Kyökin puolella
Sigrid Boo (1898–1953)
Tuore ylioppilas joutuu luopumaan Pariisin-matkasta isänsä taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Kevytmielinen romaani seuraa nuoren naisen päätöstä hakeutua kotiapulaiseksi ja tutustua elämään keittiön puolelta.
Sigrid Boon 'Kyökin puolella' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1857. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
KYÖKIN PUOLELLA
Kirj.
Sigrid Boo
Porvoo–Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1931.
Totta puhuakseni – olin aivan kurjalla tuulella.
Sitä ei usein sattunut, olinhan tottunut elämään elämäni hymyillen. Elämä oli oikea murheenlaakso, sehän oli selviö, jota ei kannattanut liikaa surra. Mutta onhan kuitenkin kaikella rajansa. Kun elämä kävi niinkin raskaaksi kuin se sinä päivänä oli, oli aivan mahdotonta antaa kaiken vain ilman muuta mennä menojaan.
Se alkoi jo aamiaispöydässä, jossa isä ilmoitti, että sain toistaiseksi heittää mielestäni suunnittelemani Pariisin-matkan ja koettaa keksiä jotakin huokeampaa, koska hän ei mitenkään voinut juuri nyt kustantaa niin kallista matkaa. – Voimmehan keväällä palata asiaan, hän sanoi. Kaikkiapas, ruveta puhumaan ensi keväästä, kun olimme vasta heinäkuussa! Olipas se oikein vanhan, juron isän puhetta. Ensi vuonnahan minä olen jo ikäloppu!
Kun asia pitkistyy, niin se mutkistuu, vastasin jokseenkin kylmäkiskoisesti, mihin isäni huomautti, ettei hänen nuoruudessaan kukaan olisi vastannut sillä tavoin isälleen.
Isälle oli tosiaan viime aikoina tullut tavaksi – mieleni tekisi sanoa: huonoksi tottumukseksi – puhua rahoista ja menoista ja siitä, mihin oli varaa, mihin ei ollut. Se oli kovin rasittavaa, ja mitä erikoisesti tähän Pariisin-matkaan tuli, harmillistakin. Tiedänhän toki, ettei rahaa kasva puiden oksilla – olenhan kirjoittanut aivan nerokkaan ylioppilasaineenkin aiheesta: "Sodanjälkeinen taloudellinen kriisi", – mutta suoraan sanoen en silti ole milloinkaan ajatellut, että taloudellinen kriisi minua mitenkään koskisi. Nyt se ainakaan ei soveltunut suunnitelmiini, kun olin aikonut onnellisesti suorittamani ylioppilastutkinnon jälkeen lähteä ulkomaanmatkalle, niinkuin hyvä tapa oli, huvitellakseni ja samalla kehittääkseni erinäisiä sangen huomattavia taiteellisia taipumuksiani.
Ulkomaanmatkani kuivui siis kokoon. Olisihan siinäkin ollut koettelemusta kerrakseen, mutta sitäpä seurasi heti toinen. Jörgen soitti näet ja ilmoitti ääni harmista väristen, ettei hän voinutkaan tulla minua tapaamaan illalla, kuten olimme sopineet. "Sikamaista, on kertynyt niin paljon työtä konttoriin, että saan varmasti istua koko yön sen kimpussa." Hän puhui niin sydäntä järkyttävästi ja oli niin hurmaavan epätoivoinen. Niin, hän oli yhtä herttainen kuin aina ennenkin, ikävä vain, etten uskonut sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.
Tämä puhelinkeskustelu muuten ikäänkuin pisti johonkin sydämen seuduille, huolimatta siitä, että tapani mukaan koetin selvin ja järkevin puhein pysyä tilanteen herrana. Sulkiessani puhelimen vakuutin itselleni: "Poika valehtelee niin, että hän itsekin uskoo, mitä puhuu. Mutta siitä viis! Terve menoa!" Tämä puhe oli selvää ja ymmärrettävää, mutta ei erikoisen uutta. Niiden kolmen vuoden aikana, joina olin tuntenut Jörgen Kroghin, oli se uusiintunut aina lyhyin väliajoin.
Ei ole suinkaan mikään erikoinen aikaansaannos rakastua Jörgen Kroghiin, sillä hänellä on kaikki mahdolliset ulkonaiset edut. Hän on hyvin koristeellinen, hyvin hauska seurassa ja jokseenkin miellyttävä. Ja kaiken lisäksi hän on isänsä poika. Kaikki naiset pitävät häntä joko "hurmaavana" tai "hirmuisen hauskana", – naisethan eivät keksi muita sanoja ilmaistakseen ihastustaan. – Hänellä on oma miellyttävä tapansa lausua hävyttömyyksiä, ja jos hän on epäluotettava tai kevytmielinen, hän on sellainenkin omalla tietyllä hienolla tavallaan, jota kukaan ei voi vastustaa. Hänellä on tummat silmät, jotka voivat säteillä ylimielisyyttä, ja hänen äänensä saattaa olla niin hurmaavan pehmeä ja kuiskaava, ja silloin se on vaarallinen. Hänen solakat lantionsa liikkuvat jazzin tahdissa. On valhetta, että nuoret tytöt katsovat vain kasvoja ja vaatteita.
Jörgenin tapaiseen rakastuminen aiheuttaa paljon levottomuutta ja ehkä hiukan tuskaakin. Tuntee todella voitonriemua istuessaan hänen vieressään hänen sievässä kahdenhengen-autossaan tai liidellessään tanssisalissa nojaten hänen tukevaan käsivarteensa, mutta jälkeenpäin tapahtuu aina jotakin, joka vie voiton hurman. Se tapahtuu esimerkiksi, kun näkee hänen seuraavana päivänä ajelevan ja tanssivan toisen kanssa ja toisena päivänä ajelevan ja tanssivan kolmannen kanssa.
Kuten sanottu, olin hiukan haikea. Ulkona satoi, ja sisällä istui Aleksandra-täti erään ystävättärensä kanssa juoden teetä ja puhellen sairauksista. He alkoivat ensimmäisen kupin aikana tavallisesta influenssasta ja olivat nyt kolmanteen kuppiin päästessään nivelruusussa. Mutta sairaus ja onnettomuudet eivät ole minun mieliaiheitani, ja koetin sen vuoksi parantaa tunnelmaa panemalla gramofoniin levyn "I wonder how I look when I'm asleep", mutta kiersin kampia niin lujasti, että vieteri katkesi.
Jotakin oli tehtävä.
Puuteroin nenäni ja pukeuduin sadetakkiini. Kuten tavallista, en löytänyt mistään jazzilakkiani enkä käsineitäni, ja Tilla, eteistä pesevä siivoojatar, riensi huomauttamaan: – "Eiköhän olisi parempi etsiä ensin hyvätuuli, sillä sekin näyttää olevan hukassa." Silloin minun täytyi nauraa, ja se oli niin ihanan vapauttavaa. Tilla on käynyt meillä siivoamassa niin kauan kuin muistan, ja minusta hän on järkevimpiä ihmisiä, mitä tunnen.
Aleksandra-täti juoksutti minulle kalossit. Koetin vastustaa, sillä olihan kesä, mutta kun hän alkoi tapansa mukaan saarnata: "Tulee vielä sekin aika, jolloin kiität minua" j.n.e., – otin ne kuitenkin päästäkseni kuulemasta siitä, kuinka "kerran, kun seisot avoimen hautani partaalla" j.n.e. Mutta loppuhuomautusta en kuitenkaan voinut välttää. Sillä Aleksandra-tädillä oli, kuten Cato-vainajallakin vakituinen loppupontensa, ja se kuului: – "Lapsi kulta, täytyykö sinun nenälläsi olla koko tuo jauhomäärä!"
Satoi edelleenkin.
Ainoa paikka, missä näin pikkukaupungissa saattoi sadepäivänä jotakin tapahtua, oli Storgaten. Tietysti lähdin sinne. Isän vastahakoisuudesta ja Jörgenin huonosta käytöksestä huolimatta en ollut niin elämään väsynyt, että olisin lähtenyt maantielle päin. Ihmiset katselivat minua, ja se tuntui niin hyvältä. Olihan itseluottamukseni ollut kärsimäisillään haaksirikon. Ja mieleen tuli väkisin ajatus, ettei Helga Breder loistavasta ylioppilastutkinnostaan ja siromuotoisista sääristään huolimatta ehkä sittenkään ollut mikään suuruus.
Nyt tarvittaisiin vain kunnollinen puhetoveri, että pääsisi entiselleen, toveri, joka täysin ymmärtäisi murheeni. Grete olisi siihen parhaiten sopiva. Hän ilmestyikin juuri sopivasti kampaamon ovesta minun kulkiessani siitä ohi. Grete oli entinen luokkatoverini ja verraten nopea järjenjuoksultaan. Hän ei lainkaan hämmästynyt, vaikka kurjassa mielentilassani tervehdinkin häntä kutakuinkin vakavin sanoin.
– Terve! Miltäs elämä sinusta tuntuu?
– Terve, terve! Menetteleehän se. On vain vähän liiaksi puskemista tätä nykyä!
– Älä koetakaan uskotella minulle semmoisia!
– Olen saanut kotiopettajantoimen.
– Älä puhu pötyä!
– Se on aivan totta. Nordlandissa, kolme vesaa, vanhin kolmannella luokalla.
– Taidatpa oikein uskoa itse juttuihisi!
– Se on totinen tosi. Kunniasana ja kaksi sormea raamatulle.
– Sepä on jotakin!
