Palava pensas

PALAVA PENSAS

Elias Simojoen puheita

Koonnut ja johdannolla varustanut

Vilho Helanen

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1942.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Elias Simojoki. Muistatko? Suomen huomen. Uskon Suomen tulevaan suuruuteen. Me tahdomme. Vallankumous kansamme sydämessä. "Maassa rauha". Suomi ei ole vielä ollut – Suomi on tuleva. Muistojen juhlana. Kirkkain otsin. Herran viinitarha Pohjolassa. Kristityn rakkaus heimoveljiin. Kohti myrskyjä. Me emme saa unohtaa! Karjalan ja Inkerin orjantappurakruunu. "Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks' Suomi sais!" Me uskomme tulevaisuuteen. Tuulimaa. Karjala on kerran oleva vapaa! Suomalaisen yliopiston puolesta. Isänmaan kasvojen edessä. Uuden nuorison kasvot. Nuorison tie. "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa,

   ole sovelias".

Kansallisen kunniamme vaatimus. Itsensä kieltämisen tie. Ilmasta uhkaa vaara. Taistelu bolshevismia vastaan. Suomen ulkopolitiikka. Artur Sirkin muisto. Tulevan sodan siipien havina kuuluu jo. Suomen suojamuurin heikkous. Tulevaisuuden lupaus. Uuden elämänuskon nuoriso. Vapaussodan miehet. Vaikeuksien läpi.

ESIPUHE

Elias Simojoki oli kansallinen taistelija ja hänen osansa tavallinen taistelijan osa: eläessään hän oli kiistanalainen, vasta päättyneenä hänen elämäntyötään voidaan arvostaa oikein.

Laajin vaikutusala Elias Simojoella oli nuorisonjohtajana. Kiistattomasti hän oli kaikkein merkittävimpiä johtajia, mitä Suomen nuorisolla on milloinkaan ollut. Lähinnä siihen sivistyneeseen nuorisoon, joka maassamme on kahden viimeksikuluneen vuosikymmenen aikana noussut, hänen vaikutuksensa on ollut laadultaan ratkaiseva.

Menneinä vuosina tuota nuorisoa ja nimenomaan sen aktiivisinta ainesta on arvosteltu ankarasti. Väliin se leimattiin hukkaanmenneeksi, mutta vieläkin useammin sitä sanottiin harhaanjohdetuksi. Huomattavasta osasta vanhempaa sukupolvea tuo uusi polvi tuntui näet ajatustavaltaan, ihanteiltaan ja elämänotteeltaan täysin vieraalta.

Syksystä 1939 alkaen arviointi on muuttunut aivan toiseksi. Rintamaupseereina sivistyneen nuoren polvemme miehet saavuttivat talvisodan päivinä koko kansan kunnioituksen, ja nyt käynnissä oleva taistelumme on sitä edelleen lujittanut. Kukaan ei enää halua nimittää heitä hukkaanmenneiksi, kaukana siitä. Ja tulokset osoittavat sen johdon, jonka vaikutuspiirissä he ovat muovautuneet, olleen pääsuunnaltaan oikeaa.

Mutta mistä he ovat saaneet ajatustapansa, ihanteensa ja elämänotteensa, jotka kansakunnan suuressa tulikokeessa ovat osoittaneet oikean arvonsa? Ja mitä kaikkea niihin syvemmälti katsoen sisältyy?

Nämä kysymykset kohdistavat huomion ennen muita Elias Simojokeen – häneen, joka oli koko suomalaisen heimon ylösnousemususkon tulisin julistaja ja joka sinetöi elämäntyönsä kaatuessaan sankarina Laatokan jäällä tammikuun 25 päivänä 1940.

Suuresta Suomesta luodaan nyt koko kansamme voimalla todellisuutta. Olemme joutuneet siihen ratkaisevaan taisteluun elämästä ja kuolemasta, jonka väistämätöntä tuloa Elias Simojoki alati ennusti. Moni on katsonut maallemme suureksi tappioksi, ettei hän enää ole mukana. Mutta hänen sanansahan elävät. Hänen puheensa ovat nimenomaan tänä ajankohtana väkevä vetoomus Suomen kansaan. Lisäksi ne sisältävät monia kansallisen nousumme ainoaa kestävää pohjaa selvittäviä ajatuksia, joilla on kauas vastaisuuteenkin kantava arvonsa.

Esillä oleva kokoelma, joka tässä mielessä julkaistaan, ei käsitä hetikään kaikkia Elias Simojoen puheita. Valtaosan laajasta puhujatoiminnastaan hän suoritti pappina, sillä ensi sijassa hän sittenkin oli pappi. Hänen eläviä, kohti omaatuntoa käyviä saarnojaan ja seurapuheitaan ei hevin unohda se kuulijakunta, johon hän sanansa kohdisti. Kokoelmaan on kuitenkin otettu vain pari, aiheeltaan muuhun sisältöön liittyvää saarnaa. Tätä seikkaa lukija kenties pitää tuntuvana puutteena. Mutta kokoelma on tahdottu rajoittaa käsittämään vain valikoiman hänen isänmaallisaiheisia ja poliittisia puheitaan. Sitä paitsi hän aniharvoin kirjoitti saarnoistaan muuta kuin lyhyet muistiinpanot.

Elias Simojoen kirjoituksia ei kokoelmaan ole otettu. Ainoan poikkeuksen muodostaa ensimmäisenä julkaistu kirjoitus "Muistatko –?", joka kaunopuheisesti, miltei järkyttävästi kuvastaa sitä pohjaa, miltä hänen herätystyönsä nousi.

Vielä ei ole tullut aika kirjoittaa Elias Simojoen elämäkertaa. Olen kuitenkin katsonut olevan paikallaan lyhyesti ja välähdyksittäin luonnehtia hänen toimintaansa. Toivon noiden sivujen voivan jossakin määrin selventää hänen puheittensa taustaa.

Työssäni olen saanut arvokasta tukea ja apua ystävävainajani leskeltä rouva Liisa Simojoelta, sisarelta rouva Rakel Terältä ja veljeltä kirkkoherra Arvi Simojoelta, joille esitän siitä tässä kiitokseni.

AKS:n perustamisen 20-vuotispäivänä 22.2.1942.

Vilho Helanen.

ELIAS SIMOJOKI

Elias Simojoki syntyi Simeliusten tunnetun pappissuvun jäsenenä Raution kappalaispappilassa tammikuun 28 päivänä 1899. Hän oli harvinaisen kaunis ja vilkas lapsi. Kotipappilassa ja sen ympäristössä hän voitti kaikkien sydämet puolelleen. Jo tällöin ilmenivät hänessä ne perusominaisuudet, jotka myöhemminkin avasivat hänelle tien ihmisten sydämiin: hän oli luonteeltaan avonainen ja sielultaan kristallinkirkas.

Lapsuudesta asti hänellä oli erikoisen läheinen persoonallinen suhde Jumalaan. Hänelle ei riittänyt se, että hän iltaisin ennen nukkumaan menoa tunnusti kepposensa vanhemmilleen ja sai anteeksiannon, vaan säännöllisesti hän myös selvitti päivän toimensa iltarukouksessa Taivaalliselle Isälle. Säännöllinen kirkossa kävijä hän oli jo pienenä, ja ahkerasti hän kulki isänsä mukana seuroissa. Kouluvuosina vakiintuivat sitten lapsuuden kodista saadut uskonnolliset vaikutteet herkässä mielessä ratkaisuksi, joka johti hänet syvän uskonnollisen herätyksen tielle.

Hyväsydäminen ja avulias hän oli pienestä pitäen. Aivan erikoisessa määrin hänen huolenpitonsa kohdistui eläimiin. Kotipappilan talli ja navetta olivat hänelle maailma, jossa hän viihtyi hyvin. Eläimen kärsimys koski häneen kipeän syvästi. Tämä herkkyys säilyi hänessä läpi elämän. Haavoittuneen hevosen surkea tuskanhuutohan se loppujen lopuksi oli, mikä johti hänet Laatokan jäällä kuolemaan.

Oulussa, jonka suomalaisessa lyseossa hän suoritti koulunkäyntinsä, hänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa hankkivat hänelle pian varman aseman ikäistensä parissa. Hän oli ensimmäinen, olivatpa sitten kysymyksessä poikien rajut leikit tai kilpailut. Hänestä tuli nopeasti toveripiirin johtaja, joka oli mukana kaikkialla, mutta jonka toiminnalle antoivat hohtoa aikaisin heränneet aatteelliset harrastukset. Sekä koulunsa raittiusseuran että toverikunnan pyrinnöissä hän oli kokoava ja suuntaa antava voima. Niinpä hän toimi näiden molempien seurojen puheenjohtajana ja toverikunnan lehtien toimittajana.

Jo kotipiirissä hän oli toimittanut omaa pientä lehteään, jonka kirjoituksissa ilmeni hänelle sittemmin niin ominainen huumorintaju. Kansakouluaikana hänen aineensa herättivät eloisuudellaan tarkastajan huomiota. Lyseossa hänen kirjalliset harrastuksensa veivät useina vuosina huomattavan osan hänen ajastaan. Tänä aikana hän oli vielä selvästi suuremmassa määrin kirjoitetun kuin puhutun sanan mies. Vasta seitsemännellä luokalla hän esiintyi ensimmäisen kerran puhujana pitäessään toverikunnan vuosijuhlassa esitelmän aiheesta Tagore ja hänen runoutensa. Hänen kouluaikaiset kirjalliset harrastuksensa kruunautuivat ylioppilaskirjoitusaineessa "Autuaat ovat rauhantekijät". Se oli käsittelyltään jo ominta Elias Simojokea. Punaisena lankana aineessa oli ajatus, että rauhaa voidaan rakentaa myös aseilla. Ihmeellistä kyllä, niin kaukana silloin yleisestä ajattelutavasta kuin tämä aiheen käsittely olikin, hän sai aineestaan laudaturin.

Lapsuudesta peräisin oli myös hänen syvä harrastuksensa historiaa, nimenomaan suomalaista sotahistoriaa kohtaan. Sitä koskevaa kirjallisuutta hän luki poikavuosista alkaen suurella innostuksella, ja hänen monet kouluaikaiset kirjoitelmansa käsittelivät myös sitä. Perheen asuessa Rantsilassa hän mieli hehkuvana hiihti ja ratsasti tutkimassa taloissa ja muistorikkaassa maastossa Suomen armeijan vaiheita vuosien 1808-09 sodassa. Juhlahetkiä olivat hänelle, kun hän koulupoikana sai seurata isäänsä Siikajoelle, nähdä sen vanhan taistelukentän ja tutkia taloissa säilytettyjä vanhoja, ruostuneita aseita. Harrastus vanhoja aseita kohtaan säilyi hänessä myöhemminkin, ja vuosien mittaan hän keräsi itselleen melkoisen asekokoelman.

Elias Simojoki oli seitsemännellä luokalla silloin, kun vapaussota syttyi. Oli luonnollista, että hän liittyi ensimmäisten mukana vapausarmeijaan. Oulun Ensimmäisen Rintamakomennuskunnan riveissä hän otti osaa sen kaikkiin taisteluihin. Hänen monissa puheissaan kuvastuu selvästi, miten syvät jäljet noiden kuukausien kokemukset jättivät hänen herkkään mieleensä.

Ylioppilaaksi hän pääsi keväällä 1919. Tuskin hän malttoi odottaa ylioppilaskirjoitusten päättymistä – tentit jäivätkin kesken –, kun hänen mielensä alkoi jälleen palaa sotapolulle. Tällä kertaa oli kysymys rajantakaisten heimolaistemme vapauspyrkimysten tukemisesta. Itäkarjalaiset olivat Aunuksessa jo kesällä 1918 nousseet taisteluun työntääkseen kotiseudultaan takaisin bolshevistisen slaavilaisuuden hyökyaallon. Kevättalvella 1919 taistelut kiihtyivät. Virallinen Suomi suhtautui kamppailuun kylmästi, mutta suomalaisia vapaaehtoisia riensi suurin joukoin auttamaan Aunuksen nousua. Empimättä Elias Simojoki liittyi monien muiden oululaisten koulupoikien kera vapaajoukkoihin. Tämän taistelun vaiheet ovat tutut: nopea eteneminen etelään Syväriä kohden ja itään Petroskoita kohden katkesi vihollisen saatua kootuksi suuret voimat vastaiskuun. Aunuksen väestön kanssa koetut yhteiset voiton hetket, monet jännittävät partioretket, jotka asettivat ruumiillisen ja henkisen kunnon äärimmäiselle koetukselle, ja yhteisten toiveiden romahdus merkitsivät Elias Simojoelle elämystä, mistä hän ei milloinkaan päässyt enää irti.

Hän kirjoittautui Helsingin yliopiston jumaluusopilliseen tiedekuntaan syksyllä 1919. Mutta eheää ja yhtenäistä hänen opiskeluajastaan ei tullut. Lopulla vuotta 1921 vapaustaistelun soihtu syttyi jälleen Itä-Karjalassa. Elias Simojoki ei tälläkään kerralla epäröinyt hetkeäkään, vaan jätti opintonsa ja liittyi suomalaisiin vapaaehtoisjoukkoihin. Hän oli mukana kaukopartiossa, joka Suomen puolella muodostettuna sai tehtäväkseen tunkeutua syvälle vihollisen selustaan ja räjäyttää Syvärin ylitse johtavan suuren rautatiesillan. Nytkin itäkarjalais-suomalaisilla joukoilla oli aluksi nimenomaan Vienassa erinomainen menestys. Paikkakunta toisensa jälkeen vapautettiin. Mutta sitten bolshevikit heittivät heikosti aseistettua ja koulutettua vapausarmeijaa vastaan yli kymmenkertaiset, teknillisesti hyvin varustetut joukot. Suomesta ei saatu lisäapua. Ja niin sinetöitiin tammi-helmikuussa 1922 Itä-Karjalan viimeisen oma-aloitteisen aseellisen nousun kohtalo. Monien seikkailujen jälkeen oli myös sen kaukopartion, johon Elias Simojoki kuului, pakko palata saamatta tehtäväänsä suoritetuksi. Niitä ajatuksia, mitkä tappion jälkeen täyttivät Elias Simojoen mielen, muuan taistelutoveri on kuvannut seuraavasti:

"On suoritettu raskas vetäytyminen Aunuksesta rajan yli. Uhrit ovat raskaat. Silmissä hämärtää.

Onko Karjalan vapauden tie tukossa? Onko Suur-Suomi kuollut? Näitä kyselee Elias Simojoki suuressa ahdistuksessa.

Ei ikinä. Suur-Suomi ei kuole. Karjalan täytyy saada elää ja voittaa. Mutta miten?

Nuorison sydämessä. Unelma kirkastuu, unelma taistelevasta nuorisosta, joka kerran astuu uhrien tielle ja voittaa.

Kohti päivännousua, kohti Suur-Suomen aamunsarastusta aukee tie. Se on vaihteleva polku. Ääni kutsuu: tämä on ainoa pelastus.

Nuorukainen havahtuu. Taistelujen ja uhrien tielle astuu mies: Elias Simojoki."

Nuorukaisena, melkein poikasena hän oli lähtenyt taistelujen tielle, mutta hän palasi siltä miehenä, joka kaikkien vaikeuksien uhalla päätti jatkaa kamppailua.

Aunuksen taistelukentillä oli syntynyt hänen kuningasajatuksensa Suur-Suomesta, jonka uusi nuoriso oli Jumalan avulla luova. Se ase, minkä hän tämän ajatuksen toteuttajaksi loi, tuntui aluksi varsin vaatimattomalta. Kahden kerallaan Itä-Karjalasta palanneen ylioppilastoverinsa kanssa hän perusti helmikuun 22 päivänä 1922 Akateemisen Karjala-Seuran. Viisitoista vuotta myöhemmin hän itse kuvasi tämän taistelujärjestön perustamisen taustaa seuraavasti:

"Ne Karjalassa taistelleet suomalaiset ylioppilaat, jotka perustivat AKS:n, palasivat – niinkuin on monesti sanottu – Karjalan vapaustaistelusta järkyttynein mielin. He eivät voineet kevytmielisen elämän pyörteissä elävän pääkaupungin keskelläkään unohtaa niitä heimomme kärsimyksiä, joiden todistajiksi he olivat Karjalassa joutuneet. Se taistelu, jossa he olivat olleet mukana, oli ollut tavallaan pyhää sotaa heimomme elämästä ja kuolemasta. Tämän kirjoittaja muistaa vielä tälläkin hetkellä, kuinka luimme rakovalkean ääressä raamatunlauseita 'Päivän tunnussanoista' ja sopersimme hiljaisia rukouksiamme Hänelle, jonka kädessä ovat elämän ja kuoleman avaimet. – Kuoleman porteilla, erämaiden hiljaisuudessa, Karjalan hävitettyjen kylien keskellä lausuttiin AKS:n syntysanat. – Niiden äärettömien vaikeuksien edessä, jotka sulkivat Karjalan vapaudelta tien, täytyi ihmisen tuntea oma heikkoutensa ja voimattomuutensa ja käsittää, että Jumalan armossa on yksilön ja kansakunnan ainoa apu."

Akateemisen Karjala-Seuran ensimmäiset säännöt vaikenivat tyyten niistä valtavista päämääristä, jotka kangastelivat sen nuorten perustajien mielissä. Niissä luonnehdittiin seuran tarkoitukseksi vain Itä-Karjalasta maahamme saapuneiden pakolaislaumojen aineellista ja henkistä auttamista. Voisi ajatella, että siinäkin oli pienoiselle ylioppilas yhdistykselle jo enemmän kuin kylliksi tehtävää. Mutta Elias Simojoki tähtäsi paljon pitemmälle. Hän ei milloinkaan ajatellut AKS:n jäävän ylioppilasyhdistykseksi monien samanveroisten joukossa. Hän loi sen veljesjärjestöksi, jonka jäsenet läpi elämän taistelisivat ja tekisivät työtä suuren päämäärän hyväksi. Tämä kuvastuu selkeästi AKS:n lippuvalassa, joka on suurelta osalta hänen käsialaansa: "Lippumme alla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on pyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni Isänmaalleni, sen kansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta. Sillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen."

Elias Simojoki oli ehdoton taistelija, joka ei halunnut tietää mistään kompromisseista oikean ja väärän, voimakkaan ja heikon välillä. Mutta samalla hänessä oli oikean kristityn sisäinen nöyryys. Nämä molemmat piirteet hän halusi painaa myös Akateemiseen Karjala-Seuraan.

On selvää, ettei kukaan yksityinen – ei edes Elias Simojoki – ole yksin luonut AKS:n henkeä sellaiseksi, minä se nyt tunnetaan. Mutta seuran perustajana hän antoi sille sittenkin pääsuunnan: rakkauden Itä-Karjalan ja Inkerin kärsivää suomalaisväestöä kohtaan ja tinkimättömän Suur-Suomi-tahdon. Hän sai ilokseen nähdä sinkoamansa ajatuksen kansallisen herätystaistelun välttämättömyydestä löytävän voimakasta vastakaikua akateemisen nuoren polven parhaimmiston keskuudessa. Esikuvaukseen tämä taisteleva nuoriso asetti Karjalan sankarin Bobi Sivénin, "joka ennemmin kaatui oman kätensä kautta kuin peräytyi siltä paikalta, mille hän oli itse itsensä asettanut". Kaikille AKS:n lipun alle liittyneille on lausuttu hänen elämäänsä ja kuolemaansa viitaten: "Olkaa, niin kuin hän, uskolliset kuolemaan asti." Vuoden toimittuaan AKS:llä oli onni saada johtoonsa tunnettu aktivisti tri E. E. Kaila. Hän valoi nuoreen joukkoon tulisen maanpuolustushengen ja ehdottoman valmiuden uhrautua kokonaisuuden hyväksi. Syvän jäljen AKS:läisyyteen jätti myös maist. Niilo Kärki, joka edusti selkeää ja rohkeaa kansamme sisäisen sovinnon vaatimusta pukien sen AKS:n nimissä v. 1923 lausutuiksi sanoiksi: "Me olemme pesseet silmistämme pois pahan unen punaisista ja valkoisista." Toiset – vielä elävät AKS:läiset – toivat seuran taisteluohjelmaan suomalaisuustunnukset lähtien siitä vakaumuksesta, että vasta syvän suomalais-kansallisen herätyksen tietä Suomen kansassa oli nostatettavissa todellinen, voittoonvievä suuruustahto. Toiset taas laajensivat seuran tunnukset käsittämään kaikki valtiollisten rajojemme taakse jääneet heimomme sirpaleet sekä pyrkimyksen läheiseen yhteistyöhön itsenäisten sukulaiskansojemme kanssa. Nämä eri ainekset ja ohjelmakohdat sulautuivat kokonaisuudeksi, josta vuosien mittaan takoutui yhtenäinen ja eheä taistelevan nuoren polven maailmankatsomus. Samanaikaisesti AKS:n jäsenmäärä kasvoi sadoista tuhansiksi, ja ennenpitkää se saavutti ehdottoman ylivallan kaikissa osakunnissa ja ylioppilaskunnissa voittaen vähitellen aatteittensa puolelle nekin nuoren sivistyneistön piirit, jotka eivät syystä tai toisesta ottaneet kantaakseen sitä "elämänmittaista asevelvollisuutta", mitä AKS:n jäsenyys merkitsee.

Tätä perustamansa seuran kehitystä Elias Simojoki seurasi mitä suurimmalla lämmöllä. AKS:n päällikön paikalle hän ei milloinkaan astunut, sillä hän siirtyi pian maaseudulle. Mutta palattuaan 1930-luvulla Helsinkiin hän toimi kauan seuran hallituksen jäsenenä. Ja olipa hänen paikkansa mikä tahansa, niin alusta elämänsä loppuun asti hän pysyi AKS:n jäsenenä numero 1, ja sellaisena hänen asemansa oli ainutlaatuinen. Monet ovat ne puheet, mitkä hän AKS:n eri tilaisuuksissa piti ja mitkä jatkuvasti muokkasivat ja terästivät seuran henkeä.

Elias Simojoen luonteelle olisi ollut täysin vierasta sulkeutua ylioppilasvuosina pelkästään lukukammioon. Mutta toisaalta hän hoiti hyvin myös opintonsa. Keväällä 1923 hän suoritti jumaluusopillisen erotutkinnon ja vihittiin papiksi seuraavassa kesäkuussa. Syksyllä 1923 hän palasi kuitenkin Helsinkiin aikoen jatkaa vielä opintojaan, mutta suunnitellut opinnot keskeytyivät jo seuraavan vuoden alkupuolella, ja huhtikuussa hän astui sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan. Tuona lyhyenä pääkaupungissa olonsa aikana hän sentään ehti ottaa erittäin aktiivisesti osaa ylioppilaspolitiikkaan toimien AKS:n sihteerinä.

Pappistoimintansa hän aloitti isänsä apulaisena Kiuruvedellä. Lahjakkaana pappina hänellä olisi ollut mahdollisuus hakeutua ennenpitkää näkyvämmillekin paikoille, mutta elämänsä loppuun asti hän pysyi maalaispappina. Kirkkoherran apulaisena hän toimi aluksi Kiuruvedellä vajaa kaksi vuotta ja sen jälkeen Iisalmen maaseurakunnassa kaksi vuotta ja Kemin maaseurakunnassa vuoden. V. 1929 hänet valittiin Kiuruveden pitäjänapulaiseksi, ja siinä virassa hän pysyi kuolemaansa asti. Syyskuusta 1929 lähtien hän oli samanaikaisesti myös Kiuruveden yhteiskoulun uskonnon opettajana. Tätä tointa hän hoiti vakinaisen virkansa sivussa. Mutta hän rakasti sitä aivan erityisesti sen vuoksi, että hän siinä sai jatkuvasti olla lähellä nuorisoa, joka puolestaan oli liikuttavalla tavalla kiintynyt sytyttävään opettajaansa.

Niissä seurakunnissa, joissa hän sielunpaimenena vaikutti, hänen vaikutuksensa ei hevin unohtune. Saarnamiehenä hän kuului epäilemättä ikäpolvensa parhaisiin. Hänen sananjulistuksessaan oli sydämeenkäyvää tinkimättömyyttä. Sille oli ominaista ihmeellinen selkeys ja hengen voima, jonka painolla sanat murtivat tien auki kuulijain tuntoihin. Kun hän seisoi saarnastuolissa, seurakuntalaiset tiesivät, että sielunpaimenella oli jotakin juuri heille sanottavana. Eheän ja ehdottoman luonteensa mukaisesti Elias Simojoki pappina tahtoi olla ja myös oli todella Jumalan ja seurakuntansa palvelija. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään ajatus rajoittua hoitamaan vain välttämättömiä virkatehtäviä, vaan hän oli alinomaa liikkeellä seurakuntalaistensa parissa. Väsymättä hän kulki ristiin rastiin pitäjässä seuroja pitämässä. Erikoisen mielellään hän järjesti seuroja syrjäkylien pieniin mökkeihin. Hän tapasi sanoa, että Jumalan henki on lähempänä pieniä pirttejä kuin komeita seuratupia. Eikä hänellä milloinkaan ollut kiirettä seuraväen keskuudesta pois, yhtä vähän kuin silloin, kun hänet oli kutsuttu jonkun sairaan luo. On sanottu, että hänessä oli jotakin, joka aina vaikutti ihmisen parempaan minään elävöittävästi ja parannukseen kehoittavasti. Ja kuitenkin häntä oli helppo lähestyä, sillä hänessä ei ollut mitään korskeaa ja tuomitsevaa, vaan kaikessa tinkimättömyydessään hän oli sydämellisen avulias eikä suinkaan peitellyt sitä, ettei hän pitänyt itseään minään. Kukaan seurakuntalainen ei turhaan turvautunut häneen. Eikä hän auttanut vain sanoin, neuvoin ja lohdutuksin, vaan myös teoin. Hänen anteliaisuutensa oli suuri. Sitä maallista hyvää, mitä hänellä oli, hän oli aina valmis auliisti jakamaan puutteessa oleville.

Hän oli esimerkillinen seurakunnan paimen. Sellaisena hän loppujen lopuksi voitti puolelleen niidenkin seurakuntalaistansa sydämet, jotka 1930-luvun sisäpoliittisina kiihkovuosina puoluesyistä suhtautuivat häneen aluksi karsaasti. Kun hänen ruumiinsa laskettiin kotipitäjän sankarihautaan, sai koko seurakunnan yhteinen kaipaus ja kiitollisuus monella tavalla kauniin ilmaisunsa, ja hänen entiset vastustajansa tahtoivat erityisesti olla mukana osoittamassa kunnioitustaan miehelle, jota he tunnustivat arvostelleensa väärin. Kiuruveteläiset tunsivat hänessä menettäneensä ei ainoastaan kunnioitetun sielunpaimenen, vaan myös rakkaan ystävän.

Elias Simojoki tiesi olevansa omalla paikallaan seurakuntatyössä. Toisenlaisena aikana hän olisi epäilemättä jäänytkin rakastamansa maalaisväestön keskuuteen. Mutta sitten tulivat sisäpoliittisen kriisin vuodet, jotka johtivat hänet keskelle valtiollista taistelua.

Kaiken aikaa hän oli tarkkaavasti seurannut valtiollisen elämämme kehitystä. Vuodet eivät olleet vähimmässäkään määrässä loitontaneet häntä ylioppilasvuosien suurista unelmista. Entistä varmemmaksi hänessä oli lujittunut usko siihen, että vain syvän kansallisen herätyksen läpikäyneenä ja Suur-Suomen ulkonaiset puitteet saavuttaneena kansamme voi taata itselleen pysyvän paikan vapaiden kansakuntien joukossa. Mutta maamme valtiollisessa elämässä ei näkynyt merkkiäkään kehityksestä suuria kansallisia päämääriä kohden. Niille jyrkän vihamieliset ja yhteiskunnan perusteita jäytävät voimat saivat päinvastoin yhä suuremman jalansijan kansakunnan elämässä. Sitä mukaa kuin 1920-luku kallistui kohti loppuaan, kävi ilmeiseksi, että oli jouduttu mitä vakavimpaan kriisiin. Näissä oloissa oli itsestään selvää, ettei Elias Simojoki voinut jättäytyä taistelusta syrjään. Hän osallistui siihen sillä palavuudella ja ehdottomuudella, mikä kaikessa muussakin oli hänelle ominaista.

Tämä vaihe johti hänet eduskuntaan, johon hän Isänmaallisen Kansanliikkeen miehenä kuului vv. 1933-39. Nuo vuodet olivat taaskin täynnä taistelua. Pelottomasti hän heittäytyi eduskuntaväittelyihin, ja monta tulista, mieliinpainuvaa puhetta hän eduskunnan puhujalavalta piti. Välittämättä siitä myrskystä, minkä hän sanoillaan herätti, hän ruoski kaikkea heikkoa, väärää ja alhaista. Kun myöhemmin tarkastetaan hänen kansanedustajakauttaan, tullaan myöntämään hänen tällöinkin aina taistelleen vilpittömin mielin ja puhtain asein sekä iskeneen oikean asian puolesta. Mutta noiden vuosien valtiollisen elämämme yleisen luonteen huomioonottaen oli selvää, että vastustajiensa taholla hän teki itsensä vihatuksi.

Hän tunsi itse, ettei hän ollut eduskuntatyössä oikealla paikallaan. Ilmeisesti niin olikin. Hän oli suuri kansallinen herättäjä eikä mikään puoluepoliittisen pelin taitaja. Mutta juuri sellaisena hänessä vastustajien taholla nähtiin mainio maalitaulu, johon sopi ampua pilkan myrkyllisimmät nuolet. Hänen nimensä vedettiin monesti lokaan, ja tahallisesti vääristeltiin hänen parhaatkin pyrkimyksensä. Se sattui hänen herkkään mieleensä kipeästi. Eikä siinä kuitenkaan ollut kaikki. Eräässä v. 1937 sinimustanuorisolle pitämässään puheessa hän lausui: "Niin kauan kun saamme osaksemme vastustusta ja vihaa, on kurssimme oikea. Kulkekaa aina vastatuuleen, niin pääsette perille. Niin teki nuori sotilas Salmijärven taistelun jälkeen Petsamon retken aikana. Hän tuli lumisokeaksi eksyen joukostansa, mutta hän tiesi, että omat joukot ovat pohjoisessa ja että pohjoisesta tuulee. Sokeana hän ryömi tunturien poikki pohjoista kohden tuntien aina kasvoillaan pohjatuulen hyisen viiman, ja niin hän pääsi perille. Nuoret, kulkekaa tekin vasten tuulta, kulkekaa vaikka ryömien, jos ette muuten jaksa, mutta muistakaa: Aina vasten tuulta!" Kansallisena herättäjänä hän oli kuitenkin täysin tietoinen siitä, että näin yksinkertainen ei ratkaisu hänen omalla kohdallaan voinut olla. Siitä hän lausuikin samassa puheessa: "Kansallisen nuorison johtajilla on raskas taakka kannettavanaan. Eivät he joudu taistelemaan ainoastaan sitä maailmaa vastaan, joka tämän nuorison ympärillä riehuu, vaan he joutuvat myös sisimmässään käymään usein raskaita ratkaisutaisteluja etsiessään itselleen ja tälle nuorisolle tietä." Ja kaikkein katkerinta näissä vuosissa hänelle oli se mieltä polttava kysymys, oliko hänellä ollut oikeus johtaa ikätovereitaan ja nuorempiaan siihen umpikujaan ja saarroksiin, mihin yhteiskunta vallassaolijain voimalla näytti heidät hänen kerallaan peruuttamattomasti tuominneen. Tästä kaikesta johtui se katkeruus, mikä oli hänen viimeisissä poliittisissa puheissaan niin selvästi tuntuvissa.

Ne vuodet, mitkä Elias Simojoki eduskuntatyön vuoksi joutui pääasiallisesti viettämään Helsingissä, olisivat olleet hänelle sietämättömät, ellei hän olisi joutunut jälleen nuorison kanssa kosketuksiin. Akateemisen Karjala-Seuran veljespiirissä hän tapasi entisestään selkiintyneenä ja osakseen saamansa vastustuksen vain lujittamana sen hengen ja taistelutahdon, joka ajan kaikkien kielteisten ilmiöiden uhallakin oli valkenevan tulevaisuuden lupaus. Sitäpaitsi hän joutui syksystä 1933 alkaen Sinimustat-järjestön ja sittemmin Mustapaidat-järjestön johtoon. Näiden nuorisojärjestöjen riveihin oli liittynyt poikia ja tyttöjä kaikista yhteiskuntaluokista. Tämän varhaisnuorison keskuudessa Elias Simojoki saavutti ehdottoman johtaja-aseman. Monilla kirjoituksillaan järjestön äänenkannattajan palstoilla sekä puheillaan juhlissa ja kokouksissa hän valoi varhaisnuorisoon suursuomalaisen taistelutahdon.

Se, mihin hän johtamallaan nuorisojärjestöllä, niin kuin aikaisemmin AKS:n perustamisella, pyrki, ilmeni mm. hänen marraskuussa 1934 eduskunnan puhujalavalta lausumissaan sanoissa: "Meidän taistelukenttämme on Suomen nuorison sielu. Me emme hellitä taisteluamme, ennenkuin me tällä taistelukentällä olemme saavuttaneet ratkaisevan voiton. Me emme tule hellittämään, ennenkuin tähän maahan luodaan nuoriso, jolla on voimakas kansallinen ja isänmaallinen henki ja joka antaa kunnioituksen meidän kalliille uskonnollemme. Tästä työstä, sen menestymisestä riippuu Suomen tulevaisuus. – – – Jos meidän nuorisomme keskuudessa ei tehtäisi kansallista ja isänmaallista herätystyötä, niin minkälainen nuoriso meillä olisi sitten vaaran hetkellä heitettävänä Venäjän nuorisoa vastaan, jota todella elähdyttää maailmaa valloittava henki?"

Nuorisojärjestön johtajana hän alati alleviivasi sitä, että kaikki on rakennettava tinkimättömälle uskonnollis-siveelliselle perustalle. "Kuitenkin on" – hän lausui kerran eräässä nuorisokokouksessa – "nöyrästi tunnustettava, että täydellinen valtio ei ole täällä alhaalla, vaan se on saavutettavissa vain siellä, jossa kaikki vajaa lakkaa. Se on muistettava aina sen nuorison, joka kulkee täällä isänmaanrakkauden viitoittamaa tietä."

Aikoinaan herätti melkoista myrskyä hänen vaatimuksensa: Suomen nuoriso on militarisoitava. Hänen nuoriso-ohjelmansa ytimenä oli: "Samalla kuin on huolehdittava armeijan aseiden perushankinnoista, on huolehdittava sen ihmisaineksen perushankinnasta, joka näitä aseita käyttää." Hän näki, ettei hehkuvinkaan maanpuolustushenki ja Suur-Suomi-tahto yksin riitä kansallisen tulevaisuutemme turvaamiseen, vaan että myös fyysillisen kunnon kehittämiseen on kiinnitettävä aivan erikoista huomiota. Hän oli itse hyvä hiihtäjä, uimari ja ampuja. Ja johtamalleen nuorisolle hän asetti vaatimuksen: "On opittava marssimaan, uimaan ja ampumaan, sillä lopullisessa ratkaisussa ei tarvita vain sielua, vaan myöskin ruumista."

Seurakunnan paimenena hän oli vähäväkisten ystävä ja auttaja. Samaan henkeen hän halusi kasvattaa myös nuorison. Lukemattomat kerrat hän korosti sitä, että nuorison oli tutustuttava suomalaisen työväestön elämään, opittava ajattelemaan ja tuntemaan sosiaalisesti ja oltava valmis taistelemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisen puolesta.

Tämä oli ohjelma, jonka nyt myönnettäneen pääosaltaan muodostavan sen perustan, mille tulevaisuudessa on rakennettava Suomen uusi, määrätietoinen nuorisokasvatus.

Elias Simojoki oli AKS:n perustaja ja kahden nuorisojärjestön johtaja. Mutta silti hän ei oikeastaan ollut organisaattori. Hän oli herättäjä ja innoittaja, joka tulevaisuuden näkemyksensä rohkeudella ja kirkkaudella sekä persoonallisuutensa eheydellä ja puhtaudella lumosi ennenkaikkea nuoret. Kukaan ei osannut heille puhua niin kuin Elias Simojoki. Puhujana hän olikin suurten mittojen mies. Eräs vanhemman polven mies on kuvannut hänen vaikutustaan seuraavasti: "Hänen julistuksessaan oli jotain Jumalan synnyttämää suurta ja rajua myrskyä, maanjäristystä ja tulta, mm. hänen kertoessaan inkeriläisten äitien marttyyrikuolemasta Siperian aroilla, mutta jäljelle jäi lopuksi hiljainen tuulen hyminä, Jumalan Hengen työ ennen kylmässä sydämessä, jonka Herra oli saanut palamaan. Vainaja oli monessa suhteessa outo ilmestys Pohjolassa. Hänessä oli... Ranskan hugenottien rajua voimaa, kirkkautta ja pyhää innostusta."

Hän oli aivan erikoisessa määrin elävän sanan mies. Useimmiten hän nousi puhujalavalle mukanaan vain muutamasanainen puheen runko. Ja vaikkapa hän olisi etukäteen kirjoittanut koko puheen, niin hän ei paljon vilkaissutkaan muistiinpanoihinsa. Hän puhui sydämestä, ja useimmiten hänen sanansa myös löysivät tien kuulijain sydämiin. Hänen silmänsä vangitsivat säihkyllään kuulijakunnan, ja koko hänen olemuksensa säteili sellaista syvää vakaumusta, joka ei voinut olla vaikuttamatta kuulijakuntaan. Hänen äänensä ei ollut erikoisen täyteläinen, ja hänen äänenmuodostuksessaan olisi kaunoluvunopettajalla saattanut olla paljonkin muistuttamisen varaa. Mutta siitä huolimatta hänellä oli ainutlaatuinen kyky temmata kuulijansa mukaan. Hän sai heidät herkästi nauramaan ja herkästi itkemään. Ahdistavan ja hengeltään pienen ajan keskellä hän loihti kuulijainsa näkyviin valtavia tulevaisuuden perspektiivejä ja sai tuhannet ja taas tuhannet uskomaan niiden saavuttamisen mahdollisuuteen. Palavan rakkautensa kovia kokeneeseen Karjalaan ja itkevään Inkeriin hän kykeni siirtämään laajoihin kansanjoukkoihin. Harva silmä pysyi kuivana silloin, kun hän – ääni sisäisestä järkytyksestä vavisten – kuvasi kotikonnuiltaan karkoitettujen heimolaistemme kohtaloita. Hän ei säästänyt sanoja eikä värejä kuvatessaan sitä ainoata tietä, minkä hän näki johtavan kansalliseen pelastukseen. "Suomen on seisottava ja kaaduttava Karjalan kanssa. Suomalaisen kansakunnan on jaettava kunnia ja häpeä Karjalan kansan kanssa." – "Ellemme opi taistelemaan suuruutemme puolesta, me hukumme." – "Meille on pääasia, että aurinko kerran nousee ryssättömän Karjalan vaarojen takaa." – "Suomen kansa: Sinä olet sen tekevä, ja siksi on Sinun luotettava lähinnä Jumalaa vain itseesi." – "Meidän päämääränämme ei sittenkään saa olla enempi eikä vähempi, kuin että juuri me jätämme tämän maan ja kansan suurempana ja vieläkin ihanampana tuleville sukupolville kuin olemme sen menneiltä sukupolvilta vastaan ottaneet." – "Se hetki – 'kohtalon kolmas hetki' – voi koittaa millä hetkellä hyvänsä. Venäjän luhistumisen hetki lähestyy kiireisin askelin, on kuin kuulisimme lähestyvän sodan huminan korvissamme."

Hän oli ehdottoman vakuuttunut siitä, että kansallamme oli edessä vaali vain kahden vaihtoehdon välillä: joko valtiollinen suuruus tai täydellinen kansallinen tuho. Hän näki ratkaisun olevan ovella. Sen vuoksi hän syvällä tuskalla ja katkeruudella totesi sen huolettomuuden ja välinpitämättömyyden, millä määräävissä piireissä suhtauduttiin edessä olevaan myrskyyn ja sen asettamiin valmentumisvaatimuksiin. Tämä väritti hänen sanansa esim. silloin, kun hän eduskunnan puhujalavalta sinkosi sanansa: "Millä vastaa tämä kansa oman nuorisonsa edessä, jos se joutuu lähettämään sen kuoleman kentille puutteellisin varustein? Miksi te, kansamme varovaiset isät, olette huolissanne nuorisomme politikoimisesta sen sijaan, että olisitte huolissanne siitä, ettei sillä ole käytettävissään tarpeeksi hyviä konekiväärejä sodan syttyessä?"

"Millä vastaa tämä kansa...?" Tuo kysymys ei antanut hänelle rauhaa. Siltä pohjalta syntyi hänen suuri aloitteensa Kannaksen linnoittamiseksi vapaaehtoisin voimin. Ajatus siitä leijaili ilmassa. Kesällä 1938 AKS oli järjestänyt kautta maan suurisuuntaisen propagandahyökkäyksen, jolloin sen jäsenet puolessatuhannessa juhlassa selvittivät maanpuolustuksemme kysymyksiä sadalletuhannelle kuulijalle. Tämän propagandan tuloksia syksyllä tarkastettaessa heitettiin AKS:ssä esiin ajatus, että seuraavan kesän työkohteeksi otettaisiin Kannas, joka linnoittamattomana oli puolustuksemme todellinen "Akilleen kantapää". Mutta selvän muodon näille suunnitelmille antoi vasta Elias Simojoki. AKS:n neuvottelukokouksessa helmikuun 22 päivänä 1939 hän teki ehdotuksen, että seura vaatisi maan hallitusta ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin Kannaksen linnoittamiseksi ja tarjoutuisi hankkimaan vapaaehtoista työvoimaa sitä varten kesäksi. Tässäkin asiassa hän näki suuresti pitäen 100 000 miehen liikkeellesaantia mahdollisena. Kuten tunnettua, paisui hänen täten hahmottelemastaan lapiojääkäriliikkeestä kesällä 1939 todellinen kansannousu. Sen aikaansaannokset eivät ehkä sotilaallisesti olleet loppujen lopuksi kovinkaan huomattavat, mutta moraalisesti niillä oli suorastaan suunnaton merkitys. Muuan linnoitustöitä johtava upseeri lausui miehilleen elokuussa: "Näiltä kansan itsensä rakentamilta puolustuslinjoilta Suomen armeija ei tule milloinkaan vähällä peräytymään." Sitten kun myrsky rajoillamme muutamaa kuukautta myöhemmin puhkesi, koko maailma sai nähdä, että juuri näin oli.

Kun seuraavana syksynä "ylimääräiset kertausharjoitukset" alkoivat, Elias Simojoki olisi voinut jäädä kotiin, mutta empimättä hän lähti mukaan. Ero kotoa oli hänelle yhtä raskas kuin kenelle muulle hyvänsä. Hän jätti sinne nuoren vaimonsa ja edellisenä keväänä syntyneen esikoisensa. Heidän kohtalonsa painoi hänen mieltään, sillä hänellä oli ennakkoaavistus, ettei hän tällä kertaa palaisi elävänä.

Juuri sodan aattona hän ilokseen sai siirron sen rykmentin pastoriksi, johon muutkin Kiuruveden miehet kuuluivat. Hän oli tässä toimessaan sekä sielunhoitaja että sotilas, molempia sanan vaativimmassa mielessä. Kotipitäjänsä poikien rinnalla hän kesti kaikki sodan rasitukset. Hän otti osaa jokaiseen taisteluun, ja monesti hän pani henkensä alttiiksi pelastaakseen haavoittuneen toverinsa. Ja milloin lepohetki tuli, miehistöteltat muuttuivat hänen toimestaan seurapirteiksi, joissa viljeltiin Jumalan sanaa. Kauniisti on kuvattu tätä hänen viimeistä elämänsä vaihetta: "Se päivä, jolloin hän pitäjänsä miesten rinnalla kohtasi vihollisen... ensi kerran, tuli hänelle sodan raskaimmaksi. Vihollisen avaama tuli oli yllättävän kova. Miehiä kaatui ja haavoittui. Simojoki kulki pitkin ketjua, rohkaisi, kehoitti jälkeenjättäytyviä – oli kysymyksessä meidän hyökkäyksemme – ottamaan asemat toisten tasolta ja hoiti haavoittuneita. Ankarassa tulessa hän raahasi läpiammutun komppanianpäällikön sidontapaikalle. Koko ajan hän liikkui taistelukentällä niin kuin kaikki muut olisivat vaarassa, hän yksin turvassa. Hän unohti itsensä ja huolehti taistelutovereistaan. Kun miehet ankaran tulikasteen saatuaan palasivat illalla teltoilleen, nähtiin siellä entistä selvemmin, minkälainen mies Elias Simojoki oli. Taistelussa hän oli ollut rohkeaakin rohkeampi, nyt illalla, kun selvisi, että Kiuruveden miehistä oli kaatuneina ja kadonneina jäänyt vihollisen jalkoihin neljättäkymmentä, hän itki, itki ääneensä. Hänen sydämensä oli pakahtua sinä iltana. Kappale rakasta Karjalaa oli menetetty hänen omien seurakuntalaistensa verestä punoittavana."

Elias Simojoki ei saanut nähdä ennustamansa ratkaisutaistelun onnellista käännettä. Vihollisluoti lävisti hänen päänsä tammikuun 25 päivänä 1940. Hän kaatui Laatokan jäällä aikana, jolloin talvisotamme synkkä lopputulos alkoi jo näkyä. Kukaan ei tiedä, mitä hän viimeisinä päivinään sisimmässään tunsi. Varmaan hänelle tuotti tuskaa tietoisuus siitä, ettei hän olisi mukana silloin, kun Suomen armeija hänen suurimman haaveensa toteuttajana marssisi Aunukseen ja Vienaan. Mutta epäilemättä hän tällöin näki tappion katkeruuden takaa kerran nousevaan voitonpäivään. Syvästi riemuiten hän oli todennut sen kansallisen eheytymisen ihmeen, minkä syksy 1939 Suomelle lahjoitti ja mikä oli kansallemme yli kaikkien vaikeuksien valkenevaan tulevaisuuteen kantava voima. Tämän tietoisuuden varassa oli hänenlaisensa miehen, joka synkimpinä hajaannuksen ja katkerien keskinäisten riitojen vuosinakin oli jaksanut pitää kiinni uskostaan suureen Suomeen, helppo luottaa kansassamme vihdoinkin heränneen suuruustahdon voitollisuuteen.

Elias Simojoella ei eläessään ollut kansamme keskuudessa mitään yleisesti tunnustettua asemaa. Mutta hän oli tiennäyttäjä, jolla oli valtava tulevaisuuden näkemys. Hänen sanansa olivat oikeaan suuntaan johtavia tienviittoja kansamme monivaiheisella taipaleella 1920-luvun heikkoudesta ja päämäärättömyydestä "luvattuun maahan". V. 1922 pitämässään puheessa hän lausui: "Suuri, kaikki täyttävä ja kaikki voittava isänmaanrakkaus on se palava pensas, josta kansojen Jumala kansoja lähestyy ja puhuttelee." Tässä mielessä hän itse oli meidän kansallemme "palava pensas". Ja kerran on tuleva aika, jolloin hänet elämänsä ja sanojensa tähden koroitetaan kansallissankariksi siinä Suomessa, jota hän niin palavasti rakasti ja jonka hyväksi hän kaikkensa antoi.

MUISTATKO?

Sinä kysyit minulta, Veli, kuinka viitsin vielä puuhata ja ahertaa täällä Karjalan hyväksi. Sinä ivaat minua ja henkistä taisteluamme. Sinä et pidä sotana sotaa aivoilla ja sydämellä, mutta vain sotaa ruudilla ja raudalla... Ja Sinä kysyt vielä, miltä tuntuu taistella kynällä ja sanalla sellaisen miehen, jolla takavuosina oli onni puristaa kivääriä poskea vasten Karjalan äärettömissä metsissä... Ja Sinä kysyt: Muistatko?

Veli edesmenneiltä vuosilta! Minä muistan, ja juuri siksi minä edelleen taistelen. Sinä halveksit henkistä sotaa. Sanon Sinulle: niin halveksin ennen minäkin, mutta nyt en, sillä tiedän nyt, mitä henkinen sota saattaa merkitä sielulle ja ruumiille. Minä tiedän, että tarvittiin Suomen ja Karjalan sodissa ennen urhoollisuutta – enemmän tarvitaan tässä sodassa, jota nyt käymme. Tiedän, että tarvittiin ennen uskollisuutta – enemmän nyt. Tarvittiin ennen sitkeyttä ja altista mieltä – enemmän, paljon enemmän nyt. Tässä sodassa et näe miehen kaatuvan luodin tieltä, mutta Sinun täytyy uskoa. Tässä sodassa ei kourista kätesi voitetun lipputankoa, ja kuitenkin jaksat Sinä toivoa. Tässä sodassa ei jaa nälkäinen toverisi viimeistä leipäkannikkaansa kanssasi eikä suojaa viluasi viittansa liepeellä, ja kuitenkin on Sinulla voimaa rakastaa. Tässä sodassa ei ole vain vierasheimolainen vihollisenasi, vaan oma veli ja sisar. Tässä sodassa ei huppelehdi hurmeesi raudan lyömästä, vaan polttelee ja karvastelee silti, niin kauan kuin sydämesi elää.

