[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHlvHsgT4Yufym6hWbLKMSda-Hg3zh_bEbo2JdhXayBs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1856,"Kaksoisolento","Wallace, Edgar",1875,1932,"1856-wallace-edgar-kaksoisolento","1856__Wallace_Edgar__Kaksoisolento",null,"romaani",[],[],"fi",1928,1930,57633,364873,true,[],[],[],"Cambridgen yliopistosta valmistunut Dick Staines päätyy Scotland Yardin rikostutkijaksi. Salapoliisiromaanissa hän kohtaa arvoituksellisen murtovarkauksien sarjan ja mystisen kaksoisolennon, joita yhdistää kymmenen vuotta aiemmin tehty selvittämätön murha.","Edgar Wallacen 'Kaksoisolento' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1856.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSOISOLENTO\n\nSalapoliisiromaani\n\n\nKirj.\n\nEDGAR WALLACE\n\n\nSuomennos englantilaisesta alkuteoksesta \"The Double\"\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nJättäessään Cambridgen yliopiston Dick Staines näki edessään lukuisia\nmahdollisuuksia, jotka olivat toinen toistaan vähemmän houkuttelevia.\nOppiarvonsa nojalla hän olisi voinut päästä jonkin koulun opettajaksi.\nHän olisi myöskin voinut saada työtä suuressa autoliikkeessä ja kolmen\nvuoden aikana palkkaa kolmekymmentä shillinkiä viikossa olematta silti\nvarma ylennyksestä tämän oppikauden päätyttyä. Tai hän olisi voinut\nastua Hänen Majesteettinsa armeijaan, missä kuukausipalkka olisi\nriittänyt ruokarahoiksi, tai, mikäli hänellä oli suhteita, antautua\nvirka-alalle pitäen päämääränään diplomaatin uraa.\n\nHänellä ei ollut vaikutusvaltaisia suhteita eikä rahaa lukuunottamatta\nsen tuhannen punnan suuruisen perinnön rippeitä, jonka turvissa hän oli\nsuorittanut tutkintonsa Cambridgessä.\n\nEräänä iltana hän palasi Gower Streetin varrella olevaan kalustettuun\nhuoneeseensa, jonka hän oh vuokrannut Lontooseen saapuessaan, ja\nlevitti eteensä ne neljä paikkatarjousta, jotka hän oli saanut\nvastaanottaa. Hän oli tehnyt sen havainnon, ettei edes valmistavan\nkoulun opettajantoimen saaminen ollut leikin asia. Autoliikkeen\nlopullisen tarjouksen hän repi palasiksi ja viskasi tuleen. Sitten hän\notti taskustaan painetun kaavakkeen, täytti sen huolellisesti ja lähti\nviemään sitä postiin. Kolme päivää myöhemmin hän sai kutsun saapua\nScotland Yardiin, ja ennenkuin kuusi kuukautta oli kulunut, Mr. Richard\nStaines, Cambridgen yliopiston fil. kand., astuskeli Finchley Roadia\nLontoon poliisikunnan virkapuvussa.\n\nJa sitten useat seikat olivat edistäneet hänen nopeata ylenemistään.\nHitunen onnea, sen hän tunnusti, edelleen onnistunut koukkuisku,\njoka lennätti Peter Lanbradin pitkäkseen lattialle juuri kun hän\nsormellaan painoi muuatta alivaltiosihteeriä vastaan pahaenteisesti\ntähdätyn pistoolinsa liipaisinta, hänen pikajuoksijankykynsä ja --\ntärkein viimeiseksi -- hänen kielitaitonsa. Han puhui neljää kieltä\ntäydellisesti, kahta hyvin ja kolmea muuta välttävästi. Neljän\nvuoden kuluttua virkauransa alkamisesta hän oli rikostutkimusosaston\nkersantti, ja hänen ylenemisensä jatkumista pidettiin varmana.\n\nJa niin kävikin. Hän oli salapoliisitarkastaja Staines matkustaessaan\nBrightoniin lordi Wealdin kanssa, jota hän, samaten kuin useimmat muut\nihmiset, tuttavallisesti sanoi Tommyksi. He olivat olleet tovereita\nCambridgessä, olleet saman collegen poikia ja istuneet samassa\narestissa.\n\n\"Tämä on todella vallan uskomatonta, hyvä mies\", päivitteli Tommy\npujottautuen nopeine Rollseineen kaksien maalaisrattaiden välitse.\n\"Minusta tuntuu siltä, kuin pollari vielä eilispäivänä olisi laahannut\nmeitä kahta pitkin Petty Curya, ja -- ja nyt sinä olet pollari!\"\n\nHän nauraa hihitti nauttien tästä ajatuksesta.\n\nTommy oli pyöreäkasvoinen mies, joka näytti ikäänsä paljon nuoremmalta,\nja vaikka hän ei suinkaan ollut mikään kääpiö, niin hän oli vieressään\nistuvaa paljaspäistä, päivänpaahtamaa miestä puolta päätä lyhyempi.\nDick Staines oli harvinaisen hauskan näköinen mies, vaikka hän itse\nvähät välitti tästä edusta. Hänellä oli urheilijan ruumiinrakenne\nja reippaat kasvot, ja hänen harmaista, hymyilevistä silmistään\nnäki hänen nauttivan elämästään. Tommy ja hän eivät olleet nähneet\ntoisiaan vuosikausiin. Lordi Weald oli juuri palannut Etelä-Afrikkaan\ntekemältään retkeltä, ja he olivat sattumalta tavanneet toisensa\nkaupungissa -- hieman sopimattomasti Dick Stainesille, joka erään\nrahakkaan apulaisjohtajan kutsumana par'aikaa oli lähdössä kahdeksi\nviikoksi Skotlantiin kalastelemaan. Koska hänen taloudellinen asemansa\nei suinkaan vielä ollut vakiintunut, hän oli antanut sievän pienen\nChelseassa olevan huoneistonsa kuukaudeksi vuokralle, mikä järjestely\nnäytti osoittautuvan hyvin hankalaksi, kuten hän selitti toverilleen.\n\n\"Miksi minä oikeastaan olen lähtenyt kahdeksi päiväksi Brightoniin, sen\ntaivas tietäköön!\"\n\n\"Sinä olet menossa Brightoniin, ukkoseni\", sanoi Tommy, \"siksi, että\nolisi ollut hiton epäkohteliasta olla noudattamatta vanhan toverin\ninnokasta kutsua. Sanoithan minulle itse, ettei komissaarisi vai miksi\nhäntä nimität, ole Skotlannissa ennen kuin viikon lopulla. Sitäpaitsi\nminulla on sinulle suunnattoman paljon kerrottavaa. Olen kokenut\npöyristyttäviä seikkailuja, leijonain ajoa, mitä vain haluat!\"\n\n\"Kumpi teistä ajoi -- sinä vai leijona?\"\n\n\"Vuorottelimme\", sanoi Tommy rauhallisesti. \"Joskus minä olin\nedellä, välisti leijonat. Ja sitäpaitsi Brighton on hyvä paikka\nmaksatautisille, ja Brightonissa on ihanin olento, minkä milloinkaan\nolet tavannut. En ole elämässäni nähnyt ketään hänen vertaistaan, hyvä\nmies --\"\n\n\"Leijonako?\"\n\nLordi Weald loi häneen kärsivän katseen.\n\n\"Hän on sairaanhoitajatar, hyvä mies. En ole ollut kyllin rohkea\nsaadakseni selville, kuka hän on, mutta sinä olet salapoliisi ja niin\nedespäin --\"\n\n\"Jos sinä kuvittelet\", sanoi Dick Staines vakavasti, \"että minä olen\nlähtenyt Brightoniin auttaakseni sinua pienissä lemmenseikkailuissasi,\nniin saat pian huomata erehtyneesi, Tommy.\"\n\nKun Tommy Weald oli ehtinyt toipua harmistaan ja vastaväitteistään,\nniin he jo olivat ehtineet hotellinsa edustalle. Heidän astuessaan\nylös leveän sisäänkäytävän portaita, tuli ovesta heitä vastaan eräs\nmies, jolla oli suuret, punaiset kasvot ja lyhyet, törröttävät, mustat\nviikset. Hän tuijotti Tommyyn ja heilautti iloisesti kättään.\n\n\"Hurjan mukava mies\", sanoi Tommy. \"Tunnetko hänet?\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Walter Derrick\", selitti lordi. \"Lähin naapurini Lowndes Squarella.\nIso talo ja kasoittain rahaa, mutta hurjan mukava mies. Minun\nisäukollani oli tapana sanoa, ettei hän milloinkaan ollut tavannut niin\nhiton ikävää miestä kuin tämän Derrickin isä oli, mutta poika on --\"\n\n\"'Hurjan mukava'?\" ehdotti Dick.\n\nHeidän ollessaan hississä Tommy, jonka mieleen ei milloinkaan mahtunut\nkahta asiaa yhfaikaa, laveasti kehui naapurinsa \"mukavuutta.\"\nSikäli kuin Dick Staines sai selville, Mr. Derrick oli ansainnut\nhauskan miehen maineensa pääasiallisesti nauramalla kaikille Tommyn\nsukkeluuksille.\n\nDick tunsi kyseellisen herrasmiehen varsin hyvin nimeltä, olipa totta\npuhuen tuntenut hänen suuren keltaisen Rollsinsakin, joka seisoi\nhotellin edustalla. Ainoa epäedullinen seikka, jonka hän oli tästä\nhenkilöstä kuullut, oli, että Mr. Derrick kerran, kun muuan köyhä\nserkku, hänen ainoa sukulaisensa, rahapulaan joutuneena oli käynyt\nhänen luonaan apua pyytämässä, oli lähettänyt hakemaan poliisia ja\nantanut tunkeilevalle sukulaiselleen matkapassit. Sitä ei olisi\nodottanut suurelta, jalolta sielulta. Hänen isänsä oli aikoinaan ollut\nLontoon pahin saituri. Hän oli mennyt kitsaudessaan niin pitkälle,\nettä oli, mikäli huhuun voi luottaa, joutunut Walter Derrickin kanssa\nriitaan polkupyörän ostosta, minkä jälkeen isä ja poika vuosikausiksi\nolivat vieraantuneet toisistaan, jälkimmäisen eläessä ulkomailla\ntavallisena työmiehenä.\n\nMutta tämä seitsemän tai kahdeksan vuoden maanpakolaisuus ei ollut\nkatkeroittanut miestä. Ennen niin ujo, pelokas poikanen, jonka vain\nharvat olivat nähneet ja jota ei kukaan ollut läheisesti tuntenut,\npalasi vuotta ennen vanhuksen kuolemaa miehenä, joka otti elämän\niloiselta kannalta.\n\n\"Hänestä tämä elämä on hurjan hauskaa -- itse hän sanoi sen minulle\",\nkertoi Tommy.\n\nTämä pieni ylimääräinen loma oli Dick Stainesille mieluisa vaihtelu.\nIlta oli lämmin, ja koska päivällisen jälkeen vielä oli valoisaa, niin\nmolemmat miehet lähtivät kävelemään rantatielle. Tommy, jonka puhetulva\ntuskin hetkeksikään oli keskeytynyt hänen Englantiin tultuaan, kertoi\nponnekkaasti ja mahtavin elein tielleen osuneista seikkailuista (jotka\nhänen kaunisteluistaan huolimatta tuntuivat jotenkin miedoilta).\n\nHe olivat ehtineet syrjäisempään osaan rantakävelyä, kun Dick tunsi\nkäsivarteensa tartuttavan.\n\n\"Siinä hän on!\"\n\nDick Staines käänsi päätään. Nuori tyttö totisessa sairaanhoitajattaren\npuvussa kulki hitaasti heitä kohden. Dick ei voinut nähdä hänen\nkasvojaan, ennenkuin he olivat melkein toistensa tasalla.\n\nOn kauneutta, joka ensi hetkenä häikäisee, mutta ei siedä tarkempaa\narvostelua. On toinen laji, joka vaikuttaa hitaammin ja kestävämmin, ja\nvielä kolmas, harvinaisin kaikista, välittömästi tehoava sulous, joka\nsaa vieraan tuntumaan jollakin tavoin tutulta.\n\nNähdessään tämän tytön ensimmäisen kerran Dick Staines tunsi\nselvästi, että hänen oli täytynyt kauan tuntea hänet ja ihailla hänen\nkauneuttaan. Vajaan sekunnin ajan hän oli sen nähnyt, ja tyttö oli\njatkanut matkaansa.\n\n\"Kas niin, mitä arvelet, mies?\" Tommy odotti kärsimättömänä hänen\ntuomiotaan.\n\n\"Hän on hyvin sievä\", sanoi varovainen Dick Staines ja tunsi itsensä\nraakalaiseksi osoittaessaan näin törkeätä haltioitumisen puutetta.\n\n\"Hän on sairaanhoitajatar, veikkoseni\", sanoi Tommy aivan turhaan.\n\"Työntää erään haudan partaalla olevan ukon rullatuolia -- tai ei hän\nsitä oikeastaan työnnä, mutta on mukana. Eikö hän ole loistava?\"\n\n\"On todellakin loistava\", myönsi Dick. \"Mikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Mary Dane. Et kai olisi luullut, että saisin sen urkituksi\", sanoi\nTommy voitonriemuisesti, \"mutta sainpa! Mary Dane -- se sopisi vaikka\nnäyttämön tähdelle.\"\n\n\"Mistä tiedät, että hänen nimensä on Mary Dane?\"\n\n\"Kysyin täysihoitolassa\", sanoi häpeämätön Tommy. \"Kas, se aate\nei olisi pistänyt sinun päähäsi -- meillä muutamilla tavallisilla\nihmisillä on enemmän kekseliäisyyttä kuin teillä pollareilla. Ja sanon\nsinulle vielä jotakin: tuon vanhan herran nimi, jota hän työntää\ntuolissa, on Cornfort. He matkustelevat paikasta toiseen täällä\nrannikolla etsien oikeata lajia ilmaa. Minä puhuttelin häntä kerran --\nsanoin 'Hyvää huomenta'.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\" kysyi Dick, jota tämä odottamaton romanttinen kohtaus\nhuvitti.\n\n\"Hänkin sanoi 'Hyvää huomenta'\", sanoi Tommy. \"Mutta hän sai minut niin\nymmälle vastaamalla yhtään mitään, etten enää keksinyt mitään muuta\nsanottavaa! Hän on hieno nainen, hyvä mies, hänen äänensä oli kuin\nsokerileivos, tiedäthän, tuollainen hieno ja pehmeä ja.....\" Tommy etsi\nturhaan tyydyttävämpää vertausta.\n\nHe kääntyivät takaisin toivoen tapaavansa hänet uudestaan, mutta\npettyivät. Illalla heidän istuessaan tupakkahuoneessa keskustellen\nviimeisen whiskyn ja soodan ääressä Mr. Walter Derrick astui sisään.\nHän katseli ympärilleen huoneessa, ja äkkiä hänen katseensa pysähtyi\nlordi Wealdiin, ja hän asteli hitaasti huoneen poikki heidän luokseen.\n\n\"Hei, hei, Weald! Me kaksihan näytämme olevan siamilaiset kaksoset.\nHe asuivat vierekkäin Lontoossa, eivätkä eronneet toisistaan\nBrightonissakaan!\" Hän nauraa hihitti sukkeluudelleen istuutuessaan.\n\nHän hymyili Dickille, ja hänen silmänsä vilkkuivat veitikkamaisesti\nluusankaisten lasien takaa.\n\n\"Ja mikä hirvittävä rikos on tuonut teidät Brightoniin, herra\ntarkastaja?\" sanoi hän Dickin ihmeeksi. \"Tunnenhan toki teidät.\nNäin teidän esiintyvän oikeudessa -- rikosjutut ovat minun\nerikoisharrastuksiani. Minun kirjastoni on Lontoon paras.\"\n\n\"Dick on ystäväni\", kiiruhti Tommy selittämään. \"Olimme tovereita\nyliopistossa; sitten hänestä tuli pollari ja siinä kaikki.\"\n\nDickin yhteiskunnallinen asema ei näyttänyt sanottavasti kiinnostavan\nMr. Derrickiä.\n\n\"Omituista, että satuin tapaamaan teidät. Aivan äskettäin, kun\njuttelin erään henkilön kanssa, mainittiin teidän nimenne. Keskustelu\nkoski Sloughin murhajuttua. Muistattehan, kuinka erään yhtiön -- en\nmuista minkä -- kassanhoitaja ammuttiin kuoliaaksi ja hänen rahansa\nryöstettiin. Olin Afrikassa siihen aikaan ja sain sen käsityksen,\nettä mies saatiin kiinni, mutta ystäväni sanoi minun erehtyneen. Tämä\nkenties tapahtui, ennenkuin te tulitte poliisin palvelukseen.\"\n\n\"Samana päivänä, jolloin tulin poliisin palvelukseen\", sanoi Dick\nrauhallisesti. \"Ei, häntä ei milloinkaan saatu kiinni. Eräitä seikkoja\nmeillä tietenkin on tiedossamme --\"\n\nMr. Derrick nyökkäsi.\n\n\"Niin, sormenjälki, joka tavattiin pistoolin piipusta. Tuon minäkin\ntiesin. Ainoa seikka, jota en tietänyt, oli, saatiinko murhaaja\ntalteen. Kun elää noin tuhannen penikulman päässä koko maailmasta ja\nsanomalehdillä on paha tapa joutua harhateille, -- erään joen tulvat\nveivät minulta seitsemän postia -- niin monen jutun loppu helposti jää\nhämäräksi.\"\n\n\"Tämän jutun loppua ei ole vielä kirjoitettukaan\", sanoi Dick hymyillen.\n\nMr. Derrick puri mietteissään huultaan.\n\n\"Minä siis menetin\", sanoi hän. \"Olisin voinut vannoa, että mies joutui\nkiinni ja tuomittiin. Olin varmaan sekoittanut hänet johonkin toiseen\nmurhaajaan.\"\n\nHän oli tuota puheliasta ihmislajia, jolta ei ole helppo saada\nsuunvuoroa.\n\n\"Asia oli minulle tavallaan henkilökohtaisesti mielenkiintoinen.\nIsäni, jolla -- surullista tunnustaa -- oli sangen harvoja viehättäviä\nominaisuuksia, oli hankkinut itselleen sormenjälkikokoelman. Ukko\nraukka yritti kaiken ikänsä saada todistetuksi, että kaikki muut olivat\nväärässä paitsi hän itse!\" Hän veti suunsa pieneen irvistykseen. \"Minä\nsain kyllä kärsiä tuon harrastuksen takia, mutta en valita. Ja hän\nuskoi aivan varmasti, että poliisin teoria, jonka mukaan kahta täysin\nsamanlaista ihmissormenjälkeä ei ole maailmassa, oli väärä, ja keräsi\nerinomaisen kokoelman, maksoipa kouluille ja tehtaille palkkioitakin\nsormenjälkikokoelmista, vaikka Herra tietäköön, että hän vihasi rahan\ntuhlaamista.\"\n\n\"Ja sai luultavasti pettymyksen palkakseen\", hymyili Dick.\n\nKookas mies pudisti päätään.\n\n\"En tiedä. Minusta ei ole mahdotonta, että hänen teoriassaan\nolisi järkeä. Ajatelkaahan hiukan! Kuinka monta sormenjälkeä\nteillä on Scotland Yardissa? Kenties neljännesmiljoona. Se on\nsadaskuudeskymmenesosa Englannin väkiluvusta. Te ette tutki muita\nkuin rikoksentekijäin luokkaan kuuluvia henkilöitä, ja samoin tehdään\nRanskassa ja Amerikassa ja kaikkialla, missä sormenjälkijärjestelmä\non käytännössä. Se, että ei ole olemassa kahta samanlaista\nrikoksentekijää, ei vielä todista, ettei ole olemassa kahta samanlaista\nkunniallista miestä.\"\n\n\"Jatkatteko te tuota arvokasta työtä?\" kysyi Dick.\n\nMr. Derrick pudisti päätään.\n\n\"En suinkaan\", vastasi hän. \"Isäni kuoltua keräsin ensi työkseni koko\nroskan ja heitin kaikki tuleen.\"\n\nSitten hän äkkiä kääntyi Tommyn puoleen, kysyi häneltä, miten\nmetsästysretki oli häntä miellyttänyt, keitä hän oli tavannut ja\nmissä ollut. Ilmeisesti seutu, missä Tommy oli liikkunut, oli tuttu\nMr. Derrickille. Hän oli viettänyt maanpakolaisuusvuotensa joitakin\npenikulmia etelään Tanganjikan eteläisestä haarasta.\n\n\"Varhain vuoteeseen illalla ja varhain ylös aamulla\", sanoi hän ja\nnousi haukotellen tuolistaan. \"Niin sitä kootaan miljoonia!\" Hän\nnauroi sukkeluudelleen, kääntyi mennäkseen ja palasi juhlallisesti\ntaputtaakseen Dickiä olalle. \"Parempi on sentään antaa saidan isän\npitää huolta siitä puolesta\", sanoi hän.\n\n\"Lystikäs velikulta\", sanoi Tommy, kun hyväntuulinen mies oli kadonnut,\n\"ja hän vasta ymmärtää leikkiä. Eräänä päivänä kerroin hänelle --\"\n\n\"Minä menen nukkumaan\", sanoi Dick. \"Jos tarkoitat juttua siitä, mitä\nsanoit Beiran asemamiehelle, niin pelkään, etten jaksaisi enää kuulla\nsitä.\"\n\nHän nousi aikaisin seuraavana aamuna, ja onni oli hänelle suopea.\nHän huomasi sairaanhoitajattaren joutuneen jollakin tavalla pulaan\nrullatuoleineen. He työnsivät sitä erästä jyrkkää mäentöyrästä ylös ja\nDick ryhtyi auttamaan takaapäin. Siinä ponnistellessaan hän pudotti\ntaskustaan pienen punapäisen kultaisen lyijykynän, jonka Tommy oli\nhänelle antanut. Rullatuolin mentyä ohi hän huomasi kadottaneensa\nsen ja palasi mäkeä alas rantaan. Mutta hänen etsintänsä oli turha.\nSe oli luultavasti pudonnut hänen liivintaskustaan hänen ollessaan\nkumartuneena tuolin yli.\n\nSeuraavan kerran hän tapasi sairaanhoitajattaren niin jännittävässä\ntilanteessa, että hän unohti kysyä tätä asiaa.\n\nKello oli kymmenen minuuttia vailla yksi. Dick istui eräällä kaiteella\nkatsoen loppumatonta autojonoa, kun hän äkkiä näki keskellä tietä\njotakin, mikä sai hänen sydämensä hypähtämään kurkkuun...\n\nJos Mr. Derrickin iso Rolls olisi törmännyt yhteen keltaisen\nrullatuolin kanssa, niin tätä kertomusta ei milloinkaan olisi\nkirjoitettu. Hän tulla suhahti laitonta vauhtia kulman takaa\nrantatielle ja huomasi rullatuolin, sairaanhoitajattaren ja\nkumaraselkäisen tuolintyöntäjän niin viime hetkessä, että hän\nhädintuskin ehti jarruttaa, jolloin auto luiskahti ilkeästi vasemmalle,\nkunnes sen pyörät iskivät jalkakäytävän reunaan, ponnahti siitä\ntakaisin ja kääntyi puolittain ympäri.\n\nSilmänräpäyksessä Dick oli tiellä ja veti tuolin turvaan.\n\n\"Ystäväni\", sanoi hän juhlallisesti, \"teillä oh todellakin hyvä onni --\noikeastaan olisi luonnollisempaa, että te nyt olisitte taivaassa!\"\n\nHän puhutteli sairaanhoitajatarta.\n\nTyttö oli todellakin kaunis, eikä hänen tarvinnut kiittää\nkauneudestaan pukevaa asuaan -- ellei naisen onnistu näyttää kauniilta\nsairaanhoitajattaren puvussa, niin hän todella on auttamattoman ruma.\n\nHän katsahti nopeasti Dickiin, tunsi miehen, joka aikaisemmin samana\naamuna oli auttanut heitä työntämään tuolia, ja hymyili. Harmaapäinen\ntuolintyöntäjä seisoi tylsän näköisenä vieressä, ja potilas torkkui\nvaltaviin peitteisiinsä kääriytyneenä mistään välittämättä.\n\n\"Se oli lystikästä, eikö totta?\"\n\nHänellä oli sivistyneen naisen ääni, pehmeä, mutta selvä. Tällä\nhetkellä se oli tulvillaan hilpeyttä.\n\n\"Minua se ei niin hirveästi huvittanut\", sanoi Dick totuudenmukaisesti.\n\"Teidän huumorintajunne on todella ihailtava. Ainoa tyydytys, minkä\näskeinen murhenäytelmä olisi voinut teille tuottaa, olisi ollut\ntietoisuus -- mutta ettehän te olisi voinut sitäkään tietää -, että\nmurhaajanne on hyvin rikas ja hauska mies.\"\n\nSairaanhoitajatar katsahti tien toiselle puolelle. Mr. Derrick\nkeskusteli siellä erään poliisin kanssa. Tämä näytti jotenkin\nankaralta, ja hänellä oli muistikirja kädessä.\n\n\"Mr. Derrick, eikö totta? Hänhän asuu Metropolessa, olen usein nähnyt\nhänen autonsa. Hän ajoi hirveätä vauhtia.\"\n\n\"Ja nyt tuo lainvartija antaa hänelle hirveän nuhdesaarnan\", sanoi Dick.\n\nTyttö naurahti.\n\nTylsännäköinen tuolinkuljettaja ei liikahtanutkaan, ja sairas torkkui\nedelleen.\n\n\"Tekin asutte Metropolessa\", sanoi tyttö.\n\n\"Ainoastaan erään siellä asuvan henkilön vieraana\", sanoi Dick. \"Minun\nkukkaroni ei täytä Metropolen mittoja.\"\n\nHän oli erinomaisen tyytyväinen. Tämä nuori nainen ei ollut mikään\nneiti-kuka-tahansa, jolle esittelyn muodollisuudet olivat tarpeettomat.\nHän antoi yhtä paljon kuin otti vastaan. Dick tiesi, että jos hän\npyytäisi tyttöä kanssaan syömään päivälhstä tänä iltana, niin tämä\nhämmästyisi ja panisi pahakseen. Ja tyttö tiesi (Dick tunsi sen), että\ntällaisen pyynnön esittäminen olisi ollut Dickille mahdotonta. Heidän\nvälillään vallitsi tuollainen selittämätön yhteisymmärrys, joka aina on\nolemassa samoja elämänohjeita noudattavien ihmisten kesken.\n\n\"Siellä te näette elämää\", sanoi tyttö hymyillen ja antoi\ntuolintyöntäjälle merkin.\n\nDick katseli haikein mielin pientä seuruetta sen edetessä kävelytietä\npitkin.\n\nTyttö oli ihastuttava. Hänen silmänsä, kirkkaat ja harmaat kuin\nkeväinen taivas, eivät jättäneet häntä rauhaan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiiden muisto seurasi häntä Lontooseen asti, minne hän matkusti samana\niltana. Tommy aikoi lähteä kiertomatkalle etelärannikolle tervehtimään\nlukemattomia sukulaisiaan. Hän tunnusti alakuloisesti, että hän näki\nedessään kerrassaan kammottavan kolmen viikon ajan. Ennen lähtöään hän\nhuolehti ystävänsä mukavuudesta.\n\n\"Olen järjestänyt niin, että voit viettää tämän yön Lowndes Squarella.\nPalvelijani on käytettävissäsi, ja olen puhelimitse pyytänyt häntä\njärjestämään sinulle yösijan ja herättämään sinut ajoissa ehtiäksesi\nvarhaiseen aamujunaan. Jos haluat käyttää jotakin autoistani, niin pidä\nkuin omaasi.\"\n\nDick olisi paljon mieluummin asettunut hotelliin ja sanoikin sen,\nmutta Tommy oli ollut niin liikuttavan tarmokas ja nähnyt niin paljon\nvaivaa (hän tunnusti inhoavansa puhelimia), ettei hänellä ollut sydäntä\nkieltäytyä.\n\nAsemalla oli Dickiä vastassa huolestunut hovimestari, joka\nkunnioittavasti esitti hänelle pitkän valitustarinan. Hän oli talon\nainoa palvelija tällä hetkellä; valitettavasti hän oli samana aamuna\npäästänyt keittäjän lomalleen, ja palvelijattaret olivat lähteneet\njo pari päivää aikaisemmin, ja itse hän oli hiukan hermostunut.\nJuuri samana iltapäivänä hänen perheessään oli sattunut kiintoisa\ntapaus Notting Hillin synnytyslaitoksessa. Dick osoitti ystävällistä\nosanottoa, hän ei ollut tietänyt, että hovimestareillakin oli lapsia.\nMies tunnusti, että tämä tapaus oli hänelle ensimmäinen laatuaan,\nja hän oli tietenkin hiukan poissa tasapainostaan. Jutun ydin oli\nseuraava: panisiko Dick pahakseen, jos hänen täytyisi nukkua yksin\ntalossa tämä yö? Hovimestari tulisi hyvin aikaisin aamulla, herättäisi\nhänet, valmistaisi hänelle kylvyn ja tarjoaisi hänelle aamiaisen.\n\n\"Mutta sehän on luonnollista, hyvä ystävä. Voisinhan tehdä kaiken tuon\nitsekin tai voisin syödä aamiaisen asemalla\", sanoi Dick, joka entistä\nhartaammin toivoi, että olisi päättänyt viettää yönsä asemahotellissa.\n\nKylmä illallinen odotti häntä, ja sen jälkeen hovimestari, selvästi\nilmaisten kärsimättömän halunsa päästä lähtemään, vei hänet ylös\nkolmanteen kerrokseen, kauniiseen vierashuoneeseen, joka oli koko\ntalon levyinen. Huoneessa oli kolme ranskalaista ikkunaa, joista\npääsi kiviparvekkeelle. Kahden edessä oli rautaiset luukut, jollaisia\ntavallisesti näkee esikaupunkimyymäläin ikkunoissa. Ne voi kiertää\nylös ja alas, selitti hovimestari. Hän oli sulkenut nämä kaksi, mutta\njättänyt kolmannen auki sen varalta, että Mr. Staines halusi saada\nraitista ilmaa, ja nyt hän toivoi, että olisikin avannut jonkin noista\nmuista ja sulkenut juuri tämän, sillä sen vetonuora oli katkennut, ja\nluukun piti nyt jäädä ylös koko yöksi. Hän näytti Dickille, miten hän\noli kiilannut sen, jotta se ei pääsisi putoamaan.\n\n\"Se pysyy kyllä paikoillaan, kunhan ette koske siihen, sir\", olivat\nhänen viimeiset sanansa, ennenkuin hän peräytyi huoneesta.\n\nHuone oli erinomaisen hauska mukavine nelipatsaisine kattovuoteineen\nja vanhanaikuisine huonekaluineen. Siinä oli isoja, irtoverhoilla\npäällystettyjä nojatuoleja, ja joitakin harvinaisia etsauksia\nkukikkaitten tapettien verhoamilla seinillä. Se oli vanhanaikuinen ja\nrauhallinen huone, ja Dickistä tuntui siltä, että hän voisi viettää\nvaikkapa pitkänkin ajan Tommyn vieraana, jos hänellä vain olisi tämä\nkolmannen kerroksen huone käytettävänään.\n\nPöydälle hovimestari oli jättänyt pienen avaimen\n\n\"Jos haluaisitte lähteä kävelylle\", hän selitti.\n\nKauan aikaa hänen lähtönsä jälkeen, pukeuduttuaan yöpukuunsa ja\nvedettyään sen ylle ohuen aamuviittansa Dick koneellisesti pisti\navaimen taskuunsa.\n\nYö oli kuuma ja ilma raskas. Yöpukukin takertui ruumiiseen; hän olisi\nhyvin tullut toimeen ilman aamuviittaa ja riisuikin sen hetken kuluttua\nyltään mennessään parvekkeelle, missä hän istuutui mukavaan tuoliin,\nsytytti savukkeen ja jäi katselemaan aukiolla ja pitkällä kadulla\nkimaltelevia valoja, joiden rivi näytti ulottuvan äärettömyyteen asti.\nEi tuulenhenkäystäkään tuntunut, ja ilma oli kuuma ja tukahduttava.\nHän aikoi vakavasti tuoda vuoteensa parvekkeelle ja nukkua siellä. Ja\nsamassa hän näki loistavan murtoviivan halkaisevan eteläisen taivaan ja\nkuuli kumeasti kajahtelevan ukonjylinän.\n\n\"Ja sitten mentiin sänkyyn\", sanoi Dick, nousi ylös ja venyttelihe.\n\nHän oli tuskin päässyt jaloilleen, kun toinen rysähdys kuului,\ntällä kerralla aivan läheltä. Huoneesta näkynyt valo katosi äkkiä\nolemattomiin. Raskas ikkunaluukku oli ollut kiilattu, mutta ei kyllin\nhyvin. Olipa syynä sitten ukkosen aiheuttama tärähdys tai mikä tahansa,\npieni kolmikulmainen puupalikka oli joka tapauksessa luiskahtanut\npaikaltaan ja luukku oli pudonnut.\n\nEnsiksi Dick pelästyi, mutta pian hän alkoi nauraa. Olisihan leikin\nasia nostaa luukkua sen verran, että mahtuisi ryömimään sisään. Hän\nkumartui ja haparoi kädellään pitkin alareunaa löytääkseen jonkinlaisen\nkädensijan mihin tarttua. Hän muisti nähneensä sellaisia myymäläin\nikkunaluukuissa, mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Luukun alareuna\nulottui tarkalleen kivikynnykseen. Pannen kaikki voimansa liikkeelle\nhän yritti saada sen kohoamaan, mutta se ei liikahtanutkaan. Ja samassa\niso sadepisara putosi hänen kasvoilleen ja toinenkin. Hän kietoutui\naamutakkiinsa ja katsoi kadulle. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt. Hetki\nsitten siellä oli ollut yllin kyllin jalankulkijoita, ja hän oli nähnyt\npoliisinkin kulkevan ohi, mutta nyt ei näkynyt ketään. Kävelyllä olijat\nolivat kiiruhtaneet katon alle rajuilmaa pakoon. Hän näki ison auton\npysähtyvän korttelin kulmaukseen, mutta se oli liian kaukana.\n\nHän tunnusteli uudestaan luukkua, mutta ei onnistunut paremmin kuin\näskenkään. Hän rakasti seikkailuja, mutta seikkailu, joka merkitsi koko\nyön viettoa luoksepääsemättömällä parvekkeella korkealla hiljaisen\nWest Endin kadun yläpuolella alttiina rajuilman raivolle ei tuntunut\nhoukuttelevalta.\n\nJa sitten hän muutaman jalan päässä huomasi toisen parvekkeen nurkan ja\nsen takaa häämöttävän ranskalaisen ikkunan, jonka etuluukku ei ollut\nalhaalla. \"Kuka asuu viereisessä talossa?\" hän tuumi ja muisti äkkiä,\nettä sehän oli Walter Derrickin, tuon ystävällisen miehen, talo. Ja se\noli tyhjänä.\n\nTehdessään tämän keksinnön Dick piti kättään aamuviittansa taskussa\nja sattui koskettamaan avainta. Olisi erinomaisen helppo juttu hypätä\ntoiselle parvekkeelle, tunkeutua taloon -- kenties hänen täytyisi\nsärkeä ikkuna, mutta hänhän voisi selittää asian, pyytää anteeksi ja\nkorvata vahingon. Hän oli poliisivirkamies, johon epäluulot eivät\nulottuneet.\n\nHän heitti toisen pyjaman verhoaman säärensä parvekkeen reunan yli ja\nkatsahti alas. Hän ei tavallisesti ollut hermostunut, mutta maa tuntui\nolevan penikulmien päässä, ja salamain värähtelevässä valossa hän näki\nuseita rivejä ilkeitä, ylöspäin törröttäviä rautapiikkejä ja hyvin\nkovalta näyttävän maankamaran, jolle hän hyvin todennäköisesti putoaisi.\n\nSatoi kuin saavista kaataen. Tuuli vinkui ja ulvoi hirvittävästi. Hän\nkuuli aukion keskellä olevien puiden suhisevan ja natisevan, näki\nniiden jättiläismäisten oksien heiluvan sinne tänne tuulenpuuskain\nkourissa ja huomasi välttämättömäksi pitää lujasti kiinni kaiteesta,\nellei halunnut itse joutua lennätetyksi avaruuteen.\n\nHän tarttui lujin ottein kivikaiteeseen, ojensi varovaisesti toisen\nsäärensä ja etsi toisen parvekkeen reunaa. Valmistauduttuaan mielestään\ntuntikausia hän hypähti, tarttui kaiteeseen ja pääsi sen yli turvaan.\nTäälläkin oli kolme ikkunaa, eikä yhdenkään edessä ollut luukkuja.\nJokaisen takana oli raskaat valkoiset verhot, jotka peittivät koko\nikkunan. Ei ollut aikaa tuumia. Ja vaikkapa hänellä olisi ollut\ntarpeelliset työkalutkin, niin hän tuskin olisi pysähtynyt leikkaamaan\nlasiin aukkoa. Hän painoi olkansa ikkunaa vastaan, sen puitteet\nnatisivat ja lasiovi aukeni rätisten. Hän veti verhot syrjään, astui\nhuoneeseen ja haparoi pitkin seinää, kunnes löysi katkaisijan,\nja väänsi valon palamaan. Huone ei ollut makuuhuone, vaan näytti\nparemminkin toimistolta.\n\nSiinä oli pieni pöytä, kaksi suurta kirjakaappia ja sohva. Uunissa\noli huokean näköinen sähkökamiina. Seinillä riippui joitakin vanhoja\ntauluja ja kirjoituspöydän lähettyvillä iso seinäkalenteri. Pöydällä\nolevasta kirjoituskoneesta Dick päätteli joutuneensa Mr. Derrickin\nsihteerin toimistohuoneeseen.\n\nHän tunnusteli ovea, ja se aukeni heti. Sammutettuaan valon huoneesta\nhän astui portaille, joita peitti paksu matto. Hänen oli jotenkin\nhelppo löytää tiensä, sillä salamat välähtelivät miltei taukoamatta. Ja\nukkosen jyrähdykset seurasivat toisiaan niin taajaan, että koko talo\ntuntui tärisevän.\n\nPortaat olivat hyvin leveät. Dick muisti nyt, että tämä talo oli\nkulmatalo ja paljon isompi kuin Tommyn. Hovimestari oli näyttänyt sen\nhänelle heidän autonsa pysähtyessä oven eteen.\n\nHän tuli toiselle porrasaskelmalle, ja nyt hänen ei enää tarvinnut\nkulkea yhtä varovaisesti. Porraskäytävän ikkunat olivat täällä\nisommat, toisessa ja ensimmäisessä kerroksessa ne olivat värillistä\nlasia. Salaman välähtäessä hän näki kauniin maalauksen ja marmorisen\nkuvapatsaan, joka hetkisen hohti aavemaisen valkeana ja katosi jälleen.\n\nHänen suunnitelmansa oli hyvin yksinkertainen: hän aikoi mennä ulos\npääovesta, palata Tommyn taloon samaten pääovesta ja koettaa nukkua\nniin paljon kuin myrsky salli.\n\nHalli oli pimeä. Salamain valo ei päässyt tänne suoraan, ja hänen\ntäytyi kulkea hyvin varovaisesti. Se oli hyvin avara, tiililattiainen\nhuone, ja sen kummallakin puolella oli varmaankin isot huoneet. Onneksi\nulko-oven yläpuolella oli pieni puoliympyränmuotoinen ikkuna, josta hän\nvoi päätellä suunnan.\n\nHän painoi ulko-oven kädensijaa, mutta ovi ei hievahtanut. Hän yritti\nuudestaan ja etsi varmuusketjua, mutta turhaan. Hän puri hammasta\npimeässä ja mietti mielessään, mitä Tommy sanoisi ja mitä iloinen Mr.\nDerrick sanoisi, ja miten Mary Dane, jolla oli niin ihanat silmät\nja niin hyvä, ymmärtäväinen katse, selvittäisi tämän pulmallisen\ntilanteen. Omituista, että hän tuli ajatelleeksi Maryä tällä hetkellä.\nHänen ympäristössään ei ollut mitään, mikä olisi johtanut ajatukset\nhänen rauhalliseen kauneuteensa. Mutta Dickin täytyi tunnustaa\nitselleen, että tytön kuva ei ollut kadonnut hänen mielestään koko\naikana hänen Brightonista lähdettyään ja että hän kumartuessaan vaunun\nikkunasta muka heiluttaakseen kättään hyvästiksi Tommylle olikin vain\ntoivonut saavansa nähdä Maryn kasvot. Hän uskoi ihmeisiin.\n\nHän etsi katkaisijaa ja löysi sen kauan haparoituaan. Himmeä, keltainen\nvalo loisti korkeasta hallin katosta riippuvasta vanhanaikuisesta\nlyhdystä. Hän tutki lukkoa ja huomasi pian, mikä oli tehnyt hänen\naikeensa tyhjäksi. Ovi oli kaksinkertaisessa lukossa ja sitä oli\nmahdoton avata ilman avainta.\n\nDick Staines hieroi leukaansa. Hän oli läpimärkä, hänen aamuviittansa\noli kuin likomärkä ryysy, josta tippuvat vesipisarat muodostivat\nepäsäännöllisen kehän hänen ympärilleen.\n\nMutta ei hätä lakia lue. Hänen täytyi koettaa löytää kellarikerroksessa\noleva keittiö. Siellä olisi varmaankin kauppiaitten sisäänkäytävä.\nJättäen valon palamaan kulkunsa helpottamiseksi hän tutki talon\ntakaosan ja alkoi hitaasti laskeutua alas eräitä kapeampia portaita.\nVanha ruoankäry ohjasi hänen askeleitaan, ja tullessaan portaiden\nalapäähän hän ihmeekseen näki valon palavan eräässä seinälyhdyssä.\nSe oli himmeä, keltainen ja tomuinen, ja näytti siltä kuin joku\nhuolimaton palvelija olisi sen siihen unohtanut. Kivilattiaisessa\nhallissa, jossa Dick nyt oli, oli kaksi ovea, ja hän arveli, että hänen\nedessään oleva todennäköisesti vei kauppiaitten sisäänkäytävälle. Hän\npainoi kädensijaa ja astui ovesta. Kahden askelen päähän hän pysähtyi\nkivettyneenä.\n\nTäälläkin paloi valo. Hän oli ilmeisesti tullut keittiöön. Mutta pöytä\noli työnnetty syrjään, ja lattialla makasi mies pitkällään, kädet ja\njalat sidottuina ja side silmillä.\n\nTämäkin olisi jo riittänyt hämmästyttämään Dickiä, mutta miehen yli\nkumartuneena hän näki tummansinisessä iltapuvussa olevan tytön, joka\nkuumeisella kiireellä etsi jotakin hänen taskuistaan. Läheiselle\ntuolille hän oli heittänyt upean päällysviitan, ja hänen käsiensä\nliikkuessa edestakaisin miehen taskuissa Dick näki jalokivisormusten\nvälkähtelevän.\n\nTyttö ei ollut kuullut hänen tuloaan. Dick astui askelen eteenpäin...\nja hän katsahti ylös.\n\n\"Hyvä Jumala!\" huusi Dick Staines läähättäen.\n\nSillä kaunis nainen, jonka käsi heti ojentui vieressä olevaa pistoolia\nkohti, käänsi hänen puoleensa kasvot, joiden sulous oli kuin ihme. Ne\nolivat Mary Danen kasvot.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSilmänräpäykseksi heidän katseensa yhtyivät. Oli selvää, ettei tyttö\nollut häntä tuntenut; hänen silmistään kuvastui vain kauhu ja pelko.\n\n\"Te olette Mary Dane!\"\n\nDickin ääni oli karkea ja pingoittunut. Hän tuskin tunsi sitä omakseen.\n\nTyttö ei vieläkään hiiskahtanut. Hänen kätensä puristi pistoolinperää.\nDick astui askelen lähemmäksi, ja samassa kaikki valot sammuivat; käsi\nkiertyi hänen kaulansa ympäri ja tempaisi hänet taaksepäin. Joku oli\näänettömin askelin tullut keittiöön hänen takaansa. Näin yllätettynä\nDick ei kyennyt tekemään vastarintaa, vaan menetti tasapainonsa,\ntörmäsi pitelijäänsä ja kaatui pitkäkseen oven ulkopuolelle. Se\npaukahti kiinni, ja Dick kuuli, miten salpa vedettiin eteen. Sitten\nkuului kuiskaavia ääniä, ja lopuksi hänen päästyään jaloilleen\ntoinenkin ovi paukahti kiinni.\n\nHän katseli ympärilleen. Vähän matkan päässä käytävässä oli vanha\nrautalapio. Käyttäen sitä aseenaan hän kävi oven kimppuun ja sai\nlopulta heikon salvan murretuksi. Kuten hän oli odottanutkin, ei\nhuoneessa ollut ketään muuta kuin lattialla makaava liikkumaton olento.\n\nRaju tuuli puhalsi keittiöön. Ulko-ovi, joka vast'ikään oli paukahtanut\nkiinni, oli auennut. Dick syöksyi ovensuuhun ja tähysteli sadeveden\nvalelemalle pihamaalle.\n\nHänen ensimmäinen velvollisuutensa koski köysiin sidottua miestä.\nEräästä keittiön laatikosta hän löysi vanhan lihaveitsen, ja katkaisi\nsillä hänen kahleensa.\n\nKesti jonKin aikaa, ennenkuin mies kykeni yhtäjaksoisesti kertomaan,\nmitä oli tapahtunut. Hän oli talon vartija ja asui kellarikerroksen\npihanpuolisessa huoneessa. Joka ilta hän meni kymmeneksi minuutiksi\nkävelemään, mutta aina vain niin lähelle, että voi nähdä talon. Hän\nei ollut nähnyt kenenkään menevän sisään ja oli palannut syömään\nillallistaan ennen maatamenoaan. Aterian jäännökset olivat vielä\npöydällä: puoli lasia olutta, kylmää lihaa ja pikkelsiä sekä\nleipäviipale. Hän muisti juoneensa olutta...\n\n\"Olitteko kaatanut sen lasiin, ennenkuin menitte ulos?\"\n\nMies mietti pidellen pakottavaa päätään. Hän ei muistanut varmasti.\nMutta hän tiesi, että pullo oli avattu. Vähitellen, kun hän sai\najatuksensa kootuiksi, hän muisti, ettei ollutkaan avannut pulloa ennen\nulosmenoaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Dick nopeasti. \"He antoivat teille nukutusainetta.\nOnko teiltä kadonnut jotakin? Minun tullessani he tutkivat teidän\ntaskujanne.\"\n\nMies pisti käden taskuunsa ja otti esiin litteän, avaimia sisältävän\nnahkakotelon.\n\n\"Ei, he eivät ole ottaneet mitään... Mies sitoi minut.\"\n\n\"Mies? Oliko täällä mies?\"\n\nVartija muisti aivan selvästi nähneensä miehen. Hän oli tullut\ntajuihinsa tämän sitoessa häntä köysiin. Mies oli ollut kapeakasvoinen\nja hurjan näköinen, ja hänellä oli hyvin lyhyet, vaaleat hiukset.\n\nÄkkiä hän huomasi kohtalon lähettämän vieraansa oudon epäsovinnaisen\nasun.\n\n\"Tulin tänne viereisestä talosta -- lordi Wealdin luota\", sanoi\nsalapoliisi oikein tulkiten miehen uteliaan katseen.\n\nDick teki lyhyen kierroksen muihin huoneisiin ja palasi sitten\ntalonvartijan luo, joka siihen mennessä oli riittävästi toipunut\nryhtyäkseen etsimään olutlasiaan.\n\n\"Älkää koskeko siihen\", sanoi Dick ankarasti. \"Jättäkää se,\nkunnes poliisi saapuu. Teillähän on puhelin, soittakaa lähimmälle\npoliisiasemalle ja pyytäkää heitä lähettämään tänne joku virkailija.\"\n\nHän meni pihalle. Sade valui virtanaan, mutta hän oli niin märkä, että\nvähä lisä ei sanottavasti haitannut. Hän löysi avaimen taskustaan,\npääsi Wealdin taloon ja oli kymmenen minuuttia myöhemmin kuumassa\nkylvyssä. Hän pukeutui, veti karkeimmat kenkänsä jalkaansa ja sadetakin\nylleen ja meni uudestaan ulos kadulle. Juuri silloin hän näki\nmoottoripyörän sivuvaunuineen pysähtyvän Derrickin ovelle ja kahden\nmiehen hyppäävän siitä. He eivät olleet nähneet häntä, ja hän odotti,\nkunnes he olivat kadonneet pihamaalle.\n\nHän oli vieläkin hiukan pyörällä päästään, mutta hänen velvollisuutensa\noli päivänselvä -- hänen oli ilmoitettava poliisille kaikki mitä\ntiesi. Ja mitä hän tiesi? Että tyttö, jonka hän oli nähnyt vain kolme\nkertaa ja jonka kanssa hän vain kerran oli jutellut, oli jonkun\ntoisen henkilön seurassa esiintynyt murtovarkaana ja että tämä tyttö\noli Mary Dane. Hänen kasvonsa vääntyivät hänen tätä ajatellessaan.\nSe oli uskomatonta, mutta poliisin työssähän joka askelella kohtasi\nuskomattomia tosiasioita. Hän olisi voinut panna henkensä pantiksi\nsiitä, ettei ollut erehtynyt... ja yhtä valmis hän olisi ollut panemaan\nhenkensä pantiksi siitä, että tuo tyttö, jolla oli niin kirkkaat\nharmaat silmät, ei voinut olla syypää rikokseen.\n\nRajuilma oli hiukan tyyntynyt. Silloin tällöin kuului vielä satunnainen\njyrähdys, mutta varsinainen ukkosilma oli jo häipynyt etäisyyteen.\nMutta sade jatkui yhä. Dick ei muistanut milloinkaan nähneensä\nsellaista vedentuloa.\n\nJa äkkiä hän tietoisesti uhmaten velvollisuuden vaatimuksia meni\ntakaisin sisään ja sulki oven. Jos poliisi tahtoi tavata hänet, niin\ntiesihän se hänen olinpaikkansa, sanoi hän itselleen. Eihän toki ollut\nhänen velvollisuutensa sotkeutua paikallisen poliisin tehtäviin, eikä\npiiritarkastaja luultavasti siitä edes pitäisikään.\n\nJa mitäpä muuta hän voisikaan sanoa kuin että oli nähnyt tytön, jolla\noli yllään hieno puku ja jalokiviä ja joka oli hyvin kaunis... Ja\nsitten seuraisi ehdottomasti kysymys:\n\n\"Otaksun, että ette tuntenut häntä, herra tarkastaja?\" Hänellähän\ntietenkin oli tuttavia rikoksentekijäin, niin naisten kuin miestenkin,\njoukossa. Mitä hän vastaisi?\n\nHän mietti huolellisesti ja keksi erään vastauskaavan.\n\n\"En tuntenut häntä keneksikään poliisin kirjoissa olevaksi henkilöksi.\"\n\nJa tähän jotenkin karkeaan sanasaivarteluun hän tyytyi.\n\nVoimatta käsittää syytä hän tunsi nälkää. Hän alkoi etsiä Tommyn\nkeittiötä, avasi erään oven, astui eräitä portaita alas, mutta\nhuomasi, ettei ollutkaan joutunut keittiöön, vaan autotalliin. Hänen\nedessään, lähinnä autotallin ulko-ovea, oli nopea, pieni italialainen\nauto. Hän kopautti bensiinitankkia: se tuntui olevan täynnä. Hän\nkatsoi kurasuojuksessa olevaa osoittajaa, joka ilmaisi, että auto oli\nlähtökunnossa. Totta puhuen lordi Wealdin toinen autonkuljettaja oli\nvartavasten pannut sen kuntoon tehdäkseen pienen salaisen huviretken\nmaaseudulle, mutta sitä Dick ei tietänyt.\n\nAuton yläpuolella oli muuan erikoinen laite: jonkinlainen vipusin,\njonka tapaisia hän oli nähnyt paloasemilla Amerikassa. Autossaistuja\nvoi varmaankin vetämällä vipusimesta avata autotallin ovet, hän arveli.\nHän asettui ajajan istuimelle, ojensi kätensä ja vetäisi. Autotallin\nleveät ovet väistyivät äänettömästi hänen tieltään.\n\nUlkona satoi vielä rankasti. Hän sytytti etulyhdyt vakuuttuakseen\ntästä, vaikka se ei ollutkaan tarpeellista. Hän muisti Tommyn sanoneen:\n'Käytä autojani kuin omiasi', eikä häntä sanottavasti väsyttänytkään.\nHän nousi ja kiinnitti tuulensuojuksen. Hyvin miettiväisenä hän sitten\npani koneen käyntiin ja ajoi ulos pimeään kujaan.\n\nJuuri autotallin ovella hän tunsi raskaan rautapuomin notkahtavan auton\nkulkiessa sen yli. Hän oli tuskin ulkona, kun isot ovet äänettömästi\nsulkeutuivat hänen takanaan. Tämä oli varmaan Tommyn keksintöjä;\nhäntä huvittivat kaikenlaiset nappien painamisen tai nappulain\nvääntämisen aiheuttamat yllätykset.... Mutta kylmä todellisuus, joka\nkatsoi tarkastaja Dick Stainesia suoraan silmiin, oli, että hän istui\npienessä, mutta nopeassa autossa, että autotalli oli häneltä suljettu\nja talon pääovi samaten ja että ainoa avain oli kylpyhuoneessa, hänen\nmärän aamuviittansa taskussa.\n\nYö ei juuri ollut huvimatkaksi sopiva, mutta Dick tarttui hanakasti\nkeksimäänsä tekosyyhyn. Täytyihän hänen lähteä kertomaan Tommylle\nmerkillinen seikkailunsa... Hänen ei onnistunut pettää itseään: hän\ntiesi lähtevänsä hankkiakseen itselleen varmuuden siitä, että Mary Dane\noli Brightonissa. Tätä hän oli suunnitellut alusta alkaen, ja ainoa\nseikka, jota hän ei ollut ottanut huomioon, oli, että hän voi käyttää\nTommyn autoja. Sitäpaitsi hän täten pääsisi kuulustelusta. Varmaankin\nsalapoliisit tälllä hetkellä koputtelivat Tommy Wealdin ulkoovea ja\nodottivat portailla päästäkseen hänen puheilleen, ja mitä kauemmin he\nodottivat, sitä kauemmaksi hän lensi heistä ja murron näyttämöltä.\n\n\"Sinä et ole ainoastaan hentomielinen aasi, vaan myöskin kehno\npoliisivirkailija\", sanoi Dick Staines ääneensä auton liukuessa\nVauxhall Bridgen yli.\n\n\"Minä teen velvollisuuteni\", sanoi Richard Staines hyveellisesti,\n\"ja velvohisuuteni on saada epäluuloni joko todistetuiksi tai\nhälvennetyiksi.\"\n\nHän tiesi paremmin kuin kukaan muu, että hänen epäluulonsa kaipasivat\nselitystä enemmän kuin todistusta.\n\nKaiken sen rajuilman, joka ei ollut tullut Lontooseen, hän kohtasi\nDorkingin ulkopuolella. Auto lensi pitkin kiemurtelevia teitä korkeiden\nkukkulain välitse, ja salamat leimahtelivat ja ukkonen jyrisi hänen\npäänsä päällä hukuttaen hänen koneensa äänen. Suojuslasin pyyhkäisijä\nheilui hurjaa vauhtia ja hänen sadetakkinsa tihkui vettä hänen\nsaapuessaan Brightoniin. Kello oli 1.15.\n\nMetropolessa oli suuret naamiohuvit. Niin pitkälle hotellin edustalta\nkuin Dick voi nähdä, oli autoja vieri vieressä odottamassa. Eräs\novenvartija ilmoitti hänelle, että lordi Weald oli tanssisalissa,\nja sinne Dick suuntasi kulkunsa pudistellen matkalla vettätihkuvaa\nsadetakkiaan. Juhlassa oli hienoja kavaljeereja ja välttämättömiä\npierrot'ita ja pierrettejä; ihmeellisiä ja vähemmän ihmeellisiä\nsirkusnaisia istuskeli nojatuoleissa. Ovensuuhun tullessaan hän näki\nnuoren tytön, joka astui huoneen poikki häntä kohti. Hänellä oli\nyllään sairaanhoitajattaren puku, ja hänen kasvonsa olivat naamioidut.\nMutta hänen käyntinsä oli jo Dickille tuttu, ja hänen sydämensä sykki\nkiivaasti. Ja sitten tyttö hänen hämmästyksekseen ojensi kätensä\ntervehdykseksi ja vetäisi naamion kasvoiltaan.\n\n\"Olen etsinyt teitä kaikkialta, Mr. Staines. Kuulin nimenne lordi\nWealdilta.\"\n\nHän oli epäilyksettä Mary Dane. Dick ei voinut muuta kuin tuijottaa\nhäneen typerästi. Ja sitten hän saavuttaen jälleen tasapainonsa änkytti:\n\n\"Oletteko -- oletteko ollut täällä koko illan?\"\n\nTytön kulmakarvat kohosivat.\n\n\"Olen kyllä, mutta te ette ole ollut. Miksi?\"\n\nDick nielaisi jotakin.\n\n\"Miksi te tahdoitte tavata minut?\" kysyi hän tuntien käyttäytyvänsä\nrajattoman kömpelösti.\n\nTyttö avasi pienen laukun, joka riippui hänen leveästä vyöstään, ja\notti siitä esiin kultaisen kynän. Dick tunsi sen silmänräpäyksessä\nomakseen.\n\n\"Tämä putosi teiltä, joko aamulla tai silloin kun syöksyitte hurjasti\nminua pelastamaan, ja tuolimiehemme löysi sen. Olen koko illan etsinyt\nteitä voidakseni palauttaa sen teille. Ja nyt minua janottaa hirveästi\nja... luuletteko, että voisitte hankkia minulle vähän jäätelöä?\"\n\nDick meni raskaissa jalkineissaan tömisten ravintolahuoneeseen ja löysi\npalatessaan tytön istumasta palmun aha pehmeässä nojatuohssa. Hän otti\nlautasen vastaan hymyillen kiitokseksi.\n\n\"Teidän mielestänne en kai ole läheskään kyllin kaino ollakseni vakava\nsairaanhoitajatar. Mutta tunnustaakseni totuuden tulin tänne teitä\ntapaamaan jätettyäni Mr. Cornfort-paran yöhoitajattaren huostaan.\nSilloin huomasin, että täällä oli tanssiaiset, ja joku lainasi minulle\nnaamion. Mitä keho on?\"\n\nDick sanoi sen, ja tytön silmät suurenivat.\n\n\"Oletteko tavannut Tommyn?\"\n\n\"Kuka on Tommy? -- ai, tarkoitatte lordi Wealdia. Tapasin kyllä, ja\nhän oli hyvin lystikäs. Hän ei ollut aivan varma siitä, kuka olin ja\ntahtoi, että riisuisin naamarini. Minusta hän on kovin herttainen\npoika. Hän on teidän hyvä ystävänne, eikö olekin?\" Ja samassa hänen\nkatseensa osui Dickin pukuun ja loan tahrimaan ulkomuotoon, ja hän\njatkoi:\n\n\"Minä luulin teidän lähteneen Lontooseen?\"\n\n\"Kävinkin siellä -- palasin vast'ikään tavatakseni Tommyn erään hyvin\ntärkeän asian johdosta\", sanoi Dick kiireisesti.\n\nVasta sinä hetkenä hänelle mieleensä juolahti, että asiahan oikeastaan\nläheisemmin koski Mr. Walter Derrickiä, ja hän kysyi tytöltä tätäkin.\nMutta hän pudisti päätään.\n\n\"Mr. Derrick? Hänkö, joka aikoi ajaa ylitseni tänään. Ei, en ole\nhäntä tavannut. Hän on luultavasti täällä jossakin Juggernautiksi\nnaamioituna.\"\n\nHe nauroivat molemmat. Hiukan myöhemmin tyttö ojensi Dickille\nvaatelippunsa ja he lähtivät yhdessä etsimään hänen päällysviittaansa.\nJa uljaasti (ainakin Dick mielestään oli hyvin uskalias) hän pyysi\nsaada saattaa tytön kotiin.\n\nHän oli naurettavan iloinen tytön suostuessa tähän ja lähti etsimään\nTommyn autoa. Hänen palatessaan tyttö odotti häntä porraskatoksen\nalla. Hän kertoi asuvansa hoidokkeineen eräässä pienessä talossa Hoven\nlaidoilla. Mr. Cornfort ei pitänyt isoista täyshoitoloista.\n\nHänen kerrottuaan tämän seurasi lyhyt hiljaisuus, ja sitten tyttö\nodottamatta kysyi:\n\n\"Miksi kysyitte minulta, olinko ollut tanssiaisissa koko illan? Totta\npuhuen kello oli lähes yksitoista, kun tulin sinne. Te näytitte niin\nhirveän ankaralta ja -- viralliselta, niin juuri, viralliselta --\nnähdessänne minut, että luulin teidän aikovan vangita minut siihen\npaikkaan -- tehän olette salapoliisi. Lordi Weald kertoi minulle teistä\npaljon. Hän sanoo teitä aina pollariksi.\"\n\nSisimmässään Dick kirosi lörpöttelevää lordiystäväänsä.\n\nHän etsi par'aikaa selitystä, kun tyttö osoitti erästä taloa.\n\n\"Tuolla me asumme, lyhtypylvään takana vasemmalla. Paljon kiitoksia!\"\n\nDick pysähdytti auton pienen, hiukan muista erillään olevan huvilan\neteen. Eräästä yläkerroksen ikkunasta loisti valo; se oli ilmeisesti\nsairaan Mr. Cornfortin makuuhuone.\n\n\"Paljon kiitoksia!\" Tyttö ojensi hänelle lämpimän kätensä ja lähti.\n\nDick näki hänen kulkevan puutarhakäytävää pitkin ja pysähtyvän\nulko-ovelle. Kaikesta päättäen hän soitti kelloa, sillä hetkistä\nmyöhemmin yöhoitajatar avasi oven, joka hänen mentyään sisään taas\nsulkeutui. Dick käänsi auton ja palasi Metropoleen, missä hän tapasi\nTommy Wealdin ja sai ilokseen kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sillä\njärjettömään härkätaistelijan pukuun puettu Tommy kertoi par'aikaa\nkaikesta päättäen oivallista juttua muhkealle, rotevalle pierrotlle.\n\n\"Mainiota, ystäväni, mainiota!\"\n\nDick irvisti ja tuumi, miten mainiolta mahtaisi kuulostaa se juttu,\njoka hänellä oli kerrottavana Mr. Derrickille.\n\nTommy töllisteli häneen voimatta käsittää ystävänsä odottamatonta\nilmestymistä.\n\n\"Mitä hittoa?\" hän huusi. \"Etkö olekaan Skotlannissa?\"\n\nDick vei molemmat miehet rauhalliseen soppeen ja kertoi heille kaiken,\nmitä oli tapahtunut samana yönä. Syistä, jotka hänestä itsestään\ntuntuivat täysin riittäviltä, hän ei paljastanut Derrickin talon\npohjakerroksessa tapaamansa naisen ja Mary Danen hämmästyttävää\nyhdennäköisyyttä.\n\nTommy vapisi jännityksestä.\n\n\"Tämä on merkillisin juttu, mikä milloinkaan on tapahtunut, rakas\nystävä\", sanoi hän. \"En ole koko elämässäni kuullut mitään sen\nvertaista.\"\n\nKookas Mr. Derrick kuunteli harvinaisen totisena.\n\n\"Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Talooni yritettiin murtautua jo kolme\ntai neljä kuukautta sitten\", sanoi hän. \"Mitä he toivovat löytävänsä,\nsen taivas tietää. Mitään arvopapereita minulla ei ole talossani, ja\nhopeani eivät varmaankaan ole niin suuren vaivan arvoiset. Saiko Larkin\npahoja vammoja?\"\n\n\"Larkin -- sekö on talonvartijanne nimi? Ei, hän ei loukkaantunut\nensinkään. En tosin tiedä, miltä hänen päänsä tuntuu aamulla, sillä hän\nsai aivan kaikesta päättäen hyvin runsaan annoksen nukutusainetta.\"\n\n\"Te sanoitte nähneenne naisen?\" kysyi Mr. Derrick. \"Tuntisitteko hänet,\njos näkisitte hänet uudestaan?\"\n\n\"Näin hänet vain muutaman sekunnin ajan, ennenkuin valo sammui. En edes\nvarmasti uskalla vakuuttaa, että tuntisin hänen pukunsa, joka näytti\nhyvin kallisarvoiselta.\"\n\n\"Ettekö nähnyt autoa talon edustalla?\"\n\nJostakin ihmeellisestä syystä Dick oli unohtanut hienon yksityisauton,\njoka oli pysähtynyt korttelin kulmaukseen juuri myrskyn puhjetessa.\n\n\"Kyllä, näin erään auton, mutta en nähnyt kenenkään astuvan siitä enkä\nsiihen. En aivan varmaan muista, oliko se edes sillä kadulla.\" Hän\nvaivasi muistiaan. Ehtiessään portaiden yläpäähän hän oli kääntynyt\nvasemmalle Wealdin taloa kohti. Hän ei ollut uneksinutkaan saavansa\nnähdä jälkeäkään pakolaisista, joilla oli täytynyt olla yllin kyllin\naikaa paetakseen, ennenkuin hän poistui talosta. Mutta sittenkin oli\nluultavaa, että tuo auto oli heidän pakonsa välikappale.\n\n\"Onko teillä vihamiehiä?\" kysyi Dick.\n\nDerrick pudisti päätään.\n\n\"Ei ainoatakaan. Jos isäukkoni eläisi, ymmärtäisin mainiosti, miksi\nhyvin monen ihmisen tekisi mieli päästä käsiksi hänen maalliseen\nomaisuuteensa, mutta minulla ei milloinkaan ole ollut pienintäkään\nriitaa harvojen vuokralaisteni kanssa, ja on hyvin epätodennäköistä...\nei.\" Hän pudisti päätään.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Dick nopeasti.\n\nMutta Mr. Walter Derrick ei yrittänyt selittää. Mies, joka ennen\ntarkastaja Stainesin kertomusta oli ollut aivan ylitsevuotavan hyvällä\ntuulella, oli käynyt hyvin totiseksi.\n\n\"Minun täytyy lähteä Lowndes Squarelle.\"\n\n\"Voin viedä teidät sinne autollani tänä yönä\", sanoi Tommy\npalvelusintoisena.\n\n\"Menemme sinun autollasi\", keskeytti Dick, \"mutta minä tahtoisin saada\nautonkuljettajan koneen ääreen. Minusta tuntuu siltä, että minulla tänä\nyönä voi olla huono onni.\"\n\nHe herättivät Tommyn autonkuljettajan, joka onnekseen oli mennyt hyvin\naikaisin levolle edellisenä iltana, ja puoli kolmelta yöllä lordi\nWeald ja hänen naapurinsa olivat riisuneet yltään naamiaispukunsa ja\nistuutuneet sivistyneen maailman vaatimassa asussa paikoilleen autoon.\n\nPaluumatka Lontooseen tuntui loppumattomalta. Aamu alkoi jo koittaa,\nkun suuri kurainen Rollsauto pysähtyi Derrickin talon eteen. Kuten Dick\noli odottanutkin, oli eräs poliisi vartioimassa oven ulkopuolella. Hän\noli hiukan haluton vastaamaan kysymyksiin, kunnes tarkastaja Staines\nilmaisi itsensä. Silloin hän kertoi, että eräs poliisikersantti ja eräs\nsalapoliisi olivat saaneet asian hoitaakseen, mutta että he olivat\nlähteneet talosta jo kauan sitten.\n\nDerrick avasi oven avaimellaan, ja molemmat muut miehet seurasivat\nhäntä. He tapasivat asunnonvartijan, joka oli ylhäällä ja täysissä\npukimissaan. Vaikka hän ei suinkaan ollut hermostunutta lajia, niin\nhän tunnusti, ettei hänen ollut onnistunut saada hituistakaan unta\nsilmiinsä sinä yönä.\n\nYhdessä nuo kolme miestä kiersivät koko talon. Matkalla Dick oli\nselittänyt, mikä sattuman oikku oli pakottanut hänet murtovarkaan\ntavoin tunkeutumaan vieraaseen taloon. Oli selvää, että salapoliisit\nolivat pitäneet kolmannen kerroksen särjettyä ikkunaa todistuksena\nsiitä, että taloon oli tunkeuduttu sitä tietä.\n\n\"Mikä todistaa, etteivät pollaritkaan ole kaikkitietäviä\", sanoi Tommy.\n\nHeidän tullessaan alas talon vartija muisti erään seikan, jonka hän oli\nunohtanut heille kertoa.\n\nPoliisit löysivät erään sormenjäljen olutlasista. He veivät lasin\nmuassaan Scotland Yardiin valokuvattavaksi.\n\nTämä oli erinomaisen kiintoisa uutinen ainakin eräälle näistä kolmesta.\n\nOli kirkas päivä, kun lordi Weald avasi talonsa oven ja väsynyt Dick\nastui hänen jäljessään halliin.\n\n\"Sinä ehdit vielä ottaa miellyttävän kylvyn ja haukata hiukan\naamiaista, ja sittenhän voit nukkua junassa\", sanoi Tommy. \"Totta\npuhuen olen oikein pahoillani siitä, että lähdet, hyvä mies.\"\n\n\"En aio lähteä minnekään\", sanoi Dick rauhallisesti. \"Minusta tuntuu\nsiltä, että tämä asia vaatii hiukan henkilökohtaista huomiota minun\ntaholtani. Annan raporttini Yardiin vielä tänä aamuna, ja jos onni on\nsuopea, niin saan jutun hoidettavakseni.\"\n\nHän söi rauhassa aamiaisensa ja meni niin aikaisin kuin suinkin\nkatsoi sen sopivaksi sen apulaisjohtajan puheille, joka oli kutsunut\nhänet vieraakseen, ja selitti hänelle, miksi hän mieluummin viettäisi\nlomansa Lontoossa. Hänen isäntänsä oli liian innostunut ammattiinsa\nvastustaakseen hänen suunnitelmainsa muutosta.\n\nKello kymmeneltä Dick meni Scotland Yardiin, puhutteli rikospoliisin\npäällikköä ja muutamia muita korkeita poliisivirkamiehiä ja sai asian\nhoitaakseen.\n\n\"Ja se on suuri asia, Staines\", sanoi ylitarkastaja Bourke, \"suurempi\nkuin voitte aavistaakaan.\"\n\nDick katsahti häneen hämmästyneenä. Hän oli selvillä siitä, että juttu\noli harvinaista laatua, mutta miksi sillä olisi niin suuri merkitys,\nsitä hän ei voinut käsittää.\n\n\"Yhdeksän vuotta takaperin\", sanoi Bourke hyvin hitaasti, \"ampui eräs\nmoottoripyöräilijä kuoliaaksi erään yhtiön kassanhoitajan ja ryösti\nhäneltä lähes kuusisataa puntaa. Muistatteko sen?\"\n\nDick nyökkäsi päätään.\n\n\"Olen lukenut siitä. Olin siihen aikaan juuri joutunut poliisin\npalvelukseen.\"\n\n\"Emme koskaan saaneet miestä kiinni\", sanoi Bourke katsellen häntä\nmiettiväisesti. \"Ainoa jälki, joka meidän onnistui löytää, oli\npistoolinpiippuun painunut, hyvin selvä sormenjälki. Muistatteko sen?\"\n\nDick nyökkäsi päätään.\n\n\"Muistan varsin hyvin. Olen useita kertoja nähnyt tuon sormenjäljen, ja\nsen kuvahan julkaistiin entisen päällikön muistelmissa.\"\n\n\"Entisten poliisipäällikköjen ei pitäisi julkaista muistelmiaan!\"\nmurisi Bourke. \"Mutta painakaa tämä asia mieleenne, Staines. Kymmenen\nvuotta sitten murhataan eräs mies kylmäverisesti, häneltä viedään\nkuusisataa puntaa, ja murhaaja katoaa jättäen jälkeensä ainoastaan\ntuntemattoman peukalonjäljen.\"\n\n\"Kyllä, sen muistan hyvin\", sanoi Dick odottaen jatkoa.\n\nBourke avasi erään laatikon, otti esiin valokuvan ja heitti sen\npöydälle.\n\n\"Silmäilkäähän tätä\", sanoi hän. \"Mielenkiintoinen juttu -- tässä on\nSloughin murhaajan sormenjälki, ja se tavattiin viime yönä Derrickin\ntalossa olleesta olutlasista.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nDick katseli sormenjälkeä tuskin uskoen silmiään. Sloughin murhasta\noli tullut rikostutkimuksen klassillisia tapauksia: tuntematon mies\ntekee keskellä valoisaa päivää murhan, pääsee pakoon jättäen jälkeensä\nsormenjäljen, häntä ei saada kiinni ja hän katoaa aivankuin maa olisi\nhänet niellyt. Kuinka monen sadan ja tuhannenkin poliisin käsiin sen\njälkeen joutuneen rikoksentekijän peukalonjäljet olikaan tutkittu\nja verrattu pistoolissa olevaan jälkeen. Hän oli itse tutkinut tätä\nsormenjälkeä, jokaista sen kiemuraa -- hän olisi melkein osannut\npiirtää sen ulkomuistista.\n\n\"Koko juttu tuntuu hyvin salaperäiseltä, eikö totta? Mitä syytä heillä\noli ensinkään mennä Derrickin taloon? Seinillä olevat taulutkaan ovat\ntuskin muuta kuin kehystensä arvoiset. Ja kuitenkin tämä on jo toinen\nyritys --\"\n\n\"Kolmas\", oikaisi Bourke. \"Yhdestä Derrick itse ei tiedä mitään.\nTiedättekö, mitä minä luulen? Istukaahan!\" Ylitarkastaja Bourke\nei mielellään keskustellut seisovan henkilön kanssa. \"Vanhalla\nDerrickillä, Walter Derrickin isällä, oli muuan omituinen harrastus.\"\n\n\"Olen kuullut siitä\", sanoi Dick. \"Ihme kyllä kuulin siitä hänen\npojaltaan juuri eilisiltana.\"\n\n\"Sormenjäljistäkö?\"\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Hän oli varmaankin saanut niitä kokoon tuhansittain\", sanoi Bourke.\n\"Meillä oli tapana sanoa häntä amatööriarkistonhoitajaksemme. Hänen\npäämääränsä oli kahden tarkalleen samanlaisen sormenjäljen löytäminen\nja koko meidän järjestelmämme kumoaminen. Vaikka hän oli kitsain mies,\njosta milloinkaan olen kuullut -- sanotaan, että elämä tuossa suuressa\ntalossa ei maksanut hänelle enempää kuin viisi puntaa viikossa -- niin\nhän ei väistänyt mitään uhrauksia kerätessään noita sormenjälkiä. Hän\noli yhtä fanaattinen kuin postimerkkienkeräilijä. Hän suorastaan maksoi\npalkkioita asiamiehille, jotka lähettivät hänelle kokoelmia suurista\ntehtaista. Hänen elämänsä ainoa huvitus oli yötä päivää tutkia niitä\nvertaillen, mittaillen ja luokitellen. Minun täytyy sanoa, että hän\ntunsi nämä asiat paremmin kuin edes meidän miehemme Scotland Yardissa\n-- tai ainakin yhtä hyvin. Ellei hänen näkönsä olisi pettänyt, niin hän\nkenties olisi tehnyt jonkinlaisen keksinnön.\"\n\nHän katsoi Dickiin kauan ja vakavasti, ja tarkastaja Staines tunsi\npäällikkönsä kyllin hyvin ymmärtääkseen pysyä vaiti.\n\n\"Sanonpa teille, mikä minun ajatukseni on\", sanoi Bourke. \"Minä\nluulen, että hän keräillessään sattumalta oli saanut käsiinsä Sloughin\nmurhaajan peukalonjäljen.\"\n\n\"Mutta hänen kokoelmansahan on hävitetty\", sanoi Dick.\n\n\"Onko?