Olin aivan haltioissani ja unohdin kokonaan omat huoleni. Meillä riitti puhetta pitkäksi aikaa. Tuon uhkarohkean yrityksen kaikki mahdollisuudet pohdittiin moneen kertaan. Ensimmäiseksi tietysti oli otettava huomioon, saattoiko siellä pitää hauskaa. Ajatella, jos hän joutuisikin oikeaan erämaahan! Siellä hän sitten saisi istua kököttää, ainakin, ellei sieltä löytyisi edes vähäpätöistä tuomarinalkua pahimman yksinäisyyden poistajaksi. Sen jälkeen pohdittiin pukukysymystä perusteellisesti. Sovimme siten, että minä joka kuukausi lähettäisin hänelle tietoja ja neuvoja muodin suuntaviivoista, väreistä j.n.e., muutenhan saattaisi käydä niin, että hän siellä sivistyksen rajamailla muuttuisi ulkonäöltään isoäitinsä aikaiseksi. Sitten arvostelimme myös hänen pedagogisia kykyjään.
– Todellisuudessahan olemme oikeastaan paljon järkevämpiä, kuin miltä näin arkioloissa haluamme näyttää, lohdutin häntä.
Ja lopuksi olimme yksimielisiä siitä, että vieraissa oloissa vietetty vuosi tulisi olemaan hyvin terveellinen.
– Täytyyhän päästä välillä pois tästä hullunmyllystä, Grete sanoi katsoen minuun suurin sinisin silmin. – Muuten kuolee kuin hiiri pyydykseen!
– Sano mieluumminkin kuin hiiri kalossiin! sanoin. – Mitä ihmettä minä sitten teen?
Ja sitten muistin taas omat murheeni, ja voidaksemme paremmin pohtia, mitä pelastumismahdollisuuksia minulla saattaisi olla, päätimme mennä kahvilaan. Menimme "Olsenille", missä olimme vakinaisia kävijöitä. Olimme vuosien kuluessa tehneet siellä lopun lukemattomista kakuista, wienerleivistä, kermavohveleista ja kahdenkymmenen äyrin leivoksista. Viime aikoina olimme tosin huomanneet, ettei ruokahalua enää riittänytkään loppumattomiin – varma vanhuudenmerkki – mutta lautasemme olivat joka tapauksessa jokseenkin kukkuroillaan, kun luovimme niitä kantaen kahvilan takimmaiseen pikku huoneeseen. Istuimme aina takahuoneessa. Suuressa etuhuoneessa oli vain matkustavaisia ja muita ikäviä ihmisiä.
Ja onkos mokomaa nähty! Siellä Jörgen istui komeasti keskellä sohvaa, rinnallaan tuntematon, sinipukuinen kiharapää.
Ymmärsin heti, että siinä se oli se ylityö. Heidän seurassaan oli pari paperitehtaan insinööriä ja nuori asianajaja Larsen ja Maija, Tutt ja Sofie, kaikki kolme pukeutuneina jazzilakkeihin ja kirkkaanvärisiin sadetakkeihin. He olivat yhdistäneet kaksi marmoripöytää ja naureskelivat ja juttelivat innokkaasti. He olivat ilmeisesti keksineet sopivan puheenaiheen. He tekivät tilaa meille. Jörgen hymyili ihastuneesti minulle, mutta minä tunnen hänet kyllin hyvin ymmärtääkseni, että olin tullut perin sopimattomaan aikaan. Jörgen on aina paljon vihaisempi silloin, kun hän on loukannut minua, kuin silloin, kun minä olen loukannut häntä.
Greta oli siis juuri käynyt parturilla, ja naiset alkoivat heti arvostella hänen leikattua tukkaansa. Kun kaksi tai kolme nuorta tyttöä joutuu yhteen, he puhuvat varmasti hiuksista. Minun mielestäni puoli tuntia on kylliksi tästä puheenaiheesta, mutta toiset pitävät sitä aivan tyhjentymättömänä, ja luulen, että me puhuimme pysyväin kiharain puolesta ja niitä vastaan ainakin kolmeneljännestunnin. Sinipukuinen puhui kuin asiantuntija ainakin, mutta hän käytti vieraskielisiä sanoja usein väärin, ja Jörgen joutui siitä aivan vimmoihinsa, ei hänelle, vaan minulle – aivan käsittämätöntä! Minäkin olin hiukan äkeissäni, tai oikeastaan olin hurjan äkäinen. Vielä toissapäivänä, kun seisoimme kuutamossa puutarhaveräjällä, hän – vaikka tosin niin peitetyin sanoin, että peräytyminen aina oli mahdollista – puhui elämänikuisesta liitosta. Enkä minä aivan syyttä olettanut, että hän tarkoitti liittoa minun kanssani. Mutta nyt ei näyttänyt siltä. Huomenna hän sitävastoin ehkä suvaitsisi muistaa sen. Onko siis ihme, että näin ollen olin hiukan epäystävällinen ja että ilma vähitellen muuttui ikäänkuin sähköiseksi. Grete yritti olla ukkosenjohdattimena ja vaihtoi useita kertoja puheenaihetta. Hän kysyi muun muassa, mistä he olivat niin innokkaasti keskustelleet meidän tullessamme.
– Me puhuimme nykyaikaisesta, nuoresta tytöstä, pieni asianajaja Larsen sanoi tärkeän näköisenä. – Keskustelimme siitä, kelpaako hän mihinkään.
Siinä me siis istuimme viisi nykyaikaista nuorta tyttöä ja meidän oli pakko kuunnella mokomaa. Minä aivan mykistyin hetkiseksi suuttumuksesta. Jörgen huomasi sen ja nautti äärettömästi. Jälkeenpäin keksin koko joukon näppäriä, nasevia vastauksia, jotka olisivat olleet paikallaan juuri silloin, mutta sinä hetkenä suuttumukseni ehkäisi ajatuksiani toimimasta tavallisella nopeudellaan.
– Osaatteko te oikeastaan muuta kuin keimailla ja tanssia? Jörgen sanoi. Ja hänen silmänsä muuttuivat kahdeksi säteileväksi raoksi.
– Ja taivuttaa latinalaisia verbejä ja laskea neliöjuuria, toinen insinööreistä lisäsi. Hän oli itse suorittanut loistavasti tutkintonsa, ja ehkäpä hän juuri omaksi vastakohdakseen kaipasi vain typeriä tyttöjä, jotka eivät tunteneet muuta kuin ruoanlaiton ja erotiikan maailman.
– Olkaa vaiti! Tutt huusi. Se oli ainoa puolustus, mihin toistaiseksi kykenimme.
– Pystyttekö valmistamaan kunnollisen aterian? insinööri jatkoi.
– Mitä tekisitte, jos teidät heitettäisiin autiolle saarille ilman huulipuikkoa ja ihojauhetta? asianajaja Larsen kysyi elähtäneellä äänellään.
– Tiedättekö esimerkiksi, mistä lihasta lammaskaan valmistetaan? Jörgen kysyi. – Tai vasikanviilokki?
Nyt vasta käsitin, että sinipukuinen oli "talousihminen" tai jotakin sentapaista.
– Niin, mitä te oikeastaan osaatte? toinen insinööri sanoi härnäten. Hän alkoi varmaankin pelätä, etteivät he saisikaan meitä suuttumaan.
– Me osaamme kaikkea, vastasin saatuani vihdoinkin puhekykyni takaisin.
Luulin vastanneeni kovin hyvin, ja koko seurue nauroi, naiset rohkaisevasti, herrat ylimielisesti.
– Taitaisipa olla hauskaa nähdä sinua taloustöissä, Helga! Jörgen sanoi ryhtyen nyt suoraan hyökkäykseen.
– Varmasti, minä sanoin. – Valkoinen talousesiliina on hyvin pukeva.
– Siinäpä se! toinen insinööreistä huusi riemuiten. – Vastauksenne kuvaa juuri sitä käsitystä, mikä teillä nuorilla tytöillä on taloustyöstä. Se on mielestänne samaa kuin liidellä liehuvassa keittiöpuvussa, pyyhkiä hiukan pölyjä, kastella kukkia, korkeintaan leipoa jokin kakku – ja sitten olette jo lopen uupuneita ja niin kyllästyneitä kaikkeen työhön, että mieluummin valitsette korkeammat harrastukset, s.o. makaatte leposohvalla, poltatte savukkeita ja luette romaaneja.
Nyt vasta me tytöt loukkaannuimme lopullisesti, nousimme vastarintaan ja puhuimme kaikki yhteen ääneen.
– Jos te kerran välttämättä tahdotte takaisin vanhanajan taloudellisen nuoren tytön, niin me vaadimme myös takaisin entisen ritarillisen, hienotunteisen nuoren miehen, Tutt sanoi.
– Herran tähden, insinööri Nygård, tehän tahdotte sekä vanhan- että uudenajan edut, Sofie sanoi – eikö se ole hiukan itsekästä?
– Mitä te, miehet, ymmärrätte näistä asioista? Maija kysyi. Hänen täytyi huutaa saadakseen äänensä kuuluviin.
Käännyin Jörgenin puoleen. Myönnän oikein ponnistelleeni voidakseni olla kiusallinen: – Talousaskareet ovat tosiaan alkeellisimpia taitojani.
– Sinunko, jota koko ikäsi sekä Aleksandra-täti että palvelija ovat passanneet! Älä uskottelekaan! Voisitko esimerkiksi ruveta kotiapulaiseksi?
– Aivan helposti!
– Pötyä!
Tuo hävytön "pötyä" vaikutti ratkaisevasti. En voinut sietää sitä. Se sai minut aivan epätoivoon, ja sen syytä on kaikki, mitä sitten seurasi. – Paljostako lyömme vetoa? kysyin.
– Lyön vetoa timanttisormuksesta, ettet jaksa palvella vuotta vieraissa ja samalla elää ansaitsemillasi rahoilla!
– Hyvä! sanoin painokkaasti, niinkuin hetken vakavuus vaati. – Minä suostun vetoon.
Niin se siis tapahtui. Myönnän, että antauduin järjettömään seikkailuun, sillä ymmärsin hyvin, hyvin vähän ruoanlaitosta ja talousaskareista.
