[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNBTHs4mJloUldnlxFsqoDUvSj7DKDWFAPI628T-y7qQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1855,"Titanicin perikato","Waltala, Esko (oik. Calamnius, Edvin)",1864,1927,"1855-waltala-esko-titanicin-perikato","1855__Waltala_Esko__Titanicin_perikato",null,"romaani",[],[],"fi",1912,39195,244960,false,57901,[22,23],"Shipwrecks -- North Atlantic Ocean -- Fiction","Titanic (Steamship) -- Fiction",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Titanicin perikato\" by Edvin Calamnius is a historical novel written in the early 20th century. The book chronicles the tragic sinking of the Titanic on its maiden voyage, primarily through the eyes of Onni Laurila, a Finnish character embarking on a journey filled with hope and aspirations for a better life in America. The narrative captures the emotional weight of this disaster, intertwining personal stories and larger themes of destiny and tragedy.  The opening of the novel sets a serene yet poignant backdrop with the arrival of spring in Finland, introducing Onni Laurila as he reflects on his decision to leave his childhood home and travel to America. The narrative delves into his relationships, particularly with Tyyne, his beloved, who expresses her deep fears about his voyage. As their farewell unfolds, Tyyne shares a haunting premonition of disaster associated with the Titanic, thus establishing a sense of impending doom that hangs over Onni's decision to embark on the ship. The early chapters mix idyllic descriptions of nature with the stark realities of familial expectations, personal dreams, and the foreboding sense that fate may have other plans for them both. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Romantisoitu kuvaus Titanic-laivan haaksirikosta keväällä 1912. Teos pohjautuu pelastuneiden kertomuksiin ja seuraa muun muassa Onni Laurilan sekä muiden suomalaisten matkustajien vaiheita suuronnettomuuden keskellä.","Esko Waltalan 'Titanicin perikato' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1855. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TITANICIN PERIKATO\n\nRomantillinen kuvaus \"Titanic\"-laivan haaksirikosta\nyöllä vasten 15 päivää huhtikuuta 1912\n\n\nPelastuneitten kertomusten ja muitten luotettavien lähteitten\nperusteella laatinut\n\nEsko Waltala [Edvin Calamnius]\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKirjakustantamo Into,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Matkustuskuume.\n   II. Matkalla Englantiin.\n  III. Lumoava kovanonnen tuoja.\n   IV. Ennätysmatka.\n    V. Näkymättömiä yhdyssiteitä.\n   VI. Tuhonsaattaja.\n  VII. Huhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.\n VIII. Kauhea sekasorto.\n       Titanicin kuolinhymi nuotteineen.\n   IX. Elämä pelastusveneissä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.\n    X. Pelastus tulee.\n   XI. Paremmat ihmisyystunteet.\n  XII. Kärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.\n       Titanicin haaksirikossa olleet suomalaiset.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nMatkustuskuume.\n\n\nKevät teki tuloaan Suomeenkin. Päivä päivältä nousi aurinko yhä\nkorkeammalle. Yhä lämpimämmin nuoleskelivat sen säteet sitä metsän\npeittämää vuorenharjannetta, jonka juurella Onni Laurilan lapsuudenkoti\nsijaitsi.\n\nHarjanteen kummallakin puolella lirisivät jo pienet purot, hajottaen\nsisällyksensä sinne tänne laaksoon Laurilan talon ympärillä. Taloa\nläheisillä pelloilla alkoi lumivaippa jo tulla raskaaksi ja märäksi.\nPellonojistakin kuului jo hiljaista lorinaa, kun vesi jään alatse pyrki\nläheistä järveä kohti. Itse järvenkin jää oli jo hyvin haparaa; siellä\ntäällä pilkisti sula vesi esiin, ikäänkuin tervehtien kevätauringon\nystävällisiä säteitä.\n\nSydänpäivällä alkoi harjanteen itäosasta lähtevä pieni Vuolukoski pitää\nennestään tuttua kohinaansa, jota Onni lapsena oli niin ihaillut.\nJäänlohkare toisensa jälkeen syöksyi siitä alas.\n\nTuli aikainen kevät harvinaisen kovan talven jälkeen. Ympäri koko\nSuomenniemen kävivät sen uutta elämää luovan vaikutuksen merkit yhä\nnäkyvimmiksi. Muuttolinnut palasivat etelän maista, routa suli maasta\nja puut kävivät hiirenkorvalle. Kevät, tuo ihmeellinen Pohjolan kevät,\noli taas tullut...\n\nOn ilta. Aurinko tekee laskuaan. Punertavana ja hohtavan säteilevänä\nvaloi se kultaavaa loistoaan järven takana olevan mahtavan petäjikön\nlatvojen lomitse ja kuvasi järven pintaan ihmeellisen kauniita\nväriloistojaan. Taivaan ollessa idässä teräksensininen, vaihteli\nsiinä taivaankaaren kaikki värit, kunnes ne viimein läntisellä\ntaivaanrannalla olivat ikäänkuin yhtenä tulimerenä. Kun tuo hehkuva\ntulipallo viimein katosi harjanteen taakse, muuttuivat nuo loistavat\nvärit vähitellen hämäriksi. Ja iltahämyn jälkeen tuli yö, varhainen\nihmeellinen kevätyö, täynnä haavelua elämästä ja onnesta, tuon lyhyen\nja kaiholla odotetun kesän herttaisesta tulosta...\n\nEräänä tuollaisena iltana nousi Onni Laurila harjanteen korkeimmalle\nhuipulle katselemaan keväisen ilta-auringon laskua. Hän näytti\nvaipuneen tulevaisuusmietiskelyihinsä. Jotakin uutta ja outoa liikkui\nhänen sielussaan. Hetkisen mietiskeltyään nousi hän ylös, ojensihe\nsuoraksi ja sanoi:\n\n-- Se on päätetty. Vielä tänä iltana ilmotan isävanhukselle päätökseni.\nMinä lähden pitkälle matkalle. Tahdon nähdä Atlannin ja sen takana\nolevat maat. Tässä talossa ei minua enää tarvita. Olen ilmankin jo\nkauan ollut sen rasituksena. Veljeni katsovat minua karsain silmin,\neikä isäkään näy minusta enää suuresti pitävän, koska en äitivainajani\ntoiveita täyttäen ruvennut papiksi. Siinä toivossahan vanhempani ovat\nminua kouluttaneet. Janne, Kalle ja Antti ovat rotevia miehiä; he\ntulevat mainiosti toimeen ilman minua, jota he tämän tästä nimittävät\ntyhjäntoimittajaksi ja haaveilijaksi, kun olen kulettanut aikani\nkoulunpenkillä. Sisareni Anna ja Ilmi hoitavat minun lähdettyäni talon\naskareet niinkuin ennenkin. Hekin pitävät minua naismaisena. Pois minä\nlähden, ensin Amerikkaan ja sitten --. Samantekevä, mihin siellä menen,\njos en löydä onnea.\n\nOnni lakkasi yksinpuhelustaan. Linnut visertelivät puitten oksilla.\nNekin tuntuivat sanovan hänelle jäähyväisiä. Olivathan ne jo niin monta\nvuotta häntä katselleet. Takavuosina olivat ne nähneet hänet laaksoissa\nja niityillä hakevan kukkia, joita hän tarvitsi koulussa.\n\nOli jo myöhäinen kun Onni palasi kotiinsa. Suoraa päätä meni hän isän\nkamariin. Vanhus loikoi jo sängyssä, kuitenkin vielä riisuutumatta.\n\n-- Missä sinä, Onni, näin myöhäiseen olet ollut? Kaiketi taas Perälän\nArvon pakinoilla. Te näytätte olevan erinomaiset ystävykset. Mitä\nte oikein panette kokoon? Sinä olet paljon lukenut mutta Arvo ei\nole saanut muuta opetusta kuin mitä kansakoulu tarjoaa. Kuinka te\noikeastaan sovitte yhteen?\n\n-- En ole tänään käynyt Perälässä, sanoi Onni. -- Tuolla harjulla olen\nyksin istunut ja laatinut tulevaisuussuunnitelmiani.\n\n-- Niinkö, sanoi isävanhus, nousten sängynlaidalle istumaan. -- Joko\näitivainajasi vakavat neuvot alkavat tuntua seurattavilta? Äitisi\ntahtoi sinusta pappia. Samaa minäkin toivoin. Ei tämä pieni talo voi\nkasvattaa tyhjäntoimittajia. Sinä olet nyt maisteri, mutta viraton\nherra. Miksi et hae paikkaa? Mitä sinä odotat? Onhan sinulla hyvät\ntodistukset.\n\n-- Minä olen tänä iltana tehnyt päätökseni, vastasi Onni.\n\n-- Että rupeat papiksi, sanoi isä, nousten seisomaan. Siinä tapauksessa\nolet kunnon lapsi, ja minä siunaan sinua.\n\n-- En sellaista päätöstä ole tehnyt, vaan --\n\n-- No minkä sitten?\n\n-- Minä lähden Amerikkaan. Siellä on vapaus antautua mille alalle\nhaluaa ja koetella vähän kaikkea. Siellä saa pitää aatteelliset\nvakaumuksensa eheinä, tarvitsematta olla vainonalaisena, kuten tässä\nsynnyinmaassani.\n\n-- Amerikkaan! Tuo vanha virsi. Mutta ei siinä maassa\nmaisterintiedoilla pitkälle pääse. Etkös muista, miten Salon Tuomaan\nkävi? Kouluja hänkin oli koetellut, vaikka ei kyllä maisteriksi asti\npäässyt, mutta hiilikaivokseen täytyi hänen mennä. Ja minkä lopun hän\nsiellä sai? Kuoli kaivosräjähdyksessä. Sinnekö sinäkin haluat kuolemaan?\n\n-- Amerikassa on monta muuta työalaa, isäkulta. Eivätkä\nhiilikaivoksissakaan sentään kaikki kuole. Muuten ei kohtaloaan pakoon\npääse missään.\n\n-- Sinulla on veljiesi suhteen ollut etu saada enemmän oppia kuin mitä\ntavallisesti tulee meikäläisten osaksi. Miksi et käytä näitä kalliisti\nsaatuja tietojasi lähimmäistesi, kotiseutusi ja koko kansasi hyväksi?\n\n-- Minulla on useissa asioissa omat periaatteeni, ja ne eivät sovi\nyhteen yleisen mielipiteen kanssa...\n\n-- Periaatteesi, keskeytti isä, joka nyt sai vauhtia puheeseensa,\nkun taas sai kuulla toistuvan tuon usein aina ennenkin uudistuvan\n\"periaatteen\". -- Mikä periaate se on, kun oppia ja tietoa saatua\ntulee eteen toiminnan aika, niin silloin nuo \"periaatteet\" tekevät\nmahdottomaksi käytännöllisen toiminnan? -- Maanviljelys kaipaa\ntarmokkaita ja järkeviä viljelijöitä, jotka sitä järkiperäisesti\nharjoittaisivat, ettemme tarvitsisi hyvinäkin vuosina ulkomailta\ntuottaa suuria määriä kaikkein tarpeellisimpia ja jokapäiväisimpiä\nelintarpeitamme. Ja metsänhoito! -- sekin kaipaa miehiään, jatkoi isä.\n-- Ei kelpaa asiain meno silläkään alalla. Kalliit metsät tuhlataan\najattelematta, arvelematta.\n\n-- Olette oikeassa, myönsi Onni.\n\n-- Kansamme on aivan rikkiraadeltuna. Laittomuus on saanut ylivallan.\nJa sitten tuo sisäinen hajaannuksemme... Olemme tosiaankin kuin lampaat\nilman paimenta.\n\n-- Niin on ikävä kylläkin, vastasi Onni. -- Mutta onpa syytä\nsepissäkin...\n\n-- Siinäpä sitä ollaan. On syytä sysissä, jos sepissäkin, virkkoi\nisä. Kansa on kaikellaisten \"aatteitten\" ja \"periaatteitten\" kautta\njoutunut pois oikealta suunnaltaan. On opettajia jos jonkinlaisia. Eikä\nihme, jos turmelus leviää. Paha on helppo oppia... Mihinkä tämä kaikki\nlopulta johtaa? Täytyy tosiaankin kansamme uudestaan syntyä... Ja tuon\nuudestaan syntymisen tulee alkaa meidän sisimmästämme, sieltä, jota ei\nkukaan näe, mutta jonka hedelmät kuitenkin ovat kaikkien nähtävinä.\nMe kaipaamme ennen kaikkea ihmisten parempia tunteita ymmärtäviä ja\nniitä vireille herättäviä opettajia, jotka elävällä vakaumuksellaan\ntodistavat opetuksensa. Siinä mielessä sinuakin on koulutettu...\n\n-- Ikäväkseni kylläkin en vastaa toiveitanne siinä suhteessa, vastasi\nOnni.\n\n-- Vastaat tai ei, mutta en ymmärrä, minkävuoksi sinun täytyy mennä\nojan yli vettä hakemaan. Onhan Ameriikka, jos mikään, kaikenlaisen\nkeinottelun maa, jossa kaikkivoipa raha vallitsee räikeimmin kuin\nmissään muualla. Olen kyllä itse säilynyt Amerikan kuumeelta, mutta\nsen sijaan olen nähnyt joukottain toisia sinne siirtyvän. Jotkut\nheistä ovat onnistuneet kovilla ponnistuksilla saamaan joltisiakin\nsäästöjä. Toiset ovat epäonnistuneet, toiset saaneet surmansa tai\nsilpoutuneet kaikellaisissa onnettomuuksissa ja palanneet raajarikkoina\nkotiseuduilleen. Maa täällä kotona kärsii työvoiman puutteessa. Sen\nsijaan tulvii tänne ulkomaalaisia, jotka poikkeuksetta saavuttavat\ntaloudellista hyvinvointia, kuitenkaan sen paremmin tähän maahan ja\nkansaan kiintymättä. He ovat ja pysyvät sille vieraina.\n\n-- Siihen olemme itse suureksi osaksi syypäät, vastasi Onni. -- Olemme\nvielä liian leväperäisiä niissä suhteissa.\n\n-- Niin olemme, ikävä kylläkin, ja se seikka voi vielä koitua\nturmioksemmekin, ellei siinä parannusta tapahdu. Olemme liian\ntaipuvaisia kaikelle ulkomaalaiselle ja he taas ovat älykkäitä\nkäyttämään heikkouttamme hyväksensä. \"Arvaa oma tilasi, anna arvo\ntoisellekin\" on menettänyt merkityksensä.\n\n-- Ja mitä sinuunkin tulee -- jatkoi vanhus edelleen -- niin on oppisi\nainoastaan tietopuolista, ja siksi ajatteletkin kaikkia asioita niin\nihanteellisiksi. Mutta odotappa, kun tulet todellisuuteen. Todellisuus,\nse se kuitenkin on, joka näyttää mistä mies käy.\n\n-- Älä ole huolissasi isä, sanoi Onni. -- Ymmärrän kyllä tuon kaiken.\nMutta tuolla ulkona jonne nyt aion matkustaa, mitataan ihmisten arvoa\naivan toisella mittapuulla kuin täällä. Siellä ei panna sulkuja\nkenenkään tarmolle ja toimintahalulle. Siellä saa kukin yrittää kykynsä\nmukaan, sivullisten joka asiaan puuttumatta. Siellä ei kyky ja kunto\nkohoa virkavuosien mukaan ainoastaan sen perusteella, että on tuon\nviran kerran onnistunut saamaan jonkunlaisten suositusten ja paperien\navulla, kuten täällä, vaan sen mukaan mitä kukin todellisesti on ja\ntekee...\n\nVanhus katsoi miettivästi ikkunaan, jonka läpi tähdet kuvastuivat\ntummalla taivaalla.\n\n-- Niin sanotaan täällä kotona, ja uskotaan myöskin liian herkästi,\nsanoi hän vakavasti. -- Mutta en kummastelisi jos monikin, joka\nniin ylenkatseellisesti halveksii kaikkea kotoista, tulee toisiin\najatuksiin, kun nuo kauniit kuvittelut häipyvät olemattomiin Atlannin\ntuolla puolen -- -- -- No niin. Tee tahtosi. Sinä olet jo täysi mies.\nEn minä sinua voi estää menemästä. Olen vaan tahtonut antaa sinulle\nisällisiä neuvoja.\n\n-- Niitä minä kyllä otan vastaan, sanoi Onni. -- Koetan seuratakin\nniitä niin pitkälle kuin vakaumukseni sallii.\n\n-- No rupea sitten papiksi Amerikassa. Siellä kuuluu olevan puute\nsuomalaisista papeista.\n\n-- En minä papiksi rupea missään. Vakaumukseni ei salli minun puhuvan\nsellaista, jota en sisäisesti hyväksy.\n\n-- En minä sinulle osaa muita neuvoja antaa, huokasi isä.\n\n-- Siinä tapauksessa minä seuraan omia neuvojani, sanoi Onni\npäättävästi. -- Tiedän, että sinä, rakas isä, oman vakaumuksesi\nkannalta kyllä tarkotat minun parastani, mutta enhän minä mitenkään voi\npapiksi ruveta.\n\n-- Olkoon kuinka hyvänsä. Mutta missä lienetkin, ja mitä tahansa\ntehnetkin, toimi kuitenkin aina niin, ettei Jumalan kuvan ihmisessä\ntarvitse hävetä alkuperäänsä. -- Rehellisyys maan perii...\n\nNuoren miehen sydän sykähti.\n\n-- Kiitos isä, sanoi hän liikutettuna. -- Kiitos neuvostasi. En tahdo\nsitä unohtaa. Ja käyköön kuinka käykin, suomalaisesta tahdon kuitenkin\naina käydä tuon sanan parhaimmassa merkityksessä.\n\nVanhus nousi seisomaan ja tarttui pojan käteen. Kaksi kunnon\nsuomalaista seisoivat hetkisen vastakkain ja katsoivat rehellisin\nsilmäyksin toinen toistaan.\n\nVanhus alkoi riisuutua ja kävi levolle. Onni meni omaan huoneeseensa.\n-- Isän ja pojan välinen routa oli sulanut. Kevät oli tullut heidänkin\nvälilleen...\n\nSeuraavana päivänä ryhtyi Onni matkansa alkuvalmistuksiin. Hän hankki\nmatkarahat ja teki pieniä ostoksia. Mutta tärkein tehtävä oli hänellä\nPerälässä, jonka poika Arvo oli hänen hyvä tuttavansa ja aatetoverinsa.\n\nArvolla oli sisar nimeltä Tyyne. Tämä ja Laurilan Onni olivat jo pari\nvuotta olleet hellyyssuhteissa keskenään. Paikkakunnalla kuiskailtiin\nyhtä ja toista näistä suhteista, mutta ei kukaan uskonut Onni-maisterin\nsentään missään vakavassa tarkotuksessa seurustelevan Tyynen kanssa.\nOlihan Tyyne vaan torpantytär, vaikka tosin kaunis ja järkevä, kun\nOnni taas oli kohtalaisen varakkaan talon poika ja päälliseksi\nherra. Ei Juoru-Liisakaan, erään mäkitupalaisen vanha leski uskonut\nLaurilan maisterin ja Perälän Tyynen välejä sellaisiksi kuin ne itse\nasiassa olivat. Monta kertaa oli hän käynyt Laurilan isännän puheilla\npaikkakunnalla liikkuvien huhujen johdosta, mutta isäntä ei ollut\nantanut niille mitään arvoa. Oli vaan sanonut:\n\n-- Meidän Onni on itsepäinen niin monessa muussa asiassa. Jos hän on\nTyyneen vakavassa tarkotuksessa mielistynyt, en minä sille asialle\nmitään voi. Eipä hän välittänyt äitivainajansa ja minun neuvoistani\nsiinäkään suhteessa, että olisi ruvennut papiksi. Kun Onni on täysi\nmies, oppinut ja herra, en minä rupea hänen kanssaan riitelemään Tyynen\ntähden. Sitäpaitsi nain aikanani itsekin piikatytön. Onnin äitivainaja\noli meillä piikana.\n\nPerälän väelle matkahankkeistaan puhuttuaan ja sillä kerralla Arvolle\nja tämän äidille jäähyväiset sanottuaan kutsui Onni Laurila Tyynen\nsaattamaan häntä kappaleen matkaa. Metsätiellä oli heillä täysi vapaus\nantaa tunteittensa tulvehtia.\n\n-- Rakas Onni, sanoi Tyyne, kun oli päästy kivenheiton matka Perälän\ntorpasta, -- vaikka sinä olet niin varma ja puhut niin itseluottavasti\ntulevaisuudesta, en voi vapautua siitä ajatuksesta, että sinä nyt\nainaiseksi lähdet luotamme. Jos siellä olot on niinkuin kuvittelet,\nkiinnyt niihin niin ettet enää sieltä palaa...\n\nOnni vei kätensä Tyynen vyötäisille ja veti hänet hellästi sivulleen.\n\n-- Niin toivottomasti ei sinun pidä asiata ajatella. -- Se on elämän\nkulku. Kun lintu tuntee siipiensä kannattavan, lentää se pesästä ulos\nvapauteen. Mutta pesä on jälellä ja lentoon väsyttyään palaa hän\ntakaisin vahvempana ja kokeneempana entistään.\n\n-- Niin, mutta isäsi sitten? Etkö ajattele häntä? Olet hänen toivonsa.\nHän on jo vanha ja voi tapahtua mitä tahansa. Hän on liian jäykkä\nnäyttääkseen kuinka kovasti ero häneen koskee. Siksi hyvin tunnen\nhänet. Onko matkasi aivan välttämätön? Etkö voi jäädä luoksemme?\n\nKun ei Onni vastannut mitään, rohkaisi Tyyne itseään, jatkaen:\n\n-- Sinä ymmärrät minua. Me suomalaiset olemme erilaisia kuin ihmiset\ntuolla suuressa maailmassa. Me olemme perin yksinkertaisia. On paljon\nsellaista, jota me kunnioitamme ja pidämme arvokkaana, mutta jolle he\nainoastaan hymyilevät. Ja taas paljon sellaista, jota he pitävät elämän\nonnena, on meistä joutavaa turhuutta. Onni, et saa matkustaa. Sinä et\nenää palaa...\n\nKuului rattaiden kolinaa maantieltä ja nuoret irtaantuivat syleilystä\nkäyden kummulle tarkastamaan.\n\nNäkyi matkatavaroilla kuormitetut rattaat, jotka ajoivat asemalle päin.\n\n-- Keitähän nuo lienevät, kysyi Onni.\n\n-- Siirtolaisia, vastasi Tyyne. -- Päivemmällä meni jo toisia, lisäsi\nhän.\n\n-- Juuret irtaantuvat, sanoi Onni puoliääneen.\n\n-- Ja kuitenkin luulen, ettei ole montaakaan suomalaista toisella\npuolen, joka ei tuntisi olevansa sidottu vanhaan maahan. He\nmatkustavat, mutta ikävöivät kotia. Vuosittain menehtyy usea heistä\nkoti-ikävästä. -- Mihinkä sitten perustuu tuo siirtyminen? Johtuuko\nse taloudellisista oloistamme? Kyllä, osittain. Mutta niitähän on\nkaikkialla, joskin ne esiintyvät erilaatuisina. Tai nurinkurisista\nvaltiollisista oloistamme? Osaksi siitäkin. Ne saattavat elämän\nepävakaiseksi ja tekevät ihmiset haluttomiksi ja välinpitämättömiksi,\nsen sijaan kun ulkonaisen pakon, oikein ymmärrettynä, juuri pitäisi\njohtaa meitä sisäiseen työhön ja parannukseen, kokoamaan meitä yhteen,\neikä niinkuin ikäväksemme tapahtuu, keskinäiseen hajaantumiseen ja\nrikkirepimiseen...\n\n-- Sen juuret ovat vieläkin syvemmällä, jatkoi hän edelleen. Ne ovat\ntodellakin meissä itsessämmekin. Meillä on omat heikkoutemme. Me\nnurisemme kotona kaikesta, olemme saamattomia -- aivan niinkuin isä\nsanoi, päätti hän.\n\nTyyne kuunteli tarkkaavana Onnin pitkää puhetta.\n\n-- Ehkä sinulla on oikein, sanoi hän hiljaa. -- Mutta minä en ymmärrä\nheitä. Minulle on Ameriikka aina kuvastunut jonkinlaisena onnenpelinä,\nmissä voittona ovat kaikkivoivat dollarit, mutta sisäänpanot\nmuodostuvat lukemattomista ihmisuhreista. Kuinka montako ei ole siinä\npelissä joutunut häviöön? Kukaan ei sitä varmuudella tiedä. Saamme\nkyllä kuulla muutamista onnistuneista, mutta ne sadattuhannet, jotka\nsiellä menehtyvät, niiden kurjuutta ei kukaan julki julista, ei\nkukaan...\n\n-- Ja tiedätkö, rakas Onni, lisäsi Tyyne huoaten ja ikäänkuin jotain\nluotansa torjuen -- tiedätkö, minkälaiset aavistukset minulla on?\nPelkään puhua niistä sinulle...\n\n-- Puhu vaan peittelemättä, rakas sydänystäväni, kehotti Onni. --\nMeidän kesken ei enää ole mitään salaisuuksia.\n\n-- Minä pelkään -- -- -- Tyyne pyrähti valtaavaan itkuun.\n\n-- Mitä pelkäät, rakkaani, kysyi Onni, laskien kätensä hellästi Tyynen\nolkapäälle.\n\n-- Että -- sinä -- et -- enää -- palaa -- siltä -- matkalta.\n\n-- Älä sellaisella pelolla itseäsi vaivaa, lemmittyni. -- Miksi kohtalo\nolisi niin kova? Ja jos se on, en sitä tietysti voi välttää.\n\n-- Etkö voisi sentään jäädä Suomeen, rakas Onni? Eläisihän sinunlaisesi\nmies täälläkin.\n\n-- En voi, kun kerran olen päättänyt lähteä.\n\n-- Voi, voi, rakkaani. -- Minun sieluni silmien edessä on niin synkkä\nnäytelmä! Soisin, että se olisi paljasta harhaa, mutta sittenkin uskon\nsen todeksi, kun se tulee yhä selvemmäksi.\n\n-- Mikä se näytelmä on, rakkaani?\n\n-- En tahdo uskaltaa sitä sanoa.\n\n-- Sano vaan.\n\n-- Näen suuren laivan --\n\n-- Näetkö sen jo?\n\n-- Näen.\n\n-- No sitten kai näet sen nimenkin.\n\n-- En näe. Laiva on jäitten ympäröimänä. Sillä vallitsee kauhea\nsekasorto. Sinä seisot kannella käsiäsi väännellen. Oi, rakas Onni, älä\nmene. -- Siirrä matkasi edes tuonnemmaksi.\n\n-- Mistä syystä?\n\n-- Minä pelkään -- voi, voi -- minä näen, että se laiva hukkuu -- -- --\n\n-- Joutavia, armaani! Tiedätkö, missä laivassa aion matkustaa?\n\n-- En, mutta minä tiedän -- -- voi, voi -- -- minä tiedän, että se\nhukkuu! Älä matkusta siinä laivassa!\n\n-- Sinä näyt olevan hermosairas, rakkaani. Vanhan äitisi tautivuoteen\nääressä niin monta yötä valvottuasi olet kovasti hermostunut.\n\n-- Ehkä olen, mutta minä aavistan kauheata onnettomuutta.\n\n-- Aavistuksesi ei voi käydä toteen, kun saat tietää, että laiva, jossa\naion matkustaa, on laivarakennustaidon mestariteos. Se on valmistettu\nniin, ettei se voi hukkua.\n\n-- Ei voi! Mitä puhut? Ei ihminen vielä mestaroi luonnonvoimia.\n\n-- Ei se laiva voi hukkua. Siinä on 16 sellaista laitetta,\nvedenpitävästi sulettavaa kammiota, joitten avulla se pysyy\nvedenpinnalla vaikka laiva esimerkiksi yhteentörmäyksessä saisi\nvuodonkin.\n\n-- Niinkö? Sinä koetat lohduttaa minua, mutta sittenkin aavistan\npahinta.\n\n-- Ei aavistuksesi johdu muusta kuin tilapäisestä hermojärkytyksestä.\nLaivan nimi on \"Titanic\". Se lähtee vasta ensimäiselle matkalleen. Se\nei voi hukkua. Asiantuntijat vakuuttavat niin.\n\n-- Vai \"Titanic\"! Se on omituinen nimi.\n\n-- Nimi ei mitään merkitse. Päinvastoin tietää tuo nimi hyvää. Titanit\nolivat vanhassa kreikkalaisessa jumalaistarustossa mahtavia jumalia,\nUranuksen ja Geen, se on taivaan ja maan lapsia, jotka uskalsivat\ntaistella itse Jupiteriakin vastaan.\n\n-- Sinä, rakas Onni, olet niin viisas. Kaikki sinä tiedät ja osaat\nselittää. Mutta sano minulle vielä, kuinka siinä taistelussa kävi.\nVoittivatko ne Titanit Jupiterin vai voittiko Jupiter heidät?\n\nOnni Laurila puri huuleensa eikä saanut sanaa suustaan. Mitä hän nyt\nvastaisi? Ei hän olisi odottanut tuota kysymystä Tyyneltä.\n\n-- Sano, jos tiedät, kuinka tuossa taistelussa kävi?\n\n-- Tiedät, toisti Onni. -- Miksi en sitä tietäisi, armaani. Mutta\njos sanon, mitä siinä suhteessa tiedän, niin sinä saat vaan tukea\nheikkohermoisuuden aiheuttamalle pelollesi.\n\n-- Ja mitä sinä tiedät tuosta taistelusta, josta äsken mainitsit? Sano,\nrakas Onnini!\n\n-- No olkoon menneeksi! Jupiter voitti titanit ja heitti heidät\nTartarokseen.\n\n-- Mikä se Tartaros sitten oli, kysyi Tyyne hätäisesti. Arvattavasti\njokin kauhunpaikka.\n\n-- Se oli manala.\n\n-- Tässä tapauksessa se on merenpohja, voihkasi Tyyne.\n\n-- Älä, rakkaani, salli kiihottuneen mielikuvituksesi vaivata itseäsi,\nsanoi Onni, painaen Tyyneä rintaansa vasten ja suudellen häntä.\n\n-- Mutta tuon laivan nimikin todistaa onnettomuutta. Sanoit vastikään,\nettä Jupiter voitti titanit ja heitti heidät Tartarokseen, joka on sama\nkuin manala.\n\n-- Mutta eihän nimi mitään merkitse, rakkaani.\n\n-- Kyllä se joskus merkitsee. Nythän aikoo tuo uusi laiva lähteä\nensimäiselle matkalleen.\n\n-- Niin. Mitä sitten?\n\n-- On uhmailua, että sitä vakuutetaan uppoamattomaksi. Se on\nsamallaista uhmailua kuin tuo titanien taistelu ylijumalaa Jupiteria\nvastaan.\n\n-- Mutta rakas Tyyne! Onhan meillä ennestäänkin laiva, joka kantaa\nmelkein samaa nimeä, eikä sille ole vielä mitään vahinkoa tapahtunut.\n\n-- Mikä laiva?\n\n-- \"Titania\". Se kulettaa matkustajia Suomen ja Englannin välillä.\nEihän nimi mitään merkitse.\n\nTyyne näytti miettivän.\n\n-- Kiitos, rakas Onni, sanoi hän viimein. -- Tällä tiedonannollasi sinä\npoistit raskaan taakan sydämeltäni. En muista kuulleeni tuota nimeä\nennen. Kenties minun pelkoni onkin liioteltua. Kenties olen liiaksi\nperinnyt äitini luulevaisuutta. --\n\n-- Taikauskoa, sanoisin minä, keskeytti Onni. -- Titania on jo vanha\nlaiva eikä koskaan ole joutunut nimensä tähden mitään kärsimään.\n\nOnni ja Tyyne olivat jo päässeet niin pitkälle, että Laurilan talo\nnäkyi puitten välistä. Siinä he syleilivät toisiaan ja erosivat,\nlähtien nopein askelin kumpikin kotiinsa.\n\n-- Ennen lähtöäni tulen vielä sanomaan jäähyväiset, sanoi Onni\nTyynelle, kun tämä jo oli melkoisen etäällä.\n\n-- Tietysti sinä tulet, vastasi Tyyne ja katosi pensasten taakse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko on kulunut siitä, kun Onni Laurila ja Tyyne Perälä viimeksi\ntapasivat toisensa. Nyt käyvät he taas samaa metsätietä. Onni on käynyt\nPerälässä sanomassa jäähyväiset. Pahinta oli vaan se seikka, ettei hän\ntavannut hyvää ystäväänsä, Tyynen veljeä Arvoa, kotona. Tämä oli jo\naamulla varhain mennyt kirkonkylään asioilleen. Sentähden päätti Onni\nseuraavana päivänä aamupuolella käydä hyvästelemässä Arvoa, koska hän\nlähtisi matkalle vasta iltapäivällä.\n\nMetsätietä Laurilaa kohti kävellessään ovat Onni ja Tyyne taas\nvilkkaassa sananvaihdossa keskenään. Tyyne on nyt rauhallisempi kuin\nedellisellä kerralla, vaikka hänen rinnastaan nytkin silloin tällöin\npääsee syvä huokaus.\n\nNuoret istuutuvat tien vieressä olevalle kivelle.\n\n-- Kuinka kauan aiot viipyä Amerikassa, rakas Onni, kysyy Tyyne.\n\nOnni nostaa hänet polvelleen vastaukseksi.\n\n-- Tämä menettelysi merkitsee, että palaat pian, sanoo Tyyne.\n\n-- Niin, ja otan sinut omakseni, täydentää Onni, painaen suudelman\nTyynen rusottaville huulille. He istuvat selin sinnepäin, jossa\nLaurilan talo on.\n\n-- Kas vaan, kuuluu samassa naurava naisenääni heidän takanaan. Nuoret\nsävähtävät ja irtautuvat toistensa syleilystä.\n\nLaurilan Ilmi ja Perälän Arvo seisovat heidän vieressään hymyillen.\n\n-- Kauanpa viivyit, sanoo Onni Arvolle. -- Olin pahoillani, kun en\ntavannut sinua kotona ja aioinkin tulla huomenna sinulle jäähyväisiä\nsanomaan. Mutta nytpä sanon ne tässä. Kun minä nyt joksikin ajaksi\npoistun kotoani ja koko Suomesta, on parasta että me nuoret puhumme\nsuumme puhtaaksi täällä metsän yksinäisyydessä.\n\n-- Samaa minäkin toivon, sanoi Perälän Arvo hymyillen.\n\nOnni huomasi, kuinka hänen Ilmi-sisarensa punastui.\n\n-- Ei meillä ole mitään syytä salata toisiltamme hellyyssuhteitamme.\nMinä rakastan Perälän Tyyneä ja aion läheisessä tulevaisuudessa ottaa\nhänet vaimokseni.\n\nTyyne punastui ja painoi päänsä alas.\n\n-- Se onkin oikein sanottu! Niin rehellinen nuorukainen tekee, huudahti\nPerälän Arvo.\n\n-- Samallaisen tunnustuksen voit sinä tehdä, Arvo, sanoi Onni.\nJäähyväishetkemme on paras tilaisuus tehdä vilpitön tunnustuksemme.\nMinä ja Tyyne kuulumme toisillemme. Samoin kuulutte te, Arvo ja Ilmi\ntoisillenne. Vai kuinka?\n\nArvon silmäkulmassa kiilsi kyynel ja hän sanoi:\n\n-- Niin on laitamme. Olen vaan vähän arkaillut, sillä Ilmi on talon\ntytär, mutta minä --\n\n-- Joutavia, ystäväni, huudahti Onni. -- Emme ole niitä vanhan kansan\nihmisiä, jotka lemmenasioissa katsovat niin sanottuun säätyerotukseen.\nMitä itseeni tulee, en tunnusta mitään säätyerotusta ihmisten välillä.\nKaikki me olemme yhtä hyviä.\n\n-- Se on oikein sanottu, säestivät kaikki kolme.\n\n-- Syleillään ja suudellaan nyt toisiamme jäähyväishetkenä, sanoi\nOnni, painaen Tyynen rintaansa vasten ja suudellen häntä. Arvo seurasi\nesimerkkiä ja syleili ja suuteli Ilmiä.\n\n-- Nyt olemme toistemme nähden lukinneet ikuisen lemmenliittomme, sanoi\nOnni. Arvo ja Ilmi voivat viettää häänsä milloin tahansa. Minä ja Tyyne\nvietämme sitten kun palaan Amerikasta.\n\nVielä kerran syleili Onni Tyyneä ja senjälkeen Arvoa. Sitten lähtivät\nkumpikin veli ja sisar eri suunnalle, Arvo ja Tyyne Perälään, Onni ja\nIlmi Laurilaan.\n\n-- Olkoon matkasi onnellinen ja palaos pian, huusivat Arvo ja Tyyne\nOnnille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna lähti asemalta liikkeelle eteläänpäin. Onni Laurila seisoi ikkunan\nvierellä katsellen nopeasti vaihtuvia näköaloja. Tuolla näkyi vanha\nvalkoseksi rapattu kirkko, ja metsän vierustalla sijaitsi pappila,\njonka punainen katto ihan loisti päivänpaisteessa. Senjälkeen ahtautui\nmetsä kummallekin puolelle rautatietä avautuen silloin tällöin peltojen\nja niittyjen sekä pienten mökkien ja ratavartijain punasen-valkosten\nvahtitupien äärillä. Rytisi ja paukkui junan kulkiessa joen poikki\nolevaa junasiltaa, jonka alapuolella tukit tulvavedellä kilvan\nmyllertivät odottaen vuoroaan päästäkseen sahan jalostamina uusille\nurille. Ja kun metsä joen toisella puolella taas varjosti näköalan,\nvaikutti vaununpyörien yhtämittainen hankautuminen kiskoja vastaan\nnukuttavasti.\n\nHän painautui istumaan junapenkille ja mietti. -- Minkävuoksi hän\noikeastaan matkusti pois tästä tuhansien järvien, saarien ja metsien\nlumoavasta maasta? Tullakseenko pian rikkaaksi, kun hän luuli siellä\nolevan paremmat olot kuin täällä kotona? Ei, ei. Sellaista syytä\nei hänellä ollut. Hän teki sen nähdäkseen laajemmalti ympärilleen,\nkerätäkseen kokemuksia ja uusia aatteita, oppiakseen uutta ja\nhyödyllistä. Hän viipyisi siellä ainoastaan jonkun aikaa ja opittuaan\nmitä siellä olisi opittavaa, palaisi takaisin kotimaahansa. Silloin\nsaisi se hyötyä hänen kokemuksistaan. Uudet, suuret aatteet saisivat\nhänestä pelottoman kannattajansa. Hän ei olisi arkaileva, kuten\nuseimmat hänen maamiehistään. Hän katsoisi asioita korkeammalta,\nlaajennetulta näkökannalta...\n\nJuna kiiti eteenpäin ja siellä täällä vilahti ohitse siintävä järvi\nmaisemineen.\n\nOnni irtautui ajatuksistaan ja lähti käymään toiseen vaunuun. Siellä\ntapasi hän muutamia puolihumalaisia nuorukaisia kukkaiskimput\nnapinlävessä. He hurrasivat ja yrittivät laulamaan \"Internationaalia\".\n\n-- Hei vaan, nyt sitä mennään Amerikkaan, huusivat he yhdestä suusta.\n\n-- Siellä on jokainen oma herransa ja tekee mitä lystää. Siellä ei ole\nveroja eikä mitään turhanpäiväisiä pappeja.\n\n-- Niistä löytyy eräs laulukin, sanoi muuan nuori miehenalku joukosta,\njoka samalla antoi siitä seuralaistensa ylösrakennukseksi seuraavan\nnäytteen:\n\n    \"Piru se lyhyen opetti läksyn\n    Ja pappi sen pian oppi.\n    Kun ihminen syntyi tai kuoli,\n    Niin pappi siitä maksun otti.\n\n    Pappi se kirkossa paukutti\n    Ja akat ne oikein itki.\n    Vaan papin pussista pohja on pois:\n    Piru sen kutkutti rikki.\"\n\n-- Niin, Amerikka on hyvä maa, sanoi etäämpää eräs roteva,\nteräkatseinen mies, jonka ulkonäkö todisti, että hän oli läpikäynyt\nkoetuksen. -- Mutta työtä täytyy tehdä lujasti. Muuten se ei käy\nlaatuun.\n\n-- Kukapahan tässä ei osaisi työtä tehdä! -- huusi muuan nuorukaisista.\n-- Mitä muuta me olemme tehneet syntymästämme alkaen? Emmekö ole\nkuluttaneet mehua itsestämme rikkaitten hyväksi?\n\n-- Te pojat ette vielä tiedä, mitä työ tahtoo sanoa, lisäsi edellinen\npuhuja, antamatta nolata itseään. -- Mutta tultuanne Valtoihin saatte\nkyllä sitä oppia. Taala on painava taskussa, mutta ei siihen myöskään\nhelposti käsiksi päästä...\n\n-- Kaunista alkua, miltähän loppu näyttää, arveli Onni Laurila\nitsekseen, käydessään seuraavaan vaunuun, nähdäkseen josko siellä\ntapaisi paikkakuntalaisia.\n\n-- Päivää! Minnekä matkataan! -- kysyi Laurila, kun huomasi erään tutun\nmäkitupalaisen perheineen. -- Vaimo imetti nuorinta lasta. Vanhin,\n10-vuotinen vilkas poika, katseli innoissaan vaunun akkunasta. Tämä oli\nhänen ensimäinen junamatkansa.\n\n-- Amerikkaanhan tuota ollaan matkalla, vastasi mies.\n\n-- Mutta eihän teillä olekaan koko perhe mukana, sanoi Laurila, kun\nkaipasi kahta perheenjäsentä joukosta.\n\n-- Ne täytyi jättää tänne, vastasi mies lyhyesti. -- He saavat tulla\nmyöhemmin.\n\n-- Eikö tunnu raskaalta matkustaa heidän luotaan niin pitkälle?\n\n-- Onhan se vähän niin. Mutta kun rahat eivät riita kaikille...\n\nOnni Laurila huokasi syvään tullessaan takaisin omaan vaunuunsa.\n\n-- Toiset lähtevät kevytmielisesti matkaan, toiset taas puutteen\npakottamina, virkkoi hän itsekseen.\n\nJuna jatkoi matkaansa eteenpäin. Näköalat vaihtelivat. Seuraavana\npäivänä saapui hän Helsinkiin.\n\nEnnen laivaan astumistaan lähetti hän kirjeen morsiamelleen Tyyne\nPerälälle.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\nMatkalla Englantiin.\n\n\nEräänä päivänä huhtikuun alkupuolella astui Onni Laurila\n\"Astraea\"-laivaan Helsingin satamassa. Hänellä ei ollut pääkaupungissa\nenää yhtään tuttavaa, joka olisi tullut laivarantaan häntä\nhyvästelemään. Entisistä ylioppilastovereistaan ei hän enää tietänyt\njuuri mitään. Vuosien kuluessa olivat he hajaantuneet maailmaan.\n\nKun oli päästy Hankoon, tuli lisää siirtolaisia laivaan. Siirtolaisten\npassintarkastusta katseli Laurila hyvin kärsimättömän näköisenä. Hän\noli niitä aatteellisia ihmisiä, joitten mielestä passijärjestelmä on\nmitä suurinta ihmisellistä mielettömyyttä. Laurila ei mitenkään voinut\nhyväksyä sellaista menettelyä, että toinen ihminen paperilla yrittää\nselvitellä toisen maineen joko puhtautta tai likaisuutta.\n\nTämä aate esti häntä kotimaassaan hakemasta opettajanpaikkaa.\nHänellä oli erinomaiset \"paperit\". Historiassa, latinan-, kreikan- ja\nsaksankielessä oli hänellä \"kiitettävä\" arvolause. Hän olisi\nvoinut hakea \"lehtorinpaikkaa\" missä tahansa oppikoulussa, mutta hän\npiti ihmisarvoa alentavana \"todistusten\" perusteella hakea paikkaa.\nSentähden päätti hän mennä Amerikkaan, jossa ei minkäänlainen\n\"todistus\" tule kysymykseen.\n\nMaihin nousi Laurila Hangossa sen verran, että sai täydentää\ntupakkavarastonsa, koska tiesi tupakan olevan kovin kallista\nEnglannissa.\n\nLaurila matkusti toisessa luokassa siitä syystä, että saisi tehdä\nsiellä kokemuksia, vaikka hän vaatimattomuutensa perusteella muuten\nolisi tahtonut olla kolmasluokkalaisten joukossa.\n\nSeuraavana päivänä senjälkeen kun oli Hangosta lähdetty, sai Laurila\nerinomaisen puhetoverin ja tuttavan. Kun hän seisoi laivankannella,\nkatsellen kevätauringon laskua, tuli hänen luokseen nuori mies, joka\nalkoi puhella.\n\n-- Nyt käy navakka tuuli, joka ennustaa myrskyistä yötä, sanoi mies.\n\n-- Siltä juuri näyttää, vastasi Laurila.\n\n-- Enpä minä siltä myrskyä pelkää; olen ennenkin kulkenut Itämerellä\nankarissa myrskyissä, selitti nuori mies.\n\n-- Saanko kysyä, mihin matkustatte, kysyi Laurila.\n\n-- Amerikkaan olisi aikomus, vastasi toinen.\n\n-- Sinne minunkin matkani on. Koska en ole täällä tavannut vielä yhtään\ntuttavaa, pyydän esittää itseni. Nimeni on Onni Laurila; olen kotoisin\nPohjanmaalta.\n\n-- Minun nimeni on Toivo Saarela. Olen Keski-Suomesta, sanoi toinen.\n\n-- Minkä linjan laivassa aiotte matkustaa Englannista Amerikkaan, kysyi\nSaarela.\n\n-- Valkean Tähden linjan.\n\n-- Sittenpä saamme tehdä seuraa Amerikkaan asti. Minäkin ostin\nmatkalipun sille linjalle, selitti Saarela.\n\n-- Entä laiva, kysyi Laurila.\n\n-- \"Titanic\".\n\n-- Kas vaan! Pääsemme samaan laivaan Englannissakin.\n\n-- Se \"Titanic\" kuuluu lähtevän ihan ensimäiselle matkalleen, sanoi\nSaarela.\n\n-- Juuri niin. Ja se on maailman suurin laiva, varustettu\nkaikenmoisella nykyajan hienoston tarpeitten mukaisella ylellisyydellä\nja komeudella. Siellä kuuluu olevan uimahuoneet, teatterit,\nvoimistelusalit ynnä muuta joutilasten raharuhtinasten ajankulutukseksi.\n\n-- Vai niin. Lieneekö siellä suomalainen saunakin, kysyi Saarela.\n\n-- Ei suinkaan, vastasi Laurila nauraen. -- Meikäläisten tarpeista ei\nrikas laivayhtiö ole välittänyt, koska ei meillä ole suuria varojakaan.\nMutta me jaksamme olla kylpemättäkin, kunnes olemme päässeet\nAmerikkaan. Siellä kuuluu kyllä pienemmissä kaupungeissa olevan\nsuomalaisia saunoja.\n\n-- Niin on minunkin veljeni kirjottanut. Aionkin mennä häntä tapaamaan.\nHän on maanviljelijänä Minnesotan valtiossa, ja hänellä on ihana\nsuomalainen savusauna.\n\nNuoret miehet keskeyttävät puhelunsa, tarkaten muutamia nuoria tyttöjä,\njotka ihmettelevät laivan nimeä.\n\n-- Merkillistä, että laivoilla täälläpäin on järjestään muukalaiset\nnimet, pahottelee eräs tytöistä. Keski-Suomessa ja Savossa ovat\nlaivojen nimet suomalaisia.\n\n-- Siellä on väkikin suomalaista, huomauttaa toinen tyttö. Tämä\nEtelä-Suomi on niin ruotsalaista.\n\n-- Onko \"Astraea\" ruotsalainen nimi? Mitä se merkitsisi suomeksi, kysyy\nkolmas tyttö.\n\n-- Kyllä kai, mutta en minä tiedä, mitä se merkitsee, vastaa toinen.\n\n-- Saanko vähän auttaa neitiä, sanoo Laurila kumartaen.\n\nTyttö punastuu vähän ja sanoo ujosti:\n\n-- Kyllä, jos herra tahtoo olla hyvä.\n\n-- Astraealla on kaksikin merkitystä, alkaa Laurila selittää. -- Numero\n1 on vanha roomalainen oikeudenjumalatar, joka kultaisena aikakautena\nlaskeutui taivaasta maan päälle. Numero 2 on tähtisikermän Neitsyt.\nKumpaa arvelevat neidit laivayhtiön tarkottaneen antaessaan laivalle\nnimen?\n\n-- Minusta tähtisikermä Neitsyttä, sanoo yksi tytöistä.\n\n-- Minusta oikeudenjumalatarta, väittää toinen.\n\n-- No sillä ei nyt ole väliä, koska laivalla kaikessa tapauksessa on\nnaisellinen nimi, selittää kolmas.\n\nNaiset kiittävät selityksestä ja poistuvat.\n\nToivo Saarela nojaa laivan kaidepuuhun, katsoo mereen ja hyräilee:\n\n    \"Mors ipsa beatior inde est,\n    Quod per cruciamina leti\n    Via panditur ardua justis,\n    Et ad astra dororibus itur.\"\n\n-- Kas vaan! Minä kuulen, että herra Saarela on perusteellisesti\ntutkinut vanhan suomalaisen virsikirjan, huomauttaa Laurila.\n\n-- Tulin vaan muistaneeksi, kun oli puhe tämän laivan nimestä, selittää\nSaarela.\n\n-- Siinä tapauksessa tiedätte, mistä kreikkalaisesta sanasta nimi\njohtuu.\n\n-- Se johtuu \"asteer\"-sanasta, joka merkitsee tähti.\n\n-- Mutta arvaatteko, että tuo vastikään hyräilemänne vanhassa\nsuomalaisessa virsikirjassa oleva värssy kuului kaamealta minun\nkorvissani tällä matkalla?\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Minulla on syytä edellyttää, että olette kielimies, koska osaatte\nlatinaa.\n\n-- Olenhan tuota lukenut kieliä.\n\n-- Saanko kysyä, kuinka pitkälle olette mennyt opin tiellä virallisesti.\n\n-- Olen maisteri.\n\n-- No terve! Samoin olen minä.\n\n-- Mitä tuo herra äsken lauloi? Se oli jotakin vierasta kieltä, kuuluu\nsamalla naisenääni miesten selän takaa.\n\nKysyjä on sama tyttö, joka äsken tahtoi tietää, mitä laivan nimi\nmerkitsi. Hän oli seuralaisistaan erottuaan lähtenyt yksin kävelemään\nlaivankannelle.\n\n-- Herra Saarela on hyvä ja selittää tälle neidille, mitä tuo\nlatinalainen virrenvärssy merkitsee suomeksi.\n\n-- Kyllä. Se merkitsee sanasta sanaan suomennettuna: \"Itse kuolema\non sitä autuuttavampi sentähden, että kuolontuskien kautta avautuu\nhurskaille ylhäinen tie ja käy surujen kautta tähtiä kohti.\"\n\n-- Hyvänen aika, huudahtaa neiti. -- Miksi tämä herra sellaisia\nkuolonlauluja hyräilee? Herrat ovat nuoria niinkuin minäkin, ja mehän\netsimme vielä onnea maailmasta.\n\n-- Muistui vaan mieleeni, kun \"Astraea\"-laivasta oli puhe, vastaa\nSaarela kuivasti.\n\n-- Istukaa tähän penkille, neiti, kehottaa Laurila.\n\n-- Kiitoksia!