\" Bourke näytti epäilevältä. \"Tiedän, että Walter Derrick\nheti palattuaan kotiin ja asetuttuaan tänne asumaan alkoi järjestää\nkokoelmaa. Se sidottiin kirjoihin: niitä oli koko seinän mittainen\nhylly täynnä. Tiedän sen varmasti, sillä olen itse nähnyt ne. Ukon\nkuoltua Walter tiedusteli Scotland Yardista, tahtoisimmeko ottaa\nne vastaan, mutta lainkuuliaisilla ihmisillä ei ole meille mitään\nmerkitystä, joten vastasimme kieltävästi. Jälkeenpäin kokoelma\nhävitettiin, mutta hävitettiinkö se kokonaan? Tämä lintu, joka\nsilloin tällöin ilmestyy Walter Derrickin taloon, ei tiedä kokoelman\npolttamisesta enempää eikä vähempää kuin kuka hyvänsä muu. Miksi hän\nsiis antautuu vaaraan ja uhraa varoja ja vaivaa? Aivan varmaan siksi,\nettä hän etsii erästä sormenjälkeä. Kahdesti he ovat yrittäneet saada\nsen käsiinsä. Kerran he olivat aivan yksin koko talossa -- Derrick\noli silloin Monte Carlossa -- ja sen vuoksi hänellä nyt on vartija\ntalossaan -- eivätkä he milloinkaan ole varastaneet mitään arvokasta.\"\n\nBourke ojensi juhlallisesti molemmat kätensä.\n\n\"Nuori mies, etsikää käsiinne tämä mies tai nainen, niin löydätte\nSloughin kassanhoitajan murhaajan!\"\n\nDick lähestyi tätä tapausta samoinkuin hän oli lähestynyt lukuisia\nmuita, unohtamalla kaiken, mitä hän siitä tiesi. Mutta muutamat\nseikat olivat hyvin vaikeat unohtaa. Onneksi hän ei enää epäillyt\nharmaasilmäistä sairaanhoitajatarta. Hän ajatteli häntä hyvin paljon,\nlausui itsestään halveksivia ja pilkallisia arvosteluja, irvisteli\nitselleen ylimielisesti ajaessaan partaansa aamulla ja nauroi\nleppoisampina hetkinään hyväntahtoisesti omalle typeryydelleen ja\nlapsellisuudelleen.\n\nJotakin hyvin kaunista oli äkkiä ilmestynyt hänen näköpiiriinsä ja\nkadonnut jälleen, haihtuva ilmestys täynnä viehätystä ja suloa. Se oli\nollut näkyvissä juuri kyllin kauan saadakseen miehen mielikuvituksen\nhereille, kyllin kauan työntääkseen hennot juuret hänen sydämeensä\nniin syvälle, että niiden kiskominen irti tuotti tuskaa. Eikä hän\nmilloinkaan enää tapaisi häntä.\n\nTommyllä tuntui olevan parempi onni. Hän oli nähnyt tytön\nLittlehamptonissa hänen istuessaan lukemassa erään katoksen alla\nrannalla. Mr. Cornfort nukkui, ja juro, ajelematon rullatuolintyöntäjä\npoltteli salavihkaa piippuaan katoksen takana kiilattuaan tuolin jalat\ntukevasti isoilla mukulakivillä. Kaiken tämän Tommy kertoi kirjeessään:\n\n\"Ymmärtänet, veli hyvä\", hän kirjoitti, \"että hyppäsin autostani ja\nkysyin häneltä, mitä kuului. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kysyi\nsinuakin. Sitten vanha herra heräsi ja alkoi päristä ilmasta ja kertoi\nvitsejä, joita muistan ennenkin kuulleeni, (tämän sanoin _hänelle_ ukon\ntaas nukahdettua, ja se huvitti häntä hirveästi).\"\n\nTommy aikoi lähteä Petworthiin tai jonnekin Petworthin lähelle, missä\nhänellä oli \"maailman kuivimmat sukulaiset, jotka elävät jonkinlaisessa\nvallihaudan ympäröimässä linnassa. Siellä on kammottavan kosteata ja\nhirveän alakuloista sadeilmoilla, mutta Martha-täti-kulta voi muuttaa\ntoiseen maailmaan minä päivänä tahansa, ja katsohan, ottaen huomioon\nsosialistit, ihminen ei voi laiminlyödä mitään sellaista, mikä voi\nhankkia hänelle kunniallisen roposen.\"\n\nDick luki tämän kirjeen Scotland Yardissa ja kadehti tätä kevytmielistä\nvanhaapoikaa, jonka ihmeteltävä onni alituisesti vei harmaasilmäisen\nsairaanhoitajattaren seuraan -- Littlehamptonissakin. Miksi Tommy ei\nollut jäänyt Littlehamptoniin? tuumi hän harmistuneena. Dick olisi\nsilloin voinut matkustaa häntä tapaamaan -- ja olisi luultavasti\nsaanut nähdä tytönkin. Hänen teki melkein mieli kertoa tälle koko tuo\nnaurettava kaksoisolentojuttu, miten hän ensi silmäyksellä oli luullut\nnäkevänsä hänet kurjan seikkailijattaren hahmossa. Pelkkä tämän asian\nkertominen tuntui hänestä riittävän matkan syyksi. Hän sanoi itselleen,\nettä hän alkoi tulla liian lapselliseksi, mikä luultavasti olikin totta.\n\nTalonvartijan olutlasista tavattu sormenjälki oli epäilemättä sama kuin\nse, joka yhdeksän vuotta aikaisemmin oli tavattu pistoolinpiipussa.\nScotland Yardin pöytäkirjoista kärsivälliset miehet poimivat esiin\njokaisen yksityisseikan, mikä koski Sloughin murhajuttua, ja alkoivat\nniitä yhdistellä. Tämän selostuksen ulottaminen nykyhetkeen asti ei\nvaatinut suurtakaan taitoa. Lopettaessaan työnsä he eivät tietäneet\nSloughin murhasta sanottavasti enempää kuin olivat tietäneet yhdeksän\nvuotta takaperin.\n\nEräänä aamuna Dick sai Walter Derrickiltä kutsun lounaalle tämän\nklubiin. Kutsukortissa oli seuraava jälkikirjoitus:\n\n\"Sivumennen, oliko teillä mitään hyötyä sormenjäljestä, jonka löysitte\nlasista?\"\n\nHän ei aikonut ilmaista Derrickille poliisin tärkeätä havaintoa.\nPoliisin asia ei ole tarpeettomasti tehdä viattomia kansalaisia\nlevottomiksi. Hän ei suinkaan ollut varma siitä, että ylitarkastaja\nBourke oli oikeassa, ja ensitöikseen hän nyt saatuaan asian\nhoidettavakseen tahtoi hankkia kaikki saatavissa olevat tiedot tämän\npienen näytelmän henkilöistä. Mr. Derrickin osa oli aivan selvä: hän\noli hyvin rikas mies, ja olihan varsin todennäköistä, että hänellä oli\ntalossaan irtaimistoa, joka kelpaisi murtovarkaille. Ukko Derrickin\nomaisuus oli käsittänyt etupäässä kiinteistöjä, ja Dick Staines etsi\nerään Lontoon suurimmista välitysliikkeistä ja sattui valitsemaan juuri\nsen ainoan, jolta hän voi saada haluamansa tiedot.\n\nLiikkeen osakkaalla, jonka kanssa hän keskusteli, oli paljon\nkerrottavaa Walterin kitsaasta isästä, ja enimmäkseen epäedullisia\nseikkoja.\n\n\"Ovelin vanha veijari, mikä milloinkaan on maata ostanut\", oli hänen\narvostelunsa. \"Hän vainusi kaikki arvonvaihtelut. Hän aloitti uransa\nrakennustyömiehenä, ja vuosikausia hänellä oli tapana suorittaa\nrakennustensa korjaukset omin käsin. Hän osasi käsitellä muurauslastaa\nyhtä hyvin kuin paras muurari, ja isäni sanoi minulle kerran nähneensä\nhänen paikkaavan erään Etelä-Lontoossa omistamansa pienen talon kattoa.\"\n\n\"Hän kai jätti jälkeensä useita kiinteistöjä?\" kysyi Dick.\n\nVälittäjä pudisti päätään.\n\n\"Ei suinkaan\", sanoi hän ponnekkaasti. \"Hän oli liian viekas kettu,\ntiesi täsmälleen, milloin niiden hinnat olivat huipussaan, ja möi\nsilloin. Noin puolitoista vuotta ennen hänen kuolemaansa möimme hänen\nlaskuunsa neljä taloa, joista hän sai kokonaista kahdeksansataatuhatta\npuntaa. Muistan tämän hyvin selvästi, sillä meillä oli rettelöitä\nvälityspalkkioista. Sitäpaitsi hän samoihin aikoihin möi erään toisen\ntaloryhmän -- kaksi Cityn konttorirakennusta -- Haytorsin välityksellä\nja sai niistä sataviisikymmentätuhatta. Hän oli omituinen vanha herra\neikä koskaan suostunut vastaanottamaan maksuksi muuta kuin kovaa rahaa.\nShekit eivät kelvanneet ukko Joshualle. Minulla oli ilo nähdä hänen\nkulkevan alas Queen Victoria Streetiä kädessään matkalaukku, joka\nsisälsi yli puolen miljoonaa puntaa pankin seteleissä. Mikäli minä\ntiedän, ei hän milloinkaan pannut penniäkään pankkiin.\"\n\n\"Hän kai osti uusia kiinteistöjä?\"\n\nVälittäjä pudisti päätään.\n\n\"Ei ostanut, mutta oli aikeissa tehdä sen. Markkinat olivat nousemassa\njuuri, ennenkuin hän kuoli, ja minä olin ryhtynyt henkilökohtaisiin\nneuvotteluihin hänen kanssaan erään suuren Cityn korttelin ostamisesta\nneljänsadankahdentoistatuhannen punnan hinnasta.\"\n\n\"Hänenlaisellaan miehellä oli varmaan paljon vihamiehiä?\" kysäisi Dick,\nmutta toinen alkoi väittää vastaan.\n\n\"Kaikilla liikemiehihä on vihamiehiä, mutta en oikeastaan usko, että\nukko Joshua oli erityisen huonossa huudossa. Kiinteistövälittäjätkin,\njoiden kanssa hän tinki viimeiseen penniin asti, pitivät hänestä\ntavallaan. Ainoa talo, jota hän ei milloinkaan suostunut myymään, oli\nLowndes Squaren talo, ja minä satun tietämään, että hänelle tarjottiin\nsiitä hyviä hintoja, vieläpä lama-aikanakin, hintoja, joiden olisi\nluullut saavan hänet ilolla luopumaan talostaan. Mutta otaksun, että\nhän tunsi jonkinlaista hentomielistä rakkautta tuota taloa kohtaan --\nhän rakensi sen itse tai rakensi uudestaan eikä koskaan kallistanut\nkorvaansa edullisimmallekaan sitä koskevalle tarjoukselle.\"\n\nMr. Walter Derrickin klubi sijaitsi Pall Mallilla; se oli suuri ja\nmiellyttävä laitos, jossa etupäässä kävi automiehiä. Hän odotti Dickiä\neteishallissa, jossa oli paljon väkeä, ja tervehti häntä samalla\nhilpeällä hymyllä, jonka hän soi kaikille erotuksetta, sillä hän oli\nhyvin ystävällinen mies.\n\n\"Tuo inhoittava murtovarkausjuttu käy minun hermoilleni\", sanoi hän\nohjatessaan Dickin täpötäyteen ruokasaliin. \"En saanut unta viime\nyönä. Muuten talonvartija-hölmön muisti alkaa palata. Hän sanoo, että\ntuo tyttö oli kaunis kuin maalattu. Siinä näette rikkaan vanhanpojan\nonnettoman kohtalon: naiset eivät jätä häntä rauhaan, vaikka heidän\ntäytyisi väkisin tunkeutua hänen taloonsa päästäkseen hänen kimppuunsa.\"\n\nHän nauraa hihitti leikinlaskulleen, mutta oli taas vakavampi\nalkaessaan puhua niistä ikävyyksistä, joiden uhriksi hän oli joutunut.\n\nHän sanoi aikovansa lähteä maaseudulle samana iltana ja jättävänsä\nkaksi vartijaa kaupunkitaloonsa.\n\n\"En vieläkään käsitä, mihin nuo ihmiset tahtovat päästä käsiksi\",\nsanoi hän. \"Jos tämä olisi tapahtunut isäni eläessä, niin olisi sen\nymmärtänyt. Ukkoraukka säilytti kaikki rahansa vuoteensa alla olevassa\nteräsarkussa -- hän ei milloinkaan antautunut tekemisiin pankkien\nkanssa, jos vain suinkin voi sen välttää. Löysimme sieltä -- tai\noikeastaan sairaanhoitajatar löysi -- neljäsataakaksitoistatuhatta\npuntaa seteleissä.\"\n\nDick katsahti äkkiä ylös.\n\n\"Miten paljon?\"\n\nMr. Derrick toisti viimeiset sanansa.\n\n\"Mutta se kai ei toki ollut koko perintönne?\"\n\nWalter Derrick räpytteli silmiään.\n\n\"Minusta se on jotenkin säädyllinen rahamäärä\", sanoi hän. \"Ja totta\npuhuen se jotakuinkin tarkalleen vastaa perintöni määrää. Ihmiset\nluulevat minua miljoonamieheksi -- no niin, minusta tuntuu siltä\nkuin olisinkin, ja sama tunne on teilläkin, kunhan saatte vapaasti\nkäytettäväksenne neljäsataatuhatta puntaa.\"\n\nErinäiset seikat alkoivat selvetä Dick Stainesille.\n\n\"Tiedustelitteko ensinkään, eikö hänellä kenties olisi pitänyt olla\nmuitakin varoja?\" hän kysyi. \"Eikö hänen asianajajansa --\"\n\n\"Ukko ei milloinkaan käyttänyt asianajajaa\", sanoi Derrick jatkaen\nsitten uteliaasti: \"Miksi tämä asia teitä niin kiinnostaa, Mr. Staines?\nHän jätti vielä jälkeensä joitakin taloja, mutta niiden arvo ei ollut\nsuuri. Nuo neljäsataakaksitoistatuhatta puntaa olivat suurin piirtein\nkoko perintöni.\"\n\nDick tuijotti häneen epäluuloisesti.\n\n\"Tarkoitatteko, ettette te eikä asianajajanne ensinkään tiedustelleet\nniiltä henkilöiltä, joiden kanssa hän oli ollut liikesuhteissa,\nkiinteistövälittäjiltä, ja että ette löytäneet mitään laskuja tai\nmuistiinpanoja, joista hänen liiketoimensa olisivat käyneet ilmi.\"\n\n\"Emme tehneet mitään sellaista\", sanoi Walter hitaasti. \"Mihin te\ntähtäätte, Staines?\"\n\n\"Sanon sen teille hetken kuluttua\", sanoi Dick. \"Mutta vastatkaa ensin\ntähän kysymykseen: Kuoliko isänne äkkiä vai oliko hän kauan sairaana?\"\n\n\"Hän kuoli aivan äkkiä. Sairastui päivää ennen kuolemaansa. Siihen\nasti hänen terveydessään ei ollut mitään vikaa. Mutta ilmaiskaa nyt\nsalaisuutenne!\"\n\nDick Stainesille juttu ei enää ollut lainkaan salaperäinen, ja hän\nalkoi selittää.\n\n\"Rahat, jotka löysitte hänen vuoteensa alta, oli hän saanut myydessään\nerään kiinteistön juuri vähää ennén kuolemaansa. Tiedän, että hän\nyhdeltä ainoalta välitysliikkeeltä sai kahdeksansataatuhatta puntaa,\ntoiselta sataviisikymmentätuhatta, ja jos tiedustelisitte Lontoon\nkiinteistövälitysliikkeiltä, niin huomaisitte, että hän viimeisenä\nelinvuotenaan möi kiinteistöjä miljoonan punnan arvosta. Siksi ne\nrahat, jotka löysitte hänen vuoteensa alta, olivat vain murto-osa hänen\ntodellisesta omaisuudestaan, ja koska hänellä ei näytä olleen tapana\nsijoittaa rahojaan pankkeihin, niin on jotenkin ilmeistä, että loppuosa\non kätkettynä taloonne.\"\n\nWalter tuijotti häneen; hänen kasvonsa olivat hiukan kalvenneet.\n\n\"Te pidätte minua varmaan typeränä, kun en ole toimittanut noita\ntiedusteluja\", sanoi hän, \"ja taidanpa ollakin. Kertokaahan minulle\nnyt, Staines, mitä tiedätte, ja minä lupaan, että jos teidän\navullanne saan omaisuuteni takaisin, niin en unohda, että olen teille\nkiitollisuuden velassa.\"\n\nDick Staines kiemurteli hengessään. Hän ei ollut voinut tottua\nkorvauslupauksiin, joita hän silloin tällöin sai asiakkailtaan.\n\n\"Ehdottaisin, että menisimme yhdessä teidän taloonne ja panisimme\ntoimeen hyvin perinpohjaisen etsinnän. Jossakin tuossa talossa\non kätköpaikka, jonka vain teidän isänne tunsi. Se on sitäkin\ntodennäköisempää, koska hän, jos olen oikein ymmärtänyt, oli itse\nrakentanut tuon talon ja luultavasti hiukan vapaasti käsitellyt\narkkitehdin piirustuksia.\"\n\nPuhuessaan hän näki Walter Derrickin avaavan huulensa ikäänkuin jotakin\nkysyäkseen. Sanat jäivät lausumatta, mutta Staines tiesi hyvin, mitkä\nne olisivat olleet, ja hämmästyi lievästi.\n\nHe lopettivat lounaansa nopeasti, ja Derrick vei Dickin autollaan\nLowndes Squaren taloon. Dick oli jo ehtinyt päivänvalossa tutkia\ntaloa ulkoapäin. Se oli suurin kaikista aukion varrella olevista\ntaloista, ruma rakennus, ja Dick oli taipuvainen epäilemään, ettei\nDerrick vanhempi ollut ainoastaan avustanut arkkitehtiä tämän työssä\nja korjaillut sitä, vaan että talon rumentavat ulokkeet oli suorastaan\nvietävä hänen tiliinsä.\n\nHän oli aikaisemmin huomauttanut, että talo valkoiseksi silattuine\ntiiliseinineen muistutti jotakin julkista rakennusta.\n\nMr. Derrickin avatessa ovea he tapasivat valppaan vartijan ovensuussa.\n\n\"Sain teidän sananne, herra.\"\n\n\"Minun sanani? Minkä sanan?\"\n\n\"Tehän olitte pyytänyt soittamaan ja ilmoittamaan, että joku herra\ntulisi tänä iltana ottaakseen huoneista mitat uusia mattoja varten.\"\n\nDerrick ja Dick Staines katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Derrick rauhallisesti.\n\nHän vei salapoliisin muassaan toisen kerroksen saliin ja sulki oven.\n\n\"Minä en lähettänyt mitään sellaista sanaa\", sanoi hän. \"Sanoinhan\nteille jo, että aion iltapäivällä lähteä maatilalleni Gadalmingiin,\nenkä ollut aikonut edes käydä Lowndes Squarella. Tämä on jotenkin\nkömpelö temppu -- Larkin olisi helposti voinut saada minut käsiinsä\npuhelimitse.\"\n\n\"Liian kömpelö ollakseen uskottava\", sanoi Dick. \"Minusta melkein\ntuntuu siltä, kuin he tahtoisivat saada teidät jäämään taloon täksi\nyöksi. Minä tekisin heille mieliksi ja tarjoudun seuraksenne.\"\n\nDerrick näytti huolestuneelta.\n\n\"Minä en ymmärrä tästä mitään, en kerrassaan mitään\", sanoi hän\nkiivaasti. \"Miksi hitossa ne minua kiusaavat? Tässä asiassa on jotakin,\nmikä hermostuttaa minua. Mikä koira tähän on haudattuna? Miksi he --?\"\nHän pysähtyi äkkiä ja veti otsansa ryppyyn. \"Ei, se on mahdotonta.\"\n\nJa sitten hän äkkiä pudisti yltään synkkyytensä ja oli taas naurava\nWalter Derrick.\n\n\"Ja nyt menemme etsimään aarrekammiota\", sanoi hän.\n\nHe kulkivat huoneesta toiseen nostellen mattoja, tutkien ja koputellen\nseiniä, availlen kaappeja, joita Walter Derrickin sanojen mukaan ei\nollut avattu hänen isänsä kuoleman jälkeen. Seinät olivat paksut,\nmutta Walter sanoi, että hänen isällään tässä suhteessa oli ollut\nhyvin liioitellut vaatimukset. Hän oli poikasena asunut eräässä\nvanhassa talossa, joka keskellä yötä oli luhistunut, ja oli hädintuskin\npelastunut kuolemasta.\n\nUseimmat huoneista olivat suunnitellut tavalla, joka teki ne\nmahdollisimman rumiksi. Kaikkialla näkyi amatööri-arkkitehdin käden\njälkiä: omituisia pieniä portaita, jotka näyttivät jälkeenpäin\npiirustuksiin lisätyiltä, ikkunoita, joihin oli mahdoton päästä\nkäsiksi, ja joiden oli täytynyt olla kaikkien taloudenhoitajain\nkauhistus. Julkisivu ei ollut aivan mahdoton. Vanha Mr. Derrick\noli suurin piirtein noudattanut aukion yleistä arkkitehtuuria.\nJoka kerroksessa oli kiviparveke, joka yhtäjaksoisena kulki pitkin\nrakennuksen kumpaakin julkisivua.\n\nKahden tunnin ajan he etsivät ja tutkivat ja koputtelivat, mutta eivät\nlöytäneet mitään. Sattumalta he tulivat huoneeseen, jonka ikkunasta\nDick oli tullut taloon tuona myrskyisenä yönä, ja Derrick avasi erään\nkaapin.\n\n\"Tässä on jotakin, mikä voi huvittaa teitä\", sanoi hän.\n\nHän kumartui ja otti esiin ruosteisen rautalippaan. Se oli hyvin\nraskas; avain oli vielä lukossa.\n\n\"Tästä arkusta löysimme rahat ja joitakin arvottomia esineitä.\"\n\nDick sai ponnistella jaksaakseen nostaa arkun pöydälle. Se oli tehty\nteräksestä ja oli leveä ja syvä. Hän nosti kantta ja näki arkun sisällä\nomituisen, messingistä tehdyn kojeen. Siinä oli kaksi käyrää kädensijaa\nja hopeapäinen mäntä, jonka kahva oli pistoolinperän muotoinen. Toiseen\npäähän oli kiinnitetty isokokoinen maljanmuotoinen punainen kumilaatta.\n\n\"Mikä hirvittävä ase tämä on?\" kysyi Dick uteliaasti tutkien sitä.\n\n\"Sitä minun ei ole milloinkaan onnistunut saada selville.\"\n\nSe oli lujatekoinen ja raskas. Messinkisylinteri oli seitsemän tuumaa\nläpimitaten ja lyhyt. Sen kummallakin puolella oli noin neljän tuuman\npituinen vahva messinkikädensija. Aluksi Dick ei ymmärtänyt mitään,\nmutta sitten hän huomasi, mikä koje oli, kostutti kumilaatan reunat\nja painoi sitä teräsarkun kiilloitettua, pintaa vastaan vetäen mäntää\nulospäin. Äkkiä hän kuuli napsahduksen, eikä mäntä enää liikkunut.\nTarttuen molempiin kädensijoihin hän nosti teräsarkun pöydältä. Kuten\nhän oli arvellutkin, oli koje pieni tyhjiöpumppu, ja vasta kun hän oli\nlöytänyt jousen, joka irroitti männän ja päästi sen painumaan takaisin,\nhänen onnistui irroittaa kumimalja arkun pinnasta.\n\n\"Missä tämä oli?\" kysyi hän.\n\n\"Samassa arkussa kuin rahatkin. Muistaakseni päällimmäisenä.\"\n\nDick pani 'imurin' takaisin arkkuun ja sulki kannen.\n\nMyöhemmin samana iltapäivänä hän keskusteli erään Wandsworth Roadilla\nasuvan entisen rakennusmestarin kanssa, vanhuksen, jonka muisti oli\nhiukan hatara, mutta joka mainiosti jaksoi palauttaa mieleensä joitakin\nseikkoja, jotka liittyivät hänen yhteistoimintaansa Derrick vanhemman\nkanssa. Hän muisti, että taloon sitä rakennettaessa oli tuotu pitkä,\nlitteä kassakaappi, mutta minne se oli sijoitettu, siitä hänellä ei\nollut tietoa. Mr. Derrick oli, kuten Dick epäilikin, itse työskennellyt\nrakennuksella ja naapuriston kauhuksi viettänyt siellä sunnuntaitkin\nvanha puku yllään ja muurauslasta kädessä. Eikä siinä kaikki! Hän oli\nkeskeyttänyt työn kolmeksi kuukaudeksi ja hankkinut mustia työmiehiä.\nVanha rakennusmestari luuli, että he olivat olleet maurilaisia, sillä\nainoa loma, jonka Mr. Derrick itselleen soi, oli kuukausi, jonka hän\nvietti Tangerissa siihen aikaan, jolloin elämä siellä oli halpaa ja\nAfrikan pohjoisrannikolle pääsi hedelmälaivassa muutamalla punnalla.\n\n\n\n\nV.\n\n\nVanhuksen muisti ei ollut täysin luotettava, kun tärkeät asiat olivat\nkyseessä. Mutta hän muisti erään tuoreemman pikkuseikan, joka aivan\nerikoisesti kiinnosti Dickiä.\n\n\"On hyvin lystikästä\", sanoi vanhus vapisevalla äänellään ojentaessaan\nDickille velton kätensä heidän erotessaan, \"että kaikki ihmiset nyt\ntahtovat saada tietoja tuosta talosta. Pari päivää sitten täällä\nkävi eräs nuori nainen, kaunis kuin kuva ja aivan nuori. Hän sanoi\nkirjoittavansa kirjaa rakennuksista ja tahtoi tietää, oliko minulla\nvanhoja pohjapiirustuksia. Ja totta totisesti hän vähän ajan kuluttua\nrupesi kyselemään tuosta Mr. Derrickin talosta.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oh?\" kysyi Dick. \"Pitkä vai lyhyt, lihava -- ...?\"\n\nVanha mies mietti.\n\n\"Kas, nyt kun te alatte kysyä, niin en muista hänestä mitään muuta\nkuin että hänellä oli hyvin kauniit silmät -- harmahtavan siniset,\nhyvin samanlaiset kuin pojantyttärelläni, ja pitkät, tummat silmäripset\nniiden yläpuolella.\"\n\nDick tiesi, että vanhus kuvaili Mary Danen silmiä, Mary Danen tai hänen\nkaksoisolentonsa. Ja hänestä tuntui hienotunteisimmalta ilmaista, että\noli poliisivirkailija.\n\n\"Salapoliisi, oletteko? Vai niin, mutta en kuitenkaan voi kertoa teille\nenempää kuin jo olette saanut tietää. Hän tahtoi tietää, mistä hän\nlöytäisi arkkitehdin, ja minä annoin hänelle hänen osoitteensa. Hän\nkirjoitti sen muistiin juuri tällä samalla pöydällä.\" Mies osoitti\nvapisevalla sormellaan pöytää. \"Ensiksi hän ei löytänyt kynää, mutta\nsitten hän löysi käsilaukustaan kultaisen lyijykynän, jonka päässä oli\nsuuri punainen kivi.\"\n\nDickin leuka vavahti. Mies kuvaili hänen kadottamaansa kynää, jonka\nsairaanhoitajatar Mary Dane oli antanut hänelle takaisin.\n\nHuolestuneihin mietteihin vaipuneena Dick Staines sinä iltana\nlähti Scotland Yardista ja kulki asuntoaan kohden. Kello oli puoli\nkaksitoista, ja poikettuaan Strandilta hän joutui jotenkin autioille\nkaduille, kunnes ehti Holbornille. Sen jälkeen hänen oli kuljettava\nläpi hiljaisen ja tyhjän Bloomsburyn, ja hän oli juuri ehtinyt katua,\nettä oli niin ajattelemattomasti luopunut omasta huoneistostaan, kun\nmuuan suurkaupunkien elämässä liiankin tavallinen kohtaus sai hänen\nmielenkiintonsa heräämään.\n\nHänen edellään kulki eräs nainen, mutta niin kaukana, ettei hän voinut\nolla varma edes siitä, oliko hän nainen vai mies. Hänen kulkiessaan\neteenpäin heidän välimatkansa vähitellen lyheni, vaikkakaan hän ei\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota. Naisen ahdistajan oli täytynyt\ntulla vastakkaiselta suunnalta. Dick ei nähnyt häntä, ennenkuin kuuli\ntytön kirkaisevan ja näki kahden henkilön painiskelevan. Hän joudutti\naskeleitaan ja tuli heidän luokseen juuri, kun tyttö irroittautui\nmiehen otteesta ja kääntyi paetakseen. Hän törmäsi salapoliisiin ja\noli kaataa hänet nurin. Seuraavassa hetkessä ahdistaja oli jälleen\ntarttunut hänen käsivarteensa. Hän oli peloittavan isokokoinen mies,\npäätään pitempi Dick Stainesia, ja hän puhui käheällä ja juopuneella,\nmutta hyvin kovalla äänellä.\n\n\"Hei vain! Tule takaisin sieltä!\"\n\nTarkastaja Staines kävi häneen käsiksi ammattimiehen ottein ja heitti\nhänet aukion keskellä olevan puistikon aitausta vastaan.\n\nSitten hän kuuli tytön hiljaa huudahtavan, käänsi päätään ja\nhuomasi katsovansa Mary Danea suoraan silmiin. HäneUä oli yllään\ntummansininen puku, eikä Dick ollut heti tuntenut häntä hänen pienessä,\npäänmukaisessa hatussa.\n\n\"Voi Mr. Staines, lähettäkää pois tuo mies!\"\n\nKookas mies oli raivoissaan Dickin odottamattomasta sekaantumisesta\nasioihinsa.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" Hänen äänensä oli entistä kovempi ja vihaisempi.\n\"Enkö minä saa puhutella nuorta naista... vanhaa kapkaupunkilaista\nystävääni?\"\n\nHän heilutti juopuneesti sormeaan tytön silmien edessä.\n\n\"Luulitte kai, etten minä teitä tuntenut? Mutta Lordylla on hyvä\nmuisti, hän ei milloinkaan unohda ihmisiä, jotka ovat saaneet hänet\nkiikkiin -- ja --\"\n\nPoliisivirkamiesten toimenpiteet ovat hyvin vakuuttavia. Ilman\nvaikeutta Dick Staines uudestaan heitti miehen aitausta vastaan.\n\n\"Solvaako tämä mies teitä?\"\n\nKatulyhdyn valossa hän näki, että tytön kasvot olivat hyvin kalpeat.\n\n\"Ei... Hän luulee minua varmaan joksikin toiseksi henkilöksi.\"\n\n\"Paha minut periköön, jos luulen\", sanoi vieras. \"Teidän nimenne on\nMary de Villiers! Ja kuka te olette? Tahtoisinpa tietää.\" Hän kääntyi\näkkiä Dickin puoleen.\n\n\"Minä olen tarkastaja Staines Scotland Yardista\", sanoi Dick, ja\nkuullessaan nämä sanat pitkä mies näytti kutistuvan. Hänen äänensä\nheikkeni mielisteleväksi kuiskaukseksi.\n\n\"Minä en tee mitään pahaa kenellekään, tarkastaja. Kenties erehdyin\ntästä nuoresta neidistä. Jos sanon teille totuuden, niin olen ottanut\nmuutamia ryyppyjä --\"\n\n\"Katsotaanpa teitä hiukan\", sanoi Dick tarttuen miehen kaulukseen ja\nvetäen hänet lyhdyn luo valoon.\n\nEnsimmäinen seikka, joka herätti Dick Stainesin huomion, oli miehen\nharvinaisen kapea pää. Pitkät, ruskeat kasvot, kotkannenä, pienet,\npyöreät, syvälle painuneet silmät ja karkeat pienet viikset piirtyivät\nDickin muistiin.\n\n\"Hyvä on, herra, minun nimeni on Lordy Brown. Astuin viime lauantaina\nmaihin Glamis Castlesta. Tämä nuori neiti kyllä tietää -- tai ehkä hän\nei tiedä.\"\n\nSitten hän Dickin hämmästykseksi alkoi nopeasti puhua kieltä, jota\nsalapoliisi ei ymmärtänyt. Ensiksi Dick luuli, että se oli saksaa,\nmutta huomasi pian sen olevan hollanninkieltä, vieläpä kansanmurretta.\n\n\"Minä en ymmärrä, mitä te sanotte. Ymmärrättekö te?\" Hän kääntyi\ntarkkaavaisesti kuuntelevan tytön puoleen, joka oli vetäytynyt hiukan\nsyrjään, valokehän ulkopuolelle.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Minusta tuntuu siltä, kuin hän haluaisi sanoa minulle jotakin\", sanoi\nhän.\n\n\"Teillekö, neiti?\" sanoi Lordy Brown melkein nöyrästi. \"Miksi minä\nteille puhuisin. Olen vaivannut teitä riittävästi tänä iltana.\nOlen herrasmies ja pyydän anteeksi. Astuin vasta lauantaina maihin\nGlamisista. Minulla on täällä eräs ystävä, herra tarkastaja. Lähdin\nhäntä etsimään, mutta hän ei ollut kotona. Hän on reilu mies... tunsin\nhänet vuosia takaperin hänen eläessään likaisessa vanhassa teltassa\nTanganjikan seuduilla. Kyllä hän ottaa Lordyn vastaan, ottaa varmasti,\nja hän on miljoonan omistaja, tämä kaveri. Oli joutunut riitaan\nisäukkonsa kanssa ja karkasi Afrikkaan, mutta hyvä kaveri hän oli,\nWalter Derrick.\"\n\nDick katsahti häneen nopeasti.\n\n\"Tunnetteko ensinkään Lontoota?\" kysyi hän. \"Tiedättekö --?\" Hän\nmainitsi erään lähellä Piccadilly Circusta olevan kahvilan, jossa\nvaltamerten takaa tulleilla matkustajilla oli tapana käydä. \"Tulkaa\nsinne minua tapaamaan puolen tunnin kuluttua. Ellette ole siellä, niin\nhaen teidät käsiini. Missä asutte?\"\n\nMies ilmoitti erään Strandin poikkikadun varrella sijaitsevan hotellin\nja teki sen niin epäröimättä, että Dick tiesi hänen puhuvan totta.\n\n\"Tapaamme siis toisemme puolen tunnin kuluttua. Ja ellette ole siellä\nsilloin, niin etsin teidät käsiini\", sanoi Dick Staines ja lähti muuta\nsanomatta miehen luota.\n\nTyttö oli jo alkanut hitaasti kulkea poispäin. Ilmeisesti hän odotti\nDickiä saattajakseen.\n\n\"Se oli hirveän epämiellyttävää, ja minä pelkään, että menettelin\ntyperästi\", sanoi hän katuvaisesti. \"En nähnyt koko miestä, ennenkuin\nhän oli aivan kohdallani... Vihaan juopuneita.\"\n\n\"Missä aiotte viettää yönne?\" kysyi Dick.\n\nHän asui eräässä Gower Streetin yksityishotellissa. Oli tullut tänne\npäiväksi Littlehamptonista ostoksille ja aikoi palata takaisin\nseuraavana päivänä. Hän uskoi Dickille, ettei erityisesti pitänyt\nLontoosta.\n\n\"Tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa\", sanoi Dick. \"Oletteko koskaan\nkuullut, että olisi olemassa henkilö, joka on niin teidän näköisenne,\nettä ihmiset eivät voi erottaa teitä toisistanne?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Ei, en usko, että maailmassa on kahta ihmistä joiden ulkonäössä ei\nolisi mitään eroa\", sanoi hän. \"Onko minulla todellakin kaksoisolento?\"\n\n\"Kenties kolmoisolentokin, ellei Mr. Lordy Brown puhunut unissaan. Hän\nluuli teitä joksikin miss de Villiersiksi, joka asuu Kapkaupungissa.\nOletteko ollut siellä?\"\n\nHänen ihmeekseen tyttö nyökkäsi.\n\n\"Olin siellä kaksi vuotta sitten\", sanoi hän.\n\n\"Mutta silloin ette toki vielä ollut sairaanhoitajatar, olitte silloin\naivan liian nuori.\"\n\nTyttö naurahti.\n\n\"Te olette hyvin kohteliaalla tuulella tänä iltana, Mr. Staines.\"\n\nJa sitten häntä värisytti.\n\n\"Soisin, etten olisi tavannut tuota miestä. Olen oikein huolissani\nhänestä.\"\n\nDick ei kysynyt, miksi hän oli huolissaan miehestä, jota hän ei\ntuntenut ja jota hän tuskin tapaisi uudestaan.\n\n\"Ihmeellistä, että hän tunsi Derrickin\", sanoi Dick.\n\nTyttö ei vastannut, ennenkuin hän toisti tyhjänpäiväisen lauseensa.\nSiiloin hän sanoi:\n\n\"Mr. Derrickin? Tuon herranko, jolla oli keltainen auto? Onko hän\nLontoossa?\"\n\nDick kertoi hänelle, että Mr. Walter Derrick tällä hetkellä oli\nmaatilallaan Surreyssä.\n\n\"Hänellä on hyvä onni\", sanoi tyttö.\n\nDick kysyi, mitä hän tarkoitti, ja tyttö hymyili. Dickin itsepäisesti\nvaatiessa selitystä hän sanoi:\n\n\"Olettepa te yksinkertainen! Ja lordi Weald Tommyksi kai te häntä\nsanotte -- pitää teitä niin peloittavan viisaana. Ettekö te sano sitä\nhyväksi onneksi, että ihminen säästyy osoittamasta vieraanvaraisuutta\nMr. Brownin kaltaiselle entiselle afrikkalaiselle ystävälle. Tehän\nmenette nyt häntä tapaamaan, Brownia tarkoitan? Kysykäähän häneltä,\nkuka Miss de Villiers on -- muistan nyt hyvin, että nimi on varsin\ntavallinen Kapkaupungissa. Oletteko taas kadottanut kynänne?\"\n\nKysymys toi Dickin mieleen erään seikan, joka huolestutti häntä.\n\n\"Luulin melkein kadottaneeni\", sanoi hän. \"Ja tämä tuo taas\nkaksoisolentonne mieleeni. Wandsworthissa elää eräs rakennusmestari\nnimeltä Ellington, hyvin vanha mies, jonka luona äskettäin oli käynyt\neräs vieras -- nuori nainen, joka hänen kuvauksestaan päättäen oli\nhyvin teidän näköisenne. Hän kävi tuon rakennusmestarin luona samana\npäivänä kuin kynäni oli kadoksissa, ja tuona samana päivänä tapahtui...\njotakin muutakin hyvin merkillistä. Ellington sanoi, että nuori nainen\noli kysynyt häneltä kaikenlaisia asioita Mr. Walter Derrickin talosta\nja että hän kirjoittaakseen muistiin erään osoitteen oli ottanut\nesiin lyijykynän, joka ilmeisesti oli minun. Onko tämä teistä kovin\nhuvittavaa?\" lisäsi hän hieman happamesti, sillä tyttö oli purskahtanut\nnauruun.\n\n\"Tämä on hirveän huvittavaa. Katsokaahan!\"\n\nHän avasi käsilaukkunsa, otti siitä kiiltävän esineen ja ojensi sen\nDickille. Tämä pysähtyi sitä tutkimaan; se oli tarkalleen samanlainen\nkuin hänen taskussaan oleva kynä.\n\n\"Ostin sen tänä iltapäivänä Regent Streetiltä\", sanoi tyttö\njuhlallisesti. \"Olisin voinut ostaa niitä neljäkymmentä tai\nviisikymmentä tai sata. Ne näkyvät olevan kovasti muodissa tällä\nhetkellä. Junassa näin juuri samanlaisen eräällä miehellä. Mistä te\nostitte omanne?\"\n\n\"Tommy antoi sen minulle lahjaksi\", vastasi Dick.\n\n\"Niin, tietenkin Tommy antoi sen teille!\" ilkkui hän. \"Regent\nStreetillä on eräs myymälä, jossa ei myydä mitään muuta --\ntäytekynämyymälä. Jos vaivaudutte katsomaan, niin näette niitä\nrajattomat määrät näyteikkunassa, ja jos luulette, että ne ovat kultaa,\nniin erehdytte! En tahtoisi häpäistä teidän Tommyanne, mutta ne\nmaksavat seitsemän shillinkiä kuusi penniä kappale, ja minun arvioni\nmukaan niitä on käytännössä lähes viisikymmentätuhatta kappaletta.\nSanotteko minulle erään asian?\"\n\n\"Sanon kaiken minkä voin\", vastasi Dick.\n\nTyttö oli hetkisen vaiti ja kysyi sitten:\n\n\"Mitä tämä salaperäisyys merkitsee? Mitä tarkoitatte sanoessanne, että\nminä olen kolme henkilöä -- Miss de Villiers ja minä itse ja vielä joku\n-- ja kuka tämä joku on? Ovatko he tehneet hirvittäviä rikoksia, ja\ntulitteko todellakin silloin yöllä Brightoniin vangitaksenne minut?\"\n\n\"Miten voitte kuvitellakaan mitään niin mahdotonta...?\" alkoi Dick.\n\n\"Älkää teeskennelkö. Kun silloin tulitte luokseni tanssisalissa, näin\nheti, että jokin asia oli hyvin, hyvin hullusti. Luulin teidän tulleen\nvartavasten minun tähteni -- ottaaksenne minut kiinni, siltä minusta\ntuntui. Ja se olikin teidän tarkoituksenne.\"\n\n\"Onko teillä sisarta?\" kysyi Dick, ja tyttö nyökkäsi päätään.\n\n\"Kaksitoistavuotias, eikä hituistakaan minun näköiseni. Hän on jotenkin\ntumma. Hän on hyvin viisas lapsi, mutta ei kyllin viisas esiintyäkseen\nminuna. Kaksoissisartako? Ei ole. Kaikesta päättäen minun ulkomuotoni\non hyvin jokapäiväistä tyyppiä.\"\n\nDick yritti väittää vastaan, mutta tyttö vaihtoi puheenaihetta.\n\nHän ilmoitti, että kirjeet osoitettuina siihen pieneen hotelliin,\njossa hän nyt asui, varmasti tulisivat perille. Dick oli naurettavan\nonnellinen siitä, että tyttö ajattelikaan hänen kirjoittamistaan, mutta\nheidän erotessaan tuo onni sai pienen kolauksen, kun tyttö selitti:\n\n\"Jos te sattuisitte löytämään neljännen henkilön, joka on aivan\nsamanlainen kuin minä, ja haluaisitte saada tietää, missä minä olen\",\nsanoi hän ilkkuen.\n\nDick palasi kahvilaan, missä hän oli luvannut tavata Afrikasta tulleen\nmiehen ja löysi tämän istumasta erään pienen nurkkapöydän ääressä.\nTässäkin boheemiseurassa hän erottautui ympäristöstään harmaassa,\navokaulaisessa paidassaan, kapean pään takaraivolle työnnettyine\nkuluneine huopahattuineen ja laihoine ruskeine kasvoineen.\n\nRavintolassa oli henkilöitä, jotka tunsivat Dick Stainesin ja jotka\nhänen ilmestyessään nopeasti käänsivät hänelle selkänsä, sillä\nravintola oli hienojen taskuvarkaiden, petkuttajien ja puijattavia\nmuukalaisia väijyvien muodikkaitten nuorten miesten suosittu\nkokoontumispaikka.\n\n\"Mitä haluatte juoda, herra kapteeni?\" kysyi Lordy Brown ja kutsui\ntarjoilijan luokseen napsutellen kädellään aivankuin pistooli olisi\npaukahdellut. \"Hei, te siellä! Tuokaa herra kapteenille ryyppy!\"\n\nMutta Dick ei tahtonut mitään sitruunavettä väkevämpää.\n\n\"Olisin ottanut sitä itsekin, mutta olen saanut tyytyä siihen\nvuosikausia -- sitruunamehuun ja huonoon veteen! Toivottavasti ette\najattele minusta mitään pahaa tuon kohtauksen takia sen nuoren neidin\nkanssa? Totta puhuen en ollut oikein selvä. Tunnetteko te ystäväni\nWalter Derrickin?\"\n\nHän näytti hämmästyvän, kun Dick vastasi myöntävästi.\n\n\"Hyvä kaveri, vähän pehmeä, mutta hyvä. Meidän tapaamisemme oli hyvin\nomituinen. Hän asui teltassa eräässä paikassa, jonka nimi oli Pakasaka;\nhe etsivät kultaa, hän ja eräs Creave-niminen mies. Löysin Derrickin\nviidakosta. Hän oli silloin aika kurjassa kunnossa -- leijona oli\nsurvonut hänen säärensä, mutta minä vein hänet takaisin telttaansa.\nLyön vetoa siitä, että hän sen muistaa, kapteeni. Lyön vetoa siitä,\nettä hän sanoo: 'Kas Lordy, miten voin sinua auttaa, vanha roisto!' Hän\nlaski aina leikkiä, Walter. Jos milloinkaan maailma on nähnyt hauskaa\nmiestä ja kunnon miestä, niin hän on sellainen.\"\n\n\"Toivottavasti\", puuttui Dick huvitettuna puheeseen.\n\n\"Viivyin leirissä neljä päivää hoitaen hänen jalkaansa -- vasen pohje\noli hirvittävästi iunneltu. Hän oli ajanut takaa erästä syyhyistä\nvanhaa leijonaa- ja sellaiset voivat olla vaarallisia. Hän uskoi\njäävänsä raajarikoksi koko elämäkseen, mutta minä sanoin: 'Mitä vielä.\nUsko minua, Walter.' Tietenkin siinä tarvittiin minun taitoni. Minä\nolen kyllä parempi kuin mikään lääkäri. Panin jodia pääUe ja paljon\nkuumaa vettä -- parempi kuin lääkäri. Kyllä Walter sen muistaa. Hän\nsanoo: 'Lordy, hauskaa tavata sinut! Sinä pelastit henkeni, ja nyt kun\ntarvitset apua, niin minä autan sinua.'\"\n\n\"Toivottavasti\", sanoi Dick, kun puhelias mies vaikeni.\n\n\"Tietenkin. Me 'uranuurtajat' pidämme aina yhtä. Me olemme maan suola.\nMe olemme erilaisia kuin te kotonapysyjät -- me olemme taistelleet\nja voittaneet. Veljeni oli ensimmäisiä uranaukojia. Minä tunnen maan\nChristmas Passista putouksille saakka ja takaisin alas Buluwayoon. Olen\netsinyt kultaa Barotsemaassa ja Betsuanamaassa ja elänyt Kalaharissa.\"\n\nHän loi Dickiin tutkivan silmäyksen. Ilmeisesti hän punnitsi\nmielessään, uskaltaisiko hän ilmaista erään seikan, joka oli ollut\nlipsahtamaisillaan hänen huuliltaan jo pari kertaa heidän keskustelunsa\naikana.\n\n\"Uskon varmasti, että te vielä otatte selville, mikä mies minä olen.\nMutta säästän teiltä vaivan -- minä uskon, että poliisia on paras\nkohdella niinkuin gentlemannia. Myönnän, että olen ollut heidän\nkanssaan rettelöissä. Olen kaksi kertaa istunut Pretoria Centralissa,\neikä sitä kannata kieltää, ensikerralla vuoden ja toisella kolme ja\npuoli. Mutta se tapahtui siihen aikaan, jolloin minulla oli tapana\njuoda ja annoin miesten, jotka olivat minua pahempia, johtaa itseni\nharhateille. Nyt olen taas kunniallinen mies. Tuo toinen tie ei lyö\nleiville. Te tiedätte sen paremmin kuin minä, herra tarkastaja.\"\n\n\"Mitkä olivat rikoksenne?\" kysyi Dick.\n\nMr. Lordy Brown yskähti hämillään.\n\n\"No niin, rumia asioita, mutta ei sentään niitä rumimpia. En ollut\njohtajana kummassakaan jutussa.\"\n\nTämä oli vanhaa virttä, jonka Dick mainiosti tunsi. Lordy Brown ei\nilmeisesti ollut erityisen ylpeä rikoksistaan, sillä hän luovi kauan\nsinne tänne, ennenkuin tunnusti.\n\n\"Ensi kerralla varastin aivan yksinkertaisesti kultaa eräältä\nkullankaivajapomolta. Olimme molemmat juovuksissa, enkä tänä\nhetkenäkään oikein tiedä, miten se kävi. Mutta poliisit vannoivat\nminut kumoon. Ne eivät siellä ole yhtä reiluja kuin Englannissa\",\nhän kiiruhti lisäämään. \"Toiseen rikokseeni olin tavallani aivan\nviaton. Minulle kerrottiin, että eräs herrasmies osteli jalokiviä --\nEtelä-Afrikassa ei saa ostaa jalokiviä --\"\n\n\"Tiedän sen\", sanoi Dick. \"Entä sitten?\"\n\n\"No niin\", sanoi Lordy Brown hitaasti. \"Menin hänen luokseen ja sanoin\nhänelle, että poliisi oli hänen jäljillään. Pyysin häneltä kenties\nmuutamaa puntaa päästäkseni Kapkaupunkiin, mutta en mitään pahempaa\nainakaan. Sitten selviääkin, ettei tämä henkilö olekaan ostellut\ntimantteja, ja minä sain neljä vuotta väärästä todistuksesta.\"\n\n\"Tai oikeammin kiristysyrityksestä? Sekö on teidän alanne?\"\n\nLordy ei yrittänyt torjua tätä syytöstä, mutta piti tarpeellisena\njulistaa, että hänen aikeensa Mr. Walter Derrickin suhteen olivat mitä\npuhtaimmat.\n\n\"Kunnon mies on aina kunnon mies. En tiedä hänessä mitään muuta vikaa\nkuin että hän on liian antelias. Se mies ei voisi tehdä mitään, mikä on\nväärin -- ja miten hauska hän on! Aina leikkisä ja hyvällä tuulella.\nTiedättekö, miksi hän sanoi jalkaansa minun sitä hoidellessani --\nleijonan ateriaksi! Ei ole helppoa laskea leikkiä omista vaivoistaan,\nvai mitä?\"\n\nSanoessaan tarvitsevansa apua hän puhui kuvaannollisesti. Hän tunnusti\nDickille, että hänellä maihin astuessaan oli ollut 'muutama' punta\nja valitti, että oli ensinkään lähtenyt Etelä-Afrikasta. Salapoliisi\narveli, ettei hän ollut lähtenyt ilman pakottavaa syytä.\n\n\"Jouduitteko milloinkaan rettelöihin Kapkaupungissa?\" kysyi Dick äkkiä.\n\nMiehen epäröinnistä hän päätteli, ettei vielä ollut saanut tutustua\nLordy Brownin koko syntiluetteloon.\n\n\"Jouduinhan kyllä jonkin verran\", vastasi Mr. Brown epämääräisesti,\n\"mutta minä sanon aina, että jos koira kerran saa huonon nimen, niin\nse joutaa hirtettäväksi! Minun siellä ollessani Kapkaupunki oli täynnä\nroistoja, ja luonnollisesti viattomat ihmiset saivat syyn niskoilleen.\nRoistoja juuri! Siellä oli puolet koko Australian sakista -- miehiä ja\nnaisia, jotka asuivat parhaissa hotelleissa.\"\n\nHän tunsi Dickin kysyvän katseen terävyyden ja tuli äkkiä\nharvasanaiseksi.\n\n\"Kuka oli miss de Villiers?\"\n\nLordy Brown katsahti hänen ohitseen ja joutui hetkiseksi hämilleen.\n\n\"Ai, hänkö? Hän -- hän oli -- eräs nainen, jota en tunne paljoakaan.\"\n\n\"Roistoko?\" kysyi Dick.\n\n\"En anna mitään tietoja naisista\", vastasi Lordy hyveellisesti.\n\nEräästä asiasta Dick oli varma astuskellessaan kotiinpäin, siitä\nnimittäin, että tämä mies todella oli vilpittömästi erehtynyt\npuhutellessaan Mary Danea. Hänen äänensä ei ollut ollut millään tavalla\nhellä eikä ystävällinen hänen puhuessaan tytölle; pikemminkin se oli\nilmaissut sitä vahingoniloista tyydytystä, jota loukattu mies tuntee\ntavatessaan henkilön, joka on syypää hänen onnettomuuteensa.\n\nHän ei tietänyt mitä ajatella ja oli sitäpaitsi hiukan loukkaantunut.\nHän eritteli tätä viimeksimainittua tunnetta aivan tarpeettomasti.\nHän oli loukkaantunut, koska hän piti tytöstä ja koska hänen mielensä\npimennoissa kyti epäilys, joskaan ei vakaumus, että Mary ja hänen\nkaksoisolentonsa olivat sama henkilö. Ja kuitenkin sekä hän että Lordy\nBrown olivat voineet erehtyä. He olivat molemmat 'tunteneet' tytön\npuolipimeässä: toinen Walter Derrickin talon pohjakerroksessa, toinen\nkatulyhdyn himmeässä valossa. Miksi hän vainosi Walter Derrickiä? Mitä\nhän toivoi voittavansa näillä järjettömillä seikkailuillaan? Hänen\najatuksensa palasivat tuntemattomaan Sloughin murhamieheen. Oliko Mary\nhänen sisarensa tai vaimonsa...? Hän pudisti päätään. Romaaneissa voi\nsellaista tapahtua; elävässä elämässä ihmiset tyytyvät vähempään.\n\nJos Sloughin murhaaja oli näiden selittämättömien väkivaltaisuuksien\naiheuttaja, niin hän varmaan oli tietänyt, että vanhan Derrickin poika\noli tarjonnut isänsä sormenjälkikokoelman poliisille, joka kuitenkaan\nei ollut ottanut sitä vastaan. Ja jos kokoelma oli kätketty johonkin\nsalaiseen piilopaikkaan... Ei, hän hylkäsi sormenjälkiteorian.\nTodennäköisempää oli, että nämä keskiöiset vieraat etsivät ukko\nDerrickin rahoja, joiden he tiesivät olevan taloon kätkettyinä.\n\nSiten hän voi vetää Mary Danen ja hänen kaksoisolentonsa alas\nromantiikan valtakunnasta ja sijoittaa jälkimmäisen sinne, minne\nhän kuului -- jos Dickin teoria piti paikkansa -- nim. viekkaaseen\nrosvojoukkoon, joka etsi helposti saavutettavissa olevaa saalista,\nrahoja, joita ei milloinkaan voitaisi kaivata ja joiden katoamisesta\nsiis ei nousisi mitään hälinää.\n\nHän valvoi kauan sinä yönä miettien miettimistään, keksien selityksiä\nainoastaan hylätäkseen ne jälleen. Ennen nukkumistaan hän oli ehtinyt\ntehdä erään päätöksen: hän aikoi löytää naisen, joka esiintyi Mary\nDanena ja paljastaa salaisuuden, joka oli alkanut käydä hänen\nhermoilleen.\n\nHän sanoi itselleen, että oli aasimainen narri mennessään seuraavana\naamuna siihen pieneen hotelliin, missä Mary oli viettänyt yönsä. Joka\ntapauksessa hän sai rangaistuksen mielettömyydestään, sillä Mary oli\nlähtenyt aamujunalla, vaikka oli sanonut aikovansa viipyä Lontoossa\nkoko päivän.\n\n\"Oletteko te Mr. Staines?\" kysyi palvelijatar muistaen jotakin.\n\"Voitteko odottaa tässä, sir? Neiti jätti teille kirjeen, hän sanoi\nteidän tulevan tänne nyt aamulla.\"\n\nMielipahastaan huolimatta Dick nauroi. Olipa tämä nuori neitonen varma\nasiastaan ja selvillä miesten heikkoudesta. Mutta hänen harminsa ei\nottanut haihtuakseen, eikä tytön kirje suinkaan saanut häntä paremmalle\ntuulelle.\n\n    \"Hyvä Mr. Staines,\n\n    Olen hyvin pahoillani siitä, että minun täytyi lähteä takaisin\n    Littlehamptoniin. Sain aikaisin tänä aamuna puhelimitse tietää,\n    ettei Mr. Cornfort voi oikein hyvin. Olen kovin pahoillani siitä,\n    etten voi lounastaa kanssanne, mutta toivottavasti kutsutte minut\n    toistekin.\"\n\nKäsiala oli pientä, miltei lapsellista. Ja nyt Dick Stainesia suututti\nentistä enemmän, sillä hän oli tullut tyttöä tapaamaan pyytääkseen\nhänet kanssaan lounaalle, ja tiesi aivan varmasti, ettei ollut\nmaininnut tästä asiasta mitään edellisenä iltana.\n\nHän voi melkein nähdä, miten tyttö hänelle nauroi, hyvin rauhallisesti\nja ystävällisesti, harmaat silmät veitikkamaisesti loistaen.\n\n\"Hitonmoinen nainen!\" sanoi Dick itsekseen ja palasi töihinsä.\n\nHänen tehtävänsä olivat sinä päivänä verraten helpot. Hänen piti\nvain lukea uudestaan Sloughin murhajutun selostukset. Oli huomiota\nherättävää, miten vähän murhasta tiedettiin. Ainoa henkilö, jonka\ntodistus oli ollut edes hiukan valaiseva, oli muuan ajuri nimeltä\nCarter, ja paperin nurkkaan oli lyijykynällä lakoonisesti merkitty:\n\"Sittemmin kuollut.\"\n\nCarter oli nähnyt moottoripyörän sivuvaunuineen tulevan hitaasti\nMaidenheadin suunnalta. Ajajalla oli ruskea puku ja silmälasit. Hänen\npituuttaan oli vaikea määritellä, koska hän istui etukumarassa.\nMurhattu kassanhoitaja oli noin neljänkymmenen ikäinen mies,\namatöörinyrkkeilijä ja kävelyurheilun harrastaja. Hänellä oli ollut\ntapana kävellä Sloughista tehtaaseen, joka oli juuri kaupungin\nulkopuolella, ja kantaa rahojaan mustassa salkussa. Toimeenpaneva\njohtaja oli pitänyt tätä menettelyä vaarallisena ja määrännyt, että\nrahastonhoitaja éi saanut kuljettaa rahoja, ilman että hänellä oli\nvartija mukanaan, mutta tätä sääntöä ei läheskään aina noudatettu.\nTänäkin aamuna hän kulki yksin tietä pitkin, kun äkkiä kolmen tai\nneljän henkilön ollessa näkyvissä ja kaupustelijanrattaiden ajajan\nsilmien edessä moottoripyörä pysähtyi tiepuoleen ja ajaja nousi\npaikaltaan. Hän korjaili konettaan, kunnes kassanhoitaja tuli hänen\nkohdalleen, jolloin hän käännähti, otti esiin pistoolinsa ja laukaisi\nsen. Kukaan ei nähnyt hänen istuutuvan pyörälleen, ja ennenkuin kukaan\nehti tajuta, mitä oli tapahtunut, hän oli kadonnut. Hän oli ajanut\nSloughin kaupungin läpi ja omituista kyllä totellut liikennepoliisin\nviittausta tämän pysähdyttäessä hänet antaakseen käsirattaiden kulkea\nkadun poikki, eikä häntä sen koommin oltu nähty.\n\nPistooli oli löydetty keskeltä tietä noin neljänkymmenen yardin päästä\nmurhapaikasta, ja poliisin käsitys oli, että se murhaajan yrittäessä\ntyöntää sen taskuunsa oli luiskahtanut ja pudonnut moottoripyörän\nja sivuvaunun väliin. Miehestä ei nähty jälkeäkään, ei edes hänen\nmoottoripyöräänsä koskaan löydetty eikä sen numeroa saatu selville.\nScotland Yard oli tietenkin pidättänyt jokaisen epäilyttävän henkilön,\njoka milloinkaan oli joutunut kiinni ryöstöstä, mutta salaisuus pysyi\nyhä ratkaisemattomana, ja yleinen mielipide Scotland Yardissa oli, että\nmurhaaja oli sivistynyt mies, joka oli päässyt pakenemaan Ranskaan.\n\nNyt on omituinen tosiasia, että tavalliset rikoksentekijät eivät yritä\npoistua Englannista, ja sillä on hyvin selvät syynsä. Ihminen, joka ei\nosaa vierasta kieltä eikä tunne vieraan maan tapoja, on toivoton ilmiö\nvieraassa maassa. Hän herättää huomiota kaikkialla, ja koska etsittyjen\nrikoksentekijäin tuntomerkit viipymättä ilmoitetaan myöskin kaikkialle\nulkomaille, on hänen yleensä mahdotonta pelastua joutumasta kiinni.\n\nScotland Yard voi yhden käden sormilla lukea ne henkilöt, jotka\nrikoksia tehtyään ovat pelastuneet mannermaalle, ja nämä ovat aina\nolleet kansainvälisiä roistoja ja kassakaappirosvoja, jotka olivat yhtä\nhyvin kotonaan Pariisissa ja Berliinissä kuin Lontoossakin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nTällainen oli Sloughin murha lyhyesti kerrottuna -- katala, törkeä\nrikos, jonka tekijä ilmeisesti ei ollut poliisin kirjoissa, koska ei\nmitään maanalaisia tietokanavia myöten voitu päästä hänen jäljilleen.\n\nDick luki ja luki uudestaan eri todistukset, kuten monet muut\npoliisivirkamiehet olivat tehneet toivoen löytävänsä jonkin\npienenpienen yksityiskohdan, joka oli jäänyt muilta huomaamatta\nja josta voisi avautua uusi näköala. Hän luki uudestaan ajurin\nkertomuksen, mutta ei ainoakaan lause saanut hänen mielessään uutta\nmerkitystä. Hän pani siis paperit koteloonsa ja lähetti ne takaisin\narkisto-osastolle. Niiden viejä oli tuskin lähtenyt, kun puhelin soi.\nPuhelun viipymisestä Dick päätteli, ettei se tullut Lontoosta.\n\n\"... Tekö siellä, Staines?\"\n\nHän tunsi heti äänen; se oli Walter Derrickin.\n\n\"Onko jokin hullusti?\" kysyi hän nopeasti, ja kuuli Derrickin\nnaurahtavan.\n\n\"Ei toki, mutta huomenna on lauantai, ja minä tulin ajatelleeksi,\nettä haluttaisiko teitä tulla viettämään viikonloppu luonani pienellä\ntilallani -- vai eikö Scotland Yard suvaitse viikonloppuja? Jos se\nteitä houkuttelee, niin voin ilmoittaa, että Weald tulee myös... Ei,\nei mitään suurta seuraa -- vain me kolme. Teillä on luultavasti täällä\nkuivaa, mutta maaseutu on nyt kauneimmillaan.\"\n\nDickillä ei ollut mitään varsin tärkeätä tekemistä Lontoossa, ja hän\noli hiukan utelias tietämään, mitä Mr. Derrick arveli Lordy Brownista.\n\n\"Tapasin eilen erään teidän ystävänne\", sanoi hän.\n\n\"Kuka hän oli?\" kysyi Derrick kiireesti.\n\n\"Kerron teille kaiken tullessani luoksenne mutta lystikäs veitikka hän\noli!\"\n\n\"Silloin hän varmasti oli minun ystäväni\", hihitti Derrick. \"Mies vai\nnainen -- ei suinkaan kukaan minun armaista murtovarkaistani?\"\n\n\"Ei mitään niin kiintoisaa\", sanoi Dick.\n\nEnnen lähtöään kaupungista Dick kävi Union Castle Linen toimistossa\nja sai sieltä Glamis Castlessa Englantiin tulleiden matkustajain\nluettelon. Mistään luokasta ei löytynyt ketään Lordy Brown-nimistä.\nEi ainoakaan Brown ollut matkustanut laivassa sillä kerralla.\nTätä ei kannattanut ihmetellä, sillä jos tarkastaja oli oikeassa\nuskoessaan, että Brown oli lähtenyt Etelä-Afrikasta kovassa kiireessä\nja Etelä-Afrikalle onneksi, niin hän varmaankaan ei ohut käyttänyt\nomaa nimeään. Olihan tietenkin mahdollista sekin, että mies oli ollut\nEnglannissa jo kauan. Tämä ajatus varmistui Dickin saadessa selville\nLordyn paon todennäköisen aiheen. Kuusi kuukautta takaperin oli\nKapkaupungissa tehty koko sarja myymäläryöstöjä, ja useita rosvoja oli\nsaatu kiinni. Vaikkakaan poliisit eivät voineet suorastaan määrätä\nLordya pidätettäväksi, niin häntä varmasti epäiltiin rikosjoukkoon\nkuuluvaksi. Ilmijoutumisen pelko saattoi olla syynä siihen, että hän\noli' häipynyt Englantiin.\n\nAnsioluettelo, jonka Dick lauantaiaamuna sai ylijohtajan toimistosta,\nosoitti, että Lordy oli ollut kovin vaatimaton. Ei suinkaan\nvain kahdesti, vaan kaksitoista kertaa hän oli saanut tutustua\nafrikkalaisten vankilain sisäiseen elämään, olipa vielä kärsinyt erään\nvankeusrangaistuksen Elizabethvillessä, Kongon hallituksen käsissä.\nKaikesta päättäen mies oli paljon matkustellut; itse hän oli maininnut\nolevansa kullankaivaja, mutta hänen varsinainen elinkeinonsa oli kauppa.\n\nWalter Derrick oli sanonut maatilansa olevan Surreyssä. Totta\npuhuen se sijaitsi juuri Sussexin rajalla ja muutaman penikulman\npäässä Singletonista. Tila oli pieni, rakennukset uudenaikuiset ja\nvaatimattomat.\n\nDerrick oli vierastaan vastassa asemalla ja vei hänet autossa\nKeyley'in. Hänen pyynnöstään salapoliisi oli käväissyt Lowndes Squaren\ntalossa ja todennut, että siellä oli kaksi miestä vartioimassa. Heillä\nei ollut mitään mainitsemisen arvoista kerrottavana, ja he olivat\nlausuneet saman arvelun, johon Dick'kin yhtyi, että Derrickin omaisuus\ntämän jälkeen saisi olla rauhassa.\n\n\"Tämä on väsyttävä juttu\", huokasi hän ison auton lentäessä kevyesti\npitkin suoraa pitkää tietä. \"Minä en todellakaan näe siinä mitään\njärkeä. Jos he, kuten te luulette, epäilevät, että talossa on\njokin rahakätkö, niin he tietenkään eivät voi tietää sen paikasta\nenempää kuin minäkään. Ensi viikolla hankin arkkitehdin ja muutamia\nrakennustyömiehiä ja ryhdyn todenteolla etsimään. Kenties nämä\nlurjukset jättävät minut rauhaan, jos löydän jotakin.\"\n\nHeidän saapuessaan perille Tommy Weald seisoi talon edustalla ja\ntervehti iloisesti Dick Stainesia.\n\n\"Olen viettänyt sanoin kuvaamattoman kuivan viikon ja odotin saavani\nyhtä kuivan viikonlopun --\"\n\n\"Paljon kiitoksia!\" sanoi Derrick.\n\nMutta Tommy ei edes puolustautunut.\n\n\"En mahda sille mitään, hyvä mies. Kaameat sukulaiseni ovat tykkänään\nmasentaneet minut. Ja ellen olisi vastaanottanut teidän kutsuanne,\nDerrick, niin olisin lähtenyt Bognoriin tutustuakseni paremmin pieneen\nystävättäreeni. Dick, hän on ihastuttava.\"\n\n\"Kuka 'hän' on?\" kysyi Derrick uteliaasti.\n\nMutta Dick Stainesia ei huvittanut keskustella Mary Danesta.\n\nViikonlopusta uhkasi tulla melkein yhtä synkkä kuin Tommy oli\nennustanut. Dickillä oli ollut jotenkin raskas viikko, ja hän oli\nväsynyt. Derrick oli harvinaisen hiljainen päivällispöydässä, ja Tommy\nhaukotteli vähäväliä välittämättä edes hyvän tavan vaatimuksista.\nJos hän avasi suunsa, niin hän teki sen ainoastaan puhuakseen\n\"jumalallisesta sairaanhoitajattarestaan\", joka ilmeisesti oli tehnyt\nsyvän vaikutuksen hänen helposti syttyvään sydämeensä.\n\n\"Olisinpa utelias näkemään tuon teidän Miss Danenne\", sanoi Derrick.\n\"Oletteko te tavannut hänet?\" Hän kääntyi Dickin puoleen, ja tämä\nnyökkäsi.\n\n\"Olen\", vastasi hän rauhallisesti, \"ja tekin olitte tapaamaisillanne\nhänet -- autollanne.\"\n\nDerrickin silmät suurenivat.\n\n\"Onko hän sama nuori nainen, jonka yli olin vähällä ajaa Brightonissa.\nHyvä Jumala!\"\n\n\"En olisi milloinkaan antanut sitä teille anteeksi\", haukotteli Tommy.\n\nHän tunnusti olevansa toivottoman uninen, ja riemastui Derrickin\nehdottaessa, että hän menisi nukkumaan.\n\nDick ja hänen isäntänsä lähtivät ulos hämärään. Ilta oli lämmin\nja ilman täytti raskas ruusujen tuoksu. Jostakin kaukaa Dick kuuh\nsatakielen laulua.\n\n\"Eikö tämä saa teitä epäilemään, tokko maailmassa lieneekään mitään\nScotland Yardia\", sanoi Derrick laskien leikkiä. \"Ja roistoja ja\nvarkaita ja murhamiehiä --\"\n\nDick näki tumman, notkean olennon nopeasti kulkevan ruohokentän poikki.\nMyöskin Derrick näki hänet.\n\n\"Eikä murhamiehiä, hm! Olen luvannut itselleni sen huvin, että jonakin\npäivänä ammun tuon luikkivan kärpän. Se pääsi kanatarhaani eräänä yönä\nja teki kamalaa jälkeä.\" Ja äkkiä hän siirtyi toiseen asiaan kysyen:\n\"Kuka tuo minun ystäväni sitten oli, Staines? Teitte minut hirveän\nuteliaaksi.\"\n\n\"Tuskinpa yhtä uteliaaksi kuin hän teki minut\", sanoi Dick hymyillen\nitsekseen pimeässä. \"Tunnetteko erään Lordy Brownin?\"\n\nHiljaisuus seurasi.\n\n\"Lordy Brownin?\" toisti toinen hitaasti. \"Nimi tuntuu jollakin tavalla\ntutulta. Kuka hän on -- sirkusjohtajako?\"\n\n\"Voin hyvin kuvitella hänen olleen sitäkin muun muassa\", sanoi\nDick. \"Muistatteko, miten Afrikassa ollessanne jouduitte leijonan\npahoinpideltäväksi. Sivumennen sanoen en tietänytkään, että olette\nmetsämies.\"\n\n\"Kyllä minä olin riistana siinä tilaisuudessa\", oli vastaus. \"Oliko\nmies, joka löysi -- Lordy Brown?\" sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten:\n\"Kapeakasvoinen mies, joka puhuu koko ajan itsestään. Muistan nyt.\nLuulin hänen kuolleen... Minusta tuntuu siltä, kuin olisin kuullut tai\nlukenut, että hän katosi jossakin Tanganjikan seuduilla. Miten te hänet\ntapasitte?\"\n\nTässä Dick Stainesin teki mieli valehdella hiukan.\n\n\"Tapasin hänet sattumalta\", sanoi hän. \"Joka tapauksessa olisin\ntodennäköisesti saanut tutustua häneen, sillä merentakaisista\nvaltioista saapuvat epätervetulleet vieraat kuuluvat minun osastoni\nalaan. Ja virallisten tietojen mukaan hän on epätervetulleimpia\nherrasmiehiä, mitä Afrikasta milloinkaan on tänne tullut.\"\n\n\"Sanoiko hän olevansa minun ystäväni?\" kysyi Derrick nauraa hohottaen\naivankuin olisi muistanut jotakin hyvin lystikästä. \"Ei suinkaan hän\nsattunut mainitsemaan sitä tosiasiaa, että hän lähtiessään teltastamme\nvei mennessään noin kaksitoista unssia kultaa, minkä me olimme suurella\nvaivalla huuhtoneet joesta?\"\n\nDickin oli helppo kuvitella, että Lordyn vierailu saattoi loppua juuri\nnäin.\n\nHe astuskelivat edestakaisin, Derrick sikari hampaittensa välissä\nja kädet selän takana. Ilmeisesti tieto Lordy Brownin saapumisesta\noli saanut hänen ajatuksensa urille, jotka eivät häntä erityisesti\nmiellyttäneet.\n\n\"Onpa sillä miehellä otsaa!\" sanoi hän. \"Hänen ystävänsä! Kertoiko\nhän teille, että hän oli karkuteillä tavatessaan meidät ja että minä\nlähetin sanan viidenkymmenen penikulman päähän toimittaakseni hänet\ntalteen. Sanoisin, että Lordy Brown on ainoa todellinen vihamies, mikä\nminulla on ollut elämässäni. Hän vihaa minua kuin myrkkyä. Jos hän\nolisi ollut tässä maassa joitakin kuukausia takaperin, silloin kun nämä\nrikokset tehtiin, niin ymmärtäisin ne mainiosti, varsinkin --.\" Hän ei\npäättänyt lausettaan.\n\n\"Joka tapauksessa pidän varmana, että hän tulee teitä tervehtimään\npalattuanne kaupunkiin\", sanoi Dick. \"Hän asuu nyt Howfolk hotellissa,\nvähän matkan päässä lähellä Strandia. Luulen melkein, että hän aikoo\npyytää teiltä rahaa.\"\n\n\"Ja minä luulen, etten aio antaa hänelle mitään\", sanoi Derrick\nrauhallisesti. \"Muistan hänet nyt -- luulen, että hänet tuomittiin\nkiristysyrityksistä, mutta en ole siitä aivan varma. Maailma juoruaa\nniin paljon, ja minä olen ehkä voinut yhdistää tämän rikoksen väärään\nmieheen. Jos hän tulee talooni, niin lähetän noutamaan poliisia. Hän\ntuli hyvin toimeen ystäväni -- erään Cleaven -- kanssa. En ole aivan\nvarma siitä, ettei Cleavea kerran epäilty syypääksi johonkin rikokseen,\nvaikka hän olikin hyvin sivistynyt mies. Cleave-raukka! Minun ei\npitäisi puhua hänestä mitään pahaa. Hän meni vähän sekaisin päästään\n-- lähti viidakkoihin ja katosi sille tielleen. Juuri siihen aikaan\nsuurriistaa alkoi ilmestyä meidän seuduillemme, leijonia. Ne täyttivät\nkoko tienoon. Ammuin kaksi kappaletta samana päivänä kuin hän katosi.\"\n\nHän heitti sikarinpätkän pois ja sytytti toisen.\n\n\"Alan muistaa yhä enemmän asioita Lordy Brownista\", hän sanoi pitkän\ntauon kuluttua. \"Hän yritti kiristää rahaa eräältä kapkaupunkilaiselta\nmieheltä, mutta hänen onnettomuudekseen siellä on aika hyvä\nsalapoliisitoimisto, ja Lordylle oli vähällä käydä hyvin huonosti.\nOmituista, että olin unohtanut koko miehen\", sanoi hän naurahtaen\nhämillään, \"ja nyt esitän teille vähitellen koko hänen elämäkertansa.\nTahtoisinpa, että te olisitte seurassani, kun tapaan hänet. Hän on\nluultavasti kirjoittanut minulle kaupunkiin, ja siinä tapauksessa\nkirjoitan ja lupaan tavata hänet torstaina.\"\n\nHän ei sinä iltana puhunut sen enempää kirjavamaineisesta ystävästään.\nSeuraavana iltapäivänä, kun hän ikävystyneen Tommyn kanssa pelasi\nkellogolfia, Derrick alkoi jutella Lordysta.\n\n\"Soisin teidän, Staines, saavan selville, onko tuo mies ollut\ntuomittuna murtovarkauksista. Olisi hauskaa varmasti tietää, ettei\njuuri hän murtautunut talooni tuona yönä.\"\n\nMr. DerrickiUä oli plebeijimäinen tapa nukkua sunnuntai-iltapäivisin,\nja ilmeisesti Tommy tiesi sen, sillä heidän isäntänsä oli tuskin\nvetäytynyt syrjään, kun hän kehoitti Dickiä tulemaan puutarhaan.\n\n\"Autoni odottaa tässä ulkopuolella\", sanoi hän. \"Emmekö käväisisi\nBognorissa?\"\n\nDick katsahti häneen vakavasti.\n\n\"Onko sinulla sukulaisia Bognorissa?\" kysyi hän, ja Tommy hihkui.