltä. Ja nyt matkaan!"

Ale Corci irroitti silkkinuoran ympäriltään, antoi tohtorille kaikki liiat tavaransa, kiersi köyden pariin kertaan kätensä ympärille, tuki jalkansa ikkunaan ja viittasi tohtorille.

Tohtori peräytyi kauhuissaan.

"Pitäisikö minun laskeutua alas?"

Ehkä kysymys ei ollut kovinkaan luonnoton. Sorbonnen yliopiston tohtorien tapoihin tuskin kuuluu laskeutua silkkiköyttä pitkin toisesta kerroksesta, mutta on tilanteita, joissa heidänkin täytyy niin tehdä. Ale Corci ei kehoittanut toista kertaa; hänen ilmeensä oli niin kaamean kaunopuheinen, että tohtori uskoi häntä. Hän kiipesi ikkunalle ja tarttui köyteen.

"Seinä on täynnä ulkonemia. Tukekaa jalkanne niihin, ettei teidän tarvitse jättäytyä kokonaan käsien varaan. Mutta hiljaa, ennen kaikkea hiljaa. Aivastus voi meille nyt maksaa hengen. Ja kun tulette alas, painautukaa seinää vasten ja olkaa hiljaa!"

"Entä te?"

Ale Corci teki kärsimättömän eleen. Tohtori oli auttamaton. He olivat molemmat kärsimättömiä, ja retkestä tuskin tulisi onnellinen.

"Minä kyllä tulen perässä."

Tohtori alkoi laskeutua hitaasti ja pysähtyi vähän väliä lepäämään, vaikka hänen olisikin tehnyt mieli irroittaa kätensä nuorasta ja pudottautua maahan. Mutta ääntäkään hän ei päästänyt. Vihdoin tuntui köysi höllältä. Tohtori oli maassa.

Kapteeni veti köyden ylös, kiersi sen ympärilleen, vilkaisi kerran taakseen ja laskeutui käsiensä varaan. Sitten hän ponnistautui jälleen ylös, riisui jäykät kiinalaiset tohvelit jaloistaan ja pujotti ne nuoraan. Sukkasilla kävi laskeutuminen paremmin. Vaikeaa se ei ollut, sillä seinässä oli paljon ulkonemia, koristeita ja nastoja. Kymmenessä minuutissa hän oli alhaalla ja näki tohtorin seisovan vieressään. Nopeasti hän pisti kengät jalkaansa.

Seikkailijat hiipivät äänettömästi aukeaman yli ja painuivat sysimustaan metsään. Sinne tultuaan Ale Corci kopeloi esille kompassin, sytytti viittansa suojassa sähkölampun ja tarkisti suunnan, minkä jälkeen molemmat lähtivät samoamaan harvahkon metsän läpi, varoen joka askeleella kompastumasta kiusallisiin liaaneihin, jotka luikertelivat puusta puuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään.

Äkkiä he joutuivat tielle, mutta poikkesivat nopeasti syrjään eikä kai yhtään liian aikaisin, sillä he kuulivat kokonaisen miesjoukon lähenevän. He jäivät seisomaan, ja vaikka he eivät mitään nähneetkään, kuulivat he aseitten kilahduksista, että heidän ohitseen marssinut joukko oli sotilaita. Ale Corci olisi voinut tehdä syntiä ja vannoa, että Tham-Haosilla oli suuri osuus miesten liikkeelläoloon.

He eivät jääneet odottamaan Tham-Haosin oikeutettua kummastelua vieraittensa äkillisen ja selittämättömän poistumisen vuoksi, vaan jatkoivat matkaansa. He sivuuttivat pari pilkkopimeää rakennusta, mutta ainoatakaan ihmissielua eivät tavanneet. Suunta oli varmasti oikea, ja pian he saapuivatkin aukiolle, jonka keskellä "Kolmenvirran kaivon" piti olla.

Dupuis Suuren kertomus ja Tham-Haosin asemakartta eivät valehdelleetkaan. Kaivo oli juuri siinä, missä sen tulikin olla, ja molempien seikkailijoitten mieliala kohosi. Se oli korkea, pyöreä, kivinen kaivo, ja tunnustellessaan pimeässä sen laitoja he havaitsivat, että se oli rappeutunut.

Ale Corci heilautti itsensä laidalle istumaan ja koetti jalallaan. Sitten hän yritti laskeutua, eikä hänen päätelmänsä häntä pettänytkään. Kaivo, joka oli tarkoitettu peittämään salakäytävän suuta, oli sisäpuolelta rakennettu porrasmaiseksi. Viiden minuutin kuluttua olivat molemmat miehet kaivon pohjalla. Se oli niin syvä, että Ale Corci uskalsi sytyttää sähkölampun.

"Lempo vieköön, mutta missä se käytävän suu on?" huudahti kapteeni hiljaa. "Onko se tukittu?"

Hän tutki kaivoa. He olivat sen pohjalla, mutta kah, keskellä oli toinen kapeampi, suppilomainen syvennys. Kapteeni kumartui ja valaisi sitä lampullaan.

"Ehkä se on tuolla", sanoi hän ja hyppäsi syvyyteen. Mutta pohja olikin jo noin kolmen metrin päässä.

"Tohtori, tulkaa perässä", kuului hänen äänensä kumeana alhaalta, ja tohtori pudottautui varovaisesti alas. Kapteeni valaisi juuri mustaa aukkoa kaivon seinämässä.

"Tuossa se käytävä sitten alkaa taikka muuten ei mistään", sanoi Corci ja vetäen esiin revolverinsa painui sinne.

Aukko jatkui, ja tohtori seurasi perässä. Kun he olivat päässeet viisikymmentä metriä matalaa, likaista ja ummehtunutta käytävää pitkin, jonka pohjakivien välissä näkivät pari kertaa käärmeen suomuisen ruumiin luikertelevan valoa pakoon, varmistuivat he luulossaan, että nyt oltiin oikealla tiellä. Noin sadan metrin päässä kaivosta oli rautainen ovi, mutta sen lukko ja saranat olivat niin pahasti ruostuneet ja ravistuneet, että seikkailijat saivat sen avatuksi parissakymmenessä minuutissa.

Ale Corci ei pelännyt käytävän sortumista. Se oli rakennettu sellaisista kivenjärkäleistä, ettei niitä maanjäristyskään olisi saanut paikaltaan hievahtamaan. Käärmeet olivat paljon vaarallisempia, ja niitä kapteeni tarkasti varoikin.

Dupuis Suuri oli antanut luotettavia tietoja. Toinenkin ovi oli vielä matkalla, mutta sekin saatiin ilman vaikeutta avatuksi, ja noin kolmesataa metriä kuljettua alkoi käytävä porrasmaisesti nousta ja ilma kävi raittiimmaksi. Käytävä alkoi loppua. Seikkailijat olivat siis kuninkaankehässä.

Kolmas ovi antoi heille työtä ainakin puoleksi tunniksi. Kun he siitä selvisivät, huomasivat he tulleensa oikeaan sokkeloon. He olivat vanhassa rappeutuneessa pylvässalissa. Kapteeni tunnusteli, mistä päin raitis ilma huokui, ja riensi sinne. Äkkiä hän huomasi seisovansa suuressa temppelisalissa, jonka valtavien ikkuna-aukkojen kautta tulvi sisään yön huumaavaa tuoksua.

He olivat perillä.

Mutta he eivät voineet jäädä sinne. Heidän täytyi etsiä itselleen joku väliaikainen lepopaikka, sillä molemmat kaipasivat jo lepoa. Ale Corci harhaili jonkun aikaa temppelissä, kunnes löysi puoleksi piilossa olevan nurkkahuoneen pylväineen ja korokkeineen. He vetäytyivät sinne ja laskeutuivat pitkälleen, kääriytyen viittoihinsa. Kapteeni oli juuri päästämäisillään äänekkään tyytyväisyyden ja helpotuksen huokauksen, kun ihan läheltä ulkoa kuului aseen kilahdus.

"Totisesti, diplomaattisissa asioissa täytyy olla hiljaa", mutisi kapteeni oikaistessaan itsensä sekä kovalle, kylmälle että kostealle vuoteelle.

6.

Pierre Dupuis huomaa kiusakseen, ettei kuninkaankehässä tarjota suklaata ja käristettyä leipää.

Seikkailijoitten omatunto ei ollut suinkaan täysin puhdas ja rauhallinen, mutta uni oli sekä syvä että virkistävä. Kapteenin kello osoitti jo yhdeksää, kun hän kömpi pystyyn ja ojenteli itseään. Hänen seuralaisensa makasi edelleenkin tiedottomana ulkonaisesta maailmasta.

Ale Corcia janotti pahasti. Hänellä oli kyllä viskyä, mutta hän ei käyttänyt väkijuomia muutoin kuin välttämättömissä tapauksissa, eikä se sitäpaitsi sammuttanut janoa.

Hän katseli ympärilleen. He olivat temppelissä, ränsistyneessä, ravistuneessa kivirakennuksessa, jonka pylväät olivat lohkeilleet, seinät täynnä lovia ja koristeet tippuneet kivimurskaksi lattialle. Kapteeni ei herättänyt tohtoria, vaan lähti yksinään pienelle tutkimusmatkalle.

Temppeli ei ollut suuri; sen hän heti huomasi. Se oli neliömäinen, kaksikerroksinen rakennus, joka sulki kehäänsä kivitetyn pihan. Kapteeni etsi katseellaan kaivoa, mutta sitä hän ei nähnyt. Sisäpiha oli ihan autio. Ale Corci käveli temppelissä ristiin rastiin. Ihmisiä siellä ei ollut, minkä seikan hän mielihyvällä totesi.

Vettä! Hän kaipasi vettä. Ilma kävi yhä kuumemmaksi ja painostavammaksi. Hän ei uskaltanut poistua suojelevien seinien ulkopuolelle. Mutta totta tosiaan, hänellähän oli vettä, parempaakin kuin vesi. Temppelin luona kasvoi reheviä puita, ja niissä oli meheviä vesimelooneja. Mutta puut olivat sittenkin liian kaukana, jotta hän olisi voinut niihin kurkottaa. Hän irroitti ympäriltään silkkinuoran, solmi sen suopungiksi ja heitti. Nuora takertui lähimpään oksaan, ja hetken kuluttua kapteeni söi hyvällä halulla ihanaa ja maukasta hedelmää. Jano sammui. Hän poimi niitä muutamia kappaleita taskuunsa ja päästi oksan sitten irti.

Juuri silloin hän huomasi alhaalla temppelin juurella kimaltelevan lähteen. Hän laskeutui ensi kerrokseen ja aikoi juuri hypätä alas täyttääkseen taskumattinsa vedellä, kun hänelle juolahti päähän parempi tuuma. Lähellä kasvoi pitkiä ruohoja. Hän kahmaisi niitä joukon ja tarkasti. Niissä oli kaksi pitkää ja verrattain paksua onttoa ruokoa. Hän tasoitti pään ja pisti sen lähteeseen.

Oivallista. Hän saattoi ihan hyvin imeä kylmää ja raikasta vettä. Janoon he eivät siis kuolisi, vaikka heidän täytyisi viettää pitempikin aika temppelissä.

Hän hiipi takaisin tohtorin luo. Ranskalainen nukkui ja ärähti kärsimättömästi, kun kapteeni hänet herätti. Pierre Dupuis olikin kärsimätön ja hermostunut, vaikka olikin hyvin nukkunut.

"Olisipa nyt kupillinen suklaata ja käristettyä leipää", murisi hän verrytellessään leukojaan valtavalla haukottelulla.

Kapteeni hymyili. Miksei, suklaa oli hyvää juomaa, mutta sitä ei, ikävä kyllä, ollut tarjolla Huen kuninkaankehässä. Hän tarjosi tohtorille vesimeloonia. Tohtori irvisti happamesti.

"Minä en ole kasvissyöjä", mutisi hän halveksivasti puraistessaan hedelmää.

"En minäkään, hyvä tohtori, minä pidän sianlihasta ja lampaankyljyksestä ja chateaubriandista ja wienerschnitzelistä ja metsästäjänpihvistä ja tryffeleistä ja hummerista ja ostereista, mutta minulla on se hyvä tapa, että syön melkein täsmälleen sitä, mitä saan, niinkuin kotimaassani syödään männynkuorta ja ollaan tyytyväisiä. Sitäpaitsi ovat vesimeloonit erittäin terveellisiä. Jos tohtori haluaa juoda, on lähde tuossa lähellä." Tohtori murisi, mutta söi ja joi. "Ja nyt on meidän tarkastettava ympäristöämme. Minä koetan katsoa, pääseekö temppelin katolle."

Kapteeni kulutti ainakin tunnin, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä, ettei katolle päässyt. Hän ei löytänyt ainoatakaan porrasta sinne, ja katon aukot olivat sellaisilla paikoilla, ettei kiipeämistä voinut ajatellakaan.

Sitten hän katseli uneksivasti lähellä kasvavia puita. Niiden joukossa oli ainakin pari tarpeeksi korkeaa. Kapteeni ei tuuminut kauaakaan. Hän vannotti tohtoria olemaan paikallaan ja hyppäsi sitten ikkunasta taikka oikeastaan seinäaukosta maahan. Muutamalla harppauksella hän oli valitsemansa puun alla, ja paria hetkeä myöhemmin hän oli karkoittanut puusta puolitusinaa kimakkaäänisiä ja ärhenteleviä lintuja kiivetessään hitaasti ja varovaisesti latvaa kohti. Tohtorin mielentila ei lähennellyt sankariutta. Hän tunsi itsensä niin avuttoman yksinäiseksi, ja mitä ylemmäksi kapteeni kiipesi, sitä tylymmältä tohtorista tuntui vastaanotto kuninkaankaupungissa.

Kapteeni ei uskaltanut kiivetä latvaan saakka. Eikä se ollut välttämätöntäkään. Hän näki tarpeeksi muutenkin.

Tummat, sadunomaiset, kiemurtelevat ja koristellut muurit kohosivat joka puolella torneineen, portteineen ja sarvineen. Vartijoita niillä ei näkynyt. Muurien sisäpuolella oli aarniometsä, joka ulottui hyvästikin viiden kuuden kilometrin pituudelle joka suuntaan. Keskustassa kohoni mahtavia kivirakennuksia puitten välistä, temppeleitä, palatseja, ja niiden ympärillä loistivat kukkapenkereet tuhansissa värivivahduksissa. Itämainen, outo ja ylellinen loisto kuvastui kaikkialla; se oli epätodellista, mutta kuitenkin silmin nähtävää ja aistein tajuttavaa. Ja kaiken keskellä kohosi pyöreä, monikerroksinen ja monikattoinen torni, jonka koristeet, kiemurat, kuviot ja kattojen huiput välkkyivät kullanhohtoisina.

"Hemmetti sentään, tuolla taidetaan elää Harun al Rashidin aikoja", mutisi kapteeni itsekseen, muistellen satujen kultaisia kuninkaanlinnoja. "Tuollako se hänen majesteettinsa sitten asustaa?"

Hän otti esille Tham-Haosilta "lainaamansa" kartan ja ryhtyi sen avulla tutkimaan ympäristöä.

Hän koetti löytää Huen suurimman temppelin.

Tohtorin etsimä "aarre" oli siellä. Mutta hänen oli hyvin vaikea sitä löytää. Ensiksikään hän ei voinut varmasti päätellä, mikä rakennus oli suurin, ja toiseksi, mikä niistä oli temppeli ja mikä palatsi, haaremi tai joku muu yhtä hyödytön paikka.

Ja siinä tätä kaikkea katsellessa ja puussa istuessa hänelle äkkiä valkeni, kuinka toivottoman vaikea tehtävä heitä odotti. Kuninkaankehä oli vähintäin 20-30 neliökilometriä laaja; siinä oli satoja rakennuksia, liikuskeleminen oli äärettömän vaikeata, ja kiinnijoutuminen merkitsi varmaa kuolemaa. Olihan hullua koettaa etsiä vanhaa paperikääröä temppelistä, jota ei tiennyt, ja vaikka olisi tiennytkin, ei olisi päässyt lähestymään. Ale Corci sanoi mielessään lyhyet ja hellät jäähyväiset maailmalle, sillä hän aavisti saavansa elää jäljellä olevan ikänsä pakolaisena ränsistyneessä temppelissä kiukkuisen oppineen kanssa, ravintonaan vesimeloonit ja putken läpi imetty vesi. Hän oli teljetty paratiisilliseen kaupunkiin, jossa yhden teljetyn ja näkymättömän valtiaan sana, oikku tai ilme merkitsi elämää, kuolemaa, häpeää ja kunniaa, eikä tätä valtiasta kukaan saanut nähdä, yhtä vähän kuin kukaan oikeastaan tiesi, oliko olemassakaan häntä.

Tohtori Pierre Dupuis seisoi aukon luona, ja hänen katseensa kuvasti taaskin kerran kärsimättömyyttä. Siitä ei kapteeni välittänyt. Hän teki, mikä häntä miellytti, ja tohtori maksoi. Pääasia oli, että kirottu resepti saataisiin käsiin.

Äkkiä tohtori alkoi viittilöidä käsillään hätäisenä ja tuskaisena. Kapteeni katsahti alas, mutta puun rehevä lehdistö kätki kaikki hänen näkyvistään. Jotakin oli kuitenkin tulossa, sillä tohtori hävisi kiireesti ikkuna-aukon luota. Kapteeni painautui puuta vasten ja oli hiljaa.

Hän kuuli ääniä ja myöskin, että ne olivat naisten ääniä. Hm, olihan tämä kuitenkin miellyttävämpää kuin Tham-Haosin johtaman sotilaspatrullin hälinä.

Naisia oli kuusi henkeä. Hän näki heidät vasta kun he olivat ihan temppelin luona, kuusi pientä kiinalaispukuista neitosta, jotka sipsuttivat sinivihreissä puvuissaan ja loistavanvärisissä vöissään jutellen ja naureskellen. He olivat ilmeisestikin haareminaisia. Kapteeni tarkkasi heitä jännitettynä. Mutta heidän asemansa ei siitä parantunut. He olivat tehneet kuolemansynnin, tunkeutuessaan muukalaisina Hueen; haareminaisten katseleminen oli toinen yhtä suuri ja vaarallinen synti. Asiahan oli yksinkertainen: hankkia käsiin tuo kaivattu paperi ja sillä tavalla tyydyttää ranskalaisen tohtorin kunnianhimo. Ja sittenkin tuntui kapteenista, että he täällä, Huen kuninkaankehässä, olivat kauempana päämäärästään kuin Pariisissa retkeä suunnitellessaan.

Neitoset pysähtyivät temppelin läheisyyteen, ja pari heistä kurotti juomaan lähteestä, samasta, josta sekä kapteeni että tohtori olivat janonsa sammuttaneet. Naiset olivat kuin pikkulapsia; he nauroivat ja ilakoivat, tanssivat ja lauloivat huolettomina kuin lapset ainakin. Tuskin he tiesivätkään, että maailmaa oli olemassa Huen muurien ulkopuolella.

Tohtoria ei näkynyt. Hän oli tietenkin etsinyt itselleen turvallisimman sopen koko temppelistä ja kyykötti siellä. Totta puhuen kapteeni olisi mielellään tehnyt hänelle seuraa. Hän oli saanut ihailla mielestään näköalaa ihan tarpeeksi täksi kertaa, eikä puussa oleminen ollut lainkaan mukavaa. Hänen jalkansa ja kätensä alkoivat puutua ja hänen tuli jano. Siksi hän kiukuttelikin itselleen, ettei ollut täyttänyt taskumattiaan vedellä. Nyt siinä oli vain viskyä. Aurinko, tropiikin hirveä aurinko, paahtoi häntä, vaikka hän koettelikin pysytellä lehtien varjossa. Hän laskeutui varovaisesti istumaan oksalle. Olo tuntui hetkeksi helpommalta, mutta istuminenkin oli puuduttavaa, ja neitosten nauru ja laulu tuntui kidutukselta. Tohtori ei näyttäytynyt kertaakaan.

Kapteeni ei aluksi ollut kiinnittänyt neitosten viipymiseen mitään huomiota, oli vain naurahtanut; sitten tilanne oli alkanut häntä kiukuttaa, ja nyt hän oli suorastaan huolestunut. Hänen asentonsa oli vaikea, hän oli väsynyt, hänen oli jano eikä hän uskaltanut ilmi tulemisen pelosta laskeutua puusta alas. Ja neitosilla ei taas puolestaan näyttänyt olevan aiettakaan poistua. He leikkivät ja puhelivat temppelin viileässä varjossa.

Kapteeni kyykötti oksallaan.

7.

Ale Corci suoriutuu voittajana tilanteesta, jossa on 999,999 mahdollisuutta epäonnistua ja yksi mahdollisuus onnistua.

Kapteeni ei voinut nähdä tulevaisuuteen. Hän ei aavistanut, että tämä päivä, joka oli alkanut ikävällä ja yksitoikkoisella puussa-istumisella, jatkuisi paljoa vähemmän yksitoikkoisesti.

Hän istui eikä kiroillut, ei ainakaan ääneen. Hän tunsi vihaavansa naisia yleensä ja annamilaisia haareminaisia erikoisesti. Kahden tunnin kuluttua naiset yrittivät jo lähteä, ja viisi heistä lähtikin. Mutta yksi ei lähtenyt. Istui vain lähteen luona ja irroitettuaan hilkantapaisen päähineen ryhtyi kampaamaan tukkaansa. Ale Corci huokasi. Hän muisteli ylioppilasaikuisia seikkailujaan, Helgoja ja Maijoja ja Kaisoja, jotka hekin kampaukseen käyttivät tunnin ja enemmänkin. Ei ollut mitään syytä otaksua, ettei annamilainen haareminainen käyttäisi siihen kahta tuntia.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Kymmenen minuutin kuluttua oli tyttö tai nainen kunnossa, hän suoristi pukuaan ja nousi, ja kapteeni siunasi mielessään sitä, ettei länsimainen kulttuuri ainakaan naiskampauksen alalla vielä ollut ehtinyt Annamiin.

Tyttö poistui, ja odotettuaan kymmenen minuuttia kapteeni alkoi varovaisesti laskeutua. Viidessä minuutissa hän oli maassa ja seuraavassa hetkessä temppelin ikkuna-aukon alla valmiina ponnistamaan sisään. Mutta hän ei ponnistanut vielä silloin. Hän kuuli askeleita sivultaan ja teki salanmannopean liikkeen paetakseen, mutta se oli jo liian myöhäistä. Tulija oli jo liian lähellä, ja kun kapteeni vilkaisi sivulleen, huudahti hän vilpittömän yllättyneenä:

"Lempo soikoon!"

Hän ei kironnut siksi, että hänet oli yllätetty, tai että tulija oli sama haaremityttö, joka viimeksi oli poistunut, vaan siksi, että tyttö oli puvustaan, kampauksestaan, koristuksestaan, olopaikastaan ja kaikista muista sellaisista seikoista huolimatta, ei annamilainen, ei kiinalainen, ei hindulainen eikä arabialainen, vaan päivänselvästi valkoinen, väärentämätön eurooppalainen.

Eurooppalainen tyttö Huen kuninkaankehässä, Annamin kuninkaan haaremissa! Niin, ehkä se ei ollut niinkään ihme – variatio delectat! – mutta odottamatonta se oli sittenkin. Tämä ensimmäinen hämmästys ja yllätys pyyhkäistiin kuitenkin pois, niinkuin taifuni pyyhkäisee olkikattoisen risumajan. Ale Corci kieltäytyi uskomasta korviaan ja luottamasta silmiinsä, nähdessään tytön rajusti hämmästyvän, hänen suunsa avautuvan ja äänensä kaikuvan vapisevana, mutta selvänä:

"Mitä?"

Kolme sanaa, "lempo soikoon" ja "mitä", mutta niihin sisältyi enemmän kuin kumpikaan jaksoi uskoa. Ale Corci oli tyrmistynyt, häntä puistatti kuin horkassa, ja tytönkin auringonpolttama hipiä vaaleni ja kalpeni. He seisoivat toisiaan vastapäätä liikkumatta, puhumatta, kapteeni valmiissa hyppyasennossa, tyttö kuvapatsaana. Tuntui siltä kuin jännitys ei milloinkaan laukeaisi.

Kapteeni tointui sittenkin ensin. Hän liikahti ja seuraavassa silmänräpäyksessä näki vain hameen vilkkuvan puiden välissä. Tyttö pakeni, lensi kuin siivillä ja oli ainakin kymmenen metrin päässä, ennenkuin kapteeni tointui ajamaan häntä takaa. Ale Corcin ajatuskyky virkosi, ja hän tunsi kuoleman läheisyyden. Jos tyttö pääsisi karkuun, hälyttäisi hän koko kaupungin, ja heitä ruvettaisiin etsimään. Heidän olisi siinä tapauksessa mahdoton piileskellä.

Kapteeni juoksi, mutta kun hän oli istunut puussa useampia tunteja, olivat hänen jalkansa jäykät. Tyttö kiiti kuin vihuri, tuntien paikat, ja vaikka kapteeni varmastikin oli nopeampi, ei ollut lainkaan varmaa, kumpi voittaisi tämän kilpajuoksun. Mutta tyttö oli kuitenkin vain tyttö, ja jo noin neljänkymmenen metrin kuluttua hän horjahti ja kaatui. Hänen hameensa oli tarttunut johonkin oksaan taikka puunjuureen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli kapteeni hänen luonaan ja kumartui hänen ylitseen.

"Herran nimessä, älkää pelätkö älkääkä huutako!" huohotti hän kiihtymyksen tukahduttamalla äänellä. Tyttö vapisi koko ruumiiltaan, ja hänen arassa katseessaan kuvastui kauhua. Kapteeni joutui ymmälle; hän ei aavistanutkaan, mitä tuli tehdä, millä voittaa tytön luottamus. Hän ei osannut puhua mitään, ei kysyä eikä kertoa.

"Älkää huutako", toisti hän tolkuttomasti, jotakin vain sanoakseen. Silloin hän näki tytön katseesta, että tämä oli hänet ymmärtänyt. Ymmärtänyt? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli puhunut suomeksi. Oliko hän siis kuitenkin kuullut oikein, kun tyttö oli huudahtanut "mitä"?

"Ymmärrättekö minua?" kysyi hän ja kumartui lähemmäksi, katseessaan ahnas odotus. Tyttö nyökkäsi tuskin huomattavasti.

"Oletteko suomalainen?"

Hän näki nyt, ettei tyttö enää ymmärtänyt. Tytön katse oli kysyvä ja kummasteleva.

