Kaksoisolento
Edgar Wallace (1875–1932)
Cambridgen yliopistosta valmistunut Dick Staines päätyy Scotland Yardin rikostutkijaksi. Salapoliisiromaanissa hän kohtaa arvoituksellisen murtovarkauksien sarjan ja mystisen kaksoisolennon, joita yhdistää kymmenen vuotta aiemmin tehty selvittämätön murha.
Edgar Wallacen 'Kaksoisolento' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1856. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
KAKSOISOLENTO
Salapoliisiromaani
Kirj.
EDGAR WALLACE
Suomennos englantilaisesta alkuteoksesta "The Double"
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.
I.
Jättäessään Cambridgen yliopiston Dick Staines näki edessään lukuisia mahdollisuuksia, jotka olivat toinen toistaan vähemmän houkuttelevia. Oppiarvonsa nojalla hän olisi voinut päästä jonkin koulun opettajaksi. Hän olisi myöskin voinut saada työtä suuressa autoliikkeessä ja kolmen vuoden aikana palkkaa kolmekymmentä shillinkiä viikossa olematta silti varma ylennyksestä tämän oppikauden päätyttyä. Tai hän olisi voinut astua Hänen Majesteettinsa armeijaan, missä kuukausipalkka olisi riittänyt ruokarahoiksi, tai, mikäli hänellä oli suhteita, antautua virka-alalle pitäen päämääränään diplomaatin uraa.
Hänellä ei ollut vaikutusvaltaisia suhteita eikä rahaa lukuunottamatta sen tuhannen punnan suuruisen perinnön rippeitä, jonka turvissa hän oli suorittanut tutkintonsa Cambridgessä.
Eräänä iltana hän palasi Gower Streetin varrella olevaan kalustettuun huoneeseensa, jonka hän oh vuokrannut Lontooseen saapuessaan, ja levitti eteensä ne neljä paikkatarjousta, jotka hän oli saanut vastaanottaa. Hän oli tehnyt sen havainnon, ettei edes valmistavan koulun opettajantoimen saaminen ollut leikin asia. Autoliikkeen lopullisen tarjouksen hän repi palasiksi ja viskasi tuleen. Sitten hän otti taskustaan painetun kaavakkeen, täytti sen huolellisesti ja lähti viemään sitä postiin. Kolme päivää myöhemmin hän sai kutsun saapua Scotland Yardiin, ja ennenkuin kuusi kuukautta oli kulunut, Mr. Richard Staines, Cambridgen yliopiston fil. kand., astuskeli Finchley Roadia Lontoon poliisikunnan virkapuvussa.
Ja sitten useat seikat olivat edistäneet hänen nopeata ylenemistään. Hitunen onnea, sen hän tunnusti, edelleen onnistunut koukkuisku, joka lennätti Peter Lanbradin pitkäkseen lattialle juuri kun hän sormellaan painoi muuatta alivaltiosihteeriä vastaan pahaenteisesti tähdätyn pistoolinsa liipaisinta, hänen pikajuoksijankykynsä ja – tärkein viimeiseksi – hänen kielitaitonsa. Han puhui neljää kieltä täydellisesti, kahta hyvin ja kolmea muuta välttävästi. Neljän vuoden kuluttua virkauransa alkamisesta hän oli rikostutkimusosaston kersantti, ja hänen ylenemisensä jatkumista pidettiin varmana.
Ja niin kävikin. Hän oli salapoliisitarkastaja Staines matkustaessaan Brightoniin lordi Wealdin kanssa, jota hän, samaten kuin useimmat muut ihmiset, tuttavallisesti sanoi Tommyksi. He olivat olleet tovereita Cambridgessä, olleet saman collegen poikia ja istuneet samassa arestissa.
"Tämä on todella vallan uskomatonta, hyvä mies", päivitteli Tommy pujottautuen nopeine Rollseineen kaksien maalaisrattaiden välitse. "Minusta tuntuu siltä, kuin pollari vielä eilispäivänä olisi laahannut meitä kahta pitkin Petty Curya, ja – ja nyt sinä olet pollari!"
Hän nauraa hihitti nauttien tästä ajatuksesta.
Tommy oli pyöreäkasvoinen mies, joka näytti ikäänsä paljon nuoremmalta, ja vaikka hän ei suinkaan ollut mikään kääpiö, niin hän oli vieressään istuvaa paljaspäistä, päivänpaahtamaa miestä puolta päätä lyhyempi. Dick Staines oli harvinaisen hauskan näköinen mies, vaikka hän itse vähät välitti tästä edusta. Hänellä oli urheilijan ruumiinrakenne ja reippaat kasvot, ja hänen harmaista, hymyilevistä silmistään näki hänen nauttivan elämästään. Tommy ja hän eivät olleet nähneet toisiaan vuosikausiin. Lordi Weald oli juuri palannut Etelä-Afrikkaan tekemältään retkeltä, ja he olivat sattumalta tavanneet toisensa kaupungissa – hieman sopimattomasti Dick Stainesille, joka erään rahakkaan apulaisjohtajan kutsumana par'aikaa oli lähdössä kahdeksi viikoksi Skotlantiin kalastelemaan. Koska hänen taloudellinen asemansa ei suinkaan vielä ollut vakiintunut, hän oli antanut sievän pienen Chelseassa olevan huoneistonsa kuukaudeksi vuokralle, mikä järjestely näytti osoittautuvan hyvin hankalaksi, kuten hän selitti toverilleen.
"Miksi minä oikeastaan olen lähtenyt kahdeksi päiväksi Brightoniin, sen taivas tietäköön!"
"Sinä olet menossa Brightoniin, ukkoseni", sanoi Tommy, "siksi, että olisi ollut hiton epäkohteliasta olla noudattamatta vanhan toverin innokasta kutsua. Sanoithan minulle itse, ettei komissaarisi vai miksi häntä nimität, ole Skotlannissa ennen kuin viikon lopulla. Sitäpaitsi minulla on sinulle suunnattoman paljon kerrottavaa. Olen kokenut pöyristyttäviä seikkailuja, leijonain ajoa, mitä vain haluat!"
"Kumpi teistä ajoi – sinä vai leijona?"
"Vuorottelimme", sanoi Tommy rauhallisesti. "Joskus minä olin edellä, välisti leijonat. Ja sitäpaitsi Brighton on hyvä paikka maksatautisille, ja Brightonissa on ihanin olento, minkä milloinkaan olet tavannut. En ole elämässäni nähnyt ketään hänen vertaistaan, hyvä mies –"
"Leijonako?"
Lordi Weald loi häneen kärsivän katseen.
"Hän on sairaanhoitajatar, hyvä mies. En ole ollut kyllin rohkea saadakseni selville, kuka hän on, mutta sinä olet salapoliisi ja niin edespäin –"
"Jos sinä kuvittelet", sanoi Dick Staines vakavasti, "että minä olen lähtenyt Brightoniin auttaakseni sinua pienissä lemmenseikkailuissasi, niin saat pian huomata erehtyneesi, Tommy."
Kun Tommy Weald oli ehtinyt toipua harmistaan ja vastaväitteistään, niin he jo olivat ehtineet hotellinsa edustalle. Heidän astuessaan ylös leveän sisäänkäytävän portaita, tuli ovesta heitä vastaan eräs mies, jolla oli suuret, punaiset kasvot ja lyhyet, törröttävät, mustat viikset. Hän tuijotti Tommyyn ja heilautti iloisesti kättään.
"Hurjan mukava mies", sanoi Tommy. "Tunnetko hänet?"
Dick pudisti päätään.
"Walter Derrick", selitti lordi. "Lähin naapurini Lowndes Squarella. Iso talo ja kasoittain rahaa, mutta hurjan mukava mies. Minun isäukollani oli tapana sanoa, ettei hän milloinkaan ollut tavannut niin hiton ikävää miestä kuin tämän Derrickin isä oli, mutta poika on –"
"'Hurjan mukava'?" ehdotti Dick.
Heidän ollessaan hississä Tommy, jonka mieleen ei milloinkaan mahtunut kahta asiaa yhfaikaa, laveasti kehui naapurinsa "mukavuutta." Sikäli kuin Dick Staines sai selville, Mr. Derrick oli ansainnut hauskan miehen maineensa pääasiallisesti nauramalla kaikille Tommyn sukkeluuksille.
Dick tunsi kyseellisen herrasmiehen varsin hyvin nimeltä, olipa totta puhuen tuntenut hänen suuren keltaisen Rollsinsakin, joka seisoi hotellin edustalla. Ainoa epäedullinen seikka, jonka hän oli tästä henkilöstä kuullut, oli, että Mr. Derrick kerran, kun muuan köyhä serkku, hänen ainoa sukulaisensa, rahapulaan joutuneena oli käynyt hänen luonaan apua pyytämässä, oli lähettänyt hakemaan poliisia ja antanut tunkeilevalle sukulaiselleen matkapassit. Sitä ei olisi odottanut suurelta, jalolta sielulta. Hänen isänsä oli aikoinaan ollut Lontoon pahin saituri. Hän oli mennyt kitsaudessaan niin pitkälle, että oli, mikäli huhuun voi luottaa, joutunut Walter Derrickin kanssa riitaan polkupyörän ostosta, minkä jälkeen isä ja poika vuosikausiksi olivat vieraantuneet toisistaan, jälkimmäisen eläessä ulkomailla tavallisena työmiehenä.
Mutta tämä seitsemän tai kahdeksan vuoden maanpakolaisuus ei ollut katkeroittanut miestä. Ennen niin ujo, pelokas poikanen, jonka vain harvat olivat nähneet ja jota ei kukaan ollut läheisesti tuntenut, palasi vuotta ennen vanhuksen kuolemaa miehenä, joka otti elämän iloiselta kannalta.
"Hänestä tämä elämä on hurjan hauskaa – itse hän sanoi sen minulle", kertoi Tommy.
Tämä pieni ylimääräinen loma oli Dick Stainesille mieluisa vaihtelu. Ilta oli lämmin, ja koska päivällisen jälkeen vielä oli valoisaa, niin molemmat miehet lähtivät kävelemään rantatielle. Tommy, jonka puhetulva tuskin hetkeksikään oli keskeytynyt hänen Englantiin tultuaan, kertoi ponnekkaasti ja mahtavin elein tielleen osuneista seikkailuista (jotka hänen kaunisteluistaan huolimatta tuntuivat jotenkin miedoilta).
He olivat ehtineet syrjäisempään osaan rantakävelyä, kun Dick tunsi käsivarteensa tartuttavan.
"Siinä hän on!"
Dick Staines käänsi päätään. Nuori tyttö totisessa sairaanhoitajattaren puvussa kulki hitaasti heitä kohden. Dick ei voinut nähdä hänen kasvojaan, ennenkuin he olivat melkein toistensa tasalla.
On kauneutta, joka ensi hetkenä häikäisee, mutta ei siedä tarkempaa arvostelua. On toinen laji, joka vaikuttaa hitaammin ja kestävämmin, ja vielä kolmas, harvinaisin kaikista, välittömästi tehoava sulous, joka saa vieraan tuntumaan jollakin tavoin tutulta.
Nähdessään tämän tytön ensimmäisen kerran Dick Staines tunsi selvästi, että hänen oli täytynyt kauan tuntea hänet ja ihailla hänen kauneuttaan. Vajaan sekunnin ajan hän oli sen nähnyt, ja tyttö oli jatkanut matkaansa.
"Kas niin, mitä arvelet, mies?" Tommy odotti kärsimättömänä hänen tuomiotaan.
"Hän on hyvin sievä", sanoi varovainen Dick Staines ja tunsi itsensä raakalaiseksi osoittaessaan näin törkeätä haltioitumisen puutetta.
"Hän on sairaanhoitajatar, veikkoseni", sanoi Tommy aivan turhaan. "Työntää erään haudan partaalla olevan ukon rullatuolia – tai ei hän sitä oikeastaan työnnä, mutta on mukana. Eikö hän ole loistava?"
"On todellakin loistava", myönsi Dick. "Mikä hänen nimensä on?"
"Mary Dane. Et kai olisi luullut, että saisin sen urkituksi", sanoi Tommy voitonriemuisesti, "mutta sainpa! Mary Dane – se sopisi vaikka näyttämön tähdelle."
"Mistä tiedät, että hänen nimensä on Mary Dane?"
"Kysyin täysihoitolassa", sanoi häpeämätön Tommy. "Kas, se aate ei olisi pistänyt sinun päähäsi – meillä muutamilla tavallisilla ihmisillä on enemmän kekseliäisyyttä kuin teillä pollareilla. Ja sanon sinulle vielä jotakin: tuon vanhan herran nimi, jota hän työntää tuolissa, on Cornfort. He matkustelevat paikasta toiseen täällä rannikolla etsien oikeata lajia ilmaa. Minä puhuttelin häntä kerran – sanoin 'Hyvää huomenta'."
"Mitä hän sanoi?" kysyi Dick, jota tämä odottamaton romanttinen kohtaus huvitti.
"Hänkin sanoi 'Hyvää huomenta'", sanoi Tommy. "Mutta hän sai minut niin ymmälle vastaamalla yhtään mitään, etten enää keksinyt mitään muuta sanottavaa! Hän on hieno nainen, hyvä mies, hänen äänensä oli kuin sokerileivos, tiedäthän, tuollainen hieno ja pehmeä ja....." Tommy etsi turhaan tyydyttävämpää vertausta.
He kääntyivät takaisin toivoen tapaavansa hänet uudestaan, mutta pettyivät. Illalla heidän istuessaan tupakkahuoneessa keskustellen viimeisen whiskyn ja soodan ääressä Mr. Walter Derrick astui sisään. Hän katseli ympärilleen huoneessa, ja äkkiä hänen katseensa pysähtyi lordi Wealdiin, ja hän asteli hitaasti huoneen poikki heidän luokseen.
"Hei, hei, Weald! Me kaksihan näytämme olevan siamilaiset kaksoset. He asuivat vierekkäin Lontoossa, eivätkä eronneet toisistaan Brightonissakaan!" Hän nauraa hihitti sukkeluudelleen istuutuessaan.
Hän hymyili Dickille, ja hänen silmänsä vilkkuivat veitikkamaisesti luusankaisten lasien takaa.
"Ja mikä hirvittävä rikos on tuonut teidät Brightoniin, herra tarkastaja?" sanoi hän Dickin ihmeeksi. "Tunnenhan toki teidät. Näin teidän esiintyvän oikeudessa – rikosjutut ovat minun erikoisharrastuksiani. Minun kirjastoni on Lontoon paras."
"Dick on ystäväni", kiiruhti Tommy selittämään. "Olimme tovereita yliopistossa; sitten hänestä tuli pollari ja siinä kaikki."
Dickin yhteiskunnallinen asema ei näyttänyt sanottavasti kiinnostavan Mr. Derrickiä.
"Omituista, että satuin tapaamaan teidät. Aivan äskettäin, kun juttelin erään henkilön kanssa, mainittiin teidän nimenne. Keskustelu koski Sloughin murhajuttua. Muistattehan, kuinka erään yhtiön – en muista minkä – kassanhoitaja ammuttiin kuoliaaksi ja hänen rahansa ryöstettiin. Olin Afrikassa siihen aikaan ja sain sen käsityksen, että mies saatiin kiinni, mutta ystäväni sanoi minun erehtyneen. Tämä kenties tapahtui, ennenkuin te tulitte poliisin palvelukseen."
"Samana päivänä, jolloin tulin poliisin palvelukseen", sanoi Dick rauhallisesti. "Ei, häntä ei milloinkaan saatu kiinni. Eräitä seikkoja meillä tietenkin on tiedossamme –"
Mr. Derrick nyökkäsi.
"Niin, sormenjälki, joka tavattiin pistoolin piipusta. Tuon minäkin tiesin. Ainoa seikka, jota en tietänyt, oli, saatiinko murhaaja talteen. Kun elää noin tuhannen penikulman päässä koko maailmasta ja sanomalehdillä on paha tapa joutua harhateille, – erään joen tulvat veivät minulta seitsemän postia – niin monen jutun loppu helposti jää hämäräksi."
"Tämän jutun loppua ei ole vielä kirjoitettukaan", sanoi Dick hymyillen.
Mr. Derrick puri mietteissään huultaan.
"Minä siis menetin", sanoi hän. "Olisin voinut vannoa, että mies joutui kiinni ja tuomittiin. Olin varmaan sekoittanut hänet johonkin toiseen murhaajaan."
Hän oli tuota puheliasta ihmislajia, jolta ei ole helppo saada suunvuoroa.
"Asia oli minulle tavallaan henkilökohtaisesti mielenkiintoinen. Isäni, jolla – surullista tunnustaa – oli sangen harvoja viehättäviä ominaisuuksia, oli hankkinut itselleen sormenjälkikokoelman. Ukko raukka yritti kaiken ikänsä saada todistetuksi, että kaikki muut olivat väärässä paitsi hän itse!" Hän veti suunsa pieneen irvistykseen. "Minä sain kyllä kärsiä tuon harrastuksen takia, mutta en valita. Ja hän uskoi aivan varmasti, että poliisin teoria, jonka mukaan kahta täysin samanlaista ihmissormenjälkeä ei ole maailmassa, oli väärä, ja keräsi erinomaisen kokoelman, maksoipa kouluille ja tehtaille palkkioitakin sormenjälkikokoelmista, vaikka Herra tietäköön, että hän vihasi rahan tuhlaamista."
"Ja sai luultavasti pettymyksen palkakseen", hymyili Dick.
Kookas mies pudisti päätään.
"En tiedä. Minusta ei ole mahdotonta, että hänen teoriassaan olisi järkeä. Ajatelkaahan hiukan! Kuinka monta sormenjälkeä teillä on Scotland Yardissa? Kenties neljännesmiljoona. Se on sadaskuudeskymmenesosa Englannin väkiluvusta. Te ette tutki muita kuin rikoksentekijäin luokkaan kuuluvia henkilöitä, ja samoin tehdään Ranskassa ja Amerikassa ja kaikkialla, missä sormenjälkijärjestelmä on käytännössä. Se, että ei ole olemassa kahta samanlaista rikoksentekijää, ei vielä todista, ettei ole olemassa kahta samanlaista kunniallista miestä."
"Jatkatteko te tuota arvokasta työtä?" kysyi Dick.
Mr. Derrick pudisti päätään.
"En suinkaan", vastasi hän. "Isäni kuoltua keräsin ensi työkseni koko roskan ja heitin kaikki tuleen."
Sitten hän äkkiä kääntyi Tommyn puoleen, kysyi häneltä, miten metsästysretki oli häntä miellyttänyt, keitä hän oli tavannut ja missä ollut. Ilmeisesti seutu, missä Tommy oli liikkunut, oli tuttu Mr. Derrickille. Hän oli viettänyt maanpakolaisuusvuotensa joitakin penikulmia etelään Tanganjikan eteläisestä haarasta.
"Varhain vuoteeseen illalla ja varhain ylös aamulla", sanoi hän ja nousi haukotellen tuolistaan. "Niin sitä kootaan miljoonia!" Hän nauroi sukkeluudelleen, kääntyi mennäkseen ja palasi juhlallisesti taputtaakseen Dickiä olalle. "Parempi on sentään antaa saidan isän pitää huolta siitä puolesta", sanoi hän.
"Lystikäs velikulta", sanoi Tommy, kun hyväntuulinen mies oli kadonnut, "ja hän vasta ymmärtää leikkiä. Eräänä päivänä kerroin hänelle –"
"Minä menen nukkumaan", sanoi Dick. "Jos tarkoitat juttua siitä, mitä sanoit Beiran asemamiehelle, niin pelkään, etten jaksaisi enää kuulla sitä."
Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, ja onni oli hänelle suopea. Hän huomasi sairaanhoitajattaren joutuneen jollakin tavalla pulaan rullatuoleineen. He työnsivät sitä erästä jyrkkää mäentöyrästä ylös ja Dick ryhtyi auttamaan takaapäin. Siinä ponnistellessaan hän pudotti taskustaan pienen punapäisen kultaisen lyijykynän, jonka Tommy oli hänelle antanut. Rullatuolin mentyä ohi hän huomasi kadottaneensa sen ja palasi mäkeä alas rantaan. Mutta hänen etsintänsä oli turha. Se oli luultavasti pudonnut hänen liivintaskustaan hänen ollessaan kumartuneena tuolin yli.
Seuraavan kerran hän tapasi sairaanhoitajattaren niin jännittävässä tilanteessa, että hän unohti kysyä tätä asiaa.
Kello oli kymmenen minuuttia vailla yksi. Dick istui eräällä kaiteella katsoen loppumatonta autojonoa, kun hän äkkiä näki keskellä tietä jotakin, mikä sai hänen sydämensä hypähtämään kurkkuun...
Jos Mr. Derrickin iso Rolls olisi törmännyt yhteen keltaisen rullatuolin kanssa, niin tätä kertomusta ei milloinkaan olisi kirjoitettu. Hän tulla suhahti laitonta vauhtia kulman takaa rantatielle ja huomasi rullatuolin, sairaanhoitajattaren ja kumaraselkäisen tuolintyöntäjän niin viime hetkessä, että hän hädintuskin ehti jarruttaa, jolloin auto luiskahti ilkeästi vasemmalle, kunnes sen pyörät iskivät jalkakäytävän reunaan, ponnahti siitä takaisin ja kääntyi puolittain ympäri.
Silmänräpäyksessä Dick oli tiellä ja veti tuolin turvaan.
"Ystäväni", sanoi hän juhlallisesti, "teillä oh todellakin hyvä onni – oikeastaan olisi luonnollisempaa, että te nyt olisitte taivaassa!"
Hän puhutteli sairaanhoitajatarta.
Tyttö oli todellakin kaunis, eikä hänen tarvinnut kiittää kauneudestaan pukevaa asuaan – ellei naisen onnistu näyttää kauniilta sairaanhoitajattaren puvussa, niin hän todella on auttamattoman ruma.
Hän katsahti nopeasti Dickiin, tunsi miehen, joka aikaisemmin samana aamuna oli auttanut heitä työntämään tuolia, ja hymyili. Harmaapäinen tuolintyöntäjä seisoi tylsän näköisenä vieressä, ja potilas torkkui valtaviin peitteisiinsä kääriytyneenä mistään välittämättä.
"Se oli lystikästä, eikö totta?"
Hänellä oli sivistyneen naisen ääni, pehmeä, mutta selvä. Tällä hetkellä se oli tulvillaan hilpeyttä.
"Minua se ei niin hirveästi huvittanut", sanoi Dick totuudenmukaisesti. "Teidän huumorintajunne on todella ihailtava. Ainoa tyydytys, minkä äskeinen murhenäytelmä olisi voinut teille tuottaa, olisi ollut tietoisuus – mutta ettehän te olisi voinut sitäkään tietää -, että murhaajanne on hyvin rikas ja hauska mies."
Sairaanhoitajatar katsahti tien toiselle puolelle. Mr. Derrick keskusteli siellä erään poliisin kanssa. Tämä näytti jotenkin ankaralta, ja hänellä oli muistikirja kädessä.
"Mr. Derrick, eikö totta? Hänhän asuu Metropolessa, olen usein nähnyt hänen autonsa. Hän ajoi hirveätä vauhtia."
"Ja nyt tuo lainvartija antaa hänelle hirveän nuhdesaarnan", sanoi Dick.
Tyttö naurahti.
Tylsännäköinen tuolinkuljettaja ei liikahtanutkaan, ja sairas torkkui edelleen.
"Tekin asutte Metropolessa", sanoi tyttö.
"Ainoastaan erään siellä asuvan henkilön vieraana", sanoi Dick. "Minun kukkaroni ei täytä Metropolen mittoja."
Hän oli erinomaisen tyytyväinen. Tämä nuori nainen ei ollut mikään neiti-kuka-tahansa, jolle esittelyn muodollisuudet olivat tarpeettomat. Hän antoi yhtä paljon kuin otti vastaan. Dick tiesi, että jos hän pyytäisi tyttöä kanssaan syömään päivälhstä tänä iltana, niin tämä hämmästyisi ja panisi pahakseen. Ja tyttö tiesi (Dick tunsi sen), että tällaisen pyynnön esittäminen olisi ollut Dickille mahdotonta. Heidän välillään vallitsi tuollainen selittämätön yhteisymmärrys, joka aina on olemassa samoja elämänohjeita noudattavien ihmisten kesken.
"Siellä te näette elämää", sanoi tyttö hymyillen ja antoi tuolintyöntäjälle merkin.
Dick katseli haikein mielin pientä seuruetta sen edetessä kävelytietä pitkin.
Tyttö oli ihastuttava. Hänen silmänsä, kirkkaat ja harmaat kuin keväinen taivas, eivät jättäneet häntä rauhaan.
II.
Niiden muisto seurasi häntä Lontooseen asti, minne hän matkusti samana iltana. Tommy aikoi lähteä kiertomatkalle etelärannikolle tervehtimään lukemattomia sukulaisiaan. Hän tunnusti alakuloisesti, että hän näki edessään kerrassaan kammottavan kolmen viikon ajan. Ennen lähtöään hän huolehti ystävänsä mukavuudesta.
"Olen järjestänyt niin, että voit viettää tämän yön Lowndes Squarella. Palvelijani on käytettävissäsi, ja olen puhelimitse pyytänyt häntä järjestämään sinulle yösijan ja herättämään sinut ajoissa ehtiäksesi varhaiseen aamujunaan. Jos haluat käyttää jotakin autoistani, niin pidä kuin omaasi."
Dick olisi paljon mieluummin asettunut hotelliin ja sanoikin sen, mutta Tommy oli ollut niin liikuttavan tarmokas ja nähnyt niin paljon vaivaa (hän tunnusti inhoavansa puhelimia), ettei hänellä ollut sydäntä kieltäytyä.
Asemalla oli Dickiä vastassa huolestunut hovimestari, joka kunnioittavasti esitti hänelle pitkän valitustarinan. Hän oli talon ainoa palvelija tällä hetkellä; valitettavasti hän oli samana aamuna päästänyt keittäjän lomalleen, ja palvelijattaret olivat lähteneet jo pari päivää aikaisemmin, ja itse hän oli hiukan hermostunut. Juuri samana iltapäivänä hänen perheessään oli sattunut kiintoisa tapaus Notting Hillin synnytyslaitoksessa. Dick osoitti ystävällistä osanottoa, hän ei ollut tietänyt, että hovimestareillakin oli lapsia. Mies tunnusti, että tämä tapaus oli hänelle ensimmäinen laatuaan, ja hän oli tietenkin hiukan poissa tasapainostaan. Jutun ydin oli seuraava: panisiko Dick pahakseen, jos hänen täytyisi nukkua yksin talossa tämä yö? Hovimestari tulisi hyvin aikaisin aamulla, herättäisi hänet, valmistaisi hänelle kylvyn ja tarjoaisi hänelle aamiaisen.
"Mutta sehän on luonnollista, hyvä ystävä. Voisinhan tehdä kaiken tuon itsekin tai voisin syödä aamiaisen asemalla", sanoi Dick, joka entistä hartaammin toivoi, että olisi päättänyt viettää yönsä asemahotellissa.
Kylmä illallinen odotti häntä, ja sen jälkeen hovimestari, selvästi ilmaisten kärsimättömän halunsa päästä lähtemään, vei hänet ylös kolmanteen kerrokseen, kauniiseen vierashuoneeseen, joka oli koko talon levyinen. Huoneessa oli kolme ranskalaista ikkunaa, joista pääsi kiviparvekkeelle. Kahden edessä oli rautaiset luukut, jollaisia tavallisesti näkee esikaupunkimyymäläin ikkunoissa. Ne voi kiertää ylös ja alas, selitti hovimestari. Hän oli sulkenut nämä kaksi, mutta jättänyt kolmannen auki sen varalta, että Mr. Staines halusi saada raitista ilmaa, ja nyt hän toivoi, että olisikin avannut jonkin noista muista ja sulkenut juuri tämän, sillä sen vetonuora oli katkennut, ja luukun piti nyt jäädä ylös koko yöksi. Hän näytti Dickille, miten hän oli kiilannut sen, jotta se ei pääsisi putoamaan.
"Se pysyy kyllä paikoillaan, kunhan ette koske siihen, sir", olivat hänen viimeiset sanansa, ennenkuin hän peräytyi huoneesta.
Huone oli erinomaisen hauska mukavine nelipatsaisine kattovuoteineen ja vanhanaikuisine huonekaluineen. Siinä oli isoja, irtoverhoilla päällystettyjä nojatuoleja, ja joitakin harvinaisia etsauksia kukikkaitten tapettien verhoamilla seinillä. Se oli vanhanaikuinen ja rauhallinen huone, ja Dickistä tuntui siltä, että hän voisi viettää vaikkapa pitkänkin ajan Tommyn vieraana, jos hänellä vain olisi tämä kolmannen kerroksen huone käytettävänään.
Pöydälle hovimestari oli jättänyt pienen avaimen
"Jos haluaisitte lähteä kävelylle", hän selitti.
Kauan aikaa hänen lähtönsä jälkeen, pukeuduttuaan yöpukuunsa ja vedettyään sen ylle ohuen aamuviittansa Dick koneellisesti pisti avaimen taskuunsa.
Yö oli kuuma ja ilma raskas. Yöpukukin takertui ruumiiseen; hän olisi hyvin tullut toimeen ilman aamuviittaa ja riisuikin sen hetken kuluttua yltään mennessään parvekkeelle, missä hän istuutui mukavaan tuoliin, sytytti savukkeen ja jäi katselemaan aukiolla ja pitkällä kadulla kimaltelevia valoja, joiden rivi näytti ulottuvan äärettömyyteen asti. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja ilma oli kuuma ja tukahduttava. Hän aikoi vakavasti tuoda vuoteensa parvekkeelle ja nukkua siellä. Ja samassa hän näki loistavan murtoviivan halkaisevan eteläisen taivaan ja kuuli kumeasti kajahtelevan ukonjylinän.
"Ja sitten mentiin sänkyyn", sanoi Dick, nousi ylös ja venyttelihe.
Hän oli tuskin päässyt jaloilleen, kun toinen rysähdys kuului, tällä kerralla aivan läheltä. Huoneesta näkynyt valo katosi äkkiä olemattomiin. Raskas ikkunaluukku oli ollut kiilattu, mutta ei kyllin hyvin. Olipa syynä sitten ukkosen aiheuttama tärähdys tai mikä tahansa, pieni kolmikulmainen puupalikka oli joka tapauksessa luiskahtanut paikaltaan ja luukku oli pudonnut.
Ensiksi Dick pelästyi, mutta pian hän alkoi nauraa. Olisihan leikin asia nostaa luukkua sen verran, että mahtuisi ryömimään sisään. Hän kumartui ja haparoi kädellään pitkin alareunaa löytääkseen jonkinlaisen kädensijan mihin tarttua. Hän muisti nähneensä sellaisia myymäläin ikkunaluukuissa, mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Luukun alareuna ulottui tarkalleen kivikynnykseen. Pannen kaikki voimansa liikkeelle hän yritti saada sen kohoamaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Ja samassa iso sadepisara putosi hänen kasvoilleen ja toinenkin. Hän kietoutui aamutakkiinsa ja katsoi kadulle. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt. Hetki sitten siellä oli ollut yllin kyllin jalankulkijoita, ja hän oli nähnyt poliisinkin kulkevan ohi, mutta nyt ei näkynyt ketään. Kävelyllä olijat olivat kiiruhtaneet katon alle rajuilmaa pakoon. Hän näki ison auton pysähtyvän korttelin kulmaukseen, mutta se oli liian kaukana.
Hän tunnusteli uudestaan luukkua, mutta ei onnistunut paremmin kuin äskenkään. Hän rakasti seikkailuja, mutta seikkailu, joka merkitsi koko yön viettoa luoksepääsemättömällä parvekkeella korkealla hiljaisen West Endin kadun yläpuolella alttiina rajuilman raivolle ei tuntunut houkuttelevalta.
Ja sitten hän muutaman jalan päässä huomasi toisen parvekkeen nurkan ja sen takaa häämöttävän ranskalaisen ikkunan, jonka etuluukku ei ollut alhaalla. "Kuka asuu viereisessä talossa?" hän tuumi ja muisti äkkiä, että sehän oli Walter Derrickin, tuon ystävällisen miehen, talo. Ja se oli tyhjänä.
Tehdessään tämän keksinnön Dick piti kättään aamuviittansa taskussa ja sattui koskettamaan avainta. Olisi erinomaisen helppo juttu hypätä toiselle parvekkeelle, tunkeutua taloon – kenties hänen täytyisi särkeä ikkuna, mutta hänhän voisi selittää asian, pyytää anteeksi ja korvata vahingon. Hän oli poliisivirkamies, johon epäluulot eivät ulottuneet.
Hän heitti toisen pyjaman verhoaman säärensä parvekkeen reunan yli ja katsahti alas. Hän ei tavallisesti ollut hermostunut, mutta maa tuntui olevan penikulmien päässä, ja salamain värähtelevässä valossa hän näki useita rivejä ilkeitä, ylöspäin törröttäviä rautapiikkejä ja hyvin kovalta näyttävän maankamaran, jolle hän hyvin todennäköisesti putoaisi.
Satoi kuin saavista kaataen. Tuuli vinkui ja ulvoi hirvittävästi. Hän kuuli aukion keskellä olevien puiden suhisevan ja natisevan, näki niiden jättiläismäisten oksien heiluvan sinne tänne tuulenpuuskain kourissa ja huomasi välttämättömäksi pitää lujasti kiinni kaiteesta, ellei halunnut itse joutua lennätetyksi avaruuteen.
Hän tarttui lujin ottein kivikaiteeseen, ojensi varovaisesti toisen säärensä ja etsi toisen parvekkeen reunaa. Valmistauduttuaan mielestään tuntikausia hän hypähti, tarttui kaiteeseen ja pääsi sen yli turvaan. Täälläkin oli kolme ikkunaa, eikä yhdenkään edessä ollut luukkuja. Jokaisen takana oli raskaat valkoiset verhot, jotka peittivät koko ikkunan. Ei ollut aikaa tuumia. Ja vaikkapa hänellä olisi ollut tarpeelliset työkalutkin, niin hän tuskin olisi pysähtynyt leikkaamaan lasiin aukkoa. Hän painoi olkansa ikkunaa vastaan, sen puitteet natisivat ja lasiovi aukeni rätisten. Hän veti verhot syrjään, astui huoneeseen ja haparoi pitkin seinää, kunnes löysi katkaisijan, ja väänsi valon palamaan. Huone ei ollut makuuhuone, vaan näytti paremminkin toimistolta.
Siinä oli pieni pöytä, kaksi suurta kirjakaappia ja sohva. Uunissa oli huokean näköinen sähkökamiina. Seinillä riippui joitakin vanhoja tauluja ja kirjoituspöydän lähettyvillä iso seinäkalenteri. Pöydällä olevasta kirjoituskoneesta Dick päätteli joutuneensa Mr. Derrickin sihteerin toimistohuoneeseen.
Hän tunnusteli ovea, ja se aukeni heti. Sammutettuaan valon huoneesta hän astui portaille, joita peitti paksu matto. Hänen oli jotenkin helppo löytää tiensä, sillä salamat välähtelivät miltei taukoamatta. Ja ukkosen jyrähdykset seurasivat toisiaan niin taajaan, että koko talo tuntui tärisevän.
Portaat olivat hyvin leveät. Dick muisti nyt, että tämä talo oli kulmatalo ja paljon isompi kuin Tommyn. Hovimestari oli näyttänyt sen hänelle heidän autonsa pysähtyessä oven eteen.
Hän tuli toiselle porrasaskelmalle, ja nyt hänen ei enää tarvinnut kulkea yhtä varovaisesti. Porraskäytävän ikkunat olivat täällä isommat, toisessa ja ensimmäisessä kerroksessa ne olivat värillistä lasia. Salaman välähtäessä hän näki kauniin maalauksen ja marmorisen kuvapatsaan, joka hetkisen hohti aavemaisen valkeana ja katosi jälleen.
Hänen suunnitelmansa oli hyvin yksinkertainen: hän aikoi mennä ulos pääovesta, palata Tommyn taloon samaten pääovesta ja koettaa nukkua niin paljon kuin myrsky salli.
Halli oli pimeä. Salamain valo ei päässyt tänne suoraan, ja hänen täytyi kulkea hyvin varovaisesti. Se oli hyvin avara, tiililattiainen huone, ja sen kummallakin puolella oli varmaankin isot huoneet. Onneksi ulko-oven yläpuolella oli pieni puoliympyränmuotoinen ikkuna, josta hän voi päätellä suunnan.
Hän painoi ulko-oven kädensijaa, mutta ovi ei hievahtanut. Hän yritti uudestaan ja etsi varmuusketjua, mutta turhaan. Hän puri hammasta pimeässä ja mietti mielessään, mitä Tommy sanoisi ja mitä iloinen Mr. Derrick sanoisi, ja miten Mary Dane, jolla oli niin ihanat silmät ja niin hyvä, ymmärtäväinen katse, selvittäisi tämän pulmallisen tilanteen. Omituista, että hän tuli ajatelleeksi Maryä tällä hetkellä. Hänen ympäristössään ei ollut mitään, mikä olisi johtanut ajatukset hänen rauhalliseen kauneuteensa. Mutta Dickin täytyi tunnustaa itselleen, että tytön kuva ei ollut kadonnut hänen mielestään koko aikana hänen Brightonista lähdettyään ja että hän kumartuessaan vaunun ikkunasta muka heiluttaakseen kättään hyvästiksi Tommylle olikin vain toivonut saavansa nähdä Maryn kasvot. Hän uskoi ihmeisiin.
Hän etsi katkaisijaa ja löysi sen kauan haparoituaan. Himmeä, keltainen valo loisti korkeasta hallin katosta riippuvasta vanhanaikuisesta lyhdystä. Hän tutki lukkoa ja huomasi pian, mikä oli tehnyt hänen aikeensa tyhjäksi. Ovi oli kaksinkertaisessa lukossa ja sitä oli mahdoton avata ilman avainta.
Dick Staines hieroi leukaansa. Hän oli läpimärkä, hänen aamuviittansa oli kuin likomärkä ryysy, josta tippuvat vesipisarat muodostivat epäsäännöllisen kehän hänen ympärilleen.
Mutta ei hätä lakia lue. Hänen täytyi koettaa löytää kellarikerroksessa oleva keittiö. Siellä olisi varmaankin kauppiaitten sisäänkäytävä. Jättäen valon palamaan kulkunsa helpottamiseksi hän tutki talon takaosan ja alkoi hitaasti laskeutua alas eräitä kapeampia portaita. Vanha ruoankäry ohjasi hänen askeleitaan, ja tullessaan portaiden alapäähän hän ihmeekseen näki valon palavan eräässä seinälyhdyssä. Se oli himmeä, keltainen ja tomuinen, ja näytti siltä kuin joku huolimaton palvelija olisi sen siihen unohtanut. Kivilattiaisessa hallissa, jossa Dick nyt oli, oli kaksi ovea, ja hän arveli, että hänen edessään oleva todennäköisesti vei kauppiaitten sisäänkäytävälle. Hän painoi kädensijaa ja astui ovesta. Kahden askelen päähän hän pysähtyi kivettyneenä.
Täälläkin paloi valo. Hän oli ilmeisesti tullut keittiöön. Mutta pöytä oli työnnetty syrjään, ja lattialla makasi mies pitkällään, kädet ja jalat sidottuina ja side silmillä.
Tämäkin olisi jo riittänyt hämmästyttämään Dickiä, mutta miehen yli kumartuneena hän näki tummansinisessä iltapuvussa olevan tytön, joka kuumeisella kiireellä etsi jotakin hänen taskuistaan. Läheiselle tuolille hän oli heittänyt upean päällysviitan, ja hänen käsiensä liikkuessa edestakaisin miehen taskuissa Dick näki jalokivisormusten välkähtelevän.
Tyttö ei ollut kuullut hänen tuloaan. Dick astui askelen eteenpäin... ja hän katsahti ylös.
"Hyvä Jumala!" huusi Dick Staines läähättäen.
Sillä kaunis nainen, jonka käsi heti ojentui vieressä olevaa pistoolia kohti, käänsi hänen puoleensa kasvot, joiden sulous oli kuin ihme. Ne olivat Mary Danen kasvot.
III.
Silmänräpäykseksi heidän katseensa yhtyivät. Oli selvää, ettei tyttö ollut häntä tuntenut; hänen silmistään kuvastui vain kauhu ja pelko.
"Te olette Mary Dane!"
Dickin ääni oli karkea ja pingoittunut. Hän tuskin tunsi sitä omakseen.
Tyttö ei vieläkään hiiskahtanut. Hänen kätensä puristi pistoolinperää. Dick astui askelen lähemmäksi, ja samassa kaikki valot sammuivat; käsi kiertyi hänen kaulansa ympäri ja tempaisi hänet taaksepäin. Joku oli äänettömin askelin tullut keittiöön hänen takaansa. Näin yllätettynä Dick ei kyennyt tekemään vastarintaa, vaan menetti tasapainonsa, törmäsi pitelijäänsä ja kaatui pitkäkseen oven ulkopuolelle. Se paukahti kiinni, ja Dick kuuli, miten salpa vedettiin eteen. Sitten kuului kuiskaavia ääniä, ja lopuksi hänen päästyään jaloilleen toinenkin ovi paukahti kiinni.
Hän katseli ympärilleen. Vähän matkan päässä käytävässä oli vanha rautalapio. Käyttäen sitä aseenaan hän kävi oven kimppuun ja sai lopulta heikon salvan murretuksi. Kuten hän oli odottanutkin, ei huoneessa ollut ketään muuta kuin lattialla makaava liikkumaton olento.
Raju tuuli puhalsi keittiöön. Ulko-ovi, joka vast'ikään oli paukahtanut kiinni, oli auennut. Dick syöksyi ovensuuhun ja tähysteli sadeveden valelemalle pihamaalle.
Hänen ensimmäinen velvollisuutensa koski köysiin sidottua miestä. Eräästä keittiön laatikosta hän löysi vanhan lihaveitsen, ja katkaisi sillä hänen kahleensa.
Kesti jonKin aikaa, ennenkuin mies kykeni yhtäjaksoisesti kertomaan, mitä oli tapahtunut. Hän oli talon vartija ja asui kellarikerroksen pihanpuolisessa huoneessa. Joka ilta hän meni kymmeneksi minuutiksi kävelemään, mutta aina vain niin lähelle, että voi nähdä talon. Hän ei ollut nähnyt kenenkään menevän sisään ja oli palannut syömään illallistaan ennen maatamenoaan. Aterian jäännökset olivat vielä pöydällä: puoli lasia olutta, kylmää lihaa ja pikkelsiä sekä leipäviipale. Hän muisti juoneensa olutta...
"Olitteko kaatanut sen lasiin, ennenkuin menitte ulos?"
Mies mietti pidellen pakottavaa päätään. Hän ei muistanut varmasti. Mutta hän tiesi, että pullo oli avattu. Vähitellen, kun hän sai ajatuksensa kootuiksi, hän muisti, ettei ollutkaan avannut pulloa ennen ulosmenoaan.
"Hyvä on", sanoi Dick nopeasti. "He antoivat teille nukutusainetta. Onko teiltä kadonnut jotakin? Minun tullessani he tutkivat teidän taskujanne."
Mies pisti käden taskuunsa ja otti esiin litteän, avaimia sisältävän nahkakotelon.
"Ei, he eivät ole ottaneet mitään... Mies sitoi minut."
"Mies? Oliko täällä mies?"
Vartija muisti aivan selvästi nähneensä miehen. Hän oli tullut tajuihinsa tämän sitoessa häntä köysiin. Mies oli ollut kapeakasvoinen ja hurjan näköinen, ja hänellä oli hyvin lyhyet, vaaleat hiukset.
Äkkiä hän huomasi kohtalon lähettämän vieraansa oudon epäsovinnaisen asun.
"Tulin tänne viereisestä talosta – lordi Wealdin luota", sanoi salapoliisi oikein tulkiten miehen uteliaan katseen.
Dick teki lyhyen kierroksen muihin huoneisiin ja palasi sitten talonvartijan luo, joka siihen mennessä oli riittävästi toipunut ryhtyäkseen etsimään olutlasiaan.
"Älkää koskeko siihen", sanoi Dick ankarasti. "Jättäkää se, kunnes poliisi saapuu. Teillähän on puhelin, soittakaa lähimmälle poliisiasemalle ja pyytäkää heitä lähettämään tänne joku virkailija."
Hän meni pihalle. Sade valui virtanaan, mutta hän oli niin märkä, että vähä lisä ei sanottavasti haitannut. Hän löysi avaimen taskustaan, pääsi Wealdin taloon ja oli kymmenen minuuttia myöhemmin kuumassa kylvyssä. Hän pukeutui, veti karkeimmat kenkänsä jalkaansa ja sadetakin ylleen ja meni uudestaan ulos kadulle. Juuri silloin hän näki moottoripyörän sivuvaunuineen pysähtyvän Derrickin ovelle ja kahden miehen hyppäävän siitä. He eivät olleet nähneet häntä, ja hän odotti, kunnes he olivat kadonneet pihamaalle.
Hän oli vieläkin hiukan pyörällä päästään, mutta hänen velvollisuutensa oli päivänselvä – hänen oli ilmoitettava poliisille kaikki mitä tiesi. Ja mitä hän tiesi? Että tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kolme kertaa ja jonka kanssa hän vain kerran oli jutellut, oli jonkun toisen henkilön seurassa esiintynyt murtovarkaana ja että tämä tyttö oli Mary Dane. Hänen kasvonsa vääntyivät hänen tätä ajatellessaan. Se oli uskomatonta, mutta poliisin työssähän joka askelella kohtasi uskomattomia tosiasioita. Hän olisi voinut panna henkensä pantiksi siitä, ettei ollut erehtynyt... ja yhtä valmis hän olisi ollut panemaan henkensä pantiksi siitä, että tuo tyttö, jolla oli niin kirkkaat harmaat silmät, ei voinut olla syypää rikokseen.
Rajuilma oli hiukan tyyntynyt. Silloin tällöin kuului vielä satunnainen jyrähdys, mutta varsinainen ukkosilma oli jo häipynyt etäisyyteen. Mutta sade jatkui yhä. Dick ei muistanut milloinkaan nähneensä sellaista vedentuloa.
Ja äkkiä hän tietoisesti uhmaten velvollisuuden vaatimuksia meni takaisin sisään ja sulki oven. Jos poliisi tahtoi tavata hänet, niin tiesihän se hänen olinpaikkansa, sanoi hän itselleen. Eihän toki ollut hänen velvollisuutensa sotkeutua paikallisen poliisin tehtäviin, eikä piiritarkastaja luultavasti siitä edes pitäisikään.
Ja mitäpä muuta hän voisikaan sanoa kuin että oli nähnyt tytön, jolla oli yllään hieno puku ja jalokiviä ja joka oli hyvin kaunis... Ja sitten seuraisi ehdottomasti kysymys:
"Otaksun, että ette tuntenut häntä, herra tarkastaja?" Hänellähän tietenkin oli tuttavia rikoksentekijäin, niin naisten kuin miestenkin, joukossa. Mitä hän vastaisi?
Hän mietti huolellisesti ja keksi erään vastauskaavan.
"En tuntenut häntä keneksikään poliisin kirjoissa olevaksi henkilöksi."
Ja tähän jotenkin karkeaan sanasaivarteluun hän tyytyi.
Voimatta käsittää syytä hän tunsi nälkää. Hän alkoi etsiä Tommyn keittiötä, avasi erään oven, astui eräitä portaita alas, mutta huomasi, ettei ollutkaan joutunut keittiöön, vaan autotalliin. Hänen edessään, lähinnä autotallin ulko-ovea, oli nopea, pieni italialainen auto. Hän kopautti bensiinitankkia: se tuntui olevan täynnä. Hän katsoi kurasuojuksessa olevaa osoittajaa, joka ilmaisi, että auto oli lähtökunnossa. Totta puhuen lordi Wealdin toinen autonkuljettaja oli vartavasten pannut sen kuntoon tehdäkseen pienen salaisen huviretken maaseudulle, mutta sitä Dick ei tietänyt.
Auton yläpuolella oli muuan erikoinen laite: jonkinlainen vipusin, jonka tapaisia hän oli nähnyt paloasemilla Amerikassa. Autossaistuja voi varmaankin vetämällä vipusimesta avata autotallin ovet, hän arveli. Hän asettui ajajan istuimelle, ojensi kätensä ja vetäisi. Autotallin leveät ovet väistyivät äänettömästi hänen tieltään.
Ulkona satoi vielä rankasti. Hän sytytti etulyhdyt vakuuttuakseen tästä, vaikka se ei ollutkaan tarpeellista. Hän muisti Tommyn sanoneen: 'Käytä autojani kuin omiasi', eikä häntä sanottavasti väsyttänytkään. Hän nousi ja kiinnitti tuulensuojuksen. Hyvin miettiväisenä hän sitten pani koneen käyntiin ja ajoi ulos pimeään kujaan.
Juuri autotallin ovella hän tunsi raskaan rautapuomin notkahtavan auton kulkiessa sen yli. Hän oli tuskin ulkona, kun isot ovet äänettömästi sulkeutuivat hänen takanaan. Tämä oli varmaan Tommyn keksintöjä; häntä huvittivat kaikenlaiset nappien painamisen tai nappulain vääntämisen aiheuttamat yllätykset.... Mutta kylmä todellisuus, joka katsoi tarkastaja Dick Stainesia suoraan silmiin, oli, että hän istui pienessä, mutta nopeassa autossa, että autotalli oli häneltä suljettu ja talon pääovi samaten ja että ainoa avain oli kylpyhuoneessa, hänen märän aamuviittansa taskussa.
Yö ei juuri ollut huvimatkaksi sopiva, mutta Dick tarttui hanakasti keksimäänsä tekosyyhyn. Täytyihän hänen lähteä kertomaan Tommylle merkillinen seikkailunsa... Hänen ei onnistunut pettää itseään: hän tiesi lähtevänsä hankkiakseen itselleen varmuuden siitä, että Mary Dane oli Brightonissa. Tätä hän oli suunnitellut alusta alkaen, ja ainoa seikka, jota hän ei ollut ottanut huomioon, oli, että hän voi käyttää Tommyn autoja. Sitäpaitsi hän täten pääsisi kuulustelusta. Varmaankin salapoliisit tälllä hetkellä koputtelivat Tommy Wealdin ulkoovea ja odottivat portailla päästäkseen hänen puheilleen, ja mitä kauemmin he odottivat, sitä kauemmaksi hän lensi heistä ja murron näyttämöltä.
"Sinä et ole ainoastaan hentomielinen aasi, vaan myöskin kehno poliisivirkailija", sanoi Dick Staines ääneensä auton liukuessa Vauxhall Bridgen yli.
"Minä teen velvollisuuteni", sanoi Richard Staines hyveellisesti, "ja velvohisuuteni on saada epäluuloni joko todistetuiksi tai hälvennetyiksi."
Hän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että hänen epäluulonsa kaipasivat selitystä enemmän kuin todistusta.
Kaiken sen rajuilman, joka ei ollut tullut Lontooseen, hän kohtasi Dorkingin ulkopuolella. Auto lensi pitkin kiemurtelevia teitä korkeiden kukkulain välitse, ja salamat leimahtelivat ja ukkonen jyrisi hänen päänsä päällä hukuttaen hänen koneensa äänen. Suojuslasin pyyhkäisijä heilui hurjaa vauhtia ja hänen sadetakkinsa tihkui vettä hänen saapuessaan Brightoniin. Kello oli 1.15.
Metropolessa oli suuret naamiohuvit. Niin pitkälle hotellin edustalta kuin Dick voi nähdä, oli autoja vieri vieressä odottamassa. Eräs ovenvartija ilmoitti hänelle, että lordi Weald oli tanssisalissa, ja sinne Dick suuntasi kulkunsa pudistellen matkalla vettätihkuvaa sadetakkiaan. Juhlassa oli hienoja kavaljeereja ja välttämättömiä pierrot'ita ja pierrettejä; ihmeellisiä ja vähemmän ihmeellisiä sirkusnaisia istuskeli nojatuoleissa. Ovensuuhun tullessaan hän näki nuoren tytön, joka astui huoneen poikki häntä kohti. Hänellä oli yllään sairaanhoitajattaren puku, ja hänen kasvonsa olivat naamioidut. Mutta hänen käyntinsä oli jo Dickille tuttu, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti. Ja sitten tyttö hänen hämmästyksekseen ojensi kätensä tervehdykseksi ja vetäisi naamion kasvoiltaan.
"Olen etsinyt teitä kaikkialta, Mr. Staines. Kuulin nimenne lordi Wealdilta."
Hän oli epäilyksettä Mary Dane. Dick ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen typerästi. Ja sitten hän saavuttaen jälleen tasapainonsa änkytti:
"Oletteko – oletteko ollut täällä koko illan?"
Tytön kulmakarvat kohosivat.
"Olen kyllä, mutta te ette ole ollut. Miksi?"
Dick nielaisi jotakin.
"Miksi te tahdoitte tavata minut?" kysyi hän tuntien käyttäytyvänsä rajattoman kömpelösti.
Tyttö avasi pienen laukun, joka riippui hänen leveästä vyöstään, ja otti siitä esiin kultaisen kynän. Dick tunsi sen silmänräpäyksessä omakseen.
"Tämä putosi teiltä, joko aamulla tai silloin kun syöksyitte hurjasti minua pelastamaan, ja tuolimiehemme löysi sen. Olen koko illan etsinyt teitä voidakseni palauttaa sen teille. Ja nyt minua janottaa hirveästi ja... luuletteko, että voisitte hankkia minulle vähän jäätelöä?"
Dick meni raskaissa jalkineissaan tömisten ravintolahuoneeseen ja löysi palatessaan tytön istumasta palmun aha pehmeässä nojatuohssa. Hän otti lautasen vastaan hymyillen kiitokseksi.
"Teidän mielestänne en kai ole läheskään kyllin kaino ollakseni vakava sairaanhoitajatar. Mutta tunnustaakseni totuuden tulin tänne teitä tapaamaan jätettyäni Mr. Cornfort-paran yöhoitajattaren huostaan. Silloin huomasin, että täällä oli tanssiaiset, ja joku lainasi minulle naamion. Mitä keho on?"
Dick sanoi sen, ja tytön silmät suurenivat.
"Oletteko tavannut Tommyn?"
"Kuka on Tommy? – ai, tarkoitatte lordi Wealdia. Tapasin kyllä, ja hän oli hyvin lystikäs. Hän ei ollut aivan varma siitä, kuka olin ja tahtoi, että riisuisin naamarini. Minusta hän on kovin herttainen poika. Hän on teidän hyvä ystävänne, eikö olekin?" Ja samassa hänen katseensa osui Dickin pukuun ja loan tahrimaan ulkomuotoon, ja hän jatkoi:
"Minä luulin teidän lähteneen Lontooseen?"
"Kävinkin siellä – palasin vast'ikään tavatakseni Tommyn erään hyvin tärkeän asian johdosta", sanoi Dick kiireisesti.
Vasta sinä hetkenä hänelle mieleensä juolahti, että asiahan oikeastaan läheisemmin koski Mr. Walter Derrickiä, ja hän kysyi tytöltä tätäkin. Mutta hän pudisti päätään.
"Mr. Derrick? Hänkö, joka aikoi ajaa ylitseni tänään. Ei, en ole häntä tavannut. Hän on luultavasti täällä jossakin Juggernautiksi naamioituna."
He nauroivat molemmat. Hiukan myöhemmin tyttö ojensi Dickille vaatelippunsa ja he lähtivät yhdessä etsimään hänen päällysviittaansa. Ja uljaasti (ainakin Dick mielestään oli hyvin uskalias) hän pyysi saada saattaa tytön kotiin.
Hän oli naurettavan iloinen tytön suostuessa tähän ja lähti etsimään Tommyn autoa. Hänen palatessaan tyttö odotti häntä porraskatoksen alla. Hän kertoi asuvansa hoidokkeineen eräässä pienessä talossa Hoven laidoilla. Mr. Cornfort ei pitänyt isoista täyshoitoloista.
Hänen kerrottuaan tämän seurasi lyhyt hiljaisuus, ja sitten tyttö odottamatta kysyi:
"Miksi kysyitte minulta, olinko ollut tanssiaisissa koko illan? Totta puhuen kello oli lähes yksitoista, kun tulin sinne. Te näytitte niin hirveän ankaralta ja – viralliselta, niin juuri, viralliselta – nähdessänne minut, että luulin teidän aikovan vangita minut siihen paikkaan – tehän olette salapoliisi. Lordi Weald kertoi minulle teistä paljon. Hän sanoo teitä aina pollariksi."
Sisimmässään Dick kirosi lörpöttelevää lordiystäväänsä.
Hän etsi par'aikaa selitystä, kun tyttö osoitti erästä taloa.
"Tuolla me asumme, lyhtypylvään takana vasemmalla. Paljon kiitoksia!"
Dick pysähdytti auton pienen, hiukan muista erillään olevan huvilan eteen. Eräästä yläkerroksen ikkunasta loisti valo; se oli ilmeisesti sairaan Mr. Cornfortin makuuhuone.
"Paljon kiitoksia!" Tyttö ojensi hänelle lämpimän kätensä ja lähti.
Dick näki hänen kulkevan puutarhakäytävää pitkin ja pysähtyvän ulko-ovelle. Kaikesta päättäen hän soitti kelloa, sillä hetkistä myöhemmin yöhoitajatar avasi oven, joka hänen mentyään sisään taas sulkeutui. Dick käänsi auton ja palasi Metropoleen, missä hän tapasi Tommy Wealdin ja sai ilokseen kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sillä järjettömään härkätaistelijan pukuun puettu Tommy kertoi par'aikaa kaikesta päättäen oivallista juttua muhkealle, rotevalle pierrotlle.
"Mainiota, ystäväni, mainiota!"
Dick irvisti ja tuumi, miten mainiolta mahtaisi kuulostaa se juttu, joka hänellä oli kerrottavana Mr. Derrickille.
Tommy töllisteli häneen voimatta käsittää ystävänsä odottamatonta ilmestymistä.
"Mitä hittoa?" hän huusi. "Etkö olekaan Skotlannissa?"
Dick vei molemmat miehet rauhalliseen soppeen ja kertoi heille kaiken, mitä oli tapahtunut samana yönä. Syistä, jotka hänestä itsestään tuntuivat täysin riittäviltä, hän ei paljastanut Derrickin talon pohjakerroksessa tapaamansa naisen ja Mary Danen hämmästyttävää yhdennäköisyyttä.
Tommy vapisi jännityksestä.
"Tämä on merkillisin juttu, mikä milloinkaan on tapahtunut, rakas ystävä", sanoi hän. "En ole koko elämässäni kuullut mitään sen vertaista."
Kookas Mr. Derrick kuunteli harvinaisen totisena.
"Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Talooni yritettiin murtautua jo kolme tai neljä kuukautta sitten", sanoi hän. "Mitä he toivovat löytävänsä, sen taivas tietää. Mitään arvopapereita minulla ei ole talossani, ja hopeani eivät varmaankaan ole niin suuren vaivan arvoiset. Saiko Larkin pahoja vammoja?"
"Larkin – sekö on talonvartijanne nimi? Ei, hän ei loukkaantunut ensinkään. En tosin tiedä, miltä hänen päänsä tuntuu aamulla, sillä hän sai aivan kaikesta päättäen hyvin runsaan annoksen nukutusainetta."
"Te sanoitte nähneenne naisen?" kysyi Mr. Derrick. "Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet uudestaan?"
"Näin hänet vain muutaman sekunnin ajan, ennenkuin valo sammui. En edes varmasti uskalla vakuuttaa, että tuntisin hänen pukunsa, joka näytti hyvin kallisarvoiselta."
"Ettekö nähnyt autoa talon edustalla?"
Jostakin ihmeellisestä syystä Dick oli unohtanut hienon yksityisauton, joka oli pysähtynyt korttelin kulmaukseen juuri myrskyn puhjetessa.
"Kyllä, näin erään auton, mutta en nähnyt kenenkään astuvan siitä enkä siihen. En aivan varmaan muista, oliko se edes sillä kadulla." Hän vaivasi muistiaan. Ehtiessään portaiden yläpäähän hän oli kääntynyt vasemmalle Wealdin taloa kohti. Hän ei ollut uneksinutkaan saavansa nähdä jälkeäkään pakolaisista, joilla oli täytynyt olla yllin kyllin aikaa paetakseen, ennenkuin hän poistui talosta. Mutta sittenkin oli luultavaa, että tuo auto oli heidän pakonsa välikappale.
"Onko teillä vihamiehiä?" kysyi Dick.
Derrick pudisti päätään.
"Ei ainoatakaan. Jos isäukkoni eläisi, ymmärtäisin mainiosti, miksi hyvin monen ihmisen tekisi mieli päästä käsiksi hänen maalliseen omaisuuteensa, mutta minulla ei milloinkaan ole ollut pienintäkään riitaa harvojen vuokralaisteni kanssa, ja on hyvin epätodennäköistä... ei." Hän pudisti päätään.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Dick nopeasti.
Mutta Mr. Walter Derrick ei yrittänyt selittää. Mies, joka ennen tarkastaja Stainesin kertomusta oli ollut aivan ylitsevuotavan hyvällä tuulella, oli käynyt hyvin totiseksi.
"Minun täytyy lähteä Lowndes Squarelle."
"Voin viedä teidät sinne autollani tänä yönä", sanoi Tommy palvelusintoisena.
"Menemme sinun autollasi", keskeytti Dick, "mutta minä tahtoisin saada autonkuljettajan koneen ääreen. Minusta tuntuu siltä, että minulla tänä yönä voi olla huono onni."
He herättivät Tommyn autonkuljettajan, joka onnekseen oli mennyt hyvin aikaisin levolle edellisenä iltana, ja puoli kolmelta yöllä lordi Weald ja hänen naapurinsa olivat riisuneet yltään naamiaispukunsa ja istuutuneet sivistyneen maailman vaatimassa asussa paikoilleen autoon.
Paluumatka Lontooseen tuntui loppumattomalta. Aamu alkoi jo koittaa, kun suuri kurainen Rollsauto pysähtyi Derrickin talon eteen. Kuten Dick oli odottanutkin, oli eräs poliisi vartioimassa oven ulkopuolella. Hän oli hiukan haluton vastaamaan kysymyksiin, kunnes tarkastaja Staines ilmaisi itsensä. Silloin hän kertoi, että eräs poliisikersantti ja eräs salapoliisi olivat saaneet asian hoitaakseen, mutta että he olivat lähteneet talosta jo kauan sitten.
Derrick avasi oven avaimellaan, ja molemmat muut miehet seurasivat häntä. He tapasivat asunnonvartijan, joka oli ylhäällä ja täysissä pukimissaan. Vaikka hän ei suinkaan ollut hermostunutta lajia, niin hän tunnusti, ettei hänen ollut onnistunut saada hituistakaan unta silmiinsä sinä yönä.
Yhdessä nuo kolme miestä kiersivät koko talon. Matkalla Dick oli selittänyt, mikä sattuman oikku oli pakottanut hänet murtovarkaan tavoin tunkeutumaan vieraaseen taloon. Oli selvää, että salapoliisit olivat pitäneet kolmannen kerroksen särjettyä ikkunaa todistuksena siitä, että taloon oli tunkeuduttu sitä tietä.
"Mikä todistaa, etteivät pollaritkaan ole kaikkitietäviä", sanoi Tommy.
Heidän tullessaan alas talon vartija muisti erään seikan, jonka hän oli unohtanut heille kertoa.
Poliisit löysivät erään sormenjäljen olutlasista. He veivät lasin muassaan Scotland Yardiin valokuvattavaksi.
Tämä oli erinomaisen kiintoisa uutinen ainakin eräälle näistä kolmesta.
Oli kirkas päivä, kun lordi Weald avasi talonsa oven ja väsynyt Dick astui hänen jäljessään halliin.
"Sinä ehdit vielä ottaa miellyttävän kylvyn ja haukata hiukan aamiaista, ja sittenhän voit nukkua junassa", sanoi Tommy. "Totta puhuen olen oikein pahoillani siitä, että lähdet, hyvä mies."
"En aio lähteä minnekään", sanoi Dick rauhallisesti. "Minusta tuntuu siltä, että tämä asia vaatii hiukan henkilökohtaista huomiota minun taholtani. Annan raporttini Yardiin vielä tänä aamuna, ja jos onni on suopea, niin saan jutun hoidettavakseni."
Hän söi rauhassa aamiaisensa ja meni niin aikaisin kuin suinkin katsoi sen sopivaksi sen apulaisjohtajan puheille, joka oli kutsunut hänet vieraakseen, ja selitti hänelle, miksi hän mieluummin viettäisi lomansa Lontoossa. Hänen isäntänsä oli liian innostunut ammattiinsa vastustaakseen hänen suunnitelmainsa muutosta.
Kello kymmeneltä Dick meni Scotland Yardiin, puhutteli rikospoliisin päällikköä ja muutamia muita korkeita poliisivirkamiehiä ja sai asian hoitaakseen.
"Ja se on suuri asia, Staines", sanoi ylitarkastaja Bourke, "suurempi kuin voitte aavistaakaan."
Dick katsahti häneen hämmästyneenä. Hän oli selvillä siitä, että juttu oli harvinaista laatua, mutta miksi sillä olisi niin suuri merkitys, sitä hän ei voinut käsittää.
"Yhdeksän vuotta takaperin", sanoi Bourke hyvin hitaasti, "ampui eräs moottoripyöräilijä kuoliaaksi erään yhtiön kassanhoitajan ja ryösti häneltä lähes kuusisataa puntaa. Muistatteko sen?"
Dick nyökkäsi päätään.
"Olen lukenut siitä. Olin siihen aikaan juuri joutunut poliisin palvelukseen."
"Emme koskaan saaneet miestä kiinni", sanoi Bourke katsellen häntä miettiväisesti. "Ainoa jälki, joka meidän onnistui löytää, oli pistoolinpiippuun painunut, hyvin selvä sormenjälki. Muistatteko sen?"
Dick nyökkäsi päätään.
"Muistan varsin hyvin. Olen useita kertoja nähnyt tuon sormenjäljen, ja sen kuvahan julkaistiin entisen päällikön muistelmissa."
"Entisten poliisipäällikköjen ei pitäisi julkaista muistelmiaan!" murisi Bourke. "Mutta painakaa tämä asia mieleenne, Staines. Kymmenen vuotta sitten murhataan eräs mies kylmäverisesti, häneltä viedään kuusisataa puntaa, ja murhaaja katoaa jättäen jälkeensä ainoastaan tuntemattoman peukalonjäljen."
"Kyllä, sen muistan hyvin", sanoi Dick odottaen jatkoa.
Bourke avasi erään laatikon, otti esiin valokuvan ja heitti sen pöydälle.
"Silmäilkäähän tätä", sanoi hän. "Mielenkiintoinen juttu – tässä on Sloughin murhaajan sormenjälki, ja se tavattiin viime yönä Derrickin talossa olleesta olutlasista."
IV.
Dick katseli sormenjälkeä tuskin uskoen silmiään. Sloughin murhasta oli tullut rikostutkimuksen klassillisia tapauksia: tuntematon mies tekee keskellä valoisaa päivää murhan, pääsee pakoon jättäen jälkeensä sormenjäljen, häntä ei saada kiinni ja hän katoaa aivankuin maa olisi hänet niellyt. Kuinka monen sadan ja tuhannenkin poliisin käsiin sen jälkeen joutuneen rikoksentekijän peukalonjäljet olikaan tutkittu ja verrattu pistoolissa olevaan jälkeen. Hän oli itse tutkinut tätä sormenjälkeä, jokaista sen kiemuraa – hän olisi melkein osannut piirtää sen ulkomuistista.
"Koko juttu tuntuu hyvin salaperäiseltä, eikö totta? Mitä syytä heillä oli ensinkään mennä Derrickin taloon? Seinillä olevat taulutkaan ovat tuskin muuta kuin kehystensä arvoiset. Ja kuitenkin tämä on jo toinen yritys –"
"Kolmas", oikaisi Bourke. "Yhdestä Derrick itse ei tiedä mitään. Tiedättekö, mitä minä luulen? Istukaahan!" Ylitarkastaja Bourke ei mielellään keskustellut seisovan henkilön kanssa. "Vanhalla Derrickillä, Walter Derrickin isällä, oli muuan omituinen harrastus."
"Olen kuullut siitä", sanoi Dick. "Ihme kyllä kuulin siitä hänen pojaltaan juuri eilisiltana."
"Sormenjäljistäkö?"
Dick nyökkäsi.
"Hän oli varmaankin saanut niitä kokoon tuhansittain", sanoi Bourke. "Meillä oli tapana sanoa häntä amatööriarkistonhoitajaksemme. Hänen päämääränsä oli kahden tarkalleen samanlaisen sormenjäljen löytäminen ja koko meidän järjestelmämme kumoaminen. Vaikka hän oli kitsain mies, josta milloinkaan olen kuullut – sanotaan, että elämä tuossa suuressa talossa ei maksanut hänelle enempää kuin viisi puntaa viikossa – niin hän ei väistänyt mitään uhrauksia kerätessään noita sormenjälkiä. Hän oli yhtä fanaattinen kuin postimerkkienkeräilijä. Hän suorastaan maksoi palkkioita asiamiehille, jotka lähettivät hänelle kokoelmia suurista tehtaista. Hänen elämänsä ainoa huvitus oli yötä päivää tutkia niitä vertaillen, mittaillen ja luokitellen. Minun täytyy sanoa, että hän tunsi nämä asiat paremmin kuin edes meidän miehemme Scotland Yardissa – tai ainakin yhtä hyvin. Ellei hänen näkönsä olisi pettänyt, niin hän kenties olisi tehnyt jonkinlaisen keksinnön."
Hän katsoi Dickiin kauan ja vakavasti, ja tarkastaja Staines tunsi päällikkönsä kyllin hyvin ymmärtääkseen pysyä vaiti.
"Sanonpa teille, mikä minun ajatukseni on", sanoi Bourke. "Minä luulen, että hän keräillessään sattumalta oli saanut käsiinsä Sloughin murhaajan peukalonjäljen."
"Mutta hänen kokoelmansahan on hävitetty", sanoi Dick.
