[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f048Z4a3VQ2IFXXJ22c5cJuMiUCx0YUoFcjqVciMKrhw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1849,"Salatun kaupungin kaunotar","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1849-karila-olli-salatun-kaupungin-kaunotar","1849__Karila_Olli__Salatun_kaupungin_kaunotar","Seikkailuromaani","romaani",[],[],"fi",1923,28180,190532,true,[],[],[],"Seikkailuromaani seuraa lääketieteen ylioppilas Antti Aleksanteri Korren matkaa Karjalasta kaukaiseen Annamille. Ale Corci -nimeä käyttävä päähenkilö joutuu keskelle vaarallisia käänteitä, joihin liittyy salattuja temppeleitä, diplomaattisia tehtäviä ja poliittista vehkeilyä Kaakkois-Aasiassa.","Olli Karilan 'Salatun kaupungin kaunotar' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1849. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALATUN KAUPUNGIN KAUNOTAR\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Esihistoria. Lääketieteen ylioppilas Antti Aleksanteri\n    Korsi keskustelee setänsä kanssa raha-asioista.\n 1. Norjalainen merimies sytyttää piipun raakapuun nokalla\n    ja Ale Corci vaihtaa toimialaa.\n 2. Tham-Haos lupautuu pettämään isänmaansa ja kuninkaansa\n    parista sentimetristä värillistä nauhaa.\n 3. Ale Corci suorittaa hutiloiden mandariinitutkinnon, ja\n    Tham-Haosin mielessä syntyy odottamattomia suunnitelmia.\n 4. Väkevästä piipputupakasta ja skotlantilaisesta \"Black\n    and White\"-whiskystä saa hyvän sekoituksen.\n 5. Ale Corci tunnustaa, että diplomaattisissa tehtävissä\n    on vaitiolo menestyksen ensi ehto.\n 6. Pierre Dupuis huomaa kiusakseen, ettei kuninkaankehässä\n    tarjota suklaata ja käristettyä leipää.\n 7. Ale Corci suoriutuu voittajana tilanteesta, jossa on 999,999\n    mahdollisuutta epäonnistua ja yksi mahdollisuus onnistua.\n 8. Lyhyt luku, jossa esitetään Ale Corcin ja Pierre Dupuisin\n    eriäviä käsityksiä nuorista naisista.\n 9. Tohtori pääsee osoittamaan, että hänen mielipiteensä\n    naisista ovat sittenkin oikeat.\n10. Kapteeni huomaa ihmeekseen omistavansa kasvattajan kykyjä\n    ja taipumuksia.\n11. Pikkupaholainen ilmoittaa, että hänen majesteettinsa\n    Annamin kuningas on leikannut kyntensä.\n12. Tohtori Pierre Dupuis esittää vastahakoisesti elämänsä\n    suurimman sankariosan.\n13. Tässä onnettomassa luvussa kerrotaan Li-ha-van ja Luculluksen\n    odottamattomasta sekaantumisesta tapausten kulkuun.\n14. Ale Corci tapaa kuolemaantuomitun kuninkaan varsin omituisessa\n    puuhassa.\n15. Kapinalliset alamaiset toteavat viraltapannussa kuninkaassaan\n    hämmästyttäviä ominaisuuksia.\n16. Kapteeni käy tervehtimässä vanhaa tuttavaa, joka vastaanottaa\n    vierailun varsin sekavin tuntein.\n17. Loppuluku, jossa vahvistetaan väite, että kiinalaiset ovat\n    ennen eurooppalaisia tehneet monta keksintöä.\n\n\n\n\nESIHISTORIA\n\nLääketieteen ylioppilas Antti Aleksanteri Korsi keskustelee setänsä\nkanssa raha-asioista.\n\n\nAntti Aleksanteri Korsi, lääketieteen ylioppilas Helsingin\nyliopistossa, Karjalaisen osakunnan historioitsija ja voimistelu- ja\nurheiluseura \"Visan\" pesäpallojoukkueen kapteeni, istui setänsä, ent.\nkauppiaan, nykyisen maatilanomistajan Matti Väinö Korren tilan\npäärakennuksen työhuoneessa, Hiitolan pitäjän Mustolan kylässä, poltti\ntottuneesti mielisavukettaan Klubi n:o 17:ää ja kuunteli kohteliaasti,\njos kohta ilmeisen haluttomasti, setänsä hiljaisella, mutta lujalla\näänellä pitämää esitelmää Antti Aleksanterin viimeaikaisten\nrahasijoitusten edullisuudesta.\n\n\"En tahdo sanoa, että olisit oikeastaan lurjus\", vakuutti setä, \"mutta\njos joku toinen sen minulle sanoisi, pelkäänpä, että olisin ensimmäinen\nsitä uskomaan. Mutta sinä olet kevytmielinen, sopimattoman\nkevytmielinen, ja anteeksiantamattoman tuhlaavainen. En puhu vanhoista\nasioista, mutta haluan nähdä tilityksen viime syyslukukaudella\nkäyttämistäsi varoista. Onhan sinulla tilitys tietenkin tallella?\"\n\nAntti Aleksanteri näytti vaivautuneelta. Raha-asiat eivät, kaikkein\nvähimmin niitten kirjanpidollinen puoli, olleet hänen synnynnäisiä\navujaan. Hänen kykynsä ja halunsa kirjanpitoon muistutti lähinnä kissan\nuimataitoa ja -halua.\n\n\"Minulla oli, mutta...\"\n\n\"Mutta mitä?\" Sedän ääni oli samanlainen kuin hutiloivaa pehtoria\npuhutellessa.\n\n\"Minä hävitin ne vahingossa\", tunnusti Antti Aleksanteri.\n\nMatti Korsi ei ollut suinkaan luonnostaan epäluuloinen, mutta kun\nkevytmieliseksi ja tuhlaavaiseksi tunnettu lääketieteen ylioppilas\nkertoo hävittäneensä opiskeluaan varten saamiensa varojen tilityksen,\non vain inhimillistä, jos haluaakin kuulla tarkemman selvityksen. Ja\nsetä halusi ja odotti.\n\n\"Minä olin kirjoittanut tulot ja menot savukelaatikkojen kansiin...\"\nalkoi Antti Aleksanteri, mutta setä poukkosi pystyyn kuin ammuttu,\ntanakka nyrkki paukahti pöytään ja tuhka-astia hyppäsi pari tuumaa\nilmaan. Antti Aleksanteri veti henkeään, mutta ei antanut minkään\nasiaankuulumattoman seikan häiritä itseään, vaan jatkoi kertomustaan\nsiitä, kuinka hän kerran suursiivousta toimittaessaan oli heittänyt\nkaikki tyhjät savukelaatikot uuniin, niiden mukana myös kirjanpidon\nvälineet. Sedän tuntui olevan hyvin vaikea pysytellä tuolillaan.\n\n\"Hyvä, hyvä, erittäin hyvä! Ja menot ovat tietenkin olleet huikeat?\"\n\n\"Kyllä\", uskalsi Antti Aleksanteri vastata kainosti, \"asunto on kallis,\nruoka kallis, vaatteet, oppikirjat, kokeilutarpeet...\"\n\n\"Ja urheilupuvut ja pesäpallot ja jalkapallot ja nyrkkeilyottelut ja\nratsastuskilpailut ja teatteriliput ja oopperaillalliset ja\noperettilaulut ja automatkat ja osakuntatanssiaiset ja\npolyteekkarimaskikset ja taidenäyttelyt ja atelierivierailut ja Helgat\nja Ilonat ja Torat ja Kaisat ja Maijat ja... ja...\"\n\nSetä ei keskeyttänyt suinkaan senvuoksi, että luettelo olisi ollut jo\ntäydellinen, mutta hänen täytyi vetää henkeään. Antti Aleksanteri\nkäytti tilaisuutta tottuneesti hyväkseen.\n\n\"Minä olen kokeillut\", sanoi hän.\n\n\"Kokeillut, kyllä minä tiedän ne kokeilut. Marmelaadista likööriä tai\njotakin siihen suuntaan.\"\n\n\"Ei ollenkaan, vaan minä kokeilin lääketieteellisellä keksinnöllä, tai\noikeastaan minä yritin tehdä lääketieteellistä keksintöä.\"\n\nNiinkuin saattaa huomata, eivät Antti Aleksanterin hermot olleet\nlainkaan huonossa kunnossa. Hän puhui tyynesti ja kärsivällisesti,\nmutta setä oli nyt kerta kaikkiaan sellaisella tuulella, ettei häneen\npystynyt tyyneys eikä kärsivällisyys.\n\n\"Ja entä vekseliasia?\" Sedän katse yritti lävistää Antti Aleksanterin,\nja Antti Aleksanterin tuli ilkeä olla, hyvin ilkeä olla. Hän ei\nvastannut mitään.\n\n\"Minä annoin viisi kuukautta sitten nimeni sinulle kolmentuhannen\nvekseliin. Vekseli lankesi kaksi kuukautta sitten ja sinun olisi tullut\nse silloin suorittaa, mutta kaksi päivää sitten sain pankki-ilmoituksen\nkahdentuhannenviidensadan markan suuruisen vekselin eräytymisestä tämän\nkuun viimeisenä päivänä. Onko pankki erehtynyt?\"\n\nPankki ei milloinkaan erehdy. Tarkinkin sveitsiläinen kello erehtyy,\nmutta pankki ei milloinkaan erehdy, ja varmaa on, että vaikka vekseli\nlankeaisi kaksi päivää viimeisen tuomion jälkeen, protestettaisiin se\nasetusten mukaisesti joko toisessa tai toisessa paikassa. Antti\nAleksanteri ei koettanut kiemurrella.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Vai niin. Millä tavoin on sitten selitettävissä, että minun nimeni on\njossakin kahdentuhannenviidensadan markan vekselissä? Minä en ole sitä\nkirjoittanut enkä edes voinut kirjoittaa, sillä olin sairas?\"\n\n\"Minä kirjoitin sen.\"\n\nSetä oli hyvin rauhallinen, niin rauhallinen, että Antti Aleksanteri\nalkoi tuntea rauhattomuutta.\n\n\"Niin, minä kirjoitin sen. Minä... minä olin menettänyt hiukan rahaa\nenkä voinut sitä lunastaa. Setä oli sairaana enkä voinut saada sedän\nnimeä. Kirjoitin siis sedän nimen uudistusvekseliin ja lyhensin velkaa\nviidelläsadalla. Ja nyt olen koettanut säästää, niin että voisin\nlunastaa vekselin kokonaan, kuukauden kuluttua.\"\n\nSetä kumartui Antti Aleksanteria kohti.\n\n\"Sinä olet siis vekselinväärentäjä.\"\n\nAntti Aleksanteri kalpeni. Sitä puolta hän ei ollut milloinkaan\najatellut. Hän oli pienessä pulassa, hän osasi sedän nimikirjoituksen\naika hyvin ja hän oli luullut järjestäneensä kaikki hyvin, kun oli\nsaanut vältetyksi protestin. Antti Aleksanteri ei ollut lukenut lakia,\nmuutoin hän olisi tiennyt, kuinka hirvittävän lainmukaisia sedän sanat\noikein olivatkin.\n\nSetä oli kamalan rauhallinen. Hän naputteli pöytää ja katseli\nkirjahyllyä ja navettapihaa ja metsää, mutta ei luonut silmäystäkään\nAntti Aleksanteriin.\n\n\"Kas niin\", aloitti setä pitkän äänettömyyden jälkeen, \"päätökseni on\nnyt selvä. Sinulla olisi ollut edellytyksiä, minulla olisi ollut rahaa\nja sinusta olisi voinut tulla paljonkin. Mutta minä en ole tottunut\nkirjanpitoon savukelaatikkojen kansilla, jotka sitten häviävät, en\nvekseleihin, joihin toiset kirjoittavat nimeäni, enkä veljenpoikiin,\njotka kokeilevat. Sinä et ole tyhmä ja sinä saat yrittää itse. Kaikki\nentinen on anteeksiannettu, mutta lisää ei tule. Saat yrittää yksin.\nLuulen sen olevan parhainta itsellesikin. Oletko ymmärtänyt?\"\n\n\"Täydellisesti.\" Antti Aleksanteri nousi. Hän oli nyt siis velaton\nmies, mutta myös varaton. Plus miinus nolla. Lääketiede oli hänen\nkohtalonsa. Hän oli menettänyt rahaa kokeiluihin. Siis lääketiede. Setä\noli ollut vaikeasti sairaana, hänen odotettiin kuolevan ja Antti\nAleksanterille puhuttiin jo suuresta perinnöstä. Mutta lääketiede astui\nväliin vanhan homehtuneen kunnanlääkärin hahmossa. Setä parantui\nparhaiksi vastaanottaakseen tiedoituksen pankilta, että hänen\nveljenpoikansa oli väärentänyt hänen nimensä vekseliin. Siis taaskin\nlääketiede. Hän antaisi nyt palttua lääketieteelle. Antti Aleksanteri\noli tahtonut olla ihminen ihmisten joukossa, mutta hän havaitsikin\nolleensa suuri narri toisten narrien joukossa, Hän oli ollut\nvilpittömän huvitettu kaikesta, mutta hänen aikansa ei millään tavalla\nollut riittänyt kaikkeen. Hänen periaatteensa oli ollut: mitä ei voi\nlykätä, se täytyy suorittaa, ja tämän periaatteensa mukaisesti hän oli\nollut esimerkiksi jalkapallokilpailuissa, mutta lykännyt tenttinsä.\nLopputulos oli selvä nyt. Hänet oli ajettu maantielle. Hän oli\ntuhlaajapoika, mutta mikäli hän setäänsä tunsi, tämä tuskin\nteurastuttaisi laihintakaan sonnivasikkaansa, jos hän joskus palaisi\nsetänsä luo. Vanhempia ei hänellä enää ollut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTasan kaksi viikkoa myöhemmin, kun Antti Aleksanteri Korsi oli saanut\nmyydyksi akvarellinsa, öljymaalauksensa, etsauksensa, piippunsa,\naseensa ja erinomaisen hyvin lajitellun ajanviete-kirjastonsa, hän\nkolmenkolmatta ikäisenä astui levollisin askelin ja välinpitämättömin\nilmein \"Ariadnen\" kannelle, taskussaan 43 puntaa 11 shillingiä 3 pennyä\nsekä laivalippu, ja päässään suunnitelmia, joista ainoakaan\npatenttitoimisto ei olisi huolinut.\n\n\n\n\nI.\n\nNorjalainen merimies sytyttää piipun raakapuun nokalla ja Ale Corci\nvaihtaa toimialaa.\n\n\nIltapäivä-helle Marseillen satamassa oli sietämätön, mutta lastaustyö\noli täydessä käynnissä. Me emme ryhdy maalaamaan satamakuvaa emmekä\nsäveltämään sen melusta mitään uutta jazzia, vaikka jazzia se juuri\nennenkaikkea oli, orkesteri sellainen, ettei rikkainkaan ulkomaalaisia\nnylkevä hotelli uskaltaisi moista palkata. Satamatyöläiset purkivat\nja lastasivat, merimiehet hääräilivät monissa pikkuaskareissa\ntai lepäilivät suojakatosten alla. Rantakahviloissa joivat\nlaiva-asioitsijat jäähdytettyä sitruunavettä, ja sanomalehtipojat\nkirkuivat päivälehtien viimeisiä uutisia vahingonkorvauskysymyksen\njärjestämisestä.\n\nMuutaman eteläamerikkalaisen parkkilaivan mastoissa hääräili miehiä\nkooten kuivamassa olleita purjeita, ja läheisen kahvilan vieraat\ntarkkasivat huvitettuina miesten työtä. Se muistutti hiukan sirkusta,\nja ylimmän raakapuun nokalla seisoskeleminen tuntuukin tottumattomasta\nkatselijasta sirkukselta, se vain erona, ettei alla ole suojaverkkoa,\nvaan kova kansi. Mutta tottumus on toinen luonto, laiva oli paikallaan,\nmeri tyyni ja työnteko mastoissa oli nyt hellettä lukuunottamatta\ntietenkin leikkiä merimiehille.\n\nKannella oli suojakatos ja sen alla näkyi pari miestä pelaavan korttia,\nkatsellen samalla, kai tottumuksesta, masto-oravia.\n\nSilloin sattui jotakin. Keskimmäisellä raakapuulla, aivan sen nokassa,\nseisoi muuan merimies -- norjalainen, niin kuin jälkeenpäin saatiin\ntietää -- ja kokoili purjetta. Mutta hänestä maistui työ puulle ilman\ntupakkaa, ja siksi hän, jalat raakapuun alanuoralla ja sääret puuta\nvasten nojaten, kaivoi huolettomana piipun taskustaan, latasi\nhuolellisesti, raapaisi tulitikun ja yritti sytyttää piippua. Mutta\ntulitikku sammui, sammui toinenkin ja alhaallekin näki, että merimies\nkirosi, kun hän heitti tikun menemään. Hänen liikkeensä oli niin kiivas\nja hän oli niin oikeutetun harminsa vallassa, että unohti seisovansa\nraakapuun nokalla. Unohtaminen ei ollut pitkäaikainen, murto-osa\nsekuntia vain, mutta se oli riittävä, jotta merimies löysi itsensä\nsekunnin seuraavassa murto-osassa kiitämässä kohtisuoraan kantta kohti\npainolain mukaisen kiihtyväisyyden ollessa aivan tarpeeksi voimakas\nvaatimattomia hautajaisia varten.\n\nMe jätämme, kirjailijan oikeudella, hänet toistaiseksi kiitämään kantta\nkohti ja kiinnitämme huomiomme hänen ympäristöönsä. Viisi miestä\nmastoissa näki hänen putoavan, mutta eivät tietenkään voineet hypätä\nhäntä pelastamaan. He vain kirosivat, mikä oli varsin sivistymätön\nvalmistus hautajaisille. Rantakahvilassa nousi kolme vierasta\npuolittain ylös tuoleiltaan sanomatta sanaakaan, ja heidän joukossaan\nollut nuori sanomalehtireportteri tunsi ilon ailahtavan sydämeensä.\nHänen ammattinsa olisi oikeastaan vaatinut merimiehien tipahtelemista\nsanokaamme pari kertaa viikossa. Sanalla sanoen, kaikki tekivät\njotakin, mutta kukaan ei mitään lykätäkseen taikka edes yrittääkseen\nlykätä epäämättömiä hautajaisia.\n\nPaitsi yksi mies, muuan niistä, jotka istuivat laivan kannella\nsuojakatoksen alla ja pelasivat korttia. Hän näki miehen putoavan, hän\noli lähellä, ja ennenkuin merimies oli ehtinyt edetä kahta metriäkään\nlähtöpaikastaan oli hän alla, todennäköisellä putoamispaikalla. Eikä\nhän ollut hullu, vaikka niinkin voisi luulla, sillä ken asettuu\nkeskimäiseltä raa'alta putoavan miehen alle, häntä pelastaakseen, ei\nsuinkaan lykkää hautajaisia, vaan voi aikaansaada\nkaksoishautajaisetkin.\n\nMutta mies seisoi ja odotti. Hänen ei tarvinnut kauankaan odottaa,\nsillä lentävä merimies ei viivytellyt. Hän tuli, ja hyvällä vauhdilla.\nPelastaja ei tehnyt paljoa, hän hyppäsi voimakkaasti ja työnsi vielä\nvoimakkaammin. Laivan parras oli korkeintaan puolen metrin päässä,\nmerimies lensi yhdessä vilauksessa sen yli, piippu toisessa ja\ntulitikkulaatikko toisessa kädessä, ja seuraavassa vilauksessa oli\npelastajakin syöksynyt laidan yli ja kaksi molskahdusta suli melkein\nyhteen.\n\nMuutaman hetken kuluttua nousi kaksi miestä laivan vierellä\nvedenpintaan, molemmat syleksien suolaista vettä. Se, joka oli hypännyt\nmyöhemmin, tuki toista, ja kolmen minuutin kuluttua olivat molemmat\npelastusrenkaan ja köyden avulla kannella, ilmielävinä ja\nvahingoittumattomina. Merimiehellä oli piippunsakin tallella, mutta\ntulitikkulaatikko oli nähtävästi kärsinyt haaksirikon. Hautajaiset\nolivat siirtyneet epämääräiseen tulevaisuuteen.\n\n\"Bravo, kokki!\" huudahti pelastettu ja puristi pelastajan kättä. \"Sepä\noli sukkela temppu! Kohtisuora putoaminen olisikin ollut varsin\nepämiellyttävää!\"\n\nYksimielinen ja tervekeuhkoinen hurraus kaikui muittenkin suusta, kun\nsekä pelastaja että pelastettu painuivat kannen alle muuttamaan\nkuivia pukimia ylleen. Rantakahvilassa taputettiin käsiä, ja\nsanomalehtireportteri loikkasi pitkin harppauksin laivalle ja jäi\nodottamaan tapahtuman sankarien ilmestymistä kannelle. Heti hänen\njälkeensä tuli kannelle myöskin toinen kahvilavieras, pieni, musta,\nvilkas, hienosti puettu keski-ikäinen herra.\n\nSanomalehtireportteri oli jo täydessä työssä.\n\n\"Nimi?\"\n\n\"Jensen, Sam Jensen, norjalainen, Hammerfest\", selitti toinen perämies.\n\"Se, joka putosi.\"\n\n\"Ja toinen?\"\n\n\"Jaa, kokkiko? Corci, Ale Corci, suomalainen, ties mistä, mutta sukkela\nmies, joka juoksee vaikka jäniksen ympäri kolme kertaa ennen\nampumista.\"\n\nSanomalehtireportteri kirjoitti. Neljännestunnin kuluttua ilmestyivät\nsankarit näkösälle, molemmat pyhäpukimissaan, ja täytyi sanoa, ettei\nkokkia milloinkaan olisi kokiksi arvannut, kun hänellä oli pyhäpukunsa\nyllään. Sanomalehtireportteri valloitti kummankin viideksi minuutiksi,\nminkä jälkeen hän katosi. Mutta pieni musta mies ei poistunut. Hän\nodotti hetkisen ja läheni sitten ryhmää.\n\n\"Anteeksi, monsieur Corci! Haluaisin puhua kanssanne pari sanaa, jos\nsuvaitsette. Tuossa kahvilassa esimerkiksi. Lasi whiskyä voi ehkä\npoistaa suolanmaun suustanne\", puhui mies nopeasti ja nosti hattuaan.\nPuhuteltu katsoi häntä pitkään ja nyökkäsi sitten.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi hän ja lähti edellä.\n\nKun he istuivat kahvilassa kummallakin edessään mieto sekoitus whiskyä\nja kylmää sitruunasoodaa, esittäysi pieni mies, joka oli ihmetellyt\nkokin taipumusta mietoon grogiin:\n\n\"Pierre Dupuis, tohtori.\"\n\nAle Corci kumarsi niin sirosti, että tohtori huudahti vasten tahtoaan:\n\n\"Ettehän te ole laivakokki!\"\n\nToinen hymyili huvitettuna. \"Kyllä varmasti, kyllä minä olen kokki,\nvaikka en aina ole ollutkaan.\"\n\n\"Mitä te sitten olette ollut?\"\n\n\"Hiukan toista ja hiukan toista, kahdeksan kuukautta kuparikaivoksissa\nMichiganissa, viisi kuukautta kalastajana Friscossa, kaksi vuotta\nlaivanvarustajankonttorissa Kiinassa...\"\n\nTohtori Pierre Dupuis hypähti.\n\n\"Oletteko ollut Kiinassa? Ja osaatte puhua kiinankieltä?\"\n\n\"Välttävästi, välttävästi. Ja sitten olen ollut kolme vuotta merillä!\"\n\nRanskalainen mietti hetken. \"Mutta tehän olette vähintään\nkolmenkymmenen ikäinen...\"\n\n\"Kaksikymmentäyhdeksän\", korjasi kokki.\n\n\"Missä te olette ollut aikaisemmin?\"\n\nVarjo häivähti kokin kasvoilla.\n\n\"Minä opiskelin...\"\n\n\"Mitä, jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Lääketiedettä.\"\n\nTohtori hypähti toistamiseen tuoliltaan. Tohtorilla tuntui olevan\ntapana aina vähän väliä kimmota pystyyn kuin lauennut vieteri. Hänen\nsilmissään oli epäilystä. Kokki riensi selittämään:\n\n\"Niin, ymmärtäkää minut oikein, minä olin opiskelevinani, mutta aika\ntahtoi mennä muuhun, hauskempaan. Helsingissäkin voi pitää hauskaa.\nPerheriita. Lähdin maailmalle. Siinä kaikki.\"\n\nTohtori oli hämmästynyt, mutta nyt oli kokin vuoro hämmästyä tohtorin\nkysymyksestä:\n\n\"Oletteko aina yhtä kylmäverinen ja neuvokas kuin äsken?\"\n\nAle Corci tuijotti mitään ymmärtämättä ranskalaiseen. Mutta\nranskalainen oli vakava.\n\n\"Tuohan oli pikkuasia. Ja tein vain mitä luonnollisimman tempun\",\nselitti hän.\n\n\"Ovatko nuo temput mielestänne luonnollisia, -- tarkoitan, onko teillä\ntuollaisiin temppuihin taipumusta? Oletteko rohkea?\"\n\nAle Corci ei todellakaan tiennyt mitä vastata.\n\n\"En minä hiiriä pelkää\", julisti hän lopuksi.\n\nTohtori nyökkäsi ajatuksissaan. \"Minä olen rikas...\" alkoi hän.\n\n\"Erittäin hyödyllinen ja hauska ominaisuus\", myönsi kokki rehellisesti.\n\n\"Ja tarvitsisin rohkean, kylmäverisen ja neuvokkaan apulaisen, jonka\npalkasta en paljoa pitäisi väliä, mutta joka ei myöskään saisi pitää\nhengestään liiaksi.\"\n\n\"Oh, rahalla saa kyllä rohkeutta\", sanoi Corci viisausopillisesti.\n\n\"Minä toivon\", huokasi tohtori. \"Minä en nähkääs ole kovinkaan rohkea.\nEn ole sitä harjoitellut. Ettekö te tahtoisi ruveta apulaisekseni?\"\n\n\"Minä olen kokki\", sanoi Ale Corci jäykästi.\n\nTohtori nauroi. \"Se ei ole mikään este. Kokinammatin te voitte kyllä\njättää.\"\n\n\"Mitä asia koskee? Onko se...?\"\n\n\"Ei, ei, minä arvaan kyllä mitä tarkoitatte. Te ehkä arvelette, että\nasia ei olisi -- kuinka sanoisin -- aivan sopusoinnussa kaikkien\nlakipykälien kanssa. Siitä ei ole kysymys. Asia koskee tieteellistä\nlöytöä.\"\n\n\"Hm.\" Tämä vastaus ei ollut paljon, mutta se osoitti joka tapauksessa,\nettä kokki ajatteli asiaa.\n\nJa tohtori sai hänet ajattelemaan sitä paljon kauemminkin. Kun tohtori\noli puhunut tunnin ja Ale Corci viisi minuuttia, löivät he kättä. Kokki\noli päättänyt vaihtaa toimialaa. Hän oli sitoutunut tohtori Pierre\nDupuisin apulaiseksi palkalla, josta ei valtamerihöyrylaivan\nkapteenikaan olisi voinut uneksia, vaikka olikin todennäköistä, ettei\ntohtori ehtisi montakaan tiliä hänelle suorittaa eikä Ale Corci niistä\nnauttia. He tekivät sopimuksen, Ale Corci sai ennakkomaksun, kävi\nparkissa ilmoittamassa eronsa, mikä hänelle myönnettiinkin kohtuullista\nkorvausta vastaan, ja noin kahden tunnin kuluttua Sam Jensenin\nputoamisesta raakapuulta istuivat sekä Ale Corci että tohtori Pierre\nDupuis Marseille--Pariisin pikajunassa ja Sorbonnen yliopiston\nprofessori puhutteli Helsingin yliopiston lääketieteen ylioppilasta\nAntti Aleksanteri Kortta, alias eteläamerikkalaisen parkkilaivan kokkia\nAle Corcia -- joka oli hänen nykyinen ulkomaalaistettu nimensä --\nkapteeniksi.\n\nSiitäkin huolimatta, että tohtori tiesi, ettei puhuteltavalla ollut\nedes Saimaan tervahöyryn kipparin pätevyyspapereita. Mutta kapteeni hän\noli, ja kapteenina hän aikoi pysyä pitkän aikaa.\n\n\n\n\n2.\n\nTham-Haos lupautuu pettämään isänmaansa ja kuninkaansa parista\nsentimetristä värillistä nauhaa.\n\n\nTohtori Pierre Dupuis oli omituinen sekoitus ranskalaisuutta ja\namerikkalaisuutta. Hän oli pieni, vilkas ja kohtelias kuin\nranskalainen, rikas, tarmokas ja sitkeä kuin amerikkalainen. Hänessä\noli suuripiirteisyyttä kuin amerikkalaisessa, mutta hänen\nsuurpiirteisyytensä oli sittenkin aivan kuin mosaiikkirakenne, joka\nkauempaa näytti olevan yhdestä järkäleestä, mutta lähempää\nosoittautuikin lukemattomista pikkukivistä kootuksi. Hänen intohimonsa\noli kunnia. Amerikkalaiselle merkitsee kunnia satojen tuhansien\nihmisten huutoa, jättiläisorkesterien pauhua, sanomalehtien etusivuja,\nnäkyvää, kuuluvaa ja tuntuvaa reklaamia; ranskalaiselle se on juhlia,\nonnitteluja, kohteliaisuuksia, korkeita tuttavuuksia, imartelevia ja\nsäihkyviä pakinoita, kunniamerkkejä, nauhoja, koruja, toisin-sanoen\nkiitoksella ja ihailulla kyllästettyä ilmaa. Amerikkalaisen kunnia on\nkuin loistava purppuravaate, ranskalaisen kuin helmiäisvyö.\nAmerikkalainen tekee yhden työn, suuren ja mainion, ja odottaa siitä\nkunniaa, ranskalainen mieluummin sarjan keskikokoisia töitä, joista\nkasvaa suurtyö.\n\nJos jakaa asian kolmeen osaan: tehtävä, suoritustapa ja palkinto, niin\nPierre Dupuissa oli kaksi kolmannesta ranskalaisuutta ja yksi kolmannes\namerikkalaisuutta. Tehtävä oli amerikkalainen, Pierre Dupuis tahtoi\ntehdä yhden suuren ja mainion työn, mutta hän aikoi sen suorittaa\nranskalaisesti, hienosti, hiljaa, pikkukeinoja käyttäen, ja nauttia\nsitten saavuttamastaan kunniasta niinkuin todellinen ranskalainen,\nilman suurta melua, mutta myöskin ilman liikaa vaatimattomuutta.\n\nPierre Dupuis oli Sorbonnen yliopiston tohtori, lääketieteen tohtori.\nHän oli melkoisen omaisuutensa turvin harjoittanut omintakeisia\ntutkimuksia, mutta sitten hän oli saanut aatteen, joka tekisi hänet\nyhdellä iskulla kuuluisaksi. Eikä se ollut yhtään hullumpi aate, kun on\ntohtori, ranskalainen ja rikas. Sen ainoa heikko kohta oli se, että se\noli vaarallinen, hirveän vaarallinen, eikä tohtori, vaikka ihailikin\nJeanne d'Arcia, ollut lainkaan kansallissankarinsa malliin. Mutta hän\narveli, että se puoli asiasta oli järjestettävissä.\n\nKolme viikkoa tutustumisen jälkeen loikoivat sekä tohtori että kapteeni\nCorci, joka hämmästyttävän pian oli tottunut uuteen arvoonsa kuten\nympäristöönsäkin, suuren höyrylaivan kannella, matkalla Marseillesta\nSuezin kautta Intiaan. Tohtori teki nyt lopullisesti selvää\nsuunnitelmastaan.\n\n\"Minun isoisäni\", sanoi hän, \"jota kuivat ja ymmärtämättömät\nhistorioitsijat nimittävät yksinkertaisesti seikkailijaksi, minun\nisoisäni otti osaa kahteenkin yritykseen, jotka tarkoittivat\nTaka-Intian itärannikon, lähinnä juuri Annamin, valtaamista Ranskalle.\nHänen teoistaan saa melko hyvän kuvan Ranskan siirtomaahistorioista ja\nsaisi vielä paremman, elleivät ulkoministeriön herrat olisi niin\nauttamattomia nautoja. He eivät luovuta asiapapereita. Isoisäni,\nDupuis, mieluummin ehkä Dupuis Suuri, onnistui yrityksessään, ja kun\nhän ei suostunut tekemään palkatonta työtä, vaan otti omansa, kantavat\nhistorioitsijat häntä kohtaan nurjaa mieltä. Mutta eihän muuta voi\nvaatiakaan. Nuo herrat laittavat valtionpalkalla kansalle sankareita\nkaikista, jotka ovat osanneet kätkeytyä tekopyhyyden vaippaan, mutta\neivät tietenkään ymmärrä sotilasta. Sotilas tahtoo palkkansa, ja jos\nhän ei saa, niin hän sen ottaa.\"\n\n\"Entä sitten? Dupuis Suuri...?\" Kapteeni poltteli piippuaan.\n\n\"Dupuis Suuri oli sivistynyt mies. Sitä ei voi, ikävä kyllä, sanoa\nkaikista sotilaista. Hän teki muistiinpanoja tuolta matkalta.\"\n\n\"Aarteista?\"\n\n\"Ei, hyvä herra. Siinäpä ilmeneekin Dupuis Suuren sivistys. Ei\naarteista tavallisessa merkityksessä, ei rahoista eikä jalokivistä eikä\nsellaisesta, vaan paljon arvokkaammasta. Hän kertoo jälkeenjääneissä\nmuistiinpanoissaan ikivanhasta kiinalaisesta lääketieteellisestä\nkeksinnöstä, jonka säilytyspaikan hän ilmoittaa. Ja juuri sen paperin\nhaluan saada käsiini.\"\n\nKapteeni nyökkäsi. Hänestä oli aivan samantekevää, mitä tohtori halusi,\nkunhan vain maksoi palkan säännöllisesti. Tarkoitus oli muuten\nmiellyttävä, sen tieteellinen sivumaku ei ollut lainkaan vastenmielinen\nentiselle lääketieteen ylioppilaalle.\n\n\"Ja missä se keksintö sitten on?\"\n\n\"Huessa, Annamin kuningaskunnan pääkaupungissa, viidennen muurin\nsisäpuolella olevan temppelin alimmaisessa kerroksessa, joka vastannee\nlikipitäin meidän valtionarkistoamme.\"\n\n\"Juttuhan tuntuu melko yksinkertaiselta.\"\n\n\"Sille, joka ei tunne olosuhteita. Hueen ei pääse kukaan pitemmälle\nkuin ensimmäisen muurin sisäpuolelle, ei edes Ranskan presidentti, ei\nulkoministeri eikä lempokaan, ellei ole annamilainen ylimys tai näitten\nkutsuma. Ja sinne ei ketään kutsuta. Suljettu kaupunki.\"\n\n\"Jahaa, siinäkö mutka olikin. Meidän olisi siis pistäydyttävä\nkaupungissa omin luvin.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Entä muurit? Pääseekö niistä läpi tai ylitse...\"\n\n\"... tai alitse. Alitse pääsee. Dupuis Suuren jälkeenjääneissä\npapereissa, jotka ovat päivätyt marrask. 12 p:nä 1876, on selostus ja\npiirustus neljännen ja viidennen muurin välisestä salakäytävästä.\"\n\n\"Erittäin hyvä, vaikka käytävä on kyllä vanhahko, ellei sitä vain ole\nkunnollisesti hoidettu. Mutta miten voimme päästä neljännen muurin\nsisäpuolelle? Mielestäni se on välttämätöntä, ennenkuin saamme viidettä\nmuuria nähdäkään.\"\n\nTohtori näytti miettiväiseltä.\n\n\"Siinä juuri onkin vaikein kohta\", tunnusti hän. \"Väkivaltaa ei voi\nyrittää, viranomaiset eivät voi auttaa, kulta ei tehoa. Jäljelle jää\nainoastaan viekkaus. Senkin käyttäminen taitaa olla pulmallista.\"\n\nTohtori ei tiennyt, että ratkaisu läheni kymmenen askeleen päässä.\nVeijareilla on onnea, eikä Pierre Dupuiskaan ollut poikkeus säännöstä.\nParin hetken kuluttua hän näki edessään pienen, harmahtavan\nruskeaihoisen kiinalaista muistuttavan, mutta eurooppalaisesti puetun\nmiehen, joka perinpohjin murteellisella ranskankielellä kysyi:\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta eikö minulla ole kunnia puhutella tohtori\nDupuisia?\"\n\nTohtori myönsi kohteliaasti. Vieras jatkoi:\n\n\"Ehkä sallitte, että esittelen itseni: Tham-Haos, hänen majesteettinsa\nAnnamin kuninkaan kahdeskymmenes sihteeri ja väliaikainen kuriiri.\"\n\n\"Erittäin hauskaa\", mutisi tohtori, mutta kapteeni Corci lipoi\nkieltään, tosin niin, ettei annamilainen sitä nähnyt.\n\n\"Pyydän anteeksi, että näin häiritsin teitä, mutta huomasin, että\nmatkustatte Hueen ja haluten sekä seuraa että myöskin mahdollisesti\ntilaisuutta auttaa teitä tiedoillani uskalsin tunkeutua pariinne.\"\n\nAle Corci laski, että hän tämän pienen puheensa aikana kumarsi yhdeksän\nkertaa. Kymmenennen kerran hän kumarsi esittäytyessään kapteenille ja\nyhdennentoista istuutuessaan seikkailijoitten seuraan.\n\nTham-Haos oli mielenkiintoinen seurustelutoveri. Tosin hänen ranskansa\njätti toivomisen varaa, mutta ei suinkaan hänen itsetietoisuutensa. Hän\nkertoi mielialasta Annamissa, kuningaskunnan suhteista Ranskaan,\ndiplomatian saavutuksista -- ennen kaikkea omistaan --, mutta oli sitä\nmieltä, ettei Ranskassa oikein älytty siirtomaiden arvoa. Oltiin\nkylmäkiskoisia.\n\n\"Myöskin teille?\" kysyi tohtori epäuskoisena.\n\nTham-Haos hymähti katkerasti. \"En voi valittaa; kaikkialla, missä\nliikuin, kohtasin kohteliaisuutta, ystävällisiä sanoja ja ystävällisiä\nkatseita, mutta tunnustusta, tunnustusta en saanut missään. Enkä minä\nhaluaisi saada sitä itseni vuoksi\" (nyt valehtelet! ajatteli kapteeni\nitsekseen) \"vaan kuningaskunnan arvon ja hyvien välien tähden. Minä\nolen tehnyt yhtä ja toista, olen hänen majesteettinsa määräyksestä\ntutustuttanut Ranskan ulkoministerin uuteen etikettiin, tuonut hänelle\nhänen majesteettinsa terveiset ja keskustellut erään uuden, hänen\nmajesteettinsa yksityisiä tarpeita varten suotavan veron\njärjestämisestä.