"Pois!" kuiskasi tyttö ja yritti nousta. Kapteeni auttoi häntä ja olisi jatkanut vielä keskustelua, kun tyttö samalla melkein riistäytyi hänen käsistään, katseen kertoessa mielettömästä pelästyksestä. Samassa kuuli kapteeni askeleita ja käännähti rajusti.

Hän ei kääntynyt eikä hypähtänyt sivuun hetkeäkään liian aikaisin. Sen kohdan puhki, missä hän oli seisonut, lensi samassa terävä keihäs ja upposi koko terältään pehmeään puuhun. Suurikokoinen, voimakas, mustapukuinen olento hyökkäsi samassa häntä vastaan. Kapteeni sai valtavan iskun rintaansa, niin että hengitys salpautui. Mutta hän ei kaatunut, ei päästänyt ääntäkään, kun ahdistetun pedon lailla ryntäsi vuorostaan häiritsijän kimppuun. Hän ei ehtinyt paljastaa asettaan, ei siepata keihästä eikä veistään, hänellä oli käytettävissään vain nyrkit, mutta ne olivatkin tarkoitukseen sopivat, hyvin harjaantuneet. Hän oli monta vuotta nyrkkeillyt eivätkä harjoitukset olleet menneet hukkaan: sen sai mustapukuinen jättiläinen pian kokea. Ensi isku osui leukaan. Kuului vain, kuinka hampaat naksahtivat yhteen, ja yhdessä ne pysyivät koko tämän lyhyen, mutta hurjan ottelun ajan. Seuraava isku osui kasvoihin, ja keltainen iho värjäytyi verestä. Kapteeni sai itsekin iskun, mutta hän kesti sen. Hänen kolmas iskunsa osui leuan alle, ja silloin lyyhistyi mustapukuinen jättiläinen kuin vaateriepu maahan. Ottelu ei ollut kestänyt minuuttiakaan.

Kapteenissa olivat heränneet pedon vaistot. Hän tempasi keihään puusta ja aikoi lävistää maassa makaavan vastustajansa. Kuin unessa hän kohtasi tytön katseen. Siinä hän näki innokkaan, kauhean hyväksymisen aikeelleen, kun hän kuitenkin malttoi mielensä. Ei, se oli hyödytöntä, hän voisi tehdä vastustajansa muutenkin vaarattomaksi. Niinpä hän tarttui mieheen kainaloista ja alkoi raahata häntä temppeliä kohti.

"Tulkaa mukaan", käski hän tyttöä, joka totteli hiipien hänen vierellään.

Hänen taakkansa oli raskas, mutta hän ponnisteli urheasti ja sai taintuneen miehen kuljetetuksi ikkuna-aukon alle.

"Tohtori!"

Pieni ranskalainen ei ollut kaukana, sillä pari sekuntia huudon jälkeen ilmestyi hänen päänsä näkyviin. Hän hypähti taaksepäin nähdessään kolme henkilöä odottamassa yhden asemasta.

"Hiljaa nyt ja nopeasti", komensi kapteeni ja heitti tohtorille silkkinuoransa pään. "Kiinnittäkää se siellä jonnekin ja koettakaa sitten vetää, kun annan merkin. Minä autan alhaalta käsin."

Nopeasti ja kätevästi kiinnitti kapteeni nuoran miehen kainaloitten alitse ja nosti hänet pystyyn. Tohtori veti molemmin käsin ja kapteeni työnsi alhaalta. Yhteisin ponnistuksin he saivatkin miehen ikkunalle. Kapteeni hypähti tytön luo, joka seinään painuneena, puolikuolleena pelosta oli tätä kaikkea katsellut.

"Te myös", ja samassa kapteeni nosti tytön syliinsä. Tyttö oli kevyt, kuin pelkkää ilmaa mustan jättiläisen jälkeen. Seuraavassa hetkessä hän oli lennähtänyt miehen viereen ikkunalle, ja tohtori auttoi hänet sisään. Kapteeni kiipesi ylös viimeiseksi. Sitten kannettiin tainnoksissa oleva sisempään huoneeseen ja tähyillen eri puolille saatiin varmuus siitä, ettei kukaan ollut nähnyt tätä kohtalokasta kamppailua. Keihäänkin oli kapteeni tuonut mukanaan.

Tohtori ei puhunut mitään. Hän ei olisikaan siihen kyennyt eikä myöskään uskaltanut. Mutta hänen ilmeensä oli perin kaunopuheinen.

Ale Corci oli palavissaan. Ei ollut pieni työ ryöstää haaremikaunotar ja vangita jättiläiskokoinen eunukki. Kapteeni oli yltyleensä hiessä, kun hän istuutui korokkeelle vangitun miehen viereen ja ryhtyi silkkiköydellä sitomaan tämän käsiä ja jalkoja. Päähineen hän työnsi miehen suuhun ja repäisi viitasta kaistaleen siteeksi. Jos vangin vapaudesta oli jotakin jäljellä, niin se oli korkeintaan ajatuksen vapaus.

Kapteeni riensi toiseen huoneeseen ja toi kouruisessa savipalasessa vettä, jolla pesi vangin kasvot. Ne eivät olleet kärsineet vakavampia vaurioita, ja mikä nyrkkeilymestari tahansa olisi ollut tyytyväinen päästessään tiukasta kamppailusta niin vähällä. Pari kolme tippaa viskyä riitti palauttamaan hänet tajuihinsa. Hänen silmänsä pyörivät avuttomina ympäri, ja hän teki vaistomaisia ja avuttomia yrityksiä vapautuakseen kiristävistä kapaloistaan.

"No, mister Li-ha-va", sanoi kapteeni ja auttoi vangin istumaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. "Mitäs nyt tehdään?"

Kapteeni puhui kehnoa kiinankieltä eikä vanki näyttänyt ymmärtävän. Tohtori toisti kysymyksen kunnollisella kiinankielellä ja sanoi sen myöskin annaminmurteella, mutta vanki pudisti päätään.

"Hän ei ymmärrä, hän on vuoristosta", sanoi haaremityttö, joka koko ajan oli seisonut seinää vasten kyyristyneenä. Tohtori silmäsi ymmällä tyttöä. Hän ei tajunnut, mitä tämä sanoi, mutta hänkin huomasi äkkiä, että tyttö oli eurooppalainen. Kapteeni ponnahti pystyyn.

"Mutta kautta kaikkien patriarkkojen parran", huudahti hän, "tehän puhutte suomea, tehän puhutte suomea! Kuka te olette ja kuinka olette tänne joutunut?"

"Minä olen kuninkaannainen", vastasi tyttö, "mutta en tiedä kuinka olen tänne joutunut. 'Minä olen ollut täällä aina. Tai melkein aina", lisäsi hän nopeasti.

Jos tavallinen kirjailija yrittäisi kuvata tällaista kohtausta, niin hänelle naurettaisiin, mutta meillä on oikeus odottaa, että lukija hyväntahtoisesti uskoo sanojamme, kun vakuutamme, että kapteeni ei olisi lainkaan vähemmän hämmästynyt, jos olisi kuullut norsun taikka vetohärän taikka jumalankuvan alkavan puhua pohjalaismurretta Huen kuninkaankehässä.

"Mitä perhanaa tämä on?" kiljahti samassa tohtori ja polki jalkaansa. "Ymmärrättekö te, mitä tuo naikkonen puhuu?"

Tohtorilla ei ollut mitään suussaan, mutta hän nielaisi. Ainakin seuraavan kysymyksen, sillä kapteenin katse oli kuin annos risiiniöljyä.

"Minä ymmärrän, mutta te, te saatte olla nyt hiljaa", sanoi kapteeni mahdollisimman epäystävällisellä äänellä. Hänen ja tohtorin välit tuntuivat kiristyvän hetki hetkeltä.

Ale Corci istuutui ja latasi piippunsa. Hetki tuntui vaativan tupakkaa. Hän ei tiennyt, mistä päin aloittaa.

"Mikä on teidän nimenne?"

Tyttö sanoi, ja kiinantaitonsa avulla ymmärsi kapteeni, että se nimi merkitsi likimain "Pikkupaholaista".

"Soo, eikö teillä ole muuta nimeä? Mistä te sellaisen nimen olette saanut?"

Nainen on aina nainen, vaikka hän kuuluisi Huen kuninkaan haaremiin. Niinpä tyttö vain naurahti ja paljasti valkoiset hampaansa, mikä teki hänet hyvin sievän näköiseksi.

"Minä tanssin parhaiten paholaistanssia", selitti hän sitten, eikä kapteeni olisi ottanut valalleen, että hänen äänensä silloin oli ihan puhdas keimailusta.

"No niin, Pikkupaholainen, kuinka vanha te olette?"

"Kahdenkymmenen."

"Ja mitä te täällä teette?"

Tyttö katsahti häneen ihmeissään.

"En mitään, minähän olen kuninkaannainen."

"Helppo virka siis. Kuinka monta vaimoa kuninkaalla on?"

Tyttö mietti muutaman hetken.

"Nyt niitä on kahdeksankymmentäyhdeksän."

Kapteeni kääntyi tohtori Dupuisin puoleen: "Kuuletteko, tohtori, Annamin kuninkaalla on kahdeksankymmentäyhdeksän vaimoa."

Tohtori tuhahti nenäänsä.

"Minulla ei ole yhtään, ja minun on hyvin hyvä olla. Hiiteen naiset!"

Ale Corci ei viitsinyt vastata. Tohtorilla oli kai huono ruuansulatus, koska hänen mielentilansa jatkuvasti oli sapekas. Hän kääntyi uudelleen tytön puoleen.

"No mitä te, Pikkupaholainen, joka tapauksessa teette kaiket päivät, tarkoitan: leikittekö, laulatte, tanssitte, syötte, juotte, kävelette, istutte, luette?"

"Minä teen kaikkea tuota."

"Minkälainen on kuningas? Nuori vai vanha, hyvä vai paha?"

Tyttö teki torjuvan liikkeen kädellään.

"Kuningasta", kuiskasi hän, "kuningasta ei saa nähdä kukaan muu kuin papit ja sotapäälliköt ja lempivaimot."

"Ettekö te ole lempivaimo?"

Tyttö pudisti päätään.

"En, en minä ole vielä, mutta minun vuoroni tulee ensi vuonna."

Kapteeni epäröi hetkisen. Tyttö tuntui pitävän kaikkea, vieläpä Annamin kuninkaan haareminaisena oloakin, ihan luonnollisena asiana.

"Ettekö tahdo lähteä täältä pois?"

Tytön kummastus oli ilmeinen.

"Pois, minne pois? Voiko olla jossakin muualla?"

Kapteeni näytti murheelliselta, ja hänellä oli kyllä syynsäkin. Hän ei milloinkaan ollut opettanut pikkulapsia. Tämä viehättävä pieni pakanatyttö, kuninkaan haaremityttö, oli itse asiassa pikkulapsi, sellainen, joka ei tiedä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, ei tiedä, että maailma on pyöreä, että maa kiertää aurinkoa eikä aurinko maata. Huen haaremissa ei kai tuhlattu aikaa opilliseen sivistykseen.

"Katsokaas", sanoi kapteeni ja pudotti lattialle kivenpalasen, "ja kuvitelkaa, että tuo on koko Hue, kaikki, mitä siinä on. Silloin on esimerkiksi tämä puisto kokonaisuudessaan maailma."

Ehkä Ale Corci liioitteli tai päinvastoin väheksyi suhdetta; vertailu oli kuitenkin ymmärrettävä, ja tyttö katseli suurin silmin kivenpalasta.

"Maailma on siis suurempi kuin Hue, paljoa suurempi?" kysyi hän, ja kapteeni saattoi hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että niin oli laita.

"Pikkupaholainen, te sanoitte, että te olette ollut täällä melkein aina. Missä te olette ollut muualla?"

Tytön tuli vaikea olla.

"Minä olin silloin hyvin pieni ja muistan joitakin suuria korkeita rakennuksia ja valkeaa ainetta, joka oli kylmää, ja kelloja, jotka soivat ja vettä ja tuulta, hyvin pimeää ja vettä, ja sitten minä en muista mitään."

Ale Corcikin mietti. Vettä? Oliko tyttö ollut lapsena mukana haaksirikossa jossakin Annamin rannikolla?

"Olitteko te veden päällä?"

Tyttö nyökkäsi innokkaasti. "Kyllä olin, jossakin sellaisessa astiassa, ja siellä oli miehiä, toisenlaisia miehiä kuin täällä, jotka aina kiipesivät ylös ja lauloivat."

Erehdys ei kai ollut mahdollinen. Tyttö oli pelastunut haaksirikosta ja sitte tavalla taikka toisella joutunut haaremiin. Lapsuus tuntui hänestä tietenkin kuin sadulta tai unelmalta. Hän muisti jotakin, sitä ja tätä, mutta ei osannut enää kertoa eikä selittää. Hän ei tiennyt, mitä oli nähnyt ja kokenut ennen Hueen joutumistaan.

Mutta kuinka ihmeessä oli mahdollista, että tyttö osasi vielä äidinkieltään? Hänhän ei ollut sitä kuullut eikä puhunut enää moneen vuoteen. Kapteeni kysyi sitä. Vastaukseksi veti tyttö viittansa taskusta esiin kapineen, joka osoittautui kirjaksi. Ale Corci tarttui siihen kiihkeästi.

Ihan oikein: kirja oli taskuraamattu, vanha, kulunut ja likainen, mutta se oli suomalainen raamattu, painettu brittiläisen pipliaseuran toimesta.

"Osaatteko te lukea?" Se oli enemmän huudahdus kuin kysymys. Tyttö nyökäytti päätän.

"Kyllä, minä osasin lukea jo aikaisin, ja täällä olen aina lukenut tätä kirjaa. Siinä on paljon kaikenlaista hauskaa, vaikka en kaikkea ymmärrä."

Ale Corci myönsi mielessään, että tytön arvostelu oli oikea. Todella, siinä kirjassa oli yhtä ja toista hauskaa, mutta myös sellaista, mitä eivät ymmärtäneet maailman oppineetkaan, puhumattakaan pienestä huelaisesta haareminaisesta.

Pikkupaholainen! Se nimi tuskin oli sopiva. Tyttö oli kyllä pieni, mutta kaikki oli hänessä siroa ja somaa. Hänessä ei ollut etelän naisten demoonista kauneutta, vaan hän oli raikas ja tuore pohjolan tyttö. Ehkä sittenkin: hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja niissä välkehti kultaa ja mustaa. Pieni suu oli luja, ja huulet oli puristettu yhteen. Kenties hän saattoi olla paholainenkin, kun niikseen tuli.

Tohtori oli ahminut heitä silmillään ja korvillaan, mutta ei ollut uskaltanut mitään puhua. Äkkiä tyttö ikäänkuin heräsi, kun hänen katseensa sattui mustapukuiseen eunukkiin. Hänen silmiinsä tuli kauhua ja mieletöntä levottomuutta.

"Tuo mies on tapettava", määräsi hän lyhyesti ja jyrkästi.

Ale Corci ei tiennyt nauraako vai itkeä. Hän ei ollut tottunut nuoriin tyttöihin, jotka ilman muuta langettivat kuolemantuomioita. Mutta tyttö ei laskenut leikkiä; hän oli peräti vakavissaan.

"Miksi niin?" kysyi kapteeni.

"Hän kertoo, että minä olen tavannut miehiä. Minut tapetaan silloin. Kuristetaan. Minä tiedän. Minä olen nähnyt."

Tyttö puhui totta, sen näki kaikesta. Haaremilait olivat tietenkin yhtä ankarat kuin Huen muutkin lait. Tyttö oli kuolemanvaarassa. Mutta Ale Corci ei ollut tottunut vapautumaan vastustajistaan niin mutkattomasti.

"Älkää pelätkö, hän ei pääse täältä minnekään?"

"Mutta häntä kysytään?"

"Kysyttäisiinhän häntä silloinkin."

"Häntä ruvetaan etsimään."

"Ei häntä täältä löydetä."

"Entä kun minulta kysytään?"

O sancta simplicitas, oli kapteeni vähällä huudahtaa. Ja kuitenkin häntä kesken kaiken alkoi naurattaa. Tyttö oli täysikasvuisena ensi kerran tavannut maanmiehensä, eurooppalaisen ja valkoisen, ja tämän ensimmäisiä tehtäviä oli opettaa valehtelemaan. Niinpä hän alkoi selittää menettelytapaa. Tyttö ei saanut olla mistään tietävinään.

He hätkähtivät kaikki, sillä ulkoa kuului iloisia, huhuilevia ääniä. Tyttö vapisi taaskin, ja eunukin valkoiset silmämunat välähtivät. Mutta kapteeni rauhoitti heitä.

"He etsivät minua", kuiskasi tyttö pelästyneenä ja neuvottomana. Ale Corci mietti ja päätti nopeasti.

"Kuulkaa minua! Menkää heidän luokseen, älkääkä olko mistään tietävinännekään. Keksikää joku selitys (taas yllytys valehtelemiseen!) ja naurakaa ja laulakaa. Eunukista ette saa tietää mitään. Ja sitten tärkein asia: tulkaa illalla tänne uudelleen."

"Ei, ei, en voi tulla illalla, vaan huomisaamuna. Hiivin tänne temppelipihan kautta."

Ja sitten kuin salama olisi hänet yllättänyt, hän huudahti:

"Mutta kuka te olette ja kuka on tuo toinen mies?"

Ale Corci ei osannut vastata.

"Tulkaa huomenna, niin kerron kaikki", kuiskasi hän ja työnsi tytön menemään temppelipihan kautta.

8.

Lyhyt luku, jossa esitetään Ale Corcin ja Pierre Dupuisin eriäviä käsityksiä nuorista naisista.

Kun tyttö oli mennyt, kääntyi tohtori kaikkea muuta kuin ystävällisenä kapteenin puoleen.

"Mikä tyhmyys, mikä järjettömyys! Ah, olisihan minun pitänyt tietää: merimies hullaantuu aina naisiin. Nyt on yritys tuomittu epäonnistumaan, kun siinä on nainen mukana. Minä inhoan naisia."

Kapteeni sytytti sammuneen piippunsa ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Hyvä tohtori, oletteko te saanut monetkin rukkaset?"

Tohtori ei itse asiassa ollut lainkaan pahasisuinen, vain liian vilkasverinen. Hän sopi kapteenin kanssa yhteen juuri yhtä hyvin kuin tuli ja vesi. Hänen ilmeensä olisi hurmannut katsojat Théâtre Françaisessa. Hän ei vastannut, ja tuskinpa kapteeni olikaan sitä odottanut.

"Hyvä tohtori, sellaisen miehen, joka lähtee seikkailemaan niinkuin te, pitäisi suorittaa ankara tutkinto naisten tuntemisessa. Miksi? Siksi, että hän joutuu alituisesti tekemisiin naisten kanssa. Naisia on maailmassa enemmän kuin miehiä, paljon enemmän. Mitä herra tohtori olisi tehnyt minun asemassani? Istuin puussa kuin hyväkin apina ja odotin, kunnes naiset poistuivat. Hiivin alas, ja minut yllätettiin. Olisiko minun pitänyt juosta karkuun ja saada puolen tunnin kuluttua kintereilleni koko eunukkijoukko kuin mehiläisparvi? Te ette vastaa, hyvä tohtori, ja se onkin parasta."

Mutta tohtori vastasi kiukkuisesti.

"Minä en luota tuohon tyttöön. Hän pettää meidät..."

"Niinkuin Tham-Haos, johon herra tohtori luotti."

"Hän pettää meidät. Naiseen ei saa milloinkaan luottaa, se on kultainen sääntö."

"Katinkultainen, sillä, niinkuin Shaw sanoo, ei ole muuta kultaista sääntöä kuin se, ettei ole mitään kultaista sääntöä. Minäkään en luota erikoisesti naisiin, mutta katsokaapas, kun naisella on etua vaitiolosta, kun hän yksin saa nauttia jännittävästä salaisuudesta, silloin häneen voi luottaa. Herra tohtori, me olemme seikkailijoita ja naisten suosiossa, sillä nainen rakastaa ammattinyrkkeilijää, painijaa, upseeria ja seikkailijaa, yleensä voimakkaita sieluja. Minä luotan Pikkupaholaiseen sitäkin enemmän, kun hän on minun kansalaisiani."

Tohtori hätkähti hetkiseksi, mutta hän oli vähässä ajassa jo niin tottunut ihmeisiin, ettei tämäkään hänen mieltään kiinnittänyt.

"Kapteeni, joka tapauksessa me nyt hankimme itsellemme uuden piilopaikan ja jätämme tytön omiin oloihinsa. Hänestä ei meille tule muuta kuin vastusta."

"Tohtori", sanoi kapteeni samaan äänilajiin, "me pysymme nykyisessä piilopaikassa ja jatkamme tuttavuutta tytön kanssa. Hänestä on meille varmasti paljon hyötyä."

Meidän täytyy kirjoittajana olla rehellinen ja todeta tämä valitettava täydellinen ja jyrkkä erimielisyys molempien seikkailijoitten välillä. Mutta asian laita oli todellakin niin.

"Minä en tahdo olla missään tekemisessä naisen kanssa", ilmoitti tohtori.

"Siinä tapauksessa luulen, että teidän ei tarvitse olla tekemisissä minunkaan kanssani."

"Oletteko rakastunut tuohon odaliskiin?" kähisi tohtori.

"En vielä, mutta en mene mitään takaamaan tulevaisuudesta. Kohtelias aion kyllä olla."

"Vain niin, mutta minä en."

Kapteeni hymyili.

"Katsokaas, nainen pitää kohteliaisuuksista, mutta sellaisen miehen, josta nainen ei pidä, ei ole hyvä osoittaa hänelle kohteliaisuutta. Se käsitetään röyhkeydeksi. Minä luulen, että tohtorin olisi parasta olla sopivan epäkohtelias tuolle Pikkupaholaiselle."

9.

Tohtori pääsee osoittamaan, että hänen mielipiteensä naisista ovat sittenkin oikeat.

Tohtorin ärtymys, joka osaksi johtui vilkkaasta luonteesta, troopillisesta kuumuudesta ja laihasta ateriasta, ei ollut pitkäaikainen, niinkuin hänessä ei mikään ollut pitkäaikaista. Hän ja kapteeni keskustelivat järkevästi ja tyynesti pitkän aikaa ja punnitsivat mahdollisuuksia löytää Huesta kallisarvoinen paperi. Herra Li-ha-va, joksi kapteeni oli ristinyt nyrkkeilytaitoisen eunukin, makasi köytettynä ja vain raskas hengitys todisti, että hänessä oli henki tallella. Kapteeni todisti pitkään ja perinpohjaisesti, että heidän mahdollisuutensa olivat nyt mitä parhaimmat, kun he olivat saaneet auttajan muurien sisäpuolelta, ja että tytöstä kasvattamalla ja opettamalla saataisiin mitä kelvollisin liittolainen. Tohtori teki jokaiseen kohtaan erikseen ja kaikkeen yleensä omia huomautuksiaan ja vastaväitteitään, mutta ei itsekään niihin uskonut.

Illalliseksi he söivät vesimelooneja, niinkuin olivat syöneet päivälliseksikin. Sitten irroitti kapteeni vangin suukapulan ja näytettyään hänelle selventävin liikkein suurta veistä ja suuta, jätti hänet nukkumaan ja asettui itse jonkin matkan päähän. Ensimmäinen päivä oli Huessa kulunut ilman seikkailujen puutetta.

Yö oli rauhallinen, eikä Li-ha-vakaan äännähtänyt. Kapteeni nousi aamulla aikaisin ja söi taas vesimelooneja. Hän myönsi, että pieni vaihtelu ruokalistassa ei olisi tehnyt pahaa. Tohtori oli samaa mieltä ja ilmaisi mielipiteensä jyrkin, vaativin sanoin, joilla ei kuitenkaan ollut järkyttävää vaikutusta kapteeniin. Tämä ilmoitti, ettei hän ollut sitoutunut elintarvehankkijaksi ja että se, mikä kelpasi hänelle itselleen, sai kelvata myöskin tohtorille. Vanki söi myös.

He alkoivat odottaa tyttöä. Aurinko nousi yhä korkeammalle, mutta tyttöä ei kuulunut eikä näkynyt.

Tohtori teki huomautuksiaan. Kapteeni pysyi vaiti, ja hänen äänettömyytensä jatkui puoleenpäivään saakka. Tyttö ei tullut. Kapteenia alkoi todenteolla peloittaa. Pettäisikö tyttö heidät, antaisi ilmi? Mutta miksi sitten heitä ei vielä yllätetty?

"Naisen sanaan luottaminen on samaa kuin koettaisi pitää ankeriasta kiinni pyrstöstä", filosofoi tohtori vahingoniloisena. "Siinä on nyt auttajanne ja liittolaisenne. Missä hän on, miksi hän ei ole tullut?"

"Maan ja taivaan välillä on paljon asioita, sellaisiakin, joihin ei edes lääketieteen tohtori osaa antaa tyydyttävää vastausta, muista puhumattakaan", vastasi kapteeni kylmäverisesti, mutta hänen mielentilansa ei ollut yhtä rauhallinen.

Ei, heidän täytyi toimia, vieläpä nopeasti. Kapteeni luikahti ulos ja hiipi puistoon mukanaan eunukin laaja musta viitta. Hän kokosi siihen kantamuksellisen vesimelooneja, pähkinöitä, eräitä juuria ja hedelmiä ja toi taakkansa temppeliin, uudistaen tämän tempun neljä kertaa, kunnes luuli tilapäisen ruokavaraston toistaiseksi riittävän. Tohtori sai tehtäväkseen kantaa hedelmät salakäytävään. Se oli heidän ainoa turvapaikkansa, josta kai kenelläkään ei ollut tietoa. Kapteeni aavisti, että jotakin oli tekeillä, jotakin haudottiin heidän turmiokseen, eikä se seikka, ettei vielä mitään ollut tapahtunut, oikeastaan todistanut mitään. Oltiinhan itämailla, ja siellä oli omat tapansa.

Tohtori ei olisi välittänyt työstä, ei elintarvevaraston kokoamisesta eikä kuljettamisesta, etenkin kun varastoon karttui halveksittuja hedelmiä, joista hän oli jo saanut kylläkseen. Mutta kapteeni ei antanut perään. Hän arveli, ettei ruumiillinen liikunto tehnyt tohtorille lainkaan pahaa, ja lausui, että hedelmät varmasti maistuisivat maukkaammilta, kun oli saanut nähdä niiden takia vaivaa.

Kun hedelmät vihdoin oli talletettu käytävään, ilmoitti kapteeni lähtevänsä ulos ja neuvoi tohtoria vetäytymään sisempään huoneeseen, minne myöskin arvoisa herra Li-ha-va saatettiin yhteisin voimin.