\n\n-- Minä alan jo uskoa, että eräs naistuttavani sittenkin aavisti\njotakin, sanoi Laurila melkein huoaten.\n\n-- Mitä sitten, kysyi Saarela vilkkaasti.\n\nLaurila kääntyy poispäin ja pyyhkäisee hätäisesti nenäliinalla\nsilmäkulmaansa. Hän ei tahdo muitten näkevän, että siinä kiiltää kyynel.\n\n-- En tiedä, sopiiko siitä puhua, sanoo Laurila jälleen, seuralaisiinsa\nkääntyen.\n\n-- Puhukaa, huutavat Saarela ja vieras neiti ikäänkuin yhdestä suusta.\n\n-- Kun minä lähdin kotoani -- -- -- Sanat takertuvat puhujan kurkkuun\nja hän vaikenee.\n\n-- Mitä silloin tapahtui?\n\n-- Eräs läheinen naistuttavani -- -- --\n\nTaas vaikenee kertoja.\n\n-- Mitä hän sanoi, kysyi Saarela hymyillen.\n\n-- Hän ennusti, että \"Titanic\", se laiva, jossa me aiomme matkustaa\nEnglannista Amerikkaan -- -- --\n\nJälleen vaikenee Laurila.\n\n-- Kuinka sen kävisi, kysyy neiti.\n\n-- Se tekisi haaksirikon -- -- --\n\n-- Uskotteko te, herra Laurila, tuota ennustusta, kysyy Saarela\ntutkivannäköisenä.\n\n-- Omasta puolestani en -- -- --\n\n-- No kenen puolesta sitten?\n\n-- Se nainen on varmaankin tämän herran morsian, sanoo neiti nauraen.\n\n-- Se on toinen asia, huomauttaa Laurila.\n\n-- Niin, mutta herra Laurila voi puolittain uskoa hänen ennustustaan\njuuri hellien välien perusteella, huomauttaa neiti.\n\n-- Kuinka se olisi mahdollista? \"Titanic\"-laivahan on uusimman\nlaivanrakennustaidon mestariteos. Matkalippua ostaessani sain\nlaivakonttorista tietää, ettei koskaan tarvitse pelätä sen laivan\nvoivan hukkua, vakuuttaa Saarela.\n\n-- Niin minullekin on kerrottu, sanoo Laurila. -- Mutta luonnonvoimia\nei paraskaan laivanrakennustaito vielä pysty hallitsemaan.\n\n-- Kyllä suuressa määrässä. Ei luonto uhkaa ihmisen turvallisuutta, jos\nhänellä on älyä mukautua sen vaatimuksiin, opettaa Saarela.\n\n-- Se puhe on kyllä asiallista. Mutta mitä sanotte jäävuorista? Näin\nkeväällä liikkuu niitä Atlannillakin.\n\n-- Pidätte siis mahdollisena, että laiva voisi törmätä jäävuoreen,\nsaada auttamattoman vuodon ja upota, sanoo Saarela.\n\n-- Juuri niin.\n\n-- Mutta minulle on kerrottu, että \"Titanicia\" rakennettaessa on se\nmahdollisuus juuri otettu huomioon. Laivassa kuuluu olevan 16 tarkasti\nsulettavaa kammiota, joitten varassa se pysyy vedenpinnalla, vaikka se\nsaisikin vuodon, selittää Saarela.\n\n-- Kyllähän minäkin olen kuullut noista varokeinoista, mutta -- -- --\n\n-- Mikä \"mutta\"?\n\n-- Onnettomuus on sittenkin mahdollinen.\n\n-- Jos sitä pelkäätte, sopii Englantiin päästyämme siirtää matkalippu\nsaman yhtiön jollekin toiselle laivalle. Käyhän se päinsä.\n\n-- Jos sellainen vaara todella on tarjona, jos \"Titanic\" on vihitty\ntuhon omaksi, niin minä onnittelen itseäni, etten matkusta sillä\nlinjallakaan, sanoo neiti hymyillen. Tulkaa tekin, herrat, samalle\nlinjalle?\n\n-- Mitä linjaa neiti matkustaa, kysyy Laurila.\n\n-- Cunard-linjaa.\n\n-- Meitä sanottaisiin taikauskoisiksi, jos emme matkustaisi sitä\nlinjaa, jolle olemme matkalipun ostaneet, huomauttaa Saarela\npäättävästi. -- Jätetään tuo juttu sikseen.\n\n-- No jätetään. Mutta jos jotakin tapahtuu, niin muistakaa tätä\nkeskusteluamme Itämerellä, sanoo Laurila.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn iltapäivä. Kööpenhaminan kirkontornien piirteet näkyvät etäältä.\nKansi on täynnä matkustajia. Kaikki näyttävät olevan iloisella tuulella.\n\nLaurila ja Saarela ovat taas juttusilla.\n\n-- Kyllä kai noustaan maihin Kööpenhaminassa, sanoo Laurila toverilleen.\n\n-- Noustaan vaan. Ennätämme laivan satamassa ollessa hiukan tutustua\nsen nähtävyyksiin.\n\nOllaan jo hyvin lähellä Kööpenhaminaa. Laivamiehet ovat valmiina\nrantaanlaskemistoimissa.\n\n-- Lieneekö tuo se Frelserskirke, kysyy Saarela, osottaen erästä\nkirkkoa, jonka tornin huippuun asti nousevat kierreportaat.\n\n-- Ai, se kirkko, josta puhutaan \"Matkustus maan\nkeskipisteeseen\"-nimisessä hauskassa kirjassa.\n\n-- Juuri se.\n\n-- En minä ole varma. Sopiipa kysyä joltakin tanskalaiselta, kun\npääsemme maihin.\n\nLaivan laskettua rantaan menevät Laurila ja Saarela maihin.\n\n-- Kuinkahan olisi, jos ostettaisiin komeat puukengät, sanoo Saarela\nnauraen. Tanska on puukenkämaa. Etkö näe, kuinka joka toisella\nihmisellä on puukengät jalassa?\n\n-- Mitä Amerikkaan aikova puukengillä tekee? Eivät ne siellä kuosissa\nole.\n\n-- No jos se ennustettu haaksirikko tapahtuu, niin juoksen puukengät\njalassa maihin, sanoo Saarela nauraen.\n\n-- Laskette ajattelematonta leikkiä, sanoo Laurila kuivasti.\n\nLaiva viipyy Kööpenhaminan rannassa pari tuntia ja jatkaa matkaansa.\nYöllä päästään Pohjanmerelle, jolla vallitsee ankara myrsky. Toverukset\nsanovat \"hyvää yötä\" toisilleen ja menevät makuulle.\n\nNyt alkaa se tavallinen näytelmä meren kovasti myrskytessä. Matkustajat\nvoivottavat ja valittavat meritaudissa. Moni mieskin potee sitä\nankarasti.\n\nLaurilan naapurina on eräs Etelä-Suomesta kotoisin oleva\nvanhanpuoleinen mies, joka ensi kertaa on tällaisessa myrskyssä.\n\n-- Jos siellä isollakin merellä on tällainen jumalan ilma, niin ei\ntaida hengissä päästä Amerikkaan, voihkii mies.\n\n-- Ei meritautiin kukaan kuole, lohduttaa Laurila.\n\n-- Tämä on kauheata! Tahtoo ihan vääntää sisälmykset ulos.\n\n-- Tauti lakkaa heti kun myrskykin.\n\n-- Kyllä sitä saanee odottaa.\n\n-- Mennään kannelle. Raittiissa ilmassa on helpompi olla.\n\n-- En minä jaksa tulla. Kunpa vaan saisi nukutuksi!\n\nLaurila paneutui levolle. Hetkisen kuluttua kuuli hän naapurinsa jo\nraskaasti hengittävän. Uni oli pelastanut hänet meritaudista siksi\nkerraksi.\n\nAamiaispöydässä kuulivat Laurila ja Saarela -- joka myös matkusti\ntoisessa luokassa -- kahden tanskalaisen herran, mitkä nähtävästi\nolivat liikemiehiä, vilkkaasti keskustelevan merionnettomuuksista.\nHerrat näyttivät olevan vanhoja tuttavia.\n\n-- Pohjanmeri on tänään vihaisella päällä, sanoi toinen.\n\n-- Tuntuu siltä kuin se tahtoisi niellä koko laivan.\n\n-- Ei ole mitään hätää, veli Madsen, sanoi toinen herra. -- Nykyajan\nlaivat ovat siksi lujia, ettei myrsky niitä voi hävittää, jos eivät\nvaan törmää toiseen laivaan tai aja karille. Mutta mitä linjaa sinä\naiot matkustaa Amerikkaan?\n\n-- Valkean Tähden linjaa.\n\n-- Miksi sitä?\n\n-- Saadakseni koetella sitä uutta jättiläislaivaa \"Titanicia\", joka\nlähtee ensi matkalleen. Olisi hyvä, että sinäkin, Knudsen, tulisit\nmukaan.\n\n-- Niin, mutta minä jään Englantiin asioilleni.\n\n-- Mutta miksi et matkusta meikäläistä Thingvalla-linjaa? Ei tarvitsisi\nollenkaan poiketa Englannissa.\n\n-- Sentähden, kuten jo sanoin, että tahdon koetella sitä uutta laivaa.\nMuuten minulla on hieman kammoa kotimaiseen linjaamme. Menetin\n\"Norge\"-laivan haaksirikossa monta hyvää tuttavaani, vieläpä läheisen\nsukulaisenikin, erään sisarenpoikani.\n\n-- Mutta harvoinhan sentään \"Rockall\"-karille ajetaan.\n\n-- Kyllä merellä on muitakin vaaroja kuin tuo kari, sanoi Laurila,\nkeskusteluun puuttuen. -- Joku aika sitten törmäsi Valkean Tähden\nlinjan \"Olympic\"-laiva toiseen laivaan ja vahingoittui pahoin.\n\n-- Kyllähän sellaisia onnettomuuksia on monta meriliikkeen historiassa,\nmutta ne eivät tee niin järkyttävää vaikutusta, kun ei tunne\nonnettomuuksissa hukkuneita, sanoi Madsen. -- Mutta saanko kysyä, mitä\nlinjaa herra aikoo matkustaa?\n\n-- Valkean Tähden linjaa.\n\n-- Ehkä \"Titanicissa\", niinkuin minäkin.\n\n-- Juuri siinä.\n\n-- Se on oikein! Tuo laiva on oikea ihme. Ei jokainen saa olla mukana\nlaivan ensi matkalla. Tavallaan on ennätys saada matkustaa tuossa\nlaivassa.\n\n-- Niinhän moni sanoo, mutta tuntuupa siltä kuin näitä\nennätyksenintoisia matkustajia uhkaisi jokin salainen vaara, huomautti\nLaurila.\n\n-- Vaarako? \"Titanic\" on kaiken vaaran ulkopuolella. Se ei voi hukkua.\n\n-- Hyvä, jos niin olisi, sanoi Laurila, ollen sitten koko jälellä\nolevan ruokailuajan äänettömänä.\n\nKun oli saavuttu Hulliin, kuletettiin matkustajat asemalle. Ensi ja\ntoisen luokan matkustajat saivat istua ajopeleihin. Kolmasluokkalaisia\nkuletettiin kuin karjaa paimenen perässä.\n\nKun Hullissa oli viivytty pari tuntia, kiidätettiin matkustajat\nSouthamptoniin, jossa \"Titanic\" odotti.\n\nHämmästyksen valtaamina katselivat siirtolaiset tuota merijättiläistä.\nYhä lujemmaksi tuli se \"asiantuntijain\" vakaumus, ettei valtamerikään\nvoisi mitään tällaiselle ihmelaivalle.\n\nLaurila kyllä muisti Perälän Tyynen ennustuksen, mutta voihan\ntyttöparka ystävästään erotessaan jännittää mielikuvituskykynsä\näärimmilleen. Ei, ei! \"Titanic\" ei voisi hukkua.\n\nLaurila oli nyt täysin tyyni ja rauhallinen. Salaa hän ikäänkuin\ntoivoi joitakin esteitä, jotta olisi saatu nähdä, mitä jättiläislaiva\nmerkitsee tavallisiin verrattuna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVielä saman päivän iltana höyrysi jättiläislaiva merelle, poiketen\nRanskan rannikkokaupungissa Cherbourgissa lisää matkustajia ottamassa.\nLaiva ankkuroitiin sataman edustalle viettämään yötä.\n\nKun seuraavana aamuna oli pienillä höyrylaivoilla tuotu matkustajia,\nnostettiin ankkurit, ja merijättiläinen lähti kyntämään valtameren\naaltoja.\n\nIlma oli kaunis ja aurinko paistoi ystävällisesti.\n\nLaivan kannella oli vilkasta elämää. Näki monellaisia pukuja ja kuuli\npuhuttavan moniaita kieliä.\n\n-- Adieu, France, adieu, maman (hyvästi, Ranska, hyvästi äiti) huusi\neräs keski-ikäinen herra nenäliinaansa heiluttaen.\n\n-- Pourquoi n'est pas maman ici avec nous (miksi ei äiti ole täällä\nmeidän kanssamme), kuuluu samassa noin 4 vuoden ikäinen poika kysyvän.\nKun ei hän saa mitään vastausta kysymykseensä, alkaa hän katkerasti\nitkeä.\n\n-- Mitä kieltä tämä lapsi puhuu, kysyy eräs suomalainen nainen\nLaurilalta.\n\n-- Ranskaa, vastaa tämä. -- Lapsi kuuluu kaipaavan äitiään. Tuo herra\nlienee hänen isänsä.\n\n-- Ehkä äiti on kuollut, huomautti nainen.\n\n-- Ei tiedä. Ikävissään lapsiparka vaan on.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\nLumoava kovanonnen tuoja.\n\n\nHimalajan pensasten peittämille rinteille oli yö levittänyt\nläpäsemättömän pimeyden. Ikuisen lumen peittämät vuorenhuiput\nkuvastivat heikosti lukemattomien tähtien valossa. Sirkat ja yölinnut\nviheltelivät ja kirkuivat bamburuovostossa, ja sammakot kurnuttivat\nlätäköissä. Hyenojen arka ulvona kuului siellä täällä mutta vaikeni,\nkun verenjanoinen kuningastiikeri, hiipien sametinpehmeillä\nkäpälillään, muristen ja ärjyen lähti saaliinetsinnälle.\n\nVäestö, joka asui Himalajavuorten rinteillä, oli nähnyt kovia päiviä.\nVieraita miehiä oli tullut idästäpäin, alottaen toimintansa kirveellä,\nmiekalla ja nuolella. Taistelutanteret olivat ystävien ja vihollisten\nveren värjäämät. Lapsia ja vanhuksia olivat hurjat sotaoriit tallanneet\njalkoihinsa. Naisia oli riistetty kodeistaan ja annettu vierasten\nsotamiesten himojen uhreiksi ennenkuin heidän rintansa lävistettiin\nmiekalla. Nälkä ja rutto olivat seuranneet vihollista, tehden\nkauheata hävitystyötä. Ikäänkuin vereen kastettuna oli aurinko joka\nilta laskenut länteen, ja veripunaisena, kammottavana, onnettomuutta\nennustavana oli se noussut aamuisin.\n\nKuukausia oli näin kulunut, kunnes maa viimein oli vallotettu.\nVieraat vallottajat pystyttivät leirinsä Gangeksen pohjoiseen\nlaaksoon ja valmistautuivat jäämään maahan. Maa oli rikas ja ilmasto\nihana. Naiset olivat kauniita ja temppelien ja ruhtinasten rikkaudet\ntyhjentämättömiä. Raskaita uhreja oli sotaretki maksanut. Mutta nyt oli\nvoitto täydellinen, ja nyt alettaisiin sen hedelmiä nauttia. Ihmisiä\nteurastettiin uhrikivillä, ja heidän lämmin verensä juoksi puroina.\nJumalankuvat seisoivat liikkumattomina. Niillä oli sokeat silmät ja\nkiviset huulet. Ja niitten hiljaisuus selitettiin siten, että uhrit\nmiellyttivät niitä.\n\nMutta eräänä yönä, leiritulien loimutessa laaksoissa ja vierasten\nsotilasten viettäessä hurjia juhliansa, kokoontuivat muutamille\nylängöille, joilta näki leiripaikalle, seudun eloonjääneet miehet\nruhtinaansa ympärille. Toinen toisensa jälkeen laskeutuivat he alas\nhiipien pensaikkoon ja aarniometsään. He eivät pelänneet tiikeriä\neivätkä käärmettä. He eivät pelänneet yöllisiä seikkailijoita eivätkä\ntaistelukentällä kaatuneitten henkiä, joitten he uskoivat oleskelevan\nvuorilla. He hiipivät hiljaa kuin varjot, kunnes nouseva kuu pani\nheidän ruskeat, puolialastomat ruumiinsa kiiltämään kuin ne olisivat\nolleet pronssista tehtyjä. Nopein, joustavin jaloin he vaelsivat\ntuntikausia väsymättä ja valittamatta. Ja ainoastaan heidän silmistään\nloistava tuli todisti sitä innostusta, minkä täyttäminä he olivat,\nantaen heille voimia.\n\nMiehet pysähtyivät kallionlohkareitten peittämälle ylängölle. He\nnuuskivat joka kolon, kunnes löysivät sen kivimöhkäleen, jota etsivät.\nNyt ryhtyivät he vierittämään sitä alas. Ruhtinas itse otti osaa työhön\nja rohkasi miehiä. Lopuksi onnistui heidän yrityksensä. Kun kivimöhkäle\noli vieritetty pois, oli sen entisellä paikalla luolansuu. Siitä\njohtivat kiviportaat luolaan, jota kuu ei voinut valasta.\n\nMiesten vähän levähtäessä astui ruhtinas yksin luolaan ja katosi\nsen pimeyteen. Mutta hän viipyi vaan hetkisen siellä. Palatessaan\nkantoi hän raskasta esinettä, joka kuunvalossa nähtiin kultaiseksi\njumalankuvaksi. Sen kasvot olivat kauheannäköiset. Suu oli\npuoleksi auki, poskipäät ulkonevat ja nenä litteä. Kaulassa oli\nloistavia helmiä. Rinta ja käsivarret olivat täynnä laattoja,\njoissa kallisarvoiset jalokivet kimaltelivat. Mutta merkillisin oli\njumalankuvan toinen silmä. Sen muodosti tavattoman suuri sininen\ntimantti. Kuunpaisteessa välkkyi se niin, etteivät miehet voineet\nsiihen katsoa.\n\nRuhtinas kutsui miehet työhön, ja pienet paaret valmistettiin\nkiireessä. Näille pantiin jumalankuva selälleen makaamaan. Nyt alkoi\nkulku laaksoa kohti aarniometsän ja pensaikkojen läpi. Kuu nousi yhä\nkorkeammalle. Kun oli päästy pyhän Gangeksen rannalle, nostettiin\njumalankuva paareilta alas.\n\nSilloin astui ruhtinas esiin ja alkoi puhua:\n\n-- Onnettomuutta on silmäsi tuottanut. Me luulimme rohkeuden ja\nhyvyyden piilevän sen loistossa. Me kunnioitimme sitä ja uhrasimme\nsille ihanimmat tyttäremme ja urhokkaimmat nuorukaisemme. Mutta nyt me\ntiedämme, että silmäsi on julma, että sen säteilevä loisto merkitsee\nonnettomuutta sille, joka sitä katselee. Siitä asti kun löysimme tuon\nsinisen timantin nälkään kuolleen vaeltajan vierestä ylängöllä, ja\npanimme sen sinun silmääsi, on se tuottanut onnettomuutta kansallemme.\nVieraat vallottajat tulivat murhaten ja tuhoten. Mitä he säästivät, sen\ntuhosi rutto. Kylvömme poltettiin, virta tulvehti ja hävitti kylämme ja\nkaupunkimme. Mutta nyt on kärsivällisyytemme lopussa. Sinä saat mennä\nGangeksen laulaviin aaltoihin ja vajota sen pohjaan. Pesköön pyhä virta\nsinut puhtaaksi, jommoinen olit ennenkuin annoimme tuon tuhoatuottavan\ntimantin silmäksesi. Älköön se enää koskaan nähkö auringonvaloa; älköön\nse enää milloinkaan tuottako tuhoa ihmisille. Hävitköön se maan päältä\nja ihmisten näkyvistä.\n\nRuhtinas tarttui jumalankuvaan ja nosti sen päänsä päälle ennenkuin\nheitti sen virtaan. Läiskäys kuului, ja kuva hävisi virran syvyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarmoritemppeli, valkeampana kuin vuorenhuipuilla lepäävä lumi,\nhohtavampana kuin rantaan ajautuva meren vaahto kohosi taivasta\nkohti 50-vuotisen ahkeran työn tuloksena. Raskailla kultapelleillä\nkatettuna ja jalokivillä koristettuna kimaltelivat sen katot ja\nkuvut auringonpaisteessa. Marmoriaitojen ympäröimissä lammissa,\ntaiteellisesti valmistetuissa puutarhoissa keinuivat lootuskukat, ja\nniitten välissä uiskentelivat ruusunväriset flamingot. Ruskeakasvoisia,\nparrakkaita miehiä, kirjavat turbaanit päässä, ja sirovartaloisia,\nhunnutettuja naisia käveli edestakaisin portailla, jotka johtivat\ntemppelin pääkäytävälle. Temppelin sisällä, Buddhan alttarin edessä,\nseisoi maharaadsha mietteihinsä vaipuneena. Temppeli oli valmis, ja\nsen loisto oli suuri, kuvaamaton. Lähellä olevat ruhtinaat kadehtivat\nmaharaadshaa, ja pyhiinvaeltajat, jotka olivat tulleet peseytymään\nGangeksessa, veivät tiedon temppelin maineesta koko maahan.\n\nMaharaadsha oli täysin tyytyväinen. Hänen aarreaitastaan oli otettu\nparhaat koristeet ja jalokivet kaunistamaan Buddhan alttaria. Hänen\npuutarhojensa ihanimpien puitten lehtiä oli sirotettu temppelin\nlattialle. Kaikki voitava oli tehty; ei mitään oltu lyöty laimiin.\n\nÄänien sorina temppelin käytävällä herätti maharaadshan hänen\nmietteistään. Kääntyessään katsomaan näki hän köyhän kalastajan, joka\nnöyränä lähestyi häntä. Hän piti kädessään jotakin, jonka pyysi saada\nlahjoittaa hallitsijalleen. Tuo lahja oli ihmeellisen ihana kivi, jonka\nhän oli aamulla löytänyt Gangeksesta saamansa kalan vatsasta. Kalastaja\noli heti käsittänyt, että hän oli liian halpa mies säilyttämään\nsellaista aarretta.\n\nMaharaadsha sanoi ottavansa lahjan vastaan. Hämmästyksen hyminä kuului\nväkijoukosta, kun kalastaja antoi tuon loistavan kiven kuninkaalle. Se\noli kerrassaan lumoava.\n\nMaharaadsha kutsui brahmiinit tutkimaan tätä ihmeellistä kiveä.\nValkeapartaiset patriarkat tulivat ja alkoivat neuvotella.\n\n-- Se on kylmä kuin jää, sanoi eräs.\n\n-- Se paleltaa sydämen kuoliaaksi, sanoi toinen.\n\n-- Sillä on käärmeensilmän julma loisto, arveli kolmas.\n\n-- Se kimaltelee kuin salamurhaajan tikari, väitti neljäs.\n\n-- Se tulee tuottamaan onnettomuutta -- -- --\n\n-- Se on sininen kuin ruttoon kuolleen ruumis -- -- --\n\n-- Heitä kuningas, se jälleen Gangekseen, josta se on\ntullutkin -- -- --.\n\nMutta maharaadsha hymyili brahmiiniensa onnettomuuden ennustuksille\nja kutsutti paikalle etevimmän kultaseppänsä. Tämä kiinnitti tuon\nloistavan jalokiven Buddhankuvan otsaan, josta sen voi nähdä kaikkialta\ntemppelissä, joka nyt vihittiin suurilla juhlallisuuksilla.\n\nKun juhlaa parhaallaan vietettiin, tuli eräs huhu Gangeksen rannoilta\nbrahmiinien tietoon. Kalastaja, joka oli löytänyt jalokiven, oli\njuuri hukkunut Gangekseen. Hänen bambumajaansa oli tunkeutunut\ntiikereitä, vieden pois hänen vanhan äitinsä ja vanhimman poikansa.\nTämän kauhun lisäksi tuli muita. Eräs läheinen, vihamielinen ruhtinas\noli koonnut väkensä ja lähtenyt sotaretkelle maharaadshaa vastaan.\nJuhla keskeytettiin. Kuningas nousi sotaratsunsa selkään, ja miehet\naseestautuivat. Ennen iltaa oli vihollinen rynnännyt maahan. Miekat\nvälkkyivät, ja sodan kauhut olivat vallalla. Huoneet alkoivat palaa.\nNaiset pakenivat lapsineen orjien kanssa. Kuningas kaatui, ja hänen\njoukkonsa hajotettiin. Yön kuluessa poltettiin, murhattiin ja\nryöstettiin. Aamun koittaessa oli vastikään valmistunut komea temppeli\nraunioina ja sininen timantti hävinnyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjan pyörä vierii alinomaa eteenpäin. Aikakausi toisensa jälkeen\nkatoaa ikuisuuteen. Maitten ja kansojen kohtalot muuttuvat. Heikko\nmenehtyy, väkevä jää eloon ja jatkaa sukuaan. Mutta ei väkevinkään ole\nhäviämätön. Hänenkin hetkensä täytyy luonnon horjumattoman lain mukaan\ntulla.\n\nSatumainen Intia ei enää ollut eristettynä muusta maailmasta. Valkeat\nihmiset olivat löytäneet tiensä sinne Aasian kautta ja Afrikan\nympäri. Englannin, Portugalin, Hollannin ja Ranskan liput liehuivat\nkauppalaivojen mastoista Intian rannikolla. Tykit sivuilla valmiina,\njos tarvittaisiin hyökkäykseen, kulkivat laivat täysin purjein virtoja\nedestakaisin. Erään laivan kannelta katseli muuan sen ajan enimmin\nmatkustellut mies, rohkea timanttikauppias Jean Baptiste Tavernier\ntuota ylistettyä maata, josta hän nyt matkusti pois, tehtyään siellä\ntavattoman hyviä kauppoja.\n\nTavernier oli kauppamaailman peloton mutta ei moitteeton ritari. Eivät\nmitkään vaarat pelottaneet häntä. Kaikki esteet hän voitti. Missä eivät\nviekkaus, petos ja lahjukset auttaneet, siinä sai miekka ratkaista. Hän\nteki kauppoja ruhtinasten ja heidän kaltaistensa kanssa, eikä hänen\nkauppasummiaan koskaan kirjotettu vähemmillä kuin neljällä numerolla.\nKoko maailma tiesi, että hänen tavaransa olivat veren tahraamat. Eikä\nkukaan epäillyt, että se veri oli syyttömästi vuodatettu.\n\nKuten sanottu, oli tämä kauppamatka ollut tavattoman edullinen. Laiva\noli kuormitettu hopealla, kullalla, jalokivillä, silkillä, teellä,\nkallisarvoisilla puulajeilla ja mausteilla. Mutta kallisarvoisimpana\npiti Tavernier erästä jalokiveä, jättiläismäistä sinistä timanttia,\njonka esihistoria ulottui satumaisen kaukaiseen menneisyyteen, ja jonka\nomistukselle hän antoi vielä suuremman arvon kuin rahan, sentähden,\nettä jalokiven ostaessaan oli vähällä menettää henkensä. Petollinen\nmyyjä näet yritti tappaa hänet sitten kun kauppa jo oli tehty.\n\nHyvän Toivon niemen ympäri tapahtui matka Eurooppaan. Jouduttiin\nankaroihin myrskyihin, ja useamman kerran näytti laivan kohtalo\nratkaistulta. Mutta sen onnistui monta kuukautta matkalla oltuaan\npäästä määräpaikkaansa. Tavernier astui maihin ja meni Pariisiin. Ja\ntästä ajasta alkaen on sinisen timantin vaiheilla ja sen merkillisellä\nonnettomuuden levittämisellä varmempi perusta.\n\nTuskin oli Tavernier ehtinyt Pariisiin, kun onnettomuudet alkoivat\nkeräytyä hänen päänsä ympärille, miehen, jota onnen tähti ennen\noli niin suosinut. Hänen ainoa poikansa, josta hän oli ollut niin\nylpeä, toivoen tästä seuraajaansa kauppamaailman ruhtinaana, kietoo\nhänet mielettömiin taloudellisiin vehkeilyihin ja hävittää hänen\nomaisuutensa. Kun hän taas lähtee Intiaan kootakseen uuden omaisuuden,\nseuraa onnettomuus häntä kintereillä ja kaataa hänet tautivuoteelle\nMoskovassa. Hän sairastuu kuumeeseen, joka pian tekee hänestä lopun.\nHän kuolee yksinäisenä ja murtuneena. Sininen timantti on saanut\nensimäisen uhrinsa Euroopasta, ensimäisen eikä viimeisen, sillä uhrien\nluku tulee olemaan suuri.\n\nNyt joutuu sininen timantti Ludviikki XIV:n haltuun. Se on tuon\nylellisyyttä ja loistoa rakastavan kuninkaan aarreaitan ihanimpia\nkoristuksia. Muuan kuninkaan läheinen sukulainen kantaa sitä eräässä\njuhlassa, sairastuu ja kuolee pian. Ei kukaan aavista syytä. Ei kukaan\ntiedä, mikä kirous piilee aarreaitan harvinaisimmassa helmessä.\nSininen timantti ei herätä epäilystä. Kylmänä ja julmana, niinkuin se\nkerran oli intialaisen jumalankuvan silmässä, näkee se onnettomuuden\nseuraavan toistaan. Kuka tahansa näkee timantin loiston, joutuu sen\npoistamishalun valtaan. Madame Montespan, jota kuningas lempii, ja\njonka toivomukset ovat käskyjä, haluaa kantaa sitä. Tähtenä säteilee\nse hänen valkealla kaulallaan. Kuninkaan silmiä häikäisee, mutta hänen\nrintansa lempi sammuu. Madame Montespan hylätään, ja turhuudessaan\nja ylpeydessään kuolijaaksi haavottuneena naisena ja kuninkaan\nlempijättärenä näkee hän vaarallisimman kilpakosijattarensa madame de\nMaintenonin vallottavan hänen paikkansa maailman hurmaavimman hovin\nhallitsijattarena.\n\nKuuluisa talousasiain hoitaja ja ministeri Fouquet, vuosisatansa\nloistavimpia kavaljeereja ja henkevimpiä valtiomiehiä, on seuraava\nuhri. Hän on suuressa hovin ja kuninkaan suosiossa, ja hänen pyyntöönsä\nsaada lainata sininen timantti erääseen juhlaan, suostutaan.\nImartelijat ja kielittelijät vierottavat kuninkaan sydämen hänestä.\nSotamiehet saavat käskyn vangita hänet. Hänet pannaan vankilaan,\nja pian makaa hän mestattuna ennen niin armollisen kuninkaallisen\nystävänsä toimesta, kuten väitetään.\n\nTämän jälkeen on timantti monta vuotta puoleksi unohtuneena kruunun\naarreaitassa. Ludviikki XIV:sta seuraa Ludviikki XV, tätä taas\nLudviikki XVI. Hovi pitää loistavia juhlia yöt päivät. Ranskan rikkaus\nja loisto pannaan näkösälle. Ainoastaan sininen timantti on käyttämättä\naarrekammiossa. Mutta eräänä päivänä löytää Marie Antoinette sen. Hänet\nhurmaa sen kauneus, ja hän ottaa sen kantaakseen mukanaan. Joskus\nlainaa hän sitä lähimmälle ystävättärelleen prinsessa Lamballelle.\nHeti puhkeaa vallankumous. Sen kauhut ja hirmunäytelmät eivät säästä\nedes kuninkaallisen perheen naisia. Marie Antoinetten ylpeä pää\nputoaa mestauslavalla. Hurjistunut joukko repii kappaleiksi prinsessa\nLamballen. Sininen timantti on taas vaatinut uhrinsa. Vallankumouksen\njohtajat ottavat sen takavarikkoon ja tallettavat liikkuvan kaartin\nhuostaan, jossa sitä mitä huolellisimmin vartioidaan. Mutta eräänä\npimeänä syyskuun yönä 1792 häviää se jäljettömästi. Ei kukaan osaa\nselittää, miten se on hävinnyt ja mihin joutunut. Se pysyy poissa. Ja\nvuosien kuluessa joutuu se unohduksiin.\n\nNeljäkymmentä vuotta myöhemmin istuu Amsterdamissa asuva timantinhioja\nVilhelm Fals työhuoneessaan. Eräs vieras tulee asialle. Hän sulkee\nvarovasti oven ja pyytää veistä. Tällä ratkoo hän takkinsa erään sauman\nja ottaa sieltä ihmeellisen jalokiven. Se on sininen timantti. Se\nsäteilee yhtä lumoavasti kuin ennenkin, vaikka sen yhdestä kulmasta\non pala murrettu. Minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut noina\nneljänäkymmenenä vuotena? Missä mellakassa ja onnettomuuksissa on se\nvahingoittunut? Kuka on tämä vaatimattomasti puettu vaeltaja, joka\nkantaa niin kallisarvoista koristetta takinsaumaansa neulottuna? Ja\nmillä tavalla on se joutunut hänen haltuunsa?\n\nVilhelm Fals ottaa timantin ja tarkastaa sitä tottuneilla silmillään.\nTässä on hänellä tehtävä, josta hän pitää. Tästä saa hän kunniaa ja\nylistystä. Hän alottaa työn hiomalla timantin uudestaan, toimittaen sen\nhuolellisesti ja hyvin. Sininen timantti ei menetä mitään säteilevästä\nkauneudestaan ja loistostaan. Mutta ei se menetä tuhoatuottavata\nvoimaansakaan. Falsilla on nuori poika, joka varastaa jalokiven ja\nkarkaa se mukanaan. Marseillessa myy hän sen ja palaa kotia. Siellä saa\nhän tietää isän kuolleen. Surun ja mielikarvauden painostamana on tämä\ntehnyt itsemurhan. Saatuaan tietää asian tekee poika samoin. Sininen\ntimantti on vaatinut kaksi uutta uhria.\n\nSe Marseillessa oleva mies, joka nyt on timantin omistaja, matkustaa\nLontooseen, vieden jalokiven mukanaan. Hän tulee sinne sairaana ja\nrutivarattomana eikä köyhyydessään uskalla tarjota kaupaksi aarrettaan,\npeläten, että häntä syytettäisiin varkaaksi. Nälistyneenä ja kurjana,\nsuunnaton rikkaus hallussaan hoipertelee hän katuja, kunnes eräänä\npäivänä, onnellisen tilaisuuden tarjoutuessa, saa myydyksi jalokiven.\nHänen ensi tehtävänsä on hankkia itselleen ruoka-ateria. Mutta kun hän\non monta päivää kärsinyt nälkää, ei vatsa siedä voimakasta ruokaa, ja\nhän kuolee.\n\nNyt kulkee sininen timantti taas monen käden läpi. Eräs herra Esrasohn\nmyy sen 1830 amsterdamilaiselle pankkiirille Henry Thomas Hopelle\n18-tuhannesta punnasta. Timantti jää moneksi vuodeksi pankkiirin\nperheeseen. Sieltä joutuu se amerikkalaisen jalokivikauppiaan\nFranckelin haltuun, joka vuorostaan myy sen eräälle venäläiselle\nsuuriruhtinaalle. Suuriruhtinas murhataan Pariisissa, ja se\nranskalainen jalokivikauppias, joka timantin ostaa, tulee mielipuoleksi\nja ampuu itsensä.\n\nPiakkoin senjälkeen joutuu onnettomuutta tuottava kivi Jildiz-kioskiin,\nAbdul Hamidin haltuun. Hän lahjottaa sen ihmeenkauniille suosikilleen,\nhaaremin tähdelle Zubaidalle. Heti alkavat onnettomuudet. Maassa\nkiehuu ja kuohuu. Vallankumous puhkeaa. Nuorturkkilaiset marssivat\nKonstantinopoliin. Sulttaanin palatsi piiritetään. Portit säretään,\nja joukot menevät sisään. Sulttaani, tuo pelkuri Abdul Hamid\npakenee lempivaimonsa huoneihin. Mutta sinnekin tunkeutuvat hänen\nvihollisensa. Abdul Hamid luulee naisen, josta on kaikkein enimmin\npitänyt, kavaltaneen hänet ja ojentaa revolverin tämän päätä kohti.\nLaukaus pamahtaa. Zubaida kaatuu kuolleena, ja Abdul Hamid viedään\nelämänikäiseen vankeuteen erääseen puoleksi rappeutuneeseen linnaan\nBosporin yksinäiselle, etäiselle rannalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRue de la Paix Pariisissa. Automobiilitorvien toitotus kuuluu\nyhtenään. Ajurien ruoskat läiskyvät. Omnibusvaunujen pyörät kumisevat.\nSanomalehtipojat kirkuvat, tarjoten vastikään ilmestyneitä lehtiä. Café\nde Parisin päivällissoitanto kaikuu.\n\nAlituinen kävelyllä olevien ihmisten virta kulkee katua edestakaisin.\nMuoti- ja jalokivikauppiasten ikkunat vetävät katsomishaluisia\njoukkoja luokseen. Englantilaisia ja amerikkalaisia, vaaleaverisiä\nskandinaavialaisia ja tummaihoisia espanjalaisia nähdään joukossa.\nNähdään myös japanilaisia ja hiuspalmikolla varustettuja kiinalaisia.\nPariisi on maailman kaikkien kansallisuuksien kokouspaikka; siellä\nyhtyvät maailman neljä ilmansuuntaa.\n\nErittäinkin jalokivikauppiasten ikkunojen edessä on tungos suuri.\nMuitten kalleuksien joukossa säteilee valkealla samettipohjalla\nihmeellinen timantti, joka on tavattoman iso, nelikulmainen ja\nväriltään sininen. Sen loisto himmentää muut jalokivet. Komeampaa\njalokiveä ei Rue de la Paixin varrella olevissa kaupoissa ole\nmilloinkaan ennen nähty.\n\nPieni amerikkalaisseurue -- yksi herra ja kaksi naista -- kulkee käsi\nkädessä väkijoukon läpi. Miehellä on järkevät kasvonpiirteet ja ihan\nvalkea tukka. Vanhempi nainen on selvästi herran vaimo, ja nuorempi,\nhienopiirteinen, ruskeasilmäinen, noin 19 vuoden ikäinen, heidän\ntyttärensä.\n\n-- Minä en pidä tästä töyttimisestä myymälänikkunojen edessä, sanoo\namerikkalainen herra. Hän on tyytymätön ja tuuppii puolestaan muita.\n-- Kun Alice ensi kerran lähtee tällaiselle retkelle, on hänen parasta\npalkata pari rotevata miestä avaamaan tietä.\n\nAlice nauraa ja auttaa äitiään pääsemään eteenpäin. Pian seisovat\nkaikki kolme ikkunan edessä, katsellen sinistä timanttia.\n\n-- Ihmeellinen, huudahtaa vanhempi nainen. -- Sellainen kivi,\ntuollainen verraton ihanuus!\n\n-- Isä, huudahtaa nuori nainen, ollen aivan haltioissaan. -- Mennään\nsisään ja ostetaan tuo jalokivi. Ei sellaista ole koko Amerikassa.\n\nTyttö on itsepintainen. Hän vetää isäänsä käsivarresta myymälän ovea\nkohti. Nyt astuvat he sisään. Jalokivikauppias arvaa, että tulijat ovat\nupporikkaita, ja lähettää etevimmän kauppapalvelijansa puhuttelemaan\nheitä. -- Älä päästä käsistäsi noita kultalintuja, kuiskaa hän vihjaten\ntämän korvaan.\n\nHerra Mc Dean -- se on isän nimi -- pyytää saada lähemmältä tarkastella\nikkunassa olevaa sinistä timanttia.\n\n-- Tarkottaako herra Hope-timanttia?\n\n-- Minä tarkotan tuota suurta sinistä timanttia.\n\n-- Se on Hope-timantti.\n\n-- Hope-timantti! Herra Mc Dean koettaa muistella. -- Ai, siitä olen\nkuullut puhuttavan, mutta en oikein muista, minkä asian yhteydessä.\n\nKauppapalvelija tuo timantin esiin. Molemmat naiset tarkastelevat\nsitä asiantuntijain silmillä. Kauppapalvelija näyttelee sen kauneutta\nuseampaa alustaa vasten..\n\n-- Tämä jalokivi on sopiva dollariprinsessalle, sanoo hän hymyillen,\nkatsoen nuoreen naiseen.\n\n-- Hinta, sanoo herra Mc Dean kuivasti.\n\n-- 450-tuhatta frangia. Se on polkuhinta. Se on kerran riippunut\nRanskan kuningaskruunussa, ja sitä on Marie Antoinette kantanut.\n\n-- Ai, nyt muistan, sanoo Mc Dean ja astuu askeleen taaksepäin. Tule,\nlapseni! En tahdo ruveta tekemisiin tuon timantin kanssa mistään\nhinnasta. En sittenkään huolisi siitä, vaikka se lahjotettaisiin\nminulle, ja vaikka saisin eläkkeen sen mukana. Se on onnettomuusesine.\nSe on verellä tahrattu. Se tuottaa kuolemaa ja turmiota omistajilleen.\n\nNuori nainen nauraa.\n\n-- Mutta isä! Emmehän me amerikkalaiset välitä loruista. Tuollaista\nuskottiin keskiaikana. Mutta meidän päivinä ei sellaista enää uskota.\nSehän on kerrassaan naurettavaa -- -- --\n\n-- Se ei ole muuta kuin taikauskoa, herra, sanoo kauppapalvelija. --\nAjatelkaa Hopea ja hänen perillisiään. Monessa sukupolvessa omistivat\nhe kiven, eikä heille tapahtunut mitään pahaa. Ihmisiä, jotka eivät ole\nolleet tekemisissä tämän eivätkä minkään muun timantin kanssa, on myös\nmurhattu ja ovat menettäneet omaisuutensa.\n\n-- Sen loisto on kammottava, sanoi rouva Mc Dean, joka tähän asti oli\nollut hiljaisena katsojana. Se on niin kylmä, että tuntuu vilunväreitä\nselässä. En minä ainakaan tahtoisi sitä kantaa.\n\nAlice-neiti lykkää ulos alahuulensa, kuten pilalle kasvatettujen\nnuorten naisten tapana on tehdä.\n\n-- Minä, _minä_ haluaisin omistaa tämän jalokiven, sanoi Alice, -- eikä\nsen loisto ollenkaan tunnu kammottavalta minusta.\n\n-- Hinta on liian korkea, selittää herra Mc Dean päästäkseen, jos\nmahdollista, irti koko asiasta.\n\n-- Oi herra, sanoo kauppapalvelija puoleksi ivallisesti, -- ei ole\nmikään vaikeus milloin tahansa myydä sitä siihen hintaan. Herra Morgan\n-- Pierpont Morgan, te tiedätte, -- oli tunti sitten täällä. Hän lupasi\npalata iltapäivällä antaakseen varman tiedon. Mutta jos herra Mc Dean\nhaluaa nyt tehdä päätöksensä -- -- --\n\nHerra Mc Dean alkaa arvella. Käytännöllisenä, kuten kaikki\namerikkalaiset, ja sitäpaitsi yhtä turhamaisena saa hän heti sen\ntunnelman, että hän saa aikaan suuren, hänen omille eduilleen\nsuosiollisen kiihotuksen, jos arvelematta ostaa jalokiven, kun\ntullaan tietämään että itse rahakuningas Morgankin on pidättänyt\nitselleen miettimisaikaa. Hän, Justin Mc Dean on tietysti yhtä rikas\nkuin joku toinen Newyorkin raharuhtinas, mutta hänen rikkautensa on\nmyöhempiaikainen kuin esimerkiksi Astorien ja Vanderbiltien. Sentähden\nei hänen asemansa olekaan niin luja kuin noitten neljänsadan ryhmän.\nMutta sininen timantti voi muuttaa asian. Se tulee puheenaineeksi koko\nAmerikassa. Sen historia tulee olemaan jokaisen huulilla. Samalla tulee\nMc Deanin nimi saamaan yhtä suuren tunnustuksen. Alice on oikeassa.\nOlisi melkein mielettömyyttä jättää timantti ostamatta. Mutta tuo loru,\nmikä liittyy sen historiaan, ei tietysti ole niin vaarallista kuin\nmiltä se kuulostaa.\n\nKun Mc Deanit poistuivat myymälästä, on sininen timantti heidän\nomansa. Alice säteilee onnesta ja näkee jo hengessä olevansa\nNewyorkin \"sesongin\" kuningatar. Hänen pieni, turhuuteen mieltynyt\npäänsä tekee suuria tulevaisuussuunnitelmia ja kuvittelee kaikkea\nsitä kunniaa ja mainetta, minkä sininen jalokivi hänelle tuottaa.\nHän kuvittelee kaikkia niitä ihmeellisiä kertomuksia, jotka tulevat\nolemaan sanomalehdissä, ja jotka ylistävät hänen rohkeuttaan, kun\nhän uskalsi ruveta sinisen timantin omistajaksi huolimatta niistä\nonnettomuustiedoista, joita on liikkeellä siitä. Vielä hän ajattelee\nkaunista, nuorta ruhtinasta Uffiezia, jonka tapasi Rivieralla, ja\njonka hän pian näkee Newyorkissa. Ruhtinatar Uffiezi sointuisi hyvin\nkauniilta. Ja kun ruhtinas saa nyt nähdä hänet sinisen timantin\nomistajana! Kun hän saa tanssia hänen kanssaan Newyorkin suurissa\nkemuissa! Oi sitä iloa! Mutta jos se, mitä sinisestä timantista\nkerrotaan, olisi totta, jos kuolema ja onnettomuus -- -- --\n\nNo sen asian laita saisi olla miten tahansa. Alice Mc Dean ei\nkumminkaan uskonut sanaakaan kaikesta siitä pahasta, mitä sininen\ntimantti sai aikaan.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\nEnnätysmatka.\n\n\nEnnenkuin jatkamme, koetamme muutamin sanoin kuvata, mitä tapahtui\n\"Titanicin\" lähtiessä Southamptonista. Laivalaiturilla tungeskeli\ntuhansia uteliaita katsojia, jotka tahtoivat nähdä jättiläisen lähdön\nmerelle. Koko Southamptonin kaupunki ikäänkuin juhli tätä hetkeä.\nSuunnattoman laivamiehistön omaiset seisoivat ensi rivissä laivasillan\nreunalla. Naiset nostivat vähäisiä lapsiaan korkealle, jotta nämä\nnäkisivät paremmin. Kyllä olikin laiva mastoineen, suunnattoman\nsuurine, sakeata savua tupruavine savutorvineen, lukemattomine\nikkunoineen ynnä muine merkillisyyksineen katsomisen arvoinen.\n\nHöyrypilli vihelsi viime kerran. Kun väki, joka ei aikonut matkustaa\nmukana, oli astunut laivasillalle, vedettiin portaat laivaan ja\nkylkiportit sulettiin. Voimakkaat hinaajalaivat alkoivat työskennellä.\nKun nyt \"Titanic\" hiljalleen liukui satamasta, huudettiin tuhansista\nsuista rannalta sille jäähyväisiä.\n\nVähän loitommalla oli \"New York\"-niminen laiva seitsemällä vankalla\nteräsköydellä laituritolppiin kiinnitettynä. Sen miehistö seisoi\nkannella \"Titanicia\" tervehtimässä. Yhä lähemmäksi tuli jättiläinen,\nkunnes kumpikin laiva oli rinnatusten. Äkkiä kuului muutama kova\npaukaus. \"Titanicin\" voimakas imuvesi veti mukanansa toisen laivan.\nNyt pantiin \"Titanicin\" koneet käymään taaksepäin täydellä höyryllä.\n\"New York\"-laivan perä kääntyi ulospäin. Yhteentörmäys näytti\nvälttämättömältä. Mutta ikäänkuin ihmeen kautta se vältettiin,\nlaivojen ollessa tuskin viiden metrin päässä toisistaan. Kapteenilta\npääsi helpotuksenhuokaus, sillä hän tiesi mitä vaara merkitsi.\nMutta useimmat matkustajat vaan nauroivat, sillä heistä tuntui tämä\nnäytelmä mielenkiintoiselta. Laurila oli seisonut venekannella ja\nsieltä katsonut näytelmää. Hän kääntyi erääseen laivamieheen, joka oli\ntehtävissään kahden pelastusveneen välissä.\n\n-- Oli hyvä, että päästiin näin vähällä. Muuten olisi yhtiö saanut\nmaksaa isot rahat vahingosta, sanoi hän.\n\n-- Kyllä, vastasi merimies. -- Mutta kävi miten kävi. On kuitenkin\nhuono enne, kun ensimäinen matka alkaa tällä tavalla.\n\nNyt kulki \"Titanic\" omalla voimallaan hiljalleen eteenpäin. Kun se\nhetkisen kuluttua sivuutti \"Oceanic\"-laivan, kuului taas köysien\nkatkeamisen synnyttämä pauke. Mutta kaikki kävi hyvin, ja \"Titanic\"\npääsi onnellisesti ohi. Matkustajat tuskin kiinnittivät huomiotaan\ntähän uuteen kohtaukseen. Ainoastaan vanha merimies lausui siitä\nmielipiteensä.\n\n-- Jos tämmöistä jatkuu, sanoi hän, -- niin käy meille pahemmin.\nCherbourgista tulee laivaan suuremman tuhon tuottaja.\n\nViimein irrotettiin hinaaja-alukset. Määräyksenantaja-sähkökellot\nsoivat. Nyt alkoi jyske konehuoneissa, ja suunnaton laivanrunko rupesi\ntärisemään. \"Titanic\" sai vauhtia ja ohjattiin kanaalia kohti. Vaahto\nkuohui keulan edessä ja valtaavat, vaahtopäiset aallot kohosivat laivan\nkummaltakin puolelta. Englannin rannikko katosi näkyvistä, ja Ranskan\nrannikko alkoi näkyä. Tuli ilta. Majakat sytytettiin. Jo ollessa pimeä\nankkuroitiin \"Titanic\" Cherbourgin edustalla.\n\nSouthamptonissa oli Laurila sivumennen saanut tavata erään vanhan\ntuttavansa ja ylioppilasaikansa toverin Niilo Vieremän, jota ei hän\nollut nähnyt moneen vuoteen.\n\nNyt tapasivat ystävykset taas toisensa laivan tupakkasalongissa.\n\n-- On pitkä aika sitten kun viimeksi keskustelimme, ainakin on siitä\nviisi vuotta, alkoi Vieremä.\n\n-- Seitsemänkin vuotta siitä jo on kulunut, väitti Laurila. -- Mutta\nsinä olet jo niin amerikkalaistunut, että sinua tuskin enää tuntee.\nEnnen oli sinulla viikset ja punaset posket. Nyt ovat ne poissa ja\nkasvoissasi on jo ryppyjä.\n\n-- Ensiksikin täytyy minun valittaa, että amerikkalaiset sairastavat\npartakauhua, alkoi Vieremä. -- Ei siellä saa nuorehko mies olla\nrauhassa, jos eivät hänen kasvonsa ole sileät kuin vasikankuono.\nMinulla oli kerran pieni leukapartakin, mutta kun joka suunnalta\nmökötettiin pukinäänellä, täytyi se ajaa pois. Samassa rymäkässä\nmenivät viikseni.\n\n-- Se on todella amerikkalaisen luonteen huono puoli. Miksi ei mies\nsaisi pitää partaa? En ainakaan minä viiksistäni luovu, sanoi Laurila.\n\nIkäänkuin ei olisi Laurilan puhetta kuullutkaan, jatkoi Vieremä:\n\n-- Sitten ei elämä Amerikassa ole leikkiä, kuten moni luulee.