[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTyZ0E1AsqVRyUH6hAgxbN2jXpwbsM2gdpCk9k5TNWxg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},1851,"Palava pensas","Simojoki, Elias",1899,1940,"1851-simojoki-elias-palava-pensas","1851__Simojoki_Elias__Palava_pensas",null,"muistelmat",[],[],"fi",1942,38340,267695,true,[],[],[],"Vilho Helasen toimittama kokoelma sisältää pappi ja poliitikko Elias Simojoen puheita. Tekstit käsittelevät suomalaista kansallismielisyyttä, nuorison tehtävää isänmaan palveluksessa sekä heimoaatetta ja taistelua bolsevismia vastaan.","Elias Simojoen 'Palava pensas' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1851.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PALAVA PENSAS\n\nElias Simojoen puheita\n\n\nKoonnut ja johdannolla varustanut\n\nVilho Helanen\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1942.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nElias Simojoki.\nMuistatko?\nSuomen huomen.\nUskon Suomen tulevaan suuruuteen.\nMe tahdomme.\nVallankumous kansamme sydämessä.\n\"Maassa rauha\".\nSuomi ei ole vielä ollut -- Suomi on tuleva.\nMuistojen juhlana.\nKirkkain otsin.\nHerran viinitarha Pohjolassa.\nKristityn rakkaus heimoveljiin.\nKohti myrskyjä.\nMe emme saa unohtaa!\nKarjalan ja Inkerin orjantappurakruunu.\n\"Sun voittos päivän huomenessa suo että suureks' Suomi sais!\"\nMe uskomme tulevaisuuteen.\nTuulimaa.\nKarjala on kerran oleva vapaa!\nSuomalaisen yliopiston puolesta.\nIsänmaan kasvojen edessä.\nUuden nuorison kasvot.\nNuorison tie.\n\"Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa,\n   ole sovelias\".\nKansallisen kunniamme vaatimus.\nItsensä kieltämisen tie.\nIlmasta uhkaa vaara.\nTaistelu bolshevismia vastaan.\nSuomen ulkopolitiikka.\nArtur Sirkin muisto.\nTulevan sodan siipien havina kuuluu jo.\nSuomen suojamuurin heikkous.\nTulevaisuuden lupaus.\nUuden elämänuskon nuoriso.\nVapaussodan miehet.\nVaikeuksien läpi.\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\nElias Simojoki oli kansallinen taistelija ja hänen osansa tavallinen\ntaistelijan osa: eläessään hän oli kiistanalainen, vasta päättyneenä\nhänen elämäntyötään voidaan arvostaa oikein.\n\nLaajin vaikutusala Elias Simojoella oli nuorisonjohtajana.\nKiistattomasti hän oli kaikkein merkittävimpiä johtajia, mitä Suomen\nnuorisolla on milloinkaan ollut. Lähinnä siihen sivistyneeseen\nnuorisoon, joka maassamme on kahden viimeksikuluneen vuosikymmenen\naikana noussut, hänen vaikutuksensa on ollut laadultaan ratkaiseva.\n\nMenneinä vuosina tuota nuorisoa ja nimenomaan sen aktiivisinta ainesta\non arvosteltu ankarasti. Väliin se leimattiin hukkaanmenneeksi, mutta\nvieläkin useammin sitä sanottiin harhaanjohdetuksi. Huomattavasta\nosasta vanhempaa sukupolvea tuo uusi polvi tuntui näet ajatustavaltaan,\nihanteiltaan ja elämänotteeltaan täysin vieraalta.\n\nSyksystä 1939 alkaen arviointi on muuttunut aivan toiseksi.\nRintamaupseereina sivistyneen nuoren polvemme miehet saavuttivat\ntalvisodan päivinä koko kansan kunnioituksen, ja nyt käynnissä\noleva taistelumme on sitä edelleen lujittanut. Kukaan ei enää halua\nnimittää heitä hukkaanmenneiksi, kaukana siitä. Ja tulokset osoittavat\nsen johdon, jonka vaikutuspiirissä he ovat muovautuneet, olleen\npääsuunnaltaan oikeaa.\n\nMutta mistä he ovat saaneet ajatustapansa, ihanteensa ja\nelämänotteensa, jotka kansakunnan suuressa tulikokeessa ovat\nosoittaneet oikean arvonsa? Ja mitä kaikkea niihin syvemmälti katsoen\nsisältyy?\n\nNämä kysymykset kohdistavat huomion ennen muita Elias Simojokeen --\nhäneen, joka oli koko suomalaisen heimon ylösnousemususkon tulisin\njulistaja ja joka sinetöi elämäntyönsä kaatuessaan sankarina Laatokan\njäällä tammikuun 25 päivänä 1940.\n\nSuuresta Suomesta luodaan nyt koko kansamme voimalla todellisuutta.\nOlemme joutuneet siihen ratkaisevaan taisteluun elämästä ja kuolemasta,\njonka väistämätöntä tuloa Elias Simojoki alati ennusti. Moni on\nkatsonut maallemme suureksi tappioksi, ettei hän enää ole mukana.\nMutta hänen sanansahan elävät. Hänen puheensa ovat nimenomaan tänä\najankohtana väkevä vetoomus Suomen kansaan. Lisäksi ne sisältävät monia\nkansallisen nousumme ainoaa kestävää pohjaa selvittäviä ajatuksia,\njoilla on kauas vastaisuuteenkin kantava arvonsa.\n\nEsillä oleva kokoelma, joka tässä mielessä julkaistaan, ei käsitä\nhetikään kaikkia Elias Simojoen puheita. Valtaosan laajasta\npuhujatoiminnastaan hän suoritti pappina, sillä ensi sijassa hän\nsittenkin oli pappi. Hänen eläviä, kohti omaatuntoa käyviä saarnojaan\nja seurapuheitaan ei hevin unohda se kuulijakunta, johon hän sanansa\nkohdisti. Kokoelmaan on kuitenkin otettu vain pari, aiheeltaan muuhun\nsisältöön liittyvää saarnaa. Tätä seikkaa lukija kenties pitää\ntuntuvana puutteena. Mutta kokoelma on tahdottu rajoittaa käsittämään\nvain valikoiman hänen isänmaallisaiheisia ja poliittisia puheitaan.\nSitä paitsi hän aniharvoin kirjoitti saarnoistaan muuta kuin lyhyet\nmuistiinpanot.\n\nElias Simojoen kirjoituksia ei kokoelmaan ole otettu. Ainoan\npoikkeuksen muodostaa ensimmäisenä julkaistu kirjoitus \"Muistatko --?\",\njoka kaunopuheisesti, miltei järkyttävästi kuvastaa sitä pohjaa, miltä\nhänen herätystyönsä nousi.\n\nVielä ei ole tullut aika kirjoittaa Elias Simojoen elämäkertaa. Olen\nkuitenkin katsonut olevan paikallaan lyhyesti ja välähdyksittäin\nluonnehtia hänen toimintaansa. Toivon noiden sivujen voivan jossakin\nmäärin selventää hänen puheittensa taustaa.\n\nTyössäni olen saanut arvokasta tukea ja apua ystävävainajani leskeltä\nrouva Liisa Simojoelta, sisarelta rouva Rakel Terältä ja veljeltä\nkirkkoherra Arvi Simojoelta, joille esitän siitä tässä kiitokseni.\n\nAKS:n perustamisen 20-vuotispäivänä 22.2.1942.\n\nVilho Helanen.\n\n\n\n\nELIAS SIMOJOKI\n\n\nElias Simojoki syntyi Simeliusten tunnetun pappissuvun jäsenenä Raution\nkappalaispappilassa tammikuun 28 päivänä 1899. Hän oli harvinaisen\nkaunis ja vilkas lapsi. Kotipappilassa ja sen ympäristössä hän\nvoitti kaikkien sydämet puolelleen. Jo tällöin ilmenivät hänessä ne\nperusominaisuudet, jotka myöhemminkin avasivat hänelle tien ihmisten\nsydämiin: hän oli luonteeltaan avonainen ja sielultaan kristallinkirkas.\n\nLapsuudesta asti hänellä oli erikoisen läheinen persoonallinen suhde\nJumalaan. Hänelle ei riittänyt se, että hän iltaisin ennen nukkumaan\nmenoa tunnusti kepposensa vanhemmilleen ja sai anteeksiannon, vaan\nsäännöllisesti hän myös selvitti päivän toimensa iltarukouksessa\nTaivaalliselle Isälle. Säännöllinen kirkossa kävijä hän oli jo\npienenä, ja ahkerasti hän kulki isänsä mukana seuroissa. Kouluvuosina\nvakiintuivat sitten lapsuuden kodista saadut uskonnolliset vaikutteet\nherkässä mielessä ratkaisuksi, joka johti hänet syvän uskonnollisen\nherätyksen tielle.\n\nHyväsydäminen ja avulias hän oli pienestä pitäen. Aivan erikoisessa\nmäärin hänen huolenpitonsa kohdistui eläimiin. Kotipappilan talli\nja navetta olivat hänelle maailma, jossa hän viihtyi hyvin. Eläimen\nkärsimys koski häneen kipeän syvästi. Tämä herkkyys säilyi hänessä läpi\nelämän. Haavoittuneen hevosen surkea tuskanhuutohan se loppujen lopuksi\noli, mikä johti hänet Laatokan jäällä kuolemaan.\n\nOulussa, jonka suomalaisessa lyseossa hän suoritti koulunkäyntinsä,\nhänen neuvokkuutensa ja rohkeutensa hankkivat hänelle pian varman\naseman ikäistensä parissa. Hän oli ensimmäinen, olivatpa sitten\nkysymyksessä poikien rajut leikit tai kilpailut. Hänestä tuli\nnopeasti toveripiirin johtaja, joka oli mukana kaikkialla, mutta\njonka toiminnalle antoivat hohtoa aikaisin heränneet aatteelliset\nharrastukset. Sekä koulunsa raittiusseuran että toverikunnan\npyrinnöissä hän oli kokoava ja suuntaa antava voima. Niinpä hän toimi\nnäiden molempien seurojen puheenjohtajana ja toverikunnan lehtien\ntoimittajana.\n\nJo kotipiirissä hän oli toimittanut omaa pientä lehteään, jonka\nkirjoituksissa ilmeni hänelle sittemmin niin ominainen huumorintaju.\nKansakouluaikana hänen aineensa herättivät eloisuudellaan tarkastajan\nhuomiota. Lyseossa hänen kirjalliset harrastuksensa veivät useina\nvuosina huomattavan osan hänen ajastaan. Tänä aikana hän oli vielä\nselvästi suuremmassa määrin kirjoitetun kuin puhutun sanan mies. Vasta\nseitsemännellä luokalla hän esiintyi ensimmäisen kerran puhujana\npitäessään toverikunnan vuosijuhlassa esitelmän aiheesta Tagore ja\nhänen runoutensa. Hänen kouluaikaiset kirjalliset harrastuksensa\nkruunautuivat ylioppilaskirjoitusaineessa \"Autuaat ovat rauhantekijät\".\nSe oli käsittelyltään jo ominta Elias Simojokea. Punaisena lankana\naineessa oli ajatus, että rauhaa voidaan rakentaa myös aseilla.\nIhmeellistä kyllä, niin kaukana silloin yleisestä ajattelutavasta kuin\ntämä aiheen käsittely olikin, hän sai aineestaan laudaturin.\n\nLapsuudesta peräisin oli myös hänen syvä harrastuksensa historiaa,\nnimenomaan suomalaista sotahistoriaa kohtaan. Sitä koskevaa\nkirjallisuutta hän luki poikavuosista alkaen suurella innostuksella,\nja hänen monet kouluaikaiset kirjoitelmansa käsittelivät myös sitä.\nPerheen asuessa Rantsilassa hän mieli hehkuvana hiihti ja ratsasti\ntutkimassa taloissa ja muistorikkaassa maastossa Suomen armeijan\nvaiheita vuosien 1808-09 sodassa. Juhlahetkiä olivat hänelle, kun\nhän koulupoikana sai seurata isäänsä Siikajoelle, nähdä sen vanhan\ntaistelukentän ja tutkia taloissa säilytettyjä vanhoja, ruostuneita\naseita. Harrastus vanhoja aseita kohtaan säilyi hänessä myöhemminkin,\nja vuosien mittaan hän keräsi itselleen melkoisen asekokoelman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElias Simojoki oli seitsemännellä luokalla silloin, kun vapaussota\nsyttyi. Oli luonnollista, että hän liittyi ensimmäisten mukana\nvapausarmeijaan. Oulun Ensimmäisen Rintamakomennuskunnan riveissä hän\notti osaa sen kaikkiin taisteluihin. Hänen monissa puheissaan kuvastuu\nselvästi, miten syvät jäljet noiden kuukausien kokemukset jättivät\nhänen herkkään mieleensä.\n\nYlioppilaaksi hän pääsi keväällä 1919. Tuskin hän malttoi odottaa\nylioppilaskirjoitusten päättymistä -- tentit jäivätkin kesken --,\nkun hänen mielensä alkoi jälleen palaa sotapolulle. Tällä kertaa oli\nkysymys rajantakaisten heimolaistemme vapauspyrkimysten tukemisesta.\nItäkarjalaiset olivat Aunuksessa jo kesällä 1918 nousseet taisteluun\ntyöntääkseen kotiseudultaan takaisin bolshevistisen slaavilaisuuden\nhyökyaallon. Kevättalvella 1919 taistelut kiihtyivät. Virallinen Suomi\nsuhtautui kamppailuun kylmästi, mutta suomalaisia vapaaehtoisia riensi\nsuurin joukoin auttamaan Aunuksen nousua. Empimättä Elias Simojoki\nliittyi monien muiden oululaisten koulupoikien kera vapaajoukkoihin.\nTämän taistelun vaiheet ovat tutut: nopea eteneminen etelään Syväriä\nkohden ja itään Petroskoita kohden katkesi vihollisen saatua kootuksi\nsuuret voimat vastaiskuun. Aunuksen väestön kanssa koetut yhteiset\nvoiton hetket, monet jännittävät partioretket, jotka asettivat\nruumiillisen ja henkisen kunnon äärimmäiselle koetukselle, ja yhteisten\ntoiveiden romahdus merkitsivät Elias Simojoelle elämystä, mistä hän ei\nmilloinkaan päässyt enää irti.\n\nHän kirjoittautui Helsingin yliopiston jumaluusopilliseen tiedekuntaan\nsyksyllä 1919. Mutta eheää ja yhtenäistä hänen opiskeluajastaan\nei tullut. Lopulla vuotta 1921 vapaustaistelun soihtu syttyi\njälleen Itä-Karjalassa. Elias Simojoki ei tälläkään kerralla\nepäröinyt hetkeäkään, vaan jätti opintonsa ja liittyi suomalaisiin\nvapaaehtoisjoukkoihin. Hän oli mukana kaukopartiossa, joka\nSuomen puolella muodostettuna sai tehtäväkseen tunkeutua syvälle\nvihollisen selustaan ja räjäyttää Syvärin ylitse johtavan suuren\nrautatiesillan. Nytkin itäkarjalais-suomalaisilla joukoilla oli\naluksi nimenomaan Vienassa erinomainen menestys. Paikkakunta toisensa\njälkeen vapautettiin. Mutta sitten bolshevikit heittivät heikosti\naseistettua ja koulutettua vapausarmeijaa vastaan yli kymmenkertaiset,\nteknillisesti hyvin varustetut joukot. Suomesta ei saatu lisäapua.\nJa niin sinetöitiin tammi-helmikuussa 1922 Itä-Karjalan viimeisen\noma-aloitteisen aseellisen nousun kohtalo. Monien seikkailujen jälkeen\noli myös sen kaukopartion, johon Elias Simojoki kuului, pakko palata\nsaamatta tehtäväänsä suoritetuksi. Niitä ajatuksia, mitkä tappion\njälkeen täyttivät Elias Simojoen mielen, muuan taistelutoveri on\nkuvannut seuraavasti:\n\n\"On suoritettu raskas vetäytyminen Aunuksesta rajan yli. Uhrit ovat\nraskaat. Silmissä hämärtää.\n\nOnko Karjalan vapauden tie tukossa? Onko Suur-Suomi kuollut? Näitä\nkyselee Elias Simojoki suuressa ahdistuksessa.\n\nEi ikinä. Suur-Suomi ei kuole. Karjalan täytyy saada elää ja voittaa.\nMutta miten?\n\nNuorison sydämessä. Unelma kirkastuu, unelma taistelevasta nuorisosta,\njoka kerran astuu uhrien tielle ja voittaa.\n\nKohti päivännousua, kohti Suur-Suomen aamunsarastusta aukee tie. Se on\nvaihteleva polku. Ääni kutsuu: tämä on ainoa pelastus.\n\nNuorukainen havahtuu. Taistelujen ja uhrien tielle astuu mies: Elias\nSimojoki.\"\n\nNuorukaisena, melkein poikasena hän oli lähtenyt taistelujen tielle,\nmutta hän palasi siltä miehenä, joka kaikkien vaikeuksien uhalla päätti\njatkaa kamppailua.\n\nAunuksen taistelukentillä oli syntynyt hänen kuningasajatuksensa\nSuur-Suomesta, jonka uusi nuoriso oli Jumalan avulla luova. Se\nase, minkä hän tämän ajatuksen toteuttajaksi loi, tuntui aluksi\nvarsin vaatimattomalta. Kahden kerallaan Itä-Karjalasta palanneen\nylioppilastoverinsa kanssa hän perusti helmikuun 22 päivänä 1922\nAkateemisen Karjala-Seuran. Viisitoista vuotta myöhemmin hän itse\nkuvasi tämän taistelujärjestön perustamisen taustaa seuraavasti:\n\n\"Ne Karjalassa taistelleet suomalaiset ylioppilaat, jotka perustivat\nAKS:n, palasivat -- niinkuin on monesti sanottu -- Karjalan\nvapaustaistelusta järkyttynein mielin. He eivät voineet kevytmielisen\nelämän pyörteissä elävän pääkaupungin keskelläkään unohtaa niitä\nheimomme kärsimyksiä, joiden todistajiksi he olivat Karjalassa\njoutuneet. Se taistelu, jossa he olivat olleet mukana, oli ollut\ntavallaan _pyhää_ sotaa heimomme elämästä ja kuolemasta. Tämän\nkirjoittaja muistaa vielä tälläkin hetkellä, kuinka luimme rakovalkean\nääressä raamatunlauseita 'Päivän tunnussanoista' ja sopersimme\nhiljaisia rukouksiamme Hänelle, jonka kädessä ovat elämän ja kuoleman\navaimet. -- Kuoleman porteilla, erämaiden hiljaisuudessa, Karjalan\nhävitettyjen kylien keskellä lausuttiin AKS:n syntysanat. -- Niiden\näärettömien vaikeuksien edessä, jotka sulkivat Karjalan vapaudelta\ntien, täytyi ihmisen tuntea oma heikkoutensa ja voimattomuutensa ja\nkäsittää, että Jumalan armossa on yksilön ja kansakunnan ainoa apu.\"\n\nAkateemisen Karjala-Seuran ensimmäiset säännöt vaikenivat tyyten\nniistä valtavista päämääristä, jotka kangastelivat sen nuorten\nperustajien mielissä. Niissä luonnehdittiin seuran tarkoitukseksi vain\nItä-Karjalasta maahamme saapuneiden pakolaislaumojen aineellista ja\nhenkistä auttamista. Voisi ajatella, että siinäkin oli pienoiselle\nylioppilas yhdistykselle jo enemmän kuin kylliksi tehtävää. Mutta Elias\nSimojoki tähtäsi paljon pitemmälle. Hän ei milloinkaan ajatellut AKS:n\njäävän ylioppilasyhdistykseksi monien samanveroisten joukossa. Hän\nloi sen veljesjärjestöksi, jonka jäsenet läpi elämän taistelisivat ja\ntekisivät työtä suuren päämäärän hyväksi. Tämä kuvastuu selkeästi AKS:n\nlippuvalassa, joka on suurelta osalta hänen käsialaansa: _\"Lippumme\nalla ja lipullemme minä vannon kaiken sen nimessä, mikä minulle on\npyhää ja kallista, uhraavani työni ja elämäni Isänmaalleni, sen\nkansallisen herättämisen, Karjalan ja Inkerin, Suuren Suomen puolesta.\nSillä niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä\nuskon yhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.\"_\n\nElias Simojoki oli ehdoton taistelija, joka ei halunnut tietää mistään\nkompromisseista oikean ja väärän, voimakkaan ja heikon välillä. Mutta\nsamalla hänessä oli oikean kristityn sisäinen nöyryys. Nämä molemmat\npiirteet hän halusi painaa myös Akateemiseen Karjala-Seuraan.\n\nOn selvää, ettei kukaan yksityinen -- ei edes Elias Simojoki -- ole\nyksin luonut AKS:n henkeä sellaiseksi, minä se nyt tunnetaan. Mutta\nseuran perustajana hän antoi sille sittenkin pääsuunnan: rakkauden\nItä-Karjalan ja Inkerin kärsivää suomalaisväestöä kohtaan ja\ntinkimättömän Suur-Suomi-tahdon. Hän sai ilokseen nähdä sinkoamansa\najatuksen kansallisen herätystaistelun välttämättömyydestä löytävän\nvoimakasta vastakaikua akateemisen nuoren polven parhaimmiston\nkeskuudessa. Esikuvaukseen tämä taisteleva nuoriso asetti Karjalan\nsankarin Bobi Sivénin, \"joka ennemmin kaatui oman kätensä kautta\nkuin peräytyi siltä paikalta, mille hän oli itse itsensä asettanut\".\nKaikille AKS:n lipun alle liittyneille on lausuttu hänen elämäänsä\nja kuolemaansa viitaten: \"Olkaa, niin kuin hän, uskolliset kuolemaan\nasti.\" Vuoden toimittuaan AKS:llä oli onni saada johtoonsa tunnettu\naktivisti tri E. E. Kaila. Hän valoi nuoreen joukkoon tulisen\nmaanpuolustushengen ja ehdottoman valmiuden uhrautua kokonaisuuden\nhyväksi. Syvän jäljen AKS:läisyyteen jätti myös maist. Niilo Kärki,\njoka edusti selkeää ja rohkeaa kansamme sisäisen sovinnon vaatimusta\npukien sen AKS:n nimissä v. 1923 lausutuiksi sanoiksi: \"Me olemme\npesseet silmistämme pois pahan unen punaisista ja valkoisista.\"\nToiset -- vielä elävät AKS:läiset -- toivat seuran taisteluohjelmaan\nsuomalaisuustunnukset lähtien siitä vakaumuksesta, että vasta\nsyvän suomalais-kansallisen herätyksen tietä Suomen kansassa oli\nnostatettavissa todellinen, voittoonvievä suuruustahto. Toiset\ntaas laajensivat seuran tunnukset käsittämään kaikki valtiollisten\nrajojemme taakse jääneet heimomme sirpaleet sekä pyrkimyksen läheiseen\nyhteistyöhön itsenäisten sukulaiskansojemme kanssa. Nämä eri ainekset\nja ohjelmakohdat sulautuivat kokonaisuudeksi, josta vuosien mittaan\ntakoutui yhtenäinen ja eheä taistelevan nuoren polven maailmankatsomus.\nSamanaikaisesti AKS:n jäsenmäärä kasvoi sadoista tuhansiksi, ja\nennenpitkää se saavutti ehdottoman ylivallan kaikissa osakunnissa ja\nylioppilaskunnissa voittaen vähitellen aatteittensa puolelle nekin\nnuoren sivistyneistön piirit, jotka eivät syystä tai toisesta ottaneet\nkantaakseen sitä \"elämänmittaista asevelvollisuutta\", mitä AKS:n\njäsenyys merkitsee.\n\nTätä perustamansa seuran kehitystä Elias Simojoki seurasi mitä\nsuurimmalla lämmöllä. AKS:n päällikön paikalle hän ei milloinkaan\nastunut, sillä hän siirtyi pian maaseudulle. Mutta palattuaan\n1930-luvulla Helsinkiin hän toimi kauan seuran hallituksen jäsenenä.\nJa olipa hänen paikkansa mikä tahansa, niin alusta elämänsä loppuun\nasti hän pysyi AKS:n jäsenenä numero 1, ja sellaisena hänen asemansa\noli ainutlaatuinen. Monet ovat ne puheet, mitkä hän AKS:n eri\ntilaisuuksissa piti ja mitkä jatkuvasti muokkasivat ja terästivät\nseuran henkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElias Simojoen luonteelle olisi ollut täysin vierasta sulkeutua\nylioppilasvuosina pelkästään lukukammioon. Mutta toisaalta hän hoiti\nhyvin myös opintonsa. Keväällä 1923 hän suoritti jumaluusopillisen\nerotutkinnon ja vihittiin papiksi seuraavassa kesäkuussa. Syksyllä 1923\nhän palasi kuitenkin Helsinkiin aikoen jatkaa vielä opintojaan, mutta\nsuunnitellut opinnot keskeytyivät jo seuraavan vuoden alkupuolella,\nja huhtikuussa hän astui sotaväkeen suorittamaan asevelvollisuuttaan.\nTuona lyhyenä pääkaupungissa olonsa aikana hän sentään ehti ottaa\nerittäin aktiivisesti osaa ylioppilaspolitiikkaan toimien AKS:n\nsihteerinä.\n\nPappistoimintansa hän aloitti isänsä apulaisena Kiuruvedellä.\nLahjakkaana pappina hänellä olisi ollut mahdollisuus hakeutua\nennenpitkää näkyvämmillekin paikoille, mutta elämänsä loppuun\nasti hän pysyi maalaispappina. Kirkkoherran apulaisena hän toimi\naluksi Kiuruvedellä vajaa kaksi vuotta ja sen jälkeen Iisalmen\nmaaseurakunnassa kaksi vuotta ja Kemin maaseurakunnassa vuoden. V. 1929\nhänet valittiin Kiuruveden pitäjänapulaiseksi, ja siinä virassa hän\npysyi kuolemaansa asti. Syyskuusta 1929 lähtien hän oli samanaikaisesti\nmyös Kiuruveden yhteiskoulun uskonnon opettajana. Tätä tointa hän hoiti\nvakinaisen virkansa sivussa. Mutta hän rakasti sitä aivan erityisesti\nsen vuoksi, että hän siinä sai jatkuvasti olla lähellä nuorisoa, joka\npuolestaan oli liikuttavalla tavalla kiintynyt sytyttävään opettajaansa.\n\nNiissä seurakunnissa, joissa hän sielunpaimenena vaikutti, hänen\nvaikutuksensa ei hevin unohtune. Saarnamiehenä hän kuului epäilemättä\nikäpolvensa parhaisiin. Hänen sananjulistuksessaan oli sydämeenkäyvää\ntinkimättömyyttä. Sille oli ominaista ihmeellinen selkeys ja hengen\nvoima, jonka painolla sanat murtivat tien auki kuulijain tuntoihin.\nKun hän seisoi saarnastuolissa, seurakuntalaiset tiesivät, että\nsielunpaimenella oli jotakin juuri heille sanottavana. Eheän ja\nehdottoman luonteensa mukaisesti Elias Simojoki pappina tahtoi\nolla ja myös oli todella Jumalan ja seurakuntansa _palvelija_.\nHänen päähänsä ei pälkähtänytkään ajatus rajoittua hoitamaan vain\nvälttämättömiä virkatehtäviä, vaan hän oli alinomaa liikkeellä\nseurakuntalaistensa parissa. Väsymättä hän kulki ristiin rastiin\npitäjässä seuroja pitämässä. Erikoisen mielellään hän järjesti seuroja\nsyrjäkylien pieniin mökkeihin. Hän tapasi sanoa, että Jumalan henki\non lähempänä pieniä pirttejä kuin komeita seuratupia. Eikä hänellä\nmilloinkaan ollut kiirettä seuraväen keskuudesta pois, yhtä vähän\nkuin silloin, kun hänet oli kutsuttu jonkun sairaan luo. On sanottu,\nettä hänessä oli jotakin, joka aina vaikutti ihmisen parempaan minään\nelävöittävästi ja parannukseen kehoittavasti. Ja kuitenkin häntä oli\nhelppo lähestyä, sillä hänessä ei ollut mitään korskeaa ja tuomitsevaa,\nvaan kaikessa tinkimättömyydessään hän oli sydämellisen avulias eikä\nsuinkaan peitellyt sitä, ettei hän pitänyt itseään minään. Kukaan\nseurakuntalainen ei turhaan turvautunut häneen. Eikä hän auttanut vain\nsanoin, neuvoin ja lohdutuksin, vaan myös teoin. Hänen anteliaisuutensa\noli suuri. Sitä maallista hyvää, mitä hänellä oli, hän oli aina valmis\nauliisti jakamaan puutteessa oleville.\n\nHän oli esimerkillinen seurakunnan paimen. Sellaisena hän loppujen\nlopuksi voitti puolelleen niidenkin seurakuntalaistansa sydämet, jotka\n1930-luvun sisäpoliittisina kiihkovuosina puoluesyistä suhtautuivat\nhäneen aluksi karsaasti. Kun hänen ruumiinsa laskettiin kotipitäjän\nsankarihautaan, sai koko seurakunnan yhteinen kaipaus ja kiitollisuus\nmonella tavalla kauniin ilmaisunsa, ja hänen entiset vastustajansa\ntahtoivat erityisesti olla mukana osoittamassa kunnioitustaan miehelle,\njota he tunnustivat arvostelleensa väärin. Kiuruveteläiset tunsivat\nhänessä menettäneensä ei ainoastaan kunnioitetun sielunpaimenen, vaan\nmyös rakkaan ystävän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElias Simojoki tiesi olevansa omalla paikallaan seurakuntatyössä.\nToisenlaisena aikana hän olisi epäilemättä jäänytkin rakastamansa\nmaalaisväestön keskuuteen. Mutta sitten tulivat sisäpoliittisen kriisin\nvuodet, jotka johtivat hänet keskelle valtiollista taistelua.\n\nKaiken aikaa hän oli tarkkaavasti seurannut valtiollisen elämämme\nkehitystä. Vuodet eivät olleet vähimmässäkään määrässä loitontaneet\nhäntä ylioppilasvuosien suurista unelmista. Entistä varmemmaksi hänessä\noli lujittunut usko siihen, että vain syvän kansallisen herätyksen\nläpikäyneenä ja Suur-Suomen ulkonaiset puitteet saavuttaneena\nkansamme voi taata itselleen pysyvän paikan vapaiden kansakuntien\njoukossa. Mutta maamme valtiollisessa elämässä ei näkynyt merkkiäkään\nkehityksestä suuria kansallisia päämääriä kohden. Niille jyrkän\nvihamieliset ja yhteiskunnan perusteita jäytävät voimat saivat\npäinvastoin yhä suuremman jalansijan kansakunnan elämässä. Sitä mukaa\nkuin 1920-luku kallistui kohti loppuaan, kävi ilmeiseksi, että oli\njouduttu mitä vakavimpaan kriisiin. Näissä oloissa oli itsestään\nselvää, ettei Elias Simojoki voinut jättäytyä taistelusta syrjään. Hän\nosallistui siihen sillä palavuudella ja ehdottomuudella, mikä kaikessa\nmuussakin oli hänelle ominaista.\n\nTämä vaihe johti hänet eduskuntaan, johon hän Isänmaallisen\nKansanliikkeen miehenä kuului vv. 1933-39. Nuo vuodet olivat taaskin\ntäynnä taistelua. Pelottomasti hän heittäytyi eduskuntaväittelyihin,\nja monta tulista, mieliinpainuvaa puhetta hän eduskunnan puhujalavalta\npiti. Välittämättä siitä myrskystä, minkä hän sanoillaan herätti, hän\nruoski kaikkea heikkoa, väärää ja alhaista. Kun myöhemmin tarkastetaan\nhänen kansanedustajakauttaan, tullaan myöntämään hänen tällöinkin aina\ntaistelleen vilpittömin mielin ja puhtain asein sekä iskeneen oikean\nasian puolesta. Mutta noiden vuosien valtiollisen elämämme yleisen\nluonteen huomioonottaen oli selvää, että vastustajiensa taholla hän\nteki itsensä vihatuksi.\n\nHän tunsi itse, ettei hän ollut eduskuntatyössä oikealla paikallaan.\nIlmeisesti niin olikin. Hän oli suuri kansallinen herättäjä eikä\nmikään puoluepoliittisen pelin taitaja. Mutta juuri sellaisena hänessä\nvastustajien taholla nähtiin mainio maalitaulu, johon sopi ampua\npilkan myrkyllisimmät nuolet. Hänen nimensä vedettiin monesti lokaan,\nja tahallisesti vääristeltiin hänen parhaatkin pyrkimyksensä. Se\nsattui hänen herkkään mieleensä kipeästi. Eikä siinä kuitenkaan ollut\nkaikki. Eräässä v. 1937 sinimustanuorisolle pitämässään puheessa hän\nlausui: \"Niin kauan kun saamme osaksemme vastustusta ja vihaa, on\nkurssimme oikea. Kulkekaa aina vastatuuleen, niin pääsette perille.\nNiin teki nuori sotilas Salmijärven taistelun jälkeen Petsamon retken\naikana. Hän tuli lumisokeaksi eksyen joukostansa, mutta hän tiesi,\nettä omat joukot ovat pohjoisessa ja että pohjoisesta tuulee. Sokeana\nhän ryömi tunturien poikki pohjoista kohden tuntien aina kasvoillaan\npohjatuulen hyisen viiman, ja niin hän pääsi perille. Nuoret, kulkekaa\ntekin vasten tuulta, kulkekaa vaikka ryömien, jos ette muuten jaksa,\nmutta muistakaa: _Aina vasten tuulta_!\" Kansallisena herättäjänä hän\noli kuitenkin täysin tietoinen siitä, että näin yksinkertainen ei\nratkaisu hänen omalla kohdallaan voinut olla. Siitä hän lausuikin\nsamassa puheessa: \"Kansallisen nuorison johtajilla on raskas taakka\nkannettavanaan. Eivät he joudu taistelemaan ainoastaan sitä maailmaa\nvastaan, joka tämän nuorison ympärillä riehuu, vaan he joutuvat myös\nsisimmässään käymään usein raskaita ratkaisutaisteluja etsiessään\nitselleen ja tälle nuorisolle tietä.\" Ja kaikkein katkerinta näissä\nvuosissa hänelle oli se mieltä polttava kysymys, oliko hänellä ollut\noikeus johtaa ikätovereitaan ja nuorempiaan siihen umpikujaan ja\nsaarroksiin, mihin yhteiskunta vallassaolijain voimalla näytti heidät\nhänen kerallaan peruuttamattomasti tuominneen. Tästä kaikesta johtui\nse katkeruus, mikä oli hänen viimeisissä poliittisissa puheissaan niin\nselvästi tuntuvissa.\n\nNe vuodet, mitkä Elias Simojoki eduskuntatyön vuoksi joutui\npääasiallisesti viettämään Helsingissä, olisivat olleet hänelle\nsietämättömät, ellei hän olisi joutunut jälleen nuorison kanssa\nkosketuksiin. Akateemisen Karjala-Seuran veljespiirissä hän tapasi\nentisestään selkiintyneenä ja osakseen saamansa vastustuksen vain\nlujittamana sen hengen ja taistelutahdon, joka ajan kaikkien\nkielteisten ilmiöiden uhallakin oli valkenevan tulevaisuuden lupaus.\nSitäpaitsi hän joutui syksystä 1933 alkaen Sinimustat-järjestön ja\nsittemmin Mustapaidat-järjestön johtoon. Näiden nuorisojärjestöjen\nriveihin oli liittynyt poikia ja tyttöjä kaikista yhteiskuntaluokista.\nTämän varhaisnuorison keskuudessa Elias Simojoki saavutti ehdottoman\njohtaja-aseman. Monilla kirjoituksillaan järjestön äänenkannattajan\npalstoilla sekä puheillaan juhlissa ja kokouksissa hän valoi\nvarhaisnuorisoon suursuomalaisen taistelutahdon.\n\nSe, mihin hän johtamallaan nuorisojärjestöllä, niin kuin aikaisemmin\nAKS:n perustamisella, pyrki, ilmeni mm. hänen marraskuussa\n1934 eduskunnan puhujalavalta lausumissaan sanoissa: \"Meidän\ntaistelukenttämme on Suomen nuorison sielu. Me emme hellitä\ntaisteluamme, ennenkuin me tällä taistelukentällä olemme saavuttaneet\nratkaisevan voiton. Me emme tule hellittämään, ennenkuin tähän maahan\nluodaan nuoriso, jolla on voimakas kansallinen ja isänmaallinen henki\nja joka antaa kunnioituksen meidän kalliille uskonnollemme. Tästä\ntyöstä, sen menestymisestä riippuu Suomen tulevaisuus. -- -- -- Jos\nmeidän nuorisomme keskuudessa ei tehtäisi kansallista ja isänmaallista\nherätystyötä, niin minkälainen nuoriso meillä olisi sitten vaaran\nhetkellä heitettävänä Venäjän nuorisoa vastaan, jota todella elähdyttää\nmaailmaa valloittava henki?\"\n\nNuorisojärjestön johtajana hän alati alleviivasi sitä, että kaikki on\nrakennettava tinkimättömälle uskonnollis-siveelliselle perustalle.\n\"Kuitenkin on\" -- hän lausui kerran eräässä nuorisokokouksessa --\n\"nöyrästi tunnustettava, että täydellinen valtio ei ole täällä\nalhaalla, vaan se on saavutettavissa vain siellä, jossa kaikki vajaa\nlakkaa. Se on muistettava aina sen nuorison, joka kulkee täällä\nisänmaanrakkauden viitoittamaa tietä.\"\n\nAikoinaan herätti melkoista myrskyä hänen vaatimuksensa: Suomen nuoriso\non militarisoitava. Hänen nuoriso-ohjelmansa ytimenä oli: \"Samalla kuin\non huolehdittava armeijan aseiden perushankinnoista, on huolehdittava\nsen ihmisaineksen perushankinnasta, joka näitä aseita käyttää.\" Hän\nnäki, ettei hehkuvinkaan maanpuolustushenki ja Suur-Suomi-tahto\nyksin riitä kansallisen tulevaisuutemme turvaamiseen, vaan että myös\nfyysillisen kunnon kehittämiseen on kiinnitettävä aivan erikoista\nhuomiota. Hän oli itse hyvä hiihtäjä, uimari ja ampuja. Ja johtamalleen\nnuorisolle hän asetti vaatimuksen: \"On opittava marssimaan, uimaan ja\nampumaan, sillä lopullisessa ratkaisussa ei tarvita vain sielua, vaan\nmyöskin ruumista.\"\n\nSeurakunnan paimenena hän oli vähäväkisten ystävä ja auttaja. Samaan\nhenkeen hän halusi kasvattaa myös nuorison. Lukemattomat kerrat hän\nkorosti sitä, että nuorison oli tutustuttava suomalaisen työväestön\nelämään, opittava ajattelemaan ja tuntemaan sosiaalisesti ja oltava\nvalmis taistelemaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteuttamisen\npuolesta.\n\nTämä oli ohjelma, jonka nyt myönnettäneen pääosaltaan muodostavan\nsen perustan, mille tulevaisuudessa on rakennettava Suomen uusi,\nmäärätietoinen nuorisokasvatus.\n\nElias Simojoki oli AKS:n perustaja ja kahden nuorisojärjestön\njohtaja. Mutta silti hän ei oikeastaan ollut organisaattori. Hän oli\nherättäjä ja innoittaja, joka tulevaisuuden näkemyksensä rohkeudella\nja kirkkaudella sekä persoonallisuutensa eheydellä ja puhtaudella\nlumosi ennenkaikkea nuoret. Kukaan ei osannut heille puhua niin kuin\nElias Simojoki. Puhujana hän olikin suurten mittojen mies. Eräs\nvanhemman polven mies on kuvannut hänen vaikutustaan seuraavasti:\n\"Hänen julistuksessaan oli jotain Jumalan synnyttämää suurta ja rajua\nmyrskyä, maanjäristystä ja tulta, mm. hänen kertoessaan inkeriläisten\näitien marttyyrikuolemasta Siperian aroilla, mutta jäljelle jäi lopuksi\nhiljainen tuulen hyminä, Jumalan Hengen työ ennen kylmässä sydämessä,\njonka Herra oli saanut palamaan. Vainaja oli monessa suhteessa outo\nilmestys Pohjolassa. Hänessä oli... Ranskan hugenottien rajua voimaa,\nkirkkautta ja pyhää innostusta.\"\n\nHän oli aivan erikoisessa määrin _elävän_ sanan mies. Useimmiten\nhän nousi puhujalavalle mukanaan vain muutamasanainen puheen runko.\nJa vaikkapa hän olisi etukäteen kirjoittanut koko puheen, niin hän\nei paljon vilkaissutkaan muistiinpanoihinsa. Hän puhui sydämestä,\nja useimmiten hänen sanansa myös löysivät tien kuulijain sydämiin.\nHänen silmänsä vangitsivat säihkyllään kuulijakunnan, ja koko hänen\nolemuksensa säteili sellaista syvää vakaumusta, joka ei voinut olla\nvaikuttamatta kuulijakuntaan. Hänen äänensä ei ollut erikoisen\ntäyteläinen, ja hänen äänenmuodostuksessaan olisi kaunoluvunopettajalla\nsaattanut olla paljonkin muistuttamisen varaa. Mutta siitä huolimatta\nhänellä oli ainutlaatuinen kyky temmata kuulijansa mukaan. Hän\nsai heidät herkästi nauramaan ja herkästi itkemään. Ahdistavan ja\nhengeltään pienen ajan keskellä hän loihti kuulijainsa näkyviin\nvaltavia tulevaisuuden perspektiivejä ja sai tuhannet ja taas tuhannet\nuskomaan niiden saavuttamisen mahdollisuuteen. Palavan rakkautensa\nkovia kokeneeseen Karjalaan ja itkevään Inkeriin hän kykeni siirtämään\nlaajoihin kansanjoukkoihin. Harva silmä pysyi kuivana silloin, kun hän\n-- ääni sisäisestä järkytyksestä vavisten -- kuvasi kotikonnuiltaan\nkarkoitettujen heimolaistemme kohtaloita. Hän ei säästänyt sanoja\neikä värejä kuvatessaan sitä ainoata tietä, minkä hän näki johtavan\nkansalliseen pelastukseen. \"Suomen on seisottava ja kaaduttava\nKarjalan kanssa. Suomalaisen kansakunnan on jaettava kunnia ja häpeä\nKarjalan kansan kanssa.\" -- \"Ellemme opi taistelemaan suuruutemme\npuolesta, me hukumme.\" -- \"Meille on pääasia, että aurinko kerran\nnousee _ryssättömän_ Karjalan vaarojen takaa.\" -- \"Suomen kansa: Sinä\nolet sen tekevä, ja siksi on Sinun luotettava lähinnä Jumalaa vain\nitseesi.\" -- \"Meidän päämääränämme ei sittenkään saa olla enempi eikä\nvähempi, kuin että juuri me jätämme tämän maan ja kansan suurempana ja\nvieläkin ihanampana tuleville sukupolville kuin olemme sen menneiltä\nsukupolvilta vastaan ottaneet.\" -- \"Se hetki -- 'kohtalon kolmas hetki'\n-- voi koittaa millä hetkellä hyvänsä. Venäjän luhistumisen hetki\nlähestyy kiireisin askelin, on kuin kuulisimme lähestyvän sodan huminan\nkorvissamme.\"\n\nHän oli ehdottoman vakuuttunut siitä, että kansallamme oli edessä\nvaali vain kahden vaihtoehdon välillä: joko valtiollinen suuruus tai\ntäydellinen kansallinen tuho. Hän näki ratkaisun olevan ovella. Sen\nvuoksi hän syvällä tuskalla ja katkeruudella totesi sen huolettomuuden\nja välinpitämättömyyden, millä määräävissä piireissä suhtauduttiin\nedessä olevaan myrskyyn ja sen asettamiin valmentumisvaatimuksiin. Tämä\nväritti hänen sanansa esim. silloin, kun hän eduskunnan puhujalavalta\nsinkosi sanansa: \"Millä vastaa tämä kansa oman nuorisonsa edessä, jos\nse joutuu lähettämään sen kuoleman kentille puutteellisin varustein?\nMiksi te, kansamme varovaiset isät, olette huolissanne nuorisomme\npolitikoimisesta sen sijaan, että olisitte huolissanne siitä, ettei\nsillä ole käytettävissään tarpeeksi hyviä konekiväärejä sodan\nsyttyessä?\"\n\n\"Millä vastaa tämä kansa...?\" Tuo kysymys ei antanut hänelle\nrauhaa. Siltä pohjalta syntyi hänen suuri aloitteensa Kannaksen\nlinnoittamiseksi vapaaehtoisin voimin. Ajatus siitä leijaili ilmassa.\nKesällä 1938 AKS oli järjestänyt kautta maan suurisuuntaisen\npropagandahyökkäyksen, jolloin sen jäsenet puolessatuhannessa juhlassa\nselvittivät maanpuolustuksemme kysymyksiä sadalletuhannelle kuulijalle.\nTämän propagandan tuloksia syksyllä tarkastettaessa heitettiin\nAKS:ssä esiin ajatus, että seuraavan kesän työkohteeksi otettaisiin\nKannas, joka linnoittamattomana oli puolustuksemme todellinen\n\"Akilleen kantapää\". Mutta selvän muodon näille suunnitelmille antoi\nvasta Elias Simojoki. AKS:n neuvottelukokouksessa helmikuun 22\npäivänä 1939 hän teki ehdotuksen, että seura vaatisi maan hallitusta\nryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin Kannaksen linnoittamiseksi\nja tarjoutuisi hankkimaan vapaaehtoista työvoimaa sitä varten\nkesäksi. Tässäkin asiassa hän näki suuresti pitäen 100 000 miehen\nliikkeellesaantia mahdollisena. Kuten tunnettua, paisui hänen täten\nhahmottelemastaan lapiojääkäriliikkeestä kesällä 1939 todellinen\nkansannousu. Sen aikaansaannokset eivät ehkä sotilaallisesti olleet\nloppujen lopuksi kovinkaan huomattavat, mutta moraalisesti niillä oli\nsuorastaan suunnaton merkitys. Muuan linnoitustöitä johtava upseeri\nlausui miehilleen elokuussa: \"Näiltä kansan itsensä rakentamilta\npuolustuslinjoilta Suomen armeija ei tule milloinkaan vähällä\nperäytymään.\" Sitten kun myrsky rajoillamme muutamaa kuukautta\nmyöhemmin puhkesi, koko maailma sai nähdä, että juuri näin oli.\n\nKun seuraavana syksynä \"ylimääräiset kertausharjoitukset\" alkoivat,\nElias Simojoki olisi voinut jäädä kotiin, mutta empimättä hän lähti\nmukaan. Ero kotoa oli hänelle yhtä raskas kuin kenelle muulle hyvänsä.\nHän jätti sinne nuoren vaimonsa ja edellisenä keväänä syntyneen\nesikoisensa. Heidän kohtalonsa painoi hänen mieltään, sillä hänellä oli\nennakkoaavistus, ettei hän tällä kertaa palaisi elävänä.\n\nJuuri sodan aattona hän ilokseen sai siirron sen rykmentin pastoriksi,\njohon muutkin Kiuruveden miehet kuuluivat. Hän oli tässä toimessaan\nsekä sielunhoitaja että sotilas, molempia sanan vaativimmassa mielessä.\nKotipitäjänsä poikien rinnalla hän kesti kaikki sodan rasitukset.\nHän otti osaa jokaiseen taisteluun, ja monesti hän pani henkensä\nalttiiksi pelastaakseen haavoittuneen toverinsa. Ja milloin lepohetki\ntuli, miehistöteltat muuttuivat hänen toimestaan seurapirteiksi,\njoissa viljeltiin Jumalan sanaa. Kauniisti on kuvattu tätä hänen\nviimeistä elämänsä vaihetta: \"Se päivä, jolloin hän pitäjänsä miesten\nrinnalla kohtasi vihollisen... ensi kerran, tuli hänelle sodan\nraskaimmaksi. Vihollisen avaama tuli oli yllättävän kova. Miehiä\nkaatui ja haavoittui. Simojoki kulki pitkin ketjua, rohkaisi, kehoitti\njälkeenjättäytyviä -- oli kysymyksessä meidän hyökkäyksemme -- ottamaan\nasemat toisten tasolta ja hoiti haavoittuneita. Ankarassa tulessa hän\nraahasi läpiammutun komppanianpäällikön sidontapaikalle. Koko ajan hän\nliikkui taistelukentällä niin kuin kaikki muut olisivat vaarassa, hän\nyksin turvassa. Hän unohti itsensä ja huolehti taistelutovereistaan.\nKun miehet ankaran tulikasteen saatuaan palasivat illalla teltoilleen,\nnähtiin siellä entistä selvemmin, minkälainen mies Elias Simojoki\noli. Taistelussa hän oli ollut rohkeaakin rohkeampi, nyt illalla, kun\nselvisi, että Kiuruveden miehistä oli kaatuneina ja kadonneina jäänyt\nvihollisen jalkoihin neljättäkymmentä, hän itki, itki ääneensä. Hänen\nsydämensä oli pakahtua sinä iltana. Kappale rakasta Karjalaa oli\nmenetetty hänen omien seurakuntalaistensa verestä punoittavana.\"\n\nElias Simojoki ei saanut nähdä ennustamansa ratkaisutaistelun\nonnellista käännettä. Vihollisluoti lävisti hänen päänsä tammikuun 25\npäivänä 1940. Hän kaatui Laatokan jäällä aikana, jolloin talvisotamme\nsynkkä lopputulos alkoi jo näkyä. Kukaan ei tiedä, mitä hän viimeisinä\npäivinään sisimmässään tunsi. Varmaan hänelle tuotti tuskaa tietoisuus\nsiitä, ettei hän olisi mukana silloin, kun Suomen armeija hänen\nsuurimman haaveensa toteuttajana marssisi Aunukseen ja Vienaan. Mutta\nepäilemättä hän tällöin näki tappion katkeruuden takaa kerran nousevaan\nvoitonpäivään. Syvästi riemuiten hän oli todennut sen kansallisen\neheytymisen ihmeen, minkä syksy 1939 Suomelle lahjoitti ja mikä oli\nkansallemme yli kaikkien vaikeuksien valkenevaan tulevaisuuteen kantava\nvoima. Tämän tietoisuuden varassa oli hänenlaisensa miehen, joka\nsynkimpinä hajaannuksen ja katkerien keskinäisten riitojen vuosinakin\noli jaksanut pitää kiinni uskostaan suureen Suomeen, helppo luottaa\nkansassamme vihdoinkin heränneen suuruustahdon voitollisuuteen.\n\nElias Simojoella ei eläessään ollut kansamme keskuudessa mitään\nyleisesti tunnustettua asemaa. Mutta hän oli tiennäyttäjä, jolla\noli valtava tulevaisuuden näkemys. Hänen sanansa olivat oikeaan\nsuuntaan johtavia tienviittoja kansamme monivaiheisella taipaleella\n1920-luvun heikkoudesta ja päämäärättömyydestä \"luvattuun maahan\".\nV. 1922 pitämässään puheessa hän lausui: \"Suuri, kaikki täyttävä ja\nkaikki voittava isänmaanrakkaus on se palava pensas, josta kansojen\nJumala kansoja lähestyy ja puhuttelee.\" Tässä mielessä hän itse oli\nmeidän kansallemme \"palava pensas\". Ja kerran on tuleva aika, jolloin\nhänet elämänsä ja sanojensa tähden koroitetaan kansallissankariksi\nsiinä Suomessa, jota hän niin palavasti rakasti ja jonka hyväksi hän\nkaikkensa antoi.\n\n\n\n\nMUISTATKO?\n\n\nSinä kysyit minulta, Veli, kuinka viitsin vielä puuhata ja ahertaa\ntäällä Karjalan hyväksi. Sinä ivaat minua ja henkistä taisteluamme.\nSinä et pidä sotana sotaa aivoilla ja sydämellä, mutta vain sotaa\nruudilla ja raudalla... Ja Sinä kysyt vielä, miltä tuntuu taistella\nkynällä ja sanalla sellaisen miehen, jolla takavuosina oli onni\npuristaa kivääriä poskea vasten Karjalan äärettömissä metsissä... Ja\nSinä kysyt: Muistatko?