"Onko?" Bourke näytti epäilevältä. "Tiedän, että Walter Derrick heti palattuaan kotiin ja asetuttuaan tänne asumaan alkoi järjestää kokoelmaa. Se sidottiin kirjoihin: niitä oli koko seinän mittainen hylly täynnä. Tiedän sen varmasti, sillä olen itse nähnyt ne. Ukon kuoltua Walter tiedusteli Scotland Yardista, tahtoisimmeko ottaa ne vastaan, mutta lainkuuliaisilla ihmisillä ei ole meille mitään merkitystä, joten vastasimme kieltävästi. Jälkeenpäin kokoelma hävitettiin, mutta hävitettiinkö se kokonaan? Tämä lintu, joka silloin tällöin ilmestyy Walter Derrickin taloon, ei tiedä kokoelman polttamisesta enempää eikä vähempää kuin kuka hyvänsä muu. Miksi hän siis antautuu vaaraan ja uhraa varoja ja vaivaa? Aivan varmaan siksi, että hän etsii erästä sormenjälkeä. Kahdesti he ovat yrittäneet saada sen käsiinsä. Kerran he olivat aivan yksin koko talossa – Derrick oli silloin Monte Carlossa – ja sen vuoksi hänellä nyt on vartija talossaan – eivätkä he milloinkaan ole varastaneet mitään arvokasta."
Bourke ojensi juhlallisesti molemmat kätensä.
"Nuori mies, etsikää käsiinne tämä mies tai nainen, niin löydätte Sloughin kassanhoitajan murhaajan!"
Dick lähestyi tätä tapausta samoinkuin hän oli lähestynyt lukuisia muita, unohtamalla kaiken, mitä hän siitä tiesi. Mutta muutamat seikat olivat hyvin vaikeat unohtaa. Onneksi hän ei enää epäillyt harmaasilmäistä sairaanhoitajatarta. Hän ajatteli häntä hyvin paljon, lausui itsestään halveksivia ja pilkallisia arvosteluja, irvisteli itselleen ylimielisesti ajaessaan partaansa aamulla ja nauroi leppoisampina hetkinään hyväntahtoisesti omalle typeryydelleen ja lapsellisuudelleen.
Jotakin hyvin kaunista oli äkkiä ilmestynyt hänen näköpiiriinsä ja kadonnut jälleen, haihtuva ilmestys täynnä viehätystä ja suloa. Se oli ollut näkyvissä juuri kyllin kauan saadakseen miehen mielikuvituksen hereille, kyllin kauan työntääkseen hennot juuret hänen sydämeensä niin syvälle, että niiden kiskominen irti tuotti tuskaa. Eikä hän milloinkaan enää tapaisi häntä.
Tommyllä tuntui olevan parempi onni. Hän oli nähnyt tytön Littlehamptonissa hänen istuessaan lukemassa erään katoksen alla rannalla. Mr. Cornfort nukkui, ja juro, ajelematon rullatuolintyöntäjä poltteli salavihkaa piippuaan katoksen takana kiilattuaan tuolin jalat tukevasti isoilla mukulakivillä. Kaiken tämän Tommy kertoi kirjeessään:
"Ymmärtänet, veli hyvä", hän kirjoitti, "että hyppäsin autostani ja kysyin häneltä, mitä kuului. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kysyi sinuakin. Sitten vanha herra heräsi ja alkoi päristä ilmasta ja kertoi vitsejä, joita muistan ennenkin kuulleeni, (tämän sanoin hänelle ukon taas nukahdettua, ja se huvitti häntä hirveästi)."
Tommy aikoi lähteä Petworthiin tai jonnekin Petworthin lähelle, missä hänellä oli "maailman kuivimmat sukulaiset, jotka elävät jonkinlaisessa vallihaudan ympäröimässä linnassa. Siellä on kammottavan kosteata ja hirveän alakuloista sadeilmoilla, mutta Martha-täti-kulta voi muuttaa toiseen maailmaan minä päivänä tahansa, ja katsohan, ottaen huomioon sosialistit, ihminen ei voi laiminlyödä mitään sellaista, mikä voi hankkia hänelle kunniallisen roposen."
Dick luki tämän kirjeen Scotland Yardissa ja kadehti tätä kevytmielistä vanhaapoikaa, jonka ihmeteltävä onni alituisesti vei harmaasilmäisen sairaanhoitajattaren seuraan – Littlehamptonissakin. Miksi Tommy ei ollut jäänyt Littlehamptoniin? tuumi hän harmistuneena. Dick olisi silloin voinut matkustaa häntä tapaamaan – ja olisi luultavasti saanut nähdä tytönkin. Hänen teki melkein mieli kertoa tälle koko tuo naurettava kaksoisolentojuttu, miten hän ensi silmäyksellä oli luullut näkevänsä hänet kurjan seikkailijattaren hahmossa. Pelkkä tämän asian kertominen tuntui hänestä riittävän matkan syyksi. Hän sanoi itselleen, että hän alkoi tulla liian lapselliseksi, mikä luultavasti olikin totta.
Talonvartijan olutlasista tavattu sormenjälki oli epäilemättä sama kuin se, joka yhdeksän vuotta aikaisemmin oli tavattu pistoolinpiipussa. Scotland Yardin pöytäkirjoista kärsivälliset miehet poimivat esiin jokaisen yksityisseikan, mikä koski Sloughin murhajuttua, ja alkoivat niitä yhdistellä. Tämän selostuksen ulottaminen nykyhetkeen asti ei vaatinut suurtakaan taitoa. Lopettaessaan työnsä he eivät tietäneet Sloughin murhasta sanottavasti enempää kuin olivat tietäneet yhdeksän vuotta takaperin.
Eräänä aamuna Dick sai Walter Derrickiltä kutsun lounaalle tämän klubiin. Kutsukortissa oli seuraava jälkikirjoitus:
"Sivumennen, oliko teillä mitään hyötyä sormenjäljestä, jonka löysitte lasista?"
Hän ei aikonut ilmaista Derrickille poliisin tärkeätä havaintoa. Poliisin asia ei ole tarpeettomasti tehdä viattomia kansalaisia levottomiksi. Hän ei suinkaan ollut varma siitä, että ylitarkastaja Bourke oli oikeassa, ja ensitöikseen hän nyt saatuaan asian hoidettavakseen tahtoi hankkia kaikki saatavissa olevat tiedot tämän pienen näytelmän henkilöistä. Mr. Derrickin osa oli aivan selvä: hän oli hyvin rikas mies, ja olihan varsin todennäköistä, että hänellä oli talossaan irtaimistoa, joka kelpaisi murtovarkaille. Ukko Derrickin omaisuus oli käsittänyt etupäässä kiinteistöjä, ja Dick Staines etsi erään Lontoon suurimmista välitysliikkeistä ja sattui valitsemaan juuri sen ainoan, jolta hän voi saada haluamansa tiedot.
Liikkeen osakkaalla, jonka kanssa hän keskusteli, oli paljon kerrottavaa Walterin kitsaasta isästä, ja enimmäkseen epäedullisia seikkoja.
"Ovelin vanha veijari, mikä milloinkaan on maata ostanut", oli hänen arvostelunsa. "Hän vainusi kaikki arvonvaihtelut. Hän aloitti uransa rakennustyömiehenä, ja vuosikausia hänellä oli tapana suorittaa rakennustensa korjaukset omin käsin. Hän osasi käsitellä muurauslastaa yhtä hyvin kuin paras muurari, ja isäni sanoi minulle kerran nähneensä hänen paikkaavan erään Etelä-Lontoossa omistamansa pienen talon kattoa."
"Hän kai jätti jälkeensä useita kiinteistöjä?" kysyi Dick.
Välittäjä pudisti päätään.
"Ei suinkaan", sanoi hän ponnekkaasti. "Hän oli liian viekas kettu, tiesi täsmälleen, milloin niiden hinnat olivat huipussaan, ja möi silloin. Noin puolitoista vuotta ennen hänen kuolemaansa möimme hänen laskuunsa neljä taloa, joista hän sai kokonaista kahdeksansataatuhatta puntaa. Muistan tämän hyvin selvästi, sillä meillä oli rettelöitä välityspalkkioista. Sitäpaitsi hän samoihin aikoihin möi erään toisen taloryhmän – kaksi Cityn konttorirakennusta – Haytorsin välityksellä ja sai niistä sataviisikymmentätuhatta. Hän oli omituinen vanha herra eikä koskaan suostunut vastaanottamaan maksuksi muuta kuin kovaa rahaa. Shekit eivät kelvanneet ukko Joshualle. Minulla oli ilo nähdä hänen kulkevan alas Queen Victoria Streetiä kädessään matkalaukku, joka sisälsi yli puolen miljoonaa puntaa pankin seteleissä. Mikäli minä tiedän, ei hän milloinkaan pannut penniäkään pankkiin."
"Hän kai osti uusia kiinteistöjä?"
Välittäjä pudisti päätään.
"Ei ostanut, mutta oli aikeissa tehdä sen. Markkinat olivat nousemassa juuri, ennenkuin hän kuoli, ja minä olin ryhtynyt henkilökohtaisiin neuvotteluihin hänen kanssaan erään suuren Cityn korttelin ostamisesta neljänsadankahdentoistatuhannen punnan hinnasta."
"Hänenlaisellaan miehellä oli varmaan paljon vihamiehiä?" kysäisi Dick, mutta toinen alkoi väittää vastaan.
"Kaikilla liikemiehihä on vihamiehiä, mutta en oikeastaan usko, että ukko Joshua oli erityisen huonossa huudossa. Kiinteistövälittäjätkin, joiden kanssa hän tinki viimeiseen penniin asti, pitivät hänestä tavallaan. Ainoa talo, jota hän ei milloinkaan suostunut myymään, oli Lowndes Squaren talo, ja minä satun tietämään, että hänelle tarjottiin siitä hyviä hintoja, vieläpä lama-aikanakin, hintoja, joiden olisi luullut saavan hänet ilolla luopumaan talostaan. Mutta otaksun, että hän tunsi jonkinlaista hentomielistä rakkautta tuota taloa kohtaan – hän rakensi sen itse tai rakensi uudestaan eikä koskaan kallistanut korvaansa edullisimmallekaan sitä koskevalle tarjoukselle."
Mr. Walter Derrickin klubi sijaitsi Pall Mallilla; se oli suuri ja miellyttävä laitos, jossa etupäässä kävi automiehiä. Hän odotti Dickiä eteishallissa, jossa oli paljon väkeä, ja tervehti häntä samalla hilpeällä hymyllä, jonka hän soi kaikille erotuksetta, sillä hän oli hyvin ystävällinen mies.
"Tuo inhoittava murtovarkausjuttu käy minun hermoilleni", sanoi hän ohjatessaan Dickin täpötäyteen ruokasaliin. "En saanut unta viime yönä. Muuten talonvartija-hölmön muisti alkaa palata. Hän sanoo, että tuo tyttö oli kaunis kuin maalattu. Siinä näette rikkaan vanhanpojan onnettoman kohtalon: naiset eivät jätä häntä rauhaan, vaikka heidän täytyisi väkisin tunkeutua hänen taloonsa päästäkseen hänen kimppuunsa."
Hän nauraa hihitti leikinlaskulleen, mutta oli taas vakavampi alkaessaan puhua niistä ikävyyksistä, joiden uhriksi hän oli joutunut.
Hän sanoi aikovansa lähteä maaseudulle samana iltana ja jättävänsä kaksi vartijaa kaupunkitaloonsa.
"En vieläkään käsitä, mihin nuo ihmiset tahtovat päästä käsiksi", sanoi hän. "Jos tämä olisi tapahtunut isäni eläessä, niin olisi sen ymmärtänyt. Ukkoraukka säilytti kaikki rahansa vuoteensa alla olevassa teräsarkussa – hän ei milloinkaan antautunut tekemisiin pankkien kanssa, jos vain suinkin voi sen välttää. Löysimme sieltä – tai oikeastaan sairaanhoitajatar löysi – neljäsataakaksitoistatuhatta puntaa seteleissä."
Dick katsahti äkkiä ylös.
"Miten paljon?"
Mr. Derrick toisti viimeiset sanansa.
"Mutta se kai ei toki ollut koko perintönne?"
Walter Derrick räpytteli silmiään.
"Minusta se on jotenkin säädyllinen rahamäärä", sanoi hän. "Ja totta puhuen se jotakuinkin tarkalleen vastaa perintöni määrää. Ihmiset luulevat minua miljoonamieheksi – no niin, minusta tuntuu siltä kuin olisinkin, ja sama tunne on teilläkin, kunhan saatte vapaasti käytettäväksenne neljäsataatuhatta puntaa."
Erinäiset seikat alkoivat selvetä Dick Stainesille.
"Tiedustelitteko ensinkään, eikö hänellä kenties olisi pitänyt olla muitakin varoja?" hän kysyi. "Eikö hänen asianajajansa –"
"Ukko ei milloinkaan käyttänyt asianajajaa", sanoi Derrick jatkaen sitten uteliaasti: "Miksi tämä asia teitä niin kiinnostaa, Mr. Staines? Hän jätti vielä jälkeensä joitakin taloja, mutta niiden arvo ei ollut suuri. Nuo neljäsataakaksitoistatuhatta puntaa olivat suurin piirtein koko perintöni."
Dick tuijotti häneen epäluuloisesti.
"Tarkoitatteko, ettette te eikä asianajajanne ensinkään tiedustelleet niiltä henkilöiltä, joiden kanssa hän oli ollut liikesuhteissa, kiinteistövälittäjiltä, ja että ette löytäneet mitään laskuja tai muistiinpanoja, joista hänen liiketoimensa olisivat käyneet ilmi."
"Emme tehneet mitään sellaista", sanoi Walter hitaasti. "Mihin te tähtäätte, Staines?"
"Sanon sen teille hetken kuluttua", sanoi Dick. "Mutta vastatkaa ensin tähän kysymykseen: Kuoliko isänne äkkiä vai oliko hän kauan sairaana?"
"Hän kuoli aivan äkkiä. Sairastui päivää ennen kuolemaansa. Siihen asti hänen terveydessään ei ollut mitään vikaa. Mutta ilmaiskaa nyt salaisuutenne!"
Dick Stainesille juttu ei enää ollut lainkaan salaperäinen, ja hän alkoi selittää.
"Rahat, jotka löysitte hänen vuoteensa alta, oli hän saanut myydessään erään kiinteistön juuri vähää ennén kuolemaansa. Tiedän, että hän yhdeltä ainoalta välitysliikkeeltä sai kahdeksansataatuhatta puntaa, toiselta sataviisikymmentätuhatta, ja jos tiedustelisitte Lontoon kiinteistövälitysliikkeiltä, niin huomaisitte, että hän viimeisenä elinvuotenaan möi kiinteistöjä miljoonan punnan arvosta. Siksi ne rahat, jotka löysitte hänen vuoteensa alta, olivat vain murto-osa hänen todellisesta omaisuudestaan, ja koska hänellä ei näytä olleen tapana sijoittaa rahojaan pankkeihin, niin on jotenkin ilmeistä, että loppuosa on kätkettynä taloonne."
Walter tuijotti häneen; hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet.
"Te pidätte minua varmaan typeränä, kun en ole toimittanut noita tiedusteluja", sanoi hän, "ja taidanpa ollakin. Kertokaahan minulle nyt, Staines, mitä tiedätte, ja minä lupaan, että jos teidän avullanne saan omaisuuteni takaisin, niin en unohda, että olen teille kiitollisuuden velassa."
Dick Staines kiemurteli hengessään. Hän ei ollut voinut tottua korvauslupauksiin, joita hän silloin tällöin sai asiakkailtaan.
"Ehdottaisin, että menisimme yhdessä teidän taloonne ja panisimme toimeen hyvin perinpohjaisen etsinnän. Jossakin tuossa talossa on kätköpaikka, jonka vain teidän isänne tunsi. Se on sitäkin todennäköisempää, koska hän, jos olen oikein ymmärtänyt, oli itse rakentanut tuon talon ja luultavasti hiukan vapaasti käsitellyt arkkitehdin piirustuksia."
Puhuessaan hän näki Walter Derrickin avaavan huulensa ikäänkuin jotakin kysyäkseen. Sanat jäivät lausumatta, mutta Staines tiesi hyvin, mitkä ne olisivat olleet, ja hämmästyi lievästi.
He lopettivat lounaansa nopeasti, ja Derrick vei Dickin autollaan Lowndes Squaren taloon. Dick oli jo ehtinyt päivänvalossa tutkia taloa ulkoapäin. Se oli suurin kaikista aukion varrella olevista taloista, ruma rakennus, ja Dick oli taipuvainen epäilemään, ettei Derrick vanhempi ollut ainoastaan avustanut arkkitehtiä tämän työssä ja korjaillut sitä, vaan että talon rumentavat ulokkeet oli suorastaan vietävä hänen tiliinsä.
Hän oli aikaisemmin huomauttanut, että talo valkoiseksi silattuine tiiliseinineen muistutti jotakin julkista rakennusta.
Mr. Derrickin avatessa ovea he tapasivat valppaan vartijan ovensuussa.
"Sain teidän sananne, herra."
"Minun sanani? Minkä sanan?"
"Tehän olitte pyytänyt soittamaan ja ilmoittamaan, että joku herra tulisi tänä iltana ottaakseen huoneista mitat uusia mattoja varten."
Derrick ja Dick Staines katsahtivat toisiinsa.
"Hyvä on", sanoi Derrick rauhallisesti.
Hän vei salapoliisin muassaan toisen kerroksen saliin ja sulki oven.
"Minä en lähettänyt mitään sellaista sanaa", sanoi hän. "Sanoinhan teille jo, että aion iltapäivällä lähteä maatilalleni Gadalmingiin, enkä ollut aikonut edes käydä Lowndes Squarella. Tämä on jotenkin kömpelö temppu – Larkin olisi helposti voinut saada minut käsiinsä puhelimitse."
"Liian kömpelö ollakseen uskottava", sanoi Dick. "Minusta melkein tuntuu siltä, kuin he tahtoisivat saada teidät jäämään taloon täksi yöksi. Minä tekisin heille mieliksi ja tarjoudun seuraksenne."
Derrick näytti huolestuneelta.
"Minä en ymmärrä tästä mitään, en kerrassaan mitään", sanoi hän kiivaasti. "Miksi hitossa ne minua kiusaavat? Tässä asiassa on jotakin, mikä hermostuttaa minua. Mikä koira tähän on haudattuna? Miksi he –?" Hän pysähtyi äkkiä ja veti otsansa ryppyyn. "Ei, se on mahdotonta."
Ja sitten hän äkkiä pudisti yltään synkkyytensä ja oli taas naurava Walter Derrick.
"Ja nyt menemme etsimään aarrekammiota", sanoi hän.
He kulkivat huoneesta toiseen nostellen mattoja, tutkien ja koputellen seiniä, availlen kaappeja, joita Walter Derrickin sanojen mukaan ei ollut avattu hänen isänsä kuoleman jälkeen. Seinät olivat paksut, mutta Walter sanoi, että hänen isällään tässä suhteessa oli ollut hyvin liioitellut vaatimukset. Hän oli poikasena asunut eräässä vanhassa talossa, joka keskellä yötä oli luhistunut, ja oli hädintuskin pelastunut kuolemasta.
Useimmat huoneista olivat suunnitellut tavalla, joka teki ne mahdollisimman rumiksi. Kaikkialla näkyi amatööri-arkkitehdin käden jälkiä: omituisia pieniä portaita, jotka näyttivät jälkeenpäin piirustuksiin lisätyiltä, ikkunoita, joihin oli mahdoton päästä käsiksi, ja joiden oli täytynyt olla kaikkien taloudenhoitajain kauhistus. Julkisivu ei ollut aivan mahdoton. Vanha Mr. Derrick oli suurin piirtein noudattanut aukion yleistä arkkitehtuuria. Joka kerroksessa oli kiviparveke, joka yhtäjaksoisena kulki pitkin rakennuksen kumpaakin julkisivua.
Kahden tunnin ajan he etsivät ja tutkivat ja koputtelivat, mutta eivät löytäneet mitään. Sattumalta he tulivat huoneeseen, jonka ikkunasta Dick oli tullut taloon tuona myrskyisenä yönä, ja Derrick avasi erään kaapin.
"Tässä on jotakin, mikä voi huvittaa teitä", sanoi hän.
Hän kumartui ja otti esiin ruosteisen rautalippaan. Se oli hyvin raskas; avain oli vielä lukossa.
"Tästä arkusta löysimme rahat ja joitakin arvottomia esineitä."
Dick sai ponnistella jaksaakseen nostaa arkun pöydälle. Se oli tehty teräksestä ja oli leveä ja syvä. Hän nosti kantta ja näki arkun sisällä omituisen, messingistä tehdyn kojeen. Siinä oli kaksi käyrää kädensijaa ja hopeapäinen mäntä, jonka kahva oli pistoolinperän muotoinen. Toiseen päähän oli kiinnitetty isokokoinen maljanmuotoinen punainen kumilaatta.
"Mikä hirvittävä ase tämä on?" kysyi Dick uteliaasti tutkien sitä.
"Sitä minun ei ole milloinkaan onnistunut saada selville."
Se oli lujatekoinen ja raskas. Messinkisylinteri oli seitsemän tuumaa läpimitaten ja lyhyt. Sen kummallakin puolella oli noin neljän tuuman pituinen vahva messinkikädensija. Aluksi Dick ei ymmärtänyt mitään, mutta sitten hän huomasi, mikä koje oli, kostutti kumilaatan reunat ja painoi sitä teräsarkun kiilloitettua, pintaa vastaan vetäen mäntää ulospäin. Äkkiä hän kuuli napsahduksen, eikä mäntä enää liikkunut. Tarttuen molempiin kädensijoihin hän nosti teräsarkun pöydältä. Kuten hän oli arvellutkin, oli koje pieni tyhjiöpumppu, ja vasta kun hän oli löytänyt jousen, joka irroitti männän ja päästi sen painumaan takaisin, hänen onnistui irroittaa kumimalja arkun pinnasta.
"Missä tämä oli?" kysyi hän.
"Samassa arkussa kuin rahatkin. Muistaakseni päällimmäisenä."
Dick pani 'imurin' takaisin arkkuun ja sulki kannen.
Myöhemmin samana iltapäivänä hän keskusteli erään Wandsworth Roadilla asuvan entisen rakennusmestarin kanssa, vanhuksen, jonka muisti oli hiukan hatara, mutta joka mainiosti jaksoi palauttaa mieleensä joitakin seikkoja, jotka liittyivät hänen yhteistoimintaansa Derrick vanhemman kanssa. Hän muisti, että taloon sitä rakennettaessa oli tuotu pitkä, litteä kassakaappi, mutta minne se oli sijoitettu, siitä hänellä ei ollut tietoa. Mr. Derrick oli, kuten Dick epäilikin, itse työskennellyt rakennuksella ja naapuriston kauhuksi viettänyt siellä sunnuntaitkin vanha puku yllään ja muurauslasta kädessä. Eikä siinä kaikki! Hän oli keskeyttänyt työn kolmeksi kuukaudeksi ja hankkinut mustia työmiehiä. Vanha rakennusmestari luuli, että he olivat olleet maurilaisia, sillä ainoa loma, jonka Mr. Derrick itselleen soi, oli kuukausi, jonka hän vietti Tangerissa siihen aikaan, jolloin elämä siellä oli halpaa ja Afrikan pohjoisrannikolle pääsi hedelmälaivassa muutamalla punnalla.
V.
Vanhuksen muisti ei ollut täysin luotettava, kun tärkeät asiat olivat kyseessä. Mutta hän muisti erään tuoreemman pikkuseikan, joka aivan erikoisesti kiinnosti Dickiä.
"On hyvin lystikästä", sanoi vanhus vapisevalla äänellään ojentaessaan Dickille velton kätensä heidän erotessaan, "että kaikki ihmiset nyt tahtovat saada tietoja tuosta talosta. Pari päivää sitten täällä kävi eräs nuori nainen, kaunis kuin kuva ja aivan nuori. Hän sanoi kirjoittavansa kirjaa rakennuksista ja tahtoi tietää, oliko minulla vanhoja pohjapiirustuksia. Ja totta totisesti hän vähän ajan kuluttua rupesi kyselemään tuosta Mr. Derrickin talosta."
"Minkä näköinen hän oh?" kysyi Dick. "Pitkä vai lyhyt, lihava – ...?"
Vanha mies mietti.
"Kas, nyt kun te alatte kysyä, niin en muista hänestä mitään muuta kuin että hänellä oli hyvin kauniit silmät – harmahtavan siniset, hyvin samanlaiset kuin pojantyttärelläni, ja pitkät, tummat silmäripset niiden yläpuolella."
Dick tiesi, että vanhus kuvaili Mary Danen silmiä, Mary Danen tai hänen kaksoisolentonsa. Ja hänestä tuntui hienotunteisimmalta ilmaista, että oli poliisivirkailija.
"Salapoliisi, oletteko? Vai niin, mutta en kuitenkaan voi kertoa teille enempää kuin jo olette saanut tietää. Hän tahtoi tietää, mistä hän löytäisi arkkitehdin, ja minä annoin hänelle hänen osoitteensa. Hän kirjoitti sen muistiin juuri tällä samalla pöydällä." Mies osoitti vapisevalla sormellaan pöytää. "Ensiksi hän ei löytänyt kynää, mutta sitten hän löysi käsilaukustaan kultaisen lyijykynän, jonka päässä oli suuri punainen kivi."
Dickin leuka vavahti. Mies kuvaili hänen kadottamaansa kynää, jonka sairaanhoitajatar Mary Dane oli antanut hänelle takaisin.
Huolestuneihin mietteihin vaipuneena Dick Staines sinä iltana lähti Scotland Yardista ja kulki asuntoaan kohden. Kello oli puoli kaksitoista, ja poikettuaan Strandilta hän joutui jotenkin autioille kaduille, kunnes ehti Holbornille. Sen jälkeen hänen oli kuljettava läpi hiljaisen ja tyhjän Bloomsburyn, ja hän oli juuri ehtinyt katua, että oli niin ajattelemattomasti luopunut omasta huoneistostaan, kun muuan suurkaupunkien elämässä liiankin tavallinen kohtaus sai hänen mielenkiintonsa heräämään.
Hänen edellään kulki eräs nainen, mutta niin kaukana, ettei hän voinut olla varma edes siitä, oliko hän nainen vai mies. Hänen kulkiessaan eteenpäin heidän välimatkansa vähitellen lyheni, vaikkakaan hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Naisen ahdistajan oli täytynyt tulla vastakkaiselta suunnalta. Dick ei nähnyt häntä, ennenkuin kuuli tytön kirkaisevan ja näki kahden henkilön painiskelevan. Hän joudutti askeleitaan ja tuli heidän luokseen juuri, kun tyttö irroittautui miehen otteesta ja kääntyi paetakseen. Hän törmäsi salapoliisiin ja oli kaataa hänet nurin. Seuraavassa hetkessä ahdistaja oli jälleen tarttunut hänen käsivarteensa. Hän oli peloittavan isokokoinen mies, päätään pitempi Dick Stainesia, ja hän puhui käheällä ja juopuneella, mutta hyvin kovalla äänellä.
"Hei vain! Tule takaisin sieltä!"
Tarkastaja Staines kävi häneen käsiksi ammattimiehen ottein ja heitti hänet aukion keskellä olevan puistikon aitausta vastaan.
Sitten hän kuuli tytön hiljaa huudahtavan, käänsi päätään ja huomasi katsovansa Mary Danea suoraan silmiin. HäneUä oli yllään tummansininen puku, eikä Dick ollut heti tuntenut häntä hänen pienessä, päänmukaisessa hatussa.
"Voi Mr. Staines, lähettäkää pois tuo mies!"
Kookas mies oli raivoissaan Dickin odottamattomasta sekaantumisesta asioihinsa.
"Mitä te tarkoitatte?" Hänen äänensä oli entistä kovempi ja vihaisempi. "Enkö minä saa puhutella nuorta naista... vanhaa kapkaupunkilaista ystävääni?"
Hän heilutti juopuneesti sormeaan tytön silmien edessä.
"Luulitte kai, etten minä teitä tuntenut? Mutta Lordylla on hyvä muisti, hän ei milloinkaan unohda ihmisiä, jotka ovat saaneet hänet kiikkiin – ja –"
Poliisivirkamiesten toimenpiteet ovat hyvin vakuuttavia. Ilman vaikeutta Dick Staines uudestaan heitti miehen aitausta vastaan.
"Solvaako tämä mies teitä?"
Katulyhdyn valossa hän näki, että tytön kasvot olivat hyvin kalpeat.
"Ei... Hän luulee minua varmaan joksikin toiseksi henkilöksi."
"Paha minut periköön, jos luulen", sanoi vieras. "Teidän nimenne on Mary de Villiers! Ja kuka te olette? Tahtoisinpa tietää." Hän kääntyi äkkiä Dickin puoleen.
"Minä olen tarkastaja Staines Scotland Yardista", sanoi Dick, ja kuullessaan nämä sanat pitkä mies näytti kutistuvan. Hänen äänensä heikkeni mielisteleväksi kuiskaukseksi.
"Minä en tee mitään pahaa kenellekään, tarkastaja. Kenties erehdyin tästä nuoresta neidistä. Jos sanon teille totuuden, niin olen ottanut muutamia ryyppyjä –"
"Katsotaanpa teitä hiukan", sanoi Dick tarttuen miehen kaulukseen ja vetäen hänet lyhdyn luo valoon.
Ensimmäinen seikka, joka herätti Dick Stainesin huomion, oli miehen harvinaisen kapea pää. Pitkät, ruskeat kasvot, kotkannenä, pienet, pyöreät, syvälle painuneet silmät ja karkeat pienet viikset piirtyivät Dickin muistiin.
"Hyvä on, herra, minun nimeni on Lordy Brown. Astuin viime lauantaina maihin Glamis Castlesta. Tämä nuori neiti kyllä tietää – tai ehkä hän ei tiedä."
Sitten hän Dickin hämmästykseksi alkoi nopeasti puhua kieltä, jota salapoliisi ei ymmärtänyt. Ensiksi Dick luuli, että se oli saksaa, mutta huomasi pian sen olevan hollanninkieltä, vieläpä kansanmurretta.
"Minä en ymmärrä, mitä te sanotte. Ymmärrättekö te?" Hän kääntyi tarkkaavaisesti kuuntelevan tytön puoleen, joka oli vetäytynyt hiukan syrjään, valokehän ulkopuolelle.
Tyttö pudisti päätään.
"Minusta tuntuu siltä, kuin hän haluaisi sanoa minulle jotakin", sanoi hän.
"Teillekö, neiti?" sanoi Lordy Brown melkein nöyrästi. "Miksi minä teille puhuisin. Olen vaivannut teitä riittävästi tänä iltana. Olen herrasmies ja pyydän anteeksi. Astuin vasta lauantaina maihin Glamisista. Minulla on täällä eräs ystävä, herra tarkastaja. Lähdin häntä etsimään, mutta hän ei ollut kotona. Hän on reilu mies... tunsin hänet vuosia takaperin hänen eläessään likaisessa vanhassa teltassa Tanganjikan seuduilla. Kyllä hän ottaa Lordyn vastaan, ottaa varmasti, ja hän on miljoonan omistaja, tämä kaveri. Oli joutunut riitaan isäukkonsa kanssa ja karkasi Afrikkaan, mutta hyvä kaveri hän oli, Walter Derrick."
Dick katsahti häneen nopeasti.
"Tunnetteko ensinkään Lontoota?" kysyi hän. "Tiedättekö –?" Hän mainitsi erään lähellä Piccadilly Circusta olevan kahvilan, jossa valtamerten takaa tulleilla matkustajilla oli tapana käydä. "Tulkaa sinne minua tapaamaan puolen tunnin kuluttua. Ellette ole siellä, niin haen teidät käsiini. Missä asutte?"
Mies ilmoitti erään Strandin poikkikadun varrella sijaitsevan hotellin ja teki sen niin epäröimättä, että Dick tiesi hänen puhuvan totta.
"Tapaamme siis toisemme puolen tunnin kuluttua. Ja ellette ole siellä silloin, niin etsin teidät käsiini", sanoi Dick Staines ja lähti muuta sanomatta miehen luota.
Tyttö oli jo alkanut hitaasti kulkea poispäin. Ilmeisesti hän odotti Dickiä saattajakseen.
"Se oli hirveän epämiellyttävää, ja minä pelkään, että menettelin typerästi", sanoi hän katuvaisesti. "En nähnyt koko miestä, ennenkuin hän oli aivan kohdallani... Vihaan juopuneita."
"Missä aiotte viettää yönne?" kysyi Dick.
Hän asui eräässä Gower Streetin yksityishotellissa. Oli tullut tänne päiväksi Littlehamptonista ostoksille ja aikoi palata takaisin seuraavana päivänä. Hän uskoi Dickille, ettei erityisesti pitänyt Lontoosta.
"Tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa", sanoi Dick. "Oletteko koskaan kuullut, että olisi olemassa henkilö, joka on niin teidän näköisenne, että ihmiset eivät voi erottaa teitä toisistanne?"
Tyttö pudisti päätään.
"Ei, en usko, että maailmassa on kahta ihmistä joiden ulkonäössä ei olisi mitään eroa", sanoi hän. "Onko minulla todellakin kaksoisolento?"
"Kenties kolmoisolentokin, ellei Mr. Lordy Brown puhunut unissaan. Hän luuli teitä joksikin miss de Villiersiksi, joka asuu Kapkaupungissa. Oletteko ollut siellä?"
Hänen ihmeekseen tyttö nyökkäsi.
"Olin siellä kaksi vuotta sitten", sanoi hän.
"Mutta silloin ette toki vielä ollut sairaanhoitajatar, olitte silloin aivan liian nuori."
Tyttö naurahti.
"Te olette hyvin kohteliaalla tuulella tänä iltana, Mr. Staines."
Ja sitten häntä värisytti.
"Soisin, etten olisi tavannut tuota miestä. Olen oikein huolissani hänestä."
Dick ei kysynyt, miksi hän oli huolissaan miehestä, jota hän ei tuntenut ja jota hän tuskin tapaisi uudestaan.
"Ihmeellistä, että hän tunsi Derrickin", sanoi Dick.
Tyttö ei vastannut, ennenkuin hän toisti tyhjänpäiväisen lauseensa. Siiloin hän sanoi:
"Mr. Derrickin? Tuon herranko, jolla oli keltainen auto? Onko hän Lontoossa?"
Dick kertoi hänelle, että Mr. Walter Derrick tällä hetkellä oli maatilallaan Surreyssä.
"Hänellä on hyvä onni", sanoi tyttö.
Dick kysyi, mitä hän tarkoitti, ja tyttö hymyili. Dickin itsepäisesti vaatiessa selitystä hän sanoi:
"Olettepa te yksinkertainen! Ja lordi Weald Tommyksi kai te häntä sanotte – pitää teitä niin peloittavan viisaana. Ettekö te sano sitä hyväksi onneksi, että ihminen säästyy osoittamasta vieraanvaraisuutta Mr. Brownin kaltaiselle entiselle afrikkalaiselle ystävälle. Tehän menette nyt häntä tapaamaan, Brownia tarkoitan? Kysykäähän häneltä, kuka Miss de Villiers on – muistan nyt hyvin, että nimi on varsin tavallinen Kapkaupungissa. Oletteko taas kadottanut kynänne?"
Kysymys toi Dickin mieleen erään seikan, joka huolestutti häntä.
"Luulin melkein kadottaneeni", sanoi hän. "Ja tämä tuo taas kaksoisolentonne mieleeni. Wandsworthissa elää eräs rakennusmestari nimeltä Ellington, hyvin vanha mies, jonka luona äskettäin oli käynyt eräs vieras – nuori nainen, joka hänen kuvauksestaan päättäen oli hyvin teidän näköisenne. Hän kävi tuon rakennusmestarin luona samana päivänä kuin kynäni oli kadoksissa, ja tuona samana päivänä tapahtui... jotakin muutakin hyvin merkillistä. Ellington sanoi, että nuori nainen oli kysynyt häneltä kaikenlaisia asioita Mr. Walter Derrickin talosta ja että hän kirjoittaakseen muistiin erään osoitteen oli ottanut esiin lyijykynän, joka ilmeisesti oli minun. Onko tämä teistä kovin huvittavaa?" lisäsi hän hieman happamesti, sillä tyttö oli purskahtanut nauruun.
"Tämä on hirveän huvittavaa. Katsokaahan!"
Hän avasi käsilaukkunsa, otti siitä kiiltävän esineen ja ojensi sen Dickille. Tämä pysähtyi sitä tutkimaan; se oli tarkalleen samanlainen kuin hänen taskussaan oleva kynä.
"Ostin sen tänä iltapäivänä Regent Streetiltä", sanoi tyttö juhlallisesti. "Olisin voinut ostaa niitä neljäkymmentä tai viisikymmentä tai sata. Ne näkyvät olevan kovasti muodissa tällä hetkellä. Junassa näin juuri samanlaisen eräällä miehellä. Mistä te ostitte omanne?"
"Tommy antoi sen minulle lahjaksi", vastasi Dick.
"Niin, tietenkin Tommy antoi sen teille!" ilkkui hän. "Regent Streetillä on eräs myymälä, jossa ei myydä mitään muuta – täytekynämyymälä. Jos vaivaudutte katsomaan, niin näette niitä rajattomat määrät näyteikkunassa, ja jos luulette, että ne ovat kultaa, niin erehdytte! En tahtoisi häpäistä teidän Tommyanne, mutta ne maksavat seitsemän shillinkiä kuusi penniä kappale, ja minun arvioni mukaan niitä on käytännössä lähes viisikymmentätuhatta kappaletta. Sanotteko minulle erään asian?"
"Sanon kaiken minkä voin", vastasi Dick.
Tyttö oli hetkisen vaiti ja kysyi sitten:
"Mitä tämä salaperäisyys merkitsee? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että minä olen kolme henkilöä – Miss de Villiers ja minä itse ja vielä joku – ja kuka tämä joku on? Ovatko he tehneet hirvittäviä rikoksia, ja tulitteko todellakin silloin yöllä Brightoniin vangitaksenne minut?"
"Miten voitte kuvitellakaan mitään niin mahdotonta...?" alkoi Dick.
"Älkää teeskennelkö. Kun silloin tulitte luokseni tanssisalissa, näin heti, että jokin asia oli hyvin, hyvin hullusti. Luulin teidän tulleen vartavasten minun tähteni – ottaaksenne minut kiinni, siltä minusta tuntui. Ja se olikin teidän tarkoituksenne."
"Onko teillä sisarta?" kysyi Dick, ja tyttö nyökkäsi päätään.
"Kaksitoistavuotias, eikä hituistakaan minun näköiseni. Hän on jotenkin tumma. Hän on hyvin viisas lapsi, mutta ei kyllin viisas esiintyäkseen minuna. Kaksoissisartako? Ei ole. Kaikesta päättäen minun ulkomuotoni on hyvin jokapäiväistä tyyppiä."
Dick yritti väittää vastaan, mutta tyttö vaihtoi puheenaihetta.
Hän ilmoitti, että kirjeet osoitettuina siihen pieneen hotelliin, jossa hän nyt asui, varmasti tulisivat perille. Dick oli naurettavan onnellinen siitä, että tyttö ajattelikaan hänen kirjoittamistaan, mutta heidän erotessaan tuo onni sai pienen kolauksen, kun tyttö selitti:
"Jos te sattuisitte löytämään neljännen henkilön, joka on aivan samanlainen kuin minä, ja haluaisitte saada tietää, missä minä olen", sanoi hän ilkkuen.
Dick palasi kahvilaan, missä hän oli luvannut tavata Afrikasta tulleen miehen ja löysi tämän istumasta erään pienen nurkkapöydän ääressä. Tässäkin boheemiseurassa hän erottautui ympäristöstään harmaassa, avokaulaisessa paidassaan, kapean pään takaraivolle työnnettyine kuluneine huopahattuineen ja laihoine ruskeine kasvoineen.
Ravintolassa oli henkilöitä, jotka tunsivat Dick Stainesin ja jotka hänen ilmestyessään nopeasti käänsivät hänelle selkänsä, sillä ravintola oli hienojen taskuvarkaiden, petkuttajien ja puijattavia muukalaisia väijyvien muodikkaitten nuorten miesten suosittu kokoontumispaikka.
"Mitä haluatte juoda, herra kapteeni?" kysyi Lordy Brown ja kutsui tarjoilijan luokseen napsutellen kädellään aivankuin pistooli olisi paukahdellut. "Hei, te siellä! Tuokaa herra kapteenille ryyppy!"
Mutta Dick ei tahtonut mitään sitruunavettä väkevämpää.
"Olisin ottanut sitä itsekin, mutta olen saanut tyytyä siihen vuosikausia – sitruunamehuun ja huonoon veteen! Toivottavasti ette ajattele minusta mitään pahaa tuon kohtauksen takia sen nuoren neidin kanssa? Totta puhuen en ollut oikein selvä. Tunnetteko te ystäväni Walter Derrickin?"
Hän näytti hämmästyvän, kun Dick vastasi myöntävästi.
"Hyvä kaveri, vähän pehmeä, mutta hyvä. Meidän tapaamisemme oli hyvin omituinen. Hän asui teltassa eräässä paikassa, jonka nimi oli Pakasaka; he etsivät kultaa, hän ja eräs Creave-niminen mies. Löysin Derrickin viidakosta. Hän oli silloin aika kurjassa kunnossa – leijona oli survonut hänen säärensä, mutta minä vein hänet takaisin telttaansa. Lyön vetoa siitä, että hän sen muistaa, kapteeni. Lyön vetoa siitä, että hän sanoo: 'Kas Lordy, miten voin sinua auttaa, vanha roisto!' Hän laski aina leikkiä, Walter. Jos milloinkaan maailma on nähnyt hauskaa miestä ja kunnon miestä, niin hän on sellainen."
"Toivottavasti", puuttui Dick huvitettuna puheeseen.
"Viivyin leirissä neljä päivää hoitaen hänen jalkaansa – vasen pohje oli hirvittävästi iunneltu. Hän oli ajanut takaa erästä syyhyistä vanhaa leijonaa- ja sellaiset voivat olla vaarallisia. Hän uskoi jäävänsä raajarikoksi koko elämäkseen, mutta minä sanoin: 'Mitä vielä. Usko minua, Walter.' Tietenkin siinä tarvittiin minun taitoni. Minä olen kyllä parempi kuin mikään lääkäri. Panin jodia pääUe ja paljon kuumaa vettä – parempi kuin lääkäri. Kyllä Walter sen muistaa. Hän sanoo: 'Lordy, hauskaa tavata sinut! Sinä pelastit henkeni, ja nyt kun tarvitset apua, niin minä autan sinua.'"
"Toivottavasti", sanoi Dick, kun puhelias mies vaikeni.
"Tietenkin. Me 'uranuurtajat' pidämme aina yhtä. Me olemme maan suola. Me olemme erilaisia kuin te kotonapysyjät – me olemme taistelleet ja voittaneet. Veljeni oli ensimmäisiä uranaukojia. Minä tunnen maan Christmas Passista putouksille saakka ja takaisin alas Buluwayoon. Olen etsinyt kultaa Barotsemaassa ja Betsuanamaassa ja elänyt Kalaharissa."
Hän loi Dickiin tutkivan silmäyksen. Ilmeisesti hän punnitsi mielessään, uskaltaisiko hän ilmaista erään seikan, joka oli ollut lipsahtamaisillaan hänen huuliltaan jo pari kertaa heidän keskustelunsa aikana.
"Uskon varmasti, että te vielä otatte selville, mikä mies minä olen. Mutta säästän teiltä vaivan – minä uskon, että poliisia on paras kohdella niinkuin gentlemannia. Myönnän, että olen ollut heidän kanssaan rettelöissä. Olen kaksi kertaa istunut Pretoria Centralissa, eikä sitä kannata kieltää, ensikerralla vuoden ja toisella kolme ja puoli. Mutta se tapahtui siihen aikaan, jolloin minulla oli tapana juoda ja annoin miesten, jotka olivat minua pahempia, johtaa itseni harhateille. Nyt olen taas kunniallinen mies. Tuo toinen tie ei lyö leiville. Te tiedätte sen paremmin kuin minä, herra tarkastaja."
"Mitkä olivat rikoksenne?" kysyi Dick.
Mr. Lordy Brown yskähti hämillään.
"No niin, rumia asioita, mutta ei sentään niitä rumimpia. En ollut johtajana kummassakaan jutussa."
Tämä oli vanhaa virttä, jonka Dick mainiosti tunsi. Lordy Brown ei ilmeisesti ollut erityisen ylpeä rikoksistaan, sillä hän luovi kauan sinne tänne, ennenkuin tunnusti.
"Ensi kerralla varastin aivan yksinkertaisesti kultaa eräältä kullankaivajapomolta. Olimme molemmat juovuksissa, enkä tänä hetkenäkään oikein tiedä, miten se kävi. Mutta poliisit vannoivat minut kumoon. Ne eivät siellä ole yhtä reiluja kuin Englannissa", hän kiiruhti lisäämään. "Toiseen rikokseeni olin tavallani aivan viaton. Minulle kerrottiin, että eräs herrasmies osteli jalokiviä – Etelä-Afrikassa ei saa ostaa jalokiviä –"
"Tiedän sen", sanoi Dick. "Entä sitten?"
"No niin", sanoi Lordy Brown hitaasti. "Menin hänen luokseen ja sanoin hänelle, että poliisi oli hänen jäljillään. Pyysin häneltä kenties muutamaa puntaa päästäkseni Kapkaupunkiin, mutta en mitään pahempaa ainakaan. Sitten selviääkin, ettei tämä henkilö olekaan ostellut timantteja, ja minä sain neljä vuotta väärästä todistuksesta."
"Tai oikeammin kiristysyrityksestä? Sekö on teidän alanne?"
Lordy ei yrittänyt torjua tätä syytöstä, mutta piti tarpeellisena julistaa, että hänen aikeensa Mr. Walter Derrickin suhteen olivat mitä puhtaimmat.
"Kunnon mies on aina kunnon mies. En tiedä hänessä mitään muuta vikaa kuin että hän on liian antelias. Se mies ei voisi tehdä mitään, mikä on väärin – ja miten hauska hän on! Aina leikkisä ja hyvällä tuulella. Tiedättekö, miksi hän sanoi jalkaansa minun sitä hoidellessani – leijonan ateriaksi! Ei ole helppoa laskea leikkiä omista vaivoistaan, vai mitä?"
Sanoessaan tarvitsevansa apua hän puhui kuvaannollisesti. Hän tunnusti Dickille, että hänellä maihin astuessaan oli ollut 'muutama' punta ja valitti, että oli ensinkään lähtenyt Etelä-Afrikasta. Salapoliisi arveli, ettei hän ollut lähtenyt ilman pakottavaa syytä.
"Jouduitteko milloinkaan rettelöihin Kapkaupungissa?" kysyi Dick äkkiä.
Miehen epäröinnistä hän päätteli, ettei vielä ollut saanut tutustua Lordy Brownin koko syntiluetteloon.
"Jouduinhan kyllä jonkin verran", vastasi Mr. Brown epämääräisesti, "mutta minä sanon aina, että jos koira kerran saa huonon nimen, niin se joutaa hirtettäväksi! Minun siellä ollessani Kapkaupunki oli täynnä roistoja, ja luonnollisesti viattomat ihmiset saivat syyn niskoilleen. Roistoja juuri! Siellä oli puolet koko Australian sakista – miehiä ja naisia, jotka asuivat parhaissa hotelleissa."
Hän tunsi Dickin kysyvän katseen terävyyden ja tuli äkkiä harvasanaiseksi.
"Kuka oli miss de Villiers?"
Lordy Brown katsahti hänen ohitseen ja joutui hetkiseksi hämilleen.
"Ai, hänkö? Hän – hän oli – eräs nainen, jota en tunne paljoakaan."
"Roistoko?" kysyi Dick.
"En anna mitään tietoja naisista", vastasi Lordy hyveellisesti.
Eräästä asiasta Dick oli varma astuskellessaan kotiinpäin, siitä nimittäin, että tämä mies todella oli vilpittömästi erehtynyt puhutellessaan Mary Danea. Hänen äänensä ei ollut ollut millään tavalla hellä eikä ystävällinen hänen puhuessaan tytölle; pikemminkin se oli ilmaissut sitä vahingoniloista tyydytystä, jota loukattu mies tuntee tavatessaan henkilön, joka on syypää hänen onnettomuuteensa.
Hän ei tietänyt mitä ajatella ja oli sitäpaitsi hiukan loukkaantunut. Hän eritteli tätä viimeksimainittua tunnetta aivan tarpeettomasti. Hän oli loukkaantunut, koska hän piti tytöstä ja koska hänen mielensä pimennoissa kyti epäilys, joskaan ei vakaumus, että Mary ja hänen kaksoisolentonsa olivat sama henkilö. Ja kuitenkin sekä hän että Lordy Brown olivat voineet erehtyä. He olivat molemmat 'tunteneet' tytön puolipimeässä: toinen Walter Derrickin talon pohjakerroksessa, toinen katulyhdyn himmeässä valossa. Miksi hän vainosi Walter Derrickiä? Mitä hän toivoi voittavansa näillä järjettömillä seikkailuillaan? Hänen ajatuksensa palasivat tuntemattomaan Sloughin murhamieheen. Oliko Mary hänen sisarensa tai vaimonsa...? Hän pudisti päätään. Romaaneissa voi sellaista tapahtua; elävässä elämässä ihmiset tyytyvät vähempään.
Jos Sloughin murhaaja oli näiden selittämättömien väkivaltaisuuksien aiheuttaja, niin hän varmaan oli tietänyt, että vanhan Derrickin poika oli tarjonnut isänsä sormenjälkikokoelman poliisille, joka kuitenkaan ei ollut ottanut sitä vastaan. Ja jos kokoelma oli kätketty johonkin salaiseen piilopaikkaan... Ei, hän hylkäsi sormenjälkiteorian. Todennäköisempää oli, että nämä keskiöiset vieraat etsivät ukko Derrickin rahoja, joiden he tiesivät olevan taloon kätkettyinä.
Siten hän voi vetää Mary Danen ja hänen kaksoisolentonsa alas romantiikan valtakunnasta ja sijoittaa jälkimmäisen sinne, minne hän kuului – jos Dickin teoria piti paikkansa – nim. viekkaaseen rosvojoukkoon, joka etsi helposti saavutettavissa olevaa saalista, rahoja, joita ei milloinkaan voitaisi kaivata ja joiden katoamisesta siis ei nousisi mitään hälinää.
Hän valvoi kauan sinä yönä miettien miettimistään, keksien selityksiä ainoastaan hylätäkseen ne jälleen. Ennen nukkumistaan hän oli ehtinyt tehdä erään päätöksen: hän aikoi löytää naisen, joka esiintyi Mary Danena ja paljastaa salaisuuden, joka oli alkanut käydä hänen hermoilleen.
Hän sanoi itselleen, että oli aasimainen narri mennessään seuraavana aamuna siihen pieneen hotelliin, missä Mary oli viettänyt yönsä. Joka tapauksessa hän sai rangaistuksen mielettömyydestään, sillä Mary oli lähtenyt aamujunalla, vaikka oli sanonut aikovansa viipyä Lontoossa koko päivän.
"Oletteko te Mr. Staines?" kysyi palvelijatar muistaen jotakin. "Voitteko odottaa tässä, sir? Neiti jätti teille kirjeen, hän sanoi teidän tulevan tänne nyt aamulla."
Mielipahastaan huolimatta Dick nauroi. Olipa tämä nuori neitonen varma asiastaan ja selvillä miesten heikkoudesta. Mutta hänen harminsa ei ottanut haihtuakseen, eikä tytön kirje suinkaan saanut häntä paremmalle tuulelle.
"Hyvä Mr. Staines,
Olen hyvin pahoillani siitä, että minun täytyi lähteä takaisin
Littlehamptoniin. Sain aikaisin tänä aamuna puhelimitse tietää,
ettei Mr. Cornfort voi oikein hyvin. Olen kovin pahoillani siitä,
etten voi lounastaa kanssanne, mutta toivottavasti kutsutte minut
toistekin."Käsiala oli pientä, miltei lapsellista. Ja nyt Dick Stainesia suututti entistä enemmän, sillä hän oli tullut tyttöä tapaamaan pyytääkseen hänet kanssaan lounaalle, ja tiesi aivan varmasti, ettei ollut maininnut tästä asiasta mitään edellisenä iltana.
Hän voi melkein nähdä, miten tyttö hänelle nauroi, hyvin rauhallisesti ja ystävällisesti, harmaat silmät veitikkamaisesti loistaen.
"Hitonmoinen nainen!" sanoi Dick itsekseen ja palasi töihinsä.
Hänen tehtävänsä olivat sinä päivänä verraten helpot. Hänen piti vain lukea uudestaan Sloughin murhajutun selostukset. Oli huomiota herättävää, miten vähän murhasta tiedettiin. Ainoa henkilö, jonka todistus oli ollut edes hiukan valaiseva, oli muuan ajuri nimeltä Carter, ja paperin nurkkaan oli lyijykynällä lakoonisesti merkitty: "Sittemmin kuollut."
Carter oli nähnyt moottoripyörän sivuvaunuineen tulevan hitaasti Maidenheadin suunnalta. Ajajalla oli ruskea puku ja silmälasit. Hänen pituuttaan oli vaikea määritellä, koska hän istui etukumarassa. Murhattu kassanhoitaja oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, amatöörinyrkkeilijä ja kävelyurheilun harrastaja. Hänellä oli ollut tapana kävellä Sloughista tehtaaseen, joka oli juuri kaupungin ulkopuolella, ja kantaa rahojaan mustassa salkussa. Toimeenpaneva johtaja oli pitänyt tätä menettelyä vaarallisena ja määrännyt, että rahastonhoitaja éi saanut kuljettaa rahoja, ilman että hänellä oli vartija mukanaan, mutta tätä sääntöä ei läheskään aina noudatettu. Tänäkin aamuna hän kulki yksin tietä pitkin, kun äkkiä kolmen tai neljän henkilön ollessa näkyvissä ja kaupustelijanrattaiden ajajan silmien edessä moottoripyörä pysähtyi tiepuoleen ja ajaja nousi paikaltaan. Hän korjaili konettaan, kunnes kassanhoitaja tuli hänen kohdalleen, jolloin hän käännähti, otti esiin pistoolinsa ja laukaisi sen. Kukaan ei nähnyt hänen istuutuvan pyörälleen, ja ennenkuin kukaan ehti tajuta, mitä oli tapahtunut, hän oli kadonnut. Hän oli ajanut Sloughin kaupungin läpi ja omituista kyllä totellut liikennepoliisin viittausta tämän pysähdyttäessä hänet antaakseen käsirattaiden kulkea kadun poikki, eikä häntä sen koommin oltu nähty.
Pistooli oli löydetty keskeltä tietä noin neljänkymmenen yardin päästä murhapaikasta, ja poliisin käsitys oli, että se murhaajan yrittäessä työntää sen taskuunsa oli luiskahtanut ja pudonnut moottoripyörän ja sivuvaunun väliin. Miehestä ei nähty jälkeäkään, ei edes hänen moottoripyöräänsä koskaan löydetty eikä sen numeroa saatu selville. Scotland Yard oli tietenkin pidättänyt jokaisen epäilyttävän henkilön, joka milloinkaan oli joutunut kiinni ryöstöstä, mutta salaisuus pysyi yhä ratkaisemattomana, ja yleinen mielipide Scotland Yardissa oli, että murhaaja oli sivistynyt mies, joka oli päässyt pakenemaan Ranskaan.
Nyt on omituinen tosiasia, että tavalliset rikoksentekijät eivät yritä poistua Englannista, ja sillä on hyvin selvät syynsä. Ihminen, joka ei osaa vierasta kieltä eikä tunne vieraan maan tapoja, on toivoton ilmiö vieraassa maassa. Hän herättää huomiota kaikkialla, ja koska etsittyjen rikoksentekijäin tuntomerkit viipymättä ilmoitetaan myöskin kaikkialle ulkomaille, on hänen yleensä mahdotonta pelastua joutumasta kiinni.
Scotland Yard voi yhden käden sormilla lukea ne henkilöt, jotka rikoksia tehtyään ovat pelastuneet mannermaalle, ja nämä ovat aina olleet kansainvälisiä roistoja ja kassakaappirosvoja, jotka olivat yhtä hyvin kotonaan Pariisissa ja Berliinissä kuin Lontoossakin.
VI.
Tällainen oli Sloughin murha lyhyesti kerrottuna – katala, törkeä rikos, jonka tekijä ilmeisesti ei ollut poliisin kirjoissa, koska ei mitään maanalaisia tietokanavia myöten voitu päästä hänen jäljilleen.
Dick luki ja luki uudestaan eri todistukset, kuten monet muut poliisivirkamiehet olivat tehneet toivoen löytävänsä jonkin pienenpienen yksityiskohdan, joka oli jäänyt muilta huomaamatta ja josta voisi avautua uusi näköala. Hän luki uudestaan ajurin kertomuksen, mutta ei ainoakaan lause saanut hänen mielessään uutta merkitystä. Hän pani siis paperit koteloonsa ja lähetti ne takaisin arkisto-osastolle. Niiden viejä oli tuskin lähtenyt, kun puhelin soi. Puhelun viipymisestä Dick päätteli, ettei se tullut Lontoosta.
"... Tekö siellä, Staines?"
Hän tunsi heti äänen; se oli Walter Derrickin.
"Onko jokin hullusti?" kysyi hän nopeasti, ja kuuli Derrickin naurahtavan.
"Ei toki, mutta huomenna on lauantai, ja minä tulin ajatelleeksi, että haluttaisiko teitä tulla viettämään viikonloppu luonani pienellä tilallani – vai eikö Scotland Yard suvaitse viikonloppuja? Jos se teitä houkuttelee, niin voin ilmoittaa, että Weald tulee myös... Ei, ei mitään suurta seuraa – vain me kolme. Teillä on luultavasti täällä kuivaa, mutta maaseutu on nyt kauneimmillaan."
Dickillä ei ollut mitään varsin tärkeätä tekemistä Lontoossa, ja hän oli hiukan utelias tietämään, mitä Mr. Derrick arveli Lordy Brownista.
"Tapasin eilen erään teidän ystävänne", sanoi hän.
"Kuka hän oli?" kysyi Derrick kiireesti.
"Kerron teille kaiken tullessani luoksenne mutta lystikäs veitikka hän oli!"
"Silloin hän varmasti oli minun ystäväni", hihitti Derrick. "Mies vai nainen – ei suinkaan kukaan minun armaista murtovarkaistani?"
"Ei mitään niin kiintoisaa", sanoi Dick.
Ennen lähtöään kaupungista Dick kävi Union Castle Linen toimistossa ja sai sieltä Glamis Castlessa Englantiin tulleiden matkustajain luettelon. Mistään luokasta ei löytynyt ketään Lordy Brown-nimistä. Ei ainoakaan Brown ollut matkustanut laivassa sillä kerralla. Tätä ei kannattanut ihmetellä, sillä jos tarkastaja oli oikeassa uskoessaan, että Brown oli lähtenyt Etelä-Afrikasta kovassa kiireessä ja Etelä-Afrikalle onneksi, niin hän varmaankaan ei ohut käyttänyt omaa nimeään. Olihan tietenkin mahdollista sekin, että mies oli ollut Englannissa jo kauan. Tämä ajatus varmistui Dickin saadessa selville Lordyn paon todennäköisen aiheen. Kuusi kuukautta takaperin oli Kapkaupungissa tehty koko sarja myymäläryöstöjä, ja useita rosvoja oli saatu kiinni. Vaikkakaan poliisit eivät voineet suorastaan määrätä Lordya pidätettäväksi, niin häntä varmasti epäiltiin rikosjoukkoon kuuluvaksi. Ilmijoutumisen pelko saattoi olla syynä siihen, että hän oli' häipynyt Englantiin.
Ansioluettelo, jonka Dick lauantaiaamuna sai ylijohtajan toimistosta, osoitti, että Lordy oli ollut kovin vaatimaton. Ei suinkaan vain kahdesti, vaan kaksitoista kertaa hän oli saanut tutustua afrikkalaisten vankilain sisäiseen elämään, olipa vielä kärsinyt erään vankeusrangaistuksen Elizabethvillessä, Kongon hallituksen käsissä. Kaikesta päättäen mies oli paljon matkustellut; itse hän oli maininnut olevansa kullankaivaja, mutta hänen varsinainen elinkeinonsa oli kauppa.
Walter Derrick oli sanonut maatilansa olevan Surreyssä. Totta puhuen se sijaitsi juuri Sussexin rajalla ja muutaman penikulman päässä Singletonista. Tila oli pieni, rakennukset uudenaikuiset ja vaatimattomat.
Derrick oli vierastaan vastassa asemalla ja vei hänet autossa Keyley'in. Hänen pyynnöstään salapoliisi oli käväissyt Lowndes Squaren talossa ja todennut, että siellä oli kaksi miestä vartioimassa. Heillä ei ollut mitään mainitsemisen arvoista kerrottavana, ja he olivat lausuneet saman arvelun, johon Dick'kin yhtyi, että Derrickin omaisuus tämän jälkeen saisi olla rauhassa.
"Tämä on väsyttävä juttu", huokasi hän ison auton lentäessä kevyesti pitkin suoraa pitkää tietä. "Minä en todellakaan näe siinä mitään järkeä. Jos he, kuten te luulette, epäilevät, että talossa on jokin rahakätkö, niin he tietenkään eivät voi tietää sen paikasta enempää kuin minäkään. Ensi viikolla hankin arkkitehdin ja muutamia rakennustyömiehiä ja ryhdyn todenteolla etsimään. Kenties nämä lurjukset jättävät minut rauhaan, jos löydän jotakin."
Heidän saapuessaan perille Tommy Weald seisoi talon edustalla ja tervehti iloisesti Dick Stainesia.
"Olen viettänyt sanoin kuvaamattoman kuivan viikon ja odotin saavani yhtä kuivan viikonlopun –"
"Paljon kiitoksia!" sanoi Derrick.
Mutta Tommy ei edes puolustautunut.
"En mahda sille mitään, hyvä mies. Kaameat sukulaiseni ovat tykkänään masentaneet minut. Ja ellen olisi vastaanottanut teidän kutsuanne, Derrick, niin olisin lähtenyt Bognoriin tutustuakseni paremmin pieneen ystävättäreeni. Dick, hän on ihastuttava."
"Kuka 'hän' on?" kysyi Derrick uteliaasti.
Mutta Dick Stainesia ei huvittanut keskustella Mary Danesta.
Viikonlopusta uhkasi tulla melkein yhtä synkkä kuin Tommy oli ennustanut. Dickillä oli ollut jotenkin raskas viikko, ja hän oli väsynyt. Derrick oli harvinaisen hiljainen päivällispöydässä, ja Tommy haukotteli vähäväliä välittämättä edes hyvän tavan vaatimuksista. Jos hän avasi suunsa, niin hän teki sen ainoastaan puhuakseen "jumalallisesta sairaanhoitajattarestaan", joka ilmeisesti oli tehnyt syvän vaikutuksen hänen helposti syttyvään sydämeensä.
"Olisinpa utelias näkemään tuon teidän Miss Danenne", sanoi Derrick. "Oletteko te tavannut hänet?" Hän kääntyi Dickin puoleen, ja tämä nyökkäsi.
"Olen", vastasi hän rauhallisesti, "ja tekin olitte tapaamaisillanne hänet – autollanne."
Derrickin silmät suurenivat.
"Onko hän sama nuori nainen, jonka yli olin vähällä ajaa Brightonissa. Hyvä Jumala!"
"En olisi milloinkaan antanut sitä teille anteeksi", haukotteli Tommy.
Hän tunnusti olevansa toivottoman uninen, ja riemastui Derrickin ehdottaessa, että hän menisi nukkumaan.
Dick ja hänen isäntänsä lähtivät ulos hämärään. Ilta oli lämmin ja ilman täytti raskas ruusujen tuoksu. Jostakin kaukaa Dick kuuh satakielen laulua.
"Eikö tämä saa teitä epäilemään, tokko maailmassa lieneekään mitään Scotland Yardia", sanoi Derrick laskien leikkiä. "Ja roistoja ja varkaita ja murhamiehiä –"
Dick näki tumman, notkean olennon nopeasti kulkevan ruohokentän poikki. Myöskin Derrick näki hänet.
"Eikä murhamiehiä, hm! Olen luvannut itselleni sen huvin, että jonakin päivänä ammun tuon luikkivan kärpän. Se pääsi kanatarhaani eräänä yönä ja teki kamalaa jälkeä." Ja äkkiä hän siirtyi toiseen asiaan kysyen: "Kuka tuo minun ystäväni sitten oli, Staines? Teitte minut hirveän uteliaaksi."
"Tuskinpa yhtä uteliaaksi kuin hän teki minut", sanoi Dick hymyillen itsekseen pimeässä. "Tunnetteko erään Lordy Brownin?"
Hiljaisuus seurasi.
"Lordy Brownin?" toisti toinen hitaasti. "Nimi tuntuu jollakin tavalla tutulta. Kuka hän on – sirkusjohtajako?"
"Voin hyvin kuvitella hänen olleen sitäkin muun muassa", sanoi Dick. "Muistatteko, miten Afrikassa ollessanne jouduitte leijonan pahoinpideltäväksi. Sivumennen sanoen en tietänytkään, että olette metsämies."
"Kyllä minä olin riistana siinä tilaisuudessa", oli vastaus. "Oliko mies, joka löysi – Lordy Brown?" sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten: "Kapeakasvoinen mies, joka puhuu koko ajan itsestään. Muistan nyt. Luulin hänen kuolleen... Minusta tuntuu siltä, kuin olisin kuullut tai lukenut, että hän katosi jossakin Tanganjikan seuduilla. Miten te hänet tapasitte?"
Tässä Dick Stainesin teki mieli valehdella hiukan.
"Tapasin hänet sattumalta", sanoi hän. "Joka tapauksessa olisin todennäköisesti saanut tutustua häneen, sillä merentakaisista valtioista saapuvat epätervetulleet vieraat kuuluvat minun osastoni alaan. Ja virallisten tietojen mukaan hän on epätervetulleimpia herrasmiehiä, mitä Afrikasta milloinkaan on tänne tullut."
"Sanoiko hän olevansa minun ystäväni?" kysyi Derrick nauraa hohottaen aivankuin olisi muistanut jotakin hyvin lystikästä. "Ei suinkaan hän sattunut mainitsemaan sitä tosiasiaa, että hän lähtiessään teltastamme vei mennessään noin kaksitoista unssia kultaa, minkä me olimme suurella vaivalla huuhtoneet joesta?"
Dickin oli helppo kuvitella, että Lordyn vierailu saattoi loppua juuri näin.
He astuskelivat edestakaisin, Derrick sikari hampaittensa välissä ja kädet selän takana. Ilmeisesti tieto Lordy Brownin saapumisesta oli saanut hänen ajatuksensa urille, jotka eivät häntä erityisesti miellyttäneet.
"Onpa sillä miehellä otsaa!" sanoi hän. "Hänen ystävänsä! Kertoiko hän teille, että hän oli karkuteillä tavatessaan meidät ja että minä lähetin sanan viidenkymmenen penikulman päähän toimittaakseni hänet talteen. Sanoisin, että Lordy Brown on ainoa todellinen vihamies, mikä minulla on ollut elämässäni. Hän vihaa minua kuin myrkkyä. Jos hän olisi ollut tässä maassa joitakin kuukausia takaperin, silloin kun nämä rikokset tehtiin, niin ymmärtäisin ne mainiosti, varsinkin –." Hän ei päättänyt lausettaan.
"Joka tapauksessa pidän varmana, että hän tulee teitä tervehtimään palattuanne kaupunkiin", sanoi Dick. "Hän asuu nyt Howfolk hotellissa, vähän matkan päässä lähellä Strandia. Luulen melkein, että hän aikoo pyytää teiltä rahaa."
"Ja minä luulen, etten aio antaa hänelle mitään", sanoi Derrick rauhallisesti. "Muistan hänet nyt – luulen, että hänet tuomittiin kiristysyrityksistä, mutta en ole siitä aivan varma. Maailma juoruaa niin paljon, ja minä olen ehkä voinut yhdistää tämän rikoksen väärään mieheen. Jos hän tulee talooni, niin lähetän noutamaan poliisia. Hän tuli hyvin toimeen ystäväni – erään Cleaven – kanssa. En ole aivan varma siitä, ettei Cleavea kerran epäilty syypääksi johonkin rikokseen, vaikka hän olikin hyvin sivistynyt mies. Cleave-raukka! Minun ei pitäisi puhua hänestä mitään pahaa. Hän meni vähän sekaisin päästään – lähti viidakkoihin ja katosi sille tielleen. Juuri siihen aikaan suurriistaa alkoi ilmestyä meidän seuduillemme, leijonia. Ne täyttivät koko tienoon. Ammuin kaksi kappaletta samana päivänä kuin hän katosi."
Hän heitti sikarinpätkän pois ja sytytti toisen.
"Alan muistaa yhä enemmän asioita Lordy Brownista", hän sanoi pitkän tauon kuluttua. "Hän yritti kiristää rahaa eräältä kapkaupunkilaiselta mieheltä, mutta hänen onnettomuudekseen siellä on aika hyvä salapoliisitoimisto, ja Lordylle oli vähällä käydä hyvin huonosti. Omituista, että olin unohtanut koko miehen", sanoi hän naurahtaen hämillään, "ja nyt esitän teille vähitellen koko hänen elämäkertansa. Tahtoisinpa, että te olisitte seurassani, kun tapaan hänet. Hän on luultavasti kirjoittanut minulle kaupunkiin, ja siinä tapauksessa kirjoitan ja lupaan tavata hänet torstaina."
Hän ei sinä iltana puhunut sen enempää kirjavamaineisesta ystävästään. Seuraavana iltapäivänä, kun hän ikävystyneen Tommyn kanssa pelasi kellogolfia, Derrick alkoi jutella Lordysta.
"Soisin teidän, Staines, saavan selville, onko tuo mies ollut tuomittuna murtovarkauksista. Olisi hauskaa varmasti tietää, ettei juuri hän murtautunut talooni tuona yönä."
Mr. DerrickiUä oli plebeijimäinen tapa nukkua sunnuntai-iltapäivisin, ja ilmeisesti Tommy tiesi sen, sillä heidän isäntänsä oli tuskin vetäytynyt syrjään, kun hän kehoitti Dickiä tulemaan puutarhaan.
"Autoni odottaa tässä ulkopuolella", sanoi hän. "Emmekö käväisisi Bognorissa?"
Dick katsahti häneen vakavasti.
"Onko sinulla sukulaisia Bognorissa?" kysyi hän, ja Tommy hihkui.
"Voisimme tavata hänet, hyvä mies, rantakävelyllä. Hän kulkee siellä aina edestakaisin sen vanhan raunion kanssa. Hän tulee varmaan onnelliseksi, saadessaan nähdä sinut", lisäsi hän ovelasti. "En ole tavannut häntä kertaakaan, ilman että hän olisi puhunut sinusta, miten erinomainen sinä muka olet, ja ihmetellyt aina, että sinunlaisesi mies antautuu poliisin palvelukseen."
Dickiä ei tarvinnut kauan houkutella. Jo ensihetkenä ehdotus oli saanut hänen sydämensä ilosta sykkimään. Hän tunnusti synkästi itselleen, että hän alkoi käydä yhä sopimattomammaksi vastuulliseen toimeensa.