\n\n\"Voisimme tavata hänet, hyvä mies, rantakävelyllä. Hän kulkee siellä\naina edestakaisin sen vanhan raunion kanssa. Hän tulee varmaan\nonnelliseksi, saadessaan nähdä sinut\", lisäsi hän ovelasti. \"En ole\ntavannut häntä kertaakaan, ilman että hän olisi puhunut sinusta, miten\nerinomainen sinä muka olet, ja ihmetellyt aina, että sinunlaisesi mies\nantautuu poliisin palvelukseen.\"\n\nDickiä ei tarvinnut kauan houkutella. Jo ensihetkenä ehdotus oli saanut\nhänen sydämensä ilosta sykkimään. Hän tunnusti synkästi itselleen, että\nhän alkoi käydä yhä sopimattomammaksi vastuulliseen toimeensa.\n\nNäytti siltä, kuin he olisivat turhaan tulleet Bognoriin. Kaksi\ntuntia he kulkivat edestakaisin kävelytiellä näkemättä Mary Danesta\nvilaustakaan ja ajattelivat vakavasti, että olisi viisainta palata\nKeyley'in, kun Dick näki keltaisen rullatuolin hitaasti kulkevan kadun\npoikki ja siron sinivalkoisen olennon seuraavan heti sen jäljessä.\nSekuntia myöhemmin hän kiiruhti tytön luo.\n\nTämä ei ensinkään hämmästynyt nähdessään hänet, eikä ihmekään.\n\n\"Olen nähnyt teidän kulkevan täällä edestakaisin jo kokonaisen tunnin\n-- meidän hotellihuoneistamme on mainio näköala.\"\n\nTommy selitteh sekavasti heidän tulonsa syytä, mutta tyttö ei ollut\nkuulevinaankaan. Hänen katseensa oli suunnattuna Dickiin.\n\n\"Mitä minä nyt olen tehnyt? Ja oletteko taas löytänyt jonkun\nhämäräperäisen henkilön, jolla on seitsemän shillingin kuuden pennyn\nkynä?\"\n\nHän katsahti merkitsevästi Tommyyn, joka synnintuntoisesti säpsähti.\n\n\"Ja miten teidän kohtauksenne tuon inhoittavan miehen kanssa sujui? En\ntosin usko, että siitä edes tuli mitään.\"\n\nTommyllä ei ollut sanottavaa iloa tästä iltapäivästä. Ainoastaan\nsankarillisin ponnistuksin hän silloin tällöin pääsi mukaan\nkeskusteluun. Kuuro tuolimies työnsi keltaisia ajopelejään heidän\nedellään, ja he seurasivat muutaman metrin päässä.\n\n\"Lääkäri tahtoo lähettää Mr. Cornfortin Itärannikolle; lähdemme ensin\nMargateen ja sitten laivalla Clactoniin.\"\n\n\"Mikä häntä vaivaa?\" kysyi Dick.\n\nPotilas ei todellakaan milloinkaan ollut häntä kiinnostanut, ja hän\nkauhistui nyt välinpitämättömyyttään. Tyttö loi häneen vakavan katseen.\n\n\"Tuo on kysymys, jota ette koskaan saa tehdä hyvälle\nsairaanhoitajattarelle\", sanoi hän, ja jostakin syystä Dick tunsi\nolleensa ihmeellisen typerä. Bognorissa käynti ei suinkaan ollut\nsellainen, miksi Tommy oli vapaailtansa haaveillut, ja sen hän selvästi\nsanoi heidän ollessaan paluumatkalla isäntänsä luo. Lisäsipä hän vielä\ntoivovansa, ettei olisi ehdottanut koko matkaa. Mutta Dick keskeytti\nhänet töykeästi sanoen:\n\n\"Koska aiot palata kaupunkiin?\"\n\n\"Vasta kuukauden kuluttua\", sanoi Tommy. \"Minun täytyy mennä tuon\nonnettoman tädin luo. Hän pelaa krokettia ja rakastaa sitä, hyvä mies.\nSe on kammottava enne. Miksi tahdot sen tietää?\"\n\n\"Olin tuuminut\", sanoi Dick hitaasti, \"tokko huolisit minut\nvuokralaiseksi. Tuo makuuhuone, jonka annoit käytettäväkseni,\nmiellyttää minua vallan erikoisesti, Tommy, ja minun tekisi mieli\nviettää sanokaamme kuukauden päivät vieraanasi -- älä tuijota minuun,\nmies -- tuijota edessäsi olevaan tiehen. Nopeusmittarisi osoittaa\nviittäkymmentäviittä, ja siinä vauhdissa ei ole hyvä töllistellä\nsivulleen.\"\n\n\"Mitä sinulla on mielessä?\" kysyi Tommy ja jatkoi sitten innokkaasti:\n\"Varmaankin joitakin poliisitöitä? Jos on, veikkonen, niin hylkään\ntätini kuin ammuttu ja tulen kanssasi.\"\n\nDick epäröi. Jos käsitys, joka alkoi kiteytyä hänen mielessään, oli\noikea, niin hän kenties tarvitsisi apua, eikä häntä erityisesti\nhaluttanut antaa Scotland Yardin saada vihiä epäilyksistään. Hän\nuskoi, että tuo tuntematon lähipäivinä tekisi viimeisen ja kenties\nepätoivoisimman yrityksensä löytääkseen Lowndes Squaren taloon kätketyn\naarteen.\n\n\"Aja hitaammin, niin sanon sinulle jotakin\", sanoi hän ja alkoi Tommyn\nnöyrästi hidastutettua vauhdin kolmeenkymmeneen hyvin avomielisesti\nkertoa.\n\n\"Asia voi kenties huvittaa sinua, mutta varmasti se pian tulee\ntuntumaan kuivalta, ja on hyvin mahdollista, että joudut viettämään\nmuutamia hyvin yksitoikkoisia päiviä ilman vähintäkään viehätystä.\nMutta jos täydellisesti alistut määräyksiini, niin teen sinusta pienen\npoliisimiehen. Ja onneton tätisi luultavasti jaksaa kestää viipymisesi.\nMilloin voit tulla kaupunkiin?\"\n\nTommy ajatteli hyvin nopeasti.\n\n\"Mitä sanot keskiviikosta?\" kysyi hän.\n\n\"Sopii mainiosti\", sanoi Dick. \"Ja ellet pane pahaksesi, niin palaan\ntänä iltana sinun taloosi. Pyydän sinua kirjoittamaan palvelijallesi\n-- joka varmaan on hyvin nyrpeä ilmestymisestäni -- ja ilmoittamaan\nhänelle, että olet antanut minulle luvan vapaasti oleskella talossa\nsinun saapumiseesi asti. Sivumennen, onko sinulla ampuma-aseita?\"\n\n\"Kaksi revolveria, hyvä mies\", sanoi Tommy hyvin tyytyväisenä.\n\n\"Entä lupatodistusta niiden käyttämiseen?\" Tommy oli vaiti, ja Dick\njatkoi: \"Sitähän arvelinkin! Ja silloinhan ainakin saan ilon ottaa\nsinut kiinni, ellei mitään muuta ilmaannu. Missä pidät niitä?\"\n\nLordi Weald ilmoitti hänelle paikan ja aikoi pysähdyttää auton\ntehdäkseen piirustuksen, joka täsmälleen osoittaisi niiden sijan\npienessä lipastossa, erään neljännessä kerroksessa olevan oven\nvasemmalla puolella, mutta tämä oli turhaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nHeidän palatessaan Keyley'in Mr. Derrick pelasi keilapeliä\npuutarhurinsa kanssa. Hän ei näyttänyt ensinkään hämmästyneen sitä,\nettä vieraat olivat ottaneet itselleen \"vapaan iltapäivän\", kuten hän\nsanoi.\n\n\"Tämä paikka on hiton ikävä ilman naisia. Olin jo vähällä pyytää erään\nsairaanhoitajattaren tänne pitämään meille seuraa.\"\n\n\"Minkä sairaanhoitajattaren?\" kysyi Dick kiireisesti.\n\nDerrick nauroi.\n\n\"Paha minut periköön, jos sen tiedän. Näin erään sairaanhoitajattaren\nkuljeksivan täällä ihailemassa puutarhaa enkä hennonut sanoa hänelle,\nettä hän oli kielletyllä alueella. Sorja pieni olento -- sievä, mikäli\nvoin arvostella -- en tiedä, erehdyinkö, mutta minusta tuntui siltä,\nkuin hän olisi ollut sama tyttö, jolta olin viedä hengen Brightonissa.\nMutta kaikki sairaanhoitajattarethan ovat samannäköisiä.\"\n\nDick ja Tommy Weald vaihtoivat silmäyksiä.\n\n\"Voisitteko sanoa minulle ajan?\"\n\n\"Noin tunti sitten\", sanoi Derrick.\n\n\"Silloin voin teille vakuuttaa, ettei hän ohut sama tyttö\", sanoi Tommy\nponnekkaasti.\n\n\"Omituista... minusta aivan tuntui siltä. Mikäli voin muistaa, oli hän\njuuri tuon tytön näköinen. Hänen seurassaan oli eräs mies, ja he olivat\nilmeisesti hyvin hyviä ystäviä. He katosivat hetkeksi näkyvistäni,\nmutta tullessani ruusutarhan toiseen päähän näin heidän astuvan autoon.\nTyttö ohjasi. Inhoan autoilevia naisia.\"\n\nDick oli hämmästyksestä mykkä.\n\n\"Huomasitteko mitään muuta erikoista tuossa sairaanhoitajattaressa?\"\n\nMr. Derrick mietti.\n\n\"En nähnyt häntä varsin läheltä. Ainoa seikka, jonka totesin, oli, että\nhänellä oli vaaleanruskeat hansikkaat. Sairaanhoitajattarethan yleensä\nkäyttävät valkoisia.\"\n\nTämä oli salapoliisille toinen isku vasten kasvoja. Mary Danella\noli ollut vaaleanruskeat hansikkaat. Dick oli nähnyt ne kaukaa ja\nihmetellyt, miksi hän tässä suhteessa poikkesi yleisväreistään. Kuka\nsitten oli tämä salaperäinen kaksoisolento, ja miksi hän oli valinnut\nmallikseen täysin viattoman sairaanhoitajattaren?\n\nHän esitti isännälleen anteeksipyyntönsä, ja Mr. Derrick, joka ei\nsuinkaan pahastunut hänen odottamattomasta lähdöstään, tarjosi\nautonsa hänen käytettäväkseen. Salapoliisi otti tyytyväisenä vastaan\ntarjouksen, sillä junat kulkivat sunnuntaisin hyvin harvoin ja\nhitaasti. Sillävälin Tommy oli soittanut kotiin ja antanut vieraansa\nvastaanottoa ja kohtelua koskevia määräyksiä.\n\nDick huomasi, että taloon oli ilmestynyt kaksi palvelijatarta ja\nhän oli pelännyt tulonsa herättävän tyytymättömyyttä, mutta saikin\nihmeekseen miltei innostuneen vastaanoton. Myöhemmin illalla,\ntuodessaan hänelle kahvin kodikkaaseen makuu- ja olohuoneeseen\nhovimestari selitti, miksi vastaanotto oli ollut niin lämmin.\n\n\"Tytöt ovat alkaneet tulla aroiksi Mr. Derrickin talon tähden, sir\",\nsanoi hän.\n\n\"Mitä he pelkäävät?\" kysyi Dick.\n\nMies näytti hiukan nololta.\n\n\"Tietenkin se on pelkkää typerää lorua, mutta ihmiset sanovat, että\nsiellä kummittelee. Ja niin sanoo vartijakin. Hän sanoo alituisesti\nkuulevansa ääniä, ja eräänä yönä hän näki Mr. Derrickin isän, sen\nvanhan saiturin, kulkevan ylös portaita... näki hänet yhtä selvästi\nkuin minä näen teidät. Sinä yönä oli kuutamo, ja hän pelästyi niin\nhirveästi, ettei edes uskaltanut seurata haamua.\"\n\nDick ei ollut milloinkaan ennen kuullut, että Derrickin talossa\nkummitteli, ja juttu kiinnosti häntä niin suuresti, että hän soitti\nKeyley'in.\n\n\"Lorua!\" ivasi Walter Derrick. \"Minä en ole milloinkaan kuullut mitään\nsellaista.\"\n\n\"Ettehän pane pahaksenne, jos haastattelen jänismäistä vartijaanne?\"\nkysyi Dick.\n\n\"En suinkaan. Soittakaa hänelle ja kutsukaa hänet luoksenne -- tai minä\nteen sen. Tuskinpa taloa ehditään ryöstää hänen poissaollessaan. Vai\nmenisittekö mieluummin hänen luokseen?\"\n\nDick piti jälkimmäistä tuumaa parempana. Hän odotti, kunnes Derrick\noli ehtinyt soittaa talonvartijalleen, ja koputti vasta sitten oveen.\nSe aukeni heti. Dickiltä ei jäänyt huomaamatta, että vartijalla oli\nrevolveri, jonka hän pujahdutti taskuunsa heti todettuaan, kuka tulija\noli.\n\n\"Kyllä, sir, pelästyin aikalailla, en koetakaan sitä salata\", sanoi\nhän. \"En usko aaveisiin, olen vanha sotamies ja olen ohut vartijana\npahemmissakin paikoissa kuin tämä on, mutta en haluaisi elää toista\nsellaista yötä kuin eilisen vastainen oh. Näin vanhan herran.\"\n\n\"Tunsitteko hänet ulkonäöltä?\" kysyi Dick hämmästyneenä.\n\nVartija nyökäytti päätään.\n\n\"Olen nähnyt hänet monta kertaa. Hänellä oli tapana tulla meidän\ntoimistoomme -- olin ovenvartijana kiinteistövälitysliikkeessä, jonka\nkanssa hänellä oli paljon asioita. Mr. Derrick käyttää vieläkin samaa\ntoimistoa; sitä tietä minä sain tämän toimenkin.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Jotenkin hoikka mies ja pienikokoinen. Te, sir, olisitte ollut häntä\nmelkein päätä pitempi. Hän ontui hiukan -- siitä hänet oli helppo\ntuntea pitkänkin matkan päästä.\"\n\nTämä oli Dickille uutinen. Hän oli kuullut useita juttuja tästä\nsäästäväisestä herrasmiehestä, mutta ihme kyllä ei kukaan ollut\nmaininnut tätä ruumiillista vajavaisuutta.\n\n\"Kertokaahan nyt, mitä tapahtui teidän nähdessänne tuon haamun?\"\n\nMies hengitti syvään aivankuin muisto olisi ollut niin kammottava, että\nhänen täytyi kerätä voimia voidakseen sitä edes selostaa.\n\n\"Ohn alhaalla keittiössä illallistani syömässä, kun olin kuulevinani\näänen -- jonkun kulkevan portaita ylös. Nousin ylös, otin tämän vanhan\npistoolini ja riensin portaita ylös halliin. En nähnyt siellä ketään\nja niin sytytin valot. Salin ja ruokailuhuoneen ovet olivat lukitut\nja minä sanoin itselleni, että olin kuvitellut olemattomia. Luulin\nkuulevani ääntä yläkerrasta ja menin sinne -- en suinkaan kiirehtien,\nsen vakuutan. Tulin ensimmäiselle porrasaskelmalle, en nähnyt siellä\nketään ja katsahdin ylös. Hän seisoi porraskäytävän ikkunan ääressä, ja\nkuu paistoi suoraan hänen kasvoihinsa.\"\n\n\"Vanha Derrick siis?\"\n\nTalon vartija nielaisi jotakin ja nyökäytti päätään.\n\n\"Ja mitä te teitte?\"\n\n\"Seisoin siinä ja näin hänen ontuvan tiehensä.\"\n\n\"Oliko mihinkään koskettu? Tutkitteko jälkeenpäin yläkerroksen? Ette\nainakaan heti vai mitä?\" kysyi Dick hymyillen.\n\n\"Ei, sir, ei mihinkään ollut koskettu. En aio valehdella teille, vaikka\nvoinkin menettää toimeni, jos te kerrotte tämän Mr. Derrickille. Lensin\nalas minkä sääret kantoivat ja sulkeuduin keittiöön.\"\n\nDick nauroi ääneensä.\n\n\"Voi teitä vanhaa jänisparkaa!\" sanoi hän..\n\n\"Niin, niin, sir\", sanoi mies hämillään, \"mutta enpä tiedä, mitä\ntekään olisitte tehnyt. Tietenkin tämä tuntuu naurettavalta, kun sen\nkuulee täällä hauskassa valoisassa huoneessa ja ihmisiä on ympärillä,\nmutta minä olin yksin koko talossa. Ja hänet on nähty siellä ennenkin.\nKun toverini oli kanssani, niin hän sanoi nähneensä hänen ontuvan\nedestakaisin talon edustalla. Toverini ei tietenkään häntä tuntenut,\nmutta hänen kuvauksestaan tunsin hänet heti.\"\n\nDick mietti asiaa.\n\n\"Olettakaamme\", sanoi hän pilkallisesti, \"ettette nähnytkään haamua,\nvaan todellisen lihaa ja verta olevan miehen. Oliko joku voinut päästä\ntaloon?\"\n\n\"Ainoastaan pääovesta, ja se oli lukittuna.\"\n\n\"Oliko salpa vedettynä eteen?\"\n\n\"Ei, sir. Salpaa ei ollut, eikä ketjukaan ohut kiinni. Totta puhuen,\nMr. Staines, salvat ja ketjut ovat kyllä hyviä estämään ihmisiä\npääsemästä ulkoa sisään, mutta ne estävät myöskin pääsemästä sisältä\nulos.\"\n\n\"Toisin sanoen ne estävät teitä pääsemästä pakoon, vai mitä? Missä te\nnukutte?\"\n\n\"Keittiössä, sir.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Dick. \"Sitten sanon teille, mitä haluan teidän nyt\ntekevän, ja hankin siihen Mr. Derrickin luvan. Pyytäisin teitä\nsiirtämään vuoteenne tänne viereiseen huoneeseen.\" Hän osoitti seinää,\njoka erotti molemmat talot toisistaan.\n\n\"Toimistohuoneeseenko, sir?\" sanoi mies huolestuneena. \"Jos tahdotte\ntietää, niin juuri sinne haamu aina menee.\"\n\n\"Unohtakaamme hänet nyt hetkeksi ja ajatelkaamme teidän\nturvallisuuttanne.\"\n\nDick astui parvekkeelle, mistä hänen kohtalokas seikkailunsa oli\nalkanut. Rautaiset ikkunaluukut olivat nyt kaikki ylhäällä, se, joka\noli sulkenut häneltä sisäänpääsyn, oli korjattu kuntoon.\n\n\"Jos te nukutte tuossa huoneessa ja minä tässä, niin meidän on hyvin\nhelppo antaa toisillemme tietoja. Jos taas olette pohjakerroksessa\nja haamu tulee teitä tervehtimään, niin teillä ei ole edes yhtä\nmahdollisuutta sadasta saada ääntänne kenenkään kuuluville. Jos\nkuulette jotakin, niin teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin lyödä tuohon\nseinään joko nyrkillänne tai vasaralla tai nuijalla. Menkäähän nyt\nheti tuohon yläkerran huoneeseen, ja lyökää seinään, että voin todeta\nkuulevani teidät. Tulkaa sen jälkeen parvekkeelle.\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Ei maksa vaivaa, sir. Kaikki nämä seinät ovat yhtä paksut kuin\nkäsivarteni on pitkä.\"\n\n\"Tämä voi olla poikkeus.\"\n\nLarkin, talonvartija, suostui kokeeseen, jä Dick jäi odottamaan.\nViimein hän kuuli hyvin heikon äänen ja meni sitten ulos parvekkeelle.\n\n\"Löin kengänkorolla. Kuulitteko mitään, Mr. Staines?\"\n\nDickin oli pakko tunnustaa, ettei tämä ääni suinkaan olisi herättänyt\nhäntä unestaan.\n\n\"Odottakaahan tässä\", sanoi hän. Hän soitti Tommyn hovimestarin\nluokseen. \"Onko teillä täällä siirrettävää sähkökelloa?\"\n\n\"On kyllä, herra. Herra lordilla on tapana käyttää sitä kutsuessaan\npalvelijaansa luokseen.\"\n\n\"Tuokaa se tänne.\"\n\nHovimestari palasi tuoden muassaan kiilloitetun puulippaan ja pitkän\nkerälle kierretyn johtolangan, jonka päässä oli soittonappula.\n\nDick meni ulos parvekkeelle ja selitti aikeensa.\n\n\"On niin lämmintä, että hyvin voitte jättää ikkunanne auki. Minä\npidän kellon huoneessani ja te saatte nappulan omalle puolellenne;\nsijoittakaa se niin, että ulotutte siihen nousematta vuoteestanne.\"\n\nLarkin nukkui telttasängyssä, eikä makuupaikan vaihto tuottanut hänelle\nmitään vaikeutta. Hän oli iloinenkin siitä, että pääsi lähemmäksi\n\"ihmisseuraa\", kuten hän sanoi; ainoa karvas pala oli, että hänen oli\npakko kulkea pimeän talon läpi aina kun halusi jotakin virvoketta.\n\n\"Eihän teidän tarvitse tulla makuuhuoneeseenne ennenkuin viime\ntöiksenne illalla ja silloin te oikean kristityn tavoin menette\nnukkumaan. Voitteko lukita ovenne?\"\n\nVartija katosi ja palasi parvekkeelle vakuuttamaan, että ovessa oli\nsekä lukko että salpa. Sähkölanka vedettiin toiselta parvekkeelta\ntoiselle ja sieltä miehen uuteen makuuhuoneeseen. Dick asetti kojeen\nkello-osan vuoteensa viereen.\n\nSeuraava yö kului uusitta seikkailuitta. Varhaisena aamuhetkenä\nhän pistäytyi parvekkeelle ja tapasi Larkinin polttamassa päivän\nensimmäistä piippua.\n\n\"Ei, sir, ei mitään tapahtunut, Olen tässä tuuminut, tokko tuo\nkattoikkuna lienee oikein turvallinen. Mikäli minä voin nähdä, niin se\nei ole suljettu eikä voikaan olla.\"\n\nDick hyppäsi toiselle parvekkeelle ja seurasi miestä sisään.\nPorraskäytävän yläpäästä lähtivät kapeat kiertoportaat, jotka\npäättyivät ovettomaan huoneeseen. Dick katsahti ylöspäin ja näki\ntikapuut, jotka riippuivat vaakasuorassa asennossa, ilmeisesti\npainon varassa. Ne olivat aivan tavalliset palotikapuut. Dickin\nvetäessä paksusta, lyhyestä köydestä tikapuut tulivat alas, ja\nniiden yläpuolella oleva kattoikkuna avautui automaattisesti. Hän\nkiipesi katolle ja sulki ikkunan. Samalla kuin kattoikkunan puitteet\nkoskettivat pieliä, tikapuut asettuivat äskeiseen asentoonsa. Ikkuna\noli hyvin helppo avata ulkoapäin. Katto oli tasainen pinta, jonka\ntiilisavupiiput jakoivat osiin. Vähän matkan päässä Dick huomasi toisen\nkattoikkunan, jonka arveli vievän Wealdin taloon. Se oli samalla\ntavalla järjestetty ja senkin voi avata ulkoapäin. Seuraava talo oli\nkerrosta korkeampi, mutta rautaportaita myöten pääsi sieltä tulipalon\nsattuessa laskeutumaan tasaiselle katolle.\n\nDick palasi Larkinin luo tuoden rauhoittavan tiedon.\n\n\"En usko, että ystävämme haluavat tai voivatkaan tulla sisään tätä\ntietä\", sanoi hän. Mutta hän oli iloinen siitä, että oli tehnyt tämän\ntutkimusmatkan. Myöhemmin näiden seikkain tunteminen oli hänelle\nhyväksi avuksi.\n\nHän puolittain toivoi, että Lordy Brown tulisi vierailulle viereiseen\ntaloon, ja oli antanut Larkinille määräyksen, että jos mies tuli, niin\nhäntä oli lähetettävä hakemaan. Mutta hän tapasikin Lordyn sattumalta.\n\nItapäilvällä Dick kiiruhti pitkin Piccadillyä tapaamaan Bourkea, jonka\nkanssa hän oli sopinut kohtaamisesta. Hän oli tullut autolla Berkeley\nStreetille asti, mutta tungos oli siinä niin läpipääsemätön, että hän\noli pitänyt parhaana maksaa autonsa ja jatkaa matkaa jalkaisin.\n\nHän katsahti kelloonsa. Se oli viisi minuuttia yli määräajan, ja hän\nastui sukkamyymälään, jossa hänet tunnettiin, soitti Bourkelle, joka\noli ulkona, mutta oli jättänyt sanan, että kohtaus oli lykättävä\nmyöhemmäksi. Rauhoittuneena Dick astui takaisin Piccadillylle ja jatkoi\nvaellustaan Circusta kohti hitaammassa tahdissa.\n\nHän oli synnyltään ja sielultaan lontoolainen. Kaupungin äänet olivat\nhänestä suloisinta soittoa, sen tervantuoksut ihanammat kuin puutarhain\nlemut. Dick Staines oli oikeastaan uneksija, hän laski mielellään\nmielikuvituksensa vapaasti harhailemaan kuvitellen mielessään minkä\ntahansa satunnaisen vastaantulijan elämää ja tuumien, mikä harrastus\nmahtoi saada kunkin heistä väsyneitten muurahaisten tavoin rientämään\ntoisesta puuhasta toiseen.\n\nPiccadillyn ja vilkasliikenteisen Circuksen yhtymäkohdassa hän\nseisahtui katukäytävän reunalle ja jäi kädet selän takana katselemaan\nliikenneselkkausta, jota kaksi poliisia yritti selvittää.\n\n\"Kas, Mr. Staines, tämäpä oli hauskaa, olipa todella.\"\n\nHän käännähti kantapäillään ja näki pitkät, kapeat kasvot, kaksi\nvaaleansinistä silmää ja epäsäännöllisen suun, joka oli vääntynyt\nhymyyn. Muuten hän ei olisi Lordy Brownia tuntenutkaan uudessa\nharmaassa puvussa, joka ei hänelle oikein sopinut ja josta sai sen\ntällä kertaa sattumalta oikean käsityksen, että se oli valmiina\nostettu. Hänen liivintaskustaan riippuivat paksut kultaiset\nkellonvitjat, ja sormessaan hänellä oli sormus, jossa kimalteli kivi\n-- hän oli sanalla sanoen aivan eri mies kuin se jotenkin ränstynyt\nhenkilö, josta Dick oli eronnut Piccadillyn kahvilan edustalla.\n\n\"Kuljetteko katselemassa kaupunkia?\" Mr. Brownin ääni oli miltei\nsuojeleva. \"Tämä on hauska kaupunki, mutta te ja minä emme merkitse\nsiinä mitään! Parempi olisi olla suuri mies pienessä kylässä. Muistan,\nkun olin Geelongissa --\"\n\n\"Tehän olette niin hieno, että peloittaa, Brown. Onko onni teitä\npotkaissut?\"\n\nMr. Brown katsahti häneen sivustapäin ja veti suunsa vinoon.\n\n\"Onniko potkaissut? Ei, mutta minulla oli hiukan rahaa säästössä,\nja tänä aamuna sain kirjeessä Afrikasta eräitä osinkoja. Minulla on\njoitakin osakkeita, joista heruu tuloja pari puntaa.\"\n\nHän otti hyvin uuden, kiiltävän ja kultareunaisen savukekotelon\nsisätaskustaan.\n\n\"Kiitoksia, minä en polta\", sanoi Dick torjuen hänen tarjouksensa. \"En\nmissään tapauksessa noita sikareja.\"\n\nLordy Brown puraisi sikarin pään poikki ja sytytti sen.\n\n\"Menemmekö ottamaan ryypyn?\"\n\nDickin teki ensin mieli kieltäytyä, mutta hän oli utelias tietämään\nlisää tästä näköpiiriinsä ilmestyneestä muukalaisesta.\n\n\"Tulen juomaan kupin teetä kanssanne.\"\n\n\"Tee se on minunkin juomaani\", sanoi Lordy. \"Alkoholi on tähän aikaan\npäivästä epämoraalista ja inhoittavaa. Toista on illalla. Minunlaiseni\nmies, joka helposti juo kaksi miestä pöydän alle, huvittelee vasta kun\npäivän työ on päättynyt.\"\n\nHe kulkivat kadun poikki erääseen Coventry Streetin varrella olevaan\nsuureen kahvilaan päin, ja Brown selitti laajasti filosofiaansa. Hän\nuskoi, että rikkaus tulee \"reilulle miehelle\" yhtä luonnollisesti\nkuin sade taivaasta. Hän oli reilu mies ja siksi hänellä oli\noikeus kaikkiin niihin etuihin, joita erehtyväisemmät jumalat niin\narvostelukyvyttömästi jakelevat.\n\n\"Oletteko tavannut Mr. Derrickin?\" kysyi Dick heidän istuuduttuaan\npaikoilleen ja tilattuaan teensä.\n\n\"Vielä vai!\" Lordy Brown hymyili pilkallisesti. \"Hän ei tahtonut tavata\nminua. Hän kai ei ole kaupungissa, vaan maatilallaan -- Keyley kai sen\nnimi on.\"\n\n\"Oletteko käynyt siellä?\" kysyi Dick uteliaana.\n\n\"Kävin siellä eilen. Totta puhuen näin teidän ajavan vastaani tiellä.\nLähetin hänelle sanan, mutta hän sanoi, ettei hänellä ollut aikaa, ja\nlupasi ottaa minut vastaan kaupungissa. Onko tuo sellaista ystävyyttä,\njota ihmisellä on oikeus odottaa mieheltä, jonka hengen on pelastanut.\nTässä maailmassa ei ole olemassakaan kiitollisuutta, Mr. Staines.\"\n\n\"Te ette siis nähnyt häntä?\"\n\n\"Minä näin hänet, mutta hän ei nähnyt minua\", oikaisi Lordy. \"Mies ei\nole hituistakaan muuttunut. Voin nähdä hänen makaavan siellä viidakossa\nja leijonat haukkailemassa hänestä suupaloja aivan kuin se olisi\nollut eilen! Mutta minä en ole sellainen mies, joka väkisin tuppautuu\nkenenkään seuraan. Minä en kerjää. Kysykää keneltä hyvänsä, joka tuntee\nLordy Brownin, niin saatte kuulla, että hän on reilu mies, joka tietää\nmiten käyttäytyä.\"\n\nDick hymyili.\n\n\"Ja te ette siis pidä Mr. Walter Derrickiä reiluna miehenä?\"\n\n\"Pidän toki, onhan hän\", sanoi toinen kiireesti. \"Minä olen\nsuvaitsevainen. Kysykää keneltä tahansa Afrikassa, ja kaikki sanovat\nteille, että suvaitsevaisempaa miestä ei ole kummallakaan puolella\nTulijokea. Mr. Derrick oli oikeassa. Hän on liikemies ja maailmanmies\neikä tahdo kenenkään sekaantuvan asioihinsa, kun hänellä on seuraa\n-- joku lordi, sanottiin minulle. Minä olen siinä uskossa, etteivät\nne ilmoittaneet minun nimeäni hänelle kunnollisesti. Näettehän,\nMr. Staines, että minä koetan puolustaa ihmisiä silloinkin, kun he\nkohtelevat minua kuin lokaa. Hän on hyvin reilu mies, ja minä muistan\nhänet niin hyvin kuin jos olisimme tavanneet eilen.\"\n\nHän veti iloisenkirjavan nenäliinan housuntaskustaan ja pudotti\nsattumalta lattialle kimpun seteleitä, jotka hän taas kiireesti korjasi\ntalteen.\n\n\"Te ette enää näytä tarvitsevan hänen apuaan. Osinkonne näyttävät\nolleen aika satoisat.\"\n\n\"Osingoissa ei ole vikaa, liike käy hyvin. Toimeentuloni on turvattu,\nenkä tarvitse kenenkään armeliaisuutta.\" Hän katsoi Dickiä lujasti\nsilmiin puhuessaan. \"En hämmästyisi, jos hän tarjoaisi minulle sata\npuntaa. Mutta minä en ottaisi niitä vastaan. Sanoisin: 'Ei kiitos. En\nmilloinkaan ota vastaan rahaa siitä, että pelastan miehen hengen.'\nSellainen minä olen, Mr. Staines.\"\n\n\"Sitä en olisi luullut\", sanoi Dick, ja Lordy hihitti.\n\nMutta samassa hän tuh totiseksi.\n\n\"Muistattehan tuon de Villiersin tytön, jonka näin tai luulin\nnäkeväni -- neiti mikä-hänen-nimensä-olikaan? Hän on Bognorissa,\nsairaanhoitajattarena, hoitaa erästä vanhaa herraa.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\" kysyi Dick hämmästyneenä.\n\n\"Koska näin hänet käydessäni Bognorissa. Hän on suurenmoinen!\" Lordy\nmaiskutti huuliaan. \"Hän on pilkulleen saman näköinen kuin eräs tyttö,\njonka tunsin Afrikassa. Heitä luulisi kaksoisiksi.\"\n\nHän sanoi aikovansa rakentaa itselleen talon Bognoriin ja ostaa pienen\nauton voidakseen 'hiukan liikkua'.\n\n\"Miten te olette ansainnut -- pelkällä murtovarkaudellako vai oletteko\nharrastanut kiristystäkin?\"\n\nLordy Brown loi kysyjään kiusaantuneen katseen.\n\n\"Ette löytäisi koko Lontoosta kunniallisempaa miestä kuin minä\", sanoi\nhän. \"Minulla on varaa olla kunniallinen.\"\n\n\"Ja kuitenkin toivotte, että Mr. Derrick osoittaa teille\nkiitollisuutensa tavallisella tavalla?\"\n\nLordy Brown hymyili sääliväisesti.\n\n\"Hänkö? Häneltä en saisi koirankorppuakaan. Sehän on niiden miesten\npahin vika, että kun niiden käy hyvin, niin ne unohtavat vanhat\nystävänsä --\"\n\n\"Kuinka kauan te olitte hänen seurassaan?\" keskeytti Dick.\n\n\"Noin neljä päivää\", sanoi toinen rauhallisesti, \"mutta se riitti\nminulle mainiosti. Minä tulen nopeasti hyväksi ystäväksi ihmisten\nkanssa. Ei, ne toivot ovat turhia, kuten runoilija sanoo. Derrickiltä\nei kannata odottaa saavansa mitään. Kaikista kertomuksista päättäen\nhänen isänsä oli saituri, eikä omena putoa kauaksi puusta. Mutta\nsamalla\" -- hän katsoi tylsästi Dickin ohi -- \"tekisi mieleni hiukan\nhyötyä hänestä. Sanoohan W. Shakespeare, että 'maailma on minun\nosterini'.\"\n\nDick hymyili kiusaantuneesti, kutsui tarjoihjan ja maksoi teen Mr.\nBrownin vastustellessa. Heidän poistuessaan kahvilasta hän kääntyi\nepäilyttävän seuralaisensa puoleen sanoen:\n\n\"Se, joka tässä kaupungissa avaa ostereita, saa myöskin avata 94:nnen\nvankikopin oven. Teidän on paras pitää se mielessänne, Brown.\"\n\n\"Minä en unohda mitään\", sanoi Lordy Brown joutumatta uhkauksesta\nvähääkään hämilleen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPian tämän jälkeen Dick palasi asuntoonsa ja keskusteli Larkinin kanssa\nDerrickin talon portailla.\n\n\"Ei, sir, ei mitään kerrottavaa. Kukaan ei ole käynyt täällä.\"\n\n\"Eikö kukaan ole soittanut ja käskenyt teitä lähtemään Timbuctoohon?\"\nkysyi Dick.\n\nMies hymyili.\n\n\"Sellaista ei tapahdu toista kertaa, sir. Mr. Derrick on antanut\nminulle tunnussanan. Ellei sitä käytetä, niin en ota vastaan mitään\nmääräyksiä.\"\n\n\"Erinomainen ajatus\", sanoi Dick. \"Minä ehdotin sitä.\"\n\nStaines huomasi, että mies tavantakaa huolestuneesti vilkaisi olkansa\nyli taloon päin.\n\n\"Onko haamu liikkeellä?\"\n\n\"Ei, sir. Olen vain hiukan hermostunut, siinä kaikki.\"\n\nAjatus, että hänen täytyisi viettää seuraavakin yö tässä talossa, ei\nilmeisesti Larkinia viehättänyt.\n\nEnnen päivällistä Dick lähti ajelemaan Tommyn pienellä autolla ja\nihaili taas koneistoa, joka automaattisesti avasi oven.\n\nPäivänvalossakin Tommyn pieni autovaja ulkoapäin muistutti kirkkoa.\nMuutamat tämän pienen rakennuksen osat olivat hyvin vanhat, siinä oli\nmuun muassa eräs V:n muotoinen holvikaari, joka oli luhistumaisillaan\nvanhuuttaan, ja sen yläpuolella goottilainen kukkaiskoriste. Dickiä\nhuvitti, sillä Tommy ei suinkaan ollut kirkollismielinen. Autotalli oli\nilmeisesti ollut olemassa, ennenkuin hän oli ostanut talon.\n\nAuto toimi loistavasti. Hän ajoi Scotland Yardiin asti toivoen\ntapaavansa Bourken ja palasi tehden pitkän kierroksen Etelä-Lontoon\nläpi. Hän lähestyi juuri erästä vilkasliikenteistä maanalaisen radan\nasemaa nähdessään läheisellä katukäytävällä erään tytön, jonka hän\nluuli tuntevansa. Ajaessaan ohi hän käänsi päätään. Nyt hän oli\nvarma asiastaan. Hän painoi jarrua ja pysähdytti auton. Mutta hänen\nkatsahtaessaan taakseen tyttö oli kadonnut; maanalaisen aseman\nsisäänkäytävä oli varmaankin niellyt hänet, vaikka Dick olisi voinut\nvannoa, että tyttö juuri äsken oli sivuuttanut sen.\n\nMary Dane eikä kuitenkaan Mary Dane. Tyttö alkoi käydä hänen\nhermoilleen eikä antanut hänelle mielenrauhaa.\n\nHän alkoi tutkistella itseään. Missä suhteessa tämä tyttö erosi sadasta\nmuusta kauniista tytöstä, jotka hän oli tavannut tai tunsi? Hän ei\nollut kauniimpi kuin A eikä älykkäämpi kuin B. Dickin oli pakko yhä\nuudestaan turvautua vanhaan ja kuluneeseen sanaan, jota hän inhosi.\nMary Dane oli hänen sukulaissielunsa; he tunsivat vetovoimaa toisiaan\nkohtaan -- tai ainakin Dick tunsi sitä. Ensikertaa keskustellessaan\nhe jo olivat tuttuja keskenään, ja alusta alkaen heidän välillään oli\nvallinnut yhteisymmärrys. Tätäkö ihmiset sanoivat rakastumiseksi? Jos\nniin oli, niin siitä varmaankin koituisi hänelle kohtalokas kokemus.\n\nPalatessaan asuntoonsa hän sai erään päähänpiston. Hän tiesi, missä\nMary Dane asui Bognorissa; muistipa onneksi isännän nimenkin. Talossa\noli puhelin; hän oli itse nähnyt sinne vievän johtolangan. Hän pääsi\nBognorin keskukseen ja sai sen hoitajan puheilleen. Tämä lupasi\nyhdistää hänet oikeaan paikkaan, ja hetken kuluttua hän kuuli langan\ntoisesta päästä miehen äänen ja arvasi puhuvansa majatalon isännän\nkanssa.\n\n\"Voinko saada puhutella sairaanhoitajatar Mary Danea?\"\n\n\"En tiedä, onko hän sisällä\", vastasi ääni. \"Lähetän jonkun ylös\nkysymään.\"\n\nDick odotti hermostuneen kärsimättömänä, ja sitten kuului ääni.\n\n\"Haloo...? Tahdotteko puhua kanssani?\"\n\n\"Miss Daneko siellä?... Tarkastaja Staines puhuu\", sanoi hän innoissaan.\n\nLangan toisessa päässä oleva tyttö nauroi.\n\n\"Aivan niin. Oletteko aivan varma siitä, että tahdotte puhua minun\nkanssani ettekä ystävänne kanssa? Jos haluatte puhutella häntä, niin\nkutsun hänet sisään. Hän istuu par'aikaa talomme edustalla.\"\n\n\"Tommyko?\"\n\n\"Tommy\", toisti tyttö. \"Hän on itsepäisin Tommy, minkä milloinkaan olen\ntavannut. Oliko teillä asiaa minulle?\"\n\n\"Niin -- kyllä.\" Dick epäröi ja tunsi olonsa hieman epämukavaksi.\n\"Tahdoin kysyä teiltä -- hm -- olitteko tänään kaupungissa... Luulin\nnäkeväni teidät\", sanoi hän ovelasti.\n\n\"Voi, Mr. Staines!\" Äänen ivallisen nuhteleva sävy sai Dickin puremaan\nhammasta. \"Aina te näette näkyjä! Teidän elämänne mahtaa olla hirveätä!\"\n\nJa sitten hän ripusti kuulotorven koukkuunsa, ja Dickistä tuntui siltä,\nkuin hän olisi saanut selkäsaunan. Hän vaihtoi pari sanaa Larkinin\nkanssa parvekkeelta toiselle. Mies oli melkein hyvällä tuulella.\n\n\"En luule, että tänä yönä soitan teille, sir\", sanoi hän. \"Nuo\nmurtovarkaat eivät aio tulla takaisin.\"\n\nDick toivoi hartaasti samaa, sillä jostakin käsittämättömästä syystä\nhän oli hyvin väsynyt.\n\nHän riisuutui ja oli vuoteessaan puoli yhdeltätoista toivotettuaan\nuudestaan parvekkeelta hyvää yötä Mr. Derrickin talonvartijalle.\nHovimestarin koputus herätti hänet. Oli kirkas päivä ja auringonvalo\ntulvi ikkunoista huoneeseen.\n\n\"Hyvää huomenta, sir.\" Mies laski pienen teetarjottimen pöydälle.\n\"Toivon, että olette nukkunut hyvin.\"\n\nDick haukotteli.\n\n\"Olen, mainiosti!\" sanoi hän.\n\n\"Kello ei siis soinut?\" kysyi hovimestari hymyillen.\n\nDick oli illalla kelloa kiinnitettäessä paikoilleen sanonut\nhovimestarille, ettei hänen pitänyt pelästyä, jos hän kuulisi sen\näänekkään soiton.\n\n\"Ei, meillä oli todellakin rauhallinen yö, vartijalla ja minulla.\"\n\n\"Hän nukkuu myöhään tänä aamuna. Käydessäni ulko-ovella ottamassa\nvastaan postin huomasin, että hänen maitopullonsa vielä oli\novensuussa.Tavallisesti hän nousee kello kuudelta.\"\n\nTalonvartijain yksityiselämä ei erityisesti kiinnostanut Dick\nStainesia, ja hän selitti asian hyvin yksinkertaisesti.\n\n\"Olen melkein varma siitä, että tämä oli ensimmäinen rauhallinen yö,\nmikä miehellä on ollut viikkokausiin\", sanoi hän.\n\nHän veti ylleen aamuviittansa ja meni parvekkeelle. Ensimmäinen seikka,\nmihin hänen huomionsa siellä kiintyi, oli vihreän johtolangan pää --\njohto oli katkaistu.\n\nHän palasi huoneeseensa, pukeutui kiireesti ja hämmästyneet ohikulkijat\npelästyivät pahanpäiväisesti nähdessään voimakasrakenteisen miehen\nheittäytyvän toiselta parvekkeelta toiselle. Hän astui makuuhuoneeksi\nmuutettuun toimistohuoneeseen. Vuode oli paikallaan, mutta siinä ei\nollut nukuttu. Ovi oli selkosen selällään; läheisellä pöydällä oli\niso hopeainen taskukello. Larkin oli ilmeisesti pannut sen siihen\naikoessaan paneutua levolle. Lattialla, sillä kohdalla, mihin nukkujan\nkäsi olisi ulottunut, oli revolveri.\n\nHän meni ovelle ja huusi miestä nimeltä. Vastausta ei kuulunut, ja\nkaiku toi hänen sanansa takaisin. Dick kulki hitaasti portaita alas\npysähtyen jokaiselle askelmalle tarkastaakseen ovet. Ne olivat kaikki\nlukossa lukuunottamatta kadunpuohsen salin ovea, joka oli selällään.\nVerhot oli vedetty ikkunain eteen ja huone oli pimeä. Dick veti verhot\nsyrjään. Hän tunsi omituista kirpeätä tuoksua eikä voinut ymmärtää,\nmistä se tuli. Hän oli ennenkin nähnyt tämän huoneen; huonekaluissa oli\nsilloin ollut puuvillakankaiset suojukset. Nyt joku oli ottanut ne pois\nkahdesta tuolista, jotka olivat vastatusten aivankuin kaksi henkilöä\nolisi istunut niillä kauan ja tuttavallisesti keskustellen. Suojukset\noli huolimattomasti viskattu lähelle uunia erään esineen päälle, joka\nnäytti olevan kokoonkääritty matto... mutta oliko se matto? Dick\nkatsahti siihen uudestaan ja näki ruskean kengänkärjen...\n\nKahdella askelella hän riensi huoneen poikki ja otti pölysuojukset\nesineeltä, joka oli ollut niiden peitossa. Mies makasi siinä kapeat\nkasvot vääntyneinä. Hän oli kuollut ja jäykistynyt. Kaulalla ja\npaidanrinnalla näkyi verta. Kädet olivat ristissä rinnalla.\n\n\"Lordy Brown!\" sanoi Dick hiljaa. \"Miten sinä olet tänne tullut,\nmiesraukka?\"\n\nHän veti takin miehen yltä ja näki jotakin, mikä sai hänet\nhämmästyneenä tuijottamaan eteensä. Taitavat kädet olivat koettaneet\nsitoa haavan; pieni valkoinen liinakankaanpalanen oli sidottu kireästi\nsen ympärille ja sääntöjen mukaisesti kiinnitetty. Ja lähtökiireessä\noli haavan sitojalta jäänyt paikalle ohut pieni nahkakotelo, joka\nsisälsi haavaneuloja ja avaamattoman jodiputken. Dick otti kotelon\nkäteensä ja tutki sitä. Siinä oli pieni tasku ja siinä yksinkertainen\nvalkoinen kortti, johon oli kirjoitettu:\n\n             \"R. D:ltä M. D:lle.\n    Isä toivottaa Marylle Hauskaa joulua. 1923.\"\n\n\"M. D?\" toisti Dick Staines.\n\nHyvin tavalliset nimikirjaimet... Eihän niiden suinkaan tarvinnut\ntarkoittaa Mary Danea.\n\nHallissa oli puhelin. Dick pyysi keskustelun Scotland Yardiin ja\nhuomasi, että Bourke joko ei ollut sieltä poistunutkaan tai oli jo\ntullut.\n\n\"Olen siellä parin minuutin kuluttua. Teidän on paras tutkia koko talo.\"\n\nDick meni alas kellarikerrokseen. Talonvartijasta ei näkynyt\njälkeäkään. Hän oli ilmeisesti syönyt ilta-ateriansa ennen kuin lähti\nylös nukkumaan; jätteet olivat vielä pöydällä. Ovet olivat lukitut,\nmutta kuten hän oli sanonut, ei pääovi ollut suljettu salvalla eikä\nketjullakaan.\n\nHänen lopetettuaan tarkastuksensa poliisiauto pysähtyi talon eteen, ja\nBourke sekä kolme apulaista tulivat ylös saliin.\n\n\"Oliko hän kuollut, kun te löysitte hänet?\"\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"Kuka oli sitonut haavan?\"\n\n\"Sen minäkin juuri tahtoisin tietää.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Bourke suipottaen miettiväisesti huulensa. \"Näyttää siltä\nkuin hänét olisi ammuttu.\" Hän haisteli. \"Olin tuntevinani kordiitin\nhajua tullessani sisään -- ettekö te huomannut sitä?\"\n\n\"Tietenkin! -- sitähän se oli!\" sanoi Dick.\n\n\"Ennen lääkärin tuloa emme voi täsmällisesti sanoa, miten hän on saanut\nsurmansa. Hänhän on tuo Brown, eikö niin?\"\n\nHän tutki ruumiin päältäpäin muuttamatta sen asentoa. Mitään ei\nilmennyt paitsi että Lordy Brownilla näytti olleen useita osoitteita\nEnglantiin tultuaan. Mikään ei selittänyt, miten hän oli joutunut\nDerrickin taloon; hänellä ei ollut avaimia eikä tiirikoita, joiden\navulla hän olisi voinut tunkeutua sisään.\n\nLääkärin mentyä ja sairasauton odottaessa ovella he uteliaitten\nkatselijain ympäröiminä suorittivat uuden ja perinpohjaisemman\ntutkimuksen. Lordyn oikeassa takataskussa oli täyteen ladattu\nBrowningpistooli. Tärkeimmän löytönsä he tekivät tutkiessaan vasenta\ntakataskua. Sieltä löytyi kokoonkäännetty paperinpala, johon oli\nlyijykynällä töherretty:\n\n\"Hyde park -- makas. -- silta -- vihr. valo vas. -- 11.30 -- 11.45 --\nMr. Pinkey.\"\n\n\"Tällaiset mysteeriothan ovat teidän erikoisalaanne, Staines. Tuo\nsalakirjoitus teidän pitäisi osata lukea kuin painettu.\"\n\nDick luki nuo muutamat rivit uudestaan.\n\n\"Otan siitä jäljennöksen ja toimitan alkuperäisen paperin Yardiin.\"\n\nHän pani sen taskuunsa ja auttoi miehiä nostamaan miesraukan ruumiin\nambulanssimiesten tuomille paareille.\n\n\"Tietääkö Mr. Derrick tästä mitään?\"\n\n\"Ei vielä\", sanoi Dick päätään pudistaen. \"Aioin soittaa hänelle, mutta\npidin parhaana odottaa, kunnes te olitte tullut.\"\n\n\"Ilmoittakaa hänelle\", sanoi Bourke lakoonisesti ja meni yläkertaan,\nvartijan tyhjään makuuhuoneeseen.\n\nDick lausui puhelinnumeron ja kuuli samassa Bourken äänen. \"Hyvä on\",\nsanoi ylitarkastaja. \"Tänne toimistoon näkyy olevan haarajohto ja minä\nsatuin juuri tutkimaan sitä.\"\n\nHänen vielä puhuessaan Dick kuuli Derrickin äänen.\n\n\"Voitteko tulla kaupunkiin? Asia on hyvin tärkeä\", sanoi Dick.\n\"Muistatteko, että kerroin teille eräästä Brown-nimisestä miehestä?\"\n\n\"Lordy Brownista -- muistan kyllä. Hän oli täälläpäin eilen, kertoi\njoku minulle. Lähetti jonkun palvelijoistani sanomaan, että halusi\ntavata minut. En ymmärrä, miksi hän ei voinut itse tulla sisään. Kun\nlähetin häntä hakemaan, oli hän kadonnut. Onko hän joutunut jollakin\ntavalla pulaan? Sain palvelijani puheesta sen käsityksen, että hän oli\njuovuksissa.\"\n\n\"Mitkään pulat eivät enää ulotu häneen\", sanoi Dick hiljaa. \"Hän on\nkuollut.\"\n\n\"Kuollut?\" Derrickin ääni oli kauhistunut, epäilevä. \"Onko tapahtunut\njokin onnettomuus -- milloin se tapahtui?\"\n\n\"Eilisiltana...\" Hiljaisuus. \"Teidän salissanne.\"\n\nHän kuuli huudahduksen langan toisesta päästä.\n\n\"Ettehän laske leikkiä --? koettiko hän tunkeutua talooni?\nMuistattehan, että minä epäilin häntä?\"\n\n\"En tiedä, mitä hän yritti. Löysin hänet talostanne ammuttuna.\"\n\nTaas pitkä hiljaisuus.\n\n\"Mitä vartijani sanoo? Hänkö hänet ampui? Hänellähän oli revolveri?\"\n\n\"Vartijanne on maa niellyt\", sanoi Dick.\n\n\"Hyvä on -- tulen niin pian kuin voin.\"\n\n\"Tiedättekö, mistä talonvartijaanne olisi viisainta etsiä?\"\n\n\"En tiedä. Olen niin suunniltani, etten voi edes muistaa hänen\nosoitettaan.\"\n\n\"Ottakaa Tommy mukaanne\", sanoi Dick, mutta Mr. Derrick oli jo\nkeskeyttänyt puhelun.\n\nSamana hetkenä Bourke tuli alas.\n\n\"Löysittekö mitään, kun ensikerran tutkitte huonetta?\"\n\nSilmänräpäyksen ajan Dick epäröi, mutta pisti sitten kätensä\nliivintaskuunsa ja otti esiin pienen kotelon sairaanhoitotarpeineen.\n\n\"Joku oli sitonut hänen haavansa, ilmeisesti koulutettu\nsairaanhoitajatar.\"\n\n\"Huomasin sen\", sanoi Bourke.\n\nHän avasi kotelon otsa jännityksestä rypyssä, pisti kaksi sormeaan\nsivutaskuun, mutta ei vetänyt esiin korttia. Tämän ainoan\ntodistuskappaleen tarkastaja Dick Staines jätti luovuttamatta\nesimiehelleen. Miksi hän sen teki, sitä hän ei kuolemakseen voinut\nkäsittää. Ja kuitenkin yhdeksän miestä kymmenestä ja kymmenen naista\nkymmenestä olisi selittänyt tämän velvollisuuden laiminlyönnin hyvin\nyksinkertaisin sanoin.\n\nDick palasi Wealdin taloon, otti kylvyn, vaihtoi pukua ja söi nopean\naamiaisen. Hänen ollessaan taas esiintymiskelpoisessa kunnossa löytyi\nensimmäinen johtolanka. Erään autonkuljettajakahvilan hoitaja, joka\noli ollut työssä alkuyöstä, oli istunut kahvilan edustalla ovensuussa\njutellen erään autonkuljettajan kanssa, kun hän oli nähnyt Derrickin\ntalonvartijan, jonka hän tunsi, tulevan juosten kadun poikki. Autojonon\nensimmäisen auton kuljettaja söi par'aikaa illallistaan. Hän otti\ntoisen auton ja ajoi King's Crossin asemalle. Hän sanoi, että hänen oli\nehdittävä pohjoiseen menevään yöjunaan.\n\nKahvilanpitäjä tunsi Larkinin. Nähtävästi Larkinilla välisti iltaisin\noli tapana tulla kahvilaan syömään illallista ja juttelemaan. Joskus\nhän oli siellä kaksikin tuntia ja palasi aina hyvin vastenmielisesti\nautioon taloon.\n\n\"Mikä todistaa, ettei hän ole luotettava\", sanoi Bourke. \"Hän sanoi\nDerrickille, ettei hän milloinkaan eikä missään olosuhteissa jättänyt\ntaloa. Onko Derrick tullut?\"\n\nHe keskustelivat Wealdin talon hallissa.\n\n\"Hän saapui vast'kään. Hän on hirvittävästi järkytetty -- tai ei\noikeastaan järkytetty, vaan kuin puusta pudonnut.\"\n\n\"Hän eroaa teistä ja minusta, Richard, vain siinä, että hän näyttää sen\nja me emme näytä.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nDick meni taloon ja tapasi Derrickin kulkemasta edestakaisin\nkesäkunnossa olevassa salissa, jossa murhenäytelmä oli paljastunut. Hän\noli golfpuvussa ja oli siis Dickin soittaessa luultavasti ollut menossa\ngolfkentälle.\n\n\"En, en sanonut Wealdille mitään, mutta hän tulee kaupunkiin tänään.\nMikä on teidän arvelunne, Staines?\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Minulla on niitä kolme\", sanoi hän, \"kaikki niin naurettavan\nepätodennäköisiä, etten uskalla panna viisaan miehen mainettani\nalttiiksi kertomalla teille ainoatakaan niistä. Mihinkään ei ole\nkoskettu, mikäli minä voin nähdä, mutta ilmeistä on, että talossa viime\nyönä on käynyt useampia kuin yksi henkilö.\"\n\n\"Miksi niin luulette?\" kysyi Derrick nopeasti.\n\nBourke säästi apulaiseltaan vastaamisen vaivan.\n\n\"On selvää\", sanoi hän, \"että mies, joka ampui Lordy Brownin, ei ollut\nsama henkilö, joka koetti pelastaa hänen henkensä. Meidän löytäessämme\nhänet hänen haavansa.oli hyvin sidottu.\"\n\nDerrick katsahti häneen tyrmistyneenä.\n\nBourke osoitti löytöpaikkaa.\n\n\"Hänellä oli tyyny päänsä alla. ja pölysuojus peitteenä\", sanoi hän.\n\"Nähdessään hänet Staines ensin luuli näkevänsä mattokäärön tai jotakin\nsellaista.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Derrickin kasvot olivat kalpeat ja pingoittuneet, ja\nhänen silmänsä selkoselällään kauhusta.\n\n\"Minä en voi sitä ymmärtää.\" Hän puhui nytkähtelevällä äänellä.\n\"Useampia kuin yksi ihminen... täällä! Mitä he tekivät...? Tämä on\nkamalaa... En tiedä, mitä puhun ja mitä teen. Minulla oli se tunne,\nettä jotakin hirveätä tapahtuisi. Nukuin huonosti viime yönä ja näin\npahoja unia. Kai se johtui siitä, että te olitte kertonut täällä\nkummittelevan. Onko haamu tunnettu? Kuka se oli?\" kysyi hän nähdessään\nDickin ilmeen.\n\n\"Larkinin puheitten mukaan se oli teidän isänne.\"\n\nDerrick jäi seisomaan suu auki.\n\n\"Minun isäni?\" Hän melkein kirkaisi nuo sanat. \"Se on uskomatonta...\nKuka sen sanoi -- Larkinko? Larkin on hölmö. Pelkkää arkuutta ja\nnaurettavia päähänpistoja koko mies!\" Hän pyyhkäisi hikeä kasvoiltaan.\n\"Kertoiko hän, miltä hän -- hm - haamu näytti?\"\n\n\"Larkinko? Kyllä, hän antoi minulle hyvin selvän ja tarkan kuvauksen.\nHän sanoi nähneensä isänne useita vuosia sitten ja tunteneensa hänet\nheti osaksi luullakseni hänen ontuvasta käynnistään.\"\n\n\"Ontuvasta käynnistään\", toisti Derrick. Ja sitten hän kiiruhti\njatkamaan: \"Mutta kuka hyvänsähän osaa ontua. Se tekee vain\nhänen osansa esittämisen helpommaksi jollekin lurjukselle. Miten\nhirvittävää!\" Ja sitten hänen äänensä muuttui vihaisemmaksi: \"Haamu!\nTahtoisinpa nähdä sen haamun. Minua ei yksikään elävä eikä kuollut ole\nmilloinkaan peloittanut. Miksi se hölmö ei kertonut minulle? Olisin\ntullut tänne ja pannut kummituksen koville.\"\n\nHän kääntyi Bourken puoleen.\n\n\"Mitä minun nyt on tehtävä, ylitarkastaja? Miten kauan tätä\nsietämätöntä harmia tulee kestämään? Minä olen moitteettoman\nlainkuuliainen kansalainen. Mikäli tiedän, en ole milloinkaan tehnyt\nainoallekaan ihmiselle pienintäkään pahaa. Jos tässä talossa on kultaa\nja he etsivät sitä, niin tutkikoot taivaan nimessä koko talon, jos\nvain siitä on hyötyä. Löytäkööt ja lähtekööt sitten tiehensä. Panisin\nsiitä ilmoituksen sanomalehtiin\", sanoi hän naurahtaen, \"elleivät\nkaikki maailman aarteenhakijat silloin kokoontuisi Lowndes Squarelle\nja hajoittaisi taloani maan tasalle. En tiedä, mitä aiotte tehdä,\nylitarkastaja, mutta omat aikomukseni tiedän. Lähden ulkomaille. Erotan\nLarkinin -- hitonmoinen hyöty minulla on hänestä ollutkin --,ja sitten\naaveet ja kullanmetsästäjät isännöikööt täällä mielensä mukaan.\"\n\n\"Luetteko Lordy Brownin jompaankumpaan näistä ryhmistä?\" kysyi Bourke.\n\nDerrick pudisti päätään.\n\n\"En tiedä. Epäilen hänen tietäneen jotakin näistä murtoyrityksistä.\nMikäli oikein muistan hänet ja hänen maineensa, kuuluivat\nmurtovarkaudet hänen toimialaansa. Mutta en tiedä... Olen liiaksi\nhämmennyksissä voidakseni ajatella johdonmukaisesti. Mutta tosiasia on,\nettä hänet löydettiin minun salistani ammuttuna ja että vartijani on\nkadonnut.\"\n\nOvi avautui, ja salapoliisikersantti tuli nopein askelin huoneeseen.\n\n\"Yardista soitettiin juuri, että Larkin on tavattu Liverpoolissa. Hän\ntuli sinne yöjunassa.\"\n\n\"Onko hänet pidätetty?\" kysyi Derrick.\n\n\"Sitä en tiedä.\"\n\nKersantti lausui hiljaisemmalla äänellä muutamia sanoja Bourkelle, ja\nylitarkastaja nyökäytti päätään.\n\n\"Tämä poliisi sanoo, että Larkin kertoo teidän kello puoli\nkahdeltatoista soittaneen hänelle ja antaneen hänelle määräyksen\nmatkustaa yöjunassa Liverpooliin, asettumaan siellä erääseen hotelliin\nja jäämään sinne teitä odottamaan. Hän sanoi, että te olitte määrännyt\ntunnussanan.\"\n\nDerrick nyökäytti päätään.\n\n\"Aivan niin -- 'Pietari' oli tunnussanani. Määräsin sen, koska tätä\npuhelinkonstia on aikaisemminkin käytetty.\"\n\n\"Henkilö, joka soitti, lausui tuon tunnussanan, ja Larkin lähti heti\ntalosta.\"\n\nDerrick puri mietteissään huultaan ja siristi silmiään.\n\n\"Sepä omituista! Kuinka he voivat tietää --?\"\n\n\"Kuka tunsi tunnussanan teitä lukuunottamatta?\" kysyi Dick.\n\nDerrick pudisti päätään.\n\n\"En tiedä... ei kukaan, ellen ole unissani sitä mutissut. Ja kun nukun\nyksinäni\" -- hän kohautti olkapäitään -- \"en käsitä!\"\n\n\"Te ette siis antanut Larkinille noita määräyksiä?\" kysyi Bourke.\n\nDerrick pudisti päätään.\n\n\"Miksi ihmeessä minä olisin lähettänyt miehen Liverpooliin? Mitä\nminulla olisi siellä tekemistä? On selvää, että joku halusi saada hänet\npois tieltä, ja tuo joku oli --\"\n\nHän katsahti Dickiin ja hänen kasvonsa saivat omituisen ilmeen.\nDickistä tuntui siltä, kuin ne olisivat äkkiä kalvenneet ja käyneet\nväsyneen näköisiksi.\n\n\"Talossahan oli joku muu -- tehän sanoitte niin. Kenties hän oli täällä\nkoko ajan ja kenties juuri hän soitti Larkinille?\"\n\n\"Ja heidän oli varsin helppoa\", sanoi Bourke, \"soittaa alakerran\npuhelimella Larkinille yläkerran haarapuhelimeen. Ja nyt, Mr. Derrick,\npyytäisin saada keskustella hiukan kahdenkesken Stainesin kanssa.\"\n\n\"Koko talo on käytettävänänne, hyvät herrat\", sanoi Derrick, joka taas\noli kohtelias kuten tavallisesti.\n\nKeskellä salia oli pieni pöytä. Dick oli muistavinaan, että se hänen\nensin tullessaan sisään oli peittämättä, mutta kun hän palasi Bourken\ntarkastuksen jälkeen, niin sille oli levitetty kangas, ja tyhjä\nkukkamaljakko, joka oli ollut pöydällä, oli siirretty pois.\n\n\"Katsokaahan tätä.\" Bourke kohotti kankaan kulmaa. \"Katsokaa pää\nkallellaan valoa vastaan kas niin. Näettekö?\"\n\nDick näki hyvin selvästi peukalonjäljen, jonka hän tunsi ulkomuistista:\nSloughin murhaajan peukalonjäljen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nDick otti itse tutkiakseen Lordy Brownin liikkeitä. Hän oli asunut\neräässä Norfolk Streetin hotellissa, eräässä sen ylimmässä kerroksessa\nolevista huokeimmista huoneista. Yöovenvartija, jonka kanssa Brown\nnäytti olleen ystävällisissä väleissä -- hänellä oli tapana istua\nportailla varhaisina aamuhetkinä sikaria poltellen ja jutellen\nseikkailuistaan -- kertoi salapoliisille Brownista hyvin vähän\nsellaista, mitä tämä ei jo tietänyt.\n\nBrown oli mielellään kertonut niistä lukemattomista tapauksista, joissa\nhän hädintuskin oli pelastunut uhkaavasta kuolemasta, vaarallisista\nmatkoistaan ja ihmeellisistä kultakaivoksista, joita hän oli löytänyt\nja jotka petkuttajat olivat häneltä puijanneet.\n\n\"Hän ei kertonut teille mitään ystävistään?\"\n\n\"Ei, sir, mutta hän kertoi kerran pelastaneensa erään herran, jota\nleijonat olivat raadelleet. Sen hän kertoi minulle toissa iltana.\nHän sanoi, että hänestä tulisi hyvin rikas mies ja että hän aikoi\nottaa minut kamaripalvelijakseen -- vaikka enpä minä siihen paljoa\nperustanut, sillä sellaista on minulle sanottu ennenkin. Kun herrasmies\nsaa joitakin ryyppyji sisäänsä, niin hänen ensimmäinen ajatuksensa\naina näyttää olevan, että hän ottaa minut palvelukseensa ja vie minut\nmatkalle maailman ympäri. Mutta hän oli hyvin mukava mies ja muutamat\nhänen seikkailuistaan olivat hyvin jännittäviä. Mutta oli hänellä ollut\njoitakin rumiakin juttuja, omien puheittensa mukaan.\"\n\n\"Mihin aikaan hän lähti ulos eilisiltana?\"\n\n\"Kymmenen tienoissa, herra, kenties hiukan myöhemmin. Hän pysähtyi\nhetkiseksi halliin juttelemaan kanssani ohimennessään.\"\n\n\"Oliko joku käynyt hänen luonaan?\"\n\nOvenvartija pudisti päätään.\n\n\"Ei, herra. Hän puhui kauan puhelimessa jonkun kanssa noin puoli\nkymmenen ajoissa. Puhelu oli automaatista -- satun tietämään sen, sillä\notin itse sen vastaan.\"\n\n\"Oliko henkilö, joka hänelle soitti, mies vai nainen?\"\n\n\"Mies, herra. Hänellä oli jotenkin tavallinen ääni. Hän sanoi, että\nhänellä oli hyvin tärkeää asiaa Mr. Brownille. Varmasti se olikin\njotakin hyvin tärkeätä, sillä Mr. Brown tuli ulos ja pyysi minua\nlainaamaan hänelle paperia ja lyijykynän. Puhelinkopin lasin läpi näin\nhänen merkitsevän jotakin muistiin.\"\n\nDick otti muistikirjansa välistä paperin, joka oli löydetty Lordy\nBrownin taskusta.\n\n\"Oliko se tämä?\" kysyi hän.\n\nMies tutki ja tunnusteli paperia.\n\n\"Sama paperi, sir. Se on hotellin kirjepaperiarkin puolikas.\"\n\nLordy oli ilmeisesti töhertänyt tämän asiakirjan kovassa kiireessä\npuhuessaan puhelimessa. Dick luki sen uudestaan.\n\n\"Hyde park -- makas. -- silta vihr. valo -- vas. -- 11.30 -- 11.45 --\nMr. Pinkey.\"\n\nBrownin piti siis tavata tuntematon mies Hyde Parkissa lähellä\nruutimakasiinia ja siltaa, luultavasti näiden kahden keskivälissä.\nToinen tulisi autossa ja näyttäisi vihreätä valoa, josta Brown hänet\ntuntisi, 11.30:n ja 11.45:n välillä. Mr. Pinkey? Kuka oli Mr. Pinkey?\nSe voi merkitä mitä tahansa; se voi merkitä nimeä, jota tuntematon\nhenkilö -- mies tai nainen -- aikoi käyttää.\n\nDick tutki hyvin huolellisesti kuolleen miehen makuuhuoneen. Häntä oli\nmuun muassa hämmästyttänyt se seikka, ettei Brownin taskuista ollut\nlöytynyt rahaa enempää kuin muutama shillinki ja rypistynyt kymmenen\nshillingin seteli. Setelikimppua, jonka Dick oli nähnyt kahvilassa,\nei ollut löytynyt. Eihän ollut aivan mahdotonta, että se oli hänen\nhuoneessaan, vaikkakin tuntui hyvin epätodennäköiseltä, että Brown\nolisi jättänyt niin suuren rahamäärän niin epävarmaan talteen. Mutta\nellei hän ollut vienyt rahoja pankkiin, niin tämä oli ainoa mahdollinen\npaikka, sillä hotellin kassanhoitajalla, jolle vieraat voivat jättää\narvoesineensä varmaan talteen, ei ollut kassakaapissaan mitään Lordy\nBrownille kuuluvaa.\n\nHuone oli pieni ja mukavasti sisustettu. Dick pöyhi vuodetta, käänsi\npatjan nurin ja tutki ensin lipaston laatikot ja sitten Lordyn kuluneen\nmatkalaukun, mutta ei löytänyt seteleitä eikä mitään asiapapereita,\njoista olisi ilmennyt, mihin ne olivat joutuneet.\n\nHän löysi vanhan muistikirjan, jota mies oli käyttänyt\nuseihin eri tarkoituksiin. Siinä oli osoitteita, enimmäkseen\nafrikkalaisia, erilaisia vanhoja muistiinpanoja, ote kullankaivajan\ntoimilupatodistuksesta, ja luettelo, joka tuntui tarkoittavan jonkin\nmyymälän tavaravarastoa, tai kenties murtovarkauden tulosta, sillä\nviimeiseksi oli kirjoitettu: \"Arvo 2,800 puntaa. J. maksoi 120.\" 'J' oli\ntietenkin tuntematon vastaanottaja.\n\nDick ehti tutkia kirjan vain kiireisesti ja pintapuolisesti. Hän pani\nsen taskuunsa ja jatkoi rahain etsimistä. Hän löysi pitkäpiippuisen\nColt-revolverin, jonka lukko oli rikki, ja kolmannen luokan paluulipun\nKapkaupungista Wynbergiin, mikä tuntui omituiselta, sillä Kapmaassa\nainoastaan alkuasukkaat ja köyhimmät valkoihoiset matkustavat\nkolmannessa luokassa.\n\nMatkalaukun pohjalla oli pahvikotelo, johon oli painettu Union\nCastleyhtiön nimi ja jollaisen matkustajat tavallisesti saavat\nmatkalippujensa säilyttämistä varten. Kotelosta hän löysi repaleisen\nkirjeenpuolikkaan, joka oli kirjoitettu huonolla naisen käsialalla.\nSiinä valitettiin rahan puutetta ja \"häpeää.\" Mitä häpeä tarkoitti,\nsitä kirjoittaja ei ryhtynyt selittelemään.\n\n\"Sinä sanot aina, ettet muista lasten syntymäpäiviä. Se on juuri\nsinun tapaistasi. Sinä et koskaan muista mitään paitsi mistä sinulla\nitselläsi on hyötyä. Jos minä olisin pysynyt tiskini takana, niin\nminulla olisi parempi olo. Koeta olla unohtamatta ensikerralla. Lapset\nutelevat sinusta tietoja, ja minä olen kyllästynyt kertomaan heille,\nettä olet sisämaassa, kun kenties olet vankilassa tai Herra ties missä.\nMabelin syntymäpäivä on huhtikuun 14:tenä, Jinnyn heinäkuun 7:ntenä ja\npikku Freddien joulukuun 13:ntena. Toivottavasti et unohda niitä. Aioin\nkertoa sinulle, että se Villiersin tyttö --\"\n\nSiihen kirje loppui. Siinä oli varmaan ollut toinen arkki, jonka Brown\noli hävittänyt säilyttäen ainoastaan tämän osan muistaakseen lastensa\nsyntymäpäivät. \"Villiersin tyttö...\"\n\nHeidän tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran Brown oli luullut Marya\ntuoksi tytöksi.\n\nHän käänsi pahvikotelon nurin toivoen löytävänsä kirjeen lopun ja\nsaavansa siitä tietää, mitä osaa neiti de Villiers oli esittänyt Lordyn\nmyrskyisessä elämässä. Kirjeen lyhyt maininta ei ainakaan tuntunut\nystävälliseltä.\n\nMitään muuta mainittavaa ei löytynyt. Vaatteista useimmat olivat uusia,\nja löytämistään laskuista Dick päätteli, että Lordy Brown oli voinut\ntehdä jotenkin suuria ostoksia \"osingoillaan.\" Kirjelippusessa, jonka\nhän otti mukaansa, ei valitettavasti ollut osoitetta eikä päivämäärää,\nja ainoastaan alussa olevat kirjaimet K. k. ilmaisivat, missä se oli\nkirjoitettu. Dick ei edes tietänyt, mitä salanimeä Mrs. Brown käytti.\nHatara pohja siis jatkuville tutkimuksille! Seuraavat tosiseikat hän\nesitti Bourkelle:\n\nEdellisenä iltana kello yhdeksän ja kymmenen välillä Lordy Brownille\nsoitettiin jostakin Lontoon puhelinautomaatista, ja ilmeisesti henkilö,\njoka sen teki, sopi hänen kanssaan tapaamisesta Hyde Parkissa. Miten\nhän siis joutui Derrickin taloon? Käyttikö joku salaperäinen henkilö,\njoku Derrickin vihamies, tuon kultaa etsivän rosvojoukon jäsen, häntä\nvälikappaleenaan? Ja kutsuttiinko Lordy kohtaukseen juuri tekemään\npalvelussopimusta?\n\nLordy Brown oli muun muassa ammattitaitoinen murtovaras. Hän oli ollut\nsekaantunut erääseen pankinryöstöön Pretoriassa, ja Etelä-Afrikan\npoliisille lähetettyyn tiedusteluun oli saatu selvä vastaus: \"Taitava\nmurtovaras.\"\n\n\"On tietenkin olemassa mahdollisuus, jota emme saa jättää\nhuomioonottamatta, nimittäin että Brown otti tehtäväkseen joko\nmurtautua Derrickin taloon tai ellei hän sitä tehnyt, -- eikä minusta\nmikään viittaa siihen, että hän olisi sen tehnyt -- avata tuon\nsalaperäisen aarrekätkön\", sanoi Bourke. Ja Dickin aikoessa puuttua\npuheeseen hän jatkoi: \"Älkää sanoko minulle, etteivät he olleet\nlöytäneet kätköä tai että he tuskin olisivat käyttäneet ammattivarasta\npistelemään reikiä kätköön, jonka paikkaa he eivät olleet voineet\nlöytää -- tiedän sen itsekin. Kysymys on: arvelivatko he tuona yönä\nlöytävänsä ukko Derrickin kätköpaikan? Jos he niin luulivat ja jos\nBrown oli otettu palvelukseen sitä tarkoitusta varten, niin teidän on\nmuistettava, että hän oli myöskin kiristäjä. On mahdollista, että hän\nkäytti asemaansa hyväkseen koettaen saada heiltä vähän enemmän rahaa\nkuin he olivat hänelle tarjonneet, missä tapauksessa ampuminen voisi\nolla johdonmukainen seuraus. Eräs seikka on varma: tuohon taloon on\nolemassa tie, jota kukaan ei ole löytänyt.\"\n\n\"Minä koetan löytää sen\", sanoi Dick.\n\n\"Löytäkää se joukko, joka sitä käyttää\", ehdotti Bourke.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSamana iltana Dick ja Lordi Weald ensimmäisen kerran olivat\nkahdenkesken. Tommy tuli kaupunkiin iltapäivällä ajettuaan sellaista\nvauhtia, että jokainen poliisi matkan varrella antoi hänet ilmi\najonopeuden ylittämisestä, mutta se kuului Tommyn mielestä asiaan. Hän\noli tulvillaan uutisia.\n\n\"Rakas vanha ystävä, kenet luulet minun nähneen tänä aamuna? Tuon\nihastuttavan pienen olennon! Dick, hän on ihmeellinen! Olivat matkalla\nautolla tulossa Lontooseen, ja rullatuoli oli sidottu katolle. Hän oli\nihana, hyvä mies!\"\n\n\"Otaksun sinun puhuvan Mary Danesta?\"\n\n\"Ja ukkorähjästä. Pelkään, ettei hänellä ole pitkää aikaa jäljellä,\nmiesraukalla!\" Tommy pudisti päätään teeskennellen alakuloisuutta.\n\"Kaamea kohtalo nuorelle pienelle naiselle aina vain hoidella\nyksijalkaista miestä.\"\n\n\"Mitä sanoit?\" kysyi Dick hämmästyneenä.\n\n\"Yksijalkaista miestä. Tiedäthän -- toinen jalka jo haudassa. Tyttö\npysähdytti auton. Et uskoisi sitä todeksi, mutta hän oli erinomaisen\nherttainen ja suopea -- tunsi minut heti paikalla. Eikä sivumennen\nsanoen kysynyt sinua\", hän tyrkkäsi veitikkamaisesti Dickiä kylkeen.