\"\n\n\"Eikä mitään tunnustusta? Ei edes kunniamerkkiä?\" Tohtori näytteli\nhämmästynyttä erinomaisesti, ja Tham-Haos muutti väriä. Kapteeni näki,\nettä tohtori oli kysymyksellään osannut annamilaisen arimpaan kohtaan.\n\nTham-Haos pudisti päätänsä. \"Ei, ei edes kunniamerkkiä.\"\n\nKapteeni oli juuri mietiskellyt, mistä hän nappaisi langanpätkän\nsaadakseen kiinni Tham-Haosista, kun tämä tarjosikin seikkailijoille,\nkuvaannollisesti puhuen, vahvan köyden pään. Annamilainen halusi siis\npari sentimetriä värillistä nauhaa takkinsa koristeeksi. Hän tekisi\nvarmasti melkein mitä hyvänsä saadakseen mielitekonsa tyydytetyksi.\nSeikkailijain asiana oli siis se tyydyttää tai ainakin luvata. Ja\nhe lupasivat. Matkan jatkuessa heidän ystävyytensä lujittui\nlujittumistaan, Tham-Haos sai päivä päivältä suuremman käsityksen\nitsestään ja vielä suuremman seuralaisistaan. He olivat varmasti\nmahtavia miehiä, ja kunniamerkin hankkiminen oli heille pikkuseikka.\nTham-Haos koetti osoittaa auliuttaan. He keskustelivat Annamista, ja\nTham-Haos kertoi heille Huesta, kertoi niin kaunopuheisesti ja\nmukaansatempaavasti, että vieraat ilmaisivat halunsa pistäytyä siellä.\nTham-Haos pelästyi, mutta mikäli matka jatkui ja suunnitelma selveni,\nsitä luottavammaksi hän tuli. Ja kunnialegioonan nauha kummitteli aina\nsopivassa tilaisuudessa. Ja paljon ennen kuin matka oli lopussa, oli\nTham-Haos päättänyt kavaltaa isänmaansa ja kuninkaansa, suostuttuaan\ntoimittamaan seikkailijat yhden vuorokauden ajaksi Huen neljännen\nmuurin sisäpuolelle. Tham-Haos, hänen majesteettinsa Annamin kuninkaan\nkahdeskymmenes sihteeri, rauhoitti omaatuntoaan tai karkoitti pelkoaan\nsillä, että vieraat halusivat vain saada omin silmin nähdä Huen\nsatumaisen kuningaskaupungin, etteivät he olleet rosvoja eivätkä\nröyhkeitä amerikkalaisia, ja että kunnialegioonan nauha voisi hänet\nkorottaa seitsemänneksitoista, ehkäpä kuudenneksikintoista kirjuriksi.\n\nHän lupasi toimittaa seikkailijat matkassaan Hueen sovitun, harkitun ja\npunnitun suunnitelman mukaisesti. Kapteeni Ale Corci arveli jo, että\nturhaanpa tohtori maksoi hänelle huikeaa palkkaa. Huviretkihän näytti\nkoko asiasta tulevan.\n\nMutta ei siitä huviretki tullut sittenkään. Tham-Haosilla oli ehkä\nosuutensa siihen.\n\n\n\n\n3.\n\nAle Corci suorittaa hutiloiden mandariinitutkinnon, ja Tham-Haosin\nmielessä syntyy odottamattomia suunnitelmia.\n\n\nItämailla on oma leimansa. Amerikkalainen reklaami ei ole sinne vielä\nvalloittavana tunkeutunut, mutta siitä huolimatta on siellä liikkeitä\nja toimistoja, jotka kuuluisuuden alalla saattavat kilpailla vaikkapa\nitsensä Fordin autojen kanssa, vaikka suorastaan välttävät reklaamia.\n\nSingaporessa oli sellainen liike. Se ei oikeastaan ollut muu kuin\nnäyttämötarpeiden kauppa, sillä lisäyksellä vain, että siellä\nnaamioitiin myöskin ulkoilmaa eikä vain ramppivaloa varten. Kun sinne\neräänä iltana hiipi kaksi eurooppalaista miestä ja neljän tunnin\nkuluttua, kellon lähennellessä puolta yötä, poistui kaksi kiinalaista\nmandariinia, ei kukaan olisi saattanut aavistaa näillä henkilöillä\nolleen mitään tekemistä toistensa kanssa.\n\nJa kuitenkin olivat ne samoja henkilöitä. Tosin heistä toinen oli aika\npitkä, komea ja ryhdikäs kiinalaiseksi mandariiniksi, mutta toinen\nluusankaisine silmälaseineen muistutti erehdyttävästi tomuisten\nkirjojen pariin hautautunutta oppinutta.\n\nAle Corci ei osannut näytellä, sen hän oli huomannut heti. Tosin hän\noli katsonut naamioitsijan luona itseään peilistä ja huudahtanut\nihastuksesta, niin perinpohjainen oli muutos; mutta kun naamioitsija\nryhtyi hänelle opettamaan tervehdystapoja, tavallisimpia puheenparsia,\nsopivia sananlaskuja, oppi-isiä ja heidän teoksiaan, toisin sanoen\nsuorastaan hävyttömän suppeata mandariinitutkintoa, tunnusti hän\navuttomuutensa. Mutta kiinalainen ei hellittänyt, hän tankkasi ja\njankkasi, ja ranskalainen tohtori Pierre Dupuis, jolle kaikki nämä\nasiat olivat paljon helpompia, kävi niin kärsimättömäksi kuin uskalsi.\nPaljoa hän ei vielä kyllä uskaltanut, sillä hän oli huomannut\nseuralaisensa vähän tuittupäiseksi ja sellaiseksi, joka voisi jättää\nhänet vaikka keskelle tietä, jos katsoisi itseään loukatun. Kolme\ntuntia takoi kärsivällinen kiinalainen tekokiinalaisen päähän omasta\nmielestään maailman luonnollisimpia ja helpoimpia asioita, ajatellen\nkai itsekseen, että vaikka oppilas maksoikin hyvin, ei hän eikä kai\nhänen esi-isänsäkään olleet läsnä silloin, kun ruuti keksittiin.\nHänellä oli hyvä halu antaa oppilaalleen selvät reput, mutta kun tällä\nei ollut aikaa, mutta kylläkin rahaa, hyväksyi hän kuin hyväksyikin\nhänen suorituksensa, jotka ehkä kyllä olisivat herättäneet aitoudellaan\nihastusta eurooppalaisessa teatterissa, mutta itämailla saattoivat\nviedä miehen suoraa päätä hirteen tai johonkin muuhun yhtä\nmiellyttävään asemaan.\n\nHän huokasi ja hyväksyi, ja Ale Corci huokasi ja maksoi.\n\nSiinä ei ollut vielä kaikki. Naamioitsija oli monipuolinen. Hän haki\nkappaleen hyvää, paksua ja karkeaa riisipaperia ja alkoi kirjoittaa.\nHän käänsi Ale Corcin kirjoittaman julistuksen kiinankielelle, ja hän\nkäänsi sen hyvin. Ei oikea mandariinikaan olisi osannut kirjoittaa\nparemmin. Sitten hän kiersi paperin rullalle, sinetöi sen ja ojensi sen\nvieraille. Vieraat lähtivät.\n\nAle Corci kiroili omaa suunnitelmaansa. Hän ei ollut voinut\naavistaakaan, kuinka vaikeaa oli näytellä kiinalaista, oikeaa,\ntodellista kiinalaista laivassa, missä oli ainakin viisikymmentä\nuteliasta maanmiestä, etenkin kun osasi kieltä kehnosti ja taisi tapoja\nvielä kehnommin. Ale Corci sai istua hytissään ja unelmoida taikka\nlukea sillaikaa kun tohtori ja Tham-Haos seurustelivat keskenään\nkannella.\n\nMutta Ale Corci puri hammasta ja lohdutti itseään sillä, että tämä oli\nsittenkin sekä hauskempaa että tuottavampaa kuin käristää eltaantunutta\nläskiä eteläamerikkalaisessa parkkilaivassa sekarotuiselle miehistölle\nja vavista syntymähumalaisen kapteenin oikkuja.\n\nAle Corci ei siis nähnyt juuri ollenkaan valtamerta, eikä Taka-Intian\njylhää rannikkoa, ei auringonlaskua fosforihohteisella merellä eikä\nmyöskään Tham-Haosia.\n\nHänen olisi ehkä pitänyt nähdä Tham-Haos, aina kohtelias, aina\nhymyilevä ja aina tarkkaavasti kuunteleva ja kuunnellessaan miettivä.\nTham-Haos tiesi melkein kaikki seikkailijoiden matkasta, hän tiesi,\nettä heillä oli mukanaan väärennetty kirje hänen majesteetilleen\nAnnamin kuninkaalle, hän mietti kunniamerkkiä ja hän mietti sopimustaan\nseikkailijain kanssa. Ja mitä enemmän hän mietti, sitä enemmän hänestä\ntuntui, että hän oli tehnyt tyhmän kaupan. Hän oli nyt kahdeskymmenes\nkirjuri eikä hänellä ollut kunniamerkkiä. Jos hän kavaltaisi isänmaansa\nja kuninkaansa -- juhlallisesti sanottu, sillä kysymyshän oli vain\njärjettömän perintötavan rikkomisesta -- saisi hän kunniamerkin ja\npääsisi ehkä seitsemänneksitoista, parhaimmassa tapauksessa\nkuudenneksitoista kirjuriksi. Tham-Haos oli sen lajin ihmisiä, joista\nkaksi rahaa on aina kaksi vertaa parempi kuin yksi raha. Hän mietti ja\nlaski. Hän olisi tahtonut olla kavaltamatta kuningastaan, mutta sekä\nsaada kunniamerkin että päästä ylhäisemmäksi kirjuriksi, niin, ehkäpä\nihan kymmenenneksi kirjuriksi, jolloin hän saisi asua viidennen muurin\nsisäpuolella.\n\nEnnenkuin oli saavuttu Thuan-aniin, Huen ulkosatamaan, oli hän keksinyt\nvälitysehdotuksen. Sillä oli kaikki hyvät puolet, lukuunottamatta\nikävää välttämättömyyttä jättää molemmat mandariinit hänen\nmajesteettinsa Annamin kuninkaan tuomittaviksi, mikä tuomio seuraisi\nkorkeintaan puolen tunnin kuluttua syytteen nostamisesta ja pantaisiin\ntoimeen vieläkin nopeammin, jos kohtakaan ei tuskattomasti. Annamin\nkuningaskunnan lakeihin, ainakin Huen muurien sisäpuolella, eivät\nuudistustuulahdukset lainkäytön alalla vielä olleet ehtineet. Tham-Haos\nsurkutteli molempia mandariineja, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas:\nisänmaan pettäminen oli suuri häpeä, sen välttämiseksi ja kunniamerkin\nsaamiseksi täytyi muukalaiset uhrata.\n\nSynnynnäisesti hienotuntoisena miehenä ei Tham-Haos aikonut millään\ntavoin ennenaikojaan sumentaa vieraitten mieltä. Hän päätti pysyä\näänettömänä ja antaa tapausten kehittyä omaa vauhtiaan. Ja edes\njossakin määrin lieventääkseen näiden kovaa kohtaloa hän päätti myös\nolla heille mahdollisimman kohtelias ja avulias heidän maallisen\nvaelluksensa viimeisinä päivinä.\n\nThuan-anin satamassa ei ollut liikaa liikettä, ainoastaan kolme\nulkomaalaista laivaa ja joitakin pieniä rannikkoaluksia. Höyrylaivan\nsaapuminen Euroopasta oli tietenkin merkkitapaus, ja väkeä oli koko\nliuta rannalla. Ale Corci ei ollut tästä lainkaan hyvillään, mutta\nTham-Haos tyynnytteli häntä vakuuttaen kaiken käyvän hyvin.\n\nJa hyvin kaikki kävikin, Tham-Haos näki rannalla erään ranskalaisen\nviranomaisen, joka tunsi hänet, ja parinkymmenen minuutin kuluttua oli\nlaivankäytävän vierellä Ranskan vaakunalla koristettu auto, johon\nseikkailijat istuutuivat. Auto lähti liikkeelle sisämaahan Huea kohti.\nSe ponnisti juuri mäkeä ylöspäin selviytyäkseen satamakaupungista, kun\nnimikilpi \"Pankki\" muistutti tohtori Pierre Dupuisille rikkaan miehen\nainaisista huolista. Hänellä oli paljon rahaa mukanaan, aivan turhan\npaljon, ja vaikka hän nyt luottikin onneensa ja Tham-Haosiin, katsoi\nhän joutavaksi koko rahamäärän kuljettamista Hueen, missä rahalla ei\nvarmasti ollut mitään merkitystä. Hän kuiskasi Tham-Haosille, että tämä\ntallettaisi määrätyn osan rahoista pankkiin hänen tililleen, jotta hän\npalatessaan voisi nostaa sen.\n\nPierre Dupuis ei tällä kaikella tarkoittanut mitään muuta kuin mitä hän\nsanoi. Se oli hänestä yksinkertainen ja luonnollinen asia, mutta\nkapteeni-mandariini Ale Corci sävähti, sillä Tham-Haosin avuton ilme\naivan kuin huusi: et sinä enää milloinkaan rahaa tarvitse! Tham-Haosin\nkasvot olivat hetken kuin hätälippu. Ale Corci oli juuri kiskaisemassa\nesiin revolverinsa siten lopettaakseen koko jutun, mutta hän hillitsi\nitsensä. Ehkä hän oli uneksinut aivan turhia. Tosin hän ei ollut\nvähääkään epäillyt Tham-Haosia, joka itsekin asettautui vaaraan heitä\nauttaessaan, ja siksi hänen äkillinen havaintonsa tuntui vakuuttavalta.\nMutta hän oli sanonut, ettei hän pelkää hiiriä, ja hän päätti, että se\nhiiri, jota hän pelkäisi, saisi olla koko iso. Hän tarvitsi rahaa, hän\ntahtoi ansaita rahaa, voidakseen kerran ilmestyä setänsä eteen\nvakavaraisena kokeneena miehenä. Ale Corci oli vaiti, mutta päätti\npitää annamilaista silmällä.\n\nTham-Haos sijoitti rahat Pierre Dupuisin tilille ja senjälkeen matka\njatkui Hueen, sisämaahan, kiemurtelevaa ja kohoavaa tietä pitkin,\npuuvilla- ja silkkiäispuuistutusten sekä troopillisten metsikköjen\nlomitse, kunnes Huen korkeat, tummat muurit kohosivat laajalla\nylätasangolla, auto sujahti portin läpi ja pysähtyi erään\nkahvila-ravintola-hotellin eteen, jonka kiinalaispukuinen isäntä riensi\ntulijoita vastaan.\n\nIsäntä ohjasi vieraat yksinkertaisesti kalustettuun ja siivonsa\npuolesta varsin pienet vaatimukset täyttävään huoneeseen, jonne\npalvelija toi myöskin matkatavarat.\n\nTham-Haos toivotti vieraat tervetulleiksi Hueen, ensimmäisen muurin\nsisäpuolelle, jonne kaikki pääsivät, ja ilmoitti lähtevänsä kaupungille\njärjestämään matkan jatkamista. Kun hän oli poistunut, sulki\nmandariini-kapteeni Ale Corci huolellisesti oven.\n\n\"Tuo värinaama pettää meidät\", kuiskasi hän ranskalaiselle, joka\nsäikähti pahanpäiväisesti, ja kertoi sitten, mitä oli ollut\nhuomaavinaan pankin edustalla. Tohtori pudisti päätänsä. Hän ei\nuskonut. Hän tunsi olevansa lähellä päämääräänsä, hän nautti jo\netukäteen kunniasta ja maineesta, ja se tulevaisuuden kultarusotus\nvaloi häneen ihmeellisen rohkeuden tai pikemminkin huolettomuuden. Ale\nCorci ei antanut kuitenkaan masentaa itseään eikä peräytynyt\nväitteestään.\n\n\"Hyvä, olkoon miten tahansa, mutta heti kun hän on meidät toimittanut\nneljännen muurin sisäpuolelle, on meidän livistettävä omille teillemme.\nMikäli voin aavistaa, ei siellä meitä niinkään helposti napata kiinni,\nja kun löydämme salakäytävän ja pääsemme viidennen muurin sisäpuolelle,\nei meitä kukaan älyä etsiä sieltä.\"\n\n\"Entä paluu?\" kysyi tohtori.\n\n\"Sitä en minä vielä ajattelekaan. Jos me kerran sinne pääsemme, niin\ntotta kai myös selviydymme takaisinkin. Me emme voi suunnitella mitään\ntäällä.\"\n\nKeskustellessaan laittautuivat seikkailijat kuntoon. Jos kenen päähän\nolisi pälkähtänyt toimittaa näiden arvoisien kiinalaisten mandariinien\nruumiintarkastus, olisi hän varmasti ihmetellyt, että hänen\nmajesteetilleen Annamin kuninkaalle diplomaattista kirjelmää tuovat\nkorkeat virkamiehet olivat varustetut niin kummallisilla esineillä kuin\nneljällä mauseripistoolilla ja kolmellasadalla panoksella, tiirikoilla,\nruuvinkiertäjillä, poralla, temmiraudalla, hohtimilla ja pihdeillä,\nneljällä whiskypullolla, sähkölampuilla, englantilaisella väkevällä\npiipputupakalla, valokuvauskoneella, ihoväreillä, pienellä kirveellä,\nkahdella metsästyspuukolla, paperilla, jäljennöspaperilla,\nnäkymättömällä musteella, kynillä, harpeilla, kompasseilla, kelloilla\nja kymmenellä metrillä hienoa, mutta lujaa silkkinuoraa, joka oli\nkieriretty pitemmän mandariinin ruumiin ympärille. Ale Corci siunasi\nkohtaloa siitä, että seikkailuun lähdettiin kiinalaisina eikä\nesimerkiksi sirkustanssijoina trikoopuvussa, jolloin ei olisi mitään\nvoinut ottaa mukaan. Nyt katosivat nämä lukuisat esineet helposti\nlaajan viitan ja väljän takin taskuihin ja poimuihin.\n\nSeikkailijat olivat valmiit, ja he odottivat vain Tham-Haosia. He\nolivat päättäneet ottaa onnetarta niskasta ja pakottaa hänet itselleen\nkuuliaiseksi. Viranomaisiin oli heidän turha vedota. Heidät ehkä\nestettäisiin lähtemästä. Viranomaiset tahtoivat pysyä hyvissä väleissä\nkuningashuoneen kanssa. Jos he onnistuisivat, olisi kaikki hyvin,\nviranomaiset suojelisivat heitä kyllä, mutta päinvastaisessa\ntapauksessa he manaisivat heidät hiiteen.\n\nTham-Haos oli myös valmis ja hänen suunnitelmansa vielä valmiimpi. Hän\nveisi vieraat luokseen, antaisi heidät ilmi, syyttäisi heitä salaisista\njuonista, joiden tarkoituksena oli pahentaa kuningashuoneen ja suuren\nRanskan suhteita, hän saisi kuninkaalta korotuksen ja ranskalaisilta\nvehkeilyjen ehkäisemiseksi kunniamerkin. Kukaan ei milloinkaan saisi\ntietää, että vehkeilykirje ei ollut kirjotettu Kantonissa, vaan\nSingaporessa, että se oli tarkoitettu vain suurimmaksi hätävaraksi eikä\nikinä kenenkään, kaikkein vähimmin kuninkaan luettavaksi, ja että\nkiinalaiset mandariinit eivät ikinä olleet suorittaneet muuta\nmandariinitutkintoa kuin Singaporessa vanhan naamioitsijan luona, --\nettä he olivat mahdollisimman puhdasverisiä eurooppalaisia. Kukaan ei\nmilloinkaan saisi mitään tietää, mutta Tham-Haos saisi valtaa ja\nkunniaa.\n\nKolme palankiinia odotti ulkopuolella. Seikkailijat istuutuivat niihin\nmahdollisimman arvokkaan näköisinä, ja palankiinit, kahden miehen\nkantamina kukin, lähtivät satumaisen kuninkaankaupungin toista\nsalaperäistä muuria kohti. Matkatavarat jäivät ravintolaan.\n\nAle Corci puristi mauseria ja ajatteli nyt kerrankin saavansa katsoa\npaholaista silmiin.\n\n\n\n\n4.\n\nVäkevästä piipputupakasta ja skotlantilaisesta \"Black and\nWhite\"-whiskystä saa hyvän sekoituksen.\n\n\nToisen muurin kiemurakoristeisella portilla oli kaksi sotilasta\nvahdissa, yllään vihertävän ruskeat, sinisillä ja keltaisilla\nkirjailuilla koristetut kenttäpuvut, päässään valkoinen turbaani ja\nolallaan eurooppalainen veitsipistimellä varustettu sotilaskivääri.\nTämä havainto maistui Ale Corcista yhtä mieluisalta kuin suolaton\nsianliha. Hän olisi pitänyt vartijoista monta vertaa enemmän, jos ne\nolisivat olleet asestetut sanokaamme esimerkiksi koristeellisilla ja\nkauneilla pertuskoilla tai keihäillä taikka miekoilla. Sotilaskivääri\ntuntui ilkeältä aseelta kiinalaisnäköisenkin asukkaan kädessä. Mutta\nkun Ale Corcin mielipidettä ei oltu kysytty hänen majesteettinsa\nAnnamin kuninkaan armeijaa varustettaessa, oli hänen parasta pitää\nsuunsa kiinni.\n\nPortti avattiin ja palankiinit jatkoivat matkaansa. Toinen muuri oli\nselän takana ja edessä kohosi kolmas.\n\nKaupunki.\n\nHue ei ollut kaupunki tavallisessa mielessä. Esikaupungissa asui\nalhaiso ja roskaväki savi- ja olkihökkeleissään, toisen muurin\nsisäpuolella olivat kuninkaanhovin laajat viljelykset, riisi- ja\npuuvillavainiot, kasvitarhat ja laitumet. Se oli kuin suunnattoman\nsuuri maakylä, viljelysten ja laitumien äärillä oli taloja, vajoja,\ntuulimyllyjä, vaikka matkailijat eivät kaikesta paljoa nähneetkään, kun\nvaltatien kahden puolen kasvavat mahtavat puut peittivät näköalan.\nKuitenkin ehti Ale Corci napata puolitusinaa kuvia näkemästään, --\nsuurista häristä, jotka ahersivat pelloilla, puolialastomista\ntyöläisistä, keinotekoisista riisivainioista, ikäänkuin\nlumipeittoisista puuvilla-istutuksista ja mahtavista kastelu-ojista,\njotka jakoivat pinta-alan säännöllisiin ruutuihin.\n\nSeuraavasta portista selvittiin mutkattomasti. Kaikki tuntui peräti\nhelpolta, eikä Ale Corcin ollut vielä kertaakaan tarvinnut turvautua\nkehnoon kiinankielentaitoonsa. Mutta hän oli epäuskoinen suomalainen,\nhän piti silmänsä auki eikä suinkaan aikonut vapaaehtoisesti pistää\ntanakkaa kaulaansa nuoransilmukkaan.\n\nSatukaupunki muuttui taas. Peltoja ja vainioita ei enää näkynyt, vain\npuistoja ja puita, loistavia, reheväkasvuisia, kirkasvärisiä ja\nhuumaavatuoksuisia kukkia; puolittain kesyjä eläimiä, hirviä, kauriita\nja apinoita vilahteli tien poikki, ja puitten oksilla pitivät linnut\nyllä korviasärkevää konserttia. Siellä täällä pilkoitti puitten lomista\nsuippo- ja taitekattoisia rakennuksia, yksi- ja kaksikerroksisia,\nharmaita, vihertäviä, punaisia ja sinisiä, mutta -- nyt vasta Ale Corci\nsen huomasi -- ihmisiä ei näkynyt missään. Pelloilla -- edellisessä\nmuurikehässä -- niitä oli vielä hiukan näkynyt, mutta täällä ei näkynyt\nketään, ei tiellä, ei puitten lomissa, ei rakennusten ikkunoissa, ei\nmissään. Eläimet vain liikkuivat tässä paratiisillisen rehevässä\npuistossa, jota nimitettiin kaupungiksi.\n\n\"Tämä on oppineitten kehä\", ilmoitti Tham-Haos etumaisesta\npalankiinista, ja Ale Corci surkutteli itämaitten oppineita, joiden\ntäytyi työskennellä kylläkin paratiisillisessa, mutta helvetillisen\nmeluavassa ympäristössä.\n\nSitten he näkivät ihmisiä. Ale Corci ei ollut ihmisarka, mutta huono\nomatunto sai hänet vavahtamaan. Heitä vastaan tuli sotilaspatrulli,\nviisi miestä ja kaksi koiraa, suurta, ilkeännäköistä eläintä.\n\nAle Corci vaipui mietteisiin ja oli niiden vallassa silloinkin kun\ntultiin neljännen muurin sisäpuolelle. Maisema ei enää juuri muuttunut;\nse oli yhtämittaista puistoa eikä rakennuksista ja ihmisistä näkynyt\njälkeäkään. Olisi luullut kulkevansa ikivanhassa troopillisessa\nmetsässä korkeine sanajalkoineen, liaaneineen, loistavakukkaisine\nkämmekkäineen, mahtavine varjoisine puineen ja alhaalla pimennoissa\nlirisevine puroineen.\n\n\"Virkamiesten kehä\", selitti Tham-Haos samalla kun palankiinit\nkääntyivät sivutielle puitten lomaan. Matkailijat olivat kulkeneet jo\nneljä tuntia, mutta kantajat eivät osoittaneet väsymyksen merkkiäkään.\nAle Corci arveli ja tuskinpa lienee ollut väärässäkään, etteivät he\nsaaneet osoittaa väsymystä.\n\nMatkaa kesti vielä puoli tuntia. Puistossa avautui pieni aukeama\nkukkapenkereineen ja suihkulähteineen; taustalla oli kierrekattoinen\nkaksikerroksinen kivirakennus, jonka portin yllä barbaariset\njumalankuvat irvistelivät, ja sen edustalla tepasteli kaksi\npöyhkeilevää riikinkukkoa.\n\nPalankiinit pysähtyivät portin eteen, miehet laskivat ne maahan, ja\npaikalle rientäneet palvelijat auttoivat jäykkäkoipiset mandariinit\nalas. Tham-Haos, joka Huessa oli vaihtanut ylleen annamilaisen puvun,\nlevitti kätensä, kumarsi ja lausui \"jumalaisen ylhäiset ja armolliset\"\nvieraansa tervetulleiksi \"köyhään ja kurjaan taloonsa\".\n\nKymmenen minuutin kuluttua istuivat seikkailijat Tham-Haosin talossa,\nviehättävässä, keltaisin ja sinisin verhoin ja liinoin koristetussa\nteehuoneessa pehmeillä pieluksilla ja joivat väkevää, tummaa teetä\npienen pienistä porsliinikupeista. Ale Corci oli edelleenkin hyvin\nmiettivä, mutta Tham-Haos jutteli vilkkaasti, kertoi Annamin\nhistoriasta, sen taisteluista Ranskaa vastaan, kuningasvehkeilyistä,\naikoinaan kaikkivaltaisesta virkamiesneuvostosta, Triendinhista,\nenemmän tai vähemmän onnistuneista kuninkaista Phiidakista, Hiephoasta,\nKienphiicista, Dong-khanhista ja Thamthaista, myrkytyksistä,\npalatsivallankumouksista, haaremivaltiattarista ja tietysti myöskin\nomasta asemastaan. Tohtori Pierre Dupuis kuunteli tarkkaavana, mutta\nTham-Haosin olemuksessa pidätti häntä jokin kertomasta, että hän oli\nDupuis Suuren pojanpoika, sen saman, jonka ansiosta -- osaksi --\nRanskan kolmivärilippu liehui tänäkin päivänä Thuan-anin ja Huen\nkaupungeissa.\n\nTham-Haos oli iloinen ja tyytyväinen. Vieraat olivat tallella, ja hän\ntunsi jo melkein muuttavansa viidennen muurin sisäpuolelle komeassa\npalankiinissa, rinnassaan kaunis kunniamerkki. Eikä siis ollut lainkaan\nkumma, että hän oli iloinen ja ystävällinen vierailleen. Hän kertoi\nheille kosolti valtiosalaisuuksia ja juoruja, menipä hän niin pitkälle,\nettä otti pienestä ruusupuisesta kaapista esille paperin, joka\nosoittautui Huen kartaksi. Silloin tohtorikin pääsi vireeseen ja\nsuorastaan pommitti Tham-Haosia kysymyksillään. Tham-Haos ei ollut\nvastaamatta, vaan selitti temppelit ja virastot ja suihkulähteet ja\npuistot ja pagodit ja haaremit ja teatterit.\n\nPari tuntia kului näin vilkkaassa seuranpidossa. Tham-Haos ja tohtori\njuttelivat, mutta Ale Corci vain ajatteli. Hän ei kuitenkaan ajatellut\ntemppeliä eikä suihkulähdettä tai haaremia, vaan koiraa, suurta ja\nilkeännäköistä elukkaa. Sitten hän hymähti ja joi kuudennen\nteekupposensa pohjaan. Hän oli ajatellut tarpeeksi.\n\nSitten tuotiin illallinen mutta palvelijan läsnäollessa ei mandariini\nCorci siihen koskenut. Hän ei osannut syödä sukkapuikkojen vahvuisilla\nluukepeillä eikä yrittänytkään. Vasta sitten kun palvelija oli\npoistunut, hän söi, vieläpä sormillaan. Riisi- ja lammasmuhennos,\nkäristetty sianliha, vihannekset ja hedelmät maistuivat hyviltä.\n\nTham-Haos ohjasi heidät makuuhuoneeseen ja sanoi hyvää yötä, poistuen\nomille teilleen. Lattialla oli patjoja ja omituiset puukorokkeet\npäänalusten asemasta.\n\nOdotettuaan tunnin, kunnes vieraat olivat menneet nukkumaan, Tham-Hoas\nantoi määräyksen, että palankiini tuotaisiin portin eteen, ja viittä\nminuuttia myöhemmin hän oli matkalla Triendinhin sotilaspäällikön\npuheille. Sinne oli pitkä matka. Vasta noin tunnin kuluttua arvoisa\nTham-Haos, kuninkaan 20:s kirjuri, oli perillä. Hänen armonsa\nsotilaspäällikkö nukkui, mutta Tham-Haosin käskystä hänet herätettiin.\nHän oli kohtelias, mutta hänen eleistään näkyi, että hän olisi toivonut\nkuninkaan kirjurin saapuneen luokseen muutamaa tuntia joko aikaisemmin\ntaikka myöhemmin. Mutta Tham-Haos oli virallisen jäykkä ja erinomaisen\ntärkeän näköinen. Se ei ollut mitään uutta hänen armolleen\nsotilaspäällikölle, sillä hän oli tottunut siihen, että Tham-Haos oli\naina tärkeän näköinen.\n\nTham-Haos istuutui patjalle ja alkoi kertoa. Hän valitti omaa kovaa\nkohtaloaan, ja sotilaspäällikkö pakotti kasvoilleen osanottavan ilmeen.\nTham-Haos valitti, että hän luultavasti oli joutunut petoksen uhriksi.\nHän oli kotimatkallaan tavannut kaksi kiinalaista mandaariinia, joilla\noli kirjelmä hänen kaikkein armollisimmalle ja suurivaltaisimmalle\nmajesteetilleen Annamin kuninkaalle Kantonin valtiaalta, ja\ntutustuttuaan mandariinien papereihin ja valtuuksiin tuonut heidät\nmukanaan taloonsa esittääkseen heidän anomuksensa kuninkaalle. Mutta\nnyt hän olikin keksinyt, että miehet olivat varmasti kavaltajia, että\nheidän kirjeensä oli väärennetty ja että heillä kai oli tarkoituksena\nhäiritä kuningashuoneen ja Ranskan tasavallan hyviä välejä, minkävuoksi\nhänen majesteettinsa Annamin kuninkaan 20:s kirjuri ja väliaikainen\nkuriiri nyt pyysi Triendinhin armollista sotilaspäällikköä heti\nsiekailematta vangituttamaan vaaralliset muukalaiset ja vielä tämän\nyön aikana tutkimaan, tuomitsemaan ja rankaisemaan heidät\nennenkuulumattomasta rikoksestaan. Hän, Tham-Haos, oli kaikesta\nhuolimatta onnellinen, voidessaan paljastaa kavaltajat ja siten\npalvella kuningasta, ja toivoi, että myöskin sotilaspäällikkö huomaisi,\nkuinka suuren ja edesvastuullisen tehtävän hänkin puolestaan\nsuorittaisi muukalaiset vangitessaan.\n\nSotilaspäällikkö, pieni, hyvinvoivan näköinen ukko, piristyi\nTham-Haosin puheen aikana huomattavasti. Hän löi kerran gonggongia, ja\novelle ilmestyi heti sotilas.\n\n\"Kaksikymmentä miestä heti valmiiksi!\" määräsi hän lyhyesti. Sitten hän\nsitoi kupeelleen käyrän sapelin, veti sen huotrasta ja otti käteensä,\nja toisessa kädessä hänellä oli revolveri. Näin varustettuna hän\nistuutui palankiiniin sotilaitten seuratessa jäljessä.\n\nTham-Haos oli tyytyväinen ja iloinen, vaikkakin hiukan jännittynyt.\nMatka edistyi nopeasti ja äänettömästi pimeässä yössä. Kun saavuttiin\nlähelle Tham-Haosin taloa, jaettiin sotilaat kahteen joukkoon, ja\nmolemmat osastot lähtivät hiipimään taloa kohti. Mitään ei näkynyt eikä\nkuulunut. Tham-Haos tiesi, että vieraat nukkuivat makuuhuoneessa, talon\ntoisessa kerroksessa. He olivat matkasta väsyksissä.\n\nKahdeksan sotilasta jätettiin ulos taloa vartioimaan, kun taas\nkaksitoista sotilaspäällikön ja Tham-Haosin johdolla hiipi\nmakuuhuonetta kohti. Kaikki oli hiljaa, ja Tham-Haos saattoi suorastaan\nkuulla muukalaisten hengityksen sisältä. Sotilaat tempasivat oven auki,\nmuuan heistä sytytti soihdun, ja kaksitoista pistintä ja yksi sapeli\nvälkkyivät sen valossa. Neljätoista huudahdusta kuului samassa.\n\nSillä huone oli tyhjä, auttamattoman tyhjä, vaikka Tham-Haos vannoi,\nettä muukalaisten täytyi olla siellä. Heitä ei ollut. Huoneessa ei\nollut muuta kuin patjoja, mutta niiden sekaan eivät valemandariinit\nolleet voineet piiloutua.\n\nTham-Haos kalpeni. Hän tunsi epämiellyttävän hyvin Huen kuninkaanhovin\nlainkäytön.\n\n\"Toisiin huoneisiin!\" huusi hän, ja sotilaat ryntäsivät tutkimaan\ntaloa. Mutta sieltä ei ketään löydetty, ei tarkimmallakaan etsimisellä.\n\n\"Koirat\", sanoi sotilaspäällikkö kylmästi.\n\nTunnin kuluttua oli huoneessa kaksi suurta, ilkeännäköistä koiraa. Ne\nsaivat haistella patjoja, ikkunaa ja ovea, kunnes ne äkkiä aivastivat\nniin kovasti kuin jaksoivat ja senjälkeen aivastelivat vielä monta\nkertaa. Niitä ei saatu lähtemään mihinkään, ei niitä eikä muitakaan\nkoiria, joita paikalle tuotiin.\n\nTham-Haos raivosi. Koirat eivät haistaneet mitään tai haistoivat\njotakin liikaa. Aivan oikein: Tham-Haos tunsi itsekin tuoksun,\nomituisen väkevän tuoksun. Mutta hän ei tiennyt mistä tuo tuoksu\naiheutui, että siinä oli veteen liotetun väkevän englantilaisen\npiipputupakan ja skotlantilaisen \"Blake & White\"-viskyn sekoitusta.\n\nKoirat eivät kelvanneet mihinkään, eikä etsiskelyistä puistossa ollut\nmitään tulosta. Muukalaiset olivat kadonneet, ja saman tien oli mennyt\nmyös ruusupuisessa kaapissa säilytetty Huen kartta. Sen tilalla oli\nSingaporen naamioitsijan kirjoittama kiinankielinen kirjelmä.\n\nTham-Haos ei kuvitellut pääsevänsä 10:nneksi kirjuriksi; hän olisi\nollut iloissaan, jos olisi varmasti tiennyt saavansa _elää_ vaikka\n30:ntenä kirjurina.\n\n\n\n\n5.\n\nAle Corci tunnustaa, että diplomaattisissa tehtävissä on vaitiolo\nmenestyksen ensi ehto.\n\n\nNiin ikävältä ja yllättävältä kuin kunnon Tham-Haosista lieneekin\ntuntunut, eivät seikkailijat olleet jääneet odottamaan Triendinhin\nsotilaspäällikön ja patrullin saapumista, vaan olivat hiljaa ja\nvaatimattomasti poistuneet vieraanvaraisesta majasta.\n\nSe ei suinkaan tapahtunut vaikeuksitta. Ensi vaikeutena oli tohtori\nPierre Dupuis itse. Hän selitti, että hän oli väsynyt, että viimeinen\nmyrsky myllersi vieläkin hänen ruuansulatuselimissään, että hän tahtoi\nlevätä ja että hänen apulaisellaan Ale Corcilla oli naurettavan\nepäluuloinen mieli ja että Tham-Haos kaikesta päättäen oli kunnon mies.\nJa tohtori heittäytyi patjoille ja olisi varmasti kuorsannut viiden\nminuutin kuluttua, ellei äkkiä olisi tuntenut viimeisen ja viimeistä\nedellisen niskanikamansa välissä tanakkaa puristusta, ellei häntä olisi\nnostettu seisomaan lattialle ja hänen korvaansa kuiskattu: \"_Diable_,\ntohtori, mutta ellette te nyt jaksa olla valveilla, saatte varmasti\nparin tunnin kuluttua ikuisen unen. Minä aion joka tapauksessa lähteä\npois.\"\n\nAle Corci oli suuttunut, ja tohtori suuttui myös, mutta jälkimäisen\nsuuttumus merkitsi hyvin vähän. Hän ei ollut rohkea, häntä nukutti, ja\nkatsahtaessaan ulos sysimustaan yöhön hän tunsi viimeisten ja harvojen\nhaiventensa päälaellaan nousevan pystyyn, kun vain ajattelikin sitä\nmahdollisuutta, että hänen tuli lähteä seikkailemaan yöhön jonkun\neteläamerikkalaisen kokkipahaisen kanssa.\n\nMutta kokki-kapteeni-mandariini ei antanut hänelle aikaa miettiä.\n\n\"Vartioikaa ikkunassa ja koettakaa katsoa, lähteekö joku talosta?\nPorttihan on tuossa ihan lähellä. Tai eihän nyt näe, mutta ehkä ne\nkäyttävät soihtuja. Korvat hörölleen!