\n\nVeli edesmenneiltä vuosilta! Minä _muistan_, ja juuri siksi minä\nedelleen taistelen. Sinä halveksit henkistä sotaa. Sanon Sinulle:\nniin halveksin ennen minäkin, mutta nyt en, sillä tiedän nyt, mitä\nhenkinen sota saattaa merkitä sielulle ja ruumiille. Minä tiedän, että\ntarvittiin Suomen ja Karjalan sodissa ennen urhoollisuutta -- enemmän\ntarvitaan tässä sodassa, jota nyt käymme. Tiedän, että tarvittiin\nennen uskollisuutta -- enemmän nyt. Tarvittiin ennen sitkeyttä ja\naltista mieltä -- enemmän, paljon enemmän nyt. Tässä sodassa et näe\nmiehen kaatuvan luodin tieltä, mutta Sinun täytyy _uskoa_. Tässä\nsodassa ei kourista kätesi voitetun lipputankoa, ja kuitenkin jaksat\nSinä _toivoa_. Tässä sodassa ei jaa nälkäinen toverisi viimeistä\nleipäkannikkaansa kanssasi eikä suojaa viluasi viittansa liepeellä,\nja kuitenkin on Sinulla voimaa _rakastaa_. Tässä sodassa ei ole vain\nvierasheimolainen vihollisenasi, vaan oma veli ja sisar. Tässä sodassa\nei huppelehdi hurmeesi raudan lyömästä, vaan polttelee ja karvastelee\nsilti, niin kauan kuin sydämesi elää.\n\nEn tiedä, ymmärrätkö minua. En tiedä, käsitätkö minua, kun sanon,\nettä siksi taistelen edelleen, koska _muistan_. Ja tahdon kysyä\nSinulta samaa, mitä Sinä minulta: \"Muistatko?\" -- \"Muistatko Sinä?\"\nMuistatko, kuinka nuori veri kolmena sotavuotena vuoti Vienan ja\nAunuksen erämaissa -- hukkaan, kuten näytti, ja kuinka kuitenkin\noltiin valmiit vuodattamaan omat sydänveret kuiviin? Muistatko, kuinka\nturhaan koettivat sormesi tukkia vuonna 1918 Vuokkiniemellä toverimme\nhaavasta syöksyvää verta ja kuinka hän käski jättämään itsensä\nomiin hoiviinsa, koska taistelu oli vielä kesken? Muistatko, kuinka\nsieraimemme ahmivat ruudin tuoksua ja sydän sykki taistelun riemua,\nkun syöksyimme Tuuloksessa vuonna --19 ryssien piikkilankojen läpi?\nMuistatko voiton huumaa heidän vallinsa harjalla, konsa oli lyöty\nvihollinen kymmenkertainen? Muistatko, kuinka jäi silloin riippumaan\nlankojen piikkeihin Pohjanmaalta poika -- kolmetoistavuotias?\nMuistatko, kuinka olimme pakotetut astumaan Suomeen menevään laivaan\nVitelessä? Muistatko, mitä von Hertzen puhui silloin ryysyjoukolle,\njoka kerran \"järjestyksessään ol' hirmuinen\"? Muistatko, kuinka silloin\nsyrjään menimme ja salaa itkimme? -- Muistatko, kuinka toissa talvena\njätimme verellä ostetun maan kylä kylältä ryssän käsiin? Muistatko,\nkuinka silloin polo karjalaiset syleilivät polviamme ja rukoilivat\nmeitä jäämään? -- Muistatko, kuinka nälän näännyttämiä, vilun vikomia,\nrepaleisia sankareita ja puolialastomia naisia ja lapsia sortui\nKarjalan kinoksiin, konsa murskattu armeija ja kansa taivalsi via\ndolorosaansa Suomea kohti?\n\nSinä muistat, minä tiedän, että muistat, molemmat muistamme paljon,\npaljon enemmän, vaikka tekisi mieli unohtaakin joskus. Tiedän, että\nymmärrät nyt, miksi edelleenkin taistelen. Etkä ainoastaan ymmärrä,\nvaan yhdyt samaan rintamaan ja samaan taisteluun.\n\n(Kirjoitus Suomen Heimon n:ossa 8/1923.)\n\n\n\n\nSUOMEN HUOMEN\n\n\nOnneton, veriin asti ryöstetty, raastettu ja raiskattu, kahleisiinsa\ntaottu Karjalan kansa ja maa! Onneton koko sirpaleiksi pirstottu Suomen\nheimo, jonka onnellisin osa elää vapaassa, mutta aina uhatussa maassa!\nOnneton heimo, jonka historia on tuominnut taistelemaan jättiläissuuren\nslaavilaisheimon kansojen meressä. Siihen on hukkunut jo heimostamme\nsuurin osa. Missä ovat muinoin niin uljaat bjarmien miehet? -- Ei kuulu\nenää vogulin valitus, ei vatjan vaikeroiva ääni. Nyt näyttää olevan\nheimomme herkimmän ja lahjakkaimman osan, Karjalan kansan, Kalevalan\nluojan, vuoro tuhoutua. Nyt vielä kuuluu sen vaikerrus ja hätä, kohta\nvaikenee sekin, kuten bjarmin tai vatjan muinoin. Olemme kuulevinamme\ntuon kansan kuolinkorahduksia korvissamme. Maanpakolaisena mieron\ntiellä on suurin osa Kalevan heimoa, ja maahansa jääneet näyttävät\njoutuneen kohtalon alaiseksi, joka on omiaan liikuttamaan kovintakin\nsydäntä.\n\nKun taistelu heimokansan olemassaolosta on niin kriitillisessä\nvaiheessa kuin se nyt on ja kun vihamies käyttää taistelussaan\nniin voimakasta kieltä kuin se nyt käyttää, niin tuntuu enemmän\nkuin heikolta lyödä sanan miekalla siinä, missä pitäisi lyödä\nteräksellä. Kun ryssä puhuu kyllin voimakasta kieltä asiansa puolesta\nrankaisuretkikunnilla -- joista päivälehdet tietävät kertoa --, tuntuu\nkuin vastaisi siihen toivottoman heikosti se kieli, mikä kaikuu\njuhlan puhujalavalta. Me suomalaiset, jotka olemme jo pitemmän aikaa\nsaaneet tehdä vähemmän miellyttävää tuttavuutta ryssän kansan kanssa,\nme tiedämme, mitä sen rankaisuretkikunnat merkitsevät. Me tiedämme,\nettä niiden tie on vereen hakattu, sitä viittovat savuavat rauniot,\nja meidän sydämemme vapisee -- kellä sitten kauhusta, kellä säälistä,\nkellä vihasta.\n\nNyt on taasen hetki, jolloin Isänmaahansa ja heimoonsa onnettomasti\nrakastunut suomalainen ja karjalainen, jos mahdollista, entistä\nkatkerammalla tuskalla tuntee olojen painon ja katsoo ympärilleen,\nettä miltähän suunnalta apu voisi tulla, jotta saisi siihen kiinni\ntarttua. Hän katsoo, kuten monesti ennenkin, ja katsoo yhtä turhalla\ntoivolla kuin ennenkin, sillä etsipä apua mistä tahansa, suurten\nkansojen neuvossaleista tai omista rikkinäisistä riveistämme, niin yhtä\ntoivottomalta ja pimeältä näyttää. Apu viipyy ja vilkastuu, ja kiire\njo olisi, sillä jos sitä ei pian tule, niin Karjalan kansa hukkuu,\ntaasen yksi entisen tuuhean heimopuun vihreimmistä oksista hakataan\npois. -- Kirves ei ole enää asetettu Karjalassa vain puun juurelle, se\nkirves on jo monesti iskenyt ja parhaillaan iskee heimopuun kylkeen ja\nuhkaa nyt sen sydäntä. Mutta mikä kaksinkertaistuttaa tuskan heimoaan\nrakastavassa mielessä, on se katkera havainto, joka täytyy päivä\npäivältä ja vuosi vuodelta yhä selvemmin panna merkille, se, että\nSuomen kansa ei ole _valveilla_.\n\nMikä on nukuttanut Suomen kansan? Mikä on luonut sille orjan mielen?\n-- Eikö Suomen leijona valveutunut, kun se loi orjan ikeen omilta\nniskoiltaan, vai eikö se tajunnut, että työ jäi pahasti kesken? Eivätkö\nvapauden veriuhrit huuhtoneet orjan mieltä siltä pois luoden sijalle\nuuden hengen ja mielen, hengen ja mielen, joka kuuluu olennaisesti\njokaiselle vapaalle, suuruutta kohti pyrkivälle kansalle? -- Täytyy\nsanoa, ettei siltä näytä. Se tuhatvuotinen orjuus, jonka painon\nkansamme on saanut kantaa milloin germaanin, milloin slaavin ikeen\nalla, ei ole voinut noin vain hetkessä mennä ohi jälkiä jättämättä.\nSe ei ollut pois pyyhkäistävissä kädenkäänteessä, ei edes vapautemme\nriemuisalla keväthetkellä -- pisara orjan verta kiertää vielä suonissa.\n\nJos ei niin olisi, jos Suomen kansa tuntisi vapautensa, niinkuin sen\nvapaa tuntee, riemuitsevana, rintaa laajentavana, kaikki voittavana ja\nkaikki alttiiksi antavana voimana, sallisimmeko vainolaisen raiskata\nKarjalan maata, joka koko leveydellään syleilee omaa maatamme ja on\nolennaisesti osa siitä? Nöyrtyisikö kansamme ruikuttamaan ja kerjäämään\nmuruja rikkaiden pöydiltä tavalla, johon ei kukaan vapaa alistu? Entä,\njos se päästäisi omat voimansa oikeuksiinsa? Eikö se tempaise ohjia\n_omiin_ käsiinsä käsistä vieraiden, olivatpa nämä rajojen sisä- tai\nulkopuolella? Eikö se lakkaisi tuhlaamasta niitä valtavia voimia, jotka\nsillä sittenkin on, omien riviensä pirstomiseen, kuten se nyt tekee? --\nEikö se uskaltaisi edes uneksia suuruudestaan?\n\nSäpsähtikö joku? Vainusiko tässä pannaan tuomittua Suur-Suomi-ajatusta?\nSiihen ajatukseen tahdoin juuri päästäkin, vaikka sitä on pidetty\nvoitettuna kantana, illusionina, kuumeisten fanaatikko-aivojen\ntuotteena, vailla mitään reaalista todellisuuspohjaa ja\ntoteutumismahdollisuuksia. -- Mitä muuta kuin orjan mieltä todistaa\nse, ettei kansa edes osaa uneksia suuruudestaan, johon se kuitenkin on\noikeutettu? Mistä muualta kuin pitkältä historialliselta taipaleelta,\njoka oli täynnä vieraiden kansojen hegemoniaa ja oman kansallisuuden\norjuutusta, voi juontaa juurensa se ajatus, että kansamme sydämestä\non kitkettävä pois kaikki suuruudenunelmat? Elleivät kansamme suuret\nmiehet sitkeästi vuosisata vuosisadalta olisi jaksaneet toivoen uskoa\nkansansa vapauteen, niin missähän vapautemme olisi? Tuo hullutukselta,\nillusionilta näyttävä ajatus, tuo monen pilkkaama ja monen lokaan\nraastama usko ja toivo oli sittenkin se, joka kantoi hedelmänään\nvapautemme hetkellä, jolloin sen toivo näytti olevan pimeimmässä\npilvessä.\n\nKansamme ei ole vielä kokonaisuutena herännyt. Vieraan siteissä se\nvielä käy. Vieras on painanut kätensä sen silmille, niin ettei se\nnäe eikä tajua, mistä sen on lupa uneksia ja puhua ja minkä puolesta\ntaistella. Sokeana huitoo se oikeaan ja vasempaan, taistellen niitäkin\nvastaan, jotka ovat sen omaa verta ja lihaa ja jotka usein muodostavat\njuuri sen aineksen, mikä on saanut aikaan onnellisia käänteitä sen\nhistoriassa. Se taistelee sokeudessaan usein niitä vastaan, joilla\non vielä kipinä kaikki kestävää, kaikki kärsivää ja lopulta kaikki\nvoittavaa rakkautta ja joiden silmämääränä on se, että oma kansallisuus\npääsisi oikeuksiinsa, oma maa tulisi kohoamaan kunniaan ja suuruuteen\nja käsittämään oman heimon sekä saavuttamaan omat kansalliset ja\nmaantieteelliset rajansa.\n\nSuomen kansan _on_ herättävä siihen tietoisuuteen, että sillä on\noikeus, eikä vain oikeus, vaan myös velvollisuus sisällyttää itseensä\nse heimo ja maahansa se maa, joka sille eittämättömästi kuuluu. Sen\nmaailmanhistoriallinen tehtävä suojamuurina itää vastaan on niin suuri,\nettä se laiminlyö velvollisuutensa länsimaailmaa kohtaan, ellei se ota\nKarjalan kansan asiaa omakseen viedäkseen sen onnelliseen ratkaisuun.\nTämä tehtävä kuuluu sille jo yksin humaanisista ja kansallisista\nsyistä. Sitäpaitsi: ellemme opi taistelemaan suuruutemme puolesta, me\nhukumme, kuten lukemattomat kansat ennen meitä, vaivumme unhoon ja\npyyhitään pois historian lehdeltä, jolle kansojen Kaitsija on meille\nsuonut tilaisuuden piirtää nimemme lähtemättömin kirjaimin. Ja meidän\nnukkuessamme voi hukkua moni muu länsimainen kansa.\n\nJokainen kansa ja valtakunta, josta on tullut suuri ja mahtava, on\nkerran alkanut siitä, että se ylpeässä itsetunnossaan yläpuolella\nmuiden on rohjennut unelmoida suuruudestaan. Tuollainen kansa on\nhistorian lempilapsi. Se vie sitä eteenpäin läpi mahdottomiltakin\nnäyttävien esteiden ja vaikeuksien. Sellaista kansaa eivät sido\ntavalliset elollisen luonnon rajoitukset, eivät määrää mahdollisuuksien\nja mahdottomuuksien lait, sillä se luo ihmeitä niiden sijalle ja uhmaa\nvaikka koko maailmaa ihmeitten varassa.\n\nKuitenkin kaikitenkin. Meidän kansassamme, jos missä, on itu\nsuuruuteen. Sen se on osoittanut töillä, joita vain suuri voi\ntehdä. Historia on antanut sille tehtävän, josta äsken jo puhuimme,\ntehtävän niin suuren ja korkean, että sen pelkkä ajatteleminen\nhuimaa päätä valtavuudellaan: tehtävän suojella koko sivistynyttä\nmaailmaa raakalaisuuden valloitus yrityksiltä. Kelle historia\nsuurtöitä tehtäväksi antaa, sille se antaa myös edellytyksiä niiden\nsuorittamiseen. Eikä Suomen kansalta ainakaan noita edellytyksiä puutu.\n\nEn tahdo puhua kansamme suurtöistä nykyaikaisen sivistyselämän,\nurheilun yms. aloilla. Puhun mieluummin niistä ihmeistä, joita se\non tehnyt toisilla aloilla. -- Mikä ääretön pääoma henkistä ja\nfyysillistä voimaa, sitkeyttä, tarmoa ja kaikki edestään musertamaan\nluotua uljuutta onkaan pieneen kansaamme sisällytetty? -- Eikö\ntämä pettuleivän ja hallan tuttu Saarijärven Paavon kansa ole jo\nnäyttänyt sitkeytensä ja sisunsa ihmeitätekevän voiman raivatessaan\ntähän vilunarkaan Pohjolan maahan kukoistavat pellot ja niityt,\njoilla kultaista tähkää tekevä vilja heilimoi! Eikö tämä ole samaa\nkuolemaahalveksivaa, uhkauljasta hakkapeliittojen kansaa, jonka\npeitsiin taittuivat aikoinaan rautakylkien hyökkäykset Breitenfeldin ja\nLützenin kentillä! Eikö kansamme viimeaikaisin historia tiedä kertoa,\nettä sen pojissa vielä elää isäin henki, jonka hehku Pohjan jäilläkään\nei sammunut! Missä ennen Breitenfeld, Lützen ja hakkapeliitat,\nsiellä nyt Eckau-Keckau, Misse ja Aa jääkäreineen. Narvan ja Kaarle\nXII:n miehet on tehnyt meille eläviksi vuoden 1919 Narva Eestin\nvapaussodan muiden taistelukenttien kera vielä elävine tai vasta\nmuutama vuosi sitten multaan peitettyine suomalaisine sankareineen.\nMonet sankaritaulut kultaisine nimikirjoituksineen tekevät eläviksi\nRunebergin laulamat Vänrikki Stoolin urhot, ja eivätkö heistä puhu\nkyllin elävää kieltä melkein jokaista kirkkomaatamme kaunistavat\nsankaripatsaat! Eivätkö hiljaiset hautakummut Kuolan lahdelta Syvärin\nrannoille saakka kerro kaunopuheisesti uusista Vesaisen ja Löfvingin\npartiomiehistä ja sisseistä, jotka eivät osanneet silloin eivätkä\nnytkään kalveta muuten kuin kuolemassa! -- Jos näkönsä voisivat kertoa\nvanhat puut niillä monilla taistelukentillä, missä taas viime vuosina\non niin runsain määrin suomalainen hurme vuotanut ja suomalainen uljuus\nihmeitä tehnyt, mitä ne puhuisivatkaan! Paljon siitä kaikesta on tullut\nkansamme tietoon, mutta paljon on siitä unhoonkin jäänyt, sillä miehet,\njotka ovat niitä kärsimyksiä kärsineet, niitä ponnistuksia ja tuskia\nkestäneet, ovat usein niitä maan hiljaisia, jotka eivät tahdo niillä\nloistaa; eikä tällä sankaruudella ole useinkaan ollut muita todistajia\nkuin kaukaiset erämaat ja koskemattomat korvet!\n\nKun me tiedämme, että kansallamme on vieläkin noita suuria salatuita\nvoimia, on vieläkin tuo omaisuus uljuutta, uskallusta, sitkeyttä ja\ntodellista suuruutta, niin emmekö me silloin uskalla uskoa, että\nkun kansa kerran herää tietoisuuteen omasta itsestään, niin Suomen\nsuuruuden hetki koittaa! Ja se koittaa vielä kerran, se odottaa vain\nsitä psykologista hetkeä, jolloin se purkautuu esille, sitä heräämisen\nsuurta aamua, jolloin se on kaiken uudeksi luova. -- Sakari Topelius\nsanoo, etteivät suuretkaan miesvoimat talvista järveä sulaksi saata,\nvaikka kuinkakin sitä kangillaan jystäisivät, mutta kun aurinko\noikealla hetkellä lämmittää sen pintaa, niin talviset jäät sulavat\nja vapaina loiskuvat suviset aallot. Tuota oikeaa hetkeä, vailla\nkaikkea keinotekoisuutta, odottaa oikeutettujen unelmiensa täyttymistä\ntoivova kansakunta, ja tämä hetki tulee, jos se jaksaa uskoa, toivoa\nja rakastaa. Silloin laukeavat sen siteet kuin itsestään, silloin\nsulaa sen jää ja sydän kuin taikavoiman vaikutuksesta, silloin on\nkevätihmeiden aika.\n\nTuohon hetkeen uskoessaan jaksaa masentunut mieli nytkin palaa ja\nhehkua. Tulkoon tuo usko suureksi ja voimakkaaksi, majesteetiksi, jonka\nedessä kansan polvet notkistuvat! Täyttäköön kansalaisten sydämet\nisänmaanrakkaus niin palava ja voimallinen, että se sytyttää hiipuneet\nhiilet sammuneessakin rinnassa, täyttäköön rakkaus niin hehkuva, ettei\nsen polte anna rauhaa unessakaan, vaan vaatii työhön ja taisteluun niin\nkauan, kun työ kesken on! Tuo suuri, kaikki täyttävä ja kaikki voittava\nisänmaanrakkaus on se palava pensas, josta kansojen Jumala kansoja\nlähestyy ja puhuttelee, ja sen Jumalan avulla kansa tekee ne ihmeet,\njoita herännyt kansakunta ensi rakkautensa keväässä tekee.\n\nKolmena sotavuotena Karjalan erämaissa vuodatettu veri ei ole vuotanut\nhukkaan. Sen edestä kärsityt kärsimykset eivät ole kärsityt suotta.\nKansojen suuri Jumala katsoo suopeasti oikean asian edestä tehdyn uhrin\npuoleen. Kun Karjalan vapaus toteutuu kerran, huomataan, että tuo veri\non sittenkin ollut eräs niitä tekijöitä, jotka ovat runsaalta osalta\nvalmistaneet sen vapausunelman täyttymistä.\n\nKun kansamme joutuu tuon suuren historiallisen hetken kohdalle, on sen\nsuuruuden historiassa Karjalan vapautus vain detalji. Silloin syttyvät\nvartiotulet Karjalan mailla kuin itsestään ja kansamme nousee kuin\nmaasta polkaisten, käy heimoveljen kanssa kylki kyljessä vainolaista\nvastaan näyttäen, että se vieläkin osaa taistella ja kaatuakin, jos\nniin tarvitaan, mutta myöskin -- _voittaa_. Vielä läikkyvät vapaina\nniin Tshirkka-Kemi kuin Syvärikin, Äänisen ja Laatokan rannat, ja\nKarjalan kansa on oleva vapaa. -- Ja silloin, silloin on Suomessa\nhuomen.\n\n(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran itsenäisyysjuhlassa\nKansallisteatterissa 6.12.1922.)\n\n\n\n\nUSKON SUOMEN TULEVAAN SUURUUTEEN\n\n\nSuotakoon anteeksi ja koetettakoon sitä ymmärtää, että Isänmaataan\nrakastava kansalainen puhuessaan Isänmaalleen, tahtoo puhua\nSuur-Suomelle, puhuessaan kansalleen, tahtoo puhua suurelle Suomen\nkansalle. Voidaan ehkä kysyä, onko hänellä siihen oikeus, sillä onhan\nSuomen kansa ollut aina pieni ja on sitä edelleenkin. Mutta katsomus on\nIsänmaata rakastavissa piireissä nykyään sellainen, että se sulattaa\nIsänmaa- ja Suur-isänmaa-käsitteet yhdeksi käsitteeksi, ja sentähden\nkansalainen puhuessaan maalleen, omistaa sanansa sille suurena maana\n-- puhuessaan kansalleen, puhuu sille suurena kansana. Ja sitäpaitsi:\neihän kansakunnan suuruutta aina määrää sen pelkkä lukumäärä, vaan\nennenkaikkea sen työt ja sisäiset arvot.\n\nVoidaan toki sanoa, että tämä kansa on pienuudestaan huolimatta\nollut suuri, kun se on jaksanut läpi vuosituhannen seisoa mahtavaa\nNovgorodia, Moskovaa ja vihdoin Pietaria vastaan. Suuri oli Suomi,\nkun se kävi suuria sotia Ruotsin lippujen alla Tanskassa, Puolassa,\nVenäjällä ja Saksassa -- suuri, vaikka sen suuruudesta eivät\nmaailmanhistorian lehdet kerro. Suuruutensa merkit se löi omaan\nmaahansa ja Ruotsin ylpeihin väreihin. Kahdesti kaatui suomalaisten\nkuulu Musta Rykmentti viimeiseen mieheen, Venäjän sodassa kerran,\nTanskan sodassa toisen kerran. Novgorodin ja Varsovan muurit murti\nsuomalainen sotakirves. Narvan valleilla välähtelivät ensimmäisinä\nsuomalaisten säilät. Wienin muurit vapisivat aikoinaan suomalaistenkin\nrakuunajoukkojen ratsujen kavioiden töminässä, ja kuolemattomien\nkroatien rivit murtuivat \"hakkaa päälle!\" huutojen kaikuessa.\n\nSuuri oli Suomen kansa Euroopan sotakentillä, suurempi vielä rauhan\ntöissä. Historia asetti kansamme hallaiseen, rautapohjaiseen maahan,\nistutti jättiläissuuren verivihollisen viereen, antoi pettuleivän\nkäteen, kivivänkärin toiseen ja sanoi: \"Lisäänny ja täytä maa!\"\nJa korpi väistyi uutisviljelijän edestä, suomaat hallan kiroista\nkirpoutuivat. Suuri oli Euroopan sotakentillä Suomen mies, suurempi\nomalla maallaan, suurin oman onnensa nojaan jätettynä. Kun maan\nvalamiehet Ruotsin väreille niittivät kunniaa vierailla mailla, saivat\nsotarujot, vanhukset ja maitoparrat uroot kotikontujensa edestä\ntaistella. Monesti ryssä maan raiskasi ja poltti, nälkä, rutto ja\nmiekka olivat usein sortaa kansan sukupuuttoon, mutta siemen toki\npiilopirteissä säilyi, ja siitä kasvoi aina uusi kansa, kansa entistä\nehompi. Se nousi aina uudestaan ja uudestaan verestä ja tuhasta, salvoi\nkotiensa raunioille uudet pirtit, veistinkirves toisessa kädessä,\ntoisessa tappara, kasvatti kaskimaille uuden viljan, petäjäistä\nsuuruksen sekaan jatkoksi survoi.\n\nSuomen kansa ei ole koskaan ollut niin suuri kuin isonvihan\nhirmumyrskyn jälkeen, jolloin se oli kolmisatatuhantinen. Eikä se ole\nkoskaan ollut niin pieni kuin nyt, jolloin sitä on kolme ja puoli\nmiljoonaa. Näin pieni se on ollut ehkä vain heimotaistelujen aikana,\njolloin Häme sotia Savoa vastaan kävi, pohjalainen Vienan mailla\nvainovalkeita viritteli, molemmin puolin kostohiihdossa käytiin. Nyt on\nluokkasota käynnissä heimosotia katkerampi, kostohiihto Vienan hiihtoja\nraatelevampi.\n\nMutta sittenkin: kansallisen heräämisen oireita ja enteitä on\nnäkyvissä, heräävän kevään tuntua on ilmassa. Sen kevään enteitä\nolivat suomalaisten jääkärien retket Saksassa ja Liivinmaalla, sen\nkevään oireita valkoisten sankarien maailmanhistoriallinen luomus,\nSuomen vapaus, sen kevään tuntua Eestin kunniakkaat taistelukentät ja\nheimojemme yhtymisen merkit.\n\nKarjalan ja Inkerin vapaustaistelut ovat myös, siitä huolimatta että\nne päättyivät tappioihin, kansallisen heräämisen merkkejä. Karjalan ja\nInkerin kansat ovat ojentaneet veljenkäden Suomen kansalle. Kolmena\nsotavuotena ovat kansallisen herätyksen innoittamat suomalaiset\nheimoveljien kanssa yksillä sotatulilla maanneet, rinnakkain\nkostohiihdossa käyneet, yhdessä voitonpäivät kokeneet ja tappion kalkin\njuoneet.\n\nSammon sirpaleet alkavat hakeutua yhteen, ensimmäisistä tappioista ei\nole totuttu säikähtämään. Tappioissa karkenee hammas, ja niiden yli on\nkäynyt ennenkin tie ratkaiseviin voittoihin. -- Heimot yhtyvät, se on\nsuuria tapahtumia ennustava merkki jokaisen kansakunnan historiassa.\nSentähden voimme puhua kansamme ja Isänmaamme suuruudelle heimojen\nyhtymisen merkeissä.\n\nKansalaiset! Eräs Suomen havahtumisen ilahduttavimpia ja varmimpia\nmerkkejä on nykyisen ylioppilasnuorison keskuudessa ihmeellisesti\nherännyt isänmaallinen into ja rakkaus. Ihmeellisesti on siinä\nIsänmaanrakkaus yhtynyt rakkauteen heimokansoja kohtaan, rakkaus herkkä\nja uskollinen. Se on vaistonnut, että heimokansojemme kohtalossa\nratkaistaan isänmaamme kohtalo ja suuruus. Me tiedämme kaikki, että se\nsuuruus, josta tämä aines nuorisoamme uneksii ja jonka eteen se työtä\ntekee muita herättäen, on aineellista suuruutta. On kysymys Isänmaamme\nnostamisesta suurvallaksi. Me tiedämme, että meillä on siihen\noikeus. Me tiedämme, että meillä on oikeus maahan, jota asuu meidän\nheimomme. Tiedämme, että maallamme on velvollisuus tulla suurvallaksi,\nsillä muuten se ei voi pitempiä aikoja täyttää tehtäväänsä -- olla\nlänsimaiden kilpenä itää vastaan. Nykyisissä rajoissa emme voi\nitsenäisyyttämme edes säilyttää; jos niihin jäämme, niin vapautemme\nhautakummun yli käy ennen pitkää ryssän tie länsimaille. Koko\nsivistyneen maailman etuvartija on Suomen kansa, ja voi sitä, jos sen\nvartiotulet sammuvat!\n\nTämän vaistoten tekee Suur-Isänmaan eteen työtä kansamme herännyt\naines. Mutta ulkonaiseen suuruuteen on kasvettava sisältä päin,\nulkonaiseen suuruuteen voimme päästä vain kasvamalla ensin\nsisäiseen suuruuteen. Suuruuteen pyrkivän kansan ensimmäinen\nonnistumisen edellytys on sisäinen, siveellinen voima ja suuruus.\nSe tarvitsee kansallista itsetuntoa historian valittuna kansana,\nkutsumustietoisuutta, mutta ennenkaikkea rakkautta. Isänmaanrakkaus\non se loistava pilvi, jonka varjossa katajainen kansamme on käynyt\nläpi vuosituhantisen korpitaipaleensa. Isänmaanrakkaus yhtyneenä\nsiveelliseen itsekuriin on ollut se eläväksi tekevä henki, joka on\nkannattanut sitä niin sodan kuin rauhankin töissä, ja sen hengen\nvoimalla se on tehnyt suuren töitä. Isänmaanrakkaus noudattaa samoja\nlakeja kuin kaikki rakkaus, vuotaa samasta lähteestä kuin muukin\nrakkaus: _Jumalasta_. Se rakkaus ei katso omaansa, kaikki se uskoo\nja toivoo. Se rakkaus opettaa kansakunnan elämään ja kuolemaan\nIsänmaalleen. Sen alttius on vailla rajoja, sen epäitsekkyys\nliikuttava. Työn ja kärsimyksen maan edestä se voi tehdä kunniaksi ja\niloksi, kuoleman maan edestä _kruunuksi_.\n\nSuomalainen nuoriso osaa vieläkin maansa puolesta kaatua, siitä\novat todistuksena tämänkin salin marmoritaulut. Mutta nyt kysytään\nnuorisoltamme enempää kuin kuolema, vaikeampaa kuin se, kysytään,\nosaako se _elää_ Isänmaalle. -- Se näyttää sitä pyrkivänkin tekemään.\nTämä pyrkimys on kuitenkin juuria vailla ja nuorison parhaidenkin työ\nirrallista, elleivät he palaa esi-isien Jumalan tykö ja sitä tietä\nsiveellisiin arvoihin. Jumalassa on se esi-isien koettelema perustus,\njoka ei horju. Hän voi johtaa kansamme sisäisen suuruuden tietä\nulkonaiseenkin suuruuteen ja mahtavuuteen. Sieltä on vuotava kansamme\ntuhlaajapoikien sydämiin se isänmaanrakkaus, joka heillekin synnyinmaan\narmaat äidinkasvot paljastaa.\n\nSilloin on Suomen kansa jo itsessään suuri, ja jos se on Klingsporin\nkanssa perääntynyt, niin se on jälleen kerran pysähtyvä Hertzenin\nkanssa Siikajoen jäälle ja luova omillekin väreilleen uljaita\ntraditioita. Varmaa on, että Suomi on vielä käyvä suuria sotia. Jos\nkansamme tällöin taisteluun esi-isiensä hengessä lähtee, on se maan\nsuurvallaksi luova, ryssäin tulet Kalevan kankailla ja Nevan rannoilla\nsammuttava ja Isänmaan loukatun kunnian tahroista puhdistava.\n\nKansalaiset! Suomalaisen heimon päämäärä älköön olko vähempi eikä\nenempi kuin _suuruus_.\n\nVeljemme aavoilla pustan mailla, jalo magyarien kansa, lausuu\njokapäiväisenä tunnustuksena: \"Uskon Unkarin tulevaan suuruuteen\". --\nOlkoon jokaisen Isänmaataan rakastavan suomalaisen tunnustus, vapaalle\nSuomelle ainoa mahdollinen tunnus: \"Uskon Suomeni tulevaan suuruuteen\".\n\n(Puhe isänmaalle Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa 5.2.1923.)\n\n\n\n\nME TAHDOMME\n\n\nMe tahdomme kantaa sydämemme rukousuhrin Sinulle, Herra, ja\nanomme siunaustasi uudelle lipullemme. Siunaa Sinä se, sillä\noikeuden ja rakkauden palvelukseen sen tahdomme pyhittää. Jos Sinä\nolet puolellamme, ei kukaan voi olla meitä vastaan. Siunaa sitä\nnuorukaisjoukkoa, joka nyt ja aikojen kuluessa polvi polvelta vannoutuu\ntämän lipun varjossa työtänsä tekemään Isänmaansa suuruudeksi ja\nonneksi, sorretun heimonsa kohottamiseksi ja auttamiseksi sekä\nsortajakansan sortumiseksi. Emme etsi omaa kunniaamme, vaan Isänmaamme\nja kansamme menetettyä kunniaa. Emme etsi omia etujamme, vaan tahdomme\nkaikki uhrata, kaikki kärsiä ja vaikka sydänveremme alttiiksi antaa\npirstotun suomalaisen heimon herättämiseksi ja kokoamiseksi ja suuren\nsuomalaisen Isänmaan saamiseksi sekä vanhurskauden vaatimuksen\ntäyttämiseksi.\n\nKansalaiset ja veljet! Kaikkivaltiaan kasvojen edessä olemme mustan\nlippumme vihkineet ja kohta vannomme sille uskollisuutta. Olkoon se\nuskollisuus niin kestävä kuin vain suomalainen uskollisuus voi olla.\nPysyköön lippumme tahrattomana, sen traditiot ylevinä ja olkoon sen\nmainesana jo alusta alkaen kunniakas. Nähtäköön se aina siellä, missä\nmiehinen kunto ja kunnia ihmeitä tekee. Lippumme on musta kuin yö,\nmutta yössähän heimomme pirstaleet harhailevatkin, yössä on vielä\nsuuren isänmaallisen unelmamme täyttymisen hetki. Mutta siinä yössä\niskee uskomme ja vihamme kalpa kirkkaita säkeniänsä ja ennustaa\nheräävän päivän huomenkoittoa. Musta on vihamme sitä kansaa kohtaan,\njonka nimen mainitseminen älköön häiritkö hartautemme hetkeä. Meidän\nvihamme on musta kuin tämä lippu, mutta vihallamme on oikeus voittoon,\nsillä sitä hallitsevat rakkautemme sinivalkoiset värit. -- Tulkoon\nlipustamme ei ainoastaan meidän, vaan koko kansamme ja heimomme uskon\nlippu. Tulkoon siitä lippu, johon katsoessa kirkastuu sammuva silmä,\njonka puoleen väsynyt nostaa katseensa ja saa uutta voimaa ja toivoton\nuutta toivoa.\n\nOllos tervehditty Sinä, rakkautemme, vihamme ja uhrimielemme lippu,\nAkateemisen Karjala-Seuran musta lippu. Me uskomme, että Sinä olet\nkansallisen heräämisen ja heimomme ylösnousemuksen varmimpia merkkejä,\nja olemme vakuuttuneet siitä, että Sinut nähdään kunniakkaana ja\ntahrattomana aina liehumassa edellä muiden siellä, missä Suomen kansa\nsuuria töitä tekee, johdossa siellä, missä Isänmaatamme viedään suurta\ntulevaisuutta kohti, joka on oleva yhtä valoisa kuin tämä lippu on\nmusta.\n\n(Puhe AKS:n lipun vihkimistilaisuudessa 12.5.1923.)\n\n\n\n\nVALLANKUMOUS KANSAMME SYDÄMESSÄ\n\n\nSe suuntataistelu, jonka merkkejä nyt on suomalaisessa\nylioppilasnuorisossa havaittavissa, on eräs etuvartiokahakka. Se\nviittoo tietä kansalliseen herätykseen, johon sen on temmaistava\nkoko Suomen kansa. Sen suunnan mielestä, jota me edustamme,\nolemme saavuttaneet suuren voiton jo sillä, että olemme saaneet\ntaistelun syntymään. Sen taistelun toivomme leviävän kulovalkean\nlailla kautta koko Suomen kansan. Siihen taisteluun oli haasteena\n\"kapinanjulistuksemme\" Suomen kansalle: Suur-Suomi on Suomen valtakunta!\n\nTaistelun sai syttymään syytös, jonka viskasimme kansallemme päin\nkasvoja: Sinä et ole herännyt, sinä olet vailla kansallistuntoa, olet\nvailla todellista itsenäisyyttä, olet orjamielinen, ja ellet herää,\nniin hukut! Ja taistelu syttyi. Nyt isketään puolesta ja vastaan. Nyt\nsyntyy uusia ryhmityksiä. Nyt selvitellään käsitteitä. Kansalaiset\nvedetään omalla suulla vastaamaan kysymykseen -- Isänmaan asettamaan\n--: \"Mikä on totuus?\"\n\nTätä taistelun aikaansaamista me pidämme viittana lopulliseen voittoon.\nMe iloitsemme siitä, että taistelu on syntynyt, sillä tiedämme,\nettä vain taistelua seuraa voitto. Me riemuitsemme siitä, että sota\non syttynyt, sillä tiedämme, että vain sodan jälkeen sanellaan\nrauhanehtoja. Taistelu on merkki siitä, että jotakin suuriarvoista on\ntapahtunut. Taistelussa rapisee ruoste vanhoista aseista. Taistelun\ntuoksinassa tehdään ratkaisuja. Siinä karisee kuona ja kirkastuu kulta.\nTaistelussa koetellaan, mikä on kestävää ja todella pysyväistä, mikä\ntaas joutaa roskana pois heitettäväksi.\n\nTuota taistelua olemme itse omassa sydämessämme saaneet käydä\nunettomina öinä ja päivän hälinässä. Ja me olemme saaneet maistaa\nvoiton riemua ja omakohtaisen ratkaisun tyydytystä. Siksi me tunnemme\ntaistelun arvon. Sentähden iloitsemme, kun olemme saaneet temmatuksi\nmuitakin kriisin pyörteeseen sille samalle kilvoituksen tielle, jota\nolemme itse kulkeneet ja yhäti kuljemme. Meille se on merkinnyt\nsortuneita vanhoja katsantokantoja, murtuneita entisten käsitysten\nja kansallisten ennakkoluulojen kahleita. Meille taistelun tulos\nmerkitsi omaatuntoa, jota voisi sanoa uudestisyntyneeksi, opittujen\narvojen uudesti arvioimista, tuntemattomien tulevaisuuskäsitteiden\nsijalle astuneita uusia, häikäiseviä perspektiivejä. Ja meillä on se\ntoivo, että jokaisen kansalaisemme eteen nousisi sisäisen taistelun\nja ratkaisun vaatimus. Mikä ja minkälainen itsekunkin ratkaisu tulee\nolemaan, on jokaisen oma asia. Mutta mielestämme kansalainen ei ole\nkansalainen, ellei hän kilvoitellen tee omakohtaista selvittelyä\nkäsitteistä Isänmaa ja kansakunta -- ellei hän ratkaise itsenäisesti\nkysymystä: \"Mikä on totuus?\"\n\nMitä me suomalaiset ylioppilaat sitten tahdomme saada aikaan ja mitä\nme tahdomme olla? Me tahdomme kartuttaa -- eikä vain säilyttää --\nsitä leiviskää, jonka nurmen alla nukkuvat esi-isämme, sitkeät kasken\nkaatajat ja kuulut miekkamiehet, ovat meille kartutettavaksi jättäneet.\nJa siihen työhön tahdomme mukaan koko suomalaisen kansakunnan. Vielä\nenemmän! Elämme nykyisyydessä. Me tahdomme olla kansamme pahana\nomanatuntona. Silloin kun siltä ovat unohtumassa ne murhenäytelmät,\nmitkä kolmena sotavuotena ovat tapahtuneet rajan tuolla puolen\nKarjalan ja Inkerin kansojen keskuudessa, me tahdomme verestää sen\nmuistia, vetää auki sen kansallisen omantunnon arpeutuneita haavoja,\nahdistaa sen syytetyn asemaan. Suomen kansa ei saa unohtaa, että se on\nhäpeällisesti syypää erääseen heimonsa järkyttävimpiä murhenäytelmiä.\nSen täytyy nähdä olleensa toimeton silloin, kun sen poikien veri vuoti\nerämaiden hiekkaan kuin uhriteuraan veri. Sen täytyy nähdä olleensa\nsokea ja kuuro niiden rukousten edessä, joita sen puoleen kohosi kauas\nvihollisten keskelle yksikseen unohdettujen nuorukaisten sydämistä.\nSe ei pääse enää unohtamaan sitä, että kokonainen vapautta rakastava\nheimo kerran luotti siihen, odotti sitä ja että tämä heimo uskossaan ja\nodotuksessaan sortui päästämättä huuliltaan ainuttakaan kirouksen sanaa\nmiehuuttoman Suomen kansan pään menoksi. Silloin kun kansamme näyttää\nolevan halukkain pesemään veren viat käsistään, me tahdomme sille olla\nhuutavan äänenä korvessa: \"Veljesi veren ääni huutaa sinulle maasta!\"\n\nMe tiedämme, että se vaikerrus, joka lyötyjen Karjalan ja Inkerin\nkansojen kelmeneviltä huulilta kuuluu, on vain heikko kaiku siitä\nhädästä ja niistä murhenäytelmistä, mistä vuosituhantinen Suomen\nja Venäjän kansojen välinen taisteluhistoria tietää kertoa. Mutta\ntoissatalvinen Karjalan kamppailu _ei saa_ olla viimeinen näytös tässä\nsarjassa, vaan toinen, vielä hirmuisempi näytelmä lopettakoon sarjan:\nVenäjän kansan murhenäytelmä -- toisen asianosallisen. Tämä ei ole\nimperialismia, vaan sotaa imperialismia vastaan eikä tämä ole kostoa,\nse on vanhurskautta.\n\nSuomen muinoin suuren ja mahtavan heimon vuosituhantinen korpivaellus\non ollut verinen ja synkkä, tappioista ja menetyksistä rikas. Tällaista\nhistoriallista taustaa vasten voi tuntua mielettömältä puhua Suomen\nkansan suuresta tehtävästä ja tulevaisuudesta, niin kuin me puhumme.\nMe puhumme kuitenkin, sillä meillä on se vakaumus, ettei historia\nnoudata matemaattisia lakeja, vaan tottelee tahtoa, joka on korkeampi\nkuin nuo lait. Se tahto on esi-isiemme vanhurskas Jumala, jonka edessä\njokaisen kansakunnan täytyy kerran notkistaa polvensa. Kansamme\ntarvitsee ennenkaikkea uskoa tuohon Jumalaan ja sitten uskoa itseensä.\nSen täytyy uskoa niin äärettömästi itseensäkin, että se kadottaa\nuskon kansojenliiton forumiin ja välirauhoihin. Kansamme tarvitsee\nkutsumustietoisuutta inhimillisen kehityksen historiassa ja rakkautta,\njolle työ Isänmaan edestä on ilo ja kärsimys sen edestä kruunu.\nJokaisen kansalaisen täytyy käsittää, että hänen vastuunalaisuutensa\nkoko kansakunnan kohtalosta on hirmuinen ja että jokaisen on omilla\nhartioillaan kannettava sitä ristiä, joka kansakunnan hartioita painaa.\nTätä tietä kasvaa yksilö ja kasvaa kansakunta sisäiseen siveelliseen\nsuuruuteen, johon pyrkiminen on velvollisuutemme. Tätä kaikkea me\nsanomme _kansalliseksi herätykseksi_.\n\nMe tahdomme riistää kansamme sydämestä rauhan, niin kuin se on\nkerran omista sydämistämme riistetty. Me tahdomme vuodattaa sinne\nsellaisen poltteen, ettei se anna rauhaa yöllä eikä päivällä, vaan\npakottaa työhön ja taisteluun, niin kauan kuin työ on vielä kesken ja\ntaistelu vasta alussa. Meillä on se toivo, että saamme nähdä kansamme\nkansallistunnon herätyksen. Toivomme saavamme nähdä, että se hypähtää\nkerran ylös, riisuu yltään kerjäläisen ryysyt, joiden lainalangat ovat\ntyystin kuluneet, vyöttää kupeensa itsetunnon vyöllä ja pukee yllensä\nkansallisen ylpeyden purppuramanttelin. Silloin varisee sen vanha\nvirsi: \"Me pienuuteemme tyydymme.\" Silloin raukenee sen vanha rakkaus,\njoka on vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Silloin se huomaa,\nettei sillä ole ollut aavistustakaan oikeasta uskosta eikä sen sydämeen\nole koskaan tätä ennen astunut oikea toivo. Silloin vasta kirkastuu\nsille, että se Isänmaa, jota se on Isänmaanaan pitänyt, onkin ollut\nvain osa siitä ja kansa, jota se on kansakuntana pitänyt, onkin ollut\nvain sen varjo.\n\nVallankumous kansamme sydämessä -- sitä me valmistelemme ja siihen\nuskomme. Se on huikean suuri päämäärä, jonka rinnalla voivat\nsellaisetkin tavoitteet kuin Suur-Suomi, vapaa Karjala ja vapaa Inkeri\nolla sekundäärisiä asioita. Meillä on se usko, että vasta kansallisessa\nheräämyksessä on reaalinen pohja voiton toivolle suuressa maratonissa,\njota kohti minuutti minuutilta käymme, ja että tuon heräämyksen hetkenä\nunelmat Suur-Suomesta ja vapaasta Suomen heimosta toteutuvat kuin\nitsestään, kuin luonnon pakosta. Tätä päämäärää kohti me rynnistämme\neteenpäin, emmekä jouda varomaan niitä, jotka sotkeutuvat jalkoihimme.\nEdessä olevassa taistelussa emme vaadi itsellemme mitään. Tahdomme\ntulla pieniksi, kunhan vain Isänmaa ja kansamme tulisivat suuriksi.\nTyydymme olemaan köyhiä, jos Isänmaa sen kautta voi tulla rikkaaksi.\nIloitsemme tullessamme häväistyiksi, jos vain meidän häpeämme\nkautta käy Isänmaan ja kansakunnan kulku kunniaan. Lankeamme tomuun\nkansakuntamme astinlaudaksi, jos se sitä tietä kykenee pääsemään\nylöspäin. Meille on kylliksi siinä aarteessa, joka palkitsee uhrimme\nraskauden ja rikastuttaa sydämemme köyhyyden muille näkymättömällä\ntavalla. Sen aarteen on Isänmaa meille antanut, ja siksi tarjoamme\nsille vastalahjaksi omaa itseämme. Siitä aarteesta sanoo Pyhä Kirja,\nettä se on suurin kaikesta: Rakkaus. -- Olkoon vaikka niinkin, että\nmeitä tullaan pitämään mielettöminä ja että meitä vastaan soi tuomion\nkäyrä torvi. Me emme hyväksy nykyhetken tuomioita, vaan jatkamme\ntyötämme ja taisteluamme tunnustaen vain tulevien sukupolvien tuomion.\nMe haastamme nykypolvet ainoastaan todistajiksi; tulevat sukupolvet\nsaakoot oikeuden asettaa meidät syytetyn tai syyttäjän paikalle.\n\n(Puhe pidetty v. 1923.)\n\n\n\n\n\"MAASSA RAUHA\"\n\n\nSe juhla -- joulujuhla -- johon valmistaudumme, antaa sotilaallekin\ntilaisuuden hengähtää asepalveluksen ja kasarmielämän arkipäiväisestä\nja väsyttävästä yksitoikkoisuudesta. Hän pysähtyy ajattelemaan\njuhlaa, joka on edessä. Hän muistaa kotonaan suuren juhlan kuumeisen\nvalmistuksen, muistaa äitinsä kiireisen hyörinän leivintuvassa, muistaa\npienten veikkojen ja sisarien loistavat silmät heidän jännittyneinä\narvaillessaan edessä olevan juhlan suuria yllätyksiä. Mieleen muistuu\nmyös tähtikirkas jouluyö, kulkusten kilinä öisellä taipaleella kohti\nsadoin kynttilöin valaistua kirkkoa. -- Suomen kansa valmistautuu\njoulun viettoon, juhlimaan rauhan juhlaa mielessä enkelten laulu\nensimmäisenä jouluyönä: \"Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto.\"\n\nMutta Suomen kansalainen -- ja kaikkein vähiten sotilas -- ei\nsaa unohtaa, että samalla aikaa kuin rauhan juhlaa vietetään,\nuhkaa rauhattomuus rajan takaa. Suomalainen, joka nauttii joulun\nrauhallisesta tunnelmasta, tietäköön, että kansallamme on naapurina\nsen omaa verta ja lihaa olevia heimokansoja, joilla joulu ei ole\nkäynyt vierailemassa moneen, moneen vuoteen. Tarkoitan ennenkaikkea\nKarjalan ja Inkerin kansoja. Ei kuulu Karjalan mailta tällä\nhetkellä jouluvirren lempeä sävel, kuuluvat vain kuolevan kansan\nkuolinkorahdukset. Tulenlieska lyö heimoveljen tuvan salvoksesta, ja\norjuutetun kansan kanteleesta kajaa yhtämittainen itkuvirren sävel.\nParhaillaan siirretään voimakkaasti sikiävää slaavilaista rotua Kalevan\nmaille, sillä aikaa kuin Karjalan kansan paras aines maassamme mieron\ntietä vaeltaen tähyää pääsinpäiväänsä. Inkerin peltoja taas kaivetaan\nRajajoelta Pietarin porteille saakka juoksuhaudoiksi ryssille, joiden\nrajavartijat lämmittelevät inkeriläisten kotien hiilloksella. Kaamea\non joulu Karjalan mailla, kaamea ja iloton rauhan juhla inkeriläisten\nihanilla asumasijoilla.\n\nNäyttää siltä, että ryssä on nyt päättänyt koota kaikki voimansa\nSuomen heimon vuosituhantisen murhenäytelmän loppunäytöksen päätökseen\nsaattamiseksi. Ryssän surman iskut soivat nyt Suomen heimon jaloimman\nosan Karjalan yllä. Ja sen kautta uhkaa se kootuilla voimillaan Suomea.\nSotilaat! Katsokaa: Joulu on meillä ovella, mutta punainen on jälleen\nkaakon kulma, ja uhkaavat ukkospilvet riippuvat taivaamme yllä.\n\nPuhuin Suomen heimon murhenäytelmästä, enkä tarkoituksetta. Mitä\nkaikkea on täytynytkään sisällyttää itseensä sen historian, joka on\npirstonut tämän maan ja kansan niin pieneksi kuin se nyt on. Kerran\ntämä samainen Suomen heimo käsitti lukunaan kymmeniämiljoonia.\nSiitä katastroofien sarjasta, joka on suomalaista heimoa kohdannut\nsen vuosituhantisen korpivaelluksen aikana, todellisesta\nmaailmanhistoriallisesta murhenäytelmästä, kertovat polttavin kirjaimin\nmerjalaisten maahan juuttunut Moskova, bjarmien Vienansuuhun asettunut\nArkangel ja inkeriläisten Isänmaahan istutettu kivinen Pietari.\nEi kuulu enää vogulin valitus, ei vatjan vaikeroiva ääni, ryssien\njättimäiseen syleilyyn ne ovat tukehtuneet. Järkyttäviä tosiasioita on\ntäytynyt sisältyä niihin epätoivoisiin kamppailuihin, joita suomalaisen\nheimon sirpaleet ovat laajoilla asumassoillaan käyneet, ennen kuin\novat tuhatvirstaisen Venäjän uumeniin veriinsä sortuneet. Mutta\nhistoria on näiden tosiasiain edessä vaiti, sillä Venäjän äärettömät\narot ovat mykkiä ja suomalaista asutusta oli kerran Ljenán varsille ja\nBaikaljärvelle saakka.\n\nNäin jättiläismäinen on ollut taistelu vuosituhansien kuluessa\nsuomalaisen heimon ja ryssän välillä, näin suuret ne tappiot, jotka\nsuomalainen heimo on tuossa taistelussa saanut kärsiä. Viime vuosiin\nasti nuo taistelut ovat kestäneet, ja ainoastaan pari suurempaa voittoa\nheimomme on saanut osakseen lukea: Suomen ja Eestin vapautumisen.\nSensijaan olivat raskaita ne tappiot, joita olemme Karjalassa saaneet\nkolmena sotavuonna 1918, 1919 ja 1921 kärsiä. Hiljaiset hautakummut\nVienanlahdelta Syvärin rannoille saakka kertovat kaunopuheisesti niistä\nsuomalaisista sankareista, jotka eivät ole epäröineet vuodattaa vertaan\nrinnan karjalaisten kanssa ihanan Karjalan puolesta. Noissa Karjalan\näärettömissä erämaissa on vuotanut poikiemme veri kuin uhriteurasveri.