\n\"Ei kysynyt niin mitään Richard Stainesista. Hän on luultavasti\nunohtanut sinut. Sellaisia tytöt ovat. Mutta minut hän muisti\nmainiosti, ukkoseni. Meillä oli oikein pitkä keskustelu. Vanha\nherrakin oli puheliaalla tuulella. Minä taidan olla suurin elossaoleva\nasiantuntija hänen ruoansulatuksensa alalla. Tapaan koko joukon tänä\niltana.\" Hän vältteli totista katsetta, jonka ystävä suuntasi häneen.\n\n\"Et suinkaan aio mennä kiusaamaan tyttö-raukkaa tylsillä\nkohteliaisuuksillasi. Sinä kiusaat hänet kuoliaaksi määkimiselläsi.\"\n\nTommyn hymy oli hyvin ylimielinen.\n\n\"Mustasukkainen hirviö! Sitäpaitsi minä kaipaan vaihtelua.\"\n\n\"Luulin sinun jäävän tänne leikkimään salapoliisia?\"\n\nTommy tuli hiukan hämilleen.\n\n\"Niin aioinkin\", sanoi hän nolon näköisenä. \"Tietenkin sanoin jotakin\nsellaista, mutta kyllä sinä suoriudut ilman minua. Onko jotakin\ntapahtunut?\"\n\n\"Ei mitään muuta kuin murha, mutta se ei sinua kiinnostane.\"\n\n\"Mi-mikä?\" kirkaisi Tommy. Hänen seuraavaa kysymystään ei ollut vaikea\narvata.\n\n\"En tiedä, kuka sen teki, rakas ystävä\", sanoi Dick väsyneesti. \"Jos\ntietäisin, niin olisin enemmän kuin ajatustenlukija.\"\n\n\"Mutta missä... Ja milloin? Täälläkö vai Derrickin talossa? Taivas\nvarjelkoon! Hänen salissaan, niinkö? Se taitaa pyyhkäistä hymyn hänen\nhyvinvoivilta kasvoiltaan! Toivoisin, että olisin tullut eilisiltana.\nEn ole koskaan nähnyt murhattua ihmistä.\"\n\n\"Hankin sinulle ensirivin paikan seuraavaan tilaisuuteen\", sanoi Dick\nhappamesti. Ja samassa hän huomasi tilanteen luonnottomuuden ja sanoi\nnaurahtaen: \"Tiedätkö, että olen hirveän mustasukkainen sinulle?\"\n\n\"Tiedän toki, hyvä mies.\" Tommy harjasi olematonta tomuhiukkasta\nmoitteettomasta takistaan. \"Mutta kilpailu on sallittua.\"\n\n\"Jos sanot sodassa ja rakkaudessa, niin lyön pääsi puhki\", sanoi Dick.\n\nTommy oli hetkisen hiukan ymmällä.\n\n\"No niin, sanoakseni sinulle totuuden palasin Bognoriin sinun lähtösi\njälkeisenä iltana -- sinun mielestäsi se tietenkin oli epälojaalia\nkilpailua, mutta minä yksinkertaisesti kyllästyin Derrickiin -- vihaan\nbiljardia -- ja pyörähdin sinne saamaan raitista ilmaa. Ja minulla\noli suurenmoisen hyvä onni. Siellä hän istui erään tuollaisen kaamean\ntäyshoitolan yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa... tunsi minut\nsilmänräpäyksessä, hyvä mies, ja heilutti kättään. En aivan varmaan\ntiedä, vaikka hän olisi sitä suudellutkin, mutta oli hiukan pimeätä\nenkä tahdo kerskailla. Vaatimattomuus on minun paras avuni. Pyysin\nhäntä tulemaan alas.\"\n\n\"Semafoorillako?\" kysyi Dick.\n\n\"Merkeillä, ystäväni\", sanoi Tommy rauhallisesti. \"Se on hyvin helppoa,\nkun vain tietää temput. Osoitin vain soittolavaa ja viittailin\nkädelläni -- kyllä tiedät, mitä tarkoitan?\"\n\n\"Ja mitä Bognorin yleisö piti tästä näytelmästä?\" kysyi Dick\nsääliväisesti.\n\nTommy ei ollut huomannut loukkausta.\n\n\"Hän ei kuitenkaan voinut tulla. Ja siksi minä kuljeskelin edestakaisin\nniin, että pysyttelin hänen näkyvissään, hankin itselleni tuolin ja\nistuin rannalla selin mereen päin -- minulla oli sellainen tunne, että\nse olisi hänelle mieleen, ymmärrätkö. Naisesta on hauskaa, kun mies\nhyörii hänen ympärillään.\"\n\nDickin sydän sykki hieman nopeammin.\n\n\"Mihin aikaan lähdit Bognorista?\" kysyi hän ikäänkuin sivumennen.\n\n\"Yhdentoista tienoissa. Niin, heti kun hän oli vetänyt verhon ikkunan\neteen. En oikeastaan heti lähtenyt. Odotin vielä tunnin. Katsohan,\najattelin, että hän kenties tulisi ulos hiukan hengähtämään.\nSairaanhoitajattaria kohdellaan todella suorastaan julmasti. He ovat\nsanalla sanoen orjia. Kun hän ei tullut ulos -- kello oli silloin noin\nkaksitoista -- niin tallustin tieheni, ja hän huomasi minut. Näin hänen\nnostavan verhoa ja heiluttavan minulle kättään. Mitä siitä arvelet?\"\n\nDick hengitti syvään.\n\n\"Mina kiitän siitä Jumalaa!\" sanoi hän.\n\nTommy tarttui hänen käteensä kiitollisuudesta loistavin kasvoin.\n\n\"Sinä olet siitä iloinen, hyvä ystävä? Et siis ole pahoillasi?\nTarkoitan, että minusta olisi inhoittavaa lyödä sinut laudalta, mutta\nrakkaudessa, Dicky --\"\n\n\"Älä esitä minulle mielipiteitäsi rakkaudesta tai minä alan voida\npahoin. Ottakaamme ryyppy.\"\n\nKello kaksitoista... siis hän ei olisi voinut ehtiä Lontooseen ennen\nkahta. Lääkärin sanojen mukaan murhan oli täytynyt tapahtua heti\npuolenyön jälkeen, viimeistään kello yksi.\n\nTommyn pyynnöstä ja tyydyttääkseen hänen kiduttavaa uteliaisuuttaan\nDick vei ystävänsä Derrickin taloon. Walter oli palannut Keyley'in\nennen Tommy Wealdin saapumista, eikä tietänyt, että hänen vieraansa oli\nlähtenyt tiehensä.\n\n\"Otaksun, että hän on hirveän surullinen\", sanoi Dick. \"Minä ainakin\nolisin. Näin hauskoja vieraita hän ei sentään saa kovinkaan usein.\"\n\nSaliin Tommy sai ainoastaan kurkistaa, sillä siellä oli miehiä\nahkerassa työssä.\n\n\"Mitä nuo valokuvaajat tekevät?\" kysyi hän.\n\n\"Valokuvaavat\", sanoi Dick ja jatkoi sitten jotenkin aiheettomasti:\n\"Tuossa juuri haamu seisoi.\"\n\nTommy säpsähti.\n\n\"Haamu?\" sanoi hän hätääntyen. \"Et suinkaan sanonut haamu, hyvä mies?\"\n\n\"Mitä syytä sinulla on pelästyä; haamu ei ole sinun eikä talo liioin.\"\n\n\"Mutta minun taloni on aivan vieressä\", väitti Tommy. \"Ja rakas hyvä\nystävä, jos milloinkaan olet lukenut mitään haamusta, niin tiedät,\nettä ne menevät tiiliseinän läpi aivan yhtä helposti kuin lapsi putoaa\nvuoteestaan.\"\n\nHän katseli kiusaantuneen näköisenä hämäriä portaita ylös.\n\n\"En usko, että minua haluttaa mennä edemmäksi. Palatkaamme\npäivänvaloon.\"\n\nHän vetäisi kellon taskustaan.\n\n\"Taivas! Minulla on tunti aikaa Clactonin junan lähtöön.\"\n\n\"Et suinkaan aio vielä lähteä?\" sanoi Dick nuhtelevasti.\n\n\"Minun täytyy, hyvä ystävä. Vakava ties-minkä tunne. Minulla on siellä\neräs täti.\"\n\n\"Sinulla ei ole ainoatakaan tätiä itäisissä kreivikunnissa. Vasta\nviikko sitten kiitit Jumalaa siitä tosiasiasta.\"\n\n\"Hän on muuttanut sinne\", sanoi Tommy nopeasti ja liukkaasti. \"Arabella\ntäti. Hirveän lystikäs vanha mummo, jolla on määrättömästi rahaa ja\njoka on hyvin kuuro ja niin edespäin.\"\n\nHän lensi portaita alas, ja Dick seurasi häntä hiukan rauhallisempaa\nvauhtia. Dickin ehtiessä ystävänsä kotiin tämä oli juuri lähdössä.\n\nHän oli muistanut soittaa palvelijalleen pyytääkseen tätä pakkaamaan\nhiukan liinavaatteita.\n\n\"Mutta miksi matkustat junassa? Sinullahan on auto.\"\n\n\"Annan lähettää auton jäljestäpäin. Rakastan junamatkoja silloin\ntällöin, ne tuovat vaihtelua elämän yksitoikkoisuuteen. Junassa tapaa\nniin suunnattoman kiintoisia ihmisiä. Sitäpaitsi se on demokraattista.\nJos aina ajaa pitkin maita ja mantereita Rollsissa, niin ei milloinkaan\ntapaa Varsinaista Kansaa.\"\n\nKiireisen kädenlyönnin jälkeen hän seurasi palvelijaansa odottavaan\nautoon ja ajoi tiehensä. Dick arvasi, että neiti Mary Dane aikoi\nmatkustaa Liverpool Streetin asemalta samaisessa junassa ja että hän\noli uskonut tämän seikan Tommylle.\n\nIllemmällä Dick keskusteli Bourken kanssa viimeksimainitun\nvirkahuoneessa Scotland Yardissa.\n\n\"Olen määrännyt teidät toistaiseksi hoitamaan tätä juttua ja luulen,\nettä teidän on paras asua lordi Wealdin luona -- ellei hänellä ole\nmitään sitä vastaan. Tuo kummitus kiinnostaa meitä erikoisesti. Milloin\nLarkin palaa Liverpoolista?\"\n\n\"Kello seitsemän tänä iltana\", sanoi Dick. \"Olen pyytänyt häntä\ntulemaan luokseni selittämään ja kertomaan kaiken. Sen jälkeen lähetän\nhänet edelleen teidän luoksenne.\"\n\n\"Minä en voi ymmärtää\", sanoi Bourke, \"miksi he katkaisivat\nsähköjohdon.\"\n\nDick luuli ymmärtävänsä asian.\n\n\"He pelkäsivät, että Larkin palaisi huoneeseen ja herättäisi minun\nhuomioni soittamalla kelloa. Kunhan kysytte häneltä, niin saatte\nluultavasti kuulla, että hän yritti herättää minut sanoakseen, että\naikoi lähteä Liverpooliin, mutta ei saanut vastausta. Jos hän teki sen\n--! Niin, sehän on selvää! Hän tietenkin kuuli puhelimen soivan ja meni\nalakertaan tietämättä, että olisi voinut vastata makuuhuoneestaan.\nSilloin tai hiukan myöhemmin he katkaisivat johdon.\"\n\n\"Ja silloin\", sanoi Bourke, \"hän siis sai isäntänsä väärennetyn\nmääräyksen omasta huoneestaan. Tässä jutussa on koko joukko omituisia\npieniä seikkoja, joita minä en ymmärrä. Ensiksikin: miten Lordy\nBrown pääsi tuohon taloon? Emme löytäneet minkäänlaisia työkaluja\ntai aseita, eikä yhtään ovea eikä ikkunaa ollut murrettu. Jos minun\npoliisityöntuntemukseni olisi peräisin romaaneista, niin uskoisin, että\nsinne vie salakäytävä.\"\n\n\"Niin viekin\", sanoi Dick heti ja jatkoi Bourken tuijottaessa häneen:\n\"Sanon teille, herra päällikkö, että siinä talossa on jonkinlainen\nsalakäytävä. Ukko Derrickillä, joka sen rakensi, oli kaikenlaisia\nihmeellisiä työmiehiä, ja hän oli itsekin rakentaja. Seinät ovat\nniin paksut, että se on hyvin mahdollista. Ja toiseksi hän pelkäsi\ntulipaloja. Se on toinen syy, jonka tähden seinät ovat niin paksut.\"\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi Bourke. \"Derrick oli ilkeä veijari, mutta mikäli\ntiedetään, hän noudatti lakia. Hän ei ollut varastetun tavaran kätkijä,\nhän ei pelännyt poliisia -- miksi siis keskiaikaisia käytäviä, pyydän\nsaada kysyä?\"\n\n\"Hän pelkäsi tulta, hän pelkäsi murtovarkaita ja elämänsä viimeisen\nvuoden hän pelkäsi murhamiehiä\", sanoi Dick rauhallisesti. \"Tuo mania\non hyvin yleinen upporikkaissa miehissä, jotka ovat koko elämänsä\neläneet kitsaasti. On hyvin mahdollista, että hänellä oli jonkinlainen\npakotie hyökkäysten varalta -- vaikka taivas yksin tietää, miksi kukaan\nolisi hyökännyt hänen kimppuunsa.\"\n\n\"Voin antaa teille erään selityksen\", sanoi Bourke mietittyään\nhetkisen, \"eikä se ole kunniaksi hänen muistolleen. Mutta en tahdo\njohtaa teitä sivupoluille. Jos löydätte salakäytävän, niin löydätte\nsille syyn. Kysykää tarkastaja Endrediltä, joka asuu lähellä teitä\nDerrickin talon läheisyydessä. Hän tuntee tuon talon joka sopen.\"\n\nDick Staines valmistautui jäämään Wealdin taloon (kuten Bourke oli\nsanonut) määräämättömäksi ajaksi. Hän käväisi omassa huoneistossaan\nnoutamassa joitakin tavaroitaan ja palasi Lowndes Squarelle hiukan\nennen kahdeksaa. Hovimestari ilmoitti, että Larkin oli käynyt häntä\ntapaamassa.\n\n\"Onko hän viereisessä talossa?\"\n\n\"Ei, herra. Luulen, vaikka en ole siitä aivan varma, että Mr. Derrick\non antanut hänelle matkapassit\", sanoi hovimestari.\n\n\"Jotenkin kohtuutonta\", sanoi Dick. \"Lähettäkää hänet minun luokseni,\nkun hän tulee.\"\n\nHän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun kuuli ovikellon soivan, ja\nmuutamaa minuuttia myöhemmin hovimestari toi sisään masentuneen\ntalonvartijan.\n\nHovimestarin käytös osoitti rajatonta veljellistä myötätuntoa. Mr.\nMinns oli vankkarakenteinen, lihavuuteen taipuvainen mies. Dickistä\ntuntui siltä, kuin kaikkien ihmisten asiat olisivat häntä huvittaneet\n-- hänen omiaan lukuunottamatta.\n\n\"Tämähän on vallan hirveätä, sir, tämä, minkä sain kuulla Mr.\nBourkelta\", sanoi hän. \"Näin sanomalehdissä jotakin miehestä, joka\noli murhattu West Endissä, mutta en olisi voinut uneksiakaan, että se\ntapahtui meidän talossamme.\"\n\nMinns näytti olleen väärässä sanoessaan, että mies oli erotettu.\nLuultavasti hän pikemminkin oli vain saanut jonkinlaisen varoituksen.\n\n\"Ainoa velvollisuus, josta minut on vapautettu, on nukkuminen siellä\nöisin\", sanoi hän hyvin tyytyväisenä. \"Olen työssä kello kuuteen\nillalla. Sen jälkeen lukitsen ovet ja olen vapaa. Mr. Derrick lähtee\nulkomaille. Kerroitteko hänelle haamusta, sir?\" Hän pudisti päätään.\n\"Olisin toivonut, ettette olisi sitä tehnyt. Luulen, että olut, jonka\nsinä iltana join, sai minut näkemään näkyjä.\"\n\nDick ei ollut laiskotellut kotiin palattuaan. Hän oli hankkinut\nkirvesmiehen, joka oli sahannut kaksi paksua lautaa ja sovittanut ne\nsillaksi molempien parvekkeiden välille. Illan tullen ne kiinnitettiin\ntukevasti, sillä kuten Dick kertoi Bourkelle, joka tuli hänen luokseen\npäivälliselle, hän ei aikonut antautua turhiin vaaroihin. Hän tunnusti,\nettei kertaakaan ollut hypännyt parvekkeelta toiselle tuntematta\nsielullista merikipua.\n\n\"Jos asutte täällä kyllin kauan, niin teidän varmaan täytyy saada\nrakentaa sinne silta\", sanoi Bourke ja nosti lasinsa valoa vastaan.\n\"Teidän lordi-ystävällänne on hyvää portviiniä.\"\n\n\"Ja murheellisinta on, ettei hän erota sitä karviaismarjaviinistä\",\nhuokasi Dick, mutta huokauksen syynä ei oikeastaan ollut lordi Wealdin\nkurja alkoholimaku, vaan pikemminkin se seikka, että hän tänä hetkenä\nistui junassa vastapäätä sairaanhoitajatar Mary Danea.\n\nBourken mentyä hän jonkin aikaa järjesteli sähkökelloaan. Johtolanka\noli korjattu, ja nyt hän irroitti soittonappulan ja asetti sen sijaan\nkaksi ohutta kuparilevyä kiinnittäen ne kapean V:n muotoon. Hän odotti,\nkunnes oli pimeätä, meni sitten viereiseen taloon, nosti mattoa ja\nasetti improvisoidun varoituslaitteensa lähelle ovea. Matto jäi\nhiukan koholleen, mutta pimeässä sitä ei voisi huomata. Tyytyväisenä\ntyöhönsä hän palasi huoneeseensa. Ilta oli kylmä ja silloin tällöin\nsateli, mutta Dick varustautui kuurojen varalta. Hän oli huomannut,\nettä jokaisen ikkunan yläpuolella oli suuri markiisiverho, ja yhden\nniistä hän laski alas heti pimeän tultua. Sen reuna ulottui muutaman\ntuuman päähän parvekkeen kaiteesta, ja sammuttaen valot huoneestaan hän\nkääriytyi päällystakkiinsa ja asettui vartiopaikalleen.\n\nTaloa ei ollut vaikea vartioida. Sen takana oli korkea-aitainen piha\nja sillä Walterin rakentama autovaja, mutta autovajan ja talon välillä\nei ollut mitään yhteyttä. Istumapaikaltaan Dick sitäpaitsi näki koko\ntoisen puolen aukiota. Yksikään auto ei voinut lähestyä taloa eikä\nseisahtua sen eteen ilman, että hän näki siinä olleiden henkilöiden\nsiitä poistuvan. Kumartuessaan parvekkeen kaiteen yli hän näki\nDerrickin portin ja sen ja rakennuksen välillä olevan etupihan. Talon\ntakaosan hän jätti oman onnensa nojaan, sillä hän ei uskonut maksavan\nvaivaa sijoittaa sinne vartijaa.\n\nKellon ollessa puoli yksitoista Minns tuli varpaillaan hänen\nmakuuhuoneeseensa tuoden kuumaa kahvia ja voileipiä, ja Dick arveli\nvoivansa poistua hetkiseksi vartiopaikaltaan. Hän palasi huoneeseen,\nveti verhot ikkunain eteen ja sytytti valot.\n\n\"Ette tiedä, miten iloisia palvelijattaret ovat siitä, että te\nasutte täällä, sir\", sanoi hovimestari kiitollisena. \"Jos tämä olisi\nkellarikerrostalo, niin ei heistä yksikään ikipäivinä suostuisi jäämään\ntänne.\"\n\n\"Eikö tässä sitten ole kellarikerrosta?\" sanoi Dick hämnästyen.\n\n\"Ei, sir, alakerta on pohjakerros.\"\n\n\"Eikö teillä ole kellareita?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Ei, Mr. Staines. Viini säilytetään eri rakennuksessa, johon mennään\nkeittiöstä. Minua ihmetyttää, ettei ukko Derrick rakentanut tänne\nkellaria. Talohan oli aikaisemmin hänen, kuten tiedätte.\"\n\n\"Sitä en tietänyt\", sanoi Dick kiinnostuneena.\n\n\"Oli toki. Lordi Wealdin isä osti sen häneltä. Nämä molemmat talot\nkorjattiin yht'aikaa ja --\"\n\nDickin jalan vieressä oleva kello soi.\n\nHän laski kupin ja teevadin pöydälle, syöksähti verhojen läpi ja\noli kahdella askelella viereisessä talossa. Hän työnsi ikkunan auki\nja näki samassa varjomaisen olennon edessään. Ennenkuin hän ehti\nsytyttää taskulamppunsa, ovi paukahti kiivaasti ja hän kuuli avainta\nkierrettävän. Hän heittäytyi koko painollaan ovea vastaan, mutta se\nkesti.\n\nHän juoksi takaisin parvekkeelle, sieltä omaan huoneeseensa ja portaita\nalas. Kun hän ehti Derrickin talon ovelle, oli ovi suljettu. Mies oli\njättänyt avaimen Dickille; hän pisti sen avaimenreikään ja väänsi,\nmutta ovi ei hievahtanut...\n\nSe oli lukittu sisältäpäin!\n\nLarkin ei ollut voinut sitä tehdä, sillä hän oli tullut ulos tätä\ntietä. Murtautujat olivat ilmeisesti olleet varovaisia.\n\nDick vihelsi luokseen poliisin, jonka hän näki torin kulmassa, ja\nmies astuskeli laiskasti hänen luokseen, hieman tyytymättömänä, sillä\npoliisit eivät pidä siitä, että heille vihelletään.\n\n\"Seisokaa tässä. Jos joku yrittää poistua talosta, niin ottakaa kiinni.\"\n\nPoliisi tunsi hänet ja teki kunniaa.\n\n\"Onko talossa joku, sir?\"\n\n\"Sanon sen teille hetken kuluttua.\"\n\nHän juoksi portaita alas pihalle. Sekin ovi oli suljettu. Hän\nyritti päästä ikkunasta, mutta ei saanut sitä auki, otti taskustaan\nkumipamppunsa ja löi lasiruudun rikki, pudotti pampun maahan ja kiipesi\nhuoneeseen, jota tavallisesti käytettiin palvelusväen ruokailuhallina.\n\nOvi oli auki, mutta valo, joka oli palanut käytävässä edellisinä\nkertoina hänen ollessaan siellä, oli sammutettu. Hän hapuili seinää\npitkin etsien nappulaa, löysi sen viimein ja väänsi sitä, mutta valo ei\nsyttynyt. Hän turvautui taaskin taskulamppuunsa.\n\nEnnenkuin hän jatkoi matkaansa, hän kuitenkin avasi keittiön ulko-oven\nja kutsui poliisin luokseen.\n\n\"Seisokaa oven sisäpuolella ja sulkekaa se, etteivät he näe teitä\",\nkuiskasi hän.\n\n\"Kuinka monta niitä on?\" kysyi poliisi hänkin kuiskaten.\n\n\"Mitä se tähän kuuluu?\" sanoi Dick kärsimättömästi. Ja poliisi myönsi,\nettei se kuulunut.\n\nDickillä oli jalassaan kangaspohjaiset kengät. Hän oli valinnut\nne vartavasten tänä iltana, ja nyt hän sammuttaen lamppunsa hiipi\neteenpäin haparoiden kädellään pitkin seinää. Hän löysi halliin vievien\nportaiden alapään ja lähti varovaisesti hiipimään niitä ylös. Ei\npienintäkään ääntä kuulunut, ja hän jatkoi kulkuaan pimeitä portaita\nylös. Portaat olivat hyvin rakennetut; ei hiljaisinkaan narahdus\nilmaissut hänen kulkuaan.\n\nEnsimmäinen porrasrivi oli tyhjä. Hyvin hiljaa hän painoi salin\novenripaa ja pujahti sisään. Ikkunoista tuli valoa tarpeeksi hänen\nnähdäkseen, ettei sielläkään ollut ketään. Vieraat, mitä väkeä he\nsitten lienevätkin olleet, olivat varmaan kuulleet ikkunan särkymisen.\n\nHän hiipi taas portaita ylös pysähtyen silloin tällöin kuuntelemaan\nja tuli seuraavaan kerrokseen, lukitun oven ulkopuolelle. Hän etsi\navainta; se ei ollut reiässä. Mutta huoneessa oli joku. Hän kuuli\nsuhahtavan kuiskauksen ja löi raskaasti oveen pampullaan. Tämän\nyllättävän äänen jälkeen kuului nopea \"Oh!\" ja taas tuo äänekäs\nkuiskaus.\n\nHuoneessa oli nainen -- paatunut murtovaras ei huudahtaisi \"Oh!\"\n\nDick peräytyi porraskäytävän reunaan, hypähti ja heittäytyi ovea\nvastaan. Korvia huumaava rysähdys kuului, ovi aukeni ja Dick lensi\nhuoneeseen, joka... oli tyhjä.\n\nHän tiesi, missä katkaisija oli, kiersi sitä, mutta tuloksetta. Ja\nsitten -- hän ei voinut selittää, miksi kylmät väreet karmivat hänen\nselkäpiitään ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hänellä oli se tunne,\nettä pilkalliset silmät tuijottivat häneen jostakin näkymättömästä\nja tuntemattomasta piilopaikasta. Niin elävä oli tämä mielikuva,\nettä hän käännähti ympäri ja teki ensimmäisen kerran vuosikausiin\nsellaista, mitä ei yksikään englantilainen poliisiupseeri tee muuten\nkuin äärimmäisen hädän hetkenä, otti pistoolin taskustaan ja poisti\nvarmistuksen.\n\nHän kuuli äänen alhaalta ja säpsähti. Poliisi oli portaiden juuressa.\n\n\"Tarvitsetteko apua, sir?\"\n\nDick epäröi hetkisen ja sanoi sitten:\n\n\"Tulkaa ylös! Pitäkää aseenne valmiina. Täällä on joku ihminen.\"\n\n\"-- on joku ihminen\", kumea, pilkallinen kaiku aivankuin joku olisi\nkiusoittaakseen toistanut hänen sanansa.\n\nHän pyörähti ympäri. Mistään ihmisolennosta ei näkynyt jälkeäkään. Ei\nmikään liikkunut. Hiki peitti hänen otsansa. Ja sitten hän alkoi nauraa\nitsekseen ja pisti pistoolin takaisin taskuunsa. Hän oli sivuuttanut\nkauhun huippupisteen, ja hänen huumorintajunsa alkoi tulla hänelle\navuksi.\n\nKonstaapeli tuli tuoden voimakkaan sähkölamppunsa Dickin lampun avuksi,\nja yhdessä he etsivät seinästä jotakin salakätköä voimatta kuitenkaan\nlöytää mitään. Dick avasi kaapin, josta hän oli löytänyt ilmapumpun,\nmutta se oli liian ahdas piilopaikaksi ja hän työnsi ovea sulkeakseen\nsen.\n\nMutta oven hidas sulkeutuminen herätti hänen uteliaisuutensa. Se\noli hyvin raskas. Hän löi sitä pampullaan ja se helähti: kaappi oli\nteräksestä. Oven reunat sopivat kaapin ovenpieliin niin tarkalleen\nkuin kassakaapin ovien täytyy sopia. Kaapin takaseinässä oli neljä\npuupalttia kiinnitettyinä kiviseinään; itse seinä oli ilmeisesti hyvin\nvahva.\n\n\"'Minun järkeni seisoo', kuten Mr. Derrick sanoisi.\"\n\nHän meni tutkimaan pientä hälyytyslaitettaan. Joku muu oli löytänyt\nsen. Se oli siepattu piilostaan maton alta, ja johtolanka oli katkaistu.\n\n\"Tunnetteko mitään tuoksua, sir?\" kysyi poliisi äkkiä.\n\nDick haisteli. Ei kordiittia tällä kertaa, vaan jotakin hienoa\nhajuvettä. Hän oli kenties tuntenut sen jo aikaisemmin, mutta ei ollut\nkiinnittänyt siihen huomiota.\n\n\"Naiset tuollaisia käyttävät\", sanoi poliisi. \"Tiedättekö, mitä lajia\nse on, sir?\"\n\n\"Minä en ole hajuvesien erikoistuntija, konstaapeli. Minusta niissä\nkaikissa on sama tuoksu.\"\n\nHän ei voinut sitä nähdä, mutta hänestä tuntui siltä, kuin poliisi\nolisi hymyillyt pimeässä.\n\n\"Tämän nimi on 'Sans à tout'\", hän sanoi ylpeänä tiedoistaan.\n\n\"Mistä hitosta te sen tiedätte?\" kysyi ällistynyt Dick.\n\nPoliisi selitti. Hänellä oli ystävätär, joka työskenteli\nhajuvesimyymälässä -- se oli hienostunut ja ylhäinen toimiala --\nja tämä ystävätär oli kerran tutustuttanut hänet \"Sans à tout'n\"\nautereiseen tuoksuun.\n\n\"Ystävättäreni sanojen mukaan se maksaa neljä puntaa unssi. Siitä ei\nvoi erehtyä, herra -- jonkinlainen ruusujen ja seetripuun sekoitus.\"\n\n\"Te vallan masennatte minut\", sanoi Dick kärsimättömästi \"Nyt pyytäisin\nteitä käyttämään nenäänne ja näyttämään, vainuaako se kylmäverisen\nmurhamiehen?\"\n\nHänen verensä jähmettyi. Huoneesta kuului jostakin hiljaista, matalaa\nnaurua.\n\n\"Tekö nauroitte?\"\n\n\"Minäkö, sir?\" sanoi konstaapeli. \"Minä en osaisi nauraa tuolla\ntavalla, en vaikka maksaisitte. Minä luulen, että se kuului ulkoa\nportaista.\"\n\nDick ei ollut samaa mieltä, mutta meni kuitenkin porrasaskelmalle. Hän\nei nähnyt mitään. Kun hän palasi, niin hänellä ensimmäisen kerran oli\nse tunne, että konstaapeli ja hän olivat kahdenkesken huoneessa. Tuo\nnäkymätön olento oli poistunut.\n\n\"Se oli aivan kuin haamun naurua\", sanoi poliisi.\n\nDick kääntyi hänen puoleensa. Häntä nauratti niin, ettei hän voinut\nolla vihainen.\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut haamun nauravan, mies raukka?\"\n\n\"En, herra, mutta juuri sillä tavalla minä kuvittelen haamun voivan\nnauraa\", sanoi poliisi arvokkaasti.\n\n\"On hämmästyttävää\", sanoi Dick jälkeenpäin Bourkelle, \"miten vaikeata\non torua virkapukuista poliisimiestä. Hän on jollakin tavalla\nepäinhimillinen.\"\n\nSeurasi hiljaisuus, jonka poliisi keskeytti.\n\n\"Mitä haluaisitte minun tekevän, sir? Minun on tietenkin annettava\ntästä raportti?\"\n\n\"Se on selvää. Sanokaa, että minä kutsuin teidät tänne ja --\"\n\nTänä hetkenä kaikki huoneen valot syttyivät palamaan. Dick oli\ntullessaan vääntänyt nappulaa toivoen saavansa huoneeseen valoa ja oli\nunohtanut vääntää uudestaan. Jossakin osassa taloa nuo salaperäiset\nvieraat nyt olivat avanneet aikaisemmin katkaisemansa virran. Portaissa\nei ollut valoa, mutta katsoessaan alas Dick näki keittiön portaisiin\nsytyttämänsä lampun heijastuksen.\n\nHän tutki huoneen uudestaan, luultavasti kahdennenkymmenennen kerran,\navasi uudestaan kaapin ja löi taas seinään pampullaan. Se oli lujasti\nmuurattu tiiliseinä. Hänen sitä potkaistessaankaan se ei hituistakaan\nvavahtanut. Lattia oli vahva ja päällystetty jollakin asfaltin\ntapaisella aineella.\n\nEntä tuo tuoksu?\n\n\"Mikä tuon hajuveden nimi oli?\"\n\n\"Sans à tout, sir\", sanoi konstaapeli ylpeänä kuten ainakin henkilö,\njoka voi jaella toiselle sivistyksen murusia.\n\nDick haisteli haistelemistaan. Tuoksu tuntui hyvin selvästi kaapissa:\nseetripuuta ja ruusuja. Hän sulki oven, painoi kädensijaa ja astui\nkonstaapelin jäljessä portaita alas. Kuten hän odottikin, oli etuovi\nsuljettu salvalla ja ketjulla. Hän päätti ottaa ne pois seuraavana\npäivänä.\n\nKello oli lähes yksi hänen päästessään vuoteeseensa, ja hän oli\nhyvin vakuutettu siitä, ettei häntä uudestaan häirittäisi -- mikä ei\ntapahtunutkaan.\n\nHän kuuli ovenkoputuksen, joka oli merkkinä hänen teensä saapumisesta,\nja sanoi unisesti \"sisään!\"\n\n\"Tahdotteko tämän pullon pöydältänne, sir?\"\n\n\"Pullon?\" Dick nousi istumaan vuoteessaan.\n\nPullo oli aivan pieni, kauniinmuotoinen, lasikorkkinen ja\nnauharuusukkeella koristettu. Hän otti sen käteensä ja tuijotti siihen.\nHarmaanvihreässä etiketissä näkyivät siroin hopeakirjäimin sanat \"Sans\nà tout.\" Pullo oli puolillaan.\n\n\"Kuka sen on tuonut?\" kysyi Dick käheästi.\n\nMinns pudisti päätään.\n\n\"Kiitos\", sanoi Dick, ja miehen mentyä hän nousi vuoteestaan, meni\nparvekkeelle, käänsi päätään ja tuijotti salaperäiseen huoneeseen.\n\n\"Onpa sinulla hermot!\" sanoi hän tuntematonta uskalikkoa tarkoittaen.\n\nHyvin syvissä mietteissä ja juhlallisena Dick söi aamiaistaan\nhuoneessa, jota hän oli leikillisesti sanonut paroonilliseksi halliksi\nja joka oli Tommyn ruokailuhuone, kun talon omistaja astui sisään.\nTommy rakasti tällaisia mielettömän odottamattomia ilmestymisiä.\n\n\"Taivasten tekijä, miten sinä et ole Clactonissa?\"\n\nTommyn kasvot näyttivät pitkiltä ja murheellisilta.\n\n\"Minä olen mennyttä miestä, vanha ystävä. Olen tehnyt kerrassaan\nkamalan faux pas'n -- kerrassaan hirveän rikoksen, suorastaan tahrannut\nmaineeni.\"\n\n\"Mainiota! Parempia uutisia en ole kuullut moneen aikaan. Painahan omaa\nmahonkipuutasi. Merkitseekö tämä sitä, että minun on pakko kärsiä sinun\nseuraasi?\"\n\n\"Ei, ei tarkoita\", keskeytti Tommy. \"Kaikki on lopussa meidän\nvälillämme, Maryn ja minun välillä, hyvä mies, siinä kaikki. Se on\nsuorastaan hirveätä.\"\n\n\"Varmaankin suorastaan hirveätä sinulle\", sanoi Dick iloisesti, \"mutta\nluultavasti onneksi hänelle. Tarkoitatko Maryllä Miss Mary Danea?\"\n\nTommy nyökkäsi.\n\n\"Vietimme kerrassaan hurmaavan illan yhdessä kulkien edestakaisin\npitkin rantakäytävää. Minä olin autuas. Cornfort paralla oli unitaudin\nkohtaus. Hän meni nukkumaan yhdeksältä, taivas häntä siunatkoon. Mary\nlupasi tulla takaisin kävelemään ja sen hän tekikin, ja sitten minä\nsenkin idiootti meidän istuessamme eräällä tuollaisella kamalan kovalla\npenkillä pujahutin erään lahjan hänen laukkuunsa. Se sattui olemaan\nauki sinä hetkenä -- laukku nimittäin. Ostin sen Lontoosta ja se maksoi\nomaisuuden. Ellen olisi avannut korkkia, niin ei olisi ollut mitään\nhätää. Pitikö minun tietää, että se kaikki vuotaisi hänen inhoittavaan\nlaukkuunsa?\"\n\nDick oli noussut seisomaan.\n\n\"Mikä sinun lahjasi oli?\" kysyi hän hengästyneenä.\n\n\"Pieni pullo hajuvettä... viimeistä muotia sanovat sitä Sans à\ntout'ksi. Minä luulin sitä aina korttipeliksi, mutta oppia ikä kaikki\",\nsanoi viheliäinen Tommy. \"Hän oli hirveän kiukkuinen -- ei ensinkään\ntavallinen herttainen Mary. Hän sanoi vihaavansa kaikkea tuollaista --\nhajuvesiä ja sen semmoisia, mutta minä huomasin, että hän piti sen.\"\n\nDick oli käynyt valkoiseksi kasvoiltaan.\n\n\"Voitko pahoin?\" kysyi Tommy levottomana.\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"En. Jatka vain tätä -- lystikästä juttua. Hän kai jätti sinut siihen\npaikkaan?\"\n\n\"Ei, ei jättänyt\", vastasi Tommy. \"Minä jätin hänet. Totta puhuen, hyvä\nmies, se oli sellainen rakastavaisten kina.\"\n\n\"Mikä?\" kysyi Dick vakavasti katsoen ystäväänsä.\n\n\"Rakastavaisten kina. Hän sai minut raivostumaan ja minä nousin ja\nvaelsin tieheni. Palasin parahiksi näkemään hänen katoavan taloon.\"\n\n\"Mihin aikaan tuo tapahtui?\"\n\n\"Kello lienee ollut kymmenen -- kenties sentään lähempänä yhdeksää.\nMinä en milloinkaan tiedä, mitä kello on\", sanoi Tommy synkän surun\nvallassa.\n\n\"Etkö tavannut häntä sen jälkeen?\"\n\n\"Tietysti tapasin hänet.\" Tommy osasi olla hyvin ärtyisä. \"Et kai\nkuvittele, että minunlaiseni mies sallisi itsensä käyttäytyä niin\nsopimattomasti pyytämättä anteeksi? Soitin hänelle hotellista.\"\n\n\"Se ei merkitse tapaamista.\"\n\n\"Miksi ei merkitse? Pyysin häntä tulemaan ulos ja antamaan minulle\ntilaisuuden hyvittää, mitä olin rikkonut.\"\n\nDick odotti. Hän ei uskaltanut kysyä.\n\n\"Ja hän tuli kuin tulikin. Kuljimme edestakaisin talon edustalla. Hän\nkertoi olevansa hiukan huolissaan. Sanoi, että Englannissa oli eräs\ntyttö, joka oli aivan hänen näköisensä. Oli nähnyt hänet samana päivänä\nClactonissa.\"\n\n\"Sinä siis näit hänet, voitko vannoa, että näit hänet?\" keskeytti Dick\nkiivaasti. \"Mary Danen itsensä?\"\n\nTommy katsahti häneen hiukan huolestuneena.\n\n\"Sinä et ole terve, hyvä mies\", sanoi hän levottomana.\n\n\"Olen aivan terve\", sanoi Dick. \"Tahdon ainoastaan tietää, oletko\nvallan varma siitä, että tyttö, jonka seurassa olit eilisiltana kello\nyhdestätoista mihin asti --?\"\n\n\"Varmasti kahteentoista\", sanoi Tommy. \"Kyllä, hän oli Mary Dane. Kuka\nhitto hän muuten olisi ollut?\"\n\nDick peitti kasvot käsiinsä ja voihkaisi.\n\n\"Se tyttö on aiheuttanut minulle useampia sydänkohtauksia kuin\nainoakaan ihminen, jonka koskaan olen tuntenut\", sanoi hän. Sitten hän\nkatsahti ylös. \"Miksi sinä tulit kaupunkiin?\"\n\n\"Tulin tänne\" -- Tommy oli hyvin totinen ja arvokas -- \"saadakseeni\nsinut avukseni etsimään tämän ihastuttavan nuoren neitosen\nkaksoisolentoa. Kenties et ole kuullut hänestä mitään --\"\n\n\"Voi taivasten tekijä!\" Dick nosti molemmat kätensä kattoa kohden. \"En\nkoskaan kuullut hänen kaksoisolennostaan!\"\n\n\"Hän kertoi minulle\", jatkoi Tommy antamatta häiritä itseään, \"että\nkaikenlaiset ihmiset, muiden muassa tuo veijari, joka murhattiin ukko\nDerrickin talossa, olivat luulleet häntä joksikuksi muuksi, ja silloin\nminä ajattelin itsekseni: 'Jos kukaan pystyy selvittämään tämän pulman,\nniin tuo kukaan on ystäväni Dick.' Ja sinä pystyt!\"\n\nDick katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Onko tarkoituksesi sanoa minulle, että olet tullut koko tuon\npitkän matkan Clacton-on-Seasta, tuosta porvarillisesta, mutta\nmiellyttävästä paikasta, pyytääksesi, että minä ryhtyisin etsimään\nMary Danen kaksoisolentoa, sinä onneton? Minä sanon uudestaan, niin\nettä se lopullisesti pystyy sinuun, että Mary Danen kaksoisolento on\naiheuttanut Scotland Yardille, joka tässä tapauksessa merkitsee minua,\nenemmän huolta kuin -- kuin --\"\n\n\"-- mikään muu\", täydensi Tommy avuliaasti.\n\nHän lähti pian teen jälkeen, eikä Dick voinut muuta uskoa kuin että\nhänen odottamattomalla saapumisellaan oli ollut jokin toinenkin hyvin\nnimenomainen syy sen lisäksi, jonka hän oli ilmaissut. Iltapäivällä hän\nsai kirjeen Derrickiltä, joka pyysi häntä tulemaan klubiinsa seuraavana\npäivänä. Hän ei aikonutkaan lähteä Ranskaan kuten ensiksi oli\nsuunnitellut, vaan Skotlantiin eli hänen omia sanojansa käyttääksemme\n\"ottaa autonsa ja lähteä ajelemaan pohjoiseen päin.\"\n\nHän halusi tietää, olisiko hänen läsnäolonsa välttämätön Lordy Brownin\nkuoleman johdosta toimitettavassa kuulustelussa, mutta Dick oli saanut\ntietää, ettei se ollut tarpeellista. Brownin joutuminen Derrickin\ntaloon tuntui oudolta, mutta se voitiin selittää. Hänet oli aikaisemmin\ntuomittu murtovarkaudesta, hänen maineensa oli muutenkin huono, ja\noli hyvin selitettävissä, että hän oli valinnut vanhan tunnetusti\nvarakkaan tuttavansa talon harjoittaakseen laitonta ammattiaan. Mies\noli muuttunut niin paljon, sen jälkeen kuin Walter Derrick viimeksi oli\nhänet nähnyt, ettei hän voinut edes varmasti sanoa tuntevansa häntä.\n\nDick ei voinut noudattaa kutsua, ja Derrick tuli häntä tervehtimään\nWealdin taloon.\n\n\"Tämä inhoittava juttu alkaa viedä minulta hermot\", sanoi hän, \"ja olen\naikonut lähteä ajelemaan maaseudulle ja kenties jään vähäksi aikaa\nTweedin pohjoispuolelle. Jos kyllästyn ja palaan kaupunkiin, niin\nilmoitan teille.\"\n\nSeuraavan aamun lehtien seuraelämäuutisista Dick luki, että Mr. Walter\nDerrick oli lähtenyt pohjoiseen ja aikoi tehdä autoretken Skotlantiin\nja viipyä poissa kuukauden. Toisella sivulla kerrottiin Lowndes\nSquaren salaperäisestä murhasta, joka kuitenkaan ei ollut saanut\nvarsin huomiotaherättävää sijaa, koska yleisön huomio par'aikaa oli\nkiintyneenä erääseen toiseen vielä kiihoittavampaan rikosjuttuun.\n\nDick Staines pani parastaan. Hän harrasti järjestelmällistä työntekoa,\nja eräänä aamuna hän hankki itselleen useita pieniä apuneuvoja, joiden\ntoivoi rajoittavan etsintäänsä. Ensiksikin maanmittauskartan, josta\nnäkyi lähin ympäristö viimeisten sadanviidenkymmenen vuoden kuluessa.\nMolempien talojen takana kulki kapea kuja. Sen toisella puolella olivat\nlordi Wealdin talosta vasemmalle olevien talojen autovajat ja muut\nulkorakennukset. Kujan vastakkaisella puolella oli ainoastaan kaksi\nrakennusta, joista toinen oli autotalli ja toinen hevostalli. Näiden\nkahden, kujan kummassakin päässä olevan rakennuksen välillä oli korkea\naita, jossa säännöllisten välimatkain päässä oli puutarhaveräjät.\nTämän aidan takaa näkyivät Coyling Streetin varrella olevien talojen\npihanpuoliset julkisivut. Pihat olivat hyvin kapeat ja ahtaasti aitain\npuristuksissa, mutta Dick huomasi ne kuitenkin riittävän suuriksi,\njotta talojen asukkaat olivat voineet järjestää itselleen varsin\nmiellyttävät kukkastarhat.\n\nHän tarkasteli Coyling Streetiä ja huomasi, että sen varrella olevat\ntalot olivat hyvin rakennettuja Cubitt-mallisia rakennuksia, joissa\nkaikissa paitsi numerossa 7 oli asukkaita. Tämä talo näytti autiolta\nja laiminlyödyltä. Sen ikkunoissa riippuivat tomuiset verhot, jotka\nnäyttivät olleen koskematta vuosikausia; etupiha näytti sangen\nsiistiltä, koska se oli kivetty. Hän sai kuulla, että tämä talo ei\nollut myytävänä eikä sitä ollut ilmoitettu vuokrattavaksikaan. Se oli\nvain tyhjilleen jätetty talo, jonka omistajasta kenelläkään ei ollut\ntietoa. Hän jatkoi tutkimuksiaan ja sai sattumalta tietää, että Walter\nDerrick oli talon omistaja. Ilmeisesti rakennustarkastus oli määrännyt\njoitakin korjauksia suoritettavaksi, ennenkuin talon sai vuokrata\nasuttavaksi, ja Walter oli kärsimättömyyden puuskassa riitaantunut\nkatselmusmiesten kanssa ja antanut talon jäädä tyhjilleen. Hän oli\ntarjonnut sen myytäväksi, mutta talo oli varmaankin ollut niin huonossa\nkunnossa, että korjauskustannukset olivat häntä peloittaneet.\n\nTalon viimeinen asukas oli ollut eräs nainen, joka oli siellä kuollut\n-- muuan miss Belfer. Hän oli asunut siellä vanhan Derrickin eläessä,\nja neidin kuoltua ja hänen omaisuutensa tultua siirretyksi sieltä pois\nse oli ollut tyhjillään.\n\nTämä siis oli niitä \"sangen vähäpätöisiä\" kiinteistöjä, joita Walter\noli kertonut isänsä jättäneen hänen niskoilleen.\n\nTalolla oli pitkä julkisivu, ja Dick huomasi kysymättäkin, että se\naikoinaan, viisikymmenluvulla, oli kuulunut jollekin salaiselle\nuskonlahkolle, jollaisilla aluksi oli ollut sellainen kukoistuskausi,\nettä tämäkin ennen häviötään ja hajoamistaan omisti naapuristossa\nsuuren joukon taloja, jossa sen varakkaat uudet jäsenet asustivat.\nLahkon omaisuus joutui vanhan Derrickin käsiin -- siinä eräs niitä\nkauppoja, jotka laskivat perustuksen hänen omaisuudelleen. Talon nimenä\noli vieläkin \"Pyhän Annan talo\" viimeisenä jätteenä sen muinaisesta\nkirkollisesta merkityksestä. Heillä oli ollut oma kappelinsa,\nkerrottiin Dickille, ja kun kertojat osoittivat hänelle Tommy Wealdin\nautovajaa, niin hän uudistusten lomitse voi erottaa tämän rakennuksen\ngoottilaiset muodot.\n\nTämä keksintö melkein kauhistutti Dick Stainesia. Hän oli joissakin\nsuhteissa vanhanaikuinen. Hänen metodistisesta kasvatuksestaan johtui,\nettä hän yhä vieläkin sai tunnonvaivoja koskiessaan pelikortteihin\nsunnuntaina, ja kappelin tai kirkon alentaminen maallisiin\ntarkoituksiin teki häneen aina ehdottomasti kiusallisen vaikutuksen.\n\nHänellä oli ollut kolmas rauhallinen yönsä, ja hän palasi taloon\nmiettien, tokko saisi kuulla jotakin uutta Tommystä. Hän ei ollut\nsaanut kirjettä, sen jälkeen kuin tämä arvoisa nuorukainen oli kadonnut\nClactonin rauhaan. Samana aamuna oli Lordy Brownin juttu ollut esillä\noikeudessa ja poliisin toivomuksesta lykätty kuukaudeksi. Mutta mitään\nlisätodistuksia ei ollut tullut esiin, ei mitään uutta johtolankaa\nollut löydetty, ja yleisesti oli tyydytty siihen selitykseen,\nettä Tommy Brown oli tunkeutunut taloon erään toverin seurassa,\nettä he olivat riitaantuneet ja että onneton Lordy oli ammuttu\nkuoliaaksi automaattisella pistoolilla. Oli selvää, että jonkinlaista\näänenvaimentajaa oli käytetty, sillä ei Dick eikä kukaan lordi Wealdin\ntalon palvelijoista ollut kuullut mitään ääntä. Pistoolinlaukaus olisi\ntoki tunkeutunut talojen välisen paksun kiviseinänkin läpi.\n\nAlkoi hämärtää hänen kulkiessaan portaita ylös taloon, jota hän oli\nalkanut pitää melkein kuin omanaan, ja ovella hän tapasi Minnsin.\n\n\"Täällä on eräs nainen, joka on tullut teitä tapaamaan, sir. Olen\nvienyt hänet saliin.\"\n\n\"Eräs nainen?\" Dickin sydän hymähti. \"Kuka millainen nainen?\"\n\n\"En tiedä, sir, mutta hän sanoo, että te tunnette hänet. Miss Dane.\"\n\nHän syöksyi hovimestarin ohi ja astui saliin. Mary Dane istui tuolilla\nkäännellen erään pöydältä ottamansa kirjan lehtiä ja tervehti häntä\nkasvoillaan hymy, joka pyörrytti hänen päätään.\n\n\"Olenko todellakin antanut teille niin paljon vaivaa?\" kysyi hän\nrauhallinen hymy vakavissa, kauniissa silmissään.\n\n\"Mitä vaivaa? -- Oh, Tommy on tietenkin lörpötellyt!\"\n\n\"Tommy on totta totisesti lörpötellyt\", myönsi tyttö juhlallisesti.\n\"Mutta koskapa Tommy muuta tekeekään kuin lörpöttelee, jos tarkoitatte\nlordi Wealdia. Ettekö voisi saada häntä tulemaan Lontooseen?\"\n\n\"Missä hän on tätä nykyä?\"\n\n\"Me tulimme Margateen eilen -- potilaani käy aina silloin tällöin\nMargatessa. Minä luovun pian sairaanhoidosta.\"\n\nKäsittämättä itsekään syytä Dick piti tätä hyvänä uutisena.\n\n\"Olen kovin iloinen.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi tyttö silmät selällään.\n\n\"No niin, se ei minusta tunnu -- minä en harrasta sitä, että te -- se\non aika raskasta puuhaa\", sai hän viimein änkytetyksi.\n\n\"On kyllä, mutta on niitä raskaampiakin. Teidänkin ammattinne on\njotenkin raskas, Mr. Staines. En voi kuvitellakaan työtä, joka olisi\nvaativampaa kuin teidän.\"\n\n\"Minä pidän siitä\", sanoi Dick. \"Ja alan saada siinä huonon maineen.\"\n\nTyttö loi häneen nopean katseen.\n\n\"Tämänkö jutun takia, tämän --?\" Hän nyökkäsi Derrickin taloon päin.\n\n\"Niin juuri, Brownin jutun takia. Olette varmaan lukenut selostuksen?\"\n\n\"Lukenut ja kuullut\", sanoi tyttö rauhallisesti. \"Te unohdatte, että\nTommynne on alituisesti minun seurassani.\"\n\n\"Minä en ymmärrä häntä\",sanoi Dick. Huomautus oli typerä, ja tyttö\npakotti hänet huomaamaan sen mahdottomuuden.\n\n\"Tietysti te ymmärrätte\", hän kiusoitteli. \"Hän on hirveästi minuun\nrakastunut. Eikö se ole varsin hyvä syy?\"\n\nDick nyrpisti nenäänsä.\n\n\"Tommy on sellainen mies, joka on hirveästi rakastunut jokaiseen\nihmiseen, joka herättää hänen huomionsa.\"\n\n\"Hän on hyvin herttainen poika ja te olette hyvin epäkohtelias. Minä\ntunnen itseni oikein ilkeäksi, kun ajattelen Tommyä.\"\n\nDick nauroi. Hänen mielensä oli harvinaisen kevyt, hänen oli helppo\nnauraa ja hänestä tuntui siltä, että hänen olisi ollut yhtä helppo\ntehdä tyhmyyksiä.\n\n\"Oletteko näytellyt vampyyria?\"\n\n\"Olen\", sanoi yllättävä tyttö. \"Jos nimittäin tarkoitatte, olenko\nrohkaissut häntä olemaan erinomaisen huomaavainen. Se ei ollut kilttiä\n-- minä vihaan itseäni joskus.\"\n\nTämän hän sanoi niin kiivaasti, että Dick pelästyi, ja hetkiseksi hänen\nrohkeutensa lannistui. Hän oli aina pitänyt Tommyn huomaavaisuutta\ntätä tyttöä kohtaan huvittavana juttuna, jolla ei ollut vakavaa\nmerkitystä -- hän ei esimerkiksi olisi voinut kuvitella, että Tommy\nmenisi naimisiin. Hän oli kuin perhonen, joka lensi kukasta kukkaan\nloukkaamatta ainoatakaan terälehteä, jolle hän istahti ja saamatta\nmitään suloista myrkkyä hunajasta, jota hän imi.\n\n\"Tuo kuulostaa melkein siltä, kuin tuo Tommyn juttu olisi ollut hyvin\nvakavaa laatua.\"\n\nHänestä tuntui siltä, kuin tyttö olisi tästä hiukan pahastunut, mutta\nhän naurahti.\n\n\"Miten järjetöntä!\"\n\nHän katsoi ympärilleen kauniissa salissa.\n\n\"Aiotteko asua täällä kauan?\"\n\n\"Miksi kysytte sitä?\"\n\nTyttö tuijotti häneen.\n\n\"Minusta kysymykseni on parasta Scotland Yardin tyyliä!\"\n\n\"Miksi kysytte sitä?\" toisti Dick.\n\n\"Sanon teille, miksi kysyin sitä, herra kersantti tai tarkastaja\ntai ylitarkastaja. Siksi, että tahdon sen tietää! Muistuuko kenties\nmieleenne, että te asutte täällä vain niin kauan kuin Tommy on poissa\nLontoosta? Joten siis kysymykseni oli kohtelias tapa saada selville,\nmiten kauan saamme nauttia Tommyn seurasta.\"\n\nHän ei odottanut Dickin vastausta.\n\n\"Sitäpaitsi teillä on täällä hyvin yksinäistä. Tommy sanoo, että\nviereinenkin talo on tyhjä. Sielläkin asuu yksinäinen vanhapoikaraukka.\"\n\n\"Tarkoitatte Derrickiä?\"\n\nTyttö nyökkäsi päätään.\n\n\"Olen kuullut hänen lähteneen Skotlantiin -- miten epäinhimillistä!\nJättää teidät vartioimaan taloaan, jossa kummittelee!\"\n\n\"Kuka teille sanoi, että siellä kummittelee?\"\n\nTyttö kohotti häneen juhlallisen katseen.\n\n\"Koko kaupunginosa puhuu siitä\", sanoi hän levollisesti. Ja sitten\nhänen huulensa värähtivät. \"Te ette tiedä, miksi tulin tänne. En\noikeastaan tiedä sitä itsekään. Oli niin houkuttelevaa leikkiä hienoa\nneitiä ja tulla tervehtimään teitä ja kysymään, miten voitte --\nsivumennen sanoen teidän olisi pitänyt kysyä minulta, tahtoisinko kupin\nteetä... älkää vaivautuko... voitte tilata minulle auton minuutin\nkuluttua. Mr Staines, kuka on tuo nainen, joka on niin minun näköiseni?\nTunnetteko te hänet? Vai liioitteleeko Tommy -- hän on hirveä\nvalehtelija, vaikkakin aivan viattomalla tavalla. Se kuuluu hänen\ntyyliinsä. Minusta se on hänen herttaisimpia ominaisuuksiaan. Mutta\nkertokaa minulle nyt, kuka hän on.\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Antaisin hyvät rahat sille, joka sen minulle sanoisi.\"\n\n\"Minulla on siis kaksoisolento?\"\n\nDick nyökkäsi päätään.\n\n\"Minkä näköinen hän on?\" Hänen silmänsä nauroivat. Dickistä tuntui\nsiltä, kuin tyttö ei uskoisi hänen sanojaan.\n\n\"Hän on hyvin sievä, kauniit harmaat silmät ja suu -- juuri sellainen\nsuu, jollaisia kuvalehtien taiteilijat piirtävät ja jollainen niin\nharvalla naisella on.\"\n\nSilmänräpäykseksi, mutta ei kauemmaksi, hänen katseensa painui maahan.\n\n\"Hän tuntuu tehneen teihin syvän vaikutuksen. Ja tietenkin minun\npitäisi olla hyvin kaino ja sanoa: 'Mutta tehän puhutte minusta.' Mutta\nsitä en aio tehdä. Minun mielestäni te olette ollut hyvin epäkohtelias,\nMr. Richard Staines, mutta tunnustan, että itse pakotin teidät siihen\nenkä siis saa valittaa. Ainoa tärkeä seikka on (en suinkaan halua\nkuulla hänen ruumiillisia piirteitään ylistettävän eikä kuvailtavan),\nettä hän siis on minun näköiseni?\"\n\nDick nyökkäsi päätään.\n\n\"Vai niin!\" Muuta tyttö ei sanonut, katseli häntä vain hetkisen hyvin\ntarkkaavaisesti.\n\n\"Tahtoisinpa tietää, mitä ajattelette.\"\n\n\"Ja minä, mitä te ajattelette\", vastasi Dick.\n\n\"Kenties saatte tietää sen jonakin päivänä.\"\n\nHän otti käsilaukkunsa ja sateensuojansa.\n\n\"Aiotteko nyt olla kohtelias nuori mies ja saattaa minut Victoria\nasemalle.\"\n\nDick epäröi. Tähän aikaan hän tavallisesti meni huoneeseensa. Mutta\nDerrickin talossa ei ollut käyty kolmeen päivään, eikä kukaan voinut\nodottaa hänen olevan alituisesti työssä.\n\n\"Kyllä, otanko auton vai kävelemmekö\", sanoi hän.\n\nHän sanoi jotakin hovimestarille ja seurasi tyttöä kadulle. Tällä ei\nilmeisesti ollut kiirettä, sillä hän käveli hyvin hitaasti.\n\n\"Minä olen halveksittava olento\", sanoi hän viimein. \"Te ette koskaan\nvoi sanoa minusta mitään niin loukkaavaa kuin aion itse sanoa\nitsestäni.\"\n\n\"Mikä on näiden itsesyytösten aihe?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"En voi sitä teille sanoa. Eräs asia, joka juuri on minulle tapahtunut.\nSe koskee Tommyäkin -- Tommy raukkaa! Tänä hetkenä hän istuu penkillä\nCliftonvillessä asuntomme edustalla odottaen, että tulisin ulos. Siellä\nluultavasti sataa. Mahtaa olla ihanaa olla romanttinen mieleltään kuten\nTommy.\"\n\n\"Minusta olisi hauskempaa puhua jostakin muusta kuin Tommystä\", sanoi\nDick hyvin luonnollisista syistä.\n\n\"Eikö hän ole teidän ystävänne?\" kysyi tyttö teeskennellen ihmettelyä.\n\n\"Hyvin hyvä ystäväni. Minä pidän paljon Tommystä. Mutta olen myös\njärjettömästi ihastunut erinäisiin muihinkin ihmisiin.\"\n\n\"Älkää menkö järjettömyydessänne liian pitkälle\", sanoi tyttö nopeasti.\n\"Ette ole kysynyt minulta, miksi aion luopua sairaanhoidosta ja miten\nsitten aion ansaita toimeentuloni. Toivoisin, että välittäisitte\nminusta yhtä paljon kuin kaksoisolennostani. Onnellinen nainen!\nNäettekö hänestä unta?\"\n\n\"Älkää olko lapsellinen, Mary. Minä tahtoisin kysyä teiltä erästä asiaa\n--\"\n\nHän kuuli pehmeän naurahduksen.\n\n\"Ettekö voisi alkaa kysymällä, miten verraten oudot ihmiset\npuhuttelevat minua? Jos kysytte sitä, niin vastaan 'Miss Dane'.\"\n\n\"Mutta minä en ole verraten outo henkilö.\"\n\nHe kulkivat par'aikaa puiston läpi, ja Dick tarttui tytön käsivarteen\nja pujotti omansa hänen kainaloonsa. Lyhyen hetken tämä antoi sen olla,\nmutta riuhtaisihe sitten äkkiä vapaaksi.\n\n\"Ei, ei!\" Dick kuuli hänen lyhyen hengityksensä. \"Pyydän teitä! Tahdon\nsäilyttää edes hiukkasen itsekunnioituksestani, jos suvaitsette.\"\n\nHänen sanansa ärsyttivät ja loukkasivat Dickiä.\n\n\"Älkää olko minulle vihainen\", sanoi tyttö heidän kuljettuaan hetkisen\nvaiti. \"Minä olin todellakin hyvin kiltti -- niin kiltti kuin osasin\nolla. Sanoin äsken Tommyä valehtelijaksi -- enkä ole koskaan saanut\nmielestäni sitä, että kerran ilkeästi ja tietoisesti valehtelin teille.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Dick.\n\n\"Jos sanoisin teille sen, niin valheeni olisi ollut kaksin verroin\nturha. Ei, minä kestän leikin loppuun asti ja kärsin, mitä minun on\nkärsittävä. Mutta tahdon teidän tietävän ja uskovan, että tuo valhe\ntuotti minulle enemmän tuskaa kuin teille.\"\n\nAivan äkkiarvaamatta hän joudutti askeleitaan.\n\n\"Inhoittaako jokin asia teitä joskus vallan kauheasti, oikein sielun\npohjia myöten? Ettekö joskus inhoa kaikkia tehtäviänne -- työtänne,\njokapäiväistä puuhaanne, päiväjärjestystänne? Minulla on joskus se\ntunne. Ja luulen, että minulla on se tänä iltana.\"\n\n\"Ettekö pidä sairaanhoidosta?\" kysyi Dick.\n\nKesti parin silmänräpäyksen ajan, ennenkuin Mary vastasi, ja silloin\nhän ponnekkaasti huudahti yhden ainoan sanan:\n\n\"En!\"\n\nHänen junansa lähti hiukan yhdeksän jälkeen. Se oli hyvin hidas\njuna. Hän tunnusti, ettei ollut syönyt päivällistä. Dick vei hänet\nasemaravintolaan, mutta hän tyytyi hyvin kevyeen ateriaan.\n\n\"Tiedättekö, miksi tulin kaupunkiin tänään? Kysykää minulta sitä,\nennenkuin junani lähtee.\"\n\nHeillä oli kymmenen minuutin odotusaika ravintolasta lähdettyään ja\nheidän kulkiessaan junasillalla Dick kysyi.\n\n\"Sanon sen, juuri kun juna lähtee.\"\n\nDick löysi hänelle naisten osaston, jossa ei ollut ketään muuta.\nJunanlähettäjä oli antanut valmistavan lähtömerkin ja merkkivalo oli\nvaihtunut punaisesta vihreäksi, kun tyttö pisti päänsä ikkunasta.\n\n\"Kiduttaakseni itseäni\", hän sanoi hiljaisella äänellä; \"kulkeakseni\ntulisilla hiilillä ja kantaakseni kynttilää paljain jaloin lumessa.\"\n\nDick ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen käsittämättä mitään. Juna\nlähti liikkeelle ja hän kulki sen rinnalla.\n\n\"Sanon teille järjettömimmän asian, minkä milloinkaan olette kuullut.\"\nTyttö puhui erinomaisen nopeasti ikäänkuin koettaen puristaa kaikki\najatuksensa tähän lyhyeen hetkeen, joka hänellä oli jäljellä. \"Ja\nminä luotan siihen, ettette milloinkaan muistuta minulle tätä suurta\nmielettömyyttä.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Dick lisäten vauhtiaan pysyäkseen hitaasti\nliikkuvan junan rinnalla.\n\nTyttö kumartui alaspäin, kunnes hänen huulensa melkein koskettivat\nDickin poskea.\n\n\"Minä rakastan teitä -- en tiedä miksi.\"\n\nSe oli pelkkä kuiskaus, ja tyttö oli poissa. Hän ei edes katsonut\njälkeensä eikä huiskuttanut kättään hyvästiksi, ja Dick Staines seisoi\njunasillalla kivettyneenä, huumautuneena. Hän seisoi siinä tuijottaen\nvielä kauan sen jälkeen, kuin junan punainen takalyhty oli kadonnut\nnäkyvistä salaperäisen kierteen taa.\n\nHän palasi takaisin asuntoonsa kulkien kuin ilmassa. Tullessaan Lowndes\nSquarelle hän näki Minnsin hyvin kiihtyneenä ovensuussa, ja epäillen,\nettä jokin oli hullusti, hän joudutti askeleitaan ja juoksi ulkoportaat\nyhdellä harppauksella.\n\n\"Olen etsinyt teitä kaikkialta, sir... En tietänyt, pitäisikö minun\nkutsua poliisi.\"\n\nMies sulki oven. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet ja levottomat.\n\n\"Tuo kello on soinut vähäväliä puolen tunnin aikana. En ole uskaltanut\nmennä sisään... Ajattelin, että te kenties olitte tullut. En tietänyt\nmitä tehdä.\"\n\nDick käännähti kantapäillään ja juoksi kadulle vetäen avaimen\nesille juostessaan. Hän odotti, että ovi olisi suljettu salvoin ja\nketjuin, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt poistaa niitä. Mutta hänen\nkiertäessään avainta ovi avautuikin. Hänen vääntäessään katkaisijaa\nvalo syttyi. Murtautujista ei näkynyt merkkiäkään, kunnes hän tuli\nsaliin. Hän seisahtui ovensuuhun ja hänen silmänsä suurenivat.\nHuonekaluja oli siirrelty. Seinän vieressä ollut lipasto oli nostettu\nkeskelle huonetta. Itse seinää oli surkeasti pahoinpidelty pienillä\nsähköporilla -- lattialla tällainen työkalu, joka ilmeisesti oli\njoutunut epäkuntoon. Siitä johti sähkölanka lampun seinäkoskettimeen,\nja kokonaista kahdeksaatoista tuumaa paksusta seinästä oli koverrettu\npois. Lattialla oli tiilimurskaa, ja jokaista huonekalua peitti paksu\ntomukerros.\n\nDick otti poran käteensä ja tutki sitä ammattimiehen mielenkiinnolla.\nHän oli nähnyt tällaista asetta käytettävän ennenkin, mutta ei koskaan\nseinän murtamiseen, mikä nähtävästi oli ollut murtäutujain tarkoitus.\nJoko oli joku häirinnyt heidän työtään tai he olivat päätelleet\naloittaneensa väärästä paikasta. Heidän oli täytynyt huomata, että\ntästä oli turhaa etsiä kätköpaikkaa, mutta he eivät olleet luopuneet\netsiskelystään, ennenkuin olivat tunkeutuneet hyvin syvälle ja saaneet\nselville seinän paksuuden ja vahvuuden.\n\nHän kuuli äänen takaapäin ja pyörähti ympäri pistäen kätensä\ntakataskuun. Huoneessa seisoi mies, joka koomillisen ällistyneenä\ntuijotti hävityksen näyttämölle.\n\nTuo mies oli Walter Derrick.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi hän ja punastui punastumistaan huomatessaan, mitä\noli tapahtunut.\n\n\"Milloin tämä tapahtui?\" Hänen äänensä oli kiivas, mutta eipä ihme,\nettä hän oli suuttunut. \"Hyvä Jumala! Kuka tämän teki?\"\n\nHän siirsi katseensa runnellusta seinästä Dickiin ja toisti\nkysymyksensä.\n\n\"Antaisin paljon sille, joka voisi sen minulle sanoa\", sanoi\nsalapoliisi. \"Scotland Yard olisi erinomaisen onnellinen saadessaan\nkäsiinsä tämän miehen, olipa hän kuka hyvänsä. Olemme etsineet häntä\nviimeiset kymmenen vuotta.\"\n\nDerrick loi häneen nopean silmäyksen.\n\n\"Tiedättekö, kuka hän on?\"\n\n\"Hänen henkilöllisyyttäänkö? Emme. Siitä tiedämme yhtä vähän nyt kuin\nsilloin, kun hän teki murhan, joka herätti mielenkiintomme häntä\nkohtaan.\"\n\n\"Murhan... kun hän teki murhan? Millaisen murhan?\"\n\n\"Noin kymmenen vuotta sitten, Mr. Derrick, murhattiin erään Sloughin\ntehtaan kassanhoitaja keskellä Bath Roadia.\"\n\nDick vaikeni.\n\n\"Niin\", sanoi Derrick. \"Mitä sillä on tekemistä tämän\" -- hän osoitti\nkädellään huonetta -- \"kaiken tämän kanssa? Mitä ihmettä sillä on\ntekemistä tämän kanssa?\" Hänen äänensä oli hyvin kimeä salissa\nvallitsevan hävityksen näkeminen tuntui pahasti järkyttäneen hänen\ntasapainoaan.\n\n\"Murhaaja jätti jälkeensä pistooliin painuneen peukalonjäljen. Tiedätte\nluultavasti kaiken tämän, sehän on meidän klassillisia tapauksiamme.\nMuutamia päiviä sitten tulin taloonne sen jälkeen, kuin tänne oli\nmurtauduttu ja me löysimme tuon jäljen eräästä juomalasista.\"\n\n\"Löysitte tuon jäljen juomalasista... murhaajan jäljen, saman miehen,\njoka ampui tuon kassanhoitajan?\" Mr Derrick oli kauhistunut.\n\n\"Ja me näimme sen uudestaan samana aamuna, jolloin löysimme Lordy\nBrownin ruumiin -- juuri tässä pöydässä.\"\n\nMr. Derrick tuijotti pöytään kuin noiduttuna.\n\n\"Murhaaja\", sanoi hän käheästi,\"... hänen sormenjälkensä tässä\npöydässä! Hyvä Jumala!... Ja lasissa, sanoitteko niin? Te kai\nvalokuvasitte sen, vai mitä? En tiedä, mikä sellaisissa tapauksissa on\ntapana. Ette suinkaan ole erehtynyt?\"\n\n\"Se on mahdotonta, mutta on olemassa eräs omituinen seikka, joka on\nsaanut Scotland Yardin ja minut ymmälle. Sekä lasista että pöydästä\nlöysimme vain peukalonjäljen -- ei mitään muita sormenjälkiä. Se oli\nihmeellistä -- varsinkin lasin suhteen. Mies ei voi nostaa juomalasia\npelkällä peukalollaan. Eikä ole luultavaa, että vain hänen peukalonsa\non koskettanut pöytää. Minä kerron teille nyt hiukan enemmän kuin\nylitarkastaja Bourke soisi minun kertovan. Minulla on oma ajatukseni,\nmutta toistaiseksi en tahtoisi --\"\n\nHän katseli tutkivasti seinää, sileätä, kiiltävää seinää, juuri\nsäälimättömien tunkeutujain kaivertaman ison reiän yläpuolelta, astui\nsitten hitaasti seinän viereen ja osoitti kädellään.\n\n\"Tuossa on taas sama jälki\", sanoi hän.\n\nJälki oli niin selvä, ettei siitä voinut erehtyä, pelkkä musta tahra,\nmutta jokainen piirto erottautui selvästi.\n\nMolempien miesten katseet kohtasivat toisensa, ja samassa Dickin arvelu\nmuuttui varmuudeksi. Hän tiesi hyvin, miksi tuo sormenjälki oli siinä\nja miten se oli siihen tullut.\n\nPari tuumaa jäljen alapuolella oli pienen pieni musta pilkku. Hän\nkosketti sitä sormenpäällään. Se oli vielä kostea.\n\nYlitarkastaja Bourke oli juuri menossa levolle saadessaan Dickiltä\nsanan. Hän saapui paikalle vasta Mr. Derrickin poistuttua hotelliin.\nDerrickin oli täytynyt palata Lontooseen erääseen ylimääräiseen\nyhtiökokoukseen. Hän selitti tämän Dickille, joka ei tullut siitä\nhullua viisaammaksi, sillä liikeasiat olivat hänelle pyhiä salaisuuksia.\n\nBourke astui kiireisin askelin saliin ja loi silmäyksen pahoinpideltyyn\nseinään.\n\n\"Kuulitteko, kun he tekivät tämän?\"\n\n\"En\", sanoi Dick. \"Olin ulkona.\"\n\nHän ei pitänyt tarpeellisena kertoa ylitarkastajalle, mikä oli saanut\nhänet lähtemään ulos, eikä Bourke osoittanut uteliaisuutta.\n\n\"Niillä ihmisillä on hermot kuin paholaisella\", sanoi hän ihaillen. \"Ja\npeukalonjälki on taas tuossa.\"\n\nHän pani silmälasit paikoilleen ja tutki jälkeä tarkasti.\n\n\"Aivan niin. Minä olen jo niin tottunut tuohon ikuiseen sormenjälkeen,\nettä tuntisin sen melkein paljain silmin. Ja tuossa on mustetta, vai\nmitä?\" Hän kosketti pientä tahraa, joka nyt oli melkein kuivanut. \"Te\nsanoitte, että jälki oli painettu --\"\n\n\"Kumileimasimella\", kiiruhti Dick jatkamaan. \"Samaten kuin juomalasiin\nja pöytään. Niihin he eivät tarvinneet mustetta, kostea käsi riitti.\nKatsokaahan, sir, kun ajattelette asiaa, niin tuollaisen leimasimen\nvalmistaminenhan on hyvin yksinkertainen juttu. Sloughin murhaajan\npeukalonjäljen kuva on ainakin kolmessa käsikirjassa. Heidän ei\ntarvinnut muuta kuin valokuvata tuo paikka. Lupaisin valmistaa\nsellaisen leimasimen kahdessa tunnissa.\"\n\n\"Ja tarkoituksena olisi siis johtaa meidät harhaan? Hm! Omituista, en\nkoskaan epäillyt sellaista. Oliko hälyytyskellonne paikoillaan? Mutta\nmitäpä hyötyä siitä olisi ollut, kun kerran olitte ulkona.\"\n\nDick selitti, että hovimestari oli kuullut hälyytyksen, mutta ei ollut\ntietänyt mitä tehdä.\n\n\"Hänen olisi pitänyt kutsua poliisi -- mitä apinoita nuo ihmiset\novatkaan. No niin, heille oli onni, kun saivat teidät pois tieltä -- ei\nsuinkaan teitä narrattu lähtemään ulos?\"\n\nDick ei vastannut.\n\n\"Nämä roistot ovat älykästä joukkoa, ja on selvää, että he keinoilla\nmillä hyvänsä tahtoivat saada tien selväksi, ja hehän tiesivät\nteidän olevan varuillanne viereisessä talossa. Mutta tehän ette ole\nniitä miehiä, jotka eivät voi vastustaa kauniita kasvoja, vaan heti\nvihjauksen saatuaan lähtevät pienelle kävelylle puistoon ja ihailemaan\nkuun välkettä järvenpinnassa.\"\n\nBourke tutki näin sanoessaan repaleista tiiliseinää eikä nähnyt\napulaisensa kasvoja. Dick kalpeni huomatessaan, että Bourken\nmainitsemat ja hylkäämät mahdollisuudet olivat kaikki toteutuneet.\nHänet oli narrattu ulos talosta... vieläpä puistoa koskeva\nyksityiskohtakin osui naulan päähän. Ja hän muisti, mitä tyttö oli\nsanonut -- että hän vihasi itseään; ja hän oli kiskaissut käsivartensa\nhänen käsivartensa alta niin kiihkeästi, että Dick oli ollut ymmällä.\nHän muisti tusinan pikkuseikkoja, jotka tyttö oli lausunut: hänen\nitsesyytöksensä, hänen viimeiset hurjat sanansa junan lähtiessä\nliikkeelle.\n\nHänet oli vallannut kiduttava epäluulo, jonka Bourke oli herättänyt.\nEpäluuloko? Ei se ollut pelkkä epäluulo.\n\n\"Hei, hei!\"\n\nBourke oli taas kääntynyt ja seisoi tuijottaen häneen.\n\n\"Oletteko nähnyt esi-isänne haamun? Näytätte kurjalta kuin sairas\nkoiranpentu.\"\n\n\"Tunnen itseni kurjaksi kuin kolme koiranpentua\", sanoi Dick, jonka\nvaivoin onnistui hillitä äänensä.\n\nMr. Bourke siveli kaksinkertaista leukaansa.\n\n\"Luulisin, että teidän olisi paras nukkua tässä talossa. Lähetän tänne\nmiehen seuraksenne --\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Ehdotin samaa Derrickille, mutta hän ei halunnut sitä. Hän sanoo\naikovansa sulkea koko talon. Vieläpä hän sanoi, että minun hänen\nmielestään oli turhaa enää asua Tommynkään luona.