[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNyJrJFlmhGYsqE_qnWzF-DM_frkKIor64brxeMrscoE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1853,"Säilykekuningas","Frich, Øvre Richter",1872,1945,"1853-frich-vre-richter-sailykekuningas","1853__Frich_Øvre_Richter__Säilykekuningas",null,"romaani",[],[],"fi",1919,1921,31445,209023,false,57665,[23,24],"Norway -- Fiction","Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[26],"Novels","\"Säilykekuningas\" by Sven Elvestad is a novel written in the early 20th century. The story is set in the coastal town of Stavanger, Norway, where the central themes revolve around the fishing industry, particularly sprat fishing, and the economic and social dynamics of the town. The main character, Jean Baptiste Courbier, is a French inspector sent to study new methods for preserving fish, who becomes embroiled in local intrigues and economic challenges.  The opening of the novel introduces us to a billiard hall in Stavanger, where Courbier plays a game with Captain Grönneland, a local leader in sprat fishing. As they engage in conversation, the atmosphere is casual yet hints at underlying tensions within the fishing community due to the capturing of sprats. Courbier is depicted as charming but somewhat aloof, while Grönneland is anxious about an approaching fishing season. Their conversation is disrupted by news regarding an unusual ship sighted at sea, raising suspicions about its connection to the town's fish supply woes. The chapter sets up a compelling blend of character dynamics, local culture, and mystery surrounding the fishing industry, enticing readers into a world teetering between camaraderie and conflict. (This is an automatically generated summary.)",[],243,"Norjalaisen Øvre Richter Frichin seikkailuromaani sijoittuu Stavangeriin, missä lääkäri ja voimamies Jonas Fjeld joutuu selvittämään säilyketeollisuuden ympärillä tapahtuvia hämäriä juonia. Vauhdikas kertomus vie sankarin vaarallisiin tilanteisiin merellä ja tunturien yläpuolella kansainvälisten salaliittojen jäljillä.","Øvre Richter Frichin 'Säilykekuningas' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1853. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","SÄILYKEKUNINGAS\n\nKirj.\n\nØVRE RICHTER FRICH\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusliike Minerva Oy,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Biljardissa.\n     II. Säilykekuningas.\n    III. Merellä.\n     IV. Uiva ruumisarkku.\n      V. Haaksirikkoinen.\n     VI. Paroni de Nozier.\n    VII. Salapoliisipäällikön luona.\n   VIII. Valokuva.\n     IX. Kaunis amerikatar.\n      X. Saimlerin oppilas.\n     XI. Vanhan hyenan ulvomista.\n    XII. Keltaiset ruusut.\n   XIII. Tohtori Fjeldin luona.\n    XIV. Taistelu.\n     XV. Rohkea nainen.\n    XVI. Tunturien yläpuolella.\n   XVII. Porokentällä.\n  XVIII. Kuutamossa.\n    XIX. Ariadne-langan pää.\n     XX. Tarkastus.\n    XXI. Pulassa.\n   XXII. Yksin.\n  XXIII. Lassonheittäjä.\n   XXIV. Muuan elämänkohtalo.\n    XXV. Eräs etu.\n   XXVI. Portugalilainen.\n  XXVII. Ulapalle.\n XXVIII. Lähetyssaarnaaja.\n   XXIX. Kalastajalaiva.\n    XXX. Yllätys.\n   XXXI. Merkillinen vieras.\n  XXXII. Eräs keskustelu.\n XXXIII. Ribeiran haamu.\n  XXXIV. Odotellessa.\n   XXXV. Neljän kesken.\n  XXXVI. Sokea jättiläinen.\n XXXVII. Biljardinpelaaja.\nXXXVIII. Paillardin luona.\n  XXXIX. Pettynyt.\n     XL. Paroni de Nozier'n akvariumi.\n    XLI. Nozier'n hauta.\n\n\n\n\nI.\n\nBILJARDISSA.\n\n\nJoka on matkustanut pitkin Norjan rannikkoa, on varmaankin huomannut\nStavangerin kirkon vieressä olevan hauskan vanhanaikaisen rakennuksen,\njossa säilykekaupungin hienosto pitää seurahuvejaan sillinpyynnin\nväliajoilla. Tuossa rakennuksessa, jossa ystävä ja vihamies kohtaavat\ntoisensa keltaisen kansallisjuoman ääressä, ei ole päältä nähden\nmitään juhlallista. Ei sillä ole mukavuuksia eikä muodikkuutta, mutta\nkaiken kuluneisuuden takana on siinä jonkinlaista vanhanaikaista\nkodikkaisuutta, joka vuosien vieriessä on käynyt yhä selvemmin näkyviin.\n\nAjan hampaan merkkejä on biljardisalissakin, eikä se muuten näytä\nolevan kovin ahkerasti käytetty. Biljardipöydän verka on kulunutta ja\non siinä monta paikkausta ja reikää. Pallot näyttävät olevan jaloa\ntekoa, mutta ovat kuhmuiset ja vierivät lyötäessä niinkuin itse\nlystäävät.\n\nSinä päivänä, jona tämä kertomus alkaa, heilutteli kaksi herraa\nbiljardimailojaan salissa suurella taituruudella. Mutta pelistään\nhe eivät tuntuneet olevan erikoisen innostuneita. Toinen heistä oli\npitkä, tukevavartaloinen, päälaella hieman kaljunalkua. Hänellä oli\nsileiksi ajellut, miellyttävät kasvot ja niillä väreili tyyni ja\nystävällinen hymy, joka harvoin tuntui häipyvän hänen suupielistään.\nHänen piirteistään saattoi ehkä huomata, että häneltä puuttui luonteen\nlujuutta, mutta tämän puutteen korvasi kaksi terävää silmää, jotka\nnäyttivät valvovan silloin kun kasvot muuten värjöttivät eräänlaisessa\nturpean miellyttävässä laiskuudessa. Niinkuin useimmat lihavat\nihmiset, pelasi hänkin biljardia erinomaisesti, mutta varoi ilmeisesti\nkokonaan hämmentämästä vastapeluriaan, jolla oli lyhyt, vaalea tukka\nja päivän puremat kasvot ja joka muuten oli tyypillinen germaani. He\nolivat kumpikin noin kolmenkymmenen ikäiset. Ensinmainittu oli nähnyt\npäivänvalon Vendéessä. Hänen nimensä oli Jean Baptiste Courbier. Toisen\nnimi oli kaikessa lyhykäisyydessään Grönneland. Hän oli yhdistyneitten\nsäilyketehtaitten sillinpyyntilaivaston kapteeni ja tarkastaja.\n\nRanskalainen oli tullut Stavangeriin puolivälissä elokuuta armon\nvuonna 1923 opiskelemaan tuoreen kalan säilytyksessä noudatettavia\nuusia menetelmiä. Mutta hän otti tehtävänsä sangen kevyesti. Hän\nheittäytyi hyvin pian iloisen Stavangerin helmaan ja otettiin\nystävällisen ja herttaisen esiintymisensä vuoksi vastaan avosylin.\nAlussa säilyketehtailijat olivat osottaneet kelpo Baptistea kohtaan\nvihamielistä kylmyyttä. He eivät periaatteen vuoksi pitäneet\nranskalaisista, jotka tahtoivat tutkistella tehtaiden työtapoja. Mutta\nkun Courbier, huomattuaan kerran tulleensa syrjäytetyksi, näytti\nkokonaan jättäneen tuoreen kalan oman onnensa nojaan antautuakseen\nkokonaan Stavangerin seuraelämän iloihin ja suruihin, tunnustettiin\nhänet kaikissa piireissä. Hän piti esitelmiä Mussetin runoudesta\nAlliance Francaisessa, soitti huilusooloa soitannollisen seuran\nkonsertissa, tanssi tangoa ja fadoa kaupungin hyvin kauniitten nuorten\nnaisten kanssa ja menetti silmää räpäyttämättä pari sataa kruunua\nStavangerin intohimoisimmille skruuvinpelaajille.\n\nCourbier oli itse asiassa hauska mies, vaikka hänessä olikin omat\nvähäpätöiset ja vaarattomat vikansa ja virheensä. Vanhan Bjellandin\nmielestä hän tosin oli varsin arkipäiväinen olento, mutta ranskalaisen\nnotkea ja pyöristetty herttaisuus ei kuitenkaan jättänyt tekemättä\nhäneen vaikutusta.\n\nMutta yksi vika Jean Baptistella oli. Hän ei voinut oppia norjankieltä\n-- se kaikui hänen gallialaisissa korvissaan hevosen hirnunnalta. Se\ntietenkin jossakin määrin rajoitti hänen seurapiiriään, mutta kun hän\nosasi englantia ja saksaa, oli kuitenkin kyllin paljon semmoisia, jotka\nsaivat nauttia hänen henkilökohtaisesta sulostaan.\n\nKaupungin ylhäisimmät perheet eivät kuitenkaan, kuten näytti, tuntuneet\noikein hyväksyvän hänen näköjään lämmintä ystävyyttään kapteeni\nGrönnelandia kohtaan. Kapteeni Grönneland oli kyllä -- herra nähköön!\n-- kelpo mies. Mutta hän ei ollut kyllin hieno. Hän oli purjehtinut\nenimmäkseen Ranskan satamissa ja puhui Voltairen kaunista kieltä niin\nsiekailematta ja häpeilemättä, että se lienee tehnyt hienostuneeseen\nranskalaiseen korvaan sangen omituisen vaikutuksen.\n\nNyt nämä herrasmiehet pelasivat biljardia paitahihasillaan, viereisessä\nhuoneessa toisiaan vastaan kilistettävien totilasien yksitoikkoisen\nkaiun hiljaa säestäessä vilkasta keskustelua.\n\n\"Tästä kyllä tulee meidän viimeinen pelimme\", Grönneland virkkoi,\nlaskien mailan kädestään. \"Olin luullut, että olisin voinut lyödä\nteidät edes kerrankin, mutta ei näy käyvän. Tehän pelaatte biljardia\nkuin mestari.\"\n\n\"Minulla on ollut hyviä opettajia\", ranskalainen vastasi\nvaatimattomasti. \"Oure ja Ducasse ovat Parisissa opettaneet minulle\ntaitoni. Se ei tosin ole mikään suositus. Hyvät biljardinpelaajat ovat\nhuonoja liikemiehiä. He ovat päästäneet tilaisuudet sivu suun...\"\n\nCourbier otti takin ylleen.\n\n\"Tapaamme siis huomenna samaan aikaan\", ranskalainen virkkoi.\n\n\"Se on ikävä kyllä mahdotonta.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minun täytyy lähteä huomenna\", Grönneland jatkoi, \"sillä silloin silli\nnousee.\"\n\nRanskalainen katsoi häntä pitkään.\n\n\"Sitä olette puhunut jo kauan, kapteeni Grönneland\", virkkoi hän\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Niin, mutta nyt se todellakin nousee\", norjalainen vastasi. \"Joka\npuolelta on tullut ilmoituksia, että merellä on huomattu suuria\nparvia. Se ei olekaan totisesti liian varhain. Kaikki aluksemme ovat\nlähtökunnossa. Kalastajamme ovat saaneet varoituksen. Minä voin saada\nlähtökäskyn milloin tahansa. Onneksi on näihin aikoihin päivisin hyvä\nilma.\"\n\n\"Se on omituinen kala, tuo silli\", ranskalainen nauroi. \"Epävakainen ja\noikullinen.\"\n\n\"Oo, sillä on kyllä määrätyt tapansa, silläkin. Muuten hukka perisikin\nkalastajamme. Parin päivän perästä tehtaat ovat täynnä silliä. Silloin\nsaatte nähdä, että anjovis-kalastajat saavat kiirettä.\"\n\n\"Mutta jospa silli ei nousisikaan\", ranskalainen lausui omituisesti\nkorostaen sanojaan, niin että norjalainen kapteeni katsoi häntä silmiin.\n\n\"Niin\", hän virkkoi, \"niin onnettomasti on käynyt ennenkin. Ja silloin\ntulisi kovat ajat säilyketehtaillemme ja koko Stavangerille. Kaupungin\nelinhermo on nyt kerta kaikkiaan säilykkeet ja kaikki, mitä niihin\nkuuluu. Jos kalastus epäonnistuu, niin se hermo katkeaa, olipa kysymys\nbrislingistä, anjoviksesta taikka sardineista.\"\n\n\"Sardinit\", ranskalainen alkoi... mutta ei jatkanut ajatustaan.\n\nBiljardisaliin syöksyi muuan tehtaan kirjanpitäjä ja meni suoraan\nGrönnelandin luo.\n\n\"Nyt se tulee, kapteeni\", hän lausui hengästyneenä. \"Siitä ilmoitetaan\nkaikista vuonoista. Eikä olekaan mitään pieniä joukkoja...\"\n\n\"All right\", kapteeni huudahti iloisena, hykertäen käsiään. \"Oikeinpa\nennustin. Hyvästi, monsieur Courbier, nyt silli nousee.\"\n\nHän syöksyi ulos. Ranskalainen jäi syviin ajatuksiin vaipuneena\nseisomaan biljardin eteen.\n\n\"Ei se niin vallan varmaa ole\", hän murahti itsekseen.\n\nSitten hän astui odottamassa olevan totilasinsa ääreen kädet\nhousuntaskuissa.\n\n\n\n\nII.\n\nSÄILYKEKUNINGAS.\n\n\nStavanger oli järjestänyt oman kalastajalaivaston, pienen\nnopeakulkuisen laivueen, joka ensimäisen viestin saapuessa voitiin\nlähettää vuonoihin. Sitä paitsi oli ulkosatamissa odottamassa\npieniä höyrylaivoja ottaakseen vastaan ensimäisen hyökkäyksen, kun\nsilli nousisi. Yhtyneillä säilyketehtailijoilla oli kaikkialla\netuvartijoitaan, jotka tiedottivat joka merkin, mikä ilmaisi sillin\ntuloa.\n\nKapteeni Grönneland oli tämän laivaston päällikkö. Hän piti kädessään\nkaikkia niitä lankoja, jotka vuodesta vuoteen olivat lisänneet\nStavangerin taloudellista valtaa ja vaikutusta.\n\nKaupunki oli jännityksessä. Kaikki oli valmiina antamaan meren\nvarmalle ja ikävöidylle vieraalle lämpimän vastaanoton. Tehtaat\nolivat puhtaiksi pestyt ja savupiiput nuohotut. Läkkilaatikot olivat\nvalmiina vastaanottamaan meren rikkauksia ja muuttamaan ne rahaksi. Ja\nanjovistytöt kuljeksivat hihat ylös käärittyinä odotellen saalistaan.\n\nMutta mihin oli silli hävinnyt?\n\nKapteeni Grönnelandin toiveet eivät olleet toteutuneet. Silli\nnäytti tällä kertaa välttävän tavallisia vuonojaan. Aavalta mereltä\ntiedotettiin, että silli aivankuin kiehui ulapan reunalla, mutta\nkalastajalaivueitten päästyä paikalle osottautuivat silli-näyt olleen\npelkkiä unennäköjä.\n\nKapteeni Grönnelandilla ei ollut muuta tehtävää kuin luopua asemiltaan\nja vetäytyä takaisin Stavangeriin koettelemaan kärsivällisyyden\nvaikeata taitoa.\n\nKaupunki alkoi käydä levottomaksi. Sillinpyynti näytti menevän\nmyttyyn koko länsirannikolla. Ei oltu saatu kymmentä tynnyriä silliä\nLindesnesin ja Aalesundin väliseltä rannikolta.\n\nKapteeni Grönneland oli toivoton. Hän koetti haihduttaa huoliaan\nlammaspaistiannoksella Grand Hotel'issa. Ja kun tämä erikoinen\nStavangerherkku oli nimenomaan hänen himoruokiaan, onnistui hänen\nhetkeksi vaimentaa kaihomielisyytensä ja pettyneiden toiveitten\nsynnyttämä surunsa. Tyytyväisenä rykäisten hän tyhjensi ruokaryyppynsä\nja katseli mietteissään onnistuneen ruokalajin tähteitä.\n\nSilloin hän äkkiä kuuli melua eteisestä. Sieltä kuului useitten\naskelten töminää.\n\nGrönneland heristi korviaan ja heitti pois tulitikun, jonka jo oli\nvienyt puolitiehen sikaariaan kohti. Olisikohan siellä viesti vuonoilta?\n\nOvelle koputettiin. Hotellinisäntä astui huoneeseen odottamatta\nvastausta. Hänellä oli ilmeisesti kiire.\n\n\"Salissa on eräs herra, joka haluaa puhutella teitä\", sanoi hän\nläähättäen.\n\nGrönneland rypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Kuka se on?\" hän kysyi ja raapasi tulta uudella tulitikulla.\n\n\"Se on herra Bjelland\", hotellinisäntä vastasi melkein riemuiten.\n\nKapteeni viskasi toistamiseen pois tulitikkunsa, ennenkuin se oli\nkerinnyt sikaariin saakka ja nousi nopeasti tuoliltaan.\n\n\"Kuolema ja kirous\", hän murahti, päästäen lautasliinansa putoamaan\nlattialle. \"Mitähän hän minusta tahtoo?\"\n\nNorjan säilyketehtaiden vanhin, Christian Bjelland, istui kauniissa\npikku salissa ja rummutti hermostuneena pöytäliinaa. Muhkea vanhus,\njolla oli levolliset ja älykkäät kasvot ja terävät silmät, hymyili\nhuomatessaan kapteenin hämmingin.\n\n\"Hämmästytte nähdessänne minun tulevan tänne\", hän sanoi. \"Niin! Mutta\nsiihen on syynsä. Näinä päivinä on monta silmäparia vartioimassa\nkonttorini ovea. Ja muuten on pieni kävelymatka minulle mieleen.\"\n\n\"Olen käytettävänänne\", Grönneland vastasi kunnioittavasti.\n\n\"Käykää istumaan, kapteeni Grönneland\", Bjelland jatkoi, \"ja sytyttäkää\nsikaari. Sitten voimme paremmin keskustella.\"\n\nKapteeni kumarsi hieman hämillään ja sytytti sikaarin käyden istumaan,\nBjellandin katsellessa sillä aikaa ikkunasta.\n\n\"Kysymys koskee tietysti silliä\", hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen,\n\"silliä, joka välttelee meitä juuri sillä hetkellä, jolloin kaikki\nviittaa niin loistavaan pyyntikauteen. Teidän on myönnettävä, kapteeni\nGrönneland, että minulla on tällä alalla laaja kokemus. Minä tunnen --\nuskallan sen sanoa -- sillin tavat paremmin kuin useimmat muut. Mutta\ntällä kertaa järkeni seisoo. Viikko takaperin olisin sanonut: tänä\nvuonna tulee loistava saalis, ja olisin uskaltanut panna kokonaisen\nomaisuuden vetoon, että olin oikeassa. Mutta nyt -- --?\"\n\n\"Voihan tulla vieläkin\", Grönneland virkkoi hiljaa. \"Niinkuin vuonna\n1916.\"\n\nBjelland kohautti olkapäitään.\n\n\"Se on mahdollista\", hän virkkoi. \"Mutta silloin pitää ihmeen tapahtua.\n_Silli on tällä kertaa kulkenut meidän ohitsemme_.\"\n\nGrönneland oli käynyt sangen kalpeaksi.\n\n\"Ettehän toki totta tarkoita?\" hän virkkoi.\n\nBjelland kumartui eteenpäin. Hänen kasvoillaan oli yhä tyyni ja\nystävällinen ilme. Vain sormet rummuttivat hermostuneesti vihreätä\npöytäliinaa.\n\n\"Olen tänään saanut erään ilmoituksen\", hän sanoi painavasti, \"jonka\nmerkitystä en voi arvostella. Muuan kauppias Utsirestä tuli minua\ntapaamaan, täysin luotettava ja vakava mies. Hän kertoi pari päivää\nsitten olleensa kalastusretkellä ulkona merellä katselemassa makrillia.\nNoin neljä peninkulmaa lounaaseen Utsirestä hän oli huomannut omituisen\naluksen, joka näytti olevan vähintäin kymmenen tai viidentoista\ntuhannen tonnin suuruinen. Oikeastaan se ei ollut mikään laiva,\nJonassen sanoi. Se muistutti pikemmin leveätä uivaa telakkaa, jota\nkuletettiin diesel-moottorilla. Suoraan tämän aluksen eteläpuolella\noli tavallinen höyrylaiva, joka näytti olevan yhteydessä valtavan\nmoottorijättiläisen kanssa. Ne olivat melkein hiljaa paikoillaan.\nJonassen ei ole uteliaampi kuin muutkaan ihmiset, mutta hänen\nmielestään tuo jättiläislaiva näytti ansaitsevan lähempää tarkastelua.\nHän ohjasi sitä kohti. Mutta hän ei ollut päässyt pitkälle, kun äkkiä\npohjoisesta noussut rajuilma pakoitti hänet palaamaan kotiin.\"\n\nKapteeni Grönneland oli kuunnellut päällikkönsä kertomusta tavallaan\nhartaalla kunnioituksella. Mutta se, mikä herätti huolia Bjellandissa,\nei näyttänyt tekevän häneen mitään syvempää vaikutusta.\n\n\"En oikein ymmärrä\", hän virkkoi tavalla, joka ilmaisi hänen\nesimiehelleen, että hän ei ollut ainoastaan tarmokas, vaan myöskin\nkovapäinen.\n\nBjelland nojasi tuolinsa selustaa vasten.\n\n\"On mahdollista, että näen näkyjä keskellä kirkasta päivää\", hän\nlausui. \"Mutta minä luulen, että tuo ihmeellinen uiva telakka ja sillin\nmerkillinen käyttäytyminen ovat jossakin keskinäisessä yhteydessä\ntoisiinsa.\"\n\nHän vaikeni äkkiä. Hän oli huomannut hymyn välähdyksen Grönnelandin\nsilmissä.\n\n\"Nyt hän kai luulee minun tulevan uudestaan lapseksi\", hän mietti\nmielessään.\n\nGrönneland nousi seisomaan.\n\n\"Asia tutkitaan perinpohjin\", hän lausui kumartaen. \"Lähden itse\nmerelle ottamaan selkoa asiasta. Saatte vastaukseni huomenna\niltapäivällä.\"\n\nBjelland nousi istuimeltaan. Hänen kauniille vanhoille kasvoilleen oli\ntullut väsynyt ilme.\n\n\"Luotan siihen\", hän sanoi lyhyeen ja astui verkalleen ovea kohti.\n\nKynnyksellä hän kohtasi nuoren miehen, joka kumartaen pyysi anteeksi\nranskaksi.\n\nBjelland tervehti päännyökäyksellä. Hän lähti Kirkkokatua kotiinsa.\n\nNuori mies katseli ivallisesti ukon jälkeen. Sitten hän meni\nGrönnelandin luo.\n\n\"Kuinka on biljardin laita?\" hän kysyi, yhä ranskaksi.\n\n\"Vai niin, tehän se olette, Courbier\", Grönneland vastasi\nhajamielisesti. \"Ikävä kyllä on minun lähdettävä merelle.\"\n\nRanskalainen näytti pettyneeltä.\n\n\"Tänään on kaunis ilma\", hän sanoi, \"tekisipä melkein mieleni tulla\nmukaan.\"\n\nGrönnelandin kasvot loistivat ilosta.\n\n\"Niin, tulkaa pois\", hän virkkoi, \"niin saamme panna laivassa hieman\nnakiksi.\"\n\n\n\n\nIII.\n\nMERELLÄ.\n\n\nKalastuslaiva \"Fejesten\" lähti täydellä vauhdilla Stavangerin\nsatamasta. Paksusta savupiipusta tuprusivat sankat savupilvet, ja\nlyhyt, leveä runko ähki ja puhki höyrykoneen iskuista.\n\nKeskilaivan kajuutassa istui Grönneland pelaamassa nakkia ranskalaisen\nkanssa. He eivät näyttäneet välittävän ikkunan takana olevasta ihanasta\nnäköalasta. Ja kuitenkin olivat meri ja saaristo ihmeen ihanat\ntänä elokuun päivänä, jolloin Stavangerin rikoshistoria tuli yhtä\nsalaisuutta rikkaammaksi.\n\nMereltä näkyi Hvidingsön majakka kuin laajalti säteilevä pilari\nsinitaivaan temppeliholvissa. Etelässä loisti Jederin valkea\nhiekkaviiru ja etempänä lännessä näkyivät Rot-saaret, joitten luotsit\novat piirtäneet nimensä tämän vaarallisen rannikon onnettomuuksien\nhistoriaan.\n\nVedenpinnalla väreili heikko pohjoistuuli meren lainehtiessa pitkissä,\nhitaissa mainingeissa.\n\nKajuutassa olivat herrat järjestäneet olonsa mahdollisimman mukavaksi.\nHe istuivat paitahihasillaan juoden absinttia, joka yhtäkkiä oli\ntullut muotijuomaksi Stavangerissa. Grönnelandin mieliala, joka\noli ollut nollapisteen alapuolella, alkoi vähitellen kohota. Ja\nonnistuen voittamaan pelin toisensa jälkeen muuten niin voittoisalta\nranskalaiselta, loisti hän viimein kuin aurinko.\n\n\"Tästäpä tulee hauskempi matka kuin olin kuvitellutkaan\", hän lausui\nomituisella merimiesranskallaan.\n\n\"Varmasti\", murahti ranskalainen.\n\nGrönneland nauroi vallan aiheettomasti.\n\n\"En voi unohtaa Bjelland-vanhusta\", hän virkkoi. \"Hän uskoo merellä\nolevan jonkun laivan, joka pelottelee häneltä sillit muille\nmarkkinoille.\"\n\nCourbier'n hymy ja ystävälliset piirteet jäykistyivät äkkiä ja hänen\nkasvoilleen levisi vihreä varjo. Vai oliko se vain lasissa poreilevan\nvihreän juoman heijastusta?\n\n\"Laiva\", hän sanoi äänellä, joka oli tavallista hiukkasen terävämpi.\n\"Sepä merkillistä. Minä luulin, etteivät ihmiset eivätkä eläimet enää\nsäikähdä laivaa.\"\n\n\"En muista niin tarkoin, mitä hän sanoi\", jatkoi Grönneland\nhuolettomasti. \"Joko se oli laiva tai uiva telakka. Joku Utsiren\nkauppias oli säikytellyt häntä. Minun piti luvata tutkia asiaa. Ja\nsiitä olen hänelle kiitollinen. Emmehän olisi voineet pitää klubissa\nsen hauskempaa kuin täällä merellä.\"\n\nCourbier naurahti.\n\n\"Olemme siis todellisella tutkimusretkellä\", hän sanoi. \"Luuliko hän,\nettä telakka, vai mikä se nyt oli, pelottelee sillin pois näiltä\nvesiltä?\"\n\n\"Hitto vieköön, jos tiedän, mitä hän luuli\", Grönneland vastasi. \"Onhan\nlapsellista otaksua, että silli säikähtäisi jotakin laivaa, kun ei edes\nvalaskaan saa sitä muuttamaan tavallista suuntaansa.\"\n\n\"Bjelland on viisas mies\", ranskalainen virkkoi hajamielisesti.\n\n\"Niin onkin\", Grönneland vakuutti. \"Hän on mies paikallaan ja on\nkohonnut askel askeleelta kuin amerikkalainen sanomalehtikuningas.\nTuskin on hänen vertaansa. Mutta tuo riivatun uiva telakka, jonka\nJonassen on pannut hänen päähänsä -- -- no, en sano sen enempää.\"\n\n\"Minä pidän ihmisistä, joilla on hiukkasen mielikuvitusta\", Jean\nBaptiste tokasi. \"Ihmisistä, jotka eivät käsitä muuta kuin mitä voivat\nsaada kouriinsa, ei ole juuri mihinkään. Minusta ei olisi mikään ihme,\njos Bjelland olisi oikeassa.\"\n\nOvelta kuului koputus ja laivan kapteeni pisti päänsä ovenraosta.\n\n\"Suuri laiva alahangan puolella, herra tarkastaja\", hän tiedotti, \"ja\nhiton hassunkurinen laiva onkin\".\n\n\"Onko se uivan telakan näköinen?\" Grönneland kysyi ja naurahti\ntarkoittavasti ranskalaiselle.\n\n\"Juur' jämttist'!\" vastasi kapteeni ihmetellen. \"Oikea Noakin arkki.\"\n\nGrönnelandin kasvoille valahti sama hämmästyksen ilme, jonka\nhuomatessaan hänen esimiehensä päivällä oli tuntenut jonkinlaista\nmielipahaa.\n\nRanskalainen nousi seisomaan.\n\n\"Nyt minä ymmärrän, kuinka asiat ovat\", hän virkkoi. \"Laiva, josta\ntässä on puhe, on hyvin tunnettu Ranskan vesillä. Se on Monacon\nruhtinaan uusi merenmittauslaiva. Olen nähnyt siitä valokuvia.\nRauhallisempaa laivaa ei voi olla olemassa. Se saattaa kenties\nsäikytellä Utsiren moukkia, mutta silliä se ei pelota.\"\n\nGrönneland nauroi.\n\n\"Sittenhän koko juttu on selvä. Bjelland-ukko saa luvan luopua\nkuvitelmistaan. Missä olemme nyt, kapteeni?\"\n\n\"Melkein Karm-saaren kohdalla. Skudesnesin sataman talot ovat\nnäkyvissä.\"\n\n\"Ja laiva?\"\n\n\"Se näkyy taivaanrannalla. Otaksun sen olevan neljän tai viiden\nmeripeninkulman päässä ulapalle päin.\"\n\n\"Hyvä. Ohjatkaa laivaa kohti ja antakaa minun tietää, kun tulemme sen\nluokse. Oletteko nähnyt silliä, kapteeni?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Pitäkää hyvä tähystys ja tulkaa tänne, kun on jotakin tiedotettavaa\n-- -- Minun työni. Olkaa hyvä ja nostakaa, monsieur!\"\n\nRanskalaisen katseessa oli nyt jotakin vierasta. Hän oli käynyt hyvin\nkalpeaksi. Grönnelandista tuntui kuin olisi häntä vastapäätä nyt vallan\nuusi mies -- mies, jolla on luja ja raaka tahto, joka ei väistä mitään.\n\nMutta se oli vain kevyt pilvi, joka lennähti nuoren elostelijan\nkasvoilla. Seuraavassa hetkessä hän oli jälleen entinen vanha Jean\nBaptiste, iloinen seuratoveri, joka antoi Herramme kaikessa rauhassa\npukea maan kedon kukkasilla eikä puuttunut elämän vakaviin puoliin.\n\n\"Tosiaankin kaunis päivä\", hän sanoi. \"Päivä, jonka minä olen muistava\nkauan. Laskekoon aurinko nauraen ja leikkiä lyöden ja kuolkaamme\nrauhassa, kun hetkemme on tullut!\"\n\n\"Sepä kuului juhlalliselta.\"\n\n\"Kertaan vain erään ystäväni sanoja. Hänen nimensä oli van Huysmann\nja hän kirjoitteli kauniita runoja. Hän on kuollut. Rauha hänen\nmuistolleen!\"\n\n\n\n\nIV.\n\nUIVA RUUMISARKKU.\n\n\nSiihen, mitä nyt tapahtui, ei ole yhtään todistajaa. Mutta\nniistä niukoista tiedoista, joita onnistuttiin puristamaan Jean\nBaptiste Courbier'ltä, voi pahemmitta vaikeuksitta hahmotella sen\nmurhenäytelmän, joka esitettiin merenselällä muutamia peninkulmia\nSkudesnesin-satamasta Norjan rannikolla.\n\nKalastajalaiva \"Fejestenin\" tultua noin neljännespeninkulman päähän\nuivaa telakkaa muistuttavasta laivasta, Grönneland laski hämmästyneenä\nkaukoputkensa alas.\n\n\"Mikä on?\" ranskalainen kysyi, heittäen savukkeensa mereen.\n\n\"En ymmärrä tätä oikein\", kapteeni vastasi, \"mutta näyttää siltä kuin\ntuolla etempänä olisi silliparvi. Meri melkein kiehuu noin puolen\npeninkulman levyisellä alueella. Ja katsokaahan merilintuja!\"\n\nNäky oli todellakin omituinen. Sitä mukaa kuin \"Fejesten\" lähestyi\ntuota merkillistä alusta, sen kaikki yksityiskohdat kävivät selvemmin\nesiin. Ennen kaikkea saattoi havaita suunnattomat laumat kalalokkeja,\njotka valkoisten lumihiutaleiden tavoin leijailivat taivaanrantaa\nvasten mustana ja uhkaavana kohoavan synkän möhkäleen ympäri.\n\nMutta paitsi kalalokkeja poreili merenpinta salaperäisen laivan\nympärillä tavalla, jonka Grönneland tunsi paremmin kuin useimmat muut\nVesi tuntui kiehuvan. Ja tämän jättiläismäisen kattilan keskellä\nkimalteli kuin kuunhohde hienosti väreilevän järven pinnalla.\n\nGrönnelandin huulilta pääsi kirous.\n\n\"Luulenpa, piru vie, että Bjelland on oikeassa\", hän huudahti.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" ranskalainen kysyi, luoden ikävöivän katseen\nkajuuttaan, jossa kortit vielä olivat pöydällä.\n\nGrönneland rypisti äkäisesti kulmakarvojaan.\n\n\"Eikö teillä sitten ole silmät päässänne?\" hän lausui äänellä, joka\nsangen heikosti soveltui ranskalaisiin kohteliaisuussääntöihin.\n\"Tuollahan on juuri se, jota olemme tähystelleet monet viikot.\"\n\n\"En ymmärrä -- --\"\n\nGrönneland ravisti ranskalaista käsivarresta.\n\n\"Tuolla on silli\", hän kirkui. \"Se on hylännyt rantamat ja lähtenyt\nselälle. Ja luulenpa, Jumala minua armahtakoon, että tuo suuri\nlaivanhirviö on piirittänyt sillin. Mutta semmoiset rosvouskeinot me\npian pysäytämme -- vaikkapa tuo jättiläinen olisikin Monacon ruhtinaan\nomaisuutta. Norjan tykkiveneillä ei ole ollut paljon tekemistä viime\naikoina. Tästä tulee niille lihava suupala. Onko moista nähty: varastaa\nsilli meidän rantamiltamme! -- -- On parasta aivan heti antaa siitä\nviranomaisille tieto.\"\n\nRanskalaisen tummissa silmissä vilahti levottomuus. Mutta se oli vain\nkuin pieni pilventuppura, joka nopeasti livahtaa auringon ohi.\n\n\"Se on tosiaan hassunkurinen laiva, tuo tuolla\", hän virkkoi\npitkäveteisesti. \"Kun kerran olemme näin kaukana merellä, niin olisipa\nhauska ottaa se silmättäväksi vähän lähempää. Eipähän tuo purre!\"\n\n\"Jumala ties', mitä se tekee\", Grönneland murahti. \"Minä en pidä\ntästä jutusta. Laiva näyttää aivan uivalta ruumisarkulta. Minulla on\nsemmoinen aavistus, että kaikki ei ole aivan järjestyksessä -- olkaa\nvarma siitä!\"\n\nRanskalainen nojasi nauraen kaidetta vasten. Grönneland oli\nhuomaavinaan hänen pyöreillä kasvoillaan halveksivan ilmeen.\n\n\"Olen aina ollut utelias\", hän virkkoi. \"Paksunahkainen kenties,\nmutta täynnä tiedonhalua. Eipähän tuossa mitään vaaraa liene, vaikka\ntarkastellaan tätä laivaa hiukan perinpohjaisemmin. Ja jos laiva\non Monacon ruhtinaan, niin voitte olla varma siitä, että tähän\nmerkilliseen sillin saartamiseen ei ole perusteena mikään rikos. Hän\non varsin kunniallinen mies. Kunhan vain asia tulee selville, niin\nhuomataan kai, että kysymys on vain mielenkiintoisesta tieteellisestä\nkokeilusta. Olen varma, että monsieur Bjelland ei olisi hyvillään,\njos palaisitte Stavangeriin viemättä asiasta täydellistä selvitystä.\nEpäluulot ovat usein vain puutteellisen henkisen toimintakyvyn\nilmauksena.\"\n\n\"Niin, mutta -- --\" Grönneland murahti hajamielisenä.\n\nRanskalainen tuijotti häneen silmät suurina.\n\n\"Niin, mutta ette suinkaan te pelkää, ystävä hyvä?\" hän lausui vakavana.\n\nGrönneland säpsähti. Jos tällä kelpo merimiehellä jotakin\noli tarpeeksi, niin oli hänellä rohkeutta. Säilyketehtaiden\nkalastustarkastaja ei ollut ehkä niin kovin lahjakas, mutta hän oli sen\nlajin norjalaisia merimiehiä, jotka menevät eteenpäin arvelematta.\n\n\"Joutavia\", hän virkkoi ylimielisesti. \"Jos teillä on niin kova halu\nnähdä lähempää tuota kaunista kummituslaivaa, niin kernaasti minun\npuolestani. Minä en pelkää. Mutta teidän tulee muistaa, että minä\nolen voimaton, jos kävisi selville, että tuo uiva kummitus harjoittaa\nluvatonta kalastusta. Siitä tulee aluksen väelle vain varoitus, ja kun\nsitten viranomaiset tulevat, huomaavat he linnun lentäneen tiehensä.\"\n\n\"Tuskin\", ranskalainen vastasi. \"Eipä tuo uiva telakka pääse tiehensä\nniin nopeasti, että tarvitsisi pelätä sen katoavan. Ja sitäpaitsi -- --\"\n\n\"No niin\", Grönneland keskeytti hänet äkisti, \"saatte heti nähdä, että\nminä en pelkää.\"\n\nHän kääntyi ympäri ja antoi päällikölle käskyn heti kääntää\nsalaperäistä laivaa kohti.\n\n\"Fejesten'in\" miehistö oli kerääntynyt keulaan. Miehet tuijottivat\nihmetellen ja levottomina tuota merkillistä näkyä.\n\n\"Tuon näköinen oli varmaan Lentävä hollantilainenkin\", eräs heistä\nvirkahti.\n\n\"Se on itse paholainen\", muuan toinen sanoi. \"Se on nyt silliä\npyytämässä.\"\n\nNyt saattoi nähdä kummituksen yksityiskohdat. Se oli rakennettu uivan\ntelakan tapaan, mutta erosi siitä sen kautta, että kummallakin puolella\noli kaksi sikaarin muotoista uloketta. Valtainen runko oli mustaksi\nmaalattu ja pyöristetyt kyljet tekivät sen kamalassa määrin uivan\nruumisarkun näköiseksi. Aluksessa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.\nSen toisella puolella oli kolmen tai neljän sadan tonnin suuruinen\nhuvipursi. Tämä oli loistava alus, mutta toisen rinnalla se muistutti\nvain tavallista laivavenettä.\n\nNyt näkyi silliparvikin, joka ulottui salaperäisestä laivasta\nsuunnattoman pitkälle etelään päin. Koko meri kiehui ja kuohui melkein\nneljännespeninkulman laajuudelta jättiläismäisessä pohjanuotassa.\n\n\"Siinä on kaikki silli, mikä meidän piti saada\", Grönneland sanoi\nkiivaasti nyrkkiä puiden. \"Ne ovat sen houkutelleet meiltä, mutta\nvarokoothan vain -- -- Jos tekisin oikein, niin särkisin nuotan ja\npäästäisin sillin menemään tavallisia teitään.\"\n\nRanskalainen kohautti olkapäitään ja laski kaukoputkensa alas.\n\n\"Keskilaivalla näkyy köysitikkaat\", hän sanoi. \"Ehkäpä voisimme\nsuunnata niitä kohti?\"\n\nGrönneland ei vastannut. Häntä kuohutti ilmeisesti ankara suuttumus,\nsillä hänen voimakkaat kasvonsa olivat kuparinkarvaiset ja kaulasuonet\npaisuivat kovasti.\n\n\"Fejesten\" meni nyt suoraan jättiläistä kohti, joka nuotan muodosta\npäättäen tuntui olevan hiljaisessa, melkein huomaamattomassa\nliikkeessä. Grönneland astui keulaan tähystämään edessään korkeana ja\nuhkaavana kelluvaa valtaista alusta.\n\nSilloin tapahtui jotakin omituista. Jättiläinen avautui yhtäkkiä, oli\nkuin jättiläishummeri olisi ojentanut saksensa tarttuakseen johonkin\nvaaralliseen saaliiseen.\n\nSamassa ranskalainen hyppäsi mereen.\n\n\"Fejesten\" oli nyt tullut aukkoon, ja ennenkuin Grönneland ehti\nkomentaa takaisinpäin, kauhea kita verkalleen painui umpeen, sulkien\n\"Fejesten'in\" sisäänsä.\n\nKuului kamala ryske ja räiske ja ihmisten kuolinhuudot kaikuivat\nyhtenäisenä parkumisena.\n\nKalastajalaiva katosi aivankuin simpukka jättiläismäisen meripedon\nkitaan.\n\n\n\n\nV.\n\nHAAKSIRIKKOINEN.\n\n\nStavangerin höyrylaivaosakeyhtiön matkustajalaiva \"Kong Haakon\" ajoi\ntäyttä vauhtia Karm-salmea kohti. Kapteeni Gude seisoi komentosillalla\nselittelemässä rannikon nähtävyyksiä eräälle tiedonjanoiselle\nmatkailijalle.\n\nEnsimäinen luokka oli täpösen täynnä. Matkustajien kesken puhuttiin\nmonta kieltä ja eri kansallisuudet yhtyivät erityisiksi seurueiksi.\n\nEtumaisena kävelykannella seisoi komea vaalea nainen, jolla oli\nlevolliset, siniset silmät Hän katseli haaveksien taivaanrannalle,\nmissä Vidingsön majakka valkean pilarin tavoin kohosi harmaitten\nsaarten keskeltä.\n\nHänen vieressään seisoi nuori poika. Hän oli pitkä ja voimakas\nrakenteeltaan ja hänen siniset silmänsä, joissa kuvastui kauniin\nmaiseman jokainen värähdys, olivat ihmeteltävässä määrässä äidin\nsilmien kaltaiset. Hänet olisi voinut luulla kahdentoistavuotiaaksi,\nmutta itse asiassa hän oli vasta äsken täyttänyt kahdeksan vuotta.\nHänen hieman säännöttömien kasvojensa ilme oli hento ja lapsellinen,\nmutta hänen silmiensä syvä vakavuus vaikutti, että hän näytti\nvanhemmalta kuin todella olikaan.\n\nPoika seisoi hiljaa ja ääneti. Hän heitti tuon tuostakin silmäyksen\näitiinsä, kuitenkaan sanomatta mitään. Yhteenpuristetut huulet\nilmaisivat kahdeksanvuotiaan omaksuneen itselleen hyveistä kaikkein\nkauneimman, vaikenemisen taidon.\n\nMutta yhtäkkiä liikkumattomat pojankasvot vilkastuivat ja hänen siniset\nsilmänsä muuttuivat teräviksi ja synkiksi.