En tiedä, ymmärrätkö minua. En tiedä, käsitätkö minua, kun sanon, että siksi taistelen edelleen, koska muistan. Ja tahdon kysyä Sinulta samaa, mitä Sinä minulta: "Muistatko?" – "Muistatko Sinä?" Muistatko, kuinka nuori veri kolmena sotavuotena vuoti Vienan ja Aunuksen erämaissa – hukkaan, kuten näytti, ja kuinka kuitenkin oltiin valmiit vuodattamaan omat sydänveret kuiviin? Muistatko, kuinka turhaan koettivat sormesi tukkia vuonna 1918 Vuokkiniemellä toverimme haavasta syöksyvää verta ja kuinka hän käski jättämään itsensä omiin hoiviinsa, koska taistelu oli vielä kesken? Muistatko, kuinka sieraimemme ahmivat ruudin tuoksua ja sydän sykki taistelun riemua, kun syöksyimme Tuuloksessa vuonna –19 ryssien piikkilankojen läpi? Muistatko voiton huumaa heidän vallinsa harjalla, konsa oli lyöty vihollinen kymmenkertainen? Muistatko, kuinka jäi silloin riippumaan lankojen piikkeihin Pohjanmaalta poika – kolmetoistavuotias? Muistatko, kuinka olimme pakotetut astumaan Suomeen menevään laivaan Vitelessä? Muistatko, mitä von Hertzen puhui silloin ryysyjoukolle, joka kerran "järjestyksessään ol' hirmuinen"? Muistatko, kuinka silloin syrjään menimme ja salaa itkimme? – Muistatko, kuinka toissa talvena jätimme verellä ostetun maan kylä kylältä ryssän käsiin? Muistatko, kuinka silloin polo karjalaiset syleilivät polviamme ja rukoilivat meitä jäämään? – Muistatko, kuinka nälän näännyttämiä, vilun vikomia, repaleisia sankareita ja puolialastomia naisia ja lapsia sortui Karjalan kinoksiin, konsa murskattu armeija ja kansa taivalsi via dolorosaansa Suomea kohti?

Sinä muistat, minä tiedän, että muistat, molemmat muistamme paljon, paljon enemmän, vaikka tekisi mieli unohtaakin joskus. Tiedän, että ymmärrät nyt, miksi edelleenkin taistelen. Etkä ainoastaan ymmärrä, vaan yhdyt samaan rintamaan ja samaan taisteluun.

(Kirjoitus Suomen Heimon n:ossa 8/1923.)

SUOMEN HUOMEN

Onneton, veriin asti ryöstetty, raastettu ja raiskattu, kahleisiinsa taottu Karjalan kansa ja maa! Onneton koko sirpaleiksi pirstottu Suomen heimo, jonka onnellisin osa elää vapaassa, mutta aina uhatussa maassa! Onneton heimo, jonka historia on tuominnut taistelemaan jättiläissuuren slaavilaisheimon kansojen meressä. Siihen on hukkunut jo heimostamme suurin osa. Missä ovat muinoin niin uljaat bjarmien miehet? – Ei kuulu enää vogulin valitus, ei vatjan vaikeroiva ääni. Nyt näyttää olevan heimomme herkimmän ja lahjakkaimman osan, Karjalan kansan, Kalevalan luojan, vuoro tuhoutua. Nyt vielä kuuluu sen vaikerrus ja hätä, kohta vaikenee sekin, kuten bjarmin tai vatjan muinoin. Olemme kuulevinamme tuon kansan kuolinkorahduksia korvissamme. Maanpakolaisena mieron tiellä on suurin osa Kalevan heimoa, ja maahansa jääneet näyttävät joutuneen kohtalon alaiseksi, joka on omiaan liikuttamaan kovintakin sydäntä.

Kun taistelu heimokansan olemassaolosta on niin kriitillisessä vaiheessa kuin se nyt on ja kun vihamies käyttää taistelussaan niin voimakasta kieltä kuin se nyt käyttää, niin tuntuu enemmän kuin heikolta lyödä sanan miekalla siinä, missä pitäisi lyödä teräksellä. Kun ryssä puhuu kyllin voimakasta kieltä asiansa puolesta rankaisuretkikunnilla – joista päivälehdet tietävät kertoa –, tuntuu kuin vastaisi siihen toivottoman heikosti se kieli, mikä kaikuu juhlan puhujalavalta. Me suomalaiset, jotka olemme jo pitemmän aikaa saaneet tehdä vähemmän miellyttävää tuttavuutta ryssän kansan kanssa, me tiedämme, mitä sen rankaisuretkikunnat merkitsevät. Me tiedämme, että niiden tie on vereen hakattu, sitä viittovat savuavat rauniot, ja meidän sydämemme vapisee – kellä sitten kauhusta, kellä säälistä, kellä vihasta.

Nyt on taasen hetki, jolloin Isänmaahansa ja heimoonsa onnettomasti rakastunut suomalainen ja karjalainen, jos mahdollista, entistä katkerammalla tuskalla tuntee olojen painon ja katsoo ympärilleen, että miltähän suunnalta apu voisi tulla, jotta saisi siihen kiinni tarttua. Hän katsoo, kuten monesti ennenkin, ja katsoo yhtä turhalla toivolla kuin ennenkin, sillä etsipä apua mistä tahansa, suurten kansojen neuvossaleista tai omista rikkinäisistä riveistämme, niin yhtä toivottomalta ja pimeältä näyttää. Apu viipyy ja vilkastuu, ja kiire jo olisi, sillä jos sitä ei pian tule, niin Karjalan kansa hukkuu, taasen yksi entisen tuuhean heimopuun vihreimmistä oksista hakataan pois. – Kirves ei ole enää asetettu Karjalassa vain puun juurelle, se kirves on jo monesti iskenyt ja parhaillaan iskee heimopuun kylkeen ja uhkaa nyt sen sydäntä. Mutta mikä kaksinkertaistuttaa tuskan heimoaan rakastavassa mielessä, on se katkera havainto, joka täytyy päivä päivältä ja vuosi vuodelta yhä selvemmin panna merkille, se, että Suomen kansa ei ole valveilla.

Mikä on nukuttanut Suomen kansan? Mikä on luonut sille orjan mielen? – Eikö Suomen leijona valveutunut, kun se loi orjan ikeen omilta niskoiltaan, vai eikö se tajunnut, että työ jäi pahasti kesken? Eivätkö vapauden veriuhrit huuhtoneet orjan mieltä siltä pois luoden sijalle uuden hengen ja mielen, hengen ja mielen, joka kuuluu olennaisesti jokaiselle vapaalle, suuruutta kohti pyrkivälle kansalle? – Täytyy sanoa, ettei siltä näytä. Se tuhatvuotinen orjuus, jonka painon kansamme on saanut kantaa milloin germaanin, milloin slaavin ikeen alla, ei ole voinut noin vain hetkessä mennä ohi jälkiä jättämättä. Se ei ollut pois pyyhkäistävissä kädenkäänteessä, ei edes vapautemme riemuisalla keväthetkellä – pisara orjan verta kiertää vielä suonissa.

Jos ei niin olisi, jos Suomen kansa tuntisi vapautensa, niinkuin sen vapaa tuntee, riemuitsevana, rintaa laajentavana, kaikki voittavana ja kaikki alttiiksi antavana voimana, sallisimmeko vainolaisen raiskata Karjalan maata, joka koko leveydellään syleilee omaa maatamme ja on olennaisesti osa siitä? Nöyrtyisikö kansamme ruikuttamaan ja kerjäämään muruja rikkaiden pöydiltä tavalla, johon ei kukaan vapaa alistu? Entä, jos se päästäisi omat voimansa oikeuksiinsa? Eikö se tempaise ohjia omiin käsiinsä käsistä vieraiden, olivatpa nämä rajojen sisä- tai ulkopuolella? Eikö se lakkaisi tuhlaamasta niitä valtavia voimia, jotka sillä sittenkin on, omien riviensä pirstomiseen, kuten se nyt tekee? – Eikö se uskaltaisi edes uneksia suuruudestaan?

Säpsähtikö joku? Vainusiko tässä pannaan tuomittua Suur-Suomi-ajatusta? Siihen ajatukseen tahdoin juuri päästäkin, vaikka sitä on pidetty voitettuna kantana, illusionina, kuumeisten fanaatikko-aivojen tuotteena, vailla mitään reaalista todellisuuspohjaa ja toteutumismahdollisuuksia. – Mitä muuta kuin orjan mieltä todistaa se, ettei kansa edes osaa uneksia suuruudestaan, johon se kuitenkin on oikeutettu? Mistä muualta kuin pitkältä historialliselta taipaleelta, joka oli täynnä vieraiden kansojen hegemoniaa ja oman kansallisuuden orjuutusta, voi juontaa juurensa se ajatus, että kansamme sydämestä on kitkettävä pois kaikki suuruudenunelmat? Elleivät kansamme suuret miehet sitkeästi vuosisata vuosisadalta olisi jaksaneet toivoen uskoa kansansa vapauteen, niin missähän vapautemme olisi? Tuo hullutukselta, illusionilta näyttävä ajatus, tuo monen pilkkaama ja monen lokaan raastama usko ja toivo oli sittenkin se, joka kantoi hedelmänään vapautemme hetkellä, jolloin sen toivo näytti olevan pimeimmässä pilvessä.

Kansamme ei ole vielä kokonaisuutena herännyt. Vieraan siteissä se vielä käy. Vieras on painanut kätensä sen silmille, niin ettei se näe eikä tajua, mistä sen on lupa uneksia ja puhua ja minkä puolesta taistella. Sokeana huitoo se oikeaan ja vasempaan, taistellen niitäkin vastaan, jotka ovat sen omaa verta ja lihaa ja jotka usein muodostavat juuri sen aineksen, mikä on saanut aikaan onnellisia käänteitä sen historiassa. Se taistelee sokeudessaan usein niitä vastaan, joilla on vielä kipinä kaikki kestävää, kaikki kärsivää ja lopulta kaikki voittavaa rakkautta ja joiden silmämääränä on se, että oma kansallisuus pääsisi oikeuksiinsa, oma maa tulisi kohoamaan kunniaan ja suuruuteen ja käsittämään oman heimon sekä saavuttamaan omat kansalliset ja maantieteelliset rajansa.

Suomen kansan on herättävä siihen tietoisuuteen, että sillä on oikeus, eikä vain oikeus, vaan myös velvollisuus sisällyttää itseensä se heimo ja maahansa se maa, joka sille eittämättömästi kuuluu. Sen maailmanhistoriallinen tehtävä suojamuurina itää vastaan on niin suuri, että se laiminlyö velvollisuutensa länsimaailmaa kohtaan, ellei se ota Karjalan kansan asiaa omakseen viedäkseen sen onnelliseen ratkaisuun. Tämä tehtävä kuuluu sille jo yksin humaanisista ja kansallisista syistä. Sitäpaitsi: ellemme opi taistelemaan suuruutemme puolesta, me hukumme, kuten lukemattomat kansat ennen meitä, vaivumme unhoon ja pyyhitään pois historian lehdeltä, jolle kansojen Kaitsija on meille suonut tilaisuuden piirtää nimemme lähtemättömin kirjaimin. Ja meidän nukkuessamme voi hukkua moni muu länsimainen kansa.

Jokainen kansa ja valtakunta, josta on tullut suuri ja mahtava, on kerran alkanut siitä, että se ylpeässä itsetunnossaan yläpuolella muiden on rohjennut unelmoida suuruudestaan. Tuollainen kansa on historian lempilapsi. Se vie sitä eteenpäin läpi mahdottomiltakin näyttävien esteiden ja vaikeuksien. Sellaista kansaa eivät sido tavalliset elollisen luonnon rajoitukset, eivät määrää mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien lait, sillä se luo ihmeitä niiden sijalle ja uhmaa vaikka koko maailmaa ihmeitten varassa.

Kuitenkin kaikitenkin. Meidän kansassamme, jos missä, on itu suuruuteen. Sen se on osoittanut töillä, joita vain suuri voi tehdä. Historia on antanut sille tehtävän, josta äsken jo puhuimme, tehtävän niin suuren ja korkean, että sen pelkkä ajatteleminen huimaa päätä valtavuudellaan: tehtävän suojella koko sivistynyttä maailmaa raakalaisuuden valloitus yrityksiltä. Kelle historia suurtöitä tehtäväksi antaa, sille se antaa myös edellytyksiä niiden suorittamiseen. Eikä Suomen kansalta ainakaan noita edellytyksiä puutu.

En tahdo puhua kansamme suurtöistä nykyaikaisen sivistyselämän, urheilun yms. aloilla. Puhun mieluummin niistä ihmeistä, joita se on tehnyt toisilla aloilla. – Mikä ääretön pääoma henkistä ja fyysillistä voimaa, sitkeyttä, tarmoa ja kaikki edestään musertamaan luotua uljuutta onkaan pieneen kansaamme sisällytetty? – Eikö tämä pettuleivän ja hallan tuttu Saarijärven Paavon kansa ole jo näyttänyt sitkeytensä ja sisunsa ihmeitätekevän voiman raivatessaan tähän vilunarkaan Pohjolan maahan kukoistavat pellot ja niityt, joilla kultaista tähkää tekevä vilja heilimoi! Eikö tämä ole samaa kuolemaahalveksivaa, uhkauljasta hakkapeliittojen kansaa, jonka peitsiin taittuivat aikoinaan rautakylkien hyökkäykset Breitenfeldin ja Lützenin kentillä! Eikö kansamme viimeaikaisin historia tiedä kertoa, että sen pojissa vielä elää isäin henki, jonka hehku Pohjan jäilläkään ei sammunut! Missä ennen Breitenfeld, Lützen ja hakkapeliitat, siellä nyt Eckau-Keckau, Misse ja Aa jääkäreineen. Narvan ja Kaarle XII:n miehet on tehnyt meille eläviksi vuoden 1919 Narva Eestin vapaussodan muiden taistelukenttien kera vielä elävine tai vasta muutama vuosi sitten multaan peitettyine suomalaisine sankareineen. Monet sankaritaulut kultaisine nimikirjoituksineen tekevät eläviksi Runebergin laulamat Vänrikki Stoolin urhot, ja eivätkö heistä puhu kyllin elävää kieltä melkein jokaista kirkkomaatamme kaunistavat sankaripatsaat! Eivätkö hiljaiset hautakummut Kuolan lahdelta Syvärin rannoille saakka kerro kaunopuheisesti uusista Vesaisen ja Löfvingin partiomiehistä ja sisseistä, jotka eivät osanneet silloin eivätkä nytkään kalveta muuten kuin kuolemassa! – Jos näkönsä voisivat kertoa vanhat puut niillä monilla taistelukentillä, missä taas viime vuosina on niin runsain määrin suomalainen hurme vuotanut ja suomalainen uljuus ihmeitä tehnyt, mitä ne puhuisivatkaan! Paljon siitä kaikesta on tullut kansamme tietoon, mutta paljon on siitä unhoonkin jäänyt, sillä miehet, jotka ovat niitä kärsimyksiä kärsineet, niitä ponnistuksia ja tuskia kestäneet, ovat usein niitä maan hiljaisia, jotka eivät tahdo niillä loistaa; eikä tällä sankaruudella ole useinkaan ollut muita todistajia kuin kaukaiset erämaat ja koskemattomat korvet!

Kun me tiedämme, että kansallamme on vieläkin noita suuria salatuita voimia, on vieläkin tuo omaisuus uljuutta, uskallusta, sitkeyttä ja todellista suuruutta, niin emmekö me silloin uskalla uskoa, että kun kansa kerran herää tietoisuuteen omasta itsestään, niin Suomen suuruuden hetki koittaa! Ja se koittaa vielä kerran, se odottaa vain sitä psykologista hetkeä, jolloin se purkautuu esille, sitä heräämisen suurta aamua, jolloin se on kaiken uudeksi luova. – Sakari Topelius sanoo, etteivät suuretkaan miesvoimat talvista järveä sulaksi saata, vaikka kuinkakin sitä kangillaan jystäisivät, mutta kun aurinko oikealla hetkellä lämmittää sen pintaa, niin talviset jäät sulavat ja vapaina loiskuvat suviset aallot. Tuota oikeaa hetkeä, vailla kaikkea keinotekoisuutta, odottaa oikeutettujen unelmiensa täyttymistä toivova kansakunta, ja tämä hetki tulee, jos se jaksaa uskoa, toivoa ja rakastaa. Silloin laukeavat sen siteet kuin itsestään, silloin sulaa sen jää ja sydän kuin taikavoiman vaikutuksesta, silloin on kevätihmeiden aika.

Tuohon hetkeen uskoessaan jaksaa masentunut mieli nytkin palaa ja hehkua. Tulkoon tuo usko suureksi ja voimakkaaksi, majesteetiksi, jonka edessä kansan polvet notkistuvat! Täyttäköön kansalaisten sydämet isänmaanrakkaus niin palava ja voimallinen, että se sytyttää hiipuneet hiilet sammuneessakin rinnassa, täyttäköön rakkaus niin hehkuva, ettei sen polte anna rauhaa unessakaan, vaan vaatii työhön ja taisteluun niin kauan, kun työ kesken on! Tuo suuri, kaikki täyttävä ja kaikki voittava isänmaanrakkaus on se palava pensas, josta kansojen Jumala kansoja lähestyy ja puhuttelee, ja sen Jumalan avulla kansa tekee ne ihmeet, joita herännyt kansakunta ensi rakkautensa keväässä tekee.

Kolmena sotavuotena Karjalan erämaissa vuodatettu veri ei ole vuotanut hukkaan. Sen edestä kärsityt kärsimykset eivät ole kärsityt suotta. Kansojen suuri Jumala katsoo suopeasti oikean asian edestä tehdyn uhrin puoleen. Kun Karjalan vapaus toteutuu kerran, huomataan, että tuo veri on sittenkin ollut eräs niitä tekijöitä, jotka ovat runsaalta osalta valmistaneet sen vapausunelman täyttymistä.

Kun kansamme joutuu tuon suuren historiallisen hetken kohdalle, on sen suuruuden historiassa Karjalan vapautus vain detalji. Silloin syttyvät vartiotulet Karjalan mailla kuin itsestään ja kansamme nousee kuin maasta polkaisten, käy heimoveljen kanssa kylki kyljessä vainolaista vastaan näyttäen, että se vieläkin osaa taistella ja kaatuakin, jos niin tarvitaan, mutta myöskin – voittaa. Vielä läikkyvät vapaina niin Tshirkka-Kemi kuin Syvärikin, Äänisen ja Laatokan rannat, ja Karjalan kansa on oleva vapaa. – Ja silloin, silloin on Suomessa huomen.

(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran itsenäisyysjuhlassa Kansallisteatterissa 6.12.1922.)

USKON SUOMEN TULEVAAN SUURUUTEEN

Suotakoon anteeksi ja koetettakoon sitä ymmärtää, että Isänmaataan rakastava kansalainen puhuessaan Isänmaalleen, tahtoo puhua Suur-Suomelle, puhuessaan kansalleen, tahtoo puhua suurelle Suomen kansalle. Voidaan ehkä kysyä, onko hänellä siihen oikeus, sillä onhan Suomen kansa ollut aina pieni ja on sitä edelleenkin. Mutta katsomus on Isänmaata rakastavissa piireissä nykyään sellainen, että se sulattaa Isänmaa- ja Suur-isänmaa-käsitteet yhdeksi käsitteeksi, ja sentähden kansalainen puhuessaan maalleen, omistaa sanansa sille suurena maana – puhuessaan kansalleen, puhuu sille suurena kansana. Ja sitäpaitsi: eihän kansakunnan suuruutta aina määrää sen pelkkä lukumäärä, vaan ennenkaikkea sen työt ja sisäiset arvot.

Voidaan toki sanoa, että tämä kansa on pienuudestaan huolimatta ollut suuri, kun se on jaksanut läpi vuosituhannen seisoa mahtavaa Novgorodia, Moskovaa ja vihdoin Pietaria vastaan. Suuri oli Suomi, kun se kävi suuria sotia Ruotsin lippujen alla Tanskassa, Puolassa, Venäjällä ja Saksassa – suuri, vaikka sen suuruudesta eivät maailmanhistorian lehdet kerro. Suuruutensa merkit se löi omaan maahansa ja Ruotsin ylpeihin väreihin. Kahdesti kaatui suomalaisten kuulu Musta Rykmentti viimeiseen mieheen, Venäjän sodassa kerran, Tanskan sodassa toisen kerran. Novgorodin ja Varsovan muurit murti suomalainen sotakirves. Narvan valleilla välähtelivät ensimmäisinä suomalaisten säilät. Wienin muurit vapisivat aikoinaan suomalaistenkin rakuunajoukkojen ratsujen kavioiden töminässä, ja kuolemattomien kroatien rivit murtuivat "hakkaa päälle!" huutojen kaikuessa.

Suuri oli Suomen kansa Euroopan sotakentillä, suurempi vielä rauhan töissä. Historia asetti kansamme hallaiseen, rautapohjaiseen maahan, istutti jättiläissuuren verivihollisen viereen, antoi pettuleivän käteen, kivivänkärin toiseen ja sanoi: "Lisäänny ja täytä maa!" Ja korpi väistyi uutisviljelijän edestä, suomaat hallan kiroista kirpoutuivat. Suuri oli Euroopan sotakentillä Suomen mies, suurempi omalla maallaan, suurin oman onnensa nojaan jätettynä. Kun maan valamiehet Ruotsin väreille niittivät kunniaa vierailla mailla, saivat sotarujot, vanhukset ja maitoparrat uroot kotikontujensa edestä taistella. Monesti ryssä maan raiskasi ja poltti, nälkä, rutto ja miekka olivat usein sortaa kansan sukupuuttoon, mutta siemen toki piilopirteissä säilyi, ja siitä kasvoi aina uusi kansa, kansa entistä ehompi. Se nousi aina uudestaan ja uudestaan verestä ja tuhasta, salvoi kotiensa raunioille uudet pirtit, veistinkirves toisessa kädessä, toisessa tappara, kasvatti kaskimaille uuden viljan, petäjäistä suuruksen sekaan jatkoksi survoi.

Suomen kansa ei ole koskaan ollut niin suuri kuin isonvihan hirmumyrskyn jälkeen, jolloin se oli kolmisatatuhantinen. Eikä se ole koskaan ollut niin pieni kuin nyt, jolloin sitä on kolme ja puoli miljoonaa. Näin pieni se on ollut ehkä vain heimotaistelujen aikana, jolloin Häme sotia Savoa vastaan kävi, pohjalainen Vienan mailla vainovalkeita viritteli, molemmin puolin kostohiihdossa käytiin. Nyt on luokkasota käynnissä heimosotia katkerampi, kostohiihto Vienan hiihtoja raatelevampi.

Mutta sittenkin: kansallisen heräämisen oireita ja enteitä on näkyvissä, heräävän kevään tuntua on ilmassa. Sen kevään enteitä olivat suomalaisten jääkärien retket Saksassa ja Liivinmaalla, sen kevään oireita valkoisten sankarien maailmanhistoriallinen luomus, Suomen vapaus, sen kevään tuntua Eestin kunniakkaat taistelukentät ja heimojemme yhtymisen merkit.

Karjalan ja Inkerin vapaustaistelut ovat myös, siitä huolimatta että ne päättyivät tappioihin, kansallisen heräämisen merkkejä. Karjalan ja Inkerin kansat ovat ojentaneet veljenkäden Suomen kansalle. Kolmena sotavuotena ovat kansallisen herätyksen innoittamat suomalaiset heimoveljien kanssa yksillä sotatulilla maanneet, rinnakkain kostohiihdossa käyneet, yhdessä voitonpäivät kokeneet ja tappion kalkin juoneet.

Sammon sirpaleet alkavat hakeutua yhteen, ensimmäisistä tappioista ei ole totuttu säikähtämään. Tappioissa karkenee hammas, ja niiden yli on käynyt ennenkin tie ratkaiseviin voittoihin. – Heimot yhtyvät, se on suuria tapahtumia ennustava merkki jokaisen kansakunnan historiassa. Sentähden voimme puhua kansamme ja Isänmaamme suuruudelle heimojen yhtymisen merkeissä.

Kansalaiset! Eräs Suomen havahtumisen ilahduttavimpia ja varmimpia merkkejä on nykyisen ylioppilasnuorison keskuudessa ihmeellisesti herännyt isänmaallinen into ja rakkaus. Ihmeellisesti on siinä Isänmaanrakkaus yhtynyt rakkauteen heimokansoja kohtaan, rakkaus herkkä ja uskollinen. Se on vaistonnut, että heimokansojemme kohtalossa ratkaistaan isänmaamme kohtalo ja suuruus. Me tiedämme kaikki, että se suuruus, josta tämä aines nuorisoamme uneksii ja jonka eteen se työtä tekee muita herättäen, on aineellista suuruutta. On kysymys Isänmaamme nostamisesta suurvallaksi. Me tiedämme, että meillä on siihen oikeus. Me tiedämme, että meillä on oikeus maahan, jota asuu meidän heimomme. Tiedämme, että maallamme on velvollisuus tulla suurvallaksi, sillä muuten se ei voi pitempiä aikoja täyttää tehtäväänsä – olla länsimaiden kilpenä itää vastaan. Nykyisissä rajoissa emme voi itsenäisyyttämme edes säilyttää; jos niihin jäämme, niin vapautemme hautakummun yli käy ennen pitkää ryssän tie länsimaille. Koko sivistyneen maailman etuvartija on Suomen kansa, ja voi sitä, jos sen vartiotulet sammuvat!

Tämän vaistoten tekee Suur-Isänmaan eteen työtä kansamme herännyt aines. Mutta ulkonaiseen suuruuteen on kasvettava sisältä päin, ulkonaiseen suuruuteen voimme päästä vain kasvamalla ensin sisäiseen suuruuteen. Suuruuteen pyrkivän kansan ensimmäinen onnistumisen edellytys on sisäinen, siveellinen voima ja suuruus. Se tarvitsee kansallista itsetuntoa historian valittuna kansana, kutsumustietoisuutta, mutta ennenkaikkea rakkautta. Isänmaanrakkaus on se loistava pilvi, jonka varjossa katajainen kansamme on käynyt läpi vuosituhantisen korpitaipaleensa. Isänmaanrakkaus yhtyneenä siveelliseen itsekuriin on ollut se eläväksi tekevä henki, joka on kannattanut sitä niin sodan kuin rauhankin töissä, ja sen hengen voimalla se on tehnyt suuren töitä. Isänmaanrakkaus noudattaa samoja lakeja kuin kaikki rakkaus, vuotaa samasta lähteestä kuin muukin rakkaus: Jumalasta. Se rakkaus ei katso omaansa, kaikki se uskoo ja toivoo. Se rakkaus opettaa kansakunnan elämään ja kuolemaan Isänmaalleen. Sen alttius on vailla rajoja, sen epäitsekkyys liikuttava. Työn ja kärsimyksen maan edestä se voi tehdä kunniaksi ja iloksi, kuoleman maan edestä kruunuksi.

Suomalainen nuoriso osaa vieläkin maansa puolesta kaatua, siitä ovat todistuksena tämänkin salin marmoritaulut. Mutta nyt kysytään nuorisoltamme enempää kuin kuolema, vaikeampaa kuin se, kysytään, osaako se elää Isänmaalle. – Se näyttää sitä pyrkivänkin tekemään. Tämä pyrkimys on kuitenkin juuria vailla ja nuorison parhaidenkin työ irrallista, elleivät he palaa esi-isien Jumalan tykö ja sitä tietä siveellisiin arvoihin. Jumalassa on se esi-isien koettelema perustus, joka ei horju. Hän voi johtaa kansamme sisäisen suuruuden tietä ulkonaiseenkin suuruuteen ja mahtavuuteen. Sieltä on vuotava kansamme tuhlaajapoikien sydämiin se isänmaanrakkaus, joka heillekin synnyinmaan armaat äidinkasvot paljastaa.

Silloin on Suomen kansa jo itsessään suuri, ja jos se on Klingsporin kanssa perääntynyt, niin se on jälleen kerran pysähtyvä Hertzenin kanssa Siikajoen jäälle ja luova omillekin väreilleen uljaita traditioita. Varmaa on, että Suomi on vielä käyvä suuria sotia. Jos kansamme tällöin taisteluun esi-isiensä hengessä lähtee, on se maan suurvallaksi luova, ryssäin tulet Kalevan kankailla ja Nevan rannoilla sammuttava ja Isänmaan loukatun kunnian tahroista puhdistava.

Kansalaiset! Suomalaisen heimon päämäärä älköön olko vähempi eikä enempi kuin suuruus.

Veljemme aavoilla pustan mailla, jalo magyarien kansa, lausuu jokapäiväisenä tunnustuksena: "Uskon Unkarin tulevaan suuruuteen". – Olkoon jokaisen Isänmaataan rakastavan suomalaisen tunnustus, vapaalle Suomelle ainoa mahdollinen tunnus: "Uskon Suomeni tulevaan suuruuteen".

(Puhe isänmaalle Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa 5.2.1923.)

ME TAHDOMME

Me tahdomme kantaa sydämemme rukousuhrin Sinulle, Herra, ja anomme siunaustasi uudelle lipullemme. Siunaa Sinä se, sillä oikeuden ja rakkauden palvelukseen sen tahdomme pyhittää. Jos Sinä olet puolellamme, ei kukaan voi olla meitä vastaan. Siunaa sitä nuorukaisjoukkoa, joka nyt ja aikojen kuluessa polvi polvelta vannoutuu tämän lipun varjossa työtänsä tekemään Isänmaansa suuruudeksi ja onneksi, sorretun heimonsa kohottamiseksi ja auttamiseksi sekä sortajakansan sortumiseksi. Emme etsi omaa kunniaamme, vaan Isänmaamme ja kansamme menetettyä kunniaa. Emme etsi omia etujamme, vaan tahdomme kaikki uhrata, kaikki kärsiä ja vaikka sydänveremme alttiiksi antaa pirstotun suomalaisen heimon herättämiseksi ja kokoamiseksi ja suuren suomalaisen Isänmaan saamiseksi sekä vanhurskauden vaatimuksen täyttämiseksi.

Kansalaiset ja veljet! Kaikkivaltiaan kasvojen edessä olemme mustan lippumme vihkineet ja kohta vannomme sille uskollisuutta. Olkoon se uskollisuus niin kestävä kuin vain suomalainen uskollisuus voi olla. Pysyköön lippumme tahrattomana, sen traditiot ylevinä ja olkoon sen mainesana jo alusta alkaen kunniakas. Nähtäköön se aina siellä, missä miehinen kunto ja kunnia ihmeitä tekee. Lippumme on musta kuin yö, mutta yössähän heimomme pirstaleet harhailevatkin, yössä on vielä suuren isänmaallisen unelmamme täyttymisen hetki. Mutta siinä yössä iskee uskomme ja vihamme kalpa kirkkaita säkeniänsä ja ennustaa heräävän päivän huomenkoittoa. Musta on vihamme sitä kansaa kohtaan, jonka nimen mainitseminen älköön häiritkö hartautemme hetkeä. Meidän vihamme on musta kuin tämä lippu, mutta vihallamme on oikeus voittoon, sillä sitä hallitsevat rakkautemme sinivalkoiset värit. – Tulkoon lipustamme ei ainoastaan meidän, vaan koko kansamme ja heimomme uskon lippu. Tulkoon siitä lippu, johon katsoessa kirkastuu sammuva silmä, jonka puoleen väsynyt nostaa katseensa ja saa uutta voimaa ja toivoton uutta toivoa.

Ollos tervehditty Sinä, rakkautemme, vihamme ja uhrimielemme lippu, Akateemisen Karjala-Seuran musta lippu. Me uskomme, että Sinä olet kansallisen heräämisen ja heimomme ylösnousemuksen varmimpia merkkejä, ja olemme vakuuttuneet siitä, että Sinut nähdään kunniakkaana ja tahrattomana aina liehumassa edellä muiden siellä, missä Suomen kansa suuria töitä tekee, johdossa siellä, missä Isänmaatamme viedään suurta tulevaisuutta kohti, joka on oleva yhtä valoisa kuin tämä lippu on musta.

(Puhe AKS:n lipun vihkimistilaisuudessa 12.5.1923.)

VALLANKUMOUS KANSAMME SYDÄMESSÄ

Se suuntataistelu, jonka merkkejä nyt on suomalaisessa ylioppilasnuorisossa havaittavissa, on eräs etuvartiokahakka. Se viittoo tietä kansalliseen herätykseen, johon sen on temmaistava koko Suomen kansa. Sen suunnan mielestä, jota me edustamme, olemme saavuttaneet suuren voiton jo sillä, että olemme saaneet taistelun syntymään. Sen taistelun toivomme leviävän kulovalkean lailla kautta koko Suomen kansan. Siihen taisteluun oli haasteena "kapinanjulistuksemme" Suomen kansalle: Suur-Suomi on Suomen valtakunta!

Taistelun sai syttymään syytös, jonka viskasimme kansallemme päin kasvoja: Sinä et ole herännyt, sinä olet vailla kansallistuntoa, olet vailla todellista itsenäisyyttä, olet orjamielinen, ja ellet herää, niin hukut! Ja taistelu syttyi. Nyt isketään puolesta ja vastaan. Nyt syntyy uusia ryhmityksiä. Nyt selvitellään käsitteitä. Kansalaiset vedetään omalla suulla vastaamaan kysymykseen – Isänmaan asettamaan –: "Mikä on totuus?"

Tätä taistelun aikaansaamista me pidämme viittana lopulliseen voittoon. Me iloitsemme siitä, että taistelu on syntynyt, sillä tiedämme, että vain taistelua seuraa voitto. Me riemuitsemme siitä, että sota on syttynyt, sillä tiedämme, että vain sodan jälkeen sanellaan rauhanehtoja. Taistelu on merkki siitä, että jotakin suuriarvoista on tapahtunut. Taistelussa rapisee ruoste vanhoista aseista. Taistelun tuoksinassa tehdään ratkaisuja. Siinä karisee kuona ja kirkastuu kulta. Taistelussa koetellaan, mikä on kestävää ja todella pysyväistä, mikä taas joutaa roskana pois heitettäväksi.

Tuota taistelua olemme itse omassa sydämessämme saaneet käydä unettomina öinä ja päivän hälinässä. Ja me olemme saaneet maistaa voiton riemua ja omakohtaisen ratkaisun tyydytystä. Siksi me tunnemme taistelun arvon. Sentähden iloitsemme, kun olemme saaneet temmatuksi muitakin kriisin pyörteeseen sille samalle kilvoituksen tielle, jota olemme itse kulkeneet ja yhäti kuljemme. Meille se on merkinnyt sortuneita vanhoja katsantokantoja, murtuneita entisten käsitysten ja kansallisten ennakkoluulojen kahleita. Meille taistelun tulos merkitsi omaatuntoa, jota voisi sanoa uudestisyntyneeksi, opittujen arvojen uudesti arvioimista, tuntemattomien tulevaisuuskäsitteiden sijalle astuneita uusia, häikäiseviä perspektiivejä. Ja meillä on se toivo, että jokaisen kansalaisemme eteen nousisi sisäisen taistelun ja ratkaisun vaatimus. Mikä ja minkälainen itsekunkin ratkaisu tulee olemaan, on jokaisen oma asia. Mutta mielestämme kansalainen ei ole kansalainen, ellei hän kilvoitellen tee omakohtaista selvittelyä käsitteistä Isänmaa ja kansakunta – ellei hän ratkaise itsenäisesti kysymystä: "Mikä on totuus?"

Mitä me suomalaiset ylioppilaat sitten tahdomme saada aikaan ja mitä me tahdomme olla? Me tahdomme kartuttaa – eikä vain säilyttää – sitä leiviskää, jonka nurmen alla nukkuvat esi-isämme, sitkeät kasken kaatajat ja kuulut miekkamiehet, ovat meille kartutettavaksi jättäneet. Ja siihen työhön tahdomme mukaan koko suomalaisen kansakunnan. Vielä enemmän! Elämme nykyisyydessä. Me tahdomme olla kansamme pahana omanatuntona. Silloin kun siltä ovat unohtumassa ne murhenäytelmät, mitkä kolmena sotavuotena ovat tapahtuneet rajan tuolla puolen Karjalan ja Inkerin kansojen keskuudessa, me tahdomme verestää sen muistia, vetää auki sen kansallisen omantunnon arpeutuneita haavoja, ahdistaa sen syytetyn asemaan. Suomen kansa ei saa unohtaa, että se on häpeällisesti syypää erääseen heimonsa järkyttävimpiä murhenäytelmiä. Sen täytyy nähdä olleensa toimeton silloin, kun sen poikien veri vuoti erämaiden hiekkaan kuin uhriteuraan veri. Sen täytyy nähdä olleensa sokea ja kuuro niiden rukousten edessä, joita sen puoleen kohosi kauas vihollisten keskelle yksikseen unohdettujen nuorukaisten sydämistä. Se ei pääse enää unohtamaan sitä, että kokonainen vapautta rakastava heimo kerran luotti siihen, odotti sitä ja että tämä heimo uskossaan ja odotuksessaan sortui päästämättä huuliltaan ainuttakaan kirouksen sanaa miehuuttoman Suomen kansan pään menoksi. Silloin kun kansamme näyttää olevan halukkain pesemään veren viat käsistään, me tahdomme sille olla huutavan äänenä korvessa: "Veljesi veren ääni huutaa sinulle maasta!"

Me tiedämme, että se vaikerrus, joka lyötyjen Karjalan ja Inkerin kansojen kelmeneviltä huulilta kuuluu, on vain heikko kaiku siitä hädästä ja niistä murhenäytelmistä, mistä vuosituhantinen Suomen ja Venäjän kansojen välinen taisteluhistoria tietää kertoa. Mutta toissatalvinen Karjalan kamppailu ei saa olla viimeinen näytös tässä sarjassa, vaan toinen, vielä hirmuisempi näytelmä lopettakoon sarjan: Venäjän kansan murhenäytelmä – toisen asianosallisen. Tämä ei ole imperialismia, vaan sotaa imperialismia vastaan eikä tämä ole kostoa, se on vanhurskautta.

Suomen muinoin suuren ja mahtavan heimon vuosituhantinen korpivaellus on ollut verinen ja synkkä, tappioista ja menetyksistä rikas. Tällaista historiallista taustaa vasten voi tuntua mielettömältä puhua Suomen kansan suuresta tehtävästä ja tulevaisuudesta, niin kuin me puhumme. Me puhumme kuitenkin, sillä meillä on se vakaumus, ettei historia noudata matemaattisia lakeja, vaan tottelee tahtoa, joka on korkeampi kuin nuo lait. Se tahto on esi-isiemme vanhurskas Jumala, jonka edessä jokaisen kansakunnan täytyy kerran notkistaa polvensa. Kansamme tarvitsee ennenkaikkea uskoa tuohon Jumalaan ja sitten uskoa itseensä. Sen täytyy uskoa niin äärettömästi itseensäkin, että se kadottaa uskon kansojenliiton forumiin ja välirauhoihin. Kansamme tarvitsee kutsumustietoisuutta inhimillisen kehityksen historiassa ja rakkautta, jolle työ Isänmaan edestä on ilo ja kärsimys sen edestä kruunu. Jokaisen kansalaisen täytyy käsittää, että hänen vastuunalaisuutensa koko kansakunnan kohtalosta on hirmuinen ja että jokaisen on omilla hartioillaan kannettava sitä ristiä, joka kansakunnan hartioita painaa. Tätä tietä kasvaa yksilö ja kasvaa kansakunta sisäiseen siveelliseen suuruuteen, johon pyrkiminen on velvollisuutemme. Tätä kaikkea me sanomme kansalliseksi herätykseksi.

Me tahdomme riistää kansamme sydämestä rauhan, niin kuin se on kerran omista sydämistämme riistetty. Me tahdomme vuodattaa sinne sellaisen poltteen, ettei se anna rauhaa yöllä eikä päivällä, vaan pakottaa työhön ja taisteluun, niin kauan kuin työ on vielä kesken ja taistelu vasta alussa. Meillä on se toivo, että saamme nähdä kansamme kansallistunnon herätyksen. Toivomme saavamme nähdä, että se hypähtää kerran ylös, riisuu yltään kerjäläisen ryysyt, joiden lainalangat ovat tyystin kuluneet, vyöttää kupeensa itsetunnon vyöllä ja pukee yllensä kansallisen ylpeyden purppuramanttelin. Silloin varisee sen vanha virsi: "Me pienuuteemme tyydymme." Silloin raukenee sen vanha rakkaus, joka on vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Silloin se huomaa, ettei sillä ole ollut aavistustakaan oikeasta uskosta eikä sen sydämeen ole koskaan tätä ennen astunut oikea toivo. Silloin vasta kirkastuu sille, että se Isänmaa, jota se on Isänmaanaan pitänyt, onkin ollut vain osa siitä ja kansa, jota se on kansakuntana pitänyt, onkin ollut vain sen varjo.

Vallankumous kansamme sydämessä – sitä me valmistelemme ja siihen uskomme. Se on huikean suuri päämäärä, jonka rinnalla voivat sellaisetkin tavoitteet kuin Suur-Suomi, vapaa Karjala ja vapaa Inkeri olla sekundäärisiä asioita. Meillä on se usko, että vasta kansallisessa heräämyksessä on reaalinen pohja voiton toivolle suuressa maratonissa, jota kohti minuutti minuutilta käymme, ja että tuon heräämyksen hetkenä unelmat Suur-Suomesta ja vapaasta Suomen heimosta toteutuvat kuin itsestään, kuin luonnon pakosta. Tätä päämäärää kohti me rynnistämme eteenpäin, emmekä jouda varomaan niitä, jotka sotkeutuvat jalkoihimme. Edessä olevassa taistelussa emme vaadi itsellemme mitään. Tahdomme tulla pieniksi, kunhan vain Isänmaa ja kansamme tulisivat suuriksi. Tyydymme olemaan köyhiä, jos Isänmaa sen kautta voi tulla rikkaaksi. Iloitsemme tullessamme häväistyiksi, jos vain meidän häpeämme kautta käy Isänmaan ja kansakunnan kulku kunniaan. Lankeamme tomuun kansakuntamme astinlaudaksi, jos se sitä tietä kykenee pääsemään ylöspäin. Meille on kylliksi siinä aarteessa, joka palkitsee uhrimme raskauden ja rikastuttaa sydämemme köyhyyden muille näkymättömällä tavalla. Sen aarteen on Isänmaa meille antanut, ja siksi tarjoamme sille vastalahjaksi omaa itseämme. Siitä aarteesta sanoo Pyhä Kirja, että se on suurin kaikesta: Rakkaus. – Olkoon vaikka niinkin, että meitä tullaan pitämään mielettöminä ja että meitä vastaan soi tuomion käyrä torvi. Me emme hyväksy nykyhetken tuomioita, vaan jatkamme työtämme ja taisteluamme tunnustaen vain tulevien sukupolvien tuomion. Me haastamme nykypolvet ainoastaan todistajiksi; tulevat sukupolvet saakoot oikeuden asettaa meidät syytetyn tai syyttäjän paikalle.

(Puhe pidetty v. 1923.)

"MAASSA RAUHA"

Se juhla – joulujuhla – johon valmistaudumme, antaa sotilaallekin tilaisuuden hengähtää asepalveluksen ja kasarmielämän arkipäiväisestä ja väsyttävästä yksitoikkoisuudesta. Hän pysähtyy ajattelemaan juhlaa, joka on edessä. Hän muistaa kotonaan suuren juhlan kuumeisen valmistuksen, muistaa äitinsä kiireisen hyörinän leivintuvassa, muistaa pienten veikkojen ja sisarien loistavat silmät heidän jännittyneinä arvaillessaan edessä olevan juhlan suuria yllätyksiä. Mieleen muistuu myös tähtikirkas jouluyö, kulkusten kilinä öisellä taipaleella kohti sadoin kynttilöin valaistua kirkkoa. – Suomen kansa valmistautuu joulun viettoon, juhlimaan rauhan juhlaa mielessä enkelten laulu ensimmäisenä jouluyönä: "Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto."

Mutta Suomen kansalainen – ja kaikkein vähiten sotilas – ei saa unohtaa, että samalla aikaa kuin rauhan juhlaa vietetään, uhkaa rauhattomuus rajan takaa. Suomalainen, joka nauttii joulun rauhallisesta tunnelmasta, tietäköön, että kansallamme on naapurina sen omaa verta ja lihaa olevia heimokansoja, joilla joulu ei ole käynyt vierailemassa moneen, moneen vuoteen. Tarkoitan ennenkaikkea Karjalan ja Inkerin kansoja. Ei kuulu Karjalan mailta tällä hetkellä jouluvirren lempeä sävel, kuuluvat vain kuolevan kansan kuolinkorahdukset. Tulenlieska lyö heimoveljen tuvan salvoksesta, ja orjuutetun kansan kanteleesta kajaa yhtämittainen itkuvirren sävel. Parhaillaan siirretään voimakkaasti sikiävää slaavilaista rotua Kalevan maille, sillä aikaa kuin Karjalan kansan paras aines maassamme mieron tietä vaeltaen tähyää pääsinpäiväänsä. Inkerin peltoja taas kaivetaan Rajajoelta Pietarin porteille saakka juoksuhaudoiksi ryssille, joiden rajavartijat lämmittelevät inkeriläisten kotien hiilloksella. Kaamea on joulu Karjalan mailla, kaamea ja iloton rauhan juhla inkeriläisten ihanilla asumasijoilla.

Näyttää siltä, että ryssä on nyt päättänyt koota kaikki voimansa Suomen heimon vuosituhantisen murhenäytelmän loppunäytöksen päätökseen saattamiseksi. Ryssän surman iskut soivat nyt Suomen heimon jaloimman osan Karjalan yllä. Ja sen kautta uhkaa se kootuilla voimillaan Suomea. Sotilaat! Katsokaa: Joulu on meillä ovella, mutta punainen on jälleen kaakon kulma, ja uhkaavat ukkospilvet riippuvat taivaamme yllä.

Puhuin Suomen heimon murhenäytelmästä, enkä tarkoituksetta. Mitä kaikkea on täytynytkään sisällyttää itseensä sen historian, joka on pirstonut tämän maan ja kansan niin pieneksi kuin se nyt on. Kerran tämä samainen Suomen heimo käsitti lukunaan kymmeniämiljoonia. Siitä katastroofien sarjasta, joka on suomalaista heimoa kohdannut sen vuosituhantisen korpivaelluksen aikana, todellisesta maailmanhistoriallisesta murhenäytelmästä, kertovat polttavin kirjaimin merjalaisten maahan juuttunut Moskova, bjarmien Vienansuuhun asettunut Arkangel ja inkeriläisten Isänmaahan istutettu kivinen Pietari. Ei kuulu enää vogulin valitus, ei vatjan vaikeroiva ääni, ryssien jättimäiseen syleilyyn ne ovat tukehtuneet. Järkyttäviä tosiasioita on täytynyt sisältyä niihin epätoivoisiin kamppailuihin, joita suomalaisen heimon sirpaleet ovat laajoilla asumassoillaan käyneet, ennen kuin ovat tuhatvirstaisen Venäjän uumeniin veriinsä sortuneet. Mutta historia on näiden tosiasiain edessä vaiti, sillä Venäjän äärettömät arot ovat mykkiä ja suomalaista asutusta oli kerran Ljenán varsille ja Baikaljärvelle saakka.

Näin jättiläismäinen on ollut taistelu vuosituhansien kuluessa suomalaisen heimon ja ryssän välillä, näin suuret ne tappiot, jotka suomalainen heimo on tuossa taistelussa saanut kärsiä. Viime vuosiin asti nuo taistelut ovat kestäneet, ja ainoastaan pari suurempaa voittoa heimomme on saanut osakseen lukea: Suomen ja Eestin vapautumisen. Sensijaan olivat raskaita ne tappiot, joita olemme Karjalassa saaneet kolmena sotavuonna 1918, 1919 ja 1921 kärsiä. Hiljaiset hautakummut Vienanlahdelta Syvärin rannoille saakka kertovat kaunopuheisesti niistä suomalaisista sankareista, jotka eivät ole epäröineet vuodattaa vertaan rinnan karjalaisten kanssa ihanan Karjalan puolesta. Noissa Karjalan äärettömissä erämaissa on vuotanut poikiemme veri kuin uhriteurasveri.

