[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f2U3K0u8GLYNelNQLRm70_c8aEfad2PQ1bwCpjoe6GQE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},185,"Rosmersholma","Ibsen, Henrik",1828,1926,"185-ibsen-henrik-rosmersholma","185__Ibsen_Henrik__Rosmersholma","Nelinäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1886,1887,20063,116030,false,16806,[23,24,25],"Europe -- Social conditions -- 19th century -- Drama","Norwegian drama -- Translations into Finnish","Suicide -- Drama",[27],"Plays/Films/Dramas","\"Rosmersholma: Nelinäytöksinen näytelmä\" by Henrik Ibsen is a play written in 1886. It follows Johannes Rosmer, a former clergyman haunted by his wife's suicide, and Rebecca West, his strong-willed companion, as they navigate guilt, forbidden love, and idealistic desires for social reform. Their relationship unravels as dark secrets emerge about the past, leading to an exploration of moral responsibility and the inescapable weight of memory in one of Ibsen's most complex and ambiguous works. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Asp, Hilda Maria",359,"Johannes Rosmer ja Rebekka West elävät Rosmersholman kartanossa menneisyyden salaisuuksien ja aatteellisten muutosten keskellä. Ibsenin näytelmässä vanha konservatiivinen maailma ja uudet vapaamieliset ajatukset törmäävät toisiinsa traagisin seurauksin.","Henrik Ibsenin 'Rosmersholma' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 185.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","ROSMERSHOLMA.\n\nNelinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nHENRIK IBSEN\n\n\nSuomentanut Hilda Asp\n\n\n\nHj. Hagelberg, Tampere, 1887.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\n\n_Johannes Rosmer_, Rosmersholman omistaja, entinen kirkkoherra.\n_Rebekka West_, asuva Rosmerin luona.\n_Rehtori Kroll_, Rosmerin lanko,\n_Ulrik Brendel_.\n_Peder Mortensgård_.\n_Matami Helseth_, Rosmersholman taloudenhoitaja.\n\n\n(Tapahtuma Rosmersholman vanhassa herraskartanossa, lähellä erästä\nvuonokaupunkia länsi-Norjassa.)\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Arkihuone Rosmersholmassa; avara vanhan-aikuinen ja hauska. Alhaalla\noikealla puolen tuoreilla koivun-oksilla ja metsäkukilla koristettu\nmuuri. Ylempänä ovi. Perällä kaksois-ovet eteiseen. Vasemmalla seinällä\nakkuna, sen edessä kasvia ja kukkia. Muurin luona pöytä, sen ympärillä\nnojatuolia ja sohva. Seinällä riippuu pappien, upseerien ja\njuhlapukuisten virkamiesten kuvia, toiset vanhoja toiset uudempia.\nAkkuna on auki. Samoin eteisen-ovi ja ulko-ovi. Ovesta näkyy suuria,\nvanhoja puita kartanoon vievissä puistokäytävissä. Kesä-ilta. Aurinko on\nlaskenut.)\n\n(_Rebekka West_ istuu akkunan vieressä nojatuolissa ja virkkaa suurta\nvalkeata, melkein valmista villahuivia. Tuontuostakin hän katsahtaa ulos\nkasvien välistä. Vähän ajan perästä tulee _matami Helseth_ oikealta.)\n\n_Matami Helseth_. Parasta kait on, että vähitellen alan panna illallista\npöytään, neiti?\n\n_Rebekka West_. Niin, tehkää se. Luultavasti pastori pian palaakin.\n\n_Matami Helseth_. Eikö siinä käy kova viima, neiti, missä istutte?\n\n_Rebekka_. Käy vähän. Ehkä panette ovet kiinni.\n\n(_Matami Helseth_ sulkee eteisen oven, menee sitten akkunan luo.)\n\n_Matami Helseth_ (aikoo panna akkunan kiinni, katsoo ulos). Eikös tuo\nole pastori, joka tuolla kävelee?\n\n_Rebekka_ (pikaisesti). Missä? (nousee.) On, hän se on. (Akkunan\ntakana.) Menkää syrjään. Hän ei saa huomata meitä.\n\n_Matami Helseth_ (keskellä lattiaa). Ei, mutta neiti -- hän lähtee taas\nmyllytietä.\n\n_Rebekka_. Myllytietä hän toissa päivänäkin kulki. (Kurkistaa\nakkunaverhon ja pielen välistä.) Nyt saamme nähdä --\n\n_Matami Helseth_. Uskaltaako hän mennä sulun yli?\n\n_Rebekka_. Niin, sitä tahtoisin nähdä. (vähän ajan kuluttua.) Ei. Hän\npalaa takaisin. Menee tänäänkin ylempää, (menee akkunan luota.) Pitkän\nkierroksen.\n\n_Matami Helseth_. Herranen aika, niin. Mahtaa pastorista tuntua\nvaikealta kulkea tuon sulun yli. Siellä missä sellaista on tapahtunut --\n\n_Rebekka_ (panee työnsä kokoon). Täällä ei hevin unohdeta kuolleita,\ntäällä Rosmersholmassa.\n\n_Matami Helseth_. Minä nyt puolestani luulen niin, neiti, että kuolleet\neivät unohda Rosmersholmassa.\n\n_Rebekka_ (katsoo häneen). Kuolleet?\n\n_Matami Helseth_. Niin, melkein voi sanoa, ett'eivät ne voi\ntäydellisesti erota jälkeenjääneistä.\n\n_Rebekka_. Kuinka niin luulette?\n\n_Matami Helseth_. No, eihän se valkea hevonen muuten täällä kävisi,\ntiedän mä.\n\n_Rebekka_. Niin, mitenkä sen valkean, hevosen, laita oikein on, matami?\n\n_Matami Helseth_. Oh, siitä ei kannata puhua. Ettehän te semmoisia\nuskokkaan.\n\n_Rebekka_. Uskotteko te sitten semmoisia?\n\n_Matami Helseth_ (menee ja sulkee akkunan). Tässä minä nyt rupean teidän\nnarriksenne. (katsoo ulos.) Ei -- mutta johan se pastori taas on tuolla\nmyllytiellä --!\n\n_Rebekka_ (katsoo ulos). Tuo mieskö tuolla? (menee akkunan luo.) Sehän\non rehtori.\n\n_Matami Helseth_. Niin oikein, rehtori se onkin.\n\n_Rebekka_. No, sepä hauskaa! Saattepa nähdä, hän on tulossa meille.\n\n_Matami Helseth_. Hän menee ihka suoraan sulun yli, hän. Ja kuitenkin\noli vainaja hänen sisarensa. -- No, minä lähden sitte laittamaan\nillallista, neiti. (Menee oikealle.)\n\n    (Rebekka seisoo hetkisen akkunan luona; tervehtii sitte\n    hymyilee ja nyökkää.)\n\n    (Alkaa hämärtää.)\n\n_Rebekka_ (menee oikealle ovelle ja puhuu ovesta huoneesen). Hyvä matami\nHelseth, ehkä hankitte jotain erikoisherkkua pöytään. Itse kyllä\ntiedätte, mikä rehtorista on parasta.\n\n_Matami Helseth_ (huoneesta). Kyllä niin, neiti. Sen minä teen.\n\n_Rebekka_ (avaa oven eteiseen). No, vihdoinkin --! Sydämmellisesti\ntervetullut, rakas rehtori!\n\n_Rehtori Kroll_ (eteisessä, laskien kepin kädestään). Kiitos. En siis\ntule häiritsemään?\n\n_Rebekka_. Tekö? Hyi, hävetkää toki --!\n\n_Kroll_ (tulee sisään). Aina yhtä herttainen. (katsoo ympärilleen.) Onko\nRosmer ylhäällä huoneessaan?\n\n_Rebekka_. Ei, ulkona kävelemässä. Hän on viipynyt tavallista kauvemmin.\nMutta kyllä kait hän tuossa paikassa tulee. (näyttää sohvaa.) Olkaa hyvä\nja istukaa niin kauvaksi.\n\n_Kroll_ (laskee hatun kädestään). Kiitoksia paljon, (istuu ja katselee\nympärilleen.) Kas, kuinka somaksi te olette saanut tämän vanhan suojan.\nKukkia joka sopessa.\n\n_Rebekka_. Rosmer pitää niin mielellään raittiita, eläviä kasvia\nläheisyydessään.\n\n_Kroll_Matami Helseth_ Pidätte kait tekin, luulen minä.\n\n_Rebekka_. Niin teen. Minusta ne huumaavat niin suloisesti. Ennen olemme\nsaaneet kaivata sitä huvia.\n\n_Kroll_ (nyökäyttää raskaasti päätään). Beate-raukka ei kärsinyt niiden\ntuoksua.\n\n_Rebekka_. Eikä niiden väriäkään. Hän meni ihan puolipyörryksiin --\n\n_Kroll_. Sen kyllä muistan. (keveämmällä äänellä.) No, kuinka täällä\nvoidaan?\n\n_Rebekka_. Kiitos, kaikki täällä kulkee tasaista, totuttua uraansa.\nToinen päivä toisensa tapaan. -- Entä teillä? Vaimonne --?\n\n_Kroll_. Oi, hyvä neiti West, jättäkäämme minun asiani. Perhe-elämässä\nsattuu aina pieniä selkkauksia, etenkin tällaisina aikoina.\n\n_Rebekka_ (vähän ajan kuluttua, istuu nojatuoliin sohvan luona). Minkä\ntähden ette ole kertaakaan käynyt meitä tervehtimässä kesäloman aikana?\n\n_Kroll_. No, ei nyt aina pidä olla ihmisten kimpussa --\n\n_Rebekka_. Tietäisitte vaan kuinka me olemme kaivanneet teitä --\n\n_Kroll_. -- ja olenhan sitä paitsi ollut matkoilla --\n\n_Rebekka_. Niin, parin viikon ajan. Tehän matkustitte kansankokouksissa\nmaaseuduilla?\n\n_Kroll_ (nyökkää). Niin, mitä te, neiti, siitä sanotte? Oletteko\najatellut, että minusta vanhoina päivinäni tulisi valtiollinen\nyllyttäjä? Häh?\n\n_Rebekka_ (hymyilee). Aina teissä on ollut vähän yllyttäjää, rehtori\nKroll.\n\n_Kroll_. On niin, noin yksityishuviksi. Mutta vast'edes siitä tulee\ntäyttä totta. Luetteko te koskaan noita radikaalisia lehtiä?\n\n_Rebekka_. Niin, rakas rehtori, en tahdo kieltää, että -- --\n\n_Kroll_. Hyvä neiti, ei siinä ole mitään moitittavaa. Ei, mitä teihin\ntulee.\n\n_Rebekka_. Ei niin, samaa minäkin. Pitäähän minun seurata aikaani.\nTuntea -- -- --\n\n_Kroll_. Ja oli miten oli, enhän minä teiltä, joka olette nainen, voi\nvaatia, että varmasti liitytte jompaankumpaan puolueesen tässä\nkansalais-kiistassa -- voisin kyllä sanoa kansalais-sodassa, joka täällä\nraivoaa. -- Mutta te olette siis lukenut, kuinka nuo \"kansan\" miehet\novat suvainneet syytää minulle herjauksia? Mitä ilkeitä raakuuksia he\novat luulleet saavansa käyttää.\n\n_Rebekka_. Niin, mutta minusta te olette kuitannut ne sangen sattuvasti.\n\n_Kroll_. Niin olen. Sen uskallan itse sanoa. Sillä nyt olen minä saanut\nvettä myllyyni. Ja he saavat nähdä että meikäläinen mies ei itse\npaljasta selkäänsä -- -- Ei, kuulkaapas, elkäämme kajotko noihin\nikäviin, ärsyttäviin asioihin tänä iltana.\n\n_Rebekka_. Niin, jättäkäämme ne, rakas rehtori.\n\n_Kroll_. Sanokaa minulle kernaammin, kuinka oikein viihdytte täällä\nRosmersholmassa nyt, yksin jäätyänne? Sitte kun Beate-raukka -- --\n\n_Rebekka_. Kiitos, viihdynhän minä täällä hyvinkin. Kovin tyhjältä\ntäällä tuntuu hänen jälkeensä monessa suhteessa. Ja suru ja kaipuu\ntuntuu myös -- tietysti. Mutta muuten --\n\n_Kroll_. Aijotteko jäädä tänne? Noin ainaiseksi, minä tarkoitan.\n\n_Rebekka_. Oi, rakas rehtori, enhän minä aijo sitä enkä tätä. Minä olen\nnyt jo niin kotiutunut, että mielestäni olen taloon kuuluva, minäkin.\n\n_Kroll_. Niin te. Kuka sitten.\n\n_Rebekka_. Ja niin kauvan kun herra Rosmer arvelee, että minä voin olla\nhänelle joksikin hyödyksi ja huviksi, -- niin kai minä täällä sitte\npysyn, luullakseni.\n\n_Kroll_ (katselee häntä liikutettuna). Tiedättekö mitä, -- tuossa on\njotain suurta naiselle, kun noin kuluttaa koko nuoruutensa, uhraamalla\nsen muiden hyväksi.\n\n_Rebekka_. Minkä hyväksi muuten olisin elänyt?\n\n_Kroll_. Ensin saitte herkeämättä hoidella rampaa, äreätä\nkasvatus-isäänne --\n\n_Rebekka_. Elkää luulko että tohtori West oli niin äreä siellä Lapissa.\nNe kauheat merimatkat hänet murtivat. Vasta tänne muutettuamme, -- niin\nolihan minulla sitten pari vaikeata vuotta, ennen kun hänen kärsimisensä\nloppuivat.\n\n_Kroll_. Eikö ne seuraavat vuodet tuntuneet teistä vieläkin\nvaikeammilta?\n\n_Rebekka_. Ei, kuinka voitte noin sanoa! Minä kun niin paljon pidin\nBeatesta --. Ja niin hartaasti kun hän, vaivanen, kaipasi hoitoa ja\nsääliväistä kohtelua.\n\n_Kroll_. Kiitos ja kunnia teille siitä, että muistelette häntä\nsuopeudella.\n\n_Rebekka_ (siirtyy vähän lähemmäksi häntä). Rakas rehtori, tuon te\nsanotte niin kauniisti ja sydämmellisesti, ett'en ollenkaan epäile\nsanoissanne olevan mitään kaksimielisyyttä.\n\n_Kroll_. Kaksimielisyyttä? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n_Rebekka_. No, eihän se olisi lainkaan kummallista, jos teistä tuntuisi\nvähän katkeralta, nähdessänne minun, vieraan ihmisen, hallitsevan ja\nvallitsevan täällä Rosmersholmassa.\n\n_Kroll_. Ei, mitä kummaa te --!\n\n_Rebekka_. Mutta siltä teistä ei tunnu. (ojentaa hänelle kätensä.)\nKiitos, rakas rehtori! Kiitos, kiitos siitä.\n\n_Kroll_. Mutta mistä ihmeestä te olette saanut tuon päähänne?\n\n_Rebekka_. Minä rupesin vähän pelkäämään, kun te tulitte niin harvoin\ntänne, luoksemme.\n\n_Kroll_. Nytpä olette kelpo lailla erehtynyt, neiti West. Ja sitä paitsi\n-- eihän täällä oikeastaan ole tapahtunut mitään muutosta. Tehän täällä\nsilloinkin -- Beate-raukan viimeisinä onnettomina elinvuosina piditte\nhuolen kaikesta -- te yksin-omaan.\n\n_Rebekka_. Oikeimmin minä silloin hoidin jonkinlaista sijaishallitusta\nemännän nimessä.\n\n_Kroll_. Samahan tuo lie --. Tiedättekö mitä, neiti West, -- minä\npuolestani en suinkaan pahastuisi, jos te --. Mutta ehk'ei ole\nsoveliasta puhua sellaista.\n\n_Rebekka_. Mitä niin, tarkoitatte?\n\n_Kroll_. Jos voisi käydä niin, että te täyttäisitte tuon tyhjän paikan\n--\n\n_Rebekka_. Minulla on se paikka, jonka tahdon, herra rehtori.\n\n_Kroll_. Niin kyllä töiden puolesta, mutta ei --\n\n_Rebekka_ (keskeyttää hänet, vakavasti). Hävetkäähän toki rehtori Kroll.\nKuinka voitte laskea leikkiä sellaisista asioista?\n\n_Kroll_. No niin, Johannes Rosmer näyttää tosin saaneen kyllänsä\navioliitosta. Mutta kuitenkin --\n\n_Rebekka_. Tiedättekö -- minun täytyy melkein nauraa teille.\n\n_Kroll_. Kuitenkin --. Sanokaappa minulle, neiti West --. Jos on lupa\nkysyä --. Kuinka vanha te oikeastaan olette?\n\n_Rebekka_. Häpeä tunnustaa, mutta minä olen tosiaan jo täyttänyt\nyhdeksänkolmatta, herra rehtori. Minä käyn nyt kolmatta kymmentä.\n\n_Rebekka_ Niin -- niin. Ja Rosmer -- kuinka vanha hän on? Annas olla.\nHän on minua viittä vuotta nuorempi. No, hän on siis ainakin\nkolmenviidettä. Minusta se sopisi hyvin.\n\n_Rebekka_ (nousten). Niin, niin, niin. Se sopisi mainiosti. -- Juotteko\nteetä kanssamme tän'iltana.\n\n_Kroll_. Kiitos, juon kyllä. Olen aikonut viipyä täällä. Minun täytyy,\nnäet, keskustella Rosmerin kanssa eräästä asiasta. Ja sitte, neiti West,\n-- ett'ette taas rupee päättömiä pelkäämään, pistäyn minä täällä tuon\ntuostakin, -- niin kuin ennen muinoin.\n\n_Rebekka_. Niin juuri, tehkää se. (pudistaa hänen käsiään.) Kiitos,\nkiitos. Te olette sentään oikein hyvä.\n\n_Kroll_ (mutisee). Vai niin? Samaa en juuri saa kuulla kotona.\n\n    (_Johannes Rosmer_ tulee oikeanpuolisesta ovesta.)\n\n_Rebekka_. Herra Rosmer, -- näettekö kuka täällä istuu?\n\n_Johannes Rosmer_. Matami Helseth ilmoitti sen minulle jo.\n\n    (Rehtori Kroll on noussut.)\n\n_Rosmer_ (lempeästi ja vienosti, pudistaa hänen kättänsä). Tervetullut\ntaloon taas, rakas Kroll. (panee kätensä hänen olkapäilleen ja katsoo\nhäntä silmiin.) Sinä, rakas, vanha ystäväni! Sen minä kyllä tiesin, että\nvälimme taas kerran oli tuleva entiselleen.\n\n_Kroll_. Mutta, hyvä ihminen, -- oletko sinäkin hautonut sitä mieletöntä\nluuloa, että jotain on tullut väliimme!\n\n_Rebekka_ (Rosmerille). Niin, ajatelkaas; -- kuinka hauskaa, että se oli\nvaan harhaluulo.\n\n_Rosmer_. Oliko se todellakin harhaluulo, Kroll? Mutta miksi sinä sitten\nvetäydyit kokonaan pois meistä?\n\n_Kroll_ (vakavasti ja puoliääneen). Siksi ett'en tahtonut elävällä\nitselläni tulla muistuttamaan sinua onnettomuutesi ajoista -- ja\nhänestä, -- jonka päivät päättyivät myllykoskessa.\n\n_Rosmer_. Siinä ajattelet kauniisti. Olethan sinä aina niin\nhienotunteinen. Mutta siitä syystä sinun oli tarpeetonta pysyä poissa.\n-- Tule, istukaamme sohvaan. (istuvat.) Ei, Beaten muisto ei suinkaan\nkiusaa minua. Me puhumme hänestä joka päivä. Hän on mielestämme vielä\nikään kuin taloon kuuluva.\n\n_Kroll_. Niinkö todellakin?\n\n_Rebekka_ (sytyttää lamppua). Niin, siltä meistä todellakin tuntuu.\n\n_Rosmer_. Onhan se ihan luonnollista. Pidimmehän me kumpikin niin paljo\nhänestä. Ja sekä Rebek -- -- sekä neiti West että minä tiedämme, että\ntunnollisesti teimme, mitä suinkin voimme, hänen, raukan, hyväkseen.\nMeidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään. -- Siksi minusta tuntuu\nvaan lempeältä ja vienolta muistellessani Beatea.\n\n_Kroll_. Te rakkaat, kunnon ystävät! Vast'edes tulen joka päivä\nluoksenne.\n\n_Rebekka_ (istuu nojatuoliin). Niin, muistakaa nyt vaan pitää sananne.\n\n_Rosmer_ (vähän empien). Kuule, Kroll, -- minä olisin hartaasti suonut,\nett'ei kanssakäymisemme olisi koskaan keskeytynyt. Olethan sinä ollut\naivan kuin luonnollinen neuvon-antaja minulle koko tuttavuutemme ajan.\nAina ylioppilasvuosistani alkaen.\n\n_Kroll_. No niin, ja sitä oikeuttani minä pidän suuressa arvossa. Onko\nnyt ehkä jotain erityistä --?\n\n_Rosmer_. Minulla on paljon asioita, joista tahtoisin keskustella\nkanssasi oikein suoraan. Oikein avosydämmisesti.\n\n_Rebekka_. Niin, eikö totta, herra Rosmer? Minusta se mahtaa tuntua\nhyvältä -- vanhojen ystävien kesken --\n\n_Kroll_. Oh, usko pois, minulla on vielä paljoa enemmän sinulle\nkerrottavaa. Nyt minä, näet, olen ruvennut toimivaksi valtiomieheksi,\nniin kuin kyllä tiedät.\n\n_Rosmer_. Niin, niinhän sinä olet. Miten se oikein kävi?\n\n_Kroll_. Minun täytyi, näetkös. Täytyi, niin vastahakoista kuin se\nolikin. Nyt ei kukaan saa seisoa velttona puustakatsojana. -- Nyt, kun\nradikaalit niin surkeasti ovat saaneet vallan käsiinsä, -- nyt on kiire\ntarpeen --. Siksi olen saanutkin pienen ystäväpiirimme kaupungissa\nliittymään lujemmin yhteen. Kiire on tarpeen, sanon minä!\n\n_Rebekka_ (hieman hymyillen). Eikö nyt ole jo melkein liian myöhäistä?\n\n_Kroll_. Kieltämättä olisi ollut parempi ehkäistä tulva jo aikaisemmalla\nasteella. Mutta kuka osasi aavistaa mitä siitä tuli syntymään? En minä\nainakaan. (nousee ja kävelee edestakaisin lattialla.) Niin, nyt ovat\nvihdoinkin silmäni auvenneet. Sillä nyt on kapinanhenki tunkeutunut\nkouluunkin.\n\n_Rosmer_. Kouluun? Eihän toki sinun kouluusi?\n\n_Kroll_. On niin, kun onkin: Minun omaan kouluuni. Mitäs siihen sanot!\nMinä olen saanut ilmi, että korkeimman luokan pojat, -- se on, muutamat\npojista -- yli puolen vuotta keskuudessaan ovat pitäneet salaista\nyhdistystä, ja siinä he lukevat Mortensgårdin sanomalehteä.\n\n_Rebekka_. \"Välkyttäjää\" --!\n\n_Kroll_. Niin, eikö se mielestänne ole terveellistä ravintoa tuleville\nvirkamiehille? Mutta ikävin puoli asiassa on se, että kaikki luokan\nlahjakkaat pojat ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet tämän\nvehkeilyksen minua vastaan. Vaan nahjukset ja toisvuotiset ovat pysyneet\nerillään.\n\n_Rebekka_. Koskeeko se teihin sitte niin kipeästi, rehtori?\n\n_Kroll_. Koskeeko se! Nähdessäni koko elämäni työtä noin ehkäistävän ja\nvastustettavan. (hiljemmin.) Sekin saisi, olla sinänsä, -- olin melkein\nsentään sanoa. Mutta nyt tulee kaikista pahin. (katsahtaa ympärilleen.)\nEihän täällä vaan kukaan kuuntele ovissa?\n\n_Rebekka_. Ei, ei kukaan.\n\n_Kroll_. Tietäkää siis, että eripuraisuus ja kapina on tunkeutunut minun\noman kattoni alle. Minun omaan rauhalliseen kotiini. Turmelleet minulta\nperhe-elämän levon.\n\n_Rosmer_ (nousten). Mitä sanot? Omaan kotiisi --?\n\n_Rebekka_ (menee rehtorin luo). Mutta hyvä ystävä, mitä sitte on\ntapahtunut?\n\n_Kroll_. Voitteko ajatella, että minun omat lapseni --. Suoraan sanoen,\n-- Laurits on tuon kouluvehkeilyksen esimies. Ja Hilda on ommellut\npunaisen kotelon \"Välkyttäjän\" kätköpaikaksi.\n\n_Rosmer_. Sitä en olisi koskaan unissanikaan osannut ajatella, -- että\nsinun luonasi, -- omassa kodissasi --\n\n_Kroll_. Et niin, kuka sellaista voisi uneksiakkaan? Minun kodissani,\njossa aina on vallinnut kuuliaisuus ja järjestys, -- jossa vaan yksi\nainoa yhteinen tahto on määrrännyt --\n\n_Rebekka_. Mitä vaimonne tästä arvelee?\n\n_Kroll_. Niin, nähkääs, se nyt on kaikista uskomattominta. Hän, joka\naina -- sekä suurissa että pienissä -- ollut samaa mieltä kuin minäkin,\naina hyväksynyt kaikki minun tuumani hän on tosiaan melkein lasten\npuolella monessa asiassa. Ja sitte hän syyttää minua siitä, mitä on\ntapahtunut. Sanoo, että minä vaikutan masentavaisesti nuorisoon. Aivan\nkuin se ei olisi välttämätöintä --. No niin, nyt on erimielisyys\nvallallaan kodissani. Mutta minä tietysti puhun siitä niin vähän kuin\nmahdollista. Parastahan on vaikenemalla tukehuttaa sellaiset asiat,\n(menee lattian poikki.) Oho -- ja jaa -- niin niin. (seisoo kädet seljan\ntakana akkunan edessä ja katselee ulos.)\n\n_Rebekka_ (on lähestynyt Rosmeria ja sanoo hiljaa, pontevasti ja\nrehtorin huomaamatta). Puhu nyt!\n\n_Rosmer_ (samoin). Ei tänä iltana.\n\n_Rebekka_ (kuin ennen). Juuri nyt. (menee lampun luo ja korjaa sitä.)\n\n_Kroll_ (tulee lattian poikki). Niin, rakas Rosmer, nyt tiedät, kuinka\najanhenki on heittänyt varjonsa sekä kotielämääni että virkatoimeeni.