Voin tunnustaa vielä enemmänkin. Myönnän, ettei kaikki ollut vain Jörgenin syytä. Hän oli tosin sietämätön, mutta minun suurin virheeni on varmaan se, että minun täytyy aina saada sanoa viimeinen sana, minun täytyy saada voitto, maksoi mitä maksoi. Olen nähnyt muissa saman heikkouden eikä se ole vain epämiellyttävää, se on suorastaan typerää.
Samana iltana, kun tämä tapahtui, päätin ruveta taistelemaan tuota heikkouttani vastaan. Muuten aavistin, että jos minusta tulisi kotiapulainen, ei se juuri pääsisi pahasti rehoittamaan ja kehittymään.
No niin, asiaa pohdittiin perusteellisesti meidän siellä istuessamme. Sovimme siitä, että veto oli pidettävä salassa, mutta en minä ollut niin typerä, että olisin uskonut sen onnistuvan, sillä meitähän oli kymmenen henkeä siellä läsnä. Sitten mainitsin, että minun tulisi varmaan olemaan hyvin vaikeata saada paikkaa itselleni ilman mitään todistuksia. Jörgen kirjoitti silloin heti paikalla minulle sellaisen. Hän sanoi m.m. hyvin mairittelevasti: "Hän on rehellinen ja siisti." Tätä todistusta tuli muuten käyttää vain hätätilassa. Ensin minun oli koetettava tulla toimeen vain rehellisen naamani avulla. Koska aioin toimia etupäässä pääkaupungissa, määrättiin Tutt ja Sofie tarkastuslautakunnaksi; he aikoivat nimittäin ruveta opiskelemaan sikäläisessä yliopistossa. Heidän tuli valvoa, että olin työssä ja etten käynyt paremmissa vaatteissa kuin palkkani myönsi. Gretelle lupasin lähettää raportteja, aivan yksityisluontoisia tietenkin. Päätettiin myös, että käyttäisin nimeä Helga Breder-Haraldsen – isähän on Harald – ja etten ilmaisisi olevani erään johtajan sukulainen, jotta en etuilisi muiden talousapulaisten rinnalla. Vasta täytettyäni nämä vaatimukset myönnettäisiin, että olin voittanut vedon. Suostuin kaikkeen.
Tulevan vuoden suunnitelmat tulisivat siis olemaan aivan toisenlaiset, kuin olin uneksinut. Eihän oikeastaan ollut niin ihmeellistä, että nuori tyttö lähtee maailmalle talousapulaiseksi, vaikk'ei se taloudellisesti olisikaan hänelle välttämätöntä – sellaistahan sattuu joka päivä. Mutta minuun nähden se kyllä oli aika lailla uskallettua, ja sen kaikki läsnäolevat hyvin tiesivät. Olin todellakin valmistanut ruokaa vain kerran elämässäni ja silloinkin Grete oli auttanut minua. Me olimme kahden kotona ja olimme suunnitelleet ruokalistan aivan oman makumme mukaan, siis paistettuja munia ja banaanikiiseliä. Banaanikiiseli onnistui erinomaisesti, ja munatkin olivat hienoja, lukuunottamatta hiukan palaneita reunoja ja särkyneitä keltuaisia.
Mutta minä en epäillytkään onnistumistani. Miksi en minä tulisi toimeen siinä, missä kaikki muutkin naiset? Enkö minä muka kykenisi siihen mihin Fie, Trine, Klara ja muut palvelijat, joita meillä oli ollut? Oli hävytöntä epäilläkin sitä. – Voit yhtä hyvin ostaa timanttisormuksen nyt heti, sanoin Jörgenille. – Jos ostat sen vähittäismaksulla, on se juuri maksettu siksi, kunnes minä joudun sitä käyttämään.
Sitten alettiin kilvan tarita kuulijoille kuvauksia taloustyön eri puolista. Asianajaja Hansen puhui kalansisälmyksistä ja kalanperkauksesta, niin että kylmä karmi selkäpiitäni. Toinen insinööreistä tiedusteli, olenko milloinkaan kyninyt ja puhdistanut kanaa, ja hän kertoi siitä räikein värein. Grete antoi lapsenriepujen pesussa varteenotettavia neuvoja.
Mieliala oli hilpeä meidän vihdoinkin erotessamme. Meillä oli ollut hauska aamupäivä, ja toiset toivottivat minulle "onnea" hyvästellessään. Sinipukuinen sanoi teeskennellyllä äänellään: – Siitä tulee tosiaan jännittävää, neiti Breder!
Sinipukuinen! Tosiaankin – hänessäkin oli vähän syytä.
Sinä iltana tutkin iltalukemisikseni talon suurinta keittokirjaa. En voi sanoa sitä juuri viehättäväksi, mutta varmasti silläkin on omat etunsa. Nukahdin kesken siankyljysten.
Yöllä heräsin ja muistin vedonlyönnin ja kuinka idioottimaista se oikeastaan oli. En voinut muistaa, miksi olin suostunut siihen. Mietin miettimistäni, kunnes minun lopulta täytyi lakata miettimästäkin. Mutta yksi seikka oli minulle unessakin selvä: tehtävän suorittaminen oli kunnianasiani.
Isä ja Aleksandra-täti eivät erikoisesti ihastuneet, kun seuraavana päivänä kerroin heille aikomuksestani.
– Kylläpä olet monipuolinen, rakas Helga, isä sanoi sanomalehtensä takaa. – Eilen tahdoit ruveta maalaamaan, toissapäivänä laulamaan ja sitä edellisenä päivänä lukemaan lääketiedettä. Tänään siis haluat oppia taloustöitä. Mitähän huomenna aiot?
– Täällä kotona et ole kertaakaan edes raivannut ruokapöytää, Aleksandra-täti puuttui puheeseen, – joten minusta päähänpistosi on sangen kummallinen, sangen kummallinen. Kun Aleksandra-täti on ankara, on siitä se hyöty, että isä silloin ikäänkuin pehmiää. – Talousaskareet ovat kyllä hyvät sinänsä, hän sanoi jo paljon leppeämmällä äänellä sanomalehden luota – mutta voitkohan oikeastaan ottaa sellaista työtä vastuullesi?
– Olen varma siitä, että isäsi mieluummin kustantaa sinut talouskursseille. Tai voit täällä kotona opetella minun johdollani. Mikä olisi sen luonnollisempaa.
Nämä viehättävät ehdotukset olivat Aleksandra-tädin.
Panin liikkeelle kaiken kaunopuheisuuteni. Minun täytyi mennä isän kaulaan ja Aleksandra-tädin kanssa puhuin paljon järkeä. Sanoin, että oli hyödyllistä, että nuoret tytöt lähtivät hiukan maailmalle. Se täytyi tädin myöntää. Ja nuoret tytöt osasivat vasta sitten antaa arvoa kodille, kun he olivat nähneet, millaista oli muualla, sanoin. Sekin tädin täytyi myöntää oikeaksi. Ja lopuksi he suostuivat.
– Voithan koettaa, koska niin välttämättä tahdot, täti huokasi, – mutta minun nuoruudessani nuoret seurasivat vanhempain neuvoja, ja luulen, että heillä oli siitä elämässään hyötyä.
– Eihän se häntä vahingoitakaan, isä sanoi. – Sitäpaitsi luulen, ettei siihen montakaan päivää kulu, kun hän taas on luonamme.
Koko sen viikon valmistauduin tulevaan tehtävääni, sikäli kuin ompelijalta joudin. Pesin astioita ja keitin kahvia ja kuorin perunoita ja pesin taas astioita. Kostutin liinavaatteita ja mankeloin niitä ja katselin, kuinka kalaa perattiin. Toisin sanoen tein kaikkea mahdollista ja illalla olin melkein liiaksi väsynyt mennäkseni ulos. Vaikeata taloustyö ei oikeastaan ollut, mutta sitä onnetontahan riitti loppumattomiin. Ihmisethän eivät muuta tehneetkään kuin söivät. Piti kattaa pöytä, raivata se, pestä astioita ja kattiloita ja liata ne uudelleen, – eihän ennättänyt muuta koko pitkänä päivänä tehdäkään. Ihmiset olivat ilmeisesti järjestäneet aivan liian monta ateriaa, ja siinä oli uudistus tarpeen. Muistelin kuulleeni jotakin voimakkaista ruokapillereistä. Ei tarvinnut muuta kuin silloin tällöin nielaista sellainen, niin sai kaiken, mitä tarvitsi elääkseen ja kukoistaakseen. Toivoin niiden lähitulevaisuudessa ilmestyvän kauppaan. Suunnittelin koko joukon muitakin helpotuksia taloudenhoitoomme, mutta Aleksandra-täti ei ymmärtänyt minua lainkaan, vaan sanoi, että emännän ei sopinut olla laiska.
Pyrin useihin paikkoihin, mutta turhaan. Näytti siltä, ettei kukaan minusta välittänyt. Täytyi siis toimia toisin. Kunhan vain saisin itse esittäytyä, niin kyllä varmasti menestyisin paremmin. Kun näet vedän hiukseni sileästi ylös otsalta ja väännän naamani vakaviin ryppyihin, olen aika luotettavan näköinen. Ja lievästi ylöspäin pyrkivä nenäni tehostaa vielä vaikutusta. Täti nimitti koko yritystä "keksinnöksi", "hullutukseksi" ja "päähänpistoksi". Hän ei lausunut sitä ääneen, mutta tiedän, että hän ajatteli näin: niin, niin, Helga ei ole suotta äitinsä tytär. – Tädin silmissä ovat kaikki huonot ominaisuuteni perittyjä äidiltä, joka on erossa isästä ja naimisissa saksalaisen kuvanveistäjän kanssa. Se siitä. Kun täti ei antanut minun lähteä ilman muuta matkaan, panin itse lehteen ilmoituksen nimimerkkinä "Perheenjäsen", ja ajatella! – sain yhden vastauksen.