Näytti siltä, kuin he olisivat turhaan tulleet Bognoriin. Kaksi tuntia he kulkivat edestakaisin kävelytiellä näkemättä Mary Danesta vilaustakaan ja ajattelivat vakavasti, että olisi viisainta palata Keyley'in, kun Dick näki keltaisen rullatuolin hitaasti kulkevan kadun poikki ja siron sinivalkoisen olennon seuraavan heti sen jäljessä. Sekuntia myöhemmin hän kiiruhti tytön luo.
Tämä ei ensinkään hämmästynyt nähdessään hänet, eikä ihmekään.
"Olen nähnyt teidän kulkevan täällä edestakaisin jo kokonaisen tunnin – meidän hotellihuoneistamme on mainio näköala."
Tommy selitteh sekavasti heidän tulonsa syytä, mutta tyttö ei ollut kuulevinaankaan. Hänen katseensa oli suunnattuna Dickiin.
"Mitä minä nyt olen tehnyt? Ja oletteko taas löytänyt jonkun hämäräperäisen henkilön, jolla on seitsemän shillingin kuuden pennyn kynä?"
Hän katsahti merkitsevästi Tommyyn, joka synnintuntoisesti säpsähti.
"Ja miten teidän kohtauksenne tuon inhoittavan miehen kanssa sujui? En tosin usko, että siitä edes tuli mitään."
Tommyllä ei ollut sanottavaa iloa tästä iltapäivästä. Ainoastaan sankarillisin ponnistuksin hän silloin tällöin pääsi mukaan keskusteluun. Kuuro tuolimies työnsi keltaisia ajopelejään heidän edellään, ja he seurasivat muutaman metrin päässä.
"Lääkäri tahtoo lähettää Mr. Cornfortin Itärannikolle; lähdemme ensin Margateen ja sitten laivalla Clactoniin."
"Mikä häntä vaivaa?" kysyi Dick.
Potilas ei todellakaan milloinkaan ollut häntä kiinnostanut, ja hän kauhistui nyt välinpitämättömyyttään. Tyttö loi häneen vakavan katseen.
"Tuo on kysymys, jota ette koskaan saa tehdä hyvälle sairaanhoitajattarelle", sanoi hän, ja jostakin syystä Dick tunsi olleensa ihmeellisen typerä. Bognorissa käynti ei suinkaan ollut sellainen, miksi Tommy oli vapaailtansa haaveillut, ja sen hän selvästi sanoi heidän ollessaan paluumatkalla isäntänsä luo. Lisäsipä hän vielä toivovansa, ettei olisi ehdottanut koko matkaa. Mutta Dick keskeytti hänet töykeästi sanoen:
"Koska aiot palata kaupunkiin?"
"Vasta kuukauden kuluttua", sanoi Tommy. "Minun täytyy mennä tuon onnettoman tädin luo. Hän pelaa krokettia ja rakastaa sitä, hyvä mies. Se on kammottava enne. Miksi tahdot sen tietää?"
"Olin tuuminut", sanoi Dick hitaasti, "tokko huolisit minut vuokralaiseksi. Tuo makuuhuone, jonka annoit käytettäväkseni, miellyttää minua vallan erikoisesti, Tommy, ja minun tekisi mieli viettää sanokaamme kuukauden päivät vieraanasi – älä tuijota minuun, mies – tuijota edessäsi olevaan tiehen. Nopeusmittarisi osoittaa viittäkymmentäviittä, ja siinä vauhdissa ei ole hyvä töllistellä sivulleen."
"Mitä sinulla on mielessä?" kysyi Tommy ja jatkoi sitten innokkaasti: "Varmaankin joitakin poliisitöitä? Jos on, veikkonen, niin hylkään tätini kuin ammuttu ja tulen kanssasi."
Dick epäröi. Jos käsitys, joka alkoi kiteytyä hänen mielessään, oli oikea, niin hän kenties tarvitsisi apua, eikä häntä erityisesti haluttanut antaa Scotland Yardin saada vihiä epäilyksistään. Hän uskoi, että tuo tuntematon lähipäivinä tekisi viimeisen ja kenties epätoivoisimman yrityksensä löytääkseen Lowndes Squaren taloon kätketyn aarteen.
"Aja hitaammin, niin sanon sinulle jotakin", sanoi hän ja alkoi Tommyn nöyrästi hidastutettua vauhdin kolmeenkymmeneen hyvin avomielisesti kertoa.
"Asia voi kenties huvittaa sinua, mutta varmasti se pian tulee tuntumaan kuivalta, ja on hyvin mahdollista, että joudut viettämään muutamia hyvin yksitoikkoisia päiviä ilman vähintäkään viehätystä. Mutta jos täydellisesti alistut määräyksiini, niin teen sinusta pienen poliisimiehen. Ja onneton tätisi luultavasti jaksaa kestää viipymisesi. Milloin voit tulla kaupunkiin?"
Tommy ajatteli hyvin nopeasti.
"Mitä sanot keskiviikosta?" kysyi hän.
"Sopii mainiosti", sanoi Dick. "Ja ellet pane pahaksesi, niin palaan tänä iltana sinun taloosi. Pyydän sinua kirjoittamaan palvelijallesi – joka varmaan on hyvin nyrpeä ilmestymisestäni – ja ilmoittamaan hänelle, että olet antanut minulle luvan vapaasti oleskella talossa sinun saapumiseesi asti. Sivumennen, onko sinulla ampuma-aseita?"
"Kaksi revolveria, hyvä mies", sanoi Tommy hyvin tyytyväisenä.
"Entä lupatodistusta niiden käyttämiseen?" Tommy oli vaiti, ja Dick jatkoi: "Sitähän arvelinkin! Ja silloinhan ainakin saan ilon ottaa sinut kiinni, ellei mitään muuta ilmaannu. Missä pidät niitä?"
Lordi Weald ilmoitti hänelle paikan ja aikoi pysähdyttää auton tehdäkseen piirustuksen, joka täsmälleen osoittaisi niiden sijan pienessä lipastossa, erään neljännessä kerroksessa olevan oven vasemmalla puolella, mutta tämä oli turhaa.
VII.
Heidän palatessaan Keyley'in Mr. Derrick pelasi keilapeliä puutarhurinsa kanssa. Hän ei näyttänyt ensinkään hämmästyneen sitä, että vieraat olivat ottaneet itselleen "vapaan iltapäivän", kuten hän sanoi.
"Tämä paikka on hiton ikävä ilman naisia. Olin jo vähällä pyytää erään sairaanhoitajattaren tänne pitämään meille seuraa."
"Minkä sairaanhoitajattaren?" kysyi Dick kiireisesti.
Derrick nauroi.
"Paha minut periköön, jos sen tiedän. Näin erään sairaanhoitajattaren kuljeksivan täällä ihailemassa puutarhaa enkä hennonut sanoa hänelle, että hän oli kielletyllä alueella. Sorja pieni olento – sievä, mikäli voin arvostella – en tiedä, erehdyinkö, mutta minusta tuntui siltä, kuin hän olisi ollut sama tyttö, jolta olin viedä hengen Brightonissa. Mutta kaikki sairaanhoitajattarethan ovat samannäköisiä."
Dick ja Tommy Weald vaihtoivat silmäyksiä.
"Voisitteko sanoa minulle ajan?"
"Noin tunti sitten", sanoi Derrick.
"Silloin voin teille vakuuttaa, ettei hän ohut sama tyttö", sanoi Tommy ponnekkaasti.
"Omituista... minusta aivan tuntui siltä. Mikäli voin muistaa, oli hän juuri tuon tytön näköinen. Hänen seurassaan oli eräs mies, ja he olivat ilmeisesti hyvin hyviä ystäviä. He katosivat hetkeksi näkyvistäni, mutta tullessani ruusutarhan toiseen päähän näin heidän astuvan autoon. Tyttö ohjasi. Inhoan autoilevia naisia."
Dick oli hämmästyksestä mykkä.
"Huomasitteko mitään muuta erikoista tuossa sairaanhoitajattaressa?"
Mr. Derrick mietti.
"En nähnyt häntä varsin läheltä. Ainoa seikka, jonka totesin, oli, että hänellä oli vaaleanruskeat hansikkaat. Sairaanhoitajattarethan yleensä käyttävät valkoisia."
Tämä oli salapoliisille toinen isku vasten kasvoja. Mary Danella oli ollut vaaleanruskeat hansikkaat. Dick oli nähnyt ne kaukaa ja ihmetellyt, miksi hän tässä suhteessa poikkesi yleisväreistään. Kuka sitten oli tämä salaperäinen kaksoisolento, ja miksi hän oli valinnut mallikseen täysin viattoman sairaanhoitajattaren?
Hän esitti isännälleen anteeksipyyntönsä, ja Mr. Derrick, joka ei suinkaan pahastunut hänen odottamattomasta lähdöstään, tarjosi autonsa hänen käytettäväkseen. Salapoliisi otti tyytyväisenä vastaan tarjouksen, sillä junat kulkivat sunnuntaisin hyvin harvoin ja hitaasti. Sillävälin Tommy oli soittanut kotiin ja antanut vieraansa vastaanottoa ja kohtelua koskevia määräyksiä.
Dick huomasi, että taloon oli ilmestynyt kaksi palvelijatarta ja hän oli pelännyt tulonsa herättävän tyytymättömyyttä, mutta saikin ihmeekseen miltei innostuneen vastaanoton. Myöhemmin illalla, tuodessaan hänelle kahvin kodikkaaseen makuu- ja olohuoneeseen hovimestari selitti, miksi vastaanotto oli ollut niin lämmin.
"Tytöt ovat alkaneet tulla aroiksi Mr. Derrickin talon tähden, sir", sanoi hän.
"Mitä he pelkäävät?" kysyi Dick.
Mies näytti hiukan nololta.
"Tietenkin se on pelkkää typerää lorua, mutta ihmiset sanovat, että siellä kummittelee. Ja niin sanoo vartijakin. Hän sanoo alituisesti kuulevansa ääniä, ja eräänä yönä hän näki Mr. Derrickin isän, sen vanhan saiturin, kulkevan ylös portaita... näki hänet yhtä selvästi kuin minä näen teidät. Sinä yönä oli kuutamo, ja hän pelästyi niin hirveästi, ettei edes uskaltanut seurata haamua."
Dick ei ollut milloinkaan ennen kuullut, että Derrickin talossa kummitteli, ja juttu kiinnosti häntä niin suuresti, että hän soitti Keyley'in.
"Lorua!" ivasi Walter Derrick. "Minä en ole milloinkaan kuullut mitään sellaista."
"Ettehän pane pahaksenne, jos haastattelen jänismäistä vartijaanne?" kysyi Dick.
"En suinkaan. Soittakaa hänelle ja kutsukaa hänet luoksenne – tai minä teen sen. Tuskinpa taloa ehditään ryöstää hänen poissaollessaan. Vai menisittekö mieluummin hänen luokseen?"
Dick piti jälkimmäistä tuumaa parempana. Hän odotti, kunnes Derrick oli ehtinyt soittaa talonvartijalleen, ja koputti vasta sitten oveen. Se aukeni heti. Dickiltä ei jäänyt huomaamatta, että vartijalla oli revolveri, jonka hän pujahdutti taskuunsa heti todettuaan, kuka tulija oli.
"Kyllä, sir, pelästyin aikalailla, en koetakaan sitä salata", sanoi hän. "En usko aaveisiin, olen vanha sotamies ja olen ohut vartijana pahemmissakin paikoissa kuin tämä on, mutta en haluaisi elää toista sellaista yötä kuin eilisen vastainen oh. Näin vanhan herran."
"Tunsitteko hänet ulkonäöltä?" kysyi Dick hämmästyneenä.
Vartija nyökäytti päätään.
"Olen nähnyt hänet monta kertaa. Hänellä oli tapana tulla meidän toimistoomme – olin ovenvartijana kiinteistövälitysliikkeessä, jonka kanssa hänellä oli paljon asioita. Mr. Derrick käyttää vieläkin samaa toimistoa; sitä tietä minä sain tämän toimenkin."
"Minkä näköinen hän oli?"
"Jotenkin hoikka mies ja pienikokoinen. Te, sir, olisitte ollut häntä melkein päätä pitempi. Hän ontui hiukan – siitä hänet oli helppo tuntea pitkänkin matkan päästä."
Tämä oli Dickille uutinen. Hän oli kuullut useita juttuja tästä säästäväisestä herrasmiehestä, mutta ihme kyllä ei kukaan ollut maininnut tätä ruumiillista vajavaisuutta.
"Kertokaahan nyt, mitä tapahtui teidän nähdessänne tuon haamun?"
Mies hengitti syvään aivankuin muisto olisi ollut niin kammottava, että hänen täytyi kerätä voimia voidakseen sitä edes selostaa.
"Ohn alhaalla keittiössä illallistani syömässä, kun olin kuulevinani äänen – jonkun kulkevan portaita ylös. Nousin ylös, otin tämän vanhan pistoolini ja riensin portaita ylös halliin. En nähnyt siellä ketään ja niin sytytin valot. Salin ja ruokailuhuoneen ovet olivat lukitut ja minä sanoin itselleni, että olin kuvitellut olemattomia. Luulin kuulevani ääntä yläkerrasta ja menin sinne – en suinkaan kiirehtien, sen vakuutan. Tulin ensimmäiselle porrasaskelmalle, en nähnyt siellä ketään ja katsahdin ylös. Hän seisoi porraskäytävän ikkunan ääressä, ja kuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa."
"Vanha Derrick siis?"
Talon vartija nielaisi jotakin ja nyökäytti päätään.
"Ja mitä te teitte?"
"Seisoin siinä ja näin hänen ontuvan tiehensä."
"Oliko mihinkään koskettu? Tutkitteko jälkeenpäin yläkerroksen? Ette ainakaan heti vai mitä?" kysyi Dick hymyillen.
"Ei, sir, ei mihinkään ollut koskettu. En aio valehdella teille, vaikka voinkin menettää toimeni, jos te kerrotte tämän Mr. Derrickille. Lensin alas minkä sääret kantoivat ja sulkeuduin keittiöön."
Dick nauroi ääneensä.
"Voi teitä vanhaa jänisparkaa!" sanoi hän..
"Niin, niin, sir", sanoi mies hämillään, "mutta enpä tiedä, mitä tekään olisitte tehnyt. Tietenkin tämä tuntuu naurettavalta, kun sen kuulee täällä hauskassa valoisassa huoneessa ja ihmisiä on ympärillä, mutta minä olin yksin koko talossa. Ja hänet on nähty siellä ennenkin. Kun toverini oli kanssani, niin hän sanoi nähneensä hänen ontuvan edestakaisin talon edustalla. Toverini ei tietenkään häntä tuntenut, mutta hänen kuvauksestaan tunsin hänet heti."
Dick mietti asiaa.
"Olettakaamme", sanoi hän pilkallisesti, "ettette nähnytkään haamua, vaan todellisen lihaa ja verta olevan miehen. Oliko joku voinut päästä taloon?"
"Ainoastaan pääovesta, ja se oli lukittuna."
"Oliko salpa vedettynä eteen?"
"Ei, sir. Salpaa ei ollut, eikä ketjukaan ohut kiinni. Totta puhuen, Mr. Staines, salvat ja ketjut ovat kyllä hyviä estämään ihmisiä pääsemästä ulkoa sisään, mutta ne estävät myöskin pääsemästä sisältä ulos."
"Toisin sanoen ne estävät teitä pääsemästä pakoon, vai mitä? Missä te nukutte?"
"Keittiössä, sir."
"Hyvä!" sanoi Dick. "Sitten sanon teille, mitä haluan teidän nyt tekevän, ja hankin siihen Mr. Derrickin luvan. Pyytäisin teitä siirtämään vuoteenne tänne viereiseen huoneeseen." Hän osoitti seinää, joka erotti molemmat talot toisistaan.
"Toimistohuoneeseenko, sir?" sanoi mies huolestuneena. "Jos tahdotte tietää, niin juuri sinne haamu aina menee."
"Unohtakaamme hänet nyt hetkeksi ja ajatelkaamme teidän turvallisuuttanne."
Dick astui parvekkeelle, mistä hänen kohtalokas seikkailunsa oli alkanut. Rautaiset ikkunaluukut olivat nyt kaikki ylhäällä, se, joka oli sulkenut häneltä sisäänpääsyn, oli korjattu kuntoon.
"Jos te nukutte tuossa huoneessa ja minä tässä, niin meidän on hyvin helppo antaa toisillemme tietoja. Jos taas olette pohjakerroksessa ja haamu tulee teitä tervehtimään, niin teillä ei ole edes yhtä mahdollisuutta sadasta saada ääntänne kenenkään kuuluville. Jos kuulette jotakin, niin teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin lyödä tuohon seinään joko nyrkillänne tai vasaralla tai nuijalla. Menkäähän nyt heti tuohon yläkerran huoneeseen, ja lyökää seinään, että voin todeta kuulevani teidät. Tulkaa sen jälkeen parvekkeelle."
Mies pudisti päätään.
"Ei maksa vaivaa, sir. Kaikki nämä seinät ovat yhtä paksut kuin käsivarteni on pitkä."
"Tämä voi olla poikkeus."
Larkin, talonvartija, suostui kokeeseen, jä Dick jäi odottamaan. Viimein hän kuuli hyvin heikon äänen ja meni sitten ulos parvekkeelle.
"Löin kengänkorolla. Kuulitteko mitään, Mr. Staines?"
Dickin oli pakko tunnustaa, ettei tämä ääni suinkaan olisi herättänyt häntä unestaan.
"Odottakaahan tässä", sanoi hän. Hän soitti Tommyn hovimestarin luokseen. "Onko teillä täällä siirrettävää sähkökelloa?"
"On kyllä, herra. Herra lordilla on tapana käyttää sitä kutsuessaan palvelijaansa luokseen."
"Tuokaa se tänne."
Hovimestari palasi tuoden muassaan kiilloitetun puulippaan ja pitkän kerälle kierretyn johtolangan, jonka päässä oli soittonappula.
Dick meni ulos parvekkeelle ja selitti aikeensa.
"On niin lämmintä, että hyvin voitte jättää ikkunanne auki. Minä pidän kellon huoneessani ja te saatte nappulan omalle puolellenne; sijoittakaa se niin, että ulotutte siihen nousematta vuoteestanne."
Larkin nukkui telttasängyssä, eikä makuupaikan vaihto tuottanut hänelle mitään vaikeutta. Hän oli iloinenkin siitä, että pääsi lähemmäksi "ihmisseuraa", kuten hän sanoi; ainoa karvas pala oli, että hänen oli pakko kulkea pimeän talon läpi aina kun halusi jotakin virvoketta.
"Eihän teidän tarvitse tulla makuuhuoneeseenne ennenkuin viime töiksenne illalla ja silloin te oikean kristityn tavoin menette nukkumaan. Voitteko lukita ovenne?"
Vartija katosi ja palasi parvekkeelle vakuuttamaan, että ovessa oli sekä lukko että salpa. Sähkölanka vedettiin toiselta parvekkeelta toiselle ja sieltä miehen uuteen makuuhuoneeseen. Dick asetti kojeen kello-osan vuoteensa viereen.
Seuraava yö kului uusitta seikkailuitta. Varhaisena aamuhetkenä hän pistäytyi parvekkeelle ja tapasi Larkinin polttamassa päivän ensimmäistä piippua.
"Ei, sir, ei mitään tapahtunut, Olen tässä tuuminut, tokko tuo kattoikkuna lienee oikein turvallinen. Mikäli minä voin nähdä, niin se ei ole suljettu eikä voikaan olla."
Dick hyppäsi toiselle parvekkeelle ja seurasi miestä sisään. Porraskäytävän yläpäästä lähtivät kapeat kiertoportaat, jotka päättyivät ovettomaan huoneeseen. Dick katsahti ylöspäin ja näki tikapuut, jotka riippuivat vaakasuorassa asennossa, ilmeisesti painon varassa. Ne olivat aivan tavalliset palotikapuut. Dickin vetäessä paksusta, lyhyestä köydestä tikapuut tulivat alas, ja niiden yläpuolella oleva kattoikkuna avautui automaattisesti. Hän kiipesi katolle ja sulki ikkunan. Samalla kuin kattoikkunan puitteet koskettivat pieliä, tikapuut asettuivat äskeiseen asentoonsa. Ikkuna oli hyvin helppo avata ulkoapäin. Katto oli tasainen pinta, jonka tiilisavupiiput jakoivat osiin. Vähän matkan päässä Dick huomasi toisen kattoikkunan, jonka arveli vievän Wealdin taloon. Se oli samalla tavalla järjestetty ja senkin voi avata ulkoapäin. Seuraava talo oli kerrosta korkeampi, mutta rautaportaita myöten pääsi sieltä tulipalon sattuessa laskeutumaan tasaiselle katolle.
Dick palasi Larkinin luo tuoden rauhoittavan tiedon.
"En usko, että ystävämme haluavat tai voivatkaan tulla sisään tätä tietä", sanoi hän. Mutta hän oli iloinen siitä, että oli tehnyt tämän tutkimusmatkan. Myöhemmin näiden seikkain tunteminen oli hänelle hyväksi avuksi.
Hän puolittain toivoi, että Lordy Brown tulisi vierailulle viereiseen taloon, ja oli antanut Larkinille määräyksen, että jos mies tuli, niin häntä oli lähetettävä hakemaan. Mutta hän tapasikin Lordyn sattumalta.
Itapäilvällä Dick kiiruhti pitkin Piccadillyä tapaamaan Bourkea, jonka kanssa hän oli sopinut kohtaamisesta. Hän oli tullut autolla Berkeley Streetille asti, mutta tungos oli siinä niin läpipääsemätön, että hän oli pitänyt parhaana maksaa autonsa ja jatkaa matkaa jalkaisin.
Hän katsahti kelloonsa. Se oli viisi minuuttia yli määräajan, ja hän astui sukkamyymälään, jossa hänet tunnettiin, soitti Bourkelle, joka oli ulkona, mutta oli jättänyt sanan, että kohtaus oli lykättävä myöhemmäksi. Rauhoittuneena Dick astui takaisin Piccadillylle ja jatkoi vaellustaan Circusta kohti hitaammassa tahdissa.
Hän oli synnyltään ja sielultaan lontoolainen. Kaupungin äänet olivat hänestä suloisinta soittoa, sen tervantuoksut ihanammat kuin puutarhain lemut. Dick Staines oli oikeastaan uneksija, hän laski mielellään mielikuvituksensa vapaasti harhailemaan kuvitellen mielessään minkä tahansa satunnaisen vastaantulijan elämää ja tuumien, mikä harrastus mahtoi saada kunkin heistä väsyneitten muurahaisten tavoin rientämään toisesta puuhasta toiseen.
Piccadillyn ja vilkasliikenteisen Circuksen yhtymäkohdassa hän seisahtui katukäytävän reunalle ja jäi kädet selän takana katselemaan liikenneselkkausta, jota kaksi poliisia yritti selvittää.
"Kas, Mr. Staines, tämäpä oli hauskaa, olipa todella."
Hän käännähti kantapäillään ja näki pitkät, kapeat kasvot, kaksi vaaleansinistä silmää ja epäsäännöllisen suun, joka oli vääntynyt hymyyn. Muuten hän ei olisi Lordy Brownia tuntenutkaan uudessa harmaassa puvussa, joka ei hänelle oikein sopinut ja josta sai sen tällä kertaa sattumalta oikean käsityksen, että se oli valmiina ostettu. Hänen liivintaskustaan riippuivat paksut kultaiset kellonvitjat, ja sormessaan hänellä oli sormus, jossa kimalteli kivi – hän oli sanalla sanoen aivan eri mies kuin se jotenkin ränstynyt henkilö, josta Dick oli eronnut Piccadillyn kahvilan edustalla.
"Kuljetteko katselemassa kaupunkia?" Mr. Brownin ääni oli miltei suojeleva. "Tämä on hauska kaupunki, mutta te ja minä emme merkitse siinä mitään! Parempi olisi olla suuri mies pienessä kylässä. Muistan, kun olin Geelongissa –"
"Tehän olette niin hieno, että peloittaa, Brown. Onko onni teitä potkaissut?"
Mr. Brown katsahti häneen sivustapäin ja veti suunsa vinoon.
"Onniko potkaissut? Ei, mutta minulla oli hiukan rahaa säästössä, ja tänä aamuna sain kirjeessä Afrikasta eräitä osinkoja. Minulla on joitakin osakkeita, joista heruu tuloja pari puntaa."
Hän otti hyvin uuden, kiiltävän ja kultareunaisen savukekotelon sisätaskustaan.
"Kiitoksia, minä en polta", sanoi Dick torjuen hänen tarjouksensa. "En missään tapauksessa noita sikareja."
Lordy Brown puraisi sikarin pään poikki ja sytytti sen.
"Menemmekö ottamaan ryypyn?"
Dickin teki ensin mieli kieltäytyä, mutta hän oli utelias tietämään lisää tästä näköpiiriinsä ilmestyneestä muukalaisesta.
"Tulen juomaan kupin teetä kanssanne."
"Tee se on minunkin juomaani", sanoi Lordy. "Alkoholi on tähän aikaan päivästä epämoraalista ja inhoittavaa. Toista on illalla. Minunlaiseni mies, joka helposti juo kaksi miestä pöydän alle, huvittelee vasta kun päivän työ on päättynyt."
He kulkivat kadun poikki erääseen Coventry Streetin varrella olevaan suureen kahvilaan päin, ja Brown selitti laajasti filosofiaansa. Hän uskoi, että rikkaus tulee "reilulle miehelle" yhtä luonnollisesti kuin sade taivaasta. Hän oli reilu mies ja siksi hänellä oli oikeus kaikkiin niihin etuihin, joita erehtyväisemmät jumalat niin arvostelukyvyttömästi jakelevat.
"Oletteko tavannut Mr. Derrickin?" kysyi Dick heidän istuuduttuaan paikoilleen ja tilattuaan teensä.
"Vielä vai!" Lordy Brown hymyili pilkallisesti. "Hän ei tahtonut tavata minua. Hän kai ei ole kaupungissa, vaan maatilallaan – Keyley kai sen nimi on."
"Oletteko käynyt siellä?" kysyi Dick uteliaana.
"Kävin siellä eilen. Totta puhuen näin teidän ajavan vastaani tiellä. Lähetin hänelle sanan, mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa, ja lupasi ottaa minut vastaan kaupungissa. Onko tuo sellaista ystävyyttä, jota ihmisellä on oikeus odottaa mieheltä, jonka hengen on pelastanut. Tässä maailmassa ei ole olemassakaan kiitollisuutta, Mr. Staines."
"Te ette siis nähnyt häntä?"
"Minä näin hänet, mutta hän ei nähnyt minua", oikaisi Lordy. "Mies ei ole hituistakaan muuttunut. Voin nähdä hänen makaavan siellä viidakossa ja leijonat haukkailemassa hänestä suupaloja aivan kuin se olisi ollut eilen! Mutta minä en ole sellainen mies, joka väkisin tuppautuu kenenkään seuraan. Minä en kerjää. Kysykää keneltä hyvänsä, joka tuntee Lordy Brownin, niin saatte kuulla, että hän on reilu mies, joka tietää miten käyttäytyä."
Dick hymyili.
"Ja te ette siis pidä Mr. Walter Derrickiä reiluna miehenä?"
"Pidän toki, onhan hän", sanoi toinen kiireesti. "Minä olen suvaitsevainen. Kysykää keneltä tahansa Afrikassa, ja kaikki sanovat teille, että suvaitsevaisempaa miestä ei ole kummallakaan puolella Tulijokea. Mr. Derrick oli oikeassa. Hän on liikemies ja maailmanmies eikä tahdo kenenkään sekaantuvan asioihinsa, kun hänellä on seuraa – joku lordi, sanottiin minulle. Minä olen siinä uskossa, etteivät ne ilmoittaneet minun nimeäni hänelle kunnollisesti. Näettehän, Mr. Staines, että minä koetan puolustaa ihmisiä silloinkin, kun he kohtelevat minua kuin lokaa. Hän on hyvin reilu mies, ja minä muistan hänet niin hyvin kuin jos olisimme tavanneet eilen."
Hän veti iloisenkirjavan nenäliinan housuntaskustaan ja pudotti sattumalta lattialle kimpun seteleitä, jotka hän taas kiireesti korjasi talteen.
"Te ette enää näytä tarvitsevan hänen apuaan. Osinkonne näyttävät olleen aika satoisat."
"Osingoissa ei ole vikaa, liike käy hyvin. Toimeentuloni on turvattu, enkä tarvitse kenenkään armeliaisuutta." Hän katsoi Dickiä lujasti silmiin puhuessaan. "En hämmästyisi, jos hän tarjoaisi minulle sata puntaa. Mutta minä en ottaisi niitä vastaan. Sanoisin: 'Ei kiitos. En milloinkaan ota vastaan rahaa siitä, että pelastan miehen hengen.' Sellainen minä olen, Mr. Staines."
"Sitä en olisi luullut", sanoi Dick, ja Lordy hihitti.
Mutta samassa hän tuh totiseksi.
"Muistattehan tuon de Villiersin tytön, jonka näin tai luulin näkeväni – neiti mikä-hänen-nimensä-olikaan? Hän on Bognorissa, sairaanhoitajattarena, hoitaa erästä vanhaa herraa."
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi Dick hämmästyneenä.
"Koska näin hänet käydessäni Bognorissa. Hän on suurenmoinen!" Lordy maiskutti huuliaan. "Hän on pilkulleen saman näköinen kuin eräs tyttö, jonka tunsin Afrikassa. Heitä luulisi kaksoisiksi."
Hän sanoi aikovansa rakentaa itselleen talon Bognoriin ja ostaa pienen auton voidakseen 'hiukan liikkua'.
"Miten te olette ansainnut – pelkällä murtovarkaudellako vai oletteko harrastanut kiristystäkin?"
Lordy Brown loi kysyjään kiusaantuneen katseen.
"Ette löytäisi koko Lontoosta kunniallisempaa miestä kuin minä", sanoi hän. "Minulla on varaa olla kunniallinen."
"Ja kuitenkin toivotte, että Mr. Derrick osoittaa teille kiitollisuutensa tavallisella tavalla?"
Lordy Brown hymyili sääliväisesti.
"Hänkö? Häneltä en saisi koirankorppuakaan. Sehän on niiden miesten pahin vika, että kun niiden käy hyvin, niin ne unohtavat vanhat ystävänsä –"
"Kuinka kauan te olitte hänen seurassaan?" keskeytti Dick.
"Noin neljä päivää", sanoi toinen rauhallisesti, "mutta se riitti minulle mainiosti. Minä tulen nopeasti hyväksi ystäväksi ihmisten kanssa. Ei, ne toivot ovat turhia, kuten runoilija sanoo. Derrickiltä ei kannata odottaa saavansa mitään. Kaikista kertomuksista päättäen hänen isänsä oli saituri, eikä omena putoa kauaksi puusta. Mutta samalla" – hän katsoi tylsästi Dickin ohi – "tekisi mieleni hiukan hyötyä hänestä. Sanoohan W. Shakespeare, että 'maailma on minun osterini'."
Dick hymyili kiusaantuneesti, kutsui tarjoihjan ja maksoi teen Mr. Brownin vastustellessa. Heidän poistuessaan kahvilasta hän kääntyi epäilyttävän seuralaisensa puoleen sanoen:
"Se, joka tässä kaupungissa avaa ostereita, saa myöskin avata 94:nnen vankikopin oven. Teidän on paras pitää se mielessänne, Brown."
"Minä en unohda mitään", sanoi Lordy Brown joutumatta uhkauksesta vähääkään hämilleen.
VIII.
Pian tämän jälkeen Dick palasi asuntoonsa ja keskusteli Larkinin kanssa Derrickin talon portailla.
"Ei, sir, ei mitään kerrottavaa. Kukaan ei ole käynyt täällä."
"Eikö kukaan ole soittanut ja käskenyt teitä lähtemään Timbuctoohon?" kysyi Dick.
Mies hymyili.
"Sellaista ei tapahdu toista kertaa, sir. Mr. Derrick on antanut minulle tunnussanan. Ellei sitä käytetä, niin en ota vastaan mitään määräyksiä."
"Erinomainen ajatus", sanoi Dick. "Minä ehdotin sitä."
Staines huomasi, että mies tavantakaa huolestuneesti vilkaisi olkansa yli taloon päin.
"Onko haamu liikkeellä?"
"Ei, sir. Olen vain hiukan hermostunut, siinä kaikki."
Ajatus, että hänen täytyisi viettää seuraavakin yö tässä talossa, ei ilmeisesti Larkinia viehättänyt.
Ennen päivällistä Dick lähti ajelemaan Tommyn pienellä autolla ja ihaili taas koneistoa, joka automaattisesti avasi oven.
Päivänvalossakin Tommyn pieni autovaja ulkoapäin muistutti kirkkoa. Muutamat tämän pienen rakennuksen osat olivat hyvin vanhat, siinä oli muun muassa eräs V:n muotoinen holvikaari, joka oli luhistumaisillaan vanhuuttaan, ja sen yläpuolella goottilainen kukkaiskoriste. Dickiä huvitti, sillä Tommy ei suinkaan ollut kirkollismielinen. Autotalli oli ilmeisesti ollut olemassa, ennenkuin hän oli ostanut talon.
Auto toimi loistavasti. Hän ajoi Scotland Yardiin asti toivoen tapaavansa Bourken ja palasi tehden pitkän kierroksen Etelä-Lontoon läpi. Hän lähestyi juuri erästä vilkasliikenteistä maanalaisen radan asemaa nähdessään läheisellä katukäytävällä erään tytön, jonka hän luuli tuntevansa. Ajaessaan ohi hän käänsi päätään. Nyt hän oli varma asiastaan. Hän painoi jarrua ja pysähdytti auton. Mutta hänen katsahtaessaan taakseen tyttö oli kadonnut; maanalaisen aseman sisäänkäytävä oli varmaankin niellyt hänet, vaikka Dick olisi voinut vannoa, että tyttö juuri äsken oli sivuuttanut sen.
Mary Dane eikä kuitenkaan Mary Dane. Tyttö alkoi käydä hänen hermoilleen eikä antanut hänelle mielenrauhaa.
Hän alkoi tutkistella itseään. Missä suhteessa tämä tyttö erosi sadasta muusta kauniista tytöstä, jotka hän oli tavannut tai tunsi? Hän ei ollut kauniimpi kuin A eikä älykkäämpi kuin B. Dickin oli pakko yhä uudestaan turvautua vanhaan ja kuluneeseen sanaan, jota hän inhosi. Mary Dane oli hänen sukulaissielunsa; he tunsivat vetovoimaa toisiaan kohtaan – tai ainakin Dick tunsi sitä. Ensikertaa keskustellessaan he jo olivat tuttuja keskenään, ja alusta alkaen heidän välillään oli vallinnut yhteisymmärrys. Tätäkö ihmiset sanoivat rakastumiseksi? Jos niin oli, niin siitä varmaankin koituisi hänelle kohtalokas kokemus.
Palatessaan asuntoonsa hän sai erään päähänpiston. Hän tiesi, missä Mary Dane asui Bognorissa; muistipa onneksi isännän nimenkin. Talossa oli puhelin; hän oli itse nähnyt sinne vievän johtolangan. Hän pääsi Bognorin keskukseen ja sai sen hoitajan puheilleen. Tämä lupasi yhdistää hänet oikeaan paikkaan, ja hetken kuluttua hän kuuli langan toisesta päästä miehen äänen ja arvasi puhuvansa majatalon isännän kanssa.
"Voinko saada puhutella sairaanhoitajatar Mary Danea?"
"En tiedä, onko hän sisällä", vastasi ääni. "Lähetän jonkun ylös kysymään."
Dick odotti hermostuneen kärsimättömänä, ja sitten kuului ääni.
"Haloo...? Tahdotteko puhua kanssani?"
"Miss Daneko siellä?... Tarkastaja Staines puhuu", sanoi hän innoissaan.
Langan toisessa päässä oleva tyttö nauroi.
"Aivan niin. Oletteko aivan varma siitä, että tahdotte puhua minun kanssani ettekä ystävänne kanssa? Jos haluatte puhutella häntä, niin kutsun hänet sisään. Hän istuu par'aikaa talomme edustalla."
"Tommyko?"
"Tommy", toisti tyttö. "Hän on itsepäisin Tommy, minkä milloinkaan olen tavannut. Oliko teillä asiaa minulle?"
"Niin – kyllä." Dick epäröi ja tunsi olonsa hieman epämukavaksi. "Tahdoin kysyä teiltä – hm – olitteko tänään kaupungissa... Luulin näkeväni teidät", sanoi hän ovelasti.
"Voi, Mr. Staines!" Äänen ivallisen nuhteleva sävy sai Dickin puremaan hammasta. "Aina te näette näkyjä! Teidän elämänne mahtaa olla hirveätä!"
Ja sitten hän ripusti kuulotorven koukkuunsa, ja Dickistä tuntui siltä, kuin hän olisi saanut selkäsaunan. Hän vaihtoi pari sanaa Larkinin kanssa parvekkeelta toiselle. Mies oli melkein hyvällä tuulella.
"En luule, että tänä yönä soitan teille, sir", sanoi hän. "Nuo murtovarkaat eivät aio tulla takaisin."
Dick toivoi hartaasti samaa, sillä jostakin käsittämättömästä syystä hän oli hyvin väsynyt.
Hän riisuutui ja oli vuoteessaan puoli yhdeltätoista toivotettuaan uudestaan parvekkeelta hyvää yötä Mr. Derrickin talonvartijalle. Hovimestarin koputus herätti hänet. Oli kirkas päivä ja auringonvalo tulvi ikkunoista huoneeseen.
"Hyvää huomenta, sir." Mies laski pienen teetarjottimen pöydälle. "Toivon, että olette nukkunut hyvin."
Dick haukotteli.
"Olen, mainiosti!" sanoi hän.
"Kello ei siis soinut?" kysyi hovimestari hymyillen.
Dick oli illalla kelloa kiinnitettäessä paikoilleen sanonut hovimestarille, ettei hänen pitänyt pelästyä, jos hän kuulisi sen äänekkään soiton.
"Ei, meillä oli todellakin rauhallinen yö, vartijalla ja minulla."
"Hän nukkuu myöhään tänä aamuna. Käydessäni ulko-ovella ottamassa vastaan postin huomasin, että hänen maitopullonsa vielä oli ovensuussa.Tavallisesti hän nousee kello kuudelta."
Talonvartijain yksityiselämä ei erityisesti kiinnostanut Dick Stainesia, ja hän selitti asian hyvin yksinkertaisesti.
"Olen melkein varma siitä, että tämä oli ensimmäinen rauhallinen yö, mikä miehellä on ollut viikkokausiin", sanoi hän.
Hän veti ylleen aamuviittansa ja meni parvekkeelle. Ensimmäinen seikka, mihin hänen huomionsa siellä kiintyi, oli vihreän johtolangan pää – johto oli katkaistu.
Hän palasi huoneeseensa, pukeutui kiireesti ja hämmästyneet ohikulkijat pelästyivät pahanpäiväisesti nähdessään voimakasrakenteisen miehen heittäytyvän toiselta parvekkeelta toiselle. Hän astui makuuhuoneeksi muutettuun toimistohuoneeseen. Vuode oli paikallaan, mutta siinä ei ollut nukuttu. Ovi oli selkosen selällään; läheisellä pöydällä oli iso hopeainen taskukello. Larkin oli ilmeisesti pannut sen siihen aikoessaan paneutua levolle. Lattialla, sillä kohdalla, mihin nukkujan käsi olisi ulottunut, oli revolveri.
Hän meni ovelle ja huusi miestä nimeltä. Vastausta ei kuulunut, ja kaiku toi hänen sanansa takaisin. Dick kulki hitaasti portaita alas pysähtyen jokaiselle askelmalle tarkastaakseen ovet. Ne olivat kaikki lukossa lukuunottamatta kadunpuohsen salin ovea, joka oli selällään. Verhot oli vedetty ikkunain eteen ja huone oli pimeä. Dick veti verhot syrjään. Hän tunsi omituista kirpeätä tuoksua eikä voinut ymmärtää, mistä se tuli. Hän oli ennenkin nähnyt tämän huoneen; huonekaluissa oli silloin ollut puuvillakankaiset suojukset. Nyt joku oli ottanut ne pois kahdesta tuolista, jotka olivat vastatusten aivankuin kaksi henkilöä olisi istunut niillä kauan ja tuttavallisesti keskustellen. Suojukset oli huolimattomasti viskattu lähelle uunia erään esineen päälle, joka näytti olevan kokoonkääritty matto... mutta oliko se matto? Dick katsahti siihen uudestaan ja näki ruskean kengänkärjen...
Kahdella askelella hän riensi huoneen poikki ja otti pölysuojukset esineeltä, joka oli ollut niiden peitossa. Mies makasi siinä kapeat kasvot vääntyneinä. Hän oli kuollut ja jäykistynyt. Kaulalla ja paidanrinnalla näkyi verta. Kädet olivat ristissä rinnalla.
"Lordy Brown!" sanoi Dick hiljaa. "Miten sinä olet tänne tullut, miesraukka?"
Hän veti takin miehen yltä ja näki jotakin, mikä sai hänet hämmästyneenä tuijottamaan eteensä. Taitavat kädet olivat koettaneet sitoa haavan; pieni valkoinen liinakankaanpalanen oli sidottu kireästi sen ympärille ja sääntöjen mukaisesti kiinnitetty. Ja lähtökiireessä oli haavan sitojalta jäänyt paikalle ohut pieni nahkakotelo, joka sisälsi haavaneuloja ja avaamattoman jodiputken. Dick otti kotelon käteensä ja tutki sitä. Siinä oli pieni tasku ja siinä yksinkertainen valkoinen kortti, johon oli kirjoitettu:
"R. D:ltä M. D:lle.
Isä toivottaa Marylle Hauskaa joulua. 1923.""M. D?" toisti Dick Staines.
Hyvin tavalliset nimikirjaimet... Eihän niiden suinkaan tarvinnut tarkoittaa Mary Danea.
Hallissa oli puhelin. Dick pyysi keskustelun Scotland Yardiin ja huomasi, että Bourke joko ei ollut sieltä poistunutkaan tai oli jo tullut.
"Olen siellä parin minuutin kuluttua. Teidän on paras tutkia koko talo."
Dick meni alas kellarikerrokseen. Talonvartijasta ei näkynyt jälkeäkään. Hän oli ilmeisesti syönyt ilta-ateriansa ennen kuin lähti ylös nukkumaan; jätteet olivat vielä pöydällä. Ovet olivat lukitut, mutta kuten hän oli sanonut, ei pääovi ollut suljettu salvalla eikä ketjullakaan.
Hänen lopetettuaan tarkastuksensa poliisiauto pysähtyi talon eteen, ja Bourke sekä kolme apulaista tulivat ylös saliin.
"Oliko hän kuollut, kun te löysitte hänet?"
Dick nyökkäsi.
"Kuka oli sitonut haavan?"
"Sen minäkin juuri tahtoisin tietää."
"Hm!" sanoi Bourke suipottaen miettiväisesti huulensa. "Näyttää siltä kuin hänét olisi ammuttu." Hän haisteli. "Olin tuntevinani kordiitin hajua tullessani sisään – ettekö te huomannut sitä?"
"Tietenkin! – sitähän se oli!" sanoi Dick.
"Ennen lääkärin tuloa emme voi täsmällisesti sanoa, miten hän on saanut surmansa. Hänhän on tuo Brown, eikö niin?"
Hän tutki ruumiin päältäpäin muuttamatta sen asentoa. Mitään ei ilmennyt paitsi että Lordy Brownilla näytti olleen useita osoitteita Englantiin tultuaan. Mikään ei selittänyt, miten hän oli joutunut Derrickin taloon; hänellä ei ollut avaimia eikä tiirikoita, joiden avulla hän olisi voinut tunkeutua sisään.
Lääkärin mentyä ja sairasauton odottaessa ovella he uteliaitten katselijain ympäröiminä suorittivat uuden ja perinpohjaisemman tutkimuksen. Lordyn oikeassa takataskussa oli täyteen ladattu Browningpistooli. Tärkeimmän löytönsä he tekivät tutkiessaan vasenta takataskua. Sieltä löytyi kokoonkäännetty paperinpala, johon oli lyijykynällä töherretty:
"Hyde park – makas. – silta – vihr. valo vas. – 11.30 – 11.45 – Mr. Pinkey."
"Tällaiset mysteeriothan ovat teidän erikoisalaanne, Staines. Tuo salakirjoitus teidän pitäisi osata lukea kuin painettu."
Dick luki nuo muutamat rivit uudestaan.
"Otan siitä jäljennöksen ja toimitan alkuperäisen paperin Yardiin."
Hän pani sen taskuunsa ja auttoi miehiä nostamaan miesraukan ruumiin ambulanssimiesten tuomille paareille.
"Tietääkö Mr. Derrick tästä mitään?"
"Ei vielä", sanoi Dick päätään pudistaen. "Aioin soittaa hänelle, mutta pidin parhaana odottaa, kunnes te olitte tullut."
"Ilmoittakaa hänelle", sanoi Bourke lakoonisesti ja meni yläkertaan, vartijan tyhjään makuuhuoneeseen.
Dick lausui puhelinnumeron ja kuuli samassa Bourken äänen. "Hyvä on", sanoi ylitarkastaja. "Tänne toimistoon näkyy olevan haarajohto ja minä satuin juuri tutkimaan sitä."
Hänen vielä puhuessaan Dick kuuli Derrickin äänen.
"Voitteko tulla kaupunkiin? Asia on hyvin tärkeä", sanoi Dick. "Muistatteko, että kerroin teille eräästä Brown-nimisestä miehestä?"
"Lordy Brownista – muistan kyllä. Hän oli täälläpäin eilen, kertoi joku minulle. Lähetti jonkun palvelijoistani sanomaan, että halusi tavata minut. En ymmärrä, miksi hän ei voinut itse tulla sisään. Kun lähetin häntä hakemaan, oli hän kadonnut. Onko hän joutunut jollakin tavalla pulaan? Sain palvelijani puheesta sen käsityksen, että hän oli juovuksissa."
"Mitkään pulat eivät enää ulotu häneen", sanoi Dick hiljaa. "Hän on kuollut."
"Kuollut?" Derrickin ääni oli kauhistunut, epäilevä. "Onko tapahtunut jokin onnettomuus – milloin se tapahtui?"
"Eilisiltana..." Hiljaisuus. "Teidän salissanne."
Hän kuuli huudahduksen langan toisesta päästä.
"Ettehän laske leikkiä –? koettiko hän tunkeutua talooni? Muistattehan, että minä epäilin häntä?"
"En tiedä, mitä hän yritti. Löysin hänet talostanne ammuttuna."
Taas pitkä hiljaisuus.
"Mitä vartijani sanoo? Hänkö hänet ampui? Hänellähän oli revolveri?"
"Vartijanne on maa niellyt", sanoi Dick.
"Hyvä on – tulen niin pian kuin voin."
"Tiedättekö, mistä talonvartijaanne olisi viisainta etsiä?"
"En tiedä. Olen niin suunniltani, etten voi edes muistaa hänen osoitettaan."
"Ottakaa Tommy mukaanne", sanoi Dick, mutta Mr. Derrick oli jo keskeyttänyt puhelun.
Samana hetkenä Bourke tuli alas.
"Löysittekö mitään, kun ensikerran tutkitte huonetta?"
Silmänräpäyksen ajan Dick epäröi, mutta pisti sitten kätensä liivintaskuunsa ja otti esiin pienen kotelon sairaanhoitotarpeineen.
"Joku oli sitonut hänen haavansa, ilmeisesti koulutettu sairaanhoitajatar."
"Huomasin sen", sanoi Bourke.
Hän avasi kotelon otsa jännityksestä rypyssä, pisti kaksi sormeaan sivutaskuun, mutta ei vetänyt esiin korttia. Tämän ainoan todistuskappaleen tarkastaja Dick Staines jätti luovuttamatta esimiehelleen. Miksi hän sen teki, sitä hän ei kuolemakseen voinut käsittää. Ja kuitenkin yhdeksän miestä kymmenestä ja kymmenen naista kymmenestä olisi selittänyt tämän velvollisuuden laiminlyönnin hyvin yksinkertaisin sanoin.
Dick palasi Wealdin taloon, otti kylvyn, vaihtoi pukua ja söi nopean aamiaisen. Hänen ollessaan taas esiintymiskelpoisessa kunnossa löytyi ensimmäinen johtolanka. Erään autonkuljettajakahvilan hoitaja, joka oli ollut työssä alkuyöstä, oli istunut kahvilan edustalla ovensuussa jutellen erään autonkuljettajan kanssa, kun hän oli nähnyt Derrickin talonvartijan, jonka hän tunsi, tulevan juosten kadun poikki. Autojonon ensimmäisen auton kuljettaja söi par'aikaa illallistaan. Hän otti toisen auton ja ajoi King's Crossin asemalle. Hän sanoi, että hänen oli ehdittävä pohjoiseen menevään yöjunaan.
Kahvilanpitäjä tunsi Larkinin. Nähtävästi Larkinilla välisti iltaisin oli tapana tulla kahvilaan syömään illallista ja juttelemaan. Joskus hän oli siellä kaksikin tuntia ja palasi aina hyvin vastenmielisesti autioon taloon.
"Mikä todistaa, ettei hän ole luotettava", sanoi Bourke. "Hän sanoi Derrickille, ettei hän milloinkaan eikä missään olosuhteissa jättänyt taloa. Onko Derrick tullut?"
He keskustelivat Wealdin talon hallissa.
"Hän saapui vast'kään. Hän on hirvittävästi järkytetty – tai ei oikeastaan järkytetty, vaan kuin puusta pudonnut."
"Hän eroaa teistä ja minusta, Richard, vain siinä, että hän näyttää sen ja me emme näytä."
IX.
Dick meni taloon ja tapasi Derrickin kulkemasta edestakaisin kesäkunnossa olevassa salissa, jossa murhenäytelmä oli paljastunut. Hän oli golfpuvussa ja oli siis Dickin soittaessa luultavasti ollut menossa golfkentälle.
"En, en sanonut Wealdille mitään, mutta hän tulee kaupunkiin tänään. Mikä on teidän arvelunne, Staines?"
Dick pudisti päätään.
"Minulla on niitä kolme", sanoi hän, "kaikki niin naurettavan epätodennäköisiä, etten uskalla panna viisaan miehen mainettani alttiiksi kertomalla teille ainoatakaan niistä. Mihinkään ei ole koskettu, mikäli minä voin nähdä, mutta ilmeistä on, että talossa viime yönä on käynyt useampia kuin yksi henkilö."
"Miksi niin luulette?" kysyi Derrick nopeasti.
Bourke säästi apulaiseltaan vastaamisen vaivan.
"On selvää", sanoi hän, "että mies, joka ampui Lordy Brownin, ei ollut sama henkilö, joka koetti pelastaa hänen henkensä. Meidän löytäessämme hänet hänen haavansa.oli hyvin sidottu."
Derrick katsahti häneen tyrmistyneenä.
Bourke osoitti löytöpaikkaa.
"Hänellä oli tyyny päänsä alla. ja pölysuojus peitteenä", sanoi hän. "Nähdessään hänet Staines ensin luuli näkevänsä mattokäärön tai jotakin sellaista."
"Hyvä Jumala!" Derrickin kasvot olivat kalpeat ja pingoittuneet, ja hänen silmänsä selkoselällään kauhusta.
"Minä en voi sitä ymmärtää." Hän puhui nytkähtelevällä äänellä. "Useampia kuin yksi ihminen... täällä! Mitä he tekivät...? Tämä on kamalaa... En tiedä, mitä puhun ja mitä teen. Minulla oli se tunne, että jotakin hirveätä tapahtuisi. Nukuin huonosti viime yönä ja näin pahoja unia. Kai se johtui siitä, että te olitte kertonut täällä kummittelevan. Onko haamu tunnettu? Kuka se oli?" kysyi hän nähdessään Dickin ilmeen.
"Larkinin puheitten mukaan se oli teidän isänne."
Derrick jäi seisomaan suu auki.
"Minun isäni?" Hän melkein kirkaisi nuo sanat. "Se on uskomatonta... Kuka sen sanoi – Larkinko? Larkin on hölmö. Pelkkää arkuutta ja naurettavia päähänpistoja koko mies!" Hän pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan. "Kertoiko hän, miltä hän – hm - haamu näytti?"
"Larkinko? Kyllä, hän antoi minulle hyvin selvän ja tarkan kuvauksen. Hän sanoi nähneensä isänne useita vuosia sitten ja tunteneensa hänet heti osaksi luullakseni hänen ontuvasta käynnistään."
"Ontuvasta käynnistään", toisti Derrick. Ja sitten hän kiiruhti jatkamaan: "Mutta kuka hyvänsähän osaa ontua. Se tekee vain hänen osansa esittämisen helpommaksi jollekin lurjukselle. Miten hirvittävää!" Ja sitten hänen äänensä muuttui vihaisemmaksi: "Haamu! Tahtoisinpa nähdä sen haamun. Minua ei yksikään elävä eikä kuollut ole milloinkaan peloittanut. Miksi se hölmö ei kertonut minulle? Olisin tullut tänne ja pannut kummituksen koville."
Hän kääntyi Bourken puoleen.
"Mitä minun nyt on tehtävä, ylitarkastaja? Miten kauan tätä sietämätöntä harmia tulee kestämään? Minä olen moitteettoman lainkuuliainen kansalainen. Mikäli tiedän, en ole milloinkaan tehnyt ainoallekaan ihmiselle pienintäkään pahaa. Jos tässä talossa on kultaa ja he etsivät sitä, niin tutkikoot taivaan nimessä koko talon, jos vain siitä on hyötyä. Löytäkööt ja lähtekööt sitten tiehensä. Panisin siitä ilmoituksen sanomalehtiin", sanoi hän naurahtaen, "elleivät kaikki maailman aarteenhakijat silloin kokoontuisi Lowndes Squarelle ja hajoittaisi taloani maan tasalle. En tiedä, mitä aiotte tehdä, ylitarkastaja, mutta omat aikomukseni tiedän. Lähden ulkomaille. Erotan Larkinin – hitonmoinen hyöty minulla on hänestä ollutkin –,ja sitten aaveet ja kullanmetsästäjät isännöikööt täällä mielensä mukaan."
"Luetteko Lordy Brownin jompaankumpaan näistä ryhmistä?" kysyi Bourke.
Derrick pudisti päätään.
"En tiedä. Epäilen hänen tietäneen jotakin näistä murtoyrityksistä. Mikäli oikein muistan hänet ja hänen maineensa, kuuluivat murtovarkaudet hänen toimialaansa. Mutta en tiedä... Olen liiaksi hämmennyksissä voidakseni ajatella johdonmukaisesti. Mutta tosiasia on, että hänet löydettiin minun salistani ammuttuna ja että vartijani on kadonnut."
Ovi avautui, ja salapoliisikersantti tuli nopein askelin huoneeseen.
"Yardista soitettiin juuri, että Larkin on tavattu Liverpoolissa. Hän tuli sinne yöjunassa."
"Onko hänet pidätetty?" kysyi Derrick.
"Sitä en tiedä."
Kersantti lausui hiljaisemmalla äänellä muutamia sanoja Bourkelle, ja ylitarkastaja nyökäytti päätään.
"Tämä poliisi sanoo, että Larkin kertoo teidän kello puoli kahdeltatoista soittaneen hänelle ja antaneen hänelle määräyksen matkustaa yöjunassa Liverpooliin, asettumaan siellä erääseen hotelliin ja jäämään sinne teitä odottamaan. Hän sanoi, että te olitte määrännyt tunnussanan."
Derrick nyökäytti päätään.
"Aivan niin – 'Pietari' oli tunnussanani. Määräsin sen, koska tätä puhelinkonstia on aikaisemminkin käytetty."
"Henkilö, joka soitti, lausui tuon tunnussanan, ja Larkin lähti heti talosta."
Derrick puri mietteissään huultaan ja siristi silmiään.
"Sepä omituista! Kuinka he voivat tietää –?"
"Kuka tunsi tunnussanan teitä lukuunottamatta?" kysyi Dick.
Derrick pudisti päätään.
"En tiedä... ei kukaan, ellen ole unissani sitä mutissut. Ja kun nukun yksinäni" – hän kohautti olkapäitään – "en käsitä!"
"Te ette siis antanut Larkinille noita määräyksiä?" kysyi Bourke.
Derrick pudisti päätään.
"Miksi ihmeessä minä olisin lähettänyt miehen Liverpooliin? Mitä minulla olisi siellä tekemistä? On selvää, että joku halusi saada hänet pois tieltä, ja tuo joku oli –"
Hän katsahti Dickiin ja hänen kasvonsa saivat omituisen ilmeen. Dickistä tuntui siltä, kuin ne olisivat äkkiä kalvenneet ja käyneet väsyneen näköisiksi.
"Talossahan oli joku muu – tehän sanoitte niin. Kenties hän oli täällä koko ajan ja kenties juuri hän soitti Larkinille?"
"Ja heidän oli varsin helppoa", sanoi Bourke, "soittaa alakerran puhelimella Larkinille yläkerran haarapuhelimeen. Ja nyt, Mr. Derrick, pyytäisin saada keskustella hiukan kahdenkesken Stainesin kanssa."
"Koko talo on käytettävänänne, hyvät herrat", sanoi Derrick, joka taas oli kohtelias kuten tavallisesti.
Keskellä salia oli pieni pöytä. Dick oli muistavinaan, että se hänen ensin tullessaan sisään oli peittämättä, mutta kun hän palasi Bourken tarkastuksen jälkeen, niin sille oli levitetty kangas, ja tyhjä kukkamaljakko, joka oli ollut pöydällä, oli siirretty pois.
"Katsokaahan tätä." Bourke kohotti kankaan kulmaa. "Katsokaa pää kallellaan valoa vastaan kas niin. Näettekö?"
Dick näki hyvin selvästi peukalonjäljen, jonka hän tunsi ulkomuistista: Sloughin murhaajan peukalonjäljen.
X.
Dick otti itse tutkiakseen Lordy Brownin liikkeitä. Hän oli asunut eräässä Norfolk Streetin hotellissa, eräässä sen ylimmässä kerroksessa olevista huokeimmista huoneista. Yöovenvartija, jonka kanssa Brown näytti olleen ystävällisissä väleissä – hänellä oli tapana istua portailla varhaisina aamuhetkinä sikaria poltellen ja jutellen seikkailuistaan – kertoi salapoliisille Brownista hyvin vähän sellaista, mitä tämä ei jo tietänyt.
Brown oli mielellään kertonut niistä lukemattomista tapauksista, joissa hän hädintuskin oli pelastunut uhkaavasta kuolemasta, vaarallisista matkoistaan ja ihmeellisistä kultakaivoksista, joita hän oli löytänyt ja jotka petkuttajat olivat häneltä puijanneet.
"Hän ei kertonut teille mitään ystävistään?"
"Ei, sir, mutta hän kertoi kerran pelastaneensa erään herran, jota leijonat olivat raadelleet. Sen hän kertoi minulle toissa iltana. Hän sanoi, että hänestä tulisi hyvin rikas mies ja että hän aikoi ottaa minut kamaripalvelijakseen – vaikka enpä minä siihen paljoa perustanut, sillä sellaista on minulle sanottu ennenkin. Kun herrasmies saa joitakin ryyppyji sisäänsä, niin hänen ensimmäinen ajatuksensa aina näyttää olevan, että hän ottaa minut palvelukseensa ja vie minut matkalle maailman ympäri. Mutta hän oli hyvin mukava mies ja muutamat hänen seikkailuistaan olivat hyvin jännittäviä. Mutta oli hänellä ollut joitakin rumiakin juttuja, omien puheittensa mukaan."
"Mihin aikaan hän lähti ulos eilisiltana?"
"Kymmenen tienoissa, herra, kenties hiukan myöhemmin. Hän pysähtyi hetkiseksi halliin juttelemaan kanssani ohimennessään."
"Oliko joku käynyt hänen luonaan?"
Ovenvartija pudisti päätään.
"Ei, herra. Hän puhui kauan puhelimessa jonkun kanssa noin puoli kymmenen ajoissa. Puhelu oli automaatista – satun tietämään sen, sillä otin itse sen vastaan."
"Oliko henkilö, joka hänelle soitti, mies vai nainen?"
"Mies, herra. Hänellä oli jotenkin tavallinen ääni. Hän sanoi, että hänellä oli hyvin tärkeää asiaa Mr. Brownille. Varmasti se olikin jotakin hyvin tärkeätä, sillä Mr. Brown tuli ulos ja pyysi minua lainaamaan hänelle paperia ja lyijykynän. Puhelinkopin lasin läpi näin hänen merkitsevän jotakin muistiin."
Dick otti muistikirjansa välistä paperin, joka oli löydetty Lordy Brownin taskusta.
"Oliko se tämä?" kysyi hän.
Mies tutki ja tunnusteli paperia.
"Sama paperi, sir. Se on hotellin kirjepaperiarkin puolikas."
Lordy oli ilmeisesti töhertänyt tämän asiakirjan kovassa kiireessä puhuessaan puhelimessa. Dick luki sen uudestaan.
"Hyde park – makas. – silta vihr. valo – vas. – 11.30 – 11.45 – Mr. Pinkey."
Brownin piti siis tavata tuntematon mies Hyde Parkissa lähellä ruutimakasiinia ja siltaa, luultavasti näiden kahden keskivälissä. Toinen tulisi autossa ja näyttäisi vihreätä valoa, josta Brown hänet tuntisi, 11.30:n ja 11.45:n välillä. Mr. Pinkey? Kuka oli Mr. Pinkey? Se voi merkitä mitä tahansa; se voi merkitä nimeä, jota tuntematon henkilö – mies tai nainen – aikoi käyttää.
Dick tutki hyvin huolellisesti kuolleen miehen makuuhuoneen. Häntä oli muun muassa hämmästyttänyt se seikka, ettei Brownin taskuista ollut löytynyt rahaa enempää kuin muutama shillinki ja rypistynyt kymmenen shillingin seteli. Setelikimppua, jonka Dick oli nähnyt kahvilassa, ei ollut löytynyt. Eihän ollut aivan mahdotonta, että se oli hänen huoneessaan, vaikkakin tuntui hyvin epätodennäköiseltä, että Brown olisi jättänyt niin suuren rahamäärän niin epävarmaan talteen. Mutta ellei hän ollut vienyt rahoja pankkiin, niin tämä oli ainoa mahdollinen paikka, sillä hotellin kassanhoitajalla, jolle vieraat voivat jättää arvoesineensä varmaan talteen, ei ollut kassakaapissaan mitään Lordy Brownille kuuluvaa.
Huone oli pieni ja mukavasti sisustettu. Dick pöyhi vuodetta, käänsi patjan nurin ja tutki ensin lipaston laatikot ja sitten Lordyn kuluneen matkalaukun, mutta ei löytänyt seteleitä eikä mitään asiapapereita, joista olisi ilmennyt, mihin ne olivat joutuneet.
Hän löysi vanhan muistikirjan, jota mies oli käyttänyt useihin eri tarkoituksiin. Siinä oli osoitteita, enimmäkseen afrikkalaisia, erilaisia vanhoja muistiinpanoja, ote kullankaivajan toimilupatodistuksesta, ja luettelo, joka tuntui tarkoittavan jonkin myymälän tavaravarastoa, tai kenties murtovarkauden tulosta, sillä viimeiseksi oli kirjoitettu: "Arvo 2,800 puntaa. J. maksoi 120." 'J' oli tietenkin tuntematon vastaanottaja.
Dick ehti tutkia kirjan vain kiireisesti ja pintapuolisesti. Hän pani sen taskuunsa ja jatkoi rahain etsimistä. Hän löysi pitkäpiippuisen Colt-revolverin, jonka lukko oli rikki, ja kolmannen luokan paluulipun Kapkaupungista Wynbergiin, mikä tuntui omituiselta, sillä Kapmaassa ainoastaan alkuasukkaat ja köyhimmät valkoihoiset matkustavat kolmannessa luokassa.
Matkalaukun pohjalla oli pahvikotelo, johon oli painettu Union Castleyhtiön nimi ja jollaisen matkustajat tavallisesti saavat matkalippujensa säilyttämistä varten. Kotelosta hän löysi repaleisen kirjeenpuolikkaan, joka oli kirjoitettu huonolla naisen käsialalla. Siinä valitettiin rahan puutetta ja "häpeää." Mitä häpeä tarkoitti, sitä kirjoittaja ei ryhtynyt selittelemään.
"Sinä sanot aina, ettet muista lasten syntymäpäiviä. Se on juuri sinun tapaistasi. Sinä et koskaan muista mitään paitsi mistä sinulla itselläsi on hyötyä. Jos minä olisin pysynyt tiskini takana, niin minulla olisi parempi olo. Koeta olla unohtamatta ensikerralla. Lapset utelevat sinusta tietoja, ja minä olen kyllästynyt kertomaan heille, että olet sisämaassa, kun kenties olet vankilassa tai Herra ties missä. Mabelin syntymäpäivä on huhtikuun 14:tenä, Jinnyn heinäkuun 7:ntenä ja pikku Freddien joulukuun 13:ntena. Toivottavasti et unohda niitä. Aioin kertoa sinulle, että se Villiersin tyttö –"
Siihen kirje loppui. Siinä oli varmaan ollut toinen arkki, jonka Brown oli hävittänyt säilyttäen ainoastaan tämän osan muistaakseen lastensa syntymäpäivät. "Villiersin tyttö..."
Heidän tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran Brown oli luullut Marya tuoksi tytöksi.
Hän käänsi pahvikotelon nurin toivoen löytävänsä kirjeen lopun ja saavansa siitä tietää, mitä osaa neiti de Villiers oli esittänyt Lordyn myrskyisessä elämässä. Kirjeen lyhyt maininta ei ainakaan tuntunut ystävälliseltä.
Mitään muuta mainittavaa ei löytynyt. Vaatteista useimmat olivat uusia, ja löytämistään laskuista Dick päätteli, että Lordy Brown oli voinut tehdä jotenkin suuria ostoksia "osingoillaan." Kirjelippusessa, jonka hän otti mukaansa, ei valitettavasti ollut osoitetta eikä päivämäärää, ja ainoastaan alussa olevat kirjaimet K. k. ilmaisivat, missä se oli kirjoitettu. Dick ei edes tietänyt, mitä salanimeä Mrs. Brown käytti. Hatara pohja siis jatkuville tutkimuksille! Seuraavat tosiseikat hän esitti Bourkelle:
Edellisenä iltana kello yhdeksän ja kymmenen välillä Lordy Brownille soitettiin jostakin Lontoon puhelinautomaatista, ja ilmeisesti henkilö, joka sen teki, sopi hänen kanssaan tapaamisesta Hyde Parkissa. Miten hän siis joutui Derrickin taloon? Käyttikö joku salaperäinen henkilö, joku Derrickin vihamies, tuon kultaa etsivän rosvojoukon jäsen, häntä välikappaleenaan? Ja kutsuttiinko Lordy kohtaukseen juuri tekemään palvelussopimusta?
Lordy Brown oli muun muassa ammattitaitoinen murtovaras. Hän oli ollut sekaantunut erääseen pankinryöstöön Pretoriassa, ja Etelä-Afrikan poliisille lähetettyyn tiedusteluun oli saatu selvä vastaus: "Taitava murtovaras."
"On tietenkin olemassa mahdollisuus, jota emme saa jättää huomioonottamatta, nimittäin että Brown otti tehtäväkseen joko murtautua Derrickin taloon tai ellei hän sitä tehnyt, – eikä minusta mikään viittaa siihen, että hän olisi sen tehnyt – avata tuon salaperäisen aarrekätkön", sanoi Bourke. Ja Dickin aikoessa puuttua puheeseen hän jatkoi: "Älkää sanoko minulle, etteivät he olleet löytäneet kätköä tai että he tuskin olisivat käyttäneet ammattivarasta pistelemään reikiä kätköön, jonka paikkaa he eivät olleet voineet löytää – tiedän sen itsekin. Kysymys on: arvelivatko he tuona yönä löytävänsä ukko Derrickin kätköpaikan? Jos he niin luulivat ja jos Brown oli otettu palvelukseen sitä tarkoitusta varten, niin teidän on muistettava, että hän oli myöskin kiristäjä. On mahdollista, että hän käytti asemaansa hyväkseen koettaen saada heiltä vähän enemmän rahaa kuin he olivat hänelle tarjonneet, missä tapauksessa ampuminen voisi olla johdonmukainen seuraus. Eräs seikka on varma: tuohon taloon on olemassa tie, jota kukaan ei ole löytänyt."
"Minä koetan löytää sen", sanoi Dick.
"Löytäkää se joukko, joka sitä käyttää", ehdotti Bourke.
XI.
Samana iltana Dick ja Lordi Weald ensimmäisen kerran olivat kahdenkesken. Tommy tuli kaupunkiin iltapäivällä ajettuaan sellaista vauhtia, että jokainen poliisi matkan varrella antoi hänet ilmi ajonopeuden ylittämisestä, mutta se kuului Tommyn mielestä asiaan. Hän oli tulvillaan uutisia.
"Rakas vanha ystävä, kenet luulet minun nähneen tänä aamuna? Tuon ihastuttavan pienen olennon! Dick, hän on ihmeellinen! Olivat matkalla autolla tulossa Lontooseen, ja rullatuoli oli sidottu katolle. Hän oli ihana, hyvä mies!"
"Otaksun sinun puhuvan Mary Danesta?"
"Ja ukkorähjästä. Pelkään, ettei hänellä ole pitkää aikaa jäljellä, miesraukalla!" Tommy pudisti päätään teeskennellen alakuloisuutta. "Kaamea kohtalo nuorelle pienelle naiselle aina vain hoidella yksijalkaista miestä."
"Mitä sanoit?" kysyi Dick hämmästyneenä.
"Yksijalkaista miestä. Tiedäthän – toinen jalka jo haudassa. Tyttö pysähdytti auton. Et uskoisi sitä todeksi, mutta hän oli erinomaisen herttainen ja suopea – tunsi minut heti paikalla. Eikä sivumennen sanoen kysynyt sinua", hän tyrkkäsi veitikkamaisesti Dickiä kylkeen. "Ei kysynyt niin mitään Richard Stainesista. Hän on luultavasti unohtanut sinut. Sellaisia tytöt ovat. Mutta minut hän muisti mainiosti, ukkoseni. Meillä oli oikein pitkä keskustelu. Vanha herrakin oli puheliaalla tuulella. Minä taidan olla suurin elossaoleva asiantuntija hänen ruoansulatuksensa alalla. Tapaan koko joukon tänä iltana." Hän vältteli totista katsetta, jonka ystävä suuntasi häneen.
"Et suinkaan aio mennä kiusaamaan tyttö-raukkaa tylsillä kohteliaisuuksillasi. Sinä kiusaat hänet kuoliaaksi määkimiselläsi."