\n\nMiksi puhun näitä raskaita muistoja joulujuhlana? -- Minä tahdon\nerikoisesti nyt painostaa sitä tehtävää, mikä erikoisesti meillä\nsuomalaisilla sotilailla on. Me emme saa joulujuhlanakaan tuudittautua\nsiihen ajatukseen, että kaikki on niinkuin olla pitäisi. Meillä\non kallis perintö siinä maassa, jossa esi-isiemme vaalenneet luut\nlepäävät. Meidän täytyy oppia tekemään maamme eteen työtä ja olla\nvalmiit uhraamaan henkemme sen edestä. Mutta meidän täytyy oppia\nmyös tuntemaan ja tunnustamaan tehtäväksemme Karjalan kansan\nvapauttaminen idän orjuudesta. Meidän tehtävämme on vapaan Isänmaan\nluominen heimokansoillemme, suuren ja mahtavan Isänmaan luominen\njälkeläisillemme. Tämä työ on meidän tehtävä, vaikka se vaatisi\npäiviemme levon ja öittemme rauhan. Tämän tehtävän suorittamisen pitää\ntulla meille intohimoksi, joka täyttää kaikki ajatuksemme, joka vaatii\nmeiltä jokaisen hetkemme, joka antaa meille palavan halun uhrata\nhenkemmekin sen edestä. Sillä ellemme me sitä tehtävää suorita, ellemme\niske ryssää maahan meidän heimomme suuressa Isänmaassa, ei tässä maassa\nkoskaan tule oikeaa joulua, jonka tunnus on rauha ja ihmisillä hyvä\ntahto.\n\nTämä tehtävä on äärettömän suuri, ja me tunnemme vastuunalaisuutemme\nsen edessä hirmuiseksi. Mutta miksi emme kykenisi sitä suorittamaan?\nOnhan tämä kansa hakkapeliittojen kansaa, noiden sankarien, joiden\npeitsien kärkiin murtuivat rautakyIkien hyökkäykset. Onhan tämä kansa\nvilun ja nälän tuttu katajainen kansa, joka vuosisatojen kuluessa\non saanut kestää aina uudistuvat ryssien hyökkäykset, mutta ei ole\ntaittunut. Onhan tämä Suomen kansa vainovuosina, Suomen sodan ja\nvapaustaistelun päivinä tottunut tarttumaan miekkaan. Ja kun hätä\nIsänmaan ja kansan kohtalosta on ollut suuri, se on nostanut katseensa\nuskossa ja toivossa ylöspäin.\n\nSuomalaiset sotilaat! Oppikaamme lähinnä Jumalaa luottamaan vain\nitseemme! Tahdomme tai ei, me kuitenkin joka tapauksessa minuutti\nminuutilta käymme kohti sitä suurta taistelua, jossa ratkaistaan,\npyyhitäänkö kansakuntamme nimi aikakirjoista pois vai kirjoitetaanko\nhistoriamme ylpein lehti. Tuon hetken tullen nähdään, olemmeko kyllin\nansiokkaita kantamaan suomalaisen sotilaan ylpeää nimeä. Kunpa voisimme\ntuolla hetkellä kestää ja saisimme niin jättää tuleville sukupolville\ntämän maan ja kansakunnan suurempana, eheänä ja vieläkin ihanampana\nkuin sen olemme menneiltä sukupolvilta vastaanottaneet! Jos nuo ajat\ntulevat olemaan raskaita, niin olkoon ajatuksenamme Saarijärven Paavon\nmieli: \"Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra.\"\n\nJa niin tapahtukoon, että kerran -- ehkäpä ei vielä meidän eläessämme,\nmutta kuitenkin kerran -- nousee aurinko ryssättömän Karjalankin\nvaarojen takaa. -- Ja silloin vasta on \"maassa rauha ja ihmisillä hyvä\ntahto\".\n\n(Puhe pidetty sotilasjuhlissa syystalvella 1924.)\n\n\n\n\nSUOMI EI OLE VIELÄ OLLUT -- SUOMI ON TULEVA\n\n\nMe vietämme tätä heimojuhlaa ajankohtana, jolloin Karjalassa on aivan\nhiljaista, jolloin koko kysymys näyttää olevan kuolleessa pisteessä\nomassa maassamme ja kansojen areiopagilla. Näyttää siltä kuin Karjalan\nkysymyksen myrskykausi olisi jo ohitse ja kaikki palautunut vanhoihin\nrauhallisiin uomiinsa. Mutta me tiedämme, että tuo hiljaisuus on\nkuolemaa tekevän kansakunnan hiljaisuutta ja rauha rannattoman\ntuskan rauhaa. Ja siksi on tuo hiljaisuus kaameampaa kuin taivaisiin\nasti huutava hätä. -- Kansalainen! Jos sinulla on hitunen sisäistä\nintuitiota näkemään ja kuulemaan sitä, mitä nyt tapahtuu rajan takana,\nniin näet satapenikulmaisten salojen ja erämaitten halki tulenlieskan\nlyövän heimoveljen tuvan salvoksesta Vosnesenjasta Muurmanniin asti ja\nkuulet Kalevan kansan kuolinkorahduksia korvissasi. Katso ympärillesi\nja näe! Maanpakolaisia kuolevan laulun mailta on maassasi tuhansia, ja\nkuulethan: heidän huuliltaan kuuluu itkuvirren sävel. Ei ole heillä\ntäällä petäjäinen leipä syötävänä, kuten on kotona, mutta silti ikävöi\nmieli yöllä ja päivällä kurjaan Karjalan maahan siksi, että se on\nheidän isäinsä maa. Kuule: he virittävät samaa virttä kuin muinoin\nluvattu kansa muukalaisen maalla: \"Baabelin virtain vierillä, siellä\nme istuimme sekä itkimme muistellessamme Siionia. Pajuihin siellä\nripustimme kanteleemme. -- -- -- Jos unohdan sinut, Jerusalem, niin\nrauetkoon oikea kätenikin.\"\n\nSydämen suurimmalla tuskalla kysyy tällaisella hetkellä kansalainen,\njolle suomalaisen heimon kohtalo on tullut rakkaaksi: Turhaanko\novat tehneet työtä ne suomalaiset ja karjalaiset sukupolvet, jotka\novat eläneet ja kuolleet Isänmaalleen ja kansakunnalle vuosisatojen\nkuluessa? Harhanäkyjäkö ovat nähneet ne näkijät, joille on\ntulevaisuuden perspektiivissä kangastanut pirstottu Suomen heimo kerran\nvielä yhtenä ja kokonaisena ja maan rajat kansallisia rajaviivoja\nkulkevina?\n\nPirstottu on jo vuosisatoja sitten se suuri kantasuomalainen\nkansakunta, joka Altain vuorilta levittäytyi yli koko pohjoisen ja\nkeskisen Venäjän ja jonka asuma-alueen eteläraja piirsi kulkunsa Riian\nlahdelta Moskovan etelärajaitse Samaran suuren mutkan tienoille.\nVenäjän äärettömien arojen uumeniin ovat jo sammuneet pirstottujen\nheimokansojen huokaukset, mutta siitä jättiläiskamppailusta, jonka ne\novat saaneet kestää vuosituhantisen korpitaipaleensa kestäessä kertovat\npirstat Volgan, Okan ja Kaman, Obin ja Petshoran, Vytshegdan, Irtyshin\nja Tonavan varsilla, Kasanin, Tverin, Novgorodin ja Pietarin seuduilla.\nKukin niistä kantaa omaa nimeään, mikä on mordva, mikä vepsä, vatja ja\nmagyari, suuresta suomalaisesta heimosta juontavat juurensa kaikki.\nSittenkin on ollut aina niitä, jotka ovat jaksaneet suuresta ja\njakamattomasta heimosta uneksia eivätkä ole epäröineet uhratakin niille\nunelmille. Nyt kun näyttää, että Karjalan kohtalo tulee lopullisestikin\nmuodostamaan uuden näytöksen suomalaisen heimon murhenäytelmien\nsarjassa, joutuu kysymään, ovatko unelmat olleet harhanäkyjä ja uhrit\nsuotta annettuja.\n\nJa kuitenkin ne vuodet ovat vielä lähellä, jolloin näytti siltä,\nkäyttääksemme kalevalaista kuvakieltä, että vuoreen vangittu\naurinko vielä kerran paistaa suomalaisenkin heimon maille. Heräsi\nSuomi, heräsi Eestikin, ja katkesivat vuosisataiset kahleet. Yritti\nInkeri, mutta miekkaansa sortui Kullervon heimo. Tarttuivat kalpaan\nKarjalankin miehet, mutta veriin sammui Karjalan vapauden sarastus.\nPirstoiksi lyötiin suuressa sodassa pustain magyarit Petöfi Sandorin\nmaassa; Trianonin rauhansopimuksessa lyötiin arpaa Unkarista\nRumanian, Jugoslavian ja Tshekko-Slovakian kesken, ja jaettu on nyt\nennen jakamaton Tisza ja Tonava. _Niin Trianon tuli merkitsemään\nSuur-Unkarille samaa, mitä Tartto Suomelle ja Karjalalle._\n\nPaljon näkivät tietäjät iänikuiset, kalevalaiset mahtajat, oman\nkansamme kasvattamat näkijät, näkivätkö tämän? Paljon kärsivät\nsuomalaiset miekkamiehet takavuosien taisteluissa, pitikö heidän vielä\nkärsiä tämäkin?\n\nSuomen kansasta on luonnollista, että Karjalassa on hätä.\nSiihen ajatukseen on jo totuttu. Se kuuluu kuin Karjalan kansan\nolemukseen. Siksi ei suomalaisia enää liikuta, kuuluipa Karjalasta\nviestejä mitä tahansa. On sydäntäsärkevää nähdä sitä yhtäkaikkista\nvälinpitämättömyyttä, jota Suomen kansa osoittaa nuoremman veljen\nhätää kohtaan sekä niitä kysymyksiä kohtaan, mitkä ovat sille\nitselleen elinehtoisia. Ja juuri tässä suomalaisen _kansallistunnon\nmasennustilassa ja isänmaallisen herätyksen puutteessa onkin perusvika_\nsiihen, että asiat ovat ajautuneet niin toivottomalle asteelle kuin\nne nyt ovat. On syytetty niitä monia hallituksia, jotka näinä vuosina\novat kelvottomasti hoitaneet Karjalan asiaa tai jättäneet sen kokonaan\nhoitamatta. Syytökset on tehty aivan täydellä syyllä. Mutta täytyy\ntoiselta puolen sanoa, ettei vielä koskaan ole kansakunnan mielialassa\nilmennyt riittävää perustetta hallituksen aktiivisemmille toiminnoille\ntässä suhteessa. Ei voi vaatia minkäänlaista määrätietoista\nja voimakasotteista politiikkaa hallituksilta, joiden suurin\nvoimanponnistus on ollut oma kokoonpanonsa ja lähimpiä hallitustoimia\neroaminen. Puoluetaktiikka ja puoluejohto sitoo jo alussa kädet\njokaiselta hallitukselta kaiken itsenäisen ja valtakunnallisen\npolitiikan ajamiseen. Siksi hallitus horjui Karjalan taisteluiden\naikana virallisen ja epävirallisen puolueettomuuden välillä, ja poikien\nveri vuoti Karjalan erämaissa hukkaan. Siksi ei ole valvottu Tarton\nrauhansopimuksen artiklojen noudattamista niihin sitoumuksiin nähden,\njoihin ryssät menivät Karjalan ja Inkerin autonomiaan nähden, ja siksi\nsolmittiin yleensä koko Tarton rauha. Siksi on annettu itäisen naapurin\nkostamatta häväistä suomalaisen kansakunnan kunniaa valtakunnan omilla\nrajoilla. Ja nyt loppujen lopuksi on poistettu koko Karjalan kysymys\nulkopolitiikkamme ohjelmasta, mikäli sellaista voi sanoa yleensä\nolevan olemassakaan. Hallitus on pessyt kätensä Karjalan kysymyksessä\njättämällä koko asian Kansainliiton varaan.\n\nMitä on Kansainliitto tehnyt? Vuonna 1923 hyväksyi se lausunnon\nKarjalan kysymyksen kansainvälisestä luonteesta, joka kannanotto onkin\nmerkityksellinen sikäli kuin asian tunnetuksitekeminen ja sympatioiden\nhankkiminen on tärkeä tämänlaatuisille asioille. Mutta kukaan ei\nvoi sanoa, etteikö koko kysymys silti voi hukkua Kansainliiton\nasiapapereiden valtamereen. Mitään suurempaa kantavuutta ei Suomen\nhallituksen vetoamisilla Kansainliittoon tule koskaan olemaan,\nennenkuin se vaatimustensa tueksi voi esittää \"fait accompli'n\" s.o.\nilmoituksen, että teko on tehty, olkaa hyvä ja antakaa hyväksyminen.\nJotta siihen tilanteeseen kerran päästäisiin, on pelastus asiain tilaan\netsittävä Suomen kansasta _itsestään_, ja ennenkaikkea kääntyy silloin\ntoivomme sen _nuorisoon_.\n\nNe nuorukaiset, jotka saksalaisissa juoksuhaudoissa valvoivat vartiossa\nryssää vastaan puutetta, vilua ja koti-ikävää kärsien, mutta uneksien\nvapaasta isänmaastaan, uneksivat siitä varmaan erilaisena kuin mitä se\nnyt on. Ne nuorukaiset, jotka taistelivat maansa vapaaksi sotavuonna\n1918, eivät aavistaneet, että vapaudenkoittoa seuraisi tällainen\ntakatalvi, tällainen pirstoutuminen puoluepyyteisiin sekä suuren\nyhtenäisyyden ja sen vaatimusten unohtaminen, joitten keskellä nyt\nkansakunnallinen ja valtiollinen elämämme kituu. Ne nuoret miehet,\njotka vaikkakin ryysyjoukkona, kuitenkin suomalaisina, kykenivät\nlevittämään hirmua ryssien keskuuteen Eestin taistelukentillä Narvan,\nPajun kartanon, Marienburgin ja Petserin verisillä aukeilla sekä\nPietarin porteilla ja kolmena sotavuotena karjalaisten kanssa rinnan\nItä-Karjalan äärettömissä erämaissa, eivät kuvitelleet heimoyhteyden\npirstoutuvan sellaiseksi kuin se nyt on.\n\nSilloin he uneksivat toista ja olivat toiset päämäärät itsellensä\nasettaneet. Siksi raatelee heidän sydäntänsä tyytymättömyys, joka\njo sellaisenaan on tällä hetkellä korkea lahja. Ja sen vuoksi, että\nSuomen kansan totisesti on kerran herättävä, on maamme nuorison tällä\nhetkellä sulku murrettava. Suomalaisten nuorten miesten täytyy vielä\nkerran tuntuvalla tavalla huomauttaa Suomen kansalle, että ainakin\nheidän riveissään tuntuvat yhä mainingit niistä herätyksistä, jotka\navarsivat heidän sydäntään Saksan, Suomen, Eestin, Inkerin ja Karjalan\ntaistelukentillä. Kansallista ja isänmaallista herätystä Suomen kansa\ntarvitsee, ja ketkäpä sen pystyisivät sille antamaan, elleivät ne\nnuoret miehet, joiden toverit makaavat usein jo lahonneitten ristien\nalla.\n\nSuomen on seisottava ja kaaduttava Karjalan kanssa. Suomalaisen\nkansakunnan on jaettava kunnia ja häpeä Karjalan kansan kanssa.\nSen vuoksi sanomme, _ettei Suomea ole vielä ollut_, niinkuin ei\nsuomalaista kansakuntaakaan ole vielä ollut, mutta meidän on tehtävä\ntyötä, jotta se kerran tulisi. Siksi tarvitaan paljon rakkautta,\nsellaista rakkautta, joka ilmenee isänmaallisena intohimona, sillä\nrakkaus ilman intohimoa ei ole rakkautta. Siksi tarvitaan paljon\ntyötä, sellaista työtä, joka ei kysy palkkaa eikä kunniaa ja jota\nollaan valmiit tekemään muurilaasta oikeassa kädessä ja vasemmassa\nmiekka elämän aamuvartiosta sen iltahetkeen saakka, vaikka menisi\nyön lepo ja päivän rauha. Sen vuoksi tarvitaan paljon uskollisuutta,\nsellaista uskollisuutta kuin vain suomalaisen uskollisuus voi olla,\nniin että jokainen seisoo ja kaatuu sillä vartiopaikalla, mikä hänellä\non isänmaan palveluksessa, olipa se kuinka vaatimaton tahansa, sillä\npäämäärä on kaikilla yhtä suuri. Tähän työhön me tarvitsemme koko\nkansamme. Siksi on meidän \"pestävä silmistämme paha uni punaisista ja\nvalkoisista\", eikä tässä maassa saa olla herroja eikä työmiehiä, ei\nvapaita eikä orjia, vaan vain niitä, joilla on Isänmaa ja joilla ei\nsitä ole.\n\nTähän työhön me tarvitsemme Karjalan kansaa itseään. Karjalan\nmaanpakolaiset nuoret miehet! Ei ole vielä mykistynyt Karjalan\nvapaudenlaulu. Shemeikan ja Onoilan kannel on jo vaiti, mutta Kintismä\nja Usma laulavat sitä vielä koskien kahlehtimattomalla vapaudella ja\nlaulavat sitä teille. Kuulkaa sitä kutsua ja tulkaa, me suomalaiset\nmiehet aukaisemme teille rivimme ja teistä on tuleva Karjalalle\n_jääkäripataljoona 27_, jonka viha on voittamaton ja isku syvä ja joka\nkykenee hiihtämään auki sen ladun, minkä Karjalan kova kohtalo on\numpeen ajanut.\n\nSillä loppujen lopuksi on totta suuren valtiomiehen sana: \"Verellä ja\nraudalla rakennetaan maailmaa\". Voima on se tekijä, joka ratkaisee\nkysymykset kansojen suurella kilpakentällä. Ryssä ei ole koskaan\nymmärtänyt eikä tule ymmärtämään muuta kaunopuheisuutta _kuin sitä,\nmitä puhutaan pistimillä_. Me tiedämme sen, että minuutti minuutilta\nkäymme kohti sitä maratonia, jossa ratkaistaan Karjalan kohtalon kanssa\nrinnan meidän oma jatkuva olemassaolomme. Siksi on sitä hetkeä varten\njo nyt valmistauduttava ja opittava katsomaan sitä silmästä silmään,\nsillä se hetki tulee, tahdoimmepa me sitä tai ei.\n\nMutta sekin mahdollisuus on otettava huomioon, että me emme kestä siinä\ntaistelussa, vaan saamme voiton sijasta tappion. Jos niin käy, on\ntappio -- josta Jumala meitä kuitenkin varjelkoon -- otettava vastaan\nSaarijärven Paavon mielellä: \"Vaikka koettaa eipä hylkää Herra.\" Jos\nmeissä ja meidän jälkeemme tulevissa sukupolvissa säilyy järkkymätön\nluottamus esi-isien Jumalaan, niin jaksaa tämä kansa vielä kerran\nnousta verestä, jos niin vaaditaan, ja tuhastakin ja käydä uudestaan\nkäsiksi kutsumukseensa taistelussa karua maakamaraa ja ryssää vastaan.\nSillä jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?\n\n_Suomi ei ole vielä ollut. Suomi on tuleva._ Työtä sen edestä on\ntyydyttävä tekemään, vaikkei meidän silmämme suurta Isänmaata koskaan\nsaisi nähdäkään. Jäähän meille ainakin se toivo, että tulevat\nsukupolvet sen kerran näkevät. Mutta meidän päämäärämme ei sittenkään\nsaa olla enempi eikä vähempi, kuin että juuri me jätämme tämän maan\nja kansan suurempana ja vieläkin ihanampana tuleville sukupolville\nkuin olemme sen menneiltä sukupolvilta vastaan ottaneet. Ja silloin on\nKarjalan kansa ja maa vapaa.\n\nSuomen kansa: Sinä olet sen tekevä, ja siksi on sinun luotettava\nlähinnä Jumalaa vain itseesi. Sitä hetkeä valmistaaksesi tyydy nyt\npanemaan leipään puolet petäjäistä, naapurisi touon on vienyt halla.\nKohota katseesi kukkuloille, kokoa voimasi, taajenna rivisi, kuule\nheräävän nuorisosi kutsu! Se on sittenkin sinun oman veresi kutsu.\n\n(Puhe Kuopion heimojuhlassa 4.7.1925.)\n\n\n\n\nMUISTOJEN JUHLANA\n\n\nAjan tiimalasi näyttää, että _siitä_ ajasta on nyt kulunut 10 vuotta.\nNäillä tunneilla kymmenen vuotta sitten kajahtelivat tässä kaupungissa\nviimeiset laukaukset merkiksi siitä, että Pohjois-Pohjanmaan\npääkaupungissa oli ryssien valta lyöty.\n\nJa silloin rupesivat vyörymään etelää kohti junat vieden nuoria miehiä\nniille paikoille, missä vihamiehen kynnet oli kiskottava irti Isänmaan\npovesta.\n\nVäkevinä ovat palautuneet tänä päivänä mieleen niihin päiviin\nkutoutuneet, osaksi jo vuosien himmentämät muistot. Aika ei ole\nkuitenkaan voinut vielä lakaista niitä mielestämme pois. Siksi ne ovat\nnousseet nyt tuoreina esille katsellessa arpipäitä tuttuja, niitä,\njoiden kanssa kerran seistiin rinta rinnan saman lipun alla.\n\nMe emme voi liikutuksetta tavata toisiamme täällä. Vaikka paikallisesti\nolemmekin olleet kaukana toisistamme, niin hengessä me olemme olleet\nyhdessä ehkä joka päivä näinä kymmenenä pitkänä vuotena. Ei tietysti\nkylläkään niin yhdessä kuin silloin, kun \"murehet, ilot jaettiin ja\nyksin vaapenatkin\".\n\nOn ollut monta talvea sen talven perästä. Mutta jokainen talvi\non vuoden 1918 jälkeen ollut erilainen kuin talvet sitä ennen.\nKun pakkanen on paukkunut, on mieleen astunut aina muisto niistä\nviluista, jotka kärsittiin Satakunnan ja Hämeen hangissa. Kun on\nkuljettu kuunvaloisella kentällä, ovat muistuneet mieleen valvotut\nyöt tähtikimalteisen taivaan alla taikka valkoviittaiset hiihtäjät,\nkun lumi pyrysi heidän sauvojensa tiestä ja olkapäällä keikkui tuikea\nkivääri. Monta kevättä on tullut sen suuren kevään perästä. Mutta aina\nkun ilmassa värisee lähestyvän kevään tuntu, tuo se mieleen erikoisesti\nsen kevään, jolloin runoilijan sanoin \"tehtiin vapauden veritouko,\nSuomen vapauden suuri kylvö\".\n\nMeidän joukkomme on hajaantunut yli koko Suomen. Mutta nekin meistä,\njoiden kotipaikka ei tätä nykyä ole Pohjanmaalla, eivät ole voineet\nunhottaa näitä Pohjanmaan lakeuksia, joilla olemme syntyneet ja\nkasvaneet. Emme ole voineet unhottaa tätä kansaa, joka on vapauden\nrakkautensa täällä sieluumme istuttanut. Emmekä ole voineet unhottaa\nlakeuden keskellä seisovaa vanhaa Oulua, Merikosken ikuista pauhua,\nylvästä kirkkoa ja kaikkein vähiten sankarivainajiemme hautakumpuja sen\njuurella.\n\nSentähden, että meillä on näin paljon yhteistä, olemme voineet yhdessä\nelää näinäkin vuosina. Mutta ennenkaikkea olemme voineet niin tehdä\nyhdessä kärsittyjen vaivojen tähden ja niiden tähden, jotka lepäävät\nsankarikumpujen alla, sillä siellä on _osa itsekustakin meistä_.\n\nKuinka elävästi muistuvatkaan mieleemme taistelut täällä Oulussa ja\nlähtö täältä etelään!\n\nMeistä oli osa silloin niin nuoria vielä, ettemme täysin tajunneet\ntehtävämme ankaraa vakavuutta. Se ilmeni, kun junan vyöryessä etelää\nkohti pelättiin sodan loppuvan kesken, ennenkuin ehdimme itse olemaan\nleikissä mukana. Se ilmeni siinä päättömässä uhkarohkeudessa, joka\ntaistelun kuumuudessa nostatti poikia kivien päälle uhmaamaan vaaraa ja\nkuolemaa. Se ilmeni siinä kateudessa, jolla eri rintamakomennuskunnat\nkeskenään sotilaskunniasta kiistelivät. Eikä niitä joukkoja ollut\nsotaan opetettu. Siinä oli koululaisia, jotka olivat opin saaneet\nvain koulupoikatappeluissa Oulun kaduilla. Siinä oli virkamiehiä,\ntalonpoikia ja työmiehiä, jotka vaistosivat tehtävänsä taistelussa vain\nesi-isiltä perityn verensä vaatimuksia noudatellen.\n\nLähdettäessä ei suuri tehtävämme ollut monille meistä nuorista vielä\nniin kirkastunut kuin se kirkastui silloin, kun sydän Itki kuunnellessa\nkuolevan toverin viimeisiä hengenvetoja, kuin se kirkastui nähdessä\nraadellun Isänmaan ääretöntä hätää, palavien kylien valaistessa öistä\ntaivalta, tai hyökätessämme vihollista vastaan kuoleman kiitäessä\nkantapäillä. Siellä vasta Isänmaa oikeat kasvonsa meille paljasti.\nSiellä syttyi siihen palava rakkaus, maatessamme sen kylmällä povella\nja jakaessamme kärsimyksiä kärsivän Isänmaamme kanssa.\n\nTäällä on miehiä Oulun kolmesta rintamakomennuskunnasta ja tykistöstä,\non vöyriläisiä, krenatöörejä ja sanitäärejä, joiden sielussa\nvärähtävät vanhat muistot kuullessa nimet Vilppula, Vaskivesi, Kuru,\nSuodenniemi, Kyröskoski, Mouhijärvi, Tampere, Karkku, Vesilahti,\nLempäälä ja Viipuri, monia muita mainitsematta. Siinä on nimiä,\njoihin liittyviä muistojamme meidän ei tarvitse hävetä, muuttukootpa\nkäsitteet kunniasta tässä maassa miksi tahansa. Siirtykööt nämä muistot\ntuleville sukupolville perinnöksi muistuttamaan niistä historiamme\nkunniakkaimmista päivistä, joiden mainetta ovat omiaan kertomaan\nrunoilijan sanat: \"Kiitokset saa tuo alttius rajaton, min hehku pohjan\njäilläkään ei laannut, kiitokset kallis verikin, mi on turvaksi\nvastaisuuden vuotaa saanut.\"\n\nJos nuo muistot ovat omiaan kantamaan miesten mainetta historian\nlehdillä, niin kantakoot ne ennenkaikkea jääkäriemme nimeä, niiden,\njoiden johto teki hyökkäämisen surmantulia vastaan riemuisaksi. Kun\njääkäri ei pelännyt, emme mekään saaneet pelätä. Kun jääkäri jaksoi,\ntäytyi meidänkin jaksaa. Muistammehan, miltä tuntui, jos taistelusta\npalatessa sai jääkärin suusta kiittävän maininnan. Muistammehan:\nkun väsymys, nälkä ja vilu masensivat mieltä, niin jääkärin karmea\nsana valoi uutta intoa nääntyvään sieluun. Muistavathan pohjalaiset\nhiihtäjät Anttooran verisen yön: kun valkean hiihtopaidan alta vilahti\njääkärin vihreä verka, silloin virkistyi sammuva toivo ja tappiokin\ntuntui voitolta. Muistavathan ne, jotka keväällä Mäntyharjulta\nmarssivat etelää kohti: kun pöly pureutui ihoon someroisella tiellä,\njalat tihkuivat verta ja raskaat kantamukset painoivat heltyneitä\nolkapäitä, me pysyimme tiellä vain sen vuoksi, että etunenässä vilkkui\njääkärin vihreä takki.\n\nMutta meillä ei ole lupa kerskata, ikäänkuin kaikki tämä olisi\ntoimitettu omin voimin. Esi-isien Jumala kannatti ja johti meitä\nkaikessa, Hän, jonka puoleen puhuttiin maatessa rintamassa lumisissa\nmetsissä, puhuttiin painaen kohmettuneet sormet ristiin. Kunniakas oli\ntaistelu, jonka me rintamalla suoritimme; kunniakkaampi se taistelu,\nmitä suorittivat hurskaat isät ja äidit jokaisessa Pohjanmaan kylässä\nkantaen rukouksin ja kyynelin sydämensä pakottavaa huolta elävälle\nJumalalle. Ja sen vuoksi on sanottava, että kaikki se hyvä, mikä tälle\nmaalle ja kansalle on tapahtunut, on tapahtunut sulasta armosta ja että\nme olemme olleet sen toteuttamisessa vain heikkoja välikappaleita.\n\nEikä Suomen kansa saa kerskata senkään vuoksi, että se jätti\nvapaussodan tosiasiallisesti kesken. Meidän kansallistuntomme oli tosin\nheräämässä, mutta ei vielä niin elävä, että se olisi avannut meille\nne huikaisevat perspektiivit, jotka vain elävä kansallistunto voi\nitsenäisyyteen astuvalle kansalle osoittaa. Siksi me emme tunteneet\nedellytyksiämme, emme osanneet korjata vapaussotamme hedelmiä, emme\nolleet vielä silloin kypsiä siihen. Me emme lyöneet ryssää niin kuin\nnuijamiesmarssin sanat oikeaksi julistavat: \"Kenen kerran nuijamme\nmaahan lyö, _se maassa on_.\" Siksi Suur-Suomi jäi toteutumatta sillä\nhetkellä, jolloin se olisi toteutunut, jos me olisimme niin tahtoneet.\nSiksi jäivät avutta ne harvat joukot, jotka monena sotavuotena\nkostuttivat verellään Itä-Karjalan multaa ja jotka levittivät kauhua\nryssien keskuuteen. Heidät lyötiin hajalle. He toivat kuitenkin sieltä\ntullessaan suuren aatteen kipinän povessaan vannoen, että niin kuin he\nuskovat yhteen suureen Jumalaan, he uskovat yhteen suureen Suomeen ja\nsen suureen tulevaisuuteen.\n\n\"Häme, Karjala, Vienan rannat ja maa, yks', suuri on Suomen valta\",\nkuuluivat sen marssin sanat, joka eli huulillamme vapaussodan päivinä.\nSiksi tämäkään päivä ei saa olla vain suurien muistojen päivä, vaan\nmyöskin suurten tulevaisuusnäkemysten päivä. Me emme saa unohtaa nyt\nemmekä vast'edes kansamme suurta kuningasajatusta, Suur-Suomea.\n\n(Puhe Oulun vapaaehtoisten rintamakomennuskuntien järjestämässä Oulun\nvapauttamisen 10-vuotisjuhlassa 3.2.1928.)\n\n\n\n\nKIRKKAIN OTSIN\n\n\n\"Niin totta kuin minä uskon yhteen suureen Jumalaan, niin minä uskon\nyhteen suureen Suomeen ja sen suureen tulevaisuuteen.\" Näitä sanoja\novat toistaneet vuosi vuoden perästä ne nuoret miehet, jotka ovat\nkäyneet vannomaan pyhää valaa Jumalansa, Isänmaansa ja AKS:n lipun\nedessä. Nämä sanat ovat piirtyneet ikuisiksi ajoiksi niiden miesten\nmieliin, jotka ovat tämän lipun alla astuneet vartiopaikallensa kautta\nSuomen niemen ja seisovat nyt siellä monen mielestä vaatimatonta\ntyötä tehden, mutta kuitenkin uhraten työtänsä ja elämäänsä valansa\nvelvoitusta noudatellen ja lippumme kunnian kunnianansa pitäen.\n\nTätä valaa, vaikka äänettömin sanoin, ovat sielussansa toistaneet\nsukupolvi sukupolven perästä ne miehet, jotka ovat pitäneet huolta\nsiitä, ettei suomalaisen kourasta ole kirvonnut kuokka eikä miekka.\n\nTämä kansa on kahlannut historiansa ajan syvissä vesissä, mutta Herran\npelko on kannattanut sitä niin, ettei se ole ratki hukkunut.\n\nSen Herran voimalla on kansamme noussut kerta toisensa perästä\nverestä ja tuhasta lyötynä, mutta ei taitettuna, muserrettuna, mutta\nei murtuneena, jättäen perinnöksi lapsillensa kotiensa rauniot ja\nsukupolvien rakkauden ja vihan.\n\nSavupirteissä on tämä kansa Herran koulua käynyt. Kun tähkä on jäätynyt\npellolla, se on iskenyt hampaansa petäjän kuoreen ja sanonut: \"Vaikka\nkokee, eipä hylkää Herra.\"\n\nTämän Herran puoleen puhuivat ne nuoret miehet, jotka kohmettuneita\nsormiansa ristiin painoivat hangessa maaten sinä talvena, jolloin\ntehtiin vapauden veritouko, Suomen vapauden suuri kylvö.\n\nHerra on väkevällä kädellänsä johtanut tämän kansan ulos Egyptin maalta\norjuuden huoneesta.\n\nMutta varoittavina kuuluvat meillekin ne sanat, jotka Herra sanoi\naikanaan Israelille: \"Älköön sinulla olko muita jumalia minun\nedessäni.\" Minä tiedän, että täällä juhlasalissa on tällä hetkellä\nmiehiä, jotka eivät soisi, että meitä muistutetaan synnistä, mutta\nluterilaisen papin takkia kantavana kuuluu minullekin se sana, jonka\nHerra sanoo:\n\n\"Sinun muurillesi, Jerusalem, minä asetan vartijat; älkää milloinkaan\npäivällä älkääkä yöllä vaietko! Te, jotka Herraa muistatte, älkää\nvaietko!\n\nHuuda täyttä kurkkua, älä säästä, korota äänesi niinkuin sotatorvi ja\nilmoita kansallesi heidän luopumuksensa ja Jaakobin huoneelle heidän\nsyntinsä.\"\n\nTämä kansa palvelee epäjumalia, ja ellei se niistä parannusta tee,\nhukkuu viimeinen pirstale Suomen suuresta suvusta Pohjolan äärellä\nsyntiensä ja jumalattomuutensa suohon.\n\nOsalla kansastamme on jumalana kansa kaikkivaltias. Petturuus\nluikertelee kommunismin kyynä Suomen kansan povella. Isien usko on\nhylätty, rakkaus Isänmaahan raunioiksi käynyt, kunnioitus esivaltaa\nkohtaan hävinnyt ja laittomuus sijalle tullut.\n\nMutta suurin osa sitäkin kansaa, jonka sydäntä liikuttavat Isänmaan ja\nkansakunnan kohtalot, palvelee vierasta jumalaa.\n\nJoidenkin jumalana on keltainen kilisevä kulta. Toiset notkistavat\npolviansa lohikäärmeen myrkkyä sisältävän kiiltävän kanisterin edessä.\nMonien alttareilta kohoavat uhrisavut yöllä ja päivällä siveettömyyden\nja irstailun jumalille.\n\nSiksi horjuu maa jalkojemme alla. Siksi elämämme voi tänä\nhuvittelukiihkon ja kevytmielisyyden aikana olla tanssia Suomen kansan\nhaudan partaalla.\n\nTästä tuntee murhetta todellinen Isänmaansa ja kansakuntansa rakastaja\neikä lakkaa huokaamasta Herran puoleen yöllä eikä päivällä, että Hän\ntätä kansaa vielä armahtaisi.\n\nTodellinen, elävä Jumala-suhde synnyttää syvällisemmän rakkauden\nkansakuntaa kohtaan kuin mikään, siliä se huolehtii kansansa\nkuolemattomista sieluista.\n\nSellainen oli Mooses, joka johdatti kansaansa korven lävitse luvattuun\nmaahan. Kun Jumalan viha syttyi Israelin päälle, niin hän sanoi:\n\"anna heidän rikoksensa anteeksi; mutta jos et, niin pyyhi minut pois\nkirjastasi\".\n\nSellainen oli profeetta, joka itki Jerusalemin savuavilla raunioilla\nkansansa häviötä ja sanoi: \"Vuorilla korotan minä itkua ja valitusta ja\nerämaan laitumilla suruvirttä.\n\nOi jospa päässäni olisi kyllin vettä ja silmäni kyynelten lähde, niin\nitkisin päivät ja yöt kansani tyttären surmatuita!\n\nMinun sydämeni on sairas. Kansani tyttären häviön tähden olen minä\nrunneltu.\"\n\nSellainen oli Paavali, joka sanoi: \"minä soisin itse olevani kirottu\npois Kristuksesta veljieni hyväksi, jotka ovat heimolaisiani lihan\npuolesta\", ja kuitenkaan hän ei siltä kansalta palkaksi saanut muuta\nkuin kahleet ja veriseksi ruoskitun selän.\n\nTällaista mieltä kysyy teiltä, jotka seisotte tämän lipun juurella,\nJumala ja kansakunta.\n\nEnnenkaikkea on sen nuorison, joka Suomen, Karjalan ja Inkerin\nylösnousemukseen uskoo, käytävä väkevin käsin kaatamaan epäjumalien\nalttareita omissa povissaan, kodissa ja Isänmaassa.\n\nJokainen kämmenenleveys tätä maata on totisesti liian kallista\njoutuakseen koskaan vihamiehen poljettavaksi.\n\nUnelmamme vapaasta Karjalan ja Inkerin kansasta ja suuresta Isänmaasta\non liian kaunis sortuakseen synnin syleilyssä.\n\nLausuin sanan Karjala, jonka sanan pelkkä lausuminen synnytti joitakin\nvuosia sitten nuorten miesten suonissa ihmeellisen värinän. Nyt\ntuntuu kuin tuota sanaa mainittaessa murheen tumma hengetär liikkuisi\nkuuluvin askelin juhlasalin keskitse. Maanpakolaisena vieraalla maalla\nvaeltaa Karjalan kansa virittäen itkuvirttä kuin muinoin Israelin\nkansa: \"Baabelin virtain vierillä, siellä me istuimme sekä itkimme\nmuistellessamme Siionia.\"\n\nKarjalan asian on sanottu olevan nyt kuolleessa pisteessä. Mutta minun\ntekee mieli sanoa, ettei se ole kuolleessa pisteessä, niin kauan kuin\nSuomella on nuoria miehiä, jotka vannovat uhraavansa työnsä ja elämänsä\nIsänmaalle, Karjalan ja Inkerin, suuren Suomen puolesta.\n\nAKS:n jäsenet! Katsokaamme, että kykenemme kerran seisomaan kirkkain\notsin tulevaisten sukupolvien tuomion edessä.\n\n(Valasaarna Akateemisen Karjala-Seuran valatilaisuudessa 12.5.1929.)\n\n\n\n\nHERRAN VIINITARHA POHJOLASSA\n\n\n    Veisaanpa ystävälleni, ystäväni virren, hänen viinimäestänsä.\n\n    Viinimäki oli ystävälläni vehmaalla rinnemaalla.\n\n    Ja hän muokkasi sen ja perkasi kivet siitä pois ja istutti siihen\n    viinipuun vesoja ja rakensi tornin sen keskelle ja hakkasi\n    viinikuurnankin siihen ja odotti sen kasvavan hyviä viinimarjoja,\n    mutta se kasvoi pahoja.\n\n    Ja nyt, Jerusalemin asukkaat ja Juudan miehet, tuomitkaa minun ja\n    viinimäkeni välillä.\n\n    Mitä voi vielä tehdä viinimäelleni muuta, kuin mitä olen tehnyt?\n    Miksi se kasvoi pahoja viinimarjoja, vaikka odotin sen kasvavan\n    hyviä?\n\n    Tahdonpa nyt ilmoittaa teille, mitä minä teen viinimäelleni: minä\n    poistan sen aitauksen, ja se annetaan hävitettäväksi; minä särjen\n    sen muurin, ja se tulee tallattavaksi.\n\n    Minä teen sen autioksi, eikä sitä leikata eikä kuokita;\n    ohdakkeita ja orjantappuroita on se kasvava, ja minä kiellän\n    pilviä satamasta vettä sen päälle.\n\n    Sillä Herran Sebaotin viinimäki on Israelin huone, ja Juudan\n    kansa hänen ihanne-istutuksensa. Hän odotti lainkuuliaisuutta,\n    mutta katso, laittomuus tuli; hän odotti vanhurskautta, mutta\n    katso, valitus tuli. Jes. 5:1-7.\n\nJumalalla oli kallis istutus Israelin kansassa. Hän oli pannut aidan\nsen ympärille antaessaan kansalleen pyhän lakinsa. Hän puhui tästä\nistutuksestansa suloisesti: \"Veisaanpa ystävälleni, ystäväni virren,\nhänen viinimäestänsä -- -- --\"\n\nJumalan sana kertoo siitä, miten Herra lähetti palvelijansa, profeetat,\netsimään hedelmää viinitarhastaan. Mutta he löysivät vain viinitarhurin\nsynnin verisen hedelmän. Senjälkeen Jumala lähetti oman poikansa\nhedelmää etsimään -- hänetkin he surmasivat. Silloin Jumalan rangaistus\nkohtasi ihanaa istutusta, ja toteutui tämä ennustus: \"Minä teen sen\nautioksi, eikä sitä leikata eikä kuokita; ohdakkeita ja orjantappuroita\non se kasvava, ja minä kiellän pilviä satamasta vettä sen päälle.\"\nHajalle lyötynä harhailee nyt luvattu kansa kautta koko maailman.\nJerusalemin temppeliaukion äärellä on vanha muuri, itkumuuri, jonka\nääressä Israelin jäännös kokoontuu itkemään kohtaloaan, suutelee\nsammaloituneita kiviä ja valittaa: \"Miksi, Jumala, hylkäsit ainiaaksi,\nmiksi suitsuaa vihasi laitumesi lampaita vastaan?\"\n\nHerra on sulattanut tänne Pohjolaan paikan viinitarhallensa. Hän on\npitänyt sitä kalliina, antanut sille heränneitä vanhempia ja opettajia\nja vuodattanut heidän kauttaan kastetta maan päälle. Tämä kansa on\nkahlannut historiansa aikana usein syvissä vesissä, mutta Herra on\npitänyt huolta, ettei se ole ratki hukkunut. Ja kun vihollisen miekka\ntai halla on lyönyt maan erämaaksi, on Herra siirtänyt kädellänsä\nkastetta vuotavat pilvet sen ylle ja antanut vesien virvoittaa kuolleen\nmaan. Savupirteissä tämä kansa on Herran koulua käynyt, ja kun tähkä\non jäätynyt pellolle, on se nöyränä pannut kätensä ristiin ja sanonut:\n\"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra.\"\n\nMinä haluan tällä hetkellä puhua siitä istutuksesta, joka Herralla\non Inkerin maalla. Narvajoen varsilta Pietarin porteille saakka tuo\nmuutamasatatuhantinen suomalainen kansa on matalissa olkikattoisissa\nmajoissaan elänyt historian lehdille piirtämätöntä sankaritarinaansa\nsäilyttäen suomalaisen mielen ja Lutherin puhtaan opin keskellä\nslaavilaista verta. Herran voimalla se on noussut satojen vuosien\nvieriessä kerta toisensa jälkeen verestä ja tuhasta -- lyötynä, mutta\nei taitettuna; murennettuna, mutta ei murrettuna -- jättäen perinnöksi\nlapsillensa sukupolvienmittaisen rakkauden ja toivon.\n\nKuolintuskassa kamppailee nyt onneton Inkerin kansa. Se tahtoisi\nkertoa, kuinka se on liittänyt palavimmat toiveensa Suomen apuun\nsilloin, kun sekin uneksi vapaasta isiensä maasta. Mutta se ei enää\njaksa puhua mitään, sen rinnasta pusertuu nyt viimeinen korahdus,\nhätähuuto kylmälle, itsekkäälle, omia rivejänsä repivälle Suomelle. Se\nojentaisi nyt kätensä piikkilangan takaa Suomelle heimoavun pyynnöllä,\nmutta ei voi -- se käsi on rento, sitä kylmää kuin kuolevan kättä. Se\npyytäisi, että sen lasten puolesta itkisivät ne, joiden kyynellähteet\neivät ole vielä loppuunvuotaneet, niin kuin on heidän. Se astuisi\ntemppeleihinsä, niihin, joihin isät ja isien isät ovat astuneet,\nrukoilemaan, että ylösnousemuksen aamu vielä nousisi yli hautuumaiden\nja raunioiden. Mutta eivät avaudu kirkkojen ovet, vaan isät ja äidit\nja Herraa pelkäävät nuorukaiset ovat saaneet maata viime joulunakin\npolvillaan pimeiden kirkkojensa kynnyksillä ja seinävierillä. Ei\npaistanut joulutähti jouluna Inkerinmaalle, vaan Sovjet-Venäjän verinen\ntähti.\n\nOlen oleskellut heidän keskuudessaan Eestin Inkerissä, mihin suuren\nsodan laineet löivät heistä pirstaleen. Olen nähnyt heidän katselevan\nsammuvin silmin piikkilanka-aidan taakse, sinne, missä loistavat\nsynnyinmaan yllä heidän kotikirkkonsa Kosemkinan kupolit. Olen nähnyt,\nmiten sinne tähyilevät äidit, joiden poikia saartavat Krestyn ja\nSolovetskin muurit, tähyilevät nuorukaiset, joiden toverit makaavat\nsorretun maan mullassa Kapriossa, Oranienbaumissa tahi Hatsinassa saatu\nhaava rinnassansa.\n\nNyt haluaisivat he rakentaa kirkon, mutta kirves on lyöty salvokseen\nodottamaan Suomesta apua. Olen kuullut heidän Kallivieren\nrukoushuoneessa veisaavan virttä: \"Milloin minun taivaalleni aamutähti\nsyttynee -- -- --?\" Voi, kun olisi armo, jos Herra saisi heidän öiselle\ntaivaalleen sytyttää aamutähden ystävien käden kautta!\n\nMinkälaista hedelmää kantaa Suomen kansa, Herran viinitarha, jota\nse armo on kohdannut, että se on Suomen hajalle lyödyn heimon ainoa\nperinnönkantaja täällä Pohjolan äärillä? Täytyy sanoa, että vaikka\nHerra odotti sen kasvavan hyviä viinimarjoja, se kasvoikin pahoja.\nTämä kansa on hukkumassa syntiensä ja jumalattomuutensa suohon, mutta\nsen elämä on kuin huoletonta tanssia oman hautansa partaalla. Suomen\nkansan sivistyneistö puhalsi sen viinitarhan yli jumalankielteisyyden\npolttavan myrkyn, joka lakastutti laajoilta aloilta isien ja äitien\nkyynelkylvön. Kommunismi liikkuu nyt viinitarhassa kaataen Herran\nalttareita työläisten kodeissa, ja näitä jälkiä astelee uusi jumala,\n\"kansa kaikkivaltias\". Tämän hävityksen keskellä tanssii tunnoton\nnuoriso, vaikka synnyinmaa kuolintuskassansa vavahtelee sen jalkojen\nalla. Sen korviin ei kuulu itkuvirsiä rajankaan takaa. Sen korvat on\nlyönyt lukkoon tanssirumpujen räminä.\n\nJos Herra ei olisi puhunut uskollisena viinitarhurina näittenkin\nhedelmättömien viinipuitten puolesta, olisimme me jo hukkuneet!\nTäällä kirkossakin on varmasti sellaisia, joista viinitarhan isännän\non täytynyt sanoa: \"Hakkaa se pois, niin ja niin monena vuotena\nolen etsinyt siitä hedelmää, enkä ole löytänyt!\" Hakkaa se pois, se\nlaihduttaa vielä maatakin! Tuo isä, tuo äiti laihduttaa suruttomuutensa\nkautta Herran viinimaata omassa kodissaan, siksi kaikki kuivaa sen\nympärillä. -- Tuo nuori laihduttaa minun maatani toveripiirissään; se\npitäisi hakata pois kuivettamasta niitäkin, jotka ehkä koettavat etsiä\nuutta elämää.\n\nOn kuulunut ryskettä viime vuonnakin Herran viinitarhasta; siellä ja\ntäällä on kaatunut nuori ja vanha kirveen terän välähtäessä viinitarhan\nkeskellä. Miksi on säästetty sinua, miksi minua? Vain sen tähden, että\ntaivaallisen viinitarhurin lävistetty käsi on noussut kerta toisensa\njälkeen estämään kirveen iskua ja hänen huuliltaan on kuulunut rukous:\n\"Anna sen olla vielä tämä vuosi, jospa se tekisi vielä hedelmää!\" Se\narmo on tapahtunut koko synnyinmaallemmekin. Ja sentähden, eikö totta,\n\"on ainut neuvo minulle, ainoa tuki heikolle, ainoa armonperustus,\nJeesuksen esirukous\".\n\nMutta voi, kuinka suuri armo se on tälle kansalle, että Herralla\non omansa tämän kansan keskellä, jotka sen syntiä omana syntinänsä\npovessaan kantavat. Herran pilvi sataa vielä tässäkin seurakunnassa,\nHänen istutuksensa puolesta itkevien isien ja äitien kyynelten kautta\nsataa polttavan erämaan yli. He työntävät lapsiaan rukoustensa\nkäsivarsilla Herran eteen ja pyytävät: \"Puolesta puhu kuivan puun,\nniin sekin hedelmöitsee!\" On myöskin hedelmättömyyttänsä murehtivia\nnuoria, jotka ovat heränneet siellä ja täällä kyynelillä kostuttamaan\nlaihduttamaansa maata.\n\nSiksi tahdon sanoa profeetan sanoilla: \"Älkää muinaisia muistelko,\nälkää menneitä tutkiko! Katso, minä teen uutta, nyt se jo orastaa,\nettekö tuota tunne? Minä teen tien korpeen ja virrat erämaihin.\"\nHerra tekee uutta. Se jo orastaa, se orastaa näiden Hänen henkensä\nherättämien rukouskylvössä. Se orastaa niiden työssä, jotka ovat\nvannoneet uhraavansa työnsä ja elämänsä Isänmaan, Karjalan ja Inkerin\npuolesta.\n\nLausuin sanan Karjala, jonka pelkkä lausuminenkin synnyttää ihmeellisen\nvärinän niiden miesten suonissa, jotka kerran kantoivat Karjalan tuskaa\npovessansa omana tuskanaan nukkuvan kansansa keskelle. Nyt sen maan\nkansa on, samoin kuin Inkerin kansa, vailla armoa ja kotimaata. Näiden\nkansojen puolesta puhunevat vielä Herrasta elävät ihmiset, että Herra\nsärkisi kerran heidän kuormansa ikeen, olkainsa vitsan ja vaatijansa\nsauvan! Unelmamme vapaista Karjalan ja Inkerin kansoista ja suuresta\nIsänmaasta on liian kaunis saastuakseen synnin syleilyssä. Voi, kun\ntämä totuus laskeutuisi polttavana painona omilletunnoillemme, niin\nemme jaksaisi suruttomia olla!\n\nTodellisia Herraa rakastavia, Isänmaalleen ja kansalleen palavia\nsydämiä tarvitsee maamme ja kansamme nyt kipeämmin kuin mitään muuta.\nJa niitä kaipaavat sorrossa ja petoksessa huokaavat Karjala ja Inkeri,\njoiden hätä on huutavampi kuin osaa kertoa se, joka tahtoisi olla suuna\npuhumassa heimonsa puolesta. Jospa Herra saisi armossaan kansamme\nherättää!\n\nSilloin tapahtuisi hänen viinitarhassansa se ihme, josta profeetta\nkertoo: \"Te ette saa nähdä tuulta ettekä sadetta, ja kuitenkin tämä\nlaakso täytetään vedellä.\"\n\n\"Korpi ja kuiva maa iloitsevat, erämaa riemuitsee ja kukoistaa kuin\nkaunokukka. -- -- -- Libanonin kaunistus on sille annettu, Karmelin ja\nSaaronin ihanuus.\"\n\n(Puhe kirkkojuhlassa Kuopion tuomiokirkossa Inkerin kirkkokansan\nhyväksi 26.1.1930.)\n\n\n\n\nKRISTITYN RAKKAUS HEIMOVELJIIN\n\n\nKristityn Isänmaa on ylhäällä, ja hän on täällä maan päällä vieras\nja muukalainen, jolla ei ole pysyvää asuinsijaa. Siksi Herran omat\nvaivaisina matoina ja matkamiehinä etsivät Isänmaatansa ja odottavat\nehtoonsa hetkeä.\n\nMutta vaikka he tämä ikävä rinnassansa käyvät täällä armon ajassa, on\nheille sanomattoman kallis sekin Isänmaa, jossa heidän isänsä ovat\nmuukalaisuutensa ajan viipyneet. He tuntevat, että heidät on tästä\nmaasta otettu ja että he täksi maaksi jälleen muuttuvat. Siksi on\nheidän mielestänsä jokainen kämmenen leveys tätä maata liian kallis\njoutuakseen vihamiehen jalan poljettavaksi. Ja ennenkaikkea on tämä maa\nheille kallis sen vuoksi, että sitä asuu kansakunta, joka on luu heidän\nluustaan ja liha heidän lihastansa.