\nSiellä jos missään täytyy tehdä ankarasti työtä, eikä päämiesten\nluottamustakaan ole niin helppo saada. Kesti kolme vuotta\nennenkuin minuakaan huomattiin. Mutta kun olin keksinyt uuden\nlaivanpurkauslaitteen ja saanut sille patentin, ylenin pian. Olen\nnyt yli-insinööri. Nyt olen \"Titanicilla\" tutkimassa sen koneita ja\nkatsomassa, onko niissä mitään opittavaa.\n\n-- \"Titanic\" on ihmeellinen laiva, sanoi Laurila. -- Kaikkien sen\nosien pintapuolinenkin tarkastus veisi aikaa enemmän kuin jalankäynti\nHelsingistä Turkuun.\n\n-- Siinä olet oikeassa, vastasi Vieremä. Matkustajahytteihinkin\nmahtuu väkeä enemmän kuin pariin suomalaiseen pikkukaupunkiin. Meillä\non muuten komeata väkeä mukana. Tuolla esim. seisoo amerikkalainen\nmiljoonamies eversti Astor. Hän on 48 vuoden ikäinen ja nai hiljattain\n18-vuotiaan tytön. Hän on nyt toisen kerran naimisissa. Hän on rouvansa\nkanssa juuri palannut häämatkalta Egyptissä. Nuori rouva on -- hm --\nsinä ymmärrät --\n\nLaurila nyökäytti päätään.\n\n-- Ja tuo harmaapartainen, korkeaotsainen ukko on myös merkkihenkilö.\nHän on kuuluisa sanomalehtimies William Stead. Häntä kutsutaan\nrauhanapostoliksi. Tuolla syrjemmällä on Benjamin Guggenheim, suuri\nrahamies hänkin. Häntä kutsutaan kuparikuninkaaksi. Äskettäin oli hänen\nnimensä kaikkien huulilla Alaskan hiilikaivosrettelöitten johdosta.\nHänen vasemmalla puolellaan on presidentti Taftin adjutantti, majuri\nButt, ja oikealla puolellaan miljoonamiehet John Thayer ja Clinch\nSmith. Minä en huolisi siitä rahamäärästä, jota nuo miehet edustavat.\nMitä minä sillä tekisin?\n\nEräs noin 40 vuoden ikäinen, juutalaisennäköinen mies, nousi ylös,\nheitti sanomalehden kädestään ja lähti ulos.\n\n-- Tiedätkö, kuka tuo on, kysyi Vieremä.\n\n-- Joku sinun miljoonamiehistäsi, joita täällä kuuluu olevan alku\ntoista tusinaa, naurahti Laurila.\n\n-- Eipäs. Kyllä hänkin on varakas mies, mutta tässä laivassa merkitsee\nhän enemmän kuin nuo rahakuninkaat yhteensä. Hän on Valkean Tähden\nlinjan johtaja Bruce Ismay. Kapteenikin saa olla nöyränä hänen\nedessään. Mutta mennään nyt kävelylle.\n\nYstävykset lähtivät. Laivan käytävät olivat pitkiä kuin kaupungin\nkadut. Ensi luokan loistohytit oli varustettu kaikella mahdollisella\nylellisyydellä. Talvipuutarha oli ihmeellinen laitos. Siellä oli\ntuhansia kasvavia, lemuavia kukkia ja tuuheita palmuja. Uimalaitos ja\nvoimistelusali olivat myös suuremmoisia.\n\nLaurila ei ollut ennen liikkunut sellaisen ylellisyyden keskellä.\n\n-- Minua ei tämä loisto ollenkaan liikuta, sanoi Vieremä. -- Minun\nhuomioni on yksinomaan kiintynyt laivan koneistoon. Ajattele, mitä\nmerkitsee hankkia höyry laivan kolmeen höyrykoneeseen, kahteen\nnelisylinteriseen kolmiekspansiokoneeseen ja yhteen Parson-turbiiniin,\njoka kolmella jättiläispotkurillaan työntää laivaa eteenpäin. Ajattele,\nettä laivalla on 29 höyrypannua. Et osaa arvata, kuinka mitättömäksi\nihminen tuntee itsensä tuolla alhaalla konehuoneessa, jossa\npuolialastomat lämmittäjät hoitavat 159 tulisijaa.\n\n-- Ai, tuolla tulee ystäväni Saarela, sanoi Laurila. -- Hän on maisteri\nniinkuin minäkin, ja suuri kielimies. Taitaa latinaisia virsiäkin ulkoa.\n\nLaurila viittasi Saarelan luokseen ja esitti hänet Niilo Vieremälle.\n\nKolme tuttavusta ei ollut kauankaan keskustellut, kun Laurilan ja\nSaarelan huomio kiintyi erääseen nuoreen naiseen, joka istui isänsä ja\näitinsä keskellä.\n\n-- Tuo nainen on tavattoman kaunis, sanoi Laurila. -- Mitä sinä,\nSaarela -- he olivat jo \"sinut\" -- arvelet?\n\n-- Samaa minä sanon, tuumi Saarela.\n\n-- Oletko sinä vielä nuorimies, kysäsi Vieremä samassa Laurilalta.\n\nTämä näytti olevan hämillään.\n\n-- Hm -- tuota julkisuudessa kyllä, sopersi Laurila.\n\n-- Ai, sinulla on morsian, ymmärrän, nauroi Vieremä. -- Et siis omaksi\nhyväksesi katsele tuota kaunista naista.\n\n-- En suinkaan, vakuutti Laurila.\n\n-- No kuinka on uuden tuttavani Saarelan laita, kysyi Vieremä uteliaan\nnäköisenä.\n\n-- Täysi nuorimies, vastasi Saarela reippaasti. -- Ei ole salaistakaan\nmorsianta.\n\n-- Muuten ei kukaan meistä voisi päästä käsiksi tuohon tyttöön, nauroi\nVieremä.\n\n-- Minä arvaan syyn, sanoi Saarela. -- Hän on tietysti miljoonapohatan\ntytär.\n\n-- Oikein, sanoi Vieremä. -- Hänen isänsä nimi on Mc Dean. Tämä on\nmiljoonamies.\n\n-- No niin. Suuri on meidän välillämme oleva juova, sanoi Saarela. --\nMinä olen köyhä kuin kirkonrotta.\n\n-- Köyhyydestä viis, sanoi Vieremä. -- Jos meillä olisi kreivin tai\nmarkiisin ontto arvonimi, niin uskaltaisimme kyllä tyttöä lähestyä.\nAmerikkalaiset miljoonamiehet ovat hyvin heikkoja eurooppalaisille\naatelisnimille.\n\n-- Kun ei heillä omassa maassaan ole sellaista romua, nauroi Laurila.\n-- Aatelit eivät menesty Amerikassa enempää kuin Pohjanmaallakaan.\n\nPäivällispöytiä katettiin.\n\nRuokasalit säteilivät sähkölamppujen valosta. Kannelta kuului\nmiellyttävää soittoa.\n\nPäivällistä odottaessaan pistäytyivät Laurila, Vieremä ja Saarela\ntupakkahuoneessa. Samassa kun ystävykset olivat astuneet sisään,\ntuli sinne ruhtinas Uffiezi, jonka nimen lukija on jo kuullut.\nOhi mennessään nyökäytti hän päätään Vieremälle, kysyen jotakin\nturhanpäiväistä asiaa, johon tämä vastasi naurulla.\n\n-- Näyttää siltä kuin sinä tuntisit kaikki tämän laivan matkustajat,\nsanoi Laurila. -- Sinusta on tullut todellakin maailmankansalainen\nAmerikassa.\n\n-- Eihän siinä ole mitään merkillistä. Olen niin monta kertaa\nmatkustanut tämän välin. Useat näistä varakkaista matkustajista ovat\nolleet mukana. Olen monta kertaa ennen tavannut tuonkin herran,\nitalialaisen ruhtinas Uffiezin. Mies on viettänyt kovin tuhlaavaa\nelämää ja tehnyt suunnattomia velkoja. Nyt koettaa hän saada häkkiinsä\ntuon kultalinnun, miljoonamies Mc Deanin tyttären.\n\nUffiezi oli juuri istuutunut rouva ja neiti Mc Deanin väliin ja vei\nviimeksi mainitun käden huulilleen suudellakseen sitä. Hän lausui\nmuutamia kohteliaisuuksia, joita ei tyttö, merkeistä päättäen,\nnäyttänyt pitävän pahana. Isä ja äiti näyttivät olevan hyvin halukkaita\nantamaan tyttärensä ruhtinaalle. Nousisihan heidän arvonsa tällä\ntavalla noitten muitten neljänsadan miljoonamiehen silmissä.\n\nKeskustelu koski kaikenmoisia pikkuasioita. Lopuksi suuntautui se\njalokiviin. Alice kertoi, miten sininen timantti oli joutunut hänen\nhaltuunsa.\n\n-- Kas vaan, huudahti Uffiezi. -- Onko se jalokivi laivassa? Olen\nkuullut sen historian. Täytyy olla rohkeutta -- -- --\n\n-- Minä soisin, etten koskaan olisi kuullut puhuttavan siitä esineestä\nenkä nähnyt sitä, sanoi isä Mc Dean.\n\n-- Isä pelkää, että se tuottaa hänelle onnettomuutta, sanoi Alice. --\nMutta kivi on minun eikä isän.\n\n-- Teidän hallussanne tulevat sen huonot ominaisuudet muuttumaan\nhyviksi, sanoi ruhtinas imarrellen.\n\nSillä välin kertoili Vieremä läheisten pöytien ympärillä olevista\nvieraista tovereilleen. Hän osotti filadelfialaista rouva Wideneriä,\njolla oli mukanaan 140-tuhannen punnan jalokivet. Tuo nainen istui\nAstorien seurassa. Nuori rouva Astor oli viehättävä kaunotar.\nYstävykset ymmärsivät, että koko naiminen oli johtunut kauneuden ja\nrahan kiihotuksesta. Astor oli näet 30 vuotta vanhempi vaimoaan.\n\n-- Meillä on muuten mukanamme iso joukko kotiin palaavia\nhäämatkailijoita, noin 23 paria, jatkoi Vieremä. Mutta kun noita pareja\npäivällispöydässä istuttaessa laskettiin, olikin niitä 32.\n\nPäivällisen jälkeen pistettiin eräässä salongissa tanssiksi. Vieremä\nesitti siinä tilaisuudessa toverinsa Laurilan ja Saarelan muutamille\nherroille, muitten muassa Mc Deanille.\n\n-- Minä pidän suomalaisista, sanoi neiti Mc Dean. -- Olen käynyt\nAavasaksalla huvimatkalla ja matkustanut muuallakin Suomessa, tuossa\ntuhatjärvien maassa.\n\nSaarela oli mainio tanssija. Hän pyysi Alicen kanssaan tanssimaan ja\npisti valssiksi. Seuraavalla kerralla sai Uffiezi pyörittää tyttöä.\nSaarela palasi paikalleen, ja Laurila loi häneen veitikkamaisen katseen.\n\n-- Pohjalaispojat ovat rohkeita, sanoi hän. -- Kukapa olisi uskonut,\nettä sinä Amerikanmatkalla saisit tanssia dollariprinsessan kanssa!\n\nSaarela ei vastannut mitään. Hän oli vähäpätöinen suomalainen maisteri,\nkirjatoukka, tuo neiti taas miljoonamiehen ainoa tytär. Sitäpaitsi\nolisi ruhtinas Uffiezi välttämättä otettava laskuun. Mutta olihan\ntuollaisista pulista ennenkin selviydytty. Voisi käydä niinkin, että\nruhtinas arvonimestään huolimatta vielä lyötäisiin laudalta, ja että\nSaarela -- -- -- No, se oli rohkea toivomus, mutta saahan ihminen\ntoivoa mitä tahansa.\n\nAamulla oli \"Titanic\" jo kaukana merellä. Atlannin korkeat aallot\nhyökkäsivät sen keulaa vastaan. Ylpeänä halkasi \"Titanic\" niitä.\nKeulassa ja peräpuolella tuntui hiljaista huojumista, mutta laivan\nkeskellä tuskin tiesi valtamerellä oltavankaan. Matkustajat olivat\nsiellä yhtäläisessä turvassa kuin olisivat istuneet kalliolla. Muuten\noli tässä laivassa mahdoton tulla meritautiin.\n\nJoukko herroja keskusteli kahvilassa laivasta, jossa he matkustivat.\n\n-- Jos suurien höyrylaivojen koko kasvaa samassa määrässä kuin tähän\nasti, on vaikea sanoa, mikä tulee lopuksi eteen, huomautti Mc Dean.\n\n-- Taistelu valtameren \"sininauhasta\" ei lakkaa koskaan, sanoi\nherra Bruce Ismay. -- Muistan sen ajan, jolloin saksalaiset \"Fürst\nBismarck\"-laivallaan vallottivat sen meiltä. Tuo laiva oli 1890-vuoden\njättiläinen. Mutta tuo laiva kantoi ainoastaan 8,400 bruttotonnia. Se\nei enää merkitse mitään. Nyt on \"sininauha\" jälleen Englannin oma,\nmutta se ei ole Cunard-, vaan Valkean Tähden linjan hallussa. \"Titanic\"\non laivanrakennustaidon tähänastinen viimeinen sana. \"Titanic\" voisi\nottaa \"Fürst Bismark\"-laivan kannelleen. Tämä suunnaton kehitys on\ntapahtunut 22 vuoden kuluessa.\n\n-- Ja nopeus on tuon ajan kuluessa lisääntynyt suuresti, huomautti Mc\nDean.\n\n-- Niin. Nopeuteen nähden on Cunard-linjalla ennätys, sanoi Ismay\nolkapäitään kohottaen. \"Lucitania\" ja \"Mauretania\" kulkevat 25\nsolmuväliä. Meidän yhtiömme ei kilpaile siinä suhteessa. Me pidämme\nmatkustajien mukavuuden tärkeämpänä. Mukavuus on sellainen, minkälaista\nmatkustava yleisö voi vaatiakin.\n\n-- Mutta nopeudella on kaikessa tapauksessa myös osansa näyteltävänä,\nväitti Mc Dean.\n\n-- Tietysti. Laivojen nopeutta on käytettävä hyväksi. Meidän linjamme\ntehtävänä on olla täsmällinen. Matkustajien täytyy olla vakuutettuja\nsiitä, että jos he haluavat olla Newyorkissa, Pariisissa tai Lontoossa\nsinä ja sinä päivänä tunnilleen ja minuutilleen, saavat he mennä siihen\nja siihen laivaan eikä heidän tarvitse pelätä minuutinkaan myöhästystä.\n\n-- Entä sumut ja jäävuoret sekä yhteentörmäykset muitten laivojen\nkanssa?\n\n-- Kapteenimme saavat ottaa laskuun nämä vaarat. Heidän täytyy olla\nsekä rohkeita että varovaisia. He saavat aavistaa odottamatonta\nvoidakseen välttää sitä.\n\n-- Mutta kuinka sitten, jos he onnistuvat huonosti.\n\n-- Kunnon kapteeni ei koskaan onnistu huonosti.\n\n-- Pysähtykää! Odottakaapas! Kuinka oli kapteeni Smithin, oman\npäällikkömme laita hänen viime kesänä kulettaessaan \"Olympic\"-laivaa?\nEikö hän epäonnistunut törmätessään yhteen \"Hawken\" kanssa?\n\n-- Ei suinkaan, sanoi Ismay, jonka varmuutta ei voitu horjuttaa.\n\"Hawken\" kapteeni epäonnistui. Kapteeni Smithillä oli laki puolellaan.\nHän ohjasi oikein ja oli oikeassa.\n\nEversti Astor, joka tähän asti oli äänettömänä kuunnellut, sekaantui\nnyt keskusteluun.\n\n-- Laki suojelee päällikköä. Tämän tarvitsee vaan seurata sen\nkirjainta, sanoi hän.\n\n-- Ja panee matkustajiensa hengen vaaraan, huomautti Stead.\n\n-- Matkustajat eivät koskaan ole olleet niin turvattuina kuin nykyajan\nlaivoissa, sanoi \"Titanicin\" rakentajien Harland & Wolffin eräs\nyli-isinööri. -- Uskokaa minua, herrani. Minä tiedän, mitä puhun.\nOlen ollut mukana rakentamassa useampia laivoja. Ne rakennetaan niin\nlujiksi, että kestävät kovimmatkin koetukset. Tässä laivassa on 16\ntarkasti sulettavaa kammiota. Niitten ovet voidaan sulkea 15 sekunnissa\nkomentosillalta. Sulkeminen tapahtuu siten, että kapteeni painaa\nsormellaan 16 sähkönappulaa.\n\n-- Mutta jos koneisto särkyisi tai muuten joutuisi epäkuntoon. Eikö\nsilloin olisi turvauduttava pelastusveneihin, kysyi Mc Dean.\n\n-- Pelastusveneillä ei nykyään ole mitään merkitystä, selitti Ismay.\n-- Laki määrää, että niitä täytyy olla, ja sentähden kuletetaan niitä\nmukana. Meidän turvallisuutemme perustuu vedenpitäviin kammioihin.\nPari, kolme niitä saa täyttää vedellä, ja \"Titanic\" pysyy sittenkin\npinnalla. Sama on laita, vaikka konehuone on vettä täynnä. Vielä on\nlaita sama, vaikka laivan kokka ja perä särkyvät. \"Titanic\" ei voi\nupota, hyvät herrat! \"Titanic\" on turvallisuustoimenpiteitten ja\nuudenaikaisen laivanrakennustaidon ennätys. On mahdotonta hukkua, jos\nvaan ei hyppää mereen. Ismay kumarsi ja poistui.\n\n-- Tässä mainittiin jotakin ennätyksestä. Kuinka suuri on \"Titanicin\"\nvauhti, kysyi Mc Dean yli-insinööriltä.\n\n-- Se on rakennettu 21 solmuvälin nopeutta varten mutta voi saavuttaa\n23 solmuvälin nopeuden.\n\n-- Siinä tapauksessa ei tällä matkalla saada mitään ennätystä. Ja\nmitäpä se merkitsisikään, sanoi Mc Dean.\n\n-- Tiedustelkaa asiaa kapteeni Smithiltä. Saadaan ennätys, jos hän\ntahtoo. Suora tie ja tasainen vauhti ovat tarpeelliset. Ajatelkaa vaan,\nettä \"Titanic\", joka ei ole luvannutkaan erinomaista vauhtia, ehtii\nperille pikemmin kuin on laskettu.\n\n-- Katsokaa savua, herrat, sanoi eversti Astor, osottaen kädellään\nylös. -- Näyttää siltä, että konehuoneessa pidetään kovaa kuumuutta.\n\nKaikki katsoivat savua, joka sakeana tuprusi neljästä suuresta\nsavutorvesta. Koko laiva tärisi keulasta perään asti.\n\n-- Herra Ismay lienee puhunut kapteenille.\n\n-- Ei tarvitse, sanoi yli-insinööri. Hänen paljas mukanaolonsa riittää.\nAtlanninlaivan kapteeni tietää, että kun johtaja on mukana, on kysymys\nsuurimmasta vauhdista ja suorasta eteenpäinmenosta, vaikka olisi\ntuhansia esteitä tiellä.\n\n-- Mutta mitä sanoo laki?\n\n-- Se on vaiti, jos ei mitään tapahdu. Kapteeni ei saa ajatella sitä.\nLuuletteko, että nuorallatanssija mietiskelee, mitä tapahtuu, jos hän\nputoaa? Leipä ja ansio ovat tärkeämmät kuin itse henki. Herra Ismayn\nasemassa oleva mies voi tarkottaa paljon, vaikka ei hän siitä puhukaan.\nMutta jos ei se, jota asia koskee, ymmärrä, niin voi hänen leipänsä\nkäydä niukaksi.\n\nMuuten on kapteeni lukenut koko asian johtaja Ismayn silmistä. On\nvarmaa, että \"Titanicin\" matka tulee olemaan nopea. Joka elää, näkee,\nettä \"Titanic\" siinäkin suhteessa saa ennätyksen -- -- --\n\n-- Jos te, hyvät herrat, sallisitte minun lausua julki, mitä tänä\nhetkenä tunnen, niin voisi keskustelumme joutua aivan toiselle\nsuunnalle, jatkoi Mc Dean.\n\n-- Olkaa hyvä, herra Mc Dean, kehotti eräs kauppias nimeltä John Brown.\n\n-- Asia taitaa sittenkin olla hieman arkaluontoista.\n\n-- Ei tee mitään. Nyt sopii puhua kaikista asioista, kehotti useampi\nherra.\n\n-- No koska herrat suovat minun puhua, niin uskallan lausua erään\nsynkän aavistukseni. Tämän laivan pelastusveneet tulevat kysymykseen\ntällä matkalla. Meistä miehistä ei tosin monikaan saa niitä\nkäyttääkseen, mutta me saamme olla mukana todistamassa \"Titanicin\"\nennätystä.\n\nHerroilta pääsi makea nauru.\n\nJohn Brown laski kätensä Mc Deanin olkapäälle ja sanoi:\n\n-- Herra Mc Dean ennustaa laivan hukkuvan, mutta onneksi ei se ennustus\ntoteudu.\n\n-- Saadaan nähdä, sanoi Mc Dean oudolla äänenpainolla.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\nNäkymättömiä yhdyssiteitä.\n\n\nMinä kutsuisin häntä vuosisatansa suurimmaksi neroksi, sanoi Alice\nMc Dean nojatuolissa istuessaan, kun oli juuri lukenut valtamerellä\njoka päivä ilmestyvän lehden sen osan, jossa puhuttiin langattomasta\nsähkölennättimestä. -- En tiedä ketään miestä, jota ihailisin niin\nsuuresti kuin signor Marconia.\n\n-- Minun maamieheni on kadehdittava, huokasi ruhtinas Uffiezi, joka\nistui Alicen vieressä toisella tuolilla.\n\n-- Minun mielikuvitukseeni ei vaikuta laivassa mikään enemmän kuin\nnoitten ihmeellisten kipinäin ajatteleminen, kipinäin, jotka kiitävät\nlaivasta toiseen eetteriaaltojen kautta ja panevat ihmiset toistensa\nyhteyteen. On jonkin yhdistämä, jota ei voi nähdä, joka ei tarvitse\nmitään johtoa välittäjäkseen, ja joka paljaan ilman läpi löytää tiensä\noikeaan paikkaan, sinne, mihin halutaankin. Näkymättömiä yhdyssiteitä...\n\n-- Se oli hyvä nimi -- näkymättömät yhdyssiteet, sanoi ruhtinas\nUffiezi. Samallaiset näkymättömät siteet yhdistävät ihmisten sydämet\ntoisiinsa ja ajatukset, mitkä kulkevat aivoista aivoihin, jos ihmiset\novat toisilleen myötätuntoisia.\n\n-- Kertokaa. Selittäkää, jos osaatte.\n\n-- Asia on kokonaisuudessaan hyvin yksinkertainen. Laivoissa on\nyhtäläiset lähetys- ja vastaanottolaitokset kiinnitettyinä samalla\ntavalla jännitettyihin soittokoneihin, jotka ovat samassa huoneessa.\nMitä tahansa toisen soittokoneen jännettä liikuttaa, saa vastaukseksi\nsaman äänen toisessa. Siinä on langattoman sähkölennättimen peruste.\nMonimutkaisempi ei se salaisuus ole.\n\n-- Kertokaa enemmän.\n\n-- Sähköttäjä istuu marconisähkötyspöydän ääressä, jonne virtaa\n110 voltin suuruinen sähkövirta. Hän panee virran kulkemaan\nvoimistuttavan laitoksen läpi, joka monistaa virran voiman melkein\nmihin tahansa astemäärään, jonka hän haluaa. Sitten painaa hän\nsähkölennätinlaitoksessa olevaan nappulaan, ja niin kiitää sähkövirta\npystysuoraa lankaa pitkin mastoon ja niihin vaakasuoriin lankoihin,\njotka on kiinnitetty mastonhuippujen väliin, ja joista se sitten\nheittäytyy avaruuteen.\n\nOtaksutaan, että esim. A-kirjain on mennyt ulos. Missä tämä tapaa\nmarconilaitteen, joka on ihan samalla tavalla jännitetty kuin\nlähetyskonekin, vaikuttaa se jännitettyihin lankoihin, jotka sitten\nvastaanottolaitteen kautta ottavat vastaan lähetetyn kirjaimen.\nSähköttäjä, joka istuu laitteen ääressä kohdistusmikrofooni korvien\nedessä, kuulee muutamia sähähtäviä tai läimähtäviä ääniä, jotka\nriippuvat hänen laitteensa luonnosta, ja jotka tulevat lyhyemmissä tai\npitemmissä tahdeissa. Nämä äänet selittää hän, kuten on oppinut ne\nselittämään. Kirjain, sana, sanoma on tullut hänen luokseen 60-tuhannen\npeninkulman nopeudella tunnissa.\n\nAlice kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.\n\n-- Tuo kuulostaa unelta tai kummitusjutulta, sanoi hän. -- Jos\nsellaisista asioista olisi puhuttu parikymmentä vuotta sitten, ei niitä\nolisi kukaan uskonut.\n\nPalvelija, joka oli käynyt myymässä laivalehteä, oli lopettanut\nkäyntinsä ensi luokassa. Nyt meni hän toiseen luokkaan ja sieltä\nsiirtolaisosastoihin.\n\nUseimmat matkustajat olivat kansilla. Niillä käveli, istui ja seisoi\nihmisjoukkoja, suomalaisia, ruotsalaisia, tanskalaisia, norjalaisia,\nenglantilaisista tietysti puhumattakaan.\n\nJoukko juutalaisia, jotka haisivat sipulilta, istui eräässä\nnurkassa. Likaisuudestaan huolimatta olivat heidän nuoret naisensa\nkauniinnäköisiä.\n\nEräs äiti itki noin 3-vuotias tyttölapsi sylissään. Vieressä seisova,\nnoin 18 vuoden ikäinen poika koetti lohduttaa äitiään.\n\n-- Minä murehdin kovasti Einoa. Se poika vasta on kiusankappale\nvanhemmilleen, kun ei lähtenyt mukaan. Minä en voi käsittää, mikä häntä\nriivasi, huokaili äiti.\n\n-- Älkää surko. Kyllä Eino siitä oppii, kun tulee vanhemmaksi. Ehkä hän\nmalttaa mielensä ja tulee myöhemmin Amerikkaan, lohdutti poika.\n\n-- Kyllä se Eino oli kummallinen, kun sanoi, ettei hän lähde meidän\nkanssamme hukkumaan. Hän tahtoi ennustaa, että tämä laiva hukkuisi.\n\n-- Hyvää päivää! Saanko kysyä, mistä ollaan, kuului samassa osanottoa\ntodistava miehenääni tuon naisen sivulta.\n\n-- Hyvää päivää! Me olemme Rauman kaupungin läheltä. Mieheni on\nAmerikassa, ja me menemme hänen luokseen.\n\n-- Mutta minä kuulin äsken, ettette saanut mukaanne kaikkia lapsianne,\nsanoi puhuttelija, joka ei ollut kukaan muu kuin Onni Laurila.\n\n-- En saanut, vastasi vaimo. -- Eino-poika ei tahtonut lähteä mistään\nhinnasta matkaan.\n\n-- Mistä syystä ei?\n\n-- No sanokaas sitä. Poika väitti, että me hukkuisimme matkalla, ja\nettei hän haluaisi hukkua meidän mukanamme.\n\nSyvä huokaus pääsi Laurilan rinnasta, ja hänen huulensa liikkuivat.\n\n-- Tyyne, sanoi hän puoliääneensä.\n\nLaurila näytti olevan syvällisen mielenliikutuksen valtaamana. Mutta\nhän koetti hillitä tunteitaan ja kääntyi raumalaiseen äitiin, kysyen:\n\n-- Kuinka vanha on se poikanne, joka niin ennusti?\n\n-- 10 vuoden ikäinen.\n\n-- Ja Einoko on hänen nimensä?\n\n-- Niin on.\n\n-- Väittikö poika todella, että tämä laiva hukkuisi, kysyi Laurila.\n\n-- Ihan todella.\n\n-- No ettekö sitten antaneet hänen ennustukselleen mitään arvoa?\n\n-- En tietenkään. Jos olisimme Einon puhetta uskoneet, emme mekään\nolisi lähteneet matkaan. Mutta mitä syytä olisi pelätä, että laiva\nhukkuisi? Matkustaahan ihmisiä alinomaa Amerikkaan ja sieltä takaisin.\nEn ainakaan minä ole kuullut muun kuin erään laivan -- en muista sen\nnimeä -- hukkuneen.\n\n-- \"Norge\" oli sen laivan nimi, täydensi äidin takana seisova poika\nVihtori.\n\n-- Juuri niin, vakuutti Laurila. -- \"Norge\" oli tanskalaisen\nThingvalla-linjan laiva ja ajoi -- muistaakseni 1904 -- Rockallin\nkarille Skottlannin pohjoispuolella.\n\n-- Menemmekö mekin sen karin vierestä, kysyi mainittu Vihtori-poika.\n\n-- Emme, vastasi Laurila. Ainoastaan Thingvalla-linjan laivat ajavat\nsitä tietä, koska eivät ollenkaan poikkea Englannissa, selitti Laurila.\nSillä reitillä, jota tämä \"Titanic\"-laiva kulkee, ei ole mitään karia.\nMeri on kaikkialla hirmuisen syvä, keskimäärin viisi kilometriä.\n\n-- Herra jumala! Onko meidän allamme nyt sellainen syvyys, huudahti\näiti. Hänen sylissään oleva lapsi alkoi itkeä.\n\n-- Äiti, miksi ei Einokin ole täällä, kysyi lapsi.\n\n-- Eino tulee sitten myöhemmin, lohdutti äiti.\n\n-- Menevätkö Salli, äiti ja Vihtori mereen, kysyi lapsi. Tytön nimi oli\nnäet Salli.\n\n-- Emme, lapseni, mereen mene. Isää me menemme katsomaan, sanoi äiti.\n\n-- Mistä syystä tuo lapsi niin puhuu, kysyi samassa toinen miesääni.\nKysyjä oli Saarela, joka myös oli tullut paikalle.\n\n-- En minä voi ymmärtää, selitti äiti huolestuneena. -- Sen verran\nosaan sanoa, että lapsen veli 10 vuoden ikäinen Eino-poikani ei\ntahtonut lähteä matkaan meidän kanssamme, koska uskoi laivan hukkuvan.\n\n-- Mitä sinä, veli, arvelet tällaisesta ennustuksesta ja pelosta, kysyi\nLaurila Saarelalta. -- Eikö se tunnu omituiselta?\n\n-- Niin se tuntuu, vaikka en minä puolestani mitään vaaraa usko tarjona\nolevan, vastasi Saarela.\n\n-- Saanko kysyä, mikä on sukunimenne, kysyi Laurila.\n\n-- Rosblom, vastasi äiti.\n\n-- Kuinka kauas aiotte matkustaa?\n\n-- Oregonin Astoriaan. Mieheni on siellä.\n\n-- Mutta mitä te arvelette tuon Eino-poikanne pelosta? Oliko hän ennen\nollenkaan ollut merellä?\n\n-- Kyllä. Ei hän muuten vettä pelännyt. Sentähden tuntuukin niin\nmerkilliseltä, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu lähtemään\nmatkaan, sanoi äiti, jonka silmiin tulivat kyynelet.\n\n-- Minä en luule olevani taikauskoinen, mutta sittenkin uskon, että\ntuon pojan pelko välttämättä johtui jostakin syystä, sanoi Laurila.\n\n-- Asia on sitäkin omituisempi, kun pojat tuossa iässä ovat kovin\nseikkailuhaluisia, selitti Saarela.\n\n-- Se on minunkin käsitykseni, sanoi vaimo Helena Vilhelmina Rosblom.\n-- Mielellään meidänkin Eino olisi tahtonut maailmaa katsella, mutta ei\nse vaan Amerikkaan lähtenyt. Voitteko te, hyvät herrat, selittää, mikä\npoikaa tässä tapauksessa pelotti?\n\n-- Vaikea sitä on selittää, vastasi Saarela. -- Muuten minusta\ntuntuu, että lasten ennustuksissa tavallisesti on perää enemmän kuin\ntäysi-ikäisten.\n\n-- Te saatatte minut levottomaksi, huokasi äiti.\n\n-- Älkää huolehtiko. Kaitselmuksen käsissä me olemme merellä yhtä hyvin\nkuin maallakin, lohdutti Laurila. -- Mutta koska olemme joutuneet\nkeskusteluun, en tahdo teiltä salata, että eräs naistuttavani minun\nkotiseudullani Pohjanmaalla ennusti samaan suuntaan kuin teidän\nEino-poikannekin.\n\n-- Mutta ette tekään uskonut tuon henkilön ennustusta, koska lähditte\nmatkaan, sanoi vaimo.\n\n-- En tietenkään. Nykyaikana on hyvin vaikeata uskoa ennustuksia. Eikä\nniitten sitäpaitsi tarvitse kirjaimellisesti merkitäkään sitä, mitä ne\novat tarkottavinaan.\n\n-- Niin minäkin tahtoisin uskoa, sanoi vaimo tyynemmännäköisenä.\n\n-- Mutta sopiihan meidän olla varovaisia, jos oma varovaisuutemme\njotakin merkitsee, selitti Saarela.\n\n-- Laivaa ei karittomalla valtamerellä voi uhata mikään muu vaara kuin\ntörmäys joko toiseen laivaan tai jäävuoreen, sanoi Vieremä, joka oli\nmyös tullut paikalle. -- Minä olen miltei lukemattomia kertoja kulkenut\nAtlannin poikki ja tullut sen asian tarkasti tietämään.\n\n-- Onko tällä isolla merellä jäävuoria? Onko näin suuri meri myös\njäässä talvisin, kysyi vaimo Rosblom.\n\n-- Kyllä täällä keväisin ajelehtii jäävuoria, mutta ne eivät ole\nkotoisin tästä vaan Pohjoisjäämerestä, josta ne ajelehtivat tänne,\nselitti Vieremä.\n\n-- Eikö näin iso laiva voi niitä särkeä, kysyi Vihtori-poika.\n\n-- Ei, hyvä lapsi, vastasi Vieremä. -- Ne ovat suunnattoman vahvoja.\nAinoa keino on välttää niitä.\n\nSamassa kiintyi seurueen huomio erääseen naiseen ja mieheen, jotka\npitäen toisiaan käsipuolesta lähestyivät verkalleen.\n\n-- Mikä kirkas esine tuon naisen kaulassa riippuu, kysyi vaimo Rosblom.\n\n-- Se on kallisarvoinen jalokivi, vastasi Vieremä.\n\n-- Kylläpä ihmiset ovat turhamaisia, kun pitävät tuollaisia helyjä\nkaulassaan, tuumi vaimo.\n\n-- Kyllä meikäläisten mielestä, mutta heidän käsityksensä on toinen.\n\n-- Kyllä kai se tuollainen hely maksaakin muutaman sataa markkaa,\narveli vaimo.\n\n-- Ei satoja vaan satojatuhansia. Kiven hinta on satumaisen suuri. Se\nmaksoi viimeksi 450-tuhatta frangia eli yhtä monta meidän markkaa.\n\n-- Yhtä paljon kuin puoli Rauman kaupunkia, huudahti Vihtori Rosblom.\n\n-- Onpa se pari sitten rikas, tuumi vaimo.\n\n-- Ainakin pinnalta katsoen, sanoi Vieremä nauraen. -- Mutta jos\npantaisiin toimeen tarkka tutkimus noitten ihmisten varoista, voisivat\nne kuivua hyvin pieneen.\n\n-- Tunnetteko te, herra, sitten nuo ihmiset, kysyi vaimo.\n\n-- Kyllä, vastasi Vieremä hymyillen. -- Tuo nuori nainen on\namerikkalaisen miljoonapohatan Mc Deanin ainoa tytär, nimeltä Alice.\n\n-- Entä hänen miehensä?\n\n-- Ei tuo herra vielä ole hänen miehensä. Vastahan se yrittää päästä.\n\n-- Ai, se on sulhaspoika, sanoi vaimo hymyillen. -- Onko sekin\namerikkalainen?\n\n-- Ei, vaan italialainen. Mies on kotoisin Venetsiasta ja hänen nimensä\non ruhtinas Uffiezi.\n\n-- Ruhtinas, huudahti vaimo. -- Ensi kertaa eläessäni näen ruhtinaan.\nMutta aivanhan se on muitten ihmisten näköinen.\n\nKoko seurue räjähti raikuvaan nauruun.\n\n-- Mitähän kansallisuutta nuo lienevät, kysyi Alice toveriltaan. Pari\noli näet tullut lähelle seuruetta. Ai, mutta minä tunnen nuo kolme\nherraa, jotka on esitetty minulle. Tuo vaimo on varmaankin samasta\nmaasta, koska he puhuttelevat häntä.\n\n-- Mutta mille he niin sydämellisesti nauroivat, kysyi ruhtinas Uffiezi.\n\n-- Tädin kirkas silmä, huudahti samassa pikkutyttö, juosten katsomaan\nlähemmältä Alice Mc Deanin sinistä timanttia.\n\n-- Mitä tämä pieni lemmitty sanoo, kysyi Alice Vieremältä.\n\n-- Hän puhuu tädin kirkkaasta silmästä, selitti tämä.\n\n-- Ai, lapsi tarkottaa minun sinistä timanttiani, sanoi Alice. Samalla\notti hän kukkaronsa ja antoi sieltä lapselle hopeashillingin. Ruhtinas\nUffiezi seurasi esimerkkiä ja antoi toisen shillingin.\n\nIloisena juoksi lapsi näyttämään rahoja äidilleen.\n\n-- Menkäämme pois täältä. Täällä haisee köyhältä väeltä, sanoi Uffiezi\nranskaksi Alicelle, arvellen, etteivät nuo köyhät häntä ymmärtäisi.\nSamassa he käänsivät selkänsä ja lähtivät pois.\n\nSaarelan kasvoista kuvastui suuttumuksen ilme.\n\n-- Mokoma ruhtinas, sanoi hän. Eikö sinun kurjassa isänmaassasi ole\nsitä lajia väkeä tarpeeksi? Lakasisit ensin oman kynnyksesi edustan.\nVai onko sinun pinnallinen loistosi omaa ansiotasi?\n\n-- Eipä taida olla, nauroi Vieremä. -- Jos tuo upea herra pantaisiin\nveloista ahtaalle, ei hänen takkiinsa jäisi nappeja.\n\nTaas uusi naurunremahdus.\n\n-- Sentähden hän tuota kultalintua niin pyydystääkin, sanoi Saarela. --\nMutta saa vaan nähdä, onnistuuko hänen pitää lintua häkissä.\n\n-- Siinä on uusi ennustus, jonka minä toivoisin toteutuvan veli\nSaarelan hyväksi, sanoi Laurila leveästi nauraen.\n\n-- Sitä minäkin toivon, säesti Vieremä.\n\nSaarelan poskille nousi puna.\n\n-- Tiedättekö, mitä minä soisin, kysyi Saarela.\n\n-- Mitä, kysyivät Vieremä ja Laurila ikäänkuin yhdestä suusta.\n\n-- Että tuo kultalintu saattaisi pyydystäjänsä oikein ahtaalle.\n\n-- Se on soma aate. Silloinpa nähtäisiin, onko tuo uljas kavaljeeri\nsisäisesti sitä, miltä hän pinnalta nähden näyttää, sanoi Laurila.\n\n-- Mutta millä tavalla se ahtaallepano tapahtuisi? Te ymmärrätte, että\ntyttö haluaa ruhtinattaren arvonimeä yhtä paljon kuin ruhtinas tytön\nrahoja, selitti Laurila.\n\n-- Tämä merimatka ei ole vielä lopussa, alkoi Vieremä. -- Otaksutaan,\nettä ne ennustukset, joista olemme kuulleet puhuttavan, toteutuvat.\n\n-- Ettäkö laiva hukkuisi, kysäsi Saarela hätäisesti.\n\n-- Hukkuminen ei tietenkään tule kysymykseen, vastasi Vieremä. -- Mutta\notaksutaan, että laiva törmää jäävuoreen ja saa pienen vuodon.\n\n-- Entä sitten, kysyi Laurila.\n\n-- Sitten syntyisi laivalla pakokauhu. Vedenpitävät kammiot\nsulettaisiin kyllä heti ja laiva jatkaisi hiljaisella vauhdilla\nmatkaansa. Mutta minä uskaltaisin melkein lyödä vetoa, että tuo uljas\nkavaljeeri ei silloin enää niin liehakoisi tuota naista, vaan olisi\nhuolissaan omasta turvallisuudestaan, selitti Vieremä.\n\nSaarela nauroi täyttä kurkkua.\n\n-- Veli Saarelan naurussa kuulin minä jotakin ritarillista, sanoi\nLaurila. -- Uskallanpa ennustaa, että tämä mies tuollaisessa\ntapauksessa näyttelisi tuon ruhtinaan osaa mutta aivan toisella tavalla.\n\n-- Melkeinpä soisin tuon ennustuksen toteutuvan, sanoi Vieremä. --\nSe näet ei merkitsisi laivan hukkumista, vaan makeilevan kavaljeerin\nlujallepanemista.\n\n-- Mutta jos ei ruhtinas olisi millänsäkään, jos ei hän joutuisikaan\npakokauhun valtaan, sanoi Laurila.\n\n-- Minä tunnen häntä lähemmältä kuin te ja moni muu, nauroi Vieremä. --\nJoku aika sitten tarjoutui Atlannilla hyvä tilaisuus koetella miehen\nrohkeutta ja pelkäämättömyyttä. Laivan potkurinnapa katkesi jostakin\nsyystä. Minä seurasin tuon miehen kasvojenilmeitä ja näin, että hän oli\nkovan pelon vallassa, vaikka mainittu tapaus ei vielä merkinnyt laivan\nuppoamismahdollisuutta. Purjeet levitettiin ja niitten avulla päästiin\nhitaasti liikkumaan Irlannin rannikkoa kohti. Laiva käännettiin näet\ntakaisin.\n\n-- Mutta oliko miehellä silläkin matkalla joku lemmitty, kysyi Laurila.\n\n-- Oli eräs ranskatar.\n\n-- Oliko se kultalintu?\n\n-- Nähtävästi. Muutenkos hän olisi sille ollut niin makea?\n\n-- No kuinka sitten kävi?\n\n-- Hyvin yksinkertaisesti siten, että mies näytteli \"heikomman astian\"\nosaa. Naisen oli lohdutettava häntä, vaikka ei edes ollut todellista\nhätää.\n\n-- Kerro enemmän, pyysi Laurila.\n\n-- Maihin päästyämme jouduimme taas samaan laivaan ja matkasimme länttä\nkohti.\n\n-- Vieläkö ruhtinas ja se ranskalainen kultalintu kuhertelivat?\n\n-- Eivät. Nainen vältti hänen seuraansa eikä ollut enää tuntevinaan\nhäntä. Muuten on minun vakaumukseni se, ettei tuo mies edes\nole mikään ruhtinas, vaan että hän käyttää sellaista arvonimeä\npyydystystarkotuksiinsa.\n\n-- Siinä tapauksessa, että laiva kärsisi jonkin vaurion tällä matkalla,\nkävisi kai samalla tavalla, arveli Laurila.\n\n-- Aivan varmasti. Uskallan lyödä vetoakin, vakuutti Vieremä. --\nSe vaurio olisi ratkaseva tapaus. Tämä nykyinen kultalintu ei enää\nsenjälkeen välittäisi koko makeasta kavaljeerista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlice Mc Dean oli seurueeneen kulkenut laivan joka sopukassa ja nähnyt\nkaikki, mikä oli näkemisen arvoista. Taitava opas, joka osasi kaikki\nselittää, oli mukana. Viimeksi oli hän käynyt konehuoneessa.\n\nOli murkinanaika tulossa, ja nuori pari käveli kannella edestakaisin\nlisätäkseen ruokahaluaan.\n\nAlice oli mieltynyt Uffiezin ulkomuotoonkin, vaikka tietysti\n\"ruhtinattaren\" arvo häntä enimmin viehätti. Euroopanmatkalle\nlähtiessään oli hän kyllä mennyt kihloihin erään bostonilaisen\nliikemiehen Jim Winslowin kanssa. Mutta voihan kihlauksen purkaa.\nMuuten ei hänen tarvinnut pelätä mitään Jimin puolelta, sillä tämä oli\ntyynenluontoinen.\n\nKello soi, ja matkustajat menivät murkinalle. Alice ja Uffiezi olivat\nmelkein kahdenkesken kannella. He eivät pitäneet kiirettä mennä\nruoalle. Nyt tarjoutui Uffiezille hyvä tilaisuus tehdä tunnustuksensa.\nAlice näki tämän silmistä, että sellainen oli tulossa, mutta hän ei\npelännyt vaan odotti sitä. Mutta kun ei tunnustusta ruvennut kuulumaan,\nehdotti Alice, että mentäisiin murkinalle.\n\nNyt tarttui Uffiezi tytön molempiin käsiin, katsoi häntä silmiin ja\nsanoi hieman värisevällä äänellä:\n\n-- Alice! Ette saa mennä ennenkuin olen puhunut teille muutaman\nsanan, ennenkuin olen tehnyt teille erään kysymyksen, johon odotan\nvastaustanne. Sallitteko minun jäädä luoksenne koko elämänijäksi?\nSaanko aina olla vieressänne, kuten näinä onnellisina päivinä tässä\nlaivassa?\n\nAlice oli unelmiensa perillä. Ruhtinattaren arvonimi oli nyt varma.\nHänen tarvitsi vaan ojentaa kätensä ja ottaa se vastaan. Mutta vaikka\nhän ulkopuolisesti oli tyyni, ei hän voinut estää sydäntään lyömästä\nnopeammin kuin tavallisesti. Ei kuitenkaan olisi näyttänyt viisaalta,\nettä hän olisi heti antautunut. Ainakin muodon vuoksi täytyi hänen\ntehdä jonkinmoisia vastaväitteitä.\n\n-- Mutta minä olen kuullut, hyvä ruhtinas, että olette matkalla\nyksinomaan liikeasioissa, alkoi hän. -- Te tilaisitte Amerikasta\nsuuren joukon sotatarpeita ja palaisitte heti kotimaahanne mennäksenne\nsotanäyttämölle.\n\n-- Te olette saaneet vääriä tietoja, riensi ruhtinas oikasemaan. --\nEi minua tarvita Italiassa. Siellä on kyllä miehiä. Ei ole vielä\ntullut se aika, että kutsuttaisiin mies talosta sotaan, kuten tapahtui\nsuuren Viktor Emanuelin aikana. Jos se tulee, rientää ruhtinas Uffiezi\nensimäisenä lippujen alle. Mutta jos te, Alice, torjutte minut\nluotanne, niin palaan Amerikasta heti kotio ja menen etsimään kuolemaa\nTripoliksen taistelutanterelta. En voi elää ilman teitä.\n\nAlice tuli liikutetuksi. Hän oli kyllä pitänyt varmana, että ruhtinas\nhalusi vaan päästä käsiksi hänen rahoihinsa, mutta nyt alkoi hän uskoa,\nettä Uffiezi pitäisi hänen personastaankin. Hän päätti panna miehen\nkoetukselle.\n\n-- Te sanoitte, ruhtinas, ettette voisi elää ilman minua. Mutta kuinka\nkävisi siinä tapauksessa, että teidät pyydettäisiin kuolemaan minun\ntähteni!\n\nRuhtinas hymyili. Hän tiesi voittaneensa. Jos Alice olisi tahtonut\ntorjua hänet luotaan, olisi hän tehnyt sen heti, käyttäen sitä\nsäälimätöntä suoruutta, joka on nuorille amerikattarille ominaista.\nHän ymmärsi, että Alice vaan näön vuoksi hieman mutkaili. Nytpä hänkin\nvoisi näytellä osansa hyvin.\n\n-- Kuolla, huudahti Uffiezi teeskennellyn kiihkeänä. -- Minäkö en\nkuolisi teidän tähtenne? Käskekää, ja minä hyppään heti mereen.\nKäskekää, ja minä ruhjoutan potkureilla itseni kuoliaaksi.\n\n-- Jumalan tähden, huusi Alice ja tarttui miehen käteen, koska näytti\nsiltä kuin hän olisi odottanut käskyä pannakseen heti sen täytäntöön.\n-- Älkää jumalan tähden tehkö mielettömyyksiä vaan menkää sen sijaan\npuhuttelemaan isää ja sanokaa tälle, että hänen ainoa tyttärensä aikoo\nmennä naimisiin ruhtinas Uffiezin kanssa.\n\nMc Deanin ja nuoren ruhtinaan välinen keskustelu kesti tuntikausia.\nKun miehet viimein tulivat ulos Deanin loistohyteistä, kävivät he\nkäsi kädessä ja tilasivat pullollisen samppanjaa. Se tyhjennettiin\neräänlaisella juhlallisuudella, kuten lähellä olevat helposti\nhuomasivat. Pian oli laivassa kiivaan pohdinnan alaisena kysymys,\ntulisiko ruhtinas Uffiezista ja Mc Deanin tyttärestä pari.\n\nAlice istui päivällispöydässä harvinaisen komeasti puettuna. Sininen\ntimantti riippui hänen kaulassaan platinaketjussa. Se kimalteli kuin\ntaivaan tähti. Miljoonamiesten rouvat katselivat tuota tyttöä karsain\nsilmin. He kadehtivat häntä. Muutamat arvelivat, että oli uhkapeliä\nnoin nuoren tytön esiintyä sellaisessa häikäilevässä upeudessa ja\nkomeudessa.\n\nNiitten joukossa, jotka kaukaa ihailivat Alicea, oli Toivo Saarela.\nTytön viehättäväisyys näytti lumoavan hänet siihen määrään, ettei hän\nmuistanut pistää montaakaan ruokapalaa suuhunsa.\n\nNiilo Vieremä nautti Saarelan käytöksestä kenties enemmän kuin tämä\nAlicen kauneudesta.\n\n-- Ei näy ruumis tarvitsevan maallista hyvyyttä sielun herkutellessa,\nsanoi hän leikillisesti.\n\nLaurilalta pääsi äänekäs nauru.\n\n-- Ei tässä joka mies vaan uskaltaisi lähennellä miljoonamiehen tytärtä.\n\n-- Niin, ja ruveta ruhtinaan kilpakosijaksi. Laurila nauroi taas\nääneensä.\n\n-- Ette uskone, mille minä nyt nauran, sanoi hän.\n\n-- Minulle tietysti, sanoi Saarela vähän alakuloisen näköisenä.\n\n-- Enpä suinkaan, vakuutti Laurila. -- Minua naurattaa se seikka, että\nme uskallamme tässä puhua ääneemme arkaluontoisista asioista. Kun\npuhumme suomea, ei meitä tässä seurapiirissä kukaan ymmärrä. Täällä ei\nole muita suomalaisia matkustajia kuin me.\n\n-- Eipä taida olla, sanoi Vieremä. -- Muut suomalaiset ovat\nkolmasluokkalaisia. Meillä on se etu, että saamme tehdä havaintoja\nrahaylimystön keskuudessa, vaikka itse olemme köyhiä.\n\n-- Mutta ethän sinä, Vieremä, enää köyhä ole, huomautti Laurila. --\nOlet Amerikassa ansainnut pienen pääoman.\n\n-- Minun pääomani on niin pieni, että olen ryysyköyhälistöläinen\nuseimpiin täkäläisiin verrattuna, sanoi Vieremä. -- Mutta minkäs\nnuo upporikkaat minulle voivat, kun olen ostanut matkalipun toiseen\nluokkaan.\n\n-- Ja pukusi on moitteeton, lisäsi Laurila.\n\n-- Mutta me olemme joutuneet pois oikealta suunnalta, huomautti Vieremä.\n\n-- Onko laivan suuntaa muutettu, kysyi Saarela.\n\n-- Ei minun tietääkseni. Keskustelumme suuntaa minä tarkotin.\n\n-- Ai, meidänhän piti jatkaa niistä naima-asioista, sanoi Laurila\nvakavannäköisenä.\n\nSaarela puri huuleensa. Nyt alkoivat hänen parhaat ystävänsä tulla\nliian pisteliäiksi. Sellaista se on. Hyvätkin ystävät joutuvat\nepäsopuun, liikkuessaan lemmenasiain lumotulla maaperällä.\n\n-- Minä kysyn sinulta avoimesti, sanoi Laurila Saarelaan kääntyen,\n-- uskallatko todella ruveta ruhtinas Uffiezin kilpakosijaksi.\nEtelämaalaiset ovat kuumaverisiä. Jonakin kauniina päivänä voi\nruhtinaallinen vastustajasi vaatia sinut kaksintaisteluun.\n\n-- Mutta jos Jim Winslow vaatii ruhtinaan ennenkuin tämä Saarelan,\nnauroi Vieremä.\n\n-- Ai, siitä tulee vielä hauska juttu, huudahti Laurila. -- Tuon\nkultakanan omistusoikeudesta tulee epäilemättä taistelemaan kolme\nuljasta miestä, yksi amerikkalainen liikemies, yksi italialainen\nruhtinas ja yksi suomalainen maisteri, joka on \"köyhä kuin kirkon\nrotta\". Hah, haa!\n\nSaarela oli kuin uhrikaritsa kahden toverinsa välillä.\n\n-- Älkäähän nyt tuosta asiasta niin suurta numeroa tehkö, sanoi hän. --\nTehän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, etten minä suoranaisesti voi\ntuota tyttöä lähennellä. On kokonaan toinen asia, että ihailen hänen\nkauneuttaan. Sanoohan suomalainen sananlaskukin, \"että katsoa saa mutta\nei kajota\".