Miksi puhun näitä raskaita muistoja joulujuhlana? – Minä tahdon erikoisesti nyt painostaa sitä tehtävää, mikä erikoisesti meillä suomalaisilla sotilailla on. Me emme saa joulujuhlanakaan tuudittautua siihen ajatukseen, että kaikki on niinkuin olla pitäisi. Meillä on kallis perintö siinä maassa, jossa esi-isiemme vaalenneet luut lepäävät. Meidän täytyy oppia tekemään maamme eteen työtä ja olla valmiit uhraamaan henkemme sen edestä. Mutta meidän täytyy oppia myös tuntemaan ja tunnustamaan tehtäväksemme Karjalan kansan vapauttaminen idän orjuudesta. Meidän tehtävämme on vapaan Isänmaan luominen heimokansoillemme, suuren ja mahtavan Isänmaan luominen jälkeläisillemme. Tämä työ on meidän tehtävä, vaikka se vaatisi päiviemme levon ja öittemme rauhan. Tämän tehtävän suorittamisen pitää tulla meille intohimoksi, joka täyttää kaikki ajatuksemme, joka vaatii meiltä jokaisen hetkemme, joka antaa meille palavan halun uhrata henkemmekin sen edestä. Sillä ellemme me sitä tehtävää suorita, ellemme iske ryssää maahan meidän heimomme suuressa Isänmaassa, ei tässä maassa koskaan tule oikeaa joulua, jonka tunnus on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

Tämä tehtävä on äärettömän suuri, ja me tunnemme vastuunalaisuutemme sen edessä hirmuiseksi. Mutta miksi emme kykenisi sitä suorittamaan? Onhan tämä kansa hakkapeliittojen kansaa, noiden sankarien, joiden peitsien kärkiin murtuivat rautakyIkien hyökkäykset. Onhan tämä kansa vilun ja nälän tuttu katajainen kansa, joka vuosisatojen kuluessa on saanut kestää aina uudistuvat ryssien hyökkäykset, mutta ei ole taittunut. Onhan tämä Suomen kansa vainovuosina, Suomen sodan ja vapaustaistelun päivinä tottunut tarttumaan miekkaan. Ja kun hätä Isänmaan ja kansan kohtalosta on ollut suuri, se on nostanut katseensa uskossa ja toivossa ylöspäin.

Suomalaiset sotilaat! Oppikaamme lähinnä Jumalaa luottamaan vain itseemme! Tahdomme tai ei, me kuitenkin joka tapauksessa minuutti minuutilta käymme kohti sitä suurta taistelua, jossa ratkaistaan, pyyhitäänkö kansakuntamme nimi aikakirjoista pois vai kirjoitetaanko historiamme ylpein lehti. Tuon hetken tullen nähdään, olemmeko kyllin ansiokkaita kantamaan suomalaisen sotilaan ylpeää nimeä. Kunpa voisimme tuolla hetkellä kestää ja saisimme niin jättää tuleville sukupolville tämän maan ja kansakunnan suurempana, eheänä ja vieläkin ihanampana kuin sen olemme menneiltä sukupolvilta vastaanottaneet! Jos nuo ajat tulevat olemaan raskaita, niin olkoon ajatuksenamme Saarijärven Paavon mieli: "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra."

Ja niin tapahtukoon, että kerran – ehkäpä ei vielä meidän eläessämme, mutta kuitenkin kerran – nousee aurinko ryssättömän Karjalankin vaarojen takaa. – Ja silloin vasta on "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto".

(Puhe pidetty sotilasjuhlissa syystalvella 1924.)

SUOMI EI OLE VIELÄ OLLUT -- SUOMI ON TULEVA

Me vietämme tätä heimojuhlaa ajankohtana, jolloin Karjalassa on aivan hiljaista, jolloin koko kysymys näyttää olevan kuolleessa pisteessä omassa maassamme ja kansojen areiopagilla. Näyttää siltä kuin Karjalan kysymyksen myrskykausi olisi jo ohitse ja kaikki palautunut vanhoihin rauhallisiin uomiinsa. Mutta me tiedämme, että tuo hiljaisuus on kuolemaa tekevän kansakunnan hiljaisuutta ja rauha rannattoman tuskan rauhaa. Ja siksi on tuo hiljaisuus kaameampaa kuin taivaisiin asti huutava hätä. – Kansalainen! Jos sinulla on hitunen sisäistä intuitiota näkemään ja kuulemaan sitä, mitä nyt tapahtuu rajan takana, niin näet satapenikulmaisten salojen ja erämaitten halki tulenlieskan lyövän heimoveljen tuvan salvoksesta Vosnesenjasta Muurmanniin asti ja kuulet Kalevan kansan kuolinkorahduksia korvissasi. Katso ympärillesi ja näe! Maanpakolaisia kuolevan laulun mailta on maassasi tuhansia, ja kuulethan: heidän huuliltaan kuuluu itkuvirren sävel. Ei ole heillä täällä petäjäinen leipä syötävänä, kuten on kotona, mutta silti ikävöi mieli yöllä ja päivällä kurjaan Karjalan maahan siksi, että se on heidän isäinsä maa. Kuule: he virittävät samaa virttä kuin muinoin luvattu kansa muukalaisen maalla: "Baabelin virtain vierillä, siellä me istuimme sekä itkimme muistellessamme Siionia. Pajuihin siellä ripustimme kanteleemme. – – – Jos unohdan sinut, Jerusalem, niin rauetkoon oikea kätenikin."

Sydämen suurimmalla tuskalla kysyy tällaisella hetkellä kansalainen, jolle suomalaisen heimon kohtalo on tullut rakkaaksi: Turhaanko ovat tehneet työtä ne suomalaiset ja karjalaiset sukupolvet, jotka ovat eläneet ja kuolleet Isänmaalleen ja kansakunnalle vuosisatojen kuluessa? Harhanäkyjäkö ovat nähneet ne näkijät, joille on tulevaisuuden perspektiivissä kangastanut pirstottu Suomen heimo kerran vielä yhtenä ja kokonaisena ja maan rajat kansallisia rajaviivoja kulkevina?

Pirstottu on jo vuosisatoja sitten se suuri kantasuomalainen kansakunta, joka Altain vuorilta levittäytyi yli koko pohjoisen ja keskisen Venäjän ja jonka asuma-alueen eteläraja piirsi kulkunsa Riian lahdelta Moskovan etelärajaitse Samaran suuren mutkan tienoille. Venäjän äärettömien arojen uumeniin ovat jo sammuneet pirstottujen heimokansojen huokaukset, mutta siitä jättiläiskamppailusta, jonka ne ovat saaneet kestää vuosituhantisen korpitaipaleensa kestäessä kertovat pirstat Volgan, Okan ja Kaman, Obin ja Petshoran, Vytshegdan, Irtyshin ja Tonavan varsilla, Kasanin, Tverin, Novgorodin ja Pietarin seuduilla. Kukin niistä kantaa omaa nimeään, mikä on mordva, mikä vepsä, vatja ja magyari, suuresta suomalaisesta heimosta juontavat juurensa kaikki. Sittenkin on ollut aina niitä, jotka ovat jaksaneet suuresta ja jakamattomasta heimosta uneksia eivätkä ole epäröineet uhratakin niille unelmille. Nyt kun näyttää, että Karjalan kohtalo tulee lopullisestikin muodostamaan uuden näytöksen suomalaisen heimon murhenäytelmien sarjassa, joutuu kysymään, ovatko unelmat olleet harhanäkyjä ja uhrit suotta annettuja.

Ja kuitenkin ne vuodet ovat vielä lähellä, jolloin näytti siltä, käyttääksemme kalevalaista kuvakieltä, että vuoreen vangittu aurinko vielä kerran paistaa suomalaisenkin heimon maille. Heräsi Suomi, heräsi Eestikin, ja katkesivat vuosisataiset kahleet. Yritti Inkeri, mutta miekkaansa sortui Kullervon heimo. Tarttuivat kalpaan Karjalankin miehet, mutta veriin sammui Karjalan vapauden sarastus. Pirstoiksi lyötiin suuressa sodassa pustain magyarit Petöfi Sandorin maassa; Trianonin rauhansopimuksessa lyötiin arpaa Unkarista Rumanian, Jugoslavian ja Tshekko-Slovakian kesken, ja jaettu on nyt ennen jakamaton Tisza ja Tonava. Niin Trianon tuli merkitsemään Suur-Unkarille samaa, mitä Tartto Suomelle ja Karjalalle.

Paljon näkivät tietäjät iänikuiset, kalevalaiset mahtajat, oman kansamme kasvattamat näkijät, näkivätkö tämän? Paljon kärsivät suomalaiset miekkamiehet takavuosien taisteluissa, pitikö heidän vielä kärsiä tämäkin?

Suomen kansasta on luonnollista, että Karjalassa on hätä. Siihen ajatukseen on jo totuttu. Se kuuluu kuin Karjalan kansan olemukseen. Siksi ei suomalaisia enää liikuta, kuuluipa Karjalasta viestejä mitä tahansa. On sydäntäsärkevää nähdä sitä yhtäkaikkista välinpitämättömyyttä, jota Suomen kansa osoittaa nuoremman veljen hätää kohtaan sekä niitä kysymyksiä kohtaan, mitkä ovat sille itselleen elinehtoisia. Ja juuri tässä suomalaisen kansallistunnon masennustilassa ja isänmaallisen herätyksen puutteessa onkin perusvika siihen, että asiat ovat ajautuneet niin toivottomalle asteelle kuin ne nyt ovat. On syytetty niitä monia hallituksia, jotka näinä vuosina ovat kelvottomasti hoitaneet Karjalan asiaa tai jättäneet sen kokonaan hoitamatta. Syytökset on tehty aivan täydellä syyllä. Mutta täytyy toiselta puolen sanoa, ettei vielä koskaan ole kansakunnan mielialassa ilmennyt riittävää perustetta hallituksen aktiivisemmille toiminnoille tässä suhteessa. Ei voi vaatia minkäänlaista määrätietoista ja voimakasotteista politiikkaa hallituksilta, joiden suurin voimanponnistus on ollut oma kokoonpanonsa ja lähimpiä hallitustoimia eroaminen. Puoluetaktiikka ja puoluejohto sitoo jo alussa kädet jokaiselta hallitukselta kaiken itsenäisen ja valtakunnallisen politiikan ajamiseen. Siksi hallitus horjui Karjalan taisteluiden aikana virallisen ja epävirallisen puolueettomuuden välillä, ja poikien veri vuoti Karjalan erämaissa hukkaan. Siksi ei ole valvottu Tarton rauhansopimuksen artiklojen noudattamista niihin sitoumuksiin nähden, joihin ryssät menivät Karjalan ja Inkerin autonomiaan nähden, ja siksi solmittiin yleensä koko Tarton rauha. Siksi on annettu itäisen naapurin kostamatta häväistä suomalaisen kansakunnan kunniaa valtakunnan omilla rajoilla. Ja nyt loppujen lopuksi on poistettu koko Karjalan kysymys ulkopolitiikkamme ohjelmasta, mikäli sellaista voi sanoa yleensä olevan olemassakaan. Hallitus on pessyt kätensä Karjalan kysymyksessä jättämällä koko asian Kansainliiton varaan.

Mitä on Kansainliitto tehnyt? Vuonna 1923 hyväksyi se lausunnon Karjalan kysymyksen kansainvälisestä luonteesta, joka kannanotto onkin merkityksellinen sikäli kuin asian tunnetuksitekeminen ja sympatioiden hankkiminen on tärkeä tämänlaatuisille asioille. Mutta kukaan ei voi sanoa, etteikö koko kysymys silti voi hukkua Kansainliiton asiapapereiden valtamereen. Mitään suurempaa kantavuutta ei Suomen hallituksen vetoamisilla Kansainliittoon tule koskaan olemaan, ennenkuin se vaatimustensa tueksi voi esittää "fait accompli'n" s.o. ilmoituksen, että teko on tehty, olkaa hyvä ja antakaa hyväksyminen. Jotta siihen tilanteeseen kerran päästäisiin, on pelastus asiain tilaan etsittävä Suomen kansasta itsestään, ja ennenkaikkea kääntyy silloin toivomme sen nuorisoon.

Ne nuorukaiset, jotka saksalaisissa juoksuhaudoissa valvoivat vartiossa ryssää vastaan puutetta, vilua ja koti-ikävää kärsien, mutta uneksien vapaasta isänmaastaan, uneksivat siitä varmaan erilaisena kuin mitä se nyt on. Ne nuorukaiset, jotka taistelivat maansa vapaaksi sotavuonna 1918, eivät aavistaneet, että vapaudenkoittoa seuraisi tällainen takatalvi, tällainen pirstoutuminen puoluepyyteisiin sekä suuren yhtenäisyyden ja sen vaatimusten unohtaminen, joitten keskellä nyt kansakunnallinen ja valtiollinen elämämme kituu. Ne nuoret miehet, jotka vaikkakin ryysyjoukkona, kuitenkin suomalaisina, kykenivät levittämään hirmua ryssien keskuuteen Eestin taistelukentillä Narvan, Pajun kartanon, Marienburgin ja Petserin verisillä aukeilla sekä Pietarin porteilla ja kolmena sotavuotena karjalaisten kanssa rinnan Itä-Karjalan äärettömissä erämaissa, eivät kuvitelleet heimoyhteyden pirstoutuvan sellaiseksi kuin se nyt on.

Silloin he uneksivat toista ja olivat toiset päämäärät itsellensä asettaneet. Siksi raatelee heidän sydäntänsä tyytymättömyys, joka jo sellaisenaan on tällä hetkellä korkea lahja. Ja sen vuoksi, että Suomen kansan totisesti on kerran herättävä, on maamme nuorison tällä hetkellä sulku murrettava. Suomalaisten nuorten miesten täytyy vielä kerran tuntuvalla tavalla huomauttaa Suomen kansalle, että ainakin heidän riveissään tuntuvat yhä mainingit niistä herätyksistä, jotka avarsivat heidän sydäntään Saksan, Suomen, Eestin, Inkerin ja Karjalan taistelukentillä. Kansallista ja isänmaallista herätystä Suomen kansa tarvitsee, ja ketkäpä sen pystyisivät sille antamaan, elleivät ne nuoret miehet, joiden toverit makaavat usein jo lahonneitten ristien alla.

Suomen on seisottava ja kaaduttava Karjalan kanssa. Suomalaisen kansakunnan on jaettava kunnia ja häpeä Karjalan kansan kanssa. Sen vuoksi sanomme, ettei Suomea ole vielä ollut, niinkuin ei suomalaista kansakuntaakaan ole vielä ollut, mutta meidän on tehtävä työtä, jotta se kerran tulisi. Siksi tarvitaan paljon rakkautta, sellaista rakkautta, joka ilmenee isänmaallisena intohimona, sillä rakkaus ilman intohimoa ei ole rakkautta. Siksi tarvitaan paljon työtä, sellaista työtä, joka ei kysy palkkaa eikä kunniaa ja jota ollaan valmiit tekemään muurilaasta oikeassa kädessä ja vasemmassa miekka elämän aamuvartiosta sen iltahetkeen saakka, vaikka menisi yön lepo ja päivän rauha. Sen vuoksi tarvitaan paljon uskollisuutta, sellaista uskollisuutta kuin vain suomalaisen uskollisuus voi olla, niin että jokainen seisoo ja kaatuu sillä vartiopaikalla, mikä hänellä on isänmaan palveluksessa, olipa se kuinka vaatimaton tahansa, sillä päämäärä on kaikilla yhtä suuri. Tähän työhön me tarvitsemme koko kansamme. Siksi on meidän "pestävä silmistämme paha uni punaisista ja valkoisista", eikä tässä maassa saa olla herroja eikä työmiehiä, ei vapaita eikä orjia, vaan vain niitä, joilla on Isänmaa ja joilla ei sitä ole.

Tähän työhön me tarvitsemme Karjalan kansaa itseään. Karjalan maanpakolaiset nuoret miehet! Ei ole vielä mykistynyt Karjalan vapaudenlaulu. Shemeikan ja Onoilan kannel on jo vaiti, mutta Kintismä ja Usma laulavat sitä vielä koskien kahlehtimattomalla vapaudella ja laulavat sitä teille. Kuulkaa sitä kutsua ja tulkaa, me suomalaiset miehet aukaisemme teille rivimme ja teistä on tuleva Karjalalle jääkäripataljoona 27, jonka viha on voittamaton ja isku syvä ja joka kykenee hiihtämään auki sen ladun, minkä Karjalan kova kohtalo on umpeen ajanut.

Sillä loppujen lopuksi on totta suuren valtiomiehen sana: "Verellä ja raudalla rakennetaan maailmaa". Voima on se tekijä, joka ratkaisee kysymykset kansojen suurella kilpakentällä. Ryssä ei ole koskaan ymmärtänyt eikä tule ymmärtämään muuta kaunopuheisuutta kuin sitä, mitä puhutaan pistimillä. Me tiedämme sen, että minuutti minuutilta käymme kohti sitä maratonia, jossa ratkaistaan Karjalan kohtalon kanssa rinnan meidän oma jatkuva olemassaolomme. Siksi on sitä hetkeä varten jo nyt valmistauduttava ja opittava katsomaan sitä silmästä silmään, sillä se hetki tulee, tahdoimmepa me sitä tai ei.

Mutta sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että me emme kestä siinä taistelussa, vaan saamme voiton sijasta tappion. Jos niin käy, on tappio – josta Jumala meitä kuitenkin varjelkoon – otettava vastaan Saarijärven Paavon mielellä: "Vaikka koettaa eipä hylkää Herra." Jos meissä ja meidän jälkeemme tulevissa sukupolvissa säilyy järkkymätön luottamus esi-isien Jumalaan, niin jaksaa tämä kansa vielä kerran nousta verestä, jos niin vaaditaan, ja tuhastakin ja käydä uudestaan käsiksi kutsumukseensa taistelussa karua maakamaraa ja ryssää vastaan. Sillä jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?

Suomi ei ole vielä ollut. Suomi on tuleva. Työtä sen edestä on tyydyttävä tekemään, vaikkei meidän silmämme suurta Isänmaata koskaan saisi nähdäkään. Jäähän meille ainakin se toivo, että tulevat sukupolvet sen kerran näkevät. Mutta meidän päämäärämme ei sittenkään saa olla enempi eikä vähempi, kuin että juuri me jätämme tämän maan ja kansan suurempana ja vieläkin ihanampana tuleville sukupolville kuin olemme sen menneiltä sukupolvilta vastaan ottaneet. Ja silloin on Karjalan kansa ja maa vapaa.

Suomen kansa: Sinä olet sen tekevä, ja siksi on sinun luotettava lähinnä Jumalaa vain itseesi. Sitä hetkeä valmistaaksesi tyydy nyt panemaan leipään puolet petäjäistä, naapurisi touon on vienyt halla. Kohota katseesi kukkuloille, kokoa voimasi, taajenna rivisi, kuule heräävän nuorisosi kutsu! Se on sittenkin sinun oman veresi kutsu.

(Puhe Kuopion heimojuhlassa 4.7.1925.)

MUISTOJEN JUHLANA

Ajan tiimalasi näyttää, että siitä ajasta on nyt kulunut 10 vuotta. Näillä tunneilla kymmenen vuotta sitten kajahtelivat tässä kaupungissa viimeiset laukaukset merkiksi siitä, että Pohjois-Pohjanmaan pääkaupungissa oli ryssien valta lyöty.

Ja silloin rupesivat vyörymään etelää kohti junat vieden nuoria miehiä niille paikoille, missä vihamiehen kynnet oli kiskottava irti Isänmaan povesta.

Väkevinä ovat palautuneet tänä päivänä mieleen niihin päiviin kutoutuneet, osaksi jo vuosien himmentämät muistot. Aika ei ole kuitenkaan voinut vielä lakaista niitä mielestämme pois. Siksi ne ovat nousseet nyt tuoreina esille katsellessa arpipäitä tuttuja, niitä, joiden kanssa kerran seistiin rinta rinnan saman lipun alla.

Me emme voi liikutuksetta tavata toisiamme täällä. Vaikka paikallisesti olemmekin olleet kaukana toisistamme, niin hengessä me olemme olleet yhdessä ehkä joka päivä näinä kymmenenä pitkänä vuotena. Ei tietysti kylläkään niin yhdessä kuin silloin, kun "murehet, ilot jaettiin ja yksin vaapenatkin".

On ollut monta talvea sen talven perästä. Mutta jokainen talvi on vuoden 1918 jälkeen ollut erilainen kuin talvet sitä ennen. Kun pakkanen on paukkunut, on mieleen astunut aina muisto niistä viluista, jotka kärsittiin Satakunnan ja Hämeen hangissa. Kun on kuljettu kuunvaloisella kentällä, ovat muistuneet mieleen valvotut yöt tähtikimalteisen taivaan alla taikka valkoviittaiset hiihtäjät, kun lumi pyrysi heidän sauvojensa tiestä ja olkapäällä keikkui tuikea kivääri. Monta kevättä on tullut sen suuren kevään perästä. Mutta aina kun ilmassa värisee lähestyvän kevään tuntu, tuo se mieleen erikoisesti sen kevään, jolloin runoilijan sanoin "tehtiin vapauden veritouko, Suomen vapauden suuri kylvö".

Meidän joukkomme on hajaantunut yli koko Suomen. Mutta nekin meistä, joiden kotipaikka ei tätä nykyä ole Pohjanmaalla, eivät ole voineet unhottaa näitä Pohjanmaan lakeuksia, joilla olemme syntyneet ja kasvaneet. Emme ole voineet unhottaa tätä kansaa, joka on vapauden rakkautensa täällä sieluumme istuttanut. Emmekä ole voineet unhottaa lakeuden keskellä seisovaa vanhaa Oulua, Merikosken ikuista pauhua, ylvästä kirkkoa ja kaikkein vähiten sankarivainajiemme hautakumpuja sen juurella.

Sentähden, että meillä on näin paljon yhteistä, olemme voineet yhdessä elää näinäkin vuosina. Mutta ennenkaikkea olemme voineet niin tehdä yhdessä kärsittyjen vaivojen tähden ja niiden tähden, jotka lepäävät sankarikumpujen alla, sillä siellä on osa itsekustakin meistä.

Kuinka elävästi muistuvatkaan mieleemme taistelut täällä Oulussa ja lähtö täältä etelään!

Meistä oli osa silloin niin nuoria vielä, ettemme täysin tajunneet tehtävämme ankaraa vakavuutta. Se ilmeni, kun junan vyöryessä etelää kohti pelättiin sodan loppuvan kesken, ennenkuin ehdimme itse olemaan leikissä mukana. Se ilmeni siinä päättömässä uhkarohkeudessa, joka taistelun kuumuudessa nostatti poikia kivien päälle uhmaamaan vaaraa ja kuolemaa. Se ilmeni siinä kateudessa, jolla eri rintamakomennuskunnat keskenään sotilaskunniasta kiistelivät. Eikä niitä joukkoja ollut sotaan opetettu. Siinä oli koululaisia, jotka olivat opin saaneet vain koulupoikatappeluissa Oulun kaduilla. Siinä oli virkamiehiä, talonpoikia ja työmiehiä, jotka vaistosivat tehtävänsä taistelussa vain esi-isiltä perityn verensä vaatimuksia noudatellen.

Lähdettäessä ei suuri tehtävämme ollut monille meistä nuorista vielä niin kirkastunut kuin se kirkastui silloin, kun sydän Itki kuunnellessa kuolevan toverin viimeisiä hengenvetoja, kuin se kirkastui nähdessä raadellun Isänmaan ääretöntä hätää, palavien kylien valaistessa öistä taivalta, tai hyökätessämme vihollista vastaan kuoleman kiitäessä kantapäillä. Siellä vasta Isänmaa oikeat kasvonsa meille paljasti. Siellä syttyi siihen palava rakkaus, maatessamme sen kylmällä povella ja jakaessamme kärsimyksiä kärsivän Isänmaamme kanssa.

Täällä on miehiä Oulun kolmesta rintamakomennuskunnasta ja tykistöstä, on vöyriläisiä, krenatöörejä ja sanitäärejä, joiden sielussa värähtävät vanhat muistot kuullessa nimet Vilppula, Vaskivesi, Kuru, Suodenniemi, Kyröskoski, Mouhijärvi, Tampere, Karkku, Vesilahti, Lempäälä ja Viipuri, monia muita mainitsematta. Siinä on nimiä, joihin liittyviä muistojamme meidän ei tarvitse hävetä, muuttukootpa käsitteet kunniasta tässä maassa miksi tahansa. Siirtykööt nämä muistot tuleville sukupolville perinnöksi muistuttamaan niistä historiamme kunniakkaimmista päivistä, joiden mainetta ovat omiaan kertomaan runoilijan sanat: "Kiitokset saa tuo alttius rajaton, min hehku pohjan jäilläkään ei laannut, kiitokset kallis verikin, mi on turvaksi vastaisuuden vuotaa saanut."

Jos nuo muistot ovat omiaan kantamaan miesten mainetta historian lehdillä, niin kantakoot ne ennenkaikkea jääkäriemme nimeä, niiden, joiden johto teki hyökkäämisen surmantulia vastaan riemuisaksi. Kun jääkäri ei pelännyt, emme mekään saaneet pelätä. Kun jääkäri jaksoi, täytyi meidänkin jaksaa. Muistammehan, miltä tuntui, jos taistelusta palatessa sai jääkärin suusta kiittävän maininnan. Muistammehan: kun väsymys, nälkä ja vilu masensivat mieltä, niin jääkärin karmea sana valoi uutta intoa nääntyvään sieluun. Muistavathan pohjalaiset hiihtäjät Anttooran verisen yön: kun valkean hiihtopaidan alta vilahti jääkärin vihreä verka, silloin virkistyi sammuva toivo ja tappiokin tuntui voitolta. Muistavathan ne, jotka keväällä Mäntyharjulta marssivat etelää kohti: kun pöly pureutui ihoon someroisella tiellä, jalat tihkuivat verta ja raskaat kantamukset painoivat heltyneitä olkapäitä, me pysyimme tiellä vain sen vuoksi, että etunenässä vilkkui jääkärin vihreä takki.

Mutta meillä ei ole lupa kerskata, ikäänkuin kaikki tämä olisi toimitettu omin voimin. Esi-isien Jumala kannatti ja johti meitä kaikessa, Hän, jonka puoleen puhuttiin maatessa rintamassa lumisissa metsissä, puhuttiin painaen kohmettuneet sormet ristiin. Kunniakas oli taistelu, jonka me rintamalla suoritimme; kunniakkaampi se taistelu, mitä suorittivat hurskaat isät ja äidit jokaisessa Pohjanmaan kylässä kantaen rukouksin ja kyynelin sydämensä pakottavaa huolta elävälle Jumalalle. Ja sen vuoksi on sanottava, että kaikki se hyvä, mikä tälle maalle ja kansalle on tapahtunut, on tapahtunut sulasta armosta ja että me olemme olleet sen toteuttamisessa vain heikkoja välikappaleita.

Eikä Suomen kansa saa kerskata senkään vuoksi, että se jätti vapaussodan tosiasiallisesti kesken. Meidän kansallistuntomme oli tosin heräämässä, mutta ei vielä niin elävä, että se olisi avannut meille ne huikaisevat perspektiivit, jotka vain elävä kansallistunto voi itsenäisyyteen astuvalle kansalle osoittaa. Siksi me emme tunteneet edellytyksiämme, emme osanneet korjata vapaussotamme hedelmiä, emme olleet vielä silloin kypsiä siihen. Me emme lyöneet ryssää niin kuin nuijamiesmarssin sanat oikeaksi julistavat: "Kenen kerran nuijamme maahan lyö, se maassa on." Siksi Suur-Suomi jäi toteutumatta sillä hetkellä, jolloin se olisi toteutunut, jos me olisimme niin tahtoneet. Siksi jäivät avutta ne harvat joukot, jotka monena sotavuotena kostuttivat verellään Itä-Karjalan multaa ja jotka levittivät kauhua ryssien keskuuteen. Heidät lyötiin hajalle. He toivat kuitenkin sieltä tullessaan suuren aatteen kipinän povessaan vannoen, että niin kuin he uskovat yhteen suureen Jumalaan, he uskovat yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.

"Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks', suuri on Suomen valta", kuuluivat sen marssin sanat, joka eli huulillamme vapaussodan päivinä. Siksi tämäkään päivä ei saa olla vain suurien muistojen päivä, vaan myöskin suurten tulevaisuusnäkemysten päivä. Me emme saa unohtaa nyt emmekä vast'edes kansamme suurta kuningasajatusta, Suur-Suomea.

(Puhe Oulun vapaaehtoisten rintamakomennuskuntien järjestämässä Oulun vapauttamisen 10-vuotisjuhlassa 3.2.1928.)

KIRKKAIN OTSIN

"Niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen." Näitä sanoja ovat toistaneet vuosi vuoden perästä ne nuoret miehet, jotka ovat käyneet vannomaan pyhää valaa Jumalansa, Isänmaansa ja AKS:n lipun edessä. Nämä sanat ovat piirtyneet ikuisiksi ajoiksi niiden miesten mieliin, jotka ovat tämän lipun alla astuneet vartiopaikallensa kautta Suomen niemen ja seisovat nyt siellä monen mielestä vaatimatonta työtä tehden, mutta kuitenkin uhraten työtänsä ja elämäänsä valansa velvoitusta noudatellen ja lippumme kunnian kunnianansa pitäen.

Tätä valaa, vaikka äänettömin sanoin, ovat sielussansa toistaneet sukupolvi sukupolven perästä ne miehet, jotka ovat pitäneet huolta siitä, ettei suomalaisen kourasta ole kirvonnut kuokka eikä miekka.

Tämä kansa on kahlannut historiansa ajan syvissä vesissä, mutta Herran pelko on kannattanut sitä niin, ettei se ole ratki hukkunut.

Sen Herran voimalla on kansamme noussut kerta toisensa perästä verestä ja tuhasta lyötynä, mutta ei taitettuna, muserrettuna, mutta ei murtuneena, jättäen perinnöksi lapsillensa kotiensa rauniot ja sukupolvien rakkauden ja vihan.

Savupirteissä on tämä kansa Herran koulua käynyt. Kun tähkä on jäätynyt pellolla, se on iskenyt hampaansa petäjän kuoreen ja sanonut: "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra."

Tämän Herran puoleen puhuivat ne nuoret miehet, jotka kohmettuneita sormiansa ristiin painoivat hangessa maaten sinä talvena, jolloin tehtiin vapauden veritouko, Suomen vapauden suuri kylvö.

Herra on väkevällä kädellänsä johtanut tämän kansan ulos Egyptin maalta orjuuden huoneesta.

Mutta varoittavina kuuluvat meillekin ne sanat, jotka Herra sanoi aikanaan Israelille: "Älköön sinulla olko muita jumalia minun edessäni." Minä tiedän, että täällä juhlasalissa on tällä hetkellä miehiä, jotka eivät soisi, että meitä muistutetaan synnistä, mutta luterilaisen papin takkia kantavana kuuluu minullekin se sana, jonka Herra sanoo:

"Sinun muurillesi, Jerusalem, minä asetan vartijat; älkää milloinkaan päivällä älkääkä yöllä vaietko! Te, jotka Herraa muistatte, älkää vaietko!

Huuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niinkuin sotatorvi ja ilmoita kansallesi heidän luopumuksensa ja Jaakobin huoneelle heidän syntinsä."

Tämä kansa palvelee epäjumalia, ja ellei se niistä parannusta tee, hukkuu viimeinen pirstale Suomen suuresta suvusta Pohjolan äärellä syntiensä ja jumalattomuutensa suohon.

Osalla kansastamme on jumalana kansa kaikkivaltias. Petturuus luikertelee kommunismin kyynä Suomen kansan povella. Isien usko on hylätty, rakkaus Isänmaahan raunioiksi käynyt, kunnioitus esivaltaa kohtaan hävinnyt ja laittomuus sijalle tullut.

Mutta suurin osa sitäkin kansaa, jonka sydäntä liikuttavat Isänmaan ja kansakunnan kohtalot, palvelee vierasta jumalaa.

Joidenkin jumalana on keltainen kilisevä kulta. Toiset notkistavat polviansa lohikäärmeen myrkkyä sisältävän kiiltävän kanisterin edessä. Monien alttareilta kohoavat uhrisavut yöllä ja päivällä siveettömyyden ja irstailun jumalille.

Siksi horjuu maa jalkojemme alla. Siksi elämämme voi tänä huvittelukiihkon ja kevytmielisyyden aikana olla tanssia Suomen kansan haudan partaalla.

Tästä tuntee murhetta todellinen Isänmaansa ja kansakuntansa rakastaja eikä lakkaa huokaamasta Herran puoleen yöllä eikä päivällä, että Hän tätä kansaa vielä armahtaisi.

Todellinen, elävä Jumala-suhde synnyttää syvällisemmän rakkauden kansakuntaa kohtaan kuin mikään, siliä se huolehtii kansansa kuolemattomista sieluista.

Sellainen oli Mooses, joka johdatti kansaansa korven lävitse luvattuun maahan. Kun Jumalan viha syttyi Israelin päälle, niin hän sanoi: "anna heidän rikoksensa anteeksi; mutta jos et, niin pyyhi minut pois kirjastasi".

Sellainen oli profeetta, joka itki Jerusalemin savuavilla raunioilla kansansa häviötä ja sanoi: "Vuorilla korotan minä itkua ja valitusta ja erämaan laitumilla suruvirttä.

Oi jospa päässäni olisi kyllin vettä ja silmäni kyynelten lähde, niin itkisin päivät ja yöt kansani tyttären surmatuita!

Minun sydämeni on sairas. Kansani tyttären häviön tähden olen minä runneltu."

Sellainen oli Paavali, joka sanoi: "minä soisin itse olevani kirottu pois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat heimolaisiani lihan puolesta", ja kuitenkaan hän ei siltä kansalta palkaksi saanut muuta kuin kahleet ja veriseksi ruoskitun selän.

Tällaista mieltä kysyy teiltä, jotka seisotte tämän lipun juurella, Jumala ja kansakunta.

Ennenkaikkea on sen nuorison, joka Suomen, Karjalan ja Inkerin ylösnousemukseen uskoo, käytävä väkevin käsin kaatamaan epäjumalien alttareita omissa povissaan, kodissa ja Isänmaassa.

Jokainen kämmenenleveys tätä maata on totisesti liian kallista joutuakseen koskaan vihamiehen poljettavaksi.

Unelmamme vapaasta Karjalan ja Inkerin kansasta ja suuresta Isänmaasta on liian kaunis sortuakseen synnin syleilyssä.

Lausuin sanan Karjala, jonka sanan pelkkä lausuminen synnytti joitakin vuosia sitten nuorten miesten suonissa ihmeellisen värinän. Nyt tuntuu kuin tuota sanaa mainittaessa murheen tumma hengetär liikkuisi kuuluvin askelin juhlasalin keskitse. Maanpakolaisena vieraalla maalla vaeltaa Karjalan kansa virittäen itkuvirttä kuin muinoin Israelin kansa: "Baabelin virtain vierillä, siellä me istuimme sekä itkimme muistellessamme Siionia."

Karjalan asian on sanottu olevan nyt kuolleessa pisteessä. Mutta minun tekee mieli sanoa, ettei se ole kuolleessa pisteessä, niin kauan kuin Suomella on nuoria miehiä, jotka vannovat uhraavansa työnsä ja elämänsä Isänmaalle, Karjalan ja Inkerin, suuren Suomen puolesta.

AKS:n jäsenet! Katsokaamme, että kykenemme kerran seisomaan kirkkain otsin tulevaisten sukupolvien tuomion edessä.

(Valasaarna Akateemisen Karjala-Seuran valatilaisuudessa 12.5.1929.)

HERRAN VIINITARHA POHJOLASSA

    Veisaanpa ystävälleni, ystäväni virren, hänen viinimäestänsä.

    Viinimäki oli ystävälläni vehmaalla rinnemaalla.

    Ja hän muokkasi sen ja perkasi kivet siitä pois ja istutti siihen
    viinipuun vesoja ja rakensi tornin sen keskelle ja hakkasi
    viinikuurnankin siihen ja odotti sen kasvavan hyviä viinimarjoja,
    mutta se kasvoi pahoja.

    Ja nyt, Jerusalemin asukkaat ja Juudan miehet, tuomitkaa minun ja
    viinimäkeni välillä.

    Mitä voi vielä tehdä viinimäelleni muuta, kuin mitä olen tehnyt?
    Miksi se kasvoi pahoja viinimarjoja, vaikka odotin sen kasvavan
    hyviä?

    Tahdonpa nyt ilmoittaa teille, mitä minä teen viinimäelleni: minä
    poistan sen aitauksen, ja se annetaan hävitettäväksi; minä särjen
    sen muurin, ja se tulee tallattavaksi.

    Minä teen sen autioksi, eikä sitä leikata eikä kuokita;
    ohdakkeita ja orjantappuroita on se kasvava, ja minä kiellän
    pilviä satamasta vettä sen päälle.

    Sillä Herran Sebaotin viinimäki on Israelin huone, ja Juudan
    kansa hänen ihanne-istutuksensa. Hän odotti lainkuuliaisuutta,
    mutta katso, laittomuus tuli; hän odotti vanhurskautta, mutta
    katso, valitus tuli. Jes. 5:1-7.

Jumalalla oli kallis istutus Israelin kansassa. Hän oli pannut aidan sen ympärille antaessaan kansalleen pyhän lakinsa. Hän puhui tästä istutuksestansa suloisesti: "Veisaanpa ystävälleni, ystäväni virren, hänen viinimäestänsä – – –"

Jumalan sana kertoo siitä, miten Herra lähetti palvelijansa, profeetat, etsimään hedelmää viinitarhastaan. Mutta he löysivät vain viinitarhurin synnin verisen hedelmän. Senjälkeen Jumala lähetti oman poikansa hedelmää etsimään – hänetkin he surmasivat. Silloin Jumalan rangaistus kohtasi ihanaa istutusta, ja toteutui tämä ennustus: "Minä teen sen autioksi, eikä sitä leikata eikä kuokita; ohdakkeita ja orjantappuroita on se kasvava, ja minä kiellän pilviä satamasta vettä sen päälle." Hajalle lyötynä harhailee nyt luvattu kansa kautta koko maailman. Jerusalemin temppeliaukion äärellä on vanha muuri, itkumuuri, jonka ääressä Israelin jäännös kokoontuu itkemään kohtaloaan, suutelee sammaloituneita kiviä ja valittaa: "Miksi, Jumala, hylkäsit ainiaaksi, miksi suitsuaa vihasi laitumesi lampaita vastaan?"

Herra on sulattanut tänne Pohjolaan paikan viinitarhallensa. Hän on pitänyt sitä kalliina, antanut sille heränneitä vanhempia ja opettajia ja vuodattanut heidän kauttaan kastetta maan päälle. Tämä kansa on kahlannut historiansa aikana usein syvissä vesissä, mutta Herra on pitänyt huolta, ettei se ole ratki hukkunut. Ja kun vihollisen miekka tai halla on lyönyt maan erämaaksi, on Herra siirtänyt kädellänsä kastetta vuotavat pilvet sen ylle ja antanut vesien virvoittaa kuolleen maan. Savupirteissä tämä kansa on Herran koulua käynyt, ja kun tähkä on jäätynyt pellolle, on se nöyränä pannut kätensä ristiin ja sanonut: "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra."

Minä haluan tällä hetkellä puhua siitä istutuksesta, joka Herralla on Inkerin maalla. Narvajoen varsilta Pietarin porteille saakka tuo muutamasatatuhantinen suomalainen kansa on matalissa olkikattoisissa majoissaan elänyt historian lehdille piirtämätöntä sankaritarinaansa säilyttäen suomalaisen mielen ja Lutherin puhtaan opin keskellä slaavilaista verta. Herran voimalla se on noussut satojen vuosien vieriessä kerta toisensa jälkeen verestä ja tuhasta – lyötynä, mutta ei taitettuna; murennettuna, mutta ei murrettuna – jättäen perinnöksi lapsillensa sukupolvienmittaisen rakkauden ja toivon.

Kuolintuskassa kamppailee nyt onneton Inkerin kansa. Se tahtoisi kertoa, kuinka se on liittänyt palavimmat toiveensa Suomen apuun silloin, kun sekin uneksi vapaasta isiensä maasta. Mutta se ei enää jaksa puhua mitään, sen rinnasta pusertuu nyt viimeinen korahdus, hätähuuto kylmälle, itsekkäälle, omia rivejänsä repivälle Suomelle. Se ojentaisi nyt kätensä piikkilangan takaa Suomelle heimoavun pyynnöllä, mutta ei voi – se käsi on rento, sitä kylmää kuin kuolevan kättä. Se pyytäisi, että sen lasten puolesta itkisivät ne, joiden kyynellähteet eivät ole vielä loppuunvuotaneet, niin kuin on heidän. Se astuisi temppeleihinsä, niihin, joihin isät ja isien isät ovat astuneet, rukoilemaan, että ylösnousemuksen aamu vielä nousisi yli hautuumaiden ja raunioiden. Mutta eivät avaudu kirkkojen ovet, vaan isät ja äidit ja Herraa pelkäävät nuorukaiset ovat saaneet maata viime joulunakin polvillaan pimeiden kirkkojensa kynnyksillä ja seinävierillä. Ei paistanut joulutähti jouluna Inkerinmaalle, vaan Sovjet-Venäjän verinen tähti.

Olen oleskellut heidän keskuudessaan Eestin Inkerissä, mihin suuren sodan laineet löivät heistä pirstaleen. Olen nähnyt heidän katselevan sammuvin silmin piikkilanka-aidan taakse, sinne, missä loistavat synnyinmaan yllä heidän kotikirkkonsa Kosemkinan kupolit. Olen nähnyt, miten sinne tähyilevät äidit, joiden poikia saartavat Krestyn ja Solovetskin muurit, tähyilevät nuorukaiset, joiden toverit makaavat sorretun maan mullassa Kapriossa, Oranienbaumissa tahi Hatsinassa saatu haava rinnassansa.

Nyt haluaisivat he rakentaa kirkon, mutta kirves on lyöty salvokseen odottamaan Suomesta apua. Olen kuullut heidän Kallivieren rukoushuoneessa veisaavan virttä: "Milloin minun taivaalleni aamutähti syttynee – – –?" Voi, kun olisi armo, jos Herra saisi heidän öiselle taivaalleen sytyttää aamutähden ystävien käden kautta!

Minkälaista hedelmää kantaa Suomen kansa, Herran viinitarha, jota se armo on kohdannut, että se on Suomen hajalle lyödyn heimon ainoa perinnönkantaja täällä Pohjolan äärillä? Täytyy sanoa, että vaikka Herra odotti sen kasvavan hyviä viinimarjoja, se kasvoikin pahoja. Tämä kansa on hukkumassa syntiensä ja jumalattomuutensa suohon, mutta sen elämä on kuin huoletonta tanssia oman hautansa partaalla. Suomen kansan sivistyneistö puhalsi sen viinitarhan yli jumalankielteisyyden polttavan myrkyn, joka lakastutti laajoilta aloilta isien ja äitien kyynelkylvön. Kommunismi liikkuu nyt viinitarhassa kaataen Herran alttareita työläisten kodeissa, ja näitä jälkiä astelee uusi jumala, "kansa kaikkivaltias". Tämän hävityksen keskellä tanssii tunnoton nuoriso, vaikka synnyinmaa kuolintuskassansa vavahtelee sen jalkojen alla. Sen korviin ei kuulu itkuvirsiä rajankaan takaa. Sen korvat on lyönyt lukkoon tanssirumpujen räminä.

Jos Herra ei olisi puhunut uskollisena viinitarhurina näittenkin hedelmättömien viinipuitten puolesta, olisimme me jo hukkuneet! Täällä kirkossakin on varmasti sellaisia, joista viinitarhan isännän on täytynyt sanoa: "Hakkaa se pois, niin ja niin monena vuotena olen etsinyt siitä hedelmää, enkä ole löytänyt!" Hakkaa se pois, se laihduttaa vielä maatakin! Tuo isä, tuo äiti laihduttaa suruttomuutensa kautta Herran viinimaata omassa kodissaan, siksi kaikki kuivaa sen ympärillä. – Tuo nuori laihduttaa minun maatani toveripiirissään; se pitäisi hakata pois kuivettamasta niitäkin, jotka ehkä koettavat etsiä uutta elämää.

On kuulunut ryskettä viime vuonnakin Herran viinitarhasta; siellä ja täällä on kaatunut nuori ja vanha kirveen terän välähtäessä viinitarhan keskellä. Miksi on säästetty sinua, miksi minua? Vain sen tähden, että taivaallisen viinitarhurin lävistetty käsi on noussut kerta toisensa jälkeen estämään kirveen iskua ja hänen huuliltaan on kuulunut rukous: "Anna sen olla vielä tämä vuosi, jospa se tekisi vielä hedelmää!" Se armo on tapahtunut koko synnyinmaallemmekin. Ja sentähden, eikö totta, "on ainut neuvo minulle, ainoa tuki heikolle, ainoa armonperustus, Jeesuksen esirukous".

Mutta voi, kuinka suuri armo se on tälle kansalle, että Herralla on omansa tämän kansan keskellä, jotka sen syntiä omana syntinänsä povessaan kantavat. Herran pilvi sataa vielä tässäkin seurakunnassa, Hänen istutuksensa puolesta itkevien isien ja äitien kyynelten kautta sataa polttavan erämaan yli. He työntävät lapsiaan rukoustensa käsivarsilla Herran eteen ja pyytävät: "Puolesta puhu kuivan puun, niin sekin hedelmöitsee!" On myöskin hedelmättömyyttänsä murehtivia nuoria, jotka ovat heränneet siellä ja täällä kyynelillä kostuttamaan laihduttamaansa maata.

Siksi tahdon sanoa profeetan sanoilla: "Älkää muinaisia muistelko, älkää menneitä tutkiko! Katso, minä teen uutta, nyt se jo orastaa, ettekö tuota tunne? Minä teen tien korpeen ja virrat erämaihin." Herra tekee uutta. Se jo orastaa, se orastaa näiden Hänen henkensä herättämien rukouskylvössä. Se orastaa niiden työssä, jotka ovat vannoneet uhraavansa työnsä ja elämänsä Isänmaan, Karjalan ja Inkerin puolesta.

Lausuin sanan Karjala, jonka pelkkä lausuminenkin synnyttää ihmeellisen värinän niiden miesten suonissa, jotka kerran kantoivat Karjalan tuskaa povessansa omana tuskanaan nukkuvan kansansa keskelle. Nyt sen maan kansa on, samoin kuin Inkerin kansa, vailla armoa ja kotimaata. Näiden kansojen puolesta puhunevat vielä Herrasta elävät ihmiset, että Herra särkisi kerran heidän kuormansa ikeen, olkainsa vitsan ja vaatijansa sauvan! Unelmamme vapaista Karjalan ja Inkerin kansoista ja suuresta Isänmaasta on liian kaunis saastuakseen synnin syleilyssä. Voi, kun tämä totuus laskeutuisi polttavana painona omilletunnoillemme, niin emme jaksaisi suruttomia olla!

Todellisia Herraa rakastavia, Isänmaalleen ja kansalleen palavia sydämiä tarvitsee maamme ja kansamme nyt kipeämmin kuin mitään muuta. Ja niitä kaipaavat sorrossa ja petoksessa huokaavat Karjala ja Inkeri, joiden hätä on huutavampi kuin osaa kertoa se, joka tahtoisi olla suuna puhumassa heimonsa puolesta. Jospa Herra saisi armossaan kansamme herättää!

Silloin tapahtuisi hänen viinitarhassansa se ihme, josta profeetta kertoo: "Te ette saa nähdä tuulta ettekä sadetta, ja kuitenkin tämä laakso täytetään vedellä."

"Korpi ja kuiva maa iloitsevat, erämaa riemuitsee ja kukoistaa kuin kaunokukka. – – – Libanonin kaunistus on sille annettu, Karmelin ja Saaronin ihanuus."

(Puhe kirkkojuhlassa Kuopion tuomiokirkossa Inkerin kirkkokansan hyväksi 26.1.1930.)

KRISTITYN RAKKAUS HEIMOVELJIIN

Kristityn Isänmaa on ylhäällä, ja hän on täällä maan päällä vieras ja muukalainen, jolla ei ole pysyvää asuinsijaa. Siksi Herran omat vaivaisina matoina ja matkamiehinä etsivät Isänmaatansa ja odottavat ehtoonsa hetkeä.

Mutta vaikka he tämä ikävä rinnassansa käyvät täällä armon ajassa, on heille sanomattoman kallis sekin Isänmaa, jossa heidän isänsä ovat muukalaisuutensa ajan viipyneet. He tuntevat, että heidät on tästä maasta otettu ja että he täksi maaksi jälleen muuttuvat. Siksi on heidän mielestänsä jokainen kämmenen leveys tätä maata liian kallis joutuakseen vihamiehen jalan poljettavaksi. Ja ennenkaikkea on tämä maa heille kallis sen vuoksi, että sitä asuu kansakunta, joka on luu heidän luustaan ja liha heidän lihastansa.

Todellinen elävä Jumala-suhde onkin aina synnyttänyt syvällisemmän rakkauden kansakuntaa kohtaan kuin mikään muu, sillä se huolehtii sen heimon kuolemattomista sieluista, jonka veren kohinan tuntee omissa suonissaan. Sellainen palava kansansa ystävä oli Mooses, joka johdatti Israelin korven lävitse luvattuun isänmaahan. Kun Jumalan viha syttyi epäjumalia kumartavan kansan ylitse, niin hän pyysi Herraa pyyhkimään hänetkin kirjoistaan, ellei voisi antaa anteeksi hänen kansalleen. Sellaisia olivat profeetat, jotka itkivät kansansa häviötä ja onnettomuutta. Ja sellainen oli Herran apostoli Paavali, joka sanoi lähimmäisilleen: "Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi?"