Tommyn hymy oli hyvin ylimielinen.
"Mustasukkainen hirviö! Sitäpaitsi minä kaipaan vaihtelua."
"Luulin sinun jäävän tänne leikkimään salapoliisia?"
Tommy tuli hiukan hämilleen.
"Niin aioinkin", sanoi hän nolon näköisenä. "Tietenkin sanoin jotakin sellaista, mutta kyllä sinä suoriudut ilman minua. Onko jotakin tapahtunut?"
"Ei mitään muuta kuin murha, mutta se ei sinua kiinnostane."
"Mi-mikä?" kirkaisi Tommy. Hänen seuraavaa kysymystään ei ollut vaikea arvata.
"En tiedä, kuka sen teki, rakas ystävä", sanoi Dick väsyneesti. "Jos tietäisin, niin olisin enemmän kuin ajatustenlukija."
"Mutta missä... Ja milloin? Täälläkö vai Derrickin talossa? Taivas varjelkoon! Hänen salissaan, niinkö? Se taitaa pyyhkäistä hymyn hänen hyvinvoivilta kasvoiltaan! Toivoisin, että olisin tullut eilisiltana. En ole koskaan nähnyt murhattua ihmistä."
"Hankin sinulle ensirivin paikan seuraavaan tilaisuuteen", sanoi Dick happamesti. Ja samassa hän huomasi tilanteen luonnottomuuden ja sanoi naurahtaen: "Tiedätkö, että olen hirveän mustasukkainen sinulle?"
"Tiedän toki, hyvä mies." Tommy harjasi olematonta tomuhiukkasta moitteettomasta takistaan. "Mutta kilpailu on sallittua."
"Jos sanot sodassa ja rakkaudessa, niin lyön pääsi puhki", sanoi Dick.
Tommy oli hetkisen hiukan ymmällä.
"No niin, sanoakseni sinulle totuuden palasin Bognoriin sinun lähtösi jälkeisenä iltana – sinun mielestäsi se tietenkin oli epälojaalia kilpailua, mutta minä yksinkertaisesti kyllästyin Derrickiin – vihaan biljardia – ja pyörähdin sinne saamaan raitista ilmaa. Ja minulla oli suurenmoisen hyvä onni. Siellä hän istui erään tuollaisen kaamean täyshoitolan yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa... tunsi minut silmänräpäyksessä, hyvä mies, ja heilutti kättään. En aivan varmaan tiedä, vaikka hän olisi sitä suudellutkin, mutta oli hiukan pimeätä enkä tahdo kerskailla. Vaatimattomuus on minun paras avuni. Pyysin häntä tulemaan alas."
"Semafoorillako?" kysyi Dick.
"Merkeillä, ystäväni", sanoi Tommy rauhallisesti. "Se on hyvin helppoa, kun vain tietää temput. Osoitin vain soittolavaa ja viittailin kädelläni – kyllä tiedät, mitä tarkoitan?"
"Ja mitä Bognorin yleisö piti tästä näytelmästä?" kysyi Dick sääliväisesti.
Tommy ei ollut huomannut loukkausta.
"Hän ei kuitenkaan voinut tulla. Ja siksi minä kuljeskelin edestakaisin niin, että pysyttelin hänen näkyvissään, hankin itselleni tuolin ja istuin rannalla selin mereen päin – minulla oli sellainen tunne, että se olisi hänelle mieleen, ymmärrätkö. Naisesta on hauskaa, kun mies hyörii hänen ympärillään."
Dickin sydän sykki hieman nopeammin.
"Mihin aikaan lähdit Bognorista?" kysyi hän ikäänkuin sivumennen.
"Yhdentoista tienoissa. Niin, heti kun hän oli vetänyt verhon ikkunan eteen. En oikeastaan heti lähtenyt. Odotin vielä tunnin. Katsohan, ajattelin, että hän kenties tulisi ulos hiukan hengähtämään. Sairaanhoitajattaria kohdellaan todella suorastaan julmasti. He ovat sanalla sanoen orjia. Kun hän ei tullut ulos – kello oli silloin noin kaksitoista – niin tallustin tieheni, ja hän huomasi minut. Näin hänen nostavan verhoa ja heiluttavan minulle kättään. Mitä siitä arvelet?"
Dick hengitti syvään.
"Mina kiitän siitä Jumalaa!" sanoi hän.
Tommy tarttui hänen käteensä kiitollisuudesta loistavin kasvoin.
"Sinä olet siitä iloinen, hyvä ystävä? Et siis ole pahoillasi? Tarkoitan, että minusta olisi inhoittavaa lyödä sinut laudalta, mutta rakkaudessa, Dicky –"
"Älä esitä minulle mielipiteitäsi rakkaudesta tai minä alan voida pahoin. Ottakaamme ryyppy."
Kello kaksitoista... siis hän ei olisi voinut ehtiä Lontooseen ennen kahta. Lääkärin sanojen mukaan murhan oli täytynyt tapahtua heti puolenyön jälkeen, viimeistään kello yksi.
Tommyn pyynnöstä ja tyydyttääkseen hänen kiduttavaa uteliaisuuttaan Dick vei ystävänsä Derrickin taloon. Walter oli palannut Keyley'in ennen Tommy Wealdin saapumista, eikä tietänyt, että hänen vieraansa oli lähtenyt tiehensä.
"Otaksun, että hän on hirveän surullinen", sanoi Dick. "Minä ainakin olisin. Näin hauskoja vieraita hän ei sentään saa kovinkaan usein."
Saliin Tommy sai ainoastaan kurkistaa, sillä siellä oli miehiä ahkerassa työssä.
"Mitä nuo valokuvaajat tekevät?" kysyi hän.
"Valokuvaavat", sanoi Dick ja jatkoi sitten jotenkin aiheettomasti: "Tuossa juuri haamu seisoi."
Tommy säpsähti.
"Haamu?" sanoi hän hätääntyen. "Et suinkaan sanonut haamu, hyvä mies?"
"Mitä syytä sinulla on pelästyä; haamu ei ole sinun eikä talo liioin."
"Mutta minun taloni on aivan vieressä", väitti Tommy. "Ja rakas hyvä ystävä, jos milloinkaan olet lukenut mitään haamusta, niin tiedät, että ne menevät tiiliseinän läpi aivan yhtä helposti kuin lapsi putoaa vuoteestaan."
Hän katseli kiusaantuneen näköisenä hämäriä portaita ylös.
"En usko, että minua haluttaa mennä edemmäksi. Palatkaamme päivänvaloon."
Hän vetäisi kellon taskustaan.
"Taivas! Minulla on tunti aikaa Clactonin junan lähtöön."
"Et suinkaan aio vielä lähteä?" sanoi Dick nuhtelevasti.
"Minun täytyy, hyvä ystävä. Vakava ties-minkä tunne. Minulla on siellä eräs täti."
"Sinulla ei ole ainoatakaan tätiä itäisissä kreivikunnissa. Vasta viikko sitten kiitit Jumalaa siitä tosiasiasta."
"Hän on muuttanut sinne", sanoi Tommy nopeasti ja liukkaasti. "Arabella täti. Hirveän lystikäs vanha mummo, jolla on määrättömästi rahaa ja joka on hyvin kuuro ja niin edespäin."
Hän lensi portaita alas, ja Dick seurasi häntä hiukan rauhallisempaa vauhtia. Dickin ehtiessä ystävänsä kotiin tämä oli juuri lähdössä.
Hän oli muistanut soittaa palvelijalleen pyytääkseen tätä pakkaamaan hiukan liinavaatteita.
"Mutta miksi matkustat junassa? Sinullahan on auto."
"Annan lähettää auton jäljestäpäin. Rakastan junamatkoja silloin tällöin, ne tuovat vaihtelua elämän yksitoikkoisuuteen. Junassa tapaa niin suunnattoman kiintoisia ihmisiä. Sitäpaitsi se on demokraattista. Jos aina ajaa pitkin maita ja mantereita Rollsissa, niin ei milloinkaan tapaa Varsinaista Kansaa."
Kiireisen kädenlyönnin jälkeen hän seurasi palvelijaansa odottavaan autoon ja ajoi tiehensä. Dick arvasi, että neiti Mary Dane aikoi matkustaa Liverpool Streetin asemalta samaisessa junassa ja että hän oli uskonut tämän seikan Tommylle.
Illemmällä Dick keskusteli Bourken kanssa viimeksimainitun virkahuoneessa Scotland Yardissa.
"Olen määrännyt teidät toistaiseksi hoitamaan tätä juttua ja luulen, että teidän on paras asua lordi Wealdin luona – ellei hänellä ole mitään sitä vastaan. Tuo kummitus kiinnostaa meitä erikoisesti. Milloin Larkin palaa Liverpoolista?"
"Kello seitsemän tänä iltana", sanoi Dick. "Olen pyytänyt häntä tulemaan luokseni selittämään ja kertomaan kaiken. Sen jälkeen lähetän hänet edelleen teidän luoksenne."
"Minä en voi ymmärtää", sanoi Bourke, "miksi he katkaisivat sähköjohdon."
Dick luuli ymmärtävänsä asian.
"He pelkäsivät, että Larkin palaisi huoneeseen ja herättäisi minun huomioni soittamalla kelloa. Kunhan kysytte häneltä, niin saatte luultavasti kuulla, että hän yritti herättää minut sanoakseen, että aikoi lähteä Liverpooliin, mutta ei saanut vastausta. Jos hän teki sen –! Niin, sehän on selvää! Hän tietenkin kuuli puhelimen soivan ja meni alakertaan tietämättä, että olisi voinut vastata makuuhuoneestaan. Silloin tai hiukan myöhemmin he katkaisivat johdon."
"Ja silloin", sanoi Bourke, "hän siis sai isäntänsä väärennetyn määräyksen omasta huoneestaan. Tässä jutussa on koko joukko omituisia pieniä seikkoja, joita minä en ymmärrä. Ensiksikin: miten Lordy Brown pääsi tuohon taloon? Emme löytäneet minkäänlaisia työkaluja tai aseita, eikä yhtään ovea eikä ikkunaa ollut murrettu. Jos minun poliisityöntuntemukseni olisi peräisin romaaneista, niin uskoisin, että sinne vie salakäytävä."
"Niin viekin", sanoi Dick heti ja jatkoi Bourken tuijottaessa häneen: "Sanon teille, herra päällikkö, että siinä talossa on jonkinlainen salakäytävä. Ukko Derrickillä, joka sen rakensi, oli kaikenlaisia ihmeellisiä työmiehiä, ja hän oli itsekin rakentaja. Seinät ovat niin paksut, että se on hyvin mahdollista. Ja toiseksi hän pelkäsi tulipaloja. Se on toinen syy, jonka tähden seinät ovat niin paksut."
"Mutta miksi?" kysyi Bourke. "Derrick oli ilkeä veijari, mutta mikäli tiedetään, hän noudatti lakia. Hän ei ollut varastetun tavaran kätkijä, hän ei pelännyt poliisia – miksi siis keskiaikaisia käytäviä, pyydän saada kysyä?"
"Hän pelkäsi tulta, hän pelkäsi murtovarkaita ja elämänsä viimeisen vuoden hän pelkäsi murhamiehiä", sanoi Dick rauhallisesti. "Tuo mania on hyvin yleinen upporikkaissa miehissä, jotka ovat koko elämänsä eläneet kitsaasti. On hyvin mahdollista, että hänellä oli jonkinlainen pakotie hyökkäysten varalta – vaikka taivas yksin tietää, miksi kukaan olisi hyökännyt hänen kimppuunsa."
"Voin antaa teille erään selityksen", sanoi Bourke mietittyään hetkisen, "eikä se ole kunniaksi hänen muistolleen. Mutta en tahdo johtaa teitä sivupoluille. Jos löydätte salakäytävän, niin löydätte sille syyn. Kysykää tarkastaja Endrediltä, joka asuu lähellä teitä Derrickin talon läheisyydessä. Hän tuntee tuon talon joka sopen."
Dick Staines valmistautui jäämään Wealdin taloon (kuten Bourke oli sanonut) määräämättömäksi ajaksi. Hän käväisi omassa huoneistossaan noutamassa joitakin tavaroitaan ja palasi Lowndes Squarelle hiukan ennen kahdeksaa. Hovimestari ilmoitti, että Larkin oli käynyt häntä tapaamassa.
"Onko hän viereisessä talossa?"
"Ei, herra. Luulen, vaikka en ole siitä aivan varma, että Mr. Derrick on antanut hänelle matkapassit", sanoi hovimestari.
"Jotenkin kohtuutonta", sanoi Dick. "Lähettäkää hänet minun luokseni, kun hän tulee."
Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun kuuli ovikellon soivan, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hovimestari toi sisään masentuneen talonvartijan.
Hovimestarin käytös osoitti rajatonta veljellistä myötätuntoa. Mr. Minns oli vankkarakenteinen, lihavuuteen taipuvainen mies. Dickistä tuntui siltä, kuin kaikkien ihmisten asiat olisivat häntä huvittaneet – hänen omiaan lukuunottamatta.
"Tämähän on vallan hirveätä, sir, tämä, minkä sain kuulla Mr. Bourkelta", sanoi hän. "Näin sanomalehdissä jotakin miehestä, joka oli murhattu West Endissä, mutta en olisi voinut uneksiakaan, että se tapahtui meidän talossamme."
Minns näytti olleen väärässä sanoessaan, että mies oli erotettu. Luultavasti hän pikemminkin oli vain saanut jonkinlaisen varoituksen.
"Ainoa velvollisuus, josta minut on vapautettu, on nukkuminen siellä öisin", sanoi hän hyvin tyytyväisenä. "Olen työssä kello kuuteen illalla. Sen jälkeen lukitsen ovet ja olen vapaa. Mr. Derrick lähtee ulkomaille. Kerroitteko hänelle haamusta, sir?" Hän pudisti päätään. "Olisin toivonut, ettette olisi sitä tehnyt. Luulen, että olut, jonka sinä iltana join, sai minut näkemään näkyjä."
Dick ei ollut laiskotellut kotiin palattuaan. Hän oli hankkinut kirvesmiehen, joka oli sahannut kaksi paksua lautaa ja sovittanut ne sillaksi molempien parvekkeiden välille. Illan tullen ne kiinnitettiin tukevasti, sillä kuten Dick kertoi Bourkelle, joka tuli hänen luokseen päivälliselle, hän ei aikonut antautua turhiin vaaroihin. Hän tunnusti, ettei kertaakaan ollut hypännyt parvekkeelta toiselle tuntematta sielullista merikipua.
"Jos asutte täällä kyllin kauan, niin teidän varmaan täytyy saada rakentaa sinne silta", sanoi Bourke ja nosti lasinsa valoa vastaan. "Teidän lordi-ystävällänne on hyvää portviiniä."
"Ja murheellisinta on, ettei hän erota sitä karviaismarjaviinistä", huokasi Dick, mutta huokauksen syynä ei oikeastaan ollut lordi Wealdin kurja alkoholimaku, vaan pikemminkin se seikka, että hän tänä hetkenä istui junassa vastapäätä sairaanhoitajatar Mary Danea.
Bourken mentyä hän jonkin aikaa järjesteli sähkökelloaan. Johtolanka oli korjattu, ja nyt hän irroitti soittonappulan ja asetti sen sijaan kaksi ohutta kuparilevyä kiinnittäen ne kapean V:n muotoon. Hän odotti, kunnes oli pimeätä, meni sitten viereiseen taloon, nosti mattoa ja asetti improvisoidun varoituslaitteensa lähelle ovea. Matto jäi hiukan koholleen, mutta pimeässä sitä ei voisi huomata. Tyytyväisenä työhönsä hän palasi huoneeseensa. Ilta oli kylmä ja silloin tällöin sateli, mutta Dick varustautui kuurojen varalta. Hän oli huomannut, että jokaisen ikkunan yläpuolella oli suuri markiisiverho, ja yhden niistä hän laski alas heti pimeän tultua. Sen reuna ulottui muutaman tuuman päähän parvekkeen kaiteesta, ja sammuttaen valot huoneestaan hän kääriytyi päällystakkiinsa ja asettui vartiopaikalleen.
Taloa ei ollut vaikea vartioida. Sen takana oli korkea-aitainen piha ja sillä Walterin rakentama autovaja, mutta autovajan ja talon välillä ei ollut mitään yhteyttä. Istumapaikaltaan Dick sitäpaitsi näki koko toisen puolen aukiota. Yksikään auto ei voinut lähestyä taloa eikä seisahtua sen eteen ilman, että hän näki siinä olleiden henkilöiden siitä poistuvan. Kumartuessaan parvekkeen kaiteen yli hän näki Derrickin portin ja sen ja rakennuksen välillä olevan etupihan. Talon takaosan hän jätti oman onnensa nojaan, sillä hän ei uskonut maksavan vaivaa sijoittaa sinne vartijaa.
Kellon ollessa puoli yksitoista Minns tuli varpaillaan hänen makuuhuoneeseensa tuoden kuumaa kahvia ja voileipiä, ja Dick arveli voivansa poistua hetkiseksi vartiopaikaltaan. Hän palasi huoneeseen, veti verhot ikkunain eteen ja sytytti valot.
"Ette tiedä, miten iloisia palvelijattaret ovat siitä, että te asutte täällä, sir", sanoi hovimestari kiitollisena. "Jos tämä olisi kellarikerrostalo, niin ei heistä yksikään ikipäivinä suostuisi jäämään tänne."
"Eikö tässä sitten ole kellarikerrosta?" sanoi Dick hämnästyen.
"Ei, sir, alakerta on pohjakerros."
"Eikö teillä ole kellareita?"
Mies pudisti päätään.
"Ei, Mr. Staines. Viini säilytetään eri rakennuksessa, johon mennään keittiöstä. Minua ihmetyttää, ettei ukko Derrick rakentanut tänne kellaria. Talohan oli aikaisemmin hänen, kuten tiedätte."
"Sitä en tietänyt", sanoi Dick kiinnostuneena.
"Oli toki. Lordi Wealdin isä osti sen häneltä. Nämä molemmat talot korjattiin yht'aikaa ja –"
Dickin jalan vieressä oleva kello soi.
Hän laski kupin ja teevadin pöydälle, syöksähti verhojen läpi ja oli kahdella askelella viereisessä talossa. Hän työnsi ikkunan auki ja näki samassa varjomaisen olennon edessään. Ennenkuin hän ehti sytyttää taskulamppunsa, ovi paukahti kiivaasti ja hän kuuli avainta kierrettävän. Hän heittäytyi koko painollaan ovea vastaan, mutta se kesti.
Hän juoksi takaisin parvekkeelle, sieltä omaan huoneeseensa ja portaita alas. Kun hän ehti Derrickin talon ovelle, oli ovi suljettu. Mies oli jättänyt avaimen Dickille; hän pisti sen avaimenreikään ja väänsi, mutta ovi ei hievahtanut...
Se oli lukittu sisältäpäin!
Larkin ei ollut voinut sitä tehdä, sillä hän oli tullut ulos tätä tietä. Murtautujat olivat ilmeisesti olleet varovaisia.
Dick vihelsi luokseen poliisin, jonka hän näki torin kulmassa, ja mies astuskeli laiskasti hänen luokseen, hieman tyytymättömänä, sillä poliisit eivät pidä siitä, että heille vihelletään.
"Seisokaa tässä. Jos joku yrittää poistua talosta, niin ottakaa kiinni."
Poliisi tunsi hänet ja teki kunniaa.
"Onko talossa joku, sir?"
"Sanon sen teille hetken kuluttua."
Hän juoksi portaita alas pihalle. Sekin ovi oli suljettu. Hän yritti päästä ikkunasta, mutta ei saanut sitä auki, otti taskustaan kumipamppunsa ja löi lasiruudun rikki, pudotti pampun maahan ja kiipesi huoneeseen, jota tavallisesti käytettiin palvelusväen ruokailuhallina.
Ovi oli auki, mutta valo, joka oli palanut käytävässä edellisinä kertoina hänen ollessaan siellä, oli sammutettu. Hän hapuili seinää pitkin etsien nappulaa, löysi sen viimein ja väänsi sitä, mutta valo ei syttynyt. Hän turvautui taaskin taskulamppuunsa.
Ennenkuin hän jatkoi matkaansa, hän kuitenkin avasi keittiön ulko-oven ja kutsui poliisin luokseen.
"Seisokaa oven sisäpuolella ja sulkekaa se, etteivät he näe teitä", kuiskasi hän.
"Kuinka monta niitä on?" kysyi poliisi hänkin kuiskaten.
"Mitä se tähän kuuluu?" sanoi Dick kärsimättömästi. Ja poliisi myönsi, ettei se kuulunut.
Dickillä oli jalassaan kangaspohjaiset kengät. Hän oli valinnut ne vartavasten tänä iltana, ja nyt hän sammuttaen lamppunsa hiipi eteenpäin haparoiden kädellään pitkin seinää. Hän löysi halliin vievien portaiden alapään ja lähti varovaisesti hiipimään niitä ylös. Ei pienintäkään ääntä kuulunut, ja hän jatkoi kulkuaan pimeitä portaita ylös. Portaat olivat hyvin rakennetut; ei hiljaisinkaan narahdus ilmaissut hänen kulkuaan.
Ensimmäinen porrasrivi oli tyhjä. Hyvin hiljaa hän painoi salin ovenripaa ja pujahti sisään. Ikkunoista tuli valoa tarpeeksi hänen nähdäkseen, ettei sielläkään ollut ketään. Vieraat, mitä väkeä he sitten lienevätkin olleet, olivat varmaan kuulleet ikkunan särkymisen.
Hän hiipi taas portaita ylös pysähtyen silloin tällöin kuuntelemaan ja tuli seuraavaan kerrokseen, lukitun oven ulkopuolelle. Hän etsi avainta; se ei ollut reiässä. Mutta huoneessa oli joku. Hän kuuli suhahtavan kuiskauksen ja löi raskaasti oveen pampullaan. Tämän yllättävän äänen jälkeen kuului nopea "Oh!" ja taas tuo äänekäs kuiskaus.
Huoneessa oli nainen – paatunut murtovaras ei huudahtaisi "Oh!"
Dick peräytyi porraskäytävän reunaan, hypähti ja heittäytyi ovea vastaan. Korvia huumaava rysähdys kuului, ovi aukeni ja Dick lensi huoneeseen, joka... oli tyhjä.
Hän tiesi, missä katkaisija oli, kiersi sitä, mutta tuloksetta. Ja sitten – hän ei voinut selittää, miksi kylmät väreet karmivat hänen selkäpiitään ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hänellä oli se tunne, että pilkalliset silmät tuijottivat häneen jostakin näkymättömästä ja tuntemattomasta piilopaikasta. Niin elävä oli tämä mielikuva, että hän käännähti ympäri ja teki ensimmäisen kerran vuosikausiin sellaista, mitä ei yksikään englantilainen poliisiupseeri tee muuten kuin äärimmäisen hädän hetkenä, otti pistoolin taskustaan ja poisti varmistuksen.
Hän kuuli äänen alhaalta ja säpsähti. Poliisi oli portaiden juuressa.
"Tarvitsetteko apua, sir?"
Dick epäröi hetkisen ja sanoi sitten:
"Tulkaa ylös! Pitäkää aseenne valmiina. Täällä on joku ihminen."
"– on joku ihminen", kumea, pilkallinen kaiku aivankuin joku olisi kiusoittaakseen toistanut hänen sanansa.
Hän pyörähti ympäri. Mistään ihmisolennosta ei näkynyt jälkeäkään. Ei mikään liikkunut. Hiki peitti hänen otsansa. Ja sitten hän alkoi nauraa itsekseen ja pisti pistoolin takaisin taskuunsa. Hän oli sivuuttanut kauhun huippupisteen, ja hänen huumorintajunsa alkoi tulla hänelle avuksi.
Konstaapeli tuli tuoden voimakkaan sähkölamppunsa Dickin lampun avuksi, ja yhdessä he etsivät seinästä jotakin salakätköä voimatta kuitenkaan löytää mitään. Dick avasi kaapin, josta hän oli löytänyt ilmapumpun, mutta se oli liian ahdas piilopaikaksi ja hän työnsi ovea sulkeakseen sen.
Mutta oven hidas sulkeutuminen herätti hänen uteliaisuutensa. Se oli hyvin raskas. Hän löi sitä pampullaan ja se helähti: kaappi oli teräksestä. Oven reunat sopivat kaapin ovenpieliin niin tarkalleen kuin kassakaapin ovien täytyy sopia. Kaapin takaseinässä oli neljä puupalttia kiinnitettyinä kiviseinään; itse seinä oli ilmeisesti hyvin vahva.
"'Minun järkeni seisoo', kuten Mr. Derrick sanoisi."
Hän meni tutkimaan pientä hälyytyslaitettaan. Joku muu oli löytänyt sen. Se oli siepattu piilostaan maton alta, ja johtolanka oli katkaistu.
"Tunnetteko mitään tuoksua, sir?" kysyi poliisi äkkiä.
Dick haisteli. Ei kordiittia tällä kertaa, vaan jotakin hienoa hajuvettä. Hän oli kenties tuntenut sen jo aikaisemmin, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota.
"Naiset tuollaisia käyttävät", sanoi poliisi. "Tiedättekö, mitä lajia se on, sir?"
"Minä en ole hajuvesien erikoistuntija, konstaapeli. Minusta niissä kaikissa on sama tuoksu."
Hän ei voinut sitä nähdä, mutta hänestä tuntui siltä, kuin poliisi olisi hymyillyt pimeässä.
"Tämän nimi on 'Sans à tout'", hän sanoi ylpeänä tiedoistaan.
"Mistä hitosta te sen tiedätte?" kysyi ällistynyt Dick.
Poliisi selitti. Hänellä oli ystävätär, joka työskenteli hajuvesimyymälässä – se oli hienostunut ja ylhäinen toimiala – ja tämä ystävätär oli kerran tutustuttanut hänet "Sans à tout'n" autereiseen tuoksuun.
"Ystävättäreni sanojen mukaan se maksaa neljä puntaa unssi. Siitä ei voi erehtyä, herra – jonkinlainen ruusujen ja seetripuun sekoitus."
"Te vallan masennatte minut", sanoi Dick kärsimättömästi "Nyt pyytäisin teitä käyttämään nenäänne ja näyttämään, vainuaako se kylmäverisen murhamiehen?"
Hänen verensä jähmettyi. Huoneesta kuului jostakin hiljaista, matalaa naurua.
"Tekö nauroitte?"
"Minäkö, sir?" sanoi konstaapeli. "Minä en osaisi nauraa tuolla tavalla, en vaikka maksaisitte. Minä luulen, että se kuului ulkoa portaista."
Dick ei ollut samaa mieltä, mutta meni kuitenkin porrasaskelmalle. Hän ei nähnyt mitään. Kun hän palasi, niin hänellä ensimmäisen kerran oli se tunne, että konstaapeli ja hän olivat kahdenkesken huoneessa. Tuo näkymätön olento oli poistunut.
"Se oli aivan kuin haamun naurua", sanoi poliisi.
Dick kääntyi hänen puoleensa. Häntä nauratti niin, ettei hän voinut olla vihainen.
"Oletteko milloinkaan kuullut haamun nauravan, mies raukka?"
"En, herra, mutta juuri sillä tavalla minä kuvittelen haamun voivan nauraa", sanoi poliisi arvokkaasti.
"On hämmästyttävää", sanoi Dick jälkeenpäin Bourkelle, "miten vaikeata on torua virkapukuista poliisimiestä. Hän on jollakin tavalla epäinhimillinen."
Seurasi hiljaisuus, jonka poliisi keskeytti.
"Mitä haluaisitte minun tekevän, sir? Minun on tietenkin annettava tästä raportti?"
"Se on selvää. Sanokaa, että minä kutsuin teidät tänne ja –"
Tänä hetkenä kaikki huoneen valot syttyivät palamaan. Dick oli tullessaan vääntänyt nappulaa toivoen saavansa huoneeseen valoa ja oli unohtanut vääntää uudestaan. Jossakin osassa taloa nuo salaperäiset vieraat nyt olivat avanneet aikaisemmin katkaisemansa virran. Portaissa ei ollut valoa, mutta katsoessaan alas Dick näki keittiön portaisiin sytyttämänsä lampun heijastuksen.
Hän tutki huoneen uudestaan, luultavasti kahdennenkymmenennen kerran, avasi uudestaan kaapin ja löi taas seinään pampullaan. Se oli lujasti muurattu tiiliseinä. Hänen sitä potkaistessaankaan se ei hituistakaan vavahtanut. Lattia oli vahva ja päällystetty jollakin asfaltin tapaisella aineella.
Entä tuo tuoksu?
"Mikä tuon hajuveden nimi oli?"
"Sans à tout, sir", sanoi konstaapeli ylpeänä kuten ainakin henkilö, joka voi jaella toiselle sivistyksen murusia.
Dick haisteli haistelemistaan. Tuoksu tuntui hyvin selvästi kaapissa: seetripuuta ja ruusuja. Hän sulki oven, painoi kädensijaa ja astui konstaapelin jäljessä portaita alas. Kuten hän odottikin, oli etuovi suljettu salvalla ja ketjulla. Hän päätti ottaa ne pois seuraavana päivänä.
Kello oli lähes yksi hänen päästessään vuoteeseensa, ja hän oli hyvin vakuutettu siitä, ettei häntä uudestaan häirittäisi – mikä ei tapahtunutkaan.
Hän kuuli ovenkoputuksen, joka oli merkkinä hänen teensä saapumisesta, ja sanoi unisesti "sisään!"
"Tahdotteko tämän pullon pöydältänne, sir?"
"Pullon?" Dick nousi istumaan vuoteessaan.
Pullo oli aivan pieni, kauniinmuotoinen, lasikorkkinen ja nauharuusukkeella koristettu. Hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen. Harmaanvihreässä etiketissä näkyivät siroin hopeakirjäimin sanat "Sans à tout." Pullo oli puolillaan.
"Kuka sen on tuonut?" kysyi Dick käheästi.
Minns pudisti päätään.
"Kiitos", sanoi Dick, ja miehen mentyä hän nousi vuoteestaan, meni parvekkeelle, käänsi päätään ja tuijotti salaperäiseen huoneeseen.
"Onpa sinulla hermot!" sanoi hän tuntematonta uskalikkoa tarkoittaen.
Hyvin syvissä mietteissä ja juhlallisena Dick söi aamiaistaan huoneessa, jota hän oli leikillisesti sanonut paroonilliseksi halliksi ja joka oli Tommyn ruokailuhuone, kun talon omistaja astui sisään. Tommy rakasti tällaisia mielettömän odottamattomia ilmestymisiä.
"Taivasten tekijä, miten sinä et ole Clactonissa?"
Tommyn kasvot näyttivät pitkiltä ja murheellisilta.
"Minä olen mennyttä miestä, vanha ystävä. Olen tehnyt kerrassaan kamalan faux pas'n – kerrassaan hirveän rikoksen, suorastaan tahrannut maineeni."
"Mainiota! Parempia uutisia en ole kuullut moneen aikaan. Painahan omaa mahonkipuutasi. Merkitseekö tämä sitä, että minun on pakko kärsiä sinun seuraasi?"
"Ei, ei tarkoita", keskeytti Tommy. "Kaikki on lopussa meidän välillämme, Maryn ja minun välillä, hyvä mies, siinä kaikki. Se on suorastaan hirveätä."
"Varmaankin suorastaan hirveätä sinulle", sanoi Dick iloisesti, "mutta luultavasti onneksi hänelle. Tarkoitatko Maryllä Miss Mary Danea?"
Tommy nyökkäsi.
"Vietimme kerrassaan hurmaavan illan yhdessä kulkien edestakaisin pitkin rantakäytävää. Minä olin autuas. Cornfort paralla oli unitaudin kohtaus. Hän meni nukkumaan yhdeksältä, taivas häntä siunatkoon. Mary lupasi tulla takaisin kävelemään ja sen hän tekikin, ja sitten minä senkin idiootti meidän istuessamme eräällä tuollaisella kamalan kovalla penkillä pujahutin erään lahjan hänen laukkuunsa. Se sattui olemaan auki sinä hetkenä – laukku nimittäin. Ostin sen Lontoosta ja se maksoi omaisuuden. Ellen olisi avannut korkkia, niin ei olisi ollut mitään hätää. Pitikö minun tietää, että se kaikki vuotaisi hänen inhoittavaan laukkuunsa?"
Dick oli noussut seisomaan.
"Mikä sinun lahjasi oli?" kysyi hän hengästyneenä.
"Pieni pullo hajuvettä... viimeistä muotia sanovat sitä Sans à tout'ksi. Minä luulin sitä aina korttipeliksi, mutta oppia ikä kaikki", sanoi viheliäinen Tommy. "Hän oli hirveän kiukkuinen – ei ensinkään tavallinen herttainen Mary. Hän sanoi vihaavansa kaikkea tuollaista – hajuvesiä ja sen semmoisia, mutta minä huomasin, että hän piti sen."
Dick oli käynyt valkoiseksi kasvoiltaan.
"Voitko pahoin?" kysyi Tommy levottomana.
Dick pudisti päätään.
"En. Jatka vain tätä – lystikästä juttua. Hän kai jätti sinut siihen paikkaan?"
"Ei, ei jättänyt", vastasi Tommy. "Minä jätin hänet. Totta puhuen, hyvä mies, se oli sellainen rakastavaisten kina."
"Mikä?" kysyi Dick vakavasti katsoen ystäväänsä.
"Rakastavaisten kina. Hän sai minut raivostumaan ja minä nousin ja vaelsin tieheni. Palasin parahiksi näkemään hänen katoavan taloon."
"Mihin aikaan tuo tapahtui?"
"Kello lienee ollut kymmenen – kenties sentään lähempänä yhdeksää. Minä en milloinkaan tiedä, mitä kello on", sanoi Tommy synkän surun vallassa.
"Etkö tavannut häntä sen jälkeen?"
"Tietysti tapasin hänet." Tommy osasi olla hyvin ärtyisä. "Et kai kuvittele, että minunlaiseni mies sallisi itsensä käyttäytyä niin sopimattomasti pyytämättä anteeksi? Soitin hänelle hotellista."
"Se ei merkitse tapaamista."
"Miksi ei merkitse? Pyysin häntä tulemaan ulos ja antamaan minulle tilaisuuden hyvittää, mitä olin rikkonut."
Dick odotti. Hän ei uskaltanut kysyä.
"Ja hän tuli kuin tulikin. Kuljimme edestakaisin talon edustalla. Hän kertoi olevansa hiukan huolissaan. Sanoi, että Englannissa oli eräs tyttö, joka oli aivan hänen näköisensä. Oli nähnyt hänet samana päivänä Clactonissa."
"Sinä siis näit hänet, voitko vannoa, että näit hänet?" keskeytti Dick kiivaasti. "Mary Danen itsensä?"
Tommy katsahti häneen hiukan huolestuneena.
"Sinä et ole terve, hyvä mies", sanoi hän levottomana.
"Olen aivan terve", sanoi Dick. "Tahdon ainoastaan tietää, oletko vallan varma siitä, että tyttö, jonka seurassa olit eilisiltana kello yhdestätoista mihin asti –?"
"Varmasti kahteentoista", sanoi Tommy. "Kyllä, hän oli Mary Dane. Kuka hitto hän muuten olisi ollut?"
Dick peitti kasvot käsiinsä ja voihkaisi.
"Se tyttö on aiheuttanut minulle useampia sydänkohtauksia kuin ainoakaan ihminen, jonka koskaan olen tuntenut", sanoi hän. Sitten hän katsahti ylös. "Miksi sinä tulit kaupunkiin?"
"Tulin tänne" – Tommy oli hyvin totinen ja arvokas – "saadakseeni sinut avukseni etsimään tämän ihastuttavan nuoren neitosen kaksoisolentoa. Kenties et ole kuullut hänestä mitään –"
"Voi taivasten tekijä!" Dick nosti molemmat kätensä kattoa kohden. "En koskaan kuullut hänen kaksoisolennostaan!"
"Hän kertoi minulle", jatkoi Tommy antamatta häiritä itseään, "että kaikenlaiset ihmiset, muiden muassa tuo veijari, joka murhattiin ukko Derrickin talossa, olivat luulleet häntä joksikuksi muuksi, ja silloin minä ajattelin itsekseni: 'Jos kukaan pystyy selvittämään tämän pulman, niin tuo kukaan on ystäväni Dick.' Ja sinä pystyt!"
Dick katsahti häneen hämmästyneenä.
"Onko tarkoituksesi sanoa minulle, että olet tullut koko tuon pitkän matkan Clacton-on-Seasta, tuosta porvarillisesta, mutta miellyttävästä paikasta, pyytääksesi, että minä ryhtyisin etsimään Mary Danen kaksoisolentoa, sinä onneton? Minä sanon uudestaan, niin että se lopullisesti pystyy sinuun, että Mary Danen kaksoisolento on aiheuttanut Scotland Yardille, joka tässä tapauksessa merkitsee minua, enemmän huolta kuin – kuin –"
"– mikään muu", täydensi Tommy avuliaasti.
Hän lähti pian teen jälkeen, eikä Dick voinut muuta uskoa kuin että hänen odottamattomalla saapumisellaan oli ollut jokin toinenkin hyvin nimenomainen syy sen lisäksi, jonka hän oli ilmaissut. Iltapäivällä hän sai kirjeen Derrickiltä, joka pyysi häntä tulemaan klubiinsa seuraavana päivänä. Hän ei aikonutkaan lähteä Ranskaan kuten ensiksi oli suunnitellut, vaan Skotlantiin eli hänen omia sanojansa käyttääksemme "ottaa autonsa ja lähteä ajelemaan pohjoiseen päin."
Hän halusi tietää, olisiko hänen läsnäolonsa välttämätön Lordy Brownin kuoleman johdosta toimitettavassa kuulustelussa, mutta Dick oli saanut tietää, ettei se ollut tarpeellista. Brownin joutuminen Derrickin taloon tuntui oudolta, mutta se voitiin selittää. Hänet oli aikaisemmin tuomittu murtovarkaudesta, hänen maineensa oli muutenkin huono, ja oli hyvin selitettävissä, että hän oli valinnut vanhan tunnetusti varakkaan tuttavansa talon harjoittaakseen laitonta ammattiaan. Mies oli muuttunut niin paljon, sen jälkeen kuin Walter Derrick viimeksi oli hänet nähnyt, ettei hän voinut edes varmasti sanoa tuntevansa häntä.
Dick ei voinut noudattaa kutsua, ja Derrick tuli häntä tervehtimään Wealdin taloon.
"Tämä inhoittava juttu alkaa viedä minulta hermot", sanoi hän, "ja olen aikonut lähteä ajelemaan maaseudulle ja kenties jään vähäksi aikaa Tweedin pohjoispuolelle. Jos kyllästyn ja palaan kaupunkiin, niin ilmoitan teille."
Seuraavan aamun lehtien seuraelämäuutisista Dick luki, että Mr. Walter Derrick oli lähtenyt pohjoiseen ja aikoi tehdä autoretken Skotlantiin ja viipyä poissa kuukauden. Toisella sivulla kerrottiin Lowndes Squaren salaperäisestä murhasta, joka kuitenkaan ei ollut saanut varsin huomiotaherättävää sijaa, koska yleisön huomio par'aikaa oli kiintyneenä erääseen toiseen vielä kiihoittavampaan rikosjuttuun.
Dick Staines pani parastaan. Hän harrasti järjestelmällistä työntekoa, ja eräänä aamuna hän hankki itselleen useita pieniä apuneuvoja, joiden toivoi rajoittavan etsintäänsä. Ensiksikin maanmittauskartan, josta näkyi lähin ympäristö viimeisten sadanviidenkymmenen vuoden kuluessa. Molempien talojen takana kulki kapea kuja. Sen toisella puolella olivat lordi Wealdin talosta vasemmalle olevien talojen autovajat ja muut ulkorakennukset. Kujan vastakkaisella puolella oli ainoastaan kaksi rakennusta, joista toinen oli autotalli ja toinen hevostalli. Näiden kahden, kujan kummassakin päässä olevan rakennuksen välillä oli korkea aita, jossa säännöllisten välimatkain päässä oli puutarhaveräjät. Tämän aidan takaa näkyivät Coyling Streetin varrella olevien talojen pihanpuoliset julkisivut. Pihat olivat hyvin kapeat ja ahtaasti aitain puristuksissa, mutta Dick huomasi ne kuitenkin riittävän suuriksi, jotta talojen asukkaat olivat voineet järjestää itselleen varsin miellyttävät kukkastarhat.
Hän tarkasteli Coyling Streetiä ja huomasi, että sen varrella olevat talot olivat hyvin rakennettuja Cubitt-mallisia rakennuksia, joissa kaikissa paitsi numerossa 7 oli asukkaita. Tämä talo näytti autiolta ja laiminlyödyltä. Sen ikkunoissa riippuivat tomuiset verhot, jotka näyttivät olleen koskematta vuosikausia; etupiha näytti sangen siistiltä, koska se oli kivetty. Hän sai kuulla, että tämä talo ei ollut myytävänä eikä sitä ollut ilmoitettu vuokrattavaksikaan. Se oli vain tyhjilleen jätetty talo, jonka omistajasta kenelläkään ei ollut tietoa. Hän jatkoi tutkimuksiaan ja sai sattumalta tietää, että Walter Derrick oli talon omistaja. Ilmeisesti rakennustarkastus oli määrännyt joitakin korjauksia suoritettavaksi, ennenkuin talon sai vuokrata asuttavaksi, ja Walter oli kärsimättömyyden puuskassa riitaantunut katselmusmiesten kanssa ja antanut talon jäädä tyhjilleen. Hän oli tarjonnut sen myytäväksi, mutta talo oli varmaankin ollut niin huonossa kunnossa, että korjauskustannukset olivat häntä peloittaneet.
Talon viimeinen asukas oli ollut eräs nainen, joka oli siellä kuollut – muuan miss Belfer. Hän oli asunut siellä vanhan Derrickin eläessä, ja neidin kuoltua ja hänen omaisuutensa tultua siirretyksi sieltä pois se oli ollut tyhjillään.
Tämä siis oli niitä "sangen vähäpätöisiä" kiinteistöjä, joita Walter oli kertonut isänsä jättäneen hänen niskoilleen.
Talolla oli pitkä julkisivu, ja Dick huomasi kysymättäkin, että se aikoinaan, viisikymmenluvulla, oli kuulunut jollekin salaiselle uskonlahkolle, jollaisilla aluksi oli ollut sellainen kukoistuskausi, että tämäkin ennen häviötään ja hajoamistaan omisti naapuristossa suuren joukon taloja, jossa sen varakkaat uudet jäsenet asustivat. Lahkon omaisuus joutui vanhan Derrickin käsiin – siinä eräs niitä kauppoja, jotka laskivat perustuksen hänen omaisuudelleen. Talon nimenä oli vieläkin "Pyhän Annan talo" viimeisenä jätteenä sen muinaisesta kirkollisesta merkityksestä. Heillä oli ollut oma kappelinsa, kerrottiin Dickille, ja kun kertojat osoittivat hänelle Tommy Wealdin autovajaa, niin hän uudistusten lomitse voi erottaa tämän rakennuksen goottilaiset muodot.
Tämä keksintö melkein kauhistutti Dick Stainesia. Hän oli joissakin suhteissa vanhanaikuinen. Hänen metodistisesta kasvatuksestaan johtui, että hän yhä vieläkin sai tunnonvaivoja koskiessaan pelikortteihin sunnuntaina, ja kappelin tai kirkon alentaminen maallisiin tarkoituksiin teki häneen aina ehdottomasti kiusallisen vaikutuksen.
Hänellä oli ollut kolmas rauhallinen yönsä, ja hän palasi taloon miettien, tokko saisi kuulla jotakin uutta Tommystä. Hän ei ollut saanut kirjettä, sen jälkeen kuin tämä arvoisa nuorukainen oli kadonnut Clactonin rauhaan. Samana aamuna oli Lordy Brownin juttu ollut esillä oikeudessa ja poliisin toivomuksesta lykätty kuukaudeksi. Mutta mitään lisätodistuksia ei ollut tullut esiin, ei mitään uutta johtolankaa ollut löydetty, ja yleisesti oli tyydytty siihen selitykseen, että Tommy Brown oli tunkeutunut taloon erään toverin seurassa, että he olivat riitaantuneet ja että onneton Lordy oli ammuttu kuoliaaksi automaattisella pistoolilla. Oli selvää, että jonkinlaista äänenvaimentajaa oli käytetty, sillä ei Dick eikä kukaan lordi Wealdin talon palvelijoista ollut kuullut mitään ääntä. Pistoolinlaukaus olisi toki tunkeutunut talojen välisen paksun kiviseinänkin läpi.
Alkoi hämärtää hänen kulkiessaan portaita ylös taloon, jota hän oli alkanut pitää melkein kuin omanaan, ja ovella hän tapasi Minnsin.
"Täällä on eräs nainen, joka on tullut teitä tapaamaan, sir. Olen vienyt hänet saliin."
"Eräs nainen?" Dickin sydän hymähti. "Kuka millainen nainen?"
"En tiedä, sir, mutta hän sanoo, että te tunnette hänet. Miss Dane."
Hän syöksyi hovimestarin ohi ja astui saliin. Mary Dane istui tuolilla käännellen erään pöydältä ottamansa kirjan lehtiä ja tervehti häntä kasvoillaan hymy, joka pyörrytti hänen päätään.
"Olenko todellakin antanut teille niin paljon vaivaa?" kysyi hän rauhallinen hymy vakavissa, kauniissa silmissään.
"Mitä vaivaa? – Oh, Tommy on tietenkin lörpötellyt!"
"Tommy on totta totisesti lörpötellyt", myönsi tyttö juhlallisesti. "Mutta koskapa Tommy muuta tekeekään kuin lörpöttelee, jos tarkoitatte lordi Wealdia. Ettekö voisi saada häntä tulemaan Lontooseen?"
"Missä hän on tätä nykyä?"
"Me tulimme Margateen eilen – potilaani käy aina silloin tällöin Margatessa. Minä luovun pian sairaanhoidosta."
Käsittämättä itsekään syytä Dick piti tätä hyvänä uutisena.
"Olen kovin iloinen."
"Miksi?" kysyi tyttö silmät selällään.
"No niin, se ei minusta tunnu – minä en harrasta sitä, että te – se on aika raskasta puuhaa", sai hän viimein änkytetyksi.
"On kyllä, mutta on niitä raskaampiakin. Teidänkin ammattinne on jotenkin raskas, Mr. Staines. En voi kuvitellakaan työtä, joka olisi vaativampaa kuin teidän."
"Minä pidän siitä", sanoi Dick. "Ja alan saada siinä huonon maineen."
Tyttö loi häneen nopean katseen.
"Tämänkö jutun takia, tämän –?" Hän nyökkäsi Derrickin taloon päin.
"Niin juuri, Brownin jutun takia. Olette varmaan lukenut selostuksen?"
"Lukenut ja kuullut", sanoi tyttö rauhallisesti. "Te unohdatte, että Tommynne on alituisesti minun seurassani."
"Minä en ymmärrä häntä",sanoi Dick. Huomautus oli typerä, ja tyttö pakotti hänet huomaamaan sen mahdottomuuden.
"Tietysti te ymmärrätte", hän kiusoitteli. "Hän on hirveästi minuun rakastunut. Eikö se ole varsin hyvä syy?"
Dick nyrpisti nenäänsä.
"Tommy on sellainen mies, joka on hirveästi rakastunut jokaiseen ihmiseen, joka herättää hänen huomionsa."
"Hän on hyvin herttainen poika ja te olette hyvin epäkohtelias. Minä tunnen itseni oikein ilkeäksi, kun ajattelen Tommyä."
Dick nauroi. Hänen mielensä oli harvinaisen kevyt, hänen oli helppo nauraa ja hänestä tuntui siltä, että hänen olisi ollut yhtä helppo tehdä tyhmyyksiä.
"Oletteko näytellyt vampyyria?"
"Olen", sanoi yllättävä tyttö. "Jos nimittäin tarkoitatte, olenko rohkaissut häntä olemaan erinomaisen huomaavainen. Se ei ollut kilttiä – minä vihaan itseäni joskus."
Tämän hän sanoi niin kiivaasti, että Dick pelästyi, ja hetkiseksi hänen rohkeutensa lannistui. Hän oli aina pitänyt Tommyn huomaavaisuutta tätä tyttöä kohtaan huvittavana juttuna, jolla ei ollut vakavaa merkitystä – hän ei esimerkiksi olisi voinut kuvitella, että Tommy menisi naimisiin. Hän oli kuin perhonen, joka lensi kukasta kukkaan loukkaamatta ainoatakaan terälehteä, jolle hän istahti ja saamatta mitään suloista myrkkyä hunajasta, jota hän imi.
"Tuo kuulostaa melkein siltä, kuin tuo Tommyn juttu olisi ollut hyvin vakavaa laatua."
Hänestä tuntui siltä, kuin tyttö olisi tästä hiukan pahastunut, mutta hän naurahti.
"Miten järjetöntä!"
Hän katsoi ympärilleen kauniissa salissa.
"Aiotteko asua täällä kauan?"
"Miksi kysytte sitä?"
Tyttö tuijotti häneen.
"Minusta kysymykseni on parasta Scotland Yardin tyyliä!"
"Miksi kysytte sitä?" toisti Dick.
"Sanon teille, miksi kysyin sitä, herra kersantti tai tarkastaja tai ylitarkastaja. Siksi, että tahdon sen tietää! Muistuuko kenties mieleenne, että te asutte täällä vain niin kauan kuin Tommy on poissa Lontoosta? Joten siis kysymykseni oli kohtelias tapa saada selville, miten kauan saamme nauttia Tommyn seurasta."
Hän ei odottanut Dickin vastausta.
"Sitäpaitsi teillä on täällä hyvin yksinäistä. Tommy sanoo, että viereinenkin talo on tyhjä. Sielläkin asuu yksinäinen vanhapoikaraukka."
"Tarkoitatte Derrickiä?"
Tyttö nyökkäsi päätään.
"Olen kuullut hänen lähteneen Skotlantiin – miten epäinhimillistä! Jättää teidät vartioimaan taloaan, jossa kummittelee!"
"Kuka teille sanoi, että siellä kummittelee?"
Tyttö kohotti häneen juhlallisen katseen.
"Koko kaupunginosa puhuu siitä", sanoi hän levollisesti. Ja sitten hänen huulensa värähtivät. "Te ette tiedä, miksi tulin tänne. En oikeastaan tiedä sitä itsekään. Oli niin houkuttelevaa leikkiä hienoa neitiä ja tulla tervehtimään teitä ja kysymään, miten voitte – sivumennen sanoen teidän olisi pitänyt kysyä minulta, tahtoisinko kupin teetä... älkää vaivautuko... voitte tilata minulle auton minuutin kuluttua. Mr Staines, kuka on tuo nainen, joka on niin minun näköiseni? Tunnetteko te hänet? Vai liioitteleeko Tommy – hän on hirveä valehtelija, vaikkakin aivan viattomalla tavalla. Se kuuluu hänen tyyliinsä. Minusta se on hänen herttaisimpia ominaisuuksiaan. Mutta kertokaa minulle nyt, kuka hän on."
Dick pudisti päätään.
"Antaisin hyvät rahat sille, joka sen minulle sanoisi."
"Minulla on siis kaksoisolento?"
Dick nyökkäsi päätään.
"Minkä näköinen hän on?" Hänen silmänsä nauroivat. Dickistä tuntui siltä, kuin tyttö ei uskoisi hänen sanojaan.
"Hän on hyvin sievä, kauniit harmaat silmät ja suu – juuri sellainen suu, jollaisia kuvalehtien taiteilijat piirtävät ja jollainen niin harvalla naisella on."
Silmänräpäykseksi, mutta ei kauemmaksi, hänen katseensa painui maahan.
"Hän tuntuu tehneen teihin syvän vaikutuksen. Ja tietenkin minun pitäisi olla hyvin kaino ja sanoa: 'Mutta tehän puhutte minusta.' Mutta sitä en aio tehdä. Minun mielestäni te olette ollut hyvin epäkohtelias, Mr. Richard Staines, mutta tunnustan, että itse pakotin teidät siihen enkä siis saa valittaa. Ainoa tärkeä seikka on (en suinkaan halua kuulla hänen ruumiillisia piirteitään ylistettävän eikä kuvailtavan), että hän siis on minun näköiseni?"
Dick nyökkäsi päätään.
"Vai niin!" Muuta tyttö ei sanonut, katseli häntä vain hetkisen hyvin tarkkaavaisesti.
"Tahtoisinpa tietää, mitä ajattelette."
"Ja minä, mitä te ajattelette", vastasi Dick.
"Kenties saatte tietää sen jonakin päivänä."
Hän otti käsilaukkunsa ja sateensuojansa.
"Aiotteko nyt olla kohtelias nuori mies ja saattaa minut Victoria asemalle."
Dick epäröi. Tähän aikaan hän tavallisesti meni huoneeseensa. Mutta Derrickin talossa ei ollut käyty kolmeen päivään, eikä kukaan voinut odottaa hänen olevan alituisesti työssä.
"Kyllä, otanko auton vai kävelemmekö", sanoi hän.
Hän sanoi jotakin hovimestarille ja seurasi tyttöä kadulle. Tällä ei ilmeisesti ollut kiirettä, sillä hän käveli hyvin hitaasti.
"Minä olen halveksittava olento", sanoi hän viimein. "Te ette koskaan voi sanoa minusta mitään niin loukkaavaa kuin aion itse sanoa itsestäni."
"Mikä on näiden itsesyytösten aihe?"
Tyttö pudisti päätään.
"En voi sitä teille sanoa. Eräs asia, joka juuri on minulle tapahtunut. Se koskee Tommyäkin – Tommy raukkaa! Tänä hetkenä hän istuu penkillä Cliftonvillessä asuntomme edustalla odottaen, että tulisin ulos. Siellä luultavasti sataa. Mahtaa olla ihanaa olla romanttinen mieleltään kuten Tommy."
"Minusta olisi hauskempaa puhua jostakin muusta kuin Tommystä", sanoi Dick hyvin luonnollisista syistä.
"Eikö hän ole teidän ystävänne?" kysyi tyttö teeskennellen ihmettelyä.
"Hyvin hyvä ystäväni. Minä pidän paljon Tommystä. Mutta olen myös järjettömästi ihastunut erinäisiin muihinkin ihmisiin."
"Älkää menkö järjettömyydessänne liian pitkälle", sanoi tyttö nopeasti. "Ette ole kysynyt minulta, miksi aion luopua sairaanhoidosta ja miten sitten aion ansaita toimeentuloni. Toivoisin, että välittäisitte minusta yhtä paljon kuin kaksoisolennostani. Onnellinen nainen! Näettekö hänestä unta?"
"Älkää olko lapsellinen, Mary. Minä tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa –"
Hän kuuli pehmeän naurahduksen.
"Ettekö voisi alkaa kysymällä, miten verraten oudot ihmiset puhuttelevat minua? Jos kysytte sitä, niin vastaan 'Miss Dane'."
"Mutta minä en ole verraten outo henkilö."
He kulkivat par'aikaa puiston läpi, ja Dick tarttui tytön käsivarteen ja pujotti omansa hänen kainaloonsa. Lyhyen hetken tämä antoi sen olla, mutta riuhtaisihe sitten äkkiä vapaaksi.
"Ei, ei!" Dick kuuli hänen lyhyen hengityksensä. "Pyydän teitä! Tahdon säilyttää edes hiukkasen itsekunnioituksestani, jos suvaitsette."
Hänen sanansa ärsyttivät ja loukkasivat Dickiä.
"Älkää olko minulle vihainen", sanoi tyttö heidän kuljettuaan hetkisen vaiti. "Minä olin todellakin hyvin kiltti – niin kiltti kuin osasin olla. Sanoin äsken Tommyä valehtelijaksi – enkä ole koskaan saanut mielestäni sitä, että kerran ilkeästi ja tietoisesti valehtelin teille."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Dick.
"Jos sanoisin teille sen, niin valheeni olisi ollut kaksin verroin turha. Ei, minä kestän leikin loppuun asti ja kärsin, mitä minun on kärsittävä. Mutta tahdon teidän tietävän ja uskovan, että tuo valhe tuotti minulle enemmän tuskaa kuin teille."
Aivan äkkiarvaamatta hän joudutti askeleitaan.
"Inhoittaako jokin asia teitä joskus vallan kauheasti, oikein sielun pohjia myöten? Ettekö joskus inhoa kaikkia tehtäviänne – työtänne, jokapäiväistä puuhaanne, päiväjärjestystänne? Minulla on joskus se tunne. Ja luulen, että minulla on se tänä iltana."
"Ettekö pidä sairaanhoidosta?" kysyi Dick.
Kesti parin silmänräpäyksen ajan, ennenkuin Mary vastasi, ja silloin hän ponnekkaasti huudahti yhden ainoan sanan:
"En!"
Hänen junansa lähti hiukan yhdeksän jälkeen. Se oli hyvin hidas juna. Hän tunnusti, ettei ollut syönyt päivällistä. Dick vei hänet asemaravintolaan, mutta hän tyytyi hyvin kevyeen ateriaan.
"Tiedättekö, miksi tulin kaupunkiin tänään? Kysykää minulta sitä, ennenkuin junani lähtee."
Heillä oli kymmenen minuutin odotusaika ravintolasta lähdettyään ja heidän kulkiessaan junasillalla Dick kysyi.
"Sanon sen, juuri kun juna lähtee."
Dick löysi hänelle naisten osaston, jossa ei ollut ketään muuta. Junanlähettäjä oli antanut valmistavan lähtömerkin ja merkkivalo oli vaihtunut punaisesta vihreäksi, kun tyttö pisti päänsä ikkunasta.
"Kiduttaakseni itseäni", hän sanoi hiljaisella äänellä; "kulkeakseni tulisilla hiilillä ja kantaakseni kynttilää paljain jaloin lumessa."
Dick ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen käsittämättä mitään. Juna lähti liikkeelle ja hän kulki sen rinnalla.
"Sanon teille järjettömimmän asian, minkä milloinkaan olette kuullut." Tyttö puhui erinomaisen nopeasti ikäänkuin koettaen puristaa kaikki ajatuksensa tähän lyhyeen hetkeen, joka hänellä oli jäljellä. "Ja minä luotan siihen, ettette milloinkaan muistuta minulle tätä suurta mielettömyyttä."
"Mikä se on?" kysyi Dick lisäten vauhtiaan pysyäkseen hitaasti liikkuvan junan rinnalla.
Tyttö kumartui alaspäin, kunnes hänen huulensa melkein koskettivat Dickin poskea.
"Minä rakastan teitä – en tiedä miksi."
Se oli pelkkä kuiskaus, ja tyttö oli poissa. Hän ei edes katsonut jälkeensä eikä huiskuttanut kättään hyvästiksi, ja Dick Staines seisoi junasillalla kivettyneenä, huumautuneena. Hän seisoi siinä tuijottaen vielä kauan sen jälkeen, kuin junan punainen takalyhty oli kadonnut näkyvistä salaperäisen kierteen taa.
Hän palasi takaisin asuntoonsa kulkien kuin ilmassa. Tullessaan Lowndes Squarelle hän näki Minnsin hyvin kiihtyneenä ovensuussa, ja epäillen, että jokin oli hullusti, hän joudutti askeleitaan ja juoksi ulkoportaat yhdellä harppauksella.
"Olen etsinyt teitä kaikkialta, sir... En tietänyt, pitäisikö minun kutsua poliisi."
Mies sulki oven. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet ja levottomat.
"Tuo kello on soinut vähäväliä puolen tunnin aikana. En ole uskaltanut mennä sisään... Ajattelin, että te kenties olitte tullut. En tietänyt mitä tehdä."
Dick käännähti kantapäillään ja juoksi kadulle vetäen avaimen esille juostessaan. Hän odotti, että ovi olisi suljettu salvoin ja ketjuin, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt poistaa niitä. Mutta hänen kiertäessään avainta ovi avautuikin. Hänen vääntäessään katkaisijaa valo syttyi. Murtautujista ei näkynyt merkkiäkään, kunnes hän tuli saliin. Hän seisahtui ovensuuhun ja hänen silmänsä suurenivat. Huonekaluja oli siirrelty. Seinän vieressä ollut lipasto oli nostettu keskelle huonetta. Itse seinää oli surkeasti pahoinpidelty pienillä sähköporilla – lattialla tällainen työkalu, joka ilmeisesti oli joutunut epäkuntoon. Siitä johti sähkölanka lampun seinäkoskettimeen, ja kokonaista kahdeksaatoista tuumaa paksusta seinästä oli koverrettu pois. Lattialla oli tiilimurskaa, ja jokaista huonekalua peitti paksu tomukerros.
Dick otti poran käteensä ja tutki sitä ammattimiehen mielenkiinnolla. Hän oli nähnyt tällaista asetta käytettävän ennenkin, mutta ei koskaan seinän murtamiseen, mikä nähtävästi oli ollut murtäutujain tarkoitus. Joko oli joku häirinnyt heidän työtään tai he olivat päätelleet aloittaneensa väärästä paikasta. Heidän oli täytynyt huomata, että tästä oli turhaa etsiä kätköpaikkaa, mutta he eivät olleet luopuneet etsiskelystään, ennenkuin olivat tunkeutuneet hyvin syvälle ja saaneet selville seinän paksuuden ja vahvuuden.
Hän kuuli äänen takaapäin ja pyörähti ympäri pistäen kätensä takataskuun. Huoneessa seisoi mies, joka koomillisen ällistyneenä tuijotti hävityksen näyttämölle.
Tuo mies oli Walter Derrick.
"Mitä tämä on?" kysyi hän ja punastui punastumistaan huomatessaan, mitä oli tapahtunut.
"Milloin tämä tapahtui?" Hänen äänensä oli kiivas, mutta eipä ihme, että hän oli suuttunut. "Hyvä Jumala! Kuka tämän teki?"
Hän siirsi katseensa runnellusta seinästä Dickiin ja toisti kysymyksensä.
"Antaisin paljon sille, joka voisi sen minulle sanoa", sanoi salapoliisi. "Scotland Yard olisi erinomaisen onnellinen saadessaan käsiinsä tämän miehen, olipa hän kuka hyvänsä. Olemme etsineet häntä viimeiset kymmenen vuotta."
Derrick loi häneen nopean silmäyksen.
"Tiedättekö, kuka hän on?"
"Hänen henkilöllisyyttäänkö? Emme. Siitä tiedämme yhtä vähän nyt kuin silloin, kun hän teki murhan, joka herätti mielenkiintomme häntä kohtaan."
"Murhan... kun hän teki murhan? Millaisen murhan?"
"Noin kymmenen vuotta sitten, Mr. Derrick, murhattiin erään Sloughin tehtaan kassanhoitaja keskellä Bath Roadia."
Dick vaikeni.
"Niin", sanoi Derrick. "Mitä sillä on tekemistä tämän" – hän osoitti kädellään huonetta – "kaiken tämän kanssa? Mitä ihmettä sillä on tekemistä tämän kanssa?" Hänen äänensä oli hyvin kimeä salissa vallitsevan hävityksen näkeminen tuntui pahasti järkyttäneen hänen tasapainoaan.
"Murhaaja jätti jälkeensä pistooliin painuneen peukalonjäljen. Tiedätte luultavasti kaiken tämän, sehän on meidän klassillisia tapauksiamme. Muutamia päiviä sitten tulin taloonne sen jälkeen, kuin tänne oli murtauduttu ja me löysimme tuon jäljen eräästä juomalasista."
"Löysitte tuon jäljen juomalasista... murhaajan jäljen, saman miehen, joka ampui tuon kassanhoitajan?" Mr Derrick oli kauhistunut.
"Ja me näimme sen uudestaan samana aamuna, jolloin löysimme Lordy Brownin ruumiin – juuri tässä pöydässä."
Mr. Derrick tuijotti pöytään kuin noiduttuna.
"Murhaaja", sanoi hän käheästi,"... hänen sormenjälkensä tässä pöydässä! Hyvä Jumala!... Ja lasissa, sanoitteko niin? Te kai valokuvasitte sen, vai mitä? En tiedä, mikä sellaisissa tapauksissa on tapana. Ette suinkaan ole erehtynyt?"
"Se on mahdotonta, mutta on olemassa eräs omituinen seikka, joka on saanut Scotland Yardin ja minut ymmälle. Sekä lasista että pöydästä löysimme vain peukalonjäljen – ei mitään muita sormenjälkiä. Se oli ihmeellistä – varsinkin lasin suhteen. Mies ei voi nostaa juomalasia pelkällä peukalollaan. Eikä ole luultavaa, että vain hänen peukalonsa on koskettanut pöytää. Minä kerron teille nyt hiukan enemmän kuin ylitarkastaja Bourke soisi minun kertovan. Minulla on oma ajatukseni, mutta toistaiseksi en tahtoisi –"
Hän katseli tutkivasti seinää, sileätä, kiiltävää seinää, juuri säälimättömien tunkeutujain kaivertaman ison reiän yläpuolelta, astui sitten hitaasti seinän viereen ja osoitti kädellään.
"Tuossa on taas sama jälki", sanoi hän.
Jälki oli niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä, pelkkä musta tahra, mutta jokainen piirto erottautui selvästi.
Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa, ja samassa Dickin arvelu muuttui varmuudeksi. Hän tiesi hyvin, miksi tuo sormenjälki oli siinä ja miten se oli siihen tullut.
Pari tuumaa jäljen alapuolella oli pienen pieni musta pilkku. Hän kosketti sitä sormenpäällään. Se oli vielä kostea.
Ylitarkastaja Bourke oli juuri menossa levolle saadessaan Dickiltä sanan. Hän saapui paikalle vasta Mr. Derrickin poistuttua hotelliin. Derrickin oli täytynyt palata Lontooseen erääseen ylimääräiseen yhtiökokoukseen. Hän selitti tämän Dickille, joka ei tullut siitä hullua viisaammaksi, sillä liikeasiat olivat hänelle pyhiä salaisuuksia.
Bourke astui kiireisin askelin saliin ja loi silmäyksen pahoinpideltyyn seinään.
"Kuulitteko, kun he tekivät tämän?"
"En", sanoi Dick. "Olin ulkona."
Hän ei pitänyt tarpeellisena kertoa ylitarkastajalle, mikä oli saanut hänet lähtemään ulos, eikä Bourke osoittanut uteliaisuutta.
"Niillä ihmisillä on hermot kuin paholaisella", sanoi hän ihaillen. "Ja peukalonjälki on taas tuossa."
Hän pani silmälasit paikoilleen ja tutki jälkeä tarkasti.
"Aivan niin. Minä olen jo niin tottunut tuohon ikuiseen sormenjälkeen, että tuntisin sen melkein paljain silmin. Ja tuossa on mustetta, vai mitä?" Hän kosketti pientä tahraa, joka nyt oli melkein kuivanut. "Te sanoitte, että jälki oli painettu –"
"Kumileimasimella", kiiruhti Dick jatkamaan. "Samaten kuin juomalasiin ja pöytään. Niihin he eivät tarvinneet mustetta, kostea käsi riitti. Katsokaahan, sir, kun ajattelette asiaa, niin tuollaisen leimasimen valmistaminenhan on hyvin yksinkertainen juttu. Sloughin murhaajan peukalonjäljen kuva on ainakin kolmessa käsikirjassa. Heidän ei tarvinnut muuta kuin valokuvata tuo paikka. Lupaisin valmistaa sellaisen leimasimen kahdessa tunnissa."
"Ja tarkoituksena olisi siis johtaa meidät harhaan? Hm! Omituista, en koskaan epäillyt sellaista. Oliko hälyytyskellonne paikoillaan? Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi ollut, kun kerran olitte ulkona."
Dick selitti, että hovimestari oli kuullut hälyytyksen, mutta ei ollut tietänyt mitä tehdä.
"Hänen olisi pitänyt kutsua poliisi – mitä apinoita nuo ihmiset ovatkaan. No niin, heille oli onni, kun saivat teidät pois tieltä – ei suinkaan teitä narrattu lähtemään ulos?"
Dick ei vastannut.
"Nämä roistot ovat älykästä joukkoa, ja on selvää, että he keinoilla millä hyvänsä tahtoivat saada tien selväksi, ja hehän tiesivät teidän olevan varuillanne viereisessä talossa. Mutta tehän ette ole niitä miehiä, jotka eivät voi vastustaa kauniita kasvoja, vaan heti vihjauksen saatuaan lähtevät pienelle kävelylle puistoon ja ihailemaan kuun välkettä järvenpinnassa."
Bourke tutki näin sanoessaan repaleista tiiliseinää eikä nähnyt apulaisensa kasvoja. Dick kalpeni huomatessaan, että Bourken mainitsemat ja hylkäämät mahdollisuudet olivat kaikki toteutuneet. Hänet oli narrattu ulos talosta... vieläpä puistoa koskeva yksityiskohtakin osui naulan päähän. Ja hän muisti, mitä tyttö oli sanonut – että hän vihasi itseään; ja hän oli kiskaissut käsivartensa hänen käsivartensa alta niin kiihkeästi, että Dick oli ollut ymmällä. Hän muisti tusinan pikkuseikkoja, jotka tyttö oli lausunut: hänen itsesyytöksensä, hänen viimeiset hurjat sanansa junan lähtiessä liikkeelle.
Hänet oli vallannut kiduttava epäluulo, jonka Bourke oli herättänyt. Epäluuloko? Ei se ollut pelkkä epäluulo.
"Hei, hei!"
Bourke oli taas kääntynyt ja seisoi tuijottaen häneen.
"Oletteko nähnyt esi-isänne haamun? Näytätte kurjalta kuin sairas koiranpentu."
"Tunnen itseni kurjaksi kuin kolme koiranpentua", sanoi Dick, jonka vaivoin onnistui hillitä äänensä.
Mr. Bourke siveli kaksinkertaista leukaansa.
"Luulisin, että teidän olisi paras nukkua tässä talossa. Lähetän tänne miehen seuraksenne –"
Dick pudisti päätään.
"Ehdotin samaa Derrickille, mutta hän ei halunnut sitä. Hän sanoo aikovansa sulkea koko talon. Vieläpä hän sanoi, että minun hänen mielestään oli turhaa enää asua Tommynkään luona."