\n\n-- Miksi ei kajotakin saisi, jos vaan kykenee puolustautumaan, nauroi\nVieremä.\n\n-- Mutta minä en puolustaudu, ainakaan tuollaisissa asioissa, vakuutti\nSaarela.\n\n-- Mitä tekisit siinä tapauksessa, että ruhtinas Uffiezi kutsuisi sinut\nkaksintaisteluun Alicen omistusoikeudesta, kysyi Laurila.\n\n-- En mitään. Sanoisin korkeintaan, etten ole millään tavalla\npyrkinytkään tyttöä omistamaan.\n\n-- Ai, sinä ihailet siis Alicea paljaastaan taiteelliselta\nnäkökannalta, ehätti Vieremä huomauttamaan.\n\n-- Ehkä niin. Voinhan teille sanoa vakaumukseni lemmenasioihin nähden.\nEn koskaan aio naista omistaa enkä saada häntä haltuuni millään\nkaappausoikeudella.\n\n-- Siinä tapauksessa sinä et siis voisi avoimesti kosiakaan, väitti\nVieremä.\n\n-- En tietysti.\n\n-- Pysyt siis virallisesti naimattomana koko ikäsi, sanoi Laurila.\n\n-- Sitä en tiedä.\n\n-- Etkö tiedä, kysyi Vieremä. -- Kuinka voisit joutua muodolliseen\navioliittoon yhdenkään naisen kanssa, jos et kosi?\n\n-- Hän odottaa naisen kosivan, riensi Laurila huomauttamaan.\n\n-- Arvasiko toveri paikoilleen, kysyi Vieremä.\n\n-- Ei läheskään.\n\n-- Sittenpä olet arvotus, sanoi Laurila.\n\n-- Voin olla. En pyri avioliittoon enkä halua millään tavalla omistaa\nnaista. Siitä huolimatta voin ihailla kaukaa miellyttäviä naisia.\n\n-- Mitä tuollainen ihailu merkitsee? Voineeko se tyydyttää sinua koko\nikäsi, kysyi Laurila.\n\n-- En uskalla puhua mitään tulevaisuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMc Deanin pöydässä istujat eivät aavistaneet, mistä nuo miehet\npuhuivat. Heillä oli oma puheenaineensa, joka koski Alicen sinistä\ntimanttia.\n\n-- Tietysti kaikki se, mitä tästä jalokivestä puhutaan, perustuu\npaljaaseen taikauskoon, sanoi ruhtinas Uffiezi, luoden puolittain aran\nja pelonsekaisen katseen Alicen kaulassa olevaan siniseen timanttiin.\n-- Ei sellaisille puheille enää nykyisen valistuksen aikana arvoa\nanneta.\n\n-- Mutta miten on teidän katolilaisten laita, kysyi Mc Dean. Ettekö\nomista esimerkiksi madonnakuvallenne ihmeitätekevää voimaa? Eikö\nItaliassa uskota \"pahan silmän\" vaikutukseen? Jos niin on laita, eikö\nsellainen usko myös perustu taikuuteen?\n\n-- Ai, nyt te puhutte ihan toisista asioista, huudahti Uffiezi.\n\n-- Muodollisesti kyllä toisista, mutta asiallisesti samanluontoisista,\nväitti Mc Dean. -- Sallikaa minun lausua oma mielipiteeni juuri\nmadonnankuvan vaikutuksista, joita en suinkaan voi kieltää.\n\nUffiezi kuunteli korvat hörössä.\n\n-- Minusta on tuo kuva hurskastoivoisten ihmisten magnetisoima.\nTuhannet ovat vuosisatoina katselleet sitä hartaudella, joten sen\nympärille on muodostunut näkymätön, hyvyyttä uhkuva ilmakehä. Tämä on\nkuvan ainoa asiallinen voima.\n\n-- Voi olla. Minä en osaa selittää tuollaisia asioita, sanoi ruhtinas.\n\n-- En minäkään tunne luonnon salaisia voimia, jatkoi Mc Dean. -- Mutta\nminusta tuntuu siltä, että on olemassa meille tavallisille ihmisille\naavistamattomia voimia ja näkymättömiä johtolankoja, jotka sitovat\nihmisten kohtalot toisiinsa, vaikka eivät kohtalonalaiset ole asiasta\ntietoisia. En minä voi uskoa, että mikään tapaus olisi sattuman\nvarassa, kuten tähän aikaan paljaasta tottumuksesta väitetään. Kaikella\non alkusyynsä ja seurauksensa. Jokainen tapahtuma on rengas kohtalojen\nloppumattomassa sarjassa, joka on alkanut aikojen alussa, ja joka\nloppunee vasta maailmankaikkeuden suuressa levossa. Meissä uinuvat\nvoimat, joita emme tunne, siirtyvät esineihin, joita pitelemme, kuten\nesimerkiksi sähkö syntyy ja kehittyy epäelimellisistä olijoista. Miksi\neivät siirtyisi ne epäsointuiset voimat, jotka ovat onnettomuuden ja\nkuoleman välittäjinä? Tämä timantti, joka sukupolvien vieriessä on\nvaeltanut onnettomasta kädestä toiseen -- -- --\n\nAlice tarttui siniseen timanttiin.\n\n-- Voi isäkulta, älä tänä iltana puhu onnettomuudesta ja kuolemasta,\npyysi hän. -- Salli minun olla onnellinen silloin kun voin. Sitäpaitsi\non ruhtinas jo sanonut, että sinisen timantin huonot ominaisuudet ovat\nmuuttuneet hyviksi senjälkeen kun se joutui minun huostaani.\n\nPäivällisen jälkeen kokoontuivat eri salongeissa olevat matkustajat\nkuulemaan soittoa. Soittokunta esitti parhaat kappaleensa, ja eräs\nmukana ollut kuuluisa amerikkalainen laulajatar antoi avustustaan.\nNuoriso keskusteli. Tupakkasalongissa väittelivät herrat siitä\nnopeudesta, jolla laiva kulki. Muutamat ammattipelurit olivat saaneet\njoukkoonsa erään \"oppimattoman\" ja tarjoutuivat nyt kilvalla opettamaan\ntätä.\n\nKomentosillalla kävelivät yövartijat edestakaisin, huutaen tämän tästä:\n\"Kaikki hyvin!\" Taivas oli tähtikirkas, ja \"Titanic\" kulki suurinta\nvauhtiaan.\n\n-- Piru vieköön, sanoi eräs vahtijoista. -- Tänä iltana kuulin\nkerrottavan, että sininen timantti on laivassa. Se merkitsee\nonnettomuutta. Jos saisin sen käsiini, heittäisin sen arvelematta\nsyvimmällä kohdalla mereen.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\nTuhonsaattaja.\n\n\nKaukana pohjolassa, Grönlannissa, maailman suurimmalla saarella, joka\non yli 2 miljoonan neliökilometrin laajuisen jääkentän peittämä,\npaistaa kesän lämmin aurinko häikäisevän valkeitten tasankojen yli.\nKaikkialla vallitsee hiljaisuus ja äänettömyys. Ainoastaan jokin\nmerenpinnalla loikova hylje tai lintu silloin tällöin keskeyttää\nhuudollaan hiljaisuuden. Jäänkappaleita liukuu hiljalleen merivirran\nmukana rannikkoa pitkin. Mitään kauppalaivoja ei koskaan näy.\n\nMutta eräänä päivänä kuuluu kauhea paukaus, ikäänkuin suunnattoman\nsuurella panoksella räjäytettäisiin kallionlohkare irti. Ääni\nkuuluu tuhatkertaisena kaikuna jääseinistä takaisin. Kaikki elävät\nolennot pelästyvät. Linnut nousevat korkeuteen ja hylkeet sukeltavat\nsyvyyteen. Eräs suurista jäävuorista on \"poikinut\", kuten sanotaan.\nJättiläisjäämöhkäle, joka painaa satojatuhansia tonneja, on irtaantunut\nemävuoresta ja syöksynyt mereen. Se vajoaa puolen korkeuttaan ja kohoaa\ntaas ylös. Sitten kiekahtaa se muutaman kerran ympäri, kunnes saavuttaa\ntasapainonsa.\n\nSuunnattoman suuri jäämöhkäle, täydellinen vuori, liukuu hiljalleen\neteläänpäin. Se kohoaa toista sataa jalkaa vedenpinnan yli, ulottuen\nenemmän kuin tuhannen jalan syvyydellä vedenpinnan alapuolelle.\nSinerviä ja hopeanhohtoisia luolia näkyy sen sivuilla. Sen huippu on\nsatulinnan huipun kaltainen. Juhlallisennäköisenä liukuu se viikko\nviikolta yhä kauemmaksi rannasta. Eräänä päivänä saa se seuralaisekseen\ntoisen jäävuoren, itseään vielä haaveellisennäköisemmän. Tuo kammottava\njäävuorikulkue saa uusia seuralaisia Baffinin lahdesta ja Davisin\nsalmesi.\n\nTänä keväänä liukuivat jäävuoret kauemmaksi etelään kuin tavallisesti.\nNe lyöttäytyivät yhteen, muodostaen useamman kymmenen neliöpeninkulman\nlaajuisen jäämanteren, jonka esijoukkona kulki lukemattomia pienempiä\njäälohkareita. Ne jäähdyttivät veden ja ilman tavattoman kylmäksi. Ne\nsoluivat suurien Atlannin-laivojen kulkuväylille, tehden merenkulun\nepävarmaksi. Aaveittentapaisina olivat ne piilossa, odottaen saalista.\nJa voi niitä, jotka joutuivat koskettamaan niitten teräviä reunoja!\n\nMusta höyrylaivanrunko kiiti hyvää vauhtia usvan halki. Tähystäjän\njännitetyt silmät eivät nähneet muuta kuin epätasaista, harmaata sumua,\njoka lainehti edestakaisin, tehden eteennäkemisen mahdottomaksi.\nHöyrypilli vihelsi, ja vartija seisoi käsi konehuoneeseen johtavassa\nsähköttimessä.\n\nÄkkiä oli laiva jäitten keskellä. Jäät olivat irtonaisia laattoja,\njotka eivät suorastaan olleet vaarallisia laivalle, mutta jotka kovan\nkylmyyden yhteydessä todistivat suuremman jäävuoren olevan lähellä.\nTähystäjän tarkkaavaisuus tulee kaksinkertaiseksi. Kapteeni, joka oli\nvarovainen mies, hiljensi kulkua. Laiva kulki puolella vauhdilla,\nmurtaen keulallaan jäänlohkareet. Potkurien työ oli raskasta, kun ne\nliikkuivat sakeassa jäänsohjussa.\n\nMutta nytpä ilmestyi sumusta jättiläismäinen valkea kummitus, joka\noli monta sataa jalkaa korkea. Jäävuori! Tähystäjä antoi hälyytyksen,\nkonehuoneen sähkökello soi, ja potkurit alkoivat pyöriä päinvastaiseen\nsuuntaan. Ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä jäävuoresta\npysähtyi laiva. Kapteeni ja perämiehet päästivät helpotuksen huokauksen\nja onnittelivat toisiaan.\n\n-- Se oli lähellä silmää, herrat, sanoi kapteeni. -- Jos tämä\nkohtaus olisi sattunut yöllä, olisimme olleet hukassa. Nyt on meidän\nvarotettava muita laivoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarconihytin sähkölennätinlaitos ratisi. Kipinät lentelivät avaruudessa\nja saapuivat päämääräänsä. Suuri laiva, oikea merijättiläinen\nhalkasi Atlannin aaltoja, ollen ensi matkallaan uutta mannerta\nkohti. Sähköttäjä otti vastaan sanoman ja kirjotti sen luettavaan\nmuotoon. Sitten pani hän takin ylleen ja lakin päähänsä sekä riensi\nkomentosillalle.\n\n-- Missä on kapteeni, kysyi hän.\n\n-- Merenkulkuhytissä, vastattiin. Sähköttäjä naputti ovelle ja astui\nsisään.\n\n-- Sähkösanoma, herra, sanoi hän.\n\n-- Mistä? Mitä siinä sanotaan, kysyi kapteeni, ojentaen kätensä\nottaakseen vastaan paperin.\n\n-- \"La Touraine\" -laivalta ilmoitetaan, että edessämme on jäitä. Meri\non täynnä jäävuoria aina 40 asteelle pohjoista leveyttä. Jääkentät ovat\ntavattoman laajoja. Ne ovat juuri meidän kulkuväylällämme.\n\nKapteeni silmäsi pian sähkösanoman. Hänen otsansa synkkeni, ja hän\nvarjosti kädellään silmiään. Näytti siltä, että hän koetti keskittää\najatuksensa.\n\n-- Jäät ovat aikaisin liikkeellä tänä vuonna. On ikävää, että kohtaamme\nniitä juuri tällä matkalla, sanoi kapteeni.\n\nHän meni puhumaan miehilleen asiasta.\n\n-- Jäätietoja \"La Tourainelta\", sanoi hän. -- Jääjoukkoja on\nkulkuväylällämme.\n\n-- Muutetaanko suuntaa, kysyi vanhempi perämies.\n\n-- Pitäkää se entisellään, vastasi kapteeni lyhyesti. Samalla loi hän\nkatseen alas kannellaolijoihin, aivan kuin olisi tahtonut etsiä jotakin\nheidän joukostaan. Kun hän palasi merenkulkuhyttiin, olivat hänen\ntavallisesti niin turvallisen näköiset silmänsä levottomat.\n\nPerämiehet neuvottelivat komentosillalla.\n\n-- Onko New Foundlandin lähistöllä jäätä, kysyi eräs heistä. -- Olisiko\nedullisempaa mennä niin kauas etelään kuin mahdollista?\n\n-- Kyllä minäkin arvelen niin, sanoi toveri. -- Mutta \"äijä\" jatkaa\nkyllä tätä suuntaa. Johtaja on laivassa.\n\n-- Mutta ei hän tiedä, mitä reittiä me kulemme.\n\n-- Kyllä vaan. Hän tietää sen. Kapteeni Smith on hyvin tukalassa\nasemassa. Toiselta puolelta vaatii johtaja ennätystä -- sitä mies\ntarkottaa sanoessaan tahtovansa nähdä, \"miten se työskentelee\" --\ntoiselta puolelta on hänen otettava huomioon laivan ja matkustajien\nturvallisuus. Mutta meillä on se lohdutus, ettei laiva voi upota,\nvaikka törmäisikin jäävuoreen. \"Titanic ei voi upota\", on tullut\npuheenparreksi.\n\n-- En minä kumminkaan haluaisi vaihtaa paikkaa kapteenin kanssa, sanoi\nensimäinen perämies. -- Minun hartiani eivät voisi kantaa niin raskasta\nedesvastuun taakkaa.\n\nMuutaman tunnin kuluttua tuli uusi sähkösanoma. Kapteeni käski\nsähköttäjän tunnustamaan sen vastaanoton ja kiittää siitä. Hän otti sen\nmukaansa komentosillalle mennessään.\n\n-- Uusi ilmotus jäistä, sanoi hän miehille, -- tällä kerralla\n\"Tunesianista\". -- Sieltä on nähty enemmän kuin 200 jäävuorta.\n\n-- Muutetaanko suunta, kysyi se perämies, joka ennenkin oli tehnyt\nsaman kysymyksen.\n\n-- Ei, vastasi kapteeni yhtä lyhyesti kuin edelliselläkin kerralla. --\nEmme muuta sitä.\n\nMutta kapteeni Smith oli raskasten huolien painostamana. 30-vuotisesta\nkokemuksestaan merellä tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, mitä\nsähkösanomissa mainitut jäät merkitsisivät. 1892-vuodesta alkaen oli\nhän ollut Valkean Tähden linjan \"Majestic\"-laivan kapteenina, sen ensi\nmatkasta alkaen. Sitten oli hän siirtynyt saman linjan yhä isompien\nlaivojen päälliköksi. Koko hänen kapteenina-oloaikanaan ei ollut\ntapahtunut ainoatakaan onnettomuutta. Hän oli ollut varovainen eikä\nantautunut mihinkään uhmailuihin. Mutta nyt nämä jäävuoret! Niitten\ntarkkaa asemaa oli mahdoton määrätä. Olisi viisaasti tehty, jos niitä\nvälttäisi. Mutta jos olikin viisas, tiesi myös, mitä yhtiö odotti.\nYhtiö! Kunpa matka jo olisi tehty! Sittenpä sopisi vetäytyä maalle\nnauttimaan arvokkaan lepoa -- -- --\n\nKapteeni näki johtaja Ismayn tulevan tupakkasalongista raitista ilmaa\nnauttimaan. Hän meni kävelykannelle tätä tapaamaan.\n\n-- Sähkösanoma, sanoi hän, toivoen saavansa sanan toimintaohjeeksi.\n-- Tässä on \"Tunesianista\" lähetetty sähkösanoma, joka lienee teistä\nmielenkiintoinen. Olkaa hyvä!\n\nMutta Bruce Ismay ei vastannut sanaakaan. Hän luki hätäisesti\nsähkösanoman, pisti sen taskuunsa ja jatkoi kävelyään aivan kuin ei\nmitään olisi tapahtunut...\n\nVuodenaikaan nähden oli tavattoman kylmä, ja \"Titanicin\" kannella oli\nsiis hyvin vähän väkeä. Joukko herroja keskusteli tupakkasalongissa.\nMuutamat huomauttivat tavattoman kylmästä ilmasta.\n\n-- Atlanti on aina kylmä tähän vuodenaikaan, sanoi Niilo Vieremä.\n\n-- Ei sentään aina, väitti joku. -- Mutta talvi on ollut harvinaisen\nkylmä. Väitetään, että pohjoisempana liikehtii joukko jäävuoria. -- Jos\nmeillä on onni puolellamme, saanemme nähdä niitä lähemmältä ennenkuin\ntulemme perille...\n\n-- Onniko, huudahti eräs vanhempi herra, joka ennen oli ollut\nkapteenina Englannin laivastossa. -- Kiitän sellaisesta onnesta!\nJäävuoret ovat pahimpia vastuksia, joitten kanssa voi tulla tekemisiin.\nMiltä tahansa vaaralta voi suojella itseään, mutta ei jäävuorilta. Ne\novat merenkulkijain pahimpia vihollisia.\n\n-- Kohtalon työkaluja, lisäsi Mc Dean.\n\n-- Eräs kohtalon monista työkaluista, oikasi edellinen puhuja.\nVedenalaiset karit tuhoavat enimmin laivoja ja ihmishenkiä. Mutta me\ntiedämme, missä niitä on ja voimme määrätä laivojen reitit. Meillä on\nmajakoita ja merkkejä, jotka varottavat vedenalaisilta kareilta. Mutta\nkaikesta huolimatta ei karilleajoja voida välttää. Rannikkovesien\npohjassa on kaikkialla haaksirikkoisten laivojen jätteitä, ja\nrannikkojen valkeassa hiekassa lepää tuhansittain hukkuneita\nmerimiehiä, jotka ovat nähneet päivänvalon jossakin toisessa maanosassa.\n\n-- Ja sitten on sumu kiusana, sanoi Vieremä.\n\n-- Niin. Se on myös kohtalon työkalu. Me voimme välttää moniaita muita\nvaaroja, mutta kun sumu laskeutuu eteen ja tukkii näköpiirin, emme\nvoi mitään. Te, herrat, jotka kulutatte aikanne tupakkasalongissa ja\nolette pahoillanne höyrypillin kimakoista vihellyksistä, ette aavista,\nmitä laivan päällikkö tuntee komentosillalla seisoessaan, kun sumu\npeittää näköpiirin. Siinä hän seisoo silmät auki kumminkaan näkemättä\nmitään. Voinette arvata, kuinka jännitettyinä hänen hermonsa ovat, kun\nhän katselee läpinäkymätöntä sumua laivasta, jonka kumminkin _täytyy_\npäästä eteenpäin.\n\n-- Mutta laki määrää hiljaisen vauhdin sumussa.\n\n-- Laki on vaiti niin kauan kun kaikki käy hyvin. Missä ei ole\nsyyttäjää, siellä ei ole tuomariakaan. Jos jotakin tapahtuu, pannaan\ntutkimus toimeen. Mutta luonnollisesti on silloin jo myöhäistä. Merellä\non aikojen kuluessa tapahtunut niin monta onnettomuutta, joitten syitä\nei koskaan ole tutkittu. Parhailla toiveilla on monta laivaa lähtenyt\nsatamasta, mutta eivät ne koskaan ole päässeet määräpaikkaansa. Ei ole\nkoskaan saatu tietää, mihin ne ovat joutuneet. Jokin kohtalon väline on\nne tuhonnut. Esimerkiksi ovat ne voineet törmätä ympärillä ajelehtiviin\nlaivanhylkyihin tai jäävuoriin. Tuntemattomiin syvyyksiin ovat ne\nvaipuneet ihmisineen päivineen. Eikä ole jäänyt jälelle ketään, joka\nolisi tietänyt tapauksesta kertoa.\n\n-- Tämä keskusteluaine on kammottava, mutta kieltämättä\nmielenkiintoinen, sanoi Mc Dean.\n\n-- Jos herroilla on halua kuunnella, voin minä kertoa koko joukon\nmerionnettomuuksien historiaa. Muutamia vuosia sitten makasin\nsairaana Englannissa. Saadakseni ajan kulumaan kirjotin erään teoksen\nmeriliikekirjastoa varten. Sen nimi on \"Jäävuorionnettomuuksia\" ja se\nsisältää koko joukon jännittäviä asioita. Jos siis haluatte kuunnella...\n\n-- Kertokaa, huusivat herrat yhdestä suusta.\n\n-- Vaarat olivat niin suuria, ja niitä oli niin monta, alkoi kapteeni.\n-- Vuosien kuluessa olivat jäävuoret tehneet sellaista tuhoa, että\nmoni linja luopui entisestä reitistään ja valitsi eteläisemmän. Mutta\ntämä seikka ei poistanut onnettomuuksia; se vaan rajotti niitten\nlukua. Syyskuussa 1899 törmäsi höyrylaiva \"City of Rome\" matkallaan\nGlasgowista Newyorkiin jäävuoreen keskellä eteläistä reittiä.\nLaiva kulki ainoastaan puolella höyryllä ja sillä oli sumun tähden\nkaksinkertainen vartiasto. Laivassa oli 1,600 ihmistä. Näistä oli 500\nsalonkimatkustajia.\n\nNämä istuivat pöydässä yhteentörmäyksen tapahtuessa. Syöjät ja ruoat\nlensivät lattialle. Niin pian kun kauhun valtaamat ihmiset olivat\npäässeet jaloilleen, riensivät he kannelle. Onneksi oli kuri hyvä, ja\nmuutaman minuutin kuluttua oli pakokauhu ohi, erittäinkin kun kapteeni\nvakuutti, ettei mitään välitöntä vaaraa ollut tarjona. Laiva oli\nhalassut pitkän ja leveän jäävuoren ja saanut useamman vuodon. Mutta\nvedenpitävien kammioitten varassa pysyi laiva pinnalla ja pääsi muita\nvaaroja kohtaamatta satamaan.\n\nKaksikymmentä vuotta sitä ennen tapahtui merkillisin jäävuoreen\ntörmäys, mitä koskaan olen kuullut kerrottavan. Vuonna 1879 törmäsi\nhöyrylaiva Arizona, joka \"Great Easternin\" jälkeen oli sen ajan suurin\nlaiva, jättiläisjäävuoreen 250 englannin peninkulman päässä S:t\nJohnista. \"Arizona\" kulki 18 solmuvälin nopeudella, ja törmäys oli\nkauhea. Se tapahtui yöllä, ja matkustajat nukkuivat. He syöksyivät\nvuoteistaan ja juoksivat kannelle yövaatteissaan. Syntyi kauhea\npakokauhu, jossa joukko ihmisiä sai pahoja vammoja, puhumattakaan\nniistä, jotka itse törmäyksessä loukkaantuivat. Ihmiset koettivat\nrynnäköllä anastaa pelastusveneet, mutta miehistön onnistui tyynnyttää\nkauhun valtaamat matkustajat. Pian levisi se ilahuttava tieto, että\nlaiva pysyi pinnalla vedenpitävien kammioitten avulla. Matkustajat\ntyyntyivät vähitellen. Nyt saattoivat päällystö ja miehistö ryhtyä\ntyöhön laivan irrottamiseksi jäistä.\n\nIrrotustyö onnistui, ja laiva pääsi takaperin kulkemalla sulaan\nveteen. Kun Arizona 36 tuntia hiljaisella vauhdilla kulettuaan pääsi\nS:t Johniin, olivat kaupungin kaikki asukkaat laivalaiturilla ihmettä\nkatsomassa.\n\n-- Mitä ihmettä, huudahti satamakapteeni, joka ensimäisenä astui\nlaivaan. -- Olen kuullut, että Glasgowista on joskus tuotu tänne\nkivihiiliä, mutta enpä vielä koskaan ole kuullut puhuttavan sellaisesta\nhoukkiosta, joka toisi jäitä meidän seuduillemme. Laivan keulassa\noleviin ammottaviin reikiin oli näet tarttunut suuria jäänkappaleita.\n\n-- Tehkää te vaan pilaa, sanoi laivan kapteeni. -- Mutta me olemme\nhyvillämme, ettei meidän tarvinnut jääkaapissa mennä merenpohjaan.\n\nTuntuu todella merkilliseltä, että laiva voi selviytyä tuosta\nonnettomuudesta edes viottuneena. Mutta \"Arizona\" olikin tavattoman\nluja laiva. Muussa tapauksessa se epäilemättä olisi joutunut tuhon\nomaksi.\n\nTähän asti kertomissani tapauksissa ovat jäävuoriin törmänneet\nlaivat pelastuneet perikadosta, jatkoi kertoja, -- -- mutta jokaista\nonnellista tapausta kohti on vähintäin tusina sellaisia tapauksia,\njotka ovat päättyneet onnettomasti. Maaliskuussa 1841 hävisi\n\"President\"-niminen höyrylaiva, mukanaan 120 henkilöä, matkalla\nNewyorkista Liverpooliin. Samassa kuussa 1854 lähti höyrylaiva \"City\nof Glasgow\" mukanaan 400 henkeä, matkalla Filadelfiaan. Se ei koskaan\ntullut perille. 1856 hävisi Valkean Tähden linjan \"Pacific\"-laiva,\nvieden mukanaan 185 henkeä. \"City of Boston\", joka 1870 lähti\nBostonista, mukanaan 191 miestä, joutui saman kohtalon alaiseksi.\n\nMutta pitkä onnettomuusluettelo ei vielä ole lopussa. Helmikuussa 1892\nhävisi toinen Valkean Tähden linjan laiva nimeltä \"Noronic\" matkalla\nLiverpoolista Newyorkiin. Samassa kuussa hävisi \"State of Georgia\"\nAberdeenin ja Bostonin välillä. Helmikuussa 1899 oli \"Alleghanyn\"\nvuoro hukkua Newyorkin ja Doverin välillä. Samassa kuussa 1902\nhukkui \"Huronian\" Liverpoolin ja S:t Johnin välillä. Yhtään näistä\nonnettomuuksista ei ole koskaan saatu selvitetyksi. Ne kuuluvat meren\nsuurimpiin arvoituksiin. Minun tietoni ulottuvat ainoastaan 1905\nvuoteen asti, mutta senjälkeen on useita samallaisia onnettomuuksia\nedelleenkin tapahtunut.\n\nKun nämä jäljettömiin häviämiset ovat tapahtuneet helmikuusta\ntoukokuuhun, voidaan jokseenkin varmasti päättää, että jäävuoret ovat\nolleet tuhontuottajina. Luultavasti ovat yhteentörmäykset olleet niin\nvoimakkaita, että laivat ovat menneet pohjaan ennenkuin pelastusveneitä\non ehditty laskea vesille. Ja ne matkustajat, jotka ovat pysytelleet\nlaivankappaleilla, ovat pian paleltuneet kuoliaaksi.\n\nMutta on myös tapahtunut, että jäävuoreen törmänneen ja uponneen laivan\nmiehistö on pelastunut ja jäänyt elämään. Ihmeellinen oli todella\n\"Polariksesta\" eloonjääneitten pelastus. Tämä oli valaanpyydystyslaiva,\njonka jäät murskasivat Grönlannin rannikolla lokakuussa 1879. Miehistö\nkulki jäänkappaleella Golfin virtaa eteläänpäin, ja sen pelasti\npurjelaiva \"Tigress\" New Foundlandin edustalla puoli vuotta myöhemmin.\nMaaliskuussa 1893 pelasti parkkilaiva \"Diana\" edellisenä yönä uponneen\nhöyrylaiva \"Castlegaten\" eloonjääneet matkustajat. Toukokuussa 1897\npelasti purjelaiva \"Labrador\" jäävuoreen törmänneen \"Windsor Laken\"\neloonjääneen miehistön.\n\nKolme vuotta myöhemmin törmäsi höyrylaiva \"Ireland\" jäävuoreen saaden\nsuuren vuodon, ja heinäkuussa 1896 joutui kuormahöyrylaiva \"Concordia\"\nBellisle-salmessa samallaisen kohtalon alaiseksi. Sen keulassa oleva\nreikä oli niin suuri, että kuormavaunu olisi mahtunut siitä sisään.\nOlipa melkein ihme, että laiva pysyi uivana niin kauan, että pääsi S:t\nJohnin satamaan.\n\nYhtä merkillinen oli nelimastoisen laivan \"Knight Bachelonin\" seikkailu\nkesäkuussa 1897. Matkalla Newyorkiin sai se vielä suuremman reiän\nkuin \"Concordia\", ja ainoastaan eräs onnellinen tapaus pelasti sen\nuppoamasta.\n\nMerkillisin oli kumminkin höyrylaiva \"Portian\" seikkailu. Tämä oli\nNewyorkin ja New Foundlandin välillä kesäkuussa 1893, mukanaan joukko\nhuvimatkailijoita, kun kapteeni, jota sanottiin pohjoisella Atlannilla\nliikkuvien laivojen kaikkein kokeneimmaksi kapteeniksi, äkkiä huomasi\nsuunnattoman suuren jäävuoren. Hän arvioi vuoren korkeuden 200 ja\npituuden 800 jalaksi. Haaveellisesti leikattuine kristallisivuineen,\njoista valo heijastui kaikissa sateenkaaren väreissä, teki se kaikkiin\nläsnäolijoihin niin suuremmoisen vaikutuksen, että matkustajat pyysivät\nkapteenia ohjaamaan laivan lähemmäksi, jotta he saisivat huomioida sitä\noikein tarkasti.\n\nKapteeni suostui pyyntöön ja ohjasi laivan hiljaa jäävuorta kohti.\nMutta äkkiä kuului paukaus, aivan kuin tykki olisi lauastu.\nSamassa silmänräpäyksessä raapasi \"Portia\" johonkin esineeseen.\nKuului kumea pauhina, ja jäävuori näytti menevän palasiksi.\nKuvaamattomaksi kauhukseen huomasivat nyt matkustajat laivan ajaneen\njäävuorenkappaleelle. Kun tämä vapautui itse vuoren painostuksesta,\nnosti se laivan keulan ylös, jolloin sen perä vaipui veden alle. Nyt\nryhdyttiin varustamaan pelastusveneitä ruokavaroilla, mutta ennenkuin\nse työ oli pitkällekään joutunut, kallistui laivan alla oleva\njäänlohkare, ja laiva pääsi vapaaseen veteen, kärsimättä pienintäkään\nvahinkoa.\n\nOn monta muuta esimerkkiä osottamassa, kuinka vaarallisia jäävuoret\novat. Joku on niitä täällä kutsunut kohtalon työkaluiksi, ja sen nimen\nne todella ansaitsevatkin. Minun serkunpoikani hukkui ranskalaisen\nprikin \"Vaillantin\" haaksirikossa. Laiva ajoi hiekkasärkille. Sysäys\noli niin voimakas, että laiva meni kappaleiksi. Haaksirikko tapahtui\npimeänä yönä. Suuri osa 74 henkeä käsittävästä miehistöstä menetti\nhenkensä joko uppoamalla tai murskautumalla kannelle kaatuvien mastojen\nja raakapuitten alle. 35 miestä meni pelastusveneeseen, 7 erääseen\njullaan ja 7 matalapohjaiseen veneeseen. Heillä ei ollut ruokaa,\njuomaa, purjeita eikä airoja. Heidän vaatteensa olivat hyvin niukat.\n\nAamulla erkanivat veneet toisistaan eikä jullaa näkynyt enää koskaan.\nLaivakoira, joka otettiin pelastusveneeseen, teurastettiin toisena\npäivänä ja syötiin raakana. Seuraavana yönä kuoli 4 miestä viluun.\nHeidän ruumiinsa heitettiin mereen, kun toiset ensin olivat ottaneet\nheidän vaatteensa.\n\nKolmantena päivänä tulivat haaksirikkoiset jäävuorien sekaan ja\nkoettivat sammuttaa polttavaa janoaan syömällä jäänpalasia. Seuraavana\nyönä kuoli vielä 7 miestä. Senjälkeen ei tiedetä, mitä veneissä\ntapahtui, kunnes haaksirikkoiset seitsemäntenä päivänä huomattiin\neräästä kuunarista. Pelastusveneessä oli vaan 4 ja toisessa veneessä 3\npuolikuollutta, puoleksi paleltunutta miestä.\n\nHaaksirikkoiset saivat mitä parasta hoitoa ja heidät laskettiin maihin\nS:t Pierressä. Kaikkien seitsemän miehen jalat olivat niin paleltuneet,\nettä ne täytyi leikata pois. Viisi kuoli leikkauspöydällä. 74 miehestä\njäi vaan 2 jälelle kertomaan tuosta kauheasta haaksirikosta.\n\n-- Kauheata on kuulla tuollaisia kertomuksia, sanoi Mc Dean, kun\nkertoja oli lopettanut puheensa. -- Tuntee oikein voivansa pahoin.\nMitä, jos Titanic -- -- --\n\n-- Ei mitään vaaraa, nauroi Niilo Vieremä. -- Ei ole vielä kuultu, että\njokin suuri uudenaikainen Atlannin-laiva olisi törmännyt jäävuoreen\npääsemättä maihin. Mutta onhan epämiellyttävää tietää mentävän\neteenpäin nykyisellä vauhdilla, koska vaara _voi_ olla tarjona.\n\n-- Mutta miksi ei vauhtia sitten hiljennetä! Ennenkuin ostin lipun,\npyysin minä puolestani erityissitoumuksen siitä, ettei tällä matkalla\nkoetettaisi saada mitään ennätystä. Useammat ystäväni tekivät samalla\ntavalla, ja yhtiö antoi pyytämämme lupauksen. Eihän meillä ole\nkiirettä. Miksi sitten ajetaan sellaista vauhtia kuin hengenhätä olisi\nkysymyksessä?\n\n-- Kysykää herra Ismayltä, sanoi joku.\n\nHerrat vaihtoivat katseita.\n\n-- Emmekö me voisi lukea herra Ismaytäkin kohtalon työkaluihin, ehdotti\nVieremä. -- Useimpien onnettomuuksien syyn täytyy langeta yhtiöitten\nja niitten johtajien niskoille. Ennätysajo, hurja kilpajuoksu rannasta\nrantaan aiheuttaa onnettomuuksia. Johtajat hoitavat ruoskaa ja\nkannuksia.\n\n-- Siltä näyttää. Mutta ottakaa huomioon, että osakkeenomistajat\nvuorostaan komentavat johtajia. Osakkeenomistajat eivät näe muuta kuin\nnumeroita. Numerot taas merkitsevät ansiota tai tappiota. Ennätyksestä\nriippuu, kumpi puoli voittaa, ja paras ennätys on aika. Ihmisillä\non kiire sekä todellisuudessa että mielikuvituksessaan. Tämä kiire\nmielessä koetetaan saada vauhti mahdollisimman suureksi, ja kapteenien\ntäytyy huolehtia siitä, että määrättynä aikana päästään perille. Jos\nei päästä, menettää yhtiö. Osakkeenomistajat pakottavat johtajaa; tämä\ntaas kapteeneja, jotka saavat istua kahden tulen välissä. Johtaja Ismay\non ihan häikäilemätön. Sentähden ryntääkin \"Titanic\" tällaista vauhtia\neteenpäin. Mutta teidän, herrat, ei tarvitse olla levottomia. \"Titanic\"\nei voi upota. Tapahtukoon mitä tahansa, ei laiva voi upota.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTanssisalongissa istui Alice Mc Dean herrajoukon ympäröimänä.\nKeskustelu koski hänen sinistä timanttiaan. Ei kukaan uskonut sen\nonnettomuutta tuottavia ominaisuuksia; mahdollisesti ruhtinas Uffiezi\nkaikessa salaisuudessa teki niin. Olihan naurettavaa luulotella,\nettä kivi -- paljas eloton kivi -- voisi tuottaa muuta onnettomuutta\nkuin sellaista, mikä riippuu ihmisten ahneudesta ja sisäisestä\nrikoksellisuudesta. Laskettiin leikkiä puoleen ja toimeen. Eräs nuori\namerikkalainen huomautti, että pahin tuho, minkä sininen timantti voisi\ntuottaa, olisi se, että sen omistajatar joutuisi naimisiin arvottoman\nseikkailijan kanssa. Uffiezi punastui vienosti. Kääntääkseen huomion\ntoisaalle alkoi Alice puhutella Laurilaa.\n\n-- Te lienette ainoa, joka ei ole lausunut mielipidettään minun\ntimantistani, sanoi hän. -- Mitä te siitä arvelette?\n\nLaurila mietti hetkisen ennenkuin vastasi.\n\n-- Minä olen kasvanut Suomessa, kuullut paljon taruja ja kertomuksia\nnoidista ynnä muista merkillisistä asioista, alkoi Laurila, -- mutta en\nole taikauskoinen enkä anna suurtakaan arvoa sellaisille asioille. On\nkuitenkin mahdoton aina sanoa, missä tosiasiat loppuvat ja mistä tarut\nalkavat. Kohtalolla on monta työkalua. Mutta minä toivon, että sinisen\ntimanttinne luonne muuttuu teidän hallussanne, edellyttäen, että se\nennen on ollut tuhoatuottava.\n\n-- Minä olen jo sanonut, että sen luonne on muuttunut, ja että siitä on\ntullut onnenkivi, nauroi ruhtinas.\n\n-- Uskotteko siis, että on olemassa selittämättömiä asioita, kysyi\nAlice Laurilaan kääntyneenä.\n\n-- Minä uskon, että taivaan ja maan välillä on moniaita asioita, joita\nme ihmiset emme ymmärrä.\n\n-- Oletteko spiritisti?\n\n-- En ollenkaan, mutta minä uskon, että kaikilla tapahtumilla on syynsä.\n\n-- Tiedättekö, kysyi Alice vakavannäköisenä, -- että herra Steadilla,\njoka on mukana, on sellainen aavistus, että hän joskus hukkuu veteen?\nHän sanoo, ettei koskaan ole turvassa merellä. Ja hän kuuluu viime yönä\nnähneen merkillisen unen kissoista. Se merkinnee jotakin ikävyyttä.\n\n-- Unet eivät merkitse mitään, vastasi Laurila. -- Herra Steadin\naavistus voi olla aivan perusteeton. Ei kukaan tiedä, millä tavalla\ntulee kuolemaan.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\nHuhtikuun 14 ja 15 päivän välinen yö 1912.\n\n\nMeri oli ihan tyyni. Ainoastaan hienot väreet kulkivat vedenpinnalla.\nYö oli pimeä mutta tähtikirkas. Linnunrata näkyi suoraan laivan\nyläpuolella.\n\nTämän tyynen veden pintaa kiiti jättiläislaiva \"Titanic\" kolmen\npotkurin työntämänä, 23 solmuvälin nopeudella. Kuten satulinna oli\nlaiva lukemattomine ikkunoineen, valastuine kansineen ja neljine\nsavutorvineen. Kuten merihirviö kiiti se eteenpäin, vaahtoharjaisten\naaltojen noustessa sen kummallekin puolelle. Koko näyttämö oli\nverrattoman kaunis. Jos paljon matkustanut \"lentävä hollantilainen\"\nolisi ollut katsomassa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei ollut\nnähnyt mitään niin suuremmoista.\n\n\"Titanicin\" komentosillalla tuntui jäätävän kylmä viima. Perämiehet\nseisoivat päällystakkien kaulukset ylös vedettyinä eivätkä puhuneet\nmuuta kuin mitä toimessa oli välttämätöntä.\n\nEräs miehistä loi katseen lämpömittariin.\n\n-- On aika ottaa selvä veden lämpömäärästä, sanoi hän.\n\nEräs laivamies nosti sangollisen vettä merestä. Lämpömittari pantiin\nsiihen.\n\n-- Se laskee, sanoi eräs. -- Olemme kylmässä virrassa. Arvattavasti on\nmyös jäävuoria lähellä, mutta näkeehän nyt hyvin.\n\n-- Laiva menee hyvää vauhtia, huomautti toveri. -- Vauhti on yli\n23 solmuväliä. Jos ilma pysyy suopeana, saamme ennätyksen. Se on\nkieltämättä jännittävä.\n\nVartijan kävellessä komentosillalla pidettiin ensi luokan suuressa\nsalongissa konserttia. Toisessa luokassa oli niinikään konsertti.\nAlhaalla kolmannessa luokassa oli jo hiljaista. Köyhillä ihmisillä ei\nole suurta elämäniloa. Matkallakin rasittavat heitä huolet.\n\nEivät sentään kaikki kolmasluokkalaiset vielä olleet unen helmoissa.\nAinakin yksinäisten miesten puolella puheltiin vielä.\n\n-- Floridaanko aiotte asettua olemaan, kysyi eräs mies naapuriltaan.\n\n-- Niin. Koetan ansaita siellä vähän huonevelkani lyhennykseksi,\nvastasi puhuteltu.\n\n-- Mikä taas olikaan nimenne, kysyi toveri.\n\n-- Antti Leinonen.\n\n-- Te olette Helsingistä.\n\n-- Kyllä jokseenkin. En asu kaupungissa vaan noin 6 kilometrin päässä\nsieltä.\n\n-- Ettekö eilen sanonut, että olette rautatieläinen? Kuinka saitte niin\npitkän loman?\n\n-- Minulla on kasvattipoika, joka on sijaisenani niin kauan kun viivyn\nAmerikassa.\n\n-- Oletteko nainut mies?\n\n-- En. Minulla on ainoastaan vanha äiti hoidettavana.\n\n-- Tiedättekö, mitä minä päivällä kuulin kannella liikkuessani?\n\n-- No mitä?\n\n-- Siellä oli muutamia herraskaisia, jotka tiesivät kertoa, että täällä\nlaivassa on eräs amerikkalainen miljoonamiehen tytär, jolla on sininen,\ntavattoman kallis jalokivi, minkä pitäisi tuottaa onnettomuutta.\n\n-- Niinkö taikauskoinen te olette?\n\n-- No en minä siitäkään tiedä, mutta niin vaan kuulin kerrottavan.\nSitäpaitsi puhuttiin vielä jäävuorista, jotka olisivat ihan laivamme\nkulkuväylällä. Mitä, jos laiva tällaisella vauhdilla törmäisi\njäävuoreen ja hukkuisi?\n\n-- Hukkua ei se voi. Siinä kuuluu olevan sellaisia vedenpitäviä\nkammioita, joitten varassa se pysyy pinnalla, vaikka saisi pahankin\nvuodon, vakuutti Leinonen.\n\n-- Merkillistä, sanoi naapuri. -- Kaikkien huulilla ovat samat sanat,\nettei tämä laiva muka voi hukkua.\n\n-- Asiantuntijat vakuuttavat niin.\n\n-- Hyvä olisi, jos niin olisi laita. Minä olen kumminkin toista mieltä.\nMutta täytyy koettaa nukkua. Hyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaurila oli saanut kutsun tulla Mc Deanin pöytään syömään päivällistä.\nVieremä ja Saarela olivat niinikään saaneet kutsun.\n\nKun Laurila päivälliskahvin juotuaan meni hyttiinsä ottamaan\npäällystakkiaan, koska aikoi tupakoida kannella, putosi hänen\nmatkalaukkua avatessaan Tyyne Perälän valokuva siitä ulos. Hän otti\nkuvan käteensä ja suuteli sitä.\n\n-- Kunpa tietäisit, rakas Tyyne, kuinka kaukana minä jo olen. Oi, kunpa\nsinäkin olisit mukana!\n\nSamassa tuli hän kääntäneeksi kuvan.\n\n-- Mitä tämä on, huudahti hän. -- Tyyne on lyijykynällä kirjottanut\nkortin toiselle puolelle: \"Ole varoillasi siinä 'Titanic'-laivassa!\"\n-- Hän pelkää, että laiva hukkuisi. No mutta! Kylläpä on tyttöparka\nheikkohermoinen.\n\nLaurila pisti kuvan povitaskuunsa ja riensi kannelle. Siellä\nkävellessään katseli hän taas Tyynen valokuvaa. Hän muisteli niitä\nhauskoja hetkiä, mitkä oli viettänyt hänen seurassaan. Oli epävarmaa,\nkuinka kauan hän tulisi viipymään Amerikassa, mutta kaikessa\ntapauksessa toivoi hän jonkun ajan kuluttua palaavansa Suomeen ainakin\nnoutamaan Tyyneä.\n\nLaivakello löi 10. Ensimäinen perämies tuli hytistään ja riensi\nkomentosillalle. Siellä oli vartijanmuutto. Se tapahtui sukkelasti.\nHeti oli ensimäinen perämieskin toimessaan. Hän loi katseen pitkin\nlaivan pituutta.\n\n-- Ensi vuonna minä kenties olen jo kapteenina, sanoi hän itsekseen.\n-- Kun yhtiö yhä rakennuttaa uusia laivoja, uskon pian pääseväni\npäälliköksi, koska olen kauan palvellut. Tietysti saan ensin pienemmän\nlaivan haltuuni. Niin, niin. Pienestä se äijä Smithkin alkoi ja on nyt\ntämän jättiläislaivan kapteenina.\n\nEnsimäinen perämies tiesi, että paljo riippuisi \"Titanicin\" ensi\nmatkasta. Hänellä oli lähinnä kapteenia suurin edesvastuu, mutta hän\nsaisi myös osansa kunniasta, jos kaikki kävisi hyvin. Tästä matkasta\ntultaisiin paljo puhumaan.\n\nHän meni peräsinhyttiin.\n\n-- Kaikki hyvin, kuului vartijan yksitoikkoinen ääni.\n\n-- Hyvä on! Laiva kiitää nuolena eteenpäin, sanoi ensimäinen perämies\ntovereilleen.\n\n-- \"Parisian\" sähkötti äskettäin. Se on 100 peninkulman päässä meistä,\nja ilmottaa, että jäät peittävät 75 neliökilometrin alan merenpintaa.\n\n-- \"Parisian\" kulkee pohjoisempaa reittiä kuin me.\n\n-- Onko kapteeni ollut ylhäällä?\n\n-- 8 ja 9.15 välillä. Hän ei antanut mitään muita ohjeita kuin että\ntähystyksen tulee olla tarkka.\n\n-- Nyt on ihan selkeä. Tähtiä näkyy taivaanrantaan asti. Kauniimpaa\nyötä ei voi toivoa.\n\nSilloin kuului kovaa soittoa ensi luokan salongista. Kun kerran ovi\navautui, kuuluivat \"Mustalaisrakkaus\"-valssin sävelet selvästi.\n\n-- Meillä on mukana joukko nuorta väkeä, sanoi eräs miehistä. -- Joka\nilta on tanssittu. Kelpaa niitten siellä pitää hauskaa. Toista on\nseisoa tässä ja tuijottaa pimeyteen.\n\n-- Dollariprinsessa on arvatenkin mennyt kihloihin tuon mustasilmäisen\nitalialaisen kanssa. On siinäkin ennätys \"Titanicille\". Tästä lähtien\nmatkustavat naimahaluiset dollariprinsessat yksinomaan meidän\nlaivassamme.\n\n-- Oletteko nähnyt Bruce Ismaytä tänään, kysyi kuudes perämies, kun\nensimäinen perämies Murdoch hetkisen viivähti hänen luonaan.\n\n-- Olen iltapäivällä. Hän näyttää hyvin tyytyväiseltä mutta ei sano\nmitään. Kello on nyt vasta 11.35, mutta minä soisin sen jo olevan\n12 saadaksemme tietää, kuinka pitkän matkan laiva on kulkenut näinä\nkahtenatoista tuntina.\n\nPerämiehet olivat taas äänettöminä ja tuijottivat eteenpäin. Heidät oli\nvallannut selittämättömän kammon tunne. Jotakin odottamatonta, kamalaa\noli tulossa. Tuntui siltä kuin he olisivat tahtoneet sanoa, että laiva\nkiiti joka sekunnissa kymmenen metriä eteenpäin perikatoaan kohti.\n\nKansilla vallitsi täydellinen äänettömyys, Salongeistakaan ei enää\nkuulunut soittoa. Useimmat matkustajat valmistautuivat yölevolle.\nAinostaan joukko herroja istui tupakkasalongissa. Oli sunnuntai, eikä\nenglantilaisen tavan mukaan kortinpeluu ole silloin niin kiihkeätä kuin\narkipäivinä.\n\n-- Näin tyyntä yötä ei vielä ole ollut koko matkallamme, sanoi\nensimäinen perämies. -- Mutta merkillistä! Minusta tuntuu aivan siltä\nkuin tänä yönä tapahtuisi jotakin kauheata -- -- --\n\nHän vaikeni heti. Mastossa oleva tähystäjä antoi kolme varotusmerkkiä.\nPerämiehet sävähtivät ja jännittivät silmiään nähdäkseen, oliko\nvaara tarjona. Ensimäinen perämies painoi korvaansa mastoon johtavan\npuhelimen torveen ja kuunteli hetkisen.\n\n-- Keulan edessä, ihan keulan edessä on jotakin, huusi hän.\n\n-- Jäävuori on keulan edessä, vastattiin mastosta.\n\nEnsimäinen perämies astui muutaman askeleen konehuoneeseen johtavaa\nsähkötintä kohti. Hän tarttui sen kädensijaan ja oli hetkisen\nepäröivällä kannalla. Kylmä hiki pursui hänen otsastaan. Panisiko hän\nlaivan koneiston käymään täydellä voimalla taaksepäin vai kuinka?\n\nNyt oli tullut se silmänräpäys, joka ratkasi \"Titanicin\" kohtalon.\nNyt oli laiva jo jäävuoren edessä. Jättiläismäisenä, valkeana,\nonnettomuutta uhkaavana kummituksena oli se siinä. Jäävuori oli noin\nsata jalkaa korkeampi laivaa ja välkähteli vaaleansinervänä tähtien\nheikossa valossa. Se oli niin lähellä, että siihen olisi voinut miltei\nkoskea. Nyt kuului kumea jyrinä, kauhea raappina ja korviavihlova\nritinä. Kaikki kannella olevat tulet sammuivat. Oli pilkkopimeä.\n\"Titanic\" vapisi ja natisi keulasta perään asti. Laiva repi suuria\nkappaleita jäävuoresta ja heitti ne peräkannelle. Mutta vauhti oli\nniin kova, ettei laiva seisahtunut vaan kiiti jäävuoren ohi. Muutaman\nsekunnin kuluttua oli jäävuori jäänyt näkymättömiin laivan taakse.\n\nKomentosillalla seisovat miehet olivat tapahtuman aikana olleet\nkuolonkalpeina ja aivan kuin halvautuneina. Onnettomuus oli tapahtunut\nniin pian, etteivät he olleet käsittäneet tapauksen merkitystä\nennenkuin oli myöhäistä. Vasta nyt sai herra Murdoch toimintavoimaa.\nHän tarttui molemmin käsin konehuoneeseen johtavien sähköttimien\nkädensijaan ja ilmotti: Pysäys! Kuumeentapaisella kiireellä painoi hän\nniihin 16 näppäimeen, jotka saivat vedenpitävien kammioitten väliset\novet sulkeutumaan. Täten estettiin välitön yhteys laivan eri osien\nvälillä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä seisoi kapteeni Smith komentosillalla.\n\n-- Mitä, jumalan tähden, on tapahtunut! huudahti hän.