\n\nTodellinen elävä Jumala-suhde onkin aina synnyttänyt syvällisemmän\nrakkauden kansakuntaa kohtaan kuin mikään muu, sillä se huolehtii\nsen heimon kuolemattomista sieluista, jonka veren kohinan tuntee\nomissa suonissaan. Sellainen palava kansansa ystävä oli Mooses, joka\njohdatti Israelin korven lävitse luvattuun isänmaahan. Kun Jumalan\nviha syttyi epäjumalia kumartavan kansan ylitse, niin hän pyysi Herraa\npyyhkimään hänetkin kirjoistaan, ellei voisi antaa anteeksi hänen\nkansalleen. Sellaisia olivat profeetat, jotka itkivät kansansa häviötä\nja onnettomuutta. Ja sellainen oli Herran apostoli Paavali, joka sanoi\nlähimmäisilleen: \"Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka\nlankeaa, ettei se minua polttaisi?\"\n\nHyvät kuulijani! Minua on pyydetty puhumaan tässä ylioppilaskokouksessa\nrakkaudesta heimoveljiimme. Voi, jos näiden heimoveljiemme onneton\nkohta laskeutuisi polttavana tunnoillemme, niin emme jaksaisi\nsuruttomia olla! Voi, jos joutuisimme todella Herran edessä vaivaisen\nsyntisen läksyä lukemaan, emme jaksaisi olla niitä armahtamatta, joiden\nvaiva on suurempi kuin he kantaa jaksavat!\n\nMinä en tahdo nyt puhua Vermlannin metsiin hakatuista suomalaisista\n-- heitä ei enää ole. En puhu siitä henkisestä pimeydestä, johon on\nsyösty Ruijan ja Länsi-Pohjan suomalaiset, vaikka Vytsegdan ja Vymin\nkomeilla on paljon valoisampi elämä kuin heillä. Minä en puhu niistä\nheimokansojemme rippeistä, joiden kuolinlaulu soi Volgan varsilla ja\nUralin kahden puolen, sillä ne laahautuvat hautaa kohti eikä niitä\nrakkautemme enää pelasta. Mutta minä toivoisin, että tämä valkolakkinen\nnuorisojoukko juhlailonsa keskellä kallistaisi korvansa hetkeksi\nkuulemaan sitä vaikerrusta, joka Karjalan ja Inkerin kylmeneviltä\nhuulilta kuuluu.\n\nVerissänsä makaa vuosituhantisen kärsimystaipaleensa taivaltanut\nKarjalan kansa tällä hetkellä. Haavainsa alla se tuskin jaksaa enää\nkohottaa päätään, mutta minkä jaksaa, niin se suuntaa katseensa\nSuomea kohden vielä viime hetkillänsä odottaen. Onko meillä kristityn\nrakkautta tätä heimokansaamme kohtaan? Onko niitä pakolaisia kohtaan,\njotka niukkaa leipäänsä syöden koettavat vielä elättää povessansa\ntoivon kipinää? Onko täällä yhtään sellaista, jonka sielua olisi\npolttanut näiden pakolaisten sielunhätä -- heidän, joilla ei ole armoa\neikä kotimaata?\n\nJoka kerran kun saan tilaisuuden puhua heimokysymyksestä, tuntuu\nminusta kuin pitäisi olla niiden äänettömien soturien tulkkina, joiden\nsuuta peittää multa alkaen Nevalta ja Syväriltä sinne saakka, missä\nrantoja huuhtelevat Jäämeren aallot. On sanottu, että heidän verensä\nvuoti hukkaan, mutta veri ei koskaan vuoda hukkaan. Sen ääni huutaa\nmaasta armoistuimen eteen, huutaa armahdusta sille maalle, jonka\nedestä se on vuotanut. Oi, jospa sen veren ääni herättäisi sen kansan\nomantunnon, joka saattoi istua kodeissansa kuurona, kuulematta niitä\nhuokauksia, mitä sen puoleen kohosi poloisten heimoveljiemme huulilta\nKarjalan vapaustaistelujen synkkinä vuosina!\n\nOliko niillä miehillä kristityn rakkautta, jotka noina vuosina\nKarjalan ja Inkerin kansojen kanssa rinnan taistelivat, sen tietää\nyksin Jumala. Me emme sitä tiedä, voimme vain aavistaa. Olemme nähneet\nmonien heistä painavan kohmettuneita sormiaan ristiin kiväärin piipun\nympärille Karjalan metsissä ja rukoillen kaatuvan sen hankiin. Ja\njoka tapauksessa he ovat olleet esimerkillänsä herättämässä uneliaita\nkristittyjä tähän pyyntöön: \"Mulla kristityn on nimi tosin, tee siksi\nminut todella!\" Eivätkä ne, jotka ovat saaneet olla heidän kanssansa\njakamassa voiton hurmion ja tappion murheen, voi olla heitä siunaamatta.\n\nMeidän rakkauttamme on sanottu onnettomaksi rakkaudeksi. Mutta miksi\nunohtaisimme Karjalan? Miksi me unohtaisimme sen miehet niiltä ajoilta,\njolloin meillä oli juotavana sama kärsimysten kalkki heidän kanssaan?\nEmmekö muistaisi niitä nuorukaisia, joita raahasimme erämaiden halki\nSuomenlahtea kohden ja joiden veri tihkui sormiemme lävitse? Miksi\nme unohtaisimme ne toverit, joiden viimeiset huokaukset leikkasivat\nsydäntämme, mutta joiden huulilta emme kuulleet yhtään kirouksen sanaa\nmiehuuttoman Suomen kansan pään menoksi?\n\nViimeisiä näkyjä Karjalasta poistuessamme oli, kun nuori pohjalainen\npoika makasi piikkilankaan takertuneena verissään, mutta kiväärin\npistin viittaamassa kohti juoksuhaudoissa piileviä vihollisia. Tuo\n13-vuotiaan pojan kädestä kirvonnut pistin jää odottamaan, että sen\nnostaa käteensä kerran kristityn rakkaus, kun se herää! --\n\nNarvajoen varsilta Pietarin porteille saakka taistelee\nmuutamasatatuhantinen Inkerin kansa, kuten näyttää, viimeistä\ntaisteluaan olemassaolonsa kamppailussa tuhatvuotisen korpitaipaleensa\naikana. Orjuudessa ja kauhussa huokaa kallis Inkerin maa eikä jaksa\nenää kertoa, miten se on uneksinut vapaudestaan ja pettynyt. Sen mykkä\nja äänetön hätä on suurempi kuin kukaan kertoa osaa.\n\nJokin aika sitten lähti eräs inkeriläinen, pakolaisena Helsingissä\nelänyt runoilija, viimeiselle matkalleen Suomenlahden jäälle, eikä\nkoskaan enää palannut. Lähtiessään hän oli kirjoittanut: \"Minä uskon,\nettä Inkerille koittaa vielä aamu, ja siihen asti olisi kestettävä.\nPitäisi jaksaa rukoilla, että se kohta koittaisi, pitäisi jaksaa\nuskoa, että se sittenkin koittaa --.\" Runoilija ei jaksanut odottaa\nsitä aamua, hänen sydämensä pakahtui, niinkuin Bobi Sivénin sydän\naikaisemmin Repolassa.\n\nHuomenensa sarastusta odottaa vielä se kansa, jonka olen Eestin\nInkerissä kuullut veisaavan piikkilangan taakse tähyten: \"Milloin\nminun taivaalleni aamutähti syttynee -- -- --?\" Kuulkaa: kristityn\nrakkaus kerran herättyänsä sytyttää vielä aamutähden kärsivän\nInkerinkin öiselle taivaalle. Ja jotta niin pääsisi tapahtumaan, on\nvastuunalaisuutemme hirmuinen.\n\nJumala on armossaan herättänyt Suomenmaahan piskuisen lauman ja antanut\nsille peräänsä haluisen mielen. Jumalan kansa tarvitsee Häneltä vielä\nuutta herätystä voidakseen olla Hänen aseenaan luomassa sitä aikaa,\njolloin se saa palvella Herraansa suuressa Isänmaassa.\n\nTätä aikaa me emme ehkä vielä näe muuten kuin aavistellen, kuin\nkyynelsumun lävitse. Kuitenkin taivaalle kiinnitämme kaipaavan\nkatseemme, ja vaikkei valo näykään, sen tiedämme loistavan.\n\nMe tarvitsemme elävää kristityn rakkautta, ei lihaa ja verta säälivää,\nei hempeää, vaan sellaista, joka kelpaa aseeksi kostavankin Jumalan\nkäsiin, jos Hän sellaista tarvitsee.\n\nHerättäköön Hän meissäkin, jotka olemme ulkonaisesti heränneet\nheimokysymykselle, kristityn rakkauden, sillä vaikka me antaisimme\nruumiimme polttaa heimomme tähden eikä meillä olisi rakkautta, ei se\nmeitä eikä kallista heimoamme mitään hyödyttäisi.\n\n(Puhe Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton kesäkokouksessa Kuopiossa\n10.8.1930.)\n\n\n\n\nKOHTI MYRSKYJÄ\n\n\nSamalla kun AKS:n lipun värejä kantava nuorisojoukko juhlii Suomen\nkansan korkeata saavutusta, se muistaa niitä heimokansoja, joiden\nitsenäisyys on vielä vain unelma. Tämän unelman täyttymykseen se uskoo,\nniinkuin on täytynyt kerran uskoa niiden, jotka tekivät työtä Suomen\nitsenäisyyden aamunkoittoa odotellen.\n\nKymmenen vuotta sitten viettivät eräät suomalaiset nuoret miehet\nisänmaansa itsenäisyysjuhlaa kaukana Karjalan erämaissa, mihin he\nolivat rientäneet verensä vaatimusta noudatellen. Nykyisenä raskaana\naikana, jolloin maata vapisuttavat raskaan ajan ja poliittisen kiihkon\nsynnyttämät järkytykset, harvat jaksavat muistaa Karjalan ja Inkerin\nhätää. Mutta sen muistavat ainakin ne, joiden sielussa väikkyvät\nheimokansojemme sotavuosiin kutoutuneet, tosin jo osaksi vuosien\nhimmentämät muistot. -- Karjalan viimeinen epätoivoinen vapaustaistelu\noli leimahtanut ilmiliekkiin alkaen Aunuksen rajoilta ja kautta koko\nVienan läänin. Karjalan korpien kätköistä ilmestyivät epätoivon\nvimmaamat Karjalan miehet hävitettyjen kotikyliensä tanterille käyden\nylivoimaisen vihollisen kimppuun. Sen, joka on nähnyt noiden ryysyisten\nmetsäsissien, kärsimysten vaot kasvoillansa, hiihtävän sammumattoman\nvihan jännittämin käsivarsin surman tulia vastaan, täytyy sovittaa\nheihin runoilijan sanat: \"Sankarit vaan näin käy kuolemaan.\"\n\nKarjalan viimeinen vapaustaistelu oli tuhottunakin väkevä lupaus\nKarjalan kansan kansallisesta heräämisestä. Tämä taistelu nimittäin\nsyttyi karjalaisten miesten omasta vapaudentahdosta, vaikka\nsilloinkin karjalaisen veren kanssa vuoti yhteen suomalainen veri.\nTämänedellisessä vapaustaistelussa Aunuksessa taistelivat melkein\nyksinomaan suomalaiset vapaaehtoiset joukot. Ne olivat kolmatta\nvuotta aikaisemmin syöksähtäneet ensi voimassansa Syvärin rannoille\nja Petroskoin edustalle saakka, vetäytyneet suuren ylivoiman\npakottamina vähitellen takaisin, ja viimein sen nuorukaispataljoonat\nolivat murtuneet Vitelen ja Tuulosjoen shrapnellitulessa. Pohjoisen\nrintaman joukot taas olivat voittamattomina, mutta kuitenkin\nyksikseen jätettyinä, peräytyneet Matrossan, Polovinan ja Suollusmäen\nvoittoisilta tanterilta takaisin kotimaahansa.\n\nMe tiedämme, kuinka Karjalan viimeinen vapaustaistelu päättyi.\nNälkä, vilu ja ammusten puute uuvuttivat lumisiin erämaihin nuo\npienet sissijoukot, jotka kaatuessaankin punasivat Karjalan hanget\nvihollistensa verellä. Metsäsissirykmenttien viimeiset tähteet\npakenivat Suomeen, jossa niiden ainoana toivona on, että merkkitulet\nvielä kerran syttyvät Karjalan vaaroilla. Mitä Karjalan mies noina\naikoina kärsi, tietää yksin Jumala, jota tuo erämaan armeija rukoili\ntaistelupäiviensä aattoina sanoilla: \"Varjele, Jumala, Karjalan\nKristusta rakastavaa sotajoukkoa.\" Mitä kärsi Karjalan nainen, jonka\nelämän kohtaloa on luonnehtinut metsäsissien silloinen päällikkö\nsanoilla: \"Kaikki, mikä on raskasta ja lohdutonta, sisältyy Karjalan\nnaisen kohtaloon. Suru on ollut hänen ainainen seuralaisensa ja\nitkuvirsi hänen ajatustensa tulkki.\"\n\nKarjalan kysymyksen yhteydessä on voinut hyvin todeta suomalaisen\nkansallishengen puutteen, käyttääkseni tuota J. V. Snellmanin sanaa.\nTämän kansan mielialassa ei ole koskaan vielä esiintynyt riittävää\npohjaa hallituksen aktiivisemmille otteille Karjalan kysymykseen nähden\neikä tule esiintymään niin kauan kuin se kulkee muukalaisen ajatustavan\nkahleissa. Karjalan vapausliike on karjalaisten oma liike, mutta\nSuomen hallituksen on sitä tuettava ja valvottava Karjalan oikeuksia.\nSiihen sillä ei kuitenkaan ole moraalista tukea niin kauan, kun osalla\nkansaamme on johtotähtenä Neuvosto-Venäjän verinen tähti ja kun johtava\nsuomalainenkin sivistyneistömme lämmittelee skandinaavisen kulttuurin\npaisteessa piittaamatta siitä, että oman kulttuurimme emämailla kulkee\nhalla ja että ne tukahtuvat kyyneleihin ja vereen.\n\nTämän vuoksi Suomen valtio on ollut pakotettu poistamaan Karjalan\nkysymyksen Venäjän politiikkansa käytännöllisten kysymysten joukosta\neikä ole voinut torjua niitä loukkauksia, joita Venäjä on tehnyt Tarton\nrauhansopimuksen Karjalaa koskevia määräyksiä vastaan. Me käsitämme\nmyöskin, että Karjalan kysymyksen täytyi aikoinaan Kansainliitossa\nraueta, koska meillä ei ollut esitettävänä vaatimustemme tueksi\nvaltiotekoa, jossa kysymys olisi jo ratkaistu, ei sanoin, vaan teoin.\nSenvuoksi Karjalan kysymys on kuolleessa pisteessä, mitä Suomen\npolitiikkaan tulee. Sensijaan se ei ole kuolleessa pisteessä Venäjän\npolitiikassa, joka tähtää Karjalan kansan täydelliseen tuhoon.\n\nNäinä aikoina on Inkerin kysymys ollut vielä ajankohtaisempi kuin\nKarjalan. Sen tuskan huudot ovat taajenemistaan taajenneet Tartossa\ntehdyn rauhansopimuksen päivästä lähtien. Suomen kansakin jo säpsähti,\nkun viime talvena ja aikaisin keväällä alkoivat Inkerinmaalta vyöryä\ntäydet junat vieden tuota uuvuksiin kärsinyttä kansansirpaletta\nkohti kuolemaa ja unohdusta Muurmannin apatiittikaivoksille ja kohti\nArkangelin ja Siperian vankileirejä. Valitushuutoja kuului niinä\nkeväisinä öinä useimmista Inkerin kylistä, ja eräs karkoitettu\nkirjoittaa: \"Näinä päivinä on moni inkeriläisnainen kadottanut järkensä\nvalon.\"\n\nInkerin kansa on nyt vailla armoa ja kotimaata. \"Se tahtoisi\nojentaa kätensä Suomea kohti heimo-avun pyynnöllä\" -- sanoo eräs\ninkeriläisrunoilija -- \"mutta ei jaksa, sen käsi on rento, sitä kylmää\nkuin kuolevan kättä\". Se pyytäisi, että sen puolesta itkisivät ne,\njoiden kyynellähteet eivät ole niin loppuun kuivuneet kuin Inkerin.\nNäin kirjoittaa eräs inkeriläinen äiti Siperian vankileiriltä: \"Nämä\nlapset, jotka täällä joukoittain kuolevat, ne vain rauhassa nukkuvat,\nkenelle jää käsi poskelle, kenelle viereen, kenelle mihinkin paikkaan.\nNämä kuolevat lapset ovat pikkumarttyyreja, jotka viattomina sortuvat\npetojen eteen. Tyttärenikin nukkui hiljalleen käsi poskelle. Hän\nsaavutti marttyyrikruunun, jota häneltä ei oteta pois. Vaikka emme\nmekään pääsisi ikinä pois, niin kohtaamme toisemme taivaallisessa\nkodissa. Sinne pääsyä ei meiltä voi kukaan estää.\"\n\nSuomen ja Eestin rajojen sisälle on näitä pakolaisia pelastautunut\nosa. Olemme nähneet heitä Eestin-Inkerissä pienissä matalissa mökeissä\npiikkilanka-aidan vieressä -- äitejä, joiden poikia sulkevat Krestyn\nja Solovetskin muurit -- miehiä, joiden tovereita makaa Inkerin\nmullassa Kapriossa, Oranienbaumissa tai Hatsinassa saatu haava\nrinnassansa. Jaloin heistä oli Leander Reijo, jota kutsuttiin Inkerin\nkuninkaaksi. Hänen kuolemansa vuoksi AKS:n lippu on nyt surupuvussa.\nMurheviesti on saapunut Suomenlahden takaa kertoen, että hän on\nkaatunut salamurhaajien uhrina sen rajan äärellä, jota hän aina niin\nsydämestään vihasi. Leander Reijon jalo sydän ei syki enää, mutta hänen\nhenkensä palo jäi polttamaan niiden inkeriläisten sydämiä, joihin\nhänen sytyttävä sanansa on sattunut tai joiden silmät ovat nähneet\nhänen sankaritekojansa. Tuo yksinäiselle vartiopaikallensa kaatunut\nInkerin mies on myöskin AKS:n jäsenille velvoittava esimerkki varsinkin\nsellaisina aikoina, jolloin heidän rivinsä horjuvat ja jolloin he\novat vaarassa unohtaa sen, minkä vuoksi ovat vannoneet elävänsä ja\nkuolevansa.\n\nSuomen kansa on jo tottunut kuulemaan Inkerin hädästä. Kun karkoitukset\nalkoivat, Suomen hallitus lähetti tämän johdosta nootteja Venäjälle,\nja karkoitukset lakkasivatkin ajaksi. Mutta kun huomio Suomen puolelta\nheikentyi, karkoitukset uudistuivat viime heinäkuulla ja jatkuvat\nedelleen. Kansainliitolle ei Inkerin kysymystä ole jätetty. Suomen\nylioppilasnuorisoa on varoitettu liiallisesta kiihkeydestä tähän\nkysymykseen nähden. Suomen kansaa ei ole ollut syytä varoittaa liiasta\nkansallistunnon hehkumisesta, tätä kansaa, joka lienee maailman\nvälinpitämättömin kansa heimolaisistaan. Tahi olisiko se jossakin\nsuhteessa osoittanut huomattavampaa sympatiaa heimokansaansa kohtaan?\nAinakin se on selvästi osoittanut enemmän suuttumusta niitä kohtaan,\njotka toissa kesänä pakottivat muutamia kommunisteja siirtymään\nmaasta pois, kuin Inkerin raiskaajia kohtaan. Ja samaan aikaan kuin\nkauhunviestit kuuluivat Inkeristä, eduskunta päätti kieltää avustuksen\nEestin vapaussodassa haavoittuneilta suomalaisilta sotilailta. Samalla\nse kielsi sen myös Inkerin vapaajoukkojen suomalaisilta invaliideilta,\nsillä on totta, niinkuin on sanottu: \"Tälläkin puolella Suomenlahtea\nelää vielä muutamia raajarikkoja, joilta ammuttiin käsi tai jalka\nsilloin kuin Inkerin vapaajoukot rynnistivät kohti Krasnaja Gorkaa.\"\n\nMutta tämä kansa herää sittenkin. Tämä sana on toistettu vuosi vuodelta\nniissä puheissa, joita AKS:n miekkalipun juurelta on kuultu. Ja sitä\non toistettava siksi, kunnes niin tapahtuu. Tämän kansan puolesta on\nniin paljon rukoiltu, sen edestä on vuotanut niin usein kyynel ja veri,\nsille on uskottu niin tärkeä etuvartiotehtävä, että sille on myöskin\nmäärätty tuleviksi kansallisen herätyksen ajat. \"Se suomalaisuuden\nliike, jota te isät ette nyt tajua\" -- sanoo J. V. Snellman -- \"on\npääsevä voitolle kerran.\" Ja hän jatkaa: \"Heränneen kansan itsetajunta\non väkevä, eikä mikään voi olla sitä vastaan.\"\n\nHeimokansojemme vapaudentahto elää vielä. Se elää Karjalan ja Inkerin\nsydänmaiden kätköissä kaiken sorronkin uhalla. Se elää niiden\npakolaisten sydämissä, jotka odottavat pääsinpäiväänsä polttavan\nkoti-ikävän kalvaessa rintaa. Se elää niiden sydämissä, jotka kerran\njakoivat kärsimyksiä Karjalan kanssa. Kuinka he unohtaisivat niitä\ntovereita, joita kantoivat Suomen rajaa kohti ja joiden veri pisarteli\nheidän sormiensa lävitse! Niiden nuorukaisten ruumiit olivat tälle\nnukkuvalle Suomen kansalle osoitettuja kirjeitä, joiden kuolleilta\nlehdiltä sinä aikana moni säpsähtäen luki, kuinka rakkaus kaikki\nuskoo, kaikki toivoo ja kaikki kärsii. Suomalaisten vapaaehtoisten työ\nei mennyt sekään siis hukkaan, he olivat, kuten on sanottu, \"suuren\naatteen, suomalaisen rodun yhteenkuuluvaisuuden aatteen, pioneereja\".\n\nAKS on vannonut uhraavansa työnsä ja elämänsä Karjalan ja Inkerin,\nsuuren Suomen puolesta. Tulevaisuus on näyttävä, kykeneekö se itseensä\nkiinnitetyt toiveet täyttämään. Jotta niin kävisi, sen miesten on\ntaisteltava ensin taistelunsa omassa povessaan, täälläkin tanssivan\nHelsingin keskellä, muuten se ei voi osoittautua suurten ihanteittensa\nmittaiseksi. Karjalan ja Inkerin vapauden aate on liian pyhä,\njotta sitä voisivat menestyksellä ajaa yksilöt, jotka ovat omassa\nsiveellisessä taistelussaan sortuneet. AKS:n on oltava huutavan äänenä\npuoluemielen kiroja veressänsä yhä kantavalle kansallensa, jotta se\nolisi yksi, kun historia osoittaa suotuisan tilanteen Karjalan ja\nInkerin vapauden luomiseksi. Vaikka itse emme tätä hetkeä näkisi,\non työtä tehtävä siinä toivossa, että tulevat sukupolvet sen kerran\nnäkevät. \"Että työ menee hitaasti eteenpäin\" -- sanoo J. V. Snellman\n-- \"on ihmisen malttamattomuudelle usein raskasta\", mutta hän jatkaa:\n\"Useimpien täytyy ja tulee tehdä työtä tulevaisuuden hyväksi, jota\nheidän silmänsä eivät koskaan näe, tyynesti jättäen työn toisiin\nkäsiin, kun laskevat matkasauvansa maahan.\"\n\nNyt taasen olemme kuulevinamme idän myrskyn vinkuvan korvissamme. Omien\nristiriitojensa ja raskaan taloudellisen ajan puristuksessa elävä\nSuomen kansa on käymässä sitä myrskyä kohti, tahtoi tahi ei. Voroshilov\nkokoaa joukkojansa, joiden kavioiden jäljissä ei ruoho kasva, ja koko\npunaisen hämärän maa ponnistautuu syöksymään rauhaa rakastavan Suomen\nkansan kimppuun sen kautta syöksyäkseen länsimaille. Mutta jos tämä\nkansa herää Jumalan pelkoon ja elävään kansallistuntoon, niin se voi\nluottamuksella käydä näitä myrskyjä kohti. Suomen kansa ja heimo on\nsilloin saava sijansa auringossa. Karjalan ja Inkerin kansat palaavat\nvielä Isänmaahansa asumaan sen autioituneita maita. Silloin toteutuu\nniiden kivekkäiden unelma, jotka kerran voimattomassa vihassaan näkivät\nidän muurien nousevan Nevajoen varsille. Silloin toteutuu Karjalan ja\nInkerin haudoissa makaavien nuorukaisten unelma, jotka näkivät unta\nkeväästä, mitä ei heille koskaan tullut. Silloin nähdään, että on\nkuultu sen inkeriläisäidin rukous, joka nyt ruokkii kuihtuvan ruumiinsa\nmaidolla lastaan Krasnojarskin vuorten takana. Ylösnousemuksen\naamu koittaa silloin yli Karjalan ja Inkerin hautuumaiden ja\nraunioiden. Siihen ylösnousemuksen aamuun olisi kestettävä, sanoi\ninkeriläisrunoilija Antti Tiittanen, jonka oma sydän pakahtui sitä\nodotellessa, ja hän jatkaa: \"Pitäisi jaksaa rukoilla, että se kohta\nkoittaisi, pitäisi jaksaa uskoa, että se sittenkin kerran koittaa.\"\n\n(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran itsenäisyysjuhlassa 6.12.1931.)\n\n\n\n\nME EMME SAA UNOHTAA!\n\n\nNäinä päivinä juhliessaan vapaussodan kunniakkaita muistoja Suomen\nkansan on muistettava niitä heimokansojansa, joiden vapauspyrkimykset\nliittyivät niin läheisesti omaan vapaustaisteluumme, mutta tukahtuivat\ntuleen ja vereen. Suomen vapauden koitossa Karjalan ja Inkerin\ntuskanhuudot taajenemistaan taajenivat, ja sen vuoksi riensivät sinne\nmonet suomalaiset miehet verensä vaatimusta noudattaen.\n\nSuomalaiset nuorukaispataljoonat syöksähtivät vapaussotavuottamme\nseuranneena keväänä ensi voimassansa Syvärin rannoille saakka.\nToisaalla ne etenivät Petroskoin liepeille, jonka kirkkojen kupolit\njo loistivat näköpiirissä. Mutta ryssien divisioonain painostamina\nniiden oli pakko vetäytyä takaisin Matrossan, Polovinan ja Suollusmäen\nvoittoisilta tanterilta tai ne murtuivat Vitelen ja Tuulosjoen\nshrapnellitulessa.\n\nVielä kerran syttyivät merkkitulet Karjalan vaaroilla. Jälleen kerran\npohjalaiset lähtivät kostohiihtoon rajan taakse. Nälkä, vilu ja\nammusten puute uuvutti lumisiin erämaihin nuo pienet sissijoukot, jotka\nkärsimysten vaot kasvoillaan, ryysyisinä joukkoina palasivat takaisin.\n\nMutta tuhottunakin Karjalan vapaustaistelu on lupaus Karjalan\nkansallisesta heräämisestä, ja suomalaiset nuorukaiset pelastivat\nSuomen sotilaskunnian tulevien päivien varalle. He olivat suuren\naatteen -- suursuomalaisen aatteen -- pioneereja sellaisella hetkellä,\njolloin Suomen oma hallitus vedätti Tarton häpeärauhan artikloja\nnoudatellen alas Suomen lipun Repolassa ja Porajärvellä. Nyt kuuluu\nKarjalan ja Inkerin kuolinlaulu piikkilanka-aidan takaa itäiseltä ja\nkaakkoiselta kulmalta, ja tämä itsekäs, omia rivejänsä rikkirepivä\nSuomen kansa saa kauan painaa häpeästä päätään alas historian tuomion\nedessä, koska se ei uskaltanut ottaa vapaussodan koko perintöä\nhaltuunsa.\n\nSuomen kansan ja hallituksen ynseä suhtautuminen heimokansojemme\nvapauspyrkimyksiin oli ensimmäinen katkera pettymys vapaussodan\nrintamamiehille. -- Mutta pian koko isänmaallinen kansa sai kokea\nraskaan peräytymisretken häpeän, ja punainen nauru kaikui sen korvissa\nmaan rajojen sekä sisä- että ulkopuolelta. Tämä kansa unohti punaisen\nvaaran ja rupesi ehdoin tahdoin elättelemään kommunismin kyytä omalla\npovellansa. -- Mutta äkkiä tapahtui sama ihme kuin vapaussodan keväänä.\nPunainen hyökkäysaalto pysähtyi. Eteläpohjalaiset miehet, joiden\nveri virtaa kuumempana kuin muiden, Lapuan lakeuksilta karjaisivat\nsotahuutonsa jokaiseen ilmansuuntaan: _\"Näillä lakeuksilla ei saa\npilkata Jumalaa eikä Isänmaata!\"_ Se huuto kuului yli Suomen, ja joka\nmaakunnassa käytiin pesemään pois häpeää Isänmaan kasvoilta. Jos\nkommunismi olisi saanut vapaasti kehittyä tässä maassa liberaalisen\nparlamentarismin siipien suojassa, olisi pian toteutunut se, mitä\neräs kommunistinen kansanedustaja sanoi julkisessa puheessaan, se\nettä Suomen vaakunakilven sijalla olisi loistanut sirppi ja vasara.\nMurskaamalla kommunismin maan tasalle Suomen kansa jaksoi vielä\nosoittaa maailmalle, että se ainakin vielä toistaiseksi kykenee\ntäyttämään maailmanhistoriallista tehtäväänsä lännen äärimmäisenä\netu vartijana helvetillistä itää vastaan. Ja meistä rintamamiehistä\ntuntui, että meidän on taasen pitkästä aikaa helpompi käydä toveriemme\nhaudoilla.\n\nLevottomin mielin tähyää Isänmaataan rakastava kansalainen tällä\nhetkellä tulevaisuuteen. Suomen tulevaisuuden yllä riippuvat jälleen\nraskaat pilvet. Olemme jälleen kuulevinamme idän myrskyn vinkuvan\nkorvissamme. Suomen kansa käy kohti sitä myrskyä, tahtoipa se tai\nei. Voroshilov kokoaa joukkojansa, ja koko punaisen hämärän maa\nponnistautuu viimeiseen iskuunsa länsimaiden porttien edessä.\nSisältäpäin vapisuttavat maata raskaan ajan ja poliittisen kiihkon\nsynnyttämät järkytykset: Suomen kansan mustat verenviat, joita se\non kantanut historiantakaisesta hämärästä lähtien. Keskinäinen\nkateellisuus ja eripuraisuus uhkaavat taasen pirstoa tämän kansan sillä\nhetkellä, jolloin sen pitäisi olla iskuvalmis itää vastaan. Mutta niin\nei saa tapahtua! Suomen kansan on muistettava se hirvittävä vastuu,\nmikä sillä on tulevaisuuden edessä.\n\nOsalla meidän kansastamme on johtotähtenä Neuvosto-Venäjän verinen\ntähti; sinnepäin ei mikään sovittelu eikä kompromissi saa olla\nmahdollinen. Ennenkaikkea: rintamamiesten on seisottava samalla puolen\nbarrikaadin niin rauhan kuin sodankin aikana. Heidän tulee nykyisessä\nhenkien taistelussa muistaa äsken toistettu Napoleonin sana vanhalle\nkaartilleen: \"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu.\" Rintamamiesten joukko\nmuodostaa vanhan kaartin, jolla on ylpeät traditiot hoidettavinaan.\nSe kaarti ei saa antautua puoluemielen kiroihin. Se ei voi seisoa\n\"ei kenenkään maalla\", se ei leppyä voi, se ei väistyä saa. Tämän\nkaartin tulee olla huutavan äänenä kansallensa, jotta kansamme olisi\nyhtä silloin, kun sen kohtalon hetki lyö. Sen täytyy opettaa nuorelle\npolvelle, joka uneksii pääsevänsä urotöihin, että yhtä suurta kuin on\nkuolla Isänmaan puolesta, on elää sen puolesta puhdasta, epäitsekästä\nelämää. Tämä nuoriso on kasvatettava elävään kansallistuntoon ja\nannettava sille johtajia, joilla on suuria, historiaa luovia näkemyksiä\nja joiden lippujen alle se voisi kerääntyä.\n\nOn aina viisaita ja varovaisia, jotka varoittavat nuorisoa liiallisesta\nkiihkeydestä, niinkuin Suomen ulkoministeri teki silloin, kun nuoriso\nkuohui Inkerin suurimman hädän aikana. Suomen kansaa voi syyttää\nmelkein mistä muusta tahansa, mutta ei liiallisesta kansallistunnon\nhehkumisesta, sen on historia tuhannesti osoittanut. Eivätkö\nheimokansojemme vapaustaisteluvuodet osoittaneet, että tämä kansa on\nmaailman välinpitämättömin heimolaisistaan? Eikö johtava suomalainen\nsivistyneistömmekin lämmittele skandinaavisen kulttuurin paisteessa\nsilloin, kun oman kulttuurimme emämailla kulkee halla ja elämä hukkuu\nkyyneleihin ja vereen.\n\nIsänmaataan rakastavan kansalaisen taival on aina ollut raskas tässä\nmaassa, raskain silloin, kun Suomi virui vieraan vallan alla. Sen\najan aktivistit saivat paljon väärinymmärrystä ja häpeää osakseen\nomien kansalaistensakin puolelta, jotka eivät tajunneet tahi eivät\nuskaltaneet tajuta heidän sielulleen kirkastuneita näköaloja.\nNiiden aikojen isänmaallisuuden on täytynyt olla vapaa kaikista\nitsekkäistä etupyrkimyksistä. Heidän osanaanhan oli kunnian sijasta\nhäpeä ja maanpakolaisuus, vapauden sijasta kahleet ja vankeus. Tässä\nisänmaallisuudessa on meidän sukupolvellemme paljon opittavaa. Siinä\non samaa jaloutta, itsensäkieltämistä ja uhrautuvaisuutta, joka on\nominaista kaikkien aikojen suurten aatteiden soihdunkantajille.\nTälle mielenlaadulle on vastakkainen se asenne, mikä on ominainen\njoukkosieluille, se, että taistelun kuumuudessa pysytään\nsyrjästäkatsojina ja arvostelijoina huolehtien vain siitä, että\nsaataisiin taistelun päätyttyä omat henkilökohtaiset edut turvatuiksi.\n\nEnnenkaikkea tämä kansa tarvitsee uskonnollista herätystä.\nIsänmaan asia on niin korkea ja pyhä, että sen edestä eivät voi\nmenestyksellisesti taistella sellaiset yksilöt, joiden tahdonvoiman\novat murtaneet omat siveelliset lankeemukset. Unelmamme suuresta\nSuomesta on liian kaunis sortuakseen synnin syleilyssä. Sen edestä\ntaistelevat yksilöt tarvitsevat puhtaat ihanteet ja siveellisen ryhdin.\nKarjalan ja Inkerin itkuvirttä ei voi kuulla se, jonka korvat on\nlyönyt lukkoon jazzrumpujen räminä. Voi Suomen kansan nuorisoa, jos se\nkuluttaa nuoruutensa kalliita vuosia kevytmielisen elämän kiihkossa,\nkun synnyinmaa tulevia järkytyksiä aavistellen vapisee sen jalkojen\nalla! Tässä maassa tarvitaan nuorisoa, joka pelkää Jumalaa, mutta ei\nsitten mitään muuta.\n\nUskonnollisen ja isänmaallisen herätyksen merkkejä on tätä nykyä kaiken\nuhallakin huomattavissa Suomen kansan nuorisossa, ja nuoruudelle\nkuuluu tulevaisuus. Nuoruudelle ominaisella optimismilla me uskomme,\nettä Suomi ei sorru niissä myrskyissä, joita kohti se käy. Budjennin\nratsuväkidivisioonain kavioiden alle ei tallaudu tämä maa, kuten ryssät\novat ennustaneet sille käyvän. Ylösnousemuksen aamu koittaa vielä myös\nyli Karjalan ja Inkerin hautuumaiden ja raunioiden, ja Suomen rajat\nasettuvat sinne, minne on luotu ulottumaan suomalainen mahti. Näkeekö\nsen tämä polvi, tietää yksin Jumala. Mutta jotta kerran niin kävisi,\non täälläkin, Pohjois-Pohjanmaan lakeuksilla, vaalittava maakuntamme\nvanhoja sotilastraditioita ja isien ja äitien jätettävä perinnöksi\nlapsillensa se rakkaus ja viha, joka on näillä main kulkenut perintönä\npolvesta polveen.\n\n(Puhe Oulun suojeluskunnan ja Oulunseudun rintamamiesyhdistyksen\njärjestämässä Oulun vapauttamisen 15-vuotisjuhlassa 3.2.1933.)\n\n\n\n\nKARJALAN JA INKERIN ORJANTAPPURAKRUUNU\n\n\nKäydessäni tänään AKS:n toimistossa näin Inkerin kartan päälle\nripustetun piikkikruunun. [Puhujan mainitsema \"piikkikruunu\" on se\nkappale Eestin-Venäjän rajan piikkilankaa, jota \"Inkerin kuninkaan\"\n- AKS:n kasvatin, inkeriläisen talonpojan Leander Reijon -- veri\njäi punaamaan, silloin kun hänet joulukuun alussa 1931 yllätettiin\nja ylivoiman masentamana raahattiin Eestin Inkeristä Venäjälle.\n(Julkaisijan huomautus.)] Tuo kruunu on punottu siitä rautaisesta\norjantappurasta, joka Suomen ja Venäjän rajat erottaa tällä hetkellä\ntoisistaan. Se rautainen orjantappura puristaa nyt Karjalan ja Inkerin\nkansat Sovjet-Venäjän valtioruumiiseen niin lujasti, että veri tihkuu\nheimokansojemme ruumiista.\n\nTuota kruunua katsellessani ajattelin, kuinka kauan Jumala vielä\nantaa Inkerin sitä kantaa. Sitä se on kantanut historianmittaisen\nkärsimystaipaleensa, mutta lujemmin se on painanut Inkerin ohimoita\nsiitä lähtien, kun se joutui Tarton rauhansopimuksen artiklojen\narmoille.\n\nYksitoista vuotta on kulunut tänä päivänä siitä, kun Karjalaiseen\nOsakuntaan kokoontui kolme miestä. He olivat palanneet taisteluista\nKarjalan lumisissa metsissä, nähneet heimokansamme nousun ja lyhyen\nvapaudenunelman murtuvan ryssien konekivääritulessa. He olivat\nluulleet, että Karjala saa painaa voitonseppeleen kulmilleen, mutta\nnähneet sen kruunattuna rautaisella orjantappuralla.\n\nSen vuoksi poltti heidän tuntojansa tulisina hiilinä Karjalan ja\nInkerin hätä täällä huvittelevan Helsingin keskellä, ja he perustivat\nAKS:n. He eivät jaksaneet vielä silloin uskoa, että tämä seura tulisi\nsuureksi, mutta yksitoista vuotta on kulunut, ja yhä taajenevat\nnuorukaisjoukot vannovat mustan lipun alla uhraavansa elämänsä Karjalan\nja Inkerin hyväksi ja uskovansa Suomen suvun suureen tulevaisuuteen.\nSen vuoksi tämä seura onkin tulevaisuuden suurin lupaus, joka\nkerran maksaa sen, mitä Suomi on velkaa tuskissaan vääntelehtiville\nheimokansoillemme.\n\nAkateeminen Karjala-Seura on merkillisellä johdonmukaisuudella\nponnistautunut niiden poliittisten myrskyjen läpi, jotka ovat\njärkyttäneet kansaamme sitten vapaussodan syttymisen. Vapaussodan\ntulisen innostuksen päiviä seurasi voimakas henkinen reaktio. Suomen\nkansa sai kokea raskaan peräytymisretken häpeän jättäen AKS:n melkein\nyksin käymään torjuntataistelua sen kantapäillä ilkkuvaa vihollista\nvastaan. Viimein tapahtui ihme. Tällä kertaa ei pysähdytty Siikajoen\njäällä, vaan Lapuan lakeuksilta nousten kommunismi lyötiin järjestään\nmaan tasalle.\n\nIsänmaallisen Kansanliikkeen nousu jatkuu kansamme syvissä riveissä. Se\nraivoisa taistelu, joka riehuu sen ympärillä, todistaa, että jotakin\nsuurta on sen kautta tapahtumassa. Jos tämä liike ei olisi saanut niin\npaljon raivoisaa vastustusta osakseen kuin se on saanut, olisi se ollut\nkuolleena syntynyt. AKS:n syntymäprosessissa tapahtuneet ilmiöt ovat\nuudistuneet kansanliikkeessä, ja jos sen voima kasvaa Suomen kansan\nkeskuudessa siinä suhteessa kuin AKS:n, niin kuuluu sille tulevaisuus.\n\nSeuramme on jo toista vuosikymmentä odottanut turhaan, että jokin\npuolue tukisi sitä taistelussa Karjalan ja Inkerin puolesta.\nNyt on kansanliike sille ominaisella rohkeudella asettanut\nSuur-Suomi-vaatimuksen ohjelmansa ensimmäiseksi kohdaksi. Isänmaallisen\nKansanliikkeen hengessä puhaltaa Suomen nuorisoa vastaan lakeuksien\nvapauden ja suuruuden kaipuu. Sen miehiä elähdyttää sama epäitsekäs\nja uhrautuva mieli kuin aikoinaan miehiä Suomen, Karjalan ja Inkerin\nrintamilla, ja sen vuoksi kansanliike on AKS:n rinnalla lupaus\ntulevaisuuden suursuomalaisesta renesanssiajasta. AKS:n on taisteltava\nrinnan kansanliikkeen kanssa sen aloittamassa taistelussa, mutta se\nei kuitenkaan saa menettää omaa ja erikoista kutsumustaan vapaana\nakateemisena iskujoukkona niin rauhan kuin sodan päivinä.\n\nAjan merkit osoittavat selvääkin selvemmästi, että on alkanut\nsuuri ja ratkaiseva taistelu kahden taistelurintaman, yhteiskuntaa\nsäilyttävän ja sitä hävittävän välillä. Kun näiden taistelurintamien\nviimeinen kosketus tapahtuu, ne tulevat törmäämään niin tiukasti\ntoisiaan vastaan, ettei väliin voi jäädä mitään \"ei kenenkään maata\".\nSitä teroittavat meille kautta maamme kohoavat sankaripatsaat.\nNäiden vainajien toverien ja omaisten silmistä ei ole vielä pesty\nkyyneleitä, vaan ne polttavat kuolemaamme asti ja muistuttavat meitä\nvelvollisuuksistamme heidän muistoaan kohtaan. Me emme epäile, että\njos Verdunin ihme tapahtuisi, he seisoisivat kanssamme samalla puolen\nbarrikaadin.\n\nÄlköön ihmeteltäkö, jos taistelu ihanteittemme puolesta on jyrkkää ja\nrajua, sillä meidän diplomatiamme on syntynyt rintama-elämän kauhuissa.\nAKS:n miesten on alati muistettava, että he ovat Karjalan ja Inkerin\nerämaissa taistelleiden miesten ainoa perinnönkantaja, ja heidän on\ntehtävä kunniaa siellä luoduille karuille traditioille. Seuramme\nlipun alla seisovat ylioppilaat älkööt unohtako ylioppilaselämän\nhuolettomina päivinä, että Karjala ja Inkeri itkevät tällä hetkellä\nraunioiksi sortuvien kotiensa äärellä odottaen tältä nuorisolta enemmän\nkuin se ehkä aavistaakaan. Ja me, jotka muistamme niitä, jotka kerran\ntaistelivat Karjalan erämaissa, mutta joita nyt kätkee jo Tuonen viita,\nodotamme myöskin. Me odotamme heidän työnsä jatkajia siitä, mihin\nheidän työnsä jäi, ja ellemme heitä saa AKS:n kasvattamasta nuorisosta,\nemme saa heitä mistään.\n\nMalttamattomin mielin odottaa kohtalon kolmatta hetkeä heimoansa\nrakastava kansalainen, kuullen päivä päivältä yhä tyrmistyttävämpiä\ntietoja rajan takaa. Mutta AKS:llä on se erikoinen ominaisuus, että se\non ikuisesti nuori uuden ja yhä uuden polven liittyessä sen riveihin.\nNuoruudelle ominaisella optimismilla se uskoo, että maailmanhistoria\nvoi luoda piankin Suomelle edulliset konjunktuurit Karjalan ja\nInkerin liittämiseksi suureen Isänmaahan. Nytkin se on kuulevinansa\nKarjalan ja Inkerin lähestyvän vapauden fanfaareja Mandshuriasta ja\nJeholista saakka. Ja me uskomme, että koittaa pian se aika, jolloin\nkansojen Herra nostaa tämän nuorison omilla käsivarsilla rautaisen\norjantappurakruunun Karjalan ja Inkerin vertavuotavalta otsalta.\n\n(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran vuosipäivän veljesillassa 22.2.1933.)\n\n\n\n\n\"SUN VOITTOS PÄIVÄN HUOMENESSA SUO ETTÄ SUUREKS' SUOMI SAIS!\"\n\n\nHahmotellakseni nykyistä ylioppilaspolitiikkaa, jonka vaikutukset\ntuntuvat koko Suomen kansassa, sopii mielestäni soveltaa siihen J.\nV. Snellmanin sanoja oman aikansa ilmiöistä ylioppilasmaailmassa:\n\"Minä tiedän varsin hyvin, on kaksi virtausta yliopiston nuorison\nkeskuudessa. Toinen on positiivinen, myönteinen, se tahtoo luoda uutta,\ntoinen on ainoastaan negatiivinen, kielteinen, puolustautuva.\" Ja\nSnellman jatkaa: \"Sellainen kielteisyys on kansan onnettomuus ja vie\nsen turmioon. Ainoastaan voimakas, miehevä toiminta uuden puolesta\npelastaa kansan ja vie sitä eteenpäin.\"\n\nArvoisat kansalaiset! Rohkenen sanoa, että tällaista positiivista,\nuutta luovaa suuntaa on ylioppilasmaailmassa edustanut aina\nAkateeminen Karjala-Seura siitä lähtien, kun sen musta lippu nähtiin\nensimmäisen kerran ylioppilaiden lippusaatossa. Voipa sanoa, että\nmitä olisikaan ylioppilasnuoriso ilman niitä ihanteita, jotka sille\novat kirkastuneet AKS:n kautta. Vapaussodan jälkivuosina seurasi\nylioppilaselämässä se sama merkillinen reaktio, se ihanteettomuus ja\nhenkinen väsymys, johon oli vaipumassa koko Suomen kansa. Kansakunnan\njohtoon astuivat ainekset, joita ei ollut nähty siellä, missä lyötiin\nelämän ja kuoleman arpaa tämän maan kohtalosta -- ellei toisella\npuolen barrikaadin. Silloin kun vapaussodan soturit vielä nuolivat\nhaavojansa, kansamme lähti astumaan peräytymistaivaltansa kuullen\nryssän ivanaurun takanansa. Ylioppilasnuorison turtunut omatunto tuskin\nhuomasi, minkälainen rauha tehtiin Tartossa. Se ei kuullut, kuinka\nInon patterit iäksi vaikenivat. Se ei nähnyt, että Suomenlahti muuttui\nryssäläiseksi sisämereksi. Bobi Sivénin pistoolinlaukaus kajahti\nRepolasta, kun Suomen lippu vedettiin viime kerran siellä alas. Inkerin\nlippu laskeutui Kirjasalossa. -- Karjalasta palasi nuorukaisia. He\nkertoivat, että Karjalan kylät palavat Valkeanmeren rannoilta Ääniselle\nsaakka. He kertoivat verisistä taisteluista kaukana Karjalan erämaissa.\nHe kertoivat, kuinka suomalaisugrilainen kulttuuri nyt tuhoutuu\nkyyneleihin ja vereen.\n\nSilloin rupesivat uuden kansallisen herätyksen tulet syttymään\nylioppilasnuorison keskuudessa, ja se alkoi tajuta, että vapaussodan\nperintö oli vielä haltuunottamatta, niin kauan kuin Karjala ja Inkeri\nitkivät orjan ikeen alla.\n\nJo v:n 1919 taistelujen aikana huomasi, kuinka Suomen kansan\nkansallistunto ei ollut vielä herännyt. Ne nuoret miehet, jotka\nryysyisinä ja nälkäisinä monen kuukauden ajan ryntäilivät kohti\nÄänistä ja Syvärin jokea, tajusivat nuoruutensa herkällä vaistolla\nsen tehtävän, mikä jäi huomaamatta niiltä, jotka Suomen politiikkaa\nsilloin ohjasivat. AKS:n taistelukauden alkaessa ylioppilasnuorison\nkeskuudessa käsityksemme tämän kansan kansallistunnon puutteesta yhä\nvain vahvistui. Suomalainen vanhempi sivistyneistömme osoitti muutamia\npoikkeuksia lukuunottamatta pelkkää kylmäkiskoisuutta ja ylenkatsetta\nsille kansalliselle ja suurisänmaalliselle innostukselle, joka loimusi\nylioppilaiden keskuudessa. Se ei ole kyennyt osoittamaan keskuudestaan\ntälle nuorisolle niitä johtajia, joita olemme 15 vuotta kaivanneet.\n\nSamaan aikaan kuin Ruotsissa erotettiin vapaussotaamme osaaottaneita\nupseereja ja virkamiehiä viroistaan, suomalainen sivistyneistömme\nsuunnitteli jo täällä ensimmäisiä Norden-juhlapäivällisiä\nruotsinmaalaisten kanssa. Niille, joiden piti olla meidän opettajiamme,\nnäytti olevan tärkeintä osoittaa kiitollisuutta Ruotsille kulttuurin\nkauttakulkumaana. Me olimme taas huomanneet sodassa, että siellä\ntarvitaan enemmän aseita kuin kulttuuria, ja kun niitä emme olleet\nRuotsin kautta saaneet, niin me uskoimme muitta mutkitta Snellmanin\nsanat: \"Sellaiselle kansalle kuin Suomen kansa on, on ellei juuri\nalentavaa, niin kehnoa katsoa olevansa Ruotsille velassa.\"\n\nUusi, suomalainen valtioaate, Suur-Suomi, ei ole mikään hegeliläisen\nfilosofian tuote, vaan se on syntynyt vapaussodan ja Itä-Karjalan\ntaistelukentillä. Mutta sekin on käynyt oman kehitysprosessinsa läpi\njouduttuaan ylioppilaspolitiikan tärkeimmäksi kohteeksi. Huomattiin,\nettä oli ensi kädessä välttämätöntä ryhtyä taisteluun Suomen kansan\nkansallistunnon herättämiseksi, jotta se tajuaisi J. V. Snellmanin\nikuisesti elävät ajatukset kansallistunnosta, johon hänen mukaansa\nkuuluu kansallinen suuruuspyrkimyskin.\n\nJos kansakunnalla ei ole ekspansiivista pyrkimystä suuruuteen, ei\nsen kansallistunto ole herännyt. Passiivisuuteen vaipunut kansa on\ntuomittu häviämään historian lehdiltä. Snellmanin mielestä -- hän\npainostaa tätä seikkaa monta kertaa -- on valtakuntien rajojen käytävä\nkansallisia rajoja myöten. Snellman menee kansallistunnon aktiviteetin\ntehostamisessa niin pitkälle, että moittii Runebergin Maamme-laulua,\nkoska siltä puuttuu suuruuteen tähtäävä henki, joka on esim. Englannin\nkansallislaulussa: \"Hallitse, Britannia, meren ulapoita, sun poikias ei\nkoskaan orjuus voita.\"\n\nEi tarvita monta sanaa meidän kansamme kansallistunnon aktiviteetin\npunnitsemiseksi. Sitä ei ole -- ei vielä -- sen todistaa välinpitämätön\ntyyneys, millä täällä suhtaudutaan itäisen ja kaakkoisen rajamme\ntakaiseen murhenäytelmään. Jos koskaan on kärsimysten orjantappura\npainanut heimokansojemme otsaa, niin nyt! Jos ei ensi syksyyn apua\ntule, tullaan kymmeniätuhansia inkeriläisiä karkoittamaan jälleen\nMuurmannin ja Siperian kaivoksille, joissa valkenevat jo nyt tuhansien\ninkeriläisten ja karjalaisten luut.\n\nTäällä on naisia. Oletteko ajatelleet, mitä Karjalan ja Inkerin nainen\nnyt kärsii? Karjalan nainen, josta on sanottu: \"Tuska on hänen ainainen\nkumppaninsa ja itkuvirsi hänen tunteittensa tulkki.\" Inkeriläisnainen,\njonka kärsimyksiä kuvaa eräs inkeriläinen kirjoittaessaan Siperiaan\nkarkoitettujen kohtalosta: \"Näinä päivinä on moni inkeriläisnainen\nkadottanut järkensä valon.\"\n\nEi ole ihme, että heimoystävän mielen valtaa masennus huomatessaan,\nkuinka syvälle idän suuri petolintu on kyntensä vajottanut\nheimokansojemme sydämeen. Neuvosto-Venäjä on kehittynyt\nmilitaristiseksi suurvallaksi, joka ensimmäistä kertaa historiansa\naikana seisoo sotateknillisesti täysin omilla jaloillaan.