"Tehköön omassa talossaan mitä haluaa. Mutta minä tahtoisin, että jäisitte lordi Wealdin luo niin pitkäksi aikaa kuin hän sen sallii", sanoi Bourke. "Hyväksyn kyllä kumileimasinajatuksen, mutta tuota peukalonjälkeä ei ollut valittu sattumalta. Siihen on jokin hyvin erikoinen syy, ja sen minä tahdon saada selville. Eräästä seikasta olen varma – sen tarkoituksena ei ole yksinomaan epäluulojen suuntaaminen Sloughin murhaajaan, josta emme edes tiedä, onko hän Englannissa vai ei. Ja kerronpa teille erään toisen asian. Lordy Brownin murhasi sama käsi, joka ampui Sloughin kassanhoitajan, se oli sama alhaalta ylöspäin suunnattu laukaus, joka on ominainen joillekin pyssynkäyttäjille. Meillä sellainen ei ole kovinkaan tavallista; olen nähnyt muutamia kamalia valokuvia ja diagrammeja, joita minulle välisti on lähetetty Atlantin takaa. Pysykää te vain Wealdin luona. On mahdollista, että hänen naapuritalossaan on sattunut suurin rikosjuttu, minkä Lontoo on kokenut sen jälkeen, kuin ylipäällikkö puki minut sinisiin housuihini."
XII.
Dick Staines teki äkillisen päätöksen: hän lähtisi tytön luo, kertoisi hänelle suorin sanoin, miten asiat olivat, ja pyytäisi häntä jollakin tavoin selittämään käsittämättömän käytöksensä. Hetkeäkään hän ei ollut epäillyt tyttöä syylliseksi Lordy Brownin kuolemaan. Jos hän koskaan oli nähnyt viattomuutta, niin se oli loistanut häntä vastaan Mary Danen silmistä.
Hän mietti miettimistään harkiten mielessään kaikkia mahdollisuuksia, mutta lopulta hän oli yhtä pahasti ymmällä kuin alkaessaan miettiä. Ainoastaan Mary voisi luoda valoa hänen mielensä pimeihin kohtiin. Ja tytön viimeiset sanat vahvistivat hänen päätöstään. Hän tarkoitti mitä sanoi, jokainen sana oli totta. Niiden muisto värisytti häntä. Tässä ainakin oli luja pohja, johon hän voi luottaa.
Hän nukkui yön päätöksensä jälkeen ja lähti Margateen ensimmäisessä junassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä tyttö asui tai oliko hän laisinkaan Margatessa. Mr. Cornfort muutti uskomattoman usein. Siinäkin saattoi piillä salaisuuden avain. Tämä vanha mies, joka aina torkkui tuolissaan, mitä osaa hän näytteli? Oliko hänen tehtävänään estää epäluulojen suuntautuminen tuohon rosvojoukkoon, jonka uhri Mary Dane oli?
Aina hän keksi puolusteluja tytölle. Hän oli kahleissa, joista ei voinut vapautua; hän oli samanlainen välikappale kuin tuo raajarikkoinen vanhus, jonka piti suojella joukon toimia.
Oliko hänellä todellakin kaksoisolento? Dick uskoi edelleenkin varmasti, että asianlaita oli niin; että jossakin Englannissa oli nainen, joka oli niin hänen näköisensä, ettei heitä voinut erottaa toisistaan. Lordy Brown parka oli puhunut Miss de Villiersistä. Hän oli jo aikonut sähköttää Kapkaupunkiin, mutta oli poliisitoimistosta löytänyt Kapkaupungin osoitekalenterin ja siitä kolme sivua de Villiers-nimisiä! Ja niin ollen ei ollut suuriakaan toiveita siitä, että tätä tietä päästäisiin tuloksiin. Hän noitui itseään, kun ei ollut hankkinut Lordylta tarkempia tietoja tytöstä, jonka tämä luuli nähneensä tuona iltana Bloomsbury Squarella. Hän oli kysynyt jotakin ja oli saanut hyvin epämääräisen vastauksen.
Dick Stainesilla oli useita pieniä tottumuksia, jotka vivahtivat lapsellisuuteen. Hän totesi aina mielentilansa erään hyvin yksinkertaisen ilmiön perusteella: ollessaan huolestunut ja ymmällä hän aina hengitti nenän kautta. Hän huomasi nyt tekevänsä siten ja naurahti.
Matka Margateen tuntui loppumattomalta. Hän kenties tapaisi tytön rannalla. Tommy Wealdilta, joka oli asettunut asumaan erääseen Cliftonvillen hotelliin, hän varmaan saisi tietää, mistä hän oli löydettävissä.
Tommyn rakastuminen oli lakannut häntä kiinnostamasta ja huvittamasta. Dick ajatteli Tommyä tavallaan hyvin ystävällisin tuntein – hän oli hyvin sopiva todistamaan tytön alibin. Dickin mieleen juolahti, tokko tyttö sanoessaan Tommyä valehtehjäksi tarkoitti juuri tätä seikkaa. Epäilys, pelko ja luottamus vaihtelivat hänen mielessään junan kiemurrellessa yksitoikkoista taivaltaan Whitstablesta Westgateen ja Westgatesta vilkkaampien seutujen kautta Margateen. Täällä hän tapasi salapoliisi Reesin, joka oli matkustanut samassa junassa, ja antoi hänelle ohjeita, joiden antaminen kidutti häntä itseään.
Hän ei aikonut viipyä kauemmin kuin päivän ja oli tullut ilman matkatavaroita. Ensitöikseen hän lähti ylhäällä kallion laella törröttävään punaiseen hotelliin.
"Kyllä, sir, lordi Weald asuu täällä, mutta luulen, että hän on juuri ulkona", sanoi hotellin ovenvartija.
Eräs ovella odottava rullatuolintyöntäjä antoi käheällä äänellä lisätietoja.
"Lordi on alhaalla rannalla tuon keltaisen tuolin luona."
Ellei Dick olisi unohtanut tuolin väriä ja sitä, miten helposti se erottui muista vähemmän silmäänpistävästi maalatuista, ei hänen olisi tarvinnut vaivautua Cliftonvilleen.
Hän astui rinnettä alas Margateen päin silmäillen rantaa ja sillä liikuskelevaa ihmisjoukkoa. Hän oli niin syventynyt tähystelyynsä, että kirjaimellisesti törmäsi päin totista ja vaiteliasta tuolintyöntäjää.
"Terve, hyvä mies!" Ääni oli Tommyn.
Dick katsahti ylös ja kohtasi Mary Danen vakavan, värähtämättömän katseen. Se tutkiskeli hänen kasvojaan, ja totisuus antoi sille uuden, henkeäsalpaavan lumousvoiman.
"Hyvää huomenta", sanoi Dick hämillään eikä keksinyt mitään muuta sanottavaa.
"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Tommy.
Hänen äänestään kuvastui lievä mielipaha, joka herätti Dickin myötätunnon. Rullatuoli oli edennyt muutaman askelen verran ja pysähtynyt. Tuolimies seisoi liikkumattomana, Mr. Cornfort nukkui. Dick tunsi rohkeutensa haihtuvan tytön häntä hiljaa ja tutkivasti tarkatessa.
"Tulin tapaamaan miss Danea", sanoi hän, "erään – erään pikkuasian takia, josta keskustelin hänen kanssaan tässä eräänä iltana."
Tommy ei tyytynyt tähän.
"Minä iltana?" kysyi hän töykeästi. "Rakas ystävä, miksi et ilmoittanut meille tulostasi?" Mutta tytön silmistä sinkoava katse sai hänen puhetapansa muuttumaan. "Kun sanon meille, niin tarkoitan tietenkin minulle. Ymmärrät toki, että on kerrassaan järkyttävää nähdä sinun yht'äkkiä ryntäävän suinpäin tuolimiesraukan päälle. Miss Dane ei siitä pidä, minä en siitä pidä, ja olen varma siitä, ettei vanha Mr. Cornfort raukkakaan siitä pidä. Hänellä on heikko sydän", jatkoi hän.
"Ettekö lähtisi, Tommy?" sanoi tyttö.
Tommy töllisteli häneen suu auki.
"Lähtisi? Miten ihmeessä?"
"Jaloillanne", sanoi tyttö hienoinen hymyn aavistus silmissään.
Tuoli oli lähtenyt liikkeelle. Lordi Weald katsahti toisesta toiseen, kääntyi sitten vihaisesti olkapäitään kohauttaen ja lähti tallustamaan sen jälkeen.
"Me emme voi saada tilaisuutta kunnolliseen keskusteluun ennenkuin lounaan jälkeen", sanoi tyttö kiireisesti. "Mr. Cornfort nukkuu iltapäivällä. Ajakaa Westgateen, niin tulen luoksenne – juuri hotellin edustalle. Voin tavata teidät kello kolmelta. Onko se liian myöhäistä?" kysyi hän nopeasti. "Tai kahdelta? Miten vain teille sopii?"
"Kahdelta olisi parempi, koska kello kolme lähtee juna, ja minun täytyy palata Lontooseen."
Hänen käytöksensä oli hiukan jäykkää. Tytön tuttavallinen "Tommy" oli jäähdyttänyt hänet.
"Oletteko tullut virka-asiain takia?" Tytön silmissä oli kysyvä katse.
Dick nyökkäsi päätään.
"Yksityisasiain takia."
Häntä kauhistutti ajatus, että tyttö kenties saisi tilaisuuden peruuttaa Victorian asemasillalla lausumansa sanat. Mutta jostakin syystä hän tunsi, ettei tyttö aikonut viitatakaan tuohon yllättävään hetkeen eikä odottanut hänenkään sitä tekevän.
Hymyilemättä hän nyökkäsi päätään, kääntyi ja lähti nopeasti kulkemaan pienen joukon jälkeen. Dick seisoi kaiteeseen nojaten ja katseli häntä. Hän näki tytön saavuttavan hoidokkinsa ja lausuvan joitakin sanoja Tommylle, joka näköjään vastahakoisesti kääntyi takaisin.
"Olen hyvin pahoillani, hyvä mies" – Tommy oli todella melkein nöyrä – "siitä, että käyttäydyin niin mahtavasti, mutta katsohan, tämä nuori neiti saa minut aivan suunniltani. Se on aivan totta! Olen hirveästi ja ehdottomasti häneen rakastunut. Iltaisin, kun tapaan hänet, hän on täydellinen ja jumalallinen ja ihastuttava, mutta aamulla hän luo minuun jäisiä katseita, rakas ystävä. Niin, minun elämäni on sanalla sanoen revitty kahtia, mies hyvä. Minusta on pian vain raunio jäljellä... en saa unta öisin, Dicky! Hyi!" Hän pyyhkäisi otsaansa.
"Sepä vasta huono uutinen." Dick Staines tunsi melkein osanottoa.
"Tiesin, että sinä ymmärtäisit", Tommy hymyili heikosti. "Ja hän suhtautuu siihen suorastaan hirveästi – on kylmä ja kova kuin naula rautaovessa. Kun sanoin hänelle, että olin nukkunut vain seitsemän tuntia, niin hän nauroi minulle."
"Taivasten tekijä, kuinka kauan sinä sitten tavallisesti nukut?" kysyi hänen ystävänsä kummastuen.
"Kymmenen tuntia", sanoi Tommy yksinkertaisesti. "Lääkäri sanoo, että minun aivoni ovat sitä laatua, että ne tarvitsevat runsaasti lepoa."
"Sen voin hyvin uskoa", sanoi Dick, "mutta en sinun sijassasi kertoisi sitä ystävilleni, koska se ei juuri ole mairittelevaa. Sinä siis olet rakastunut Mary Daneen?"
Tommy kohautti housujaan, pyyhki yleisestä penkistä pölyn nenäliinallaan ja istuutui.
"Suunnattomasti", sanoi hän, "iltaisin. Aamulla en salaa sinulta mitään, vanha ystävä – en ole häneen rakastunut. Hän raivostuttaa minua, hermostuttaa minua, ei ole tippaakaan herttainen eikä käyttäydy rakastuneesti, ja kun yritän tarttua hänen käteensä, niin hän luo minuun sellaisen katseen kuin jos pyytäisit saada lainata tulitikkuja ruutitehtaassa. Tein sen kerran", sanoi hän mietteissään, "ja siitä päättäen, mitä sain vastaukseksi, ihmiset eivät milloinkaan tupakoi ruutitehtaissa. Ei sovi ammattiin."
"Onko sinulla tapana pidellä häntä kädestä?"
Dick aikoi esittää tämän kysymyksen vallan huolettomasti ja välinpitämättömästi. Tommy käsitti sen aivan toisin.
"Älä toki kimmastu, hyvä ystävä. Tietenkin minä olen pidellyt hänen kättään. Niinhän ihminen tekee ollessaan rakastunut."
"Eikä hän huutanut poliisia?" kysyi Dick närkästyneenä.
"Ei, hyvä mies, ei muistanut sinua ensinkään." Tommy nauroi katketakseen pilalleen.
"Naisilla on ihmeellinen maku", sanoi Dick. Sisimmässään hän ei ajatellut mitään niin jokapäiväistä.
Hän oli ymmällä; Mary Dane sai hänet aina ymmälle. Hän olisi tahtonut ymmärtää. Ei ollut laisinkaan hänen kaltaistaan, oli suorastaan käsittämätöntä, että hän oli istunut tuntikausia pidellen hänen hyvin herttaisen, mutta hieman yksinkertaisen ystävänsä kosteata kättä omassaan. Tämä avasi hänelle uuden näkökulman, josta katsoen hän näki naisen niin ventovieraan, että hän ei voinut häntä tuntea. Mary oli sanonut, ettei Tommyn puheisiin aina ollut luottamista. Se olikin totta. Dick tiesi, että hänellä oli paha tapa kuvitella olemattomia ja suoraan sanoen kerskua. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka kulkevat läpi elämänsä sen miellyttävän kuvitelman vallassa, että luonto on varustanut heidät ominaisuuksilla, jotka ovat vastustamattomia naisille.
"Tekisi mieleni lyödä vetoa siitä, ettet ole koskaan pidellyt hänen kättään."
"Menettäisit, poikaseni." Tommyn rauhallisuus, hänen hilpeä ylemmyydentunteensa, näytti melkein viittaavan siihen, että hän oli puhunut totta. "Olen pyytänyt häntä vaimokseni", sanoi hän tunnustaen asian aivan rauhallisesti.
"Ja hän oli haltioissaan?"
"Ei kannata olla ivallinen minua kohtaan, vanha ystävä. Ei nyt suorastaan haltioissaan, mutta sanoi joka tapauksessa, ettei mikään olisi hänelle mieluisempaa. Totta puhuen, hyvä mies, hän myöntyi erinäisin ehdoin."
Dick käännähti tuolissaan ja katseli ystäväänsä suu auki. Tommy hymyili ylimielisesti.
"Erinäisin ehdoin", sanoi hän. "Heti kun tuo ukko vanhapoika kuolla kupsahtaa, niin hän jättää sairaanhoidon, ja sitten on kaikki selvää, ja isänmaa saa uuden Wealdin kreivittären. Ja ihastuttava hän tulee olemaan pienoinen kruunu päässään – näin sellaisen Grayllä eräänä päiyänä – suorastaan hurmaava."
Tommy puhui totta, hän ei kerskunut. Dickin täytyi se käsittää.
"Mutta – mutta –"
"Älä alakaan muttailla, asia on selvä. Hän on suloisin olento koko maailmassa, veikkoseni, ja hirveän järkevä. Kun toin hänelle timanttisormuksen, niin hän ei tahtonut ottaa sitä vastaan, sanoi, että se oli liian silmäänpistävä. Ostin sitten uuden; etkö huomannut sitä hänen sormessaan?"
Margaten kaupunki ja rantakäytävä keinuivat ylös ja alas Dickin tyrmistyneiden silmien edessä. Hänen päätään pyörrytti. Oliko tämä hyvin pahaa unta vai hyvin ilkeätä pilaa? Hän tiedusteli Tommyltä jälkimmäistä.
"Ei pilasta puhettakaan." Tommy istuutui mukavammin. "Meneväthän toki valtakunnan pääritkin naimisiin. Ei siinä ole mitään pilan aihetta. Elleivät he menisi naimisiin", jatkoi hän, kun loistava ajatus juolahti hänen mieleensä, "niin ei minuakaan olisi, ystäväni. Mitä siihen sanot?"
Dick Staines oli kuin huumaantunut. Kaikki mitä hän oli tullut kysymään, oli häipynyt hänen mielestään. Traagillinen, uskomaton tosiasia täytti koko hänen mielensä, niin ettei millekään muulle ajatukselle jäänyt tilaa: Mary Dane oli kihloissa. Oliko hän keimailija? Millainen keimailija hän olikaan voidessaan sanoa hänelle...
Hän kykeni taas hillitsemään itsensä.
"Onnittelen sinua sydämellisesti, Tommy."
"Kiitos", sanoi Tommy.
Hän näytti niin tyytyväiseltä itseensä, että Dick ilman omantunnonvaivoja olisi voinut syöstä hänet kallionreunalta rotkoon.
"Jane ja minä –"
"Jane? Tarkoitat kai Maryä?"
"Hänen nimensä on Jane Mary. Minä sanon häntä Mary Janeksi. Hänen omaisensa oikeastaan sanovat häntä Janeksi – tai sanoivat ennen. On lystikästä, miten kaikilla ihmisillä on kotona eri nimi kuin maailmalla. Minun pappani sanoi tavallisesti minua Dogiksi – se oli olevinaan jonkinlainen lempinimi. Mutta joka tapauksessa hän pyysi, että sanoisin häntä Janeksi, kun olimme kahdenkesken – kun sanon, että hän pyysi, niin tarkoitan, että hän soi minulle sen oikeuden. Se on suunnaton etuoikeus, hyvä mies", lisäsi hän nopeasti, "joka on suotu ainoastaan hänen parhaille ystävilleen. Sinäkin olet hänen hyvin hyvä ystävänsä –"
"Minä en sano häntä Janeksi", sanoi Dick vakuuttavasti.
Hän ei tietänyt itkeäkö vai nauraa. Keskustelu, jonka Mary oli hänelle luvannut, ei enää kiinnostanut häntä, ja hän olisi palannut Lontooseen ensimmäisessä junassa tehtäväänsä muistamatta, ellei olisi antanut lupaustaan. Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Tapaaminen ei olisi varsin tuskallinen. Se olisi kenties hiukan nolo, mutta siihen mennessä hän toivoi olevansa yhtä rauhallinen ja kylmäverinen kuin Marykin, joka toisen miehen kihlattuna oli rohjennut sanoa, mitä oli sanonut. Keimailija... Ja sitten hän näki hänet sielunsa silmien edessä, hyvin rauhallisena, hyvin vilpittömänä. Hän katsahti Tommy Wealdiin. Lordin pää nuokkui, hänen suuri suunsa oli avoinna ja hänen silmänsä ummessa. Arvonimikö oli... Ja taas hän näki tytön silmät, näki ne mielikuvituksessaan kärsivinä ja loukkaantuneina.
"Minä en voi sitä ymmärtää", sanoi hän ääneensä.
Tommy heräsi säpsähtäen.
"Aurinko sen saa aikaan – minä tulen aina uniseksi aamulla. Tai oikeastaan ilma. Tietenkin ilma – tuuli tulee suoraan pohjoisnavalta, hyvä mies, se on hirveän rasittava."
"Koska aiot mennä naimisiin?"
Tommy levitti paksut kämmenensä osoittaakseen epätietoisuuttaan.
"En tiedä, St. George'n kirkko Hannover Squarella tietenkin, täydet kirkonmenot ja kaikki tätini – ei, luulen, että olisi parempi suoriutua kaikesta henkikirjoittajan toimistossa. Tädit suuttuvat varmaan kamalasti, varsinkin ne kolme, joilla on tyttäriä. Mutta minä en harrasta avioliittoja suvun kesken. Se on aivan mieletöntä ja minä olen hygieninen luonnoltani."
Viimeiset sanat hän mutisi tuskin kuuluvasti. Hänen leukansa painui taas rinnalle, kädet olivat ristissä muhkealla vartalolla. Leuka painui yhä alemmaksi. Dick katseli Mary Danen valittua, pilkkaamatta ja halveksimatta. Hän piti Tommystä hänen sydämensä hyvyyden ja hänen luonteensa vilpittömän alttiuden tähden. Hän oli hyvä ystävä, ja hänestä tulisi varmasti hyvä aviomies.
"Voi hyvä Jumala!" sanoi Dick Staines ja jätti nukkujan jatkamaan uinailuaan.
Täsmälleen määrähetkenä Margatesta tuleva vuokra-auto kääntyi valtatieltä ja ajoi hitaasti pitkin Westgaten täpötäyttä rantakävelytietä. Siitä astui nuori tyttö. Hän ei ollut sairaanhoitajattaren asussa, vaan harmaassa puvussa, joka antoi hänen hipiälleen tummemman ja voimakkaamman värin. Dick oli aina luullut sitä kalpeaksi; nyt vasta sen vieno heleys pääsi oikeuksiinsa.
"Ettehän tahdo mennä rannalle vai mitä? Emmekö voisi kävellä Margateen päin?"
Dick asettui hänen rinnalleen, ja he kulkivat vaieten pitkin loppumatonta tietä, jonka varrella oli pieniä ja suuria huviloita, joista jok'ainoa näytti olevan järkensä menettäneen arkkitehdin käsialaa, kunnes tulivat avoimelle ruohokentälle, jolla näkyi vain muutamia lastenhoitajia.
"Istutaan tähän ruohikkoon. Ihmiset luulevat meitä kihlautuneeksi pariksi, joka on tullut tänne päiväksi, mutta sen te toki kestänette."
Dickistä tuntui siltä, että tyttö oli tahallaan lausunut nuo ärsyttävät sanat, mutta hän ei ollut varustautunut vastaamaan hänen uhkavaatimukseensa.
"No niin. Miksi tahdoitte tavata minut?"
"Miksi pyysitte, että saattaisin teidät asemalle toissa iltana?"
Tyttö nyppi ruohoa eikä kohottanut siitä katsettaan.
"Oliko tuo pyyntö niin ihmeellinen? Minä tarkoitan, että eikö ole vähän jokapäiväistä – – – miksi sitten luulette minun pyytäneen teitä?" kysyi hän nostaen katseensa.
"Minun poissaollessani jotkut henkilöt tunkeutuivat Derrickin taloon ja mursivat osan seinää ilmeisesti etsien kultaa, jota uskotaan olevan sinne kätkettynä. Joukko oli sama, joka kerran aikaisemminkin kävi talossa, lukuunottamatta erästä henkilöä. Nainen, jonka puku tuoksui Sans à tout'lle, ei tällä kertaa tuntunut olevan mukana."
Tyttö hymyili hänen vihjaukselleen.
"Siis minä? Ja te tahdotte sanoa, että minä houkuttelin teidät ulos, jotta nämä minun mahdottomat ystäväni – toisin sanoen murtovaras-ystäväni, saisivat rauhassa särkeä Mr. Derrickin seinän."
Dick oli vaiti.
"Sitäkö te tarkoititte?" kysyi hän.
"En tarkoita mitään." Hän tiesi, miten kehnosti ja heikosti hän hoiti asiaansa. "Minä vain kysyn teiltä –"
"Tähän asti te ainoastaan olette sanonut haluavanne tietää, miksi pyysin teitä saattamaan minut asemalle. Minun ymmärtääkseni se on hyvin yksinkertaisesti selitettävissä."
"Menen hiukan edemmäksi."
Hän oli epätoivoissaan ja mielipahakseen vielä hengästynyt. Miksi, sitä hän ei voinut ymmärtää. Tiesihän hän, että tämä tyttö oli toisen miehen morsian.
"Minä tapaan alituisesti teidät tai kaksoisolentonne Lontoossa ja muualla – minulla on epäluuloni, ja kun sanon 'epäluulo', tarkoitan täyttä totta että teillä on jotain tekemistä tuon joukon kanssa en tiedä syytä enkä tarkoitusta, mutta minä tahtoisin auttaa teitä, Mary." Hän laski kätensä tytön kädelle ja hän antoi sen olla. "En ole tullut poliisimiehenä tietoja hankkimaan; olen tullut tarjoamaan apuani ystävänä. Jos jossakin tuollaisessa mielettömässä seikkailussa, johon te –"
"Tai kaksoisolentoni", tyttö keskeytti.
"Tai kaksoisolentonne – jos teidät pidätetään, niin en voi tehdä mitään. Mutta nyt voin tehdä jotakin. Voin tehdä teille tarpeettomaksi antautua vaaraan. Ettekö uskoisi minulle salaisuuttanne?"
Tyttö pudisti alakuloisesti päätään, katsoi poispäin yli sinisen meren ja käänsi sitten äkkiä katseensa Dickiin.
"Minulla on vielä vähemmän oikeutta ilmaista salaisuuttani kuin teillä sitä kysyä", sanoi hän, ja hänen sanojensa muodollisuus jäädytti Dickin.
Ja samassa hänen katseensa osui tytön käteen ja hänen nimettömässään olevaan pieneen smaragdirenkaaseen. Hän ei ollut huomannut sitä aikiisemmin ja katseli katselemistaan, kunnes tyttö äkkiä veti kätensä pois ja piiloitti sen selkänsä taakse.
"Tommy kertoi minulle", sanoi Dick. "Hän on hyvä poika, erinomaisen hyvä poika."
"Onko hän rikas?"
Niin kylmäverinen oli kysymys, että se hetkiseksi mykistytti Dickin.
"Kyllä, hän on jotenkin rikas ja tulee vielä rikkaammaksi, kunhan muutamat hänen paljonpuhutuista tädeistään jättävät tämän elämän."
"Tuo kysymys oli teidän mielestänne tietenkin hyvin karkea, eikö ollutkin?" sanoi tyttö rauhallisesti. "Eikö mieleenne juolahda, että jos hän on rikas ja minä hänen kanssaan kihloissa, niin minun täytyy olla vallan suuren suuri hölmö pannessani alttiiksi – – – kaiken, typerän seikkailun takia, kuten te sanoitte – seikkailun, joka toistaiseksi ei ole aikaansaanut mitään pahempaa kuin reikiä Mr. Derrickin seinään."
"Ja miehen kuoleman", lisäsi Dick.
Hän huomasi tytön jäykistyvän.
"Luetteko senkin minun rikoksiini. Miten mieletön te olette!"
Hän nosti kätensä ja katseli kihlasormustaan.
"Ettekö ihmettele minun itsehillintääni? Se on todella suurenmoinen. Olen antanut teille siitä todistuksia." Hän hymyili hiukan alakuloisesti.
"Useita todistuksia", myönsi Dick nousten seisomaan ja auttaen tytön jaloilleen.
"Mutta ankarin todistus on sittenkin", sanoi hän hiljaa, "se, että en ole heittänyt tätä sormusta mereen! Muistakaa se minun edukseni!"
Hän kosketti Dickin käsivartta.
Kaikki mitä hän teki oli odottamatonta ja kaikella oli jokin ihmeellinen merkitys. Ei kukaan ihminen maailmassa kyennyt hänen tavallaan tekemään Dickiä noloksi.
"Ehditte vielä junaanne – se pysähtyy Westgateen. Autoni odottaa. Tommy saa minusta tuhlaavaisen vaimon", sanoi hän hyvin rauhallisesti, tarttui sitten äkkiä Dickin käsivarteen ja puristi sitä. "Olen sanonut teille erään suuren valheen, Dick Staines, mutta olen sanonut teille erään hyvin suuren totuuden, ja se totuus on niin suuri, etten ollut päässyt tasapainoon vielä junan ehdittyä Margateen sinä iltana. Enkä vieläkään ole tasapainossa. Pitäkää kiinni siitä totuudesta, rakas."
Dick saattoi hänet auton luo. Hänellä oli ilmeisesti tapana säästää yllättävimmät sanansa viimeiseen hetkeen, niin ettei hän enää ollut kysymysten ulottuvilla. Irroitettuaan kätensä Dickin kädestä ja auton jo lähdettyä liikkeelle hän sanoi:
"Olen niin pahassa, pahassa pulassa, Dick, rakas." Ja sitten hän oli poissa.
Ennenkuin auto oli kadonnut näkyvistä, Dick muisti määränneensä erään miehen Marv Danea vartioimaan. Tämän epäluottamuksen muisto oli syynä siihen, että hän palasi kaupunkiin mieli synkkänä.
XIII.
Taas kaupungissa. Siellä satoi. Hän valitti vihoissaan, että Lontoossa aina satoi, ja hyppäsi sopivaan bussiin. Hänen lähtiessään Lontoon taivas oli ollut sininen, ja puistot olivat loistaneet vihreätä ja kultaa ja niissä oli leikkinyt tuhansittain onnellisia, teuhaavia lapsia. Hänen palatessaan kadut kiilsivät kuin kuvastimet ja alakuloisia sadepisaroita tippui joka puusta. Jos kaupunki hänen palatessaan olisi uinut päivänpaisteessa, niin hän olisi keksinyt syyn ja valittanut sitäkin. Kaikki kiusasi häntä. Mr. Minns, Tommyn hovimestari, oli lähtenyt ulos ottaen itselleen vapaan iltapäivän ilmeisesti siinä uskossa, ettei vieras palaisi yöksi. Lisäksi häntä odotti pitkä asiakirja Scotland Yardista, erään hänen aikoja sitten unohtamansa jutun pöytäkirjat. Hän oli itse toimittanut syyllisen oikeuden käsiin, ja nyt hänen täytyi lukea koko juttu alusta loppuun siksi, että eräs heikkomielinen Peterheadin vankilan elinkautinen väitti tehneensä sen rikoksen, jonka tähden Dickin uhri kärsi rangaistustaan – ja ansaittua rangaistustaan.
Kuitenkin hän oli iloinen siitä, että hänellä oli työtä. Se karkoitti kaikenlaiset ajatukset hänen mielestään.
Hän söi päivällisensä yksin, ja kesken sitä Minns, joka oli palannut hiukan nolona ja hengästyneenä, tuli sanomaan, että Larkin halusi puhutella häntä.
"Hän sanoo, ettei hänen asiansa ole varsin tärkeä, sir. Hän odottaa hallissa. Pyydän häntä odottamaan."
"Tuokaa hänet sisään", sanoi Dick työntäen syrjään koneellakirjoitetun paperin, jota oli lukenut aterian aikana.
Larkin tuli vain sanomaan, että hän oli käynyt talossa ja tarkastanut joka paikan ja ettei hänellä ollut mitään erikoista ilmoitettavana.
"Muistattehan tuon rautaisen kaapin, sir, jota näytitte minulle – toimistohuoneessa? Koetin avata sen tänä iltana – ettehän te lukinnut sitä?"
"En", sanoi Dick. "Luulen, että siinä on vieterilukko. Ettekö kuullut mitään epäilyttävää sen sisältä?" kysyi hän hymyillen.
"En, sir. Päivällä minulla ei ole mitään taloa vastaan, mutta sanon teille suoraan, sir, etten enää jäisi sinne yöksi, vaikka menettäisin toimeni!"
"Larkin, muistatteko illan, jolloin löysin teidät tainnoksissa keittiön lattialta ja joku tutki taskunne?"
"En muista siitä paljoa, sir, mutta tiedän, että niin tapahtui", sanoi mies surkealla äänellä.
"Mitä he etsivät – tiedättekö? Oliko teillä avaimia? Tuo asia ei koskaan ole minulle tyydyttävästi selvinnyt."
"En käsitä, mitä he etsivät, sir. Minulla ei ollut mitään muuta kuin viinikellarin avaimet."
"Jotka he ottivat?" kysyi Dick.
Mr. Larkin pudisti päätään.
"Eivät molempia. Sehän juuri olikin omituista, että he ottivat vain toisen. Mr. Derrick uskoi ne minun huostaani ennen lähtöään. Voin vakuuttaa teille", sanoi hän hiukan pöyhistellen, "että minulle on uskottu arvokkaampaakin tavaraa kuin viiniä."
"Onko teillä avain tallella?"
Mies epäröi.
"En tiedä, voinko antaa sen teille, mutta otaksun, ettei se ole hullusti tehty."
"Tahtoisin nähdä viinikellarinne", sanoi Dick räpytelien silmiään, "ja voitte varmasti luottaa siihen, Larkin, että minua pidetään jotenkin yhtä kunniallisena miehenä kuin teitä. Mr. Derrick löytää kaikki valikoidut viinilajinsa koskemattomina tullessaan tarkastamaan varastojaan."
"Erään seikan olisin tahtonut teille kertoa, sir", sanoi mies ollessaan lähdössä. "Mr. Derrick antoi minulle ankaran määräyksen sulkea kaikki ikkunaluukut. En tiedä, sanoiko hän teille mitään, mutta minulle hän sanoi, ettei aikonut antaa kenenkään panna henkeään vaaralle alttiiksi talossaan, ennenkuin salaisuus oli selvitetty."
Dick nauroi.
"Tuo ei merkitse paljoa, ellette te nuku siellä", sanoi hän. "Sitäpaitsi minulla on ulko-oven avain."
Larkin näytti olevan hiukan hämillään.
"En sanonut sitä Mr. Derrickille. Hän on huolissaan teistä, sir – hän mainitsi teidät useita kertoja. Mr. Derrick pitää teistä. Hän sanoi, että teidänkaltaisenne miehen elämä oli enemmän arvoinen kuin mitkään aarteet, jotka murtovarkaat voisivat löytää."
"Tuollaista puhetta minä kuuntelen mielelläni", sanoi Dick.
Hän pani avaimen taskuunsa. Larkinin mentyä hän käänsi kokoon asiapaperit, kirjoitti huomautukset, joita häneltä odotettiin ja lähetti ne postitse Scotland Yardiin. Yö oli hänen omansa. Hän punnitsi mielessään lukuisia epäluuloja, jotka alkoivat kiteytyä hänen mielessään.
Nämä epäluulot olivat sellaisia, että ne kylmäverisesti arvosteltuina tuntuivat luonnottomilta kuin pahat unet. Hän oli vakavasti aikonut pyytää, että Bourke vapauttaisi hänet koko asian hoidosta. Maryn osuus tässä salaisuudessa ei voinut olla vaikuttamatta hänen arvosteluunsa ja teki sen epäilemättä vääräksi.
Derrick oli hyvin ystävällinen huolehtiessaan hänen turvallisuudestaan, mutta hän ei käsittänyt tilannetta. Hänen talossaan oli muutama päivä sitten tehty murha, ja oli luonnollista, että poliisien tuli saada liikkua siellä mielin määrin. Hän ei ollut lausunut tätä vaatimusta Mr. Derrickille, mutta kunhan he seuraavan kerran tapaisivat toisensa, niin Dick uskoi helposti saavansa määräykset lievennetyiksi.
Hän katsahti kelloonsa. Se lähestyi kymmentä, ja hän saisi pian kuulla Reesin uutiset. Hän vihasi ajatusta, että hän vakoili tuota tyttöä, hän, joka oli vakoillut niin monia ihmisiä, miehiä ja naisia. Mutta hänen täytyi olla asiastaan varma poliisivirkailijana, niin kipeästi kuin se häneen miehenä koskikin.
Hän astui ulos kadulle silmäilläkseen Derrickin taloa. Ei näkynyt mitään, mikä olisi ollut vähimmässäkään määrässä epäilyttävää. Paljain päin hän kiersi korttelia kujaan asti ja pyyhki sadepisarat otsaltaan.
Pian sen jälkeen hän istui lueskellen ja odottaen salapoliisin soittoa. Se tuli heti yhdentoista jälkeen.
"Valitan, etten saanut puhelua aikaisemmin, sir. Puhun hotellista. Olen pitänyt vahtia ja nähnyt tuon nuoren neidin kaksi kertaa."
"Sataako siellä?" kysyi Dick.
"Ei, sir, on hyvin kaunis ilta. Hän kulkee edestakaisin tiellä lordin kanssa. On ollut helppo vartioida, ilman että hän on mitään huomannut, sillä tie on jotenkin pimeä."
"Vai niin", sanoi Dick.
Hän loihti silmäinsä eteen kuvan, joka ei häntä sanottavasti miellyttänyt – Mary ja rakastunut Weald kuljeskelemassa yhdessä "jotenkin pimeällä tiellä."
"Hän piti lordia kädestä", jatkoi onneton salapoliisi Rees. "He kulkivat heilutellen käsiään niinkuin lapsilla on tapana..."
"Toivottavasti se ei tehnyt teitä merikipeäksi?" näykki Dick. "Pysykää asiassa. Mihin aikaan tämä tapahtui?"
"Tulin juuri heidän luotaan, sir."
Dick ripusti kuulotorven paikoilleen ja meni hitaasti portaita ylös huoneeseensa. Mary oli arvoitus, jota hänen järkensä ei pystynyt ratkaisemaan. Miten hän voi olla niin vaihtelevainen, niin sydämetön? Miten se oli mahdollista? Aikojen alusta miehet olivat kysyneet itseltään samaa asiaa naisista löytämättä vastausta, joka olisi tyydyttänyt heidän järkeään. Dick huokasi. Hän nosti kätensä päästääkseen kaulanauhansa solmustaan.
Brrrr-r-r!
Vuoteensa vieressä olevalle pöydälle hän oli järjestänyt kolme pientä hälytyskelloa. Ne oli asetettu siihen Larkinin tietämättä. Tämä pieni surisija, jonka ääni nyt kuului, oli pantu paikoilleen melkein hänen nähtensä ja yhdistetty johtolankaan, joka kulki Derrickin talon pohjakerroksesta ensimmäisen kerroksen läpi ja eräästä takaikkunasta ulos. Tarkkanäköinen Minnskään ei ollut nähnyt hienonhienoa lankaa. Toinen pää oli asetettu siten, ettei kukaan olisi voinut astua keittiöön vieville portaille katkaisematta virtaa.
Hän meni puhelimen luo ja lausui numeron.
"Tarkastaja Staines puhuu. Kaikki varamiehet Lowndes Squarelle, piirittäkää Derrickin talo. Kukaan ei saa poistua talosta."
Hän laski alas kuulotorven ja meni takaisin huoneeseensa, otti päällystakkinsa kaapista ja pistoolin sen taskusta ja samassa hovimestari tuli kysymään, halusiko hän mitään ennen yötä. Hänen kasvonsa venyivät hänen huomatessaan pistoolin.
"Joko ne taas ovat siellä, sir?" kysyi hän kalveten.
"Ovat. Älkää sanoko mitään palvelijoille – jos he vielä ovat ylhäällä. Jääkää te tänne. Ei ole mitään syytä pelätä. Viiden minuutin kuluttua saan viisikymmentä poliisia talon ympärille."
Hän meni Derrickin talon ulko-ovelle ja pisti hiljaa avaimen reikään.
Juuri hänen sitä tehdessään ja ennenkuin hän ehti kiertää avainta hän kuuli, miten oven toisella puolella hiljaa vedettiin salvat tielle. Hän oli tullut sekuntia liian myöhään. Hän riensi säikähtyneen hovimestarin ohi, otti kaksi porrasta kerrallaan ja tuli ullakkokerrokseen. Lyhtynsä valossa hän näki katossa olevan ikkunan, ojensi kätensä ja veti sen auki. Hänen ehdittyään näin pitkälle hovimestari oli hänen kintereillään.
"Siitä mennään katolle, sir", hän sanoi aiheettomasti.
"Todellakin!" sanoi Dick, kiipesi nopeasti ja seisoi sekuntia tai paria myöhemmin tasaisella katolla.
Tihkusade oli yltynyt ja Dick oli kiitollinen siitä, että katto oli tasainen. Tällaisena yönä hänen ei olisi tehnyt mieli hiiviskellä kaltevalla katolla. Äänettömästi hän lähestyi Derrickin talon katon ikkunaneliötä. Se ei narahtanutkaan, kun hän avasi sen. Ennen laskeutumistaan alas hän kuunteli tarkkaavaisesti rohjeten pistää päänsä aukkoon, mutta ei kuullut mitään. Nopeasti hän laskeutui lattialle ja tikapuiden heilahtaessa hiljaa paikoilleen ikkuna sulkeutui.
Lyhty oli tarpeeton, ikkunan läpi loisti heikko valo. Hän tiesi että hänen edessään olivat kapeat portaat, joita myöten hän tulisi "toimiston" kerrokseen.
Taas hän pysähtyi pidättäen henkeään, jännitti korvansa kuullakseen heikoimmankin äänen ja alkoi sitten varovaisesti haparoiden laskeutua portaita alas. Ennenkuin hän tuli pienelle askelmalle, missä portaat kääntyivät, hän huomasi, että alemmalla askelmalla paloi valo, ja muisti, että Larkin hänen kehoituksestaan oli asettanut sinne heikon yölampun, joka valaisi juuri tarpeeksi hänen nähdäkseen liikkua huoneissa. Niitä oli asetettu joka askelmalle, ja Larkin oli ilmeisesti ennen lähtöään unohtanut sammuttaa ne tai oli tahallaan jättänyt ne palamaan.
Hyvin varovaisesti hän lähestyi jyrkkää porraskierrettä ja kurkisti alas.
Katsellessaan hän tunsi kylmän väreen karmivan selkäpiitään. Larkinin makuuhuoneen ovi avautui hitaasti, rako suureni suurenemistaan, ja hänen verensä jähmettyi, kun hän näki tulijan.
Mustapukuinen tyttö seisoi ovensuussa pää kallellaan ikäänkuin kuunnellakseen. Dick ei nähnyt hänen kasvojaan. Kaulassa hänellä oli tumma, ohut huivi. Äkkiä hän kohotti kasvonsa, ja vain vaivoin Dickin onnistui tukahduttaa hämmästyksen huudahdus.
Tulija oli Mary Dane.
Hän voi sen vannoa, vaikka ei ollutkaan milloinkaan nähnyt häntä mustiin pukeutuneena. Hän voi nähdä tytön rinnan nopeasti nousevan ja laskevan, miltei kuulla hänen hengityksensä. Toisessa kädessään hänellä oli kiiltävä, kokoontaitettu paperi, joka Dickistä näytti arkkitehdin piirustukselta, toisessa pieni sähkölyhty. Hän siirtyi hitaasti porrasaskelmalle, sulki oven jälkeensä ja eteni portaita kohti.
Porrasaskelmalta vei kaksi ovea, "toimiston" ovi ja toinen, joka oli kulmittain sitä vastapäätä ja josta tultiin pihan puolella olevaan huoneeseen, ja äkkiä Dick näki toisenkin oven liikahtavan. Tyttö seisoi selin siihen, mutta odottava salapoliisi ei odottanut mitään muuta kuin rikostoverin ilmestymistä. Tämä tuli samassa näkyviin, kookas mies, yllään pitkä, tumma, nilkkoihin asti ulottuva sadetakki. Hänen kasvojaan ei näkynyt, ja hänen päänsä yli oli vedetty musta silkkisukka, johon silmäin kohdalle oli leikattu kaksi reikää. Dick tuijotti häneen. Koko salapoliisikokemuksensa aikana hän ei ollut nähnyt naamioitua miestä.
Minkätähden tyttö paljasti kasvonsa, vaikka mies oli naamioitu? Ja samassa hän kauhistuen näki naamion lähestyvän tyttöä takaapäin, ojentavan molemmat kätensä ja tarttuvan tytön kurkkuun. Dick kuuli tukahdutetun huudon, näki hänen kasvoillaan hurjan kauhun ilmeen, kun hän kääntyi taistellen epätoivoisesti hengestään.
"Sainpa teidät!"
Dick erotti kiihkeän, riemuitsevan kuiskauksen. Hän näki miehen nostavan tytön maasta ja kantavan hänet sen huoneen ovelle, josta hän oli ilmestynyt, näki, miten kuristava ote sai hänen kasvonsa vääntymään, ja huudahti:
"Päästäkää hänet tai minä ammun!"
Naamio nosti katseensa. Kaksi ilkeätä silmää kiilui Dickiä vastaan, ja hänen syöksyessään portaita alas naamioitu mies irroitti otteensa ja lähti juoksemaan alakerrokseen. Dick Staines olisi seurannut häntä, mutta tyttö oli vaipunut maahan näyttäen kuolleelta.
Dick nosti hänet ylös, kantoi hänet takaisin toimistohuoneeseen ja laski hänet vartijan vuoteelle. Koettaessaan sytyttää sähkön hän huomasi, että joku oli vääntänyt irti ja poistanut kaikki lamput. Hänen täytyi siis turvautua lyhdyn tarjoamaan heikkoon valoon. Hän voi nyt selvästi nähdä tytön kasvot.
"Mary!" sanoi hän hellästi.
Tyttö avasi silmänsä ja tuijotti häneen. Dick kosketti varovaisesti hänen kurkkuaan. Hän ei voinut nähdä noiden julmien sormien jälkeä, ne peittyivät sotkeutuneen huivin alle.
"Mitä te teette täällä?"
Tyttö ei vastannut, tuijotti vain suurin, ilmeettömin silmin. Ne katsoivat hänen ohitseen. Dickillä oli sama kaamea tunne kuin tuona yönä, jolloin hän myöskin oli tuijottanut häneen.
"Oletteko loukkaantunut?"
Tyttö pudisti päätään. Hän piteli vielä kädellään kurkkuaan. Ja sitten hän kuiskasi:
"Tuokaa minulle vähän vettä."
Dick muisti, että seuraavassa kerroksessa oli kylpyhuone. Hän meni sinne, löysi porsliinituopin ja täytti sen vedellä. Hänen palatessaan vuode oli tyhjä.
Kaksoisolento oli kadonnut.
Hän kuuli alhaalta etuovelta koputuksen poliisit olivat saapuneet, ja Dick meni alas päästääkseen sisään virkapukuisen tarkastajan. Talon edustalla hän näki viisi poliisiautoa jonossa, ja kadulla vilisi poliiseja, sekä virka- että siviilipukuisia.
"Oletteko nähneet ketään?"
"Emme, sir, saavuimme vast'ikään."
Dick toimitti nopean tarkastuksen ja huomasi, että keittiöstä pihamaalle vievä ovi oli auki. Eräs autonkuljettaja, joka oli ollut autoineen juuri vastapäisen puutarhan kohdalla, oli nähnyt erään miehen juoksevan sieltä juuri, ennenkuin ensimmäinen poliisiauto tuli näkyviin. Dickin kuulustellessa autonkuljettajaa Minns ilmestyi näyttämölle.
"Puhelinsoitto Margatesta", sanoi hän, ja Dick kiiruhti taloon.
Vahdissa oleva salapoliisi puhui.
"Lordi meni takaisin hotelliinsa ja neiti asuntoonsa, sir. Tahdotteko vielä antaa joitakin määräyksiä?"
"Kyllä", sanoi Dick. "Vartioikaa taloa koko yö ja ilmoittakaa minulle aamulla, keitä sinne menee ja mihin aikaan."
Dick kuuli pitkämielisen salapoliisin huokaavan syvään. Hän oli ollut virantoimituksessa koko päivän.
"Tiedän, että tämä on eläinrääkkäystä, mutta se on välttämätöntä, Rees. Tehkää minulle tämä palvelus, ja lupaan hankkia teille kahden päivän ylimääräisen loman."
"Hyvä, sir. Otaksun, että minun on lupa syödä hiukan illallista."
Dick antoi hänen nenäkkyytensä anteeksi ja naurahti.
"Olkaa hyvä." Hän kutsui hovimestarin luokseen. "Tarvitsen muutamia sähkölamppuja", sanoi hän.
Hän vei lamput toimistohuoneeseen ja kiersi ne paikoilleen. Hän oli sisääntullessaan huomannut, että kaapin ovi oli auki ja että salaperäisen tytön hävittyä se oli suljettu.
"Aion itse hiukan harrastaa murtovarkaan ammattia. Voitteko hankkia minulle sorkkaraudan?"
Hän koetti vetää kaapin ovea. Tavallisesti se aukeni, kun vetäisi nappulasta, sillä sen sulki kaksipuolinen vieterilukko. Kesti puoli tuntia, ennenkuin sorkkarauta saatiin hankituksi ja koko sen ajan hän tutki ovea ja huomasi työnsä käyvän vaikeaksi, sillä ovi sopi niin tarkalleen teräspieliensä puitteisiin, ettei paperinliuskaakaan olisi saanut työnnetyksi niiden väliin. Ja samassa hänen kosketellessaan nappulaa ovi hänen ihmeekseen avautui.
Dick tutki sen reunaa hyvin tarkasti ja huomasi, kuten oli odottanutkin, kaksi pitkulaista kuparilaattaa, jotka oli upotettu oven pintaan. Niitä vastassa oli ovenpielessä kaksi samanlaista palasta, jotka oli upotettu teräspintaan.
"Tässä on sähköyhteys", sanoi hän tarkastajalle. "Aika hölmö olen ollutkin, kun en ole sitä ennen huomannut. Ja tuossa on toinen."
Vain hyvin tarkka silmä voi havaita saranain lähellä olevat kaksi vaarnaa, joiden kautta sulkuvirta kulki. Dick kävi kankineen takaseinän kimppuun. Hän ei ollut päässyt pitkällekään, ennen kuin huomasi näkevänsä turhaa vaivaa. Hän siirtyi sivuseinään ja huomasi senkin olevan teräksestä. Ja sitten hänelle juolahti mieleen eräs ajatus, ja hän lähetti miehen alas sulkemaan talon päävirrankatkaisijan ja sammuttamaan kaikki valot. Mutta sekin oli turhaa.
"Kiertäkää uudestaan. Kenties voima tulee sähkölämmityslaitteesta. Kaikissa huoneissa on voimajohtokoskettimet."
Salapoliisi, jonka Dick oli lähettänyt, viipyi vielä jonkin aikaa valojen jälleen sytyttyä, ja Dick kävi kärsimättömäksi. Hän seisoi nojaten kaapin sivuseinään ja keskusteli vanhan virkapukuisen tarkastajan kanssa, kun hän äkkiä tunsi pinnan, jota hänen kätensä kosketti, väistyvän. Kaapin sivuseinä avautui kuten ovi. Kaksi minuuttia myöhemmin mies, jonka hän oli lähettänyt, palasi.
"Te siis löysitte sen", sanoi Dick.
Hän otti esiin lamppunsa ja valaisi sillä pimeätä aukkoa. Kiviportaat, jotka laskeutuivat suoraan alaspäin, olivat harvinaisen jyrkät ja niin kapeat, että lihavan miehen olisi ollut vaikeata niitä käyttää. Täytyipä Dickinkin kulkea sivuittain, askel kerrallaan ja pää kumarassa, koska kalteva tiilikatto oli hyvin matalalla.
Hän oli astunut neljä porrasta alaspäin, kun hän katsahtaessaan oikealle näki seinässä vaakasuoran raon ja huomasi katsovansa tulisijan alitse huoneeseen. Täältä siis tuo selittämätön ivanauru oli kuulunut.
Tämä keksintö oli saanut hänet aivan ymmälle. Lontoon uudenaikaisissa taloissa ei ole salakäytäviä, ja nämä portaat näyttivät hyvin vanhoilta. Astuimet olivat paljosta käytöstä kuluneet.
"Oletteko milloinkaan nähnyt mitään tällaista?" kysyi hän tarkastajalta olkansa yli.
"En milloinkaan", oli vastaus, "mutta nämä portaat olen ennen nähnyt."
Dick oli niin hämmästynyt, että pysähtyi.
"Missä?"
"Ne olivat tämän talon ulkopuolella kolme- tai neljäkymmentä vuotta takaperin. Jonkinlaiset paloportaat. Pyhän Annan veljet rakensivat ne silloin, kun tämä talo oli heillä jonkinlaisena päämajana. Olen usein miettinyt, mitä ukko Derrick oli mahtanut niille tehdä rakennettuaan talon uudestaan. Hän liitti ne varmaan johonkin toiseen seinään."
"Mihin portaat päättyivät?"
Vanha tarkastaja mietti.
"Luullakseni pihamaalle."
Tämä selitys ei täydellisesti haihduttanut Dick Stainesin hämmästystä. Miksi vanha Derrick, lainkuuliainen mies, olisi tuhlannut rahoja tällaisen päähänpiston tyydyttämiseen, sähköllä sulkeutuviin oviin ja salaportaisiin?
Kuljettuaan kolmanneksen matkaa alaspäin hän näki seinässä oikealla puolellaan syvennyksen ja ilmeisesti toisen oven. Hän koputti siihen ja se kumahti ontosti. Mutta kädensijaa tai hakaa, joka olisi sen avannut, hän ei voinut löytää.
"Joka kerroksessa oli ovi", sanoi tarkastaja. "Kenties tämä ei aukene. Tuo vanha mies pelkäsi tulta aivan mielettömästi. Hänellä oli katolla jonkinlainen patenttikätkyt, jonka avulla hän voi hinata itsensä maahan ja yläkerrassa riippui joka ikkunasta koukkuihin kiinnitettyjä köysiä."
Viimein he tulivat portaiden alapäähän ja ovelle, joka avautui heidän sitä työntäessään. Ilmeisesti ukko Derrick oli saanut insinöörit tässä poikkeamaan tavallisesta menettelystä, sillä yleensä virran katkaiseminen sai oven liikkumattomasti sulkeutumaan. Täälläkin oli katkaisija kuten portaiden yläpäässä, mutta valoa ei tullut ja Dick oli pilkkopimeässä. Suunnatessaan lamppunsa säteet joka taholle hän näki, että seiniä peittivät teräshyllyt, jokainen täynnä kyljellään olevia pulloja. Hän oli siis viinikellarissa. Hän pisti kätensä taskuunsa. Larkinin avain oli vielä siellä, ja hän otti sen esiin ja avasi raskaan rautaoven lukon. Paenneesta tytöstä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän ollut sitä odottanutkaan.
Dick sytytti viinikellarin sähkövalot ja tutki tarkemmin. Kolme seinää ja puolet neljättä oli hyllyjen peitossa. Lattialla oli iso, raskas rautalaari, jossa oli useita osastoja, puolet niistä täynnä whiskypulloja. Hän yritti nostaa laaria voidakseen tarkemmin tutkia lattiaa, mutta se ei ollut millänsäkään hänen ponnistuksistaan. Hän huusi erään salapoliiseista luokseen ja osoitti laaria.
"Auttakaa minua vetämään tuo syrjään", sanoi hän.
Mies kumartui, tempaisi kerran ja lensi selälleen lattialle, sillä rautalaarin yhdessä nurkassa oli saranat ja joku oli jättänyt auki näkymättömän ha'an, joka kiinnitti laarin tiiviisti seinään. Laarin alla oli neliömäinen aukko ja rautaportaat, jotka veivät alas pimeyteen.
Dick suuntasi lamppunsa alaspäin, näki, että aukko oli tuskin kuuden jalan syvyinen, ja näki vielä muutakin. Pienen tumman kasan jotakin ilmavaa ainetta. Hän laskeutui portaita alas ja otti sen käteensä. Se oli naisen kaulahuivi – sama, joka oli ollut Mary Danen kaksoisolennon kaulassa – hän tunsi oudon, heikon tuoksun. Hän pani sen taskuunsa ja ryhtyi arvioimaan, missä hän oli.
Hänen edessään oli matala käytävä. Hän huomasi sen kulkevan vaakasuoraan noin kahdenkymmenen yardin matkan, kääntyvän sitten ylöspäin ja päättyvän neliömäiseen tiilikellariin, joka oli mitoiltaan noin viisi kertaa kahdeksan jalkaa.
Hänen oikealla puolellaan oli toinen ovi – raollaan. Hän työnsi sen auki ja tuli ulkoilmaan.
Hän oli jonkinlaisessa puutarhassa. Hänen edessään häämöttivät ison rakennuksen ääriviivat.
Hän katsahti taakseen tarkastellen rakennusta, josta oli tullut. Se oli pieni punatiilinen ulkohuonerakennus, jonka kupukatossa vielä näkyi muinaisen kultauksen jälkiä. Oven kivikamanaan, saman oven, josta hän oli tullut, oli hakattu seuraavat sanat:
"Alentakaamme itsemme, että meidät ylennettäisiin."
Tarkastaja ja molemmat salapoliisit olivat tulleet hänen jälkeensä puutarhaan, ja Dick näytti heille kiveen hakatut sanat.
"Se on vanhojen Pyhän Annan veljesten tunnuslause", sanoi tarkastaja. "Olen muistavinani, että nämä molemmat talot olivat jonkinlaisessa yhteydessä keskenään. Heillä oli kappeli, joka nyt on lordi Wealdin autovajana. Tämä on luultavasti sen ovi."
Tarkastaja (Dick muisti nyt Bourken hänestä puhuneen) antoi hänelle toisenkin mielenkiintoisen tiedon. Hän sanoi Mr. Derrickin maksaneen tästä hylätystä talosta, jonka puutarhassa he nyt seisoivat, hyvin kalliin hinnan. Kukaan ei ollut ymmärtänyt, miksi ovela kauppamies oli antanut nylkeä itseään niin pahasti. Joku muu talokeinottelija oli luultavasti ollut häntä ovelampi.
"On selvää, että ukko tunsi tämän käytävän olemassaolon. Ja siksi hän suostui maksamaan talosta huikean hinnan", sanoi Dick. "Mutta miksi taivaan nimessä hän sen teki? Hänhän oli kunniallinen mies. Asuiko tässä talossa koskaan ihmisiä sen jälkeen kuin hän sen osti?"
"Asui toki", sanoi tarkastaja, joka näiden seutujen asioissa oli kuin tietosanakirja. "Täällä asui eräs nainen. Olen unohtanut hänen nimensä. Hän kuoli noin kaksitoista vuotta sitten."
"Oliko hän nuori?" kysyi Dick alkaen ymmärtää.
"Keski-ikäinen. Hän oli hyvin kaunis nainen, eräs miss Belfer." Hän naurahti. "Mr. Derrick voi kyllä antaa teille tietoja hänestä. Miss Belferin tähdenhän hän joutui riitaan isänsä kanssa ja lähti sitten pois kotoaan."
Dick ei enää kysynyt mitään. Puutarhasta oli helppo pujahtaa pakoon, joko portista, josta tultiin kujaan, tai ruohoista polkua pitkin, joka vei talon sivuitse kadulle.
Palattuaan Tommy Wealdin ruokahuoneeseen Dick otti huivin taskustaan ja tutki sitä. Se oli hyvin tumman sininen ja hän muisti nyt, että se oli ollut kevyesti kietaistuna tytön kaulan ympäri. Ensitöikseen hän yritti soittaa Walter Derrickille. Keyleystä hänelle ei voitu antaa täsmällistä tietoa isännän olinpaikasta; palvelijat arvelivat hänen olevan jossakin pohjoisessa päin eivätkä ensinkään tietäneet hänen tulleen takaisin Lontooseen. Dick sai kuitenkin tietää, mihin hotelleihin Derrickillä oli tapana poiketa ollessaan matkalla Skotlantiin, ja tämän luettelon Dick antoi salapoliisikersantille, joka sen jälkeen vietti puoli yötä puhelimen ääressä.
Derrickiä ei kuitenkaan tavattu ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin hän itse soitti Stamfordista kysellen uutisia. Dick oli ulkona, mutta heti palattuaan hän soitti majataloon, josta Mr. Derrick oli soittanut ja esitti vaikenevalle miehelle pitkän ja yksityiskohtaisen selonteon edellisen yön tapahtumista.
"Saitteko tytön kiinni?" keskeytti Walter. "Entä mies – sellainen roisto! En voi ymmärtää tätä, voitteko te?"
"Minä en ymmärrä mitään", tunnusti Dick. "Erästä seikkaa tahtoisin vielä kysyä teiltä, Mr. Derrick. Tunnetteko erään Miss Belferin?"
"En", oli vastaus. "Kuka hän on?"
Dick mykistyi hetkiseksi hämmästyksestä.
"Miss Belfer oli eräs isänne ystävä."
Seurasi pitkä tauko.
"En tunne häntä nimeltä."
"Hän asui teidän talonne vieressä olevassa vanhassa talossa."
"Aivan niin, aivan niin. Todellakin. Olin unohtanut sen."
Hän ei joko voinut tai halunnut puhua tästä asiasta, sillä hän vaihtoi heti puheenaihetta.
"Puhuitteko salaisista käytävistä? Se kuuluu teidän alaanne vai mitä?"
"Se on minulle hyvin outo ala", Dick sanoi. "Mutta tällä käytävällä on hyvin yksinkertainen selityksensä. Nuo molemmat talot omisti aikoinaan eräs uskonnollinen veljeskunta ja tänä aamuna sain selville, että se vuonna 1845 sai Yleisten töiden ministeriöltä oikeuden rakentaa tunnelin molempien talojen välille. Se ei ollut mikään salaisuus, mutta asia näyttää joutuneen unohduksiin. Eivätkä salaportaatkaan ole ensinkään salaperäiset, ne mainitaan nimenomaan kaupungin arkkitehdin pöytäkirjoissa. Isänne järjesti ne varauloskäytäväksi tulipalon varalle."
Hän oli lähettänyt kaksi miestä suorittamaan tutkimuksia Somerset Houseen ja seurakuntain kanslioihin, mutta ei ollut uskaltanut toivoa saavansa tarkkoja asiatietoja Miss Belferistä. Miehet eivät palanneet Lowndes Squarelle, ja tullessaan Scotland Yardiin Dick tapasi heidät siellä odottamassa. He olivat löytäneet erään arvokkaan todistuskappaleen: ei enempää eikä vähempää kuin vanhan Derrickin ja Martha Ann Belferin vihkimätodistuksen. Vihkiminen oli toimitettu eräässä pohjois-Lontoon vapaakirkollisessa kappelissa, ja avioliitto oli ollut mahdollisimman salainen. Vanhus oli itsekkäällä tavallaan vaatinut, että heidän piti asua eri taloissa, ja salainen avioliitto oli kestänyt kolmetoista vuotta.
Derrick oli jo lähtenyt hotellista, kun Dick uudestaan soitti, mutta kaksi tuntia myöhemmin hänen keltainen autonsa ajoi oven eteen ja Dick näki Derrickin tulevan esiin ajajan paikalta.
"Ne näyttävät totisesti pitävän taloani omanaan! Tekee melkein mieleni tulla itse sinne asumaan. Sen verran huvia minullakin toki pitää heistä olla, minulla, joka saan maksaa kaikki vahingot", sanoi hän nauraa hihittäen. "Ja mitkä ovat tuoreimmat uutiset? Onko haamu näyttäytynyt? Ja oletteko löytänyt kauniin nuoren naisen ja naamioidun konnan? Varjelkoon, tämähän on aivan kuin jännitysromaanissa!"
"Olen löytänyt Miss Belferin."
"Sanokaahan nyt, kuka hitto Miss Belfer on – mainitsitte hänet jo aamulla?" kysyi Derrick ihmeissään Dickin viedessä hänet ruokahuoneeseen, missä hän enimmäkseen työskenteli.
"On hyvin mahdollista, että hänellä oli jokin toinenkin nimi. Hän oli se nainen, jonka tähden te jouduitte riitaan isänne kanssa – toinen Mrs. Derrick."
Derrick jäi suu auki tuijottamaan.
"Menikö hän naimisiin hänen kanssaan? Oliko heillä lapsia?" kysyi hän nopeasti.
Dick pudisti päätään.
"Ei ollut."
"Miss Belfer? Sitäkö nimeä hän käytti? Minä sanoin häntä aina Miss Constableksi. Omituista, että hän todella meni naimisiin... Onko teillä todistuksia?"
Todistukset olivat Dickin edessä pöydällä, ja hän näytti Derrickille jäljennökset. Tämä luki ne tarkasti, ja joka sanalta, jonka hän luki, hänen silmäluomensa värähtivät.
"Vai niin, vai niin... vanha rakkari... hän siis nai hänet!"
Tämän hän toisti kolme tai neljä kertaa.
"Mutta lapsia ei ollut." Derrick hengitti syvään. "Omituista. Olinhan tietenkin selvillä kaikesta tuosta, mutta kuvittelin, että se oli pelkkää – ystävyyttä. Meille tuli aikamoinen yhteenotto sen asian takia, niin, ja rahojen ja muutamien muiden pikkuseikkain takia myös. Oletteko varma siitä, ettei heillä ollut lapsia?"
Dick nauroi.
"Inhimillisesti katsoen on varmaa, ettei niitä ollut. Henkiluetteloihin ei ole merkitty mitään, ja eräs piiritarkastaja, joka tunsi isänne –"
"Kuka hän on?" kysyi Derrick ja jatkoi Dickin ilmoittaessa nimen: "Aivan niin, olen muistavinani hänen nimensä. Ja hän siis myöskin sanoi, ettei heillä ollut lapsia. Niin niin. Yllätyksistä ei näytä tulevan loppua."
Hän puhui hyvin nopeasti, kuten mies, joka ajattelee vallan muita asioita.
"Mitä viime yönä oikeastaan tapahtui? Kuka tuo tyttö oli? Ettekö ottanut häntä kiinni? Olisin sentään luullut teidän pystyvän tekemään tenän edes hänen puuhilleen."
"Hän poistui seinässä olevien portaitten kautta."
Derrick nyökkäsi päätään.
"Tulin juuri niitä katsomaan. Enhän voi nukkua talossa tämän jälkeen. Missä teidän typerä ystävänne on nykyjään?"
Dickiä harmitti hiukan.
"Minun typerien ystävieni lukumäärä on jotenkin rajoitettu, joten minun pitäisi heti tietää ketä tarkoitatte."
"Tarkoitan Tommy Wealdia. Hän juoksentelee erään sairaanhoitajattaren perässä, olen kuullut. Aika hölmö! Naimisiin tänään ja eroon huomenna!"
Ja sitten muuttamatta äänensävyä ja pitämättä pienintäkään taukoa, joka olisi osoittanut hänen aikovan siirtyä toiseen aiheeseen:
"Constable – siksi minä häntä sanoin – Miss Constable! Kodikas nimi poliisimiehelle, eikö olekin?"
Dick ei sanonut mitään, ja samassa Derrick alkoi selostella suunnitelmiaan.
"Aion todella lähteä ulkomaille ja antaa noille pahuksille tilaisuuden aarteiden löytämiseen, jos heissä on siihen miestä. Luulen, että jätän taloon ilmoituksen, että kunhan he jättävät minulle kymmenen prosenttia löydöstään, niin saavat pitää loput. Se on kevytmielinen tarjous, joka saisi isäukkoni kääntymään haudassaan. Kultaa! Siinä talossa ei ole kultaa muualla kuin taulujen kehyksissä!"
"Te olitte jonkin alkaa Etelä-Afrikassa; tapasitteko milloinkaan erästä Miss de Villiersiä?"
Derrick työnsi huulensa miettiväisesti eteenpäin.
"En tiedä... Sen nimisiä ihmisiä on joukoittain siellä täällä siirtomaassa. En ollut siellä kauankaan. Painuin pohjoiseen päin Tulijokea myöten, sitten taas pohjoiseen Victoria järvelle ja sieltä itään Tanganjikaa kohti. Oletteko löytänyt uusia sormenjälkiä?" kysyi hän silmiään vilkuttaen.
Dick pudisti päätään.
"En luule, että niitä enää löydämmekään. Missään tapauksessa emme anna niille suurtakaan merkitystä. Bourke ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että peukalonjäljet olivat painetut leimasimella – jonkinlainen päätön keksintö –"
"Leimasimella? Kumileimasimella?"
Derrick veti syvään henkeään.
"Miten riivatun kekseliästä! Kumileimasimellako? Onkohan tuo jossakin yhteydessä isäni kokoelmain kanssa? Tulin juuri sitä ajatelleeksi. Kenties ystävämme luulee, että talossa vielä on joitakin sormenjälkiä, hänen muiden muassa. Kenties he etsivätkin sitä eivätkä rahaa?"
Dick pudisti päätään.
"Siinä tapauksessa", sanoi hän kuivakiskoisesti, "he eivät kuuluttaisi asiaansa jättämällä jälkeensä Sloughin murhaajan peukalonjälkiä. Onko Keyleyssä käynyt murtovarkaita?"
"Ei koskaan", sanoi Derrick. "Ollessani poissa tästä huonon onnen talosta saan olla rauhassa."
Hän meni katsomaan portaita ja palasi miltei pettyneenä.
"Ne eivät ole puoleksikaan niin kummitusmaiset kuin olin luullut", sanoi hän. "Te tietenkin asetatte poliisin puutarhaan tai suljette tunnelin?"
"On selvää", sanoi Dick, "että pieni vieraamme ei uudestaan tule sitä tietä. Hei, hei! Mistä sinä ilmestyit?"
Derrick pyörähti ympäri, kun Tommy Weald täyttä vauhtia ryntäsi huoneeseen. Tommyllä oli aina tulinen kiire, ja hän näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut enintään kaksi minuuttia aikaa.
"Paitoja, hyvä mies, paitoja", sanoi hän nopeasti. "En ehdi jäädä lounaalle. Toivottavasti sinulla on täällä hyvä olla. Terve, Derrick! Olen kuullut, että ystävänne ovat perinpohjaisesti tutustuneet taloonne."
"Miten morsian voi?" kysyi Derrick muitta mutkitta.
Tommy oli kyllin kaino punastuakseen.
"Hyvin", sanoi hän hämillään. "Miss – hm – Dane voi oikein hyvin. Erinomaisen hyvin ilmoihin katsoen. Kiitän teitä ystävällisestä kysymyksestänne."
Hän yskäisi nolosti ja hämillään, vilkaisi sivustapäin Dickiin ja kysyi:
"Mistä saitte tietää tämän iloisen uutisen?"
"Luin sen sanomalehdestä", sanoi Derrick Dick Stainesin ihmeeksi.
"Oletteko julkaisseet sen?" kysyi hän niin kiivaasti, että Tommy peräytyi.
"Tietenkin!" sanoi hän voitonvarmasti. "Miksi hitossa en olisi sitä tehnyt. Mary tahtoo, minä tahdon, ja tätini ovat mielissään."
Dick ei voinut muuta kuin katsella häntä ihmetellen ja kärsien.
"Hääpäivä on siis määrätty?" sanoi hän hiukan käheästi.
"Syyskuun neljäntenä, ystäväni. Aiomme lähteä Bellaggioon, olkoonpa se sitten missä tahansa, kuherruskuukaudeksi. Pidämme hiljaiset häät."
"Mikä merkitsee sitä, että sinun ei anneta lörpötellä", sanoi Dick töykeästi.
Hän oli ymmällä, liiaksi ymmällä voidakseen olla kohtelias. Koko hänen maailmansa oli menossa nurin. Tässä eräs hänen parhaista ystävistään oli menossa naimisiin tytön kanssa, joka kuului tai näytti kuuluvan mitä vaarallisimpaan rikosjärjestoon, eikä hän voinut varoittaa häntä olematta uskoton omalle ihanteelleen. Tilanne oli niin uskomaton, että sellaisen olisi luullut voivan syntyä vain mielisairaan hämmentyneissä aivoissa.
"Minä luovun", sanoi hän.
"Luovut mistä, veikkoseni? Älä ole äkkipikainen." Tommy nosti rukoilevasti kättään. "Sinä saat olla sulhasen 'best man'."
"Ja minä lähetän teille häälahjan", sanoi Derrick sydämellisesti ja taputti onnellista miestä selkään.
Derrick ja Tommy lähtivät huoneesta yhdessä, Derrick lounaalle ja Tommy hovimestarinsa avulla paitoja etsimään. Ja Dick jäi yksin selvittelemään mielessään tätä järjetöntä kohtalon leikkiä. Mary Dane oli puhunut totta sanoessaan rakastavansa häntä. Sitä hän ei tahtonut edes epäillä. Entä siis tämä uskomaton tosiasia! Hän aikoi mennä naimisiin Tommy Wealdin kanssa, jota hän tuskin tunsi. Dick ei voinut uskoa, että Tommyn asema, hänen kiistämätön varallisuutensa, olivat houkutelleet hänet astumaan tämän askelen. Se oli mahdotonta. Asialla täytyi olla jokin toinen selitys.