Puisto oli paratiisillinen, mutta kapteeni luikerteli puiden lomissa kuin raamatun kertomuksen käärme, ja hänen ajatuksensa olivat kaikkea muuta kuin paratiisilliset. Hän oli kuin varas omenatarhassa, omatunto oli levoton ja rohkeus koetuksella. Hän saattoi joka askeleella laskea joutuvansa yllätetyksi, vangituksi ja teloitetuksi varovaisuudestaan huolimatta, ja suuri, kaunis ja ihana kaupunki, jossa ei missään näkynyt ihmisiä eikä kuulunut muita ääniä kuin lintujen viserrystä ja apinoiden mölyä, alkoi vaikuttaa häneen kammottavasti.

Hän kiersi varovasti pari pientä rakennusta, joiden tarkoituksesta hänellä ei ollut aavistustakaan, ja painui uudelleen puistoon taikka metsään, varjoisten puiden, kiemurtelevien liaanien, korkeiden saniaisten ja loistavakukkaisten kämmekkäiden sekaan, hiipien eteenpäin joka hermo jännitettynä, silmät auki ja kuulo herkkänä. Metsän tuoksut olivat ihanat ja huumaavat, ilma kostea ja vilpoisa, ja pälvien kohdalla näkyi syvänsinisen taivaan. Kapteenin olisi ollut hyvä olla, ellei hän olisi ollut vieras ja muukalainen ja seikkailija tässä paratiisissa, ellei olisi muistellut pientä ja sievää geishamaista haaremityttöä, ellei tohtori olisi ollut niin ärtyisä ja ruokalista niin yksitoikkoinen, ja ellei kiinnijoutumisen pelko kaikessa jännittäväisyydessäänkin olisi enemmän kiinnittänyt hänen mieltään kuin troopillisen metsäpuiston ihanuus.

Kapteeni tuli pienen aukeaman reunalle. Hänen edessään oli kukkaketo, niin loistava villiydessään ja väriloistossaan, että hän tunsi silmiensä sumenevan. Keskellä aukeamaa kohosi kolme matalaa pylvästä, joiden päissä oli suuret, syvät kivimaljakot. Kapteeni katseli kuin lumottuna tätä pikkuparatiisia suuren paratiisin keskellä, kunnes maljakot kiinnittivät hänen huomionsa. Ne olivat tosiaankin maljakkoja. He tarvitsivat kipeästi maljakkoja, ja jos heidän täytyisi joksikin aikaa sulkeutua käytävään, olisivat vesiastiat välttämättömiä.

Hän ei miettinyt kauankaan, ja vielä vähemmän hän päätöksen jälkeen vitkasteli. Hän koetti varmistautua ympäristöstään ja hiipi sitten kukkakentän keskustaan pylväiden juurelle. Kymmenen minuuttia myöhemmin nähtiin samassa paikassa omituinen olento, joka oli kuin alusvaatteisillaan ja jonka selässä oli kirjavaan kankaaseen kääritty mytty, iso ja kaikesta päättäen painava. Paratiisissa, missä ei ollut kurjuutta eikä puutetta, nälkää tai köyhyyttä, oli tehty rikos, varkaus, ja varastettu kaksi kivimaljakkoa. Kun sitten ehkä aikojen kuluttua löydettiin ne uudesta paikasta, oli ja pysyi tapaus selittämättömänä, salaperäisenä, eikä henkivoimien osuutta siihen kukaan halunnut kieltää.

Kapteeni oli näännyksissä, kun hän vihdoin palasi temppeliin, missä tohtori oli häntä henki kurkussa odotellut. Mitään ei ollut kuulunut eikä näkynyt, kaikki oli ollut unettavan rauhallista.

Ja yhtä rauhallisia olivat seuraavatkin päivät. Seikkailijat elivät kuin Robinson Crusoet autiolla saarella; vesimeloonit ja muut yhtä maukkaat hedelmät olivat heillä aamiaisena, päivällisenä ja illallisena samoin kuin satunnaisina välipaloina. Tohtori vakuutti ja todisti moneen kertaan, että he saavat varmasti hedelmähappomyrkytyksen, vatsalaukun tulehduksen, kroonillisen vatsakatarrin ynnä puolitusinaa muita yhtä vaarallisia ja tappavia tauteja, jos jatkavat nykyistä ruokajärjestelmää, mutta kun nälkä tuli, söi hän edelleenkin näitä hengenvaarallisia hedelmiä. Pikkupaholainen sai kuulla aterioilla ja aterioitten väliajoilla kunniansa, ja naiskysymystä, naisen sielua, moraalia ja taipumuksia eriteltiin väsymättömän innokkaasti.

Mutta tohtori sai puhua yksinään, kapteeni ei vastannut mitään, tupakoi vain ja mietti, pujahtaen aina iltaisin puistoon ja viipyen tutkimusmatkoillaan monta tuntia. Tohtorin oli ikävä, ja niin hän vihdoin ryhtyi juttusille Li-ha-van kanssa. Keskustelu ei ollut henkevää, tohtori ymmärsi Li-ha-van puheesta tuskin prosenttiakaan, ja Li-ha-va tohtorin puheesta täsmälleen saman verran. Mutta tohtori oli kuitenkin kielimies, ja kuinka ollakaan, jo toisena iltana hän saattoi keskustella eunukin kanssa niin hyvin, että kumpikin ymmärsi joka kahdennenkymmenennen sanan. Se ei ollut paljon, mutta tohtori ei lannistunut, vaan jatkoi uutterasti ja itsepintaisesti näitä kieliopintojaan. Vaikka Li-ha-va tuskin oikeastaan oli seurusteluihminen, vaikuttivat häneen ainakin käsi- ja jalkasiteet siinä määrin hillitsevästi, että hänen kanssaan saattoi keskustella.

Ruokajärjestys kuitenkin kiusasi tohtoria, ja mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi. Kapteenikin alkoi hermostua, ei suinkaan ruokajärjestyksestä – hän oli aikoinaan syönyt kuukausimäärin kivikovia laivakorppuja ja eltaantunutta silavaa –, vaan tohtorin alituisesta valittelusta, ja eräänä iltana, heidän erakkoelämänsä viidentenä, hän päätti lähteä puistoon metsästämään. Ampua hän ei voinut, mutta hän toivoi jollakin muulla tavalla voivansa nitistää jonkun rasvaisen ja lihavan eläimen paistiksi. Heidän oli pidettävä huolta itsestään, kun olivat metsäläisiä, jotka keskellä komeaa kuninkaankaupunkia elivät tuntemattomina salassa ja piilossa. Hän otti mukaansa eunukin keihään ja lähti riistanajoon.

Mutta metsästys ei näyttänyt olevan niinkään helppoa. Apinoita hän ei huolinut eikä uskonut tohtorinkaan syövän marakatinpaistia. Linnut olivat liian korkealla ja liian vikkeliä, ja vaikka hän pari kertaa näki vilahduksen viidakkokauriista, oli se kuitenkin liian arka.

Sitten hän näki sian, oikean nelijalkaisen ja hyvin syötetyn sian, joka tonki maata notkossa. Kaikki uinuvat villit vaistot heräsivät kapteenissa, kun hän keihäs kädessään lähti hiipimään rasvaista otusta kohti. Mutta sika olikin oikullinen. Se huomasi metsästäjän tulon ja tuntemattomasta syystä lähti juoksemaan poispäin. Kapteeni manasi ja seurasi, mutta sika paransi vauhtia ja pian kiiti Huen kuninkaallisen puiston halki omituinen kulkue: lihava, viirukas, hyllyvä sika ja kiinalaispukuinen, keihäällä varustettu mandariini. Kapteeni puri huulensa yhteen ja vannoi, että sika kuolisi hänen kätensä kautta. Puistossa ei näkynyt eikä kuulunut ketään, ja takaa-ajo jatkui häiriintymättä. Sika juoksi vain omia aikojaan, se ei pelännyt takaa-ajajaansa, mutta kun se kai arveli, ettei heillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistäkään, ei se erehtynyt kertaakaan jättäytymään liian lähelle.

Suomalainen metsästäjä- ja urheilijaveri oli herännyt eloon kapteenissa, entisessä pesäpallojoukkueen johtajassa, eikä hän hellittänyt takaa-ajoa. Hän riensi paistin perässä väliin kolmenkymmenen, jopa toisinaan kahdenkymmenenkin askeleen päässä, mutta aina niin kaukana, ettei eunukin keihäs ylettänyt. Sika vain silloin tällöin röhkäisi ja pintti edelleen lyhyillä lihavilla sorkillaan.

Kapteeni ei tuntenut väsymystä, vaikka hänen olikin kuuma, mutta lihava otus hengästyi. Se ei ollut tottunut juoksemaan tällaista vauhtia ja näin kauan. Kapteeni näki, että hänen voittonsa oli enää vain ajan kysymys.

Hän ei ollut väärässä: sian vauhti heikkeni. Parilla kolmella jättiläismäisellä hyppäyksellä oli kapteeni sen vieressä ja iski sen keihäällään kuoliaaksi. Hän ei nähnyt mitään muuta, ei kuullut eikä tiennyt mitään ympäristöstään. Tuskinpa hän huomasi joutuneensa pienen rakennuksen edustalle, aukealle paikalle; hän näki vain lihavan paistin vihdoinkin viruvan edessään, sian taikka oikeastaan nuorehkon porsaan, kyljessä eunukin leveäkärkinen keihäs.

Mutta hän tointui liiankin pian, kun kuuli ihan viereltään hiukan ivallisen ja väsähtäneen naurahduksen ja näki vajaan kymmenen askeleen päässä, puiden varjossa, pienen pöydän, jolla oli levällään pelikortteja, visky- ja soodapullon, sikaarilaatikon ja pöydän takana nojatuolissa lojuvan nuorehkon, erinomaisen komeasti puetun annamilaisen miehen, jonka kasvoilla väreili ivallinen, mutta ei millään tavalla pahansuopa hymy.

Kapteeni tempasi keihään ja asettui puolustusasentoon, mutta tuntematon nousi veltosti pystyyn ja suoristi ryhtiään, lausuen joitakin sanoja, joista kapteeni ei mitään ymmärtänyt. Ale Corcin silmät olivat kuin naulatut korttipöytään, jolla näkyi selvästi loppuun pelattu pasianssi, viskypulloon ja sikaareihin, jotka hän tunsi havannalaisiksi, ynnä mieheen, jolla oli kädessään sirokantinen kirja; hän saattoi paikalleen saakka erottaa sen kannesta sanat "Abbé Coignard". Mies katseli häntä ilmeisen huvitettuna, mutta samalla säälivästi ja tutkivasti ja sanoi hänelle uudelleen jotakin, mistä ei saanut tolkkua. Mutta kun annamilainen kumartui tarttuakseen hopeiseen soittokelloon, silloin ei kapteeni enää empinyt, vaan heittäen sianpaistin selkäänsä lähti pakenemaan niin nopeasti ja vilkkaasti, ettei olisi itsekään uskonut äsken juosseensa sian jäljestä.

Parin sadan metrin päässä kapteeni pysähtyi, voiteli kenkänsä tupakan ja viskyn sekoituksella ja jatkoi sitten matkaansa yhtä nopeasti, mutta kahta vertaa varovammin. Hän ei tästä kohtauksesta ymmärtänyt mitään: pasianssi, visky ja apotti Coignard, niitä hän kaikkein vähimmin oli odottanut tapaavansa Huen kuninkaankehässä, minne ei eurooppalainen eikä eurooppalaisuus ollut tunkeutunut muussa muodossa kuin sotilaiden asestuksessa.

Tohtori aikoi syleillä kapteenia nähtyään hänen kantamuksensa, mutta kapteeni komensi hänet hankkimaan kuivia risuja temppelin lähistöltä. Seikkailustaan hän ei puhunut vielä mitään. Tohtori saisi rauhassa nauttia sianpaistista.

Kapteeni puhdisti ja paloitteli porsaan, kävi puistossa hakemassa moniaita väkeviä yrttejä mausteeksi, ja kun oli laadittu nuotio temppelin turvallisimpaan osaan, alkoivat molemmat odottaa paistipalojen kypsymistä. Myöskin Li-ha-va osoitti ilmeistä harrastusta ruokajärjestyksen muutokseen.

Tohtori oli loistavalla tuulella; hän ihan säkenöi ja laski leikkiä vaivoista ja vastuksista, suunnitteli kaivatun temppelin etsimistä ja manasi Tham-Haosia, mutta ei edes vahingossa puhunut sanaakaan Pikkupaholaisesta. Li-ha-va söi myös ja sai saalistuksen kunniaksi kulauksen viskyä, joka maistui hänestä niin erinomaiselta, että hän selvästi ja helposti tajuttavin ilmein ja liikkein anoi saada toisenkin kulauksen, jonka kapteeni hänelle antoikin. Mutta siihen se loppuikin, sillä kapteeni pelkäsi, että kolmas ryyppy voisi vietellä eunukin laulamaan kansanlauluja mahtavalla äänellään.

Aterian päätyttyä, kun kapteeni oli sytyttänyt piippunsa, hän kertoi seikkailunsa tohtorille. Runsas ja maukas illallinen oli tehnyt tohtorin rohkeaksi koko maailmaa vastaan, eikä kapteenin kertomus häntä peloittanut, vaikka hän ihmettelikin.

Kukahan oli ollut se mies, joka Huen kuninkaankehässä pani pasianssia ja luki Anatole Francen "Apotti Coignardin muistelmia"? Kapteeni nauroi itsekseen. Huessa oli vallalla satumainen loisto, mittaamaton ylellisyys, mutta siellä oli kuitenkin ihmisiä, joiden kaikesta rikkaudestaan ja vallastaan huolimatta oli ikävä, jotka istuivat yksin pasianssia pelaten, lukivat filosofisia kirjoja ja maistelivat aito kaappijuopon tapaan yksinään viskyä. Annamilainen oli osannut ranskaa, hän oli siis sivistynyt ja kaipasi paljon, mutta voidakseen säilyttää rikkautensa ja mahtinsa ja valtansa, täytyi hänen luopua kaikesta ja tyytyä olemaan yksinään. Kapteeni mietti, moneskohan kuninkaankirjuri se mies lienee ollut.

He olivat nyt siis olleet kuusi päivää Huessa ja saaneet kokea parikin vaarallista seikkailua. Heidän oleskelustaan tiesi ainakin kolme henkilöä. Kuolemanvaara uhkasi joka hetki, mutta he eivät olleet päässeet yhtään lähemmäksi päämääräänsä. He eivät vieläkään tienneet missä temppeli sijaitsi, jossa talletettiin kaivattua paperia, vielä vähemmän he olivat selvillä siitä, kuinka voisivat saada paperin käsiinsä ja poistua Huestä. Heidän asemansa oli toisin sanoen melkein epätoivoinen; he saattoivat odottaa millä hetkellä tahansa joko Pikkupaholaisen taikka tuon tuntemattoman miehen ilmestyvän asestettujen vartijoiden kera heitä vangitsemaan, mutta he eivät olleet alakuloisella mielellä, sillä huelainen porsas ja ruokaryyppy skotlantilaista viskyä olivat valaneet heihin säikkymättömän uskalluksen ja urheuden hengen.

He päättivät seuraavana päivänä ottaa suunnitelman lopullisen ja tarkan harkinnan alaiseksi, ja siinä mielessä, kylläisinä ja tyytyväisinä, he laskeutuivat kivipermannolle ja nukahtivat kymmenen minuutin kuluttua.

10.

Kapteeni huomaa ihmeekseen omistavansa kasvattajan kykyjä ja taipumuksia.

Kapteeni ponnahti seuraavana aamuna pystyyn kuin jännitetty jousi, sillä joku oli koskettanut hänen kättään, vieläpä sillä tavalla, kuin sähköaalto olisi kiitänyt koko ruumiin kautta. Tohtori se ei voinut olla, sillä ensiksikin sai aina kapteeni hänet herättää, ja toiseksi tohtori ei olisi osannut sillä tavalla koskettaa.

Kapteenin edessä seisoi Pikkupaholainen ja hymyili. Hän näytti iloiselta ja reippaalta eikä mikään viitannut siihen, että hän tuli vierailulleen viisi päivää myöhemmin kuin oli luvannut.

"Hyvää huomenta", sanoi hän vienosti ja hymyili jälleen. Kapteeni karisti unet silmistään ja katseli häntä hämmästyneenä:

"Hyvää huomenta", vastasi hänkin ja kysyi sitten: "Miksi ette tullut silloin, kun lupasitte?"

"En muistanut."

Pikkupaholainen oli nainen: se oli selvää tämän vastauksen jälkeen. Yleisin, helpoin ja uskottavin selitys on aina unhottaminen. Se on niin inhimillistä, ja nainen vetoaa aina inhimillisyyteen.

"Niin, en muistanut ollenkaan, että meillä oli seuraavana päivänä temppelijuhla, joka jatkuu viisi päivää. Silloin emme voi poistua minnekään haaremista ja temppelistä."

Selitys tyydytti kapteenia ja vaikkei olisikaan tyydyttänyt, ei hän olisi sille mitään voinut. Hän peseytyi ja söi hiukan, herätti tohtorin ja vetäytyi sitten tytön kanssa syrjään keskustelemaan. Tyttö kyseli ensin, ja kapteeni vastaili. Hän sai ponnistella parhaansa mukaan, voidakseen antaa sellaisia vastauksia, että tyttö ymmärtäisi. Hän kertoi heidän matkastaan ja tarkoituksestaan, seikkailustaan Tham-Haosin kanssa, ja kysyi lopuksi, tiesikö tyttö mahdollisesti temppelin, missä säilytettiin tärkeitä salaisuuksia. Pikkupaholainen ei tiennyt. Mutta kapteeni jatkoi keskustelua. Tohtori sai edelleenkin harrastaa kieliopinnoita Li-ha-van kanssa.

Ale Corcilla ei ollut ylevää käsitystä naisista. Tai oikeammin, hänellä ei ollut mitään varmaa, yhtenäistä käsitystä, vaan ainoastaan kokoelma irrallisia mielipiteitä.

Niinpä hän uskoi, että nainen rakastaa ammattinyrkkeilijää, painijaa, upseeria ja seikkailijaa, etsien aina voimakasta sielua. Sielun tulee olla myös kaunis, ja siksi on aina ollut ja vastakin on univormu naisen unelmien päämäärä. Nainen pitää kohteliaisuudesta, mutta sellaisen miehen, josta nainen ei pidä, ei ole hyvä osoittaa hänelle kohteliaisuutta. Sitä nimitetään röyhkeydeksi. Muussa tapauksessa on kohteliaisuus rakastettavuutta. Jokainen mies, josta nainen pitää, on rakastettava, mutta rakastettavinkin mies on moukka silloin, kun nainen on pahalla tuulella.

Nainen on siveä. Siksi hänestä on tavattoman mielenkiintoista lukea siveetöntä kirjallisuutta. Hän tahtoo oppia sen tuntemaan voidakseen sitä välttää. Samasta syystä nainen viihtyy erinomaisesti miesten seurassa, jotka osaavat ja viitsivät puhua kaksimielisyyksiä. Siveellinen tunto on naisilla kuitenkin aina jäljellä. Jos ystävätär ilmaantuu heidän eteensä onnistuneessa puvussa, saadaan kuulla esitelmä nykyajan turmeltuneisuudesta.

Kapteeni hautoi näitä mielipiteitään keskustellessaan Pikkupaholaisen kanssa tai oikeastaan kuunnellessaan hänen kertomustaan haaremielämästä, Huen tavoista, juhlista, kuninkaasta ja eunukkipäälliköstä. Hän kuunteli ja vertasi Pikkupaholaista entisiin käsityksiinsä. Hän muisti ne hyvin, sillä hän oli joskus kirjoittanut näistä käsityksistään ivallisen palan johonkin julkaisuun.

Nainen on uskollinen, etenkin sellaisia ystävättäriä kohtaan, joilla ei ole toivoa saada palkintoja kauneuskilpailussa ja jotka käyttävät samaa hattua kaksi vuotta.

Nainen on suoraluonteinen ja rohkea, etenkin silloin, kun hänellä on tilaisuus lausua ystävättärien omaksi hyväksi heistä kirpeitä totuuksia. Naisilla on tavaton yhteenkuuluvaisuuden tunne, ja siksi ei naisedustajia sattumaltakaan tule valituksi. Nainen on säästäväinen, jos on puheena miesten rahankäyttö omaksi huvikseen, mutta kukaan ei voi sanoa naista saidaksi: sen voivat monen monet miehet todistaa joutuessaan naisia esimerkiksi vaatettamaan. Nainen jumaloi taidetta, mutta ei voi sietää kauniita taiteilijattaria. Jokainen nainen toivoisi olevansa prima ballerina, mutta jos hän ei ole, surkuttelee hän tyhjää huvittelemista. Nainen on sääliväinen ja osaaottavainen ja jos hänen ystävätärtään kohtaa onnettomuus, on hän ensimmäisenä sanomassa: "No, enkö sitä sanonut, pikku raukka! Niin, elämä ei ole leikkiä." Nainen on kärsivällinen ja pitkämielinen koettaessaan panna miehen pään pyörälle ja hyvä ollessaan väärässä. Mutta väärässä nainen ei ole koskaan. Nainen ei siedä imartelua, mutta tässä yhteydessä on huomattava, ettei nainen tee mitään eroa epämiellyttävän totuuden ja raakuuden välillä. Narri, joka puhuu kirkkaista silmistä, on hurmaava, mutta sivistynyt ja rehellinen mies, joka yrittää todeta, että rumassakin ruumiissa voi olla kaunis sielu, on barbaari. Nainen on luomakunnan kruunu. Hänen kanssaan voi tulla mainiosti toimeen, jos kaikkeen sanoo: niin, niin, ja tekee niinkuin itse tahtoo.

Pikkupaholainen oli kyllä nainen, mutta ei ihan sellainen, jollaisiin kapteeni oli tottunut. Hän juorusi haaremisalaisuuksia, arvosteli tovereitaan, osasi erittäin ovelasti lausua pieniä, huvittavia ilkeyksiä, keimailla, pitää huolta ulkomuodostaan ja puvustaan, mutta ei tiennyt mitään naisten äänioikeudesta, tasa-arvoisuudesta, naisliikkeestä. Hän ei myöskään osannut leikkiä miesten kanssa kuin kissa hiirellä, ei huokaillut muotien takia, ei oikutellut, vaan totteli miestä ilman muuta. Hänellä ei ollut mielipiteitä, aatteita tai harrastuksia; hän ei tiennyt olla onneton muusta kuin huonosta ilmasta taikka happamesta hedelmästä, ei ajatellut sielun ristiriitoja eikä punninnut henkisiä vaatimuksia ja taipumuksia, vaan oli vankeudessaankin, paratiisillisessa häkissään, vapaa ja iloinen luonnonihminen, joka nautti kaikesta, ilmasta ja taivaasta ja kukista ja linnuista, söi ja nukkui ja nauroi, josta kaikki oli uutta ja ihmeellistä ja ihmiset hyviä ja joka ei pahuudesta mitään tiennyt.

Kapteeni ihaili häntä sellaisena kuin hän oli, mutta kun hän ei voinut sulautua Pikkupaholaisen maailmaan, kukkien ja lintujen ja haaremin elämään, alkoi hän tutustuttaa tyttöä omaan maailmaansa. Hän tunsi olevansa kuin käärme paratiisissa, ja tyttö oli Eeva, jolle hän antoi maistettavaksi hyvän- ja pahantiedon puussa kasvaneen omenan. Hän kertoi tytölle suuresta maailmasta, valtameristä, joita laivat kyntävät, joiden yllä siintää sama taivas kuin Huessa, joiden pinnalla delfiinit kisailevat ja joita hait halkovat valaiden suihkuttaessa ilmaan vettä ja laineiden yhä vaihtaessa väriään ja muotoaan, alati levottomina, mutta kauniina ja kiehtovina; hän kertoi myös lumipeitteisistä vuoristoista, joissa ilma on autuasta hengittää, kylmästä pohjolasta, suurista kaupungeista, joissa on alituinen melu ja huuto ja räiske, ja laajoista tasangoista, joilla vain taivas rajoittaa näköalan. Pikkupaholainen istui hänen vierellään rapautuneella kivellä ja kuunteli hievahtamatta, kysymättä, jännityksestä ja ihastuksesta huohottaen. Se oli kuin satua, ihmeellisempää, kiehtovampaa kuin parhaimmatkaan haaremin sadut.

Ale Corci unohti toistaiseksi seikkailunsa tarkoituksen. Hän oli pyytänyt Pikkupaholaista tiedustelemaan temppeliä haaremissa, huomaamatta ja varovaisesti, mutta tyttö ei ollut vielä saanut tietää mitään. Eikä kapteeni pitänyt kiirettä.

Hän opetti tytölle kaikkea, mitä itse osasi. Se ei olisikaan muuten ollut vaikeata, mutta täytyi osata sovittaa sanansa tytön käsityskyvyn mukaan. Siinä oli kyllin pulmaa, mutta kapteeni ei nureksinut. Hän vietti tuntikaudet tytön kanssa temppelissä taikka läheisessä puistossa, syrjäisessä, varjoisassa paikassa, missä heitä ei voitu yllättää. Kaksikin kertaa olivat haareminaiset osuneet sinne, mutta kummallakin kerralla ehti kapteeni piiloutua.

Tyttö kertoi hänelle omasta elämästään, kuninkaan lempivaimosta, entisestä, joka oli ollut hyvä ja kiltti kaikille, ja nykyisestä, joka oli kaikille mustasukkainen ja ilkeä; hän kertoi myös lempeistä ja ystävällisistä eunukeista ja taas toisista, jotka olivat viekkaita ja pahoja, haaremijuhlista, jolloin he tanssivat ja lauloivat ja soittivat, mielikukistaan, mieliruuastaan, linnuista, joita hän oli ruokkinut, kauriista, jota hän oli hoidellut, mutta milloinkaan hän ei puhunut siitä, mitä olisi tahtonut ja kaivannut, mihin olisi ollut tyytymätön tai mitä olisi tarvinnut onneaan varten. Hän eli joka hetkessä, jokaisessa haihtuvassa tuokiossa, tuskin muistaen mennyttä ja vähääkään huolehtimatta tulevaisuudesta.

Kapteeni kokosi hänen osalleen kaikki mahdolliset avut. Kaunis hän oli, hipiä oli loistava, pohjaltaan vaalea, mutta etelän auringon ruskettama, silmät suuret ja syvät, varsi notkea, joustava ja nuorekkuudessaankin täyteläinen, jalat ja kädet ihastuttavat. Mutta kapteeni ei tyytynyt toteamaan vain näitä ulkonaisia avuja; hän omisti Pikkupaholaiselle kaikki sisäisetkin avut. Tyttö oli hänen mielestään ensiksikin hyvä, sitten lempeä, pirteä, rehellinen, suora, viisas – tyydyttävässä määrässä, sillä kapteeni oli pari kertaa ollut vähällä tuskastua häneen – ennakkoluuloton ja vapaa sekä puhdassydäminen, suorastaan helmi naisten joukossa.