\"\n\nTohtori oli uninen ja väsynyt; muuten hän ei olisi tehnyt niin tyhmää\nkysymystä kuin teki. \"Kuulkaapas, monsieur Corci, kuka tällä retkellä\nmäärää, tekö vai minä?\"\n\nAle Corci astui kaksi askelta tohtoria kohti ja katsoi häntä tiukasti\nsilmiin.\n\n\"Tuo oli typerä kysymys, mutta vastaanpa joka tapauksessa. Minä olen\npäällikkö, vain minä. Minä määrään, ja te tottelette, ja ellette\ntottele, niin quos ego... Te ymmärrätte kyllä. Jos tarvitsen\nneuvojanne, niin kysyn. Te voitte ehdottaa yhtä ja toista, mutta minä,\nminä yksin määrään. Onko selvä?\"\n\nDupuis Suuren pojanpoika oli harmistunut, mutta malttoi mielensä ja\ntotteli. Ale Corci riisui tohvelit jalastaan ja lähti sukkasillaan ovea\nkohti.\n\n\"Minne nyt?\" kysyi tohtori, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen\nalistettuun asemaansa.\n\nAle Corci rypisteli silmäkulmiaan niinkuin ehkä Napoleon olisi\nrypistänyt, jos joku korpraali olisi ryhtynyt arvostelemaan\nAusterlitzin taistelusuunnitelmaa.\n\n\"Ystävällämme Tham-Haosilla on kartta, ja minä aion lainata sitä\nlähipäiviksi. Vai luuletteko, että tässä korpikaupungissa osaa kulkea\nkartatta ja kompassitta?\"\n\nHän viipyi lainausmatkallaan hyvästikin neljännestunnin, mutta hän\nolikin hiipinyt niin hiljaa, että jalat melkein puutuivat. Hänellä oli\nkartta mukanaan.\n\n\"Minä jätin Kantonin valtiaan kirjelmän Tham-Haosille pantiksi\nlainasta\", sanoi hän takaisin tultuaan. \"Onko mitään kuulunut tai\nnäkynyt?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi tohtori, mutta viittasi samassa kädellään. Ale\nCorci hiipi ikkunan luo. Portin edustalla piti muuan palvelija palavaa\nsoihtua, jonka valossa näkyi kahden miehen kantama palankiini, ja\nhetken kuluttua ilmestyi näkyviin myöskin Tham-Haos. Annamilainen\nhyppäsi palankiiniin ja katosi pimeään.\n\n\"Katsos pirua\", mutisi Ale Corci itsekseen ja lisäsi sitten tohtorille:\n\"Mille asialle luulette ystävämme lähtevän?\"\n\nTohtori ei puhunut mitään. Tham-Haos oli sanonut menevänsä lepäämään,\nmutta lähtikin keskellä yötä joillekin hämäräperäisille asioille.\nTohtori heräsi äkkiä, ja herääminen oli epämieluisa. Hän kauhistui, kun\najatteli asemaansa. Hän oli Huessa, neljännen muurin sisäpuolella,\nsillä alueella, missä oleskeleminen oli kielletty kuoleman uhalla;\nhänen ainoa toivonsa, annamilainen ystävä, oli kai menossa ilmiantamaan\nhänet. Toisaalta hän oli väsynyt, yö oli pimeä, ja vaarat väijyivät\nkaikkialla. Olipa hän pähkähullu, kun oli lähtenyt tällaiselle\nretkelle. Hän olisi vaihtanut kunnian ja kaiken omaisuutensa, jos olisi\nvoinut hetkessä palata maataloonsa Bretagneen.\n\nTohtori pelkäsi niin, että Ale Corcikin alkoi epäröidä. Olisi voinut\nluulla, että tohtorin hampaiden kalinasta koko talo saattaisi herätä.\nAle Corci kopeloi vähän aikaa viittansa alta ja ojensi sitten\ntohtorille taskumattinsa onton tulpan, joka oli täynnä viskyä.\n\n\"Kas tässä, ja nyt kieli keskelle suuta. Ei meitä vielä ole paistettu\nja ennen paistamista täytyy meidät vielä nylkeäkin. Hiljaa ja nopeasti.\nMissä on se salakäytävä?\"\n\nHän levitti patjalle kartan ja valaisi sitä sähkölampullaan. Tohtori\nvaipui viereen voimattomana.\n\n\"Kapteeni Corci, emmekö voisi jollakin tavalla lähteä pois?\nSelittäisimme asian, pyytäisimme anteeksi ja pääsisimme muurien\ntoiselle puolelle.\"\n\nAle Corci nauroi yhtä kuivasti kuin Mefisto syntisparalle, joka pyysi\nkontrahtia peruutettavaksi.\n\n\"Hyvä tohtori, käsittäkää nyt kerta kaikkiaan, että ellemme ole parin\nkolmen tunnin kuluttua viidennen muurin sisäpuolella, me varmasti\nneljän tunnin kuluttua joko roikumme hirressä, menetämme päämme tai\nsaamme pari kolme unssia lyijyä ja nikkeliä kalloomme. Miltä kohtaa\nkäytävä alkaa?\"\n\nTohtori etsi vapisevin sormin karttamerkintöjä.\n\n\"Me olemme nyt tässä, tuo on Tham-Haosin talo, tuolla on viides muuri,\nja täällä, noin kilometri pohjoiseen, on 'Kolmen virran kaivo', jonka\npohjalta käytävä alkaa.\"\n\n\"Kaivo? Onkohan siinä vettä?\"\n\n\"Tuskin, ainakin isoisäni sanoo, että kaivo on kuiva.\"\n\n\"Se olisi varsin hauskaa. Siis suunta pohjoiseen. Kilometrin verran. Ja\npuisto pimeä kuin kommunistin katkismus. Hm, nyt täytyy toimia\nnopeasti, ennenkuin Tham-Haos armeijoineen ennättää tänne.\"\n\nTohtorista tuntui, että kapteenin sanat ja teot olivat keskenään\nristiriidassa. Hän otti esille tupakkarasiansa, sirotteli sen kannelle\npari hyppysellistä myrkynvahvaa englantilaista piipputapakkaa, jonka\ntuoksukin jo tavallisesti huimasi tohtoria, kaatoi kannelle hiukan\nvettä ja laittoi tupakasta ja vedestä mämmintapaista ainetta, johon\nvielä lisäsi viskyäkin. Tämän vastenmielisen hyytelön hän sitten kääri\npieneen kangastilkkuun ja voiteli kankaan läpi tiukkuvalla nesteellä\njalkineensa pohjat, minkä jälkeen hän teki saman tempun myöskin\ntohtorin jalkineille.\n\n\"Koirat\", selitti hän. \"Ne pakanat turvautuvat varmasti koiriin, mutta\nuskon, että tämä sekoitus on tarpeeksi vahva riistämään nuuskimishalun\nkiukkuisimmaltakin piskiltä. Ja nyt matkaan!\"\n\nAle Corci irroitti silkkinuoran ympäriltään, antoi tohtorille kaikki\nliiat tavaransa, kiersi köyden pariin kertaan kätensä ympärille, tuki\njalkansa ikkunaan ja viittasi tohtorille.\n\nTohtori peräytyi kauhuissaan.\n\n\"Pitäisikö minun laskeutua alas?\"\n\nEhkä kysymys ei ollut kovinkaan luonnoton. Sorbonnen yliopiston\ntohtorien tapoihin tuskin kuuluu laskeutua silkkiköyttä pitkin toisesta\nkerroksesta, mutta on tilanteita, joissa heidänkin täytyy niin tehdä.\nAle Corci ei kehoittanut toista kertaa; hänen ilmeensä oli niin kaamean\nkaunopuheinen, että tohtori uskoi häntä. Hän kiipesi ikkunalle ja\ntarttui köyteen.\n\n\"Seinä on täynnä ulkonemia. Tukekaa jalkanne niihin, ettei teidän\ntarvitse jättäytyä kokonaan käsien varaan. Mutta hiljaa, ennen kaikkea\nhiljaa. Aivastus voi meille nyt maksaa hengen. Ja kun tulette alas,\npainautukaa seinää vasten ja olkaa hiljaa!\"\n\n\"Entä te?\"\n\nAle Corci teki kärsimättömän eleen. Tohtori oli auttamaton. He olivat\nmolemmat kärsimättömiä, ja retkestä tuskin tulisi onnellinen.\n\n\"Minä kyllä tulen perässä.\"\n\nTohtori alkoi laskeutua hitaasti ja pysähtyi vähän väliä lepäämään,\nvaikka hänen olisikin tehnyt mieli irroittaa kätensä nuorasta ja\npudottautua maahan. Mutta ääntäkään hän ei päästänyt. Vihdoin tuntui\nköysi höllältä. Tohtori oli maassa.\n\nKapteeni veti köyden ylös, kiersi sen ympärilleen, vilkaisi kerran\ntaakseen ja laskeutui käsiensä varaan. Sitten hän ponnistautui jälleen\nylös, riisui jäykät kiinalaiset tohvelit jaloistaan ja pujotti ne\nnuoraan. Sukkasilla kävi laskeutuminen paremmin. Vaikeaa se ei ollut,\nsillä seinässä oli paljon ulkonemia, koristeita ja nastoja. Kymmenessä\nminuutissa hän oli alhaalla ja näki tohtorin seisovan vieressään.\nNopeasti hän pisti kengät jalkaansa.\n\nSeikkailijat hiipivät äänettömästi aukeaman yli ja painuivat\nsysimustaan metsään. Sinne tultuaan Ale Corci kopeloi esille kompassin,\nsytytti viittansa suojassa sähkölampun ja tarkisti suunnan, minkä\njälkeen molemmat lähtivät samoamaan harvahkon metsän läpi, varoen joka\naskeleella kompastumasta kiusallisiin liaaneihin, jotka luikertelivat\npuusta puuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään.\n\nÄkkiä he joutuivat tielle, mutta poikkesivat nopeasti syrjään eikä kai\nyhtään liian aikaisin, sillä he kuulivat kokonaisen miesjoukon\nlähenevän. He jäivät seisomaan, ja vaikka he eivät mitään nähneetkään,\nkuulivat he aseitten kilahduksista, että heidän ohitseen marssinut\njoukko oli sotilaita. Ale Corci olisi voinut tehdä syntiä ja vannoa,\nettä Tham-Haosilla oli suuri osuus miesten liikkeelläoloon.\n\nHe eivät jääneet odottamaan Tham-Haosin oikeutettua kummastelua\nvieraittensa äkillisen ja selittämättömän poistumisen vuoksi, vaan\njatkoivat matkaansa. He sivuuttivat pari pilkkopimeää rakennusta, mutta\nainoatakaan ihmissielua eivät tavanneet. Suunta oli varmasti oikea, ja\npian he saapuivatkin aukiolle, jonka keskellä \"Kolmenvirran kaivon\"\npiti olla.\n\nDupuis Suuren kertomus ja Tham-Haosin asemakartta eivät\nvalehdelleetkaan. Kaivo oli juuri siinä, missä sen tulikin olla, ja\nmolempien seikkailijoitten mieliala kohosi. Se oli korkea, pyöreä,\nkivinen kaivo, ja tunnustellessaan pimeässä sen laitoja he havaitsivat,\nettä se oli rappeutunut.\n\nAle Corci heilautti itsensä laidalle istumaan ja koetti jalallaan.\nSitten hän yritti laskeutua, eikä hänen päätelmänsä häntä pettänytkään.\nKaivo, joka oli tarkoitettu peittämään salakäytävän suuta, oli\nsisäpuolelta rakennettu porrasmaiseksi. Viiden minuutin kuluttua olivat\nmolemmat miehet kaivon pohjalla. Se oli niin syvä, että Ale Corci\nuskalsi sytyttää sähkölampun.\n\n\"Lempo vieköön, mutta missä se käytävän suu on?\" huudahti kapteeni\nhiljaa. \"Onko se tukittu?\"\n\nHän tutki kaivoa. He olivat sen pohjalla, mutta kah, keskellä oli\ntoinen kapeampi, suppilomainen syvennys. Kapteeni kumartui ja valaisi\nsitä lampullaan.\n\n\"Ehkä se on tuolla\", sanoi hän ja hyppäsi syvyyteen. Mutta pohja olikin\njo noin kolmen metrin päässä.\n\n\"Tohtori, tulkaa perässä\", kuului hänen äänensä kumeana alhaalta, ja\ntohtori pudottautui varovaisesti alas. Kapteeni valaisi juuri mustaa\naukkoa kaivon seinämässä.\n\n\"Tuossa se käytävä sitten alkaa taikka muuten ei mistään\", sanoi Corci\nja vetäen esiin revolverinsa painui sinne.\n\nAukko jatkui, ja tohtori seurasi perässä. Kun he olivat päässeet\nviisikymmentä metriä matalaa, likaista ja ummehtunutta käytävää pitkin,\njonka pohjakivien välissä näkivät pari kertaa käärmeen suomuisen\nruumiin luikertelevan valoa pakoon, varmistuivat he luulossaan, että\nnyt oltiin oikealla tiellä. Noin sadan metrin päässä kaivosta oli\nrautainen ovi, mutta sen lukko ja saranat olivat niin pahasti\nruostuneet ja ravistuneet, että seikkailijat saivat sen avatuksi\nparissakymmenessä minuutissa.\n\nAle Corci ei pelännyt käytävän sortumista. Se oli rakennettu\nsellaisista kivenjärkäleistä, ettei niitä maanjäristyskään olisi saanut\npaikaltaan hievahtamaan. Käärmeet olivat paljon vaarallisempia, ja\nniitä kapteeni tarkasti varoikin.\n\nDupuis Suuri oli antanut luotettavia tietoja. Toinenkin ovi oli vielä\nmatkalla, mutta sekin saatiin ilman vaikeutta avatuksi, ja noin\nkolmesataa metriä kuljettua alkoi käytävä porrasmaisesti nousta ja ilma\nkävi raittiimmaksi. Käytävä alkoi loppua. Seikkailijat olivat siis\nkuninkaankehässä.\n\nKolmas ovi antoi heille työtä ainakin puoleksi tunniksi. Kun he siitä\nselvisivät, huomasivat he tulleensa oikeaan sokkeloon. He olivat\nvanhassa rappeutuneessa pylvässalissa. Kapteeni tunnusteli, mistä päin\nraitis ilma huokui, ja riensi sinne. Äkkiä hän huomasi seisovansa\nsuuressa temppelisalissa, jonka valtavien ikkuna-aukkojen kautta tulvi\nsisään yön huumaavaa tuoksua.\n\nHe olivat perillä.\n\nMutta he eivät voineet jäädä sinne. Heidän täytyi etsiä itselleen joku\nväliaikainen lepopaikka, sillä molemmat kaipasivat jo lepoa. Ale Corci\nharhaili jonkun aikaa temppelissä, kunnes löysi puoleksi piilossa\nolevan nurkkahuoneen pylväineen ja korokkeineen. He vetäytyivät sinne\nja laskeutuivat pitkälleen, kääriytyen viittoihinsa. Kapteeni oli juuri\npäästämäisillään äänekkään tyytyväisyyden ja helpotuksen huokauksen,\nkun ihan läheltä ulkoa kuului aseen kilahdus.\n\n\"Totisesti, diplomaattisissa asioissa täytyy olla hiljaa\", mutisi\nkapteeni oikaistessaan itsensä sekä kovalle, kylmälle että kostealle\nvuoteelle.\n\n\n\n\n6.\n\nPierre Dupuis huomaa kiusakseen, ettei kuninkaankehässä tarjota\nsuklaata ja käristettyä leipää.\n\n\nSeikkailijoitten omatunto ei ollut suinkaan täysin puhdas ja\nrauhallinen, mutta uni oli sekä syvä että virkistävä. Kapteenin kello\nosoitti jo yhdeksää, kun hän kömpi pystyyn ja ojenteli itseään. Hänen\nseuralaisensa makasi edelleenkin tiedottomana ulkonaisesta maailmasta.\n\nAle Corcia janotti pahasti. Hänellä oli kyllä viskyä, mutta hän ei\nkäyttänyt väkijuomia muutoin kuin välttämättömissä tapauksissa, eikä se\nsitäpaitsi sammuttanut janoa.\n\nHän katseli ympärilleen. He olivat temppelissä, ränsistyneessä,\nravistuneessa kivirakennuksessa, jonka pylväät olivat lohkeilleet,\nseinät täynnä lovia ja koristeet tippuneet kivimurskaksi lattialle.\nKapteeni ei herättänyt tohtoria, vaan lähti yksinään pienelle\ntutkimusmatkalle.\n\nTemppeli ei ollut suuri; sen hän heti huomasi. Se oli neliömäinen,\nkaksikerroksinen rakennus, joka sulki kehäänsä kivitetyn pihan.\nKapteeni etsi katseellaan kaivoa, mutta sitä hän ei nähnyt. Sisäpiha\noli ihan autio. Ale Corci käveli temppelissä ristiin rastiin. Ihmisiä\nsiellä ei ollut, minkä seikan hän mielihyvällä totesi.\n\nVettä! Hän kaipasi vettä. Ilma kävi yhä kuumemmaksi ja\npainostavammaksi. Hän ei uskaltanut poistua suojelevien seinien\nulkopuolelle. Mutta totta tosiaan, hänellähän oli vettä, parempaakin\nkuin vesi. Temppelin luona kasvoi reheviä puita, ja niissä oli meheviä\nvesimelooneja. Mutta puut olivat sittenkin liian kaukana, jotta hän\nolisi voinut niihin kurkottaa. Hän irroitti ympäriltään silkkinuoran,\nsolmi sen suopungiksi ja heitti. Nuora takertui lähimpään oksaan, ja\nhetken kuluttua kapteeni söi hyvällä halulla ihanaa ja maukasta\nhedelmää. Jano sammui. Hän poimi niitä muutamia kappaleita taskuunsa ja\npäästi oksan sitten irti.\n\nJuuri silloin hän huomasi alhaalla temppelin juurella kimaltelevan\nlähteen. Hän laskeutui ensi kerrokseen ja aikoi juuri hypätä alas\ntäyttääkseen taskumattinsa vedellä, kun hänelle juolahti päähän parempi\ntuuma. Lähellä kasvoi pitkiä ruohoja. Hän kahmaisi niitä joukon ja\ntarkasti. Niissä oli kaksi pitkää ja verrattain paksua onttoa ruokoa.\nHän tasoitti pään ja pisti sen lähteeseen.\n\nOivallista. Hän saattoi ihan hyvin imeä kylmää ja raikasta vettä.\nJanoon he eivät siis kuolisi, vaikka heidän täytyisi viettää pitempikin\naika temppelissä.\n\nHän hiipi takaisin tohtorin luo. Ranskalainen nukkui ja ärähti\nkärsimättömästi, kun kapteeni hänet herätti. Pierre Dupuis olikin\nkärsimätön ja hermostunut, vaikka olikin hyvin nukkunut.\n\n\"Olisipa nyt kupillinen suklaata ja käristettyä leipää\", murisi hän\nverrytellessään leukojaan valtavalla haukottelulla.\n\nKapteeni hymyili. Miksei, suklaa oli hyvää juomaa, mutta sitä ei, ikävä\nkyllä, ollut tarjolla Huen kuninkaankehässä. Hän tarjosi tohtorille\nvesimeloonia. Tohtori irvisti happamesti.\n\n\"Minä en ole kasvissyöjä\", mutisi hän halveksivasti puraistessaan\nhedelmää.\n\n\"En minäkään, hyvä tohtori, minä pidän sianlihasta ja\nlampaankyljyksestä ja chateaubriandista ja wienerschnitzelistä ja\nmetsästäjänpihvistä ja tryffeleistä ja hummerista ja ostereista, mutta\nminulla on se hyvä tapa, että syön melkein täsmälleen sitä, mitä saan,\nniinkuin kotimaassani syödään männynkuorta ja ollaan tyytyväisiä.\nSitäpaitsi ovat vesimeloonit erittäin terveellisiä. Jos tohtori haluaa\njuoda, on lähde tuossa lähellä.\" Tohtori murisi, mutta söi ja joi. \"Ja\nnyt on meidän tarkastettava ympäristöämme. Minä koetan katsoa, pääseekö\ntemppelin katolle.\"\n\nKapteeni kulutti ainakin tunnin, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä,\nettei katolle päässyt. Hän ei löytänyt ainoatakaan porrasta sinne, ja\nkaton aukot olivat sellaisilla paikoilla, ettei kiipeämistä voinut\najatellakaan.\n\nSitten hän katseli uneksivasti lähellä kasvavia puita. Niiden joukossa\noli ainakin pari tarpeeksi korkeaa. Kapteeni ei tuuminut kauaakaan. Hän\nvannotti tohtoria olemaan paikallaan ja hyppäsi sitten ikkunasta taikka\noikeastaan seinäaukosta maahan. Muutamalla harppauksella hän oli\nvalitsemansa puun alla, ja paria hetkeä myöhemmin hän oli karkoittanut\npuusta puolitusinaa kimakkaäänisiä ja ärhenteleviä lintuja kiivetessään\nhitaasti ja varovaisesti latvaa kohti. Tohtorin mielentila ei\nlähennellyt sankariutta. Hän tunsi itsensä niin avuttoman yksinäiseksi,\nja mitä ylemmäksi kapteeni kiipesi, sitä tylymmältä tohtorista tuntui\nvastaanotto kuninkaankaupungissa.\n\nKapteeni ei uskaltanut kiivetä latvaan saakka. Eikä se ollut\nvälttämätöntäkään. Hän näki tarpeeksi muutenkin.\n\nTummat, sadunomaiset, kiemurtelevat ja koristellut muurit kohosivat\njoka puolella torneineen, portteineen ja sarvineen. Vartijoita niillä\nei näkynyt. Muurien sisäpuolella oli aarniometsä, joka ulottui\nhyvästikin viiden kuuden kilometrin pituudelle joka suuntaan.\nKeskustassa kohoni mahtavia kivirakennuksia puitten välistä,\ntemppeleitä, palatseja, ja niiden ympärillä loistivat kukkapenkereet\ntuhansissa värivivahduksissa. Itämainen, outo ja ylellinen loisto\nkuvastui kaikkialla; se oli epätodellista, mutta kuitenkin silmin\nnähtävää ja aistein tajuttavaa. Ja kaiken keskellä kohosi pyöreä,\nmonikerroksinen ja monikattoinen torni, jonka koristeet, kiemurat,\nkuviot ja kattojen huiput välkkyivät kullanhohtoisina.\n\n\"Hemmetti sentään, tuolla taidetaan elää Harun al Rashidin aikoja\",\nmutisi kapteeni itsekseen, muistellen satujen kultaisia\nkuninkaanlinnoja. \"Tuollako se hänen majesteettinsa sitten asustaa?\"\n\nHän otti esille Tham-Haosilta \"lainaamansa\" kartan ja ryhtyi sen avulla\ntutkimaan ympäristöä.\n\nHän koetti löytää Huen suurimman temppelin.\n\nTohtorin etsimä \"aarre\" oli siellä. Mutta hänen oli hyvin vaikea sitä\nlöytää. Ensiksikään hän ei voinut varmasti päätellä, mikä rakennus oli\nsuurin, ja toiseksi, mikä niistä oli temppeli ja mikä palatsi, haaremi\ntai joku muu yhtä hyödytön paikka.\n\nJa siinä tätä kaikkea katsellessa ja puussa istuessa hänelle äkkiä\nvalkeni, kuinka toivottoman vaikea tehtävä heitä odotti. Kuninkaankehä\noli vähintäin 20-30 neliökilometriä laaja; siinä oli satoja\nrakennuksia, liikuskeleminen oli äärettömän vaikeata, ja\nkiinnijoutuminen merkitsi varmaa kuolemaa. Olihan hullua koettaa etsiä\nvanhaa paperikääröä temppelistä, jota ei tiennyt, ja vaikka olisi\ntiennytkin, ei olisi päässyt lähestymään. Ale Corci sanoi mielessään\nlyhyet ja hellät jäähyväiset maailmalle, sillä hän aavisti saavansa\nelää jäljellä olevan ikänsä pakolaisena ränsistyneessä temppelissä\nkiukkuisen oppineen kanssa, ravintonaan vesimeloonit ja putken läpi\nimetty vesi. Hän oli teljetty paratiisilliseen kaupunkiin, jossa yhden\nteljetyn ja näkymättömän valtiaan sana, oikku tai ilme merkitsi elämää,\nkuolemaa, häpeää ja kunniaa, eikä tätä valtiasta kukaan saanut nähdä,\nyhtä vähän kuin kukaan oikeastaan tiesi, oliko olemassakaan häntä.\n\nTohtori Pierre Dupuis seisoi aukon luona, ja hänen katseensa kuvasti\ntaaskin kerran kärsimättömyyttä. Siitä ei kapteeni välittänyt. Hän\nteki, mikä häntä miellytti, ja tohtori maksoi. Pääasia oli, että\nkirottu resepti saataisiin käsiin.\n\nÄkkiä tohtori alkoi viittilöidä käsillään hätäisenä ja tuskaisena.\nKapteeni katsahti alas, mutta puun rehevä lehdistö kätki kaikki hänen\nnäkyvistään. Jotakin oli kuitenkin tulossa, sillä tohtori hävisi\nkiireesti ikkuna-aukon luota. Kapteeni painautui puuta vasten ja oli\nhiljaa.\n\nHän kuuli ääniä ja myöskin, että ne olivat naisten ääniä. Hm, olihan\ntämä kuitenkin miellyttävämpää kuin Tham-Haosin johtaman\nsotilaspatrullin hälinä.\n\nNaisia oli kuusi henkeä. Hän näki heidät vasta kun he olivat ihan\ntemppelin luona, kuusi pientä kiinalaispukuista neitosta, jotka\nsipsuttivat sinivihreissä puvuissaan ja loistavanvärisissä vöissään\njutellen ja naureskellen. He olivat ilmeisestikin haareminaisia.\nKapteeni tarkkasi heitä jännitettynä. Mutta heidän asemansa ei siitä\nparantunut. He olivat tehneet kuolemansynnin, tunkeutuessaan\nmuukalaisina Hueen; haareminaisten katseleminen oli toinen yhtä suuri\nja vaarallinen synti. Asiahan oli yksinkertainen: hankkia käsiin tuo\nkaivattu paperi ja sillä tavalla tyydyttää ranskalaisen tohtorin\nkunnianhimo. Ja sittenkin tuntui kapteenista, että he täällä, Huen\nkuninkaankehässä, olivat kauempana päämäärästään kuin Pariisissa retkeä\nsuunnitellessaan.\n\nNeitoset pysähtyivät temppelin läheisyyteen, ja pari heistä kurotti\njuomaan lähteestä, samasta, josta sekä kapteeni että tohtori olivat\njanonsa sammuttaneet. Naiset olivat kuin pikkulapsia; he nauroivat ja\nilakoivat, tanssivat ja lauloivat huolettomina kuin lapset ainakin.\nTuskin he tiesivätkään, että maailmaa oli olemassa Huen muurien\nulkopuolella.\n\nTohtoria ei näkynyt. Hän oli tietenkin etsinyt itselleen turvallisimman\nsopen koko temppelistä ja kyykötti siellä. Totta puhuen kapteeni olisi\nmielellään tehnyt hänelle seuraa. Hän oli saanut ihailla mielestään\nnäköalaa ihan tarpeeksi täksi kertaa, eikä puussa oleminen ollut\nlainkaan mukavaa. Hänen jalkansa ja kätensä alkoivat puutua ja hänen\ntuli jano. Siksi hän kiukuttelikin itselleen, ettei ollut täyttänyt\ntaskumattiaan vedellä. Nyt siinä oli vain viskyä. Aurinko, tropiikin\nhirveä aurinko, paahtoi häntä, vaikka hän koettelikin pysytellä lehtien\nvarjossa. Hän laskeutui varovaisesti istumaan oksalle. Olo tuntui\nhetkeksi helpommalta, mutta istuminenkin oli puuduttavaa, ja neitosten\nnauru ja laulu tuntui kidutukselta. Tohtori ei näyttäytynyt kertaakaan.\n\nKapteeni ei aluksi ollut kiinnittänyt neitosten viipymiseen mitään\nhuomiota, oli vain naurahtanut; sitten tilanne oli alkanut häntä\nkiukuttaa, ja nyt hän oli suorastaan huolestunut. Hänen asentonsa oli\nvaikea, hän oli väsynyt, hänen oli jano eikä hän uskaltanut ilmi\ntulemisen pelosta laskeutua puusta alas. Ja neitosilla ei taas\npuolestaan näyttänyt olevan aiettakaan poistua. He leikkivät ja\npuhelivat temppelin viileässä varjossa.\n\nKapteeni kyykötti oksallaan.\n\n\n\n\n7.\n\nAle Corci suoriutuu voittajana tilanteesta, jossa on 999,999\nmahdollisuutta epäonnistua ja yksi mahdollisuus onnistua.\n\n\nKapteeni ei voinut nähdä tulevaisuuteen. Hän ei aavistanut,\nettä tämä päivä, joka oli alkanut ikävällä ja yksitoikkoisella\npuussa-istumisella, jatkuisi paljoa vähemmän yksitoikkoisesti.\n\nHän istui eikä kiroillut, ei ainakaan ääneen. Hän tunsi vihaavansa\nnaisia yleensä ja annamilaisia haareminaisia erikoisesti. Kahden tunnin\nkuluttua naiset yrittivät jo lähteä, ja viisi heistä lähtikin. Mutta\nyksi ei lähtenyt. Istui vain lähteen luona ja irroitettuaan\nhilkantapaisen päähineen ryhtyi kampaamaan tukkaansa. Ale Corci\nhuokasi. Hän muisteli ylioppilasaikuisia seikkailujaan, Helgoja ja\nMaijoja ja Kaisoja, jotka hekin kampaukseen käyttivät tunnin ja\nenemmänkin. Ei ollut mitään syytä otaksua, ettei annamilainen\nhaareminainen käyttäisi siihen kahta tuntia.\n\nNiin ei kuitenkaan käynyt. Kymmenen minuutin kuluttua oli tyttö tai\nnainen kunnossa, hän suoristi pukuaan ja nousi, ja kapteeni siunasi\nmielessään sitä, ettei länsimainen kulttuuri ainakaan naiskampauksen\nalalla vielä ollut ehtinyt Annamiin.\n\nTyttö poistui, ja odotettuaan kymmenen minuuttia kapteeni alkoi\nvarovaisesti laskeutua. Viidessä minuutissa hän oli maassa ja\nseuraavassa hetkessä temppelin ikkuna-aukon alla valmiina ponnistamaan\nsisään. Mutta hän ei ponnistanut vielä silloin. Hän kuuli askeleita\nsivultaan ja teki salanmannopean liikkeen paetakseen, mutta se oli jo\nliian myöhäistä. Tulija oli jo liian lähellä, ja kun kapteeni vilkaisi\nsivulleen, huudahti hän vilpittömän yllättyneenä:\n\n\"Lempo soikoon!\"\n\nHän ei kironnut siksi, että hänet oli yllätetty, tai että tulija oli\nsama haaremityttö, joka viimeksi oli poistunut, vaan siksi, että tyttö\noli puvustaan, kampauksestaan, koristuksestaan, olopaikastaan ja\nkaikista muista sellaisista seikoista huolimatta, ei annamilainen, ei\nkiinalainen, ei hindulainen eikä arabialainen, vaan päivänselvästi\nvalkoinen, väärentämätön eurooppalainen.\n\nEurooppalainen tyttö Huen kuninkaankehässä, Annamin kuninkaan\nhaaremissa! Niin, ehkä se ei ollut niinkään ihme -- variatio delectat!\n-- mutta odottamatonta se oli sittenkin. Tämä ensimmäinen hämmästys ja\nyllätys pyyhkäistiin kuitenkin pois, niinkuin taifuni pyyhkäisee\nolkikattoisen risumajan. Ale Corci kieltäytyi uskomasta korviaan ja\nluottamasta silmiinsä, nähdessään tytön rajusti hämmästyvän, hänen\nsuunsa avautuvan ja äänensä kaikuvan vapisevana, mutta selvänä:\n\n\"Mitä?\"\n\nKolme sanaa, \"lempo soikoon\" ja \"mitä\", mutta niihin sisältyi enemmän\nkuin kumpikaan jaksoi uskoa. Ale Corci oli tyrmistynyt, häntä puistatti\nkuin horkassa, ja tytönkin auringonpolttama hipiä vaaleni ja kalpeni.\nHe seisoivat toisiaan vastapäätä liikkumatta, puhumatta, kapteeni\nvalmiissa hyppyasennossa, tyttö kuvapatsaana. Tuntui siltä kuin\njännitys ei milloinkaan laukeaisi.\n\nKapteeni tointui sittenkin ensin. Hän liikahti ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä näki vain hameen vilkkuvan puiden välissä. Tyttö\npakeni, lensi kuin siivillä ja oli ainakin kymmenen metrin päässä,\nennenkuin kapteeni tointui ajamaan häntä takaa. Ale Corcin ajatuskyky\nvirkosi, ja hän tunsi kuoleman läheisyyden. Jos tyttö pääsisi karkuun,\nhälyttäisi hän koko kaupungin, ja heitä ruvettaisiin etsimään. Heidän\nolisi siinä tapauksessa mahdoton piileskellä.\n\nKapteeni juoksi, mutta kun hän oli istunut puussa useampia tunteja,\nolivat hänen jalkansa jäykät. Tyttö kiiti kuin vihuri, tuntien paikat,\nja vaikka kapteeni varmastikin oli nopeampi, ei ollut lainkaan varmaa,\nkumpi voittaisi tämän kilpajuoksun. Mutta tyttö oli kuitenkin vain\ntyttö, ja jo noin neljänkymmenen metrin kuluttua hän horjahti ja\nkaatui. Hänen hameensa oli tarttunut johonkin oksaan taikka\npuunjuureen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli kapteeni hänen luonaan\nja kumartui hänen ylitseen.\n\n\"Herran nimessä, älkää pelätkö älkääkä huutako!\" huohotti hän\nkiihtymyksen tukahduttamalla äänellä. Tyttö vapisi koko ruumiiltaan, ja\nhänen arassa katseessaan kuvastui kauhua. Kapteeni joutui ymmälle; hän\nei aavistanutkaan, mitä tuli tehdä, millä voittaa tytön luottamus. Hän\nei osannut puhua mitään, ei kysyä eikä kertoa.\n\n\"Älkää huutako\", toisti hän tolkuttomasti, jotakin vain sanoakseen.\nSilloin hän näki tytön katseesta, että tämä oli hänet ymmärtänyt.\nYmmärtänyt? Ei, se ei ollut mahdollista. Hän oli puhunut suomeksi.\nOliko hän siis kuitenkin kuullut oikein, kun tyttö oli huudahtanut\n\"mitä\"?\n\n\"Ymmärrättekö minua?\" kysyi hän ja kumartui lähemmäksi, katseessaan\nahnas odotus. Tyttö nyökkäsi tuskin huomattavasti.\n\n\"Oletteko suomalainen?\"\n\nHän näki nyt, ettei tyttö enää ymmärtänyt. Tytön katse oli kysyvä ja\nkummasteleva.\n\n\"Pois!\" kuiskasi tyttö ja yritti nousta. Kapteeni auttoi häntä ja olisi\njatkanut vielä keskustelua, kun tyttö samalla melkein riistäytyi hänen\nkäsistään, katseen kertoessa mielettömästä pelästyksestä. Samassa kuuli\nkapteeni askeleita ja käännähti rajusti.\n\nHän ei kääntynyt eikä hypähtänyt sivuun hetkeäkään liian aikaisin. Sen\nkohdan puhki, missä hän oli seisonut, lensi samassa terävä keihäs ja\nupposi koko terältään pehmeään puuhun. Suurikokoinen, voimakas,\nmustapukuinen olento hyökkäsi samassa häntä vastaan. Kapteeni sai\nvaltavan iskun rintaansa, niin että hengitys salpautui. Mutta hän ei\nkaatunut, ei päästänyt ääntäkään, kun ahdistetun pedon lailla ryntäsi\nvuorostaan häiritsijän kimppuun. Hän ei ehtinyt paljastaa asettaan, ei\nsiepata keihästä eikä veistään, hänellä oli käytettävissään vain\nnyrkit, mutta ne olivatkin tarkoitukseen sopivat, hyvin harjaantuneet.\nHän oli monta vuotta nyrkkeillyt eivätkä harjoitukset olleet menneet\nhukkaan: sen sai mustapukuinen jättiläinen pian kokea. Ensi isku osui\nleukaan. Kuului vain, kuinka hampaat naksahtivat yhteen, ja yhdessä ne\npysyivät koko tämän lyhyen, mutta hurjan ottelun ajan. Seuraava isku\nosui kasvoihin, ja keltainen iho värjäytyi verestä. Kapteeni sai\nitsekin iskun, mutta hän kesti sen. Hänen kolmas iskunsa osui leuan\nalle, ja silloin lyyhistyi mustapukuinen jättiläinen kuin vaateriepu\nmaahan. Ottelu ei ollut kestänyt minuuttiakaan.\n\nKapteenissa olivat heränneet pedon vaistot. Hän tempasi keihään puusta\nja aikoi lävistää maassa makaavan vastustajansa. Kuin unessa hän\nkohtasi tytön katseen. Siinä hän näki innokkaan, kauhean hyväksymisen\naikeelleen, kun hän kuitenkin malttoi mielensä. Ei, se oli hyödytöntä,\nhän voisi tehdä vastustajansa muutenkin vaarattomaksi. Niinpä hän\ntarttui mieheen kainaloista ja alkoi raahata häntä temppeliä kohti.\n\n\"Tulkaa mukaan\", käski hän tyttöä, joka totteli hiipien hänen\nvierellään.\n\nHänen taakkansa oli raskas, mutta hän ponnisteli urheasti ja sai\ntaintuneen miehen kuljetetuksi ikkuna-aukon alle.\n\n\"Tohtori!\"\n\nPieni ranskalainen ei ollut kaukana, sillä pari sekuntia huudon jälkeen\nilmestyi hänen päänsä näkyviin. Hän hypähti taaksepäin nähdessään kolme\nhenkilöä odottamassa yhden asemasta.\n\n\"Hiljaa nyt ja nopeasti\", komensi kapteeni ja heitti tohtorille\nsilkkinuoransa pään. \"Kiinnittäkää se siellä jonnekin ja koettakaa\nsitten vetää, kun annan merkin. Minä autan alhaalta käsin.\"\n\nNopeasti ja kätevästi kiinnitti kapteeni nuoran miehen kainaloitten\nalitse ja nosti hänet pystyyn. Tohtori veti molemmin käsin ja kapteeni\ntyönsi alhaalta. Yhteisin ponnistuksin he saivatkin miehen ikkunalle.\nKapteeni hypähti tytön luo, joka seinään painuneena, puolikuolleena\npelosta oli tätä kaikkea katsellut.\n\n\"Te myös\", ja samassa kapteeni nosti tytön syliinsä. Tyttö oli kevyt,\nkuin pelkkää ilmaa mustan jättiläisen jälkeen. Seuraavassa hetkessä hän\noli lennähtänyt miehen viereen ikkunalle, ja tohtori auttoi hänet\nsisään. Kapteeni kiipesi ylös viimeiseksi. Sitten kannettiin\ntainnoksissa oleva sisempään huoneeseen ja tähyillen eri puolille\nsaatiin varmuus siitä, ettei kukaan ollut nähnyt tätä kohtalokasta\nkamppailua. Keihäänkin oli kapteeni tuonut mukanaan.