Tommy tuli alas tietämättään tarjoten hänelle tilaisuuden kuulla Maryn omilta huulilta, miksi hän oli luvannut tulla Tommy Wealdin vaimoksi.
"Mitä sanot pienestä pyrähdyksestä Eastbourneen – niin, me olemme muuttaneet Eastbourneen – hurjan mukava paikka – Beachy Head ja kaikki."
Tommy oli hämmästyttävän vaivattomasti tottunut kiertelevään elämäänsä.
"Tulimme sinne tänä aamuna. Veikkoseni, minä perehdyn niin perusteellisesti Englannin kylpypaikkoihin, että pian tunnen kaikki ravintolanemännät ulkonäöltä."
"Miten pitkän ajan tuo matka veisi?"
Tommy mietti.
"Jos autonkuljettaja ajaa, noin pari tuntia", sanoi hän. "Jos minä ajan, puolitoista."
Dick epäröi.
"Hän puhui sinusta eilisiltana", jatkoi Tommy, "ja sanoi, että sinä olet erinomainen mies ja että hän piti sinusta hirveästi."
"Kiitos", sanoi Dick.
"Älä viitsi olla ivallinen, mies hyvä. Minä vain toistan hänen sanansa. Ole suurpiirteinen, Dicky. Olen lyönyt sinut laudalta, mies, mutta en kanna sinulle kaunaa."
"Sinä et ole ensinkään lyönyt minua laudalta", sanoi Dick kiivaasti, "ja minä kannan sinulle kaunaa aika tavalla. Ja jos suvaitset, niin pyytäisin, ettet keskustelisi minusta Maryn etkä muidenkaan kanssa."
"Älä ole tyttömäinen", sanoi Tommy vakavasti, ja Dickin täytyi myöntää, että hänen laatusanansa oli jotenkin oikeaan osuva. Hän oli ollut lapsellinen mustasukkaisuudessaan.
Hän soitti Bourkelle ja ilmoitti lähtevänsä Eastbourneen iltaa viettämään.
"Hyvä keksintö! Mikä on Eastbournen vetovoima?"
"Weald", vastasi Dick.
Autonkuljettaja ajoi, mikä oli sekä lohdullista että harmillista, sillä nyt Tommy voi omistaa kaiken huomionsa seurustelulle ja kertoa hänelle yksityiskohtaisesti, mihin järjestelyihin hän aikoi ryhtyä nuoren vaimonsa hyväksi ja mitä hänen tätinsä oli kirjoittanut Cromerista ja toinen täti sähköttänyt Derbystä, ja miten viheliäistä miehen elämä oli, ellei hänellä ollut älyä mennä naimisiin.
"Puhukaamme koirakilpa-ajoista", sanoi Dick.
"Minä en tiedä koirakilpa-ajoista niin mitään", vastasi Tommy.
"Haluaisin sittenkin mieluummin kuulla mielipiteesi niistä", tiuskaisi Dick.
Tommy oli niin haltioituneessa mielentilassa, ettei hän edes loukkaantunut.
He ajoivat Lewesin kautta ja pysähtyivät tähän ikivanhaan kaupunkiin teetä juomaan. Auton pyörähtäessä suurimman hotellin edustalle Dick vilaukselta näki suuren keltaisen Rollsin autovajan edustalla.
"Se on ystävämme Derrickin", sanoi Tommy, joka myöskin oli huomannut auton. "Lystikäs vanha veijari! Tiedätkö, mitä hän kysyi minulta, kun menimme yhdessä ulos huoneesta? Kysyi, enkö möisi taulujani. Oletko milloinkaan kuullut mitään niin perinpohjaisen mahdotonta?"
"Mitä tauluja?"
Tommy katseli häntä nuhteleva ilme silmissään. "Etkö ole nähnyt niitä ruokahuoneessa, mies. Missä taiteellinen silmäsi on?"
Dick muisti, että huoneessa oli neljä suurta taulua ja että ne olivat maisemia, jotka eivät häntä sanottavasti kiinnostaneet.
"Neljä Englannin parasta Constablea", sanoi Tommy ponnekkaasti.
"Mitä? Constablea? En tietänyt sitä. Onko niissä sattumalta nimet kehyksissä?"
"Rakas ystävä", sanoi Tommy väsyneesti, "joka kehyksessä on pieni laatta, johon taiteilijan nimi on merkitty, ja elleivät vanhat silmäraukkasi ole vähän hunningolla, niin sinun on täytynyt nähdä se – Constable, ei muuta."
"Ymmärrän", sanoi Dick hitaasti, "Constable, ei muuta."
Oliko pelkkä sattuman oikku, että Derrick oli nimittänyt isänsä vaimoa 'Miss Constableksi'? Hän muisti, että miljoonamies oli katsellut ympärilleen huoneessa hänen kysyessään miss Belferistä, ja silloin äkkiä muistanut tämän naisen, jonka hän sanoi tunteneensa toisennimisenä.
Dick muisti sekä taulut että nimilaatat; hän oli huomioinut ne vaistomaisesti samaten kuin muutkin huoneessa olevat esineet.
"Omituista, todellakin hyvin omituista!"
"Mikä on todellakin hyvin omituista?" kysyi Tommy, joka asteli edellä seurusteluhuoneeseen päin. "Taulutko? Olet väärässä, veikkoseni, niissä ei ole mitään omituista."
Hänellä oli tapana pysähtyä hyvin äkkiarvaamatta, niin että ihmisten, jotka kulkivat hänen kintereillään, täytyi joko törmätä häneen tai väistää. Hän pysähtyi esittääkseen mielipiteensä sopivien kehysten valitsemisen vaikeudesta. Dick työnsi häntä eteenpäin.
Seurusteluhuone oli tähän aikaan päivästä täpöisen täynnä teetä juovia ihmisiä. Oli Lewesin kaksipäiväisten ratsastuskilpailujen ensimmäinen päivä, ja he olivat saapuneet melkein samaan aikaan kuin suuri joukko kilpailuista saapuvia urheihjoita. Mutta Mr. Derrickistä ei näkynyt jälkeäkään. Heidän lopetettuaan teenjuontinsa ja mentyään ulos Dick katsahti autovajan edustalle ja huomasi keltaisen Rollsin kadonneen.
Autojen valvoja sanoi herrasmiehen jatkaneen matkaansa Brightoniin päin.
"Olen hirveän vihainen Derrickille", sanoi Tommy.
"Miksi ihmeessä?" kysyi Dick.
"Siksi, veikkoseni, että hän oli viedä hengen tulevalta lady Wealdiltä. Kun ajattelen, mitä tuo keltainen autopeto olisi voinut saada aikaan – en voi ajatella mitään pahempaa kohtaloa kuin että keltainen auto antaisi minulle matkapassit tästä maailmasta – ja miten se olisi voinut – hyi! Hyvä Jumala! En siedä sitä ajatellakaan."
Dick koetti teeskennellä mielenkiintoa ystävänsä hämmästyttävää avioliittoa kohtaan. Hän huomasi kysyvänsä uudestaan asioita, joita oli jo kerran kysynyt.
"Syyskuun neljäntenä. Johan sinulle sanoin, hyvä mies. Taivaan tähden, älä lupaudu muualle sinä päivänä."
"Tietääkö Mary minun tulevan? Ei, ei häihin, sinä aasi! Tänään!"
Tommy pudisti päätään.
"Ei tiedä. En nähnyt häntä tänä aamuna ennen lähtöäni. Vanha Cornfort raukka oli ollut valveilla kello kolmesta lähtien. Mitenkähän hänen käy Maryn lähdettyä?" Tommy pudisti surumielisesti päätään.
"Maailmassa on muitakin sairaanhoitajattaria", sanoi Dick töykeästi.. "Ja nyt eläinnäyttelyä katsomaan."
Tommy loi häneen katseen, joka oli kuin kuolevan kauriin.
"Älä puhu eläinnäyttelystä, rakas ystävä", sanoi hän loukkaantuneena. "Se ei sovi sivistyneelle miehelle."
"Valitan", sanoi Dick.
He ajoivat suoraan yksityishotelliin, missä Mr. Cornfortin seurue asui.
Mary ja hänen hoidokkinsa olivat ulkona. He löysivät heidät erään katoksen luota, mistä oli näköala merelle. Mary tervehti Lontoosta tullutta vierasta hyvin kylmästi. Dickin katse suuntautui heti hänen kaulaansa; hänellä oli sairaanhoitajatarpuku, joka jätti koko kaulan näkyviin – eikä siinä ilmeisesti ollutkaan mitään peittämistä. Jos hän olisi ollut sama tyttö, joka edellisenä yönä oli ollut Derrickin talossa, niin hänen kaulansa ainakin olisi luullut saaneen naarmuja, vaikka huivi kenties olikin suojellut häntä. Dick pani kätensä taskuunsa, kosketti tuota pehmeää esinettä ja inhosi omia epäilyksiään.
Mary näytti hänestä väsyneeltä ja sairaalta, ja se huolestutti häntä, vaikka hän ei ymmärtänyt miksi, kun kerran tytön lörpöttelevä sulhanen oli vieressä valmiina jakamaan kaikki hänen taakkansa.
Hän oli hyvin onneton ja toivoi, ettei olisi tullutkaan. Hän piti varmana, että saisi viettää illan tämän nuoren rakastuneen parin seurassa – itse hän tunsi olevansa äärettömän vanha – eikä tämä mahdollisuus häntä juuri viehättänyt.
"Oletteko lomalla, Mr. Staines, vai oletteko täällä virka-asioissa?" kysyi tyttö.
"Olen lomalla – tai virka-asioilla, miten vain haluaa sanoa." Hän yritti olla leikillinen, mutta epäonnistui surkeasti.
Hän ei voinut päästä selville Marysta eikä tulkita hänen käyttäytymistään muuten, kuin että hänen läsnäolonsa tyttöä häiritsi.
"Mr. Cornfort palaa pian sisään. Ettekö veisi minua jonnekin teetä juomaan?" kysyi hän.
Dick katsahti vaistomaisesti Tommyyn.
"Tommyn ei tarvitse tulla mukaan", sanoi tyttö lukien hänen ajatuksensa.
"Eikö todellakaan?" sanoi närkästynyt Tommy.
Dickiltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta se omituinen seikka, että Tommyn vastalauseesta puuttui sydämellinen sävy, ja myöhemmin heidän kävellessään yhdessä Tommy selltti syyn.
"Hän on kullanmuru, mutta päivällä hän aina on peloittavan asiallinen, hyvä mies. Oikein selkäpiitäni karmii, niin pisteliäs hän on minua kohtaan. Eikä siedä vähintäkään kuhertelua."
"Mitä?" kysyi Dick.
"Tiedät mitä tarkoitan. Olet toki itsekin ollut rakastunut. Minä tarkoitan... olemmehan me kaikki ihmisiä, eikä hän harrasta kuhertelua keskellä kirkasta päivää ihmisten silmien edessä."
"Mikä harvinainen tyttö!"
"Säästä pilkalliset huomautuksesi", sanoi Tommy loukkaantumatta. "On vaikka kuinka paljon rauhallisia pieniä soppia, missä ihminen voi istua rauhassa uteliailta katseilta. Mutta hän ei tahdo mennä sellaisiin paikkoihin päivällä. Kun eräänä päivänä yritin tarttua hänen käteensä, niin hän kysyi, peloittiko minua. Minä tarkoitan –"
Dick ei milloinkaan ollut voinut uneksia, että toisen miehen lemmenhuolet voisivat tuntua hänestä niin sietämättömiltä. Hän totuttautui kuuntelemaan kuulematta mitään ja lausumaan sopivia kysymyksiä toisen äänenvaihtelujen mukaan. He seurasivat rullatuoliseuruetta kaupungin läpi ja auttoivat kerran työntämään tuota keltaista kummitusta jyrkässä ylämäessä. Hotellin ovenvartijan auttaessa rullatuolia hissiin Mary sopi hänen kanssaan tapaamisesta. Ja kello viideltä Dick istui ilmavassa kahvilassa ja katseh rannalla leikkivää lapsilaumaa, kun Mary liiteli sisään. Hän oli ollut hyvin muodollinen ja jäykkä heidän tavatessaan aikaisemmin, mutta nyt hän oli hilpeimmällä tuulellaan.
"Lausun teidät tervetulleeksi kaupunkiimme!" hän kiusoitteli. "Ja näyttäkäähän nyt minulle, miten poliisivirkamies käyttäytyy viettäessään vapaapäivää. Ensiksikin, tahdotteko tietää jotakin rikoksellisesta menneisyydestäni? Entä oletteko nähnyt kaksoisolentoani? Pieni tyttö raukka! Hän mahtaa olla Lontoon toimeliain nainen."
"Onko tämä teidän?"
Dick otti käteensä huivin ja pani sen pöydälle. Tyttö otti sen sanaakaan sanomatta ja tutki sitä uteliaasti.
"Se on todella aivan samanlainen kuin minun huivini. Ostin sen viime kerralla kaupungissa käydessäni."
"Onko se teidän?" kysyi Dick taas.
Tyttö avasi käsilaukkunsa, pisti kätensä siihen, otti esiin toisen aivan samanlaisen huivin ja levitti sen pöydälle.
"Onko tuo kaksoisolentoni?" kysyi hän, ja nauru vilkkui hänen silmistään. "Huivillanikin on siis kaksoisolento?"
Dick aikoi pistää silkkihuivin takaisin taskuunsa, mutta tyttö esti sen.
"Antakaa se minulle, ellen riistä teiltä hyvin tärkeätä johtolankaa."
Dick ojensi sen hänelle.
"Liittäkää se kokoelmiinne", sanoi hän.
"Mies raukka!" Mary taputti ystävällisesti Dickin kättä. "Tommy on kertonut minulle, miten paljon vaivaa teillä on ohut noista Mr. Derrickin talon kurjista vieraista. Tommy sanoi, että he repivät hajalle erään seinän, onko se totta?"
"Tommy puhuu aika paljon liikaa."
"Hän ei kerro minulle läheskään tarpeeksi", sanoi tyttö, "vaikka myönnänkin, että hän puhuu liikaa."
"Muistattehan Lordy Brownin?"
Tyttö nyökkäsi, ja hymy pakeni hänen kasvoiltaan.
"Tuon miehen, joka murhattiin? Muistan. Hänhän oli sama mies, joka puhutteli minua Bloomsbury Squarella ja luuli tuntevansa minut. Mies parka!"
"Surkutteletteko häntä?" Kysymys oli hyvin typerä.
"Tietenkin, ettekö tekin surkuttele häntä? Minun käy häntä hirveästi sääli. Ja hänen pientä vaimoraukkaansa!"
Dick katsahti nopeasti ylös.
"Mitä te tiedätte hänen vaimostaan?"
Tytön vastaus viipyi hetkisen.
"En voi keksiä sopivaa valhetta", sanoi hän hyvin kevyesti. "Ja siksi pyydän, että annatte minun olla vastaamatta tuohon kysymykseen. Tiedän, että hänellä on vaimo, joka on tai oli hyvin vaikeassa asemassa. Hänellä on kaksi tai kolme lasta."
"Té siis tunsitte Lordy Brownin?"
"Tunsin, olen kerran keskustellut hänen kanssaan."
"Milloin?"
Mary työnsi tuolinsa taaksepäin ja hänen silmänsä vilkkuivat.
"Nyt te olette poliisivirkailija!" sanoi hän syyttävästi. "On kai vaikeata vapautua tottumuksestaan. Näin hänet sen jälkeen kuin olimme tavanneet toisemme Bloomsbury Squarella. Tyydyttääkö se teitä?"
"Ettekä kertonut sitä minulle."
"Ette koskaan sitä kysynytkään. Sitäpaitsi en luullut Lordy Brownin teitä kiinnostavan – tai tiesin kyllä. Mutta en kertonut sitä teille, koska – no niin, koska se olisi ollut minulle hyvin vaikeata."
"Te olette ihmeellinen tyttö", sanoi Dick.
"Niinpä itsekin ennen luulin", vastas Mary ja huokasi. "Mutta en enää luule niin. Luulen olevani jotenkin –"
"Mitä?"
"Epäonnistunut ihminen. Teeskentely on vienyt minut onnettomuuteen."
Dickin vastaus oli jotenkin töykeä.
"Tommy ei pysty teitä siitä parantamaan", sanoi hän.
Tyttö loi häneen moittivan katseen.
"Tekisi mieleni lyödä teitä noiden sanojen takia", sanoi hän. "Tommy parka!"
"En todellakaan voi ymmärtää teitä, Mary. Miksi te menette naimisiin Wealdin kanssa?"
"Sanokaa häntä Tommyksi, se sopii hänelle niin paljon paremmin. Minä kuvittelin aina kreivejä hyvin punakasvoisiksi herroiksi, joilla on nyrkit kuin lampaanlavat. Miksikä menen hänen kanssaan naimisiin? Kuka sanoi, että menen hänen kanssaan naimisiin?"
"Mutta onhan se julistettu maailmalle lehdissä", sanoi Dick närkästyneenä. "Miksi te kiemurtelette?"
"Älkäämme riidelkö", sanoi tyttö tarjoilijattaren lähestyessä kantaen tarjotinta, jolla oli korkea pino kuppeja ja teevateja ja häikäisevä valikoima makeisia. "Kuvitelkaa nyt, että minä olen ilkeä vampyyri, joka koettaa viekoitella teiltä salaisia tietoja. Oletteko saanut selville mitään todella kiinnostavaa? Tommy sanoi teidän löytäneen jotakin jostakin vanhasta arkusta."
"En ymmärrä, miksi kerroin Tommylle. Mutta missään tapauksessa se ei ollut mitään tärkeätä – jonkinlainen ilmapumppu tai kuten me lapsina sanoimme, 'imuri'. Sitä käytetään tasapintaisten esineitten nostamiseen tai vetämiseen."
Hän kohotti katseensa pienestä leivoksesta, jota hän par'aikaa käsitteli ja mykistyi hämmästyksestä nähdessään tytön kasvojen ilmeen. Mary tuijotti häneen silmät selällään ja huulet puoliavoinna.
"Mikä ihmeessä teille tuli?"
Tyttö oli hetkiseksi kadottanut tasapainonsa ja sai sen heti takaisin, vaikkakin vaivalloisesti.
"Minulleko?" änkytti hän. "Ei mikään... satuin vain juuri muistamaan, että unohdin antaa Mr. Cornfortille hänen –lääkkeensä."
"Mikä teille tuli?" kysyi Dick uudestaan. "Te ajattelitte jotakin vallan muuta kuin Mr. Cornfortin lääkettä. Sitäpaitsi hän ei käytä lääkkeitä. Sen olette itse minulle sanonut."
"Kertokaa minulle tuosta ilmapumpusta, minkämuotoinen se oli? En yritäkään väittää, ettei se kiinnosta minua."
Dick kuvaili sen lyhyesti noituen Tommyn puheliaisuutta. Mutta mitäpä merkitystä tuolla jokapäiväisellä työkalulla olisi voinut olla.
Tyttö katsoi kattoon ja siristi silmiään. Dick arvasi hänen ajattelevan jotakin ja ajattelevan hyvin nopeasti.
"Voitteko muistaa mitään muuta tuosta pumpusta?"
Närkästyksestään huolimatta Dick nauroi.
"Voinpa kylläkin. Voisin kuvailla sen teille niin tarkasti, että osaisitte valmistaa itse samanlaisen. Se ei ole tavallisten ilmapumppujen kaltainen, sillä sen keskikohdalla on ohut pitkä teräsneula. Huomasimme sen vasta äskettäin tutkiessamme sitä. Lähellä kädensijaa on pienen pieni ruuvi. Päällikköni arvelee, että pumppua on käytetty jonkin pyöreän esineen nostamiseen ja että neulan tarkoituksena on ollut keskikohdan löytäminen. Muuta en voi sanoa ja olen jo kertonut liiankin paljon."
Ja samassa Mary palasi nykyhetkeen.
"Voitteko viipyä täällä huomisiltaan?"
Dick sanoi, että hänen täytyi lähteä aamupäivällä, lounaan tienoissa. Aikaisemminkin, jos Derrickin talossa tapahtui jotakin huolestuttavaa. Hän oli jättänyt sinne kaksi miestä neuvottelematta omistajan kanssa.
"Minä en luule, että siellä tapahtuu mitään huolestuttavaa", sanoi tyttö heidän kulkiessaan kauniilla rantatiellä.
"Voitteko taata sen?"
Tyttö pudisti päätään.
"En voi vastata kaksoisolennostani. Tommy sanoi teidän löytäneen Sloughin murhaajan sormenjäljen."
"Mitä te tiedätte Sloughin murhaajasta?", Dick kysyi.
"Hyvin vähän, paitsi että hänen nimensä oli Herman Lavinski ja että hän oli englantilaistunut venäläinen. Ja tuolla on Tommy suorastaan säteilevän näköisenä. Pyysin, että hän tulisi minua noutamaan."
"Odottakaa hetkinen." Kiihdyksissään Dick tarttui tytön käsivarteen. "Mikä hänen nimensä oli, sanoitteko sen?"
"Herman Lavinski."
"Mutta mistä te sen tiedätte?"
Tyttö katseli häntä hetkisen, ja hänen silmänsä hymyilivät.
"Kuulin sen kaksoisolennoltani."
Ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, keskusteli Dick puhehmessa Scotland Yardin arkisto-osaston kanssa. Jos tyttö piti häntä pilkkanaan, niin hän totisesti teki sen hyvin taitavasti. Mutta Dickistä tuntui siltä, että hän sanoessaan tuon nimen oli ehdottomasti tosissaan.
Hän antoi toimistolle aikaa tietojensa tarkastamiseen ja soitti sitten uudestaan Lontooseen.
"Ei, sir, hän ei ole milloinkaan ollut meidän käsissämme, mutta joitakin vuosia takaperin hän oli lisäluettelossa A."
Lisäluetteloon A merkittiin niiden ulkomaisten rikoksentekijäin nimet, joiden epäiltiin olevan Englannissa.
"Lukekaa, mitä hänestä sanotaan", käski Dick, ja jatkoi kuultuaan tuntomerkit: "Sormenjälkeä ei ole?"
"Ei, sir. Kenties hän on ollut vangittuna uikomailla. Tiedustelen asiaa Pariisista. En varmaan tiedä, säilyttävätkö he sormenjäljet."
Dick ei myöskään ollut siitä varma.
Varmaa oli siis ainakin, että oli olemassa mies nimeltä Lavinski, ja kuvaus, joka Dickille oli luettu, oli yhdenmukainen sen kanssa, jonka Scotland Yardin arkisto oli saanut kymmenen vuotta sitten. Mary Dane ei ollut jutellut omiaan, ja Dick olisikin hämmästynyt, jos niin olisi ollut asianlaita.
Hänen sydäntään vihloi aina hänen nähdessään tytön Tommyn seurassa, ja hän liittyi heihin rannalla jotenkin vastahakoisesti. Mr. Cornfort nukkui. Hän näki ajelemattoman tuolimiehen istuvan penkillä poltellen ja tyytyväisenä maailmaansa.
"Mikä on tuon teidän kuormajuhtanne nimi?"
"Jos tarkoitatte tuolimiestämme, niin olette hyvin epäkohtelias", sanoi tyttö vakavasti. "Hänen nimensä on Henry."
"Puhuuko hän koskaan?"
"Hänen tiedetään kerran tilanneen päivällisensä", sanoi tyttö ja jatkoi sitten: "Mr. Staines, pyytäisin teitä puhumaan Tommyn kanssa. Hän on ollut itsepäinen."
Tommy oli pahalla tuulella, istui jalat ristissä kuin tuhma poika ja heitteli kaikki ulottuvillaan olevat kivet mereen.
"En todellakaan luule, että viitsimme keskustella siitä asiasta, Mary", sanoi hän kärsimättömästi. "Tarkoitan, että asia on meidän keskinäinen salaisuutemme."
"Mutta se ei ole mikään salaisuus", sanoi tyttö. "Se on julkinen asia – ainakin sinä tahdoit tehdä sen julkiseksi."
Tommy nousi arvokkaasti seisomaan.
"Minä palaan Lontooseen", sanoi hän.
Mary otti pienen smaragdirenkaan sormestaan.
"Ota tämä mukaasi."
Tommy pehmeni uhkauksen edessä.
"Älä ole mahdoton", sanoi hän. "Pane se sormeesi, pane heti!" Sitten hän äkkiä kumartui ja tarttui tytön käteen. "Minähän sanoin sinulle, ettei tuo sormus sovi sormeesi. Annan pienentää sen huomiseksi, armollinen lady."
"Älä sano minua armolliseksi ladyksi, Tommy", sanoi tyttö väsyneesti. "Tiedäthän, että se saa minut tuntemaan itseni pelkiksi kiharoiksi ja krinoliineiksi."
Tommy katsoi tärkeän näköisenä kelloaan. Hän oli minuutissa ehtinyt nousta synkkyyden kuilusta itseluottamuksen kukkuloille.
"Käväisen vain hotellissa – etkö tule päivälliselle?"
"Syön päivällistä Mr. Stainesin kanssa", sanoi Mary.
Tommy sävähti sen kuullessaan.
"Vai niin, olkoon menneeksi." Hän poistui lausuen itsekseen katkonaisia sanoja.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi Dick.
"Tommy tahtoo olla hellä. Luulen, ettei hän milloinkaan ole saanut osakseen äidin huolenpitoa. Muuten teidän ei tarvitse muuttaa pukua tänä iltana. Mr. Cornfort nukkuu ja hän sanoi tahtovansa mennä ulos pimeän tultua. Voitte liittyä karavaaniimme."
He puhuivat kaikenlaisista pikkuasioista. Dick mainitsi sattumalta nähneensä Walter Derrickin auton Lewesissä.
"Pidättekö te hänestä?" kysyi tyttö.
"Pidän oikeastaan aika paljon. Ettekö te pidä?"
"Minä en voi arvostella häntä oikein puolueettomasti. Muistanette kai, miten vähällä hän oli viedä minulta hengen."
"Te ette näyttänyt siltä kuin olisitte ollut hengenhädässä. Minusta te olitte kylmäverisin ihminen, jonka milloinkaan olen tavannut."
"Se oli sulaa – miksi sitä nyt sanotaan – silmänlumetta. Olin varmasti kauhuissani. Tuhat kertaa kauhistuneempi kuin silloin, kun Lordy Brown tunsi minut verivihollisekseen. Olette tietenkin hankkinut tietoja Lavinskista?"
Dick nyökkäsi.
"No?" kysyi tyttö. "Onko sellainen henkilö olemassa?"
Dick nyökkäsi taas.
"Hämmästyittekö?"
"Olisin hämmästynyt, ellei häntä olisi ollut olemassa", sanoi Dick, "sen jälkeen kuin te olitte sen minulle sanonut."
Mary nauroi hiljaa.
"Tuo osoittaa hyvin liikuttavaa luottamusta minuun. Pidättekö siitä ajatuksesta, että menen naimisiin Tommyn kanssa?"
Dick hengitti syvään.
"Se on minusta kamalaa. Ei siksi, ettei Tommy olisi erinomainen poika, hyvin kunnon poika", sanoi hän varovaisesti, "mutta –"
"Miksi se on kamalaa?" Mary katseli häneen niin kiinteästi, että hän melkein unohti istuvansa siinä tuhansien lasten ja lastenhoitajain, mammain ja pappain näkyvissä puhumattakaan kiertelevistä valokuvaajista.
"Siksi, että rakastan teitä."
Hän ei tuntenut omaa ääntään sanoessaan nämä sanat. Mary ei irroittanut katsettaan hänen silmistään, tutkivaa, kiihkeää katsettaan. Dick oli nähnyt noissa silmissä tuskan ilmeen, ja se teki ne hänelle kahta kalliimmiksi.
"Milloin te sen huomasitte? – Victoria asemallako? Olenko houkutellut teiltä tämän tunnustuksen?"
Dick pudisti päätään.
"Luulen rakastaneeni teitä jo Brightonissa ja päässeeni siitä selville Lowndes Squarella. En todellakaan tiedä, miksi ensinkään rakastan teitä."
Hymy väreili tytön huulilla.
"Tuopa kuulostaa järkeilevältä. Tietääkö kukaan ihminen, miksi hän rakastaa?"
"Minä en tiedä, miksi teitä rakastan", toisti Dick itsepäisesti, "varsinkin, koska olen täynnä epäilyksiä teitä kohtaan. Nytkään en voi niistä vapautua. Maailmassa ei ole toista teidänlaistanne naista. Tunnen teidän silmänne, teidän suunne, jokaisen piirteenne. Näin teidät Derrickin talossa viime yönä – naamioidun miehen käsissä, joka yritti kuristaa teidät. Olen koko päivän etsinyt mustelmia kaulastanne."
"Oletteko?"
Ja sitten Mary taas sai hänet hämmästymään, Hän kostutti sormenpäänsä ja siveli sillä kaulaansa, ja Dickin silmien eteen ilmestyi pitkulainen mustelma.
"Tällaistako?" kysyi tyttö.
Dick ei kyennyt vastaamaan.
Mary otti pienen kultarasian käsilaukustaan, avasi sen, katsahti kannessa olevaan peiliin ja paineli pienellä tyynyllä kaulaansa. Sen tehtyä tehtävänsä mustelma oli kadonnut.
"Näin teidän katselevan kaulaani", sanoi Mary puolittain hymyillen, mutta hyvin totisena. "Te vilkaisitte kaulaani tavatessanne minut tänä iltapäivänä."
"Te siis olitte siellä?" sanoi Dick matalalla äänellä.
Tyttö nyökkäsi.
Dick ei voinut muuta kuin pudistaa neuvottomana päätään.
"Jumalan tähden, miksi? Ettehän te sittenkään voinut olla siellä. Tommy oli teidän kanssanne koko eilisillan."
Mary kosketti hänen kättään – miten viehättävä olikaan tuo hänen hyväilevä pieni temppunsa.
"Te olette hirveän mahdoton mies, Dick Staines", sanoi hän. "Todistettuanne, että minut yritettiin hitaasti kuristaa kuoliaaksi, että olin ilkeä murtovaras, te nyt yritätte todistaa minun olleen muualla. Mutta nyt näytän teille parhaan temppuni."
Taas hän otti esille pienen rasiansa ja siveli mustelman jälleen näkyviin. Sitten hän kostutti nenäliinansa nurkan kielensä kärjellä, hieroi sillä kaulaansa ja kas: mustelma oli kadonnut.
"Oletteko nyt tyytyväinen?"
"Mutta – mutta –", Dick sammalsi.
"Kaulassani ei ole mustelmaa", sanoi hän, "mutta en olisi tahtonut tuottaa teille pettymystä. Ajattelin esittää sen jännittävänä ohjelmannumerona teepöydässä. Sain aamulla päähänpiston, että te kenties odotitte saavanne nähdä sen, ja kekseliäs mieleni ryhtyi toimeen: ensiksi maalasin mustelman ja peitin sen sitten erikoisella kostealla puuterilla. Mitä muuta haluaisitte minun tekevän. Olen täynnä kujeita tänään."
Dick tarttui hänen käteensä.
"Tahtoisin mennä kanssanne naimisiin", sanoi hän yksinkertaisesti.
Mary katsoi poispäin.
"Mahtaisittekohan?" Sitten hän huoahtaen nousi seisomaan. "Tulkaahan nyt. Minun täytyy taas mennä vaihtamaan pukua. Elämä on pelkkää siirtymistä toisesta puvusta toiseen. Päivällinen kello puoli kahdeksalta, älkääkä antako minun odottaa eteishallissa, tai tulen peloittavan arvokkaaksi ja vieraaksi."
Maryn mentyä hän kiipesi Beachy Headille ja seisoi niin kauan näköalaa ihailemassa, että melkein ansaitsi hänen luvatun epäsuosionsa. Hänelle jäi viisi minuuttia siistiytymistä varten; Mary odotti häntä hotellin seurusteluhuoneessa iltalehteen syventyneenä. Hän näki, mitä sivua hän tutki ja hämmästyi lievästi.
"Kiinnostavatko pörssikurssit teitä?"
Mary katsahti äkkiä ylös ja heitti lehden pöydälle.
"Kyllä hiukan", sanoi hän. "Minulla on muutamia afrikkalaisia osakkeita, jotka hyppäävät ylös ja alas; ne antavat elämälle hiukan jännitystä. Ne hyppelevät alituisesti ylös ja alas. Tällä hetkellä ne ovat alhaalla."
"En tietänyt, että te olette varakas nainen."
"En sanoisi itseäni varakkaaksi. Minulla on kymmenen- tai kaksikymmentätuhatta puntaa."
Dick ällistyi.
"Pyydän anteeksi. Loukkasiko se teidän tunteitanne?" kysyi tyttö.
"Miksi ihmeessä te olette sairaanhoitajatar?"
"Rakastan työtäni", sanoi hän juhlallisesti. "Ei, totta puhuen olin siihen aikaisemmin hyvin innostunut. Olin sairaalani nuorin koulutettu sairaanhoitajatar. Sitten aloin väsyä siihen, ja isäni tarvitsi minua kotona."
"Onko teillä isä?" Dick yritti puolustella kömpelöä kysymystään, mutta se oli turhaa.
"On tietysti ja viisas isä onkin."
Hän ei puhunut sen enempää isästään. Hän palasi aina ivallisesti kummitustaloon, kuten hän sitä nimitti.
"Tahtoisin niin mielelläni tietää, mitä te siitä kaikesta ajattelette", sanoi hän. "Tommy sanoo, että te olette hyvin älykäs ja se on korkein kiitos, minkä Tommy kenellekään antaa."
Dick olisi suonut hänen jättävän Tommyn syrjään heidän keskustelustaan. Hän ei ollut aivan varma siitä, miten Tommy ja hän illalla suhtautuisivat toisiinsa. Hän tunsi, että hän Tommyn sijassa olisi aikalailla suutuksissaan. Hän koetti ohjata keskustelun hänen häihinsä. Mutta Mary pyörsi sen loistavan taitavasti toisille urille, ja kun Dick uudestaan palasi äskeiseen aiheeseensa viittaillen häälahjaan, niin hän sanoi:
"Pyytäisin, ettette puhuisi siitä. En aio mennä naimisiin Tommyn kanssa. Kuinka voisin sen tehdä?"
"Mutta eikö –?"
Voisiko hän luottaa Maryn vakuuttayaan tunnustukseen? Uskollisuus poissaolevaa ystävää kohtaan kielsi sen. Tietämättä mitä uskoa hän yritti heikosti huomauttaa:
"Mutta onko oikein Tommyä kohtaan antaa hänen uskoa –"
"Pyytäisin, ettette puhuisi Tommystä", sanoi Mary. "Jättäkää hänet rauhaan, – laissez. Te ette vielä voi aavistaa asiain kehitystä. Luonto ja Sallimus ja Kohtalo saavat aikaan ihmeitä."
"Mutta Tommyn pitäisi saada tietää; ette saa pitää häntä pilananne."
Maryn ääni muuttui.
"Minä en aio pitää Tommyä pilanani. Olette hyvin epäkohtelias ajatellessanne sellaista. Oikean hetken tultua selitän hänelle kaiken, eikä Tommy suinkaan tule onnettomaksi, päinvastoin."
Päivällisen jälkeen Mary jätti hänet sanottuaan ensin, missä he tapaisivat toisensa, puolitiessä alhaalla rantakävelyllä, lähellä maantietä. Mr. Cornfort ei mielellään oleskellut varsinaisella kävelytiellä; hän oli hyvin hermostunut mies, minkä lisäksi hän herätti paljon huomiota ja oli hyvin herkkä. Hän ei voinut sietää ilveilijäin ja soittoniekkain aikaansaamaa meteliä, koska hän oli hyvin väsynyt.
Tommy odotti heitä soittolavan läheisyydessä, kun Dick tuli ylös hänen luokseen, ja oli ilmeisesti parhaalla tuulellaan.
"Suurenmoinen tyttö, eikö olekin, Dicky?" sanoi hän haltioissaan. "Sellainen tarmo ja luonteenlujuus. Ei välittänyt vähääkään minun kiukunpurkauksistani, meni vain rauhallisesti päivälliselle parhaan ystäväni kanssa ja jätti minut armotta. Tekisikö kukaan muu tyttö niin?"
"Sietäisikö kukaan muu sulhanen sellaista?" ajatteli Dick.
"Minä rakastan luonteenlujuutta naisissa", jatkoi Tommy, "vaikkakin sitä välisti on Maryssä melkein liiaksikin. Meillä on ollut pienet yhteenottomme, veikkoseni, lemmenkinaa ja sen semmoista." Hän löi tyytyväisenä käsillään polviinsa. "Mutta aina on jompikumpi meistä myöntynyt. Pääasia on, että jompikumpi aina tunnustaa olevansa väärässä. Minun täytynee myöntää, että minä aina olen väärässä, mutta me otamme syyn niskoillemme vuorotellen."
"Miksi ihmeessä sinä kerroit hänelle tuosta ilmapumpusta?"
Tommy avasi sinisilmänsä selkosen selälleen.
"Kerroinko, hyvä ystävä? Miksi en olisi kertonut?"
"Mutta kuka sen sinulle kertoi?"
"Hovimestarini, ja luultavasti Larkin oli kertonut hänelle. Ja kuka kertoi Larkinille? Sinä!" Hän nosti syyttävästi sormeaan, ja Dick oli niin hämmästynyt saadessaan sodan omille mailleen, ettei hän edes väittänyt vastaan.
"Hän on ihmeellinen", jatkoi Tommy. "Hän kutoo minullle kaulahuivia, jossa on minun vanhat kouluvärini."
Tommy oli entinen etonilainen. Se oli hänen elämänsä ainoa aikaansaannos, ja hän antoi mielellään kaulaliinansa julistaa sitä maailmalle.
"Ja hän ompelee, poikaseni. Hän näytti minulle eräänä iltana töitä, jollaisia et saisi ostaa mistään puodista."
Eroamattoman kolmikon saapuminen keskeytti hänen ylistyslaulunsa: Henry ahersi vaununsa ääressä ja työnsi sitä eteenpäin tasaista, joskin hautajaismaista vauhtia; Mary kulki vähän taempana, ja Mr. Cornfort vuorotellen torkkui ja tuijotti. He kulkivat jalkakäytävällä, joka oli muutaman metrin päässä maantiestä ja yhdensuuntainen sen kanssa. Alkoi oUa vahan pimeätä, sillä vaikka ilma olikin lämmin, niin taivas oli pilvessä.
Mutta Dickistä oli hyvin miellyttävää astella Maryn rinnalla, jutella kaikenlaista ja kuunnella hänen hiljaista, viehättävää nauruaan. He lähestyivät rannan ja maantien välisen pitkän vihreän ruohikkokaistaleen loppupäätä. Täällä oli jalankulkijoita vain harvassa. Kaukaa näkyi The Crunibles. "Luulen, että käännymme takaisin, Henry", sanoi Mary.
Rullatuoli pyörähti hiljaa ja rauhallisesti ympäri. Henry kumartui jälleen työntökädensijan yli, kun jostakin äkkiä ilmestyi pieni auto, joka lähestyi heitä hurjaa vauhtia. Musta auto, jossa oli himmeät lyhdyt. Sen muoto ja malli erottuivat vaivoin hämärässä.
"Uskalikko, hänhän on väärällä puolella tietä."
Kammottavat autosilmälasit peittivät ajajan kasvot näkyvistä. Dickin puhuessa hän hidastutti vauhtiaan, ja sitten salapoliisi näki hänen kätensä kohoavan ja heilahtavan ilmassa. Jotakin suhahti ilmassa, jokin musta, kieppuva esine, jonka Dick kauhistuen heti tunsi. Hän hypähti eteenpäin ja ylöspäin, sieppasi lentävän kappaleen, pyörähti kerran ympäri ja heitti sen samalla mereen.
"Mitä –", alkoi Mary.
Juuri ennenkuin esine kosketti merta kuului kamala räjähdys. Jokin kappale singahti heidän ohitseen vihaisesti sähisten, ja heidän takanaan kuului särkyvän läsin räminää.
Ja sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Henry, kumaraselkäinen tuolintyöntäjä, suoristautui. Dick näki hänen kätensä jäykästi ojentuvan ylöspäin. Kuului nopeasti toisiaan seuraavia laukauksia, ja auto kallistui peloittavasti, oli melkein kaatumaisillaan kääntyessään, ja lähti kiihtyvää vauhtia lentämään erästä sivutietä pitkin.
"Luulenpa osuneeni häneen", sanoi Henry hyvin rauhallisella ja lempeällä äänellä.
Rannalla syntyi aikamoinen hälinä, ihmiset juoksivat, ratsupoliisi tuli nelistäen paikalle, ja Dick näki toisenkin poliisin juoksevan täyttä vauhtia heitä kohti.
"Mikä on hätänä? Mitä tuo räjähdys merkitsi?"
"Eräs mies heitti pommin autosta", selitti Dick nopeasti. Hän ei sanonut mitään Henryn omituisesta käyttäytymisestä.
"Olin kuulevinani pistoolinlaukauksiakin. Mitä tietä hän lähti ajamaan?"
Hänelle osoitettiin tietä, jota myöten auto oli kadonnut näkyvistä, ja ratsupoliisi lähti sitä pitkin nelistämään auton jälkeen.
Muutaman minuutin kuluttua heidän ympärilleen oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko. Oli kuvaavaa Mr. Cornfortille, että hän ainoastaan avasi silmänsä todetakseen joutuneensa mielenkiinnon kohteeksi ja sen jälkeen vaipui syvään uneen.
Ensiksi paikalle saapuneen poliisikersantin Dick veti syrjään ja ilmaisi hänelle ammattinsa.
"Omituinen juttu, herra tarkastaja. Oletteko varma siitä, ettei se ollut ilotulitusraketti?"
"Ei ollut", sanoi Dick pudistaen päätään. "Ei ole mahdotonta, että jossakin näistä läheisistä taloista on tapahtunut jokin onnettomuus. Kuulin ikkunan särkyvän. Ei, se oli Millsin pommi ja hyvin tähdätty." Hän arvioi, että se olisi pudonnut Mr. Cornfortin syliin, ja siinä tapauksessa tämä olisi nukahtanut ikuiseen uneen.
Lopulta ihmisjoukko hajaantui, ja he lähtivät liikkeelle. Mary ei sanonut mitään, mutta hämärässä Dick näki, että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat.
"Olitte suurenmoinen, kun ette sanonut mitään Henrystä", sanoi hän hiljaisella äänellä.
Henry oli Dickille illan suurin yllätys: tuo hiljainen ja sulkeutunut mies oli osoittautunut taitavaksi pyssymieheksi. Dick ymmärsi pistooliammuntaa. Tämä mies oli mestari.
"Sellainen Henry on. Luulen, että hän on joskus ollut sotilas."
"Onko siis sotilailla tapana ampua autoilijoita?" kysyi Dick.
"Elleivät he pidä heistä", vastasi Mary hiljaa.
He keskustelivat lordi Wealdin puhetulvan turvissa, joka koko ajan suuntautui Henryyn ja uinailevaan Mr. Cornfortiin. Tuota puhetulvaa höystivät vähäväliä voimasanat, ja siinä ehdotettiin sopivia rangaistuksia ihmisille, jotka heittivät Millsin pommeja sairaiden ihmisten niskaan. Tommy oli siitä onnellinen, ettei hän kaivannut yksimielisyyden kannustusta eikä vastaväitteiden kiihoitusta. Hän oli niitä oivallisia luonteita, jotka voivat keskeytymättä pysyä äänessä. Ihmeellisintä oli, ettei hän ollut nähnyt Henryn ampuvan, ja kun Henry oli hänen tärkein kuulijansa, niin hän tietämättään siten riisti itseltään hyvin huomattavan puheenaiheén.
Siinä Henry taas työnsi rullatuolia, hitaasti ja mietteissään, parransänki pitkänä. Kukapa olisi voinut uskoa, että 48 kaliiberin automaattinen pistooli joka askelella löi häntä sääreen.
"Pelästyittekö?" kysyi Dick.
"Pelästyin – jälkeenpäin. En tajunnut vaaraa, ennenkuin se oli ohi. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi tietänyt, että olin puhunut hänestä teille."
Dick pysähtyi äkkiä.
"Kuka?"
"Herman Lavinski."
"Tarkoitatteko –", Dick alkoi.
"Älkää pysähtykö, olkaa hyvä, tai Tommy tulee taas meidän luoksemme. Tiedän, että se oli Lavinski. Hänen ensimmäinen tunnettu rikoksensa oli juuri samanlainen – hän heitti pommin erään jalokiviliikkeen ikkunaan. Se ei ollut kovinkaan vaarallinen, mutta riitti joka tapauksessa ajamaan kaikki paikallaolijat myymäpöydän alle, niin että hän sai tilaisuuden tyhjentää näyteikkunan."
"Te tiedätte hänestä paljon", sanoi Dick epäilevästi.
"Olen innokas tutkija", vastasi tyttö nöyrästi, "ja opittuani tuntemaan teidät olen tietenkin suunnattomasti alkanut harrastaa rikoksia."
"Jos nauratte minulle, niin –"
"En julkisesti", vastasi tyttö samalla hiljaisella äänellä. "Tommy voi teille kertoa, että olen melkein fanaatikko sen aiheen tullessa puheeksi. Henry raukka!"
"Miksi Henry raukka?"
"Siksi, että hän ei tule saamaan unta silmiinsä tänä yönä, mies parka! Hän tulee istumaan ovensuussa odottaen tapausten kehittymistä. Henry on suuri optimisti."
"Te olette ihmeellistä joukkoa", sanoi Dick epätoivoissaan.
He olivat juuri sivuuttaneet erään tienmutkan, ja rullatuoli ja Tommy olivat kadonneet näkyvistä. He olivat kävelytien pimeimmällä kohdalla ja melkein yksin. Aivankuin yhteisestä sopimuksesta heidän askelensa hidastuivat hidastumistaan.
"Nyt teidän on paras lähteä", sanoi tyttö lempeästi ja kohotti kasvonsa häntä kohti.
Silmänräpäykseksi Dick sulki hänet syliinsä, ja heidän huulensa yhtyivät. Sitten tyttö lempeästi irroittautui hänestä.
"Palkinnoksi siitä, ettette sanonut mitään Henrystä", sanoi hän hiljaa ja katosi.
XIV.
Onni voi pitää miehen valveilla yhtä hyvin kuin huolikin. Kello oli jo puoli neljä, kun Dick Staines vaipui uneen, ja hän heräsi mieli niin kevyenä, että sai muistutuksen. Hänen ajaessaan partaansa oveen koputettiin ja siivoojatar astui huoneeseen.
"Viereisen huoneen herra pyytää, että herra olisi hyvä ja lakkaisi laulamasta. Hänellä on huonot hermot."
Dickin naurunpurskahdus oli luultavasti yhtä häiritsevä kuin hänen laulunsa.
Hän näki tytön ainoastaan pikimmältään; Bourken puhelinsoitto pakotti hänet lähtemään Lontooseen hetipaikalla. Tommy saattoi hänet asemalle, ja Tommyn riemuitseva onni toi pikariin ensimmäisen karvaan pisaran.
"Kaikki on taas hyvin, veikkoseni", sanoi riemuitseva nuorukainen. "Me olemme sopineet."
"Sopineet mistä?" kysyi Dick. "En tietänyt teidän riidelleen."
"Niin, sinähän et ollut saapuvilla!" sanoi Tommy, jonka muisti vähitellen heräsi. "Se tapahtui juuri ennen kuin hän meni sisään tuon herttaisen vanhan raunion kanssa. Minä pyysin... katsos, ymmärräthän mitä tarkoitan. Tarkoitan, että on aivan luonnollista, jos mies pyytää tytöltä sellaista, ja hän loi minuun suorastaan jääkylmän katseen ja meni sisään sanomatta edes hyvää yötä. Minä laahustin edestakaisin murtunein sydämin, veikkoseni. Ja sitten hän tuli puutarhaan. Ja hyvä mies, hän oli jumalallinen."
Sivallus vasten kasvoja ei olisi voinut kipeämmin koskea Dickiin.
"Mitä tarkoitat jumalallisella? Saitko – suudella häntä?" kysyi hän epätoivoissaan.
"Tietenkin sain", sanoi Tommy.
"Minä luovun."
"Aina sinä luovut jostakin, mies."
Dick sai ensimmäisen luokan vaunuosaston itseään varten; hänen hirmustunut katsantonsa peloitti pois ainoan matkatoverin, joka näyttäytyi. Se oli niin peloittava, että tämä herrasmies irroitti kätensä kädensijasta aivankuin se olisi polttanut ja lähti juoksemaan toiseen vaunuun etsien miellyttävämpää seuraa.
Koko matkan Lontooseen asti hän vaivasi päätään saadakseen molemmat tuntemansa Mary Danet keskenään sopusointuun. Hänen kaksoisolentonsa oli enemmän hänen näköisensä kuin hän itse. Kuinka hän voi kohdella Tommyä, niinkuin hän häntä kohteli? Dick muisti, että hän oli ollut suorastaan epäkohtelias vetäessään pois kätensä... mitä Tommy oli sanonutkaan? Että hänen sormuksensa ei sopinut, niinhän se oli...
Tähän äkillinen mielijohde pysähdytti hänen ajatustensa lennon... Mary oli riuhtaissut kätensä pois... sormus... jostakin hänen mielensä sokkeloista ilmestyi muutaman sanan muisto, muutaman sanan, jotka Mary oli hänelle sanonut tuona iltana heidän kulkiessaan Victoria asemalle. "Valehtelin teille." Dick nojautui vaunun nurkkaan ja jäi tuijottamaan eteensä. Sillä nyt hän tiesi, mikä tuo valhe oli ollut. Kaiken, mikä oli ollut mahdotonta selittää, hän nyt näki selvänä ja tajuttavana edessään. Hänen saapuessaan Scotland Yardiin Bourke oli häntä odottamassa, ja muhkealla ylitarkastajalla oli edessään aika pinkka asiakirjoja.
"Mistä te keksitte Lavinskin?" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.
"Vai niin, onko teille jo kerrottu?" nauroi Dick. "En todellakaan ensinkään keksinyt häntä, mutta eräs nuori ystäväni lausui otaksuman, että se oli Sloughin murhaajan nimi."
"Mistä armollinen neiti sen tiesi?"
"Entä mistä te tiedätte, että ystäväni oli neiti?" vastasi Dick punastuen.
"Pieni lintu kanteli sen minulle", sanoi ylitarkastaja. "Mutta oli miten oli, se on yhdentekevää. Otaksun, että te kysyitte, mutta ette saanut tyydyttävää vastausta. Jätämme sen asian toistaiseksi. Tällä hetkellä on pääasia se – kas tässä on pääasia."
Hän selaili pöydällä olevia papereita ja otti esiin neliömäisen kortin, joka oli täynnä peukalonjälkiä. Kirjoituksen Dick huomasi saksankieliseksi.
"Tuomittu Münchenissä v. 1911, Lavinski, alias Stein, alias
Griedlowitz, alias Paul Stammen. Puhuu saksaa ja venäjää
murteellisesti. Luultavasti syntyperältään englantilainen."Bourke luki saksaa yhtä helposti kuin englantia.
"Katsokaahan tuota peukalonjälkeä."
Dickin ei tarvinnut katsoa kahdesti.
"Meidän miehemme", hän sanoi. "Kuinka te saitte tuon?"
Onneksi Saksan lähetystön yhteydessä olevalla poliisijaostolla oli luettelo erinäisistä englantilaisista, jotka oli tuomittu rikoksista Saksassa.
"Muilla lähetystöillä oli samanlaiset, ja minä olin kyllin viisas lähettääkseni niille kiertokirjeen kysyen, voivatko ne antaa meille lisätietoja Lavinskista. Toivoin saavani hänen valokuvansa. Muuten saksalainen kuvaus tekee hänestä paljon hoikemman miehen, mutta hän olikin tuntuvasti nuorempi siihen aikaan. Saksassa hän sai linnaa samanlaisesta rikoksesta – ampui erään kassanhoitajan ja vei tilirahat mennessään. Meillä on eräs tuoreempi häntä koskeva kuvaus, mutta sormenjälki on tärkein todistuskappale. Ellei lähetystö sodan takia olisi joutunut hajalle, niin tuo mies nyt olisi meidän käsissämme – nyt olen kirjoittanut Saksan oikeusministerille pyytäen häntä lähettämään miehen valokuvan. Kenties hän ei ole Englannissa –"
"Luulen, että hän on, sir", sanoi Dick. "Jos minulla olisi tapana lyödä vetoja, niin –"
"Joka tapauksessa koetamme käyttää hyväksemme sanomalehdistöä", sanoi ylitarkastaja. "Olen lähettänyt tällaisen kuulutuksen lehtiin."
Hän ojensi paperiliuskan Dickille ja tämä luki:
"Poliisi etsii useiden rikosten takia henkilöä nimeltä Herman Lavinski alias"... j.n.e.
"Tämä joutuu viimeisiin iltalehtiin. Luultavasti saamme tänne tavanmukaisen reportterilauman, mutta kukaan ei millään ehdolla saa hiiskuakaan mitään sellaista, mikä saattaisi hänet yhteyteen Sloughin murhan kanssa."
Tultuaan Tommy Wealdin talon kohdalle Dick näki kahden työmiehen tulevan Derrickin avoimesta ovesta... Hän ei näyttänyt tuhlanneen aikaa ryhtyessään korjaamaan seinälleen tapahtunutta vauriota. Dickin ihmeeksi Derrick itse seurasi työmiehiä.
"Minä aion sulkea tämän jalon, vanhan keskiaikaisen linnan salakäytävät", sanoi hän hilpeästi. "Joko teen sen tai myyn koko talon."
"Ja jätätte kullan jonkun muun löydettäväksi", sanoi Dick.
Derrick hymyili.
"Olen sanonut teille ja sanon uudestaan, että ainoa kulta tässä talossa on taulujen kehyksissä. Oletteko ollut poissa Lontoosta?"
"Olen. Luulin teidän olevan Brightonissa, näin autonne Lewesissä. Hotellissa sanottiin teidän lähteneen Brightoniin."
Mr. Derrick nyökkäsi.
"Olin yötä Brightonissa, mutta hotelli oli hirveän täynnä väkeä..."
Kun Brighton-intoilija alkaa puhua Brightonista, niin kaikki muut keskustelunaiheet saavat väistyä.
"Tämän jutun ainoa hyvä seuraus on se", jatkoi Derrick, "että se on avannut silmäni huomaamaan, miten hiton epämukava tämä talo on. Aion järjestää sen uudestaan kellarista ullakolle asti. Missä aiotte syödä päivällistä tänään?"
Dick osoitti Tommy Wealdin asuntoa.
"Kotona", sanoi hän.
Derrick nauroi.
"Se taitaa tuntua teistä jo melkein kuin omalta kodiltanne. Tuletteko kanssani syömään vai kutsunko itseni päivälliselle teidän luoksenne?"
Dick oli hyvin valmis kutsumaan hänet vieraakseen.
Vaikka Derrick yrittikin lyödä leikiksi nämä omituiset tapahtumat, jotka olivat hänen rauhaansa häirinneet, niin Dick selvästi huomasi, että jännitys alkoi käydä miehen hermoille. Hänen hilpeytensä alta pilkahti silloin tällöin esiin hermostuneisuutta ja levottomuutta. Päivällispöydän ääressä hän lausui sen hämmästyttävän tunnustuksen, että ainoa asia, mikä häntä todenteolla pelotti, oli haamu.
"En voi ymmärtää sitä kummitusta. Larkin on hyvin kelpo mies, mutta hänellä ei ole hituistakaan mielikuvitusta – hän ei olisi voinut sitä keksiä. Pelkäättekö te kummituksia?"
Dick hymyili. Hän olisi voinut tunnustaa, että häntä Derrickin talossa olivat huolestuttaneet paljon aineellisemmat oliot kuin kummitukset, mutta jätti sen tekemättä.
"Ettekö pahasti? Mutta minä pelkään", tunnusti talon omistaja sydämensä pohjasta. "Pelkään niitä niin, että en uskalla jäädä sinne yöksi saadakseni sen kiinni. Larkin sanoo, että se tulee säännöllisesti. Ja hän pelkää vielä enemmän kuin minä."
"Miksi ette anna minulle lupaa liikkua vapaasti talossanne?"
Toinen hymyili hyväntahtoisesti.
"Minusta tuntuu siltä, kuin teidän joukkonne ei olisi välittänyt kielloistani. Kun tulin tänne tänä aamuna, niin löysin kaksi salapoliisia talostani ja ajoin heidät ulos. Mutta jos kuulette tai näette jotakin, niin käsken Larkinia avaamaan yläkerran ikkunat ja jättämään valon palamaan portaisiin. Muuten sivumennen –", hän otti iltalehden taskustaan, "kuka tämä Lavinski on? Miksi häntä etsitään?"
"Hän on tehnyt lukuisia rikoksia, muun muassa murhan."
Derrick silmäili taas lehteä ja luki uutisen hitaasti.
"Ei tässä puhuta murhasta mitään. Te kai vain laskette leikkiä. Muuten Larkin sanoo, että haamu näyttäytyy aina kello puoli kahdentoista ja kahdentoista välillä. Jos teidän siis tekee mieli pelästyä puolikuoliaaksi, niin voitte siihen aikaan mennä sisään."
Hän aikoi asettua erääseen Weybridgen hotelliin, kauniiseen metsäisessä puistossa sijaitsevaan taloon, jonka etuihin kuului yksityinen golfkenttä.
Dick vietti illan lukien erästä kirjaa. Häntä väsytti. Kerran hän meni ylös huoneeseensa, astui parvekkeelle ja näki Mr. Derrickin pitäneen sanansa ja ranskalaisten ikkunain olevan kiinnitetyt ainoastaan ha'alla, jonka hän voi helposti avata ulkoapäin.
Hän tuli alas, luki hiukan ja ajatteli paljon. Hän mietti, mahtaisiko Mary soittaa hänelle. Tähän asti nämä kaukopuhelut olivat häntä epäilyttäneet, mutta nyt – hän hymyili salaisille ajatuksilleen. Iltapostissa hän sai ilmoituksen, että hänen huoneistonsa oli taas hänen käytettävissään, koska hänen vuokralaisensa olivat päättäneet viettää loput vuokra-ajasta ulkomailla. Tavallisissa oloissa tämä uutinen olisi häntä ilahduttanut, mutta nyt hän ei paljoa välittänyt, kävi miten kävi. Hän oli mainiosti kotiutunut Tommyn parhaaseen huoneeseen. Tommy raukka! Mitähän hän tästä kaikesta ajattelisi! Vai saisiko hän koskaan tietää? Kyllä, Dick uskoi, että hän saisi tietää ja että hän tulisi hyvin iloiseksi. Huolettomalla Tommyllä oli sittenkin hetkiä, jolloin hän epäili Marya. Uskomatta epäilyksiään Dickille hän oli tietämättään paljastanut osan huolistaan. Oli hetkiä, jolloin Mary kauhisti häntä. Aivan varmasti Tommy sopeutuisi tilanteeseen hyvillä mielin.
Hän katsahti kelloonsa. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla kaksitoista, ja kummitus oli siis tulossa. Hän ei todellakaan ottanut tuota kummitusta kovin vakavalta kannalta. Mutta olivathan monet seikat, joita hän ei ollut ottanut vakavalta kannalta, saaneet traagillisen ja järkyttävän käänteen.
Hänen noustessaan lähteäkseen yläkertaan puhelin soi.
"Puhelu Margatesta", sanoi ääni, ja Dick riemuitsi sielussaan.
Hän odotti iankaikkisuuden. Joku muu puhui linjalla – ohut, kimakka naisääni, joka puhui hiivittävää vauhtia ikäänkuin oivaltaen kolmen minuutin puhelun täyden arvon ja koettaen saada mahdollisimman monta tavua siihen sopimaan. Ja siten kuului:
"Tekö siellä, Dick?"
Hän kuuli Maryn äänen, joka oli levottomuudesta pingoittunut.
"Oletteko siellä, Dick?"
"Olen, rakkaani."
"Ettehän ole ollut Derrickin talossa vai oletteko? Luvatkaa minulle..."
Toisen naisen kaakattava lörpötys kiihtyi yhä nopeammaksi hukuttaen kaikki muut äänet paitsi suhisevien johtojen huminaa.
"Dick... ettekö voi kuulla mitä sanon, rakas?... En tahdo, että menette..."
Klik! Puhelu oli keskeytetty. Taas hän kuuli kaakatuksen, ja sitten sekin äkkiä lakkasi kuulumasta. Hän riuhtoi koukkua vimmatusti ja pyysi päästä keskukseen.
"Puheluni keskeytettiin", sanoi hän. "Yhdistäkää heti uudestaan."
"Mikä numero, sir?"
Hän ei tietänyt numeroa.
"Ripustakaa kuulotorvi paikalleen", kuului yksitoikkoinen määräys. "Ehkä he soittavat uudestaan."
Hän odotti viisi minuuttia, mutta soittoa ei kuulunut. Miksi Mary ei tahtonut, että hän menisi viereiseen taloon. Vanha epäluulon aave heräsi eloon hänen mielessään – ja samalla hän teki päätöksensä. Hän odotti vielä neljä minuuttia, mutta puhelin ei soinut ja hän juoksi portaita ylös huoneensa läpi parvekkeelle ja hypähti toiselle puolelle. Hän nosti ha'an sormellaan ja työnsi ikkunan auki. Ei hiiskaustakaan kuulunut. Ovi oli auki. Hän väänsi katkaisijaa, mutta talon sähkövirta oli katkaistu, luultavasti Derrickin käskystä. Hän astui askelen eteenpäin, ja samaten kuin kerran aikaisemmin tässä samassa huoneessa hänet valtasi selittämätön kauhu, joka silmänräpäyksessä sai hänet kylpemään kylmässä hiessä. Mitä tämä oli? Jokin vaara... eläimellinen vaisto varoitti häntä kiihkeästi, vakuuttavasti, mutta hän ei voinut tulkita sen tarkoitusta.
Hän astui askelen eteenpäin porrasaskelmalla. Niin tehdessään hän tunsi, miten jokin esine tuskin tuntuvasti hipaisi hänen nilkkaansa. Hänellä oli jalassaan silkkisukat ja se seikka pelasti hänen henkensä – se ja hänen askelensa varovaisuus. Oviaukon poikki oli pingoitettu ohut rihma. Hän vetäytyi nopeasti taaksepäin ja peräytyi parvekkeelle. Ja samassa hän kuuli miehen kiihtyneellä äänellä huutavan nimeään. Mies oli Minns.
"Mr. Staines... älkää menkö tuohon taloon... neiti sanoo, että portaille on asetettu pyssy, joka laukeaa..."
"Tuokaa minulle lyhtyni", sanoi Dick. "Jätin sen vuoteeni viereen."
Hovimestari palasi.
"Olkaa Jumalan tähden varovainen, sir."
Jännittävästä tilanteesta huolimatta Dick hämmästyi kuullessaan miehen äänestä kuvastuvan levottomuuden. Ensimmäisen kerran tämä Tommyn hovimestari paljasti itsessään inhimillisiä tunteita.
Dick otti lyhdyn hänen kädestään ja palasi valaisten kulkuaan voimakkaalla valonsäteellä. Hän näki pyssyn, joka oli niin taitavasti piiloitettu ylimmälle portaalle, ettei hän kenties olisi huomannut sitä, vaikka olisi ollut valoisaakin. Hän astui varovaisesti silkkilangan yli pysytellen syrjässä tuon turmiota tuottavan kidan osoittamasta suunnasta, kumartui, irroitti sytytinhatun ja laski varovaisesti hanan alas. Pyssy oli vanhanaikuinen, surkean vanhanaikuinen. Sen leveä suu olisi sylkenyt surmaa hänen ylitseen ja raadellut hänen lihansa suikaleiksi näin lyhyen välimatkan päästä.
"Miss Dane on vielä puhelimessa, sir." Hovimestarin ääni kuului parvekkeelta.
Dick meni takaisin viereiseen taloon, astui alas portaita ja ehti puhelimen luo kaksi minuuttia ennenkuin puhelu katkaistiin.
"Dick, oletteko siellä? Voi Dick, menittekö sisään? Voi Jumalalle kiitos siitä, että pelastuitte. Näittekö sen?"
"Pyssynkö? Vähällä olin joutua sen tielle. Jospa kuitenkin olisin odottanut, että soittaisitte uudestaan."
"Rakas, olen ollut kuolemantuskassa täällä langan toisessa päässä. Miksi te menitte sinne?"
"Mistä te tiesitte, että se oli siellä?"
"Arvasin sen – vannon, etten sitä tietänyt. Sain kuulla jotakin ja siitä arvasin. Pyssykö se oli?"
Dick selitti. Hän kuuli tytön nopeasti vetävän henkeään.
"Sanoin sitä pyssyksi, joka laukeaa vieterin voimasta, mutta en ollut siitä varma. Tiesin, että se oli jokin hyvin, hyvin julma laitos. Dick, te ette enää mene siihen taloon, – lupaatteko minulle sen?"
Ja sitten Dick lausui rohkean sanan.
"Lupaatteko te minulle, ettette itse mene sinne?"
Pitkä tauko; puhelinvirkailijan ääni tunkeutui väliin.
"Kolme minuuttia."
"Lupaan", vastasi Mary nopeasti. "En ilman teitä."
Ja sitten puhelu katkesi.
XV.
Tommy Weald tili istuutunut hotellinsa seurusteluhuoneeseen ja antautunut itsetutkisteluun. Maailmassa oli paljon ihmisiä, jotka pitivät tätä raikkaannäköistä, kevytmielistä kolmikymmenvuotiasta nuorukaista hiukan yksinkertaisena. Mutta Tommy Weald ei ollut tyhmä, ja jos todistuksia olisi kaivattu, niin hänen holhoojansa olisi voinut tuoda esiin monta kiintoisaa tosiseikkaa. Vastoin yleistä luuloa lordi Weald vainaja ei ollutkaan ollut varsin rikas mies, mutta sensijaan hyvin huolimaton. Hän oli jättänyt asiansa melkoiseen epäjärjestykseen, ja Tommy se oli pönkittänyt talonsa horjuvan varallisuuden ja erittäin taitavasti uudistanut sen perustukset.
Kenties hänen silmäänpistävä viattomuutensa oli tässä ollut hänelle avuksi. Erinäiset pörssituttavat olivat uskoneet hänelle edullisia salaisuuksia, joista hänellä oli ollut paljon hyötyä. He otaksuivat hänen keinottelevan varovaisesti ja jättävän markkinoiden parhaat palat heille kynittäviksi. Ihmekö siis, että he loukkaantuivat huomatessaan alokkaansa pelaavan korkeata peliä kylmäverisesti kuin paatunut keinottelija ja kaiken kukkuraksi kuorivan markkinain kerman.
Tommy ei ollut mikään synnynnäinen liikemies, mutta hän osasi valita oikeat miehet. Hän oli huomannut viattoman miehen maineesta olevan hyötyä ja oli purjehtinut monien vaarallisten kallioiden ja kohtalokkaiden matalikkojen ohi ja matkan varrella onnellisesti selviytynyt eräästä naisesta, jolla yleisesti sanottiin olevan miljoonaomaisuus, mutta ei henkilökohtaisia viehättäviä ominaisuuksia, ainakin kahdesta serkusta, parista mielistelevästä leskestä ja epälukuisista kaukaista sukua olevista naishenkilöistä.
Hän työnsi sormensa pörröisen tukkansa läpi ja tuijotti juhlallisesti kuvastimessa näkemäänsä kuvaan. Tommy istui aina kuvastimen edessä, kun oli yksin ja sellainen oli lähettyvillä, sillä hän oli seuraa rakastava olento.
Ja tällainen oli tilanne, jonka lordi Weald näki edessään: ensimmäistä kertaa elämässään hän oli epätoivoisesti rakastunut tyttöön, joka itsetietoisuudesta tai jostakin muusta syystä kohteli häntä Tommyn omien sanojen mukaan päivisin kuten viheliäistä rakkia ja illalla oli hurmaavan, rakastavan naisen perikuva.
Tommyä eivät kiusanneet sellaiset synkkämieliset ajatukset, jotka tavallisesti valtaavat hänen asemassaan olevan miehen. Hänellä ei ollut sukulaisia, joita ilahduttaa tai kiusoitella, sillä hänen tätinsä olivat totta puhuen sopivia nauloja, joihin tarpeen vaatiessa sopi ripustaa tekosyitä. He olivat arkoja vanhoja naisia, jotka tunsivat suurta kunnioitusta veljenpoikaansa kohtaan. Hän oli varakas mies. Nainen, jota hän rakasti, oli, mikäli hän äänestä ja käyttäytymisestä voi päätellä, hieno (Tommy ei muuten ollut koskaan vaivautunut sitä asiaa aprikoimaan), jumalallinen nainen, paitsi että hänen onneton ujoutensa tai oikullisuutensa tai mikä tuo häiritsevä ominaisuus sitten mahtoi ollakin, teki hänet niin mahdottomaksi päivisin.
Mutta eräs tädeistä oli kirjeessään, joka sisälsi hieman laimean onnentoivotuksen, esittänyt ainoan ja hyvin empivän huomautuksen.
"On tietenkin saatava selville, millaista väkeä hänen sukulaisensa ovat. Monet nykyaikaiset tytöt käyttäytyvät täysin moitteettomasti ja heitä on mahdotonta erottaa hyvän perheen jäsenistä, kunnes tapaa heidän perheensä..."
Tommy vastasi tähän kiivaasti.
Hän aikoi mennä naimisiin Maryn eikä hänen perheensä kanssa, mutta hän oli valmis tyynesti ottamaan vastaan tiedon, että perhe ansaitsi niukan toimeentulonsa lumppujenkerääjäin ikivanhalla ja kunniallisella ammatilla, oli hän runollisesti sanonut.
Siitä huolimatta hän joskus oli levoton. Tälläkin hetkellä tuntui olevan useita mutkia matkassa.
Hän ei ollut vaihtanut pukua päivälliseksi ja istui katsellen, miten uuninreunalla olevan kellon hidas minuuttiosoittaja tuskin huomattavasti läheni Maryn ja hänen sovitun tapaamisen hetkeä – ei ollut mitään ihmeellistä siinä, että hänen piti olla odottamassa tuon lumotun talon edustalla neljännestuntia liian aikaisin.