\nLiikennemahdollisuuksien parantuminen Neuvosto-Karjalassa on luonut\nuudet operatiiviset edellytykset ryssän hyökkäykselle Suomeen. --\nMutta sittenkin idän suuri jättiläinen vapisee liitoksissaan. Sen\nsuuret vähemmistökansallisuudet ravistelevat kahleitansa. Georgia,\nTurkestan ja Kaukaasia kuohuvat jälleen. Azerbeidzanissa toimivat\nkymmenet sissijoukot. Kasakat, tataarit sekä suomensukuiset kansat\nUralista itärajaamme ja Eestin rajoille asti odottavat suotuisaa hetkeä\nrepiäkseen itsensä irti Venäjän valtioruumiista.\n\nMaailmanpoliittinen tilanne, jonka myrskynmerkit ovat nyt idässä\nnäkyvissä, voi yht'äkkiä muodostua sellaiseksi, että se luo Suomelle\nedulliset konjunktuurit Karjalan asian aktiiviselle ajamiselle.\nLähitulevaisuus on näyttävä, millä tavalla Suomen kansa tulee\nselviytymään niissä myrskyissä, joita kohti se on käymässä.\n\nTämän kansan keskellä ovat näkymässä uuden kansallisen herätyksen\nmerkit. AKS ei taistele enää yksin, IKL ryntää eteenpäin ja kantaa\ntulevaisuuden lupausta. Löytääkö tämä liike Suomen kansan sielun, siitä\nriippuu paljon. IKL on joka tapauksessa ensimmäinen, joka on uskaltanut\nottaa ohjelmaansa AKS:n rohkean valtioajatuksen. Tässä liikkeessä\non paljon vapaussotien aikaista henkeä, joka takaa sille nuorison\nkannatuksen ja sen mukana tulevaisuuden. Kansanliikkeen täytyy omaksua\nniin vapaamielinen talouspolitiikka, että se kykenee saamaan laajat\ntalonpoikais- ja työläispiirit taaksensa. Silloin ei sen lopullista\nvoittoa voi mikään inhimillinen mahti uhata. Ja silloin koittaa se\naika, että aurinko nousee vielä ryssättömän Karjalan vaarojen ja\nInkerin lakeuksien takaa.\n\nNäinä keväisinä päivinä ovat muistuneet mieleen ajat 14 vuotta\ntakaperin, jolloin ensimmäiset nuorukaiskomppaniat painuivat kohti\nPrääzää. Ne syöksyivät läpi upottavien soiden ja kevättulvaisten jokien\ntaistellen Palalahdessa, Vieljärvellä ja Mangassa. Yhdeksäntenä päivänä\nolivat nuo nuorukaisjoukot 22-vuotiaan komentajansa johdolla Prääzässä,\ntoistasataa kilometriä Suomen rajasta, teitten solmukohdassa, ja sieltä\ntie vei Matrossan ja Polovinan kautta Petroskoihin ja Ääniselle.\n\nAseveljet! Monta vuotta on näistä päivistä kulunut. Monta toveria\nkätkee jo tuonen hiljainen viita. Me olemme hajalla yli Suomen, meitä\non rajojen ulkopuolellakin. Me olemme eri yhteiskunnallisissa asemissa.\nMeitä erottavat eri harrastukset. Mutta yksi meillä on yhteistä:\naseveljeys. Meihin nähden ovat toteutuneet v. Döbelnin sanat: \"Te\ntulette itse huomaamaan, että taisteluissa ja vaaroissa, verellä ja\nkuolemalla solmittu soturiliitto ei koskaan hajoa. Niinpä te olette ja\nme olemme vakuuttuneet toistemme rakkaudesta, sillä soturiveljeys pysyy\nhalki elämän.\"\n\nMuistuu mieleen myös talvi kolmea vuotta myöhemmin ja metsäsissit\nvalvomassa rakovalkean ääressä lähellä Muurmannin rataa. Sinne jäi\nmolempina vuosina moni aseveli riippumaan ryssän piikkilankoihin tai\nmakaamaan kätkettynä Karjalan multaan. Muistan, kuinka vedettäessä\nsidettä toverin haavan ympärille tai hieroessa hänen paleltunutta\njalkaansa tai kättänsä lumella ei puhuttu mitään puolueista. Oli vain\nyksi -- sanoisinko -- isänmaallinen kansanliike tai nuorisoliike, josta\nmeille ei ollut kukaan puhunut, mutta jonka kutsun olimme kuulleet\nsydämissämme. Siinä liikkeessä uhrattiin paljon, josta Suomen kansa ei\nsilloin tiennyt eikä tiedä vieläkään. Niihin nuorukaisiin kiinnitettiin\nvarmasti enemmän huomiota Moskovassa kuin Helsingissä.\n\nNyt näkyy niissä pilvissä, jotka riippuvat itäisellä taivaalla,\njälleen tulen kajastusta. Lähitulevaisuus on osoittava, onko se\nSuomen painuvan päivän rusotusta tai nousevan päivän aamunsarastusta.\nJumala armahtakoon tätä kansaa, että se olisi yhtä silloin, kun sodan\npilvi purkautuu sen yllä, ja kykenisi viemään vapauden sanoman sinne\näärimmäiselle rajalle asti, jossa nukkuu Karjalan viime sodassa uupunut\nnuori vahti. Silloin olisi toteutunut kansallisrunoilijamme rukous\nSuomen vapauden aamunkoitossa: \"Sun voittos päivän huomenessa suo että\nSuomi suureks' sais!\"\n\n(Puhe Akateemisen Karjala-Seuran puhetilaisuudessa 29.5.1933.)\n\n\n\n\nME USKOMME TULEVAISUUTEEN\n\n\nKymmenen ja puoli vuotta on kulunut siitä, kun AKS:n musta lippu\nvihittiin tarkoitukseensa. Silloin lausuttiin mm. seuraavat sanat:\n\"Lippumme on musta kuin yö, mutta yössähän heimomme pirstaleet\nharhailevatkin... Mutta siinä yössä iskee uskomme ja vihamme kalpa\nkirkkaita säkeniänsä ja ennustaa heräävän päivän huomenkoittoa.\"\n\nMe, jotka silloin seisoimme vasta vihityn lippumme juurella, olimme\nnäkevinämme varhaisen nuoruuden tulisessa innossa Suomen heimon\nhuomenkoiton jo sarastavan taivaan rannalla. Monta raskasta ja\nkatkeraa pettymystä olemme saaneet kuluneiden vuosien aikana kokea.\nNeuvosto-Venäjän verisen terrorin rautarengas on yhä tukahduttavammin\npuristunut Karjalan ja Inkerin kansojen ympärille. Kymmenintuhansin\non heimoveljiämme hakattu maahan ja kuljetettu nääntymään kaukaisiin\nerämaihin. -- Kaukaa Siperian tundroilta kirjoittaa inkeriläisäiti:\n\"Loput täällä joukoittain kuolevat. Niitä kuolee vähän väliä -- ja\nmilloin mihinkin asentoon. Minun pikku tyttöni nukkui hiljalleen käsi\nposkella. Marttyyrikruunua ei häneltä voi kukaan riistää...\"\n\nMutta sittenkin me uskomme tulevaisuuteen. -- Me uskomme Jumalaan,\njonka väkevä käsivarsi rankaisee kerran vääryyden ja saattaa oikeuden\nvoittoon. -- Me olemme vielä nuoria ja pysymme nuorina niin kauan kuin\nmeillä on nuoruudenusko. Ja nuoruudenusko on voimallinen ja voi siirtää\nvuoria. Nuoruuden tulevaisuudenusko on valoisa, ja se tajuaa kansansa\netsikkoaikoina intuitiivisesti sen, mitä on tehtävä, silloinkin kun ns.\nrealipoliitikkojen laskelmat puhuvat toista kuin nuoruus.\n\nSenvuoksi me uskomme Karjalan ja Inkerin ylösnousemukseen ja rukoilemme\nsen puolesta. -- Me uskomme Suomen kansan kansalliseen heräämiseen,\ntämän kansan, jonka suonissa virtaa niin jäykkä ja sakea veri. --\nMe teemme työtä, jotta kerran vielä kirkastaisi Karjalan ja Inkerin\näidin kyyneleistä kasvoja hymy ja jotta vapaan Karjalan huomenkoitto\nvalaisisi vielä niitä hautoja, joissa toverimme siellä lepäävät.\n\nNYKS on rinnan AKS:n kanssa tätä uskoa herättänyt ja vaalinut\nkuluneiden vuosien aikana Suomen kansan ja ylioppilasnuorison\nkeskuudessa. -- Naisellisuudelle ominaisella kärsivällisyydellä ja\nvaatimattomuudella se on monesti tyytynyt tekemään sellaista ulospäin\nnäkymätöntäkin työtä, josta se ei ole saanut eikä ole pyytänytkään\nmitään kiitosta. Sen työ on ollut korvaamatonta AKS:n rinnalla, ja\nsenvuoksi AKS vastaanottaa ilolla sisarseuransa lipun oman lippunsa\nrinnalle akateemisten lippujen saatossa.\n\n_NYKS:n jäsenet! Vihin tämän lipun tarkoitukseensa. Olkoon se NYKS:n\npalavan isänmaanrakkauden, rohkean tulevaisuudenuskon ja uhrimielen\nkorkea symbooli. Nähtäköön se aina liehumassa siellä, missä kansaamme\njohdatetaan kohti tulevan Suur-Suomen rantaa. Jumala itse antakoon\narmossansa siunauksensa tälle lipulle, niille ihanteille, mitä se\nedustaa, ja sille nuorisolle, joka tätä lippuansa seuraten vaeltaa\nheränneen omantuntonsa viitoittamaa tietä._\n\n(Puhe Naisylioppilaiden Karjala-Seuran lipun vihkimistilaisuudessa\n20.10.1933.)\n\n\n\n\nTUULIMAA\n\n\nNäinä päivinä on kulunut 15 vuotta siitä, kun suomalaiset vapaaehtoiset\njoukot taistelivat viimeiset taistelunsa Eestin vapaussodassa Petserin\nrintamalla. Petserin rintaman kärsimyksiin päättyi suomalaisten\nsotilaiden loistava voittojen sarja Eestissä. Tammikuun alussa\n1919 heistä ensimmäiset saapuivat rintamalle. He taistelivat ja\nhe voittivat. Ensimmäisen suomalaispataljoonan voittojen sarjassa\nloistavat kirkkaimmin nimet Lagena ja Narva. Suomalaiskomppaniat\nvalloittivat Narvan uhkarohkealla hyökkäyksellä. Ne yllättivät ryssät,\nniin että nämä tuskin voivat uskoa silmiään nähdessään suomalaisten\npistimien välkkyvän keskellä Narvaa. Tästä Ensimmäisen Suomalaisen\nVapaajoukon loistavimmasta urotyöstä kirjoittikin \"Krasnaja Gaseta\":\n\"200 valkokaartilaista karkoitti monituhatlukuisen puna-armeijan\nNarvasta.\"\n\nTammikuun lopussa saapui Pohjan Poikain rykmentti Eestin\nsotanäyttämölle joutuen verisiin taisteluihin Valkin rintamalla.\nMe saimme nähdä Pohjan Poikain rinnan Kuperjanovin sissien kanssa\nvuodattavan vertaan Pajun kartanon aukeilla. Me saimme nähdä heidän\nkahlaavan syvässä lumessa vihollisjoukkojen läpi yli Latvian rajojen\nja valloittavan Marienburgin. Näiden suurten taistelujen lomassa\nhe tekivät uhkarohkeita partioretkiä tunkeutuen syvälle vihollisen\nrintaman taakse. Petserin rintaman loistottomiin kärsimyksiin, mutta\nsamalla sitkeän uljaisiin taisteluihin päättyi sitten suomalaisten\njoukkojen loistava voitonkaari Suomenlahden tuolla puolen ja Suomen\npanos siinä taistelussa, jonka tuloksena oli eteläisen veljeskansan\nvapaus.\n\nTänä aikana huudetaan niin paljon siitä, ettei nuoriso saa ottaa osaa\npolitiikkaan. Mutta olisi syytä muistaa, kuinka tehokkaasti Suomen\nnuoriso -- omasta vapaussodastamme puhumattakaan -- vaikutti v. 1919\nEestin politiikkaan. Se vaikutti siihen suorastaan käänteentekevästi\nNarvassa, Pajun kartanon aukeilla, Marienburgissa ym. verisissä\ntaisteluissa, joissa satoja suomalaisia nuorukaisia uhrasi henkensä tai\njoutui eliniäkseen raajarikoksi siitä kunniaa itselleen pyytämättä.\nKuinka paljon sisältyykään noihin kuukausiin kärsimyksiä, vilua,\nnälkää, verta ja kyyneleitä, sen voi täysin käsittää vain se, joka\nitse on ollut sodassa. Ja kuitenkin heistä nuorimmat olivat vain\n13-14-vuotiaita. Vähän suomalaiset vapaaehtoiset pyysivät itselleen,\nmutta vielä vähemmän saivat. Suomen valtiolla ei ole ollut näille\nsankareille mitään sanottavana, saati sitten annettavana.\n\nNoiden tämän ajan melussa unohdettujen suomalaisten sankarien\ntähden AKS ja muut akateemiset heimojärjestöt suunnittelivat Eestin\nvapaustaistelun 15-vuotisjuhlansa vähäiseksi kunnianteoksi heille.\nMutta ulkopuolisista syistä tämä juhla onkin saanut suurelta osalta\ntoiset värit ja toisen tunnelman. Tyrmistyttävänä on tänne saapunut\ntietoja siitä, kuinka väkivaltaisesti valtiomahti on siellä ryhtynyt\ntukahduttamaan sitä rintamamiesten johtamaa voimakasta kansallista\nherätysliikettä, joka on kyennyt tempaamaan mukaansa Eestin kansan\nsuuren enemmistön. Me olemme joutuneet kuulemaan jo kuukausien ajan,\nettä Eestin vapaussotureita vastaan on suunnattu ennenkuulumaton\nhäväistysten lokatulva. Mutta nyt on tapahtunut sellaista, mikä\njärkyttää syvästi mieliämme -- niin paljoon kuin olemmekin näinä\nvuosina saaneet tottua. Eestin vapaussoturien jaloimmat johtajat\non katalasti kaapattu ja suljettu vankityrmiin, heidän järjestönsä\nlakkautettu ja maan lakeja loukaten riistetty rintamamiesten\nalkeellisimmatkin kansalaisoikeudet. Tuskaisin mielin joutuu kaiken\ntämän edessä kysymään, eikö Eesti vielä ollutkaan kypsä siihen\nvapauteen, jonka sille eestiläiset ja suomalaiset nuorukaiset omalla\nverellään 15 vuotta sitten ostivat.\n\nSuomen akateeminen nuoriso ja koko kansallisesti herännyt kansamme\neivät voi olla panematta vastalausettaan Eestin vallananastajien\nmenettelyä vastaan. Eestin Vapaussoturien Liitto on ehkä liian\nnaivisti uskonut maansa valtiomahdin vakuutteluihin kansanvallasta,\nparlamentarismista ja vaalirauhasta. Mutta se onkin sitten sen ainoa\n\"rikos\", ja sen se saa nyt katkerasti maksaa. Meidän vastustajamme\ntäällä Suomessa pyrkivät tietenkin kieltämään meitä sekaantumasta\nvieraan maan politiikkaan. Mutta Eestissä on vuotanut siksi paljon\nsuomalaista verta, että meillä täytyy olla oikeus kysyä, miten siellä\nhoidetaan sitä, mikä merkittävältä osalta on myös suomalaisten\nsankarinuorukaisten perintöä. Meitä Eestissä kaatuneiden suomalaisten\npoikien tovereita ja heidän vanhempiaan ja sukulaisiaan, joiden\nrakkaimpien sydänveri oli veljeskansamme vapauden lunnaina, ei voi\nsyyttää siitä, että me tiedustelemme Eestin hallitukselta, mihin\nperustuvat syytökset eestiläisten aseveljien maanpetoksellisuudesta.\nMe emme ole oikeutettuja lausumaan arvostelua vieraan valtion\npäämiehestä -- olkoon niin. Mutta meillä on oikeus kysyä, millä Eestin\nvallananastajat luulevat voivansa todistaa, että suomalaisten aseveljet\nSirk, Röuk, Dunkel, Kook, Jalakas, Mähar ja muut, jotka nyt viruvat\nvankityrmissä, ovat syypäitä petokseen Isänmaataan vastaan, jota he\novat olleet omalla verellään vapauttamassa idän raakalaislaumoilta?\nMeillä on oikeus kysyä kenraali Laidonerilta, aikooko hän, niinkuin\non uhannut, antaa eräiden eestiläisten rintamamiesten kuolla nälkään\nheidän ryhdyttyään nälkälakkoon viimeisenä puolustuskeinonaan\nalkeellisimpien kansalaisoikeuksiensa puolustamiseksi väkivaltaa\nvastaan. Tätä kaikkea on meillä oikeus tiedustaa heimoveljeyden,\nihmisyyden ja Eestissä v. 1919 verellä solmitun asetoveruuden nimessä.\n\nSuomen akateeminen nuoriso on hoitanut menestyksellä suhteita\neteläiseen veljesmaahamme koko itsenäisyyden ajan. Se tulee tekemään\nvastakin niin, mutta ellei se saa vastausta näihin sen sielua\nahdistaviin kysymyksiin, se ei ikinä tule katsomaan Eestin nykyisiä\nvallanpitäjiä Eestin kansan todellisiksi edustajiksi. Valitettavasti\nsaamme olla etukäteen varmat, että noita vastauksia ei anneta.\n\nMe seuraamme myötätunnolla Eestin rintamamiesten taistelua vapautensa\nja kansansa tulevaisuuden puolesta. Vasta sitten, kun heidän\nedustamansa ihanteet ovat voittaneet, on häpeätahra poistettu Eestin\nuusimmasta historiasta. Vasta sitten me voimme olla vakuuttuneet siitä,\nettä veljeskansamme kykenee puolustautumaan sitä uhkaa vastaan, joka\nseisoo sen itäisten tasankojen takana alati valmiina hävittämään Eestin\nnuoren vapauden verellä ja tulella.\n\nMe uskomme kaikesta huolimatta Eestin kansan tulevaisuuteen. Eräs\neestiläinen runoilija sanoo Eestiä _tuulimaaksi_, koska kovan kohtalon\ntuulet ovat puhaltaneet lakkaamatta sen lakeuksien yli. Monesti Eesti\non ollut raunioina ja kansa lyötynä miekan terällä melkein viimeiseen\nmieheen asti. Kun Kaarle XII:n aikana kasakkain, kalmukkien ja\nbashkiirien ratsujoukot kiitivät halki Eestin, kirjoitti venäläisten\njoukkojen päällikkö tsaarille mm.: \"Koko Liivinmaa ja suuri osa Eestiä\non niin tyhjä, että nuo seudut ovat olemassa enää vain kartalla.\" Mutta\nsittenkin Eestin kansa on aina noussut verestä ja tuhasta. Jumala on\nsille uskonut tehtävän, jonka vuoksi se ei ole ratki hukkunut. Ei\nEestin vapaudensatu voi nyt eikä vast'edes katketa. Sankarillisten\neestiläisten vapaussotureiden ja Kuperjanovin sissien henki elää, se ei\nvoi sammua mahtikäskyjen voimasta eikä vankikoppien hämärään. Kantakoon\ntämäkin juhla yli Suomenlahden toivon sanoman: \"_Me_ uskomme oikeuden\nvoittoon, me uskomme Eestin tulevaisuuteen.\"\n\n(Puhe Eestin vapaussodan 15-vuotismuistolle omistetussa juhlassa\nHelsingissä 22.3.1934.)\n\n\n\n\nKARJALA ON KERRAN OLEVA VAPAA!\n\n\nTähän juhlaan puhujiksi ilmoitetut upseerit eivät ole voineet --\nkäyttääkseni kiihoituslain puitteissa sopivaa sanontaa -- sattuneesta\nsyystä tilaisuuteen saapua. Myöskin jääkärimajuri v. Hertzenille,\njoka toimii kunnanlääkärinä, on tullut este, lääkintöhallituksen\npääjohtaja \"sattui\" näet juuri näinä päivinä tulemaan tarkastukselle\nhänen virkapaikkaansa. Olen nyt hänen sijastaan tällä paikalla, vaikka\nmieluummin kuin sanoilla minä itään päin puhuisin pistimillä.\n\nVäkevinä ovat näinä päivinä palautuneet mieleen muistot 15 vuoden\ntakaa. Täällä Sortavalassa oli silloin joukko nuoria miehiä lähdössä\nyli rajan kohti tuntemattomia kohtaloita. Joukossa oli vapaussodassa\nja Eestissä olleita, mutta myös nuoria poikia, jotka olivat matkassa\nensimmäistä kertaa. He katselivat ihmettelevin silmin soturijoukkoa,\njoka oli lähdössä matkalle, missä ei armoa pyydettäisi eikä annettaisi.\nSama ihmetys kuvastui sitten vielä kuoltuakin monen silmäkalvosta:\nMiksi piti kuolla? He olivat niitä suursuomalaisen aatteen pioneereja,\njotka omalla sydänverellään raivasivat tietä \"päin nousevan Suomen\nrantaa\". Sitoumus retkelle lähtiessä oli 2 kuukautta, mutta moni\nnuorukainen tuotiin jo sitä ennen pois kylmentyneenä. He antoivat\nhenkensä sillä pyyteettömällä alttiudella, mikä on nuoruudelle\nominaista.\n\nAsetoverit! Me olemme nyt hajalla ympäri laajan isänmaan. Mutta\nsittenkin me olemme yhtä, sillä eikö totta: soturiveljeys kestää halki\nelämän! Se kestää meidän kesken, jotka yhdessä saimme kokea voiton\nhurman ja tappion tuottaman masennuksen, mutta palasimme vielä takaisin\ntekemään rauhan työtä. Ja se kestää vielä niidenkin kanssa, jotka\nsiirtyivät joukostamme näkymättömien armeijaan.\n\nEnnenkaikkea muistamme teidät upseerimme, joita tännekin on saapunut\nuseita. Me luotimme teihin. Olen yksi sotilaistanne. Tahdon kiittää\nteitä tässä tilaisuudessa kaikkien meidän puolestamme. Teitä ei ole\narvossa ylennetty, te ette ole saaneet olla tähtisateessa. Mutta\ntietäkää, että me, teidän entiset sotilaanne, emme ole teitä unohtaneet\nemmekä koskaan unohda.\n\nOn kysytty: miksi niin piti käydä kuin kävi? Miksi valui veri\nhukkaan? Venäjä oli silloin hajoamistilassa. Ei olisi tarvittu suuria\nlisävoimia, jotta Suomen raja olisi siirtynyt sinne, missä sen pitäisi\nolla, Syvärille. On syytetty hallituksia. Miksi Suomi ei käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen? Miksi ei Polovinan taistelua, joka aukaisi tien\nPetroskoihin, seurannut isku, mikä olisi murskannut vihollisen? Miksi\nhallitus ei estänyt Vitelen katastroofia?\n\nMielestäni ei voida hallitusta syyttää, sillä itsekukin kansa saa\nsellaisen hallituksen kuin se ansaitsee. Syy on etsittävä siitä, että\nkansamme mielialassa ei ilmennyt riittävää tukea aktiivisemmalle\ntoiminnalle. Suomen kansa ei ole vieläkään herännyt tietoisuuteen\nkutsumuksestaan ainoana elävänä hajallelyödyn heimonsa perinnön\nvaalijana Pohjolan äärillä. Se ei ole herännyt tahtomaan sitä, mikä on\nsen oikeus: vapaata, Suomeen liitettyä Karjalaa! Ja Karjalan asia on\nhukassa, ellei tätä herätystä saada aikaan.\n\nMe olemme menettäneet uskon puolueisiin, sillä olemme nähneet niiden\nkäyvän kauppaa Isänmaan asialla. Ainoastaan voimakas kansallinen\nherätysliike voi synnyttää kansakunnassa sellaisen tahtomuksen,\njoka johtaa kerran Karjalan vapauttamiseen. Karjalan asia on kyllä\nensikädessä karjalaisten oma liike, mutta se on samalla ekspansiivisen\nsuomalaisuuden liike, jonka on määrä kerran luoda Pohjolaan suuri\nsuomalainen valtakunta. Ja jotta tämä tajuttaisiin, tarvitaan kokonaan\nuutta herätystä. Tähän herätystyöhön on käytävä niin, että se tempaa\nmukaansa koko Suomen kansan. Vasta silloin on Karjalan asia joutunut\nsiihen pisteeseen, missä sen toteutumista ei voi enää mikään estää.\n\nTavatessa teitä vanhoja arpipäitä tovereita tuntuu siltä, että me\nolemme tässä asiassa samaa mieltä. \"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!\"\nMe emme ole antautuneet sodan aikana -- emme saa antautua nytkään!\nMe emme saa antautua, riehukootpa puoluetaistelut ympärillämme\nmiten kiivaina tahansa. Sillä meidän työmme on kesken. Se lupaus on\nlunastamatta, jonka kuiskasimme kaivaessamme kaatuneelle toverille\nhautaa kaukana Karjalan erämaassa. Meidän on muistettava -- ja\nmuistettava aina --, että siellä makaa nuori vahti. Meidän on\ntaisteltava Karjalan asiassa jatkuvasti, vaikka toisenlaisilla aseilla\nkuin silloin kerran ja toisenlaisella rintamalla kuin v. 1919. Se\ntaistelu voi olla monesti raskaampaa meille, jotka olemme tottuneet\npuhumaan kiväärillä ja pistimellä. Mutta tahdommehan toki silti\ntaistella!\n\nTämä ratkaisu on tehtävä jokaisen. Eikä sitä ratkaisua saa tehdä\nsanomalehtien edessä, ei agitaattorien puheiden edessä, vaan omantunnon\nedessä. Ja jos löydämme ratkaisun, on siitä pidettävä kiinni, vaikka\njäisi aivan yksin. Vaikka kaikki auktoriteetit puhuisivat vastaan, on\nsiitä pidettävä kiinni. Ja siihen, että niin jaksaisi tehdä, antaa\nvoimaa vain horjumaton usko Suomen kansalle vielä kerran koittavaan\nylösnousemukseen, joka on samalla Karjalan ja Inkerin ylösnousemus.\n\nEilen kuului tuolta juhlasalista itkuvirsi. Karjalasta ei kuulu enää\nitkua -- siellä ovat kyyneleet jo lopussa. Siellä on liian kauan\nodotettu aamun koittoa ja liian usein petytty. Mutta maailmanhistoria\nvoi kerran saada edullisen käänteen. Jännittynyt tilanne voi laueta, ja\nlentokoneiden surina voi ruveta kuulumaan lähempää rajojamme. Silloin\non A.V.A:n miesten katsottava, että Suomen kansa on hereillä käyttämään\nsille annettua etsikkoaikaa vihdoinkin oikein.\n\nSiihen luottaen tahtoisin huutaa yli piikkilankain nuoruusunelmiemme\nmaahan, Aunukseen: Odottakaa, meidän rivimme kasvavat! Tahtoisin huutaa\nniin, että se kuuluisi mullan alla lepääville tovereille: Me pääsemme\npian uudestaan matkalle! Te ette kuolleet turhaan! Karjala on kerran\noleva vapaa!\n\nJa rukoilkaamme: \"Sois Herra jo huomenna sen --\"!\n\n(Puhe Aunuksen Vapaaehtoisen Armeijan 15-vuotisjuhlassa Sortavalassa\n4.8.1934.)\n\n\n\n\nSUOMALAISEN YLIOPISTON PUOLESTA\n\n(Eduskuntalausunto.)\n\n\nYliopistokysymys on suomalainen, _yksinomaan_ suomalainen kysymys. Se\non suomalais-kansalliseksi valtioksi muodostuvan valtakunnan kysymys.\nSuomalainen kansakunta hankkii -- huolimatta kotiruotsalaistemme\nvääristelevästä propagandasta -- itselleen sijan auringossa, sen\naseman, mikä jokaiselle itsenäiselle, eteenpäinpyrkivälle kansakunnalle\nhistoriassa kuuluu.\n\nTäysin suomalainen valtionyliopisto on ehdottomasti välttämätön\nkorkeimman henkisen sivistyksen vaalijaksi Suomessa. On väärin sanoa,\nniinkuin vasemmistomme taholta on huomautettu, että on samantekevää,\nonko yliopistossamme yksi tai kaksi ruotsalaista professuuria tai\ndosenttuuria enemmän tai vähemmän. Kysymys on loppujen lopuksi siitä,\nsaadaanko Suomeen luoduksi puhtaasti suomalainen yliopisto, joka on\nsuomalainen ei vain kieleltään, vaan myös hengeltään. Jos suomalaisessa\nyliopistossa on ruotsalaishenkisiä opettajia, jotka eivät tunne tätä\nkansaa omakseen, eivät tunne sen sielua ja sen menttaliteettia ja\njoilla ei ole suomalaiskansallista tuntoa ja suomalaista näkemystä\nkansamme tehtävästä historiassa, niin miten he voisivat valaa\noppilaihinsa sen kansallisen hengen, mitä ilman ylioppilasnuoriso ei\nvoi olla Isänmaan toivo? Niin kauan kuin suomalaisten professorien\nja dosenttien rinnalla meidän yliopistossamme on ruotsinkielisiä,\nniin kauan vallitsee korkeimmassa opinahjossamme kansallisesti\nristiriitainen henki ja tämä kysymys pysyy jatkuvien riitojen ja\nkeskinäisen taistelun aiheena.\n\nOn oikeutettuakin kansallisylpeyttä. Sitä on Suomen kansalla ollut\nliian vähän. Mutta kun se herää, kansamme vaatii itsellensä maailman\nainoan suomalaisen yliopiston. Se ei tunne itseänsä tasavertaiseksi\nkansakunnaksi muiden kansojen rinnalla, niin kauan kuin siltä\ntällainen korkeimman henkisen sivistyksen vaalija puuttuu. Varsinkin\nitsenäisyysvuosinamme on ruvettu kipeästi kaipaamaan kansallista\nyliopistoa vaalimaan sitä pyhää tulta, joka -- ihmeellistä kyllä\n-- palaa nykyisen suomalaisen ylioppilasnuorison povessa. Se on\nihmeellistä siksi, että tämä nuoriso on kasvatettu ruotsalaishenkisessä\nyliopistossa, joka on kylmästi ja torjuvasti, jopa vihamielisestikin\nsuhtautunut sen kansallisiin pyrkimyksiin ja ihanteisiin.\n\nMinä olen vakuuttunut siitä, että sitten Snellmanin aikojen ei\nylioppilasnuorison keskuudessa ole ollut niin palavaa kansallista\ninnostusta kuin tätä nykyä. Ei ole ihmeteltävä, että tuo innostus\nsaa toisinaan rajuja ilmenemismuotoja. Se on sitäpaitsi varmasti\nhillitympää ja vakavampaa kuin voisi vastaavanlaisissa tapauksissa\ntulla kysymykseen minkään muun maan ylioppilasnuorison keskuudessa.\n\nHelsingin Yliopisto täyttää kohta 300 vuotta. On jo aika täyttyä sen\nkansallisen unelman, että Suomen kansa saa omakielisen yliopiston.\nVakavaksi tahtomukseksi on nyt kypsymässä toive yliopistosta, joka\nvaalii suomalaisen kulttuurin suurta perintöä, vaalii ja kehittää\nsitä yhä edelleen suomalaisessa kansallisvaltiossa. Vallassaolevan\npoliittisen rintaman räikeä menettely, josta täällä on paljon puhuttu,\non herättänyt tarpeellisen ja välttämättömän reaktion. -- -- -- Ei\nainoastaan suomalaisen ylioppilasnuorison, vaan myös koko Suomen kansan\nkeskuudessa on näinä päivinä tapahtumassa valtava kansallinen heräämys.\nSe on oleva niin valtava, ettei sen laajuutta ja suuruutta voida\nvielä nykyhetkellä käsittää. Vasta myöhemmin voidaan näiden päivien\nhistoriallinen merkitys täysin tajuta.\n\nJo monta vuotta luulin suomalaisen kansallistunnon niin turtuneeksi\nruotsalaistemme jokapäiväisen väheksynnän johdosta, ettei se enää\nreagoi, tapahtuipa siltä taholta minkälaisia loukkauksia tahansa.\nNyt on kuitenkin se psykologinen hetki koittanut, joita on kansojen\nhistoriassa vain harvoin ja joista on pidettävä kiinni, hetki, jolloin\nsuomalainen kansallistunto on noussut vastarintaan. Tätä ne piirit\ntuskin arvasivat ottaa huomioon, jotka ryhtyivät -- jopa uhmaten\nvaltiosäännön ja lain henkeä -- tukahduttamaan suomalaisen kansan\noikeutettuja kansallisia pyrkimyksiä. Suomalais-kansallisen hengen\nvoittoa ei voida kysymyksessä olevassa yliopistoasiassakaan pitempään\nestää. Olisi hyvä, että ruotsalaisemme ja heitä kannattavat piirit\nluopuisivat tästä taistelusta jo näin alussa. Suomalais-kansallisen\nvaltion nousun ja suomalaisen kulttuurin heilimöinnin täytyy jo\nkangastaa heidänkin silmiinsä. Jatkuva jarrutus synnyttää vain\nkatkeruutta puolin ja toisin ja heikentää meidän kansakokonaisuuttamme.\nSuomalainen yliopisto luodaan joka tapauksessa nykyhetken valtavan\nkansallishengen ilmauksena!\n\n(Lausunto ylimääräisten valtiopäivien istunnossa 24.1.1935.)\n\n\n\n\nISÄNMAAN KASVOJEN EDESSÄ\n\n(Eduskuntalausunto.)\n\n\nPerustslakivaliokunnan enemmistö ei ole ainoastaan hyväksynyt\nns. osakuntapakon poistamista, vaan on lisäksi ehdottanut, että\nylioppilaskuntaankin kuuluminen tehtäisiin vapaaehtoiseksi.\nLuulisi, että niitä, joilla on vähänkään tuntemusta ulkomaisista\nvastaavanlaisista tapauksista, peloittaisi astua tälle vaaralliselle\ntielle. -- -- --\n\nYlioppilaskuntaan ja osakuntaan kuuluminen merkitsee sitä, että\nakateemisia kansalaisia kasvatetaan niissä lainalaisen yhteiskunnan\nkansalaisiksi, kasvatetaan noudattamaan niitä velvollisuuksia, joita\nyhteiskunnan jäsenenä oleminen edellyttää. Yhtä vähän kuin yhteiskunnan\njäsen saa olla suorittamatta hänelle kuuluvia veroja, yhtä vähän\nvoidaan ylioppilas vapauttaa niistä maksuista, joilla hän kannattaa\nsitä akateemista yhdyskuntaa, mihin hän kuuluu ja millä on oikeus\nvaatia häneltä määrättyjen velvollisuuksien täyttämistä. Yhtä vähän\nkuin yhteiskunnan jäsen voi kieltäytyä noudattamasta sen säätämiä\nlakeja, yhtä vaarallista on, jos rikotaan tämä periaate ylioppilaiden\nmuodostamissa pienoisyhteiskunnissa. Muodostuu siveellisesti\nvaaralliseksi monituhantiselle ylioppilaskunnalle, jos sen keskuudesta\npoistetaan osakuntalaitoksen ylläpitämä kuri. Tällaisena aikana,\njolloin nuorisoa uhkaavat monenlaiset siveelliset kiusaukset, luulisi\nvaltion koettavan lujittaa -- eikä murskata -- sitä siveellistä kuria,\njota osakuntalaitos on kohta 300 vuoden aikana menestyksellisesti\nSuomen ylioppilaiden keskuudessa valvonut. -- -- --\n\nRuotsalaisten kannan voi ymmärtää, sillä he tietävät liiankin\nhyvin, että juuri suomalaisissa osakunnissa on herätetty eloon se\nsuomalais-kansallinen henki, joka on ryhtynyt taisteluun suomalaisen\nkulttuurin puolesta, suomalaisen kansallisvaltion luomiseksi\nja ruotsalaistemme etuoikeuksien murtamiseksi tässä maassa.\nJuuri osakunnat ovat olleet kansallisen herätyksen tyyssijoja,\nja suomalaisten osakuntien kunniavartiossa seisovat sellaiset\nsuuret suomalaisen kulttuurin esitaistelijat kuin Juhana Vilhelm\nSnellman, Arwidsson, Elias Lönnrot, Yrjö Koskinen, Agathon Meurman,\nDanielson-Kalmari, monia muita mainitsematta. -- -- --\n\nNuoren ylioppilaan avoin mieli ja voimakas elämäntahto ohjaavat\nhänet ratkaisemaan aktiivisesti kantansa niihin kysymyksiin, jotka\nhän vaistoaa ja tuntee Isänmaan kohtaloita määrääviksi. Ellei näin\nolisi ja ellei ylioppilasnuoriso valppaasti ja kantansa määräten\ntai sitä pyyteettömästi etsien suhtautuisi siihen Isänmaan asiain\nkäsittelyyn, joka neuvospöytien ääressä, julkisen sanan palstoilla ja\neri kansalaisryhmien toiminnassa tapahtuu, niin se olisi lamaantumisen\ntai ehkäpä kuoleman merkki tälle kansalle. Sillä mitä Isänmaa tekisi\nnuorisolla, joka ei etsisi totuutta, ei näkisi suuria, sydäntä\nvavahduttavia kansallisia ja valtiollisia näkyjä ja päämääriä,\npuhumattakaan siitä, että se uskaltaisi saavuttamaansa vakaumusta\njulistaa väheksymisen ja pilkan uhallakin? Mitä tekisi Isänmaa\nnuorisolla, joka antaisi vaakakupin painua oman itsekkään minänsä\nhyväksi ennen sen kokonaisuuden etua, minkä ensiarvoisuus ei sille ole\nkirkastunut?\n\nKysymys ns. osakuntapakon poistamisesta on tullut esille niiden\nvoimien taholta, jotka eivät voi ymmärtää nykyisen akateemisen\nnuorison aktiivisuutta, aktiivista kansallista elämänasennetta\nja taisteluotetta. Hyökkäys osakuntalaitosta vastaan on ilmiö,\njonka aiheuttajien motiiveille täytyy antaa arvosanat negatiivinen\nja alasrepivä ja jonka kärki on suunnattu akateemisen nuorison\nparhaimpia ajatuksia vastaan. Lievempää mainintaa eivät tosiaankaan\nansaitse ne hyökkäykset, joiden kohteeksi vanha osakuntalaitos on\njoutunut. On saatettu päivänvaloon ihmeellisiä keksintöjä. Koska\nylioppilaat politikoivat, on osakuntalaitos hävitettävä. Ja tämän\nkeksinnön tuloksena on: ylioppilaan ei tarvitse kuulua osakuntaan\neikä ylioppilaskuntaan Helsingin yliopistossa. Osakunnilta tahdotaan\nriistää niiden voima, kun luullaan sen kautta voitavan riistää\nylioppilasnuorisolta sen isänmaallisen innostuksen voima. Tämän tähden\ntahdotaan poistaa osakunnilta se taloudellinen tuki, jonka niille\nitseverotus on antanut, ja -- hyökkäyksentekijäin toivon mukaan --\npoistaa osakuntien jäsenistä mahdollisimman suuri osa. Tahdotaan\ntehdä osakunnat voimattomiksi tai tuomita ne kuolemaan, koska niissä\novat enemmistönä ns. osakuntapakon hävittäjille kansallisen kantansa\nvuoksi vastenmieliset ylioppilaspiirit. Tahdotaan hävittää tai ainakin\nvetää alas epäkansallisen välinpitämättömyyden erheisiin se uuden\nelämänkatsomuksen suomalais-kansallinen voima, joka suursuomalaisuuden\nja kansakokonaisuuden päämäärineen on vuodesta toiseen voittavan\ntotuuden vastustamattomuudella yhä lujemmin juurtunut akateemiseen\nnuorisoon. Tahdotaan ylioppilaiden yhdyskuntien elämästä poistaa\neräs kaikissa yhteiskuntatoiminnoissa välttämätön ja mm. meidän\nkansanvaltaiseksi sanottuun valtioelämäämme oleellisena kuuluva piirre,\nnim. se, että vähemmistön on tyydyttävä enemmistön päätöksiin. Olisi\nväärin, ellei tässä tilaisuudessa suoraan ja peittelemättä tuotaisi\nesiin juuri näitä todellisia tarkoitusperiä, joihin osakuntalaitoksen\nhävittäjät pyrkivät ja jotka ovat saaneet heidät liikkeelle. -- -- --\n\nKatsotaanko osakuntien viaksi toimintaa, jota värittävät vahva\nmaakunnallinen kotiseuturakkaus, voimakas isänmaallinen mieli ja\nuhrautuva heimoharrastus? Jos sivistystyö tässä hengessä tehtynä on\npolitikoimista, niin silloin osakunnat on todellakin niin sisään- kuin\nuloskinpäin kohdistuvassa työssään katsottava raskaasti syyllisiksi.\nSillä osakuntien illanvietoille ja juhlille antaa pääsävyn rakkaus\nkotiseutuun, Isänmaahan ja koko Suomen heimoon. Samoin nämä kolme\nvaikutinta kannustavat osakuntia ulospäin kohdistuvassa toiminnassa.\nJos nämä henkiset tekijät, joiden voimakkuus nykyään niin suuresti\nhuolestuttaa osakuntalaitoksen hävittäjiä, eliminoitaisiin pois\ntai laimennettaisiin sille isänmaanrakkauden asteelle, minkä\nkansainvälisyyden ihannoija hyväksyy, mutta mikä ei tunne tekoja\neikä alistu uhrauksiin Isänmaan hyväksi, niin menettäisi osakuntien\nmonipuolinen sivistystoiminta mehunsa ja juurensa.\n\nYlioppilasretkikunnat matkustavat joka kesä osakuntien lähettäminä ja\nkustantamina kotimaakuntiinsa, hiljaisten metsien kätköihin pitämään\nvalistusesitelmiään tietoa janoavalle kansalle. Viikosta toiseen\nne tutkivat siellä tieteellisessä tarkoituksessa ja tieteellisen\nohjauksen alaisina kansamme elämää kartuttaakseen kansantietouden\nvarastoa jälleen uusilla, arvokkailla lisillä. Sen hartauden, mikä\ntällaisessa työssä on välttämätön, antaa retkikuntien jäsenille se\nisänmaanrakkauden liekki, jonka osakunta on heihin istuttanut ja heissä\nvireillä pitänyt. Jos luullaan, että osakunnat lähettäessään jäseniään\ntähän työhön ovat antaneet heille matkasauvaksi vihan ja epäluulon\ntai halveksunnan osattomia ja vähäväkisiä kansalaisia kohtaan, niin\nerehdytään täysin. Varmasti jokainen ylioppilas tuntee sitä sosiaalista\nmyötätuntoa, joka avaa hänelle tien erämaan asukkaan luottamuksen\nsaavuttamiseen. Minä voin vakuuttaa, että niin osakuntien kuin koko\nisänmaallisen ylioppilasnuorison keskuudessa sosiaalinen ajatustapa\non tällä hetkellä voimakkaampi kuin ehkä koskaan ennen. Se on tulosta\nsiitä isänmaallisesta \"kiihoitustyöstä\", joka on neuvospöytien ääressä\nistuville kauhistus ja joka nyt tahdotaan suinpäin, keinolla millä\ntahansa ja seurauksista välittämättä, hävittää. -- -- --\n\nSuomalainen ylioppilasnuoriso on hengeltään suursuomalainen, ja\nsen jokainen uusi ikäluokka on sitä yhä tinkimättömämmin. Se,\nmikä vanhemmalle polvelle on ehkä korkeintaan kaunis unelma,\njonka toteutumiseen ei uskota, on nykyhetkellä nuorelle polvelle\nelämänkatsomusta. Se on näille nuorille välttämättömyys, joka on\nikäänkuin lihaa heidän lihastaan ja verta heidän verestään. Heimotyöhön\nylioppilasnuorisoa ajaa järkkymätön vakaumus siinä mielessä, että\nse on uurastusta suuremman, voimakkaan ja kokonaisen Suomen\nluomisiksi. -- -- --\n\nOlisiko passiivisen ja aktiivisen vastarinnan ajatus routavuosina\nniin voimakkaana elänyt ja olisiko ajatus Suomen itsenäisyydestä\nkypsynyt, ellei politikoiva ylioppilasnuoriso kasvatteineen olisi\nollut niitä kannattamassa? Jääkäriliikkeenkin syntysanat voidaan\nkatsoa lausutuiksi osakunnissa. Suomi ei olisi pystynyt ratkaisevalla\nhetkellä riuhtaisemaan itseänsä idän jättiläisestä erilleen, ellei\nnuoriso vastoin varovaisten ja viisasten neuvoa olisi politikoinut ja\nlähettänyt Saksaan parhaita miehiään kotimaan vapautta valmistamaan.\nJääkäriliike onkin osakuntalaitoksen kunniaseppele, jota eivät\nmitkään väkivaltaiset kädet voi siltä riistää, vaikka itse osakunnat\nhävitettäisiinkin.\n\nMeidän kansamme on niin nuori kansana ja sivistysvaltiona, ettei sillä\nole varaa häväistä niitä harvoja historiallisia muistoja, joita sillä\non; sen täytyy tehdä näille traditioille kunniaa. Nuorisolla on ollut\nja sillä täytyy nyt ja aina olla oikeus luoda politiikkaa, kun se\ntapahtuu Isänmaan kasvojen edessä, ainoana ohjeena Isänmaan etu. Tätä\noikeutta siltä eivät mitkään pakkotoimenpiteet voi riistää. Tuo oikeus\nperustuu nuorison puhtaaseen ja pyyteettömään isänmaallisuuteen, sen\nvilpittömään totuudenetsintään ja nuoruuden selvänäköisyyteen. Se\nperustuu myös historian todistukseen, sillä kuka voi väittää nuorison\nmilloinkaan erehtyneen, kun se on parhaimmat ajatuksensa Isänmaan\nonnellisemman tulevaisuuden puolesta teoiksi luonut? --\n\nOsakuntapakon poistaminen voi viedä ehkä jonkin osakunnan\ntaloudelliseen umpikujaan. Mutta sitä isänmaallista ja kansallista\nhenkeä, jonka kirkkaus häikäisee luokkapyyteiden tai kansainvälisten\noppien sumentamia silmiä, ei voida ylioppilailta riistää. Se on\nsitä omaisuutta, jota eduskuntakaan ei voi pakkokeinoin ulosmitata.\nTällaisena Isänmaan suojamuurina seisoen -- vaikkapa uhmaavanakin ja\nvakaumuksessaan järkkymättömänä sekä lujasti luottaen suomalaisen\nsivistyksen tulevaan, omintakeiseen suuruuteen ja heilimöintiin --\nylioppilasnuorisomme uskoo, että suomalainen kansa työväestöä myöten\nkerran toteuttaa suomalaisen kansallisvaltion.\n\n(Lausunto ylimääräisten valtiopäivien istunnossa 24.1.1935.)\n\n\n\n\nUUDEN NUORISON KASVOT\n\n\nMuutamia päiviä sitten oli eräässä lehdessä kirjoitus varustettuna\nnimimerkillä \"Vanha mies\". Siinä kirjoituksessa kertoi \"Vanha mies\"\nkokemuksiaan laitakaupungin nuorisosta, kuinka se on turmeltunutta ja\nkuinka sen huulilta valuvat rivot puheet ja kirosanat. Jokin päivä\nmyöhemmin vastasi samassa lehdessä \"Sinimustan äiti\" ja kehoitti\n\"Vanhaa miestä\" saapumaan tähän juhlaan Heimolaan, jossa hän on\ntilaisuudessa näkemään \"Suomen nuorison toiset kasvot\".\n\nToivon, että \"Vanha mies\" olisi tässä juhlassa. Täällä hän voisi nähdä\nne nuorison kasvot, joihin katsoessa saattaa tänäkin raskaana aikana\nuskoa Suomen kansan tulevaisuuteen.\n\nNämä kasvot olivat vapaussotaa seuranneen reaktion aikana pitkän aikaa\nkadoksissa. Suomen nuorison kasvoja sumensivat erikoisesti sinä aikana\nalhaisten intohimojen tulehtuneet piirteet ja vääristi luokkaviha. Ne,\njoille tämän kansan tulevaisuus oli kallis, olivat jo epätoivoissaan\nkansamme nuorison tähden. Mutta vähitellen uusi herätys alkoi saada\nsijaa nuorison sielussa. Vähitellen alkoivat kirkastua jälleen ne\nnuorison kasvot, jotka me olimme nähneet vapaussodan ja heimosotien\npäivinä. Ne kasvot, joiden me olimme nähneet painuvan kyyneltyneinä\näidin olkapäätä vasten sotaan lähdön hetkenä. Ne kasvot, joiden olimme\nnähneet innostuksesta hehkuvan hyökättäessä tulta ja kuolemaa vastaan.\nNe kasvot, jotka olimme nähneet kauneimmillaan silloin kun ne lepäsivät\ntyyninä ja kalpeina valkoisen arkun pielusten välissä. -- Sama puhtaus\nalkoi levitä nuorison kasvoille nyt kansallisen herätyksen kirkastamana\nja antoi uuden uskon Suomen nuorisoon ja Suomen kansaan. Niin pian\nkuin tämä kirkkaus heijastuu Suomen _koko_ nuorison kasvoilta, niin\npian täyttyy unelmamme suuresta Isänmaasta. Nämä ovat Suomen nuorison\n\"toiset kasvot\", ne kasvot, joihin katsoessa ei epätoivo voisi ahdistaa\n\"Vanhan miehenkään\" sydäntä.\n\nOn ihmetelty, minkävuoksi nuorisoa liittyy niin suuressa määrin\nIKL:n tunnusten ympärille. Se johtuu siitä, että tällä kansallisella\nherätysliikkeellä on tarjottavana sellaisia _ihanteita_ nuorisolle,\njoita ilman nuoriso nääntyy. Erittäinkin murrosiän nuoriso kaipaa\naatteellista innostusta, korkeita ihanteita, joiden puolesta se voi\ninnostua ja taistella. Tässä suhteessa pitävät puolueet tyhjää maljaa\njanoisen huulilla. Niillä ei ole tarjottavana nykyhetken nuorisolle\nmitään korkeaa ihannetta, vaikkakin esim. porvarilliset puolueet\ntoimivat isänmaallisella pohjalla.\n\n_Vapauden aate_ on se korkea aate, jonka puolesta kaikkien aikojen\nnuoriso on innostunut ja taistellut. Se on aina taistellut sortoa ja\nväkivaltaa vastaan, ilmenipä se millä alalla tahansa. Aina siellä,\nmissä on taisteltu ajatuksen vapauden, uskonnollisen, kansallisen ja\nvaltiollisen vapauden puolesta, nuoriso on taistellut eturivissä.\nTuollainen vapaustaistelu on voitu tukahduttaa miespolvien ajaksi,\nnuoriso on voitu tuhota melkein viimeiseen mieheen asti, sen kantama\nlippu on voitu polkea lokaan. Mutta vapauden ajatusta ei ole voitu\ntuhota, se on jäänyt elämään seuraavan polven perinnöksi. Uusi\nnuorisopolvi on astunut tuhotun polven askelilla, temmannut lipun\nmaasta ja vienyt voittoon sen tehtävän, mikä edelliseltä polvelta jäi\nkesken.\n\nSe nuoriso, jonka on temmannut mukaan uusi kansallinen elämänkatsomus,\ntuntee taistelevansa _kansallisen vapaudenajatuksen_ puolesta. Tämä\nkansallinen vapausliike tahtoo vapauttaa Suomen kansan vieraasta\nrodusta, vieraasta kulttuurista, puolueista, puoluejohtajista ja\npoliittisista \"Streber\"-tyypeistä. Se tahtoo vapauttaa suomalaisen\ntyöväestön marxilaisuudesta, marxilaisherrojen orjuudesta, ja se\nvaatii toteutettavaksi myös työväestöön ja köyhälistöön nähden\nyhteiskunnallista vanhurskautta. Se tahtoo taistella vapaaksi Karjalan\nja Inkerin kansat tällä hirvittävän orjuutuksen ja pakkorauhojen\nvuosisadalla. Tässä on Suomen uuden nuorison vapausliike, tämä on\nsen liberalismia, todella vanhurskasta ja jaloa, nuorisolle sopivaa\nliberalismia.\n\nMeitä on syytetty tahallisesta liioittelusta ja tunteiden\npaisuttelusta. Sama syytös on singottu myöskin lukemattomia kertoja\nmm. Saksan nykyistä nuorisoa vastaan. Eräs ruotsinmaalainen\nkulttuuriliberaalinen lehti kirjoitti äsken huomionaan Saksan\nnykyisestä nuorisosta: \"Saksan nuorisolla on peloittava ja\nsairaalloinen intohimo, halu tuhoutua Saksan suuruuden puolesta.