\n\nÄiti katsahti häneen.\n\n\"Mikä sinun on?\" hän kysyi.\n\nPoika nousi varpailleen ja katseli ulapalle, varjostaen kädellä\nsilmiään.\n\n\"Tuolla kaukana on meressä joku ihminen\", hän sanoi, osottaen\nKarm-salmelle päin.\n\nPojan ääni oli pehmeä ja lapsellinen, mutta siinä oli tyyni voima, joka\ntuskin muistutti lapsen ääntä.\n\nMatkustajien kesken syntyi kova hälinä. Uteliaimmat hyppivät pöydille\nja penkeille nähdäkseen haaksirikkoisen, jonka huomattiin olevan\nmiehen. Ihmisystävälliset matkailijat huusivat ja rupattivat kaikki\nyhteen ääneen. Muuan helläsydäminen herra tarttui pelastusrenkaaseen,\njoku nuori nainen yritti pyörtyä, ja eräs vanha täti kopeloi esiin\nhajupulloaan.\n\nSamassa kuului komentokello kilisevän konehuoneessa. Komentosillallakin\noli huomattu haaksirikkoinen, joka kellui pelastusrenkaassa keskellä\nlaivaväylää.\n\nLaivan tullessa lähemmäksi mies kohotti toisen kätensä, joka kuitenkin\nheti hervottomana putosi alas. Hän näytti olevan äärimmäisyyteen asti\nväsynyt.\n\nLaivasta laskettiin pelastusvene ja muutaman minuutin perästä oli\nmies tuotu höyrylaivan kannelle. Hän oli noin viidenkolmatta ikäinen,\nkuuluen ilmeisesti sivistyneeseen yhteiskuntaluokkaan. Hänen vettä\ntippuvat vaatteensa, jotka olivat takertuneet aivan kiinni lyhyeen,\nvoimakkaaseen ruumiiseen, olivat hienointa englantilaista kangasta.\n\nMies saatiin laivaan kaikesta päättäen viimeisessä hetkessä. Hänet oli\nkannettava ylös köysitikkaita. Hän makasi aivan tiedotonna matruusien\nvahvoilla käsivarsilla.\n\nKun haaksirikkoinen oli kääritty lämpöisiin villahuopiin, kieriteltiin\nhäntä edestakaisin kannella, jotta vesi olisi valunut ulos. Muuan\nperämiehistä hieroi häntä saadakseen hänet virkoamaan.\n\nHän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen. Hänen ympärilleen\nkerääntyneitten naisten tuntema osanotto vilkastui huomattavasti. Hän\noli miellyttävän näköinen ja hänelle oli eduksi esiintyä näännyksiin\nsaakka väsyneenä. Hänen päänsä painui alas ja hänen omituisen\npunaisilta huuliltaan kuului valittava voihkiminen. Mies oli kovin\nnäännyksissä, mutta ilmeisesti hyvässä vauhdissa virkoamaan päin.\n\nÄkkiä tuntui hänessä heräävän kauhea muisto.\n\n\"Hirmuista\", hän kuiskasi ranskaksi.\n\nMatkustajat kurottautuivat varpailleen.\n\n\"Mitä hän sanoi\", saksalaiset naiset huusivat.\n\n\"Nähtävästi hän on ulkomaalainen\", perämies vastasi. \"Luulen nähneeni\nhänet Stavangerissa.\"\n\nSillä välin haaksirikkoinen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan ja\nkatseli nyt ympärilleen.\n\nKapteeni Gude kumartui hänen puoleensa.\n\n\"Kuka olette?\" hän kysyi norjankielellä.\n\nMies pudisti päätään.\n\nKapteeni toisti kysymyksensä englanniksi.\n\nMuukalainen yritti puhua, mutta se tuntui olevan hänelle kovin vaikeata.\n\n\"Olen ranskalainen\", hän sanoi viimein huonolla englanninkielellä.\n\"Nimeni on Courbier -- Jean Baptiste Courbier. Olin huvimatkalla\nhöyrylaivalla 'Fejesten'. Sen koneistossa lienee tapahtunut joku\nonnettomuus.\"\n\nMies parka näytti aivan murtuneelta ajatellessaan kauheata tapausta.\n\n\"Fejesten\", kapteeni virkkoi pitkäveteisesti. \"Sehän oli\nsäilyketehtaitten uusin kalastajalaiva.\"\n\nRanskalainen nyökkäsi.\n\n\"Olin kapteeni Grönnelandin vieraana laivassa\", hän jatkoi raukeasti.\n\"Istuimme kajuutassa pelaamassa korttia, kun onnettomuus tapahtui.\nKonehuoneesta kuului hirveä räjähdys. Laiva repesi kahtia ja upposi\nsilmänräpäyksessä. Minä jouduin sen mukana meren helmaan.\"\n\nHän ummisti silmänsä.\n\n\"Oo, se oli kauheata\", hän kuiskasi. \"Onneksi sain kiinni\npelastusrenkaasta. Katselin ympäriltäni toisia -- -- mutta ketään ei\nnäkynyt -- -- Grönneland, ystäväni, on kuollut -- --\".\n\nRanskalainen peitti kasvonsa käsillään ja valitti ääneen. Avattuaan\njälleen silmänsä hän näytti kokonaan unohtaneen, mitä oli aikonut\nsanoa. Hän katsahti vakaviin, tutkisteleviin pojansilmiin, jotka\nnäyttivät tahtovan lukea hänen sieluunsa kätketyt salaisuudet. Courbier\nnousi hiljaa seisomaan.\n\n\"Antakaa minun olla yksin\", hän sanoi kulmakarvojaan rypistäen.\n\"Tarvitsen lepoa ja kuivat vaatteet.\"\n\nHänen ympärilleen muodostunut piiri hajaantui. Hänet autettiin hyttiin\nja häntä hoidettiin mahdollisimman hyvällä huolella. Illallisella\nCourbier näyttäytyi uudestaan -- väsyneenä, osanottoa herättävänä ja\nmurheellisena. Hän ei tosin ollut suorittanut mitään sankarityötä,\nmutta oli kuitenkin päivän sankari -- --.\n\nNuori poikanen seisoi äitinsä vieressä katsellen auringonlaskua. Joku\nvanhanpuoleinen norjalainen herra oli istunut heidän viereensä. Äkkiä\npoika kääntyi äitiinsä.\n\n\"Hän narrasi\", poikanen virkkoi vieressään seisovalle nuorelle\nnaiselle. \"Olen varma siitä, äiti. Näin sen hänen silmistään. Hän on\nhuono mies.\"\n\nVanhahko herra tuijotti ihmetellen poikaan.\n\n\"Eikö olekin omituista?\", hän virkkoi nuorelle naiselle. \"Minä itse\nmietiskelin juuri samaa. Mies näytteli ilveilyään melkein liian hyvin\n-- -- Sanohan, nuori teräväjärkinen ystäväni\", hän jatkoi poikaan\nkääntyen, \"mikä on nimesi\".\n\nPoika katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Olen Jonas Fjeld\", hän vastasi.\n\n\n\n\nVI.\n\nPARONI DE NOZIER.\n\n\nKalastajalaiva \"Fejesten'in\" onnettomuus herätti suunnatonta\nhuomiota. Onneksi ei tapahdu joka päivä, että höyrylaiva häviää aivan\njäljettömiin tyynellä ilmalla ja keskellä päivää. Ja merkillisintä oli,\nettä tapausta ei nähnyt yksikään toinen kuin Jean Baptiste Courbier\nraukka, joka pelastui puolikuoliaana. Ja kuitenkin oli \"Fejesten\"\ntuhoutunut aivan keskellä väylää, mistä useita laivoja kulki läpi\nvuorokauden.\n\nSanomalehdissä lausuttiinkin ihmettely siitä, että laivan jäleltä ei\nlöydetty mitään tavaroita eikä jätteitä. Tämä oli sitäkin omituisempaa,\nkun räjähdyksestä tavallisesti on seurauksena, että osa kannella\nolevista tavaroista menee sirpaleiksi.\n\nKokonainen laivue lähetettiin etsimään ruumiita, ja, mikäli\nmahdollista, ottamaan selville, mihin paikkaan \"Fejesten\" oli uponnut.\nMutta kaikki oli turhaa. Ja tämä kamala tapaus häipyi vähitellen\nselvittämättömien salaisuuksien hämäryyteen.\n\nCourbier'ltä ei saatu tietää paljoa. Hän makasi sairaalassa heikkona ja\nmurtuneena ja nautti yleisestä ja yksityisestä osanotosta.\n\nRanskalaiselle ei ollut koitunut tapaturmasta mitään suoranaista\nvauriota. Mutta hän tunsi itsensä niin liikutetuksi ja oli niin\nmasennuksissa ystävänsä, kelpo kapteeni Grönnelandin kuolemasta, että\nei mielellään halunnut esiintyä ihmisten ilmoilla ennenkuin hänen\nhermostonsa oli hyvien hoitajattarien huolellisesta hoidosta tullut\ntäysin kuntoon.\n\nHänen ilmoituksensa poliisille olivat selvät ja täsmälliset.\nItse tapaus saattoi kylläkin näyttää jokseenkin hämärältä, mutta\nselitys oli varsin luonnollinen. Joko oli kamalan erehdyksen kautta\nhammasrattaisiin tullut jotakin räjähdysainetta taikka oli akselijohto\nmennyt poikki ja särkenyt höyrykattilan alta pohjan. Courbier'n\ntiedonannot räjähdyksen ja laivan tuhoutumisen välisestä yhteydestä\nnäyttivät tekevän edellisen vaihtoehdon luultavimmaksi. Mutta toiselta\npuolen ei saanut kiinnittää liian suurta huomiota monsieur Courbier'n\nselityksiin, koskapa \"Fejesten\" oli vajonnut pohjaan muutamien\nsekunttien kuluessa, joten siis havaintojen tekemiseen joko ei ollut\nlainkaan mahdollisuutta taikka oli ainoastaan hyvin vähän.\n\nKului muutamia päiviä ja kamala tapaus, joka oli kuohuttanut koko\nStavangerin kaupunkia, alkoi vähitellen menettää mielenkiintoaan.\nHukkuneiden jälkeläisille kerättiin muutamia tuhansia kruunuja ja\nkapteeni Grönnelandista kirjoittivat paikkakunnan lehdet myötätuntoisia\nmuistosanoja.\n\n\"Fejesten'in\" matkan tarkoituskin joutui unhoon eikä uivan telakan\ntapaisesta aluksesta, jonka eri henkilöt olivat nähneet Skodesnesin\nsataman ja Utsiren välisellä väylällä, muistettu enää keskustellakaan.\n\nStavangerissa olikin muuten aivan toisia asioita ajateltavina. Kun\nsillin saalis oli tyrehtynyt aivan tykkänään, uhkasi kaupunkia\narveluttava taloudellinen ahdinko. Kalastuslaivat lojuivat toimettomina\nvuonojen rantamilla. Säilyketehtaiden työläiset maleksivat toimettomina\npitkin katuja ja anjovistyttöjen hyvä tuuli oli myrtymässä.\n\nYksinpä klubissakin oli mieliala painuksissa. Tullessaan parannuttuaan\nnoin viikon kuluttua sinne, Courbier kohtasi vain rypistettyjä\nkulmakarvoja ja huolestuneita katseita. Ranskalainen näytti väsyneeltä\nja kärsivältä eikä tehnyt mitään suurempia ponnistuksia kohottaakseen\ntunnelmaa. Hän ei tahtonut enää pelata biljardiakaan. Muisto hänen\nviimeisestä pelistään kapteeni Grönnelandin kanssa sai hänen sydämensä\nvuotamaan verta.\n\nEdesmenneen klubitoverin muistoksi juotiin kuitenkin useampi kuin yksi\nmalja ja Courbier'n nimi oli ensimäisenä listalla, jolla kerättiin\navustusta hukkuneiden omaisille, eikä hänen lahjoittamansa summa vallan\nvähäpätöinen ollutkaan.\n\nMennessään illalla satamassa olevaan hotelliinsa hän kohtasi salissa\nerään herran, joka oli siellä häntä odottamassa.\n\nTämä oli hintelä, vanhanpuoleinen mies, jolla oli kultasankaiset\nnenälasit ja veltot piirteet. Hänellä oli jokapäiväiset kasvot, jotka\nolivat kuin suolahapolla pestyt.\n\nHän oli silmiinpistävän hienosti puettu ja näytti lähinnä sellaiselta\nelostelevalta ranskalaiselta paronilta, jotka heittäytyvät naisten\nryöstettäviksi Parisin yökahviloissa.\n\nHän nousi puolittain seisoalleen Courbier'n tullessa saliin ja teki\nkohteliaan liikkeen kädellään.\n\nCourbier seisahti hämmästyneenä kynnykselle. Sitten hän sulki tarkoin\noven perästään, astui huoneen ympäri ja vilkaisi ikkunaverhojen taakse.\nSen jälkeen hän kääntyi.\n\n\"Hyvää iltaa, rakas paroni\", hän sanoi äänessä jonkinlaista\nkunnioitusta. \"Oletteko te täällä?\"\n\nVieras oli vajonnut takaisin tuoliinsa. Hän nyökkäsi.\n\n\"Ei käy kieltäminen, että olen täällä\", hän vastasi. \"Olen odottanut\npuolitoista tuntia eikä kärsivällisyyteni kestä minuuttiakaan kauempaa.\nNo, kuinka käyvät asiat?\"\n\nCourbier oli jäänyt seisomaan kuin mies, joka on valmis kuulemaan\nnuhdesaarnan. Kuultuaan paronin kysymyksen hän veti tuolin pöydän\nääreen ja kävi istumaan.\n\n\"Ne käyvät aivan laskujen mukaan. Kukaan ei täällä aavista mitään.\nTämän kaupungin voisi muuttaa tuhkaksi ennenkuin huomattaisiin mitään.\"\n\n\"Ja kuinka voitte kylvyn jälkeen?\"\n\nParonin nenään kajahtavassa äänessä oli ivallinen värähdys, joka tuskin\nsaattoi jäädä huomaamatta hänen ystävältään.\n\n\"Se oli vaarallinen, mutta viisas leikkaus\", Courbier vastasi\nolkapäitään kohauttaen. \"Kävi aivan niin kuin olin ajatellut ja uskonpa\nsuoriutuneeni pelistä hyvin.\"\n\nParoni katseli epäröiden sikaariaan.\n\n\"Mutta ette kyllin hyvin\", hän sanoi ystävällisellä äänellä.\n\nCourbier hätkähti.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" hän kysyi.\n\nVieras mies tarkasteli syvällä osanotolla sikaarinsa tuhkaa. Kaikesta\npäättäen hän hyvin käsitti taidepaussin vaikutuksen.\n\n\"Luulen\", hän virkkoi viimein, ja nyt oli ääni terävä ja kova, \"että\narvaatte liian vähäiseksi eräitten ihmisten arvon tässä kaupungissa.\nLuotatte liian paljon itseenne. Olette tuiki nuori mies. Vauhtia teissä\non hiton paljon. Mutta teiltä puuttuu tuo hyvin harkittu viisaus,\njoka tekee suuren miehen vieläkin suuremmaksi -- nimittäin suureksi\npahantekijäksi.\"\n\nCourbier teki kädellään tuskin huomattavan torjuvan eleen.\n\n\"En ole koskaan nähnyt vertaistanne\", paroni jatkoi hieman säveämmin,\n\"kun suunnitelma on pantava täytäntöön. Nauraen te toimitatte\nvihollisenne toiseen maailmaan. Olette miellyttävä ja häikäilemätön.\nTeillä on pelurin tunnottomuus. Mutta joka tapauksessa, rakas Courbier,\nolette aina kulkeva tulivuoren reunalla. Jonakin kauniina päivänä\nteidät varomattomuutenne takia hirtetään. Olette, voisin sanoa, aika\nvauhtia menossa hirsipuuhun.\"\n\nCourbier naurahti.\n\n\"Tuskin\", hän sanoi.\n\n\"Älkää sanoko niin, Courbier, älkää sanoko! Ettehän esimerkiksi\ntiedä, että ukko Bjelland, säilykekuningas, nykyisin on Kristianiassa\netsimässä käsiinsä miestä, joka voi kytkeä nuoransilmukan Jean Baptiste\nCourbier'n paksun ja pyöreän kaulan ympäri -- --\".\n\nRanskalaisen kirkkaat silmät eivät menettäneet vähääkään tyyneydestään,\nmutta hänen kätensä vavahteli vihreällä pöytäliinalla.\n\n\"Onko se totta?\" hän kysyi.\n\nPikku paroni kääntyi suoraan häntä kohti.\n\n\"Se on totta\", hän vastasi. \"Mutta Stavangerin kelpo herrasmiehet eivät\nsilti vedä meitä nenästä. He seisovat kallioseinän edessä, joka on\nkaatuva ja murskaava heidät. Ja sitten on tuleva kaikkien toisten vuoro\ntämän sillinsyöjäin itsetietoisen varman ja ylpeän maan rannikolla.\nYksi mies heitä kaikkia vastaan. Yksi tahto satojatuhansia kalastajia\nvastaan. Meren valtias meren orjia vastaan. Tulkoot koukkuineen,\nverkkoineen ja nuottineen. Paroni de Nozier on murskaava heidät kaikki.\"\n\nKiihkoon saakka kiivastunut pikku mies muuttui yhtäkkiä vakavaksi.\n\n\"No\", hän virkkoi nauraen, \"minä innostun liikaa. Vuosien vieriessä käy\nihminen puheliaaksi. Ryhtykäämme nyt neuvottelemaan!\"\n\n\n\n\nVII.\n\nSALAPOLIISIPÄÄLLIKÖN LUONA.\n\n\nSalapoliisipäällikkö nousi kirjoituspöytänsä ääressä olevasta leveästä\nnojatuolistaan. Tämä voimakasrakenteinen, sotilaallisella ryhdillä\nesiintyvä mies, jolla oli terävät, siniset silmät ja vaalea huuliparta,\nkatsoi suoraan eteensä.\n\n\"Olen hyvin iloinen, että olette kunnioittanut minua luottamuksellanne,\nherra Bjelland\", hän sanoi vastapäätään istuvalle vanhemmalle herralle.\n\"Ja teidän epäluulonnekin ymmärrän, vaikka en voikaan olla siinä\nkanssanne yhtä mieltä. Olen tutkinut asiaa perinpohjin, mutta en voi\nhuomata muuta, kuin että se on sattuma, tuo onnettomuus, joka on\nkohdannut länsirannikkoa. Riippuuhan kalaonni sattumasta. Onni on nyt\nmeille vastainen.\"\n\n\"Mutta mitä sanotte niistä suurista sillimääristä, jotka juuri näinä\npäivinä on viety ulkomaiden markkinoille?\"\n\n\"Ehkäpä skotlantilaiset ovat olleet onnellisemmat kuin me.\"\n\nBjelland pudisti tarmokkaasti päätään.\n\n\"Ei\", hän virkkoi. \"Meillä on erikoiset asiamiehemme, jotka lähettävät\nmeille tietoja siitä asiasta joka päivä. Skotlannissakin on\nsillinpyynti tänä vuonna epäonnistunut. Minulla on tässä taskussani\nkirje eräältä liiketuttavaltani Leithistä. Hän kirjoittaa, että heistä\ntuntuu siellä ikäänkuin silli olisi suorastaan varastettu heidän\nkäsistään.\"\n\n\"Myönnätte kai\", salapoliisipäällikkö väitti naurahtaen, \"että\nasia kuulostaa hiukan kummalliselta, kun ajattelee, kuinka hyvin\nskotlantilaiset osaavat puolustaa aluerajojaan kaikelta vieraalta\nsekaantumiselta.\"\n\n\"On mahdollista, että olen erehtynyt\", Bjelland jatkoi. \"Olen vanha\nmies, jonka on vaikea luopua ennen omaksumistani mielipiteistä. Mutta\nminulla on aivan samanlainen tunne kuin skotlantilaisella ystävälläni.\nRannikoillamme on liikkeellä joku saatanallinen, salainen voima. Ja\nkapteeni Grönnelandin onnettomuus on vahvistanut minun epäluulojani.\nOn aivan liian epätodennäköistä, että täysin kunnollinen höyrylaiva\ntuhoutuisi aivan ääntä päästämättä.\"\n\n\"On mokomaa kuultu ennenkin.\"\n\n\"Ei\", toinen virkkoi vilkkaasti. \"Tämä on vallan ainutlaatuinen tapaus.\nEn usko sanaakaan, mitä se riivatun ranskalainen on kertonut. En yhtään\nainoata sanaa. Hänellä on joku kamala salaisuus, jonka kernaasti\ntahtoisin saada puserretuksi hänestä ulos.\"\n\nSalapoliisipäällikkö katseli ikkunasta, ikäänkuin etsiäkseen jotakin\nmuististaan.\n\n\"Asia on kieltämättä ihmeellinen\", hän sanoi viimein. \"Ette te\nole ainoa, joka haudotte epäluuloja. Niitä on myöskin eräällä\nkahdeksanvuotiaalla pojalla.\"\n\nBjelland rypisti kulmakarvojaan.\n\n\"Älkää ymmärtäkö minua väärin\", salapoliisipäällikkö jatkoi. \"Selitän\nteille, kuinka asia on. Tunnetteko kuuluisan tohtori Jonas Fjeldin?\"\n\n\"Ainoastaan nimeltä.\"\n\n\"Minä juttelin hänen kanssaan muuan päivä sitten 'Fejestenin'\ntapahtumasta. Hän kertoi rouvansa ja pikku poikansa olleen laivassa\nsinä päivänä, kun 'Kong Haakon' pelasti Courbier'n hyvin nääntyneessä\ntilassa. Ja omituisuutena hän mainitsi kahdeksanvuotisen poikansa\nsyvässä vakavuudessa selittäneen, että ranskalainen ei puhunut totta.\nHän saattoi nähdä sen miehen silmistä, poika oli sanonut. Ne olivat\nkavalat ja häijyt -- --. Myönnän, että nauroin pojan epäluulolle. Se\ntuntui tekevän tohtori Fjeldiin vastenmielisen vaikutuksen. Hän kysyi\njokseenkin kylmästi, enkö ollut koskaan huomannut, että lapsilla\non mitä terävin vaisto, kun kysymys on hyvien ja huonojen ihmisten\nvälisestä erosta.\"\n\nBjelland oli kuunnellut tätä kertomusta mitä suurimmalla jännityksellä.\nNyt hän nousi äkkiä istuimeltaan.\n\n\"Niin\", hän virkkoi, \"mitä tuo nuori poika tunsi, on minun varma\nvakaumukseni. En tunne mieskohtaisesti Courbier'tä, vaikka hän\nseurustelee Stavangerin parhaissa perheissä. Kuuluu olevan hauska\nseuramies, hyvin rakastettava henkilö, joka ei milloinkaan ole\nsekaantunut, mikäli tiedetään, semmoisiin asioihin, jotka eivät ole\nkoskeneet häntä, jos ei olisi tullut tuota Grönnelandin murhenäytelmää.\"\n\n\"Niin, mutta vaikka Courbier olisikin jollakin tavalla ollut syynä\nGrönnelandin kuolemaan, niin todistamatta jää kuitenkin vielä, että\nhän olisi syyllinen myöskin kalastuksen epäonnistumiseen. Eihän toki\nsilliä voi estää tulemasta Norjan vuonoihin! Ja jos semmoistakin vielä\nkävisi ajatteleminen -- niin mikähän osuus Courbier'llä olisi siinä?\nEihän toki silliä voi pelotella pelaamalla biljardia ja juomalla totia\nStavangerin klubissa!\"\n\nBjellandin pää painui kumaraan.\n\n\"Jos olisin voinut vastata joihinkin näistä kysymyksistä, herra\nsalapoliisipäällikkö\", hän virkkoi hiljaa, \"niin minun ei olisi\ntarvinnut kääntyä poliisin puoleen. Tämä juttu on liian mutkikas\ntavallisen maallikon selvitettäväksi. Mutta kun minun epäluuloani eivät\nkannata muut kuin eräs kahdeksanvuotias poika, niin saan kai panna\npillit pussiini.\"\n\nSalapoliisipäällikkö mietti hetkisen.\n\n\"Sanokaahan, herra Bjelland\", hän virkkoi, \"ettekö haluaisi puhutella\ntuota poikaa?\"\n\nStavangerin säilykekuningas nousi hitaasti seisomaan.\n\n\"Teettekö minusta pilkkaa, herra salapoliisipäällikkö?\" hän kysyi\njäykästi.\n\n\"En suinkaan. Mutta sillä tavalla saisitte tilaisuuden puhutella pojan\nisää. Ja jos saisitte hänet innostumaan asiaan, niin olisitte löytänyt\nmiehen, joka ei hellitä, ennenkuin on päässyt asian perille.\"\n\n\"Onko tohtori Fjeld salapoliisi?\"\n\n\"Ei. Hän on kirurgi -- vieläpä maamme etevimpiä. Mutta hänellä on\naivan erikoinen kyky selvitellä rikosasioita. Hänellä ei ole mitään\nerityisiä salapoliisilahjoja, mutta aivan ainutlaatuinen ihmistuntemus,\njoka käsittää heidän tekonsa ja tunteensa. Hän on hyvin teräväjärkinen\nerittelijä, mutta hänen etevin ominaisuutensa on se rohkeus ja varmuus,\njolla hän löytää tien asian ytimeen. Niin, hän on merkillinen mies,\njota minun usein vasten tahtoanikin on ihailtava. Hänen perheensä\non juuri nyt palannut Bergenistä tekemältään vierailulta. Itse hän\ntuli toissa päivänä Berlinin suuresta lääkärikongressista. Ehkä olisi\nedullista puhua hänen kanssaan asiasta. Ja nyt, kun hänen poikansa\non tavallaan sekaantunut juttuun, hän itse varmaan ottaisi sen\nhoitaakseen. Tosin olen kuullut, että hän juuri nyt on saanut erään\nvieraan -- -- nuoren amerikattaren -- -- mutta voittehan ainakin\nyrittää. Tämä on viimeinen neuvoni teille.\"\n\nBjelland näytti hyvin masentuneelta.\n\n\"Niin\", hän virkkoi, \"kyllä käsitän tulleeni tänne Kristiaaniaan\nsuotta. Kukaan ei tahdo minua kuulla. Pian kai sanotaan, että ukko\nBjelland on tullut uudestaan lapseksi. Tekisin kai viisaimmin\njättäessäni koko jutun sikseen. Mutta sitä ei voida koskaan sanoa, että\nolisin jättänyt mitään keinoa yrittämättä. Hyvästi!\"\n\nHän meni. Salapoliisipäällikkö katsoi hänen jälkeensä säälivästi\nhymyillen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nVALOKUVA.\n\n\nKahdeksanvuotias Jonas Fjeld istui huoneessaan Homansbyenissä kehittäen\nsyvimmässä vakavuudessa eräitä valokuvia. Hän oli juuri tullut\nullakolle järjestetystä tilapäisestä pimeästä huoneesta ja kuivaili nyt\nspriissä erästä levyä.\n\nTuon tuostakin hän nosti levyn valoa kohti, minkä jälkeen hän pisti\nsen huuhtelu-kulhoon. Mutta hänen hieman suurille ja epäsäännöllisille\nlapsenkasvoilleen levinnyt tyytymättömyyden ilme osotti, että hän ei\nollut työhönsä tyytyväinen.\n\nPojan hallussa oleva huone oli harvinainen lastenkamari. Huoneessa\nei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut lapsen leikeistä. Se näytti\npikemmin insinöörin työhuoneelta. Mikä se kerran oli ollutkin.\n\nJuuri tässä huoneessa näet suuri yleisnero suomalainen Ilmari Erkko oli\nratkaissut muutamia uudenaikaisen sähkötekniikan suurimpia arvoituksia.\nJalustalla seisoi sen kuuluisan akumulaattorin malli, joka oli tehnyt\ntäydellisen mullistuksen koko uudenaikaisessa teollisuudessa, ja\nakkunan ääreen oli asetettu pienoiskoossa ja siivet levällään se\nlentokala, joka maailmansodassa 1922 oli näytellyt niin suurta osaa.\n\nSeinällä riippui taiteellisesti valmistettu valokuva nuoresta miehestä,\njolla oli kellertävä iho ja kovat piirteet. Hänen ulkomuodossaan\nei ollut mitään muuta miellyttävää kuin silmät. Niissä oli ihmeen\nsyvällinen ja kaihomielinen kiilto, joka vaikutti suorastaan\nhypnotisoivasti.\n\nJonas Fjeld nuorempi katsoi usein valokuvaa ja joka kerta hänen syvät\nsiniset silmänsä täyttyivät kyynelillä. Ilmari-setä oli ollut hänen\nrakkahin ystävänsä ja hän oli istuttanut kaikki parhaat ajatuksensa\nviisaan ja opinhaluisen pojan sieluun.\n\nHän ihaili isäänsä -- katsoi häneen kuin jumalaan. Mutta isän ollessa\nmonilla matkoillaan pikku suomalainen oli näyttänyt hänelle tien\ntietämyksen huvitarhoihin. Pikku Jonas Fjeld ei ollut käynyt lainkaan\nkoulua. Kaikesta, mitä tiesi, hän oli kiitollisuudenvelassa hyvälle,\nlempeälle äidilleen, joka oli antanut hänelle perustan, jolle kelpasi\nrakentaa, ja Ilmari Erkolle, joka askel askeleelta oli ohjannut häntä\nvaloa kohti semmoisia teitä, joita vain harvojen on suotu astua.\n\nMutta nyt oli Erkko kuollut. Suuren suomalaisen sydän oli lakannut\nsykkimästä. Ja siitä pitäen pikku Jonas oli kokonaan unohtanut\nnauramisen. Levottomana huomasi äiti, kuinka hänen pikku poikansa\nikäänkuin jähmettyi omaan haavemaailmaansa, jonka Ilmari Erkko oli\nosannut herättää eloon. Hän ei leikkinyt toisten lasten kanssa -- ei\njuoksennellut kaduilla. Hänellä oli yksi ainoa ystävä, ja tämä oli\nkuudenkymmenen vanha. Se oli tohtori Fjeldin palvelija Jens, vanha\nmerimies, joka osasi muutakin kuin Isämeitänsä. Isän poissaollessa\nhän oli ohjannut pojan ruumiillista kasvatusta. Joka päivä pidettiin\nmäärättyinä aikoina harjoituksia talon pienessä voimistelusalissa. Jens\noli vielä säilyttänyt paljon nuoruutensa aikuisesta joustavuudestaan.\nHän oli hyvä nyrkkeilijä ja painija ja osasi muuten hiukan joka lajia\nurheilua.\n\nJonas nuorempi oli perinyt isänsä lihakset ja voimakkaan luuston, ja\nJensin asiantuntevassa mutta varovaisessa ohjauksessa hänestä kehittyi\nharvinaisen voimakas ja vankkarakenteinen poika.\n\nMutta nyt hän askarteli valokuvauksen kanssa. Erkko oli opettanut hänen\nantamaan arvon tämän maailman todellisuuksille. Ja Jonaksella oli\nKodakinsa aina mukana. Viime Bergenin-matkallaan hän oli onnistunut\nottamaan suuren kokoelman hyviä valokuvia.\n\nMutta mikään ei ollut niin mielenkiintoinen kuin nyt käsillä oleva.\nVahinko vain, että se oli hiukan epäselvä.\n\nSe oli valokuva Karm-salmen haaksirikkoisesta -- otettu komentosillalta\nsiinä silmänräpäyksessä, kun pelastusvene laski hänen viereensä\nviedäkseen hänet laivaan. Jonas oli varma, että valokuva herättäisi\nhänen isänsä mielenkiintoa. Hän pani sen varovasti suurennus-kameraan.\n\nMutta nyt tuli vieraita. Hän kuuli eteisen sähkökellon kiivaan kilinän\nja heti sen jälkeen Erkon patenttilukon pienen pontevan tärähdyksen.\nHän katsoi ikkunasta.\n\nVanha harmaatukkainen herra asteli verkalleen pienen puutarhan\nläpi, missä oli seikkailija Magnus Trellin ja pahantekijän Jaap van\nHuysmannin rintakuvat. Vieras pysähtyi lukemaan niistä hänelle outoja\nnimiä. Jonas kuuli äidin äänen. Sitten oli kaikki hiljaista. Vanha\nherra tuli luultavasti yksityisissä asioissa, sillä tohtori Fjeld ei\nkoskaan ottanut vastaan potilaita pikku linnassaan Homansbyssä. Isä oli\nnyt käymässä sairashuoneessa.\n\nJonas palasi työhönsä. Hän tahtoi saada levyn suurennetuksi siksi, kun\nisä tulisi kotiin.\n\nKului noin kymmenen minuuttia. Silloin hän kuuli askelia portaista.\nHuoneeseen astui rouva Fjeld tuon vanhan herran seuraamana.\n\nVuodet eivät olleet jättäneet mitään jälkiä tohtori Fjeldin kauniiseen\nja komeaan puolisoon. Silmäkulmissa oli ehkä joitakuita yksinäisiä\nryppyjä ja vartalo oli kai tullut hiukan täyteläisemmäksi, mutta\nmuuten hän oli yhä edelleen sama Katarina Sarov, joka oli antanut\nkätensä ja sydämensä yksinäiselle lääketieteen ylioppilaalle ja joka\nnyt uskollisesti ja pelottomasti seisoi hänen rinnallaan. Hän tiesi\nvoivansa menettää miehensä milloin tahansa, tämä elämä kun oli niin\ntäynnänsä vaaroja, mutta hän tiesi myöskin, että ilman noita vaaroja\ntuo voimakas, herkkä luonne kuihtuisi toimettomuudessa, joka hänelle\noli pahempi kuin kuolema.\n\n\"Tässä on poikani\", rouva Fjeld lausui. \"Hän valmistaa valokuvia.\nLuulenpa hänellä olevan erään levyn, jonka tekin mielellänne näette.\"\n\nPoika kumarsi kohteliaasti vanhalle herralle.\n\n\"Herra Bjelland on Stavangerista\", Katarina-rouva jatkoi, hellästi\nsivellen poikansa vaaleita kutreja. \"Hän on hyvin huvitettu siitä\nhaaksirikkoutuneesta ranskalaisesta, tiedäthän.\"\n\nJonas katsoi vakavasti vierasta herraa, ikäänkuin olisi tahtonut lukea\nhänen ajatuksensa. Tarkastus tuntui päättyneen suotuisaan tulokseen.\nHän kääntyi ympäri ja otti esiin suurennuksen, joka näytti olevan\nvalmis.\n\n\"Tässä on valokuva itse tapahtumasta\", hän virkkoi vilkkaasti. \"Mutta\nlevy on fikseerausta vailla.\"\n\nBjelland otti sen käteensä ja meni varjoon katselemaan sitä.\n\n\"Tämä on erinomainen valokuva\", hän virkkoi. \"Ranskalainen näyttää\nolevan tiedottomassa tilassa.\"\n\nPoika kohautti olkapäitään.\n\n\"Hän narrasi\", poika sanoi vakavasti.\n\nBjellandin suu meni hymyyn pojan varmuudesta. Tämä oli siis\nainoa ihminen koko maassa joka oli hänen kanssaan yhtä mieltä.\nKahdeksanvuotias poika!\n\nHän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä nopeasti ja\ntuijotti yhä valokuvaan. Hänen huomionsa oli kiintynyt taivaanrannalla\nnäkyvään pieneen pisteeseen.\n\n\"Onko levyssä jokin likatahra?\" hän kysyi.\n\n\"On\", poika vastasi. \"Se on tullut siihen luultavasti\nkiinnitysliuoksessa.\"\n\nHän otti levyn ja tutki sitä tarkasti suurennuslasilla.\n\n\"Ei\", hän virkkoi viimein, \"se ei ole mikään likatahra. Se on joku\nmerkillinen neliskulmainen laiva, joka on kaukana ulapalla.\"\n\n\"Onko se uivan telakan näköinen?\" Bjelland kysyi, tarttuen poikaa\nkäsivarresta.\n\n\"On\", poika vastasi.\n\n\n\n\nIX.\n\nKAUNIS AMERIKATAR.\n\n\nGrand Hotel'in hallin kautta astui vankkarakenteinen mies, joka aivan\nerikoisella tavalla erosi ympärillä kuhisevista enemmän taikka vähemmän\nsilatuista matkailijoista. Hän oli puettu harmaaseen kesäpukuun, joka\nmukautui tiukasti rotevaan vartaloon, ja hän liikkui semmoisella\nvarmuudella, jota näkee ainoastaan niissä ihmisissä, jotka uskovat\nitseensä, omaan voimaansa ja omaan onneensa.\n\nPortaitten juurella seisoi kaksi ranskalaista keskustelemassa. Toinen\nheistä, pieni kuiva mies, jolla oli vaalea puku, ja keltaiset, nauhalla\nreunustetut liivit, kääntyi ympäri katsomaan pitkään norjalaisen\njälkeen.\n\n\"Katsokaahan häntä, Courbier\", hän sanoi. \"Siinä olisi mies, jonka\nkanssa sopisi koetella voimiaan. Tyypillinen pohjois-germani.\nHuomasitteko, kuinka hän käveli?\"\n\n\"En\", nuorempi ranskalainen vastasi hajamielisesti ja vaihtoi\nihastuneita silmäyksiä kahden vanhahkon englantilaisen miss'in kanssa,\njotka eivät koskaan jätä tekemättä havaintojaan.\n\n\"Katsokaas, tuo mies on viettänyt kauan vapaata elämää. Hän on\nretkeillyt maita ja mantereita. Hänen kävelytavassaan on jotakin\nvarovaista ja hän katsoo usein ympärilleen. En ihmettelisi, jos hän\nolisi oleillut paljon suurissa aarniometsissä.\"\n\nParooni de Nozier'n erittelemät havainnot eivät herättäneet mitään\nvastakaikua. Courbier poltteli hermostuneena pientä englantilaista\npiippuaan ja näytti ulkomuodostaan päättäen tahtovan mieluimmin keksiä\njotakin koirankujetta tappaakseen aikaa.\n\nPortaita tulla sipsutti muuan nuori nainen. Kiireessä hän pudotti,\npannessaan hansikkaita käteensä, laukkunsa, jota kantoi käsivarrellaan.\nJean Baptiste, joka vainusi jotakin seikkailua, hyökkäsi laukkuun\nkäsiksi ennenkuin nainen oli ennättänyt nostaa sen ylös, ja ojensi sen\nhänelle syvään kumartaen ja mitä hurmaavimmin hymyillen.\n\nMutta hänen ilmeensä, joka ensin oli voitonvarma ja kohtelias, muuttui\npian kunnioittavaksi ihailuksi.\n\nSillä tämä nuori, solakka kullankellertävien kutrien kaunistama\nnainen oli suloisimpia olennoita, mitä koskaan oli polkenut hotellin\nmarmorilattiaa. Kauniita naisia on yllin kyllin. Mutta kaikki eivät saa\nelähtänyttä maailmanmiestä tuijottamaan silmät suurina ja pidättämään\nhenkeään.\n\nJean Baptiste Courbier ei todellakaan ollut luonnostaan tunneherkkä.\nMutta vilkaistessaan nuoren naisen teräksenharmaisiin silmiin\nhän kalpeni mielenliikutuksesta. Käsi, joka ojensi laukun tämän\nomistajalle, vapisi ja elostelija kadotti kuin taikaiskusta\nvoitonvarman ulkonäkönsä. Neiti katsoi häneen ihmetellen, otti\nlaukkunsa ja kiitti muutamin sanoin, astuen sitten kiirein askelin\npalmusaliin.\n\nParooni de Nozier nauroi ivallisesti.\n\n\"Siinä saitte ajattelemisen aihetta\", hän sanoi.\n\nCourbier ei vastannut. Hän seurasi katsein nuorta naista, kunnes ei\nenää voinut nähdä häntä.\n\nSamassa tuli hotellin johtaja. Hän kumarsi oikealle ja vasemmalle,\nlausuen samalla kunnioittavia tervehdyksiä niille matkailijoille, jotka\ntunsi lähemmin.\n\n\"Mitä kuuluu, herra parooni?\" hän kysyi tultuaan ranskalaisen luo.\n\n\"Oo, mukiin menee, herra Bölgerud\", de Nozier vastasi. \"En ole\nenää nuori. Mutta katsokaahan ystävääni Courbier'tä. Hän on aivan\nsuunniltaan erään nuoren naisen takia. Mikä merkillinen olento hän\nonkaan, joka on majoittunut kattonne alle?\"\n\nJohtaja suorastaan hypähti innosta tyydyttää kysyjän uteliaisuutta.\n\n\"Tarkoitatte varmaankin miss Westinghousea\", hän sanoi. \"Kuuluisaa miss\nEvy Westinghousea\".\n\n\"Mitä sanotte? Sehän on hieno vieras. Eikö se ollut juuri hän, joka\npelastui jättiläislaivan The Eaglen haaksirikosta?\"\n\n\"Juuri hän, herra parooni. Merkillinen nainen. Hän omistaa useampia\nmiljooneja kuin useimmat miljonäärit Atlannin tuolla puolen.\nMutta hän ei ole silti ylpeä. En ole koskaan tavannut suorempaa\nja vaatimattomampaa naista. Tuon surullisen tapauksen jälkeen hän\nkuuluu antautuneen kokonaan suurisuuntaiseen hyväntekeväisyyden\nharjoittamiseen.\"\n\nCourbier oli jännityksellä kuunnellut herrojen keskustelua. Hän huokasi\nsyvään. Sitten hän astui hitaasti palmusaliin, minne oli nähnyt kauniin\namerikattaren häviävän.\n\nSiellä hän tapasi tämän pienessä varjoisassa kolkassa juttelemassa sen\nrotevan vaaleatukkaisen norjalaisen kera, jota kohtaan de Nozier oli\ntuntenut niin suurta harrastusta.\n\nKatsellessaan tuon nuoren naisen puhdasta profilia, tarmokasta\nleukaa ja valkeata, pyöreätä kaulaa, Courbier tunsi jälleen veren\nsyöksevän kasvoilleen. Hän puri huuliaan mielenliikutuksesta -- jota\ntämä Pariisin yökahviloitten veltostunut elostelija ei koskaan ollut\nkokenut. Evy Westinghouse olikin loistava nainen. Hän oli hyvin\nyksinkertaisesti puettu valkeaan leninkiin, jonka päällä oli ohut\npitsikangas. Hänen tavallisesti kalpeille kasvoilleen oli kohonnut\nhieno puna, joka sai hänet ihmeteltävässä määrässä muistuttamaan\nrenessanssin muotokuvakokoelman erästä ihanaa englannitarta.\n\nCourbier'n kädet pusertuivat nyrkkiin. Tuo kookas norjalainen ja\nsolakka amerikatar seisoivat vielä käsi kädessä ja juttelivat keskenään\ntuttavallisesti. Mustasukkaisuus oli käsite, jonka ranskalainen oli\nluullut olevan olemassa vain romaanikirjallisuudessa. Nyt se vaivasi\nhäntä niin kovin, että hän tunsi, kuinka veri pakeni hänen poskiltaan.\n\nSillä hetkellä hän vannoi valan, jota hän myöhemmin elämässään sai\nmonasti katua.\n\nParooni de Nozier oli tullut hänen perästään ja löi häntä nyt kevyesti\nolalle.\n\n\"Merkillistä, minkä vaikutuksen miss Westinghouse on tehnyt teihin\",\nhän sanoi. \"Mutta te näytätte tulleen liian myöhään. Tuota miestä ette\nvoi lyödä laudalta.\"\n\nCourbier ei vastannut\n\n\"Vaikka mielelläänhän uhraisi vuosia elämästään saadakseen muutamia\nsuudelmia noilta rusohuulilta\", de Nozier jatkoi säälittä.