Huvittava välikohtaus auttoi häntä kuluttamaan aikaansa. Hän oli tienkäänteessä sivuuttanut hyvin päihtyneen miehen, joka hoiperrellessaan lauloi laulua rakkaudesta. Tommy jäi katsomaan, miten hän hoippuen kulki sateen läpi, ja vielä kauan hänen kadottuaan näkyvistä Tommy kuuli hänen kaihomieliset sävelensä. Hän näki liikettä talon luona, ja himmeä sumuolento erottautui oven edessä olevasta pensasryhmästä ja lähestyi häntä.
"Voi Tommy, en tietänyt, että täällä satoi", sanoi olento tulvillaan itsesyytöstä avatessaan veräjän ja vetäessään Tommyn tummalle ruohokentälle. "Olenpa minä tuhma. Olisin toki voinut tulla ulos aikaisemmin."
"Ei mitään, rakas tyttöseni, ei mitään", sanoi Tommy uljaasti. "Jos minä en tulisi ennenkuin sade lakkaa, niin en milloinkaan saisi nähdä sinua. Miten herttainen vanha Cornfort vekkuli jaksaa.?"
"Hän on mennyt vuoteeseensa", sanoi tyttö pistäen kätensä Tommyn käsikoukkuun. "Hän on hirveän väsynyt."
Puutarhassa oli riippumatto ja sen yläpuolella mitä tanakoin kangaskatos, jota auringon ultraviolettisäteetkään eivät olisi läpäisseet, vaikka aurinko joskus olisi paistanutkin, ja joka hyvin suojeli ihmisiä ankarilta sadekuuroilta, jotka eivät olleet harvinaisia.
Tommy istuutui seuralaisensa viereen ja kietoi käsivartensa hänen olkainsa ympärille.
"Tommy, sinua palelee", sanoi tyttö pelästyen.
Tommy vastaanotti huomautuksen kuin se olisi ollut kohteliaisuus. Tytön pää vaipui alemmaksi, hänen olkapäätään vastaan. Tommyn pää painui niinikään, ja tytön samettiposki kosketti hänen poskeaan. He näyttivät varmasti hyvin naurettavilta, mutta kukaan ei heitä nähnyt; ja sellaisissa oloissa kaksi ihmistä milloinkaan ei voi olla näyttämättä naurettavalta – paitsi toistensa silmissä.
Äkkiä Tommy suoristautui.
"Mary, kultaseni", sanoi hän. "Minun täytyy kysyä sinulta erästä peloittavan tärkeätä asiaa."
Hän kuuli tytön huokaavan.
"Tommy, minusta on hirveän ikävää vastata peloittavan tärkeihin kysymyksiin."
Mutta Tommy ei hellittänyt.
"Etkö ole hirveästi ihastunut Dick Stainesiin?"
Tyttö mietti.
"Pidän hänestä", sanoi hän miettiväisesti. "Mikäli tunnen hänet, on hän varsin miellyttävä mies."
"Rehellisesti, Mary", Tommy selvitti kurkkuaan, sillä hän valmistautui kysymykseen, jonka vilpitön ja tyydyttävä vastaus kenties voisi pyyhkäistä pois sen onnettomuuden, joka synkensi hänen unettomia hetkiään. – "Vastaa rehellisesti, etkö ole häneen hiukan rakastunut? Katsohan, hänhän on hyvin hauskan näköinen poika ja minä tiedän, että olen kerrassaan kaamea näky – joka kerta, kun minulle näytetään pikkuvauvaa, niin se käy kasvoiltaan vallan siniseksi, se on aivan totta! minä tarkoitan, että etkö luule, että tulisit onnellisemmaksi –"
"Mitä merkillistä sinä loruat, Tommy?" Äänessä oli hituinen kärsimättömyyttä. "En tiedä miksi, mutta minä pidän sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Uskotko sen?"
"Uskonko mitä?" kysyi Tommy, joka aina oli varovainen väärällä hetkellä. "Ettäkö et tiedä miksi?"
Mary istui suorana kuin keppi.
"Tietysti en tiedä miksi. Tietääkö kukaan tyttö sitä, Tommy? Jos olen sinuun rakastunut, niinkuin luulen olevani, onko niin merkillistä, etten tiedä, miksi olen?"
Tämä oli sielutieteellinen ongelma, jonka ratkaiseminen ei ollut helppoa. Tommy vaati kaikelle selityksen, rakastumisellekin. Ja hänestä oli tuntunut siltä, kuin Maryn käytös ainakin päivänaikaan olisi ollut eittämättömästi kylmäkiskoista, varsinkin Dick Stainesin ollessa saapuvilla.
"Kas niin, asia on siis selvä", sanoi hän tyytyväisenä. "Totta puhuen, kultaseni, olen ollut hirvittävän onneton. Sinä viihdyt niin mainiosti ystäväni Dickyn seurassa, teillä on salaiset keskustelunne, ja on ollut hetkiä, joina olen ollut suunniltani mustasukkaisuudesta."
Mary puristi hellästi hänen käsivarttaan.
"Ja se on ollut suunnattoman turhaa", sanoi hän.
Talo, jossa Mr. Cornfort asui, sijaitsi kahden tien risteyksessä, ja suuria puutarhoja reunustivat matalaksi leikatut pensasaidat. Heidän istumapaikaltaan muutamat rhododendron-ryhmät estivät talon sisäänkäytävän näkymästä paikkaan, jossa he istuivat, samaten katuveräjälle vievän kivetyn käytävän. Veräjä sensijaan näkyi selvästi sekä päivällä että yöllä. Kadun toisella puolella maa vietti kohti erästä matalammalla sijaitsevaa puutarhaa, niin että jokainen, joka kulki talosta veräjälle, erottautui taivaanrantaa vastaan.
Tommy oli hyvin tarkkakuuloinen. Hän kuuli talon oven aukenevan ja sulkeutuvan hiljaa ja askelten natisevan ja hymyili heikosti itsekseen.
"Kuka siellä on?" kysyi hän.
Mary irroittautui hänen käsivarrestaan ja ojentautui suoraksi.
"Mitä se oli?"
Ennenkuin Tommy ehti vastata, tuli miehen hahmo näkyviin. Hän kiiruhti ontuen heidän näköpiirinsä poikki, he kuulivat veräjän narahtavan, ja hän katosi tien pimeyteen.
"Hyppivät käärmeet!" huudahti Tommy suu hämmästyksestä ammollaan. "Ukko Cornfort!"
Tommy oli nähnyt hänen laihat kasvonsa, harmaan hiustupsun ja pitkän haukannenän.
"Etkö sanonut, että –"
"Loruja, Tommy!" Maryn ääni oli terävä. "Mr. Cornfort on vuoteessaan. Tuo oli eräs toinen asukas."
Tommy kääntyi hitaasti tyttöön päin.
"Mary", sanoi hän, "sinä et puhu totta, rakas tyttöseni. Jos tuo ei ollut Mr. Cornfort vainaja tai lähes vainaja, niin minä lupaan syödä oikean korvani."
Sekunnin ajan Mary oli liian ällistynyt kyetäkseen vastaamaan.
"Olet kenties oikeassa", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Mutta miksi hän ei välisti saisi lähteä pienelle kävelylle."
Mutta Maryn rauhallisesta käytöksestä huolimatta Tommy huomasi hänen äänensä kiihtymyksestä vapisevan hänen lausuessaan tämän rohkean kysymyksen.
"Odota", sanoi hän ja juoksi ruohokentän poikki kadoten taloon.
Pian sen jälkeen hän tuli ulos ja hänen jäljessään mies, jonka Tommy tunsi Henryksi. Henry oli ollut lordi Wealdille kysymysmerkki. Hän ei ollut milloinkaan päässyt selville siitä, oliko tuolintyöntäjä vakinaisessa palveluksessa. Vasta tänä hetkenä selvisi, että Henry asui samassa paikassa kuin hänen isäntänsä.
Tyttö ja mies keskustelivat nopeasti hiljaisella äänellä, ja Tommy oli kuulevinaan tuolimiehen sanovan "Hitto vieköön!", mikä hänen asemassaan olevan henkilön suusta kuulosti sopimattomalta käytökseltä. Henry juoksi tielle ja katosi hänkin. Mary odotti muutaman hetken katsellen veräjästä tielle, tuli sitten hitaasti takaisin ja istuutui Tommyn viereen.
"Tämä ei todellakaan merkitse mitään", sanoi hän. "Mr. Cornfort saa välisti tällaisia tarmonpuuskia, mutta minä en pidä siitä, että hän menee yksin ulos. Hän voisi saada pyörtymiskohtauksen ja pudota alas jyrkänteeltä tai jotakin sellaista."
"Jotakin sellaista, mistä hän saisi pahan maun suuhunsa", sanoi Tommy leikkisästi. "Ukko Cornfort! Ajatella, että sitä vanhaa rakkaria päivät pitkät raahataan pitkin maailmaa rullatuolissa, ja yökaudet hän hyppelee omilla jaloillaan."
"Me koetamme houkutella häntä kävelemään", ehätti tyttö selittämään.
Tommystä tuntui siltä, kuin olisi Mary jännittyneesti odottanut kuulevansa jotakin, mutta hän ei tietänyt mitä. Kun parin kadunkulman päässä moottoripyörä alkoi paukahdella, niin hän melkein hypähti paikoiltaan.
"Mitä se oli?" sanoi hän huohottaen.
"Eikö liene moottoripyörä", sanoi Tommy, mutta hänen kietoessaan käsivartensa tytön ympärille tämä vapisi kiireestä kantapäähän.
"Minä olen hirveä pelkuri." Hänen äänensä värähteli. "Voi kunpa uskaltaisin –" Hän vaikeni äkkiä.
"Sinä olet rohkea tyttö, kultaseni. Mutta ihmekös, jos hermot menevät pilalle, kun aina täytyy laahustaa tuon vanhan vapisijan kintereillä", sanoi Tommy. "Ja –"
Tällä kertaa kuului ääni, josta ei ollut epäilystäkään. Laukaus, selvä ja kiistämätön. Tyttö hypähti seisomaan.
"Voi Tommy!" huohotti hän. "Miksi hän sen teki? Kunpa hän ei olisi lähtenyt!"
Ja sitten kuului juoksevia askeleita.
"Päästäkää minut", huusi vihainen ääni.
Veräjä työnnettiin auki, ja Mr. Cornfort syöksähti päistikkaa pihamaalle aivankuin joku olisi kiivaasti työntänyt häntä takaapäin.
Henry seurasi, sulki veräjän ja kumartui aidan yli. Tommy oli näkevinään kiiltävän esineen tuolintyöntäjän kädessä.
"Mikä hätänä? Onko jokin hullusti?"
Henry kääntyi heihin päin. Näytti siltä, että hän vasta nyt huomasi vieraan läsnäolon.
"Ei, lordi Weald, ei mikään ole hullusti. Minä en teidän sijassanne istuisi täällä ulkona, armollinen neiti."
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Mary hiljaa.
"Se merkitsee sitä, että siellä oli joku", oli epämääräinen vastaus. Ja sitten hän jatkoi Tommyn puoleen kääntyen: "Näittekö ketään, my lord, tullessanne tänne?"
"Kadunkulmauksessa tapasin miehen, joka oli aikalailla juovuksissa", sanoi Tommy muistaen päihtyneen kulkurin.
Eräs poliisi ilmestyi näkyviin katulyhdyn alle. Hän tuli tien poikki.
"Kuulitteko jonkun ampuvan?"
"Emme, sir." Henryn ääni oli melkein nöyrä. "Mutta eräs moottoripyörä on paukkunut täälläpäin."
Hänen puhuessaan kuului aivankuin edeltäpäin järjestettynä merkkinä ja hänen sanainsa vahvistukseksi kaukaa tiheätä pompotusta.
"Sitäkö se olikin?" Poliisi näytti rauhoittuvan. "Tuon pomminheiton jälkeen minulle on annettu määräys pitää tätä taloa silmällä. Satuin menemään kadunkulman taakse tervehtimään lähimmässä passissa olevaa ystävääni... Oikein pelästyin."
Hän jutteli muutaman hetken ja lähti sitten astuskelemaan katua pitkin. Henry tuli hitaasti takaisin paikkaan, missä he istuivat.
"Luulen, että lähtisin tieheni teidän sijassanne, sir." Hän oli hyvin kunnioittava, eivätkä äskeiset seikkailut, olivatpa ne sitten mitä laatua tahansa, tuntuneet häntä häiritsevän.
Ennenkuin Tommy ehti vastata, kuului ovelta huolestunut ääni, joka sanoi:
"Kiiruhtakaa. Tulkaa pian, että saatte haavanne sidotuksi."
Ääni oli Cornfortin, ja ollakseen haudan partaalla olevan miehen ääni se kuulosti sangen ponnekkaalta.
"Oletko haavoittunut?" Tytön ääni oli melkein kuin valitus.
"Ei mitään, ei kerrassaan mitään", sanoi Henry ensimmäisen kerran näyttäen kärsimättömältä. "Pelkkä naarmu, hyvä neiti, pensaan oka osui hihaani."
Vasta nyt Tommy huomasi hänen pitelevän käsivarttaan hiukan ranteen yläpuolelta.
"Rakas, sinä olet haavoittunut!" sanoi tyttö melkein kyynelet silmissä, ja Tommy oli pudota istualleen.
"Rakas?" ja "sinä?" Oliko rullatuolintyöntäjiä milloinkaan puhuteltu sillä tavalla?
"Miss Dane, olette täydellisesti erehtynyt." Henryn ääni oli hyvin varma. "Ja Lordi Weald, tekisitte minulle nyt hyvin suuren palveluksen, jos lähtisitte kotiinne."
Hyvästijätön kiireessä tyttö katosi. Tommy oli tuskin lähtenyt, kun hän kutsui hänet takaisin.
"Hyvää yötä, Tommy."
Hän kääntyi ja suuteli tytön kylmiä huulia.
"Olen kamalasti peloissani tänä iltana, Tommy. Olen niin hirveän ilkeä – minua ei ole luotu..."
Ennenkuin Tommy oli ehtinyt pyytää selitystä, hän oli kadonnut.
"Hiton omituista" sanoi Tommy ääneensä ja astuskeli vimmoissaan takaisin hotelliinsa. Hän etsi katseillaan juopunutta miestä, mutta ei nähnyt häntä. Lähestyessään rantakäytävää hän huomasi edessään erään henkilön, joka hyvin saattoi olla äskeinen laululintu.
Hän lisäsi vauhtiaan saavuttaakseen epäilemänsä henkilön, mutta aivankuin tuntien, että häntä seurattiin, tämäkin kiirehti askeleitaan. Heitä vastaan tuli eräs karnevaaliseurue, joka joko oli menossa tanssimaan tai palasi tanssimasta, ja lordi Wealdin saalis katosi näkyvistä, ennenkuin hän ehti tehdä sen tuttavuutta.
Sinä yönä Tommy istui kauan vuoteensa reunalla käsivarret ristissä tuijottaen viattomaan seinäpaperiin. Oli olemassa pari seikkaa, jotka tulevan lady Wealdin täytyi oppia, esimerkiksi, ettei rullatuolintyöntäjiä puhutellessa sopinut käyttää hellistä hellimpiä hyväilynimiä.
XVI.
Mr. Walter Derrickillä oli kieltämättä tasainen mielenlaatu. Harvat miehet, joiden talon asestetut murtovarkaat olivat valinneet työmaakseen, jotka olivat kärsineet, mitä hän oli saanut kärsiä, ja kokeneet sen järkyttävän elämyksen, että heidän ruokailuhuoneessaan oli tehty murha, olisivat niin filosoofisesti ottaneet vastaan ne toisiaan seuranneet tapahtumat, jotka olivat olleet tunnusomaiset viimeksi kuluneille viikoille.
"Mielentyyneyteni", sanoi hän Post Herald lehden reportterille, "on yhdeksältä kymmenenneltäosalta laiskuutta, ehdotonta haluttomuutta vaivata aivojani asioilla, joita en pysty oikaisemaan enkä korjaamaan – laiskuus on mielipaheeni. Taloni on ihmeellinen talo. Siellä tapahtuu aina jotakin yllättävää. Viikko sitten sieltä löydettiin kuolleena eräs mies, joka väitti tunteneensa minut oleskellessani Afrikassa. Muutamaa vuorokautta myöhemmin osa salini seinää murrettiin, ja eräät huhut, jotka ovat tulleet kuuluviini, sekä salaperäiset tiedustelut, joita minulle on tehty poliisin ja varsinkin ystäväni, tarkastaja Stainesin taholta, antavat minulle aiheen epäillä, että siellä aivan äskettäin tehtiin tai yritettiin tehdä toinenkin väkivallanteko."
"Kummitteleeko talossanne?"
"Eräs palvelijoistani vannoo nähneensä siellä isäni haamun. Mutta se on tietenkin vain petkutusta ja erittäin röyhkeää päälle päätteeksi."
"Mitä luulette murtautujain etsivän?" kysyi sanomalehtimies.
Mr. Derrick hymyili leveästi.
"Mitä me kaikki etsimme?" kysyi hän. "Rahaa! Eräs Scotland Yardin etevimmistä virkamiehistä on lausunut sen käsityksen, että isäni aikoinaan kokosi suuren rahamäärän johonkin salaiseen piilopaikkaan. Se voi tietenkin olla totta. Ja jos on, niin on parempi, että sen löydän minä eivätkä ahdistajani – maksaisinhan minä ainakin valtiolle lisäperintöveron. En kuitenkaan hetkeäkään kuvittele mielessäni, että isäni teki mitään niin typerää tai salaperäistä. Hän kuoli, vaikka olikin heikko terveydeltään, hyvin odottamatta eikä viimeisinä hetkinään ehtinyt selvitellä asioitaan, mutta luulen voivani olla varma siitä, että jos hänellä olisi ollut jokin rahakätkö, niin hän olisi kertonut siitä minulle viimeisinä elinvuosinaan."
Dick Staines luki tämän haastattelun vielä vuoteessa ollessaan. Hän oli ollut hyvin ihmeissään siitä, että Lowndes Squarella tapahtunut murha ja kaikki sitä edeltäneet ja seuranneet omituiset tapahtumat olivat herättäneet niin vähän huomiota. Reportterit olivat käyneet tapahtumapaikalla ja saaneet ne epämääräiset tiedot, joita poliisiupseerit antavat sellaisissa tapauksissa. Mutta vieteripyssyjuttu, joka oli pidetty salassa, oli järkyttänyt häntä harvinaisessa määrässä. Larkin ei voinut antaa minkäänlaista selitystä eikä Mr. Derrick myöskään. Jälkimmäinen oli varma siitä, ettei portailla hänen viisi minuuttia aikaisemmin kulkiessaan niitä alas ollut minkäänlaista ansaa. Larkin vakuutti samaa. Miten oli pyssy voitu sijoittaa paikoilleen ja johdot asettaa niin huolellisesti, ellei taloon vienyt jokin muu heille toistaiseksi tuntematon sisäänkäytävä. Talossa oli ollut työmiehiä – Dick tapasi työnjohtajan, joka vakuutti hänelle, ettei ainoakaan hänen miehistään ollut noussut ylemmäksi kuin siihen kerrokseen, missä sali sijaitsi. Tutkittaessa pyssyä Scotland Yardissa havaittiin, että se oli joitakin vuosia sitten maaseudulla hyvin yleisesti käytännössä ollutta mallia, suusta ladattava, laajasuinen musketti, jonka piippu oli sahattu poikki parin tuuman päästä lukosta.
Palattuaan kaupunkiin ja suotuaan reportterille haastattelun Lowndes Squarella Walter meni Dickin seurassa Scotland Yardiin pyssyä tutkimaan. Heti kun hänen katseensa osui siihen, hän huudahti hämmästyksestä.
"Se on minun pyssyni", sanoi hän.
Ostaessaan Keyleyn hän oli löytänyt sen tallista muun rojun joukosta. Hän osoitti puoleksi näkymättömiin kulunutta kruunuleimaa messinkisessä takalevyssä ja kahta lovea liipaisimessa.
"En ole nähnyt sitä kuukausiin – vuosiin. Ei, olenpa sittenkin", oikaisi hän nopeasti. "Näytin sitä Tommy Wealdille toissa sunnuntaina, ja hän ehdotti, että lähettäisin sen johonkin museoon."
Tämä oli hyvin Tommyn tapaista. Hänellä oli erinomaisen yleishyödylliset harrastukset, kun oli puhe muiden ihmisten omaisuudesta.
"Siellä oli myöskin eräs vanha ruutisarvi, joka luultavasti kuului tämän yhteyteen", jatkoi Walter, "mutta en muista nähneeni luoteja."
Hän oli tehnyt hämmästyttävän päätöksen ainakin Dickiä se hämmästytti.
"Yritän tässä juuri saada päätetyksi, että viettäisin viikon päivät kummitustalossani ja koettaisin itse kaivaa kultaa", sanoi hän hymyillen. "Minun ei onnistu taivuttaa Keyleyssä olevia palvelijoitani palaamaan Lowndes Squarelle, sillä talon pelkkä mainekin saa heidät jähmettymään kauhusta, mutta luotan siihen, että saan Larkinin avukseni."
"Jos sallisitte minun ottaa osaa vartiointiinne –", alkoi Dick.
Walter nyökkäsi.
"Ajattelin juuri samaa. En voi järjestää oloanne yhtä mukavaksi kuin Weald, mutta kenties jännittävämmäksi."
He palasivat yhdessä kotiin, ja juuri ennenkuin Derrick meni sisään, sanoi hän:
"Te kerroitte minulle eräänä päivänä vanhasta Endredistä, paikallistarkastajasta. Hän näyttää tietävän isästäni paljon enemmän kuin minä tiedän. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että keskustelen hänen kanssaan."
"Ettekö tunne häntä?" kysyi Dick.
Walter pudisti päätään.
"En, minulla ei ole mitään muistoa hänestä. Vaikka hän tunsi isäni niin hyvin, niin hän, mikäli voin muistaa, ei milloinkaan tavannut minua – kävin koulua Northumberlandissa seitsemäntoista vuoden ikään saakka."
Larkinin ja muutamien siivoojattarien avulla, jotka vartijan oli onnistunut hankkia, Mr. Derrick oli korjannut runnellun salinsa siedettävään järjestykseen ja kuntoon. Seinässä olevan reiän peitteenä oli vielä kangasneliö, kun vanha tarkastaja Endred iltapäivällä tuli tervehtimään. Hän oli siviilipuvussa, sillä hän selitti olevansa vapaa virantoimituksesta.
"En milloinkaan käytä virkapukua tullessani yksityisluontoiselle vierailulle, Mr. Derrick", sanoi jäyhännäköinen vanhus. "Kuulun noihin vanhanaikuisiin poliisimiehiin, jotka eivät sekoita toisiinsa velvollisuutta ja huvia."
Hän katseli uteliaasti ympärilleen salissa.
"Viime käynnistäni täällä on varmaankin kulunut viisitoista vuotta", sanoi hän. "Viisitoista vuotta! Ja minusta tuntuu kuin se olisi ollut eilen."
Hän osoitti erästä tulisijan edessä olevaa vaarintuolia.
"Tuo oli isänne lempituoli", hän sanoi. "Soisinpa, että minulla olisi viitonen joka kerralta, jonka olen nähnyt hänen siinä istuvan."
"Tapasimmeko me milloinkaan toisiamme?" kysyi Walter uteliaana.
Tarkastaja pudisti päätään.
"Emme, sir, te olitte koulussa siihen aikaan. Yhden ainoan kerran te kävitte täällä Lontoossa, ja silloin minä olin lomalla. Mutta isänne tunsin varsin hyvin, ja kunnon mies hän oli. Kaikki ihmiset eivät hänestä pitäneet, mutta minä arvostelen miestä sen mukaan, millaiseksi itse olen hänet nähnyt."
Tarkastaja oli puhelias vanha herra, jolla oli runsas varasto vanhoja muistoja, mies, joka tavallaan jatkoi elämäänsä menneisyydessä yhtä paljon kuin nykyhetkessä, Walter arveli.
"Niin, tunsin hänet sangen hyvin, mutta minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän oli mennyt naimisiin – otaksun, ettette tekään sitä tietänyt?"
"En", vastasi Mr. Derrick. "Se oli minulle yllätys."
"Se oli yllätys useimmille ihmisille", sanoi tarkastaja pudistaen päätään, "mutta minä olen aina sanonut, ettei kukaan oikeastaan tunne ketään."
"Kuinka tulitte tutuksi isäni kanssa? Poliisiasiat tuskin häntä suuresti kiinnostivat."
Tarkastaja hymyili leveästi.
"Jouduimme keskenämme kosketuksiin sormenjälkijutun yhteydessä, ja siirryttyäni pohjoiseen piiriin jatkoin edelleenkin kirjeenvaihtoa hänen kanssaan. Totta puhuen, Mr. Derrick, olen samaa mieltä kuin isänne. Uskon, että voi olla olemassa kaksi samanlaista sormenjälkeä. Ei kannata olla aivan varma siitä, että nykyinen järjestelmä on erehtymätön, kun vähemmän kuin neljäskymmenesosa väestöstä joutuu tutkittavaksi ja viedyksi kirjoihin. Käsitättekö, mitä tarkoitan?"
"En, en käsitä", sanoi Walter suoraan.
Tarkastaja oli nyt päässyt lempihevosensa selkään, ja ilmeisesti hänen mielipiteensä olivat vielä jyrkemmät kuin Mr. Derrick vainajan. Oli enemmän kuin mahdollista, että juuri tämä harmaahapsinen poliisivirkailija ensiksi oli herättänyt ukko Derrickin epäilykset ja saanut hänet antautumaan lempiharrastukseensa.
"Olettakaamme, että Albert Hallissa on tanssiaiset", sanoi Endred innoissaan, "ja niissä kaksituhatta henkeä, ja äkkiä ilmoitettaisiin, että joku nainen on kadottanut jalokivikaulakoristeen? Ymmärrättekö, Mr. Derrick?"
Walter nyökkäsi.
"Otaksukaamme, että saisin luvan tutkia koko ihmisjoukon, kaikki nuo kaksituhatta, ja että sensijaan että tutkisin kaksituhatta, tutkisinkin vain viisikymmentä ja antaisin muille luvan poistua. Olisiko se oikein? Samoin on sormenjälkijärjestelmän laita. Meillä on yksinomaan rikoksentekijäin sormenjälkiä – lainkuuliainen väestö ei milloinkaan joudu tutkittavaksi. Ja on hyvin luultavaa, että jos ottaisitte kaikkien tämän maan neljänkymmenen miljoonan kansalaisen sormenjäljet, niin löytäisitte kaksoiskappaleita, ja jos löytäisitte yhdenkään ainoan sellaisen, niin koko järjestelmä luhistuisi."
"Sitä mieltä isänikin oli", sanoi Derrick miettiväisesti.
"Ja se oli viisas mielipide", väitti tarkastaja Endred ponnekkaasti. "Kunnianarvoisa isänne pyrkikin saamaan sen todistetuksi. Hänellä oli tuhansittain sormenjälkiä kokoelmissaan – satoja tuhansia ei-rikoksentekijöitä, pappeja, pankkimiehiä, kaikenlaisia ihmisiä, jotka suostuivat antamaan hänelle sormenjälkensä."
Muisto huvitti vanhusta.
"On omituista, miten ihmiset siitä huolimatta arastelivat. Viattomimmatkin pelkäsivät itsensä paljastamista. Minun täytyy tunnustaa", hän nauraa hihitti, "että hänen pyytäessään omaa sormenjälkeäni perhekirjaa varten ajatus ei minua laisinkaan miellyttänyt."
"Perhekirjaa?" kysäisi Derrick nopeasti. "Mitä tarkoitatte?"
Endredin silmät loistivat iloisesti.
"Oletteko unohtanut senkin? Minä en unohda mitään. Minun muistini on kuin korttiluettelo, Mr. Derrick. Muistan tuon kirjan – pienen punaisen kirjan, jossa oli pehmeät nahkakannet. Siinä oli hänen sormenjälkensä ja teidän ja hänen taloudenhoitajattarensa – te ette voi muistaa häntä, hän kuoli teidän ollessanne lapsi – ja miss Belferin ja hänen sisarensa – hänkin on kuollut – ja hänen yhtiökumppaninsa, vanhan Carlewin. Luultavasti hän osoitti minulle suuren kunnian pyytäessään saada sormenjälkeni siihen, mutta minusta oli vastenmielistä painaa sormeni värityynyyn, ja se on totinen tosi."
Seurasi hiljaisuus, ja sitten Derrick sanoi hitaasti:
"Aivan niin, nyt muistan. Hänen pieni yksityinen kirjansa! Perhekirja! Olin muistaakseni noin viidentoista vuoden ikäinen, kun hän kutsui minut työhuoneeseensa ja pyysi minua painamaan sormeni kirjan sivulle –"
"Neljä sormea ja peukalo", nyökkäsi Endred. "Aivan samoin kuin poliisiasemalla tehdään. Totuus on, että isänne oli suorastaan fanaatikko tuossa suhteessa."
Derrick huokasi syvään.
"Niin. Hän oli omituinen mies. Ihmeellistä, että olin unohtanut tuon pienen tapauksen niin kokonaan. En muista nähneeni kirjaa sen jälkeen."
"Voin lyödä vetoa siitä, että se on jossakin tässä talossa", sanoi Endred. "Ihmettelen, ettette ole sitä löytänyt – se olisi mielenkiintoinen muisto, Mr. Derrick."
Derrick katsoi ulos ikkunasta, ja hänen mielenkiintonsa kohdistui hevosen vetämiin maitorattaisiin. Ajajaa vailla oleva hevonen harhaili keskellä katua.
"Tuo on hyvin vaarallista", sanoi hän sitä osoittaen. "Kuinka nuo maitomiehet voivatkin jättää hevosensa noin irralleen... Pieni punainen kirja, jossa oli pehmeät kannet – nyt muistan sen. Jonkinlainen puumerkkialbumi. Muistatteko, oliko siinä äitini nimikirjoitusta?"
Tarkastaja pudisti päätään.
"Ei, sir, se ei ole luultavaa. Hän ei vielä ollut sairastunut sormenjälkikuumeeseen arvoisan äitinne eläessä, mutta luulen, että siinä oli erään vanhan tädin sormenjälki, koska hän kerran näytti minulle kirjaa ja sanoi, että hänen etusormensa jälki oli melkein tarkalleen samanlainen kuin erään Zoo'n simpanssin."
Mr. Derrick käänsi keskustelun naapuristoon ja vanhaan uskonnolliseen veljeskuntaan, jonka hallussa hänen talonsa oli ollut, ja Mr. Endred syventyi heti oppineeseen ja luotettavaan selontekoon, jota hän rikastutti muistelmillaan lukuisista omituisista uskonnollisista yhtymistä, joiden kanssa hän aikoinaan oli joutunut tekemisiin.
Tarkastajan ollessa lähdössä Dick Staines astui ulos viereisen talon ovesta.
"Tervé, tarkastaja!" Dickin uteliaisuus heräsi. "Mikä hätänä?"
"Ei mikään ole hätänä, ei kerrassaan mikään", sanoi vanhus hilpeästi. "Olen juuri jutellut hetkisen Mr. Derrickin kanssa vanhoista ajoista."
"Niin tietenkin!" huudahti Dick äkkiä muistaen antaneensa Derrickille Endredin osoitteen.
Hän oli menossa samaan suuntaan kuin vanhus, ja he lähtivät kulkemaan yhtä matkaa.
"Oletteko matkalla Yardiin, Mr. Staines? Omituista, minäkin olen sinne menossa. Suoritan palvelusaikani viimeistä kuukautta ja olen kuullut, että minulle aiotaan antaa jokin muistolahja. Periaatteessa olen sitä vastaan, että poliisimiesten annetaan merkitä varojaan lahjakeräyksiin. Se on vastoin virkakunnan parhaita periaatteita, mutta –"
"Mutta", Dick hymyili, "kun teidän veroisenne veteraani vetäytyy yksityiselämään, niin kannatan lämpimästi hopeaista teekannua ja kauniisti kaiverrettua tarjotinta. Teidän täytyy luopua periaatteistanne, tarkastaja."
Hän kutsui auton, ja työnsi vastustelevan Endredin siihen.
"Ruumiinliikunto on erinomainen asia, mutta liika on aina liikaa", sanoi hän. "No, mitä arvelette Mr. Derrickistä?"
"Hieno mies", sanoi Endred juhlallisesti. "Hyvää vanhaa juurta. En ole eläessäni tavannut hyväntahtoisempaa herrasmiestä. Satuin mainitsemaan lahjahankkeen –"
"Ja hän tarjoutui merkitsemään sata guineaa."
Endredin suu lensi auki.
"Kertoiko hän sen teille?"
"Ei, mutta arvasin", sanoi Dick iskien silmää.
"En tietenkään voinut suostua siihen –", alkoi Endred.
"Minä olisin luopunut periaatteistani tämänkin kerran. Ansaitsettehan te sen toki. Jalkaisin tallusteleva virkapukuinen poliisitarkastaja ei ansaitse suuria palkkoja, ja jos veronmaksaja, joka koko ikänsä on yrittänyt näännyttää teidät nälkään, haluaa hyvittää laiminlyöntinsä ja antaa teille pienen lahjan, niin älkää toki estäkö häntä!"
Endred vanhuksen mieli näytti keventyvän. "Totta puhuen", hän tunnusti, "minulla on hänen shekkinsä taskussani. Sentähden olen menossa apulaispäällikköä tapaamaan. En tahdo rikkoa sääntöjä näin lähellä palvelusaikani loppua, mutta jos hänellä ei ole mitään sitä vastaan –"
Dick tunsi vanhan tarkastajan melko hyvin ja arvasi, että monet naapuristossa asuvat vaikutusvaltaiset ja rahakkaat henkilöt olivat kuulleet, että hän aikoi erota virastaan ja tosin periaatteellisesti vastusti muistolahjoja, mutta kuitenkin suostui, jos hänen päällikkönsä sen sallivat, ottamaan vastaan jonkin pienen palkinnon. Luultavasti hän aikoi kokeeksi esittää Derrickin tapauksen, ja jos "periaate" hyväksyttiin, niin tarkastaja Endred varmaankin saisi melkoisen kimpun sieviä pieniä shekkejä vanhuudenpäiviensä lohdutukseksi.
"... enimmäkseen me keskustelimme sormenjäljistä, jotka olivat hänen isävainajansa lempiharrastus, kuten aikaisemmin teille kerroin. Omituista, mitä kepposia muisti voi tehdä miehelle. Hän ei edes muistanut perhekirjaa."
"Mikä perhekirja oli?" kysyi Dick, joka tuskin oli kuunnellut puheliaan tarkastajan sanatulvaa.
Tarkastaja Endred kertoi hänelle pienestä punaisesta kirjasta, jossa oli pehmustetut kannet; hän selitti, miten se oli sidottu, millainen muodoltaan ja montako sivua siinä oli.
"Ohoh!" Dick istui suorana kuin keppi katsellen vanhusta silmiin. "Muistatteko sen aivan varmasti?" kysyi hän nopeasti. "Kenen muun sormenjäljet olivat tuossa kirjassa?"
Endred luetteli nimet, jotka hän voi muistaa; eikä ollut luultavaa, että hän unohti ainoatakaan.
"Enkä luule, että niitä olikaan muita, ellei minun jälkeeni tullut lisää", sanoi hän ylpeästi. "Minä en milloinkaan unohda mitään. Minulla on muisti kuin korttiluettelo, kuten sanoin Mr. Derrickillekin. Voin nähdä vanhuksen istuutuvan tuohon ja kirjoittavan sormenjäljen alle nimeni, syntymävuoteni, asuinpaikkani ja kaikki! Ja muistan, miten hän ontui edestakaisin huoneessa selitellen järjestelmänsä lakeja. 'Endred', sanoo hän minulle..."
Samassa Dick antoi ajajalle pysähdysmerkin. He olivat kääntyneet Thames Embankmentille ja olivat lyhyen matkan päässä Scotland Yardista.
"Ellette pane pahaksenne, niin menen suoraan sisään. Apulaispäällikkö määräsi minulle vastaanottoajan." Endred katsahti suureen kelloonsa. "Hyväinen aika, minulla on vain minuutti aikaa."
Dick antoi hänen mennä ja maksoi kiirehtimättä auton. Hän astuskeli hitaasti Scotland Yardin sisäänkäytävää kohti ja huomasi tällöin katukäytävän reunalla seisovan miehen. Hän seisoi selin salapoliisiin, mutta vartalo oli tälle tuttu. Missä hän oli sen ennen nähnyt? Hän kulki hitaasti miehen ohi, katsahti häneen sivusta ja pysähtyi.
"Mitä, Henry!" sanoi hän hämmästyen.
Mies oli kuin olikin huonosti ajeltu rullatuolintyöntäjä, joka mietteissään veteli savuja katse kiintyneenä joelle vilisevään elämään.
XVII.
Henry ei joutunut sanottavasti hämilleen. Dickistä tuntui siltä, kuin ei mikään maailmassa olisi pystynyt järkyttämään hänen mielenrauhaansa.
"Hyvää huomenta, sir."
Hänen äänensä oli pehmeä ja kunnioittava. Hän piti päätään lystikkäästi painuneena melkein kuin kumartaen.
"Tämä on kaunis paikka. Minusta joki on vielä merkillisempi kuin meri. Katsokaa tuota hinaajalaivaa proomuineen, aivankuin joutsen monine rumine poikasineen. Tulee ajatelleeksi, millaista noiden proomumiesten elämä mahtanee olla."
"Kun lakkaatte olemasta syvämietteinen, Henry, niin ettekö sanoisi minulle, miksi olette Lontoossa ja mitä Mr. Cornfort raukka sillä välin tekee, puhumattakaan miss Danesta."
Rullatuolintyöntäjä katsahti häneen nuhtelevasti.
"Mr. Cornfort on vuoteen omana", sanoi hän kuiskaten. "Pelkään, ettei hän enää milloinkaan tarvitse rullatuoliaan."
"Niinkö hullusti asiat ovat?" sanoi Dick iloisesti. "No niin, eihän ihminen elä ikuisesti."
Henry näytti kiusaantuneelta.
"Entä Miss Dane?"
Henry pudisti päätään.
"Hän on Lontoossa, sir, tiedustelemassa erästä esinettä, jonka hän on täällä kadottanut. Se on vain vähäpätöinen koru, mutta hänelle hyvin arvokas. Nuorilla tytöillä on arvaamattomat päähänpistonsa, Mr. Staines, ja nuorta mieltä ei ole helppoa oppia tuntemaan."
Kohtaus huvitti, mutta samalla hiukan hermostutti Dickiä. Hänellä oli se tunne, että tämä mies nauroi hänelle partaansa.
"Ja kuka hoitaa Mr. Cornfortia?" kysyi hän.
Henryn kasvot venyivät.
"Kolme koulutettua sairaanhoitajatarta", sanoi hän hiljaa.
Dick käänsi katseensa Scotland Yardin kaarikattoiseen sisäänkäytävään päin.
"Onko Miss Dane tuolla sisällä?"
"Luulen niin, sir."
"Mutta eihän sinne ole tapana mennä kysymään kadotettuja esineitä. Se osasto on tuolla vähän matkan päässä." Hän osoitti kädellään.
Henryn katse seurasi hänen sormensa suuntaa ja näytti mielenkiinnolla tutkivan liikkeen osoittamaa matalakattoista rakennusta.
"Niinkö, sir?" kysyi hän huvitettuna. "Pelkään, että miss Danella on hyvin vaillinaiset tiedot poliisitoiminnasta. Minä vähän luulen, että hänen kadottamansa esine oli niin tärkeä, että hän pyrki rikospoliisin päällikön puheille."
Dick tuijotti häneen suu auki.
"Rikospoliisin päällikön? Bourken?"
Henry nyökkäsi.
"Hän on omituinen nuori neiti, joka ei milloinkaan pysähdy puolitiehen."
Dick tutki miestä tarkasti, mutta nuo siniset silmät kohtasivat hänen katseensa yrittämättäkään sitä välttää.
"Te lausutte ajatuksenne jotenkin hyvin ollaksenne tuolintyöntäjä", sanoi Dick. "Mikä olitte miehiänne, ennenkuin otitte tämän paikan?"
Hetkiseksi Henry joutui hämilleen ja yskäisi hansikoidun kätensä suojassa. Dick huomasi, että hänen kätensä sitä nostaessaan oli jäykkä ja että hänen kasvonsa vääntyivät. Hän mietti, miten käsivarren laita mahtoi olla.
"Nuoruudessani olin ammattinyrkkeilijä", sanoi hän, ja Dick oli ihmeissään. "On hiukan vaikeata uskoa, että minunlaisellani hintelällä miehellä milloinkaan on voinut olla menestystä niin voimiakysyvässä ammatissa", sanoi Henry puhuen äärimmäisen täsmällisesti, "ja lieventääkseni yllätystänne voin téille ilmoittaa, että myöskin olin matematiikan opettaja eräässä hyvin arvossapidetyssä yliopistossa. Katsoin nyrkkeilyn kannattavammaksi, vaikkakin se oli hiukan kohtalokas tiedemiehenuralleni."
"Kevyessä sarjassako?" kysyi Dick epäillen.
"Höyhensarjassa", sanoi totinen Henry. "Olen ainoa mies, joka milloinkaan on lyönyt Digger Bill Ferrersin knock out. Hän nukahti kesken kolmattatoista erää eikä senjälkeen koskaan päässyt entiselleen."
Dick katsahti mieheen epäluuloisesti. Vetikö tämä lempeä rullatuolintyöntäjä häntä nenästä? Ennenkuin hän ehti kysyä mitään, hän näki Mary Danen tulevan näkyviin. Hän kulki nopeasti, mutta hidastutti askelensa huomatessaan salapoliisin. Henry katseli heidän kohtaamistaan järkkymättömän rauhallisena. Dick epäili taas, että hän nauroi partaansa.
"Henry on varmaankin kertonut teille Mr. Cornfortista?"
"Onko hän kuollut?" kysyi Dick kömpelösti, ja tyttö loi häneen nuhtelevan katseen.
"Miten epäkohtelias te olette! Ei toki. Miesraukka on vuoteessaan."
"Ja te olette tullut Scotland Yardiin tiedustelemaan –"
"Henry on sanonut totuuden, olipa se sitten mikä tahansa", keskeytti hän hyvin rauhallisesti. "Pyytäisin, ettette ristikuulustelisi minua kuninkaan valtatiellä. Teidän Mr. Bourkenne on minusta hirveän herttainen."
"Vien perille kiitoksenne", sanoi Dick.
Mary katseli häntä mietteissään purren punaista alahuultaan ja sanoi sitten:
"Kiitos, Henry, teidän ei tarvitse odottaa. Mr. Staines vie minut teetä juomaan Sollingerille. Kävelkäämme puiston kautta – minä rakastan puistoja."
"Olen huomannut sen", sanoi Dick.
Hän katseli taakseen olkansa yli. Henry seisoi vielä samassa paikassa, mihin he olivat hänet jättäneet, miettiväinen katse jokeen suunnattuna.
"Missä hänen rullatuolinsa on?" hän kysyi. "Olisin toki luullut hänen ottavan mielenkiintoiset sinapinväriset ajopelinsä mukanaan kaupunkiin tullessaan – hän näyttää melkein alastomalta ilman niitä. Olisin tahtonut nähdä liikennepoliisin pidättävän teidät molemmat."
"Te olette ikävä tänään", sanoi Mary. "Minä en milloinkaan käytä rullatuolia. Olen houkutellut teidät työnne äärestä, ja se on itsekäs teko, mutta minua ei kaduta hituistakaan."
"Te olette minun työni", sanoi Dick, "ja minun huoleni."
Hän ei koettanut saada tyttöä vastaamaan.
He kulkivat Whitehallin puolelle ja astuivat puiston portista sisään, ja heidän käyntinsä hidastui tahtiin, joka on paikallaan puistoissa.
"Miten haamu jaksaa?" kysyi tyttö heidän astuessaan pitkin järven rantaa.
"Ei oikein hyvin", sanoi Dick. "Hän on hylännyt rullatuolinsa ja jäänyt vuoteeseen."
"Tarkoitatteko Mr. Cornfortia? Mitä mielettömyyksiä te puhutte!"
"Tarkoitin haamua, joka asettelee pyssyjä portaisiin."
"Olivatko he vähällä saada teidät ansaansa? Voi rakas, olin sairas pelosta tuona iltana! Toivon, ettei teidän milloinkaan tarvitse tuntea, mitä minä silloin tunsin. Se oli kauheata!"
"Mikä sai teidät ajattelemaan, että taloon oli viritetty ansa?"
"Vaisto", vastasi tyttö, ja Dick tiesi hänen puhuvan totta. "Luulen, että kun nainen rakastaa miestä niinkuin minä rakastan, niin hänen älynsä teroittuu niin, että vaisto pääsee toimimaan. Luulin, että kuolisin istuessani siinä puhelimen ääressä ja odottaessani, että saisin kuulla teidän äänenne. Dick, ettehän enää pane henkeänne alttiiksi?"
"Totta puhuen aion tehdä sen."
Tyttö pysähtyi ja katsahti häneen huulet raollaan ja silmät pelosta suurina.
"Mitä tarkoitatte?"
"Mr. Derrick palaa tänne asumaan, ja hän on pyytänyt, että nukkuisin hänen luonaan."
Tyttö ei sanonut mitään, vaan alkoi hitaasti kulkea eteenpäin.
"Milloin menette sinne?"
"Huomenna luullakseni. Tommy ei ole sanonut, milloin hän aikoo palata." Samassa hän muisti jotakin ja jatkoi: "Hän on kai kaupungissa."
Tyttö pudisti päätään.
"Ei, lupasin hänelle palata illalla."
"Ettekö siis aio tehdä sitä?"
Tyttö epäröi.
"Henryn teki kovasti mieli päästä teatteriin, ja minä annoin hänelle luvan." Ja sitten hän äkkiarvaamatta jatkoi: "Pidän esimiehestänne, ylitarkastaja Bourkesta vai mikä hänen virka-arvonsa lienee. Hän ori herttainen, lihava setä. Hän oli aluksi hyvin jäykkä, mutta me tulimme oikein hyviksi ystäviksi."
"Miksi menitte häntä tapaamaan?"
"Kadotin rannerenkaani", vastasi hän. "Miksi pakotatte minut valehtelemaan? Menin hänen luokseen pommijutun takia, Tunnustaakseni totuuden hän oli kirjoittanut ja pyytänyt minua tulemaan luokseen. Tiedätte kai, että Eastbournen kaupunki on luvannut 200 punnan palkinnon?"
Dick nyökkäsi. Hän oli nähnyt ilmoituksen lehdessä. Sitäpaitsi Eastbournessa vietetyn illan tapahtumat olivat antaneet hänelle yllinkyllin puuhaa hänen palattuaan kaupunkiin. Dick koetti kysyä tytöltä erinäisiä asioita, jotka häntä kiinnostivat, mutta tämä väisteli erinomaisen taitavasti ja he saapuivat suuren tavaratalon edustalle, ilman että Dick oli saanut tietää mitään uutta. Mary sanoi, että hänellä oli joitakin ostoksia toimitettavana, ja meni hississä neljänteen kerrokseen. Dick jäi odottamaan tiedustelutoimiston oven eteen.
Hän tunsi tämän osaston varsin hyvin. Siellä voi kirjoittaa ja ottaa vastaan kirjeitä. Asiakkaiden käytettävänä oli puolisen tusinaa kirjoituspöytiä, ja huone oli melkein täynnä väkeä, enimmäkseen naisia. Hän oli usein ajatellut, miten hyödyllinen tällainen laitos voi olla rikokselliselle miehelle tai naiselle. Hän muisti ainakin yhden epämiellyttävän tapauksen, jonka polttopiste oli kiilloitetun myyntipöydän takana oleva lokero. Äkkiä hän näki Mary Danen tulevan sisään, astuvan pöydän takana istuvan tytön luo ja kysyvän tältä jotakin. Tyttö pudisti päätään, etsi nopeasti jotakin eräästä lokerosta ja palasi uudestaan pudistaen päätään. Sitten Mary huomasi hänet, hymyili ja heilutti kättään tervehdykseksi.
"Miten hirveätä!" sanoi hän tullessaan hänen luokseen nöyryyttä teeskennellen. "Saitte minut kiinni itse teosta... salaista kirjeenvaihtoa – miksi te kurkistelitte? Siksikö, että olette salapoliisi?"
"Minä en kurkistellut!" sanoi Dick harmistuneena. "Satuin olemaan lähellä ovea ja näin teidät."
"En jättänyt teitä lähelle ovea", sanoi tyttö ankarasti. "Jääkää nyt tähän älkääkä poistuko minnekään! Menen ostamaan erinäisiä vaatekappaleita."
Dick odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin, mutta tyttö ei palannut. Sitten hän kääntyi erään myymälän virkailijan puoleen.
"Kyllä, sir, muistan nähneeni sen nuoren neidin. Hän meni alas ensimmäiseen kerrokseen naisten alusvaateosastolle."
Dick odotti vielä neljännestunnin, mutta tytöstä ei näkynyt jälkeäkään. Hän kääntyi jo mennäkseen, kun äkkiä näki tiedonantotoimiston virkailijaneidin tulevan luokseen.
"Suokaa anteeksi, mutta tehän olitte Miss Danen seurassa?"
"Olin", sanoi Dick hämmästyneenä.
"Hänen sähkösanomansa tuli juuri puhelimitse." Neitosella oli paperinliuska kädessään. "Tapaatteko vielä Miss Danen?"
"Toivottavasti."
Neitonen meni takaisin, otti kirjekuoren myymäläpöydältä, pisti paperiliuskan kuoreen ja ojensi sen Dickille.
Tämä pisti sen taskuunsa ja meni alas etsimään tyttöä. Hän ei ollut siinä kerroksessa, missä Dick odotti löytävänsä hänet, ja hän palasi taas samaan paikkaan, missä oli hänestä eronnut. Hän oli kärsivällinen mies, mutta ainoastaan enkeli olisi voinut hermostumatta odottaa kokonaisen tunnin. Viimein hän hyvin mustana mieleltään päätti lähteä tiehensä. Hän oli juuri astumaisillaan suuresta kääntöovesta kadulle, kun eräs virkailija tuli juosten hänen luokseen.
"Tehän oletté Mr. Staines? Eräs nuori neiti jätti teille sanan. Hän sanoi, että hänet oli kutsuttu pois ja että joku herra, jonka nimen olen unohtanut, oli tullut sairaaksi."
"Cornfortko?" kysyi Dick.
"Juuri niin, sir", sanoi virkailija. "Hän kysyi minulta, tunsinko teidät, ja tietenkin minä tunnen teidät, koska olette ennenkin ollut täällä. Asioilla", sanoi hän merkitsevästi hymähtäen. Mutta Dickiä ei hymyilyttänyt.
Hän oli suuttunut Maryyn ja enemmän kuin suuttunut itseensä. Tyttö sai hänet aina tuntemaan itsensä rajattoman typeräksi, ja hän oli erinomaisen huonolla tuulella astuessaan sisään Scotland Yardiin ja törmätessään vasten Mr. Bourken uhkeata olemusta – tämä oli pahaa aavistamatta pysähtynyt käytävän käänteeseen sytyttämään sikariaan.
"Olette myöhästynyt runsaasti kaksi tuntia", tokaisi Bourke ottaen uuden Coronan yhteentörmäyksessä turmeltuneen sijaan. "Älkää puolustautuko, sillä olin unohtanut koko sopimuksen. Olemme pidättäneet erään miehen Bexhillissä syypäänä pomminheittoon, mutta hän näyttää voivan todistaa alibinsa. Auto oli epäilemättä hänen, mutta tuntuu hyvin uskottavalta, että hän möi sen hyvästä hinnasta pari viikkoa sitten."
"Mitä asiaa Mary Danella oli?" kysyi Dick muitta mutkitta.
"Mary Danella?" Bourke hieroi kaksoisleukaansa. "Odottakaahan, mitä asiaa hänellä olikaan? Aivan niin, hänhän tuli tuon pommijutun takia. Herttainen tyttö, eikö olekin?" Hän katsahti veitikkamaisesti Dickiin. "Ja älykäs. Ai ai, millainen rikoksellinen hänestä tulisi!"
"Luuletteko –?" alkoi tarkastaja Staines.
"En suinkaan", vastasi toinen vakuuttavasti. "Liian rasittavaa aivoille. Tapaan teidät huomenna."
Ennenkuin Dick ehti laukaista toisen kysymyksen, oli Bourke kadonnut. Hänen päällikkönsä oli epäilemättä suutuksissaan, ja siihen hänellä oli kiistämätön oikeus, sillä tarkastaja Staines oli myöhästynyt hyvin runsaasti kaksi tuntia määrätystä kohtaamisajasta ja oli kaiken kukkuraksi turmellut erinomaisen sikarin.
XVIII.
Dickin työhuone oli Bourken huoneen vieressä. Se oli pieni kapea komero, jossa hätätilassa säilytettiin Yardiin kuulusteltavaksi tuotuja rikoksellisia. Sen ikkunassa oli rautaristikko ja huonekalut olivat tanakat ja vaikeat siirtää paikoiltaan – tätä varovaisuutta pidettiin välttämättömänä sen muistettavan tapauksen jälkeen, jolloin Lupe Leggatt oli murskaamaisillaan kuulustelijansa pääkallon tuolilla, jonka nostaminen ei ollut niin vaikeata. Tuon tapauksen jälkeen huonekalut olivat olleet mahdollisimman yksinkertaisia ja kömpelöitä.
Hän istuutui suureen kirjoitustuoliinsa ja alkoi lukea kahden viime päivän kuluessa kertyneitä kirjeitä. Niiden joukossa ei ollut ainoatakaan tärkeätä, ja hän pisti käden taskuunsa ottaakseen esiin kaksi kirjettä, jotka olivat saapuneet hänelle kotiin, mutta joita hän ei ollut vielä avannut, ja huomasi silloin puhelinsanoman ja otti sen esiin. Kiireessään virkailija ei ollut kirjoittanut siihen osoitetta, ja katsoessaan kuoren toista puolta Dick huomasi, että se oli jäänyt auki. Hän käänteli sitä edestakaisin kädessään. Olisi sanomattoman alhaista lukea Maryn yksityinen kirje – ja sanomattoman tyhmää jättää se lukematta. Sitäpaitsi (hänen mieleensä juolahti pelastava ajatus) Mary kenties soittaisi hänelle, ja silloin hän voisi puhelimessa ilmoittaa hänelle sanoman sisällyksen. Hän pani kuoren pöydälle ja tuijotti siihen. Mitäpä jos se sisälsi jotakin, mikä todisti hänen rikollisuutensa... tai yksityisluontoisen sanoman joltakin mieheltä... Hän tunsi pistoksen sitä ajatellessaan. "Roskaa!" sanoi hän ja veti päättäväisesti paperinliuskan kuoresta. Sähkösanoma oli lähetetty Kapkaupungista ja osoitettu – Mary de Villiersille!
Mary de Villiers! Lordy Brown ei siis ollut erehtynyt! Tyttö, jota hän tuona iltana oli ahdistanut, oli juuri se henkilö, joksi hän häntä luulikin. Dick muisti Lordy Brownin taskusta löytyneestä kirjeestä lukemansa sanat, jotka koskivat tätä salaperäistä Miss de Villiersiä, joka –
Ajatellessaan tätä Dick koko ajan luki koneellisesti käsittämättä sanoman merkitystä. Äkkiä hän keskitti ajatuksensa edessään oleviin sanoihin. Merkinnöistä selvisi, että sähkösanoma oli "maksettu vastaus", ja sen sanamuoto oli seuraava:
"Kiitos, Miss de Villiers, rahoista, jotka olivat hyvin
tarpeelliset, sillä näemme nälkää. Olen surullinen Lordyn
kuolemasta, mutta muuta ei voinut odottaa. Kiitos teille rahoista
Miss de Villiers.
Mrs. Lordy Brown."Dick luki sähkösanoman yhä uudestaan ja uudestaan, ennenkuin pääsi sen perille, niin päivänselvä kuin se olikin. Mary de Villiers oli lähettänyt rahaa tälle naiselle ja samalla ilmoittanut hänelle, että Lordy oli kuollut. Hän oli siis tuntenut Lordyn... Mutta miksi hän oli lähettänyt hänen vaimolleen rahaa? Ja mitä rahaa? Tuon arvoituksen ratkaisu välähti äkkiä hänen mieleensä. Brownin lähtiessä hotellistaan hänen taskunsa olivat täynnä seteleitä; kun ruumis löydettiin, niin ne olivat tyhjät. Joku oli ottanut nuo rahat... Mary! Ja hän oli sähköteitse lähettänyt rahat Mrs. Brownille Kapkaupunkiin. Miksi?
Kolmesta seikasta ei ollut epäilystä. Mary Dane oli ollut talossa murhayönä, oli joko murhannut Lordyn tai löytänyt hänet kuolemaisillaan. Jälkimmäinen mahdollisuus oli todennäköisempi. Lordy Brown oli taas tuntenut hänet ja pyytänyt, että hän lähettäisi rahat hänen vaimolleen. Muuten hän ei olisi voinut tietää, että nainen kärsi hätää. Mary oli sitonut hänen haavansa ja hoitanut häntä ja arvattavasti lähtenyt hänen luotaan vasta hänen heitettyään henkensä.
Mutta kuka sitten oli murhannut Brownin? Oliko kaksi joukkuetta ryhtynyt tuohon mielettömään etsiskelyyn, tapahtuiko heidän välillään joskus yhteentörmäyksiä?
Puhelinkello kilahti hänen olkansa vieressä, ja hän tarttui kuulotorveen.
"Tekö siellä, Dick?" Se oli Maryn ääni, kiihkeä ja huolestunut.
"Minä", vastasi Dick. "Mary, avasin tuon sähkösanoman..."
"Niin, niin, tiedän", sanoi tyttö kärsimättömästi, "Sehän oli Mrs Brownilta? Kuulin sen tullessani takaisin. Dick, tahdotteko auttaa minua?"
"Jos suinkin voin", alkoi Dick.
"Älkää sanoko 'jos', rakas." Hän oli hirveän vakava. "Teidän täytyy."
"Mitä tahdotte minun tekevän?"
Dick oli kuulevinaan kuiskaavaa keskustelua langan toisesta päästä, ja sen jälkeen tyttö jatkoi:
"Tahdon, että päästätte minut taloonne noin kello yhden tienoissa ensi yönä. Teidän täytyy sanoa Derrickille, että sittenkin nukutte Tommyn talossa. Seisokaa ovella, ja heti kun kuulette minun koskettavan ovea, niin avatkaa se ja päästäkää minut sisään. Ja pitäkää kaikki valot sammutettuina. Ja minä tahdon, että suojelette minua aivankuin rakastaisitte minua. Älkää päästäkö minua näkyvistänne. Lupaatteko? Minns tietää minun tulevan. Älkää kysykö mitään, rakas. Lupaatteko?"
"Lupaan", vastasi Dick ja samassa hetkessä kuului napsahdus ja puhelu keskeytyi. Hän ripusti kuulotorven paikoilleen rypistäen kulmiaan ja voimatta käsittää mitään.
"Minns tietää minun tulevan!"
Kuuluiko Minnskin salaliittoon, jos sellaisesta oli kysymys? Ilmeisesti. Tässä oli pienempi pulma, joka sekin oli selvitettävä.
Hänen oltuaan kotona neljännestunnin aina rauhallinen Minns tuli hänen huoneeseensa ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.
"Sain tänään tietoja lordi Wealdilta, sir. Hän palaa Lontooseen viikon lopulla. Tiedättehän, että lordi Weald aikoo mennä naimisiin?"
"Sen tiedän mainiosti, mutta on erinäisiä asioita, joista en tiedä läheskään yhtä paljon", sanoi Dick tarkaten Minnsiä. "Luulen, että te tunnette Miss Mary Danen?"
Jos hän oli odottanut miehen joutuvan hämilleen tai epäröivän, niin hän koki perusteellisen pettymyksen.
"Tunnen, sir", sanoi hovimestari heti.
Dick tuijotti häneen hämmästyneenä.
"Te tunnette Miss Mary Danen – sairaanhoitajattaren?"
"Tunnen, sir. Hänhän kävi täällä eräänä iltana; ellen muista väärin, niin te saatoitte hänet asemalle."
Dick oli unohtanut tämän välikohtauksen, joka kaikissa tapauksissa tarjosi jonkinlaisen selityksen hovimestarin rauhallisuudelle.
"Onko hän lähettänyt teille sanan?"
"On, sir, useitakin." Hänen kysyvä katseensa ei saanut miestä värähtämäänkään.
"Oletteko jollakin tavalla liitossa hänen kanssaan?"
Minns hymyili rauhallista ja kunnioittavaa hymyään.
"Niin, tavallaan kai olen, sir. Olen ollut hänelle avuksi useita kertoja hänen suorittaessaan tutkimuksiaan tuolla naapurissa."
"Hyvä Jumala!" huudahti Dick suu auki voiden tuskin uskoa korviaan. "Tahdotteko sanoa minulle, että tiesitte... Miss Dane on siis murtautunut viereiseen taloon?"
"Ei murtautunut, sin", sanoi Minns varovaisesti. "Enkä aivan varmasti tiedä edes, että hän oli Miss Dane. Olen saanut sen käsityksen, että tuolla nuorella naisella on kaksoisolento. Joka tapauksessa tiedän, että henkilö, joka sanoi itseään Miss Daneksi, on useita kertoja käynyt Mr. Derrickin talossa."
Dick ei nähnyt unta.
Tässä rehellinen, kunniallinen mies, joka oli ollut Tommy Wealdin ja hänen isänsä palveluksessa kaksi- tai kolmekymmentä vuotta, rauhallisesti ja julkeasti myönsi olleensa avullisena sarjassa väärinkäytöksiä, joiden uhri oli muuan viaton naapuri.
"Ehkä palaamme tähän asiaan vähän myöhemmin, Minns", sanoi hän rauhallisesti. "Pelkään pahasti että olette sotkeutunut hyvin vakavaan juttuun."
Taas hovimestari hymyili ja yllätti Dickin sanomalla:
"Joka tapauksessa, sir, minä kerran pelastin teidät hyvin vakavasta jutusta."
Dickin pyytäessä selitystä hovimestari pyysi, että saisi jättää sen antamatta.
"Tämähän on todellinen 'Liisan seikkailut ihmemaailmassa'", Dick sanoi miehen mentyä. Tämä sävyisä palvelija – koko juttu oli aivan uskomaton – paitsi jos hän tarkasteli Minnsin käytöstä uuden teoriansa valossa.
Derrick saapui Dickin syödessä päivällistään. Hän sanoi päättäneensä nukkua talossaan seuraavan yön ja kysyi, halusiko Dick pitää hänelle seuraa. Tähän ehdotukseen Dick Staines olisi epäröimättä suostunut, ellei tuota luvattua yöllistä seikkailua olisi ollut.
"Se ei oikeastaan olekaan niin tärkeätä", sanoi Derrick nähdessään toisen epäröivän. "Huomenna voin majoittaa teidät paljon mukavammin kuin tänä iltana voisin. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin pyytäisin teitä panemaan hälytyskellonne kuntoon. Jos minua uhkaa jokin vaara, niin käytän hyväkseni tuota hataraa puusiltaa, jonka olette kiinnittänyt parvekkeitten välille."
Tämäkin olisi muissa oloissa ollut varsin hyväksyttävä ehdotus. Mr. Derrick hämmästyi huomatessaan Dickin vastahakoisuuden ja naurahti.
"Vai niin, te ette tahdo untanne häirittävän, niinkö? No niin, en voi syyttää teitä siitä, että pelkäätte saavanne viettää unettomia öitä minun luonani. En syytä teitä, mutta oma käsitykseni on, että me lähipäivinä annamme kummitukselle tai kummituksille sellaisen kyydin, etteivät ne ikinä enää tule häiritsemään Lowndes Squaren rauhaa."
Hän kieltäytyi jakamasta kyljystä Dickin kanssa. Hän aikoi aterioida klubissaan ja lupasi käväistä Dickin luona palatessaan.
"Minulla on kaksikymmentäkolme eri suunnitelmaa tuon kirotun talon suhteen", sanoi hän nousten lähteäkseen. "Heitin tänään kruunua ja klaavaa siitä, antaisinko purkaa sen perustuksiaan myöten ja rakennuttaa uuden sen sijalle. Jos siinä on jokin salakatko, niin se olisi verraten tehokas keino sen löytämiseksi!"
Hän pysähtyi ovensuuhun.
"Näin, että te olitte saapuvilla tuossa Eastbournen pommijutussa. Miten hitossa te sen selitätte? Kuka sen teki, joku anarkistiko?"
"Minä en tunne Mr. Herman Lavinskin valtiollisia mielipiteitä", sanoi Dick rauhallisesti, "mutta kuvittelen, että ne voivat olla jotenkin jyrkät."
Walter Derrick rypisti kulmiaan.
"Lavinski? Sekö oli hänen nimensä? Kuulostaa ulkomaalaiselta!" Hän nauroi makeasti typeryydelleen, ja Dick toivoi vielä kauan hänen mentyään, ettei hän olisi sitä tehnyt.
Hän istuutui tappamaan aikaa, jonka piti kulua, ennenkuin Mary saapuisi salaperäiselle asialleen. Hän oli lakannut ihmettelemästä, lakannut vaivaamasta päätään. Hän oli koettanut tulkita Maryn omituista käytöstä, kunnes hänen päätään pyörrytti. Minns oli tuonut kahvin ja asettanut tarjottimen juhlallisesti pöydälle, kun Dick kuin pelkkää äkillistä mielijohdetta totellen kysyi:
"Oletteko milloinkaan ollut Etelä-Afrikassa, Minns?"
"Olen, sir."
Dick kääntyi tuolissaan mieheen päin.
"Milloin?"
"Vanhan lordin kuoleman jälkeen, sir, kun Master Thomas, kuten me häntä nimitimme, vielä oli lapsi. Otin palveluspaikan Etelä-Afrikassa."
On olemassa eräs erikoinen ilme, jonka jokainen kokenut poliisityöntekijä tuntee, jonkinlainen hämääntyminen, jonka syynä on jokin vastenmielinen tietoisuus, ja tämän ilmeen Dick nyt näki Minnsin kasvoilla. Se viipyi niillä vain sekunnin murto-osan, mutta kyllin kauan, jotta Dick ehti sen huomata.
"Minns", sanoi Dick ystävällisesti. "Oliko teillä joitakin ikävyyksiä Etelä-Afrikassa?"
Mies kostutti huuliaan.
"Oli, sir", sanoi hän käheästi. "Olin syytettynä eräästä rikoksesta."
"Varkaudestako?"
Minns oli käynyt hyvin kalpeaksi.
"Niin, sir. Olin aivan viaton."
"Tuomittiinko teidät syylliseksi?"
Mies pudisti päätään.
"Ei, sir." Sitten hymyn aavistus väreili hänen huulillaan. "Minä olin niitä viattomia henkilöitä, jotka todellakin ovat viattomia. Oikeus hylkäsi kanteen, vaikka voin teille sanoa niin paljon, että vähällä olin joutua istumaan, mutta onneksi oikea rikoksentekijä keksittiin, vaikka häntä ei milloinkaan saatu vangituksi."
"Lordy Brown?" kysäsi Dick nopeasti, ja Minns pudisti päätään.
"Ei hän, sir. Mutta yhdentekevää, mikä hänen nimensä oli. Hän oli palvelijana erään tunnetun afrikkalaisen miljoonamiehen talossa ja varasti suuren määrän pöytähopeita. Voin huomenna antaa teille siitä hyvin tarkat tiedot, jos haluatte. Kälylläni on sanomalehtileikkeleet tallella. Kun olette lukenut ne, niin en usko teidän hetkeäkään epäilevän syyttömyyttäni."
"Hm!" sanoi Dick miettiväisesti. "Ette milloinkaan sanonut minulle, että tunsitte hänet."
Minns ei vastannut.
"Tapasitteko Miss Danen Etelä-Afrikassa?"
"En, sir. Tapasin hänen isänsä, mutta en miss Danea."
"Sanottiinko häntä Miss de Villiers'ksi?" kysyi Dick.
"Luulen, että oli niin", sanoi Minns. "Haluatteko mitään muuta?"
Tämä kenties selitti hovimestarin oudon käyttäytymisen. Hän tunsi tämän salaperäisen perheen. Ja sitten Dick sai erään päähänpiston. Tommyllä oli kirjasto, jossa enimmäkseen oli hakuteoksia. Hän meni toiseen kerrokseen ja tutki kauan hyllyjä, ennenkuin löysi kirjan, jota etsi. Se oli viisi vuotta sitten ilmestynyt kirja, joka sisälsi tietoja nyrkkeilymaailmasta, ja Dick toi sen alas ja ryhtyi tarkkaavaisesti kääntelemään sen lehtiä.
Kirja sisälsi lyhyitä kuolleiden ja vielä elossa olevien nyrkkeilijäin elämäkertoja, ja jonkin aikaa etsittyään Dick löysi nimen, jota oli etsinyt tuskin uskaltaen toivoa löytävänsä sen. Henry oli puhunut totta. Tässä oli todistus:
"Ferrers, W.G. (Digger Bill Ferrers), Australian höyhensarjanmestari, Etelä-Afrikan höyhensarjan mestari..."
Sitten seurasi hänen ottelujensa luettelo. Dickin sormi kulki sivua alas, kunnes se pysähtyi.
Kapkaupungissa heinäkuun 10 p:nä 1898 hänet yhdennessätoista erässä voitti H. de Villiers, entinen höyhensarjan amatööri-maailmanmestari.
Henry oli puhunut totta! De Villiers! Henrv ei ainoastaan ollut puhunut totta, vaan hän oli ilmaissut oikean nimensä... Mary oli sanonut, että hänellä oli isä. Tuo isä oli Henry.
XIX.
Dick heittäytyi taaksepäin tuolissaan tuijottaen kirjan sivuun. Keskeytys tuli täysin odottamattomalta taholta. Ovi avattiin rajusti, ja Tommy Weald syöksähti sisään. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, hänen kasvonsa loan tahrimat, ja nahkatakkinsa ja läpimärkien hansikkaittensa näöstä päättäen hän oli tullut autollaan maantietä pitkin ja aika vauhtia.
"Oletko nähnyt Maryn?" Hänen äänensä oli kimakka, ja vastausta odottamatta hän jatkoi: "Lensi tiehensä iltapäivällä, hyvä mies! Koko sakki, Mary, Cornfort – jonka minä luulin olevan kuolemaisillaan, Henry ja kaikki. Ei, ei kaikki, sillä rullatuolin he jättivät jälkeensä. Eivät ottaneet sitäkään mukaansa. Vallan käsittämätön juttu, hyvä mies – ei jättänyt sanaakaan, lensi vain tiehensä. He lähtivät varmaankin tänä aamuna, ja minä kuljin edestakaisin heidän talonsa edustalla ja runoilin. Minä sanon sinulle, että se on liian kamalaa, jotta sitä voisi sanoin kuvailla."