\n\nEnsimäinen perämies selitti koko tapahtuman yhdellä ainoalla sanalla:\n\n-- Jäävuori.\n\n-- Oletteko sulkenut kammiot, kysyi kapteeni.\n\n-- Kaikki kuusitoista.\n\n-- Kutsukaa sitten kaikki miehet kannelle. Pankaa pumput käyntiin, jos\ntarvitaan. Toimikaa niin, että tulet saadaan sytytetyksi, ja panettakaa\nvarmuuden vuoksi pelastusveneet kuntoon.\n\nNeljäs ja kuudes perämies riensivät toimittamaan niitä tehtäviä, joista\nei voitu huolehtia puhelimen välityksellä.\n\n-- Saamme toivoa, ettei asia ole niin vaarallinen, sanoi kapteeni. --\nMutta edellyttää sopii mitä tahansa.\n\nHeti senjälkeen aukasi kapteeni Smith marconihytin oven 1 ja astui\nhuoneeseen, jossa molemmat sähköttäjät olivat. Miehet olivat käyttäneet\nkoko iltapäivän erään laitteessa olevan vian korjaamiseen.\n\n-- Olemme törmänneet jäävuoreen, sanoi hän tyynesti. -- Valmistautukaa\nlähettämään hätämerkki, mutta odottakaa, kunnes palaan.\n\nOvi sulkeutui, ja kapteeni riensi portaita alas. Sähköttäjät katsoivat\nkummeksien toisiinsa. Nuorempi sähköttäjä oli juuri ollut nukkumassa ja\noli yöpuvussaan.\n\n-- Mikä on tarkotuksena, Phillips, kysyi hän toveriltaan.\n\n-- Enpä minä tiedä. Tunsin vaan sysäyksen. Ehkä on laiva hangannut\njäähän. Ukko on hermostunut. Mene sinä uudelleen levolle. Minä koetan\npäästä Cape Racen yhteyteen -- -- --\n\nNäitten tapausten sattuessa vallitsi \"Titanicilla\" pimeys. Ne harvat\nmatkustajat, jotka eivät vielä olleet menneet levolle, kummastelivat,\nmiksi tulet olivat sammuneet.\n\n-- Arvattavasti ovat moottorit tulleet liian kuumiksi, arveli joku. --\nMutta pianhan ne yhdistetään akkumulaattoreihin.\n\n-- Mutta koneet ovat lakanneet käymästä, sanoi joku toinen. -- Mitä\nlienee tapahtunut?\n\n-- Ei suinkaan mitään merkittävää. Ilma on ihan tyyni ja selkeä.\n\nOnni Laurila oli matkalla hyttiinsä \"Titanicin\" törmätessä jäävuoreen.\nHän kääntyi takaisin ja meni portaita ylös. Hän näki useampia ihmisiä\nrientävän ohitsensa. Eräs nainen kysyi häneltä pelosta värähtelevällä\näänellä:\n\n-- Mitä on tapahtunut? Onko hengenvaara tarjona? Hukummeko me? Miksi\nvallitsee laivalla täydellinen pimeys?\n\n-- Ei ole mitään vaaraa, vastasi Laurila tyynesti. -- Olkaa aivan\nhuoleton. Tulet sytytetään taas pian.\n\nSamassa sytytettiin taas kaikki tulet. Laurila jatkoi matkaansa\nvenekannelle. Joukko laivamiehiä riensi hänen jälkeensä\npelastusveneille, joita he alkoivat panna kuntoon. Laurila pysähtyi\nhetkiseksi katsomaan ja jatkoi sitten matkaansa tupakkahuoneeseen.\nKortinpelaajat istuivat pöytien ääressä täydessä touhussa, aivan\nkuin ei mitään olisi tapahtunut. Laurilasta tuntui tämä näytelmä\nomituiselta. Varmasti oli jotakin tapahtunut, koska laiva seisoi\npaikallaan, ja pelastusveneitä pantiin kuntoon. Nuo pelurit eivät\nkuitenkaan näyttäneet välittävän mistään.\n\nIhan tupakkasalongin edustalla seisoi Harland & Wolffin yli-insinööri\nkaukoputki silmien edessä. Hän tarjosi sen Laurilalle ja viittasi\nlaivan peräpuolen suuntaan.\n\n-- Suunnaton jäävuori, sanoi hän, -- korkeampi kuin laivamme mastot.\nOli onni, ettei se särkenyt koko laivaa.\n\n-- Onko \"Titanic\" vahingoittunut, kysyi Laurila.\n\n-- Arvattavasti. Mutta kammiot on jo sulettu. Minä takaan, ettei\n\"Titanic\" voi upota. Mutta miksi tämä melu, kun ei hengenvaaraa ole\ntarjona? Ihmiset ovat liian pelkureita.\n\nElämä laivan kansilla oli tullut yhä vilkkaammaksi. Päälliköt antoivat\nkäskyjä tyynesti mutta kovalla äänellä. Joukko ensi luokan matkustajia\noli tullut kannelle. Alhaalta kuului huutoja, jopa kirkunaa.\n\nKapteeni juoksi ohi.\n\n-- Hei, kapteeni! Mitä on tekeillä? Onko vaara tarjona, huusi\nyli-insinööri.\n\n-- Jäävuori on revässyt puhki laivan kyljen. On kysymys elämästä ja\nkuolemasta. Mutta olkaa jumalan tähden vaiti. Asiasta ei saa puhua\nsanaakaan ennenkuin on välttämätöntä.\n\nKapteeni kiirehti sähköttäjähyttiin.\n\n-- Pyytäkää apua! Lähettäkää \"C.Q.D.\" huusi hän ovesta. -- Ja antakaa\nminulle tieto heti kun olette saaneet vastauksen.\n\nSähköttäjät loivat toisiinsa kysyvän katseen. Heistä tuntui\nnaurettavalta, että \"Titanic\" pyytäisi apua. Laivahan seisoi\npaikallaan, ja törmäys jäävuoreen tuntui verrattain mitättömältä. Mutta\nheidän velvollisuutensa oli totella, ja niin lähettivät he \"C.Q.D.\"\nmerkin. [Come quick danger, s. o. tulkaa pian; vaara.]\n\nMutta muutaman minuutin kuluttua avautui taas hytinovi. Tulija oli\ntaaskin kapteeni.\n\n-- Mitä te olette sähköttäneet, kysyi hän.\n\n\"C.Q.D.\", vastasi Phillips.\n\n-- Ei kelpaa, sanoi kapteeni. -- Lähettäkää \"S.O.S.\" [Save our souls,\ns.o. pelastakaa meidän sielumme.]\n\n-- Kyllä, herra.\n\nKapteeni sulki oven ja sähköttäjät loivat taas kysyvän katseen\ntoisiinsa.\n\n-- Tämähän kuulostaa vakavalta, sanoi nuorempi sähköttäjä. -- Minusta\ntuntuu kysymyksenalaiselta, _voiko_ mikään hengenvaara olla tarjona.\nKuinka voisi \"Titanic\" upota? Eiköhän se ukko houraile? Mutta täytyyhän\nmeidän totella käskyjä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaurila meni peräkannelle. Sielläkin pantiin pelastusveneitä kuntoon.\nMuutamia matkustajia kuleskeli kannella kysellen, mitä oli tapahtunut.\nEi kukaan voinut käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys. Matkustajille\nei vielä annettu tietoja asian oikeasta laidasta. Jos niin olisi tehty,\nolisi pakokauhu tullut niin suureksi, että olisi ollut mahdoton panna\nedes pelastusveneitä kuntoon. Sitä paitsi ei miehistö olisi voinut\nkuulla päällikköjen antamia käskyjä. Sekasorto olisi ollut kuvaamaton.\n\nMikään yöllinen harjotus ei tämä näytelmä voinut olla. \"Titanicilla\" ei\noltu vielä kertaakaan harjoteltu pelastusveneitten kuntoonasettamista.\nLaurila oli kuullut, mitä kapteeni sanoi yli-insinöörille ja tiesi\nsiis hyvin, mistä oli kysymys, mutta hän ei uskaltanut puhua muille\nsanaakaan asiasta. Hän ei tahtonut olla pakokauhun aikaansaattajana.\nHänen tuli olla vaiti, kunnes päällikkökunta itse puhuisi.\n\nSuurilla portailla kohtasi Laurila Niilo Vieremän, joka oli\ntyövaatteissa.\n\n-- Valmistaudu ottamaan vastaan pahinta, sanoi tämä Laurilalle. --\n\"Titanic\" on tuomittu perikatoon. Kahden tunnin kuluttua uppoaa\nlaiva. Minä olin törmäyksen aikana konehuoneessa. Näky oli kauhea.\nKoko laivankylki repesi aivan kuin olisi ollut paperista tehty.\nOli sellainen jyrinä ja rytinä kuin salama olisi iskenyt. Sysäys\noli niin ankara, että höyrypannut siirtyivät paikoiltaan. Sisään\ntyöntyvät jäänlohkareet löivät kuoliaaksi kaikki ne lämmittäjät, jotka\ntyöskentelivät keulanpuoleisten tulisijojen ääressä. Ulostulviva höyry\npoltti kuoliaaksi vähintäin 12 lämmittäjää. Ne laivamiesraukat, jotka\nnukkuivat keulapäässä, ovat varmaankin menneet kappaleiksi. Vesi tulvaa\nkoskena sisään, ja keulapuoli painuu veden alle. On kauhea näytelmä.\nTämä haaksirikko on kamalin, mitä maailma milloinkaan on saanut tietää.\n\n-- Mutta vedenpitävät kammiot. Kuinka on niitten laita, kysyi Laurila.\n-- Eikö laiva pysy pinnalla niitten varassa? Hän tunsi omituista\npuistatusta ruumiissaan.\n\n-- Tyhmyyksiä, sanoi Vieremä. -- Kammiot eivät merkitse mitään, kun\npuoli laivan pohjaa on repeytynyt. Viisi kammiota on jo täynnä vettä,\nvaikka ainoastaan kaksi saisi olla, jos laiva pysyisi vedenpinnalla.\nMuuten uskon, että sysäyksen ollessa niin ankara ja äkkiarvaamaton ei\nyksikään ovi voinut sulkeutua tarkasti.\n\nYstävykset tarttuivat toistensa käsiin ja katsoivat toisiaan silmiin.\n\n-- Nyt tiedät kaikki, sanoi Vieremä. -- Nyt ei meillä ole aikaa hukata,\njos mielimme saada pelastusvyön.\n\nSamassa alkoi soittokunta soittaa. Se oli asettunut johonkin kannelle.\nSen iloiset sävelet tuntuivat omituisen virkistäviltä tällaisessa\ntapauksessa, kun kuolemaa katsottiin silmästä silmään.\n\n-- Jos asia on niin vakava kuin se näyttää olevan, sanoi Laurila, --\nniin käyttäytykäämme miehekkäästi ja pankaamme parhaamme lasten ja\nnaisten pelastamiseksi.\n\nYstävysten mennessä alas hakemaan pelastusvöitä, kuului käsky, että\nkaikki matkustajat kokoontuisivat kannelle. Palvelijat kulkivat\nhuoneesta huoneeseen herättämässä niitä, jotka jo olivat nukkuneet. --\nEi ole niinkään vaarallista, sanoivat he. -- Ainoastaan varovaisuuden\nvuoksi käsketään matkustajat kannelle. Ei kestäne kauan. Noin\nneljännestunnin kuluttua on kaikki taas hyvin.\n\nLaurila ja Vieremä tapasivat taas toisensa portaissa. Nostolavat\nseisoivat paikoillaan, ja kaikkien täytyi käydä.\n\nNaiset olivat enimmäkseen puoleksi puettuina. Muutamat olivat\nyövaatteissa, paljain jaloin. Toisilla oli tohvelit jalassa ja\npäällystakki yllä. Muutamat taas olivat sellaisessa puvussa, kuin\nolisivat valmiina menemään päivällispöytään. Useimmilla oli mukanaan\nhengenpelastusvyö. Mutta kukaan ei näyttänyt levottomalta. Moni nauroi\nja laski leikkiä. Silloin tällöin kuului jokin huudahdus.\n\n-- On uhkapeliä kutsua matkustajia sydänyöllä kannelle, huudahti eräs\nnainen, joka näytti kovin tietoiselta omasta arvostaan. -- Minä teen\nvalituksen, kun päästään Newyorkiin.\n\nNainen alkoi kääntyä portaita alas, mutta ylös tulvehtiva joukko työnsi\nhäntä eteenpäin. Tästäkös nainen tulistui.\n\n-- Senkin karja, kun tekee väkivaltaa. Hei, seis! Tiedättekö kuka minä\nolen? Ette taida tietää, ketä te töytitte! Kyllä minä teidät -- -- --\n\n-- Suu kiinni, kuului käskevä miehenääni. -- Joutukaa vaan, jos ette\nmieli joutua jalkoihin! Ei tässä nyt kysytä teidän arvoanne. On\nsamantekevä, kuka te olette. Yhtä hyviä me muut olemme.\n\nTaas alkoi nainen kääntyä portaita alas ihmisvirtaa vastaan.\n\n-- Minä en ole mikään leikkikalu eikä minua ajeta noin vaan huvin\nvuoksi yösydännä kannelle pakkaseen. Että kehtaavatkin -- -- --?\n\n-- Tukkikaa nyt suunne, huusi eräs nainen, joka kantoi lasta\nkummallakin käsivarrellaan. Ei tässä nyt ole kysymys mistään huvista.\nNyt on tuhansien henki kysymyksessä.\n\n-- Odottakaa, kun päästään Newyorkiin, puhkui nainen.\n\n-- Ei ole mitään takeita siitä, että saatte käydä sinne merenpohjaa\nmyöten, huusi eräs miehenääni. -- Pois tieltä! Ei tässä nyt mahtavuus\nauta.\n\n-- Mutta ettekö te, senkin aasi, tiedä sen vertaa, ettei \"Titanic\" voi\nhukkua, huusi ylpeä nainen.\n\n-- Pois tieltä vaan, huudettiin takaa.\n\nLaurila loi vakavan katseen Vieremään, kuunnellessaan tätä ikävää\nkinastusta. Vieremä hymyili surunvoittoisesti. Hänen olisi vaan\ntarvinnut lausua yksi ainoa sana saadakseen tuon ylpeän naisen\nhirvittävän pakokauhun valtaan, mutta sitä ei hän tehnyt.\n\nLaivan aliosassa oli vesi jo noussut metrin korkealle. Joka sekunti\nnousi se yhä. Ei kestäisi kauan, kun vesi tunkeutui tulipesiin, pumput\nlakkaisivat toimimasta ja loppu olisi edessä. Mutta tätä salaisuutta\nei Vieremä voinut uskoa kenellekään. Jos hän olisi sen uskonut, olisi\nsuurin osa ihmisistä jo portailla sotkettu kuoliaaksi.\n\nOllessaan puolimatkalla kannelle tapasi Laurila Saarelan.\n\n-- Kuule ystävä, sanoi hän. -- Etkö muista sitä pientä tyttöä, joka\näitinsä sylissä itki, kysyen, menevätkö he mereen?\n\n-- Ai, sitä raumalaista äitiä, joka ei saanut nuorinta poikaansa\nmukaan, sanoi Saarela.\n\n-- Juuri niin. Tuon pojan ennustus on nyt toteutunut. Mutta missä on\näiti pikkutyttönsä ja poikansa kanssa?\n\n-- Arvattavasti alhaalla. He ovat kai sikeässä unessa, vastasi Saarela.\n-- Mutta koetetaan päästä kolmanteen luokkaan katsomaan, emmekö voisi\nheitä pelastaa.\n\nLaurila ja Saarela koettivat päästä alas, mutta vastaan tuleva\nihmisvirta työnsi heidät mukanaan kannelle.\n\n-- Jos he nukkuvat siellä alhaalla, on heidän kohtalonsa varma, sanoi\nLaurila.\n\n-- Mutta ehkä he ovat jo päässeet kannelle. Ehkä tapaamme heidät\nsiellä, lohdutti Saarela.\n\n-- Toivotaan niin, huokasi Laurila. -- Minua säälittää niin tuo\npikkutyttö. Voi, kunpa saattaisin hänet pelastaa!\n\n-- Kyllä minäkin tahtoisin, rakas ystävä. Mutta jos kaitselmus -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannen luokan eri osastoissa oli hirmuinen näytelmä. Väki\ntahtoi rynnistää ulos, mutta laivan miehistöstä oli vartijoita\novilla revolverit kädessä. Tahdottiin näet odottaa, kunnes\nsuurilla pääportailla tulisi tilaa. Sitten vasta päästettäisiin\nkolmasluokkalaiset ylös. Mutta luonnollista oli, että kolmannessa\nluokassa matkustavista naisista ja lapsista myöhästyi suurin osa\npelastusveneistä. Nämä olivat näet jo täynnä väkeä silloin kun\nkolmasluokkalaisten vuoro viimeinkin oli tullut päästä venekannelle.\nHukkuneista julaistu tilastokin osottaa, että kolmasluokkalaisia naisia\nja lapsia pelastui sangen vähän.\n\nKun hengenhädässä olevat, laivan alimpiin huoneihin sijoitetut\nkolmasluokkalaiset koettivat siis rynnistää ulos, huusivat aseestetut\nvartijat ovella:\n\n-- Te pääsette ylös, kun tulee käsky. Mutta jos joku sitä ennen yrittää\nmennä, ammutaan hänet paikalla kuoliaaksi.\n\nTämä kauhea vaihtoehto sai hätääntyneet odottamaan ylempää käskyä,\njoka, kuten jo sanottiin, tuli myöhään. Voi arvata, minkälaisessa\nhirvittävässä tuskassa ihmisraukat olivat tätä virallista käskyä\nodottaessaan. Jos astuisi ovesta ulos pelastusta hakemaan, saisi\nluodin rintaansa. Jos jäisi odottamaan virallista ulospääsykäskyä,\navautui synkkä, musta vedenpinta silmien eteen eikä olisi mitään\ntoivoa enää päästä pelastusveneeseen, koska ne jo olivat täynnä ja\npoistuneet laivahylyn lähettyviltä. Mutta toivo, se himmeä toivo, että\nehkä pääsisi veneeseen tai että voisi pelastusvyön avulla jonkun ajan\npysytellä vedenpinnalla, pidätti ihmisraukkoja.\n\nUlospääsyvuoroa odottavien kolmasluokkalaisten keskuudessa tapahtui\nsydäntäsärkeviä näytäntöjä. Tuskanhuudot, itku ja voivotukset täyttivät\nhuoneen.\n\nSamassa kuului komento:\n\n-- Kolmasluokkalaiset kannelle!\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\nKauhea sekasorto.\n\n\nKun kolmasluokkalaisille oli annettu lupa lähteä kannelle, syntyi\nhirveä rynnistys. Irlantilaiset ja italialaiset pyrkivät ensimäisinä\nulos. Englantilaiset, skandinaavialaiset ja suomalaiset seurasivat\nperässä. Jokaisella oli hengenpelastusvyö ympärillään. Alhaalla oltiin\nvaaran merkityksestä selvillä paremmin kuin kansilla.\n\nOvella oli tungos niin suuri, että moni oli pakotettu erkanemaan\nomaisistaan. Kun väki viimein oli päässyt kannelle, huusi kapteeni\nmegafoonista eli äänensuurennustorvesta:\n\n-- Naiset ja lapset ensin! Kaikki miehet astuvat sivulle! Naiset\nmenevät seuraavalle kannelle!\n\nMiehet astuivat syrjään. Naiset katselivat epäröiden toisiinsa ja\ntottelivat vaan hitaasti käskyä. Muutamat hienoston naiset nauroivat\nkannella ja sanoivat, että olisi pistettävä tanssiksi, koska oli kylmä,\njoten vältettäisiin vilustuminen. Kylmää olikin useampi aste.\n\nNaisten mennessä toiselle kannelle laskettiin veneet alas,\nkunnes ne olivat tämän kannen tasalla. Laivamiehistö ja muutamat\nmiesmatkustajatkin auttoivat naisia veneihin, ja pian oli ensimäinen\nvene selvänä. Järjestys vallitsi ja moni kieltäytyi lähtemästä\nlaivasta. Venekannelta kuului taas komento, ja toisia veneitä\nlaskettiin alas. Pian hävisivät ne pimeään yöhön.\n\nSamaan aikaan kun ensimäinen pelastusvene laskettiin vesille, alkoi\nlaivan höyrypilli soida, ja raketteja ammuttiin ilmaan. Sihisevinä\ntulikäärmeinä kohisivat ne monen sadan jalan korkeuteen ja räjähtivät.\nKapteeni Smith oli näet huomannut kaukana olevan laivan. Sen lyhdyt\nnäkyivät selvästi.\n\n-- Se ei voi olla kaukana, korkeintaan viiden penikulman päässä, sanoi\nensimäinen perämies kaukoputki silmien edessä -- Se kulkee hitaasti.\nArvattavasti on se jäissä. Päästäkää useampia raketteja.\n\nRaketti toisen jälkeen nousi korkeuteen, sihisten ja paukkuen.\nHöyrypilli soi yksitoikkoisella, lujalla äänellä, ja höyry pauhasi.\nKaiken tämän melun seasta kuuluivat soittokunnan sävelet. Lepäämättä\nviritti soittokunta kappaleen toisensa jälkeen.\n\nNyt ryntäsi joukko nokisia, mustia miehiä kannelle. Nyrkit ojossa ja\nkiroillen raivasivat miehet tietä pelastusveneille. Kauhun valtaamina\nvetäytyivät matkustajat syrjään. Miehet olivat lämmittäjiä. Sisään\ntulviva vesi oli pakottanut heidät lähtemään konehuoneesta. Hädin\ntuskin olivat he päässeet siitä kauheasta asemasta, että olisivat\nhukkuneet jäiseen veteen työnsä ääressä. Nyt etsivät he epätoivon\nvimmalla pelastusta. He eivät tahtoneet suotta kuolla, koska\nolivat täyttäneet velvollisuutensa viimeiseen asti. Paikalleen\njäädessään eivät he kumminkaan olisi enää voineet mitään tehdä\nlaivan pelastamiseksi. Raskasta ja vaikeata oli heidän työnsä, mutta\nsilminnähtävää surmaa tahtoivat hekin paeta. He tahtoivat elää.\nVeneihin, veneihin, huusivat he.\n\nMutta päällikkökunta ja laivamiehistö asettui heidän tielleen,\npakottaen heidät väistymään.\n\n-- Näyttäkää olevanne englantilaisia, huusi kapteeni\näänensuurennustorvesta. Tällä huudolla oli ihmeellinen vaikutus.\nLämmittäjät vetäytyivät taaksepäin ja asettuivat odottavien riveihin.\nEnglantilaisten kansallisuustunteeseen vetoamalla on useimmissa\ntapauksissa valtaava vaikutus.\n\nMutta lämmittäjien alussa antama huono esimerkki oli tarttunut\nitalialaisiin ja irlantilaisiin. Muutamat heistä olivat olleet\npolvillaan, huutaen avukseen madonnaa ja pyhää Patrickia. Nyt nousivat\nhe ja koettivat rynnäköllä vallata erään veneen. He taistelivat\npetoeläinten tavalla, sysäten naiset ja lapset syrjään. He kynsivät,\npotkivat ja löivät. Muutamat olivat ottaneet puukon esille. Ei mikään\nnäyttänyt heitä pidättävän.\n\nMutta ennenkuin he olivat saaneet haltuunsa pelastusvenettä, joka\nhitaasti laskeutui laivan sivua alas, riensi vankkarakenteinen mies\npaikalle. Vieremä tunsi miehen presidentti Taftin adjutantti Buttiksi.\nTämä piti revolveria kädessään, ojensi sen tunkeilevia miehiä kohti ja\nhuusi jyrisevällä äänellä:\n\n-- Minä ammun jokaisen, joka astuu askeleenkin lähemmäksi. Väistykää,\nväistykää, sanon minä.\n\nKuului pari laukausta.\n\nTämän odottamattoman avun innostamina vetivät laivan päällikkökuntaan\nkuuluvat miehetkin esiin revolverinsa. He ampuivat muutaman laukauksen\nilmaan. Italialaiset alkoivat väistyä. Laivamiehet ahdistivat heidät\nperäpuolelle. Mutta miesten huudot ja hurjat sadatukset eivät\nlakanneet. Pelastustyö oli nyt kumminkin mahdollista.\n\nPelastusveneitä täytettäessä näki Vieremä harmaapartaisen miehen ja\nvanhan naisen seisovan erään loistohytin edessä. Koska juuri täytettävä\nvene oli vasta puolillaan, sanoi hän parille:\n\n-- Tulkaa! Veneessä on tilaa teille molemmille.\n\n-- En tule ennenkuin kaikki naiset ja lapset on pelastettu.\n\n-- Mutta vaimonne, sanoi Vieremä, tahtoen taluttaa tämän veneeseen.\n\n-- Ei se käy päinsä, vastasi nainen. -- Me olemme olleet yhdessä\nenemmän kuin 40 vuotta emmekä nytkään eroa toisistamme.\n\nVieremä tunsi nuokin ihmiset. Mies oli pankkiiri Isidor Strauss ja\nnainen hänen vaimonsa. Olisi ollut väärin erottaa heitä vasten heidän\ntahtoaan. Koska he olivat eläneet niin kauan yhdessä, oli heillä oikeus\nkuollakin yhdessä.\n\nKääntyessään sivullepäin näki Vieremä eversti Astorin tulevan vaimoaan\nkantaen. Hän kantoi naista yhtä helposti kuin tämä olisi ollut vähäinen\nlapsi. Laskiessaan naisen veneeseen kysyi hän, saisiko seurata mukana,\nkoska nainen -- hänen vaimonsa -- oli sairas. Eräs päällikkö antoi\nkieltävän vastauksen. Silloin suuteli Astor vaimoaan ja vetäytyi\ntakaisin uppoavan laivan kannelle. Kun vene poistui laivan läheltä,\nhuusi Astor:\n\n-- Hyvästi, rakkaani! Me tapaamme toisemme Newyorkissa. Mutta kun vene\noli kadonnut pimeyteen, näytti eversti menettäneen mielenmalttinsa.\nHän juoksi edestakaisin kannella epätoivon valtaamana. Mitä häntä nyt\nauttoivat miljoonat? Hän tahtoi elää. Tuo pimeä syvyys kammotti häntä.\nJos hänen täytyisi kuolla, kuolisi hän laivassa.\n\n-- Minä tahdon kuolla laivassa, hoki hän itsekseen. -- Kuolen\nmieluummin laivassa, mieluummin laivassa -- -- --\n\nErään veneen ääressä seisoi johtaja Ismay. Tämä auttoi kahta naista\nastumaan veneeseen.\n\n-- Me olemme ainoastaan siivoojattaria, sanoi toinen nainen.\n\n-- Te olette naisia, vastasi Ismay. -- Kuoleman edessä lakkaa kaikki\narvonerotus.\n\nNyt oli \"Titanicin\" keulapuoli vajonnut niin syvälle, että vesi\ntulvehti salonkikannelle. Sekasorto oli kauhea. Miehet juoksivat\nkannelta toiselle ja laivansivulta toiselle.\n\nKymmenen venettä oli jo laskettu vesille. Joka venettä täytettäessä\nsaatiin nähdä sydäntäsärkeviä jäähyväisnäytelmiä. Joka veneeseen oli\njoku mies koettanut päästä väkivallalla. Mutta laivamiehistö oli\nestänyt heidät pääsemästä ja laskenut veneihin ainoastaan niin monta\nmiestä kuin tarvittiin soutamaan.\n\nSilloin tällöin kuului loiske. Moni mies oli epätoivon valtaamana\nheittäytynyt laivasta mereen. Muutamia näistä otettiin veneihin. Toiset\nhukkuivat. Moni loukkaantui mereen hypätessään niin pahoin, että meni\ntainnoksiin ja hukkui.\n\nNe jonkin vieraan laivan valot, mitkä kapteeni oli nähnyt, olivat\nkadonneet näkyvistä. Siitä laivasta ei liene huomattu \"Titanicin\"\nhätämerkkejä, koska se jatkoi matkaansa. Muutenhan olisi mahdoton\nselittää, miksi ei se vastannut annettuihin hätämerkkeihin ja tullut\navuksi. Eikä nyt enää ollut kysymys tunneista vaan minuuteista.\n\nIhmisvirta vyöryi kannella, temmaten mukaansa ystävykset Laurilan,\nVieremän ja Saarelan. Nyt oli laivan peräpuoli jo niin ylhäällä, että\noli vaikeata pysyä pystyssä kannella.\n\nPeräpuolelta riippui vene, joka oli vasta puolillaan väkeä. Meressä sen\nalla oli toinen vene, joka odotti määräyksiä.\n\n-- Soutakaa köysiportaitten eteen toiselle puolelle ja odottakaa, huusi\neräs päällikkö.\n\n-- Niin, niin, vastasi eräs veneessä olevista laivamiehistä. Mutta sen\nsijaan että olisi totellut käskyä lykkäsi hän veneen laivan luota ja\nalkoi kaikin voimin soutaa poispäin. Veneessä olijat näkivät selvästi,\nkuinka epätoivoinen laivan tila oli. Oli siis kysymyksessä oman hengen\npelastaminen. Jos olisi vitkasteltu, olisi laiva voinut upota, ja siten\nsyntynyt pyörre olisi vienyt veneen syvyyteen.\n\nTuskin oli vene kadonnut näkyvistä, kun joku huusi, että keulapuolella\notettaisiin miehiä veneeseen. Useimmat miehet riensivät sinne. Laurila\njäi paikalleen ja meni katsomaan, kun viimeistä venettä laskettiin\nperäpuolelta. Kaksi naista pyysi ja rukoili laivamiehiä, että nämä\nodottaisivat muutaman minuutin ennenkuin laskisivat veneen vesille.\n\n-- Mieheni tulee, voihki vanhempi nainen.\n\n-- Se on minun isäni, sanoi toinen. -- Saatte viisituhatta dollaria,\njos odotatte. Kymmenentuhatta, kaksikymmentätuhatta. Hyvä Jumala!\nOdottakaa häntä. Hän meni vaan hakemaan lämpimiä vaatteita. Odottakaa,\nodottakaa!\n\n-- Onko hän mennyt alas, keskeytti päällysmies, joka piti johtoa.\n-- Voi viipyä ennenkuin hän ehtii takaisin. Mutta saahan hän mennä\njohonkin toiseen veneeseen.\n\nMies, jota sanotut naiset kaipasivat, oli Mc Dean. Hänen henkensä\npelastamiseksi tarjosivat hänen vaimonsa ja tyttärensä rahasummia.\nMutta mitä arvoa rahalla oli tällaisessa tapauksessa? Lankunpätkä nyt\nkävi omaisuudesta. Sija pelastusveneessä oli suuri aarre.\n\nLaivamiehet päästivät köysistä, ja vene laskeutui hiljaa. Mutta se\npysähtyi kolmannen kannen kohdalle, sillä naiset alkoivat huutaa, että\nveneessä oli vaan kaksi miestä, jotka osasivat soutaa.\n\n-- Tässä on mies, joka on hyvä soutaja, ja joka on satoja kertoja\nlaskenut Oulunjoen koskia, huusi Laurila, osottaen ystäväänsä Toivo\nSaarelaa.\n\n-- Kyllä sinä olet yhtä hyvä soutaja, vastasi Saarela. -- Mene sinä\nveneeseen.\n\nEnnenkuin Saarela ehti saada Laurilalta uutta vastausta, tunsi hän\nvoimakkaan sysäyksen selkäänsä ja putosi päistikkaa veneeseen naisten\nkeskelle. Samassa alkoivat köydet natista, ja vene laskeutui hiljalleen\nalas. Kaikki kävi hyvin, kunnes vene oli noin kymmenen jalan päässä\nvedenpinnasta. Siinä tulvi suunnaton vesisuihku eräästä torvesta, joka\noli laivan kyljessä. Nyt oli tarjona se vaara, että vene täyttyisi\nvedellä.\n\nEräs laivamies huusi hänelle, että hän päästäisi köyden irti. Mutta\nsellaisessa tungoksessa ei hän voinut mitään tehdä. Naiset itkivät ja\nvoivottivat surkeasti. Mutta aivan kuin ihmeen kautta siirtyi vene\nvähän sivummalle ja laskeutui verkalleen veteen. Se oli välttänyt\nuhkaavan vaaran.\n\nÄkkiä pimeni alhaalla olevan veneen yläpuolella. Kaikki veneessä olijat\nkatsoivat ylös ja näkivät kauhukseen toisen veneen päänsä päällä.\nYlhäällä olevassa veneessä huomattiin myös vaara. Kummastakin veneestä\nhuudettiin ja annettiin hätämerkkejä. Mutta miehet, jotka ylhäällä\nvenekannella, kuudenkymmenen jalan korkeudella merenpinnasta, laskivat\nvenettä alas, eivät sellaisessa hälinässä ja pauhinassa voineet kuulla\nhätääntyneitten huutoja. Yhä alemmaksi laskeutui raskas, väkeä täynnä\noleva vene, uhaten seuraavassa silmänräpäyksessä rutistaa kuoliaaksi\nalhaalla olevassa veneessä istuvat ihmiset.\n\nSaarela ei tietänyt, mitä olisi tehtävä. Mutta hätä keksi keinon. Hän\nsieppasi pohjalaispuukkonsa ja heitti sen veneen perässä olevalle\nlaivamiehelle, kehottaen tätä leikkaamaan köydet poikki. Tämä teki\nniin, ja alempi vene saatiin viimeisessä silmänräpäyksessä tieltä pois.\n\nJuuri kun laivamies leikkasi toista köyttä poikki, kuului laivan\nvenekannelta korviavihlova hätähuuto. Katsoessaan ylös näki Saarela\nruhtinas Uffiezin, joka mielipuolen tavalla taisteli hänestä kiinni\npitävän päällysmiehen kanssa, koettaen heittäytyä alas laskettavaan\nveneeseen. Uffiezin kasvot olivat kuolonkalpeat ja tuskanväänteissä.\n\n-- Päästäkää minut, kirkui ruhtinas, -- päästäkää! Minä en tahdo\nhukkua kuten veteen tapettava kissa. Päästäkää minut, te kirottu\nenglantilainen! Päästäkää, päästäkää!\n\nAlice Mc Dean istui siinä veneessä, johon Saarela oli päistikkaa\nheitetty. Tämä hetki merkitsi paljon Saarelalle. Kuten lukija muistaa,\noli hän koko matkalla ihaillut Alicea. Hänen toverinsa Laurila ja\nVieremä olivat huomanneet kaiken tämän ja osittain ivanneetkin\nhäntä. Mistä syystä, jääköön heidän omaksi asiakseen. Ei ainakaan\nLaurilalla olisi ollut syytä olla edes mustankipeä, koska hänellä\noli varma morsian Suomessa. Mitä taas Vieremään tulee, oli hänkin\nnuorimies, mutta niin innostunut ammattialaansa, ettei hän välittänyt\nkauniistakaan naisista.\n\nSaarelan kilpakosija pyrki nyt siis samaan veneeseen, jossa hän ja\nAlice Mc Dean olivat.\n\n-- Päästäkää Jumalan tähden hänet veneeseen, huusi Alice. -- Armahtakaa\nminua! Älkää riistäkö häntä minulta! Luigi, Luigi, hyppää alas!\n\nVene oli niin täynnä, ettei se olisi enää voinut ottaa ainoatakaan\nhenkilöä lisää. Nyt teki Saarela pikaisen päätöksen. Hän tiesi, että\nAlice rakasti ruhtinasta. Koska hän itsekin rakasti Alicea, käski hänen\nparas ihmisyytensä hänen uhrautua Alicen hyväksi. Hän ei tahtoisi estää\nruhtinaan ja Alicen onnea.\n\nEnnenkuin ruhtinas ennätti hypätä alas, tarttui Saarela ylhäältä\nriippuvaan jäiseen köyteen ja alkoi kavuta sitä ylös, päästäkseen\ntakaisin uppoavan laivan kannelle. Kapuaminen oli kovin vaikeata, sillä\nhänen kätensä olivat kylmästä jäykistyneet. Samassa näki hän ruhtinas\nUffiezin hyppäävän veneeseen. Kauan ponnisteltuaan pääsi hän viimein\nkannelle.\n\nVoi ymmärtää, kuinka sankarillinen Saarelan teko oli. Vene, josta hän\nvapaaehtoisesti oli poistunut, oli viimeinen. Laivalla oli enää vaan\nyksi ainoa, kokoonkäännettävä kangasvene, mutta juuri kun Saarela\npääsi takaisin kannelle, sieppasivat muutamat miehet sen ja hyppäsivät\nse mukanaan mereen, edes avaamatta sitä. Ei Saarelalla siis ollut\nvähintäkään pelastuksentoivoa. Ja kuitenkin oli hän vapaaehtoisesti\npoistunut vankasta pelastusveneestä, joka jo oli meressä lähtövalmiina!\n\nKumpi todella rakasti Alicea, Uffieziko vai Saarela? Tietysti viimeksi\nmainittu, koska hän tahtoi antaa henkensä tuon naisen tähden.\nTodellinen rakkaus on valmis suurimpaankin uhraukseen.\n\nKannelle päästyään etsi Saarela Laurilaa ja Vieremää, joihin\noli tutustunut matkalla, ja joista hän oli saanut vilpittömät\nystävät. Missä he nyt olivat? Joko he olivat heittäytyneet mereen?\nPelastusveneeseen eivät he olleet voineet päästä, koska se vene, jossa\nAlice Mc Dean poistui, oli viimeinen. Siinä hätääntyneitten keskellä\nkävellessään näki hän useampia miehiä, jotka olivat polvistuneet\nrukoilemaan. Valtaavalla hartaudella rukoilivat miehet näkymättömiä\nvoimia. Useamman silmistä loistikin sisäinen rauha ja tyytyväisyys.\n\nKun Saarela kääntyi poispäin, tapasi hän Laurilan ja Vieremän.\n\n-- Täälläpä te, hyvät onnettomuustoverit, vielä olette, sanoi hän. --\nLuulin teidän jo heittäytyneen mereen.\n\n-- Me pysymme laivalla viimeiseen asti, sanoi Vieremä. -- Mutta salli\nminun lausua sinulle vilpitön tunnustukseni sankariteostasi.\n\n-- Mistä sankariteosta?\n\n-- Siitä, että veneestä poistumalla uhrauduit Alicen hyväksi. Nyt\ntiedän, että rakastat häntä.\n\n-- Tahdoin, mikäli minusta riippuu, pelastaa tuon pelkurin, tuon\nruhtinas Uffiezin hengen. Itse en pelkää kuolemaa, sanoi Saarela\nhymyillen.\n\nVieremä tarttui Saarelan ja Laurilan käteen ja talutti heidät\nkomentosillalle. Täällä olivat kapteeni Smith, majuri Butt ja eversti\nAstor. Kapteenilla oli toisessa kädessään äänensuurennustorvi. Toisen\nkäsivartensa oli hän kietonut pienen tytön ympärille, joka itki. Hän\nlohdutti lasta viimeiseen asti.\n\nKapteeni pani torven suunsa eteen ja huusi miehistölle:\n\n-- Te olette tehneet voitavanne. Minä vapautan teidät nyt\nvelvollisuuksistanne. Jokainen koettakoon nyt huolehtia itsestään.\nMutta älkää vieläkään unohtako, että olette englantilaisia.\n\nMajuri Butt seisoi käsivarret ristissä rinnalla, odottaen tyynenä ja\nlevollisena kuolemaa. Eversti Astor piti käsiä silmiensä edessä ja\nnyyhkytti ääneensä. Hän ajatteli ehkä nuorta vaimoaan, -- joka oli\npoistunut pimeyteen, ja lasta, jonka syntymää ei hän saisi\nnähdä -- -- --\n\n\"Titanicin\" keulapuoli oli nyt melkein venekanteen asti veden alla.\nKaikkialla porisi, loiskui, läiskyi ja pulppusi vesi. Hyteissä ja\nkäytävissä tyrskyi ja pauhasi sisään virtaava vesi. Se tunkeutui joka\npaikkaan, murtaen ja särkien kaikki, mitä tiellä oli. Yhä korkeammalle\nnousi se komentosiltaa kohti. Ne, jotka olivat laivan keskellä,\nkapusivat käsipuita pitkin kauemmaksi peräkannelle. Ei nyt enää\nkestäisi kauan odottaa loppua.\n\nKomentosillalla seisoessaan kuulivat ystävykset Vieremä, Laurila ja\nSaarela soittokunnan voimakasten sävelien välistä puhetta. Saarela\nerosi hetkiseksi tovereistaan ja meni lähemmältä kuulemaan, mitä oli\ntekeillä.\n\nSilloin viritti soittokunta uuden kappaleen. Se oli tähän asti\nsoittanut pelkkiä iloisia kappaleita ja siten pitänyt kuolemaan\ntuomitun väestön koko ajan siinä hiljaisessa toivossa, että kaikki\nvielä voisi käydä hyvin. Mutta nytpä alkoi soittokunta kaiuttaa\nerästä virttä. Kuolemaan tuomitut ihmiset, jotka seisoivat ympärillä,\nkuuntelivat tarkasti. Nuotti oli heille tuttu. Moni osasi sanatkin\nulkoa. Miehet laskeutuivat polvilleen ja paljastivat päänsä. Yksi\njoukosta alkoi laulaa, senjälkeen toinen, ja niin edelleen. Yhä\nmonenkertaisemmaksi tuli ääni; yhä korkeammalle kajahti laulu\ntähtitaivasta kohti.\n\nVirren sävel, jonka kaikuessa \"Titanic\" vaipui syvyyteen, oli seuraava:\n\n    Likemmäs, Jumala, sua,\n    Likemmäs sua!\n    Vaikkapa vaivakin veis\n    Luoksesi mua.\n    Aina mun lauluni on:\n    Likemmäs, Jumala, sua,\n    Likemmäs sua.\n\n    Toivioretkeni kun\n    Päättynyt on,\n    Pimeys yltää mun,\n    Yksin jo oon.\n    Isä, vie luokses vain:\n    Likemmäs, Jumala, sua\n    Likemmäs sua.\n\n    Näytä siis kotihin päin\n    Maahasi tie!\n    Tyytyä lahjoihis suo,\n    Mitkä ne lie.\n    Minun on lohtuni:\n    Likemmäs, Jumala, sua,\n    Likemmäs sua.\n\n    Koska mun murheista maan\n    Kutsut sä pois,\n    Kotiin, joss' itse oot.\n    Muutako ois\n    Lauluni autuas:\n    Likemmäs, Jumala, sua,\n    Likemmäs sua.\n\n       *   *   *\n\n    Nearer, my God, to Thee,\n    Nearer to Thee;\n    E'en though it be a cross\n    That raiseth me,\n    Still all my song shall be,\n    Nearer, my God, to Thee,\n    Nearer to Thee.\n\n    Though, like the wanderer,\n    The sun gone down,\n    Darkness comes over me,\n    My rest a stone,\n    Yet in my dreams I'd be\n    Nearer, my God, to Thee,\n    Nearer to Thee.\n\n    There let my way appear\n    Steps unto heaven,\n    Ali that Thou sendest me\n    In mercy given,\n    Angels to beckon me\n    Nearer, my God, to Thee,\n    Nearer to Thee.\n\n    Then, with my waking thougts\n    Bright with Thy praise,\n    Out of my stony griefs\n    Beth-el I'll raise;\n    So by my woes to be\n    Nearer, my God, to Thee,\n    Nearer to Thee.\n\nLaulun viime sävelten kaikuessa teki laiva äkillisen keikauksen. Syntyi\nsanoin kuvaamaton pakokauhu. Ne miehet, jotka olivat peremmällä,\ntarttuivat lujasti käsipuihin ja kiipesivät korkeammalle. Toiset, jotka\nolivat lähempänä keulapuolta, suistuivat veteen tai hyppäsivät mereen\nennenkuin laiva upposi.\n\nNiitten joukossa, joitten oli onnistunut päästä laivan perän\nkorkeimmalle kohdalle, olivat Vieremä, Laurila ja Saarela.\n\n-- Oi Tyyne, huudahti Laurila. -- Sinä ennustit oikein. Mistä sinä\ntiesit? Mikä voima sinulle ilmotti sen asian? Voi, kunpa olisin\nhukkuvassa laivassa edes Tyynellä merellä! Siellä kuolisin mieluummin.\nSiellä itse vesi kuiskaisi sinun nimesi korviini.\n\n-- Meri kun meri! Ei ole väliä, missä kuolee, sanoi Vieremä.\n\n-- Samaa minä ajattelen, virkkoi Saarela. -- Minustakin on yhtä hyvä\nkuolla missä tahansa.\n\n-- Mutta katsokaa tuota harmaahapsista miestä, sanoi Vieremä, osottaen\nvanhusta, joka kouristuksentapaisesti piti kiinni laivan perässä\nolevasta lipputangosta. -- Hän näyttää menettäneen järkensä valon.\n\n-- Ei ole ihmekään, sanoi Laurila. -- Miesparka myöhästyi siitä\npelastusveneestä, johon hänen vaimonsa ja tyttärensä menivät. Hän olisi\npäässyt mukaan, mutta kun oli mennyt alas jotakin noutamaan, niin hän\nmyöhästyi.\n\n-- Mc Dean-parka, sanoi Saarela. -- Minä pelastin tulevan vävysi\nruhtinas Uffiezin tyttärellesi. En voinut nähdä hänen kuolontuskiaan.\nNyt olisit onnellinen, ukko, jos itsekin olisit päässyt veneeseen.\nKunpa voisin sinutkin pelastaa!\n\n-- Kuulkaa, mitä Mc Dean sanoo, kehotti Vieremä.\n\nToverukset kuuntelivat. Onneksi osasivat Laurila ja Saarela välttävästi\nenglantia.\n\n-- Alice, Alice, huusi mielipuoli, -- Kirottu sininen timantti. --\nKirottu olkoon se hetki, jona sinun turhamaisuutesi tyydytykseksi\nsen ostin! Haa! Minä heitän sen mereen. Alice, anna tänne se\nturmiontuottaja. Laiva ei huku, jos se heitetään syvyyteen. Kas noin!\nNyt painuu se pohjaan. Vielä tuikit ja viettelet. Kyllä kohta -- no,\nnyt menet. -- Haa Uffiezi, sinun tähtesi Alice -- Goddam! Hell will\nopen, but my part is in heaven! -- Nice festival -- oo-oo-oo -- -- --\n(Jumalauta! Helvetti aukenee, mutta minun osani on taivaassa! Soma\njuhla -- oo-oo-oo).\n\nMc Deanin kädet heltisivät lipuntangosta, ja hän suistui korkealta\nmereen.\n\nNyt nousi laivahylku aivan pystyyn. Oli kammottava näky, kun laivan\nperäpuoli kohosi noin 150 jalkaa korkeana tornina tähtitaivasta kohti.\n\nNyt kuului hirmuinen räjähdys, joka pani ilman vapisemaan. Mahtava\nlaivanrunko halkesi kahtia. Höyrykattilat lensivät paikoiltaan ja\nalkoivat pyöriä ympäri kammottavalla ryskeellä, melulla ja rätinällä.\nKipinäsuihkut syöksyivät savutorvista. 1,600 kurkusta kuului hirvittävä\nkirkuna ja hätähuuto. Kaatuvat savutorvet ja mastot murskasivat\nmonta ihmistä kuoliaaksi. Hitaasti, juhlallisennäköisenä upposi\njättiläislaiva, ikäänkuin haastellen niitä kuolevaisia, jotka se oli\nkantanut tähän asti Englannista. Kolme suunnattoman suurta potkuria\ntuijotti liikkumattomana tähtitaivasta kohti. Ne ikäänkuin rukoilivat\napua korkeudesta. Yhä syvemmälle vaipui laiva. Vieremä, Laurila ja\nSaarela seisoivat rinnakkain laivan perän reunalla, pitäen kiinni\nnuorasta, jonka olivat kiinnittäneet lipputankoon.\n\n-- Me heittäydymme mereen vasta sitten kun vesi koskettaa jalkojamme,\nsanoi Vieremä.\n\nJo koskettivat potkurien siivet vettä, joka olikin niitten asuinpaikka.\n\n-- Kun minä annan merkin, niin hypätään kaikki yhtaikaa veteen, sanoi\nVieremä.\n\n-- Mutta me voimme joutua imupyörteeseen, sanoi Laurila.\n\n-- Imupyörre syntyy vasta hetkisen sen jälkeen kun laivan perä en\npainunut veden alle. Silloin olemme jo kaukana meressä, vakuutti\nVieremä.\n\n-- Nyt, huusi Vieremä.\n\nKuului voimakas molskaus, aivan kuin yksi ainoa henkilö olisi hypännyt\nveteen, vaikka hyppääjiä oli kolme.\n\nVieremä, Laurila ja Saarela olivat kaikki palkinnonsaaneita\nuimataiteilijoita. Heistä oli uiminen yhtä kevyttä kuin käyminen.\nAinoa arveluttava seikka oli veden kylmyys. Mutta miehet olivat hyvin\nkestäviä siinäkin suhteessa.\n\n-- Ainakin neljä tuntia minä luulen pysyväni hengissä täällä vedessä,\nsanoi Vieremä tovereilleen, uidessaan heidän rinnallaan.\n\nJonkun matkan uituaan katsoivat miehet taakseen. Silloin näkivät he\nsuuren aallon kohoavan siltä kohdalta, jolla \"Titanic\" oli uponnut.\n\n-- Kääntäkäämme päämme aaltoa vastaan. Siten voimme pitää varamme,\nettei vesi pääse henkitorveemme, neuvoi Vieremä.\n\nIkäänkuin komennon mukaan kääntyivät Laurila ja Saarela samassa\nsilmänräpäyksessä kuin Vieremäkin sinnepäin, mistä aalto vieri heitä\nvastaan. He kohoutuivat sen harjalle ja laskeutuivat toiselta puolelta\nalas. Jälessä tuli pienempiä aaltoja, jotka niinikään nostivat ja\nlaskivat heidät.\n\nKun meren pinta oli tullut tasaiseksi, sanoi Vieremä:\n\n-- Näin on nyt käynyt. Ei ollut sinun Tyynesi eikä sen raumalaisen\npojan pelko perätön. \"Titanic\", josta yleisesti ylpeiltiin, on nyt\npoissa. Se asia ei meitä sen enempää liikuta. Nyt on meidän vaan joko\najateltava pelastustamme tai heti vapaaehtoisesti painuttava syvyyteen.\nMinä puolestani uskon, että pelastus vielä tulee, kunhan vaan kestämme\ntäällä kylmässä vedessä.\n\n-- Niinkö luulet, kysyi Saarela. -- Uskotko jonkin laivan tulevan\navuksi?\n\n-- Kyllä. Minä olin marconihytissä silloin kun sieltä lähetettiin\n\"S.O.S.\" sähkösanoma.\n\n-- Saitko tietää, tuliko siihen vastaus?\n\n-- Sain. Vastaus tuli muutaman sekunnin kuluttua. Se kuului: \"Carpathia\ntulee.\" Olen monta kertaa matkustanut \"Carpathia\"-laivassa. Se on suuri\nja vielä nopeakulkuisempi kuin uponnut \"Titanic\". \"Carpathian\" kapteeni\nRostron on minun persoonallinen tuttavani.\n\n-- Voi hyvä veli! Laiva voi viipyä kauan. Jaksammeko pysyä niin monta\ntuntia hengissä näin kylmässä vedessä.\n\n-- Uidaan kiivaasti. Uidessa lämpenemme ja jäsenemme pysyvät notkeina,\nsanoi Vieremä. -- Jos oikein muistan, pitäisi tässä lähettyvillä olla\neräs Golfin haaravirta. Jos löydämme sen, on siinä vesi melkoisen\nlämmintä.\n\n-- Mutta mihin suuntaan me uimme, kysyi Laurila.\n\n-- Se on jokseenkin yhdentekevää. Emme uimalla pitkällekään pääse.\nKyllä \"Carpathialta\" nähdään kaukoputkella meidät. Minun tietääkseni on\nmeidän uitava jokseenkin etelää kohti tullaksemme \"Carpathiaa\" vastaan.\nSe näet oli matkalla Newyorkista Välimeren maihin ja oli jokseenkin\netelässä tältä paikalta saadessaan \"Titanicin\" sähkösanoman.\n\n-- Mutta mikä pitkä musta esine tuolla kelluu vedenpinnalla, huudahti\nSaarela, joka katsoi taaksepäin.\n\n-- Kaiketi ruumis, sanoi Laurila.\n\n-- Ei se ole ruumis, väitti Vieremä, joka käänsi päänsä sinnepäin. --\nAi, se on paksu lankku! Uidaan vähän taaksepäin ja vallotetaan se.