\"\nTämä intohimo, jota ruotsalainen liberaali pitää peloittavana, jopa\nsairaalloisena, on ollut kaikkien vapausliikkeiden nuorison intohimo.\nSe on puhdas ja jalo intohimo, ja jos se intohimo saa vallata nuorison\nsydämet, se voi kukistaa ne monet alhaiset intohimot, jotka riehuvat\nsuurelta osalta meidänkin nuorisomme sydämissä. Sen intohimon voimalla\nSaksan kansa on vapauttanut maansa marxilaisuuden kirouksesta, repinyt\nrikki Versaillesin pakkorauhan kahleet, ja nyt kulkee Saksa, nuoriso\neturintamassa, uutta suuruuden aikaansa kohti. Tämän intohimon\ntäytyisi täyttää myös Suomen nuorison sydämet: halu uhrautua, antaa\nkaikki Isänmaan tähden. Suomen nuorisolla on niin korkea päämäärä,\nettä se tarvitsee taistelussa sen puolesta palavan, fanaattisen\nuskon, nuoruuden koko voiman ja tahdon. -- Meitä, jotka johdamme tätä\nnuorisoa, on syytetty siitä, että me sallimme tällaista kiihoitusta\nnuorison keskuudessa. -- Me emme sitä ainoastaan salli, me harjoitamme\nsitä systemaattisesti, jotta tämä kansa lopultakin heräisi.\n\nVielä on tästä nuorisosta sanottu, että se muodostaa vain kokoelman\njohtajiensa tahdosta riippuvia \"numerolaattoja\". Näin voidaan sanoa\nliikkeestä, joka ensi kertaa kansamme historiassa on todella ryhtynyt\ntehostamaan persoonallisuuden arvoa. Kansanvalta -- sellaisena kuin\nse on meillä esiintynyt -- suorastaan pelkää, että massasta nousee\nesille joku yksilö, joka on voimakkaampi persoonallisuus kuin muut.\nSen vuoksi tämä ns. kansanvalta panee voimansa liikkeelle painaakseen\ntuollaiset yksilöt näkymättömiin. Me tehostamme persoonallisuuden\narvoa, me tahdomme herättää sitä jokaisessa yksilössä, me tahdomme\nhänessä viljellä omantunnon ihmistä. Mutta me vaadimme myös, että jos\njollakin yksilöllä on johtajan ominaisuuksia, on hänelle annettava\ntilaisuus niitä käyttää kansakunnan hyväksi. Sillä eivät koskaan\nmassaenemmistöt ole vieneet minkään kansan historiaa eteenpäin,\nvaan armoitetut persoonallisuudet ja niiden ympärille uskollisuuden\nsitein tiivistyneet joukot. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä,\nettä nuo johtajan alaiset yksilöt olisivat siinä tapauksessa vain\nnumerolaattoja. Eivät vapaussodassa ja heimosodissa taistelleet\nnuorukaiset olleet numerolaattoja, vaikka heillä oli johtajia. Ei\nollut numerolaatta marttyyrinuorukainen Marjoniemi, joka polttorovion\nedessä Kiimasjärven salolla tunnusti tulleensa Karjalaa vapauttamaan.\nEi ollut numerolaatta nuori Pesonen, joka Eestin vapaustaistelussa\nlausui marttyyrikuolemansa hetkellä viimeisenä sananansa: \"Isänmaa.\"\nMistä astuu se mies, joka kehtaa väittää näitä ja monia heidän\nsankaritovereitaan numerolaatoiksi! Mutta nykyinen nuoriso astuu juuri\nheidän jälkiänsä.\n\nKun erään marttyyrinuorukaisen muistoseuroja pidettiin ja koko\nseuraväki kylpi kyynelissä, nuorukaisen äiti aloitti virren: \"Herraa\nhyvää kiittäkää...\" Hän kiitti Herraa siitä, ettei ollut tarvinnut\nsynnyttää \"numerolaattaa\", vaan oli saanut kantaa sydämensä alla lasta,\njoka sai niin paljon uhrata kokonaisen kansan vapauden puolesta.\nNiin kauan kuin tämän kansan keskuudessa on tällaisia äitejä, ei\nlopu sankarien polvi, emmekä me saa olla toivottomia tämän kansan\ntulevaisuudesta. Niin kauan kuin Marjoniemen, Pesosen ja niin monien\nmuiden sankarinuorukaisten jälkiä astuu uusi polvi, me uskomme Karjalan\nja Inkerin vapautukseen. Niin kauan kuin Sinimusta-nuorison rivit\nkasvavat, saamme uskolla katsoa tulevaisuutta kohti.\n\nUusi kansallinen ja sen rinnalla uskonnollinen herätys on lyömässä läpi\nSuomen nuorison rivien. Uusi nuoriso nousee kuin kaste kansallisen\nherätyksen aamuruskon helmasta. Me kuulemme sen nuorison laulun, me\nnäemme sen nuorison kasvot ja uskomme Isänmaan suureen tulevaisuuteen.\n\n(Puhe Sinimusta-järjestön juhlassa Heimolan salissa 8.4.1935.)\n\n\n\n\nNUORISON TIE\n\n\nSen nuorison tietä, jota elähdyttää uusi elämänkäsityksemme, on sanottu\nvaaralliseksi tieksi. On väitetty, että sillä tiellä riistetään\nnuorisolta se, mikä sille on kalleinta, _vapaus_.\n\nMe emme voi käsittää, millä tavoin olisimme pyrkineet riistämään\nnuorisolta vapauden. Me emme ole pakottaneet nuorisoa riveihimme. Ne,\njotka ovat tulleet, ovat tulleet omantuntonsa vaatimuksesta. Emme\nole saarnanneet muuta vapautta vastaan kuin hillittömän elämän ja\nnautinnonhimon vapautta vastaan. Jos nykyajan liberalismi katsoo sen\nvapauden nuorisolle hyväksyttäväksi, niin me tahdomme sen vapauden\nSuomen nuorisolta riistää. Sillä niin kauan kuin tälle \"vapaudelle\"\novet ovat auki, uhkaa nuorisoamme syvin orjuutus, mikä voi ihmistä\nkohdata, synnin orjuus. -- Väitämme, että nykyinen nuorisoliike on\ntästä huolimatta ja juuri tämän vuoksi vapausliike. Sinimusta-nuorisoa\nelähdyttää vapaudenajatus yhtä hyvin kuin mitä nuorisopolvea tahansa\nennen sitä. Tämä nuoriso tahtoo taistella suomalaisen kansallisuuden\nvapauden puolesta siksi, kunnes sillä on sille kuuluvat oikeudet\nalkaen yliopistosta pienimpään salomökkiin asti. Se tahtoo taistella\nsuomalaisen työväestön puolesta vapauttaakseen sen marxilaisuuden\norjuudesta. Se tahtoo toimia Karjalan ja Inkerin vapauden puolesta.\nEikö tässä ole vapausliikettä yhden nuorisopolven osalle?\n\nSinimusta-nuoriso on ryhtynyt suorittamaan sekä sanoin että teoin\n_\"toiminnan propagandaa\"_. Se on sitä samaa, mitä nykyinen pääministeri\nkerran nuoruutensa päivinä suositteli käytäntöön otettavaksi\njouduttuaan miltei epätoivoon yliopiston suomalaistamisyritysten\ntuhoutuessa. Hän kirjoitti \"Raatajassa\" v. 1907: \"Eduskuntakin tehnee\nmitä voi, mihin se ei kykene ja mihin se ei heti ryhdy, se on meidän\ntehtävä, ei teorioilla eikä arkailuilla, vaan voimakkaalla toiminnan\npropagandalla.\"\n\nMainitsin, että nykyinen nuoriso ajaa Karjalan ja Inkerin asiaa. Käytän\ntilaisuutta hyväkseni lausuakseni näiden heimokansojen kohtalosta\nmuutaman sanan. -- Meitä on syytetty siitä, että me synnytämme\nsotapsykoosia nuorisossa ja suunnittelemme hyökkäyssotaa Venäjää\nvastaan valloittaaksemme siltä Karjalan ja Inkerin. Ne, jotka näin\nväittävät, eivät joko julistustamme tunne tahi vääristelevät totuutta.\nMe kyllä käsitämme, että niin heikosti varustetun armeijan kuin Suomen\narmeijan on mahdotonta ajatella mitään aseellista esiintymistä maailman\nvoimakkainta sotilasvaltiota vastaan. Me tiedämme, että toistaiseksi\nmeidän liikekannallepanoarmeijamme eroaa Abessinian armeijasta vain\nsiinä, että Abessinian armeijassa on joka miehellä toki keihäät. Silti\ntäällä on varaa antaa \"Rauhaa kohti\"-lehden ilmestyä. Silti täällä\non varaa sallia puolustusnihilististä propagandaa. Tänne kuljetetaan\nNorjasta asti Nobel-palkinnolla palkittuja \"rauhan apostoleita\",\nikäänkuin niitä ei täällä olisi jo ennestään tarpeeksi!\n\nSe nuoriso, joka voi millä hetkellä tahansa joutua puolustamaan\nmaatamme, syyttää puolueita ja puoluejohtajia siitä, että ne ovat yli\n17 vuotta riidelleet keskenään vallasta, mutta jättäneet armeijan\naseettomaksi tällä kriitillisellä hetkellä. Ja sen tähden otan vapauden\ntuon nuorison nimessä kohdistaa muutaman sanan maamme puoluejohtajille.\nJos katastroofi tapahtuu, niin nämä nuoret miehet tulevat vielä\nhaudoistaankin huutamaan mykistyneellä suullaan tunnoillenne sen\nvuoksi, että te lähetitte heidät aseettomina maailman parhaiten\naseistettua armeijaa vastaan. Mitä vastaatte tähän hetkellä, jolloin\nmaailmanpalon liekit kajastavat taivaalla?\n\nMutta vaikkei voida puhuakaan aseellisesta esiintymisestä\nheimokansojemme asiassa, on meillä siinä suhteessa tyyten käyttämättä\nkansainvälisesti hyväksytyt rauhan keinot. Suomen valtiovalta oli\nensimmäisten joukossa hyväksymässä Neuvosto-Venäjän Kansainliiton\njäseneksi. Kun heimokansojemme kohtalosta huolestuneet ylioppilaat\ntiedustelivat silloiselta pääministeriltä, minkälaisia takeita on\nsiitä, että Kansainliitossa tulee Karjalan ja Inkerin asia esille,\npääministeri vastasi sen asian olevan hallitukselle yhtä kalliin kuin\nylioppilaille. Me olemme odottaneet tämän vakuutuksen täyttymistä\nmyöskin teoissa. Suomen ulkoministeri on viimeisten tietojen mukaan\npitänyt suuren puheen Kansainliitossa Abessinian asiassa. Mutta meillä\non aseeton Abessinia lähempänä kuin Afrikassa, meillä on Karjala ja\nInkeri, joiden puolesta ulkoministeri ei ole kertaakaan suutansa\navannut. Turhaan olemme odottaneet myöskin eduskunnan toimenpiteitä.\nKuvaavaa on, että samaan aikaan kuin maailmanpoliittinen lehti _Journal\nde Geneve_ kirjoitti viime kevättalvella hälyttävän artikkelinsa\nKarjalan ja Inkerin hävityksestä, ei meillä ollut eduskunnassa aikaa\nkiinnittää siihen huomiota, koska meillä oli siihen aikaan käymässä\ntaistelu siitä, onko ruotsalaiselle eduskuntaryhmälle annettava\nkolmas tulkki vai ei. Kun viime keväänä tiedot Inkerin viimeisistä\nkarkoituksista julkaistiin sanomalehdissämme suurin otsakkein, olimme\neduskunnan viimeistä edellisessä istunnossa. Eduskunta päätti siinä\nistunnossa myöntää miljoonat lähetystötalon rakentamiseksi Moskovaan,\njossa ei millään porvarillisella maalla omaa lähetystötaloa ole. Nyt\non kuitenkin käynyt niin nolosti, ettei Venäjä ole hyväksynyt mainitun\ntalon piirustuksia, koska ne ovat \"funkistyyliä\".\n\nVoidaan kysyä, onko tarpeellista kaivella tällaisia asioita\nesille. Se on tarpeellista, jotteivät Suomen kansan ja nuorison\nkäsitteet hämääntyisi tällä hetkellä, jolloin, kuten kirkossa tänään\nsanottiin, \"Euroopan politiikkaa johtaa mies, joka on kirjoittanut\nkirjan: Antikristus\". Sivistyneen Euroopan silmien edessä vaeltavat\nkarjalaisten ja inkeriläisten veriset haamut hautaa kohti, Afganistanin\nja Turkestanin erämaita kohti, mutta Kansainliiton johtavimmilla\npaikoilla istuu mies, juutalaiselta nimeltään Wallack-Meer. Ja ainoat\nmaat maailmassa, joissa ei saa loukata nykyisen Venäjän valtiaita, ovat\nNeuvosto-Venäjä ja Suomi.\n\nTällä hetkellä pelätään suunnattomasti nuorison fascistisoitumista. Jos\nfascismilla tarkoitetaan sitä kansallista herätystä, joka on ruvennut\ntaistelemaan kansallisen valtion puolesta, onkin syytä pelätä nuorison\nfascistisoitumista. Ponnistelivatpa vastustajamme kuinka tahansa,\nniin tässä mielessä nuoriso fascistisoituu, lähtee taistelemaan uuden\nvaltion ja uuden yhteiskunnan puolesta, josta on hävitetty luokkaviha.\nTämän nuorison niinkuin koko kansallisen liikkeemme tärkein tehtävä on\nvoittaa Suomen työväestön sielu takaisin Isänmaalle. Tämän tehtävän\nsaavuttamiseksi ei saa mikään uhraus olla liian suuri eikä mikään\nohjelma saa tuntua liian radikaaliselta. Sillä tämän kysymyksen kanssa\nseisoo tahi kaatuu Suomen kansa.\n\nPalaan siihen, mistä lähdin, pääministerin puheeseen. Hänhän lausui\nmm.: \"Nykyajan nuoriso kuvittelee täydellisen valtion mahdolliseksi\nja sellaisen tilan onnelliseksi, jossa valtio on kaikki ja yksilö ei\nmitään.\" Sellaisen tilan me kyllä kuvittelemme ja uskomme onnelliseksi,\njossa yksilö ei ole mitään, vaan valtio, Isänmaa on kaikki. Tähän asti\non yksilö merkinnyt liian paljon ja Isänmaa liian vähän. Minun puheeni\naiheeksi on pantu: Uuden nuorison tie. Mikä on uuden nuorison tie?\nSe on tie, jolla yksilö ei merkitse mitään, vaan Isänmaa on kaikki.\nMikä on tämän nuorison puolue? Se ei tunnusta kuin yhden puolueen, ja\nsen nimi on: Isänmaa. Me olemme nähneet kerran nuorison, jolla oli\ntämä tunto, ja senvuoksi me uskomme sen vieläkin mahdolliseksi. Mitä\nmerkitsi yksilö Isänmaan edessä jääkäreille, jotka menivät Saksaan? Ja\neikö sekä vapaussotamme että Eestin ja Karjalan taistelukentillä kerran\ntaistellut nuoriso, jolle yksilö ei ollut mitään, vaan Isänmaa kaikki?\nSenaikaisen nuorison tie on myöskin sen uuden nuorison tie, joka seuraa\nsinimustia värejämme.\n\nKuitenkin on nöyrästi tunnustettava, että täydellinen valtio ei\nole täällä alhaalla, vaan se on saavutettavissa vain siellä, jossa\nkaikki vajaa lakkaa. Siitä valtakunnasta on sen Herra sanonut: \"Minun\nvaltakuntani ei ole tästä maailmasta.\" Se on muistettava aina sen\nnuorison, joka kulkee täällä isänmaanrakkauden viitoittamaa tietä. Tämä\nIsänmaa on vain sitä varten, että siinä kasvatettaisiin Suomen nuorisoa\nylhäistä Isänmaata varten, eikä se senvuoksi saa olla meille kaikki\nkaikessa muuhun kuin tähän ajalliseen nähden. Kunpa kirkastuisi tämä\nsille järjestölle, jonka riveissä \"rinta rinnan kulkee nyt mustapaidat\ntahtiin vakavaan\".\n\n(Puhe IKL:n juhlassa Messuhallissa 15.9.1935.)\n\n\n\n\n\"EI KUKAAN, JOKA LASKEE KÄTENSÄ AURAAN JA KATSOO TAAKSENSA, OLE\nSOVELIAS.\"\n\n\nNämä sanat sanoi Herra sille opetuslapsien joukolle, joka oli saanut\nherätysarmon ja lähtenyt seuraamaan Herraa sitä kaupunkia kohti, joka\non ylhäällä. AKS-veli! Oletko sinä matkalla sitä kaupunkia kohti, joka\non ylhäällä? Me jokainen olemme matkalla iäisyyttä kohti. Kun vanhan\ntestamentin profeetta kysyi Herralta: \"Mitä minä saarnannen?\" niin Hän\nsanoi: \"Kaikki liha on ruoho ja kaikki sen kauneus kuin kedon kukkanen.\nRuoho kuivuu, kukkanen kuihtuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen;\nkansa tosin on ruoho.\" Me kaikki olemme matkalla iäisyyttä kohti, mutta\nkuinka moni meistä muistaa sen jokapäiväisessä elämässä, ja kuinka moni\nmeistä kilvoittelee tietoisesti sielunsa autuuden puolesta pyrkiessään\niankaikkista elämää kohti?\n\nJos me olemme matkalla johonkin, niin meidän kasvojemme täytyy olla\nkäännettyinä matkan päämäärää kohti, ja selän käännettynä sinne, mistä\non lähdetty. Jos me olemme matkalla iankaikkista elämää kohti, niin\ntäytyy kasvojen olla lakkaamatta käännettyinä sinnepäin, ja täytyy\nkääntää selkä kaikelle sille, mikä tulee tunnolle kuormaksi, synnille\nja sellaiselle elämälle, missä kadottaa sielunsa.\n\nKun Herra puhui näitä sanoja, tuli eräs Hänen tykönsä ja sanoi\ntahtovansa lähteä seuraamaan Herraa, mutta hän pyysi ensin, että hän\nsaisi sanoa jäähyväiset kotonansa oleville. Siihen ei Herra antanut\nlupaa. Sen, joka lähti, oli lähdettävä heti ja lähdettävä ehdottomasti.\nHän sanoi: \"Ei kukaan, joka laskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa,\nole sovelias.\" Ei kukaan, joka lähtee sille tielle, joka on kaita\nja vie elämään sisälle, saa jäädä sanomaan hyvästiä. Hän tarkoittaa\npuhuessansa tälle nuorelle miehelle sitä, että jos sinä menet\nentiseen toveriseuraasi, entisten syntitoveriesi joukkoon, he saavat\nhoukutelluksi sinut jälleen siihen elämään, josta sinä olet nyt päässyt\nnousemaan, ja hyvästellessä heitä sinulta jääpi lähtö tekemättä. Sinä\net saa katsoa taaksesi, sinun on lähdettävä heti.\n\nTämä sana kuuluu meille jokaiselle, sillä kukin meistä on\niäisyysolento. Me kaikki olemme saaneet kutsun Herralta lähteä\nseuraamaan Häntä. Se kutsu on voinut tulla monessa muodossa,\nyön hiljaisina hetkinä, oman sairasvuoteen tuskissa tai omaisen\nkuolinpaarien äärellä. Mutta se on lähestynyt meitä jokaista, ja nyt\nmeidän täytyy kysyä itseltämme Jumalan sanan edessä: Olemmeko me\nlähteneet kutsua seuraamaan?\n\nNiinkuin hengellisessä suhteessa täytyy lähteä kutsun saatuansa\nehdottomasti, niin on myös ajallisessa suhteessa. Se, joka kuulee\nIsänmaan kutsun, joutuu seisomaan Isänmaansa kyyneltyneiden\nkasvojen edessä, näkee Isänmaansa hädän ja saa pisaran siitä\nhädästä omaantuntoonsa. Se on taivaallinen kutsu. Ja sen saajan on\nlähdettävä sitä kutsua seuraamaan taaksensa katsomatta, kenenkään\nmieltä kysymättä, omista eduistansa huolimatta, omat mahdollisuutensa\nunohtaen, oman tulevaisuutensa uhraten ja kaiken jättäen. Sillä myös\nIsänmaan kutsu, tämän Isänmaan, joka on alhaalla, on niin suuri, että\nse vaatii ehdotonta tottelemista ja ehdotonta seuraamista.\n\nKun jääkärit kuulivat kerran tämän kutsun, niin he tarttuivat auran\nkurkeen ja lähtivät matkaan taaksensa katsomatta. Heille kävi\nsananmukaisesti samoin kuin sille nuorelle miehelle, jolle Jeesus tämän\nvaatimuksen asetti. He eivät saaneet käydä sanomassa hyvästiä kotonansa\noleville. Heidän täytyi jättää kotinsa, tulevaisuutensa ja kaikki,\nhe eivät saaneet katsoa taaksensa. Ne nuoret miehet, jotka kerran\ntaistelivat Suomen, Eestin ja Karjalan vapaussodissa, heidän täytyi\nmyös lähteä samalla tavalla. Heidän täytyi lähteä usein ilman lupaa,\nheidän täytyi kuunnella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä. He eivät saaneet\nhetkeäkään epäröidä. Heidän täytyi polttaa kaikki sillat takanansa.\nHeidän täytyi heittäytyä tuolle matkalle niin kuin sen, joka ei mitään\nitsellensä tahdo, mutta jolta on lupa kaikki vaatia.\n\nTänään käy joukko AKS-veljiä vannomaan mustan lippumme ääressä valan.\nAKS:n lippu on taistelulippu, AKS taistelujärjestö. Taistelujärjestö\nei saa hetkeäkään olla yhdessä paikassa. Sen täytyy olla aina\nliikkeellä, ja jokaisen siihen taistelujärjestöön kuuluvan täytyy\nsuorittaa empimättä velvollisuutensa. Se taistelu, jota nyt AKS ja\nSuomen kansallisesti herännyt nuoriso käy, on ankara taistelu. Me\ntaistelemme Karjalan ja Inkerin puolesta hetkellä, jolloin tahdotaan\nsulkea _suu niiltä_, jotka sitä hätää huutavat. Me taistelemme uuden\nyhteiskunnan, uuden valtion puolesta. Me taistelemme yhteiskunnallisen\n_vanhurskauden_ puolesta. Me taistelemme sellaisen järjestelmän\npuolesta, joka voi luoda voimakkaan kansallisen valtion. Tämä taistelu\non usein hermoja kuluttavampi ja vaativampi kuin todellinen sota, sillä\ntässä taistelussa täytyy yksilön jättää jokapäiväinen, rauhallinen\nelämänsä. Hän voi kadottaa tässä taistelussa mielenrauhansa. Hänen\nhermonsa voivat kulua. Hänen elämänsä kynttilä voi palaa liian nopeasti\nloppuun. Tämä taistelu ei ole mitään leikkisotaa.\n\nPysähdy siis, AKS-veli, omantuntosi edessä katsomaan, millä tavalla\ntähän taisteluun lähdet ja millä tavalla olet tähän taisteluun jo\nlähtenyt! Sinä voit olla innostunut. Sinä voit olla lahjakas. Sinulla\nvoi olla kaikki ne ulkonaiset ja sisäiset ominaisuudet, joita AKS:n\ntaistelijalta vaaditaan. Mutta puuttuuko sinulta huoli oman sielusi\nkohdasta ja toisten sielujen kohdasta? Näetkö sinä ympärilläsi sielujen\nhätää? Polttaako sinun omaatuntoasi se syntielämä, jonka sinä näet\nympärilläsi kuohuvan, se paheellisuus, johon uppoaa Suomen nousevaa\nnuorisoa? Polttavatko sinun sieluasi AKS:läisten lankeemukset, kun\nsinä näet nuoren, innostuneen AKS:läisen lähtevän ylioppilaselämään\nsuurin toivein, täynnä voimakasta uskoa ja näet, että toivo tuosta\nnuoresta taistelijasta loppuu? Sinä näet häntä jäytävän jonkin sisäisen\ntaudin, joka kuluttaa hänen ruumiinsa ja sielunsa, joka samentaa hänen\nkirkkaan katseensa ja joka häivyttää hänen kasvoiltansa nuoruuden\npuhtauden ja nuoruuden uskon hänen omasta persoonallisesta elämästänsä.\nSinä tiedät silloin, että Helsingin elämä on ryhtynyt turmelemaan\nnuorta, innokasta miestä. Sinä tiedät, että sisällinen viettielämä,\nsisälliset synninvoimat purevat poikki niitä elämän juuria, joihin\nnuori elämä on perustettu. Tiedät, että täällä kuohuvan elämän keskellä\nlapsuuden usko katoaa ja hurskaan isän ja äidin kyyneleet unohtuvat\nmielestä keskellä sellaista elämää, jota täytyy yksinäisinä hetkinänsä\nitsensäkin hävetä ja johon vuotaa elämän voimakkain energia ja katoavat\nelämän mahdollisuudet. Jos me olemme oikeita AKS:läisiä, niin meitä\ntäytyy painaa tämän todellisuuden, meille täytyy muodostua samanlainen\nmieli kuin apostoli Paavalille, joka sanoo: \"Kuka lankeaa, ettei\nse minua polttaisi?\" Sen vuoksi AKS-veli, sinä, joka olet jo valan\ntehnyt, ja sinä, joka nyt käyt valasi tekemään, muista se, mitä sanoi\nherännäisyyden isälle, nuorelle taistelevalle nuorukaiselle, hurskas\nmies: \"Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen\ntunto.\"\n\nMinä, hyvät AKS-veljet, olen tuntenut velvollisuudekseni puhua teille\ntästä, sillä minun mieltäni ovat liian kipeästi polttaneet nämä\nlankeemukset, ylioppilaitten lankeemukset ja koko meidän nykyisen\nnuorisomme siveellinen hätä. Kenellä on tästä nuorisosta ja sen\ntulevaisuudesta hätä, hän ei voi olla rukoilematta, että kansallisen\nja isänmaallisen herätyksen rinnalla tulisi tämän nuorison osaksi\nhengellinen herätys. Todellinen kansallinen herätys ja hengellinen\nherätys ovat kulkeneet Suomen historiassa usein rinnan. Isonvihan\naikana, kun kansamme rippeet alkoivat uudestansa asua tätä maata\nkestettyjen kauhujen jälkeen, hengellinen herätys kulki voimakkaana\ntuon nousevan kansan keskuudessa, ja Juhana Vilhelm Snellmanin\nkansallisen herätyksen rinnalla kulki voimakas uskonnollinen\nherätysliike. Minä olen vakuuttunut siitä, että ellei tällainen\nuskonnollinen herätys pääse uudistamaan nykyistä nuorisoa, nykyistä\nkansallista nuorisoa sisältäpäin, niin me emme koskaan saavuta sitä\nsuurta päämäärää, jonka puolesta me olemme lähteneet taistelemaan.\nMe tarvitsemme, ei ainoastaan komeita puheita, loistavia kykyjä,\ntarmokkaita organisaattoreita, poliittisia taistelijoita, vaan me\ntarvitsemme sisällisesti uudistuneita ihmisiä, jotka alkavat uudistaa\ntätä kansaa ja sen elämää sisältäpäin. Mutta niin kauan kuin tämä ei\ntapahdu, joutuu valittamaan niin kuin profeetta Jeremias kansansa\nhäviöstä: \"Oi jospa päässäni olisi kyllin vettä ja silmäni kyynelten\nlähde, niin itkisin päivät ja yöt kansani tyttären surmatulta!\"\n\nAKS-veljet! Olen varma siitä, että te käsitätte sen, mitä tarkoitan.\nOlen vakuuttunut siitä, että jos meillä on avoin omatunto nyt\nastuessamme lippumme ääreen ja seisoessamme lippumme juurella, niin\nkaikki me joudumme murehtimaan omaa heikkouttamme, hengellistä\nsairauttamme ja laiminlyöntejämme. Mekin vanhemmat AKS:läiset,\nsillä me olemme niin paljon rikkoneet Jumalaa ja Isänmaata vastaan\nja toisiamme vastaan, että jos me emme saa sitä anteeksi, niin me\nhukumme. Jospa Jumala saisi armossansa painaa meidän tunnoillemme tuon\nkysymyksen tämän huvitteluvimmaisen, alhaisten viettien orjuudessa\nvaikeroivan kansan keskellä, niin tästä nuorisosta kasvaisi sitten\nse uusi Suomen kansa, joka kykenisi täyttämään sankarivainajiemme\nunelman. Se oli ennenkaikkea Bobi Sivénin unelma, hänen, jonka muiston\nääressä me seisomme pyhitetyin mielin aina silloin, kun lippumme nousee\njoukkojemme edelle kunniavartionaan ne nuorukaiset, jotka kerran\ntarttuivat auran kurkeen eivätkä katsoneet taaksensa. AKS:n lipun\nlähimpänä vartiojoukkona ovat nämä sankarien haamut. AKS:n täytyy\npysyä voimakkaana, kiinteänä taistelujoukkona näitten nuorukaisten\njäljessä, astuen heidän askeliinsa taaksensa katsomatta, sillä AKS ja\nSinimusta-järjestö ovat tällä hetkellä suuri lupaus tämän Isänmaan\nja tämän kansan tulevaisuudesta. Sen vuoksi tuon nuorison edestä\nkannattaa notkistaa polvensa Jumalan kasvojen edessä. Sen vuoksi on\nsille joukolle sanottava totuus, vaikka se kuinka kirvelisi tuntoa.\nSen tähden sen nuorison nuorille hartioille on laskettava niin raskas\npaino, että se tuon painon alla lähtee todella taistelevana järjestönä\ntulevaisuutta kohti. Sillä ilman tätä painoa ja tätä murhetta ei\nmeidän puheellamme ole mitään merkitystä, vaan se on \"helisevä vaski\nja kilisevä kulkunen\". Ilman tätä painoa eivät nämä taistelujärjestöt\nmurtaudu niiden esteiden läpi, jotka ovat tielle patoutuneet.\nAKS-veljet, te, jotka nyt käytte valalle, ja me, jotka olemme kerran\nlippumme juurella valamme tehneet! Muistakaamme siis: \"Ei kukaan, joka\nlaskee kätensä auraan ja katsoo taaksensa, ole sovelias.\"\n\n(Valasaarna Akateemisen Karjala-Seuran valatilaisuudessa 6.12.1935.)\n\n\n\n\nKANSALLISEN KUNNIAMME VAATIMUS\n\n(Eduskuntalausunto.)\n\n\nTahdon kiinnittää huomiota niihin karkoituksiin, joita Neuvostoliitto\nharjoittaa laajassa mittakaavassa Karjalan ja Inkerin kansojen\nkeskuudessa. Näin tehdessään Neuvostoliitto törkeästi rikkoo niitä\nsitoumuksia ja deklaratioita vastaan, joihin se meni Karjalaan ja\nInkeriin nähden Tarton rauhansopimuksessa ja joiden sisältämät\nvelvoitukset toinen sopimuspuoli on tunnontarkasti täyttänyt. Tarton\nrauhassa luvattiin karjalaisille kansallinen itsemääräämisoikeus ja\nitsehallinto, inkeriläisille kulttuuriautonomia. On ilman muuta selvää,\nettä Venäjä tällaisilla toimenpiteillä on rikkonut ja rikkoo näitä\nsopimuksia vastaan.\n\nVuonna 1929 karkoitukset alkoivat Itä-Karjalassa. Silloin vietiin\nkarkoitettuja useita junallisia Kuolan niemimaan tai Siperian\nkaivoksiin ja metsiin. Karkoitukset olivat laajimmillaan v. 1931,\nmutta lakkasivat vuoden 1931 jälkeen ja alkoivat jälleen huhti-\nja toukokuussa 1935. Silloin vietiin inkeriläisiä suuret määrät\nTurkestaniin, Tashkentin ja Alma-Atan seuduille. Tänä vuonna on\nheitä karkoitettu etupäässä Leningradin alueen itäosiin, ennen\nkaikkea Vologdan seuduille. Karkoitetut elävät mitä säälittävimmissä\nolosuhteissa vailla välttämättömiä elämäntarpeita, ja sen vuoksi\nkuolevaisuus on heidän keskuudessaan, erittäinkin lasten keskuudessa,\ntavattoman suuri, niin että ellei heitä voida auttaa, niin he\nkäytännöllisesti katsoen tuhoutuvat pian sukupuuttoon. Inkeriläisiä on\ntähän mennessä karkoitettu kaikkiaan noin 50 000, karjalaisia jonkin\nverran vähemmän.\n\nSuomen ulkoministeriön olisi kiinnitettävä tähän asiantilaan suurempaa\nhuomiota. Maamme hallituksella täytyy olla tällaisella ajankohdalla\nvelvollisuuksia heimokansojamme kohtaan ja keinoja niiden täyttämiseen.\nErittäinkin on siihen nyt tilaisuus, kun Neuvosto-Venäjä on liittynyt\nKansainliiton jäseneksi, Kansainliiton, jolle ja jonka merkitykselle\nvarsinkin nykyinen ulkoministeri panee suuren arvon. Kansainliiton\nperuskirjassa nimenomaan sanotaan, että sen valtion, joka tahtoo tulla\nKansainliiton jäseneksi, on annettava varmat takeet vilpittömästä\naikomuksesta noudattaa kansainvälisiä sitoumuksiaan. Neuvostoliitto\ntosin etukäteen, siis ennenkuin Kansainliitossa oli ratkaistu kysymys\nsen ottamisesta jäseneksi, ilmoitti, ettei tuomioistuinmenetelmiä\nsaisi sovelluttaa riitaisuuksiin, jotka perustuvat ennen sen\nKansainliittoon tuloa tapahtuneisiin tosiseikkoihin. Tätä Venäjän\nselitystä eivät kuitenkaan Ranska ja Englanti voineet hyväksyä\nvalmistavassa poliittisessa valiokunnassa, ja Suomi, äänestäessään\nNeuvostoliiton Kansainliittoon ottamisen puolesta, ilmoitti lähtevänsä\nsiitä tosiasiasta, että Neuvostoliitto sitoutuu noudattamaan kaikkia\nkansainvälisiä velvollisuuksia ja päätöksiä Kansainliiton peruskirjan\nmukaisesti. Tästä kysymyksestä piti entinen ulkoministeri Hackzell\nKansainliitossa huomattavan puheenkin.\n\nSitäpaitsi Neuvostoliitto on rikkonut kansainvälisiä sopimuksiaan\nKansainliittoon liittymisen jälkeenkin ja rikkoo parhaillaan niitä.\nTäytyy kysyä hallitukselta, aikooko se Kansainliitossa kokonaan vaieta\ntästä kysymyksestä hetkellä, jolloin tämä maailmanhistoriallinen\nmurhenäytelmä on herättänyt yleistä huomiota. Ainakaan edellinen\nhallitus ei asiassa mitään mainittavaa tehnyt. Kun ylioppilaiden\nlähetystö muutamia vuosia sitten kävi silloisen pääministerin puheilla\nvalittamassa sitä, että sen käsityksen mukaan Karjalan ja Inkerin\nasia siinä ratkaisevassa vaiheessa, jolloin Suomi myötävaikutti\nNeuvostoliiton Kansainliittoon ottamisen puolesta, on jätetty\ntuuliajolle, ilmoitti pääministeri hallituksen hänen mielestään tehneen\nvelvollisuutensa ja olevansa iloinen siitä, että hänellä on puhdas\nomatunto Itä-Karjalan asiassa. Lisäksi pääministeri ilmoitti, ettei\nhän osaa lainkaan sanoa, milloin kysymys otetaan Kansainliitossa\nesille. Meillä ei ole tilaisuutta enää kääntyä sen hallituksen\npuoleen, jonka pääministeri näin voimakkain sanoin ilmoitti tuntevansa\nvelvoitukseksensa Karjalan asiassa, mutta siltä uudelta hallitukselta,\njoka meillä nyt on, on jo aika kysyä, onko se suunnitellut tässä\nsuhteessa mitään tai aikooko se mitään tehdä. Edellisen hallituksen\nainoaksi näkyväksi toimenpiteeksi jäi -- mikäli minulla on asiasta\noikeat tiedot -- se, että hallitus vuonna 1935 karkoitusten ollessa\nlaajimmillaan, teki protestinmuotoisen kyselyn Neuvostoliitolle\nkarkoitusten johdosta. Neuvostoliitto vastasi tähän lyhyesti, että tämä\nasia on sen oma sisäinen asia, johon ei ole aihetta muilla puuttua,\nja siihen vastaukseen Suomi sai tyytyä. Se, ettei tämä kysymys ole\nNeuvostoliiton sisäinen asia yksinomaan, on riidaton tosiasia. Tässä\nsuhteessa olisi syytä palauttaa mieliin, mitä kansainvälisen oikeuden\nparhaat asiantuntijat vuonna 1923 lausuivat Karjalan kysymyksestä.\nMinulla ei ole tässä tilaisuudessa aikaa eikä mahdollisuutta ryhtyä\nlähemmin näitä kansainvälisen oikeuden asiantuntijain lausuntoja\nselostamaan. Nykyinen herra ulkoministeri tuntee ne kyllä parhaiten.\nMutta joka tapauksessa nämä oikeusoppineet olivat sitä mieltä, ettei\nkysymys ole vain Neuvostoliiton sisäinen asia, vaan Suomella on oikeus\nvalvoa omalta puoleltaan niitä sopimuksia, joihin Neuvostoliitto meni\nTarton rauhansopimuksen 10 ja 11 artiklassa ja niihin liittyvissä\ndeklaratioissa.\n\nOsoituksena siitä kansainvälisestä huomiosta, jota kyseessä olevat\nkarkoitukset ovat herättäneet, mainittakoon, että useat huomattavat\nlehdet yli maailman ovat niistä kirjoittaneet, sellaiset kuin\nesim. Journal de Geneve ja Times. Kansallissosialistisen puolueen\npuoluepäivillä Nürnbergissä kiinnitettiin asiaan erikoista huomiota.\nErikoisesti on Suomen hallitusta velvoittava se arvovaltaisen\nruotsalaisen lehden Nya Dagligt Allehandan artikkeli, jonka otsakkeena\non \"Ruotsi ei saa vaieta\". Tässä artikkelissa on mm. seuraavat sanat,\njotka on kohdistettu suoraan Suomen hallitukseen: \"Asia koskee\nluonnollisesti lähinnä Suomea. Suomen hallituksen ratkaistavaksi\non jätettävä, missä määrin se nyt, kun Neuvostoliitto on tullut\nKansainliiton jäseneksi voi uudistaa sen toiminnan Genevessä, johon\nvuonna 1921 ja 1922 tuloksetta ryhdyttiin venäläisten vakuutusten\nperusteella Tarton rauhansopimuksen yhteydessä. Useat etevät\noikeusoppineet ulkomailla lausuivat silloin, että näillä vakuutuksilla\non kansainvälisesti sitova voima. Mitä me tahdomme tässä painostaa,\non, että jokaisella Kansainliiton jäsenellä ei ole vain oikeudellinen,\nvaan myös siveellinen velvollisuus täytettävänään.\" Näin Nya Dagligt\nAllehanda. Sveitsin varapresidentti Giuseppe Motta alleviivasi\nGenevessä pitämässään puheessa juuri näitä siveellisiä velvollisuuksia\nsanoessaan: \"Ennenkaikkea kun neuvosto valtuutetut ovat Genevessä,\ntoivomme me, että ääniä koroitetaan inhimillisen omantunnon nimessä\nvaatimaan selityksiä heidän hallitukseltaan, tullaan ottamaan puheeksi\nse uskonnolle vihamielinen propaganda, jolla ei ole vertaistaan\nihmiskunnan asiakirjoissa ja joka saa surunkyyneleet kristikansan\nsilmiin, kaikkien niiden silmiin, jotka uskovat Jumalaan ja rukoilevat\nhänen vanhurskauttaan.\" Tämä on sen valtion edustajan lausunto\nKansainliitossa, joka ei äänestänyt Neuvostoliiton Kansainliittoon\nottamisen puolesta niinkuin Suomi.\n\nHerra ulkoministeri! Kun ed. S. teki eilen tässä kamarissa teille\nkysymyksiä siitä, mitä hallitus aikoo tehdä heimokansojemme hädän\nlievittämiseksi, te ette vastannut hänelle tähän kysymykseen yhtään\nsanaa. Kuitenkin te niinä aikoina, jolloin Karjalan ja Inkerin kysymys\nkuului Suomen käytännölliseen ulkopolitiikkaan, viimeksi vuonna 1921\nja 1922 koetitte tehdä voitavanne asian hyväksi Genevessä, ja tiedän,\nettä teiltä on oikeus odottaa vielä nytkin tässä kysymyksessä enempi\nkuin esim. edeltäjältänne. Teille ja sille hallitukselle, jonka jäsen\nte olette, on tässä suhteessa laskettu raskas edesvastuu, jonka painon\ntuntiessanne te ette voi kieltäytyä jotakin tekemästä tämän kysymyksen\nhyväksi, jos ette joistakin diplomaattisista syistä asemanne tuntien\nkatso voivanne täällä asiassa mitään deklaratiota antaa.\n\nNiitä piirejä, joille Karjalan ja Inkerin asia on kallis, on\nsyytetty, paitsi Neuvostoliiton taholta, myöskin omassa maassamme\nlähinnä vasemmiston taholla Venäjälle vihamielisistä aikeista.\nNämä syytökset agressiivisesta politiikasta Venäjää vastaan ovat\naiheettomia, sillä meille on täysin selvää, että olisi mieletöntä\naiheuttaa sotaisia selkkauksia Venäjän kanssa, varsinkin ottaen\nhuomioon oman armeijamme nykyisen tilan. Olenkin vakuuttunut siitä,\nettä meidän vasemmistolehtemme, mutta valitettavasti myös osaksi\nkeskustalehdistömme on provosoinut Neuvostoliiton poliittisissa\npiireissä mielialaa Suomea vastaan.\n\nNuo lehdet ovat esittäneet valheellisia väitteitä meidän aikeistamme ja\npaisuttaneet kauhukuvauksia joistakin poliittisesti merkityksettömistä\nylisanoista, joita on ehkä tahollamme tullut lausutuksi. Onhan\nmainitsemassani lehdistössä väitetty meidän puhuneen rajan\nsiirtämisestä Uralille asti, josta koskaan ei ole mitään puhuttu eikä\nkirjoitettu.\n\nVarmaan on mainitun lehdistön provosoima myöskin se lausunto, jonka\nItä-Karjalan presidentti Bushujeff noin vuosi sitten antoi Petroskoissa\nväittäen, että suomalaiset haaveilevat rajan siirtämistä Jeniseille\nasti. Mutta kaikkein törkein provokatoorinen teko, mihinkä maamme\nlehdistö on tehnyt itsensä syypääksi itsenäisyytemme aikana, oli\nSvenska Pressenin ja Sosialidemokraatin menettely niiden viime\ntoukokuussa julkaistessa erään vuonna 1923 ilmestyneen lentolehtisen\n\"Herää Suomi!\" ikäänkuin se olisi äsken ilmestynyt AKS:n julkaisuna.\nTästä yli 13 vuotta sitten eräiden Karjalan vapaustaisteluissa\ntaistelleiden sotilaiden julkaisusta tekivät mainitut lehdet\nhäikäilemättä omaa Isänmaatamme vahingoittavan, kompromettoivan\nasiakirjan, josta räikeimpiä kohtia Isvestija mielihyvin julkaisi\ntoukokuun 14 päivänä 1936. Onko tämä korrektia menettelyä omaa\nvaltakuntaa ja maata kohtaan sillä taholla? Paitsi Isvestijaa myös\nmuu Venäjän lehdistö käytti tätä aineistona pitkän aikaa hyväkseen\ntehden mitä silmittömimpiä hyökkäyksiä Suomea vastaan. Täytyy kysyä\nhallitukselta, onko se riittävästi kiinnittänyt huomiota tällaiseen\nmenettelyyn, joka on muodostunut maatamme mitä suurimmassa määrässä\nvahingoittavaksi.\n\nOn täysin varmaa, että sekä punainen että keltainen lehdistömme\non ainakin osaltaan syypää myös nyt päivän puheenaiheena olevaan\nkommunistipuolueen Pietarin piirin johtajan Shdanovin röyhkeään\nhyökkäykseen Suomea vastaan. Täällä on puhuttu niin paljon muka\nsisäisestä fascistivaarasta, että se on antanut Shdanoville aiheen\nkäsittää, että Suomi on todella valmis asettamaan maansa fascististen\nsuurvaltojen käytettäväksi tukikohtana Neuvosto-Venäjää vastaan.\nMeillä on oikeus odottaa, että Suomen hallitus antaa tällaisiin\nVenäjänkin taholta tuleviin loukkauksiin suoran vastauksen. Meidän\nviimeaikaisten hallitustemme nöyräselkäinen menettely on saattanut koko\nkansamme merkillisen alemmuuskompleksin valtaan, niin että on monta\nkertaa joutunut kysymään, rohkeneeko tämä kansa enää pitää maataan\nsuvereenisena valtiona.\n\nTämä ei koske ainoastaan suhtautumistamme Neuvostoliittoon, vaan\nmyös Skandinavian maihin. On totta, että se ryhmä, johon kuulun, oli\nvalmis hyväksymään Suomen ulkopoliittisen suuntautumisen Skandinaviaan\npäin, mutta sellaisilla edellytyksillä, ettei loukata meidän\nsuvereenisuuttamme ja meidän kansallista kunniaamme.\n\nMinä voisin lukea ruotsalaisesta lehdistöstä paljon sellaisia\nlausuntoja, joissa sanotaan, että suomalaisella kansalla ei ole\noikeutta tämän tehdyn sopimuksen jälkeen ajaa suomalais-kansallisia\npäämääriä, ei ajaa suomalaisen yliopiston ja suomalaisen kulttuurin\nasiaa, sillä se voi vahingoittaa suhteitamme Skandinaviaan.\nTämä kansallistunnon heikkous ilmenee mm. siinä, että meidän\nvasemmistolehtemme -- sen sijaan, että syyttäisivät Venäjää sen\ntekemien rikkomusten vuoksi Itä-Karjalassa ja Inkerissä -- syyttävät\nnäiden johdosta niitä suomalais-kansallisia piirejä, joille\nheimokysymys on kallis ja jotka eivät vaadi muuta kuin Neuvosto-Venäjän\npitämään pyhinä ne sitoumukset, joihin se on Karjalaan ja Inkeriin\nnähden mennyt.\n\nTälläkin hetkellä, jolloin maailmanpoliittinen kriisi on\njännityspisteessään ja jolloin Suomi on mitä vaarallisimmassa\ntilanteessa ekspansiivisen mahtavan Venäjän naapurina ja Skandinavian\nmaiden naapurina, jotka sodan syttyessä tulevat tosiasiallisesti\nmuodostamaan sotilaallisen tyhjiön meidän selkämme takana, on Suomen\nhallitukselta odotettava sellaista politiikkaa, että se ottaa\nhuomioon myös kansallisen kunnian vaatimukset. Sillä sellaisella\nvaltiolla, mikä ne unohtaa, ei voi olla kunnioitusta eikä hädän tullen\nsympatioja niiden valtioiden edessä, joista tällä hetkellä riippuvat\nmaailman kohtalot. Senvuoksi on odotettava Suomen hallitukselta myös\ntoimenpiteitä heimokansojemme suurimman, äärimmäisen hädän hetkellä,\neikä sellaisia vaatimuksia meille aseta vain kansallinen itsetunto,\nvaan myös inhimillinen ja jumalallinen vanhurskaus.\n\n(Lausunto eduskunnan istunnossa 4.12.1936.)\n\n\n\n\nITSENSÄ KIELTÄMISEN TIE\n\n\nTämä päivä, itsenäisyyspäivä, jota vietämme, on suurien muistojen\npäivä, mutta samalla sen pitäisi olla suurien tulevaisuusnäkemyksien\npäivä. Teille, jotka käytte vannomaan uskollisuudenvalaa Seuramme\npyhimmälle symboolille, Akateemisen Karjala-Seuran mustalle lipulle,\nja niille aatteille, mitä se edustaa, on tämä päivä suurten lupausten\npäivä.\n\nNämä lupaukset, mitä teette, ovat vakavat ja raskaat, jos niitä\nvilpittömällä mielellä tekemään käytte ja teette ne ei ainoastaan\nsuullanne, vaan ennenkaikkea sydämellänne. Te teette uhrilupauksen, te\nlupaatte uhrata elämänne ja työnne, s.o. oman itsenne Isänmaallemme.\nJos te tämän lupauksen teette suomalaisen rehellisellä mielellä, niin\novat teidän kätenne monessa suhteessa sidotut eikä teidän elämänne enää\nsaa olla yksin teidän itsenne määrättävissä. Jos te olette oikeita\nsuomalaisia -- niinkuin me uskomme teidän olevan -- niin olette\nuskollisia valallenne, niin uskollisia, että olette valmiit sen kanssa\nseisomaan ja kaatumaan.\n\nKun lupaudutte antamaan oman itsenne Isänmaallenne, merkitsee se sitä,\nettä tahdotte omilla hartioillanne osaltanne kantaa sitä ristiä, joka\nkansakunnan hartioita painaa. Se merkitsee iloitsemista ja itkemistä\nkansakunnan kanssa. Se merkitsee itsensä kieltämistä, astumista\npolulle, jolla voi odottaa kilvoituksia, murheita ja pahimmassa\ntapauksessa vielä -- häpeääkin.\n\nMeillä on se toivo, että nämä asiat ovat teille rakkaat, koska olette\ntänne tulleet. Olettehan nähneet ja kokeneet, että vailla ulkonaista\nkunniaa, vailla omia etuja on se tie, jota Isänmaalle uhrautuneen\nkansalaisen täytyy kulkea. Olettehan nähneet ja kuulleet, kuinka\nSeuraamme on häväisty. Miksi olisitte siis tänne tulleet, ellette\ntullaksenne osallisiksi meidän häpeästämme? Näin on meillä se usko,\njoka yksin kykenee antamaan sitä mieltä, mikä voi kaikki uskoa, toivoa\nja kärsiä Isänmaan suuruudeksi ja onneksi.\n\nKuitenkin: turha on meidän työmme ja taistelumme, jos Hän on meitä\nvastaan, jonka huulten henkäyksestä kansakunnat katoavat kuin tomuun\nja jonka edessä täytyy jokaisen ihmislapsen polvien notkistua -- Herra\nJumala. Tänä päivänä on meillä erikoinen syy painaa päämme alas Hänen\nedessään nöyrässä rukouksessa, että Hän edelleen olisi meidän kanssamme\nniinkuin Hän ei meitä eikä esi-isiämme tähänkään päivään mennessä\nole jättänyt. Jumalan ylenpalttisesta armosta on saavutettu se, mitä\ntähän asti on saavutettu. Hänen avullaan tämä kansa on jaksanut\nnousta verestä ja tuhasta silloin, kun sen kulku on siihen näyttänyt\ntyrehtyvän, jaksanut kestää vilun vihoissa ja nälän ahdistuksissa.\nHäneen, esi-isiemme vanhurskaaseen Jumalaan, täytyy meidän tänäkin\npäivänä turvata ja rukoilla, että Hän, kaiken sen nimessä, mitä Hän\non esi-isiemme hyväksi tehnyt, pitäisi meidän rakkautemme palavana\nja uskomme kestävänä. Jumala itse, meidän linnamme ja turvamme,\nkannattakoon meitä niissä myrskyissä, jonka merkkejä taivaan rannalla\nnäkyy, Herra itse pitäköön meitä nöyrinä.\n\n(Valasaarna Akateemisen Karjala-Seuran valatilaisuudessa 6.12.1936.)\n\n\n\n\nILMASTA UHKAA VAARA\n\n(Kaksi eduskuntalausuntoa.)\n\n\nI.\n\nIsänmaallisen kansanliikkeen eduskuntaryhmä on ehdottanut lisättäväksi\n90.000.000 markkaa käytettäväksi puolustuslaitoksen ilmatorjunnan\nvahvistamiseen. Tämän ehdotuksen on kuitenkin valtiovarainvaliokunta\nhylännyt, kuten se perusteluissaan sanoo, rahallisista syistä. Ryhmämme\ntekemä aloite merkitsisi puolustuslaitoksen perushankintaohjelman\ntoteuttamista nopeammin kuin tehty suunnitelma edellyttää. Tämän\nohjelman kiirehtimisen puolesta on esitetty viime aikoina lausumia\njulkisessa sanassa monelta taholta mm. keskustasta päin, josta on\nehdotettu suuren kotimaisen obligatiolainan liikkeelle laskemista\nperushankintojen rahoittamista varten.\n\nMaailmanpoliittinen tilanne onkin tällä hetkellä mitä jännittynein.