\n\nTohtori ei puhunut mitään. Hän ei olisikaan siihen kyennyt eikä\nmyöskään uskaltanut. Mutta hänen ilmeensä oli perin kaunopuheinen.\n\nAle Corci oli palavissaan. Ei ollut pieni työ ryöstää haaremikaunotar\nja vangita jättiläiskokoinen eunukki. Kapteeni oli yltyleensä hiessä,\nkun hän istuutui korokkeelle vangitun miehen viereen ja ryhtyi\nsilkkiköydellä sitomaan tämän käsiä ja jalkoja. Päähineen hän työnsi\nmiehen suuhun ja repäisi viitasta kaistaleen siteeksi. Jos vangin\nvapaudesta oli jotakin jäljellä, niin se oli korkeintaan ajatuksen\nvapaus.\n\nKapteeni riensi toiseen huoneeseen ja toi kouruisessa savipalasessa\nvettä, jolla pesi vangin kasvot. Ne eivät olleet kärsineet vakavampia\nvaurioita, ja mikä nyrkkeilymestari tahansa olisi ollut tyytyväinen\npäästessään tiukasta kamppailusta niin vähällä. Pari kolme tippaa\nviskyä riitti palauttamaan hänet tajuihinsa. Hänen silmänsä pyörivät\navuttomina ympäri, ja hän teki vaistomaisia ja avuttomia yrityksiä\nvapautuakseen kiristävistä kapaloistaan.\n\n\"No, mister Li-ha-va\", sanoi kapteeni ja auttoi vangin istumaan niin\nhyvin kuin se kävi päinsä. \"Mitäs nyt tehdään?\"\n\nKapteeni puhui kehnoa kiinankieltä eikä vanki näyttänyt ymmärtävän.\nTohtori toisti kysymyksen kunnollisella kiinankielellä ja sanoi sen\nmyöskin annaminmurteella, mutta vanki pudisti päätään.\n\n\"Hän ei ymmärrä, hän on vuoristosta\", sanoi haaremityttö, joka koko\najan oli seisonut seinää vasten kyyristyneenä. Tohtori silmäsi ymmällä\ntyttöä. Hän ei tajunnut, mitä tämä sanoi, mutta hänkin huomasi äkkiä,\nettä tyttö oli eurooppalainen. Kapteeni ponnahti pystyyn.\n\n\"Mutta kautta kaikkien patriarkkojen parran\", huudahti hän, \"tehän\npuhutte suomea, tehän puhutte suomea! Kuka te olette ja kuinka olette\ntänne joutunut?\"\n\n\"Minä olen kuninkaannainen\", vastasi tyttö, \"mutta en tiedä kuinka olen\ntänne joutunut. 'Minä olen ollut täällä aina. Tai melkein aina\", lisäsi\nhän nopeasti.\n\nJos tavallinen kirjailija yrittäisi kuvata tällaista kohtausta, niin\nhänelle naurettaisiin, mutta meillä on oikeus odottaa, että lukija\nhyväntahtoisesti uskoo sanojamme, kun vakuutamme, että kapteeni ei\nolisi lainkaan vähemmän hämmästynyt, jos olisi kuullut norsun taikka\nvetohärän taikka jumalankuvan alkavan puhua pohjalaismurretta Huen\nkuninkaankehässä.\n\n\"Mitä perhanaa tämä on?\" kiljahti samassa tohtori ja polki jalkaansa.\n\"Ymmärrättekö te, mitä tuo naikkonen puhuu?\"\n\nTohtorilla ei ollut mitään suussaan, mutta hän nielaisi. Ainakin\nseuraavan kysymyksen, sillä kapteenin katse oli kuin annos\nrisiiniöljyä.\n\n\"Minä ymmärrän, mutta te, te saatte olla nyt hiljaa\", sanoi kapteeni\nmahdollisimman epäystävällisellä äänellä. Hänen ja tohtorin välit\ntuntuivat kiristyvän hetki hetkeltä.\n\nAle Corci istuutui ja latasi piippunsa. Hetki tuntui vaativan tupakkaa.\nHän ei tiennyt, mistä päin aloittaa.\n\n\"Mikä on teidän nimenne?\"\n\nTyttö sanoi, ja kiinantaitonsa avulla ymmärsi kapteeni, että se nimi\nmerkitsi likimain \"Pikkupaholaista\".\n\n\"Soo, eikö teillä ole muuta nimeä? Mistä te sellaisen nimen olette\nsaanut?\"\n\nNainen on aina nainen, vaikka hän kuuluisi Huen kuninkaan haaremiin.\nNiinpä tyttö vain naurahti ja paljasti valkoiset hampaansa, mikä teki\nhänet hyvin sievän näköiseksi.\n\n\"Minä tanssin parhaiten paholaistanssia\", selitti hän sitten, eikä\nkapteeni olisi ottanut valalleen, että hänen äänensä silloin oli ihan\npuhdas keimailusta.\n\n\"No niin, Pikkupaholainen, kuinka vanha te olette?\"\n\n\"Kahdenkymmenen.\"\n\n\"Ja mitä te täällä teette?\"\n\nTyttö katsahti häneen ihmeissään.\n\n\"En mitään, minähän olen kuninkaannainen.\"\n\n\"Helppo virka siis. Kuinka monta vaimoa kuninkaalla on?\"\n\nTyttö mietti muutaman hetken.\n\n\"Nyt niitä on kahdeksankymmentäyhdeksän.\"\n\nKapteeni kääntyi tohtori Dupuisin puoleen: \"Kuuletteko, tohtori,\nAnnamin kuninkaalla on kahdeksankymmentäyhdeksän vaimoa.\"\n\nTohtori tuhahti nenäänsä.\n\n\"Minulla ei ole yhtään, ja minun on hyvin hyvä olla. Hiiteen naiset!\"\n\nAle Corci ei viitsinyt vastata. Tohtorilla oli kai huono ruuansulatus,\nkoska hänen mielentilansa jatkuvasti oli sapekas. Hän kääntyi uudelleen\ntytön puoleen.\n\n\"No mitä te, Pikkupaholainen, joka tapauksessa teette kaiket päivät,\ntarkoitan: leikittekö, laulatte, tanssitte, syötte, juotte, kävelette,\nistutte, luette?\"\n\n\"Minä teen kaikkea tuota.\"\n\n\"Minkälainen on kuningas? Nuori vai vanha, hyvä vai paha?\"\n\nTyttö teki torjuvan liikkeen kädellään.\n\n\"Kuningasta\", kuiskasi hän, \"kuningasta ei saa nähdä kukaan muu kuin\npapit ja sotapäälliköt ja lempivaimot.\"\n\n\"Ettekö te ole lempivaimo?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"En, en minä ole vielä, mutta minun vuoroni tulee ensi vuonna.\"\n\nKapteeni epäröi hetkisen. Tyttö tuntui pitävän kaikkea, vieläpä Annamin\nkuninkaan haareminaisena oloakin, ihan luonnollisena asiana.\n\n\"Ettekö tahdo lähteä täältä pois?\"\n\nTytön kummastus oli ilmeinen.\n\n\"Pois, minne pois? Voiko olla jossakin muualla?\"\n\nKapteeni näytti murheelliselta, ja hänellä oli kyllä syynsäkin. Hän ei\nmilloinkaan ollut opettanut pikkulapsia. Tämä viehättävä pieni\npakanatyttö, kuninkaan haaremityttö, oli itse asiassa pikkulapsi,\nsellainen, joka ei tiedä, että kaksi kertaa kaksi on neljä, ei tiedä,\nettä maailma on pyöreä, että maa kiertää aurinkoa eikä aurinko maata.\nHuen haaremissa ei kai tuhlattu aikaa opilliseen sivistykseen.\n\n\"Katsokaas\", sanoi kapteeni ja pudotti lattialle kivenpalasen, \"ja\nkuvitelkaa, että tuo on koko Hue, kaikki, mitä siinä on. Silloin on\nesimerkiksi tämä puisto kokonaisuudessaan maailma.\"\n\nEhkä Ale Corci liioitteli tai päinvastoin väheksyi suhdetta; vertailu\noli kuitenkin ymmärrettävä, ja tyttö katseli suurin silmin\nkivenpalasta.\n\n\"Maailma on siis suurempi kuin Hue, paljoa suurempi?\" kysyi hän, ja\nkapteeni saattoi hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että niin oli laita.\n\n\"Pikkupaholainen, te sanoitte, että te olette ollut täällä melkein\naina. Missä te olette ollut muualla?\"\n\nTytön tuli vaikea olla.\n\n\"Minä olin silloin hyvin pieni ja muistan joitakin suuria korkeita\nrakennuksia ja valkeaa ainetta, joka oli kylmää, ja kelloja, jotka\nsoivat ja vettä ja tuulta, hyvin pimeää ja vettä, ja sitten minä en\nmuista mitään.\"\n\nAle Corcikin mietti. Vettä? Oliko tyttö ollut lapsena mukana\nhaaksirikossa jossakin Annamin rannikolla?\n\n\"Olitteko te veden päällä?\"\n\nTyttö nyökkäsi innokkaasti. \"Kyllä olin, jossakin sellaisessa astiassa,\nja siellä oli miehiä, toisenlaisia miehiä kuin täällä, jotka aina\nkiipesivät ylös ja lauloivat.\"\n\nErehdys ei kai ollut mahdollinen. Tyttö oli pelastunut haaksirikosta ja\nsitte tavalla taikka toisella joutunut haaremiin. Lapsuus tuntui\nhänestä tietenkin kuin sadulta tai unelmalta. Hän muisti jotakin, sitä\nja tätä, mutta ei osannut enää kertoa eikä selittää. Hän ei tiennyt,\nmitä oli nähnyt ja kokenut ennen Hueen joutumistaan.\n\nMutta kuinka ihmeessä oli mahdollista, että tyttö osasi vielä\näidinkieltään? Hänhän ei ollut sitä kuullut eikä puhunut enää moneen\nvuoteen. Kapteeni kysyi sitä. Vastaukseksi veti tyttö viittansa\ntaskusta esiin kapineen, joka osoittautui kirjaksi. Ale Corci tarttui\nsiihen kiihkeästi.\n\nIhan oikein: kirja oli taskuraamattu, vanha, kulunut ja likainen, mutta\nse oli suomalainen raamattu, painettu brittiläisen pipliaseuran\ntoimesta.\n\n\"Osaatteko te lukea?\" Se oli enemmän huudahdus kuin kysymys. Tyttö\nnyökäytti päätän.\n\n\"Kyllä, minä osasin lukea jo aikaisin, ja täällä olen aina lukenut tätä\nkirjaa. Siinä on paljon kaikenlaista hauskaa, vaikka en kaikkea\nymmärrä.\"\n\nAle Corci myönsi mielessään, että tytön arvostelu oli oikea. Todella,\nsiinä kirjassa oli yhtä ja toista hauskaa, mutta myös sellaista, mitä\neivät ymmärtäneet maailman oppineetkaan, puhumattakaan pienestä\nhuelaisesta haareminaisesta.\n\nPikkupaholainen! Se nimi tuskin oli sopiva. Tyttö oli kyllä pieni,\nmutta kaikki oli hänessä siroa ja somaa. Hänessä ei ollut etelän\nnaisten demoonista kauneutta, vaan hän oli raikas ja tuore pohjolan\ntyttö. Ehkä sittenkin: hänen silmänsä olivat vilkkaat, ja niissä\nvälkehti kultaa ja mustaa. Pieni suu oli luja, ja huulet oli puristettu\nyhteen. Kenties hän saattoi olla paholainenkin, kun niikseen tuli.\n\nTohtori oli ahminut heitä silmillään ja korvillaan, mutta ei ollut\nuskaltanut mitään puhua. Äkkiä tyttö ikäänkuin heräsi, kun hänen\nkatseensa sattui mustapukuiseen eunukkiin. Hänen silmiinsä tuli kauhua\nja mieletöntä levottomuutta.\n\n\"Tuo mies on tapettava\", määräsi hän lyhyesti ja jyrkästi.\n\nAle Corci ei tiennyt nauraako vai itkeä. Hän ei ollut tottunut nuoriin\ntyttöihin, jotka ilman muuta langettivat kuolemantuomioita. Mutta tyttö\nei laskenut leikkiä; hän oli peräti vakavissaan.\n\n\"Miksi niin?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Hän kertoo, että minä olen tavannut miehiä. Minut tapetaan silloin.\nKuristetaan. Minä tiedän. Minä olen nähnyt.\"\n\nTyttö puhui totta, sen näki kaikesta. Haaremilait olivat tietenkin yhtä\nankarat kuin Huen muutkin lait. Tyttö oli kuolemanvaarassa. Mutta Ale\nCorci ei ollut tottunut vapautumaan vastustajistaan niin mutkattomasti.\n\n\"Älkää pelätkö, hän ei pääse täältä minnekään?\"\n\n\"Mutta häntä kysytään?\"\n\n\"Kysyttäisiinhän häntä silloinkin.\"\n\n\"Häntä ruvetaan etsimään.\"\n\n\"Ei häntä täältä löydetä.\"\n\n\"Entä kun minulta kysytään?\"\n\nO sancta simplicitas, oli kapteeni vähällä huudahtaa. Ja kuitenkin\nhäntä kesken kaiken alkoi naurattaa. Tyttö oli täysikasvuisena ensi\nkerran tavannut maanmiehensä, eurooppalaisen ja valkoisen, ja tämän\nensimmäisiä tehtäviä oli opettaa valehtelemaan. Niinpä hän alkoi\nselittää menettelytapaa. Tyttö ei saanut olla mistään tietävinään.\n\nHe hätkähtivät kaikki, sillä ulkoa kuului iloisia, huhuilevia ääniä.\nTyttö vapisi taaskin, ja eunukin valkoiset silmämunat välähtivät. Mutta\nkapteeni rauhoitti heitä.\n\n\"He etsivät minua\", kuiskasi tyttö pelästyneenä ja neuvottomana. Ale\nCorci mietti ja päätti nopeasti.\n\n\"Kuulkaa minua! Menkää heidän luokseen, älkääkä olko mistään\ntietävinännekään. Keksikää joku selitys (taas yllytys valehtelemiseen!)\nja naurakaa ja laulakaa. Eunukista ette saa tietää mitään. Ja sitten\ntärkein asia: tulkaa illalla tänne uudelleen.\"\n\n\"Ei, ei, en voi tulla illalla, vaan huomisaamuna. Hiivin tänne\ntemppelipihan kautta.\"\n\nJa sitten kuin salama olisi hänet yllättänyt, hän huudahti:\n\n\"Mutta kuka te olette ja kuka on tuo toinen mies?\"\n\nAle Corci ei osannut vastata.\n\n\"Tulkaa huomenna, niin kerron kaikki\", kuiskasi hän ja työnsi tytön\nmenemään temppelipihan kautta.\n\n\n\n\n8.\n\nLyhyt luku, jossa esitetään Ale Corcin ja Pierre Dupuisin eriäviä\nkäsityksiä nuorista naisista.\n\n\nKun tyttö oli mennyt, kääntyi tohtori kaikkea muuta kuin ystävällisenä\nkapteenin puoleen.\n\n\"Mikä tyhmyys, mikä järjettömyys! Ah, olisihan minun pitänyt tietää:\nmerimies hullaantuu aina naisiin. Nyt on yritys tuomittu\nepäonnistumaan, kun siinä on nainen mukana. Minä inhoan naisia.\"\n\nKapteeni sytytti sammuneen piippunsa ja sanoi hyvin ystävällisesti:\n\n\"Hyvä tohtori, oletteko te saanut monetkin rukkaset?\"\n\nTohtori ei itse asiassa ollut lainkaan pahasisuinen, vain liian\nvilkasverinen. Hän sopi kapteenin kanssa yhteen juuri yhtä hyvin kuin\ntuli ja vesi. Hänen ilmeensä olisi hurmannut katsojat Théâtre\nFrançaisessa. Hän ei vastannut, ja tuskinpa kapteeni olikaan sitä\nodottanut.\n\n\"Hyvä tohtori, sellaisen miehen, joka lähtee seikkailemaan niinkuin te,\npitäisi suorittaa ankara tutkinto naisten tuntemisessa. Miksi? Siksi,\nettä hän joutuu alituisesti tekemisiin naisten kanssa. Naisia on\nmaailmassa enemmän kuin miehiä, paljon enemmän. Mitä herra tohtori\nolisi tehnyt minun asemassani? Istuin puussa kuin hyväkin apina ja\nodotin, kunnes naiset poistuivat. Hiivin alas, ja minut yllätettiin.\nOlisiko minun pitänyt juosta karkuun ja saada puolen tunnin kuluttua\nkintereilleni koko eunukkijoukko kuin mehiläisparvi? Te ette vastaa,\nhyvä tohtori, ja se onkin parasta.\"\n\nMutta tohtori vastasi kiukkuisesti.\n\n\"Minä en luota tuohon tyttöön. Hän pettää meidät...\"\n\n\"Niinkuin Tham-Haos, johon herra tohtori luotti.\"\n\n\"Hän pettää meidät. Naiseen ei saa milloinkaan luottaa, se on kultainen\nsääntö.\"\n\n\"Katinkultainen, sillä, niinkuin Shaw sanoo, ei ole muuta kultaista\nsääntöä kuin se, ettei ole mitään kultaista sääntöä. Minäkään en luota\nerikoisesti naisiin, mutta katsokaapas, kun naisella on etua\nvaitiolosta, kun hän yksin saa nauttia jännittävästä salaisuudesta,\nsilloin häneen voi luottaa. Herra tohtori, me olemme seikkailijoita ja\nnaisten suosiossa, sillä nainen rakastaa ammattinyrkkeilijää, painijaa,\nupseeria ja seikkailijaa, yleensä voimakkaita sieluja. Minä luotan\nPikkupaholaiseen sitäkin enemmän, kun hän on minun kansalaisiani.\"\n\nTohtori hätkähti hetkiseksi, mutta hän oli vähässä ajassa jo niin\ntottunut ihmeisiin, ettei tämäkään hänen mieltään kiinnittänyt.\n\n\"Kapteeni, joka tapauksessa me nyt hankimme itsellemme uuden\npiilopaikan ja jätämme tytön omiin oloihinsa. Hänestä ei meille tule\nmuuta kuin vastusta.\"\n\n\"Tohtori\", sanoi kapteeni samaan äänilajiin, \"me pysymme nykyisessä\npiilopaikassa ja jatkamme tuttavuutta tytön kanssa. Hänestä on meille\nvarmasti paljon hyötyä.\"\n\nMeidän täytyy kirjoittajana olla rehellinen ja todeta tämä valitettava\ntäydellinen ja jyrkkä erimielisyys molempien seikkailijoitten välillä.\nMutta asian laita oli todellakin niin.\n\n\"Minä en tahdo olla missään tekemisessä naisen kanssa\", ilmoitti\ntohtori.\n\n\"Siinä tapauksessa luulen, että teidän ei tarvitse olla tekemisissä\nminunkaan kanssani.\"\n\n\"Oletteko rakastunut tuohon odaliskiin?\" kähisi tohtori.\n\n\"En vielä, mutta en mene mitään takaamaan tulevaisuudesta. Kohtelias\naion kyllä olla.\"\n\n\"Vain niin, mutta minä en.\"\n\nKapteeni hymyili.\n\n\"Katsokaas, nainen pitää kohteliaisuuksista, mutta sellaisen miehen,\njosta nainen ei pidä, ei ole hyvä osoittaa hänelle kohteliaisuutta. Se\nkäsitetään röyhkeydeksi. Minä luulen, että tohtorin olisi parasta olla\nsopivan epäkohtelias tuolle Pikkupaholaiselle.\"\n\n\n\n\n9.\n\nTohtori pääsee osoittamaan, että hänen mielipiteensä naisista ovat\nsittenkin oikeat.\n\n\nTohtorin ärtymys, joka osaksi johtui vilkkaasta luonteesta,\ntroopillisesta kuumuudesta ja laihasta ateriasta, ei ollut\npitkäaikainen, niinkuin hänessä ei mikään ollut pitkäaikaista. Hän ja\nkapteeni keskustelivat järkevästi ja tyynesti pitkän aikaa ja\npunnitsivat mahdollisuuksia löytää Huesta kallisarvoinen paperi. Herra\nLi-ha-va, joksi kapteeni oli ristinyt nyrkkeilytaitoisen eunukin,\nmakasi köytettynä ja vain raskas hengitys todisti, että hänessä oli\nhenki tallella. Kapteeni todisti pitkään ja perinpohjaisesti, että\nheidän mahdollisuutensa olivat nyt mitä parhaimmat, kun he olivat\nsaaneet auttajan muurien sisäpuolelta, ja että tytöstä kasvattamalla ja\nopettamalla saataisiin mitä kelvollisin liittolainen. Tohtori teki\njokaiseen kohtaan erikseen ja kaikkeen yleensä omia huomautuksiaan ja\nvastaväitteitään, mutta ei itsekään niihin uskonut.\n\nIllalliseksi he söivät vesimelooneja, niinkuin olivat syöneet\npäivälliseksikin. Sitten irroitti kapteeni vangin suukapulan ja\nnäytettyään hänelle selventävin liikkein suurta veistä ja suuta, jätti\nhänet nukkumaan ja asettui itse jonkin matkan päähän. Ensimmäinen päivä\noli Huessa kulunut ilman seikkailujen puutetta.\n\nYö oli rauhallinen, eikä Li-ha-vakaan äännähtänyt. Kapteeni nousi\naamulla aikaisin ja söi taas vesimelooneja. Hän myönsi, että pieni\nvaihtelu ruokalistassa ei olisi tehnyt pahaa. Tohtori oli samaa mieltä\nja ilmaisi mielipiteensä jyrkin, vaativin sanoin, joilla ei kuitenkaan\nollut järkyttävää vaikutusta kapteeniin. Tämä ilmoitti, ettei hän ollut\nsitoutunut elintarvehankkijaksi ja että se, mikä kelpasi hänelle\nitselleen, sai kelvata myöskin tohtorille. Vanki söi myös.\n\nHe alkoivat odottaa tyttöä. Aurinko nousi yhä korkeammalle, mutta\ntyttöä ei kuulunut eikä näkynyt.\n\nTohtori teki huomautuksiaan. Kapteeni pysyi vaiti, ja hänen\näänettömyytensä jatkui puoleenpäivään saakka. Tyttö ei tullut.\nKapteenia alkoi todenteolla peloittaa. Pettäisikö tyttö heidät, antaisi\nilmi? Mutta miksi sitten heitä ei vielä yllätetty?\n\n\"Naisen sanaan luottaminen on samaa kuin koettaisi pitää ankeriasta\nkiinni pyrstöstä\", filosofoi tohtori vahingoniloisena. \"Siinä on nyt\nauttajanne ja liittolaisenne. Missä hän on, miksi hän ei ole tullut?\"\n\n\"Maan ja taivaan välillä on paljon asioita, sellaisiakin, joihin ei\nedes lääketieteen tohtori osaa antaa tyydyttävää vastausta, muista\npuhumattakaan\", vastasi kapteeni kylmäverisesti, mutta hänen\nmielentilansa ei ollut yhtä rauhallinen.\n\nEi, heidän täytyi toimia, vieläpä nopeasti. Kapteeni luikahti ulos ja\nhiipi puistoon mukanaan eunukin laaja musta viitta. Hän kokosi siihen\nkantamuksellisen vesimelooneja, pähkinöitä, eräitä juuria ja hedelmiä\nja toi taakkansa temppeliin, uudistaen tämän tempun neljä kertaa,\nkunnes luuli tilapäisen ruokavaraston toistaiseksi riittävän. Tohtori\nsai tehtäväkseen kantaa hedelmät salakäytävään. Se oli heidän ainoa\nturvapaikkansa, josta kai kenelläkään ei ollut tietoa. Kapteeni\naavisti, että jotakin oli tekeillä, jotakin haudottiin heidän\nturmiokseen, eikä se seikka, ettei vielä mitään ollut tapahtunut,\noikeastaan todistanut mitään. Oltiinhan itämailla, ja siellä oli omat\ntapansa.\n\nTohtori ei olisi välittänyt työstä, ei elintarvevaraston kokoamisesta\neikä kuljettamisesta, etenkin kun varastoon karttui halveksittuja\nhedelmiä, joista hän oli jo saanut kylläkseen. Mutta kapteeni ei\nantanut perään. Hän arveli, ettei ruumiillinen liikunto tehnyt\ntohtorille lainkaan pahaa, ja lausui, että hedelmät varmasti\nmaistuisivat maukkaammilta, kun oli saanut nähdä niiden takia vaivaa.\n\nKun hedelmät vihdoin oli talletettu käytävään, ilmoitti kapteeni\nlähtevänsä ulos ja neuvoi tohtoria vetäytymään sisempään huoneeseen,\nminne myöskin arvoisa herra Li-ha-va saatettiin yhteisin voimin.\n\nPuisto oli paratiisillinen, mutta kapteeni luikerteli puiden lomissa\nkuin raamatun kertomuksen käärme, ja hänen ajatuksensa olivat kaikkea\nmuuta kuin paratiisilliset. Hän oli kuin varas omenatarhassa, omatunto\noli levoton ja rohkeus koetuksella. Hän saattoi joka askeleella laskea\njoutuvansa yllätetyksi, vangituksi ja teloitetuksi varovaisuudestaan\nhuolimatta, ja suuri, kaunis ja ihana kaupunki, jossa ei missään\nnäkynyt ihmisiä eikä kuulunut muita ääniä kuin lintujen viserrystä ja\napinoiden mölyä, alkoi vaikuttaa häneen kammottavasti.\n\nHän kiersi varovasti pari pientä rakennusta, joiden tarkoituksesta\nhänellä ei ollut aavistustakaan, ja painui uudelleen puistoon taikka\nmetsään, varjoisten puiden, kiemurtelevien liaanien, korkeiden\nsaniaisten ja loistavakukkaisten kämmekkäiden sekaan, hiipien eteenpäin\njoka hermo jännitettynä, silmät auki ja kuulo herkkänä. Metsän tuoksut\nolivat ihanat ja huumaavat, ilma kostea ja vilpoisa, ja pälvien\nkohdalla näkyi syvänsinisen taivaan. Kapteenin olisi ollut hyvä olla,\nellei hän olisi ollut vieras ja muukalainen ja seikkailija tässä\nparatiisissa, ellei olisi muistellut pientä ja sievää geishamaista\nhaaremityttöä, ellei tohtori olisi ollut niin ärtyisä ja ruokalista\nniin yksitoikkoinen, ja ellei kiinnijoutumisen pelko kaikessa\njännittäväisyydessäänkin olisi enemmän kiinnittänyt hänen mieltään kuin\ntroopillisen metsäpuiston ihanuus.\n\nKapteeni tuli pienen aukeaman reunalle. Hänen edessään oli kukkaketo,\nniin loistava villiydessään ja väriloistossaan, että hän tunsi\nsilmiensä sumenevan. Keskellä aukeamaa kohosi kolme matalaa pylvästä,\njoiden päissä oli suuret, syvät kivimaljakot. Kapteeni katseli kuin\nlumottuna tätä pikkuparatiisia suuren paratiisin keskellä, kunnes\nmaljakot kiinnittivät hänen huomionsa. Ne olivat tosiaankin maljakkoja.\nHe tarvitsivat kipeästi maljakkoja, ja jos heidän täytyisi joksikin\naikaa sulkeutua käytävään, olisivat vesiastiat välttämättömiä.\n\nHän ei miettinyt kauankaan, ja vielä vähemmän hän päätöksen jälkeen\nvitkasteli. Hän koetti varmistautua ympäristöstään ja hiipi sitten\nkukkakentän keskustaan pylväiden juurelle. Kymmenen minuuttia\nmyöhemmin nähtiin samassa paikassa omituinen olento, joka oli kuin\nalusvaatteisillaan ja jonka selässä oli kirjavaan kankaaseen kääritty\nmytty, iso ja kaikesta päättäen painava. Paratiisissa, missä ei ollut\nkurjuutta eikä puutetta, nälkää tai köyhyyttä, oli tehty rikos,\nvarkaus, ja varastettu kaksi kivimaljakkoa. Kun sitten ehkä aikojen\nkuluttua löydettiin ne uudesta paikasta, oli ja pysyi tapaus\nselittämättömänä, salaperäisenä, eikä henkivoimien osuutta siihen\nkukaan halunnut kieltää.\n\nKapteeni oli näännyksissä, kun hän vihdoin palasi temppeliin, missä\ntohtori oli häntä henki kurkussa odotellut. Mitään ei ollut kuulunut\neikä näkynyt, kaikki oli ollut unettavan rauhallista.\n\nJa yhtä rauhallisia olivat seuraavatkin päivät. Seikkailijat elivät\nkuin Robinson Crusoet autiolla saarella; vesimeloonit ja muut yhtä\nmaukkaat hedelmät olivat heillä aamiaisena, päivällisenä ja illallisena\nsamoin kuin satunnaisina välipaloina. Tohtori vakuutti ja todisti\nmoneen kertaan, että he saavat varmasti hedelmähappomyrkytyksen,\nvatsalaukun tulehduksen, kroonillisen vatsakatarrin ynnä puolitusinaa\nmuita yhtä vaarallisia ja tappavia tauteja, jos jatkavat nykyistä\nruokajärjestelmää, mutta kun nälkä tuli, söi hän edelleenkin näitä\nhengenvaarallisia hedelmiä. Pikkupaholainen sai kuulla aterioilla ja\naterioitten väliajoilla kunniansa, ja naiskysymystä, naisen sielua,\nmoraalia ja taipumuksia eriteltiin väsymättömän innokkaasti.\n\nMutta tohtori sai puhua yksinään, kapteeni ei vastannut mitään, tupakoi\nvain ja mietti, pujahtaen aina iltaisin puistoon ja viipyen\ntutkimusmatkoillaan monta tuntia. Tohtorin oli ikävä, ja niin hän\nvihdoin ryhtyi juttusille Li-ha-van kanssa. Keskustelu ei ollut\nhenkevää, tohtori ymmärsi Li-ha-van puheesta tuskin prosenttiakaan, ja\nLi-ha-va tohtorin puheesta täsmälleen saman verran. Mutta tohtori oli\nkuitenkin kielimies, ja kuinka ollakaan, jo toisena iltana hän saattoi\nkeskustella eunukin kanssa niin hyvin, että kumpikin ymmärsi joka\nkahdennenkymmenennen sanan. Se ei ollut paljon, mutta tohtori ei\nlannistunut, vaan jatkoi uutterasti ja itsepintaisesti näitä\nkieliopintojaan. Vaikka Li-ha-va tuskin oikeastaan oli\nseurusteluihminen, vaikuttivat häneen ainakin käsi- ja jalkasiteet\nsiinä määrin hillitsevästi, että hänen kanssaan saattoi keskustella.\n\nRuokajärjestys kuitenkin kiusasi tohtoria, ja mitä enemmän hän sitä\najatteli, sitä tyytymättömämmäksi hän kävi. Kapteenikin alkoi\nhermostua, ei suinkaan ruokajärjestyksestä -- hän oli aikoinaan syönyt\nkuukausimäärin kivikovia laivakorppuja ja eltaantunutta silavaa --,\nvaan tohtorin alituisesta valittelusta, ja eräänä iltana, heidän\nerakkoelämänsä viidentenä, hän päätti lähteä puistoon metsästämään.\nAmpua hän ei voinut, mutta hän toivoi jollakin muulla tavalla voivansa\nnitistää jonkun rasvaisen ja lihavan eläimen paistiksi. Heidän oli\npidettävä huolta itsestään, kun olivat metsäläisiä, jotka keskellä\nkomeaa kuninkaankaupunkia elivät tuntemattomina salassa ja piilossa.\nHän otti mukaansa eunukin keihään ja lähti riistanajoon.\n\nMutta metsästys ei näyttänyt olevan niinkään helppoa. Apinoita hän ei\nhuolinut eikä uskonut tohtorinkaan syövän marakatinpaistia. Linnut\nolivat liian korkealla ja liian vikkeliä, ja vaikka hän pari kertaa\nnäki vilahduksen viidakkokauriista, oli se kuitenkin liian arka.\n\nSitten hän näki sian, oikean nelijalkaisen ja hyvin syötetyn sian, joka\ntonki maata notkossa. Kaikki uinuvat villit vaistot heräsivät\nkapteenissa, kun hän keihäs kädessään lähti hiipimään rasvaista otusta\nkohti. Mutta sika olikin oikullinen. Se huomasi metsästäjän tulon ja\ntuntemattomasta syystä lähti juoksemaan poispäin. Kapteeni manasi ja\nseurasi, mutta sika paransi vauhtia ja pian kiiti Huen kuninkaallisen\npuiston halki omituinen kulkue: lihava, viirukas, hyllyvä sika ja\nkiinalaispukuinen, keihäällä varustettu mandariini. Kapteeni puri\nhuulensa yhteen ja vannoi, että sika kuolisi hänen kätensä kautta.\nPuistossa ei näkynyt eikä kuulunut ketään, ja takaa-ajo jatkui\nhäiriintymättä. Sika juoksi vain omia aikojaan, se ei pelännyt\ntakaa-ajajaansa, mutta kun se kai arveli, ettei heillä ollut toistensa\nkanssa mitään tekemistäkään, ei se erehtynyt kertaakaan jättäytymään\nliian lähelle.\n\nSuomalainen metsästäjä- ja urheilijaveri oli herännyt eloon\nkapteenissa, entisessä pesäpallojoukkueen johtajassa, eikä hän\nhellittänyt takaa-ajoa. Hän riensi paistin perässä väliin\nkolmenkymmenen, jopa toisinaan kahdenkymmenenkin askeleen päässä, mutta\naina niin kaukana, ettei eunukin keihäs ylettänyt. Sika vain silloin\ntällöin röhkäisi ja pintti edelleen lyhyillä lihavilla sorkillaan.\n\nKapteeni ei tuntenut väsymystä, vaikka hänen olikin kuuma, mutta lihava\notus hengästyi. Se ei ollut tottunut juoksemaan tällaista vauhtia ja\nnäin kauan. Kapteeni näki, että hänen voittonsa oli enää vain ajan\nkysymys.\n\nHän ei ollut väärässä: sian vauhti heikkeni. Parilla kolmella\njättiläismäisellä hyppäyksellä oli kapteeni sen vieressä ja iski sen\nkeihäällään kuoliaaksi. Hän ei nähnyt mitään muuta, ei kuullut eikä\ntiennyt mitään ympäristöstään. Tuskinpa hän huomasi joutuneensa pienen\nrakennuksen edustalle, aukealle paikalle; hän näki vain lihavan paistin\nvihdoinkin viruvan edessään, sian taikka oikeastaan nuorehkon porsaan,\nkyljessä eunukin leveäkärkinen keihäs.\n\nMutta hän tointui liiankin pian, kun kuuli ihan viereltään hiukan\nivallisen ja väsähtäneen naurahduksen ja näki vajaan kymmenen askeleen\npäässä, puiden varjossa, pienen pöydän, jolla oli levällään\npelikortteja, visky- ja soodapullon, sikaarilaatikon ja pöydän takana\nnojatuolissa lojuvan nuorehkon, erinomaisen komeasti puetun\nannamilaisen miehen, jonka kasvoilla väreili ivallinen, mutta ei\nmillään tavalla pahansuopa hymy.\n\nKapteeni tempasi keihään ja asettui puolustusasentoon, mutta tuntematon\nnousi veltosti pystyyn ja suoristi ryhtiään, lausuen joitakin sanoja,\njoista kapteeni ei mitään ymmärtänyt. Ale Corcin silmät olivat kuin\nnaulatut korttipöytään, jolla näkyi selvästi loppuun pelattu pasianssi,\nviskypulloon ja sikaareihin, jotka hän tunsi havannalaisiksi, ynnä\nmieheen, jolla oli kädessään sirokantinen kirja; hän saattoi paikalleen\nsaakka erottaa sen kannesta sanat \"Abbé Coignard\". Mies katseli häntä\nilmeisen huvitettuna, mutta samalla säälivästi ja tutkivasti ja sanoi\nhänelle uudelleen jotakin, mistä ei saanut tolkkua. Mutta kun\nannamilainen kumartui tarttuakseen hopeiseen soittokelloon, silloin ei\nkapteeni enää empinyt, vaan heittäen sianpaistin selkäänsä lähti\npakenemaan niin nopeasti ja vilkkaasti, ettei olisi itsekään uskonut\näsken juosseensa sian jäljestä.\n\nParin sadan metrin päässä kapteeni pysähtyi, voiteli kenkänsä tupakan\nja viskyn sekoituksella ja jatkoi sitten matkaansa yhtä nopeasti, mutta\nkahta vertaa varovammin. Hän ei tästä kohtauksesta ymmärtänyt mitään:\npasianssi, visky ja apotti Coignard, niitä hän kaikkein vähimmin oli\nodottanut tapaavansa Huen kuninkaankehässä, minne ei eurooppalainen\neikä eurooppalaisuus ollut tunkeutunut muussa muodossa kuin sotilaiden\nasestuksessa.\n\nTohtori aikoi syleillä kapteenia nähtyään hänen kantamuksensa, mutta\nkapteeni komensi hänet hankkimaan kuivia risuja temppelin lähistöltä.\nSeikkailustaan hän ei puhunut vielä mitään. Tohtori saisi rauhassa\nnauttia sianpaistista.\n\nKapteeni puhdisti ja paloitteli porsaan, kävi puistossa hakemassa\nmoniaita väkeviä yrttejä mausteeksi, ja kun oli laadittu nuotio\ntemppelin turvallisimpaan osaan, alkoivat molemmat odottaa\npaistipalojen kypsymistä. Myöskin Li-ha-va osoitti ilmeistä harrastusta\nruokajärjestyksen muutokseen.\n\nTohtori oli loistavalla tuulella; hän ihan säkenöi ja laski leikkiä\nvaivoista ja vastuksista, suunnitteli kaivatun temppelin etsimistä ja\nmanasi Tham-Haosia, mutta ei edes vahingossa puhunut sanaakaan\nPikkupaholaisesta. Li-ha-va söi myös ja sai saalistuksen kunniaksi\nkulauksen viskyä, joka maistui hänestä niin erinomaiselta, että hän\nselvästi ja helposti tajuttavin ilmein ja liikkein anoi saada toisenkin\nkulauksen, jonka kapteeni hänelle antoikin. Mutta siihen se loppuikin,\nsillä kapteeni pelkäsi, että kolmas ryyppy voisi vietellä eunukin\nlaulamaan kansanlauluja mahtavalla äänellään.\n\nAterian päätyttyä, kun kapteeni oli sytyttänyt piippunsa, hän kertoi\nseikkailunsa tohtorille. Runsas ja maukas illallinen oli tehnyt\ntohtorin rohkeaksi koko maailmaa vastaan, eikä kapteenin kertomus häntä\npeloittanut, vaikka hän ihmettelikin.\n\nKukahan oli ollut se mies, joka Huen kuninkaankehässä pani pasianssia\nja luki Anatole Francen \"Apotti Coignardin muistelmia\"? Kapteeni nauroi\nitsekseen. Huessa oli vallalla satumainen loisto, mittaamaton\nylellisyys, mutta siellä oli kuitenkin ihmisiä, joiden kaikesta\nrikkaudestaan ja vallastaan huolimatta oli ikävä, jotka istuivat yksin\npasianssia pelaten, lukivat filosofisia kirjoja ja maistelivat aito\nkaappijuopon tapaan yksinään viskyä. Annamilainen oli osannut ranskaa,\nhän oli siis sivistynyt ja kaipasi paljon, mutta voidakseen säilyttää\nrikkautensa ja mahtinsa ja valtansa, täytyi hänen luopua kaikesta ja\ntyytyä olemaan yksinään. Kapteeni mietti, moneskohan kuninkaankirjuri\nse mies lienee ollut.