Se oli eräältä oslolaiselta rouva Lisbyltä. Mies oli isännöitsijä, ja kaikki tuntui hyvin suurenmoiselta. Heillä oli viisi lasta, mutta minulle ei silti tulisi paljoa työtä, päinvastoin. Kaikki lapset olivat niin kilttejä ja reippaita ja avuliaita. Palkkaa saisin 50 kr. kuussa. Tädinkin epäilykset hälvenivät, ja hän auttoi minua nyt kaikin tavoin matkavalmisteluissa. Isä ehdotti, että ottaisimme lähemmin selvää isännöitsijä Lisbystä, mutta minä vastustin sitä mitä jyrkimmin. Ensinnäkin saatoin hyvin saada tarkemmat tiedot itse paikalla, toiseksi ei Oslo ollut mikään Pariisi tai New York, ja kolmanneksi oli minusta aivan liian hienostelevaa ryhtyä moisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Olinhan täysikasvuinen ja osasin hoitaa itseni.
Sakki järjesti jäähyväisjuhlan ennen matkaani. Olimme Strandhotellissa, söimme illallisen ja tanssimme. Jörgen oli loistava. Pöydillä oli pienet punaverhoiset lamput, ja orkesteri soitti mitä suloisimpia säveliä. Tanssin koko ajan Jörgenin kanssa, hän oli aivan hurmaava ja hänen silmänsä olivat mustat ja säkenöivät – ehkäpä se johtui muuten vain punaisesta valosta. Soitto teki minut melkein heikoksi, ja toivoin monta kertaa, että Jörgen pyytäisi minua jäämään – välittämään viisi koko vedonlyönnistä ja jäämään – hänen luokseen – iäksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Kotimatkalla oli kylmä, ja tunsin voimakkaan vastavaikutuksen. Tunsin itseni niin pieneksi, väsyneeksi ja mitättömäksi kulkiessani siinä toisten mukana, – ilkeä tunne, joka oli paras haihduttaa nukkumalla. Olen kai sittenkin taipuvainen surumielisyyteen.
Oslossa, syyskuun 18. p:nä 1929.
Ensimmäinen raportti.Rakas Grete!
Minä siis istuuduin junaan.
Matka sujui suuremmitta selkkauksitta. Tuntui hieman haikealta ottaessani esille Aleksandra-tädin kermavohvelit. Ne toivat mieleen suuren valoisan keittiön, kodikkaat huoneet ja sanomalehtensä takana keinutuolissaan lukevan isän ja korituolissaan virkkaavan tädin. Oloni alkoi tuntua niin kummalta, että täytyi kiireesti ruveta keksimään lohduttavia puolia tilanteeseen. Hyvä ystävä, eihän vuodessa ole kuin 52 viikkoa, 365 päivää ja 8 760 tuntia – sehän nyt menisi kuin siivellä pyyhkäisten. Ja isännöitsijä Lisbyn kodissa tulisi varmaankin olemaan hurjan mukavaa, rouva tuntui niin herttaiselta ja ymmärtäväiseltä. Keksinhän siis koko joukon asioita lohdutuksekseni. Sitten istuin syventyneenä kysymykseen, miksi oikeastaan olin suostunut tähän vetoon. Minun asemassani olisi ollut viisaampaa lyödä vetoa esimerkiksi siitä, että puolen vuoden kuluessa suorittaisin sekä latinassa että filosofiassa korkeimman arvosanan.
Saavuin Osloon kello yksitoista illalla.
Jos olin kuvitellut rouva Lisbyn nuoremman veljen tai herra Lisbyn komean veljenpojan odottavan minua asemasillalla, auttaakseen minua matkatavaraini kantamisessa, niin se oli kyllä erehdys. Odottavat riensivät iloisesti kaikkia muita tulijoita vastaan, paitsi minua. Ihmisvirta kulki ohitseni, ja minä seisoin siinä raskaine matkalaukkuineni ja sateenvarjoineni, kunnes täyttä tavarakuormaa työntävä mies herätti minut unestani verraten töykeästi: "Väistykää helkkarissa!" – Silloin keräsin reippaasti kapineeni ja lähdin virran mukana kohti uloskäytävää, mistä koppasin auton. Täytyi toimia, ennenkuin joutuisin kaikenlaisiin kiusauksiin. Olisi todellakin ollut viekoittelevaa karata täältä pimeästä ja myrskystä, missä kaikki tuntui niin oudolta ja masentavalta, ylös Teodor-sedän ja Katrine-tädin lämpimään asuntoon Incognito-kadulle. Siellä minut otettiin aina avosylin vastaan, koska he jostakin käsittämättömästä syystä pitivät niin kovin minusta. Vaikkapa tulisin viisikymmenvuotiaaksi, minulla olisi kaksi leukaa ja olisin komea kuin sotapäällikkö, he eivät sittenkään näkisi minussa muuta kuin entisen pikku tyttörievun. Mutta olisi ollut kehno alku langeta heti ensi kiusaukseen. Sisäinen silmäni näki sen seuraukset ja jos vain aina selvästi näkee tekojensa seuraukset, pelastuu varmasti kaikista mahdollisista ja mahdottomista tilanteista. Ajattelin enemmän kunniaani kuin timanttisormusta. Arvoni olisi varmasti määrätyissä piireissä kovasti alentunut, jos olisin tällä asteella peruutunut.
Ehei! Minä en aikonut nousta ja laskea kuin liian nopeasti nostatettu taikina.
Näiden ylpeiden ajatusten kannustamana nousin autoon ja ajoin Munkedamsveieniä kohden, missä tuleva isäntäväkeni asusti.
Grete, nykyaikaisen, järkevän tytön ei sovi haaveilla tulevaisuudestaan ja kuvitella asioita etukäteen. Ja kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että tein juuri niin. Muistan vielä aivan selvästi, millaiseksi olin kuvitellut isännöitsijä Lisbyn kodin. Olin hengessäni kuvitellut pienen, ruskean kivihuvilan, jonka julkisivu oli auringon puolelle, vuonolle päin. Sisäänkäytävän kahden puolen kasvoi vaahteroita, keittiön ikkunassa oli siniruutuiset verhot ja salissa kermanväriset tylliverhot, portaat olivat graniittia ja postiluukku kiiltävää messinkiä. Älä naura!
Ja sitten auto tietysti pysähtyi likaisenharmaan, tunnettuun yhdeksänkymmentä-luvun tyyliin rakennetun vuokrakasarmin eteen, ja talon numero paistoi niin kirkkaana, ettei voinut olla erehdyksestä puhettakaan. Raahasin tavarani pimeän, likaisen porttikäytävän läpi himmeästi valaistuun porraskäytävään, jota lukemattomat jalat olivat astuneet. Jo ensi kerrokseen tultuani olin perillä. Piirustusnastalla oveen kiinnitetyssä käyntikortissa luki hienolla naisen käsialalla kirjoitettuna: Eugen Lisby. Varmaankin se oli hän, isännöitsijä. Hetkeäkään epäröimättä soitin ovikelloa. Sillä, niinkuin sittemmin kirjoitin Aleksandra-ädille, jos aikoo edistyä maailmassa, ei saa vitkastella. Mutta Aleksandra-tädille ei kannata jakaa kalliisti ostettua elämänviisautta. – Hän vastaisi vain: – Lapseni, sinä olet harhateillä.
Mutta kun ovi aukeni pimeään synkkään eteiseen, olisin kernaasti suonut olevani harhateillä. Niin ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut laita, paitsi että minun olisi pitänyt pyrkiä sisään keittiön kautta, ellen pahasti erehtynyt rouvan ilmeen suhteen esittäytyessäni hänelle talousapulaisena.
Ensimmäinen ajatukseni nähdessäni rouva Lisbyn oli muuten romaanifraasi: "Hänen kasvoiltaan kuvastui mennyt kauneus". Syvällä, hänen persoonaansa ympäröivän ihrakerrostuman pohjalla oli selviä jälkiä siitä. Hänen silmänsä olivat varmasti kerran olleet oikeat lemmikit, ja silmäkulmat olivat vieläkin sysimustat, pieni suu oli kaunismuotoinen, mutta muuten huokui hänen koko olemuksestaan menneisyyden tuntu. Hiukset oli kammattu otsalta korkealle koholle, vartalo muistutti tuntilasia, ja koko tuota valtavaa ruhoa kannattivat pienet korkeakantaiset kengät, joiden tukipinta ei suinkaan ollut laaja.
Hänen kauneusihanteessa oli silminnähtävästi vuosisadan alkupuoliskolta peräisin.
Hän vastaanotti minut ystävällisesti, vaikka hän samalla ilmeisesti tahtoi osoittaa eron herrasväen ja kotiapulaisen välillä, etten suinkaan epäilisi sitä. Minut vietiin eteisestä suoraan pieneen ja pimeään keittiöön, missä minulle tarjottiin pieni keittiöjakkara istuimeksi. Rouva puhui minulle lakkaamatta, ja hänen sanojaan säestelivät lapset, jotka olivat kaikki vähitellen kerääntyneet hänen ympärilleen tarkastelemaan tulokasta. Onneksi ei keskustelu koskenut minun taloudellisia avujani. Se koski – niin – mitä se oikeastaan koski? – En ymmärtänyt kolmatta osaakaan siitä. Ensinnäkin hän puhui niin nopeasti ja kiihkeästi, että hän kompasteli sanoissaan, toiseksi hän ilmeisesti oletti, että tunsin perin pohjin heidän olosuhteensa, koska mainitsi sukulaiset ja tuttavat vain näiden ristimänimiltä, ja lopuksi vaikuttivat uusi ympäristö ja kaikki nuo minuun tuijottavat silmät hiukan häiritsevästi.