Hän ei enää välittänyt mistään muusta kuin Pikkupaholaisesta. Hän söi vesimelooneja, viitsimättä enää lähteä saalistamaan porsaita, kuunteli tohtorin sadatuksia, valituksia, huokauksia, kirouksia ja moitteita perin tyynenä, odottaen vain yhä tyttönsä ilmaantumista. Meidän ei kai tarvinne sanoakaan, että kapteeni oli rakastunut, koska on myönnettävä, että samassa tilanteessa olisi moni muukin rakastunut. Vaikkei hän kuvitellutkaan, että Pikkupaholainen vastaisi Eevaa ennen omenansyöntiä, oli hän kuitenkin varma siitä, ettei hänen Eevansa ollut muuta kuin korkeintaan hiukkasen maistanut omenaa. Kapteeni ei tarvinnut montakaan päivää rakastuakseen. Ja kun hänellä ei ollut mitään työtä eikä muuta, millä olisi saanut aikansa kulumaan, oli hänen kohtalonsa selvä. Hän suorastaan vainosi tyttöä, kuvaili tälle maailmaa ruusunkarvaisin värein, niin kiehtovana ja lumoavana, että Pikkupaholainen vihdoin sai päähänsä hullaannuttavan ajatuksen, jonka hän puki yksinkertaiseen, koruttomaan huudahdukseen:

"Minä lähden katsomaan maailmaa!"

Kapteeni hätkähti. Tyttö oli lausunut hänen suurimman toivomuksensa, jota hän ei olisi ainakaan vielä uskaltanut esittää. Kapteeni oli käynyt araksi, tarkaten tytön pienintäkin ilmettä ja punniten hänen jokaista sanaansa, päästäkseen selville, mitä tunteita oli tällä tytöllä, joka rakastamisesta ei oikeastaan tiennyt enempää kuin tyttökoululainen korkeammasta matematiikasta. Hän tarttui tytön käteen.

"Lähdettekö todellakin?"

"Jos vain pääsen. Minä luulen, ettei minua lasketa, ja siksi minun pitää kai karata."

Kapteeni myönsi, ettei tytön johtopäätöksessä ollut virhettä. Hänen oli siis karattava, mutta silloin he karkaisivat yhdessä. Ellei tuota kolmasti kirottua paperia ihan pian löytyisi, lähtisi kapteeni, tavalla tai toisella, paluumatkalle ja veisi tyttönsä mennessään. Tohtori saisi tulla joko mukaan taikka jäädä tänne, jos uskoisi yksinään onnistuvansa siinä, mihin kaksi ei ollut pystynyt.

Eikä kapteeni siekaillut, kun hän kerran oli tehnyt päätöksen. Hän oli ollut tytön kanssa ulkona, mutta vaikka asialla ei vielä ollut kiirettä, hyökkäsi hän suoraa päätä sisään ja ilmoitti asian tohtorille, joka jatkoi kieliopinnoitaan vihaisen eunukin kanssa.

Emme voi kuvailla tätä kohtausta. Sanomme vain, että tohtori totesi kapteenin naisten narriksi, joka ajoi partansa joka päivä, eikä voinut ajatella muuta kuin hametta, ja kapteeni ilmoitti taas tohtorille, ettei hän ensiksikään jaksanut koko ikäänsä pitää tohtoria ruuassa, että hän ei halunnut ruveta etsimään Huen satalukuisista rakennuksista oikeaa temppeliä ja että ellei kolmessa päivässä olisi mitään uutta tilaisuutta ilmestynyt, hän lähtisi kotimatkalle tarjoten tohtorille seuraansa. Kun kellään ei ollut ennustuslahjaa, ei kukaan aavistanut, että tämä suunnitelma, keskustelu ja riita oli hyödytön. Seikkailut olivat vasta alussaan.

11.

Pikkupaholainen ilmoittaa, että hänen majesteettinsa Annamin kuningas on leikannut kyntensä.

Tähän saakka ei kapteeni Ale Corcia eli entistä lääketieteen ylioppilasta Antti Aleksanteri Kortta ollut vaivannut unettomuus, mutta nyt, Pikkupaholaisen ilmoitettua halunsa lähteä maailmalle ja tohtorin lausuttua halventavia mielipiteitä rakastuneista, kiusoittavan kirkkaan kuun tunkeutuessa lehvistön lomitse ja tuhansien toinen toistaan huonompien karkaamissuunnitelmien risteillessä mielessä, ei kapteenia nukuttanut. Tohtori nukkui, vangittu eunukki samoin, mutta kokki ja lääketieteen ylioppilas valvoi ja ajatteli Pikkupaholaista, hänen silmiään, tukkaansa, vartaloaan, sanojaan, pukuaan, hymyään, luonnettaan ja yleensä kaikkea hänen olemustaan ja jokaista ominaisuutta erikseen. Pikkupaholainen oli miellyttävä ajattelun aihe, viehättävä tyttö ja suurenmoinen ongelma, naiseksi juuri varttuva tyttö, joka ei tiennyt pahasta eikä hyvästä, joka ei ollut pakana eikä kristitty, jolla ei ollut käsitystä rakkaudesta, mutta joka seurustellessaan seikkailevan kokin kanssa pani henkensä vaaraan.

Kapteeniparka oli siis rakastunut, mutta ei osannut kuvata, kertoa ja tunnustaa rakkauttaan, sillä Pikkupaholainen ei olisi häntä kuitenkaan ymmärtänyt. Hän tiesi, että tyttö piti hänestä, että hän oli Pikkupaholaisen elämän suuri seikkailu, mutta eihän tämä olento voinut häntä rakastaa, kun ei edes tiennyt, mitä se merkitsi. Kapteenin piti opettaa se hänelle, koska oli jo niin paljon muutakin opettanut, hyvää ja pahaa, mutta aina hyödyllistä. Rakkautta hän ei kuitenkaan osannut opettaa. Hän toivoi olevansa teatterin ensirakastaja, oopperasankari tai salonkileijona, jokin sellainen, jonka otaksui tuntevan rakkauden sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, mutta hänpä ei ollut sellainen. Tosin hän oli joskus maailmassa rakastanut, mutta silloin hänen ei ollut tarvinnut opettaa, vaan päinvastoin oli häntä itseään opetettu. Rakkaudesta puhuminen, sen kuvaileminen oli Pikkupaholaiselle yhtä hyödytöntä ja tuloksetonta kuin musiikin ylistäminen synnynnäiselle kuurolle tai värien esittely sokealle. Kuurolla ja sokealla ei ollut sävelien ja värien ymmärtämiseen tarvittavia aisteja. Pikkupaholaisen aistit, jotka olisivat ymmärtäneet ja tajunneet rakkauden, nukkuivat vielä, ja niiden herättäminen oli melkein yhtä vaikeata kuin kuuron taikka sokean parantaminen. Kapteeni ei epäillyt sitä, että suloinen Pikkupaholainen tottelisi häntä, pitäisi hänestä, seuraisi häntä kaikkialle, täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa, mutta sittenkin he jäisivät toisilleen vieraiksi, eikä Pikkupaholainen ymmärtäisi, mitä hänelle tarjottiin ja mitä häneltä vaadittiin. Kapteeniparka oli saanut harvinaisen ja mutkallisen tehtävän.

Eipä siis ollut kumma, ettei häntä nukuttanut. Hän nousi istualle ja alkoi yhä uudelleen miettiä karkaamissuunnitelmia, jotka kaikki takertuivat neljänteen muuriin. Viidennen muurin ulkopuolelle he pääsisivät salakäytävää pitkin, mutta neljännen muurin ylitse, alitse taikka ympäri ei tuntunut olevan mitään keinoa. Kapteeni oli käytännöllinen, jätti hetkeksi syrjään sielutieteellisen ongelman, joka koski Pikkupaholaisen rakastamiskykyä, ja kiinnitti huomionsa nykyhetken tärkeimpään tehtävään, pakoon Huesta. Hän arveli kyllä keksivänsä keinon, kuinka saisi Pikkupaholaisen rakastumaan, kunhan he olisivat päässeet muurien ulkopuolelle.

Kapteeni oli hellällä ja herkällä mielellä koko luomakuntaa kohtaan, lukuunottamatta huelaisia vartijoita ja heidän päälliköltään, jotka sananmukaisesti seisoivat hänen ja hänen onnensa välillä. Hue oli ihmeellinen kaupunki: he olivat vanginneet eunukin ja tämä tapaus oli varmasti asianomaisten tiedossa, mutta mikään ei ollut osoittanut, että siihen olisi kiinnitetty huomiota. Ei edes Pikkupaholaiselta oltu mitään kyselty. Ei kuulunut niinikään mitään kohtauksesta pasianssia pelaavan henkilön kanssa. Huessa oli varmasti intohimoja, taisteluita, rikoksia, vääryyttä, rangaistuksia, mutta niitä ei nähnyt eikä niistä mitään kuullut. Pinta oli liikkumaton ja sileä. Kaupunki oli kuin haamujen asuttama, jotka näkymättöminä, kuulumattomina palvelivat näkymätöntä, kuulumatonta kuningasta, eikä toinen tiennyt toisesta mitään, ei edes nähnyt, tuskinpa varmasti tiesi, oliko toisia olemassakaan.

Aurinko oli juuri noussut, kun kapteeni kuuli keveitä askelia temppelissä. Hän tarttui mauseriinsa, niinkuin oli tehnyt joka kerta, milloin sattui jotakin epäilyttävää. Askeleet olivat nopeat ja hätäiset, kevyet ja hiljaiset, ja kapteenin vaisto sanoi, kuka oli tulossa. Eikä hän erehtynytkään. Tulija oli Pikkupaholainen, ja jo ensi silmäys sanoi kapteenille, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Tytön posket hohtivat punaisina, ja silmät paloivat jännittyneinä ja kuumeisina.

"Kuningas on leikannut kyntensä", huohotti tyttö ja vaipui istumaan kapteenin viereen.

Ale Corci olisi missä muussa tilanteessa tahansa kuullut tällaisen ilmoituksen perin tyynesti, sillä vaikka asia koskikin kuningasta ja despoottia, oli hän tottunut pitämään kynsien leikkaamista, parranajamista ja kasvojen pesemistä arkipäiväiseen, proosalliseen elämänkulkuun kuuluvina, vaarattomina toimituksina. Mutta Pikkupaholaisen jännittynyt ja pelokas ilme, koko olemuksen kiihtymys, hänen kätensä vapiseminen ja soperteleva puheensa ei ollut yhteydessä ilmoituksen proosallisuuden kanssa. Kapteeni ei niin ollen nauranut, tyytyi vain silmäämään tyttöä hämmästyneenä ja kysyvänä.

"Kuningas on leikannut kyntensä", toisti Pikkupaholainen varmasti, suurten syvien silmien ilmaistessa järkkymystä. "Hän leikkasi ne eilen illalla."

Tohtori heräsi samassa, mutta nähdessään Pikkupaholaisen kapteenin vieressä hän vain murahti ja käänsi kylkeään. Häntä ei kuninkaan kynsien leikkuu liikuttanut. Hän tahtoi nukkua unohtaakseen myttyyn menneen seikkailumatkansa.

"Mutta mitä ihmettä siinä sitten on?" kysyi kapteeni vihdoinkin kauniilta seuralaiseltaan. Pikkupaholaisen silmät yhä suurenivat.

"Eihän kuningas saa leikata kynsiään", sanoi hän vakavasti.

"Mutta miksi kuningas ei saa leikata kynsiään?"

"En minä tiedä, mutta niin on säädetty. Kuninkaalla pitää olla pitkät kynnet. Muuten hän ei ole kuningas. Annamissa ei ole milloinkaan ollut kuningasta, jolla olisi ollut lyhyet kynnet."

Hitaasti ja vaivaloisesti kapteeni alkoi käsittää tytön ilmoituksen merkityksen. Annamilaisten ylimysten ja siis myös kuninkaan kansallisiin velvollisuuksiin ja oikeuksiin kuului pitkien kynsien pitäminen. Leikkaamalla kyntensä oli kuningas kai osoittanut ylenkatsetta vanhoja tapoja kohtaan ja loukannut kansallistunnetta. Kapteeni muisti Swiftin tarinan lilliputilaisistaa, kuinka he taistelivat keskenään sen periaatteellisen erimielisyyden takia, joka koski munain avaamista tylpästä päästä taikka terävästä päästä. Annamissa saattoi pitkä- ja lyhytkyntisyys olla poliittisen taistelun aiheena. Tosin se ei liikuttanut heitä eikä millään tavalla vaikuttanut heidän asemaansa, mutta olihan siitäkin hauska kuulla kerrottavan.

"Entä sitten? Kuningas on siis leikannut kyntensä, ihan lyhyiksi taikka puolipitkiksi, mutta joka tapauksessa lyhentänyt kynsiensä pituutta enemmän kuin laki ja asetus sallii? Mitä hänelle tehdään?"

"Entinen kuningas tapetaan ja tehdään uusi", kuului Pikkupaholaisen asian laatuun nähden mitä kylmäverisin vastaus. Tyttö ei todellakaan mutkitellut. Hänestä se oli kaikesta päättäen luonnollista ja yleisen maailmanjärjestyksen mukaista.

"Soo, vai entinen tapetaan ja tehdään uusi? Kenestä uusi tehdään?"

"Ylimmäisen papin pojasta."

"Ja milloin lyhytkyntinen kuningas tapetaan?"

"Luultavasti huomenna."

"Kutka hänet tappavat?"

"Papit ja temppelinpalvelijat. Hän on loukannut Pitkän Kynnen henkeä."

"Vai niin, vai niin. Entä tietääkö kuningas, mitä hänelle tehdään?"

"Sitä en tiedä, mutta en luule. Häntä ei saa nähdä eikä puhutella kukaan muu kuin ylimmäinen pappi, joka kaiketi ei sano kuninkaalle mitään."

"En minäkään hänen asemassaan puhuisi. Siis hänen majesteettinsa Annamin kuningas tapetaan huomenna, ja ylimmäisen papin pojasta tehdään uusi kuningas. Jaha, jaha. Entä joutuvatko kuninkaannaiset, tarkoitan, tämän entisen kuninkaan naiset, uudelle kuninkaalle?"

"Tietysti."

Kapteeni ei voinut muuta kuin nauraa. Pikkupaholainen vaihtoi herraansa ja kuningastaan ihailtavan helposti. Mutta hän tunsi mustasukkaisuutta. Uusi kuningas voisi ottaa lempivaimokseen juuri Pikkupaholaisen, jolla kyllä oli siihen edellytyksiä.

"Haluaako entinen kuolla?"

Pikkupaholainen pudisti päätään. "En minä tiedä."

"Eikö kukaan puolusta kuningasta?"

Tyttö pudisti päätänsä toisen kerran. "Eihän kukaan uskalla vastustaa ylimmäistä pappia."

"Tietävätkö kaikki, että kuningas aiotaan poistaa ja panna uusi sijaan?"

"Ei, ainoastaan papit, temppelinpalvelijat ja me. Muut eivät tiedä mitään. Muurin ulkopuolella ei kukaan tiedä. Kun kaikki on tapahtunut, ilmoitetaan, että kuningas on kuollut ja tehty uusi."

Kapteeni löi polveensa niin voimakkaasti, että sekä tohtori että eunukki heräsivät. Tohtori katseli kapteenia kummissaan. Hän ajatteli ensin, että kapteeni oli saanut kosintaansa myöntävän vastauksen, mutta kapteeni ei katsahtanutkaan tyttöön. Mutta iloinen hän oli, iloinen ja veitikkamainen kuin pikku poika, ja tohtori hieroi unet silmistään.

"Mitä on tapahtunut?" tiedusti hän uteliaana.

"Hänen majesteettinsa Annamin kuningas on leikannut kyntensä", tiedoitti Ale Corci juhlallisesti. Vanha ja vaarallinen ärtymys kuvastui tohtorin kasvoilla.

"Entinen kuningas tapetaan huomenna ja ylimmäisen papin pojasta tehdään uusi kuningas", jatkoi kapteeni tiedoitustaan, välittämättä tohtorin irvistyksestä. "Eikö teitä tämä uutinen ollenkaan liikuta?"

Tohtori ärähti vihaisena:

"Hiiteen koko Annamin kuningas, leikatkoon hän kyntensä tai olkoon leikkaamatta ja tehtäköön kenen pojasta hyvänsä kuningas tapetun tilalle. Minä kiellän teitä yksinkertaisesti ilveilemästä minun kustannuksellani."

Kapteeni tuli yhä paremmalle tuulelle, vaikka tohtori esiintyi näin yrmeästi. Hän ihan säteili iloisuutta ja varmuutta. Pikkupaholainen katseli häntä vähintäänkin yhtä kummissaan kuin tohtori, ja vain hänen ylhäisyytensä Li-ha-va ei keskeyttänyt pääharrastustaan, nukkumista.

"Kuuleppas, Pikkupaholainen, onko kuninkaan kuolema jo päätetty?"

"Hänet tuomitaan tänä iltana suuressa temppelissä. Sinne tulevat kaikki papit."

"Ja mitä siellä päätetään?"

"Siellä päätetään, tapetaanko kuningas, milloin ja kuinka hänet tapetaan ja kenestä tehdään uusi kuningas. Mutta minä luulen, että kaikki käy, niinkuin ylimmäinen pappi tahtoo. Kuninkaan lempivaimo oli eilen jo hyvin kohtelias ylimmäiselle papille."

"Siis haaremi on tässä vallankeikausyrityksessä mukana. Vai tänä iltana? Pappeinkokous! Sepä hauskaa. Suuressa temppelissä. Tiedätkö, missä se on?"

Pikkupaholainen nyökäytti päätänsä.

"Tiedätkö, kuinka paljon täällä muurien sisäpuolella on sotilaita?"

"Kaksikymmentä miestä."

Vastaus osoitti, että haaremissa tunnettiin asiat melko hyvin.

"Hurraa, hurraa! Hyvä tohtori, olkaa niinkuin teillä jo olisi se kirottu paperi taskussanne. Tästä tulee vielä mainio seikkailu."

Ale Corci esitti huvittavaa kävelyä tai tanssia temppelinlattialla "Odotetun serkun" musiikin mukaan, jota hän vihelteli. Tohtori katsoi häntä nyt todella kummissaan, ja ensi kerran pisti hänen päähänsä se kaamea ajatus, että kapteeniparka oli jännityksestä, huonosta ruuasta ja puuttuvan unen takia menettänyt vähäisenkin järkensä. Mutta kapteeni vihelsi edelleen, pysähtyi, mietti minuutin, käveli, hypähti pari askelta, pyörähti, tanssi, hihkaisi, mietti, löi käsiään yhteen ja käyttäytyi todella niinkuin järkyttävissä näytelmissä esiintyvä taiteellinen mielipuoli, niin että tohtori tunsi olonsa hirveäksi ja viimeistenkin hiustensa nousevan pystyyn. Hän unohti kaikki riitansa ja väittelynsä kapteenin kanssa ja olisi antanut vaikka omaisuutensa, jos olisi voinut palauttaa seikkailutoverilleen entisen mielentilan. Mutta tohtorin ei tarvinnutkaan luopua omaisuudestaan. Kapteeni hypähti hänen eteensä ja tarttui käteen. Hänen silmänsä loistivat kiihkosta ja jännityksestä, mutta niissä oli iloinen ja veitikkamainen ilme, jollaista tohtori ei milloinkaan ollut nähnyt lievimmänkään hullun katseessa.

"Herra tohtori, kuulkaapa nyt. Annamin kuningas on leikannut kyntensä..."

Tohtori ei ollut vielä varma toveristaan. Hän myönsi lyhyesti.

"Tällä ennenkuulumattomalla teollaan Annamin kuningaskunnan historiassa hän on loukannut perinnäissääntöä ja on tästä lähtien kaikesta päättäen kelvoton hoitamaan kuninkaan velvollisuuksia ja nauttimaan kuninkaan oikeuksia. Koska Hue rakastaa yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, niin hänet nähtävästi tuomitaan lain ja asetusten ja Pitkän Kynnen hengen kirjoittamattomien määräysten mukaan kuolemaan, tuomio pannaan toimeen huomenna, ja samalla tehdään ylimmäisen papin pojasta uusi kuningas. Mitä te tästä arvelette?"

Tohtori oli ymmällä ja koetti turhaan vapautua kapteenin käsiotteesta.

"Te ette osaa arvella mitään. Minä en kysynytkään mielipidettänne asian oikeudellisesta, moraalisesta tai poliittisesta puolesta, vaan siitä, millä tavalla se vaikuttaa meidän asemaamme?"

"Ei millään tavalla."

"Erehdys. Se vaikuttaa, jopa huikean ratkaisevasti. Ottakaa huomioon, kuningas ei tiedä mitään lähestyvästä vaarasta: kukaan ei puolusta häntä eikä varoita. Hänet tapetaan huomenna, ellei..."

"Ellei?" Tohtorille alkoi jotakin valjeta.

"Ellei hänelle asiasta jotakin ilmoiteta. Meidän täytyy ilmoittaa hänelle, meidän, jotka asian tiedämme, tavalla taikka toisella."

"Sacre nom, se on totta, se on loistava ajatus, kerrassaan nerokas, diable", pauhasi tohtori innostuen ja mieli keveänä siitä, ettei kapteeni ollutkaan hullu tai että hänen hulluutensa ilmeni ihastuttavassa muodossa. "Ilmoittaa, juuri niin, ilmoittaa, se juuri pitää meidän tehdä, estää kaikki, pelastaa kuningas. Meidän on heti hänelle ilmoitettava."

Tohtori oli kuin elohopea ja olisi kai kohta lähtenyt ilmoittamaan kuningasta uhkaavan vaaran. Kapteeni nauroi tyytyväisenä.

"Ei sentään niin kiirettä, hyvä tohtori. Puhukaamme rauhallisesti. Vielä ei kuningasta ole tapettu."

"Puhutaan, puhutaan."

"Kas niin, meidän on siis tavalla tai toisella varoitettava kuningasta ja tällä varoituksella pelastettava hänet. Silloin voimme vaatia häneltä palkkioksi vapaan lähdön ja kirotun paperin."

"Se on minunkin ajatukseni. Pieni kiristys, se on paikallaan."

Tohtorin ajatus oli varsin tuore: sen kapteeni kyllä huomasi.

"Mutta millä tavalla me hänelle ilmoitamme? Häntä ei voi lähestyä, siitä seuraa kuolema meille itsellemme. Oletteko sitä ajatellut, hyvä tohtori?"

Tohtori katseli miettiväisenä jalkoihinsa.

"Niin, siinä taitaa olla vaikeuksiakin", myönsi hän.

Kapteeni kääntyi Pikkupaholaisen puoleen, joka mitään ymmärtämättä oli tarkannut keskustelua.

"Tiedätkö, osaako kuningas muuta kieltä kuin annamia?"

"Kyllä, hän osaa puhua samaa kieltä kuin ne, jotka ovat muurien sisäpuolella, uskottomat koirat, punaiset paholaiset. Siitä kerrottiin myöskin haaremissa, ja se on melkein yhtä pahaa kuin kynsien leikkaaminen."

Kapteeni olisi syleillyt Pikkupaholaista tämän kursailemattoman lausunnon takia, jossa hän itse oli saanut punaisen paholaisen mairittelevan nimityksen. Uusi valtava ajatus juolahti hänen mieleensä. Kuningas osasi siis ranskaa. Kuka oli se henkilö, joka oli niin ikävystyneenä lukenut apotti Coignardin muistelmia puistossa ja katsonut kapteenia niin hyväntahtoisen ivallisesti ja uteliaasti? Olisikohan se ollut itse hänen majesteettinsa? Asia oli nyt joka tapauksessa helpommin toimitettava, koska hänen majesteettinsa osasi ranskaa. Se oli korvaamaton etu. Kapteeni ilmoitti sen tohtorille.

"Kas niin, nythän on asia selvä, ihan selvä. Kuninkaalle on mentävä heti ilmoittamaan."

"Hyvä, meneekö tohtori ja ilmoittaa?"

Tohtorin ilmeestä olisi mikä filmitirehtööri hyvänsä maksanut sievoisen omaisuuden. Se oli niin mestarillisen kaunopuheinen. Hänkö ilmoittaisi kuninkaalle? Tohtori hypähti vaistomaisesti taaksepäin. Ei, se ei voinut tulla puheeksikaan. Kapteeni nauroi peittelemättömän pilkallisesti.

"Niinpä niin, hyvä tohtori, tehän ette ole sankari. Jääköön sikseen."

Tohtori parahti. "Eikö siis kuninkaalle ilmoitetakaan?"

"Kyllä, mutta ilmoituksen teen minä."

Tohtorin katseesta paistoi lämpimin kiitollisuus.

"Mutta", jatkoi kapteeni jäykästi, "teidän on sensijaan tehtävä toinen palvelus. Minä en siihen kelpaa."

Tohtori aavisti jotakin ikävää.

"Teillä on tilaisuus pieneen sankaritekoon, teilläkin, herra tohtori, ja se on suoritettava, joko tahdotte tai ette."

"Ja se on...?" kysyi tohtori arasti.

"Tänä iltana on suuressa temppelissä pappeinkokous. Siellä päätetään tärkeitä asioita. Meidän täytyy saada niistä päätöksistä tieto voidaksemme toimia. Teidän on mentävä sinne kokoukseen."

Tohtori kauhistui yhtä pahasti kuin jos hänen olisi tullut nukkua bengaalilaisen kuningastiikerin kanssa samassa huoneessa, pidellä hännästä silmälasikäärmettä taikka syödä lusikallinen cyankaliumia. Hän valahti kalmankalpeaksi, ja hänen ruumiinsa vapisi.

"Kas niin, se ei auta. Teidän on mentävä, teillä on tilaisuus uudistaa ja lisätä Dupuis Suuren mainetta, saavuttaa sankarikehä päänne ympärille, ja minä takaan, että te sen saavutatte, minä teen teistä sankarin vaikka väkipakolla."

Tohtori voihki ikäänkuin hänellä olisi ollut ankara hammassärky. Kapteeni polki jalkaa maltittomana.