Hyvät kuulijani! Minua on pyydetty puhumaan tässä ylioppilaskokouksessa rakkaudesta heimoveljiimme. Voi, jos näiden heimoveljiemme onneton kohta laskeutuisi polttavana tunnoillemme, niin emme jaksaisi suruttomia olla! Voi, jos joutuisimme todella Herran edessä vaivaisen syntisen läksyä lukemaan, emme jaksaisi olla niitä armahtamatta, joiden vaiva on suurempi kuin he kantaa jaksavat!

Minä en tahdo nyt puhua Vermlannin metsiin hakatuista suomalaisista – heitä ei enää ole. En puhu siitä henkisestä pimeydestä, johon on syösty Ruijan ja Länsi-Pohjan suomalaiset, vaikka Vytsegdan ja Vymin komeilla on paljon valoisampi elämä kuin heillä. Minä en puhu niistä heimokansojemme rippeistä, joiden kuolinlaulu soi Volgan varsilla ja Uralin kahden puolen, sillä ne laahautuvat hautaa kohti eikä niitä rakkautemme enää pelasta. Mutta minä toivoisin, että tämä valkolakkinen nuorisojoukko juhlailonsa keskellä kallistaisi korvansa hetkeksi kuulemaan sitä vaikerrusta, joka Karjalan ja Inkerin kylmeneviltä huulilta kuuluu.

Verissänsä makaa vuosituhantisen kärsimystaipaleensa taivaltanut Karjalan kansa tällä hetkellä. Haavainsa alla se tuskin jaksaa enää kohottaa päätään, mutta minkä jaksaa, niin se suuntaa katseensa Suomea kohden vielä viime hetkillänsä odottaen. Onko meillä kristityn rakkautta tätä heimokansaamme kohtaan? Onko niitä pakolaisia kohtaan, jotka niukkaa leipäänsä syöden koettavat vielä elättää povessansa toivon kipinää? Onko täällä yhtään sellaista, jonka sielua olisi polttanut näiden pakolaisten sielunhätä – heidän, joilla ei ole armoa eikä kotimaata?

Joka kerran kun saan tilaisuuden puhua heimokysymyksestä, tuntuu minusta kuin pitäisi olla niiden äänettömien soturien tulkkina, joiden suuta peittää multa alkaen Nevalta ja Syväriltä sinne saakka, missä rantoja huuhtelevat Jäämeren aallot. On sanottu, että heidän verensä vuoti hukkaan, mutta veri ei koskaan vuoda hukkaan. Sen ääni huutaa maasta armoistuimen eteen, huutaa armahdusta sille maalle, jonka edestä se on vuotanut. Oi, jospa sen veren ääni herättäisi sen kansan omantunnon, joka saattoi istua kodeissansa kuurona, kuulematta niitä huokauksia, mitä sen puoleen kohosi poloisten heimoveljiemme huulilta Karjalan vapaustaistelujen synkkinä vuosina!

Oliko niillä miehillä kristityn rakkautta, jotka noina vuosina Karjalan ja Inkerin kansojen kanssa rinnan taistelivat, sen tietää yksin Jumala. Me emme sitä tiedä, voimme vain aavistaa. Olemme nähneet monien heistä painavan kohmettuneita sormiaan ristiin kiväärin piipun ympärille Karjalan metsissä ja rukoillen kaatuvan sen hankiin. Ja joka tapauksessa he ovat olleet esimerkillänsä herättämässä uneliaita kristittyjä tähän pyyntöön: "Mulla kristityn on nimi tosin, tee siksi minut todella!" Eivätkä ne, jotka ovat saaneet olla heidän kanssansa jakamassa voiton hurmion ja tappion murheen, voi olla heitä siunaamatta.

Meidän rakkauttamme on sanottu onnettomaksi rakkaudeksi. Mutta miksi unohtaisimme Karjalan? Miksi me unohtaisimme sen miehet niiltä ajoilta, jolloin meillä oli juotavana sama kärsimysten kalkki heidän kanssaan? Emmekö muistaisi niitä nuorukaisia, joita raahasimme erämaiden halki Suomenlahtea kohden ja joiden veri tihkui sormiemme lävitse? Miksi me unohtaisimme ne toverit, joiden viimeiset huokaukset leikkasivat sydäntämme, mutta joiden huulilta emme kuulleet yhtään kirouksen sanaa miehuuttoman Suomen kansan pään menoksi?

Viimeisiä näkyjä Karjalasta poistuessamme oli, kun nuori pohjalainen poika makasi piikkilankaan takertuneena verissään, mutta kiväärin pistin viittaamassa kohti juoksuhaudoissa piileviä vihollisia. Tuo 13-vuotiaan pojan kädestä kirvonnut pistin jää odottamaan, että sen nostaa käteensä kerran kristityn rakkaus, kun se herää! –

Narvajoen varsilta Pietarin porteille saakka taistelee muutamasatatuhantinen Inkerin kansa, kuten näyttää, viimeistä taisteluaan olemassaolonsa kamppailussa tuhatvuotisen korpitaipaleensa aikana. Orjuudessa ja kauhussa huokaa kallis Inkerin maa eikä jaksa enää kertoa, miten se on uneksinut vapaudestaan ja pettynyt. Sen mykkä ja äänetön hätä on suurempi kuin kukaan kertoa osaa.

Jokin aika sitten lähti eräs inkeriläinen, pakolaisena Helsingissä elänyt runoilija, viimeiselle matkalleen Suomenlahden jäälle, eikä koskaan enää palannut. Lähtiessään hän oli kirjoittanut: "Minä uskon, että Inkerille koittaa vielä aamu, ja siihen asti olisi kestettävä. Pitäisi jaksaa rukoilla, että se kohta koittaisi, pitäisi jaksaa uskoa, että se sittenkin koittaa –." Runoilija ei jaksanut odottaa sitä aamua, hänen sydämensä pakahtui, niinkuin Bobi Sivénin sydän aikaisemmin Repolassa.

Huomenensa sarastusta odottaa vielä se kansa, jonka olen Eestin Inkerissä kuullut veisaavan piikkilangan taakse tähyten: "Milloin minun taivaalleni aamutähti syttynee – – –?" Kuulkaa: kristityn rakkaus kerran herättyänsä sytyttää vielä aamutähden kärsivän Inkerinkin öiselle taivaalle. Ja jotta niin pääsisi tapahtumaan, on vastuunalaisuutemme hirmuinen.

Jumala on armossaan herättänyt Suomenmaahan piskuisen lauman ja antanut sille peräänsä haluisen mielen. Jumalan kansa tarvitsee Häneltä vielä uutta herätystä voidakseen olla Hänen aseenaan luomassa sitä aikaa, jolloin se saa palvella Herraansa suuressa Isänmaassa.

Tätä aikaa me emme ehkä vielä näe muuten kuin aavistellen, kuin kyynelsumun lävitse. Kuitenkin taivaalle kiinnitämme kaipaavan katseemme, ja vaikkei valo näykään, sen tiedämme loistavan.

Me tarvitsemme elävää kristityn rakkautta, ei lihaa ja verta säälivää, ei hempeää, vaan sellaista, joka kelpaa aseeksi kostavankin Jumalan käsiin, jos Hän sellaista tarvitsee.

Herättäköön Hän meissäkin, jotka olemme ulkonaisesti heränneet heimokysymykselle, kristityn rakkauden, sillä vaikka me antaisimme ruumiimme polttaa heimomme tähden eikä meillä olisi rakkautta, ei se meitä eikä kallista heimoamme mitään hyödyttäisi.

(Puhe Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kesäkokouksessa Kuopiossa 10.8.1930.)

KOHTI MYRSKYJÄ

Samalla kun AKS:n lipun värejä kantava nuorisojoukko juhlii Suomen kansan korkeata saavutusta, se muistaa niitä heimokansoja, joiden itsenäisyys on vielä vain unelma. Tämän unelman täyttymykseen se uskoo, niinkuin on täytynyt kerran uskoa niiden, jotka tekivät työtä Suomen itsenäisyyden aamunkoittoa odotellen.

Kymmenen vuotta sitten viettivät eräät suomalaiset nuoret miehet isänmaansa itsenäisyysjuhlaa kaukana Karjalan erämaissa, mihin he olivat rientäneet verensä vaatimusta noudatellen. Nykyisenä raskaana aikana, jolloin maata vapisuttavat raskaan ajan ja poliittisen kiihkon synnyttämät järkytykset, harvat jaksavat muistaa Karjalan ja Inkerin hätää. Mutta sen muistavat ainakin ne, joiden sielussa väikkyvät heimokansojemme sotavuosiin kutoutuneet, tosin jo osaksi vuosien himmentämät muistot. – Karjalan viimeinen epätoivoinen vapaustaistelu oli leimahtanut ilmiliekkiin alkaen Aunuksen rajoilta ja kautta koko Vienan läänin. Karjalan korpien kätköistä ilmestyivät epätoivon vimmaamat Karjalan miehet hävitettyjen kotikyliensä tanterille käyden ylivoimaisen vihollisen kimppuun. Sen, joka on nähnyt noiden ryysyisten metsäsissien, kärsimysten vaot kasvoillansa, hiihtävän sammumattoman vihan jännittämin käsivarsin surman tulia vastaan, täytyy sovittaa heihin runoilijan sanat: "Sankarit vaan näin käy kuolemaan."

Karjalan viimeinen vapaustaistelu oli tuhottunakin väkevä lupaus Karjalan kansan kansallisesta heräämisestä. Tämä taistelu nimittäin syttyi karjalaisten miesten omasta vapaudentahdosta, vaikka silloinkin karjalaisen veren kanssa vuoti yhteen suomalainen veri. Tämänedellisessä vapaustaistelussa Aunuksessa taistelivat melkein yksinomaan suomalaiset vapaaehtoiset joukot. Ne olivat kolmatta vuotta aikaisemmin syöksähtäneet ensi voimassansa Syvärin rannoille ja Petroskoin edustalle saakka, vetäytyneet suuren ylivoiman pakottamina vähitellen takaisin, ja viimein sen nuorukaispataljoonat olivat murtuneet Vitelen ja Tuulosjoen shrapnellitulessa. Pohjoisen rintaman joukot taas olivat voittamattomina, mutta kuitenkin yksikseen jätettyinä, peräytyneet Matrossan, Polovinan ja Suollusmäen voittoisilta tanterilta takaisin kotimaahansa.

Me tiedämme, kuinka Karjalan viimeinen vapaustaistelu päättyi. Nälkä, vilu ja ammusten puute uuvuttivat lumisiin erämaihin nuo pienet sissijoukot, jotka kaatuessaankin punasivat Karjalan hanget vihollistensa verellä. Metsäsissirykmenttien viimeiset tähteet pakenivat Suomeen, jossa niiden ainoana toivona on, että merkkitulet vielä kerran syttyvät Karjalan vaaroilla. Mitä Karjalan mies noina aikoina kärsi, tietää yksin Jumala, jota tuo erämaan armeija rukoili taistelupäiviensä aattoina sanoilla: "Varjele, Jumala, Karjalan Kristusta rakastavaa sotajoukkoa." Mitä kärsi Karjalan nainen, jonka elämän kohtaloa on luonnehtinut metsäsissien silloinen päällikkö sanoilla: "Kaikki, mikä on raskasta ja lohdutonta, sisältyy Karjalan naisen kohtaloon. Suru on ollut hänen ainainen seuralaisensa ja itkuvirsi hänen ajatustensa tulkki."

Karjalan kysymyksen yhteydessä on voinut hyvin todeta suomalaisen kansallishengen puutteen, käyttääkseni tuota J. V. Snellmanin sanaa. Tämän kansan mielialassa ei ole koskaan vielä esiintynyt riittävää pohjaa hallituksen aktiivisemmille otteille Karjalan kysymykseen nähden eikä tule esiintymään niin kauan kuin se kulkee muukalaisen ajatustavan kahleissa. Karjalan vapausliike on karjalaisten oma liike, mutta Suomen hallituksen on sitä tuettava ja valvottava Karjalan oikeuksia. Siihen sillä ei kuitenkaan ole moraalista tukea niin kauan, kun osalla kansaamme on johtotähtenä Neuvosto-Venäjän verinen tähti ja kun johtava suomalainenkin sivistyneistömme lämmittelee skandinaavisen kulttuurin paisteessa piittaamatta siitä, että oman kulttuurimme emämailla kulkee halla ja että ne tukahtuvat kyyneleihin ja vereen.

Tämän vuoksi Suomen valtio on ollut pakotettu poistamaan Karjalan kysymyksen Venäjän politiikkansa käytännöllisten kysymysten joukosta eikä ole voinut torjua niitä loukkauksia, joita Venäjä on tehnyt Tarton rauhansopimuksen Karjalaa koskevia määräyksiä vastaan. Me käsitämme myöskin, että Karjalan kysymyksen täytyi aikoinaan Kansainliitossa raueta, koska meillä ei ollut esitettävänä vaatimustemme tueksi valtiotekoa, jossa kysymys olisi jo ratkaistu, ei sanoin, vaan teoin. Senvuoksi Karjalan kysymys on kuolleessa pisteessä, mitä Suomen politiikkaan tulee. Sensijaan se ei ole kuolleessa pisteessä Venäjän politiikassa, joka tähtää Karjalan kansan täydelliseen tuhoon.

Näinä aikoina on Inkerin kysymys ollut vielä ajankohtaisempi kuin Karjalan. Sen tuskan huudot ovat taajenemistaan taajenneet Tartossa tehdyn rauhansopimuksen päivästä lähtien. Suomen kansakin jo säpsähti, kun viime talvena ja aikaisin keväällä alkoivat Inkerinmaalta vyöryä täydet junat vieden tuota uuvuksiin kärsinyttä kansansirpaletta kohti kuolemaa ja unohdusta Muurmannin apatiittikaivoksille ja kohti Arkangelin ja Siperian vankileirejä. Valitushuutoja kuului niinä keväisinä öinä useimmista Inkerin kylistä, ja eräs karkoitettu kirjoittaa: "Näinä päivinä on moni inkeriläisnainen kadottanut järkensä valon."

Inkerin kansa on nyt vailla armoa ja kotimaata. "Se tahtoisi ojentaa kätensä Suomea kohti heimo-avun pyynnöllä" – sanoo eräs inkeriläisrunoilija – "mutta ei jaksa, sen käsi on rento, sitä kylmää kuin kuolevan kättä". Se pyytäisi, että sen puolesta itkisivät ne, joiden kyynellähteet eivät ole niin loppuun kuivuneet kuin Inkerin. Näin kirjoittaa eräs inkeriläinen äiti Siperian vankileiriltä: "Nämä lapset, jotka täällä joukoittain kuolevat, ne vain rauhassa nukkuvat, kenelle jää käsi poskelle, kenelle viereen, kenelle mihinkin paikkaan. Nämä kuolevat lapset ovat pikkumarttyyreja, jotka viattomina sortuvat petojen eteen. Tyttärenikin nukkui hiljalleen käsi poskelle. Hän saavutti marttyyrikruunun, jota häneltä ei oteta pois. Vaikka emme mekään pääsisi ikinä pois, niin kohtaamme toisemme taivaallisessa kodissa. Sinne pääsyä ei meiltä voi kukaan estää."

Suomen ja Eestin rajojen sisälle on näitä pakolaisia pelastautunut osa. Olemme nähneet heitä Eestin-Inkerissä pienissä matalissa mökeissä piikkilanka-aidan vieressä – äitejä, joiden poikia sulkevat Krestyn ja Solovetskin muurit – miehiä, joiden tovereita makaa Inkerin mullassa Kapriossa, Oranienbaumissa tai Hatsinassa saatu haava rinnassansa. Jaloin heistä oli Leander Reijo, jota kutsuttiin Inkerin kuninkaaksi. Hänen kuolemansa vuoksi AKS:n lippu on nyt surupuvussa. Murheviesti on saapunut Suomenlahden takaa kertoen, että hän on kaatunut salamurhaajien uhrina sen rajan äärellä, jota hän aina niin sydämestään vihasi. Leander Reijon jalo sydän ei syki enää, mutta hänen henkensä palo jäi polttamaan niiden inkeriläisten sydämiä, joihin hänen sytyttävä sanansa on sattunut tai joiden silmät ovat nähneet hänen sankaritekojansa. Tuo yksinäiselle vartiopaikallensa kaatunut Inkerin mies on myöskin AKS:n jäsenille velvoittava esimerkki varsinkin sellaisina aikoina, jolloin heidän rivinsä horjuvat ja jolloin he ovat vaarassa unohtaa sen, minkä vuoksi ovat vannoneet elävänsä ja kuolevansa.

Suomen kansa on jo tottunut kuulemaan Inkerin hädästä. Kun karkoitukset alkoivat, Suomen hallitus lähetti tämän johdosta nootteja Venäjälle, ja karkoitukset lakkasivatkin ajaksi. Mutta kun huomio Suomen puolelta heikentyi, karkoitukset uudistuivat viime heinäkuulla ja jatkuvat edelleen. Kansainliitolle ei Inkerin kysymystä ole jätetty. Suomen ylioppilasnuorisoa on varoitettu liiallisesta kiihkeydestä tähän kysymykseen nähden. Suomen kansaa ei ole ollut syytä varoittaa liiasta kansallistunnon hehkumisesta, tätä kansaa, joka lienee maailman välinpitämättömin kansa heimolaisistaan. Tahi olisiko se jossakin suhteessa osoittanut huomattavampaa sympatiaa heimokansaansa kohtaan? Ainakin se on selvästi osoittanut enemmän suuttumusta niitä kohtaan, jotka toissa kesänä pakottivat muutamia kommunisteja siirtymään maasta pois, kuin Inkerin raiskaajia kohtaan. Ja samaan aikaan kuin kauhunviestit kuuluivat Inkeristä, eduskunta päätti kieltää avustuksen Eestin vapaussodassa haavoittuneilta suomalaisilta sotilailta. Samalla se kielsi sen myös Inkerin vapaajoukkojen suomalaisilta invaliideilta, sillä on totta, niinkuin on sanottu: "Tälläkin puolella Suomenlahtea elää vielä muutamia raajarikkoja, joilta ammuttiin käsi tai jalka silloin kuin Inkerin vapaajoukot rynnistivät kohti Krasnaja Gorkaa."

Mutta tämä kansa herää sittenkin. Tämä sana on toistettu vuosi vuodelta niissä puheissa, joita AKS:n miekkalipun juurelta on kuultu. Ja sitä on toistettava siksi, kunnes niin tapahtuu. Tämän kansan puolesta on niin paljon rukoiltu, sen edestä on vuotanut niin usein kyynel ja veri, sille on uskottu niin tärkeä etuvartiotehtävä, että sille on myöskin määrätty tuleviksi kansallisen herätyksen ajat. "Se suomalaisuuden liike, jota te isät ette nyt tajua" – sanoo J. V. Snellman – "on pääsevä voitolle kerran." Ja hän jatkaa: "Heränneen kansan itsetajunta on väkevä, eikä mikään voi olla sitä vastaan."

Heimokansojemme vapaudentahto elää vielä. Se elää Karjalan ja Inkerin sydänmaiden kätköissä kaiken sorronkin uhalla. Se elää niiden pakolaisten sydämissä, jotka odottavat pääsinpäiväänsä polttavan koti-ikävän kalvaessa rintaa. Se elää niiden sydämissä, jotka kerran jakoivat kärsimyksiä Karjalan kanssa. Kuinka he unohtaisivat niitä tovereita, joita kantoivat Suomen rajaa kohti ja joiden veri pisarteli heidän sormiensa lävitse! Niiden nuorukaisten ruumiit olivat tälle nukkuvalle Suomen kansalle osoitettuja kirjeitä, joiden kuolleilta lehdiltä sinä aikana moni säpsähtäen luki, kuinka rakkaus kaikki uskoo, kaikki toivoo ja kaikki kärsii. Suomalaisten vapaaehtoisten työ ei mennyt sekään siis hukkaan, he olivat, kuten on sanottu, "suuren aatteen, suomalaisen rodun yhteenkuuluvaisuuden aatteen, pioneereja".

AKS on vannonut uhraavansa työnsä ja elämänsä Karjalan ja Inkerin, suuren Suomen puolesta. Tulevaisuus on näyttävä, kykeneekö se itseensä kiinnitetyt toiveet täyttämään. Jotta niin kävisi, sen miesten on taisteltava ensin taistelunsa omassa povessaan, täälläkin tanssivan Helsingin keskellä, muuten se ei voi osoittautua suurten ihanteittensa mittaiseksi. Karjalan ja Inkerin vapauden aate on liian pyhä, jotta sitä voisivat menestyksellä ajaa yksilöt, jotka ovat omassa siveellisessä taistelussaan sortuneet. AKS:n on oltava huutavan äänenä puoluemielen kiroja veressänsä yhä kantavalle kansallensa, jotta se olisi yksi, kun historia osoittaa suotuisan tilanteen Karjalan ja Inkerin vapauden luomiseksi. Vaikka itse emme tätä hetkeä näkisi, on työtä tehtävä siinä toivossa, että tulevat sukupolvet sen kerran näkevät. "Että työ menee hitaasti eteenpäin" – sanoo J. V. Snellman – "on ihmisen malttamattomuudelle usein raskasta", mutta hän jatkaa: "Useimpien täytyy ja tulee tehdä työtä tulevaisuuden hyväksi, jota heidän silmänsä eivät koskaan näe, tyynesti jättäen työn toisiin käsiin, kun laskevat matkasauvansa maahan."

Nyt taasen olemme kuulevinamme idän myrskyn vinkuvan korvissamme. Omien ristiriitojensa ja raskaan taloudellisen ajan puristuksessa elävä Suomen kansa on käymässä sitä myrskyä kohti, tahtoi tahi ei. Voroshilov kokoaa joukkojansa, joiden kavioiden jäljissä ei ruoho kasva, ja koko punaisen hämärän maa ponnistautuu syöksymään rauhaa rakastavan Suomen kansan kimppuun sen kautta syöksyäkseen länsimaille. Mutta jos tämä kansa herää Jumalan pelkoon ja elävään kansallistuntoon, niin se voi luottamuksella käydä näitä myrskyjä kohti. Suomen kansa ja heimo on silloin saava sijansa auringossa. Karjalan ja Inkerin kansat palaavat vielä Isänmaahansa asumaan sen autioituneita maita. Silloin toteutuu niiden kivekkäiden unelma, jotka kerran voimattomassa vihassaan näkivät idän muurien nousevan Nevajoen varsille. Silloin toteutuu Karjalan ja Inkerin haudoissa makaavien nuorukaisten unelma, jotka näkivät unta keväästä, mitä ei heille koskaan tullut. Silloin nähdään, että on kuultu sen inkeriläisäidin rukous, joka nyt ruokkii kuihtuvan ruumiinsa maidolla lastaan Krasnojarskin vuorten takana. Ylösnousemuksen aamu koittaa silloin yli Karjalan ja Inkerin hautuumaiden ja raunioiden. Siihen ylösnousemuksen aamuun olisi kestettävä, sanoi inkeriläisrunoilija Antti Tiittanen, jonka oma sydän pakahtui sitä odotellessa, ja hän jatkaa: "Pitäisi jaksaa rukoilla, että se kohta koittaisi, pitäisi jaksaa uskoa, että se sittenkin kerran koittaa."

(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran itsenäisyysjuhlassa 6.12.1931.)

ME EMME SAA UNOHTAA!

Näinä päivinä juhliessaan vapaussodan kunniakkaita muistoja Suomen kansan on muistettava niitä heimokansojansa, joiden vapauspyrkimykset liittyivät niin läheisesti omaan vapaustaisteluumme, mutta tukahtuivat tuleen ja vereen. Suomen vapauden koitossa Karjalan ja Inkerin tuskanhuudot taajenemistaan taajenivat, ja sen vuoksi riensivät sinne monet suomalaiset miehet verensä vaatimusta noudattaen.

Suomalaiset nuorukaispataljoonat syöksähtivät vapaussotavuottamme seuranneena keväänä ensi voimassansa Syvärin rannoille saakka. Toisaalla ne etenivät Petroskoin liepeille, jonka kirkkojen kupolit jo loistivat näköpiirissä. Mutta ryssien divisioonain painostamina niiden oli pakko vetäytyä takaisin Matrossan, Polovinan ja Suollusmäen voittoisilta tanterilta tai ne murtuivat Vitelen ja Tuulosjoen shrapnellitulessa.

Vielä kerran syttyivät merkkitulet Karjalan vaaroilla. Jälleen kerran pohjalaiset lähtivät kostohiihtoon rajan taakse. Nälkä, vilu ja ammusten puute uuvutti lumisiin erämaihin nuo pienet sissijoukot, jotka kärsimysten vaot kasvoillaan, ryysyisinä joukkoina palasivat takaisin.

Mutta tuhottunakin Karjalan vapaustaistelu on lupaus Karjalan kansallisesta heräämisestä, ja suomalaiset nuorukaiset pelastivat Suomen sotilaskunnian tulevien päivien varalle. He olivat suuren aatteen – suursuomalaisen aatteen – pioneereja sellaisella hetkellä, jolloin Suomen oma hallitus vedätti Tarton häpeärauhan artikloja noudatellen alas Suomen lipun Repolassa ja Porajärvellä. Nyt kuuluu Karjalan ja Inkerin kuolinlaulu piikkilanka-aidan takaa itäiseltä ja kaakkoiselta kulmalta, ja tämä itsekäs, omia rivejänsä rikkirepivä Suomen kansa saa kauan painaa häpeästä päätään alas historian tuomion edessä, koska se ei uskaltanut ottaa vapaussodan koko perintöä haltuunsa.

Suomen kansan ja hallituksen ynseä suhtautuminen heimokansojemme vapauspyrkimyksiin oli ensimmäinen katkera pettymys vapaussodan rintamamiehille. – Mutta pian koko isänmaallinen kansa sai kokea raskaan peräytymisretken häpeän, ja punainen nauru kaikui sen korvissa maan rajojen sekä sisä- että ulkopuolelta. Tämä kansa unohti punaisen vaaran ja rupesi ehdoin tahdoin elättelemään kommunismin kyytä omalla povellansa. – Mutta äkkiä tapahtui sama ihme kuin vapaussodan keväänä. Punainen hyökkäysaalto pysähtyi. Eteläpohjalaiset miehet, joiden veri virtaa kuumempana kuin muiden, Lapuan lakeuksilta karjaisivat sotahuutonsa jokaiseen ilmansuuntaan: "Näillä lakeuksilla ei saa pilkata Jumalaa eikä Isänmaata!" Se huuto kuului yli Suomen, ja joka maakunnassa käytiin pesemään pois häpeää Isänmaan kasvoilta. Jos kommunismi olisi saanut vapaasti kehittyä tässä maassa liberaalisen parlamentarismin siipien suojassa, olisi pian toteutunut se, mitä eräs kommunistinen kansanedustaja sanoi julkisessa puheessaan, se että Suomen vaakunakilven sijalla olisi loistanut sirppi ja vasara. Murskaamalla kommunismin maan tasalle Suomen kansa jaksoi vielä osoittaa maailmalle, että se ainakin vielä toistaiseksi kykenee täyttämään maailmanhistoriallista tehtäväänsä lännen äärimmäisenä etu vartijana helvetillistä itää vastaan. Ja meistä rintamamiehistä tuntui, että meidän on taasen pitkästä aikaa helpompi käydä toveriemme haudoilla.

Levottomin mielin tähyää Isänmaataan rakastava kansalainen tällä hetkellä tulevaisuuteen. Suomen tulevaisuuden yllä riippuvat jälleen raskaat pilvet. Olemme jälleen kuulevinamme idän myrskyn vinkuvan korvissamme. Suomen kansa käy kohti sitä myrskyä, tahtoipa se tai ei. Voroshilov kokoaa joukkojansa, ja koko punaisen hämärän maa ponnistautuu viimeiseen iskuunsa länsimaiden porttien edessä. Sisältäpäin vapisuttavat maata raskaan ajan ja poliittisen kiihkon synnyttämät järkytykset: Suomen kansan mustat verenviat, joita se on kantanut historiantakaisesta hämärästä lähtien. Keskinäinen kateellisuus ja eripuraisuus uhkaavat taasen pirstoa tämän kansan sillä hetkellä, jolloin sen pitäisi olla iskuvalmis itää vastaan. Mutta niin ei saa tapahtua! Suomen kansan on muistettava se hirvittävä vastuu, mikä sillä on tulevaisuuden edessä.

Osalla meidän kansastamme on johtotähtenä Neuvosto-Venäjän verinen tähti; sinnepäin ei mikään sovittelu eikä kompromissi saa olla mahdollinen. Ennenkaikkea: rintamamiesten on seisottava samalla puolen barrikaadin niin rauhan kuin sodankin aikana. Heidän tulee nykyisessä henkien taistelussa muistaa äsken toistettu Napoleonin sana vanhalle kaartilleen: "Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu." Rintamamiesten joukko muodostaa vanhan kaartin, jolla on ylpeät traditiot hoidettavinaan. Se kaarti ei saa antautua puoluemielen kiroihin. Se ei voi seisoa "ei kenenkään maalla", se ei leppyä voi, se ei väistyä saa. Tämän kaartin tulee olla huutavan äänenä kansallensa, jotta kansamme olisi yhtä silloin, kun sen kohtalon hetki lyö. Sen täytyy opettaa nuorelle polvelle, joka uneksii pääsevänsä urotöihin, että yhtä suurta kuin on kuolla Isänmaan puolesta, on elää sen puolesta puhdasta, epäitsekästä elämää. Tämä nuoriso on kasvatettava elävään kansallistuntoon ja annettava sille johtajia, joilla on suuria, historiaa luovia näkemyksiä ja joiden lippujen alle se voisi kerääntyä.

On aina viisaita ja varovaisia, jotka varoittavat nuorisoa liiallisesta kiihkeydestä, niinkuin Suomen ulkoministeri teki silloin, kun nuoriso kuohui Inkerin suurimman hädän aikana. Suomen kansaa voi syyttää melkein mistä muusta tahansa, mutta ei liiallisesta kansallistunnon hehkumisesta, sen on historia tuhannesti osoittanut. Eivätkö heimokansojemme vapaustaisteluvuodet osoittaneet, että tämä kansa on maailman välinpitämättömin heimolaisistaan? Eikö johtava suomalainen sivistyneistömmekin lämmittele skandinaavisen kulttuurin paisteessa silloin, kun oman kulttuurimme emämailla kulkee halla ja elämä hukkuu kyyneleihin ja vereen.

Isänmaataan rakastavan kansalaisen taival on aina ollut raskas tässä maassa, raskain silloin, kun Suomi virui vieraan vallan alla. Sen ajan aktivistit saivat paljon väärinymmärrystä ja häpeää osakseen omien kansalaistensakin puolelta, jotka eivät tajunneet tahi eivät uskaltaneet tajuta heidän sielulleen kirkastuneita näköaloja. Niiden aikojen isänmaallisuuden on täytynyt olla vapaa kaikista itsekkäistä etupyrkimyksistä. Heidän osanaanhan oli kunnian sijasta häpeä ja maanpakolaisuus, vapauden sijasta kahleet ja vankeus. Tässä isänmaallisuudessa on meidän sukupolvellemme paljon opittavaa. Siinä on samaa jaloutta, itsensäkieltämistä ja uhrautuvaisuutta, joka on ominaista kaikkien aikojen suurten aatteiden soihdunkantajille. Tälle mielenlaadulle on vastakkainen se asenne, mikä on ominainen joukkosieluille, se, että taistelun kuumuudessa pysytään syrjästäkatsojina ja arvostelijoina huolehtien vain siitä, että saataisiin taistelun päätyttyä omat henkilökohtaiset edut turvatuiksi.

Ennenkaikkea tämä kansa tarvitsee uskonnollista herätystä. Isänmaan asia on niin korkea ja pyhä, että sen edestä eivät voi menestyksellisesti taistella sellaiset yksilöt, joiden tahdonvoiman ovat murtaneet omat siveelliset lankeemukset. Unelmamme suuresta Suomesta on liian kaunis sortuakseen synnin syleilyssä. Sen edestä taistelevat yksilöt tarvitsevat puhtaat ihanteet ja siveellisen ryhdin. Karjalan ja Inkerin itkuvirttä ei voi kuulla se, jonka korvat on lyönyt lukkoon jazzrumpujen räminä. Voi Suomen kansan nuorisoa, jos se kuluttaa nuoruutensa kalliita vuosia kevytmielisen elämän kiihkossa, kun synnyinmaa tulevia järkytyksiä aavistellen vapisee sen jalkojen alla! Tässä maassa tarvitaan nuorisoa, joka pelkää Jumalaa, mutta ei sitten mitään muuta.

Uskonnollisen ja isänmaallisen herätyksen merkkejä on tätä nykyä kaiken uhallakin huomattavissa Suomen kansan nuorisossa, ja nuoruudelle kuuluu tulevaisuus. Nuoruudelle ominaisella optimismilla me uskomme, että Suomi ei sorru niissä myrskyissä, joita kohti se käy. Budjennin ratsuväkidivisioonain kavioiden alle ei tallaudu tämä maa, kuten ryssät ovat ennustaneet sille käyvän. Ylösnousemuksen aamu koittaa vielä myös yli Karjalan ja Inkerin hautuumaiden ja raunioiden, ja Suomen rajat asettuvat sinne, minne on luotu ulottumaan suomalainen mahti. Näkeekö sen tämä polvi, tietää yksin Jumala. Mutta jotta kerran niin kävisi, on täälläkin, Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla, vaalittava maakuntamme vanhoja sotilastraditioita ja isien ja äitien jätettävä perinnöksi lapsillensa se rakkaus ja viha, joka on näillä main kulkenut perintönä polvesta polveen.

(Puhe Oulun suojeluskunnan ja Oulunseudun rintamamiesyhdistyksen järjestämässä Oulun vapauttamisen 15-vuotisjuhlassa 3.2.1933.)

KARJALAN JA INKERIN ORJANTAPPURAKRUUNU

Käydessäni tänään AKS:n toimistossa näin Inkerin kartan päälle ripustetun piikkikruunun. [Puhujan mainitsema "piikkikruunu" on se kappale Eestin-Venäjän rajan piikkilankaa, jota "Inkerin kuninkaan" - AKS:n kasvatin, inkeriläisen talonpojan Leander Reijon – veri jäi punaamaan, silloin kun hänet joulukuun alussa 1931 yllätettiin ja ylivoiman masentamana raahattiin Eestin Inkeristä Venäjälle. (Julkaisijan huomautus.)] Tuo kruunu on punottu siitä rautaisesta orjantappurasta, joka Suomen ja Venäjän rajat erottaa tällä hetkellä toisistaan. Se rautainen orjantappura puristaa nyt Karjalan ja Inkerin kansat Sovjet-Venäjän valtioruumiiseen niin lujasti, että veri tihkuu heimokansojemme ruumiista.

Tuota kruunua katsellessani ajattelin, kuinka kauan Jumala vielä antaa Inkerin sitä kantaa. Sitä se on kantanut historianmittaisen kärsimystaipaleensa, mutta lujemmin se on painanut Inkerin ohimoita siitä lähtien, kun se joutui Tarton rauhansopimuksen artiklojen armoille.

Yksitoista vuotta on kulunut tänä päivänä siitä, kun Karjalaiseen Osakuntaan kokoontui kolme miestä. He olivat palanneet taisteluista Karjalan lumisissa metsissä, nähneet heimokansamme nousun ja lyhyen vapaudenunelman murtuvan ryssien konekivääritulessa. He olivat luulleet, että Karjala saa painaa voitonseppeleen kulmilleen, mutta nähneet sen kruunattuna rautaisella orjantappuralla.

Sen vuoksi poltti heidän tuntojansa tulisina hiilinä Karjalan ja Inkerin hätä täällä huvittelevan Helsingin keskellä, ja he perustivat AKS:n. He eivät jaksaneet vielä silloin uskoa, että tämä seura tulisi suureksi, mutta yksitoista vuotta on kulunut, ja yhä taajenevat nuorukaisjoukot vannovat mustan lipun alla uhraavansa elämänsä Karjalan ja Inkerin hyväksi ja uskovansa Suomen suvun suureen tulevaisuuteen. Sen vuoksi tämä seura onkin tulevaisuuden suurin lupaus, joka kerran maksaa sen, mitä Suomi on velkaa tuskissaan vääntelehtiville heimokansoillemme.

Akateeminen Karjala-Seura on merkillisellä johdonmukaisuudella ponnistautunut niiden poliittisten myrskyjen läpi, jotka ovat järkyttäneet kansaamme sitten vapaussodan syttymisen. Vapaussodan tulisen innostuksen päiviä seurasi voimakas henkinen reaktio. Suomen kansa sai kokea raskaan peräytymisretken häpeän jättäen AKS:n melkein yksin käymään torjuntataistelua sen kantapäillä ilkkuvaa vihollista vastaan. Viimein tapahtui ihme. Tällä kertaa ei pysähdytty Siikajoen jäällä, vaan Lapuan lakeuksilta nousten kommunismi lyötiin järjestään maan tasalle.

Isänmaallisen Kansanliikkeen nousu jatkuu kansamme syvissä riveissä. Se raivoisa taistelu, joka riehuu sen ympärillä, todistaa, että jotakin suurta on sen kautta tapahtumassa. Jos tämä liike ei olisi saanut niin paljon raivoisaa vastustusta osakseen kuin se on saanut, olisi se ollut kuolleena syntynyt. AKS:n syntymäprosessissa tapahtuneet ilmiöt ovat uudistuneet kansanliikkeessä, ja jos sen voima kasvaa Suomen kansan keskuudessa siinä suhteessa kuin AKS:n, niin kuuluu sille tulevaisuus.

Seuramme on jo toista vuosikymmentä odottanut turhaan, että jokin puolue tukisi sitä taistelussa Karjalan ja Inkerin puolesta. Nyt on kansanliike sille ominaisella rohkeudella asettanut Suur-Suomi-vaatimuksen ohjelmansa ensimmäiseksi kohdaksi. Isänmaallisen Kansanliikkeen hengessä puhaltaa Suomen nuorisoa vastaan lakeuksien vapauden ja suuruuden kaipuu. Sen miehiä elähdyttää sama epäitsekäs ja uhrautuva mieli kuin aikoinaan miehiä Suomen, Karjalan ja Inkerin rintamilla, ja sen vuoksi kansanliike on AKS:n rinnalla lupaus tulevaisuuden suursuomalaisesta renesanssiajasta. AKS:n on taisteltava rinnan kansanliikkeen kanssa sen aloittamassa taistelussa, mutta se ei kuitenkaan saa menettää omaa ja erikoista kutsumustaan vapaana akateemisena iskujoukkona niin rauhan kuin sodan päivinä.

Ajan merkit osoittavat selvääkin selvemmästi, että on alkanut suuri ja ratkaiseva taistelu kahden taistelurintaman, yhteiskuntaa säilyttävän ja sitä hävittävän välillä. Kun näiden taistelurintamien viimeinen kosketus tapahtuu, ne tulevat törmäämään niin tiukasti toisiaan vastaan, ettei väliin voi jäädä mitään "ei kenenkään maata". Sitä teroittavat meille kautta maamme kohoavat sankaripatsaat. Näiden vainajien toverien ja omaisten silmistä ei ole vielä pesty kyyneleitä, vaan ne polttavat kuolemaamme asti ja muistuttavat meitä velvollisuuksistamme heidän muistoaan kohtaan. Me emme epäile, että jos Verdunin ihme tapahtuisi, he seisoisivat kanssamme samalla puolen barrikaadin.

Älköön ihmeteltäkö, jos taistelu ihanteittemme puolesta on jyrkkää ja rajua, sillä meidän diplomatiamme on syntynyt rintama-elämän kauhuissa. AKS:n miesten on alati muistettava, että he ovat Karjalan ja Inkerin erämaissa taistelleiden miesten ainoa perinnönkantaja, ja heidän on tehtävä kunniaa siellä luoduille karuille traditioille. Seuramme lipun alla seisovat ylioppilaat älkööt unohtako ylioppilaselämän huolettomina päivinä, että Karjala ja Inkeri itkevät tällä hetkellä raunioiksi sortuvien kotiensa äärellä odottaen tältä nuorisolta enemmän kuin se ehkä aavistaakaan. Ja me, jotka muistamme niitä, jotka kerran taistelivat Karjalan erämaissa, mutta joita nyt kätkee jo Tuonen viita, odotamme myöskin. Me odotamme heidän työnsä jatkajia siitä, mihin heidän työnsä jäi, ja ellemme heitä saa AKS:n kasvattamasta nuorisosta, emme saa heitä mistään.

Malttamattomin mielin odottaa kohtalon kolmatta hetkeä heimoansa rakastava kansalainen, kuullen päivä päivältä yhä tyrmistyttävämpiä tietoja rajan takaa. Mutta AKS:llä on se erikoinen ominaisuus, että se on ikuisesti nuori uuden ja yhä uuden polven liittyessä sen riveihin. Nuoruudelle ominaisella optimismilla se uskoo, että maailmanhistoria voi luoda piankin Suomelle edulliset konjunktuurit Karjalan ja Inkerin liittämiseksi suureen Isänmaahan. Nytkin se on kuulevinansa Karjalan ja Inkerin lähestyvän vapauden fanfaareja Mandshuriasta ja Jeholista saakka. Ja me uskomme, että koittaa pian se aika, jolloin kansojen Herra nostaa tämän nuorison omilla käsivarsilla rautaisen orjantappurakruunun Karjalan ja Inkerin vertavuotavalta otsalta.

(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran vuosipäivän veljesillassa 22.2.1933.)

"SUN VOITTOS PÄIVÄN HUOMENESSA SUO ETTÄ SUUREKS' SUOMI SAIS!"

Hahmotellakseni nykyistä ylioppilaspolitiikkaa, jonka vaikutukset tuntuvat koko Suomen kansassa, sopii mielestäni soveltaa siihen J. V. Snellmanin sanoja oman aikansa ilmiöistä ylioppilasmaailmassa: "Minä tiedän varsin hyvin, on kaksi virtausta yliopiston nuorison keskuudessa. Toinen on positiivinen, myönteinen, se tahtoo luoda uutta, toinen on ainoastaan negatiivinen, kielteinen, puolustautuva." Ja Snellman jatkaa: "Sellainen kielteisyys on kansan onnettomuus ja vie sen turmioon. Ainoastaan voimakas, miehevä toiminta uuden puolesta pelastaa kansan ja vie sitä eteenpäin."

Arvoisat kansalaiset! Rohkenen sanoa, että tällaista positiivista, uutta luovaa suuntaa on ylioppilasmaailmassa edustanut aina Akateeminen Karjala-Seura siitä lähtien, kun sen musta lippu nähtiin ensimmäisen kerran ylioppilaiden lippusaatossa. Voipa sanoa, että mitä olisikaan ylioppilasnuoriso ilman niitä ihanteita, jotka sille ovat kirkastuneet AKS:n kautta. Vapaussodan jälkivuosina seurasi ylioppilaselämässä se sama merkillinen reaktio, se ihanteettomuus ja henkinen väsymys, johon oli vaipumassa koko Suomen kansa. Kansakunnan johtoon astuivat ainekset, joita ei ollut nähty siellä, missä lyötiin elämän ja kuoleman arpaa tämän maan kohtalosta – ellei toisella puolen barrikaadin. Silloin kun vapaussodan soturit vielä nuolivat haavojansa, kansamme lähti astumaan peräytymistaivaltansa kuullen ryssän ivanaurun takanansa. Ylioppilasnuorison turtunut omatunto tuskin huomasi, minkälainen rauha tehtiin Tartossa. Se ei kuullut, kuinka Inon patterit iäksi vaikenivat. Se ei nähnyt, että Suomenlahti muuttui ryssäläiseksi sisämereksi. Bobi Sivénin pistoolinlaukaus kajahti Repolasta, kun Suomen lippu vedettiin viime kerran siellä alas. Inkerin lippu laskeutui Kirjasalossa. – Karjalasta palasi nuorukaisia. He kertoivat, että Karjalan kylät palavat Valkeanmeren rannoilta Ääniselle saakka. He kertoivat verisistä taisteluista kaukana Karjalan erämaissa. He kertoivat, kuinka suomalaisugrilainen kulttuuri nyt tuhoutuu kyyneleihin ja vereen.

Silloin rupesivat uuden kansallisen herätyksen tulet syttymään ylioppilasnuorison keskuudessa, ja se alkoi tajuta, että vapaussodan perintö oli vielä haltuunottamatta, niin kauan kuin Karjala ja Inkeri itkivät orjan ikeen alla.

Jo v:n 1919 taistelujen aikana huomasi, kuinka Suomen kansan kansallistunto ei ollut vielä herännyt. Ne nuoret miehet, jotka ryysyisinä ja nälkäisinä monen kuukauden ajan ryntäilivät kohti Äänistä ja Syvärin jokea, tajusivat nuoruutensa herkällä vaistolla sen tehtävän, mikä jäi huomaamatta niiltä, jotka Suomen politiikkaa silloin ohjasivat. AKS:n taistelukauden alkaessa ylioppilasnuorison keskuudessa käsityksemme tämän kansan kansallistunnon puutteesta yhä vain vahvistui. Suomalainen vanhempi sivistyneistömme osoitti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta pelkkää kylmäkiskoisuutta ja ylenkatsetta sille kansalliselle ja suurisänmaalliselle innostukselle, joka loimusi ylioppilaiden keskuudessa. Se ei ole kyennyt osoittamaan keskuudestaan tälle nuorisolle niitä johtajia, joita olemme 15 vuotta kaivanneet.

Samaan aikaan kuin Ruotsissa erotettiin vapaussotaamme osaaottaneita upseereja ja virkamiehiä viroistaan, suomalainen sivistyneistömme suunnitteli jo täällä ensimmäisiä Norden-juhlapäivällisiä ruotsinmaalaisten kanssa. Niille, joiden piti olla meidän opettajiamme, näytti olevan tärkeintä osoittaa kiitollisuutta Ruotsille kulttuurin kauttakulkumaana. Me olimme taas huomanneet sodassa, että siellä tarvitaan enemmän aseita kuin kulttuuria, ja kun niitä emme olleet Ruotsin kautta saaneet, niin me uskoimme muitta mutkitta Snellmanin sanat: "Sellaiselle kansalle kuin Suomen kansa on, on ellei juuri alentavaa, niin kehnoa katsoa olevansa Ruotsille velassa."

Uusi, suomalainen valtioaate, Suur-Suomi, ei ole mikään hegeliläisen filosofian tuote, vaan se on syntynyt vapaussodan ja Itä-Karjalan taistelukentillä. Mutta sekin on käynyt oman kehitysprosessinsa läpi jouduttuaan ylioppilaspolitiikan tärkeimmäksi kohteeksi. Huomattiin, että oli ensi kädessä välttämätöntä ryhtyä taisteluun Suomen kansan kansallistunnon herättämiseksi, jotta se tajuaisi J. V. Snellmanin ikuisesti elävät ajatukset kansallistunnosta, johon hänen mukaansa kuuluu kansallinen suuruuspyrkimyskin.

Jos kansakunnalla ei ole ekspansiivista pyrkimystä suuruuteen, ei sen kansallistunto ole herännyt. Passiivisuuteen vaipunut kansa on tuomittu häviämään historian lehdiltä. Snellmanin mielestä – hän painostaa tätä seikkaa monta kertaa – on valtakuntien rajojen käytävä kansallisia rajoja myöten. Snellman menee kansallistunnon aktiviteetin tehostamisessa niin pitkälle, että moittii Runebergin Maamme-laulua, koska siltä puuttuu suuruuteen tähtäävä henki, joka on esim. Englannin kansallislaulussa: "Hallitse, Britannia, meren ulapoita, sun poikias ei koskaan orjuus voita."

Ei tarvita monta sanaa meidän kansamme kansallistunnon aktiviteetin punnitsemiseksi. Sitä ei ole – ei vielä – sen todistaa välinpitämätön tyyneys, millä täällä suhtaudutaan itäisen ja kaakkoisen rajamme takaiseen murhenäytelmään. Jos koskaan on kärsimysten orjantappura painanut heimokansojemme otsaa, niin nyt! Jos ei ensi syksyyn apua tule, tullaan kymmeniätuhansia inkeriläisiä karkoittamaan jälleen Muurmannin ja Siperian kaivoksille, joissa valkenevat jo nyt tuhansien inkeriläisten ja karjalaisten luut.

Täällä on naisia. Oletteko ajatelleet, mitä Karjalan ja Inkerin nainen nyt kärsii? Karjalan nainen, josta on sanottu: "Tuska on hänen ainainen kumppaninsa ja itkuvirsi hänen tunteittensa tulkki." Inkeriläisnainen, jonka kärsimyksiä kuvaa eräs inkeriläinen kirjoittaessaan Siperiaan karkoitettujen kohtalosta: "Näinä päivinä on moni inkeriläisnainen kadottanut järkensä valon."