\"\n\n\"Tehköön omassa talossaan mitä haluaa. Mutta minä tahtoisin, että\njäisitte lordi Wealdin luo niin pitkäksi aikaa kuin hän sen sallii\",\nsanoi Bourke. \"Hyväksyn kyllä kumileimasinajatuksen, mutta tuota\npeukalonjälkeä ei ollut valittu sattumalta. Siihen on jokin hyvin\nerikoinen syy, ja sen minä tahdon saada selville. Eräästä seikasta olen\nvarma -- sen tarkoituksena ei ole yksinomaan epäluulojen suuntaaminen\nSloughin murhaajaan, josta emme edes tiedä, onko hän Englannissa vai\nei. Ja kerronpa teille erään toisen asian. Lordy Brownin murhasi sama\nkäsi, joka ampui Sloughin kassanhoitajan, se oli sama alhaalta ylöspäin\nsuunnattu laukaus, joka on ominainen joillekin pyssynkäyttäjille.\nMeillä sellainen ei ole kovinkaan tavallista; olen nähnyt muutamia\nkamalia valokuvia ja diagrammeja, joita minulle välisti on lähetetty\nAtlantin takaa. Pysykää te vain Wealdin luona. On mahdollista, että\nhänen naapuritalossaan on sattunut suurin rikosjuttu, minkä Lontoo on\nkokenut sen jälkeen, kuin ylipäällikkö puki minut sinisiin housuihini.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nDick Staines teki äkillisen päätöksen: hän lähtisi tytön luo, kertoisi\nhänelle suorin sanoin, miten asiat olivat, ja pyytäisi häntä jollakin\ntavoin selittämään käsittämättömän käytöksensä. Hetkeäkään hän ei ollut\nepäillyt tyttöä syylliseksi Lordy Brownin kuolemaan. Jos hän koskaan\noli nähnyt viattomuutta, niin se oli loistanut häntä vastaan Mary Danen\nsilmistä.\n\nHän mietti miettimistään harkiten mielessään kaikkia mahdollisuuksia,\nmutta lopulta hän oli yhtä pahasti ymmällä kuin alkaessaan miettiä.\nAinoastaan Mary voisi luoda valoa hänen mielensä pimeihin kohtiin. Ja\ntytön viimeiset sanat vahvistivat hänen päätöstään. Hän tarkoitti mitä\nsanoi, jokainen sana oli totta. Niiden muisto värisytti häntä. Tässä\nainakin oli luja pohja, johon hän voi luottaa.\n\nHän nukkui yön päätöksensä jälkeen ja lähti Margateen ensimmäisessä\njunassa. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, missä tyttö asui tai\noliko hän laisinkaan Margatessa. Mr. Cornfort muutti uskomattoman\nusein. Siinäkin saattoi piillä salaisuuden avain. Tämä vanha mies,\njoka aina torkkui tuolissaan, mitä osaa hän näytteli? Oliko hänen\ntehtävänään estää epäluulojen suuntautuminen tuohon rosvojoukkoon,\njonka uhri Mary Dane oli?\n\nAina hän keksi puolusteluja tytölle. Hän oli kahleissa, joista\nei voinut vapautua; hän oli samanlainen välikappale kuin tuo\nraajarikkoinen vanhus, jonka piti suojella joukon toimia.\n\nOliko hänellä todellakin kaksoisolento? Dick uskoi edelleenkin\nvarmasti, että asianlaita oli niin; että jossakin Englannissa oli\nnainen, joka oli niin hänen näköisensä, ettei heitä voinut erottaa\ntoisistaan. Lordy Brown parka oli puhunut Miss de Villiersistä. Hän\noli jo aikonut sähköttää Kapkaupunkiin, mutta oli poliisitoimistosta\nlöytänyt Kapkaupungin osoitekalenterin ja siitä kolme sivua de\nVilliers-nimisiä! Ja niin ollen ei ollut suuriakaan toiveita siitä,\nettä tätä tietä päästäisiin tuloksiin. Hän noitui itseään, kun ei\nollut hankkinut Lordylta tarkempia tietoja tytöstä, jonka tämä luuli\nnähneensä tuona iltana Bloomsbury Squarella. Hän oli kysynyt jotakin ja\noli saanut hyvin epämääräisen vastauksen.\n\nDick Stainesilla oli useita pieniä tottumuksia, jotka vivahtivat\nlapsellisuuteen. Hän totesi aina mielentilansa erään hyvin\nyksinkertaisen ilmiön perusteella: ollessaan huolestunut ja ymmällä hän\naina hengitti nenän kautta. Hän huomasi nyt tekevänsä siten ja naurahti.\n\nMatka Margateen tuntui loppumattomalta. Hän kenties tapaisi tytön\nrannalla. Tommy Wealdilta, joka oli asettunut asumaan erääseen\nCliftonvillen hotelliin, hän varmaan saisi tietää, mistä hän oli\nlöydettävissä.\n\nTommyn rakastuminen oli lakannut häntä kiinnostamasta ja huvittamasta.\nDick ajatteli Tommyä tavallaan hyvin ystävällisin tuntein -- hän oli\nhyvin sopiva todistamaan tytön alibin. Dickin mieleen juolahti, tokko\ntyttö sanoessaan Tommyä valehtehjäksi tarkoitti juuri tätä seikkaa.\nEpäilys, pelko ja luottamus vaihtelivat hänen mielessään junan\nkiemurrellessa yksitoikkoista taivaltaan Whitstablesta Westgateen ja\nWestgatesta vilkkaampien seutujen kautta Margateen. Täällä hän tapasi\nsalapoliisi Reesin, joka oli matkustanut samassa junassa, ja antoi\nhänelle ohjeita, joiden antaminen kidutti häntä itseään.\n\nHän ei aikonut viipyä kauemmin kuin päivän ja oli tullut ilman\nmatkatavaroita. Ensitöikseen hän lähti ylhäällä kallion laella\ntörröttävään punaiseen hotelliin.\n\n\"Kyllä, sir, lordi Weald asuu täällä, mutta luulen, että hän on juuri\nulkona\", sanoi hotellin ovenvartija.\n\nEräs ovella odottava rullatuolintyöntäjä antoi käheällä äänellä\nlisätietoja.\n\n\"Lordi on alhaalla rannalla tuon keltaisen tuolin luona.\"\n\nEllei Dick olisi unohtanut tuolin väriä ja sitä, miten helposti se\nerottui muista vähemmän silmäänpistävästi maalatuista, ei hänen olisi\ntarvinnut vaivautua Cliftonvilleen.\n\nHän astui rinnettä alas Margateen päin silmäillen rantaa ja sillä\nliikuskelevaa ihmisjoukkoa. Hän oli niin syventynyt tähystelyynsä, että\nkirjaimellisesti törmäsi päin totista ja vaiteliasta tuolintyöntäjää.\n\n\"Terve, hyvä mies!\" Ääni oli Tommyn.\n\nDick katsahti ylös ja kohtasi Mary Danen vakavan, värähtämättömän\nkatseen. Se tutkiskeli hänen kasvojaan, ja totisuus antoi sille uuden,\nhenkeäsalpaavan lumousvoiman.\n\n\"Hyvää huomenta\", sanoi Dick hämillään eikä keksinyt mitään muuta\nsanottavaa.\n\n\"Mitä sinä täällä teet?\" kysyi Tommy.\n\nHänen äänestään kuvastui lievä mielipaha, joka herätti Dickin\nmyötätunnon. Rullatuoli oli edennyt muutaman askelen verran ja\npysähtynyt. Tuolimies seisoi liikkumattomana, Mr. Cornfort nukkui. Dick\ntunsi rohkeutensa haihtuvan tytön häntä hiljaa ja tutkivasti tarkatessa.\n\n\"Tulin tapaamaan miss Danea\", sanoi hän, \"erään -- erään pikkuasian\ntakia, josta keskustelin hänen kanssaan tässä eräänä iltana.\"\n\nTommy ei tyytynyt tähän.\n\n\"Minä iltana?\" kysyi hän töykeästi. \"Rakas ystävä, miksi et ilmoittanut\nmeille tulostasi?\" Mutta tytön silmistä sinkoava katse sai hänen\npuhetapansa muuttumaan. \"Kun sanon meille, niin tarkoitan tietenkin\nminulle. Ymmärrät toki, että on kerrassaan järkyttävää nähdä sinun\nyht'äkkiä ryntäävän suinpäin tuolimiesraukan päälle. Miss Dane ei siitä\npidä, minä en siitä pidä, ja olen varma siitä, ettei vanha Mr. Cornfort\nraukkakaan siitä pidä. Hänellä on heikko sydän\", jatkoi hän.\n\n\"Ettekö lähtisi, Tommy?\" sanoi tyttö.\n\nTommy töllisteli häneen suu auki.\n\n\"Lähtisi? Miten ihmeessä?\"\n\n\"Jaloillanne\", sanoi tyttö hienoinen hymyn aavistus silmissään.\n\nTuoli oli lähtenyt liikkeelle. Lordi Weald katsahti toisesta toiseen,\nkääntyi sitten vihaisesti olkapäitään kohauttaen ja lähti tallustamaan\nsen jälkeen.\n\n\"Me emme voi saada tilaisuutta kunnolliseen keskusteluun ennenkuin\nlounaan jälkeen\", sanoi tyttö kiireisesti. \"Mr. Cornfort nukkuu\niltapäivällä. Ajakaa Westgateen, niin tulen luoksenne -- juuri hotellin\nedustalle. Voin tavata teidät kello kolmelta. Onko se liian myöhäistä?\"\nkysyi hän nopeasti. \"Tai kahdelta? Miten vain teille sopii?\"\n\n\"Kahdelta olisi parempi, koska kello kolme lähtee juna, ja minun täytyy\npalata Lontooseen.\"\n\nHänen käytöksensä oli hiukan jäykkää. Tytön tuttavallinen \"Tommy\" oli\njäähdyttänyt hänet.\n\n\"Oletteko tullut virka-asiain takia?\" Tytön silmissä oli kysyvä katse.\n\nDick nyökkäsi päätään.\n\n\"Yksityisasiain takia.\"\n\nHäntä kauhistutti ajatus, että tyttö kenties saisi tilaisuuden\nperuuttaa Victorian asemasillalla lausumansa sanat. Mutta jostakin\nsyystä hän tunsi, ettei tyttö aikonut viitatakaan tuohon yllättävään\nhetkeen eikä odottanut hänenkään sitä tekevän.\n\nHymyilemättä hän nyökkäsi päätään, kääntyi ja lähti nopeasti kulkemaan\npienen joukon jälkeen. Dick seisoi kaiteeseen nojaten ja katseli häntä.\nHän näki tytön saavuttavan hoidokkinsa ja lausuvan joitakin sanoja\nTommylle, joka näköjään vastahakoisesti kääntyi takaisin.\n\n\"Olen hyvin pahoillani, hyvä mies\" -- Tommy oli todella melkein nöyrä\n-- \"siitä, että käyttäydyin niin mahtavasti, mutta katsohan, tämä\nnuori neiti saa minut aivan suunniltani. Se on aivan totta! Olen\nhirveästi ja ehdottomasti häneen rakastunut. Iltaisin, kun tapaan\nhänet, hän on täydellinen ja jumalallinen ja ihastuttava, mutta aamulla\nhän luo minuun jäisiä katseita, rakas ystävä. Niin, minun elämäni on\nsanalla sanoen revitty kahtia, mies hyvä. Minusta on pian vain raunio\njäljellä... en saa unta öisin, Dicky! Hyi!\" Hän pyyhkäisi otsaansa.\n\n\"Sepä vasta huono uutinen.\" Dick Staines tunsi melkein osanottoa.\n\n\"Tiesin, että sinä ymmärtäisit\", Tommy hymyili heikosti. \"Ja hän\nsuhtautuu siihen suorastaan hirveästi -- on kylmä ja kova kuin naula\nrautaovessa. Kun sanoin hänelle, että olin nukkunut vain seitsemän\ntuntia, niin hän nauroi minulle.\"\n\n\"Taivasten tekijä, kuinka kauan sinä sitten tavallisesti nukut?\" kysyi\nhänen ystävänsä kummastuen.\n\n\"Kymmenen tuntia\", sanoi Tommy yksinkertaisesti. \"Lääkäri sanoo, että\nminun aivoni ovat sitä laatua, että ne tarvitsevat runsaasti lepoa.\"\n\n\"Sen voin hyvin uskoa\", sanoi Dick, \"mutta en sinun sijassasi kertoisi\nsitä ystävilleni, koska se ei juuri ole mairittelevaa. Sinä siis olet\nrakastunut Mary Daneen?\"\n\nTommy kohautti housujaan, pyyhki yleisestä penkistä pölyn\nnenäliinallaan ja istuutui.\n\n\"Suunnattomasti\", sanoi hän, \"iltaisin. Aamulla en salaa sinulta\nmitään, vanha ystävä -- en ole häneen rakastunut. Hän raivostuttaa\nminua, hermostuttaa minua, ei ole tippaakaan herttainen eikä käyttäydy\nrakastuneesti, ja kun yritän tarttua hänen käteensä, niin hän luo\nminuun sellaisen katseen kuin jos pyytäisit saada lainata tulitikkuja\nruutitehtaassa. Tein sen kerran\", sanoi hän mietteissään, \"ja siitä\npäättäen, mitä sain vastaukseksi, ihmiset eivät milloinkaan tupakoi\nruutitehtaissa. Ei sovi ammattiin.\"\n\n\"Onko sinulla tapana pidellä häntä kädestä?\"\n\nDick aikoi esittää tämän kysymyksen vallan huolettomasti ja\nvälinpitämättömästi. Tommy käsitti sen aivan toisin.\n\n\"Älä toki kimmastu, hyvä ystävä. Tietenkin minä olen pidellyt hänen\nkättään. Niinhän ihminen tekee ollessaan rakastunut.\"\n\n\"Eikä hän huutanut poliisia?\" kysyi Dick närkästyneenä.\n\n\"Ei, hyvä mies, ei muistanut sinua ensinkään.\" Tommy nauroi\nkatketakseen pilalleen.\n\n\"Naisilla on ihmeellinen maku\", sanoi Dick. Sisimmässään hän ei\najatellut mitään niin jokapäiväistä.\n\nHän oli ymmällä; Mary Dane sai hänet aina ymmälle. Hän olisi tahtonut\nymmärtää. Ei ollut laisinkaan hänen kaltaistaan, oli suorastaan\nkäsittämätöntä, että hän oli istunut tuntikausia pidellen hänen hyvin\nherttaisen, mutta hieman yksinkertaisen ystävänsä kosteata kättä\nomassaan. Tämä avasi hänelle uuden näkökulman, josta katsoen hän näki\nnaisen niin ventovieraan, että hän ei voinut häntä tuntea. Mary oli\nsanonut, ettei Tommyn puheisiin aina ollut luottamista. Se olikin\ntotta. Dick tiesi, että hänellä oli paha tapa kuvitella olemattomia\nja suoraan sanoen kerskua. Hän kuului niihin ihmisiin, jotka kulkevat\nläpi elämänsä sen miellyttävän kuvitelman vallassa, että luonto on\nvarustanut heidät ominaisuuksilla, jotka ovat vastustamattomia naisille.\n\n\"Tekisi mieleni lyödä vetoa siitä, ettet ole koskaan pidellyt hänen\nkättään.\"\n\n\"Menettäisit, poikaseni.\" Tommyn rauhallisuus, hänen hilpeä\nylemmyydentunteensa, näytti melkein viittaavan siihen, että hän oli\npuhunut totta. \"Olen pyytänyt häntä vaimokseni\", sanoi hän tunnustaen\nasian aivan rauhallisesti.\n\n\"Ja hän oli haltioissaan?\"\n\n\"Ei kannata olla ivallinen minua kohtaan, vanha ystävä. Ei nyt\nsuorastaan haltioissaan, mutta sanoi joka tapauksessa, ettei mikään\nolisi hänelle mieluisempaa. Totta puhuen, hyvä mies, hän myöntyi\nerinäisin ehdoin.\"\n\nDick käännähti tuolissaan ja katseli ystäväänsä suu auki. Tommy hymyili\nylimielisesti.\n\n\"Erinäisin ehdoin\", sanoi hän. \"Heti kun tuo ukko vanhapoika kuolla\nkupsahtaa, niin hän jättää sairaanhoidon, ja sitten on kaikki selvää,\nja isänmaa saa uuden Wealdin kreivittären. Ja ihastuttava hän tulee\nolemaan pienoinen kruunu päässään -- näin sellaisen Grayllä eräänä\npäiyänä -- suorastaan hurmaava.\"\n\nTommy puhui totta, hän ei kerskunut. Dickin täytyi se käsittää.\n\n\"Mutta -- mutta --\"\n\n\"Älä alakaan muttailla, asia on selvä. Hän on suloisin olento\nkoko maailmassa, veikkoseni, ja hirveän järkevä. Kun toin hänelle\ntimanttisormuksen, niin hän ei tahtonut ottaa sitä vastaan, sanoi, että\nse oli liian silmäänpistävä. Ostin sitten uuden; etkö huomannut sitä\nhänen sormessaan?\"\n\nMargaten kaupunki ja rantakäytävä keinuivat ylös ja alas Dickin\ntyrmistyneiden silmien edessä. Hänen päätään pyörrytti. Oliko tämä\nhyvin pahaa unta vai hyvin ilkeätä pilaa? Hän tiedusteli Tommyltä\njälkimmäistä.\n\n\"Ei pilasta puhettakaan.\" Tommy istuutui mukavammin. \"Meneväthän toki\nvaltakunnan pääritkin naimisiin. Ei siinä ole mitään pilan aihetta.\nElleivät he menisi naimisiin\", jatkoi hän, kun loistava ajatus juolahti\nhänen mieleensä, \"niin ei minuakaan olisi, ystäväni. Mitä siihen sanot?\"\n\nDick Staines oli kuin huumaantunut. Kaikki mitä hän oli tullut\nkysymään, oli häipynyt hänen mielestään. Traagillinen, uskomaton\ntosiasia täytti koko hänen mielensä, niin ettei millekään muulle\najatukselle jäänyt tilaa: Mary Dane oli kihloissa. Oliko hän\nkeimailija? Millainen keimailija hän olikaan voidessaan sanoa hänelle...\n\nHän kykeni taas hillitsemään itsensä.\n\n\"Onnittelen sinua sydämellisesti, Tommy.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Tommy.\n\nHän näytti niin tyytyväiseltä itseensä, että Dick ilman\nomantunnonvaivoja olisi voinut syöstä hänet kallionreunalta rotkoon.\n\n\"Jane ja minä --\"\n\n\"Jane? Tarkoitat kai Maryä?\"\n\n\"Hänen nimensä on Jane Mary. Minä sanon häntä Mary Janeksi. Hänen\nomaisensa oikeastaan sanovat häntä Janeksi -- tai sanoivat ennen.\nOn lystikästä, miten kaikilla ihmisillä on kotona eri nimi kuin\nmaailmalla. Minun pappani sanoi tavallisesti minua Dogiksi -- se oli\nolevinaan jonkinlainen lempinimi. Mutta joka tapauksessa hän pyysi,\nettä sanoisin häntä Janeksi, kun olimme kahdenkesken -- kun sanon, että\nhän pyysi, niin tarkoitan, että hän soi minulle sen oikeuden. Se on\nsuunnaton etuoikeus, hyvä mies\", lisäsi hän nopeasti, \"joka on suotu\nainoastaan hänen parhaille ystävilleen. Sinäkin olet hänen hyvin hyvä\nystävänsä --\"\n\n\"Minä en sano häntä Janeksi\", sanoi Dick vakuuttavasti.\n\nHän ei tietänyt itkeäkö vai nauraa. Keskustelu, jonka Mary oli hänelle\nluvannut, ei enää kiinnostanut häntä, ja hän olisi palannut Lontooseen\nensimmäisessä junassa tehtäväänsä muistamatta, ellei olisi antanut\nlupaustaan. Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. Tapaaminen\nei olisi varsin tuskallinen. Se olisi kenties hiukan nolo, mutta\nsiihen mennessä hän toivoi olevansa yhtä rauhallinen ja kylmäverinen\nkuin Marykin, joka toisen miehen kihlattuna oli rohjennut sanoa, mitä\noli sanonut. Keimailija... Ja sitten hän näki hänet sielunsa silmien\nedessä, hyvin rauhallisena, hyvin vilpittömänä. Hän katsahti Tommy\nWealdiin. Lordin pää nuokkui, hänen suuri suunsa oli avoinna ja hänen\nsilmänsä ummessa. Arvonimikö oli... Ja taas hän näki tytön silmät, näki\nne mielikuvituksessaan kärsivinä ja loukkaantuneina.\n\n\"Minä en voi sitä ymmärtää\", sanoi hän ääneensä.\n\nTommy heräsi säpsähtäen.\n\n\"Aurinko sen saa aikaan -- minä tulen aina uniseksi aamulla. Tai\noikeastaan ilma. Tietenkin ilma -- tuuli tulee suoraan pohjoisnavalta,\nhyvä mies, se on hirveän rasittava.\"\n\n\"Koska aiot mennä naimisiin?\"\n\nTommy levitti paksut kämmenensä osoittaakseen epätietoisuuttaan.\n\n\"En tiedä, St. George'n kirkko Hannover Squarella tietenkin, täydet\nkirkonmenot ja kaikki tätini -- ei, luulen, että olisi parempi\nsuoriutua kaikesta henkikirjoittajan toimistossa. Tädit suuttuvat\nvarmaan kamalasti, varsinkin ne kolme, joilla on tyttäriä. Mutta minä\nen harrasta avioliittoja suvun kesken. Se on aivan mieletöntä ja minä\nolen hygieninen luonnoltani.\"\n\nViimeiset sanat hän mutisi tuskin kuuluvasti. Hänen leukansa painui\ntaas rinnalle, kädet olivat ristissä muhkealla vartalolla. Leuka\npainui yhä alemmaksi. Dick katseli Mary Danen valittua, pilkkaamatta\nja halveksimatta. Hän piti Tommystä hänen sydämensä hyvyyden ja hänen\nluonteensa vilpittömän alttiuden tähden. Hän oli hyvä ystävä, ja\nhänestä tulisi varmasti hyvä aviomies.\n\n\"Voi hyvä Jumala!\" sanoi Dick Staines ja jätti nukkujan jatkamaan\nuinailuaan.\n\nTäsmälleen määrähetkenä Margatesta tuleva vuokra-auto kääntyi\nvaltatieltä ja ajoi hitaasti pitkin Westgaten täpötäyttä\nrantakävelytietä. Siitä astui nuori tyttö. Hän ei ollut\nsairaanhoitajattaren asussa, vaan harmaassa puvussa, joka antoi hänen\nhipiälleen tummemman ja voimakkaamman värin. Dick oli aina luullut sitä\nkalpeaksi; nyt vasta sen vieno heleys pääsi oikeuksiinsa.\n\n\"Ettehän tahdo mennä rannalle vai mitä? Emmekö voisi kävellä Margateen\npäin?\"\n\nDick asettui hänen rinnalleen, ja he kulkivat vaieten pitkin\nloppumatonta tietä, jonka varrella oli pieniä ja suuria huviloita,\njoista jok'ainoa näytti olevan järkensä menettäneen arkkitehdin\nkäsialaa, kunnes tulivat avoimelle ruohokentälle, jolla näkyi vain\nmuutamia lastenhoitajia.\n\n\"Istutaan tähän ruohikkoon. Ihmiset luulevat meitä kihlautuneeksi\npariksi, joka on tullut tänne päiväksi, mutta sen te toki kestänette.\"\n\nDickistä tuntui siltä, että tyttö oli tahallaan lausunut nuo\närsyttävät sanat, mutta hän ei ollut varustautunut vastaamaan hänen\nuhkavaatimukseensa.\n\n\"No niin. Miksi tahdoitte tavata minut?\"\n\n\"Miksi pyysitte, että saattaisin teidät asemalle toissa iltana?\"\n\nTyttö nyppi ruohoa eikä kohottanut siitä katsettaan.\n\n\"Oliko tuo pyyntö niin ihmeellinen? Minä tarkoitan, että eikö ole vähän\njokapäiväistä -- -- -- miksi sitten luulette minun pyytäneen teitä?\"\nkysyi hän nostaen katseensa.\n\n\"Minun poissaollessani jotkut henkilöt tunkeutuivat Derrickin taloon\nja mursivat osan seinää ilmeisesti etsien kultaa, jota uskotaan olevan\nsinne kätkettynä. Joukko oli sama, joka kerran aikaisemminkin kävi\ntalossa, lukuunottamatta erästä henkilöä. Nainen, jonka puku tuoksui\nSans à tout'lle, ei tällä kertaa tuntunut olevan mukana.\"\n\nTyttö hymyili hänen vihjaukselleen.\n\n\"Siis minä? Ja te tahdotte sanoa, että minä houkuttelin teidät\nulos, jotta nämä minun mahdottomat ystäväni -- toisin sanoen\nmurtovaras-ystäväni, saisivat rauhassa särkeä Mr. Derrickin seinän.\"\n\nDick oli vaiti.\n\n\"Sitäkö te tarkoititte?\" kysyi hän.\n\n\"En tarkoita mitään.\" Hän tiesi, miten kehnosti ja heikosti hän hoiti\nasiaansa. \"Minä vain kysyn teiltä --\"\n\n\"Tähän asti te ainoastaan olette sanonut haluavanne tietää, miksi\npyysin teitä saattamaan minut asemalle. Minun ymmärtääkseni se on hyvin\nyksinkertaisesti selitettävissä.\"\n\n\"Menen hiukan edemmäksi.\"\n\nHän oli epätoivoissaan ja mielipahakseen vielä hengästynyt. Miksi, sitä\nhän ei voinut ymmärtää. Tiesihän hän, että tämä tyttö oli toisen miehen\nmorsian.\n\n\"Minä tapaan alituisesti teidät tai kaksoisolentonne Lontoossa ja\nmuualla -- minulla on epäluuloni, ja kun sanon 'epäluulo', tarkoitan\ntäyttä totta että teillä on jotain tekemistä tuon joukon kanssa en\ntiedä syytä enkä tarkoitusta, mutta minä tahtoisin auttaa teitä, Mary.\"\nHän laski kätensä tytön kädelle ja hän antoi sen olla. \"En ole tullut\npoliisimiehenä tietoja hankkimaan; olen tullut tarjoamaan apuani\nystävänä. Jos jossakin tuollaisessa mielettömässä seikkailussa, johon\nte --\"\n\n\"Tai kaksoisolentoni\", tyttö keskeytti.\n\n\"Tai kaksoisolentonne -- jos teidät pidätetään, niin en voi tehdä\nmitään. Mutta nyt voin tehdä jotakin. Voin tehdä teille tarpeettomaksi\nantautua vaaraan. Ettekö uskoisi minulle salaisuuttanne?\"\n\nTyttö pudisti alakuloisesti päätään, katsoi poispäin yli sinisen meren\nja käänsi sitten äkkiä katseensa Dickiin.\n\n\"Minulla on vielä vähemmän oikeutta ilmaista salaisuuttani kuin teillä\nsitä kysyä\", sanoi hän, ja hänen sanojensa muodollisuus jäädytti Dickin.\n\nJa samassa hänen katseensa osui tytön käteen ja hänen nimettömässään\nolevaan pieneen smaragdirenkaaseen. Hän ei ollut huomannut sitä\naikiisemmin ja katseli katselemistaan, kunnes tyttö äkkiä veti kätensä\npois ja piiloitti sen selkänsä taakse.\n\n\"Tommy kertoi minulle\", sanoi Dick. \"Hän on hyvä poika, erinomaisen\nhyvä poika.\"\n\n\"Onko hän rikas?\"\n\nNiin kylmäverinen oli kysymys, että se hetkiseksi mykistytti Dickin.\n\n\"Kyllä, hän on jotenkin rikas ja tulee vielä rikkaammaksi, kunhan\nmuutamat hänen paljonpuhutuista tädeistään jättävät tämän elämän.\"\n\n\"Tuo kysymys oli teidän mielestänne tietenkin hyvin karkea, eikö\nollutkin?\" sanoi tyttö rauhallisesti. \"Eikö mieleenne juolahda,\nettä jos hän on rikas ja minä hänen kanssaan kihloissa, niin minun\ntäytyy olla vallan suuren suuri hölmö pannessani alttiiksi -- -- --\nkaiken, typerän seikkailun takia, kuten te sanoitte -- seikkailun,\njoka toistaiseksi ei ole aikaansaanut mitään pahempaa kuin reikiä Mr.\nDerrickin seinään.\"\n\n\"Ja miehen kuoleman\", lisäsi Dick.\n\nHän huomasi tytön jäykistyvän.\n\n\"Luetteko senkin minun rikoksiini. Miten mieletön te olette!\"\n\nHän nosti kätensä ja katseli kihlasormustaan.\n\n\"Ettekö ihmettele minun itsehillintääni? Se on todella suurenmoinen.\nOlen antanut teille siitä todistuksia.\" Hän hymyili hiukan\nalakuloisesti.\n\n\"Useita todistuksia\", myönsi Dick nousten seisomaan ja auttaen tytön\njaloilleen.\n\n\"Mutta ankarin todistus on sittenkin\", sanoi hän hiljaa, \"se, että en\nole heittänyt tätä sormusta mereen! Muistakaa se minun edukseni!\"\n\nHän kosketti Dickin käsivartta.\n\nKaikki mitä hän teki oli odottamatonta ja kaikella oli jokin\nihmeellinen merkitys. Ei kukaan ihminen maailmassa kyennyt hänen\ntavallaan tekemään Dickiä noloksi.\n\n\"Ehditte vielä junaanne -- se pysähtyy Westgateen. Autoni odottaa.\nTommy saa minusta tuhlaavaisen vaimon\", sanoi hän hyvin rauhallisesti,\ntarttui sitten äkkiä Dickin käsivarteen ja puristi sitä. \"Olen sanonut\nteille erään suuren valheen, Dick Staines, mutta olen sanonut teille\nerään hyvin suuren totuuden, ja se totuus on niin suuri, etten ollut\npäässyt tasapainoon vielä junan ehdittyä Margateen sinä iltana. Enkä\nvieläkään ole tasapainossa. Pitäkää kiinni siitä totuudesta, rakas.\"\n\nDick saattoi hänet auton luo. Hänellä oli ilmeisesti tapana säästää\nyllättävimmät sanansa viimeiseen hetkeen, niin ettei hän enää ollut\nkysymysten ulottuvilla. Irroitettuaan kätensä Dickin kädestä ja auton\njo lähdettyä liikkeelle hän sanoi:\n\n\"Olen niin pahassa, pahassa pulassa, Dick, rakas.\" Ja sitten hän oli\npoissa.\n\nEnnenkuin auto oli kadonnut näkyvistä, Dick muisti määränneensä erään\nmiehen Marv Danea vartioimaan. Tämän epäluottamuksen muisto oli syynä\nsiihen, että hän palasi kaupunkiin mieli synkkänä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTaas kaupungissa. Siellä satoi. Hän valitti vihoissaan, että Lontoossa\naina satoi, ja hyppäsi sopivaan bussiin. Hänen lähtiessään Lontoon\ntaivas oli ollut sininen, ja puistot olivat loistaneet vihreätä ja\nkultaa ja niissä oli leikkinyt tuhansittain onnellisia, teuhaavia\nlapsia. Hänen palatessaan kadut kiilsivät kuin kuvastimet ja\nalakuloisia sadepisaroita tippui joka puusta. Jos kaupunki hänen\npalatessaan olisi uinut päivänpaisteessa, niin hän olisi keksinyt\nsyyn ja valittanut sitäkin. Kaikki kiusasi häntä. Mr. Minns, Tommyn\nhovimestari, oli lähtenyt ulos ottaen itselleen vapaan iltapäivän\nilmeisesti siinä uskossa, ettei vieras palaisi yöksi. Lisäksi häntä\nodotti pitkä asiakirja Scotland Yardista, erään hänen aikoja sitten\nunohtamansa jutun pöytäkirjat. Hän oli itse toimittanut syyllisen\noikeuden käsiin, ja nyt hänen täytyi lukea koko juttu alusta loppuun\nsiksi, että eräs heikkomielinen Peterheadin vankilan elinkautinen\nväitti tehneensä sen rikoksen, jonka tähden Dickin uhri kärsi\nrangaistustaan -- ja ansaittua rangaistustaan.\n\nKuitenkin hän oli iloinen siitä, että hänellä oli työtä. Se karkoitti\nkaikenlaiset ajatukset hänen mielestään.\n\nHän söi päivällisensä yksin, ja kesken sitä Minns, joka oli palannut\nhiukan nolona ja hengästyneenä, tuli sanomaan, että Larkin halusi\npuhutella häntä.\n\n\"Hän sanoo, ettei hänen asiansa ole varsin tärkeä, sir. Hän odottaa\nhallissa. Pyydän häntä odottamaan.\"\n\n\"Tuokaa hänet sisään\", sanoi Dick työntäen syrjään koneellakirjoitetun\npaperin, jota oli lukenut aterian aikana.\n\nLarkin tuli vain sanomaan, että hän oli käynyt talossa ja tarkastanut\njoka paikan ja ettei hänellä ollut mitään erikoista ilmoitettavana.\n\n\"Muistattehan tuon rautaisen kaapin, sir, jota näytitte minulle --\ntoimistohuoneessa? Koetin avata sen tänä iltana -- ettehän te lukinnut\nsitä?\"\n\n\"En\", sanoi Dick. \"Luulen, että siinä on vieterilukko. Ettekö kuullut\nmitään epäilyttävää sen sisältä?\" kysyi hän hymyillen.\n\n\"En, sir. Päivällä minulla ei ole mitään taloa vastaan, mutta sanon\nteille suoraan, sir, etten enää jäisi sinne yöksi, vaikka menettäisin\ntoimeni!\"\n\n\"Larkin, muistatteko illan, jolloin löysin teidät tainnoksissa keittiön\nlattialta ja joku tutki taskunne?\"\n\n\"En muista siitä paljoa, sir, mutta tiedän, että niin tapahtui\", sanoi\nmies surkealla äänellä.\n\n\"Mitä he etsivät -- tiedättekö? Oliko teillä avaimia? Tuo asia ei\nkoskaan ole minulle tyydyttävästi selvinnyt.\"\n\n\"En käsitä, mitä he etsivät, sir. Minulla ei ollut mitään muuta kuin\nviinikellarin avaimet.\"\n\n\"Jotka he ottivat?\" kysyi Dick.\n\nMr. Larkin pudisti päätään.\n\n\"Eivät molempia. Sehän juuri olikin omituista, että he ottivat vain\ntoisen. Mr. Derrick uskoi ne minun huostaani ennen lähtöään. Voin\nvakuuttaa teille\", sanoi hän hiukan pöyhistellen, \"että minulle on\nuskottu arvokkaampaakin tavaraa kuin viiniä.\"\n\n\"Onko teillä avain tallella?\"\n\nMies epäröi.\n\n\"En tiedä, voinko antaa sen teille, mutta otaksun, ettei se ole\nhullusti tehty.\"\n\n\"Tahtoisin nähdä viinikellarinne\", sanoi Dick räpytelien silmiään,\n\"ja voitte varmasti luottaa siihen, Larkin, että minua pidetään\njotenkin yhtä kunniallisena miehenä kuin teitä. Mr. Derrick löytää\nkaikki valikoidut viinilajinsa koskemattomina tullessaan tarkastamaan\nvarastojaan.\"\n\n\"Erään seikan olisin tahtonut teille kertoa, sir\", sanoi mies ollessaan\nlähdössä. \"Mr. Derrick antoi minulle ankaran määräyksen sulkea kaikki\nikkunaluukut. En tiedä, sanoiko hän teille mitään, mutta minulle hän\nsanoi, ettei aikonut antaa kenenkään panna henkeään vaaralle alttiiksi\ntalossaan, ennenkuin salaisuus oli selvitetty.\"\n\nDick nauroi.\n\n\"Tuo ei merkitse paljoa, ellette te nuku siellä\", sanoi hän.\n\"Sitäpaitsi minulla on ulko-oven avain.\"\n\nLarkin näytti olevan hiukan hämillään.\n\n\"En sanonut sitä Mr. Derrickille. Hän on huolissaan teistä, sir -- hän\nmainitsi teidät useita kertoja. Mr. Derrick pitää teistä. Hän sanoi,\nettä teidänkaltaisenne miehen elämä oli enemmän arvoinen kuin mitkään\naarteet, jotka murtovarkaat voisivat löytää.\"\n\n\"Tuollaista puhetta minä kuuntelen mielelläni\", sanoi Dick.\n\nHän pani avaimen taskuunsa. Larkinin mentyä hän käänsi kokoon\nasiapaperit, kirjoitti huomautukset, joita häneltä odotettiin ja\nlähetti ne postitse Scotland Yardiin. Yö oli hänen omansa. Hän\npunnitsi mielessään lukuisia epäluuloja, jotka alkoivat kiteytyä hänen\nmielessään.\n\nNämä epäluulot olivat sellaisia, että ne kylmäverisesti arvosteltuina\ntuntuivat luonnottomilta kuin pahat unet. Hän oli vakavasti aikonut\npyytää, että Bourke vapauttaisi hänet koko asian hoidosta. Maryn osuus\ntässä salaisuudessa ei voinut olla vaikuttamatta hänen arvosteluunsa ja\nteki sen epäilemättä vääräksi.\n\nDerrick oli hyvin ystävällinen huolehtiessaan hänen turvallisuudestaan,\nmutta hän ei käsittänyt tilannetta. Hänen talossaan oli muutama päivä\nsitten tehty murha, ja oli luonnollista, että poliisien tuli saada\nliikkua siellä mielin määrin. Hän ei ollut lausunut tätä vaatimusta Mr.\nDerrickille, mutta kunhan he seuraavan kerran tapaisivat toisensa, niin\nDick uskoi helposti saavansa määräykset lievennetyiksi.\n\nHän katsahti kelloonsa. Se lähestyi kymmentä, ja hän saisi pian kuulla\nReesin uutiset. Hän vihasi ajatusta, että hän vakoili tuota tyttöä,\nhän, joka oli vakoillut niin monia ihmisiä, miehiä ja naisia. Mutta\nhänen täytyi olla asiastaan varma poliisivirkailijana, niin kipeästi\nkuin se häneen miehenä koskikin.\n\nHän astui ulos kadulle silmäilläkseen Derrickin taloa. Ei näkynyt\nmitään, mikä olisi ollut vähimmässäkään määrässä epäilyttävää. Paljain\npäin hän kiersi korttelia kujaan asti ja pyyhki sadepisarat otsaltaan.\n\nPian sen jälkeen hän istui lueskellen ja odottaen salapoliisin soittoa.\nSe tuli heti yhdentoista jälkeen.\n\n\"Valitan, etten saanut puhelua aikaisemmin, sir. Puhun hotellista. Olen\npitänyt vahtia ja nähnyt tuon nuoren neidin kaksi kertaa.\"\n\n\"Sataako siellä?\" kysyi Dick.\n\n\"Ei, sir, on hyvin kaunis ilta. Hän kulkee edestakaisin tiellä lordin\nkanssa. On ollut helppo vartioida, ilman että hän on mitään huomannut,\nsillä tie on jotenkin pimeä.\"\n\n\"Vai niin\", sanoi Dick.\n\nHän loihti silmäinsä eteen kuvan, joka ei häntä sanottavasti\nmiellyttänyt -- Mary ja rakastunut Weald kuljeskelemassa yhdessä\n\"jotenkin pimeällä tiellä.\"\n\n\"Hän piti lordia kädestä\", jatkoi onneton salapoliisi Rees. \"He\nkulkivat heilutellen käsiään niinkuin lapsilla on tapana...\"\n\n\"Toivottavasti se ei tehnyt teitä merikipeäksi?\" näykki Dick. \"Pysykää\nasiassa. Mihin aikaan tämä tapahtui?\"\n\n\"Tulin juuri heidän luotaan, sir.\"\n\nDick ripusti kuulotorven paikoilleen ja meni hitaasti portaita\nylös huoneeseensa. Mary oli arvoitus, jota hänen järkensä ei\npystynyt ratkaisemaan. Miten hän voi olla niin vaihtelevainen, niin\nsydämetön? Miten se oli mahdollista? Aikojen alusta miehet olivat\nkysyneet itseltään samaa asiaa naisista löytämättä vastausta, joka\nolisi tyydyttänyt heidän järkeään. Dick huokasi. Hän nosti kätensä\npäästääkseen kaulanauhansa solmustaan.\n\nBrrrr-r-r!\n\nVuoteensa vieressä olevalle pöydälle hän oli järjestänyt kolme pientä\nhälytyskelloa. Ne oli asetettu siihen Larkinin tietämättä. Tämä pieni\nsurisija, jonka ääni nyt kuului, oli pantu paikoilleen melkein hänen\nnähtensä ja yhdistetty johtolankaan, joka kulki Derrickin talon\npohjakerroksesta ensimmäisen kerroksen läpi ja eräästä takaikkunasta\nulos. Tarkkanäköinen Minnskään ei ollut nähnyt hienonhienoa lankaa.\nToinen pää oli asetettu siten, ettei kukaan olisi voinut astua\nkeittiöön vieville portaille katkaisematta virtaa.\n\nHän meni puhelimen luo ja lausui numeron.\n\n\"Tarkastaja Staines puhuu. Kaikki varamiehet Lowndes Squarelle,\npiirittäkää Derrickin talo. Kukaan ei saa poistua talosta.\"\n\nHän laski alas kuulotorven ja meni takaisin huoneeseensa, otti\npäällystakkinsa kaapista ja pistoolin sen taskusta ja samassa\nhovimestari tuli kysymään, halusiko hän mitään ennen yötä. Hänen\nkasvonsa venyivät hänen huomatessaan pistoolin.\n\n\"Joko ne taas ovat siellä, sir?\" kysyi hän kalveten.\n\n\"Ovat. Älkää sanoko mitään palvelijoille -- jos he vielä ovat ylhäällä.\nJääkää te tänne. Ei ole mitään syytä pelätä. Viiden minuutin kuluttua\nsaan viisikymmentä poliisia talon ympärille.\"\n\nHän meni Derrickin talon ulko-ovelle ja pisti hiljaa avaimen reikään.\n\nJuuri hänen sitä tehdessään ja ennenkuin hän ehti kiertää avainta hän\nkuuli, miten oven toisella puolella hiljaa vedettiin salvat tielle. Hän\noli tullut sekuntia liian myöhään. Hän riensi säikähtyneen hovimestarin\nohi, otti kaksi porrasta kerrallaan ja tuli ullakkokerrokseen.\nLyhtynsä valossa hän näki katossa olevan ikkunan, ojensi kätensä ja\nveti sen auki. Hänen ehdittyään näin pitkälle hovimestari oli hänen\nkintereillään.\n\n\"Siitä mennään katolle, sir\", hän sanoi aiheettomasti.\n\n\"Todellakin!\" sanoi Dick, kiipesi nopeasti ja seisoi sekuntia tai paria\nmyöhemmin tasaisella katolla.\n\nTihkusade oli yltynyt ja Dick oli kiitollinen siitä, että katto oli\ntasainen. Tällaisena yönä hänen ei olisi tehnyt mieli hiiviskellä\nkaltevalla katolla. Äänettömästi hän lähestyi Derrickin talon katon\nikkunaneliötä. Se ei narahtanutkaan, kun hän avasi sen. Ennen\nlaskeutumistaan alas hän kuunteli tarkkaavaisesti rohjeten pistää\npäänsä aukkoon, mutta ei kuullut mitään. Nopeasti hän laskeutui\nlattialle ja tikapuiden heilahtaessa hiljaa paikoilleen ikkuna\nsulkeutui.\n\nLyhty oli tarpeeton, ikkunan läpi loisti heikko valo. Hän tiesi\nettä hänen edessään olivat kapeat portaat, joita myöten hän tulisi\n\"toimiston\" kerrokseen.\n\nTaas hän pysähtyi pidättäen henkeään, jännitti korvansa kuullakseen\nheikoimmankin äänen ja alkoi sitten varovaisesti haparoiden laskeutua\nportaita alas. Ennenkuin hän tuli pienelle askelmalle, missä portaat\nkääntyivät, hän huomasi, että alemmalla askelmalla paloi valo, ja\nmuisti, että Larkin hänen kehoituksestaan oli asettanut sinne heikon\nyölampun, joka valaisi juuri tarpeeksi hänen nähdäkseen liikkua\nhuoneissa. Niitä oli asetettu joka askelmalle, ja Larkin oli ilmeisesti\nennen lähtöään unohtanut sammuttaa ne tai oli tahallaan jättänyt ne\npalamaan.\n\nHyvin varovaisesti hän lähestyi jyrkkää porraskierrettä ja kurkisti\nalas.\n\nKatsellessaan hän tunsi kylmän väreen karmivan selkäpiitään. Larkinin\nmakuuhuoneen ovi avautui hitaasti, rako suureni suurenemistaan, ja\nhänen verensä jähmettyi, kun hän näki tulijan.\n\nMustapukuinen tyttö seisoi ovensuussa pää kallellaan ikäänkuin\nkuunnellakseen. Dick ei nähnyt hänen kasvojaan. Kaulassa hänellä oli\ntumma, ohut huivi. Äkkiä hän kohotti kasvonsa, ja vain vaivoin Dickin\nonnistui tukahduttaa hämmästyksen huudahdus.\n\nTulija oli Mary Dane.\n\nHän voi sen vannoa, vaikka ei ollutkaan milloinkaan nähnyt häntä\nmustiin pukeutuneena. Hän voi nähdä tytön rinnan nopeasti nousevan ja\nlaskevan, miltei kuulla hänen hengityksensä. Toisessa kädessään hänellä\noli kiiltävä, kokoontaitettu paperi, joka Dickistä näytti arkkitehdin\npiirustukselta, toisessa pieni sähkölyhty. Hän siirtyi hitaasti\nporrasaskelmalle, sulki oven jälkeensä ja eteni portaita kohti.\n\nPorrasaskelmalta vei kaksi ovea, \"toimiston\" ovi ja toinen, joka oli\nkulmittain sitä vastapäätä ja josta tultiin pihan puolella olevaan\nhuoneeseen, ja äkkiä Dick näki toisenkin oven liikahtavan. Tyttö\nseisoi selin siihen, mutta odottava salapoliisi ei odottanut mitään\nmuuta kuin rikostoverin ilmestymistä. Tämä tuli samassa näkyviin,\nkookas mies, yllään pitkä, tumma, nilkkoihin asti ulottuva sadetakki.\nHänen kasvojaan ei näkynyt, ja hänen päänsä yli oli vedetty musta\nsilkkisukka, johon silmäin kohdalle oli leikattu kaksi reikää. Dick\ntuijotti häneen. Koko salapoliisikokemuksensa aikana hän ei ollut\nnähnyt naamioitua miestä.\n\nMinkätähden tyttö paljasti kasvonsa, vaikka mies oli naamioitu? Ja\nsamassa hän kauhistuen näki naamion lähestyvän tyttöä takaapäin,\nojentavan molemmat kätensä ja tarttuvan tytön kurkkuun. Dick kuuli\ntukahdutetun huudon, näki hänen kasvoillaan hurjan kauhun ilmeen, kun\nhän kääntyi taistellen epätoivoisesti hengestään.\n\n\"Sainpa teidät!\"\n\nDick erotti kiihkeän, riemuitsevan kuiskauksen. Hän näki miehen\nnostavan tytön maasta ja kantavan hänet sen huoneen ovelle, josta\nhän oli ilmestynyt, näki, miten kuristava ote sai hänen kasvonsa\nvääntymään, ja huudahti:\n\n\"Päästäkää hänet tai minä ammun!\"\n\nNaamio nosti katseensa. Kaksi ilkeätä silmää kiilui Dickiä vastaan, ja\nhänen syöksyessään portaita alas naamioitu mies irroitti otteensa ja\nlähti juoksemaan alakerrokseen. Dick Staines olisi seurannut häntä,\nmutta tyttö oli vaipunut maahan näyttäen kuolleelta.\n\nDick nosti hänet ylös, kantoi hänet takaisin toimistohuoneeseen ja\nlaski hänet vartijan vuoteelle. Koettaessaan sytyttää sähkön hän\nhuomasi, että joku oli vääntänyt irti ja poistanut kaikki lamput. Hänen\ntäytyi siis turvautua lyhdyn tarjoamaan heikkoon valoon. Hän voi nyt\nselvästi nähdä tytön kasvot.\n\n\"Mary!\" sanoi hän hellästi.\n\nTyttö avasi silmänsä ja tuijotti häneen. Dick kosketti varovaisesti\nhänen kurkkuaan. Hän ei voinut nähdä noiden julmien sormien jälkeä, ne\npeittyivät sotkeutuneen huivin alle.\n\n\"Mitä te teette täällä?\"\n\nTyttö ei vastannut, tuijotti vain suurin, ilmeettömin silmin. Ne\nkatsoivat hänen ohitseen. Dickillä oli sama kaamea tunne kuin tuona\nyönä, jolloin hän myöskin oli tuijottanut häneen.\n\n\"Oletteko loukkaantunut?\"\n\nTyttö pudisti päätään. Hän piteli vielä kädellään kurkkuaan. Ja sitten\nhän kuiskasi:\n\n\"Tuokaa minulle vähän vettä.\"\n\nDick muisti, että seuraavassa kerroksessa oli kylpyhuone. Hän meni\nsinne, löysi porsliinituopin ja täytti sen vedellä. Hänen palatessaan\nvuode oli tyhjä.\n\nKaksoisolento oli kadonnut.\n\nHän kuuli alhaalta etuovelta koputuksen poliisit olivat saapuneet, ja\nDick meni alas päästääkseen sisään virkapukuisen tarkastajan. Talon\nedustalla hän näki viisi poliisiautoa jonossa, ja kadulla vilisi\npoliiseja, sekä virka- että siviilipukuisia.\n\n\"Oletteko nähneet ketään?\"\n\n\"Emme, sir, saavuimme vast'ikään.\"\n\nDick toimitti nopean tarkastuksen ja huomasi, että keittiöstä\npihamaalle vievä ovi oli auki. Eräs autonkuljettaja, joka oli ollut\nautoineen juuri vastapäisen puutarhan kohdalla, oli nähnyt erään\nmiehen juoksevan sieltä juuri, ennenkuin ensimmäinen poliisiauto\ntuli näkyviin. Dickin kuulustellessa autonkuljettajaa Minns ilmestyi\nnäyttämölle.\n\n\"Puhelinsoitto Margatesta\", sanoi hän, ja Dick kiiruhti taloon.\n\nVahdissa oleva salapoliisi puhui.\n\n\"Lordi meni takaisin hotelliinsa ja neiti asuntoonsa, sir. Tahdotteko\nvielä antaa joitakin määräyksiä?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Dick. \"Vartioikaa taloa koko yö ja ilmoittakaa minulle\naamulla, keitä sinne menee ja mihin aikaan.\"\n\nDick kuuli pitkämielisen salapoliisin huokaavan syvään. Hän oli ollut\nvirantoimituksessa koko päivän.\n\n\"Tiedän, että tämä on eläinrääkkäystä, mutta se on välttämätöntä, Rees.\nTehkää minulle tämä palvelus, ja lupaan hankkia teille kahden päivän\nylimääräisen loman.\"\n\n\"Hyvä, sir. Otaksun, että minun on lupa syödä hiukan illallista.\"\n\nDick antoi hänen nenäkkyytensä anteeksi ja naurahti.\n\n\"Olkaa hyvä.\" Hän kutsui hovimestarin luokseen. \"Tarvitsen muutamia\nsähkölamppuja\", sanoi hän.\n\nHän vei lamput toimistohuoneeseen ja kiersi ne paikoilleen. Hän\noli sisääntullessaan huomannut, että kaapin ovi oli auki ja että\nsalaperäisen tytön hävittyä se oli suljettu.\n\n\"Aion itse hiukan harrastaa murtovarkaan ammattia. Voitteko hankkia\nminulle sorkkaraudan?\"\n\nHän koetti vetää kaapin ovea. Tavallisesti se aukeni, kun vetäisi\nnappulasta, sillä sen sulki kaksipuolinen vieterilukko. Kesti puoli\ntuntia, ennenkuin sorkkarauta saatiin hankituksi ja koko sen ajan hän\ntutki ovea ja huomasi työnsä käyvän vaikeaksi, sillä ovi sopi niin\ntarkalleen teräspieliensä puitteisiin, ettei paperinliuskaakaan olisi\nsaanut työnnetyksi niiden väliin. Ja samassa hänen kosketellessaan\nnappulaa ovi hänen ihmeekseen avautui.\n\nDick tutki sen reunaa hyvin tarkasti ja huomasi, kuten oli\nodottanutkin, kaksi pitkulaista kuparilaattaa, jotka oli upotettu oven\npintaan. Niitä vastassa oli ovenpielessä kaksi samanlaista palasta,\njotka oli upotettu teräspintaan.\n\n\"Tässä on sähköyhteys\", sanoi hän tarkastajalle. \"Aika hölmö olen\nollutkin, kun en ole sitä ennen huomannut. Ja tuossa on toinen.\"\n\nVain hyvin tarkka silmä voi havaita saranain lähellä olevat kaksi\nvaarnaa, joiden kautta sulkuvirta kulki. Dick kävi kankineen takaseinän\nkimppuun. Hän ei ollut päässyt pitkällekään, ennen kuin huomasi\nnäkevänsä turhaa vaivaa. Hän siirtyi sivuseinään ja huomasi senkin\nolevan teräksestä. Ja sitten hänelle juolahti mieleen eräs ajatus,\nja hän lähetti miehen alas sulkemaan talon päävirrankatkaisijan ja\nsammuttamaan kaikki valot. Mutta sekin oli turhaa.\n\n\"Kiertäkää uudestaan. Kenties voima tulee sähkölämmityslaitteesta.\nKaikissa huoneissa on voimajohtokoskettimet.\"\n\nSalapoliisi, jonka Dick oli lähettänyt, viipyi vielä jonkin aikaa\nvalojen jälleen sytyttyä, ja Dick kävi kärsimättömäksi. Hän seisoi\nnojaten kaapin sivuseinään ja keskusteli vanhan virkapukuisen\ntarkastajan kanssa, kun hän äkkiä tunsi pinnan, jota hänen kätensä\nkosketti, väistyvän. Kaapin sivuseinä avautui kuten ovi. Kaksi\nminuuttia myöhemmin mies, jonka hän oli lähettänyt, palasi.\n\n\"Te siis löysitte sen\", sanoi Dick.\n\nHän otti esiin lamppunsa ja valaisi sillä pimeätä aukkoa. Kiviportaat,\njotka laskeutuivat suoraan alaspäin, olivat harvinaisen jyrkät ja\nniin kapeat, että lihavan miehen olisi ollut vaikeata niitä käyttää.\nTäytyipä Dickinkin kulkea sivuittain, askel kerrallaan ja pää\nkumarassa, koska kalteva tiilikatto oli hyvin matalalla.\n\nHän oli astunut neljä porrasta alaspäin, kun hän katsahtaessaan\noikealle näki seinässä vaakasuoran raon ja huomasi katsovansa tulisijan\nalitse huoneeseen. Täältä siis tuo selittämätön ivanauru oli kuulunut.\n\nTämä keksintö oli saanut hänet aivan ymmälle. Lontoon uudenaikaisissa\ntaloissa ei ole salakäytäviä, ja nämä portaat näyttivät hyvin\nvanhoilta. Astuimet olivat paljosta käytöstä kuluneet.\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt mitään tällaista?\" kysyi hän tarkastajalta\nolkansa yli.\n\n\"En milloinkaan\", oli vastaus, \"mutta nämä portaat olen ennen nähnyt.\"\n\nDick oli niin hämmästynyt, että pysähtyi.\n\n\"Missä?\"\n\n\"Ne olivat tämän talon ulkopuolella kolme- tai neljäkymmentä vuotta\ntakaperin. Jonkinlaiset paloportaat. Pyhän Annan veljet rakensivat ne\nsilloin, kun tämä talo oli heillä jonkinlaisena päämajana. Olen usein\nmiettinyt, mitä ukko Derrick oli mahtanut niille tehdä rakennettuaan\ntalon uudestaan. Hän liitti ne varmaan johonkin toiseen seinään.\"\n\n\"Mihin portaat päättyivät?\"\n\nVanha tarkastaja mietti.\n\n\"Luullakseni pihamaalle.\"\n\nTämä selitys ei täydellisesti haihduttanut Dick Stainesin hämmästystä.\nMiksi vanha Derrick, lainkuuliainen mies, olisi tuhlannut rahoja\ntällaisen päähänpiston tyydyttämiseen, sähköllä sulkeutuviin oviin ja\nsalaportaisiin?\n\nKuljettuaan kolmanneksen matkaa alaspäin hän näki seinässä oikealla\npuolellaan syvennyksen ja ilmeisesti toisen oven. Hän koputti siihen ja\nse kumahti ontosti. Mutta kädensijaa tai hakaa, joka olisi sen avannut,\nhän ei voinut löytää.\n\n\"Joka kerroksessa oli ovi\", sanoi tarkastaja. \"Kenties tämä ei aukene.\nTuo vanha mies pelkäsi tulta aivan mielettömästi. Hänellä oli katolla\njonkinlainen patenttikätkyt, jonka avulla hän voi hinata itsensä maahan\nja yläkerrassa riippui joka ikkunasta koukkuihin kiinnitettyjä köysiä.\"\n\nViimein he tulivat portaiden alapäähän ja ovelle, joka avautui heidän\nsitä työntäessään. Ilmeisesti ukko Derrick oli saanut insinöörit\ntässä poikkeamaan tavallisesta menettelystä, sillä yleensä virran\nkatkaiseminen sai oven liikkumattomasti sulkeutumaan. Täälläkin oli\nkatkaisija kuten portaiden yläpäässä, mutta valoa ei tullut ja Dick oli\npilkkopimeässä. Suunnatessaan lamppunsa säteet joka taholle hän näki,\nettä seiniä peittivät teräshyllyt, jokainen täynnä kyljellään olevia\npulloja. Hän oli siis viinikellarissa. Hän pisti kätensä taskuunsa.\nLarkinin avain oli vielä siellä, ja hän otti sen esiin ja avasi raskaan\nrautaoven lukon. Paenneesta tytöstä ei näkynyt jälkeäkään, eikä hän\nollut sitä odottanutkaan.\n\nDick sytytti viinikellarin sähkövalot ja tutki tarkemmin. Kolme\nseinää ja puolet neljättä oli hyllyjen peitossa. Lattialla oli iso,\nraskas rautalaari, jossa oli useita osastoja, puolet niistä täynnä\nwhiskypulloja. Hän yritti nostaa laaria voidakseen tarkemmin tutkia\nlattiaa, mutta se ei ollut millänsäkään hänen ponnistuksistaan. Hän\nhuusi erään salapoliiseista luokseen ja osoitti laaria.\n\n\"Auttakaa minua vetämään tuo syrjään\", sanoi hän.\n\nMies kumartui, tempaisi kerran ja lensi selälleen lattialle, sillä\nrautalaarin yhdessä nurkassa oli saranat ja joku oli jättänyt auki\nnäkymättömän ha'an, joka kiinnitti laarin tiiviisti seinään. Laarin\nalla oli neliömäinen aukko ja rautaportaat, jotka veivät alas pimeyteen.\n\nDick suuntasi lamppunsa alaspäin, näki, että aukko oli tuskin kuuden\njalan syvyinen, ja näki vielä muutakin. Pienen tumman kasan jotakin\nilmavaa ainetta. Hän laskeutui portaita alas ja otti sen käteensä. Se\noli naisen kaulahuivi -- sama, joka oli ollut Mary Danen kaksoisolennon\nkaulassa -- hän tunsi oudon, heikon tuoksun. Hän pani sen taskuunsa ja\nryhtyi arvioimaan, missä hän oli.\n\nHänen edessään oli matala käytävä. Hän huomasi sen kulkevan\nvaakasuoraan noin kahdenkymmenen yardin matkan, kääntyvän sitten\nylöspäin ja päättyvän neliömäiseen tiilikellariin, joka oli mitoiltaan\nnoin viisi kertaa kahdeksan jalkaa.\n\nHänen oikealla puolellaan oli toinen ovi -- raollaan. Hän työnsi sen\nauki ja tuli ulkoilmaan.\n\nHän oli jonkinlaisessa puutarhassa. Hänen edessään häämöttivät ison\nrakennuksen ääriviivat.\n\nHän katsahti taakseen tarkastellen rakennusta, josta oli tullut. Se oli\npieni punatiilinen ulkohuonerakennus, jonka kupukatossa vielä näkyi\nmuinaisen kultauksen jälkiä. Oven kivikamanaan, saman oven, josta hän\noli tullut, oli hakattu seuraavat sanat:\n\n\"Alentakaamme itsemme, että meidät ylennettäisiin.\"\n\nTarkastaja ja molemmat salapoliisit olivat tulleet hänen jälkeensä\npuutarhaan, ja Dick näytti heille kiveen hakatut sanat.\n\n\"Se on vanhojen Pyhän Annan veljesten tunnuslause\", sanoi tarkastaja.\n\"Olen muistavinani, että nämä molemmat talot olivat jonkinlaisessa\nyhteydessä keskenään. Heillä oli kappeli, joka nyt on lordi Wealdin\nautovajana. Tämä on luultavasti sen ovi.\"\n\nTarkastaja (Dick muisti nyt Bourken hänestä puhuneen) antoi hänelle\ntoisenkin mielenkiintoisen tiedon. Hän sanoi Mr. Derrickin maksaneen\ntästä hylätystä talosta, jonka puutarhassa he nyt seisoivat, hyvin\nkalliin hinnan. Kukaan ei ollut ymmärtänyt, miksi ovela kauppamies oli\nantanut nylkeä itseään niin pahasti. Joku muu talokeinottelija oli\nluultavasti ollut häntä ovelampi.\n\n\"On selvää, että ukko tunsi tämän käytävän olemassaolon. Ja siksi hän\nsuostui maksamaan talosta huikean hinnan\", sanoi Dick. \"Mutta miksi\ntaivaan nimessä hän sen teki? Hänhän oli kunniallinen mies. Asuiko\ntässä talossa koskaan ihmisiä sen jälkeen kuin hän sen osti?\"\n\n\"Asui toki\", sanoi tarkastaja, joka näiden seutujen asioissa oli kuin\ntietosanakirja. \"Täällä asui eräs nainen. Olen unohtanut hänen nimensä.\nHän kuoli noin kaksitoista vuotta sitten.\"\n\n\"Oliko hän nuori?\" kysyi Dick alkaen ymmärtää.\n\n\"Keski-ikäinen. Hän oli hyvin kaunis nainen, eräs miss Belfer.\" Hän\nnaurahti. \"Mr. Derrick voi kyllä antaa teille tietoja hänestä. Miss\nBelferin tähdenhän hän joutui riitaan isänsä kanssa ja lähti sitten\npois kotoaan.\"\n\nDick ei enää kysynyt mitään. Puutarhasta oli helppo pujahtaa pakoon,\njoko portista, josta tultiin kujaan, tai ruohoista polkua pitkin, joka\nvei talon sivuitse kadulle.\n\nPalattuaan Tommy Wealdin ruokahuoneeseen Dick otti huivin taskustaan\nja tutki sitä. Se oli hyvin tumman sininen ja hän muisti nyt, että\nse oli ollut kevyesti kietaistuna tytön kaulan ympäri. Ensitöikseen\nhän yritti soittaa Walter Derrickille. Keyleystä hänelle ei voitu\nantaa täsmällistä tietoa isännän olinpaikasta; palvelijat arvelivat\nhänen olevan jossakin pohjoisessa päin eivätkä ensinkään tietäneet\nhänen tulleen takaisin Lontooseen. Dick sai kuitenkin tietää, mihin\nhotelleihin Derrickillä oli tapana poiketa ollessaan matkalla\nSkotlantiin, ja tämän luettelon Dick antoi salapoliisikersantille, joka\nsen jälkeen vietti puoli yötä puhelimen ääressä.\n\nDerrickiä ei kuitenkaan tavattu ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin\nhän itse soitti Stamfordista kysellen uutisia. Dick oli ulkona, mutta\nheti palattuaan hän soitti majataloon, josta Mr. Derrick oli soittanut\nja esitti vaikenevalle miehelle pitkän ja yksityiskohtaisen selonteon\nedellisen yön tapahtumista.\n\n\"Saitteko tytön kiinni?\" keskeytti Walter. \"Entä mies -- sellainen\nroisto! En voi ymmärtää tätä, voitteko te?\"\n\n\"Minä en ymmärrä mitään\", tunnusti Dick. \"Erästä seikkaa tahtoisin\nvielä kysyä teiltä, Mr. Derrick. Tunnetteko erään Miss Belferin?\"\n\n\"En\", oli vastaus. \"Kuka hän on?\"\n\nDick mykistyi hetkiseksi hämmästyksestä.\n\n\"Miss Belfer oli eräs isänne ystävä.\"\n\nSeurasi pitkä tauko.\n\n\"En tunne häntä nimeltä.\"\n\n\"Hän asui teidän talonne vieressä olevassa vanhassa talossa.\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin. Todellakin. Olin unohtanut sen.\"\n\nHän ei joko voinut tai halunnut puhua tästä asiasta, sillä hän vaihtoi\nheti puheenaihetta.\n\n\"Puhuitteko salaisista käytävistä? Se kuuluu teidän alaanne vai mitä?\"\n\n\"Se on minulle hyvin outo ala\", Dick sanoi. \"Mutta tällä käytävällä on\nhyvin yksinkertainen selityksensä. Nuo molemmat talot omisti aikoinaan\neräs uskonnollinen veljeskunta ja tänä aamuna sain selville, että\nse vuonna 1845 sai Yleisten töiden ministeriöltä oikeuden rakentaa\ntunnelin molempien talojen välille. Se ei ollut mikään salaisuus,\nmutta asia näyttää joutuneen unohduksiin. Eivätkä salaportaatkaan ole\nensinkään salaperäiset, ne mainitaan nimenomaan kaupungin arkkitehdin\npöytäkirjoissa. Isänne järjesti ne varauloskäytäväksi tulipalon\nvaralle.\"\n\nHän oli lähettänyt kaksi miestä suorittamaan tutkimuksia Somerset\nHouseen ja seurakuntain kanslioihin, mutta ei ollut uskaltanut\ntoivoa saavansa tarkkoja asiatietoja Miss Belferistä. Miehet eivät\npalanneet Lowndes Squarelle, ja tullessaan Scotland Yardiin Dick\ntapasi heidät siellä odottamassa. He olivat löytäneet erään arvokkaan\ntodistuskappaleen: ei enempää eikä vähempää kuin vanhan Derrickin ja\nMartha Ann Belferin vihkimätodistuksen. Vihkiminen oli toimitettu\neräässä pohjois-Lontoon vapaakirkollisessa kappelissa, ja avioliitto\noli ollut mahdollisimman salainen. Vanhus oli itsekkäällä tavallaan\nvaatinut, että heidän piti asua eri taloissa, ja salainen avioliitto\noli kestänyt kolmetoista vuotta.\n\nDerrick oli jo lähtenyt hotellista, kun Dick uudestaan soitti, mutta\nkaksi tuntia myöhemmin hänen keltainen autonsa ajoi oven eteen ja Dick\nnäki Derrickin tulevan esiin ajajan paikalta.\n\n\"Ne näyttävät totisesti pitävän taloani omanaan! Tekee melkein mieleni\ntulla itse sinne asumaan. Sen verran huvia minullakin toki pitää heistä\nolla, minulla, joka saan maksaa kaikki vahingot\", sanoi hän nauraa\nhihittäen. \"Ja mitkä ovat tuoreimmat uutiset? Onko haamu näyttäytynyt?\nJa oletteko löytänyt kauniin nuoren naisen ja naamioidun konnan?\nVarjelkoon, tämähän on aivan kuin jännitysromaanissa!\"\n\n\"Olen löytänyt Miss Belferin.\"\n\n\"Sanokaahan nyt, kuka hitto Miss Belfer on -- mainitsitte hänet\njo aamulla?\" kysyi Derrick ihmeissään Dickin viedessä hänet\nruokahuoneeseen, missä hän enimmäkseen työskenteli.\n\n\"On hyvin mahdollista, että hänellä oli jokin toinenkin nimi. Hän oli\nse nainen, jonka tähden te jouduitte riitaan isänne kanssa -- toinen\nMrs. Derrick.\"\n\nDerrick jäi suu auki tuijottamaan.\n\n\"Menikö hän naimisiin hänen kanssaan? Oliko heillä lapsia?\" kysyi hän\nnopeasti.\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Ei ollut.\"\n\n\"Miss Belfer? Sitäkö nimeä hän käytti? Minä sanoin häntä aina Miss\nConstableksi. Omituista, että hän todella meni naimisiin... Onko teillä\ntodistuksia?\"\n\nTodistukset olivat Dickin edessä pöydällä, ja hän näytti Derrickille\njäljennökset. Tämä luki ne tarkasti, ja joka sanalta, jonka hän luki,\nhänen silmäluomensa värähtivät.\n\n\"Vai niin, vai niin... vanha rakkari... hän siis nai hänet!\"\n\nTämän hän toisti kolme tai neljä kertaa.\n\n\"Mutta lapsia ei ollut.\" Derrick hengitti syvään. \"Omituista. Olinhan\ntietenkin selvillä kaikesta tuosta, mutta kuvittelin, että se oli\npelkkää -- ystävyyttä. Meille tuli aikamoinen yhteenotto sen asian\ntakia, niin, ja rahojen ja muutamien muiden pikkuseikkain takia myös.\nOletteko varma siitä, ettei heillä ollut lapsia?\"\n\nDick nauroi.\n\n\"Inhimillisesti katsoen on varmaa, ettei niitä ollut. Henkiluetteloihin\nei ole merkitty mitään, ja eräs piiritarkastaja, joka tunsi isänne --\"\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Derrick ja jatkoi Dickin ilmoittaessa nimen:\n\"Aivan niin, olen muistavinani hänen nimensä. Ja hän siis myöskin\nsanoi, ettei heillä ollut lapsia. Niin niin. Yllätyksistä ei näytä\ntulevan loppua.\"\n\nHän puhui hyvin nopeasti, kuten mies, joka ajattelee vallan muita\nasioita.\n\n\"Mitä viime yönä oikeastaan tapahtui? Kuka tuo tyttö oli? Ettekö\nottanut häntä kiinni? Olisin sentään luullut teidän pystyvän tekemään\ntenän edes hänen puuhilleen.\"\n\n\"Hän poistui seinässä olevien portaitten kautta.\"\n\nDerrick nyökkäsi päätään.\n\n\"Tulin juuri niitä katsomaan. Enhän voi nukkua talossa tämän jälkeen.\nMissä teidän typerä ystävänne on nykyjään?\"\n\nDickiä harmitti hiukan.\n\n\"Minun typerien ystävieni lukumäärä on jotenkin rajoitettu, joten minun\npitäisi heti tietää ketä tarkoitatte.\"\n\n\"Tarkoitan Tommy Wealdia. Hän juoksentelee erään sairaanhoitajattaren\nperässä, olen kuullut. Aika hölmö! Naimisiin tänään ja eroon huomenna!\"\n\nJa sitten muuttamatta äänensävyä ja pitämättä pienintäkään taukoa, joka\nolisi osoittanut hänen aikovan siirtyä toiseen aiheeseen:\n\n\"Constable -- siksi minä häntä sanoin -- Miss Constable! Kodikas nimi\npoliisimiehelle, eikö olekin?\"\n\nDick ei sanonut mitään, ja samassa Derrick alkoi selostella\nsuunnitelmiaan.\n\n\"Aion todella lähteä ulkomaille ja antaa noille pahuksille tilaisuuden\naarteiden löytämiseen, jos heissä on siihen miestä. Luulen, että jätän\ntaloon ilmoituksen, että kunhan he jättävät minulle kymmenen prosenttia\nlöydöstään, niin saavat pitää loput. Se on kevytmielinen tarjous, joka\nsaisi isäukkoni kääntymään haudassaan. Kultaa! Siinä talossa ei ole\nkultaa muualla kuin taulujen kehyksissä!\"\n\n\"Te olitte jonkin alkaa Etelä-Afrikassa; tapasitteko milloinkaan erästä\nMiss de Villiersiä?\"\n\nDerrick työnsi huulensa miettiväisesti eteenpäin.\n\n\"En tiedä... Sen nimisiä ihmisiä on joukoittain siellä täällä\nsiirtomaassa. En ollut siellä kauankaan. Painuin pohjoiseen päin\nTulijokea myöten, sitten taas pohjoiseen Victoria järvelle ja sieltä\nitään Tanganjikaa kohti. Oletteko löytänyt uusia sormenjälkiä?\" kysyi\nhän silmiään vilkuttaen.\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"En luule, että niitä enää löydämmekään. Missään tapauksessa emme anna\nniille suurtakaan merkitystä. Bourke ja minä olemme yhtä mieltä siitä,\nettä peukalonjäljet olivat painetut leimasimella -- jonkinlainen päätön\nkeksintö --\"\n\n\"Leimasimella? Kumileimasimella?\"\n\nDerrick veti syvään henkeään.\n\n\"Miten riivatun kekseliästä! Kumileimasimellako? Onkohan tuo jossakin\nyhteydessä isäni kokoelmain kanssa? Tulin juuri sitä ajatelleeksi.\nKenties ystävämme luulee, että talossa vielä on joitakin sormenjälkiä,\nhänen muiden muassa. Kenties he etsivätkin sitä eivätkä rahaa?\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Siinä tapauksessa\", sanoi hän kuivakiskoisesti, \"he eivät kuuluttaisi\nasiaansa jättämällä jälkeensä Sloughin murhaajan peukalonjälkiä. Onko\nKeyleyssä käynyt murtovarkaita?\"\n\n\"Ei koskaan\", sanoi Derrick. \"Ollessani poissa tästä huonon onnen\ntalosta saan olla rauhassa.\"\n\nHän meni katsomaan portaita ja palasi miltei pettyneenä.\n\n\"Ne eivät ole puoleksikaan niin kummitusmaiset kuin olin luullut\",\nsanoi hän. \"Te tietenkin asetatte poliisin puutarhaan tai suljette\ntunnelin?\"\n\n\"On selvää\", sanoi Dick, \"että pieni vieraamme ei uudestaan tule sitä\ntietä. Hei, hei! Mistä sinä ilmestyit?\"\n\nDerrick pyörähti ympäri, kun Tommy Weald täyttä vauhtia ryntäsi\nhuoneeseen. Tommyllä oli aina tulinen kiire, ja hän näytti siltä, kuin\nhänellä olisi ollut enintään kaksi minuuttia aikaa.\n\n\"Paitoja, hyvä mies, paitoja\", sanoi hän nopeasti. \"En ehdi jäädä\nlounaalle. Toivottavasti sinulla on täällä hyvä olla. Terve, Derrick!\nOlen kuullut, että ystävänne ovat perinpohjaisesti tutustuneet\ntaloonne.\"\n\n\"Miten morsian voi?\" kysyi Derrick muitta mutkitta.\n\nTommy oli kyllin kaino punastuakseen.\n\n\"Hyvin\", sanoi hän hämillään. \"Miss -- hm -- Dane voi oikein hyvin.\nErinomaisen hyvin ilmoihin katsoen. Kiitän teitä ystävällisestä\nkysymyksestänne.\"\n\nHän yskäisi nolosti ja hämillään, vilkaisi sivustapäin Dickiin ja kysyi:\n\n\"Mistä saitte tietää tämän iloisen uutisen?\"\n\n\"Luin sen sanomalehdestä\", sanoi Derrick Dick Stainesin ihmeeksi.\n\n\"Oletteko julkaisseet sen?\" kysyi hän niin kiivaasti, että Tommy\nperäytyi.\n\n\"Tietenkin!\" sanoi hän voitonvarmasti. \"Miksi hitossa en olisi sitä\ntehnyt. Mary tahtoo, minä tahdon, ja tätini ovat mielissään.\"\n\nDick ei voinut muuta kuin katsella häntä ihmetellen ja kärsien.\n\n\"Hääpäivä on siis määrätty?\" sanoi hän hiukan käheästi.\n\n\"Syyskuun neljäntenä, ystäväni. Aiomme lähteä Bellaggioon, olkoonpa se\nsitten missä tahansa, kuherruskuukaudeksi. Pidämme hiljaiset häät.\"\n\n\"Mikä merkitsee sitä, että sinun ei anneta lörpötellä\", sanoi Dick\ntöykeästi.\n\nHän oli ymmällä, liiaksi ymmällä voidakseen olla kohtelias. Koko hänen\nmaailmansa oli menossa nurin. Tässä eräs hänen parhaista ystävistään\noli menossa naimisiin tytön kanssa, joka kuului tai näytti kuuluvan\nmitä vaarallisimpaan rikosjärjestoon, eikä hän voinut varoittaa häntä\nolematta uskoton omalle ihanteelleen. Tilanne oli niin uskomaton, että\nsellaisen olisi luullut voivan syntyä vain mielisairaan hämmentyneissä\naivoissa.\n\n\"Minä luovun\", sanoi hän.\n\n\"Luovut mistä, veikkoseni? Älä ole äkkipikainen.\" Tommy nosti\nrukoilevasti kättään. \"Sinä saat olla sulhasen 'best man'.