Mutta sen verran ymmärsin joka tapauksessa, että tämä nykyinen asunto oli vain perheen väliaikainen majapaikka. Se oli aivan liian pieni ja liian pimeä, ja kaupunginosa oli liian vaatimaton. – Ajatelkaa, mihin olette tottuneet, Ella oli sanonut. Ja Hansin mielestä heidän ei olisi pitänyt asua siellä enää päivääkään. Mikael olisi tahtonut, että he muuttaisivat hänen suureen huvilaansa, joka oli ylhäällä Vinderenillä, mutta Eugen ei voinut mitenkään asua varsinaisen kaupungin ulkopuolella.
Itse asiassa oli aivan liikaa vaatia, että minä tietäisin, keitä olivat Ella, Hans ja Mikael, vain pari minuuttia sen jälkeen, kun olin päässyt ovesta sisälle, mutta en ollut millänikään, vaan hymyilin jokaisen nimen kuullessani kuin vanhalle tutulle.
He olivat nimittäin vast'ikään muuttaneet tänne Tanskasta, hän jatkoi, missä hänen miehensä oli ollut erään tehtaan johtaja. He eivät olleet vielä ennättäneet oikein asettuakaan. Hän itse olisi mieluimmin halunnut pienen, yhden perheen asuttavan huvilan jostakin Frognerilta. Huonekalut oli myyty Tanskassa, koska he eivät olleet viitsineet raahata kaikkea mukanaan ja koska hän halusi uusia, muodikkaita tavaroita. Sen tähden heidän kotinsa oli tällä hetkellä jokseenkin sparttalainen.
Se kuulosti melkein kuin anteeksipyynnöltä, ja minä kiirehdin muuttamaan kohteliaan hymyni ymmärtäväiseksi hymyksi.
Hän selitti, että sekä hän että hänen miehensä parhaillaan kiertelivät kaikissa kaupungin huonekalukaupoissa löytääkseen kylliksi hyvää tavaraa. Jos hän kerran ostaisi jotakin, pitäisi sen olla ensiluokkaista, koska hän ei voinut sietää tusinatavaraa läheisyydessään. Hän oli ajatellut ruokahuoneeseen puhvelinnahkapäällyksistä, tummaa tammikalustoa. –
Sitten seurasi pitkä selonteko huonekaluista ja muista esineistä, ja pelkään pahoin, että hymyni alkoi olla hiukan väsähtänyttä. Koska en toistaiseksi ole ollut kihloissa, en ole milloinkaan ajatellut huonekaluja. Sitäpaitsi istuin yhä päällystakki ylläni, ja siinä alkoi tulla aikalailla lämmin. Nälkä minun myös oli.
Huonekaluista hän siirtyi puhumaan lasten kasvatuksesta. Hän ei ollut varmaankaan pitkään aikaan puhunut täysi-ikäisen ihmisen kanssa, sellainen sanaryöppy tulvi hänen suustaan lakkaamatta. Missähän Ella, Hans ja Mikael olivat piileskelleet, ajattelin itsekseni. Mitä "Eugeniin" tuli, sain sen heti tietää, sillä hän kertoi miehensä olevan virkamatkalla, mutta ehkä palaavan kotiin jo seuraavana päivänä.
Hän kosketteli kutakuinkin lyhyesti ruoanlaittoa ja talousaskareita. He elivät vaatimatonta ja tervettä elämää. Hän ei voinut sietää kodissaan minkäänlaista mässäystä, ja siitä puhuessaan hän kysäisi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä: – Kai olette syönyt illallista?
En ollut syönyt päivällistäkään, saati sitten illallista, mutta minusta tuntui, että olisi ollut kovin sopimatonta sitä myöntää, ja niin hymyilin vain vastaukseksi, että "kyllä, kiitos, kyllä olin syönyt".
– Antaisinhan niin mielelläni teille hiukan ruokaa, hän sanoi paljon ystävällisemmin, mutta koska ette tahdo mitään, niin – Ei ole muuten terveellistäkään syödä näin myöhään illalla.
– Ei, ei olekaan, hymyilin ja olin aivan samaa mieltä. Minusta tuntui sopimattomalta ruveta väittelemään heti ensimmäisenä iltana.
Sitten hän alkoi puhua kaikista edellisistä palvelijoistaan, Teasta, jolta ruokatarpeet eivät olleet säilyneet, Mathildesta, joka oli tuonut miesvieraita palvelijanhuoneeseen, Ingasta, joka oli varastanut, ja Lucysta, joka oli polttanut savukkeita pestessään astioita. Nyt hän ei kestänyt enää, hänen täytyi saada sivistynyt ihminen, ja hän luuli, niin, hän oli varma siitä, että – tässä minä punastuin ja änkytin jotakin – että me tulisimme hyvin toimeen keskenämme.
Sen jälkeen hän alkoi kertoa lasten eri hyveistä. Niitä oli legio. Vanhin poika oli niin lahjakas, että opettaja oli sanonut, ettei hän voinut enää opettaa pojalle mitään uutta. Vanhimmalla tytöllä oli selvästi käytännöllisiä taipumuksia. Toisten lasten monet hyveet menivät valitettavasti ohi korvieni, sillä minua alkoi pyörryttää liiasta lörpöttelystä ja liian vähästä ruoasta. Hellitin nyt kouristuksenomaista hymyä, jonka vaivoin olin saanut pysymään huulillani, ja se auttoi, sillä vihdoinkin hän ohjasi minut palvelijanhuoneeseen toivottaen ystävällisesti hyvää yötä ja ilmoittaen, ettei minun tarvinnut nousta aamulla ennenkuin kuudelta!
Istuin puolipyörryksissä horjuvalle patenttisängylle saadakseni jonkinlaisen yleissilmäyksen huoneesta ja kootakseni hiukan ajatuksiani. Huone oli tavallisen kynäkotelon muotoinen palvelijanhuone ja seinäpaperit olivat kirkkaan lohenväriset. Kalusto oli mahdollisimman yksinkertainen. Paitsi pientä, seinään kiinnitettyä, ruosteista laitetta, joka oli olevinaan uuni, kuuluivat kalustoon seuraavat esineet: mäntypuinen lipasto, säletuoli, äskenmainittu patenttisänky, pesuvatiteline ja peili, jonka ainoana tehtävänä varmaankin oli totuttaa lakkaamaan liiallisesta peilinkäytöstä. Minä en ainakaan voi uskoa, että se vino, matalaotsainen olento, jonka sieltä näin, olisi ollut hituistakaan allekirjoittaneen näköinen.
Ei kannata ruveta tarkemmin kuvaamaan tunteitani sinä iltana. Riittäköön, kun kerron vain, että loput Aleksandra-tädin kermavohveleista vapauttivat minut pahimmasta sydänalankaivertelusta ja että torjuin pahimman kylmän levittämällä sekä golfitakin että talvitakkini ohuen peittoni lisäksi. Avatessani ikkunan yöksi sain pienen aavistuksen näköalasta. Nelikulmainen, muurien ympäröimä pihamaa, kaksi suurta rikkalaatikkoa ja ulkoneva rakennus, jossa oli yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi kapeata, pitkulaista ikkunaa ja joka ei kaivannut enempiä selityksiä, kiinnittivät eniten huomiotani. Mutta ylimmän ikkunan yläpuolella, totta tosiaan, siellä vilkkui tähti! Olin vähällä huutaa: "Hei siellä!" Tulin oikein hyväntuuliseksi sen nähdessäni. Ilmeisesti kappale rehellistä taivasta. Luojan kiitos, eihän minun siis sentään tarvinnut joka kerta uloslähtiessäni juosta ensin alas kadulle nähdäkseni, minkä päällystakin pukisin ylleni.
Sitten asetin herätyskellon herättämään kuudelta ja hyppäsin vuoteeseeni, joka ei muuten sietäne montakaan hyppyä. Huomispäivä ei tosiaankaan näyttänyt kovin lupaavalta, mutta "Kaikkihan ohi menee", sanoi mies, kun kuollessaan pääsi kuumeesta.
Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mistä kohden kenkä tässä talossa puristi. Se kai muuten puristi useastakin paikasta. Siellä ei ollut puute vain rahasta. Kun seuraavana aamuna toimeenpanin tarkastuksen keittiössä, huomasin kaikkialla kaapeissa ja laatikoissa sellaisen sekamelskan, että minua aivan puistatti, ja huomasin, että Aleksandra-tädin puheet siisteydestä ja järjestyksestä eivät olleet sentään menneet aivan hukkaan. Hankittuani harjan, rievun ja vesisangon yritin turhaan tunkeutua talon kolmeen huoneeseen, sillä joka puolelta kuului puolinukuksissa olevien ihmisten äreätä karjahtelua, ja minun täytyi kiireesti peräytyä. Koetin sen jälkeen ryhtyä käsiksi keittiöön ja eteiseen, ja kun perhe lopulta virkistävän unen jälkeen alkoi liikuskella talossa, olin minä jo aivan lopen uupunut, ja käsissäni ja polvissani oli paksut känsät. Kello kahdeksan tienoissa tuli kolme vanhinta lasta keittiöön syömään hiukan ennen kouluunlähtöään. Rouvaa ei näkynyt. Panin äkkiä kahvipannun kaasulle, ja yhteisvoimin me sitten löysimme jotakin syötävää: leivänpuolikkaan, juustonkannikan, pienen kirpaleen margariinia ja tipan hapanta kermaa. Minä söin, mitä heiltä jäi. Lapset olivat herttaisia ja kilttejä, mutta vanhin poika, sama, jolle opettajalla ei ollut enää mitään opetettavaa, ajatteli varmaan, että minun tietoni kaipasivat hiukan parannusta. Niinhän ne kaipasivatkin, oli vain niin harmillista kuulla sitä 13-vuotiaalta pojannulikalta.