Ei ole ihme, että heimoystävän mielen valtaa masennus huomatessaan, kuinka syvälle idän suuri petolintu on kyntensä vajottanut heimokansojemme sydämeen. Neuvosto-Venäjä on kehittynyt militaristiseksi suurvallaksi, joka ensimmäistä kertaa historiansa aikana seisoo sotateknillisesti täysin omilla jaloillaan. Liikennemahdollisuuksien parantuminen Neuvosto-Karjalassa on luonut uudet operatiiviset edellytykset ryssän hyökkäykselle Suomeen. – Mutta sittenkin idän suuri jättiläinen vapisee liitoksissaan. Sen suuret vähemmistökansallisuudet ravistelevat kahleitansa. Georgia, Turkestan ja Kaukaasia kuohuvat jälleen. Azerbeidzanissa toimivat kymmenet sissijoukot. Kasakat, tataarit sekä suomensukuiset kansat Uralista itärajaamme ja Eestin rajoille asti odottavat suotuisaa hetkeä repiäkseen itsensä irti Venäjän valtioruumiista.

Maailmanpoliittinen tilanne, jonka myrskynmerkit ovat nyt idässä näkyvissä, voi yht'äkkiä muodostua sellaiseksi, että se luo Suomelle edulliset konjunktuurit Karjalan asian aktiiviselle ajamiselle. Lähitulevaisuus on näyttävä, millä tavalla Suomen kansa tulee selviytymään niissä myrskyissä, joita kohti se on käymässä.

Tämän kansan keskellä ovat näkymässä uuden kansallisen herätyksen merkit. AKS ei taistele enää yksin, IKL ryntää eteenpäin ja kantaa tulevaisuuden lupausta. Löytääkö tämä liike Suomen kansan sielun, siitä riippuu paljon. IKL on joka tapauksessa ensimmäinen, joka on uskaltanut ottaa ohjelmaansa AKS:n rohkean valtioajatuksen. Tässä liikkeessä on paljon vapaussotien aikaista henkeä, joka takaa sille nuorison kannatuksen ja sen mukana tulevaisuuden. Kansanliikkeen täytyy omaksua niin vapaamielinen talouspolitiikka, että se kykenee saamaan laajat talonpoikais- ja työläispiirit taaksensa. Silloin ei sen lopullista voittoa voi mikään inhimillinen mahti uhata. Ja silloin koittaa se aika, että aurinko nousee vielä ryssättömän Karjalan vaarojen ja Inkerin lakeuksien takaa.

Näinä keväisinä päivinä ovat muistuneet mieleen ajat 14 vuotta takaperin, jolloin ensimmäiset nuorukaiskomppaniat painuivat kohti Prääzää. Ne syöksyivät läpi upottavien soiden ja kevättulvaisten jokien taistellen Palalahdessa, Vieljärvellä ja Mangassa. Yhdeksäntenä päivänä olivat nuo nuorukaisjoukot 22-vuotiaan komentajansa johdolla Prääzässä, toistasataa kilometriä Suomen rajasta, teitten solmukohdassa, ja sieltä tie vei Matrossan ja Polovinan kautta Petroskoihin ja Ääniselle.

Aseveljet! Monta vuotta on näistä päivistä kulunut. Monta toveria kätkee jo tuonen hiljainen viita. Me olemme hajalla yli Suomen, meitä on rajojen ulkopuolellakin. Me olemme eri yhteiskunnallisissa asemissa. Meitä erottavat eri harrastukset. Mutta yksi meillä on yhteistä: aseveljeys. Meihin nähden ovat toteutuneet v. Döbelnin sanat: "Te tulette itse huomaamaan, että taisteluissa ja vaaroissa, verellä ja kuolemalla solmittu soturiliitto ei koskaan hajoa. Niinpä te olette ja me olemme vakuuttuneet toistemme rakkaudesta, sillä soturiveljeys pysyy halki elämän."

Muistuu mieleen myös talvi kolmea vuotta myöhemmin ja metsäsissit valvomassa rakovalkean ääressä lähellä Muurmannin rataa. Sinne jäi molempina vuosina moni aseveli riippumaan ryssän piikkilankoihin tai makaamaan kätkettynä Karjalan multaan. Muistan, kuinka vedettäessä sidettä toverin haavan ympärille tai hieroessa hänen paleltunutta jalkaansa tai kättänsä lumella ei puhuttu mitään puolueista. Oli vain yksi – sanoisinko – isänmaallinen kansanliike tai nuorisoliike, josta meille ei ollut kukaan puhunut, mutta jonka kutsun olimme kuulleet sydämissämme. Siinä liikkeessä uhrattiin paljon, josta Suomen kansa ei silloin tiennyt eikä tiedä vieläkään. Niihin nuorukaisiin kiinnitettiin varmasti enemmän huomiota Moskovassa kuin Helsingissä.

Nyt näkyy niissä pilvissä, jotka riippuvat itäisellä taivaalla, jälleen tulen kajastusta. Lähitulevaisuus on osoittava, onko se Suomen painuvan päivän rusotusta tai nousevan päivän aamunsarastusta. Jumala armahtakoon tätä kansaa, että se olisi yhtä silloin, kun sodan pilvi purkautuu sen yllä, ja kykenisi viemään vapauden sanoman sinne äärimmäiselle rajalle asti, jossa nukkuu Karjalan viime sodassa uupunut nuori vahti. Silloin olisi toteutunut kansallisrunoilijamme rukous Suomen vapauden aamunkoitossa: "Sun voittos päivän huomenessa suo että Suomi suureks' sais!"

(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran puhetilaisuudessa 29.5.1933.)

ME USKOMME TULEVAISUUTEEN

Kymmenen ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun AKS:n musta lippu vihittiin tarkoitukseensa. Silloin lausuttiin mm. seuraavat sanat: "Lippumme on musta kuin yö, mutta yössähän heimomme pirstaleet harhailevatkin... Mutta siinä yössä iskee uskomme ja vihamme kalpa kirkkaita säkeniänsä ja ennustaa heräävän päivän huomenkoittoa."

Me, jotka silloin seisoimme vasta vihityn lippumme juurella, olimme näkevinämme varhaisen nuoruuden tulisessa innossa Suomen heimon huomenkoiton jo sarastavan taivaan rannalla. Monta raskasta ja katkeraa pettymystä olemme saaneet kuluneiden vuosien aikana kokea. Neuvosto-Venäjän verisen terrorin rautarengas on yhä tukahduttavammin puristunut Karjalan ja Inkerin kansojen ympärille. Kymmenintuhansin on heimoveljiämme hakattu maahan ja kuljetettu nääntymään kaukaisiin erämaihin. – Kaukaa Siperian tundroilta kirjoittaa inkeriläisäiti: "Loput täällä joukoittain kuolevat. Niitä kuolee vähän väliä – ja milloin mihinkin asentoon. Minun pikku tyttöni nukkui hiljalleen käsi poskella. Marttyyrikruunua ei häneltä voi kukaan riistää..."

Mutta sittenkin me uskomme tulevaisuuteen. – Me uskomme Jumalaan, jonka väkevä käsivarsi rankaisee kerran vääryyden ja saattaa oikeuden voittoon. – Me olemme vielä nuoria ja pysymme nuorina niin kauan kuin meillä on nuoruudenusko. Ja nuoruudenusko on voimallinen ja voi siirtää vuoria. Nuoruuden tulevaisuudenusko on valoisa, ja se tajuaa kansansa etsikkoaikoina intuitiivisesti sen, mitä on tehtävä, silloinkin kun ns. realipoliitikkojen laskelmat puhuvat toista kuin nuoruus.

Senvuoksi me uskomme Karjalan ja Inkerin ylösnousemukseen ja rukoilemme sen puolesta. – Me uskomme Suomen kansan kansalliseen heräämiseen, tämän kansan, jonka suonissa virtaa niin jäykkä ja sakea veri. – Me teemme työtä, jotta kerran vielä kirkastaisi Karjalan ja Inkerin äidin kyyneleistä kasvoja hymy ja jotta vapaan Karjalan huomenkoitto valaisisi vielä niitä hautoja, joissa toverimme siellä lepäävät.

NYKS on rinnan AKS:n kanssa tätä uskoa herättänyt ja vaalinut kuluneiden vuosien aikana Suomen kansan ja ylioppilasnuorison keskuudessa. – Naisellisuudelle ominaisella kärsivällisyydellä ja vaatimattomuudella se on monesti tyytynyt tekemään sellaista ulospäin näkymätöntäkin työtä, josta se ei ole saanut eikä ole pyytänytkään mitään kiitosta. Sen työ on ollut korvaamatonta AKS:n rinnalla, ja senvuoksi AKS vastaanottaa ilolla sisarseuransa lipun oman lippunsa rinnalle akateemisten lippujen saatossa.

NYKS:n jäsenet! Vihin tämän lipun tarkoitukseensa. Olkoon se NYKS:n palavan isänmaanrakkauden, rohkean tulevaisuudenuskon ja uhrimielen korkea symbooli. Nähtäköön se aina liehumassa siellä, missä kansaamme johdatetaan kohti tulevan Suur-Suomen rantaa. Jumala itse antakoon armossansa siunauksensa tälle lipulle, niille ihanteille, mitä se edustaa, ja sille nuorisolle, joka tätä lippuansa seuraten vaeltaa heränneen omantuntonsa viitoittamaa tietä.

(Puhe Naisylioppilaiden Karjala-Seuran lipun vihkimistilaisuudessa 20.10.1933.)

TUULIMAA

Näinä päivinä on kulunut 15 vuotta siitä, kun suomalaiset vapaaehtoiset joukot taistelivat viimeiset taistelunsa Eestin vapaussodassa Petserin rintamalla. Petserin rintaman kärsimyksiin päättyi suomalaisten sotilaiden loistava voittojen sarja Eestissä. Tammikuun alussa 1919 heistä ensimmäiset saapuivat rintamalle. He taistelivat ja he voittivat. Ensimmäisen suomalaispataljoonan voittojen sarjassa loistavat kirkkaimmin nimet Lagena ja Narva. Suomalaiskomppaniat valloittivat Narvan uhkarohkealla hyökkäyksellä. Ne yllättivät ryssät, niin että nämä tuskin voivat uskoa silmiään nähdessään suomalaisten pistimien välkkyvän keskellä Narvaa. Tästä Ensimmäisen Suomalaisen Vapaajoukon loistavimmasta urotyöstä kirjoittikin "Krasnaja Gaseta": "200 valkokaartilaista karkoitti monituhatlukuisen puna-armeijan Narvasta."

Tammikuun lopussa saapui Pohjan Poikain rykmentti Eestin sotanäyttämölle joutuen verisiin taisteluihin Valkin rintamalla. Me saimme nähdä Pohjan Poikain rinnan Kuperjanovin sissien kanssa vuodattavan vertaan Pajun kartanon aukeilla. Me saimme nähdä heidän kahlaavan syvässä lumessa vihollisjoukkojen läpi yli Latvian rajojen ja valloittavan Marienburgin. Näiden suurten taistelujen lomassa he tekivät uhkarohkeita partioretkiä tunkeutuen syvälle vihollisen rintaman taakse. Petserin rintaman loistottomiin kärsimyksiin, mutta samalla sitkeän uljaisiin taisteluihin päättyi sitten suomalaisten joukkojen loistava voitonkaari Suomenlahden tuolla puolen ja Suomen panos siinä taistelussa, jonka tuloksena oli eteläisen veljeskansan vapaus.

Tänä aikana huudetaan niin paljon siitä, ettei nuoriso saa ottaa osaa politiikkaan. Mutta olisi syytä muistaa, kuinka tehokkaasti Suomen nuoriso – omasta vapaussodastamme puhumattakaan – vaikutti v. 1919 Eestin politiikkaan. Se vaikutti siihen suorastaan käänteentekevästi Narvassa, Pajun kartanon aukeilla, Marienburgissa ym. verisissä taisteluissa, joissa satoja suomalaisia nuorukaisia uhrasi henkensä tai joutui eliniäkseen raajarikoksi siitä kunniaa itselleen pyytämättä. Kuinka paljon sisältyykään noihin kuukausiin kärsimyksiä, vilua, nälkää, verta ja kyyneleitä, sen voi täysin käsittää vain se, joka itse on ollut sodassa. Ja kuitenkin heistä nuorimmat olivat vain 13-14-vuotiaita. Vähän suomalaiset vapaaehtoiset pyysivät itselleen, mutta vielä vähemmän saivat. Suomen valtiolla ei ole ollut näille sankareille mitään sanottavana, saati sitten annettavana.

Noiden tämän ajan melussa unohdettujen suomalaisten sankarien tähden AKS ja muut akateemiset heimojärjestöt suunnittelivat Eestin vapaustaistelun 15-vuotisjuhlansa vähäiseksi kunnianteoksi heille. Mutta ulkopuolisista syistä tämä juhla onkin saanut suurelta osalta toiset värit ja toisen tunnelman. Tyrmistyttävänä on tänne saapunut tietoja siitä, kuinka väkivaltaisesti valtiomahti on siellä ryhtynyt tukahduttamaan sitä rintamamiesten johtamaa voimakasta kansallista herätysliikettä, joka on kyennyt tempaamaan mukaansa Eestin kansan suuren enemmistön. Me olemme joutuneet kuulemaan jo kuukausien ajan, että Eestin vapaussotureita vastaan on suunnattu ennenkuulumaton häväistysten lokatulva. Mutta nyt on tapahtunut sellaista, mikä järkyttää syvästi mieliämme – niin paljoon kuin olemmekin näinä vuosina saaneet tottua. Eestin vapaussoturien jaloimmat johtajat on katalasti kaapattu ja suljettu vankityrmiin, heidän järjestönsä lakkautettu ja maan lakeja loukaten riistetty rintamamiesten alkeellisimmatkin kansalaisoikeudet. Tuskaisin mielin joutuu kaiken tämän edessä kysymään, eikö Eesti vielä ollutkaan kypsä siihen vapauteen, jonka sille eestiläiset ja suomalaiset nuorukaiset omalla verellään 15 vuotta sitten ostivat.

Suomen akateeminen nuoriso ja koko kansallisesti herännyt kansamme eivät voi olla panematta vastalausettaan Eestin vallananastajien menettelyä vastaan. Eestin Vapaussoturien Liitto on ehkä liian naivisti uskonut maansa valtiomahdin vakuutteluihin kansanvallasta, parlamentarismista ja vaalirauhasta. Mutta se onkin sitten sen ainoa "rikos", ja sen se saa nyt katkerasti maksaa. Meidän vastustajamme täällä Suomessa pyrkivät tietenkin kieltämään meitä sekaantumasta vieraan maan politiikkaan. Mutta Eestissä on vuotanut siksi paljon suomalaista verta, että meillä täytyy olla oikeus kysyä, miten siellä hoidetaan sitä, mikä merkittävältä osalta on myös suomalaisten sankarinuorukaisten perintöä. Meitä Eestissä kaatuneiden suomalaisten poikien tovereita ja heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan, joiden rakkaimpien sydänveri oli veljeskansamme vapauden lunnaina, ei voi syyttää siitä, että me tiedustelemme Eestin hallitukselta, mihin perustuvat syytökset eestiläisten aseveljien maanpetoksellisuudesta. Me emme ole oikeutettuja lausumaan arvostelua vieraan valtion päämiehestä – olkoon niin. Mutta meillä on oikeus kysyä, millä Eestin vallananastajat luulevat voivansa todistaa, että suomalaisten aseveljet Sirk, Röuk, Dunkel, Kook, Jalakas, Mähar ja muut, jotka nyt viruvat vankityrmissä, ovat syypäitä petokseen Isänmaataan vastaan, jota he ovat olleet omalla verellään vapauttamassa idän raakalaislaumoilta? Meillä on oikeus kysyä kenraali Laidonerilta, aikooko hän, niinkuin on uhannut, antaa eräiden eestiläisten rintamamiesten kuolla nälkään heidän ryhdyttyään nälkälakkoon viimeisenä puolustuskeinonaan alkeellisimpien kansalaisoikeuksiensa puolustamiseksi väkivaltaa vastaan. Tätä kaikkea on meillä oikeus tiedustaa heimoveljeyden, ihmisyyden ja Eestissä v. 1919 verellä solmitun asetoveruuden nimessä.

Suomen akateeminen nuoriso on hoitanut menestyksellä suhteita eteläiseen veljesmaahamme koko itsenäisyyden ajan. Se tulee tekemään vastakin niin, mutta ellei se saa vastausta näihin sen sielua ahdistaviin kysymyksiin, se ei ikinä tule katsomaan Eestin nykyisiä vallanpitäjiä Eestin kansan todellisiksi edustajiksi. Valitettavasti saamme olla etukäteen varmat, että noita vastauksia ei anneta.

Me seuraamme myötätunnolla Eestin rintamamiesten taistelua vapautensa ja kansansa tulevaisuuden puolesta. Vasta sitten, kun heidän edustamansa ihanteet ovat voittaneet, on häpeätahra poistettu Eestin uusimmasta historiasta. Vasta sitten me voimme olla vakuuttuneet siitä, että veljeskansamme kykenee puolustautumaan sitä uhkaa vastaan, joka seisoo sen itäisten tasankojen takana alati valmiina hävittämään Eestin nuoren vapauden verellä ja tulella.

Me uskomme kaikesta huolimatta Eestin kansan tulevaisuuteen. Eräs eestiläinen runoilija sanoo Eestiä tuulimaaksi, koska kovan kohtalon tuulet ovat puhaltaneet lakkaamatta sen lakeuksien yli. Monesti Eesti on ollut raunioina ja kansa lyötynä miekan terällä melkein viimeiseen mieheen asti. Kun Kaarle XII:n aikana kasakkain, kalmukkien ja bashkiirien ratsujoukot kiitivät halki Eestin, kirjoitti venäläisten joukkojen päällikkö tsaarille mm.: "Koko Liivinmaa ja suuri osa Eestiä on niin tyhjä, että nuo seudut ovat olemassa enää vain kartalla." Mutta sittenkin Eestin kansa on aina noussut verestä ja tuhasta. Jumala on sille uskonut tehtävän, jonka vuoksi se ei ole ratki hukkunut. Ei Eestin vapaudensatu voi nyt eikä vast'edes katketa. Sankarillisten eestiläisten vapaussotureiden ja Kuperjanovin sissien henki elää, se ei voi sammua mahtikäskyjen voimasta eikä vankikoppien hämärään. Kantakoon tämäkin juhla yli Suomenlahden toivon sanoman: "Me uskomme oikeuden voittoon, me uskomme Eestin tulevaisuuteen."

(Puhe Eestin vapaussodan 15-vuotismuistolle omistetussa juhlassa Helsingissä 22.3.1934.)

KARJALA ON KERRAN OLEVA VAPAA!

Tähän juhlaan puhujiksi ilmoitetut upseerit eivät ole voineet – käyttääkseni kiihoituslain puitteissa sopivaa sanontaa – sattuneesta syystä tilaisuuteen saapua. Myöskin jääkärimajuri v. Hertzenille, joka toimii kunnanlääkärinä, on tullut este, lääkintöhallituksen pääjohtaja "sattui" näet juuri näinä päivinä tulemaan tarkastukselle hänen virkapaikkaansa. Olen nyt hänen sijastaan tällä paikalla, vaikka mieluummin kuin sanoilla minä itään päin puhuisin pistimillä.

Väkevinä ovat näinä päivinä palautuneet mieleen muistot 15 vuoden takaa. Täällä Sortavalassa oli silloin joukko nuoria miehiä lähdössä yli rajan kohti tuntemattomia kohtaloita. Joukossa oli vapaussodassa ja Eestissä olleita, mutta myös nuoria poikia, jotka olivat matkassa ensimmäistä kertaa. He katselivat ihmettelevin silmin soturijoukkoa, joka oli lähdössä matkalle, missä ei armoa pyydettäisi eikä annettaisi. Sama ihmetys kuvastui sitten vielä kuoltuakin monen silmäkalvosta: Miksi piti kuolla? He olivat niitä suursuomalaisen aatteen pioneereja, jotka omalla sydänverellään raivasivat tietä "päin nousevan Suomen rantaa". Sitoumus retkelle lähtiessä oli 2 kuukautta, mutta moni nuorukainen tuotiin jo sitä ennen pois kylmentyneenä. He antoivat henkensä sillä pyyteettömällä alttiudella, mikä on nuoruudelle ominaista.

Asetoverit! Me olemme nyt hajalla ympäri laajan isänmaan. Mutta sittenkin me olemme yhtä, sillä eikö totta: soturiveljeys kestää halki elämän! Se kestää meidän kesken, jotka yhdessä saimme kokea voiton hurman ja tappion tuottaman masennuksen, mutta palasimme vielä takaisin tekemään rauhan työtä. Ja se kestää vielä niidenkin kanssa, jotka siirtyivät joukostamme näkymättömien armeijaan.

Ennenkaikkea muistamme teidät upseerimme, joita tännekin on saapunut useita. Me luotimme teihin. Olen yksi sotilaistanne. Tahdon kiittää teitä tässä tilaisuudessa kaikkien meidän puolestamme. Teitä ei ole arvossa ylennetty, te ette ole saaneet olla tähtisateessa. Mutta tietäkää, että me, teidän entiset sotilaanne, emme ole teitä unohtaneet emmekä koskaan unohda.

On kysytty: miksi niin piti käydä kuin kävi? Miksi valui veri hukkaan? Venäjä oli silloin hajoamistilassa. Ei olisi tarvittu suuria lisävoimia, jotta Suomen raja olisi siirtynyt sinne, missä sen pitäisi olla, Syvärille. On syytetty hallituksia. Miksi Suomi ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen? Miksi ei Polovinan taistelua, joka aukaisi tien Petroskoihin, seurannut isku, mikä olisi murskannut vihollisen? Miksi hallitus ei estänyt Vitelen katastroofia?

Mielestäni ei voida hallitusta syyttää, sillä itsekukin kansa saa sellaisen hallituksen kuin se ansaitsee. Syy on etsittävä siitä, että kansamme mielialassa ei ilmennyt riittävää tukea aktiivisemmalle toiminnalle. Suomen kansa ei ole vieläkään herännyt tietoisuuteen kutsumuksestaan ainoana elävänä hajallelyödyn heimonsa perinnön vaalijana Pohjolan äärillä. Se ei ole herännyt tahtomaan sitä, mikä on sen oikeus: vapaata, Suomeen liitettyä Karjalaa! Ja Karjalan asia on hukassa, ellei tätä herätystä saada aikaan.

Me olemme menettäneet uskon puolueisiin, sillä olemme nähneet niiden käyvän kauppaa Isänmaan asialla. Ainoastaan voimakas kansallinen herätysliike voi synnyttää kansakunnassa sellaisen tahtomuksen, joka johtaa kerran Karjalan vapauttamiseen. Karjalan asia on kyllä ensikädessä karjalaisten oma liike, mutta se on samalla ekspansiivisen suomalaisuuden liike, jonka on määrä kerran luoda Pohjolaan suuri suomalainen valtakunta. Ja jotta tämä tajuttaisiin, tarvitaan kokonaan uutta herätystä. Tähän herätystyöhön on käytävä niin, että se tempaa mukaansa koko Suomen kansan. Vasta silloin on Karjalan asia joutunut siihen pisteeseen, missä sen toteutumista ei voi enää mikään estää.

Tavatessa teitä vanhoja arpipäitä tovereita tuntuu siltä, että me olemme tässä asiassa samaa mieltä. "Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!" Me emme ole antautuneet sodan aikana – emme saa antautua nytkään! Me emme saa antautua, riehukootpa puoluetaistelut ympärillämme miten kiivaina tahansa. Sillä meidän työmme on kesken. Se lupaus on lunastamatta, jonka kuiskasimme kaivaessamme kaatuneelle toverille hautaa kaukana Karjalan erämaassa. Meidän on muistettava – ja muistettava aina –, että siellä makaa nuori vahti. Meidän on taisteltava Karjalan asiassa jatkuvasti, vaikka toisenlaisilla aseilla kuin silloin kerran ja toisenlaisella rintamalla kuin v. 1919. Se taistelu voi olla monesti raskaampaa meille, jotka olemme tottuneet puhumaan kiväärillä ja pistimellä. Mutta tahdommehan toki silti taistella!

Tämä ratkaisu on tehtävä jokaisen. Eikä sitä ratkaisua saa tehdä sanomalehtien edessä, ei agitaattorien puheiden edessä, vaan omantunnon edessä. Ja jos löydämme ratkaisun, on siitä pidettävä kiinni, vaikka jäisi aivan yksin. Vaikka kaikki auktoriteetit puhuisivat vastaan, on siitä pidettävä kiinni. Ja siihen, että niin jaksaisi tehdä, antaa voimaa vain horjumaton usko Suomen kansalle vielä kerran koittavaan ylösnousemukseen, joka on samalla Karjalan ja Inkerin ylösnousemus.

Eilen kuului tuolta juhlasalista itkuvirsi. Karjalasta ei kuulu enää itkua – siellä ovat kyyneleet jo lopussa. Siellä on liian kauan odotettu aamun koittoa ja liian usein petytty. Mutta maailmanhistoria voi kerran saada edullisen käänteen. Jännittynyt tilanne voi laueta, ja lentokoneiden surina voi ruveta kuulumaan lähempää rajojamme. Silloin on A.V.A:n miesten katsottava, että Suomen kansa on hereillä käyttämään sille annettua etsikkoaikaa vihdoinkin oikein.

Siihen luottaen tahtoisin huutaa yli piikkilankain nuoruusunelmiemme maahan, Aunukseen: Odottakaa, meidän rivimme kasvavat! Tahtoisin huutaa niin, että se kuuluisi mullan alla lepääville tovereille: Me pääsemme pian uudestaan matkalle! Te ette kuolleet turhaan! Karjala on kerran oleva vapaa!

Ja rukoilkaamme: "Sois Herra jo huomenna sen –"!

(Puhe Aunuksen Vapaaehtoisen Armeijan 15-vuotisjuhlassa Sortavalassa 4.8.1934.)

SUOMALAISEN YLIOPISTON PUOLESTA

(Eduskuntalausunto.)

Yliopistokysymys on suomalainen, yksinomaan suomalainen kysymys. Se on suomalais-kansalliseksi valtioksi muodostuvan valtakunnan kysymys. Suomalainen kansakunta hankkii – huolimatta kotiruotsalaistemme vääristelevästä propagandasta – itselleen sijan auringossa, sen aseman, mikä jokaiselle itsenäiselle, eteenpäinpyrkivälle kansakunnalle historiassa kuuluu.

Täysin suomalainen valtionyliopisto on ehdottomasti välttämätön korkeimman henkisen sivistyksen vaalijaksi Suomessa. On väärin sanoa, niinkuin vasemmistomme taholta on huomautettu, että on samantekevää, onko yliopistossamme yksi tai kaksi ruotsalaista professuuria tai dosenttuuria enemmän tai vähemmän. Kysymys on loppujen lopuksi siitä, saadaanko Suomeen luoduksi puhtaasti suomalainen yliopisto, joka on suomalainen ei vain kieleltään, vaan myös hengeltään. Jos suomalaisessa yliopistossa on ruotsalaishenkisiä opettajia, jotka eivät tunne tätä kansaa omakseen, eivät tunne sen sielua ja sen menttaliteettia ja joilla ei ole suomalaiskansallista tuntoa ja suomalaista näkemystä kansamme tehtävästä historiassa, niin miten he voisivat valaa oppilaihinsa sen kansallisen hengen, mitä ilman ylioppilasnuoriso ei voi olla Isänmaan toivo? Niin kauan kuin suomalaisten professorien ja dosenttien rinnalla meidän yliopistossamme on ruotsinkielisiä, niin kauan vallitsee korkeimmassa opinahjossamme kansallisesti ristiriitainen henki ja tämä kysymys pysyy jatkuvien riitojen ja keskinäisen taistelun aiheena.

On oikeutettuakin kansallisylpeyttä. Sitä on Suomen kansalla ollut liian vähän. Mutta kun se herää, kansamme vaatii itsellensä maailman ainoan suomalaisen yliopiston. Se ei tunne itseänsä tasavertaiseksi kansakunnaksi muiden kansojen rinnalla, niin kauan kuin siltä tällainen korkeimman henkisen sivistyksen vaalija puuttuu. Varsinkin itsenäisyysvuosinamme on ruvettu kipeästi kaipaamaan kansallista yliopistoa vaalimaan sitä pyhää tulta, joka – ihmeellistä kyllä – palaa nykyisen suomalaisen ylioppilasnuorison povessa. Se on ihmeellistä siksi, että tämä nuoriso on kasvatettu ruotsalaishenkisessä yliopistossa, joka on kylmästi ja torjuvasti, jopa vihamielisestikin suhtautunut sen kansallisiin pyrkimyksiin ja ihanteisiin.

Minä olen vakuuttunut siitä, että sitten Snellmanin aikojen ei ylioppilasnuorison keskuudessa ole ollut niin palavaa kansallista innostusta kuin tätä nykyä. Ei ole ihmeteltävä, että tuo innostus saa toisinaan rajuja ilmenemismuotoja. Se on sitäpaitsi varmasti hillitympää ja vakavampaa kuin voisi vastaavanlaisissa tapauksissa tulla kysymykseen minkään muun maan ylioppilasnuorison keskuudessa.

Helsingin Yliopisto täyttää kohta 300 vuotta. On jo aika täyttyä sen kansallisen unelman, että Suomen kansa saa omakielisen yliopiston. Vakavaksi tahtomukseksi on nyt kypsymässä toive yliopistosta, joka vaalii suomalaisen kulttuurin suurta perintöä, vaalii ja kehittää sitä yhä edelleen suomalaisessa kansallisvaltiossa. Vallassaolevan poliittisen rintaman räikeä menettely, josta täällä on paljon puhuttu, on herättänyt tarpeellisen ja välttämättömän reaktion. – – – Ei ainoastaan suomalaisen ylioppilasnuorison, vaan myös koko Suomen kansan keskuudessa on näinä päivinä tapahtumassa valtava kansallinen heräämys. Se on oleva niin valtava, ettei sen laajuutta ja suuruutta voida vielä nykyhetkellä käsittää. Vasta myöhemmin voidaan näiden päivien historiallinen merkitys täysin tajuta.

Jo monta vuotta luulin suomalaisen kansallistunnon niin turtuneeksi ruotsalaistemme jokapäiväisen väheksynnän johdosta, ettei se enää reagoi, tapahtuipa siltä taholta minkälaisia loukkauksia tahansa. Nyt on kuitenkin se psykologinen hetki koittanut, joita on kansojen historiassa vain harvoin ja joista on pidettävä kiinni, hetki, jolloin suomalainen kansallistunto on noussut vastarintaan. Tätä ne piirit tuskin arvasivat ottaa huomioon, jotka ryhtyivät – jopa uhmaten valtiosäännön ja lain henkeä – tukahduttamaan suomalaisen kansan oikeutettuja kansallisia pyrkimyksiä. Suomalais-kansallisen hengen voittoa ei voida kysymyksessä olevassa yliopistoasiassakaan pitempään estää. Olisi hyvä, että ruotsalaisemme ja heitä kannattavat piirit luopuisivat tästä taistelusta jo näin alussa. Suomalais-kansallisen valtion nousun ja suomalaisen kulttuurin heilimöinnin täytyy jo kangastaa heidänkin silmiinsä. Jatkuva jarrutus synnyttää vain katkeruutta puolin ja toisin ja heikentää meidän kansakokonaisuuttamme. Suomalainen yliopisto luodaan joka tapauksessa nykyhetken valtavan kansallishengen ilmauksena!

(Lausunto ylimääräisten valtiopäivien istunnossa 24.1.1935.)

ISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ

(Eduskuntalausunto.)

Perustslakivaliokunnan enemmistö ei ole ainoastaan hyväksynyt ns. osakuntapakon poistamista, vaan on lisäksi ehdottanut, että ylioppilaskuntaankin kuuluminen tehtäisiin vapaaehtoiseksi. Luulisi, että niitä, joilla on vähänkään tuntemusta ulkomaisista vastaavanlaisista tapauksista, peloittaisi astua tälle vaaralliselle tielle. – – –

Ylioppilaskuntaan ja osakuntaan kuuluminen merkitsee sitä, että akateemisia kansalaisia kasvatetaan niissä lainalaisen yhteiskunnan kansalaisiksi, kasvatetaan noudattamaan niitä velvollisuuksia, joita yhteiskunnan jäsenenä oleminen edellyttää. Yhtä vähän kuin yhteiskunnan jäsen saa olla suorittamatta hänelle kuuluvia veroja, yhtä vähän voidaan ylioppilas vapauttaa niistä maksuista, joilla hän kannattaa sitä akateemista yhdyskuntaa, mihin hän kuuluu ja millä on oikeus vaatia häneltä määrättyjen velvollisuuksien täyttämistä. Yhtä vähän kuin yhteiskunnan jäsen voi kieltäytyä noudattamasta sen säätämiä lakeja, yhtä vaarallista on, jos rikotaan tämä periaate ylioppilaiden muodostamissa pienoisyhteiskunnissa. Muodostuu siveellisesti vaaralliseksi monituhantiselle ylioppilaskunnalle, jos sen keskuudesta poistetaan osakuntalaitoksen ylläpitämä kuri. Tällaisena aikana, jolloin nuorisoa uhkaavat monenlaiset siveelliset kiusaukset, luulisi valtion koettavan lujittaa – eikä murskata – sitä siveellistä kuria, jota osakuntalaitos on kohta 300 vuoden aikana menestyksellisesti Suomen ylioppilaiden keskuudessa valvonut. – – –

Ruotsalaisten kannan voi ymmärtää, sillä he tietävät liiankin hyvin, että juuri suomalaisissa osakunnissa on herätetty eloon se suomalais-kansallinen henki, joka on ryhtynyt taisteluun suomalaisen kulttuurin puolesta, suomalaisen kansallisvaltion luomiseksi ja ruotsalaistemme etuoikeuksien murtamiseksi tässä maassa. Juuri osakunnat ovat olleet kansallisen herätyksen tyyssijoja, ja suomalaisten osakuntien kunniavartiossa seisovat sellaiset suuret suomalaisen kulttuurin esitaistelijat kuin Juhana Vilhelm Snellman, Arwidsson, Elias Lönnrot, Yrjö Koskinen, Agathon Meurman, Danielson-Kalmari, monia muita mainitsematta. – – –

Nuoren ylioppilaan avoin mieli ja voimakas elämäntahto ohjaavat hänet ratkaisemaan aktiivisesti kantansa niihin kysymyksiin, jotka hän vaistoaa ja tuntee Isänmaan kohtaloita määrääviksi. Ellei näin olisi ja ellei ylioppilasnuoriso valppaasti ja kantansa määräten tai sitä pyyteettömästi etsien suhtautuisi siihen Isänmaan asiain käsittelyyn, joka neuvospöytien ääressä, julkisen sanan palstoilla ja eri kansalaisryhmien toiminnassa tapahtuu, niin se olisi lamaantumisen tai ehkäpä kuoleman merkki tälle kansalle. Sillä mitä Isänmaa tekisi nuorisolla, joka ei etsisi totuutta, ei näkisi suuria, sydäntä vavahduttavia kansallisia ja valtiollisia näkyjä ja päämääriä, puhumattakaan siitä, että se uskaltaisi saavuttamaansa vakaumusta julistaa väheksymisen ja pilkan uhallakin? Mitä tekisi Isänmaa nuorisolla, joka antaisi vaakakupin painua oman itsekkään minänsä hyväksi ennen sen kokonaisuuden etua, minkä ensiarvoisuus ei sille ole kirkastunut?

Kysymys ns. osakuntapakon poistamisesta on tullut esille niiden voimien taholta, jotka eivät voi ymmärtää nykyisen akateemisen nuorison aktiivisuutta, aktiivista kansallista elämänasennetta ja taisteluotetta. Hyökkäys osakuntalaitosta vastaan on ilmiö, jonka aiheuttajien motiiveille täytyy antaa arvosanat negatiivinen ja alasrepivä ja jonka kärki on suunnattu akateemisen nuorison parhaimpia ajatuksia vastaan. Lievempää mainintaa eivät tosiaankaan ansaitse ne hyökkäykset, joiden kohteeksi vanha osakuntalaitos on joutunut. On saatettu päivänvaloon ihmeellisiä keksintöjä. Koska ylioppilaat politikoivat, on osakuntalaitos hävitettävä. Ja tämän keksinnön tuloksena on: ylioppilaan ei tarvitse kuulua osakuntaan eikä ylioppilaskuntaan Helsingin yliopistossa. Osakunnilta tahdotaan riistää niiden voima, kun luullaan sen kautta voitavan riistää ylioppilasnuorisolta sen isänmaallisen innostuksen voima. Tämän tähden tahdotaan poistaa osakunnilta se taloudellinen tuki, jonka niille itseverotus on antanut, ja – hyökkäyksentekijäin toivon mukaan – poistaa osakuntien jäsenistä mahdollisimman suuri osa. Tahdotaan tehdä osakunnat voimattomiksi tai tuomita ne kuolemaan, koska niissä ovat enemmistönä ns. osakuntapakon hävittäjille kansallisen kantansa vuoksi vastenmieliset ylioppilaspiirit. Tahdotaan hävittää tai ainakin vetää alas epäkansallisen välinpitämättömyyden erheisiin se uuden elämänkatsomuksen suomalais-kansallinen voima, joka suursuomalaisuuden ja kansakokonaisuuden päämäärineen on vuodesta toiseen voittavan totuuden vastustamattomuudella yhä lujemmin juurtunut akateemiseen nuorisoon. Tahdotaan ylioppilaiden yhdyskuntien elämästä poistaa eräs kaikissa yhteiskuntatoiminnoissa välttämätön ja mm. meidän kansanvaltaiseksi sanottuun valtioelämäämme oleellisena kuuluva piirre, nim. se, että vähemmistön on tyydyttävä enemmistön päätöksiin. Olisi väärin, ellei tässä tilaisuudessa suoraan ja peittelemättä tuotaisi esiin juuri näitä todellisia tarkoitusperiä, joihin osakuntalaitoksen hävittäjät pyrkivät ja jotka ovat saaneet heidät liikkeelle. – – –

Katsotaanko osakuntien viaksi toimintaa, jota värittävät vahva maakunnallinen kotiseuturakkaus, voimakas isänmaallinen mieli ja uhrautuva heimoharrastus? Jos sivistystyö tässä hengessä tehtynä on politikoimista, niin silloin osakunnat on todellakin niin sisään- kuin uloskinpäin kohdistuvassa työssään katsottava raskaasti syyllisiksi. Sillä osakuntien illanvietoille ja juhlille antaa pääsävyn rakkaus kotiseutuun, Isänmaahan ja koko Suomen heimoon. Samoin nämä kolme vaikutinta kannustavat osakuntia ulospäin kohdistuvassa toiminnassa. Jos nämä henkiset tekijät, joiden voimakkuus nykyään niin suuresti huolestuttaa osakuntalaitoksen hävittäjiä, eliminoitaisiin pois tai laimennettaisiin sille isänmaanrakkauden asteelle, minkä kansainvälisyyden ihannoija hyväksyy, mutta mikä ei tunne tekoja eikä alistu uhrauksiin Isänmaan hyväksi, niin menettäisi osakuntien monipuolinen sivistystoiminta mehunsa ja juurensa.

Ylioppilasretkikunnat matkustavat joka kesä osakuntien lähettäminä ja kustantamina kotimaakuntiinsa, hiljaisten metsien kätköihin pitämään valistusesitelmiään tietoa janoavalle kansalle. Viikosta toiseen ne tutkivat siellä tieteellisessä tarkoituksessa ja tieteellisen ohjauksen alaisina kansamme elämää kartuttaakseen kansantietouden varastoa jälleen uusilla, arvokkailla lisillä. Sen hartauden, mikä tällaisessa työssä on välttämätön, antaa retkikuntien jäsenille se isänmaanrakkauden liekki, jonka osakunta on heihin istuttanut ja heissä vireillä pitänyt. Jos luullaan, että osakunnat lähettäessään jäseniään tähän työhön ovat antaneet heille matkasauvaksi vihan ja epäluulon tai halveksunnan osattomia ja vähäväkisiä kansalaisia kohtaan, niin erehdytään täysin. Varmasti jokainen ylioppilas tuntee sitä sosiaalista myötätuntoa, joka avaa hänelle tien erämaan asukkaan luottamuksen saavuttamiseen. Minä voin vakuuttaa, että niin osakuntien kuin koko isänmaallisen ylioppilasnuorison keskuudessa sosiaalinen ajatustapa on tällä hetkellä voimakkaampi kuin ehkä koskaan ennen. Se on tulosta siitä isänmaallisesta "kiihoitustyöstä", joka on neuvospöytien ääressä istuville kauhistus ja joka nyt tahdotaan suinpäin, keinolla millä tahansa ja seurauksista välittämättä, hävittää. – – –

Suomalainen ylioppilasnuoriso on hengeltään suursuomalainen, ja sen jokainen uusi ikäluokka on sitä yhä tinkimättömämmin. Se, mikä vanhemmalle polvelle on ehkä korkeintaan kaunis unelma, jonka toteutumiseen ei uskota, on nykyhetkellä nuorelle polvelle elämänkatsomusta. Se on näille nuorille välttämättömyys, joka on ikäänkuin lihaa heidän lihastaan ja verta heidän verestään. Heimotyöhön ylioppilasnuorisoa ajaa järkkymätön vakaumus siinä mielessä, että se on uurastusta suuremman, voimakkaan ja kokonaisen Suomen luomisiksi. – – –

Olisiko passiivisen ja aktiivisen vastarinnan ajatus routavuosina niin voimakkaana elänyt ja olisiko ajatus Suomen itsenäisyydestä kypsynyt, ellei politikoiva ylioppilasnuoriso kasvatteineen olisi ollut niitä kannattamassa? Jääkäriliikkeenkin syntysanat voidaan katsoa lausutuiksi osakunnissa. Suomi ei olisi pystynyt ratkaisevalla hetkellä riuhtaisemaan itseänsä idän jättiläisestä erilleen, ellei nuoriso vastoin varovaisten ja viisasten neuvoa olisi politikoinut ja lähettänyt Saksaan parhaita miehiään kotimaan vapautta valmistamaan. Jääkäriliike onkin osakuntalaitoksen kunniaseppele, jota eivät mitkään väkivaltaiset kädet voi siltä riistää, vaikka itse osakunnat hävitettäisiinkin.

Meidän kansamme on niin nuori kansana ja sivistysvaltiona, ettei sillä ole varaa häväistä niitä harvoja historiallisia muistoja, joita sillä on; sen täytyy tehdä näille traditioille kunniaa. Nuorisolla on ollut ja sillä täytyy nyt ja aina olla oikeus luoda politiikkaa, kun se tapahtuu Isänmaan kasvojen edessä, ainoana ohjeena Isänmaan etu. Tätä oikeutta siltä eivät mitkään pakkotoimenpiteet voi riistää. Tuo oikeus perustuu nuorison puhtaaseen ja pyyteettömään isänmaallisuuteen, sen vilpittömään totuudenetsintään ja nuoruuden selvänäköisyyteen. Se perustuu myös historian todistukseen, sillä kuka voi väittää nuorison milloinkaan erehtyneen, kun se on parhaimmat ajatuksensa Isänmaan onnellisemman tulevaisuuden puolesta teoiksi luonut? –

Osakuntapakon poistaminen voi viedä ehkä jonkin osakunnan taloudelliseen umpikujaan. Mutta sitä isänmaallista ja kansallista henkeä, jonka kirkkaus häikäisee luokkapyyteiden tai kansainvälisten oppien sumentamia silmiä, ei voida ylioppilailta riistää. Se on sitä omaisuutta, jota eduskuntakaan ei voi pakkokeinoin ulosmitata. Tällaisena Isänmaan suojamuurina seisoen – vaikkapa uhmaavanakin ja vakaumuksessaan järkkymättömänä sekä lujasti luottaen suomalaisen sivistyksen tulevaan, omintakeiseen suuruuteen ja heilimöintiin – ylioppilasnuorisomme uskoo, että suomalainen kansa työväestöä myöten kerran toteuttaa suomalaisen kansallisvaltion.

(Lausunto ylimääräisten valtiopäivien istunnossa 24.1.1935.)

UUDEN NUORISON KASVOT

Muutamia päiviä sitten oli eräässä lehdessä kirjoitus varustettuna nimimerkillä "Vanha mies". Siinä kirjoituksessa kertoi "Vanha mies" kokemuksiaan laitakaupungin nuorisosta, kuinka se on turmeltunutta ja kuinka sen huulilta valuvat rivot puheet ja kirosanat. Jokin päivä myöhemmin vastasi samassa lehdessä "Sinimustan äiti" ja kehoitti "Vanhaa miestä" saapumaan tähän juhlaan Heimolaan, jossa hän on tilaisuudessa näkemään "Suomen nuorison toiset kasvot".

Toivon, että "Vanha mies" olisi tässä juhlassa. Täällä hän voisi nähdä ne nuorison kasvot, joihin katsoessa saattaa tänäkin raskaana aikana uskoa Suomen kansan tulevaisuuteen.

Nämä kasvot olivat vapaussotaa seuranneen reaktion aikana pitkän aikaa kadoksissa. Suomen nuorison kasvoja sumensivat erikoisesti sinä aikana alhaisten intohimojen tulehtuneet piirteet ja vääristi luokkaviha. Ne, joille tämän kansan tulevaisuus oli kallis, olivat jo epätoivoissaan kansamme nuorison tähden. Mutta vähitellen uusi herätys alkoi saada sijaa nuorison sielussa. Vähitellen alkoivat kirkastua jälleen ne nuorison kasvot, jotka me olimme nähneet vapaussodan ja heimosotien päivinä. Ne kasvot, joiden me olimme nähneet painuvan kyyneltyneinä äidin olkapäätä vasten sotaan lähdön hetkenä. Ne kasvot, joiden olimme nähneet innostuksesta hehkuvan hyökättäessä tulta ja kuolemaa vastaan. Ne kasvot, jotka olimme nähneet kauneimmillaan silloin kun ne lepäsivät tyyninä ja kalpeina valkoisen arkun pielusten välissä. – Sama puhtaus alkoi levitä nuorison kasvoille nyt kansallisen herätyksen kirkastamana ja antoi uuden uskon Suomen nuorisoon ja Suomen kansaan. Niin pian kuin tämä kirkkaus heijastuu Suomen koko nuorison kasvoilta, niin pian täyttyy unelmamme suuresta Isänmaasta. Nämä ovat Suomen nuorison "toiset kasvot", ne kasvot, joihin katsoessa ei epätoivo voisi ahdistaa "Vanhan miehenkään" sydäntä.

On ihmetelty, minkävuoksi nuorisoa liittyy niin suuressa määrin IKL:n tunnusten ympärille. Se johtuu siitä, että tällä kansallisella herätysliikkeellä on tarjottavana sellaisia ihanteita nuorisolle, joita ilman nuoriso nääntyy. Erittäinkin murrosiän nuoriso kaipaa aatteellista innostusta, korkeita ihanteita, joiden puolesta se voi innostua ja taistella. Tässä suhteessa pitävät puolueet tyhjää maljaa janoisen huulilla. Niillä ei ole tarjottavana nykyhetken nuorisolle mitään korkeaa ihannetta, vaikkakin esim. porvarilliset puolueet toimivat isänmaallisella pohjalla.

Vapauden aate on se korkea aate, jonka puolesta kaikkien aikojen nuoriso on innostunut ja taistellut. Se on aina taistellut sortoa ja väkivaltaa vastaan, ilmenipä se millä alalla tahansa. Aina siellä, missä on taisteltu ajatuksen vapauden, uskonnollisen, kansallisen ja valtiollisen vapauden puolesta, nuoriso on taistellut eturivissä. Tuollainen vapaustaistelu on voitu tukahduttaa miespolvien ajaksi, nuoriso on voitu tuhota melkein viimeiseen mieheen asti, sen kantama lippu on voitu polkea lokaan. Mutta vapauden ajatusta ei ole voitu tuhota, se on jäänyt elämään seuraavan polven perinnöksi. Uusi nuorisopolvi on astunut tuhotun polven askelilla, temmannut lipun maasta ja vienyt voittoon sen tehtävän, mikä edelliseltä polvelta jäi kesken.

Se nuoriso, jonka on temmannut mukaan uusi kansallinen elämänkatsomus, tuntee taistelevansa kansallisen vapaudenajatuksen puolesta. Tämä kansallinen vapausliike tahtoo vapauttaa Suomen kansan vieraasta rodusta, vieraasta kulttuurista, puolueista, puoluejohtajista ja poliittisista "Streber"-tyypeistä. Se tahtoo vapauttaa suomalaisen työväestön marxilaisuudesta, marxilaisherrojen orjuudesta, ja se vaatii toteutettavaksi myös työväestöön ja köyhälistöön nähden yhteiskunnallista vanhurskautta. Se tahtoo taistella vapaaksi Karjalan ja Inkerin kansat tällä hirvittävän orjuutuksen ja pakkorauhojen vuosisadalla. Tässä on Suomen uuden nuorison vapausliike, tämä on sen liberalismia, todella vanhurskasta ja jaloa, nuorisolle sopivaa liberalismia.