\"\n\n\"Ja minä lähetän teille häälahjan\", sanoi Derrick sydämellisesti ja\ntaputti onnellista miestä selkään.\n\nDerrick ja Tommy lähtivät huoneesta yhdessä, Derrick lounaalle ja\nTommy hovimestarinsa avulla paitoja etsimään. Ja Dick jäi yksin\nselvittelemään mielessään tätä järjetöntä kohtalon leikkiä. Mary Dane\noli puhunut totta sanoessaan rakastavansa häntä. Sitä hän ei tahtonut\nedes epäillä. Entä siis tämä uskomaton tosiasia! Hän aikoi mennä\nnaimisiin Tommy Wealdin kanssa, jota hän tuskin tunsi. Dick ei voinut\nuskoa, että Tommyn asema, hänen kiistämätön varallisuutensa, olivat\nhoukutelleet hänet astumaan tämän askelen. Se oli mahdotonta. Asialla\ntäytyi olla jokin toinen selitys.\n\nTommy tuli alas tietämättään tarjoten hänelle tilaisuuden kuulla Maryn\nomilta huulilta, miksi hän oli luvannut tulla Tommy Wealdin vaimoksi.\n\n\"Mitä sanot pienestä pyrähdyksestä Eastbourneen -- niin, me olemme\nmuuttaneet Eastbourneen -- hurjan mukava paikka -- Beachy Head ja\nkaikki.\"\n\nTommy oli hämmästyttävän vaivattomasti tottunut kiertelevään elämäänsä.\n\n\"Tulimme sinne tänä aamuna. Veikkoseni, minä perehdyn niin\nperusteellisesti Englannin kylpypaikkoihin, että pian tunnen kaikki\nravintolanemännät ulkonäöltä.\"\n\n\"Miten pitkän ajan tuo matka veisi?\"\n\nTommy mietti.\n\n\"Jos autonkuljettaja ajaa, noin pari tuntia\", sanoi hän. \"Jos minä\najan, puolitoista.\"\n\nDick epäröi.\n\n\"Hän puhui sinusta eilisiltana\", jatkoi Tommy, \"ja sanoi, että sinä\nolet erinomainen mies ja että hän piti sinusta hirveästi.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Dick.\n\n\"Älä viitsi olla ivallinen, mies hyvä. Minä vain toistan hänen sanansa.\nOle suurpiirteinen, Dicky. Olen lyönyt sinut laudalta, mies, mutta en\nkanna sinulle kaunaa.\"\n\n\"Sinä et ole ensinkään lyönyt minua laudalta\", sanoi Dick kiivaasti,\n\"ja minä kannan sinulle kaunaa aika tavalla. Ja jos suvaitset, niin\npyytäisin, ettet keskustelisi minusta Maryn etkä muidenkaan kanssa.\"\n\n\"Älä ole tyttömäinen\", sanoi Tommy vakavasti, ja Dickin täytyi myöntää,\nettä hänen laatusanansa oli jotenkin oikeaan osuva. Hän oli ollut\nlapsellinen mustasukkaisuudessaan.\n\nHän soitti Bourkelle ja ilmoitti lähtevänsä Eastbourneen iltaa\nviettämään.\n\n\"Hyvä keksintö! Mikä on Eastbournen vetovoima?\"\n\n\"Weald\", vastasi Dick.\n\nAutonkuljettaja ajoi, mikä oli sekä lohdullista että harmillista, sillä\nnyt Tommy voi omistaa kaiken huomionsa seurustelulle ja kertoa hänelle\nyksityiskohtaisesti, mihin järjestelyihin hän aikoi ryhtyä nuoren\nvaimonsa hyväksi ja mitä hänen tätinsä oli kirjoittanut Cromerista ja\ntoinen täti sähköttänyt Derbystä, ja miten viheliäistä miehen elämä\noli, ellei hänellä ollut älyä mennä naimisiin.\n\n\"Puhukaamme koirakilpa-ajoista\", sanoi Dick.\n\n\"Minä en tiedä koirakilpa-ajoista niin mitään\", vastasi Tommy.\n\n\"Haluaisin sittenkin mieluummin kuulla mielipiteesi niistä\", tiuskaisi\nDick.\n\nTommy oli niin haltioituneessa mielentilassa, ettei hän edes\nloukkaantunut.\n\nHe ajoivat Lewesin kautta ja pysähtyivät tähän ikivanhaan kaupunkiin\nteetä juomaan. Auton pyörähtäessä suurimman hotellin edustalle Dick\nvilaukselta näki suuren keltaisen Rollsin autovajan edustalla.\n\n\"Se on ystävämme Derrickin\", sanoi Tommy, joka myöskin oli huomannut\nauton. \"Lystikäs vanha veijari! Tiedätkö, mitä hän kysyi minulta, kun\nmenimme yhdessä ulos huoneesta? Kysyi, enkö möisi taulujani. Oletko\nmilloinkaan kuullut mitään niin perinpohjaisen mahdotonta?\"\n\n\"Mitä tauluja?\"\n\nTommy katseli häntä nuhteleva ilme silmissään. \"Etkö ole nähnyt niitä\nruokahuoneessa, mies. Missä taiteellinen silmäsi on?\"\n\nDick muisti, että huoneessa oli neljä suurta taulua ja että ne olivat\nmaisemia, jotka eivät häntä sanottavasti kiinnostaneet.\n\n\"Neljä Englannin parasta Constablea\", sanoi Tommy ponnekkaasti.\n\n\"Mitä? Constablea? En tietänyt sitä. Onko niissä sattumalta nimet\nkehyksissä?\"\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi Tommy väsyneesti, \"joka kehyksessä on pieni\nlaatta, johon taiteilijan nimi on merkitty, ja elleivät vanhat\nsilmäraukkasi ole vähän hunningolla, niin sinun on täytynyt nähdä se --\nConstable, ei muuta.\"\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Dick hitaasti, \"Constable, ei muuta.\"\n\nOliko pelkkä sattuman oikku, että Derrick oli nimittänyt isänsä\nvaimoa 'Miss Constableksi'? Hän muisti, että miljoonamies oli\nkatsellut ympärilleen huoneessa hänen kysyessään miss Belferistä, ja\nsilloin äkkiä muistanut tämän naisen, jonka hän sanoi tunteneensa\ntoisennimisenä.\n\nDick muisti sekä taulut että nimilaatat; hän oli huomioinut ne\nvaistomaisesti samaten kuin muutkin huoneessa olevat esineet.\n\n\"Omituista, todellakin hyvin omituista!\"\n\n\"Mikä on todellakin hyvin omituista?\" kysyi Tommy, joka asteli edellä\nseurusteluhuoneeseen päin. \"Taulutko? Olet väärässä, veikkoseni, niissä\nei ole mitään omituista.\"\n\nHänellä oli tapana pysähtyä hyvin äkkiarvaamatta, niin että ihmisten,\njotka kulkivat hänen kintereillään, täytyi joko törmätä häneen tai\nväistää. Hän pysähtyi esittääkseen mielipiteensä sopivien kehysten\nvalitsemisen vaikeudesta. Dick työnsi häntä eteenpäin.\n\nSeurusteluhuone oli tähän aikaan päivästä täpöisen täynnä teetä juovia\nihmisiä. Oli Lewesin kaksipäiväisten ratsastuskilpailujen ensimmäinen\npäivä, ja he olivat saapuneet melkein samaan aikaan kuin suuri joukko\nkilpailuista saapuvia urheihjoita. Mutta Mr. Derrickistä ei näkynyt\njälkeäkään. Heidän lopetettuaan teenjuontinsa ja mentyään ulos Dick\nkatsahti autovajan edustalle ja huomasi keltaisen Rollsin kadonneen.\n\nAutojen valvoja sanoi herrasmiehen jatkaneen matkaansa Brightoniin päin.\n\n\"Olen hirveän vihainen Derrickille\", sanoi Tommy.\n\n\"Miksi ihmeessä?\" kysyi Dick.\n\n\"Siksi, veikkoseni, että hän oli viedä hengen tulevalta lady Wealdiltä.\nKun ajattelen, mitä tuo keltainen autopeto olisi voinut saada aikaan\n-- en voi ajatella mitään pahempaa kohtaloa kuin että keltainen auto\nantaisi minulle matkapassit tästä maailmasta -- ja miten se olisi\nvoinut -- hyi! Hyvä Jumala! En siedä sitä ajatellakaan.\"\n\nDick koetti teeskennellä mielenkiintoa ystävänsä hämmästyttävää\navioliittoa kohtaan. Hän huomasi kysyvänsä uudestaan asioita, joita oli\njo kerran kysynyt.\n\n\"Syyskuun neljäntenä. Johan sinulle sanoin, hyvä mies. Taivaan tähden,\nälä lupaudu muualle sinä päivänä.\"\n\n\"Tietääkö Mary minun tulevan? Ei, ei häihin, sinä aasi! Tänään!\"\n\nTommy pudisti päätään.\n\n\"Ei tiedä. En nähnyt häntä tänä aamuna ennen lähtöäni. Vanha Cornfort\nraukka oli ollut valveilla kello kolmesta lähtien. Mitenkähän hänen käy\nMaryn lähdettyä?\" Tommy pudisti surumielisesti päätään.\n\n\"Maailmassa on muitakin sairaanhoitajattaria\", sanoi Dick töykeästi..\n\"Ja nyt eläinnäyttelyä katsomaan.\"\n\nTommy loi häneen katseen, joka oli kuin kuolevan kauriin.\n\n\"Älä puhu eläinnäyttelystä, rakas ystävä\", sanoi hän loukkaantuneena.\n\"Se ei sovi sivistyneelle miehelle.\"\n\n\"Valitan\", sanoi Dick.\n\nHe ajoivat suoraan yksityishotelliin, missä Mr. Cornfortin seurue asui.\n\nMary ja hänen hoidokkinsa olivat ulkona. He löysivät heidät erään\nkatoksen luota, mistä oli näköala merelle. Mary tervehti Lontoosta\ntullutta vierasta hyvin kylmästi. Dickin katse suuntautui heti hänen\nkaulaansa; hänellä oli sairaanhoitajatarpuku, joka jätti koko kaulan\nnäkyviin -- eikä siinä ilmeisesti ollutkaan mitään peittämistä. Jos\nhän olisi ollut sama tyttö, joka edellisenä yönä oli ollut Derrickin\ntalossa, niin hänen kaulansa ainakin olisi luullut saaneen naarmuja,\nvaikka huivi kenties olikin suojellut häntä. Dick pani kätensä\ntaskuunsa, kosketti tuota pehmeää esinettä ja inhosi omia epäilyksiään.\n\nMary näytti hänestä väsyneeltä ja sairaalta, ja se huolestutti häntä,\nvaikka hän ei ymmärtänyt miksi, kun kerran tytön lörpöttelevä sulhanen\noli vieressä valmiina jakamaan kaikki hänen taakkansa.\n\nHän oli hyvin onneton ja toivoi, ettei olisi tullutkaan. Hän piti\nvarmana, että saisi viettää illan tämän nuoren rakastuneen parin\nseurassa -- itse hän tunsi olevansa äärettömän vanha -- eikä tämä\nmahdollisuus häntä juuri viehättänyt.\n\n\"Oletteko lomalla, Mr. Staines, vai oletteko täällä virka-asioissa?\"\nkysyi tyttö.\n\n\"Olen lomalla -- tai virka-asioilla, miten vain haluaa sanoa.\" Hän\nyritti olla leikillinen, mutta epäonnistui surkeasti.\n\nHän ei voinut päästä selville Marysta eikä tulkita hänen\nkäyttäytymistään muuten, kuin että hänen läsnäolonsa tyttöä häiritsi.\n\n\"Mr. Cornfort palaa pian sisään. Ettekö veisi minua jonnekin teetä\njuomaan?\" kysyi hän.\n\nDick katsahti vaistomaisesti Tommyyn.\n\n\"Tommyn ei tarvitse tulla mukaan\", sanoi tyttö lukien hänen ajatuksensa.\n\n\"Eikö todellakaan?\" sanoi närkästynyt Tommy.\n\nDickiltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta se omituinen seikka, että\nTommyn vastalauseesta puuttui sydämellinen sävy, ja myöhemmin heidän\nkävellessään yhdessä Tommy selltti syyn.\n\n\"Hän on kullanmuru, mutta päivällä hän aina on peloittavan asiallinen,\nhyvä mies. Oikein selkäpiitäni karmii, niin pisteliäs hän on minua\nkohtaan. Eikä siedä vähintäkään kuhertelua.\"\n\n\"Mitä?\" kysyi Dick.\n\n\"Tiedät mitä tarkoitan. Olet toki itsekin ollut rakastunut. Minä\ntarkoitan... olemmehan me kaikki ihmisiä, eikä hän harrasta kuhertelua\nkeskellä kirkasta päivää ihmisten silmien edessä.\"\n\n\"Mikä harvinainen tyttö!\"\n\n\"Säästä pilkalliset huomautuksesi\", sanoi Tommy loukkaantumatta. \"On\nvaikka kuinka paljon rauhallisia pieniä soppia, missä ihminen voi istua\nrauhassa uteliailta katseilta. Mutta hän ei tahdo mennä sellaisiin\npaikkoihin päivällä. Kun eräänä päivänä yritin tarttua hänen käteensä,\nniin hän kysyi, peloittiko minua. Minä tarkoitan --\"\n\nDick ei milloinkaan ollut voinut uneksia, että toisen miehen\nlemmenhuolet voisivat tuntua hänestä niin sietämättömiltä.\nHän totuttautui kuuntelemaan kuulematta mitään ja lausumaan\nsopivia kysymyksiä toisen äänenvaihtelujen mukaan. He seurasivat\nrullatuoliseuruetta kaupungin läpi ja auttoivat kerran työntämään\ntuota keltaista kummitusta jyrkässä ylämäessä. Hotellin ovenvartijan\nauttaessa rullatuolia hissiin Mary sopi hänen kanssaan tapaamisesta.\nJa kello viideltä Dick istui ilmavassa kahvilassa ja katseh rannalla\nleikkivää lapsilaumaa, kun Mary liiteli sisään. Hän oli ollut hyvin\nmuodollinen ja jäykkä heidän tavatessaan aikaisemmin, mutta nyt hän oli\nhilpeimmällä tuulellaan.\n\n\"Lausun teidät tervetulleeksi kaupunkiimme!\" hän kiusoitteli.\n\"Ja näyttäkäähän nyt minulle, miten poliisivirkamies käyttäytyy\nviettäessään vapaapäivää. Ensiksikin, tahdotteko tietää\njotakin rikoksellisesta menneisyydestäni? Entä oletteko nähnyt\nkaksoisolentoani? Pieni tyttö raukka! Hän mahtaa olla Lontoon\ntoimeliain nainen.\"\n\n\"Onko tämä teidän?\"\n\nDick otti käteensä huivin ja pani sen pöydälle. Tyttö otti sen\nsanaakaan sanomatta ja tutki sitä uteliaasti.\n\n\"Se on todella aivan samanlainen kuin minun huivini. Ostin sen viime\nkerralla kaupungissa käydessäni.\"\n\n\"Onko se teidän?\" kysyi Dick taas.\n\nTyttö avasi käsilaukkunsa, pisti kätensä siihen, otti esiin toisen\naivan samanlaisen huivin ja levitti sen pöydälle.\n\n\"Onko tuo kaksoisolentoni?\" kysyi hän, ja nauru vilkkui hänen\nsilmistään. \"Huivillanikin on siis kaksoisolento?\"\n\nDick aikoi pistää silkkihuivin takaisin taskuunsa, mutta tyttö esti sen.\n\n\"Antakaa se minulle, ellen riistä teiltä hyvin tärkeätä johtolankaa.\"\n\nDick ojensi sen hänelle.\n\n\"Liittäkää se kokoelmiinne\", sanoi hän.\n\n\"Mies raukka!\" Mary taputti ystävällisesti Dickin kättä. \"Tommy on\nkertonut minulle, miten paljon vaivaa teillä on ohut noista Mr.\nDerrickin talon kurjista vieraista. Tommy sanoi, että he repivät\nhajalle erään seinän, onko se totta?\"\n\n\"Tommy puhuu aika paljon liikaa.\"\n\n\"Hän ei kerro minulle läheskään tarpeeksi\", sanoi tyttö, \"vaikka\nmyönnänkin, että hän puhuu liikaa.\"\n\n\"Muistattehan Lordy Brownin?\"\n\nTyttö nyökkäsi, ja hymy pakeni hänen kasvoiltaan.\n\n\"Tuon miehen, joka murhattiin? Muistan. Hänhän oli sama mies, joka\npuhutteli minua Bloomsbury Squarella ja luuli tuntevansa minut. Mies\nparka!\"\n\n\"Surkutteletteko häntä?\" Kysymys oli hyvin typerä.\n\n\"Tietenkin, ettekö tekin surkuttele häntä? Minun käy häntä hirveästi\nsääli. Ja hänen pientä vaimoraukkaansa!\"\n\nDick katsahti nopeasti ylös.\n\n\"Mitä te tiedätte hänen vaimostaan?\"\n\nTytön vastaus viipyi hetkisen.\n\n\"En voi keksiä sopivaa valhetta\", sanoi hän hyvin kevyesti. \"Ja siksi\npyydän, että annatte minun olla vastaamatta tuohon kysymykseen. Tiedän,\nettä hänellä on vaimo, joka on tai oli hyvin vaikeassa asemassa.\nHänellä on kaksi tai kolme lasta.\"\n\n\"Té siis tunsitte Lordy Brownin?\"\n\n\"Tunsin, olen kerran keskustellut hänen kanssaan.\"\n\n\"Milloin?\"\n\nMary työnsi tuolinsa taaksepäin ja hänen silmänsä vilkkuivat.\n\n\"Nyt te olette poliisivirkailija!\" sanoi hän syyttävästi. \"On kai\nvaikeata vapautua tottumuksestaan. Näin hänet sen jälkeen kuin olimme\ntavanneet toisemme Bloomsbury Squarella. Tyydyttääkö se teitä?\"\n\n\"Ettekä kertonut sitä minulle.\"\n\n\"Ette koskaan sitä kysynytkään. Sitäpaitsi en luullut Lordy Brownin\nteitä kiinnostavan -- tai tiesin kyllä. Mutta en kertonut sitä teille,\nkoska -- no niin, koska se olisi ollut minulle hyvin vaikeata.\"\n\n\"Te olette ihmeellinen tyttö\", sanoi Dick.\n\n\"Niinpä itsekin ennen luulin\", vastas Mary ja huokasi. \"Mutta en enää\nluule niin. Luulen olevani jotenkin --\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Epäonnistunut ihminen. Teeskentely on vienyt minut onnettomuuteen.\"\n\nDickin vastaus oli jotenkin töykeä.\n\n\"Tommy ei pysty teitä siitä parantamaan\", sanoi hän.\n\nTyttö loi häneen moittivan katseen.\n\n\"Tekisi mieleni lyödä teitä noiden sanojen takia\", sanoi hän. \"Tommy\nparka!\"\n\n\"En todellakaan voi ymmärtää teitä, Mary. Miksi te menette naimisiin\nWealdin kanssa?\"\n\n\"Sanokaa häntä Tommyksi, se sopii hänelle niin paljon paremmin. Minä\nkuvittelin aina kreivejä hyvin punakasvoisiksi herroiksi, joilla on\nnyrkit kuin lampaanlavat. Miksikä menen hänen kanssaan naimisiin? Kuka\nsanoi, että menen hänen kanssaan naimisiin?\"\n\n\"Mutta onhan se julistettu maailmalle lehdissä\", sanoi Dick\nnärkästyneenä. \"Miksi te kiemurtelette?\"\n\n\"Älkäämme riidelkö\", sanoi tyttö tarjoilijattaren lähestyessä kantaen\ntarjotinta, jolla oli korkea pino kuppeja ja teevateja ja häikäisevä\nvalikoima makeisia. \"Kuvitelkaa nyt, että minä olen ilkeä vampyyri,\njoka koettaa viekoitella teiltä salaisia tietoja. Oletteko saanut\nselville mitään todella kiinnostavaa? Tommy sanoi teidän löytäneen\njotakin jostakin vanhasta arkusta.\"\n\n\"En ymmärrä, miksi kerroin Tommylle. Mutta missään tapauksessa se ei\nollut mitään tärkeätä -- jonkinlainen ilmapumppu tai kuten me lapsina\nsanoimme, 'imuri'. Sitä käytetään tasapintaisten esineitten nostamiseen\ntai vetämiseen.\"\n\nHän kohotti katseensa pienestä leivoksesta, jota hän par'aikaa\nkäsitteli ja mykistyi hämmästyksestä nähdessään tytön kasvojen ilmeen.\nMary tuijotti häneen silmät selällään ja huulet puoliavoinna.\n\n\"Mikä ihmeessä teille tuli?\"\n\nTyttö oli hetkiseksi kadottanut tasapainonsa ja sai sen heti takaisin,\nvaikkakin vaivalloisesti.\n\n\"Minulleko?\" änkytti hän. \"Ei mikään... satuin vain juuri muistamaan,\nettä unohdin antaa Mr. Cornfortille hänen --lääkkeensä.\"\n\n\"Mikä teille tuli?\" kysyi Dick uudestaan. \"Te ajattelitte jotakin\nvallan muuta kuin Mr. Cornfortin lääkettä. Sitäpaitsi hän ei käytä\nlääkkeitä. Sen olette itse minulle sanonut.\"\n\n\"Kertokaa minulle tuosta ilmapumpusta, minkämuotoinen se oli? En\nyritäkään väittää, ettei se kiinnosta minua.\"\n\nDick kuvaili sen lyhyesti noituen Tommyn puheliaisuutta. Mutta mitäpä\nmerkitystä tuolla jokapäiväisellä työkalulla olisi voinut olla.\n\nTyttö katsoi kattoon ja siristi silmiään. Dick arvasi hänen ajattelevan\njotakin ja ajattelevan hyvin nopeasti.\n\n\"Voitteko muistaa mitään muuta tuosta pumpusta?\"\n\nNärkästyksestään huolimatta Dick nauroi.\n\n\"Voinpa kylläkin. Voisin kuvailla sen teille niin tarkasti, että\nosaisitte valmistaa itse samanlaisen. Se ei ole tavallisten\nilmapumppujen kaltainen, sillä sen keskikohdalla on ohut pitkä\nteräsneula. Huomasimme sen vasta äskettäin tutkiessamme sitä. Lähellä\nkädensijaa on pienen pieni ruuvi. Päällikköni arvelee, että pumppua\non käytetty jonkin pyöreän esineen nostamiseen ja että neulan\ntarkoituksena on ollut keskikohdan löytäminen. Muuta en voi sanoa ja\nolen jo kertonut liiankin paljon.\"\n\nJa samassa Mary palasi nykyhetkeen.\n\n\"Voitteko viipyä täällä huomisiltaan?\"\n\nDick sanoi, että hänen täytyi lähteä aamupäivällä, lounaan tienoissa.\nAikaisemminkin, jos Derrickin talossa tapahtui jotakin huolestuttavaa.\nHän oli jättänyt sinne kaksi miestä neuvottelematta omistajan kanssa.\n\n\"Minä en luule, että siellä tapahtuu mitään huolestuttavaa\", sanoi\ntyttö heidän kulkiessaan kauniilla rantatiellä.\n\n\"Voitteko taata sen?\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"En voi vastata kaksoisolennostani. Tommy sanoi teidän löytäneen\nSloughin murhaajan sormenjäljen.\"\n\n\"Mitä te tiedätte Sloughin murhaajasta?\", Dick kysyi.\n\n\"Hyvin vähän, paitsi että hänen nimensä oli Herman Lavinski ja että\nhän oli englantilaistunut venäläinen. Ja tuolla on Tommy suorastaan\nsäteilevän näköisenä. Pyysin, että hän tulisi minua noutamaan.\"\n\n\"Odottakaa hetkinen.\" Kiihdyksissään Dick tarttui tytön käsivarteen.\n\"Mikä hänen nimensä oli, sanoitteko sen?\"\n\n\"Herman Lavinski.\"\n\n\"Mutta mistä te sen tiedätte?\"\n\nTyttö katseli häntä hetkisen, ja hänen silmänsä hymyilivät.\n\n\"Kuulin sen kaksoisolennoltani.\"\n\nEnnenkuin puoli tuntia oli kulunut, keskusteli Dick puhehmessa Scotland\nYardin arkisto-osaston kanssa. Jos tyttö piti häntä pilkkanaan, niin\nhän totisesti teki sen hyvin taitavasti. Mutta Dickistä tuntui siltä,\nettä hän sanoessaan tuon nimen oli ehdottomasti tosissaan.\n\nHän antoi toimistolle aikaa tietojensa tarkastamiseen ja soitti sitten\nuudestaan Lontooseen.\n\n\"Ei, sir, hän ei ole milloinkaan ollut meidän käsissämme, mutta\njoitakin vuosia takaperin hän oli lisäluettelossa A.\"\n\nLisäluetteloon A merkittiin niiden ulkomaisten rikoksentekijäin nimet,\njoiden epäiltiin olevan Englannissa.\n\n\"Lukekaa, mitä hänestä sanotaan\", käski Dick, ja jatkoi kuultuaan\ntuntomerkit: \"Sormenjälkeä ei ole?\"\n\n\"Ei, sir. Kenties hän on ollut vangittuna uikomailla. Tiedustelen asiaa\nPariisista. En varmaan tiedä, säilyttävätkö he sormenjäljet.\"\n\nDick ei myöskään ollut siitä varma.\n\nVarmaa oli siis ainakin, että oli olemassa mies nimeltä Lavinski, ja\nkuvaus, joka Dickille oli luettu, oli yhdenmukainen sen kanssa, jonka\nScotland Yardin arkisto oli saanut kymmenen vuotta sitten. Mary Dane\nei ollut jutellut omiaan, ja Dick olisikin hämmästynyt, jos niin olisi\nollut asianlaita.\n\nHänen sydäntään vihloi aina hänen nähdessään tytön Tommyn seurassa,\nja hän liittyi heihin rannalla jotenkin vastahakoisesti. Mr. Cornfort\nnukkui. Hän näki ajelemattoman tuolimiehen istuvan penkillä poltellen\nja tyytyväisenä maailmaansa.\n\n\"Mikä on tuon teidän kuormajuhtanne nimi?\"\n\n\"Jos tarkoitatte tuolimiestämme, niin olette hyvin epäkohtelias\", sanoi\ntyttö vakavasti. \"Hänen nimensä on Henry.\"\n\n\"Puhuuko hän koskaan?\"\n\n\"Hänen tiedetään kerran tilanneen päivällisensä\", sanoi tyttö ja jatkoi\nsitten: \"Mr. Staines, pyytäisin teitä puhumaan Tommyn kanssa. Hän on\nollut itsepäinen.\"\n\nTommy oli pahalla tuulella, istui jalat ristissä kuin tuhma poika ja\nheitteli kaikki ulottuvillaan olevat kivet mereen.\n\n\"En todellakaan luule, että viitsimme keskustella siitä asiasta, Mary\",\nsanoi hän kärsimättömästi. \"Tarkoitan, että asia on meidän keskinäinen\nsalaisuutemme.\"\n\n\"Mutta se ei ole mikään salaisuus\", sanoi tyttö. \"Se on julkinen asia\n-- ainakin sinä tahdoit tehdä sen julkiseksi.\"\n\nTommy nousi arvokkaasti seisomaan.\n\n\"Minä palaan Lontooseen\", sanoi hän.\n\nMary otti pienen smaragdirenkaan sormestaan.\n\n\"Ota tämä mukaasi.\"\n\nTommy pehmeni uhkauksen edessä.\n\n\"Älä ole mahdoton\", sanoi hän. \"Pane se sormeesi, pane heti!\" Sitten\nhän äkkiä kumartui ja tarttui tytön käteen. \"Minähän sanoin sinulle,\nettei tuo sormus sovi sormeesi. Annan pienentää sen huomiseksi,\narmollinen lady.\"\n\n\"Älä sano minua armolliseksi ladyksi, Tommy\", sanoi tyttö väsyneesti.\n\"Tiedäthän, että se saa minut tuntemaan itseni pelkiksi kiharoiksi ja\nkrinoliineiksi.\"\n\nTommy katsoi tärkeän näköisenä kelloaan. Hän oli minuutissa ehtinyt\nnousta synkkyyden kuilusta itseluottamuksen kukkuloille.\n\n\"Käväisen vain hotellissa -- etkö tule päivälliselle?\"\n\n\"Syön päivällistä Mr. Stainesin kanssa\", sanoi Mary.\n\nTommy sävähti sen kuullessaan.\n\n\"Vai niin, olkoon menneeksi.\" Hän poistui lausuen itsekseen katkonaisia\nsanoja.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi Dick.\n\n\"Tommy tahtoo olla hellä. Luulen, ettei hän milloinkaan ole saanut\nosakseen äidin huolenpitoa. Muuten teidän ei tarvitse muuttaa pukua\ntänä iltana. Mr. Cornfort nukkuu ja hän sanoi tahtovansa mennä ulos\npimeän tultua. Voitte liittyä karavaaniimme.\"\n\nHe puhuivat kaikenlaisista pikkuasioista. Dick mainitsi sattumalta\nnähneensä Walter Derrickin auton Lewesissä.\n\n\"Pidättekö te hänestä?\" kysyi tyttö.\n\n\"Pidän oikeastaan aika paljon. Ettekö te pidä?\"\n\n\"Minä en voi arvostella häntä oikein puolueettomasti. Muistanette kai,\nmiten vähällä hän oli viedä minulta hengen.\"\n\n\"Te ette näyttänyt siltä kuin olisitte ollut hengenhädässä. Minusta te\nolitte kylmäverisin ihminen, jonka milloinkaan olen tavannut.\"\n\n\"Se oli sulaa -- miksi sitä nyt sanotaan -- silmänlumetta. Olin\nvarmasti kauhuissani. Tuhat kertaa kauhistuneempi kuin silloin, kun\nLordy Brown tunsi minut verivihollisekseen. Olette tietenkin hankkinut\ntietoja Lavinskista?\"\n\nDick nyökkäsi.\n\n\"No?\" kysyi tyttö. \"Onko sellainen henkilö olemassa?\"\n\nDick nyökkäsi taas.\n\n\"Hämmästyittekö?\"\n\n\"Olisin hämmästynyt, ellei häntä olisi ollut olemassa\", sanoi Dick,\n\"sen jälkeen kuin te olitte sen minulle sanonut.\"\n\nMary nauroi hiljaa.\n\n\"Tuo osoittaa hyvin liikuttavaa luottamusta minuun. Pidättekö siitä\najatuksesta, että menen naimisiin Tommyn kanssa?\"\n\nDick hengitti syvään.\n\n\"Se on minusta kamalaa. Ei siksi, ettei Tommy olisi erinomainen poika,\nhyvin kunnon poika\", sanoi hän varovaisesti, \"mutta --\"\n\n\"Miksi se on kamalaa?\" Mary katseli häneen niin kiinteästi, että hän\nmelkein unohti istuvansa siinä tuhansien lasten ja lastenhoitajain,\nmammain ja pappain näkyvissä puhumattakaan kiertelevistä valokuvaajista.\n\n\"Siksi, että rakastan teitä.\"\n\nHän ei tuntenut omaa ääntään sanoessaan nämä sanat. Mary ei irroittanut\nkatsettaan hänen silmistään, tutkivaa, kiihkeää katsettaan. Dick oli\nnähnyt noissa silmissä tuskan ilmeen, ja se teki ne hänelle kahta\nkalliimmiksi.\n\n\"Milloin te sen huomasitte? -- Victoria asemallako? Olenko houkutellut\nteiltä tämän tunnustuksen?\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Luulen rakastaneeni teitä jo Brightonissa ja päässeeni siitä selville\nLowndes Squarella. En todellakaan tiedä, miksi ensinkään rakastan\nteitä.\"\n\nHymy väreili tytön huulilla.\n\n\"Tuopa kuulostaa järkeilevältä. Tietääkö kukaan ihminen, miksi hän\nrakastaa?\"\n\n\"Minä en tiedä, miksi teitä rakastan\", toisti Dick itsepäisesti,\n\"varsinkin, koska olen täynnä epäilyksiä teitä kohtaan. Nytkään en\nvoi niistä vapautua. Maailmassa ei ole toista teidänlaistanne naista.\nTunnen teidän silmänne, teidän suunne, jokaisen piirteenne. Näin teidät\nDerrickin talossa viime yönä -- naamioidun miehen käsissä, joka yritti\nkuristaa teidät. Olen koko päivän etsinyt mustelmia kaulastanne.\"\n\n\"Oletteko?\"\n\nJa sitten Mary taas sai hänet hämmästymään, Hän kostutti sormenpäänsä\nja siveli sillä kaulaansa, ja Dickin silmien eteen ilmestyi pitkulainen\nmustelma.\n\n\"Tällaistako?\" kysyi tyttö.\n\nDick ei kyennyt vastaamaan.\n\nMary otti pienen kultarasian käsilaukustaan, avasi sen, katsahti\nkannessa olevaan peiliin ja paineli pienellä tyynyllä kaulaansa. Sen\ntehtyä tehtävänsä mustelma oli kadonnut.\n\n\"Näin teidän katselevan kaulaani\", sanoi Mary puolittain hymyillen,\nmutta hyvin totisena. \"Te vilkaisitte kaulaani tavatessanne minut tänä\niltapäivänä.\"\n\n\"Te siis olitte siellä?\" sanoi Dick matalalla äänellä.\n\nTyttö nyökkäsi.\n\nDick ei voinut muuta kuin pudistaa neuvottomana päätään.\n\n\"Jumalan tähden, miksi? Ettehän te sittenkään voinut olla siellä. Tommy\noli teidän kanssanne koko eilisillan.\"\n\nMary kosketti hänen kättään -- miten viehättävä olikaan tuo hänen\nhyväilevä pieni temppunsa.\n\n\"Te olette hirveän mahdoton mies, Dick Staines\", sanoi hän.\n\"Todistettuanne, että minut yritettiin hitaasti kuristaa kuoliaaksi,\nettä olin ilkeä murtovaras, te nyt yritätte todistaa minun olleen\nmuualla. Mutta nyt näytän teille parhaan temppuni.\"\n\nTaas hän otti esille pienen rasiansa ja siveli mustelman jälleen\nnäkyviin. Sitten hän kostutti nenäliinansa nurkan kielensä kärjellä,\nhieroi sillä kaulaansa ja kas: mustelma oli kadonnut.\n\n\"Oletteko nyt tyytyväinen?\"\n\n\"Mutta -- mutta --\", Dick sammalsi.\n\n\"Kaulassani ei ole mustelmaa\", sanoi hän, \"mutta en olisi tahtonut\ntuottaa teille pettymystä. Ajattelin esittää sen jännittävänä\nohjelmannumerona teepöydässä. Sain aamulla päähänpiston, että te\nkenties odotitte saavanne nähdä sen, ja kekseliäs mieleni ryhtyi\ntoimeen: ensiksi maalasin mustelman ja peitin sen sitten erikoisella\nkostealla puuterilla. Mitä muuta haluaisitte minun tekevän. Olen täynnä\nkujeita tänään.\"\n\nDick tarttui hänen käteensä.\n\n\"Tahtoisin mennä kanssanne naimisiin\", sanoi hän yksinkertaisesti.\n\nMary katsoi poispäin.\n\n\"Mahtaisittekohan?\" Sitten hän huoahtaen nousi seisomaan. \"Tulkaahan\nnyt. Minun täytyy taas mennä vaihtamaan pukua. Elämä on pelkkää\nsiirtymistä toisesta puvusta toiseen. Päivällinen kello puoli\nkahdeksalta, älkääkä antako minun odottaa eteishallissa, tai tulen\npeloittavan arvokkaaksi ja vieraaksi.\"\n\nMaryn mentyä hän kiipesi Beachy Headille ja seisoi niin kauan näköalaa\nihailemassa, että melkein ansaitsi hänen luvatun epäsuosionsa. Hänelle\njäi viisi minuuttia siistiytymistä varten; Mary odotti häntä hotellin\nseurusteluhuoneessa iltalehteen syventyneenä. Hän näki, mitä sivua hän\ntutki ja hämmästyi lievästi.\n\n\"Kiinnostavatko pörssikurssit teitä?\"\n\nMary katsahti äkkiä ylös ja heitti lehden pöydälle.\n\n\"Kyllä hiukan\", sanoi hän. \"Minulla on muutamia afrikkalaisia\nosakkeita, jotka hyppäävät ylös ja alas; ne antavat elämälle hiukan\njännitystä. Ne hyppelevät alituisesti ylös ja alas. Tällä hetkellä ne\novat alhaalla.\"\n\n\"En tietänyt, että te olette varakas nainen.\"\n\n\"En sanoisi itseäni varakkaaksi. Minulla on kymmenen- tai\nkaksikymmentätuhatta puntaa.\"\n\nDick ällistyi.\n\n\"Pyydän anteeksi. Loukkasiko se teidän tunteitanne?\" kysyi tyttö.\n\n\"Miksi ihmeessä te olette sairaanhoitajatar?\"\n\n\"Rakastan työtäni\", sanoi hän juhlallisesti. \"Ei, totta puhuen olin\nsiihen aikaisemmin hyvin innostunut. Olin sairaalani nuorin koulutettu\nsairaanhoitajatar. Sitten aloin väsyä siihen, ja isäni tarvitsi minua\nkotona.\"\n\n\"Onko teillä isä?\" Dick yritti puolustella kömpelöä kysymystään, mutta\nse oli turhaa.\n\n\"On tietysti ja viisas isä onkin.\"\n\nHän ei puhunut sen enempää isästään. Hän palasi aina ivallisesti\nkummitustaloon, kuten hän sitä nimitti.\n\n\"Tahtoisin niin mielelläni tietää, mitä te siitä kaikesta ajattelette\",\nsanoi hän. \"Tommy sanoo, että te olette hyvin älykäs ja se on korkein\nkiitos, minkä Tommy kenellekään antaa.\"\n\nDick olisi suonut hänen jättävän Tommyn syrjään heidän keskustelustaan.\nHän ei ollut aivan varma siitä, miten Tommy ja hän illalla\nsuhtautuisivat toisiinsa. Hän tunsi, että hän Tommyn sijassa olisi\naikalailla suutuksissaan. Hän koetti ohjata keskustelun hänen häihinsä.\nMutta Mary pyörsi sen loistavan taitavasti toisille urille, ja kun Dick\nuudestaan palasi äskeiseen aiheeseensa viittaillen häälahjaan, niin hän\nsanoi:\n\n\"Pyytäisin, ettette puhuisi siitä. En aio mennä naimisiin Tommyn\nkanssa. Kuinka voisin sen tehdä?\"\n\n\"Mutta eikö --?\"\n\nVoisiko hän luottaa Maryn vakuuttayaan tunnustukseen? Uskollisuus\npoissaolevaa ystävää kohtaan kielsi sen. Tietämättä mitä uskoa hän\nyritti heikosti huomauttaa:\n\n\"Mutta onko oikein Tommyä kohtaan antaa hänen uskoa --\"\n\n\"Pyytäisin, ettette puhuisi Tommystä\", sanoi Mary. \"Jättäkää hänet\nrauhaan, -- _laissez_. Te ette vielä voi aavistaa asiain kehitystä.\nLuonto ja Sallimus ja Kohtalo saavat aikaan ihmeitä.\"\n\n\"Mutta Tommyn pitäisi saada tietää; ette saa pitää häntä pilananne.\"\n\nMaryn ääni muuttui.\n\n\"Minä en aio pitää Tommyä pilanani. Olette hyvin epäkohtelias\najatellessanne sellaista. Oikean hetken tultua selitän hänelle kaiken,\neikä Tommy suinkaan tule onnettomaksi, päinvastoin.\"\n\nPäivällisen jälkeen Mary jätti hänet sanottuaan ensin, missä he\ntapaisivat toisensa, puolitiessä alhaalla rantakävelyllä, lähellä\nmaantietä. Mr. Cornfort ei mielellään oleskellut varsinaisella\nkävelytiellä; hän oli hyvin hermostunut mies, minkä lisäksi hän herätti\npaljon huomiota ja oli hyvin herkkä. Hän ei voinut sietää ilveilijäin\nja soittoniekkain aikaansaamaa meteliä, koska hän oli hyvin väsynyt.\n\nTommy odotti heitä soittolavan läheisyydessä, kun Dick tuli ylös hänen\nluokseen, ja oli ilmeisesti parhaalla tuulellaan.\n\n\"Suurenmoinen tyttö, eikö olekin, Dicky?\" sanoi hän haltioissaan.\n\"Sellainen tarmo ja luonteenlujuus. Ei välittänyt vähääkään minun\nkiukunpurkauksistani, meni vain rauhallisesti päivälliselle parhaan\nystäväni kanssa ja jätti minut armotta. Tekisikö kukaan muu tyttö niin?\"\n\n\"Sietäisikö kukaan muu sulhanen sellaista?\" ajatteli Dick.\n\n\"Minä rakastan luonteenlujuutta naisissa\", jatkoi Tommy, \"vaikkakin\nsitä välisti on Maryssä melkein liiaksikin. Meillä on ollut pienet\nyhteenottomme, veikkoseni, lemmenkinaa ja sen semmoista.\" Hän löi\ntyytyväisenä käsillään polviinsa. \"Mutta aina on jompikumpi meistä\nmyöntynyt. Pääasia on, että jompikumpi aina tunnustaa olevansa\nväärässä. Minun täytynee myöntää, että minä aina olen väärässä, mutta\nme otamme syyn niskoillemme vuorotellen.\"\n\n\"Miksi ihmeessä sinä kerroit hänelle tuosta ilmapumpusta?\"\n\nTommy avasi sinisilmänsä selkosen selälleen.\n\n\"Kerroinko, hyvä ystävä? Miksi en olisi kertonut?\"\n\n\"Mutta kuka sen sinulle kertoi?\"\n\n\"Hovimestarini, ja luultavasti Larkin oli kertonut hänelle. Ja kuka\nkertoi Larkinille? Sinä!\" Hän nosti syyttävästi sormeaan, ja Dick oli\nniin hämmästynyt saadessaan sodan omille mailleen, ettei hän edes\nväittänyt vastaan.\n\n\"Hän on ihmeellinen\", jatkoi Tommy. \"Hän kutoo minullle kaulahuivia,\njossa on minun vanhat kouluvärini.\"\n\nTommy oli entinen etonilainen. Se oli hänen elämänsä ainoa\naikaansaannos, ja hän antoi mielellään kaulaliinansa julistaa sitä\nmaailmalle.\n\n\"Ja hän ompelee, poikaseni. Hän näytti minulle eräänä iltana töitä,\njollaisia et saisi ostaa mistään puodista.\"\n\nEroamattoman kolmikon saapuminen keskeytti hänen ylistyslaulunsa: Henry\nahersi vaununsa ääressä ja työnsi sitä eteenpäin tasaista, joskin\nhautajaismaista vauhtia; Mary kulki vähän taempana, ja Mr. Cornfort\nvuorotellen torkkui ja tuijotti. He kulkivat jalkakäytävällä, joka oli\nmuutaman metrin päässä maantiestä ja yhdensuuntainen sen kanssa. Alkoi\noUa vahan pimeätä, sillä vaikka ilma olikin lämmin, niin taivas oli\npilvessä.\n\nMutta Dickistä oli hyvin miellyttävää astella Maryn rinnalla,\njutella kaikenlaista ja kuunnella hänen hiljaista, viehättävää\nnauruaan. He lähestyivät rannan ja maantien välisen pitkän vihreän\nruohikkokaistaleen loppupäätä. Täällä oli jalankulkijoita vain\nharvassa. Kaukaa näkyi The Crunibles. \"Luulen, että käännymme takaisin,\nHenry\", sanoi Mary.\n\nRullatuoli pyörähti hiljaa ja rauhallisesti ympäri. Henry kumartui\njälleen työntökädensijan yli, kun jostakin äkkiä ilmestyi pieni auto,\njoka lähestyi heitä hurjaa vauhtia. Musta auto, jossa oli himmeät\nlyhdyt. Sen muoto ja malli erottuivat vaivoin hämärässä.\n\n\"Uskalikko, hänhän on väärällä puolella tietä.\"\n\nKammottavat autosilmälasit peittivät ajajan kasvot näkyvistä. Dickin\npuhuessa hän hidastutti vauhtiaan, ja sitten salapoliisi näki hänen\nkätensä kohoavan ja heilahtavan ilmassa. Jotakin suhahti ilmassa, jokin\nmusta, kieppuva esine, jonka Dick kauhistuen heti tunsi. Hän hypähti\neteenpäin ja ylöspäin, sieppasi lentävän kappaleen, pyörähti kerran\nympäri ja heitti sen samalla mereen.\n\n\"Mitä --\", alkoi Mary.\n\nJuuri ennenkuin esine kosketti merta kuului kamala räjähdys. Jokin\nkappale singahti heidän ohitseen vihaisesti sähisten, ja heidän\ntakanaan kuului särkyvän läsin räminää.\n\nJa sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Henry, kumaraselkäinen\ntuolintyöntäjä, suoristautui. Dick näki hänen kätensä jäykästi\nojentuvan ylöspäin. Kuului nopeasti toisiaan seuraavia laukauksia, ja\nauto kallistui peloittavasti, oli melkein kaatumaisillaan kääntyessään,\nja lähti kiihtyvää vauhtia lentämään erästä sivutietä pitkin.\n\n\"Luulenpa osuneeni häneen\", sanoi Henry hyvin rauhallisella ja\nlempeällä äänellä.\n\nRannalla syntyi aikamoinen hälinä, ihmiset juoksivat, ratsupoliisi tuli\nnelistäen paikalle, ja Dick näki toisenkin poliisin juoksevan täyttä\nvauhtia heitä kohti.\n\n\"Mikä on hätänä? Mitä tuo räjähdys merkitsi?\"\n\n\"Eräs mies heitti pommin autosta\", selitti Dick nopeasti. Hän ei\nsanonut mitään Henryn omituisesta käyttäytymisestä.\n\n\"Olin kuulevinani pistoolinlaukauksiakin. Mitä tietä hän lähti ajamaan?\"\n\nHänelle osoitettiin tietä, jota myöten auto oli kadonnut näkyvistä, ja\nratsupoliisi lähti sitä pitkin nelistämään auton jälkeen.\n\nMuutaman minuutin kuluttua heidän ympärilleen oli kerääntynyt suuri\nihmisjoukko. Oli kuvaavaa Mr. Cornfortille, että hän ainoastaan avasi\nsilmänsä todetakseen joutuneensa mielenkiinnon kohteeksi ja sen jälkeen\nvaipui syvään uneen.\n\nEnsiksi paikalle saapuneen poliisikersantin Dick veti syrjään ja\nilmaisi hänelle ammattinsa.\n\n\"Omituinen juttu, herra tarkastaja. Oletteko varma siitä, ettei se\nollut ilotulitusraketti?\"\n\n\"Ei ollut\", sanoi Dick pudistaen päätään. \"Ei ole mahdotonta, että\njossakin näistä läheisistä taloista on tapahtunut jokin onnettomuus.\nKuulin ikkunan särkyvän. Ei, se oli Millsin pommi ja hyvin tähdätty.\"\nHän arvioi, että se olisi pudonnut Mr. Cornfortin syliin, ja siinä\ntapauksessa tämä olisi nukahtanut ikuiseen uneen.\n\nLopulta ihmisjoukko hajaantui, ja he lähtivät liikkeelle. Mary ei\nsanonut mitään, mutta hämärässä Dick näki, että hänen kasvonsa olivat\nhyvin kalpeat.\n\n\"Olitte suurenmoinen, kun ette sanonut mitään Henrystä\", sanoi hän\nhiljaisella äänellä.\n\nHenry oli Dickille illan suurin yllätys: tuo hiljainen ja sulkeutunut\nmies oli osoittautunut taitavaksi pyssymieheksi. Dick ymmärsi\npistooliammuntaa. Tämä mies oli mestari.\n\n\"Sellainen Henry on. Luulen, että hän on joskus ollut sotilas.\"\n\n\"Onko siis sotilailla tapana ampua autoilijoita?\" kysyi Dick.\n\n\"Elleivät he pidä heistä\", vastasi Mary hiljaa.\n\nHe keskustelivat lordi Wealdin puhetulvan turvissa, joka koko ajan\nsuuntautui Henryyn ja uinailevaan Mr. Cornfortiin. Tuota puhetulvaa\nhöystivät vähäväliä voimasanat, ja siinä ehdotettiin sopivia\nrangaistuksia ihmisille, jotka heittivät Millsin pommeja sairaiden\nihmisten niskaan. Tommy oli siitä onnellinen, ettei hän kaivannut\nyksimielisyyden kannustusta eikä vastaväitteiden kiihoitusta. Hän oli\nniitä oivallisia luonteita, jotka voivat keskeytymättä pysyä äänessä.\nIhmeellisintä oli, ettei hän ollut nähnyt Henryn ampuvan, ja kun Henry\noli hänen tärkein kuulijansa, niin hän tietämättään siten riisti\nitseltään hyvin huomattavan puheenaiheén.\n\nSiinä Henry taas työnsi rullatuolia, hitaasti ja mietteissään,\nparransänki pitkänä. Kukapa olisi voinut uskoa, että 48 kaliiberin\nautomaattinen pistooli joka askelella löi häntä sääreen.\n\n\"Pelästyittekö?\" kysyi Dick.\n\n\"Pelästyin -- jälkeenpäin. En tajunnut vaaraa, ennenkuin se oli ohi.\nTuntui melkein siltä, kuin hän olisi tietänyt, että olin puhunut\nhänestä teille.\"\n\nDick pysähtyi äkkiä.\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Herman Lavinski.\"\n\n\"Tarkoitatteko --\", Dick alkoi.\n\n\"Älkää pysähtykö, olkaa hyvä, tai Tommy tulee taas meidän luoksemme.\nTiedän, että se oli Lavinski. Hänen ensimmäinen tunnettu rikoksensa oli\njuuri samanlainen -- hän heitti pommin erään jalokiviliikkeen ikkunaan.\nSe ei ollut kovinkaan vaarallinen, mutta riitti joka tapauksessa\najamaan kaikki paikallaolijat myymäpöydän alle, niin että hän sai\ntilaisuuden tyhjentää näyteikkunan.\"\n\n\"Te tiedätte hänestä paljon\", sanoi Dick epäilevästi.\n\n\"Olen innokas tutkija\", vastasi tyttö nöyrästi, \"ja opittuani tuntemaan\nteidät olen tietenkin suunnattomasti alkanut harrastaa rikoksia.\"\n\n\"Jos nauratte minulle, niin --\"\n\n\"En julkisesti\", vastasi tyttö samalla hiljaisella äänellä. \"Tommy\nvoi teille kertoa, että olen melkein fanaatikko sen aiheen tullessa\npuheeksi. Henry raukka!\"\n\n\"Miksi Henry raukka?\"\n\n\"Siksi, että hän ei tule saamaan unta silmiinsä tänä yönä, mies parka!\nHän tulee istumaan ovensuussa odottaen tapausten kehittymistä. Henry on\nsuuri optimisti.\"\n\n\"Te olette ihmeellistä joukkoa\", sanoi Dick epätoivoissaan.\n\nHe olivat juuri sivuuttaneet erään tienmutkan, ja rullatuoli ja Tommy\nolivat kadonneet näkyvistä. He olivat kävelytien pimeimmällä kohdalla\nja melkein yksin. Aivankuin yhteisestä sopimuksesta heidän askelensa\nhidastuivat hidastumistaan.\n\n\"Nyt teidän on paras lähteä\", sanoi tyttö lempeästi ja kohotti kasvonsa\nhäntä kohti.\n\nSilmänräpäykseksi Dick sulki hänet syliinsä, ja heidän huulensa\nyhtyivät. Sitten tyttö lempeästi irroittautui hänestä.\n\n\"Palkinnoksi siitä, ettette sanonut mitään Henrystä\", sanoi hän hiljaa\nja katosi.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOnni voi pitää miehen valveilla yhtä hyvin kuin huolikin. Kello oli\njo puoli neljä, kun Dick Staines vaipui uneen, ja hän heräsi mieli\nniin kevyenä, että sai muistutuksen. Hänen ajaessaan partaansa oveen\nkoputettiin ja siivoojatar astui huoneeseen.\n\n\"Viereisen huoneen herra pyytää, että herra olisi hyvä ja lakkaisi\nlaulamasta. Hänellä on huonot hermot.\"\n\nDickin naurunpurskahdus oli luultavasti yhtä häiritsevä kuin hänen\nlaulunsa.\n\nHän näki tytön ainoastaan pikimmältään; Bourken puhelinsoitto pakotti\nhänet lähtemään Lontooseen hetipaikalla. Tommy saattoi hänet asemalle,\nja Tommyn riemuitseva onni toi pikariin ensimmäisen karvaan pisaran.\n\n\"Kaikki on taas hyvin, veikkoseni\", sanoi riemuitseva nuorukainen. \"Me\nolemme sopineet.\"\n\n\"Sopineet mistä?\" kysyi Dick. \"En tietänyt teidän riidelleen.\"\n\n\"Niin, sinähän et ollut saapuvilla!\" sanoi Tommy, jonka muisti\nvähitellen heräsi. \"Se tapahtui juuri ennen kuin hän meni sisään tuon\nherttaisen vanhan raunion kanssa. Minä pyysin... katsos, ymmärräthän\nmitä tarkoitan. Tarkoitan, että on aivan luonnollista, jos mies pyytää\ntytöltä sellaista, ja hän loi minuun suorastaan jääkylmän katseen ja\nmeni sisään sanomatta edes hyvää yötä. Minä laahustin edestakaisin\nmurtunein sydämin, veikkoseni. Ja sitten hän tuli puutarhaan. Ja hyvä\nmies, hän oli jumalallinen.\"\n\nSivallus vasten kasvoja ei olisi voinut kipeämmin koskea Dickiin.\n\n\"Mitä tarkoitat jumalallisella? Saitko -- suudella häntä?\" kysyi hän\nepätoivoissaan.\n\n\"Tietenkin sain\", sanoi Tommy.\n\n\"Minä luovun.\"\n\n\"Aina sinä luovut jostakin, mies.\"\n\nDick sai ensimmäisen luokan vaunuosaston itseään varten; hänen\nhirmustunut katsantonsa peloitti pois ainoan matkatoverin, joka\nnäyttäytyi. Se oli niin peloittava, että tämä herrasmies irroitti\nkätensä kädensijasta aivankuin se olisi polttanut ja lähti juoksemaan\ntoiseen vaunuun etsien miellyttävämpää seuraa.\n\nKoko matkan Lontooseen asti hän vaivasi päätään saadakseen molemmat\ntuntemansa Mary Danet keskenään sopusointuun. Hänen kaksoisolentonsa\noli enemmän hänen näköisensä kuin hän itse. Kuinka hän voi kohdella\nTommyä, niinkuin hän häntä kohteli? Dick muisti, että hän oli ollut\nsuorastaan epäkohtelias vetäessään pois kätensä... mitä Tommy oli\nsanonutkaan? Että hänen sormuksensa ei sopinut, niinhän se oli...\n\nTähän äkillinen mielijohde pysähdytti hänen ajatustensa lennon... Mary\noli riuhtaissut kätensä pois... sormus... jostakin hänen mielensä\nsokkeloista ilmestyi muutaman sanan muisto, muutaman sanan, jotka Mary\noli hänelle sanonut tuona iltana heidän kulkiessaan Victoria asemalle.\n\"Valehtelin teille.\" Dick nojautui vaunun nurkkaan ja jäi tuijottamaan\neteensä. Sillä nyt hän tiesi, mikä tuo valhe oli ollut. Kaiken, mikä\noli ollut mahdotonta selittää, hän nyt näki selvänä ja tajuttavana\nedessään. Hänen saapuessaan Scotland Yardiin Bourke oli häntä\nodottamassa, ja muhkealla ylitarkastajalla oli edessään aika pinkka\nasiakirjoja.\n\n\"Mistä te keksitte Lavinskin?\" oli hänen ensimmäinen kysymyksensä.\n\n\"Vai niin, onko teille jo kerrottu?\" nauroi Dick. \"En todellakaan\nensinkään keksinyt häntä, mutta eräs nuori ystäväni lausui otaksuman,\nettä se oli Sloughin murhaajan nimi.\"\n\n\"Mistä armollinen neiti sen tiesi?\"\n\n\"Entä mistä te tiedätte, että ystäväni oli neiti?\" vastasi Dick\npunastuen.\n\n\"Pieni lintu kanteli sen minulle\", sanoi ylitarkastaja. \"Mutta oli\nmiten oli, se on yhdentekevää. Otaksun, että te kysyitte, mutta ette\nsaanut tyydyttävää vastausta. Jätämme sen asian toistaiseksi. Tällä\nhetkellä on pääasia se -- kas tässä on pääasia.\"\n\nHän selaili pöydällä olevia papereita ja otti esiin neliömäisen\nkortin, joka oli täynnä peukalonjälkiä. Kirjoituksen Dick huomasi\nsaksankieliseksi.\n\n    \"Tuomittu Münchenissä v. 1911, Lavinski, alias Stein, alias\n    Griedlowitz, alias Paul Stammen. Puhuu saksaa ja venäjää\n    murteellisesti. Luultavasti syntyperältään englantilainen.\"\n\nBourke luki saksaa yhtä helposti kuin englantia.\n\n\"Katsokaahan tuota peukalonjälkeä.\"\n\nDickin ei tarvinnut katsoa kahdesti.\n\n\"Meidän miehemme\", hän sanoi. \"Kuinka te saitte tuon?\"\n\nOnneksi Saksan lähetystön yhteydessä olevalla poliisijaostolla oli\nluettelo erinäisistä englantilaisista, jotka oli tuomittu rikoksista\nSaksassa.\n\n\"Muilla lähetystöillä oli samanlaiset, ja minä olin kyllin viisas\nlähettääkseni niille kiertokirjeen kysyen, voivatko ne antaa meille\nlisätietoja Lavinskista. Toivoin saavani hänen valokuvansa. Muuten\nsaksalainen kuvaus tekee hänestä paljon hoikemman miehen, mutta hän\nolikin tuntuvasti nuorempi siihen aikaan. Saksassa hän sai linnaa\nsamanlaisesta rikoksesta -- ampui erään kassanhoitajan ja vei tilirahat\nmennessään. Meillä on eräs tuoreempi häntä koskeva kuvaus, mutta\nsormenjälki on tärkein todistuskappale. Ellei lähetystö sodan takia\nolisi joutunut hajalle, niin tuo mies nyt olisi meidän käsissämme\n-- nyt olen kirjoittanut Saksan oikeusministerille pyytäen häntä\nlähettämään miehen valokuvan. Kenties hän ei ole Englannissa --\"\n\n\"Luulen, että hän on, sir\", sanoi Dick. \"Jos minulla olisi tapana lyödä\nvetoja, niin --\"\n\n\"Joka tapauksessa koetamme käyttää hyväksemme sanomalehdistöä\", sanoi\nylitarkastaja. \"Olen lähettänyt tällaisen kuulutuksen lehtiin.\"\n\nHän ojensi paperiliuskan Dickille ja tämä luki:\n\n\"Poliisi etsii useiden rikosten takia henkilöä nimeltä Herman Lavinski\nalias\"... j.n.e.\n\n\"Tämä joutuu viimeisiin iltalehtiin. Luultavasti saamme tänne\ntavanmukaisen reportterilauman, mutta kukaan ei millään ehdolla saa\nhiiskuakaan mitään sellaista, mikä saattaisi hänet yhteyteen Sloughin\nmurhan kanssa.\"\n\nTultuaan Tommy Wealdin talon kohdalle Dick näki kahden työmiehen\ntulevan Derrickin avoimesta ovesta... Hän ei näyttänyt tuhlanneen\naikaa ryhtyessään korjaamaan seinälleen tapahtunutta vauriota. Dickin\nihmeeksi Derrick itse seurasi työmiehiä.\n\n\"Minä aion sulkea tämän jalon, vanhan keskiaikaisen linnan\nsalakäytävät\", sanoi hän hilpeästi. \"Joko teen sen tai myyn koko talon.\"\n\n\"Ja jätätte kullan jonkun muun löydettäväksi\", sanoi Dick.\n\nDerrick hymyili.\n\n\"Olen sanonut teille ja sanon uudestaan, että ainoa kulta tässä talossa\non taulujen kehyksissä. Oletteko ollut poissa Lontoosta?\"\n\n\"Olen. Luulin teidän olevan Brightonissa, näin autonne Lewesissä.\nHotellissa sanottiin teidän lähteneen Brightoniin.\"\n\nMr. Derrick nyökkäsi.\n\n\"Olin yötä Brightonissa, mutta hotelli oli hirveän täynnä väkeä...\"\n\nKun Brighton-intoilija alkaa puhua Brightonista, niin kaikki muut\nkeskustelunaiheet saavat väistyä.\n\n\"Tämän jutun ainoa hyvä seuraus on se\", jatkoi Derrick, \"että se on\navannut silmäni huomaamaan, miten hiton epämukava tämä talo on. Aion\njärjestää sen uudestaan kellarista ullakolle asti. Missä aiotte syödä\npäivällistä tänään?\"\n\nDick osoitti Tommy Wealdin asuntoa.\n\n\"Kotona\", sanoi hän.\n\nDerrick nauroi.\n\n\"Se taitaa tuntua teistä jo melkein kuin omalta kodiltanne. Tuletteko\nkanssani syömään vai kutsunko itseni päivälliselle teidän luoksenne?\"\n\nDick oli hyvin valmis kutsumaan hänet vieraakseen.\n\nVaikka Derrick yrittikin lyödä leikiksi nämä omituiset tapahtumat,\njotka olivat hänen rauhaansa häirinneet, niin Dick selvästi huomasi,\nettä jännitys alkoi käydä miehen hermoille. Hänen hilpeytensä alta\npilkahti silloin tällöin esiin hermostuneisuutta ja levottomuutta.\nPäivällispöydän ääressä hän lausui sen hämmästyttävän tunnustuksen,\nettä ainoa asia, mikä häntä todenteolla pelotti, oli haamu.\n\n\"En voi ymmärtää sitä kummitusta. Larkin on hyvin kelpo mies, mutta\nhänellä ei ole hituistakaan mielikuvitusta -- hän ei olisi voinut sitä\nkeksiä. Pelkäättekö te kummituksia?\"\n\nDick hymyili. Hän olisi voinut tunnustaa, että häntä Derrickin talossa\nolivat huolestuttaneet paljon aineellisemmat oliot kuin kummitukset,\nmutta jätti sen tekemättä.\n\n\"Ettekö pahasti? Mutta minä pelkään\", tunnusti talon omistaja sydämensä\npohjasta. \"Pelkään niitä niin, että en uskalla jäädä sinne yöksi\nsaadakseni sen kiinni. Larkin sanoo, että se tulee säännöllisesti. Ja\nhän pelkää vielä enemmän kuin minä.\"\n\n\"Miksi ette anna minulle lupaa liikkua vapaasti talossanne?\"\n\nToinen hymyili hyväntahtoisesti.\n\n\"Minusta tuntuu siltä, kuin teidän joukkonne ei olisi välittänyt\nkielloistani. Kun tulin tänne tänä aamuna, niin löysin kaksi\nsalapoliisia talostani ja ajoin heidät ulos. Mutta jos kuulette tai\nnäette jotakin, niin käsken Larkinia avaamaan yläkerran ikkunat ja\njättämään valon palamaan portaisiin. Muuten sivumennen --\", hän otti\niltalehden taskustaan, \"kuka tämä Lavinski on? Miksi häntä etsitään?\"\n\n\"Hän on tehnyt lukuisia rikoksia, muun muassa murhan.\"\n\nDerrick silmäili taas lehteä ja luki uutisen hitaasti.\n\n\"Ei tässä puhuta murhasta mitään. Te kai vain laskette leikkiä. Muuten\nLarkin sanoo, että haamu näyttäytyy aina kello puoli kahdentoista\nja kahdentoista välillä. Jos teidän siis tekee mieli pelästyä\npuolikuoliaaksi, niin voitte siihen aikaan mennä sisään.\"\n\nHän aikoi asettua erääseen Weybridgen hotelliin, kauniiseen metsäisessä\npuistossa sijaitsevaan taloon, jonka etuihin kuului yksityinen\ngolfkenttä.\n\nDick vietti illan lukien erästä kirjaa. Häntä väsytti. Kerran hän meni\nylös huoneeseensa, astui parvekkeelle ja näki Mr. Derrickin pitäneen\nsanansa ja ranskalaisten ikkunain olevan kiinnitetyt ainoastaan\nha'alla, jonka hän voi helposti avata ulkoapäin.\n\nHän tuli alas, luki hiukan ja ajatteli paljon. Hän mietti, mahtaisiko\nMary soittaa hänelle. Tähän asti nämä kaukopuhelut olivat häntä\nepäilyttäneet, mutta nyt -- hän hymyili salaisille ajatuksilleen.\nIltapostissa hän sai ilmoituksen, että hänen huoneistonsa oli taas\nhänen käytettävissään, koska hänen vuokralaisensa olivat päättäneet\nviettää loput vuokra-ajasta ulkomailla. Tavallisissa oloissa tämä\nuutinen olisi häntä ilahduttanut, mutta nyt hän ei paljoa välittänyt,\nkävi miten kävi. Hän oli mainiosti kotiutunut Tommyn parhaaseen\nhuoneeseen. Tommy raukka! Mitähän hän tästä kaikesta ajattelisi! Vai\nsaisiko hän koskaan tietää? Kyllä, Dick uskoi, että hän saisi tietää ja\nettä hän tulisi hyvin iloiseksi. Huolettomalla Tommyllä oli sittenkin\nhetkiä, jolloin hän epäili Marya. Uskomatta epäilyksiään Dickille hän\noli tietämättään paljastanut osan huolistaan. Oli hetkiä, jolloin Mary\nkauhisti häntä. Aivan varmasti Tommy sopeutuisi tilanteeseen hyvillä\nmielin.\n\nHän katsahti kelloonsa. Se oli kaksikymmentä minuuttia vailla\nkaksitoista, ja kummitus oli siis tulossa. Hän ei todellakaan ottanut\ntuota kummitusta kovin vakavalta kannalta. Mutta olivathan monet\nseikat, joita hän ei ollut ottanut vakavalta kannalta, saaneet\ntraagillisen ja järkyttävän käänteen.\n\nHänen noustessaan lähteäkseen yläkertaan puhelin soi.\n\n\"Puhelu Margatesta\", sanoi ääni, ja Dick riemuitsi sielussaan.\n\nHän odotti iankaikkisuuden. Joku muu puhui linjalla -- ohut, kimakka\nnaisääni, joka puhui hiivittävää vauhtia ikäänkuin oivaltaen kolmen\nminuutin puhelun täyden arvon ja koettaen saada mahdollisimman monta\ntavua siihen sopimaan. Ja siten kuului:\n\n\"Tekö siellä, Dick?\"\n\nHän kuuli Maryn äänen, joka oli levottomuudesta pingoittunut.\n\n\"Oletteko siellä, Dick?\"\n\n\"Olen, rakkaani.\"\n\n\"Ettehän ole ollut Derrickin talossa vai oletteko? Luvatkaa minulle...\"\n\nToisen naisen kaakattava lörpötys kiihtyi yhä nopeammaksi hukuttaen\nkaikki muut äänet paitsi suhisevien johtojen huminaa.\n\n\"Dick... ettekö voi kuulla mitä sanon, rakas?... En tahdo, että\nmenette...\"\n\nKlik! Puhelu oli keskeytetty. Taas hän kuuli kaakatuksen, ja sitten\nsekin äkkiä lakkasi kuulumasta. Hän riuhtoi koukkua vimmatusti ja pyysi\npäästä keskukseen.\n\n\"Puheluni keskeytettiin\", sanoi hän. \"Yhdistäkää heti uudestaan.\"\n\n\"Mikä numero, sir?\"\n\nHän ei tietänyt numeroa.\n\n\"Ripustakaa kuulotorvi paikalleen\", kuului yksitoikkoinen määräys.\n\"Ehkä he soittavat uudestaan.\"\n\nHän odotti viisi minuuttia, mutta soittoa ei kuulunut. Miksi Mary ei\ntahtonut, että hän menisi viereiseen taloon. Vanha epäluulon aave\nheräsi eloon hänen mielessään -- ja samalla hän teki päätöksensä. Hän\nodotti vielä neljä minuuttia, mutta puhelin ei soinut ja hän juoksi\nportaita ylös huoneensa läpi parvekkeelle ja hypähti toiselle puolelle.\nHän nosti ha'an sormellaan ja työnsi ikkunan auki. Ei hiiskaustakaan\nkuulunut. Ovi oli auki. Hän väänsi katkaisijaa, mutta talon sähkövirta\noli katkaistu, luultavasti Derrickin käskystä. Hän astui askelen\neteenpäin, ja samaten kuin kerran aikaisemmin tässä samassa huoneessa\nhänet valtasi selittämätön kauhu, joka silmänräpäyksessä sai hänet\nkylpemään kylmässä hiessä. Mitä tämä oli? Jokin vaara... eläimellinen\nvaisto varoitti häntä kiihkeästi, vakuuttavasti, mutta hän ei voinut\ntulkita sen tarkoitusta.\n\nHän astui askelen eteenpäin porrasaskelmalla. Niin tehdessään hän\ntunsi, miten jokin esine tuskin tuntuvasti hipaisi hänen nilkkaansa.\nHänellä oli jalassaan silkkisukat ja se seikka pelasti hänen henkensä\n-- se ja hänen askelensa varovaisuus. Oviaukon poikki oli pingoitettu\nohut rihma. Hän vetäytyi nopeasti taaksepäin ja peräytyi parvekkeelle.\nJa samassa hän kuuli miehen kiihtyneellä äänellä huutavan nimeään. Mies\noli Minns.\n\n\"Mr. Staines... älkää menkö tuohon taloon... neiti sanoo, että\nportaille on asetettu pyssy, joka laukeaa...\"\n\n\"Tuokaa minulle lyhtyni\", sanoi Dick. \"Jätin sen vuoteeni viereen.\"\n\nHovimestari palasi.\n\n\"Olkaa Jumalan tähden varovainen, sir.\"\n\nJännittävästä tilanteesta huolimatta Dick hämmästyi kuullessaan miehen\näänestä kuvastuvan levottomuuden. Ensimmäisen kerran tämä Tommyn\nhovimestari paljasti itsessään inhimillisiä tunteita.\n\nDick otti lyhdyn hänen kädestään ja palasi valaisten kulkuaan\nvoimakkaalla valonsäteellä. Hän näki pyssyn, joka oli niin taitavasti\npiiloitettu ylimmälle portaalle, ettei hän kenties olisi huomannut\nsitä, vaikka olisi ollut valoisaakin. Hän astui varovaisesti\nsilkkilangan yli pysytellen syrjässä tuon turmiota tuottavan\nkidan osoittamasta suunnasta, kumartui, irroitti sytytinhatun ja\nlaski varovaisesti hanan alas. Pyssy oli vanhanaikuinen, surkean\nvanhanaikuinen. Sen leveä suu olisi sylkenyt surmaa hänen ylitseen ja\nraadellut hänen lihansa suikaleiksi näin lyhyen välimatkan päästä.\n\n\"Miss Dane on vielä puhelimessa, sir.\" Hovimestarin ääni kuului\nparvekkeelta.\n\nDick meni takaisin viereiseen taloon, astui alas portaita ja ehti\npuhelimen luo kaksi minuuttia ennenkuin puhelu katkaistiin.\n\n\"Dick, oletteko siellä? Voi Dick, menittekö sisään? Voi Jumalalle\nkiitos siitä, että pelastuitte. Näittekö sen?\"\n\n\"Pyssynkö? Vähällä olin joutua sen tielle. Jospa kuitenkin olisin\nodottanut, että soittaisitte uudestaan.\"\n\n\"Rakas, olen ollut kuolemantuskassa täällä langan toisessa päässä.\nMiksi te menitte sinne?\"\n\n\"Mistä te tiesitte, että se oli siellä?\"\n\n\"Arvasin sen -- vannon, etten sitä tietänyt. Sain kuulla jotakin ja\nsiitä arvasin. Pyssykö se oli?\"\n\nDick selitti. Hän kuuli tytön nopeasti vetävän henkeään.\n\n\"Sanoin sitä pyssyksi, joka laukeaa vieterin voimasta, mutta en ollut\nsiitä varma. Tiesin, että se oli jokin hyvin, hyvin julma laitos. Dick,\nte ette enää mene siihen taloon, -- lupaatteko minulle sen?\"\n\nJa sitten Dick lausui rohkean sanan.\n\n\"Lupaatteko te minulle, ettette itse mene sinne?\"\n\nPitkä tauko; puhelinvirkailijan ääni tunkeutui väliin.\n\n\"Kolme minuuttia.\"\n\n\"Lupaan\", vastasi Mary nopeasti. \"En ilman teitä.\"\n\nJa sitten puhelu katkesi.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nTommy Weald tili istuutunut hotellinsa seurusteluhuoneeseen ja\nantautunut itsetutkisteluun. Maailmassa oli paljon ihmisiä, jotka\npitivät tätä raikkaannäköistä, kevytmielistä kolmikymmenvuotiasta\nnuorukaista hiukan yksinkertaisena. Mutta Tommy Weald ei ollut tyhmä,\nja jos todistuksia olisi kaivattu, niin hänen holhoojansa olisi voinut\ntuoda esiin monta kiintoisaa tosiseikkaa. Vastoin yleistä luuloa lordi\nWeald vainaja ei ollutkaan ollut varsin rikas mies, mutta sensijaan\nhyvin huolimaton. Hän oli jättänyt asiansa melkoiseen epäjärjestykseen,\nja Tommy se oli pönkittänyt talonsa horjuvan varallisuuden ja erittäin\ntaitavasti uudistanut sen perustukset.\n\nKenties hänen silmäänpistävä viattomuutensa oli tässä ollut hänelle\navuksi. Erinäiset pörssituttavat olivat uskoneet hänelle edullisia\nsalaisuuksia, joista hänellä oli ollut paljon hyötyä. He otaksuivat\nhänen keinottelevan varovaisesti ja jättävän markkinoiden parhaat palat\nheille kynittäviksi. Ihmekö siis, että he loukkaantuivat huomatessaan\nalokkaansa pelaavan korkeata peliä kylmäverisesti kuin paatunut\nkeinottelija ja kaiken kukkuraksi kuorivan markkinain kerman.\n\nTommy ei ollut mikään synnynnäinen liikemies, mutta hän osasi\nvalita oikeat miehet. Hän oli huomannut viattoman miehen maineesta\nolevan hyötyä ja oli purjehtinut monien vaarallisten kallioiden ja\nkohtalokkaiden matalikkojen ohi ja matkan varrella onnellisesti\nselviytynyt eräästä naisesta, jolla yleisesti sanottiin olevan\nmiljoonaomaisuus, mutta ei henkilökohtaisia viehättäviä ominaisuuksia,\nainakin kahdesta serkusta, parista mielistelevästä leskestä ja\nepälukuisista kaukaista sukua olevista naishenkilöistä.\n\nHän työnsi sormensa pörröisen tukkansa läpi ja tuijotti juhlallisesti\nkuvastimessa näkemäänsä kuvaan. Tommy istui aina kuvastimen edessä, kun\noli yksin ja sellainen oli lähettyvillä, sillä hän oli seuraa rakastava\nolento.\n\nJa tällainen oli tilanne, jonka lordi Weald näki edessään: ensimmäistä\nkertaa elämässään hän oli epätoivoisesti rakastunut tyttöön, joka\nitsetietoisuudesta tai jostakin muusta syystä kohteli häntä Tommyn\nomien sanojen mukaan päivisin kuten viheliäistä rakkia ja illalla oli\nhurmaavan, rakastavan naisen perikuva.\n\nTommyä eivät kiusanneet sellaiset synkkämieliset ajatukset, jotka\ntavallisesti valtaavat hänen asemassaan olevan miehen. Hänellä ei ollut\nsukulaisia, joita ilahduttaa tai kiusoitella, sillä hänen tätinsä\nolivat totta puhuen sopivia nauloja, joihin tarpeen vaatiessa sopi\nripustaa tekosyitä. He olivat arkoja vanhoja naisia, jotka tunsivat\nsuurta kunnioitusta veljenpoikaansa kohtaan. Hän oli varakas mies.\nNainen, jota hän rakasti, oli, mikäli hän äänestä ja käyttäytymisestä\nvoi päätellä, hieno (Tommy ei muuten ollut koskaan vaivautunut sitä\nasiaa aprikoimaan), jumalallinen nainen, paitsi että hänen onneton\nujoutensa tai oikullisuutensa tai mikä tuo häiritsevä ominaisuus sitten\nmahtoi ollakin, teki hänet niin mahdottomaksi päivisin.\n\nMutta eräs tädeistä oli kirjeessään, joka sisälsi hieman laimean\nonnentoivotuksen, esittänyt ainoan ja hyvin empivän huomautuksen.\n\n\"On tietenkin saatava selville, millaista väkeä hänen sukulaisensa\novat. Monet nykyaikaiset tytöt käyttäytyvät täysin moitteettomasti\nja heitä on mahdotonta erottaa hyvän perheen jäsenistä, kunnes tapaa\nheidän perheensä...\"\n\nTommy vastasi tähän kiivaasti.\n\nHän aikoi mennä naimisiin Maryn eikä hänen perheensä kanssa, mutta\nhän oli valmis tyynesti ottamaan vastaan tiedon, että perhe ansaitsi\nniukan toimeentulonsa lumppujenkerääjäin ikivanhalla ja kunniallisella\nammatilla, oli hän runollisesti sanonut.\n\nSiitä huolimatta hän joskus oli levoton. Tälläkin hetkellä tuntui\nolevan useita mutkia matkassa.\n\nHän ei ollut vaihtanut pukua päivälliseksi ja istui katsellen,\nmiten uuninreunalla olevan kellon hidas minuuttiosoittaja tuskin\nhuomattavasti läheni Maryn ja hänen sovitun tapaamisen hetkeä -- ei\nollut mitään ihmeellistä siinä, että hänen piti olla odottamassa tuon\nlumotun talon edustalla neljännestuntia liian aikaisin.