\nEnkö sitten vastustaisi tuota, turmiollista, kumoavaa, raastavaa\najanhenkeä joka aseella, minkä käsiini saan? Niin, niin, sen minä kyllä\nteen. Sekä kynälläni että kielelläni.\n\n_Rosmer_. Toivotko sitte sillä tavalla saavasi jotain toimeen?\n\n_Kroll_. Minä tahdon ainakin suorittaa asevelvollisuuteni kansalaisena.\nJa minusta on jokaisen isänmaan-ystävän, jokaisen tosihyvää harrastavan\nmiehen velvollisuus tehdä samoin. Näetkös -- siksi oikeimmin olen\ntullutkin tän' iltana luoksesi.\n\n_Rosmer_. Hyvä ystävä, mitä sinä tarkoitat --? Mitä minun pitää --?\n\n_Kroll_. Sinun pitää auttaa vanhoja ystäviäsi. Tehdä samoin kuin me\nmuutkin. Käydä käsiksi asioihin niin hyvin kuin voit.\n\n_Rebekka_. Mutta, rehtori Kroll, tunnette te herra Rosmerin\nvastahakoisuuden tuollaisissa asioissa.\n\n_Kroll_. Se vastahakoisuus hänen täytyy voittaa nyt. -- Sinä et seuraa\nkylliksi ajan kysymyksiä, Rosmer. Täällä vaan homehdut historiallisten\nkokoelmiesi keskellä. Hyvänen aika -- olkoot arvossaan sukutaulut ja\nmuut muistiinpanot. Mutta aikamme ei sovellu sellaisille toimille --\npaha kyllä. Sinä et voi ajatella, millä kannalla asiat ovat joka\npuolella maatamme. Melkein joka ainoa käsite on mullistettu\nylös-alaisin. Urostöitä tarvitaan, ennen kun kaikki hairahdukset saadaan\ntaas pois raivatuiksi.\n\n_Rosmer_. Samaa minäkin luulen. Mutta sellainen työ ei ollenkaan onnistu\nminulta.\n\n_Rebekka_. Ja muuten minä luulen, että herra Rosmer on ruvennut\nkatselemaan elämän oloja enemmän avosilmin kuin ennen.\n\n_Kroll_ (säpsähtäen). Enemmän avosilmin?\n\n_Rebekka_. Niin, noin vapaammin sitte. Ilman ennakkoluuloja.\n\n_Kroll_. Mitä tämä tarkoittaa? Rosmer, -- ethän sinä toki ole niin\nheikko, että hurmaannut tuollaisesta satunnaisuudesta, että laumojen\nvillitsijät ovat saaneet yhden väliaikaisen voiton?\n\n_Rosmer_. Hyvä ystävä, tiedäthän sinä kuinka vähän minä käsitän\npolitiikkia Mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin olisivat ihmiset\nviime vuosilla saaneet vähän enemmän itsenäisyyttä ajatustapaansa.\n\n_Kroll_. No -- ja sitä sinä ilman muita mutkia pidät hyvänä! -- Muuten\nolet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Tiedusteleppas vaan, mitkä\nmielipiteet radikaaleissa vallitsevat, sekä täällä pitäjällä että siellä\nkaupungissa. Et löydä rahtuakaan muuta kuin samaa viisautta, jota\n\"Wälkyttäjä\" saarnaa.\n\n_Rebekka_. Niin kyllä, Mortensgård vaikuttaa paljon moneen näillä\nseuduin.\n\n_Kroll_. Niin, sanokaas muuta! Mies, jolla on niin tahrainen entisyys.\nSellainen ihminen, epäsiveellisen elämän tähden erotettiin\nopettajatoimestaan --! Sellainen tässä kansanjohtajaksi! Ja se käy\nlaatuun! Käy kun käykin! Nyt hän aikoo laventaa lehteään, kuulin. Sain\nvarmalta taholta tietää, että hän hakee taitavaa apulaista.\n\n_Rebekka_. Se minua kummastuttaa, että te ja teidän ystävänne ette tee\nmitään häntä vastaan.\n\n_Kroll_. Niinpä me nyt juuri aijomme tehdä. Tänään olemme ostaneet\n\"Isänmaan\". Raha-asioissa ei tullut mitään vaikeuksia. Mutta -- (kääntyy\nRosmeriin.) Niin, nyt tulemme asiaan. Johdossa, -- sen lehden johdossa,\nsiinä se pulma on, näetkös. -- Sanoppa, Rosmer -- etkö sinä hyvän asian\nvuoksi tunne itsessäsi halua siihen?\n\n_Rosmer_ (melkein säikähtyneenä). Minä!\n\n_Rebekka_. Ei, mutta kuinka tuo on juolahtanut mieleennekään!\n\n_Kroll_. Että sinä kammoat kansankokouksia, ja pelkäät joutuvasi\ntauluksi niille sukkeluuksille joita _niissä_ satelee, -- se on hyvinkin\nluonnollista. Mutta sanomalehtimiehen enemmän yksityinen toimi tai\noikeammin sanoen --\n\n_Rosmer_. Ei, ei, rakas ystävä, elä pyydä sitä minulta.\n\n_Kroll_. Itse minä niin kovin mielelläni koettaisin voimiani silläkin\nalalla. Mutta minulle se on ihan mahdotonta. Minulla on jo ennaltaan\nniin viljalta työtä. -- Sinä sitä vastoin, jota ei enää mikään\nvirkavelvollisuus paina --. Me muut auttaisimme sinua tietysti kaikin\nvoimin.\n\n_Rosmer_. Minä en voi, Kroll. Minä en kelpaa siihen.\n\n_Kroll_. Et kelpaa? Samaa sanoit, kun isäsi hankki sinulle virkasi --\n\n_Rosmer_. Minä olin oikeassa. Siksi sen jätinkin.\n\n_Kroll_. Nooh, jos sinusta vaan tulee yhtä hyvä sanomalehdentoimittaja,\nkuin olit pappi, niin me olemme hyvin tyytyväiset.\n\n_Rosmer_. Rakas. Kroll; -- nyt sanon sinulle kerrassaan, -- minä en\nsiksi rupea.\n\n_Kroll_. No, sitte lainaat meille ainakin nimesi.\n\n_Rosmer_. Nimeni?\n\n_Kroll_. Niin, jo nimikin, Johannes Rosmer, on voitoksi lehdelle.\nPidetäänhän meitä muita jyrkkinä puoluemiehinä. Minua kuulutaan sen\nlisäksi kuvattavan oikein hurjaksi kiihkoilijaksi. Siksi emme voi\ntoivoa, että lehti meidän nimessämme voittaa suurta suosiota villityissä\nihmislaumoissa. Sinä sitä vastoin -- sinä olet aina pysynyt poissa\nkahakoista. Kaikki täällä ympäristössä tuntevat sinun ja kunnioittavat\nsinun suoraa luonnettasi, -- sinun hienoa ajatustapaasi -- sinun\nmoitteetonta rehellisyyttäsi. Ja sitte se arvo ja mahti, jolla entinen\npapillinen virkasi sinua ympäröi. Entä sitte vielä sukunimesi kaiku!\n\n_Rosmer_. No, sukunimeni --.\n\n_Kroll_ (näyttää kuvia seinillä). Rosmersholman Rosmerit, -- pappeja ja\nupseereja. Korkea-arvoisia virkamiehiä. Moitteettomia kunnon miehiä\njok'ainoa, -- suku joka pian kaksisataa vuotta on ollut täällä\nkihlakunnan ensimmäisenä. (laskee kätensä Rosmerin olalle.) Rosmer, --\noma asemasi ja sukusi perityt muistot velvoittavat sinua puolustamaan\nkaikkea, mitä yhteiskuntamme tähän asti on hyväksynyt. (kääntyy.) Vai\nmitä _te_ sanotte, neiti West.\n\n_Rebekka_ (naurahtaa hiljaa). Rakas rehtori, -- minusta tämä on\nnaurettavaa kuunnella.\n\n_Kroll_. Mitä sanotte? Naurettavaa?\n\n_Rebekka_. Niin, sillä nyt sanon teille ihan suoraan --\n\n_Rosmer_ (pikaisesti). Ei, ei, -- toiste! Ei nyt!\n\n_Kroll_ (katselee heitä vuoroon kumpaakin). Mutta mitä kummia te, hyvät\nystävät -- (keskeyttää.) Hm!\n\n    (Matami Helseth tulee oikeanpuolisesta ovesta).\n\n_Matami Helseth_. Tuolla on muuan mies, tuolla kyökkikäytävässä. Hän\nsanoo, että hän tahtoo tulla tervehtimään pastoria.\n\n_Rosmer_ (keventynein mielin). Vai niin. No pyytäkää hänen tulemaan\ntänne sisään.\n\n_Matami Helseth_. Tänne sisään?\n\n_Rosmer_. Niin juuri.\n\n_Matami Helseth_. Mutta ei hän juuri sellaiselta näytä, että häntä voisi\npäästää tänne sisään.\n\n_Rebekka_. Miltä hän sitte näyttää, matami Helseth?\n\n_Matami Helseth_. Ei siinä juuri ole paljon kehumista, neiti.\n\n_Rosmer_. Eikö hän sanonut nimeänsä?\n\n_Matami Helseth_. Sanoi, muistaakseni hän sanoi olevansa Hekman, tai\njotain semmoista.\n\n_Rosmer_. En minä tunne ketään sen nimellistä.\n\n_Matami Helseth_, Ja sitte hän sanoi, että hän on Uldrik kanssa.\n\n_Rosmer_ (säpsähtää). Ulrik Hetman! Niinkö?\n\n_Matami Helseth_. Niin, Hetman se olikin.\n\n_Kroll_. Sen nimen olen varmaan kuullut joskus --\n\n_Rebekka_. Sitähän nimeä hän käytti, hän, tuo omituinen --\n\n_Rosmer_ (Krollille). Se on Ulrik Brendelin kirjailijanimi.\n\n_Kroll_. Turmiolle joutunut Ulrik Brendel. Aivan oikein.\n\n_Rebekka_. Hän on siis vielä elossa?\n\n_Rosmer_. Luullakseni hän matkusteli ympäri maata jonkun\nteaatteriseurueen mukana.\n\n_Kroll_. Viimeksi, kun hänestä kuulin, oli hän kuritushuoneessa.\n\n_Rosmer_. Pyytäkää häntä sisään, matami Helseth.\n\n_Matami Helseth_. Kyllä, kyllä. (menee.)\n\n_Kroll_. Aijotko todellakin suvaita sitä ihmistä huoneessasi?\n\n_Rosmer_. Tiedäthän, että hän jonkun aikaa oli minun opettajani.\n\n_Kroll_. Niin, minä tiedän, että hän täällä mätti sinun pääsi täyteen\nkapinallisia mielipiteitä ja että isäsi ajoi hänet pois ratsuraipallaan.\n\n_Rosmer_ (vähä katkerasti). Isä oli majori täällä kodissaankin.\n\n_Kroll_. Kiitä sinä häntä siitä vielä haudassaankin, rakas Rosmer. No!\n\n    (Matami Helseth avaa oikeanpuolisen oven _Ulrik Brendelille_\n    ja menee sitte, sulkien oven jälkeensä. Brendel on komea, vähän\n    kuihtunut, mutta ripeä ja vilkas, tukka ja parta harmaat. Muuten\n    tavallisen maankiertäjän puvussa. Kulunut takki: huonot jalkineet;\n    paitaa ei näy. Käsissä vanhat, mustat hansikkaat, pehmeä,\n    likainen hattu kainalossa ja kävelykeppi kädessä.)\n\n_Ulrik Brendel_ (ensin epävarmana, astuu sitte rivakasti rehtorin luo ja\ntarjoo hänelle kättä). Hyvää iltaa, Johannes!\n\n_Kroll_. Anteeksi --\n\n_Brendel_. Oletko odottanut taas saavasi nähdä minua? Vieläpä näiden\nvihattujen seinien sisäpuolella.\n\n_Kroll_. Anteeksi --. (näyttää.) Tuossa --\n\n_Brendel_ (kääntyy). Oikein. Tuossa hän on. Johannes, -- poikani, sinä,\njota olen enin rakastanut --!\n\n_Rosmer_ (antaa hänelle kättä). Vanha opettajani.\n\n_Brendel_. Muutamista muistoista huolimatta en tahtonut kulkea\nRosmersholman ohi, pikimältäni käymättä sinua tervehtimässä.\n\n_Rosmer_. Täällä olette nyt sydämmellisesti tervetullut. Olkaa varma\nsiitä.\n\n_Brendel_. Ah, tämä viehättävä rouva --? (kumartaa.) Rouva rovastinna\nluonnollisesti.\n\n_Rosmer_. Neiti West.\n\n_Brendel_. Luultavasti joku hyvin likeinen. Ja tämä tuntematoin --?\nVirkaveli, huomatakseni.\n\n_Rosmer_. Rehtori Kroll.\n\n_Brendel_. Kroll? Kroll? Odotappas. Oletteko lukenut filosofiiaa\nnuoruutenne päivinä?\n\n_Kroll_. Olen, tietysti.\n\n_Brendel_. No, Donnenvetter, sittehän minä olen tuntenut sinut!\n\n_Kroll_. Anteeksi --\n\n_Brendel_. Etkö sinä ollut --\n\n_Kroll_. Anteeksi --\n\n_Brendel_. -- yksi noista siveyden sankareista, jotka hankkivat minulle\neron keskustelu-yhdistyksestä?\n\n_Kroll_. Voi olla. Mutta minä kiellän kokonaan kaiken lähemmän\ntuttavuuden.\n\n_Brendel_. No -- no! Nach Belieben, herra tohtori. Sama tuo minulle on.\nUlrik Brendel pysyy kuitenkin sinä miehenä, mikä on.\n\n_Rebekka_. Olette varmaan matkalla kaupunkiin, herra Brendel?\n\n_Brendel_. Te olette arvannut oikein, rouva pastorska. Toisinaan olen\npakotettu lähtemään kiertomatkalle toimeentulon vuoksi. En minä sitä\nmielelläni tee; mutta -- enfin -- täytymyksen pakko --\n\n_Rosmer_. Rakas, herra Brendel, enkö minä saa jollain auttaa teitä? Minä\ntarkoitan, jollain tavalla --\n\n_Brendel_. Haa, mikä ehdotus! Tahtoisitko sinä saastuttaa siteen, joka\nmeitä yhdistää? Ei koskaan, Johannes -- ei koskaan!\n\n_Rosmer_. Mutta mihin te sitte aijotte ryhtyä kaupungissa? Uskokaa\nminua, että teidän ei ole niin helppo siellä --\n\n_Brendel_. Jätä se minun huolekseni, poikani. Arpa on heitetty.\nTällaisena, kun nyt seison tässä edessäsi, olen minä lähtenyt pitkälle\nmatkalle. Pitemmälle kuin kaikki edelliset kiertelyni yhteensä. (rehtori\nKrollille.) Uskaltaisinko kysyä herra professorilta -- unter uns --,\nonko teidän kunnioitettavassa kaupungissanne mitään jotenkin hyväksi\ntunnettua, arvokasta ja tilavaa kokoussalia?\n\n_Kroll_. Tilavin on työväen-yhdistyksen sali.\n\n_Brendel_. Onko herra dosentilla mitään lajiteltua vaikutusvoimaa siinä,\nvarmaankin hyvin hyödyllisessä, yhdistyksessä?\n\n_Kroll_. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä.\n\n_Rebekka_ (Brendelille.) Teidän on kääntyminen Peder Mortensgårdiin.\n\n_Brendel_. Pardon, madame, -- mikä idiootti se on?\n\n_Rosmer_. Minkä tähden häntä juuri idiootiksi luulette?\n\n_Brendel_. Enkö sitä paikalla nimestä kuule, että sen omistaja on\nplebeiji?\n\n_Kroll_. Sitä vastausta en olisi odottanut.\n\n_Brendel_. Mutta minä tahdon voittaa luontoni. Muuta keinoa ei ole. --\nKun mies -- minun tavallani -- on elämänsä käännekohdalla --. Se on\npäätetty. Minä rupean tekemisiin tuon henkilön kanssa -- koen saada\nsopimuksia toimeen --\n\n_Rosmer_. Oletteko te täyttä totta käännekohdalla?\n\n_Brendel_. Eikö minun oma poikani tiedä, että missä Ulrik Brendel on,\nsiellä on hän aina täyttä totta? -- Niin, niin, nyt minä aijon pukea\npäälleni uuden ihmisen. Jättää sen varovan itseenivetäytymisen, jota\ntähän asti olen pitänyt parhaana.\n\n_Rosmer_. Kuinka?\n\n_Brendel_. Minä aijon tarttua elämään toimekkaalla kädellä. Nousta\nnäkyville. Nousta ylös. Myrskyjen mylleröimä päiväntasauksen aika meitä\nympäröi. -- Nyt tahdon laskea roponi vapauden alttarille.\n\n_Kroll_. Vai tahdotte _tekin_ --?\n\n_Brendel_ (kaikille). Tuntevatko ihmiset täällä tarkemmin minun laajalle\nlevinneitä kirjoituksiani?\n\n_Kroll_. Ei, minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että --\n\n_Rebekka_. Minä olen lukenut useimmat. Kasvatus-isälläni oli ne.\n\n_Brendel_. Ihana emäntäinen, -- sitte olette tuhlannut aikaanne turhaan.\nSillä se on jotenkin mitätöintä, sen voin sanoa.\n\n_Rebekka_. Vai niin?\n\n_Brendel_. Se mitä olette lukenut, tarkoitan. Minun arvokkaimpia\nteoksiani ei yksikään mies tai vaimo tunne. Ei kukaan -- paitsi minua\nitseäni.\n\n_Rebekka_. Kuinka _se_ on mahdollista?\n\n_Brendel_. Niitä ei ole vielä kirjoitettu.\n\n_Rosmer_. Mutta hyvä herra Brendel --\n\n_Brendel_. Tiedäthän, Johannekseni, että minä olen luonnoltani\nsybariitti. Herkkusuu. Olen aina ollut sellainen. Minä nautin kernaimmin\nyksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti. Kymmenesti\nkaksinkertaisesti. Näetkös, -- kun hehkuvat unelmat vyöryvät ympärilläni\n-- sulkevat minut helmaansa, -- kun uusia, huimaavia, äärettömyyttä\ntavoittavia aatteita syntyy sielussani, kohottaen minut mahtaville\nsiivillensä, -- silloin niistä luon runoja, näkyjä, kuvia. Vaan suurin\npiirtein, ymmärräthän?\n\n_Rosmer_. Kyllä, kyllä.\n\n_Brendel_. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut\nluomisen salaperäistä autuutta, -- noin suurin piirtein, niin kuin jo\nsanoin, -- hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, --\nkaikkia minä olen koonnut, ilosta vavisten, -- täysin käsin. --\nHurmannut itseäni salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, -- oi,\nniin pyörryttävällä ilolla --!\n\n_Kroll_. Hm --.\n\n_Rosmer_. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille?\n\n_Brendel_. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina herättänyt\nminussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä saastuttaisinkaan omia\nihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana, nauttien niistä ihan yksin.\nMutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu tosiaan, kuin olisin äiti,\njoka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin. Mutta minä uhraan ne\nsittekin, -- uhraan ne vapauden alttarille. Sarja hienosti luotuja\nesitelmiä -- ympäri koko maan --!\n\n_Rebekka_ (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te\nannatte kalliimpanne, mitä teillä on.\n\n_Rosmer_. Ainoanne.\n\n_Rebekka_ (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi\nsamoin? Uskaltaisi tehdä?\n\n_Rosmer_ (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää?\n\n_Brendel_. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni -- ja\nvahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin\nvielä --. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, --\nonko kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti.\n\n_Kroll_. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies.\n\n_Brendel_. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että\ntulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi.\n\n_Kroll_. Anteeksi, -- me emme ota jäseniä viikoksi.\n\n_Brendel_. A la bonheur, herra pedagoogi. Ulrik Brendel ei ole koskaan\ntupannut sellaisiin seuroihin. (kääntyy.) Mutta minä en uskalla pitentää\nviipymistäni tässä rikasmuistoisessa talossa. Minun täytyy lähteä\nkaupunkiin valitsemaan itselleni sopivaa asuntoa. Toivottavasti siellä\nedes on joku kelpo ravintola.\n\n_Rebekka_. Ettekö tahdo juoda jotain lämmintä, ennen kun lähdette?\n\n_Brendel_. Mitä lajia lämmintä, armon rouva?\n\n_Rebekka_. Kupillinen teetä tai --\n\n_Brendel_. Minä kiitän talon runsaskätistä emäntää. Mutta minä en juuri\nmielelläni vaivaa yksityistä vieras-varaisuutta. (tervehtii kädellänsä.)\nVoikaa hyvin, kunnioitettava herrasväki! (menee ovelle päin, mutta palaa\ntakaisin.) Ah niin, se on totta --. Johannes, -- pastori Rosmer, --\ntahdotko tehdä entiselle opettajallesi palveluksen monivuotisen\nystävyyden tähden?\n\n_Rosmer_. Tahdon niin mielelläni.\n\n_Brendel_. Hyvä. Niin lainaa sitte minulle -- päiväksi tai pariksi --\nsilitetty kauluspaita.\n\n_Rosmer_. Eikö sen enempää!\n\n_Brendel_. Niin, näetkös, minä matkustan jalan -- tällä kertaa. Kirstuni\nlähetetään perästä päin.\n\n_Rosmer_. Niin, niin. Mutta ettekö tarvitse mitään muuta?\n\n_Brendel_. Kyllä, -- annappas olla -- ehkä sinulla on joku\nvanhanpuolinen, käytetty kesätakki, jota et niin tarvitse.\n\n_Rosmer_. On, on, varmaankin minulla on.\n\n_Brendel_. Ja jos siihen takkiin kuuluisi pari kunnon saappaita --\n\n_Rosmer_. Kyllä siihen keino keksitään. Heti, kun saamme tietää\nosotteen, lähetämme tavarat teille.\n\n_Brendel_. Ei millään muotoa. Ei mitään vaivoja minun tähteni! Minä otan\nnuo pikkukapineet mukaani.\n\n_Rosmer_. Hyvä, hyvä. Tahdotteko vaan tulla minun kanssani yläkertaan.\n\n_Rebekka_. Jätä se kernaammin minun huolekseni. Minä ja matami Helseth\npidämme kyllä siitä huolen.\n\n_Brendel_. En suinkaan minä salli, että tämä arvoisa rouva --!\n\n_Rebekka_. Mitä vielä! Tulkaa te vaan, herra Brendel.\n\n    (Menee oikealle.)\n\n_Rosmer_ (pidättää Brendeliä). Sanokaa -- eikö ole mitään muuta, jolla\nvoisin teitä auttaa?\n\n_Brendel_. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala --\nkun oikein ajattelen --! Johannes, -- sattuuko sinulla olemaan kahdeksaa\nkruunua käsillä?\n\n_Rosmer_. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on kaksi\nkymmenen kruunun seteliä.\n\n_Brendel_. No -- niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne\naina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain\nkaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa\nherra!\n\n    (Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja\n    sulkee oven hänen mentyään.)\n\n_Kroll_. Armias taivas -- _tuo_ siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset\nkerran luulivat tulevan jotain suurta.\n\n_Rosmer_ (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä\noman päänsä mukaan. Minusta _se_ ei ole niinkään vähäpätöistä.\n\n_Kroll_. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa\nmelkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle.\n\n_Rosmer_. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa.\n\n_Kroll_. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet\nniin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille.\n\n_Rosmer_. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi.\n\n_Kroll_. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.)\n\n_Rosmer_ (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja\nhauska olla?\n\n_Kroll_. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla -- ja rauhallista. Niin,\nsinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt\nkotini.\n\n_Rosmer_. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee\nkyllä kerran.\n\n_Kroll_. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot\ntule entiselleen.\n\n_Rosmer_. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat toverit\nniin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän\nystävyytemme loppuisi.\n\n_Kroll_. Minä en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa.\nKuinka se johtuu mieleesikään?\n\n_Rosmer_. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja\nkatsantotavan yhtäläisyydelle.\n\n_Kroll_. No niin; mutta me kaksi olemme täysin yksimieliset. Ainakin\nsuurissa peruskysymyksissä.\n\n_Rosmer_ (hiljaa). Emme ole. Emme enää.\n\n_Kroll_ (hypähtämäisillään ylös). Mitä tämä on!\n\n_Rosmer_ (pidättää häntä). Ei, pysy istumassa. Minä pyydän sinua, Kroll.