\nMaailmanpalo, jonka pyörteisiin joutuu meidänkin pieni maamme jo\ngeopoliittisista syistä, voi syttyä millä hetkellä tahansa. Erityisesti\non meidän maamme syytä ottaa huomioon se varustelu, jota tehdään\nitäisen rajan takana. Julkisuudessa esitettyjen tietojen mukaan on\nMoskovan neuvostokongressi päättänyt luoda suurimman sotakoneiston,\nmitä maailma on tähän asti nähnyt. Tehdyn suunnitelman mukaan mm.\nkoroitetaan puna-armeijan rauhanaikainen miesluku kaksinkertaiseksi,\nnimittäin 3 miljoonaan mieheen. Ilmavoimat kolminkertaistutetaan\nkahden vuoden kuluessa ja vuodessa koulutetaan 50000 uutta lentäjää.\nTämä peloittava perspektiivi silmien edessä olisi meidän pienen\nmaamme ponnistettava kaikki voimansa ennenkaikkea puolustuslaitoksen\nteknillisen kunnon lisäämiseksi.\n\nMeidän on joka tapauksessa lähdettävä siitä, että pienikin maa voi niin\nvarustautua, ettei suurvalta katso kannattavan sen kimppuun hyökätä.\nToiselta puolelta on viimeaikaisessakin historiassa esimerkkejä siitä,\nkuinka maa, joka muodostaa sotilaallisen tyhjiön, on omiaan vetämään\nsuurvaltojen huomiota puoleensa ja synnyttämään niissä valloitushalua.\n\nMaailmanpoliittisen tilanteen ja siitä johtuvan kilpavarustelun\nhuomioonottaen on mielestämme perushankintaohjelman toteuttamisaika,\nkuusi vuotta, liian pitkä. Se on jo yksin siitä syystä liian\npitkä, että sen ajan kuluessa vanhentuu, ainakin osaksi,\nhankittu taistelumateriaali puhumattakaan siitä vaarasta, että\npuolustuslaitoksemme voi tulla taistelukuntoiseksi liian myöhään.\n\nIsänmaallisen kansanliikkeen eduskuntaryhmä on katsonut\nvelvollisuudekseen tehdä aloitteen nimenomaan ilmatorjunnan\nkehittämistä varten hyvin tietäen, että se on maassamme niin\nalkeellisella tasolla, että me olemme käytännöllisesti katsoen siinä\nsuhteessa melkein suojattomia. Me olemme ottaneet lisäksi huomioon sen\ntosiasian, että hyväksytty perushankintaohjelma on vain minimiohjelma,\njoten vaikka se toteutettaisiin vaikkapa 100-prosenttisesti, niin\nmaamme jäisi sittenkin vielä riittävää ilmatorjuntaa vaille. Tämä\ntekemämme aloite ei ole mikään sotakiihkoilun ilmaus, vaan se tähtää\nyksinomaan kansakunnan alkeellisimpaan velvollisuuteen, itsesuojeluun.\n\nNyt on kysymys todellisesta rauhantyöstä, joka pyrkii suojaamaan\nennenkaikkea maamme aseetonta väestöä hetkellä, jolloin vieraan\nvaltakunnan lentokoneet -- olkoonkin, että kummituslentokoneet --\nsurisevat jo päittemme päällä. Täytyy ihmetellä, minkälaisella\nkevytmielisyydellä eduskunta on tähän kysymykseen voinut suhtautua\nsilloin, kun oli menoarviossa kysymys virkamiehen asettamisesta\nsisäasiainministeriöön ohjaamaan väestösuojelutyön järjestämistä\nmaassamme, jotta se edes osapuoleenkaan vastaisi nykyajan\nmaanpuolustuksen vaatimuksia. Tämän määrärahan hylkäämistä perusteltiin\nmm. sillä, että maamme puolustus väestösuojelunkin kohdalta kuuluu\npuolustuslaitokselle. Kuitenkin on otettava huomioon, ettei\npuolustuslaitoksella ole työvoimaa suunnitelmien toteuttamiseksi,\njoten oli mitä kevytmielisintä ehkäistä sitä työtä, joka täytyy\nulottaa koko kansamme keskuuteen ja jota tämä virkamies olisi\nsisäasiainministeriöstä käsin suunnitellut ja johtanut.\n\nEsimerkkinä siitä, millä tavalla sellaiset kansat, joilla on voimakas\npuolustustahto, suhtautuvat ilmatorjuntaan ja väestösuojelukysymykseen,\nmainitsen muutamia tosiasioita Neuvosto-Venäjän vapaaehtoisen\nilmapuolustusyhdistyksen Osoviahimin työstä. Tämä ilmapuolustus\nyhdistys perustettiin v. 1927, jolloin siihen liittyi 3 miljoonaa\njäsentä. Ja tämä jäsenmäärä on kasvanut vuoteen 1935 mennessä 14\nmiljoonaksi. Tämän yhdistyksen tarkoitus on organisoida sodan\nsyttyessä koko kansa torjumaan ilmasta käsin uhkaavaa vaaraa. Tätä\ntarkoitusta varten on lapsiakin opetettu käyttämään kaasunaamareita\nja jaettu heille niitä. Huomattakoon se innostus, jolla naisetkin\nottavat osaa tähän työhön. Niinpä tähän mennessä on 1.300.000 naista\nsaanut ansiomerkin harrastuksesta ilmatorjunnan hyväksi. Osoviahimin\ntarmokkaasta työstä mainittakoon kuvaavana esimerkkinä, että sen\nsuunnitelmiin kuuluu 1 miljoonan työläisen kouluttaminen yksin\nLeningradissa ilmatorjuntatyöhön vuoden 1936 loppuun mennessä. Tähän\ntyöhön koulutetaan ei ainoastaan insinööriteknillistä ja hallinnollista\nhenkilökuntaa tehtaissa ja virastoissa, vaan myöskin talojen\nisännöitsijät, elintarvikkeiden ja varastojen johtajat ja opettajat,\njopa lastentarhain johtajatkin.\n\nTätä taustaa vasten esiintyy räikeänä se välinpitämättömyys, millä\nmeidän kansamme suhtautuu tähän kysymykseen, josta riippuu kuitenkin\nsen elämä ja kuolema. Ennenkaikkea lankeaa vastuu tästä asiasta\nSuomen eduskunnalle, jonka toimesta on, niinkuin jo edellä kerroin,\nvaatimattomatkin esitykset asiain tilan korjaamiseksi torjuttu\nkeveillä perusteilla. Mitä sosialidemokraatteihin tulee, niin tulisi\nheidän ottaa esimerkkiä siitä, kuinka marxilaisittain hallittu maa\npuolustautuu ja tekee propagandaa puolustustahdon herättämiseksi kansan\nkeskuudessa. Itäinen naapurimme on sotavarustelussaan kiinnittänyt\nhuomiota ennenkaikkea lentoaseen kehittämiseen ja tehnyt siinä\nsuhteessa peloittavia keksintöjä. Sen ilmavoimien pommituslentokoneilla\non tavaton lentonopeus, ja ne voivat kuljettaa tuhansia kiloja\nräjähdys-, palo- ja kaasupommeja. Kuitenkaan ei maamme puolustus ole\ntoivotonta tätä vaaraa vastaan, jos armeijamme ja ennenkaikkea sen\nilmatorjunta tehdään teknillisesti mahdollisimman tehokkaaksi. Meidän\non muistettava, että nykyajan sota on hävityssotaa, joka kohdistuu\nsuurelta osalta turvattomaan siviiliväestöön, myöskin naisiin ja\nlapsiin. Kun puhutaan ilmatorjunnasta, on kysymys ennenkaikkea tämän\naseettoman siviiliväestön turvaamisesta sitä uhkaavalta tuholta. Sen\nvuoksi tässä työssä täytyisi uhatun kansamme olla yksimielinen ja\nponnistaa sen hyväksi kaikki voimansa, sillä muuten se ei voi vastata\ntulevien sukupolvien edessä, jos niitä yleensä jää elämään tähän\nmaahan. Valtiovallan täytyy löytää keinoja rahoittaakseen tätä työtä\nriittävästi ja rohkeutta sanoa tälle kansalle asiat todellisina, jottei\nse tuudittaudu nukkumaan ja herää siitä unesta liian myöhään nähdessään\nkotiensa ja kyliensä tuhoutuvan savuun ja tuleen.\n\nIsänmaallisen kansanliikkeen aloite tarkoittaa ilmatorjunnan\nvahvistamista kaikissa sen eri muodoissa. Ehdottamamme määräraha olisi\nsiis käytettävä lentokoneiden, ilmatorjuntatykistön ja -konekiväärien\nhankkimiseen sekä väestönsuojelutyöhön, joka on myöskin oleellinen\nja mitä tärkein osa ilmapuolustustyöstä. Jos ilmatorjuntamme saadaan\ntehokkaaksi, niin meidänkin pieni maamme kykenee torjumaan sitä\nuhkaavan vaaran ilma-aseen suurista mahdollisuuksista huolimatta.\nMeillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin puolustautua -- hyvin\ntai huonosti.\n\n(Lausunto eduskunnan istunnossa 17.12.1936.)\n\n\nII.\n\nIsänmaallisen kansaliikkeen eduskuntaryhmä on ehdottanut lisättäväksi\n90 000 000 markkaa ilmatorjunnan vahvistamiseksi. Tämän aloitteen on\nkuitenkin valtiovarainvaliokunta hylännyt, \"koska puolustuslaitoksen\nperushankintaohjelman toteuttaminen on erityisen komitean tutkittavana\nja kun esityksen tekeminen tämänlaatuisessa asiassa kuuluu\nhallitukselle\", kuten valiokunta perusteluissaan lausuu.\n\nKun eduskuntaryhmämme samaa tarkoittava aloite oli viime vuoden\nbudjettikäsittelyssä esillä, hylkäsi valtiovarainvaliokunta\naloitteen, kuten se perusteluissaan lausuu, rahallisista syistä. Jos\ntuo peruste tämän tärkeän, koko maamme siviiliväestön suojelemista\ntarkoittavan aloitteen hylkäämiseksi taloudellista nousukauttaan\nelävässä maassa on aiheeton, ovat sitä myöskin ne perusteet, joilla\nvaltiovarainvaliokunta tällä kertaa ehdottaa aloitteen hylättäväksi.\nOnhan sanomalehdissä näkynyt tietoja, että tämä komitea on jo tullut\nsiihen tulokseen, että perushankintamäärärahaa olisi koroitettava.\nOvathan puolustustarvikkeiden hinnat nousseet niin huimasti, ettei\ntähän tarkoitukseen vuosittain myönnetyllä määrärahalla voida niitä\nhankkia kuin ehkä siitä, mitä alunperin oli suunniteltu hankittavaksi.\nNäin ollen ei nykyisten määrärahain turvin voida puolustuslaitoksemme\nminimiohjelmaakaan toteuttaa, ellei määrärahaa tuntuvasti koroiteta.\nSitäpaitsi ei sellaisena maailmanpoliittisesti jännittyneenä aikana\nkuin nykyinen on, ole varaa odottaa monia vuosia tämän ohjelman\ntoteuttamista. On suorastaan peloittavaa seurata, minkälaisella\nparlamentaarisella hitaudella hallituksen jo toukokuussa asettama\nkomitea toimii perushankintakysymyksen selvittämiseksi. Ja eduskunnassa\nhylätään kaikkein tärkeimmätkin puolustuslaitoksemme kehittämistä\ntarkoittavat aloitteet sillä tekosyyllä, että tätä kysymystä ei voida\nratkaista, koska perushankintaohjelman toteuttaminen on erityisen\nkomitean harkittavana ja tutkittavana.\n\nEi voida myöskään puolustaa ilma-aseemme kehittämisen hyväksi\ntehtyjen aloitteiden hylkäämistä sillä perusteella, että hallitus on\nesityksessään vuoden 1938 tulo- ja menoarvioksi ehdottanut melkoisia\nlisämäärärahoja ilmailuvälineiden uusimista varten. Tämä hallituksen\ntoimenpide ei nimittäin merkitse ilma-aseen kehittämistä, vaan sen\nennallaan säilyttämistä johtuen lisäykset hintojen noususta.\n\nOn totta, kuten herra puolustusministeri tänään lausui toisen\npuolustuslaitostamme koskevan esityksen yhteydessä, että meidän on\npyrittävä täydelliseen puolueettomuuteen. On myöskin totta, että\nmaassamme on edesvastuuttomia aineksia, kuten hän lausui, jotka\ntahtovat tämän puolueettomuuden rikkoa. Noilla edesvastuuttomilla\naineksilla hän lienee tarkoittanut niitä, jotka Moskovan VII\nkommunistisessa kongressissa v. 1935 annetun päätöksen mukaan ovat\nryhtyneet ns. kansanrintamia meidänkin maassamme muodostamaan.\nMutta vaikka maamme pyrkisikin mitä johdonmukaisimmin täydelliseen\npuolueettomuuteen, on se todennäköisesti mahdotonta maamme\ngeopoliittisesti vaarallisen aseman vuoksi. Neuvostoliitto on,\njoutuessaan sotilaallisiin selkkauksiin jonkin suurvallan kanssa,\npakotettu suojaamaan kauppatiensä Pietariin, kun taas vastapuoli\nkoettaa katkaista nämä yhteydet. Suuret operatiot merellä voivat\ntuskin tapahtua Suomen puolueettomuutta loukkaamatta. Neuvostoliitolle\novat sotatapauksessa myös Suomen satamat sopivammat tukikohdiksi kuin\nItämerenmaiden satamat. Ennenkaikkea on muistettava, että Ahvenanmaa\nsellaisen suurvallan käsissä, joka kykenee sen linnoittamaan, merkitsee\nehdottomasti Itämeren herruutta omistajalleen. Siinä on eräs kaikkein\nvaarallisimpia sotilaallisia tyhjiöitä valtakuntamme alueella, ja se\nvetää Neuvostoliiton intressit puoleensa.\n\nTässä muutamia näkökohtia, jotka osoittavat, kuinka helposti voimme\nmenettää puolueettomuutemme eurooppalaisen sotatapauksen syttyessä.\n\nTahdon erikoisesti painostaa sitä seikkaa, että eduskuntaryhmämme\ntekemä aloite tähtää lähinnä maamme aseettoman väestön turvaamiseen\nsodan aikana. On otettava huomioon, että nykyaikainen sota ei ole vain\narmeijain keskinäistä sotaa, vaan kansojen sotaa kansoja vastaan. Se\non tuhoamissotaa, jossa kumpikin taisteleva puoli pyrkii kohdistamaan\npääiskunsa vastapuolen elinhermoihin, lähinnä suuriin asutuskeskuksiin.\nTässä tuhoamissodassa joutuu sodan uhriksi aseeton siviiliväestö, ja\ntällaisilla ilmahyökkäyksillä koetetaan murtaa kansan hermovoima. Tämän\novat selvästi osoittaneet viimeaikaiset sodat, esim. Italian-Abessinian\nsota, Espanjan nykyinen sisällissota ja erittäinkin Kiinan ja Japanin\nsota, jossa viimeksimainitussa sodassa on siviiliväestöä surmattu ehkä\nenemmänkin kuin sotilaita.\n\nOn selvääkin selvempi, kuinka vaaranalainen meidän maamme asema on\ntässä suhteessa. Tässä maassa ei ole ainoatakaan kaupunkia, jota\nNeuvostoliiton ilmavoimat eivät voisi lentotukikohdistaan lähtien\npommittaa kahden tunnin sisällä sodan syttymisestä. Ilmavoimiaan\nNeuvostoliitto on sijoittanut Pietarin sotilaspiiriin enemmän kuin\nSuomi voi edes sodan aikana asettaa puolustuksensa käytettäväksi.\nPietarin sotilaspiirin kahdeksastatoista lentoasemasta on kahdeksan\nsijoitettu pohjoisemmaksi kuin Kuopion korkeudelle ja vain neljä Viron\nrajaa vastaan. Meitä vastassa on kaikkiaan 14 lentoasemaa. Kaikilta\nnäiltä asemilta voidaan toimia yli Suomen ulottuvalla toimintasäteellä.\nUnohdettava ei ole lukuisia todettuja ns. kummituslentoja, joita on\nhavaittu Pohjois-Suomessa. Ne voivat olla vain koelentoja, mutta niiden\nyhteyteen voi sisältyä sellaisia välittömiäkin hyökkäysvalmisteluja,\njoita me emme vielä tiedä. Kummituslentoja ei tee olemattomaksi se,\nettä ne viralliselta taholta on kielletty Suomessa. Ruotsissahan\nyleisesikuntakin on niiden todellisuuden tunnustanut. On muistettava\nmyös venäläisten lentokoneiden Kannaksen rajan ylitykset. On\nmuistettava, että nykyaikaisilla teknillisillä välineillä voidaan\nilmavalokuvauksia suorittaa monenkin, jopa kolmenkin kilometrin\nkorkeudesta. Neuvostoliitto on erikoisesti harrastanut suurten\npommikoneiden rakentamista. Näillä pommikoneilla ei ole mitään\nmuuta tehtävää kuin ilmapommituksella hävittää teollisuuslaitoksia,\nliikennelaitteita, varastoja ja asutuskeskuksia kaukana vihollisen\nkotialueella. Ne ovat puhtaasti hyökkäyksellisiä aseita. Samoin on\nVenäjällä kokeiltu laajassakin mittakaavassa desanttijoukkojen,\nmaihinlaskujoukkojen, kuljetusta suurilla lentokoneilla. Pohjois-Suomen\nharvaan asutuissa seuduissa -- varsinkin, jos kotikommunistien\navulla saadaan syntymään epäjärjestyksiä ja kapinayrityksiä sekä\nsabotaashitekoja -- voi tällaisilla desanttijoukoilla, joiden huolto\njärjestetään ilmateitse, olla suuretkin toimintamahdollisuudet.\nOn luonnollista, että me emme koskaan kykene kilpailemaan tällä\nalalla Neuvostoliiton kanssa, mutta siitä ei olekaan nyt kysymys.\nOn kysymys vain jokaisen yksilön ja kansakunnan luonnollisimmasta\nvelvollisuudesta, itsesuojeluksesta. Meidän on kehitettävä\narmeijamme sellaiselle tasolle, ettei Neuvostoliiton kannata ryhtyä\npuolueettomuuttamme rikkomaan.\n\nNiinkuin sanoin, ilmavoimiin nähden on selvää, että me emme koskaan\nkykene hankkimaan niin suurta määrää lentokoneita, että me voisimme\najatella pitävämme niiden avulla kurissa Neuvostoliiton meitä\nvastaan toimimaan asettamat lentovoimat. Mutta meidän on päästävä\nsiihen, että meillä on sen verran koneita, että me voimme järjestää\ntärkeimpien asutus- ja teollisuuskeskusten aktiivisen ilmatorjunnan\nja että kenttäarmeijallamme on käytettävänään kylliksi ilmavoimia\noperatioihin liittyvien ilmatiedustelu- ja taistelutehtävien\nsuorittamiseen. Nykyisellään eivät ilmavoimamme riitä, mutta\nsuunnitelman mukaisesti muodostettuina ja täydennettyinä kyllä. Olen\nkuullut, että valtiovarainvaliokunnassa asiantuntijat ovat lausuneet,\nettä ilmatorjuntatykistöä on vaikeasti nykyään rahallakaan saatavissa,\nmutta vaikka niin olisikin, niin perushankintaohjelmaa on nimenomaan\nilmavoimien kohdalta nopeasti lisättävä, sillä lentoase on sittenkin\naktiivisessa ilmatorjunnassa kaikkein tärkein aselaji.\n\nOn väitetty, että puolustusmenomme olisivat nyt jo tälläkin hetkellä\nliian suuret. Kun vertaa niitä geopoliittisesti monin verroin\nvaarattomammassa asemassa olevien valtioiden puolustusmenoihin, niin\njoutuu hämmästyttäviin tuloksiin. Saksalaisen virallisen julkaisun\n\"Rüstung der Welt\" mukaan -- tämä kirja on julkaistu vuonna 1935\n-- olivat Suomen sotilasmenot asukasta kohden pienemmät kuin esim.\nTanskan, jota on pidetty aivan puolustusnihilistisenä maana. Tämän\ntilaston mukaan ainoastaan Norjan sotilasmenot asukasta kohden\nolivat Euroopassa pienemmät kuin Suomen. Vuoden 1936 tilaston mukaan\nSuomen kaikki sotilasmenot, perushankintamäärät mukaan luettuina\ntekivät asukasta kohden 209 markkaa 80 penniä. Sosialidemokraattien\nhallitsemassa Ruotsissa nämä menot tekevät asukasta kohden 286\nmarkkaa 14 penniä, siis sentään huomattavasti enemmän, puhumattakaan\nNeuvostoliitosta, jossa sotilasmenot tekevät asukasta kohden 3 523\nmarkkaa 81 penniä. Näin katsotaan Suomella, joka kuitenkin on ainoa maa\nmaailmassa, mikä maksaa valtiovelkojaan tällä hetkellä, olevan varaa\nlaiminlyödä puolustuslaitoksensa.\n\nPaitsi lentovoimien heikkoutta olisi syytä laajalti puhua muistakin\nsuurista puutteista meidän puolustuslaitoksessamme, jalkaväen\ntuliaseisiin nähden, tykistöön nähden, tankintorjuntatykistöön ja\ntankkeihin ja moniin muihin aseihin nähden. Mutta ne sivuavat siksi\nläheltä sotilassalaisuuksia, etten katso oikeaksi niitä tässä selostaa.\n\nMe asumme maailman militaristisimman valtion välittömässä yhteydessä,\nvaltion, jonka koko valtiorakennelma ja talous on pantu palvelemaan\nyhtä päämäärää: sotaa. Neuvostoliitolla onkin tällä hetkellä maailman\nsuurin ilma-ase ja kaasuase, ja äsken ovat sotilasasiantuntijat\ntehneet sen koko maailmaa hämmästyttävän havainnon, että sillä on\nmyöskin maailman suurin sukellusvenelaivasto. Suomenlahdellakin\non sukellusvenelaivasto tavattoman suuri, Suomenlahdella, jossa\nmeidän strategisesti tärkeät saaremme on kaikki neutralisoitu Tarton\nrauhansopimuksen perusteella.\n\nAjan merkit ovat sellaiset, että me emme saa enää viivyttää\nperushankintaohjelmamme nopeampaa toteuttamista ja nimenomaan\nilmatorjuntamme vahvistamista. Ilma-aseesta on sanottu, että se\non köyhän kansan tehokkain puolustusase. Jos mikään meitä tähän\nkehoittaa, niin luulisi siihen kehoittavan vihollislentokoneiden\nsiipien havinan rajojemme sisäpuolella -- se on kysymys, jota ei\nedes ulkopoliittisesti ole kyetty vielä ratkaisemaan. Valtiomme\nrahataloudellinen tilanne on siksi hyvä, ettemme voi yrittääkään asian\nratkaisua viivyttää verukkeella, että valtiotaloutemme ei tällaista\nratkaisua kestäisi. Varmaa on, että kotimainen obligatiolaina, joka\notettaisiin tähän tarkoitukseen, tulisi myös pian merkityksi, vaikkakin\nuskon, että senkin ottaminen on tarpeetonta. Tällä hetkellä voitaisiin\nrahoittaa meidän aloitteemme edellyttämä ilmatorjunta-aseemme\nvahvistus suorastaan valtion välittömillä tuloilla. Kuinka voivat\nnyt taloudellisessa nousukaudessa elävä sukupolvi ja maan korkeimman\nvallan edustajat vastata historian tuomion edessä, jos he laiminlyövät\nmaanpuolustuksen ja jättävät maan ja kansan sen vuoksi hävitykselle\nalttiiksi?\n\n(Lausunto eduskunnan istunnossa 29.11.1937.)\n\n\n\n\nTAISTELU BOLSHEVISMIA VASTAAN\n\n(Kaksi eduskuntalausuntoa.)\n\n\nI.\n\nNykyinen hallitus on osoittanut erikoista innostusta Espanjan\npuuttumattomuuden suojelemiseen. Nyt on meillä käsiteltävänä\nhallituksen esitys laiksi, minkä mukaan henkilöt, jotka pestaavat\nvapaaehtoisia Espanjaan, voivat saada vankeutta vuoteen asti ja\nvärvätyt puoleen vuoteen asti. Mielestämme olisi kuitenkin Suomella\nlähempänäkin kuin Espanjassa tehtäviä puuttumattomuuskysymyksissä.\nHetkellä, jolloin Suomi ei voi varjella edes omia rajojaan\nsuvereniteettinsa loukkaajia vastaan, on naurettavaa myöntää miljoonia\nEspanjan rajojen vartioimiseen. On surkeata, että Suomi, joka ei\nomilla merirajoillaan voi estää sitä, että Neuvostoliiton alaiset\nvirkamiehet ryöstävät suomalaisia kalastajia usein Suomen aluevesien\nsisäpuoleltakin, lähettää suomalaisia amiraaleja ja kapteeneja\nvalvomaan Espanjan aluevesien koskemattomuutta. Eikö näitä miljoonia\ntarvittaisi kipeästi meidän omien rajojemme suojelemiseen? Eikö näitä\nEspanjaan lähetettyjä amiraaleja ja kapteeneja tarvittaisi sangen\nkipeästi Suomen aluevesien suojelemiseen niitä raskaita loukkauksia\nvastaan, joiden alaiseksi Suomi näillä rajoilla on joutunut? Mutta\ntällaisiin tarkoituksiin on Suomen eduskunnalta hyvin vaikea saada\nmitään lisämäärärahoja. Espanjan rajat ja niitä koskevat intressit\nnäyttävät monesti olevan lähempänä eduskunnan sydäntä kuin Suomen omat\nrajat. Suomen koko ulkopolitiikka kulkee Neuvostoliitolle ystävällisen\nblokin vanavedessä.\n\nSaamme olla varmat siitä, että Neuvostoliitto pitää kyllä huolen\nsiitä, ettei sen aseiden ja taistelumateriaalin vienti Espanjaan\nhäiriydy tämän puuttumattomuuskomitean sekaantumisen johdosta. Kun nyt\nNeuvostoliitto sai Kansainliiton valtiot hyväksymään pakotepolitiikan\nItaliaa vastaan, ei se estänyt Neuvostoliittoa suorittamasta suuria\nbensiini- ja voiteluöljyhankintoja Italian armeijalle, joilla\nNeuvostoliitto ansaitsi huimaavia summia. Suomen täytyi yhdessä muiden\nKansainliiton valtioiden kanssa luopua pakotteista. Olen vakuuttunut\nsiitä, että Suomi, joka nyt tahtoo ennenkaikkea estää vapaaehtoisten\npääsyn Francon armeijaan ja jonka eduskunnassa singotaan mitä\nhäpeämättömimpiä solvauksia Francon johtamaa vapausliikettä vastaan, on\nlähettävä ennenpitkää virallisen edustajansa juuri Francon hallituksen\nluo. Sillä mikään ei voi estää sitä, että Neuvostoliiton häikäilemätön\nyritys muodostaa Välimerelle bolshevistinen valtio tulee tuhotuksi.\nJos ei niin kävisi, olisimme taas pitkän askeleen lähempänä kuuluisan\nfilosofin Spenglerin ennustamaa länsimaailman perikatoa, jonka\ntoistaiseksi on saanut estetyksi vain fascistisesti hallittujen maiden\nrautainen vastarinta.\n\nPuuttumattomuuskomitea sen sijaan työskentelyllään voi viivyttää ainoan\njärjellisen ja oikeudenmukaisen ratkaisun tapahtumista Espanjassa.\nSen vuoksi sanoikin puuttumattomuuskomitean kokouksessa Lontoossa\nmaaliskuun 24 päivänä 1937 Saksan suurlähettiläs von Ribbentrop\nvastalauseessaan: \"Puuttumattomuuskomiteaa on väärinkäytetty\nkommunistien propagandan harjoittamiseen.\" Sellaista propagandaa\nharjoitti Espanjan punaisen hallituksen puolesta eduskunnan istunnossa\nmaaliskuun 23 päivänä edustaja Cay Sundström. Hänen puheeseensa olisi\nsyytä pitemmältikin puuttua, ellei tietäisi, ettei häntä oteta täydestä\nedes oman ryhmänsä keskuudessa. Edustaja Cay Sundströmin on mahdotonta\nväittää, ettei Neuvostoliitto tukisi mitä voimakkaimmin Espanjan\npunaista hallitusta. Ilman Neuvostoliiton tukea nykyisen hallituksen\nolisi ollut mahdotonta kestää niin kauan, kun se on kestänyt. Mutta\ntilastojen mukaan Neuvostoliitto onkin vienyt Espanjaan suunnattomia\nmääriä taistelumateriaalia. Eräissä tiedoissa väitetään Neuvostoliiton\nvieneen sinne yli 200 taistelulentokonetta, yli 200 tankkia,\nkonekiväärejä, kiväärejä, ammustarpeita ja muita niihin verrattavia\naivan suunnattomia määriä. Erikoisten joukko-osastojen teknillinen\nhenkilökunta on suurimmalta osalta neuvostovenäläisiä. Sen lisäksi\non siellä monia puhtaasti neuvostovenäläisiä rykmenttejä jalkaväkeä.\nOn veristä ivaa tätä taustaa vasten sanoa jotakin sellaista kuin Cay\nSundström sanoi mainitussa istunnossa. Hän sanoi näin: \"Ei käydä\nsiis, kuten tässä eduskunnassa on väitetty, mitään taistelua uskontoa\nvastaan, sillä laillisen hallituksen kannattajien valtava enemmistö\non uskovaista.\" Tämän \"uskovaisen\" armeijan toimesta on hävitetty\nEspanjassa satoja kirkkoja ja luostareita, tapettu ja kuoliaaksi\nkidutettu satoja pappeja, nunnia ja munkkeja. Kyllä täytyy sanoa, että\ntämä armeijan \"uskovainen\" aines on merkillistä laadultaan. Ainakaan\nse ei voi olla sen uskovaisempaa kuin itse Cay Sundström. Sundströmin\nlausunto osoittaa, että tähän eduskuntaan on pesiytynyt puhtaasti\nkommunistisen maailmankatsomuksen edustajia ja propagandantekijöitä.\n\nItalian taholta on ilmoitettu, ettei se tule sallimaan bolshevistisen\nvaltion muodostumista Välimeren suulle. Koko Euroopan intressien\nmukaista luulisi olevan taistelun tätä vaaraa vastaan. Sen vuoksi\non vastustettava kaikkia yrityksiä, jotka vain välillisestikin\nvoivat heikentää Espanjassa käytävää taistelua bolshevismia vastaan.\nKansallinen armeija Espanjassa taistelee sitä vastaan samalla\ntavalla kuin Suomi vuonna 1918. Me kaikki tiedämme, minkälaista\nkatkeruutta vapaussodan armeijassa herätti Ruotsin hallituksen\naseiden kuljetuskielto Suomen valkoisen armeijan taistellessa ei\nainoastaan Isänmaamme, vaan myös koko Skandinavian ja Euroopan puolesta\nbolshevismia vastaan. Silloin Ruotsin punainen hallitus koetti ehkäistä\nmyös vapaaehtoisten saapumisen Suomen avuksi, ja ne harvat, jotka tänne\ntulivat, joutuivat Ruotsiin palattuaan usein raakamaisen kohtelun\nalaisiksi. Vaikka Espanjan tapaus on meistä kauempana kuin Suomen\ntapaus oli Ruotsista vuonna 1918, niin sittenkin on näiden tapausten\nvälillä eräitä vertauskohtia olemassa. Hallituksen esitys laiksi, jonka\nmukaan Espanjaan lähtevät vapaaehtoiset joutuivat vankeusrangaistusten\nalaisiksi, kohdistuu ei ainoastaan juriidisesti, vaan myöskin\nkäytännöllisesti katsoen lähinnä Francon armeijaan meneviin\nvapaaehtoisiin. Tiettävästi täältä ei Espanjan punaiseen armeijaan\nole kukaan pyrkinytkään, ja jos sinne joitakuita pyrkisikin, niin\nsitä tuskin voisi pitää vahinkona, sillä silloinhan maamme vapautuisi\ntuollaisesta kuona-aineksesta.\n\nMitä värväykseen tulee, ei sitä ole Suomessa harjoitettu eikä voida\npitää mahdollisena, että sitä vastaisuudessakaan harjoitettaisiin.\nSen vuoksi laki tässäkin suhteessa on tarpeeton. Olen sitä mieltä,\nettä meidän on säilytettävä näihin kysymyksiin nähden virallisesti\npuolueettomuutemme. Ja olen sitä mieltä, että meillä on punainen vaara\nuhkaamassa omilla rajoillamme ja oman maamme sisälläkin ja että nuori\nsuomalainen veri on säästettävä näiden päivien varalle. Mutta vaikka\nolenkin tätä mieltä, en katso olevan kunnian vaatimusten mukaista, että\nsuomalaisia nuorukaisia, joita elähdyttää tahto taistella bolshevismia\nvastaan, missä vain siihen tarjoutuu tilaisuus, pakkokeinoin estetään\nlähtemästä sinne, missä taistelun polttopiste kullakin hetkellä riehuu.\nMeidän on muistettava, että tässä maassa on ollut aikoinaan miehiä\nsellaisia kuin esim. Myhrberg, jotka ovat taistelleet aikoinaan yhtä\nkaukaisten maiden vapauden puolesta kuin Espanja, ja tällä hetkellä\nSuomen kansa kunnioittaa näiden vapaaehtoisten sankarien muistoa.\nNiille miehille, jotka ovat valmiit uhraamaan henkensä vapaan Espanjan\nja Euroopan puolesta Aasian hyökkäysyrityksiä vastaan, on tehtävä\nkunniaa eikä kalisteltava heille vangin kahleita.\n\n(Lausunto eduskunnan istunnossa 13.4.1937.)\n\n\nII.\n\nKun tarkastelee hallituksen esitystä lisäykseksi vuoden 1938 tulo-\nja menoarvioon, kiintyy huomio siihen omituiseen seikkaan, että\nhallitus ehdottaa myönnettäväksi 1.630.000 markkaa Espanjan rajoilla\nsuoritettavaa puuttumattomuusvalvontaa varten, samalla kertaa kuin se\nehdottaa myönnettäväksi 1.586.000 markkaa Suomen itärajan valvonnan\ntehostamiseksi. Täytyy kysyä, onko tilanne todella sellainen, että\npienellä Suomella jälleen riittää miljoonia kaukaisen Espanjan\nrajojen vartioimiseen, samalla kuin oman itärajamme vartioimisessa\non esiintynyt mitä suurimpia puutteita, joita ei varmaankaan saada\npoistetuiksi ehdotetulla puolentoista miljoonan markan määrärahalla.\nVai onko hallitus varma siitä, että tämä myönnetty lisämääräraha Suomen\nitärajan vartioimiseen käytettynä takaa meille sen, että venäläisten\nitä- ja kaakkoisrajallamme yhä tavallisemmiksi käyneet röyhkeät\nrajanloukkaukset saadaan vastaisuudessa estetyiksi? Eikö esimerkiksi\nilmatorjuntapattereitamme olisi rajalla lisättävä, niin että nuo ns.\nkummituslennot, jotka itse asiassa suoritetaan lentovalokuvausta ja\nmaasto-orientoitumisharjoituksia varten, saadaan loppumaan? Mutta\ntähän tarkoitukseen tarvitaan aivan toisenlaisia määrärahoja kuin nyt\nhallituksen ehdottama, sillä se 812 000 markkaa, joka on tulo- ja\nmenoarviossa ehdotettu aseistuksen hankintaan, ei paljon merkitse,\nsillä tuskin voidaan hankkia yksi kunnollinen ilmatorjuntatykki.\nSamoin olisi hallituksen ehdottomasti täytynyt ehdottaa määräraha\nrajavartiomiehistön varsinaisen palkkauksen lisäämiseksi.\n\nMitä ns. puuttumattomuusmiljooniin tulee, niin siitähän ei ole kuin\nvuosi tai vähän toista, kun eduskunta myönsi tähän tarkoitukseen\n1.700.000 markkaa. Nyt ehdotetaan myönnettäväksi 1.630.000 markkaa,\nsiis 44.000 markkaa enemmän kuin oman itärajamme vartioinnin\ntehostamiseksi. Kun oman itärajamme vartioimisessa esiintyy suuria\npuutteita, kun emme voi rajoillamme taata oman suvereniteettimme\nloukkaamattomuutta, mitä syytä on meillä paiskata rahoja kaukaisen\nEspanjan rajojen puuttumattomuuden valvomiseen? Tähän voidaan sanoa,\nettä Suomea Kansainliiton jäsenvaltiona velvoittavat tässä suhteessa\neräät kansainväliset sopimukset. Tämä on kyllä totta. Mutta mielestäni\nolisi Suomen jo korkea aika sanoutua irti tällaisista sopimuksista ja\nitse Kansainliitosta, joka on yhä osoittautunut eräiden suurvaltojen\netupyrkimysten ajajaksi. Periaatteessa voidaan kyllä hyväksyä laki\npuuttumattomuudesta, mutta ei missään tapauksessa pienen Suomen olisi\ntätä varten erikoisia määrärahoja uhrattava. Mitä itse puuttumattomuus\nvalvontaan tulee, niin se on osoittautunut, varsinkin mitä Espanjan\nja Ranskan välisen rajan valvontaan tulee, ilveilyksi. Ranskalaista\nsotamateriaalia virtaa punaiseen Espanjaan, samoin joukkoja \"brigada\ninternationaleen\", joka on kominternin tunnuksilla varustettu\nmaailmanvallankumouksen kansainvälinen iskujoukko. Onko katsottava\nsitäkään puuttumattomuudeksi Ranskan rajoilla, joilla on suomalaisiakin\nvalvojia, että nyt Puna-Espanjan joukkojen kärsiessä katastroofimaisia\ntappioita järjestetään Ranskan alueella sinne paenneita punaisia\njoukkoja uudelleen ja palautetaan takaisin Kataloniaan?\n\nMinkälaista on sitten ollut Neuvostoliiton puuttumattomuuden\nnoudattaminen, sen tietää jokainen. Onhan Neuvostoliitto lähettänyt\nsuunnattomia määriä sotatarpeita Espanjaan, joita ilman punaisen\nEspanjan joukot olisivatkin jo aikoja sitten tulleet murskatuiksi.\nTaisteleehan punaisen Espanjan riveissä kymmeniätuhansia\nneuvostovenäläisiä sotilaita. Toiselta puolelta ovat Saksa ja\nerittäinkin Italia huomattavalla tavalla puuttuneet Espanjan\nsisällissotaan. Italiaa ja Saksaa Eurooppa saakin lähinnä kiittää\nsiitä, ettei Pyreneitten niemimaalle muodostu bolshevistista\nraakalaisvaltiota, jonka yhteistoiminta Neuvostoliiton kanssa voisi\nmuodostua koko Euroopan ja länsimaisen sivistyksen tuhoksi.\n\nSuomella, joka Kaitselmuksen johdatuksesta on itse vapautunut siitä\nvaarasta, joka nyt on uhannut Espanjaa, ei ole oikeutta tällä hetkellä\nnäitä määrärahoja myöntämällä vaikeuttaa kansallisen Espanjan\nlopullista voittoa.\n\n(Lausunto eduskunnan istunnossa 5.4.1938.)\n\n\n\n\nSUOMEN ULKOPOLITIIKKA\n\n(Eduskuntalausunto.)\n\n\nNykyisenä maailmanpoliittisesti jännittyneenä aikana hallituksen\nulkopolitiikka on omiaan herättämään erikoista mielenkiintoa niin\nhallituspuolueissa kuin oppositiopiireissäkin. Meidän ulkopolitiikkamme\non nykyisen ulkoministerin aikana, kuten edellisenkin, pyrkinyt\nsäilyttämään hyviä suhteita kaikkiin naapurivaltoihin. Tästä ei\nsinänsä, yhtä vähän kuin pyrkimyksestä pysyä syrjässä suurista\nsuurvaltaryhmityksistä, ole mitään pahaa sanottavana, mutta tätä\nohjelmaa toteutetaan nykyisen ulkoministerin aikana tavalla, joka\nei anna vakuutusta ehdottomasta puolueettomuuden pyrkimyksestä.\nNimenomaan on herra ulkoministeri hoitanut Venäjän politiikkaa\nsellaisella tavalla, että meidän maamme arvonanto sekä Neuvostoliitossa\nettä suurvaltojen silmissä on arveluttavasti laskenut. Erikoisesti\nhuomioitiin se seikka varsinkin Saksassa ja Italiassa, että\nulkoministeri teki virassaoloaikanaan ensimmäisen vierailumatkansa\nMoskovaan. Yleensäkin on herra ulkoministeri kaikissa otteissaan\ntehostanut Neuvosto-Venäjälle ystävällistä politiikkaa, niin että\nvarsinkin Saksassa on epävirallista tietäkin täytynyt torjua\nsellaisia käsityksiä, että me kuulumme ulkopoliittisesti johonkin\nNeuvostoliitolle ystävälliseen blokkiin.\n\n-- -- --\n\nMitä hallituksemme ajamaan Venäjän politiikkaan tulee, ei voi olla\npanematta merkille, että kuta suuremmalla notkeudella hallituksemme\nsuhtautuu sieltä käsin tuleviin loukkauksiin, sitä suuremmalla\nröyhkeydellä Neuvostoliitto meitä rajoillamme kohtelee. Onpa\neräs tunnettu henkilö, kuten täällä jo sanottiin, lausunut, että\nNeuvostoliitto pyrkii suorastaan holhoamaan Suomen hallitusta. Ei\nsuinkaan voitane väittää, että nykyisen hallituksemme harjoittaman\npolitiikan aikana suhteet Neuvostoliittoon olisivat parantuneet.\nHallituksellamme on tosin tässä suhteessa sangen suuria vaikeuksia,\nmutta ennenkaikkea siltä olisi odotettava määrätietoista ja lujaa\npolitiikkaa. Ainoastaan sellainen politiikka herättää kunnioitusta\nsuurvaltojenkin silmissä.\n\nEn voi uskoa, että esim. Moskovan lähetystötalon\nvihkiäisjuhlallisuuksilla, joihin eduskunta äsken myönsi 100 000\nmarkkaa, voidaan parantaa suhteitamme, kun samaan aikaan venäläisten\nröyhkeät rajanloukkaukset ja inkeriläisten heimolaistemme karkoitukset\njatkuvat.\n\nMitä tulee rajan ylilentoihin, jotka ovat laajalti ulkomaillakin\nherättäneet huomiota, on jo syytä saada hallitukselta suora vastaus,\nonko Neuvostoliitto vastannut niitä koskevaan hallituksemme noottiin.\nJo melko yleisesti väitetään, että niin olisi tapahtunut. Mutta\nhallitus antaa asiassa vain vältteleviä vastauksia. Edelleen: mitä\nhallitus aikoo muuta tehdä näiden rajanloukkausten estämiseksi? Onko\ntotta, ettei Kannaksen linnoitusalueella ole ilmatorjuntatykistöä,\ntai että niitä ainakin on kielletty käyttämästä? Kyllä käsittääkseni\nSuomi todellakin menettää viimeisenkin kunnioituksensa ulkomailla,\nellei se voi rajojansa tällaisilta loukkauksilta suojella.\nUlkoministeri Holstin käymissä neuvotteluissa Moskovassa lienee\nollut puheena myös Suomenlahden kalastajain aseman helpottaminen\nrajavyöhykkeellä. Mitä tässä suhteessa on saatu aikaan, on ilman muuta\nselvä. Onhan kalastajiamme ryöstetty joku jo Suomen aluevesiltäkin,\npuhumattakaan siitä, että heidän pyydyksiään venäläiset laivat tavan\ntakaa hävittävät. Samoin lienee herra ulkoministeri neuvotellut\nulkoasiainkomissaari Litvinovin kanssa inkeriläisten joukkokarkotusten\nlopettamisesta. Kuitenkin on hänen Moskovassa käyntinsä jälkeen pantu\njälleen toimeen joukkokarkoituksia melkein kaikissa Inkerin kylissä\nPohjois-, Länsi- ja Keski-Inkerissä. Arviolta on jo tämän käynnin\njälkeen 3 000 inkeriläistä karkoitettu ja lähetetty Siperiaan ja\nmuualle Venäjälle. Yksin Kelton seurakunnasta on GPU raastanut eri\nkarkoituspaikkoihin 500 miestä. Vuoleen, Miikkulaisten, Lempäälän\nja Valkeasaaren seurakunnissa ovat jo useat kylät täydellisesti\nautioituneet. Keltosta, Rääpyvältä ja Toksovasta tullaan\nlähitulevaisuudessa tyhjentämään myös useita kyliä kokonaan. Ei todella\nkannattaisi näissä olosuhteissa tehostaa ystävällistä mielialaamme\nNeuvostoliittoa kohtaan moniatuhansia markkoja maksavilla kemuilla\nMoskovan lähetystöpalatsimme kunniaksi.\n\nTäällä on puhuttu laajaltikin Kansainliitosta. Mielestäni olisi\naika ottaa vakavasti harkittavaksi, onko Suomella enää syytä\nkuulua Kansainliittoon. Kansainliittopolitiikan täytyisi olla\npuolueettomuuspolitiikkaa, mutta se ei ole suinkaan ollut sitä sen\njälkeen, kun Neuvostoliitto otettiin Kansainliiton jäseneksi. Sen\njälkeen on Neuvostoliitolla ollut Kansainliitossa siksi huomattava\nasema, että ne valtiot, jotka ovat omaksuneet Kansainliiton kannan\nulkopoliittisissa kysymyksissä, ovat väkistenkin ajautuneet enemmän\ntai vähemmän vakavaan ristiriitaan niitten valtioiden kanssa, jotka\nmuodostavat Neuvostoliiton vastaisen rintaman. Äskettäin on otettu\nvakavasti puheeksi kansainliittokysymys myös sellaisissa maissa,\njotka ovat olleet uskollisimpia Kansainliiton kannattajia. Niinpä\non Ruotsin lehdistössä ilmennyt viime aikoina huoli ja levottomuus\nsen johdosta, että puolueettomuus, joka on pohjoismaiden ja useiden\ntoistenkin pienten valtioiden kulmakivi, on ristiriidassa esim.\nKansainliiton pakotesäännösten kanssa. Kuvaavaa on Dagens Nyheterin\nkirjoittajan väite, että jos Ruotsia olisi pyydetty v. 1920\nliittymään Kansainliittoon, joka olisi ollut sellainen, miksi se nyt\non muodostunut, ja jos silloin olisi vallinnut nykyisen kaltainen\nkatastroofimainen mieliala, niin ei ainoakaan ääni olisi ryhtynyt\npuolustamaan liittymistä, ja edelleen lehti jatkaa: \"Tätä olisi\npidetty hurjapäisenä seikkailuna, soveltumattomana alkeellisimpaankin\nvastuuntuntoon valtakunnan rauhasta ja turvallisuudesta.\"\n\nSamanlaisia ääniä on kuulunut myös oman maamme lehdistössä,\nkeskustalehdistössäkin, oikeistolehdistöstä puhumattakaan, jopa\nsosialidemokraattienkin piireissä. Helsingin Sanomat kirjoittaa mm.:\n\"Kansainliitto ei sotaa ja rauhaa koskevien kysymysten käsittelyssä\nloppujen lopuksi näytä voivan olla muuta kuin ulkopoliittinen\nkeskusteluklubi.\" Kaikille on tunnettu Ruotsin ulkoministeri Sandlerin\näskeinen puhe, jossa hän kosketteli niitä turvallisuustakeita, mitkä\nKansainliitto voi tarvittaessa antaa pienille valtioille, ja hänen\npuheestaan kävi ilmi se pyrkimys, että Ruotsin on tarvittaessa\nuskallettava ajaa omaa itsenäistä politiikkaansa Kansainliitostakin\nriippumatta.\n\nOlisi jo aika Suomessakin ottaa vakavasti harkittavaksi eroaminen\nKansainliitosta. Mutta siitä ei näy olevan puhettakaan varsinkaan\nnykyisen ulkoministerin aikana, joka on Kansainliiton varma ihailija.\nJa onhan hän nytkin tietääkseni sen aseistariisumiskomitean\npuheenjohtaja. Jos koskaan voidaan budjetin yhteydessä puhua hukkaan\nheitetyistä miljoonista, niin niitä ovat ne miljoonat, jotka siinä\ntaaskin on ehdotettu pantaviksi kansainliittoedustuksemme hyväksi.\nSuorastaan naurettavan vaikutuksen kaikessa pienuudessaan tekee\nsellainenkin hallituksemme toimenpide, että Suomen hallitus lahjoittaa\njuhlallisesti Kansainliiton neuvoston istuntosaliin uutimet, jotka\nsitten ulkoministerimme juhlallisesti luovutti tarkoitukseensa.\n\nJos mitään ulkoministerimme tekoa on ankarasti arvosteltava, niin\nsitä, että hän Kansainliitossa äänesti sen puolesta, että punainen\nEspanja otettaisiin Kansainliiton neuvoston jäseneksi. Tämä teko oli\nsuorastaan sen aatteen halventamista, jonka avulla Suomi pelastui\nsiitä anarkiasta, minkä hyökyaalto nyt ns. Valencian hallituksen\ntoimesta vyöryy punaisen Espanjan yli. Neuvostovenäläinen propaganda\non tosin toiminut loistavasti yli maailman punaisen Espanjan puolesta.\nMutta kukaan ei voi kieltää todellisuuspohjaa siltä väitteeltä, jonka\nministeri Goebbels esitti kansallissosialistisen puolueen suuressa\nkokouksessa: \"Espanjan sota on kominternin voimain koekatselmus\nyleistä maailmanvallankumousta varten.\" Tämä tosiasia on todettu myös\nanglosaksilaisissa maissa. Ja kun tarkastelee tietoja siitä, millä\nraivolla punainen Espanja taistelee mm. kirkkoa vastaan, niin sille\nei löydykään vertoja muualta kuin Neuvostoliiton marttyyrikirkon\nhistoriasta. Viime helmikuun 2 päivään mennessä on siellä tietojen\nmukaan murhattu noin 16 000 pappia tai munkkia sekä 11 piispaa.\nMuutamissa punaisten alueen hiippakunnissa on murhattujen luku\nkoko hengellisestä säädystä 40, jopa 80 %. Espanjassa, oli ennen\nkansalaissotaa yli 71.000 kirkkoa, kappelia tai luostaria, joista yli\n20.000 on hävitetty, joukossa korvaamattomia taiteen muistomerkkejä.\nMadridin 2.200 kirkollisesta rakennuksesta ei ole yksikään enää\navoinna. Useimmat on tuhottu. Barcelonan 1.778 temppelistä on\nvain tuomiokirkko säilynyt jotakuinkin koskemattomana. Espanjan\nkommunistipuolueen pääsihteeri Jose Diaz vahvisti puheessaan viime\ntoukokuun 5 päivänä: \"Niissä maakunnissa, joissa me hallitsemme, ei\nole enää olemassa yhtään kirkkoa.\" Kun lukee vaikkapa näitä numeroita,\nei voi muuta kuin yhtyä englantilaisen Arthur Bryantin Observerissa\nlausumiin sanoihin: \"Punainen Espanja ei ole perustuslaillinen\ntasavalta, se on kadotus.\" Tällaisen hirmuhallituksen puolesta\näänesti Kansainliitossa meidän ulkoministerimme, hirmuhallituksen,\njonka tarkoituksena on hävittää uskonto ja koko länsimainen kulttuuri\nPyreneitten niemimaalta ja luoda sinne aasialainen raakalaisvaltio.\nTäydellä syyllä Daily Mail kirjoitti Puna-Espanjan epäonnistumisesta\nKansainliitossa seuraavaa: \"Bolshevistisen Espanjan sulkeminen\nKansainliiton neuvostosta on parasta, mitä Kansainliitto on tällä\nistuntokaudella saanut aikaan. Neuvosto-Espanja edustaa vain\nkolmannesta Espanjan väestöstä. Valencian hallituskomitealla, jolla\non omallatunnollaan lukematon määrä rikoksia ja murhia, ei enää ole\noikeutta istua saman pöydän ääressä sivistyneitten kansojen kanssa.\nKansainliitto, jota bolshevikit niin usein ovat väärinkäyttäneet\npahinta laatua olevan propagandan harjoittamiseen, on vihdoinkin\nkerran osoittanut viisautta sulkemalla espanjalaiset ryövärit pois\nKansainliiton neuvostosta.\"\n\nAinakin kahdesti aikaisemmin on eduskunnassa ollut käsiteltävänä\nEspanjan kysymys. Ensimmäisen kerran sitä käsiteltiin ns.