"Meidän pitää saada tietää kokouksen päätökset, ymmärrättekö? Minä tarjoan teille vaihtoehdon: joko suostutte menemään sinne jollakin soveliaalla tavalla, olemaan siellä läsnä ja merkitsemään muistiin kaikki tarpeelliset asiat taikka minä heti jätän teidät oman onnenne varaan ja lähden yksinäni karkuun. Minä menisin itse sinne kokoukseen, mutta enhän ymmärrä kielestä juuri mitään. Valitkaa, hyvä tohtori, teillä on aikaa juuri täsmälleen viisi minuuttia!"

Kapteeni täytti piippunsa ja sytytti sen. Tohtori suoritti vaikean sielullisen kamppailun; hänen oli valittava kahdesta kuolintavasta – niinkuin hän otaksui – vähemmän tuskallinen. Kapteeni ei säälinyt häntä. Tämä seikkailu oli välttämätön, eikä toinen siihen pystynyt. Viiden minuutin kuluttua oli tohtorin päätös kuitenkin selvä.

"Minä suostun", sopersi hän puoliääneen, ja kapteeni puristi hänen kättään.

"Tiesinhän minä, että teissä elää Dupuis Suuren henki."

Meidän asiamme ei ole lähteä päättelemään, oliko tämä kapteenin tunnustus annettu vilpittömässä mielessä. Varmaa vain on, ettei tohtorin siitä tullut lainkaan helpompi olla. Hänen käytöksessään, olemuksessaan, ilmeessään ja asennossaan oli varsin vaikeaa havaita mitään jälkeä sankarillisen päätöksen innoituksesta.

"Milloin tuo tuomiokokous alkaa?" tiedusti' kapteeni Pikkupaholaiselta.

"Tunti auringonlaskun jälkeen."

"Se sopii erinomaisesti, meidän onkin hauskempi työskennellä pimeydessä. Missä se temppeli on ja missä on kuninkaanlinna?"

Tyttö sai selittää ainakin puoli tuntia, ennenkuin kapteeni katsoi voivansa olla varma oikeasta tiestä. Eksyminen ja haparoiminen merkitsi tässä tapauksessa varmaa epäonnistumista. Kun tämä asia oli selvillä, selitti kapteeni tytölle suunnitelmansa pääpiirteet. Hänen hämmästyksensä oli kuitenkin rajaton, kun Pikkupaholainen ei tapansa mukaan hymyillytkään, vaan muuttui kokonaan ja tarttui häneen suonenvedontapaisesti kiinni, silmien leimutessa uhkaavina.

"Ei, ei, sinä et saa sitä tehdä, sinä et saa mennä kuninkaan luo, sinut tapetaan. Minä en tahdo, minä en tahdo enkä laske sinua minnekään. Sinun pitää olla minun luonani."

Pikkupaholaisen ääni, ilmeet ja liikkeet olivat rajuja, intohimoisia ja vaativia, niissä ei ollut jälkeäkään tytön entisestä alistuvaisuudesta ja kuuliaisuudesta. Kapteeni oli hetken ymmällä, yhtä epätoivoinen kun ensin tavatessaan tytön, mutta sitten hän ymmärsi, sulki Pikkupaholaisen syliinsä ja suuteli häntä rajusti huulille kohtaamatta vastarintaa. Tohtori ei osannut sanoa mitään, ei liikahtaa eikä äännähtää, nähdessään tämän äkillisen lemmenkohtauksen. Hän oli liian järkytetty ja jännittynyt. Mutta kapteeni ymmärsi, mikä Pikkupaholaiseen oli mennyt, hän tiesi nyt, että mitä hän ei ehkä milloinkaan olisi kyennyt tekemään, sen olivat luonto ja olosuhteet saaneet hetkessä toimeen. Tyttö rakasti häntä alkuperäisen, rajun ja voimakkaan luonteensa voimalla, rakkaan henkilön menettämisen pelko oli herättänyt hänen uinuvat aistinsa ja silmänräpäyksessä opettanut hänet tajuamaan rakkauden, ei vielä tietoisesti, ainoastaan vaistomaisesti, mutta kuitenkin tajuamaan, eikä nyt olisi sekään aika kaukana, jolloin hän oppisi tietoisesti ymmärtämään rakkauden koko merkityksen. Kapteeni vapisi riemusta. Ale Corci veti tytön istumaan viereensä ja selitti kärsivällisesti, hänen rajujen huudahdustensa keskeyttämänä, mutta niistä välittämättä, suunnitelmansa ja sen toteuttamisen välttämättömyyden. Hitaasti, epäillen ja epäröiden alkoi tyttö vähitellen kuunnella hänen kertomustaan ja selitystään, uskoa siihen ja luottaa miehen viisauteen ja hyvään tahtoon.

Sitten he keskustelivat seikkailun käytännöllisestä järjestämisestä. He olivat kaikki kiihkoissaan ja jännittyneinä, mutta tunsivat samalla, että kylmäverisyys, viisaus, viekkaus ja tyyni harkinta olivat ennen kaikkea tärkeitä ynnä rohkeus... tohtorinkin.

Suurimman pulman tuotti tohtorin toimittaminen temppeliin kokouksen ajaksi. Pikkupaholainen kertoi temppelistä, kuvasi sen menoja, käytäviä, koetti tehdä selvää eri arvoasteista, niin ettei tohtori, vailla alkeellisimpiakin tietoja, paljastaisi itseään. Tyttö ilmoitti, että temppelissä oli päivällä puolihämärä ja että illalla siellä paloivat himmeät soihdut, joten siis suurin osa temppeliä oli ihan pimeässä. Kapteeni ehdotti, että tohtori tunkeutuisi ilman muuta temppeliin siinä puvussa, joka hänellä oli, mutta Pikkupaholainen sanoi, että temppelin palvelijoilla ja papeilla oli valkoinen puku ja että tohtori heti keksittäisiin. Kapteeni ehdotti silloin, että tohtori hiipisi huomaamattomana temppeliin ja piiloutuisi jonnekin nurkkaan, mutta ei sekään ehdotus kelvannut. Temppelin portilla oli vartijoita, niin ettei salaa hiipiminen voinut onnistua. Tohtorin täytyi saada jostakin temppelipuku.

Temppelipuku! Kapteeni toisti mielessään tämän yhdyssanan. Voisivatko he jostakin varastaa sellaisen?

Ei, tuskin, sellaisia pukuja ei ollut kuin kappale henkeä kohti, ja niiden omistajat pitivät niitä aina. Varastaminen ei käynyt päinsä. Kapteeni naurahti.

"Ellei vuori tule Muhametin luokse, on Muhametin mentävä vuoren luokse. Meidän on lainattava puku jostakin tai joltakin. Jos omistajalla, vastoin luuloa, olisi syitä kieltäytyä lainaamasta, ei auttane muu kuin lainata koko omistaja pukuineen. Pikkupaholainen, eikö tässä lähistöllä ole missään pappia tai temppelinpalvelijaa?"

Tyttö vastasi myöntäen. Noin kilometrin päässä asui muuan palvelija pienessä kappelissa ihan yksinään. Tyttö tiesi sen, koska oli monasti ruokkinut kesyjä kyyhkysiä pagodin luona. Se temppelinpalvelija menisi myöskin kokoukseen.

"Kas niin, nyt on asia selvä. Minä käyn ennen auringonlaskua lainaamassa koko miehen tänne, ja silloin tohtori pääsee ilman muuta käymään temppelissä. Ja sinä, Pikkupaholainen, saat nyt mennä haaremiisi, mutta muista, keinolla millä hyvänsä, tulla illalla auringonlaskun aikaan tänne takaisin. Meidän pitää kaikkien olla silloin koossa. Taistelu on nyt alkanut. Ohjelma on siis seuraava:

Ensiksi: Kapteeni Ale Corci käy hakemassa temppelipalvelijan tänne, joko asianomaisen suostumuksella tai ilman sitä.

Toiseksi: Tohtori Pierre Dupuis pukeutuu lainattuihin hepeniin ja menee kokoukseen.

Kolmanneksi: Tohtori Pierre Dupuis saapuu takaisin ja ilmoittaa, mitä on kokouksessa kuullut. Menettely sen mukaan.

Neljänneksi: Kapteeni Ale Corci poikkeaa hoviin ja varoittaa kuningasta.

Viidenneksi: Tilanteen mukaan."

12.

Tohtori Pierre Dupuis esittää vastahakoisesti elämänsä suurimman sankariosan.

Pikkupaholaisen lähdettyä kapteeni ryhtyi suunnittelemaan yrityksen yksityiskohtia. Vaikein puoli oli tunkeutuminen kuninkaan palatsiin, mutta hän toivoi, että pimeys olisi avuksi. Ensi tehtävänä oli joka tapauksessa hankkia tohtorille tarpeelliset varusteet sankariosan esittämistä varten.

Tohtori oli kuin kuumeessa koko päivän. Hän kärsi, pelkäsi, toivoi, odotti ihmettä, sattumaa, joka tekisi tyhjäksi suunnitelman ainakin siltä osalta, joka oli jätetty hänen suoritettavakseen. Hän kirosi mielessään ne kuukaudet ja vuodet, jolloin oli opetellut kiinankieltä ja annamia, mutta mikään ei auttanut, mitään ei ilmestynyt; aurinko heloitti pilvettömältä taivaalta, ja Huessa vallitsi tavanmukainen rikkomaton rauha, vaikka sen helmassa valmisteltiin vallankaappausta, kuningasmurhaa ja ties mitä.

Tohtori käveli edestakaisin temppelihuoneessa, muistuttaen häkkiin suljettua eläintä, sillä eroituksella vain, ettei hänen ilmeensä kuvastanut raivoa, vaan hermostumista, pelkoa ja arkuutta. Kapteeni koetti herättää hänessä eloon kunnianhimoa, kuvailla hänen tulevaa kuuluisuuttaan, kun hän eurooppalaisissa sanomalehdissä julkaisisi kokemuksensa ja seikkailunsa, mutta tohtori olisi hetkeäkään epäröimättä vaihtanut jyrisevimmät ylistyskirjoitukset kahden rivin petiittiuutiseen bretagnelaisessa maaseutulehdessä, jossa olisi kerrottu tohtori Pierre Dupuisin kotiutuneen ulkomaanmatkalta.

Alkoi hämärtää, ja toiminnan hetki lähestyi. Tohtori katseli kauhuissaan kapteenin valmistuksia, kun tämä jätti temppelihuoneeseen kaikki liialliset tavaransa paitsi mausereita ja silkkiköyttä – vangittu eunukki oli köytetty oman viittansa suikaleilla – ja lausuen tohtorille kevyen huolettomat hyvästit lähti hankkimaan "pukutarpeita", niinkuin itse hän sanoi.

Hän lähti "lainaamaan" yhtä temppelinpalvelijaa ja mietti vain, jättäisikö miehen kappeliin vai toisiko hänet heidän omaan piilopaikkaansa. Miehen kuljettaminen oli tietenkin varsin vaivaloinen ja vaarallinenkin juttu, mutta vaarallista oli jättää hänet myös kappeliinsa, josta hänet saatettiin löytää ennen aikojaan. Niinkuin huomataan, kaupitteli kapteeni karhun nahkaa, ennenkuin karhu oli kaadettukaan. Joka tapauksessa hän päätti koettaa ottaa miehen mukaansa.

Huessa oli vastoin tavallisuutta jonkun verran liikettä. Kapteeni näki matkallaan ainakin puoli tusinaa ihmisiä, jotka kiireisin askelin kulkivat asioillaan suunnattomien puiden varjossa, mutta häntä itseään ei kai kukaan nähnyt. Hän vältti teitä ja pysytteli puiden suojassa, ja kun ei osattu epäillä kenenkään piileskelevän, ei kukaan ollut varuillaankaan. Vajaan puolen tunnin päästä oli kapteeni perillä pienen kivikappelin, pagodin, luona ja pysähtyi tarkastelemaan ympäristöä ja rakennusta. Hän kiersi kappelin ja totesi, ettei siinä ollut muuta kuin yksi ovi. Asia oli selvä. Temppelinpalvelija ei voinut päästä häneltä karkuun. Hän lähti varovasti hiipimään ovelle. Ympärillä kasvoi reheviä kukkia, jotka suojasivat häntä, niin että hän ilman minkäänlaista seikkailua pääsi ovelle ja pujahti sisään. Kappelissa oli vain yksi ainoa pylväshuone. Kapteeni kätkeytyi erään pylvään taakse ja tirkisti sisään. "Lainattava" oli sisällä, eikä kapteeni voinut pidättää pientä iloisuuden puuskausta. Temppelinpalvelija oli pienehkö, pulleahko, keski-ikäinen mies, yllään hieman likaantunut, valkoinen viitta. Hän istui enemmän humoristisen kuin kammottavan näköisen jumalankuvan jalustalla ja pisteli ilmeisen ahnaasti suuhunsa jumalalle uhrilahjoiksi tuotuja ruokia suurista kivivadeista täten valmistaen itseään ruumiillisesti kestämään kokouksen ja hallitusvaihdoksen rasituksia. Hän ei näyttänyt tietävän ja vielä vähemmän välittävän mitään ulkonaisesta ympäristöstään; hänen ajatuksensa, tunteensa ja koko maallinen onnensa oli kohdistunut kivivatien runsaaseen ja vaihtelevaan sisältöön. Hän oli kuin ruumiillistunut yltäkylläisyys ja herkuttelu, kasvoillaan viattoman ja rauhallisen nautiskelijan tyytyväinen ilme. Häntä olisi voinut verrata pieneen somaan possuun, jonka kaukalon yläpuolella leijaili ilkeä korppikotka, kapteeni Ale Corci. Possu ei aavistanut, että korppikotka oli hiljaa hiipinyt seinää pitkin hänen taakseen, että silkkinuora oli sovitettu silmukaksi, joka aiottiin heittää hänen kaulaansa, taikka että lujat kourat lähestyivät hitaasti, mutta varmasti hänen pyhitettyä olemustaan juuri sillä hetkellä, jolloin hän tunsi ihanimman nautinnon esimakua katsellessaan kiinalaista herkullista viipaletta.

Hän nosti jo viipaletta huulilleen, mutta kohtalo oli säätänyt niin, ettei hän sitä saisi milloinkaan maistaa. Sillä vaikka suloinen tuoksu kutkutteli hänen hajuaistimiaan, tunsi hän äkkiä ikäänkuin kurkkuaan salpaavan, luja kouraisu vetäisi hänet alas jumalanjalustalta, ja sianlihan viipaleen sijasta hän sai suuhunsa kylläkin arvokkaan, mutta paljoa mauttomamman päähineensä. Nuora kiristyi hänen ranteittensa ympärille, ja vasta senjälkeen hänen viattoman hämmästyneet silmänsä näkivät aterian julkean keskeyttäjän, kiinalaispukuisen miehen, jonka kasvot olivat ivallisessa hymyssä. Häiritsijä ei puhunut mitään, eikä temppelinpalvelijakaan tehnyt sellaista yritystä. Hänen oli vaikea, hyvin vaikea ajatella, mikä ei ollut lainkaan ihme, sillä hän oli kolmen viimeisen tunnin aikana itseään säästämättä käyttänyt kaikki liikenevät sekä ruumiilliset että henkiset voimansa syömiseen. Mutta hän oli huelainen ja tiesi kokemuksesta, ettei Huessa paljon puhuta; siellä katoaa toinen silloin, toinen tällöin, eikä kukaan puhu mitään. Hän aavisti, että kuningas oli saanut tietää jotakin vehkeilystä, ja oli varma, että hänet viedään kuolemaan. Mutta hän oli liian kylläinen voidakseen pelätä. Eikä se sitäpaitsi olisi mitään hyödyttänyt. Hän oli kohtaloonsa alistuva, tyyni ja nurkumaton mies, ja ainoa, mikä häntä kiukutti, oli se, ettei hän ollut jo aikaisemmin syönyt tuota viipaletta. Nyt se oli myöhäistä.

Mutta sitten kävikin niin, että temppelinpalvelijan hämmästymisen sijaan sai kapteeni itse hämmästyä. Hänen vankinsa ja saaliinsa ei tehnyt pienintäkään vastarintaa eikä kummastellut lainkaan tätä tapausta. Se ihmetytti kyllä kapteenia, mutta koska se oli samalla hyödyllistä, ei hän vaivannut sillä päätään. Nopeasti ja helposti sujui heidän matkansa pimeän puiston kautta vanhaan temppeliin.

Jos tohtori oli toivonut, ettei kapteeni onnistuisi retkellään, ei saisi hankituksi "näyttämövarusteita" ja sankariosa siten jäisi esittämättä, niin hän erehtyi pahasti. Tuskin oli tuntiakaan kulunut kapteenin lähdöstä, kun hän palasi saaliineen, epikurolaisesti hyvinvoivan ja stoalaisesti tyynen miehen kanssa, joka päähine suussaan ja kädet sidottuina vastustelematta asteli kapteenin edellä. Silloin selvisi tohtorille, että tämä kaikki oli julmaakin julmempaa todellisuutta ja että hänen todella täytyi ryhtyä mielettömään hankkeeseen.

Kapteeni ei antanut hänelle aikaa miettiä. Aika olikin jo täpärällä, kokous alkaisi pian. Mitään puhumatta tai selittämättä hän alkoi riisua annamilaista Lucullusta. Hän vapautti miehen kädet ja otti päähineen hänen suustaan, irroitti viitan ja riisui alusvaatteetkin, heittäen ne läjään lattialle. Nyt vasta Lucullus heräsi tylsyydestään. Vaatteiden riisuminen oli sellainen asia, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Hän ei ymmärtänyt siitä mitään, eikä kapteenilla ollut aikaa eikä kykyä sitä hänelle selittää. Tohtorin käskettiin kiireesti riisuutua.

Tohtori totteli, kasvoillaan praeraphaeliittinen ilme, alistuva ja toivoton. Hän muistutti elävästi pikku poikaa, joka aikaisin keväällä arkailee mennä uimaan. Kapteeni piti silmällä hämmästynyttä Lucullusta.

"Nopeasti, nopeasti, hyvä tohtori, näytös alkaa, eikä pääosan esittäjä saa myöhästyä", hoputti Ale Corci ja viittasi Lucullusta ottamaan ylleen tohtorin kiinalaispuvun. Tohtori sai vetää ylleen temppelinpalvelijan asun. Se sopi hänelle tyydyttävästi; kapteeni korjaili naamioitusta puolelta ja toiselta, vahvistaen sen lopuksi kelvolliseksi. Eunukin viitan jäännöksistä hän laittoi väliaikaisen köyden, jolla nuoritti kauhistuksen asteelle ehtineen Luculluksen. Silkkiköyttä saatettiin tarvita muuallakin.

"Kas niin, tohtori, ja nyt mauseri povelle ja makasiini täyteen! Jos joudutte pinteeseen, niin ampukaa vain. Tässä ei armo auta. Ja nyt, allons, ja kieli keskellä suuta!"

He lähtivät molemmat pimeään puistoon temppeliä kohti, jonne oli matkaa hyvä joukko toista kilometriä. Yllätyksestä ei juuri ollut pelkoa, kun oli jo siksi pimeä, mutta pimeydestä oli se vaara, että he voivat helposti eksyä. Ale Corci koetti muistutella Pikkupaholaisen neuvoja ja tiekuvausta, mutta ihan varma hän ei suunnasta ollut. Siellä täällä risteilevät tiet ja polut sotkivat liiaksi. Tohtori marssi kuin unessa, hänellä ei ollut aavistustakaan reitistä, ja kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hämärästi hän ajatteli giljotiinirattaita esittävää taulua, jonka oli nähnyt Louvressa.

Kuitenkin he olivat oikealla tiellä; sen he voivat, Ale Corci ilokseen ja Pierre Dupuis lopulliseksi kauhukseen, todeta käveltyään neljäkymmentä minuuttia. Temppeli oli heidän edessään, ja sen ovista ja ikkuna-aukoista loisti punainen väräjävä valo tummaan yöhön. Edustalla näkyi liikettä, temppeliin kerääntyi väkeä, pappeja ja palvelijoita, arvokkaina jopa äänettöminä, mikä kapteenista olikin parasta. Tyhmäkin voi näyttää viisaalta, jos vain osaa pitää suunsa kiinni.

"Siinä on siis temppeli, hyvä tohtori, sisäänkäytävä on tuossa, ja aika on täytetty. Tohtori Dupuis, isoisänne Dupuis Suuren henki ja nimi velvoittaa eteenpäin!"

Tohtori seisoi tylsänä ja hievahtamatta. Hän ei enää ollut tästä maailmasta, hän pelkäsi enemmän kuin osasi ymmärtääkään, mutta kapteenin läsnäolo oli hänestä vielä peloittavampi. Enemmän kuin tunkeutuminen salapuvussa pyhään temppeliin, koko Huen ylimystön petkuttaminen ja kuninkaan pelastaminen peloitti häntä ajatus jäädä yksin tähän hirveään, hiljaiseen, salaperäiseen kaupunkiin, joka viiden muurinsa ympäröimänä eli omaa suljettua, käsittämätöntä elämäänsä.

"Kas niin, hyvä tohtori, nyt on aika lähteä. Jos joudutte vaaraan, ampukaa ja juoskaa ulos, minä jään tänne suojaamaan peräytymistä. Temppeliin tultuanne hakekaa itsellenne jokin syrjäinen paikka lähellä ulko-ovea, tarkatkaa silmillänne toisia ovia ja koettakaa kuulla joka sana. Teitä ei kukaan keksi; siellä on väkeä niin paljon."

Kapteeni työnsi toverinsa menemään. Tohtori oli auttamatta kadotettu. Sen hän tunsi lähetessään hitaasti ja arvokkaasti, niinkuin näytti, mutta itse asiassa pelokkaasti ja arasti, temppelin valaistua sisäänkäytävää, jonka yllä ja sivuilla oudot ja ammottavat jumalankuvat, kierrekoristukset, kerrospylväät, vääristellyt kukka- ja lehtiaiheet koreilivat kylminä ja tunnottomina punertavassa valaistuksessa. Hän tunsi astuvansa eteenpäin, nousevansa portaita, näki ympärillään toisia samanlaisia, valkoisiin puettuja ihmisiä, mutta ei tästä kaikesta tajunnut mitään. Hän oli niin perinpohjin peloissaan, että pelko lamautti hänen toimintakykynsä ja siten esti hänet ilmaisemasta itseään.

Ale Corci näki hänen katoavan temppeliin. Mutta eipä kapteeninkaan ollut helppo olla: suunnitelman onnistuminen oli hiuskarvan varassa, ja se hiuskarva oli hauras. Tohtori Dupuis ei ollut sankariosien esittäjä. Hänen onneton pelkuruutensa voisi viedä suunnitelman haaksirikkoon, ja silloin – kapteeni otti mielessään hellät ja lempeät jäähyväiset elämältä ja Pikkupaholaiselta – silloin päättyisi entisen lääketieteenylioppilaan Antti Aleksanteri Korren maallinen vaellus Huen kuninkaankehään. Mutta sitä ennen tapeltaisiin. Kapteeni tarkisti vielä kerran molemmat mauserinsa ja painautui puuta vasten.

13.

Tässä onnettomassa luvussa kerrotaan Li-ha-van ja Luculluksen odottamattomasta sekaantumisesta tapausten kulkuun.

Kapteeni odotti lähes kaksi tuntia ja oli varma, ettei hänen mielestään milloinkaan haihtuisi tämän odotuksen muisto. Puisto oli pimeä, temppeli oli aavemainen punertavassa valaistuksessaan, yritys uhkarohkea ja heidän asemansa vihamielisessä kaupungissa yksinään, turvattomina suorastaan epätoivoinen. Kapteeni odotti joka hetki kuulevansa temppelistä laukauksen. Silloin hän olisi rynnännyt paikalle, vaikka hänen apunsa tuskin olisi voinut lopputulosta muuttaa.

Kaikki oli yhden kortin varassa.

Mutta laukausta ei kuulunut, temppelissä oli hiljaista, ja vain punertava valo ilmaisi, että siellä haudottiin suuria asioita, että siellä oli puheena kuninkaan elämä tai kuolema.

Äkkiä ilmestyi muuan varjo näkyviin temppelin ylimmälle askelmalle. Kohta tuli toinen, ja ennen pitkää virtasi temppelistä laskematon määrä valkopukuisia pappeja ja leviittoja. Kokous oli päättynyt. Ihmisvirta solui hitaasti alas, hajotakseen temppelin edustalla eri suunnille. Läheltä kapteenin piilopaikkaa kulki tie, ja sitäkin pitkin virtasi ihmisiä. Ensi kerran koko aikana näki kapteeni Huessa sellaisen ihmispaljouden. Viikkomääriin hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt tämän kaupungin asukkaita.

Kapteeni oli kiljaista riemusta: muuan valkopukuinen mies erkani tieltä, joka sivuutti kapteenin piilopaikan, ja oikaisi nurmen ylitse toiselle tielle.

Se oli tohtori Pierre Dupuis. Hän oli siis näytellyt sankariosansa, vieläpä hyvin, vaikka se olikin hänestä ollut vastenmielinen. Kapteeni kutsui häntä hiljaa nimeltään, ja tohtori tuli puiden suojaan.

Kapteeni näki heti, että hänen seikkailutoverinsa oli muuttunut. Hän tunsi sen jo hengityksestäkin.

"Selvä on", ilmoitti tohtori kuivasti ja välinpitämättömästi. "Kuningas tapetaan yöllä. Tarjoisitteko ystävällisesti minulle viskyä? Siellä sisällä oli kirotun huono ilma, niin että aloin melkein voida pahoin. Hyi hitto, kyllä se oli joukkoa, tyhmää ja kiihkoisaa, jolla ei ollut aavistustakaan, että minä tarkkasin sen joka liikettä."

Tohtori sai tuikean ryypyn ja varmuudeksi vielä toisenkin. Kapteeni ymmärsi, että jännitys vaati rauhoittumista. Tohtori oli ulkonaisesti kumminkin kylmä ja ylpeä. Hän piti seikkailua vähäpätöisenä, helppona, naurettavana ja olisi milloin hyvänsä ollut valmis sen uudistamaan. Menestys ja onnistuminen oli pannut tohtorin pään hiukan sekaisin, niin että hän esiintyi kopeana kapteenillekin. Mutta tämä ei vihoitellut. Tohtori oli suorittanut tehtävänsä ja sai siitä ylpeillä niin paljon kuin ikinä halusi.

"Mitä te siis saitte siellä tietää?"