\n\n_Kroll_. Mitä sillä tarkoitat. Minä en ymmärrä sinua. Puhu toki suoraan!\n\n_Rosmer_. Sielussani on herännyt uusi kesä. Uusi nuoruuden unelma. Ja\nsiksi olen minä nyt samalla puolella --.\n\n_Kroll_. Millä -- millä puolella olet?\n\n_Rosmer_. Sillä, millä sinun lapsesikin ovat.\n\n_Kroll_. Sinä? Sinä? Sehän on mahdotonta! Millä puolella sinä olet,\nsanoit.\n\n_Rosmer_. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda.\n\n_Kroll_ (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer\nluopunut.\n\n_Rosmer_. Minä olisin ollut niin iloinen -- niin sydämmestäni onnellinen\nsiitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin\ntuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle\nkatkeraa surua.\n\n_Kroll_. Rosmer, -- Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen\npainuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja\nturmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa.\n\n_Rosmer_. Vapauden työhön minä tahdon liittyä.\n\n_Kroll_. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että\nvillitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on\nmyrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan vapauttaa\nmeitä.\n\n_Rosmer_. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan\ntaistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää\nheistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää\nja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten --\nluodakseni todellista kansallisuutta maahan.\n\n_Kroll_. Vai ei sinusta _meillä_ ole kylliksi kansallisuutta! Minä\npuolestani arvelen, että me jok'ainoa olemme soljumaisillamme alas\nsellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä.\n\n_Rosmer_. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle\ntodellisen tehtävän.\n\n_Kroll_. Minkä tehtävän?\n\n_Rosmer_. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi.\n\n_Kroll_. Kaikki ihmiset --!\n\n_Rosmer_. Ainakin niin monta kuin mahdollista.\n\n_Kroll_. Millä keinoin?\n\n_Rosmer_. Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdot, niin ajattelen.\n\n_Kroll_. Sinä olet uneksija, Rosmer. _Sinäkö_ ne valutat? _Sinäkö_ ne\npuhdistat?\n\n_Rosmer_. En, ystäväni, -- minä koetan vaan herättää, ihmisiä siihen.\nItse heidän täytyy se tehdä.\n\n_Kroll_. Ja luuletko sinä heidän kykenevän siihen?\n\n_Rosmer_. Luulen.\n\n_Kroll_. Omin voimin siis?\n\n_Rosmer_. Niin, ihan omin voimin. Muuta voimaa ei ole.\n\n_Kroll_ (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille?\n\n_Rosmer_. Minä en ole enää pappi.\n\n_Kroll_. Niin, mutta -- lapsuutesi usko sitte --?\n\n_Rosmer_. Sitä minulla ei enää ole.\n\n_Kroll_. Sinulla ei ole --!\n\n_Rosmer_ (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll.\n\n_Kroll_ (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. -- Niin, niin,\nniin. Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon\npalveluksesta?\n\n_Rosmer_. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, -- sain täyden\nvarmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain,\njosta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, -- silloin\nerosin.\n\n_Kroll_. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, -- sinun\nystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, -- kuinka\nsinä voit meiltä salata niin surullista totuutta!\n\n_Rosmer_. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä minä\nmyöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta\nsurua. Ajattelin, että vast'edeskin voin oleskella täällä, niin kuin\ntähän asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja\ntunkeutua kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle\nlukittuja kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan\nmaailmaan, joka nyt on auvennut minulle.\n\n_Kroll_. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte\nkuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt?\n\n_Rosmer_. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll.\n\n_Kroll_. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, --!\n\n_Rosmer_. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, --\nlukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, -- kaikkia sinun vihan\npuuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, -- sinun\nivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi --. Oi, Kroll, -- että sinä,\nsinä voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin\nvelvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä.\nTäällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt\njulkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon\nkoetella voimiani, minäkin. Etkö sinäkin -- puolestasi -- voisi yhtyä\nsamaan, Kroll?\n\n_Kroll_. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien\nkanssa.\n\n_Rosmer_. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, -- koska\ntaistelu on välttämätöin.\n\n_Kroll_. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä,\nhäntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin.\n\n_Rosmer_. Koskeeko tuo minuakin?\n\n_Kroll_. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer.\n\n_Rosmer_. Mutta _onko_ tämä sitte rikkomista!\n\n_Kroll_. Tämä! Tällä olet rikkonut välisi kaikkien niiden kanssa, jotka\nennen olivat ystäviäsi. Nyt saat tyytyä seurauksiin.\n\n    (_Rebekka West_ tulee oikealta, ja jättää oven ihan auki.)\n\n_Rebekka_. Kas niin, nyt hän on matkalla suureen uhrijuhlaansa. Ja nyt\nvoimme mennä illalliselle. Tehkää hyvin, herra rehtori.\n\n_Kroll_ (ottaa hattunsa). Hyvää yötä, neiti West. Täällä ei minulla enää\nole mitään tekemistä.\n\n_Rebekka_ (jännityksellä). Mitä se on? (panee oven kiinni ja menee\nlähemmäksi.) Oletteko te puhuneet --?\n\n_Rosmer_. Nyt hän tietää sen.\n\n_Kroll_. Me emme päästä sinua käsistämme, Rosmer. Me pakotamme sinut\ntakaisin luoksemme.\n\n_Rosmer_. Sinne en enää koskaan palaa.\n\n_Kroll_. Saammepa nähdä. Sinussa ei ole miestä kestämään yksin.\n\n_Rosmer_. En minä jääkkään ihan yksin. -- Meitä on kaksi täällä\nkestämässä yksinäisyyttä.\n\n_Kroll_. Ah --! (epäluulo herää hänessä.) Sekin vielä. Beaten sanat --!\n\n_Rosmer_. Beaten --?\n\n_Kroll_ (tarkoittaa sen ajatuksen). Ei, ei, -- se oli ilkeätä --.\nAntakaa minulle anteeksi. --\n\n_Rosmer_. Mitä? Mistä?\n\n_Kroll_. Elkäämme puhuko siitä enää. Hyi! Antakaa minulle anteeksi.\nHyvästi! (Menee eteisen ovea kohti.)\n\n_Rosmer_ (seuraa häntä). Kroll! Näin ei ystävyytemme saa loppua.\nHuomenna tulen luoksesi.\n\n_Kroll_ (eteisessä, kääntyen). Elä astu jalallasikaan minun kynnykseni\nyli! (ottaa keppinsä ja lähtee.)\n\n    (Rosmer seisoo hetkisen ovessa; sulkee sen ja menee pöydän luo.)\n\n_Rosmer_. Vähät siitä, Rebekka. Me kaksi kestämme kyllä. Me kaksi\nuskollista ystävää. Sinä ja minä.\n\n_Rebekka_. Mitä luulet hänen tarkoittaneen, sanoessaan: hyi?\n\n_Rosmer_. Elä siitä välitä, ystäväni. Ei hän itsekään uskonut sitä mitä\nsillä tarkoitti. Mutta huomenna menen hänen luoksensa. Hyvää yötä!\n\n_Rebekka_. Menetkö tänä iltanakin niin varhain huoneeseesi? Tämän\njälkeen?\n\n_Rosmer_. Tänään niin, kuin muulloinkin. Mieleni tuntuu niin keveältä,\nnyt kun se on ohi. Näethän, -- minä olen aivan tyyni, rakas Rebekka. Ole\nsinäkin ihan levollinen. Hyvää yötä!\n\n_Rebekka_. Hyvää yötä, rakas ystävä! Ja nuku hyvin.\n\n    (Rosmer menee ulos eteisen ovesta, heti sen jälkeen kuuluu\n    hän nousevan toiseen kerrokseen.)\n\n    (Rebekka menee ja vetää kakluunin vieressä riippuvaa kellonnauhaa.\n    Vähän ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)\n\n_Rebekka_. Voitte korjata ruoat pöydältä, matami Helseth. Sillä pastori\nei huoli illallisesta, -- ja rehtori lähti kotiinsa.\n\n_Matami Helseth_. Onko rehtori mennyt? Mikä sitä rehtoria sitte vaivasi?\n\n_Rebekka_ (ottaa käsityönsä). Hän luuli kohta saatavan aika myrskyn.\n\n_Matami Helseth_. Sepä kummallista. Sillä eihän siellä näy\npilvenhattaraakaan taivaalla.\n\n_Rebekka_. Kun hän ei vaan kohtaisi valkeata hevosta. Minä pelkään, että\nnyt pian saamme kuulla moisista kummituksista.\n\n_Matami Helseth_. Jumal' armahda, neiti. Älkää puhuko niin\najattelemattomia.\n\n_Rebekka_. No, no, no --.\n\n_Matami Helseth_ (hiljemmin). Uskotteko te sitte, neiti, että täällä on\njoku, jonka pian on lähteminen?\n\n_Rebekka_. En, johan minä nyt sellaisia uskoisin. Mutta tässä maailmassa\non niin monenlaisia valkeita hevosia, matami Helseth. -- Niin, hyvää\nyötä sitte. Nyt menen huoneeseeni.\n\n_Matami Helseth_. Hyvää yötä, neiti.\n\n    (Rebekka menee käsitöineen oikealle.)\n\n_Matami Helseth_ (vääntää lampun liekin alas, pudistaa päätään, ja\nmutisee itsekseen:) 'sus siunatkoon. Sitä neiti Westiä. Mitä se väliin\npuhuukaan.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n(Johannes Rosmerin työhuone. Vasemmalla seinällä on sisäänkäytävä.\nPerällä oviaukko, josta esiriippu on työnnetty syrjään; ovi vie\nmakuuhuoneesen. Oikealla akkuna, sen edessä kirjoituspöytä kirjoineen ja\npaperineen. Kirjahyllyjä ja kaappia pitkin seiniä. Huonekalut\nyksinkertaiset. Vanhan-aikuinen sohva pöytineen vasemmalla.)\n\n(_Johannes Rosmer_, aamutakissa, istuu korkeaselkäisessä tuolissa\nkirjoituspöydän ääressä. Leikkaa auki erästä aikakauskirjaa ja lukee\nsitä sieltä täältä.)\n\n(Vasemmalle ovelle kolkutetaan.)\n\n_Rosmer_ (kääntymättä). Tule vaan sisään.\n\n    (Rebekka West tulee sisään aamupuvussa.)\n\n_Rebekka_. Hyvää huomenta.\n\n_Rosmer_ (selailee kirjaa). Hyvää huomenta, ystäväni. Tahdotko jotain?\n\n_Rebekka_. En muuta kuin kysyä oletko nukkunut hyvin?\n\n_Rosmer_. Oo, minä olen nukkunut niin rauhallisesti ja suloisesti. Ihan\nuneksimatta --. (kääntyy.) Entä sinä?\n\n_Rebekka_. Hyvin, kiitos. Nukuin kappaleen aamuakin.\n\n_Rosmer_. En tiedä milloin sydämmessäni viimeksi on tuntunut niin\nkeveältä kuin nyt. Hyvä se oli todellakin, että sain sen sanotuksi.\n\n_Rebekka_. Niin, sinun ei olisi pitänyt vaijeta niin kauvan, Rosmer.\n\n_Rosmer_. En itsekkään käsitä, kuinka voin olla niin raukkamainen.\n\n_Rebekka_. Sitä uljaampaa sitte, että jyrkästi Matkasit entisyytesi --.\n(istuu lähelle häntä, tuolille pöydän viereen.) Mutta nyt kerron sinulle\njotain, mitä olen tehnyt -- ja josta et saa suuttua minuun.\n\n_Rosmer_. Suuttua? Rakas ystäväni, kuinka voit luulla --?\n\n_Rebekka_. Niin, sillä minä tein ehkä vähä omavaltaisesti, mutta --.\n\n_Rosmer_. No, annappas kuulua sitte.\n\n_Rebekka_. Eilen illalla, kun tuo Ulrik Brendel oli lähdössä, -- annoin\nminä hänen mukaansa pari -- kolme riviä Mortensgårdille.\n\n_Rosmer_ (vähän arvellen). Mutta hyvä Rebekka --. No, mitä sinä sitte\nkirjoitit?\n\n_Rebekka_. Minä kirjoitin, että hän tekisi sinulle hyvän palveluksen,\njos pitäisi vähä huolta tuosta onnettomasta ihmisestä ja auttaisi häntä,\nminkä voi.\n\n_Rosmer_. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, Rebekka. Sillä olet vaan\nvahingoittanut Brendeliä. Ja Mortensgård on mies, josta kernaimmin\ntahtoisin pysyä erilläni. Tunnethan sinä sen rettelön, joka minulla\nkerran on ollut hänen kanssansa.\n\n_Rebekka_. Mutta etkö luule, että sinun nyt olisi sangen hyvä taas\npäästä sovinnon kannalle hänen kanssaan?\n\n_Rosmer_. Minä? Mortensgårdin kanssa? Minkä vuoksi, tarkoitat?\n\n_Rebekka_. Ihan huoletoin et sinä nyt voi olla, sitte, kun tämä on\ntullut sinun ja ystäviesi välille.\n\n_Rosmer_ (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Oletko todellakin voinut\nuskoa, että Kroll tahi joku niistä toisista tahtoisi kostaa --? Voisi\nruveta --?\n\n_Rebekka_. Ensi kiivaudessa, ystäväni --. Kuka sen voi niin varmaan\ntietää. Minusta -- rehtorin käytöksestä päättäen --.\n\n_Rosmer_. Pitäisi sinun toki tuntea hänet paremmin. Kroll on kiireestä\nkantapäähän kunnon mies. Tänään menen iltapuolella kaupunkiin, hänen\npuheilleen. Minä aijon puhutella heitä kaikkia. Ooh, saatpa nähdä,\nkuinka helposti heidät saa --.\n\n    (_Matami Helseth_ tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)\n\n_Rebekka_ (nousee). Mitä nyt, matami Helseth?\n\n_Matami Helseth_. Rehtori Kroll on alhaalla eteisessä.\n\n_Rosmer_ (nousee reippaasti). Kroll!\n\n_Rebekka_. Rehtori! Ei mutta --!\n\n_Matami Helseth_. Hän kysyy, saako tulla tänne pastorin puheille.\n\n_Rosmer_ (Rebekalle). Tiesinhän minä sen! -- Saa niin hän, saa. (menee\novelle ja huutaa alakertaan.) Tule ylös vaan rakas ystävä!\nSydämmellisesti tervetullut olet!\n\n    (_Rosmer_ seisoo pitelemässä ovea auki. -- _Matami Helseth_\n    menee. -- Rebekka vetää uutimet perällä oven eteen. Asettelee\n    sitte siellä täällä jotain järjestykseen.)\n\n    (_Rehtori Kroll_ tulee sisään hattu kädessä.)\n\n_Rosmer_ (hiljaa, liikutettuna). Tiesinhän min', ett'ei se ollut\nviimeinen kerta --.\n\n_Kroll_. Tänään katselen asioita ihan toiselta kannalta.\n\n_Rosmer_. Niin, eikö totta, Kroll? Teethän sen nyt? Nyt, mietittyäsi --.\n\n_Kroll_. Sinä käsität tarkoitukseni ihan väärin, (laskee hattunsa sohvan\nedessä olevalle pöydälle.) Minun täytyy ehdottomasti saada puhua\nkanssasi kahden kesken.\n\n_Rosmer_. Miksi ei neiti West voisi --?\n\n_Rebekka_. Ei, ei, herra Rosmer. Minä menen.\n\n_Kroll_ (mittelee häntä silmillään ylhäältä alas.) Ja sitte minun on\npyytäminen anteeksi teiltä, neiti, että tulin tänne näin varhain.\nHämmästyttäen teitä ennen kun olette ehtinyt --.\n\n_Rebekka_ (säpsähtäen). Kuinka niin? Onko teistä sopimatonta, että\ntäällä kotona liikun aamupuvussa?\n\n_Kroll_. Hyvänen aika! Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä on tullut\ntavaksi Rosmersholmassa.\n\n_Rosmer_. Mutta Kroll, -- olethan sinä ihan suunniltasi tänään!\n\n_Rebekka_. Sulkeun suosioonne, herra rehtori. (menee vasemmalle).\n\n_Kroll_. Sinun luvallasi --. (istuu sohvaan.)\n\n_Rosmer_. Niin, ystäväni, istukaamme tähän hauskasti puhelemaan. (istuu\ntuolille vastapäätä rehtoria.)\n\n_Kroll_. Minä en ole koko yönä saanut rahtustakaan unta. Olen vaan\nmaannut ja ajatellut ajattelemistani koko yön.\n\n_Rosmer_. No mitä nyt sanot tänään?\n\n_Kroll_. Minulla on paljon sanottavaa, Rosmer. Salli minun alkaa\njonkinlaisella johdatuksella. Voin kertoa sinulle jotain Ulrik\nBrendelistä.\n\n_Rosmer_. Onko hän käynyt sinun luonasi?\n\n_Kroll_. Ei. Hän asettui erääsen hylkykapakkaan. Tietysti mitä\nheittiömäisimpään seuraan. Joi ja tarjosi niin kauvan kun rahoja riitti.\nHaukkui sitte koko liutaa roistoiksi ja rahjuksiksi. Siinä hän muuten\noli oikeassa. Lopuksi hän sai selkäänsä ja heitettiin kadulle.\n\n_Rosmer_. Sitte hän mahtaa olla parantumatoin.\n\n_Kroll_. Takinkin hän jo oli pannut panttiin. Mutta joku kuuluu\nlunastaneen sen hänelle takaisin. Arvaappas kuka se oli?\n\n_Rosmer_. Sinä itse, ehkä?\n\n_Kroll_. En. Tuo hieno herra Mortensgård.\n\n_Rosmer_. Vai hän.\n\n_Kroll_. Minulle on kerrottu, että herra Brendel kävi ensimmäiseksi\nidiootin ja plebeijin luona.\n\n_Rosmer_. Sehän oli hänelle onneksi --.\n\n_Kroll_. Niin, olihan se. (nojautuu pöydän yli, vähän likemmäksi\nRosmeria.) Mutta nyt tulemme erääsen asiaan, josta vanhan -- entisen\nystävyytemme vuoksi olen velvoitettu huomauttamaan sinua.\n\n_Rosmer_. Mikä _se_ on?\n\n_Kroll_. Se vaan, että täällä tehdään temppuja sinun selkäsi takana.\n\n_Rosmer_. Kuinka niin luulet? Tarkoitatko Reb --. Tarkoitatko neiti\nWestiä?\n\n_Kroll_. Niin, häntä juuri. Hyvin minä ymmärrän hänen syynsä siihen. Hän\non niin kauvan tottunut olemaan valtijaana täällä. Mutta kuitenkin --.\n\n_Rosmer_. Rakas Kroll, siinä sinä ihan erehdyt. Hän ja minä, -- me emme\npidä salaisuuksia toisiltamme pienimmässäkään asiassa.\n\n_Kroll_. Onko hän sitte tunnustanut sinulle ruvenneensa kirjevaihtoon\n\"Välkyttäjän\" toimittajan kanssa?\n\n_Rosmer_. Oh, sinä tarkoitat niitä paria riviä, jotka hän antoi Ulrik\nBrendelin mukaan.\n\n_Kroll_. Sinulla on siis vihiä asiasta. Ja hyväksytkö sinä sen, että hän\nrupee tekemisiin tuon herjausten kyhääjän kanssa, joka joka viikko\nkoettaa saada minut häpeäpenkkiin sekä koulutoimeni että yleisen\nesiintymiseni takia?\n\n_Rosmer_. Sitä puolta asiasta ei hän varmaan ole tullut\najatelleeksikaan. Ja sitä paitsi on hänellä, niin kuin minullakin\ntietysti täydellinen toimintavapaus.\n\n_Kroll_. Vai niin? No, se mahtaa kuulua siihen uuteen suuntaan, jota nyt\nkuljet. Sillä neiti West on kait päässyt yhtä pitkälle kuin sinäkin?\n\n_Rosmer_. Niin on. Me kaksi olemme uskollisesti yhdessä pyrkineet\neteenpäin.\n\n_Kroll_ (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Voi sinua, sokeata,\npauloihin pantua miestä!\n\n_Rosmer_. Minä? Mistä sellaisia mieleesi tulee?\n\n_Kroll_. Kun en uskalla -- en _tahdo_ ajatella pahinta. Ei, ei, salli\nminun puhua loppuun. -- Panethan sinä todellakin arvoa minun\nystävyydelleni, Rosmer? Ja minun kunnioitukselleni myös? Teethän sen?\n\n_Rosmer_. Siihen kysymykseen ei minun tarvitse vastatakkaan.\n\n_Kroll_. No, mutta meillä on muita asioita, jotka vaativat vastausta, --\ntäydellistä selitystä sinulta. Suostutko siihen, että pidän jonkinlaista\nkuulustelemista --?\n\n_Rosmer_. Kuulustelemista?\n\n_Kroll_. Niin, että kyselen sinulta yhtä ja toista, jota sinusta ehkä\ntuntuu tuskalliselta muistella. Näetkös, -- tämä sinun luopumisesi, --\nno, sinun vapautuksesi, niinhän sitä kutsut, -- se on yhteydessä monen\nmuun asian kanssa, joista sinun itsesi takia täytyy tehdä minulle\nselkoa.\n\n_Rosmer_. Hyvä ystävä, kysy sinä vaan, mitä mielit. Minulla ei ole\nmitään peiteltävää.\n\n_Kroll_. Sano sitte -- minkä luulet oikeammin olleen syvimmän syyn\nsiihen, että Beate lopetti itsensä?\n\n_Rosmer_. Voitko epäillä sitä? Tai, oikeammin, voitko kysellä syitä,\nonnettoman, sairaan, heikkomielisen ihmisen töihin?\n\n_Kroll_. Oletko varma siitä, että Beate oli niinkään heikkomielinen?\nAinakin arvelivat lääkärit, ett'ei se ollut niin varma asia.\n\n_Rosmer_. Jos lääkärit joskus olisivat nähneet hänet sellaisena, kuin\nminä usein näin hänet öin päivin, eivät he olisi epäilleet.\n\n_Kroll_. En minäkään epäillyt silloin.\n\n_Rosmer_. Et, sinun oli, paha kyllä, mahdotonta epäillä. Olenhan minä\nkertonut sinulle hänen hillittömästä, hurjasta intohimoisuudestaan, --\njota hän vaati minun vastaamaan. Oo, sitä kammoa, jota hän minussa\nherätti. Ja sitte hänen perättömät, kalvavat itsesyytöksensä viime\nvuosina.\n\n_Kroll_. Niin, saatuansa tietää jäävänsä iäkseen lapsettomaksi.\n\n_Rosmer_. No, ajattele siis itsekkin --. Sellainen vaivaava, kammottava\ntuska asiasta, johon on aivan syytöin --! Ja hän olisi ollut\ntäysimielinen? --\n\n_Kroll_. Hm --. Voitko muistaa, oliko sinulla siihen aikaan kodissasi\nkirjoja, joissa puhuttiin avioliiton tarkoituksesta -- aikamme\nedistyneen käsityskannan mukaan?\n\n_Rosmer_. Muistaakseni neiti West lainasi minulle yhden sellaisen\nteoksen. Mutta, rakas Kroll, ethän toki luule meitä niin varomattomiksi,\nettä olisimme puhuneet sellaiselle sairas-raukalle moisista asioista?\nMinä vakuutan pyhästi ja vakavasti, että meissä ei ole syytä. Hänen\nomat, turmeltuneet aivohermonsa hänet syöksivät mielettömyyden\nharhateille.\n\n_Kroll_. Yhden seikan voin sinulle kuitenkin nyt kertoa. Tuo kiusattu ja\nkiihoittunut Beate-raukka lopetti elämänsä siksi, että sinä saisit elää\nonnellisena -- elää vapaana ja -- mielesi mukaan.\n\n_Rosmer_ (on puoleksi kohonnut tuoliltaan). Mitä sillä tarkoitat?\n\n_Kroll_. Kuule nyt minua tyynesti, Rosmer. Sillä nyt voin puhua siitä.\nViimeisenä elinvuotenaan oli Beate kaksi kertaa minun luonani\nvalittamassa tuskaansa ja epätoivoansa.\n\n_Rosmer_. Samasta syystäkö?\n\n_Kroll_. Ei. Ensi kerralla hän tuli luokseni ja väitti sinun olevan\nlankeemuksen tiellä. Sanoi sinun aikovan hyljätä isiesi uskon.\n\n_Rosmer_ (innokkaana). Se on mahdotointa, mitä nyt sanot, Kroll! Ihan\nmahdotointa! Sinä olet varmaankin erehtynyt.