\n\n\"Hän on tuleva omakseni\", Courbier kuiskasi käheästi. \"Vaikka maksaisi\nelämäni, on hän tuleva omakseni.\"\n\n\n\n\nX.\n\nSAIMLERIN OPPILAS.\n\n\n\"Luulisi salaman iskeneen teihin\", parooni de Nozier virkkoi\nvälinpitämättömällä äänellä, vaipuen leveään nahkalla päällystettyyn\nnojatuoliin.\n\n\"Niin\", Courbier vastasi pitkään. \"Olette oikeassa. Salama on lyönyt\nminuun ja sattunut suoraan sydämeen.\"\n\n\"Silloin olette hukassa\", pikku parooni jatkoi samalla äänellä.\n\"Rakkaus on yhtä vaarallista kuin sähkö. Olisittepa varustautunut\nukkosenjohdattimella, hienolla kyynillisellä langalla, joka olisi\nvienyt lämpöiset lemmenaallot ohi tunteiden keskusaseman. Onpa se\ntosiaan hassua! Olette olevinanne sivistynyt ja maailmaakokenut mies\nettekä ole vielä oppinut halveksimaan naisia. Kuinka vanha olette, Jean\nBaptiste?\"\n\nCourbier ei vastannut. Hän ei kuullutkaan, mitä parooni sanoi.\n\n\"Hän lähti\", ranskalainen murahti mietteissään ja katsoi käytävää\nkohti, minne nuori neiti juuri oli hävinnyt.\n\nParooni rypisti kulmakarvojaan. Oli tosiaankin merkille pantavaa,\nkuinka tämä vähäpätöinen liike saattoi muuttaa hänen tavallisissa\noloissa niin kuivat ja ilmeettömät kasvonsa. Kasvonpiirteiden heikoista\npoimuista paljastui tarmo, joka vaikutti hirvittävältä. Joka vain\nhetkeksi oli vilkaissut hänen silmiinsä, olisi sanonut: tuo on\nvaarallinen mies.\n\nMutta seuraavassa tuokiossa parooni nauroi ja hänen kuivuneet\npergamenttikasvonsa kutistuivat kokoon kuin velttoon vanhuksen\ntunteettomuuteen.\n\n\"Te olette parantumaton\", hän lausui. \"Ottaisitte siihen sijaan selkoa\nsiitä miehestä, jonka kanssa Evy Westinghouse jutteli. Tiedättekö, kuka\nhän on?\"\n\n\"En\", Courbier vastasi lyhyesti. \"Mutta jos hän tulee minun tielleni,\nniin minä muserran hänet.\"\n\nParooni nauroi.\n\n\"Olette parantumaton rehentelijä, Jean Baptiste\", hän virkkoi.\n\"Mies, josta puhumme, olisi vääntänyt teiltä niskat nurin, ennenkuin\nkerkiäisitte kättänne liikahuttaa. -- Ymmärrän, että ette tunne häntä.\nMutta minä tunnen. Siitä on monta vuotta, kun viimeksi näin hänet. En\nsitä unhoita. Se tapahtui eräänä iltana ulkona Eppendorfissa suuren\nkansainvälisen ihmistenkesyttäjän Josias Saimlerin luona. Olin yhdessä\nJaques Delman ja Pietro Ceranin ja muutamien muiden samankaltaisten\nkera. Silloin näemme yhtäkkiä miehen kasvot painettuina ikkunaa vasten.\nDelma ampui, mutta ei osunut. Miehellä oli punainen parta ja punainen\nnenä. Vasta myöhemmin saimme tietää, kuka hän oli. En koskaan unohda\nnoista punaisista kasvoista kiiluvia teräviä, teräksenharmaita silmiä.\nLuulin silloin, että hän oli englantilainen salapoliisi Ralph Burns.\nMutta useita vuosia myöhemmin sain kuulla erehtyneeni. Se oli sama\nmies, joka äsken jutteli miss Westinghousen kanssa. Hän teki lopun\nmeidän liitostamme. Tahtoisin nähdä puukon hänen lapaluittensa välissä,\nkun olemme lopettaneet asiamme Norjassa.\"\n\nCourbier oli kuunnellut paronin sanoja jännitetyllä tarkkaavaisuudella.\n\n\"Ja hän ei tuntenut teitä?\" hän kysyi.\n\nParoni nauroi.\n\n\"Ette tunne minua oikein\", hän sanoi. \"Ei ole vähintäkään yhtäläisyyttä\nsillä kertaa Saimlerin piirissä olleen miehen ja sen hienon gentlemanin\nvälillä, joka nyt istuu tässä ja jota palelee tässä, riivatun kauniissa\nmaassa pelkästä ylhäisyydestä. Niihin aikoihin en ollut vielä\nnimittänyt itseäni edes paroniksi.\"\n\nCourbier tuijotti jäykästi eteensä.\n\n\"Minä vihaan häntä\", hän lausui kovalla äänellä.\n\nDe Nozier hykersi käsiään tyytyväisenä.\n\n\"Se on oikein. Vihanne ei ylipäänsä voi kohdistua arvokkaampaan\nvastustajaan. Mutta voitte olla huoleti: teidän ei onnistu siepata\nhäneltä Evy Westinghousea. Tohtori Fjeldillä on onni kaikissa\nyrityksissään. Häneen ei pysty mikään. Hän on joko syntynyt\nvoitonkypärä päässä taikka sitten hän on palkkautunut itse\npaholaiselle. Hän on teitä etevämpi, Courbier. Hän on tehnyt elämän\nkatkeraksi meistä useimmille -- aina toimittaja Francois Delmasta ja\nJaap van Huysmannista Saimleriin ja Jacques Delmaan asti. Ja tiedättekö\nmitä, Jean Baptiste: en ihmettelisi, jos se olisi ollut hän, joka\npaljasti James Mortonin jättimäisen kaappauksen. Sanomalehdet eivät ole\nmaininneet hänen nimeään. Mutta yhtymä Westinghouse-Fjeld voi merkitä\nmitä hyvänsä. Heidän kävi huonosti, Courbier. Oi, niin! He hukkuivat\nomaan rikokseensa. Niinhän meille käy kaikille ennemmin taikka\nmyöhemmin -- --\"\n\nYhtäkkiä hän rupesi kuuntelemaan. Eräs vanhahko herra oli tullut\nhuoneeseen. Hänen katseensa sattui nurkassa istuviin ulkomaalaisiin.\nCourbier, joka istui selin häneen, kumartui syvään, jotta tulija ei\nnäkisi hänen kasvojaan.\n\n\"Se on hän\", Courbier virkkoi.\n\nNozier katseli tarkasti tuota vanhaa miestä, joka nyt pettynein ilmein\npoistui salista.\n\n\"Vai niin, tämäkö oli säilykekuningas\", hän lausui. \"Oli hyvä,\nettä hän ei tuntenut teitä, Courbier. Hänellä oli ilmeisesti omat\nepäluulonsa. Hän vainuaa vain niinkuin vanha salapoliisi. Tämän\nmaan väestö ei muuten näy paljon tajuavan semmoisia asioita. Vai\nniin, tämä on siis vihollinen -- meidän vihollisemme. Ahaa! Hänpä\nse on ollut sardiinivalmistuksen keskeisimpänä voimana -- hän se on\nriivatun norjalaisella brislingillään saanut Ranskan sardiinimarkkinat\nhorjumaan. Mutta nyt tulee kosto...\"\n\nPikku paroni hykersi tyytyväisenä käsiään, seuratessaan Bjellandia\nkatseillaan tämän astuessa eteisen läpi ruokasaliin. Sitten hän nousi\nja meni verkalleen hänen perästään.\n\n\"On parasta, että menette huoneeseenne\", hän sanoi Courbier'lle\npäättävästi. \"Hänen ei pidä nähdä teitä täällä Kristianiassa.\"\n\nCourbier kohautti olkapäitään. Mutta hän tuntui olevan oppinut\ntottelemaan. Sanaakaan virkkamatta hän meni hissiin.\n\nParooni de Nozier asetti kultasankaisen monokelin silmäänsä ja astui\nruokasaliin kuin mies, jolla on ikävä ja joka tahtoo tappaa aikaa\npöydän iloilla.\n\nHän pysähtyi äkisti kynnykselle. Monokeli putosi alas omituisesti\nkuivuneesta ja punareunaisesta silmästä. Mutta hän malttoi pian\nmielensä.\n\nAivan hänen edessään seisoi henkilö, jonka jälestä hän oli tullut,\nvilkkaassa keskustelussa tohtori Fjeldin kanssa. Pitkä norjalainen oli\nilmeisesti hyvin huvitettu siitä, mitä Bjellandilla oli kerrottavana.\n\nParoni sai kuiskatuksi anteeksipyynnön kulkiessaan heidän ohitsensa.\nHän koetti siepata katkelman heidän keskustelustaan, mutta siinä hän ei\nonnistunut, sillä hän ei ymmärtänyt kieltä.\n\nSitten hän kulki edelleen. Erään pöydän ääressä aivan lähellä istui Evy\nWestinghouse kauniin vaalean puhdaspiirteisen naisen seurassa.\n\n\"Tämä olisi rauhoittanut Jean Baptistea\", paroni mietti mielessään.\n\"Tuo kaunis nainen ei voi olla kukaan muu kuin tohtori Fjeldin vaimo.\nMutta nykyään\", hän ajatteli ilkeästi hymyillen, \"on kyllä parasta\npitää ranskalainen lämpimänä mustasukkaisuudesta. Tohtori Fjeldin\nkanssa ei ole leikkimistä, ja meidän on annettava hänelle ratkaiseva\nisku, ennenkuin hän saa tilaisuuden puuttua Stavangerin-juttuun.\"\n\nParoni istahti erään pöydän ääreen, tilaten annoksen kaviaria ja\npuolikkaan viiniä, hänen sydämensä hautoessa suunnitelmaa, joka olisi\nSaimlerin oppilaan arvoinen.\n\n\n\n\nXI.\n\nVANHAN HYENAN ULVONTAA.\n\n\n\"Ei\", Courbier sanoi, \"sitä en tee, olen jo kerran ennen niin\nsanoakseni seisonut giljotinin juurella. Sen muisto ei miellytä minua.\nEnkä todellakaan tahdo kokea semmoista seikkailua uudestaan.\"\n\nNozier katsoi nuorempaa toveriaan halveksivasti hymyillen.\n\n\"Teillä ei ole logiikkaa, ystäväni. Eikö tehtävänämme ole saada itsemme\nansiokkaiksi giljotinille? Onhan elämämme melkein jokapäiväistä\nvalmistusta ruumiin ja sielun suureen erkaantumiseen. Ja ettekö\nole oppinut, että on parempi hypätä kuin kontata siihen suureen\ntuntemattomaan?... Kuulkaapas, Jean Baptiste! Meillä on tänään paras\ntilaisuus vapautua vihollisistamme. Kokoamaan ne, niin sanoakseni,\nyhden pään varaan ja hakkaamme sen sitten poikki. Teillä on siitä\nsuurin etu. Onhan kirottu tohtori aivan loihtinut Westinghousen\ntyttären. Ette voi hänen kanssaan kilpailla.\"\n\nCourbier sulki silmänsä. Hän näytti tahtovan salata raivonsa, syvän\nmurinan tunkeutuessa hänen kurkustaan.\n\n\"Oletteko varma siitä?\" hän kysyi, avaten jälleen silmänsä, jotka\nolivat synkät intohimosta ja vihasta.\n\nParooni kohautti ohuita olkapäitään.\n\n\"Niin varma kuin semmoisesta asiasta yleensä voi olla\", hän lausui\nhävyttömällä äänellä. \"Enhän minä ole nähnyt heidän suutelevan\ntoisiaan, mutta olen lukenut rakkauden heidän silmistään. Sanokaahan,\nepäilettekö sitä todellakin? Norjalainen tohtori on kaunis mies ja\nsopisi mainiosti väsyneelle amerikalaiselle miss'ille.\"\n\nCourbier hypähti pystyyn tuolilta. Hänen lihaksiinsa tuli terästä.\nHänen ylimielinen ja itsetietoinen hymynsä oli hävinnyt ja sen sijaan\ntullut tyyni päättäväisyys, joka hänen muuten niin pyöreille ja\nsileille kasvoilleen loi aivan uuden ilmeen. Jos kapteeni Grönneland\nolisi nähnyt tuon katseen sinä kohtalokkaana päivänä Stavangerissa,\nolisi hän kahdesti miettinyt, ennenkuin olisi sallinut Courbier'n\nlähteä mukaansa laivaan. Hänen silmiinsä oli tullut onnettomuutta\nennustavan lujan tahdon välähdys. Tiivistetty tyyneys, joka on\nominaista romanilaisille, kun näkevät punaista.\n\nNozier odotti hetkisen, mutta kun Courbier'n huulilta ei tullut\nääntäkään, jatkoi hän armottomasti:\n\n\"No, huomaan teidän tehneen päätöksenne. Siitä olen iloinen.\nSuunnitelmassani ei ole yhtään mitään vaaraa. Tiedättehän, että tohtori\nFjeld harrastaa hiukan kemiaa. Hänen ystävänsä Ilmari Erkko, joka\nnyt on kuollut, oli keksinyt räjähdysaineen, joka teki täydellisen\nmullistuksen nykyaikaisessa sotateknikassa. On vaarallista pitää\nsemmoisia räjähdysaineita talossaan. Pieni vahinko -- no niin...!\"\n\nNozier vaikeni.\n\nEvy Westinghouse nousi marmooriportaita. Hänellä oli yllään musta\nsilkkikappa. Ranskalainen heitti hänen jälkeensä silmäyksen, joka sai\nparonin hykertämään käsiään ja hymyilemään tyytyväisenä.\n\n\"Hän on ihana\", paroni sanoi. \"Voisi ilolla myydä sielunsa saadakseen\nsuukon hänen huuliltaan. Minä todellakin kadehdin tuota norjalaista\ntohtoria...\"\n\n\"Vaiti\", Courbier sähähti. \"Te ette ymmärrä rakkautta. Teillä ei ole\naavistustakaan miehen intohimosta, joka polttaa hänen suoniaan.\"\n\n\"Mahdollista\", paroni sanoi nauraen. \"Rakkaus ja mikä on sen kanssa\nyhteydessä, ei ole koskaan tehnyt minua tyhmeliiniksi, mutta on\nsattunut, että se on asestanut vihani ja terottanut aseeni. Ja\nminulla puolestani on ollut niin huono maku, että olen pitänyt kostoa\nparempana kuin rakkautta. Se riippuu kai siitä, että halveksin naisia.\nTäytyy todellakin pitää huolenaan, että säilyttää omat paheensa\npuhtaina. Katsokaahan esimerkiksi ystävä-vainajaamme Pietro Cerania!\nHän oli mies, joka oli saanut hyvän koulutuksen. Mutta hänellä\noli yksi pahe: hän piti musiikista. En ole koskaan nähnyt ihmisen\nvajoavan niin syvälle kuin tämä italialainen, kun hän sai kuulla\njonkun satakielen livertelevän laulujaan. Hän tuli pehmeämmäksi kuin\nvaha. Hänen kova verenhimoinen sydämensä suli kuin vaniljajäätelö\nkesähelteessä. Mikäli minä voin ymmärtää, vei se hänet kuolemaan...\nVanhalla Jaap van Huysmannilla oli samanlainen heikkous. Hänellä oli\nkiitollisuudentunteita ja hän jumaloi vanhaa ryppyistä äitiään, joka\nistui jossakin Hollannissa myyskentelemässä omenoita ja kaalinkeriä.\nYlipäänsä ei kelpaa, että miehen järki on niin rajoitettu, että se ei\nvoi syrjäyttää hänen sielunsa tukalia tunteita.\"\n\nCourbier teki kärsimättömän kädenliikkeen.\n\n\"Ei teidän huoli saarnata moralia minulle\", hän sanoi äänellä, joka\nkuulosti pelottavalta yksinpä hänen omissakin korvissaan. \"Kullakin on\noma makunsa. Emmekä me rikolliset liene toki mitään järjestön kuivia\nluettelonumeroita! Säilyttäkäämme kukin omat erikoisuutemme, vaikka ne\neivät soveltuisikaan teille. Toinen pitää veri-ohukaisista, toinen taas\nkaviarista. Minä pidän eniten etanoista bourgognelaisessa kastikkeessa.\"\n\n\"Puhutte kuin filosofi\", paroni sanoi nousten seisomaan. \"Mutta me\nsyvennymme syrjäseikkoihin. No! Oletteko ajatellut asiaa, jota teille\nehdotan? Vai ette. No, siispä on minun kuten tavallista virkistettävä\nteidän keksimiskykyänne... Sattumalta tiedän, että ystävänne Bjelland\nmenee huomenna kahdentoista aikaan tapaamaan tohtori Fjeldiä ja että\nmiss Westinghousen pitäisi tulla hänen luokseen aamiaiselle puoli yhden\naikaan.\n\n\"Te menette siis tapaamaan Bjellandia kello yksitoista. Sanotte, että\nteillä on jotakin ehdotettavana, joka kiinnittää hänen mieltään. Teette\njonkinlaisen viittauksen siihen laivaan, joka nyt kummittelee hänen\naivoissaan. Hän innostuu ja te annatte hänen ymmärtää, että teillä\non jonkinlaista hämärää epäluuloa. Hän pyytää teitä kanssaan tohtori\nFjeldin luokse kello kaksitoista. Te olette olevinanne hyvänahkainen\ntomppeli, mikä varmaankaan ei tuntune teistä vaikealta, ja menette\nhänen mukanaan tohtori Fjeldin luo. Siellä istutte yhdessä heidän\nkanssaan, kunnes sinne tuodaan kukkavihko miss Westinghouselta.\nSanokaamme esimerkiksi, että vihko sisältää keltaisia ruusuja\nmaljakossa. Silloin te nousette istuimeltanne, kumarratte kohteliaasti\nja sanotte, että teidän täytyy lähteä. Asia olisi yksinkertaisempi,\njos ette mainitsisi kellekään, mihin aijotte mennä. Lähtekää sieltä\njalkaisin. Älkää käyttäkö autoa. Minä tarkastan paikat.\"\n\n\"Mutta miss Westinghouse?\"\n\n\"Hän ei ole tapaava ketään, kun tulee sinne puoli yhden aikaan. Siitä\nminä pidän huolen.\"\n\n\"Mitä muuta minun on tehtävä?\"\n\n\"Ei mitään. Totta kylläkin, pukeutukaa mustiin ja valmistautukaa\nlohduttamaan kaunista Nevyorkin miss'iä -- se luultavasti ei tunnu\nteistä vaikealta.\"\n\nParoni de Nozier nauroi hyvätuulisesti. Se oli kuin vanhan hyenan\nulvontaa.\n\n\n\n\nXII.\n\nKELTAISET RUUSUT.\n\n\nOli ihana päivä loppupuolella syksyä. Tohtori Fjeldin pienen puutarhan\nvaahterat alkoivat vähän kerrassaan kuihtua. Viimeiset ruusut\nkohottivat varsiaan yökylmän jäleltä uudelleen virkoavaan elämään.\nKeskellä puutarhaa olevan pronssipatsaan päälle oli varissut joitakuita\nkellastuneita lehtiä ja aurinko kimelteli kuin kulta putoavilla\nlehdillä.\n\nIsossa salissa istui tohtori Fjeld, leikkien pienen kissanpojan kanssa,\njoka näytti olevan hyvin vilkas luonteeltaan. Se oli talon kantakissan\nPajatson jälkeläinen, vanhuksen siirryttyä hyvin pitkään ikään\npäässeenä Valassaarilla vietetyn kesäloman aikana isiensä luo.\n\nPajatson oikeudet ja velvollisuudet oli nyt perinyt tuon mainion\nmetsäkissan tyttärenpoika. Nuori Mendelssohn oli korea eläin, sillä\noli ruusunpunainen kuono ja pienet sievät käpälät. Elämän vakavuus ei\nollut vielä värjännyt sen silmiä vihreiksi. Nyt ne vilkkuivat sinisinä\nja odottavina hänen herraansa kohti, joka suvaitsi kieritellä korkkia\nedestakaisin katsellessaan sen liikkeitä jännityksellä ja ihmetellen.\n\nFjeld katsoi kelloaan. Se oli neljännestä vajaa kaksitoista. Samassa\nsoitettiin puutarhan portin kelloa. Puutarhan läpi tuli poika kantaen\nsuurta vasua.\n\nTohtori Fjeld jatkoi leikkiään kissan kanssa, joka nyt pani kaikki\ntaitonsa liikkeelle saadakseen isketyksi kyntensä korkkiin.\n\nRouva Fjeld tuli huoneeseen kädessään suuri kukkakimppu vihreässä\nmaljakossa.\n\n\"Katso, kuinka kauniita keltaisia ruusuja\", hän sanoi. \"Ne ovat\nvarmaankin miss Westinghouselta. Nämä ovat yhtä kauniit kuin hän\nitsekin.\"\n\nFjeld vilkaisi kukkia.\n\n\"Ruusut ovat kauniita\", hän sanoi. \"Mutta minua ihmetyttäisi, jos\nniillä olisi mitään tekemistä miss Westinghousen kanssa. Ensiksikin\nhänen tapansa ei ole lähettää kukkia. Toiseksi ei tuo vaarallinen\nkeltainen väri ole hänen makuunsa. Ne muistuttavat minua nuoren\njaguarin katseen uhkaavasta kiillosta.\"\n\n\"Voi sinua\", Katarina huudahti leikillisesti ja asetti komean maljakon\npöydälle. \"Aina sinä näet näkyjä. Tänään meillä täytyy olla tyyntä ja\nhauskaa. Emmekö voisi käskeä herra Bjellandia aamiaiselle, jos hänelle\nsopii. Hän oli niin ystävällinen vanha herra.\"\n\n\"Kyllä, mutta saat olla valmis kattamaan pöydän vielä eräälle\nvieraalle. Bjelland soitti juuri äsken, että hänellä on seurassaan eräs\nnuori ranskalainen, jolla on annettavana hyvin mielenkiintoisia tietoja\nsiinä asiassa, jota juuri käsittelemme.\"\n\n\"Mistä oikeastaan on kysymys?\"\n\n\"Sitä ei ole aivan helppo sanoa\", Fjeld vastasi tyynesti. \"Mutta\nasia on käynyt erityisen mielenkiintoiseksi sen kautta, että se\nranskalainen, jonka 'Kong Haakon' pelasti Karm-salmesta, on tullut\ntänne Kristianiaan yksityisesti antamaan Bjellandille tietoja eräästä\nlaivasta, jonka hän oli nähnyt samana päivänä, kun 'Fejesten' räjähti\nilmaan.\"\n\n\"Onko se sama ranskalainen, joka on pikku Jonaksen valokuvassa?\"\n\n\"On, hänen nimensä on Courbier.\"\n\nKatarina oli käynyt vakavaksi.\n\n\"Muistathan, mitä poikamme sanoi hänestä. Se on huono mies, hän sanoi.\nHän valehtelee, sen voin nähdä hänen silmistään.\"\n\nFjeld nauroi.\n\n\"Poikani tahtoo varmaan kilpailla isänsä kanssa. Hänellä on erinomainen\nvaisto. On aivan kuin Ilmari Erkko olisi lahjoittanut hänelle\nkummilahjaksi hienon tunteellisen sielunsa. Minulta hän on saanut vain\nruumiinsa...\"\n\n\"Ja rohkeutensa ja seikkailuhalunsa\", Katarina jatkoi melkein\nsurullisesti. \"Emme saa pitää häntä kauan luonamme. Jonakin kauniina\npäivänä hänen isänsä veri vie hänet toimintaan ja seikkailuihin.\nPoikamme ei ole luotu pysymään neljän seinän sisällä eikä nauttimaan\näidin hellää huolenpitoa.\"\n\nTaas puutarhan porttikello soi. Fjeld katsoi kelloaan. Se oli\nkaksitoista.\n\nPuutarhan läpi tuli kaksi herrasmiestä huvilaa kohti. Toinen oli\nBjelland ja toinen nuori mies. Fjeld tunsi varsin hyvin poikansa\nvalokuvasta nuo pyöreät, sileät kasvot, joissa oli niin syvät, melkein\nlapsekkaat piirteet.\n\n\"Tämä on monsieur Courbier\", Bjelland sanoi ranskaksi. \"Hän on tänään\nkertonut minulle erään asian, joka on yhteydessä sen jutun kanssa,\njosta olen teille kertonut. Hän sanoo, ettei ennen ole maininnut\nmitään eräästä laivasta, jonka Grönneland ja hän olivat huomanneet\nsamana päivänä, kun 'Fejesten' lensi ilmaan. Poliisitutkinnossa\nhän oli kokonaan unohtanut kertoa siitä, mutta on myöhemmin tullut\najatelleeksi, että sillä ehkä voisi olla merkitystä asialle. Hän sanoo\nkaukoputkella huomanneensa salaperäisen nelisnurkkaisen laivan loitolla\nmerellä, luoteessa. Se muistutti uivaa telakkaa... Nyt Courbier on\nsaanut päähänsä, että se laiva olisi laskenut miinan, johon 'Fejesten'\ntörmäsi. Eikö niin?\"\n\nCourbier nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Kamala onnettomuus, joka kohtasi ystävääni Grönnelandia\", hän sanoi,\n\"on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Maatessani sairaana ajattelin\npaljon tätä tapausta. En voi saada päästäni, että ystäväni joutui\nrikoksen uhriksi. En ole tahtonut jättää ilmaisematta epäluuloani herra\nBjellandille. Ja mitähän tuo iso nelinurkkainen laiva oikein merkitsi?\nMinä en ymmärrä semmoisia asioita, mutta en ole tahtonut jättää...\"\n\nHän pysähtyi kesken sanatulvaansa. Hänen katseensa oli sattunut noihin\nkomeihin keltaisiin ruusuihin. Ne tuntuivat hypnotisoivan hänet ja\npakoittavan hänet vaikenemaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi\nseisomaan hymyillen.\n\n\"Valitan, että minun nyt täytyy lähteä\", hän sanoi. \"Eräs sukulainen\nistuu odottamassa minua Holmenkollenilla. Mutta olen herrojen\nkäytettävänä milloin ja missä tahansa.\"\n\nHän sanoi äkkiä hyvästi ja meni matkoihinsa. Maa tuntui polttavan hänen\njalkojaan.\n\nFjeld vaipui ajatuksiinsa. Hänellä oli sama tunne kuin pojallaankin.\nMies, joka juuri meni ovesta, oli roisto, valehtelija...\n\nKissanpoikanen Mendelssohn oli hypännyt herransa polvelle. Ja kun\nkukaan ei estänyt sitä, meni se pöydälle saakka.\n\nSiellä oli paljon, mikä kiinnitti sen huomiota. Sekin tunsi keltaisten\nruusujen vetovoimaa. Sen silmät tulivat pyöreiksi ja suuriksi. Oliko\nruusuissa eloa?\n\nKissanpoikanen kyyristi selkänsä ja hyppäsi vastaansa tuijottavia\nkeltaisia ruusuja kohti. _Niitten sisässä jyskytti joku sydän_.\n\nFjeld nousi nopeasti seisomaan. Hän oli hyvin kalpea. Liikaa\nkiirehtimättä hän pisti kätensä kukkamaljaan ja veti sieltä pienen\nnelinurkkaisen laatikon. Hän näki siinä pienen kellolaitteen, joka\nosotti puolta yhtä.\n\nOsottamatta vähääkään hermostumista hän irroitti jousen. Silloin sydän\nherkesi sykkimästä. Kissanpoikanen istui aivan hiljaa takajaloilleen.\n\n\"Mitä se oli?\" Bjelland kysyi.\n\n\"Helvetinkone\", Fjeld vastasi tyynesti. \"Inkermanin patenttia. Kahden\nja yhden neljänneksen minuutin kuluttua se olisi jakanut meidät\nalkutekijöihin.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nTOHTORI FJELDIN LUONA.\n\n\nTohtori Fjeldin salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Herra Bjelland\noli noussut seisomaan. Hän oli kalmankalpea, mutta muuten hänen\nvoimakkailla ja tarmokkailla kasvoillaan ei näkynyt mitään\nmielenliikutuksen merkkiä. Katarina oli purrut hampaansa vastakkain\nja sulkenut silmänsä salatakseen sen äkillisen kauhun, joka hänet oli\nvallannut.\n\nAinoastaan Fjeld seisoi paikallaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut\nHän tarkasti helvetinkonetta samanlaisin ilmein kuin eläintieteilijä,\njoka tutkii hyönteistä.\n\n\"Tämä on uutta mallia\", hän sanoi pitkäveteisesti. \"Vanhassa mallissa\noli se epäkohta, että kellolaitteen naksutus kuului jokseenkin pitkän\nmatkan päähän. Tässä se on enemmän vaimennettu. Me emme kuulleet sitä.\nMutta pikku Mendelssohn tuntui luulevan, että kukkasten sisällä oli\njoku elävä olento.\"\n\nKissanpoikanen katsoi ylpeänä herraansa. Se tepasteli vielä pöydällä,\nruveten nyt kehräämään.\n\n\"Tämä pieni kissanpoikanen on siis pelastanut meidän henkemme\",\nBjelland virkkoi käheästi. \"Sallitteko minun ostaa sen?\"\n\n\"Niin, tämä pieni leijonan-keltainen kissa on talomme onni. Meillä\noli eräs toinen, joka nyt on kuollut. Sen nimi oli Pajatso ja pelasti\nse ainakin parissa tiukassa paikassa minun henkeni. Viimeisellä\nkerralla se sai maksaa sen omalla hengellään. Hyvällä kissalla on\nyhteistä hyvän naisen kanssa se, että se on paras ja uskollisin\ntoveri, mitä Luoja on luonut. Meitä on muuten onni suosinut. Tämä\nhelvetinkone vie meidät suoraan vihollistemme jäljille. Nuo keltaiset\nruusut sanovat meille, kenen kanssa saamme olla tulevassa taistelussa\ntekemisissä. Ennen kaikkea on vastassamme Courbier. Nuoren poikani\naavistus oli siis oikea. Courbier'n ja keltaisten ruusujen välillä on\njoku yhdysside. Ensin en ymmärtänyt, minkä vuoksi hän katseli niitä\nniin epäluuloisesti. Nyt se on vallan selvää. Hänen kiireensä johtui\npelosta, että kellolaite olisi edistänyt pari minuuttia. Sanokaahan,\ntunnetteko tuon Courbier'n?\"\n\n\"Tuskin\", Bjelland vastasi. \"Olen hankkinut tietoja hänen elämästään\nStavangerissa. Mutta ei kellään hänen seuratoverillaan ole\nsanottavana hänestä mitään pahaa. Kuten tiedätte, emme mielellämme\nnäe ranskalaisia insinöörejä vierailemassa Stavangerissa. On sattunut\naikaisemmin, että kilpailijamme ovat Lorientista ja Concarneausta\nlähettäneet meille niskaamme vakoilijoita, saadakseen selville\nmeidän tehdas-salaisuuksiamme. Mutta Courbier ei ole osottanut\nmitään suurempaa harrastusta semmoisiin asioihin. Hän on elänyt\nkomeasti, pelannut kovasti korttia ja biljardia ja esiintynyt\ntäysin gentlemanina. Sehän on kyllä vähän epäiltävää, että hän oli\nniin läheisissä väleissä kalastajalaivojemme tarkastajan, kapteeni\nGrönnelandin kanssa, ja vielä enemmän epäiltävä oli Karm-saaren\nedustalla tapahtunut onnettomuus, jossa Grönneland ja viisi muuta kelpo\nmiestä menetti henkensä.\"\n\n\"Niin\", Fjeld virkkoi, \"olen koettanut päästä selville tuosta\ntapauksesta. Vain yksi asia ihmetyttää minua, ja se on se, että kukaan\nei ole nähnyt 'Fejestenin' uppoamista. Minä tunnen sikäläisen rannikon\nvarsin hyvin. Minun mielestäni on kokonaan mahdotonta, että höyrylaiva\nvoisi keskellä kirkasta päivää hävitä tällä vilkasliikkeisellä\nväylällä, kenenkään ihmisen saamatta nähdä sitä.\"\n\n\"Sitä en ole ajatellut\", Bjelland virkkoi. \"Mutta luonnollisesti olette\noikeassa, mitä nyt sanotte.\"\n\n\"Onnettomuus on ilmeisesti jossakin yhteydessä sen uivan telakan\nkanssa, jonka voi nähdä poikani valokuvasta ja josta Courbier niin\nauliisti jutteli\", Fjeld jatkoi.\n\n\"Mutta en ymmärrä, kuinka voi sopia hänen etuihinsa ruveta puhumaan\ntuosta merkillisestä laivasta, jonka hän ja Grönneland tietenkin\nnäkivät.\"\n\nTohtori Fjeld nauroi.\n\n\"Se asia on jotakuinkin selvä. Hän uskoi tietysti, että me kaikki\nolisimme pyyhityt pois maanpinnalta viisi minuuttia sen jälkeen, kun\nhän olisi jättänyt meidät. Semmoisissa olosuhteissahan ei maksa mitään,\nvaikka onkin avomielinen.\"\n\nBjelland nousi seisomaan.\n\n\"Joka tapauksessa on meidän ilmoitettava asia poliisille\", hän virkkoi.\n\"Sen on otettava huostaansa Courbier.\"\n\n\"Kuten tahdotte, herra Bjelland\", Fjeld vastasi. \"Puhelin on tuolla.\nMutta minä pyydän mitä hartaimmin neuvoa teitä jättämään se tekemättä,\njos tahdotte saada tämän asian täysin selville. Meidän poliisimme ei\nole kaikkein etevimpiä. Meillä ei ole varaa palkata kelvollisinta\nväkeä, vaan on tyydyttävä luotettaviin ja rehellisiin. Johan sekin on\npaljon.\n\n\"Tässä asiassa, jonka minä uskon olevan hyvin laajakantoisen ja jota\njohtamassa on nykyaikaisia pahantekijöitä, joutuisi poliisi kovin\nepätasaiseen taisteluun. Se pilaisi kaikki ja tuottaisi meille\ndiplomatisia rettelöitä.\"\n\n\"Mutta Courbier?\"\n\n\"Antakaa hänen livistää. Ei hän ole yksinään. Hänen takanaan on kyllä\ntoisia ja viisaampia! Ja jos annamme poliisin ottaa hänet kiinni, niin\nvaroitamme toisia.\"\n\n\"Olette epäilemättä oikeassa\", Bjelland sanoi, \"mutta kuka takaa, että\nhän ei tee uutta murhayritystä?\"\n\n\"Saatte olla huoleti! Inhimilliset pedot ovat samanlaisia kuin\nviidakonkin pedot: jos hyppäävät harhaan, niin vetäytyvät ne korvat\nlurpallaan piiloon. Ja sitäpaitsi...\"\n\nHän ei jatkanut. Hänet keskeytti voimakas kellonsoitto. Fjeld katsoi\nkelloaan.\n\n\"Se on miss Westinghouse\", hän sanoi.\n\nMainittu nuori neitonen astui huoneeseen. Hänellä oli vaalea puku ja\nhänen säteilevä olentonsa karkoitti heti kaikki huolet. Vasemmassa\nkädessä oli hänellä kimppu tummankeltaisia ruusuja.\n\n\"Näytätte hämmästyvän\", hän sanoi vilkkaasti. \"Ruusujenko tähden? Niin,\neivätkös ole kauheita? Minä en siedä tätä väriä. Mutta lähtiessäni\nhotellista tuli muuan vanhahko herra luokseni ja esitti itsensä. Hän\nlausui minulle joukon kohteliaisuuksia ja pyysi minun vastaanottamaan\nvanhan miehen kunnianosotuksen nuoruudelle ja kauneudelle. Hän sanoi\ntämän niin lystillisesti, että minulla ei ollut sydäntä kieltää. Ja\ntässä nyt seison ruusuineni ja hyvällä tuulella olen.\"\n\n\"Saatatte loistollanne meidät kaikki varjoon, miss Westinghouse\", Fjeld\nlausui puristaen hänen kättänsä. \"Mikä tuon hienon ihailijan nimi oli?\"\n\n\"Hän sanoi olevansa paroni de Nozier.\"\n\n\"Sen herran kanssa tahtoisin halusta vaihtaa pari sanaa yksityisessä\nhuoneessa.\"\n\n\"Silloin tulette myöhään, herra Fjeld\", miss Westinghouse virkkoi.\n\"Tällä hetkellä hän lähtee Fröenin lentokentältä.\"\n\nFjeld kohautti olkapäitään.\n\n\"No, silloin ei meillä ole muuta tehtävänä kuin istua pöytään.\nKäsivartenne, miss Westinghouse!\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nTAISTELU.\n\n\nEvy Westinghouse ja tohtori Fjeld kulkivat Linnanpuiston läpi Karl\nJohanin-katua kohti. Väkeä meni virtana linnanmäellä pidettävään\nkonserttiin. Kruununprinssi Olav seisoi linnan parvekkeella\nkatselemassa vyöryvää ihmisjoukkoa, joka aaltoili edestakaisin hänen\njalkojensa alla.\n\n\"Tämähän on kaunis kaupunki\", amerikatar virkkoi äkkiä.\n\n\"Niin on\", tohtori Fjeld myönteli, \"kaunistahan täällä on. Mutta\ntämä onkin yksi niitä harvoja kaupungin paikkoja, joilla on jotakin\narvoa. Karl Johanin-katu on ainoa suurkaupunkia muistuttava piirre\nkoko Kristianian ulkonäössä. Täällä on suoritettu jok'ikinen Norjan\nuudemman historian tapahtuma. Täällä on valtiollinen pikkumaisuus\ntaistellut etusijasta kansallisen kiihkon kanssa. Täällä Norjassa\novat pikku ihmiset äärettömän pieniä, mutta siihen sijaan suuret\nsitä valtavampia. Sen näemme kirjallisuudessamme, taiteessamme,\nsanomalehdissämme ja pontikassamme. Norjan kansan vallitsevat\nominaisuudet ovat epänormaalisesti kehittyneet. Kunnianhimoa, yhtä\npohjoismaisten kansakuntien suurimmista paheista, pidetään täällä\nhyveenä. Kaiken tämän kunnianhimon rinnalla, joka tavataan jok'ainoassa\nihmisessä, jok'ikisessä seudussa kulkee kateus. Kun joku huonon\nvatsansa takia ei voi käyttää alkoholia, vaatii hän, että kaikki\nnekin, joilla on hyvä vatsa, on kiellettävä juomasta. Puolet väestöstä\nkulkee alakuloisina ja kalpeina ehdottoman raittiuden takia ja kuolee\nharmaasta jokapäiväisyydestä liian varhain, mutta toivovat pikaista\nkuolemaa iloisille, kahdeksankymmenen vanhoille miehille, jotka voivat\nottaa ryypyn.\"\n\nEvy Westinghouse nauroi.\n\n\"Kylläpä te osaatte puhua! En koskaan tiedä, milloin laskette leikkiä\nja milloin tarkoitatte totta. Loppujen lopuksi menettää yhteiskunta\nteissä suuren reformatorin. Minut te joka tapauksessa olette parantanut.\"\n\n\"Vai niin! Mitenkä niin?\"\n\n\"Oo, ette voi uskoa, kuinka mahdoton ihminen minä olin, kun löysitte\nminut Nev Foundlandin kallioluodolta. Väsynyt elämään, väsynyt\njokapäiväiseen ylellisyyteen, ikävystynyt elämän hirmuiseen tyhjyyteen.\nElämäni oli kellolaite, jonka jousena oli kulunnaisuus. Joka aamu\nheräsin epätoivossa päivästä, joka oli tulossa. Mikään ei minua\nhuvittanut -- mikään ei enää herättänyt mielenkiintoa.\"\n\n\"Siihen päivään saakka, kun ihmeen kautta pelastuitte The Eaglesta?\"\n\n\"Niin, se oli todella kova läksytys. Mutta nyt käsitän, että se teki\nminusta uuden ihmisen. Sain uusia harrastuksia, uuden käsityksen\nelämästä. Opin tietämään, mitä ovat hätä ja vastoinkäyminen, opin\ntaistelemaan elämäni puolesta. Ja vasta se taistelu antoi minulle\nkäsityksen elämän arvosta... Nyt näen ilolla joka päivä auringon\nnousevan. Te lahjoititte minulle jälleen uskon elämään, tohtori Fjeld.\nEtte aavistakaan, mitä sen jälkeen olen aikaansaanut.\"\n\n\"Te omistatte aikanne hyväntekeväisyydelle?\" tohtori Fjeld kysyi hiukan\nilkamoiden.\n\nNeito katsoi häneen ja nyökkäsi.\n\n\"Ymmärrän, mitä tarkoitatte\", hän sanoi tyynesti vastaukseksi kysyjän\nivalliseen äänensävyyn. \"Ei, en ole ruvennut minkään suuremman\nhyväntekeväisyysjärjestön presidentiksi enkä antanut toitottaa\nyleisölle hyvistä töistäni. Se ei minua huvita. Mutta olen itse\nkulkenut köyhäin kaupunginosissa ja sairashuoneissa ja tutustunut hätää\nkärsiviin ja sorrettuihin. En ole auttanut heitä vain taloudellisesti,\nvaan koettanut myöskin sopeutua heidän ajatuksenjuoksuunsa -- heidän\nnöyryyteensä, heidän katkeruuteensa ja heidän vihaansa. Kuinka\nihmeellisessä ympäristössä me kaikki elämmekin, tohtori Fjeld! Minulle\nnämä vaellukset surun ja hädän keskellä ovat olleet ilona. Olen\nsaanut uuden tehtävän, jota olen koettanut täyttää... Muistatteko,\nkuinka usein puhuittekaan minulle ihmiselämän suuresta seikkailusta?\nNämä löytöretkeni ihmiselämän mannermaalla ovat olleet minun\nseikkailunani. Ja tiedättekö, mikä on ollut suurin iloni? Se on ollut\nsokeain auttaminen. En ole koskaan voinut unohtaa Patrick Sullivanin\nepätoivoista taistelua ikuista pimeyttä vastaan. Hän oli James Mortonin\nmerirosvojoukosta ainoa, joka mestattiin Sing-Sing-vankilassa. Ystäväni\nsilmälääkäri, tohtori Jennings, oli saapuvilla, kun hänet vietiin\nsähkötuoliin. Hän sanoi Sullivanin päästäneen helpotuksenhuokauksen\nsaadessaan tietää kuolevansa. Tämä tapaus on saanut minut ajattelemaan,\nettä kukaan ei ole niin onneton kuin se, joka kerran on nähnyt\npäivänvalon ja sitten yhtäkkiä menettänyt sen.\"\n\nHe astelivat ääneti rinnakkain, kumpikin ajatuksiinsa vaipuneina.\nSoittokunta viritti putpurrin jostakin iloisesta Offenbachin operetista.\n\n\"Niin, tohtori Jennings\", tohtori Fjeld virkkoi, \"hän oli erinomainen\nmies. Hänen vertaansa ei usein tapaa Yhdysvalloissa. Kuinka hän nyt\nvoi?\"\n\n\"Erinomaisesti\", nuori neiti vastasi hiukan punastuen. \"Mutta minä en\ntapaa häntä usein.\"\n\n\"Minä luulin...\"\n\n\"Mitä te luulitte?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"No, antakaa kuulua vain! Luulitte, että menisimme naimisiin. Eikö\ntotta?\"\n\n\"En tosiaankaan sekaannu toisten asioihin\", tohtori Fjeld vastasi\nhieman hämillään. \"Eikä tarkoitukseni ollut...\"\n\n\"Oo, ymmärrän teidät niin hyvin\", neiti vastasi vakavasti. \"Minun\nmielestäni me olemme niin hyvät tuttavat, että meidän ei tarvitse\nmitään salata toisiltamme. Minä pidän paljon tohtori Jenningsistä.\nMutta hän ei ole semmoisen miehen ihanne, kuin minä olen kuvitellut.