"Niin, kun tulin sisään, oli koko kirottu joukkio jo saapunut ja asettunut paikoilleen, melkein kaikki. Lähellä ovea oli pylväs ja sen takana syvennys. Saatoin paikaltani nähdä ja kuulla kaikki, mutta kun lähin soihtu oli ainakin kahdenkymmenen askeleen päässä, ei henkilöllisyyteni tuottanut minulle mitään haittaa. Aluksi oli joitakin temppuja, joista en ymmärtänyt yhtään mitään, mutta sitten muuan pieni, kitukasvuinen kiinalaistyyppi alkoi puhua kuninkaasta. Pariisilaiset arvostelijat ovat täynnä myrkkyä ja sappea, kun yltyvät jotakin moittimaan; olen lukenut kommunistisia puheita, joissa kuvaillaan kapitalismia, mutta kaikki se on kuin kemiallisesti puhdistettua vettä sen likatulvan rinnalla, jolla Pitkän Kynnen hengen ylimmäinen pappi solvasi kuningasta, ylistäen samassa hengenvedossa poikaansa sellaiseksi annamilaiseksi enkeliksi, että minä Pitkän Kynnen hengen asemassa olisin tuntenut mustasukkaisuutta. Puhe oli yhtä pitkä kuin törkeäkin ja päättyi siihen vaatimukseen, että kelvoton lyhytkyntinen kuningas oli tänä yönä vangittava, teloitettava ja uusi kuningas asetettava valtaistuimelle. Kruunaus tapahtuisi kolmen päivän kuluttua, jolloin hallitusvaihdos ilmoitettaisiin myöskin ranskalaisille. Ja koko lauma yhtyi ylimmäiseen pappiin. Kuningas vangitaan puolenyön aikaan, enkä luule, että hänen tarvitsee pitkääkään aikaa olla kruunuttomana kuninkaana."

"Puolenyön aikaan! Sittenhän meillä on vielä ainakin kaksi tuntia käytettävissämme. Siekailemiseen ei kuitenkaan ole aikaa. Nopeasti nyt temppeliimme. Pikkupaholainen on kai odottamassa. Hän auttaa meitä."

He riensivät takaisin piilopaikkaansa pimeässä yössä, reippaina ja rohkeina, sillä he olivat molemmat, tohtorikin, miehiä, ja toiminta antoi heille uskallusta.

Elämä on kokoelma pieniä sattumia, mutta kapteeni ei olisi uskonut, että hänen kompastumisensa temppelin askelmiin oli kohtalon määräämä. Hän kirosi hiljaa ja nousi pystyyn. Tohtori oli päässyt hänestä kymmenkunnan askelta edelle, ja tuo pieni välimatka ratkaisi asian. Jos kapteeni olisi käynyt edeltä, olisi Annamin historia toisenlainen; jos he olisivat olleet yhdessä, olisi tilanne ollut äärimmäisen jännittävä, mutta kun kapteeni oli jäljessä, kävi toisin kuin eräät olivat suunnitelleet.

Kapteeni oli ehtinyt astua pari askelta pimeään temppeliin, kun hän äkkiä kuuli tukahtunutta ääntä. Tohtorin askeleet olivat lakanneet kuulumasta. Ale Corci pysähtyi, ja samassa ojentui pimeydestä häntä kohti kaksi käsivartta. Hän ei nähnyt niitä eikä kuullut mitään, mutta hän tunsi ne, ja salamannopean vaiston nojalla hän heittäytyi taaksepäin. Kurkottavat kädet tapasivat tyhjää. Kuului raivoisa huohotus, kun kapteeni kaikella voimallaan syöksyi sivulle ja pujahti toiseen huoneeseen. Sitten häntä ajettiin takaa, hän kuuli askelia ja puhkumista ja tajusi vaaran olevan kintereillään. Se seurasi häntä toiseen huoneeseen, kun hän seinänviertä juosten koetti päästä sen ulottuvilta. Hän tarttui aseeseensa, mutta ei uskaltanut ampua, peläten ääntä, ja laukaus voisi osua harhaankin. Hän ei nähnyt mitään.

Jotakin kuumotti pimeydessä. Hän muisti, että sillä kohdalla oli ikkuna, ja hetkeäkään epäröimättä hän heittäytyi aukosta ulos ja alas. Hänen takanaan kuului ähkäisy, ja hän tunsi, kuinka jonkun sormet sipaisivat hänen vaatteitaan, mutta eivät ehtineet niihin tarttua. Hän pääsi pakoon ja riensi puiden suojaan.

Heidät oli yllätetty. Tohtori oli luultavasti jo vankina. Heidän suunnitelmansa oli mennyt myttyyn.

Kapteeni oli hengästynyt ja jännittynyt tähystellessään pimeään yöhön. Kuka oli heidät yllättänyt pahimpaan aikaan?

Ei ollut muuta kuin yksi mahdollisuus: heidän vankinsa olivat päässeet vapaiksi. He olivat jättäneet Li-ha-van ja Luculluksen kevytmielisesti kahden kesken. Joko vangit olivat huutaneet taikka todennäköisemmin eunukki oli purrut poikki temppelinpalvelijan siteet, ja jälkimäinen vuorostaan oli vapauttanut eunukin. Niin oli käynyt, ja molemmat annamilaiset olivat jääneet väijymään heitä. Kapteenia kauhistutti se ajatus, että hän olisi sattunut astumaan edeltä. Väijytystä vastaan hänkin olisi ollut avuton.

Pikkupaholainen?

Ale Corci hypähti, kun hän muisti tytön. Oliko tyttö myös vankina? Oliko hän ehtinyt tulla? Vai oliko hän vasta tulossa? Häntä täytyi varoittaa.

Kapteeni lähti kiertämään rakennusta, varoen joka askelella vihollista. Mutta hän tuli liian myöhään. Hän näki jotakin vaaleaa kiiruhtavan temppeliä kohti ja huudahti varoittavasti, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Hän kuuli Pikkupaholaisen kauhunhuudon ja eunukin mörähdyksen. Silloin hän syöksyi ilmitulon vaarasta huolimatta eteenpäin, mutta samassa katosi vaalea hohde puiden sekaan, pimeyteen.

Nyt hän joutui tuskan valtaan. Pikkupaholainen oli eunukin käsissä, ja jos tämä ehtisi viedä hänet haaremiin, olisi hän hukassa. Vähään aikaan kapteeni ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Tohtori oli temppelissä vankina, ja tyttöä vietiin haaremiin. He olivat nyt lopullisesti tulleet ilmi.

Kapteeni syöksyi pimeyteen, huusi kaiken uhalla Pikkupaholaista ja saikin kuvaamattomaksi riemukseen kuulla tytön äänen jonkun matkan päästä. Ääni vaimeni kuitenkin heti, mutta se riitti. Ale Corci ryntäsi sitä kohti. Hän tiesi, missä päin oli haaremi, ja arvasi eunukin kiirehtivän sinne. Hän juoksi kuin hullu, ollen joka hetki vaarassa törmätä puuhun tai kompastua liaaneihin. Pian hän näki pari kolme kertaa puiden lomitse vilahtavan valkoista, ja se lisäsi hänen intoaan. Mutta Li-ha-va oli saanut olla pitkän aikaa levossa, ja eunukki juoksi myöskin kuin henkensä kaupalla. Ja Li-ha-va tahtoi tietenkin kostaa viikkomääräisen vankeuden. Vaikka hänelle ei oltukaan tehty mitään pahaa ja vaikka hän oli saanut syödä ja juoda, oli tietysti kahlehdittuna makaaminen kypsyttänyt hänessä kostonajatuksen, jota eivät edes tohtorin kielitieteelliset opinnot olleet kyenneet lauhduttamaan.

Kun pahin hermostuminen ja pelästys oli haihtunut, tunsi kapteeni luottamuksensa taas palaavan. Haaremille oli matkaa yli puoli kilometriä, eikä niin pitkän taipaleen juokseminen toista kantaen ollut eunukillekaan helppoa. Varmasti hän siis saavuttaisi heidät.

Hän näki jo pakenijat edellään. Eunukki juoksi tasaisin, nopein ja varmoin askelin, pitäen tyttöä sylissään.

"Tartu kiinni oksiin!" huusi kapteeni ja näki heti, että hänen huutonsa oli kuultu ja ymmärretty.

Tyttö tarrautui suonenvedontapaisesti kiinni matalalla roikkuvaan oksaan, ja eunukki horjahti juoksussaan, mutta hänen vauhtinsa oli kuitenkin niin kova, että tytön oli hellitettävä otteensa. Pian hän yritti toisen kerran, ja silloin eunukki horjahti niin, että hänen oli pakko laskea tyttö sylistään. Samassa silmänräpäyksessä oli Pikkupaholainen pakenemassa eunukin kiitäessä hänen jäljestään. Mutta tyttö oli nopea ja notkea, tunsi tämän metsikön ja juoksi kuin kauris. Eunukki huohotti jo, eikä välimatka pienentynyt. Kapteeni lisäsi vauhtiaan, tavoittaakseen eunukin. Jos tämä olisi ollut edempänä tytöstä, olisi hän ampunut, mutta nyt hän pelkäsi satuttavansa tyttöön.

Sitten kuului tuskallinen huuto, ja kapteenilta oli sydän pysähtyä sykkimästä. Tyttö oli kompastunut. Neljä sekuntia senjälkeen oli eunukki kumartunut hänen ylitseen, yrittäen nostaa häntä maasta, mutta ennenkuin hän oli saavuttanut tarkoituksensa, oli kapteenikin paikalla, syöksyen alkuasukkaan kimppuun kuin vihuri. Silmänräpäystä myöhemmin olivat molemmat tulisessa kamppailussa. Kapteenin mauseri putosi maahan, ennenkuin hän ehti sitä käyttää, eunukki oli aseeton, ja niin tuli kamppailusta veretön, mutta raivoisa ja villi paini, jossa eunukin raskas ruho ja raaka voima ja kapteenin notkeus ja jäntevyys olivat vastakkain.

Kapteeni huomasi heti, että hänellä oli tiukka taistelu edessään. Eunukki oli raivoissaan, ja se antoi hänelle voimia, kun taas kapteeni koetti kylmäverisyydellään ja järjen avulla vastustaa ja tehdä tyhjiksi vimmattuja otteita, vaanien sopivaa tilaisuutta itse ryhtyä hyökkäämään. Se oli omituinen ja kaamea rynnistys, melkein äänetön, keskellä pimeää metsää, mutta jo parin kolmen minuutin kuluttua se oli ratkaistu.

Eunukki makasi maassa selällään kapteenilta saamansa iskun tainnuttamana, mutta häntä ei ollut voittanut kapteenin voima tai taito, vaan naisen viekkaus. Pikkupaholainen riisti yltään leveän vyönsä, hiipi villiintyneitten taistelijoiden lähelle ja sopivassa hetkessä pujotti sen eunukin jalan ympäri, vetäen hänet samalla kumoon kapteenin auttaessa.

Ale Corci tempasi tytön syliinsä ja suuteli häntä. Pikkupaholainen ei vastustanut. Hän aavisti jo, mitä rakkaus oli, ja vaikkei hän tiennyt, mitä suudelma tarkoitti, tunsi hän sen olevan merkkinä ja alkuna johonkin suureen ja ihanaan. Siitäkin huolimatta, että kapteeni ei ollut kahteen päivään ajanut partaansa.

He jättivät eunukin maahan makaamaan ja riensivät itse takaisin. Tohtori oli vapautettava. Se olikin helposti tehty. He löysivät hänet temppelistä, sidottuna ja suunniltaan pelosta, mutta ihan vahingoittumattomana.

Tohtori kertoi, että Lucullus oli joku hetki sitten lähtenyt pois. Ilmianto oli siis tapahtumaisillaan. Heidän oli nyt kadottava. Suoritettuaan kiireisesti valmistukset, koottuaan kaikki tavaransa salakäytävään painuivat seikkailijat pimeään yöhön, rientäen Pikkupaholaisen opastuksella kuolemaantuomitun kuninkaan linnaa kohti.

14.

Ale Corci tapaa kuolemaantuomitun kuninkaan varsin omituisessa puuhassa.

Pikkupaholainen kiiti joustavasti kapteenin rinnalla, ja tohtori koetti seurata perässä. Kukaan ei puhunut mitään; kaikki tunsivat, että ratkaisevat hetket olivat käsissä, ne hetket, jotka vaativat toimintaa, mutta ei sanoja. Metsä oli kuten ennenkin autio ja hiljainen, ja kapteeni laski ehtivänsä ajoissa perille.

Mutta hän oli laskenut väärin. He eivät olleet ehtineet kulkea kymmentäkään minuuttia, ennenkuin heidän korviinsa kantautui ääniä ja huutoja. Miesjoukko oli heitä lähestymässä. Ei ollut vaikea arvata, mitä varten se lähestyi ja ketä se etsi. Parin minuutin kuluttua he eroittivat soihtujakin metsän pimennossa. Viholliset lähestyivät ketjussa, ja lukuisat soihdut valaisivat metsää; aavemaiset varjot ja loistavat tulenkielekkeet karkeloivat heidän ympärillään. He olivat satimessa. Kapteeni tunsi, kuinka nopeasti Pikkupaholainen hengitti. Tohtori ei uskaltanut hengittääkään. Aikaa ei ollut hukattavissa eikä keinoja valittavissa; heidän täytyi kääntyä takaisin ja peräytyä nopeasti, koettaen kiertää vainoojia. Jos kapteeni olisi ollut yksinään, olisi hän empimättä odottanut jossakin sopivassa kohdassa ja juossut sitten ketjun läpi, mutta hänellä oli mukanaan Pikkupaholainen ja tohtori, josta ei oltu alunperin aiottu luoda murtomaajuoksijaa. Se keino ei vedellyt.

He kääntyivät takaisin ja juoksivat syrjään, mutta heidän pelkonsa muuttui kauhistukseksi, kun he havaitsivat soihtuketjun lähestyvän itseään siltäkin puolen. Kaikkialta kuului huutoja ja käskyjä, ja miesjoukko läheni vitkaan, mutta varmasti.

He olivat saarretut harvaan metsään, missä ei voinut minnekään piiloutua. Kapteeni tunsi hetkeksi menettävänsä malttinsa. Tilanne ei kai olisi ollut niin vaikea, jos heillä olisi ollut vähänkin aikaa miettiä, mutta sitä ei heillä ollut. Muutamien minuuttien kuluttua olisi heidän kohtalonsa ratkaistu. Temppeliinkään he eivät enää voineet paeta; sielläkin oli jo varmasti vihollisia. Kapteeni puristi Pikkupaholaisen kättä, kuten oli jokaisessa puolikelvollisessakin seikkailuromaanissa lukenut pääsankarin tekevän rakastetulleen, veti esiin mauserinsa jo kyyristyi suuren, varjoisan puun juurelle valmiina myymään – sikäli kuin ostajia ilmaantuisi – henkensä mahdollisimman kalliisti. Tohtori vaipui avuttomana ja hervottomana hänen vierelleen, mutta Pikkupaholainen seisoi edelleenkin, vapisevana ja naisellisena, mutta sittenkin rohkeana.

"Puuhun, puuhun!" kuiskasi hän äkkiä kapteenille.

Tämä ratkaisu oli tietenkin hyvä. Vielä parempi se olisi ollut, jos Pikkupaholainen olisi keksinyt sen pari minuuttia aikaisemmin, mutta vieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Kapteeni tarttui tohtoriin ja ponnistaen voimansa nosti hänet alimmalle oksalle.

"Ylemmäksi, ja nopeasti, mutta hiljaa", komensi hän. Tohtori oli – jos niin karkeaa vertausta voi käyttää – kuin lehmä puussa, mutta lähestyvät soihdut ja aavemaiset varjot antoivat hänelle sekä voimaa että notkeutta. Hartaasti ja taitavasti, mikä olisi sirkuksessa varmasti herättänyt naurunremakan humoristisena numerona, hän lähti kiipeämään ylöspäin, ajatellen vain, että putoaminen olisi kamalaa. Se olisi hengenvaarallista, mutta kun maankamaralla pysytteleminen oli samanlaista, noudatti tohtori käskyä, mielessään kalpea muisto pari tuntia sitten suorittamastaan urotyöstä. Hän oli toivonut, että seikkaileminen loppuisi hänen osaltaan, mutta, niinkuin yleensä tässä maailmassa, hänen toivonsa osoittautui turhaksi. Hänen oli pakko edelleenkin esiintyä sankaritehtävissä.

Pikkupaholainen oli paljon ketterämpi, eikä puuhun kiipeäminen tuottanut hänelle likimainkaan yhtä suurta vaivaa kuin tohtorille. Kapteeni taas oli puussa niinkuin orava, tai ainakin sinnepäin. Olipa kuinka tahansa, kun lähin soihtu oli kolmenkymmenen askelen päässä, istuivat kaikki seikkailijat jo oksillaan ja tarkastelivat sydän kylmänä, mutta kuitenkin uteliaina, vihollistensa toimia korkeudestaan.

Takaa-ajajat olivat temppelinpalvelijoita ja sotilaita, ja näillä oli kiväärit. Jos heidät keksittäisiin, putoaisivat he puusta kuin kypsät hedelmät.

Ketju eteni raivostuttavan hitaasti, viholliset tarkastelivat pensaikkoja ja tiheikköjä, pitäen tarkasti silmällä toistaan, niin ettei kukaan vain pääsisi pujahtamaan heidän välitseen. Soihdut lepattivat ihan seikkailijoiden alla, kullaten ja punaten puiden lehtiä ja saaden levolle asettuneet linnut kirkuen pakenemaan.

Kaikki tarkastelivat maata, kukaan ei katsonut puita; niinpä ketju eteni puun ohitse mitään huomaamatta. Kun lähin soihtu oli viidenkymmenen askeleen päässä, alkoi kapteeni laskeutua, toisten seuratessa esimerkkiä. Se vaara oli sivuutettu, mutta ettei se ollut viimeinen, siitä olisi jokainen erikseen ja kaikki yhteensä menneet omakohtaiseen takaukseen.

Alkoi olla kiire. Seikkailijat riensivät eteenpäin.

Koko Hue oli nyt tietenkin jalkeilla, kaikki etsimässä ihmeellisiä muukalaisia, jotka kuin taivaasta tipahtaneina olivat ilmestyneet suljettuun pyhään kaupunkiin. Pimeys oli seikkailijoitten ainoa turva. Eikä kunnon huelaisten mieleen voinut tietysti juolahtaakaan, että röyhkeät seikkailijat aikoivat pelastaa kuolemaantuomitun kynnettömän kuninkaan. Kenenkään päähän ei pistänyt vartioida ja odottaa kuninkaanpalatsin luona.

Tohtori tunsi lentävänsä avaruuden halki, mutta tämä pimeä avaruus ei ollut suinkaan tyhjyyttä, vaan täynnä töytäyksiä, raapaisuja, sotkeutumisia; milloin jokin juuri taikka köynnöskasvi tarttui jalkoihin, milloin riipivät oksat paksuine lehtineen kasvoja, milloin hän töksähti kovaa puunrunkoa vasten. Mutta hän ei uskaltanut päästää ääntäkään eikä hiljentää vauhtiaan, vaan pysytteli epätoivon vimmalla Pikkupaholaisen kantapäillä.

Metsä loppui niin äkkiä, että seikkailijat pysähtyivät vaistomaisesti aukealle tultuaan.

"Palatsi on tuossa", kuiskasi Pikkupaholainen hengästyneenä.

"Revolverit esille!" komensi kapteeni, ja kaikki kolme juoksivat pimeää aukeaa pitkin, ollen vähällä keikahtaa kumoon portaille päästyään. Vartijoita ei näkynyt eikä kuulunut.

He hiipivät portaita ylöspäin, jokainen lihas ja hermo jännitettynä. Pimeys oli täydellinen, kuten hiljaisuuskin. Mutta seikkailu ei olisi täydellinen, elleivät he ennen askelmien loppumista olisi joutuneet uuteen selkkaukseen.

Porrasaskelmien yläpäässä näkyi äkkiä kaksi liekehtivää pistettä. Ne paloivat ja liikkuivat, mutta olivat ihan hiljaa. Tohtori etsiskeli nenäliinaansa kuivatakseen otsalleen nousseen tuskanhien. Mutta hän ei löytänyt, sillä nenäliina oli sisätaskussa. He pysähtyivät, ja aseet vapisivat heidän käsissään. Niillä ei voinut tehdä mitään, niistä ei ollut apua, sillä kukaan ei uskaltanut ampua.

Äkkiä lähenivät liekehtivät pisteet kauhistuttavan nopeasti, jotakin lämmintä, karvaista syöksähti tohtorin yli, ja pisteet olivat poissa.

"Piru", sanoi tohtori ja teki ristinmerkin, mutta kapteeni nauroi.

Se oli ollut jokin eläin, mutta mikä, sitä oli pimeässä mahdoton sanoa. He jatkoivat matkaansa, tohtori melkein nelinryömin, pääsivät portaitten yläpäähän ja pysähtyivät jälleen hetkiseksi lepäämään.

Kaikesta päättäen he olivat ennättäneet ajoissa perille. Huelaiset eivät olleet vielä saapuneet vangitsemaan kuningastaan.

Tohtori oli joskus unissa ollut painajaisen ahdistamana, mutta kauheinkin uni oli hänestä kuin kultainen satu sen puolituntisen rinnalla, jonka hän nyt joutui viettämään Huen kuninkaanlinnassa. He harhailivat pilkkopimeässä, autiossa ja äänettömässä palatsissa, hiipivät sen sokkeloisia, kumahtelevia käytäviä pitkin, astuivat suurien salien läpi, kiersivät kuvapatsaita ja pylväitä, koskettelivat kiveen, puuhun ja kankaaseen, uskaltamatta mitään puhua tai sytyttää valoa, peläten joka hetki tulevansa yllätetyksi ja jonkin kaamean, esihistoriallisen käsittelyn alaiseksi, kidutettaviksi, niinkuin vain itämailla osataan kiduttaa. Heitä ahdisti pimeys ja autius, he olisivat tahtoneet huutaa, ampua, tapella, rynnätä jotakin vastaan, vain saadakseen tämän olemattomuuden loppumaan.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ennenkuin – kapteeni pysähtyi samassa neljännessilmänräpäyksessä – jostakin kaukaa, tyhjyydestä, kuului muutamia sointuja, säveliä.

Ne olivat kuin vapahdus.

Ja oikeita säveliä ne todellakin olivat, säännöllisiä sointuja. Jotakin soitinta käsiteltiin. Ääni oli pehmeä, tahti vilkas.

Kapteeni alkoi hiipiä ääntä kohti. Sitä kuului niin monelta taholta, että suunnan määrääminen oli vaikeata, mutta useiden turhien yritysten jälkeen hän pääsi vihdoinkin varmuuteen. Kun oli pari minuuttia seurattu pitkää, kapeaa käytävää, joutuivat he suureen saliin, jonka oviaukolle kaikki pysähtyivät.

Salin toiselta puolen näkyi kaksi valojuovaa. Ihmisiä oli lähellä.

Kapteeni riisui mitään puhumatta kengät ja lähti hiippaillen lattian poikki. Tohtori ja Pikkupaholainen painautuivat käytävän pimentoon. Soitto oli vaiennut, mutta alkoi hetkisen kuluttua uudelleen, ja tohtorin silmät pyörivät päässä. Erehtyminen oli mahdotonta: jossakin lähellä soitettiin pianoa. Huessa! Ja kappalekin oli tuttu. Se oli muuan noista foxtrottimuunnoksista, joiden säveleet, kaikissa Pariisin ravintoloissa soitettuina, olivat tunkeutuneet tohtorinkin tajuntaan.

Huessa soitettiin pianolla foxtrottia! Kapteeni oli päässyt salin toiselle puolelle. Seiniä peittivät raskaat tummat verhot. Hän siirsi niitä varovasti syrjään, pari senttimetriä minuutissa, ja valojuova salin lattialla laajeni.

Ale Corcin teki mieli hihkaista ihastuksesta: toisessa pienessä huoneessa istui pianotuolilla komean, mustaksi kiilloitetun pianon ääressä sama nuorehko ja veltto mies, jonka kapteeni oli yllättänyt sianmetsästyksellä ollessaan, ja soitti foxtrottia.

Siinä oli itse hänen majesteettinsa Annamin kuningas. Kukaan muu ei varmasti olisikaan kuninkaanlinnassa soitellut.

Kapteeni laski verhot varovasti paikoilleen ja hiipi takaisin.

"Selvä on", sanoi hän hiljaa tohtorille ja viittasi molempia tulemaan mukaansa. Äärimmäisen varovasti he hiipivät verhojen taakse.

"Pysykää nyt paikoillanne ja hiljaa niin kauan, kunnes minä kutsun teitä", selitti hän kummallekin ja pitäen mauseria kädessään sukelsi salamannopeasti ja äänettömästi sisään.

"Sire!"

Se oli vain yksi ja lyhyt sana, mutta se lausuttiin luultavasti ensi kertaa Huen kuninkaanlinnassa. Hänen majesteettinsa käännähti rajusti ympäri, ja vilkas foxtrotti loppui mitä vihlovimpaan epäsointuun. Hänen majesteettinsa ei sitä kuitenkaan ajatellut, tuijotti vain kivettyneenä yhteen alamaisistaan, joka yösydännä, välittämättä kuolemanrangaistuksesta, oli tunkeutunut hänen näkymättömyytensä luokse ja uskalsi puhutella häntä ranskalaisella majesteettinimityksellä. Ja kuningas yritti peräytyä; tällä alamaisella oli kädessään asekin. Ikävystyminen ja velttous oli häipynyt kuninkaasta, ja hänen katseensa ennusti hirmumyrskyä häiritsijälle. Mutta Ale Corci ei kiinnittänyt mitään huomiota uhkaavaan ilmeeseen. Hänen seuraava kysymyksensä oli rauhallinen, jos kohta ihmeellinen.

"Sire, puhutteko ranskaa?"

Hänen majesteettinsa kyynärpää sattui pianon koskettimille. Pari sointua kajahti, ja kuningas huomasi, että hän oli valveilla, niin uskomatonta kuin olikin, ettei hän nukkunut.

Tunkeilija toisti kysymyksensä. Kuningas nyökkäsi.

"No niin, silloin on kaikki hyvin", sanoi kapteeni iloisesti. "Saanko esitellä itseni: Ale Corci, kapteeni. Minulla on luultavasti kunnia puhutella hänen majesteettiaan kuningasta?"

Kapteeni ei nähnyt, että hänen selkänsä takana riippui seinällä joukko aseita, mutta kuningas näki. Hän hypähti pystyyn, mutta samalla ponnahti pystyyn myöskin tunkeilijan ase, ja hänen majesteettinsa katsoi parhaaksi istua toistaiseksi pienellä pianotuolillaan. Hän kohautti olkapäitään ja hymyili välinpitämättömästi.

"Teillä on todellakin se kunnia. Mutta mikä tuo minulle kunnian...?"