\n\n_Kroll_. Miksi niin?\n\n_Rosmer_. Siksi, että niin kauvan kuin Beate eli, minä vielä, epäilin ja\ntaistelin sielussani. Ja sen taistelun minä taistelin yksin, ihan\nhiljaisuudessa. En usko, että edes Rebekka --\n\n_Kroll_. Rebekka?\n\n_Rosmer_. No niin, -- neiti West. Minä kutsun häntä Rebekaksi,\nmukavuuden vuoksi.\n\n_Kroll_. Sen olen huomannut.\n\n_Rosmer_. Siksi on minusta käsittämätöintä, kuinka se on juolahtanut\nBeaten päähän. Ja miksi ei hän puhunut minulle itselleni siitä? Sitä hän\nei koskaan tehnyt. Ei ainoallakaan sanalla.\n\n_Kroll_. Hän, raukka, pyysi ja rukoili minua, puhuttelemaan sinua.\n\n_Rosmer_. Ja miksi et sitä sitte tehnyt?\n\n_Kroll_. Eihän tullut mieleenikään silloin, pitää häntä muuna kuin\nheikkomielisenä. Sellaisen syytöksen, kun hän teki sinunlaistasi miestä\nvastaan! -- Ja sitte hän tuli uudestaan, -- noin kuukautta myöhemmin.\nSilloin hän oli päältä nähden tyynempi. Mutta lähteissään lausui hän:\nNyt saavat kohta odottaa valkeata hevosta Rosmersholmaan.\n\n_Rosmer_. Niin, niin. Valkeasta hevosesta -- siitä hän usein puhui.\n\n_Kroll_. Ja kun koettelin saada häntä noista surullisista mietteistä,\nvastasi hän vaan: Minulla ei ole enää pitkältä elettävää. Sillä nyt\ntäytyy Johanneksen heti naida Rebekka.\n\n_Rosmer_ (melkein sanattomana). Mitä sinä sanot --! Minun naida --!\n\n_Kroll_. Se tapahtui torstaina iltapäivällä. -- Lauvantai-iltana hän\nheittäytyi sululta myllykoskeen.\n\n_Rosmer_. Etkä sinä varoittanut meitä --!\n\n_Kroll_. Tiedäthän itsekkin, kuinka usein hän arveli, että nyt hän\nvarmaankin pian kuolee.\n\n_Rosmer_. Sen kyllä tiedän. Mutta kuitenkin; -- sinun olisi pitänyt\nvaroittaa meitä!\n\n_Kroll_. Vähä sitä itsekkin ajattelin. Mutta silloin se jo oli liian\nmyöhään.\n\n_Rosmer_. Mutta miksi et sen jälkeen ole --? Minkä tähden olet pitänyt\ntämän kaikki salassa?\n\n_Kroll_. Mistä syystä olisin tullut tänne lisäämään sinulle surua ja\nkatkeruutta? Pidinhän niitä vaan tyhjinä mielikuvituksen houreina. --\nAina eilis-iltaan asti.\n\n_Rosmer_. Siis et nyt enää?\n\n_Kroll_. Eikö Beate nähnyt oikein, sanoessaan sinun tahtovan luopua\nlapsuutesi uskosta?\n\n_Rosmer_ (tuijottelee eteensä). Niin, sitä minä en ymmärrä. Se on\nminusta kaikista käsittämättömintä.\n\n_Kroll_. Käsität tai olet käsittämättä, --, niin vaan asia on. Ja nyt\nkysyn sinulta Rosmer, -- kuinka paljo on hänen toisessa syytöksessään\nperää? Siinä viimeisessä, tarkoitan.\n\n_Rosmer_. Syytöksessään? Oliko _se_ sitte syytös?\n\n_Kroll_. Ehk'et huomannut, mitkä hänen sanansa olivat: -- Hän tahtoi\nmennä pois -- sanoi. Minkä tähden? No?\n\n_Rosmer_. Siksi, että minä saisin mennä naimisiin Rebekan kanssa --.\n\n_Kroll_. Sanat eivät sattuneet ihan niin. Beate lausui vähän toisin. Hän\nsanoi: Minulla ei ole pitkältä elettävää. Sillä nyt _täytyy_ Johanneksen\n_heti_ naida Rebekka.\n\n_Rosmer_ (katsoo häneen hetkisen, nousee sitte). Nyt ymmärrän\ntarkoituksesi, Kroll.\n\n_Kroll_. Entä sitte? Mitä vastaat?\n\n_Rosmer_ (yhä hiljaisesti, maltilla). Niin suunnattomaan --? Ainoa oikea\nvastaus olisi, näyttää sinulle ovea.\n\n_Kroll_ (nousee). Hyvä.\n\n_Rosmer_ (asettuu hänen tiellensä). Kuule nyt minua. Yli vuoden päivät,\n-- aina Beaten kuolemasta asti -- olemme me, Rebekka West ja minä,\nasuneet yksin täällä Rosmersholmassa. Kaiken aikaa olet sinä tiennyt\nBeaten syytöksen meitä vastaan. Mutta minä en ole koskaan huomannut\nsinun paheksuvan sitä, että Rebekka ja minä elimme täällä yhdessä.\n\n_Kroll_. Ennen eilistä iltaa en tiennyt, että uskostaan luopunut mies ja\n-- vapautettu nainen elivät täällä yhdessä.\n\n_Rosmer_. Ah --! Sinä et siis luule että uskosta luopuneissa ja\nvapautetuissa ihmisissä on puhtaudentunnetta? Et usko heissä voivan olla\nsiveellisyyden vaatimusta luonnossaan!\n\n_Kroll_. Minä en paljoa luota sellaiseen siveellisyyteen, jonka juuret\neivät lähde kirkon uskosta.\n\n_Rosmer_. Ja samaa sanot Rebekasta ja minustakin? Rebekan ja minun\nsuhteestani --?\n\n_Kroll_. Minä en voi teidän hyväksenne luopua siitä luulostani, ett'ei\nse mahda olla kovinkaan syvä, se juova, joka eroittaa vapaan ajatuksen\nja -- hm!\n\n_Rosmer_. Ja minkä --?\n\n_Kroll_. Ja vapaan rakkauden, -- jos sen ehdottomasti tahdot tietää.\n\n_Rosmer_ (hiljaa). Ja sitä sinä et häpeä sanoa minulle! Sinä, joka olet\ntuntenut minut varhaisimmasta nuoruudestani alkaen.\n\n_Kroll_. Juuri sen vuoksi. Minä tiedän, kuinka helposti sinä annat\nniiden ihmisten vaikuttaa itseesi, joiden kanssa seurustelet. Ja tuota\nsinun Rebekkaasi --. No, tuota neiti Westiä --, emmehän me juuri tunne\nhäntä tarkemmin. Suoraan sanoen, Rosmer, -- minä en päästä sinua\nkäsistäni. Ja sinä itse, -- koeta pelastaa itsesi ajoissa.\n\n_Rosmer_. Pelastaa itseni? Mistä?\n\n    (_Matami Helseth_ tirkistää ovesta sisään.)\n\n_Rosmer_. Mitä tahdotte?\n\n_Matami Helseth_. Pyytäisin neitiä tulemaan alas.\n\n_Rosmer_. Neiti ei ole täällä ylhäällä.\n\n_Matami Helseth_. Eikö ole? (katselee ympärillensä). Sepä kummallista.\n(Menee.)\n\n_Rosmer_. Sinä sanoit --?\n\n_Kroll_. Kuule nyt. Mitä täällä on salaisuudessa tapahtunut Beaten\neläessä, -- ja mitä täällä edeskinpäin tapahtuu, -- sitä en tahdo\ntarkemmin tutkia. Olithan sinä niin kovin onnetoin avioliitossasi. Ja se\nsaa kai tavallansa olla sinulle puolustukseksi --.\n\n_Rosmer_. Voi, kuinka vähä sinä oikeimmin tunnet minua --!\n\n_Kroll_. Elä minua, häiritse. Sen sanon vaan, -- että jos aijot jatkaa\ntätä yhteis-elämääsi neiti Westin kanssa, niin on ihan välttämätöintä,\nettä pidät salassa sitä käännöstä -- sitä surkeata luopumista, -- johon\nhän on sinut vietellyt. Anna minun puhua! Anna minun puhua! Minä sanon,\nettä jos tätä hullutusta on suvaittava, niin ajattele, luule ja usko,\nHerran nimessä, mitä vaan tahdot -- sekä sinne että tänne. Mutta pidä\nuskosi itselläsi. Onhan se ihan yksityinen asia. Eihän sellaisia asioita\nvälttämättömästi tarvitse huhuilla ympäri koko maan.\n\n_Rosmer_. Minun täytyy välttämättömästi päästä väärästä ja epäselvästä\nasemastani.\n\n_Kroll_. Mutta sinulla on velvollisuuksia sukusi muistoille, Rosmer!\nPidä se mielessäsi! Rosmersholma on ammoisista ajoista ollut\nsäädyllisyyden ja järjestyksen lietenä, täällä on aina pidetty kunniassa\nja arvossa sitä, mitä yhteiskunnan etevimmät ovat hyväksyneet ja\ntunnustaneet parhaaksi. Koko seutuun on Rosmersholma painanut leimansa.\nOnnetoin, parantumatoin häiriö syntyisi, jos se tieto pääsisi leviämään,\nettä sinä itse olet hyljännyt niin sanoakseni Rosmerien sukuaatteen.\n\n_Rosmer_. Rakas Kroll, -- minä en katsele asiaa samalta kannalta.\nMielestäni on minun välttämätöin velvollisuuteni hankkia vähä iloa ja\nvaloa tänne, johon Rosmerien suku aikojen halki on koonnut vaan yötä ja\nsynkkyyttä.\n\n_Kroll_ (katsoo häneen ankarasti). Se olisi tosiaankin arvokas tehtävä\nsille miehelle, jonka kanssa suku kuolee. Ei, jätä sinä sellaiset\nhommat. Se ei ole sinulle soveliasta työtä. Sinä olet luotu hiljaiseksi\ntiedemieheksi.\n\n_Rosmer_. Niin, voi niinkin olla. Mutta minäkin tahdon kerran olla\nmukana elämän taistelussa, minä myös.\n\n_Kroll_ Tiedätkö, mitä se elämän taistelu tulee olemaan sinulle? Se\ntulee olemaan ottelu elämästä ja kuolemasta kaikkien ystäviesi kanssa.\n\n_Rosmer_ (hiljaa). Ei suinkaan ne kaikki ole yhtä kiihkomielisiä kuin\nsinä.\n\n_Kroll_. Sinä olet herkkäuskoinen ihminen. Ihan kokematoin ihminen. Sinä\net aavista kuinka äkkiä myrsky karkaa kimppuusi.\n\n    (_Matami Helseth_ raottaa ovea.)\n\n_Matami Helseth_. Neiti lähetti kysymään --.\n\n_Rosmer_. Mikä on?\n\n_Matami Helseth_. Siellä on alhaalla joku, joka mielellään tahtoisi\nvähän puhutella pastoria.\n\n_Rosmer_. Onko se kenties sama joka oli eilen illalla?\n\n_Matami Helseth_. Ei, se on se Mortensgård.\n\n_Rosmer_. Mortensgård.\n\n_Kroll_. Ahaa! Niin pitkälle siis on päästy! Nyt jo niin pitkälle!\n\n_Rosmer_. Mitä hän minusta tahtoo? Miksi ette antanut hänen mennä\ntiehensä?\n\n_Matami Helseth_. Neiti sanoi, että tulisin kysymään, saako mies tulla\nylös.\n\n_Rosmer_. Sanokaa hänelle, että täällä on vieras --\n\n_Kroll_ (matamille). Antakaa hänen vaan tulla, matami.\n\n    (_Matami Helseth_ menee.)\n\n_Kroll_ (tarttuu hattuunsa). Minä pakenen -- aluksi. Mutta pääottelu ei\nole vielä suoritettu.\n\n_Rosmer_. Niin totta kuin elän, Kroll, -- minä en ole missään\ntekemisissä Mortensgårdin kanssa.\n\n_Kroll_. Minä en usko sinua enää. En yhdessäkään asiassa. En missään\nminä enää usko sinua. Nyt alkaa taistelu hengen kaupalla. Saadaanpa\nnähdä, emmekö saa sinua vahingoittamattomaksi.\n\n_Rosmer_. Oi, Kroll, -- kuinka alhaiselle, -- kuinka halvalle kannalle\nsinä olet joutunut!\n\n_Kroll_. Minä? Ja noin minulle sanoo sinun kaltaisesi mies! Muista\nBeatea!\n\n_Rosmer_. Palaatko taas _siihen_!\n\n_Kroll_. En. Muistakkin selvittää myllykosken arvoitus omantuntosi\nmukaan, jos sinulla enää on siitä rahtuakaan jäljellä.\n\n    (_Peder Mortensgård_ tulee hiljaa ja äänettömästi sisään\n    vasemmasta ovesta. Hän on pieni, heikko mies, tukka ja\n    parta punertavat.)\n\n_Kroll_ (vihaisella silmäyksellä). No, vai \"Välkyttäjä\" --. Loimottaen\nRosmersholmassa. (panee takkinsa napit kiinni.) Niin, tiedänhän minä\nsitte, mitä suuntaa on purjehtiminen.\n\n_Mortensgård_ (tasaisesti). \"Välkyttäjä\" on aina oleva vireillä,\nvalaistakseen rehtoria kotiin.\n\n_Kroll_. Niin, te olette jo kauvan osoittanut hyvää tahtoanne. On tosin\nolemassa käsky, joka kieltää meitä tekemästä väärää todistusta\nlähimmäistänsä vastaan --.\n\n_Mortensgård_. Ei rehtorin tarvitse opettaa minulle käskyjä.\n\n_Kroll_. Eikö kuudettakaan?\n\n_Rosmer_. Kroll --!\n\n_Mortensgård_. Jos tarvitaan, niin on kait pastori lähin siihen toimeen.\n\n_Kroll_ (kätketyllä ivalla). Pastori! Niin, pastori Rosmer on\nkieltämättä lähin mies siinä suhteessa. -- Hauskaa keskustelua, hyvät\nherrat. (menee ja lyö oven lukkoon jälkeensä.)\n\n_Rosmer_ (seisoo hetkisen katsellen oveen, ja sanoo itsekseen). Niin\nniin, olkoon sitte niin. (kääntyy.) Sanokaa minulle, herra Mortensgård,\nmistä syystä te tulette tänne minun luokseni.\n\n_Mortensgård_. Oikeimmin minä haen neiti Westiä. Mielestäni minun piti\nkiittää häntä siitä hyvästä kirjeestä, jonka eilen illalla sain häneltä.\n\n_Rosmer_. Minä tiedän, että hän kirjoitti teille. Saitteko puhutella\nhäntä?\n\n_Mortensgård_. Sain, vähän. (vähän hymyillen.) Mielipiteet ovat\nmuuttuneet täällä Rosmersholmassa monessa suhteessa, kuulin ma.\n\n_Rosmer_. Minun mielipiteeni ovat muuttuneet monessa asiassa. Voin\nmelkein sanoa -- kaikissa.\n\n_Mortensgård_. Niinhän sitä neiti sanoi. Ja siksi minä arvelin että\ntulisin ylös ja puhelisin vähä pastorin kanssa siitä.\n\n_Rosmer_. Mistä, herra Mortensgård?\n\n_Mortensgård_. Saanko minä luvan \"Välkyttäjässä\" ilmoittaa, että te\nolette muuttanut mieltä, -- ja että te liitytte vapaamielisyyden ja\nedistyksen puolustajiin?\n\n_Rosmer_. Sen saatte mielellänne tehdä. Minä vielä pyydänkin teitä sitä\nkertomaan.\n\n_Mortensgård_. Huomenna varhain se sitte on luettavana lehdessä. Se on\noleva suuri ja tärkeä uutinen, se, että Rosmersholman pastori Rosmer\narvelee voivansa siinäkin merkityksessä taistella valon levittämiseksi.\n\n_Rosmer_. Minä en oikein käsitä teitä.\n\n_Mortensgård_. Minä vaan tarkoitan sitä, että puolueellemme lisääntyy\nsiveellistä lujuutta tueksi joka kerta kun voitamme vakavan,\nkristillismielisen jäsenen.\n\n_Rosmer_ (vähä kummastuneena). Ette siis tiedä --? Eikö neiti West\nsanonut _sitäkin_?\n\n_Mortensgård_. Mitä, herra pastori? Neidillä oli kova kiire. Hän sanoi,\nettä tulisin ylikertaan, niin saisin kuulla loput teiltä itseltänne.\n\n_Rosmer_. No sitte ilmoitan teille, että olen vapauttanut itseni\ntäydellisesti. Joka asiassa. Minä en enää ole minkäänlaisessa suhteessa\nkirkon opinkappaleisin. Ne asiat eivät tästä lähin liikuta minua\nvähääkään.\n\n_Mortensgård_ (katsoo häneen ällistyneenä). Ei, -- mutta, -- jos taivas\nolisi tullut alas, enpä olisi enempää -- että itse pastorikin eroittaa\nitsensä --!\n\n_Rosmer_. Minä olen nyt samalla kannalla, jolla te itse olette ollut jo\nkauvan aikaa. Sen voitte ilmoittaa \"Välkyttäjässä\" huomenna.\n\n_Mortensgård_. Senkö myös? Ei, hyvä herra pastori --. Suokaa anteeksi,\nmutta siihen asiaan ei ole koskeminen?\n\n_Rosmer_. Eikö ole koskeminen?\n\n_Mortensgård_. Ei ensi aluksi, minä tarkoitan.\n\n_Rosmer_. Mutta minä en ymmärrä --.\n\n_Mortensgård_. Niin, nähkääs, herra pastori --. Te ette nyt,\narvatakseni, tunne niin hyvin oloja kuin minä. Mutta kun nyt siis olette\nkääntynyt vapaamieliseen suuntaan, -- ja kun te, neiti Westin sanojen\nmukaan, -- aijotte ottaa osaa liikkeesen, -- niin toivotte kai samalla\nolevanne sekä suunnalle että liikkeelle niin hyödyllinen kuin suinkin\nvoitte.\n\n_Rosmer_. Niin toivon, kaikesta sydämmestäni.\n\n_Mortensgård_. No; tahdon sitte vaan ilmoittaa teille, herra pastori,\nettä jos julkisesti julistatte luopuneenne kirkosta, niin sidotte heti\nensi hetkestä itse kätenne.\n\n_Rosmer_. Luuletteko niin?\n\n_Mortensgård_. Voitte olla varma siitä, ett'ette näillä seuduin saa\nmitään toimeen. Ja sitä paitsi -- vapaauskoisia meillä jo on yltäkyllin\nennaltaan, herra pastori. Olin vähällä sanoa, -- _sitä_ väkeä meillä on\njo liiemmaltakin. Puolueemme kaipaa kristillisiä aineksia, -- jotain,\njota kaikki kunnioittavat. Sitä meillä niin kipeästi tarvitaan. Siksi on\nviisainta, että pidätte peitossa kaikki sellaiset asiat, jotka eivät\nliikuta yleisöä. Se on minun mielipiteeni.\n\n_Rosmer_. Vai niin. Te ette siis uskalla yhtyä minuun, jos julkisesti\ntunnustan luopumiseni?\n\n_Mortensgård_ (pudistaa päätänsä). Tuskinpa vaan, herra pastori. Viime\naikoina olen pitänyt sääntönä, ett'en koskaan auta mitään tai ketään,\njoka vastustaa kirkollisia asioita.\n\n_Rosmer_. Oletteko te itse sitte viime aikoina palannut takaisin\nkirkolliselle kannalle?\n\n_Mortensgård_. Se olkoon eri asia.\n\n_Rosmer_. Vai niinkö siis. No, sitte ymmärrän käytöksenne.\n\n_Mortensgård_. Herra pastori, -- teidän pitäisi muistaa, että minulta,\n-- erittäin minulta -- puuttuu täydellistä toimintavapautta.\n\n_Rosmer_. Mikä teitä sitte sitoo?\n\n_Mortensgård_. Minua sitoo se, että olen merkitty mies.\n\n_Rosmer_. Ah -- vai niin.\n\n_Mortensgård_. Merkitty mies, herra pastori. Erittäin pitäisi teidän\nmuistaa se. Sillä te etupäässä toimititte minut merkityksi.\n\n_Rosmer_. Jos siihen aikaan olisin ollut samalla kannalla kuin nyt,\nolisin menetellyt säälivämmin tutkiessani erehdystänne.\n\n_Mortensgård_. Sen minä uskon. Mutta nyt sitä ei enää voi auttaa. Te\nolette jo merkinnyt minut. Merkinnyt minut elinkaudekseni. Ette suinkaan\nte oikein tiedäkkään miltä merkittynä oleminen tuntuu. Mutta nyt saatte\nehkä pian itse tuntea sen karvautta, herra pastori.\n\n_Rosmer_. Minä?\n\n_Mortensgård_. Niin. Sillä ettehän toki luule, rehtori Krollin ja hänen\npiirinsä koskaan antavan anteeksi sitä, että niin perin pohjin olette\nluopunut heistä? Ja \"Isänmaasta\" pitäisi tehtämän oikein kiivas nyt,\nsanotaan. Te voitte helposti tulla merkityksi mieheksi, tekin.\n\n_Rosmer_. Minä tunnen olevani virheetöin yksityistoimissani. Elämääni ei\nkukaan pääse moittimaan.\n\n_Mortensgård_ (rauhallisesti hymyillen). Se oli rohkeasti sanottu, herra\npastori.\n\n_Rosmer_. Voi olla. Mutta minulla on oikeus puhua niin rohkeasti.\n\n_Mortensgård_. Sittekkin, jos tutkitte omaa elämäänne yhtä perinpohjin\nkuin kerran tutkitte minun?\n\n_Rosmer_. Tuon te sanotte niin kummallisesti. Mitä te sillä tarkoitatte?\nJotain erityistä asiaako?\n\n_Mortensgård_. Niin, _yhtä_ erityistä asiaa. Vaan yhtä ainoata. Mutta\n_siitä_ taitaisi tulla hyvinkin kipeä juttu, jos ilkimieliset\nvastustajat saisivat siitä vihiä.\n\n_Rosmer_. Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mikä se asia on.\n\n_Mortensgård_. Eikö pastori voi itse arvata sitä?\n\n_Rosmer_. En, en ollenkaan. En vähääkään.\n\n_Mortensgård_. Niin -- niin, -- sitte pitänee minun puhua suuni\npuhtaaksi. -- Minulla on tallella eräs kummallinen kirje, joka on\nkirjoitettu täällä Rosmersholmassa.\n\n_Rosmer_. Neiti Westin kirje, tarkoitatte? Onko se niin kummallinen?\n\n_Mortensgård_. Ei, se kirje ei ole kummallinen. Mutta minä olen kerran\nennenkin saanut tästä talosta kirjeen.\n\n_Rosmer_. Senkin neiti Westiltä?\n\n_Mortensgård_. En, herra pastori.\n\n_Rosmer_. No, keneltä sitte? Keneltä?\n\n_Mortensgård_. Rouva vainajalta.\n\n_Rosmer_. Minun vaimoltani! Oletteko _te_ saanut kirjeen minun\nvaimoltani!\n\n_Mortensgård_. Olen, olen minä saanut.\n\n_Rosmer_. Koska?\n\n_Mortensgård_. Rouva vainajan viimeisinä elinpäivinä. Siitä taitaa nyt\nolla noin puolitoista vuotta. Ja se kirje, se on kummallinen.\n\n_Rosmer_. Tiedätte kai, että vaimoni oli sairasmielinen siihen aikaan?\n\n_Mortensgård_. Niin, minä tiedän, että moni niin luuli. Mutta ei minusta\nmitään sellaista voinut kirjeestä havaita. Kun sanon kirjettä\nkummalliseksi, niin tarkoitan sillä muuta.\n\n_Rosmer_. Ja mitä ihmettä minun vaimo-raukkani on tullut teille\nkirjoittaneeksi?\n\n_Mortensgård_. Kirje on minulla kotonani. Hän alkaa jotenkin niin, että\nhän on suuressa tuskassa ja kauhussa. Sillä näillä seuduin on niin paljo\nilkeitä ihmisiä, hän kirjoittaa. Ja ne ihmiset koettavat vaan tehdä\nteille harmia ja vahinkoa.\n\n_Rosmer_. Minulle?\n\n_Mortensgård_. Niin, niin hän sanoo. Ja sitte tulee kaikista\nkummallisin. Kerronko senkin, herra pastori?\n\n_Rosmer_. Tietysti! Kaikki tyyni. Ihan peittelemättä.\n\n_Mortensgård_. Rouva vainaja pyytää ja rukoilee minua olemaan\njalomielinen. Hän tietää, sanoo hän, pastorin toimittaneen minun pois\nopettajavirastani. Ja sitte hän pyytää niin hartaasti, ett'en kostaisi.\n\n_Rosmer_. Mitenkä hän sitte luuli teidän voivan kostaa?\n\n_Mortensgård_. Kirjeessä seisoo, että jos korviini tulee sellaisia\nhuhuja, että Rosmersholmassa eletään syntistä elämää, niin ei minun\npitäisi uskoa niitä; sillä ilkeät ihmiset niitä vaan levittelivät,\ntehdäkseen teidät onnettomaksi.\n\n_Rosmer_. Onko kirjeessä niin!\n\n_Mortensgård_. Te voitte itse sopivassa tilaisuudessa saada lukea\nkirjeen, herra pastori.\n\n_Rosmer_. Mutta minä en ymmärrä --! Mitä hän sitte kuvitteli niiden\nhuhujen tarkoittavan?\n\n_Mortensgård_. Ensiksikin, että pastori oli luopunut lapsuutensa\nuskosta. Sitä nyt rouva väitti varmaksi valheeksi -- silloin. Ja sitte\n-- hm --\n\n_Rosmer_. Sitte?\n\n_Mortensgård_. Ja sitte hän kirjoittaa, -- se osa tuntuu jotenkin\nsekaantuneelta -- ett'ei hän tiedä mistään syntisestä elämästä\nRosmersholmassa. Ett'ei hänelle koskaan ole tehty mitään vääryyttä. Ja\nsitte hän rukoilee minua, että jos sellaisia huhuja tulisi liikkeelle,\nminä en puhuisi niistä mitään \"Välkyttäjässä\".\n\n_Rosmer_. Mainitseeko hän mitään nimiä?\n\n_Mortensgård_. Ei.\n\n_Rosmer_. Kuka teille sen kirjeen toi?\n\n_Mortensgård_. Minä olen luvannut, ett'en sano sitä. Se tuotiin minulle\neräänä iltana hämärässä.\n\n_Rosmer_. Olisitte heti tiedustellut, niin olisitte saanut kuulla, että\nonneton vaimo-parkani oli heikkomielinen.\n\n_Mortensgård_. Minä tiedustelinkin, herra pastori. Mutta minun täytyy\ntunnustaa, ett'ei hän minuun tehnyt sitä vaikutusta.\n\n_Rosmer_. Eikö tehnyt? -- Mutta minkä tähden nyt puhutte minulle tuosta\nvanhasta sekanaisesta kirjeestä?\n\n_Mortensgård_. Neuvoakseni teitä olemaan hyvin varovainen, pastori\nRosmer.\n\n_Rosmer_. Elämässänikö, tarkoitatte?\n\n_Mortensgård_. Niin. Muistakaa, että vast'edes olette sotajalalla oleva\nmies.\n\n_Rosmer_. Te siis pysytte luulossanne, että täällä on jotain salattavaa?