\n\nHe olivat nyt siis olleet kuusi päivää Huessa ja saaneet kokea parikin\nvaarallista seikkailua. Heidän oleskelustaan tiesi ainakin kolme\nhenkilöä. Kuolemanvaara uhkasi joka hetki, mutta he eivät olleet\npäässeet yhtään lähemmäksi päämääräänsä. He eivät vieläkään tienneet\nmissä temppeli sijaitsi, jossa talletettiin kaivattua paperia, vielä\nvähemmän he olivat selvillä siitä, kuinka voisivat saada paperin\nkäsiinsä ja poistua Huestä. Heidän asemansa oli toisin sanoen melkein\nepätoivoinen; he saattoivat odottaa millä hetkellä tahansa joko\nPikkupaholaisen taikka tuon tuntemattoman miehen ilmestyvän\nasestettujen vartijoiden kera heitä vangitsemaan, mutta he eivät olleet\nalakuloisella mielellä, sillä huelainen porsas ja ruokaryyppy\nskotlantilaista viskyä olivat valaneet heihin säikkymättömän\nuskalluksen ja urheuden hengen.\n\nHe päättivät seuraavana päivänä ottaa suunnitelman lopullisen ja tarkan\nharkinnan alaiseksi, ja siinä mielessä, kylläisinä ja tyytyväisinä, he\nlaskeutuivat kivipermannolle ja nukahtivat kymmenen minuutin kuluttua.\n\n\n\n\n10.\n\nKapteeni huomaa ihmeekseen omistavansa kasvattajan kykyjä ja\ntaipumuksia.\n\n\nKapteeni ponnahti seuraavana aamuna pystyyn kuin jännitetty jousi,\nsillä joku oli koskettanut hänen kättään, vieläpä sillä tavalla, kuin\nsähköaalto olisi kiitänyt koko ruumiin kautta. Tohtori se ei voinut\nolla, sillä ensiksikin sai aina kapteeni hänet herättää, ja toiseksi\ntohtori ei olisi osannut sillä tavalla koskettaa.\n\nKapteenin edessä seisoi Pikkupaholainen ja hymyili. Hän näytti\niloiselta ja reippaalta eikä mikään viitannut siihen, että hän tuli\nvierailulleen viisi päivää myöhemmin kuin oli luvannut.\n\n\"Hyvää huomenta\", sanoi hän vienosti ja hymyili jälleen. Kapteeni\nkaristi unet silmistään ja katseli häntä hämmästyneenä:\n\n\"Hyvää huomenta\", vastasi hänkin ja kysyi sitten: \"Miksi ette tullut\nsilloin, kun lupasitte?\"\n\n\"En muistanut.\"\n\nPikkupaholainen oli nainen: se oli selvää tämän vastauksen jälkeen.\nYleisin, helpoin ja uskottavin selitys on aina unhottaminen. Se on niin\ninhimillistä, ja nainen vetoaa aina inhimillisyyteen.\n\n\"Niin, en muistanut ollenkaan, että meillä oli seuraavana päivänä\ntemppelijuhla, joka jatkuu viisi päivää. Silloin emme voi poistua\nminnekään haaremista ja temppelistä.\"\n\nSelitys tyydytti kapteenia ja vaikkei olisikaan tyydyttänyt, ei hän\nolisi sille mitään voinut. Hän peseytyi ja söi hiukan, herätti tohtorin\nja vetäytyi sitten tytön kanssa syrjään keskustelemaan. Tyttö kyseli\nensin, ja kapteeni vastaili. Hän sai ponnistella parhaansa mukaan,\nvoidakseen antaa sellaisia vastauksia, että tyttö ymmärtäisi. Hän\nkertoi heidän matkastaan ja tarkoituksestaan, seikkailustaan\nTham-Haosin kanssa, ja kysyi lopuksi, tiesikö tyttö mahdollisesti\ntemppelin, missä säilytettiin tärkeitä salaisuuksia. Pikkupaholainen ei\ntiennyt. Mutta kapteeni jatkoi keskustelua. Tohtori sai edelleenkin\nharrastaa kieliopinnoita Li-ha-van kanssa.\n\nAle Corcilla ei ollut ylevää käsitystä naisista. Tai oikeammin, hänellä\nei ollut mitään varmaa, yhtenäistä käsitystä, vaan ainoastaan kokoelma\nirrallisia mielipiteitä.\n\nNiinpä hän uskoi, että nainen rakastaa ammattinyrkkeilijää, painijaa,\nupseeria ja seikkailijaa, etsien aina voimakasta sielua. Sielun tulee\nolla myös kaunis, ja siksi on aina ollut ja vastakin on univormu naisen\nunelmien päämäärä. Nainen pitää kohteliaisuudesta, mutta sellaisen\nmiehen, josta nainen ei pidä, ei ole hyvä osoittaa hänelle\nkohteliaisuutta. Sitä nimitetään röyhkeydeksi. Muussa tapauksessa on\nkohteliaisuus rakastettavuutta. Jokainen mies, josta nainen pitää, on\nrakastettava, mutta rakastettavinkin mies on moukka silloin, kun nainen\non pahalla tuulella.\n\nNainen on siveä. Siksi hänestä on tavattoman mielenkiintoista lukea\nsiveetöntä kirjallisuutta. Hän tahtoo oppia sen tuntemaan voidakseen\nsitä välttää. Samasta syystä nainen viihtyy erinomaisesti miesten\nseurassa, jotka osaavat ja viitsivät puhua kaksimielisyyksiä.\nSiveellinen tunto on naisilla kuitenkin aina jäljellä. Jos ystävätär\nilmaantuu heidän eteensä onnistuneessa puvussa, saadaan kuulla esitelmä\nnykyajan turmeltuneisuudesta.\n\nKapteeni hautoi näitä mielipiteitään keskustellessaan Pikkupaholaisen\nkanssa tai oikeastaan kuunnellessaan hänen kertomustaan\nhaaremielämästä, Huen tavoista, juhlista, kuninkaasta ja\neunukkipäälliköstä. Hän kuunteli ja vertasi Pikkupaholaista entisiin\nkäsityksiinsä. Hän muisti ne hyvin, sillä hän oli joskus kirjoittanut\nnäistä käsityksistään ivallisen palan johonkin julkaisuun.\n\nNainen on uskollinen, etenkin sellaisia ystävättäriä kohtaan, joilla ei\nole toivoa saada palkintoja kauneuskilpailussa ja jotka käyttävät samaa\nhattua kaksi vuotta.\n\nNainen on suoraluonteinen ja rohkea, etenkin silloin, kun hänellä on\ntilaisuus lausua ystävättärien omaksi hyväksi heistä kirpeitä\ntotuuksia. Naisilla on tavaton yhteenkuuluvaisuuden tunne, ja siksi ei\nnaisedustajia sattumaltakaan tule valituksi. Nainen on säästäväinen,\njos on puheena miesten rahankäyttö omaksi huvikseen, mutta kukaan ei\nvoi sanoa naista saidaksi: sen voivat monen monet miehet todistaa\njoutuessaan naisia esimerkiksi vaatettamaan. Nainen jumaloi taidetta,\nmutta ei voi sietää kauniita taiteilijattaria. Jokainen nainen toivoisi\nolevansa prima ballerina, mutta jos hän ei ole, surkuttelee hän tyhjää\nhuvittelemista. Nainen on sääliväinen ja osaaottavainen ja jos hänen\nystävätärtään kohtaa onnettomuus, on hän ensimmäisenä sanomassa: \"No,\nenkö sitä sanonut, pikku raukka! Niin, elämä ei ole leikkiä.\" Nainen on\nkärsivällinen ja pitkämielinen koettaessaan panna miehen pään pyörälle\nja hyvä ollessaan väärässä. Mutta väärässä nainen ei ole koskaan.\nNainen ei siedä imartelua, mutta tässä yhteydessä on huomattava, ettei\nnainen tee mitään eroa epämiellyttävän totuuden ja raakuuden välillä.\nNarri, joka puhuu kirkkaista silmistä, on hurmaava, mutta sivistynyt ja\nrehellinen mies, joka yrittää todeta, että rumassakin ruumiissa voi\nolla kaunis sielu, on barbaari. Nainen on luomakunnan kruunu. Hänen\nkanssaan voi tulla mainiosti toimeen, jos kaikkeen sanoo: niin, niin,\nja tekee niinkuin itse tahtoo.\n\nPikkupaholainen oli kyllä nainen, mutta ei ihan sellainen, jollaisiin\nkapteeni oli tottunut. Hän juorusi haaremisalaisuuksia, arvosteli\ntovereitaan, osasi erittäin ovelasti lausua pieniä, huvittavia\nilkeyksiä, keimailla, pitää huolta ulkomuodostaan ja puvustaan, mutta\nei tiennyt mitään naisten äänioikeudesta, tasa-arvoisuudesta,\nnaisliikkeestä. Hän ei myöskään osannut leikkiä miesten kanssa kuin\nkissa hiirellä, ei huokaillut muotien takia, ei oikutellut, vaan\ntotteli miestä ilman muuta. Hänellä ei ollut mielipiteitä, aatteita tai\nharrastuksia; hän ei tiennyt olla onneton muusta kuin huonosta ilmasta\ntaikka happamesta hedelmästä, ei ajatellut sielun ristiriitoja\neikä punninnut henkisiä vaatimuksia ja taipumuksia, vaan oli\nvankeudessaankin, paratiisillisessa häkissään, vapaa ja iloinen\nluonnonihminen, joka nautti kaikesta, ilmasta ja taivaasta ja kukista\nja linnuista, söi ja nukkui ja nauroi, josta kaikki oli uutta ja\nihmeellistä ja ihmiset hyviä ja joka ei pahuudesta mitään tiennyt.\n\nKapteeni ihaili häntä sellaisena kuin hän oli, mutta kun hän ei voinut\nsulautua Pikkupaholaisen maailmaan, kukkien ja lintujen ja haaremin\nelämään, alkoi hän tutustuttaa tyttöä omaan maailmaansa. Hän tunsi\nolevansa kuin käärme paratiisissa, ja tyttö oli Eeva, jolle hän antoi\nmaistettavaksi hyvän- ja pahantiedon puussa kasvaneen omenan. Hän\nkertoi tytölle suuresta maailmasta, valtameristä, joita laivat\nkyntävät, joiden yllä siintää sama taivas kuin Huessa, joiden pinnalla\ndelfiinit kisailevat ja joita hait halkovat valaiden suihkuttaessa\nilmaan vettä ja laineiden yhä vaihtaessa väriään ja muotoaan, alati\nlevottomina, mutta kauniina ja kiehtovina; hän kertoi myös\nlumipeitteisistä vuoristoista, joissa ilma on autuasta hengittää,\nkylmästä pohjolasta, suurista kaupungeista, joissa on alituinen melu ja\nhuuto ja räiske, ja laajoista tasangoista, joilla vain taivas rajoittaa\nnäköalan. Pikkupaholainen istui hänen vierellään rapautuneella kivellä\nja kuunteli hievahtamatta, kysymättä, jännityksestä ja ihastuksesta\nhuohottaen. Se oli kuin satua, ihmeellisempää, kiehtovampaa kuin\nparhaimmatkaan haaremin sadut.\n\nAle Corci unohti toistaiseksi seikkailunsa tarkoituksen. Hän oli\npyytänyt Pikkupaholaista tiedustelemaan temppeliä haaremissa,\nhuomaamatta ja varovaisesti, mutta tyttö ei ollut vielä saanut tietää\nmitään. Eikä kapteeni pitänyt kiirettä.\n\nHän opetti tytölle kaikkea, mitä itse osasi. Se ei olisikaan muuten\nollut vaikeata, mutta täytyi osata sovittaa sanansa tytön käsityskyvyn\nmukaan. Siinä oli kyllin pulmaa, mutta kapteeni ei nureksinut. Hän\nvietti tuntikaudet tytön kanssa temppelissä taikka läheisessä\npuistossa, syrjäisessä, varjoisassa paikassa, missä heitä ei voitu\nyllättää. Kaksikin kertaa olivat haareminaiset osuneet sinne, mutta\nkummallakin kerralla ehti kapteeni piiloutua.\n\nTyttö kertoi hänelle omasta elämästään, kuninkaan lempivaimosta,\nentisestä, joka oli ollut hyvä ja kiltti kaikille, ja nykyisestä, joka\noli kaikille mustasukkainen ja ilkeä; hän kertoi myös lempeistä ja\nystävällisistä eunukeista ja taas toisista, jotka olivat viekkaita ja\npahoja, haaremijuhlista, jolloin he tanssivat ja lauloivat ja\nsoittivat, mielikukistaan, mieliruuastaan, linnuista, joita hän oli\nruokkinut, kauriista, jota hän oli hoidellut, mutta milloinkaan hän ei\npuhunut siitä, mitä olisi tahtonut ja kaivannut, mihin olisi ollut\ntyytymätön tai mitä olisi tarvinnut onneaan varten. Hän eli joka\nhetkessä, jokaisessa haihtuvassa tuokiossa, tuskin muistaen mennyttä ja\nvähääkään huolehtimatta tulevaisuudesta.\n\nKapteeni kokosi hänen osalleen kaikki mahdolliset avut. Kaunis hän oli,\nhipiä oli loistava, pohjaltaan vaalea, mutta etelän auringon\nruskettama, silmät suuret ja syvät, varsi notkea, joustava ja\nnuorekkuudessaankin täyteläinen, jalat ja kädet ihastuttavat. Mutta\nkapteeni ei tyytynyt toteamaan vain näitä ulkonaisia avuja; hän omisti\nPikkupaholaiselle kaikki sisäisetkin avut. Tyttö oli hänen mielestään\nensiksikin hyvä, sitten lempeä, pirteä, rehellinen, suora, viisas --\ntyydyttävässä määrässä, sillä kapteeni oli pari kertaa ollut vähällä\ntuskastua häneen -- ennakkoluuloton ja vapaa sekä puhdassydäminen,\nsuorastaan helmi naisten joukossa.\n\nHän ei enää välittänyt mistään muusta kuin Pikkupaholaisesta. Hän söi\nvesimelooneja, viitsimättä enää lähteä saalistamaan porsaita, kuunteli\ntohtorin sadatuksia, valituksia, huokauksia, kirouksia ja moitteita\nperin tyynenä, odottaen vain yhä tyttönsä ilmaantumista. Meidän ei kai\ntarvinne sanoakaan, että kapteeni oli rakastunut, koska on myönnettävä,\nettä samassa tilanteessa olisi moni muukin rakastunut. Vaikkei hän\nkuvitellutkaan, että Pikkupaholainen vastaisi Eevaa ennen\nomenansyöntiä, oli hän kuitenkin varma siitä, ettei hänen Eevansa ollut\nmuuta kuin korkeintaan hiukkasen maistanut omenaa. Kapteeni ei\ntarvinnut montakaan päivää rakastuakseen. Ja kun hänellä ei ollut\nmitään työtä eikä muuta, millä olisi saanut aikansa kulumaan, oli hänen\nkohtalonsa selvä. Hän suorastaan vainosi tyttöä, kuvaili tälle maailmaa\nruusunkarvaisin värein, niin kiehtovana ja lumoavana, että\nPikkupaholainen vihdoin sai päähänsä hullaannuttavan ajatuksen, jonka\nhän puki yksinkertaiseen, koruttomaan huudahdukseen:\n\n\"Minä lähden katsomaan maailmaa!\"\n\nKapteeni hätkähti. Tyttö oli lausunut hänen suurimman toivomuksensa,\njota hän ei olisi ainakaan vielä uskaltanut esittää. Kapteeni oli\nkäynyt araksi, tarkaten tytön pienintäkin ilmettä ja punniten hänen\njokaista sanaansa, päästäkseen selville, mitä tunteita oli tällä\ntytöllä, joka rakastamisesta ei oikeastaan tiennyt enempää kuin\ntyttökoululainen korkeammasta matematiikasta. Hän tarttui tytön käteen.\n\n\"Lähdettekö todellakin?\"\n\n\"Jos vain pääsen. Minä luulen, ettei minua lasketa, ja siksi minun\npitää kai karata.\"\n\nKapteeni myönsi, ettei tytön johtopäätöksessä ollut virhettä. Hänen oli\nsiis karattava, mutta silloin he karkaisivat yhdessä. Ellei tuota\nkolmasti kirottua paperia ihan pian löytyisi, lähtisi kapteeni, tavalla\ntai toisella, paluumatkalle ja veisi tyttönsä mennessään. Tohtori saisi\ntulla joko mukaan taikka jäädä tänne, jos uskoisi yksinään onnistuvansa\nsiinä, mihin kaksi ei ollut pystynyt.\n\nEikä kapteeni siekaillut, kun hän kerran oli tehnyt päätöksen. Hän oli\nollut tytön kanssa ulkona, mutta vaikka asialla ei vielä ollut\nkiirettä, hyökkäsi hän suoraa päätä sisään ja ilmoitti asian\ntohtorille, joka jatkoi kieliopinnoitaan vihaisen eunukin kanssa.\n\nEmme voi kuvailla tätä kohtausta. Sanomme vain, että tohtori totesi\nkapteenin naisten narriksi, joka ajoi partansa joka päivä, eikä voinut\najatella muuta kuin hametta, ja kapteeni ilmoitti taas tohtorille,\nettei hän ensiksikään jaksanut koko ikäänsä pitää tohtoria ruuassa,\nettä hän ei halunnut ruveta etsimään Huen satalukuisista rakennuksista\noikeaa temppeliä ja että ellei kolmessa päivässä olisi mitään uutta\ntilaisuutta ilmestynyt, hän lähtisi kotimatkalle tarjoten tohtorille\nseuraansa. Kun kellään ei ollut ennustuslahjaa, ei kukaan aavistanut,\nettä tämä suunnitelma, keskustelu ja riita oli hyödytön. Seikkailut\nolivat vasta alussaan.\n\n\n\n\n11.\n\nPikkupaholainen ilmoittaa, että hänen majesteettinsa Annamin kuningas\non leikannut kyntensä.\n\n\nTähän saakka ei kapteeni Ale Corcia eli entistä lääketieteen\nylioppilasta Antti Aleksanteri Kortta ollut vaivannut unettomuus, mutta\nnyt, Pikkupaholaisen ilmoitettua halunsa lähteä maailmalle ja tohtorin\nlausuttua halventavia mielipiteitä rakastuneista, kiusoittavan kirkkaan\nkuun tunkeutuessa lehvistön lomitse ja tuhansien toinen toistaan\nhuonompien karkaamissuunnitelmien risteillessä mielessä, ei kapteenia\nnukuttanut. Tohtori nukkui, vangittu eunukki samoin, mutta kokki ja\nlääketieteen ylioppilas valvoi ja ajatteli Pikkupaholaista, hänen\nsilmiään, tukkaansa, vartaloaan, sanojaan, pukuaan, hymyään,\nluonnettaan ja yleensä kaikkea hänen olemustaan ja jokaista\nominaisuutta erikseen. Pikkupaholainen oli miellyttävä ajattelun aihe,\nviehättävä tyttö ja suurenmoinen ongelma, naiseksi juuri varttuva\ntyttö, joka ei tiennyt pahasta eikä hyvästä, joka ei ollut pakana eikä\nkristitty, jolla ei ollut käsitystä rakkaudesta, mutta joka\nseurustellessaan seikkailevan kokin kanssa pani henkensä vaaraan.\n\nKapteeniparka oli siis rakastunut, mutta ei osannut kuvata, kertoa ja\ntunnustaa rakkauttaan, sillä Pikkupaholainen ei olisi häntä kuitenkaan\nymmärtänyt. Hän tiesi, että tyttö piti hänestä, että hän oli\nPikkupaholaisen elämän suuri seikkailu, mutta eihän tämä olento voinut\nhäntä rakastaa, kun ei edes tiennyt, mitä se merkitsi. Kapteenin piti\nopettaa se hänelle, koska oli jo niin paljon muutakin opettanut, hyvää\nja pahaa, mutta aina hyödyllistä. Rakkautta hän ei kuitenkaan osannut\nopettaa. Hän toivoi olevansa teatterin ensirakastaja, oopperasankari\ntai salonkileijona, jokin sellainen, jonka otaksui tuntevan rakkauden\nsekä tietopuolisesti että käytännöllisesti, mutta hänpä ei ollut\nsellainen. Tosin hän oli joskus maailmassa rakastanut, mutta silloin\nhänen ei ollut tarvinnut opettaa, vaan päinvastoin oli häntä itseään\nopetettu. Rakkaudesta puhuminen, sen kuvaileminen oli Pikkupaholaiselle\nyhtä hyödytöntä ja tuloksetonta kuin musiikin ylistäminen\nsynnynnäiselle kuurolle tai värien esittely sokealle. Kuurolla ja\nsokealla ei ollut sävelien ja värien ymmärtämiseen tarvittavia aisteja.\nPikkupaholaisen aistit, jotka olisivat ymmärtäneet ja tajunneet\nrakkauden, nukkuivat vielä, ja niiden herättäminen oli melkein yhtä\nvaikeata kuin kuuron taikka sokean parantaminen. Kapteeni ei epäillyt\nsitä, että suloinen Pikkupaholainen tottelisi häntä, pitäisi hänestä,\nseuraisi häntä kaikkialle, täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa, mutta\nsittenkin he jäisivät toisilleen vieraiksi, eikä Pikkupaholainen\nymmärtäisi, mitä hänelle tarjottiin ja mitä häneltä vaadittiin.\nKapteeniparka oli saanut harvinaisen ja mutkallisen tehtävän.\n\nEipä siis ollut kumma, ettei häntä nukuttanut. Hän nousi istualle ja\nalkoi yhä uudelleen miettiä karkaamissuunnitelmia, jotka kaikki\ntakertuivat neljänteen muuriin. Viidennen muurin ulkopuolelle he\npääsisivät salakäytävää pitkin, mutta neljännen muurin ylitse, alitse\ntaikka ympäri ei tuntunut olevan mitään keinoa. Kapteeni oli\nkäytännöllinen, jätti hetkeksi syrjään sielutieteellisen ongelman, joka\nkoski Pikkupaholaisen rakastamiskykyä, ja kiinnitti huomionsa\nnykyhetken tärkeimpään tehtävään, pakoon Huesta. Hän arveli kyllä\nkeksivänsä keinon, kuinka saisi Pikkupaholaisen rakastumaan, kunhan he\nolisivat päässeet muurien ulkopuolelle.\n\nKapteeni oli hellällä ja herkällä mielellä koko luomakuntaa kohtaan,\nlukuunottamatta huelaisia vartijoita ja heidän päälliköltään, jotka\nsananmukaisesti seisoivat hänen ja hänen onnensa välillä. Hue oli\nihmeellinen kaupunki: he olivat vanginneet eunukin ja tämä tapaus oli\nvarmasti asianomaisten tiedossa, mutta mikään ei ollut osoittanut, että\nsiihen olisi kiinnitetty huomiota. Ei edes Pikkupaholaiselta oltu\nmitään kyselty. Ei kuulunut niinikään mitään kohtauksesta pasianssia\npelaavan henkilön kanssa. Huessa oli varmasti intohimoja, taisteluita,\nrikoksia, vääryyttä, rangaistuksia, mutta niitä ei nähnyt eikä niistä\nmitään kuullut. Pinta oli liikkumaton ja sileä. Kaupunki oli kuin\nhaamujen asuttama, jotka näkymättöminä, kuulumattomina palvelivat\nnäkymätöntä, kuulumatonta kuningasta, eikä toinen tiennyt toisesta\nmitään, ei edes nähnyt, tuskinpa varmasti tiesi, oliko toisia\nolemassakaan.\n\nAurinko oli juuri noussut, kun kapteeni kuuli keveitä askelia\ntemppelissä. Hän tarttui mauseriinsa, niinkuin oli tehnyt joka kerta,\nmilloin sattui jotakin epäilyttävää. Askeleet olivat nopeat ja\nhätäiset, kevyet ja hiljaiset, ja kapteenin vaisto sanoi, kuka oli\ntulossa. Eikä hän erehtynytkään. Tulija oli Pikkupaholainen, ja jo ensi\nsilmäys sanoi kapteenille, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Tytön\nposket hohtivat punaisina, ja silmät paloivat jännittyneinä ja\nkuumeisina.\n\n\"Kuningas on leikannut kyntensä\", huohotti tyttö ja vaipui istumaan\nkapteenin viereen.\n\nAle Corci olisi missä muussa tilanteessa tahansa kuullut tällaisen\nilmoituksen perin tyynesti, sillä vaikka asia koskikin kuningasta ja\ndespoottia, oli hän tottunut pitämään kynsien leikkaamista,\nparranajamista ja kasvojen pesemistä arkipäiväiseen, proosalliseen\nelämänkulkuun kuuluvina, vaarattomina toimituksina. Mutta\nPikkupaholaisen jännittynyt ja pelokas ilme, koko olemuksen kiihtymys,\nhänen kätensä vapiseminen ja soperteleva puheensa ei ollut yhteydessä\nilmoituksen proosallisuuden kanssa. Kapteeni ei niin ollen nauranut,\ntyytyi vain silmäämään tyttöä hämmästyneenä ja kysyvänä.\n\n\"Kuningas on leikannut kyntensä\", toisti Pikkupaholainen varmasti,\nsuurten syvien silmien ilmaistessa järkkymystä. \"Hän leikkasi ne eilen\nillalla.\"\n\nTohtori heräsi samassa, mutta nähdessään Pikkupaholaisen kapteenin\nvieressä hän vain murahti ja käänsi kylkeään. Häntä ei kuninkaan\nkynsien leikkuu liikuttanut. Hän tahtoi nukkua unohtaakseen myttyyn\nmenneen seikkailumatkansa.\n\n\"Mutta mitä ihmettä siinä sitten on?\" kysyi kapteeni vihdoinkin\nkauniilta seuralaiseltaan. Pikkupaholaisen silmät yhä suurenivat.\n\n\"Eihän kuningas saa leikata kynsiään\", sanoi hän vakavasti.\n\n\"Mutta miksi kuningas ei saa leikata kynsiään?\"\n\n\"En minä tiedä, mutta niin on säädetty. Kuninkaalla pitää olla pitkät\nkynnet. Muuten hän ei ole kuningas. Annamissa ei ole milloinkaan ollut\nkuningasta, jolla olisi ollut lyhyet kynnet.\"\n\nHitaasti ja vaivaloisesti kapteeni alkoi käsittää tytön ilmoituksen\nmerkityksen. Annamilaisten ylimysten ja siis myös kuninkaan\nkansallisiin velvollisuuksiin ja oikeuksiin kuului pitkien kynsien\npitäminen. Leikkaamalla kyntensä oli kuningas kai osoittanut\nylenkatsetta vanhoja tapoja kohtaan ja loukannut kansallistunnetta.\nKapteeni muisti Swiftin tarinan lilliputilaisistaa, kuinka he\ntaistelivat keskenään sen periaatteellisen erimielisyyden takia, joka\nkoski munain avaamista tylpästä päästä taikka terävästä päästä.\nAnnamissa saattoi pitkä- ja lyhytkyntisyys olla poliittisen taistelun\naiheena. Tosin se ei liikuttanut heitä eikä millään tavalla vaikuttanut\nheidän asemaansa, mutta olihan siitäkin hauska kuulla kerrottavan.\n\n\"Entä sitten? Kuningas on siis leikannut kyntensä, ihan lyhyiksi taikka\npuolipitkiksi, mutta joka tapauksessa lyhentänyt kynsiensä pituutta\nenemmän kuin laki ja asetus sallii? Mitä hänelle tehdään?\"\n\n\"Entinen kuningas tapetaan ja tehdään uusi\", kuului Pikkupaholaisen\nasian laatuun nähden mitä kylmäverisin vastaus. Tyttö ei todellakaan\nmutkitellut. Hänestä se oli kaikesta päättäen luonnollista ja yleisen\nmaailmanjärjestyksen mukaista.\n\n\"Soo, vai entinen tapetaan ja tehdään uusi? Kenestä uusi tehdään?\"\n\n\"Ylimmäisen papin pojasta.\"\n\n\"Ja milloin lyhytkyntinen kuningas tapetaan?\"\n\n\"Luultavasti huomenna.\"\n\n\"Kutka hänet tappavat?\"\n\n\"Papit ja temppelinpalvelijat. Hän on loukannut Pitkän Kynnen henkeä.\"\n\n\"Vai niin, vai niin. Entä tietääkö kuningas, mitä hänelle tehdään?\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta en luule. Häntä ei saa nähdä eikä puhutella\nkukaan muu kuin ylimmäinen pappi, joka kaiketi ei sano kuninkaalle\nmitään.\"\n\n\"En minäkään hänen asemassaan puhuisi. Siis hänen majesteettinsa\nAnnamin kuningas tapetaan huomenna, ja ylimmäisen papin pojasta tehdään\nuusi kuningas. Jaha, jaha. Entä joutuvatko kuninkaannaiset, tarkoitan,\ntämän entisen kuninkaan naiset, uudelle kuninkaalle?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\nKapteeni ei voinut muuta kuin nauraa. Pikkupaholainen vaihtoi herraansa\nja kuningastaan ihailtavan helposti. Mutta hän tunsi mustasukkaisuutta.\nUusi kuningas voisi ottaa lempivaimokseen juuri Pikkupaholaisen, jolla\nkyllä oli siihen edellytyksiä.\n\n\"Haluaako entinen kuolla?\"\n\nPikkupaholainen pudisti päätään. \"En minä tiedä.\"\n\n\"Eikö kukaan puolusta kuningasta?\"\n\nTyttö pudisti päätänsä toisen kerran. \"Eihän kukaan uskalla vastustaa\nylimmäistä pappia.\"\n\n\"Tietävätkö kaikki, että kuningas aiotaan poistaa ja panna uusi\nsijaan?\"\n\n\"Ei, ainoastaan papit, temppelinpalvelijat ja me. Muut eivät tiedä\nmitään. Muurin ulkopuolella ei kukaan tiedä. Kun kaikki on tapahtunut,\nilmoitetaan, että kuningas on kuollut ja tehty uusi.\"\n\nKapteeni löi polveensa niin voimakkaasti, että sekä tohtori että\neunukki heräsivät. Tohtori katseli kapteenia kummissaan. Hän ajatteli\nensin, että kapteeni oli saanut kosintaansa myöntävän vastauksen, mutta\nkapteeni ei katsahtanutkaan tyttöön. Mutta iloinen hän oli, iloinen ja\nveitikkamainen kuin pikku poika, ja tohtori hieroi unet silmistään.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" tiedusti hän uteliaana.\n\n\"Hänen majesteettinsa Annamin kuningas on leikannut kyntensä\",\ntiedoitti Ale Corci juhlallisesti. Vanha ja vaarallinen ärtymys\nkuvastui tohtorin kasvoilla.\n\n\"Entinen kuningas tapetaan huomenna ja ylimmäisen papin pojasta tehdään\nuusi kuningas\", jatkoi kapteeni tiedoitustaan, välittämättä tohtorin\nirvistyksestä. \"Eikö teitä tämä uutinen ollenkaan liikuta?\"\n\nTohtori ärähti vihaisena:\n\n\"Hiiteen koko Annamin kuningas, leikatkoon hän kyntensä tai olkoon\nleikkaamatta ja tehtäköön kenen pojasta hyvänsä kuningas tapetun\ntilalle. Minä kiellän teitä yksinkertaisesti ilveilemästä minun\nkustannuksellani.\"\n\nKapteeni tuli yhä paremmalle tuulelle, vaikka tohtori esiintyi näin\nyrmeästi. Hän ihan säteili iloisuutta ja varmuutta. Pikkupaholainen\nkatseli häntä vähintäänkin yhtä kummissaan kuin tohtori, ja vain hänen\nylhäisyytensä Li-ha-va ei keskeyttänyt pääharrastustaan, nukkumista.\n\n\"Kuuleppas, Pikkupaholainen, onko kuninkaan kuolema jo päätetty?\"\n\n\"Hänet tuomitaan tänä iltana suuressa temppelissä. Sinne tulevat kaikki\npapit.\"\n\n\"Ja mitä siellä päätetään?\"\n\n\"Siellä päätetään, tapetaanko kuningas, milloin ja kuinka hänet\ntapetaan ja kenestä tehdään uusi kuningas. Mutta minä luulen, että\nkaikki käy, niinkuin ylimmäinen pappi tahtoo. Kuninkaan lempivaimo oli\neilen jo hyvin kohtelias ylimmäiselle papille.\"\n\n\"Siis haaremi on tässä vallankeikausyrityksessä mukana. Vai tänä\niltana? Pappeinkokous! Sepä hauskaa. Suuressa temppelissä. Tiedätkö,\nmissä se on?\"\n\nPikkupaholainen nyökäytti päätänsä.\n\n\"Tiedätkö, kuinka paljon täällä muurien sisäpuolella on sotilaita?\"\n\n\"Kaksikymmentä miestä.\"\n\nVastaus osoitti, että haaremissa tunnettiin asiat melko hyvin.\n\n\"Hurraa, hurraa! Hyvä tohtori, olkaa niinkuin teillä jo olisi se\nkirottu paperi taskussanne. Tästä tulee vielä mainio seikkailu.\"\n\nAle Corci esitti huvittavaa kävelyä tai tanssia temppelinlattialla\n\"Odotetun serkun\" musiikin mukaan, jota hän vihelteli. Tohtori katsoi\nhäntä nyt todella kummissaan, ja ensi kerran pisti hänen päähänsä se\nkaamea ajatus, että kapteeniparka oli jännityksestä, huonosta ruuasta\nja puuttuvan unen takia menettänyt vähäisenkin järkensä. Mutta kapteeni\nvihelsi edelleen, pysähtyi, mietti minuutin, käveli, hypähti pari\naskelta, pyörähti, tanssi, hihkaisi, mietti, löi käsiään yhteen ja\nkäyttäytyi todella niinkuin järkyttävissä näytelmissä esiintyvä\ntaiteellinen mielipuoli, niin että tohtori tunsi olonsa hirveäksi ja\nviimeistenkin hiustensa nousevan pystyyn. Hän unohti kaikki riitansa ja\nväittelynsä kapteenin kanssa ja olisi antanut vaikka omaisuutensa, jos\nolisi voinut palauttaa seikkailutoverilleen entisen mielentilan. Mutta\ntohtorin ei tarvinnutkaan luopua omaisuudestaan. Kapteeni hypähti hänen\neteensä ja tarttui käteen. Hänen silmänsä loistivat kiihkosta ja\njännityksestä, mutta niissä oli iloinen ja veitikkamainen ilme,\njollaista tohtori ei milloinkaan ollut nähnyt lievimmänkään hullun\nkatseessa.\n\n\"Herra tohtori, kuulkaapa nyt. Annamin kuningas on leikannut\nkyntensä...\"\n\nTohtori ei ollut vielä varma toveristaan. Hän myönsi lyhyesti.\n\n\"Tällä ennenkuulumattomalla teollaan Annamin kuningaskunnan historiassa\nhän on loukannut perinnäissääntöä ja on tästä lähtien kaikesta päättäen\nkelvoton hoitamaan kuninkaan velvollisuuksia ja nauttimaan kuninkaan\noikeuksia. Koska Hue rakastaa yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, niin\nhänet nähtävästi tuomitaan lain ja asetusten ja Pitkän Kynnen hengen\nkirjoittamattomien määräysten mukaan kuolemaan, tuomio pannaan toimeen\nhuomenna, ja samalla tehdään ylimmäisen papin pojasta uusi kuningas.\nMitä te tästä arvelette?\"\n\nTohtori oli ymmällä ja koetti turhaan vapautua kapteenin käsiotteesta.\n\n\"Te ette osaa arvella mitään. Minä en kysynytkään mielipidettänne asian\noikeudellisesta, moraalisesta tai poliittisesta puolesta, vaan siitä,\nmillä tavalla se vaikuttaa meidän asemaamme?\"\n\n\"Ei millään tavalla.\"\n\n\"Erehdys. Se vaikuttaa, jopa huikean ratkaisevasti. Ottakaa huomioon,\nkuningas ei tiedä mitään lähestyvästä vaarasta: kukaan ei puolusta\nhäntä eikä varoita. Hänet tapetaan huomenna, ellei...\"\n\n\"Ellei?\" Tohtorille alkoi jotakin valjeta.\n\n\"Ellei hänelle asiasta jotakin ilmoiteta. Meidän täytyy ilmoittaa\nhänelle, meidän, jotka asian tiedämme, tavalla taikka toisella.\"\n\n\"_Sacre nom_, se on totta, se on loistava ajatus, kerrassaan nerokas,\n_diable_\", pauhasi tohtori innostuen ja mieli keveänä siitä, ettei\nkapteeni ollutkaan hullu tai että hänen hulluutensa ilmeni\nihastuttavassa muodossa. \"Ilmoittaa, juuri niin, ilmoittaa, se juuri\npitää meidän tehdä, estää kaikki, pelastaa kuningas. Meidän on heti\nhänelle ilmoitettava.\"\n\nTohtori oli kuin elohopea ja olisi kai kohta lähtenyt ilmoittamaan\nkuningasta uhkaavan vaaran. Kapteeni nauroi tyytyväisenä.\n\n\"Ei sentään niin kiirettä, hyvä tohtori. Puhukaamme rauhallisesti.\nVielä ei kuningasta ole tapettu.\"\n\n\"Puhutaan, puhutaan.\"\n\n\"Kas niin, meidän on siis tavalla tai toisella varoitettava kuningasta\nja tällä varoituksella pelastettava hänet. Silloin voimme vaatia\nhäneltä palkkioksi vapaan lähdön ja kirotun paperin.\"\n\n\"Se on minunkin ajatukseni. Pieni kiristys, se on paikallaan.\"\n\nTohtorin ajatus oli varsin tuore: sen kapteeni kyllä huomasi.\n\n\"Mutta millä tavalla me hänelle ilmoitamme? Häntä ei voi lähestyä,\nsiitä seuraa kuolema meille itsellemme. Oletteko sitä ajatellut, hyvä\ntohtori?\"\n\nTohtori katseli miettiväisenä jalkoihinsa.\n\n\"Niin, siinä taitaa olla vaikeuksiakin\", myönsi hän.\n\nKapteeni kääntyi Pikkupaholaisen puoleen, joka mitään ymmärtämättä oli\ntarkannut keskustelua.\n\n\"Tiedätkö, osaako kuningas muuta kieltä kuin annamia?\"\n\n\"Kyllä, hän osaa puhua samaa kieltä kuin ne, jotka ovat muurien\nsisäpuolella, uskottomat koirat, punaiset paholaiset. Siitä kerrottiin\nmyöskin haaremissa, ja se on melkein yhtä pahaa kuin kynsien\nleikkaaminen.