\nJa sitä paitsi on minulla ollut uudesta työstäni niin paljon huvia,\nettä en ole juuri kerinnyt ajattelemaan muuta. Mutta jonakin päivänä...\nEihän sitä koskaan tiedä, mitä voi sattua... Nyt olen yhtäkkiä saanut\nhurjan ikävän jutella teidän kanssanne niinkuin entisinä aikoina. Ja\nsitten tahtoisin vain kysyä teiltä, ettekö voisi minua jotenkin käyttää\nhyväksenne. Eikö ole mitään, mitä voisimme tutkia yhdessä? Minä ikävöin\nniin kovin jotakin seikkailua -- --\"\n\n\"On, ikävä kyllä\", tohtori Fjeld vastasi nauraen. \"Minulla on tosiaankin\nkäsillä tukala juttu, mutta se tuskin sopii teille. Joka tapauksessa --\neihän voi koskaan tietää.\"\n\n\"Aa, muistakaa minua, tohtori Fjeld\", neito sanoi melkein rukoillen.\n\"Olemmehan ennenkin työskennelleet niin hyvin yhdessä. Muistatteko\nSharkeyn salongissa ja kapteeni Kiddin saaren rannoilla?... Olen usein\nikävöiden ajatellut sitä aikaa...\"\n\nHe olivat tulleet nyt Grand Hotel'in luo ja astuivat eteiseen.\n\nOvenvartija tuli heitä vastaan.\n\n\"Ettekö ole tohtori Fjeld?\" hän kysyi. \"Minulla on teille terveisiä\",\nhän jatkoi. \"Sangen omituinen tervehdys paroni de Nozier'lta, joka\njuuri matkusti. Hän pyysi minun sanomaan teille, että keltaisten\nruusujen perästä tulevat mustat, joita kasvaa Orkuksen tiellä.\"\n\n\"Sepä mukava tervehdys\", miss Westinghouse virkkoi nauraen.\n\n\"Tervehdys ja varoitus\", Fjeld sanoi. \"Nyt alkaa taistelu.\"\n\n\n\n\nXV.\n\nROHKEA NAINEN.\n\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" Evy kysyi iloisesti. \"Tämähän haiskahtaa\nseikkailulta.\"\n\n\"Meidän?\" Fjeld kysyi nauraen. \"Ettehän toki kuvittele, että\nhoukuttelisin teidät siihen ampiaispesään, johon minä aijon nyt\npistää käteni. Ja mitä sanoisivat Nev-Yorkin valtion sokeat, jos\nheidän hyväntekijänsä hajoaisi alkutekijöihinsä jonkin helvetinkoneen\nräjähdyksessä?\"\n\nNuori neito tuli hyvin vakavaksi... Hänen alahuulensa vavahteli\nvastalauseesta, samalla kun hänen suuret silmänsä täyttyivät kyynelin.\nFjeld tunsi sydäntänsä polttelevan.\n\n\"Te olette liian kaunis\", hän sanoi. \"En sano tätä minään\nkohteliaisuutena. Mutta haluaisin nähdä sen miehen, joka voisi\nvastustaa teitä, kun panette silmienne äänettömän rukousvoiman\nliikkeelle.\"\n\n\"Nyt en päästä teitä, tohtori Fjeld\", sanoi neito hilpeästi. \"Tiedätte\nvarsin hyvin, että kaikessa hiljaisuudessa olen haaveillut teistä.\nNiin että nyt teidän täytyy taipua. Teidän täytyy ottaa joku ihminen,\njoka auttaa teitä. Ja minä en ole todellakaan niin kovin tyhmä, sen\ntiedätte. Sallikaa minun olla palvelijanne. Kultanappinen liveri ja\npolvihousut pukevat minua mainiosti.\"\n\nFjeld naurahti.\n\n\"Ei, ette saa nauraa\", toinen sanoi vakavasti. \"Ette saa lyödä tätä\nleikiksi. Minulle tämä asia on mitä syvintä vakavuutta. Olen puhunut\nsiitä kelpo vaimonne kanssa ja hän sanoi...\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Että minä olen rohkein nuori nainen, mitä hän milloinkaan on tavannut,\nja että onni varmaan suosii minua... Mutta se ei ole pääasia\", hän\njatkoi. \"Asia on niin, että minun täytyy nyt päästä seikkailulle. Olen\nkuin lapsi -- minun täytyy saada leikkiä, vaikka henkeni kaupalla.\nKuulkaahan, tohtori Fjeld. Minä olen nyt teidän oppilaanne. Tehän\nminut olette tehnyt siksi, mikä olen. Kuinka olenkaan kuunnellut\nteidän ihmeellisiä kertomuksianne! Olettehan tuhannet kerrat sanonut,\nettä nykyaikana on seikkailu ainoa, mitä nuorisolla on jälellä.\nEi mielikuvituksen _fata morgana_, vaan erämaan, aarniometsän ja\nrikoksen seikkailu. Olette sanonut minulle, että meidän aikanamme\nkun järjestäytymisen hirmuvalta ja kansanvaltainen tasoitus tekevät\nnuorison yhdeksi ainoaksi harmaaksi massaksi, on tätä nuorisoa\nvieteltävä hyppäämään ulos aisoista löytääkseen oman itsensä. Minä olen\nvielä nuori ja koko sieluni janoaa vaarojen seikkailua!\"\n\nNuoren neidon kasvot olivat tulleet hehkuvan punaisiksi innosta ja hän\npolki pikku jalallaan lattiaan painostaakseen sanojaan.\n\n\"Olen jo kerran ennen sanonut, että teitä on mahdoton vastustaa\",\ntohtori Fjeld virkkoi puoliksi vastahakoisesti. \"Enkä voi kieltää,\nkun käytätte naisellisen vaikutusvaltanne kaikkia aseita. Mutta en\nliioittele sanoessani teille, että vaellus minun rinnallani on samaa\nkuin kulkeminen kuilun kaitaisimpia polkuja. Se päivä on ehkä koittava,\njolloin kiroatte seikkailuhaluanne. Aina ei ole kysymys ainoastaan\nelämästä...\"\n\n\"Te voitte saada minut pelkäämään. Tiedän, mitä vaara on, ja siitä\npäivästä lähtien, jona yksinäni harhailin merellä The Eaglen\npelastusveneessä, olen ollut tottunut kuolemanajatukseen. Se on kyllä\ntapaava minut oikealla hetkellä ja kaikella kunnialla.\"\n\nHe olivat nyt tulleet palmupuutarhaan ja pysähtyivät samaan paikkaan,\njota paroni de Nozier ystävineen oli käyttänyt pari tuntia sitten.\nVaikka huvikausi oli loppumaisillaan, kulki täällä ihmisiä aivan\nvilisemällä. He olivat vuoden viimeisiä matkailijoita, jotka olivat\npalanneet tuntureilta ja vuonoilta, ollen nyt matkalla Europaan\nmukanaan tuhansia haihtumattomia vaikutelmia. Eräs saksalainen\nseurue seisoi keskellä salin lattiaa. Perheen pää, joka oli puettu\npaksuun, harmaanvihreään urheilupukuun, tyrolilainen hattu pyöreässä,\npunertavassa päässään, oli istahtanut keskelle isompaa maamiestensä\nseuruetta ja kertoi:\n\n\"Tulimme, hyvät naiset ja herrat, autolla Hönefosista Kroklevenin\nkautta. Se oli suurenmoista. Olimme juuri ottaneet puolikkaan olutta\nkuuluisan kuningasnäköalan partaalla -- puolikkaan baierilaista ynnä\npari voileipää ja tuikun, mikä kaikki maistui erinomaiselta. Silloin\nsaimme äkkiä kuulla, kuinka päittemme yläpuolella pärisi ja puhisi.\n'Siellä on varmaan lentokone', sanoin mammalle. Aivan oikein. Suuri\nkeltainen yksitaso tuli suoraan vuorenharjanteen yli, niin matalalta,\nettä selvästi näimme siinä istuvat kaksi miestä. Se oli ihana näky.\nMutta yhtäkkiä pärinä taukosi. Kuulimme merkillisen äänen, niinkuin\nolisi taitettu oksia ylhäältä ilmasta. Lentokone näytti menettävän\ntasapainonsa. Se hiljensi vauhtia. Se oli hirveätä, hyvät naiset ja\nherrat. Mutta lentäjät taisivat tehtävänsä. Heidän onnistui saada\nkoneensa kohoamaan ja menivät luikulennossa aina Tyrin-vuonoon saakka.\nSe oli tosiaankin uskallettua. Vaimoni huusi ääneensä kauhusta: ne\nhukkuvat... apuun!... Mutta he eivät hukkuneet. Heidän koneensa\nhuomattiin olevan varustettu uimajalaksilla, jotka kannattivat sitä\npitkin vedenpintaa...\"\n\nSaksalaisen kertomus, joka esitettiin kuuluvalla äänellä ja suurin\nelein, ei voinut jäädä kuulematta keneltäkään palmupuutarhassa\nolijoista. Fjeld nousi istuimeltaan ja meni seurueen luo.\n\n\"Anteeksi\", hän sanoi, \"kuinka lentäjien kävi? Otaksun näet, että he\nolivat kaksi ystävääni.\"\n\nSaksalainen leimahti innostuksesta.\n\n\"Silloin saatte kunniaa ystävistänne, herraseni\", hän vastasi. \"Kone\noli nähtävästi joutunut epäkuntoon. Näimme, kuinka he kömpivät\nistuimilleen ja tarkastivat koneosia. Kaksi tuntia he kuluttivat\nsiihen. Heidän luokseen souti useita veneitä, mutta he näyttivät\nhylkäävän kaikki avuntarjoukset. Enempää en tiedä, sillä meidän täytyi\nlähteä tiehemme.\"\n\nFjeld kiitti tiedoista, kumarsi kohteliaasti ja palasi seuralaisensa\nluo.\n\n\"No\", tämä virkkoi, \"otammeko auton Tyrivuonolle vai mikä sen nimi\non?... Ja puenko ylleni housut ja leikkautanko tukkani?\"\n\n\"Ette\", Fjeld vastasi nauraen. \"Voittehan Jumalan nimessä tulla mukaan\n-- mutta kaikessa naisellisessa loistossanne ja ihanuudessanne.\"\n\n\"Mainiota\", amerikatar vastasi käsiään taputtaen. \"Ja mihin menemme?\"\n\n\"Susisaarelle.\"\n\n\"Ja sieltä?\"\n\n\"Lennämme paronin perästä ja ongimme hänet Tyri-vuonosta. Ja jos hän on\nnoussut ilmaan, seuraamme häntä Stavangeriin.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Maailman ääreen, jos niin tarvitaan.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\nTUNTURIEN YLÄPUOLELLA.\n\n\nParooni de Nozier istui mukavasti selkäkenossa lentokoneen\nmatkustajatuolissa poltellen sikaaria. Olisi saattanut luulla hänen\noleva jossakin nykyaikaisessa tupakkahuoneessa eikä parin tuhannen\njalan korkeudessa maanpinnasta huijari Deperdussin'in suunnittelemassa\nyksitasossa.\n\nCourbier oli ohjaamassa. Hän oli ilmeisesti täysin tehtävänsä tasalla.\nKone ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa vasten tahtoa Tyri-vuonoon\ntapahtuneessa laskeutumisessa. Gnome-moottorin kiireellinen tarkastus\nosotti, että eräs ruuvi oli päässyt irti ja aiheuttanut tapaturman.\nJuuri tuommoiset löysät ruuvitpa tässä maailmassa vaativat useimmat\nuhrit, olkoonpa sitten puhe lentokoneesta taikka ihmisen aivoista.\n\nMutta Courbier sai vahingon verrattain pian korjatuksi, niin että\nlentäjät viivähtivät vain pari tuntia ja saivat pienen kylvyn Norjan\nkaikkein ystävällisimmässä järvessä.\n\n\"Emmekö nouse sangen korkealle?\" paroni kysyi puhelimessa.\n\n\"Emme\", Courbier vastasi katsoen ympärilleen. \"Jos en löydä oikeata\npaikkaa tunturin ylimenoon, voin joutua nousemaan viisi tai kuusi\ntuhatta jalkaa korkealle, ja sentähden on hyvä olla valmiiksi kyllin\nkorkealla.\"\n\n\"On tämä omituinen maa\", paroni sanoi puoliksi itsekseen ja nojasi\nlaitaa vasten. \"Tämä olisi ollut jotakin Bernandin de Saint Pierrelle.\nTäällä on luonnonihanuuksia toisensa vieressä kuin sinisiä silmiä.\nTekisi mieleni kirjoittaa uusi 'Paul ja Virginia'. Sanokaapa, mikä\nvalkea päälaki kohoaa noin korkealle oikealla puolellamme.\"\n\nCourbier katsoi suureen ilmailukarttaan, joka oli sijoitettuna\nnelinurkkaisiin puitteisiin hänen viereensä.\n\n\"Se on Gausta, yksi Norjan mainehikkaimpia tuntureita. Se on Rjukanin\nlähellä.\"\n\n\"Vai niin\", paroni tuumi. \"Se on epämieluisa paikka meikäläisille\nherrasmiehille, jotka liikumme lain ulkopuolella. Siellähän Josias\nSaimler taittoi niskansa. Ystävämme tohtori Fjeld, joka nyt,\ntoivoaksemme, on taivaassa neuvottelemassa Pyhän Pietarin kanssa\nkaikista elämän pahoista ominaisuuksista, on varmaan esittävä\nkertomuksen siitäkin jutusta.\"\n\nCourbier kurottautui mikrofonia katsomaan.\n\n\"Oletteko varma, että se onnistui?\" hän kysyi kiihkomielin.\n\n\"Ei ole mitään syytä otaksua, että pikku laitelmani olisi pettänyt.\nInkermannin koneet ovat varmoja ja äänettömiä määrättyyn kohtaan\nsaakka, mutta silloin...\"\n\n\"Meidän olisi pitänyt jäädä kaupunkiin, kunnes kaikki olisi ollut ohi\",\nCourbier sanoi puhekoneeseen.\n\n\"Niin olisin tehnytkin, jos kysymys olisi ollut jostakin muusta kuin\ntästä riivatun tohtorista. Se mies on syntynyt voitonhiippa päässä.\nJa jos joku onnellinen sattuma olisi päästänyt hänen huomaamaan\nhelvetinkoneen, olisi olomme Kristianiassa tullut kuumaksi. On otettava\nhuomioon kaikki, hyvä Courbier. Vanha kettu ei mene mielellään saksiin.\nMutta mitä hittoa tämä on?\"\n\nParonilta pääsi puhelin kädestä ja sikaari putosi samoin.\nLentokoneeseen oli sattunut tuulenpuuska ja pannut sen tekemään\näkkijyrkän käännöksen. Mutta Courbier oli tottunut semmoiseen. Hän\nväisti teräsköysien välissä vinkuvan kovan puuskan niin kylmäverisesti,\nettä se osotti hänen olevan sangen taitavan ohjaajan.\n\n\"Minua ei haluta tehdä kuolemanhyppyä\", hän sanoi kiukuissaan,\n\"koettakaamme pyrkiä semmoisiin ilmakerroksiin, joissa on heikompi\ntuuli.\"\n\nCourbier ei vastannut. Pieni lentokone ponnisteli tuulta vastaan\nihailtavan varmasti. Se oli saapunut jyrkkien tunturiseinien\nreunustamaan laaksoon. Syvältä laakson pohjalta näkyi hopeanvalkoinen\njuova. Se oli siellä luikerteleva joki. Ilma oli loistavan kirkas,\nmutta tuuli yltyi yhä. Se ajoi konetta pohjoista kohti ja uhkasipa\nheittää sen tunturiseinää vasten.\n\n\"Tämä ei käy\", Nozier huusi. \"Laskekaamme täällä jossakin maihin.\"\n\nCourbier kohautti olkapäitään. Paronin ehdotus tuntui hänestä kerrankin\nhuomioon otettavalta. Nume-laakso on erinomaisen kaunis, mutta\nsiinä ei ole suinkaan liikoja paikkoja, jotka sopisivat lentokoneen\nlaskeutumiseen.\n\nMutta jotakin oli tehtävä. Saattoi nähdä todellisen myrskyn olevan\ntulossa. Yhä voimakkaammiksi kävivät tuulenpuuskat, jotka panivat\nlentokoneen vapisemaan kuin ajetun otuksen.\n\nSilloin nuori ranskalainen näytti, mitä oli oppinut Buc'in\nlentokentällä. Hän pani koneen nousemaan suoraan pystyyn kuin\npillastuneen hevosen ja pysäytti moottorin. Kevyt lentokone kohosi\nmuutamissa sekunneissa useita satoja jalkoja ja teki sitten takaperin\nsalto mortalen, joka tuntui vievän heidät perikatoon. Mutta juuri\nsilloin kun se rupesi laskeutumaan, Courbier pani moottorin\njälleen käyntiin. Lentokone tuli jälleen tasapintaan ja ajoi nyt\ntunturiröykkiötä kohti, joka pitkinä, leveinä aaltoina häämötti heidän\nedessään.\n\nKaksi minuuttia myöhemmin Courbier laski maahan tunnetulle Bröstrudin\nporokentälle Opdalissa. Paroni oli pikemmin kuollut kuin elävä\nkömpiessään lentotuolistaan. Hänen kalpeat kasvonsa olivat valkeat kuin\nkalkkiseinä.\n\n\"Minun hermoni eivät siedä tämmöistä\", hän sanoi. \"En ole koskaan\npitänyt akrobateista enkä sirkuksesta.\"\n\nCourbier nauroi sitoessaan konetta kiinni niin hyvin kuin olosuhteet\nmyönsivät.\n\n\"En luullut, että paroni de Nozier olisi ollut pelkuri\", hän virkkoi\nhieman ivallisesti. \"Mutta nyt olen saanut senkin tietää. Se on pahe,\njota tapaa Belgiassa sangen usein.\"\n\nPikku paronin väsyneet silmät välähtivät. Sitten hän purskahti\nnauramaan.\n\n\"Se on heikkohermoisuutta, rakas Courbier. Erinäisten keskuselinten\nsairauden merkki. Se on degeneroitumisen merkki vanhassa suvussa,\njota aikanaan rääkättiin Alban herttuan peukalopuristimilla.\nMutta sanokaahan nyt, missä olemme. Minusta tuolla näyttää olevan\njonkinlainen maantie?\"\n\n\"Se on tie, joka vie Nume-laaksosta Gjeiloon.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nPOROKENTÄLLÄ.\n\n\nLentäjät olivat nousseet Opdalin ja Dagalien väliselle suurelle\nporotunturille. Ja kohtalo oli vienyt heidät juuri sille avoimelle\npaikalle, missä joka syksy teurastetaan seitsemän tai kahdeksansataa\nporoa.\n\nCourbier sitoi lentokoneen pitkään kivitaloon, jossa hiotaan porojen\nteurastukseen käytettäviä kirveitä. Maa heidän ympärillään erosi\nruskeata tunturia vasten vihreänä kevään versovasta nurmesta.\n\n\"Te keksitte hyvän laskeutumispaikan\", paroni virkkoi virottuaan\nsäikähdyksestään. \"Täällähän on yhtä hienoa ja vihreätä kuin\nNormandiassa huhtikuulla.\"\n\n\"Niin\", Courbier vastasi ankarasti. \"Täällä on veren virkistävää\nvoimaa. Maa tässä ympärillämme on kyllästetty tuhansien porojen\nverellä. Tuolla voitte nähdä pääkallot. Tämä on todellinen Golgata.\"\n\nNozier heittäytyi pitkäkseen vihreälle nurmelle.\n\n\"Tämä on hirmuista luontoa\", hän virkkoi. \"En ole koskaan voinut sietää\nsuuria mittasuhteita. Ne pusertavat rintaa. Ja mitä valkeita pilkkuja\ntuolla on ylt'ympäriinsä? Näyttävät valkeilta teerenpilkuilta ruskealla\niholla.\"\n\nCourbier nauroi halveksien.\n\n\"Se on lunta, paroni, oivallista norjalaista lunta. Se on täällä\nikuisesti. Siihen ei pysty aurinko eikä sade.\"\n\n\"Lunta, vaikka ollaan keskellä kesää\", paroni ihmetteli epäluuloisesti.\n\"Emmehän ole muuta kuin pari tuhatta jalkaa merenpinnan yläpuolella.\nEn todellakaan voi sanoa, että pitäisin tästä. Ehkäpä täällä on\njääkarhujakin?\"\n\n\"Ei\", Courbier vastasi tyynesti. \"Tietonne maantieteessä ja eläinopissa\njättävät koko lailla toivomisen varaa.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", paroni vastasi lyhyesti. \"Asia on niin, että\nteidän mättäessänne oppia ja viisautta kalloonne Sorbonnessa Parisissa,\nlojuin minä vankiluolassa Italiassa. Olin varsin yksinkertainen\nhotellirotta siihen aikaan, vaikkakin kahdeksankolmatta vuotta\nsitten pääsin Gentin polyteknillisestä korkeakoulusta parhailla\ntodistuksilla. Elin siivosti kaksi vuotta ja rakensin erään parhaista\nkanaalilentäjistä, joita kulkee Boulogne sur Mer'istä. Oletteko kuullut\npuhuttavan Vilmart'in sukellusveneestä? Vai ette? Ette voi löytää\nainoatakaan poikaa mistään polyteknillisestä opistosta, joka ei olisi\nselvillä siitä. Mutta kysykäähän häneltä Vilmart'ista itsestään, niin\nkohauttaa olkapäitään. Vilmart on kadonnut, hän sanoo. Kukaan ei tiedä,\nmikä hänen kohtalokseen tuli. Hän on ehkä murskaantunut kuoliaaksi.\nEhkä hän hukkui kokeillessaan uudella keksinnöllään. Hän oli hurja\nnero, niinkuin kaimansakin, maailmankuulu huijari. Eikä opettaja tiedä\nsen enempää. Hänellä ei ole aavistustakaan, että se kansainvälinen\nhotellivaras, joka vangittiin Firenzessä hänen aikoessaan keventää\nerästä vanhaa ranskalaista kreivitärtä niistä jalokivistä, joita\ntämä kantoi koristeinaan, oli yhteellinen sen nuoren Gentin neron\nkanssa, joka olisi voinut ansaita miljooneja rehellisellä tavalla.\nSiihen aikaan tapahtui kolmen vuoden keskeytys kehityksessäni. Siinä\non tietojeni aukko, hermostumiseni perusta ja syy heikontuneeseen\nterveyteeni. Italialaisilla on merkillinen taito riistää vangeiltaan\nhyvä mieli. Heillä on vanha, perinnäinen vankilahoito lyijykamarien\najoilta ja erinomainen tapa saada sappi kuohumaan yli äyräittensä. Minä\nmuutuin siihen aikaan katkeraksi ja kovaksi -- opin halveksimaan omaani\nja toisten henkeä. Ja kun eräänä päivänä murtauduin ulos, murskattuani\nvanginvartijani tilapäiseen jättiläismäiseen rotanloukkuun, jonka\nolin rakentanut käsillä olleista huonoista aineista, päätin kaikessa\nhiljaisuudessa omistaa elämäni rikoksille. Sattui niin onnellisesti,\nettä matkustaessani junalla S:t Gotthardista Müncheniin tapasin erään\npaksun herran, joka sanoi nimensä olevan Jaap van Huysmann. Hän oli\nhollantilainen ja minä belgialainen, mutta meillä ei silti ollut mitään\ntoisiamme vastaan. Hän ei ollut kekseliäs, mutta käsitti pian, että\nminä olin äsken päässyt vankilasta. Ranteissani oli joitakin punaisia\njuovia, joitten suhteen ei voinut erehtyä. Minun täytyy sanoa, että\nJaap otti minut isälliseen hoivaan. Hän antoi minulle rahaa parempiin\nvaatteisiin ja sopivampaan ulkomuotoon, hän nimitti minut paroniksi\nja keksi sen naamion, jota siitä saakka olen käyttänyt. Myöhemmin hän\nvalmisti minulle tilaisuuden Josias Saimlerin seurapiiriin. Minä olin\njoukossa, kun Jacques Delma valmisti kullan, joka sai koko maailman\npankkilaitokset horjumaan, ja siitä seikkailusta pelastuin ehjin nahoin\nvain Jumalan suoranaisen ihmeen kautta. Jacques Delma oli repivä\nmies. Hän muistutti jonkun verran teitä. Hänelläkin oli tavallinen\nmaskulinien Akilleksen-kantapää -- nainen. En tiedä, kuinka hänen ja\npikku Natascha Saimlerin lienee käynyt. Hän oli kaunis tyttö, saatte\nuskoa. Hänen tukkansa oli musta kuin korpin siivet, niinkuin runoissa\nsanotaan. Minulla on ehkä huono maku, mutta minä olisin ottanut hänet\nmieluummin kuin tuon ylpeän amerikalaisen miljoonamissin, jota te\nhuokailette.\"\n\nCourbier vavahti. Hän istui omissa unelmissaan ja heräsi vasta, kun\nparoni viimeisellä huomautuksellaan kosketti hänen unelmiensa maailmaa.\n\n\"Tuuli tyyntyy\", hän sanoi muuttaakseen puheenaihetta. \"Meidän on\nvarottava, että joudumme matkaan ennen pimeän tuloa.\"\n\n\"Hitto vieköön koko lentokoneen\", de Nozier sanoi nousten seisomaan.\n\"Se on yhtä vastenmielinen kuin tämä hautausmaa.\"\n\nTuntureilla vallitsi omituinen tunnelma. Aurinko oli laskenut synkkään\npilvikerrokseen, joka oli kasaantunut Opdalin-tunturin laelle, ja\npitkää, aaltoilevaa taivaanrantaa peitti omituinen, raukea, punasinervä\ntuntu. Suoraan edessä näkyi Staupet ja Rautalaakso raskaana ja\nsynkkänä, taustassa Hardangerin harjun tumma yksitoikkoisuus. Heikko,\nmutta jääkylmä iltatuuli sai kalpean belgialaisen hampaat kalisemaan.\n\n\"En pidä tästä maasta\", hän sanoi tyytymättömänä ja meni lentokoneen\nluo. \"Menkäämme merelle takaisin sillien ja uivan telakkamme seuraan...\"\n\nHän pysähtyi ja katsoi ihmeissään ylös ilmaan.\n\n\"Mikä lintu tuo on?\" hän kysyi osottaen etelään.\n\nCourbier otti kaukoputken.\n\n\"Se ei ole mikään lintu\", hän vastasi minuutin verran tarkasteltuaan\ntaivaanrantaa. \"Se on lentokone, kahden tuhannen jalan korkeudessa\nmeistä. Minä tunnen mallin. Se on Erkon mallinen ilmalaiva.\"\n\nDe Nozier kalpeni vielä enemmän.\n\n\"Silloin on vihollinen ajamassa meitä takaa\", hän sanoi. \"Eiköhän pommi\nolisikaan tehnyt vaikutustaan?\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\nKUUTAMOSSA.\n\n\nOli yö, tähtikirkas syys-yö Pohjanmeren pitkillä, pehmeillä\nmainingeilla. Tuuli oli tyyntynyt aivan kokonaan.\n\nYlhäällä ilmassa näkyi kirkas valo. Se suli yhteen tähtitaivaan kanssa,\nmutta terävä merimiehensilmä olisi voinut nähdä, että se liikkui\nnopeammin kuin tavallisten tähtien tyyni vauhti. Tämä tähti oli Jonas\nFjeldin meren ulapalle kiirehtivän \"lintulentäjän\" kompassihuone.\nKoneen leveät suippopäiset siivet liikkuivat tasaisin, hiljaisin\nliikkein. Pienen lasikaapin sisässä istui Jonas Fjeld ohjauslaitteessa\nja hänen takanaan ruumiinmukaisessa pojanpuvussa Evy Westinghouse\nnojasi leveitä ikkunoita vasten, jotka muodostavat \"linnun\" solakan\nja kauniin ruumiin. Hänellä oli päässä lentokypärä, joka ei jättänyt\nnäkyviin juuri muuta kuin hänen loistavat silmänsä. Hän tähysti\nlakkaamatta pimeään Zeiss-kaukoputkella.\n\n\"Näettekö mitään?\" Fjeld kysyi pitkän vaitiolon jälkeen.\n\nKone kulki niin äänettömästi, että hänen ei tarvinnut edes korottaa\nääntään.\n\n\"Näen vain ihmeen ihanan yön\", nuori amerikatar lausui, laskien\nkaukoputken kädestään. \"Tähdet loistavat kuin pienet auringot Muuten on\nvain merta joka puolella.\"\n\n\"Ettekö näe mitään laivojen lyhtyjä?\"\n\n\"En\", toinen vastasi, ottaen kaukoputken jälleen silmiinsä. \"Kyllä,\ntuolla pohjoisessa on tosiaankin pieni valopilkku.\"\n\n\"Pohjoisessa?\" Fjeld kysyi. \"Se on varmaan Skudesnesin satama. Se\nsopii. Sivuutimmehan juuri äsken Vidingsön majakan. Silloin olemme\nvarmaan oikealla tolalla, mikäli salaperäinen laiva ei ole muuttanut\npaikkaa sen jälkeen, kun poikani sen valokuvasi. Väsyttääkö teitä, miss\nEvy? Tai onko teidän nälkä? Tiedätte, että pienessä kaapissa vasemmalla\non ruokaa. Käyttäkää hyväksenne!\"\n\n\"Entä te itse?\"\n\n\"Minun ei ole koskaan nälkä tehdessäni työtä. Kun olen oikein\ntouhussani, ei minulla ole aikaa mihinkään. Tiedättehän muuten, että en\nole erikoisen kohtelias.\"\n\nEvy Westinghouse ei vastannut. Hän aikoi hetkisen kieltäytyä ruoasta\nja antautua yksinomaan tehtäväänsä, joka vaati hänen koko huomionsa.\nMutta hän oli huomannut kaapissa muutamia herkullisia kyljyksiä eikä\nvoinut vastustaa niitä. Melkein häpeillen hän otti koristepaperisen\nkyljyksen ja iski siihen hampaansa melkein raakalaisella ilolla. Tämä\nnuori, hemmoteltu nainen ei ollut tiennyt, mikä merkitys ruoalla oli\nihmisen elämässä, ennenkuin onnettomuus koristelemattomalla kielellään\noli saattanut hänet ymmärtämään sen. Se tapahtui silloin, kun hän eli\njauhopuurosta ja säilykkeistä eräällä pienellä saarella Newfoundlandin\nmatalikolla.\n\n\"Minun oli niin kova nälkä\", hän sanoi anteeksi pyytäen ja pyyhki\nsuutaan. \"Tiedättehän, että nuorilla pojilla on aina nälkä. Minun\ntäytyy näytellä osaani niin kauan kuin olen puettuna housuihin. Eikö\ntotta?\"\n\nFjeld ei vastannut. Hänen teräksensiniset silmänsä näyttivät tahtovan\navata itselleen tien läpi pimeyden, hänen huulensa olivat lujasti\nyhteen puserretut ja leveälihaksinen niska oli kumartunut eteenpäin\nkuin saalista tähystävällä pedolla.\n\nMerelle oli äkkiä ilmestynyt toinen tuntu. Pohjoisessa loisti aaltojen\nyli etenevä heikko valoraita. Se hypähti eteenpäin ja lähetti äkkiä\nkymmeniä tuhansia säteitä joka taholle. Se oli itse kaino Diana, joka\nratsasti seurueineen ja heitteli valokeihäitään pimeyden vaarallista\nhirviötä vastaan.\n\nKävi yhä valoisammaksi ja yhtäkkiä kuun hopeakehrä kiepahti\ntaivaanrannan reunalta kuin antediluvianisen eläimen jättiläissilmä.\nOli kuin meren edestä olisi vedetty esirippu. Kuun hopea ripotteli\naarteitaan maata vasten aaltoileville pitkille laineille.\n\nKoko koneen läpi kävi kova tärähdys. Evy Westinghouse katsoi\npelästyneenä Fjeldiä. Oli selvää, että jotakin oli tekeillä, joka\nsai hänen kohottamaan lentokoneen korkeammalle. Nyt ei kai Evy ollut\npitänyt kyllin tarkkaa huolta tähystyksestä. Kuunsäteet olivat saaneet\nhänen mielikuvituksensa liikkeeseen. Hän vilkaisi suoraan eteensä.\nFjeld oli kääntynyt puolittain häntä kohti, irroitti toisen kätensä\nohjauslaitteesta ja viittasi kärsimättömästi lounaaseen. Neito nousi\ntuolistaan ja tarkasti kaukoputkella ilmaistuun suuntaan.\n\n\"Mitä näette?\" Fjeld kysyi melkein ankarasti.\n\n\"Se on todellakin ihmeellistä\", neito vastasi. \"Suunnattoman suuri\nnelisnurkkainen laatikko. Se on näköjään aivan kuin kokonainen pikku\nkaupunginosa.\"\n\n\"Näettekö mitään valoa?\"\n\n\"En... Kyllä näen. Malttakaahan hiukan. Mustassa massassa näkyy joku\nheikko valonvälke.\"\n\n\"Mutta ei mitään lyhtyjä?\"\n\n\"Ei... Mutta omituisinta kaikessa on meri sen ympärillä. Näyttää aivan\nkuin se kiehuisi. Se loistaa ja kiiltää kuin meressä olisi kymmeniä\ntuhansia jalokiviä.\"\n\n\"Ehkä se on noidantuli?\"\n\n\"Ei, ei! Koko meri on laajalta alalta kuin kiehuvaa hopeaa täynnä oleva\npata. En ymmärrä, mitä se voisi olla.\"\n\nFjeld ei vastannut Mutta hänen ennestään niin ankarille ja vakaville\nkasvoilleen oli tullut ilme, jonka neito oli nähnyt niillä ennenkin,\nkun tohtori oli ollut saamaisillaan ratkaistuksi jonkun salaperäisen\narvoituksen.\n\n\"Nyt minäkin näen sen\", hän sanoi nauraen \"Sehän on, Jumala minua\nauttakoon, silli. -- Silliä niin pitkältä kuin silmä kantaa. Bjelland\non oikeassa. Joku yritteliäs ulkomaalainen on anastanut kaiken sillin,\nmitä säilyketehtaat kaipaavat turhaan. Minusta tuntuu...\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Ikäänkuin ihmiset alkaisivat käydä liian kekseliäiksi. Varmaan on\npian menty sen iäisyysrajan yli, joka vie loppuun. Mitä sanotte siitä\notaksumasta, että maailmanloppu on pian käsissä?\"\n\n\n\n\nXIX.\n\nARIADNE-LANGAN PÄÄ.\n\n\n\"Näettekö siellä alhaalla ketään ihmisiä?\" Fjeld kysyi.\n\n\"En\", Evy Westinghouse vastasi, kumartuen lentokoneen ulkopuolelle.\n\"Näen vain heikon valopilkun tuon mustan massan jostakin raosta. Muuten\nkaikki muistuttaa uivaa ruumisarkkua. En ole koskaan nähnyt moista,\nniin synkkä ja kamala se on.\"\n\n\"Minkä näköinen kansi on?\"\n\nAmerikatar kumartui lentokoneen avoimesta ikkunasta ja katseli tarkasti\nmuutamia satoja jalkoja heidän allaan olevaa valtaista möhkälettä.\nFjeld oli pysäyttänyt siivet ja antoi nyt vain korkeuspotkurin\ntyöskennellä. Lentokone laskeutui verkkaan rohkeitten lentäjien alla\nkelluvaa mustaa massaa kohti. Pitkä valovirta näkyi nyt selvemmin. Se\noli aivan kuin leimuava miekka, joka jakoi jättiläisen kahteen osaan.\n\n\"Ettekö vieläkään voi nähdä mitään vartiomiehiä?\" Fjeld kysyi\nhermostuneena.\n\n\"En\", amerikatar vastasi varmasti. \"Jos ei valoa olisi ollut, olisi\nvoinut luulla, että se olisi vain jyrkkäseinäinen meren saari.\"\n\n\"No\", Fjeld virkkoi, \"meidän on katsottava asiaa lähempää. Se on kai\nsuuripiirteinen silliöljytehdas. Minä olen jo tuntevinani silliöljyn\nhajua.\"\n\nHän oli oikeassa. Jättiläislaivasta kohosi tympeä haju, muistuttaen\nmädänneen lemua. Evy Westinghouse koetti tukkia nenäänsä.\n\n\"Tämä on inhottavaa\", hän sanoi. \"Mikä voikaan haista näin hirveän\npahalta? Jos tätä jatkuu, niin minä tulen merikipeäksi.\"\n\nSillä välin Ilmari Erkon lintu laskeutui verkkaan alas laivan\nvaltaiselle katolle. Korkeuspotkuri järjesti vauhtia ja pitkät,\nsuippopäiset siivet pitelivät tasapainoa tyynin, tasaisin liikkein.\n\n\"Te saatte jäädä koneeseen\", Fjeld kuiskasi. \"Teidän on hoidettava\nhyvin tähystystä ja jos teidät yllätetään, niin käyttäkää revolveria.\nOsaattehan ampua. Ja jos joku tulisi lähemmäksi konetta kuin metrin\npäähän, niin painakaa vasemmalla puolellanne olevaa valkoista\nmetallinappia. Silloin ei heidän ole hyvä olla.\"\n\nLentokone oli nyt laskeutunut katolle. Kevyenä kuin lintu se putosi\nvieteripyörilleen. Se vain vähän hypähteli edestakaisin kuin\nistumapaikkaa etsivä kalalokki.\n\n\"Onni suosii meitä\", Fjeld sanoi tyynesti. \"Tuuli on niin vähäpätöinen,\nettä meidän ei tarvitse ankkuroida, ja hyvä se onkin, sillä täällä ei\nnäy olevan mitään, mihin köydenpään kiinnittäisi.\"\n\nHän astui varovasti lentokoneen pienestä majasta. Evy Westinghouse\nkumartui eteenpäin, hänen silmänsä loistivat kuun valossa ja\npienoinen, kalpea säde paistoi hänen oikeassa kädessään kimaltelevan\nhopearevolverin piipulle.\n\nFjeld pysähtyi porrasaskelmalle.\n\n\"Minun täytyy tutkia tämä laitos\", hän sanoi. \"Kun te ammutte, palajan\ntakaisin. Mutta jos kävisi niin, että minun tieni lentokoneelle\nkatkaistaisiin, niin lentäkää matkoihinne. Osaattehan käsitellä\nkonetta. Tämä lentokone ohjaa itsensä melkein ihmisen avuttakin, kunhan\nkäytätte korkeuspotkuria tasapainon säilyttämiseen. Laskette suoraan\nlänteen, kunnes tulette Stavangeriin. Sieltä haette käsiinne konsuli\nBjellandin taikka jonkun hänen poikansa. Kerrotte heille kaikki,\nmitä tiedätte. Sanokaa, että tämän laivan kupeella on suunnattoman\nsuuri silliparvi ja että täällä harjoitetaan sillivarkautta suuressa\nmittakaavassa... Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän\", neito vastasi. \"Mutta ilman teitä en aio lähteä täältä. Se\nei pistäisi päähänikään. Joko me molemmat tai ei kumpikaan.\"\n\nFjeld katsoi tuimasti uljasta nuorta neitoa. \"Olette minun\nkomennossani\", hän sanoi. \"Olette vapaaehtoisesti suostunut tottelemaan\nminun määräyksiäni. Minä kyllä selviydyn. Mutta tässä on kysymyksessä\nenemmän kuin teidän tai minun henkeni. Pääasia on, että tämä salaisuus\nsaadaan selville. Olette noutanut tykkiveneen ennenkin, miss\nWestinghouse. Se saattaa tälläkin kertaa olla tehtävänne. Minä luotan\nteidän toimintatarmoonne ja ennen kaikkea kuuliaisuuteenne.\"\n\nNeito nyökkäsi koneellisesti päätään ja pusersi kättään entistä\nlujemmin revolverin ympäri. Fjeld katsoi melkein halveksien tuota\npientä asetta.\n\n\"Se on kaunis leikkikalu\", hän sanoi, \"mutta...\"\n\n\"Se on kuitenkin kerran tuottanut eräälle ihmiselle kuoleman\", neito\nkeskeytti hänet.\n\nTohtori kohautti olkapäitään.\n\n\"Heti oikealla puolellanne on pari hyvää revolveria. Molemmat ovat\nuusia Colt-pistooleja. On mahdollista, että ne eivät oikein hyvin\nsovellu teidän pieneen käteenne, mutta ne ovat miellyttävät pidellä ja\nhelposti laukeavat. Niitten paras ominaisuus on, että luoti lävistää\npari ihmistä ja menee vielä hyvän matkaa kolmanteenkin.\"\n\nFjeld ei odottanut Evy Westinghousen vastausta. Hän laskeutui varovasti\ntämän merkillisen Noakinarkin jättiläiskatolle. Koko alus oli\nnähtävästi rakennettu ohuista teräslevyistä. Hän astui valojuovalle\nasti, joka ulottui pitkin koko möhkäleen.\n\nÄkkiä hän pysähtyi. Hänen korviinsa kuului kaukainen ääni. Hän kumartui\nja asetti korvansa teräslevyä vasten. Nyt hän kuuli sen selvemmin. Se\noli jotakin surisevaa ääntä, johon yhtyi omituista loisketta, niinkuin\njostakin pumppukoneesta. Fjeld käsitti heti, mitä se oli. Merkillinen\nlaiva oli ilmeisesti varustettu voimakkaalla dynamolla, jota käytettiin\ntuon möhkäleen liikuttamiseen. Kummallakin puolella olevat torpedojen\nnäköiset ulkonemat muistuttivat Missisippijoen mahtavia lauttoja, jotka\nkömpelöstä ulkomuodostaan huolimatta kulkevat huimaa vauhtia.\n\nFjeld konttasi varovasti valojuovalle, joka ei ollut aivan niin kalpea\nkuin miltä oli näyttänyt ylhäältä ilmasta. Se oli noin kolmannes-metrin\nlevyinen.\n\nHän kumartui verkkaan eteenpäin. Valomeri aluksi häikäisi häntä, mutta\nvähitellen hän tottui siihen.\n\nHän perääntyi hämmästyneenä. Sillä näky, joka hänet kohtasi, antoi\nhänen käsiinsä sen Ariadne-langan pään, joka vei salaisuuden\nselvittämiseen.\n\n\n\n\nXX.\n\nTARKASTUS.\n\n\nFjeld näki edessään syvän, suuren altaan, jonka joka puolella oli\nleveät parvekkeet. Altaan toiseen pitkään päähän oli laitettu 20-30\nmetrin korkuinen kattila, jota ympäröivät putkijohdot. Altaasta\nkulki kattilan yläosaan leveä torvi ja kattilan päällä oli suppilon\ntapainen kansi. Kaksi sähkövalonheittäjää loi suuren huoneen nurkista\nympärilleen räikeän valaistuksen. Altaan vesi oli alituisessa\nliikkeessä. Se oli aivankuin kimalteleva hopeavirta. Jonkin laitteen\navulla saatiin vesi virtaamaan puolelta toiselle. Se muodosti melkein\nkoskena kohisevan puron. Koko vesimäärä imeytyi ennenmainittuun\ntorveen, joka vei sen suoraan kattilaan.\n\nFjeld luuli ensin, että koko allas oli yhtenä ainoana kimmeltävänä\nmassana. Mutta sitä mukaa kuin hänen silmänsä tottuivat terävään\nvaloon, hän huomasi veden olevan täynnä silliä -- eläviä sillejä, jotka\nmyllersivät sekaisin mitä hurjimmassa sekamelskassa.