Meitä on syytetty tahallisesta liioittelusta ja tunteiden paisuttelusta. Sama syytös on singottu myöskin lukemattomia kertoja mm. Saksan nykyistä nuorisoa vastaan. Eräs ruotsinmaalainen kulttuuriliberaalinen lehti kirjoitti äsken huomionaan Saksan nykyisestä nuorisosta: "Saksan nuorisolla on peloittava ja sairaalloinen intohimo, halu tuhoutua Saksan suuruuden puolesta." Tämä intohimo, jota ruotsalainen liberaali pitää peloittavana, jopa sairaalloisena, on ollut kaikkien vapausliikkeiden nuorison intohimo. Se on puhdas ja jalo intohimo, ja jos se intohimo saa vallata nuorison sydämet, se voi kukistaa ne monet alhaiset intohimot, jotka riehuvat suurelta osalta meidänkin nuorisomme sydämissä. Sen intohimon voimalla Saksan kansa on vapauttanut maansa marxilaisuuden kirouksesta, repinyt rikki Versaillesin pakkorauhan kahleet, ja nyt kulkee Saksa, nuoriso eturintamassa, uutta suuruuden aikaansa kohti. Tämän intohimon täytyisi täyttää myös Suomen nuorison sydämet: halu uhrautua, antaa kaikki Isänmaan tähden. Suomen nuorisolla on niin korkea päämäärä, että se tarvitsee taistelussa sen puolesta palavan, fanaattisen uskon, nuoruuden koko voiman ja tahdon. – Meitä, jotka johdamme tätä nuorisoa, on syytetty siitä, että me sallimme tällaista kiihoitusta nuorison keskuudessa. – Me emme sitä ainoastaan salli, me harjoitamme sitä systemaattisesti, jotta tämä kansa lopultakin heräisi.

Vielä on tästä nuorisosta sanottu, että se muodostaa vain kokoelman johtajiensa tahdosta riippuvia "numerolaattoja". Näin voidaan sanoa liikkeestä, joka ensi kertaa kansamme historiassa on todella ryhtynyt tehostamaan persoonallisuuden arvoa. Kansanvalta – sellaisena kuin se on meillä esiintynyt – suorastaan pelkää, että massasta nousee esille joku yksilö, joka on voimakkaampi persoonallisuus kuin muut. Sen vuoksi tämä ns. kansanvalta panee voimansa liikkeelle painaakseen tuollaiset yksilöt näkymättömiin. Me tehostamme persoonallisuuden arvoa, me tahdomme herättää sitä jokaisessa yksilössä, me tahdomme hänessä viljellä omantunnon ihmistä. Mutta me vaadimme myös, että jos jollakin yksilöllä on johtajan ominaisuuksia, on hänelle annettava tilaisuus niitä käyttää kansakunnan hyväksi. Sillä eivät koskaan massaenemmistöt ole vieneet minkään kansan historiaa eteenpäin, vaan armoitetut persoonallisuudet ja niiden ympärille uskollisuuden sitein tiivistyneet joukot. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että nuo johtajan alaiset yksilöt olisivat siinä tapauksessa vain numerolaattoja. Eivät vapaussodassa ja heimosodissa taistelleet nuorukaiset olleet numerolaattoja, vaikka heillä oli johtajia. Ei ollut numerolaatta marttyyrinuorukainen Marjoniemi, joka polttorovion edessä Kiimasjärven salolla tunnusti tulleensa Karjalaa vapauttamaan. Ei ollut numerolaatta nuori Pesonen, joka Eestin vapaustaistelussa lausui marttyyrikuolemansa hetkellä viimeisenä sananansa: "Isänmaa." Mistä astuu se mies, joka kehtaa väittää näitä ja monia heidän sankaritovereitaan numerolaatoiksi! Mutta nykyinen nuoriso astuu juuri heidän jälkiänsä.

Kun erään marttyyrinuorukaisen muistoseuroja pidettiin ja koko seuraväki kylpi kyynelissä, nuorukaisen äiti aloitti virren: "Herraa hyvää kiittäkää..." Hän kiitti Herraa siitä, ettei ollut tarvinnut synnyttää "numerolaattaa", vaan oli saanut kantaa sydämensä alla lasta, joka sai niin paljon uhrata kokonaisen kansan vapauden puolesta. Niin kauan kuin tämän kansan keskuudessa on tällaisia äitejä, ei lopu sankarien polvi, emmekä me saa olla toivottomia tämän kansan tulevaisuudesta. Niin kauan kuin Marjoniemen, Pesosen ja niin monien muiden sankarinuorukaisten jälkiä astuu uusi polvi, me uskomme Karjalan ja Inkerin vapautukseen. Niin kauan kuin Sinimusta-nuorison rivit kasvavat, saamme uskolla katsoa tulevaisuutta kohti.

Uusi kansallinen ja sen rinnalla uskonnollinen herätys on lyömässä läpi Suomen nuorison rivien. Uusi nuoriso nousee kuin kaste kansallisen herätyksen aamuruskon helmasta. Me kuulemme sen nuorison laulun, me näemme sen nuorison kasvot ja uskomme Isänmaan suureen tulevaisuuteen.

(Puhe Sinimusta-järjestön juhlassa Heimolan salissa 8.4.1935.)

NUORISON TIE

Sen nuorison tietä, jota elähdyttää uusi elämänkäsityksemme, on sanottu vaaralliseksi tieksi. On väitetty, että sillä tiellä riistetään nuorisolta se, mikä sille on kalleinta, vapaus.

Me emme voi käsittää, millä tavoin olisimme pyrkineet riistämään nuorisolta vapauden. Me emme ole pakottaneet nuorisoa riveihimme. Ne, jotka ovat tulleet, ovat tulleet omantuntonsa vaatimuksesta. Emme ole saarnanneet muuta vapautta vastaan kuin hillittömän elämän ja nautinnonhimon vapautta vastaan. Jos nykyajan liberalismi katsoo sen vapauden nuorisolle hyväksyttäväksi, niin me tahdomme sen vapauden Suomen nuorisolta riistää. Sillä niin kauan kuin tälle "vapaudelle" ovet ovat auki, uhkaa nuorisoamme syvin orjuutus, mikä voi ihmistä kohdata, synnin orjuus. – Väitämme, että nykyinen nuorisoliike on tästä huolimatta ja juuri tämän vuoksi vapausliike. Sinimusta-nuorisoa elähdyttää vapaudenajatus yhtä hyvin kuin mitä nuorisopolvea tahansa ennen sitä. Tämä nuoriso tahtoo taistella suomalaisen kansallisuuden vapauden puolesta siksi, kunnes sillä on sille kuuluvat oikeudet alkaen yliopistosta pienimpään salomökkiin asti. Se tahtoo taistella suomalaisen työväestön puolesta vapauttaakseen sen marxilaisuuden orjuudesta. Se tahtoo toimia Karjalan ja Inkerin vapauden puolesta. Eikö tässä ole vapausliikettä yhden nuorisopolven osalle?

Sinimusta-nuoriso on ryhtynyt suorittamaan sekä sanoin että teoin "toiminnan propagandaa". Se on sitä samaa, mitä nykyinen pääministeri kerran nuoruutensa päivinä suositteli käytäntöön otettavaksi jouduttuaan miltei epätoivoon yliopiston suomalaistamisyritysten tuhoutuessa. Hän kirjoitti "Raatajassa" v. 1907: "Eduskuntakin tehnee mitä voi, mihin se ei kykene ja mihin se ei heti ryhdy, se on meidän tehtävä, ei teorioilla eikä arkailuilla, vaan voimakkaalla toiminnan propagandalla."

Mainitsin, että nykyinen nuoriso ajaa Karjalan ja Inkerin asiaa. Käytän tilaisuutta hyväkseni lausuakseni näiden heimokansojen kohtalosta muutaman sanan. – Meitä on syytetty siitä, että me synnytämme sotapsykoosia nuorisossa ja suunnittelemme hyökkäyssotaa Venäjää vastaan valloittaaksemme siltä Karjalan ja Inkerin. Ne, jotka näin väittävät, eivät joko julistustamme tunne tahi vääristelevät totuutta. Me kyllä käsitämme, että niin heikosti varustetun armeijan kuin Suomen armeijan on mahdotonta ajatella mitään aseellista esiintymistä maailman voimakkainta sotilasvaltiota vastaan. Me tiedämme, että toistaiseksi meidän liikekannallepanoarmeijamme eroaa Abessinian armeijasta vain siinä, että Abessinian armeijassa on joka miehellä toki keihäät. Silti täällä on varaa antaa "Rauhaa kohti"-lehden ilmestyä. Silti täällä on varaa sallia puolustusnihilististä propagandaa. Tänne kuljetetaan Norjasta asti Nobel-palkinnolla palkittuja "rauhan apostoleita", ikäänkuin niitä ei täällä olisi jo ennestään tarpeeksi!

Se nuoriso, joka voi millä hetkellä tahansa joutua puolustamaan maatamme, syyttää puolueita ja puoluejohtajia siitä, että ne ovat yli 17 vuotta riidelleet keskenään vallasta, mutta jättäneet armeijan aseettomaksi tällä kriitillisellä hetkellä. Ja sen tähden otan vapauden tuon nuorison nimessä kohdistaa muutaman sanan maamme puoluejohtajille. Jos katastroofi tapahtuu, niin nämä nuoret miehet tulevat vielä haudoistaankin huutamaan mykistyneellä suullaan tunnoillenne sen vuoksi, että te lähetitte heidät aseettomina maailman parhaiten aseistettua armeijaa vastaan. Mitä vastaatte tähän hetkellä, jolloin maailmanpalon liekit kajastavat taivaalla?

Mutta vaikkei voida puhuakaan aseellisesta esiintymisestä heimokansojemme asiassa, on meillä siinä suhteessa tyyten käyttämättä kansainvälisesti hyväksytyt rauhan keinot. Suomen valtiovalta oli ensimmäisten joukossa hyväksymässä Neuvosto-Venäjän Kansainliiton jäseneksi. Kun heimokansojemme kohtalosta huolestuneet ylioppilaat tiedustelivat silloiselta pääministeriltä, minkälaisia takeita on siitä, että Kansainliitossa tulee Karjalan ja Inkerin asia esille, pääministeri vastasi sen asian olevan hallitukselle yhtä kalliin kuin ylioppilaille. Me olemme odottaneet tämän vakuutuksen täyttymistä myöskin teoissa. Suomen ulkoministeri on viimeisten tietojen mukaan pitänyt suuren puheen Kansainliitossa Abessinian asiassa. Mutta meillä on aseeton Abessinia lähempänä kuin Afrikassa, meillä on Karjala ja Inkeri, joiden puolesta ulkoministeri ei ole kertaakaan suutansa avannut. Turhaan olemme odottaneet myöskin eduskunnan toimenpiteitä. Kuvaavaa on, että samaan aikaan kuin maailmanpoliittinen lehti Journal de Geneve kirjoitti viime kevättalvella hälyttävän artikkelinsa Karjalan ja Inkerin hävityksestä, ei meillä ollut eduskunnassa aikaa kiinnittää siihen huomiota, koska meillä oli siihen aikaan käymässä taistelu siitä, onko ruotsalaiselle eduskuntaryhmälle annettava kolmas tulkki vai ei. Kun viime keväänä tiedot Inkerin viimeisistä karkoituksista julkaistiin sanomalehdissämme suurin otsakkein, olimme eduskunnan viimeistä edellisessä istunnossa. Eduskunta päätti siinä istunnossa myöntää miljoonat lähetystötalon rakentamiseksi Moskovaan, jossa ei millään porvarillisella maalla omaa lähetystötaloa ole. Nyt on kuitenkin käynyt niin nolosti, ettei Venäjä ole hyväksynyt mainitun talon piirustuksia, koska ne ovat "funkistyyliä".

Voidaan kysyä, onko tarpeellista kaivella tällaisia asioita esille. Se on tarpeellista, jotteivät Suomen kansan ja nuorison käsitteet hämääntyisi tällä hetkellä, jolloin, kuten kirkossa tänään sanottiin, "Euroopan politiikkaa johtaa mies, joka on kirjoittanut kirjan: Antikristus". Sivistyneen Euroopan silmien edessä vaeltavat karjalaisten ja inkeriläisten veriset haamut hautaa kohti, Afganistanin ja Turkestanin erämaita kohti, mutta Kansainliiton johtavimmilla paikoilla istuu mies, juutalaiselta nimeltään Wallack-Meer. Ja ainoat maat maailmassa, joissa ei saa loukata nykyisen Venäjän valtiaita, ovat Neuvosto-Venäjä ja Suomi.

Tällä hetkellä pelätään suunnattomasti nuorison fascistisoitumista. Jos fascismilla tarkoitetaan sitä kansallista herätystä, joka on ruvennut taistelemaan kansallisen valtion puolesta, onkin syytä pelätä nuorison fascistisoitumista. Ponnistelivatpa vastustajamme kuinka tahansa, niin tässä mielessä nuoriso fascistisoituu, lähtee taistelemaan uuden valtion ja uuden yhteiskunnan puolesta, josta on hävitetty luokkaviha. Tämän nuorison niinkuin koko kansallisen liikkeemme tärkein tehtävä on voittaa Suomen työväestön sielu takaisin Isänmaalle. Tämän tehtävän saavuttamiseksi ei saa mikään uhraus olla liian suuri eikä mikään ohjelma saa tuntua liian radikaaliselta. Sillä tämän kysymyksen kanssa seisoo tahi kaatuu Suomen kansa.

Palaan siihen, mistä lähdin, pääministerin puheeseen. Hänhän lausui mm.: "Nykyajan nuoriso kuvittelee täydellisen valtion mahdolliseksi ja sellaisen tilan onnelliseksi, jossa valtio on kaikki ja yksilö ei mitään." Sellaisen tilan me kyllä kuvittelemme ja uskomme onnelliseksi, jossa yksilö ei ole mitään, vaan valtio, Isänmaa on kaikki. Tähän asti on yksilö merkinnyt liian paljon ja Isänmaa liian vähän. Minun puheeni aiheeksi on pantu: Uuden nuorison tie. Mikä on uuden nuorison tie? Se on tie, jolla yksilö ei merkitse mitään, vaan Isänmaa on kaikki. Mikä on tämän nuorison puolue? Se ei tunnusta kuin yhden puolueen, ja sen nimi on: Isänmaa. Me olemme nähneet kerran nuorison, jolla oli tämä tunto, ja senvuoksi me uskomme sen vieläkin mahdolliseksi. Mitä merkitsi yksilö Isänmaan edessä jääkäreille, jotka menivät Saksaan? Ja eikö sekä vapaussotamme että Eestin ja Karjalan taistelukentillä kerran taistellut nuoriso, jolle yksilö ei ollut mitään, vaan Isänmaa kaikki? Senaikaisen nuorison tie on myöskin sen uuden nuorison tie, joka seuraa sinimustia värejämme.

Kuitenkin on nöyrästi tunnustettava, että täydellinen valtio ei ole täällä alhaalla, vaan se on saavutettavissa vain siellä, jossa kaikki vajaa lakkaa. Siitä valtakunnasta on sen Herra sanonut: "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Se on muistettava aina sen nuorison, joka kulkee täällä isänmaanrakkauden viitoittamaa tietä. Tämä Isänmaa on vain sitä varten, että siinä kasvatettaisiin Suomen nuorisoa ylhäistä Isänmaata varten, eikä se senvuoksi saa olla meille kaikki kaikessa muuhun kuin tähän ajalliseen nähden. Kunpa kirkastuisi tämä sille järjestölle, jonka riveissä "rinta rinnan kulkee nyt mustapaidat tahtiin vakavaan".

(Puhe IKL:n juhlassa Messuhallissa 15.9.1935.)

"EI KUKAAN, JOKA LASKEE KÄTENSÄ AURAAN JA KATSOO TAAKSENSA, OLE

SOVELIAS."

Nämä sanat sanoi Herra sille opetuslapsien joukolle, joka oli saanut herätysarmon ja lähtenyt seuraamaan Herraa sitä kaupunkia kohti, joka on ylhäällä. AKS-veli! Oletko sinä matkalla sitä kaupunkia kohti, joka on ylhäällä? Me jokainen olemme matkalla iäisyyttä kohti. Kun vanhan testamentin profeetta kysyi Herralta: "Mitä minä saarnannen?" niin Hän sanoi: "Kaikki liha on ruoho ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen. Ruoho kuivuu, kukkanen kuihtuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen; kansa tosin on ruoho." Me kaikki olemme matkalla iäisyyttä kohti, mutta kuinka moni meistä muistaa sen jokapäiväisessä elämässä, ja kuinka moni meistä kilvoittelee tietoisesti sielunsa autuuden puolesta pyrkiessään iankaikkista elämää kohti?

Jos me olemme matkalla johonkin, niin meidän kasvojemme täytyy olla käännettyinä matkan päämäärää kohti, ja selän käännettynä sinne, mistä on lähdetty. Jos me olemme matkalla iankaikkista elämää kohti, niin täytyy kasvojen olla lakkaamatta käännettyinä sinnepäin, ja täytyy kääntää selkä kaikelle sille, mikä tulee tunnolle kuormaksi, synnille ja sellaiselle elämälle, missä kadottaa sielunsa.

Kun Herra puhui näitä sanoja, tuli eräs Hänen tykönsä ja sanoi tahtovansa lähteä seuraamaan Herraa, mutta hän pyysi ensin, että hän saisi sanoa jäähyväiset kotonansa oleville. Siihen ei Herra antanut lupaa. Sen, joka lähti, oli lähdettävä heti ja lähdettävä ehdottomasti. Hän sanoi: "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias." Ei kukaan, joka lähtee sille tielle, joka on kaita ja vie elämään sisälle, saa jäädä sanomaan hyvästiä. Hän tarkoittaa puhuessansa tälle nuorelle miehelle sitä, että jos sinä menet entiseen toveriseuraasi, entisten syntitoveriesi joukkoon, he saavat houkutelluksi sinut jälleen siihen elämään, josta sinä olet nyt päässyt nousemaan, ja hyvästellessä heitä sinulta jääpi lähtö tekemättä. Sinä et saa katsoa taaksesi, sinun on lähdettävä heti.

Tämä sana kuuluu meille jokaiselle, sillä kukin meistä on iäisyysolento. Me kaikki olemme saaneet kutsun Herralta lähteä seuraamaan Häntä. Se kutsu on voinut tulla monessa muodossa, yön hiljaisina hetkinä, oman sairasvuoteen tuskissa tai omaisen kuolinpaarien äärellä. Mutta se on lähestynyt meitä jokaista, ja nyt meidän täytyy kysyä itseltämme Jumalan sanan edessä: Olemmeko me lähteneet kutsua seuraamaan?

Niinkuin hengellisessä suhteessa täytyy lähteä kutsun saatuansa ehdottomasti, niin on myös ajallisessa suhteessa. Se, joka kuulee Isänmaan kutsun, joutuu seisomaan Isänmaansa kyyneltyneiden kasvojen edessä, näkee Isänmaansa hädän ja saa pisaran siitä hädästä omaantuntoonsa. Se on taivaallinen kutsu. Ja sen saajan on lähdettävä sitä kutsua seuraamaan taaksensa katsomatta, kenenkään mieltä kysymättä, omista eduistansa huolimatta, omat mahdollisuutensa unohtaen, oman tulevaisuutensa uhraten ja kaiken jättäen. Sillä myös Isänmaan kutsu, tämän Isänmaan, joka on alhaalla, on niin suuri, että se vaatii ehdotonta tottelemista ja ehdotonta seuraamista.

Kun jääkärit kuulivat kerran tämän kutsun, niin he tarttuivat auran kurkeen ja lähtivät matkaan taaksensa katsomatta. Heille kävi sananmukaisesti samoin kuin sille nuorelle miehelle, jolle Jeesus tämän vaatimuksen asetti. He eivät saaneet käydä sanomassa hyvästiä kotonansa oleville. Heidän täytyi jättää kotinsa, tulevaisuutensa ja kaikki, he eivät saaneet katsoa taaksensa. Ne nuoret miehet, jotka kerran taistelivat Suomen, Eestin ja Karjalan vapaussodissa, heidän täytyi myös lähteä samalla tavalla. Heidän täytyi lähteä usein ilman lupaa, heidän täytyi kuunnella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. He eivät saaneet hetkeäkään epäröidä. Heidän täytyi polttaa kaikki sillat takanansa. Heidän täytyi heittäytyä tuolle matkalle niin kuin sen, joka ei mitään itsellensä tahdo, mutta jolta on lupa kaikki vaatia.

Tänään käy joukko AKS-veljiä vannomaan mustan lippumme ääressä valan. AKS:n lippu on taistelulippu, AKS taistelujärjestö. Taistelujärjestö ei saa hetkeäkään olla yhdessä paikassa. Sen täytyy olla aina liikkeellä, ja jokaisen siihen taistelujärjestöön kuuluvan täytyy suorittaa empimättä velvollisuutensa. Se taistelu, jota nyt AKS ja Suomen kansallisesti herännyt nuoriso käy, on ankara taistelu. Me taistelemme Karjalan ja Inkerin puolesta hetkellä, jolloin tahdotaan sulkea suu niiltä, jotka sitä hätää huutavat. Me taistelemme uuden yhteiskunnan, uuden valtion puolesta. Me taistelemme yhteiskunnallisen vanhurskauden puolesta. Me taistelemme sellaisen järjestelmän puolesta, joka voi luoda voimakkaan kansallisen valtion. Tämä taistelu on usein hermoja kuluttavampi ja vaativampi kuin todellinen sota, sillä tässä taistelussa täytyy yksilön jättää jokapäiväinen, rauhallinen elämänsä. Hän voi kadottaa tässä taistelussa mielenrauhansa. Hänen hermonsa voivat kulua. Hänen elämänsä kynttilä voi palaa liian nopeasti loppuun. Tämä taistelu ei ole mitään leikkisotaa.

Pysähdy siis, AKS-veli, omantuntosi edessä katsomaan, millä tavalla tähän taisteluun lähdet ja millä tavalla olet tähän taisteluun jo lähtenyt! Sinä voit olla innostunut. Sinä voit olla lahjakas. Sinulla voi olla kaikki ne ulkonaiset ja sisäiset ominaisuudet, joita AKS:n taistelijalta vaaditaan. Mutta puuttuuko sinulta huoli oman sielusi kohdasta ja toisten sielujen kohdasta? Näetkö sinä ympärilläsi sielujen hätää? Polttaako sinun omaatuntoasi se syntielämä, jonka sinä näet ympärilläsi kuohuvan, se paheellisuus, johon uppoaa Suomen nousevaa nuorisoa? Polttavatko sinun sieluasi AKS:läisten lankeemukset, kun sinä näet nuoren, innostuneen AKS:läisen lähtevän ylioppilaselämään suurin toivein, täynnä voimakasta uskoa ja näet, että toivo tuosta nuoresta taistelijasta loppuu? Sinä näet häntä jäytävän jonkin sisäisen taudin, joka kuluttaa hänen ruumiinsa ja sielunsa, joka samentaa hänen kirkkaan katseensa ja joka häivyttää hänen kasvoiltansa nuoruuden puhtauden ja nuoruuden uskon hänen omasta persoonallisesta elämästänsä. Sinä tiedät silloin, että Helsingin elämä on ryhtynyt turmelemaan nuorta, innokasta miestä. Sinä tiedät, että sisällinen viettielämä, sisälliset synninvoimat purevat poikki niitä elämän juuria, joihin nuori elämä on perustettu. Tiedät, että täällä kuohuvan elämän keskellä lapsuuden usko katoaa ja hurskaan isän ja äidin kyyneleet unohtuvat mielestä keskellä sellaista elämää, jota täytyy yksinäisinä hetkinänsä itsensäkin hävetä ja johon vuotaa elämän voimakkain energia ja katoavat elämän mahdollisuudet. Jos me olemme oikeita AKS:läisiä, niin meitä täytyy painaa tämän todellisuuden, meille täytyy muodostua samanlainen mieli kuin apostoli Paavalille, joka sanoo: "Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi?" Sen vuoksi AKS-veli, sinä, joka olet jo valan tehnyt, ja sinä, joka nyt käyt valasi tekemään, muista se, mitä sanoi herännäisyyden isälle, nuorelle taistelevalle nuorukaiselle, hurskas mies: "Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunto."

Minä, hyvät AKS-veljet, olen tuntenut velvollisuudekseni puhua teille tästä, sillä minun mieltäni ovat liian kipeästi polttaneet nämä lankeemukset, ylioppilaitten lankeemukset ja koko meidän nykyisen nuorisomme siveellinen hätä. Kenellä on tästä nuorisosta ja sen tulevaisuudesta hätä, hän ei voi olla rukoilematta, että kansallisen ja isänmaallisen herätyksen rinnalla tulisi tämän nuorison osaksi hengellinen herätys. Todellinen kansallinen herätys ja hengellinen herätys ovat kulkeneet Suomen historiassa usein rinnan. Isonvihan aikana, kun kansamme rippeet alkoivat uudestansa asua tätä maata kestettyjen kauhujen jälkeen, hengellinen herätys kulki voimakkaana tuon nousevan kansan keskuudessa, ja Juhana Vilhelm Snellmanin kansallisen herätyksen rinnalla kulki voimakas uskonnollinen herätysliike. Minä olen vakuuttunut siitä, että ellei tällainen uskonnollinen herätys pääse uudistamaan nykyistä nuorisoa, nykyistä kansallista nuorisoa sisältäpäin, niin me emme koskaan saavuta sitä suurta päämäärää, jonka puolesta me olemme lähteneet taistelemaan. Me tarvitsemme, ei ainoastaan komeita puheita, loistavia kykyjä, tarmokkaita organisaattoreita, poliittisia taistelijoita, vaan me tarvitsemme sisällisesti uudistuneita ihmisiä, jotka alkavat uudistaa tätä kansaa ja sen elämää sisältäpäin. Mutta niin kauan kuin tämä ei tapahdu, joutuu valittamaan niin kuin profeetta Jeremias kansansa häviöstä: "Oi jospa päässäni olisi kyllin vettä ja silmäni kyynelten lähde, niin itkisin päivät ja yöt kansani tyttären surmatulta!"

AKS-veljet! Olen varma siitä, että te käsitätte sen, mitä tarkoitan. Olen vakuuttunut siitä, että jos meillä on avoin omatunto nyt astuessamme lippumme ääreen ja seisoessamme lippumme juurella, niin kaikki me joudumme murehtimaan omaa heikkouttamme, hengellistä sairauttamme ja laiminlyöntejämme. Mekin vanhemmat AKS:läiset, sillä me olemme niin paljon rikkoneet Jumalaa ja Isänmaata vastaan ja toisiamme vastaan, että jos me emme saa sitä anteeksi, niin me hukumme. Jospa Jumala saisi armossansa painaa meidän tunnoillemme tuon kysymyksen tämän huvitteluvimmaisen, alhaisten viettien orjuudessa vaikeroivan kansan keskellä, niin tästä nuorisosta kasvaisi sitten se uusi Suomen kansa, joka kykenisi täyttämään sankarivainajiemme unelman. Se oli ennenkaikkea Bobi Sivénin unelma, hänen, jonka muiston ääressä me seisomme pyhitetyin mielin aina silloin, kun lippumme nousee joukkojemme edelle kunniavartionaan ne nuorukaiset, jotka kerran tarttuivat auran kurkeen eivätkä katsoneet taaksensa. AKS:n lipun lähimpänä vartiojoukkona ovat nämä sankarien haamut. AKS:n täytyy pysyä voimakkaana, kiinteänä taistelujoukkona näitten nuorukaisten jäljessä, astuen heidän askeliinsa taaksensa katsomatta, sillä AKS ja Sinimusta-järjestö ovat tällä hetkellä suuri lupaus tämän Isänmaan ja tämän kansan tulevaisuudesta. Sen vuoksi tuon nuorison edestä kannattaa notkistaa polvensa Jumalan kasvojen edessä. Sen vuoksi on sille joukolle sanottava totuus, vaikka se kuinka kirvelisi tuntoa. Sen tähden sen nuorison nuorille hartioille on laskettava niin raskas paino, että se tuon painon alla lähtee todella taistelevana järjestönä tulevaisuutta kohti. Sillä ilman tätä painoa ja tätä murhetta ei meidän puheellamme ole mitään merkitystä, vaan se on "helisevä vaski ja kilisevä kulkunen". Ilman tätä painoa eivät nämä taistelujärjestöt murtaudu niiden esteiden läpi, jotka ovat tielle patoutuneet. AKS-veljet, te, jotka nyt käytte valalle, ja me, jotka olemme kerran lippumme juurella valamme tehneet! Muistakaamme siis: "Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias."

(Valasaarna Akateemisen Karjala-Seuran valatilaisuudessa 6.12.1935.)

KANSALLISEN KUNNIAMME VAATIMUS

(Eduskuntalausunto.)

Tahdon kiinnittää huomiota niihin karkoituksiin, joita Neuvostoliitto harjoittaa laajassa mittakaavassa Karjalan ja Inkerin kansojen keskuudessa. Näin tehdessään Neuvostoliitto törkeästi rikkoo niitä sitoumuksia ja deklaratioita vastaan, joihin se meni Karjalaan ja Inkeriin nähden Tarton rauhansopimuksessa ja joiden sisältämät velvoitukset toinen sopimuspuoli on tunnontarkasti täyttänyt. Tarton rauhassa luvattiin karjalaisille kansallinen itsemääräämisoikeus ja itsehallinto, inkeriläisille kulttuuriautonomia. On ilman muuta selvää, että Venäjä tällaisilla toimenpiteillä on rikkonut ja rikkoo näitä sopimuksia vastaan.

Vuonna 1929 karkoitukset alkoivat Itä-Karjalassa. Silloin vietiin karkoitettuja useita junallisia Kuolan niemimaan tai Siperian kaivoksiin ja metsiin. Karkoitukset olivat laajimmillaan v. 1931, mutta lakkasivat vuoden 1931 jälkeen ja alkoivat jälleen huhti- ja toukokuussa 1935. Silloin vietiin inkeriläisiä suuret määrät Turkestaniin, Tashkentin ja Alma-Atan seuduille. Tänä vuonna on heitä karkoitettu etupäässä Leningradin alueen itäosiin, ennen kaikkea Vologdan seuduille. Karkoitetut elävät mitä säälittävimmissä olosuhteissa vailla välttämättömiä elämäntarpeita, ja sen vuoksi kuolevaisuus on heidän keskuudessaan, erittäinkin lasten keskuudessa, tavattoman suuri, niin että ellei heitä voida auttaa, niin he käytännöllisesti katsoen tuhoutuvat pian sukupuuttoon. Inkeriläisiä on tähän mennessä karkoitettu kaikkiaan noin 50 000, karjalaisia jonkin verran vähemmän.

Suomen ulkoministeriön olisi kiinnitettävä tähän asiantilaan suurempaa huomiota. Maamme hallituksella täytyy olla tällaisella ajankohdalla velvollisuuksia heimokansojamme kohtaan ja keinoja niiden täyttämiseen. Erittäinkin on siihen nyt tilaisuus, kun Neuvosto-Venäjä on liittynyt Kansainliiton jäseneksi, Kansainliiton, jolle ja jonka merkitykselle varsinkin nykyinen ulkoministeri panee suuren arvon. Kansainliiton peruskirjassa nimenomaan sanotaan, että sen valtion, joka tahtoo tulla Kansainliiton jäseneksi, on annettava varmat takeet vilpittömästä aikomuksesta noudattaa kansainvälisiä sitoumuksiaan. Neuvostoliitto tosin etukäteen, siis ennenkuin Kansainliitossa oli ratkaistu kysymys sen ottamisesta jäseneksi, ilmoitti, ettei tuomioistuinmenetelmiä saisi sovelluttaa riitaisuuksiin, jotka perustuvat ennen sen Kansainliittoon tuloa tapahtuneisiin tosiseikkoihin. Tätä Venäjän selitystä eivät kuitenkaan Ranska ja Englanti voineet hyväksyä valmistavassa poliittisessa valiokunnassa, ja Suomi, äänestäessään Neuvostoliiton Kansainliittoon ottamisen puolesta, ilmoitti lähtevänsä siitä tosiasiasta, että Neuvostoliitto sitoutuu noudattamaan kaikkia kansainvälisiä velvollisuuksia ja päätöksiä Kansainliiton peruskirjan mukaisesti. Tästä kysymyksestä piti entinen ulkoministeri Hackzell Kansainliitossa huomattavan puheenkin.

Sitäpaitsi Neuvostoliitto on rikkonut kansainvälisiä sopimuksiaan Kansainliittoon liittymisen jälkeenkin ja rikkoo parhaillaan niitä. Täytyy kysyä hallitukselta, aikooko se Kansainliitossa kokonaan vaieta tästä kysymyksestä hetkellä, jolloin tämä maailmanhistoriallinen murhenäytelmä on herättänyt yleistä huomiota. Ainakaan edellinen hallitus ei asiassa mitään mainittavaa tehnyt. Kun ylioppilaiden lähetystö muutamia vuosia sitten kävi silloisen pääministerin puheilla valittamassa sitä, että sen käsityksen mukaan Karjalan ja Inkerin asia siinä ratkaisevassa vaiheessa, jolloin Suomi myötävaikutti Neuvostoliiton Kansainliittoon ottamisen puolesta, on jätetty tuuliajolle, ilmoitti pääministeri hallituksen hänen mielestään tehneen velvollisuutensa ja olevansa iloinen siitä, että hänellä on puhdas omatunto Itä-Karjalan asiassa. Lisäksi pääministeri ilmoitti, ettei hän osaa lainkaan sanoa, milloin kysymys otetaan Kansainliitossa esille. Meillä ei ole tilaisuutta enää kääntyä sen hallituksen puoleen, jonka pääministeri näin voimakkain sanoin ilmoitti tuntevansa velvoitukseksensa Karjalan asiassa, mutta siltä uudelta hallitukselta, joka meillä nyt on, on jo aika kysyä, onko se suunnitellut tässä suhteessa mitään tai aikooko se mitään tehdä. Edellisen hallituksen ainoaksi näkyväksi toimenpiteeksi jäi – mikäli minulla on asiasta oikeat tiedot – se, että hallitus vuonna 1935 karkoitusten ollessa laajimmillaan, teki protestinmuotoisen kyselyn Neuvostoliitolle karkoitusten johdosta. Neuvostoliitto vastasi tähän lyhyesti, että tämä asia on sen oma sisäinen asia, johon ei ole aihetta muilla puuttua, ja siihen vastaukseen Suomi sai tyytyä. Se, ettei tämä kysymys ole Neuvostoliiton sisäinen asia yksinomaan, on riidaton tosiasia. Tässä suhteessa olisi syytä palauttaa mieliin, mitä kansainvälisen oikeuden parhaat asiantuntijat vuonna 1923 lausuivat Karjalan kysymyksestä. Minulla ei ole tässä tilaisuudessa aikaa eikä mahdollisuutta ryhtyä lähemmin näitä kansainvälisen oikeuden asiantuntijain lausuntoja selostamaan. Nykyinen herra ulkoministeri tuntee ne kyllä parhaiten. Mutta joka tapauksessa nämä oikeusoppineet olivat sitä mieltä, ettei kysymys ole vain Neuvostoliiton sisäinen asia, vaan Suomella on oikeus valvoa omalta puoleltaan niitä sopimuksia, joihin Neuvostoliitto meni Tarton rauhansopimuksen 10 ja 11 artiklassa ja niihin liittyvissä deklaratioissa.

Osoituksena siitä kansainvälisestä huomiosta, jota kyseessä olevat karkoitukset ovat herättäneet, mainittakoon, että useat huomattavat lehdet yli maailman ovat niistä kirjoittaneet, sellaiset kuin esim. Journal de Geneve ja Times. Kansallissosialistisen puolueen puoluepäivillä Nürnbergissä kiinnitettiin asiaan erikoista huomiota. Erikoisesti on Suomen hallitusta velvoittava se arvovaltaisen ruotsalaisen lehden Nya Dagligt Allehandan artikkeli, jonka otsakkeena on "Ruotsi ei saa vaieta". Tässä artikkelissa on mm. seuraavat sanat, jotka on kohdistettu suoraan Suomen hallitukseen: "Asia koskee luonnollisesti lähinnä Suomea. Suomen hallituksen ratkaistavaksi on jätettävä, missä määrin se nyt, kun Neuvostoliitto on tullut Kansainliiton jäseneksi voi uudistaa sen toiminnan Genevessä, johon vuonna 1921 ja 1922 tuloksetta ryhdyttiin venäläisten vakuutusten perusteella Tarton rauhansopimuksen yhteydessä. Useat etevät oikeusoppineet ulkomailla lausuivat silloin, että näillä vakuutuksilla on kansainvälisesti sitova voima. Mitä me tahdomme tässä painostaa, on, että jokaisella Kansainliiton jäsenellä ei ole vain oikeudellinen, vaan myös siveellinen velvollisuus täytettävänään." Näin Nya Dagligt Allehanda. Sveitsin varapresidentti Giuseppe Motta alleviivasi Genevessä pitämässään puheessa juuri näitä siveellisiä velvollisuuksia sanoessaan: "Ennenkaikkea kun neuvosto valtuutetut ovat Genevessä, toivomme me, että ääniä koroitetaan inhimillisen omantunnon nimessä vaatimaan selityksiä heidän hallitukseltaan, tullaan ottamaan puheeksi se uskonnolle vihamielinen propaganda, jolla ei ole vertaistaan ihmiskunnan asiakirjoissa ja joka saa surunkyyneleet kristikansan silmiin, kaikkien niiden silmiin, jotka uskovat Jumalaan ja rukoilevat hänen vanhurskauttaan." Tämä on sen valtion edustajan lausunto Kansainliitossa, joka ei äänestänyt Neuvostoliiton Kansainliittoon ottamisen puolesta niinkuin Suomi.

Herra ulkoministeri! Kun ed. S. teki eilen tässä kamarissa teille kysymyksiä siitä, mitä hallitus aikoo tehdä heimokansojemme hädän lievittämiseksi, te ette vastannut hänelle tähän kysymykseen yhtään sanaa. Kuitenkin te niinä aikoina, jolloin Karjalan ja Inkerin kysymys kuului Suomen käytännölliseen ulkopolitiikkaan, viimeksi vuonna 1921 ja 1922 koetitte tehdä voitavanne asian hyväksi Genevessä, ja tiedän, että teiltä on oikeus odottaa vielä nytkin tässä kysymyksessä enempi kuin esim. edeltäjältänne. Teille ja sille hallitukselle, jonka jäsen te olette, on tässä suhteessa laskettu raskas edesvastuu, jonka painon tuntiessanne te ette voi kieltäytyä jotakin tekemästä tämän kysymyksen hyväksi, jos ette joistakin diplomaattisista syistä asemanne tuntien katso voivanne täällä asiassa mitään deklaratiota antaa.

Niitä piirejä, joille Karjalan ja Inkerin asia on kallis, on syytetty, paitsi Neuvostoliiton taholta, myöskin omassa maassamme lähinnä vasemmiston taholla Venäjälle vihamielisistä aikeista. Nämä syytökset agressiivisesta politiikasta Venäjää vastaan ovat aiheettomia, sillä meille on täysin selvää, että olisi mieletöntä aiheuttaa sotaisia selkkauksia Venäjän kanssa, varsinkin ottaen huomioon oman armeijamme nykyisen tilan. Olenkin vakuuttunut siitä, että meidän vasemmistolehtemme, mutta valitettavasti myös osaksi keskustalehdistömme on provosoinut Neuvostoliiton poliittisissa piireissä mielialaa Suomea vastaan.

Nuo lehdet ovat esittäneet valheellisia väitteitä meidän aikeistamme ja paisuttaneet kauhukuvauksia joistakin poliittisesti merkityksettömistä ylisanoista, joita on ehkä tahollamme tullut lausutuksi. Onhan mainitsemassani lehdistössä väitetty meidän puhuneen rajan siirtämisestä Uralille asti, josta koskaan ei ole mitään puhuttu eikä kirjoitettu.

Varmaan on mainitun lehdistön provosoima myöskin se lausunto, jonka Itä-Karjalan presidentti Bushujeff noin vuosi sitten antoi Petroskoissa väittäen, että suomalaiset haaveilevat rajan siirtämistä Jeniseille asti. Mutta kaikkein törkein provokatoorinen teko, mihinkä maamme lehdistö on tehnyt itsensä syypääksi itsenäisyytemme aikana, oli Svenska Pressenin ja Sosialidemokraatin menettely niiden viime toukokuussa julkaistessa erään vuonna 1923 ilmestyneen lentolehtisen "Herää Suomi!" ikäänkuin se olisi äsken ilmestynyt AKS:n julkaisuna. Tästä yli 13 vuotta sitten eräiden Karjalan vapaustaisteluissa taistelleiden sotilaiden julkaisusta tekivät mainitut lehdet häikäilemättä omaa Isänmaatamme vahingoittavan, kompromettoivan asiakirjan, josta räikeimpiä kohtia Isvestija mielihyvin julkaisi toukokuun 14 päivänä 1936. Onko tämä korrektia menettelyä omaa valtakuntaa ja maata kohtaan sillä taholla? Paitsi Isvestijaa myös muu Venäjän lehdistö käytti tätä aineistona pitkän aikaa hyväkseen tehden mitä silmittömimpiä hyökkäyksiä Suomea vastaan. Täytyy kysyä hallitukselta, onko se riittävästi kiinnittänyt huomiota tällaiseen menettelyyn, joka on muodostunut maatamme mitä suurimmassa määrässä vahingoittavaksi.

On täysin varmaa, että sekä punainen että keltainen lehdistömme on ainakin osaltaan syypää myös nyt päivän puheenaiheena olevaan kommunistipuolueen Pietarin piirin johtajan Shdanovin röyhkeään hyökkäykseen Suomea vastaan. Täällä on puhuttu niin paljon muka sisäisestä fascistivaarasta, että se on antanut Shdanoville aiheen käsittää, että Suomi on todella valmis asettamaan maansa fascististen suurvaltojen käytettäväksi tukikohtana Neuvosto-Venäjää vastaan. Meillä on oikeus odottaa, että Suomen hallitus antaa tällaisiin Venäjänkin taholta tuleviin loukkauksiin suoran vastauksen. Meidän viimeaikaisten hallitustemme nöyräselkäinen menettely on saattanut koko kansamme merkillisen alemmuuskompleksin valtaan, niin että on monta kertaa joutunut kysymään, rohkeneeko tämä kansa enää pitää maataan suvereenisena valtiona.

Tämä ei koske ainoastaan suhtautumistamme Neuvostoliittoon, vaan myös Skandinavian maihin. On totta, että se ryhmä, johon kuulun, oli valmis hyväksymään Suomen ulkopoliittisen suuntautumisen Skandinaviaan päin, mutta sellaisilla edellytyksillä, ettei loukata meidän suvereenisuuttamme ja meidän kansallista kunniaamme.

Minä voisin lukea ruotsalaisesta lehdistöstä paljon sellaisia lausuntoja, joissa sanotaan, että suomalaisella kansalla ei ole oikeutta tämän tehdyn sopimuksen jälkeen ajaa suomalais-kansallisia päämääriä, ei ajaa suomalaisen yliopiston ja suomalaisen kulttuurin asiaa, sillä se voi vahingoittaa suhteitamme Skandinaviaan. Tämä kansallistunnon heikkous ilmenee mm. siinä, että meidän vasemmistolehtemme – sen sijaan, että syyttäisivät Venäjää sen tekemien rikkomusten vuoksi Itä-Karjalassa ja Inkerissä – syyttävät näiden johdosta niitä suomalais-kansallisia piirejä, joille heimokysymys on kallis ja jotka eivät vaadi muuta kuin Neuvosto-Venäjän pitämään pyhinä ne sitoumukset, joihin se on Karjalaan ja Inkeriin nähden mennyt.

Tälläkin hetkellä, jolloin maailmanpoliittinen kriisi on jännityspisteessään ja jolloin Suomi on mitä vaarallisimmassa tilanteessa ekspansiivisen mahtavan Venäjän naapurina ja Skandinavian maiden naapurina, jotka sodan syttyessä tulevat tosiasiallisesti muodostamaan sotilaallisen tyhjiön meidän selkämme takana, on Suomen hallitukselta odotettava sellaista politiikkaa, että se ottaa huomioon myös kansallisen kunnian vaatimukset. Sillä sellaisella valtiolla, mikä ne unohtaa, ei voi olla kunnioitusta eikä hädän tullen sympatioja niiden valtioiden edessä, joista tällä hetkellä riippuvat maailman kohtalot. Senvuoksi on odotettava Suomen hallitukselta myös toimenpiteitä heimokansojemme suurimman, äärimmäisen hädän hetkellä, eikä sellaisia vaatimuksia meille aseta vain kansallinen itsetunto, vaan myös inhimillinen ja jumalallinen vanhurskaus.

(Lausunto eduskunnan istunnossa 4.12.1936.)

ITSENSÄ KIELTÄMISEN TIE

Tämä päivä, itsenäisyyspäivä, jota vietämme, on suurien muistojen päivä, mutta samalla sen pitäisi olla suurien tulevaisuusnäkemyksien päivä. Teille, jotka käytte vannomaan uskollisuudenvalaa Seuramme pyhimmälle symboolille, Akateemisen Karjala-Seuran mustalle lipulle, ja niille aatteille, mitä se edustaa, on tämä päivä suurten lupausten päivä.

Nämä lupaukset, mitä teette, ovat vakavat ja raskaat, jos niitä vilpittömällä mielellä tekemään käytte ja teette ne ei ainoastaan suullanne, vaan ennenkaikkea sydämellänne. Te teette uhrilupauksen, te lupaatte uhrata elämänne ja työnne, s.o. oman itsenne Isänmaallemme. Jos te tämän lupauksen teette suomalaisen rehellisellä mielellä, niin ovat teidän kätenne monessa suhteessa sidotut eikä teidän elämänne enää saa olla yksin teidän itsenne määrättävissä. Jos te olette oikeita suomalaisia – niinkuin me uskomme teidän olevan – niin olette uskollisia valallenne, niin uskollisia, että olette valmiit sen kanssa seisomaan ja kaatumaan.

Kun lupaudutte antamaan oman itsenne Isänmaallenne, merkitsee se sitä, että tahdotte omilla hartioillanne osaltanne kantaa sitä ristiä, joka kansakunnan hartioita painaa. Se merkitsee iloitsemista ja itkemistä kansakunnan kanssa. Se merkitsee itsensä kieltämistä, astumista polulle, jolla voi odottaa kilvoituksia, murheita ja pahimmassa tapauksessa vielä – häpeääkin.

Meillä on se toivo, että nämä asiat ovat teille rakkaat, koska olette tänne tulleet. Olettehan nähneet ja kokeneet, että vailla ulkonaista kunniaa, vailla omia etuja on se tie, jota Isänmaalle uhrautuneen kansalaisen täytyy kulkea. Olettehan nähneet ja kuulleet, kuinka Seuraamme on häväisty. Miksi olisitte siis tänne tulleet, ellette tullaksenne osallisiksi meidän häpeästämme? Näin on meillä se usko, joka yksin kykenee antamaan sitä mieltä, mikä voi kaikki uskoa, toivoa ja kärsiä Isänmaan suuruudeksi ja onneksi.

Kuitenkin: turha on meidän työmme ja taistelumme, jos Hän on meitä vastaan, jonka huulten henkäyksestä kansakunnat katoavat kuin tomuun ja jonka edessä täytyy jokaisen ihmislapsen polvien notkistua – Herra Jumala. Tänä päivänä on meillä erikoinen syy painaa päämme alas Hänen edessään nöyrässä rukouksessa, että Hän edelleen olisi meidän kanssamme niinkuin Hän ei meitä eikä esi-isiämme tähänkään päivään mennessä ole jättänyt. Jumalan ylenpalttisesta armosta on saavutettu se, mitä tähän asti on saavutettu. Hänen avullaan tämä kansa on jaksanut nousta verestä ja tuhasta silloin, kun sen kulku on siihen näyttänyt tyrehtyvän, jaksanut kestää vilun vihoissa ja nälän ahdistuksissa. Häneen, esi-isiemme vanhurskaaseen Jumalaan, täytyy meidän tänäkin päivänä turvata ja rukoilla, että Hän, kaiken sen nimessä, mitä Hän on esi-isiemme hyväksi tehnyt, pitäisi meidän rakkautemme palavana ja uskomme kestävänä. Jumala itse, meidän linnamme ja turvamme, kannattakoon meitä niissä myrskyissä, jonka merkkejä taivaan rannalla näkyy, Herra itse pitäköön meitä nöyrinä.

(Valasaarna Akateemisen Karjala-Seuran valatilaisuudessa 6.12.1936.)

ILMASTA UHKAA VAARA

(Kaksi eduskuntalausuntoa.)

I.

Isänmaallisen kansanliikkeen eduskuntaryhmä on ehdottanut lisättäväksi 90.000.000 markkaa käytettäväksi puolustuslaitoksen ilmatorjunnan vahvistamiseen. Tämän ehdotuksen on kuitenkin valtiovarainvaliokunta hylännyt, kuten se perusteluissaan sanoo, rahallisista syistä. Ryhmämme tekemä aloite merkitsisi puolustuslaitoksen perushankintaohjelman toteuttamista nopeammin kuin tehty suunnitelma edellyttää. Tämän ohjelman kiirehtimisen puolesta on esitetty viime aikoina lausumia julkisessa sanassa monelta taholta mm. keskustasta päin, josta on ehdotettu suuren kotimaisen obligatiolainan liikkeelle laskemista perushankintojen rahoittamista varten.