\"\n\nKapteeni olisi syleillyt Pikkupaholaista tämän kursailemattoman\nlausunnon takia, jossa hän itse oli saanut punaisen paholaisen\nmairittelevan nimityksen. Uusi valtava ajatus juolahti hänen mieleensä.\nKuningas osasi siis ranskaa. Kuka oli se henkilö, joka oli niin\nikävystyneenä lukenut apotti Coignardin muistelmia puistossa ja\nkatsonut kapteenia niin hyväntahtoisen ivallisesti ja uteliaasti?\nOlisikohan se ollut itse hänen majesteettinsa? Asia oli nyt joka\ntapauksessa helpommin toimitettava, koska hänen majesteettinsa osasi\nranskaa. Se oli korvaamaton etu. Kapteeni ilmoitti sen tohtorille.\n\n\"Kas niin, nythän on asia selvä, ihan selvä. Kuninkaalle on mentävä\nheti ilmoittamaan.\"\n\n\"Hyvä, meneekö tohtori ja ilmoittaa?\"\n\nTohtorin ilmeestä olisi mikä filmitirehtööri hyvänsä maksanut sievoisen\nomaisuuden. Se oli niin mestarillisen kaunopuheinen. Hänkö ilmoittaisi\nkuninkaalle? Tohtori hypähti vaistomaisesti taaksepäin. Ei, se ei\nvoinut tulla puheeksikaan. Kapteeni nauroi peittelemättömän\npilkallisesti.\n\n\"Niinpä niin, hyvä tohtori, tehän ette ole sankari. Jääköön sikseen.\"\n\nTohtori parahti. \"Eikö siis kuninkaalle ilmoitetakaan?\"\n\n\"Kyllä, mutta ilmoituksen teen minä.\"\n\nTohtorin katseesta paistoi lämpimin kiitollisuus.\n\n\"Mutta\", jatkoi kapteeni jäykästi, \"teidän on sensijaan tehtävä toinen\npalvelus. Minä en siihen kelpaa.\"\n\nTohtori aavisti jotakin ikävää.\n\n\"Teillä on tilaisuus pieneen sankaritekoon, teilläkin, herra tohtori,\nja se on suoritettava, joko tahdotte tai ette.\"\n\n\"Ja se on...?\" kysyi tohtori arasti.\n\n\"Tänä iltana on suuressa temppelissä pappeinkokous. Siellä päätetään\ntärkeitä asioita. Meidän täytyy saada niistä päätöksistä tieto\nvoidaksemme toimia. Teidän on mentävä sinne kokoukseen.\"\n\nTohtori kauhistui yhtä pahasti kuin jos hänen olisi tullut nukkua\nbengaalilaisen kuningastiikerin kanssa samassa huoneessa, pidellä\nhännästä silmälasikäärmettä taikka syödä lusikallinen cyankaliumia. Hän\nvalahti kalmankalpeaksi, ja hänen ruumiinsa vapisi.\n\n\"Kas niin, se ei auta. Teidän on mentävä, teillä on tilaisuus uudistaa\nja lisätä Dupuis Suuren mainetta, saavuttaa sankarikehä päänne\nympärille, ja minä takaan, että te sen saavutatte, minä teen teistä\nsankarin vaikka väkipakolla.\"\n\nTohtori voihki ikäänkuin hänellä olisi ollut ankara hammassärky.\nKapteeni polki jalkaa maltittomana.\n\n\"Meidän pitää saada tietää kokouksen päätökset, ymmärrättekö? Minä\ntarjoan teille vaihtoehdon: joko suostutte menemään sinne jollakin\nsoveliaalla tavalla, olemaan siellä läsnä ja merkitsemään muistiin\nkaikki tarpeelliset asiat taikka minä heti jätän teidät oman onnenne\nvaraan ja lähden yksinäni karkuun. Minä menisin itse sinne kokoukseen,\nmutta enhän ymmärrä kielestä juuri mitään. Valitkaa, hyvä tohtori,\nteillä on aikaa juuri täsmälleen viisi minuuttia!\"\n\nKapteeni täytti piippunsa ja sytytti sen. Tohtori suoritti vaikean\nsielullisen kamppailun; hänen oli valittava kahdesta kuolintavasta --\nniinkuin hän otaksui -- vähemmän tuskallinen. Kapteeni ei säälinyt\nhäntä. Tämä seikkailu oli välttämätön, eikä toinen siihen pystynyt.\nViiden minuutin kuluttua oli tohtorin päätös kuitenkin selvä.\n\n\"Minä suostun\", sopersi hän puoliääneen, ja kapteeni puristi hänen\nkättään.\n\n\"Tiesinhän minä, että teissä elää Dupuis Suuren henki.\"\n\nMeidän asiamme ei ole lähteä päättelemään, oliko tämä kapteenin\ntunnustus annettu vilpittömässä mielessä. Varmaa vain on, ettei\ntohtorin siitä tullut lainkaan helpompi olla. Hänen käytöksessään,\nolemuksessaan, ilmeessään ja asennossaan oli varsin vaikeaa havaita\nmitään jälkeä sankarillisen päätöksen innoituksesta.\n\n\"Milloin tuo tuomiokokous alkaa?\" tiedusti' kapteeni Pikkupaholaiselta.\n\n\"Tunti auringonlaskun jälkeen.\"\n\n\"Se sopii erinomaisesti, meidän onkin hauskempi työskennellä\npimeydessä. Missä se temppeli on ja missä on kuninkaanlinna?\"\n\nTyttö sai selittää ainakin puoli tuntia, ennenkuin kapteeni katsoi\nvoivansa olla varma oikeasta tiestä. Eksyminen ja haparoiminen merkitsi\ntässä tapauksessa varmaa epäonnistumista. Kun tämä asia oli selvillä,\nselitti kapteeni tytölle suunnitelmansa pääpiirteet. Hänen\nhämmästyksensä oli kuitenkin rajaton, kun Pikkupaholainen ei tapansa\nmukaan hymyillytkään, vaan muuttui kokonaan ja tarttui häneen\nsuonenvedontapaisesti kiinni, silmien leimutessa uhkaavina.\n\n\"Ei, ei, sinä et saa sitä tehdä, sinä et saa mennä kuninkaan luo, sinut\ntapetaan. Minä en tahdo, minä en tahdo enkä laske sinua minnekään.\nSinun pitää olla minun luonani.\"\n\nPikkupaholaisen ääni, ilmeet ja liikkeet olivat rajuja, intohimoisia ja\nvaativia, niissä ei ollut jälkeäkään tytön entisestä alistuvaisuudesta\nja kuuliaisuudesta. Kapteeni oli hetken ymmällä, yhtä epätoivoinen kun\nensin tavatessaan tytön, mutta sitten hän ymmärsi, sulki\nPikkupaholaisen syliinsä ja suuteli häntä rajusti huulille kohtaamatta\nvastarintaa. Tohtori ei osannut sanoa mitään, ei liikahtaa eikä\näännähtää, nähdessään tämän äkillisen lemmenkohtauksen. Hän oli liian\njärkytetty ja jännittynyt. Mutta kapteeni ymmärsi, mikä\nPikkupaholaiseen oli mennyt, hän tiesi nyt, että mitä hän ei ehkä\nmilloinkaan olisi kyennyt tekemään, sen olivat luonto ja olosuhteet\nsaaneet hetkessä toimeen. Tyttö rakasti häntä alkuperäisen, rajun ja\nvoimakkaan luonteensa voimalla, rakkaan henkilön menettämisen pelko oli\nherättänyt hänen uinuvat aistinsa ja silmänräpäyksessä opettanut hänet\ntajuamaan rakkauden, ei vielä tietoisesti, ainoastaan vaistomaisesti,\nmutta kuitenkin tajuamaan, eikä nyt olisi sekään aika kaukana, jolloin\nhän oppisi tietoisesti ymmärtämään rakkauden koko merkityksen. Kapteeni\nvapisi riemusta. Ale Corci veti tytön istumaan viereensä ja selitti\nkärsivällisesti, hänen rajujen huudahdustensa keskeyttämänä, mutta\nniistä välittämättä, suunnitelmansa ja sen toteuttamisen\nvälttämättömyyden. Hitaasti, epäillen ja epäröiden alkoi tyttö\nvähitellen kuunnella hänen kertomustaan ja selitystään, uskoa siihen ja\nluottaa miehen viisauteen ja hyvään tahtoon.\n\nSitten he keskustelivat seikkailun käytännöllisestä järjestämisestä. He\nolivat kaikki kiihkoissaan ja jännittyneinä, mutta tunsivat samalla,\nettä kylmäverisyys, viisaus, viekkaus ja tyyni harkinta olivat ennen\nkaikkea tärkeitä ynnä rohkeus... tohtorinkin.\n\nSuurimman pulman tuotti tohtorin toimittaminen temppeliin kokouksen\najaksi. Pikkupaholainen kertoi temppelistä, kuvasi sen menoja,\nkäytäviä, koetti tehdä selvää eri arvoasteista, niin ettei tohtori,\nvailla alkeellisimpiakin tietoja, paljastaisi itseään. Tyttö ilmoitti,\nettä temppelissä oli päivällä puolihämärä ja että illalla siellä\npaloivat himmeät soihdut, joten siis suurin osa temppeliä oli ihan\npimeässä. Kapteeni ehdotti, että tohtori tunkeutuisi ilman muuta\ntemppeliin siinä puvussa, joka hänellä oli, mutta Pikkupaholainen\nsanoi, että temppelin palvelijoilla ja papeilla oli valkoinen puku ja\nettä tohtori heti keksittäisiin. Kapteeni ehdotti silloin, että tohtori\nhiipisi huomaamattomana temppeliin ja piiloutuisi jonnekin nurkkaan,\nmutta ei sekään ehdotus kelvannut. Temppelin portilla oli vartijoita,\nniin ettei salaa hiipiminen voinut onnistua. Tohtorin täytyi saada\njostakin temppelipuku.\n\nTemppelipuku! Kapteeni toisti mielessään tämän yhdyssanan. Voisivatko\nhe jostakin varastaa sellaisen?\n\nEi, tuskin, sellaisia pukuja ei ollut kuin kappale henkeä kohti, ja\nniiden omistajat pitivät niitä aina. Varastaminen ei käynyt päinsä.\nKapteeni naurahti.\n\n\"Ellei vuori tule Muhametin luokse, on Muhametin mentävä vuoren luokse.\nMeidän on lainattava puku jostakin tai joltakin. Jos omistajalla,\nvastoin luuloa, olisi syitä kieltäytyä lainaamasta, ei auttane muu kuin\nlainata koko omistaja pukuineen. Pikkupaholainen, eikö tässä lähistöllä\nole missään pappia tai temppelinpalvelijaa?\"\n\nTyttö vastasi myöntäen. Noin kilometrin päässä asui muuan palvelija\npienessä kappelissa ihan yksinään. Tyttö tiesi sen, koska oli monasti\nruokkinut kesyjä kyyhkysiä pagodin luona. Se temppelinpalvelija menisi\nmyöskin kokoukseen.\n\n\"Kas niin, nyt on asia selvä. Minä käyn ennen auringonlaskua\nlainaamassa koko miehen tänne, ja silloin tohtori pääsee ilman muuta\nkäymään temppelissä. Ja sinä, Pikkupaholainen, saat nyt mennä\nhaaremiisi, mutta muista, keinolla millä hyvänsä, tulla illalla\nauringonlaskun aikaan tänne takaisin. Meidän pitää kaikkien olla\nsilloin koossa. Taistelu on nyt alkanut. Ohjelma on siis seuraava:\n\nEnsiksi: Kapteeni Ale Corci käy hakemassa temppelipalvelijan tänne,\njoko asianomaisen suostumuksella tai ilman sitä.\n\nToiseksi: Tohtori Pierre Dupuis pukeutuu lainattuihin hepeniin ja menee\nkokoukseen.\n\nKolmanneksi: Tohtori Pierre Dupuis saapuu takaisin ja ilmoittaa, mitä\non kokouksessa kuullut. Menettely sen mukaan.\n\nNeljänneksi: Kapteeni Ale Corci poikkeaa hoviin ja varoittaa\nkuningasta.\n\nViidenneksi: Tilanteen mukaan.\"\n\n\n\n\n12.\n\nTohtori Pierre Dupuis esittää vastahakoisesti elämänsä suurimman\nsankariosan.\n\n\nPikkupaholaisen lähdettyä kapteeni ryhtyi suunnittelemaan yrityksen\nyksityiskohtia. Vaikein puoli oli tunkeutuminen kuninkaan palatsiin,\nmutta hän toivoi, että pimeys olisi avuksi. Ensi tehtävänä oli joka\ntapauksessa hankkia tohtorille tarpeelliset varusteet sankariosan\nesittämistä varten.\n\nTohtori oli kuin kuumeessa koko päivän. Hän kärsi, pelkäsi, toivoi,\nodotti ihmettä, sattumaa, joka tekisi tyhjäksi suunnitelman ainakin\nsiltä osalta, joka oli jätetty hänen suoritettavakseen. Hän kirosi\nmielessään ne kuukaudet ja vuodet, jolloin oli opetellut kiinankieltä\nja annamia, mutta mikään ei auttanut, mitään ei ilmestynyt; aurinko\nheloitti pilvettömältä taivaalta, ja Huessa vallitsi tavanmukainen\nrikkomaton rauha, vaikka sen helmassa valmisteltiin vallankaappausta,\nkuningasmurhaa ja ties mitä.\n\nTohtori käveli edestakaisin temppelihuoneessa, muistuttaen häkkiin\nsuljettua eläintä, sillä eroituksella vain, ettei hänen ilmeensä\nkuvastanut raivoa, vaan hermostumista, pelkoa ja arkuutta. Kapteeni\nkoetti herättää hänessä eloon kunnianhimoa, kuvailla hänen tulevaa\nkuuluisuuttaan, kun hän eurooppalaisissa sanomalehdissä julkaisisi\nkokemuksensa ja seikkailunsa, mutta tohtori olisi hetkeäkään\nepäröimättä vaihtanut jyrisevimmät ylistyskirjoitukset kahden rivin\npetiittiuutiseen bretagnelaisessa maaseutulehdessä, jossa olisi\nkerrottu tohtori Pierre Dupuisin kotiutuneen ulkomaanmatkalta.\n\nAlkoi hämärtää, ja toiminnan hetki lähestyi. Tohtori katseli\nkauhuissaan kapteenin valmistuksia, kun tämä jätti temppelihuoneeseen\nkaikki liialliset tavaransa paitsi mausereita ja silkkiköyttä --\nvangittu eunukki oli köytetty oman viittansa suikaleilla -- ja lausuen\ntohtorille kevyen huolettomat hyvästit lähti hankkimaan \"pukutarpeita\",\nniinkuin itse hän sanoi.\n\nHän lähti \"lainaamaan\" yhtä temppelinpalvelijaa ja mietti vain,\njättäisikö miehen kappeliin vai toisiko hänet heidän omaan\npiilopaikkaansa. Miehen kuljettaminen oli tietenkin varsin vaivaloinen\nja vaarallinenkin juttu, mutta vaarallista oli jättää hänet myös\nkappeliinsa, josta hänet saatettiin löytää ennen aikojaan. Niinkuin\nhuomataan, kaupitteli kapteeni karhun nahkaa, ennenkuin karhu oli\nkaadettukaan. Joka tapauksessa hän päätti koettaa ottaa miehen\nmukaansa.\n\nHuessa oli vastoin tavallisuutta jonkun verran liikettä. Kapteeni näki\nmatkallaan ainakin puoli tusinaa ihmisiä, jotka kiireisin askelin\nkulkivat asioillaan suunnattomien puiden varjossa, mutta häntä itseään\nei kai kukaan nähnyt. Hän vältti teitä ja pysytteli puiden suojassa, ja\nkun ei osattu epäillä kenenkään piileskelevän, ei kukaan ollut\nvaruillaankaan. Vajaan puolen tunnin päästä oli kapteeni perillä pienen\nkivikappelin, pagodin, luona ja pysähtyi tarkastelemaan ympäristöä ja\nrakennusta. Hän kiersi kappelin ja totesi, ettei siinä ollut muuta kuin\nyksi ovi. Asia oli selvä. Temppelinpalvelija ei voinut päästä häneltä\nkarkuun. Hän lähti varovasti hiipimään ovelle. Ympärillä kasvoi reheviä\nkukkia, jotka suojasivat häntä, niin että hän ilman minkäänlaista\nseikkailua pääsi ovelle ja pujahti sisään. Kappelissa oli vain yksi\nainoa pylväshuone. Kapteeni kätkeytyi erään pylvään taakse ja tirkisti\nsisään. \"Lainattava\" oli sisällä, eikä kapteeni voinut pidättää pientä\niloisuuden puuskausta. Temppelinpalvelija oli pienehkö, pulleahko,\nkeski-ikäinen mies, yllään hieman likaantunut, valkoinen viitta. Hän\nistui enemmän humoristisen kuin kammottavan näköisen jumalankuvan\njalustalla ja pisteli ilmeisen ahnaasti suuhunsa jumalalle\nuhrilahjoiksi tuotuja ruokia suurista kivivadeista täten valmistaen\nitseään ruumiillisesti kestämään kokouksen ja hallitusvaihdoksen\nrasituksia. Hän ei näyttänyt tietävän ja vielä vähemmän välittävän\nmitään ulkonaisesta ympäristöstään; hänen ajatuksensa, tunteensa ja\nkoko maallinen onnensa oli kohdistunut kivivatien runsaaseen ja\nvaihtelevaan sisältöön. Hän oli kuin ruumiillistunut yltäkylläisyys ja\nherkuttelu, kasvoillaan viattoman ja rauhallisen nautiskelijan\ntyytyväinen ilme. Häntä olisi voinut verrata pieneen somaan possuun,\njonka kaukalon yläpuolella leijaili ilkeä korppikotka, kapteeni Ale\nCorci. Possu ei aavistanut, että korppikotka oli hiljaa hiipinyt seinää\npitkin hänen taakseen, että silkkinuora oli sovitettu silmukaksi, joka\naiottiin heittää hänen kaulaansa, taikka että lujat kourat lähestyivät\nhitaasti, mutta varmasti hänen pyhitettyä olemustaan juuri sillä\nhetkellä, jolloin hän tunsi ihanimman nautinnon esimakua katsellessaan\nkiinalaista herkullista viipaletta.\n\nHän nosti jo viipaletta huulilleen, mutta kohtalo oli säätänyt niin,\nettei hän sitä saisi milloinkaan maistaa. Sillä vaikka suloinen tuoksu\nkutkutteli hänen hajuaistimiaan, tunsi hän äkkiä ikäänkuin kurkkuaan\nsalpaavan, luja kouraisu vetäisi hänet alas jumalanjalustalta, ja\nsianlihan viipaleen sijasta hän sai suuhunsa kylläkin arvokkaan, mutta\npaljoa mauttomamman päähineensä. Nuora kiristyi hänen ranteittensa\nympärille, ja vasta senjälkeen hänen viattoman hämmästyneet silmänsä\nnäkivät aterian julkean keskeyttäjän, kiinalaispukuisen miehen, jonka\nkasvot olivat ivallisessa hymyssä. Häiritsijä ei puhunut mitään, eikä\ntemppelinpalvelijakaan tehnyt sellaista yritystä. Hänen oli vaikea,\nhyvin vaikea ajatella, mikä ei ollut lainkaan ihme, sillä hän oli\nkolmen viimeisen tunnin aikana itseään säästämättä käyttänyt kaikki\nliikenevät sekä ruumiilliset että henkiset voimansa syömiseen. Mutta\nhän oli huelainen ja tiesi kokemuksesta, ettei Huessa paljon puhuta;\nsiellä katoaa toinen silloin, toinen tällöin, eikä kukaan puhu mitään.\nHän aavisti, että kuningas oli saanut tietää jotakin vehkeilystä, ja\noli varma, että hänet viedään kuolemaan. Mutta hän oli liian kylläinen\nvoidakseen pelätä. Eikä se sitäpaitsi olisi mitään hyödyttänyt. Hän oli\nkohtaloonsa alistuva, tyyni ja nurkumaton mies, ja ainoa, mikä häntä\nkiukutti, oli se, ettei hän ollut jo aikaisemmin syönyt tuota\nviipaletta. Nyt se oli myöhäistä.\n\nMutta sitten kävikin niin, että temppelinpalvelijan hämmästymisen\nsijaan sai kapteeni itse hämmästyä. Hänen vankinsa ja saaliinsa ei\ntehnyt pienintäkään vastarintaa eikä kummastellut lainkaan tätä\ntapausta. Se ihmetytti kyllä kapteenia, mutta koska se oli samalla\nhyödyllistä, ei hän vaivannut sillä päätään. Nopeasti ja helposti sujui\nheidän matkansa pimeän puiston kautta vanhaan temppeliin.\n\nJos tohtori oli toivonut, ettei kapteeni onnistuisi retkellään, ei\nsaisi hankituksi \"näyttämövarusteita\" ja sankariosa siten jäisi\nesittämättä, niin hän erehtyi pahasti. Tuskin oli tuntiakaan kulunut\nkapteenin lähdöstä, kun hän palasi saaliineen, epikurolaisesti\nhyvinvoivan ja stoalaisesti tyynen miehen kanssa, joka päähine suussaan\nja kädet sidottuina vastustelematta asteli kapteenin edellä. Silloin\nselvisi tohtorille, että tämä kaikki oli julmaakin julmempaa\ntodellisuutta ja että hänen todella täytyi ryhtyä mielettömään\nhankkeeseen.\n\nKapteeni ei antanut hänelle aikaa miettiä. Aika olikin jo täpärällä,\nkokous alkaisi pian. Mitään puhumatta tai selittämättä hän alkoi riisua\nannamilaista Lucullusta. Hän vapautti miehen kädet ja otti päähineen\nhänen suustaan, irroitti viitan ja riisui alusvaatteetkin, heittäen ne\nläjään lattialle. Nyt vasta Lucullus heräsi tylsyydestään. Vaatteiden\nriisuminen oli sellainen asia, jota hän ei ollut tullut ajatelleeksi.\nHän ei ymmärtänyt siitä mitään, eikä kapteenilla ollut aikaa eikä kykyä\nsitä hänelle selittää. Tohtorin käskettiin kiireesti riisuutua.\n\nTohtori totteli, kasvoillaan praeraphaeliittinen ilme, alistuva ja\ntoivoton. Hän muistutti elävästi pikku poikaa, joka aikaisin keväällä\narkailee mennä uimaan. Kapteeni piti silmällä hämmästynyttä Lucullusta.\n\n\"Nopeasti, nopeasti, hyvä tohtori, näytös alkaa, eikä pääosan esittäjä\nsaa myöhästyä\", hoputti Ale Corci ja viittasi Lucullusta ottamaan\nylleen tohtorin kiinalaispuvun. Tohtori sai vetää ylleen\ntemppelinpalvelijan asun. Se sopi hänelle tyydyttävästi; kapteeni\nkorjaili naamioitusta puolelta ja toiselta, vahvistaen sen lopuksi\nkelvolliseksi. Eunukin viitan jäännöksistä hän laittoi väliaikaisen\nköyden, jolla nuoritti kauhistuksen asteelle ehtineen Luculluksen.\nSilkkiköyttä saatettiin tarvita muuallakin.\n\n\"Kas niin, tohtori, ja nyt mauseri povelle ja makasiini täyteen! Jos\njoudutte pinteeseen, niin ampukaa vain. Tässä ei armo auta. Ja nyt,\nallons, ja kieli keskellä suuta!\"\n\nHe lähtivät molemmat pimeään puistoon temppeliä kohti, jonne oli matkaa\nhyvä joukko toista kilometriä. Yllätyksestä ei juuri ollut pelkoa, kun\noli jo siksi pimeä, mutta pimeydestä oli se vaara, että he voivat\nhelposti eksyä. Ale Corci koetti muistutella Pikkupaholaisen neuvoja ja\ntiekuvausta, mutta ihan varma hän ei suunnasta ollut. Siellä täällä\nristeilevät tiet ja polut sotkivat liiaksi. Tohtori marssi kuin unessa,\nhänellä ei ollut aavistustakaan reitistä, ja kaikki oli hänelle\nyhdentekevää. Hämärästi hän ajatteli giljotiinirattaita esittävää\ntaulua, jonka oli nähnyt Louvressa.\n\nKuitenkin he olivat oikealla tiellä; sen he voivat, Ale Corci ilokseen\nja Pierre Dupuis lopulliseksi kauhukseen, todeta käveltyään\nneljäkymmentä minuuttia. Temppeli oli heidän edessään, ja sen ovista ja\nikkuna-aukoista loisti punainen väräjävä valo tummaan yöhön. Edustalla\nnäkyi liikettä, temppeliin kerääntyi väkeä, pappeja ja palvelijoita,\narvokkaina jopa äänettöminä, mikä kapteenista olikin parasta. Tyhmäkin\nvoi näyttää viisaalta, jos vain osaa pitää suunsa kiinni.\n\n\"Siinä on siis temppeli, hyvä tohtori, sisäänkäytävä on tuossa, ja aika\non täytetty. Tohtori Dupuis, isoisänne Dupuis Suuren henki ja nimi\nvelvoittaa eteenpäin!\"\n\nTohtori seisoi tylsänä ja hievahtamatta. Hän ei enää ollut tästä\nmaailmasta, hän pelkäsi enemmän kuin osasi ymmärtääkään, mutta\nkapteenin läsnäolo oli hänestä vielä peloittavampi. Enemmän kuin\ntunkeutuminen salapuvussa pyhään temppeliin, koko Huen ylimystön\npetkuttaminen ja kuninkaan pelastaminen peloitti häntä ajatus jäädä\nyksin tähän hirveään, hiljaiseen, salaperäiseen kaupunkiin, joka viiden\nmuurinsa ympäröimänä eli omaa suljettua, käsittämätöntä elämäänsä.\n\n\"Kas niin, hyvä tohtori, nyt on aika lähteä. Jos joudutte vaaraan,\nampukaa ja juoskaa ulos, minä jään tänne suojaamaan peräytymistä.\nTemppeliin tultuanne hakekaa itsellenne jokin syrjäinen paikka lähellä\nulko-ovea, tarkatkaa silmillänne toisia ovia ja koettakaa kuulla joka\nsana. Teitä ei kukaan keksi; siellä on väkeä niin paljon.\"\n\nKapteeni työnsi toverinsa menemään. Tohtori oli auttamatta kadotettu.\nSen hän tunsi lähetessään hitaasti ja arvokkaasti, niinkuin näytti,\nmutta itse asiassa pelokkaasti ja arasti, temppelin valaistua\nsisäänkäytävää, jonka yllä ja sivuilla oudot ja ammottavat\njumalankuvat, kierrekoristukset, kerrospylväät, vääristellyt kukka- ja\nlehtiaiheet koreilivat kylminä ja tunnottomina punertavassa\nvalaistuksessa. Hän tunsi astuvansa eteenpäin, nousevansa portaita,\nnäki ympärillään toisia samanlaisia, valkoisiin puettuja ihmisiä, mutta\nei tästä kaikesta tajunnut mitään. Hän oli niin perinpohjin peloissaan,\nettä pelko lamautti hänen toimintakykynsä ja siten esti hänet\nilmaisemasta itseään.\n\nAle Corci näki hänen katoavan temppeliin. Mutta eipä kapteeninkaan\nollut helppo olla: suunnitelman onnistuminen oli hiuskarvan varassa, ja\nse hiuskarva oli hauras. Tohtori Dupuis ei ollut sankariosien esittäjä.\nHänen onneton pelkuruutensa voisi viedä suunnitelman haaksirikkoon, ja\nsilloin -- kapteeni otti mielessään hellät ja lempeät jäähyväiset\nelämältä ja Pikkupaholaiselta -- silloin päättyisi entisen\nlääketieteenylioppilaan Antti Aleksanteri Korren maallinen vaellus Huen\nkuninkaankehään. Mutta sitä ennen tapeltaisiin. Kapteeni tarkisti vielä\nkerran molemmat mauserinsa ja painautui puuta vasten.\n\n\n\n\n13.\n\nTässä onnettomassa luvussa kerrotaan Li-ha-van ja Luculluksen\nodottamattomasta sekaantumisesta tapausten kulkuun.\n\n\nKapteeni odotti lähes kaksi tuntia ja oli varma, ettei hänen mielestään\nmilloinkaan haihtuisi tämän odotuksen muisto. Puisto oli pimeä,\ntemppeli oli aavemainen punertavassa valaistuksessaan, yritys\nuhkarohkea ja heidän asemansa vihamielisessä kaupungissa yksinään,\nturvattomina suorastaan epätoivoinen. Kapteeni odotti joka hetki\nkuulevansa temppelistä laukauksen. Silloin hän olisi rynnännyt\npaikalle, vaikka hänen apunsa tuskin olisi voinut lopputulosta muuttaa.\n\nKaikki oli yhden kortin varassa.\n\nMutta laukausta ei kuulunut, temppelissä oli hiljaista, ja vain\npunertava valo ilmaisi, että siellä haudottiin suuria asioita, että\nsiellä oli puheena kuninkaan elämä tai kuolema.\n\nÄkkiä ilmestyi muuan varjo näkyviin temppelin ylimmälle askelmalle.\nKohta tuli toinen, ja ennen pitkää virtasi temppelistä laskematon määrä\nvalkopukuisia pappeja ja leviittoja. Kokous oli päättynyt. Ihmisvirta\nsolui hitaasti alas, hajotakseen temppelin edustalla eri suunnille.\nLäheltä kapteenin piilopaikkaa kulki tie, ja sitäkin pitkin virtasi\nihmisiä. Ensi kerran koko aikana näki kapteeni Huessa sellaisen\nihmispaljouden. Viikkomääriin hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt\ntämän kaupungin asukkaita.\n\nKapteeni oli kiljaista riemusta: muuan valkopukuinen mies erkani\ntieltä, joka sivuutti kapteenin piilopaikan, ja oikaisi nurmen ylitse\ntoiselle tielle.\n\nSe oli tohtori Pierre Dupuis. Hän oli siis näytellyt sankariosansa,\nvieläpä hyvin, vaikka se olikin hänestä ollut vastenmielinen. Kapteeni\nkutsui häntä hiljaa nimeltään, ja tohtori tuli puiden suojaan.\n\nKapteeni näki heti, että hänen seikkailutoverinsa oli muuttunut. Hän\ntunsi sen jo hengityksestäkin.\n\n\"Selvä on\", ilmoitti tohtori kuivasti ja välinpitämättömästi. \"Kuningas\ntapetaan yöllä. Tarjoisitteko ystävällisesti minulle viskyä? Siellä\nsisällä oli kirotun huono ilma, niin että aloin melkein voida pahoin.\nHyi hitto, kyllä se oli joukkoa, tyhmää ja kiihkoisaa, jolla ei ollut\naavistustakaan, että minä tarkkasin sen joka liikettä.\"\n\nTohtori sai tuikean ryypyn ja varmuudeksi vielä toisenkin. Kapteeni\nymmärsi, että jännitys vaati rauhoittumista. Tohtori oli ulkonaisesti\nkumminkin kylmä ja ylpeä. Hän piti seikkailua vähäpätöisenä, helppona,\nnaurettavana ja olisi milloin hyvänsä ollut valmis sen uudistamaan.\nMenestys ja onnistuminen oli pannut tohtorin pään hiukan sekaisin, niin\nettä hän esiintyi kopeana kapteenillekin. Mutta tämä ei vihoitellut.\nTohtori oli suorittanut tehtävänsä ja sai siitä ylpeillä niin paljon\nkuin ikinä halusi.\n\n\"Mitä te siis saitte siellä tietää?\"\n\n\"Niin, kun tulin sisään, oli koko kirottu joukkio jo saapunut ja\nasettunut paikoilleen, melkein kaikki. Lähellä ovea oli pylväs ja sen\ntakana syvennys. Saatoin paikaltani nähdä ja kuulla kaikki, mutta kun\nlähin soihtu oli ainakin kahdenkymmenen askeleen päässä, ei\nhenkilöllisyyteni tuottanut minulle mitään haittaa. Aluksi oli joitakin\ntemppuja, joista en ymmärtänyt yhtään mitään, mutta sitten muuan pieni,\nkitukasvuinen kiinalaistyyppi alkoi puhua kuninkaasta. Pariisilaiset\narvostelijat ovat täynnä myrkkyä ja sappea, kun yltyvät jotakin\nmoittimaan; olen lukenut kommunistisia puheita, joissa kuvaillaan\nkapitalismia, mutta kaikki se on kuin kemiallisesti puhdistettua vettä\nsen likatulvan rinnalla, jolla Pitkän Kynnen hengen ylimmäinen pappi\nsolvasi kuningasta, ylistäen samassa hengenvedossa poikaansa\nsellaiseksi annamilaiseksi enkeliksi, että minä Pitkän Kynnen hengen\nasemassa olisin tuntenut mustasukkaisuutta. Puhe oli yhtä pitkä kuin\ntörkeäkin ja päättyi siihen vaatimukseen, että kelvoton lyhytkyntinen\nkuningas oli tänä yönä vangittava, teloitettava ja uusi kuningas\nasetettava valtaistuimelle. Kruunaus tapahtuisi kolmen päivän kuluttua,\njolloin hallitusvaihdos ilmoitettaisiin myöskin ranskalaisille. Ja koko\nlauma yhtyi ylimmäiseen pappiin. Kuningas vangitaan puolenyön aikaan,\nenkä luule, että hänen tarvitsee pitkääkään aikaa olla kruunuttomana\nkuninkaana.\"\n\n\"Puolenyön aikaan! Sittenhän meillä on vielä ainakin kaksi tuntia\nkäytettävissämme. Siekailemiseen ei kuitenkaan ole aikaa. Nopeasti nyt\ntemppeliimme. Pikkupaholainen on kai odottamassa. Hän auttaa meitä.\"\n\nHe riensivät takaisin piilopaikkaansa pimeässä yössä, reippaina ja\nrohkeina, sillä he olivat molemmat, tohtorikin, miehiä, ja toiminta\nantoi heille uskallusta.\n\nElämä on kokoelma pieniä sattumia, mutta kapteeni ei olisi uskonut,\nettä hänen kompastumisensa temppelin askelmiin oli kohtalon määräämä.\nHän kirosi hiljaa ja nousi pystyyn. Tohtori oli päässyt hänestä\nkymmenkunnan askelta edelle, ja tuo pieni välimatka ratkaisi asian. Jos\nkapteeni olisi käynyt edeltä, olisi Annamin historia toisenlainen; jos\nhe olisivat olleet yhdessä, olisi tilanne ollut äärimmäisen jännittävä,\nmutta kun kapteeni oli jäljessä, kävi toisin kuin eräät olivat\nsuunnitelleet.\n\nKapteeni oli ehtinyt astua pari askelta pimeään temppeliin, kun hän\näkkiä kuuli tukahtunutta ääntä. Tohtorin askeleet olivat lakanneet\nkuulumasta. Ale Corci pysähtyi, ja samassa ojentui pimeydestä häntä\nkohti kaksi käsivartta. Hän ei nähnyt niitä eikä kuullut mitään, mutta\nhän tunsi ne, ja salamannopean vaiston nojalla hän heittäytyi\ntaaksepäin. Kurkottavat kädet tapasivat tyhjää. Kuului raivoisa\nhuohotus, kun kapteeni kaikella voimallaan syöksyi sivulle ja pujahti\ntoiseen huoneeseen. Sitten häntä ajettiin takaa, hän kuuli askelia ja\npuhkumista ja tajusi vaaran olevan kintereillään. Se seurasi häntä\ntoiseen huoneeseen, kun hän seinänviertä juosten koetti päästä sen\nulottuvilta. Hän tarttui aseeseensa, mutta ei uskaltanut ampua, peläten\nääntä, ja laukaus voisi osua harhaankin. Hän ei nähnyt mitään.\n\nJotakin kuumotti pimeydessä. Hän muisti, että sillä kohdalla oli\nikkuna, ja hetkeäkään epäröimättä hän heittäytyi aukosta ulos ja alas.\nHänen takanaan kuului ähkäisy, ja hän tunsi, kuinka jonkun sormet\nsipaisivat hänen vaatteitaan, mutta eivät ehtineet niihin tarttua. Hän\npääsi pakoon ja riensi puiden suojaan.\n\nHeidät oli yllätetty. Tohtori oli luultavasti jo vankina. Heidän\nsuunnitelmansa oli mennyt myttyyn.\n\nKapteeni oli hengästynyt ja jännittynyt tähystellessään pimeään yöhön.\nKuka oli heidät yllättänyt pahimpaan aikaan?\n\nEi ollut muuta kuin yksi mahdollisuus: heidän vankinsa olivat päässeet\nvapaiksi. He olivat jättäneet Li-ha-van ja Luculluksen kevytmielisesti\nkahden kesken. Joko vangit olivat huutaneet taikka todennäköisemmin\neunukki oli purrut poikki temppelinpalvelijan siteet, ja jälkimäinen\nvuorostaan oli vapauttanut eunukin. Niin oli käynyt, ja molemmat\nannamilaiset olivat jääneet väijymään heitä. Kapteenia kauhistutti se\najatus, että hän olisi sattunut astumaan edeltä. Väijytystä vastaan\nhänkin olisi ollut avuton.\n\nPikkupaholainen?\n\nAle Corci hypähti, kun hän muisti tytön. Oliko tyttö myös vankina?\nOliko hän ehtinyt tulla? Vai oliko hän vasta tulossa? Häntä täytyi\nvaroittaa.\n\nKapteeni lähti kiertämään rakennusta, varoen joka askelella vihollista.\nMutta hän tuli liian myöhään. Hän näki jotakin vaaleaa kiiruhtavan\ntemppeliä kohti ja huudahti varoittavasti, mutta kaikki oli liian\nmyöhäistä. Hän kuuli Pikkupaholaisen kauhunhuudon ja eunukin\nmörähdyksen. Silloin hän syöksyi ilmitulon vaarasta huolimatta\neteenpäin, mutta samassa katosi vaalea hohde puiden sekaan, pimeyteen.\n\nNyt hän joutui tuskan valtaan. Pikkupaholainen oli eunukin käsissä, ja\njos tämä ehtisi viedä hänet haaremiin, olisi hän hukassa. Vähään aikaan\nkapteeni ei ymmärtänyt, mitä tehdä. Tohtori oli temppelissä vankina, ja\ntyttöä vietiin haaremiin. He olivat nyt lopullisesti tulleet ilmi.\n\nKapteeni syöksyi pimeyteen, huusi kaiken uhalla Pikkupaholaista ja\nsaikin kuvaamattomaksi riemukseen kuulla tytön äänen jonkun matkan\npäästä. Ääni vaimeni kuitenkin heti, mutta se riitti. Ale Corci ryntäsi\nsitä kohti. Hän tiesi, missä päin oli haaremi, ja arvasi eunukin\nkiirehtivän sinne. Hän juoksi kuin hullu, ollen joka hetki vaarassa\ntörmätä puuhun tai kompastua liaaneihin. Pian hän näki pari kolme\nkertaa puiden lomitse vilahtavan valkoista, ja se lisäsi hänen intoaan.\nMutta Li-ha-va oli saanut olla pitkän aikaa levossa, ja eunukki juoksi\nmyöskin kuin henkensä kaupalla. Ja Li-ha-va tahtoi tietenkin kostaa\nviikkomääräisen vankeuden. Vaikka hänelle ei oltukaan tehty mitään\npahaa ja vaikka hän oli saanut syödä ja juoda, oli tietysti\nkahlehdittuna makaaminen kypsyttänyt hänessä kostonajatuksen, jota\neivät edes tohtorin kielitieteelliset opinnot olleet kyenneet\nlauhduttamaan.