\n\nHuvittava välikohtaus auttoi häntä kuluttamaan aikaansa. Hän\noli tienkäänteessä sivuuttanut hyvin päihtyneen miehen, joka\nhoiperrellessaan lauloi laulua rakkaudesta. Tommy jäi katsomaan,\nmiten hän hoippuen kulki sateen läpi, ja vielä kauan hänen kadottuaan\nnäkyvistä Tommy kuuli hänen kaihomieliset sävelensä. Hän näki liikettä\ntalon luona, ja himmeä sumuolento erottautui oven edessä olevasta\npensasryhmästä ja lähestyi häntä.\n\n\"Voi Tommy, en tietänyt, että täällä satoi\", sanoi olento tulvillaan\nitsesyytöstä avatessaan veräjän ja vetäessään Tommyn tummalle\nruohokentälle. \"Olenpa minä tuhma. Olisin toki voinut tulla ulos\naikaisemmin.\"\n\n\"Ei mitään, rakas tyttöseni, ei mitään\", sanoi Tommy uljaasti. \"Jos\nminä en tulisi ennenkuin sade lakkaa, niin en milloinkaan saisi nähdä\nsinua. Miten herttainen vanha Cornfort vekkuli jaksaa.?\"\n\n\"Hän on mennyt vuoteeseensa\", sanoi tyttö pistäen kätensä Tommyn\nkäsikoukkuun. \"Hän on hirveän väsynyt.\"\n\nPuutarhassa oli riippumatto ja sen yläpuolella mitä tanakoin\nkangaskatos, jota auringon ultraviolettisäteetkään eivät olisi\nläpäisseet, vaikka aurinko joskus olisi paistanutkin, ja joka hyvin\nsuojeli ihmisiä ankarilta sadekuuroilta, jotka eivät olleet harvinaisia.\n\nTommy istuutui seuralaisensa viereen ja kietoi käsivartensa hänen\nolkainsa ympärille.\n\n\"Tommy, sinua palelee\", sanoi tyttö pelästyen.\n\nTommy vastaanotti huomautuksen kuin se olisi ollut kohteliaisuus. Tytön\npää vaipui alemmaksi, hänen olkapäätään vastaan. Tommyn pää painui\nniinikään, ja tytön samettiposki kosketti hänen poskeaan. He näyttivät\nvarmasti hyvin naurettavilta, mutta kukaan ei heitä nähnyt; ja\nsellaisissa oloissa kaksi ihmistä milloinkaan ei voi olla näyttämättä\nnaurettavalta -- paitsi toistensa silmissä.\n\nÄkkiä Tommy suoristautui.\n\n\"Mary, kultaseni\", sanoi hän. \"Minun täytyy kysyä sinulta erästä\npeloittavan tärkeätä asiaa.\"\n\nHän kuuli tytön huokaavan.\n\n\"Tommy, minusta on hirveän ikävää vastata peloittavan tärkeihin\nkysymyksiin.\"\n\nMutta Tommy ei hellittänyt.\n\n\"Etkö ole hirveästi ihastunut Dick Stainesiin?\"\n\nTyttö mietti.\n\n\"Pidän hänestä\", sanoi hän miettiväisesti. \"Mikäli tunnen hänet, on hän\nvarsin miellyttävä mies.\"\n\n\"Rehellisesti, Mary\", Tommy selvitti kurkkuaan, sillä hän valmistautui\nkysymykseen, jonka vilpitön ja tyydyttävä vastaus kenties voisi\npyyhkäistä pois sen onnettomuuden, joka synkensi hänen unettomia\nhetkiään. -- \"Vastaa rehellisesti, etkö ole häneen hiukan rakastunut?\nKatsohan, hänhän on hyvin hauskan näköinen poika ja minä tiedän, että\nolen kerrassaan kaamea näky -- joka kerta, kun minulle näytetään\npikkuvauvaa, niin se käy kasvoiltaan vallan siniseksi, se on aivan\ntotta! minä tarkoitan, että etkö luule, että tulisit onnellisemmaksi --\"\n\n\"Mitä merkillistä sinä loruat, Tommy?\" Äänessä oli hituinen\nkärsimättömyyttä. \"En tiedä miksi, mutta minä pidän sinusta enemmän\nkuin kenestäkään muusta maailmassa. Uskotko sen?\"\n\n\"Uskonko mitä?\" kysyi Tommy, joka aina oli varovainen väärällä\nhetkellä. \"Ettäkö et tiedä miksi?\"\n\nMary istui suorana kuin keppi.\n\n\"Tietysti en tiedä miksi. Tietääkö kukaan tyttö sitä, Tommy? Jos olen\nsinuun rakastunut, niinkuin luulen olevani, onko niin merkillistä,\netten tiedä, miksi olen?\"\n\nTämä oli sielutieteellinen ongelma, jonka ratkaiseminen ei ollut\nhelppoa. Tommy vaati kaikelle selityksen, rakastumisellekin. Ja hänestä\noli tuntunut siltä, kuin Maryn käytös ainakin päivänaikaan olisi ollut\neittämättömästi kylmäkiskoista, varsinkin Dick Stainesin ollessa\nsaapuvilla.\n\n\"Kas niin, asia on siis selvä\", sanoi hän tyytyväisenä. \"Totta puhuen,\nkultaseni, olen ollut hirvittävän onneton. Sinä viihdyt niin mainiosti\nystäväni Dickyn seurassa, teillä on salaiset keskustelunne, ja on ollut\nhetkiä, joina olen ollut suunniltani mustasukkaisuudesta.\"\n\nMary puristi hellästi hänen käsivarttaan.\n\n\"Ja se on ollut suunnattoman turhaa\", sanoi hän.\n\nTalo, jossa Mr. Cornfort asui, sijaitsi kahden tien risteyksessä,\nja suuria puutarhoja reunustivat matalaksi leikatut pensasaidat.\nHeidän istumapaikaltaan muutamat rhododendron-ryhmät estivät talon\nsisäänkäytävän näkymästä paikkaan, jossa he istuivat, samaten\nkatuveräjälle vievän kivetyn käytävän. Veräjä sensijaan näkyi selvästi\nsekä päivällä että yöllä. Kadun toisella puolella maa vietti kohti\nerästä matalammalla sijaitsevaa puutarhaa, niin että jokainen, joka\nkulki talosta veräjälle, erottautui taivaanrantaa vastaan.\n\nTommy oli hyvin tarkkakuuloinen. Hän kuuli talon oven aukenevan ja\nsulkeutuvan hiljaa ja askelten natisevan ja hymyili heikosti itsekseen.\n\n\"Kuka siellä on?\" kysyi hän.\n\nMary irroittautui hänen käsivarrestaan ja ojentautui suoraksi.\n\n\"Mitä se oli?\"\n\nEnnenkuin Tommy ehti vastata, tuli miehen hahmo näkyviin. Hän kiiruhti\nontuen heidän näköpiirinsä poikki, he kuulivat veräjän narahtavan, ja\nhän katosi tien pimeyteen.\n\n\"Hyppivät käärmeet!\" huudahti Tommy suu hämmästyksestä ammollaan. \"Ukko\nCornfort!\"\n\nTommy oli nähnyt hänen laihat kasvonsa, harmaan hiustupsun ja pitkän\nhaukannenän.\n\n\"Etkö sanonut, että --\"\n\n\"Loruja, Tommy!\" Maryn ääni oli terävä. \"Mr. Cornfort on vuoteessaan.\nTuo oli eräs toinen asukas.\"\n\nTommy kääntyi hitaasti tyttöön päin.\n\n\"Mary\", sanoi hän, \"sinä et puhu totta, rakas tyttöseni. Jos tuo ei\nollut Mr. Cornfort vainaja tai lähes vainaja, niin minä lupaan syödä\noikean korvani.\"\n\nSekunnin ajan Mary oli liian ällistynyt kyetäkseen vastaamaan.\n\n\"Olet kenties oikeassa\", sanoi hän jääkylmällä äänellä. \"Mutta miksi\nhän ei välisti saisi lähteä pienelle kävelylle.\"\n\nMutta Maryn rauhallisesta käytöksestä huolimatta Tommy huomasi hänen\näänensä kiihtymyksestä vapisevan hänen lausuessaan tämän rohkean\nkysymyksen.\n\n\"Odota\", sanoi hän ja juoksi ruohokentän poikki kadoten taloon.\n\nPian sen jälkeen hän tuli ulos ja hänen jäljessään mies, jonka Tommy\ntunsi Henryksi. Henry oli ollut lordi Wealdille kysymysmerkki. Hän\nei ollut milloinkaan päässyt selville siitä, oliko tuolintyöntäjä\nvakinaisessa palveluksessa. Vasta tänä hetkenä selvisi, että Henry asui\nsamassa paikassa kuin hänen isäntänsä.\n\nTyttö ja mies keskustelivat nopeasti hiljaisella äänellä, ja Tommy oli\nkuulevinaan tuolimiehen sanovan \"Hitto vieköön!\", mikä hänen asemassaan\nolevan henkilön suusta kuulosti sopimattomalta käytökseltä. Henry\njuoksi tielle ja katosi hänkin. Mary odotti muutaman hetken katsellen\nveräjästä tielle, tuli sitten hitaasti takaisin ja istuutui Tommyn\nviereen.\n\n\"Tämä ei todellakaan merkitse mitään\", sanoi hän. \"Mr. Cornfort saa\nvälisti tällaisia tarmonpuuskia, mutta minä en pidä siitä, että hän\nmenee yksin ulos. Hän voisi saada pyörtymiskohtauksen ja pudota alas\njyrkänteeltä tai jotakin sellaista.\"\n\n\"Jotakin sellaista, mistä hän saisi pahan maun suuhunsa\", sanoi Tommy\nleikkisästi. \"Ukko Cornfort! Ajatella, että sitä vanhaa rakkaria\npäivät pitkät raahataan pitkin maailmaa rullatuolissa, ja yökaudet hän\nhyppelee omilla jaloillaan.\"\n\n\"Me koetamme houkutella häntä kävelemään\", ehätti tyttö selittämään.\n\nTommystä tuntui siltä, kuin olisi Mary jännittyneesti odottanut\nkuulevansa jotakin, mutta hän ei tietänyt mitä. Kun parin kadunkulman\npäässä moottoripyörä alkoi paukahdella, niin hän melkein hypähti\npaikoiltaan.\n\n\"Mitä se oli?\" sanoi hän huohottaen.\n\n\"Eikö liene moottoripyörä\", sanoi Tommy, mutta hänen kietoessaan\nkäsivartensa tytön ympärille tämä vapisi kiireestä kantapäähän.\n\n\"Minä olen hirveä pelkuri.\" Hänen äänensä värähteli. \"Voi kunpa\nuskaltaisin --\" Hän vaikeni äkkiä.\n\n\"Sinä olet rohkea tyttö, kultaseni. Mutta ihmekös, jos hermot menevät\npilalle, kun aina täytyy laahustaa tuon vanhan vapisijan kintereillä\",\nsanoi Tommy. \"Ja --\"\n\nTällä kertaa kuului ääni, josta ei ollut epäilystäkään. Laukaus, selvä\nja kiistämätön. Tyttö hypähti seisomaan.\n\n\"Voi Tommy!\" huohotti hän. \"Miksi hän sen teki? Kunpa hän ei olisi\nlähtenyt!\"\n\nJa sitten kuului juoksevia askeleita.\n\n\"Päästäkää minut\", huusi vihainen ääni.\n\nVeräjä työnnettiin auki, ja Mr. Cornfort syöksähti päistikkaa\npihamaalle aivankuin joku olisi kiivaasti työntänyt häntä takaapäin.\n\nHenry seurasi, sulki veräjän ja kumartui aidan yli. Tommy oli\nnäkevinään kiiltävän esineen tuolintyöntäjän kädessä.\n\n\"Mikä hätänä? Onko jokin hullusti?\"\n\nHenry kääntyi heihin päin. Näytti siltä, että hän vasta nyt huomasi\nvieraan läsnäolon.\n\n\"Ei, lordi Weald, ei mikään ole hullusti. Minä en teidän sijassanne\nistuisi täällä ulkona, armollinen neiti.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi Mary hiljaa.\n\n\"Se merkitsee sitä, että siellä oli joku\", oli epämääräinen vastaus. Ja\nsitten hän jatkoi Tommyn puoleen kääntyen: \"Näittekö ketään, my lord,\ntullessanne tänne?\"\n\n\"Kadunkulmauksessa tapasin miehen, joka oli aikalailla juovuksissa\",\nsanoi Tommy muistaen päihtyneen kulkurin.\n\nEräs poliisi ilmestyi näkyviin katulyhdyn alle. Hän tuli tien poikki.\n\n\"Kuulitteko jonkun ampuvan?\"\n\n\"Emme, sir.\" Henryn ääni oli melkein nöyrä. \"Mutta eräs moottoripyörä\non paukkunut täälläpäin.\"\n\nHänen puhuessaan kuului aivankuin edeltäpäin järjestettynä merkkinä ja\nhänen sanainsa vahvistukseksi kaukaa tiheätä pompotusta.\n\n\"Sitäkö se olikin?\" Poliisi näytti rauhoittuvan. \"Tuon pomminheiton\njälkeen minulle on annettu määräys pitää tätä taloa silmällä. Satuin\nmenemään kadunkulman taakse tervehtimään lähimmässä passissa olevaa\nystävääni... Oikein pelästyin.\"\n\nHän jutteli muutaman hetken ja lähti sitten astuskelemaan katua pitkin.\nHenry tuli hitaasti takaisin paikkaan, missä he istuivat.\n\n\"Luulen, että lähtisin tieheni teidän sijassanne, sir.\" Hän oli hyvin\nkunnioittava, eivätkä äskeiset seikkailut, olivatpa ne sitten mitä\nlaatua tahansa, tuntuneet häntä häiritsevän.\n\nEnnenkuin Tommy ehti vastata, kuului ovelta huolestunut ääni, joka\nsanoi:\n\n\"Kiiruhtakaa. Tulkaa pian, että saatte haavanne sidotuksi.\"\n\nÄäni oli Cornfortin, ja ollakseen haudan partaalla olevan miehen ääni\nse kuulosti sangen ponnekkaalta.\n\n\"Oletko haavoittunut?\" Tytön ääni oli melkein kuin valitus.\n\n\"Ei mitään, ei kerrassaan mitään\", sanoi Henry ensimmäisen kerran\nnäyttäen kärsimättömältä. \"Pelkkä naarmu, hyvä neiti, pensaan oka osui\nhihaani.\"\n\nVasta nyt Tommy huomasi hänen pitelevän käsivarttaan hiukan ranteen\nyläpuolelta.\n\n\"Rakas, sinä olet haavoittunut!\" sanoi tyttö melkein kyynelet silmissä,\nja Tommy oli pudota istualleen.\n\n\"Rakas?\" ja \"sinä?\" Oliko rullatuolintyöntäjiä milloinkaan puhuteltu\nsillä tavalla?\n\n\"Miss Dane, olette täydellisesti erehtynyt.\" Henryn ääni oli hyvin\nvarma. \"Ja Lordi Weald, tekisitte minulle nyt hyvin suuren palveluksen,\njos lähtisitte kotiinne.\"\n\nHyvästijätön kiireessä tyttö katosi. Tommy oli tuskin lähtenyt, kun hän\nkutsui hänet takaisin.\n\n\"Hyvää yötä, Tommy.\"\n\nHän kääntyi ja suuteli tytön kylmiä huulia.\n\n\"Olen kamalasti peloissani tänä iltana, Tommy. Olen niin hirveän ilkeä\n-- minua ei ole luotu...\"\n\nEnnenkuin Tommy oli ehtinyt pyytää selitystä, hän oli kadonnut.\n\n\"Hiton omituista\" sanoi Tommy ääneensä ja astuskeli vimmoissaan\ntakaisin hotelliinsa. Hän etsi katseillaan juopunutta miestä, mutta ei\nnähnyt häntä. Lähestyessään rantakäytävää hän huomasi edessään erään\nhenkilön, joka hyvin saattoi olla äskeinen laululintu.\n\nHän lisäsi vauhtiaan saavuttaakseen epäilemänsä henkilön, mutta\naivankuin tuntien, että häntä seurattiin, tämäkin kiirehti askeleitaan.\nHeitä vastaan tuli eräs karnevaaliseurue, joka joko oli menossa\ntanssimaan tai palasi tanssimasta, ja lordi Wealdin saalis katosi\nnäkyvistä, ennenkuin hän ehti tehdä sen tuttavuutta.\n\nSinä yönä Tommy istui kauan vuoteensa reunalla käsivarret ristissä\ntuijottaen viattomaan seinäpaperiin. Oli olemassa pari seikkaa,\njotka tulevan lady Wealdin täytyi oppia, esimerkiksi, ettei\nrullatuolintyöntäjiä puhutellessa sopinut käyttää hellistä hellimpiä\nhyväilynimiä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMr. Walter Derrickillä oli kieltämättä tasainen mielenlaatu. Harvat\nmiehet, joiden talon asestetut murtovarkaat olivat valinneet\ntyömaakseen, jotka olivat kärsineet, mitä hän oli saanut kärsiä, ja\nkokeneet sen järkyttävän elämyksen, että heidän ruokailuhuoneessaan oli\ntehty murha, olisivat niin filosoofisesti ottaneet vastaan ne toisiaan\nseuranneet tapahtumat, jotka olivat olleet tunnusomaiset viimeksi\nkuluneille viikoille.\n\n\"Mielentyyneyteni\", sanoi hän Post Herald lehden reportterille, \"on\nyhdeksältä kymmenenneltäosalta laiskuutta, ehdotonta haluttomuutta\nvaivata aivojani asioilla, joita en pysty oikaisemaan enkä korjaamaan\n-- laiskuus on mielipaheeni. Taloni on ihmeellinen talo. Siellä\ntapahtuu aina jotakin yllättävää. Viikko sitten sieltä löydettiin\nkuolleena eräs mies, joka väitti tunteneensa minut oleskellessani\nAfrikassa. Muutamaa vuorokautta myöhemmin osa salini seinää murrettiin,\nja eräät huhut, jotka ovat tulleet kuuluviini, sekä salaperäiset\ntiedustelut, joita minulle on tehty poliisin ja varsinkin ystäväni,\ntarkastaja Stainesin taholta, antavat minulle aiheen epäillä, että\nsiellä aivan äskettäin tehtiin tai yritettiin tehdä toinenkin\nväkivallanteko.\"\n\n\"Kummitteleeko talossanne?\"\n\n\"Eräs palvelijoistani vannoo nähneensä siellä isäni haamun. Mutta se on\ntietenkin vain petkutusta ja erittäin röyhkeää päälle päätteeksi.\"\n\n\"Mitä luulette murtautujain etsivän?\" kysyi sanomalehtimies.\n\nMr. Derrick hymyili leveästi.\n\n\"Mitä me kaikki etsimme?\" kysyi hän. \"Rahaa! Eräs Scotland Yardin\netevimmistä virkamiehistä on lausunut sen käsityksen, että isäni\naikoinaan kokosi suuren rahamäärän johonkin salaiseen piilopaikkaan.\nSe voi tietenkin olla totta. Ja jos on, niin on parempi, että sen\nlöydän minä eivätkä ahdistajani -- maksaisinhan minä ainakin valtiolle\nlisäperintöveron. En kuitenkaan hetkeäkään kuvittele mielessäni,\nettä isäni teki mitään niin typerää tai salaperäistä. Hän kuoli,\nvaikka olikin heikko terveydeltään, hyvin odottamatta eikä viimeisinä\nhetkinään ehtinyt selvitellä asioitaan, mutta luulen voivani olla varma\nsiitä, että jos hänellä olisi ollut jokin rahakätkö, niin hän olisi\nkertonut siitä minulle viimeisinä elinvuosinaan.\"\n\nDick Staines luki tämän haastattelun vielä vuoteessa ollessaan.\nHän oli ollut hyvin ihmeissään siitä, että Lowndes Squarella\ntapahtunut murha ja kaikki sitä edeltäneet ja seuranneet omituiset\ntapahtumat olivat herättäneet niin vähän huomiota. Reportterit\nolivat käyneet tapahtumapaikalla ja saaneet ne epämääräiset tiedot,\njoita poliisiupseerit antavat sellaisissa tapauksissa. Mutta\nvieteripyssyjuttu, joka oli pidetty salassa, oli järkyttänyt häntä\nharvinaisessa määrässä. Larkin ei voinut antaa minkäänlaista selitystä\neikä Mr. Derrick myöskään. Jälkimmäinen oli varma siitä, ettei\nportailla hänen viisi minuuttia aikaisemmin kulkiessaan niitä alas\nollut minkäänlaista ansaa. Larkin vakuutti samaa. Miten oli pyssy voitu\nsijoittaa paikoilleen ja johdot asettaa niin huolellisesti, ellei\ntaloon vienyt jokin muu heille toistaiseksi tuntematon sisäänkäytävä.\nTalossa oli ollut työmiehiä -- Dick tapasi työnjohtajan, joka vakuutti\nhänelle, ettei ainoakaan hänen miehistään ollut noussut ylemmäksi kuin\nsiihen kerrokseen, missä sali sijaitsi. Tutkittaessa pyssyä Scotland\nYardissa havaittiin, että se oli joitakin vuosia sitten maaseudulla\nhyvin yleisesti käytännössä ollutta mallia, suusta ladattava,\nlaajasuinen musketti, jonka piippu oli sahattu poikki parin tuuman\npäästä lukosta.\n\nPalattuaan kaupunkiin ja suotuaan reportterille haastattelun Lowndes\nSquarella Walter meni Dickin seurassa Scotland Yardiin pyssyä\ntutkimaan. Heti kun hänen katseensa osui siihen, hän huudahti\nhämmästyksestä.\n\n\"Se on minun pyssyni\", sanoi hän.\n\nOstaessaan Keyleyn hän oli löytänyt sen tallista muun rojun joukosta.\nHän osoitti puoleksi näkymättömiin kulunutta kruunuleimaa messinkisessä\ntakalevyssä ja kahta lovea liipaisimessa.\n\n\"En ole nähnyt sitä kuukausiin -- vuosiin. Ei, olenpa sittenkin\",\noikaisi hän nopeasti. \"Näytin sitä Tommy Wealdille toissa sunnuntaina,\nja hän ehdotti, että lähettäisin sen johonkin museoon.\"\n\nTämä oli hyvin Tommyn tapaista. Hänellä oli erinomaisen\nyleishyödylliset harrastukset, kun oli puhe muiden ihmisten\nomaisuudesta.\n\n\"Siellä oli myöskin eräs vanha ruutisarvi, joka luultavasti kuului\ntämän yhteyteen\", jatkoi Walter, \"mutta en muista nähneeni luoteja.\"\n\nHän oli tehnyt hämmästyttävän päätöksen ainakin Dickiä se hämmästytti.\n\n\"Yritän tässä juuri saada päätetyksi, että viettäisin viikon päivät\nkummitustalossani ja koettaisin itse kaivaa kultaa\", sanoi hän\nhymyillen. \"Minun ei onnistu taivuttaa Keyleyssä olevia palvelijoitani\npalaamaan Lowndes Squarelle, sillä talon pelkkä mainekin saa heidät\njähmettymään kauhusta, mutta luotan siihen, että saan Larkinin\navukseni.\"\n\n\"Jos sallisitte minun ottaa osaa vartiointiinne --\", alkoi Dick.\n\nWalter nyökkäsi.\n\n\"Ajattelin juuri samaa. En voi järjestää oloanne yhtä mukavaksi kuin\nWeald, mutta kenties jännittävämmäksi.\"\n\nHe palasivat yhdessä kotiin, ja juuri ennenkuin Derrick meni sisään,\nsanoi hän:\n\n\"Te kerroitte minulle eräänä päivänä vanhasta Endredistä,\npaikallistarkastajasta. Hän näyttää tietävän isästäni paljon enemmän\nkuin minä tiedän. Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että\nkeskustelen hänen kanssaan.\"\n\n\"Ettekö tunne häntä?\" kysyi Dick.\n\nWalter pudisti päätään.\n\n\"En, minulla ei ole mitään muistoa hänestä. Vaikka hän tunsi isäni niin\nhyvin, niin hän, mikäli voin muistaa, ei milloinkaan tavannut minua --\nkävin koulua Northumberlandissa seitsemäntoista vuoden ikään saakka.\"\n\nLarkinin ja muutamien siivoojattarien avulla, jotka vartijan oli\nonnistunut hankkia, Mr. Derrick oli korjannut runnellun salinsa\nsiedettävään järjestykseen ja kuntoon. Seinässä olevan reiän peitteenä\noli vielä kangasneliö, kun vanha tarkastaja Endred iltapäivällä tuli\ntervehtimään. Hän oli siviilipuvussa, sillä hän selitti olevansa vapaa\nvirantoimituksesta.\n\n\"En milloinkaan käytä virkapukua tullessani yksityisluontoiselle\nvierailulle, Mr. Derrick\", sanoi jäyhännäköinen vanhus. \"Kuulun\nnoihin vanhanaikuisiin poliisimiehiin, jotka eivät sekoita toisiinsa\nvelvollisuutta ja huvia.\"\n\nHän katseli uteliaasti ympärilleen salissa.\n\n\"Viime käynnistäni täällä on varmaankin kulunut viisitoista vuotta\",\nsanoi hän. \"Viisitoista vuotta! Ja minusta tuntuu kuin se olisi ollut\neilen.\"\n\nHän osoitti erästä tulisijan edessä olevaa vaarintuolia.\n\n\"Tuo oli isänne lempituoli\", hän sanoi. \"Soisinpa, että minulla olisi\nviitonen joka kerralta, jonka olen nähnyt hänen siinä istuvan.\"\n\n\"Tapasimmeko me milloinkaan toisiamme?\" kysyi Walter uteliaana.\n\nTarkastaja pudisti päätään.\n\n\"Emme, sir, te olitte koulussa siihen aikaan. Yhden ainoan kerran te\nkävitte täällä Lontoossa, ja silloin minä olin lomalla. Mutta isänne\ntunsin varsin hyvin, ja kunnon mies hän oli. Kaikki ihmiset eivät\nhänestä pitäneet, mutta minä arvostelen miestä sen mukaan, millaiseksi\nitse olen hänet nähnyt.\"\n\nTarkastaja oli puhelias vanha herra, jolla oli runsas varasto vanhoja\nmuistoja, mies, joka tavallaan jatkoi elämäänsä menneisyydessä yhtä\npaljon kuin nykyhetkessä, Walter arveli.\n\n\"Niin, tunsin hänet sangen hyvin, mutta minulla ei ollut aavistustakaan\nsiitä, että hän oli mennyt naimisiin -- otaksun, ettette tekään sitä\ntietänyt?\"\n\n\"En\", vastasi Mr. Derrick. \"Se oli minulle yllätys.\"\n\n\"Se oli yllätys useimmille ihmisille\", sanoi tarkastaja pudistaen\npäätään, \"mutta minä olen aina sanonut, ettei kukaan oikeastaan tunne\nketään.\"\n\n\"Kuinka tulitte tutuksi isäni kanssa? Poliisiasiat tuskin häntä\nsuuresti kiinnostivat.\"\n\nTarkastaja hymyili leveästi.\n\n\"Jouduimme keskenämme kosketuksiin sormenjälkijutun yhteydessä, ja\nsiirryttyäni pohjoiseen piiriin jatkoin edelleenkin kirjeenvaihtoa\nhänen kanssaan. Totta puhuen, Mr. Derrick, olen samaa mieltä kuin\nisänne. Uskon, että voi olla olemassa kaksi samanlaista sormenjälkeä.\nEi kannata olla aivan varma siitä, että nykyinen järjestelmä on\nerehtymätön, kun vähemmän kuin neljäskymmenesosa väestöstä joutuu\ntutkittavaksi ja viedyksi kirjoihin. Käsitättekö, mitä tarkoitan?\"\n\n\"En, en käsitä\", sanoi Walter suoraan.\n\nTarkastaja oli nyt päässyt lempihevosensa selkään, ja ilmeisesti\nhänen mielipiteensä olivat vielä jyrkemmät kuin Mr. Derrick vainajan.\nOli enemmän kuin mahdollista, että juuri tämä harmaahapsinen\npoliisivirkailija ensiksi oli herättänyt ukko Derrickin epäilykset ja\nsaanut hänet antautumaan lempiharrastukseensa.\n\n\"Olettakaamme, että Albert Hallissa on tanssiaiset\", sanoi Endred\ninnoissaan, \"ja niissä kaksituhatta henkeä, ja äkkiä ilmoitettaisiin,\nettä joku nainen on kadottanut jalokivikaulakoristeen? Ymmärrättekö,\nMr. Derrick?\"\n\nWalter nyökkäsi.\n\n\"Otaksukaamme, että saisin luvan tutkia koko ihmisjoukon, kaikki nuo\nkaksituhatta, ja että sensijaan että tutkisin kaksituhatta, tutkisinkin\nvain viisikymmentä ja antaisin muille luvan poistua. Olisiko se\noikein? Samoin on sormenjälkijärjestelmän laita. Meillä on yksinomaan\nrikoksentekijäin sormenjälkiä -- lainkuuliainen väestö ei milloinkaan\njoudu tutkittavaksi. Ja on hyvin luultavaa, että jos ottaisitte\nkaikkien tämän maan neljänkymmenen miljoonan kansalaisen sormenjäljet,\nniin löytäisitte kaksoiskappaleita, ja jos löytäisitte yhdenkään ainoan\nsellaisen, niin koko järjestelmä luhistuisi.\"\n\n\"Sitä mieltä isänikin oli\", sanoi Derrick miettiväisesti.\n\n\"Ja se oli viisas mielipide\", väitti tarkastaja Endred ponnekkaasti.\n\"Kunnianarvoisa isänne pyrkikin saamaan sen todistetuksi. Hänellä\noli tuhansittain sormenjälkiä kokoelmissaan -- satoja tuhansia\nei-rikoksentekijöitä, pappeja, pankkimiehiä, kaikenlaisia ihmisiä,\njotka suostuivat antamaan hänelle sormenjälkensä.\"\n\nMuisto huvitti vanhusta.\n\n\"On omituista, miten ihmiset siitä huolimatta arastelivat.\nViattomimmatkin pelkäsivät itsensä paljastamista. Minun täytyy\ntunnustaa\", hän nauraa hihitti, \"että hänen pyytäessään omaa\nsormenjälkeäni perhekirjaa varten ajatus ei minua laisinkaan\nmiellyttänyt.\"\n\n\"Perhekirjaa?\" kysäisi Derrick nopeasti. \"Mitä tarkoitatte?\"\n\nEndredin silmät loistivat iloisesti.\n\n\"Oletteko unohtanut senkin? Minä en unohda mitään. Minun muistini\non kuin korttiluettelo, Mr. Derrick. Muistan tuon kirjan -- pienen\npunaisen kirjan, jossa oli pehmeät nahkakannet. Siinä oli hänen\nsormenjälkensä ja teidän ja hänen taloudenhoitajattarensa -- te\nette voi muistaa häntä, hän kuoli teidän ollessanne lapsi -- ja\nmiss Belferin ja hänen sisarensa -- hänkin on kuollut -- ja hänen\nyhtiökumppaninsa, vanhan Carlewin. Luultavasti hän osoitti minulle\nsuuren kunnian pyytäessään saada sormenjälkeni siihen, mutta minusta\noli vastenmielistä painaa sormeni värityynyyn, ja se on totinen tosi.\"\n\nSeurasi hiljaisuus, ja sitten Derrick sanoi hitaasti:\n\n\"Aivan niin, nyt muistan. Hänen pieni yksityinen kirjansa! Perhekirja!\nOlin muistaakseni noin viidentoista vuoden ikäinen, kun hän kutsui\nminut työhuoneeseensa ja pyysi minua painamaan sormeni kirjan sivulle\n--\"\n\n\"Neljä sormea ja peukalo\", nyökkäsi Endred. \"Aivan samoin kuin\npoliisiasemalla tehdään. Totuus on, että isänne oli suorastaan\nfanaatikko tuossa suhteessa.\"\n\nDerrick huokasi syvään.\n\n\"Niin. Hän oli omituinen mies. Ihmeellistä, että olin unohtanut tuon\npienen tapauksen niin kokonaan. En muista nähneeni kirjaa sen jälkeen.\"\n\n\"Voin lyödä vetoa siitä, että se on jossakin tässä talossa\",\nsanoi Endred. \"Ihmettelen, ettette ole sitä löytänyt -- se olisi\nmielenkiintoinen muisto, Mr. Derrick.\"\n\nDerrick katsoi ulos ikkunasta, ja hänen mielenkiintonsa kohdistui\nhevosen vetämiin maitorattaisiin. Ajajaa vailla oleva hevonen harhaili\nkeskellä katua.\n\n\"Tuo on hyvin vaarallista\", sanoi hän sitä osoittaen. \"Kuinka nuo\nmaitomiehet voivatkin jättää hevosensa noin irralleen... Pieni punainen\nkirja, jossa oli pehmeät kannet -- nyt muistan sen. Jonkinlainen\npuumerkkialbumi. Muistatteko, oliko siinä äitini nimikirjoitusta?\"\n\nTarkastaja pudisti päätään.\n\n\"Ei, sir, se ei ole luultavaa. Hän ei vielä ollut sairastunut\nsormenjälkikuumeeseen arvoisan äitinne eläessä, mutta luulen, että\nsiinä oli erään vanhan tädin sormenjälki, koska hän kerran näytti\nminulle kirjaa ja sanoi, että hänen etusormensa jälki oli melkein\ntarkalleen samanlainen kuin erään Zoo'n simpanssin.\"\n\nMr. Derrick käänsi keskustelun naapuristoon ja vanhaan uskonnolliseen\nveljeskuntaan, jonka hallussa hänen talonsa oli ollut, ja Mr. Endred\nsyventyi heti oppineeseen ja luotettavaan selontekoon, jota hän\nrikastutti muistelmillaan lukuisista omituisista uskonnollisista\nyhtymistä, joiden kanssa hän aikoinaan oli joutunut tekemisiin.\n\nTarkastajan ollessa lähdössä Dick Staines astui ulos viereisen talon\novesta.\n\n\"Tervé, tarkastaja!\" Dickin uteliaisuus heräsi. \"Mikä hätänä?\"\n\n\"Ei mikään ole hätänä, ei kerrassaan mikään\", sanoi vanhus hilpeästi.\n\"Olen juuri jutellut hetkisen Mr. Derrickin kanssa vanhoista ajoista.\"\n\n\"Niin tietenkin!\" huudahti Dick äkkiä muistaen antaneensa Derrickille\nEndredin osoitteen.\n\nHän oli menossa samaan suuntaan kuin vanhus, ja he lähtivät kulkemaan\nyhtä matkaa.\n\n\"Oletteko matkalla Yardiin, Mr. Staines? Omituista, minäkin olen sinne\nmenossa. Suoritan palvelusaikani viimeistä kuukautta ja olen kuullut,\nettä minulle aiotaan antaa jokin muistolahja. Periaatteessa olen sitä\nvastaan, että poliisimiesten annetaan merkitä varojaan lahjakeräyksiin.\nSe on vastoin virkakunnan parhaita periaatteita, mutta --\"\n\n\"Mutta\", Dick hymyili, \"kun teidän veroisenne veteraani vetäytyy\nyksityiselämään, niin kannatan lämpimästi hopeaista teekannua\nja kauniisti kaiverrettua tarjotinta. Teidän täytyy luopua\nperiaatteistanne, tarkastaja.\"\n\nHän kutsui auton, ja työnsi vastustelevan Endredin siihen.\n\n\"Ruumiinliikunto on erinomainen asia, mutta liika on aina liikaa\",\nsanoi hän. \"No, mitä arvelette Mr. Derrickistä?\"\n\n\"Hieno mies\", sanoi Endred juhlallisesti. \"Hyvää vanhaa juurta. En ole\neläessäni tavannut hyväntahtoisempaa herrasmiestä. Satuin mainitsemaan\nlahjahankkeen --\"\n\n\"Ja hän tarjoutui merkitsemään sata guineaa.\"\n\nEndredin suu lensi auki.\n\n\"Kertoiko hän sen teille?\"\n\n\"Ei, mutta arvasin\", sanoi Dick iskien silmää.\n\n\"En tietenkään voinut suostua siihen --\", alkoi Endred.\n\n\"Minä olisin luopunut periaatteistani tämänkin kerran. Ansaitsettehan\nte sen toki. Jalkaisin tallusteleva virkapukuinen poliisitarkastaja\nei ansaitse suuria palkkoja, ja jos veronmaksaja, joka koko ikänsä on\nyrittänyt näännyttää teidät nälkään, haluaa hyvittää laiminlyöntinsä ja\nantaa teille pienen lahjan, niin älkää toki estäkö häntä!\"\n\nEndred vanhuksen mieli näytti keventyvän. \"Totta puhuen\", hän tunnusti,\n\"minulla on hänen shekkinsä taskussani. Sentähden olen menossa\napulaispäällikköä tapaamaan. En tahdo rikkoa sääntöjä näin lähellä\npalvelusaikani loppua, mutta jos hänellä ei ole mitään sitä vastaan --\"\n\nDick tunsi vanhan tarkastajan melko hyvin ja arvasi, että monet\nnaapuristossa asuvat vaikutusvaltaiset ja rahakkaat henkilöt olivat\nkuulleet, että hän aikoi erota virastaan ja tosin periaatteellisesti\nvastusti muistolahjoja, mutta kuitenkin suostui, jos hänen päällikkönsä\nsen sallivat, ottamaan vastaan jonkin pienen palkinnon. Luultavasti\nhän aikoi kokeeksi esittää Derrickin tapauksen, ja jos \"periaate\"\nhyväksyttiin, niin tarkastaja Endred varmaankin saisi melkoisen kimpun\nsieviä pieniä shekkejä vanhuudenpäiviensä lohdutukseksi.\n\n\"... enimmäkseen me keskustelimme sormenjäljistä, jotka olivat hänen\nisävainajansa lempiharrastus, kuten aikaisemmin teille kerroin.\nOmituista, mitä kepposia muisti voi tehdä miehelle. Hän ei edes\nmuistanut perhekirjaa.\"\n\n\"Mikä perhekirja oli?\" kysyi Dick, joka tuskin oli kuunnellut puheliaan\ntarkastajan sanatulvaa.\n\nTarkastaja Endred kertoi hänelle pienestä punaisesta kirjasta, jossa\noli pehmustetut kannet; hän selitti, miten se oli sidottu, millainen\nmuodoltaan ja montako sivua siinä oli.\n\n\"Ohoh!\" Dick istui suorana kuin keppi katsellen vanhusta silmiin.\n\"Muistatteko sen aivan varmasti?\" kysyi hän nopeasti. \"Kenen muun\nsormenjäljet olivat tuossa kirjassa?\"\n\nEndred luetteli nimet, jotka hän voi muistaa; eikä ollut luultavaa,\nettä hän unohti ainoatakaan.\n\n\"Enkä luule, että niitä olikaan muita, ellei minun jälkeeni tullut\nlisää\", sanoi hän ylpeästi. \"Minä en milloinkaan unohda mitään. Minulla\non muisti kuin korttiluettelo, kuten sanoin Mr. Derrickillekin. Voin\nnähdä vanhuksen istuutuvan tuohon ja kirjoittavan sormenjäljen alle\nnimeni, syntymävuoteni, asuinpaikkani ja kaikki! Ja muistan, miten\nhän ontui edestakaisin huoneessa selitellen järjestelmänsä lakeja.\n'Endred', sanoo hän minulle...\"\n\nSamassa Dick antoi ajajalle pysähdysmerkin. He olivat kääntyneet Thames\nEmbankmentille ja olivat lyhyen matkan päässä Scotland Yardista.\n\n\"Ellette pane pahaksenne, niin menen suoraan sisään. Apulaispäällikkö\nmääräsi minulle vastaanottoajan.\" Endred katsahti suureen kelloonsa.\n\"Hyväinen aika, minulla on vain minuutti aikaa.\"\n\nDick antoi hänen mennä ja maksoi kiirehtimättä auton. Hän astuskeli\nhitaasti Scotland Yardin sisäänkäytävää kohti ja huomasi tällöin\nkatukäytävän reunalla seisovan miehen. Hän seisoi selin salapoliisiin,\nmutta vartalo oli tälle tuttu. Missä hän oli sen ennen nähnyt? Hän\nkulki hitaasti miehen ohi, katsahti häneen sivusta ja pysähtyi.\n\n\"Mitä, Henry!\" sanoi hän hämmästyen.\n\nMies oli kuin olikin huonosti ajeltu rullatuolintyöntäjä, joka\nmietteissään veteli savuja katse kiintyneenä joelle vilisevään elämään.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nHenry ei joutunut sanottavasti hämilleen. Dickistä tuntui siltä, kuin\nei mikään maailmassa olisi pystynyt järkyttämään hänen mielenrauhaansa.\n\n\"Hyvää huomenta, sir.\"\n\nHänen äänensä oli pehmeä ja kunnioittava. Hän piti päätään lystikkäästi\npainuneena melkein kuin kumartaen.\n\n\"Tämä on kaunis paikka. Minusta joki on vielä merkillisempi kuin meri.\nKatsokaa tuota hinaajalaivaa proomuineen, aivankuin joutsen monine\nrumine poikasineen. Tulee ajatelleeksi, millaista noiden proomumiesten\nelämä mahtanee olla.\"\n\n\"Kun lakkaatte olemasta syvämietteinen, Henry, niin ettekö sanoisi\nminulle, miksi olette Lontoossa ja mitä Mr. Cornfort raukka sillä välin\ntekee, puhumattakaan miss Danesta.\"\n\nRullatuolintyöntäjä katsahti häneen nuhtelevasti.\n\n\"Mr. Cornfort on vuoteen omana\", sanoi hän kuiskaten. \"Pelkään, ettei\nhän enää milloinkaan tarvitse rullatuoliaan.\"\n\n\"Niinkö hullusti asiat ovat?\" sanoi Dick iloisesti. \"No niin, eihän\nihminen elä ikuisesti.\"\n\nHenry näytti kiusaantuneelta.\n\n\"Entä Miss Dane?\"\n\nHenry pudisti päätään.\n\n\"Hän on Lontoossa, sir, tiedustelemassa erästä esinettä, jonka hän\non täällä kadottanut. Se on vain vähäpätöinen koru, mutta hänelle\nhyvin arvokas. Nuorilla tytöillä on arvaamattomat päähänpistonsa, Mr.\nStaines, ja nuorta mieltä ei ole helppoa oppia tuntemaan.\"\n\nKohtaus huvitti, mutta samalla hiukan hermostutti Dickiä. Hänellä oli\nse tunne, että tämä mies nauroi hänelle partaansa.\n\n\"Ja kuka hoitaa Mr. Cornfortia?\" kysyi hän.\n\nHenryn kasvot venyivät.\n\n\"Kolme koulutettua sairaanhoitajatarta\", sanoi hän hiljaa.\n\nDick käänsi katseensa Scotland Yardin kaarikattoiseen sisäänkäytävään\npäin.\n\n\"Onko Miss Dane tuolla sisällä?\"\n\n\"Luulen niin, sir.\"\n\n\"Mutta eihän sinne ole tapana mennä kysymään kadotettuja esineitä. Se\nosasto on tuolla vähän matkan päässä.\" Hän osoitti kädellään.\n\nHenryn katse seurasi hänen sormensa suuntaa ja näytti mielenkiinnolla\ntutkivan liikkeen osoittamaa matalakattoista rakennusta.\n\n\"Niinkö, sir?\" kysyi hän huvitettuna. \"Pelkään, että miss Danella on\nhyvin vaillinaiset tiedot poliisitoiminnasta. Minä vähän luulen, että\nhänen kadottamansa esine oli niin tärkeä, että hän pyrki rikospoliisin\npäällikön puheille.\"\n\nDick tuijotti häneen suu auki.\n\n\"Rikospoliisin päällikön? Bourken?\"\n\nHenry nyökkäsi.\n\n\"Hän on omituinen nuori neiti, joka ei milloinkaan pysähdy puolitiehen.\"\n\nDick tutki miestä tarkasti, mutta nuo siniset silmät kohtasivat hänen\nkatseensa yrittämättäkään sitä välttää.\n\n\"Te lausutte ajatuksenne jotenkin hyvin ollaksenne tuolintyöntäjä\",\nsanoi Dick. \"Mikä olitte miehiänne, ennenkuin otitte tämän paikan?\"\n\nHetkiseksi Henry joutui hämilleen ja yskäisi hansikoidun kätensä\nsuojassa. Dick huomasi, että hänen kätensä sitä nostaessaan oli jäykkä\nja että hänen kasvonsa vääntyivät. Hän mietti, miten käsivarren laita\nmahtoi olla.\n\n\"Nuoruudessani olin ammattinyrkkeilijä\", sanoi hän, ja Dick oli\nihmeissään. \"On hiukan vaikeata uskoa, että minunlaisellani hintelällä\nmiehellä milloinkaan on voinut olla menestystä niin voimiakysyvässä\nammatissa\", sanoi Henry puhuen äärimmäisen täsmällisesti, \"ja\nlieventääkseni yllätystänne voin téille ilmoittaa, että myöskin olin\nmatematiikan opettaja eräässä hyvin arvossapidetyssä yliopistossa.\nKatsoin nyrkkeilyn kannattavammaksi, vaikkakin se oli hiukan kohtalokas\ntiedemiehenuralleni.\"\n\n\"Kevyessä sarjassako?\" kysyi Dick epäillen.\n\n\"Höyhensarjassa\", sanoi totinen Henry. \"Olen ainoa mies, joka\nmilloinkaan on lyönyt Digger Bill Ferrersin knock out. Hän nukahti\nkesken kolmattatoista erää eikä senjälkeen koskaan päässyt entiselleen.\"\n\nDick katsahti mieheen epäluuloisesti. Vetikö tämä lempeä\nrullatuolintyöntäjä häntä nenästä? Ennenkuin hän ehti kysyä mitään, hän\nnäki Mary Danen tulevan näkyviin. Hän kulki nopeasti, mutta hidastutti\naskelensa huomatessaan salapoliisin. Henry katseli heidän kohtaamistaan\njärkkymättömän rauhallisena. Dick epäili taas, että hän nauroi\npartaansa.\n\n\"Henry on varmaankin kertonut teille Mr. Cornfortista?\"\n\n\"Onko hän kuollut?\" kysyi Dick kömpelösti, ja tyttö loi häneen\nnuhtelevan katseen.\n\n\"Miten epäkohtelias te olette! Ei toki. Miesraukka on vuoteessaan.\"\n\n\"Ja te olette tullut Scotland Yardiin tiedustelemaan --\"\n\n\"Henry on sanonut totuuden, olipa se sitten mikä tahansa\", keskeytti\nhän hyvin rauhallisesti. \"Pyytäisin, ettette ristikuulustelisi minua\nkuninkaan valtatiellä. Teidän Mr. Bourkenne on minusta hirveän\nherttainen.\"\n\n\"Vien perille kiitoksenne\", sanoi Dick.\n\nMary katseli häntä mietteissään purren punaista alahuultaan ja sanoi\nsitten:\n\n\"Kiitos, Henry, teidän ei tarvitse odottaa. Mr. Staines vie minut teetä\njuomaan Sollingerille. Kävelkäämme puiston kautta -- minä rakastan\npuistoja.\"\n\n\"Olen huomannut sen\", sanoi Dick.\n\nHän katseli taakseen olkansa yli. Henry seisoi vielä samassa paikassa,\nmihin he olivat hänet jättäneet, miettiväinen katse jokeen suunnattuna.\n\n\"Missä hänen rullatuolinsa on?\" hän kysyi. \"Olisin toki luullut hänen\nottavan mielenkiintoiset sinapinväriset ajopelinsä mukanaan kaupunkiin\ntullessaan -- hän näyttää melkein alastomalta ilman niitä. Olisin\ntahtonut nähdä liikennepoliisin pidättävän teidät molemmat.\"\n\n\"Te olette ikävä tänään\", sanoi Mary. \"Minä en milloinkaan käytä\nrullatuolia. Olen houkutellut teidät työnne äärestä, ja se on itsekäs\nteko, mutta minua ei kaduta hituistakaan.\"\n\n\"Te olette minun työni\", sanoi Dick, \"ja minun huoleni.\"\n\nHän ei koettanut saada tyttöä vastaamaan.\n\nHe kulkivat Whitehallin puolelle ja astuivat puiston portista sisään,\nja heidän käyntinsä hidastui tahtiin, joka on paikallaan puistoissa.\n\n\"Miten haamu jaksaa?\" kysyi tyttö heidän astuessaan pitkin järven\nrantaa.\n\n\"Ei oikein hyvin\", sanoi Dick. \"Hän on hylännyt rullatuolinsa ja jäänyt\nvuoteeseen.\"\n\n\"Tarkoitatteko Mr. Cornfortia? Mitä mielettömyyksiä te puhutte!\"\n\n\"Tarkoitin haamua, joka asettelee pyssyjä portaisiin.\"\n\n\"Olivatko he vähällä saada teidät ansaansa? Voi rakas, olin sairas\npelosta tuona iltana! Toivon, ettei teidän milloinkaan tarvitse tuntea,\nmitä minä silloin tunsin. Se oli kauheata!\"\n\n\"Mikä sai teidät ajattelemaan, että taloon oli viritetty ansa?\"\n\n\"Vaisto\", vastasi tyttö, ja Dick tiesi hänen puhuvan totta. \"Luulen,\nettä kun nainen rakastaa miestä niinkuin minä rakastan, niin hänen\nälynsä teroittuu niin, että vaisto pääsee toimimaan. Luulin, että\nkuolisin istuessani siinä puhelimen ääressä ja odottaessani, että\nsaisin kuulla teidän äänenne. Dick, ettehän enää pane henkeänne\nalttiiksi?\"\n\n\"Totta puhuen aion tehdä sen.\"\n\nTyttö pysähtyi ja katsahti häneen huulet raollaan ja silmät pelosta\nsuurina.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Mr. Derrick palaa tänne asumaan, ja hän on pyytänyt, että nukkuisin\nhänen luonaan.\"\n\nTyttö ei sanonut mitään, vaan alkoi hitaasti kulkea eteenpäin.\n\n\"Milloin menette sinne?\"\n\n\"Huomenna luullakseni. Tommy ei ole sanonut, milloin hän aikoo palata.\"\nSamassa hän muisti jotakin ja jatkoi: \"Hän on kai kaupungissa.\"\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n\"Ei, lupasin hänelle palata illalla.\"\n\n\"Ettekö siis aio tehdä sitä?\"\n\nTyttö epäröi.\n\n\"Henryn teki kovasti mieli päästä teatteriin, ja minä annoin hänelle\nluvan.\" Ja sitten hän äkkiarvaamatta jatkoi: \"Pidän esimiehestänne,\nylitarkastaja Bourkesta vai mikä hänen virka-arvonsa lienee. Hän ori\nherttainen, lihava setä. Hän oli aluksi hyvin jäykkä, mutta me tulimme\noikein hyviksi ystäviksi.\"\n\n\"Miksi menitte häntä tapaamaan?\"\n\n\"Kadotin rannerenkaani\", vastasi hän. \"Miksi pakotatte minut\nvalehtelemaan? Menin hänen luokseen pommijutun takia, Tunnustaakseni\ntotuuden hän oli kirjoittanut ja pyytänyt minua tulemaan luokseen.\nTiedätte kai, että Eastbournen kaupunki on luvannut 200 punnan\npalkinnon?\"\n\nDick nyökkäsi. Hän oli nähnyt ilmoituksen lehdessä. Sitäpaitsi\nEastbournessa vietetyn illan tapahtumat olivat antaneet hänelle\nyllinkyllin puuhaa hänen palattuaan kaupunkiin. Dick koetti kysyä\ntytöltä erinäisiä asioita, jotka häntä kiinnostivat, mutta tämä\nväisteli erinomaisen taitavasti ja he saapuivat suuren tavaratalon\nedustalle, ilman että Dick oli saanut tietää mitään uutta. Mary sanoi,\nettä hänellä oli joitakin ostoksia toimitettavana, ja meni hississä\nneljänteen kerrokseen. Dick jäi odottamaan tiedustelutoimiston oven\neteen.\n\nHän tunsi tämän osaston varsin hyvin. Siellä voi kirjoittaa ja ottaa\nvastaan kirjeitä. Asiakkaiden käytettävänä oli puolisen tusinaa\nkirjoituspöytiä, ja huone oli melkein täynnä väkeä, enimmäkseen\nnaisia. Hän oli usein ajatellut, miten hyödyllinen tällainen laitos\nvoi olla rikokselliselle miehelle tai naiselle. Hän muisti ainakin\nyhden epämiellyttävän tapauksen, jonka polttopiste oli kiilloitetun\nmyyntipöydän takana oleva lokero. Äkkiä hän näki Mary Danen tulevan\nsisään, astuvan pöydän takana istuvan tytön luo ja kysyvän tältä\njotakin. Tyttö pudisti päätään, etsi nopeasti jotakin eräästä lokerosta\nja palasi uudestaan pudistaen päätään. Sitten Mary huomasi hänet,\nhymyili ja heilutti kättään tervehdykseksi.\n\n\"Miten hirveätä!\" sanoi hän tullessaan hänen luokseen nöyryyttä\nteeskennellen. \"Saitte minut kiinni itse teosta... salaista\nkirjeenvaihtoa -- miksi te kurkistelitte? Siksikö, että olette\nsalapoliisi?\"\n\n\"Minä en kurkistellut!\" sanoi Dick harmistuneena. \"Satuin olemaan\nlähellä ovea ja näin teidät.\"\n\n\"En jättänyt teitä lähelle ovea\", sanoi tyttö ankarasti. \"Jääkää\nnyt tähän älkääkä poistuko minnekään! Menen ostamaan erinäisiä\nvaatekappaleita.\"\n\nDick odotti kymmenen minuuttia, neljännestunnin, mutta tyttö ei\npalannut. Sitten hän kääntyi erään myymälän virkailijan puoleen.\n\n\"Kyllä, sir, muistan nähneeni sen nuoren neidin. Hän meni alas\nensimmäiseen kerrokseen naisten alusvaateosastolle.\"\n\nDick odotti vielä neljännestunnin, mutta tytöstä ei näkynyt jälkeäkään.\nHän kääntyi jo mennäkseen, kun äkkiä näki tiedonantotoimiston\nvirkailijaneidin tulevan luokseen.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta tehän olitte Miss Danen seurassa?\"\n\n\"Olin\", sanoi Dick hämmästyneenä.\n\n\"Hänen sähkösanomansa tuli juuri puhelimitse.\" Neitosella oli\npaperinliuska kädessään. \"Tapaatteko vielä Miss Danen?\"\n\n\"Toivottavasti.\"\n\nNeitonen meni takaisin, otti kirjekuoren myymäläpöydältä, pisti\npaperiliuskan kuoreen ja ojensi sen Dickille.\n\nTämä pisti sen taskuunsa ja meni alas etsimään tyttöä. Hän ei ollut\nsiinä kerroksessa, missä Dick odotti löytävänsä hänet, ja hän palasi\ntaas samaan paikkaan, missä oli hänestä eronnut. Hän oli kärsivällinen\nmies, mutta ainoastaan enkeli olisi voinut hermostumatta odottaa\nkokonaisen tunnin. Viimein hän hyvin mustana mieleltään päätti lähteä\ntiehensä. Hän oli juuri astumaisillaan suuresta kääntöovesta kadulle,\nkun eräs virkailija tuli juosten hänen luokseen.\n\n\"Tehän oletté Mr. Staines? Eräs nuori neiti jätti teille sanan. Hän\nsanoi, että hänet oli kutsuttu pois ja että joku herra, jonka nimen\nolen unohtanut, oli tullut sairaaksi.\"\n\n\"Cornfortko?\" kysyi Dick.\n\n\"Juuri niin, sir\", sanoi virkailija. \"Hän kysyi minulta, tunsinko\nteidät, ja tietenkin minä tunnen teidät, koska olette ennenkin ollut\ntäällä. Asioilla\", sanoi hän merkitsevästi hymähtäen. Mutta Dickiä ei\nhymyilyttänyt.\n\nHän oli suuttunut Maryyn ja enemmän kuin suuttunut itseensä. Tyttö\nsai hänet aina tuntemaan itsensä rajattoman typeräksi, ja hän oli\nerinomaisen huonolla tuulella astuessaan sisään Scotland Yardiin ja\ntörmätessään vasten Mr. Bourken uhkeata olemusta -- tämä oli pahaa\naavistamatta pysähtynyt käytävän käänteeseen sytyttämään sikariaan.\n\n\"Olette myöhästynyt runsaasti kaksi tuntia\", tokaisi Bourke ottaen\nuuden Coronan yhteentörmäyksessä turmeltuneen sijaan. \"Älkää\npuolustautuko, sillä olin unohtanut koko sopimuksen. Olemme pidättäneet\nerään miehen Bexhillissä syypäänä pomminheittoon, mutta hän näyttää\nvoivan todistaa alibinsa. Auto oli epäilemättä hänen, mutta tuntuu\nhyvin uskottavalta, että hän möi sen hyvästä hinnasta pari viikkoa\nsitten.\"\n\n\"Mitä asiaa Mary Danella oli?\" kysyi Dick muitta mutkitta.\n\n\"Mary Danella?\" Bourke hieroi kaksoisleukaansa. \"Odottakaahan, mitä\nasiaa hänellä olikaan? Aivan niin, hänhän tuli tuon pommijutun takia.\nHerttainen tyttö, eikö olekin?\" Hän katsahti veitikkamaisesti Dickiin.\n\"Ja älykäs. Ai ai, millainen rikoksellinen hänestä tulisi!\"\n\n\"Luuletteko --?\" alkoi tarkastaja Staines.\n\n\"En suinkaan\", vastasi toinen vakuuttavasti. \"Liian rasittavaa\naivoille. Tapaan teidät huomenna.\"\n\nEnnenkuin Dick ehti laukaista toisen kysymyksen, oli Bourke kadonnut.\nHänen päällikkönsä oli epäilemättä suutuksissaan, ja siihen hänellä\noli kiistämätön oikeus, sillä tarkastaja Staines oli myöhästynyt\nhyvin runsaasti kaksi tuntia määrätystä kohtaamisajasta ja oli kaiken\nkukkuraksi turmellut erinomaisen sikarin.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nDickin työhuone oli Bourken huoneen vieressä. Se oli pieni kapea\nkomero, jossa hätätilassa säilytettiin Yardiin kuulusteltavaksi tuotuja\nrikoksellisia. Sen ikkunassa oli rautaristikko ja huonekalut olivat\ntanakat ja vaikeat siirtää paikoiltaan -- tätä varovaisuutta pidettiin\nvälttämättömänä sen muistettavan tapauksen jälkeen, jolloin Lupe\nLeggatt oli murskaamaisillaan kuulustelijansa pääkallon tuolilla, jonka\nnostaminen ei ollut niin vaikeata. Tuon tapauksen jälkeen huonekalut\nolivat olleet mahdollisimman yksinkertaisia ja kömpelöitä.\n\nHän istuutui suureen kirjoitustuoliinsa ja alkoi lukea kahden viime\npäivän kuluessa kertyneitä kirjeitä. Niiden joukossa ei ollut\nainoatakaan tärkeätä, ja hän pisti käden taskuunsa ottaakseen esiin\nkaksi kirjettä, jotka olivat saapuneet hänelle kotiin, mutta joita hän\nei ollut vielä avannut, ja huomasi silloin puhelinsanoman ja otti sen\nesiin. Kiireessään virkailija ei ollut kirjoittanut siihen osoitetta,\nja katsoessaan kuoren toista puolta Dick huomasi, että se oli jäänyt\nauki. Hän käänteli sitä edestakaisin kädessään. Olisi sanomattoman\nalhaista lukea Maryn yksityinen kirje -- ja sanomattoman tyhmää jättää\nse lukematta. Sitäpaitsi (hänen mieleensä juolahti pelastava ajatus)\nMary kenties soittaisi hänelle, ja silloin hän voisi puhelimessa\nilmoittaa hänelle sanoman sisällyksen. Hän pani kuoren pöydälle ja\ntuijotti siihen. Mitäpä jos se sisälsi jotakin, mikä todisti hänen\nrikollisuutensa... tai yksityisluontoisen sanoman joltakin mieheltä...\nHän tunsi pistoksen sitä ajatellessaan. \"Roskaa!\" sanoi hän ja veti\npäättäväisesti paperinliuskan kuoresta. Sähkösanoma oli lähetetty\nKapkaupungista ja osoitettu -- Mary de Villiersille!\n\nMary de Villiers! Lordy Brown ei siis ollut erehtynyt! Tyttö, jota hän\ntuona iltana oli ahdistanut, oli juuri se henkilö, joksi hän häntä\nluulikin. Dick muisti Lordy Brownin taskusta löytyneestä kirjeestä\nlukemansa sanat, jotka koskivat tätä salaperäistä Miss de Villiersiä,\njoka --\n\nAjatellessaan tätä Dick koko ajan luki koneellisesti käsittämättä\nsanoman merkitystä. Äkkiä hän keskitti ajatuksensa edessään oleviin\nsanoihin. Merkinnöistä selvisi, että sähkösanoma oli \"maksettu\nvastaus\", ja sen sanamuoto oli seuraava:\n\n    \"Kiitos, Miss de Villiers, rahoista, jotka olivat hyvin\n    tarpeelliset, sillä näemme nälkää. Olen surullinen Lordyn\n    kuolemasta, mutta muuta ei voinut odottaa. Kiitos teille rahoista\n    Miss de Villiers.\n\n                                           Mrs. Lordy Brown.\"\n\nDick luki sähkösanoman yhä uudestaan ja uudestaan, ennenkuin pääsi\nsen perille, niin päivänselvä kuin se olikin. Mary de Villiers oli\nlähettänyt rahaa tälle naiselle ja samalla ilmoittanut hänelle, että\nLordy oli kuollut. Hän oli siis tuntenut Lordyn... Mutta miksi hän oli\nlähettänyt hänen vaimolleen rahaa? Ja mitä rahaa? Tuon arvoituksen\nratkaisu välähti äkkiä hänen mieleensä. Brownin lähtiessä hotellistaan\nhänen taskunsa olivat täynnä seteleitä; kun ruumis löydettiin, niin\nne olivat tyhjät. Joku oli ottanut nuo rahat... Mary! Ja hän oli\nsähköteitse lähettänyt rahat Mrs. Brownille Kapkaupunkiin. Miksi?\n\nKolmesta seikasta ei ollut epäilystä. Mary Dane oli ollut\ntalossa murhayönä, oli joko murhannut Lordyn tai löytänyt hänet\nkuolemaisillaan. Jälkimmäinen mahdollisuus oli todennäköisempi. Lordy\nBrown oli taas tuntenut hänet ja pyytänyt, että hän lähettäisi rahat\nhänen vaimolleen. Muuten hän ei olisi voinut tietää, että nainen\nkärsi hätää. Mary oli sitonut hänen haavansa ja hoitanut häntä ja\narvattavasti lähtenyt hänen luotaan vasta hänen heitettyään henkensä.\n\nMutta kuka sitten oli murhannut Brownin? Oliko kaksi joukkuetta\nryhtynyt tuohon mielettömään etsiskelyyn, tapahtuiko heidän välillään\njoskus yhteentörmäyksiä?\n\nPuhelinkello kilahti hänen olkansa vieressä, ja hän tarttui\nkuulotorveen.\n\n\"Tekö siellä, Dick?\" Se oli Maryn ääni, kiihkeä ja huolestunut.\n\n\"Minä\", vastasi Dick. \"Mary, avasin tuon sähkösanoman...\"\n\n\"Niin, niin, tiedän\", sanoi tyttö kärsimättömästi, \"Sehän oli Mrs\nBrownilta? Kuulin sen tullessani takaisin. Dick, tahdotteko auttaa\nminua?\"\n\n\"Jos suinkin voin\", alkoi Dick.\n\n\"Älkää sanoko 'jos', rakas.\" Hän oli hirveän vakava. \"Teidän täytyy.\"\n\n\"Mitä tahdotte minun tekevän?\"\n\nDick oli kuulevinaan kuiskaavaa keskustelua langan toisesta päästä, ja\nsen jälkeen tyttö jatkoi:\n\n\"Tahdon, että päästätte minut taloonne noin kello yhden tienoissa ensi\nyönä. Teidän täytyy sanoa Derrickille, että sittenkin nukutte Tommyn\ntalossa. Seisokaa ovella, ja heti kun kuulette minun koskettavan\novea, niin avatkaa se ja päästäkää minut sisään. Ja pitäkää kaikki\nvalot sammutettuina. Ja minä tahdon, että suojelette minua aivankuin\nrakastaisitte minua. Älkää päästäkö minua näkyvistänne. Lupaatteko?\nMinns tietää minun tulevan. Älkää kysykö mitään, rakas. Lupaatteko?\"\n\n\"Lupaan\", vastasi Dick ja samassa hetkessä kuului napsahdus ja puhelu\nkeskeytyi. Hän ripusti kuulotorven paikoilleen rypistäen kulmiaan ja\nvoimatta käsittää mitään.\n\n\"Minns tietää minun tulevan!\"\n\nKuuluiko Minnskin salaliittoon, jos sellaisesta oli kysymys?\nIlmeisesti. Tässä oli pienempi pulma, joka sekin oli selvitettävä.\n\nHänen oltuaan kotona neljännestunnin aina rauhallinen Minns tuli hänen\nhuoneeseensa ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.\n\n\"Sain tänään tietoja lordi Wealdilta, sir. Hän palaa Lontooseen viikon\nlopulla. Tiedättehän, että lordi Weald aikoo mennä naimisiin?\"\n\n\"Sen tiedän mainiosti, mutta on erinäisiä asioita, joista en tiedä\nläheskään yhtä paljon\", sanoi Dick tarkaten Minnsiä. \"Luulen, että te\ntunnette Miss Mary Danen?\"\n\nJos hän oli odottanut miehen joutuvan hämilleen tai epäröivän, niin hän\nkoki perusteellisen pettymyksen.\n\n\"Tunnen, sir\", sanoi hovimestari heti.\n\nDick tuijotti häneen hämmästyneenä.\n\n\"Te tunnette Miss Mary Danen -- sairaanhoitajattaren?\"\n\n\"Tunnen, sir. Hänhän kävi täällä eräänä iltana; ellen muista väärin,\nniin te saatoitte hänet asemalle.\"\n\nDick oli unohtanut tämän välikohtauksen, joka kaikissa tapauksissa\ntarjosi jonkinlaisen selityksen hovimestarin rauhallisuudelle.\n\n\"Onko hän lähettänyt teille sanan?\"\n\n\"On, sir, useitakin.\" Hänen kysyvä katseensa ei saanut miestä\nvärähtämäänkään.\n\n\"Oletteko jollakin tavalla liitossa hänen kanssaan?\"\n\nMinns hymyili rauhallista ja kunnioittavaa hymyään.\n\n\"Niin, tavallaan kai olen, sir. Olen ollut hänelle avuksi useita\nkertoja hänen suorittaessaan tutkimuksiaan tuolla naapurissa.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Dick suu auki voiden tuskin uskoa korviaan.\n\"Tahdotteko sanoa minulle, että tiesitte... Miss Dane on siis\nmurtautunut viereiseen taloon?\"\n\n\"Ei murtautunut, sin\", sanoi Minns varovaisesti. \"Enkä aivan varmasti\ntiedä edes, että hän oli Miss Dane. Olen saanut sen käsityksen, että\ntuolla nuorella naisella on kaksoisolento. Joka tapauksessa tiedän,\nettä henkilö, joka sanoi itseään Miss Daneksi, on useita kertoja käynyt\nMr. Derrickin talossa.\"\n\nDick ei nähnyt unta.\n\nTässä rehellinen, kunniallinen mies, joka oli ollut Tommy Wealdin\nja hänen isänsä palveluksessa kaksi- tai kolmekymmentä vuotta,\nrauhallisesti ja julkeasti myönsi olleensa avullisena sarjassa\nväärinkäytöksiä, joiden uhri oli muuan viaton naapuri.\n\n\"Ehkä palaamme tähän asiaan vähän myöhemmin, Minns\", sanoi hän\nrauhallisesti. \"Pelkään pahasti että olette sotkeutunut hyvin vakavaan\njuttuun.\"\n\nTaas hovimestari hymyili ja yllätti Dickin sanomalla:\n\n\"Joka tapauksessa, sir, minä kerran pelastin teidät hyvin vakavasta\njutusta.\"\n\nDickin pyytäessä selitystä hovimestari pyysi, että saisi jättää sen\nantamatta.\n\n\"Tämähän on todellinen 'Liisan seikkailut ihmemaailmassa'\", Dick sanoi\nmiehen mentyä. Tämä sävyisä palvelija -- koko juttu oli aivan uskomaton\n-- paitsi jos hän tarkasteli Minnsin käytöstä uuden teoriansa valossa.\n\nDerrick saapui Dickin syödessä päivällistään. Hän sanoi päättäneensä\nnukkua talossaan seuraavan yön ja kysyi, halusiko Dick pitää hänelle\nseuraa. Tähän ehdotukseen Dick Staines olisi epäröimättä suostunut,\nellei tuota luvattua yöllistä seikkailua olisi ollut.\n\n\"Se ei oikeastaan olekaan niin tärkeätä\", sanoi Derrick nähdessään\ntoisen epäröivän. \"Huomenna voin majoittaa teidät paljon mukavammin\nkuin tänä iltana voisin. Ellei teillä ole mitään sitä vastaan, niin\npyytäisin teitä panemaan hälytyskellonne kuntoon. Jos minua uhkaa jokin\nvaara, niin käytän hyväkseni tuota hataraa puusiltaa, jonka olette\nkiinnittänyt parvekkeitten välille.\"\n\nTämäkin olisi muissa oloissa ollut varsin hyväksyttävä ehdotus. Mr.\nDerrick hämmästyi huomatessaan Dickin vastahakoisuuden ja naurahti.\n\n\"Vai niin, te ette tahdo untanne häirittävän, niinkö? No niin, en\nvoi syyttää teitä siitä, että pelkäätte saavanne viettää unettomia\nöitä minun luonani. En syytä teitä, mutta oma käsitykseni on, että me\nlähipäivinä annamme kummitukselle tai kummituksille sellaisen kyydin,\netteivät ne ikinä enää tule häiritsemään Lowndes Squaren rauhaa.\"\n\nHän kieltäytyi jakamasta kyljystä Dickin kanssa. Hän aikoi aterioida\nklubissaan ja lupasi käväistä Dickin luona palatessaan.\n\n\"Minulla on kaksikymmentäkolme eri suunnitelmaa tuon kirotun talon\nsuhteen\", sanoi hän nousten lähteäkseen. \"Heitin tänään kruunua\nja klaavaa siitä, antaisinko purkaa sen perustuksiaan myöten ja\nrakennuttaa uuden sen sijalle. Jos siinä on jokin salakatko, niin se\nolisi verraten tehokas keino sen löytämiseksi!\"\n\nHän pysähtyi ovensuuhun.\n\n\"Näin, että te olitte saapuvilla tuossa Eastbournen pommijutussa. Miten\nhitossa te sen selitätte? Kuka sen teki, joku anarkistiko?\"\n\n\"Minä en tunne Mr. Herman Lavinskin valtiollisia mielipiteitä\", sanoi\nDick rauhallisesti, \"mutta kuvittelen, että ne voivat olla jotenkin\njyrkät.\"\n\nWalter Derrick rypisti kulmiaan.\n\n\"Lavinski? Sekö oli hänen nimensä? Kuulostaa ulkomaalaiselta!\" Hän\nnauroi makeasti typeryydelleen, ja Dick toivoi vielä kauan hänen\nmentyään, ettei hän olisi sitä tehnyt.\n\nHän istuutui tappamaan aikaa, jonka piti kulua, ennenkuin Mary saapuisi\nsalaperäiselle asialleen. Hän oli lakannut ihmettelemästä, lakannut\nvaivaamasta päätään. Hän oli koettanut tulkita Maryn omituista\nkäytöstä, kunnes hänen päätään pyörrytti. Minns oli tuonut kahvin ja\nasettanut tarjottimen juhlallisesti pöydälle, kun Dick kuin pelkkää\näkillistä mielijohdetta totellen kysyi:\n\n\"Oletteko milloinkaan ollut Etelä-Afrikassa, Minns?\"\n\n\"Olen, sir.\"\n\nDick kääntyi tuolissaan mieheen päin.\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Vanhan lordin kuoleman jälkeen, sir, kun Master Thomas, kuten me häntä\nnimitimme, vielä oli lapsi. Otin palveluspaikan Etelä-Afrikassa.\"\n\nOn olemassa eräs erikoinen ilme, jonka jokainen kokenut\npoliisityöntekijä tuntee, jonkinlainen hämääntyminen, jonka syynä on\njokin vastenmielinen tietoisuus, ja tämän ilmeen Dick nyt näki Minnsin\nkasvoilla. Se viipyi niillä vain sekunnin murto-osan, mutta kyllin\nkauan, jotta Dick ehti sen huomata.\n\n\"Minns\", sanoi Dick ystävällisesti. \"Oliko teillä joitakin ikävyyksiä\nEtelä-Afrikassa?\"\n\nMies kostutti huuliaan.\n\n\"Oli, sir\", sanoi hän käheästi. \"Olin syytettynä eräästä rikoksesta.\"\n\n\"Varkaudestako?\"\n\nMinns oli käynyt hyvin kalpeaksi.\n\n\"Niin, sir. Olin aivan viaton.\"\n\n\"Tuomittiinko teidät syylliseksi?\"\n\nMies pudisti päätään.\n\n\"Ei, sir.\" Sitten hymyn aavistus väreili hänen huulillaan. \"Minä olin\nniitä viattomia henkilöitä, jotka todellakin ovat viattomia. Oikeus\nhylkäsi kanteen, vaikka voin teille sanoa niin paljon, että vähällä\nolin joutua istumaan, mutta onneksi oikea rikoksentekijä keksittiin,\nvaikka häntä ei milloinkaan saatu vangituksi.\"\n\n\"Lordy Brown?\" kysäsi Dick nopeasti, ja Minns pudisti päätään.\n\n\"Ei hän, sir. Mutta yhdentekevää, mikä hänen nimensä oli. Hän oli\npalvelijana erään tunnetun afrikkalaisen miljoonamiehen talossa ja\nvarasti suuren määrän pöytähopeita. Voin huomenna antaa teille siitä\nhyvin tarkat tiedot, jos haluatte. Kälylläni on sanomalehtileikkeleet\ntallella. Kun olette lukenut ne, niin en usko teidän hetkeäkään\nepäilevän syyttömyyttäni.\"\n\n\"Hm!\" sanoi Dick miettiväisesti. \"Ette milloinkaan sanonut minulle,\nettä tunsitte hänet.\"\n\nMinns ei vastannut.\n\n\"Tapasitteko Miss Danen Etelä-Afrikassa?\"\n\n\"En, sir. Tapasin hänen isänsä, mutta en miss Danea.\"\n\n\"Sanottiinko häntä Miss de Villiers'ksi?\" kysyi Dick.\n\n\"Luulen, että oli niin\", sanoi Minns. \"Haluatteko mitään muuta?\"\n\nTämä kenties selitti hovimestarin oudon käyttäytymisen. Hän tunsi tämän\nsalaperäisen perheen. Ja sitten Dick sai erään päähänpiston. Tommyllä\noli kirjasto, jossa enimmäkseen oli hakuteoksia. Hän meni toiseen\nkerrokseen ja tutki kauan hyllyjä, ennenkuin löysi kirjan, jota etsi.\nSe oli viisi vuotta sitten ilmestynyt kirja, joka sisälsi tietoja\nnyrkkeilymaailmasta, ja Dick toi sen alas ja ryhtyi tarkkaavaisesti\nkääntelemään sen lehtiä.\n\nKirja sisälsi lyhyitä kuolleiden ja vielä elossa olevien nyrkkeilijäin\nelämäkertoja, ja jonkin aikaa etsittyään Dick löysi nimen, jota oli\netsinyt tuskin uskaltaen toivoa löytävänsä sen. Henry oli puhunut\ntotta. Tässä oli todistus:\n\n\"Ferrers, W.G. (Digger Bill Ferrers), Australian höyhensarjanmestari,\nEtelä-Afrikan höyhensarjan mestari...\"\n\nSitten seurasi hänen ottelujensa luettelo. Dickin sormi kulki sivua\nalas, kunnes se pysähtyi.\n\nKapkaupungissa heinäkuun 10 p:nä 1898 hänet yhdennessätoista erässä\nvoitti H. de Villiers, entinen höyhensarjan amatööri-maailmanmestari.\n\nHenry oli puhunut totta! De Villiers! Henrv ei ainoastaan ollut puhunut\ntotta, vaan hän oli ilmaissut oikean nimensä... Mary oli sanonut, että\nhänellä oli isä. Tuo isä oli Henry.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nDick heittäytyi taaksepäin tuolissaan tuijottaen kirjan sivuun.\nKeskeytys tuli täysin odottamattomalta taholta. Ovi avattiin\nrajusti, ja Tommy Weald syöksähti sisään. Hänen hiuksensa olivat\nepäjärjestyksessä, hänen kasvonsa loan tahrimat, ja nahkatakkinsa ja\nläpimärkien hansikkaittensa näöstä päättäen hän oli tullut autollaan\nmaantietä pitkin ja aika vauhtia.\n\n\"Oletko nähnyt Maryn?