\n\n_Mortensgård_. Minä en ymmärrä, miksi vapautunut mies ei nauttisi\nelämästä, niin paljon kuin mahdollista! Mutta olkaa vaan, niin kuin jo\nsanoin, tästä lähin hyvin varova. Jos vaan uumottaisiin jotain, joka on\nvasten tapoja, niin voitte olla varma siitä, että sen johdosta\nmoitittaisiin koko vapaamielistä suuntaa. -- Hyvästi, pastori Rosmer.\n\n_Rosmer_. Hyvästi.\n\n_Mortensgård_. Ja nyt minä menen suoraan kirjapainoon ja panen tämän\nuutisen \"Välkyttäjään\".\n\n_Rosmer_. Pankaa kaikki lehteen.\n\n_Mortensgård_. Minä panen kaikki, mitä yhteisen kansan tarvitsee tietää.\n    (Tervehtii ja menee. _Rosmer_ jää seisomaan ovelle, hänen\n     mennessään portaita alas. Ulko-ovi lyödään kiinni.)\n\n_Rosmer_ (ovessa, huutaa puoliääneen). Rebekka; Re --! Hm. (ääneen.)\nMatami Helseth, -- eikö neiti West ole siellä alhaalla?\n\n_Matami Helseth_ (vastaa alhaalta eteisestä). Ei, hra pastori, täällä\nhän ei ole.\n\n    (Perältä vedetään esiriippu syrjään. Rebekka näkyy aukossa.)\n\n_Rebekka_. Rosmer!\n\n_Rosmer_ (kääntyy). Mitä! Olitko minun makuuhuoneessani! Mitä siellä\nolet tehnyt?\n\n_Rebekka_ (menee hänen luoksensa). Minä olen kuunnellut.\n\n_Rosmer_. Ei mutta, Rebekka, kuinka voit niin tehdä?\n\n_Rebekka_. Voin minä, voin. Hän sanoi sen niin ilkeästi, -- sen minun\naamupuvustani --.\n\n_Rosmer_. Ah, sinä olit siis siellä Krollinkin aikana --?\n\n_Rebekka_. Niin olin. Minä tahdoin tietää, mitä hän oikein tarkoitti.\n\n_Rosmer_. Minä olisin kyllä kertonut sen sinulle.\n\n_Rebekka_. Tuskin sinä olisit kertonut minulle kaikkia. Etkä suinkaan\nhänen sanoillansa.\n\n_Rosmer_. Kuulitko sinä sitte kaikki?\n\n_Rebekka_. Enimmät ainakin, luullakseni. Minun täytyi mennä hetkeksi\nalas, kun Mortensgård tuli.\n\n_Rosmer_. Ja sitte palasit ylös takaisin --\n\n_Rebekka_. Elä suutu siitä, rakas ystävä.\n\n_Rosmer_. Tee sinä kaikki, mitä vaan itse pidät oikeana ja hyvänä. Onhan\nsinulla täysi vapautesi. -- Mutta mitä nyt sanot, Rebekka --? Oo, en ole\nmielestäni vielä koskaan tarvinnut sinua niinkuin nyt.\n\n_Rebekka_. Olemmehan me kumpikin olleet valmiit kestämään, mitä kerran\noli tuleva.\n\n_Rosmer_. Ei, ei, emme tätä?\n\n_Rebekka_. Emmekö tätä?\n\n_Rosmer_. Ajattelinhan minä tosin, että meidän kaunis, puhdas\nystävyytemme joskus kyllä joutuisi tahran ja epäluulon alaiseksi. Mutta\nKrollia en peljännyt. Häneltä en ikinä olisi tällaista odottanut. Mutta\nkyllä noilta muilta, raakoine mielineen ja saastaisine silmineen. --\nNiin niin, minulla oli kyllin syytä, kateellisesti salatessani\nliittoamme ihmisiltä. Se oli vaarallinen salaisuus.\n\n_Rebekka_. Oi, mitä me siitä huolimme, mitä kaikki nuo muut sanovat!\nTiedämmehän itse olevamme syyttömät.\n\n_Rosmer_. Minä? Syytön? Niin, niinhän itsekkin luulin olevani -- aina\ntähän päivään asti. Mutta nyt, -- nyt Rebekka --.\n\n_Rebekka_. Niin, mitä nyt?\n\n_Rosmer_. Kuinka minun on selittäminen Beaten kauhea syytös?\n\n_Rebekka_ (puhjeten sanoihin). Oi, elä puhu Beatesta! Elä ajattele enää\nBeatea! Olithan jo niin hyvin vieraantunut hänestä, joka on kuollut.\n\n_Rosmer_. Saatuani tämän tietää, on hän mielestäni taas tullut\nkauhistavan eläväksi.\n\n_Rebekka_. Oi ei, -- elä puhu siitä Rosmer! Elä puhu!\n\n_Rosmer_. Puhun, Rebekka. Meidän täytyy koettaa päästä asian perille.\nKuinka hän on voinut saada päähänsä tuon onnettoman epäluulon?\n\n_Rebekka_. Ethän toki itse alkane epäillä, oliko hän oikein\nheikkomielinen?\n\n_Rosmer_. Alan niin, -- se se juuri on, josta en enää voi olla ihan\nvarma. Ja sitä paitsi, jos hän olikin --.\n\n_Rebekka_. Jos hän olikin? Niin, mitä sitte?\n\n_Rosmer_. Minä tarkoitan, mikä oli sitte lähin syy siihen, että hänen\nmielensairautensa muuttui heikkomielisyydeksi?\n\n_Rebekka_. Oi, mitä hyötyä siitä on, että heittäyt tuollaisiin\nmietteisin!\n\n_Rosmer_. En voi muuta, Rebekka. En voi koskaan, vaikka kuinka\ntahtoisin, päästä tästä kalvavasta epäluulosta.\n\n_Rebekka_. Vaaralliseksi voi tulla -- noin herkeämättä seurata samaa\ntukalaa ajatusta.\n\n_Rosmer_ (kulkee edestakaisin levottomana ja ajatuksissansa). Minä olen\nmahtanut jollain tavalla ilmaista salaisuuteni. Hän ehkä havaitsi,\nkuinka minusta alkoi tuntua onnelliselta _sinun_ tultuasi meille.\n\n_Rebekka_. Mutta rakas Rosmer, vaikka niinkin olisi ollut --!\n\n_Rosmer_. Saatpa nähdä -- hän kyllä huomasi, että me luimme samoja\nkirjoja. Että me etsimme toistemme seuraa ja puhuimme yhdessä kaikista\nnoista uusista asioista. Mutta minä en sittekkään käsitä sitä! Sillä\nminä olin niin varovainen säästääkseni häneltä katkeruutta\nMuistellessani niitä aikoja, tuntuu minusta, että koetin ikäänkuin\nhenkeni kaupalla, pitää häntä ulkopuolella meidän elämäämme. Tai enkö\nminä koettanut, Rebekka?\n\n_Rebekka_. Koetit, koetit ihan varmaan.\n\n_Rosmer_. Ja sinä samoin. Ja kuitenkin --! Ooh, sitä on kauhea ajatella!\nTäällä hän siis -- hän, sairasmielisessä rakkaudessaan -- vaan aina\nvaiti -- piti meitä silmällä -- huomasi kaikki ja, -- käsitti kaikki\nväärin.\n\n_Rebekka_ (väännellen käsiään). Oi, ett'en koskaan olisi tullut\nRosmersholmaan!\n\n_Rosmer_. Oi, kun ajattelee, mitä hän on kärsinyt hiljaisuudessa! Mitä\nilkeyksiä hän on sairaissa aivoissaan kutonut kokoon ja sovittanut\nmeihin. -- Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään, josta olisit voinut\naavistaa tätä?\n\n_Rebekka_ (kiihkeästi). Minulle! Luuletko, että sitte olisin viipynyt\ntäällä päivääkään sen jälkeen?\n\n_Rosmer_. Et, et, tietysti. -- Oi, mitä taistelua hän on mahtanut\ntaistella. Ja taistellut ihan yksin. -- Ja lopuksi sitte tuo liikuttava\n-- meitä syyttävä voitto -- myllykoskessa, (heittäytyy tuolille\nkirjoituspöydän eteen, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja peittää kasvonsa\nkäsillään).\n\n_Rebekka_ (lähestyy varovasti takaa päin). Kuuleppas nyt Rosmer. Jos\nvoisit kutsua Beaten takaisin -- luoksesi -- Rosmersholmaan, --\ntekisitkö sen?\n\n_Rosmer_. Oo, tiedänkö minä, mitä tekisin tai olisin tekemättä. Minä en\nvoi ajatella, muuta kuin tuota yhtä ainoata asiaa, -- jota ei voi\nparantaa.\n\n_Rebekka_. Nyt olisit alkanut elää, Rosmer. Sinä olit jo alkanut. Olit\nvapauttanut itsesi täydellisesti, -- kaikista. Sinusta tuntui niin\niloiselta ja keveältä --.\n\n_Rosmer_. Aivan niin, -- siltä minusta tuntui, -- nyt tulee tämä kalvava\ntuska --.\n\n_Rebekka_ (hänen takanansa, käsivarsin nojaten hänen tuoliinsa). Kuinka\nsuloiselta tuntui, kun istuimme hämärissä tuolla alhaalla arkihuoneessa.\nJa kun sitte yksin neuvoin sommittelimme uusia elämän tehtäviä. Sinä\ntahdoit omin käsin tarttua virkeään elämään, -- nykyhetken virkeään\nelämään, -- niinkuin sanoit. Kodista kotiin aijoit kulkea vapauttavana\nvieraana. Voittaa mielet ja tahdot puolellesi. Luoda aatelis-ihmisiä\nylt'ympäri -- yhä loitommalle. Aatelis-ihmisiä.\n\n_Rosmer_. Iloisia aatelis-ihmisiä.\n\n_Rebekka_. Niin -- iloisia.\n\n_Rosmer_. Sillä ilo, Rebekka, ilo se jalostaa mielet.\n\n_Rebekka_. Etkö luule -- tuskankin jalostavan? Suuren tuskan?\n\n_Rosmer_. Luulen, -- jos sen voi kestää. Päästä siitä. Voittaa sen.\n\n_Rebekka_. _Voittaa_ sinunkin juuri täytyy.\n\n_Rosmer_ (pudistaa, raskaasti päätään). Minä en koskaan voita sitä --\ntäydellisesti. Ainiaksi kytee sielussani sama epäluulo. Sama arvelu.\nMinä en enää koskaan voi riemuita _siitä_, joka tekee elämän niin\nhurmaavan suloiseksi.\n\n_Rebekka_ (hiljemmin, tuolin selkälaudan takaa). Mitä sinä tarkoitat,\nRosmer?\n\n_Rosmer_. Tyyntä, iloista viattomuuden tuntoa.\n\n_Rebekka_ (astuu askeleen taaksepäin). Niin, viattomuus. (pieni\nvaitiolo.)\n\n_Rosmer_ (nojaa kyynärpäitään pöytään; pää käsien nojassa, tuijottaa\neteensä). Ja kuinka hän on osannut yhteen sommitella. Miten järkevästi\nhän on johtanut luulon luulosta. Ensin alkaa hän epäillä minun\nuskonnollisuuttani --. Kuinka hän juuri voi epäillä _sitä_? Mutta hän\nepäili. Ja epäilys kasvoi varmuudeksi. Ja sitte, -- niin, sitte oli\nhänen niin helppo pitää kaikkea muuta mahdollisena. (oikaisee itsensä\ntuolissa ja työntää sormet kiivaasti tukkaansa.) Oi, näitä hurjia\nkuvitteluja. Minä en koskaan pääse niistä. Tunnen sen niin varmasti.\nMinä tiedän sen. Milloin tahansa kiitävät ne lymypaikoistaan\nmuistuttamaan minulle vainajata.\n\n_Rebekka_. Aivan kuin Rosmersholman valkea hevonen.\n\n_Rosmer_. Niin, aivan niin. Vinhuen pimeyden halki. Hiljaisuudessa.\n\n_Rebekka_. Ja tuollaisen onnettoman kuvittelu-kummituksen tähden\npäästäisit sinä käsistäsi virkeän elämän, juuri kun olet alkanut elää.\n\n_Rosmer_. Oikeassa olet; se on raskasta. Raskasta, Rebekka. Mutta minä\nen voi muuta. Mitenkä minä sitte koskaan voittaisin sen!\n\n_Rebekka_ (tuolin takana). Luomalla itsellesi uusia suhteita.\n\n_Rosmer_ (säpsähtää, katsoo ylös). Uusia suhteita!\n\n_Rebekka_. Niin, uusia suhteita ulkopuoliseen maailmaan. Rupeamalla\nelämään, toimeen ja työhön. Jättäisit tämän miettimisen ja\nratkaisemattomien kysymysten punnitsemisen.\n\n_Rosmer_ (nousee). Uusia suhteita? (menee lattian poikki, seisahtaa oven\nluona ja palaa sitte takaisin.) Yksi kysymys johtuu mieleeni. Eikö se\nole tullut sinunkin mieleesi, Rebekka?\n\n_Rebekka_ (hengittää vaikeasti). Sano minulle -- -- mikä -- se on.\n\n_Rosmer_. Miten luulet meidän suhteemme muuttuvan tämän jälkeen?\n\n_Rebekka_. Minä luulen ystävyytemme kestävän -- mitä tahansa tulleekkin.\n\n_Rosmer_. Niin, en minä nyt juuri _sitä_ tarkoita. Mutta eikö se, joka\nmeidät heti alussa vei yhteen; -- se joka sitoo meidät niin hartaasti\ntoisiimme, -- meidän yhteinen uskomme puhtaasen yhdys-elämään miehen ja\nnaisen välillä --\n\n_Rebekka_. Niin niin, -- mitä siitä?\n\n_Rosmer_. Minä tarkoitan, että sellainen suhde, -- kuin meidän siis, --\neikö se sovi paraiten hiljaiseen, onnelliseen rauhan-elämään --?\n\n_Rebekka_. Entä sitte!\n\n_Rosmer_. Ja nyt minulle alkaa elämä täynnä taistelua ja levottomuutta,\nsuuria mielenliikutuksia. Sillä minä _tahdon_ elää elämäni, Rebekka!\nMinä en anna pöyristävien mahdollisuuksien kukistaa itseäni. Minä en\nsalli kenenkään määrätä elinrataani, en elävien -- enkä kenenkään\nmuunkaan.\n\n_Rebekka_. Ei ei, elä sallikkaan! Ole täydellisesti vapaa mies, Rosmer.\n\n_Rosmer_. Mutta tiedätkö, mitä sitte tulee mieleeni? Etkö tiedä? Etkö\nhuomaa, kuinka minä paraiten voin vapautua kaikista kalvavista\nmuistoista -- koko surullisesta entisyydestäni?\n\n_Rebekka_. No --!\n\n_Rosmer_. Asettamalla sitä vastaan uuden, elävän todellisuuden.\n\n_Rebekka_ (tavoitellen tuolin selkälautaa). Elävän --? Mitä --\ntarkoitat?\n\n_Rosmer_ (lähemmäksi). Rebekka, -- jos nyt kysyn sinulta -- tahdotko\nruveta toiseksi vaimokseni?\n\n_Rebekka_ (silmänräpäyksen sanattomana, huudahtaa riemuiten). Sinun\nvaimoksesi! -- Sinun? -- Minä!\n\n_Rosmer_. Hyvä, koetelkaamme sitte. Me kaksi tahdomme olla _yksi_.\nElköön täällä enää missään olko tyhjää sijaa kuolleen jälkeen.\n\n_Rebekka_. Minä -- Beaten sijalle --!\n\n_Rosmer_. Sitte olemme päässeet hänestä. Täydellisesti. Ikuisiksi\najoiksi.\n\n_Rebekka_ (hiljaa ja vavisten). Luuletko niin, Rosmer?\n\n_Rosmer_. Sen täytyy tapahtua. Minä en voi, enkä tahdo käydä elämäni\nhalki ruumis seljässä. Auta minua heittämään se luotani, Rebekka. Ja\ntukahuttakaamme kaikki muistot vapauteen, riemuun, intohimon liekkiin.\nSinä olet oleva minulle ainoa vaimo, joka minulla koskaan on ollut.\n\n_Rebekka_ (tyyntyneenä). Elä enää koskaan ota tätä puheeksi. Minä en\nmilloinkaan rupea vaimoksesi.\n\n_Rosmer_. Kuinka! Et milloinkaan! Oo, etkö sitte luule voivasi ruveta\nminua rakastamaan? Eikö meidän ystävyydessämme jo ole vivahdus\nrakkaudesta!\n\n_Rebekka_ (panee kädet korvilleen, aivan kuin säikähtäneenä). Elä puhu\nnoin, Rosmer! Elä sano sitä!\n\n_Rosmer_. On on, -- meidän suhteessamme _on_ versova mahdollisuus. Ooh,\nminä näen kasvoistasi, että sinusta tuntuu myöskin siltä, eikö tunnu,\nRebekka?\n\n_Rebekka_ (taas lujasti ja maltilla). Kuule minua. Sen sanon sinulle, --\nettä ellet heitä tuota ajatustasi, lähden minä Rosmersholmasta.\n\n_Rosmer_. Lähdet! Sinä! Sitä et voi. Se on mahdotonta.\n\n_Rebekka_ Vielä mahdottomampaa on, että minä voin ruveta sinun\nvaimoksesi. Siksi en kuuna päivänä voi ruveta.\n\n_Rosmer_ (katsoo häneen säpsähtäen). \"Et voi,\" sanot. Ja sanot sen niin\nkummallisesti. Minkä tähden et voi?\n\n_Rebekka_ (tarttuu hänen kumpaankin käteensä). Rakas ystävä, -- sekä\nitsesi että minun tähteni, -- elä kysy minkä tähden. (päästää hänet.)\nKas niin, Rosmer. (Menee vasemman puoliselle ovelle.)\n\n_Rosmer_. Tästä lähin ei minulla ole muuta kysyttävää kuin tuo sama --\nminkä tähden?\n\n_Rebekka_ (kääntyy, katsoo häneen). Sitte on kaikki loppunut.\n\n_Rosmer_. Meidän väliltämmekö?\n\n_Rebekka_. Niin.\n\n_Rosmer_. Ei koskaan ole meidän kahden väliltä kaikki loppunut. Et\nkoskaan sinä lähde Rosmersholmasta.\n\n_Rebekka_ (käsi ovenkääkässä). En, en suinkaan minä lähdekkään. Mutta\njos useimmin minulta kysyt -- niin tulee loppu kuitenkin.\n\n_Rosmer_. Loppu kuitenkin? Kuinka --?\n\n_Rebekka_. Niin, sillä silloin menen minä samaa tietä kuin Beatekin. Nyt\nsen tiedät, Rosmer.\n\n_Rosmer_. Rebekka --!\n\n_Rebekka_ (ovessa, nyökkää hitaasti päällään). Nyt sen tiedät. (menee).\n\n_Rosmer_ (tuijottaa ikäänkuin sekaisena ollen suljettuun oveen ja sanoo\nitsekseen). Mitä -- tämä -- on?\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n(Rosmersholman arkihuone. Akkuna ja eteisen ovi ovat auki.\nAamupäivä-aurinko paistaa ulkona.)\n\n(_Rebekka West_, samassa puvussa kuin ensimmäisessä näytöksessäkin,\nseisoo akkunan edessä, siirrellen ja hypistellen kasvia. Hänen\nvirkkaustyönsä on nojatuolissa. Matami Helseth kulkee edestakaisin\nhöyhenhuiska kädessä, tomutellen huonekaluja.)\n\n_Rebekka_ (hetken vaitiolon perästä). Kummallista, että pastori viipyy\ntänään niin kauvan yläkerrassa.\n\n_Matami Helseth_. No, useinhan se tapahtuu. Mutta kai hän nyt jo pian\ntulee alaskin, luulen ma.\n\n_Rebekka_. Oletteko nähnyt häntä tänään?\n\n_Matami Helseth_. Vilaukselta vaan. Kun vein kahvia hänelle, meni hän\nmakuukamariinsa pukemaan päälleen.\n\n_Rebekka_. Kysyn vaan siksi, että hän eilen ei ollut oikein terve.\n\n_Matami Helseth_. Ei, huonolta hän näytti. Ja sitte minä luulen hänen\nvielä joutuneen johonkin kinaan lankonsa kanssa.\n\n_Rebekka_. Mistähän syystä, luulette te?\n\n_Matami Helseth_. Sitä minä en voi tietää. Ehkä se tuo Mortensgård on\närsyttänyt heidät riitajalalle.\n\n_Rebekka_. Ehkäpä niin. Tunnetteko te tuota Peder Mortensgårdia?\n\n_Matami Helseth_. Enhän nyt toki. Mistä tulee mieleennekin? Sellaista\nmokomaa kuin hän on!\n\n_Rebekka_. Siksikö, tarkoitatte, että hän toimittaa ilkeätä lehteänsä?\n\n_Matami Helseth_. Ooh, ei ainoastaan siitä syystä. -- Olette kai, neiti,\nkuullut, että hän eli erään naidun vaimon kanssa, jonka mies oli\nlähtenyt karkuun? Vaimo sai lapsia.\n\n_Rebekka_. Olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta se tapahtui varmaankin\npaljoa ennen minun tänne tuloani.\n\n_Matami Helseth_. Niin, tietysti. Mortensgård oli silloin aivan nuori.\nJa olisihan sillä naisella pitänyt olla enemmän järkeä kuin hänellä. Hän\nolisi tahtonut mennä naimisiinkin, hän. Mutta eihän se käynyt päinsä. Ja\nkyllä hän siitä kärsiä sai. -- Mutta sitte hän on paisunut mahtavaksi.\nMoni täällä tarvitsee nykyään _sitä_ miestä.\n\n_Rebekka_. Useammat alhaiset ihmiset kääntyvät kai kernaimmin häneen,\nkun ovat joutuneet pulaan.\n\n_Matami Helseth_. Hm, kyllä ne vaan muutkin kuin alhaiset ihmiset -- --.\n\n_Rebekka_ (vilkasee häneen salaa). Mitenkä?\n\n_Matami Helseth_ (sohvan luona, tomuttaa ahkerasti). Sellaisetkin\nihmiset, joista sitä ei voisi edes uskoakkaan, neiti!\n\n_Rebekka_ (asettelee kasvia). Niin, te vaan arvelette, matami Helseth.\nSillä ettehän _te_ voi olla ihan varma noista asioista.\n\n_Matami Helseth_. Vai niin, vai luulette te, neiti, että minä en voi\nolla ihan varma. Voin niin, kun voinkin. Sillä -- jos puhun suuni\npuhtaaksi -- niin olen itse kerran vienyt kirjeen Mortensgårdille.\n\n_Rebekka_ (kääntyy). Eihän, -- vai olette!\n\n_Matami Helseth_. Olen kyllä; olen kun olenkin. Ja se kirje oli vielä\nkirjoitettu täällä Rosmersholmassa.\n\n_Rebekka_. Oikeinko totta, matami?\n\n_Matami Helseth_. Niin, toden totta. Ja hienolle paperille se oli\nkirjoitettu. Ja takapuolella oli hienoa, punaista lakkaa.\n\n_Rebekka_. Ja teille se uskottiin vietäväksi. No, sitte ei ole vaikea\narvata, keneltä kirje oli.\n\n_Matami Helseth_. Noh?\n\n_Rebekka_. Se oli tietysti jotain, jota rouva Rosmer-parka\nsairasmielisyydessään --\n\n_Matami Helseth_. _Niin_ sanotte te, neiti West, enkä minä.\n\n_Rebekka_. Mutta mitä siinä kirjeessä sitte oli? Niin se on tosi --\nmistä te sen tietäisitte.\n\n_Matami Helseth_. Hm, ehkä minä kuitenkin tiedän sen.\n\n_Rebekka_. Sanoiko hän teille, mitä hän siihen kirjoitti?\n\n_Matami Helseth_. Ei, ei hän sitä juuri tehnyt. Mutta kun Mortensgård\noli lukenut kirjeen, alkoi hän kysellä minulta jos jotain, ristiin\nrastiin, niin että minä kyllä arvasin, mitä kirjeessä oli.\n\n_Rebekka_. Mitä luulette siinä sitte olleen? Voi, hyvä, rakas matami,\nsanokaa se minulle?\n\n_Matami Helseth_. E -- en, en suinkaan neiti. En mistään hinnasta minä\nsano.\n\n_Rebekka_. No, minulle te kyllä voitte sen sanoa. Olemmehan me niin\nhyviä ystäviä.\n\n_Matami Helseth_. Herra varjelkoon minua kertomasta _siitä_ teille,\nneiti. Minä voin ainoastaan sanoa, että siinä oli jotain ilkeätä, jota\nne olivat uskotelleet sairaalle rouva-raukallemme.\n\n_Rebekka_. Kuka oli uskotellut hänelle?\n\n_Matami Helseth_. Häijyt ihmiset, neiti West. Häijyt ihmiset.\n\n_Rebekka_. Häijyt --?\n\n_Matami Helseth_. Niin, sen sanon kahdesti. Oikein häijyjä ne ihmiset\nolivat olleetkin.\n\n_Rebekka_. Kenen te luulisitte sen sitte olleen?\n\n_Matami Helseth_. O-oh -- kyllä minä tiedän, kenen siksi luulisin. Mutta\nherra hallitkoon kieltäni. Siellä kaupungissa on tosin muuan rouva, joka\n-- hm!\n\n_Rebekka_. Minä näen kasvoistanne, että tarkoitatte rouva Krollia.\n\n_Matami Helseth_. Niin, hän on se, mikä on, hän juuri. Minulle hän nyt\naina on ollut niin isoista. Ja teitä hän ei ole koskaan hyvänsuovan\nsilmillä katsellut.\n\n_Rebekka_. Luuletteko te, että rouva Rosmer oli täydellä järjellään,\nkirjoittaessaan tuon kirjeen Mortensgårdille?\n\n_Matami Helseth_. Sen järjen laita on niin ja näin, neiti. Ei hän nyt\nainakaan ihan sekasin ollut, luullakseni.\n\n_Rebekka_. Mutta hän joutui aivan suunniltaan, kun sai kuulla jäävänsä\nlapsettomaksi. Silloin se hulluus puhkesi.\n\n_Matami Helseth_. Niin, _se_ koski kovasti rouva-parkaan.\n\n_Rebekka_ (ottaa käsityönsä ja istuu tuolille akkunan luo). Ettekö tekin\nmuuten usko sen olleen onneksi pastorille?\n\n_Matami Helseth_. Minkä, neiti?\n\n_Rebekka_. Että taloon ei tullut lapsia. Vai kuinka?\n\n_Matami Helseth_. Hm, minä en oikein tiedä, mitä siihen pitäisi\nsanomani.\n\n_Rebekka_. Uskokaa minua. Paras se meille oli. Pastori Rosmer ei ole\nluotu kuulemaan lasten-itkua.\n\n_Matami Helseth_. Rosmersholmassa eivät pikku lapset itke, neiti.\n\n_Rebekka_ (katsoo häneen). Eivätkö ne itke?\n\n_Matami Helseth_. Eivät. Ei kukaan muista kuulleensa pikkulapsien\nitkeneen tässä talossa.\n\n_Rebekka_. Sepä kummallista.\n\n_Matami Helseth_. Niin, eikö se ole kummallista? Mutta se on suvussa. Ja\nsitte on vielä toinen kummallinen seikka. Suuremmaksi tultuaan eivät ne\nkoskaan naura. Eivät koskaan, koko elämässään.\n\n_Rebekka_. Sepä vasta olisi ihmeellistä --.\n\n_Matami Helseth_. Oletteko kertaakaan nähnyt tai kuullut pastorin\nnauravan?\n\n_Rebekka_. En -- kun oikein ajattelen, niin luulen teidän melkein olevan\noikeassa. Mutta tämän puolen ihmiset nauravat minusta yleensä hyvin\nharvoin.