Kello yhdeksältä tuli nuorin poika, pieni, kirkassilmäinen herranenkeli, keittiöön ja toi äidiltään terveisiä, että hän halusi aamiaisen vuoteeseen. Jokseenkin optimistinen toivomus sellaisen esittämäksi, joka tunsi talon ruokavarat. Lähetin vastaterveisiä, että leivänpuolikas oli jo syöty. Pikku Toto tepasteli takaisin keittiöön ilmoittamaan hurmaavalla ärrättömällä lapsenkielellään, että leipä oli illalla ollut vielä aivan kokonainen. Vakuutin Totolle, että vaikka se olisi ollut niin suuri kuin puoli Norjaa, ei siitä ollut nyt mitään apua, koska se oli syöty kokonaan. Toto syöksyi uudelleen sisälle, mutta en ole varma siitä, selittikö hän asian oikein. Hetken kuluttua hän palasi takaisin. Nyt hänellä oli mukanaan paperilippu, johon oli kirjoitettu ostettavat ruokatavarat. Lopuksi luin: Tahtoisitteko olla niin ystävällinen ja lainata minulle viisi kruunua, kunnes mieheni palaa kotiin.
Kun myöhemmin olin menossa rouva Lisbyn luo, tuntui oikein ilkeältä. Minusta oli noloa hänen eileniltaisen ylpeän puheensa ja ylvään käytöksensä jälkeen joutua toteamaan se täydellinen muutos, mikä hänessä täytyi tapahtua, nyt kun aloin olla perillä asiain todellisesta tilasta. Mutta turhaan olin huolehtinut! Siinä hän makasi mukavasti taaksepäin nojautuneena vuoteessaan, nauttien levostaan, päässä ruusukekoristeinen yömyssy ja yllä kukallinen aamutakki, jotka molemmat olivat yhtä vanhanaikaisia kuin hän itsekin. Minkähän tähden kaikki kalpeanlihavat naiset haluavat kukallisia aamutakkeja? Hän toivotti armollisesti hyvää huomenta, maistoi kahvia ja sanoi sen olevan liian laihaa, mutta se sai kelvata tällä kertaa. Hän mainitsi vain ohimennen lainasta, joka oli pikemminkin suuri luottamuksenosoitus hänen puoleltaan.
Minun pukiessani ja pestessäni Totoa, niinkuin käsky oli, hän alkoi uusin voimin keskustella. Hän tahtoi tietää, oliko minulla mukanani sisäkönpuku, musta leninki, valkoinen esiliina ja valkoinen päähine. Minusta se oli kuin ivaa heidän oloissaan, mutta sitähän en voinut hänelle sanoa. Sen sijaan muistutin hänelle, että olinhan oleva siellä perheenjäsenenä, vaikkakin hiljaisessa mielessäni kiitin onneani päästessäni mokoman perheen jäsenyydestä.
– No niin, arveli rouva, ei hänkään ollut ajatellut, että käyttäisin mitään erikoista pukua niin kauan kuin he asuivat tässä talossa. Mutta kun he saisivat oman huvilan ja yleensä pääsisivät kuntoon, olisi asianlaita toinen.
Ja hän alkoi taas kuvailla vanhanaikaisia huonekaluja, Chesterfield-tuoleja ja veistoksin koristeltuja arkkuja ja höyhentyynyjä ja samettiverhoja ja parkettilattioita ja kamiinoita ja flyygelejä ja – niin ne pyörivät kaikki päässäni. Katselin niukasti kalustettua huonetta, jossa olimme, ja sitten minun täytyi katsoa tarkoin häntä siinä vuoteessaan – oliko hän oikein järjissään? Vai oliko se hänen tapansa päästä todellisuudesta, tuo kuviteltu jokin, joka arkipäiväiselle naiselle on ehkä korkeinta maailmassa.
Mutta minä olin kyllä enemmän sukua Aleksandra-tädille, kuin mitä olin uskonutkaan, sillä seisoinhan siinä ja ajattelin juuri niinkuin hänkin olisi ajatellut, nimittäin, että jos aiot maata siinä koko päivän, niin saat varmaan kauan odottaa samettiverhoja ja veisteltyä arkkua.
Ikäänkuin vastaukseksi ajatuksiini hän painui vielä syvemmälle vuoteeseen ja katsoi minuun kärsivin ilmein.
– Aion todella maata muutaman päivän saadakseni oikein kunnolla levätä, hän sanoi väsyneesti.
On turha sanoa, että olin hämmästynyt. Voiko todella terve iso ihminen maata sillä tavoin. Ei ollut lainkaan kumma, että kaikki talossa, hän itse mukaan luettuna, oli kuin vanhaa ullakkoromua.
Päivälliseksi oli meillä pannukakkua. Piste. Viisikruununen oli jo ajat sitten käytetty eikä lähipuodeista ollut saatavissa luottoa, ennenkuin entiset laskut oli maksettu. Siitä oli todella tulla laihdutuskuuri sekä lapsille että minulle, jotka emme voineet säilyttää läskiä makaamalla. Yksi pikkutytöistä, Gerda, uskoi muuten minulle hämmästyttävän avomielisesti, että jos isä vain oli hyvällä tuulella kotiin palatessaan, saataisiin varmasti jotakin hyvää.
Useimmat vaikutelmat, mitä sain täältä uudesta kodistani, painoivat kuin lyijy rinnallani. Ilmeisesti minulla oli ollut huono onni. Minusta tuntui, että olin tullut toiseen, julmaan maailmaan, ja tämän uuden ja entisen maailmani ainoa yhdysside olivat lapset. Kun he nauroivat ja puhelivat ja lauleskelivat, olin oma itseni. Ja varmasti olisin lähtenyt koko talosta siinä silmänräpäyksessä, ellei lapsia olisi ollut ja ellei minua myös olisi pidättänyt siunattu, luontainen itsepäisyyteni.
Illalla tuli talon herra kotiin, mutta eipä juuri voi väittää, että hän olisi parantanut tilannetta tai koristanut maalausta. Hän oli pitkä, isovatsainen mies. Hänellä oli jylisevä ääni ja pienet, viekkaat, punareunaiset silmät. Muuten hän oli väsynyt virkamatkan jälkeen. Tunsin jo niin paljon talon sanavarastoa, että ymmärsin virkamatkan hummausmatkaksi. Onneksi hän oli voittanut eikä hävinnyt korttipelissä. Hän veti taskustaan muutaman setelin, ja rahat saivat aikaan eloa ja vilkkautta perheessä. Vanhin poika, Leif, lähetettiin maitokauppaan ostamaan olutta ja leikkeleitä, Gerda juoksi lihakauppaan hakemaan pihviä ja sipulia, ja minä puolestani riensin hakemaan keittokirjaa, sillä huomasin, että nyt sitä paistettaisiin ja herkuteltaisiin. Rouvakin muuttui levottomaksi ja kiihtyneeksi huomatessaan, että nyt oli rahaa saatavissa. Tosin hän ei noussut vuoteeltaan, mutta hän kutsui minut huoneeseensa sanoakseen, että hän olikin päättänyt ostaa ruokahuoneeseen mahonkiset huonekalut. Vastasin, että mahonki oli kyllä hyvin tyylikästä ja hienoa, mutta ottaen huomioon, että talossa oli paljon lapsia – Ah, se ei vaikuttanut mitään, hän keskeytti minut torjuvin liikkein. Lapset saisivat oman huoneensa, jossa tietenkin olisi tammiset leikkihuonekalut ja seikkailuja kuvaavat seinäpaperit. Niin, tietysti! Siinä tapauksessa ei minullakaan tietysti ollut mitään mahonkikaluja vastaan.
Herra Lisby kunnioitti minua nimityksellä "neiti".
– Pihvin tulee olla raaka sisältä, neiti, ja koko kuormallinen sipulia päällä! hän määräsi.
Ihmeellistä kyllä, mutta pihvistä tuli syötävä, ja sitä mukaa kuin herra Lisby söi pihviä ja joi olutta, muuttui hänen buldogin-naamansa yhä ystävällisemmäksi, ja lopulta se paistoi kuin Naantalin aurinko. Hän istuutui keittiön penkille minun pestessäni astioita, kujeili lasten kanssa ja oli kohtelias minulle sanoen, että minulla oli nuken jalat ja silkinhienot kädet ja muita samankaltaisia hassutuksia. Niin pian kuin suinkin oli mahdollista sanoin hyvää yötä, sulkeuduin lohenkarvaiseen koppiini ja lukitsin oveni huolellisesti.
Ensimmäinen kotiapulaisena viettämäni päivä oli lopussa. Mutta millainen päivä! Olin lopullisen kyllästynyt kaikkeen, kädet ja jalat olivat ihan hervottomat, ja pää oli tyhjä kuin tynnyri. 1 pois 365 teki 364 –. Oliko minulla edessäni vielä 364 samanlaista päivää! Oli mahdotonta tottua tällaiseen ympäristöön. Unessakin päivän kauhut seurasivat minua. Väänsin lattiapyyhkeitä löyhkäävistä sangoista, kunnes heräsin aivan lopenväsyneenä, nukahtaakseni uudelleen uneksimaan, että paistoin pihviä, joka ei ollut mikään pihvi, vaan rouva Lisbyn pulleat valkoiset kädet, ja uuni ei ollut mikään uuni, vaan mahonkinen astiakaappi. – Kahden tällaisen painajaisunen välillä päätin seuraavana aamuna jättää paikkani.
Mutta jostakin syystä, niin käsittämättömästä, etten itsekään sitä tajunnut, en kuitenkaan tehnyt sitä. Aloin uudella innolla puhdistustyöni, huolimatta siitä, että rouva Lisby mielellään olisi halunnut minut vuoteensa viereen puhdistamasta ikkunoita ja pesemästä lattioita. Aamupäivällä hän suureksi hämmästyksekseni nousi vuoteestaan. Hän kertoi menevänsä ostamaan arpoja raha-arpajaisista ja sitäpaitsi erääseen keskikaupungin myymälään katsomaan persialaisia mattoja, joista hän oli lukenut sanomalehdestä. Persialaisia! Siinä talossa ei kyllä vähempi riittänyt!