\n\nKaikki näytti tapahtuvan koneellisesti jonkun nerokkaasti mietityn\njärjestelmän mukaan. Silli pumpattiin altaaseen laivan ulkopuolella\nolevasta avarasta sillinuotasta. Altaan läpi se painettiin torveen ja\nsitä myöten kattilaan, missä se pudistettiin suolavedestä, joutuakseen\nviimein sähköuuniin, joka jollakin nerokkaalla laitteella valutti\nvalmiin öljyn pitkiä putkia myöten jättiläisaluksen sisällä oleviin\nammeisiin.\n\n\"Tämäpä on suurenmoinen keittolaitos\", Fjeld tuumi. \"Kaikki näyttää\ntapahtuvan itsestään.\"\n\nEi kuulunut ääntäkään paitsi dynamojen hiljainen sähinä ja pumppujen\ntasaiset lyönnit. Koko laiva oli kuin kuollut. Suunnattomilla\nparvekkeilla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä.\n\nTuo suunnaton laitos muistutti erästä esihistoriallista\njättiläiseläintä, joka makasi silmät ummessa ja ahmi keräämäänsä\nsaalista. Ja minkälaista saalista?\n\nFjeld heitti silmäyksen merelle. Suuri nuotta ulottui laivan perästä\nmonen sadan metrin pituudelta. Vaikka laivan piti voida kuluttaa\nmonta sataa tonnia silliä minuutissa, tuntui vielä kuitenkin olevan\nkäytettävänä useita satoja tuhansia tynnyrejä.\n\nMutta kuinka nämä ulkomaalaiset olivat voineet kerätä niin suunnattomia\nsillimääriä nuottaansa näin kaukana merellä?\n\nSiinä oli vielä yksi arvoitus ratkaistavana. Yksi asia oli kuitenkin\nselvä, että nimittäin jättiläinen harjoitti luvatonta kalastusta Norjan\nrannikolla. Sillä tämä oli paljon aluevesien rajan sisäpuolella.\n\nFjeld nousi seisomaan epätietoisena. Ei ollut helppo sanoa, mitä hänen\nnyt pitäisi tehdä. Lukuunottamatta tuota kapeata valojuovaa, koko laiva\ntuntui olevan aivan ilmanpitävästi suljettu.\n\nHän hiipi varovasti laivan maanpuoleiselle sivulle. Kuutamo oli nyt\nkirkkaimmillaan ja se heitti hänen eteensä pitkän varjon. Se oli\nvaroitus, jonka Fjeld heti otti huomioon. Hän heittäytyi pitkin\npituuttaan kannelle ja konttasi hiljaa sen osan laidalle, joka näytti\nolevan laivan keula. Fjeld näki nyt selvästi nuo torpedon kaltaiset\nteräsputket, jotka päättyivät suippoihin kärkiin ja joitten tehtävänä\nluultavasti oli raivata tietä tuon valtaisen laatikon tapaisen aluksen\nruholle. Nämä hummerin saksia muistuttavat voimakkaat ulottimet olivat\nhirveän näköiset.\n\nMuuten ei näkynyt mitään epäiltävää. Miehistöllä tuntui todellakin\nolevan hyvä omatunto, koska ei ollut asetettu mitään vartiota.\nMöhkäleen rintana olevasta mustasta terässeinästä ei näkynyt\nvalonpilkahdustakaan.\n\nMutta Fjeld ei ollut niitä miehiä, jotka ulkonaisen rauhallisuuden\nantavat tuudittaa itsensä uneen. Täällä oli väijyksissä jotakin pahaa.\nHän tunsi seisovansa vihollisen alueella ja vaaran uhkaavan tämän\npahantekijäin pesän joka nurkasta. Nyt peto nukkui. Mutta joka hermo\nsen ruumiissa sanoi hänelle, että herättyään se levittäisi ympärilleen\nkuolemaa ja tuhoa.\n\nHän katsoi ympärilleen. Kannen tummien ääriviivojen yli hän huomasi\nlentokoneen seisovan pyöreillä, siroilla jaloillaan kuin kärpänen\nseinällä. Hän mietti, olisiko hänen palattava lentokoneeseen,\nlennettävä Stavangeriin ja noudettava sotaväen apua. Pari\ntorpeedovenettä varmaan riittäisi tekemään selvän tästä omituisesta ja\njättiläismäisestä silliryöstöstä.\n\nMutta Fjeld ei ollut halukas sekoittamaan tähän asiaan varsin paljon\njulkisuutta. Hän oli nähnyt liian monta esimerkkiä siitä kömpelyydestä\nja typeryydestä, jolla niin sanotut auktoriteetit pilaavat ja\ntärvelevät mutkikkaan asian. Ja hän päätti odottaa ja pitää varansa.\n\nTämä päätös tuntui olevan onnellisin. Sillä noustuaan käsivarsiensa\nvaraan hän tunsi kannen reunassa kohoavan kohdan, jota ei ollut ennen\nhuomannut. Hän haparoi käsivarsin terässeinää alaspäin ja hymyili\ntyytyväisenä: hän oli tavannut rautatikkaat, jotka veivät aivan\nvedenpinnassa olevalle leveälle siltamalle.\n\nFjeld ei kauan mietiskellyt. Hän tarttui ylimpään puolapuuhun ja päästi\njalkansa solumaan reunaa pitkin, kunnes ne kohtasivat toisen puolapuun.\nSitten hän alkoi verkalleen kavuta alaspäin. Päästyään keskipaikalle\nhän äkkiä pysähtyi. Ainoastaan puolen metrin päässä ja hänen päänsä\nkorkeudella avattiin luukku, josta virtasi voimakas valo, ja hän kuuli\nraa'an äänen puhuvan.\n\n\"Mitä hittoja siellä on, Jerome?\" kysyttiin ranskaksi. \"Katolla on joku\nkonttaamassa. Lähetä ylös mies katsomaan, mikä siellä on?\"\n\n\"Erehdytte, kapteeni\", kuului toinen ääni. \"Kukapa olisi tullut katolle\nkoskettamatta soittojohtoon?\"\n\n\"Hitto tietäköön!\" edellinen ääni vastasi kiukkuisesti. \"Mutta joku\nkulki kajuuttani yli hetkinen sitten.\"\n\n\"Varmaankin paroni on tullut takaisin lentokoneellaan.\"\n\n\"Pässinpää\", kapteeniksi mainittu ärjäsi. \"Miksikä hän konttaisi\nteräslevyillä kuin mikäkin äyriäinen? Lähetä pari miestä katsomaan. Ja\njos siellä on joku, niin toimita hänet suorinta tietä hiiden kattilaan.\"\n\nLuukku lyötiin kiinni. Sisältä kuului jyriseviä askeleita.\n\nField kiiruhti portaita alas. Mutta samassa kun hän laski jalkansa\nsiltamalle, kaksi miestä tuli eräästä ovesta ja heittäytyi hänen\nkimppuunsa, syösten suustaan muutamia valikoituja ranskalaisia\nkirouksia.\n\n\n\n\nXXI.\n\nPULASSA.\n\n\nFjeldillä oli revolveri kädessä, mutta hänen ei tarvinnut käyttää sitä.\nHintelät, leveäharteiset belgialaiset hän sai karistetuksi hartioiltaan\npudistamalla. Sitten hän lähti pakoon siltamaa pitkin, ei merimiesten\npuukkojen pelosta, vaan tahtoen käyttää tilaisuutta tutustuakseen tähän\nmerkilliseen laivaan niin paljon kuin mahdollista.\n\nHän hyppäsi sen parin metrin levyisen välikön yli, joka ikäänkuin jakoi\nlaivan kahtia. Belgialaiset juoksivat hänen perästään, kiroten ja\nhoilaten. Mutta he eivät olleet niin nopsat jaloistaan kuin norjalainen\nlääkäri. Toinen heistä kompastui yrittäessään väreilevässä kuuvalossa\ntehdä saman hypyn kuin Fjeld ja putosi mereen. Toinen pysähtyi pikku\naukion reunalle ja huitoi hurjasti veitsellään pakenevaa vihollista\nkohti.\n\nFjeld laski, että toisellakin puolella pitäisi olla käytävä, eikä hän\nerehtynytkään.\n\nMutta nyt oli hirviö herännyt. Luukku avattiin uudestaan ja hänen\nkorvissaan suhahteli harhaan ammuttuja revolverinkuulia. Joka taholta\nkuului huutoja, kirkumisia ja kirouksia.\n\nYhtäkkiä Fjeld huomasi jättiläisen liikkuvan. Molemmat puoliskot\nerosivat loitommalle toisistaan. Valtava aukeama tuntui leviävän kuin\nkita pusertaakseen vihollisensa kuoliaaksi. Fjeld pysähtyi hetkeksi\nepätietoisena rautaportaitten eteen. Sillä hetkellä hän oli turvassa.\nHänen yläpuolellaan luukusta ampuva mies ei uskaltanut näyttäytyä,\nsittenkun muuan Fjeldin revolverinluoti oli pudottanut aseen siitä\nkädestä, joka oli pistetty ulos ampumaan rohkeata vihollista.\n\nEvy Westinghousesta hänellä ei ollut vähintäkään pelkoa. Hän tunsi\nolevansa vakuutettu siitä, että laivan miehistöllä ei ollut vielä\naavistustakaan lentokoneesta.\n\nLisäksi oli selvää, että hirviön miehistö ei tiennyt, mitä sen\nolisi pitänyt tehdä. Laivassa oli suuri hämminki. Siinä häärättiin\nja hätäiltiin enemmän kuin toimittiin. Ilmeisesti puuttui heiltä\njärjestävät aivot ja kapteenin käheät komennukset hukkuivat\nvastalauseisiin ja tottelemattomien alamaisten niskotteluun.\n\nTämä yksi ainoa mies, joka osotti niin suurta kylmäverisyyttä ja niin\nsuurta taituruutta aseitten käyttelyssä, oli aikaansaanut hädän, jota\nlisäsi vielä kalpea, salaperäinen kuutamo, ärsyttäen taikauskoisia\nmerimiehiä.\n\nTämmöisissä olosuhteissa Fjeld ei hetkeäkään epäröinyt jättää lähemmin\ntarkastamatta laivaa, ennenkuin poistuisi taistelutantereelta. Hän\nhiipi takaisin torpeedon tapaisille ulokkeille. Hämmästyksekseen\nhän huomasi, että laivan molemmat puoliskot etääntyivät yhä enemmän\ntoisistaan. Kita aukeni ja samassa näkyi loistava punertava massa, joka\nepäselvässä kuutamossa muistutti virtahevosen kitaa.\n\nFjeld kouristi revolverin käteensä. Massan herättämä hirvittävä tunne\nlisääntyi suuressa määrin sen kautta, että kummaltakin puolen tuli\nnäkyviin rautakeihäitä, jotka muistuttivat alligaattorin hampaita.\n\nMutta kun kukaan ei tuntunut panevan esteitä hänen tielleen, hän\nkumartui eteenpäin tarkastaakseen tuota salaperäistä nielua. Hän\nhuomasi muutamia riepuja, jotka riippuivat lähimmässä rautaseipäässä.\nKurottautumalla hyvin pitkälle hän sai niistä kiinni. Ne olivat\ntahmaiset. Lähemmin tutkimatta löytöään hän pisti sen taskuunsa ja\nrupesi hiljakseen pyrkimään takaisin.\n\nSamassa vilahti siltaman yli pitkä varjo, näkyi voimakas välähdys\nja jostakin salatusta ovesta syöksyi kymmenkunta miestä kiljuen ja\nkiroten. Fjeld puri huultaan. Peräytyminen oli häneltä katkaistu. Hänen\nolisi pitänyt tajuta, että rautaportaitten vieressä oli ovi tälläkin\npuolella laivaa.\n\nMutta hänellä ei ollut aikaa pitemmältä tuumia asiaa. Merimiehet\ntulivat lähemmäksi ja vaikka rohkeus ei näyttänyt olevan heidän\nhuomattavimpia ominaisuuksiaan, oli kuitenkin selvää, että yksinäisellä\nmiehellä ei ollut suuriakaan toiveita murtautua läpi häntä vastaan\nhyökkäävästä hoilottavasta ja ulvovasta joukosta. Fjeldiä ihmetytti,\nettä hänen vastustajansa eivät ampuneet. Mutta pian hän huomasi\nsyyn siihen. Matruuseilla ei nähtävästi ollut tilaa semmoiseen\ntoimenpiteeseen, koska he siten joutuisivat vaaraan ampua toisiaan.\nSitä paitsi oli heidän aikomuksensa ilmeisesti heittää vastenmielinen\nvieras aukkoon, jossa vaaleanpunaiset piikit näyttivät himoitsevan\njotakin uhria.\n\nFjeld kohotti revolverinsa. Mutta silloin hän äkkäsi, että matruusit\nsuojelivat itseään eräänlaisella rautakilvellä, jota he kantoivat\nedessään liikuttavan huolellisesti, jotta ei vain yksikään heistä\njoutuisi kärsimään vieraan aseitten aiheuttamaa vahinkoa. Sillä tavoin\nolisi heille verrattain helppoa ja vaaratonta heittää tunkeilija laivan\nnieluun.\n\nFjeld käsitti joutuneensa pulaan. Hän vilkasi taakseen ja hänestä\nnäytti kuin leveät leuat liikkuisivat, päästäen kolisevan äänen aivan\nkuin krokodiilit saaliin lähestyessä. Mutta vaara, joka häntä nyt\nuhkasi, ei ollut suurempi kuin monet niistä, joita hän vaiherikkaan\nelämänsä kuluessa ennenkin oli voittanut.\n\nHän kohotti revolverinsa ja laukaisi nopeasti peräkkäin kolme laukausta\nrautalevyä vasten. Hän huomasi matruusien kumartuvan alas kilpiensä\nsuojaan ja pysäyttävän hyökkäyksensä. Juuri sitä hän oli toivonutkin.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän heitti sadan kilon ruumiinpainonsa\nedessään olevaa rautaseinää vastaan. Sen suojassa olleet kuusi\nmatruusia eivät olleet arvanneet niin suunnatonta rohkeutta. He eivät\nosanneet asettua vastarintaan. Kauhistuneina he pudottivat kilpensä ja\nkaatuivat päällekkäin siltamalle. Kaksi heistä syöksyi mereen, eivätkä\ntoiset kerinneet tointua ennenkuin rivakka norjalainen oli hypännyt\nheidän ylitsensä rautaportaille.\n\nFjeld pysähtyi hetkeksi. Hän kuuli jotakin, joka sai hänet rientämään\nportaita ylös kauheata vauhtia. Se oli laukaus, yksi ainoa kova laukaus\nhänen lentokoneessa olevasta toisesta Colt-pistoolistaan.\n\n\n\n\nXXII.\n\nYKSIN.\n\n\nEvy Westinghouse istui tyynesti ja hiljaa odottaen Ilmari Erkon\nlentokoneessa. Kuunvalo loisti hänen kalpeille kasvoilleen. Hän istui\nhuulet yhteen puristettuina vartiopaikallaan täysin tietoisena suuresta\nvastuunalaisuudestaan.\n\nMusta kansi näytti niin merkillisen salaperäiseltä öisessä\nvalaistuksessa. Se oli kuin kuilu, joka millä hetkellä tahansa voisi\nniellä hänet. Hän kumartui eteenpäin ja jännitti kaikki aistinsa.\nEi yksikään ääni, ei pieninkään liike jäänyt häneltä huomaamatta.\nTuon tuostakin hän oli kuulevinaan takanaan hiipiviä ja sipsuttavia\naskeleita. Hänestä tuntui, kuin petoeläin olisi hiljaa hiipinyt\npehmeillä tassuillaan häntä kohti pitkin tuota synkkää pintaa.\nMutta hän ei nähnyt mitään. Itse jännitys ihmisen hermoissa riittää\nloihtimaan esiin salaperäisiä ääniä. Ja kuitenkin ainoastaan hänen oman\nsydämensä tykytys kajahteli hänen tärykalvoissaan.\n\nSemmoisina hetkinä todella tuntee elävänsä.\n\nTämä amerikalainen miljoonanomistaja, joka siinä istui kuun\nkepeänvihreän cyklooppisilmän edessä odottaen vaaroja, joitten tiesi\nhäntä väijyvän, huomasi yhtäkkiä kätensä vapisevan. Johtuiko se\npelosta vai odotuksesta?... Mutta hän tunsi melkein nauttivansa siitä\nheräävästä pelontunteesta, jota vastaan hänen oli taisteltava koko\nyankee-luontonsa väkevällä elinvoimalla. Nyt hän tajusi, että hänen\nolemuksensa alkuperäisin vaisto oli taistelun kaipuu. Häntä poltti sama\nylpeä toiminnanhimo, joka oli kalvanut hänen isäänsä ja veljeänsä Wall\nStreetin voimakkaassa kullanloistossa. Hänen väsymyksensä oli poissa,\nhänen raukea herpautumisensa arkielämän yksitoikkoisuuteen, joka tappaa\namerikattarien hyvän tuulen ja tekee heidät varjokuviksi, oli hävinnyt.\nHän ei välittänyt enää miesten kunnianosoituksista. Nyt vasta hän oli\noppinut tajuamaan, että amerikalaisten käsitys naisesta on pohjaltaan\nvain naisen halveksumista, se kun kehoittaa naista tavoittelemaan vain\nloitolla elämän taistelukentältä olevaa ylhäistä asemaa.\n\nÄkkiä hänen ajatuksensa keskeytyivät. Ylhäältä ilmasta kuului\nkaukaista surinaa, muistuttaen aivan jättiläiskokoisen merikotkan\nsiipien lyöntiä. Hetkistä myöhemmin hän kuuli alapuoleltaan huutoja ja\nlaukauksia. Suuri hirviö oli herännyt ja rupesi liikahtelemaan.\n\nMissä oli tohtori Fjeld? Ja mitä hänen itsensä pitäisi tehdä? Hänen\noikea kätensä pusertui lujemmin ohjauslaitteeseen ja vasen oli\nkoskettimella, jonka avulla korkeuspotkuri pantiin käymään.\n\nHän kuuli selvästi huutoja etukannelta. Raa'at ja käheät äänet siellä\nhuutelivat, kuuluen melusta tuon tuostakin hänen korviinsa saakka\ntunkeutuva ranskalainen kirous. Taas kuului laukaus...\n\nMutta hän ei saanut aikaa kauemmin ajatella, mitä edessäpäin tapahtui.\nSillä kuulemansa voimakas suhina kävi nyt yhä selvemmäksi ja kuutamossa\nnäkyi kannella pitkä varjo. Seuraavalla hetkellä liukui lentokone\nteräskannelle, vain kuuden tai seitsemän metrin päähän hänestä. Se\nvieri eteenpäin, pitkä pyrstö kohosi hetkeksi ilmaan kuin hevonen, joka\non potkaissut taaksepäin -- sitten se yhdellä nykäyksellä pysähtyi\npaikalleen.\n\nSilloin Evy Westinghouse irroitti kätensä ohjauslaitteesta ja tarttui\nhienolla, valkealla kädellään tohtorin suureen revolveriin.\n\nHän katsoi huolestuneena ympärilleen. Mutta hänen seuralaisensa oli\nhäipynyt pimeyteen. Ei ollut muuta keinoa kuin odottaa, mitä tapahtuisi.\n\nLentokoneesta hyppäsi kaksi miestä. Hän kuuli ihmettelevän\nhuudahduksen, joka ilmaisi hänelle toisen lentokoneen miehistä vasta\nnyt huomanneen hänet. Samalla hän huomasi, että laivan keskellä ollut\nkaitainen valojuova nyt rupesi, leviämään -- ensin hyvin hitaasti,\nmutta sitten yhä nopeammin. Näytti aivan siltä, kuin olisi vedetty\nesirippu syrjään jonkin loistavan maanalaisen näytelmän edestä.\n\nValojuovan toisella puolella olevat miehetkin näyttivät hämmästyvän\ntästä ilmiöstä. He aikoivat hypätä hänen luokseen, mutta muuttivat\näkkiä päätöksensä. Toinen oli vähällä syöksyä heidän jaloissaan\naukenevaan valomereen. Kirous huulilla he pysähtyivät aukeaman reunalle.\n\n\"Kuka siellä?\" nuorekas ääni huusi ranskaksi.\n\nEvy Westinghouse ei vastannut. Hän kumartui niin paljon eteenpäin\nkuin mahdollista, jotta miehet eivät huomaisi olevansa tekemisissä\nainoastaan naisen kanssa. Sitten hän kohotti raskaan Colt-revolverin ja\nampui laukauksen ilmaan.\n\nTämän laukauksen Jonas Fjeld kuuli. Vapauduttuaan vihollisistaan\nhän kiipesi ylös rautaportaita. Hän tunsi itsensä levolliseksi\nlentokoneessa olevan nuoren naisen suhteen. Tämä ei kyllä jättäytyisi\nyllätettäväksi. Fjeld tiesi hänen hyvin tuntevan lentokoneen\nyksinkertaisen ja helpon koneiston ja helposti voivan ohjata sitä, jos\nse tulisi tarpeelliseksi.\n\nHän pysähtyi hämmästyneenä katolle. Toisen lentokoneen ääriviivat\nnäkyivät kuuvalossa ja leveän valojuovan reunalla hän keksi kaksi\nmiestä, jotka seisoivat siinä neuvottomina revolverit kädessä.\n\nPienempi heistä kumartui eteenpäin ja huusi alas huoneeseen. Fjeld ei\nkuullut, mitä mies sanoi. Mutta tulosta ei tarvinnut odottaa. Ennen\nniin äänettömässä laivassa alkoi nyt elämä kuhista odottamattoman\nvilkkaana. Ilmeisesti oli suuresta huoneesta nostettu tikapuita, sillä\nseuraavassa hetkessä pisti joukko parrakkaita päitä esiin valomerestä\nja parikymmentä hurjaa olentoa syöksyi kannelle valojuovan molemmin\npuolin.\n\n\"Ottakaa lentokone\", kuului tuima huuto, \"ja heittäkää se mereen.\"\n\nKaksi miestä meni rohkeasti omituista kellanvihreää lintua kohti,\njoka pyöreillä jaloillaan seisoi läpättäen kannella. Arvelematta he\ntarttuivat sen vaaleaan teräspyrstöön.\n\nFjeld ryömi varovasti lähemmäksi, koettaen saada toisen lentokoneen\nitsensä ja hyökkääjien väliin. Ilmeisesti oli hänet kokonaan unohdettu.\nKaikkien silmät olivat suunnattuina vieraaseen lentokoneeseen.\n\nMiesten huuto vaikeni äkkiä. Lentokoneen kupeesta syöksyi valkea valo.\nMitään pamahdusta ei kuulunut eikä näkynyt savua. Mutta molemmat\nmatruusit kaatuivat nurin, aivan kuin salama olisi heidät lyönyt.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nLASSONHEITTÄJÄ.\n\n\nJättiläislaivassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Molemmat matruusit\nmakasivat kannella kuin hengettöminä. Kuunvalo lankesi toisen rehevän\nparran peittämille kalpeille kasvoille, joissa törrötti suu puoleksi\navoinna.\n\nToisella puolella valojuovaa olevat miehet eivät näyttäneet olevan\nerikoisen halukkaat tulemaan toverinsa avuksi. He näyttivät\nsäikähtyneiltä ja epäröiviltä. Juova oli tullut jo useita metrejä\nleveäksi.\n\nMutta hiljaisuutta kesti vain silmänräpäyksen. Kuului revolverin\nlaukaus. Ja tämä yksi ainoa laukaus oli alkuna kokonaiselle\ntykkitulelle. Roistot vetivät esiin revolverinsa ja ampuivat sokeasti\nlentokonetta kohti. Luodit vain vinkuivat metallia vasten, mutta\nampumisesta ei tuntunut olevan mitään tulosta. Toiselta sivulta meni\nmuuan lasiruutu rikki -- siinä kaikki.\n\nJa kuitenkin olisi tuo samainen laukaus voinut tulla hyvin\nkohtalokkaaksi nuorelle \"The fifth avenuen\" ladylle. Sillä muuan\nlasisirpale sattui häntä olkapäähän, repäisi rikki leningin ja\ntunkeutui ihon alle. Evy Westinghouse, joka istui pää alas painettuna\nroistojen tulilinjassa, tunsi niin ankaraa kipua, että hänen oli\npantava kaikki voimansa liikkeelle, jotta ei menettäisi tajuaan. Hän\nkäsitti, että nyt hänen oli toimittava ja että paljon riippui siitä,\npääsisikö hän pakoon ja hankkimaan apua. Hän oli viimeiseen asti\ntoivonut, että Fjeld tulisi takaisin. Mutta nyt hän käsitti, että\ntohtorin pääsy hänen luokseen oli katkaistu. Tohtorin sanat kaikuivat\nvielä hänen korvissaan. Hänellä ei ollut muuta keinoa kuin toimia\nniitten mukaan. Veri tihkui haavoittuneesta olkapäästä, hän tunsi\nlämpöisen, kostean veren tippuvan vasemmalle käsivarrelleen.\n\nHitaasti hän kohotti päänsä suojaavan panssarin yli. Ampuminen oli\ntauonnut. Joku luja tahto oli järjestänyt raivoavat miehet. Hän näki\nheidän seisovan kuiskailemassa keskenään lentokoneen varjossa. Laivan\nsisäosista tuli yhä useampia kannelle. He konttasivat kuin apinat,\njättäen pitkät kuutamon varjot jälkeensä.\n\nKannella vallitsi yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus. Mutta tämä\nhiljaisuus oli vielä paljon kauhistuttavampi kuin revolverien pauke.\n\nNyt hän näki miehen konttaavan ruumasta. Evy näki hänen kasvonsa ne\nmuutamat sekunnit, kun hän pisti päänsä ylös valomerestä. Ne eivät\nolleet toisten kaltaiset. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut\nja tummat. Hänellä oli korvissa pitkät renkaat ja kasvoissa syvät\nrokonarvet. Silmät olivat pienet, mutta hehkuivat kuin kivihiilet.\nVasemmalla käsivarrellaan oli hänellä pitkä vyyhdelle keritty köysi.\n\nEvy Westinghouse oli nähnyt tuommoisia miehiä ennenkin. Niitä on\njoka paikassa Buenos Ayresissa ja Montevideon laitamilla. Ne olivat\n_gaucho_'ja Etelä-Amerikan heinäaroilta, mistä ovat muuttaneet\nsuurkaupunkeihin harjoittamaan ammattiaan ihmisiä vastaan, opittuaan\nensin ottamaan sen avulla kiinni karjaa.\n\nNuori nainen kalpeni. Hän käsitti, että miehen käsivarrelta riippuva\nköysi oli lasso ja että mikään ase ei voinut olla tehokkaampi\nestämään hänen pakenemistaan. Samassa hän vasemmalla kädellään painoi\nkorkeuspotkurin kosketinta. Mutta se oli liian myöhäistä.\n\nGaucho oli silmänräpäystäkään viivyttelemättä heittänyt lassonsa\nlentokoneen torpeedomaisen kokan yli. Riemuhuuto toisella puolella\nolevien roistojen kurkuista todisti hänen osanneen maaliinsa. Lasso oli\nlujasti kiinni lentokoneen nokassa, eikä sen jälkeen ollut lainkaan\nvaikeaa kaataa sitä kumoon taikka ainakin estää sitä lähtemästä.\n\nEvy käsitti kauhistuen, että oli kadottanut mahdollisuuden päästä\npakoon. Hänellä ei ollut puukkoa, millä olisi leikannut poikki tukevan\nhamppuköyden, joka nyt sitoi hänet kiinni kirottuun laivankanteen.\nKorkeuspotkurista ei asiain näin ollen ollut mitään hyötyä, ja\nhän sulki nopeasti koskettimen, jotta kone ei kaatuisi nurin. Hän\nodotti joka silmänräpäys, että gaucho kiristäisi lassoa. Mutta\netelä-amerikalainen ei pitänyt kiirettä.\n\nTaustalta tullut pieni mies, joka oli ottanut komennon, astui nyt\nesiin. Kuu paistoi hänen ryppyisille kasvoilleen valaisten hänen kapeat\nsilmänsä ja suuren monokkelin, joka tuntui tekevän ilmeettömät kasvot\nyhä enemmän värittömiksi ja näivettyneiksi.\n\n\"On kai parasta, että antaudutte meille\", hän lausui levottomuudesta\nkevyesti vapisevalla äänellä. \"Me tunnemme teidät, tohtori Fjeld. Koko\nmaailmassa on vain yksi ainoa tämän mallinen lentokone. Se ei ole\nhäpeäksi keksijälleen. Ilmari Erkko tuntisi nyt pahoinvointia, jos\nolisi elossa. Kun tulee vangituksi kuin tavallinen härkä heinäarolla --\nse on kehno loppu lintulentäjälle. Eikö totta?\"\n\nMies kumartui eteenpäin ikäänkuin vastausta odottaen. Mutta kun ei\nsaanut mitään vastausta, hän jatkoi:\n\n\"Ette tosiaankaan voi ajatella mitään vastarintaa, rakas tohtori\",\nhän sanoi lempeällä ja sovinnollisella äänellä. \"Samassa hetkessä kun\njollakin tavoin yritätte näyttää hampaitanne, teidät ammutaan. Kymmenen\nmiestä vartioi revolvereillaan teidän pienintäkin liikettänne.\"\n\nTaas hän piti muutamien sekunttien paussin. Hänen kasvoilleen tuli\nlevottomuuden ilme ja hän katseli ympärilleen semmoisin elein, jotka\novat ominaiset henkilöille, jotka koko ikänsä ovat taistelleet\nsynnynnäistä raukkamaisuutta vastaan.\n\n\"No\", hän sanoi äkkiä ankarasti. \"Mitä vastaatte? En ole aikonut\nupottaa teitä rotan tavoin. Tässä ruumisarkussa on pari hauskaa\nhuonetta, joissa voimme kaikessa rauhassa keskustella asioistamme.\nSiellä on m.m. joku pullo whiskyä, joka voi helpottaa keskusteluamme.\"\n\nHän vaikeni jälleen. Hän ei saanut mitään vastausta. Toinen lentokoneen\nmiehistä astui hänen eteensä kärsimättömin elein.\n\n\"Nyt tämä neuvotteleminen saa olla lopussa\", hän sanoi kiivaasti.\n\"Antakaa tohtorin mennä tuonelaan ennenkuin hän vapautuu nykyisestä\nasemastaan. Nyt olemme tilaisuudessa pääsemään hänestä kuitiksi. Hän\nvältti helvetinkoneen. Antakaamme hänen tehdä tuttavuutta sillien\nkanssa. No, Sanchez\", hän jatkoi argentinalaiselle, \"kaada hänet\nmereen!\"\n\nIlkeästi nauraen gaucho keräsi lasson käsivarrelleen ja laittautui\nkiristämään nuoraa. Silloin kuului keskeltä hiljaisuutta laukaus.\nTuliko se lentokoneesta? Kukaan ei sitä huomannut. Mutta\netelä-amerikalainen luhistui kannelle, lasso putosi hänen kädestään ja\nhän syöksyi mereen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nMUUAN ELÄMÄNKOHTALO.\n\n\nParoni de Nozier oli niitä ihmisiä, jotka kasvavat menestyksestä ja\nlannistuvat vastoinkäymisestä. Hänen kyynillinen mielenlaatunsa ei\nkoskaan ollut oppinut tietämään, mitä merkitsee miehekäs kohtaloon\nalistuvaisuus, joka on suurempi kuin rohkeus.\n\nTämä oli heikkous hänen henkisessä koneistossaan. Harvat ihmiset\novat suuremmalla rohkeudella tutkineet luonnon salaisimpia voimia.\nHän muistutti monessa suhteessa yleisneroa James Mortonia, joka\nväkivaltaisessa ylimielisyydessä oli tehnyt yhden suurimmista pahoista\ntöistä, mitä rikosten historia tuntee. Mutta hänellä ei ollut sitä\ntietoista filosofista tyyneyttä, joka oli lyönyt leimansa Josias\nSaimlerin oppilaaseen.\n\nTämä omatekoinen paroni, joka oli omistanut elämänsä merien\ntutkimukseen ja ottanut ensimäiset oppiaskeleensa tällä alalla Monacon\nruhtinaan johdolla, oli aivan sattumalta johtunut erääseen ajatukseen,\njoka vei hänet epäkäytännöllisestä tieteestä paljon aineellisempaan\nrikokseen. Hän oli tehnyt joukon pienempiä kokeita ja keksinnöitä\nvaltameritutkimuksen alalla, saavuttaen niillä nimen, joka mainittiin\nnorjalaisten professorien Nansenin ja Helland Hansenin rinnalla. Mutta\nparoni ei ollut tyytynyt siihen.\n\nHän se oli rakentanut sen omituisen sukeltajakellon, jonka tohtori\nHjort oli esitellyt suuressa merentutkijain kokouksessa Bergenissä\n1922. Ja tämä pikku belgialainen se oli samana vuonna julkaissut\npienen lentokirjasen erinäisistä ilmiöistä kalojen silmissä, herättäen\nsillä suunnatonta huomiota. Paroni de Nozier'sta oli odotettu paljon\nenemmän. Mutta yhtäkkiä hän oli keskeyttänyt tieteellisen toimintansa\nja vetäytynyt, kuten itse sanoi, omin päin jatkamaan tutkimuksiaan.\nEi ollut tuntematonta, että hän Spezzian telakalla oli rakennuttanut\nitselleen jättiläislaivan, jonka rakenteesta ja tarkoituksesta hän\noli noudattanut mitä suurinta vaiteliaisuutta. Ja siten lahjakas\nbelgialainen paroni vetäytyi saman salaperäisen hämäryyden varjoon,\njoka ennenkin oli peittänyt hänen nimensä.\n\nKuka hän oli, tuo kuihtunut mies, jolla oli niin ilmeettömät\nelostelijankasvot ja hieman lapsellinen, mutta samalla röyhkeä käytös?\nJa kuinka tämä omituinen tuntematon, jonka mennyttä elämää ei kukaan\ntuntenut ja jonka luonne oli salaperäinen arvoitus, oli voinut luoda\nvaloa asioihin, jotka ennen olivat olleet hämäryyden peitossa? Kaikki,\nmihin hän ryhtyi, vaikutti nerokkaalta ja sai osakseen ihailua. Varmaan\nhän oli suunnattoman rikas. Mutta mistä hänen rikkautensa johtuivat?\nHänen keksintönsä olivat tosin suurenmoiset, mutta eivät olleet sen\nlaatuiset, että olisivat tuottaneet miljooneja. Paroni de Nozier jatkoi\nkuitenkin pelottomasti alkamallaan uralla. Kukaan ei ollut voinut\npäästä häneen käsiksi. Onni hymyili hänelle, niinkuin se usein hymyilee\nniille, jotka askartelevat yhteiskunnan laitamilla. Hän esiintyi kuin\nNapoleon, joka mobilisoi meren kaikki rikkaudet lippunsa alle.\n\nEikä häntä vastaan koskaan ollut noussut ainoakaan käsi -- ennenkuin\nnyt tällä hetkellä, kun outo lentokone laski hauraat pyöränsä hänen\nlaivansa teräskannelle.\n\nHäntä ahdisti nyt tuo kirottu tohtori Fjeld. Hän tiesi ahdistajansa\nolevan saman miehen, joka oli voittanut Saimlerin, Huysmannin ja\nDelman -- tuon pitkän, vaalean germaanin, joka nyt koetti murskata\nhänet. Muutamia minuutteja hänellä oli ollut tuo peloton norjalainen\nvallassaan, kun Sanchez'n varma lasso oli ollut kiinni lentokoneen\nkokassa. Mutta nyt tilanne oli toinen. Argentiinalainen oli, pää\nmurskattuna, syöksynyt silliparveen. Lasso oli pudonnut hänen kädestään\nja nyt Erkon ylpeä lintu jo leijaili ylhäällä ilmassa.\n\nTuohon vihreänkeltaiseen koneeseen eivät pystyneet mitkään kuulat.\nLasso näkyi vielä riippumassa siitä. Mutta kenenkään Nozier'n miehistä\nei onnistunut saada kiinni köydestä. Muutamien sekunttien kuluttua\nilmalaiva oli kohonnut ylös ja oli matkalla rannikkoa kohti.\n\nParoni de Nozier hykersi käsiään raivosta ja hänen suunsa pursusi\nvaahtoa.\n\n\"Olemme hukassa\", hän huusi yhä uudestaan, tuijottaessaan lentokoneen\njälkeen, jonka vielä erotti pienenä, heikosti loistavana tähtenä\nitäisellä taivaalla.\n\nCourbier astui hänen luokseen. Ranskalainen katsoi halveksien\noppi-isäänsä.\n\n\"Teidän tulee olla varuillanne\", hän sanoi hiljaa ja melkein uhkaavalla\näänellä. \"Ei ole hyvä laivassa välttämättömän kurin vuoksi näyttäytyä\nraukaksi. Huomenna nostamme ankkurin ja siirrymme aluevesien\nulkopuolelle. Ja sitten annamme hittoja norjalaiselle risteilijälle.\nMitä tuo tohtori Fjeld oikeastaan tietää? Hän on nähnyt meidän\nsillinuottamme, mutta epäilen, tokko hän ymmärsi asioiden todellista\nyhteyttä. Mehän harjoitamme merikalastusta, eikö totta? Ja teidän\nnimennehän takaa, että harjoitamme sitä täysin tieteellisellä tavalla.\nEi kukaan Stavangerissa aavista, mistä syystä silli on tänä vuonna\njäänyt nousematta, yhtä vähän kuin Lofotein kalastajat käsittävät,\nminkä tähden turska on etsinyt toisia paikkoja kuin tavallisesti.\nOlemme saattaneet Norjan kalastuksen perikadon partaalle. Mutta\nsen tietävät toistaiseksi vain ne miehet, jotka ovat tässä uivassa\nruumisarkussa verottamassa merta ja sen aarteita. Miehemme ovat kyllin\nsuuria roistoja, niin että heihin voimme luottaa. Mutta silloin\nemme saa osottaa mitään heikkoutta. Säiliöissämme on meillä nyt\nuseita miljooneja. Olemme ryöstäneet Skotlannin ja Norjan rannikot,\nolemmepa verottaneet Doggermatalikkoakin. Mitä voimme pyytää enemmän?\nPalatkaamme kotiin!\"\n\nNozier oli tämän pitkän puheen aikana rauhoittunut.\n\n\"Unohdatte kapteeni Grönnelandin ja hänen miehensä\", hän virkkoi\nkuiskaten. \"Se on seikka, joka vaikuttaa niin, että pää tuntuu\nolevan heikossa hartioilla. Ja keltaiset ruusutkin tuottavat meille\nikävyyksiä. Tuo tohtori Fjeld toimittaa meidät jonakin päivänä hirteen.\"\n\nCourbier'n kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammilta kuunvalossa.\n\n\"Jättäkää hänet minun huostaani\", hän sanoi tyynesti ja katseli\nhaaveksien merelle.\n\nSyntyi hetken äänettömyys.\n\n\"Mitä ajattelette?\" paroni kysyi.\n\nCourbier katsoi häneen.\n\n\"Ajattelen Evy Westinghousea\", hän sanoi puoleksi itsekseen. \"Ja sitä\npäivää, jona olen hänen kanssaan lentävä suureen seikkailuun.\"\n\nHän kääntyi äkillisellä liikkeellä ympäri.\n\n\"Mitä se oli?\"\n\nNozier kohautti olkapäitään.\n\n\"En minä mitään kuullut\", hän sanoi.\n\n\"Minusta tuntui kuin joku olisi nauranut\", Courbier sanoi.\n\n\n\n\nXXV.\n\nERÄS ETU.\n\n\nEi ole suinkaan helppo asia miehen, joka on kuusi jalkaa pitkä ja\nsuhteellisen leveä, olla piilosilla laivassa, jossa ei ole muita kuin\nvihollisia.\n\nFjeld aikoi ensin päästä käsiksi Nozier'n lentokoneeseen. Jos roistot\nolivat huomanneet, mistä eteläamerikalaisen surmannut luoti tuli,\nolisi hän yrittänyt paeta belgialaisen isolla kaksitasolla. Mutta\nmielikuvitus on usein voimakkaampi kuin kuulo, eikä yksikään Nozier'n\nmiehistä epäillyt hetkeäkään, että Sanchez oli kaatunut vihollisen\nlentokoneesta ammutusta kuulasta.\n\nOnneksi itse luonto tuli rohkean norjalaisen avuksi. Paksu pilvi peitti\nkuun ja verhosi Nozier'n laivan hämärään, joka teki piilottautumisen\nhänelle helpommaksi.\n\nHätiköimättä Fjeld konttasi pitkin laivan ulointa reunaa tikapuille,\njotka veivät kokassa olevalle alemmalle siltamalle. Siellä ei ollut\nainoatakaan ihmistä ja muuten niin hyvin piilotettu ovi laivan\nsisustaan oli selällään.\n\nFjeld ei tarvinnut monta sekunttia päästäkseen tikapuille. Mutta hän\npysähtyi epäröiden kaitaisen rautaoven kynnykselle. Häntä vastaan löi\nkova valonloiste siitä pitkästä käytävästä, joka tuntui ulottuvan\nkautta koko laivan. Mikäli hän voi nähdä, ei tässä paljaassa tunnelissa\nollut ainoatakaan piilopaikkaa. Melkein sen keskipaikkeilla hän huomasi\naukon, joka luultavasti vei johonkin alaspäin.\n\nTarvittiin mitä suurinta rohkeutta mennä tähän valomereen, jossa\nensimäinen vastaan tuleva mies ilman muuta huomaisi hänet. Hän riisui\nyltään lentopuvun, mutta sen alla oleva urheilupuku herättäisi aivan\nvarmaan pitkän matkan päähän huomiota.\n\nMutta tässä maailmassa on olemassa ilmiö, jota sanotaan hyväksi\nonneksi. Pikkuporvarit eivät tahdo olla siitä tietävinään, he kun muka\neivät koskaan tahdo luottaa pelkkään sattumaan. Siihen luottavat vain\npelurit.\n\nJa kuitenkin on hyvä onni välttämätön öljytippa elämän koneistossa.\nMies tai nainen, joka ei kykene tuntemaan jännityksen ihmeellistä\nnautintoa, on kuihtuva ja näivettyvä elämän jokapäiväisyydestä.\nSuuret miehet ovat pelureita -- joko sitten pelataan rahoista,\nihmiskohtaloista taikka ihmiselämästä.\n\nJonas Fjeldille oli hyvä onni kiihoittava elämänehto. Hän ei voinut\ntaipua tavan säännönmukaiseen lainalaisuuteen. Hänen elämässään sattui\nhetkiä, joina hänen täytyi pelata \"punasta ja mustaa\" siitä, minkä\narkipäiväinen ihminen jostakin syystä pitää sangen korkeassa arvossa --\nnimittäin elämästä.\n\nEi ollut suuria toiveita päästä ehjin nahoin tunkeutumisesta vihollisen\nluolaan. Hän tiesi nyt, kenen kanssa oli tekemisissä -- että häntä\nvastassa oli häikäilemätön ja julma tahto, joka ei väistänyt mitään ja\njoka käyttäisi valtaansa ja voittoisaa asemaansa äärimmäisiin asti.\n\nVarovainen ja ajatteleva mies, joka olisi pitänyt tärkeänä kuolla omaan\nvuoteeseensa, olisi koettanut järjestää niin, että olisi päässyt pois\ntästä valtaisesta uivasta ruumisarkusta, joka näytti luodun tulemaan\nmonen ihmisen naudaksi. Mutta Fjeldin viisaus ei koskaan ulottunut niin\npitkälle, että se olisi tukehuttanut hänen halunsa tarttua tapahtumiin\nkäsiksi suoraan. Hänen luontonsa mukaista ei ollut viivytellä ja\naprikoida -- hän meni suoraan eteenpäin uljuudella, joka usein on\npuolet voitosta.