\n\n_Matami Helseth_. Niin nauravat. Rosmersholmasta se sai alkunsa,\nsanotaan. Ja sitte se arvatakseni on levinnyt, sekin, niin kuin muutkin\ntarttumat.\n\n_Rebekka_. Te olette syvämielinen nainen, te, matami Helseth.\n\n_Matami Helseth_. Ooh, ruvetkaa tässä nyt pitämään pilkkananne --.\n(kuuntelee.) Hys -- Hys, -- pastori kuuluu tulevan alas. Hän ei kärsi\ntomuhuiskaa huoneessa. (menee oikeanpuolisesta ovesta ulos.)\n\n    (_Johannes Rosmer_, keppi ja hattu kädessä, tulee eteisestä.)\n\n_Rosmer_. Hyvää huomenta, Rebekka.\n\n_Rebekka_. Hyvää huomenta ystäväni. (vähän ajan kuluttua; virkaten.)\nMenetkö kävelemään?\n\n_Rosmer_. Menen.\n\n_Rebekka_. Niin, ilma onkin niin kaunis.\n\n_Rosmer_. Sinä et käynyt aamulla luonani.\n\n_Rebekka_. En, -- en käynyt. En tänään.\n\n_Rosmer_. Etkö aijo toistekkaan tulla?\n\n_Rebekka_. Ooh -- en minä nyt vielä tiedä.\n\n_Rosmer_. Onko tullut mitään minulle?\n\n_Rebekka_. \"Isänmaa\" on tullut.\n\n_Rosmer_. \"Isänmaa\" --!\n\n_Rebekka_. Se on tuolla pöydällä.\n\n_Rosmer_. (laskee hatun ja kepin kädestään). Onko siinä jotain -- --?\n\n_Rebekka_. On.\n\n_Rosmer_. Etkä sinä lähettänyt sitä minulle --\n\n_Rebekka_. Kyllä sen ehdit ajoissa lukea.\n\n_Rosmer_. No niin. (ottaa sanomalehden ja lukee sitä pöydän vieressä\nseisoen). -- Mitä! -- \"ei voi kylliksi varoittaa karttamaan\nhalpamielistä puoluepetturia\" --. (katsoo Rebekkaan.) He kutsuvat minua\npuoluepetturiksi, Rebekka.\n\n_Rebekka_. Eihän siellä mainita mitään nimeä.\n\n_Rosmer_. Samahan se on. (lukee eteenpäin.) \"jalon asian salakavaltajia\"\n--. -- \"Juudaksia, jotka röyhkeästi julistavat langenneensa, kun vaan\nluulevat sopivimman ja -- hyödyllisimmän hetken olevan käsissä\". --\n\"Julkea solvaus kunnioitettavien esi-isiensä muistolle\" --. --\n\"odottaen, että nykyhetken herrat palkitsevat heitä ansion mukaisesti.\"\n(laskee sanoman pöydälle.) Ja noin he kirjoittavat minusta. He, jotka\ntuntevat minut entisistä ajoista ja niin hyvin. He eivät itsekkään usko\ntuota. He tietävät, että siinä ei ole ainoatakaan sanaa totta -- ja\nsentään he kirjoittavat niin.\n\n_Rebekka_. Siinä on vielä muutakin.\n\n_Rosmer_ (ottaa taas sanoman). -- \"on puolustuksena kehittymätön\narvostelukyky\" --. -- \"turmiollisen vaikutuksen alaisena, -- ja on se\nvaikutus ehkä ulottunut aloille, joita emme vielä tahdo vetää yleisön\narvostelun ja arvelujen alaisiksi\" -- (katsoo Rebekkaan.) Mitä tämä on?\n\n_Rebekka_. Huomaathan, että sillä tarkoitetaan minua.\n\n_Rosmer_ (laskee sanoman kädestään). Rebekka, -- näin tekevät\nepärehelliset miehet.\n\n_Rebekka_. Niin, minusta he eivät ole Mortensgårdia paremmat.\n\n_Rosmer_ (kävelee edestakaisin lattiata). Täällä _tarvitaan_ pelastusta.\nKaikki mitä ihmiskunnassa on hyvää, menee turmioon, jos näin jatketaan.\nMutta niin ei saa tapahtua! Oi, kuinka iloinen, -- kuinka iloinen\nolisin, jos saisin ihmiset kuulemaan parempaa tässä inhoittavassa\nsekasorrossa.\n\n_Rebekka_ (nousee). Niin, eikö totta? Siinä sinulla on suuri ja jalo\ntehtävä, jonka hyväksi voit elää!\n\n_Rosmer_. Ajatteles, jos minä voisin herättää heidät itsetuntoon. Saada\nheidät häpeämään omaa itseänsä ja katumaan. Johtaisin heidän lähestymään\ntoisiansa suvaitsevaisuudessa -- rakkaudessa, Rebekka.\n\n_Rebekka_. Niin ryhdy siihen vaan kaikin voimin, niin saat nähdä\nonnistuvasi.\n\n_Rosmer_. Minusta sen pitäisi onnistua. Oi, millaista riemua eläminen\nsilloin olisi. Poissa olisi vihamielinen taistelu. Kilvan vaan\nriennettäisiin. Joka silmä tähdäten samaan päämaaliin. Tahdot, mielet\npyrkien eteenpäin -- ylöspäin, -- kukin oman luontonsa määräämää tietä.\nOnnea olisi kaikkia varten, -- kaikkien kautta (tulee katsahtaneeksi\nulos, säpsähtää, painuu kokoon ja lausuu raskaasti:) Ah! Ei minun\nkauttani.\n\n_Rebekka_. Ei --? Ei sinun kauttasi!\n\n_Rosmer_. Eikä minua vartenkaan.\n\n_Rebekka_. Oi Rosmer, elä anna tuollaisen epäilyksen herätä mielessäsi.\n\n_Rosmer_. Onnen, rakas Rebekka -- onnen ensi ehto on tyyni, iloisa,\nvarma viattomuuden tunto.\n\n_Rebekka_ (tuijottaen eteensä). Niin, viattomuus --.\n\n_Rosmer_. Ooh, sen puutetta et sinä käsitä. Mutta minä -- --.\n\n_Rebekka_. Sinä kaikista vähin!\n\n_Rosmer_ (osoittaa akkunaan päin). Myllykoski.\n\n_Rebekka_. Oi, Rosmer --!\n\n    (_Matami Helseth_ kurkistaa oikeanpuolisesta ovesta.)\n\n_Matami Helseth_. Neiti!\n\n_Rebekka_. Toiste, toiste. Ei nyt.\n\n_Matami Helseth_. Vaan pari sanaa, neiti. (Rebekka menee ovelle. Matami\nHelseth sanoo hänelle jotain. Kuiskuttelevat hetken toisilleen. Matami\nHelseth nyökähyttää päällään ja menee.)\n\n_Rosmer_ (levottomana). Oliko se jotain minulle?\n\n_Rebekka_. Ei, se oli vaan talous-asioita. Nyt sinun pitäisi mennä ulos\nraittiisen ilmaan, Rosmer. Käydä oikein kauvaksi.\n\n_Rosmer_ (ottaa hattunsa). Niin, tule. Niin menemme yhdessä.\n\n_Rebekka_. Ei, ystäväni, minä en nyt pääse. Sinun täytyy mennä yksin.\nMutta karkoita mielestäsi kaikki nuo raskaat ajatukset. Lupaa se\nminulle.\n\n_Rosmer_. Niitä en saa koskaan karkoitetuksi -- pelkään mä.\n\n_Rebekka_. Että niin perusteeton asia voi vaikuttaa sinuun noin\nvaltavasti --!\n\n_Rosmer_. Paha kyllä -- se ei ole niinkään perusteeton. Minä olen\nmiettinyt sitä yön, pitkän. Ehkä Beate sittenkin näki oikein.\n\n_Rebekka_. Missä asiassa, tarkoitat?\n\n_Rosmer_. Näki oikein, luullessaan minun rakastavan sinua.\n\n_Rebekka_. _Siinäkö_ oikein!\n\n_Rosmer_ (laskee hattunsa pöydälle). Minua painaa vaan se kysymys --\nemmeköhän me kaksi ole koko ajan pettäneet itseämme -- kutsuessamme\nsuhdettamme ystävyydeksi.\n\n_Rebekka_. Tarkoitatko, että sitä yhtä hyvin voisi kutsua --?\n\n_Rosmer_. -- rakkaussuhteeksi. Niin, sitä minä tarkoitan. Jo silloin,\nkun Beate vielä eli, annoin minä sinulle kaikki ajatukseni. Sinua minä\nvaan kaipasin. Sinun luonasi minä tunsin tyyntä, iloisaa, vaatimatonta\nonnea. Kun oikein muistelemme, Rebekka, -- niin alkoi meidän\nyhdys-elämämme aivan kuin suloinen, salaperäinen lapsuudenrakkaus.\nIntoilematta ja haaveksimatta. Eikö se sinustakin tuntunut siltä. Sano.\n\n_Rebekka_ (taistelee itsekseen). Ooh -- en tiedä, mitä siihen vastaisin.\n\n_Rosmer_. Ja tätä likeistä elämää toisissamme ja toistemme hyväksi me\nolemme pitäneet ystävyytenä. Ei, Rebekka, meidän suhteemme on ollut\nhenkistä avioliittoa -- ehkä heti ensi päivistä alkaen. -- Siksi painaa\nminua rikos. Minulla ei ollut oikeutta siihen, -- Beaten tähden ei\nminulla ollut oikeutta.\n\n_Rebekka_. Ei oikeutta elää onnellisena? Niinkö luulet, Rosmer?\n\n_Rosmer_. Hän katseli meidän suhdettamme oman rakkautensa kannalta.\nArvosteli meidän suhdettamme oman rakkautensa mukaan. Se oli\nluonnollista. Beate ei voinut luulla toisin, kuin luuli.\n\n_Rebekka_. Mutta miksi sinä sitte syytät itseäsi Beaten hairahduksesta?\n\n_Rosmer_. Rakkaudesta minuun, -- se oli rakkautta tavallansa, -- meni\nhän myllykoskeen. Se tosiasia on varma, Rebekka. Enkä minä koskaan saa\nsitä mielestäni.\n\n_Rebekka_. Oi, elä ajattele muuta kuin sitä suurta, ylevää tehtävää,\njolle olet pyhittänyt elämäsi.\n\n_Rosmer_ (pudistaa päätään). Se tehtävä ei mahda koskaan onnistua. Ei\nainakaan minulta. Ei sen jälkeen, mitä nyt tiedän.\n\n_Rebekka_. Minkä tähden ei sinulta?\n\n_Rosmer_. Sen tähden, ett'ei mikään rikokselle perustettu asia onnistu.\n\n_Rebekka_ (tuskaantuen). Oi, tämä on suku-epäilystä -- suku-tuskaa, --\nsuku-arkuutta. Sanotaan kuolleiden kummittelevan täällä kiitävinä,\nvalkeina hevosina. Minusta tämä on jotain sellaista.\n\n_Rosmer_. Olkoon se mitä lieneekin. Samahan se on, kun en kumminkaan\nsitä voita? Ja usko minua, Rebekka. Niin kuin jo sanoin: varmaan\nvoittoon pyrkivällä asialla olkoon iloinen ja viaton mies ajajana.\n\n_Rebekka_. Onko ilo sitte niin perin välttämätöin sinulle, Rosmer?\n\n_Rosmer_. Iloko? On, Rebekka, on se.\n\n_Rebekka_. Sinulle, joka et koskaan voi nauraa!\n\n_Rosmer_. On se kuitenkin. Usko minua, minulla on suuri taipumus\niloisuuteen.\n\n_Rebekka_. Nyt sinun pitää lähteä, ystäväni. Käydä kaukana, -- oikein\nkaukana. Kuuletko? -- Kas tässä on hattusi. Ja tässä keppisi.\n\n_Rosmer_ (ottaa kummankin). Kiitos. Etkö sinä tule mukaan?\n\n_Rebekka_. En, en, en voi tulla nyt.\n\n_Rosmer_. No niin siis. -- Sinä olet kuitenkin mukanani. (menee ulos\neteisen läpi. Vähän ajan kuluttua kurkistaa Rebekka samasta avonaisesta\novesta ulos. Menee sitte oikean puoliselle ovelle.)\n\n_Rebekka_ (avaa ja sanoo puoliääneen). Kas niin, matami. Nyt voitte\npäästää hänet sisälle. (menee toiselle puolen akkunan luo.)\n\n    (Vähän ajan kuluttua tulee _rehtori Kroll_ oikealta,\n    tervehtii vaiti ja lyhyesti ja pitää hattua kädessään.)\n\n_Kroll_. Hän on siis mennyt?\n\n_Rebekka_. Niin on.\n\n_Kroll_. Onko hänen tapansa käydä kaukana?\n\n_Rebekka_. On kyllä. Mutta tänään ei hänestä juuri voi olla varma. Ja\nellette tahdo tavata häntä --\n\n_Kroll_. Ei -- ei. Teitä minä haluaisin puhutella. Ja ihan kahden\nkesken.\n\n_Rebekka_. Parasta sitte on käyttää tilaisuutta. Istukaa, herra rehtori.\n(istuu akkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Rehtori Kroll istuutuu hänen\nviereensä.)\n\n_Kroll_. Neiti West, -- te voinette tuskin ajatella, kuinka syvästi ja\ntuskallisesti minuun koskee -- tämä käänne, joka Johannes Rosmerissa on\ntapahtunut.\n\n_Rebekka_. Me olimme varmat siitä, että niin piti käymänkin -- ensi\naluksi.\n\n_Kroll_. Vaan ensi aluksi?\n\n_Rebekka_. Rosmer toivoi niin lujasti, että te, joko heti tai myöhemmin\nolisitte samaa mieltä, kuin hän.\n\n_Kroll_. Minä?\n\n_Rebekka_. Sekä te, että kaikki muut hänen ystävänsä.\n\n_Kroll_. Niin, siinä nyt näette! Noin kykenemätöin hän on arvostelemaan\nihmisiä ja oloja elämässä.\n\n_Rebekka_. Muuten, koska hän kerran tuntee itselleen tarpeelliseksi\nvapautua kaikin puolin --\n\n_Kroll_. Niin mutta nähkääs -- _sitä_ minä en usko hänestä.\n\n_Rebekka_. Mitä te sitte uskotte?\n\n_Kroll_. Minä uskon _teidän_ olevan kaiken alkuun panijan.\n\n_Rebekka_. Tuon arvelun olette saanut rouvaltanne, rehtori Kroll.\n\n_Kroll_. Se on saman tekevä, keneltä sen olen saanut. Varma asia on\nvaan, että minussa on herännyt suuri epäluulo -- erittäin suuri\nepäluulo, minä sanon -- muistellessani ja miettiessäni koko teidän\nkäytöstänne, aina tänne tulostanne asti.\n\n_Rebekka_ (katsoo häneen). Muistaakseni oli kerran sekin aika, jolloin\nteissä oli herännyt erittäin suuri luottamus minuun, hyvä rehtori. Olin\nvähällä sanoa, lämmin luottamus.\n\n_Kroll_ (puoli-ääneen). Jokaisenhan te lumositte, jota koetitte saada\nvaltaanne.\n\n_Rebekka_. Koetinko minä saada teitä --!\n\n_Kroll_. Koetitte niin. Nyt en ole enää niin hupsu, että uskoisin teidän\npuolellanne olleen rahtuakaan tunnetta. Te tahdoitte vaan hankkia\nitsellenne pääsyn Rosmersholmaan. Saada täällä jalan sijaa. Siihen\ntarvitsitte minun apuani. Nyt sen huomaan.\n\n_Rebekka_. Olette siis ihan unohtanut, että Beate minua pyysi ja rukoili\ntänne muuttamaan.\n\n_Kroll_. Niin, sitte kun te ensin olitte lumonnut hänetkin. Tai voitteko\nkutsua ystävyydeksi sitä tunnetta, joka hänet valtasi. Se kääntyi\nhurmaukseksi -- jumaloimiseksi. Se muuttui -- miksi sitä sanoisinkaan --\njonkinmoiseksi luonnottomaksi rakkaudeksi. Niin, se on oikea nimitys.\n\n_Rebekka_. Olkaa hyvä ja ajatelkaa missä tilassa sisarenne oli. Mitä\nminuun tulee, niin en luule olevani millään tavalla intoileva.\n\n_Kroll_. Ette, ette suinkaan. Mutta sitä vaarallisempi te olette niille\nihmisille, joita tahdotte valtaanne. Teidän on niin helppo toimia\ntuumien ja varmojen laskujen mukaan, -- juuri sen vuoksi, että teillä on\nkylmä sydän.\n\n_Rebekka_. Kylmä? Oletteko niin varma siitä?\n\n_Kroll_. Nyt olen siitä ihan varma. Muuten ette olisi niin järkähtämättä\nvuodesta vuoteen voinut pyrkiä täällä päämaaliinne. -- Niin -- niin, --\nsen te nyt olette saavuttanut. Te olette saanut hänet ja kaikki täällä\nvaltaanne. Mutta perille päästäksenne ette ole empinyt tehdessänne hänet\nonnettomaksi.\n\n_Rebekka_. Se ei ole totta. Minä en ole sitä tehnyt. Te itse olette\ntehnyt hänet onnettomaksi.\n\n_Kroll_. Minäkö!\n\n_Rebekka_. Niin, pannessanne hänet siihen luuloon, että hän oli syypää\nBeaten kauheaan loppuun.\n\n_Kroll_. Vai koski se siis kuitenkin häneen niin kovasti?\n\n_Rebekka_. Sen voinette arvata. Niin hellä luonto kuin hänellä on --\n\n_Kroll_. Minä luulin, että niin kutsuttu vapautunut mies olisi voittanut\nkokonaan arkatuntoisuuden. -- Mutta siinäpä se on! -- No niin --\nkyllähän minä sen oikeimmin jo tiesin. Noiden, seiniltä katseleväin\nmiesten jälkeläinen ei pääse niin vaan irtautumaan siitä; mikä polvesta\npolveen on kulkenut suvussa perintönä.\n\n_Rebekka_ (katselee miettien eteensä). Johannes Rosmerilla on lujat\njuuret suvussansa. Se on varma se.\n\n_Kroll_. Niin, ja se teidän olisi pitänyt muistaa, jos teissä olisi\nollut myötätuntoisuutta häneen. Mutta ette suinkaan te osannut sitä\nmuistaakkaan. Ovathan teidän edellytyksenne niin perin erillaiset kuin\nhänen.\n\n_Rebekka_. Mitä edellytyksiä te tarkoitatte?\n\n_Kroll_. Minä tarkoitan sukukannan, -- alkuperän edellytyksiä, neiti\nWest.\n\n_Rebekka_. Vai niin. Niin, se on kyllä totta, minä olen hyvin halpaa\nsukua. Mutta kuitenkin --\n\n_Kroll_. Minä en tarkoita arvoa enkä asemaa. Minä ajattelen siveellisiä\nedellytyksiä.\n\n_Rebekka_. Edellytyksiä? Mihinkä?\n\n_Kroll_. Ylipäänsä teidän olemassa oloonne.\n\n_Rebekka_. Mitä te sanotte!\n\n_Kroll_. Minä sanon sen vaan sen vuoksi, että siinä on selitys teidän\nmenettelyynne.\n\n_Rebekka_. Tätä minä en ymmärrä. Minä tahdon täyden selvyyden!\n\n_Kroll_. Minä luulin tosiaan, että teillä oli täysi selvyys asiassa.\nMuuten olisi hyvin kummallista, miksi te rupesitte tohtori Westin\nottotyttäreksi --.\n\n_Rebekka_ (nousee). Vai niin! Nyt ymmärrän.\n\n_Kroll_. -- ja otitte hänen nimensä. Äitinne nimi oli Gamvik.\n\n_Rebekka_ (menee toiselle puolelle). Isäni nimi oli Gamvik, herra\nrehtori.\n\n_Kroll_. Äitinne toimi saattoi kai hänet tuon tuostakin tekemisiin\npiirilääkärin kanssa.\n\n_Rebekka_. Siinä olette oikeassa.\n\n_Kroll_. Ja sitte ottaa tämä teidät luokseen -- heti äitinne kuoltua.\nHän on tyly teille. Ja kuitenkin te pysytte hänen luonaan. Te tiedätte,\nettä hän ei aijo jättää teille äyriäkään perinnöksi. Saittehan te vaan\nkirstullisen kirjoja. Ja sentään te kestätte hänen luonaan. Suvaitsette\nhänen äreyttään. Hoitelette häntä viimeiseen asti.\n\n_Rebekka_ (toisella puolella, pöydän luona, katsoo häneen\npilkallisesti). Ja syyksi kaikkiin noihin töihini arvelette te sen\nseikan, että syntymässäni muka oli jotain epäsiveellistä --\nrikoksellista!\n\n_Kroll_. Minä päätän, että teitte, kaikki mitä teitte hänen hyväkseen,\nehdottomasta tyttären vaistista. Muuten pidän koko teidän\nmenettelytapaanne alkuperänne seurauksena.\n\n_Rebekka_ (kiivaasti). Mutta koko puheessanne ei ole sanaakaan totta!\nSen voin todistaa! Sillä tohtori West ei ollut vielä tullut Lappiin\nminun syntyessäni.\n\n_Kroll_. Anteeksi, -- neiti. Hän tuli sinne vuotta ennen. Siitä olen\nminä ottanut selon.\n\n_Rebekka_. Te olette erehtynyt, minä sanon! Tykkänään erehtynyt!\n\n_Kroll_. Sanoittehan tässä toissa päivänä, että olette yhdeksänkolmatta\nvanha. Käytte kolmeakymmentä.\n\n_Rebekka_. Niinkö? Sanoinko minä niin?\n\n_Kroll_. Sanoitte kyllä. Ja siitä minä voin laskea --\n\n_Rebekka_. Seis! Laskuista ei ole hyötyä. Minä voin yhtä hyvin tunnustaa\nteille heti, että olen vuotta vanhempi kuin sanoin olevani.\n\n_Kroll_ (hymyilee epäillen). Todellakin? Sepä oli uutinen. Mistä se\nlähtee?\n\n_Rebekka_. Täytettyäni viisikolmatta, aloin mielestäni -- naimatoin kuin\nolin -- tulla liian vanhaksi. Ja sitte rupesin valehtelemaan itseäni\nvuotta nuoremmaksi.\n\n_Kroll_. Te? Vapautunut nainen. Onko teilläkin ennakkoluuloja naima-ijän\nsuhteen?\n\n_Rebekka_. Siinä tein perin tuhmasti -- oikein naurettavasti. Mutta\nihmiseen jää aina jotain, josta ei pääse vapautumaan. Sellaisia me nyt\nolemme.\n\n_Kroll_. Olkoonpa niinkin. Mutta laskuni voi sittenkin olla oikea. Sillä\ntohtori West kävi siellä käymätietä, vuotta ennen viran saantiaan.\n\n_Rebekka_ (kiivastuu). Se ei ole totta!\n\n_Kroll_. Eikö ole totta?\n\n_Rebekka_. Ei. Sillä äiti ei koskaan puhunut mitään siitä.\n\n_Kroll_. Vai ei hän puhunut?\n\n_Rebekka_. Ei koskaan. Eikä tohtori West myöskään. Ei sanaakaan.\n\n_Kroll_. Ehkä he vaikenivat sen vuoksi, että heillä oli syytä saada yksi\nvuosi unhohtuksiin? Samoin kuin _tekin_ olette tehnyt, neiti West. Se on\nehkä suku-omituisuus.\n\n_Rebekka_ (kulkee edestakaisin, väännellen käsiään). Se on mahdotonta.\nTe tahdotte vaan luulotella minua. Ei ikinä se ole totta, ei. Se ei voi\nolla totta! Ei iki-päivinä --!\n\n_Kroll_ (nousee). Mutta, hyvä neiti, -- miksi Herran nimessä te noin\nriehutte? Vallanhan te säikytätte minua! Mitä on minun luuleminen ja\najatteleminen --!\n\n_Rebekka_. Ei mitään. Teidän ei tarvitse luulla eikä ajatella mitään.\n\n_Kroll_. Selittäkää sitte kaikella muotoa, kuinka te joudutte noin\nsuunniltanne sellaisen asian -- sellaisen mahdollisuuden tähden.\n\n_Rebekka_ (hilliten itseänsä). Onhan se selvä asia, rehtori Kroll. Ei\nminulla ole halua pitää itseäni laittomana lapsena.\n\n_Kroll_. Vai niinkö? No, no, tyydytään nyt -- vastaiseksi -- siihen\nselitykseen. Siis on teillä siinäkin suhteessa jäänyt pieni\nennakkoluulo.\n\n_Rebekka_. Niin kaiketi minulla on.\n\n_Kroll_. No, ja luullakseni tuo teidän vapautumisenne -- niinkuin sitä\nkutsutte -- on monissa kohdin samanlaista. Te olette kirjoista hankkinut\nitsellenne koko joukon uusia mietteitä ja mielipiteitä. Te olette saanut\njonkinlaisia tietoja tutkimuksista usealla alalla -- tutkimuksista,\njotka näyttävät kukistavan monta perustusta, joita tähän asti on pidetty\npyhinä ja kumoamattomina. Mutta tuo kaikki on vaan oppimalla saatua,\nneiti West. Vaan tietoa. Se ei ole muuttunut teissä lihaksi ja vereksi.\n\n_Rebekka_ (miettien). Ehkä te olette oikeassa.\n\n_Kroll_. Tutkikaa vaan itseänne, niin saatte nähdä! Ja kun te olette\ntuollaisella, kannalla, niin voi helposti arvata, miten Johannes\nRosmerin laita on. Sehän on selvää hulluutta -- suin päin turmioon\nsyöksymistä, -- että hän tahtoo julkisesti tunnustaa luopuneensa\nentisestä puolueestaan! Hän, -- joka on niin arka luonnoltaan! Ajatelkaa\nhäntä entisten ystäviensä hylkäämänä -- vainoomana. Torjuen yhteiskunnan\netevimpien miesten hyökkäyksiä. Ei sinä ilmoisna ikänä hänessä ole\nmiestä sitä kestämään.\n\n_Rebekka_. Hänen _täytyy_ kestää! Nyt on jo liian myöhäistä vetäytyä\ntakaisin.\n\n_Kroll_. Ei ollenkaan. Ei millään tavalla. Tapahtuneet asiat saadaan\nvaikenemalla unohduksiin, -- tai ne voidaan ainakin selittää vaan ohi\nmeneväksi, vaikka kyllä surkuteltavaksi hairahdukseksi. Mutta -- _yksi_\nseikka on kuitenkin ihan välttämätöin.\n\n_Rebekka_. Ja mikä se on?\n\n_Kroll_. Teidän täytyy saada hänet hankkimaan suhteellensa laillista\nvahvistusta.\n\n_Rebekka_. Suhteellensa minuunko?\n\n_Kroll_. Niin. Pitäkää huoli siitä, että hän sen tekee.\n\n_Rebekka_. Te ette siis voi päästä siitä luulosta, että meidän suhteemme\nkaipaa -- laillista vahvistusta, niin kuin sitä kutsuitte?\n\n_Kroll_. Minä en tahdo lähemmin koskea asiaan. Mutta minä luulen ainakin\nhuomanneeni, että ihmisten on helpointa voittaa niin kutsutut\nennakkoluulot -- kaikissa -- hm.\n\n_Rebekka_. Miehen ja naisen välisissä suhteissa -- niinkö?\n\n_Kroll_. Niin, -- suoraan sanoen, -- niin minä luulen.\n\n_Rebekka_ (menee lattian poikki ja katselee, akkunasta). Olin vähällä\nsanoa, -- kumpa olisitte oikeassa, rehtori.\n\n_Kroll_. Mitä sillä tarkoitatte? Sanotte sen niin kummallisesti.