\n\n-- Niitä näkyy olevan kaksikin, sanoi Laurila. -- Kun nyt olisi\nnuoranpala taskussa, että saataisiin sitoa ne yhteen; silloin ne\nkannattaisivat meidät kaikki kolme.\n\n-- Minulla on nuoraa taskussani, sanoi Vieremä. -- Matkoilla pidän sitä\naina tarpeen varalta mukanani.\n\n-- Ja minulla on vankka pohjalaispuukko, jolla voidaan leikata nuora\nsellaisiksi kappaleiksi kuin tarvitaan, sanoi Saarela.\n\nPian olivat nuo väkevät uimarit vallanneet kaksi suurta lankkua,\njotka höyrykattilain räjähtäessä olivat päässeet ulos laivan\ntarveainesäiliöstä.\n\n-- Terve Suomi, sanoi Laurila tarttuessaan lankkuun. -- Tämä on Suomen\nhavupuuta.\n\nVieremä otti nuoran taskustaan ja leikkasi siitä kolme pätkää, joilla\nhän sitoi lankut toisiinsa.\n\n-- Sidotaan vielä pelastusvyömme lankkuihin, että ne paremmin\nkannattavat, ehdotti Saarela.\n\nSanottu ja tehty. Nyt oli toveruksilla oiva lautta, jolla he saattoivat\nistua.\n\n-- Kohtalo näyttää suosivan meitä, sanoi Laurila. -- Minustakin alkaa\njo tuntua siltä, että me pelastumme. Mutta pahin on se seikka, että\nvaatteemme ovat likomärät.\n\n-- Minä tiedän keinon, miten lämmintä saadaan, sanoi Vieremä. -- Olen\nkerran ollut Tyynellä merellä haaksirikossa ja koetellut sitä.\n\n-- Mikä se keino on, kysyivät Laurila ja Saarela ikäänkuin yhdestä\nsuusta.\n\n-- Kaksi meistä hieroo ja pieksää yhtä kaikin voimin. Siten lämpiää\nihon pinta.\n\n-- Koetetaan, sanoi Saarela. -- Pieskää te minua ensin.\n\nSaarela istui Laurilan ja Vieremän keskelle ja nämä alkoivat kaikin\nvoimin kämmenpohjillaan hakata hänen märkiä vaatteitaan.\n\nNoin viiden minuutin kuluttua sanoi Saarela:\n\n-- Jo riittää. Ihooni kuumottaa kovasti.\n\nSenjälkeen piestiin Laurila ja viimeksi Vieremä yhtä hyvällä tuloksella.\n\n-- Tämähän on erinomainen keino pysyä lämpimänä, sanoi Laurila. --\nKunhan nyt saisi ryypätä jotakin lämmittävää.\n\n-- Kuumaa teetä ja kahvia ei tässä ole tarjona, nauroi Vieremä. --\nMutta oletko alkoholisti?\n\n-- En ole, mutta kyllä minä sitä olen vilustuttuani hiukan maistanut.\n\n-- Entä veli Laurila?\n\n-- Sinähän puhut kuin sinulla olisi alkoholivarastokin mukana, sanoi\nLaurila.\n\n-- Meri näkyy suosivan meitä, nauroi Vieremä. -- Katsokaa, eikö tuolla\nhyppelehdi pullo. Se, joka tahtoo ensiksi lämmitystä, uikoon ottamaan.\n\nSaarela molskahti heti veteen.\n\nPian palasi hän kädessään pullo, joka oli lähes puolillaan jotakin\nnestettä.\n\n-- Saadaanpa koettaa, mitä se sisältää, sanoi Vieremä.\n\nSaarela aukaisi korkin ja haistoi.\n\n-- Konjakkia tuntuu olevan, sanoi hän.\n\n-- Arvaatteko, kenen peruja tämä pullo on, kysyi Vieremä hymyillen.\n\n-- En tiedä, sanoi Saarela.\n\n-- Kapteeni Smithin. Hänellä oli aina tällainen pieni pullollinen\nväkevää mukanaan. Joko pullo on pudonnut hänen taskustaan tai on hän\nsen tahallaan heittänyt pois, kun hyppäsi mereen, selitti Vieremä.\n\nToverukset ryyppäsivät konjakkia, lämmittivät sen suussaan ja nielivät\nverkalleen.\n\n-- Nyt ei tässä enää ole hätääkään, sanoi Saarela iloisesti. -- Nälkää\nvoimme kyllä kestää parikin päivää.\n\n-- Koska meri kerran on alkanut meitä suosia, niin kyllä se vielä\nruokaakin voi antaa, jos tarvitaan, lohdutti Vieremä. -- Tyynellä\nmerellä haaksirikkoutuneena ajelehtiessani löysin kokonaisen\nlaatikollisen laivakorppuja. Laatikossa oli vielä läkkipurkki, joka\nsisälsi lihaa, ja pullo, joka oli täynnä limonaatia. Siinä oli sekä\nruokaa että juomaa.\n\n-- Oliko laatikko vedenpitävä, koska se pysyi pinnalla, kysyi Laurila.\n\n-- Oli, vastasi Vieremä. -- Minulla oli täysi työ saada sen kansi\nveitselläni auki.\n\n-- Mitä tämä on, huudahti Saarela. -- Kuulin selvästi koiran\nhaukahtavan. Jokohan \"Carpathia\" lienee niin lähellä, että sieltä\nkuuluu koiran haukunta? -- Kuulitteko te mitään? Laurila ja Vieremä\nmyönsivät myös kuulleensa koiran äänen.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\nElämä pelastusveneessä ja hukkuvien hätä niitten ympärillä.\n\n\nKun toverukset Vieremä, Laurila ja Saarela olivat jonkun ajan\najelehtineet lautallaan, kohtasi heitä surkea näky. Iso koira ui\nmeressä, ja lapsi piti sen hännästä molemmin käsin kiinni.\n\n-- Meidän velvollisuutemme on rientää lapsen avuksi, sanoi Saarela.\nEnnenkuin toiset ehtivät mitään vastaamaan, oli Saarela meressä ja ui\nkiivaasti lasta ja koiraa kohti. Mutta päästyään lähelle huomasi hän\nlapsiraukan jo kuolleeksi. Samalla alkoivat koiran voimatkin uupua ja\nse lakkasi uimasta, ojensihe suoraksi ja heitti henkensä.\n\nSaarela ui takaisin lautalle, kertoen havaintonsa tovereilleen.\n\nEtäältä pimeydestä kuului kimakkaa naisten huutoa. -- Kun ilma oli\nselkeä ja meri tyyni, erottivat toverukset sanatkin.\n\n-- Tässä veneessä on liiaksi väkeä. Meidän täytyy heittää arpaa, kutka\nhyppäävät mereen. Muussa tapauksessa me kaikki uppoamme, huusi eräs\nnainen.\n\n-- Arpaa on heitettävä yksinomaan miesten kesken, ehdotti toinen nainen.\n\n-- Miksi ainoastaan miesten kesken, huusi kolmas. -- Kyllä miehen henki\non yhtä kallis kuin naisenkin. Heitetään pikemmin arpaa naimattomien\ntai lapsettomien kesken. Kenelle arpa lankee, se hypätköön mereen,\nolkoon hän sitten nainen tai mies. Se on minusta tasapuolisuutta.\n\n-- Se on oikein, huusi neljäs nainen. -- Minä en ole äiti. Minulla on\nkyllä vanhemmat elossa, mutta he tulevat toimeen ilman minua. Hyppään\narvelematta mereen, jos arpa lankeaa minulle.\n\n-- Ei kelpaa, kuului joku vanha nainen huutavan. -- Naiset saavat\nmuutenkin kuin äitiyden tähden uhrautua enemmän. Miesten kesken on\narpaa heitettävä.\n\n-- Ei tarvita arvanheittoa, huusi eräs nuori mies. -- Minä olen valmis\nhyppäämään mereen muutenkin.\n\n-- Minä myös, huusi kaksi muuta miestä yhteen ääneen.\n\nKuului kolmenkertainen moiskaus. Miehet hyppäsivät mereen.\n\n-- Good bye! May God bless you (Hyvästi! Jumala teitä siunatkoon),\nkuului sitten aalloista. Mereen hypänneet miehet olivat amerikkalaisia.\n\nHetkisen kuluttua kuulivat toverukset hirvittäviä kirouksia ja\nhukkuvien kirkunaa toiselta suunnalta. Airot kolahtivat silloin tällöin\nveneen laitaan ja kumahtivat jonkun onnettoman, veneeseen pyrkivän\npäähän.\n\n-- Strike, strike (lyökää, lyökää), huusivat naiset.\n\nSaarela pani kätensä torveen suunsa eteen ja huusi:\n\n-- Koettakaa pysyä vedenpinnalla! Minä tulen avuksenne. Samassa hyppäsi\nhän veteen ja ui sinnepäin, mistä hätähuuto oli kuulunut.\n\n-- Vieläkö olette elossa, huusi hän tämän tästä uidessaan. Ei kuulunut\nmitään vastausta. Saarelalla ei ollut muuta neuvoa kuin palata lautalle\ntakaisin.\n\nNyt alkoi ystävyksiä taas viluttaa, ja entinen hieronta pantiin\ntoimeen. Juuri kun Vieremää oli alettu hieroa, kuului taas hirveitä\nhätähuutoja merestä. Hukkuva tuntui tällä kerralla olevan hyvin lähellä.\n\n-- Nyt on minun vuoroni lähteä etsimään onnetonta, sanoi Laurila. --\nHiero sinä, Vieremä, nyt Saarelaa, joka juuri on palannut kylmästä\nkylvystä, sanoi hän. Samassa syöksyi hän veteen. Kaikin voimin ui\nhän hätähuutoa kohti. Hän huuteli rohkasevia sanoja, ja hätähuudot\nvaikenivat hetkeksi. Nyt kuuli hän lasten itkua ja avunhuutoja. Laurila\njännitti kaikki voimansa. Hän käänsihe selälleen, koska jaksoi siinä\nasennossa uida nopeammin.\n\n-- Olkaa hyvässä turvassa, apu on lähellä, huusi hän, katsoen\ntaivaslaella kiiluviin tähtiin. Yhtäkkiä tunsi hän päänsä sattuvan\nkylmään, kovaan esineeseen. Hän käänsihe vatsalleen ja huomasi suuren\njäämöhkäleen edessään. Sen pinnalla huomasi hän jotakin mustaa. Nyt\nkoetti hän kavuta jäälle. Viimein onnistui hänen päästä sille.\n\n-- Jumalan tähden, täällä on ihmisiä. -- Are you still alive (oletteko\nvielä hengissä), huusi hän.\n\n-- Wir leben noch, der Tod aber ist annähernd (me elämme vielä, mutta\nkuolema lähestyy), kuului naisen ääni.\n\nLaurila ryömi naisen luo, joka makasi jäälohkareella kaksi vähäistä\nlasta sylissään.\n\nNainen, joka oli saksalainen, puhui katkonaisin sanoin tilastaan.\n\nSitten kertoi Laurila lyhyesti, että hänellä oli kahdesta lankusta\ntehty lautta vähän matkan päässä, ja että kaksi toveria odotti siellä.\nHän kysyi naiselta, vetäisikö hän tämän ja hänen lapsensa mereen\nja laahaisi heidät perässään lautalle. Tähän ehdotukseen ei nainen\nsuostunut vaan sanoi pysyvänsä jäälohkareella, kunnes tulisi jokin\nlaiva avuksi tai kuolema heidät pelastaisi. Kun Laurilan apua ei otettu\nvastaan, palasi hän takaisin lautalleen.\n\nPaluumatkalla töyttäsi Laurila erääseen esineeseen. Heti huomasi hän\nsen lasipurkiksi. Hän lykkäsi sitä edelleen lautalle asti. Löytö\notettiin mielihyvällä vastaan. Kun purkki, joka oli ilmanpitävästi\nsulettu, avattiin, huomattiin se olevan puolillaan voita. Voin päällä\noli kaksi paperikääröä. Kun ne avattiin, huomattiin toisen sisältävän\nleipää ja toisen pienen läkkilaatikon, joka oli hyvin korkittu.\nKun korkki oli avattu ja varovaisesti maistettu astian sisällystä,\ntunnettiin se miltei tuoreeksi maidoksi.\n\n-- Enkös minä ennustanut, että meri antaa meille vielä ruokaa ja\njuomaakin, huudahti Vieremä.\n\nToverukset eivät osanneet selittää, miten lasipurkki oli joutunut\nmereen. Se seikka, että läkkilaatikossa oli maitoa, oli heille kyllä\nselvä. Olihan \"Titanicissa\" mukana lehmiä. Kun laiva oli suunnattoman\nsuuri, oli lypsylehmiä voitu ottaa mukaan varakasten tarpeeksi.\nPienemmissä laivoissa ei niitä kovan merenkäynnin tähden voida\nkulettaa, vaan niissä käytetään maitojauhetta, jota sekotetaan veteen.\n\nNyt aikoivat toverukset ruveta aterialle.\n\n-- Mutta me teemme väärin, jos me ikämiehet nautimme tämän maitotilkan,\nsanoi Saarela. -- Tuolla jäälautalla makaa äiti kahden vähäisen\nlapsensa kanssa. Meidän velvollisuutemme on viedä maito heille.\n\n-- Voileipää he myös tarvitsevat, lisäsi Vieremä. -- Suletaan purkki\nuudelleen. Minä lähden ruokkimaan tuota onnetonta äitiä ja hänen\nlapsiaan.\n\nSanottu ja päätetty. Purkki sulettiin, ja Vieremä lähti kulettamaan\nsitä jäälautalle, joka olikin ajautunut jo lähemmäksi kolmen ystävyksen\npuulauttaa. Kun Vieremä oli päässyt jäälautan viereen, huusi hän\nsaksaksi:\n\n-- Lebt ihr noch, liebe Unglücklichen (elättekö vielä, rakkaat\nonnettomat)?\n\nEi kuulunut vastausta. Vieremä toisti kahdesti kysymyksensä, mutta\ntulos oli sama. Nyt kiipesi hän jäälautalle nähdäkseen, olivatko\nonnettomat kuolleet. Varovaisesti lähestyi hän onnetonta äitiä. Hän\npainoi suunsa tämän korvaa vasten ja kysyi, jaksaisiko vaimo vielä\npuhua. Rinnasta tuleva korahdus oli ainoa vastaus, minkä hän sai.\n\nVieremä alkoi hieroa vaimon käsiä, jotka olivat aivan kylmät. Mutta\nturhaa oli hänen työnsä. Sitten alkoi hän tarkastaa lapsia. Jo ensi\nsilmäyksellä huomasi hän nämäkin kuolleiksi.\n\n-- Rauha olkoon teille, sanoi hän hiljaa, laskeutui jälleen mereen ja\nui lautalleen. Sinne päästyään kertoi hän tovereilleen havaintonsa.\n\n-- Me olisimme voineet tarjota onnettomille jotakin lievennystä, mutta\nhe eivät sitä enää tarvinneet, huokasi Saarela.\n\nSamassa kuului kauheita huutoja pimeydestä. Toverukset kuuntelivat.\n\n-- Get away, you madman (menkää pois, te mieletön), kuulivat he naisten\nhuutavan.\n\n-- Savez ma vie (pelastakaa henkeni) kuului miehen ääni merestä.\n\n-- A Frenchman (ranskalainen) huusi joku naisista.\n\n-- C'est notre papa (se on meidän isämme), kuului samassa lapsen ääni.\n-- Papa, allez en bateau (isä, tulkaa veneeseen).\n\n-- Je meurs avec plaisir, savant que mes enfants sont saves (minä\nkuolen mielelläni tietäessäni lapseni pelastuneiksi), kuului ääni\naalloista, ja mies, joka ennen niin kiihkeästi pyrki veneeseen, vaipui\nrauhallisesti syvyyteen.\n\n-- Olisin mielelläni tahtonut tarjota paikkani tällä lautalla tuolle\nranskalaiselle isäraukalle, voihkasi Saarela. -- Olenhan minä\nyksinäinen mies.\n\n-- Niin minäkin tahtoisin tehdä, sanoivat Laurila ja Vieremä ikäänkuin\nyhdestä suusta.\n\nAlkoi hiukkasen hämärtää. Kello oli 4 ja 5 välillä aamulla. Hukkuvien\nhätähuudot olivat jo vaienneet. Pelastusveneissä olijoista oli moni,\nankarasta kylmyydestä huolimatta, vaipunut unentapaiseen horrostilaan.\nLaurila, Saarela ja Vieremäkin tunsivat kovaa väsymystä. He\npäättivätkin mennä vuorottain pitkälleen lautalle. Ensin tuli Vieremän\nvuoro. Kun hänen ruumiinsa oli ensin hierottu, paneutui hän pitkälleen\nlankulle, Laurilan ja Saarelan pitäessä vartiota.\n\nVieremä ei ollut vielä ehtinyt nukkua, kun Saarelan suusta kuului\nilohuuto:\n\n-- Savupatsas taivaanrannalla! Laiva tulee pelastamaan meitä!\n\n-- Se on Carpathia, sanoi Vieremä, nousematta edes katsomaan. -- Kuten\njo olen sanonut, olin marconihytissä silloin kun Carpathialta tuli\nsähkösanoma.\n\n-- Kuinka kauan kestänee ennenkuin laiva on täällä, kysyi Laurila.\n\nVieremä nosti päätään, katsahti sinnepäin ja sanoi:\n\n-- Viimeistään tunnin kuluttua on Carpathia täällä. Kello on\nnyt jokseenkin 5. Muuten ei meillä ole mitään hätää. Nuo tuolla\npelastusveneissä ovat avuntarpeessa enemmän kuin me.\n\nToverusten näkyvissä oli ainoastaan kaksi pelastusvenettä. Toinen\nniistä oli jokseenkin kaukana. Mutta he saattoivat selvästi nähdä,\nkuinka vilkkaaksi elämä muuttui pelastusveneissä, kun niistä huomattiin\npelastajalaivan tulo. Toisesta, läheisemmästä kajahteli ilmoille raikas\nlaulu. Senjälkeen alettiin kuorossa laulaa jotakin virttä.\n\nToveruksetkin virittivät laulun. Vielä heidän laulaessaan alkoi\nläheisemmästä pelastusveneestä kuulua kovaa väittelyä. Toverukset\nerottivat selvästi sanat ja kuulivat, että väittely tapahtui suomeksi.\n\n-- Sinne meni \"Titanic\" aarteineen, kuului nuoren miehen ääni. --\nKaikki minun matkakapistukseni ja vähäiset rahavarani tekivät seuraa.\n\n-- Niin on minunkin laitani, kuului naisenääni. -- Ei ole meillä\nmitään, kun joskus pääsemme maihin.\n\n-- Jokainen meistä on epäilemättä menettänyt suurimman osan\nomaisuuttaan, sanoi toinen, vanhempi nainen. -- Omaisuudesta viis,\nkunhan vaan henki pelastuu.\n\nVeneen kokkapuolelta kuului samassa helisevä naisen nauru.\n\n-- Näille minun viime sanoilleniko tuo noin nauraa, kysyi vanhempi\nnainen pahastuneen näköisenä.\n\n-- Niille minä nauran, kuului vastaus. -- Minusta ei kenenkään henkeä\nvoi pelastaa, koska sen on mahdoton vaaraankaan joutua.\n\n-- Siinä on hiustenhalkoja, huusi vanhempi nainen. -- Henkihän meissä\nkaikissa on. Lienee jokin lahkolainen, kun luulee, ettei henki voi\nvaaraan joutua. Sanotaanhan raamatussakin: \"Mitä antaa ihminen henkensä\nlunastukseksi?\"\n\n-- Minä sain kuulla, että \"Titanicissa\" oli noin 800 miljoonaa markkaa\nrahaakin, sanoi se nuori mies, kääntäen puheen toisaalle.\n\n-- Siellä ne nyt ovat merenpohjassa, vastasi se vanha nainen.\n\n-- Luuletteko, että saisin pitää nuo rahat, jos saisin ne ylös, kysyi\nnuori mies.\n\n-- Tietysti, vastattiin.\n\n-- En usko. Ihmisten kateus on nykyään niin suuri, ettei ylösottaja\nsaisi kymmenesosaakaan pelastamista aarteista. Kyllä lakimiehet\nosaisivat palkasta vääntää ja kääntää asiat. On siis hyvä, ettei kukaan\nvoi tehdä yritystäkään noitten rahojen ylösnostamiseksi. Muuten on tämä\nhaaksirikko minusta hyvä muistutus monelle mammonanorjalle. Luonto\nottaa toisinaan väkevämmän oikeudella niiltä, jotka eivät ajoissa osaa\ntehdä itselleen ystäviä väärästä mammonasta.\n\n-- Se poika puhuu asiallista kieltä, sanoi eräs harmaapäinen vanhus.\n-- Minä olin muutama vuosi sitten Amerikassa, jossa kova onni seurasi\nminua kaikkialla. Harhailin kymmenen päivää Newyorkissa. Etsin ansiota\nturhaan. Hädissäni kirjotin Vanderbiltille, pyytäen matkarahaa Suomeen.\nEn saanut minkäänlaista vastausta. Nyt on luonto väkevämmän oikeudella\nottanut Vanderbiltin perheestä monin kerroin enemmän kuin minun\nvaivaisen matkarahan Suomeen. Olen tyytyväinen luonnon tasottavaan\ntyöhön. Ihmiset polkevat oikeutta. Toiset mässäävät ja tuhlaavat\ntoisten kärsiessä mitä hirveintä puutetta. Mutta kerran tulee luonto\nväliin, paiskaten kumoon miljoonamiehen yhtä hyvin kuin kerjäläisenkin.\nTuo neiti tuossa -- vanhus osotti Alice Mc Deania -- tarjosi\nsatatuhatta dollaria vanhan isänsä pelastuksesta. Mutta minä tiedän,\nettei hänen isänsä eläessään tehnyt armeliaisuustöitä. Jos hän olisi\ntehnyt, olisi luonto ollut suopeampi hänelle. Mutta katsokaa tuota\naalloilla ajelehtivaa ruumista, jatkoi vanhus. -- Sillä on rahalompakko\nvielä kädessä. Noin ne mammonanorjat vaeltavat kuoleman valtakuntaankin.\n\n-- Minun on niin nälkä, alkoi samassa eräs vähäinen tyttö valittaa.\n\n-- Pyydä tuolta rikkaalta tädiltä leivänpalaa, nauroi vanhus.\n\n-- En minä osaa hänelle puhua. Pyytäkää te, hyvä setä, minun puolestani.\n\n-- Please give this little girl a little of bread, for she is very\nhungry (olkaa hyvä ja antakaa tälle pienelle tytölle vähän leipää,\nsillä hänen on kova nälkä), käänsi vanhus.\n\n-- What an inquiry (mikä pyyntö), huudahti nainen. -- I want bread\nmyself (minä tarvitsen itse leipää).\n\n-- Siinä kuulette, ettei mammona hädässä mitään merkitse, nauroi\nvanhus. -- Minä olen tällä kerralla rikkaampi kuin tuo miljoonamiehen\ntytär, sanoi vanhus kaivaen taskustaan kastuneen leivänpalan ja antaen\nnälkäiselle lapselle. -- Siinä on särvintäkin; se on kastettu Atlannin\nsuolaveteen, lisäsi hän nauraen.\n\n-- Pelastaja tulee, huudettiin veneen kokkapuolelta. -- Katsokaa savua\ntaivaanrannalla!\n\n-- Niin näkyy, sanoi vanhus. -- Me olemme tässä veneessä nyt\nsamanarvoisia, mutta niin pian kun pääsemme laivaan, jakaudumme taas\neri luokkiin. Luokkajaon määrääjänä on raha, jolla on arvonsa tuossa\nlaivassa, koska ei se ole kärsinyt haaksirikkoa.\n\nPelastajalaivan nähdessään alkoivat rikkaat tulla harvapuheisiksi.\nAinoastaan keskenään he puhuivat. Tuohon vanhukseen loivat he\nhalveksumista osottavia katseita.\n\n-- Certainly, this old man is a socialist (varmaankin on tämä vanhus\nsosialisti) huomautti eräs ylpeännäköinen amerikkalainen rouva.\n\n-- I am a kosmopilitan (minä olen maailmankansalainen), huusi vanhus\nlujalla äänellä, joka kaikui kauas.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\nPelastus tulee.\n\n\nCunard-linjan höyrylaiva Carpathia oli matkalla Newyorkista Eurooppaan.\nSen hytit ja salongit olivat täynnä varakkaita amerikkalaisia, jotka\naikoivat matkustaa Välimeren maihin kevättä viettämään. Välimeren\nmaissa on ikuinen kesä ja terveellinen ilmanala. Sinne matkustelevat\nrikkaat amerikkalaiset yhtä hyvin kuin eurooppalaisetkin. Nuo maat ovat\nkovin tylyjä rahattomille, mutta kultakukkaron kantajille avaavat ne\naarteensa, ottaen heidät tervetulleina vastaan. Esimerkiksi Italia on\nEuroopan kurjimpia maita niille, jotka eivät ole osanneet haalia kokoon\nsuuria summia muitten ansiosta, mutta se hymyilee niille, jotka ovat\ntehneet omistamishalun elämänsä ainoaksi, pyhäksi päämääräksi.\n\nKello oli lähes 1/2 12 yöllä. Useimmat matkustajat olivat menneet\nyölevolle. Ei tässä laivassa ollut niitä, jotka olisivat murheella\nmuistelleet kotia jääneitä omaisiaan, mitkä kärsivät puutetta.\n\nAinoastaan laivan päällikkökunta oli valveella. Nuori sähköttäjä istui\nmarconihytissä työnsä ääressä. Hänellä oli kuulokypäri päässä ja oli\njuuri lopettamaisillaan työnsä siltä päivältä. Hänellä oli ollut täysi\ntyö kaikenmoisten jäähyväis- ja tervehdyssähkösanomien lähettämisessä\njuoksevien toimiensa ohella. \"Carpathia\" oli ollut sähkösanomavaihdossa\nmonen laivan kanssa. Tiedot, joita oli lähetetty sinne tänne, olivat\nmelkein lukemattomat.\n\nNuori sähköttäjä oli juuri ottamaisillaan kypärin päästään mennäkseen\nnauttimaan muutaman tunnin lepoa, kun vielä tuli sähkösanoma. Häneltä\npääsi kirous, sillä hän tunsi olevansa rutiväsynyt päivän raskaasta\ntyöstä. Pitikö hänen raataa ihan orjan tavalla? Vaatiko yhtiö, että\nhänen piti kuolla liiallisesta ponnistuksesta? Pitikö hänen istua\ntyönsä ääressä koko yö?\n\nMutta suuttumus meni heti menojaan, sillä sähkösanoma, minkä hän\nnyt sai, ei ollut niitä tavallisia turhanpäiväisiä. Se ei tietänyt\nkertoa kauniista ilmasta eikä meren tyyneydestä. Hän kuuli joukon\nsekavia ääniä, joitten keskeltä hän saattoi selvästi erottaa\nhätämerkin \"C.Q.D.\" Mistä se tuli? Oli selvää, että joukko eri\nlaivojen sähkölaitteita oli toiminnassa, ja että niitten tiedonannot\nsekaantuivat toisiinsa. Mutta sähköttäjä oli varma siitä, että yksi\ntiedonannoista oli \"C.Q.D.\" Nyt oli vaan saatava selville, mistä\nhätähuuto tuli.\n\nNuori sähköttäjä kuunteli jännitetyllä tarkkuudella. Hän ei voinut\nkirjottaa kirjaimilla koko sähkösanomaa, sillä se oli aivan sekava.\nMutta varmaa oli, että jotakin vakavanluontoista tapahtui Atlannilla.\nHän ei tietänyt, mitä tapahtui, eikä myöskään ollut selvillä siitä,\ntulisiko hänen heti antaa tieto kapteenille. Hän päätti hetkisen\nodottaa. Kenties pian tulisi selvempi sähkösanoma.\n\nÄkkiä tuli uusi tieto. Se oli selvä ja täsmällinen eikä sitä voinut\nymmärtää väärin. \"S.O.S.\", \"S.O.S.\" kuului, tuo kamala _Save our\nsouls_ (pelastakaa sielumme), joka lähetettiin vasta suurimmassa\nhädässä. Todistukseksi siitä, että hätä oli suuri, tuli seuraavassa\nsilmänräpäyksessä toinen, näin kuuluva sähkösanoma: \"'Titanic' on\ntörmännyt jäävuoreen ja saanut vuodon. Veneitä pannaan kuntoon.\"\n\nTuskantunne valtasi nuoren miehen. Tämä tapaus oli ensimäinen hänen\nvirka-aikanaan. Vapisevin käsin irrotti hän kuulokypärin päästään ja\nriensi paljain päin kapteenin hyttiin.\n\n-- Kapteeni, huusi hän, -- \"Titanic\" on törmännyt jäävuoreen. Se\nsähköttää \"S.O.S.\" Asema 40 astetta 16 minuuttia pohjoisleveyttä, 50\nastetta 4 minuuttia läntistä pituutta. Mitä minä vastaan?\n\nKapteeni Rostron hyppäsi ylös.\n\n-- Oletteko varma siitä, ettette ole erehtynyt, huusi hän, ruveten\npukeutumaan.\n\n-- Niin varma kuin olen omasta elämisestäni.\n\n-- Vastatkaa sitten, että \"Carpathia\" tulee.\n\nMuutaman minuutin kuluttua seisoi kapteeni Rostron komentosillalla.\nTyynenä ja maltillisena, kuten oikean merimiehen tuleekin, jakeli hän\nkäskyjään. Kaikki laivamiehet herätettiin ja veneet pantiin kuntoon.\nVapaavartiosto pantiin työhön konehuoneessa ja höyrykattilain ääressä.\nKolme lääkäriä kutsuttiin paikalle ja heidän käskettiin panna kaikki\nkuntoon ottaakseen vastaan isomman joukon haavottuneita ja sairaita.\nToimennusmiehet saivat tehtäväkseen muuttaa ruokasalit, salongit ja\ntupakkahuoneet sairaaloiksi ja makuuhuoneiksi. Keittäjät saivat käskyn\nvalmistaa lämpimiä ruokia, kahvia, teetä ja suklaata. Ei mitään lyöty\nlaimiin, ei mitään vaivaa säästetty.\n\nPian oli \"Carpathia\" suurimmassa vauhdissaan. Koneet työskentelivät\nvimmatusti. Suuria savupatsaita tulvi savutorvista. Suuri laivanrunko\nvapisi ja värisi, sillä vauhti oli kovempi kuin milloinkaan ennen.\nMatkustajat heräsivät, tulivat levottomiksi ja nousivat vuoteistaan. He\nmenivät käytäviin saadakseen tietää, mitä oli tekeillä.\n\n-- Ei mitään merkillistä ole tapahtunut, vastasivat vartijoina olevat\ntoimennusmiehet. Kapteeni koettelee vaan potkureita. Sellaisia\nkoetuksia tehdään aina tällaisilla matkoilla.\n\n-- Se ei voi olla mahdollista, sanoi eräs herra. -- Jos potkureita\nkoeteltaisiin, tehtäisiin se työ päivällä. Jotakin muuta on tekeillä.\n\n-- Samaa minäkin ajattelen, vastasi toinen herra. -- Potkurien\nkoettelupuhe on paljas veruke, jolla matkustajia koetetaan tyynnyttää.\nMinä olen tehnyt niin monta pitkääkin merimatkaa enkä ole huomannut\nmitään potkurien kestävyyskoetta tehtävän. Sitä paitsi on tämä laiva\nsiksi vanha, että sen potkurit on ehditty jo moneen kertaan\nkoetella -- -- --\n\n-- Ja tehdä se työ päivällä, kuten jo sanoin, keskeytti edellinen\npuhuja.\n\n-- Mitä tämä kauhea jyry merkitsee, huusi eräs lihava, äkäisennäköinen\nherra, joka yöpuvussaan ryntäsi käytävälle. -- Laivassa on liian kova\nvauhti. Olen ennenkin matkustanut \"Carpathiassa\", mutta tällaista\nhengenhädän kiirettä ei koskaan ole pidetty. Mitä nyt on tekeillä?\n\n-- Kapteeni koettelee potkurien kestävyyttä, vastattiin.\n\n-- Joutavia! Lapsi sellaisia puheita uskoo. Ajaako meitä takaa\nryövärilaiva, jota koetetaan paeta?\n\n-- Herra otti kompassin esiin, katsoi siihen ja jatkoi:\n\n-- Suuntaakin on muutettu. Ei nyt olla Välimerelle menossa vaan\npohjoiselle jäämerelle. Minun täytyy mennä puhuttelemaan kapteenia.\n\nVartijain kielloista ja selityksistä huolimatta riensi herra kapteenin\nhytille. Kun ei hän ovelle koputettuaan saanut vastausta, riensi hän\nkomentosillalle.\n\n-- Herra kapteeni, sanoi hän. -- Mitä merkitsee tämä tavaton nopeus\nja suunnanmuutos? Matkustajat ovat huolestuneina. Moni arvelee, että\nryövärilaiva ajaa meitä takaa.\n\n-- Rauhottukaa, sanoi kapteeni. -- Ei Atlannilla ole ryövärilaivoja.\n\n-- Mutta mehän menemme pohjoista jäämerta kohti. Miksi suunta on\nmuutettu, kysyi herra.\n\nKun kapteeni näki, ettei voisi herraa muuten tyynnyttää, päätti hän\nsanoa tälle toden.\n\n-- Ei meitä uhkaa mikään vaara, mutta me riennämme hengenhädässä\nolevien avuksi.\n\n-- Onko joku laiva haaksirikossa, kysyi herra.\n\n-- On. \"Titanic\" on törmännyt jäävuoreen ja uppoaa. Olen saanut\nuseampia sähkösanomia sieltä.\n\n-- Anteeksi, herra kapteeni, kun tulin häiritsemään, sanoi herra,\ntarttuen kapteenin käteen. -- Asiain näin ollen toivon, että vieläkin\nlisäätte vauhtia.\n\n-- En voi enää lisätä, koska laivamme turvallisuus olisi uhattu.\n\n-- Kiitoksia, herra kapteeni, tästä selityksestä! Jumala teitä\nsiunatkoon ja suokoon, että pääsisimme ajoissa haaksirikkopaikalle,\nsanoi herra vielä kerran puristaessaan kapteenin kättä.\n\n-- Pyydän, sanoi kapteeni, ettette puhu asiasta muuten kuin tarpeen\nvaatiessa, sanoi kapteeni. -- Se tieto, että riennämme hädänalaisten\navuksi, voisi synnyttää matkustajissa tarpeetonta jännitystä ennen\naikaansa.\n\n-- Se ei merkitse mitään, vastasi herra. -- Minä otan osaa\npelastustyöhön, herra kapteeni, jos saan luvan ja voin jotakin tehdä.\nOn päinvastoin ilosanoma saada tietää voivansa palvella lähimmäisiään\ntällaisessa asiassa.\n\nHerra kumarsi kapteenille ja poistui hyttiinsä, mutta hänelle ei enää\nuni maistunut. Useampia hänen tuttaviaan oli \"Titanic\"-laivassa. Kuinka\nhän olisi voinut nukkua saatuaan tietää, että niin monta ihmistä oli\nhengenhädässä sydänyöllä keskellä valtamerta?\n\nPian oli matkustajien kesken levinnyt se tieto, että laiva kiiti\nhaaksirikkoutuneitten avuksi. Kaikkien sydän sykähteli ilosta saada\nolla mukana antamassa osanottoaan kärsiville ja mahdollisesti\nsuorastaan antamassa apua heille.\n\nSuuret joukko-onnettomuudet todistavat, ettei ihmisen sydän ole niin\npaatunut ja paha kuin kristillinen \"jumaluusoppi\" saarnaa, vaan että\nse päinvastoin, asiallisen sysäyksen saadessaan, tuntee olevansa yhtä\nkaikkien olentojen kanssa. Ainoastaan tavallisissa arkioloissaan ovat\nihmiset itsekkäitä ja koettavat hyötyä \"verivieraitten\" kustannuksella.\nHätääntyneille sykkii yleensä ihmisten sydän myötätuntoisesti. Heidän\nkeskensä syntyy sellainen ennätyksensaanti-into, että kukin koettaa\nrientää toisen edelle, auttamaan onnettomia.\n\nKomentosillalla seisova kapteeni Rostron oli kovassa jännitystilassa.\nHän oli tuskallisen- ja kärsimättömännäköinen. Vaikka \"Carpathian\"\nvauhti oli mahdollisimman suuri, olisi hän mielellään tahtonut\nlisätä sen kahdenkertaiseksi voidakseen tuossa tuokiossa päästä\nonnettomuuspaikalle. Hän olisi tahtonut muuttaa raskaan höyrylaivansa\nkevyeksi ilmalaivaksi. Jokainen sekunti näet merkitsi paljon. Moni\nhukkuva ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen vedenpinnalla. Kuinka\nihanaa olisi ollut temmata heidät silmänräpäyksessä \"Carpathiaan\"!\n\nLaiva riensi suoraa päätä onnettomuuspaikalle. Nyt ei voitu\nottaa huomioon väylällä mahdollisesti uiskentelevia jäävuoria.\nHätääntyneitten pelastuksessa ei saa pelätä mitään vaaroja. Jos niitä\non ja jos niissä sortuu, on se kuolema suuremmoista ja jaloa. Joka\nlähimmäisensä auttamisessa menettää oman henkensä, hän tekee suuren\npalveluksen koko kaikkeuselämälle.\n\nMikään varovaisuus ei nyt voinut tulla kysymykseen. \"Carpathian\" täytyi\npäästä määräpaikalleen. Tuhannet ihmishenget olivat kysymyksessä.\n\nPian oli suuri joukko matkustajia kannella. Jokainen ikäänkuin koetti\ntahdonvoimallaan lisätä vauhtia. Ja auttaahan yhdistynyt tahdonvoima\npaljon. Sillä on suuri voima. Laiva kiitikin eteenpäin niin vimmatulla\nnopeudella, että se tavallisissa oloissa olisi tuntunut pelottavalta\nja epäilemättä aiheuttanut jonkin vian koneistossa. Mutta tällaisissa\njoukko-onnettomuuksissa tulee suuri, puolueeton luonto avuksi.\nNäkymättömät voimat suojelevat niitä, joitten kohtaloon ei kuulu\nmäärätyllä vahinkokuolemalla eroaminen maallisesta elämästä.\n\nMarconihytissä työskenteli nuori sähköttäjä kuumeentapaisella\nkiireellä. Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta oli hänen väsymyksensä\nhävinnyt. Hän tunsi olevansa yhtä virkeä kuin vastikään olisi herännyt\nvirkistävästä unesta. Luonto onkin varustanut ihmisen ruumiin\nniin viisaasti, että siinä tarpeen varalta on aina varavoimaa,\nkuten jokainen voi itselleen todistaa sellaisina hetkinä, joina\nruumis olisi levon tarpeessa, mutta joina yhtäkkiä täytyy ryhtyä\nmielenkiintoiseen työhön, jota siveellisen velvollisuuden tunne ei\nsalli lykätä tuonnemmaksi. Sähköttäjä lähetti tiedon toisensa jälkeen,\nettä \"Carpathia\" tuli ja että se oli yhä lähempänä. Myös oli hän\nsähkösanomavaihdossa toisten laivojen, kuten \"Virginianin\", \"Birman\",\n\"Balticin\", \"Frankfurtin\" ja \"Olympian\" kanssa, ilmottaen näille\ntarkkaan \"Titanicin\" aseman. Hän sai vastauksia muista laivoista ja\notti \"Titanicista\" vastaan uusia sähkösanomia.\n\nViimein tuli perikadon omaksi vihityltä \"Titanicilta\" se tieto, että\nmatkustajat astuivat pelastusveneihin. Senjälkeen alkoivat sähkösanomat\ntulla yhä heikommiksi ja epäselvemmiksi. Tästä voi päättää, että laivan\nperikato oli lähellä. Kello 2 ja 20 minuuttia tuli \"Titanicilta\"\nviimeinen sähkösanoma, joka oli niin epäselvä, että sitä oli mahdoton\nkirjottaa sanoiksi. Senjälkeen ei tullut enää mitään. \"Titanic\",\ntuo uppoamattomana pidetty meren kuningatar oli vaipunut Atlannin\nkammottaviin syvyyksiin.\n\n\"Carpathia\" tuli kovasta vauhdistaan huolimatta liian myöhään\nonnettomuuspaikalle, sillä suurin osa \"Titanicin\" väestöstä oli\npelastuksen tullessa jo hukkunut. Pelastajalaivan jännittäessä\nkaikki voimansa näyteltiin 40 asteella pohjoisleveyttä ja 50\nastetta länsipituutta hirvittävin surunäytelmä, minkä uudemman ajan\nmeriliikkeen historia tuntee.\n\nSoittokunnan soittaman kuolinvirren sävelten kaikuessa surullisen\nkammottavina istui osa ihmisiä pelastusveneissä. Kuvaile, lukija,\nsitä sydäntä ahdistavaa tuskaa, mikä täytti veneessä olijain rinnan,\nheidän nähdessään yli 1,500 henkeä vääntelevän käsiään uppoavan\nlaivan kannella ja kuullessaan näitten sydäntävihlovat avunhuudot,\nvoimatta kumminkaan pienimmälläkään tavalla auttaa kanssaihmisiään.\nPelastusveneet olivat näet täynnä väkeä ja ne oli kiiremmiten\nsoudettava pois uppoavan laivan läheisyydestä, koska uppoamisen\nsynnyttämä imupyörre muussa tapauksessa olisi vienyt ne laivan mukana\nsyvyyteen. Voi ajatella, miltä veneessä olijoista tuntui nähdä\nlähimmäisensä hengenhädässä, voimatta tehdä mitään heidän hyväkseen. He\nitkivät ja valittivat ääneensä, kun veneet poistuivat.\n\nAjattele, lukija, millä tunteilla istui vaimoparka lapsi sylissä\npelastusveneessä nähdessään miehensä avuttomana, epätoivon valtaamana\njäävän syvyyteen vaipuvan laivahylyn kannelle! Koeta, sinä, joka olet\nhellä äiti ja puoliso, asettua tuollaisten vaimoparkojen kannalle,\nja varmasti tunnet jotakin outoa, jotakin, mikä tavallisissa oloissa\non sinulle vierasta. Sinun sydämesi alkaa sykkiä osanottoa ja sääliä\nkaikille kärsiville, onnettomille ja lohdutusta tarvitseville. Tämä\nosanottosi merkitsee enemmän kuin sinä aavistat. Se merkitsee sitä,\nettä sinä sisimmässäsi panet liikkeelle niitä eläviä voimavirtoja,\njotka vaikuttavat ihmiskunnan pelastukseen.\n\nVeneessä olijat kuulivat sen hirvittävän melun, joka syntyi, kun\nlaivan höyrykattilat irtautuivat paikoiltaan, vierien korviavihlovalla\nräiskeellä sinne tänne. He kuulivat 1,635 ihmisen suusta kauheat\nhätähuudot ja voivotukset. Mahdotonta on sanoa, kutka kärsivät\nenimmin, nekö, jotka väkivaltaiseen kuolemaan tuomittuina seisoivat\nlaivankannella, vai nekö, jotka omasta puolestaan verrattain\nturvallisina istuivat pelastusveneissä, ja jotka näkivät lähimmät\nomaisensa kauheaan kohtaloon vihittyinä! He eivät toisiaan peläten\nuskaltaneet palata takaisin ketään pelastamaan. Jos koko venekunta\nolisi suostunut palaamaan, niin mikä olisi ollut seurauksena?\nIhmistulva olisi vierinyt laivankannelta pelastusveneeseen, joka\ntietysti olisi silmänräpäyksessä uponnut. Ei kukaan olisi pelastunut.\nEi yksikään suu olisi voinut maailmalle kertoa mitään tuon kauhean yön\ntapahtumista. Veneessä olijain täytyi istua paikallaan, toimettomina,\nneuvottomina, vilusta väristen ja läpimärkinä ja vaan kuunnella, kunnes\nhe olivat vähällä tulla mielettömiksi kauhusta, ja heidän sydämensä oli\npakahtumaisillaan tuskasta. Kun hukkuvien surkeat hätähuudot alkoivat\ntulla yhä heikommiksi, ja kun kuolon hiljaisuus viimein tuli niitten\nsijaan, tuntui veneissä olijoista vähän helpommalta. Heidän järkensä\nvalo ei enää ollut niin uhattu, mutta he kärsivät yhtäläisesti.\n\nStrauss-puolisot syleilivät ja suutelivat kauan toisiaan ennenkuin\naalto pyyhkäsi heidät mereen. Näinä kauhun hetkinä lähetti moni\nhartaat ja palavat rukoukset Korkeimmalle, joka sulkee syliinsä kaikki\nonnettomat, joka kuolemassa yksin voi lohduttaa, ja joka muuttaa\nkuolontuskat aikanaan mitä suurimmaksi riemuksi.\n\n\"Titanicin\" ensimäinen perämies luutnantti Murdoch painoi viime\nhetkenä revolverinputken ohimoonsa ja laukasi. Hän kaatui hengettömänä\nkomentosillalle, jota jäinen merivesi jo nuoleskeli. Hän tahtoi kuolla\npikemmin kuin veteen joutuessaan. Tekikö hän itsemurhan? Epäilemättä.\nMutta kenen asiana olisi häntä tuomita?\n\nEversti Astor ja majuri Butt puristivat tyynesti toistensa kättä ja\nhyppäsivät yhtä aikaa mereen. Miljoonamies Guggenheim, joka oli puettu\nmustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulahuiviin, hymyili, kun aalto\ntempasi hänet mukaansa. Kapteeni Smith otti vieressään seisovan lapsen\nsyliinsä ja hyppäsi perässä. Kun sitten jättiläislaiva nousi pystyyn,\nheltisivät niitten kädet, jotka olivat pitäneet kiinni laivan perän\nreunasta, ja he putosivat mereen, josta heidän hätähuutonsa kohosivat\nilmoille.\n\nTämän kauhean sekasorron aikana oli toverusten Laurilan, Vieremän ja\nSaarelan lautta jo kaukana onnettomuuspaikalta. He kuulivat ainoastaan\ntuskanhuutoja etäältä pimeydestä, voimatta tehdä mitään. Vuorottain\npoistuivat he lautalta saadakseen mahdollisesti pelastaa jonkun. Heidän\nvakaumuksensa mukaan olisi lautta vielä kannattanut neljännen henkilön,\nerittäinkin kun tämän pelastusvyö olisi sidottu siihen. Mutta niin\nkauas ei kukaan hukkuva ollut jaksanut uida.\n\nEtäältä saivat toverukset kauhukseen katsella surkeata näytelmää.\nErään kangasveneen ympärillä riehui vimmattu taistelu elämästä ja\nkuolemasta. Miehet, jotka ennen olivat olleet hyviä tuttavuksia,\npurivat ja kynsivät toisiaan. He kirkuivat ja ulvoivat kuin pedot.\nVankkajäntereisiä käsiä tarttui veneen laitoihin, painaen ne alas.\nVeneessäolijat nostivat airot ja löivät umpimähkää sekä oikealle\nettä vasemmalle. Mutta hukkuvien epätoivo oli rajaton. He eivät\ntunteneet iskuja eivätkä niistä välittäneet. Veneen laidasta eivät he\nhellittäneet. Jo kallistui vene ja vesi tulvi sisään. Mutta taistelu\nsen omistuksesta ei lakannut vaan tuli yhä tuimemmaksi.\n\nKuka voi moittia niitä, jotka tässä taistelussa pääsivät voittajiksi?\nEi yksikään meistä, jotka emme ole kokeneet tuollaisia kauhuja, kelpaa\nheidän tuomarikseen. Emmekö me olisi samallaisia, jos yösydännä\nunisijaltamme joutuisimme Atlannin jäisiin aaltoihin kaikkea turvaa\nvailla? Henki on yhtä rakas toiselle kuin toisellekin. Ihmiset\ntallaavat toisiaan rynnistäessään ulos palavasta huoneesta. Mutta ulos\npäästyään on heillä maa jalkojensa alla. Toinen on laita merihädässä.\nSiinä tarttuu hukkuva oljenkorteenkin.\n\nToinen kamala näky, jonka todistajina toveruksemme olivat, oli se,\nettä pari, kolme miestä taisteli tuolista, jonka kukin koetti yksin\nanastaa. Luonnollisesti ei tuoli olisi yhtäkään miestä kannattanut.\nMutta hengenhädässä merellä menee ihmisen järki pian sekaisin. Hän\ntarttuu vähäpätöisimpäänkin esineeseen, ollenkaan kysymättä, onko siitä\nmitään apua. Tämä surkea taistelu päättyi siten, että vahvin miehistä\nsai yksin tuolin haltuunsa, mutta pian irtautuivat hänen kätensä siitä\nja hän vaipui syvyyteen, tehden seuraa toisille.\n\nSaarela huusi taisteleville miehille, kehottaen yhtä heistä uimaan\nhäntä kohti, mutta kukaan ei näyttänyt sellaisessa jännitystilassa\nkuulleen huutoja. Muuten kuului niitä joka suunnalta, joten ei niihin\nolisi voinut panna sen suurempaa huomiota.\n\nEräässä pelastusveneessä oli lyhtykin valasemassa. Muuan laivamies,\njoka ennenkin oli ollut haaksirikossa, oli huomannut ottaa sen\nmukaan. Valastuksesta huolimatta olivat veneessäolijat mitä suurimman\nepätoivon vallassa. Ei kenelläkään naisella eikä lapsella ollut\nlämpimiä vaatteita. Muutamilla hienoston naisilla oli niin sanottu\nseurustelupuku yllään. Toisilla taas oli niin vähän vaatetta, että\npalelivat kauheasti. Veneessä oli niin vähän miehiä, että naisten\ntäytyi ottaa osaa soutamiseen. Kun jonkun voimat loppuivat, täytyi\ntoisen istua hänen paikalleen.\n\nNäinä raskaina hetkinä tuli haaksirikkoutuneitten todellinen luonne\nselvästi ilmi. Täällä esiintyivät mitä suurin epäitsekkäisyys ja mitä\nkiihkein itsekkäisyys rinnan.\n\nEräässä veneessä oli 60-70 henkeä, niitten joukossa muuan saksalainen\nmies. Tämä oli ollut piiloutuneena veneen penkin alla sitä vesille\nlaskettaessa. Koko ajan makasi mies samassa paikassa. Hän itki ja\nvalitti menettämiään rahoja. Pelastamansa pienen määrän laski hän\nmoneen kertaan. Kun häntä alkoi palella, hiipi hän lähelle erästä\nnaista ja koetti kääriä tämän hameita ympärilleen. Pelastuksen\ntullessa hyppäsi hän penkille, tuuppi naisia ja lapsia, tahtoen päästä\nensimäisenä \"Carpathiaan\".\n\nEräässä toisessa veneessä nähtiin Bruce Ismay. Hän oli puettu\nturkkeihin ja tossuihin ja otti osaa soutamiseen. Hän ei lausunut\nainoatakaan sanaa. Ei ainoakaan hänen kasvojensa jäntere liikkunut. Ei\nkukaan tiedä, mitä hänen sisimmässään liikkui. Soimasiko omantunnon\nääni häntä? Ei kukaan osaa vastata siihen kysymykseen. Vai etsikö\nja löysikö hän verukkeita? Miehen kasvot olivat kuolonkalpeat, ja\nhänen silmiensä alla olivat mustat renkaat. \"Mies näytti siltä kuin\nhelvetti olisi riehunut hänen sisässään\", sanoi sittemmin eräs veneessä\nolijoista.\n\nSamassa veneessä oli kuusi kiinalaista vapaamatkustajaa, joitten\nläsnäolosta ei kukaan laivassa ollut tietänyt mitään. Kolme naista\nkuoli pian kauhun ja kylmän vaikutuksesta. Samassa veneessä oli\nmyös muuan newyorkilainen vanha nainen. Kun miehet soutivat venettä\npois hukkuvan laivan läheisyydestä, pyysi tämä nainen, että he\nlakkaisivat hetkeksi soutamasta, auttaakseen häntä kengännauhojen\nkiinnipanemisessa. Kun naiselle sanottiin, että saisi odottaa, pahastui\ntämä ja selitti, ettei kaiketi oltaisi selvillä siitä, kuka hän oli.