Ymmärsin, että raha-arpajaiset olivat olleet ja olivat yhä edelleen perheen suuri toivo. Sain myöskin selville, että he olivat muuttaneet jo kymmenen vuotta sitten Tanskasta – ei ollut lainkaan ihme etteivät he olleet vielä päässeet asettumaan! Olin ilmeisesti joutunut nykyaikaisen rouva Micawberin luo, joka oli yhtä toivehikas kuin tuo David Copperfieldin äidillinen ystävä oli ollut, mutta vailla hänen sovittavia ominaisuuksiaan. Ei kumminkaan kokonaan vailla. Hän oli kiltti. Hän oli selvästi ollut aivan liian kiltti ja antanut rakkaan aviopuolisonsa pitää komennon alusta lähtien.
Totta puhuakseni, Grete, en olisi ollut ihminen, ellen olisi vastannut rouva Lisbyn kerskumisiin samalla mitalla. Noukin yksityisistä oloistani kaiken, mikä teki jonkinlaisen vaikutuksen – kenraali-setähän olisi koristanut mitä perhettä tahansa. – Se, ettei häneen mikään vaikuttanut, johtui siitä, ettei hän uskonut minua sen enempää kuin minäkään häntä. Ihana asiaintila! Enhän voinut myöskään vahvistaa sanojani mainitsemalla nimiä, sillä sehän olisi ollut vastoin vetoani.
Liioittelematta uskallan sentään sanoa, että minun Lisbyllä ollessani lattiat olivat kutakuinkin puhtaat ja nurkat jokseenkin kunnossa. (Sillä, katsos, en ole siellä enää, mutta siitä kerron tuonnempana enemmän.) En silti ollut mikään enkelikään, vaikka sitä kai et ole pahasti epäillytkään. Kun joskus sain kylläkseni rouva Lisbyn hienosta menneisyydestä ja kaikesta muusta uskomattomasta, mitä siellä sain kuulla ja nähdä, saattoi tapahtua, että muitta mutkitta sulkeuduin koppiini ja annoin heidän huutaa mielin määrin. Siellä sitten istuin hetkisen liikahtamatta ja tylsän näköisenä. Se on ihanaa, kun on väsynyt. Koetapa sitä, mutta pane ovi lukkoon ja asetu mahdollisimman kauaksi peilistä. Eräänä iltapäivänä, juuri kun pesin polvillani W.C:tä, tuli tarkastuslautakunta, Tutt ja Sofie, vierailulle. Sofie otti laukustaan kynän ja paperia ja ikuisti tilanteen. Kuva lähetettiin Jörgenille, joka varmaankin on kehystyttänyt sen ja ripustanut sen seinälleen. Voi tätä nykyajan nuorisoa! Rouva Lisby oli haltioissaan nähdessään Tuttin nahkatakin ja kertoi vanhan juttunsa siitä, kuinka he juuri vasta olivat muuttaneet tänne Tanskasta ja että heillä ei sitä varten ollut vielä kaikki kunnossa, mutta että he parhaillaan rakensivat omaa huvilaa – he odottivat vain arkkitehdin piirustuksia – ja hän toivoi, että he sitten uudistaisivat käyntinsä j.n.e., j.n.e. Kun hän alkoi puhua Chesterfield-tuoleista ja kirjaillusta arkusta, huokasin tahtomattani niin syvään, että he luulivat minun voivan pahoin ja pakottivat minut nielemään kaksikymmentä kamferitippaa. Mutta Sofie, joka on kihloissa, oikein niin, että aikoo naimisiinkin eikä vain noin pusukihloissa, innostui kovasti ja yllytti häntä jatkamaan. Minä luulen, että he puhuivat monta tuntia ruusunpunaisesta makuuhuoneesta ja kullanvärisestä salista ja faneeriovista ja talonpoikais-rokokootyylisistä tuoleista ja fileepitsein koristetuista kahviliinoista ja kaikesta mahdollisesta, mikä kuuluu naistenlörpöttelyn alalle.
Sinä aikana en todellakaan nähnyt suuria muusta maailmasta; yhtä hyvin olisin voinut istua saman tien vankilassa. Vain kerran olin sedän luona Incognitokadulla. – "Kyllä kai olet sivistyneessä perheessä?" täti kysyi. – "Totta kai", vastasin – "he rakentavat parhaillaan omaa huvilaa Frognerille, ja siihen tulee parkettilattiat ja keskuslämmitys." Ja siihen hän tyytyi, ikäänkuin se olisi ollut kylliksi pätevä todiste sivistyneisyydestä.
Olin päivälleen kuusi viikkoa siinä paikassa. Ruumiini ja sieluni kärsi ehkä sinä aikana – vaikka kukapa senkään niin varmaan tietää. Käteni ja kynteni eivät sitä menoa sietäneet, mutta vartaloni voi siitä hyvin, se on nyt solakka kuin nuori koivu. Vaikka mitä hyötyä siitä nyt on, kun olen sitoutunut koko vuodeksi eikä ole ketään, kenelle koristella itseään?
Asian taloudellinen puoli oli erääseen aikaan jokseenkin rempallaan. Ne kaksikymmentäviisi kruunua, jotka vedon ehtojen mukaan sain ottaa mukaani jonkinlaiseksi pohjarahastoksi, hupenivat piankin Lisbyn perheen köyhyydenpäivinä, ja toivo jonkinlaisesta palkasta hävisi myös vähitellen. Mutta tiedätkö, mitä siellä tapahtui päivää ennen minun lähtöäni?
Rouva Lisby voitti arpajaisista 5 000 kruunua lähtöni edellisenä päivänä.
Samasta hetkestä kuin hän näki sen sanomalehdestä, hän muuttui olemukseltaan kuningattareksi. Hän tarjosi heti minulle seuraneidin paikkaa, mutta erinäisistä syistä katsoin parhaaksi kieltäytyä kunniasta. Sen sijaan pyysin palvelustodistusta ja hetken innostuksen vallassa hän kirjoitti sen niin hienon, että sillä varmaan saisin paikan vaikka itse Japanin keisarin hovissa. Se oli täynnä kiitosta ja vilisi pulskia adjektiiveja. Voin näyttää sinulle präntättynä, että olen "keittotaidon mestari", "harvinaisen reipas ja luotettava" ja "erinomaisen herttainen". – Viimeksimainittu ominaisuus johtuu varmaan niistä monista hetkistä, jotka istuin hänen vuoteensa ääressä ääneti kuunnellen hänen sanatulvaansa.
Palkkani maksettiin, ja velan sain myös takaisin. Se oli vain vahingossa unohtunut, rouva Lisbyn sanojen mukaan. – "Olipa se hullua, että unohdin sen niin kokonaan", hän sanoi – "toivon, että suotte minulle anteeksi". Ja senhän teinkin, koska hän nyt kerran oli kirjoittanut, että olin niin "erinomaisen herttainen".
Jättäessäni Lisbyn perheen tunsin samaa vapautusta, mitä tuntee, kun nousee pimeästä kaivoksesta ylös päivänvaloon ja raittiiseen ilmaan. Tosin tuntui hiukan pahalta ajatellessa niitä herttaisia pienokaisia, joiden täytyi aina olla siellä, vanhimmat alkoivatkin jo saada vaikutteita ympäristöstään. Olisitpa vain nähnyt Totoa, hän oli pehmeä ja pyöreä kuin pallo, ja hänen pikku varpaansa olivat kuin karamellit. Arpajaisvoiton johdosta hän sai Teddy-karhun, joka oli yhtä suuri kuin koko poika. Minusta olisi ollut paljon viisaampaa ostaa hänelle uusia sukkia ja alushousuja, sillä niitä hän olisi tarvinnut.
Toton ja toisten lasten tähden olisin toivonut, että Frognerin huvilasta olisi tullut tosi, mutta ikävä kyllä, se oli yhtä mahdotonta, kuin että paavi naisi minut – vain esimerkkinä mainitakseni. Eilen, kun palasin paikanvälitystoimistosta, tapasin Toton äidin piisaminnahkoihin kääriytyneenä. Hän oli kuin kuormakameeli, hän tuli nimittäin huutokaupasta, mistä oli ostanut kaksi vanhanaikaista hopeista kynttilänjalkaa. Hän oli saanut ne aivan polkuhinnasta, vain 500 kruunulla. – Tahdon uuteen taloomme salin, todellisen salin, jossa on suuri peili, kynttilänjalat ja tuolit pitkin seiniä, hän uskoi minulle.
Olen jo pestautunut uuteen paikkaan. Ensi kerran, kun saat minulta kirjeen, sen lähettää sisäkkö Helga Vingerin kartanosta, neljän penikulman päässä Oslosta. Isäntäväkeni on tilanomistaja Bech rouvineen. Kuusikymmentä kruunua kuussa. Kohta minua voi jo pitää hyvänä naimakauppana.
On melkein hävytöntä lähettää näin pitkä kirje, mutta kun kerran piikapoloisella on ollut aikaa kirjoittaa se, on kai sinulla, – joka kotiopettajana kuulut melkein yläluokkaan, – aikaa lukea se. Pahinta on, että olen tuhlannut sinulle parhaan kirjepaperini aavistamatta alkaessani, että kirjeestä tulisi näin laaja.
Jos jatkan tätä seikkaperäisten selontekojen lähettämistä, lienee parasta koettaa hankkia suuria arkkeja.
No niin, voios hyvin. Huomenna matkustan Vingeriin. Uneksin yöllä, että talon pojan nimi oli Adalbert. Toivon hänen tähtensä, että uneni ei ollut tosi.
Helgasi.