\n\n_Rebekka_. Eikö mitä! Elkäämme enää puhuko niistä asioista. -- Ah --\ntuolla hän jo tulee!\n\n_Kroll_. Nytkö jo! Sitte minä lähden.\n\n_Rebekka_ (menee hänen luokseen). Ei -- jääkää! Sillä nyt saatte kuulla\njotain.\n\n_Kroll_. Ei nyt. Minä en luule kärsiväni hänen näköänsä.\n\n_Rebekka_. Minä pyydän, -- jääkää. Tehkää se. Muuten kadutte. Viimeisen\nkerran minä teiltä jotain pyydän.\n\n_Kroll_ (katsoo häneen kummastuneena ja panee sitte hattunsa pois). No\nniin, neiti West. Olkoon menneeksi sitte. (Ovat hetken hiljaa. Sitte\ntulee _Johannes Rosmer_ eteisestä.)\n\n_Rosmer_ (näkee rehtorin, seisahtuu ovessa). Mitä --! Oletko sinä\ntäällä?\n\n_Rebekka_. Hän olisi kernaammin karttanut sinua, Rosmer.\n\n_Kroll_ (ehdottomasti). Sinua!\n\n_Rebekka_. Niin, herra rehtori. Rosmer ja minä -- me sinuttelemme\ntoisiamme. Suhteemme toisiimme on johtanut siihen.\n\n_Kroll_. Sitäkö minun piti jäämän tänne kuulemaan?\n\n_Rebekka_. Sekä sitä -- että vielä muutakin.\n\n_Rosmer_ (tulee lähemmäksi). Mikä on tarkoitus tänpäiväisellä\nkäynnilläsi?\n\n_Kroll_. Minä tahdoin kerran vielä hillitä sinua ja voittaa sinut\nuudestaan puolellemme.\n\n_Rosmer_ (näyttää sormellaan sanomalehteä). Sen jälkeen, mitä tuossa on\nluettavana?\n\n_Kroll_. Minä en ole sitä kirjoittanut.\n\n_Rosmer_. Teitkö mitään estääksesi sen ilmaantumista?\n\n_Kroll_. Se olisi ollut rikos sitä asiaa vastaan, jota ajan. Eikä se\nmuuten ollut minun vallassanikaan.\n\n_Rebekka_ (repii sanomalehden palasiksi, rusentaa sen ja heittää uunin\ntaakse). Kas noin. Nyt se on pois silmistä. Ja olkoon se samoin\nmielestäkin. Sillä toiste ei tule enää sellaisia, Rosmer.\n\n_Kroll_. Niin, niin, kun vaan saisitte asiat _sille_ kannalle.\n\n_Rebekka_. Tulkaa, ja istukaamme, ystäväni. Kaikin kolmisin. Niin\nilmoitan teille kaikki.\n\n_Rosmer_ (istuu ehdottomasti). Mikä sinuun on tullut, Rebekka! Tuo\nkammottava tyyneys --. Mitä se on?\n\n_Rebekka_. Se on päätöksen tyyneys. (istuu.) Istukaa tekin, rehtori.\n\n    (_Rehtori Kroll_ istuu sohvaan.)\n\n_Rosmer_. Päätöksen, sanoit. Minkä päätöksen?\n\n_Rebekka_. Minä annan sinulle takaisin, mitä tarvitset, voidaksesi elää.\nSinä olet saava takaisin iloisen viattomuutesi, rakas ystäväni.\n\n_Rosmer_. Mitä tämä on?\n\n_Rebekka_. Minä kerron vaan. Muuta ei tarvita.\n\n_Rosmer_. No!\n\n_Rebekka_. Tultuani tänne Lapista -- tohtori Westin kanssa, -- aukeni\nminulle, mielestäni uusi, suuri, avara maailma. Tohtori oli opettanut\nminulle yhtä ja toista. Kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka minulla\nsiihen aikaan oli elämästä. (taistellen ja tuskin kuuluvasti). Silloin\n--\n\n_Kroll_. Silloin --?\n\n_Rosmer_. Mutta, Rebekka, -- tämänhän minä jo tiedän.\n\n_Rebekka_ (hilliten itseänsä). Niin -- niin, -- oikeassa olet. Tämän\nsinä kyllä tiedät.\n\n_Kroll_ (katsoo kiinteästi Rebekkaan). Ehkä on paras, että minä lähden\npois.\n\n_Rebekka_. Ei, istukaa vaan, hyvä rehtori (Rosmerille). Tarkoitan vaan\n_sitä_, näetkös, -- että tahdoin seurata uutta, koittavaa aikaa. Kaikkia\nuusia aatteita. -- Kerran kertoi rehtori Kroll minulle, että Ulrik\nBrendelillä oli ollut suuri valta sinuun, yhteen aikaan vielä\nalaikäisenä ollessasi. Sen olisi mielestäni pitänyt onnistua\nminullekkin.\n\n_Rosmer_. Tulitko sinä tänne sala-tarkoituksessa --!\n\n_Rebekka_. Minä tahdoin, että me kaksi yhdessä menisimme eteenpäin\nvapaudessa. Aina yhä eteenpäin. -- Mutta sinun ja täydellisen\nvapautumisen välillä oli synkkä, ylipääsemätöin muuri.\n\n_Rosmer_. Mitä muuria tarkoitat?\n\n_Rebekka_. Tarkoitan sitä, Rosmer, että sinä et voinut kehkeytyä\nvapaaksi muualla, kuin hellässä päivän-paisteessa. Ja täällä sinä\nkuihduit ja näivetyit moisen avioliiton pimeydessä.\n\n_Rosmer_. Sinä et vielä koskaan ole puhunut minulle avioliitostani\n_tuolla_ tavalla.\n\n_Rebekka_. En, sitä en uskaltanut, sillä siten olisin säikyttänyt sinut.\n\n_Kroll_ (nyökkää Rosmerille). Kuulitko _sitä_!\n\n_Rebekka_ (jatkaa). Mutta minä tiesin kyllä missä sinun pelastuksesi\noli. Ainoa pelastuksesi. Ja sitte minä ryhdyin toimiin.\n\n_Rosmer_. Mitä toimia sinä tarkoitat?\n\n_Kroll_. Tarkoitatteko sillä, että -- --!\n\n_Rebekka_. Niin, Rosmer --. (nousee.) Istu vaan. Te myöskin, rehtori\nKroll. Mutta, kaikki on tuleva ilmi. Sinä, Rosmer, olet viaton. Et sinä,\nvaan minä houkuttelin --; tulin houkutelleeksi Beaten harhateille --\n\n_Rosmer_ (hypähtää seisomaan). Rebekka!\n\n_Kroll_ (ylös sohvalta). -- Harhateille!\n\n_Rebekka_. Niille teille, -- jotka johtivat Myllykoskeen. Nyt sen\ntiedätte kumpikin.\n\n_Rosmer_ (huumauksissa). Mutta minä en ymmärrä --. Mitä hän sanoo? Minä\nen ymmärrä sanakaan --!\n\n_Kroll_. Niin vai, niin. Minä alan ymmärtää.\n\n_Rosmer_. Mutta mitä sinä sitte olet tehnyt! Mitä sinä olet voinut sanoa\nhänelle? Eihän ollut mitään sanottavaa. Ei vähääkään.\n\n_Rebekka_. Hän sai tietää, että sinä pyrit vapaaksi kaikista vanhoista\nennakkoluuloista.\n\n_Rosmer_. Niin, mutta sitä minä en vielä siihen aikaan tehnyt.\n\n_Rebekka_. Minä tiesin sen pian tapahtuvan.\n\n_Kroll_. (nyökkää Rosmerille). Ahaa!\n\n_Rosmer_. Entä sitte? Mitä vielä? Nyt tahdon tietää lopunkin.\n\n_Rebekka_. Vähää myöhemmin -- pyysin ja rukoilin häneltä, että saisin\nlähteä Rosmersholmasta.\n\n_Rosmer_. Minkä tähden sinä tahdoit lähteä -- silloin?\n\n_Rebekka_. Minä en tahtonut lähteä. Minä tahdoin pysyä täällä, missä\nolin. Mutta minä sanoin hänelle, että olisi paras meille kaikille, että\nminä ajoissa poistuisin. Minä viittasin hänelle, että jos minä viivyn\ntäällä kauvemmin, -- niin voisi, -- voisi tapahtua, -- mitä tahansa.\n\n_Rosmer_. Niin sinä siis sanoit ja teit?\n\n_Rebekka_. Niin, Rosmer.\n\n_Rosmer_. Sitä sinä kutsuit toimeen ryhtymiseksi?\n\n_Rebekka_ (murtuneella äänellä). Niin, siksi minä sitä kutsuin.\n\n_Rosmer_ (vähän perästä). Oletko nyt tunnustanut kaikki, Rebekka?\n\n_Rebekka_. Olen.\n\n_Kroll_. Ette kaikkia.\n\n_Rebekka_ (katsoo häneen arasti). Mitä olisi vielä jäljellä?\n\n_Kroll_. Ettekö te lopuksi ilmoittanut Beatelle, että teidän matkanne\nmuille seuduille oli välttämätöin -- ei ainoastaan paras vaan ihan\nvälttämätöin Rosmerin ja teidän tähtenne, ja että lähdön täytyi tapahtua\nniin pian kuin mahdollista? Noh?\n\n_Rebekka_ (hiljaa ja epäselvästi). Ehkä minä sanoin jotain sinnekin\npäin.\n\n_Rosmer_ (vaipuu akkunan vieressä olevaan nojatuoliin), ja tuollaista\nvalhe- ja petosverkkoa on hän -- onneton sairas, uskonut. Uskonut ihan\ntodeksi! Järkähtämättä! (katsoo Rebekkaan.) Eikä hän koskaan maininnut\nmitään minulle. Ei koskaan edes viittaamalla! Oh, Rebekka, -- minä näen\nkasvoistasi, -- että _sinä_ kielsit häntä sitä tekemästä!\n\n_Rebekka_. Hän oli saanut päähänsä, ett'ei hänellä lapsettomana vaimona,\nollut oikeutta olla täällä. Ja sitte hän luuli velvollisuutensa vaativan\nhäntä tekemään tilaa.\n\n_Rosmer_. Ja sinä -- sinä et tehnyt mitään, saadaksesi häntä siitä\nluulosta?\n\n_Rebekka_. En.\n\n_Kroll_. Te ehkä vaan vahvistitte häntä luulossaan? Vastatkaa!\n\n_Rebekka_. Siltä se taisi hänestä tuntua, luulen.\n\n_Rosmer_. Niin, niin, -- ja sinun tahtoasi hän totteli kaikissa. Ja niin\nhän teki tilaa. (hypähtää seisomaan.) Kuinka sinä voit -- voit jatkaa\nnoin kauheata leikkiä!\n\n_Rebekka_. Mielestäni oli valittava toinen kahdesta elämästä, Rosmer.\n\n_Kroll_ (kiihkeästi ja mahtavasti). Teillä ei ollut oikeutta ruveta\nvalitsijaksi.\n\n_Rebekka_ (kiivaasti). Luuletteko sitte minun silloin toimineen kylmän,\nharkitsevan järjen avulla! Silloin en ollut sellainen kuin nyt, tätä\nkertoessani. Ja onhan joka ihmisessä kaksi tahtoa, tiedän mä. Minä\ntahdoin Beaten pois. Millä keinoin tahansa. Mutta en kuitenkaan luullut\nsen koskaan tapahtuvan. Joka askelta uskaltaessani ja koetellessani,\nkuulin mielestäni jonkun äänen sisässäni huutavan: Tähän asti vaan! Ei\naskeltakaan enään! -- Enkä kuitenkaan voinut heretä. Minun _täytyi_\nkoetella hieman vielä. Sanoa vaan yksi ainoa sananen. Ja sitte yksi\nlisää -- ja aina vaan sananen lisää. -- Ja sitte se _tapahtui_. -- Niin\nsellaiset asiat valmistuvat. (lyhyt vaitiolo).\n\n_Rosmer_ (Rebekalle). Miten luulet itsellesi vast'edes käyvän? Tämän\njälkeen?\n\n_Rebekka_. Minulle saa käydä miten tahansa. Ei sillä ole suurin lukua.\n\n_Kroll_. Ei sanaakaan, josta huomaisi katumusta. Ehk'ei se teitä\nvaivaakkaan?\n\n_Rebekka_ (kylmästi). Anteeksi, herra rehtori, -- se asia ei liikuta\nmuita kuin minua. Siitä teen vaan tiliä oman itseni kanssa.\n\n_Kroll_ (Rosmerille). Ja tuon naisen kanssa sinä elät saman katon alla.\nMitä likeisimmässä suhteessa. (katsoo kuviin seinillä). Ooh -- noita\npoissa olevia, -- näkisivät he nyt haudoistaan!\n\n_Rosmer_. Menetkö kaupunkiin?\n\n_Kroll_ (ottaa hattunsa). Menen. Mitä pikemmin, sitä parempi.\n\n_Rosmer_ (ottaa samoin hattunsa). Sitte tulen minä kanssasi.\n\n_Kroll_. Tuletko! No arvasinhan minä, ett'emme me vielä olleet ihan\nmenettäneet sinua.\n\n_Rosmer_. Tule nyt, Kroll! Tule! (menevät eteisen kautta, katsomatta\nRebekkaan. Hetken kuluttua menee Rebekka varovasti akkunan luo ja\nkurkistaa kasvien välistä ulos.)\n\n_Rebekka_ (puhuu puoliääneen itsekseen). Eikä tänäänkään sulun yli.\nYläpuolelta nytkin. Ei pääse koskaan Myllykosken yli. Ei koskaan. (menee\nakkunan luota.) Niin -- niin sitte! (menee ja vetää kellonnauhasta.\nVähän ajan perästä tulee _matami Helseth_ oikealta.)\n\n_Matami Helseth_. Mikä on, neiti?\n\n_Rebekka_. Matami, olkaa hyvä ja tuottakaa minun matkakirstuni alas\nvinniltä.\n\n_Matami Helseth_. Matkakirstunne?\n\n_Rebekka_. Niin, ruskea hylkeennahka-kirstuni, tiedättehän?\n\n_Matami Helseth_. Tiedän toki. Mutta Herra hallitkoon -- aikooko neiti\nlähteä matkoille?\n\n_Rebekka_. Niin, nyt minä aijon lähteä matkoille, matami.\n\n_Matami Helseth_. Ja heti tuossa tuokiossa!\n\n_Rebekka_. Niin pian kun olen säälinyt tavarani kokoon.\n\n_Matami Helseth_. No en ole mokomaa ennen kuullut! Mutta tottahan neiti\npian palaa, tiedän mä?\n\n_Rebekka_. En minä palaa enää koskaan.\n\n_Matami Helseth_. Ette koskaan! Mutta miten, Herran nimessä, me sitten\ntullaan toimeen täällä Rosmersholmassa, kun neiti on poissa? Ja\npastori-raukallakin oli niin hyvät oltavat.\n\n_Rebekka_. Niin, mutta minä olen tänään ruvennut pelkäämään, matami\nHelseth.\n\n_Matami Helseth_. Pelkäämään! 'sus siunatkoon, -- minkä tähden?\n\n_Rebekka_. Luulen nähneeni vilauksen valkeista hevosista.\n\n_Matami Helseth_. Valkeista hevosista. Ihan päiväsydännä.\n\n_Rebekka_. Oo, ne valkeat hevoset, ne liikkuvat täällä Rosmersholmassa\njoka aika. (toisella äänellä.) No -- entä matkakirstuni, matami?\n\n_Matami Helseth_. Niin oikein. Matkakirstunne.\n\n    (Menevät molemmat oikealle.)\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\n(Arkihuone Rosmersholmassa. On myöhä ilta. Pöydällä palaa lamppu, sen\npäällä on varjostin.)\n\n(_Rebekka West_ seisoo pöydän edessä, latoen pieniä esineitä\ntavaralaukkuun. Hänen hattunsa, päällystakkinsa ja virkkaamansa valkea\nvillahuivi riippuvat sohvan selkämyksellä.)\n\n(_Matami Helseth_ tule oikealta.)\n\n_Matami Helseth_ (puhuu matalalla äänellä, näyttäen salaperäiseltä).\nNiin, nyt on kaikki kapineet viety ulos, neiti. Ne ovat\nkeittiökäytävässä.\n\n_Rebekka_. Hyvä. Olette kai sanonut kuskille?\n\n_Matami Helseth_. Olen. Hän kysyy, mihinkä aikaan hänen pitää tulla\nvaunuinensa.\n\n_Rebekka_. Luullakseni noin yhdentoista paikoilla. Höyrylaiva lähtee\npuoliyön aikaan.\n\n_Matami Helseth_ (vähä vitkastellen). Entä pastori sitte? -- Joll'ei hän\ntule siksi kotiin?\n\n_Rebekka_. Minä matkustan kuitenkin. Ell'en enää tapaisi häntä, voitte\nsanoa, että kirjoitan hänelle. Pitkän kirjeen. Sanokaa niin.\n\n_Matami Helseth_. Niin, -- käyhän se laatuun kirjoituskin. Mutta, neiti\nparka, -- minusta teitin pitäisi koittaa puhutella häntä vielä kerran.\n\n_Rebekka_. Ehkä niinkin. Tai ehk'ei sittenkään,\n\n_Matami Helseth_. No ei nyt, -- että minun vielä piti näkemän tällaista,\nenpä minä tätä olisi luullut!\n\n_Rebekka_. Mitä te sitte olisitte luullut, matami Helseth?\n\n_Matami Helseth_. No olisin minä toki luullut pastori Rosmeria vähä\nenemmän kunnon mieheksi.\n\n_Rebekka_. Kunnon mieheksi?\n\n_Matami Helseth_. Niin totta, niin minä juuri sanon.\n\n_Rebekka_. Mutta, matami hyvä, mitä te sillä tarkoitatte!\n\n_Matami Helseth_. Minä tarkoitan täyttä totta, neiti. Ei hänen vaan\npitäisi _sillä_ tavalla suoriutua asiasta.\n\n_Rebekka_ (katsoo häneen). Kuulkaapas matami. Sanokaa minulle\nrehellisesti ja suoraan -- minkä tähden te luulette minun lähtevän pois?\n\n_Matami Helseth_. Hyvänen aika, se on kai välttämätöntä, neiti. Jaa,\njaa, niin, niin. Mutta minusta ei pastori ole ollenkaan tehnyt\nkauniisti. Mortensgårdiakin voi vielä puolustaa. Sillä olihan sen naisen\nmies elossa. Eikä he niin päässeet yhteen, vaikka kuinka olisivat\ntahtoneet. Mutta pastori, nähkääs, hän on -- hm!\n\n_Rebekka_ (vähä hymyillen). Oletteko te voinut luulla tuollaisia asioita\nminusta ja pastori Rosmerista?\n\n_Matami Helseth_. En, Jumala varjelkoon. Niin, minä tarkoitan, -- en\nennen kun tänään.\n\n_Rebekka_. Mutta tänään siis --?\n\n_Matami Helseth_. No -- sitte kun ne ihmiset sanovat sanomissa olevan\nniin paljon ilkeitä asioita pastorista, niin --.\n\n_Rebekka_. Hahaa!\n\n_Matami Helseth_. Sillä minun mielestäni luulisi semmoisen miehen, joka\nkerran menee Mortensgårdin uskoon, kykenevän vaikka ihan mihin tahansa.\n\n_Rebekka_. No niin, taitaa olla niin. Mutta entä minä? Mitä minusta\nluulette?\n\n_Matami Helseth_. Hyvänen aika, -- eihän teistä ole suurin sanottavaa.\nEi sitä yksinäisen naisen ole niinkään helppoa pysyä lujana -- arvelen\nma. Kaikkihan me olemme ihmisiä, neiti West.\n\n_Rebekka_. Se on tosi sana, matami. Kaikki me olemme ihmisiä. -- Mitä te\nkuuntelette?\n\n_Matami Helseth_ (hiljaa). Herra Jesus, -- siellä se tulee suoraa päätä.\n\n_Rebekka_ (säpsähtää). Siis kuitenkin --! (päättävästi) No niin. Olkoon\nmenneeksi!\n\n    (_Johannes Rosmer_ tulee eteisestä.)\n\n_Rosmer_ (näkee matkahankkeet, kääntyy Rebekkaan ja kysyy). Mitä tämä\nmerkitsee?\n\n_Rebekka_. Minä matkustan pois.\n\n_Rosmer_. Heti?\n\n_Rebekka_. Niin. (matamille.) Siis kello yksitoista.\n\n_Matami Helseth_. Hyvä, neiti. (menee oikialle.)\n\n_Rosmer_ (vähä vai'ettuaan). Mihin sinä matkustat, Rebekka?\n\n_Rebekka_. Pohjoiseen päin, höyrylaivalla.\n\n_Rosmer_. Pohjoiseen? Minkä tähden pohjoiseen?\n\n_Rebekka_. Sieltähän minä tulinkin.\n\n_Rosmer_. Mutta eihän sinulla nyt ole siellä mitään tehtävää.\n\n_Rebekka_. Eihän minulla ole mitään tehtävää täälläkään.\n\n_Rosmer_. Mihin sitte aijot ryhtyä?\n\n_Rebekka_. En tiedä. Kunhan vaan saan tästä lopun.\n\n_Rosmer_. Saat lopun?\n\n_Rebekka_. Rosmersholma on murtanut minut.\n\n_Rosmer_ (tulee tarkemmaksi). Niinkö sanot?\n\n_Rebekka_. Murtanut minut ihan perinpohjin. -- Minulla oli niin terve ja\nuljas tahto, tänne tullessani. Nyt olen joutunut vieraan lain alle. --\nTämän jälkeen en luule uskaltavani ryhtyä enää mihinkään.\n\n_Rosmer_. Minkä tähden et? Minkä lain alle sinä sanot, että olet?\n\n_Rebekka_. Elkäämme puhuko siitä nyt. -- Kuinka sinun ja rehtorin kävi?\n\n_Rosmer_. Me olemme sopineet.\n\n_Rebekka_. Vai niin, sillä se siis päättyi.\n\n_Rosmer_. Hän kokosi luokseen kaikki vanhat ystävämme. He ovat\ntodistaneet minulle, että ihmismielten jalostajaksi en ollenkaan kelpaa.\nJa se on sitä paitsi niin toivotonta työtä. Minä heitän sen kokonaan.\n\n_Rebekka_. Niin, niin, -- paras kai se mahtaa olla.\n\n_Rosmer_. Sanotko nyt _niin_? Oletko _nyt_ _sitä_ mieltä?\n\n_Rebekka_. Minä olen tullut siihen mieleen. Näinä parina viime päivänä.\n\n_Rosmer_. Sinä valehtelet, Rebekka.\n\n_Rebekka_. Valehtelen --!\n\n_Rosmer_. Niin, sinä valehtelet. Sinä et ole koskaan uskonut minuun. Et\nole koskaan uskonut minussa olevan miestä viemään sitä asiaa voittoon.\n\n_Rebekka_. Minä olen uskonut, että me kaksi yhdessä saisimme sen\ntoimeen.\n\n_Rosmer_. Se ei ole totta. Sinä olet uskonut, että itse voisit tehdä\njotain suurta elämässä. Voisit käyttää minua tarkoituksiisi. Luulit\nminun kelpaavan sinulle välikappaleeksi. Sitä sinä olet uskonut.\n\n_Rebekka_. Kuule, Rosmer --.\n\n_Rosmer_ (istuu raskaasti sohvaan). Oh, elä huoli! Kaikki minä näen\nperinpohjin. Minä olen ollut aivan kuin sormikas sinun käsissäsi.\n\n_Rebekka_. Kuule nyt, Rosmer. Puhelkaamme tästä asiasta. Se on oleva\nviimeinen kerta. (istuu tuolille sohvan viereen.) Minä arvelin\nkirjoittaa sinulle jahka taas olin päässyt sinne pohjoiseen. Mutta\nparasta lienee, että saat heti kuulla kaikki.\n\n_Rosmer_. Onko sinulla lisää tunnustettavaa?\n\n_Rebekka_. Suurin asia on sanomatta.\n\n_Rosmer_. Mikä suurin?\n\n_Rebekka_. Se, jota sinä et koskaan ole aavistanut. Se, joka kaikelle\nmuulle luo sekä valoa että varjoa.\n\n_Rosmer_ (pudistaa päätään). Minä en käsitä tätä vähääkään.\n\n_Rebekka_. Se on aivan totta, että minä kerran kudoin juonia päästäkseni\ntänne Rosmerholmaan. Arvelin, näet, että täällä kyllä pääsisin valtaan.\nMillä tavalla tahansa -- tietysti.\n\n_Rosmer_. Sinulle onnistuikin -- se mitä pyysit.\n\n_Rebekka_. Luulenpa, että minulta olisi onnistunut vaikka mitä -- siihen\naikaan. Sillä silloin minulla vielä oli uljas, vapaa tahtoni. Silloin en\ntuntenut arkuutta. En tuntenut suhteita, joiden tähden olisin poikennut\npolultani. Mutta silloin heräsi alku siihen, joka on murtanut tahdon\nminulta -- ja tehnyt minusta saamattoman koko elämäkseni.\n\n_Rosmer_. Mikä heräsi. Puhu niin, että voin sinua ymmärtää.\n\n_Rebekka_. Silloin minussa heräsi -- tuo hurja, hillitsemätön halu --.\nOoh, Rosmer --!\n\n_Rosmer_. Halu. Sanoit --! Mihin?\n\n_Rebekka_. Sinuun.\n\n_Rosmer_ (tahtoo hypähtää seisomaan). Mitä tämä on!\n\n_Rebekka_ (hilliten häntä). Pysy vaan istumassa, ystäväni. Nyt saat\nkuulla eteen päin.\n\n_Rosmer_. Ja sinä tarkoitat -- että olet rakastanut minua -- tuolla\ntavalla!\n\n_Rebekka_. Mielestäni sitä voi kutsua rakkaudeksi, -- siihen aikaan.\nMinä pidin sitä rakkautena. Mutta sitä se ei ollut. Se oli niin hurja jo\nsanoin, hurja, hillitsemätöin halu.\n\n_Rosmer_. (tukalasti). Rebekka -- istutko sinä todellakin itse siinä --\nsinä -- sinä itse, kertomassa tätä!\n\n_Rebekka_. Niin, mitä arvelet, Rosmer!\n\n_Rosmer_. Sellaisesta syystä, -- sellaisen halun vallassa sinä siis --\nsinä -- sinä -- ryhdyit _toimeen_, -- niinkuin sitä kutsut.\n\n_Rebekka_. Se tarttui minuun, kuin meren rannikoilla myrsky. Sellainen\nmyrsky, jota meillä on talvisaikaan siellä pohjan puolessa. Se tempaa\nmukaansa, -- kantaa pyörteessään kauvaksi, -- mihin tahansa. Turha on\nponnistella vastaan.\n\n_Rosmer_. Ja onnettoman Beaten se riuhtasi Myllykoskeen.\n\n_Rebekka_. Niin, sillä siihen aikaan Beate ja minä taistelimme\nkeskenämme kuin kaksi hukkuvaa veneen kölillä.\n\n_Rosmer_. Sinä olit ehdottomasti voimakkain Rosmersholmassa.\nVoimakkaampi kuin Beate ja minä yhteensä.\n\n_Rebekka_. Minä tunsin sinut tarpeeksi, tietääkseni, että joka tie oli\nsuljettu luoksesi, siksi kunnes olit päässyt vapaaksi sekä suhteistasi\nettä -- mielipiteistäsi.\n\n_Rosmer_. Minä en käsitä sinua, Rebekka. Sinä -- sinä itse, -- koko\nsinun käytöksesi on minulle selittämätöin arvoitus. Nythän minä olen\nvapaa -- sekä mielipiteistäni että suhteistani. Nyt olet saavuttanut\nalkuperäisen päämaalisi. Ja kuitenkin --!\n\n_Rebekka_. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana päämaalistani\nkuin nyt.\n\n_Rosmer_. -- ja kuitenkin -- sanon -- kun eilen kysyin sinulta -- pyysin\nsinua: rupea vaimokseni, -- silloin sinä huudahdit aivan kuin kauhulla,\nett'et koskaan sitä tee.\n\n_Rebekka_. Silloin minä huusin epätoivosta.\n\n_Rosmer_. Minkä tähden?