\nHän lupasi tehdä valituksen kapteenille, kun kerran vielä pääsisi\nlaivaan, ja toimisi niin, että epäkohteliaisuus ja tottelemattomuus\nrangaistaisiin.\n\nTämän naisen jyrkkänä vastakohtana oli samassa veneessä kreivitär\nRothes, joka oli kärsivällisyyden ja palvelevaisuuden perikuva. Koko\nyön istui hän soutamassa. Kun \"Carpathia\" tuli avuksi, antautui\nhän innolla hoitamaan sairaita ja kuolevia naisia ja lapsia.\nOnnettomat eivät tietäneet hänen nimestään vaan kutsuivat häntä\n\"haaksirikkoutuneitten enkeliksi\". Niin eriluontoisia ovat ihmiset.\nToiset ovat aina vaatimassa palvelusta, toiset unohtavat omat tarpeensa\nja palvelevat muita.\n\nToinen sähköttäjä Bride oli turhaan koettanut irrottaa pientä\nkangasvenettä, jonka hän oli löytänyt peräkannelta. \"Titanicin\"\nupotessa tarttui hän tuon veneen peräsimenhihnoihin. Äkkiä tunsi\nhän makaavansa vedessä vene kumollaan hänen päällään. Hän oli\ntukehtumaisillaan. Hän ei osannut selittää, miten asia tapahtui, mutta\nhetkisen kuluttua oli vene poissa ja hän saattoi taas hengittää.\nHänen ensi ajatuksensa oli päästä niin kauas onnettomuuspaikalta\nkuin mahdollista. Kovasti sai hän ponnistella. Kaksi kertaa oli hän\njoutumaisillaan imupyörteeseen, mutta vältti sen viime hetkessä.\nSiinä uidessaan näki hän veneen kulkevan ohitsensa. Hän nosti toisen\nkätensä vedestä. Hetkistä neuvoteltuaan vetivät veneessä olijat hänet\nveneeseensä. Siinä ei siis ollut vielä liikaa kuormaa.\n\nBride tunsi heti veneen samaksi, jota hän turhaan oli koettanut\nirrottaa. Nyt oli hänet pelastettu siihen. Hän oli niin uupunut, että\nvaipui heti veneen pohjalle erään kuolleen viereen. Veteen joutuessaan\noli hän loukannut molemmat jalkansa, ja niitä särki kauheasti. Kun\nhänet pelastettiin \"Carpathiaan\", loi hän katseen kuolleeseen.\nTämä oli hänen työtoverinsa Phillips, joka oli työskennellyt viime\nsilmänräpäykseen asti. Hän oli kuollut viluun ennenkuin hänen\nlähettämänsä \"S.O.S.\" ehti tuoda lämpöä ja hoitoa hänelle itselleen.\n\nMuitten laivalle jääneitten mukana oli eräs nuori suomalainen mies\nsisarensa ja tämän alaikäisen tyttären kanssa. He olivat päässeet\nkannelle vasta sitten kun kaikki pelastusveneet olivat poistuneet.\nMainitut henkilöt olivat huomattavia siitä, että he olivat aivan\ntyyneinä. Ei kukaan nähnyt heidän kasvojaan tuskanväänteissä eikä\nkuullut hätähuutoja heidän suustaan.\n\nLaurila, Saarela ja Vieremä olivat ennen mereen heittäytymistä\nkiinnittäneet huomionsa näihin henkilöihin. Pahaksi onneksi oli\nlaivan uppoaminen niin lähellä, etteivät he ehtineet puhuttelemaan\nheitä, erittäinkin kuin vieraat olivat jonkun matkan päässä heistä,\nkeskustellen vilkkaasti parin miehen kanssa, jotka niinikään olivat\nrauhallisia ja tyynennäköisiä.\n\nNuo kolme henkilöä olivat päättäneet kuolla yhdessä. Mies piti toisessa\nkädessään sisarensa, toisessa tämän tyttären kättä. Kun he olivat\njoutuneet veteen, koetti mies mahdollisimman kauan pitää sisarestaan\nkiinni. Mutta viimein täytyi hänen irrottaa kätensä. Sisar ja tämän\nlapsi olivat vaipuneet imupyörteeseen. Mies ponnisti kaikki voimansa\nja onnistuikin pääsemään vedenpinnalle. Hän löi päänsä johonkin kovaan\nesineeseen. Käännyttyään katsomaan huomasi hän esineen lankuksi. Hän\ntarttui tähän ja asettui sille pitkälleen. Häntä palelsi kauheasti,\nmutta hän sai kumminkin vähän levätä.\n\nLankulla ajelehtiessaan joutui hän lähelle erästä venettä, joka oli\ntäpötäynnä ihmisiä. Vene kallistui, ja kaikki siinä olijat joutuivat\nveteen. Syntyi kauhea taistelu elämästä ja kuolemasta. Useimmat\nupposivat. Ne, joitten onnistui jälleen päästä veneeseen, alkoivat\nrukoilla näkymättömiä voimia.\n\nTuossa pelastusveneessä olijoilla ei ollut aavistustakaan siitä, että\n\"Titanicista\" lähetettyihin avunpyyntösähkösanomiin oli vastattu. Moni\ntuskin tiesi sitäkään, että laivassa oli langaton sähkölennätin.\n\nKaitselmus suojeli pelastusveneissä olijoita siten, että meri pysyi\ntyynenä siihen asti, että \"Carpathia\" tuli avuksi. Jos olisi vähänkin\ntuullut, olisi vesi päässyt täpötäynnä oleviin pelastusveneisiin. Moni\nuskoi, että hänen rukouksensa kuultaisiin ja että pelastus viimein\ntulisi, niinkuin pian tulikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToverusten lautta oli joutunut niin lähelle erästä venettä, että he\nsaattoivat nähdä, mitä tapahtui. Merestä pisti esiin käsi, jonka\nomistaja rukoili apua. Eräs nainen nousi seisomaan, koettaen tarttua\nojennettuun käteen. Mutta samassa menetti hän tasapainonsa. Kuului\nloiskaus, jota seurasi sydäntäsärkevä avunhuuto. Mereen pudonnutta\nnaista ei voitu pelastaa vaan hän vaipui syvyyteen.\n\nSamassa hyppäsi Saarela lautaltaan mereen, uiden kaikin voimin siihen\nsuuntaan, missä nainen oli uponnut. Hetkisen kuluttua nousi tämä\nvedenpinnalle. Saarela tarttui naisen tukkaan, vetäen häntä perässään\nlauttaa kohti. Vieremä ja Laurila tulivat häntä vastaan. Nyt nostettiin\nnainen lautalle. Häntä alettiin hieroa ja hänen suuhunsa kaadettiin\nmuutama tippa siitä konjakkipullosta, joka oli merestä löydetty. Mutta\nturhaan koettivat miehet saada häntä henkiin. Nainen oli kuollut.\n\n-- Nyt minä ymmärrän, miksi veli Saarela heti hyppäsi mereen tätä\nnaista pelastamaan, sanoi Vieremä. -- Hän on erehdyttävästi Alice Mc\nDeanin näköinen. Vai miltä sinusta tuntuu, veli Laurila?\n\n-- Samaa minä sanon, vakuutti Laurila.\n\nSaarela punastui.\n\nVieremä pisti kätensä vainajan taskuun ja löysi sieltä pienen\ntaskukirjan. Eräällä sen lehdellä luettiin:\n\n    \"C'est mon dernier voyage. Le Titanic a fait\n    naufrage. Adieu, mon cher Paul!\n                                    ton Alice.\"\n\n    (Tämä on viimeinen matkani. \"Titanic\" on tehnyt\n    haaksirikon. Hyvästi, rakas Paulini!\n                                    Sinun Alicesi.)\n\n-- Siis Alice kaikessa tapauksessa, vaikka ranskatar, sanoi Vieremä,\nluoden tutkivan katseen Saarelaan.\n\n-- Olikohan tuo Paul vainajan sulhanen, veli vai isä, kysyi Laurila.\n\n-- Samantekevää. Minun velvollisuuteni käski minut menemään hukkuvan\navuksi, lausui Saarela vakavasti. Mutta Vieremä ja Laurila kuulivat\nhelpotuksenhuokauksen pääsevän Saarelan rinnasta. He selittivät sen\nniin, että Saarela oli hyvillään, kun ei vainaja ollutkaan Alice Mc\nDean.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello 6 aikaan aamulla tuli \"Carpathia\" onnettomuuspaikalle. Ilohuudot\nkuuluivat veneistä. Mutta ne, jotka tiesivät menettäneensä omaisensa,\neivät iloinneet vaan itkivät ääneensä.\n\n\"Carpathian\" matkustajat olivat keräytyneet kannelle ottamaan\nhaaksirikkoisia vastaan. \"Welcome, welcome\" (tervetuloa,\ntervetuloa)-huudot kaikuivat kannelta. Laivan köysiportaat oli laskettu\nalas niitten käytettäväksi, jotka jaksoivat omin avuin nousta laivaan.\nNaisia ja lapsia sekä tajuttomassa tilassa olevia miehiä nostettiin\nsäkeissä kannelle.\n\nSurullisen näytelmän tarjosivat hätääntyneitä täynnä olevat veneet. Ne\nolivat sijottuneet monta peninkulmaa pitkän jäälautan sivulle.\n\nKun kaikki veneet oli tyhjennetty, alkoivat toverukset meloa lauttaansa\nlähemmäksi. Päästyään \"Carpathian\" nuoraportaitten eteen he kysyivät,\nmitä tekisivät sille kuolleelle ranskalaiselle naiselle, joka oli\nheidän lautallaan. Laivasta vastattiin, että ruumis oli tuotava sinne,\njossa lääkärit saisivat ottaa selvän, olisiko naisessa mahdollisesti\nvielä elonmerkkejä. Ruumis nostettiin säkissä ylös.\n\nToverukset nousivat reippaasti nuoraportaita kannelle. Laivamiehet\nihmettelivät näitä haaksirikkoutuneita, joilla ei näyttänyt olevan\nmitään hätää.\n\nVieremä tunsikin useampia \"Carpathian\" matkustajia, jotka tulivat häntä\nonnittelemaan.\n\n-- Sinähän näytät siltä kuin olisit ollut huvimatkalla, nauroi\namerikkalainen herra Charles Deep.\n\n-- Eihän meillä ole hätää ollut, vastasi Vieremä. -- Meri on tuonut\nmeille lauttapuut; se on antanut meille ruokaa ja juomaakin.\n\nItse kapteeni, joka oli Vieremän persoonallinen tuttava, tuli häntä\nonnittelemaan. Vieremä esitti toverinsa Laurilan ja Saarelan.\nKaikki kolme seurasivat kapteenia tämän hyttiin, jossa he kertoivat\nseikkailujaan tuona onnettomana yönä.\n\nKun kaikista näkyvissä olevista veneistä oli ihmiset pelastettu,\nlähti \"Carpathia\" tiedusteluretkelle, kierrellen sinne tänne. Meressä\nuiskentelevista ruumiista ei otettu laivaan muita kuin ne, jotka\ntunnettiin. Muut jätettiin meren haudattavaksi. Olihan Atlanti yhtä\nhyvä hauta kuin kirkkomaakin.\n\nKun oli pelastettu kaikki, jotka pelastaa voitiin, pidettiin laivan\nhienoimmassa salissa kiitosjumalanpalvelus. Se oli liikuttava hetki ja\nmonen silmistä vuotivat kyyneleet.\n\nKun \"Carpathia\" jo kiiti täyttä vauhtia Newyorkia kohti, tapahtui\nlaivalla kohtaus, jonka seuraukset olivat kauas kantavat, kohtaus, joka\npuhuu selvää kieltä naisen sydämen vaatimuksista ja tunteista.\n\nErään hytin edustalla nähtiin seisovan nuori mies, kasvonväristään\npäättäen etelämaalainen. Hän oli levottoman näköinen, käveli\nedestakaisin, väänteli käsiään ja huokaili. Näytti siltä, että mies\nolisi tahtonut päästä hyttiin tapaamaan jotakin henkilöä. Hän katseli\nympärilleen toivoen jonkun viranomaisen tulevan paikalle.\n\nNyt avautui hytin ovi ja lääkäri tuli ulos.\n\nNuori mies tervehti ja kysyi:\n\n-- Saanko luvan kysyä, hoidetaanko neiti Mc Deania tässä hytissä?\nPyytäisin tietää, kuinka hän voi. Paraneeko hän varmasti?\n\n-- Kuka te olette, kysyi lääkäri.\n\n-- Ruhtinas Uffiezi, neiti Mc Deanin läheinen tuttava.\n\n-- Vai olette te ruhtinas Uffiezi, sanoi lääkäri ivallisella\näänenpainolla.\n\n-- Olen. Tahtoisin tietää, miten neiti Alice Mc Dean voi.\n\n-- Siinä tapauksessa saan sanoa teille terveiset neidiltä, sanoi\nlääkäri.\n\n-- Kiitoksia, vastasi Uffiezi.\n\n-- Mutta ne eivät ole teille suopeat, jatkoi lääkäri. Neiti Mc Dean on\nminulle sanonut, että hän halveksii teitä eikä tahdo milloinkaan nähdä\nteitä.\n\n-- Se ei ole mahdollista! Te esiinnytte epäkohteliaana, herra tohtori.\nMitä syytä neiti Mc Deanilla olisi halveksia minua, joka -- -- --\n\n-- Niin hän itse vakuutti, keskeytti lääkäri.\n\n-- Se ei voi olla totta, huusi Uffiezi, puiden nyrkkiä lääkärille. --\nEn usko teitä. Tahdon tavata neidin itsensä.\n\n-- Ei mitään mielenosotuksia, sanoi lääkäri. -- Laivalla on kurjuutta\nmuutenkin, sellaisen raukan kuin te, tarvitsematta sitä enää lisätä.\n\n-- Raukanko -- Mitä sanotte? Otatteko sananne takaisin?\n\n-- En ota. Raukka te olette!\n\n-- Tästä sanasta joudutte tilille, huusi Uffiezi.\n\n-- Koettakaa vetää, sanoi lääkäri nauraen. -- En pelkää uhkauksianne.\n\nLääkäri poistui ja Uffiezi jäi sekavin tuntein seisomaan. Mitä nyt oli\ntapahtunut? Kuinka Alice voisi halveksia häntä? Olihan hän niin hyvin\nkuin kihloissa Alicen kanssa. Ei, ei! Lääkärin puhe ei voinut olla\ntotta.\n\nTuo kauhea yö, jona \"Titanic\" hukkui, oli tehnyt ennen niin\nturhamaisesta Alicesta toisen ihmisen. Hänen kunnianhimonsa ja\nylpeytensä oli ikäänkuin pyyhitty pois. Kaikki aistillinen suuruus\nnäytti hänestä nyt vähäpätöiseltä. Hänen tulevaisuusihanteensa\noli kohtalo särkenyt, ja hän oli sisäisesti tyytyväinen tähän\nsärkemistyöhön.\n\nAlice sulki silmänsä ja salli haaksirikkoyön kaikkien kauhujen\nesteettä temmeltää muistissaan. Hän näki ruhtinas Uffiezin taistelevan\nlaivankannella päälliköitä vastaan. Hän kuuli tämän kauheat huudot.\nHän näki, kuinka mies tahtoi päistikkaa hypätä väkeä täynnä olevaan\nveneeseen. Alice näki, miten Saarela, joka jo oli veneessä, poistui\nsiitä antaakseen paikkansa Uffiezille, vaikka ei tästä miehestä ollut\nmitään apua soutamisessakaan. Hän näki Uffiezin veneessä kyyrysillään,\nnaisten keskellä ja kuuli tämän kauheasti itkevän sekä huutavan\nmadonnaa avukseen.\n\nAlice näki, kuinka Uffiezi välittämättömänä istui veneessä, vaikka näki\nvanhan Mc Deanin, josta niin oli toivonut appiukkoa, olevan avuttomana\nhukkuvassa laivassa. Hän näki, miten hänen äitinsä epätoivon valtaamana\nheittäytyi mereen ja hukkui, kun ei voinut tehdä mitään miehensä\npelastukseksi.\n\nAlice näki, ettei Uffiezi ollut millänsäkään hänen äidistään enempää\nkuin isästäänkään. Tämä sama Uffiezi oli luvannut heittäytyä mereen,\n\"Titanicin\" potkurien ruhjottavaksi, jos Alice olisi käskenyt. Mutta\nkun tuli tosi kysymykseen, ei hän välittänyt kenestäkään muusta kuin\nitsestään.\n\nPelkurin Uffiezin jyrkkä vastakohta oli Toivo Saarela. Hän oli\nvapaaehtoisesti luovuttanut paikkansa pelastusveneessä Uffiezille,\nkoska näki tämän kauhean hädän, ja koska ymmärsi Alicen kaipaavan\nhäntä. Oman henkensä uhalla tahtoi siis Saarela tehdä Alicen\nonnelliseksi. Alice tunsikin vaistomaisesti, että Saarela piti hänestä.\nMikä siis oli selvempää kuin että Alicen sydän nyt sykki Saarelalle?\nTämä nuori suomalainen maisteri oli nyt miljoonamiehentyttären unelmien\nesineenä.\n\nSeuraavan päivän iltapuolella oli neiti Alice Mc Dean jo niin\ntointunut, että jaksoi nousta ylös ja mennä kävelylle laivankannelle.\nTäällä tapasi hän Saarelan. Tämä nosti lakkiaan ja kumarsi kohteliaasti.\n\n-- Saanko luvan kysyä, oletteko jo terve, kysyi Saarela.\n\n-- Kiitoksia! Jokseenkin tointunut, vastasi Alice, luoden samalla\nsuloisen katseen Saarelaan. Kumpikin punastui vienosti.\n\nHe alkoivat nyt kävellä rinnatusten edestakaisin kannella. Nuoret\nnaiset, jotka tunsivat Alicen, supattelivat keskenään, tehden omia\njohtopäätöksiään. Samoin tekivät ryhmiin keräytyneet nuoret miehet.\n\nMuutamia niistä naisista, jotka olivat olleet Alicen kanssa samassa\nveneessä, istui eräällä penkillä. Eräs vanhahko amerikkalainen rouva\nistui toisten keskellä, toimien jonkinmoisena puheenjohtajana.\n\n-- Olen varma siitä, sanoi vanha rouva, -- että neiti Alice Mc Dean ja\ntämä nuori herra ovat hellissä suhteissa toisiinsa, enkä minä ollenkaan\nsitä ihmettele. Tämä herra esiintyi todellisena ritarina, kun luovutti\npaikkansa neidin tuttavalle. Olen kuullut kuiskattavan, että neiti on\nkääntänyt selkänsä tuolle raukkamaiselle Uffiezille.\n\n-- Niin minäkin olisin hänen sijassaan tehnyt, huomautti eräs neiti.\n-- Kun ei neiti Mc Deanilla enää ole isää eikä äitiä, saa hän toimia\nmielensä mukaan lemmenasioissa. Hän oli vanhempiensa ainoa lapsi. Nyt\ntarvitsee hän uskollisen ja hyvän elämänkumppanin, jonka hän varmasti\nsaa tästä herrasta. Kuka ei pitäisi tästä nuoresta miehestä? Hän on\nsamalla sekä ryhdikäs että vaatimaton, kohtelias mutta ei turhamainen.\nHän on todellisen gentlemannin perikuva.\n\n-- Mitä kansallisuutta hän on, kysyi toinen neiti.\n\n-- Hän kuuluu olevan suomalainen, vastasi rouva. -- Se kansa on hyvässä\nmaineessa kaikkialla. Tämä nuori herra on yksi sen jaloista pojista.\n\n-- Mutta lieneekö hänellä varallisuutta, kysyi toinen neiti.\n\n-- En tiedä, vastasi rouva. -- Mutta varallisuus ei saa sydämenasioissa\ntulla kysymykseen. Neiti Mc Deanilla on kyllä varallisuutta, joten tämä\njalo nuori herra joutaa olemaan köyhäkin. Mikäli jo Titanicilla kuulin\npuhuttavan, on tämä herra maisteri ja harvinaisen lahjakas.\n\n-- Hänen silmistäänkin näkyy, että hän on viisas mies, sanoi toinen\nneiti. -- Tahtoisinpa olla läsnä näitten onnellisten nuorten\nkihlajaisissa.\n\n-- Ja minä myös vihkiäisissä, sanoivat rouva ja toinen neiti ikäänkuin\nyhdestä suusta.\n\n-- Kuulitteko, herra Saarela, mitä nuo naiset puhuivat, kysyi neiti Mc\nDean Saarelalta.\n\n-- Kyllä minä jotakin kuulin, sanoi Saarela värähtelevällä äänellä.\n\n-- Siirrytään tuonne yksinäiselle penkille. Siellä saamme olla ihan\nkahdenkesken, ehdotti Alice.\n\nNuoret menivät penkille.\n\n-- \"Titanicin\" haaksirikko on opettanut minulle paljon, alkoi Alice\npuhua. -- En ottaisi sitä takaisin, jos voisinkin. Olen menettänyt\nisäni ja äitini, mutta minä olen saanut sijaan ymmärrystä. Nyt katselen\nelämää toisilla silmillä kuin ennen.\n\n-- Kyllä kärsimykset opettavat ihmistä, kunhan hän vaan osaa niitten\nmerkityksen ymmärtää, sanoi Saarela.\n\n-- Minulle ovat äskeiset kärsimykset avanneet onnen portit, sanoi\nAlice, katsoen Saarelaa syvälle silmiin.\n\n-- Ja kuitenkin olette isän ja äidin turvaa vailla, huokasi Saarela.\n\n-- Minä saan tavata heidät jälleen henkimaailmassa. He eivät ole\nkaukana minusta, sanoi Alice.\n\n-- Niin, mutta te voitte elää vielä kauan tässä elämässä, huomautti\nSaarela.\n\n-- Toivon, että tekin elätte, sanoi Alice.\n\n-- Niin, niin, se voi olla mahdollista, mutta --\n\n-- Mitä aioitte sanoa, kysäsi Alice hurmaavan suloinen katse silmissä.\n\nSaarela loi katseensa alas ja sanoi vakavasti:\n\n-- Meidän tiemme eroavat toisistaan Newyorkissa, hyvä neiti.\n\n-- Suokaa minun puhua teille suoraa kieltä, alkoi Alice. -- Teistä voi\nse tuntua oudolta, mutta me nuoret amerikkalaiset naiset olemme siinä\nsuhteessa poikkeuksena monen muun maan naisista.\n\n-- Olkaa hyvä ja puhukaa, kehotti Saarela.\n\n-- Kiitoksia, sanoi Alice. -- No kuulkaa sitten. Meidän teittemme ei\nminun puolestani tarvitse erota Newyorkissa eikä muuallakaan. Vai\ntahtoisitteko te niitten eroavan, herra Saarela?\n\n-- En minä osaa mitään sanoa. Tulen ensi kertaa Amerikkaan enkä tiedä,\nmille alalle joudun. Teihin kerran tutustuttuani soisin kyllä joskus\nsaavani vielä tavata teidät.\n\n-- Teidän ei tarvitse ollenkaan minusta erota, jos ette tahdo, sanoi\nAlice.\n\n-- Kuinka minun nyt on teitä ymmärrettävä, kysyi Saarela.\n\n-- Eikö sydämenne sano, kuinka teidän on minua ymmärrettävä, kysyi\nAlice vuorostaan. -- Minä olen nuori nainen, mutta olen mielestäni\ntarkka huomaamaan.\n\nSaarela punastui korvia myöten.\n\n-- Minä ymmärrän teidän sydämenne kielen, sanoi Alice. -- Ensi\nhetkestä, kun teidät näin, ymmärsin sen.\n\n-- Te saatatte minut pulaan, rakas neiti, sopersi Saarela.\n\n-- En usko. Mutta tiedättekö, miksi teille näin puhun?\n\n-- En tiedä, sanoi Saarela hiljaa.\n\n-- Sentähden, että te olette hyvin kaino nuori mies. Teidän maanne\nnaiset voivat olla vielä kainompia. Olen minä heitä tavannutkin\nSuomessa käydessäni, vaikka en ole ymmärtänyt heidän kieltään.\n\n-- Voin olla, huokasi Saarela.\n\n-- Sentähden olen minä ottanut vapauden puhua.\n\n-- Felicissimum vivo diem (elän onnellisimman päivän), hymisi Saarela\nitsekseen.\n\n-- Talis et experientia mea (sellainen on minunkin kokemukseni), sanoi\nAlice.\n\nSaarela sävähti. Hän ei aavistanutkaan, että neiti Mc Dean ymmärsi\nlatinaa.\n\n-- Nyt minä olen hukassa, sanoi hän. -- Voi, mitä tulinkaan sanoneeksi!\nAnteeksi, hyvä neiti! Minä -- -- --\n\n-- Riittää, keskeytti Alice. -- Te olette minulle tunnustanut, että\nolette elänyt onnellisimman päivän. Minä olen tunnustanut tehneeni\nsaman kokemuksen. Nyt ymmärrämme toisiamme. Newyorkissa puhutaan\nenemmän. Hyvästi nyt hetkiseksi! Minä menen hyttiini. Terve näkemään!\n\n-- Terve, sanoi Saarela.\n\nHän puristi Alicen pehmeätä kättä. Ne muutamat sekunnit, mitkä se\nlepäsi hänen kädessään, tuntuivat hänestä sanomattoman suloisilta.\n\nKun Alice oli poistunut, tunsi Saarelakin olevansa toinen ihminen. Hän\ntiesi vilpittömästi rakastavansa Alice Mc Deania.\n\nSaarela lähti nyt yksin käyskentelemään kannella. Kummalliset tunteet\nristeilivät hänen sydämessään. Hän oli luonnostaan ujo ja sävyisä\nmies, joka ei olisi tahtonut suoda, vielä vähemmin itse aiheuttaa\nmielipahaa kenellekään. Hän suorastaan häpesi itseään että Alice oli\nollut hänelle niin hyvä ja tuttavallinen, ja häntä säälitti suuresti\nruhtinas Uffiezin kohtalo. Oikein hän itsekseen huokaili, että Alice\nvielä muuttaisi mielensä ja osottaisi uudelleen suosiotaan ruhtinas\nUffiezille.\n\nKun hän näissä mietteissä käveli laivan kannella ja meni vähän\nsivupuolelle, huomasi hän nuoren miehen nojaavan laivan kaidepuuhun ja\ntuijottavan mereen. Silloin tällöin vierähti miehen silmistä kyynel\nmereen.\n\nHeti huomasi Saarela tämän miehen ruhtinas Uffieziksi. Hän uskalsi\nruveta puhuttelemaan onnetonta, koska arvasi, mitä Uffiezi itki.\n\n-- Anteeksi, ruhtinas Uffiezi, alkoi hän. -- Häiritsenkö teitä?\n\nPuhuteltu käänsi päänsä ja pyyhkäsi hätäisesti kyynelen silmäkulmastaan.\n\n-- Oletteko sairas, kysyi Saarela. -- Kauhea haaksirikko varmaankin\non koskenut teihin kovasti, koska olette ruumiinrakennukseltanne\nheikonpuoleinen.\n\n-- En minä ole sairas ruumiiltani vaan sielultani, vastasi ruhtinas.\n\n-- Voisinko minä olla teille miksikään avuksi, kysyi Saarela\nosaaottavasti.\n\n-- Kiitoksia kysymyksestänne, mutta minä olen varma siitä, ettette voi\nminua auttaa, huokasi Uffiezi.\n\n-- Mutta eiköhän ystävä sentään voisi mitään sielullisen sairauden\nlieventämiseksi, jatkoi Saarela.\n\n-- Anteeksi, että kysyn teiltä, onko kukaan nainen pettänyt teitä,\nalkoi Uffiezi.\n\n-- Ei vielä tähän asti, vastasi Saarela. -- En ole ollut missään\nhellissä suhteissa yhteenkään naiseen.\n\n-- Oletteko nyt aivan rehellinen, kysyi Uffiezi, omituinen tutkiva ilme\nkasvoissa.\n\nSaarela ei vastannut mitään vaan näytti miettivän.\n\n-- Oliko kysymykseni teille yllätys, kysyi Uffiezi äänenpainolla, jossa\nSaarela tunsi ivaa.\n\n-- Kyllä se oli yllätys, vastasi Saarela. -- En minä muista olleeni\nmissään erityisissä suhteissa naisiin.\n\n-- Onko teillä huono muisti, jatkoi ruhtinas.\n\n-- Ei omasta mielestäni. En muista -- -- --\n\n-- No minä koetan virkistää muistianne, sanoi ruhtinas. -- Minä näin\nteidän tänään istuvan erään naisen vieressä ja hymyilevän hänelle\nsuloisesti. Sanonko, kuka nainen oli?\n\n-- Ai, te tarkotatte neiti Mc Deania, sanoi Saarela. -- Hänen kanssaan\nminä tänään kyllä puhelin.\n\n-- Tiedättekö, että tällä käytöksellänne loukkasitte minua, kysyi\nUffiezi vihaisella äänellä.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Kyllä minä opetan tietämään, sanoi Uffiezi, puiden nyrkkiä\nSaarelalle.\n\nSaarela peräytyi pari askelta ja sanoi:\n\n-- Hyvä ruhtinas! Ei teillä ole syytä olla minulle vihainen. En ole\nteitä mitenkään loukannut.\n\nSamassa ojensi ruhtinas kätensä ja astui Saarelaa kohti.\n\n-- Seis, ruhtinas Uffiezi, kuului samassa voimakas miehenääni. --\nNäinkö te uskallatte käyttäytyä ihmisten nähden? Tällä laivalla\nei sallita moista menettelyä. Mistä syystä te lähentelette tätä\nherrasmiestä?\n\nKysyjä oli yksi laivan lääkäreistä, sama mies, joka Alicen pyynnöstä\noli ilmottanut Uffiezille, että neiti Mc Dean halveksii ruhtinasta.\n\n-- Minulla on mielestäni täysi syy käyttäytyä niinkuin käyttäydyin,\nsanoi Uffiezi.\n\n-- Ei mitään syytä, huomautti lääkäri. -- Minä varotan teitä. Jos ei\nvarotukseni auta, niin ilmotan asian kapteenille.\n\nTämä lääkärin väliintulo auttoi.\n\nUffiezi ei enää puhunut sanaakaan, vaan poistui kannelta. Saarela ei\nsen jälkeen häntä enää nähnyt kannella, vaan ainoastaan pari kertaa\nvilahdukselta salongissa.\n\nVielä samana päivänä kirjotti Saarela Alicelle kirjeen, jonka hän\ntoimitti tämän käteen ennen mainitun lääkärin välityksellä. Kirjeessä\nkertoi hän tapahtuman.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin Uffiezi kapteenin hyttiin. Kapteeni\nantoi herralle nuhteet ja kehotti häntä maihin päästyään kääntymään\noikeuteen, jos hänelle mielestään oli jotakin vääryyttä tapahtunut.\n\nMutta ruhtinas ei tehnyt kapteenin kehotuksen mukaan. Hän ei uskaltanut\nnostaa oikeusjuttua neiti Mc Deania eikä Saarelaa vastaan, koska\npelkäsi siinä tapauksessa joutuvansa paljastetuksi. Hän näet esiintyi\nväärällä nimellä eikä sitäpaitsi ollut mikään \"ruhtinas\" arvoltaan.\n\nUffiezista eivät Alice ja Saarela ole sen jälkeen kuulleet mitään.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\nParemmat ihmisyystunteet.\n\n\nTieto \"Titanicin\" kauheasta perikadosta otettiin hämmästyksellä ja\nkauhulla vastaan kaikissa maissa. Onnettomuudesta annettiin ensin\nsellainen väärä sähkösanoma, että \"Titanic oli törmännyt jäävuoreen\nja kulki hiljaista vauhtia Halifaxia kohti\". Se ei herättänyt mitään\nsuurempaa mielenkiintoa, koska yleisesti uskottiin sitä tarinaa, että\n\"Titanic\" muka olisi uppoamaton. Mutta kun onnettomuus saatiin tietää\nkoko laajuudessaan, valtasi kauhu ja hämmästys mielet. Sekä vanha että\nuusi maailma joutui mitä kovimman järkytyksen valtaan. Sanomalehdistä\ntapeltiin. Liput laskettiin puolitankoon. Teatterit ja huvipaikat\nsulettiin. Valkean Tähden linjan konttorin piirittivät henkilöt,\njoitten sukulaisia tai omaisia oli ollut \"Titanicissa\". Newyorkista\nlähetettiin tuhansia sähkösanomia \"Carpathiaan\", joka oli keskeyttänyt\nmatkansa ja toi haaksirikosta pelastettuja Newyorkiin. Koko maailma\nodotti tarkempia tietoja kuumeen tapaisella jännityksellä. Yhdysvaltain\npresidentti lähetti kaksi sotalaivaa \"Carpathiaa\" tapaamaan. Mutta\n\"Carpathialla\" ei ollut ilmotettavana juuri muuta kuin luettelo\npelastuneista, luettelo, jota tuhannet ihmiset eri maissa tutkivat\nhuolellisesti, ja jonka sisällys synnytti joko mitä suurinta surua ja\nepätoivoa tai iloa ja kiitollisuutta.\n\nSitten tuli \"Carpathia\" satamaan. Suunnattomat ihmisjoukot riensivät\nCunard-linjan laitureille. Satoja sairasvaunuja oli odottamassa.\nLääkärit ja sairaanhoitajattaret tunkeilivat vastaanottosaleissa.\nPelastuneitten lähimmät sukulaiset odottelivat saadakseen sulkea niin\npaljon kärsineet omaisensa syliinsä ja viedä heidät kotia.\n\nCunard-linjan laitureilla tapahtui valtaavia kohtauksia, kun\npelastuneita vietiin maihin. Tavalliset tarkastukset ja tulliseremoniat\njätettiin huomioon ottamatta. Ne pelastuneet, joilla ei ollut mitään\nystäviä, ottivat hoitoonsa tarkotusta varten muodostetut valiokunnat\nja yhdistykset. Jokaiselta yksinäiseltä matkustajalta kysyttiin,\ntarvitsiko hän rahaa. Jos kysymykseen vastattiin myöntävästi, annettiin\nuseimmissa tapauksissa kaksi kertaa enemmän kuin oli pyydetty. Eräs\nsiirtolainen joutui ihan hämilleen, kun hän äkkiä näki toistakymmentä\nherraa tunkeilevan ympärillään.\n\n-- Mihin aiotte matkustaa, kysyi yksi herroista.\n\n-- San Franciscoon.\n\nHeti kirjotti herra jotakin paperille, jonka hän oli revässyt\ntaskukirjastaan, ojensi paperin miehelle ja sanoi:\n\n-- Kas tässä! Menkää asemalle. Näyttäkää tämä paperi, ja te saatte\nmatkalipun.\n\nEräs toinen herra huusi:\n\n-- Kuinka paljon rahaa te tarvitsette?\n\n-- 50 dollaria, vastattiin.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä ojensi kolme kättä miehelle viisi 10\ndollarin seteliä. Sitten antoi vielä eräs herra suuremman setelin kuin\nkaikki edelliset yhteensä ja sanoi:\n\n-- Minäkin tahdon auttaa vähän. Ottakaa tämä. Se on vaan pieni summa.\n\nRikkaat ja köyhät kilpailivat haaksirikkoisten auttamisessa. Hallitus\nasetti tutkijakunnan ottamaan selvää haaksirikon yhteydessä olevista\nasianhaaroista. \"Titanicin\" pelastuneet upseerit, miehistö ja yhtiön\njohtaja Bruce Ismay pidätettiin kuulustelua varten. Miehistön\nyhtäpitävä todistus oli se, että \"Titanic\" oli kulkenut täyttä vauhtia\nja ettei miehistöä oltu harjotettu pelastusveneitten vesillelaskemiseen\nja hoitoon.\n\nBruce Ismay antoi tietoja varovaisesti ja tarkotusta silmälläpitäen.\nLämmittäjä G.W. Beauchamp todisti, että vesi oli korkealla\nhöyrykattilahuoneissa, kun annettiin käsky hävittää tuli kattilain\nalta. Hän kiipesi ylös höyrykattilahuoneesta ja meni venekannelle.\nHän ei tietänyt, mihin veneeseen kuului, koska ei ollut lukenut\nveneluetteloja. Sitten tuli hän viimein veneeseen numero 13, jossa oli\n60-70 henkeä. Veneessä ei ollut valoa, kompassia eikä elintarpeita.\nTodistaja ei ollut ottanut osaa mihinkään veneharjotuksiin\n\"Titanicilla\" eikä tietänyt sellaisia pidetynkään.\n\nPerämies Hitchens oli sunnuntai-iltana tuntenut ilman kovin kylmäksi.\nHän koetteli veden lämpömäärää ja se oli suuresti alentunut. Juuri\nennen kello 10:tä oli hän tutkinut vauhdinmittauslaitteen. Silloin\noli vauhti ollut 22 1/2 solmuväliä eli 45 meripeninkulmaa kahdessa\ntunnissa. Vauhtia ei ollut vähennetty yhteentörmäyksessä eikä sen\nkestäessä. Hän todisti, että laivoissa on venerulla, jossa on\nlaivamiesten nimet, mutta sellaista ei hän ollut \"Titanicissa\" nähnyt.\nItse oli hänet määrätty kangasveneeseen numero 6. Siinä oli lyhty ja\nvähän vettä, mutta ei mitään ruokatavaraa. Hän ei ollut nähnyt minkään\nmuun laivan rakettimerkkiä, vaan sen sijaan valon, joka liikkui ja\nkatosi, kun sitä kohti soudettiin. Hän oli kuullut laukauksia laivalla,\nmutta ei nähnyt kenenkään ampuvan.\n\nLaivamies Lucas oli nähnyt venerullan, jonka mukaan hän kuului\nveneeseen numero 1. Hänen käsityksensä mukaan eivät välikannen\nmatkustajat ehtineet pelastusveneihin ennenkuin nämä laskettiin\nvesille. Heillä oli kulettavana kolme korkeata porrasta kävelykannelle\nja vielä kaksi venekannelle. Sitäpaitsi eivät he osanneet mennä sinne.\nHädin tuskin hän itse osasi sinne mennä. Lucas otti osaa kahdeksan\nveneen vesillelaskemiseen. Kuri oli moitteeton. Eräästä veneestä, johon\nhän meni, koska naiset valittivat, ettei siinä ollut yhtään merimiestä,\nnäki hän punaisen valon ja mastolyhdyn 8 tai 9 meripeninkulman päässä.\nEnsin oli veneessä 80 henkeä. Osa siirrettiin sittemmin toiseen\nveneeseen.\n\nEnsimäinen lämmittäjä Barnett oli yhteentörmäyksen tapahtuessa\nhöyrykattilahuoneessa numero 10. Komentosillalta annettiin\npysähdysmerkki. Heti sen jälkeen nousi vesi höyrykattilahuoneessa\nkeulanpuolelta, joka oli kokonaan revennyt. Barnett juoksi ensimäiseen\nvedenpitävään kammioon. Siinä osastossa johon hän oli tullut, ei ollut\nvettä. Silloin tuli toisesta huoneesta voimakas vesisuihku. Sen ovi oli\nkai pettänyt.\n\nNiitten surullisten kohtausten lisäksi, joita uppoavalla laivalla\ntapahtui, mainittakoon tässä vielä pari. Eräs ruotsalainen mies oli\npaljaasta kauhusta tullut harmaapäiseksi noin puolen tunnin ajassa.\nHänen vaimonsa oli joutunut mereen, vaikka hän itse oli päässyt\npelastusveneeseen. Vaimo oli apua huutaen molemmin käsin tarttunut\nveneenlaitaan. Mies ei voinut tehdä mitään hänen pelastuksekseen.\nVene oli näet niin täynnä, ettei kukaan uskaltanut tehdä pienintäkään\nliikettä. Kun vaimoparka oli noin puoli tuntia pitänyt kiinni\nveneenlaidasta, irrotti hän kätensä ja vaipui syvyyteen. Mies, joka\nei voinut vaimoaan auttaa, oli kuin mielipuoli. Hän tuijotti siihen\nkohtaan, johon vaimo oli uponnut ja hoki:\n\n-- Se ei voi olla totta, se ei voi olla totta!\n\nEräs nainen, joka nähtävästi oli toisen luokan matkustajia, ja joka\ntalutti noin 6 vuoden ikäistä poikaa, koetti päästä pelastusveneeseen.\nEräs armoton laivamies huusi hänelle, osottaen lasta:\n\n-- Tuo on mies! Ette saa viedä häntä. Yksin voitte päästä.\n\nKyynelsilmin poistui nainen. Mutta nyt keksi äidinrakkaus keinon. Voiko\nkukaan syyttää äitiparkaa petoksesta? Hän meni sivupuolelle, otti\nsaalin harteiltaan ja kääri pojan siihen. Sitten veti hän pojan hiukset\notsalle ja otti tämän syliinsä. Nyt uskalsi hän astua vartijarivin läpi\nja pääsi esteettä pelastusveneeseen.\n\nEräs toinen nainen polvistui vartioivan upseerin eteen ja rukoili,\nettä hänen miehensä pääsisi samaan pelastusveneeseen, jossa hänelle\nitselleen oli luvattu sija. Tämä nainen ja hänen miehensä olivat\nhäämatkalla. Upseeri oli juuri antamaisillaan luvan, kun muuan\npelastusveneessä oleva nainen pani vastalauseen, koska hänkin oli\nvastanainut ja hänen miehensä oli kielletty pääsemästä veneeseen. Joko\nkaikki miehet saisivat seurata vaimojaan tai ei kukaan, sanoi nainen.\n\nNämä kohtaukset kuuli Saarela kerrottavan vasta Newyorkissa. Laivalla\nei hän enempää kuin hänen toverinsakaan olleet sattuneet niitä\nhuomaamaan, kun hälinä ja tungos oli suuri.\n\nKun pelastettuja laskettiin maihin Newyorkissa, koetti Saarela etsiä\nAlicea, mutta missään ei hän tätä nähnyt. Hän päätti olla viimeiseen\nasti laivalla saadakseen tietää, mihin Alice oli joutunut.\n\nJo oli kaikki pelastusveneet laskettu maihin, kun Saarela yhä seisoi\nlaivaportaitten ääressä katselemassa. Samassa alkoi eräs laivan upseeri\npuhutella häntä.\n\n-- No, ettekö te, herra, aijo maihin mennäkään, kysyi hän. -- Oletteko\n\"Titanicin\" haaksirikosta pelastuneita.\n\n-- Kyllä, vastasi Saarela, -- mutta minä etsin erästä naistuttavaani,\njonka kanssa pari päivää sitten keskustelin.\n\n-- Kyllä hän tietysti on mennyt maihin samoin kuin kaikki muutkin.\nTurhaa teidän on häntä enää täällä odottaa.\n\nRaskain askelin alkoi Saarela poistua laivasta. Kadulla tuli eräs herra\nhäntä puhuttelemaan. Hän kysyi:\n\n-- Oletteko \"Titanicin\" haaksirikkoisia?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Onko teillä rahaa?\n\n-- On 50 dollaria.\n\n-- Kuinka kauas aiotte matkustaa?\n\n-- Wyomingiin.\n\n-- Mutta niin vähällä ette tule toimeen. Tästä saatte vähän apua. Herra\npisti kaksi paperirahaa Saarelan käteen ja poistui kiirein askelin.\n\nKun Saarela katsoi rahoja, huomasi hän kummankin paperirahan 100\ndollarin seteliksi. Hän oli saanut 200 dollaria ja oli nyt rikas mies.\n\nHän istuutui penkille miettimään, mihin menisi Alicea etsimään. Olihan\ntämä sanonut, että he Newyorkissa saisivat enemmän keskustella. Mutta\nmistä hän nyt löytäisi Alicen? Hän oli kyllä saanut tietää, että Alice\nasuisi Washingtonissa, mutta mitään tarkempaa osotetta ei hänellä\nollut. Ei sitäpaitsi ollut luultavaa, että Alice oli heti matkustanut\nWashingtoniin.\n\nKun hän mietteissään istui penkillä, tunsi hän käden takaapäin\nlaskeutuvan olkapäälleen.\n\nSaarela kääntyi katsomaan ja näki toverinsa Laurilan.\n\n-- Missä sinä, hyvä veli, olit, kun en nähnyt sinua laivalta lähtevien\njoukossa, kysyi Saarela.\n\n-- Vieremällä oli kova kiire asioilleen. Me poistuimme melkein\nensimäisinä, sillä Vieremällä oli tärkeätä asiaa kaupungille. Hän\nlupasi iltasella tulla hotelliin minua ja mahdollisesti sinua\ntapaamaan, jos löytäisin sinut.\n\n-- Oletko saanut rahaa, kysyi Saarela.\n\n-- Sain 200 dollaria, vastasi Laurila.\n\n-- Yhtä paljon minä sain. Mutta saiko Vieremäkin?\n\n-- Kyllä hänelle tarjottiin, mutta hän kiitti eikä huolinut. Sanoi\nolevansa tavallisissa varoissa. Mutta lähdetään nyt hotelliin, josta\nolen vuokrannut huoneen.\n\nToverukset lähtivät.\n\n-- Sinä näytät kovin levottomalta, alkoi Laurila. -- Uskallanko kysyä,\nmissä suhteessa nyt olet Alice Mc Deaniin? Tapasitko häntä laivalla?\n\n-- Kyllä tapasin kerran, mutta sen jälkeen en enää nähnyt häntä.\n\n-- Hän on kai ehtinyt nousemaan maihin ennen sinua. Lienee matkustanut\nheti kotiaan Washingtoniin.\n\n-- Sitä en usko, huokasi Saarela.\n\n-- Ole huoletta. Kyllä sinä hänet vielä tapaat, lohdutti Laurila.\n\nSaarela oli levoton. Hän ei voinut kauan olla paikallaan, vaan lähti\nkaupungille.\n\n-- Tule takaisin viimeistään kello 6, huusi Laurila hänen poistuessaan.\n\n-- Kyllä koetan, vastasi Saarela.\n\nSaarela soitteli moneen hotelliin ja virkistyskotiin, mutta missään\nei tiedetty neiti Mc Deanista. Kovin alakuloisena hän käyskenteli\nkatuja. Väsyneenä istuutui hän eräässä puistossa penkille. Nyt tuli\nsanomalehtipoika tarjoomaan iltapäivälehtiä. Saarela osti yhden \"New\nYork Heraldin\" numeron. Hän alkoi katsella ilmotusosastoa. Pian\nsattuivat hänen silmänsä erääseen ilmotukseen, joka kuului:\n\n-- Jos herra S. huomaa nämä rivit, niin tulkoon heti tapaamaan minua.\nBroadway 75, 6 kerros. Ovi 14. Alice.\n\nSaarela pisti lehden taskuunsa ja lähti.\n\nKun hän astui huoneeseen, oli Alice ihan yksin.\n\n-- Tervetuloa, rakas ystäväni, sanoi Alice, tarttuen Saarelan käteen.\n\n-- Minä odotin saavani tavata teidät vielä laivalla, mutta en nähnyt\nteitä, sanoi Saarela.\n\n-- Minulla oli erityisiä tärkeitä asioita toimitettavana ja sentähden\ntäytyi minun toimia kiireesti, vastasi Alice. -- Mutta istukaa nyt\ntähän leposohvaan. Minä käsken tuoda virvokkeita.\n\nSaarelan sydän pamppaili. Ei hän ollut nähnyt sellaista loistoa, mikä\noli tässä huoneessa. Mutta mitä merkitsi se, että Alice oli pukeutunut\nniin komeasti, ja että hänen silmistään kuvasti ikäänkuin voitonriemu?\n\n-- Kun viimeksi tapasimme toisemme, alkoi Alice, -- niin sanoin minä,\nettä Newyorkissa puhuisimme enemmän. Nyt on se hetki tullut.\n\nSaarelan käsi meni vaistomaisesti sydämen kohdalle. Alicelta pääsi\nviaton nauru.\n\n-- Rakas ystäväni, sanoi hän. -- Saanko kutsua teitä sellaiseksi?\n\n-- Saatte, neiti.\n\n-- Hyvä! Te sanoitte laivalla minulle latinaksi, että olisitte elänyt\nonnellisimman päivänne silloin. Minä vastasin niinikään latinaksi, että\noma kokemukseni oli sama. Te näytte oudoksuvan, että osasin latinaa.\n\n-- Kyllä, neiti, vastasi Saarela ujosti.\n\n-- Kuten tiedätte, on minulla suunnattomat määrät maallista omaisuutta,\nsanoi Alice. -- Mutta minulla on lapsesta pitäen myös ollut kova\ntiedonhalu. Esimerkiksi latinaa olen alkanut lukea jo 10-vuotiaana.\nVuosi sitten suoritin tutkinnon siinä kielessä ja sain korkeimman\narvolauseen.\n\nSaarela katsoi kysyvästi Aliceen.\n\n-- Minä arvaan, että tahtoisitte kysyä, miksi minä, nuori nainen, olen\nlukenut vanhojen roomalaisten kieltä.\n\nSaarela nyökäytti päätään.\n\n-- Kuten hyvin tiedätte, sanoi Alice, -- on noin seitsemän\nkahdeksasosaa englanninkielen sanoista latinalaisia. Kansamme on ollut\nroomalaisten ja sittemmin ranskalaisten jaloissa, ja kielemme kantaa\nleimaa niiltä ajoilta.\n\n-- Juuri niin, sanoi Saarela.\n\n-- Tämä seikka on saanut minut lukemaan latinaa, sanoi Alice. --\nLapsena panin isäni usein tiukalle kysymyksilläni. Kerran lastenkoulua\nkäydessäni kirjotin paperille useampia sanoja, joista silloinen\nvaistoni jo sanoi, etteivät ne olleet alkuperäistä englanninkieltä.\nPaperilla oli sellaisia sanoja kuin \"victor\", \"victory\", \"cooperation\",\n\"debt\", \"Language\", \"severe\", \"globe\", \"triangle\". Mitä nämä ovat,\nkysyin isältäni.\n\n-- Jos tahdot saada vastauksen kysymykseesi, niin ala lukea latinaa,\nvastasi isäni nauraen.\n\n-- Hyvä! Minä tahdon. Hankkikaa minulle opettaja, sanoin isälleni.\nKolmen viikon kuluttua tuli Pariisista eräs latinankielen professori\nminua opettamaan. Isäni maksoi hänelle huimaavan suuren palkan, 5,000\ndollaria kuukaudessa. Kaksi pitkää vuotta luin miltei joka päivä\nlatinaa.\n\n-- Kyllä te siinä tapauksessa olette mestari latinankielessä, sanoi\nSaarela.\n\nAlice nauroi makeasti ja sanoi:\n\n-- Anteeksi, ystäväni! Olen puhunut sivuasioista. Nyt on meidän\npuhuttava keskenjääneestä pääasiasta. Te tiedätte, mikä se on. Sanon\nsen nyt peittelemättä amerikkalaisen naisen suoruudella. Epäilemättä\nolette valmis, ystäväni.\n\n-- Kyllä, vastasi Saarela hieman värähtelevällä äänellä.\n\n-- No kuulkaa sitten. Minä rakastan teitä puhtaasta ja vilpittömästä\nsydämestä, niin totta kuin olen Alice Mc Dean ja niin totta\nkuin rakkaat vanhempani ovat hukkuneet \"Titanicin\" surullisessa\nhaaksirikossa. Vastatkaa minulle yhtä vilpittömästi.\n\n-- Minä rakastan teitä yhtä puhtaasta ja vilpittömästä sydämestä, niin\ntotta kuin olen Toivo Saarela, ja niin totta kuin otan sydämellisesti\nosaa suruunne ja tahtoisin koko elinaikani olla rinnallanne\nlohduttamassa teitä.\n\n-- Kiitos kaitselmukselle tästä onnesta, sanoi Alice.\n\n-- Kiitos, kiitos, sanoi Saarela. Sitten kietoi hän Alicen hellästi\nsyliinsä ja painoi raikkaan suutelon tämän purppurahuulille.\n\nKun rakastuneet olivat olleet noin kaksi minuuttia hiljaisessa\nsyleilyssä, irrotti Saarela lievästi kätensä ja oli äänettömänä.\n\n-- Huomenna matkustamme Washingtoniin, jossa julkinen kihlauksemme\ntoimitetaan, sanoi Alice vakavasti. -- Ovatko toverinne Vieremä ja\nLaurila vielä Newyorkissa? [Englanninkieltä tuntematon lukija voi\nihmetellä, kuinka Alice ja Saarela vielä kutsuivat toisiaan \"teiksi\".