Kapteeni katkaisi hänen majesteettinsa lauseen. "Nähdä minut luonanne, aioitte kai sanoa? Sire, teidän kyntenne."

Hänen majesteettinsa vilkaisi vaistomaisesti käsiään. Kynnet, kauniit, ruusunhohteiset valkoiset kynnet oli todella leikattu lyhyiksi ja siroiksi. Kuninkaan ilme ei kertonut enää mistään pilanteosta.

"Sire, jos lupaatte, ettette viiteen minuuttiin tee pakoyritystä ettekä hanki sillä aikaa syrjäisiä tähän huoneeseen, niin selitän teille kaikki. Voin muuten lisätä, että aika on täpärällä. Minä voisin kyllä kertoa sen näinkin, mutta en haluaisi pitää asettani koko aikaa esillä."

Kuningas tarkasteli kummissaan seikkailijaa, annamilaista, joka puhui kuninkaalleen ranskaa ja oli itsensä esittänyt perin ihmeellisellä tavalla. Sitten hän nyökkäsi. Kapteeni pisti mauserin povelleen, tosin niin, että saattoi sen missä silmänräpäyksessä tahansa vetää esille, pyysi päännyökkäyksellä luvan saada istuutua läheiselle divaanille ja luotuaan pikaisen arvostelevan silmäyksen huoneen sisustukseen, kalliisiin mattoihin, pianoon, nojatuoliin, kirjahyllyyn, koruompeluksiin, eurooppalaisiin tauluihin, vaskipiirroksiin ja annamilaiskiinalaisiin koristeihin, alkoi rauhallisesti kertoa.

"Kuka minä olen, se ei paljoakaan kuulu tähän asiaan. Olen eurooppalainen ja tulin omia teitäni ja omille asioilleni Hueen."

Hänen majesteettinsa katse ilmaisi vilpitöntä ihailua. Hueen ei yleensä niin vain "tultu omille asioille".

"Joku aika sitten, niinkuin teidän majesteettinne tietää, leikkasi teidän majesteettinne kyntensä ja toimi siinä kohden, se myönnettäköön, kylläkin käytännöllisesti ja mukavasti, mutta loukaten Annamin ikivanhoja tapoja. Tämä teidän majesteettinne oikeastaan yksityisasioihin kuuluva juttu on herättänyt perin pahaa verta papistossa, erittäinkin ylimmäisessä papissa..."

Kuningas hymähti halveksivasti. Kaikesta päättäen eivät maallisen ja hengellisen mahdin edustajain välit olleet laatuaan parhaimmat.

"Kiihtymystä, joka suurelta osalta perustui siihen, että ylimmäinen pappi katsoi oman poikansa pään kelpaavan kantamaan Annamin kruunua, levitettiin ja vahvistettiin järjestelmällisesti ja tänä iltana pidettiin pappien ja temppelinpalvelijain kokous, jossa teidän majesteettinne kynnettömänä selitettiin kykenemättömäksi ja arvottomaksi enää olemaan kuninkaana ja tuomittiin pikaiseen eikä kai ihan tuskattomaan kuolemaan. Samalla julistettiin ylimmäisen papin poika kuninkaaksi, niin että meillä tällä hetkellä on Huessa kaksi kuningasta, joista toisen taikka toisen on väistyttävä, sillä vaikka Hue on suuri puistoksi, on se pieni kahden kuninkaan yhteiseksi valtakunnaksi."

"Pieni se on", vastasi hänen majesteettinsa ja nousi pystyyn. "Kyllä minä vielä näytän, kuka täällä hallitsee."

"Epäilemättä, mutta näyttäminen pitää olla nopeaa, sillä juuri näihin aikoihin saapuu koko Annamin prelaattisääty vangitsemaan teidän majesteettinne."

Hetkellinen kauhu kuvastui kuninkaan katseesta.

"Nytkö heti?"

"Niin, kunnon huelaiset eivät tunnu vitkastelevan vallankumouksissaan. Niin päätettiin tänä iltana temppelissä, enkä minä epäile sitä, että päätös myös pannaan täytäntöön."

Kuningas astui pöydän luo, valitsi itselleen sikaarin ja sytytti sen. Samalla Hän huomasi epäkohteliaisuutensa ja tarjosi myöskin kapteenille.

"Ja mitä minun on tehtävä? Miksi te tulitte minulle tätä ilmoittamaan?"

"Katsokaas, sire, kauppa kuin kauppa. Minä tulin tänne Hueen, mutta minun on hyvin, hyvin vaikea päästä täältä pois. Minä ostan itselleni pääsyn pelastamalla teidän majesteettinne sekä hengen että vallan. Kelpaako tarjous?"

"Miksi ei. Mitkä ovat ehtonne?"

"Seuraavat: minä, minun toverini ja ystävättäreni saavat poistua vapaasti ja vahingoittamattomina Huesta, toverini saa mukaansa erään historiallisesti tärkeän, mutta muuten arvottoman paperin, ja... niin, muutapa ei kai minulla olekaan."

"Suostutaan."

"Teidän majesteettinne ei voi jäädä tänne palatsiin, vaan meidän on paettava suojapaikkaan, jonka minä tiedän, ja sitten meneteltävä tilanteen mukaan. Minä en ole ehtinyt suunnitella vielä mitään, sillä sain vastikään tiedon koko aikeesta."

"Hyvä on, varsin hyvä. Prelaatit saavat siis pitkän nenän, kun tulevat etsimään minua."

"Kyllä kai. Onko teillä, sire, yhtään luotettavaa ja uskollista palvelijaa?"

Hänen majesteettinsa mietti.

"Kyllä, norsunhoitajani."

"Ahaa, sehän on mainiota. Voitteko kutsua hänet tänne?"

"Kyllä."

Kuningas tarttui pieneen hopeakelloon ja helisti sitä hetkisen.

"Pyytäkää, että mies satuloi norsut nopeasti ja äänettömästi ja vie ne hiukan syrjään. Me tarvitsemme niitä ehkä vielä."

Kuningas peitti kasvonsa erikoisella päähineellä. Muutaman minuutin kuluttua astui tummapintainen alkuasukaspalvelija huoneeseen ja lankesi polvilleen hänen eteensä.

"Satuloi norsut ja vie ne sadan askeleen päähän palatsista johonkin suojaan. Tule sitten ilmoittamaan, missä ne ovat."

Mies livahti huoneesta äänettömänä ja nopeana.

"Kas niin, ehkä ei sentään vielä tänä yönä tapahdukaan hallitsijavaihdosta Huessa", naurahti kuningas. "Olipa melko suuri onni, että satuitte saamaan asian selville. Minä en osannut aavistaa, että kynsistäni nousisi tällainen melu. Olipa onni, todellakin."

"Oli", myönsi kapteenikin itsekseen. Onni, eikä vähimmin heille itselleen.

"Saanko pyytää toverini tänne?" kysyi hän sitten.

"Saatte."

Kapteeni raotti verhoa.

"Olkaa hyvät ja astukaa sisään."

Tohtori astui edellä. Hänen silmiään häikäisi kahden kirkkaan öljylampun valo, ja hänen ilmeensä kertoi, että hän millä hetkellä tahansa odotti saavansa vastaanottaa murhaavan iskun. Hän kumarsi varsin sekavin tuntein, mutta Pikkupaholainen heittäytyi sirosti ja notkeasti maahan kasvoilleen.

"0u est la femme?" huudahti kuningas täistä ehkä enimmin hämmästyneenä, nähdessään yhden haareminaisistaan muukalaisten parissa. "Mitä tämä tietää, messieurs?"

Kapteeni viittasi kädellään.

"Hän on minun tyttöni, samaa kansaa kuin minäkin, ja minä vien hänet mukanani. Ja minä otaksun, että teidän majesteetillenne jää sittenkin tarpeeksi?"

Kuningas hymyili huvitettuna. "Kyllä kai, kyllä kai, mutta olisinpa tiennyt..."

Historia ei voi milloinkaan kertoa, mitä kuninkaan olisi pitänyt tietää, sillä samassa syöksähti norsunhoitaja sisään ja huudahti maahan heittäytyessään:

"Papit ja temppelinpalvelijat tulevat palatsiin huutaen: Kuolema kuninkaalle! Eläköön kuningas!"

"Olisimmeko sittenkin myöhästyneet?" mutisi kapteeni hypähtäen pystyyn ja tarttuen mauseriinsa.

15.

Kapinalliset alamaiset toteavat viraltapannussa kuninkaassaan hämmästyttäviä ominaisuuksia.

Sanotaan, että vaaran hetkellä ovat hyvät neuvot kalliita, mutta kapteeni olisi nyt maksanut huonostakin neuvosta hyvän hinnan. Hetket olivat täpärällä. Seikkailijoiden henki ei ollut neuvostoruplankaan arvoinen.

Ulkoa kuului melua ja huutoja. Papit ja temppelinpalvelijat olivat varmoja asiastaan. Huesta ei voinut paeta. Se oli heistä selvää. Kuninkaanlinna oli piiritetty. Sekin oli selvää.

Askelia kuului käytävistä. Kapinalliset olivat tunkeutuneet sisähuoneisiin saakka, mutta vaistomainen pelko, kunnioitus vuosisataista, perittyä tapaa kohtaan pidätti heitä suinpäin hyökkäämästä sisään ja muitta mutkitta toteuttamasta aikomustaan.

Viereisestä salista, jonka kautta seikkailijatkin olivat tulleet, kuului kolme kovaa kolahdusta lattiaan.

"Kuningas", kajahti kiihkoa ilmaiseva ääni käskevästi.

"Ylimmäinen pappi", kuiskasi kuningas melkein kuin itsekseen.

Kapteeni seisoi nojaten pöytään ja koetti löytää seinäkuvioista, lattiamatoista, viisauden täyttämästä kirjahyllystä ja kevytmielisiä sävellyksiä sisältävästä nuottipinosta keinon pelastaa sekä oman että hänen majesteettinsa hengen.

"Vastatkaa", sanoi hän hiljaa kuninkaalle.

"Minä, Annamin kuningas", kajahti kuninkaan kova ja terävä ääni. "Kuka uskaltaa tunkeutua luokseni, kuka astuu linnaani ilman kutsuani? Vastaa, onneton?"

"Hyvä, oikein hyvä", onnitteli kapteeni. "Röyhkeästi vain, ei meitä vielä ole hirtetty."

"Kuningas, sinä kuulet ylimmäisen pappisi äänen..." Ylimmäinen pappi olisi kai jotakin jatkanut, mutta kapteeni oli tällä välin saanut yhden niinsanottuja nerokkaita ajatuksiaan ja ehti kuiskata sen kuninkaalle.

"Haa, sinäkö roisto siellä oletkin", pauhasi kuningas kuin haamu Hamletin ensi näytöksessä, "sinä viheliäinen roisto, joka olet uskaltanut kohottaa kätesi minua herraasi vastaan, sinä, orja ja mato, joka olet rohjennut kelvottoman pojanheittiösi takia satuttaa minuun, häväissyt minut kansani silmissä, käskenyt palkattujen roistojen riistää minulta ylpeyteni, kansani ylpeyden, kynteni, niin etten ole voinut häpeän ja masennuksen takia vielä ryhtyä sinua edes rankaisemaan, sinäkö siellä olet, joka joudut korppien ruuaksi, jos vain yksikin alamaisistani, uskollisista alamaisistani, tietäisi, mitä minulle olet tehnyt. Kuinka julkeat tunkeutua luokseni, sinä kuolemaantuomittu orja, joka olet pettänyt sekä kuninkaasi että jumalasi?"

Sitä huutoa, joka tätä ylimielistä ja hävyttömän rohkeata puhetta seurasi, on mahdoton kuvata, mutta kapteenin kasvoista loisti iloa ja ylpeyttä, tohtorin kääntäessä hänelle kuninkaan sanoja. Annamin kuningas, veltto itämaalainen, joka luki Anatole Francea ja soitteli foxtrottia, oli mestari valehtelemaan, sommitellen kokonaisen romaanin kapteenin kuiskaamista parista sanasta. Kuningas oli ehtinyt papin edelle, hyökännyt ensiksi, ja kun kaikki ulkonaolijat luulivat, ettei kuningas tietänyt mitään salaliitosta eikä ylimmäisen papin aikeista, tuntui syytös sitäkin uskottavammalta. Melu, huudot ja väittely, joka kuului ulkoa, todisti, että pommi oli osunut.

"Hiljaa!" huusi kuningas jyrisevällä äänellä. "Kuka uskaltaa puhua palatsissani?"

Huudot vaikenivat heti. Kuningas ei ollutkaan vielä menettänyt kaikkea vaikutusvaltaansa.

"Roisto, joka olet rohjennut minua puhutella, jatka puhettasi! Millä voit puolustautua?"

Ylimmäisen papin ääni kähisi raivoa, mutta samalla siinä oli eroitettavissa selvä pelästyksen vivahdus.

"Kuningas, sinä olet suosinut muukalaisuutta, sinä olet hyljännyt kansalliset tapamme, sinä olet loukannut Pitkän Kynnen henkeä, ja siksi, oi kuningas, on temppelikokous tänä iltana, pappien ja temppelinpalvelijain läsnäollessa, yksimielisesti katsonut sinut arvottomaksi kantamaan kruunua. Sinut on tuomittu pilkkaajana kuolemaan, ja me olemme tulleet kiinniottamaan ja rankaisemaan sinua. Valmistaudu kuolemaan!"

Pilkkaava nauru kajahti vastaukseksi.

"Sinä roisto! Nyt ymmärrän tarkoituksesi selvästi. Mutta tiedä, että ilkeät aikeesi eivät menesty, alamaiseni puolustavat minua ja heittävät sinut korppien ruuaksi, niinkuin jo sanoin. Onko sinulla vielä mitään puhuttavaa? Ellei ole, niin poistu nopeasti, vietä yösi temppelissä, sillä aamun koittaessa sinä kuolet. Kuuletko ja ymmärrätkö, mitä sinulle herrasi ja kuninkaasi sanoo?"

Väittely ja melu kasvoi ulkona, kunnes kuningas sen jälleen vaimensi.

"Alamaiseni, ottakaa kiinni ja sitokaa hänet ja tutkikaa kaikki Pitkän Kynnen hengen temppelinpalvelijat. He voivat todistaa sanani."

Kapteeni unohti hovisäännöt, unohti vaaran ja asemansa ja hyppäsi kuningasta syleilemään. Milloinkaan ei hänen korvissaan ollut kunnollinen, rehellinen hätävalhe sointunut suloisemmalta. Ulkona jatkui väittely entistä kiihkeämmin, jopa kuului muutamia yksinäisiä huudahduksia kuninkaan puolestakin. Mutta ylimmäisen papinkin valta oli suuri eikä häntä uskallettu avoimesti vastustaa. Yksinvaltias hän ei kuitenkaan enää ollut. Kuningas oli syyttänyt häntä liian paljon ja liian uskottavasti.

Tohtorinkin silmät loistivat, kun hän nopeasti käänsi kuninkaan sanat kapteenille, ja Pikkupaholainen seisoi keskellä lattiaa rohkeana ja hyvätuulisena. Haaremin ikävyys ja yksitoikkoisuus oli nyt ratkaisevasti lopussa. Norsunhoitaja seisoi katse maahanluotuna oven luon ja tarkkasi herkeämättä jokaista kuninkaan sanaa.

Väittelyä oli kestänyt ainakin neljännestunnin, ennenkuin ylimmäisen papin ääni jälleen kuului.

"Kuningas, me olemme päättäneet tutkia mainitut palvelijat. Jos he ovat tehneet itsensä vikapäiksi, ovat he kuoleman omia, mutta jos syytöksesi on väärä, kuolet itse."

"Ja sinä kuolet joka tapauksessa", kiljaisi kuningas vastaan.

"Me poistumme nyt neuvottelemaan ja tutkimaan ja tulemme sitten takaisin. Palatsia vartioidaan", jatkoi ylimmäinen pappi häiriintymättä. Hän uskoi varmasti voivansa näyttää kuninkaan perättömät väitteet vääriksi. Melu vaikeni, ja askelet poistuivat.

Seikkailijat olivat saaneet hengähtämisaikaa.

"Entä nyt?" kysyi kapteeni, mutta vastaus tulikin samassa, vaikka sellaisessa muodossa, jota ei kukaan osannut aavistaa.

Huoneeseen käveli huojuen ja heiluen jättiläismäinen apina, lähes kuninkaan tai tohtorin mittainen. Sen viisaat silmät tähystivät uteliaina ja hieman ilkeinä kokoontunutta seuruetta. Kapteenin suunnitelma oli samassa silmänräpäyksessä valmis.

"Onko apina kesy?" kysyi hän kuninkaalta ja sai myöntävän vastauksen. Silloin hän naurahti ääneensä.

"Nyt minä takaan, että ylimmäinen pappi saa käsiinsä kuninkaan, jos kohta hiukan karvaisen. Tehkäämme näin: Puemme apinan kuninkaaksi. Näköisyyttä emme tosin saa, mutta sitä ei ole tarviskaan. Odotamme, kunnes joukko jälleen saapuu ja vaatii teidän majesteettianne. Te raivoatte, ja sopivassa silmänräpäyksessä me työnnämme saliin apinan, jota olemme hiukan ärsyttäneet. Kyllä tämä elukka kykenee aikaansaamaan pienen sekamelskan. Sen turvissa me pujahdamme ulos, juoksemme norsujen luokse ja kiidämme tiehemme. Kun olemme päässeet piilopaikkaamme, pidämme kyllä puolemme. Se on suunnitelmani. Hyväksyykö teidän majesteettinne?"

"Kyllä", vastasi Annamin kuningas reippaasti.

"Onko teillä täällä temppelinpalvelijain pukuja?"

Kuningas antoi määräyksen norsunhoitajalle, ja muutaman hetken kuluttua oli huoneessa rykelmä valkoisia kaapuja. Kaikki, kuningas ja norsunhoitajakin, pukeutuivat niihin samalla kun kapteeni kietoi varovasti apinan ylle kuninkaallisen komeuden. Hän sitoi hihat, niin että karvaiset käpälät peittyivät, kätki samoin näkyvistä jalat ja viimein kiinnitti ihmettelevän mutta edelleenkin rauhallisen eläimen päähän kuninkaallisen päähineen, peittäen naaman niin, että apina vain parista pienestä silmäreiästä saattoi katsella ympärilleen.

Kuningas ja norsunhoitaja asestautuivat, ja häiriintymättömässä hiljaisuudessa alkoi sitten jännittävä ja hermostuttava odotus.

Sitä ei kestänyt kauan. Puoli tuntia valmistusten jälkeen kuuluivat ensimmäiset askelet käytävässä, ja ihmisjoukko työntyi saliin.

"Kuningas, puheesi on havaittu vääräksi. Tuomiosi on lausuttu. Astu esiin ja vastaanota rangaistuksesi", pauhasi ylimmäinen pappi.

"Minä tulen", huusi kuningas raivokkaasti ja työnsi apinan saliin, ärsytettyään sitä hetkisen ja yllyttäen hyökkäämään.

Hämmästyksen ja kauhistuksen huuto kajahti salista, kun "kuningas" syöksähti esiin nopeana kuin vihuri, ei käyden, vaan ryömien neljällä jalalla, silmäaukkojen uhkaavasti tuijottaessa kapinallisiin. Apina ei tyytynyt tähän, vaan hyökkäsi väkijoukkoon, ja moni pappi ja temppelinpalvelija sai tuntea sen kauhistavaa voimaa. Vähemmässä kuin minuutissa oli sali täynnä helvetillistä melua, kirkunaa ja valitusta. Apina temmelsi raivokkaana ihmisten keskellä, ja kaikki olivat liian hämmästyneitä ja peloissaan voidakseen asettua vastarintaan.

"Nyt", kuiskasi kapteeni, ja seikkailijat ryntäsivät saliin. Heidän ilmestymistään ei kukaan huomannut, sillä kaikkien katseet olivat kiintyneet raivoavaan ilmestykseen, joka vinhasti tassutteli, hyppi ja murisi ympäri salia, ajoi takaa, paiskeli maahan ihmisiä, kenenkään voimatta kestää sen nyrkiniskuja. Ylimmäinen pappi oli ensimmäisenä, lähinnä seisovana, saanut paukahtavan korvapuustin, joka kaatoi hänet lattialle.

Kauhu valtasi kapinalliset, kun he näkivät kuninkaansa raivon ja tunsivat hänen äärettömän voimansa; taikauskoinen pelko jäykisti heidän jäsenensä, ja apina saattoi huvitella ja purkaa vimmaansa niinkuin itse halusi kenenkään vastustamatta. Toisenlaisessa tilanteessa olisi kapteenikin pelännyt, mutta nyt häntä nauratti oman kepposensa onnistuminen.

Kuitenkin oli väkijoukossa miehiä, jotka ensi pelästyksestä toinnuttuaan ryhtyivät ahdistamaan "kuningasta", mutta heidänkin jäsenensä puutuivat, kun riehaantunut olento äkkiä kapusi hoikkaa, koristeista pylvästä pitkin parvekkeelle ja jäi sen laidalle. Se oli kiivennyt niin nopeasti, että monet luulivat sen lentäneen. Se istui nyt huohottaen kapealla parvekkeella, ja silmäaukot olivat mustat ja peloittavat.

Kauhunhuuto täytti salin, kun huelaiset näkivät nämä kuninkaansa ihmeelliset, aavistamattomat taidot ja ominaisuudet.

Seikkailijat olivat tällä välin raivanneet tiensä käytävään, mutta jo ovella oli tungos ylivoimainen. Kaikki pyrkivät ulos, soihdut lepattivat kiihtyneen joukon yläpuolella, ihmeelliset, oudot varjot loivat salin kaameaksi ja haaveelliseksi, lattialla makasi joukko miehiä voivotellen, niiden joukossa ylimmäinen pappi, mutta kukaan ei tullut hänen avukseen, kukaan ei temmannut häntä syrjään, sillä jokainen ajatteli vain omaa turvallisuuttaan.

"Kuningas" istui parvekkeen reunalla ja murisi raivokkaasti; äkkiä se viskautui pylvästä vasten ja laski käsiensä varassa alas, mutta ennenkuin se ehti maahan, tarttui sen puku johonkin, jotakin repesi, ja aukosta vilahti esiin pitkä karvainen häntä.

Mahdollisesti se muistutti paholaista tai jotakin huelaista kotijumalaa. Oli kuinka tahansa, tämä hännällisyys sai aikaan pakokauhun, niin että seikkailijat eivät kulkeneet, vaan heidät kuljetettiin ihmisjoukon mukana ulos. Virta oli vahva ja vastustamaton.

"Kuningas on paennut", kaikuivat huudot pimeässä yössä, soihtujen lepattaessa ja Huen koko papillisen säädyn juoksennellessa järjettömänä sinne tänne.

Seikkailijat eivät suinkaan siekailleet. He selvisivät vaurioitta tungoksesta, pysyivät yhdessä vaikeuksista huolimatta ja riensivät vahvan norsunhoitajan jäljessä syrjään sinne, missä norsut heitä odottelivat.

Kymmenen minuutin kuluttua he olivat satulassa, ja jättiläiseläimet lähtivät hyvää vauhtia laukkaamaan pimeässä yössä, niin että maa tömisi, pakenevien kapinallisten ohitse, jotka eivät mitään ymmärtäneet. Kapteeni puristi mauseriaan ja tähysteli pimeään. Hetkiseksi tuli hänen mieleensä muuttaa suunnitelmaa, ohjata norsut jollekin kaupunginportille ja murtautua läpi seuraavaan kehään, missä kapinasta ei tiedetty mitään, mutta epäonnistumisen vaara oli liian suuri, vartijat olivat kaiketi varuillaan, ja norsuista huolimatta saattoivat he kaikki joutua vangiksi. Niinpä hän jonkun ajan kuluttua pyysi kuningasta komentamaan pysähdyksen. Seikkailijat laskeutuivat maahan; norsunhoitaja ajoi elukat toiselle suunnalle, mutta he itse painuivat pimeän metsän kautta temppeliin, jossa kapteeni ja tohtori olivat viime aikansa viettäneet. Metsä oli jälleen autio ja hiljainen, temppelissä ei ollut vartijoita, ja ilman mitään kommelluksia he pääsivät perille. He eivät asettuneet lepäämään, vaan yhteisin voimin tukkivat suurilla, irtonaisilla kivillä erään käytävän suun, hankkivat vettä ja varustautuivat kiireessä ja pimeässä, niin hyvin kuin taisivat, kestämään hyökkäystä ja piiritystä. He eivät uskoneet, etteivät kapinalliset pian keksisi petosta. Silloin he tutkisivat Huen läpikotaisin, ja temppeli, jota jo muutenkin epäiltiin, joutuisi silloin varmasti myöskin tarkastettavaksi.

He viettivät varsin unettoman, mutta sitä romanttisemman yön, ja puolittain hereillä, puolittain nukuksissa he kuulivat aamun koittaessa huutojen ja melun lähestyvän rauniotemppeliä.

Ratkaisevat hetket olivat taas käsissä.

16.

Kapteeni käy tervehtimässä vanhaa tuttavaa, joka vastaanottaa vierailun varsin sekavin tuntein.

Huelaiset olivat kai jo tointuneet apinailveilystä. Päivänvalo rohkaisi heitä; he näkivät oman ylivoimansa, eikä taikauskokaan enää niin valtavasti vaikuttanut.

Heillä oli mukanaan joukko koiria. Kapteeni muisti, ettei hän kuninkaaseen nähden ollut turvautunut tupakan ja viskyn sekoitukseen. Jäljet johtivat temppeliin, ja hetken kuluttua oli koko laaja rakennus saarrettu. Piiritetyt eivät antaneet itsestään mitään elonmerkkiä. He odottivat vain hetkeä, jolloin heidät keksittäisiin.

Varovasti ja arkaillen tunkeutuivat sotilaat, joita ei onneksi ollut kuin kourallinen, temppeliin ja aseet kädessä marssivat huoneesta huoneeseen, tullen vihdoin sille kiviesteelle, joka tukki käytävän. Kaikki pysähtyivät ja vetäytyivät sitten takaisin. Yksi joukosta lähti kiireisesti ulos, ja jonkun ajan kuluttua kajahti jälleen ylimmäisen papin ääni:

"Kuningas, oletko siellä?"

Ylimmäisen papin äänessä ei väreillyt lempeyttä tai suvaitsevaisuutta. Hän muisti kai liiankin hyvin apinan antaman korvapuustin, joka oli vähällä tehdä hänet kykenemättömäksi papillisiin toimituksiin.

"Kuningas, oletko siellä?"

"Olen, sinä roisto."

"Hetkesi on nyt tullut. Petit meidät viime yönä, mutta nyt on kohtalosi ratkaistu."