\n\n_Rebekka_. Sen tähden että Rosmersholma on lamannut minut. Täällä minun\noma, uljas tahtoni on tukahutettu. Murrettu! Se aika on ollut ja mennyt,\njolloin minulla oli rohkeutta uskaltamaan mitä tahansa. Minä olen\nmenettänyt toimintakykyni, Rosmer.\n\n_Rosmer_. Sano minulle, kuinka se on tapahtunut.\n\n_Rebekka_. Se on lähtenyt yhdys-elämästä sinun kanssasi!\n\n_Rosmer_. Mutta kuinka? Kuinka?\n\n_Rebekka_. Jäätyäni tänne kahden kanssasi, -- ja sitte kun sinä olit\nmuuttunut oikeaksi itseksesi --\n\n_Rosmer_. Niin niin?\n\n_Rebekka_. -- sillä sinä et ollut täydellisesti oma itsesi, niin kauan\nkuin Beate eli --\n\n_Rosmer_. Paha kyllä, sinä olet aivan oikeassa.\n\n_Rebekka_. Mutta kun sitte sain elää täällä kanssasi -- hiljaisuudessa\n-- yksinäisyydessä, -- kun annoit minulle ehdottomasti kaikki\najatuksesi, -- joka mielialan vivahduksen, niin vienona ja puhtaana,\nkuin ne tunsit, _silloin_ minussa tapahtui se suuri muutos. Vähitellen\n-- tietysti. Melkein huomaamatta -- mutta lopuksi niin valtavasti. Ihan\nperin pohjin.\n\n_Rosmer_. Mitä se oikein on Rebekka!\n\n_Rebekka_. Kaikki muu, -- tuo inhottava, aistillinen halu, erosi minusta\nkauvaksi, kauvaksi pois. Kaikki kiihkeät intohimot vaipuivat vienoon\nrauhaan. Mieleeni laskeutui tyyneys, -- hiljaisuus sellainen kuin\nlintujen _lepokallioille_ sydän-yön auringon aikana siellä pohjoisessa\n-- -- --.\n\n_Rosmer_. Puhu enemmän siitä. Kaikki mitä tiedät.\n\n_Rebekka_. Ei ole enää suurin sanottavaa. _Se_ vaan on enää kertomatta,\nettä silloin minussa heräsi rakkaus. Suuri, vaatimatoin rakkaus, joka\ntyytyy yhdys-elämään, sellaiseen, kuin on vallinnut meidän kahden\nvälillämme.\n\n_Rosmer_. Oi, olisi minulla edes ollut pienikin aavistus tästä.\n\n_Rebekka_. Paras on, niin kuin on. Eilen -- kun kysyit minulta, tahdonko\nruveta vaimoksesi -- silloin minä riemuitsin --\n\n_Rosmer_. Niin riemuitsithan sinä, Rebekka! Siltä minustakin näytti.\n\n_Rebekka_. Niin, minä riemuitsin hetkisen. Unohdin itseni silloin.\nMuinoinen reipas tahtoni pyrki taas vapautumaan. Mutta nyt sillä ei ole\nenää voimaa -- ei pidemmältä.\n\n_Rosmer_. Miten sinä selität muutoksen, joka sinussa on tapahtunut?\n\n_Rebekka_. Rosmer-suvun näkökanta elämästä -- tai ainakin _sinun_\nnäkökantasi on turmellut minun tahtoni!\n\n_Rosmer_. Turmellut?\n\n_Rebekka_. Niin, tehnyt sen sairaaksi. Sitonut sen sellaisten lakien\nalaiseksi, joilla ennen ei ollut arvoa silmissäni. Yhdys-elämä sinun\nkanssasi -- on jalostanut minun mieleni --\n\n_Rosmer_. Ooh, voisin vaan luottaa siihen!\n\n_Rebekka_. Voit lujasti luottaa siihen. Rosmer-suvun näkökanta jalostaa.\nMutta: -- (pudistaa päätään.) mutta -- mutta --\n\n_Rosmer_. Mutta? -- Mitä?\n\n_Rebekka_. -- mutta se murhaa onnen.\n\n_Rosmer_. Niinkö sanot, Rebekka?\n\n_Rebekka_. Ainakin minulta.\n\n_Rosmer_. Niin, mutta oletko ihan varma _siitä_. Jos nyt taas kysyisin\nsinulta --? Pyytäisin sinua niin hartaasti --\n\n_Rebekka_. Ystäväni -- elä koskaan enää puhu siitä! Se on mahdotonta!\nNiin, -- sillä, Rosmer, tiedä, että minulla on entisyydessäni jotakin --\n\n_Rosmer_. Enemmänkin kuin mitä ennen olet kertonut?\n\n_Rebekka_. Niin. Enemmän ja jotain muuta.\n\n_Rosmer_ (heikosti hymyillen). Eikö se ole kummallista, Rebekka?\nAjatteles, sielussani on silloin tällöin hämärtänyt aavistus siitä.\n\n_Rebekka_. Onko? Ja sentään --? Kuitenkin sinä --?\n\n_Rosmer_. Minä en koskaan uskonut sitä. Leikin sillä vaan -- noin\najatuksissani -- ymmärräthän.\n\n_Rebekka_. Jos vaadit, niin kerron sinulle nyt heti senkin.\n\n_Rosmer_ (kieltäen). Ei, ei! Minä en tahdo kuulla sanaakaan. Mitä se\nlieneekin -- niin minä voin unhoittaa kaikki.\n\n_Rebekka_. Mutta minä en voi.\n\n_Rosmer_. Oo, Rebekka!\n\n_Rebekka_. Niin, Rosmer, -- _se_ se juuri on kauheata, että nyt, kun\nelämän onnea tarjotaan minulle täysin mitoin, -- nyt olen muuttunut\nsellaiseksi, että oma entisyyteni salpaa minulta onnen.\n\n_Rosmer_. Entisyytesi on kuollut, Rebekka. Sillä ei ole enää valtaa\nsinuun, -- ei minkäänlaista yhteyttä kanssasi, -- semmoisena kuin nyt\nolet.\n\n_Rebekka_. Ei, ystäväni, nuo ovat vaan puhetapoja. Entä viattomuus\nsitte? Mistä minä _sen_ otan.\n\n_Rosmer_ (raskaasti). Niin, niin -- viattomuus.\n\n_Rebekka_. Viattomuus, niin. Siinä on onni ja riemu. _Se_ oppihan sinun\npiti tehdä eläväksi kaikissa noissa tulevissa, iloisissa\naatelis-ihmisissä --.\n\n_Rosmer_, Oi, elä muistuta minua siitä. Se oli vaan epäselvä unelma,\nRebekka. Hätäilty tuuma, johon en itsekkään enää usko. Ihmisiä ei voida\njalostaa ulkoa päin.\n\n_Rebekka_ (hiljaa). Eikö hiljaisella rakkaudellakaan, eikö?\n\n_Rosmer_ (miettien). Niin, -- _siinähän_ se suuri juuri olisi. Elämän\nihanin onni mielestäni, melkein. -- Jos niin on -- (kiemurtelee\ntuskissaan). Mutta kuinka minä saan selville sen kysymyksen? Pääsen sen\nperille.\n\n_Rebekka_. Etkö sinä usko minua?\n\n_Rosmer_. Voi Rebekka! Kuinka minä voin täydellisesti uskoa sinua?\nSinua, joka täällä olet salannut ja peitellyt niin sanomattoman paljon!\nNyt kerrot taas minulle jotain uutta. Onko sillä joku salatarkoitus, --\nniin sano se suoraan, tai tahdotko ehkä voittaa sillä jotain. Teenhän\nminä niin mielelläni hyväksesi kaikki, mitä vaan voin.\n\n_Rebekka_ (väännellen käsiään). Voi tuota murhaavaa epäluuloa, Rosmer --\nRosmer!\n\n_Rosmer_. Niin, eikö tämä ole kauheata, mutta minä en voi sitä auttaa,\nminä en koskaan enää pääse epäluulosta. Minä en koskaan voi varmasti\ntietää, oletko minun täydellisesti, puhtaassa rakkaudessa?\n\n_Rebekka_. Mutta eikö sielusi sisimmässä sitte ole mitään, joka\ntodistaisi, että minussa on tapahtunut muutos! Ja että muutos on\ntapahtunut sinun, -- ainoastaan sinun kauttasi!\n\n_Rosmer_. Ooh -- ininä en enää usko, että kykenen muuttamaan ihmisiä.\nMinä en usko enää itseeni missään asiassa. Minä en usko itseeni enkä\nsinuun.\n\n_Rebekka_. Kuinka sitte luulet voivasi elää?\n\n_Rosmer_. Niin, sitä en itsekkään ymmärrä. Minä en käsitä sitä. Minä en\nluule että voinkaan. -- Enkä minä tiedä mitään asiaa koko maailmassa,\njonka hyväksi kannattaisikaan elää.\n\n_Rebekka_. Elämässä, -- siinä on uudistusvoimaa. Luottakaamme siihen.\nAikanamme siitä kyllä suoriumme.\n\n_Rosmer_ (hypähtää levottomana seisomaan). Anna minulle sitte\nluottamukseni takaisin! Luottamukseni _sinuun_, Rebekka! Luottamukseni\nrakkauteesi! Todistuksia! Todistuksia minä tahdon!\n\n_Rebekka_. Todistuksia? Mistä minä voin antaa sinulle todistuksia.\n\n_Rosmer_. Sinun täytyy. (menee lattian poikki.) Minä en kestä tätä\nautiota, -- tätä kauheata tyhjyyttä, -- tätä -- tätä --.\n\n_Rebekka_. (eteisen oveen kolkutetaan kovasti. Rebekka hypähtää\nseisomaan.) Ah, kuuletko?\n\n    (Ovi aukenee. _Ulrik Brendel_ tulee sisään, hänellä on\n    kiillotettu paita päällä, musta takki ja hyvät saappaat, joiden\n    varret ovat vedetyt housujen päälle, muuten samassa puvussa\n    kuin edellisellä kerrallakin, näyttää ränsistyneeltä.)\n\n_Rosmer_. Tekö siellä olette, herra Brendel.\n\n_Brendel_. Johannes poikani, -- minä sanon sinulle hyvästi.\n\n_Rosmer_. Minne aijotte näin myöhään?\n\n_Brendel_. Alas mäkeä.\n\n_Rosmer_. Kuinka?\n\n_Brendel_. Nyt menen kotipuoleen, kallis oppilaani. Olen alkanut kaivata\nsitä suurta olemattomuutta.\n\n_Rosmer_. Teille on tapahtunut jotain, herra Brendel! Mitä se on?\n\n_Brendel_. Vai huomaat sinä muutoksen? Niin, onhan se luonnollistakin.\nKun viimeksi johdin askeleeni tähän saliin, -- silloin seisoin edessäsi\näveriäänä miehenä ja taputtelin tyytyväisenä povitaskuani.\n\n_Rosmer_. Vai niin! Minä en oikein ymmärrä --\n\n_Brendel_. Mutta tällaisena kuin tänä yönä näette minut, olen minä\nhävinnyt kuningas palaneen linnani tuhkakasalla.\n\n_Rosmer_. Jos _minä_ voin auttaa teitä jollain --\n\n_Brendel_. Sinä olet saanut säilymään lapsen sydämmesi. Liikeneekö\nsinulta pieni laina minulle?\n\n_Rosmer_. Kyllä, kyllä, hyvin kernaasti.\n\n_Brendel_. Anna sitte minulle yksi ihanne, tahi pari!\n\n_Rosmer_. Mitä te sanotte!\n\n_Brendel_. Pari kulunutta ihannetta; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt\nminä olen köyhä, poikaseni. Typityhjä.\n\n_Rebekka_. Ettekö tullut pitäneeksi esitelmäänne?\n\n_Brendel_. En, hurmaava neito. Mitä arvelette! Juuri kun juhlallisesti\nasetun tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että\nolenkin konkurssitilassa.\n\n_Rebekka_. Entä kaikki teidän kirjoittamattomat teoksenne?\n\n_Brendel_. Viisikolmatta vuotta olen minä istunut, kuin saituri istuu\nlukitun raha-arkkunsa kannella. Eilen, -- kun kimmahutin kannen auki,\ntuodakseni ilmoille aarteeni, niin siellä ei ollutkaan mitään. Ajan\nhammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauvennut tyhjiin.\n\n_Rosmer_. Mutta oletteko siitä nyt niin ihan varma?\n\n_Brendel_. Ei ole epäilystäkään ystäväni. Presidentti on antanut minulle\nsiitä täyden vakuuden.\n\n_Rosmer_. Presidentti?\n\n_Brendel_. No, niin, -- hänen ylhäisyytensä sitte. Ganz nach Belieben.\n\n_Rosmer_. Niin, mutta ketä te tarkoitatte?\n\n_Brendel_. Peder Mortensgårdia tietysti.\n\n_Rosmer_. Mitä!\n\n_Brendel_ (salaperäisesti.) Hys, hys! Peder Mortensgård on tulevaisuuden\npäällikkö ja herra. Milloinkaan en ole vielä seisonut mahtavamman miehen\nsilmien edessä. Peder Mortensgårdilla on kaikkivaltaisuuden kyky. Hän\nvoi tehdä kaikki mitä tahtoo.\n\n_Rosmer_. Oo, elkää uskoko sitä.\n\n_Brendel_. Voi kun voikin, poikani. Peder Mortensgård ei koskaan tahdo\nenempää kuin voi. Peder Mortensgård kykenee elämää elämätänsä ilman\nihanteita ja siinä, näetkös, -- näetkös siinä juuri on voiton suuri\nsalaisuus. Se on kaiken viisauden summa. Sanottu!\n\n_Rosmer_. (puoliääneen.) Nyt huomaan, että menette täältä köyhempänä\nkuin tulitte.\n\n_Brendel_. Bien! Ota siis esimerkkiä vanhasta opettajastasi. Pyhi pois\nkaikki, mitä hän täällä päähäsi penäsi. Elä rakenna huonettasi\njuoksevalle hiekalle. Ja katso eteesi ja koittele, -- ja koettele ennen\nkuin rakennat tälle viehättävälle olennolle, joka täällä sulostuttaa\nelämätäsi.\n\n_Rebekka_. Minuako tarkoitatte?\n\n_Brendel_. Niin, hurmaava merenneito.\n\n_Rebekka_. Miksei minulle voisi rakentaa?\n\n_Brendel_ (astuu askeleen lähemmäksi.) Minulle on kerrottu, että\nentisellä oppilaallani on elämän tehtävä vietävä voittoon.\n\n_Rebekka_. No niin --?\n\n_Brendel_. Hän voittaa varmaan. Mutta -- huomatkaa, -- yhdellä\nvälttämättömällä ehdolla.\n\n_Rebekka_. Millä ehdolla?\n\n_Brendel_ (tarttuu häntä kohteliaasti ranteesen). Että se nainen, joka\nhäntä rakastaa, menee iloisena keittiöön ja lyö poikki hienon\nruusunpunaisen pikkusormensa, -- tästä, -- tästä, keskinivelen kohdalta.\nToiseksi, että mainittu rakastettava nainen -- myöskin iloisesti --\nleikkaa pois verrattoman siron vasemman korvansa. (Päästää hänen kätensä\nja kääntyy Rosmeriin.) Hyvästi, voittava Johannekseni!\n\n_Rosmer_. Lähdettekö nyt yön pimeyteen?\n\n_Rosmer_. Yön pimeys on paras. Rauha olkoon teille. (Menee. Hetken\näänettömyys huoneessa.)\n\n_Rebekka_ (hengittää raskaasti). Ooh, kuinka täällä on tukalaa ja\nraskasta! (menee akkunan luo, avaa sen ja jää sen eteen seisomaan.)\n\n_Rosmer_ (istuu uunin luona olevaan nojatuoliin). Se lienee sittekin\nparasta, Rebekka. Minä huomaan sen. Sinun on matkustaminen.\n\n_Rebekka_. Niin, minä en tiedä muuta keinoa.\n\n_Rosmer_. Käyttäkäämme siis hyväksemme viimeistä hetkeä. Tule tänne ja\nistu tuohon viereeni.\n\n_Rebekka_ (menee ja istuu sohvaan). Mitä tahdot, Rosmer?\n\n_Rosmer_. Ensiksi sanon sinulle sen, ett'ei sinun tarvitse huolehtia\ntulevaisuudestasi.\n\n_Rebekka_ (hymyilee). Hm. _Minun_ tulevaisuuteni.\n\n_Rosmer_. Minä olen sovittanut asiat kaikkien mahdollisuuksien varalle.\nJo aikoja sitte. Mitä tahansa tapahtuisikin, niin on sinusta pidetty\nhuolta.\n\n_Rebekka_. Sekin vielä, rakas Rosmer.\n\n_Rosmer_. Olisihan sinun pitänyt arvatakin se.\n\n_Rebekka_. Aikoja on siitä kulunut, kun minä viimeksi ajattelin moisia\nasioita.\n\n_Rosmer_. Niin, niin, -- sinä arvelit kai, ett'ei meidän välimme koskaan\nvoisi muuttua toisellaiseksi, kuin se oli.\n\n_Rebekka_. Niin, niin luulin.\n\n_Rosmer_. Samoin luulin minäkin. Mutta jos minä kuolisin --.\n\n_Rebekka_. O, Rosmer -- sinä elät kauvemmin kuin minä.\n\n_Rosmer_. Kurja henkeni lienee sentään omassa vallassani, saan kai sille\ntehdä, mitä tahdon.\n\n_Rebekka_. Mitä sillä tarkoitat! Ethän vaan ajattele --.\n\n_Rosmer_. Olisiko se sinusta niin kummallista? Kärsittyäni näin nolon,\nsurkean tappion! Minä, jonka piti viedä elämäntyöni voittoon --. Ja nyt\nolen paennut, jättänyt kaikki, -- ennen -- kuin taistelu oli edes oikein\nalkanutkaan.\n\n_Rebekka_. Ala taistelu uudestaan, Rosmer! Koeta vaan, -- niin saat\nnähdä, että voitat. Sinä olet jalostava satojen, -- tuhansien mielet.\nKoeta vaan!\n\n_Rosmer_. Voi, Rebekka -- minäkö, joka en itse luota omaan tehtävääni.\n\n_Rebekka_. Mutta onhan sinun tehtäväsi jo kestänyt koetuksensa. _Yhden_\nihmisen olet ainakin jalostuttanut. Minut, koko elinijäkseni.\n\n_Rosmer_. Niin, -- kun voisin uskoa sanojasi.\n\n_Rebekka_ (vääntelee käsiään). No, mutta, Rosmer, -- etkö tiedä mitään,\n-- etkö mitään, joka saisi sinut uskomaan sitä?\n\n_Rosmer_ (säpsähtää, aivan kuin kammosta). Elä tutki sitä tarkemmin! Elä\ntutki, Rebekka! Ei sanaakaan enää!\n\n_Rebekka_. Ei, juuri se asia on tutkittava. Tiedätkö mitään keinoa, joka\ntukahuttaisi epäluulosi? _Minä_ en tiedä ainoatakaan.\n\n_Rosmer_. Paras sinulle ett'et tiedä. Paras meille kummallekkin.\n\n_Rebekka_. Ei, ei ei, -- tähän minä en tyydy! Jos tiedät keinon, millä\nvoin puhdistaa itseni silmissäsi, vaadin minä oikeutenani, että sanot\nsen.\n\n_Rosmer_ (ikäänkuin ehdottomasti, vasten tahtoansa pakotettuna). No,\nolkoon menneeksi! Sanoit, että suuri rakkaus on sinussa. Että mielesi on\njalostunut minun kauttani. Onko niin? Oletko tehnyt tarkat laskut?\nKoettelemmeko tulostasi? Mitä?\n\n_Rebekka_. Siihen olen valmis.\n\n_Rosmer_. Koska tahansa?\n\n_Rebekka_. Koska tahansa. Mitä pikemmin, sitä parempi.\n\n_Rosmer_. Näytä minulle sitte Rebekka, -- uskallatko, -- minun tähteni,\n-- vielä tänä iltana --. (keskeyttää.) Oi, ei, ei, ei!\n\n_Rebekka_. Kyllä, Rosmer! Kyllä kyllä! Sano se niin saat nähdä.\n\n_Rosmer_. Onko sinulla rohkeutta, -- onko sinulla lujuutta, --\niloisesti, niin kuin Ulrik Brendel sanoi, -- minun tähteni, nyt tänä\nyönä, -- iloisesti, -- mennä samaa tietä kuin Beate meni?\n\n_Rebekka_ (nousee hitaasti sohvalta ja lausuu melkein mykistyneenä).\nRosmer --!\n\n_Rosmer_. Niin, -- se kysymys ei jätä minua rauhaan -- sinun\nlähdettyäsi. Joka hetki päivästä on se minua kiusaava. Oo -- mielestäni\nnäen sinut ilmi-elävänä edessäni. Sinä seisot sululla. Ihan keskellä\nsulkua. Nyt kumarrut käsipuiden yli! Vaivut pyörteesen, alas putousta\nkohden! Ei! Sinä horjut. Et uskallakkaan -- mitä hän uskalsi.\n\n_Rebekka_. Mutta jos minulla olisi rohkeutta siihen? Ja iloinen tahto?\nMitä sitte?\n\n_Rosmer_. Sittehän minun täytyisi uskoa sinua. Täytyisi minun sitte kai\nsaada takaisin uskoni elämäni tehtävään. Uskoa kykyni jalostavan\nihmismieliä. Uskoa ihmismielten jalostumiseen.\n\n_Rebekka_. (ottaa valkean huivinsa, kietoo sen päänsä ympäri ja sanoo\nmaltillisesti). Sinä olet saava takaisin uskosi.\n\n_Rosmer_. Onko sinulla rohkeutta ja tahtoa -- siihen, Rebekka?\n\n_Rebekka_. Sen saat nähdä huomenna, -- tai myöhemmin, jahka saavat minut\nylös.\n\n_Rosmer_ (tarttuu otsaansa). Siinä on kammottava viehätys --!\n\n_Rebekka_. Sillä minä en tahtoisi jäädä veteen. En kauvemmaksi aikaa\nkuin välttämättömästi tarvitsee. Pidettäköön huoli siitä, että ruumiini\nlöydetään.\n\n_Rosmer_ (hypähtää ylös). Mutta tämähän -- tämähän on hulluutta.\nMatkusta, -- tai jää! Minä uskon sinua tälläkin kertaa pelkän sanasi\nnojalla.\n\n_Rebekka_. Puhetapoja, Rosmer. Pois nyt heikkous ja arkaileminen! Kuinka\nsinä tämän jälkeen voisit uskoa minua pelkkien sanojen nojalla?\n\n_Rosmer_. Mutta minä en tahdo nähdä sinun tappiotasi, Rebekka.\n\n_Rebekka_. Siitä ei tule tappiota.\n\n_Rosmer_. Tulee kyllä. Ei sinulla ole koskaan lujuutta mennä Beaten\ntietä.\n\n_Rebekka_. Etkö luule olevan?\n\n_Rosmer_. En koskaan. Sinä et ole Beaten tapainen. Sinä et ole\ntuskaantuneen näkökannan alainen.\n\n_Rebekka_. Mutta minä olen Rosmersholman näkökannan alainen. -- Nyt\nminun tulee sovittaa, mitä olen rikkonut.\n\n_Rosmer_ (katsoo häneen kiinteästi). Onko _se_ nyt kantasi!\n\n_Rebekka_. On.\n\n_Rosmer_. Hyvä. Sitte olen minä meidän vapautuneen näkökantamme alainen.\nEi ole kukaan meidän tuomarimme. Ja siksi saamme itse istua oikeutta.\n\n_Rebekka_ (käsittää väärin hänen tarkoituksensa). Sekin vielä. Vielä\nsekin. Minun kuolemani vapauttaa kaikista paraimman sinussa.\n\n_Rosmer_. Ooh, minussa ei ole enään mitään vapauttamista.\n\n_Rebekka_. On kyllä. Mutta minä -- minä olisin tästä lähin aivan kuin\nvesihirviö, vaan estelemässä ja pidättelemässä laivaa, jolla sinä\nriennät eteenpäin. Minun pitää mennä mereen. Tai jäisinkö tänne kitumaan\nehkäistyä elämää. Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa\nminulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer.\n\n_Rosmer_. Jos sinä menet -- tulen minä kanssasi.\n\n_Rebekka_. (hymyilee melkein huomaamattomasti, katsoo häneen ja sanoo).\nNiin, tule -- tule todistajaksi --\n\n_Rosmer_. Minä tulen sinun kanssasi, minä sanon.\n\n_Rebekka_. Sululle asti, niin. Sen päälle sinä et koskaan rohkene astua.\n\n_Rosmer_. Oletko huomannut sen?\n\n_Rebekka_ (raskaasti ja murtuneella äänellä). Olen. -- Se juuri teki\nminun rakkauteni toivottomaksi.\n\n_Rosmer_. Rebekka, -- nyt lasken käteni pääsi päälle. (tekee niin.) Ja\notan sinut oikeana vaimonani aviopuolisokseni.\n\n_Rebekka_ (tarttuu hänen käsiinsä ja kumartaa päänsä hänen rinnoilleen).\nKiitos, Rosmer. (päästää hänet.) Ja nyt menen minä -- iloisena.\n\n_Rosmer_. Miehen ja vaimon tulee seurata toisiansa.\n\n_Rebekka_. Sululle asti vaan, Rosmer.\n\n_Rosmer_. Sen päälle myöskin. Niin pitkälle kuin sinäkin menet -- tulen\nsinun kanssasi. Sillä nyt minä uskallan.\n\n_Rebekka_. Tiedätkö ihan varmaan, että se tie on sinulle paras?\n\n_Rosmer_. Minä tiedän, että se on ainoa.\n\n_Rebekka_. Mutta jos erehdyt? Jos tämä onkin vaan hairahdus? Joku\nRosmersholman valkeista hevosista.\n\n_Rosmer_. Voi olla. Sillä niistä me emme pääse tässä talossa.\n\n_Rebekka_. Jää siis, Rosmer!\n\n_Rosmer_. Miehen tulee seurata vaimoansa, samoin kuin vaimon miestään.\n\n_Rebekka_. Niin, sano minulle _se_ ensin. Seuraatko sinä minua? Tai\nminäkö seuraan sinua?\n\n_Rosmer_. Sitä emme koskaan saa harkituksi.\n\n_Rebekka_. Minä tahtoisin sentään mielelläni tietää sen.\n\n_Rosmer_. Me seuraamme toinen toistamme. Minä sinua ja sinä minua.\n\n_Rebekka_. Niin minäkin melkein luulen.\n\n_Rosmer_. Sillä nyt me kaksi olemme _yksi_.\n\n_Rebekka_. Niin. Nyt me olemme yksi. Tule! Niin menemme iloisina.\n\n    (Menevät käsi kädessä eteisen kautta ja kääntyvät vasemmalle.\n    Ovi jää auki.)\n\n    (Huone on hetken tyhjä. _Matami Helseth_ raottaa oikeanpuolista ovea.)\n\n_Matami Helseth_. Neiti, -- vaunut ovat -- (katsoo ympärilleen.) Ei\nketään? Yhdessä ulkona tähän aikaan? No, entä -- sen minä sanon --! Hm!\n(menee eteiseen, katselee ympärilleen, tulee takaisin jälleen.) Ei\npenkilläkään. Ei nyt, ei, (menee akkunan luoja katsoo ulos). 'sus\nsiunaa! Tuo Valkonen _tuolla_ --! Siellähän ne, toden totta, seisovat\nkumpikin sululla! Varjelkoon, niitä syntisiä ihmisparkoja! Eivätkös\nseiso ihan sylitysten! (huutaa kovaa.) Ooh -- kaiteen yli -- kumpikin!\n-- Koskeen. Apua! Apua! (vapisee polvistaan, pitelee tuolista kiinni ja\nsaa tuskin sanotuksi:) Ei. Apu on turha. -- Rouva vainaa vei ne.\n\n\n\n"]