\n\nHän kumartui eteenpäin ja astui valaistuun käytävään. Laivan sisältä ei\nkuulunut ääntäkään, ainoastaan sillipumppujen tasainen jyrinä.\n\nÄkkiä hän pysähtyi seinässä olevan lasiruudun eteen. Hän katsoi suureen\nkonehuoneeseen, missä sillivirta uiskenteli kuin kimalteleva koski\njättiläismäiseen sylinterin muotoiseen kattilaan. Keskellä huonetta\nseisoi kolme miestä, jotka pyydystivät kuollutta argentiinalaista\njuoksevasta massasta. He olivat saaneet ruumiin ylös ja seisoivat nyt\nihmettelemässä jotakin merkillistä, jota eivät käsittäneet. Fjeld\noli heti selvillä noitten kolmen miekkosen mietteistä. Hän näki\nselvästi revolverinluodin jäljen miehen niskassa. Eikä tarvittu mitään\nasiantuntemusta ymmärtääkseen, että luoti oli kulkenut alhaalta päin\ntakaraivoon ja mennyt ulos aivan vasemman silmän yläpuolelta.\n\nYksi noista kolmesta miehestä päästi huudahduksen, joka antoi eräälle\nmiehelle aiheen tulla katsomaan heidän päittensä yläpuolella olevasta\nvalojuovasta.\n\nFjeld ei kuullut, mitä sanottiin, mutta hän näki paroni de Nozier'n\nryppyisten kasvojen pistävän esiin valosta. Ja heti sen jälkeen\nparoni asteli verkalleen rautaportaita alas. Hän oli ensimäisessä\nkiihtymyksessään pudottanut monokkelinsa, eikä hänen kasvoillaan enää\nnäkynyt tuota alituisen väsynyttä ja ivallista hymyä.\n\nFjeld riensi eteenpäin. Roistot olivat nähtävästi huomanneet, että\nSanchez oli ammuttu takaapäin eikä lentokoneesta. Teräslattia rupesi\nhänen jalkainsa alla polttamaan.\n\nHän meni aukolle ja huomasi kierreportaat, jotka veivät laivan\npohjalle. Samassa hän kuuli askeleita ylhäältä päin.\n\nHänellä ei ollut muuta kuin yksi keino. Hän kouristi revolverin\nvasempaan käteensä ja ryömi varovasti alaspäin kierreportaita, jotka\npäättyivät erääseen oveen. Sen eteen hän pysähtyi kuuntelemaan. Sisältä\nhän ei kuullut mitään ääntä. Mutta päänsä yläpuolelta hän kuuli\naskeleita yhä selvemmin. Joku oli tullut siihen käytävään, josta hän\njuuri äsken oli lähtenyt! Fjeld tunsi olevansa vakuutettu, että häntä\nei seurattu. Askeleet olivat siksi tyynet. Ne tuntuivat huolettoman\nihmisen kävelyltä.\n\nNyt ei Fjeldillä ollut enää mitään valitsemisen varaa. Paluutie oli\nhäneltä katkaistu ja hänen täytyi yrittää löytää joku piilopaikka\nmerkillisen laivan pohjalta. Arvelematta hän väänsi lukkoa ja avasi\nrautaoven.\n\nFjeld pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Hänen edessään oli iso sali\n-- jonkinlainen kirjasto. Pitkin seiniä oli isoja kaappeja täynnä\nkirjoja ja keskellä lattiaa vihreällä liinalla peitetty raskas pöytä.\nPöydällä oli hujan hajan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja.\n\nMutta eniten Fjeldiä ihmetytti, että aivan hänen edessään istui\nsuurikasvuinen, harmaapäinen vanha mies, joka poltteli piippua. Hänen\nkasvonsa olivat valoon päin. Ja Fjeld näki hänen olevan sokean.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPORTUGALILAINEN.\n\n\nFjeld sulki oven perästään. Sokea ei liikahtanut. Hän oli kuin joku\nRooman senaattoreista, jotka istuivat Forumilla pelottaen raakalaisia\njylhällä uhmallaan. Olisi voinut luulla miehen olevan vain kuolleena\ntäytetyn ruumiin, jos ei savu hänen piipustaan olisi säännöllisin\nväliajoin noussut tummaa kattoa kohti.\n\nHänellä oli valtava ruumiinrakenne. Hänen karkeat, kulmikkaat\nkasvonsa, joissa suuri parta oli aivan hoitamatta, olivat kuin puuhun\nveistetyt. Leveä suu ja keltaiset hampaat, jotka pitelivät piippua kuin\nruuvipuristimessa, ilmaisivat raakuutta ja voimaa. Mutta silmät olivat\naivan palaneet, syrjät hyvin punakat ja silmämunat aivan painuksissa.\n\nTuo sokea jättiläinen ei näkynyt välittävän siitä, kuka tuli sisään.\nHän tupakoi edelleen synnyttäen hiljaisen kurinan kuin tiikeri, joka on\nlöytänyt lepopaikan viidakon takana.\n\nFjeld katsahti nopeasti ympärilleen. Tämä kirjasto oli varmaan joku\nkeskushalli, josta päästiin eri hytteihin. Siinä oli ovia joka puolella.\n\n\"Ken siellä?\" sokea kysyi äkkiä englanninkielellä. Hänen äänensä oli\nniin kova ja raaka, että se olisi voinut säikäyttää kenet tahansa.\n\nFjeld vastasi muutamin sanoin ranskaksi. Jättiläinen pudisti\nkärsimättömästi päätään. Sitten hän jatkoi tupakoimistaan. Ilmeisesti\nhän ei välittänyt muista kielistä kuin omastaan.\n\nFjeld käsitti heti, että tämä mies ei voisi panna hänelle mitään\nesteitä. Hän pisti revolverin takataskuunsa ja astui eteenpäin. Hän oli\nkuullut askeleet kierreportaitten yläpuolelta ja ymmärsi, että hänelle\ntässä valoisassa huoneessa tulisi pian kuumat paikat.\n\nAivan arviokaupalta hän astui eräälle lyhemmällä seinämällä olevalle\novelle. Se oli kiinni. Hän koetti seuraavaa, mutta sekin oli lukossa.\nSilloin hän juoksi toiselle puolelle ja sai kiinni ovenrivasta juuri\nsamalla hetkellä, kun kuuli ihmisen astuntaa huoneen ulkopuolelta. Ovi\nantoi myöten. Sen sisäpuolella oli pilkkosen pimeä. Mutta Fjeldillä ei\nollut muuta keinoa, mikäli ei tahtonut joutua ilmi. Hän sulki nopeasti\noven perästään, otti esiin revolverinsa ja odotti, mitä tapahtuisi.\nNyt hän huomasi, mitä ei ennen ollut nähnyt, että nimittäin ovessa oli\npieni, pyöreä lasiruutu. Kirjastohuoneesta tuleva valo heitti hämärän\nloisteen siihen pieneen hyttiin, jossa hän nyt oli. Se oli makuuhuone\n-- leveä vuode täytti melkein puolet koko huoneesta.\n\nMuuten oli siinä vain pöytä, jolla oli muutamia paperirullia ja\nvaatenaulakko, josta riippui muutamia pukuja ja öljyvaatteet.\n\nFjeld selvitteli mielessään tilannetta. Pienestä lasiruudusta hän\nnäki kirjastoon. Sokea mies istui yhä samassa asennossa, mutta ei\ntupakoinut enää niin innokkaasti kuin aikaisemmin. Hän näytti olevan\njollakin tavoin jännityksessä. Hän oli kumartanut päänsä eteenpäin ja\nhänen ulkonevat, karvaiset korvansa vainusivat jotakin ääntä. Sokea oli\nilmeisesti kuullut jotakin, mikä ei miellyttänyt häntä. Hän istui kuin\nvanha, takkuinen susi, joka on kuullut lampaan määkymistä kaukaa ja nyt\nhampaat irvessä uneksi nuoruutensa aikuisesta ruokahalusta.\n\nFjeld näki hänen avaavan suunsa. Mutta hän ei kuullut, mitä mies sanoi.\nSilloin tilanne yhtäkkiä muuttui. Muuan mies tunkeutui sisään siitä\novesta, josta Fjeld oli tullut tuskin minuutti sitten. Hän oli pitkä\nja leveäharteinen mies, jolla oli punaiset, päivänpolttamat kasvot ja\nvoimakas häränniska. Hänellä oli leveälierinen hattu, jossa oli uhkea\nkultanauha. Hänen piirteensä olivat raa'at ja kömpelöt, mutta hänen\npienistä silmistään loisti viekkaus ja kavaluus.\n\nTällä kertaa hän tuntui olevan aika lailla humalassa. Ja humalan\nalkuperä pisti esiin hänen takataskustaan, josta näkyi aikamoinen\nwhiskypullo.\n\n\"Vai niin, sinäkö siinä olet, Jonson\", tulija sanoi huonolla\nenglanninkielellä. Hänen äänensä oli ankara ja voimakas -- hän\ntuntui olevan oppinut komentamaan. \"Siinä sinä istut ja haudot kuin\nvanha kana, kun itse piru laumoineen raivoaa kannella. Paroni on\nniin kiukuissaan, että hampaat suussa kalisevat... 'Olet humalassa,\nRibeira', se pikku vintiö sanoi, 'jos et heti mene nukkumaan ja\nhuuhtele itseäsi kylmässä vedessä, niin saat luodin koipiisi. Senkin\nriivatun juopporatti...' hän sanoi. 'Well, Jonson... En tosiaankaan\nlyönyt paronia, vaikka olenkin tämän haisevan ruumisarkun kapteeni.\nSillä olen sivistynyt mies, Jonson...'\"\n\nHän vaikeni ja nojasi hoippuen pöytää vasten. Sokea oli noussut\nseisomaan tuolistaan, mutta vaipui huokaisten takaisin.\n\n\"Kuulehan, Ribeira\", hän sanoi terävästi, mutta jonkinlaisella\nsaarnaäänellä, \"olet parantumaton syntinen. Kerran nuoruudessani koetin\nkäännyttää neekereitä virsillä ja nyrkiniskuilla. Se ei käynyt päinsä,\nsillä neekeri on alhainen eläin. Hän ei ole, Jumala paratkoon, paljon\nparempi kuin portugalilainen.\"\n\nRibeiran pienet silmät säihkyivät suuttumuksesta. Hän oli syntynyt\nCoimbran likaisimmissa hökkeleissä eikä pitänyt siitä, että hänen\nkansallisuudestaan puhuttiin liikoja.\n\nHän katsoi sokeaa pitkään. Jonsonin toinen käsi piteli piippua, mutta\ntoinen oli taskussa, ja hänessä oli jotakin, joka viittasi siihen,\nettä tuolla sokealla paholaisella oli taskussaan revolveri. Ja\nportugalilainen tiesi kokemuksesta, että vanha lähetyssaarnaaja ampui\nparemmin äänen ja vaiston mukaan kuin tavallinen ihminen, jolla oli\nnäkönsä tallella.\n\nViha ja whisky saivat portugalilaisen kapteenin suunniltaan. Sitten hän\nkääntyi ympäri ja astui hoippuen sitä ovea kohti, josta Fjeld äsken\noli mennyt, potkasi sen auki kiroten, horjui kynnyksen yli sisään ja\nheittäytyi muitta mutkitta vuoteeseen, johon hän nukkui aivan heti.\n\nMutta sokea mies istui paikallaan tuolissaan ja kuunteli yhä. Jotakin\noli hullusti, sen hän tunsi teroittuneilla aisteillaan. Nyt oli\npidettävä silmät auki. Mutta se ei ole vallan helppoa ihmiselle, joka\non auttamattomasti sokea.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nULAPALLE.\n\n\n\"Se riivatun norjalainen\", paroni de Nozier virkkoi, katsellen\nympärilleen epäröivin ilmein. \"Nyt hän pilaa meiltä kaikki tyyni.\nMeillä ei ole muuta tehtävää kuin panna höyry päälle ja lähteä merelle.\nOlemmehan pian imeneet kaikki kalat, mitä Norjan rannikoilla on.\"\n\nParoni asteli kärsimättömänä edestakaisin rakennuttamansa Noakin arkin\nkatolla. Hänen alapuolellaan oli tuo valtainen nuotta.\n\nParonin ajatukset kääntyivät yhtäkkiä toiseen suuntaan. Hän nauroi\nääneen ja katkerasti:\n\n\"Tuossa on kaikki, mitä Stavangerin säilyketehtaat ikävöivät\", hän\nsanoi hetken vaiettuaan. \"Olemme saattaneet ne lakkautuspalkalle,\nJean Baptiste. Koko rannikon olemme raapineet puhtaaksi. Muistatteko,\nkuinka sanomalehdet valittivat, että kevätkalastus oli epäonnistunut?\nKalat olivat tulleet hulluiksi ja unohtaneet vanhat reittinsä. Turska\noli kokonaan hylännyt Lofotein saaret. Storegrundilla Aalesundin\nluona vallitsi nälkävuosi, ja nyt ovat myöskin anjovis ja brislinki\nperuuttaneet tulonsa. Otaksun herrojen Lorientissä ja Concarneaussa\nhykertävän käsiään tyytyväisyydestä, sillä tänä vuonna ei norjalaisia\nsardiineja ole oleva liikoja. Olemme hankkineet heille hyvitystä,\nCourbier, monien vuosien huolista ja siitä raivosta, jonka norjalaisten\ntuotteiden tunkeutuminen maailmanmarkkinoille oli synnyttänyt. Ja missä\non syy? Tässä hirviössä. Se on meren herra ja valtias. Sitä sanotaan\nruumisarkuksi. Varsin hyvä. Se on Norjan kalastuksen ruumisarkku.\nSanokaahan, Jean Baptiste, muistatteko tohtori Hjortin Bergenistä?\nHän on hyvin etevä mies. Hän tietää yhtä ja toista ja on selvillä\nsemmoisestakin, jota ei tiedäkään. Tapasin hänet Monacon ruhtinaan\nhuvilaivassa. Hän sanoi minulle: Olemme päässeet niin pitkälle,\nettä erinäisistä ilmastosuhteista voimme etukäteen nähdä, tuleeko\nhyvä tai huono kalavuosi. Professori Helland Hansenin kaaviomaiset\ntaulut ilmaisevat meille kalastustoiveet hämmästyttävän selvästi ja\nyhtä varmasti kuin ilmapuntari. Voin siis ennakolta sanoa, että tänä\nvuonna tulee erinomainen kalansaalis. En voi erehtyä. Laskelmamme ovat\nyleensä osottautuneet niin varmoiksi, että ne otetaan huomioon Bergenin\npörssissä. -- Sittemmin nähtiin, että Bergenin herrat olivat oikeassa.\nMutta he olivat unohtaneet laskuistaan erään seikan.\"\n\n\"Minkä niin?\" Courbier kysyi hajamielisesti, tuijottaen maalle päin,\nmissä Vidingsön majakka halkaisi pimeyttä.\n\n\"Inhimillisen neron\", Nozier vastasi ylpeänä. \"Sen voiman, joka on\ntehnyt meidät meren herroiksi.\"\n\nCourbier teki kädellään hermostuneen eleen.\n\n\"Unohdatte erään asian\", hän vastasi kylmästi, \"nimittäin sen, että\nturvallisuutemme on uhattu. Meren eläimet ovat kyllä vallassamme, mutta\nihmiset eivät vielä ole jaloissamme. Miehet, jotka ovat laivassamme,\neivät ole Herramme parhaita lapsia. Heissä on tuskin ainoatakaan,\njoka ei olisi ollut tekemisissä rikoslain kanssa. Kukaan meistä ei\nkammoaisi tehdä murhaa. Ja nyt viimeksi on omallatunnollamme kapteeni\nGrönnelandin hieman salaperäinen katoaminen. Jos tuo vaaleatukkainen\ntohtori on niin etevä kuin sanotte, niin hän voi saada luultavasti\nmeidät kaikki hirsipuuhun. Sillä tämä onnistunut, mutta luvaton\nkalastuksemme ei tietysti ole mitään verrattuna niihin muihin\nsynteihin, jotka ovat niskoillamme. Sanon niin kuin asia on, de Nozier.\nTämä ei sovi minulle enää. Elämässä on muitakin puolia kuin silli,\nkalastus ja murhat. Haluaisin antautua tuottavaan ja rehelliseen\ntoimeen.\"\n\n\"Olette käynyt todella lapselliseksi viime aikoina\", de Nozier sanoi\nivallisesti. \"Ymmärrän kyllä, kuinka asiat ovat. Sitten kun Evy\nWestinghouse loi teihin katseen kauniista silmistään, olette ruvennut\ntulemaan lapseksi uudestaan.\"\n\n\"Erehdytte\", Courbier sanoi äänellä, joka vapisi kärsimättömyydestä.\n\"Olen vain uudestaan muovannut elämäni ohjelman. Ei kai olisi\nvahingoksi kenellekään meistä, jos minä tavalla taikka toisella saisin\nkäsiini nuo amerikalaisen neitosen miljoonat asiamme hyväksi. Minä\ntunnen dollarineitoset. Olisin tosiaankin iloinen, jos onnistuisin\nvaltaamaan tuon kauniin kultalinnun, miss Evyn.\"\n\nDe Nozier ei vastannut kotvaan.\n\n\"Naiset ovat meidän kirouksemme\", hän murahti lopuksi itsekseen. \"Ne\nleikkaavat kuin Delila meidän hiuksemme. Ne kiemurtelevat tahtomme\nympäri kuin tahmaiset matelijat. Ne turmelevat tarmomme. Piru vieköön\nne kaikki tyyni... Ja lähtekäämme nyt merelle... Oletteko nähnyt\nRibeiraa?\"\n\n\"Hän oli tietysti humalassa. En ymmärrä, minkätähden siedätte tuota\nlikaista portugalilaista. Hän pilaa kaikki kirotulla juomisellaan.\nLähetin hänet alas nukkumaan humalan päästään...\"\n\n\"Suon teille anteeksi, mitä sanotte Ribeirasta. Hän on paras kaikista,\nmitä meillä on laivassa. Nuo portugalilaiset ovat omituista väkeä. Ne\novat jollakin tavoin eristäytyneet kaikesta, mikä tavalla tai toisella\non yhteydessä omantunnon kanssa. Ja ne ovat -- tavallaan syystä --\nylpeitä paheistaan. Ribeira on erinomaisen arvokas verikoira. Ja hän\njuo pian itsensä kuoliaaksi. Mutta hän on mainio merimies ja tuntee\ntämän laivan paremmin kuin minä itse. Meidän on kaadettava muutamia\nsangollisia vettä hänen päähänsä -- hänen täytyy auttaa pohjakoneiston\nkäyntiinpanossa. Ja te voitte laittaa, että ankkuri nostetaan ylös.\nJa sitten lähdemme matkaan. Meillä ei ole vara hukata aikaa. Vetäkää\nnuotta kokoon. Silliä ei ole kuitenkaan enää paljon jälellä. Ja\nantakaa kaiken käydä niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Saamme\nkyllä seuraa matkallemme -- suurta seuraa. Siitä Ribeira ja minä\npidämme huolen. Ja muistakaa, että meidän täytyy olla parissa tunnissa\naluevesien ulkopuolella, sillä muuten voimme saada norjalaisen\ntorpeedon kupeeseemme. Norjalaisten risteilijäin kanssa ei ole\nleikkimistä.\"\n\n\"Kyllä\", Courbier vastasi, katsoen pitkään Vidingön valkeata loistoa\nkohti. \"Ja mihin otamme suunnan?\"\n\nNozier'n kalpeat kasvot loistivat aavemaisina heikossa kuunvalossa.\n\n\"Ja sitä vielä kysytte. Suuntamme on selvä. Olen aikonut puhdistaa\nmyöskin Dogger-matalikon, ennenkuin menemme purkamaan Antverpeniin.\"\n\nCourbier muuttui vakavaksi.\n\n\"En tahtoisi mielelläni antautua tekemisiin englantilaisten kanssa. Ne\novat kovakouraisia.\"\n\nParoni katsoi ivallisesti hymyillen lähintä miestään ja uskottuaan.\n\n\"Nähtävästi ette ymmärrä hituistakaan tätä asiaa\", hän virkkoi. \"Kukaan\nei voi kieltää meitä kulkemasta Dogger-matalikon yli neljän peninkulman\nvauhdilla. Me emme pysähdy, ennenkuin Vlissingenin majakka rupeaa\nnäkymään.\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"No, silloin kampela ja turska ovat jättäneet isiensä matalikon\nseuratakseen meidän mukanamme vaikkapa maailmanääriin.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nLÄHETYSSAARNAAJA.\n\n\nSokea mies istui kirjastossa kauan hiljaa ja kuunteli. Unohtipa hän\npiippunsakin, joka sammui hänen käteensä. Karvaiset korvat, jotka\ntörröttivät nelikulmaisesta päästä kuin kaksi siipeä, liikkuivat\nedestakaisin kuin tahdissa, seuraten jotakin kaukaista ja salaperäistä\nääntä.\n\nHän kumarsi päätään eteenpäin ja aukaisi suunsa, samalla kun hänen\nsieramensa värähtelivät jännityksestä.\n\nMitä tuo sokea mies oli saanut korviinsa? Ei oikeastaan yhtään\nmitään. Mutta verenvaisto hänen sielussaan ilmaisi hänelle, että joku\ntuntematon vaara oli uhkaamassa.\n\nKerran Jonson itsekin oli ollut ajamassa takaa ihmisiä. Hän oli\nalottanut lähetyssaarnaajana Afrikan rannikolla, minne eräs\nCharlestonin seurakunta oli hänet lähettänyt. Hän saarnasi niin,\nettä Kongon neekerit kuolivat siitä, ja Herramme nimissä hän kiristi\nheiltä kautshukkia ja norsunluuta. Belgian hallituksen oli lähetettävä\nerityinen virkamies Kongoon, missä Jonson teki entisistä ihmissyöjistä\nproselyyttejä, tutkimaan hänen harrastuksiaan. Lähetetty nuori upseeri\ntotesi pian, että lähetyssaarnaaja oli suuri roisto, ja oli kyllin\nvaromaton sanoakseen mielipiteensä asiasta suoraan julki. Silloin\nJonson yhtäkkiä unohti ne raamatun paikat, jotka yleensä mainitaan\nviidennen käskyn yhteydessä. Hän iski upseerin kuoliaaksi ja ajoi\nhänen seuralaisensa pakoon. Sitten hän otti haltuunsa sen pienen\nsiipilaivan, jolla upseeri oli tullut, lastasi sen täyteen kautshukkia\nja norsunluuta aina savupiippua myöten ja onnistui monien yöllisten\nja vaarallisten seikkailujen jälkeen pääsemään pientä jokea myöten\nsuurempaan vesistöön, kunnes tuli viimein merelle.\n\nMyöhemmin hän kokonaan luopui tavoistaan metodistina ja tuli hyvin\nyksinkertaisesti pahantekijäksi. Nyt hän istui tässä salaperäisessä\nlaivassa harvinaisena kummallisuutena. Hän oli ainoa elossa oleva\nsiitä ryövärijoukosta, joka aikanaan oli ryöstänyt amerikalaisen\njättiläislaivan The Eaglen ja upottanut sen miehistöineen päivineen.\nMutta sen tapauksen jälkeen hänestä oli tullut parantumattomasti sokea\nja avuton. Aivankuin paholaisen ihmeen kautta hän oli pelastunut ja\neräät köyhät Bermudan salakuljetusta harjoittavat kalastajat olivat\npelastaneet ja auttaneet hänet kuiville. He saivat hänet erääseen\nbelgialaiseen höyrylaivaan ja koska hänellä oli rahoja, onnistui\nhänen tavata vanha portugalilainen ystävänsä Ribeira, joka isällisen\nhyväntahtoisesti korjasi hoitoonsa hänet ja hänen hallussaan olleet\npääomat.\n\nKaikkia näitä merkillisiä tapahtumia vanha kunnianarvoisa murhaajapappi\nmietiskeli istuessaan kuuntelemassa vainuamaansa vaaraa. Tultuaan\nsokeaksi oli tämä hänen mieluisimpia tehtäviään.\n\nHän olisi kernaasti huutanut Ribeiraa, mutta käsitti erinomaisen\nystävänsä olevan niin kovin juovuksissa, ettei tämä voisi tajuta sokean\nmiehen hienoa pedonvainua.\n\nJonson säpsähti. Äkkiä hän tuli ajatelleeksi miestä, joka oli tullut\nhuoneeseen ennen portugalilaista. Kukahan hän oli. Ne eivät olleet\nNozier'n laahustavat askeleet eikä myöskään Courbier'n notkeaa,\nmutta melkein kissamaista hiipimistä. Hän ei ollut tuntenut myöskään\nranskalaisen hajuveden tuoksua eikä yleensä mitään erikoista tuoksua\nsiitä miehestä, joka niin levollisesti ja hiljaa oli mennyt hänen\nohitsensa.\n\nSiinäköhän vaara piili? Jonson nousi puolittain tuoliltaan, mutta\nvaipui heti takaisin huokaisten. Vielä kerran hän säpsähti, hänen\nkorviinsa oli tullut joku hiljainen ääni.\n\nMitähän se oli? Hänestä tuntui joku liikkuvan Ribeiran hytissä. Kuului\naivan siltä kuin raskas ruumis olisi pudonnut lattialle.\n\nNo -- luultavasti juopunut unissaan putosi vuoteestaan. Mutta samalla\nhän tunsi jotakin omituista, melkein imelää hajua...\n\nJonsonin mietiskelyt keskeytyivät siihen, että käytävästä kuului\naskeleita, jotka lähestyivät. Tulossa oli Nozier, mutta hän ei vetänyt\njalkoja perästään niinkuin hänen tapansa oli. Hänen käyntinsä oli\nlevotonta ja nopeaa, mikä viittasi siihen, että belgialainen oli\nkiihtyneessä mielentilassa.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ovi avautui ja Nozier pysähtyi\nkynnykselle. Jonson tunsi vaistomaisesti, että hän oli hyvin\nhermostunut ja levoton.\n\n\"Onko Ribeira täällä?\" hän kysyi levottomuudesta vapisevalla äänellä.\n\n\"Hän on mennyt hyttiinsä\", Jonson vastasi kiukkuisesti.\n\n\"Olemme pahassa pulassa, Jonson\", paroni sanoi. \"Soisin sinun näkevän\nparemmin kuin mitä näet, sillä nyt tarvitsemme sinun kaltaisiasi\nmiehiä. Olemme saaneet pirun kimppuumme, eikä hänestä ole helppo päästä\nirti. Hän oli meillä jo kiinni, mutta hän petti meidät viekkaudellaan.\"\n\n\"Kenestä puhut?\" Jonson kysyi.\n\n\"Miehestä, jonka kanssa sinullakin on selvittämättömiä asioita.\nHänestä, joka ajoi kaikki James Mortonin miehet kuolemaan -- tohtori\nJonas Fjeldistä.\"\n\nTuolissa istuva sokea kalpeni valkeaksi kuin ruumis, mutta tyhjien\nsilmäkuoppien ympärillä olevat reunat tulivat hehkuvan veripunaisiksi.\n\n\"Ja sinä päästit hänet käsistäsi\", Jonson sanoi äänellä, josta uhkui\nhillitty viha ja raivo. \"Luulisi teidän kaikkien olevan sokeita.\nEttekö vielä ole päässeet käsittämään, että tuon tohtorin kanssa ei\nole leikkimistä? Tappakaa hänet, sanon minä, milloin ja miten tahansa\nsaattekin hänet käsiinne. Älkää päästäkö häntä lukemaan isämeitäänsä,\nsillä hän pääsee pakoon jo ennen kuin on päässyt viidenteen rukoukseen.\nMinä tunnen hänet -- hän sietää joutua ihmissyöjien nakerrettavaksi\npala palalta. Hänet pitäisi...\"\n\nJonson hillitsi mielensä. Hytistä kuului synkkä, koriseva kuorsaaminen.\n\n\"Senkin juopunut sika\", hän murahti.\n\nNozier rypisti kulmakarvojaan, astui Ribeiran hytin ovelle, aukaisi\nsen ja sytytti valon. Sängyssä makasi portugalilainen oikosenaan\nleveälierinen hattu vedettynä syvälle silmien yli. Hän kuorsasi kuin\nvirtahevonen ja kasvojen alapuoli oli punainen ja pöhöttynyt.\n\n\"Ribeira!\" belgialainen huusi ja tyrkkäsi häntä kylkeen. \"Ylös siitä\nauttamaan pohjakonetta käyntiin! Ja mitä hittoja sinä oikeastaan imet\nsisääsi? Täällähän haisee kuin apteekissa.\"\n\nPortugalilainen hypähti pystyyn päästäen maansa kielellä rehevän\nkirouksen.\n\n\"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira\", belgialainen sanoi\npysytellen hänestä kunnioittavan matkan päässä. \"Sinä paisut kuin\niilimato. Tuskin tunnen sinua. Mutta nouse nyt ylös.\"\n\nPortugalilainen vastasi vain tyytymättömästi möristen. Sitten hän veti\nhatun syvään kasvoilleen ja lähti epävakaisin askelin paronin perästä.\n\nEntinen lähetyssaarnaaja istui yhä paikallaan korvat hörössä, raapien\ntukkaansa ja mietiskellen jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisua.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nKALASTAJALAIVA.\n\n\n\"Sinun ei pitäisi juoda niin paljon, Ribeira\", de Nozier jatkoi neuvoen\nkulkiessaan edellä laivan sisäosiin vieviä leveitä kiertoportaita.\nPortugalilainen murahti muutamia epäselviä sanoja hampaittensa välistä.\n\n\"Vai niin, olet sillä tuulella\", paroni lisäsi lempeästi ja\nystävällisesti, niinkuin puhuisi sairaalle lapselle. \"Pidä varasi,\nettä et mene nurin niskoin.\" He olivat nyt kumpikin tulleet kapeaan\nkäytävään. Heikko ääni ilmaisi heidän olevan aivan pumppulaitoksen\nalla, joka imi sillin ja muun kalan aparaatteihinsa, joitten tehtävänä\noli valmistaa markkinoille meren äärettömät rikkaudet. Paroni aukasi\nmatalan oven ja astui puolipimeään huoneeseen, jota valaisi vain kaksi\nopalinväristä lamppua. Hän pysähtyi kuuntelemaan.\n\n\"Kuulen, että olet antanut käskyn panna koneen käymään. Väkesi kyllä\nhoitaa sen asian. Ja nyt he lappavat sisään nuotanköysiä. Onneksi eivät\nkaikki ole yhtä humalassa kuin sinä. Mutta nyt on sinun laitettava,\nettä saamme hyvän vauhdin. Panehan pohjakoneen kosketin paikoilleen.\"\n\nPortugalilainen astui taustassa olevan suuren koneiston luo ja tarttui\nerääseen vipuun.\n\n\"Kirous ja kuolema!\" Nozier kiljui raivoissaan. \"Piruko sinua\nriivaa? Onko viina aivan tärvellyt aivosi? Voisi luulla sinun olevan\nlyseolaisen, joka on ensimäistä kertaa ollut hutikassa eikä vanhan\nkokeneen ja parkitun juoppolallin. Etkö näe, kuinka hullusti teet? No,\ntuhat tulimmaista! Oikealle! No, nyt...\"\n\nKuului synkän suriseva ääni aivankuin jättiläiskelloa olisi vedetty\nkäyntiin. Ja yhtäkkiä rupesi lattia loistamaan samalla opalinvärisellä\nkiillolla, joka muutenkin täytti huoneen. Nyt voi helposti nähdä, että\nlattia oli paksusta lasimaisesta aineesta. Mutta omituisinta olivat ne\nkaksi suurta kuulaa, jotka vähitellen tulivat näkyviin vedessä Nozier'n\njalkojen alta. Niitten näkeminen tuntui hetkeksi entistä enemmän\nhämmentävän humalaista, joka yhä seisoi koneistoon nojaten.\n\nNoista kuulista hohti ihmeellinen, maitomainen loisto. Ne olivat\nvähintäin viisitoista jalkaa läpimitaten ja olivat nyt pari metriä\nvedenpinnan alapuolella. Niistä vesipisaroista päättäen, jotka voi\nnähdä kuulien takana, laiva kulki jo nyt hyvää vauhtia.\n\n\"Nyt voimme vääntää valoa\", de Nozier sanoi... \"No, hitto vie, oletko\nsenkin unohtanut? Luulisi sinun juoneen pulituuria eikä portviiniä.\"\n\nJuopuneen iso käsi haparoi etäisimpiä koskettimia, kunnes belgialaisen\nhäijy, mutta hyväksyvä mörinä ilmaisi hänelle, että hän nyt oli\noikeassa.\n\nValkea valo täytti yhtäkkiä huoneen. Se tuli noista molemmista\nkuulista, jotka levittivät ihmeellistä, himmeää valosumua. Kuulien\nvälissä liikkui pieni kohiseva laine ja ympärillä oleva vesi sai syvän,\nsalaperäisen loisteen.\n\nParoni de Nozier istahti pienelle tuolille ja katseli syvyyteen\ntyytyväisesti hymyillen. Hän oli kuin taikuri, joka oli loihtimassa\nesiin meren kätkettyjä piilottelevia henkiä. Monokkeli silmäkulmassa\nhän istui puhellen itsekseen kuin mies, joka on tottunut olemaan yksin\nja joka haluaa kuulla omaa ääntänsä.\n\n\"Oikein hyvä!\" hän virkkoi lyhyeen, käheästi naurahtaen. \"Tässä on\nvuosisadan suuri arvoitus salattuna. Me olemme sen keksineet, Ribeira.\nKatso, kuinka ne loistavat tuolla alhaalla! Siinä on kaksi silmää,\njotka voivat nähdä. Ne ovat 'meren silmät'! Ota huomioon tuo himmeä\nporsliiniloisto. Eivätkö olekin kuin luolakalan silmät? Ja eikö olekin\nniillä sama lempeä petoeläimen kiilto, joka on kalkkarokäärmeen\nsilmissä... Sinä olet oppimaton mies, Ribeira. Ei ole mitään iloa\nkeskustelusta sinun kanssasi. Olet rohkea, tunnoton ja verenhimoinen.\nMutta tiede on sinulle hämärä asia. Sielusi on vanhentunut, Ribeira.\nMuistutat Rubensia. Ylensyömisesi ja juopottelusi ovat suunnattomat\nja taitamattomuutesi on eittämätön totuus. Muuten heittäytyisit\npolvillesi minun jalkoihini ja kumartaisit minua -- neroa. Mutta\njärkesi, ystäväni, ei riitä siihen... Sanohan, etkö lapsuudessasi ole\nkuullut puhuttavan Hammelin rotanpyytäjästä?... Vai et... Vai niin,\net ole koskaan kuullut tuosta merkillisestä miehestä, joka käsitteli\nhuiluaan niin, että kaikki rotat tulivat hänen perästään. Ne juoksivat\nkilvan hänen kintereillään -- huumautuneina -- haltioissaan... Ne\neivät muistaneet syödä, kun kuulivat hänen ihmeellisen soittimensa\nsäveleitä -- ne unohtivat leikkinsä ruokakauppiaan jauhomakasiinissa\n-- ne kulkivat vain tuon kalpean miehen perästä jäykin katsein ja\nhörössä korvin... Minä olen hänen sukuansa, Ribeira. Huilusta ei\nminulla ole hyötyä. Mutta minun silmäni houkuttelevat -- kalpeat,\nimevät silmäni, jolla on meren oman sielun loisto. Etkö ole kuullut,\nettä Coimbran kalastajat ripottelevat vanhaa porsliinia meren pohjalle\nhoukutellakseen kaloja verkkoihinsa? Mutta minun silmäni tuolla\nalhaalla sitovat kalan sielun. Ne tekevät sen päästä pyörälle. Ne\nhoukuttelevat luokseen kalaparven niinkuin tuo tarinan mies Belsebubin\narmosta houkutteli rottia ja lapsia Hammelin kaduilla. Katso, katso...\"\n\nJa todellakin -- alhaalla syvyydessä tuli kaikki eloisaksi. Siellä\nkiilsi ja loisti -- hopeanvalkoinen massa. Joka taholta tulvi kaloja.\nEnsin yksitellen, mutta sitten suurissa parvissa. Ja kaikki samaan\nsuuntaan, tyhmät silmät jäykästi tähdättyinä tuota opalinkalpeata\nloistetta kohti.\n\nSilloin paroni de Nozier nousi seisomaan ja nauroi.\n\n\n\n\nXXX.\n\nYLLÄTYS.\n\n\nIhmisen nauru on varma mittari hänen älylleen ja temperamentilleen.\nEi kukaan tiedä, mitä ihmisessä asuu, ennenkuin hän avaa suunsa\nnauruun. Typerä ihminen paljastaa itsensä pian jyrisyttämällä kuuluviin\ntyhmyytensä -- viisas kätkeytyy hillittyyn hymyyn.\n\nParoni de Nozier nauroi nähdessään sen suunnattoman kalapaljouden,\njoka kerääntyi omituisten porsliinisilmien ympäri. Belgialainen päästi\nsemmoisen äänen, joka muistutti enemmän käärmeen sihinää kuin naurua.\nOlutmaha saksalainen olisi sitä tuskin sanonut nauruksi. Mutta ilmeistä\noli, että hän nautti tilanteesta.\n\nOmituisempaa näkyä kuin tämä kalanvaellus ei kai kukaan ole nähnyt. Nuo\nvalkeat kuulat vaikuttivat kuin hirveä magneetti, joka veti luokseen\nkaiken, mitä meressä elävää oli. Ensin tulivat tyhjennetyistä nuotista\nsilliparvet -- jotka juuri olivat päässeet irti vankeudestaan. Valkeat\nsilmät vetivät niitä luokseen vastustamattomalla voimalla. Ja pian\nliittyi tähän omituiseen kulkueeseen toisia kaloja. Tuolla tuli seiti\nja tuolla tuli turska, ja niitten joukkoon yhtyivät vähitellen suurten\nsyvyyksien mustat ja inhottavat asukkaat. Kaikista meren asukkaista oli\ntäällä tullut ystäviä. Nopeat petokalat olivat kadottaneet ahneutensa\nja pyörivät nyt iloisina sen ihmeellisen voiman vaikutuksesta, joka\nkahlehti heidän silmiään.\n\nYhtäkkiä lennähti joukkoon suunnaton nuoli. Sen muodostivat\nsadattuhannet juovikkaat kalat, jotka tunkeutuivat sillin ja turskan\njoukkoon ja yhtyivät suunnattomaan kulkueeseen. Ne olivat makrilleja\n-- meren siroja asukkaita. Ja yhä tuli uusia kaloja -- piikkikampela\nja vilukala, delfiini ja pikkuhai. Kaikki tulivat pitkissä,\nloppumattomissa jonoissa.\n\n\"Eikö tämä muistuta mieleesi jotakin, Ribeira?\" paroni kysyi.\n\"Etkö näe... Sehän on loppumatonta hautajaiskulkuetta. Kaikki nuo\ntuolla alhaalla seuraavat meitä, kunnes kuolevat nälkään. Niitten\nsilmäterien ja suurista porsliinikuulista lähtevän loiston välillä on\nterässilmukka. Mitkään eläimet eivät ole niin herkkiä hypnoottiselle\nvaikutukselle kuin kalat. Kun niillä ei ole suojaavia silmäluomia,\novat ne helposti alttiita niille magneettisille voimille, jotka ovat\nerinäisten kaasusekoitusten loistossa. Monet ovat olleet oikealla\ntolalla. Mutta kukaan ei ole aavistanut, kuinka värjätty porsliinikuula\nvoi kiehtoa kalojen silmäterät. Minä yritin kauan, ennenkuin löysin sen\nvärin, joka voimakkaimmin vetää puoleensa kalan silmää. Mutta sekin\nminulle onnistui, rakas Ribeira. Tuossa näet tuloksen...\"\n\nNozier vaipui ajatuksiinsa.\n\n\"Bergenissä asuu kelpo väkeä\", hän jatkoi hetkisen kuluttua, \"joka\nharjoittaa sillin ja muitten kalojen pyyntiä. Monessa suhteessa he\novat vallan verrattomia. Heillä on ajatuksia ja he ennustavat, kuinka\nkalastus kunakin vuonna onnistuu. Heillä on sanomalehti, jonka nimi\non 'Fiskets Gang' ja siinä on paljon hyviä neuvoja ja ohjeita. Mutta\ntänä vuonna he ovat tehneet erehdyksen -- surkean erehdyksen. He\nolivat ennustaneet hyvää kalavuotta. Mutta kuinka on käynyt? He ovat\nsaaneet huonoimman saaliin satoihin vuosiin. Koko rannikolla ei puhuta\nmuusta kuin kalastajain ja kalakauppiaitten perikadosta. Stavangerin\nsäilyketehtaat eivät ole saaneet sataa tynnyriä silliä. Koko mahtava\njärjestö horjuu perustuksiaan myöten. Me olemme sen kukistaneet,\nRibeira, aivan niin kuin te kukistitte tuon riivatun kapteenin ja\nhänen höyrylaivansa meidän aluksemme rautakylkien väliin. Tuo kelpo\nGrönneland -- hän ja hänen miehensä katosivat jäljettömiin. Monelle on\nkäyvä samalla tavalla. Toivon vain, että olisimme saaneet vangituksi\ntuon riivatun tohtorin laivamme teräshampaitten väliin ja jauhetuksi\nhänet sillijauhoksi. Hänestä olisi tullut mainiota lannoitusainetta.\nHa, ha, ha!...\"\n\nJos de Nozier'n takana istunut tummapintainen portugalilainen ei\nolisi ollut niin kovin juovuksissa, olisi hän ehkä huomannut, että\nparonin naurussa oli jotakin väkinäistä. Ja jos Ribeira olisi ollut\nihmistuntija, olisi hän tehnyt sen johtopäätöksen, että de Nozier'n\nhermostunut puheliaisuus johtui siitä säikähdyksestä, joka väijyi hänen\npelkurimaisessa sydämessään.\n\n\"Olisi hauska tietää\", hän jatkoi yksinpuheluaan, \"mitä tuo pirun\ntohtori nyt keksii. Hänen kanssaan ei ole leikkimistä. Saimler pelkäsi\nhäntä kuin ruttoa ja Jaap van Huysmann sanoi hänen olevan maailman\nmerkillisimpiä miehiä. No -- minua hän ei vältä. Hän ei ole muuta kuin\nihminen. Oo, jospa hän vain olisi tässä!\"...\n\n\"Toivomuksenne voi helposti toteutua\", syvä bassoääni virkkoi hänen\ntakanaan.\n\nNozier nousi istuimeltaan nopeasti kuin salama ja kääntyi ympäri.\nPortugalilainen seisoi siinä pitkänä ja uhkaavana. Mutta hänen tummat\nsilmänsä olivat muuttuneet sinisiksi ja suuren lierihatun alta\npilkistävä tukka oli vaalea.\n\n\"Kuka olette?\" belgialainen sähisi pelästyneenä.\n\n\"Olen se, jota etsitte. Olen tohtori Jonas Fjeld.