Maailmanpoliittinen tilanne onkin tällä hetkellä mitä jännittynein. Maailmanpalo, jonka pyörteisiin joutuu meidänkin pieni maamme jo geopoliittisista syistä, voi syttyä millä hetkellä tahansa. Erityisesti on meidän maamme syytä ottaa huomioon se varustelu, jota tehdään itäisen rajan takana. Julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan on Moskovan neuvostokongressi päättänyt luoda suurimman sotakoneiston, mitä maailma on tähän asti nähnyt. Tehdyn suunnitelman mukaan mm. koroitetaan puna-armeijan rauhanaikainen miesluku kaksinkertaiseksi, nimittäin 3 miljoonaan mieheen. Ilmavoimat kolminkertaistutetaan kahden vuoden kuluessa ja vuodessa koulutetaan 50000 uutta lentäjää. Tämä peloittava perspektiivi silmien edessä olisi meidän pienen maamme ponnistettava kaikki voimansa ennenkaikkea puolustuslaitoksen teknillisen kunnon lisäämiseksi.

Meidän on joka tapauksessa lähdettävä siitä, että pienikin maa voi niin varustautua, ettei suurvalta katso kannattavan sen kimppuun hyökätä. Toiselta puolelta on viimeaikaisessakin historiassa esimerkkejä siitä, kuinka maa, joka muodostaa sotilaallisen tyhjiön, on omiaan vetämään suurvaltojen huomiota puoleensa ja synnyttämään niissä valloitushalua.

Maailmanpoliittisen tilanteen ja siitä johtuvan kilpavarustelun huomioonottaen on mielestämme perushankintaohjelman toteuttamisaika, kuusi vuotta, liian pitkä. Se on jo yksin siitä syystä liian pitkä, että sen ajan kuluessa vanhentuu, ainakin osaksi, hankittu taistelumateriaali puhumattakaan siitä vaarasta, että puolustuslaitoksemme voi tulla taistelukuntoiseksi liian myöhään.

Isänmaallisen kansanliikkeen eduskuntaryhmä on katsonut velvollisuudekseen tehdä aloitteen nimenomaan ilmatorjunnan kehittämistä varten hyvin tietäen, että se on maassamme niin alkeellisella tasolla, että me olemme käytännöllisesti katsoen siinä suhteessa melkein suojattomia. Me olemme ottaneet lisäksi huomioon sen tosiasian, että hyväksytty perushankintaohjelma on vain minimiohjelma, joten vaikka se toteutettaisiin vaikkapa 100-prosenttisesti, niin maamme jäisi sittenkin vielä riittävää ilmatorjuntaa vaille. Tämä tekemämme aloite ei ole mikään sotakiihkoilun ilmaus, vaan se tähtää yksinomaan kansakunnan alkeellisimpaan velvollisuuteen, itsesuojeluun.

Nyt on kysymys todellisesta rauhantyöstä, joka pyrkii suojaamaan ennenkaikkea maamme aseetonta väestöä hetkellä, jolloin vieraan valtakunnan lentokoneet – olkoonkin, että kummituslentokoneet – surisevat jo päittemme päällä. Täytyy ihmetellä, minkälaisella kevytmielisyydellä eduskunta on tähän kysymykseen voinut suhtautua silloin, kun oli menoarviossa kysymys virkamiehen asettamisesta sisäasiainministeriöön ohjaamaan väestösuojelutyön järjestämistä maassamme, jotta se edes osapuoleenkaan vastaisi nykyajan maanpuolustuksen vaatimuksia. Tämän määrärahan hylkäämistä perusteltiin mm. sillä, että maamme puolustus väestösuojelunkin kohdalta kuuluu puolustuslaitokselle. Kuitenkin on otettava huomioon, ettei puolustuslaitoksella ole työvoimaa suunnitelmien toteuttamiseksi, joten oli mitä kevytmielisintä ehkäistä sitä työtä, joka täytyy ulottaa koko kansamme keskuuteen ja jota tämä virkamies olisi sisäasiainministeriöstä käsin suunnitellut ja johtanut.

Esimerkkinä siitä, millä tavalla sellaiset kansat, joilla on voimakas puolustustahto, suhtautuvat ilmatorjuntaan ja väestösuojelukysymykseen, mainitsen muutamia tosiasioita Neuvosto-Venäjän vapaaehtoisen ilmapuolustusyhdistyksen Osoviahimin työstä. Tämä ilmapuolustus yhdistys perustettiin v. 1927, jolloin siihen liittyi 3 miljoonaa jäsentä. Ja tämä jäsenmäärä on kasvanut vuoteen 1935 mennessä 14 miljoonaksi. Tämän yhdistyksen tarkoitus on organisoida sodan syttyessä koko kansa torjumaan ilmasta käsin uhkaavaa vaaraa. Tätä tarkoitusta varten on lapsiakin opetettu käyttämään kaasunaamareita ja jaettu heille niitä. Huomattakoon se innostus, jolla naisetkin ottavat osaa tähän työhön. Niinpä tähän mennessä on 1.300.000 naista saanut ansiomerkin harrastuksesta ilmatorjunnan hyväksi. Osoviahimin tarmokkaasta työstä mainittakoon kuvaavana esimerkkinä, että sen suunnitelmiin kuuluu 1 miljoonan työläisen kouluttaminen yksin Leningradissa ilmatorjuntatyöhön vuoden 1936 loppuun mennessä. Tähän työhön koulutetaan ei ainoastaan insinööriteknillistä ja hallinnollista henkilökuntaa tehtaissa ja virastoissa, vaan myöskin talojen isännöitsijät, elintarvikkeiden ja varastojen johtajat ja opettajat, jopa lastentarhain johtajatkin.

Tätä taustaa vasten esiintyy räikeänä se välinpitämättömyys, millä meidän kansamme suhtautuu tähän kysymykseen, josta riippuu kuitenkin sen elämä ja kuolema. Ennenkaikkea lankeaa vastuu tästä asiasta Suomen eduskunnalle, jonka toimesta on, niinkuin jo edellä kerroin, vaatimattomatkin esitykset asiain tilan korjaamiseksi torjuttu keveillä perusteilla. Mitä sosialidemokraatteihin tulee, niin tulisi heidän ottaa esimerkkiä siitä, kuinka marxilaisittain hallittu maa puolustautuu ja tekee propagandaa puolustustahdon herättämiseksi kansan keskuudessa. Itäinen naapurimme on sotavarustelussaan kiinnittänyt huomiota ennenkaikkea lentoaseen kehittämiseen ja tehnyt siinä suhteessa peloittavia keksintöjä. Sen ilmavoimien pommituslentokoneilla on tavaton lentonopeus, ja ne voivat kuljettaa tuhansia kiloja räjähdys-, palo- ja kaasupommeja. Kuitenkaan ei maamme puolustus ole toivotonta tätä vaaraa vastaan, jos armeijamme ja ennenkaikkea sen ilmatorjunta tehdään teknillisesti mahdollisimman tehokkaaksi. Meidän on muistettava, että nykyajan sota on hävityssotaa, joka kohdistuu suurelta osalta turvattomaan siviiliväestöön, myöskin naisiin ja lapsiin. Kun puhutaan ilmatorjunnasta, on kysymys ennenkaikkea tämän aseettoman siviiliväestön turvaamisesta sitä uhkaavalta tuholta. Sen vuoksi tässä työssä täytyisi uhatun kansamme olla yksimielinen ja ponnistaa sen hyväksi kaikki voimansa, sillä muuten se ei voi vastata tulevien sukupolvien edessä, jos niitä yleensä jää elämään tähän maahan. Valtiovallan täytyy löytää keinoja rahoittaakseen tätä työtä riittävästi ja rohkeutta sanoa tälle kansalle asiat todellisina, jottei se tuudittaudu nukkumaan ja herää siitä unesta liian myöhään nähdessään kotiensa ja kyliensä tuhoutuvan savuun ja tuleen.

Isänmaallisen kansanliikkeen aloite tarkoittaa ilmatorjunnan vahvistamista kaikissa sen eri muodoissa. Ehdottamamme määräraha olisi siis käytettävä lentokoneiden, ilmatorjuntatykistön ja -konekiväärien hankkimiseen sekä väestönsuojelutyöhön, joka on myöskin oleellinen ja mitä tärkein osa ilmapuolustustyöstä. Jos ilmatorjuntamme saadaan tehokkaaksi, niin meidänkin pieni maamme kykenee torjumaan sitä uhkaavan vaaran ilma-aseen suurista mahdollisuuksista huolimatta. Meillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin puolustautua – hyvin tai huonosti.

(Lausunto eduskunnan istunnossa 17.12.1936.)

II.

Isänmaallisen kansaliikkeen eduskuntaryhmä on ehdottanut lisättäväksi 90 000 000 markkaa ilmatorjunnan vahvistamiseksi. Tämän aloitteen on kuitenkin valtiovarainvaliokunta hylännyt, "koska puolustuslaitoksen perushankintaohjelman toteuttaminen on erityisen komitean tutkittavana ja kun esityksen tekeminen tämänlaatuisessa asiassa kuuluu hallitukselle", kuten valiokunta perusteluissaan lausuu.

Kun eduskuntaryhmämme samaa tarkoittava aloite oli viime vuoden budjettikäsittelyssä esillä, hylkäsi valtiovarainvaliokunta aloitteen, kuten se perusteluissaan lausuu, rahallisista syistä. Jos tuo peruste tämän tärkeän, koko maamme siviiliväestön suojelemista tarkoittavan aloitteen hylkäämiseksi taloudellista nousukauttaan elävässä maassa on aiheeton, ovat sitä myöskin ne perusteet, joilla valtiovarainvaliokunta tällä kertaa ehdottaa aloitteen hylättäväksi. Onhan sanomalehdissä näkynyt tietoja, että tämä komitea on jo tullut siihen tulokseen, että perushankintamäärärahaa olisi koroitettava. Ovathan puolustustarvikkeiden hinnat nousseet niin huimasti, ettei tähän tarkoitukseen vuosittain myönnetyllä määrärahalla voida niitä hankkia kuin ehkä siitä, mitä alunperin oli suunniteltu hankittavaksi. Näin ollen ei nykyisten määrärahain turvin voida puolustuslaitoksemme minimiohjelmaakaan toteuttaa, ellei määrärahaa tuntuvasti koroiteta. Sitäpaitsi ei sellaisena maailmanpoliittisesti jännittyneenä aikana kuin nykyinen on, ole varaa odottaa monia vuosia tämän ohjelman toteuttamista. On suorastaan peloittavaa seurata, minkälaisella parlamentaarisella hitaudella hallituksen jo toukokuussa asettama komitea toimii perushankintakysymyksen selvittämiseksi. Ja eduskunnassa hylätään kaikkein tärkeimmätkin puolustuslaitoksemme kehittämistä tarkoittavat aloitteet sillä tekosyyllä, että tätä kysymystä ei voida ratkaista, koska perushankintaohjelman toteuttaminen on erityisen komitean harkittavana ja tutkittavana.

Ei voida myöskään puolustaa ilma-aseemme kehittämisen hyväksi tehtyjen aloitteiden hylkäämistä sillä perusteella, että hallitus on esityksessään vuoden 1938 tulo- ja menoarvioksi ehdottanut melkoisia lisämäärärahoja ilmailuvälineiden uusimista varten. Tämä hallituksen toimenpide ei nimittäin merkitse ilma-aseen kehittämistä, vaan sen ennallaan säilyttämistä johtuen lisäykset hintojen noususta.

On totta, kuten herra puolustusministeri tänään lausui toisen puolustuslaitostamme koskevan esityksen yhteydessä, että meidän on pyrittävä täydelliseen puolueettomuuteen. On myöskin totta, että maassamme on edesvastuuttomia aineksia, kuten hän lausui, jotka tahtovat tämän puolueettomuuden rikkoa. Noilla edesvastuuttomilla aineksilla hän lienee tarkoittanut niitä, jotka Moskovan VII kommunistisessa kongressissa v. 1935 annetun päätöksen mukaan ovat ryhtyneet ns. kansanrintamia meidänkin maassamme muodostamaan. Mutta vaikka maamme pyrkisikin mitä johdonmukaisimmin täydelliseen puolueettomuuteen, on se todennäköisesti mahdotonta maamme geopoliittisesti vaarallisen aseman vuoksi. Neuvostoliitto on, joutuessaan sotilaallisiin selkkauksiin jonkin suurvallan kanssa, pakotettu suojaamaan kauppatiensä Pietariin, kun taas vastapuoli koettaa katkaista nämä yhteydet. Suuret operatiot merellä voivat tuskin tapahtua Suomen puolueettomuutta loukkaamatta. Neuvostoliitolle ovat sotatapauksessa myös Suomen satamat sopivammat tukikohdiksi kuin Itämerenmaiden satamat. Ennenkaikkea on muistettava, että Ahvenanmaa sellaisen suurvallan käsissä, joka kykenee sen linnoittamaan, merkitsee ehdottomasti Itämeren herruutta omistajalleen. Siinä on eräs kaikkein vaarallisimpia sotilaallisia tyhjiöitä valtakuntamme alueella, ja se vetää Neuvostoliiton intressit puoleensa.

Tässä muutamia näkökohtia, jotka osoittavat, kuinka helposti voimme menettää puolueettomuutemme eurooppalaisen sotatapauksen syttyessä.

Tahdon erikoisesti painostaa sitä seikkaa, että eduskuntaryhmämme tekemä aloite tähtää lähinnä maamme aseettoman väestön turvaamiseen sodan aikana. On otettava huomioon, että nykyaikainen sota ei ole vain armeijain keskinäistä sotaa, vaan kansojen sotaa kansoja vastaan. Se on tuhoamissotaa, jossa kumpikin taisteleva puoli pyrkii kohdistamaan pääiskunsa vastapuolen elinhermoihin, lähinnä suuriin asutuskeskuksiin. Tässä tuhoamissodassa joutuu sodan uhriksi aseeton siviiliväestö, ja tällaisilla ilmahyökkäyksillä koetetaan murtaa kansan hermovoima. Tämän ovat selvästi osoittaneet viimeaikaiset sodat, esim. Italian-Abessinian sota, Espanjan nykyinen sisällissota ja erittäinkin Kiinan ja Japanin sota, jossa viimeksimainitussa sodassa on siviiliväestöä surmattu ehkä enemmänkin kuin sotilaita.

On selvääkin selvempi, kuinka vaaranalainen meidän maamme asema on tässä suhteessa. Tässä maassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, jota Neuvostoliiton ilmavoimat eivät voisi lentotukikohdistaan lähtien pommittaa kahden tunnin sisällä sodan syttymisestä. Ilmavoimiaan Neuvostoliitto on sijoittanut Pietarin sotilaspiiriin enemmän kuin Suomi voi edes sodan aikana asettaa puolustuksensa käytettäväksi. Pietarin sotilaspiirin kahdeksastatoista lentoasemasta on kahdeksan sijoitettu pohjoisemmaksi kuin Kuopion korkeudelle ja vain neljä Viron rajaa vastaan. Meitä vastassa on kaikkiaan 14 lentoasemaa. Kaikilta näiltä asemilta voidaan toimia yli Suomen ulottuvalla toimintasäteellä. Unohdettava ei ole lukuisia todettuja ns. kummituslentoja, joita on havaittu Pohjois-Suomessa. Ne voivat olla vain koelentoja, mutta niiden yhteyteen voi sisältyä sellaisia välittömiäkin hyökkäysvalmisteluja, joita me emme vielä tiedä. Kummituslentoja ei tee olemattomaksi se, että ne viralliselta taholta on kielletty Suomessa. Ruotsissahan yleisesikuntakin on niiden todellisuuden tunnustanut. On muistettava myös venäläisten lentokoneiden Kannaksen rajan ylitykset. On muistettava, että nykyaikaisilla teknillisillä välineillä voidaan ilmavalokuvauksia suorittaa monenkin, jopa kolmenkin kilometrin korkeudesta. Neuvostoliitto on erikoisesti harrastanut suurten pommikoneiden rakentamista. Näillä pommikoneilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin ilmapommituksella hävittää teollisuuslaitoksia, liikennelaitteita, varastoja ja asutuskeskuksia kaukana vihollisen kotialueella. Ne ovat puhtaasti hyökkäyksellisiä aseita. Samoin on Venäjällä kokeiltu laajassakin mittakaavassa desanttijoukkojen, maihinlaskujoukkojen, kuljetusta suurilla lentokoneilla. Pohjois-Suomen harvaan asutuissa seuduissa – varsinkin, jos kotikommunistien avulla saadaan syntymään epäjärjestyksiä ja kapinayrityksiä sekä sabotaashitekoja – voi tällaisilla desanttijoukoilla, joiden huolto järjestetään ilmateitse, olla suuretkin toimintamahdollisuudet. On luonnollista, että me emme koskaan kykene kilpailemaan tällä alalla Neuvostoliiton kanssa, mutta siitä ei olekaan nyt kysymys. On kysymys vain jokaisen yksilön ja kansakunnan luonnollisimmasta velvollisuudesta, itsesuojeluksesta. Meidän on kehitettävä armeijamme sellaiselle tasolle, ettei Neuvostoliiton kannata ryhtyä puolueettomuuttamme rikkomaan.

Niinkuin sanoin, ilmavoimiin nähden on selvää, että me emme koskaan kykene hankkimaan niin suurta määrää lentokoneita, että me voisimme ajatella pitävämme niiden avulla kurissa Neuvostoliiton meitä vastaan toimimaan asettamat lentovoimat. Mutta meidän on päästävä siihen, että meillä on sen verran koneita, että me voimme järjestää tärkeimpien asutus- ja teollisuuskeskusten aktiivisen ilmatorjunnan ja että kenttäarmeijallamme on käytettävänään kylliksi ilmavoimia operatioihin liittyvien ilmatiedustelu- ja taistelutehtävien suorittamiseen. Nykyisellään eivät ilmavoimamme riitä, mutta suunnitelman mukaisesti muodostettuina ja täydennettyinä kyllä. Olen kuullut, että valtiovarainvaliokunnassa asiantuntijat ovat lausuneet, että ilmatorjuntatykistöä on vaikeasti nykyään rahallakaan saatavissa, mutta vaikka niin olisikin, niin perushankintaohjelmaa on nimenomaan ilmavoimien kohdalta nopeasti lisättävä, sillä lentoase on sittenkin aktiivisessa ilmatorjunnassa kaikkein tärkein aselaji.

On väitetty, että puolustusmenomme olisivat nyt jo tälläkin hetkellä liian suuret. Kun vertaa niitä geopoliittisesti monin verroin vaarattomammassa asemassa olevien valtioiden puolustusmenoihin, niin joutuu hämmästyttäviin tuloksiin. Saksalaisen virallisen julkaisun "Rüstung der Welt" mukaan – tämä kirja on julkaistu vuonna 1935 – olivat Suomen sotilasmenot asukasta kohden pienemmät kuin esim. Tanskan, jota on pidetty aivan puolustusnihilistisenä maana. Tämän tilaston mukaan ainoastaan Norjan sotilasmenot asukasta kohden olivat Euroopassa pienemmät kuin Suomen. Vuoden 1936 tilaston mukaan Suomen kaikki sotilasmenot, perushankintamäärät mukaan luettuina tekivät asukasta kohden 209 markkaa 80 penniä. Sosialidemokraattien hallitsemassa Ruotsissa nämä menot tekevät asukasta kohden 286 markkaa 14 penniä, siis sentään huomattavasti enemmän, puhumattakaan Neuvostoliitosta, jossa sotilasmenot tekevät asukasta kohden 3 523 markkaa 81 penniä. Näin katsotaan Suomella, joka kuitenkin on ainoa maa maailmassa, mikä maksaa valtiovelkojaan tällä hetkellä, olevan varaa laiminlyödä puolustuslaitoksensa.

Paitsi lentovoimien heikkoutta olisi syytä laajalti puhua muistakin suurista puutteista meidän puolustuslaitoksessamme, jalkaväen tuliaseisiin nähden, tykistöön nähden, tankintorjuntatykistöön ja tankkeihin ja moniin muihin aseihin nähden. Mutta ne sivuavat siksi läheltä sotilassalaisuuksia, etten katso oikeaksi niitä tässä selostaa.

Me asumme maailman militaristisimman valtion välittömässä yhteydessä, valtion, jonka koko valtiorakennelma ja talous on pantu palvelemaan yhtä päämäärää: sotaa. Neuvostoliitolla onkin tällä hetkellä maailman suurin ilma-ase ja kaasuase, ja äsken ovat sotilasasiantuntijat tehneet sen koko maailmaa hämmästyttävän havainnon, että sillä on myöskin maailman suurin sukellusvenelaivasto. Suomenlahdellakin on sukellusvenelaivasto tavattoman suuri, Suomenlahdella, jossa meidän strategisesti tärkeät saaremme on kaikki neutralisoitu Tarton rauhansopimuksen perusteella.

Ajan merkit ovat sellaiset, että me emme saa enää viivyttää perushankintaohjelmamme nopeampaa toteuttamista ja nimenomaan ilmatorjuntamme vahvistamista. Ilma-aseesta on sanottu, että se on köyhän kansan tehokkain puolustusase. Jos mikään meitä tähän kehoittaa, niin luulisi siihen kehoittavan vihollislentokoneiden siipien havinan rajojemme sisäpuolella – se on kysymys, jota ei edes ulkopoliittisesti ole kyetty vielä ratkaisemaan. Valtiomme rahataloudellinen tilanne on siksi hyvä, ettemme voi yrittääkään asian ratkaisua viivyttää verukkeella, että valtiotaloutemme ei tällaista ratkaisua kestäisi. Varmaa on, että kotimainen obligatiolaina, joka otettaisiin tähän tarkoitukseen, tulisi myös pian merkityksi, vaikkakin uskon, että senkin ottaminen on tarpeetonta. Tällä hetkellä voitaisiin rahoittaa meidän aloitteemme edellyttämä ilmatorjunta-aseemme vahvistus suorastaan valtion välittömillä tuloilla. Kuinka voivat nyt taloudellisessa nousukaudessa elävä sukupolvi ja maan korkeimman vallan edustajat vastata historian tuomion edessä, jos he laiminlyövät maanpuolustuksen ja jättävät maan ja kansan sen vuoksi hävitykselle alttiiksi?

(Lausunto eduskunnan istunnossa 29.11.1937.)

TAISTELU BOLSHEVISMIA VASTAAN

(Kaksi eduskuntalausuntoa.)

I.

Nykyinen hallitus on osoittanut erikoista innostusta Espanjan puuttumattomuuden suojelemiseen. Nyt on meillä käsiteltävänä hallituksen esitys laiksi, minkä mukaan henkilöt, jotka pestaavat vapaaehtoisia Espanjaan, voivat saada vankeutta vuoteen asti ja värvätyt puoleen vuoteen asti. Mielestämme olisi kuitenkin Suomella lähempänäkin kuin Espanjassa tehtäviä puuttumattomuuskysymyksissä. Hetkellä, jolloin Suomi ei voi varjella edes omia rajojaan suvereniteettinsa loukkaajia vastaan, on naurettavaa myöntää miljoonia Espanjan rajojen vartioimiseen. On surkeata, että Suomi, joka ei omilla merirajoillaan voi estää sitä, että Neuvostoliiton alaiset virkamiehet ryöstävät suomalaisia kalastajia usein Suomen aluevesien sisäpuoleltakin, lähettää suomalaisia amiraaleja ja kapteeneja valvomaan Espanjan aluevesien koskemattomuutta. Eikö näitä miljoonia tarvittaisi kipeästi meidän omien rajojemme suojelemiseen? Eikö näitä Espanjaan lähetettyjä amiraaleja ja kapteeneja tarvittaisi sangen kipeästi Suomen aluevesien suojelemiseen niitä raskaita loukkauksia vastaan, joiden alaiseksi Suomi näillä rajoilla on joutunut? Mutta tällaisiin tarkoituksiin on Suomen eduskunnalta hyvin vaikea saada mitään lisämäärärahoja. Espanjan rajat ja niitä koskevat intressit näyttävät monesti olevan lähempänä eduskunnan sydäntä kuin Suomen omat rajat. Suomen koko ulkopolitiikka kulkee Neuvostoliitolle ystävällisen blokin vanavedessä.

Saamme olla varmat siitä, että Neuvostoliitto pitää kyllä huolen siitä, ettei sen aseiden ja taistelumateriaalin vienti Espanjaan häiriydy tämän puuttumattomuuskomitean sekaantumisen johdosta. Kun nyt Neuvostoliitto sai Kansainliiton valtiot hyväksymään pakotepolitiikan Italiaa vastaan, ei se estänyt Neuvostoliittoa suorittamasta suuria bensiini- ja voiteluöljyhankintoja Italian armeijalle, joilla Neuvostoliitto ansaitsi huimaavia summia. Suomen täytyi yhdessä muiden Kansainliiton valtioiden kanssa luopua pakotteista. Olen vakuuttunut siitä, että Suomi, joka nyt tahtoo ennenkaikkea estää vapaaehtoisten pääsyn Francon armeijaan ja jonka eduskunnassa singotaan mitä häpeämättömimpiä solvauksia Francon johtamaa vapausliikettä vastaan, on lähettävä ennenpitkää virallisen edustajansa juuri Francon hallituksen luo. Sillä mikään ei voi estää sitä, että Neuvostoliiton häikäilemätön yritys muodostaa Välimerelle bolshevistinen valtio tulee tuhotuksi. Jos ei niin kävisi, olisimme taas pitkän askeleen lähempänä kuuluisan filosofin Spenglerin ennustamaa länsimaailman perikatoa, jonka toistaiseksi on saanut estetyksi vain fascistisesti hallittujen maiden rautainen vastarinta.

Puuttumattomuuskomitea sen sijaan työskentelyllään voi viivyttää ainoan järjellisen ja oikeudenmukaisen ratkaisun tapahtumista Espanjassa. Sen vuoksi sanoikin puuttumattomuuskomitean kokouksessa Lontoossa maaliskuun 24 päivänä 1937 Saksan suurlähettiläs von Ribbentrop vastalauseessaan: "Puuttumattomuuskomiteaa on väärinkäytetty kommunistien propagandan harjoittamiseen." Sellaista propagandaa harjoitti Espanjan punaisen hallituksen puolesta eduskunnan istunnossa maaliskuun 23 päivänä edustaja Cay Sundström. Hänen puheeseensa olisi syytä pitemmältikin puuttua, ellei tietäisi, ettei häntä oteta täydestä edes oman ryhmänsä keskuudessa. Edustaja Cay Sundströmin on mahdotonta väittää, ettei Neuvostoliitto tukisi mitä voimakkaimmin Espanjan punaista hallitusta. Ilman Neuvostoliiton tukea nykyisen hallituksen olisi ollut mahdotonta kestää niin kauan, kun se on kestänyt. Mutta tilastojen mukaan Neuvostoliitto onkin vienyt Espanjaan suunnattomia määriä taistelumateriaalia. Eräissä tiedoissa väitetään Neuvostoliiton vieneen sinne yli 200 taistelulentokonetta, yli 200 tankkia, konekiväärejä, kiväärejä, ammustarpeita ja muita niihin verrattavia aivan suunnattomia määriä. Erikoisten joukko-osastojen teknillinen henkilökunta on suurimmalta osalta neuvostovenäläisiä. Sen lisäksi on siellä monia puhtaasti neuvostovenäläisiä rykmenttejä jalkaväkeä. On veristä ivaa tätä taustaa vasten sanoa jotakin sellaista kuin Cay Sundström sanoi mainitussa istunnossa. Hän sanoi näin: "Ei käydä siis, kuten tässä eduskunnassa on väitetty, mitään taistelua uskontoa vastaan, sillä laillisen hallituksen kannattajien valtava enemmistö on uskovaista." Tämän "uskovaisen" armeijan toimesta on hävitetty Espanjassa satoja kirkkoja ja luostareita, tapettu ja kuoliaaksi kidutettu satoja pappeja, nunnia ja munkkeja. Kyllä täytyy sanoa, että tämä armeijan "uskovainen" aines on merkillistä laadultaan. Ainakaan se ei voi olla sen uskovaisempaa kuin itse Cay Sundström. Sundströmin lausunto osoittaa, että tähän eduskuntaan on pesiytynyt puhtaasti kommunistisen maailmankatsomuksen edustajia ja propagandantekijöitä.

Italian taholta on ilmoitettu, ettei se tule sallimaan bolshevistisen valtion muodostumista Välimeren suulle. Koko Euroopan intressien mukaista luulisi olevan taistelun tätä vaaraa vastaan. Sen vuoksi on vastustettava kaikkia yrityksiä, jotka vain välillisestikin voivat heikentää Espanjassa käytävää taistelua bolshevismia vastaan. Kansallinen armeija Espanjassa taistelee sitä vastaan samalla tavalla kuin Suomi vuonna 1918. Me kaikki tiedämme, minkälaista katkeruutta vapaussodan armeijassa herätti Ruotsin hallituksen aseiden kuljetuskielto Suomen valkoisen armeijan taistellessa ei ainoastaan Isänmaamme, vaan myös koko Skandinavian ja Euroopan puolesta bolshevismia vastaan. Silloin Ruotsin punainen hallitus koetti ehkäistä myös vapaaehtoisten saapumisen Suomen avuksi, ja ne harvat, jotka tänne tulivat, joutuivat Ruotsiin palattuaan usein raakamaisen kohtelun alaisiksi. Vaikka Espanjan tapaus on meistä kauempana kuin Suomen tapaus oli Ruotsista vuonna 1918, niin sittenkin on näiden tapausten välillä eräitä vertauskohtia olemassa. Hallituksen esitys laiksi, jonka mukaan Espanjaan lähtevät vapaaehtoiset joutuivat vankeusrangaistusten alaisiksi, kohdistuu ei ainoastaan juriidisesti, vaan myöskin käytännöllisesti katsoen lähinnä Francon armeijaan meneviin vapaaehtoisiin. Tiettävästi täältä ei Espanjan punaiseen armeijaan ole kukaan pyrkinytkään, ja jos sinne joitakuita pyrkisikin, niin sitä tuskin voisi pitää vahinkona, sillä silloinhan maamme vapautuisi tuollaisesta kuona-aineksesta.

Mitä värväykseen tulee, ei sitä ole Suomessa harjoitettu eikä voida pitää mahdollisena, että sitä vastaisuudessakaan harjoitettaisiin. Sen vuoksi laki tässäkin suhteessa on tarpeeton. Olen sitä mieltä, että meidän on säilytettävä näihin kysymyksiin nähden virallisesti puolueettomuutemme. Ja olen sitä mieltä, että meillä on punainen vaara uhkaamassa omilla rajoillamme ja oman maamme sisälläkin ja että nuori suomalainen veri on säästettävä näiden päivien varalle. Mutta vaikka olenkin tätä mieltä, en katso olevan kunnian vaatimusten mukaista, että suomalaisia nuorukaisia, joita elähdyttää tahto taistella bolshevismia vastaan, missä vain siihen tarjoutuu tilaisuus, pakkokeinoin estetään lähtemästä sinne, missä taistelun polttopiste kullakin hetkellä riehuu. Meidän on muistettava, että tässä maassa on ollut aikoinaan miehiä sellaisia kuin esim. Myhrberg, jotka ovat taistelleet aikoinaan yhtä kaukaisten maiden vapauden puolesta kuin Espanja, ja tällä hetkellä Suomen kansa kunnioittaa näiden vapaaehtoisten sankarien muistoa. Niille miehille, jotka ovat valmiit uhraamaan henkensä vapaan Espanjan ja Euroopan puolesta Aasian hyökkäysyrityksiä vastaan, on tehtävä kunniaa eikä kalisteltava heille vangin kahleita.

(Lausunto eduskunnan istunnossa 13.4.1937.)

II.

Kun tarkastelee hallituksen esitystä lisäykseksi vuoden 1938 tulo- ja menoarvioon, kiintyy huomio siihen omituiseen seikkaan, että hallitus ehdottaa myönnettäväksi 1.630.000 markkaa Espanjan rajoilla suoritettavaa puuttumattomuusvalvontaa varten, samalla kertaa kuin se ehdottaa myönnettäväksi 1.586.000 markkaa Suomen itärajan valvonnan tehostamiseksi. Täytyy kysyä, onko tilanne todella sellainen, että pienellä Suomella jälleen riittää miljoonia kaukaisen Espanjan rajojen vartioimiseen, samalla kuin oman itärajamme vartioimisessa on esiintynyt mitä suurimpia puutteita, joita ei varmaankaan saada poistetuiksi ehdotetulla puolentoista miljoonan markan määrärahalla. Vai onko hallitus varma siitä, että tämä myönnetty lisämääräraha Suomen itärajan vartioimiseen käytettynä takaa meille sen, että venäläisten itä- ja kaakkoisrajallamme yhä tavallisemmiksi käyneet röyhkeät rajanloukkaukset saadaan vastaisuudessa estetyiksi? Eikö esimerkiksi ilmatorjuntapattereitamme olisi rajalla lisättävä, niin että nuo ns. kummituslennot, jotka itse asiassa suoritetaan lentovalokuvausta ja maasto-orientoitumisharjoituksia varten, saadaan loppumaan? Mutta tähän tarkoitukseen tarvitaan aivan toisenlaisia määrärahoja kuin nyt hallituksen ehdottama, sillä se 812 000 markkaa, joka on tulo- ja menoarviossa ehdotettu aseistuksen hankintaan, ei paljon merkitse, sillä tuskin voidaan hankkia yksi kunnollinen ilmatorjuntatykki. Samoin olisi hallituksen ehdottomasti täytynyt ehdottaa määräraha rajavartiomiehistön varsinaisen palkkauksen lisäämiseksi.

Mitä ns. puuttumattomuusmiljooniin tulee, niin siitähän ei ole kuin vuosi tai vähän toista, kun eduskunta myönsi tähän tarkoitukseen 1.700.000 markkaa. Nyt ehdotetaan myönnettäväksi 1.630.000 markkaa, siis 44.000 markkaa enemmän kuin oman itärajamme vartioinnin tehostamiseksi. Kun oman itärajamme vartioimisessa esiintyy suuria puutteita, kun emme voi rajoillamme taata oman suvereniteettimme loukkaamattomuutta, mitä syytä on meillä paiskata rahoja kaukaisen Espanjan rajojen puuttumattomuuden valvomiseen? Tähän voidaan sanoa, että Suomea Kansainliiton jäsenvaltiona velvoittavat tässä suhteessa eräät kansainväliset sopimukset. Tämä on kyllä totta. Mutta mielestäni olisi Suomen jo korkea aika sanoutua irti tällaisista sopimuksista ja itse Kansainliitosta, joka on yhä osoittautunut eräiden suurvaltojen etupyrkimysten ajajaksi. Periaatteessa voidaan kyllä hyväksyä laki puuttumattomuudesta, mutta ei missään tapauksessa pienen Suomen olisi tätä varten erikoisia määrärahoja uhrattava. Mitä itse puuttumattomuus valvontaan tulee, niin se on osoittautunut, varsinkin mitä Espanjan ja Ranskan välisen rajan valvontaan tulee, ilveilyksi. Ranskalaista sotamateriaalia virtaa punaiseen Espanjaan, samoin joukkoja "brigada internationaleen", joka on kominternin tunnuksilla varustettu maailmanvallankumouksen kansainvälinen iskujoukko. Onko katsottava sitäkään puuttumattomuudeksi Ranskan rajoilla, joilla on suomalaisiakin valvojia, että nyt Puna-Espanjan joukkojen kärsiessä katastroofimaisia tappioita järjestetään Ranskan alueella sinne paenneita punaisia joukkoja uudelleen ja palautetaan takaisin Kataloniaan?

Minkälaista on sitten ollut Neuvostoliiton puuttumattomuuden noudattaminen, sen tietää jokainen. Onhan Neuvostoliitto lähettänyt suunnattomia määriä sotatarpeita Espanjaan, joita ilman punaisen Espanjan joukot olisivatkin jo aikoja sitten tulleet murskatuiksi. Taisteleehan punaisen Espanjan riveissä kymmeniätuhansia neuvostovenäläisiä sotilaita. Toiselta puolelta ovat Saksa ja erittäinkin Italia huomattavalla tavalla puuttuneet Espanjan sisällissotaan. Italiaa ja Saksaa Eurooppa saakin lähinnä kiittää siitä, ettei Pyreneitten niemimaalle muodostu bolshevistista raakalaisvaltiota, jonka yhteistoiminta Neuvostoliiton kanssa voisi muodostua koko Euroopan ja länsimaisen sivistyksen tuhoksi.

Suomella, joka Kaitselmuksen johdatuksesta on itse vapautunut siitä vaarasta, joka nyt on uhannut Espanjaa, ei ole oikeutta tällä hetkellä näitä määrärahoja myöntämällä vaikeuttaa kansallisen Espanjan lopullista voittoa.

(Lausunto eduskunnan istunnossa 5.4.1938.)

SUOMEN ULKOPOLITIIKKA

(Eduskuntalausunto.)

Nykyisenä maailmanpoliittisesti jännittyneenä aikana hallituksen ulkopolitiikka on omiaan herättämään erikoista mielenkiintoa niin hallituspuolueissa kuin oppositiopiireissäkin. Meidän ulkopolitiikkamme on nykyisen ulkoministerin aikana, kuten edellisenkin, pyrkinyt säilyttämään hyviä suhteita kaikkiin naapurivaltoihin. Tästä ei sinänsä, yhtä vähän kuin pyrkimyksestä pysyä syrjässä suurista suurvaltaryhmityksistä, ole mitään pahaa sanottavana, mutta tätä ohjelmaa toteutetaan nykyisen ulkoministerin aikana tavalla, joka ei anna vakuutusta ehdottomasta puolueettomuuden pyrkimyksestä. Nimenomaan on herra ulkoministeri hoitanut Venäjän politiikkaa sellaisella tavalla, että meidän maamme arvonanto sekä Neuvostoliitossa että suurvaltojen silmissä on arveluttavasti laskenut. Erikoisesti huomioitiin se seikka varsinkin Saksassa ja Italiassa, että ulkoministeri teki virassaoloaikanaan ensimmäisen vierailumatkansa Moskovaan. Yleensäkin on herra ulkoministeri kaikissa otteissaan tehostanut Neuvosto-Venäjälle ystävällistä politiikkaa, niin että varsinkin Saksassa on epävirallista tietäkin täytynyt torjua sellaisia käsityksiä, että me kuulumme ulkopoliittisesti johonkin Neuvostoliitolle ystävälliseen blokkiin.

– – –

Mitä hallituksemme ajamaan Venäjän politiikkaan tulee, ei voi olla panematta merkille, että kuta suuremmalla notkeudella hallituksemme suhtautuu sieltä käsin tuleviin loukkauksiin, sitä suuremmalla röyhkeydellä Neuvostoliitto meitä rajoillamme kohtelee. Onpa eräs tunnettu henkilö, kuten täällä jo sanottiin, lausunut, että Neuvostoliitto pyrkii suorastaan holhoamaan Suomen hallitusta. Ei suinkaan voitane väittää, että nykyisen hallituksemme harjoittaman politiikan aikana suhteet Neuvostoliittoon olisivat parantuneet. Hallituksellamme on tosin tässä suhteessa sangen suuria vaikeuksia, mutta ennenkaikkea siltä olisi odotettava määrätietoista ja lujaa politiikkaa. Ainoastaan sellainen politiikka herättää kunnioitusta suurvaltojenkin silmissä.

En voi uskoa, että esim. Moskovan lähetystötalon vihkiäisjuhlallisuuksilla, joihin eduskunta äsken myönsi 100 000 markkaa, voidaan parantaa suhteitamme, kun samaan aikaan venäläisten röyhkeät rajanloukkaukset ja inkeriläisten heimolaistemme karkoitukset jatkuvat.

Mitä tulee rajan ylilentoihin, jotka ovat laajalti ulkomaillakin herättäneet huomiota, on jo syytä saada hallitukselta suora vastaus, onko Neuvostoliitto vastannut niitä koskevaan hallituksemme noottiin. Jo melko yleisesti väitetään, että niin olisi tapahtunut. Mutta hallitus antaa asiassa vain vältteleviä vastauksia. Edelleen: mitä hallitus aikoo muuta tehdä näiden rajanloukkausten estämiseksi? Onko totta, ettei Kannaksen linnoitusalueella ole ilmatorjuntatykistöä, tai että niitä ainakin on kielletty käyttämästä? Kyllä käsittääkseni Suomi todellakin menettää viimeisenkin kunnioituksensa ulkomailla, ellei se voi rajojansa tällaisilta loukkauksilta suojella. Ulkoministeri Holstin käymissä neuvotteluissa Moskovassa lienee ollut puheena myös Suomenlahden kalastajain aseman helpottaminen rajavyöhykkeellä. Mitä tässä suhteessa on saatu aikaan, on ilman muuta selvä. Onhan kalastajiamme ryöstetty joku jo Suomen aluevesiltäkin, puhumattakaan siitä, että heidän pyydyksiään venäläiset laivat tavan takaa hävittävät. Samoin lienee herra ulkoministeri neuvotellut ulkoasiainkomissaari Litvinovin kanssa inkeriläisten joukkokarkotusten lopettamisesta. Kuitenkin on hänen Moskovassa käyntinsä jälkeen pantu jälleen toimeen joukkokarkoituksia melkein kaikissa Inkerin kylissä Pohjois-, Länsi- ja Keski-Inkerissä. Arviolta on jo tämän käynnin jälkeen 3 000 inkeriläistä karkoitettu ja lähetetty Siperiaan ja muualle Venäjälle. Yksin Kelton seurakunnasta on GPU raastanut eri karkoituspaikkoihin 500 miestä. Vuoleen, Miikkulaisten, Lempäälän ja Valkeasaaren seurakunnissa ovat jo useat kylät täydellisesti autioituneet. Keltosta, Rääpyvältä ja Toksovasta tullaan lähitulevaisuudessa tyhjentämään myös useita kyliä kokonaan. Ei todella kannattaisi näissä olosuhteissa tehostaa ystävällistä mielialaamme Neuvostoliittoa kohtaan moniatuhansia markkoja maksavilla kemuilla Moskovan lähetystöpalatsimme kunniaksi.

Täällä on puhuttu laajaltikin Kansainliitosta. Mielestäni olisi aika ottaa vakavasti harkittavaksi, onko Suomella enää syytä kuulua Kansainliittoon. Kansainliittopolitiikan täytyisi olla puolueettomuuspolitiikkaa, mutta se ei ole suinkaan ollut sitä sen jälkeen, kun Neuvostoliitto otettiin Kansainliiton jäseneksi. Sen jälkeen on Neuvostoliitolla ollut Kansainliitossa siksi huomattava asema, että ne valtiot, jotka ovat omaksuneet Kansainliiton kannan ulkopoliittisissa kysymyksissä, ovat väkistenkin ajautuneet enemmän tai vähemmän vakavaan ristiriitaan niitten valtioiden kanssa, jotka muodostavat Neuvostoliiton vastaisen rintaman. Äskettäin on otettu vakavasti puheeksi kansainliittokysymys myös sellaisissa maissa, jotka ovat olleet uskollisimpia Kansainliiton kannattajia. Niinpä on Ruotsin lehdistössä ilmennyt viime aikoina huoli ja levottomuus sen johdosta, että puolueettomuus, joka on pohjoismaiden ja useiden toistenkin pienten valtioiden kulmakivi, on ristiriidassa esim. Kansainliiton pakotesäännösten kanssa. Kuvaavaa on Dagens Nyheterin kirjoittajan väite, että jos Ruotsia olisi pyydetty v. 1920 liittymään Kansainliittoon, joka olisi ollut sellainen, miksi se nyt on muodostunut, ja jos silloin olisi vallinnut nykyisen kaltainen katastroofimainen mieliala, niin ei ainoakaan ääni olisi ryhtynyt puolustamaan liittymistä, ja edelleen lehti jatkaa: "Tätä olisi pidetty hurjapäisenä seikkailuna, soveltumattomana alkeellisimpaankin vastuuntuntoon valtakunnan rauhasta ja turvallisuudesta."

Samanlaisia ääniä on kuulunut myös oman maamme lehdistössä, keskustalehdistössäkin, oikeistolehdistöstä puhumattakaan, jopa sosialidemokraattienkin piireissä. Helsingin Sanomat kirjoittaa mm.: "Kansainliitto ei sotaa ja rauhaa koskevien kysymysten käsittelyssä loppujen lopuksi näytä voivan olla muuta kuin ulkopoliittinen keskusteluklubi." Kaikille on tunnettu Ruotsin ulkoministeri Sandlerin äskeinen puhe, jossa hän kosketteli niitä turvallisuustakeita, mitkä Kansainliitto voi tarvittaessa antaa pienille valtioille, ja hänen puheestaan kävi ilmi se pyrkimys, että Ruotsin on tarvittaessa uskallettava ajaa omaa itsenäistä politiikkaansa Kansainliitostakin riippumatta.

Olisi jo aika Suomessakin ottaa vakavasti harkittavaksi eroaminen Kansainliitosta. Mutta siitä ei näy olevan puhettakaan varsinkaan nykyisen ulkoministerin aikana, joka on Kansainliiton varma ihailija. Ja onhan hän nytkin tietääkseni sen aseistariisumiskomitean puheenjohtaja. Jos koskaan voidaan budjetin yhteydessä puhua hukkaan heitetyistä miljoonista, niin niitä ovat ne miljoonat, jotka siinä taaskin on ehdotettu pantaviksi kansainliittoedustuksemme hyväksi. Suorastaan naurettavan vaikutuksen kaikessa pienuudessaan tekee sellainenkin hallituksemme toimenpide, että Suomen hallitus lahjoittaa juhlallisesti Kansainliiton neuvoston istuntosaliin uutimet, jotka sitten ulkoministerimme juhlallisesti luovutti tarkoitukseensa.

Jos mitään ulkoministerimme tekoa on ankarasti arvosteltava, niin sitä, että hän Kansainliitossa äänesti sen puolesta, että punainen Espanja otettaisiin Kansainliiton neuvoston jäseneksi. Tämä teko oli suorastaan sen aatteen halventamista, jonka avulla Suomi pelastui siitä anarkiasta, minkä hyökyaalto nyt ns. Valencian hallituksen toimesta vyöryy punaisen Espanjan yli. Neuvostovenäläinen propaganda on tosin toiminut loistavasti yli maailman punaisen Espanjan puolesta. Mutta kukaan ei voi kieltää todellisuuspohjaa siltä väitteeltä, jonka ministeri Goebbels esitti kansallissosialistisen puolueen suuressa kokouksessa: "Espanjan sota on kominternin voimain koekatselmus yleistä maailmanvallankumousta varten." Tämä tosiasia on todettu myös anglosaksilaisissa maissa. Ja kun tarkastelee tietoja siitä, millä raivolla punainen Espanja taistelee mm. kirkkoa vastaan, niin sille ei löydykään vertoja muualta kuin Neuvostoliiton marttyyrikirkon historiasta. Viime helmikuun 2 päivään mennessä on siellä tietojen mukaan murhattu noin 16 000 pappia tai munkkia sekä 11 piispaa. Muutamissa punaisten alueen hiippakunnissa on murhattujen luku koko hengellisestä säädystä 40, jopa 80 %. Espanjassa, oli ennen kansalaissotaa yli 71.000 kirkkoa, kappelia tai luostaria, joista yli 20.000 on hävitetty, joukossa korvaamattomia taiteen muistomerkkejä. Madridin 2.200 kirkollisesta rakennuksesta ei ole yksikään enää avoinna. Useimmat on tuhottu. Barcelonan 1.778 temppelistä on vain tuomiokirkko säilynyt jotakuinkin koskemattomana. Espanjan kommunistipuolueen pääsihteeri Jose Diaz vahvisti puheessaan viime toukokuun 5 päivänä: "Niissä maakunnissa, joissa me hallitsemme, ei ole enää olemassa yhtään kirkkoa." Kun lukee vaikkapa näitä numeroita, ei voi muuta kuin yhtyä englantilaisen Arthur Bryantin Observerissa lausumiin sanoihin: "Punainen Espanja ei ole perustuslaillinen tasavalta, se on kadotus." Tällaisen hirmuhallituksen puolesta äänesti Kansainliitossa meidän ulkoministerimme, hirmuhallituksen, jonka tarkoituksena on hävittää uskonto ja koko länsimainen kulttuuri Pyreneitten niemimaalta ja luoda sinne aasialainen raakalaisvaltio. Täydellä syyllä Daily Mail kirjoitti Puna-Espanjan epäonnistumisesta Kansainliitossa seuraavaa: "Bolshevistisen Espanjan sulkeminen Kansainliiton neuvostosta on parasta, mitä Kansainliitto on tällä istuntokaudella saanut aikaan. Neuvosto-Espanja edustaa vain kolmannesta Espanjan väestöstä. Valencian hallituskomitealla, jolla on omallatunnollaan lukematon määrä rikoksia ja murhia, ei enää ole oikeutta istua saman pöydän ääressä sivistyneitten kansojen kanssa. Kansainliitto, jota bolshevikit niin usein ovat väärinkäyttäneet pahinta laatua olevan propagandan harjoittamiseen, on vihdoinkin kerran osoittanut viisautta sulkemalla espanjalaiset ryövärit pois Kansainliiton neuvostosta."