\nSelitys on se, että englanninkielessä kutsutaan kaikki teiksi (you).\nSiinä ei voida tehdä mitään sinäsopimusta.]\n\n-- Kyllä.\n\n-- Kutsukaa heidät tänne huomenna ja pyytäkää heitä tulemaan meidän\nmukanamme Washingtoniin olemaan läsnä kihlajaisissamme ja, jos heillä\non aikaa viipyä, myös vihkiäisissämme.\n\n-- Kiitos! Minä kutsun, sanoi Saarela.\n\nHän kirjotti heti kutsun. Alice soitti sisään palvelijan, joka vei\nkirjeen laatikkoon.\n\nSitten soitti hän toisen palvelijan, joka toi virvokkeita..\n\n-- Me juomme nyt kahdenkesken kihlajaistemme alkuvalmistusta.\nYlihuomenna esiinnymme julkisesti.\n\nSaarela vastasi suutelemalla morsiantaan.\n\n-- Suoko rakkaani, että kysyn erästä asiaa, sanoi Saarela kahvikuppiin\ntarttuessaan.\n\n-- Mielelläni, rakkaani, vastasi Alice hymyillen.\n\n-- Kuinka on sen ruhtinas Uffiezin laita? Eikö hän ollut suhteessa\nminun rakkaaseen Aliceeni?\n\n-- Alussa näytti siltä, mutta kokemukseni on kaikki muuttunut. En tahdo\nnähdä häntä. Hän käyttäytyi perin sopimattomasti. Te tiedätte, kuinka\nhän käyttäytyi. Tehän luovutitte hänelle paikkanne pelastusveneessä,\nte, minun sankarini, sydämeni jalo aarre.\n\n-- Mutta ettekö pelkää hänen jollakin tavalla hautovan kostoa?\n\n-- Siinä suhteessa on hän aivan voimaton, vastasi Alice. --\nMeillä ei ole mitään pelättävää häneltä. -- Ai, mutta yksi asia\noli vähällä unohtua. Teillä on veli Wyomingissa. Lähettäkää heti\nhänelle sähkösanoma. Ylihuomisillaksi ehtii hän kyllä pikajunassa\nWashingtoniin. Lähettäkää rahannostomääräys myös sähköteitse. Tässä on\ntuhat dollaria.\n\n-- Kyllä, rakkaani, vastasi Saarela.\n\n-- Mutta elävätkö vanhempanne Suomessa, kysyi Alice hätäisesti.\n\n-- Ainoastaan äitini.\n\n-- Hänet olisi kutsuttava häihin, mutta hän ei voi ehtiä. Vietämme\nhäämme vähintäin viikon kuluttua. Mutta tuotetaan hänet tänne myöhemmin.\n\n-- Niin, niin, sanoi Saarela.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Vieremä illalla palasi hotelliin, ojensi Laurila hänelle Saarelan\nkirjeen, jossa luettiin:\n\n    Rakkaat ystäväni! Pyydän teidän huomisaamuna kello 9 ja 10\n    välillä saapumaan luokseni Broadwayn 75:teen, 6 kerros. Ovi 14.\n    Asian saatte kuulla siellä. Jos aikanne suinkin myöntää, pyydän\n    teidän seuraamaan neiti Alice Mc Deania ja minua Washingtoniin.\n    Vastatkaa, tuletteko.\n\n                                                Ystävänne\n                                              Toivo Saarela.\n\n-- Siinä nyt ollaan, huudahti Vieremä kirjeen luettuaan. Saarela on\nlöytänyt Alicensa. Nyt mennään Washingtoniin kihlajaisia pitämään.\nTietysti minä vastaan, että tulemme. Vai kuinka veli?\n\n-- Tietysti.\n\n-- Onnea nuorelle parille, huusivat Laurila ja Vieremä yhdestä suusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaman päivän iltana kohtasi maanviljelijä Väinö Saarelan Wyomingissa\nsuuri yllätys. Hän sai sähkösanoman, jossa hänen veljensä Toivo kutsui\nhäntä heti Washingtoniin, missä tämän kihlajaisia vietettäisiin neiti\nAlice Mc Deanin kanssa. Sitten sai hän sähköteitse 1,000 dollarin\nrahaosotuksen.\n\nVäinö Saarela oli nuorimies ja hänellä oli vaan emännöitsijä ja\nmuutamia palvelijoita. Häntä kummastutti suuresti, että hänen veljensä,\njoka vastikään oli haaksirikosta pelastuneena päässyt Newyorkiin,\nrientäisi oikopäätä viettämään kihlajaisia Washingtoniin.\n\nHän ei palvelijoilleen puhunut itse asiasta mitään. Mutta\nHill-nimiseltä miespalvelijaltaan, joka oli asunut monta vuotta\nWashingtonissa, kysyi hän illallispöydässä:\n\n-- Tunnetteko te jotain Mc Deania Washingtonissa?\n\n-- Kyllä, vastasi Hill. -- Olen jonkun ajan palvellut isäukkoa. Hänellä\noli hyvin kaunis tytär nimeltä Alice. Mutta miksi Mc Deania kysytte?\n\n-- Olen vaan saanut tietää, että Mc Deanin perhe on hukkunut\n\"Titanicin\" haaksirikossa.\n\n-- Sen minäkin jo tiedän. Alice on kumminkin pelastunut. Tyttö on\ntavattoman rikas. Hänen isänsä oli Amerikan monimiljoonamiehiä. Kyllä\nsellainen tyttö sulhasia saa.\n\nVäinö Saarela oli pahemmassa kuin pulassa. Kuinka olisi mahdollista,\nettä hänen Toivo-veljensä, joka oli rutiköyhä, menisi naimisiin\nmiljoonamiehen tyttären kanssa?\n\n-- Eikö Washingtonissa ole muita Mc Dean-nimisiä, kysyi Väinö Saarela\nHiililtä.\n\n-- Ei minun tietääkseni.\n\nTuhannen dollarin rahaosotus sai Väinö Saarelan puolittain myöntämään,\nettä kyseessä olisi todellakin miljoonamies Mc Deanin tytär. Mutta\nkuinka sellainen yhtymys olisi mahdollista? Ja kuitenkin täytyi hänen\ntaas myöntää se mahdolliseksi, koska ei hänen Toivo-veljensä mitenkään\nvoisi omasta pussistaan lähettää 1,000 dollaria.\n\nVäinö Saarela lähti pankkiin rahaa noutamaan toivossa että\nWashingtonissa asiat selviytyisivät. Sittenpähän nähdään.\n\nKun Väinö Saarela oli jonkun ajan matkustanut, tuli eräältä asemalta\nvaunuun kaksi nuorta naista, joista toisen silmät olivat punaiset\nitkusta, kuten näytti. Naiset puhuivat keskenään englanninkieltä.\n\n-- Rohkase itsesi, Mary, ja toivo parasta, lohdutti toinen toveriaan.\n\n-- Hyvä olisi niin tehdä, kun voisi, huokasi Mary. -- Mutta minä\npelkään, että Alice on hukkunut vanhempiensa mukana. Ajattele, kuinka\nsuuri isku tuo kuolema olisi minulle. Olen tuntenut Alicen lapsesta\nasti ja monet vuodet leikkinyt hänen kanssaan.\n\n-- Mutta sinä vaivaat itseäsi ennen aikaasi. Ei kaikista pelastuneista\nvielä ole julaistu tilastoa.\n\n-- Etkö sinä sitten ole saanut tietää, että Mc Deanin perhe on\nhukkunut, kysyi Mary.\n\n-- En, vastasi hänen toverinsa Annie.\n\n-- Siinä se erotus on, sanoi Mary. -- Mc Deanin perhe on hukkunut. En\nole vielä saanut tietää, että Alice olisi pelastunut.\n\nMary purskahti valtaavaan itkuun.\n\n-- Anteeksi, että puutun keskusteluunne, kuului samassa miehen ääni\nnaisten selän takaa.\n\nMary kääntyi heti katsomaan ja hänen kasvoissaan oli kysyvä ilme.\n\n-- Tiedättekö te, herra, sitten jotakin siitä asiasta, josta me\npuhuimme, kysäsi hän.\n\n-- Onneksi tiedän.\n\n-- Kuinka? Mitä te tiedätte?\n\n-- Tiedän, ettei neiti Alice Mc Dean ole hukkunut vanhempiensa mukana,\nvaan että hän on nyt elävänä ja terveenä Washingtonissa.\n\nMary nousi paikaltaan, tarttui Väinö Saarelan käteen ja sanoi:\n\n-- Jumalalle olkoon kiitos, jos niin olisi laita! Mutta mistä te\ntiedätte -- -- -- Tunnetteko neiti Mc Deanin?\n\n-- En tunne, mutta -- -- --\n\n-- Kuinka te sitten tiedätte asian?\n\n-- Veljeni kautta tiedän -- -- --\n\n-- Tiedättekö sitten aivan varmaan, että neiti Mc Dean on pelastunut?\n\n-- Yhtä varmasti kuin me istumme tällä penkillä. Mutta koska olette\nneiti Mc Deanin lapsuudentuttava, niin pyydän kysyä, ettekö ole saanut\nhäneltä kutsua Washingtoniin, jossa hän näinä päivinä viettää elämänsä\nmerkkipäivää?\n\n-- En ole mitään kutsua saanut. Olen ollut jo yli 10 vuotta poissa\nWashingtonista. Alice ei tiedä, missä asun.\n\n-- Ai, se muuttaa asian. Muuten tietysti olisitte saanut kutsun.\n\n-- Mihin tilaisuuteen?\n\n-- Neiti Mc Dean viettää huomisiltana kihlajaisiaan ja viikon kuluttua\nhäitään.\n\n-- Tunnetteko sitten sulhasen, koska ette tunne neitiä itseään?\n\n-- Kyllä. Minä matkustan juuri Washingtoniin ollakseni läsnä\njuhlatilaisuuksissa.\n\n-- Mikä on Alicen sulhasen nimi?\n\n-- Olkaa hyvä ja tulkaa minun kanssani Alicen puheille, koska kerran\nmatkustatte Washingtoniin. Siellä saatte tietää.\n\n-- Te, herra, tulitte kuin Jumalan lähettämänä. Alice ottaa tietysti\nminut riemulla vastaan, vaikka ei hän ole tietänyt lähettää minulle\nkutsua. Alice on siis kihloissa ja aikoo viettää häitään. Niin,\ntarvitseehan hän nyt elämänkumppanin suuressa surussaan. Hänen\nsulhasensa on tietysti joku pankkiiri tai eurooppalainen aatelismies.\n\n-- Ei kumpaakaan, sanoi Väinö Saarela nauraen.\n\n-- Te, herra, saatatte minut uteliaaksi.\n\n-- Uteliaisuutenne tulee täydellisesti tyydytetyksi, kun tulette minun\nseurassani neiti Alice Mc Deanin luo.\n\n-- Kiitoksia, herra, kiitoksia! Minä uskon teitä.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\nKärsimykset ja surut muuttuvat iloksi.\n\n\nKun maailma oli tullut tuntemaan \"Titanicin\" kauhean perikadon koko sen\nlaajuudessa, ja miten laivan soittokunta sekä koneenkäyttäjämiehistö\nviimeiseen asti täytti velvollisuutensa, syntyi voimakas liike noitten\nsankarien omaisten auttamiseksi aineellisilla varoilla. Pantiin toimeen\nkonsertteja, joista kertyneet tulot jaettaisiin hätääkärsiville,\nnoitten velvollisuuksilleen uskollisina pysyneitten omaisille.\nKuolonvirsi, jota soittokunta kaiutti laivan painuessa Atlannin mustaan\nsyvyyteen, toistettiin monissa kirkoissa ja käännettiin kaikkien\nkansojen kielille.\n\nSankarillisia olivat todella konehuoneessa työskentelevät miehet.\nHe näkivät laivan välttämättömän perikadon selvemmin kuin kansilla\nolijat. He näkivät jäisen meriveden koskena tulvivan konehuoneeseen,\nmutta siitä huolimatta olivat he toimessaan hoitaakseen edes niitä\nkoneita, joitten käynnissä olosta pumppujen toiminta ja sähkövalastus\nriippuivat. Jos pumput eivät olisi työskennelleet, olisi laiva\nuponnut niin pian, että montakaan pelastusvenettä ei olisi ehditty\nlaskea vesille. Haavottuneina ja kuuman höyryn korventamina seisoivat\nkonemiehet toimessaan. Vielä sittenkin kun laiva oli noussut\nperäpuoli ylöspäin pystyyn, kammottavana, 150 jalkaa korkeana tornina\ntähtitaivasta kohti, samassa painuen keula edellä syvyyteen, vielä\nsittenkin loistivat tulet lukemattomista ikkunoista todistuksena siitä,\nettä kuolemaan vihityt konemiehet tuolla alhaalla olivat toimessaan.\nKunnia ja kiitos näille sankareille! Heille ovat kaikki \"Titanicin\"\nperikadosta pelastuneet ikuisen kiitollisuuden velassa.\n\n\"Titanicin\" säännölliseen konepäällystöön kuului 34 miestä. Lämmittäjät\nja hiilimiehet näihin lisättyinä nousi koko konemiehistö noin 290\nhenkeen. Yksikään koneenkäyttäjä ei pelastunut. Ainoastaan muutamia\nlämmittäjiä pelastui.\n\nKaksi kolmannesta koko konemiehistöstä oli työstä vapaana\nyhteentörmäyksen tapahtuessa. Näillä miehillä olisi ollut\npelastuksentoivoa, mutta he olivat ankarien sääntöjen alaiset. Merilaki\nnäet määrää, että vapaina olevien miesten on vahingon tapahtuessa\nmentävä paikoilleen. Näitten \"Titanicin\" konemiesten paikka oli 122\njalan syvyydessä laivankannen alapuolella. Jos eivät miehet tuolla\nalhaalla olisi olleet toimessa, eivät sähkötulet olisi palaneet. Jos\nlaivalla olisi vallinnut pilkkopimeys, olisi syntynyt sanoin kuvaamaton\npakokauhu, ja ihmishenkien hukka olisi ollut vielä suurempi kuin se oli.\n\nKaksikin tuntia on jo ikuisuus sellaisissa oloissa, mitkä vallitsivat\nennen \"Titanicin\" uppoamista. 10 minuuttia sen jälkeen kun jää puhkasi\nlaivan kyljen, tiesivät nämä miehet olevansa kuolemaan vihittyjä. Ja\nkuitenkin jaksoivat he uskollisina pysyä toimessaan!\n\nRakkaus elämään ja kotona olevaan perheeseen oli näilläkin miehillä\nsuuri, mutta velvollisuus vaati heitä viime silmänräpäykseen asti\ntäyttämään tehtävänsä.\n\nOnnettomuuden syitä on tutkittu ja tutkitaan edelleen. Linjan johtajan\nBruce Ismayn niskoille lankeaa ainakin syy siihen nähden, että hän\npisti varotussähkösanomat taskuunsa eikä ollut niistä millänsäkään.\n\nYhtenä syyllisenä on Lontoon \"Board of Trade\". Se ei ole pitänyt\nvaatimuksiaan laivojen yhä lisääntyvän tonniluvun tasalla, joka on\ntapahtunut viimeisten 18 vuoden kuluessa. Osasto 427 vuonna 1894\nannetussa asetuksessa, minkä alle \"Titanic\"-laivakin kuului, säätää,\nettei pelastusveneitä tarvitse olla mukana enempää kuin 962 hengelle,\nvaikka laiva sai kulettaa 3,000 henkeä, matkustajat ja henkilökunta\nyhteenlaskettuina.\n\nKonetieteelliseltä kannalta on \"Titanicin\" onnettomuuden suurin\nepäjohdonmukaisuus siinä, että laiva upposi, vaikka sen koneistossa oli\n40-tuhatta hevosvoimaa. Tämä voima olisi hyvin riittänyt pysyttämään\nlaivan vedenpinnalla, kunnes kaikki ihmiset olisi pelastettu, jos olisi\nollut tarpeeksi pelastusveneitä.\n\n\"Titanicin\" hukkuneet konemiehet vaikuttivat oman henkensä uhraamisella\nkaikkein enimmin 705 hengen pelastukseen. Kunnia ja rauha heille samoin\nkuin pelastustyössä hukkuneille kansimiehille ja kapteeni Smithille,\njoka viimeiseen saakka seisoi komentosillalla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlicen ja Saarelan kihlaus vietettiin määrättynä päivänä\nWashingtonissa. Vieraita ei kutsuttu paljon, koska maassa oli yleisen\nsurun aika \"Titanicin\" onnettomuuden tähden. Saarelan veli oli ehtinyt\nkihlaustilaisuuteen. Täällä sai hän nyt tietää, että hänen veljensä\nmorsian todellakin oli sen monimiljoonamiehen tytär.\n\nJuhlan loputtua pyysi Alice Väinö Saarelan, Laurilan ja Vieremän\njäämään vielä viikonpäiviksi Washingtoniin, jotta saisivat myös olla\nhäissäkin. Kaikki kolme hyvillä mielin suostuivatkin jäämään. Häät\nvietettiin yhtä \"hiljaiset\" kuin kihlauskin. Vieraita oli satakunta.\n\nHäitten loputtua valmistuivat Väinö Saarela, Laurila ja Vieremä\nlähtemään pois. Vieremällä oli toimensa Filadelfiassa, mutta Laurilalla\nei ollut mitään tietoa, mihin menisi ja mihin toimeen ryhtyisi. Hän ei\nvielä voinut aavistaakaan, mikä iloinen yllätys häntä odottaisi rouva\nSaarelan puolelta.\n\nKun kaikki vieraat olivat poistuneet, kutsui Alice miehensä, tämän\nveljen, Laurilan ja Vieremän eri huoneeseen ja piti heille pienen\neroojaispuheen.\n\n-- Rakkaat ystävät, alkoi hän. -- Kohtalon ja kaitselmuksen käsi on\ntemmannut pois rakkaat vanhempani muitten hukkuneitten mukana. Mutta\nsama kaitselmuksen käsi on antanut minulle sijaan jotakin. Olen tuossa\nsurmanlaivassa tavannut nykyisen rakkaan puolisoni ja teidät, veli\nLaurila ja Vieremä. Te, Väinö Saarela, Onni Laurila ja Niilo Vieremä\nolette lähinnä rakasta puolisoani aina minun mielessäni. Me toivomme\nsaavamme vielä ottaa teidät vastaan kodissamme tervetulleina vieraina.\n\nNyt alkoi Alice puhua Laurilalle erikseen.\n\n-- Veli Laurila, sanoi hän. -- Olen rakkaalta puolisoltani kuullut,\nettä teillä on odottava ja ikävöivä morsian synnyinmaassanne. Ettekö\nhaluaisi palata Suomeen tekemään hänestä onnellisen puolisonne?\n\n-- Kyllä, aivan mielelläni, vastasi Laurila -- mutta --\n\n-- Minä ymmärrän, sanoi Alice. -- Kehotan teitä siis palaamaan\nmorsiamenne luo. Voitte sitten yhdessä, onnellisena avioparina tulla\nmeitä tervehtimään tänne Amerikkaan. Pääasia on, että morsiamenne pian\nsaa teidät luokseen.\n\nEronhetken tultua ojensi Alice Väinö Saarelalle, Laurilalle ja\nVieremälle kullekin suletun kirjeen, sanoen:\n\n-- Ottakaa vastaan tämän kirjeen sisällys meidän elämämme onnellisimman\npäivän muistona. Jos te täältä lähdettyänne näette aineellista hätää ja\nkurjuutta ympärillänne, niin olkaa hyvät ja ilmottakaa minulle enimmin\nkärsivien nimet ja osotteet. Etupäässä tahtoisin saada \"Titanicin\"\nonnettomuudessa puolisonsa menettäneitten, puutteessa olevien\nleskiparkojen nimet ja osotteet tietooni. Minä pyydän, että te, veljet,\nkukin paikkakunnallanne keräätte näistä tilastoa ja lähetätte minulle.\nLupaatteko niin tehdä, rakkaat veljet?\n\n-- Sydämen halulla, vastasivat kaikki kolme.\n\n-- Kiitos tästä lupauksestanne! Jumala teitä siunatkoon!\n\nVäinö Saarela ja Vieremä lähtivät ennenkuin Laurila, sillä heillä\noli kiire toimiinsa. Vasta hotellissa, jossa he levähtivät muutaman\ntunnin ennen junan lähtöä, avasivat he kirjeen. Väinö Saarela löysi\nkirjeenkuoresta 10 tuhannen dollarin seteliä. Vieremän osalle tuli sama\nsumma.\n\nLaurila, jolla ei ollut niin kiirettä, avasi kirjeen jo hääpaikalla\neräässä sivuhuoneessa. Siinä oli 100-tuhannen dollarin pankkiosotus\nsekä kirjelippu, jossa luettiin: \"Tehkää morsiamenne Tyyne Perälä\nonnelliseksi. Etsikää kurjia ja onnettomia ja auttakaa heitä. Toivomme\npian saavamme teidät vaimonne kanssa vieraiksemme.\"\n\nLaurilan päätös oli valmis. Hän päätti palata takaisin Suomeen\ntäyttämään sitä tehtävää, minkä rouva Saarela oli hänelle uskonut.\nRakkaat jäähyväiset sanottuaan meni hän ensin pankkiin nostamaan rahat.\nMihin hän käyttäisi tällaisen suuren omaisuuden, yli puoli miljoonaa\nmarkkaa? Hyväntekeväisyystarkotuksiin. Niinhän oli lahjottaja toivonut.\nLaurila päätti uskollisesti toteuttaa tämän toivomuksen ja pitää sen\npyhänä.\n\nWashingtonista lähetti Laurila Tyynelle sähkösanoman. Kun posti toi sen\nLaurilaan, ja kun Ilmi vei sen Perälän Tyynen käteen, pelästyi tämä\nensin, luullen saavansa tietää, että Onni oli hukkunut \"Titanicin\"\nhaaksirikossa. Mutta Ilmi lohdutti häntä, sanoen:\n\n-- Eihän Onni ole hukkunut. Katsos, hänen nimensä on sähkösanoman alla.\nMutta luehan nyt, mitä Onni tietää kertoa.\n\nTyyne luki:\n\n    Rakas morsiameni! Minä lähden jo ylihuomenna Suomeen, tekemään\n    sinut niin onnelliseksi kuin voin. Olen ollut haaksirikossa,\n    mutta pelastunut. Kaitselmus on antanut minulle suuren määrän\n    aineellisia varoja. Odota minua Perälään noin kolmen viikon\n    kuluttua.\n\n                                                      Onni.\n\n-- Kaikkivaltiaalle kiitos, että Onni on pelastunut, huudahti Tyyne.\n\n-- Mutta mistä Onni on voinut saada \"suuren määrän aineellisia varoja\",\nkuten hän sähkösanomassa mainitsee, huomautti Ilmi.\n\n-- Sittenpä saadaan kuulla, kun Onni tulee kotia, vastasi Tyyne.\n\n-- Nyt saa Onni-parka maksaa velkansakin, iloitsi Ilmi.\n\n-- Sinut ja Arvo on jo kuulutettu avioliittoon. Lykätkää häittenvietto\nniin kauaksi, että minä ja Onni saamme samalla kerralla viettää häämme,\npyysi Tyyne.\n\n-- Minä puhun asiasta Arvolle, sanoi Ilmi. -- Tietysti hän suostuu\nlykkäykseen, kun saa tietää, että Onni on kotimatkalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko on kulunut Alice Mc Deanin ja Toivo Saarelan hääpäivästä.\nHalifaxin laivalaiturilla seisoo satoja surupukuisia ihmisiä\nodottamassa \"Mackay Bennett\"-laivaa, joka tuo \"Titanicin\"\nhaaksirikkopaikalta kokoamiaan ruumiita haudattavaksi kaupungin\nhautausmaahan. Kun laiva laski laituriin, astui odottajajoukko\nkannelle. Siellä makaa 190 ruumista riveissä. Vastaanottajat\ntarkastavat vainajien kasvoja. Moni etsii omaisiaan, mutta turhaan.\nKaikki kuolleet ovat tuntemattomia.\n\n\"Mackay Bennettin\" kannelle oli nostettu kaikkiaan 306 ruumista, mutta\nkoska 116 ruumista oli pahassa mätänemistilassa, oli ne haudattu\nmereen, tavallisilla juhlamenoilla.\n\nMuitten ruumiitten tarkastajien joukossa nähdään nuori, surupukuun\npuettu pari hiljaa liikkuvan laivankannella. Etsijät ovat Alice ja\nSaarela. Alice etsii ruumisten joukosta isäänsä ja äitiään, mutta heitä\nei ole. He ovat jääneet valtameren hautaan.\n\n-- Tunnetko, rakkaani, noita kasvoja, kuiskaa Saarela vaimonsa korvaan.\n\n-- En, rakkaani, vastaa Alice.\n\n-- Minä tunnen, vastaa Saarela.\n\n-- Kenelle ovat nämä viisaannäköiset kasvonpiirteet kuuluneet? Niistä\nsäteilee vieläkin jumalallinen rauha ja tyyneys. Ne ikäänkuin siunaavat\nnäitä toisia vainajia.\n\n-- Tämä mies piti valtaavan lohdutuspuheen hukkuville. Sinä, rakkaani,\nolit pelastusveneessä jo poistunut laivan läheisyydestä etkä sitä\nkuullut, sanoi Saarela.\n\n-- Mikä hänen nimensä oli, kysyy Alice.\n\n-- En tiedä hänen sukunimestään. Kalle arvattavasti oli hänen\netunimensä, koskapa häntä kutsuttiin \"Jumalankieltäjä-Kalleksi\",\nselittää Saarela.\n\n-- Sellainenko mies olisi ollut jumalankieltäjä, huokasee Alice. --\nKuinka hänelle on voitu antaa tuollainen lisänimi?\n\n-- Taitamattomat ihmiset, jotka eivät ole hänen elämänviisauttaan\nkäsittäneet, ovat sen hänelle antaneet. Ja sen nimen hän itsekin omisti.\n\n-- Uskaltaisinko ottaa tuon paperilipun, jonka reuna pistää esiin\nvainajan taskusta, kysyy Alice.\n\n-- Minä luulen, että sen saa ottaa, erittäinkin koska vainaja on minun\nmaamieheni, sanoo Saarela.\n\nAlice ottaa varovasti lipun, avaa sen ja lukee:\n\n    May God bless you for your comforting and fascinating sermon\n    on board the \"Titanic\". We shall meet in the spiritual world.\n\n                                             Yours,\n                                         Justin Mc Dean.\n\n    (Jumala siunatkoon teitä lohduttavasta ja mielenkiintoisesta\n    puheestanne \"Titanicin\" kannella. Me tapaamme toisemme\n    henkimaailmassa.\n\n                                             Teidän\n                                          Justin Mc Dean.)\n\nPitkään aikaan ei Alice saanut sanaa suustaan. -- Viimeinen muisto\nrakkaalta isältäni, puhkesi hän viimein sanoiksi. -- Tämä siunattu\nmies on siis lohduttanut häntäkin kuolonhädässä. Minä menen pyytämään\nkapteenilta lupaa saada pitää tämän lipun ikuisena muistonani, sanoi\nAlice.\n\nNuori pari meni kapteenin puheille. Alice selitti hänelle asiansa ja\nnäytti paperilipun.\n\nMielihyvällä antoi kapteeni pyydetyn luvan.\n\nSurusaatto kulki Halifaxin katuja hautuumaalle. Kun ruumiit oli\nlaskettu hautaan ja liikuttavat hautauspuheet pidetty, polvistuivat\nAlice ja Saarela sen hautakummun viereen, jonka alla muitten mukana\nlepäsivät \"Jumalankieltäjä-Kallen\" maalliset jätteet.\n\nAlice ja Saarela pitivät lyhyen rukouksen. Sen jälkeen istutti Alice\nsuuren, elävän kukan kummulle ja lausui:\n\n-- Lepää rauhassa, sinä siunattu hyväntekijä, isävainajani ja muitten\nhaaksirikossa hukkuneitten lohduttaja!\n\nAlice ja Saarela eivät tahtoneet lähteä rikkaitten tavalliselle\nhäämatkalle. Halifaxin hautausmaa oli heistä se paikka, johon he\ntahtoivat tehdä häämatkansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuusi viikkoa on kulunut \"Titanicin\" haaksirikon päivästä. Eräänä\niltana, toukokuun loppupäivinä ajaa Onni Laurila kotitalonsa pihalle.\nPerälän Tyyne ja hänen veljensä Arvo seisovat pihalla. Onnin vanha isä\nrientää ulos poikaansa vastaan ottamaan, sulkien hänet syliinsä.\n\n-- Tervetuloa, rakas lapseni, takaisin isäsi majoihin ja\nsynnyinmaahasi, niin monien koettelemusten jälkeen, sanoo isä\nliikutettuna.\n\nTyyne syleilee Onnia. -- Terve, terve, rakkaani, huudahtaa hän. -- Nyt\nkoittavat minulle onnen päivät, kun sain sinut takaisin.\n\n-- Ja minulle, kun pääsin sinun luoksesi.\n\nIlmi syleilee veljeään ja huomauttaa, että hänet ja Perälän Arvo on jo\nkuulutettu avioliittoon.\n\n-- Huomenna menen minä Tyynen kanssa samalle asialle pappilaan, vastaa\nOnni hymyillen. -- Vietetään kahdet iloiset häät samalla kerralla.\n\nKun jälleennäkemisen ensi huumaus oli mennyt ohi, meni Onni Arvon\nkanssa kahden kesken kävelylle sille samalle harjulle, jolla hän istui\ntehdessään Amerikkaan matkustus-päätöksensä.\n\nYstävykset istuivat kivelle. Onni otti lompakon povitaskustaan ja antoi\nsieltä tulevalle lankomiehelleen 10 ihka uutta 500 markan seteliä,\nsanoen:\n\n-- Ole hyvä ja ota nämä häävalmistuksiisi ja muihin tarpeihisi.\n\n-- Hyvä Jumala, sanoi Arvo kyynelsilmin. -- Mistä sinä olet saanut näin\npaljon rahaa? Ethän ehtinyt Amerikassa mitään ansaitsemaan.\n\nOnni kertoi hänelle Saarelasta ja Alicesta sekä selitti, keneltä oli\nrahat saanut.\n\n-- Meidän kesken sanottu, minulla on puoli miljoonaa markkaa, sanoi\nOnni. -- Minä tiedän, että sinä olet uskollinen ja vilpitön ystäväni,\njolle voin uskoa kaikki asiani yhtä hyvin kuin morsiamelleni,\nTyyne-sisarellesi.\n\nArvo tarttui Onnin käteen ja sanoi:\n\n-- Niin, rakas veli, se minä olen. -- Mutta sano minulle, miten aiot\ntuon suuren rahamäärän käyttää?\n\n-- Lahjottajan toivomuksen mukaan hyväntekeväisyystarkotuksiin. Minä\nannan puutetta kärsiville apua. Aikomukseni on perustaa tähän kylään\nkansakoulu, jossa oppilaille annetaan täysihoito ja kirjat vapaasti.\nMinä kustannan koulun ja maksan opettajien palkat. Itse aion olla\nyhtenä opettajana. Sitten aion perustaa köyhäinkodin, jolla ei ole\nmitään tekemistä kuntamme vaivaistalon kanssa. Tässä kodissa kohdellaan\nsen asukkaita veljinä ja sisarina. Jo ensi kesänä täytyy näitten\nlaitosten olla valmiina, sillä silloin tulevat rouva ja herra Saarela\nmeille vierailemaan.\n\n-- Se olisi jotakin suuremmoista, huudahti Arvo.\n\n-- Sitten minä annan rahalahjoja torppareille ja mäkitupalaisille,\njotka haluavat päästä itsenäisiksi maanviljelijöiksi. Maanviljelystä\non kaikin tavoin edistettävä. Vielä perustan meidän taloon\nlainakirjaston, johon hankin uudenaikaista kirjallisuutta, etupäässä\nkansantaloudellista ja viisaustieteellistä.\n\nSeuraavan päivän iltana tulivat Laurilan lähimmät naapurit, saatuaan\nkuulla Onni-maisterin palanneen Amerikasta, kyselemään häneltä\nasioita. He tahtoivat Laurilan omasta suusta kuulla \"Titanicin\"\nkauhean haaksirikon yksityiskohdat. Laurila katsoi parhaaksi pitää\ntiedonhaluisille oikein muodollisen esitelmän kokemuksistaan. Kun\nhän kertoi, miten hänen kahden toverinsa kanssa oli onnistunut tehdä\nkahdesta lankusta lautan ja miten kaksi heistä oli hieronut ja piessyt\nkolmatta, jotta olisivat pysyneet hengissä likomärät, jäisessä vedessä\nkastuneet vaatteet yllä, ravistelivat miehet päätään. Kun hän kertoi\njo mainitun, jäälautalla olevan saksalaisen naisen ja tämän kahden\nvähäisen lapsen kohtalosta, pyrskähtivät naiset valtaavaan itkuun.\n\nEsitelmän päätyttyä antautui Laurila yksityiseen keskusteluun\nkuulijainsa kanssa, jotka hän tunsi kaikki. Monen mökkiläisen ja\nmäkitupalaisen käteen pisti hän setelirahan. Nämä olivat sanattomina\nhämmästyksestä. Pian alkoikin paikkakunnalla liikkua sellaisia\npuheita, että Laurilan maisteri oli tavalla tai toisella saanut suuren\nomaisuuden Amerikassa. \"Juoru-Liisa\" levitti sellaistakin huhua, että\nLaurila olisi laivan haaksirikossa \"pitänyt puoliaan\". Tuota puhetta\nei kukaan sentään uskonut, sillä paikkakuntalaiset tiesivät Laurilan\nmaisterin perin rehelliseksi ihmiseksi. Hänen omaisuutensa täytyi\njohtua muista lähteistä. Niinpä arvelivat jotkut, että Laurila oli\nhaaksirikkoisten pelastuksessa osottamasta urhollisuudestaan saanut\nrikkailta \"hyvät juomarahat\".\n\nSeuraavana sunnuntaina kuulutusten aikana kuului seurakunnan kirkossa,\nerittäinkin naisten penkeissä kuisketta ja supatusta. Korvat hörössä\nkuunteli seurakunta, kun pappi luki: \"Kristilliseen avioliittoon\nkuulutetaan ensimäinen kerta sulhanen, nuorimies, filosofian maisteri\nOnni Laurila ja morsian, torpparintytär neitsyt Tyyne Perälä.\"\n\nKirkkomäellä ja kotimatkalla pitivät naiset äänekästä puhetta asiasta.\nVaikka Tyyne olikin siivo ja järkevä tyttö, pitivät muutamat häntä\nLaurilan vaimoksi \"sopimattomana\". Erittäinkin Ahonperän emäntä oli\nihan haltioissaan ja kiukusta pakahtumaisillaan.\n\n-- Meidän Anni on kauniimpi ja hänellä on omaisuutta, sanoi emäntä\n\"Juoru-Liisalle\", jonka matkalla oli ottanut rattailleen. -- Anni olisi\nkaikin puolin sopiva Laurilan Onnille. -- Tuo Perälän tyttöretale\nei ole käynyt muuta kouluakaan kuin kansakoulun, kun meidän Anni\nsitävastoin on käynyt kolme luokkaa kaupungin tyttökouluakin.\n\n-- Sanokaas muuta, säesti \"Juoru-Liisa\". -- Ei se Tyyne Onnin vaimoksi\nkelpaa. Kyllä Onni nyt lyö sormensa saveen, kun sellaisen naisen ottaa.\n\n-- Hyi sellaista naimiskauppaa, huudahti Ahonperän emäntä ja sylkäsi.\n\n-- Sanokaas muuta, säesti \"Juoru-Liisa\". -- Ja se Onni kuuluu saaneen\nAmerikasta niin paljon rahaakin. Voi, voi, tätä maailmaa. Mitä maksatte\nminulle, hyvä emäntä, jos laitan Tyynen ja Onnin välit pahoiksi?\nJuoru-Liisa katsoi tutkivasti Ahonperän emännän silmiin.\n\n-- Saat Kaunikin, meidän parhaan lehmän ja vielä viisi kiloa villoja.\n\n-- Hyvä! Kyllä minä toimin niin, ettei Tyynestä ja Onnista koskaan\nparia tule. Mutta pidetään asia tarkasti salassa, koska minä asun\nLaurilan maalla. Voisivat vielä ajaa minut pois mökistä.\n\n-- Salassa tietysti, vakuutti Ahonperän emäntä. -- Mutta jos et sinä\nvoi pahentaa Tyynen ja Onnin välejä määrätyn ajan kuluessa, niin minä\nannan sinut ilmi. Pane siis parastasi.\n\n-- Hyvä emäntä, änkyttti \"Juoru-Liisa\". -- Kuinka -- millä -- tavalla\n-- te minut -- ilmi -- annatte?\n\n-- Sanon Laurilan Onnille, että sinä olet koettanut pahentaa nuorten\nvälit. Saat nähdä, mitä siitä seuraa. Isäntä ajaa sinut pois mökistä.\n\n-- Kyllä minä luulen onnistuvani, sanoi \"Juoru-Liisa\".\n\nKahden päivän kuluttua ilmestyi \"Juoru-Liisa\" Laurilaan ja pyysi\nkahdenkesken puhutella maisteria.\n\n-- Tulkaa tänne isän kamariin, sanoi Onni. -- Isä on mennyt niitylle.\nOlkaa hyvä ja istukaa.\n\n-- Kiitoksia, sanoi \"Juoru-Liisa\". -- Minulla olisi sellaista asiaa,\nettä -- tuota -- Perälän Tyyne -- on maisterin Amerikassa ollessa ollut\nväleissä -- Suokorven Antin kanssa. Anteeksi! Se taitaa -- niin se kai\nvoi olla vähän paha asia, mutta --\n\n-- Puhukaa loppuun asti, kehotti Onni.\n\n-- Niin, eihän minulla muuta sanottavaa olekaan.\n\n-- No minkälaisissa väleissä olisi Tyyne ollut Antin kanssa, kysyi Onni\nnauraen.\n\n-- He -- tuota -- ovat -- vähän seurustelleet -- tuota -- keskenään.\n\n-- Mitä sitten? Ovathan he minun kotona ollessanikin seurustelleet\nkeskenään, kuten lapsuustuttavat ainakin.\n\n-- Niin, mutta --\n\n-- Mitä?\n\n-- Tuota -- että he olisivat olleet oikein -- tuttavallisia --\ntoisilleen.\n\n-- Joutavia, hyvä Liisa! Mikä teillä on oikein tarkotuksena?\n\n-- Minä vaan --\n\n-- Menkää rauhaan! Te olette jo vanha ihminen ja ikänne elänyt\nköyhyydessä ja puutteessa. Mitä te luulette hyötyvänne sellaisesta\nturhasta juoruilemisesta? Lakatkaa kokonaan siitä, rakas Liisa.\n\n\"Juoru-Liisa\" pillahti itkemään.\n\n-- Niin -- köyhyys -- minut -- pakotti -- voi, voi -- tälle matkalle.\n\n-- Onko joku sitten luvannut teille palkan tällaisesta juoruilemisesta?\n\n-- Voi hyvä maisteri --\n\n-- Mitä?\n\n-- Ahonperän emäntä --\n\n-- Mitä hänestä?\n\n-- Hän lupasi minulle Kaunikki-lehmänsä ja viisi kiloa villoja.\n\n-- Mistä hyvästä?\n\n-- Voi hyvä maisteri!\n\n-- Puhukaa!\n\n-- Siitä työstä, että pahentaisin Tyynen ja teidän välit.\n\n-- Mitä hyötyä hänellä siitä olisi?\n\n-- Hän tahtoisi antaa Annin vaimoksenne.\n\nLaurilalta pääsi makea nauru. Hän otti lompakkonsa ja antoi sieltä\nkaksi sadan markan seteliä Liisalle, sanoen:\n\n-- Menkää nyt rauhassa kotiinne. Kun tapaatte Ahonperän emännän, niin\nsanokaa, ettei teidän onnistunut pahentaa meidän välejämme.\n\n-- Te olette liian hyvä, rakas maisteri, änkytti Liisa. -- Kiitoksia!\nTuhannet kiitokset! Herra teidät palkitkoon! Minä aioin tehdä teille\npahaa, ja te palkitsitte minut hyvyydellä. Anteeksi!\n\n-- Ei mitään. Se ei ollut mikään paha työ. Te arvasitte itsekin, etten\nminä sellaisista puheista mitään välitä. Menkää rauhaan! Kun hätä alkaa\nteitä taas ahdistaa, niin tulkaa tänne.\n\n-- Jumala teitä ja Tyyneä siunatkoon, huokasi Liisa ja poistui kyynelet\nsilmissä.\n\nKun Onni ja Tyyne oli kolmannen kerran kuulutettu ja häitä alettiin jo\nvalmistaa, tuli Ahonperän emäntä Laurilaan. Isäukko oli nytkin poissa,\nja Onni kutsui emännän kamariin.\n\nEmäntä vakuutti kuulleensa, että \"Juoru-Liisa\" oli luvannut pahentaa\nTyynen ja Onnin välit.\n\n-- Vai niin, sanoi Onni nauraen.\n\n-- Mutta Liisa asuu teidän maallanne --\n\n-- Niin asuu.\n\n-- Mutta sellainen juorupytty on sopimaton asumaan teidän maallanne.\n\n-- Ei ensinkään. Hänellä tietysti on syynsä tehdä niinkuin tekee. Ei\nmeidän maallamme asujan sitä paitsi tarvitse olla meille mieliksi.\n\n-- Mutta minä ajaisin hänet pois, jos asuisi meidän maallamme.\n\n-- Se olisi teidän asianne.\n\n-- Mutta Liisa on luvannut pahentaa teidän ja Tyynen välit.\n\n-- Ei hän ainakaan ole siinä suhteessa onnistunut. Hän sanoi teidän\nluvanneen hänelle lehmän ja 5 kiloa villoja, jos onnistuu. Nyt tulee\nhänelle suuri vahinko.\n\n-- Voi, rakas maisteri! Vai on Liisa teille sanonut -- -- --\n\n-- On.\n\n-- Voitteko antaa minulle anteeksi? Minä raukka -- -- -- Niin -- tuota\n-- se velkakin -- ja lapsia on paljo.\n\n-- Kuinka paljo teillä on velkaa, kysyi Onni.\n\n-- 5,000 markkaa. Ja se Annin koulunkäyntikin jäi kesken. Niin,\nihmisparka on heikko. Hän -- -- --\n\nOnni otti lompakostaan 5,000 markkaa, antoi rahat Ahonperän emännän\nkäteen ja sanoi:\n\n-- Tästä saatte pienen lahjan. Mitä Anniin tulee, saa hän jatkaa\nkoulunkäyntiään. Minä kustannan hänen koulunsa.\n\n-- Voi, rakas maisten! Tämä kaikki käy minun ymmärrykseni yli. Minä\nraukka -- ajattelin -- pahaa -- ja te -- palkitsette minut näin\nsuurella rahalahjalla. Kuinka minun on teitä ymmärrettävä?\n\n-- Kun te tarvitsette, ja kun minulla on, niin siinä koko selitys.\n\nAhonperän emäntä itki ääneensä. Tällaista kohtausta ei hän ollut\nkoskaan kokenut. Hän kiitteli ja siunasi Onnia ja sanoi sydämelliset\njäähyväiset.\n\n-- Tulkaa ensi sunnuntaina koko talon väki meidän häihimme, sanoi Onni\nemännälle.\n\n-- Kiitos, kiitos!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana sunnuntaina alkoi häävieraita tulla Laurilaan läheltä ja\nkaukaa. Suuri oli naapurien hämmästys, kun Laurilan hevosilla tuotiin\nkunnan vaivaistalon asukkaita Laurilaan. Onni ja Tyyni, Arvo ja Ilmi\ntervehtivät jokaista tulokasta sydämellisesti.\n\nTalonemännät loivat kysyviä katseita toisiinsa. Eräs emäntä kysyi\n\"Juoru-Liisalta\" -- joka myös oli kutsuttu häihin -- tietäisikö tämä,\nmiksi Laurilan maisteri oli kutsunut vaivaistalon väkeä häihin.\n\n-- Kun sinä pidot teet, niin kutsu ontuvat ja raajarikot, joilla ei ole\nvaraa maksaa, sanoi Liisa.\n\n-- Mutta sitä raamatunsanaa ei heikko syntinen ihminen voi seurata,\nsanoi emäntä. -- Onkohan se Onni-maisteri kääntynyt, kun voi noin\nraamattua seurata?\n\n-- Kyllä se siltä näyttää, sanoi Liisa. -- Rahaakin se jakelee köyhille.\n\nKello 4 iltapäivällä alkoi juhlallinen toimitus. Kaksi morsiusparia\nastui Laurilan suureen saliin, jossa vieraat odottivat.\n\nEnsin vihittiin Onni ja Tyyne ja sitten Arvo ja Ilmi.\nVihkimystoimituksen aikana värähtelivät Ahonperän Annin suupielet\nomituisesti. \"Juoru-Liisa\" kuiskaili hänen korvaansa tuon tuostakin.\nLähimmät naapurit kuulivat hänen usein kuiskaavan Annille:\n\n-- Sinun tuossa Tyynen paikalla pitäisi olla.\n\nKun morsiuspari oli vihitty, alkoivat vieraat toivottaa onnea.\nAhonperän emäntä oli ensimäinen, joka tuli Onnia ja Tyyneä kättelemään.\n\n-- Jumala teitä siunatkoon, sanoi hän. -- Minä ennustan, että te\ntulette olemaan onnellisin aviopari maailmassa.\n\nSeuraava onnentoivottaja oli \"Juoru-Liisa\". Kyynelet tipahtelivat hänen\nsilmistään, kun hän kätteli Onnia ja Tyyneä.\n\nKun onnentoivotukset olivat päättyneet, siirtyi hääväki Laurilan\npihalle, jolla seisoi pitkiä, ruoilla ja juomilla katettuja pöytiä.\nVäkijuomia ei ollut tippaakaan.\n\nEnnenkuin vieraat ehtivät istua pöytien ääreen, toi kyläposti Onni\nLaurilan käteen sähkösanoman.\n\n-- Sähkösanoma Amerikasta, sanoi hän. -- Jos vieraat haluavat kuulla,\nluen sen ensin sillä kielellä, millä se on kirjotettu, ja suomennan\nsitten.\n\nHyväksymisen hyminä kuului väkijoukosta. Laurila luki:\n\nMay God bless you on your wedding day and forever.\n\nAlice and Toivo Saarela.\n\n-- Tämä sähkösanoma, sanoi Onni -- kuuluu suomeksi:\n\nJumala siunatkoon teitä hääpäivänämme ja ikuisesti!\n\nAHce ja Toivo Saarela.\n\nVieraat sijoittuivat paikoilleen ja alkoivat aterioida.\n\nPaikkakunnan työväenyhdistyksen torvisoittokunta kaiutteli iloisia\nsäveliä aterian aikana.\n\nKun aterialta oli päästy, piti Onni Laurila liikuttavan puheen Amerikan\nmatkalla tekemistään kokemuksista. Onni oli oikea kaunopuhuja. Hän\nosasi temmata kuulijat mukaansa. Toisinaan remahtivat nämä nauramaan,\ntoisinaan kostuivat taas useimpien silmät kyynelillä.\n\nArvo Perälä lausui itse sepittämänsä runon häävieraille.\n\nNyt seurasi hääjuhlan jännittävin ohjelman osa. Vanha Laurilan isäntä\nnousi ylös ja viittasi vastavihityt luokseen.\n\nKäsi kädessä astuivat Onni ja Tyyne, Arvo ja Ilmi vanhan Laurilan\neteen. Hääväki tuli uteliaaksi, koska ei kukaan arvannut Laurilan\nvanhan isännän menettelyn tarkotusta.\n\nVanhus kohotti ensin kätensä ja sanoi:\n\n-- Taivaan siunaus teille, rakkaat lapseni. Sitten jatkoi hän:\n\n-- Tänään on minun elämäni onnellisin päivä. Neljä onnellista\nnuorta on löytänyt elämänkumppaninsa. Minun sydämeni ilo on suuri\nsaatuani rakkaan poikani elävänä takaisin \"Titanic\"-laivan kauheasta\nhaaksirikosta. Antakoon taivas näille vastavihityille voimia kaikissa\nelämän vaiheissa seisoa lujina oman yksilöllisen vakaumuksen ja\nihmiskunnan yleisen veljeysaatteen lujalla perustalla. Ottakaa, rakkaat\nlapset, minun isällinen siunaukseni!\n\nVanha Laurila laski oikean kätensä kummankin sulhasen ja morsiamen\npäähän, kohotti vasemman kätensä ja lausui:\n\n-- Korkeimman siunaus sinulle, rakas poikani! Korkeimman siunaus\nsinulle, rakas tyttäreni! Surut ja murheet ovat muuttuneet iloksi.\n\n-- Amen, huusi hääjoukko kuorossa.\n\n\n\n\n\"Titanicin\" haaksirikossa olleet suomalaiset.\n\n\n       Hukkuneet.                       Ikävuosi.\n\n    Katrina Jussila...................... 20\n    Mari Jussila......................... 21\n    Sofia Laitinen.......................  -\n    Vendla Heininen...................... 23\n    Carl Backström....................... 32\n    Anders Gustafsson.................... 37\n    Johan Gustafsson..................... 28\n    Isak Äijö-Nirva, Kauhajoki........... 41\n    Matti Rintamäki, Kahajoki............ 35\n    Nikolai Kallio....................... 17\n    Matti Mäenpää........................ 22\n    Pekka Hakkarainen.................... 28\n    Antti Sihvola........................ 21\n    Ilmari Alhomäki, Salo................ 22\n    Nikolai Peltomäki.................... 25\n    Maria Panula......................... 40\n    Sanni Panula eli Riihivuori, Ylihärmä 21\n    Juho Panula.......................... 18\n    Ernesti Panula....................... 17\n    Eino Panula.......................... 16\n    Urho Panula..........................  8\n    Villiam Panula....................... Lapsi\n    Verner Salonen....................... 39\n    Manta Nieminen, Kyrön as.............  -\n    Antti Leinonen, Oulunkylä............ 33\n    Juho Tikkanen, Pielavesi.............  -\n    Edvard Pekoniemi, Heinola............  -\n    Ida Ilmakangas, Paavola.............. 27\n    Pieta Ilmakangas, Paavola............ 25\n    Erik Collander, Helsinki............. 27\n    Villiam Lahtinen..................... 36\n    Anna Lahtinen........................ 33\n    Martta Hiltunen, Kontiolahti......... 28\n    Helena Rosblom, Rauma................  -\n    Viktor Rosblom,...................... 18\n    Salli Rosblom........................  2\n\nAikaa vievistä yrityksistä huolimatta ei ole onnistuttu\nsaamaan useamman hukkuneen suomalaisen valokuvaa.\n\n       Pelastuneet.          Ikävuosi.\n\n    Anna Turja................. 18\n    Maria Backström............ 33\n    Hedvig Turkula.............  -\n    Elin Hakkarainen........... 24\n    Erna Andersson............. 17\n    Laina Heikkinen............ 26\n    Eliina Honkonen............ 27\n    August Abrahamson.......... 20\n    Eino Lindqvist............. 20\n    Erik Jussila............... 32\n    Juho Stranden............. 31\n    Johan Sundman.............. 44\n    Helga Hirvonen............. 22\n    Hildur Hirvonen............  2\n    John Niskanen.............. 39\n    Kalle Mäkinen.............. 29\n    Lyyli Siiven............... 18\n    Anna Hämäläinen............ 24\n    Viljo Hämäläinen........... Lapsi\n    Anna Siukkonen............. 30\n\n\n\n"]