\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\nMERKILLINEN VIERAS.\n\n\nStavanger oli juuri herännyt. Tämä kaupunki nousee varhain jalkeille.\nSe on tottunut kovassa ja kiivaassa kilpailussa pitämään silmänsä auki.\nKello oli juuri lyönyt kahdeksan ja laitureilla ja makasiineissa oli\nvilkasta hyörinää. Olivatpa konttoritkin avanneet ovensa.\n\nSuuren säilyketoiminimen Bjelland & Co:n avaran liiketalon\nportinvartija istui poltellen aamupiippuaan ja katseli tutkivasti\nkirkasta syystaivasta. Oli kaunis aamu -- ei pilvenhattaraakaan ollut\nnäkyvissä, ja tuulet lauloivat iloista aamulauluaan satamasta.\n\nYhtäkkiä hän säpsähti. Kulman takaa kääntyi omituinen olento. Näytti\naivankuin rakennusta lähestyvä muukalainen olisi ollut sodassa taikka\nseisonut päällään suossa. Mutta silti hän näytti yhtä huolettomalta.\n\n\"No, mihin matka, ystäväni?\" portinvartija kysyi naurahtaen.\n\"Näytättepä olleen aikamoisella seikkailulla, vai mitä?\"\n\nHänen piti juuri jatkaa, mutta huomasikin, että se ei ollutkaan poika,\njonka kanssa hän jutteli, vaan vahtisotilaan tapaan puettu nuori tyttö.\nPortinvartija huomasi, että hänellä oli hyvin kaunis vartalo. Mutta hän\nei voinut tarkoin eroittaa kasvonpiirteitä, jotka olivat lian peitossa.\nPienen, kudotun myssyn alta näkyi tuuhea tukka, joka alkujaan oli ollut\nkullankeltainen, mutta joka nyt mudan peittämänä riippui suortuvina\nkorvien ja kaulan yli.\n\nPortinvartija rypisti kulmiaan, sillä tämä oli nyt ilmeisesti semmoinen\nolento, jota poliisipöytäkirjoissa sanotaan epäiltäväksi henkilöksi. Ja\nhänen ihmetyksensä ja epäluulonsa kasvoivat, kun tuo merkillinen olento\npysähtyi aivan konttorirakennuksen eteen tarkasti tutkimaan suurta,\nkullattua nimikilpeä. Mikä hiton kummallinen naikkonen tämä oli, joka\nkuljeskeli kadulla kustantamatta naamaansa hiukan saippuaa ja kampaa\naamusiivoukseensa?\n\nMutta nuori nainen ei ollut siitä millänsäkään. Hän astui suoraan\nportinvartijan luo ja kysyi englanninkielellä:\n\n\"Onko herra Bjelland tavattavissa?\"\n\nPortinvartija oli olevinaan sivistynyt mies, mutta vieraita kieliä\nhän ei osannut. Hän ymmärsi kuitenkin, että nainen tahtoi puhutella\nherra Bjellandia. Mutta se ei käynyt päinsä -- elettiin vaarallisia\naikoja, ja oli noudatettava varovaisuutta. Eikä portinvartija kaikessa\narvokkuudessaan ottanut piippua suustaan, vaan asettui keskelle ovea,\nvieläpä sangen mielenosotuksellisella tavalla.\n\nMutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Sillä miehenvaatteissa oleva\nnainen tyrkkäsi hänet syrjään odottamattomalla töytäyksellä ja kiepahti\nilman muuta hänen ohitsensa, ennenkuin hän sai otetuksi kallisarvoista\npiippua suustaan ja käytetyksi käsiään.\n\nKaikki tapahtui silmänräpäyksessä, ja kun portinvartija loukkaantuneena\nhuudahtaen yritti tarttua tuota rohkeata vierasta takin liepeeseen, ei\nhän kerinnyt muuta kuin nähdä kaksi siroa nilkkaa katoavan portaisiin.\n\nPäättäväisin elein portinvartija laski piipun syrjään ja loikkasi\nviidellä harppauksella portaat ylös. Mutta ennenkuin hän pääsi\nensimäiseen kerrokseen, kuuli hän konttorin oven sulkeutuvan\nepäilyttävän naisen perästä. Hän syöksyi sisään, mutta kohtasi jo\neteisessä herra Bjelland nuoremman, joka hyvin kylmästi kysyi: \"Mitä te\nhaette?\"\n\nRehellinen Kerberos sopersi anteeksipyynnön ja peräytyi korvat\nlurpallaan takaisin paikalleen piippunsa luo mietiskelemään asioita,\njoita ei käsittänyt.\n\nTuo merkillinen, miehen vaatteisiin puettu nainen oli sillä välin\nistuutunut syvään nojatuoliin sisemmässä konttorihuoneessa. Liikkeen\niäkäs päällikkö seisoi hänen edessään ja katseli ihmeissään tuota\nnahkapäällystäiseen nojatuoliin vaipunutta, kokoon lyyhistynyttä\nolentoa.\n\n\"Ette suinkaan tunne minua?\" nuori nainen kysyi raukeasti.\n\n\"Kyllä\", Bjelland vastasi nauraen. \"Olette miss Westinghouse, mutta\nmyönnän, että juuri tällä haavaa ette paljon muistuta sitä hurmaavaa\nnaista, joka minulla oli kunnia tavata tohtori Fjeldin luona.\"\n\nPuhuteltu nousi äkkiä seisomaan. Väsynyt ruumis oli jälleen saanut eloa.\n\n\"Niin\", hän sanoi, \"tohtori Fjeld, niin! Tulen hänen luotaan. Hän on\nvaarassa. Meidän on riennettävä hänen avukseen. Ymmärrättekö? Aivan\nheti.\"\n\nBjelland katsoi häntä terävästi.\n\n\"Tehkäämme niin\", hän sanoi. \"Mutta ensin on teidän levättävä. Näytätte\nsaaneen kokea yhtä ja toista viime yönä.\"\n\n\"Olen hirveän väsyksissä\", neito vastasi, \"Ja minun on kauhean\nnälkä -- --\"\n\nBjelland soitti ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi portinvartija.\n\n\"Hankkikaa aivan heti tälle neidille jotakin syötävää. Ottakaa auto ja\najakaa Grand Hotellin ja hankkikaa sieltä mitä hyvänsä.\"\n\nPortinvartija heitti salavihkaa silmäyksen nojatuolissa istuvaan\nnaiseen, pudisti päätään ja katosi ovesta.\n\nEvy Westinghouse yritti nauraa.\n\n\"Varmaan olen hirveän näköinen\", hän virkkoi, likaisella pikku\nkädellään koetellen sekaantuneita kiharoitaan. \"Tämä menee yli\nvoimieni. Ja tämä hirmuinen jännitys!... Oi, mikä seikkailu!\"\n\n\"Missä on tohtori Fjeld nyt?\" Bjelland kysyi.\n\n\"Hän on vihollistensa käsissä\", neito vastasi huolissaan. \"He eivät\nolleet vielä huomanneet häntä minun lähtiessäni uivalta ruumisarkulta,\njonka löysimme muutamien peninkulmien päässä Skrudesnesistä. Hän on\ntoistamiseen pelastanut henkeni. Minä tottelin hänen nimenomaista\nkäskyään ja lensin tänne. Laskeutuessani maahan syöksyin suohon.\nLentokone on nyt siellä. En voinut tehdä muuta, sen vakuutan. Olin\nhirveän väsyksissä ja hermostunut. Jännitys tappaa minut ja meidän\ntäytyy pelastaa tohtori Fjeld, meidän täytyy. Tuolla merellä on\nvihollinen, meidän vihollisemme, Stavangerin vihollinen ja maan\nvihollinen. Se on muserrettava -- niin, se on muserrettava...\"\n\nViimeiset sanat hän huudahti hurjassa kiihkossa. Hänen voimansa olivat\nlopussa ja huokaisten hänen päänsä vaipui rintaa vasten. Viimeisellä\ntahdonponnistuksella hän yritti nousta, mutta ei jaksanut.\n\nLian tahrima nuori neitonen veti jalkansa kokoon kuin kuoleva lintu ja\nvaipui tainnoksiin.\n\n\n\n\nXXXII.\n\nERÄS KESKUSTELU.\n\n\nParoni de Nozier katseli kauhistuneena ympärilleen apua etsien. Hän oli\nkalmankalpea. Monokkeli oli pudonnut silmäkulmasta ja kiiriskeli nyt\nlasilattialla. Hänen pitkät valkeat sormensa heiluivat ilmassa kuin\ntukea etsien, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.\n\nVieras oli astunut valoisalle paikalle. Paroni loi häneen pelokkaan\nkatseen. Nyt näkyi, että norjalainen oli pukeutunut Ribeiran kirjaviin\nvaatteisiin ja suureen hattuun ja että hänen kasvonsa olivat maalatut\npunaisenruskeiksi.\n\nMuuten ei mikään muistuttanut portugalilaisesta, paitsi voimakas\nvartalo.\n\nVähitellen belgialainen pääsi tasapainoon. Mutta ensimäisinä\nminuutteina hän ei saanut suustaan yhtään ainoata sanaa. Ei ollut\nepäilystäkään, että hän oli joutunut ansaan, joka voi tulla hänelle\nkohtalokkaaksi, jos hän ei toimisi viekkaasti ja ovelasti. Mutta pelko\non viisauden pahin vihollinen. Se horjuttaa henkisen tasapainon, jota\ntarvitaan tukalan tilanteen arvostelemiseen. Ja paroni de Nozier oli\ntällä hetkellä mitä suurimman pelon vallassa.\n\nFjeld astui verkkaan paronia kohti katsoen häntä läpitunkevin silmin.\n\n\"Onko tämä teidän työtänne?\" hän kysyi viimein katsoen paronia suoraan\nsilmiin.\n\nNozier yritti vastata, mutta ei saanut suustaan ääntäkään. Fjeld\nkatseli melkein säälien tuota kokoonluhistunutta olentoa, joka tuntui\ntaistelevan hirveätä kamppailua sen kauhun kanssa, joka lamautti kaikki\nhänen hermonsa. Hän ei ollut koskaan nähnyt tuommoista raukkamaisuutta\nsuur-rikollisissa. Kuinka erilaista tämä raukkamainen pelko olikaan\nJosias Saimlerin epätoivoiseen rohkeuteen ja James Mortonin jääkylmään\nkyynillisyyteen verrattuna!... Hänen kävi melkein sääliksi tuota\npelkuria, mutta nerokasta roistoa, jonka aivot lakkaamatta keksivät\nsuuria ja ihmeellisiä ajatuksia.\n\n\"On hauska tavata teitä, paroni de Nozier\", hän jatkoi kevyellä\nkeskusteluäänellä. \"Minusta on tosiaankin hauskaa seisoa silmä\nsilmää vasten tämän merten kuuluisan tutkijan kanssa keskellä hänen\ntoimialuettaan. Sanokaahan, miksi ette anna yleisölle tietoja\nkeksinnöstänne? Se tekisi teidät kuuluisammaksi kuin kukaan elävistä\nihmisistä nykyään. Se on todellakin hämmästyttävä.\"\n\nNopea välähdys belgialaisen sammuneissa silmissä osotti, että Fjeld\noli osunut hänen arkaan kohtaansa. Se oli ainoa tapa palauttaa hänen\nmenetetty rohkeutensa.\n\n\"Vai niin\", hän vastasi, \"te olette siis tohtori Fjeld. Minua\nilahduttaa saada tavata teitä. Miksi ette pysy hoitelemassa katkenneita\njäseniä ja tulehtuneita umpisuolia?\"\n\nFjeld nauroi.\n\n\"Ja miksi ette te tyydy mikroskooppeihinne ja muihin pohjanraapijiin?\nOlettehan ruvennut silli-tukkukauppiaaksi, herra paroni. Kilpailette\nkovasti norjalaisten kalastajain kanssa ja tavalla, jonka pitäisi\nhoukutella Norjan torpeedoveneitä koettelemaan ampumataitoaan teidän\nuivaan ruumisarkkuunne.\"\n\nNozier ei vastannut Hän istui mietiskellen jotakin keinoa, jolla\npääsisi ahdingostaan.\n\n\"Mitä te ihmettelette?\" Fjeld kysyi hetken perästä.\n\nParoni katsoi häntä vihamielisin silmin. \"Luulin teidän olevan\nlentokoneessa\", hän vastasi avomielisesti. \"Mihin hittoon olitte\npiiloutunut, kun Sanchez heitti lassonsa Erkon lentokoneeseen? Ja\nettekö te ampunutkaan argentinalaista?\"\n\n\"Kysytte kovin monta asiaa yhdellä kertaa\", Fjeld sanoi ivallisesti.\n\"Ottakaamme nyt ensiksi huomioon se tosiasia, että ystäväni Erkon kone\nnyt on matkalla Stavangerin laivastoasemalle ilmoittamaan, että Norjan\naluevesien sisäpuolella harjoitetaan luvatonta kalastusta.\"\n\nNozier naurahti.\n\n\"Puolessa tunnissa olemme ulkopuolella Norjan lain vaikutuspiirin\", hän\nvastasi kylmästi. \"Norjalaisten torpeedoveneiden on kyllä jätettävä\nmeidät rauhaan. Harjoitamme tieteellisiä tutkimuksia, kuten näette,\neikä kukaan uskalla kajota meihin.\"\n\n\"Siitä en ole ensinkään varma. Otaksun, että ette tahdo kieltää,\nettä juuri tämä uiva ruumisarkku surmasi kapteeni Grönnelandin ja\nhänen miehensä. Minä lähden siitä, että tämä murha ei tapahtunut\näskenmainituista tieteellisistä syistä.\"\n\nNozier'n saavuttama levollisuus näytti jälleen pettävän hänet.\n\n\"Se on vale\", hän vastasi. \"Ja vaikka olisi tottakin -- kukapa sen\nvoisi todistaa?\"\n\n\"Minä\", Fjeld vastasi. \"Siinä ei ole mitään vaikeuksia. Ja koska\nnyt istumme tässä juttelemassa yksityisessä huoneessa, niin kerron\nteille... Kun lentokone saapui tänne, oli siinä kaksi henkilöä. Minun\ntarkastellessani olosuhteita tässä aluksessa, yllätitte te ja Courbier\ntoverini. Hän pakeni ja minä jäin jälelle. Hän on reima poika. Mutta\nSanchez'ta ei ampunut seuralaiseni, vaan minä. Se olisi teidän pitänyt\nkuulla... Ja mitä Grönnelandin asiaan tulee\", Fjeld jatkoi, \"niin on\nminulla selvät ja sitovat todistukset siitä, että hänet on murhattu\ntässä laivassa. Hänet on hyvin yksinkertaisesti puserrettu kuoliaaksi\nlaivanne krokodiilileukojen väliin.\"\n\n\"Oletteko te ollut sitäkin näkemässä?\" de Nozier kysyi ivallisesti.\n\n\"En\", Fjeld vastasi. \"Mutta minulla on tässä verinen kangastilkku,\njoka ilmaisee minulle koko tapauksen. Löysin sen laivanne keulan\nrautapiikeistä. Tämä ei ole aivan mieluisa juttu teille.\"\n\nFjeld veti varovasti taskustaan kangaspalasen, jota Nozier katseli\nuteliaasti.\n\n\"Tuo kangaspalanen ei sano mitään.\"\n\n\"Erehdytte, paroni. Se on erinomaisen kaunopuheinen todistuskappale.\nSe on englantilaisen matkalakin kappale, joka on kastunut\nomistajansa verestä. Ja minä näen siinä vieläkin jälkiä aivoista ja\nmusertuneesta pääkallosta. Mutta vielä tärkeämpi on tämä hikinauha.\nKapteeni Grönneland oli järjestyksen mies. Hän on jättänyt teille\nkäyntikorttinsa. Katsokaahan!\"\n\nFjeld käänsi veristä kangaspalasta ja veti esiin pienen paperilapun. Se\noli kappale repeytynyttä käyntikorttia, verinen ja likaantunut. Mutta\nveripilkkujen alta näkyivät kirjaimet Siinä oli:\n\n        Kapteeni G. Grönneland\n              Tarkastaja.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nRIBEIRAN HAAMU.\n\n\nNozier ei vastannut Fjeldin häntä vastaan heittämään syytökseen. Hänen\nkatseensa kohdistuivat syvyyteen. Kalaparveen oli tullut uusi kala --\nvoimakas kala, jolla oli vino suu ja hitaat liikkeet.\n\nParoni nauroi ääneen ja katkerasti...\n\n\"Katsokaahan tuonne, herra tohtori. Ruumissaattueeseen on tullut\nuusi osasto, hieno ja näillä vesillä harvinainen kala. Sen on tapana\nkulkea omia teitään. Mutta minun silmäni ovat houkutelleet sen\nluokseen... Vanha tarina raamatun sudesta ja lampaasta uusiintuu tässä\ntoisella tavalla. Tuo iso, notkea eläin on haikala. Se on luultavasti\nkulkenut Florida-virran mukana saalista haeskellen. Se on väsynyt\nneekeripoikasiin. Mitä sanotte siitä otaksumasta, että Grönneland on\npäättänyt päivänsä haikalan kidassa?\"\n\nFjeld pudisti päätään.\n\n\"Itsehän te muutamia minuutteja sitten kerroitte minulle Grönnelandin\nsuhteen tekemästänne sankariteosta... Mutta antakaamme tuon Stavangerin\nkapteeniraukan nukkua rauhassa. Hukkaamme vain aikaa. Puhukaamme sen\nsijaan omista asioistamme. Tahtoisin kernaasti tietää, kuinka tästä\nlaivasta voi päästä pois helpoimmin ja mukavimmin.\"\n\nBelgialaisen sammuneissa silmissä välähti voitonriemuinen ilo.\n\n\"Se on teidän asianne\", hän sanoi.\n\n\"Erehdytte\", Fjeld keskeytti hänet. \"En ole antautunut tähän jokseenkin\nvaaralliseen ja vaivalloiseen touhuun Ribeiran suhteen turhan takia.\nTeidän on autettava minut täältä pois, muuten on minun pakko murskata\nteidät omalla nyrkilläni. Ymmärrättekö?\"\n\nNozier, joka oli saavuttanut mielenmalttinsa, katsoi kauhistuneena\nnorjalaista, jonka jänterät kädet jo tuntuivat lähestyvän hänen\nkaulaansa.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" hän kuiskasi.\n\n\"Tarkoitan sitä\", Fjeld sanoi ankarasti, \"että teidän on mahdollisimman\npian pantava moottoriveneenne kuntoon minua varten. Varmaan\ntämänlaisessa laivassa on moottorivene.\"\n\n\"Minä vakuutan...\", de Nozier änkytti.\n\nMutta hän ei päässyt pitemmälle. Fjeld astui häntä kohti ja hänen\nsiniset silmänsä synkkenivät raivosta...\n\n\"Kyllä, kyllä\", Nozier huusi. \"Te saatte moottoriveneen. Heti. Mutta\nteidän on luvattava...\"\n\n\"Minä en lupaa mitään... Mutta nyt teidän on pidettävä kiirettä,\nparoni, muuten on minun pakko koetella voimiani teihin... Minun\ntäytyy päästä täältä pois, ennenkuin tulee liian valoisa ja ennenkuin\nystävämme Ribeira toipuu kloroformiunestaan. Annoin hänelle sopivan\nsekotuksen naftan kanssa. Muuten olisi tuo vanha juoppo mennyt sitä\ntietä, jota pitkäksi sanotaan.\"\n\nBelgialainen katseli avuttomana ympärilleen.\n\n\"Varmaan täällä on puhelin\", Fjeld jatkoi armottomasti ja lähestyi\nvapisevaa paronia.\n\n\"Pitäkää kiirettä! Ilmoittakaa puhelimella, että moottorivene on\nlaskettava vesille ja tehtävä valmiiksi lähtöön. Pankaa taitava\nkäyttäjä mukaan. Ymmärrättekö?\"\n\nNozier haparoi kuulotorvea.\n\n\"Luotan sanaanne\", hän sanoi.\n\n\"Sen voitte huoleti tehdä. Mutta jos huomaan teidän jollakin tavalla\nyrittävän jotakin konnankoukkua, niin nutistan niskanne nurin.\"\n\nNozier tarttui kuulotorveen, vei sen korvaansa ja kiersi kampia.\n\n\"Onko siellä ketään?\" hän kysyi yksitoikkoisesti ja katsoi\nnorjalaiseen, joka seisoi hänen edessään kuin itse ukkosen jumala,\nuhaten häntä oikeutetulla vihallaan. Joku ääni vastasi kaukaa. Nozier\nantoi määräyksensä lyhyissä, katkonaisissa lauseissa, mutta täysin\nselvästi ja oikein. Fjeld nyökkäsi tyytyväisenä.\n\n\"Olette hyvin hauska mies, jonka kanssa on mukava olla tekemisissä\",\nhän sanoi hieman hyväntahtoisesti. \"Nyt voimme palata keskusteluumme.\nMinulla on aikaa vain muutamia minuutteja, ymmärrättekö?\"\n\nParoni yritti ilmeisesti pudistaa sydämeltään pelkoaan. Se pani koko\nhänen pienen ruumiinsa luhistumaan kokoon, ja hän näytti seisoessaan\nsiinä aivan kokonaan murtuneelta.\n\n\"On eräs asia, jota en käsitä\", Fjeld jatkoi lyhyen vaitiolon jälkeen.\n\"Pyydän anteeksi, että puhun suuni puhtaaksi. Olette suuri mies, paroni\nde Nozier. Niin, on mahdollista, että olette suurempi tiedemiehenä\nkuin pahantekijänä. Mutta en käsitä, miksikä te, jolle armoton\nluonto on lahjoittanut pelkuruuden kirouksen, ette antaudu kokonaan\nlaillistetulle ja porvarilliselle tieteelle. Olisitte kaunistuksena\nmille yliopistolle tahansa.\"\n\nParoni katsahti häntä salavihkaa.\n\n\"En, ja tuhat kertaa en\", hän huudahti käheästi. \"Olen syntynyt viha\nsielussani, enkä minä kelpaa matelemaan toisten jaloissa. Sanotte, että\nolen pelkuri, tohtori Fjeld; niin olenkin. Olen kokenut Belgian kauhut\n1914. Olen maannut neljä vuorokautta Lucienin linnakkeen raunioissa,\njoihin saksalaiset mörssärit hautasivat meidät. Samoin olen kokenut\ntoisen maailmansodan.\"\n\nHän vaikeni äkkiä. Hänen vaaleat ja raukeat silmänsä sulkeutuivat,\nsamalla kun hänen suuret ja tuntehikkaat korvansa ikäänkuin kaappasivat\njonkun etäisen äänen. Fjeld rypisti kulmiaan ja puristi kätensä\nnyrkkiin.\n\nSilloin avattiin käytävän ovi niin että jyrähti. Kynnyksellä seisoi\noikea portugalilainen ja hänen takanaan entinen lähetyssaarnaaja.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nODOTELLESSA.\n\n\nBjelland ei ollut tottunut istumaan kädet ristissä. Kuultuaan miss\nWestinghousen kertomuksen hän heti ilmoitti asiasta torpeedolaivaston\npäällikölle, kapteeni Orlinille. Tämä reima meriupseeri ei jäänyt\nodottelemaan määräystä ylipäälliköltä. Vielä samana aamuna hän lähti\nmerelle kahden torpeedolaivan kera lähemmin tutkimaan salaperäisen\nuivan telakan asiaa.\n\nMutta hän tuli liian myöhään. Jättiläinen tuntui vajonneen\nnäkymättömiin. Se oli varmaankin käyttänyt hyväkseen yötä päästäkseen\nturvaan. Ainoa, mitä ruumisarkusta oli jälellä, oli joukko kuolleita\nkaloja, etenkin silliä. Sitä paitsi korjattiin merestä miehen ruumis,\njoka vietiin Stavangeriin.\n\nYlilääkäri tohtori Cappellen tarkasti ruumiin ja tuli siihen\njohtopäätökseen, että se oli joku kuumien ilmanalojen asukas,\nluultavasti joko meksikolainen tai argentiinalainen. Siihen viittasivat\nmiehen punaisenruskea iho ja renkaat, jotka hänellä oli korvissa.\nPitkä puukko oli vielä vyössä. Insinööri Langberg, joka pitkät ajat\noli oleskellut Argentinassa, tunsi sen _macheteksi_ -- puukoksi, joita\n_gauchot_ käyttävät pampasaroilla yhtä taitavasti kuin mielelläänkin.\n\nMerkillisintä miehessä olivat kuitenkin ne monet arvet, joita oli hänen\nruumiissaan. Hän oli ilmeisesti sekä antanut että saanut monta iskua\nelämässään.\n\nKuolemassakin loisti hänen häijyistä ja rokonarpisista kasvoistaan\nriemuitseva julmuus. Ehkäpä hänen elämänlankansa oli katkennut juuri\nsillä hetkellä, kun oli hänellä voitto käsissään.\n\nKuoleman syy oli ilmeinen. Hän ei ollut hukkunut. Aivan niskanikaman\nalla, keskellä sitä aukkoa, jolle anatomit käyttävät nimitystä\n\"_foramen occipitale_\", oli paksun luodin jättämä pyöreä reikä.\nIlmeisesti oli laukaus ammuttu voimakkaasta aseesta, sillä luoti oli\ntullut ulos hiusmarrosta. Mies oli luultavasti vetänyt viimeisen\nhenkäyksensä vain muutama minuutti sen jälkeen, kun luoti oli sattunut.\n\nKapteeni Orlinin raportti oli kova isku Evy Westinghouselle. Hänestä\noli selvää, että Fjeld oli ampunut tummaihoisen miehen, joka hetkeksi\noli onnistunut lassollaan vangitsemaan lentokoneen. Mutta kuinka oli\nkäynyt tohtori Fjeldin, hänen ystävänsä? Ja mitä hänen nyt oli tehtävä?\n\nHetkisen hän ajatteli lähteä Erkon lentokoneella tarkastelemaan\nPohjanmerta, mutta hän ei hallinnut lentokonetta niin hyvin, että olisi\nuskaltanut lähteä niin epävarmalle retkelle. Olihan hän laskeutuessaan\npudonnut päälaelleen suohon ja ollut vähällä menettää henkensä.\n\nNyt hän oli vieraassa kaupungissa, ruma naarmu kauniilla kasvoillaan,\nlikaantunut urheilupuku yllä ja ihmisten epäluulo vastassaan.\nHänen tarvitsisi vain näyttäytyä kadulla, kun kokonainen lauma\nsäilyketyöläisiä olisi hänen kintereillään osottamassa sitä\nhäikäilemätöntä rohkeutta, joka on ominaista Stavangerin nuorisolle.\nHän sähkötti matka-arkkujaan, jotka yhä olivat Kristianian Grand\nHotelissa, ja odotti kärsimättömästi jotakin elonmerkkiä tohtori\nFjeldiltä.\n\nMutta päivät kuluivat ilman että kadonneesta tuli mitään tietoja. Ei\nollut enää epäilystäkään -- hän oli joutunut vihollistensa käsiin.\nJa vähitellen Evy Westinghouselle selvisi, että ei ollut suurta\nmahdollisuutta, että hänen pelastajansa ja ystävänsä olisi onnistunut\nvälttämään vihamiestensä kovan ja horjumattoman tuomion.\n\nVarovaisin sanoin hän kirjoitti Fjeldin vaimolle ja kertoi, kuinka\nasiat olivat, selittäen heidän yhdessä uivalle ruumisarkulle tekemänsä\nmatkan surullisen tuloksen.\n\nMutta kuinka hän hämmästyikään saadessaan parin päivän perästä\nseuraavan sähkösanoman:\n\n    \"Tiedän, että mieheni on hengissä ja tunnen, että hän pian\n    palajaa. Terveisiä!\n\n                                              Katarina.\"\n\nTämä toivehikas sähkösanoma loi häneen uutta rohkeutta ja uutta voimaa.\nJa Bjelland vahvisti häntä niin hyvin kuin taisi.\n\nSe taikavoima, joka oli pidättänyt kaloja rannikolta, tuntui sillä\nvälin ainakin osaksi murtuneen. Kalastus oli tosin yhä edelleenkin\njotakuinkin mitätöntä, mutta tuntui kuitenkin kuin säilyketehtaat eivät\njäisi aivan ilman raaka-ainetta. Kalavuosi tulisi kyllä huono, mutta ei\naivan niin kehno kuin jonkun aikaa oli näyttänyt.\n\nSyyn siihen tunsivat vain Bjelland ja Evy Westinghouse. Säilykekuningas\nei ollut vielä lakannut toivomasta saavansa selville tohtori Fjeldin\nomituisen häviämisen. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat\nSuuri sillilaiva oli kadonnut. Se näytti vajonneen meren pohjaan. Siitä\nei tullut mitään tietoja. Kukaan ei ollut sitä nähnyt.\n\nMutta Evy Westinghouse kävi päivä päivältä yhä kalpeammaksi. Hän oli\nvienyt lentokoneen turvaan, mutta hän ei uskaltanut enää lähteä sillä\nmatkalle tehtyään onnettoman laskeutumisensa Hillegaardin suohon. Hän\npaloi halusta yrittää jotakin. Mutta häneltä puuttui, niinkuin niin\nmonelta muulta naiselta, kykyä panna suunnitelmansa täytäntöön. Hän ei\ntiennyt, kuinka alottaisi.\n\nEräänä päivänä hän meni satamaan. Siellä oli höyrylaiva, jossa oli\nhöyry valmiina. Se oli Bergenin höyrylaivayhtiön omistama höyrylaiva\nIris. Kapteeni Cappelen oli komentosillalla ja oli jo antanut\nensimäisen lähtömerkin. Evy astui porraspuulle.\n\n\"Mihin menette, kapteeni?\" hän kysyi.\n\n\"Rotterdamiin, neiti\", kapteeni vastasi.\n\n\"Voitteko odottaa viisi minuuttia, niin minä haen tavarani?\"\n\nKapteeni katsoi ihmetellen tuota nuorta, kaunista naista. Hän otti\nkellon taskustaan. Jo kymmenen minuuttia myöhässä. Hän vilkaisi nuorta\namerikalaista missiä ja huokasi. Kuka peijakas voisi vastustaa noin\nkauniita silmiä!\n\n\"Kyllä\", hän vastasi. \"Minä odotan viisi minuuttia.\"\n\n\n\n\nXXXV.\n\nNELJÄN KESKEN.\n\n\n\"Mikä on tarkoitus?\" portugalilainen huudahti katsellen ympärilleen\nsilmin, jotka vieläkin olivat hämärät unijuomasta.\n\nHän oli sangen kurjan näköinen, tuo kelpo Ribeira, seisoessaan siinä\npuolialastomana kirjavassa paidassaan. Ja kuitenkaan ei ollut vaikea\nnähdä, että hänen kanssaan ei ollut leikkimistä. Hänellä oli kädessä\nsuurireikäinen revolveri ja hänen eläimellisen julmat kasvonsa olivat\nveripunaiset mielenliikutuksesta.\n\nHänen takaansa näkyivät entisen lähetyssaarnaajan sokeat silmät Hän\nhaparoi käsin ystäväänsä. Ja Fjeld huomasi hänen kädessään pitkän\nsarvipäisen puukon. Aseen omituinen ulkomuoto sai norjalaisen\nkavahtamaan. Vaikka Ribeiran revolveri ei näyttänyt tekevän häneen\nmitään erikoista vaikutusta, sai tuo pitkä sarvipäinen puukko sokean\nmerirosvon kädessä hänet vasten tahtoaankin kauhistumaan.\n\nHänen ajatuksissaan välähtivät nopeasti kaikki ne tilanteet, joissa\ntämä ase oli näytellyt niin suurta osaa hänen vaiherikkaassa\nelämässään. Hän muisti erään illan Holbornin läheltä Lontoosta.\nTunnettu rahamies John Cavendish makasi pitkänään käytävällä\npuutarhassaan elämän virran valuessa hänen suonistaan. Hänen selässään\noli puukko. Se oli anarkisti Alexis Okinen ase. Se oli sama puukko,\njoka nyt kiilsi Jonsonin kovassa murhaajakädessä. Okine hirtettiin.\nMutta hänen veitsensä jatkoi veristä historiaansa... Toisen kerran\nhän näki sen eräässä huoneessa Whitechapelissä. Silloin se oli\nisketty kuuluisan venäläisen nihilistin Anna Sparanskin selkään. Hän\nnäki voimakkaassa valaistuksessa edessään nuo ihmeen ihanat kasvot,\njoilla väikkyi puhdas, viaton madonnahymy, joka oli hurmannut niin\nmonta miestä Newskin prospektilta Pietarissa aina Pariisin Boulevard\nStrassbourgille.\n\nMutta Asevin ase oli siirtynyt edelleen Pietro Ceranille -- yhdelle\nniistä, jotka olivat upottaneet jättiläislaivan The Eaglen meren\nsyvyyteen. Ja kun sicilialainen oli ampunut itsensä Bermudasaarilla,\noli tuo kaunis, veren tahrima ase Ukrainan aroilta kohtalon oikun\nkautta joutunut James Mortonin lähimmälle miehelle ja uskotulle\nystävälle, kirjanoppineelle ja raamatun häpäisijälle Jonson-roistolle.\n\nJa nyt -- mihin joutuisi Okinen ase nyt?\n\nFjeld nousi nopeasti seisomaan. Ribeira tuntui hetkeksi peräytyvän\ntuota jättiläismäistä miestä, joka oli puettu hänen omiin kirjaviin\nvaatteisiinsa. Mutta sitten hän kohotti revolverinsa.\n\n\"Jos sinä, senkin kirottu riiviö, nyt liikutat sormeasikaan, niin minä\nammun\", hän karjui. \"Riisu pois vaatteet -- muuten piru sinut perii.\"\n\nNorjalainen kohautti halveksien olkapäitään.\n\n\"Tahdotteko olla ystävällinen ja sulkea oven takananne, kapteeni\", hän\nlausui hyvällä espanjankielellä. \"Paroni de Nozier voi vilustua.\"\n\nNorjalaisen sanoissa oli jotakin niin tehoisaa, että Ribeira totteli ja\nkiskaisi kiroten oven takaansa kiinni.\n\n\"No niin\", hän sanoi jurosti. \"Voimmehan selvittää tämän asian muitten\nsekaantumatta. Mutta tahdon kiinnittää huomiotanne siihen, että teillä\non edessänne mies, joka osaa hoitaa revolveria.\"\n\n\"Sitä epäilen\", Fjeld sanoi tyynesti.\n\n\"Hölynpölyä!\" portugalilainen kiljui. \"Teidän kirottu naftanne ei ole\nsaanut kättäni vapisemaan... Kysykää paronilta, onko hän koskaan nähnyt\nminun ampuvan harhaan... No, kädet ylös! Jonsonilla on käsiraudat,\njotka mielestäni sopivat teille...\"\n\nMutta Fjeld ei näyttänyt halukkaalta tottelemaan. Hän katseli vain de\nNozier'ta sanomattoman välinpitämättömin ilmein.\n\n\"Ette pidä hyvää kuria laivassanne, herra paroni\", hän sanoi. \"Teidän\npitäisi tukkia suu tuolta portugalilaiselta kirkujalta.\"\n\nParoni ei ollut hievahtanutkaan. Mutta hänen väsyneihin silmiinsä oli\ntullut riemukas ilme ja monokkeli oli tullut jälleen paikalleen. Jonson\nastui esiin lasipermannolle. Hänen sieramensa värähtelivät ja hänen\nkorvansa vavahtelivat kuin vanhalla rakuunahevosella, joka haistaa\nruutia ja verta. Syntyi hetken äänettömyys. Ribeiran revolveri oli yhä\ntähdättynä Fjeldin päätä kohti. Mutta hän viivytteli laukaisemista.\n\n\"Ei ole asiallenne eduksi, että esiinnytte ylimielisesti, tohtori\nFjeld\", Nozier virkkoi viimein. Hänen äänensä värähdys ilmaisi,\nettä hän ei ollut vielä päässyt kokonaan pelostaan. \"Olette meidän\nvallassamme. Ribeira ei valehtele sanoessaan, että hän osaa hoitaa\nrevolveria.\"\n\n\"Olen ennen ilmaissut epäilykseni kapteenin taidosta siinä suhteessa\",\nFjeld vastasi tyynesti. \"Ja minä toistan ne. Tuo mies ei osaa hoidella\nasetta, kun ei ota huomioon edes sitä, mikä semmoisessa asiassa on\nkaikkein ensimäinen ehto.\"\n\n\"Ja mikähän se olisi?\" portugalilainen kysyi irvistäen.\n\n\"Tarkastaa, onko se ladattu. Siitähän ei ole suurta vaivaa.\"\n\nRibeiran punaiset kasvot muuttuivat melkein keltaisiksi. Hän loi\nepävarman katseen aseeseensa ja puri hampaansa yhteen.\n\n\"Se on vale\", hän sanoi. Mutta saattoi huomata, että hänen äänessään\noli jotakin epäilevää.\n\n\"Yrittäkäähän, kapteeni\", Fjeld sanoi, \"laukaiskaa revolverinne. Minä\nolen suvainnut käsitellä hiukan teidän asettanne käydessäni vieraisilla\nhytissänne ja ollessani kyllin rohkea tullatakseni kulunutta\nvaatevarastoanne.\"\n\nPortugalilaisen epäilys kasvoi. Hän vilkaisi norjalaista, joka istui\netukumarassa kädet housuntaskussa ja näytti kiinnittävän koko huomionsa\nallaan uiskenteleviin kalalaumoihin. Sitten portugalilainen tarttui\ntanakasti revolverinsa lukkoon ja aukaisi sen.\n\n\"Se on ladattu\", hän kiljasi. \"Pirun mies!\"\n\nSamassa pamahti laukaus. Vaikka Fjeld olikin ampunut suoraan taskustaan\nja epämukavassa asennossa, sattui luoti kuitenkin portugalilaisen\naseeseen ja nakkasi sen lattialle. Luoti oli lävistänyt Ribeiran\npeukalon ja vienyt siitä palasen mukanaan.\n\nSilloin näky äkkiä muuttui. Sokea mies oli kyyristynyt kokoon kuin\ntiikeri ja syöksyi tuimasti Fjeldin kimppuun.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nSOKEA JÄTTILÄINEN.\n\n\nFjeld ei ollut varustautunut sokean vastustajansa äkilliseen\nhyökkäykseen. Entisen merirosvon ja lähetyssaarnaajan kanssa ei ollut\nhyvä olla tekemisissä rinta rintaa vasten. Ja hänen onnistuikin jo\nensimäisessä yrityksessä saada voimakas ote norjalaisen kurkusta.\n\nFjeld olisi voinut käyttää revolveria, mutta ei tahtonut. Tämä\nritarillisuus sokeaa vastustajaa kohtaan oli vähällä maksaa hänen\nhenkensä. Sillä Okinen puukko leikkasi jo ilmaa ja sattui häntä olkaan.\nSiihen tuli syvä, mutta verraten vaaraton lihahaava.\n\nMutta sokean hyökkäys ei pysähtynyt siihen. Väkivaltaisella raivolla\nhän iski yhä uudestaan Fjeldiä rintaan. Okinen puukko oli punainen\nverestä. Mitä suurimmalla vaikeudella norjalainen vältti hurjat iskut\nViimein hän sai voimakkaan otteen käteen, joka puukkoa heilutteli.\nYhdellä nykäyksellä ase lensi sokean kädestä ja sinkosi kilisten\nlasipermannolle.\n\nMutta raivoisa mies ei hellittänyt. Hänellä oli jättiläisen voimat ja\nhän puri ja repi raivolla, joka olisi voinut tulla turmioksi kelle\ntahansa. Mutta vaikka haavoittunut käsivarsi ja kova verenvuoto pahasti\nestivät Fjeldiä, onnistui hänen käsivarren tyrkkäyksellä leukaan\nsaada Jonson niin paljon sekaisin, että sai tilaisuuden iskeä häntä\nrevolverin perällä päähän. Lyönti oli niin voimakas, että amerikalainen\nkaatui voihkien lasipermannolle.\n\nSiihen taistelu päättyi. Portugalilainen istui nurkassa ja voihki\ntuskasta. Ja James Mortonin oppilas makasi lattialla ulvoen kuin\nhaavoitettu elukka.\n\nMutta Nozier oli hävinnyt paikaltaan. Hän oli käyttänyt tilaisuutta\nhyväkseen ja mennyt tiehensä. Hienosta belgialaisesta ei ollut jälellä\nmuuta kuin monokkeli.\n\nFjeld astui ovelle, mutta se oli lyöty lukkoon. Se ei ollut mikään\ntavallinen ovi -- se sulkeutui sivuilta tiiviisti kuin kassakaapin ovi\nja Fjeld käsitti heti, että sen lujan teräslukon murtamiseen tarvittiin\naivan erikoisia työkaluja. Hän rypisti kulmiaan. Kaikki oli käynyt\nhänelle edullisesti. Mutta nyt hän oli jälleen pulassa ja vakavammin\nkuin koskaan ennen. Paronin tarvitsi vain pysytellä rauhassa ja antaa\nhänen aivan yksinkertaisesti kuolla nälkään taikka myöskin lähettää\njoukkonsa hänen kimppuunsa. Viimeinen vaihtoehto oli kaikesta päättäen\ntodennäköisin. Sillä nälkään näännyttämisestä menettäisivät henkensä\nmyöskin portugalilainen ja amerikalainen.\n\nFjeld laski revolverin kädestään ja rupesi sitomaan olkaansa. Se ei\nollut hänelle helppoa, mutta viimein hänen kuitenkin onnistui saada\nhaavaansa väliaikainen side.\n\nSitten hän pisti Okinen puukon rintataskuunsa, otti esiin Ribeiran\nrevolverin, joka tietysti oli täydessä kunnossa, ja istui Nozier'n\ntuolille.\n\n\"No, mitä kuuluu, kapteeni?\" hän kysyi katsomatta siihen nurkkaan,\njossa portugalilainen istui. \"Olemme kyllä pahasti ruhjoutuneet kaikki\nkolme, pelkään minä.\"\n\nRibeira murahti jotakin. Hän kääriskeli haavoittuneen sormensa ympäri\npaitansa lievettä ja hänen hampaansa kalisivat vilusta.\n\n\"Teistä ei tunnu olevan niinkään helppo selviytyä\", Fjeld jatkoi\ntavallisella keskusteluäänellä. \"Mutta sitkeämmätkin miehet kuin te\novat antaneet narrata itsensä. Jos olisin ollut teidän asemassanne,\nolisin ampumalla koetellut, olinko puhunut totta. Kun rupesitte\nkatsomaan makasiiniin, niin sehän oli sama kuin olisitte heittänyt\nrevolverin kädestänne. Tai ehkä piditte vastustajaanne liian vähässä\narvossa?\"\n\nPortugalilainen katsoi synkästi norjalaiseen, joka komeili hänen\nparhaissa vaatteissaan.\n\n\"Te ammutte hyvin taskusta\", hän sanoi. \"Missä sen taidon olette\noppinut?\"\n\n\"Alaskassa\", Fjeld vastasi, \"ja Perun pohjoisosissa. Siellä oli\nmonta miestä, jotka osasivat opettaa sitä taitoa. Siinä menevät\nkyllä vaatteet pilalle, mutta muuten se on hyvä osata niitten, jotka\nrakastavat elämää.\"\n\n\"Te puhutte hyvin espanjaa, mutta korostus on väärä. Puhutte kuin\nmeksikolainen.\"\n\n\"Mahdollista kyllä\", Fjeld vastasi. \"Olen oppinut espanjaa eräältä\nkauniilta naiselta Parana-joen rantamilla Argentinassa. Ja sen jälkeen\nolen harjoitellut tätä kieltä Emiliano Zapatan kanssa.