\npuuttumattomuusmiljoonien myöntämisen yhteydessä. Toisen kerran\neduskunnan säätäessä lain, jonka mukaan Espanjaan menevät vapaaehtoiset\njoutuvat eräiden rangaistusseuraamusten alaisiksi. Asian ollessa viime\nkerralla esillä eduskunnassa tuli meidän taholtamme sanotuksi, että\nhallituksemme Espanjan politiikasta tulee fiasko, sillä ennenpitkää\non hallituksemme pakko tunnustaa Francon hallitus. Se aika ei voikaan\nolla enää kaukana. Yksin sellainen punaisen Espanjan tukija kuin Leon\nBlum on menettänyt viimeisetkin toiveensa Espanjan kansanrintaman\nvoittoon nähden, niinkuin hänen äsken Ranskan edustajakamarin\nsosialistiryhmän kokouksessa pitämästään puheesta käy ilmi. Englannin\njoustava politiikka on tämän ensimmäisenä tajunnut. Englannin\nulkoministeri on äsken pitänyt Francolle mitä myötämielisimmän\npuheen ja hallitus solminut diplomaattiset suhteet kenraali Francon\nhallitukseen lähettämällä sinne asiainhoitajan, ja pidetään jo varmana,\nettä Englanti kutsuu pois lähettiläänsä punaisesta Espanjasta.\nVarmuudella voidaan sanoa, että Suomenkin on ennenpitkää tunnustettava\nFrancon hallitus. Valitettavaa on vain se, että ulkoministerimme\non ehtinyt tehdä asiassa Kansainliitossa teon, jota on sanottava\nskandaaliksi. Minä tiedän, että herra ulkoministeri on aikoinaan\ntehnyt Kansainliitossa, minkä on voinut mm. Karjalan kysymyksen\nhyväksi. Sen tähden minä en mielelläni sanoisi lopuksi niin ankaria\nsanoja kuin minun on sanottava. Mutta minä katson olevani pakotettu\nsanomaan: Suomen ulkopolitiikassa on tehty paljon virheitä meidän\nitsenäisyytemme aikana. Mutta tuskin niin suuria virheitä kuin nykyisen\nulkoministerimme aikana on tehty aikaisemmin muulloin kuin silloin, kun\nherra Holsti oli viime kerran Suomen ulkoministerinä.\n\n(Lausunto eduskunnan istunnossa 23.11.1937.)\n\n\n\n\nARTUR SIRKIN MUISTO\n\n(Ruumissaarna.)\n\n\n[Tuomari Artur Sirk, Eestin Vapaussoturiliikkeen nuori ja nerokas\njohtaja, joutui viettämään elämänsä viimeiset vuodet ulkomailla,\nEnglannissa, Hollannissa ja Luxemburgissa maansa vallanpitäjien\nasiamiesten vainoamana. Vaino päättyi tuomari Sirkin väkivaltaiseen\nkuolemaan Echternachin kaupungissa Luxemburgissa. Suomalaiset ystävät\nhaetuttivat hänen ruumiinsa Suomeen, ja hänen hautasijansa on Helsingin\nHietaniemen hautausmaalla.]\n\n_Armo ja rauha lisääntyköön teille Jumalan ja meidän Herramme Jeesuksen\nKristuksen tuntemisen kautta. Amen._\n\n_Jeesus sanoo: \"Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän\nelää, vaikka olisikin kuollut.\"_\n\nKalliit ystävät! Me olemme kokoontuneet tällä hetkellä suuren\ntaistelijan paarien ääreen. Artur Sirk, jonka muistoa olemme saapuneet\nkunnioittamaan ja jota olemme saapuneet saattamaan haudan lepoon,\noli, jos kukaan, taistelija nuoruudestansa asti. Hän oli taistelija\nsilloin, kun hän nuorukaisena taisteli Eestin vapauden puolesta. Hän\noli taistelija ollessaan Eestin vapaussoturiliikkeen johtaja. Mutta\nraskaimmat taistelunsa hän sai käydä viime vuosien aikana vankilan\npimeydessä ja harhaillessaan maanpakolaisena maasta toiseen kuin ajettu\neläin.\n\nPapin, joka seisoo paarien ääressä siunaukseen valmis multauslapio\nkädessänsä tai joka seisoo tällä pyhällä paikalla, tehtävään ei kuulu\njonkun ihmisen elämäntyön poliittinen arviointi, olkoonpa sitten\nkysymys niinkin poliittisesta henkilöstä kuin Sirk oli. Mutta minä\nkatson velvollisuudekseni tältä paikalta Herran palvelijana sanoa, että\nArtur Sirkin motiivit olivat puhtaat ja epäitsekkäät, ja se päämäärä,\njonka puolesta hän taisteli, oli oikea ja jalo. Tämä totuuden sana\ntäytyy uskaltaa sanoa silloin, kun saatetaan taistelijaa haudan lepoon.\n\nArtur Sirkin traagillista elämänkohtaloa ajatellessa pysähtyy kysymään:\n\"Miksi hänen elämänsä täytyi päättyä tällä tavalla?\" Tässä me joudumme\nkärsimyksen ikuisen probleemin eteen, jossa täytyy äärellisen olennon\nkunnioituksesta mykistyä äärettömän edessä ja sanoa, niinkuin psalmin\nveisaa ja Daavid sanoo: \"Minä vaikenen enkä avaa suutani, sillä Sinä\nsen teit.\"\n\nMutta yhdestä me olemme varmat: Jumalalla oli ensinnäkin persoonalliset\ntarkoituksensa tähän vainajaan nähden. Ahdistuksen helteessä Herra\npainoi hänet eteensä niin, että tämä yksinäinen taistelija joutui\nsyvyydestä huutamaan Herraa. Minulla on kädessäni tällä paikalla Artur\nSirkin oma Raamattu. Siinä hän on merkinnyt 140. psalmin. Näyttää\nsiltä, että hän on viime aikoinansa rukoillut tämän psalmin sanoilla\nHerraa. Luen siitä hänen omalla äidinkielellänsä:\n\n_2. Herra, pelasta minut pahoista ihmisistä, suojele minua\nväkivaltaisilta miehiltä,\n\n3. jotka pahaa aikovat sydämessänsä ja sytyttävät joka päivä riitoja!\n\n4. He terottavat kielensä kuin käärme, kyykäärmeen myrkky on heidän\nhuultensa alla. Sela.\n\n5. Varjele minua, Herra, jumalattomien käsiltä, suojele minua\nväkivaltaisilta miehiltä, jotka aikovat kaataa minut maahan!\n\n6. Ylpeät panevat salaa ansoja ja pauloja eteeni ja virittävät verkkoja\ntien varteen; he asettavat sotimia eteeni. Sela.\n\n7. Mutta minä sanon Herralle: Sinä olet minun Jumalani; Herra, ota\nkorviisi armopyyntöni ääni.\n\n8. Herra, Herra, väkevä apuni, Sinä varjelet pääni taistelupäivänä.\n\n9. Herra, älä anna, mitä jumalaton haluaa; älä anna hänen pahan\naikeensa menestyä, ettei hän ylpeilisi! Sela. (Ps. 140: 2-9.)_\n\nJoutuu kysymään: \"Minkä tähden näyttää inhimillisesti arvostellen\nsiltä, että se Herra, jonka puoleen tämä vainaja koroitti syvyydestä\näänensä, ei näyttänyt kuulevan hänen huutoansa?\" Meidän on kuitenkin\naina muistettava, että paitsi persoonallisia tarkoituksia yksityiseen\nihmiseen nähden, on Jumalalla kokonaisiin kansoihin nähden omat\najatuksensa. Ei mikään kansallinen herätysliike ole mennyt eteenpäin\nilman uhreja. Usean yksilön on kansakunta tuntenut johtajaksensa vasta\nsilloin, kun tämän ohimoita on painanut marttyyriseppele. Meidän\ntäytyy uskoa, että taistelu oikeuden ja totuuden puolesta ei ole\nvoinut murskaantua Echternachin katukiviin. Meidän täytyy uskoa, että\nyksilöiden uhrien kautta Jumala vie asiaansa eteenpäin ja voittoon.\n\nMutta vaikka kansallinen ylösnousemus ja työ sen eteen on suurta, niin\nsittenkin meidän on muistettava, että kansalliset ylösnousemusliikkeet\nelävät vain aikansa. Ne sittenkin ennemmin tai myöhemmin sammuvat\naikojen yöhön. Mutta on oleva ylösnousemus, jonka pakottamana jokaisen\nyksilön ja kansakunnan täytyy nousta Jumalan tuomioistuimen eteen.\nSe on se ylösnousemus, josta luin tekstin: \"Jeesus sanoo: 'Minä olen\nylösnousemus ja elämä'.\" Siinä ylösnousemuksessa kaatuvat hautakivet\npaikoiltansa, ja kaikkien on astuttava ikuisen oikeuden eteen. Ne,\njotka ovat hyvää tehneet, astuvat elämän ylösnousemukseen, ne, jotka\novat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. Silloin tuomitaan\ntämäkin vainaja yhtä hyvin kuin hänen vastustajansa ja jokainen meistä\nlahjomattomalla tuomiolla. Sitä tuomiota ei langeta mikään inhimillinen\nsysteemi, vaan sen langettaa ikuinen vanhurskaus. Meillä on se toivo,\nettä tämä vainaja, joka joutui niin ahtaasta huutamaan itsellensä\nJumalan armoa kaukaisessa maassa, kaukana lähimmistänsä, omasta\nkansastansa ja ystävistänsä, on löytänyt Jumalan, ja että taistelija on\npäässyt lepoon. Sen vuoksi tällä murheen raskaalla hetkellä, keskellä\nkuolemaa ja katoavaisuutta, avautuvat meitä kohti ihanina Jeesuksen\nsanat, ja ne ovat tällä hetkellä ainoa kestävä lohdutus teille,\ntämän vainajan raskaasti sureva puoliso ja tytär, ja meille, hänen\nystävilleen kahden puolen Suomenlahden. -- _\"Jeesus sanoo: Minä olen\nylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisikin\nkuollut.\" Amen._\n\n(Saarna pidetty Helsingin Vanhassa kirkossa tuomari Artur Sirkin\nruumiinsiunaustilaisuudessa 9.10.1937.)\n\n\n\n\nTULEVAN SODAN SIIPIEN HAVINA KUULUU JO\n\n\nTänä kevättalvena vietetään Suomen armeijan 20-vuotisjuhlia kautta\nmaan. Kun AKS:n päällikkö määräsi minut puhumaan tänä iltana\nSuomen armeijalle, tuli mieleeni heti se merkillinen sattuma, että\ntänä päivänä tulee kuluneeksi täsmälleen 20 vuotta siitä, kun ne\nvapaaehtoiset joukot, joihin minä kuuluin, lähtivät Pohjanmaan\nkaupunkien valloituksen jälkeen rintamalle ja minäkin jouduin\nmikroskooppisen pieneltä osaltani osallistumaan Isänmaan vapautukseen.\n\nNäinä nykyisinä masennuksen aikoina ajatus usein mielellään viivähtää\nnoissa ajoissa. -- Ei kukaan, joka ei itse ole ollut mukana, voi\naavistaa, minkälainen henki vapaussodan armeijassa vallitsi. Kuka\nvoi unohtaa ne nuorukaisia täyteen sullotut junat, jotka kulkivat\netelää kohti! Ne kuljettivat mukanaan nuoruutta ja innostusta, eikä\nedessä kuitenkaan näkynyt muuta kuin taistelua ja kuolemaa. Kuinka\nkouluttamattomana, huonosti aseistettuna ja nälkää näkevänä se armeija\nsuorittikaan Suomen historian suurimman työn! Ja osa siitä armeijasta\nvuodatti vertansa vielä Eestin, Karjalan ja Inkerin taistelukentillä.\n\nKun on puhuttava nykyhetken Suomen armeijalle, joutuu kysymään,\nelähdyttääkö sitä vielä se henki, jonka voimalla vapaussodan\naikainen armeija ihmeitä teki? Ainakaan ei sitä henkeä ole niillä\nvapaussoturijärjestöjen johtajilla, jotka antoivat tunnetun\njulkilausuman siitä, että poliittiset järjestöt eivät saa käydä\nkunniakäynneillä sankarihaudoilla. Heilläkin on joskus ollut\ninnostuksen aika, mutta näinä raskaina vuosina henki on heissä\nsammunut. He eivät ole jaksaneet läpi pimeyden nähdä, että on vieläkin\nolemassa nuorisoa, joka -- käyttääkseni pilkattua sanaa -- näkee\nsuuria näkyjä. Kunpa ei tämä nuoriso koskaan vanhentuisi hengeltään\nsellaiseksi, että se käsittää ainoaksi tehtäväkseen olla systeemin\nnöyrä palvelija!\n\nVaikka rauhan päivinä ei voi armeijalta odottaa sellaista innostusta\nkuin vaaran ja taistelun päivinä, täytyy ihmetellä, minkälaisella\ntarmolla Suomen armeijan upseeri- ja aliupseerikunta on työnsä\nsuorittanut luodessaan melkein tyhjästä tälle maalle armeijan näinä\nvuosina. Alipalkattuina, väärinymmärrettyinä, osaksi halveksittuinakin\nnämä miehet ovat tehneet vaikeaa työtään raskaina itsenäisyytemme\nvuosina. Nurkumatta he ovat tasavaltaa palvelleet ja hallitusta, olipa\nse minkävärinen tahansa. Syytettäköön heitä sitten vaikka mistä, ei\nheitä ainakaan voi syyttää lojaalisuuden puutteesta esivaltaa kohtaan,\nkun he tänäkin keväänä vakavin askelin marssivat hallituksen editse!\n\nMutta hekään eivät ole voineet tehdä enempää kuin velvollisuutensa.\nVasta viime vuosina onkin herätty huomaamaan hallituksen taholla, että\narmeijalta puuttuu hämmästyttävän suuressa määrässä välttämättömin\ntaistelumateriaali, niin kevyt kuin raskaskin. Nyt vasta on eduskunnan\ntietoon tuotu, että jos sota syttyy, me joudumme heittämään parhaan\nnuorisomme aseistamattomana sodan kitaan. Luulisi tämän tosiasian\ntulena polttavan jokaisen sotilaallisen johtajan sydäntä, joka tekee\ntyötä asevelvollisen nuorison keskuudessa tämä tosiasia silmiensä\nedessä! Raskaana luulisi painavan mieltä sen parlamentaarisen hitauden\nja saamattomuuden, jolla armeijan perushankintoihin on viimeinkin\nryhdytty! Miksi komitea ehdottaa perushankintojen toteuttamista monen\nvuoden ajalla, silloin kun tulevan sodan siipien havina jo kuuluu\npäämme päältä ja sen ensimmäinen uhri heittää henkensä Raasulin\nrajalla? Vieläkö suurempia kauhuja täytyy tapahtua, ennenkuin\nparlamentarismi saa vauhtia jalkojensa alle? Suomessa ovat sotilasmenot\npienemmät kuin missään Euroopan maassa Tanskaa lukuunottamatta, ja\nkuitenkin tämän maan geopoliittinen asema on vaarallisimpia maailmassa.\nSensijaan Sveitsi toteutti perushankintansa yhdessä vuodessa ottaen\n3 miljaardin lainan. Saksa taas loi armeijansa kolmessa kuukaudessa,\njoten Saksan kansan johtaja Hitler voi täydellä syyllä sanoa, että\njokainen maa, joka uhkaa Saksan koskemattomuutta, tulee kohtaamaan\n\"rauta- ja teräsmyrskyn\".\n\nSosialistinen ministeri R. on sanonut, että \"porvari on totutettava\nsiihen, että sitä marxilaiset hallitsevat\". Sen nuorison, jonka\naktiivisimman osan muodostaa AKS, on mahdoton siihen tottua, vaikka\nsuurin osa porvaristoa näkyy siihen ihmeteltävän hyvin tottuneen. Me\nemme totu siihen ennenkaikkea sen vuoksi, ettei marxilainen puolue\nsiihen liittyvine porvarillisine aineksineen halua luoda armeijaa,\njoka takaisi maan itsenäisyyden. Kansallisten voimien on luotava\nvaltio, joka kykenee luomaan sotilasmahdin tänne Pohjolan äärille.\n-- Nyt riidellään siitä, onko koroitettava tulo- ja omaisuusvero\n25 tahi 15 prosentilla perushankintojen toteuttamiseksi. Eräät\nporvarilliset piirit taistelevat kaikin voimin kaikkia veronkoroituksia\nvastaan armeijan hyväksi. Voi olla, että jos tulo- ja omaisuusveroa\nkoroitetaan, siitä joutuu ennenkaikkea kärsimään virkamiesluokka, joka\ntätä veroa maksaa tälläkin hetkellä enemmän kuin koko muu Suomen kansa\nyhteensä siihen luettuina maanviljelijät ja kaikki ne, jotka elävät\nteollisuudesta ja kaupasta. -- Mutta vaikka rasituksia ei voidakaan\njakaa tasaisesti, on ne kannettava nurkumatta sen, jonka kannettaviksi\nne joutuvat. Vaikka meille ei jäisi muuta kuin kerjuusauva, on meidän\ntyydyttävä siihen, kun vain armeija tulee voimakkaaksi. -- Kaikki\nvoimat on koottava ja jännitettävä äärimmilleen niinkuin Venäjällä\narmeijan hyväksi. Mitä merkitystä on esim. kulttuurilla ja uhrauksilla\nsen hyväksi, jos meillä ei ole aseita, joilla sitä kulttuuria\nsuojataan? Kaikki työ ja uhraukset tämän maan hyväksi voivat raueta\nhetkessä hukkaan, ellemme kykene luomaan suojamuuria, jonka takana\nvoimme puolustaa saavutuksiamme. Kansalla, joka riitelee verojen\nkoroituksesta puolustuslaitoksensa hyväksi, ei ole pysyvää sijaa\nkansakuntien joukossa.\n\nMelkein jokaisella AKS:n jäsenellä on upseerin valtakirja taskussaan.\nTämän taistelujärjestön ensimmäinen ja tärkein tehtävä on Suomen\nnuorison militarisoiminen. Sen hyväksi ei mikään uhri saa olla liian\nsuuri. -- Muuten me emme voi vastata tulevaisuuden edessä hetkellä,\njolloin idän suurvallan lehtokoneet peittävät meiltä auringon valon.\n\n(Puhe armeijalle Akateemisen Karjala-Seuran vuosipäivän veljesillassa\n22.2.1938.)\n\n\n\n\nSUOMEN SUOJAMUURINHEIKKOUS\n\n(Eduskuntalausunto.)\n\n\nKoska valtiovarainvaliokunnan mietinnössä perushankintaohjelmaksi on\nkokonaan syrjäytetty laivastorakennusohjelma, tahdon tähän kysymykseen\nlyhyesti kajota.\n\nTäytyy ihmetellä sitä, että perushankintakomitea ei ehdota tämän mitä\ntärkeimmän aseen, laivaston, kehittämiseksi mitään määrärahoja, vaan\nkuittaa koko kysymyksen lausumalla: \"Laivaston kehittämissuunnitelma\nei vielä ollut komitean käsittelyn aikana täysin selvinnyt, jonka\nvuoksi komitea ehdottaakin mietinnössään, että hallitus antaisi\nlaivaston kehittämiskysymyksen kiireellisesti selvitettäväksi.\" Näin\nlausuu komitea siitä huolimatta, että sillä on ollut käytettävissään\nmm. hallituksen esitykseen toukokuun 1 päivältä 1924 sisältyvät\nselvitykset. Tähän hallituksen esitykseen sisältyvästä laivaston\nminimiohjelmasta on tähän mennessä toteutettu vain osa, vaikka\ntätä ohjelmaa vastaan ei asiantuntijoillakaan ole ollut mitään\nmuistuttamista. Kaikkein valitettavinta on, että tästä minimiohjelmasta\novat vielä tänäkin päivänä rakentamatta siinä määrätyt hävittäjät.\nNäin ollen ei meillä, sen jälkeen kun venäläisiltä sotasaaliina saadut\nhävittäjät poistettiin käytännöstä, ole hävittäjiä. Asiantuntijain\nlausunnon mukaan niitä kuitenkin tarvittaisiin vähintään kaksi jokaista\nrannikkopanssarilaivaa kohti, jotta niillä voitaisiin suorittaa niille\nkuuluvia taistelutehtäviä. Perushankintakomitean olisi pitänyt ainakin\ntämä tietää ja ehdottaa määrärahoja laivastomme kipeimmän tarpeen,\nhävittäjien, rakentamiseksi, vaikka olisi jättänytkin laivasto-ohjelman\nmuuten hallituksen selvitettäväksi.\n\nOn totta, että laivasto on kallis aselaji, mutta se on välttämätön\npitkien rannikkojemme ja meriyhteyksiemme suojana. Onkin sanottu,\nettä ellei tähän tarkoitukseen määrärahoja myönnetä, menevät muutkin\npuolustuslaitoksemme hyväksi uhratut määrärahat hukkaan. Sitäpaitsi\nolen äskettäin kuullut, että sellaiset hävittäjät, joita meidän\nlaivastomme tarvitsisi, eivät tulisi maksamaan kuin noin 75 miljoonaa\nmarkkaa kappale. Kun tämä asia oli viime kerralla eduskunnassa esillä,\nehdotti edustaja F., että merivoimiemme päälliköksi korotettaisiin\njoku kykenevimmistä meriupseereista ja hänelle annettaisiin amiraalin\narvo. Hänelle naurettiin, mutta asia ei ole naurun asia, sillä todella\nlaivastoltamme puuttuu tällä hetkellä kyllin arvovaltaisessa asemassa\noleva johtaja. Koko laivastomme on asetettu puolustuslaitoksemme\njärjestelyssä vain rykmentin asemaan, ja laivaston päällikkö on vain\nkomentaja arvoltaan vastaten siis armeijan everstiluutnanttia. Tämä\nosoittaa, kuinka syrjäytettyyn asemaan on tämä mitä tärkein aselaji\njätetty.\n\nItsenäisen Suomen laivaston uusien alusten rakentamisessa ei olisi\npäästy alkuunkaan, ellei vanha torpeedovene S 2 olisi tuhoutunut\nja vienyt mukanaan 53 nuorta laivastomiestä syvyyteen. Mitä\ntäytyneekään tapahtua, ennenkuin hallituspiireissä herätään huomaamaan\nlaivastokysymyksemme tärkeys ja muistetaan, että me asumme sen maan\nnaapurina, jonka vesillä liikkuu maailman suurin sukellusvenelaivasto!\nOn välttämätöntä, että hallitus ryhtyy perushankintakomitean\ntoivomuksen mukaan kiireellisesti selvittämään laivaston\nkehittämiskysymystä.\n\nToinen tärkeä kysymys, mihin täällä on viitattu, on Ahvenanmaan\nlinnoituskysymys. Perushankintakomitean ohjelmaan olisi pitänyt jo\nsisällyttää määrärahat myös Ahvenanmaan linnoittamiseksi. Onkin\nsanottu, että suurin heikkous Suomen suojamuurissa on Ahvenanmaa\nlinnoittamattomana. Ahvenanmaa on meidän meriteittemme avain.\nKenen hallussa on Ahvenanmaa, sen käsissä ovat meidän meritiemme.\nLinnoittamattomana Ahvenanmaa muodostaa Itämerellä sellaisen\nmagneetin, että heti sodan syttyessä alkaa suurvaltojen kilpajuoksu\nAhvenanmaalle. Me voimme aavistaa, mitä merkitsisi Ahvenanmaa jonkin\nmeille vihamielisen suurvallan laivasto- ja lentotukikohtana. On\nmyöskin otettava huomioon, että nykyaikana ei Ahvenanmaan miehitys\njonkin suurvallan taholta kestä monta tuntia, kun vihollisella on\nkäytettävänään lentoteitse kuljetettavia ilmadesanttijoukkoja.\nNyt on todella yhdestoista hetki meidän diplomatiallamme ryhtyä\ntoimenpiteisiin Ahvenanmaan linnoittamattomuussopimuksen purkamiseksi.\nPuolivirallisesti onkin ilmoitettu, että tällaisiin toimenpiteisiin\non jo ryhdytty. Mutta ehdoton vaatimus on, että Ahvenanmaa yhtenä\nSuomen valtakunnan osana jätetään Suomen yksinänsä linnoitettavaksi.\nParempi on, ettei sitä vastakkaisessa tapauksessa linnoiteta ollenkaan.\nOn pidettävä silmät auki niihin Ruotsin lehdistön viittailemiin\nehtoihin nähden, jotka, käyttääkseni siltä taholta annettua lausetta,\n\"ruotsalaiselta ja pohjoismaiselta kannalta voidaan hyväksyä\", ja on\nmuistettava, että juuri tämän läntisen naapurimaamme vaatimuksesta\nAhvenanmaan linnoituslaitteet on hävitetty.\n\nOn ollut tuskallista todeta, kuinka keskustelu\nperushankintamäärärahoista on suurelta osalta liikkunut yksinomaan\nrahoituskysymyksen piirissä, vaikka asia ennenkaikkea on maamme\npuolustuskysymys. Meidän taholtamme on tullut jo sanotuksi, että me\ntulemme hyväksymään hallituksen ehdotuksen näiden perushankintojen\nrahoittamiseksi. On totta, että tämä lisävero tulee suhteettoman\nraskaana painamaan niin sanottua sivistynyttä keskiluokkaa,\nmutta pääsyy tähän asiantilaan on itse verotussysteemissä eikä\ntässä käsiteltävänä olevassa laissa. Mutta hetkellä, jolloin\nmaailmanpoliittinen tilanne on mitä kriitillisin ja jolloin\nkansakunnat jännittävät kaikki voimansa valmistautuakseen tulevan\nsodan jättiläiskamppailuun, on meidänkin jännitettävä kaikki\nvoimamme, eikä silloin aina voida rasitusta jakaa niin tasaisesti\neri yhteiskuntaluokkien kesken kuin olisi tarpeellista. Hallituksen\nesityksessä on mielestäni pyritty jakamaan mahdollisimman\ntasapuolisesti rasitus säästäen tällä kertaa niitä varattomimpia\nluokkia, jotka taannoisina pulavuosina saivat kantaa liian raskaan\ntaakan. On senvuoksi ollut surullista seurata, kuinka tätä kansamme\nelintärkeätä kysymystä on käytetty halpa-arvoisen agitation\nvälikappaleena, toiselta puolelta ilkkuen niille, jotka joutuvat\nylimääräisen veron vuoksi kukkaronsa nauhoja hellittämään, toiselta\npuolelta voivotellen niiden puolesta, joihin vero nyt kohdistuu.\nVerotus ei nytkään ole liian raskas, jos pitävät paikkansa tiedot,\nettä Neuvostoliitossa sotilasrasitukset tekevät yhtä henkilöä kohti\nyli 3 000 markkaa sen sijaan, kun ne täällä tekevät vain noin\n300 markkaa. Valtiovarainvaliokunnan ehdottama 2 710 miljoonan\nperushankintamääräraha ei meitä kylläkään tyydytä, vaan me olemme\nsitä mieltä, että määräraha olisi hyväksyttävä lyhentämättömänä\nperushankintakomitean ehdottamassa muodossa. Mutta voimme olla\ntyytyväisiä sen vuoksi, että sosialidemokraattimmekin ovat mukana\ntätä määrärahaa myöntämässä, vaikkakin se tapahtuu, niinkuin he\novat monesti sanoneet, fascismin pelosta. Fascismi on täten maamme\npuolustukselle tehnyt välillisesti arvaamattoman suuren palveluksen\nsäikyttelemällä sosialistimme pois puolustusnihilistisiltä linjoilta.\nMeillä on syytä toivoa, että sen jälkeen kun nämä määrärahat on\nmahdollisimman tarkoituksenmukaisesti käytetty ja maanpuolustuksemme\ntarpeet toivomallamme tavalla myös laivastoomme ja linnoituksiimme\nnähden tyydytetty, toteutuu sekin, mistä herra puolustusministeri\neräässä puheenvuorossaan lausui: puolustuslaitoksemme saatetaan siihen\nkuntoon, ettei vihollisen hyökkäys maahamme tule muodostumaan miksikään\nparaatimarssiksi.\n\n(Lausunto eduskunnan istunnossa 29.4.1938.)\n\n\n\n\nTULEVAISUUDEN LUPAUS\n\n\nTänne juhlaan tullessani seurasin kurssin kaasusuojeluharjoituksia\nurheilukentällä. Huomioni kiintyi fosforipommiin, joka rätisten\npaloi kentän hiekassa. Kuta enemmän sen tulta koetti sammuttaa, sen\nkirkkaammin se paloi. Sen yli heitettiin vettä, se peitettiin hiekalla,\nmutta aina kun tuulenhenki sitä kosketti, se leimahti uuteen liekkiin\nhiekkakerrostenkin alta.\n\nTätä seuratessani tuli mieleeni se isänmaallisen herätyksen tuli,\njoka palaa mustapaitaisen nuorison povessa. Se palaa myöskin sitä\nkirkkaammin, kuta enemmän sitä koetetaan tukahduttaa. Tämä nuoriso on\nsäilyttänyt sitä tulta, vaikka vallitseva järjestelmä on käyttänyt\nkaikki keinonsa sen sammuttamiseksi. Se on koetettu tukahduttaa\nhiekalla ja vedellä, mutta se on palanut kaikesta huolimatta. Tuuli käy\ntämän nuorison ylitse, kansallisen herätyksen tuuli, siksi on turha\nsammuttaa sitä fosforitulta, joka palaa sen sydämissä.\n\nTältä nuorisolta koetettiin estää mahdollisuus saapua tälle\npaikkakunnalle. Mutta miten on käynyt? Jälleen ovat näillä kankailla\nkumahdelleet askeleemme ja kuulunut mustapaitaisen nuorison laulu. Me\nolemme täällä jälleen, ja sade on valunut virtanaan ylitsemme. Jotkut\novat luulleet senkin sammuttavan tämän leirin hengen. Mutta te, jotka\nolette täällä, voitte todistaa, ettei niin ole käynyt. Läpimärkänäkin,\nmyrskyssä ja sateessa tämä nuoriso on marssinut silmissä innostuksen\nloiste. Ja se marssii tänne Kuortaneelle vastaisinakin kesinä -- kaiken\nuhallakin, vaikka sen täytyisi leiriytyä suolle.\n\nOnnistuiko järjestelmä hajoittamaan kansallisen nuorison, vaikka\neräs sen järjestöistä, Sinimusta-järjestö, hajoitettiin? Koskaan\naikaisemmin ei tämä nuoriso ole leiriytynyt maassamme niin taajaan\nkuin sen jälkeen. Koskaan ei sen omatunto voi pitää näitä asioita,\njoiden nojalla tuo järjestö sai kuoliniskun, rikollisina. Jos tämän\nnuorison on tunnustettava Suur-Suomi-harrastuksensa rikokseksi, on sen\nleimattava rikollisiksi ne nuoret, jotka kolmena sotavuotena antoivat\nhenkensä Karjalassa. Mutta tähän ei ikinä kansallinen nuoriso alistu.\nSe pitää Karjalassa kaatuneita tovereitaan suurimpina esikuvinaan ja\nvannoo astuvansa heidän sankarihahmojensa askelissa, kunnes Karjala ja\nInkeri ovat vapaat.\n\nEdelleen katsottiin Sinimusta-järjestön toimineen vastoin\nhyviä tapoja sen kautta, että se on ollut myötämielinen Eestin\n\"vallankaappausyritykselle\". Mutta jos tämän perusteella jokin\njärjestö lakkautetaan, olisi lakkautettava koko Suomen terveesti\najatteleva nuoriso, sillä se oli kokonaisuudessaan myötämielinen sille\nvastaiskulle, joka oli suunnattu julkeinta väkivaltaa, vääryyttä ja\npetosta vastaan, mitä ajatella saattaa. Voi Suomen nuorisoa, jos sen\nsielusta katoaa oikeamielisyyden taju ja viha vääryyttä ja väkivaltaa\nvastaan!\n\nTeitä kuortanelaisia on jälleen kokoontunut tähän majaan, jossa olemme\nkuin piilopirtissä, suuri joukko. Miksi te olette tänne tulleet?\nSenvuoksi varmaankin, että saisitte sydämiinne tekin polttavampaa\ntulta kuin on fosfori tai mikään muu. Tämä nuoriso sitä sytyttää\nmeihin entisiin vapaus- ja heimosotureihinkin, joiden aika näyttää\njo menneeltä. Tämä nuoriso jaksaa palaa nykyisen masennuksen ja\naineellisen edun tavoittelun aikana, ja senvuoksi se on tällä hetkellä\nainoa lupaus kansamme tulevaisuudesta. Tämä nuoriso on kallis lahja\nSuomen kansalle, jota sen ei kannattaisi vihata, vaan polvillaan siitä\nJumalaa kiittää. Tätä ei nykyhetki tunnusta todeksi, mutta historia\nvarmasti kerran tulee sen todeksi tunnustamaan.\n\n(Puhe mustapaitojen Kuortaneen kurssin leirijuhlassa 28.6.1938.)\n\n\n\n\nUUDEN ELÄMÄNUSKON NUORISO\n\n\nTätä nuorisoa, joka on tänne kokoontunut, on sanottu villiintyneeksi\nnuorisoksi ja meitä sen johtajia nuorison villitsijöiksi. Tämän\nsyytöksen kannamme pystyssä päin, sillä sellaiseksi on aina sanottu\nkansallisesti herännyttä nuorisoa tässä maassa. Kuitenkin se ainakin\nkestää vertailun sen nuorison kanssa, joka ilman mitään ihanteita,\npäämäärää vailla, kuluttaa ihmiselämän kalleinta aikaa.\n\nTakavuosina nuoriso eli miltei kokonaisuudessaan ilman korkeampia\nihanteita. Se oli hukkumassa niihin laineisiin, jotka eurooppalaisessa\nylikulttuurissa vyöryivät yli meidänkin maamme. Sen nuorison elämää\njäyti epätoivo. Se ei uskonut muuhun kuin ohi kiitävään hetkeen, ja\nsiitä se tahtoi irti ottaa sen, minkä sai. Mitä Suomen kansa olisi\ntehnyt sellaisella nuorisolla?\n\nTämä nuoriso, joka kutsuu itseään _mustapaidoiksi_, on saanut aivan\ntoisen ja kestävämmän otteen elämään kuin tuo toinen. Se on saanut\nuuden elämänuskon, uudet ihanteet, sen elämän johtotähdeksi on astunut\n_Isänmaa_. Sen hyväksi se on valmis uhraamaan nuoruutensa ja elämänsä.\nEi voi muuta kuin toivoa, että sen riveissä alkaisi puhaltaa myös\n_hengellisen herätyksen_ lounatuuli. -- Merkkejä siitäkin on näkymässä.\nSilloin ei mikään voisi estää tätä nuorisoa sen taistelussa Isänmaan\ntulevaisuuden puolesta. Silloin täytyisi koittaa myös Karjalan ja\nInkerin vapautuminen, suomalaisen heimon \"Anschluss\".\n\nTätä hetkeä varten taistelee mustapaitanuoriso. Senvuoksi se kokoontuu\naina Suomen, Karjalan ja Eestin lippujen alla. En voinut liikutuksetta\nkatsella tänäkään päivänä, kuinka sen kädet kohosivat ylös\nheimolippujemme noustessa salkoihin. Muistin, kuinka nuorukaisten rivit\nharvenivat niiden lippujen alla silloin, kun taistelimme Karjalassa.\nMuistin, kuinka ne liput laskettiin viime kerran alas Repolassa,\nPorajärvellä ja Kirjasalossa. Nyt ovat rivistöt näiden lippujen alla\njälleen täyttyneet, uusi nuoriso on astunut kaatuneiden tovereiden\ntilalle, ja sen huulilta kuuluu Espanjan falangistien tapaan:\n\n    \"Marssien käyn kanssa veljein noiden,\n    jotka tähtein yllä vartioiden\n    järkkymättä meitä seuraavat\n    ja tuskamme tuntevat.\n    Myös mä kaatuessa eestä maan\n    siin' joukossa paikan saan.\"\n\n(Katkelma puheesta, joka pidettiin mustapaitojen neuvottelupäivillä\nUrjalassa 4.9.1938.)\n\n\n\n\nVAPAUSSODAN MIEHET\n\n\nAseveljet! Meidän rintamamiesten olisi oltava kiitollisia\nrintamamiesten naisliitolle siitä, että se järjestää sellaisia\ntilaisuuksia kuin tämäkin pikkujoulujuhla on, jossa meillä on\ntilaisuus kokoontua yhteen yhteisten muistojen ympärille. Tällaisella\nkokoontumisella on meille arvaamattoman suuri merkitys. Se muistuttaa\nmeitä aina uudestaan siitä, mikä meille on _yhteistä_, ja silloin jää\nvähäarvoiseksi se, mikä meitä erottaa toisistamme. -- Me kuulumme\neri yhteiskuntaluokkiin, me kuulumme eri poliittisiin piireihin, me\nedustamme eri maailmankatsomuksia, mutta meillä on jotakin, joka\nyhdistää meitä yli kuilujen, ja se on _aseveljeys_.\n\nVain se, joka on ollut mukana kuoleman kentillä v. 1918, voi ymmärtää\ntäysin, mikä kaikki meitä rintamamiehiä on yhdistänyt. Meitä yhdistävät\nyhteiset kärsimykset kaksikymmentä vuotta sitten, yhteiset ilot ja\nsurut, voitot ja tappiot. Me makasimme kaikki samassa hangessa,\nrikkaat ja köyhät, ylhäiset ja alhaiset samanlaisissa harmaissa\nvaateriekaleissa. Siellä jouduimme eräällä tavalla toteuttamaan\nkeskenämme Herran sanaa: \"Jolla on kaksi ihokasta, antakoon sille,\njoka on ilman.\" Vilussa värisevälle toverille olimme valmiit antamaan\nvaatekappaleen, jota itsekin olisi kipeästi tarvinnut. Jos repun\npohjalta löytyi vielä jokin jäätynyt leipäkannikka, sitä järsittiin\nyhdessä valvoen yössä ankarien tähtien alla. \"Sen suurempaa rakkautta\nei ole kenelläkään, kuin että panee henkensä ystäväinsä edestä.\" Tästä\nsaarnasi kerran suuren taistelun edellä komppaniamme kenttäpappi. Kohta\nsen jälkeen alkaneessa taistelussa eräät nuorukaiset joutuivat antamaan\nitsensä alttiiksi pelastaessaan haavoittuneita tovereitaan vihollisen\ntulen alta. Heidän oma henkensä ei saanut merkitä mitään silloin,\nkun toveri oli pelastettava kuiviin vuotamasta. Moni antoi henkensä\ntoverinsa edestä kaksikymmentä vuotta sitten.\n\nMeitä on tässä tilaisuudessa miehiä, jotka ovat taistelleet kaikilla\nvapaussodan rintamilla: Satakunnassa, Hämeessä, Tampereen edustalla,\nKarjalassa ja Savossa, vieläpä niitä, jotka ovat taistelleet myös\nVienan-Karjalassa, Aunuksessa ja Eestissä. Mutta nämä kokemukset ovat\nmeille yhteisiä, taistelimmepa silloin millä maan äärellä tahansa.\n\nHyvin suuri osa sinä aikana taistelleista miehistä elää tällä hetkellä\naineellisessa hädässä ja puutteessa. Tässäkin seurakunnassa valtavasti\nsuurin osa rintamamiehistä kuuluu köyhälistöluokkaan. Nämä miehet ovat\nsuorittaneet kuluneen 20 vuoden aikana jatkuvasti rintamapalvelusta\nmuodostaen suuria perheitä ja vieden siten kansakunnan elämää\neteenpäin. Moni rintamamies on perheensä hyväksi uhrannut parhaat\nsielunsa ja ruumiinsa voimat, ja siitä huolimatta puute asuu kodissa\nja lapset kyynelillä kastavat niukkaa leipäänsä. Naapuripitäjässä\nelää sydänmaan kolkassa rintamamiesperhe, jossa on 8 lasta, pienessä\nturvemajassa, ja muutamat näistä lapsista ovat vielä sokeita. Eräässä\nIisalmen syrjäkylässä rintamamies elättää suurta perhettään saunassa.\nKun tässä saunassa kävi muudan pappi, hän kysyi, miksi ei perheenisä\nkäy pyytämässä parempiosaisilta apua; tämä sanoi: \"Kun olin viime\nkeväänä Helsingissä Vapaussodan 20-vuotisjuhlissa, sanoi entinen\npäällikkömme _Mannerheim_: 'Teidän rintamamiesten ei tarvitse kulkea\npää kumarassa, vaan teidän on pidettävä se pystyssä.' Minä näen\nmieluummin nälkää kuin kuljen kerjäämässä, sillä minun täytyy totella\npäällikköäni ja kulkea pää pystyssä, mutta kerjäläisen täytyy kulkea\npää kumarassa.\" --\n\nRintamamiehet eivät ole taistelleet isänmaan puolesta saadakseen\npalkkaa tai päästäkseen etuoikeutettuihin asemiin yhteiskunnassa. He\novat tehneet yksinkertaisesti velvollisuutensa palkkaa ja kunniaa\npyytämättä. Kuitenkin on kansakunnalla oma kunniavelkansa heille\nmaksettavana. Sen on pidettävä huoli siitä, ettei isänmaan vapauttajien\ntarvitse kulkea pää kumarassa. Kansakunta, joka ei pidä kunniassa\nhistoriansa ylpeimpiä muistoja, pyyhitään pois historian lehdiltä.\nViime aikoina on tähän ruvettu kiinnittämään suurempaa huomiota,\nmutta paljon on vielä tekemättä. Teemme kunniaa niille järjestöille,\njotka ovat ryhtyneet uhrautuvaan työhön rintamamiesten hyväksi.\nRintamamiesten on taas omasta puolestaan suoritettava velvollisuutensa\nsiten, etteivät syö laiskan leipää. Sellainen rintamamies, joka ei tee\nkaikkeansa itsensä ja perheensä elättämiseksi, on näiden vuosien aikana\nkadottanut sen hengen, mikä v. 1918 hänen rinnassansa paloi.\n\nRintamamiesten rivit harvenemistaan harvenevat. Yhä useammin ja\nuseammin saamme paljastaa päämme aseveljen paarien ääressä. Ei ole\nkaukana aika, jolloin meitä on jäljellä vain pieni joukko. Yhä\nsuuremmaksi kasvaa se joukko, joka on päässyt vapaussodassa kaatuneiden\ntoverien luokse. Yhä pienemmäksi sulaa meidän joukkomme, jotka vielä\nviivymme täällä. -- Mutta me katsomme toivorikkaina tulevaisuuteen.\nMeidän jäljissämme astuu uusi nuoriso, joka moninkertaisesti täyttää\nharvenneet rivimme. Se nuoriso on tässä joulujuhlassa palavin\nrinnoin lausunut runojansa, laulanut laulujansa rohkaistakseen ja\nilahduttaakseen rintamamiesten monesti niin painunutta mieltä. Se\nnuoriso on valmis astumaan vuorostaan kuoleman ja kunnian kentille\nsilloin, kun Isänmaan kohtalon hetki taas lyö. Toivokaamme, että se\nhetki olisi kaukana, mutta jos se on lähellä, astuu vanha rintamamies\nnuorten rinnalle lippujen alle antaakseen vielä kerran kaikki alttiiksi\nIsänmaan edestä.\n\n(Puhe rintamamiesten pikkujoulussa Kiuruvedellä 18.12.1938.)\n\n\n\n\nVAIKEUKSIEN LÄPI\n\n\nMaailmanpoliittinen tilanne on viime aikoina ollut äärimmäisen\njännittynyt. Yhteen aikaan poliittisen atmosfäärin korkeapaine liikkui\njo uhkaavasti Suomenlahtea kohti. Neuvostoliitto tarjoutui Eestin\ntasavallan \"suojelijaksi\", ja Eesti vastasi siihen ryhtymällä luomaan\nulkosaariinsa betoni- ja teräsmuureja. Suomea vastaan lisääntyi myös\nuhka itäisen naapurin taholta, ja se ryhtyi tämän uhkan alla laatimaan\n-- tasavallan suojelulakia. Uhanalaisia saaria se ei nimittäin\nole oikeutettu linnoittamaan Tarton rauhansopimuksen perusteella,\njota olivat laatimassa mm. eräät nykyisen hallituksen ministerit.\nAhvenanmaata se ei voi linnoittaa tunnetuista syistä, ja kriisiaikana\nmatkustikin ahvenanmaalainen lähetystö myymään visakoivua Kansainliiton\npääsihteerille.\n\nKun tarkastelee, minkälaista kansallisen heikkouden leimaa Suomen\npolitiikka on noudattanut erittäinkin historiallisten vaihekausiensa\naikoina, ei voi olla tuntematta mitä syvintä masennusta. Oikeastaan\nSuomen kansan historia kokonaisuudessaan kantaa kansallisen heikkouden\nleimaa. Se ei ole kyennyt koskaan esiintymään suurena muulloin kuin\nsyvimmissä kärsimyksissä ollessaan. Näinä päivinä on täyttynyt 20\nvuotta Aunuksen vapaustaistelun alkamisesta. Silloin historian hengetär\nojentamalla ojensi Suomen kansalle kaikki mahdollisuudet kansalliseen\nsuuruuteen. Mutta kansamme antoi vapaaehtoisten nuorukaisjoukkojen\npirstoutua ryssien kranaattitulessa ojentamatta niille auttavaa\nkättään. Ja kuitenkin olivat kysymyksessä nuorukaiset, joiden taistelua\nseuratessaan kööpenhaminalaisen lehden kirjeenvaihtajalle tulivat\nmieleen Garibaldin vapaaehtoiset Italian vapaustaistelussa.\n\nMe olemme täällä kansallista näivetystautia sairastaessamme melkein\nkateudella seuranneet, kuinka voimakkaana veljeskansamme Unkarin\nkansallinen elämä on liekehtinyt näinä viime vuosina. Se ei ole\nhetkeksikään hellittänyt kansallisessa taistelussaan, ja sen vuoksi\nmurtuvat tällä hetkellä Trianonin kahleet sen yllä. Kaikesta on nähnyt,\nettä siinä taistelee kansa, jolla on takanaan loistava historia,\nmitä puuttuu meidän kansaltamme. Se on takonut kansansa sieluun\nPetöfin runoileman kansallisen tahdon ja uskon. Jokaisen unkarilaisen\nsieluun on iskeytynyt lause \"Nem, nem, soha!\" Se on odottanut\nvain historiallista hetkeä, jolloin se panee kaikki vaakalautaan\nUnkarin suuruuden puolesta, ja senvuoksi on kaikunut viime aikojen\nhistoriallisessa suurnäytelmässä: \"Nouse magyari, jo kutsuu maasi\"\nKarpaattien ikuisilta rinteiltä.\n\nSamoihin aikoihin lakkautetaan Suomessa nuorisojärjestö ja\nraastuvanoikeuden pöytäkirjassa sanotaan syyksi järjestön\nlakkauttamiseen: \"Myötämielinen suhtautuminen Suur-Suomi-kysymykseen\nja järjestön keskuudessa vallinnut melkein sotilaallinen kuri.\" --\nMutta Lapuan sankarihaudalla puhuu nuori pappi ylioppilaille näin:\n\"Näinä aikoina on lakkautettu Suomen paras nuorisojärjestö.\" Hän on\nniitä kiihkomielisiä fascistipappeja, huomauttaa joku. -- Olkoon, mutta\nantakaa hänen puhua, hänen kaksi veljeään makaa sen sankarihaudan\nmullan alla.\n\nHelsingissä liikkuu toinen toistaan kiihoittavampia huhuja. Milloin\nväitetään yhden, milloin toisen suurvallan hyökkäysaikeista\nSuomeen. Mutta hetkellä, jolloin arvaillaan vain, minkä suurvallan\npanssarilaivojen tykinpiiput ensimmäisinä ilmestyvät Suomenlahden\nhorisonttiin, tekee hallitus ratkaisevan päätöksensä: antaa\neduskunnalle esityksen tasavallan suojelulaiksi.\n\nTämän suojelulain tarkoitusta on hallituksen ja hallituspuolueiden\ntaholta puolustettu mitä isänmaallisimmilla motiiveilla. Erikoisesti on\nhallituksen taholla valitettu sitä, että hallituksen, joka ei suinkaan\nrakasta poikkeuslakien säätämistä eikä ihmisten kansalaisvapauksien\nrajoittamista, on siihen nyt ulkopoliittisista syistä pakko. Jokainen\nkuitenkin tietää, että kysymyksessä on eräänlainen diktatuuripyrkimys\nja IKL:n hävittäminen. Marraskuun otteisiin antaa aiheen eräiden\nkoulupoikien toimittama sinkkiämpärin räjäyttäminen Kuopion\ntyöväentalon pihamaalla. Tähän viimeiseen otteeseen, jonka kautta\nvoidaan määrätyiltä kansalaisryhmiltä kieltää puhe-, kokoontumis- ja\npainovapaus, hävittää kotirauha ja panna vankilaan ilman rikoksen\nepäilystä, on antanut aiheen ulkopolitiikka.\n\n\"Soihtu\"-lehti ei arkaile totuuden sanomista tässä suhteessa. Sen\nkirjoituksesta käy ilmi totuus koko räikeydessään. Oikeuslaitoksen\nsijalle, jota ei ole ehditty vielä \"tuulettaa\", tulee oikeuden\nkultavaakaa käyttämään eduskunta. Lehti kirjoittaa: \"Huomattava on\nmyöskin se, että tämän lain avulla on mahdollisuus kehittää oloja\ndemokraattiseen suuntaan, koska se monissa ratkaisevissa kysymyksissä\nsiirtää päätösvallan oikeiston käsissä olevilta oikeusistuimilta\neduskunnalle.\" Minä näen hengessä eduskunnan tätä tuomiovaltaansa\nkäyttämässä. Siellä vasemmalla, jossa tuon oikeusistuimen painopiste\non, on kyllä tuomareita, joiden teoreettiset tiedot ovat alkeelliset,\nmutta joilta ei täysin puutu käytännöllistä kokemusta.\n\nVoidaan sanoa, että tämä on purevaa ivaa. Voi ollakin, mutta sen\npitäisi olla vielä purevampaa, sen pitäisi olla niin purevaa, että se\npurisi Suomen kansan tunnot auki. Ja kuitenkin me olemme nyt vasta\nsiinä taisteluvaiheessa, jota monet meistä ovat kauan ikävöineet. Sillä\njokaisen kansallisen taisteluliikkeen on täytynyt murtautua voittoon\nlakkautusten, vangitsemisten ja kärsimysten kautta. Kunnian mies ei voi\nkoskaan taipua väkivallan edessä. Väkivalta on ennenkin leimattu lain\nsinetillä, mutta se ei ole silti lakannut olemasta väkivaltaa. Suomen\nkansan kansallinen herättäjä J. V. Snellman sanoi aikoinaan sanat,\njoiden toivoisin piirtyvän lähtemättömin kirjaimin sydämiimme: _\"Jos\njulkinen mies taipuu käskyjen ja viittausten alle, jotka eivät ole\nlakia, vaan ovat ilmeisessä ristiriidassa lain kanssa, niin hän kieltää\nvakaumuksensa oikeasta. Saattaapa sattua niinkin, että mielivalta\nlainaa lain sinetin ja julkisen miehen tulee kunnian miehenä ottaa\nsekin riittävästi huomioon.\"_\n\nMeidän tulee muistaa, että kaiken inhimillisen vääryyden ja\noikeudenmukaisuuden yläpuolella on ikuinen, horjumaton oikeus,\njoka jakaa lahjomattomia tuomioita. Siihen uskoen ja sen puolesta\ntaistellen me kestämme vaikeuksien läpi. Voi olla, että Isänmaallinen\nkansanliike ei tule voitonseppeleellä kruunatuksi. Mutta me emme\nolekaan lähteneet taistelemaan sen puolesta, vaan sitä verrattomasti\nkorkeamman: Isänmaan puolesta. Meidän tulisi kyetä itsekunkin antamaan\nedes pisara sitä, mikä on ikuisinta meissä, Jumalan ja Isänmaan\nhyväksi, sillä muuten kuluu ihmiselämä hukkaan, ja \"aika on lyhyt\". Kun\nLuther lähti Wormsiin, varoittivat häntä hänen ystävänsä ja sanoivat,\nettä hän voi siellä menettää henkensä eikä hän kykene evankeliumin\nasiaa pelastamaan. Silloin Luther vastasi: \"Pääasia ei ole, miten\nMartti-tohtorille käy, ja voi olla, etten minä kykene evankeliumin\nasiaa pelastamaan, mutta pääasia on, että totuus tulee sanotuksi.\"\nPääasia ei saisi olla meillekään, miten meille persoonallisesti käy.\nPääasia ei myöskään ole, miten IKL:n käy, pääasia on, että totuus tulee\ntänäkin aikana sanotuksi.\n\n(Puhe mustapaitojen juhlassa Helsingissä 26.4.1939.)\n\n\n\n"]