Hän pysähtyi ainoastaan vetääkseen henkeään eikä suinkaan kuunnellakseen, ja ennenkuin Dick ehti avata suunsa puhuakseen, hänen sanatulvansa oli alkanut uudestaan.
"Olen aivankuin puulla päähän lyöty, veikkonen", sanoi hän. "Ajattelehan, jos tuo petomainen olento, joka heitti sen paukkukaramellin, on jostakin syystä alkanut kamalasti vihata Maryä. Pysähdyin Streathamiin saadakseni sanomalehden, ja jouduin pollarin kynsiin, kun en ollut sytyttänyt lyhtyjä, mutta minun aivan yksinkertaisesti täytyi lukea se. Näin otsikon 'Nainen löydetty murhattuna West Endistä'... Entäpä jos se oli Mary! Etkö sinä voi tehdä mitään, Dicky?" kysyi hän kiihkoissaan. "Sinähän olet poliisi. Ja minun ystäväni. Minä panisin koko kaupungin ylösalaisin löytääkseni hänet. He lähtivät matkailija-autolla kello kahdeltatoista, Henry, Mary, yöhoitajatar ja vanha invaliidiraukka – hän on käytännöllisesti katsoen mennyttä miestä, niin että hänellä ei ole väliä – eikä hänestä sen koommin ole näkynyt jälkeäkään. Lähtivät kaikki, vain rullatuoli –"
"Jos lupaat lopettaa", sanoi Dick, "niin voin sinulle ilmoittaa, että olen nähnyt Maryn."
Tommyn silmät pullistuivat.
"Täälläkö? Lontoossa?" kiljaisi hän.
"Täällä Lontoossa ja Henryn myös, jos se sinua lohduttaa."
"Hyi!" Tommy pyyhkäisi kosteata otsaansa ja istuutui raskaasti. "Soita Minns tänne, mies hyvä, meidän täytyy saada pullo tämän kunniaksi. Hän on tuhma, tuhma tyttö. Olen hirveästi suuttunut häneen. Missä he asuvat, Dicky?"
Tästä asiasta Dick ei voinut antaa tietoja, mutta hän sanoi Tommylle, että tyttö tulisi tänne yöllä. Asia olisi voinut kehittyä hyvin kiusalliseksi, ellei hän olisi sitä tehnyt, varsinkin koska Tommy ilmeisesti aikoi viettää yön kotonaan. Mutta Tommy pelasti hänet tästä pälkähästä.
"Mutta missä hän asuu? Saat kenties kuulla jotakin hänestä. Soitathan siinä tapauksessa minulle?"
"Minne aiot lähteä?" kysyi Dick.
"En aikonut lähteä minnekään, vaan yksinkertaisesti jäädä tänne, hyvä mies, ja itkeä itseni nukuksiin. Mutta jos hän elää... niin, en tahdo tietää muuta. Lähden tästä vierimään Surrey'iin, erääseen viehättävään paikkaan, tiedäthän!" Hän naputti ovelasti nenäänsä sormellaan.
"En tiedä mitään", sanoi Dick väsyneesti, "ellei tuo liike merkitse, että lähdet nenääsi muovailuttamaan."
"Kuherruskuukausi, veikkonen – kaikki järjestetty ensi viikoksi."
"Ensi viikoksi!" Dick melkein huusi nuo sanat. "Sinä olet järjiltäsi. Tarkoitan, että sanoithan, että se tapahtuisi syyskuussa."
"Ensi viikolla", sanoi Tommy hyvin rauhallisesti. "Sovimme siitä toissailtana."
Dick vapisi sisällisesti. Hän oli kuin mies, jota taitava nuorallatanssija ohutta köyttä pitkin kantaa Niagaran poikki. Tilanne saattoi olla hänelle täysin vaaraton. Mutta toisaalta...
"Anna minulle puhelinnumerosi", sanoi hän osoittaen olosuhteihin katsoen suurenmoista itsehillintää.
Tommy otti märät hansikkaat kädestään ja piteli kynää pöydän yläpuolella, mutta ei kirjoittanut mitään.
"Tiedät, mitä uutisesi minulle merkitsi, hyvä mies. Olen riehunut kuin mieletön. Itsemurhaa, ulkomaanmatkaa, leijonain ampumista, kaikkea minä suunnittelin."
Hän katosi yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, ja Dick oli näkevinään auton kulkevan laitonta vauhtia pitkin täpötäyttä katua. Vasta myöhään hän huomasi, ettei Tommy ollut jättänyt osoitettaan.
Heti pimeän tultua Dick meni ylös huoneeseensa ja oli jo heittänyt toisen jalkansa parvekkeen kaiteen yli, kun hän muisti Marylle antamansa lupauksen. Mutta koko sinä aikana, jonka tämä juttu oli ollut hänelle uskottuna, hänellä ei vielä kertaakaan ollut ollut niin valtavaa halua mennä kotitarkastukselle Mr. Derrickin tyhjään taloon. Hän tyytyi hieman uteliaasti tarkastelemaan sen rumaa julkisivua. Ruma se oli kiiltävine tiilineen, koko seudun silmätikku. Ulkonevat kiviparvekkeet olivat rumat ja kömpelöt. Ikkunat – hän huomasi sen nyt ensimmäisen kerran – olivat suhteettomat, pitkät, kapeat ja huonosti sijoitetut. Oli omituista, ettei hän milloinkaan ennen ollut sitä huomannut.
Hän katsahti alas. Alhaalla ensimmäisen kerroksen kohdalla oleva parveke oli leveämpi kuin se, joka oli hänen tasollaan. Hämärä ja kadun ystävälliset lyhdyt eivät nekään pystyneet peittämään talon kiusallista rumuutta. Eipä olisi suurikaan vahinko, jos Derrick toteuttaisi uhkauksensa ja purkaisi koko hirviön maan tasalle. Ainakin hän sitten kääntyisi nykyaikaisen arkkitehdin puoleen, ja niin tämän surkeuden ja rumuuden tilalle voisi kohota rakennus, joka olisi ylimyksellisen naapuristonsa arvoinen.
Derrick oli omituinen mies, Dick tuumi... Mutta äkkiä hän jäykistyi.
Toimistohuoneen ovi-ikkunat olivat auki ja seisomapaikastaan hän oli nähnyt valonvälähdyksen sekunniksi heijastuvan ikkunaan. Derrick ei ollut voinut ehtiä takaisin päivälliseltään. Ja hänhän oli sitäpaitsi luvannut kotimatkallaan tulla Dickiä tervehtimään.
Dick nosti taas jalkansa kaiteelle, ja taas hän kuuli Mary Danen kiihkeän varoituksen. Kuka oli voinut päästä taloon ja kuinka? Ei suinkaan noita seinään kätkeytyviä portaita myöten? Ikkuna liikahti, ja hän peräytyi huoneeseensa ja asettui ikkunanpieleen jääden katselemaan seinänviertä pitkin. Ja äkkiä hän näki hansikkaan verhoaman käden tulevan esiin ikkunanpuoliskon puitteen takaa ja pään seuraavan sitä.
Pimeässä Dick ei olisi voinut tuntea kasvoja, mutta alhaalta kadulta tulevassa valossa hän erotti naamarin, joka ei peittänyt ainoastaan vieraan kasvoja, vaan myös koko hänen päänsä, ja kömpelösti leikatut reiät, joiden läpi kaksi silmää kiilui.
Dick odotti sekunnin, ennenkuin astui ulos parvekkeelle.
"Odottakaahan!" huusi hän.
Hän näki käden kohoavan ja painautui kuin kivi parvekkeen riittämättömään suojaan. Samassa silmänräpäyksessä jotakin suhahti hänen hiustensa läpi. Hän näki välähdyksen, mutta ei kuullut muuta ääntä kuin kumean pamauksen. Hän oli kokonaan vieraan armoilla, jos tämä vain älysi ja halusi käyttää tilaisuutta hyväkseen, sillä kapeat kivipylväät, joiden taakse hän oli kyyristynyt, eivät suinkaan tarjonneet tehokasta suojaa.
Mutta ensimmäisen laukauksen jälkeen naamio pyörähti takaisin ja katosi avoimesta ikkunasta. Taas Dickin jalka lensi kaiteen yli. Ja taas Mary Danen varoitus kutsui hänet takaisin.
Hän palasi huoneeseensa, selvisi ensimmäisestä porrasjaksosta yhdellä hyppäyksellä ja kääntyi jatkaakseen samaa vauhtia, kun Minns ilmestyi hänen tielleen. Hän työnsi hovimestarin syrjään, syöksyi alas viimeisiä portaita ja työnsi oven auki...
Mr. Derrick seisoi portailla käsi soittonappulalla, ja Dick oli kiireissään vähällä survaista hänet päistikkaa ulkoportaita alas.
"Taivaan tähden, mikä on hätänä?"
Salapoliisi ei vastannut. Hän meni Derrickin ovelle ja tunnusteli sitä. Se oli suljettu.
"Onko siellä joku?" kysyi Derrick nopeasti.
Molemmat ovet olivat vierekkäin; ainoastaan matala aitaus erotti toisistaan leveät kivilaatat, jotka muodostivat ylimmän portaan.
"Tulkaa tänne", sanoi Dick, ja Derrick totteli pudistaen ihmetellen päätään. "Koettakaa avata ovi."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Derrick vetäen ovea. "Tahdotteko päästä sisään? Minulla on avain."
Hän pani käden taskuunsa ja löysi heti mitä etsi.
"Ei, en tahdo mennä sisään."
Dick tutki katseellaan leveätä kiviporrasta. Ulkona oli satanut, ja kadut olivat märät, mutta molempien talojen ulkoportaat ja itse talot olivat tuulensuojassa ja olivat pysyneet aivan kuivina.
"Huomaatteko mitään?"
Derrick pudisti päätään.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän. Hänen äänessään oli kärsimätön sävy. "Tämä loppumaton salaperäisyys alkaa väsyttää minua."
"Tässä ei ole mitään salaperäistä. Eräs naamioitu mies ampui minua teidän yläparvekkeeltanne."
"Hyvä Jumala!"
Ja sitten Derrick katsahti taaksensa. Kaksi miestä seisoi jalkakäytävän reunalla uteliaasti katsellen.
"Mitä miehiä nuo ovat?" kysyi hän.
"Olkaa rauhassa", sanoi Dick terävästi. "He ovat Scotland Yardin miehiä."
Hän viittasi toisen miehistä luokseen.
"Näittekö mitään?"
"Emme, sir, mutta olimme näkevinämme valon välähtävän parvekkeelta."
Derrick oli kiertänyt avainta ja avannut oven selkoselälleen. Halli oli pilkkoisen pimeä ja hän myönsi, että se oli hänen syynsä.
"En ottanut huomioon, että pimeä tulee niin aikaisin. Tuletteko sisään?"
Dick viittasi miehet luokseen.
"Nämä poliisit tulevat kanssanne", sanoi hän ja kuuli Derrickin naurahtavan.
"Peloittaako teitä?" pilkkasi hän.
"Hirveästi", sanoi salapoliisi.
Hän odotti, kunnes talo oli tutkittu ja toinen miehistä tuli ulos pitäen jotakin mustaa kädessään.
"Tässä on naamari, sir. Se näyttää olevan leikattu naisen sukasta. Löysimme sen portailta."
"Löysittekö pyssyn?"
"Emme, mutta löysimme äänenvaimentajan. Se oli huoneessa, jota te sanotte toimistoksi."
Dick tarkasteli sitä pintapuolisesti ja sujautti sen taskuunsa.
"Miestä ei näkynyt?"
"Ei jälkeäkään."
Dickin hymy ei ollut lempeä.
"Olisinkin hyvin vilpittömästi hämmästynyt, jos olisitte löytäneet ampujan sieltä", hän sanoi, sillä porraskivi oli ilmaissut hänelle kaiken, minkä hän tahtoi tietää.
XX.
Derrick seurasi häntä Tommyn ruokailuhuoneeseen.
"Alan melkein pitää tätä omana talonani minäkin", sanoi hän leikkisästi. "No niin, mitä tästä arvelette? Tuntuu enemmän filmiseikkailulta kuin tosielämän tapaukselta."
Ja sitten hänen katseensa osui Dickin kädessä olevaan sukkaan ja hän naurahti.
"Sellaista te ette koskaan ollut uneksinutkaan vai mitä? Ehkäpä nyt muutattekin mielenne ja vietätte yön minun kummitustalossani?"
"Tai sallitteko minunkin esittää erään ehdotuksen?" sanoi Dick rauhallisesti. "Antakaa miesteni viettää yö siellä. He eivät kaipaa yösijaa. Salissa oleva nojatuoli riittää heille mainiosti."
Jo ennenkuin hän oli lopettanut lauseensa, Derrick pudisti päätään.
"Enpä luule suostuvani siihen", sanoi hän. "Ei, en tahdo vaarantaa useampia ihmishenkiä. En jää sinne itsekään. Huomenna otan työhön muutamia miehiä, jotka saavat pakata huonekaluni, ja heti saatuani ne talosta ryhdymme purkamaan sitä kivi kiveltä."
Ja sitten hän teki mitä yllättävimmän kysymyksen.
"Mahtaisinko saada nähdä hovimestarinne huoneen?"
Dick tuijotti häneen.
"Wealdin hovimestarin huoneen? En käsitä, miksi se ei kävisi päinsä."
Hän soitti Minnsin luokseen, ja tämä kohtelias mies saapui.
"Mr. Derrick haluaa nähdä huoneenne."
Hämmästyksekseen hän huomasi, miten hovimestarin leuka venyi ja mies karahti tulipunaiseksi.
"Huoneeniko, sir? Tietenkin voitte. Mutta jos suvaitsette, niin siistin sitä ensin hiukkasen."
"Älkää välittäkö siitä", sanoi Derrick ja aikoi lähteä huoneesta Minnsin kintereillä.
Mutta ovensuussa mies kääntyi häneen päin.
"Valitan, sir", Minns oli taas oma arvokas itsensä, "ollessani lordi Wealdin palveluksessa pelkään, etten voi ottaa vastaan sellaisia määräyksiä keneltäkään muulta kuin häneltä. Näytän teille hyvin mielelläni huoneeni, mutta ei olisi kunniaksi herralleni, jos se olisi epäjärjestyksessä, kun te tulette sitä katsomaan."
Hän poistui huoneesta ja sulki oven. Mr. Derrick jäi tuijottamaan hänen jälkeensä.
"Tuotapa en olisi osannut odottaa", sanoi Dick sielussaan tyytyväisenä.
Derrick loi häneen katseen, joka oli musta kuin ukkospilvi.
"Vanhanaikuinen palvelushenki vai mitä? Olen lukenut heistä kirjoissa, mutta en ole milloinkaan ennen tavannut ainoatakaan. En usko, että tahdonkaan nähdä koko huonetta."
Hän kääntyi kantapäillään ja lähti talosta.
Dick meni Minnsin huoneeseen. Hovimestari oli siellä hyvin rauhallisena ja näköjään hyvin tyytyväisenä itseensä.
"Mitä merkillistä tässä teidän huoneessanne on, Minns?" kysyi Dick. "Onko sillä jotakin tekemistä suuren arvoituksen kanssa?"
"Minun huoneessani ei ole mitään arvoituksellista, sir", sanoi Minns, ja jatkoi hieman levottomalla äänellä. "Suvaitsetteko sanoa minulle, sir, mainitsiko Mr. Derrick mitään siitä, että minä en ollut halukas näyttämään hänelle huonettani?"
Ankara vastaus oli jo Dickin huulilla, mutta hän hillitsi halunsa.
"Mr. Derrick sanoi vain, ettei hän pitänyt tarpeellisena katsella huonettanne tällä kertaa."
Hän näki hovimestarin kasvojen käyvän harmaiksi.
"Valitan, että hän sanoi niin, sir."
Hän ei selittänyt valittelunsa syytä, mutta Dick huomasi selvästi, että mies oli levoton. Hän tuli puolenyön aikaan sisään kysyen, halusiko Dick mitään, ja Dick kuuli hänen kulkevan käytävässä ja lukon napsahtavan hänen kiertäessään avainta.
Kellon ollessa puoli yksi salapoliisi sammutti kaikki valot porraskäytävästä ja meni ulko-ovelle. Puistikko oli ilmeisesti typötyhjä, mutta Dick tiesi, että läheisyydessä, vaikkakin näkymättömissä, oli kymmenkunta siviilipukuista poliisia, jotka olivat tulleet sinne yksitellen ja nyt noituivat sadetta ja noituivat häntä tämän ylimääräisen virantoimituksen takia.
Dick oli jo ilmoittanut näiden miesten johtajalle, että hän kenties saisi myöhäisen vieraan. Hän katsahti kelloonsa. Se oli puoli yksi. Hän otti naulakosta sadetakkinsa, napitti sen leukaan asti, sulki oven ja lähti kiertämään korttelia. Talon takana olevassa kujassa hän tapasi kaksi vartijoista. Heillä oli vaikea tehtävä, sillä kujan varrella oli toista tusinaa autotalleja niitä kahta lukuunottamatta, jotka olivat kummallakin puolella puutarhamuuria. Kello kahdestatoista lähtien oli kujaan tullut autoja, jotka olivat peräytyneet talleihinsa. Juuri Dickin jutellessa toisen miehen kanssa eräs auto ajoi kujaan.
"On melkein mahdotonta pitää silmällä kaikkia, jotka tulevat ja menevät", sanoi salapoliisikersantti, jonka toimena oli autonkuljettajain ja jaikamiesten tarkkaaminen. "Minns käväisi ulkona aivan äsken piippuaan polttamassa."
"Minns? Luulin hänen menneen nukkumaan", sanoi Dick hämmästyneenä.
Hovimestarin käytöstä ei toki kuitenkaan kannattanut oudoksua. Hänellä oli luultavasti tapana joka ilta tulla autotallin ovessa olevalle pienelle luukulle ja polttaa siinä illan viimeinen piippu.
"Kenen tuo auto on?"
Dick osoitti avonaista matkailuautoa, jonka etulyhdyt loistivat kirkkaasti ja joka seisoi poikkiteloin Tommyn goottilaisen autotallin edustalla.
Salapoliisi ei voinut antaa siitä mitään tietoa paitsi että se oli seisonut siinä jo tunnin ajan.
Dick tarkasteli autoa ja huomasi, että se oli loan peittämä. Numerolaatastakaan ei saanut selvää, mutta puhdistettuaan sen Dick numeron edessä olevista kirjaimista huomasi auton olevan kotoisin Sussexista. Se oli suuri Wengley, voimakkaimpia käytännössä olevia matkailuautomerkkejä. Hän suuntasi lyhtynsä sen sisään, mutta ei nähnyt mitään jännittävämpää kuin vedenpitävän peitteen, joka oli tarkoitettu suojelemaan matkailijoita, ja sen vieressä pari villavaa huopaa.
"Nyt muistan. Sen tulosta ei sittenkään ole vielä tuntia", sanoi eräs vartijoista. "En voinut nähdä ajajaa, sillä etulyhdyt olivat hyvin häikäisevät."
"Pitäkää sitä silmällä", sanoi Dick ja palasi talon edustalle.
Hän katseli salaperäisen talon valkeaa julkisivua. Joku, luultavasti Derrick, oli sulkenut yläparvekkeen ikkunat. Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin jäädä odottamaan, mitä tulossa oli.
Hän istui Tommyn salissa koettaen lukea, mutta muutaman sekunnin väliajoin hänen silmänsä kääntyivät uuninreunalla olevaan kelloon. Sen osoittaessa viittä vailla yhtä hän meni hyvin hiljaa pimeään eteishalliin ja asettui ovelle seisomaan. Eräs jalankulkija kulki nopein askelin oven ohi. Hän kuuli askelten häipyvän etäisyyteen ja heti sen jälkeen kirkonkellon lyövän yhden kerran.
Mitään muuta ei kuulunut, ja hänen kätensä oli oven kädensijalla, kun hän äkkiä kuuli hiljaisen naputuksen. Hän avasi heti oven ja näki edessään kaksi henkilöä. Heidän oli täytynyt seisoa oveen painautuneina, sillä he melkein kaatuivat eteiseen.
"Keitä te olette?"
"Minä olen Mary, Dick!" Tytön ääni oli hengästynyt.
"Kuka on kanssanne?"
"Eräs – eräs ystävä."
Dick näki, että toinen tulija oli mies, mutta ei voinut erottaa hänen kasvojaan.
"Tulkaa sisään", sanoi hän, ja tytön seuralainen kulki selvästi ontuen. "Teidän on paras jäädä ruokailuhuoneeseen."
"Ei, ei." Tytön ääni oli kauhistunut. "Te lupasitte viedä meidät huoneeseenne – Dick!"
Viimeinen sana tuli epäröiden, aivankuin tyttöä olisi ujostuttanut käyttää hänen ristimänimeään kolmannen henkilön läsnäollessa.
"Tahdon, että teette niinkuin pyysin... Ystäväni, Mr. Jones."
"Mr. Cornfort, luulisin", sanoi Dick hiljaa, ja kuuli miehen hiljaa naurahtavan.
"Teillä on hyvä muisti", sanoi hän. Hänellä oli sivistyneen miehen ääni, eikä siinä ollut mitään, mikä olisi viitannut vanhuuteen ja raihnaisuuteen.
Dick ei ollut luvannut ottaa vastaan mieshenkilöä. Hän ei olisi hämmästynyt, jos toinen tulija olisi ollut Henry, mutta Cornfortin saapuminen sai hänet ymmälle.
"Ennenkuin menemme edemmäksi", sanoi hän, "pyydän saada tietää pienen salaisuutenne. Ymmärrän, että jotakin epämiellyttävää on odotettavissa, mutta tahdon tietää, mitä ja miksi?"
"Ihmepä olisikin, ellette sitä tahtoisi", sanoi Cornfortin ääni. "Selitän teille tilanteen aivan peittelemättä. Maryn tarkoitus ei ollut, että minä tulisin tänne tänä iltana, mutta olen kyllästynyt siihen, että hän aina saa antautua vaaraan minun tähteni, ja tahdoin olla hänen lähellään."
"Ja minä voin sanoa teille", sanoi Dick irvistäen synkeästi pimeässä, "että Mary ei antaudu mihinkään vaaraan, ei tänä iltana eikä minään muunakaan iltana."
Sitten hän kääntyi tytön puoleen.
"Sekö siis on tarkoitus? Tahdotte minun auttavan teitä pääsemään viereiseen taloon? Oletteko te sivuhyökkääjät? Jos olette, niin voitte jättää minut pois laskelmistanne. Olen poliisivirkailija, ja minun on täytettävä velvollisuuteni. Mikä velvollisuuteni on, siitä en ole tarkalleen selvillä. Mutta ainakaan se ei salli minun auttaa teitä lähestymään ennenaikaista kuolemaa."
"Ei", tytön ääni oli melkein kuin kuiskaus, "tämä ajatus oli – Henryn. Hän tahtoi saada minut turvaan. Hän oli niin huolissaan siitä, että Lavinski suuntaisi kostonsa minuun. Tahdoin jäädä Eastbourneen, mutta toissailtaisen tapauksen jälkeen se oli mahdotonta. Se on totuus, Mr. – Dick. He eivät tietäneet, mihin he minut panisivat. Henry sanoi, että minut pitäisi sulkea poliisiasemalle ja että siellä olisin turvassa. Ja hän tahtoi lähettää Mr. Cornfortin Ranskaan. Ja sitten keksimme tämän epätoivoisen ajatuksen, että tulisimme teidän luoksenne. Se ei ole mikään ansa – Dick."
Tyttö oli vetoavasti tarttunut hänen käsivarteensa.
"Varmasti ei ole. Katsokaahan, Mr. Cornfortin piti olla jossakin lähettyvillä. Ymmärrätte sen aikanaan. Ja viime hetkessä päätettiin, että hän tulisi minun kanssani."
Dick huoahti.
"Rakas tyttöseni, minä en voi ymmärtää mitään." Hän mietti hetkisen. "Tai voinpa sittenkin. Tulkaa huoneeseeni."
Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille, mutta tämä irrottautui pelästyneesti huudahtaen. Eikä Dick sitä hämmästynyt.
"Älkää, älkää!" Ja sitten tyttö änkytti. "Olen hirveän pahoillani, mutta olen hermostunut." Ja sitten hän näytti muistavan jotakin: "Ettehän jätä meitä missään tapauksessa – rakas!" Viimeinen sana lausuttiin hyvin kainosti, ja mies, jolle se lausuttiin, ymmärsi syyn ja hymyili itsekseen.
"Tulkaa ylös huoneeseeni, armaani!" sanoi hän lausuen viimeisen sanan hyvin vallattomalla äänellä.
Hän kulki edellä, ja muut seurasivat häntä sanomatta mitään. Ovella tyttö taas tarttui hänen käsivarteensa.
"Älkää sytyttäkö valoa."
Dick työnsi heidät huoneeseen. Uutimet eivät olleet vedetyt ikkunain eteen, ja hämärässäkin Dick voi nähdä, miten kalpea tyttö oli. Mr. Cornfort, joka tuskin oli sanonut muuta kuin yhden lauseen taloon tultuaan, aikoi mennä ikkunan ääreen, mutta tyttö veti hänet takaisin.
"Ei, ei, ette saa. Muistattehan? Emmekö voi vetää uutimia eteen?"
Dick tarttui häntä käsipuoleen. Tyttö vapisi kiireestä kantapäähän ja hänen käsivartensa oli jäykkä kuin nuken.
Sitten Cornfort alkoi puhua.
"Jos voisimme olla ehdottomasti varmat siitä, että Mary oli oikeassa, niin koko juttu olisi niin yksinkertainen. Voisimmehan vaikka pyytää poliisin avuksemme, ja asia voitaisiin järjestää päivänvalossa. Mutta me emme ole varmoja, eikä Henry salli meidän panna mitään vaaralle alttiiksi."
"Mikä vaara teitä sitten uhkaa?" kysyi Dick.
Seurasi hiljaisuus, jonka jälkeen Cornfort sanoi hitaasti ja hyvin syviin mietteisiin vaipuneena:
"Minua elinkautinen vankeus ja Marya vankeus."
He kuulivat auton jarrujen vingahduksen alhaalta kadulta. Dick astui parvekkeelle riuhtaisten itsensä vapaaksi tytön tuskaisesta otteesta, ja näki auton pysähtyvän talon edustalle. Joku astui siitä, mutta hän ei nähnyt, kuka – ja samainen joku lähestyi pääovea. Dick meni porraskäytävän yläpäähän ja kuunteli. Ei kuulunut mitään, mutta äkkiä hän kuuli oven paukahtavan, ja Tommyn ääni huusi alhaalta.
"Halloo, mihin kaikki valot ovat hävinneet?"
"Tule pian ylös äläkä nosta meteliä."
"Onko jokin hullusti?" Ääni oli jännittynyt. "Kuulehan, mies, unohdin sanoa sinulle, minne olen menossa. Se juolahti mieleeni vasta kun olin lähdössä Pöllöklubista."
"Puhu hiljaa", varoitti Dick uudestaan.
Tommy suoriutui viimeisestä porrasjaksosta yhdellä hyppäyksellä, kompastui viimeiseen portaaseen ja sai aikaan metelin, joka varmasti kuului toiseen päähän aukiota.
"Pyydän anteeksi, hyvä mies... onko haamu liikkeellä? Taivas olkoon kiitetty siitä, että tulin oikeaan aikaan!"
"Ssh!" varoitti Dick hiljaa. "Huoneessani on eräs henkilö, jonka sinä tunnet."
"Häh? Ku-kuka?"
"Mary."
Tommy ei nähnyt hymyä, joka seurasi näitä sanoja.
"Mary!" hän kiljaisi. "Sinun huoneessasi? Hyvä Jumala! Mitä taivaan nimessä –?"
"Hänellä on esiliina mukanaan. Mr. Cornfort on täällä – invaliidi ja gentlemanni", sanoi Dick leikillisesti.
Ja sitten kuului tytön ääni.
"Tommy!" Tämä oli toista kuin äskeinen arka 'Dick'. "Tommy, rakas, miksi sinä tulit tänne?"
"Miksi minä tulin, hitto vieköön! Taisipa totisesti olla aika tulla!" kohisi Tommy. "Mitä riivattua tämä kaikki merkitsee, Mary? Dickyn huoneessa? Minun täytyy sanoa –"
"Mr. Cornfort on täällä."
"Mitä tämä pimeys merkitsee? Missä hitossa kaikki valot ovat?"
Hän haparoi seinää pitkin etsien katkaisijaa, mutta kaksi kättä tarttui hänen ranteeseensa ja veti hänen kätensä pois.
"Tommy, kultaseni, et saa!"
Hän talutti hämmästyneen nuoren miehen huoneeseen. Jostakin ulkoa kuului heikko vihellys. Dick syöksähti ulos parvekkeelle. Hän ei voinut nähdä mitään omalla tasollaan ja kumartui katsomaan alaspäin.
Kaksi henkilöä seisoi Derrickin salin edustalla olevalla parvekkeella. He hapuilivat käsillään pitkin seinää. Heidän sukupuoltaan oli mahdotonta erottaa, niin tummat, varjomaiset ja himmeät ne olivat. Dick näki toisen heistä kurottautuvan ja koskettavan kiiltävää seinää, ja samassa tapahtui ihme. Osa seinää, noin kahden neliöjalan laajuudelta, avautui kuten ovi.
Seisoessaan siinä tyrmistyneenä Dick näki kolmannen henkilön ilmestyvän näyttämölle ja tunsi hänet heti. Se oli sama mies, joka aikaisemmin samana iltana oli ampunut häntä. Dickillä oli yksi ainoa mahdollisuus päästä hänen kimppuunsa. Hänen täytyi hypätä yläparvekkeelta alemmalle. Hän ei epäröinyt hetkeäkään, heittäytyi kaiteen yli ja riippui sekunnin verran ajan pidellen käsillään kiinni parvekkeen kivilattiasta. Kahdesti hän heilautti ruumistaan ja tunsi sormiensa liukuvan pitkin liukasta reunaa... Äkkiä hän nykäisi itsensä eteenpäin ja hyppäsi.
Hän putosi vajaan tuuman verran alaparvekkeen kivikaiteen sisäpuolelle, ja hänen polvensa ja olkapäänsä hipaisivat naamioitua miestä juuri kun tämä laukaisi aseensa. Samassa silmänräpäyksessä he molemmat kieriskelivät kapealla parvekkeella. Mies tappeli raivokkaasti. Dick oli käynyt käsiksi mustaan naamariin ja yritti repiä sen rikki, kun tunsi kahden armottoman sormen hapuilevan silmiään ja hellitti otteensa. Salamannopeasti mies riuhtaisihe vapaaksi; lasinsirpaleet ratisivat hänen syöksyessään oviakkunan läpi, ja ennenkuin salapoliisi ehti kompuroida polvilleen, naamio oli sisällä huoneessa. Hän nousi jaloilleen ja lähti liikkeelle ovea kohti, kun joku tarttui hänen kaulukseensa ja veti hänet takaisin.
"Mieletön!" kuiskasi ääni hänen korvaansa. "Ettekö tiedä –"
Ping!
Luoti osui ikkunanpieleen. Dick näki valonvälähdyksen pimeästä huoneesta, ja särkyneestä ikkunanpielestä sinkoavat pirstaleet runtelivat hänen kasvojaan. Hengästyksissään hän salli vetää itsensä turvaan parvekkeelle.
Poliisipillit vinkuivat, ja hän näki miesten juoksevan joka suunnalta taloa kohti. Pudistaen kimpustaan miehen, joka häntä piteli, ja unohtaen vaaran hän juoksi saliin vetäen samalla esiin pistoolinsa. Ovi oli suljettu, mutta ei lukossa. Hän oli kuulevinaan äänen alhaalta...
Plop!
Tällä kertaa pamaus oli äänekkäämpi. Hänen ahdistajansa oli poistanut äänenvaimentajan. Dick ampui alas pimeyteen kerran, kaksi kertaa, ja kuuli tuskanhuudon. Eräs ovi paukahti kiinni alhaalla. Mies oli paennut kellarikerrokseen, mutta Dick oli hänen kintereillään. Täällä ei ollut minkäänlaista valoa, mutta hän voi kuulla takaa-ajetun läähättävän hengityksen. Hän oli matkalla viinikellariin päin.
Melkein samassa kuin Dickille selvisi, minne hänen vihamiehensä pyrki, rautaovi kumahti kiinni ja salpa työnnettiin sen eteen. Sinne ei päässyt – eikä sieltä pois liioin – muuten kuin puutarhan kautta, ja Dick tiesi, että siellä oli vartioimassa poliisi, mutta aseeton poliisi...
Hän juoksi ylös, avasi ulko-oven salapoliisilaumalle ja antoi heille ohjeita. Sitten hän palasi saliin. Joku oli sytyttänyt valot. Mary, yllään pitkä, musta sadetakki, odotti häntä portaitten yläpäässä.
"Oletteko haavoittunut?" Hänen äänensä oli levottomuudesta ohut. "Voi Dick, sanoinhan teille –"
"Minulla ei ole mitään hätää."
Hän oli hengästynyt, hänen päätään huimasi, ja hänen rikkirunnellut kasvonsa olivat veren peittämät. Astuessaan ulos salista hän näki Henryn tulevan sisään parvekkeelta pieni punainen kirja kädessään.
"Luulenpa, että siellä on rahaa kuin roskaa, kultaseni –", alkoi hän, mutta huomasi sitten Dickin ja hymyili ystävällisesti. "Hyvää huomenta, Mr. Staines. Nyt otaksun, että pidätätte meidät kaikki?"
Dick pudisti päätään.
"Enpä luule", sanoi hän.
Hän oli nähnyt pöydällä, mihin joko Henry tai tyttö sen oli jättänyt, aivan samanlaisen kojeen kuin hän aikaisemmin oli tässä talossa nähnyt, omituisen ilmapumpun. Se näytti suorittaneen tehtävänsä hyvin.
Henry näki hänen katselevan sitä ja hymyili leveätä hymyä.
"Niin, piilopaikka oli talon ulkoseinässä", sanoi hän, "ja se oli hyvin nerokas keksintö, sillä sitä ei tosiaan olisi ollut helppo ryöstää. Käsitättekö? Epäilin sen olevan siinä, kun tutkin kunnanvaltuuston pöytäkirjoja, ja niistä näin, että Mr. Derrick vainaja oli pyytänyt saada voimakkaan katulyhdyn taloansa vastapäätä, vieläpä tarjoutunut suorittamaan kustannukset – mikä hänen luontoisensa herrasmiehen taholta oli hyvin huomiota ansaitseva tarjous."
Hän piti kädessään pientä punaista kirjaa.
"Onko teillä aavistustakaan siitä, mistä Mr. Walter Derrick on löydettävissä?" kysyi hän kohteliaasti.
Dick ilmoitti hotellin nimen.
"Onhan toki kohtuullista, että selitämme hänelle, miksi silloin tällöin olemme käyttäytyneet hieman omavaltaisesti hänen talossaan. Sivumennen tahtoisin mielelläni tietää, olisiko poliiseilla mitään sitä vastaan, että Mr. Cornfort liittyisi seuraamme? Hänen kanssaan on eräs nuori nainen, jonka hyvin luonnollisista syistä mielelläni tahtoisin nähdä."
"Olen jo lähettänyt hakemaan tytärtänne ja Mr. Cornfortia", sanoi Dick. "Tahtoisin mielelläni nähdä tuon kirjan."
Henry ojensi hänelle vastustelematta punakantisen kirjasen.
"Kun olimme saaneet ulkoseinän avatuksi, ei salalokero enää tuottanut mitään vaikeutta. Se ei totta puhuen ollut edes lukittu ja lukko oli", hän otti ilmapumpun pöydältä ja osoitti sen keskustassa olevaa teräskärkeä, "tämä. Se piti pistää mikroskooppisen pieneen reikään, – joka oli hirvittävän vaikea löytää pimeässä – niin pitkälle kuin ruuvi salli. Silloin ilmapumpusta tuli oven kädenripa."
"Miten löysitte neulanreiän seinästä?" kysyi Dick.
Henry kuulosti melkein anteeksipyytävältä selittäessään.
"Otimme siitä teleskooppisen valokuvan ja suurensimme sen taitavasti. Se oli hyvin yksinkertaista. Salalokeron sijoittaminen ulkoseinään oli, kuten jo sanoin, hyvin nerokas ajatus. Sivumennen, Mr. Staines, tuossa – säilytyspaikassa on hyvin suuri määrä seteleitä, ja minun mielestäni olisi viisainta, että joku poliisivirkailijöistänne siirtäisi ne varmempaan paikkaan."
Hänen vielä puhuessaan Cornfort ontui huoneeseen, ja häntä seurasivat Tommy ja tyttö. Nyt Dick ensikerran näki Maryn ja hänen sisarensa yhdessä. Omasta puolestaan hän ei milloinkaan olisi langennut Tommyn erehdykseen.
"Te olette yöhoitajatar, eikö niin?"
Tyttö nyökäytti päätään.
"Jane de Villiers?"
Jane de Villiers hymyili ja loi aran katseen nuoreen mieheen, joka suu auki seisoi hänen vieressään, Tommy tuijotti vuoroon toiseen tyttöön, vuoroon toiseen. Samat silmät, sama kulmakarvain kaari, melkein tarkalleen sama hiusten väri. Mary de Villiers oli kenties hiukkaisen vaaleampi.
"Hitto vieköön!" murahti Tommy. "Minun täytyy sanoa...!"
"Sinun täytyy sanoa, että tämä oli sinulle yllätys Tommy." Maryn silmät hymyilivät. "Omasta puolestani olen hirveästi pettynyt, kun salapoliisitarkastaja Richard Staines ei ole vaipunut pyörtyneenä maahan." Hän kääntyi vetoavasti Dickin puoleen. "Älkää sanokokaan, että tiesitte tämän."
"Tiesin kun tiesinkin."
"Mutta miten?"
Hetken jännityksestä huolimatta, tilanteessa, joka olisi voinut olla tulvillaan vaaroja hänelle itselleen ja niille, joita hän rakasti, hänen naisellinen uteliaisuutensa voitti kaiken muun.
"Te ette milloinkaan nähnyt meitä yhdessä. Jane parka on kuukausia elänyt pelossa ja vapistuksessa. Hän ei milloinkaan mennyt ulos, paitsi kun minä olin poissa. Mistä te tiesitte?" hän uteli.
Dick katsoi häntä vakavasti silmiin.
"Kysyttekö tosissanne?"
Mary nyökkäsi puolittain, ikäänkuin peläten kuulla, mitä Dick sanoisi.
"Silloin sanon sen teille – toisen kerran! Ainoa selitys, jonka nyt voin teille antaa, on, että kun nainen sanoo minulle erinäisiä asioita asemasillalla ja heti sen jälkeen saan kuulla, että hän on kihloissa toisen miehen kanssa, niin –"
"Puhutaan siitä joskus myöhemmin", sanoi Mary kiireisesti. Hänen kalpeat kasvonsa olivat lehahtaneet ruusunpunaisiksi. "Tunnetteko isäni?" Hän nyökkäsi Henrylle.
Dick katsoi Henryyn ja naurahti.
"Kyllä, tunnen hänet varsin hyvin. Hänen nimensä on Henry de Villiers, ja hän on Kapkaupungissa toimivan de Villiersin Salapoliisitoimiston päällikkö."
"Ja Johannesburgissa", mutisi Henry. "Meillä on myös haaraosasto Durbanissa, Pretoriassa ja Kimberleyssä. Tahdotteko katsoa tätä kirjaa? Täällä on eräs, jota se suuresti kiinnostaa."
Nähdessään punakantisen kirjan Mr. Cornfort oli vaipunut voimattomana nojatuoliin, mutta nyt hän nousi seisomaan ja ojensi vapisevan kätensä ottaakseen kirjan Dickiltä.
Hän käänteli nopeasti lehtiä ja pysähtyi äkkiä. Tällä sivulla oli neljä riviä sormenjälkiä, toinen toisensa alla, ja hän osoitti niistä kolmatta. Vanhan Derrickin epäselvällä, kulmikkaalla käsialalla oli tämän rivin kohdalle kirjoitettu:
"Poikani Walter, syntynyt tammikuun 3 p:nä 1897."
"Kenen sormenjäljet nuo ovat?" kysyi Dick.
"Minun", sanoi Cornfort äänellä, joka tuskin oli kuiskausta kuuluvampi.
XXI.
Samana hetkenä eräs poliisi syöksähti huoneeseen.
"Luulen, että he ovat tehneet lopun Minnsistä", sanoi hän.
Mary päästi kauhistuneen huudahduksen.
"Isä... hän meni sitä tietä!"
"Missä hän on?" kysyi Dick.
"Hän on naapuritalon keittiössä. Luulen, että häntä on ammuttu."
Minuuttia myöhemmin Dick oli haavoittuneen miehen vieressä. Minns makasi selällään. Hän oli tajuttomana, ja hänen takkinsa oli veren tahraama.
"Antakaa minun katsoa."
Ääni oli Maryn. Hän polvistui miehen viereen, riisui hänen takkinsa ja liivinsä ja tutki nopeasti haavan.
"En luule, että se on kovin vaarallinen. Pyytäkää, että joku väestänne tilaa sairasauton."
Nopein, taitavin sormin hän sitoi haavan, ja katsellessaan häntä Dick huomasi näkevänsä Lordy Brownin surmanyönä tapahtuneen kohtauksen toisinnon.
"Mutta miten tämä tapahtui?"
"Jos katsahdatte Minnsin huoneeseen, niin luulen, että ymmärrätte", sanoi Mary hiljaa.
Dick meni keittiön vieressä olevaan pieneen huoneeseen. Se oli yksinkertaisesti kalustettu asuinhuone, ja Dick näki, että vuode, joka varmaankin tavallisesti oli huoneen nurkassa, oli vedetty keskelle lattiaa. Matto oli kääritty kokoon, ja kivilattiassa näkyi pieni aukko. Dick suuntasi taskulamppunsa säteen alaspäin ja huomasi, että hovimestarin asuinhuone oli juuri Derrickin viinikellarin yläpuolella.
Oli varmaankin joskus ollut aika, jolloin kellari oli ollut molempien talojen yhteinen. Hän muisti nyt, että Tommyn talossa ei ollut kellarikerrosta, mikä seikka oli häntä oudoksuttanut, kun hän ensin sai sen tietoonsa.
Hänen suorittaessaan tutkimustaan tyttö tuli hänen luokseen. "Tuota tietä me käytimme", sanoi hän. "Minns päästi meidät teidän talonne läpi monta monituista kertaa."
Dickin kysyvään katseeseen hän vastasi pudistamalla päätään.
"Ei, vain kerran käytimme tuota maanalaista käytävää. Minns raukka!"
"Mutta miksi ihmeessä –"
"Hän tunsi Mr. Walter Derrickin", sanoi Mary rauhallisesti. "He olivat aikoinaan palvelustovereita Kapkaupungissa."
Silloin Dick muisti salaisuuden, jonka Tommyn hovimestari oli hänelle uskonut.
"Tuolla ylhäällä oleva ystävämme on oikea Walter Derrick", jatkoi Mary. "Te sanotte häntä 'Cornfortiksi'. Toinen Walter Derrick –"
"– on Herman Lavinski", sanoi Dick. "Arvasin sen. Ja olin siitä varma tänä iltana tavatessani hänet ulko-oveltani tuon ampumakohtauksen jälkeen. Me olimme typeriä kumpikin, minä jättäessäni hänet vangitsematta ja hän kuvitellessaan, etten minä ollut huomannut, ettei kummallakaan kiviportaalla ollut ainoatakaan märkää jalanjälkeä. Se paljasti yhtä selvästi kuin jos se olisi ollut siihen painettuna, ettei hän ollut käynyt ulkona sateessa eikä siis ollut voinut sieltä tulla."
Minnsin onnettomuus ei ollut ainoa. Kuullessaan ensimmäiset heikot laukaukset kujassa olevat miehet olivat vetäytyneet lähemmäksi autotallin ovea. Heti sen jälkeen siinä oleva pieni veräjäovi oli auennut, ja kiihtynyt ääni oli kehoittanut heitä tulemaan sisään. Kaksi miestä oli tuskin syöksähtänyt oviaukosta sisään, kun ovi oli suljettu heidän jälkeensä. Toisen heistä etsiessä salpaa avatakseen sen jälleen, he kuulivat, miten auto lähti liikkeelle.
Kujan päässä oli kolmas poliisi, joka oli yrittänyt sulkea pakenijan tien ja joka vaivansa palkaksi oli lyöty tainnoksiin.
"Walter ei tietenkään ollut hotellissaan. On olemassa ainoastaan yksi mahdollisuus saada hänet kiinni, ennenkuin hän ehtii tehdä uusia tihutöitä, nimittäin soittaa Sussexin poliisille."
"Luuletteko, että hän aikoo pyrkiä Keyley'in?" kysyi Mary nyökäyttäen päätään. "Niin minäkin luulen. Minulla on se tunne, että hän on suunnitellut kaiken valmiiksi. Olen kahdesti nähnyt hänen hiipivän erääseen suureen moottoriveneeseen, mutta en ole milloinkaan kyennyt saamaan selville, missä hän sitä pitää."
Ja sitten Dick lausui kysymyksen, joka oli askarruttanut häntä siitä lähtien, kuin hän oli alkanut tutkia tätä juttua.
"Miksi ihmeessä ette kääntyneet suoraa päätä poliisin puoleen?"
Mary pudisti päätään.
"Siihen kysymykseen on hyvin helppo vastata. Emme olisi voineet tehdä sitä silloin, vaikka nyt voisimme sen tehdä. Te ette ota huomioon, että Mr. Cornfort, kuten te häntä nimitätte, on karannut vanki. Hänet on Rhodesiassa tuomittu elinkautiseen vankeuteen murhasta."
Dick oli ymmällä.
"Mutta rakas tyttöseni", sanoi hän viimein. "Hänethän täytyy siis vangita uudestaan."
"Luulen, että emme voi sitä välttää", vastasi tämä hämmästyttävä tyttö.
Sussexin poliisiasemalle ei ollut helppo päästä. Kului kolme neljännestuntia, ennenkuin he pääsivät oikeaan paikkaan (Sussexissa on kaksi piiritoimistoa ja kumpikin niistä olisi ollut väärä). Ja sieltä heille ilmoitettiin, ettei Keyley ollut Sussexin alueella. Se sijaitsi todellakin Surreyn puolella.
"Meiltä menee toinen tunti, ennenkuin saamme surreylaiset käsiimme", sanoi Dick. "Lähtekäämme itse Keyley'in."
Tähän mennessä Bourke oli saapunut. Roteva ukko ei näyttänyt erityisesti hämmästyvän kuullessaan, mitä oli tapahtunut.
"Tarvitsemme nopean auton –", alkoi Dick.
"Minulla on sellainen kadunkulmassa", sanoi Mary.
"Rakas poikaseni, miten luulet minun päässeen Lowndes Squarelta Brightoniin kolme minuuttia ennen Tommyä ja sinua ja kuinka kuvittelet minun kerran toisensa jälkeen voittaneen sinun junasi?"
"Kuka ajaa?" kysyi Dick, ja Mary hymyili.
Dick ei ollut milloinkaan eläessään ajanut sellaista vauhtia kuin sinä yönä. Mary istui ohjauspyörän ääressä katse suunnattuna edessä olevaan tiehen. Maaseutu tuntui lentävän heidän ohitseen. Kerran Dick liikahti levottomasti, mutta Henryn ääni rauhoitti hänet.
"Tyttäreni on hyvä ohjaaja", sanoi hän. "Hän on voittanut kolme kestävyysajoa Afrikassa."
Uskomattoman lyhyessä ajassa he tulivat Keyleyn porteille, ja Dick huoahti helpoituksesta, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa he olivat ajaneet apunaan äärimmäisen heikot etulyhdyt.
"Hänen on joka tapauksessa täytynyt kuulla meidät", sanoi Mary heidän laskeutuessaan autosta.
Siviilipukuiset poliisivirkailijat, jotka myöskin olivat olleet mukana autossa, eivät salanneet kiitollisuuttaan siitä, että hengenvaarallinen matka oli ohi. Vaieten ja peräkkäin he kulkivat pimeätä käytävää pitkin taloa kohti pysytellen lähellä pensasaitaa, joka reunusti hiekkakäytävää. Talossa ei näkynyt ainoatakaan valoa, eikä mikään osoittanut, että siellä olisi ihmisiä.
Dick tiesi varmasti, että mies oli täällä. Hän oli pysähtynyt lyhdyllään tutkimaan käytävän hiekkaa ja oli nähnyt tuoreita pyöränjälkiä. Sisäänkäytävän läheltä he löysivät auton. Sen lyhdyt oli sammutettu, mutta jäähdyttäjä oli vielä polttavan kuuma.
Silloin heidän keskustellessaan hiljaisella äänellä valo äkkiä ilmestyi yht'aikaa alakerroksen kolmen peitetyn ikkunan taakse. Dick pani merkille, että ne olivat salin ikkunat ja odotti. Toinen valo loisti ulko-oven yläpuolella olevasta puoliympyränmuotoisesta lasista. Dick odotti ja näki oven hitaasti avautuvan.
Mr. "Walter Derrick" seisoi ovensuussa. Hän oli paitahihasillaan. Toinen käsi oli paksussa siteessä.
"Olkaa hyvä ja astukaa sisään."
Hän oli sama hilpeä Walter, johon Dick oli tutustunut Brightonissa.
"Näin teidän lyhtynne ja kuulin autonne äänen. Onko raihnainen Mr. Cornfort mukananne? Eikö? Mikä vahinko! Näenkö Miss Mary Danen vai Miss Mary de Villiersin? Ja rakas vanha ystäväni Henry, tuolintyöntäjä!"
Hän kääntyi selin vieraisiinsa ja kulki heidän edellään saliin.
"Tuo pistooli on vähän tarpeeton, de Villiers", sanoi hän paheksuvasti hymyillen, mutta tämä huomautus ei tehnyt Henryyn mitään vaikutusta. Hänen pitkäpiippuinen revolverinsa pysyi suunnattuna heidän isäntäänsä.
"Nyt te arvattavasti aiotte pidättää minut? Mistä te minua syytätte?"
Hän lausui kysymyksen aivan ohimennen ikäänkuin se tuskin olisi häntä kiinnostanut.
"Murha tulee epäilemättä olemaan eräs syytös", sanoi Dick. "Sitäpaitsi teitä syytetään vilpillisestä esiintymisestä toisen nimellä, mutta luulen, että meidän onnistuu todistaa teidät murhaajaksi."
Derrick kohautti leveitä olkapäitään.
"Kiristäjä ja typerä raukka. Siitä ei vielä joudu hirteen. Pelkäänpä, että teille voi koitua vaikeuksia, herra tarkastaja. Jos olenkin murhaaja, niin ei minun toki silti tarvitse olla mikään poropeukalo. Olisin voinut saada teidät kynsiini pari kolme kertaa, Henry, – epäilemättä teidän on tunnustettava, että järjestän suurenmoisia kohtauksia. Pommi – epäilette kai minua siitä – olisi ehdottomasti ollut oivallinen tapa saada epämiellyttävä pieni seurue raivatuksi tieltään. Ettekö sulkisi ovea? Siitä vetää."
Dickin annettua merkin eräs salapoliiseista sulki oven. Toisen miehistä Dick sijoitti huoneen toiseen päähän, lähelle ikkunaa.
"Minä olen aseeton. Kuten sanoin, de Villiers, tämähän on ilmeistä teatteria", sanoi Derrick katsahtaen etelä-afrikkalaisen pistooliin. "Ja mitä nyt tapahtuu?"
Mutta jotakin oli jo tapahtunutkin. Derrick kärsi ilmeisesti tuskia. Hänen kasvonsa näyttivät kuluneilta, ja hänen huoleton käyttäytymisensä oli kenties raskain valeasu, mihin hän milloinkaan oli turvautunut.
"Oletteko haavoittunut?"
"Derrick" pudisti päätään.
"En pahasti", sanoi hän kevyesti. "Mitä minä saan kaikesta tästä? Seitsemän vuotta? Onhan toisena henkilönä esiintyminen toki sentään hyvin pieni synti."
"Minä syytän teitä Lordy Brownin murhasta", sanoi Dick, ja mies hymyili.
"Ei yhdenkään ihmisen silmä nähnyt minun murhaavan Lordya eikä ketään muutakaan Brownia", sanoi hän. "Mies oli murtautunut talooni, ja hän oli asestettu. Minulla oli täysi oikeus murhata hänet, jos nyt otaksumme, että minä hänet ammuin. Mutta minä vakuutan, että te ette voi mitenkään todistaa, että minä hänet tapoin. Ja vakuutan myöskin, että ystävänne Mr. Henry de Villiers tyttärineen oli talossani tuona yönä ja että he voivat olla yhtä syylliset kuin minäkin. Tunnen lakia tarpeeksi, tarkastaja Staines, tietääkseni, että teidän todistuksenne eivät riitä saamaan edes kissaa hirteen."
Dick tiesi tämän aivan yhtä hyvin.
"Tervehdin teitä hyväntekijänäni!" Derrick väänsi suunsa irvistykseen ja katsahti Dickiin. "Teidän laukauksenne teki minulle verrattoman palveluksen. Huomaan, että sanani teitä hiukan hämmästyttävät, mutta ymmärrätte ne kyllä myöhemmin. Syytättekö minua vielä muustakin? Pomminheitto – sitä ette voi todistaa. Minä yksinkertaisesti väitän, että en sitä tehnyt."
"On vielä eräs pieni seikka, Mr. Herman Lavinski", sanoi Dick rauhallisesti. "Tarkoitan Sloughin murhajuttua – eräs kassanhoitaja murhattiin harkitusti ja hänen rahansa varastettiin. Murhamiehen peukalon jälki tavattiin hänen pistoolistaan. Viikkoa myöhemmin te matkustitte Etelä-Afrikkaan Cleaven nimellä."
Taas sama ovela hymy.
"Mistä saatte todistuksen minua vastaan?"
"Todistus on helposti saatavissa – peukalonne jälki riittää todistamaan teidät syylliseksi."
Mies hymyili yhä edelleen, ja sitten hän hitaasti irroitti verisen kääreen kätensä ympäriltä.
"Se laukaus oli minulle onneksi", sanoi hän ja Dick katsahti käteen ja säpsähti.
Hänen umpimähkään ammuttu laukauksensa oli hävittänyt kaikki todistukset.
XXII.
Kukaan ei ole milloinkaan kuvaillut kohtausta, joka seurasi oikean Walter Derrickin saatua tietää, että hänen isänsä oli mennyt uusiin naimisiin. Heidän yhteenottonsa oli ollut katkera; se oli koskenut myöskin rahoja, sillä Walter oli tuhlaavainen. Tällä tuhlaavaisuudella oli omituinen aihe. Hänellä oli sama kokeiluinto kuin hänen isälläänkin, mutta hänen lempikokeilunsa maksoivat rahaa, sillä ne kohdistuivat metallurgisiin tutkimuksiin, ennen kaikkea kullan keksimiseen. Hän lähti isänsä talosta eroten hänestä ainiaaksi ja purjehti Etelä-Afrikkaan välikannenmatkustajana. Vuoden kestäneen vaelluksen jälkeen hän tuli Tanganjikan seuduille ja koki mitä erikoisimpia seikkailuja.
Kahdeksantoista kuukautta hän kaivoi kultaa eläen kesät talvet teltassa, saaden maasta irti riittävästi kyetäkseen maksamaan "pojilleen" ja ostamaan uusia hevosia vanhojen sijaan, jotka kuolivat kuin kärpäset. Ja sitten sattuma toi hänen seuraansa erään kulkijan, joka oli pyrkinyt tähän harvaan asuttuun seutuun aivan toisista syistä.
Tämä mies sanoi olevansa nimeltään "Joe Cleave" ja osoittautui miellyttäväksi toveriksi. Hän oli aluksi harvapuheinen, hiukan hermostunut, ja Walter Derrickillä oli ilman mitään erityistä syytä epämiellyttävä tunne, että hän oli paennut oikeuden käsistä, mutta matkustaessaan Pohjois-Rhodesian läpi hän oli tavannut useita miehiä, jotka eivät halunneet menneisyyttään pengottavan.
Cleavella oli ollut huono onni, ja kerran hän vihjaisi, että Kapkaupungin poliisi etsi häntä luultavasti saman hopeavarkauden takia, johon Minnsiä oli epäilty syypääksi. Tämä oli juuri tunnusomaista Cleavelle; kerran toisensa jälkeen hän näytti pujahtaneen oikeuden käsistä vierittämällä epäluulot jonkun viattoman miehen niskoille. Hän oli murhaaja, varas, petkuttaja ja ennen kaikkea murhaava pyssymies.
Hän tiesi yhtä ja toista kullankaivamisesta ja tuntui oleskelleen jonkin aikaa Johannesburgissa, ja kerran hän epämääräisesti puhui Kaukasus-vuorten platinakaivoksista. Derrick huomasi, että hän puhui useita kieliä, mutta ei antanut epäluulojensa häiritä jokapäiväisen seurustelun ystävällistä sävyä.
Toverukset sattuivat löytämään palasen tulvan jälkeensä jättämää maata, joka lupasi tehdä heidät molemmat rikkaiksi miehiksi. Kolmen kuukauden työn jälkeen tuli pettymys. Kulta, jota oli ollut runsaasti ensimmäisissä huuhdonnoissa, hupeni olemattomiin, ja he suunnittelivat juuri leirinsä siirtämistä ja lähtemistä eri tahoille, kun vanha leijona hyökkäsi Walterin kimppuun hänen kuljeskellessaan lähitienoilla ravinnon haussa. Hänen onnistui karkoittaa eläin tiehensä, mutta sitä ennen se oli pahasti raadellut hänen reittään, niin että hän sen jälkeen aina ontui – omituinen sattuma, koska hänen isällään oli ollut sama vika. Oli totta, että Lordy Brown oli tullut hänen avukseen ja kantanut hänet takaisin leiriin. Oli myöskin totta, että Lordy oli kadonnut kolmen tai neljän päivän kuluttua ottaen lähtiessään pienen pussillisen kultaa, jonka kokoaminen oli maksanut molemmille miehille niin paljon vaivaa.
Derrick tuli haavastaan vakavasti sairaaksi ja menetti tajuntansa. On luultavaa, että hän tänä aikana paljasti henkilöllisyytensä ja kertoi innokkaasti kuuntelevalle rikoksentekijälle, joka oli hänen seurassaan, isästään. Oli varmaa, että leiriin hänen sairaana ollessaan saapui Derrickille osoitettuja kirjeitä, ja eräs niistä oli epäilemättä hänen isänsä lähettämä. Hän oli melkein menettänyt näkönsä, kuuli tuskin mitään ja tahtoi kuoleman läheisyyden tuntien päästä sovintoon ainoan poikansa kanssa. Ei ole epäilystäkään siitä, että Cleave luki tämän kirjeen. Ja hänen odottaessaan toverinsa kuolemaa hänen suunnitelmansa kiteytyivät.
Hän lähti leiristä eräänä yönä uskoen ystävänsä olevan viimeisillään ja vieden mennessään niin suuren osan Derrickin omaisuudesta kuin voi saada kuljetetuksi. Hänellä oli pitkä vaellus edessään, ja hän tarvitsi rahaa sekä päästäkseen rannikolle että voidakseen jotenkuten ilmestyä näyttämölle Englannissa. Hänen täytyi tutkia maaperää, hankkia joitakin tietoja vanhuksesta ja ennen kaikkea saada varmuus siitä, että Walter oli puhunut totta houraillessaan, ettei hänen isällään ollut ystäviä.
Tässä pulassaan hän joutui erään kaivosleirin laitaan ja löysi erään kaivosmiehen makaamasta juopuneena tien syrjässä. Ei ketään näkynyt, ja niin Cleave tutki hänen taskunsa, mikä kannattikin hyvin, sillä mies oli äskettäin myynyt joitakin kaivausoikeuksia eräälle tanganjikalaiselle yhtymälle. Hän oli juuri lähdössä tiehensä, kun juopunut alkoi himmeästi tajuta, mitä oli tapahtunut. Ensimmäisen vihjauksen siitä, että mies oli hengissä ja hereillä, antoi Cleavelle pistoolinluoti, joka suhahti hänen päänsä ohi. Hän ampui takaisin ja kaatoi takaa-ajajansa. Mutta hän ei ollut huomannut, miten lähellä pientä yhteiskuntaa hän oli ja että äänen kuuluvissa oli joukko ihmisiä. Hän oli tuskin ehtinyt metsän suojaan, ennenkuin kiivas kiväärituli suuntautui häneen. Hän juoksi metsän läpi takaa-ajajat kintereillään ja pyrki siihen ainoaan suuntaan, jonka hän tiesi varmasti tuntevansa, kohti telttaa, johon oli jättänyt kuolevan ystävänsä.
Nopeimpien ahdistajiensa ollessa vain sadan yardin päässä hän läähättäen pääsi telttaan ja näki Walter Derrickin istuvan vuoteensa laidalla täysissä pukimissaan.
Derrickillä ei ollut mitään muistoa siitä, mitä sitten tapahtui. Tullessaan tajuihinsa hän makasi vankilan sairaalassa syytettynä ryöstöstä ja murhasta. Takaa-ajajien tullessa paikalle hän oli istunut kädessään pistooli, jossa oli kaksi tyhjää hylsyä, ja murhatulta mieheltä otettu saalis oli vuoteella. Murhaajan kasvoja ei kukaan ollut nähnyt...
Puolipyörryksissä Walter Derrick huomasi olevansa kuumassa, ummehtuneessa oikeussalissa kuunnellen kuolemantuomiotaan. Hänet oli tuomittu Cleavenä, jonka nimen hän oli myöntänyt omakseen. Hän uskoi itse hourepäissään tehneensä rikoksen ja tahtoi pelastaa isänsä nimen häpeästä.
Vankeutensa toisena vuonna (kuolemantuomio oli peruutettu) hän alkoi sovitella yhteen hajanaisia muistojaan. Hän sai myöskin kuulla, miten hän oli saanut Cleaven nimen. Kun vangitsemisen jälkeen oli kysytty hänen nimeään, niin hän oli maininnut sen. Luultavasti hän oli huutanut kadonnutta toveriaan, mutta paikallinen sheriffi ei ilmeisesti tietänytkään, että hänellä oli ollut toveri. Sillä välin Cleave oli päässyt rannikolle jättäen tietään osoittamaan ketjun murtovarkauksia. Kapkaupungissa hän katosi.
Kaksi vuotta kului keskusvankilassa, ja niiden kuluessa oikea Walter Derrick vähitellen kokosi muistonsirpaleensa. Hänen sallittiin lukea lehtiä (hän vietti suuren osan aikaansa sairaalassa), ja eräänä päivänä hän sai lukea uutisen isänsä kuolemasta ja vieressä olevan valokuvan alta sanat:
"Mr. Walter Derrick, isävainajansa suunnattoman omaisuuden perijä."
Hän tunsi valokuvan silmänräpäyksessä. Se oli Cleave. Ja silloin koko halpamainen juoni selveni hänelle. Hän oli vankilassa. Hänen viattomuutensa todistaminen oli mahdotonta. Hän koetti herättää vankilan lääkärissä ja papissa mielenkiintoa asiaansa kohtaan. Edellistä asia selvästi huvitti, ja jälkimmäinen koetti lempeästi saada häntä rauhoittumaan, sillä häntä pidettiin vankilassa hiukan sekapäisenä. Tämä mielipuolisuus se olikin hänet pelastanut hirsipuusta.
Kolme kuukautta hän mietti ja laati suunnitelmia. Eräänä myrskyisenä yönä, jolloin ukkonen ei lakannut jyrisemästä ja salamat leimahtelivat keskeytymättä, hän hyppäsi vankilan muurin yli ja lähti kulkemaan erämaihin päin. Kesti viisi kuukautta, ennenkuin hän pääsi Kapkaupunkiin, sataviisikymmentäkolme puutteen ja kauhun päivää. Hän oli puoleksi järjiltään ja lopen uupunut, kun kohtalo eräänä yönä johdatti hänet kauniiseen puutarhaan ja hän kaatui sen ainoan miehen portaille, joka kykeni häntä auttamaan.
Mary Dane löysi hänet siitä. Hän oli ollut sairaanhoitajattarena Kapkaupungin sairaalassa ja oli jättänyt paikkansa ryhtyäkseen auttamaan isäänsä tämän nopeasti kasvavassa liikkeessä.
De Villiers oli suurin salapoliisi, minkä Etelä-Afrikka milloinkaan oli tuottanut. Oltuaan alkujaan salapoliisitarkastajana Kimberleyssä hän oli jättänyt poliisilaitoksen ja perustanut oman toimistonsa, kun hänen tyttärensä olivat pieniä lapsia. He kantoivat tainnoksissa olevan miehen vuoteeseen, ja Henry de Villiers olisi tilannut sairasauton lähettääkseen hänet sairaalaan, mutta Mary esti sen.
Neljä päivää myöhemmin heikko ja epätoivoinen mies kertoi Henry de Villiersille historiansa, kertoi hänelle kaiken, myöskin sen, että oli karannut vankilasta. De Villiers epäili ensin, mutta Mary Dane nopeine naisen vaistoineen oli vakuuttunut siitä, että tämä villi vaeltaja puhui totta. Hänen henkilöllisyydestään oli olemassa ainoastaan yksi todistus – ja sen löytämisestä oli hyvin vähän toiveita – perhekirja. Hän tiesi, että hänen isällään oli sellainen, muisti himmeästi, että talossa oli salakätkö ja että vanhus oli siinä säilyttänyt yksityisluontoisia asiapapereitaan.
Jos vale-Derrick oli löytänyt tämän salakätkön, niin kaikki toivo oli mennyttä. De Villiers harkitsi juttua ja suoritti joitakin tiedusteluja lontoolaisen asiamiehensä välityksellä. Hän matkusti itse rikoksen tapahtumapaikalle, kuulusteli seudulla asuvia alkuasukkaita ja sai tietoonsa, että Cleave oli todellinen henkilö. Hän seurasi murhamiehen jälkiä etelään päin ja merkitsi muistiin tosiseikkoja. Ja eräänä iltana hän sanoi:
"Me yritämme, Derrick. Lääkäri on kehoittanut minua ottamaan lomaa, ja minä luulen, että tämä on sellainen loma, jota minä tarvitsen. Se tulee maksamaan minulle viisituhatta puntaa ja vie luultavasti meidät kaikki tyrmään. Palkkioni on viisikymmentätuhatta puntaa, jos onnistumme, ei mitään, jos epäonnistumme."
Täysin liikemäisesti laadittiin tämänsisältöinen sopimuskirja. He tulivat Englantiin, ja Mary keksi keltaisen rullatuolin. Se saisi Derrickin pysymään näkymättömissä ja selittäisi näiden neljän henkilön alituisen yhdessäolon. Jane, joka oli sisartaan vuotta nuorempi, oli yöhoitajatar, ja Mary määräsi hänet esiintymään kaksoisolentonaan.
"Hänen avullaan minun aina oli mahdollista todistaa alibini. Aina kun oli odotettavissa, että minut nähtäisiin Lontoossa, järjestin niin, että hänet varmasti nähtiin jossakin viidenkymmenen penikulman päässä sieltä. Hän se tanssi Brightonin tanssiaisissa – asetuin hänen paikalleen kymmenen minuuttia ennen sinun saapumistasi. Jane parka! Hän inhosi tätä kaikkea. Hän on luonnostaan hermostunut, ja sitten tuo hirveä tyttö teki jutun kahta mutkikkaammaksi rakastumalla Tommyyn! Tietysti minulla oli hänen sormuksensa. Se selittää, miksi Tommyn kihlattu oli niin hellä illalla ja niin kylmä päivällä. Minä pidän Tommystä, mutta hänen hyväilyjään minä inhoan. Poika kulta, hän oli hyvin loukkaantunut!"
"En tiedä, milloin Lavinski alkoi epäillä, että me tunsimme hänet – luulen melkein, että se tapahtui silloin, kun joku kertoi hänelle perhekirjasta –"
"Vanha tarkastaja Endred oli syyllinen", sanoi Dick.
Mary nyökkäsi.
"Kenties jo aikaisemminkin. Hän oli voinut tuntea oikean Derrickin rullatuolissa. Hän oli voinut sähköttää Etelä-Afrikkaan saadakseen tietoja de Villiersistä. Kenties Lordy Brown kertoi hänelle."
"Sinäkö löysit Lordy Brownin?"
Mary nyökkäsi taaskin.
"Hän kuoli pian sen jälkeen kuin olimme hänet löytäneet. Kauhistuin kuullessani hänen vaikerointinsa. Teimme kaiken voitavamme helpottaaksemme hänen oloaan. Hän tunsi minut tietenkin ja pyysi, että lähettäisin hänen taskussaan olevat rahat hänen vaimolleen, mutta hän ei suostunut sanomaan minulle, kuka hänet oli ampunut. Hän noudatti rikoksentekijäin vanhaa lakia 'älä anna ilmi'. Isä pyysi kaksi kertaa, että hän selittäisi kaiken, mutta hän kieltäytyi. Mikäli minä voin saada selville, olivat he riidelleet, ja minä uskon varmasti, vaikk'ei Lordy sitä sanonutkaan, että häntä oli pyydetty salaa tulemaan taloon, missä Lavinski häntä odotti, kenties lahjoakseen hänet olemaan vaiti. Milloin sinä arvasit?" kysyi hän Dickiltä.
"Arvasin puolittain", tämä vastasi, "kun Lavinski ei tietänyt, että ukko Derrick oli ontunut. Hänen palatessaan vanhus luultavasti oli vuoteen omana. Hän suoritti kaikki liikeasiansa huoneessa, jota minä sanon toimistoksi, ja luulen, että se on sama huone, jossa hänellä oli ollut salaiset kohtauksensa vaimonsa kanssa. Eikä Lavinski tietänyt tuosta vaimostakaan mitään! Se oli toinen epäsointu. Hetken päähänpiston vallassa hän keksi hänelle nimen Miss Constable."
"Miten hänen nyt käy?" Mary kysyi hetken vaitiolon jälkeen.
Dick pudisti päätään.
"En tiedä. Tulee olemaan hirveän vaikeata todistaa hänet syylliseksi. Yleinen syyttäjä ei tule hyväksymään murhakannetta; hän ei usko oikeuden voivan todistaa häntä syylliseksi, emmekä sen jälkeen tietenkään voisi esittää toista syytöstä. Hän saa luultavasti elinkautisen."
Maryä värisytti.
"Koko lapsuuteni on kulunut tässä rikosten paljastamisen ilmapiirissä, ja tuntuu siltä, kuin minun täytyisi suostua elämään siinä elämäni loppuun. Ja Dick, tuosta ajatuksesta, että viettäisimme häämme yhdessä, sinä ja minä ja Tommy ja Jane siitä meidän täytyy luopua. Tommy ei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän on puolikuollut pelosta ajatellessaan, että voisi erehdyksestä saada minut."