\" Hänen äänensä oli kimakka, ja vastausta\nodottamatta hän jatkoi: \"Lensi tiehensä iltapäivällä, hyvä mies! Koko\nsakki, Mary, Cornfort -- jonka minä luulin olevan kuolemaisillaan,\nHenry ja kaikki. Ei, ei kaikki, sillä rullatuolin he jättivät\njälkeensä. Eivät ottaneet sitäkään mukaansa. Vallan käsittämätön juttu,\nhyvä mies -- ei jättänyt sanaakaan, lensi vain tiehensä. He lähtivät\nvarmaankin tänä aamuna, ja minä kuljin edestakaisin heidän talonsa\nedustalla ja runoilin. Minä sanon sinulle, että se on liian kamalaa,\njotta sitä voisi sanoin kuvailla.\"\n\nHän pysähtyi ainoastaan vetääkseen henkeään eikä suinkaan\nkuunnellakseen, ja ennenkuin Dick ehti avata suunsa puhuakseen, hänen\nsanatulvansa oli alkanut uudestaan.\n\n\"Olen aivankuin puulla päähän lyöty, veikkonen\", sanoi hän.\n\"Ajattelehan, jos tuo petomainen olento, joka heitti sen\npaukkukaramellin, on jostakin syystä alkanut kamalasti vihata\nMaryä. Pysähdyin Streathamiin saadakseni sanomalehden, ja jouduin\npollarin kynsiin, kun en ollut sytyttänyt lyhtyjä, mutta minun aivan\nyksinkertaisesti täytyi lukea se. Näin otsikon 'Nainen löydetty\nmurhattuna West Endistä'... Entäpä jos se oli Mary! Etkö sinä voi\ntehdä mitään, Dicky?\" kysyi hän kiihkoissaan. \"Sinähän olet poliisi.\nJa minun ystäväni. Minä panisin koko kaupungin ylösalaisin löytääkseni\nhänet. He lähtivät matkailija-autolla kello kahdeltatoista, Henry,\nMary, yöhoitajatar ja vanha invaliidiraukka -- hän on käytännöllisesti\nkatsoen mennyttä miestä, niin että hänellä ei ole väliä -- eikä hänestä\nsen koommin ole näkynyt jälkeäkään. Lähtivät kaikki, vain rullatuoli --\"\n\n\"Jos lupaat lopettaa\", sanoi Dick, \"niin voin sinulle ilmoittaa, että\nolen nähnyt Maryn.\"\n\nTommyn silmät pullistuivat.\n\n\"Täälläkö? Lontoossa?\" kiljaisi hän.\n\n\"Täällä Lontoossa ja Henryn myös, jos se sinua lohduttaa.\"\n\n\"Hyi!\" Tommy pyyhkäisi kosteata otsaansa ja istuutui raskaasti. \"Soita\nMinns tänne, mies hyvä, meidän täytyy saada pullo tämän kunniaksi.\nHän on tuhma, tuhma tyttö. Olen hirveästi suuttunut häneen. Missä he\nasuvat, Dicky?\"\n\nTästä asiasta Dick ei voinut antaa tietoja, mutta hän sanoi Tommylle,\nettä tyttö tulisi tänne yöllä. Asia olisi voinut kehittyä hyvin\nkiusalliseksi, ellei hän olisi sitä tehnyt, varsinkin koska Tommy\nilmeisesti aikoi viettää yön kotonaan. Mutta Tommy pelasti hänet tästä\npälkähästä.\n\n\"Mutta missä hän asuu? Saat kenties kuulla jotakin hänestä. Soitathan\nsiinä tapauksessa minulle?\"\n\n\"Minne aiot lähteä?\" kysyi Dick.\n\n\"En aikonut lähteä minnekään, vaan yksinkertaisesti jäädä tänne, hyvä\nmies, ja itkeä itseni nukuksiin. Mutta jos hän elää... niin, en tahdo\ntietää muuta. Lähden tästä vierimään Surrey'iin, erääseen viehättävään\npaikkaan, tiedäthän!\" Hän naputti ovelasti nenäänsä sormellaan.\n\n\"En tiedä mitään\", sanoi Dick väsyneesti, \"ellei tuo liike merkitse,\nettä lähdet nenääsi muovailuttamaan.\"\n\n\"Kuherruskuukausi, veikkonen -- kaikki järjestetty ensi viikoksi.\"\n\n\"Ensi viikoksi!\" Dick melkein huusi nuo sanat. \"Sinä olet järjiltäsi.\nTarkoitan, että sanoithan, että se tapahtuisi syyskuussa.\"\n\n\"Ensi viikolla\", sanoi Tommy hyvin rauhallisesti. \"Sovimme siitä\ntoissailtana.\"\n\nDick vapisi sisällisesti. Hän oli kuin mies, jota taitava\nnuorallatanssija ohutta köyttä pitkin kantaa Niagaran poikki. Tilanne\nsaattoi olla hänelle täysin vaaraton. Mutta toisaalta...\n\n\"Anna minulle puhelinnumerosi\", sanoi hän osoittaen olosuhteihin\nkatsoen suurenmoista itsehillintää.\n\nTommy otti märät hansikkaat kädestään ja piteli kynää pöydän\nyläpuolella, mutta ei kirjoittanut mitään.\n\n\"Tiedät, mitä uutisesi minulle merkitsi, hyvä mies. Olen riehunut kuin\nmieletön. Itsemurhaa, ulkomaanmatkaa, leijonain ampumista, kaikkea minä\nsuunnittelin.\"\n\nHän katosi yhtä nopeasti kuin oli saapunutkin, ja Dick oli näkevinään\nauton kulkevan laitonta vauhtia pitkin täpötäyttä katua. Vasta myöhään\nhän huomasi, ettei Tommy ollut jättänyt osoitettaan.\n\nHeti pimeän tultua Dick meni ylös huoneeseensa ja oli jo heittänyt\ntoisen jalkansa parvekkeen kaiteen yli, kun hän muisti Marylle\nantamansa lupauksen. Mutta koko sinä aikana, jonka tämä juttu oli\nollut hänelle uskottuna, hänellä ei vielä kertaakaan ollut ollut niin\nvaltavaa halua mennä kotitarkastukselle Mr. Derrickin tyhjään taloon.\nHän tyytyi hieman uteliaasti tarkastelemaan sen rumaa julkisivua.\nRuma se oli kiiltävine tiilineen, koko seudun silmätikku. Ulkonevat\nkiviparvekkeet olivat rumat ja kömpelöt. Ikkunat -- hän huomasi sen nyt\nensimmäisen kerran -- olivat suhteettomat, pitkät, kapeat ja huonosti\nsijoitetut. Oli omituista, ettei hän milloinkaan ennen ollut sitä\nhuomannut.\n\nHän katsahti alas. Alhaalla ensimmäisen kerroksen kohdalla oleva\nparveke oli leveämpi kuin se, joka oli hänen tasollaan. Hämärä ja kadun\nystävälliset lyhdyt eivät nekään pystyneet peittämään talon kiusallista\nrumuutta. Eipä olisi suurikaan vahinko, jos Derrick toteuttaisi\nuhkauksensa ja purkaisi koko hirviön maan tasalle. Ainakin hän sitten\nkääntyisi nykyaikaisen arkkitehdin puoleen, ja niin tämän surkeuden\nja rumuuden tilalle voisi kohota rakennus, joka olisi ylimyksellisen\nnaapuristonsa arvoinen.\n\nDerrick oli omituinen mies, Dick tuumi... Mutta äkkiä hän jäykistyi.\n\nToimistohuoneen ovi-ikkunat olivat auki ja seisomapaikastaan hän oli\nnähnyt valonvälähdyksen sekunniksi heijastuvan ikkunaan. Derrick ei\nollut voinut ehtiä takaisin päivälliseltään. Ja hänhän oli sitäpaitsi\nluvannut kotimatkallaan tulla Dickiä tervehtimään.\n\nDick nosti taas jalkansa kaiteelle, ja taas hän kuuli Mary Danen\nkiihkeän varoituksen. Kuka oli voinut päästä taloon ja kuinka? Ei\nsuinkaan noita seinään kätkeytyviä portaita myöten? Ikkuna liikahti, ja\nhän peräytyi huoneeseensa ja asettui ikkunanpieleen jääden katselemaan\nseinänviertä pitkin. Ja äkkiä hän näki hansikkaan verhoaman käden\ntulevan esiin ikkunanpuoliskon puitteen takaa ja pään seuraavan sitä.\n\nPimeässä Dick ei olisi voinut tuntea kasvoja, mutta alhaalta kadulta\ntulevassa valossa hän erotti naamarin, joka ei peittänyt ainoastaan\nvieraan kasvoja, vaan myös koko hänen päänsä, ja kömpelösti leikatut\nreiät, joiden läpi kaksi silmää kiilui.\n\nDick odotti sekunnin, ennenkuin astui ulos parvekkeelle.\n\n\"Odottakaahan!\" huusi hän.\n\nHän näki käden kohoavan ja painautui kuin kivi parvekkeen\nriittämättömään suojaan. Samassa silmänräpäyksessä jotakin suhahti\nhänen hiustensa läpi. Hän näki välähdyksen, mutta ei kuullut muuta\nääntä kuin kumean pamauksen. Hän oli kokonaan vieraan armoilla,\njos tämä vain älysi ja halusi käyttää tilaisuutta hyväkseen, sillä\nkapeat kivipylväät, joiden taakse hän oli kyyristynyt, eivät suinkaan\ntarjonneet tehokasta suojaa.\n\nMutta ensimmäisen laukauksen jälkeen naamio pyörähti takaisin ja katosi\navoimesta ikkunasta. Taas Dickin jalka lensi kaiteen yli. Ja taas Mary\nDanen varoitus kutsui hänet takaisin.\n\nHän palasi huoneeseensa, selvisi ensimmäisestä porrasjaksosta yhdellä\nhyppäyksellä ja kääntyi jatkaakseen samaa vauhtia, kun Minns ilmestyi\nhänen tielleen. Hän työnsi hovimestarin syrjään, syöksyi alas viimeisiä\nportaita ja työnsi oven auki...\n\nMr. Derrick seisoi portailla käsi soittonappulalla, ja Dick oli\nkiireissään vähällä survaista hänet päistikkaa ulkoportaita alas.\n\n\"Taivaan tähden, mikä on hätänä?\"\n\nSalapoliisi ei vastannut. Hän meni Derrickin ovelle ja tunnusteli sitä.\nSe oli suljettu.\n\n\"Onko siellä joku?\" kysyi Derrick nopeasti.\n\nMolemmat ovet olivat vierekkäin; ainoastaan matala aitaus erotti\ntoisistaan leveät kivilaatat, jotka muodostivat ylimmän portaan.\n\n\"Tulkaa tänne\", sanoi Dick, ja Derrick totteli pudistaen ihmetellen\npäätään. \"Koettakaa avata ovi.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\" kysyi Derrick vetäen ovea. \"Tahdotteko päästä\nsisään? Minulla on avain.\"\n\nHän pani käden taskuunsa ja löysi heti mitä etsi.\n\n\"Ei, en tahdo mennä sisään.\"\n\nDick tutki katseellaan leveätä kiviporrasta. Ulkona oli satanut, ja\nkadut olivat märät, mutta molempien talojen ulkoportaat ja itse talot\nolivat tuulensuojassa ja olivat pysyneet aivan kuivina.\n\n\"Huomaatteko mitään?\"\n\nDerrick pudisti päätään.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän. Hänen äänessään oli kärsimätön sävy.\n\"Tämä loppumaton salaperäisyys alkaa väsyttää minua.\"\n\n\"Tässä ei ole mitään salaperäistä. Eräs naamioitu mies ampui minua\nteidän yläparvekkeeltanne.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\"\n\nJa sitten Derrick katsahti taaksensa. Kaksi miestä seisoi jalkakäytävän\nreunalla uteliaasti katsellen.\n\n\"Mitä miehiä nuo ovat?\" kysyi hän.\n\n\"Olkaa rauhassa\", sanoi Dick terävästi. \"He ovat Scotland Yardin\nmiehiä.\"\n\nHän viittasi toisen miehistä luokseen.\n\n\"Näittekö mitään?\"\n\n\"Emme, sir, mutta olimme näkevinämme valon välähtävän parvekkeelta.\"\n\nDerrick oli kiertänyt avainta ja avannut oven selkoselälleen. Halli oli\npilkkoisen pimeä ja hän myönsi, että se oli hänen syynsä.\n\n\"En ottanut huomioon, että pimeä tulee niin aikaisin. Tuletteko sisään?\"\n\nDick viittasi miehet luokseen.\n\n\"Nämä poliisit tulevat kanssanne\", sanoi hän ja kuuli Derrickin\nnaurahtavan.\n\n\"Peloittaako teitä?\" pilkkasi hän.\n\n\"Hirveästi\", sanoi salapoliisi.\n\nHän odotti, kunnes talo oli tutkittu ja toinen miehistä tuli ulos\npitäen jotakin mustaa kädessään.\n\n\"Tässä on naamari, sir. Se näyttää olevan leikattu naisen sukasta.\nLöysimme sen portailta.\"\n\n\"Löysittekö pyssyn?\"\n\n\"Emme, mutta löysimme äänenvaimentajan. Se oli huoneessa, jota te\nsanotte toimistoksi.\"\n\nDick tarkasteli sitä pintapuolisesti ja sujautti sen taskuunsa.\n\n\"Miestä ei näkynyt?\"\n\n\"Ei jälkeäkään.\"\n\nDickin hymy ei ollut lempeä.\n\n\"Olisinkin hyvin vilpittömästi hämmästynyt, jos olisitte löytäneet\nampujan sieltä\", hän sanoi, sillä porraskivi oli ilmaissut hänelle\nkaiken, minkä hän tahtoi tietää.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nDerrick seurasi häntä Tommyn ruokailuhuoneeseen.\n\n\"Alan melkein pitää tätä omana talonani minäkin\", sanoi hän\nleikkisästi. \"No niin, mitä tästä arvelette? Tuntuu enemmän\nfilmiseikkailulta kuin tosielämän tapaukselta.\"\n\nJa sitten hänen katseensa osui Dickin kädessä olevaan sukkaan ja hän\nnaurahti.\n\n\"Sellaista te ette koskaan ollut uneksinutkaan vai mitä? Ehkäpä nyt\nmuutattekin mielenne ja vietätte yön minun kummitustalossani?\"\n\n\"Tai sallitteko minunkin esittää erään ehdotuksen?\" sanoi Dick\nrauhallisesti. \"Antakaa miesteni viettää yö siellä. He eivät kaipaa\nyösijaa. Salissa oleva nojatuoli riittää heille mainiosti.\"\n\nJo ennenkuin hän oli lopettanut lauseensa, Derrick pudisti päätään.\n\n\"Enpä luule suostuvani siihen\", sanoi hän. \"Ei, en tahdo vaarantaa\nuseampia ihmishenkiä. En jää sinne itsekään. Huomenna otan työhön\nmuutamia miehiä, jotka saavat pakata huonekaluni, ja heti saatuani ne\ntalosta ryhdymme purkamaan sitä kivi kiveltä.\"\n\nJa sitten hän teki mitä yllättävimmän kysymyksen.\n\n\"Mahtaisinko saada nähdä hovimestarinne huoneen?\"\n\nDick tuijotti häneen.\n\n\"Wealdin hovimestarin huoneen? En käsitä, miksi se ei kävisi päinsä.\"\n\nHän soitti Minnsin luokseen, ja tämä kohtelias mies saapui.\n\n\"Mr. Derrick haluaa nähdä huoneenne.\"\n\nHämmästyksekseen hän huomasi, miten hovimestarin leuka venyi ja mies\nkarahti tulipunaiseksi.\n\n\"Huoneeniko, sir? Tietenkin voitte. Mutta jos suvaitsette, niin siistin\nsitä ensin hiukkasen.\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä\", sanoi Derrick ja aikoi lähteä huoneesta\nMinnsin kintereillä.\n\nMutta ovensuussa mies kääntyi häneen päin.\n\n\"Valitan, sir\", Minns oli taas oma arvokas itsensä, \"ollessani lordi\nWealdin palveluksessa pelkään, etten voi ottaa vastaan sellaisia\nmääräyksiä keneltäkään muulta kuin häneltä. Näytän teille hyvin\nmielelläni huoneeni, mutta ei olisi kunniaksi herralleni, jos se olisi\nepäjärjestyksessä, kun te tulette sitä katsomaan.\"\n\nHän poistui huoneesta ja sulki oven. Mr. Derrick jäi tuijottamaan hänen\njälkeensä.\n\n\"Tuotapa en olisi osannut odottaa\", sanoi Dick sielussaan tyytyväisenä.\n\nDerrick loi häneen katseen, joka oli musta kuin ukkospilvi.\n\n\"Vanhanaikuinen palvelushenki vai mitä? Olen lukenut heistä kirjoissa,\nmutta en ole milloinkaan ennen tavannut ainoatakaan. En usko, että\ntahdonkaan nähdä koko huonetta.\"\n\nHän kääntyi kantapäillään ja lähti talosta.\n\nDick meni Minnsin huoneeseen. Hovimestari oli siellä hyvin rauhallisena\nja näköjään hyvin tyytyväisenä itseensä.\n\n\"Mitä merkillistä tässä teidän huoneessanne on, Minns?\" kysyi Dick.\n\"Onko sillä jotakin tekemistä suuren arvoituksen kanssa?\"\n\n\"Minun huoneessani ei ole mitään arvoituksellista, sir\", sanoi Minns,\nja jatkoi hieman levottomalla äänellä. \"Suvaitsetteko sanoa minulle,\nsir, mainitsiko Mr. Derrick mitään siitä, että minä en ollut halukas\nnäyttämään hänelle huonettani?\"\n\nAnkara vastaus oli jo Dickin huulilla, mutta hän hillitsi halunsa.\n\n\"Mr. Derrick sanoi vain, ettei hän pitänyt tarpeellisena katsella\nhuonettanne tällä kertaa.\"\n\nHän näki hovimestarin kasvojen käyvän harmaiksi.\n\n\"Valitan, että hän sanoi niin, sir.\"\n\nHän ei selittänyt valittelunsa syytä, mutta Dick huomasi selvästi,\nettä mies oli levoton. Hän tuli puolenyön aikaan sisään kysyen,\nhalusiko Dick mitään, ja Dick kuuli hänen kulkevan käytävässä ja lukon\nnapsahtavan hänen kiertäessään avainta.\n\nKellon ollessa puoli yksi salapoliisi sammutti kaikki valot\nporraskäytävästä ja meni ulko-ovelle. Puistikko oli ilmeisesti\ntypötyhjä, mutta Dick tiesi, että läheisyydessä, vaikkakin\nnäkymättömissä, oli kymmenkunta siviilipukuista poliisia, jotka olivat\ntulleet sinne yksitellen ja nyt noituivat sadetta ja noituivat häntä\ntämän ylimääräisen virantoimituksen takia.\n\nDick oli jo ilmoittanut näiden miesten johtajalle, että hän kenties\nsaisi myöhäisen vieraan. Hän katsahti kelloonsa. Se oli puoli yksi. Hän\notti naulakosta sadetakkinsa, napitti sen leukaan asti, sulki oven ja\nlähti kiertämään korttelia. Talon takana olevassa kujassa hän tapasi\nkaksi vartijoista. Heillä oli vaikea tehtävä, sillä kujan varrella oli\ntoista tusinaa autotalleja niitä kahta lukuunottamatta, jotka olivat\nkummallakin puolella puutarhamuuria. Kello kahdestatoista lähtien oli\nkujaan tullut autoja, jotka olivat peräytyneet talleihinsa. Juuri\nDickin jutellessa toisen miehen kanssa eräs auto ajoi kujaan.\n\n\"On melkein mahdotonta pitää silmällä kaikkia, jotka tulevat\nja menevät\", sanoi salapoliisikersantti, jonka toimena oli\nautonkuljettajain ja jaikamiesten tarkkaaminen. \"Minns käväisi ulkona\naivan äsken piippuaan polttamassa.\"\n\n\"Minns? Luulin hänen menneen nukkumaan\", sanoi Dick hämmästyneenä.\n\nHovimestarin käytöstä ei toki kuitenkaan kannattanut oudoksua. Hänellä\noli luultavasti tapana joka ilta tulla autotallin ovessa olevalle\npienelle luukulle ja polttaa siinä illan viimeinen piippu.\n\n\"Kenen tuo auto on?\"\n\nDick osoitti avonaista matkailuautoa, jonka etulyhdyt loistivat\nkirkkaasti ja joka seisoi poikkiteloin Tommyn goottilaisen autotallin\nedustalla.\n\nSalapoliisi ei voinut antaa siitä mitään tietoa paitsi että se oli\nseisonut siinä jo tunnin ajan.\n\nDick tarkasteli autoa ja huomasi, että se oli loan peittämä.\nNumerolaatastakaan ei saanut selvää, mutta puhdistettuaan sen Dick\nnumeron edessä olevista kirjaimista huomasi auton olevan kotoisin\nSussexista. Se oli suuri Wengley, voimakkaimpia käytännössä olevia\nmatkailuautomerkkejä. Hän suuntasi lyhtynsä sen sisään, mutta ei nähnyt\nmitään jännittävämpää kuin vedenpitävän peitteen, joka oli tarkoitettu\nsuojelemaan matkailijoita, ja sen vieressä pari villavaa huopaa.\n\n\"Nyt muistan. Sen tulosta ei sittenkään ole vielä tuntia\", sanoi eräs\nvartijoista. \"En voinut nähdä ajajaa, sillä etulyhdyt olivat hyvin\nhäikäisevät.\"\n\n\"Pitäkää sitä silmällä\", sanoi Dick ja palasi talon edustalle.\n\nHän katseli salaperäisen talon valkeaa julkisivua. Joku, luultavasti\nDerrick, oli sulkenut yläparvekkeen ikkunat. Ei ollut mitään muuta\ntekemistä kuin jäädä odottamaan, mitä tulossa oli.\n\nHän istui Tommyn salissa koettaen lukea, mutta muutaman sekunnin\nväliajoin hänen silmänsä kääntyivät uuninreunalla olevaan kelloon.\nSen osoittaessa viittä vailla yhtä hän meni hyvin hiljaa pimeään\neteishalliin ja asettui ovelle seisomaan. Eräs jalankulkija kulki\nnopein askelin oven ohi. Hän kuuli askelten häipyvän etäisyyteen ja\nheti sen jälkeen kirkonkellon lyövän yhden kerran.\n\nMitään muuta ei kuulunut, ja hänen kätensä oli oven kädensijalla,\nkun hän äkkiä kuuli hiljaisen naputuksen. Hän avasi heti oven ja\nnäki edessään kaksi henkilöä. Heidän oli täytynyt seisoa oveen\npainautuneina, sillä he melkein kaatuivat eteiseen.\n\n\"Keitä te olette?\"\n\n\"Minä olen Mary, Dick!\" Tytön ääni oli hengästynyt.\n\n\"Kuka on kanssanne?\"\n\n\"Eräs -- eräs ystävä.\"\n\nDick näki, että toinen tulija oli mies, mutta ei voinut erottaa hänen\nkasvojaan.\n\n\"Tulkaa sisään\", sanoi hän, ja tytön seuralainen kulki selvästi ontuen.\n\"Teidän on paras jäädä ruokailuhuoneeseen.\"\n\n\"Ei, ei.\" Tytön ääni oli kauhistunut. \"Te lupasitte viedä meidät\nhuoneeseenne -- Dick!\"\n\nViimeinen sana tuli epäröiden, aivankuin tyttöä olisi ujostuttanut\nkäyttää hänen ristimänimeään kolmannen henkilön läsnäollessa.\n\n\"Tahdon, että teette niinkuin pyysin... Ystäväni, Mr. Jones.\"\n\n\"Mr. Cornfort, luulisin\", sanoi Dick hiljaa, ja kuuli miehen hiljaa\nnaurahtavan.\n\n\"Teillä on hyvä muisti\", sanoi hän. Hänellä oli sivistyneen miehen\nääni, eikä siinä ollut mitään, mikä olisi viitannut vanhuuteen ja\nraihnaisuuteen.\n\nDick ei ollut luvannut ottaa vastaan mieshenkilöä. Hän ei olisi\nhämmästynyt, jos toinen tulija olisi ollut Henry, mutta Cornfortin\nsaapuminen sai hänet ymmälle.\n\n\"Ennenkuin menemme edemmäksi\", sanoi hän, \"pyydän saada tietää pienen\nsalaisuutenne. Ymmärrän, että jotakin epämiellyttävää on odotettavissa,\nmutta tahdon tietää, mitä ja miksi?\"\n\n\"Ihmepä olisikin, ellette sitä tahtoisi\", sanoi Cornfortin ääni.\n\"Selitän teille tilanteen aivan peittelemättä. Maryn tarkoitus ei\nollut, että minä tulisin tänne tänä iltana, mutta olen kyllästynyt\nsiihen, että hän aina saa antautua vaaraan minun tähteni, ja tahdoin\nolla hänen lähellään.\"\n\n\"Ja minä voin sanoa teille\", sanoi Dick irvistäen synkeästi pimeässä,\n\"että Mary ei antaudu mihinkään vaaraan, ei tänä iltana eikä minään\nmuunakaan iltana.\"\n\nSitten hän kääntyi tytön puoleen.\n\n\"Sekö siis on tarkoitus? Tahdotte minun auttavan teitä pääsemään\nviereiseen taloon? Oletteko te sivuhyökkääjät? Jos olette, niin voitte\njättää minut pois laskelmistanne. Olen poliisivirkailija, ja minun\non täytettävä velvollisuuteni. Mikä velvollisuuteni on, siitä en ole\ntarkalleen selvillä. Mutta ainakaan se ei salli minun auttaa teitä\nlähestymään ennenaikaista kuolemaa.\"\n\n\"Ei\", tytön ääni oli melkein kuin kuiskaus, \"tämä ajatus oli -- Henryn.\nHän tahtoi saada minut turvaan. Hän oli niin huolissaan siitä, että\nLavinski suuntaisi kostonsa minuun. Tahdoin jäädä Eastbourneen, mutta\ntoissailtaisen tapauksen jälkeen se oli mahdotonta. Se on totuus, Mr.\n-- Dick. He eivät tietäneet, mihin he minut panisivat. Henry sanoi,\nettä minut pitäisi sulkea poliisiasemalle ja että siellä olisin\nturvassa. Ja hän tahtoi lähettää Mr. Cornfortin Ranskaan. Ja sitten\nkeksimme tämän epätoivoisen ajatuksen, että tulisimme teidän luoksenne.\nSe ei ole mikään ansa -- Dick.\"\n\nTyttö oli vetoavasti tarttunut hänen käsivarteensa.\n\n\"Varmasti ei ole. Katsokaahan, Mr. Cornfortin piti olla jossakin\nlähettyvillä. Ymmärrätte sen aikanaan. Ja viime hetkessä päätettiin,\nettä hän tulisi minun kanssani.\"\n\nDick huoahti.\n\n\"Rakas tyttöseni, minä en voi ymmärtää mitään.\" Hän mietti hetkisen.\n\"Tai voinpa sittenkin. Tulkaa huoneeseeni.\"\n\nHän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille, mutta tämä irrottautui\npelästyneesti huudahtaen. Eikä Dick sitä hämmästynyt.\n\n\"Älkää, älkää!\" Ja sitten tyttö änkytti. \"Olen hirveän pahoillani,\nmutta olen hermostunut.\" Ja sitten hän näytti muistavan jotakin:\n\"Ettehän jätä meitä missään tapauksessa -- rakas!\" Viimeinen sana\nlausuttiin hyvin kainosti, ja mies, jolle se lausuttiin, ymmärsi syyn\nja hymyili itsekseen.\n\n\"Tulkaa ylös huoneeseeni, armaani!\" sanoi hän lausuen viimeisen sanan\nhyvin vallattomalla äänellä.\n\nHän kulki edellä, ja muut seurasivat häntä sanomatta mitään. Ovella\ntyttö taas tarttui hänen käsivarteensa.\n\n\"Älkää sytyttäkö valoa.\"\n\nDick työnsi heidät huoneeseen. Uutimet eivät olleet vedetyt ikkunain\neteen, ja hämärässäkin Dick voi nähdä, miten kalpea tyttö oli. Mr.\nCornfort, joka tuskin oli sanonut muuta kuin yhden lauseen taloon\ntultuaan, aikoi mennä ikkunan ääreen, mutta tyttö veti hänet takaisin.\n\n\"Ei, ei, ette saa. Muistattehan? Emmekö voi vetää uutimia eteen?\"\n\nDick tarttui häntä käsipuoleen. Tyttö vapisi kiireestä kantapäähän ja\nhänen käsivartensa oli jäykkä kuin nuken.\n\nSitten Cornfort alkoi puhua.\n\n\"Jos voisimme olla ehdottomasti varmat siitä, että Mary oli oikeassa,\nniin koko juttu olisi niin yksinkertainen. Voisimmehan vaikka pyytää\npoliisin avuksemme, ja asia voitaisiin järjestää päivänvalossa. Mutta\nme emme ole varmoja, eikä Henry salli meidän panna mitään vaaralle\nalttiiksi.\"\n\n\"Mikä vaara teitä sitten uhkaa?\" kysyi Dick.\n\nSeurasi hiljaisuus, jonka jälkeen Cornfort sanoi hitaasti ja hyvin\nsyviin mietteisiin vaipuneena:\n\n\"Minua elinkautinen vankeus ja Marya vankeus.\"\n\nHe kuulivat auton jarrujen vingahduksen alhaalta kadulta. Dick astui\nparvekkeelle riuhtaisten itsensä vapaaksi tytön tuskaisesta otteesta,\nja näki auton pysähtyvän talon edustalle. Joku astui siitä, mutta\nhän ei nähnyt, kuka -- ja samainen joku lähestyi pääovea. Dick meni\nporraskäytävän yläpäähän ja kuunteli. Ei kuulunut mitään, mutta äkkiä\nhän kuuli oven paukahtavan, ja Tommyn ääni huusi alhaalta.\n\n\"Halloo, mihin kaikki valot ovat hävinneet?\"\n\n\"Tule pian ylös äläkä nosta meteliä.\"\n\n\"Onko jokin hullusti?\" Ääni oli jännittynyt. \"Kuulehan, mies, unohdin\nsanoa sinulle, minne olen menossa. Se juolahti mieleeni vasta kun olin\nlähdössä Pöllöklubista.\"\n\n\"Puhu hiljaa\", varoitti Dick uudestaan.\n\nTommy suoriutui viimeisestä porrasjaksosta yhdellä hyppäyksellä,\nkompastui viimeiseen portaaseen ja sai aikaan metelin, joka varmasti\nkuului toiseen päähän aukiota.\n\n\"Pyydän anteeksi, hyvä mies... onko haamu liikkeellä? Taivas olkoon\nkiitetty siitä, että tulin oikeaan aikaan!\"\n\n\"Ssh!\" varoitti Dick hiljaa. \"Huoneessani on eräs henkilö, jonka sinä\ntunnet.\"\n\n\"Häh? Ku-kuka?\"\n\n\"Mary.\"\n\nTommy ei nähnyt hymyä, joka seurasi näitä sanoja.\n\n\"Mary!\" hän kiljaisi. \"Sinun huoneessasi? Hyvä Jumala! Mitä taivaan\nnimessä --?\"\n\n\"Hänellä on esiliina mukanaan. Mr. Cornfort on täällä -- invaliidi ja\ngentlemanni\", sanoi Dick leikillisesti.\n\nJa sitten kuului tytön ääni.\n\n\"Tommy!\" Tämä oli toista kuin äskeinen arka 'Dick'. \"Tommy, rakas,\nmiksi sinä tulit tänne?\"\n\n\"Miksi minä tulin, hitto vieköön! Taisipa totisesti olla aika tulla!\"\nkohisi Tommy. \"Mitä riivattua tämä kaikki merkitsee, Mary? Dickyn\nhuoneessa? Minun täytyy sanoa --\"\n\n\"Mr. Cornfort on täällä.\"\n\n\"Mitä tämä pimeys merkitsee? Missä hitossa kaikki valot ovat?\"\n\nHän haparoi seinää pitkin etsien katkaisijaa, mutta kaksi kättä tarttui\nhänen ranteeseensa ja veti hänen kätensä pois.\n\n\"Tommy, kultaseni, et saa!\"\n\nHän talutti hämmästyneen nuoren miehen huoneeseen. Jostakin ulkoa\nkuului heikko vihellys. Dick syöksähti ulos parvekkeelle. Hän ei voinut\nnähdä mitään omalla tasollaan ja kumartui katsomaan alaspäin.\n\nKaksi henkilöä seisoi Derrickin salin edustalla olevalla parvekkeella.\nHe hapuilivat käsillään pitkin seinää. Heidän sukupuoltaan oli\nmahdotonta erottaa, niin tummat, varjomaiset ja himmeät ne olivat. Dick\nnäki toisen heistä kurottautuvan ja koskettavan kiiltävää seinää, ja\nsamassa tapahtui ihme. Osa seinää, noin kahden neliöjalan laajuudelta,\navautui kuten ovi.\n\nSeisoessaan siinä tyrmistyneenä Dick näki kolmannen henkilön ilmestyvän\nnäyttämölle ja tunsi hänet heti. Se oli sama mies, joka aikaisemmin\nsamana iltana oli ampunut häntä. Dickillä oli yksi ainoa mahdollisuus\npäästä hänen kimppuunsa. Hänen täytyi hypätä yläparvekkeelta alemmalle.\nHän ei epäröinyt hetkeäkään, heittäytyi kaiteen yli ja riippui sekunnin\nverran ajan pidellen käsillään kiinni parvekkeen kivilattiasta.\nKahdesti hän heilautti ruumistaan ja tunsi sormiensa liukuvan pitkin\nliukasta reunaa... Äkkiä hän nykäisi itsensä eteenpäin ja hyppäsi.\n\nHän putosi vajaan tuuman verran alaparvekkeen kivikaiteen sisäpuolelle,\nja hänen polvensa ja olkapäänsä hipaisivat naamioitua miestä juuri\nkun tämä laukaisi aseensa. Samassa silmänräpäyksessä he molemmat\nkieriskelivät kapealla parvekkeella. Mies tappeli raivokkaasti. Dick\noli käynyt käsiksi mustaan naamariin ja yritti repiä sen rikki,\nkun tunsi kahden armottoman sormen hapuilevan silmiään ja hellitti\notteensa. Salamannopeasti mies riuhtaisihe vapaaksi; lasinsirpaleet\nratisivat hänen syöksyessään oviakkunan läpi, ja ennenkuin salapoliisi\nehti kompuroida polvilleen, naamio oli sisällä huoneessa. Hän nousi\njaloilleen ja lähti liikkeelle ovea kohti, kun joku tarttui hänen\nkaulukseensa ja veti hänet takaisin.\n\n\"Mieletön!\" kuiskasi ääni hänen korvaansa. \"Ettekö tiedä --\"\n\n_Ping!_\n\nLuoti osui ikkunanpieleen. Dick näki valonvälähdyksen pimeästä\nhuoneesta, ja särkyneestä ikkunanpielestä sinkoavat pirstaleet\nruntelivat hänen kasvojaan. Hengästyksissään hän salli vetää itsensä\nturvaan parvekkeelle.\n\nPoliisipillit vinkuivat, ja hän näki miesten juoksevan joka suunnalta\ntaloa kohti. Pudistaen kimpustaan miehen, joka häntä piteli, ja\nunohtaen vaaran hän juoksi saliin vetäen samalla esiin pistoolinsa. Ovi\noli suljettu, mutta ei lukossa. Hän oli kuulevinaan äänen alhaalta...\n\nPlop!\n\nTällä kertaa pamaus oli äänekkäämpi. Hänen ahdistajansa oli poistanut\näänenvaimentajan. Dick ampui alas pimeyteen kerran, kaksi kertaa, ja\nkuuli tuskanhuudon. Eräs ovi paukahti kiinni alhaalla. Mies oli paennut\nkellarikerrokseen, mutta Dick oli hänen kintereillään. Täällä ei ollut\nminkäänlaista valoa, mutta hän voi kuulla takaa-ajetun läähättävän\nhengityksen. Hän oli matkalla viinikellariin päin.\n\nMelkein samassa kuin Dickille selvisi, minne hänen vihamiehensä pyrki,\nrautaovi kumahti kiinni ja salpa työnnettiin sen eteen. Sinne ei\npäässyt -- eikä sieltä pois liioin -- muuten kuin puutarhan kautta,\nja Dick tiesi, että siellä oli vartioimassa poliisi, mutta aseeton\npoliisi...\n\nHän juoksi ylös, avasi ulko-oven salapoliisilaumalle ja antoi heille\nohjeita. Sitten hän palasi saliin. Joku oli sytyttänyt valot. Mary,\nyllään pitkä, musta sadetakki, odotti häntä portaitten yläpäässä.\n\n\"Oletteko haavoittunut?\" Hänen äänensä oli levottomuudesta ohut. \"Voi\nDick, sanoinhan teille --\"\n\n\"Minulla ei ole mitään hätää.\"\n\nHän oli hengästynyt, hänen päätään huimasi, ja hänen rikkirunnellut\nkasvonsa olivat veren peittämät. Astuessaan ulos salista hän näki\nHenryn tulevan sisään parvekkeelta pieni punainen kirja kädessään.\n\n\"Luulenpa, että siellä on rahaa kuin roskaa, kultaseni --\", alkoi hän,\nmutta huomasi sitten Dickin ja hymyili ystävällisesti. \"Hyvää huomenta,\nMr. Staines. Nyt otaksun, että pidätätte meidät kaikki?\"\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"Enpä luule\", sanoi hän.\n\nHän oli nähnyt pöydällä, mihin joko Henry tai tyttö sen oli jättänyt,\naivan samanlaisen kojeen kuin hän aikaisemmin oli tässä talossa nähnyt,\nomituisen ilmapumpun. Se näytti suorittaneen tehtävänsä hyvin.\n\nHenry näki hänen katselevan sitä ja hymyili leveätä hymyä.\n\n\"Niin, piilopaikka oli talon ulkoseinässä\", sanoi hän, \"ja se oli hyvin\nnerokas keksintö, sillä sitä ei tosiaan olisi ollut helppo ryöstää.\nKäsitättekö? Epäilin sen olevan siinä, kun tutkin kunnanvaltuuston\npöytäkirjoja, ja niistä näin, että Mr. Derrick vainaja oli pyytänyt\nsaada voimakkaan katulyhdyn taloansa vastapäätä, vieläpä tarjoutunut\nsuorittamaan kustannukset -- mikä hänen luontoisensa herrasmiehen\ntaholta oli hyvin huomiota ansaitseva tarjous.\"\n\nHän piti kädessään pientä punaista kirjaa.\n\n\"Onko teillä aavistustakaan siitä, mistä Mr. Walter Derrick on\nlöydettävissä?\" kysyi hän kohteliaasti.\n\nDick ilmoitti hotellin nimen.\n\n\"Onhan toki kohtuullista, että selitämme hänelle, miksi silloin tällöin\nolemme käyttäytyneet hieman omavaltaisesti hänen talossaan. Sivumennen\ntahtoisin mielelläni tietää, olisiko poliiseilla mitään sitä vastaan,\nettä Mr. Cornfort liittyisi seuraamme? Hänen kanssaan on eräs nuori\nnainen, jonka hyvin luonnollisista syistä mielelläni tahtoisin nähdä.\"\n\n\"Olen jo lähettänyt hakemaan tytärtänne ja Mr. Cornfortia\", sanoi Dick.\n\"Tahtoisin mielelläni nähdä tuon kirjan.\"\n\nHenry ojensi hänelle vastustelematta punakantisen kirjasen.\n\n\"Kun olimme saaneet ulkoseinän avatuksi, ei salalokero enää tuottanut\nmitään vaikeutta. Se ei totta puhuen ollut edes lukittu ja lukko\noli\", hän otti ilmapumpun pöydältä ja osoitti sen keskustassa olevaa\nteräskärkeä, \"tämä. Se piti pistää mikroskooppisen pieneen reikään, --\njoka oli hirvittävän vaikea löytää pimeässä -- niin pitkälle kuin ruuvi\nsalli. Silloin ilmapumpusta tuli oven kädenripa.\"\n\n\"Miten löysitte neulanreiän seinästä?\" kysyi Dick.\n\nHenry kuulosti melkein anteeksipyytävältä selittäessään.\n\n\"Otimme siitä teleskooppisen valokuvan ja suurensimme sen taitavasti.\nSe oli hyvin yksinkertaista. Salalokeron sijoittaminen ulkoseinään oli,\nkuten jo sanoin, hyvin nerokas ajatus. Sivumennen, Mr. Staines, tuossa\n-- säilytyspaikassa on hyvin suuri määrä seteleitä, ja minun mielestäni\nolisi viisainta, että joku poliisivirkailijöistänne siirtäisi ne\nvarmempaan paikkaan.\"\n\nHänen vielä puhuessaan Cornfort ontui huoneeseen, ja häntä\nseurasivat Tommy ja tyttö. Nyt Dick ensikerran näki Maryn ja hänen\nsisarensa yhdessä. Omasta puolestaan hän ei milloinkaan olisi langennut\nTommyn erehdykseen.\n\n\"Te olette yöhoitajatar, eikö niin?\"\n\nTyttö nyökäytti päätään.\n\n\"Jane de Villiers?\"\n\nJane de Villiers hymyili ja loi aran katseen nuoreen mieheen, joka suu\nauki seisoi hänen vieressään, Tommy tuijotti vuoroon toiseen tyttöön,\nvuoroon toiseen. Samat silmät, sama kulmakarvain kaari, melkein\ntarkalleen sama hiusten väri. Mary de Villiers oli kenties hiukkaisen\nvaaleampi.\n\n\"Hitto vieköön!\" murahti Tommy. \"Minun täytyy sanoa...!\"\n\n\"Sinun täytyy sanoa, että tämä oli sinulle yllätys Tommy.\" Maryn\nsilmät hymyilivät. \"Omasta puolestani olen hirveästi pettynyt, kun\nsalapoliisitarkastaja Richard Staines ei ole vaipunut pyörtyneenä\nmaahan.\" Hän kääntyi vetoavasti Dickin puoleen. \"Älkää sanokokaan, että\ntiesitte tämän.\"\n\n\"Tiesin kun tiesinkin.\"\n\n\"Mutta miten?\"\n\nHetken jännityksestä huolimatta, tilanteessa, joka olisi voinut olla\ntulvillaan vaaroja hänelle itselleen ja niille, joita hän rakasti,\nhänen naisellinen uteliaisuutensa voitti kaiken muun.\n\n\"Te ette milloinkaan nähnyt meitä yhdessä. Jane parka on kuukausia\nelänyt pelossa ja vapistuksessa. Hän ei milloinkaan mennyt ulos, paitsi\nkun minä olin poissa. Mistä te tiesitte?\" hän uteli.\n\nDick katsoi häntä vakavasti silmiin.\n\n\"Kysyttekö tosissanne?\"\n\nMary nyökkäsi puolittain, ikäänkuin peläten kuulla, mitä Dick sanoisi.\n\n\"Silloin sanon sen teille -- toisen kerran! Ainoa selitys, jonka nyt\nvoin teille antaa, on, että kun nainen sanoo minulle erinäisiä asioita\nasemasillalla ja heti sen jälkeen saan kuulla, että hän on kihloissa\ntoisen miehen kanssa, niin --\"\n\n\"Puhutaan siitä joskus myöhemmin\", sanoi Mary kiireisesti. Hänen\nkalpeat kasvonsa olivat lehahtaneet ruusunpunaisiksi. \"Tunnetteko\nisäni?\" Hän nyökkäsi Henrylle.\n\nDick katsoi Henryyn ja naurahti.\n\n\"Kyllä, tunnen hänet varsin hyvin. Hänen nimensä on Henry de Villiers,\nja hän on Kapkaupungissa toimivan de Villiersin Salapoliisitoimiston\npäällikkö.\"\n\n\"Ja Johannesburgissa\", mutisi Henry. \"Meillä on myös haaraosasto\nDurbanissa, Pretoriassa ja Kimberleyssä. Tahdotteko katsoa tätä kirjaa?\nTäällä on eräs, jota se suuresti kiinnostaa.\"\n\nNähdessään punakantisen kirjan Mr. Cornfort oli vaipunut voimattomana\nnojatuoliin, mutta nyt hän nousi seisomaan ja ojensi vapisevan kätensä\nottaakseen kirjan Dickiltä.\n\nHän käänteli nopeasti lehtiä ja pysähtyi äkkiä. Tällä sivulla oli\nneljä riviä sormenjälkiä, toinen toisensa alla, ja hän osoitti niistä\nkolmatta. Vanhan Derrickin epäselvällä, kulmikkaalla käsialalla oli\ntämän rivin kohdalle kirjoitettu:\n\n\"Poikani Walter, syntynyt tammikuun 3 p:nä 1897.\"\n\n\"Kenen sormenjäljet nuo ovat?\" kysyi Dick.\n\n\"Minun\", sanoi Cornfort äänellä, joka tuskin oli kuiskausta kuuluvampi.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSamana hetkenä eräs poliisi syöksähti huoneeseen.\n\n\"Luulen, että he ovat tehneet lopun Minnsistä\", sanoi hän.\n\nMary päästi kauhistuneen huudahduksen.\n\n\"Isä... hän meni sitä tietä!\"\n\n\"Missä hän on?\" kysyi Dick.\n\n\"Hän on naapuritalon keittiössä. Luulen, että häntä on ammuttu.\"\n\nMinuuttia myöhemmin Dick oli haavoittuneen miehen vieressä. Minns\nmakasi selällään. Hän oli tajuttomana, ja hänen takkinsa oli veren\ntahraama.\n\n\"Antakaa minun katsoa.\"\n\nÄäni oli Maryn. Hän polvistui miehen viereen, riisui hänen takkinsa ja\nliivinsä ja tutki nopeasti haavan.\n\n\"En luule, että se on kovin vaarallinen. Pyytäkää, että joku väestänne\ntilaa sairasauton.\"\n\nNopein, taitavin sormin hän sitoi haavan, ja katsellessaan häntä Dick\nhuomasi näkevänsä Lordy Brownin surmanyönä tapahtuneen kohtauksen\ntoisinnon.\n\n\"Mutta miten tämä tapahtui?\"\n\n\"Jos katsahdatte Minnsin huoneeseen, niin luulen, että ymmärrätte\",\nsanoi Mary hiljaa.\n\nDick meni keittiön vieressä olevaan pieneen huoneeseen. Se oli\nyksinkertaisesti kalustettu asuinhuone, ja Dick näki, että vuode, joka\nvarmaankin tavallisesti oli huoneen nurkassa, oli vedetty keskelle\nlattiaa. Matto oli kääritty kokoon, ja kivilattiassa näkyi pieni\naukko. Dick suuntasi taskulamppunsa säteen alaspäin ja huomasi, että\nhovimestarin asuinhuone oli juuri Derrickin viinikellarin yläpuolella.\n\nOli varmaankin joskus ollut aika, jolloin kellari oli ollut molempien\ntalojen yhteinen. Hän muisti nyt, että Tommyn talossa ei ollut\nkellarikerrosta, mikä seikka oli häntä oudoksuttanut, kun hän ensin sai\nsen tietoonsa.\n\nHänen suorittaessaan tutkimustaan tyttö tuli hänen luokseen. \"Tuota\ntietä me käytimme\", sanoi hän. \"Minns päästi meidät teidän talonne läpi\nmonta monituista kertaa.\"\n\nDickin kysyvään katseeseen hän vastasi pudistamalla päätään.\n\n\"Ei, vain kerran käytimme tuota maanalaista käytävää. Minns raukka!\"\n\n\"Mutta miksi ihmeessä --\"\n\n\"Hän tunsi Mr. Walter Derrickin\", sanoi Mary rauhallisesti. \"He olivat\naikoinaan palvelustovereita Kapkaupungissa.\"\n\nSilloin Dick muisti salaisuuden, jonka Tommyn hovimestari oli hänelle\nuskonut.\n\n\"Tuolla ylhäällä oleva ystävämme on oikea Walter Derrick\", jatkoi Mary.\n\"Te sanotte häntä 'Cornfortiksi'. Toinen Walter Derrick --\"\n\n\"-- on Herman Lavinski\", sanoi Dick. \"Arvasin sen. Ja olin siitä varma\ntänä iltana tavatessani hänet ulko-oveltani tuon ampumakohtauksen\njälkeen. Me olimme typeriä kumpikin, minä jättäessäni hänet\nvangitsematta ja hän kuvitellessaan, etten minä ollut huomannut, ettei\nkummallakaan kiviportaalla ollut ainoatakaan märkää jalanjälkeä. Se\npaljasti yhtä selvästi kuin jos se olisi ollut siihen painettuna, ettei\nhän ollut käynyt ulkona sateessa eikä siis ollut voinut sieltä tulla.\"\n\nMinnsin onnettomuus ei ollut ainoa. Kuullessaan ensimmäiset heikot\nlaukaukset kujassa olevat miehet olivat vetäytyneet lähemmäksi\nautotallin ovea. Heti sen jälkeen siinä oleva pieni veräjäovi oli\nauennut, ja kiihtynyt ääni oli kehoittanut heitä tulemaan sisään. Kaksi\nmiestä oli tuskin syöksähtänyt oviaukosta sisään, kun ovi oli suljettu\nheidän jälkeensä. Toisen heistä etsiessä salpaa avatakseen sen jälleen,\nhe kuulivat, miten auto lähti liikkeelle.\n\nKujan päässä oli kolmas poliisi, joka oli yrittänyt sulkea pakenijan\ntien ja joka vaivansa palkaksi oli lyöty tainnoksiin.\n\n\"Walter ei tietenkään ollut hotellissaan. On olemassa ainoastaan yksi\nmahdollisuus saada hänet kiinni, ennenkuin hän ehtii tehdä uusia\ntihutöitä, nimittäin soittaa Sussexin poliisille.\"\n\n\"Luuletteko, että hän aikoo pyrkiä Keyley'in?\" kysyi Mary nyökäyttäen\npäätään. \"Niin minäkin luulen. Minulla on se tunne, että hän on\nsuunnitellut kaiken valmiiksi. Olen kahdesti nähnyt hänen hiipivän\nerääseen suureen moottoriveneeseen, mutta en ole milloinkaan kyennyt\nsaamaan selville, missä hän sitä pitää.\"\n\nJa sitten Dick lausui kysymyksen, joka oli askarruttanut häntä siitä\nlähtien, kuin hän oli alkanut tutkia tätä juttua.\n\n\"Miksi ihmeessä ette kääntyneet suoraa päätä poliisin puoleen?\"\n\nMary pudisti päätään.\n\n\"Siihen kysymykseen on hyvin helppo vastata. Emme olisi voineet tehdä\nsitä silloin, vaikka nyt voisimme sen tehdä. Te ette ota huomioon, että\nMr. Cornfort, kuten te häntä nimitätte, on karannut vanki. Hänet on\nRhodesiassa tuomittu elinkautiseen vankeuteen murhasta.\"\n\nDick oli ymmällä.\n\n\"Mutta rakas tyttöseni\", sanoi hän viimein. \"Hänethän täytyy siis\nvangita uudestaan.\"\n\n\"Luulen, että emme voi sitä välttää\", vastasi tämä hämmästyttävä tyttö.\n\nSussexin poliisiasemalle ei ollut helppo päästä. Kului kolme\nneljännestuntia, ennenkuin he pääsivät oikeaan paikkaan (Sussexissa on\nkaksi piiritoimistoa ja kumpikin niistä olisi ollut väärä). Ja sieltä\nheille ilmoitettiin, ettei Keyley ollut Sussexin alueella. Se sijaitsi\ntodellakin Surreyn puolella.\n\n\"Meiltä menee toinen tunti, ennenkuin saamme surreylaiset käsiimme\",\nsanoi Dick. \"Lähtekäämme itse Keyley'in.\"\n\nTähän mennessä Bourke oli saapunut. Roteva ukko ei näyttänyt\nerityisesti hämmästyvän kuullessaan, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Tarvitsemme nopean auton --\", alkoi Dick.\n\n\"Minulla on sellainen kadunkulmassa\", sanoi Mary.\n\n\"Rakas poikaseni, miten luulet minun päässeen Lowndes Squarelta\nBrightoniin kolme minuuttia ennen Tommyä ja sinua ja kuinka kuvittelet\nminun kerran toisensa jälkeen voittaneen sinun junasi?\"\n\n\"Kuka ajaa?\" kysyi Dick, ja Mary hymyili.\n\nDick ei ollut milloinkaan eläessään ajanut sellaista vauhtia kuin sinä\nyönä. Mary istui ohjauspyörän ääressä katse suunnattuna edessä olevaan\ntiehen. Maaseutu tuntui lentävän heidän ohitseen. Kerran Dick liikahti\nlevottomasti, mutta Henryn ääni rauhoitti hänet.\n\n\"Tyttäreni on hyvä ohjaaja\", sanoi hän. \"Hän on voittanut kolme\nkestävyysajoa Afrikassa.\"\n\nUskomattoman lyhyessä ajassa he tulivat Keyleyn porteille, ja Dick\nhuoahti helpoituksesta, sillä viimeiset kaksi peninkulmaa he olivat\najaneet apunaan äärimmäisen heikot etulyhdyt.\n\n\"Hänen on joka tapauksessa täytynyt kuulla meidät\", sanoi Mary heidän\nlaskeutuessaan autosta.\n\nSiviilipukuiset poliisivirkailijat, jotka myöskin olivat olleet mukana\nautossa, eivät salanneet kiitollisuuttaan siitä, että hengenvaarallinen\nmatka oli ohi. Vaieten ja peräkkäin he kulkivat pimeätä käytävää\npitkin taloa kohti pysytellen lähellä pensasaitaa, joka reunusti\nhiekkakäytävää. Talossa ei näkynyt ainoatakaan valoa, eikä mikään\nosoittanut, että siellä olisi ihmisiä.\n\nDick tiesi varmasti, että mies oli täällä. Hän oli pysähtynyt\nlyhdyllään tutkimaan käytävän hiekkaa ja oli nähnyt tuoreita\npyöränjälkiä. Sisäänkäytävän läheltä he löysivät auton. Sen lyhdyt oli\nsammutettu, mutta jäähdyttäjä oli vielä polttavan kuuma.\n\nSilloin heidän keskustellessaan hiljaisella äänellä valo äkkiä ilmestyi\nyht'aikaa alakerroksen kolmen peitetyn ikkunan taakse. Dick pani\nmerkille, että ne olivat salin ikkunat ja odotti. Toinen valo loisti\nulko-oven yläpuolella olevasta puoliympyränmuotoisesta lasista. Dick\nodotti ja näki oven hitaasti avautuvan.\n\nMr. \"Walter Derrick\" seisoi ovensuussa. Hän oli paitahihasillaan.\nToinen käsi oli paksussa siteessä.\n\n\"Olkaa hyvä ja astukaa sisään.\"\n\nHän oli sama hilpeä Walter, johon Dick oli tutustunut Brightonissa.\n\n\"Näin teidän lyhtynne ja kuulin autonne äänen. Onko raihnainen Mr.\nCornfort mukananne? Eikö? Mikä vahinko! Näenkö Miss Mary Danen vai Miss\nMary de Villiersin? Ja rakas vanha ystäväni Henry, tuolintyöntäjä!\"\n\nHän kääntyi selin vieraisiinsa ja kulki heidän edellään saliin.\n\n\"Tuo pistooli on vähän tarpeeton, de Villiers\", sanoi hän paheksuvasti\nhymyillen, mutta tämä huomautus ei tehnyt Henryyn mitään vaikutusta.\nHänen pitkäpiippuinen revolverinsa pysyi suunnattuna heidän isäntäänsä.\n\n\"Nyt te arvattavasti aiotte pidättää minut? Mistä te minua syytätte?\"\n\nHän lausui kysymyksen aivan ohimennen ikäänkuin se tuskin olisi häntä\nkiinnostanut.\n\n\"Murha tulee epäilemättä olemaan eräs syytös\", sanoi Dick. \"Sitäpaitsi\nteitä syytetään vilpillisestä esiintymisestä toisen nimellä, mutta\nluulen, että meidän onnistuu todistaa teidät murhaajaksi.\"\n\nDerrick kohautti leveitä olkapäitään.\n\n\"Kiristäjä ja typerä raukka. Siitä ei vielä joudu hirteen. Pelkäänpä,\nettä teille voi koitua vaikeuksia, herra tarkastaja. Jos olenkin\nmurhaaja, niin ei minun toki silti tarvitse olla mikään poropeukalo.\nOlisin voinut saada teidät kynsiini pari kolme kertaa, Henry, --\nepäilemättä teidän on tunnustettava, että järjestän suurenmoisia\nkohtauksia. Pommi -- epäilette kai minua siitä -- olisi ehdottomasti\nollut oivallinen tapa saada epämiellyttävä pieni seurue raivatuksi\ntieltään. Ettekö sulkisi ovea? Siitä vetää.\"\n\nDickin annettua merkin eräs salapoliiseista sulki oven. Toisen miehistä\nDick sijoitti huoneen toiseen päähän, lähelle ikkunaa.\n\n\"Minä olen aseeton. Kuten sanoin, de Villiers, tämähän on ilmeistä\nteatteria\", sanoi Derrick katsahtaen etelä-afrikkalaisen pistooliin.\n\"Ja mitä nyt tapahtuu?\"\n\nMutta jotakin oli jo tapahtunutkin. Derrick kärsi ilmeisesti tuskia.\nHänen kasvonsa näyttivät kuluneilta, ja hänen huoleton käyttäytymisensä\noli kenties raskain valeasu, mihin hän milloinkaan oli turvautunut.\n\n\"Oletteko haavoittunut?\"\n\n\"Derrick\" pudisti päätään.\n\n\"En pahasti\", sanoi hän kevyesti. \"Mitä minä saan kaikesta tästä?\nSeitsemän vuotta? Onhan toisena henkilönä esiintyminen toki sentään\nhyvin pieni synti.\"\n\n\"Minä syytän teitä Lordy Brownin murhasta\", sanoi Dick, ja mies hymyili.\n\n\"Ei yhdenkään ihmisen silmä nähnyt minun murhaavan Lordya eikä ketään\nmuutakaan Brownia\", sanoi hän. \"Mies oli murtautunut talooni, ja\nhän oli asestettu. Minulla oli täysi oikeus murhata hänet, jos nyt\notaksumme, että minä hänet ammuin. Mutta minä vakuutan, että te ette\nvoi mitenkään todistaa, että minä hänet tapoin. Ja vakuutan myöskin,\nettä ystävänne Mr. Henry de Villiers tyttärineen oli talossani tuona\nyönä ja että he voivat olla yhtä syylliset kuin minäkin. Tunnen lakia\ntarpeeksi, tarkastaja Staines, tietääkseni, että teidän todistuksenne\neivät riitä saamaan edes kissaa hirteen.\"\n\nDick tiesi tämän aivan yhtä hyvin.\n\n\"Tervehdin teitä hyväntekijänäni!\" Derrick väänsi suunsa irvistykseen\nja katsahti Dickiin. \"Teidän laukauksenne teki minulle verrattoman\npalveluksen. Huomaan, että sanani teitä hiukan hämmästyttävät, mutta\nymmärrätte ne kyllä myöhemmin. Syytättekö minua vielä muustakin?\nPomminheitto -- sitä ette voi todistaa. Minä yksinkertaisesti väitän,\nettä en sitä tehnyt.\"\n\n\"On vielä eräs pieni seikka, Mr. Herman Lavinski\", sanoi Dick\nrauhallisesti. \"Tarkoitan Sloughin murhajuttua -- eräs kassanhoitaja\nmurhattiin harkitusti ja hänen rahansa varastettiin. Murhamiehen\npeukalon jälki tavattiin hänen pistoolistaan. Viikkoa myöhemmin te\nmatkustitte Etelä-Afrikkaan Cleaven nimellä.\"\n\nTaas sama ovela hymy.\n\n\"Mistä saatte todistuksen minua vastaan?\"\n\n\"Todistus on helposti saatavissa -- peukalonne jälki riittää\ntodistamaan teidät syylliseksi.\"\n\nMies hymyili yhä edelleen, ja sitten hän hitaasti irroitti verisen\nkääreen kätensä ympäriltä.\n\n\"Se laukaus oli minulle onneksi\", sanoi hän ja Dick katsahti käteen ja\nsäpsähti.\n\nHänen umpimähkään ammuttu laukauksensa oli hävittänyt kaikki\ntodistukset.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nKukaan ei ole milloinkaan kuvaillut kohtausta, joka seurasi oikean\nWalter Derrickin saatua tietää, että hänen isänsä oli mennyt uusiin\nnaimisiin. Heidän yhteenottonsa oli ollut katkera; se oli koskenut\nmyöskin rahoja, sillä Walter oli tuhlaavainen. Tällä tuhlaavaisuudella\noli omituinen aihe. Hänellä oli sama kokeiluinto kuin hänen\nisälläänkin, mutta hänen lempikokeilunsa maksoivat rahaa, sillä\nne kohdistuivat metallurgisiin tutkimuksiin, ennen kaikkea kullan\nkeksimiseen. Hän lähti isänsä talosta eroten hänestä ainiaaksi ja\npurjehti Etelä-Afrikkaan välikannenmatkustajana. Vuoden kestäneen\nvaelluksen jälkeen hän tuli Tanganjikan seuduille ja koki mitä\nerikoisimpia seikkailuja.\n\nKahdeksantoista kuukautta hän kaivoi kultaa eläen kesät talvet\nteltassa, saaden maasta irti riittävästi kyetäkseen maksamaan\n\"pojilleen\" ja ostamaan uusia hevosia vanhojen sijaan, jotka kuolivat\nkuin kärpäset. Ja sitten sattuma toi hänen seuraansa erään kulkijan,\njoka oli pyrkinyt tähän harvaan asuttuun seutuun aivan toisista syistä.\n\nTämä mies sanoi olevansa nimeltään \"Joe Cleave\" ja osoittautui\nmiellyttäväksi toveriksi. Hän oli aluksi harvapuheinen, hiukan\nhermostunut, ja Walter Derrickillä oli ilman mitään erityistä syytä\nepämiellyttävä tunne, että hän oli paennut oikeuden käsistä, mutta\nmatkustaessaan Pohjois-Rhodesian läpi hän oli tavannut useita miehiä,\njotka eivät halunneet menneisyyttään pengottavan.\n\nCleavella oli ollut huono onni, ja kerran hän vihjaisi, että\nKapkaupungin poliisi etsi häntä luultavasti saman hopeavarkauden takia,\njohon Minnsiä oli epäilty syypääksi. Tämä oli juuri tunnusomaista\nCleavelle; kerran toisensa jälkeen hän näytti pujahtaneen oikeuden\nkäsistä vierittämällä epäluulot jonkun viattoman miehen niskoille. Hän\noli murhaaja, varas, petkuttaja ja ennen kaikkea murhaava pyssymies.\n\nHän tiesi yhtä ja toista kullankaivamisesta ja tuntui oleskelleen\njonkin aikaa Johannesburgissa, ja kerran hän epämääräisesti puhui\nKaukasus-vuorten platinakaivoksista. Derrick huomasi, että hän puhui\nuseita kieliä, mutta ei antanut epäluulojensa häiritä jokapäiväisen\nseurustelun ystävällistä sävyä.\n\nToverukset sattuivat löytämään palasen tulvan jälkeensä jättämää\nmaata, joka lupasi tehdä heidät molemmat rikkaiksi miehiksi. Kolmen\nkuukauden työn jälkeen tuli pettymys. Kulta, jota oli ollut runsaasti\nensimmäisissä huuhdonnoissa, hupeni olemattomiin, ja he suunnittelivat\njuuri leirinsä siirtämistä ja lähtemistä eri tahoille, kun vanha\nleijona hyökkäsi Walterin kimppuun hänen kuljeskellessaan lähitienoilla\nravinnon haussa. Hänen onnistui karkoittaa eläin tiehensä, mutta sitä\nennen se oli pahasti raadellut hänen reittään, niin että hän sen\njälkeen aina ontui -- omituinen sattuma, koska hänen isällään oli ollut\nsama vika. Oli totta, että Lordy Brown oli tullut hänen avukseen ja\nkantanut hänet takaisin leiriin. Oli myöskin totta, että Lordy oli\nkadonnut kolmen tai neljän päivän kuluttua ottaen lähtiessään pienen\npussillisen kultaa, jonka kokoaminen oli maksanut molemmille miehille\nniin paljon vaivaa.\n\nDerrick tuli haavastaan vakavasti sairaaksi ja menetti tajuntansa. On\nluultavaa, että hän tänä aikana paljasti henkilöllisyytensä ja kertoi\ninnokkaasti kuuntelevalle rikoksentekijälle, joka oli hänen seurassaan,\nisästään. Oli varmaa, että leiriin hänen sairaana ollessaan saapui\nDerrickille osoitettuja kirjeitä, ja eräs niistä oli epäilemättä hänen\nisänsä lähettämä. Hän oli melkein menettänyt näkönsä, kuuli tuskin\nmitään ja tahtoi kuoleman läheisyyden tuntien päästä sovintoon ainoan\npoikansa kanssa. Ei ole epäilystäkään siitä, että Cleave luki tämän\nkirjeen. Ja hänen odottaessaan toverinsa kuolemaa hänen suunnitelmansa\nkiteytyivät.\n\nHän lähti leiristä eräänä yönä uskoen ystävänsä olevan viimeisillään\nja vieden mennessään niin suuren osan Derrickin omaisuudesta kuin voi\nsaada kuljetetuksi. Hänellä oli pitkä vaellus edessään, ja hän tarvitsi\nrahaa sekä päästäkseen rannikolle että voidakseen jotenkuten ilmestyä\nnäyttämölle Englannissa. Hänen täytyi tutkia maaperää, hankkia joitakin\ntietoja vanhuksesta ja ennen kaikkea saada varmuus siitä, että Walter\noli puhunut totta houraillessaan, ettei hänen isällään ollut ystäviä.\n\nTässä pulassaan hän joutui erään kaivosleirin laitaan ja löysi\nerään kaivosmiehen makaamasta juopuneena tien syrjässä. Ei ketään\nnäkynyt, ja niin Cleave tutki hänen taskunsa, mikä kannattikin hyvin,\nsillä mies oli äskettäin myynyt joitakin kaivausoikeuksia eräälle\ntanganjikalaiselle yhtymälle. Hän oli juuri lähdössä tiehensä, kun\njuopunut alkoi himmeästi tajuta, mitä oli tapahtunut. Ensimmäisen\nvihjauksen siitä, että mies oli hengissä ja hereillä, antoi Cleavelle\npistoolinluoti, joka suhahti hänen päänsä ohi. Hän ampui takaisin ja\nkaatoi takaa-ajajansa. Mutta hän ei ollut huomannut, miten lähellä\npientä yhteiskuntaa hän oli ja että äänen kuuluvissa oli joukko\nihmisiä. Hän oli tuskin ehtinyt metsän suojaan, ennenkuin kiivas\nkiväärituli suuntautui häneen. Hän juoksi metsän läpi takaa-ajajat\nkintereillään ja pyrki siihen ainoaan suuntaan, jonka hän tiesi\nvarmasti tuntevansa, kohti telttaa, johon oli jättänyt kuolevan\nystävänsä.\n\nNopeimpien ahdistajiensa ollessa vain sadan yardin päässä hän\nläähättäen pääsi telttaan ja näki Walter Derrickin istuvan vuoteensa\nlaidalla täysissä pukimissaan.\n\nDerrickillä ei ollut mitään muistoa siitä, mitä sitten tapahtui.\nTullessaan tajuihinsa hän makasi vankilan sairaalassa syytettynä\nryöstöstä ja murhasta. Takaa-ajajien tullessa paikalle hän oli istunut\nkädessään pistooli, jossa oli kaksi tyhjää hylsyä, ja murhatulta\nmieheltä otettu saalis oli vuoteella. Murhaajan kasvoja ei kukaan ollut\nnähnyt...\n\nPuolipyörryksissä Walter Derrick huomasi olevansa kuumassa,\nummehtuneessa oikeussalissa kuunnellen kuolemantuomiotaan. Hänet oli\ntuomittu Cleavenä, jonka nimen hän oli myöntänyt omakseen. Hän uskoi\nitse hourepäissään tehneensä rikoksen ja tahtoi pelastaa isänsä nimen\nhäpeästä.\n\nVankeutensa toisena vuonna (kuolemantuomio oli peruutettu) hän alkoi\nsovitella yhteen hajanaisia muistojaan. Hän sai myöskin kuulla, miten\nhän oli saanut Cleaven nimen. Kun vangitsemisen jälkeen oli kysytty\nhänen nimeään, niin hän oli maininnut sen. Luultavasti hän oli huutanut\nkadonnutta toveriaan, mutta paikallinen sheriffi ei ilmeisesti\ntietänytkään, että hänellä oli ollut toveri. Sillä välin Cleave oli\npäässyt rannikolle jättäen tietään osoittamaan ketjun murtovarkauksia.\nKapkaupungissa hän katosi.\n\nKaksi vuotta kului keskusvankilassa, ja niiden kuluessa oikea Walter\nDerrick vähitellen kokosi muistonsirpaleensa. Hänen sallittiin lukea\nlehtiä (hän vietti suuren osan aikaansa sairaalassa), ja eräänä päivänä\nhän sai lukea uutisen isänsä kuolemasta ja vieressä olevan valokuvan\nalta sanat:\n\n\"Mr. Walter Derrick, isävainajansa suunnattoman omaisuuden perijä.\"\n\nHän tunsi valokuvan silmänräpäyksessä. Se oli Cleave. Ja silloin\nkoko halpamainen juoni selveni hänelle. Hän oli vankilassa. Hänen\nviattomuutensa todistaminen oli mahdotonta. Hän koetti herättää\nvankilan lääkärissä ja papissa mielenkiintoa asiaansa kohtaan.\nEdellistä asia selvästi huvitti, ja jälkimmäinen koetti lempeästi\nsaada häntä rauhoittumaan, sillä häntä pidettiin vankilassa hiukan\nsekapäisenä. Tämä mielipuolisuus se olikin hänet pelastanut hirsipuusta.\n\nKolme kuukautta hän mietti ja laati suunnitelmia. Eräänä myrskyisenä\nyönä, jolloin ukkonen ei lakannut jyrisemästä ja salamat leimahtelivat\nkeskeytymättä, hän hyppäsi vankilan muurin yli ja lähti kulkemaan\nerämaihin päin. Kesti viisi kuukautta, ennenkuin hän pääsi\nKapkaupunkiin, sataviisikymmentäkolme puutteen ja kauhun päivää. Hän\noli puoleksi järjiltään ja lopen uupunut, kun kohtalo eräänä yönä\njohdatti hänet kauniiseen puutarhaan ja hän kaatui sen ainoan miehen\nportaille, joka kykeni häntä auttamaan.\n\nMary Dane löysi hänet siitä. Hän oli ollut sairaanhoitajattarena\nKapkaupungin sairaalassa ja oli jättänyt paikkansa ryhtyäkseen\nauttamaan isäänsä tämän nopeasti kasvavassa liikkeessä.\n\nDe Villiers oli suurin salapoliisi, minkä Etelä-Afrikka milloinkaan\noli tuottanut. Oltuaan alkujaan salapoliisitarkastajana Kimberleyssä\nhän oli jättänyt poliisilaitoksen ja perustanut oman toimistonsa, kun\nhänen tyttärensä olivat pieniä lapsia. He kantoivat tainnoksissa olevan\nmiehen vuoteeseen, ja Henry de Villiers olisi tilannut sairasauton\nlähettääkseen hänet sairaalaan, mutta Mary esti sen.\n\nNeljä päivää myöhemmin heikko ja epätoivoinen mies kertoi Henry de\nVilliersille historiansa, kertoi hänelle kaiken, myöskin sen, että oli\nkarannut vankilasta. De Villiers epäili ensin, mutta Mary Dane nopeine\nnaisen vaistoineen oli vakuuttunut siitä, että tämä villi vaeltaja\npuhui totta. Hänen henkilöllisyydestään oli olemassa ainoastaan yksi\ntodistus -- ja sen löytämisestä oli hyvin vähän toiveita -- perhekirja.\nHän tiesi, että hänen isällään oli sellainen, muisti himmeästi,\nettä talossa oli salakätkö ja että vanhus oli siinä säilyttänyt\nyksityisluontoisia asiapapereitaan.\n\nJos vale-Derrick oli löytänyt tämän salakätkön, niin kaikki toivo oli\nmennyttä. De Villiers harkitsi juttua ja suoritti joitakin tiedusteluja\nlontoolaisen asiamiehensä välityksellä. Hän matkusti itse rikoksen\ntapahtumapaikalle, kuulusteli seudulla asuvia alkuasukkaita ja sai\ntietoonsa, että Cleave oli todellinen henkilö. Hän seurasi murhamiehen\njälkiä etelään päin ja merkitsi muistiin tosiseikkoja. Ja eräänä iltana\nhän sanoi:\n\n\"Me yritämme, Derrick. Lääkäri on kehoittanut minua ottamaan lomaa, ja\nminä luulen, että tämä on sellainen loma, jota minä tarvitsen. Se tulee\nmaksamaan minulle viisituhatta puntaa ja vie luultavasti meidät kaikki\ntyrmään. Palkkioni on viisikymmentätuhatta puntaa, jos onnistumme, ei\nmitään, jos epäonnistumme.\"\n\nTäysin liikemäisesti laadittiin tämänsisältöinen sopimuskirja. He\ntulivat Englantiin, ja Mary keksi keltaisen rullatuolin. Se saisi\nDerrickin pysymään näkymättömissä ja selittäisi näiden neljän henkilön\nalituisen yhdessäolon. Jane, joka oli sisartaan vuotta nuorempi, oli\nyöhoitajatar, ja Mary määräsi hänet esiintymään kaksoisolentonaan.\n\n\"Hänen avullaan minun aina oli mahdollista todistaa alibini. Aina\nkun oli odotettavissa, että minut nähtäisiin Lontoossa, järjestin\nniin, että hänet varmasti nähtiin jossakin viidenkymmenen penikulman\npäässä sieltä. Hän se tanssi Brightonin tanssiaisissa -- asetuin hänen\npaikalleen kymmenen minuuttia ennen sinun saapumistasi. Jane parka!\nHän inhosi tätä kaikkea. Hän on luonnostaan hermostunut, ja sitten tuo\nhirveä tyttö teki jutun kahta mutkikkaammaksi rakastumalla Tommyyn!\nTietysti minulla oli hänen sormuksensa. Se selittää, miksi Tommyn\nkihlattu oli niin hellä illalla ja niin kylmä päivällä. Minä pidän\nTommystä, mutta hänen hyväilyjään minä inhoan. Poika kulta, hän oli\nhyvin loukkaantunut!\"\n\n\"En tiedä, milloin Lavinski alkoi epäillä, että me tunsimme hänet --\nluulen melkein, että se tapahtui silloin, kun joku kertoi hänelle\nperhekirjasta --\"\n\n\"Vanha tarkastaja Endred oli syyllinen\", sanoi Dick.\n\nMary nyökkäsi.\n\n\"Kenties jo aikaisemminkin. Hän oli voinut tuntea oikean Derrickin\nrullatuolissa. Hän oli voinut sähköttää Etelä-Afrikkaan saadakseen\ntietoja de Villiersistä. Kenties Lordy Brown kertoi hänelle.\"\n\n\"Sinäkö löysit Lordy Brownin?\"\n\nMary nyökkäsi taaskin.\n\n\"Hän kuoli pian sen jälkeen kuin olimme hänet löytäneet. Kauhistuin\nkuullessani hänen vaikerointinsa. Teimme kaiken voitavamme\nhelpottaaksemme hänen oloaan. Hän tunsi minut tietenkin ja pyysi, että\nlähettäisin hänen taskussaan olevat rahat hänen vaimolleen, mutta hän\nei suostunut sanomaan minulle, kuka hänet oli ampunut. Hän noudatti\nrikoksentekijäin vanhaa lakia 'älä anna ilmi'. Isä pyysi kaksi kertaa,\nettä hän selittäisi kaiken, mutta hän kieltäytyi. Mikäli minä voin\nsaada selville, olivat he riidelleet, ja minä uskon varmasti, vaikk'ei\nLordy sitä sanonutkaan, että häntä oli pyydetty salaa tulemaan taloon,\nmissä Lavinski häntä odotti, kenties lahjoakseen hänet olemaan vaiti.\nMilloin sinä arvasit?\" kysyi hän Dickiltä.\n\n\"Arvasin puolittain\", tämä vastasi, \"kun Lavinski ei tietänyt, että\nukko Derrick oli ontunut. Hänen palatessaan vanhus luultavasti oli\nvuoteen omana. Hän suoritti kaikki liikeasiansa huoneessa, jota minä\nsanon toimistoksi, ja luulen, että se on sama huone, jossa hänellä\noli ollut salaiset kohtauksensa vaimonsa kanssa. Eikä Lavinski\ntietänyt tuosta vaimostakaan mitään! Se oli toinen epäsointu. Hetken\npäähänpiston vallassa hän keksi hänelle nimen Miss Constable.\"\n\n\"Miten hänen nyt käy?\" Mary kysyi hetken vaitiolon jälkeen.\n\nDick pudisti päätään.\n\n\"En tiedä. Tulee olemaan hirveän vaikeata todistaa hänet syylliseksi.\nYleinen syyttäjä ei tule hyväksymään murhakannetta; hän ei usko\noikeuden voivan todistaa häntä syylliseksi, emmekä sen jälkeen\ntietenkään voisi esittää toista syytöstä. Hän saa luultavasti\nelinkautisen.\"\n\nMaryä värisytti.\n\n\"Koko lapsuuteni on kulunut tässä rikosten paljastamisen ilmapiirissä,\nja tuntuu siltä, kuin minun täytyisi suostua elämään siinä elämäni\nloppuun. Ja Dick, tuosta ajatuksesta, että viettäisimme häämme yhdessä,\nsinä ja minä ja Tommy ja Jane siitä meidän täytyy luopua. Tommy\nei tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. Hän on puolikuollut pelosta\najatellessaan, että voisi erehdyksestä saada minut.\"\n\n\n\n"]