Ainakin kahdesti aikaisemmin on eduskunnassa ollut käsiteltävänä Espanjan kysymys. Ensimmäisen kerran sitä käsiteltiin ns. puuttumattomuusmiljoonien myöntämisen yhteydessä. Toisen kerran eduskunnan säätäessä lain, jonka mukaan Espanjaan menevät vapaaehtoiset joutuvat eräiden rangaistusseuraamusten alaisiksi. Asian ollessa viime kerralla esillä eduskunnassa tuli meidän taholtamme sanotuksi, että hallituksemme Espanjan politiikasta tulee fiasko, sillä ennenpitkää on hallituksemme pakko tunnustaa Francon hallitus. Se aika ei voikaan olla enää kaukana. Yksin sellainen punaisen Espanjan tukija kuin Leon Blum on menettänyt viimeisetkin toiveensa Espanjan kansanrintaman voittoon nähden, niinkuin hänen äsken Ranskan edustajakamarin sosialistiryhmän kokouksessa pitämästään puheesta käy ilmi. Englannin joustava politiikka on tämän ensimmäisenä tajunnut. Englannin ulkoministeri on äsken pitänyt Francolle mitä myötämielisimmän puheen ja hallitus solminut diplomaattiset suhteet kenraali Francon hallitukseen lähettämällä sinne asiainhoitajan, ja pidetään jo varmana, että Englanti kutsuu pois lähettiläänsä punaisesta Espanjasta. Varmuudella voidaan sanoa, että Suomenkin on ennenpitkää tunnustettava Francon hallitus. Valitettavaa on vain se, että ulkoministerimme on ehtinyt tehdä asiassa Kansainliitossa teon, jota on sanottava skandaaliksi. Minä tiedän, että herra ulkoministeri on aikoinaan tehnyt Kansainliitossa, minkä on voinut mm. Karjalan kysymyksen hyväksi. Sen tähden minä en mielelläni sanoisi lopuksi niin ankaria sanoja kuin minun on sanottava. Mutta minä katson olevani pakotettu sanomaan: Suomen ulkopolitiikassa on tehty paljon virheitä meidän itsenäisyytemme aikana. Mutta tuskin niin suuria virheitä kuin nykyisen ulkoministerimme aikana on tehty aikaisemmin muulloin kuin silloin, kun herra Holsti oli viime kerran Suomen ulkoministerinä.

(Lausunto eduskunnan istunnossa 23.11.1937.)

ARTUR SIRKIN MUISTO

(Ruumissaarna.)

[Tuomari Artur Sirk, Eestin Vapaussoturiliikkeen nuori ja nerokas johtaja, joutui viettämään elämänsä viimeiset vuodet ulkomailla, Englannissa, Hollannissa ja Luxemburgissa maansa vallanpitäjien asiamiesten vainoamana. Vaino päättyi tuomari Sirkin väkivaltaiseen kuolemaan Echternachin kaupungissa Luxemburgissa. Suomalaiset ystävät haetuttivat hänen ruumiinsa Suomeen, ja hänen hautasijansa on Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.]

Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tuntemisen kautta. Amen.

Jeesus sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisikin kuollut."

Kalliit ystävät! Me olemme kokoontuneet tällä hetkellä suuren taistelijan paarien ääreen. Artur Sirk, jonka muistoa olemme saapuneet kunnioittamaan ja jota olemme saapuneet saattamaan haudan lepoon, oli, jos kukaan, taistelija nuoruudestansa asti. Hän oli taistelija silloin, kun hän nuorukaisena taisteli Eestin vapauden puolesta. Hän oli taistelija ollessaan Eestin vapaussoturiliikkeen johtaja. Mutta raskaimmat taistelunsa hän sai käydä viime vuosien aikana vankilan pimeydessä ja harhaillessaan maanpakolaisena maasta toiseen kuin ajettu eläin.

Papin, joka seisoo paarien ääressä siunaukseen valmis multauslapio kädessänsä tai joka seisoo tällä pyhällä paikalla, tehtävään ei kuulu jonkun ihmisen elämäntyön poliittinen arviointi, olkoonpa sitten kysymys niinkin poliittisesta henkilöstä kuin Sirk oli. Mutta minä katson velvollisuudekseni tältä paikalta Herran palvelijana sanoa, että Artur Sirkin motiivit olivat puhtaat ja epäitsekkäät, ja se päämäärä, jonka puolesta hän taisteli, oli oikea ja jalo. Tämä totuuden sana täytyy uskaltaa sanoa silloin, kun saatetaan taistelijaa haudan lepoon.

Artur Sirkin traagillista elämänkohtaloa ajatellessa pysähtyy kysymään: "Miksi hänen elämänsä täytyi päättyä tällä tavalla?" Tässä me joudumme kärsimyksen ikuisen probleemin eteen, jossa täytyy äärellisen olennon kunnioituksesta mykistyä äärettömän edessä ja sanoa, niinkuin psalmin veisaa ja Daavid sanoo: "Minä vaikenen enkä avaa suutani, sillä Sinä sen teit."

Mutta yhdestä me olemme varmat: Jumalalla oli ensinnäkin persoonalliset tarkoituksensa tähän vainajaan nähden. Ahdistuksen helteessä Herra painoi hänet eteensä niin, että tämä yksinäinen taistelija joutui syvyydestä huutamaan Herraa. Minulla on kädessäni tällä paikalla Artur Sirkin oma Raamattu. Siinä hän on merkinnyt 140. psalmin. Näyttää siltä, että hän on viime aikoinansa rukoillut tämän psalmin sanoilla Herraa. Luen siitä hänen omalla äidinkielellänsä:

_2. Herra, pelasta minut pahoista ihmisistä, suojele minua väkivaltaisilta miehiltä,

3. jotka pahaa aikovat sydämessänsä ja sytyttävät joka päivä riitoja!

4. He terottavat kielensä kuin käärme, kyykäärmeen myrkky on heidän

huultensa alla. Sela.

5. Varjele minua, Herra, jumalattomien käsiltä, suojele minua

väkivaltaisilta miehiltä, jotka aikovat kaataa minut maahan!

6. Ylpeät panevat salaa ansoja ja pauloja eteeni ja virittävät verkkoja

tien varteen; he asettavat sotimia eteeni. Sela.

7. Mutta minä sanon Herralle: Sinä olet minun Jumalani; Herra, ota

korviisi armopyyntöni ääni.

8. Herra, Herra, väkevä apuni, Sinä varjelet pääni taistelupäivänä.

9. Herra, älä anna, mitä jumalaton haluaa; älä anna hänen pahan

aikeensa menestyä, ettei hän ylpeilisi! Sela. (Ps. 140: 2-9.)_

Joutuu kysymään: "Minkä tähden näyttää inhimillisesti arvostellen siltä, että se Herra, jonka puoleen tämä vainaja koroitti syvyydestä äänensä, ei näyttänyt kuulevan hänen huutoansa?" Meidän on kuitenkin aina muistettava, että paitsi persoonallisia tarkoituksia yksityiseen ihmiseen nähden, on Jumalalla kokonaisiin kansoihin nähden omat ajatuksensa. Ei mikään kansallinen herätysliike ole mennyt eteenpäin ilman uhreja. Usean yksilön on kansakunta tuntenut johtajaksensa vasta silloin, kun tämän ohimoita on painanut marttyyriseppele. Meidän täytyy uskoa, että taistelu oikeuden ja totuuden puolesta ei ole voinut murskaantua Echternachin katukiviin. Meidän täytyy uskoa, että yksilöiden uhrien kautta Jumala vie asiaansa eteenpäin ja voittoon.

Mutta vaikka kansallinen ylösnousemus ja työ sen eteen on suurta, niin sittenkin meidän on muistettava, että kansalliset ylösnousemusliikkeet elävät vain aikansa. Ne sittenkin ennemmin tai myöhemmin sammuvat aikojen yöhön. Mutta on oleva ylösnousemus, jonka pakottamana jokaisen yksilön ja kansakunnan täytyy nousta Jumalan tuomioistuimen eteen. Se on se ylösnousemus, josta luin tekstin: "Jeesus sanoo: 'Minä olen ylösnousemus ja elämä'." Siinä ylösnousemuksessa kaatuvat hautakivet paikoiltansa, ja kaikkien on astuttava ikuisen oikeuden eteen. Ne, jotka ovat hyvää tehneet, astuvat elämän ylösnousemukseen, ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. Silloin tuomitaan tämäkin vainaja yhtä hyvin kuin hänen vastustajansa ja jokainen meistä lahjomattomalla tuomiolla. Sitä tuomiota ei langeta mikään inhimillinen systeemi, vaan sen langettaa ikuinen vanhurskaus. Meillä on se toivo, että tämä vainaja, joka joutui niin ahtaasta huutamaan itsellensä Jumalan armoa kaukaisessa maassa, kaukana lähimmistänsä, omasta kansastansa ja ystävistänsä, on löytänyt Jumalan, ja että taistelija on päässyt lepoon. Sen vuoksi tällä murheen raskaalla hetkellä, keskellä kuolemaa ja katoavaisuutta, avautuvat meitä kohti ihanina Jeesuksen sanat, ja ne ovat tällä hetkellä ainoa kestävä lohdutus teille, tämän vainajan raskaasti sureva puoliso ja tytär, ja meille, hänen ystävilleen kahden puolen Suomenlahden. – "Jeesus sanoo: Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisikin kuollut." Amen.

(Saarna pidetty Helsingin Vanhassa kirkossa tuomari Artur Sirkin ruumiinsiunaustilaisuudessa 9.10.1937.)

TULEVAN SODAN SIIPIEN HAVINA KUULUU JO

Tänä kevättalvena vietetään Suomen armeijan 20-vuotisjuhlia kautta maan. Kun AKS:n päällikkö määräsi minut puhumaan tänä iltana Suomen armeijalle, tuli mieleeni heti se merkillinen sattuma, että tänä päivänä tulee kuluneeksi täsmälleen 20 vuotta siitä, kun ne vapaaehtoiset joukot, joihin minä kuuluin, lähtivät Pohjanmaan kaupunkien valloituksen jälkeen rintamalle ja minäkin jouduin mikroskooppisen pieneltä osaltani osallistumaan Isänmaan vapautukseen.

Näinä nykyisinä masennuksen aikoina ajatus usein mielellään viivähtää noissa ajoissa. – Ei kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, voi aavistaa, minkälainen henki vapaussodan armeijassa vallitsi. Kuka voi unohtaa ne nuorukaisia täyteen sullotut junat, jotka kulkivat etelää kohti! Ne kuljettivat mukanaan nuoruutta ja innostusta, eikä edessä kuitenkaan näkynyt muuta kuin taistelua ja kuolemaa. Kuinka kouluttamattomana, huonosti aseistettuna ja nälkää näkevänä se armeija suorittikaan Suomen historian suurimman työn! Ja osa siitä armeijasta vuodatti vertansa vielä Eestin, Karjalan ja Inkerin taistelukentillä.

Kun on puhuttava nykyhetken Suomen armeijalle, joutuu kysymään, elähdyttääkö sitä vielä se henki, jonka voimalla vapaussodan aikainen armeija ihmeitä teki? Ainakaan ei sitä henkeä ole niillä vapaussoturijärjestöjen johtajilla, jotka antoivat tunnetun julkilausuman siitä, että poliittiset järjestöt eivät saa käydä kunniakäynneillä sankarihaudoilla. Heilläkin on joskus ollut innostuksen aika, mutta näinä raskaina vuosina henki on heissä sammunut. He eivät ole jaksaneet läpi pimeyden nähdä, että on vieläkin olemassa nuorisoa, joka – käyttääkseni pilkattua sanaa – näkee suuria näkyjä. Kunpa ei tämä nuoriso koskaan vanhentuisi hengeltään sellaiseksi, että se käsittää ainoaksi tehtäväkseen olla systeemin nöyrä palvelija!

Vaikka rauhan päivinä ei voi armeijalta odottaa sellaista innostusta kuin vaaran ja taistelun päivinä, täytyy ihmetellä, minkälaisella tarmolla Suomen armeijan upseeri- ja aliupseerikunta on työnsä suorittanut luodessaan melkein tyhjästä tälle maalle armeijan näinä vuosina. Alipalkattuina, väärinymmärrettyinä, osaksi halveksittuinakin nämä miehet ovat tehneet vaikeaa työtään raskaina itsenäisyytemme vuosina. Nurkumatta he ovat tasavaltaa palvelleet ja hallitusta, olipa se minkävärinen tahansa. Syytettäköön heitä sitten vaikka mistä, ei heitä ainakaan voi syyttää lojaalisuuden puutteesta esivaltaa kohtaan, kun he tänäkin keväänä vakavin askelin marssivat hallituksen editse!

Mutta hekään eivät ole voineet tehdä enempää kuin velvollisuutensa. Vasta viime vuosina onkin herätty huomaamaan hallituksen taholla, että armeijalta puuttuu hämmästyttävän suuressa määrässä välttämättömin taistelumateriaali, niin kevyt kuin raskaskin. Nyt vasta on eduskunnan tietoon tuotu, että jos sota syttyy, me joudumme heittämään parhaan nuorisomme aseistamattomana sodan kitaan. Luulisi tämän tosiasian tulena polttavan jokaisen sotilaallisen johtajan sydäntä, joka tekee työtä asevelvollisen nuorison keskuudessa tämä tosiasia silmiensä edessä! Raskaana luulisi painavan mieltä sen parlamentaarisen hitauden ja saamattomuuden, jolla armeijan perushankintoihin on viimeinkin ryhdytty! Miksi komitea ehdottaa perushankintojen toteuttamista monen vuoden ajalla, silloin kun tulevan sodan siipien havina jo kuuluu päämme päältä ja sen ensimmäinen uhri heittää henkensä Raasulin rajalla? Vieläkö suurempia kauhuja täytyy tapahtua, ennenkuin parlamentarismi saa vauhtia jalkojensa alle? Suomessa ovat sotilasmenot pienemmät kuin missään Euroopan maassa Tanskaa lukuunottamatta, ja kuitenkin tämän maan geopoliittinen asema on vaarallisimpia maailmassa. Sensijaan Sveitsi toteutti perushankintansa yhdessä vuodessa ottaen 3 miljaardin lainan. Saksa taas loi armeijansa kolmessa kuukaudessa, joten Saksan kansan johtaja Hitler voi täydellä syyllä sanoa, että jokainen maa, joka uhkaa Saksan koskemattomuutta, tulee kohtaamaan "rauta- ja teräsmyrskyn".

Sosialistinen ministeri R. on sanonut, että "porvari on totutettava siihen, että sitä marxilaiset hallitsevat". Sen nuorison, jonka aktiivisimman osan muodostaa AKS, on mahdoton siihen tottua, vaikka suurin osa porvaristoa näkyy siihen ihmeteltävän hyvin tottuneen. Me emme totu siihen ennenkaikkea sen vuoksi, ettei marxilainen puolue siihen liittyvine porvarillisine aineksineen halua luoda armeijaa, joka takaisi maan itsenäisyyden. Kansallisten voimien on luotava valtio, joka kykenee luomaan sotilasmahdin tänne Pohjolan äärille. – Nyt riidellään siitä, onko koroitettava tulo- ja omaisuusvero 25 tahi 15 prosentilla perushankintojen toteuttamiseksi. Eräät porvarilliset piirit taistelevat kaikin voimin kaikkia veronkoroituksia vastaan armeijan hyväksi. Voi olla, että jos tulo- ja omaisuusveroa koroitetaan, siitä joutuu ennenkaikkea kärsimään virkamiesluokka, joka tätä veroa maksaa tälläkin hetkellä enemmän kuin koko muu Suomen kansa yhteensä siihen luettuina maanviljelijät ja kaikki ne, jotka elävät teollisuudesta ja kaupasta. – Mutta vaikka rasituksia ei voidakaan jakaa tasaisesti, on ne kannettava nurkumatta sen, jonka kannettaviksi ne joutuvat. Vaikka meille ei jäisi muuta kuin kerjuusauva, on meidän tyydyttävä siihen, kun vain armeija tulee voimakkaaksi. – Kaikki voimat on koottava ja jännitettävä äärimmilleen niinkuin Venäjällä armeijan hyväksi. Mitä merkitystä on esim. kulttuurilla ja uhrauksilla sen hyväksi, jos meillä ei ole aseita, joilla sitä kulttuuria suojataan? Kaikki työ ja uhraukset tämän maan hyväksi voivat raueta hetkessä hukkaan, ellemme kykene luomaan suojamuuria, jonka takana voimme puolustaa saavutuksiamme. Kansalla, joka riitelee verojen koroituksesta puolustuslaitoksensa hyväksi, ei ole pysyvää sijaa kansakuntien joukossa.

Melkein jokaisella AKS:n jäsenellä on upseerin valtakirja taskussaan. Tämän taistelujärjestön ensimmäinen ja tärkein tehtävä on Suomen nuorison militarisoiminen. Sen hyväksi ei mikään uhri saa olla liian suuri. – Muuten me emme voi vastata tulevaisuuden edessä hetkellä, jolloin idän suurvallan lehtokoneet peittävät meiltä auringon valon.

(Puhe armeijalle Akateemisen Karjala-Seuran vuosipäivän veljesillassa 22.2.1938.)

SUOMEN SUOJAMUURINHEIKKOUS

(Eduskuntalausunto.)

Koska valtiovarainvaliokunnan mietinnössä perushankintaohjelmaksi on kokonaan syrjäytetty laivastorakennusohjelma, tahdon tähän kysymykseen lyhyesti kajota.

Täytyy ihmetellä sitä, että perushankintakomitea ei ehdota tämän mitä tärkeimmän aseen, laivaston, kehittämiseksi mitään määrärahoja, vaan kuittaa koko kysymyksen lausumalla: "Laivaston kehittämissuunnitelma ei vielä ollut komitean käsittelyn aikana täysin selvinnyt, jonka vuoksi komitea ehdottaakin mietinnössään, että hallitus antaisi laivaston kehittämiskysymyksen kiireellisesti selvitettäväksi." Näin lausuu komitea siitä huolimatta, että sillä on ollut käytettävissään mm. hallituksen esitykseen toukokuun 1 päivältä 1924 sisältyvät selvitykset. Tähän hallituksen esitykseen sisältyvästä laivaston minimiohjelmasta on tähän mennessä toteutettu vain osa, vaikka tätä ohjelmaa vastaan ei asiantuntijoillakaan ole ollut mitään muistuttamista. Kaikkein valitettavinta on, että tästä minimiohjelmasta ovat vielä tänäkin päivänä rakentamatta siinä määrätyt hävittäjät. Näin ollen ei meillä, sen jälkeen kun venäläisiltä sotasaaliina saadut hävittäjät poistettiin käytännöstä, ole hävittäjiä. Asiantuntijain lausunnon mukaan niitä kuitenkin tarvittaisiin vähintään kaksi jokaista rannikkopanssarilaivaa kohti, jotta niillä voitaisiin suorittaa niille kuuluvia taistelutehtäviä. Perushankintakomitean olisi pitänyt ainakin tämä tietää ja ehdottaa määrärahoja laivastomme kipeimmän tarpeen, hävittäjien, rakentamiseksi, vaikka olisi jättänytkin laivasto-ohjelman muuten hallituksen selvitettäväksi.

On totta, että laivasto on kallis aselaji, mutta se on välttämätön pitkien rannikkojemme ja meriyhteyksiemme suojana. Onkin sanottu, että ellei tähän tarkoitukseen määrärahoja myönnetä, menevät muutkin puolustuslaitoksemme hyväksi uhratut määrärahat hukkaan. Sitäpaitsi olen äskettäin kuullut, että sellaiset hävittäjät, joita meidän laivastomme tarvitsisi, eivät tulisi maksamaan kuin noin 75 miljoonaa markkaa kappale. Kun tämä asia oli viime kerralla eduskunnassa esillä, ehdotti edustaja F., että merivoimiemme päälliköksi korotettaisiin joku kykenevimmistä meriupseereista ja hänelle annettaisiin amiraalin arvo. Hänelle naurettiin, mutta asia ei ole naurun asia, sillä todella laivastoltamme puuttuu tällä hetkellä kyllin arvovaltaisessa asemassa oleva johtaja. Koko laivastomme on asetettu puolustuslaitoksemme järjestelyssä vain rykmentin asemaan, ja laivaston päällikkö on vain komentaja arvoltaan vastaten siis armeijan everstiluutnanttia. Tämä osoittaa, kuinka syrjäytettyyn asemaan on tämä mitä tärkein aselaji jätetty.

Itsenäisen Suomen laivaston uusien alusten rakentamisessa ei olisi päästy alkuunkaan, ellei vanha torpeedovene S 2 olisi tuhoutunut ja vienyt mukanaan 53 nuorta laivastomiestä syvyyteen. Mitä täytyneekään tapahtua, ennenkuin hallituspiireissä herätään huomaamaan laivastokysymyksemme tärkeys ja muistetaan, että me asumme sen maan naapurina, jonka vesillä liikkuu maailman suurin sukellusvenelaivasto! On välttämätöntä, että hallitus ryhtyy perushankintakomitean toivomuksen mukaan kiireellisesti selvittämään laivaston kehittämiskysymystä.

Toinen tärkeä kysymys, mihin täällä on viitattu, on Ahvenanmaan linnoituskysymys. Perushankintakomitean ohjelmaan olisi pitänyt jo sisällyttää määrärahat myös Ahvenanmaan linnoittamiseksi. Onkin sanottu, että suurin heikkous Suomen suojamuurissa on Ahvenanmaa linnoittamattomana. Ahvenanmaa on meidän meriteittemme avain. Kenen hallussa on Ahvenanmaa, sen käsissä ovat meidän meritiemme. Linnoittamattomana Ahvenanmaa muodostaa Itämerellä sellaisen magneetin, että heti sodan syttyessä alkaa suurvaltojen kilpajuoksu Ahvenanmaalle. Me voimme aavistaa, mitä merkitsisi Ahvenanmaa jonkin meille vihamielisen suurvallan laivasto- ja lentotukikohtana. On myöskin otettava huomioon, että nykyaikana ei Ahvenanmaan miehitys jonkin suurvallan taholta kestä monta tuntia, kun vihollisella on käytettävänään lentoteitse kuljetettavia ilmadesanttijoukkoja. Nyt on todella yhdestoista hetki meidän diplomatiallamme ryhtyä toimenpiteisiin Ahvenanmaan linnoittamattomuussopimuksen purkamiseksi. Puolivirallisesti onkin ilmoitettu, että tällaisiin toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Mutta ehdoton vaatimus on, että Ahvenanmaa yhtenä Suomen valtakunnan osana jätetään Suomen yksinänsä linnoitettavaksi. Parempi on, ettei sitä vastakkaisessa tapauksessa linnoiteta ollenkaan. On pidettävä silmät auki niihin Ruotsin lehdistön viittailemiin ehtoihin nähden, jotka, käyttääkseni siltä taholta annettua lausetta, "ruotsalaiselta ja pohjoismaiselta kannalta voidaan hyväksyä", ja on muistettava, että juuri tämän läntisen naapurimaamme vaatimuksesta Ahvenanmaan linnoituslaitteet on hävitetty.

On ollut tuskallista todeta, kuinka keskustelu perushankintamäärärahoista on suurelta osalta liikkunut yksinomaan rahoituskysymyksen piirissä, vaikka asia ennenkaikkea on maamme puolustuskysymys. Meidän taholtamme on tullut jo sanotuksi, että me tulemme hyväksymään hallituksen ehdotuksen näiden perushankintojen rahoittamiseksi. On totta, että tämä lisävero tulee suhteettoman raskaana painamaan niin sanottua sivistynyttä keskiluokkaa, mutta pääsyy tähän asiantilaan on itse verotussysteemissä eikä tässä käsiteltävänä olevassa laissa. Mutta hetkellä, jolloin maailmanpoliittinen tilanne on mitä kriitillisin ja jolloin kansakunnat jännittävät kaikki voimansa valmistautuakseen tulevan sodan jättiläiskamppailuun, on meidänkin jännitettävä kaikki voimamme, eikä silloin aina voida rasitusta jakaa niin tasaisesti eri yhteiskuntaluokkien kesken kuin olisi tarpeellista. Hallituksen esityksessä on mielestäni pyritty jakamaan mahdollisimman tasapuolisesti rasitus säästäen tällä kertaa niitä varattomimpia luokkia, jotka taannoisina pulavuosina saivat kantaa liian raskaan taakan. On senvuoksi ollut surullista seurata, kuinka tätä kansamme elintärkeätä kysymystä on käytetty halpa-arvoisen agitation välikappaleena, toiselta puolelta ilkkuen niille, jotka joutuvat ylimääräisen veron vuoksi kukkaronsa nauhoja hellittämään, toiselta puolelta voivotellen niiden puolesta, joihin vero nyt kohdistuu. Verotus ei nytkään ole liian raskas, jos pitävät paikkansa tiedot, että Neuvostoliitossa sotilasrasitukset tekevät yhtä henkilöä kohti yli 3 000 markkaa sen sijaan, kun ne täällä tekevät vain noin 300 markkaa. Valtiovarainvaliokunnan ehdottama 2 710 miljoonan perushankintamääräraha ei meitä kylläkään tyydytä, vaan me olemme sitä mieltä, että määräraha olisi hyväksyttävä lyhentämättömänä perushankintakomitean ehdottamassa muodossa. Mutta voimme olla tyytyväisiä sen vuoksi, että sosialidemokraattimmekin ovat mukana tätä määrärahaa myöntämässä, vaikkakin se tapahtuu, niinkuin he ovat monesti sanoneet, fascismin pelosta. Fascismi on täten maamme puolustukselle tehnyt välillisesti arvaamattoman suuren palveluksen säikyttelemällä sosialistimme pois puolustusnihilistisiltä linjoilta. Meillä on syytä toivoa, että sen jälkeen kun nämä määrärahat on mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti käytetty ja maanpuolustuksemme tarpeet toivomallamme tavalla myös laivastoomme ja linnoituksiimme nähden tyydytetty, toteutuu sekin, mistä herra puolustusministeri eräässä puheenvuorossaan lausui: puolustuslaitoksemme saatetaan siihen kuntoon, ettei vihollisen hyökkäys maahamme tule muodostumaan miksikään paraatimarssiksi.

(Lausunto eduskunnan istunnossa 29.4.1938.)

TULEVAISUUDEN LUPAUS

Tänne juhlaan tullessani seurasin kurssin kaasusuojeluharjoituksia urheilukentällä. Huomioni kiintyi fosforipommiin, joka rätisten paloi kentän hiekassa. Kuta enemmän sen tulta koetti sammuttaa, sen kirkkaammin se paloi. Sen yli heitettiin vettä, se peitettiin hiekalla, mutta aina kun tuulenhenki sitä kosketti, se leimahti uuteen liekkiin hiekkakerrostenkin alta.

Tätä seuratessani tuli mieleeni se isänmaallisen herätyksen tuli, joka palaa mustapaitaisen nuorison povessa. Se palaa myöskin sitä kirkkaammin, kuta enemmän sitä koetetaan tukahduttaa. Tämä nuoriso on säilyttänyt sitä tulta, vaikka vallitseva järjestelmä on käyttänyt kaikki keinonsa sen sammuttamiseksi. Se on koetettu tukahduttaa hiekalla ja vedellä, mutta se on palanut kaikesta huolimatta. Tuuli käy tämän nuorison ylitse, kansallisen herätyksen tuuli, siksi on turha sammuttaa sitä fosforitulta, joka palaa sen sydämissä.

Tältä nuorisolta koetettiin estää mahdollisuus saapua tälle paikkakunnalle. Mutta miten on käynyt? Jälleen ovat näillä kankailla kumahdelleet askeleemme ja kuulunut mustapaitaisen nuorison laulu. Me olemme täällä jälleen, ja sade on valunut virtanaan ylitsemme. Jotkut ovat luulleet senkin sammuttavan tämän leirin hengen. Mutta te, jotka olette täällä, voitte todistaa, ettei niin ole käynyt. Läpimärkänäkin, myrskyssä ja sateessa tämä nuoriso on marssinut silmissä innostuksen loiste. Ja se marssii tänne Kuortaneelle vastaisinakin kesinä – kaiken uhallakin, vaikka sen täytyisi leiriytyä suolle.

Onnistuiko järjestelmä hajoittamaan kansallisen nuorison, vaikka eräs sen järjestöistä, Sinimusta-järjestö, hajoitettiin? Koskaan aikaisemmin ei tämä nuoriso ole leiriytynyt maassamme niin taajaan kuin sen jälkeen. Koskaan ei sen omatunto voi pitää näitä asioita, joiden nojalla tuo järjestö sai kuoliniskun, rikollisina. Jos tämän nuorison on tunnustettava Suur-Suomi-harrastuksensa rikokseksi, on sen leimattava rikollisiksi ne nuoret, jotka kolmena sotavuotena antoivat henkensä Karjalassa. Mutta tähän ei ikinä kansallinen nuoriso alistu. Se pitää Karjalassa kaatuneita tovereitaan suurimpina esikuvinaan ja vannoo astuvansa heidän sankarihahmojensa askelissa, kunnes Karjala ja Inkeri ovat vapaat.

Edelleen katsottiin Sinimusta-järjestön toimineen vastoin hyviä tapoja sen kautta, että se on ollut myötämielinen Eestin "vallankaappausyritykselle". Mutta jos tämän perusteella jokin järjestö lakkautetaan, olisi lakkautettava koko Suomen terveesti ajatteleva nuoriso, sillä se oli kokonaisuudessaan myötämielinen sille vastaiskulle, joka oli suunnattu julkeinta väkivaltaa, vääryyttä ja petosta vastaan, mitä ajatella saattaa. Voi Suomen nuorisoa, jos sen sielusta katoaa oikeamielisyyden taju ja viha vääryyttä ja väkivaltaa vastaan!

Teitä kuortanelaisia on jälleen kokoontunut tähän majaan, jossa olemme kuin piilopirtissä, suuri joukko. Miksi te olette tänne tulleet? Senvuoksi varmaankin, että saisitte sydämiinne tekin polttavampaa tulta kuin on fosfori tai mikään muu. Tämä nuoriso sitä sytyttää meihin entisiin vapaus- ja heimosotureihinkin, joiden aika näyttää jo menneeltä. Tämä nuoriso jaksaa palaa nykyisen masennuksen ja aineellisen edun tavoittelun aikana, ja senvuoksi se on tällä hetkellä ainoa lupaus kansamme tulevaisuudesta. Tämä nuoriso on kallis lahja Suomen kansalle, jota sen ei kannattaisi vihata, vaan polvillaan siitä Jumalaa kiittää. Tätä ei nykyhetki tunnusta todeksi, mutta historia varmasti kerran tulee sen todeksi tunnustamaan.

(Puhe mustapaitojen Kuortaneen kurssin leirijuhlassa 28.6.1938.)

UUDEN ELÄMÄNUSKON NUORISO

Tätä nuorisoa, joka on tänne kokoontunut, on sanottu villiintyneeksi nuorisoksi ja meitä sen johtajia nuorison villitsijöiksi. Tämän syytöksen kannamme pystyssä päin, sillä sellaiseksi on aina sanottu kansallisesti herännyttä nuorisoa tässä maassa. Kuitenkin se ainakin kestää vertailun sen nuorison kanssa, joka ilman mitään ihanteita, päämäärää vailla, kuluttaa ihmiselämän kalleinta aikaa.

Takavuosina nuoriso eli miltei kokonaisuudessaan ilman korkeampia ihanteita. Se oli hukkumassa niihin laineisiin, jotka eurooppalaisessa ylikulttuurissa vyöryivät yli meidänkin maamme. Sen nuorison elämää jäyti epätoivo. Se ei uskonut muuhun kuin ohi kiitävään hetkeen, ja siitä se tahtoi irti ottaa sen, minkä sai. Mitä Suomen kansa olisi tehnyt sellaisella nuorisolla?

Tämä nuoriso, joka kutsuu itseään mustapaidoiksi, on saanut aivan toisen ja kestävämmän otteen elämään kuin tuo toinen. Se on saanut uuden elämänuskon, uudet ihanteet, sen elämän johtotähdeksi on astunut Isänmaa. Sen hyväksi se on valmis uhraamaan nuoruutensa ja elämänsä. Ei voi muuta kuin toivoa, että sen riveissä alkaisi puhaltaa myös hengellisen herätyksen lounatuuli. – Merkkejä siitäkin on näkymässä. Silloin ei mikään voisi estää tätä nuorisoa sen taistelussa Isänmaan tulevaisuuden puolesta. Silloin täytyisi koittaa myös Karjalan ja Inkerin vapautuminen, suomalaisen heimon "Anschluss".

Tätä hetkeä varten taistelee mustapaitanuoriso. Senvuoksi se kokoontuu aina Suomen, Karjalan ja Eestin lippujen alla. En voinut liikutuksetta katsella tänäkään päivänä, kuinka sen kädet kohosivat ylös heimolippujemme noustessa salkoihin. Muistin, kuinka nuorukaisten rivit harvenivat niiden lippujen alla silloin, kun taistelimme Karjalassa. Muistin, kuinka ne liput laskettiin viime kerran alas Repolassa, Porajärvellä ja Kirjasalossa. Nyt ovat rivistöt näiden lippujen alla jälleen täyttyneet, uusi nuoriso on astunut kaatuneiden tovereiden tilalle, ja sen huulilta kuuluu Espanjan falangistien tapaan:

    "Marssien käyn kanssa veljein noiden,
    jotka tähtein yllä vartioiden
    järkkymättä meitä seuraavat
    ja tuskamme tuntevat.
    Myös mä kaatuessa eestä maan
    siin' joukossa paikan saan."

(Katkelma puheesta, joka pidettiin mustapaitojen neuvottelupäivillä Urjalassa 4.9.1938.)

VAPAUSSODAN MIEHET

Aseveljet! Meidän rintamamiesten olisi oltava kiitollisia rintamamiesten naisliitolle siitä, että se järjestää sellaisia tilaisuuksia kuin tämäkin pikkujoulujuhla on, jossa meillä on tilaisuus kokoontua yhteen yhteisten muistojen ympärille. Tällaisella kokoontumisella on meille arvaamattoman suuri merkitys. Se muistuttaa meitä aina uudestaan siitä, mikä meille on yhteistä, ja silloin jää vähäarvoiseksi se, mikä meitä erottaa toisistamme. – Me kuulumme eri yhteiskuntaluokkiin, me kuulumme eri poliittisiin piireihin, me edustamme eri maailmankatsomuksia, mutta meillä on jotakin, joka yhdistää meitä yli kuilujen, ja se on aseveljeys.

Vain se, joka on ollut mukana kuoleman kentillä v. 1918, voi ymmärtää täysin, mikä kaikki meitä rintamamiehiä on yhdistänyt. Meitä yhdistävät yhteiset kärsimykset kaksikymmentä vuotta sitten, yhteiset ilot ja surut, voitot ja tappiot. Me makasimme kaikki samassa hangessa, rikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset samanlaisissa harmaissa vaateriekaleissa. Siellä jouduimme eräällä tavalla toteuttamaan keskenämme Herran sanaa: "Jolla on kaksi ihokasta, antakoon sille, joka on ilman." Vilussa värisevälle toverille olimme valmiit antamaan vaatekappaleen, jota itsekin olisi kipeästi tarvinnut. Jos repun pohjalta löytyi vielä jokin jäätynyt leipäkannikka, sitä järsittiin yhdessä valvoen yössä ankarien tähtien alla. "Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että panee henkensä ystäväinsä edestä." Tästä saarnasi kerran suuren taistelun edellä komppaniamme kenttäpappi. Kohta sen jälkeen alkaneessa taistelussa eräät nuorukaiset joutuivat antamaan itsensä alttiiksi pelastaessaan haavoittuneita tovereitaan vihollisen tulen alta. Heidän oma henkensä ei saanut merkitä mitään silloin, kun toveri oli pelastettava kuiviin vuotamasta. Moni antoi henkensä toverinsa edestä kaksikymmentä vuotta sitten.

Meitä on tässä tilaisuudessa miehiä, jotka ovat taistelleet kaikilla vapaussodan rintamilla: Satakunnassa, Hämeessä, Tampereen edustalla, Karjalassa ja Savossa, vieläpä niitä, jotka ovat taistelleet myös Vienan-Karjalassa, Aunuksessa ja Eestissä. Mutta nämä kokemukset ovat meille yhteisiä, taistelimmepa silloin millä maan äärellä tahansa.

Hyvin suuri osa sinä aikana taistelleista miehistä elää tällä hetkellä aineellisessa hädässä ja puutteessa. Tässäkin seurakunnassa valtavasti suurin osa rintamamiehistä kuuluu köyhälistöluokkaan. Nämä miehet ovat suorittaneet kuluneen 20 vuoden aikana jatkuvasti rintamapalvelusta muodostaen suuria perheitä ja vieden siten kansakunnan elämää eteenpäin. Moni rintamamies on perheensä hyväksi uhrannut parhaat sielunsa ja ruumiinsa voimat, ja siitä huolimatta puute asuu kodissa ja lapset kyynelillä kastavat niukkaa leipäänsä. Naapuripitäjässä elää sydänmaan kolkassa rintamamiesperhe, jossa on 8 lasta, pienessä turvemajassa, ja muutamat näistä lapsista ovat vielä sokeita. Eräässä Iisalmen syrjäkylässä rintamamies elättää suurta perhettään saunassa. Kun tässä saunassa kävi muudan pappi, hän kysyi, miksi ei perheenisä käy pyytämässä parempiosaisilta apua; tämä sanoi: "Kun olin viime keväänä Helsingissä Vapaussodan 20-vuotisjuhlissa, sanoi entinen päällikkömme Mannerheim: 'Teidän rintamamiesten ei tarvitse kulkea pää kumarassa, vaan teidän on pidettävä se pystyssä.' Minä näen mieluummin nälkää kuin kuljen kerjäämässä, sillä minun täytyy totella päällikköäni ja kulkea pää pystyssä, mutta kerjäläisen täytyy kulkea pää kumarassa." –

Rintamamiehet eivät ole taistelleet isänmaan puolesta saadakseen palkkaa tai päästäkseen etuoikeutettuihin asemiin yhteiskunnassa. He ovat tehneet yksinkertaisesti velvollisuutensa palkkaa ja kunniaa pyytämättä. Kuitenkin on kansakunnalla oma kunniavelkansa heille maksettavana. Sen on pidettävä huoli siitä, ettei isänmaan vapauttajien tarvitse kulkea pää kumarassa. Kansakunta, joka ei pidä kunniassa historiansa ylpeimpiä muistoja, pyyhitään pois historian lehdiltä. Viime aikoina on tähän ruvettu kiinnittämään suurempaa huomiota, mutta paljon on vielä tekemättä. Teemme kunniaa niille järjestöille, jotka ovat ryhtyneet uhrautuvaan työhön rintamamiesten hyväksi. Rintamamiesten on taas omasta puolestaan suoritettava velvollisuutensa siten, etteivät syö laiskan leipää. Sellainen rintamamies, joka ei tee kaikkeansa itsensä ja perheensä elättämiseksi, on näiden vuosien aikana kadottanut sen hengen, mikä v. 1918 hänen rinnassansa paloi.

Rintamamiesten rivit harvenemistaan harvenevat. Yhä useammin ja useammin saamme paljastaa päämme aseveljen paarien ääressä. Ei ole kaukana aika, jolloin meitä on jäljellä vain pieni joukko. Yhä suuremmaksi kasvaa se joukko, joka on päässyt vapaussodassa kaatuneiden toverien luokse. Yhä pienemmäksi sulaa meidän joukkomme, jotka vielä viivymme täällä. – Mutta me katsomme toivorikkaina tulevaisuuteen. Meidän jäljissämme astuu uusi nuoriso, joka moninkertaisesti täyttää harvenneet rivimme. Se nuoriso on tässä joulujuhlassa palavin rinnoin lausunut runojansa, laulanut laulujansa rohkaistakseen ja ilahduttaakseen rintamamiesten monesti niin painunutta mieltä. Se nuoriso on valmis astumaan vuorostaan kuoleman ja kunnian kentille silloin, kun Isänmaan kohtalon hetki taas lyö. Toivokaamme, että se hetki olisi kaukana, mutta jos se on lähellä, astuu vanha rintamamies nuorten rinnalle lippujen alle antaakseen vielä kerran kaikki alttiiksi Isänmaan edestä.

(Puhe rintamamiesten pikkujoulussa Kiuruvedellä 18.12.1938.)

VAIKEUKSIEN LÄPI

Maailmanpoliittinen tilanne on viime aikoina ollut äärimmäisen jännittynyt. Yhteen aikaan poliittisen atmosfäärin korkeapaine liikkui jo uhkaavasti Suomenlahtea kohti. Neuvostoliitto tarjoutui Eestin tasavallan "suojelijaksi", ja Eesti vastasi siihen ryhtymällä luomaan ulkosaariinsa betoni- ja teräsmuureja. Suomea vastaan lisääntyi myös uhka itäisen naapurin taholta, ja se ryhtyi tämän uhkan alla laatimaan – tasavallan suojelulakia. Uhanalaisia saaria se ei nimittäin ole oikeutettu linnoittamaan Tarton rauhansopimuksen perusteella, jota olivat laatimassa mm. eräät nykyisen hallituksen ministerit. Ahvenanmaata se ei voi linnoittaa tunnetuista syistä, ja kriisiaikana matkustikin ahvenanmaalainen lähetystö myymään visakoivua Kansainliiton pääsihteerille.

Kun tarkastelee, minkälaista kansallisen heikkouden leimaa Suomen politiikka on noudattanut erittäinkin historiallisten vaihekausiensa aikoina, ei voi olla tuntematta mitä syvintä masennusta. Oikeastaan Suomen kansan historia kokonaisuudessaan kantaa kansallisen heikkouden leimaa. Se ei ole kyennyt koskaan esiintymään suurena muulloin kuin syvimmissä kärsimyksissä ollessaan. Näinä päivinä on täyttynyt 20 vuotta Aunuksen vapaustaistelun alkamisesta. Silloin historian hengetär ojentamalla ojensi Suomen kansalle kaikki mahdollisuudet kansalliseen suuruuteen. Mutta kansamme antoi vapaaehtoisten nuorukaisjoukkojen pirstoutua ryssien kranaattitulessa ojentamatta niille auttavaa kättään. Ja kuitenkin olivat kysymyksessä nuorukaiset, joiden taistelua seuratessaan kööpenhaminalaisen lehden kirjeenvaihtajalle tulivat mieleen Garibaldin vapaaehtoiset Italian vapaustaistelussa.

Me olemme täällä kansallista näivetystautia sairastaessamme melkein kateudella seuranneet, kuinka voimakkaana veljeskansamme Unkarin kansallinen elämä on liekehtinyt näinä viime vuosina. Se ei ole hetkeksikään hellittänyt kansallisessa taistelussaan, ja sen vuoksi murtuvat tällä hetkellä Trianonin kahleet sen yllä. Kaikesta on nähnyt, että siinä taistelee kansa, jolla on takanaan loistava historia, mitä puuttuu meidän kansaltamme. Se on takonut kansansa sieluun Petöfin runoileman kansallisen tahdon ja uskon. Jokaisen unkarilaisen sieluun on iskeytynyt lause "Nem, nem, soha!" Se on odottanut vain historiallista hetkeä, jolloin se panee kaikki vaakalautaan Unkarin suuruuden puolesta, ja senvuoksi on kaikunut viime aikojen historiallisessa suurnäytelmässä: "Nouse magyari, jo kutsuu maasi" Karpaattien ikuisilta rinteiltä.

Samoihin aikoihin lakkautetaan Suomessa nuorisojärjestö ja raastuvanoikeuden pöytäkirjassa sanotaan syyksi järjestön lakkauttamiseen: "Myötämielinen suhtautuminen Suur-Suomi-kysymykseen ja järjestön keskuudessa vallinnut melkein sotilaallinen kuri." – Mutta Lapuan sankarihaudalla puhuu nuori pappi ylioppilaille näin: "Näinä aikoina on lakkautettu Suomen paras nuorisojärjestö." Hän on niitä kiihkomielisiä fascistipappeja, huomauttaa joku. – Olkoon, mutta antakaa hänen puhua, hänen kaksi veljeään makaa sen sankarihaudan mullan alla.

Helsingissä liikkuu toinen toistaan kiihoittavampia huhuja. Milloin väitetään yhden, milloin toisen suurvallan hyökkäysaikeista Suomeen. Mutta hetkellä, jolloin arvaillaan vain, minkä suurvallan panssarilaivojen tykinpiiput ensimmäisinä ilmestyvät Suomenlahden horisonttiin, tekee hallitus ratkaisevan päätöksensä: antaa eduskunnalle esityksen tasavallan suojelulaiksi.

Tämän suojelulain tarkoitusta on hallituksen ja hallituspuolueiden taholta puolustettu mitä isänmaallisimmilla motiiveilla. Erikoisesti on hallituksen taholla valitettu sitä, että hallituksen, joka ei suinkaan rakasta poikkeuslakien säätämistä eikä ihmisten kansalaisvapauksien rajoittamista, on siihen nyt ulkopoliittisista syistä pakko. Jokainen kuitenkin tietää, että kysymyksessä on eräänlainen diktatuuripyrkimys ja IKL:n hävittäminen. Marraskuun otteisiin antaa aiheen eräiden koulupoikien toimittama sinkkiämpärin räjäyttäminen Kuopion työväentalon pihamaalla. Tähän viimeiseen otteeseen, jonka kautta voidaan määrätyiltä kansalaisryhmiltä kieltää puhe-, kokoontumis- ja painovapaus, hävittää kotirauha ja panna vankilaan ilman rikoksen epäilystä, on antanut aiheen ulkopolitiikka.

"Soihtu"-lehti ei arkaile totuuden sanomista tässä suhteessa. Sen kirjoituksesta käy ilmi totuus koko räikeydessään. Oikeuslaitoksen sijalle, jota ei ole ehditty vielä "tuulettaa", tulee oikeuden kultavaakaa käyttämään eduskunta. Lehti kirjoittaa: "Huomattava on myöskin se, että tämän lain avulla on mahdollisuus kehittää oloja demokraattiseen suuntaan, koska se monissa ratkaisevissa kysymyksissä siirtää päätösvallan oikeiston käsissä olevilta oikeusistuimilta eduskunnalle." Minä näen hengessä eduskunnan tätä tuomiovaltaansa käyttämässä. Siellä vasemmalla, jossa tuon oikeusistuimen painopiste on, on kyllä tuomareita, joiden teoreettiset tiedot ovat alkeelliset, mutta joilta ei täysin puutu käytännöllistä kokemusta.

Voidaan sanoa, että tämä on purevaa ivaa. Voi ollakin, mutta sen pitäisi olla vielä purevampaa, sen pitäisi olla niin purevaa, että se purisi Suomen kansan tunnot auki. Ja kuitenkin me olemme nyt vasta siinä taisteluvaiheessa, jota monet meistä ovat kauan ikävöineet. Sillä jokaisen kansallisen taisteluliikkeen on täytynyt murtautua voittoon lakkautusten, vangitsemisten ja kärsimysten kautta. Kunnian mies ei voi koskaan taipua väkivallan edessä. Väkivalta on ennenkin leimattu lain sinetillä, mutta se ei ole silti lakannut olemasta väkivaltaa. Suomen kansan kansallinen herättäjä J. V. Snellman sanoi aikoinaan sanat, joiden toivoisin piirtyvän lähtemättömin kirjaimin sydämiimme: "Jos julkinen mies taipuu käskyjen ja viittausten alle, jotka eivät ole lakia, vaan ovat ilmeisessä ristiriidassa lain kanssa, niin hän kieltää vakaumuksensa oikeasta. Saattaapa sattua niinkin, että mielivalta lainaa lain sinetin ja julkisen miehen tulee kunnian miehenä ottaa sekin riittävästi huomioon."

Meidän tulee muistaa, että kaiken inhimillisen vääryyden ja oikeudenmukaisuuden yläpuolella on ikuinen, horjumaton oikeus, joka jakaa lahjomattomia tuomioita. Siihen uskoen ja sen puolesta taistellen me kestämme vaikeuksien läpi. Voi olla, että Isänmaallinen kansanliike ei tule voitonseppeleellä kruunatuksi. Mutta me emme olekaan lähteneet taistelemaan sen puolesta, vaan sitä verrattomasti korkeamman: Isänmaan puolesta. Meidän tulisi kyetä itsekunkin antamaan edes pisara sitä, mikä on ikuisinta meissä, Jumalan ja Isänmaan hyväksi, sillä muuten kuluu ihmiselämä hukkaan, ja "aika on lyhyt". Kun Luther lähti Wormsiin, varoittivat häntä hänen ystävänsä ja sanoivat, että hän voi siellä menettää henkensä eikä hän kykene evankeliumin asiaa pelastamaan. Silloin Luther vastasi: "Pääasia ei ole, miten Martti-tohtorille käy, ja voi olla, etten minä kykene evankeliumin asiaa pelastamaan, mutta pääasia on, että totuus tulee sanotuksi." Pääasia ei saisi olla meillekään, miten meille persoonallisesti käy. Pääasia ei myöskään ole, miten IKL:n käy, pääasia on, että totuus tulee tänäkin aikana sanotuksi.

(Puhe mustapaitojen juhlassa Helsingissä 26.4.1939.)