\n\nKun pahin hermostuminen ja pelästys oli haihtunut, tunsi kapteeni\nluottamuksensa taas palaavan. Haaremille oli matkaa yli puoli\nkilometriä, eikä niin pitkän taipaleen juokseminen toista kantaen ollut\neunukillekaan helppoa. Varmasti hän siis saavuttaisi heidät.\n\nHän näki jo pakenijat edellään. Eunukki juoksi tasaisin, nopein ja\nvarmoin askelin, pitäen tyttöä sylissään.\n\n\"Tartu kiinni oksiin!\" huusi kapteeni ja näki heti, että hänen huutonsa\noli kuultu ja ymmärretty.\n\nTyttö tarrautui suonenvedontapaisesti kiinni matalalla roikkuvaan\noksaan, ja eunukki horjahti juoksussaan, mutta hänen vauhtinsa oli\nkuitenkin niin kova, että tytön oli hellitettävä otteensa. Pian hän\nyritti toisen kerran, ja silloin eunukki horjahti niin, että hänen oli\npakko laskea tyttö sylistään. Samassa silmänräpäyksessä oli\nPikkupaholainen pakenemassa eunukin kiitäessä hänen jäljestään. Mutta\ntyttö oli nopea ja notkea, tunsi tämän metsikön ja juoksi kuin kauris.\nEunukki huohotti jo, eikä välimatka pienentynyt. Kapteeni lisäsi\nvauhtiaan, tavoittaakseen eunukin. Jos tämä olisi ollut edempänä\ntytöstä, olisi hän ampunut, mutta nyt hän pelkäsi satuttavansa tyttöön.\n\nSitten kuului tuskallinen huuto, ja kapteenilta oli sydän pysähtyä\nsykkimästä. Tyttö oli kompastunut. Neljä sekuntia senjälkeen oli\neunukki kumartunut hänen ylitseen, yrittäen nostaa häntä maasta, mutta\nennenkuin hän oli saavuttanut tarkoituksensa, oli kapteenikin paikalla,\nsyöksyen alkuasukkaan kimppuun kuin vihuri. Silmänräpäystä myöhemmin\nolivat molemmat tulisessa kamppailussa. Kapteenin mauseri putosi\nmaahan, ennenkuin hän ehti sitä käyttää, eunukki oli aseeton, ja niin\ntuli kamppailusta veretön, mutta raivoisa ja villi paini, jossa eunukin\nraskas ruho ja raaka voima ja kapteenin notkeus ja jäntevyys olivat\nvastakkain.\n\nKapteeni huomasi heti, että hänellä oli tiukka taistelu edessään.\nEunukki oli raivoissaan, ja se antoi hänelle voimia, kun taas kapteeni\nkoetti kylmäverisyydellään ja järjen avulla vastustaa ja tehdä tyhjiksi\nvimmattuja otteita, vaanien sopivaa tilaisuutta itse ryhtyä\nhyökkäämään. Se oli omituinen ja kaamea rynnistys, melkein äänetön,\nkeskellä pimeää metsää, mutta jo parin kolmen minuutin kuluttua se oli\nratkaistu.\n\nEunukki makasi maassa selällään kapteenilta saamansa iskun\ntainnuttamana, mutta häntä ei ollut voittanut kapteenin voima tai\ntaito, vaan naisen viekkaus. Pikkupaholainen riisti yltään leveän\nvyönsä, hiipi villiintyneitten taistelijoiden lähelle ja sopivassa\nhetkessä pujotti sen eunukin jalan ympäri, vetäen hänet samalla kumoon\nkapteenin auttaessa.\n\nAle Corci tempasi tytön syliinsä ja suuteli häntä. Pikkupaholainen ei\nvastustanut. Hän aavisti jo, mitä rakkaus oli, ja vaikkei hän tiennyt,\nmitä suudelma tarkoitti, tunsi hän sen olevan merkkinä ja alkuna\njohonkin suureen ja ihanaan. Siitäkin huolimatta, että kapteeni ei\nollut kahteen päivään ajanut partaansa.\n\nHe jättivät eunukin maahan makaamaan ja riensivät itse takaisin.\nTohtori oli vapautettava. Se olikin helposti tehty. He löysivät hänet\ntemppelistä, sidottuna ja suunniltaan pelosta, mutta ihan\nvahingoittumattomana.\n\nTohtori kertoi, että Lucullus oli joku hetki sitten lähtenyt pois.\nIlmianto oli siis tapahtumaisillaan. Heidän oli nyt kadottava.\nSuoritettuaan kiireisesti valmistukset, koottuaan kaikki tavaransa\nsalakäytävään painuivat seikkailijat pimeään yöhön, rientäen\nPikkupaholaisen opastuksella kuolemaantuomitun kuninkaan linnaa kohti.\n\n\n\n\n14.\n\nAle Corci tapaa kuolemaantuomitun kuninkaan varsin omituisessa\npuuhassa.\n\n\nPikkupaholainen kiiti joustavasti kapteenin rinnalla, ja tohtori koetti\nseurata perässä. Kukaan ei puhunut mitään; kaikki tunsivat, että\nratkaisevat hetket olivat käsissä, ne hetket, jotka vaativat toimintaa,\nmutta ei sanoja. Metsä oli kuten ennenkin autio ja hiljainen, ja\nkapteeni laski ehtivänsä ajoissa perille.\n\nMutta hän oli laskenut väärin. He eivät olleet ehtineet kulkea\nkymmentäkään minuuttia, ennenkuin heidän korviinsa kantautui ääniä ja\nhuutoja. Miesjoukko oli heitä lähestymässä. Ei ollut vaikea arvata,\nmitä varten se lähestyi ja ketä se etsi. Parin minuutin kuluttua he\neroittivat soihtujakin metsän pimennossa. Viholliset lähestyivät\nketjussa, ja lukuisat soihdut valaisivat metsää; aavemaiset varjot ja\nloistavat tulenkielekkeet karkeloivat heidän ympärillään. He olivat\nsatimessa. Kapteeni tunsi, kuinka nopeasti Pikkupaholainen hengitti.\nTohtori ei uskaltanut hengittääkään. Aikaa ei ollut hukattavissa eikä\nkeinoja valittavissa; heidän täytyi kääntyä takaisin ja peräytyä\nnopeasti, koettaen kiertää vainoojia. Jos kapteeni olisi ollut\nyksinään, olisi hän empimättä odottanut jossakin sopivassa kohdassa ja\njuossut sitten ketjun läpi, mutta hänellä oli mukanaan Pikkupaholainen\nja tohtori, josta ei oltu alunperin aiottu luoda murtomaajuoksijaa. Se\nkeino ei vedellyt.\n\nHe kääntyivät takaisin ja juoksivat syrjään, mutta heidän pelkonsa\nmuuttui kauhistukseksi, kun he havaitsivat soihtuketjun lähestyvän\nitseään siltäkin puolen. Kaikkialta kuului huutoja ja käskyjä, ja\nmiesjoukko läheni vitkaan, mutta varmasti.\n\nHe olivat saarretut harvaan metsään, missä ei voinut minnekään\npiiloutua. Kapteeni tunsi hetkeksi menettävänsä malttinsa. Tilanne ei\nkai olisi ollut niin vaikea, jos heillä olisi ollut vähänkin aikaa\nmiettiä, mutta sitä ei heillä ollut. Muutamien minuuttien kuluttua\nolisi heidän kohtalonsa ratkaistu. Temppeliinkään he eivät enää voineet\npaeta; sielläkin oli jo varmasti vihollisia. Kapteeni puristi\nPikkupaholaisen kättä, kuten oli jokaisessa puolikelvollisessakin\nseikkailuromaanissa lukenut pääsankarin tekevän rakastetulleen, veti\nesiin mauserinsa jo kyyristyi suuren, varjoisan puun juurelle valmiina\nmyymään -- sikäli kuin ostajia ilmaantuisi -- henkensä mahdollisimman\nkalliisti. Tohtori vaipui avuttomana ja hervottomana hänen vierelleen,\nmutta Pikkupaholainen seisoi edelleenkin, vapisevana ja naisellisena,\nmutta sittenkin rohkeana.\n\n\"Puuhun, puuhun!\" kuiskasi hän äkkiä kapteenille.\n\nTämä ratkaisu oli tietenkin hyvä. Vielä parempi se olisi ollut, jos\nPikkupaholainen olisi keksinyt sen pari minuuttia aikaisemmin, mutta\nvieläkään se ei ollut liian myöhäistä. Kapteeni tarttui tohtoriin ja\nponnistaen voimansa nosti hänet alimmalle oksalle.\n\n\"Ylemmäksi, ja nopeasti, mutta hiljaa\", komensi hän. Tohtori oli -- jos\nniin karkeaa vertausta voi käyttää -- kuin lehmä puussa, mutta\nlähestyvät soihdut ja aavemaiset varjot antoivat hänelle sekä voimaa\nettä notkeutta. Hartaasti ja taitavasti, mikä olisi sirkuksessa\nvarmasti herättänyt naurunremakan humoristisena numerona, hän lähti\nkiipeämään ylöspäin, ajatellen vain, että putoaminen olisi kamalaa. Se\nolisi hengenvaarallista, mutta kun maankamaralla pysytteleminen oli\nsamanlaista, noudatti tohtori käskyä, mielessään kalpea muisto pari\ntuntia sitten suorittamastaan urotyöstä. Hän oli toivonut, että\nseikkaileminen loppuisi hänen osaltaan, mutta, niinkuin yleensä tässä\nmaailmassa, hänen toivonsa osoittautui turhaksi. Hänen oli pakko\nedelleenkin esiintyä sankaritehtävissä.\n\nPikkupaholainen oli paljon ketterämpi, eikä puuhun kiipeäminen\ntuottanut hänelle likimainkaan yhtä suurta vaivaa kuin tohtorille.\nKapteeni taas oli puussa niinkuin orava, tai ainakin sinnepäin. Olipa\nkuinka tahansa, kun lähin soihtu oli kolmenkymmenen askelen päässä,\nistuivat kaikki seikkailijat jo oksillaan ja tarkastelivat sydän\nkylmänä, mutta kuitenkin uteliaina, vihollistensa toimia korkeudestaan.\n\nTakaa-ajajat olivat temppelinpalvelijoita ja sotilaita, ja näillä oli\nkiväärit. Jos heidät keksittäisiin, putoaisivat he puusta kuin kypsät\nhedelmät.\n\nKetju eteni raivostuttavan hitaasti, viholliset tarkastelivat\npensaikkoja ja tiheikköjä, pitäen tarkasti silmällä toistaan, niin\nettei kukaan vain pääsisi pujahtamaan heidän välitseen. Soihdut\nlepattivat ihan seikkailijoiden alla, kullaten ja punaten puiden lehtiä\nja saaden levolle asettuneet linnut kirkuen pakenemaan.\n\nKaikki tarkastelivat maata, kukaan ei katsonut puita; niinpä ketju\neteni puun ohitse mitään huomaamatta. Kun lähin soihtu oli\nviidenkymmenen askeleen päässä, alkoi kapteeni laskeutua, toisten\nseuratessa esimerkkiä. Se vaara oli sivuutettu, mutta ettei se ollut\nviimeinen, siitä olisi jokainen erikseen ja kaikki yhteensä menneet\nomakohtaiseen takaukseen.\n\nAlkoi olla kiire. Seikkailijat riensivät eteenpäin.\n\nKoko Hue oli nyt tietenkin jalkeilla, kaikki etsimässä ihmeellisiä\nmuukalaisia, jotka kuin taivaasta tipahtaneina olivat ilmestyneet\nsuljettuun pyhään kaupunkiin. Pimeys oli seikkailijoitten ainoa turva.\nEikä kunnon huelaisten mieleen voinut tietysti juolahtaakaan, että\nröyhkeät seikkailijat aikoivat pelastaa kuolemaantuomitun kynnettömän\nkuninkaan. Kenenkään päähän ei pistänyt vartioida ja odottaa\nkuninkaanpalatsin luona.\n\nTohtori tunsi lentävänsä avaruuden halki, mutta tämä pimeä avaruus ei\nollut suinkaan tyhjyyttä, vaan täynnä töytäyksiä, raapaisuja,\nsotkeutumisia; milloin jokin juuri taikka köynnöskasvi tarttui\njalkoihin, milloin riipivät oksat paksuine lehtineen kasvoja, milloin\nhän töksähti kovaa puunrunkoa vasten. Mutta hän ei uskaltanut päästää\nääntäkään eikä hiljentää vauhtiaan, vaan pysytteli epätoivon vimmalla\nPikkupaholaisen kantapäillä.\n\nMetsä loppui niin äkkiä, että seikkailijat pysähtyivät vaistomaisesti\naukealle tultuaan.\n\n\"Palatsi on tuossa\", kuiskasi Pikkupaholainen hengästyneenä.\n\n\"Revolverit esille!\" komensi kapteeni, ja kaikki kolme juoksivat pimeää\naukeaa pitkin, ollen vähällä keikahtaa kumoon portaille päästyään.\nVartijoita ei näkynyt eikä kuulunut.\n\nHe hiipivät portaita ylöspäin, jokainen lihas ja hermo jännitettynä.\nPimeys oli täydellinen, kuten hiljaisuuskin. Mutta seikkailu ei olisi\ntäydellinen, elleivät he ennen askelmien loppumista olisi joutuneet\nuuteen selkkaukseen.\n\nPorrasaskelmien yläpäässä näkyi äkkiä kaksi liekehtivää pistettä. Ne\npaloivat ja liikkuivat, mutta olivat ihan hiljaa. Tohtori etsiskeli\nnenäliinaansa kuivatakseen otsalleen nousseen tuskanhien. Mutta hän ei\nlöytänyt, sillä nenäliina oli sisätaskussa. He pysähtyivät, ja aseet\nvapisivat heidän käsissään. Niillä ei voinut tehdä mitään, niistä ei\nollut apua, sillä kukaan ei uskaltanut ampua.\n\nÄkkiä lähenivät liekehtivät pisteet kauhistuttavan nopeasti, jotakin\nlämmintä, karvaista syöksähti tohtorin yli, ja pisteet olivat poissa.\n\n\"Piru\", sanoi tohtori ja teki ristinmerkin, mutta kapteeni nauroi.\n\nSe oli ollut jokin eläin, mutta mikä, sitä oli pimeässä mahdoton sanoa.\nHe jatkoivat matkaansa, tohtori melkein nelinryömin, pääsivät\nportaitten yläpäähän ja pysähtyivät jälleen hetkiseksi lepäämään.\n\nKaikesta päättäen he olivat ennättäneet ajoissa perille. Huelaiset\neivät olleet vielä saapuneet vangitsemaan kuningastaan.\n\nTohtori oli joskus unissa ollut painajaisen ahdistamana, mutta\nkauheinkin uni oli hänestä kuin kultainen satu sen puolituntisen\nrinnalla, jonka hän nyt joutui viettämään Huen kuninkaanlinnassa. He\nharhailivat pilkkopimeässä, autiossa ja äänettömässä palatsissa,\nhiipivät sen sokkeloisia, kumahtelevia käytäviä pitkin, astuivat\nsuurien salien läpi, kiersivät kuvapatsaita ja pylväitä, koskettelivat\nkiveen, puuhun ja kankaaseen, uskaltamatta mitään puhua tai sytyttää\nvaloa, peläten joka hetki tulevansa yllätetyksi ja jonkin kaamean,\nesihistoriallisen käsittelyn alaiseksi, kidutettaviksi, niinkuin vain\nitämailla osataan kiduttaa. Heitä ahdisti pimeys ja autius, he olisivat\ntahtoneet huutaa, ampua, tapella, rynnätä jotakin vastaan, vain\nsaadakseen tämän olemattomuuden loppumaan.\n\nMitään ei kuitenkaan tapahtunut, ennenkuin -- kapteeni pysähtyi samassa\nneljännessilmänräpäyksessä -- jostakin kaukaa, tyhjyydestä, kuului\nmuutamia sointuja, säveliä.\n\nNe olivat kuin vapahdus.\n\nJa oikeita säveliä ne todellakin olivat, säännöllisiä sointuja. Jotakin\nsoitinta käsiteltiin. Ääni oli pehmeä, tahti vilkas.\n\nKapteeni alkoi hiipiä ääntä kohti. Sitä kuului niin monelta taholta,\nettä suunnan määrääminen oli vaikeata, mutta useiden turhien yritysten\njälkeen hän pääsi vihdoinkin varmuuteen. Kun oli pari minuuttia\nseurattu pitkää, kapeaa käytävää, joutuivat he suureen saliin, jonka\noviaukolle kaikki pysähtyivät.\n\nSalin toiselta puolen näkyi kaksi valojuovaa. Ihmisiä oli lähellä.\n\nKapteeni riisui mitään puhumatta kengät ja lähti hiippaillen lattian\npoikki. Tohtori ja Pikkupaholainen painautuivat käytävän pimentoon.\nSoitto oli vaiennut, mutta alkoi hetkisen kuluttua uudelleen, ja\ntohtorin silmät pyörivät päässä. Erehtyminen oli mahdotonta: jossakin\nlähellä soitettiin pianoa. Huessa! Ja kappalekin oli tuttu. Se oli\nmuuan noista foxtrottimuunnoksista, joiden säveleet, kaikissa Pariisin\nravintoloissa soitettuina, olivat tunkeutuneet tohtorinkin tajuntaan.\n\nHuessa soitettiin pianolla foxtrottia! Kapteeni oli päässyt salin\ntoiselle puolelle. Seiniä peittivät raskaat tummat verhot. Hän siirsi\nniitä varovasti syrjään, pari senttimetriä minuutissa, ja valojuova\nsalin lattialla laajeni.\n\nAle Corcin teki mieli hihkaista ihastuksesta: toisessa pienessä\nhuoneessa istui pianotuolilla komean, mustaksi kiilloitetun pianon\nääressä sama nuorehko ja veltto mies, jonka kapteeni oli yllättänyt\nsianmetsästyksellä ollessaan, ja soitti foxtrottia.\n\nSiinä oli itse hänen majesteettinsa Annamin kuningas. Kukaan muu ei\nvarmasti olisikaan kuninkaanlinnassa soitellut.\n\nKapteeni laski verhot varovasti paikoilleen ja hiipi takaisin.\n\n\"Selvä on\", sanoi hän hiljaa tohtorille ja viittasi molempia tulemaan\nmukaansa. Äärimmäisen varovasti he hiipivät verhojen taakse.\n\n\"Pysykää nyt paikoillanne ja hiljaa niin kauan, kunnes minä kutsun\nteitä\", selitti hän kummallekin ja pitäen mauseria kädessään sukelsi\nsalamannopeasti ja äänettömästi sisään.\n\n\"Sire!\"\n\nSe oli vain yksi ja lyhyt sana, mutta se lausuttiin luultavasti ensi\nkertaa Huen kuninkaanlinnassa. Hänen majesteettinsa käännähti rajusti\nympäri, ja vilkas foxtrotti loppui mitä vihlovimpaan epäsointuun.\nHänen majesteettinsa ei sitä kuitenkaan ajatellut, tuijotti vain\nkivettyneenä yhteen alamaisistaan, joka yösydännä, välittämättä\nkuolemanrangaistuksesta, oli tunkeutunut hänen näkymättömyytensä luokse\nja uskalsi puhutella häntä ranskalaisella majesteettinimityksellä. Ja\nkuningas yritti peräytyä; tällä alamaisella oli kädessään asekin.\nIkävystyminen ja velttous oli häipynyt kuninkaasta, ja hänen katseensa\nennusti hirmumyrskyä häiritsijälle. Mutta Ale Corci ei kiinnittänyt\nmitään huomiota uhkaavaan ilmeeseen. Hänen seuraava kysymyksensä oli\nrauhallinen, jos kohta ihmeellinen.\n\n\"Sire, puhutteko ranskaa?\"\n\nHänen majesteettinsa kyynärpää sattui pianon koskettimille. Pari\nsointua kajahti, ja kuningas huomasi, että hän oli valveilla, niin\nuskomatonta kuin olikin, ettei hän nukkunut.\n\nTunkeilija toisti kysymyksensä. Kuningas nyökkäsi.\n\n\"No niin, silloin on kaikki hyvin\", sanoi kapteeni iloisesti. \"Saanko\nesitellä itseni: Ale Corci, kapteeni. Minulla on luultavasti kunnia\npuhutella hänen majesteettiaan kuningasta?\"\n\nKapteeni ei nähnyt, että hänen selkänsä takana riippui seinällä joukko\naseita, mutta kuningas näki. Hän hypähti pystyyn, mutta samalla\nponnahti pystyyn myöskin tunkeilijan ase, ja hänen majesteettinsa\nkatsoi parhaaksi istua toistaiseksi pienellä pianotuolillaan. Hän\nkohautti olkapäitään ja hymyili välinpitämättömästi.\n\n\"Teillä on todellakin se kunnia. Mutta mikä tuo minulle kunnian...?\"\n\nKapteeni katkaisi hänen majesteettinsa lauseen. \"Nähdä minut luonanne,\naioitte kai sanoa? Sire, teidän kyntenne.\"\n\nHänen majesteettinsa vilkaisi vaistomaisesti käsiään. Kynnet, kauniit,\nruusunhohteiset valkoiset kynnet oli todella leikattu lyhyiksi ja\nsiroiksi. Kuninkaan ilme ei kertonut enää mistään pilanteosta.\n\n\"Sire, jos lupaatte, ettette viiteen minuuttiin tee pakoyritystä\nettekä hanki sillä aikaa syrjäisiä tähän huoneeseen, niin selitän\nteille kaikki. Voin muuten lisätä, että aika on täpärällä. Minä voisin\nkyllä kertoa sen näinkin, mutta en haluaisi pitää asettani koko aikaa\nesillä.\"\n\nKuningas tarkasteli kummissaan seikkailijaa, annamilaista, joka puhui\nkuninkaalleen ranskaa ja oli itsensä esittänyt perin ihmeellisellä\ntavalla. Sitten hän nyökkäsi. Kapteeni pisti mauserin povelleen, tosin\nniin, että saattoi sen missä silmänräpäyksessä tahansa vetää esille,\npyysi päännyökkäyksellä luvan saada istuutua läheiselle divaanille ja\nluotuaan pikaisen arvostelevan silmäyksen huoneen sisustukseen,\nkalliisiin mattoihin, pianoon, nojatuoliin, kirjahyllyyn,\nkoruompeluksiin, eurooppalaisiin tauluihin, vaskipiirroksiin ja\nannamilaiskiinalaisiin koristeihin, alkoi rauhallisesti kertoa.\n\n\"Kuka minä olen, se ei paljoakaan kuulu tähän asiaan. Olen\neurooppalainen ja tulin omia teitäni ja omille asioilleni Hueen.\"\n\nHänen majesteettinsa katse ilmaisi vilpitöntä ihailua. Hueen ei yleensä\nniin vain \"tultu omille asioille\".\n\n\"Joku aika sitten, niinkuin teidän majesteettinne tietää, leikkasi\nteidän majesteettinne kyntensä ja toimi siinä kohden, se myönnettäköön,\nkylläkin käytännöllisesti ja mukavasti, mutta loukaten Annamin\nikivanhoja tapoja. Tämä teidän majesteettinne oikeastaan\nyksityisasioihin kuuluva juttu on herättänyt perin pahaa verta\npapistossa, erittäinkin ylimmäisessä papissa...\"\n\nKuningas hymähti halveksivasti. Kaikesta päättäen eivät maallisen ja\nhengellisen mahdin edustajain välit olleet laatuaan parhaimmat.\n\n\"Kiihtymystä, joka suurelta osalta perustui siihen, että ylimmäinen\npappi katsoi oman poikansa pään kelpaavan kantamaan Annamin kruunua,\nlevitettiin ja vahvistettiin järjestelmällisesti ja tänä iltana\npidettiin pappien ja temppelinpalvelijain kokous, jossa teidän\nmajesteettinne kynnettömänä selitettiin kykenemättömäksi ja\narvottomaksi enää olemaan kuninkaana ja tuomittiin pikaiseen eikä kai\nihan tuskattomaan kuolemaan. Samalla julistettiin ylimmäisen papin\npoika kuninkaaksi, niin että meillä tällä hetkellä on Huessa kaksi\nkuningasta, joista toisen taikka toisen on väistyttävä, sillä vaikka\nHue on suuri puistoksi, on se pieni kahden kuninkaan yhteiseksi\nvaltakunnaksi.\"\n\n\"Pieni se on\", vastasi hänen majesteettinsa ja nousi pystyyn. \"Kyllä\nminä vielä näytän, kuka täällä hallitsee.\"\n\n\"Epäilemättä, mutta näyttäminen pitää olla nopeaa, sillä juuri näihin\naikoihin saapuu koko Annamin prelaattisääty vangitsemaan teidän\nmajesteettinne.\"\n\nHetkellinen kauhu kuvastui kuninkaan katseesta.\n\n\"Nytkö heti?\"\n\n\"Niin, kunnon huelaiset eivät tunnu vitkastelevan vallankumouksissaan.\nNiin päätettiin tänä iltana temppelissä, enkä minä epäile sitä, että\npäätös myös pannaan täytäntöön.\"\n\nKuningas astui pöydän luo, valitsi itselleen sikaarin ja sytytti sen.\nSamalla Hän huomasi epäkohteliaisuutensa ja tarjosi myöskin\nkapteenille.\n\n\"Ja mitä minun on tehtävä? Miksi te tulitte minulle tätä ilmoittamaan?\"\n\n\"Katsokaas, sire, kauppa kuin kauppa. Minä tulin tänne Hueen, mutta\nminun on hyvin, hyvin vaikea päästä täältä pois. Minä ostan itselleni\npääsyn pelastamalla teidän majesteettinne sekä hengen että vallan.\nKelpaako tarjous?\"\n\n\"Miksi ei. Mitkä ovat ehtonne?\"\n\n\"Seuraavat: minä, minun toverini ja ystävättäreni saavat poistua\nvapaasti ja vahingoittamattomina Huesta, toverini saa mukaansa erään\nhistoriallisesti tärkeän, mutta muuten arvottoman paperin, ja... niin,\nmuutapa ei kai minulla olekaan.\"\n\n\"Suostutaan.\"\n\n\"Teidän majesteettinne ei voi jäädä tänne palatsiin, vaan meidän on\npaettava suojapaikkaan, jonka minä tiedän, ja sitten meneteltävä\ntilanteen mukaan. Minä en ole ehtinyt suunnitella vielä mitään, sillä\nsain vastikään tiedon koko aikeesta.\"\n\n\"Hyvä on, varsin hyvä. Prelaatit saavat siis pitkän nenän, kun tulevat\netsimään minua.\"\n\n\"Kyllä kai. Onko teillä, sire, yhtään luotettavaa ja uskollista\npalvelijaa?\"\n\nHänen majesteettinsa mietti.\n\n\"Kyllä, norsunhoitajani.\"\n\n\"Ahaa, sehän on mainiota. Voitteko kutsua hänet tänne?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nKuningas tarttui pieneen hopeakelloon ja helisti sitä hetkisen.\n\n\"Pyytäkää, että mies satuloi norsut nopeasti ja äänettömästi ja vie ne\nhiukan syrjään. Me tarvitsemme niitä ehkä vielä.\"\n\nKuningas peitti kasvonsa erikoisella päähineellä. Muutaman minuutin\nkuluttua astui tummapintainen alkuasukaspalvelija huoneeseen ja lankesi\npolvilleen hänen eteensä.\n\n\"Satuloi norsut ja vie ne sadan askeleen päähän palatsista johonkin\nsuojaan. Tule sitten ilmoittamaan, missä ne ovat.\"\n\nMies livahti huoneesta äänettömänä ja nopeana.\n\n\"Kas niin, ehkä ei sentään vielä tänä yönä tapahdukaan\nhallitsijavaihdosta Huessa\", naurahti kuningas. \"Olipa melko suuri\nonni, että satuitte saamaan asian selville. Minä en osannut aavistaa,\nettä kynsistäni nousisi tällainen melu. Olipa onni, todellakin.\"\n\n\"Oli\", myönsi kapteenikin itsekseen. Onni, eikä vähimmin heille\nitselleen.\n\n\"Saanko pyytää toverini tänne?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Saatte.\"\n\nKapteeni raotti verhoa.\n\n\"Olkaa hyvät ja astukaa sisään.\"\n\nTohtori astui edellä. Hänen silmiään häikäisi kahden kirkkaan\nöljylampun valo, ja hänen ilmeensä kertoi, että hän millä hetkellä\ntahansa odotti saavansa vastaanottaa murhaavan iskun. Hän kumarsi\nvarsin sekavin tuntein, mutta Pikkupaholainen heittäytyi sirosti ja\nnotkeasti maahan kasvoilleen.\n\n\"0u est la femme?\" huudahti kuningas täistä ehkä enimmin hämmästyneenä,\nnähdessään yhden haareminaisistaan muukalaisten parissa. \"Mitä tämä\ntietää, messieurs?\"\n\nKapteeni viittasi kädellään.\n\n\"Hän on minun tyttöni, samaa kansaa kuin minäkin, ja minä vien hänet\nmukanani. Ja minä otaksun, että teidän majesteetillenne jää sittenkin\ntarpeeksi?\"\n\nKuningas hymyili huvitettuna. \"Kyllä kai, kyllä kai, mutta olisinpa\ntiennyt...\"\n\nHistoria ei voi milloinkaan kertoa, mitä kuninkaan olisi pitänyt\ntietää, sillä samassa syöksähti norsunhoitaja sisään ja huudahti maahan\nheittäytyessään:\n\n\"Papit ja temppelinpalvelijat tulevat palatsiin huutaen: Kuolema\nkuninkaalle! Eläköön kuningas!\"\n\n\"Olisimmeko sittenkin myöhästyneet?\" mutisi kapteeni hypähtäen pystyyn\nja tarttuen mauseriinsa.\n\n\n\n\n15.\n\nKapinalliset alamaiset toteavat viraltapannussa kuninkaassaan\nhämmästyttäviä ominaisuuksia.\n\n\nSanotaan, että vaaran hetkellä ovat hyvät neuvot kalliita, mutta\nkapteeni olisi nyt maksanut huonostakin neuvosta hyvän hinnan. Hetket\nolivat täpärällä. Seikkailijoiden henki ei ollut neuvostoruplankaan\narvoinen.\n\nUlkoa kuului melua ja huutoja. Papit ja temppelinpalvelijat olivat\nvarmoja asiastaan. Huesta ei voinut paeta. Se oli heistä selvää.\nKuninkaanlinna oli piiritetty. Sekin oli selvää.\n\nAskelia kuului käytävistä. Kapinalliset olivat tunkeutuneet\nsisähuoneisiin saakka, mutta vaistomainen pelko, kunnioitus\nvuosisataista, perittyä tapaa kohtaan pidätti heitä suinpäin\nhyökkäämästä sisään ja muitta mutkitta toteuttamasta aikomustaan.\n\nViereisestä salista, jonka kautta seikkailijatkin olivat tulleet,\nkuului kolme kovaa kolahdusta lattiaan.\n\n\"Kuningas\", kajahti kiihkoa ilmaiseva ääni käskevästi.\n\n\"Ylimmäinen pappi\", kuiskasi kuningas melkein kuin itsekseen.\n\nKapteeni seisoi nojaten pöytään ja koetti löytää seinäkuvioista,\nlattiamatoista, viisauden täyttämästä kirjahyllystä ja kevytmielisiä\nsävellyksiä sisältävästä nuottipinosta keinon pelastaa sekä oman että\nhänen majesteettinsa hengen.\n\n\"Vastatkaa\", sanoi hän hiljaa kuninkaalle.\n\n\"Minä, Annamin kuningas\", kajahti kuninkaan kova ja terävä ääni. \"Kuka\nuskaltaa tunkeutua luokseni, kuka astuu linnaani ilman kutsuani?\nVastaa, onneton?\"\n\n\"Hyvä, oikein hyvä\", onnitteli kapteeni. \"Röyhkeästi vain, ei meitä\nvielä ole hirtetty.\"\n\n\"Kuningas, sinä kuulet ylimmäisen pappisi äänen...\" Ylimmäinen pappi\nolisi kai jotakin jatkanut, mutta kapteeni oli tällä välin saanut yhden\nniinsanottuja nerokkaita ajatuksiaan ja ehti kuiskata sen kuninkaalle.\n\n\"Haa, sinäkö roisto siellä oletkin\", pauhasi kuningas kuin haamu\nHamletin ensi näytöksessä, \"sinä viheliäinen roisto, joka olet\nuskaltanut kohottaa kätesi minua herraasi vastaan, sinä, orja ja mato,\njoka olet rohjennut kelvottoman pojanheittiösi takia satuttaa minuun,\nhäväissyt minut kansani silmissä, käskenyt palkattujen roistojen\nriistää minulta ylpeyteni, kansani ylpeyden, kynteni, niin etten ole\nvoinut häpeän ja masennuksen takia vielä ryhtyä sinua edes\nrankaisemaan, sinäkö siellä olet, joka joudut korppien ruuaksi, jos\nvain yksikin alamaisistani, uskollisista alamaisistani, tietäisi, mitä\nminulle olet tehnyt. Kuinka julkeat tunkeutua luokseni, sinä\nkuolemaantuomittu orja, joka olet pettänyt sekä kuninkaasi että\njumalasi?\"\n\nSitä huutoa, joka tätä ylimielistä ja hävyttömän rohkeata puhetta\nseurasi, on mahdoton kuvata, mutta kapteenin kasvoista loisti iloa ja\nylpeyttä, tohtorin kääntäessä hänelle kuninkaan sanoja. Annamin\nkuningas, veltto itämaalainen, joka luki Anatole Francea ja soitteli\nfoxtrottia, oli mestari valehtelemaan, sommitellen kokonaisen romaanin\nkapteenin kuiskaamista parista sanasta. Kuningas oli ehtinyt papin\nedelle, hyökännyt ensiksi, ja kun kaikki ulkonaolijat luulivat, ettei\nkuningas tietänyt mitään salaliitosta eikä ylimmäisen papin aikeista,\ntuntui syytös sitäkin uskottavammalta. Melu, huudot ja väittely, joka\nkuului ulkoa, todisti, että pommi oli osunut.\n\n\"Hiljaa!\" huusi kuningas jyrisevällä äänellä. \"Kuka uskaltaa puhua\npalatsissani?\"\n\nHuudot vaikenivat heti. Kuningas ei ollutkaan vielä menettänyt kaikkea\nvaikutusvaltaansa.\n\n\"Roisto, joka olet rohjennut minua puhutella, jatka puhettasi! Millä\nvoit puolustautua?\"\n\nYlimmäisen papin ääni kähisi raivoa, mutta samalla siinä oli\neroitettavissa selvä pelästyksen vivahdus.\n\n\"Kuningas, sinä olet suosinut muukalaisuutta, sinä olet hyljännyt\nkansalliset tapamme, sinä olet loukannut Pitkän Kynnen henkeä, ja\nsiksi, oi kuningas, on temppelikokous tänä iltana, pappien ja\ntemppelinpalvelijain läsnäollessa, yksimielisesti katsonut sinut\narvottomaksi kantamaan kruunua. Sinut on tuomittu pilkkaajana\nkuolemaan, ja me olemme tulleet kiinniottamaan ja rankaisemaan sinua.\nValmistaudu kuolemaan!\"\n\nPilkkaava nauru kajahti vastaukseksi.\n\n\"Sinä roisto! Nyt ymmärrän tarkoituksesi selvästi. Mutta tiedä, että\nilkeät aikeesi eivät menesty, alamaiseni puolustavat minua ja heittävät\nsinut korppien ruuaksi, niinkuin jo sanoin. Onko sinulla vielä mitään\npuhuttavaa? Ellei ole, niin poistu nopeasti, vietä yösi temppelissä,\nsillä aamun koittaessa sinä kuolet. Kuuletko ja ymmärrätkö, mitä\nsinulle herrasi ja kuninkaasi sanoo?\"\n\nVäittely ja melu kasvoi ulkona, kunnes kuningas sen jälleen vaimensi.\n\n\"Alamaiseni, ottakaa kiinni ja sitokaa hänet ja tutkikaa kaikki Pitkän\nKynnen hengen temppelinpalvelijat. He voivat todistaa sanani.\"\n\nKapteeni unohti hovisäännöt, unohti vaaran ja asemansa ja hyppäsi\nkuningasta syleilemään. Milloinkaan ei hänen korvissaan ollut\nkunnollinen, rehellinen hätävalhe sointunut suloisemmalta. Ulkona\njatkui väittely entistä kiihkeämmin, jopa kuului muutamia yksinäisiä\nhuudahduksia kuninkaan puolestakin. Mutta ylimmäisen papinkin valta oli\nsuuri eikä häntä uskallettu avoimesti vastustaa. Yksinvaltias hän ei\nkuitenkaan enää ollut. Kuningas oli syyttänyt häntä liian paljon ja\nliian uskottavasti.\n\nTohtorinkin silmät loistivat, kun hän nopeasti käänsi kuninkaan sanat\nkapteenille, ja Pikkupaholainen seisoi keskellä lattiaa rohkeana ja\nhyvätuulisena. Haaremin ikävyys ja yksitoikkoisuus oli nyt\nratkaisevasti lopussa. Norsunhoitaja seisoi katse maahanluotuna oven\nluon ja tarkkasi herkeämättä jokaista kuninkaan sanaa.\n\nVäittelyä oli kestänyt ainakin neljännestunnin, ennenkuin ylimmäisen\npapin ääni jälleen kuului.\n\n\"Kuningas, me olemme päättäneet tutkia mainitut palvelijat. Jos he ovat\ntehneet itsensä vikapäiksi, ovat he kuoleman omia, mutta jos syytöksesi\non väärä, kuolet itse.\"\n\n\"Ja sinä kuolet joka tapauksessa\", kiljaisi kuningas vastaan.\n\n\"Me poistumme nyt neuvottelemaan ja tutkimaan ja tulemme sitten\ntakaisin. Palatsia vartioidaan\", jatkoi ylimmäinen pappi\nhäiriintymättä. Hän uskoi varmasti voivansa näyttää kuninkaan\nperättömät väitteet vääriksi. Melu vaikeni, ja askelet poistuivat.\n\nSeikkailijat olivat saaneet hengähtämisaikaa.\n\n\"Entä nyt?\" kysyi kapteeni, mutta vastaus tulikin samassa, vaikka\nsellaisessa muodossa, jota ei kukaan osannut aavistaa.\n\nHuoneeseen käveli huojuen ja heiluen jättiläismäinen apina, lähes\nkuninkaan tai tohtorin mittainen. Sen viisaat silmät tähystivät\nuteliaina ja hieman ilkeinä kokoontunutta seuruetta. Kapteenin\nsuunnitelma oli samassa silmänräpäyksessä valmis.\n\n\"Onko apina kesy?\" kysyi hän kuninkaalta ja sai myöntävän vastauksen.\nSilloin hän naurahti ääneensä.\n\n\"Nyt minä takaan, että ylimmäinen pappi saa käsiinsä kuninkaan, jos\nkohta hiukan karvaisen. Tehkäämme näin: Puemme apinan kuninkaaksi.