"Tule ja ota!"

Kuninkaan ärsyttävä kylmäverisyys sai papin suunniltaan. Ehkä myös yön pettymyksillä ja apinan korvapuustilla oli kiihtymyksessä osansa. Koska hänellä ei ollut vieläkään aavistusta kuninkaan puolustajista, ryntäsi hän sotilaitten etunenässä kiviestettä kohti. Samalla viuhahti jotakin ilmassa, sotilaat hyppäsivät salamannopeasti suojaan parin laukauksen kajahtaessa vanhassa temppelissä, mutta pappi kiiti vinhasti eteenpäin mistään huolimatta, tehden omituisia, sätkytteleviä liikkeitä käsillään ja jaloillaan.

Hän ei kulkenutkaan enää omasta tahdostaan. Häntä kuljetettiin.

Ennenkuin sotilaista kukaan oli ehtinyt edes mitään nähdä saatikka estää, oli pappi saapunut kiviesteelle, kaksi paria vahvoja käsivarsia ojentautui häntä vastaanottamaan, ja vähemmässä kuin minuutissa hän oli ääntä päästämättä kadonnut näyttämöltä. Kun sotilaat kymmenen minuutin kuluttua uskalsivat tähystellä käytävään, oli se autio ja tyhjä, kivieste oli paikallaan, mutta ylimmäisestä papista ei ollut jälkeäkään.

Kapteenin onnistunut ja ovela suopunginheitto oli muuttanut tilanteen ihan toiseksi. Silkkiköysi, jota hän oli käyttänyt niin moneen muuhun tarkoitukseen, oli nytkin ollut hyödyksi. Ylimmäinen pappi oli saanut sen kaulaansa ja voimatta huutaa taikka vastustaa liukunut vihollistensa käsiin. Hän ei tajunnut mitään ennenkuin huomasi istuvansa kivilattialla kuninkaan edessä, ilman puoluelaisiaan, kiviesteen takana, ympärillään joukko tuntemattomia ihmisiä, jotka katselivat häntä perin vähän ystävällisesti.

Ylimmäisen papin ilme kertoi, että hänen peukalonsa oli jäänyt pölkyn rakoon. Kahden miehen aseet suuntautuivat hänen päätään kohti. Se oli kuitenkin turhaa; ylimmäinen pappi ei ajatellut pakoa.

"Kas niin, sinä pääroisto, mitä nyt ajattelet?" kysyi kuningas uhkaavasti.

Ylimmäinen pappi ei vastannut mitään. Hän ei osannut mitään vastata, sillä hän ei ajatellut mitään. Kapteeni otti silkkiköyden ja sitoi prelaatin jalat ja kädet, unohtamatta myöskään suukapulaa. Ylimmäisen papin kanssa ei maksanut vaivaa enää keskustella.

Sotilaat olivat sillä välin käyneet rohkeammiksi. He eivät aavistaneet, että ylimmäinen pappi, heidän johtajansa, oli huomaamatta jo tehty taistelukyvyttömäksi. Päinvastoin he otaksuivat, että kiviesteen takaa oli puolustaja paennut, ja siksipä he lähestyivätkin varustusta varsin uskaliaasti. Mutta he huomasivat erehtyneensä: kiviesteen takaa kajahti jälleen muutamia laukauksia, kuulat vinkuivat epämiellyttävän lähellä heidän korviaan, ja laukaisten kiväärinsä umpimähkään sotilaat peräytyivät kiireesti seinän suojaan. Hyökkäys oli torjuttu.

Kun melu oli hetkiseksi vaiennut, huusi kuningas sotilaille. Kaksi astui esiin.

"Minä puhun, teidän kuninkaanne. Ylimmäinen pappi on käsissäni, ja jos te vielä kohotatte kätenne minua vastaan, niin hän kuolee. Olen puhunut."

Ilmoitus vaikutti. Sotilaat poistuivat, mutta muutaman minuutin kuluttua kajahti ulkoa raivokas huuto: kapinalliset olivat saaneet tietää johtajansa kohtalon. Mutta jos seikkailijat olivat laskeneet, että hyökkäys siitä pysähtyisi, olivat he erehtyneet. Päinvastoin, käytävään ryntäsi jälleen joukko sotilaita, jotka peräytyivät vasta kun heitä oli ammuttu. Pari heistä haavoittuikin, sillä kapteeni katsoi ajan tulleen näyttää, että tässä ei leikitelty. Käytävää oli helppo puolustaa, ja niin kauan kuin piiritetyillä vain oli ampumatarpeita, olivat he suhteellisen hyvässä turvassa. Hyökkääjien oli mietittävä muita keinoja.

Kapteeni tuli heti ajatelleeksi savustamista, ja huelaiset osasivat kai lukea hänen ajatuksensa, sillä puolen tunnin kuluttua alettiin käytävään kasata kuivia puita, lehtiä ja juuria. Kasa paisui yhä, eivätkä puolustajat voineet kokon tekoa millään estää. Savustajat olivat seinän suojassa ja heittelivät sen kulman takaa aineksiaan käytävään. Kun röykkiö vihdoin oli heidän mielestään tarpeeksi iso, heitettiin sen keskelle palava soihtu. Kuivat lehdet ja oksat syttyivät heti tuleen.

Mutta kapteeni nauroi tyytyväisenä ja huolettomana. Käytävässä oli vahva veto, mutta veto kävi kiviesteestä ulospäin. Tuli ja savu painautuivat niin ollen sytyttäjiin päin, ja tahtomattaan olivat nämä laatineet tuliesteen itsensä ja puolustajien välille, joita se ei lainkaan häirinnyt.

Savustamisyritys oli siis turha.

Seuraava tunti kului ihan rauhassa. Ylimmäinen pappi makasi kivilattialla sidottuna ja kapaloituna, tohtori valitteli väsymystään ja söi nurkumatta vesimelooneja, norsunhoitaja istui mitään puhumatta seinän vierellä, Pikkupaholainen torkkui ja haukotteli, mutta kuningas ja kapteeni koettelivat arvailla, mitä juonia kapinalliset punoivat. Yrityksestä ei suinkaan oltu vielä luovuttu, se oli mahdollisimman selvä asia. Vartijat olivat paikallaan, ja ulkoa kuului tasaista kohua. Mitään ratkaisevaa hätää seikkailijoilla ei vielä ollut, salakäytävä oli heidän viimeinen ja jokseenkin varma turvansa, mutta siihen ei kapteeni vielä halunnut turvautua.

Äkkiä kuului pari raskasta kumahdusta. Ne kuuluivat ylhäältä. Seinä tärähti, ja kapteeni kirosi.

Totisesti, kapinalliset olivat keksineet oikean ratkaisun. He aikoivat puhkaista katon ja sitä tietä yllättää pakolaiset, jotka eivät millään tavalla voineet estää katon puhkaisemista.

Hyvät neuvot olivat nyt kalliimmat kuin milloinkaan ennen.

Kapinalliset tarvitsisivat kuitenkin melkoisen ajan, ennenkuin saisivat katon puhki. Se oli rakennettu suurista, raskaista kivilaatoista, joiden irroittaminen ei ollut suinkaan helppoa. Ainakin tunti, ehkäpä kaksikin, oli seikkailijoilla vielä käytettävissään.

Silloin tuli kapteenin mieleen selvä ja yksinkertainen ajatus. Kapinasta ei tiedetty mitään ulommissa kaupunkikehissä. Sieltä oli haettava apua, siellä oli sotilaita ja virkamiehiä, jotka vielä tottelivat kuningasta.

Nopeasti kapteeni syöksyi salakäytävään, haki tohtorin tavaroiden joukosta pari liuskaa hyvää paperia ja säiliökynän ja kiiruhti kuninkaan luokse. Viidessä minuutissa oli kuningas laatinut valtakirjan, joka oikeutti sen haltijan ottamaan komentoonsa rajattoman määrän valtakunnan sotilaita ja tuomaan ne kuninkaankehään. Joukon komentaja saisi korkeimman mahdollisen tunnustuksen, jos toimisi tarmokkaasti ja nopeasti.

Kapteeni selitti nyt kaikille tilanteen. Hän aikoi lähteä hakemaan apua. Toisten piti sillä aikaa puolustautua parhaansa mukaan ja, jos se kävisi mahdottomaksi, vetäytyä hyvissä ajoissa salakäytävään. Hän tulisi takaisin mahdollisimman pian.

Painaen kiireisen suudelman Pikkupaholaisen hiukan kalvenneille huulille painui kapteeni kiireesti matkaan ajatellen mielessään, ettei Dupuis Suuri kai milloinkaan ollut voinut kuvitella joutuvansa tavallaan tehokkaaksi apulaiseksi Annamin kuninkaan pelastamisessa kapinoitsevien alamaistensa käsistä.

Salakäytävä oli entisessä kunnossa, vain pari sihisevää käärmettä kohtasi kapteeni matkallaan, selviytyen seikkailuitta käytävän toiseen päähän. Mutta hän oli unohtanut erään seikan: käytävä päättyi syvään kaivoon. Sen pohjalle he olivat hypänneet, mutta hyppääminen ylöspäin oli toista. Pohja oli niin pieni, ettei vauhtiakaan voinut ottaa. Seinät olivat sileät, rosoja oli vähän, niin että kiipeäminen oli hankalaa, ellei mahdotontakin. Kapteeni raivosi kuin sirkustiikeri häkissään.

Hän veti esiin puukkonsa ja koetti sovittaa sitä kahden kiven lomaan. Se onnistuikin, puukko tunkeutui lujasti rakoon, ja kapteeni oli melkein varma, että se jaksaisi kannattaa hänen painoaan jonkun aikaa. Mutta käsilleen hän ei löytänyt mistään tukea, ennenkuin irroitti pistoolin puhdistuspuikon ja työnsi sen samaan halkeamaan hiukan ylemmäksi. Hän kapusi näiden tilapäisten tikkaitten varaan, ojensi kätensä ja sai kun saikin tartutuksi reunaan. Käsin hän sitten veti itsensä ylös laidalle, mutta tämä yksinkertainen voimistelutemppu vaatikin kaikki hänen voimansa. Vasta nyt hän tunsi olevansa perinpohjin väsyksissä.

Mutta hän oli ainakin laidalla, ja nopeasti hän sitten nousi kaivon ulommaisen osan pengermiä myöten maan pinnalle, häipyen puiden sekaan ja siunaten mielessään sitä seikkaa, etteivät huelaiset yleensä kuljeskelleet metsissä.

Suunnitelma hänellä oli jo selvänä, ja hän nautti edeltäkäsin sen toteuttamisesta.

Vartijoita ja sotilaita hän ei kohdannut missään ja pääsi vähemmässä kuin neljännestunnissa vanhan ystävänsä Tham-Haosin talon viereiseen metsikköön. Talossa ei näkynyt minkäänlaista liikettä, palvelijoita ei ollut näkyvissä, ja kukka-istutusten ja pensaiden suojassa kapteeni ryömi seinän vierustalle. Hengähdettyään siinä hetkisen hän ryhtyi kiipeämään ylös, samaan huoneeseen, missä Tham-Haos oli yrittänyt vangituttaa sekä hänet että tohtorin. Rosoista, koristeltua, ulkonemia täynnä olevaa seinää myöten oli helppo kiivetä, ja pian kapteeni heilautti itsensä sisään, vilkaistuaan ensin huoneeseen.

Se oli tyhjä.

Kapteeni hiipi viereiseen huoneeseen ja siitä yhä edelleen, kunnes oli kiertänyt koko rakennuksen yläkerran. Missään ei ollut ristinsielua. Hän kiroili, mutta se ei tietenkään auttanut, ja sai puolisen tuntia kävellä ja katsella ennenkuin eräästä ikkunasta näki Tham-Haosin saapuvan palankiinissaan.

Kapteeni poistui nopeasti entiseen huoneeseensa, veti esille piippunsa, täytti ja sytytti sen ja nojautuen huolettoman näköisenä taakseen kasaamiinsa tyynyihin alkoi odotella isännän saapumista.

Hän kuuli Tham-Haosin askelet käytävässä, sitten viereisessä huoneessa; kohta sen jälkeen vedettiin verhot syrjään ovelta, ja Tham-Haos astui sisään mitään pahaa aavistamatta.

Syynä siihen, ettei Tham-Haos pyörtynyt, ei suinkaan ollut vahva hermorakenne, vaan se, ettei hän uskonut näkemäänsä, eikä edes selvästi kuulemaansa hyvääpäivää, jonka kapteeni hänelle ystävällisesti lausui. Hän seisoi vain ja katsoi, ja kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.

"Hyvää päivää, paras Tham-Haos, kuinka on terveytenne laita ollut viime aikoina? Tohtori Dupuis pyytää kauttani lausua vilpittömimmät terveisensä."

Tham-Haos teki liikkeen kuin poistuakseen, mutta kapteeni ennätti tarttua hänen viittansa liepeeseen.

"Ei suinkaan teillä ole minnekään kiire, parahin Tham-Haos. Keskustelkaamme nyt hetkinen. Minulla on teille paljonkin asiaa. Muuten voin sanoa, että Hue on merkillinen kaupunki, varsin mielenkiintoinen, ja se aika, jonka olen täällä viettänyt, kuuluu elämäni ihmeellisimpiin, ja tästä kaikesta on minun kiittäminen teitä, paras Tham-Haos."

Tham-Haos pelkäsi. Se oli selvää, mutta kapteeni oli sillä välin tarttunut hänen niskaansa, ja ote oli siksi vakuuttava, ettei Tham-Haos halunnut väittää mitään vastaan.

"Niin, me kyllä huomasimme, kuinka hellää huolta te aioitte meistä pitää tutustuttamalla meidät huelaiseen lainkäyttöön ja sotalaitokseen, mutta kun meillä oli oma suunnitelmamme, emme valitettavasti voineet jäädä odottamaan ystävällisesti järjestämäänne tilaisuutta. Me poikkesimme omille teillemme, joista, epäkohteliasta kyllä, emme huomanneet teille mitään ilmoittaa. Nyt minä olen jälleen käytettävänänne, hyvä Tham-Haos."

Annamilainen kiemurteli kuin mato ongenkoukussa, mutta kapteeni muutti ivallisen puhetapansa.

"Kas niin, minulla on kiire, ja kova kiire onkin. Te olette roisto, Tham-Haos, mutta minä tarvitsen teitä ja siksi käännyn puoleenne. Kuinka mones kirjuri te olette?"

"Kahdeskymmenes."

"Mitä tekisitte, päästäksenne ensimmäiseksi?"

Tham-Haosin ilme kertoi, ettei hän tajunnut kysymystä, vaikka mahdollisuuskin jo mykisti hänet.

"No niin, teillä on nyt tilaisuus päästä hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan ensimmäiseksi kirjuriksi. Sitä varten ei teidän tarvitse tehdä mitään muuta kuin totella määräyksiäni. Kas tuossa, lukekaa!"

Kapteeni ojensi annamilaiselle kuninkaan kirjoittaman valtakirjan. Tham-Haos kalpeni.

"Armoa, armoa", inisi hän kapteenin jalkojen juuressa rajattoman epätoivoisena.

Hän tunsi kuninkaan käsialan, mutta millä tavalla muukalainen oli tuon paperin saanut käsiinsä, se asia oli hänelle ylivoimainen käsittää. Hän ei koettanutkaan sitä ratkaista. Hän yksinkertaisesti vain uskoi siihen.

"Kas niin, joko nyt ymmärrätte? Ja nyt pian toimintaan! Rientäkää, ei, lentäkää, Triendinhin sotilaspäällikön luo, käskekää hänen komentaa kaikki saatavissa olevat sotilaat tänne ja tulkaa itsekin samoin. Mutta nopeasti! Vannon, että pieninkin vitkastelu maksaa henkenne."

Tham-Haos ei kysellyt, ei katsellut eikä kuunnellut. Hän syöksyi huoneesta kuin salama, komensi kuin ukkonen palankiininsa ja hyökkäsi metsän pimentoon kuin hyvänlainen rajuilma.

Kapteeni sytytti sammuneen piippunsa ja ryhtyi miettimään avustussuunnitelman yksityiskohtia. Nyt oli selvää, että kapina kukistettaisiin, mutta tärkeätä oli, että kaikki tapahtuisi mahdollisimman helposti ja ehkä myös verettömästi.

Puolentoista tunnin kuluttua oli Tham-Haosin talon luona viisisataa sotilasta, kaikki valmiina kenttävarustuksissa.

Kapteeni antoi määräyksiään, ja Tham-Haos toimi tulkkina. Hän ihan suli innostuksesta tajutessaan, että nyt oli hänen elämänsä suuri päivä, ja muisteli kauhistuen, että hän oli ollut vähällä tehdä korvaamattoman tyhmyyden ilmiantaessaan muukalaiset.

Ale Corci jakoi joukon kolmeen osaan. Niistä tuli kahden osaston, joissa kummassakin oli kaksisataa miestä, hyökätä kuninkaankehään porttien kautta taikka hätätilassa vaikka muurin yli; kolmas osasto, sata miestä, määrättiin seuraamaan häntä salakäytävään.

Joukot lähtivät nopeasti liikkeelle metsän suojassa, ettei kuninkaankehässä saataisi asioista liian varhain aavistusta. Kapteeni kulki oman joukkonsa edellä, ensi kerran Huessa olonsa aikana ilman pelkoa ja huolta ilmitulemisesta. Se oli uutta, mutta miellyttävää. Hänestä tuntuikin se aika, jolloin hän oli liikkunut vapaana miehenä, kuin kaukaiselta ja hyvin vähän uskottavalta sadulta.

Kaivon luokse tultuaan ilmaisi Tham-Haos hämmästystä, mutta kapteeni katsahti häneen, ja annamilainen vaikeni. Hypäten itse ensimmäisenä Ale Corci kehoitti muita seuraamaan, ja pian marssi koko aseellinen joukko käytävän pimeydessä.

Apu ei ollut myöhästynyt. Kapinalliset olivat tosin saaneet kattoon reiän, mutta se oli vielä liian pieni, ja seikkailijat olivat siirtynet sisempään huoneeseen valmiina joka hetki peräytymään salakäytävään. Kuningas otti sotilasjoukon tyynin ilmein vastaan. Hän oli taas kuningas ja tiesi, ettei enää kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin muutkin hänet siksi tunnustaisivat.

Kapteeni tahtoi välttää verenvuodatusta eikä siis komentanut sotilaita hyökkäämään. Hän käski kaikki takaisin salakäytävään, parinkymmenen metrin päähän sen suulta, kannatti ylimmäisen papinkin sinne ja pani sitten muutamia räjähdyspommeja huoneen seinään mahdollisimman kauas käytävästä. Kun panokset oli lujasti työnnetty kivien halkeamiin ja kiinnitetty niihin sytytysnalli ja johtolanka, leimahti tulitikku, ja langan pää hehkui. Samassa kapteeni poistui kiireisesti käytävään.

Kymmenen minuutin päästä seurasi kumea, tärisyttävä räjähdys, ilmanpaine tuntui käytävässäkin, ulkoa kuului raivoisia huutoja ja sisältä kivien sortumista.

Nyt Ale Corci komensi hyökkäämään, ja huutaen ryntäsivät sotilaat eteenpäin savun ja pölyn keskitse. Räjähdys oli ollut pieni ja heikko, mutta riittävä särkeäkseen seinän ja pelästyttääkseen kaikki kapinalliset. Sotilasjoukko ei kohdannut mitään vastusta, laukaustakaan ei ammuttu, ja kun porttien kautta hyökkäävät osastot olivat niinikään jo ehtineet perille, oli koko kapinoitseva pappien ja temppelinpalvelijain joukko pian vankina ja aseista riisuttuna.

Vallankumous oli päättynyt; lukuunottamatta muutamia lievästi haavoittuneita ja apinan korvapuusteista kärsineitä ei verta ollut vuotanut. Julmin rangaistus kohtasi sittenkin ylimmäistä pappia.

Häneltä leikattiin kynnet, pitkät, hienot kynnet. Hänen majesteettinsa nauroi makeasti, kun prelaatti joutui tämän äärimmäisen häväistyksen uhriksi, vieläpä muukalaisen, Ale Corcin, toimiessa "pyövelinä". Näin riistettiin kapinan pääpukarilta kaikki arvo ja kunnia, ja hänet karkoitettiin esikaupunkiin, jonne hänen poikansa oli jo ennemmin paennut.

17.

Loppuluku, jossa vahvistetaan väite, että kiinalaiset ovat ennen eurooppalaisia tehneet monta keksintöä.

Kun pappien ja prelaattien vallankumous oli saanut yhtä verettömän kuin nolonkin lopun, alkoi Huessa toinen vallankumous.

Sen toimittajana oli kuningas itse ja neuvonantajana kapteeni.

"Matkustakaa Ranskaan!" kehoitti kapteeni, ja kuningas hypähti pystyyn nojatuolistaan. He istuivat samassa huoneessa, jossa kapteeni edellisenä yönä oli tavannut kuninkaan soittamassa foxtrottia.

"Matkustaisinko Ranskaan? Mutta mitä alamaiseni sanovat?" kyseli kuningas kiihtyneenä.

"Ei yhtään mitään", vakuutti uusi kuninkaallinen neuvonantaja tyynesti. "He eivät virka mitään. Ja jos virkkavatkin, jää se heidän salaisuudekseen. Tämän miespolven aikana ei Huessa enää toimeenpanna vallankumousta."

Tunnin keskustelun jälkeen kuningas oli päättänyt lähteä hallitsijavierailulle Ranskaan, siten luopua kaikista vanhoista tavoista ja tehdä täydellisen lopun lapsellisesta salaperäisyydestä, mutta samalla myös huvitella kerrankin sydämensä pohjasta.

Kapteeni jäi Hueen Pikkupaholaisen kanssa sillä aikaa kun tohtori nyt varsin avuliaiden pappien ja temppelinpalvelijain keralla penkoi kaikki vanhat ja uudet temppelit, arkistot, kirjastot, sanalla sanoen nuuski koko Huen, teki muistiinpanoja enemmän kuin hänellä oli paperia mukanaan, jolloin hän sai lainata kuninkaan varastosta, löysi tukuttain vanhoja reseptejä, mutta vasta kolmen viikon kuluttua vihdoinkin eräästä temppelistä keksi salatun huoneen ja sen aarteiden joukosta etsityn paperin. Pierre Dupuis oli nyt kuumeensa vallassa; hän oli mielestään oleskellut riittävästi villien parissa ja kaipasi takaisin Pariisiin ja Bretagneen.

Niinpä hän yhtään vitkastelematta lähti matkalle, kapteenin ja Pikkupaholaisen seuratessa ja kuninkaan ja kuninkaan ensimmäisen kirjurin Tham-Haosin hyvästellessä. Kuningas oli hyväntahtoisen ivallinen, niinkuin aina, mutta Tham-Haos oli kuin neuloilla taikka tulisilla hiilillä. Kun tohtori nousi palankiiniinsa, ei Tham-Haos enää voinut pidättää itseään.

"Anteeksi, tohtori Dupuis, uskallan muistuttaa, mitä lupasitte."

Tohtori silmäsi häntä pitkään.

"No, mitä olen luvannut?"

Tham-Haos pyöritteli peukaloitaan. Hänen oli vaikea olla, mutta vielä vaikeampi hänen oli jättää sanomatta.

"Niin, muistatteko, te lupasitte ritarimerkin?"

Tohtori Pierre Dupuis, Dupuis Suuren pojanpoika, joka taskussaan vanha kiinalainen lääketieteellinen keksintö istui palankiinissaan ja jolla oli tie avoinna koko maailmaan, nauroi, mutta se nauru ei ollut hyväntahtoista.

"Ahaa, kyllä muistan, paras Tham-Haos. Ritarimerkki! Aivan oikein. Uskokaa minua, Tham-Haos, että kaiken sen jälkeen, mitä te olette tehnyt minulle ja toverilleni sillaikaa kun olemme olleet Huessa, minä teen kaiken voitavani..."

Tham-Haosin kasvot säteilivät.

"... jotta te ette ikinä saa minkäänlaista, ei ainakaan ranskalaista ritarimerkkiä. Se ei ole paljon, mutta sen lupaan."

Tham-Haosin kasvot eivät enää säteilleet.

Entinen kauppias, nykyinen maatilanomistaja Matti Väinö Korsi istui paitahihasillaan talonsa kuistilla Hiitolan pitäjän Mustolan kylässä ja kiroili pientä kesäistä sadetta, joka oli ehtinyt kastella kuivamassa olleet heinät, kun maantieltä nousi tomupilvi, tomupilvestä tuli esille hevonen ja kärryissä kaksi ihmistä.

Ne olivat entinen lääketieteen ylioppilas Helsingin yliopistossa, entinen kapteeni Ale Corci, nykyisin herra Antti Aleksanteri Korsi ja hänen laillinen morsiamensa, jolla ei ollut nimeä, ei säätyä eikä kansallisuutta, mutta joka kaikista passimääräyksistä ja asetuksista huolimatta oli saatu tuoduksi kotimaahansa.

Matti Väinö Korsi, edellisen setä, ei viiden minuutin kuluttua muistanut heiniä olevankaan eikä, mikä oli vielä ihmeellisempää, sitäkään, että hänen veljenpoikansa oli aikoinaan tehnyt joitakin kolttosia hänelle ja hänen nimelleen.

Niinpä kävikin, että kuukauden kuluttua pidettiin talossa yhtaikaa ristiäiset ja häät: Pikkupaholaiseksi mainittu vaimonpuoli Huen kaupungista Annamin kuningaskunnasta sai evankelisluterilaisen almanakan mukaisen nimen ja vihittiin lailliseksi aviopuolisoksi tilanomistaja Antti Aleksanteri Korrelle, elämään hänen kanssaan kristillisessä sovussa ja rakkaudessa niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.

Hääjuhlaan saapui sähkösanoma Ranskasta. Allekirjoittajana oli tohtori Pierre Dupuis, ja sitten seurasi epälukuinen määrä arvonimiä. Tohtori oli päässyt tarkoituksensa perille.

Hän onnitteli paria ja toivotti heille menestystä.

Mutta sähkösanomassa oli muutakin. Sen loppu kuului:

    "Olen nyt saanut lopullisesti selvitetyksi kiinalaisen reseptin.
    Se oli suurenmoinen historiallinen yllätys, mutta valitettavasti
    ei yhtä suuri lääketieteellisesti, vaikka olen sen takia saanut
    olla niin hirvittävissä vaaroissa. Paperi sisälsi lapamatopulverin
    reseptin."

Antti Aleksanteri Korsi ja hänen laillinen vaimonsa eivät voineet mitään sille, että heitä nauratti.