\"\n\n\"Rosvopäällikönkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hän on nyt kuollut?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Hänet surmasi eräs ulkomaalainen kaksintaistelussa Meksikon\nylätasangolla. Minä olin siihen aikaan Meksikossa. Carranzan leirissä\npuhuttiin paljon Zapatan kuolemasta. Se oli kova mies. Tahtoisinpa\npuhella sen miehen kanssa, joka hänet surmasi.\"\n\n\"Se käy helposti päinsä.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, mehän istumme tässä vastakkain, hän ja te. Sillä Emiliano Zapatan\nsurmasin minä.\"\n\nRibeira nousi hitaasti seisomaan.\n\n\"Vai niin, tekö sen teitte\", hän sanoi. \"Silloin en kadu, että en\nlaukaissut asettani teitä vasten, sillä se olisi ollut aivan liian\nhelppo ja hauska kuolema Emiliano Zapatan surmaajalle. Sanokaa --\noletteko kuullut puhuttavan kiehuvasta lyijystä?\"\n\n\"Kyllä. Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Ehkä teitä huvittaa joutua paroni de Nozier'n käsiteltäväksi. Hän on\nnero myöskin ihmisten kiduttamisessa. Hänen olisi pitänyt olla Tuomas\nTorquemadalaisen ensimäisenä apulaisena. Niin, sillä nyt te olette\nkäsissämme, ukkoseni. Luottakaa siihen. Kymmenen minuutin perästä\npuhelemme lähemmin inkvisitsion mahdollisuuksista.\"\n\n\"Se on oleva teille jotakuinkin vaikeata.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Senvuoksi, että ennenkuin saatte tilaisuuden tämän mielenkiintoisen\nkysymyksen pohtimiseen, olette kuollut mies.\"\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nBILJARDINPELAAJA.\n\n\nKello oli juuri lyönyt neljä Pariisin suuressa biljardipalatsissa\nKapusiinien bulevardin varrella ja neljä biljardiprofessoria,\njoitten juuri piti alkaa pelinsä, astuivat esiin katselijain\nhyväksyen tervehtiessä. Siinä oli kuuluisa Curo, ranskalainen _au\ncadre_-mestari, jolla oli pienoinen pyöreähkö vatsa, edelleen Gibelin,\neteläranskalainen elostelija, joka ei koskaan näyttänyt saaneen levätä\nkyllikseen, ja paksu rehevä Maquet, jonka vatsa oli siihen määrin\npaisunut, että hän kohta ei enää kyennyt kumartumaan biljardipöydälle\nniin paljon, että olisi voinut tehdä kunnollisia lyöntejä.\n\nNeljäs oli useimmille tuntematon suuruus -- nuori, miellyttävän\nnäköinen mies, jolla oli kalpeat kasvonpiirteet ja hiukan huojuvat\nliikkeet.\n\nEnnen pelin alkamista astui pelinohjaaja esiin ja piti seuraavan puheen:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat! Ennenkuin tänään alotamme _billard rouge_'n\nmestaruuskilpailut, rohkenen teille esitellä erään etevän pelaajan,\njoka pyytää saada ottaa osaa tähän ratkaisevaan taisteluun Ranskan\nammattimestaruudesta. Hän on monsieur Baptiste -- mies, jonka peli on\naikamme parhainten saavutusten tasalla.\"\n\nMainittu nuori gentlemanni, jolla oli veltostuneet piirteet, kumarsi\nläsnäolijoille. Alkoi vedonlyönti. Vihreä verka tuli kirjavaksi viiden\nfrangin rahoista, joitten joukossa pienet kultakolikot pistivät\nloistavina silmään.\n\nYleisö ei tuntunut olevan täysin selvillä asemasta. Kukaan ei tuntenut\nuutta pelaajaa. Joukossa oli niitä, jotka uskalsivat pienempiä summia\nhänen puolestaan, mutta pelikassanhoitajalle tuli vaikeaksi saada\nvetorahoihin tasapainoa. Hän huusi kerta toisensa jälkeen: puuttuu sata\nfrancia monsieur Baptisten puolesta.\n\nViimein hän näytti aikovan pitää asian selvitettynä. Mutta viime\nhetkessä astui esiin nuori, häikäisevän kaunis nainen, joka viskasi\nkymmenen louisdoria kokeilevan biljardiprofessorin paikalle. Ja\nmuutamaa minuuttia myöhemmin peli alkoi.\n\nMonsieur Baptisten huomio oli ilmeisesti kiintynyt johonkin, joka\nei kuulunut peliin. Hänen kalpeille, tylsille kasvoilleen oli äkkiä\nilmestynyt hämmästyneen kysyvä ilme. Oli selvää, että tuo nuori\nnainen, joka niin rohkeasti oli vaarantanut rahansa hänen takiaan, ei\nollut hänelle aivan outo. Hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän\nmuistelisi jotakin. Mutta hän ei katsonut sinne päin, missä nainen\nistui -- ylpeänä ja yksinään hienossa, mutta yksinkertaisessa sinisessä\nkävelypuvussaan.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä peli alkoi. Ei kuulunut muuta kuin\npienten norsunluupallojen kieriminen vihreällä veralla. Ei koskaan\nollut Curen loistava vapaatyrkkäys herättänyt niin suurta riemua eikä\nkoskaan Gibelinin ihanat ristipallot olleet niin hyvin lasketut. Jo\nensimäisessä kierroksessa huomasi, että pelistä tulisi kova ottelu.\n\nMuukalainen herätti aluksi pettymystä. Hänen ensimäinen pallonsa\nei sattunut ja sitä tervehdittiin yleisön puolelta tyytymättömällä\nnurinalla. Pelattiin vain punaisesta pallosta sataan. Cure oli\nensimäisellä lyönnillään tehnyt neljäkolmatta pistettä, Gibelin\nkahdeksan ja Maquet viisitoista, kun sitä vastoin muukalainen ei vielä\nollut saanut yhtään. Ranskalainen mestari sai kuitenkin asennon,\njossa hän epäonnistui. Myöskin Gibelin ja Maquet epäonnistuivat ja\nviimemainitun oli monsieur Baptistelle jätettävä nurkka-asento,\njoka sai koko tuon erikoisen asiantuntevan yleisön tuijottamaan\njännityksestä. Yksinpä keskinkertainenkin pelaaja voisi siitä saada\npitkän sarjan lyöntejä.\n\nNuori herrasmies tarttui keppiinsä ja katseli ympärilleen hymyillen.\nHän mietti hetkisen. Sitten hän erotti kaksi palloa toisistaan\npäättäväisellä lyönnillä. Hän ei tahtonut käyttää hyväkseen satunnaista\netuaan.\n\nVoimakkaat suosionosoitukset suurimmalta osalta seuruetta olivat\nvastauksena tälle liikkeelle, kun taas ne, jotka olivat uskaltaneet\nrahojaan uuden tulokkaan puolesta, kuuluivat panevan hiljaisia\nvastalauseita.\n\nNyt näkyi kuitenkin, että monsieur Baptiste osasi asiansa. Hän käytteli\nkeppiään loistavasti ja hänen pelikumppaninsa taputtivat tuon tuostakin\nkäsiään hänen hienolle ja hyvin harkitulle pelilleen.\n\nMutta Cure oli tänä iltana vauhdissaan. Hän pelasi oikein _con amore_\nhänelle ominaisella kevyellä, tyynellä ja ylivoimaisella tavalla. Etevä\nmestari saavutti jo kolmannella kierroksella kahdeksan yhdeksättä\npistettä ja olisi helposti voittanut pelin, jos ei olisi unohtanut\nliiduta keppiään. Tämä aiheutti sen, että hän löi sivu melkein\nvalmiiksi asetetun pallon. Kolme muuta olivat kuitenkin sangen paljon\njälessä. Gibelinillä oli kahdeksankahdeksatta, Maquet'lla neljäkuudetta\nja monsieur Baptistella neljäseitsemättä pistettä. Kaikki viittasi siis\nsiihen, että Cure veisi tänäkin vuonna mestaruuden.\n\nMutta kävi toisin kuin oli laskettu. Vasta nyt monsieur Baptiste tuntui\nlämpenevän. Hän ei pyrkinyt loistamaan taituruuspalloilla, vaan pelasi\nsangen harkitusti. Jo kolmannella lyönnillä hän sai kaksi palloa\nnurkkiin ja alkoi sitten iskeä pelattua palloa kahta muuta vasten.\nTällä tavalla hän oli täysin varma sadasta pallosta.\n\nCure puri huultaan ja kohautti olkapäitään. Sille asialle ei mahtanut\nmitään. Monsieur Baptiste julistettiin voittajaksi ja ne muutamat,\njotka olivat lyöneet hänestä vetoa, kiittivät onneaan.\n\nHänen kylmiin silmiinsä oli tullut omituinen ilme. Voitolla ei\ntuntunut olevan häneen mitään suurempaa vaikutusta. Hänen katseensa\nriippui tuossa nuoressa naisessa, joka nyt mitä välinpitämättömimmin\nelein korjasi kultarahat vihreältä veralta. Pelaaja ei nähnyt, että\nhänen valkeat kätensä vapisivat jännityksestä, jolla ei ollut mitään\ntekemistä kullanhimon kanssa. Voittaja tunsi vain hänen läheisyytensä\nja himon omistaa tuo nainen, joka kerran ennen oli ilmestynyt hänen\ntielleen.\n\nMonsieur Baptiste oli hyvin kalpea. Hän kumartui naista kohti.\n\n\"Onko teillä mitään sitä vastaan, miss Westinghouse\", hän sanoi\nnopeasti, \"että saatan teidät täältä pois?\"\n\nNainen katsoi häntä hymyillen.\n\n\"Ei, monsieur Courbier\", hän vastasi tyynesti. \"Se on minusta hyvin\nhauskaa.\"\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nPAILLARDIN LUONA.\n\n\nCourbier astui ovenvartijan luo ja pisti hänen käteensä kahdenkymmenen\nfrangin rahan.\n\n\"Katsokaa, että kukaan ei tule minua häiritsemään, ymmärrättekö\", sanoi\nhän tuimasti.\n\n\"Kuten käskette, herra\", Paillardin pyhäkön arvoisa vartija vastasi,\npäästäen kultakolikon huomaamatta putoamaan loistavan virkapukunsa\ntaskuihin.\n\nCourbier astui hallin kuvastimen eteen ja tarkasti tyydytyksellä hienoa\nolemustaan. Sitten hän meni iloisesti vihellellen hänelle varattuun\npieneen yksityishuoneeseen. Hän käsitti, että tämä tilanne voisi käydä\nhänelle vaaralliseksi. Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan semmoisia\nseikkailijoita, jotka tahtovat pelata elämästään viimeistä voittoa, ja\nEvy Westinghousen säteilevä katse oli ilmestynyt hänen sieluunsa ja\nesti häntä ajattelemasta selvästi.\n\nCourbier ei ollut tyhmä. Hän tajusi, että kaunis amerikatar ei\nollut ainoastaan sattumalta tullut hänen tiellensä sekä että hänen\nesiintymisensä merkitsi viimeistä ponnistusta saada käsiinsä kadoksissa\noleva tohtori Fjeld.\n\nMutta hän ei pelännyt tätä yritystä. Olihan hänellä syytä luulla, että\ntuo norjalainen lääkäri makasi meren pohjalla Dogger-matalikolla. Ja\nilman tohtori Fjeldiä tuo nuori nainen oli vain kuin korsi tuulessa\njoutuessaan päättäväisen miehen käsiteltäväksi.\n\nEvy Westinghouse istui juuri naistenhuoneessa antaen kamarineidon\njärjestellä tukkaansa. Hän oli kalpea ja hänen huulensa olivat lujasti\nyhteenpuristetut. Hänkin tiesi, että kohtaus tuon miehen kanssa, jota\nhän oli ajanut viime viikon takaa, voisi tulla hänelle kohtalokkaaksi.\nMutta hän luotti onneensa, rohkeuteensa ja siihen ihailuun, jonka\nhän aivan selvään luki nuoren rikollisen harmaista silmistä. Hän oli\ntietoinen voimastaan ja aikoi käyttää sitä loppuun saakka saadakseen\nselvän tohtori Fjeldin kohtalosta.\n\nSen tähden hän nyt istui Paillardilla, koko Pariisin hienoimmassa\nelostelijain ravintolassa, valmiina illastamaan nuoren miehen\nkanssa, jonka hän tiesi älykkääksi murhaajaksi ja tappajaksi. Hänen\nkulkiessaan ohitse ovenvartija kumarsi kohteliaasti tälle loistavalle\nilmestykselle. Miehellä oli ollut monet tilaisuudet nähdä Pariisin\nkauneimpien naisten kulkevan ohitseen. Tämä pikku ravintola bulevardin\nja Chaussée d'Antin'in nurkkauksessa ei ollut näet ainoastaan\nherkuttelijain ilo, vaan myöskin hienon, kevyen naismaailman\nmielipaikka. Mutta ei tuo lihava vartija ollut vielä koskaan nähnyt\nniin ihanaa naista kuin tämä nuori neitonen, joka nyt tyynin askelin\nkävi suoraan perikatoaan kohti.\n\nOvenvartija kohautti olkapäitään ja pisti taskuunsa kahdenkymmenen\nfrangin kolikkonsa, joka vapautti hänet kaikista siveellisistä\nhuolistaan.\n\nMutta varatun yksityishuoneen kynnyksellä nuori amerikatar pysähtyi.\nHän kääntyi ovenvartijaan, joka syvään kumartaen oli tarttunut\novenripaan avatakseen hänelle oven.\n\n\"Malttakaahan hiukan, herraseni\", hän sanoi. \"Tahdotteko tehdä minulle\npienen palveluksen? Kello on nyt puoli yksitoista. Kun kello on puoli\nkaksitoista, on teidän lähetettävä tarjoilija ilmoittamaan minulle,\nettä autoni on tullut. Hänen ei tarvitse koputtaa ovelle. Ymmärrättekö?\"\n\nKyllä, ovenvartija ymmärsi, sillä hänen käskevällä äänellä lausumaansa\ntoivomusta säesti setelirahan rapina. Se oli ääni, jonka tuo kelpo mies\noli kuullut monasti ennen ja jolle hän osasi antaa arvon. Hänen kätensä\npuristui kirjavan paperin ympäri ja hän vakuutti, että rouvan määräys\nsuoritettaisiin täsmälleen.\n\nPienessä, hienossa rococo-huoneessa, jossa Vatteaun maalaukset\nkoristivat seiniä loistavissa kultakehyksissä, seurasi sitten pieni\niloinen illallinen. Ei olisi voinut uskoa, että siinä istui kaksi\nvihollista väijyen toisiaan.\n\nCourbier oli ylen hauskalla tuulella. Hän joi ahkeraan vanhaa viiniä,\njota tarjoiltiin aluksi, eikä suinkaan säästellyt sampanjaakaan, kun\nsen vuoro tuli. Hänen keskustelunsa luiskahti sangen pian rohkeille\nurille.\n\n\"Näin teidät, miss Westinghouse, ensimäisen kerran Kristianiassa. Se\ntapahtui Grand Hotel'issa. En koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä. Sillä\nhetkellä vannoin pyhän valan.\"\n\n\"Minkä valan?\" neito kysyi keimailevasti.\n\nCourbier ei vastannut heti. Sitten hän kumartui pöytätoveriaan kohti.\n\n\"Semmoisen valan, että minun täytyy kerran saada omistaa teidät\", hän\nkuiskasi.\n\nEvy VVestinghouse aikoi nousta seisomaan, mutta istui heti jälleen\npaikalleen. Hänestä tuntui kuin käärme olisi pistänyt häntä.\n\n\"Te ette puhu niinkuin ranskalainen\", hän virkkoi äänellä, jota hän ei\nvoinut estää värähtämästä.\n\nCourbier nauroi.\n\n\"Olette mennyt ansaan, miss Evy\", hän virkkoi. \"Luuletteko todellakin,\nettä en ole arvannut aikeitanne? Olette hakenut käsiinne minut\nsaadaksenne tietoja tuosta ystävästänne, norjalaisesta, jolla on niin\nkamala nimi. Mutta minä annan teille anteeksi. Sillä minä rakastan\nteitä mielettömyyteen asti.\"\n\nCourbier nousi ja tarttui häntä kädestä. Neito tempasi sen pois ja\nheitti pikaisen silmäyksen kultaisessa rannerenkaassaan olevaan pikku\nkelloon, joka näytti muutamia minuutteja vailla puoli kaksitoista.\n\n\"Mainitsitte jostakin norjalaisesta\", hän sanoi yrittäen naurahtaa.\n\"Mitä tiedätte hänestä?... Ehkäpä voisimme sopia...\"\n\nCourbier päästi hänen kätensä ja muutti tuolinsa lähemmäksi häntä.\n\n\"Yhdestä suudelmasta voisin kääntää sieluni nurin teille\", hän sanoi.\n\"Ette ole katuva tätä yötä.\"\n\n\"Missä on tohtori Fjeld?\" Evy jatkoi huulet vapisten.\n\n\"Hän on kuollut\", Courbier lausui raa'asti nauraen. \"Heitimme hänet\nerääseen suureen reikään -- reikään, jonka nimi on meri. Menkää\nDogger-matalikolle ja kysykää kampeloilta, missä hän on. Ne voisivat\nkertoa teille hänen autuaasta lopustaan. Mutta mitäpä meillä on hänen\nkanssaan tekemistä! Palvokaamme iloa ja elämää ja rakkautta... Kuinka\nsanookaan Verlaine -- --\"\n\nCourbier nousi seisomaan ja laski käsivartensa nuoren naisen\nvyötäisille. Hän koetti vetää neidon syliinsä. Silloin ovi äkkiä aukeni\nja kynnykselle ilmestyi tarjoilija.\n\n\"Auto odottaa rouvaa\", hän kiljasi kimakalla äänellä.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nPETTYNYT.\n\n\nCourbier katseli raivoisin silmin auton jälkeen, joka hävisi bulevardia\nalaspäin. Hän pui nyrkkiä ajatellessaan, kuinka lähellä oli ollut\npäämääräänsä ja kuinka kaunis tuo amerikatar oli ollut istuessaan häntä\nvastapäätä.\n\nHän oli viime kuukausina haaveillut vain noista syvistä, säteilevistä\nsilmistä ja tuosta päättäväisestä suusta, joka loi noille kauniille\nkasvoille kaikkia miehiä niin ärsyttävän, kirpaisevan ilmeen.\n\nNyt Evy Westinghouse oli päässyt hänen käsistään juuri silloin, kun\nhänen rusohuulensa olivat niin lähellä loistaneet hänen silmissään.\nMikä nauta hän olikaan! Ja yhtäkkiä hän tuli ajatelleeksi erästä asiaa,\njoka sai hänet pysähtymään kävelyssään ravintolahuoneen permannolla.\nSe oli eräs tieto, jonka hän keskustelun kuluessa oli antanut paroni\nde Nozier'n akvariumista Antwerpenissä. Se oli luiskahtanut hänen\nsuustaan hänen jo uskoessaan, että tuo nuori nainen lähtisi Paillardin\nravintolasta häpeän leima huulilla, joita hän nyt ei ollut edes\nsuudellut. Ilmeisesti hän oli antanut pettää itsensä.\n\nMutta norjalaisen täytyi olla kuollut. Hän muisti sen yön, jolloin de\nNozier syöksyi suuren kalastajalaivan sisustasta katseessaan sellainen\nilme kuin olisi nähnyt helvetin kauhuja. Töin tuskin hän kykeni\nsopertamaan muutamia värähteleviä sanoja siitä, että tohtori Fjeld oli\nyhdessä Ribeiran kanssa salvattuna konehuoneeseen.\n\nSinne lähetettiin kymmenen miestä, jotka olivat aseistetut hampaita\nmyöten. Heidän oli pakko räjähdyttää ovi, kun Nozier oli hukannut\navaimen.\n\nHuoneesta, jota valaisi vain yksi katossa oleva lamppu, he löysivät\nRibeiran raivosta kuohuen. Hänet oli sidottu hyvin lujasti. Entinen\nlähetyssaarnaaja makasi vielä tiedotonna päähänsä saamastaan iskusta.\n\nMutta norjalainen oli poissa. Eikä ollut suinkaan erikoisen vaikeata\nymmärtää, mihin hän oli joutunut. Raskaalla rautaseipäällä hän oli\nhakannut reiän lasipermantoon ja liukunut siitä mereen.\n\nRibeira oli ollut raivoissaan siitä, että norjalainen oli päässyt\npois laivasta. Portugalilainen olisi tahtonut niin mielellään antaa\nviholliselleen tuntuvan muiston siitä tavasta, jolla Coimbran mies\nkostaa karsimansa solvauksen.\n\nMutta nyt meri oli niellyt tuon rohkean norjalaisen. Siitä ei, Jumalan\nkiitos, voinut olla epäilystäkään. Kaikki viittasi siihen, että Fjeld\noli hyvin yksinkertaisesti hukkunut, mikäli laivan potkurit eivät\nolleet silponeet häntä kappaleiksi.\n\nNozier raukka! Hän ei sen päivän perästä tullut enää koskaan täysin\nentiselleen. Joku varjo näytti seuraavan häntä -- miehen varjo, jonka\npitkät käsivarret lakkaamatta liikkuivat hänen ohkaista linnunkaulaansa\nkohti.\n\nNyt hän istui akvariumissaan Antwerpenissä tehden kokeita kaloillaan.\nHänen silmiinsä oli ikäänkuin tullut noitten suurten porsliinipallojen\nmaidonvalkea loiste. Ja päivä päivältä hänen laihat kätensä vapisivat\nyhä enemmän. Hän ei mennyt koskaan ulos. Hänen sieluunsa oli tullut\nkauhu, joka kalvoi hänen järkeään...\n\nCourbier ajatteli tätä kaikkea hitaasti astellessaan bulevardia\nylöspäin. Nuori biljardimestari ei tuntenut lainkaan iloa voitostaan.\nHänet valtasi harmaan illan tunnelma. Hän oli ollut onnen valikoimia\nsuosikkeja. Hän ei ollut koskaan nähnyt onnettomuuden tuijottavan\nvastaansa sillä tavoin kuin tänä syysyönä Italialaisella bulevardilla.\nIhmiset kulkivat viluissaan ohuissa vaatteissa. Oli semmoinen yö,\njolloin kesän viimeiset ruusut kuolevat rautaisen yön kovassa\nkouristuksessa.\n\nHäntä vastaan tuli pieni parisilainen ilotyttö, joka hipaisi häntä\nkäsipuolesta aivankuin kissanpoika, joka pyrkii lämmittelemään.\nCourbier tyrkkäsi hänet luotaan tyytymättömänä ja jatkoi kävelyään.\nOpera-torilla hän pysähtyi. Mihin hän oli menossa? Hän tiesi, että\ntoverit olivat kokoontuneina pieneen peliklubiin, jossa saattoi palvoa\nPariisin kaikkia salaisia iloja aina kirkkaaseen päivään saakka.\n\nMutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut. Evy Westinghousen ihanat silmät\nolivat imeytyneet hänen silmäteriinsä. Häneen oli sattunut ase, joka\nosasi löytää miehen sydämen ja häikäistä hänen mielensä.\n\nTämä yksi ainoa ajatus täytti koko hänen sielunsa: kuinka hän\nvoisi valloittaa tuon ylpeän ja ihanan naisen? Hän sommitteli mitä\nomituisimpia suunnitelmia, mutta hän ei ollut koskaan ollut mikään\nalotteen-mies.\n\nJospa vain Nozier olisi ollut täällä! Hänen aivonsa olivat\nkaikenlaisten helvetillisten kujeilujen työpaja. Mutta pikku paroni\nistui yhä kalojensa luona Antwerpenissä ja askarteli ainoastaan niitten\nkanssa, kun taas uiva ruumisarkku lojui Sibirian telakalla, missä sen\nsuunnattomia aarteita tyhjennettiin.\n\nHänen ohitsensa ajoi verkalleen auto. Courbier mietti silmänräpäyksen.\nSe oli suuri Limousin-auto Panhard & Levasseurin tehtaasta ja sen\ntukeva komeus miellytti häntä. Ohjaaja oli voimakas mies, urheilulakki\npainettuna syvään kasvoille.\n\nHän astui bulevardille avaamaan ovea Courbier'lle.\n\n\"Mihin herra haluaa ajettavan?\" hän kysyi.\n\nCourbier kohautti olkapäitään ja astui valaistuun autoon.\n\n\"Ajakaa mihin hiiteen tahansa\", hän vastasi nyreissään ja heittäytyi\ntyynyjen nojaan.\n\n\"Sepä hauskaa\", ohjaaja vastasi tyynesti. \"Olen menossa Antwerpeniin ja\nminulla on taskussa passi erästä sairasta henkilöä varten.\"\n\nCourbier nousi istuimeltaan säikähtyneenä. Mutta samassa sammutettiin\nvalo vaunusta. Hän tunsi jotakin pehmeätä painettavan suutansa vasten\nja vaunu täyttyi väkevästä, imelästä hajusta. Jean Baptiste ei\nkyennyt enää tekemään vastarintaa. Hän vaipui kalpeisiin unelmiin Evy\nWestinghousen harmaista silmistä ja punaisista huulista.\n\nMutta ohjaaja istui paikalleen ja ajoi tavanmukaista vauhtia S:t\nQuen'in työläiskorttelia kohti. Siellä hän otti vaunuun pikku pojan,\njoka seisoi aivan kaupungin portilla, ja lasketti sitten yön pimeyteen,\nminkä pyörät ja kumit vain kestivät.\n\n\n\n\nXL.\n\nNOZIER'N AKVARIUMI.\n\n\nKaukana Schelde-joen suistamolla Antwerpenin satamassa on iso, punainen\ntalo, joka on huolellisesti pensaitten ja puitten peitossa. Se on\nyhteydessä joen kanssa pitkällä maanalaisella käytävällä, joka on\nkaivettu vedenpinnan alapuolelle ja voidaan sulkulaitteella laskea\nveden alle.\n\nTämän talon omisti valtamerentutkija, paroni de Nozier, jolla oli siinä\nlaboratorionsa ja akvariuminsa. Kaikki ihmiset tiesivät sen. Mutta\nkukaan ei voinut kehua koskaan astuneensa jalkaansakaan tämän omituisen\ntiedemiehen pyhäkköön.\n\nJättiläismäinen valtameren uiva telakka oli laiturissa sulkulaitteen\nulkopuolella. Mutta pieni paroni eli akvariumissaan. Se oli hänen\nmailmansa. Hän saattoi istua tuntikausia vaipuneena katselemaan\nkalojansa, jotka myllersivät raittiissa vedessä suuressa lasisäiliössä.\nNe olivat kaikki hänen ystäviään ja kaikki ne tunsivat hänet.\n\nTuon tuostakin hän nousi pieniä portaita lasisäiliön aukolle heittämään\nruokaa ystävilleen, jotka leikkivät sen pohjalla ja tuijottivat häneen\nilmeettömillä silmillään. Silloin paronin katse voi saada synkän\nkiillon.\n\nTässä oli koko hänen elämänsä ja tässä hän tunsi itsensä onnelliseksi.\nHän ymmärsi kaloja ja kalat ymmärsivät häntä. Ja merkillisintä oli,\nettä kaikki kalat de Nozier'n altaassa olivat ystäviä keskenään.\nUseimmat niistä olivat luonnostaan toistensa vihollisia. Särki ja hauki\nlivahtivat toistensa ohi mitä veljellisimmässä sovinnossa, eivätkä\nedes siinä olevat pienemmät haikalankaan lajit hätyyttäneet heikompia\ntovereitaan. Ne elivät kaikki kuin loihditussa paratiisissa.\n\nMutta aivan akvariumin pohjalla loisti kaksi pyöreätä silmää, joissa\noli himmeä opalinvärinen hohde. Ne tuijottivat vihreän veden läpi\nomituisin, sokein katsein, joka tuntui hurmaavan kaikki kalat.\n\nParoni de Nozier suli kokonaan tähän maailmaansa, joka oli hänen\nainoansa. Sen yön jälkeen, jona tohtori Fjeldin kovat kourat ja\nivalliset sanat olivat Pohjanmerellä lannistaneet hänet, hän ei ollut\nenää oma itsensä. Hän kuihtui ja tuli vaiteliaaksi ja alakuloiseksi.\nHänen hento ruumiinsa tuli yhä pienemmäksi päivä päivältä. Ei edes\nCourbier voinut enää piristää häntä. Ranskalainen oli täyttänyt\ntehtävänsä. Bretagnen ranskalaiset sardiinitehtaat olivat saaneet\nhyvityksen. Kalat oli houkuteltu pois Norjan rannikoilta. Nyt saivat\nnorjalaiset turhaan yrittää. Kirotut norjalaiset tuotteet, jotka vuosi\nvuodelta olivat yhä enemmän vallanneet maailmanmarkkinat, olivat nyt\nNozier'n neron avulla käyneet harvinaiseksi tavaraksi.\n\nEikä nyt enää ollut olemassa mitään esteitä. Tohtori Fjeld oli kuollut\nja Courbier saattoi rauhassa nauttia taloudellista voittoaan ja pelata\nbiljardia yksinomaan huvikseen.\n\nMutta elämähän on nyt kerta kaikkiaan yllätysten murheenlaakso. Niinpä\ntapahtui eräänä aamuna paroni de Nozier'n istuskellessa tapansa mukaan\nkatselemassa kalojaan, että palvelija tuli hänelle ilmoittamaan, että\nCourbier oli tullut häntä tapaamaan ja halusi puhutella häntä.\n\nParonin teki mieli antaa kieltävä vastaus. Hän oli aivan kokonaan\nunohtanut keskustelutaidon ihmisten kanssa eikä halunnut tulla\nhäirityksi.\n\nMutta ennenkuin hän oli kerinnyt avata suutaan, aukesi akvariumin ovi\nja huoneeseen astui pitkä mies, joka kantoi Courbier'tä. Heti hänen\ntakanaan näkyi vanhempi, harmaantunut herra, jolla oli viisaat ja\nterävät silmät, sekä pieni, voimakas, tumma herra, jolla oli nopeat ja\nvilkkaat liikkeet.\n\nAivan oven suussa seisoi hento poika, jolla oli harvinaisen kauniit\npiirteet.\n\nNozier hypähti pystyyn. Oli helppo kuulla, kuinka hampaat kalisivat\nhänen suussaan.\n\n\"Tohtori Fjeld\", hän sopersi.\n\nPitkä mies laski nyt taakkansa lattialle. Hän oli hyvin kalpea\nja näytti saaneen kestää monia koettelemuksia. Hänen poskensa\nolivat kuopalla, mutta hänen silmänsä loistivat ja hänen pitkä\njättiläisvartalonsa oli yhä voimakas ja suora siinä yksinkertaisessa\nautonohjaajan puvussa, joka hänellä oli yllään. Hän kumartui de\nNozier'ta kohti.\n\n\"Siis tapaamme jälleen\", hän lausui selvällä ja tyynellä äänellä. \"Te\nette saanut minua hengiltä, paroni. Mutta myönnän, että se riippui\nvain hiuskarvasta. Kolme vuorokautta uiskentelin Pohjanmerellä\nlankulla, jonka löysin työhuoneestanne uivassa ruumisarkussa. Tehtyäni\ntilinpäätöksen elämäni kanssa ja ollessani valmis luopumaan lankusta,\ntuli eräs englantilainen hinaajalaiva, joka korjasi minut ylös.\nVirkosin jälleen henkiin ja minut vietiin Grimsbyhyn. Nyt olen valmis\nalkamaan uudestaan siitä, mihin viimeksi lopetimme.\"\n\nParoni katsoi kauhistuneena toisesta toiseen. Hänen katseensa pysähtyi\nCourbier'hen.\n\n\"Onko hän kuollut?\" hän kysyi.\n\n\"Ei\", tohtori Fjeld vastasi. \"Hän on vain saanut kloroformia. Mutta\nkäykäämme asiaamme. Tässä on pari herraa, jotka haluavat puhutella\nteitä. Sallikaa minun esitellä: herra Christian Bjelland Stavangerista\n-- paroni de Nozier.\"\n\n\"Hauskaa tutustua\", paroni sanoi hajamielisesti ja tuijotti tuota\ntummaa miestä, jolla oli kultasankaiset nenälasit. \"Ja kuka tämä herra\non?\" hän kysyi synkästi.\n\n\"Hän on mr Angus Watson, herra paroni, norjalaisten kalastusliikkeiden\nystävä.\"\n\nPieni belgialainen kääntyi heistä pois ja vaipui unelmiinsa.\n\n\"Vihollinen\", hän virkkoi itsekseen.\n\n\n\n\nXLI.\n\nPARONI DE NOZIER'N HAUTA.\n\n\nParoni katsahti äkkiä ylös ja remahti nauramaan. Se teki aivan saman\nvaikutuksen kuin jos mielisairas henkilö olisi yhtäkkiä saanut hetkeksi\njärkensä takaisin.\n\n\"Hyvät herrat\", hän lausui katse tähdättynä akvariumiin. \"Katsokaahan\ntuota pientä parvea, joka on tuolla altaassa vasemmalla. Nuo\nvoimakkaat, hopeanhohteiset kalat, jotka pysyttelevät hieman erossa\ntoisista, ovat sardiineja -- niitä hyviä ranskalaisia sardiineja,\njotka eivät vielä ole kulkeneet Englannin kanavan läpi. Te ette pidä\nsiitä kalasta, mr Watson. Mutta odottakaahan hiukan... Näettekö\ntuon suuren parven, joka juuri kääntyy nurkassa? Ne ovat meren\nihmeellisimpiä olennoita. Niin, herra Bjelland, näen, kuinka silmänne\nloistavat Ja syystä kylläkin, sillä te olette antanut brislingille\nmaailmanhistoriallisen nimen -- te ja mr Angus Watson. Minusta\non asia yhdentekevää. Minähän olen mies, jolla ei ole isänmaata\n-- minun kotinani ovat suuret syvyydet... Mutta brislingiä monet\nvihaavat. Kysykäähän Bretagnen asukkailta! Ja kysykää Jean Baptiste\nCourbier'ltä, kunhan hän herää. Hän on syntyisin niiltä seuduin. Me\ntapasimme toisemme ja huomasimme, että kummallakin meillä oli yhteisiä\nharrastuksia. Mutta hänellä oli muuan erikoisharrastus, joka liitti\nmeidät entistä lujemmin yhteen. Hänen elämänsä päämääränä oli nujertaa\nNorjan säilyketehtaat Ja nythän herrat voivat huvitella itseään\nmiettimällä, kuka oli hänen takanaan.\"\n\nPikku paroni näytti saaneen takaisin rehevän sukkeluutensa. Kuta\nvilkkaammin hän puhui, sitä pienemmäksi hän tuli istuessaan isossa\nnojatuolissaan. Häijy ja vaarallinen kääpiö, silmissään meren himmeä ja\nkohtalokas lohikäärmeenkatse...\n\nTunnetun valtamerentutkijan ulkomuodossa oli jotakin loihtivaa.\nHänen kalpeilla kasvoillaan tuntui olevan kuoleman leima. Hän ei\npuhunut enää, mutta hänen katseensa oli kuin naulattuna noihin\nsuuriin porsliinipalloihin, jotka muodostivat kiinteän kohdan kalojen\nmerkillisessä kiertokulussa.\n\nSilloin Bjelland astui hänen eteensä.\n\n\"Olette tehnyt meille paljon vahinkoa, paroni de Nozier\", hän sanoi\nhiljaa. \"Tuhannet ovat nähneet nälkää ja vilua teidän tähtenne pitkin\nkoko Norjan rannikkoa. Me voisimme kyllä rangaista teitä. Mutta me\nemme tahdo tehdä teille mitään pahaa... Tohtori Fjeldin avulla olemme\nsaaneet tietoomme teidän ihmeellisen, mutta tuhoisan keksintönne. Mutta\nnyt tiedämme myöskin, kuinka meidän on puolustauduttava... Brislinki\non jälleen löytävä tavanmukaisen tiensä Norjan vuonoihin ja turska on\njälleen etsivä lempipaikkojaan suurilla matalikoilla... Niin, emme\ntahdo teille mitään pahaa, paroni de Nozier. Sillä me ymmärrämme,\nettä te tieteen maailmassa olette päätänne pitempi useimpia muita.\nMutta Jean Baptiste Courbier, joka niin kavalasti hiipi joukkoomme ja\nväärinkäytti vieraanvaraisuuttamme ja joka...\"\n\nHerra Bjelland Stavangerista keskeytti äkkiä puheensa. Courbier oli\nnoussut pystyyn ja katseli vastustajiaan häijyin ja vihaisin silmin.\nHän taisteli vielä kloroformin vaikutuksia vastaan, mutta hänen\nnyrkkiin puristetut kätensä ja yhteenpuristetut huulensa todistivat\npedon heränneen hänessä henkiin...\n\nFjeld veti esiin revolverinsa, mutta Courbier'n verestävät silmät\netsivät toista päämaalia. Hän oli nähnyt ovella eräät kasvot. Siellä\nseisoi nuori poikanen. Jean Baptiste oli jo tuntenut nuo loistavat\nsilmät. Hän oli Evy Westinghouse -- amerikatar, joka oli pettänyt\nhänet ja joka nyt seisoi kumartuneena ovea vasten ruumiinmukaisessa\npojanpuvussaan ja katseli tohtori Fjeldiä ihanilla silmillään.\n\nHän puri hammasta. Hoikka väkipuukko kiilsi hänen kädessään ja yhdellä\nainoalla hyppäyksellä hän oli miesten takana. Arvelematta hän syöksyi\namerikatarta kohti käsi koholla.\n\nMutta Evy Westinghouse oli varuillaan. Silmää räpäyttämättä hän\nvastaanotti vaarallisen hyökkäyksen ja samassa kun Courbier'n kiroten\npiti työntää kuolemaa tuottava aseensa hänen ruumiiseensa, hän kumartui\nnopeasti ja heittäytyi permannolle.\n\nJos ei huumausaine enää olisi vaikuttanut Courbier'ssä, niin hän\nolisi ehkä saavuttanut tarkoituksensa. Nyt tikari vain hipasi neidon\nolkapäätä. Courbier kompastui hänen ruumiiseensa ja kaatui lattialle.\nMutta hän nousi salamannopeudella pystyyn ja kääntyi jälleen uhriaan\nvastaan.\n\n\"Varokaa itseänne\", neito huusi.\n\nMutta Jean Baptiste hyökkäsi pelkäämättä kohtaloansa kohti. Tuommoinen\npieni revolveri nuoren naisen kädessä -- mitäpä semmoinen leikkikalu\nmerkitsi!\n\nMutta tuo pieni, kiiltävä leikkikalu ratkaisi hänen kohtalonsa. Laukaus\n-- lyhyt ja terävä...\n\nJean Baptiste pysähtyi puukko valmiina iskemään -- hänen kalpeilla\nkasvoillaan näkyi pahanilkinen virnistys. Tikari putosi hänen kädestään\nja pää painui rintaa vasten. Jalat eivät enää voineet pitää häntä\npystyssä...\n\nTuolilta, jossa paroni de Nozier istui kokoon lyyhistyneenä, kuului\nkatkera ivanauru.\n\n\"Nähkääs nyt, Jean Baptiste\", hän änkytti... \"Hän oli teille sittenkin\nliian kova pala purtavaksi. Te vannoitte joko ottavanne hänet omaksenne\ntaikka kuolevanne. Kuolemapa siitä sitten tulikin... Kuolema, ainoa\nrakastajatar, josta voimme olla varmat. -- --\"\n\nHän nousi hitaasti seisoalleen ja raskain, väsynein askelin hän hoippui\nniille pienille portaille, jotka veivät akvariumin suulle.\n\nFjeld hyppäsi hänen perästään. Mutta se oli liian myöhäistä.\n\nParoni ei ollut enää arka. Hän ei enää pelännyt kuolemaa. Hänen aikansa\noli tullut. Ja tehden kädellään kevyen liikkeen, joka saattoi merkitä\njäähyväisiä, hän liukui syvään altaaseen.\n\nHänen ympärillään pärskähti voimakas vesiryöppy ja tuhannet kalat\nlensivät säikähtyneinä joka puolelle. Mutta niitten säikähdys ei\nkestänyt kauan. Paroni upposi kuin kivi tekemättä yritystäkään nousta\npinnalle. Hänen taskunsa olivat ilmeisesti täynnä jotakin raskasta\nainetta. Ilman mitään kuolinkamppailua pahantekijä ja tiedemies siirtyi\nikuiseen lepoon. Hän jäi makaamaan suuren lasihuoneen pohjalle, kasvot\nkäännettyinä loistavia porsliinipalloja kohti.\n\nHän lepäsi siellä hienoinen hymy näivettyneillä huulillaan tuijottaen\nsiihen maailmaan, joka oli hänen omansa. Avoimiksi jääneisiin silmiin\noli tullut tumma kiilto. Eikä haikala kajonnut häneen. Se kierteli\npienissä kaarissa kuolleen ympärillä ja kerran se hipasi valkeita\nkasvoja, ikäänkuin tahtoen hyväillä herraansa ja ystäväänsä -- meren\nsynkkien arvoitusten nerokasta tutkijaa.\n\nMutta Evy Westinghouse seisoi kuin lattiaan kiinnikasvaneena ja\ntuijotti Jean Baptiste Courbier'n vääristyneitä kasvoja. Hän astui\nFjeldin luokse ikäänkuin suojaa ja turvaa etsien.\n\n\"Tämä on hirveätä\", hän sanoi heittäen aseen kädestään.\n\nFjeld kohautti olkapäitään.\n\n\"Kohtalomme on kuolema\", hän lausui. \"Toivokaamme, että kuolema kerran\ntapaa meidät oikealta paikaltamme ja että kohtaamme sen kunnialla.\"\n\nSaapuvilla olleet miehet ja nuori neitonen kumarsivat päänsä ja nuori\nnainen nojasi ystäväänsä vasten hänen silmiensä täyttyessä kyynelillä.\n\n\"Minä en kelpaa tämmöisiin toimituksiin\", hän lausui. \"Eihän minusta\ntule koskaan muuta kuin heikko nainen. Oi, sanokaahan, mitä minun on\ntehtävä?\"\n\nFjeld katsoi häntä silmiin.\n\n\"Palatkaa New-Yorkiin.\"\n\n\"Mitä minä siellä tekisin?\" neito kysyi hämmästyen.\n\n\"Menette naimisiin\", tohtori vastasi... \"Sen miehen kanssa, joka joka\nhetki odottaa teidän paluutanne.\"\n\nEvy Westinghouse katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n\"Ehkä\", hän lausui ja heitti viimeisen silmäyksen akvariumiin, missä\nkalat olivat jälleen alkaneet ikuisen kiertokulkunsa paroni de Nozier'n\nhaudan ympärillä.\n\n\n\n"]