\nNäköisyyttä emme tosin saa, mutta sitä ei ole tarviskaan. Odotamme,\nkunnes joukko jälleen saapuu ja vaatii teidän majesteettianne. Te\nraivoatte, ja sopivassa silmänräpäyksessä me työnnämme saliin apinan,\njota olemme hiukan ärsyttäneet. Kyllä tämä elukka kykenee aikaansaamaan\npienen sekamelskan. Sen turvissa me pujahdamme ulos, juoksemme norsujen\nluokse ja kiidämme tiehemme. Kun olemme päässeet piilopaikkaamme,\npidämme kyllä puolemme. Se on suunnitelmani. Hyväksyykö teidän\nmajesteettinne?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Annamin kuningas reippaasti.\n\n\"Onko teillä täällä temppelinpalvelijain pukuja?\"\n\nKuningas antoi määräyksen norsunhoitajalle, ja muutaman hetken kuluttua\noli huoneessa rykelmä valkoisia kaapuja. Kaikki, kuningas ja\nnorsunhoitajakin, pukeutuivat niihin samalla kun kapteeni kietoi\nvarovasti apinan ylle kuninkaallisen komeuden. Hän sitoi hihat, niin\nettä karvaiset käpälät peittyivät, kätki samoin näkyvistä jalat ja\nviimein kiinnitti ihmettelevän mutta edelleenkin rauhallisen eläimen\npäähän kuninkaallisen päähineen, peittäen naaman niin, että apina vain\nparista pienestä silmäreiästä saattoi katsella ympärilleen.\n\nKuningas ja norsunhoitaja asestautuivat, ja häiriintymättömässä\nhiljaisuudessa alkoi sitten jännittävä ja hermostuttava odotus.\n\nSitä ei kestänyt kauan. Puoli tuntia valmistusten jälkeen kuuluivat\nensimmäiset askelet käytävässä, ja ihmisjoukko työntyi saliin.\n\n\"Kuningas, puheesi on havaittu vääräksi. Tuomiosi on lausuttu. Astu\nesiin ja vastaanota rangaistuksesi\", pauhasi ylimmäinen pappi.\n\n\"Minä tulen\", huusi kuningas raivokkaasti ja työnsi apinan saliin,\närsytettyään sitä hetkisen ja yllyttäen hyökkäämään.\n\nHämmästyksen ja kauhistuksen huuto kajahti salista, kun \"kuningas\"\nsyöksähti esiin nopeana kuin vihuri, ei käyden, vaan ryömien neljällä\njalalla, silmäaukkojen uhkaavasti tuijottaessa kapinallisiin. Apina ei\ntyytynyt tähän, vaan hyökkäsi väkijoukkoon, ja moni pappi ja\ntemppelinpalvelija sai tuntea sen kauhistavaa voimaa. Vähemmässä kuin\nminuutissa oli sali täynnä helvetillistä melua, kirkunaa ja valitusta.\nApina temmelsi raivokkaana ihmisten keskellä, ja kaikki olivat liian\nhämmästyneitä ja peloissaan voidakseen asettua vastarintaan.\n\n\"Nyt\", kuiskasi kapteeni, ja seikkailijat ryntäsivät saliin. Heidän\nilmestymistään ei kukaan huomannut, sillä kaikkien katseet olivat\nkiintyneet raivoavaan ilmestykseen, joka vinhasti tassutteli, hyppi ja\nmurisi ympäri salia, ajoi takaa, paiskeli maahan ihmisiä, kenenkään\nvoimatta kestää sen nyrkiniskuja. Ylimmäinen pappi oli ensimmäisenä,\nlähinnä seisovana, saanut paukahtavan korvapuustin, joka kaatoi hänet\nlattialle.\n\nKauhu valtasi kapinalliset, kun he näkivät kuninkaansa raivon ja\ntunsivat hänen äärettömän voimansa; taikauskoinen pelko jäykisti heidän\njäsenensä, ja apina saattoi huvitella ja purkaa vimmaansa niinkuin itse\nhalusi kenenkään vastustamatta. Toisenlaisessa tilanteessa olisi\nkapteenikin pelännyt, mutta nyt häntä nauratti oman kepposensa\nonnistuminen.\n\nKuitenkin oli väkijoukossa miehiä, jotka ensi pelästyksestä\ntoinnuttuaan ryhtyivät ahdistamaan \"kuningasta\", mutta heidänkin\njäsenensä puutuivat, kun riehaantunut olento äkkiä kapusi hoikkaa,\nkoristeista pylvästä pitkin parvekkeelle ja jäi sen laidalle. Se oli\nkiivennyt niin nopeasti, että monet luulivat sen lentäneen. Se istui\nnyt huohottaen kapealla parvekkeella, ja silmäaukot olivat mustat ja\npeloittavat.\n\nKauhunhuuto täytti salin, kun huelaiset näkivät nämä kuninkaansa\nihmeelliset, aavistamattomat taidot ja ominaisuudet.\n\nSeikkailijat olivat tällä välin raivanneet tiensä käytävään, mutta jo\novella oli tungos ylivoimainen. Kaikki pyrkivät ulos, soihdut\nlepattivat kiihtyneen joukon yläpuolella, ihmeelliset, oudot varjot\nloivat salin kaameaksi ja haaveelliseksi, lattialla makasi joukko\nmiehiä voivotellen, niiden joukossa ylimmäinen pappi, mutta kukaan ei\ntullut hänen avukseen, kukaan ei temmannut häntä syrjään, sillä\njokainen ajatteli vain omaa turvallisuuttaan.\n\n\"Kuningas\" istui parvekkeen reunalla ja murisi raivokkaasti; äkkiä se\nviskautui pylvästä vasten ja laski käsiensä varassa alas, mutta\nennenkuin se ehti maahan, tarttui sen puku johonkin, jotakin repesi, ja\naukosta vilahti esiin pitkä karvainen häntä.\n\nMahdollisesti se muistutti paholaista tai jotakin huelaista\nkotijumalaa. Oli kuinka tahansa, tämä hännällisyys sai aikaan\npakokauhun, niin että seikkailijat eivät kulkeneet, vaan heidät\nkuljetettiin ihmisjoukon mukana ulos. Virta oli vahva ja vastustamaton.\n\n\"Kuningas on paennut\", kaikuivat huudot pimeässä yössä, soihtujen\nlepattaessa ja Huen koko papillisen säädyn juoksennellessa järjettömänä\nsinne tänne.\n\nSeikkailijat eivät suinkaan siekailleet. He selvisivät vaurioitta\ntungoksesta, pysyivät yhdessä vaikeuksista huolimatta ja riensivät\nvahvan norsunhoitajan jäljessä syrjään sinne, missä norsut heitä\nodottelivat.\n\nKymmenen minuutin kuluttua he olivat satulassa, ja jättiläiseläimet\nlähtivät hyvää vauhtia laukkaamaan pimeässä yössä, niin että maa\ntömisi, pakenevien kapinallisten ohitse, jotka eivät mitään\nymmärtäneet. Kapteeni puristi mauseriaan ja tähysteli pimeään.\nHetkiseksi tuli hänen mieleensä muuttaa suunnitelmaa, ohjata norsut\njollekin kaupunginportille ja murtautua läpi seuraavaan kehään, missä\nkapinasta ei tiedetty mitään, mutta epäonnistumisen vaara oli liian\nsuuri, vartijat olivat kaiketi varuillaan, ja norsuista huolimatta\nsaattoivat he kaikki joutua vangiksi. Niinpä hän jonkun ajan kuluttua\npyysi kuningasta komentamaan pysähdyksen. Seikkailijat laskeutuivat\nmaahan; norsunhoitaja ajoi elukat toiselle suunnalle, mutta he itse\npainuivat pimeän metsän kautta temppeliin, jossa kapteeni ja tohtori\nolivat viime aikansa viettäneet. Metsä oli jälleen autio ja hiljainen,\ntemppelissä ei ollut vartijoita, ja ilman mitään kommelluksia he\npääsivät perille. He eivät asettuneet lepäämään, vaan yhteisin voimin\ntukkivat suurilla, irtonaisilla kivillä erään käytävän suun, hankkivat\nvettä ja varustautuivat kiireessä ja pimeässä, niin hyvin kuin\ntaisivat, kestämään hyökkäystä ja piiritystä. He eivät uskoneet,\netteivät kapinalliset pian keksisi petosta. Silloin he tutkisivat Huen\nläpikotaisin, ja temppeli, jota jo muutenkin epäiltiin, joutuisi\nsilloin varmasti myöskin tarkastettavaksi.\n\nHe viettivät varsin unettoman, mutta sitä romanttisemman yön, ja\npuolittain hereillä, puolittain nukuksissa he kuulivat aamun koittaessa\nhuutojen ja melun lähestyvän rauniotemppeliä.\n\nRatkaisevat hetket olivat taas käsissä.\n\n\n\n\n16.\n\nKapteeni käy tervehtimässä vanhaa tuttavaa, joka vastaanottaa vierailun\nvarsin sekavin tuntein.\n\n\nHuelaiset olivat kai jo tointuneet apinailveilystä. Päivänvalo rohkaisi\nheitä; he näkivät oman ylivoimansa, eikä taikauskokaan enää niin\nvaltavasti vaikuttanut.\n\nHeillä oli mukanaan joukko koiria. Kapteeni muisti, ettei hän\nkuninkaaseen nähden ollut turvautunut tupakan ja viskyn sekoitukseen.\nJäljet johtivat temppeliin, ja hetken kuluttua oli koko laaja rakennus\nsaarrettu. Piiritetyt eivät antaneet itsestään mitään elonmerkkiä. He\nodottivat vain hetkeä, jolloin heidät keksittäisiin.\n\nVarovasti ja arkaillen tunkeutuivat sotilaat, joita ei onneksi ollut\nkuin kourallinen, temppeliin ja aseet kädessä marssivat huoneesta\nhuoneeseen, tullen vihdoin sille kiviesteelle, joka tukki käytävän.\nKaikki pysähtyivät ja vetäytyivät sitten takaisin. Yksi joukosta lähti\nkiireisesti ulos, ja jonkun ajan kuluttua kajahti jälleen ylimmäisen\npapin ääni:\n\n\"Kuningas, oletko siellä?\"\n\nYlimmäisen papin äänessä ei väreillyt lempeyttä tai suvaitsevaisuutta.\nHän muisti kai liiankin hyvin apinan antaman korvapuustin, joka oli\nvähällä tehdä hänet kykenemättömäksi papillisiin toimituksiin.\n\n\"Kuningas, oletko siellä?\"\n\n\"Olen, sinä roisto.\"\n\n\"Hetkesi on nyt tullut. Petit meidät viime yönä, mutta nyt on kohtalosi\nratkaistu.\"\n\n\"Tule ja ota!\"\n\nKuninkaan ärsyttävä kylmäverisyys sai papin suunniltaan. Ehkä myös yön\npettymyksillä ja apinan korvapuustilla oli kiihtymyksessä osansa. Koska\nhänellä ei ollut vieläkään aavistusta kuninkaan puolustajista, ryntäsi\nhän sotilaitten etunenässä kiviestettä kohti. Samalla viuhahti jotakin\nilmassa, sotilaat hyppäsivät salamannopeasti suojaan parin laukauksen\nkajahtaessa vanhassa temppelissä, mutta pappi kiiti vinhasti eteenpäin\nmistään huolimatta, tehden omituisia, sätkytteleviä liikkeitä käsillään\nja jaloillaan.\n\nHän ei kulkenutkaan enää omasta tahdostaan. Häntä kuljetettiin.\n\nEnnenkuin sotilaista kukaan oli ehtinyt edes mitään nähdä saatikka\nestää, oli pappi saapunut kiviesteelle, kaksi paria vahvoja käsivarsia\nojentautui häntä vastaanottamaan, ja vähemmässä kuin minuutissa hän oli\nääntä päästämättä kadonnut näyttämöltä. Kun sotilaat kymmenen minuutin\nkuluttua uskalsivat tähystellä käytävään, oli se autio ja tyhjä,\nkivieste oli paikallaan, mutta ylimmäisestä papista ei ollut\njälkeäkään.\n\nKapteenin onnistunut ja ovela suopunginheitto oli muuttanut tilanteen\nihan toiseksi. Silkkiköysi, jota hän oli käyttänyt niin moneen muuhun\ntarkoitukseen, oli nytkin ollut hyödyksi. Ylimmäinen pappi oli saanut\nsen kaulaansa ja voimatta huutaa taikka vastustaa liukunut\nvihollistensa käsiin. Hän ei tajunnut mitään ennenkuin huomasi\nistuvansa kivilattialla kuninkaan edessä, ilman puoluelaisiaan,\nkiviesteen takana, ympärillään joukko tuntemattomia ihmisiä, jotka\nkatselivat häntä perin vähän ystävällisesti.\n\nYlimmäisen papin ilme kertoi, että hänen peukalonsa oli jäänyt pölkyn\nrakoon. Kahden miehen aseet suuntautuivat hänen päätään kohti. Se oli\nkuitenkin turhaa; ylimmäinen pappi ei ajatellut pakoa.\n\n\"Kas niin, sinä pääroisto, mitä nyt ajattelet?\" kysyi kuningas\nuhkaavasti.\n\nYlimmäinen pappi ei vastannut mitään. Hän ei osannut mitään vastata,\nsillä hän ei ajatellut mitään. Kapteeni otti silkkiköyden ja sitoi\nprelaatin jalat ja kädet, unohtamatta myöskään suukapulaa. Ylimmäisen\npapin kanssa ei maksanut vaivaa enää keskustella.\n\nSotilaat olivat sillä välin käyneet rohkeammiksi. He eivät aavistaneet,\nettä ylimmäinen pappi, heidän johtajansa, oli huomaamatta jo tehty\ntaistelukyvyttömäksi. Päinvastoin he otaksuivat, että kiviesteen takaa\noli puolustaja paennut, ja siksipä he lähestyivätkin varustusta varsin\nuskaliaasti. Mutta he huomasivat erehtyneensä: kiviesteen takaa kajahti\njälleen muutamia laukauksia, kuulat vinkuivat epämiellyttävän lähellä\nheidän korviaan, ja laukaisten kiväärinsä umpimähkään sotilaat\nperäytyivät kiireesti seinän suojaan. Hyökkäys oli torjuttu.\n\nKun melu oli hetkiseksi vaiennut, huusi kuningas sotilaille. Kaksi\nastui esiin.\n\n\"Minä puhun, teidän kuninkaanne. Ylimmäinen pappi on käsissäni, ja jos\nte vielä kohotatte kätenne minua vastaan, niin hän kuolee. Olen\npuhunut.\"\n\nIlmoitus vaikutti. Sotilaat poistuivat, mutta muutaman minuutin\nkuluttua kajahti ulkoa raivokas huuto: kapinalliset olivat saaneet\ntietää johtajansa kohtalon. Mutta jos seikkailijat olivat laskeneet,\nettä hyökkäys siitä pysähtyisi, olivat he erehtyneet. Päinvastoin,\nkäytävään ryntäsi jälleen joukko sotilaita, jotka peräytyivät vasta kun\nheitä oli ammuttu. Pari heistä haavoittuikin, sillä kapteeni katsoi\najan tulleen näyttää, että tässä ei leikitelty. Käytävää oli helppo\npuolustaa, ja niin kauan kuin piiritetyillä vain oli ampumatarpeita,\nolivat he suhteellisen hyvässä turvassa. Hyökkääjien oli mietittävä\nmuita keinoja.\n\nKapteeni tuli heti ajatelleeksi savustamista, ja huelaiset osasivat kai\nlukea hänen ajatuksensa, sillä puolen tunnin kuluttua alettiin\nkäytävään kasata kuivia puita, lehtiä ja juuria. Kasa paisui yhä,\neivätkä puolustajat voineet kokon tekoa millään estää. Savustajat\nolivat seinän suojassa ja heittelivät sen kulman takaa aineksiaan\nkäytävään. Kun röykkiö vihdoin oli heidän mielestään tarpeeksi iso,\nheitettiin sen keskelle palava soihtu. Kuivat lehdet ja oksat syttyivät\nheti tuleen.\n\nMutta kapteeni nauroi tyytyväisenä ja huolettomana. Käytävässä oli\nvahva veto, mutta veto kävi kiviesteestä ulospäin. Tuli ja savu\npainautuivat niin ollen sytyttäjiin päin, ja tahtomattaan olivat nämä\nlaatineet tuliesteen itsensä ja puolustajien välille, joita se ei\nlainkaan häirinnyt.\n\nSavustamisyritys oli siis turha.\n\nSeuraava tunti kului ihan rauhassa. Ylimmäinen pappi makasi\nkivilattialla sidottuna ja kapaloituna, tohtori valitteli väsymystään\nja söi nurkumatta vesimelooneja, norsunhoitaja istui mitään puhumatta\nseinän vierellä, Pikkupaholainen torkkui ja haukotteli, mutta kuningas\nja kapteeni koettelivat arvailla, mitä juonia kapinalliset punoivat.\nYrityksestä ei suinkaan oltu vielä luovuttu, se oli mahdollisimman\nselvä asia. Vartijat olivat paikallaan, ja ulkoa kuului tasaista kohua.\nMitään ratkaisevaa hätää seikkailijoilla ei vielä ollut, salakäytävä\noli heidän viimeinen ja jokseenkin varma turvansa, mutta siihen ei\nkapteeni vielä halunnut turvautua.\n\nÄkkiä kuului pari raskasta kumahdusta. Ne kuuluivat ylhäältä. Seinä\ntärähti, ja kapteeni kirosi.\n\nTotisesti, kapinalliset olivat keksineet oikean ratkaisun. He aikoivat\npuhkaista katon ja sitä tietä yllättää pakolaiset, jotka eivät millään\ntavalla voineet estää katon puhkaisemista.\n\nHyvät neuvot olivat nyt kalliimmat kuin milloinkaan ennen.\n\nKapinalliset tarvitsisivat kuitenkin melkoisen ajan, ennenkuin saisivat\nkaton puhki. Se oli rakennettu suurista, raskaista kivilaatoista,\njoiden irroittaminen ei ollut suinkaan helppoa. Ainakin tunti, ehkäpä\nkaksikin, oli seikkailijoilla vielä käytettävissään.\n\nSilloin tuli kapteenin mieleen selvä ja yksinkertainen ajatus.\nKapinasta ei tiedetty mitään ulommissa kaupunkikehissä. Sieltä oli\nhaettava apua, siellä oli sotilaita ja virkamiehiä, jotka vielä\ntottelivat kuningasta.\n\nNopeasti kapteeni syöksyi salakäytävään, haki tohtorin tavaroiden\njoukosta pari liuskaa hyvää paperia ja säiliökynän ja kiiruhti\nkuninkaan luokse. Viidessä minuutissa oli kuningas laatinut\nvaltakirjan, joka oikeutti sen haltijan ottamaan komentoonsa rajattoman\nmäärän valtakunnan sotilaita ja tuomaan ne kuninkaankehään. Joukon\nkomentaja saisi korkeimman mahdollisen tunnustuksen, jos toimisi\ntarmokkaasti ja nopeasti.\n\nKapteeni selitti nyt kaikille tilanteen. Hän aikoi lähteä hakemaan\napua. Toisten piti sillä aikaa puolustautua parhaansa mukaan ja, jos se\nkävisi mahdottomaksi, vetäytyä hyvissä ajoissa salakäytävään. Hän\ntulisi takaisin mahdollisimman pian.\n\nPainaen kiireisen suudelman Pikkupaholaisen hiukan kalvenneille\nhuulille painui kapteeni kiireesti matkaan ajatellen mielessään, ettei\nDupuis Suuri kai milloinkaan ollut voinut kuvitella joutuvansa\ntavallaan tehokkaaksi apulaiseksi Annamin kuninkaan pelastamisessa\nkapinoitsevien alamaistensa käsistä.\n\nSalakäytävä oli entisessä kunnossa, vain pari sihisevää käärmettä\nkohtasi kapteeni matkallaan, selviytyen seikkailuitta käytävän toiseen\npäähän. Mutta hän oli unohtanut erään seikan: käytävä päättyi syvään\nkaivoon. Sen pohjalle he olivat hypänneet, mutta hyppääminen ylöspäin\noli toista. Pohja oli niin pieni, ettei vauhtiakaan voinut ottaa.\nSeinät olivat sileät, rosoja oli vähän, niin että kiipeäminen oli\nhankalaa, ellei mahdotontakin. Kapteeni raivosi kuin sirkustiikeri\nhäkissään.\n\nHän veti esiin puukkonsa ja koetti sovittaa sitä kahden kiven lomaan.\nSe onnistuikin, puukko tunkeutui lujasti rakoon, ja kapteeni oli\nmelkein varma, että se jaksaisi kannattaa hänen painoaan jonkun aikaa.\nMutta käsilleen hän ei löytänyt mistään tukea, ennenkuin irroitti\npistoolin puhdistuspuikon ja työnsi sen samaan halkeamaan hiukan\nylemmäksi. Hän kapusi näiden tilapäisten tikkaitten varaan, ojensi\nkätensä ja sai kun saikin tartutuksi reunaan. Käsin hän sitten veti\nitsensä ylös laidalle, mutta tämä yksinkertainen voimistelutemppu\nvaatikin kaikki hänen voimansa. Vasta nyt hän tunsi olevansa\nperinpohjin väsyksissä.\n\nMutta hän oli ainakin laidalla, ja nopeasti hän sitten nousi kaivon\nulommaisen osan pengermiä myöten maan pinnalle, häipyen puiden sekaan\nja siunaten mielessään sitä seikkaa, etteivät huelaiset yleensä\nkuljeskelleet metsissä.\n\nSuunnitelma hänellä oli jo selvänä, ja hän nautti edeltäkäsin sen\ntoteuttamisesta.\n\nVartijoita ja sotilaita hän ei kohdannut missään ja pääsi vähemmässä\nkuin neljännestunnissa vanhan ystävänsä Tham-Haosin talon viereiseen\nmetsikköön. Talossa ei näkynyt minkäänlaista liikettä, palvelijoita ei\nollut näkyvissä, ja kukka-istutusten ja pensaiden suojassa kapteeni\nryömi seinän vierustalle. Hengähdettyään siinä hetkisen hän ryhtyi\nkiipeämään ylös, samaan huoneeseen, missä Tham-Haos oli yrittänyt\nvangituttaa sekä hänet että tohtorin. Rosoista, koristeltua, ulkonemia\ntäynnä olevaa seinää myöten oli helppo kiivetä, ja pian kapteeni\nheilautti itsensä sisään, vilkaistuaan ensin huoneeseen.\n\nSe oli tyhjä.\n\nKapteeni hiipi viereiseen huoneeseen ja siitä yhä edelleen, kunnes oli\nkiertänyt koko rakennuksen yläkerran. Missään ei ollut ristinsielua.\nHän kiroili, mutta se ei tietenkään auttanut, ja sai puolisen tuntia\nkävellä ja katsella ennenkuin eräästä ikkunasta näki Tham-Haosin\nsaapuvan palankiinissaan.\n\nKapteeni poistui nopeasti entiseen huoneeseensa, veti esille piippunsa,\ntäytti ja sytytti sen ja nojautuen huolettoman näköisenä taakseen\nkasaamiinsa tyynyihin alkoi odotella isännän saapumista.\n\nHän kuuli Tham-Haosin askelet käytävässä, sitten viereisessä huoneessa;\nkohta sen jälkeen vedettiin verhot syrjään ovelta, ja Tham-Haos astui\nsisään mitään pahaa aavistamatta.\n\nSyynä siihen, ettei Tham-Haos pyörtynyt, ei suinkaan ollut vahva\nhermorakenne, vaan se, ettei hän uskonut näkemäänsä, eikä edes selvästi\nkuulemaansa hyvääpäivää, jonka kapteeni hänelle ystävällisesti lausui.\nHän seisoi vain ja katsoi, ja kapteeni hymyili tuskin huomattavasti.\n\n\"Hyvää päivää, paras Tham-Haos, kuinka on terveytenne laita ollut viime\naikoina? Tohtori Dupuis pyytää kauttani lausua vilpittömimmät\nterveisensä.\"\n\nTham-Haos teki liikkeen kuin poistuakseen, mutta kapteeni ennätti\ntarttua hänen viittansa liepeeseen.\n\n\"Ei suinkaan teillä ole minnekään kiire, parahin Tham-Haos.\nKeskustelkaamme nyt hetkinen. Minulla on teille paljonkin asiaa. Muuten\nvoin sanoa, että Hue on merkillinen kaupunki, varsin mielenkiintoinen,\nja se aika, jonka olen täällä viettänyt, kuuluu elämäni\nihmeellisimpiin, ja tästä kaikesta on minun kiittäminen teitä, paras\nTham-Haos.\"\n\nTham-Haos pelkäsi. Se oli selvää, mutta kapteeni oli sillä välin\ntarttunut hänen niskaansa, ja ote oli siksi vakuuttava, ettei Tham-Haos\nhalunnut väittää mitään vastaan.\n\n\"Niin, me kyllä huomasimme, kuinka hellää huolta te aioitte meistä\npitää tutustuttamalla meidät huelaiseen lainkäyttöön ja sotalaitokseen,\nmutta kun meillä oli oma suunnitelmamme, emme valitettavasti voineet\njäädä odottamaan ystävällisesti järjestämäänne tilaisuutta. Me\npoikkesimme omille teillemme, joista, epäkohteliasta kyllä, emme\nhuomanneet teille mitään ilmoittaa. Nyt minä olen jälleen\nkäytettävänänne, hyvä Tham-Haos.\"\n\nAnnamilainen kiemurteli kuin mato ongenkoukussa, mutta kapteeni muutti\nivallisen puhetapansa.\n\n\"Kas niin, minulla on kiire, ja kova kiire onkin. Te olette roisto,\nTham-Haos, mutta minä tarvitsen teitä ja siksi käännyn puoleenne.\nKuinka mones kirjuri te olette?\"\n\n\"Kahdeskymmenes.\"\n\n\"Mitä tekisitte, päästäksenne ensimmäiseksi?\"\n\nTham-Haosin ilme kertoi, ettei hän tajunnut kysymystä, vaikka\nmahdollisuuskin jo mykisti hänet.\n\n\"No niin, teillä on nyt tilaisuus päästä hänen majesteettinsa Annamin\nkuninkaan ensimmäiseksi kirjuriksi. Sitä varten ei teidän tarvitse\ntehdä mitään muuta kuin totella määräyksiäni. Kas tuossa, lukekaa!\"\n\nKapteeni ojensi annamilaiselle kuninkaan kirjoittaman valtakirjan.\nTham-Haos kalpeni.\n\n\"Armoa, armoa\", inisi hän kapteenin jalkojen juuressa rajattoman\nepätoivoisena.\n\nHän tunsi kuninkaan käsialan, mutta millä tavalla muukalainen oli tuon\npaperin saanut käsiinsä, se asia oli hänelle ylivoimainen käsittää. Hän\nei koettanutkaan sitä ratkaista. Hän yksinkertaisesti vain uskoi\nsiihen.\n\n\"Kas niin, joko nyt ymmärrätte? Ja nyt pian toimintaan! Rientäkää, ei,\nlentäkää, Triendinhin sotilaspäällikön luo, käskekää hänen komentaa\nkaikki saatavissa olevat sotilaat tänne ja tulkaa itsekin samoin. Mutta\nnopeasti! Vannon, että pieninkin vitkastelu maksaa henkenne.\"\n\nTham-Haos ei kysellyt, ei katsellut eikä kuunnellut. Hän syöksyi\nhuoneesta kuin salama, komensi kuin ukkonen palankiininsa ja hyökkäsi\nmetsän pimentoon kuin hyvänlainen rajuilma.\n\nKapteeni sytytti sammuneen piippunsa ja ryhtyi miettimään\navustussuunnitelman yksityiskohtia. Nyt oli selvää, että kapina\nkukistettaisiin, mutta tärkeätä oli, että kaikki tapahtuisi\nmahdollisimman helposti ja ehkä myös verettömästi.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua oli Tham-Haosin talon luona viisisataa\nsotilasta, kaikki valmiina kenttävarustuksissa.\n\nKapteeni antoi määräyksiään, ja Tham-Haos toimi tulkkina. Hän ihan suli\ninnostuksesta tajutessaan, että nyt oli hänen elämänsä suuri päivä, ja\nmuisteli kauhistuen, että hän oli ollut vähällä tehdä korvaamattoman\ntyhmyyden ilmiantaessaan muukalaiset.\n\nAle Corci jakoi joukon kolmeen osaan. Niistä tuli kahden osaston,\njoissa kummassakin oli kaksisataa miestä, hyökätä kuninkaankehään\nporttien kautta taikka hätätilassa vaikka muurin yli; kolmas osasto,\nsata miestä, määrättiin seuraamaan häntä salakäytävään.\n\nJoukot lähtivät nopeasti liikkeelle metsän suojassa, ettei\nkuninkaankehässä saataisi asioista liian varhain aavistusta. Kapteeni\nkulki oman joukkonsa edellä, ensi kerran Huessa olonsa aikana ilman\npelkoa ja huolta ilmitulemisesta. Se oli uutta, mutta miellyttävää.\nHänestä tuntuikin se aika, jolloin hän oli liikkunut vapaana miehenä,\nkuin kaukaiselta ja hyvin vähän uskottavalta sadulta.\n\nKaivon luokse tultuaan ilmaisi Tham-Haos hämmästystä, mutta kapteeni\nkatsahti häneen, ja annamilainen vaikeni. Hypäten itse ensimmäisenä Ale\nCorci kehoitti muita seuraamaan, ja pian marssi koko aseellinen joukko\nkäytävän pimeydessä.\n\nApu ei ollut myöhästynyt. Kapinalliset olivat tosin saaneet kattoon\nreiän, mutta se oli vielä liian pieni, ja seikkailijat olivat siirtynet\nsisempään huoneeseen valmiina joka hetki peräytymään salakäytävään.\nKuningas otti sotilasjoukon tyynin ilmein vastaan. Hän oli taas\nkuningas ja tiesi, ettei enää kuluisi pitkää aikaa, ennenkuin muutkin\nhänet siksi tunnustaisivat.\n\nKapteeni tahtoi välttää verenvuodatusta eikä siis komentanut sotilaita\nhyökkäämään. Hän käski kaikki takaisin salakäytävään, parinkymmenen\nmetrin päähän sen suulta, kannatti ylimmäisen papinkin sinne ja pani\nsitten muutamia räjähdyspommeja huoneen seinään mahdollisimman kauas\nkäytävästä. Kun panokset oli lujasti työnnetty kivien halkeamiin ja\nkiinnitetty niihin sytytysnalli ja johtolanka, leimahti tulitikku, ja\nlangan pää hehkui. Samassa kapteeni poistui kiireisesti käytävään.\n\nKymmenen minuutin päästä seurasi kumea, tärisyttävä räjähdys,\nilmanpaine tuntui käytävässäkin, ulkoa kuului raivoisia huutoja ja\nsisältä kivien sortumista.\n\nNyt Ale Corci komensi hyökkäämään, ja huutaen ryntäsivät sotilaat\neteenpäin savun ja pölyn keskitse. Räjähdys oli ollut pieni ja heikko,\nmutta riittävä särkeäkseen seinän ja pelästyttääkseen kaikki\nkapinalliset. Sotilasjoukko ei kohdannut mitään vastusta, laukaustakaan\nei ammuttu, ja kun porttien kautta hyökkäävät osastot olivat\nniinikään jo ehtineet perille, oli koko kapinoitseva pappien ja\ntemppelinpalvelijain joukko pian vankina ja aseista riisuttuna.\n\nVallankumous oli päättynyt; lukuunottamatta muutamia lievästi\nhaavoittuneita ja apinan korvapuusteista kärsineitä ei verta ollut\nvuotanut. Julmin rangaistus kohtasi sittenkin ylimmäistä pappia.\n\nHäneltä leikattiin kynnet, pitkät, hienot kynnet. Hänen majesteettinsa\nnauroi makeasti, kun prelaatti joutui tämän äärimmäisen häväistyksen\nuhriksi, vieläpä muukalaisen, Ale Corcin, toimiessa \"pyövelinä\". Näin\nriistettiin kapinan pääpukarilta kaikki arvo ja kunnia, ja hänet\nkarkoitettiin esikaupunkiin, jonne hänen poikansa oli jo ennemmin\npaennut.\n\n\n\n\n17.\n\nLoppuluku, jossa vahvistetaan väite, että kiinalaiset ovat ennen\neurooppalaisia tehneet monta keksintöä.\n\n\nKun pappien ja prelaattien vallankumous oli saanut yhtä verettömän kuin\nnolonkin lopun, alkoi Huessa toinen vallankumous.\n\nSen toimittajana oli kuningas itse ja neuvonantajana kapteeni.\n\n\"Matkustakaa Ranskaan!\" kehoitti kapteeni, ja kuningas hypähti pystyyn\nnojatuolistaan. He istuivat samassa huoneessa, jossa kapteeni\nedellisenä yönä oli tavannut kuninkaan soittamassa foxtrottia.\n\n\"Matkustaisinko Ranskaan? Mutta mitä alamaiseni sanovat?\" kyseli\nkuningas kiihtyneenä.\n\n\"Ei yhtään mitään\", vakuutti uusi kuninkaallinen neuvonantaja tyynesti.\n\"He eivät virka mitään. Ja jos virkkavatkin, jää se heidän\nsalaisuudekseen. Tämän miespolven aikana ei Huessa enää toimeenpanna\nvallankumousta.\"\n\nTunnin keskustelun jälkeen kuningas oli päättänyt lähteä\nhallitsijavierailulle Ranskaan, siten luopua kaikista vanhoista\ntavoista ja tehdä täydellisen lopun lapsellisesta salaperäisyydestä,\nmutta samalla myös huvitella kerrankin sydämensä pohjasta.\n\nKapteeni jäi Hueen Pikkupaholaisen kanssa sillä aikaa kun tohtori nyt\nvarsin avuliaiden pappien ja temppelinpalvelijain keralla penkoi kaikki\nvanhat ja uudet temppelit, arkistot, kirjastot, sanalla sanoen nuuski\nkoko Huen, teki muistiinpanoja enemmän kuin hänellä oli paperia\nmukanaan, jolloin hän sai lainata kuninkaan varastosta, löysi tukuttain\nvanhoja reseptejä, mutta vasta kolmen viikon kuluttua vihdoinkin\neräästä temppelistä keksi salatun huoneen ja sen aarteiden joukosta\netsityn paperin. Pierre Dupuis oli nyt kuumeensa vallassa; hän oli\nmielestään oleskellut riittävästi villien parissa ja kaipasi takaisin\nPariisiin ja Bretagneen.\n\nNiinpä hän yhtään vitkastelematta lähti matkalle, kapteenin ja\nPikkupaholaisen seuratessa ja kuninkaan ja kuninkaan ensimmäisen\nkirjurin Tham-Haosin hyvästellessä. Kuningas oli hyväntahtoisen\nivallinen, niinkuin aina, mutta Tham-Haos oli kuin neuloilla taikka\ntulisilla hiilillä. Kun tohtori nousi palankiiniinsa, ei Tham-Haos enää\nvoinut pidättää itseään.\n\n\"Anteeksi, tohtori Dupuis, uskallan muistuttaa, mitä lupasitte.\"\n\nTohtori silmäsi häntä pitkään.\n\n\"No, mitä olen luvannut?\"\n\nTham-Haos pyöritteli peukaloitaan. Hänen oli vaikea olla, mutta vielä\nvaikeampi hänen oli jättää sanomatta.\n\n\"Niin, muistatteko, te lupasitte ritarimerkin?\"\n\nTohtori Pierre Dupuis, Dupuis Suuren pojanpoika, joka taskussaan vanha\nkiinalainen lääketieteellinen keksintö istui palankiinissaan ja jolla\noli tie avoinna koko maailmaan, nauroi, mutta se nauru ei ollut\nhyväntahtoista.\n\n\"Ahaa, kyllä muistan, paras Tham-Haos. Ritarimerkki! Aivan oikein.\nUskokaa minua, Tham-Haos, että kaiken sen jälkeen, mitä te olette\ntehnyt minulle ja toverilleni sillaikaa kun olemme olleet Huessa, minä\nteen kaiken voitavani...\"\n\nTham-Haosin kasvot säteilivät.\n\n\"... jotta te ette ikinä saa minkäänlaista, ei ainakaan ranskalaista\nritarimerkkiä. Se ei ole paljon, mutta sen lupaan.\"\n\nTham-Haosin kasvot eivät enää säteilleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEntinen kauppias, nykyinen maatilanomistaja Matti Väinö Korsi istui\npaitahihasillaan talonsa kuistilla Hiitolan pitäjän Mustolan kylässä ja\nkiroili pientä kesäistä sadetta, joka oli ehtinyt kastella kuivamassa\nolleet heinät, kun maantieltä nousi tomupilvi, tomupilvestä tuli esille\nhevonen ja kärryissä kaksi ihmistä.\n\nNe olivat entinen lääketieteen ylioppilas Helsingin yliopistossa,\nentinen kapteeni Ale Corci, nykyisin herra Antti Aleksanteri Korsi ja\nhänen laillinen morsiamensa, jolla ei ollut nimeä, ei säätyä eikä\nkansallisuutta, mutta joka kaikista passimääräyksistä ja asetuksista\nhuolimatta oli saatu tuoduksi kotimaahansa.\n\nMatti Väinö Korsi, edellisen setä, ei viiden minuutin kuluttua\nmuistanut heiniä olevankaan eikä, mikä oli vielä ihmeellisempää,\nsitäkään, että hänen veljenpoikansa oli aikoinaan tehnyt joitakin\nkolttosia hänelle ja hänen nimelleen.\n\nNiinpä kävikin, että kuukauden kuluttua pidettiin talossa yhtaikaa\nristiäiset ja häät: Pikkupaholaiseksi mainittu vaimonpuoli Huen\nkaupungista Annamin kuningaskunnasta sai evankelisluterilaisen\nalmanakan mukaisen nimen ja vihittiin lailliseksi aviopuolisoksi\ntilanomistaja Antti Aleksanteri Korrelle, elämään hänen kanssaan\nkristillisessä sovussa ja rakkaudessa niin myötä- kuin\nvastoinkäymisissäkin.\n\nHääjuhlaan saapui sähkösanoma Ranskasta. Allekirjoittajana oli tohtori\nPierre Dupuis, ja sitten seurasi epälukuinen määrä arvonimiä. Tohtori\noli päässyt tarkoituksensa perille.\n\nHän onnitteli paria ja toivotti heille menestystä.\n\nMutta sähkösanomassa oli muutakin. Sen loppu kuului:\n\n    \"Olen nyt saanut lopullisesti selvitetyksi kiinalaisen reseptin.\n    Se oli suurenmoinen historiallinen yllätys, mutta valitettavasti\n    ei yhtä suuri lääketieteellisesti, vaikka olen sen takia saanut\n    olla niin hirvittävissä vaaroissa. Paperi sisälsi lapamatopulverin\n    reseptin.\"\n\nAntti Aleksanteri Korsi ja hänen laillinen vaimonsa eivät voineet\nmitään sille, että heitä nauratti.\n\n\n\n"]