* * * * *
Vingerin kartanossa syyskuun 24. päivänä 1929.
Toinen raportti.Rakkahin Grete!
Ei tässä talossa olekaan poikaa! (Vrt. edellisen tiedonannon viimeistä lausetta.)
Ja jos sellainen olisi ollutkin, – no niin –. Ei tässä maailmassa aina saa ansioittensa mukaan.
Alkaakseni alusta astuin junasta pienellä maalaisasemalla. Siellä minut otti heti hoiviinsa autonkuljettaja, joka otti matkalaukkuni ja kysyi rahtikuittiani. Oli melkein noloa olla ilman sellaista.
Nousimme autoon, juuri sellaiseen, jollaisen rouva Lisby aikoi ostaa, sitten kun he saisivat oman huvilansa, vihreäksi lakattuun, hienoon, äänettömästi kulkevaan. Kuljettaja oli melkein yhtä tyylikäs kuin autokin, hän oli niin tyylikäs, ettei hänen pitäisi antaa kulkea irrallaan. Mutta mikään seuramies ei se herra ollut. Ainoa seikka, minkä hän ilmoitti minulle täsmällisesti, oli talojen nimet. Kun sitävastoin koetin kautta rantain tiedustella jotakin yhteisestä isäntäväestämme, hän vastasi vain: "Kyllä", tai: "Ei" tai "En tiedä".
– Ettekö yleensä tiedä mitään! kysyin lopuksi.
Olin ehkä liian röyhkeä, mutta sitä voi aivan raivostua, kun istuu siinä ja tuhlaa viehättävimpiä syrjäsilmäyksiään ja heleintä nauruaan saamatta toista edes vilkaisemaan sekunniksi ohjauspyörästään. Niin että minulle olisi ollut paljon mairittelevampaa, jos hän olisi ohjannut ojaan, vaikka onkin kysymyksenalaista, olisiko se loppujen lopuksi ollutkaan niin mukavaa.
Tiedätkö muuten, mitä mies vastasi kysymykseeni?
– "En! Tiedän varmaan hyvin vähän sellaista, mikä teitä huvittaisi", hän sanoi rauhallisesti. Kaikkia sitä saa kuulla ja vielä autonkuljettajalta! Naiset ovat varmaankin häntä liikaa liehitelleet, ei sinisilmäinen ja pronssihipiäinen nuori mies pääse niin vain läpi elämän.
Istuin sen jälkeen vaiti kuin ahven ja huomasin – ikävä kyllä, vasta viime tingassa, – että oli paljon hyödyllisempää ihailla maisemia kuin häntä. Oli harmaa sadepäivä, pilvet kiitivät taivaalla, ja ukkosen uhka painoi raskaana koko luomakuntaa. Talonpojat kiiruhtivat kaikkialla korjaamaan viljaa pelloilta. Tuskinpa vain on sellaista naista maailmassa, joka – olipa hän kuinka liehitelty kaunotar tahansa – nähdessään viljakekoja ja metsämaata ja vihreätä metsää vasten paistavia punaisia aittoja, ei toivoisi olevansa uhkea; verevä maalaisnainen, tusinan verran tenavoita liepeillään. Se on varmaan jonkinlainen atavistinen vaisto.
Luonto on täällä ihmeellistä. Luulisi melkein, että Herra Jumala kerran aikojen alussa on pudottanut koko seutukunnan alas taivaasta nähdäkseen kuinka monta kuhmua ja kuoppaa siihen saisi syntymään. Maasto on siis kumpuilevaa, vaikk'ei sen epätasaisempaa, kuin että tanskalainenkin saattaisi hyvin kaatumatta laskea mäkeä täällä talvella. Täällä on vuoroin metsiköitä, järviä, peltoja ja niittyjä. Saat ehkä jonkinlaisen mielikuvan tästä idyllisestä seudusta, kun sanon, että jokainen kämmenenala on kuin huviretken päämääräksi luotu. Jokainen kallionnyppylä kutsuu luokseen levähtämään, jokainen pikku metsikkö tarjoaa sopivan aterioimispaikan (näen hengessäni nurmelle levitetyn valkoisen liinan ja sen keskellä eväskopan), jokainen pikku polku viekoittelee vanhanaikaiseen kuherteluun – huomaa, vanhanaikaiseen! – Täällä on sekä jokea ja vuonoa että sinertäviä harjuja, niin että luonnon puolesta ei sovi olla tyytymätön.
Ajoimme siis autolla. Autoa tuo mies osasi ainakin ajaa. Hän kuuluu varmasti siihen lajiin, jota kiinnostavat vain moottorit, koneet ja yleensä kaikki semmoinen, mikä pyörii ja kulkee. Tavallinen tyyppi tänä mekaniikan aikakautena, – hyvä kylläkin, mutta ikävä.
Ajoimme vihdoinkin suuresta rautaportista, joka oli kiinnitetty graniittipylväisiin. Sitten jatkoimme matkaa pitkin leveää, loivasti nousevaa lehtikujaa, jota reunustivat kahden puolen komeat vaahterat, kunnes näkyviimme yht'äkkiä tuli viimeisen mutkan takaa siihen saakka rehevän, syyskeltaisen lehvistön sisään kätkeytynyt päärakennus, joka oli yllättävän komea ja juhlallinen. Se oli valkoiseksi maalattu, mustakattoinen rakennus, ja sen etusivulla oli suuri tyylikäs kuisti. Suuret ulkohuonerakennukset olivat hiukan etäämmällä. Päärakennuksen takana oli hiekkainen pihamaa, ja sinne ajoi automme suoraa päätä – keittiönoven eteen.
Oviaukkoon ilmestyi sinipukuinen, valkoesiliinainen olento.
Olematta erikoisen hoksaavainen saattoi päätellä, että se oli keittäjä. Monivuotinen, päivittäinen seurustelu hyvän ruoan kanssa oli painanut häneen leimansa. Niinkuin vanukas kuohuu yli muotin reunojen, niin hänkin oli paisunut sellaisista kohdin, missä vaatteet eivät pidättäneet hänen paisumistaan, kuten kaulan, nilkkojen ja kyynärpäiden kohdalta. Arvioin hänen vyötärönsä jotakuinkin kolmi- tai sanokaamme vain kaksimetriseksi, ettet, kuten tavallista, syyttäisi minua liioittelusta. Kasvot ja käsivarret hohtivat punaisina valkeata esiliinaa vasten. Näytti siltä kuin hän itsekin olisi hiukan kiehahtanut yli laitojen – minkäpä sille mahtoi sellaisessa työssä – hellan ääressä. Mutta hänen pulskassa olemuksessaan oli samalla jotakin hyvin luottamusta herättävää. Hänestä täytyi pitää heti ensi näkemältä. Hän otti minut ystävällisesti vastaan, mutta kuitenkin jonkin verran varovaisesti. Hän oli varmaankin nähnyt lukemattomien sisäkköjen tulevan ja menevän.
Olet varmaan – nähdessäsi ilmoituksissa tai esittelyvihkosissa kuvan nykyaikaisesta ihannekeittiöstä, missä keveät ikkunaverhot liehuvat kesätuulessa ja aurinkoiset ihmiset tekevät työnsä kuin leikiten kiiltäväseinäisessä keittiössään, pilkallisesti huomauttanut, – niinkuin minäkin – että ei se sellaista todellisuudessa milloinkaan voi olla. Mutta voipas vain, kyllä se voi olla sellaista todellisuudessakin. Lukuunottamatta kesätuulta, jota luonnollisesti ei ollut, oli Vingerin keittiö aivan kuin kalustusliikkeen esittelyvihkosesta leikattu kuva. Siellä oli kaikkea, suuresta valkoiseksi maalatusta emaljisesta sähköhellasta porsliiniseiniin, pesusoikoista punaisiin jakkaroihin ja punajalkaisiin, mutta muuten maalaamattomiin pöytiin asti. Keittiö oli jaettu kahtia, sisäosa oli hiukan ylempänä, ja siellä oli ruokapöytä punaisen- ja valkoisenkirjavine vahakankaineen ja monine jakkaroineen. Perheenemäntä olisi varmaan kyennyt paremmin antamaan arvoa tälle kaikelle, mutta minäkin palvelevan-sielun-kokemuksineni aloin jo hiukan ymmärtää tämän taloudessa niin tärkeän osan arvoa.
Minulle tarjottiin kahvia ja voileipää, ja istuessani syömässä tuli talon rouva tarkastamaan minua. Valitettavasti olin pukeutunut hyvin ajattelemattomasti. Pukuni, joka oli maksanut viisi sisäkön kuukausipalkkaa, ei ollut suositus minulle. Rouva Bech katseli hamettani, kuin olisi hän laskenut jokaisen pikku laskoksen arvon rahassa, ja piti minua salaperäisenä.
Rouva Bech oli nuorekas, vanhahko nainen. Hänen hiuksensa olivat hennanväriset ja hänen vartalonsa solakka. Silmäkulmat olivat kuin pääskyn siivet ja suu kuin vasta-auennut ruusunnuppu, mutta silmät, ne olivat eläneet kauan. Mitäpä kauneudenhoito muuten saattaisi vaikuttaa silmiin? On vaikeampaa saada kokemuksen täyttämiin silmiin takaisin viattomuuden loistoa kuin oikaista riippuvaa leukaa. Rouva Bechin silmistä saattoi nähdä, että kokemukset olivat muuttuneet jonkinlaiseksi älykkyydeksi. Sitä paitsi koko hänen olemuksessaan oli keski-ikäisen naineen naisen varmuutta.
Hän mainitsi rouva Lisbyn hyvän todistuksen ja kysyi, olinko palvellut muualla. Enkö! Hän kysyi, mistä olin kotoisin. Vai niin, siitä kaupungista. Hän oli kerran kulkenut siitä ohi laivalla. Hauska pikku kylä. Sitten hän huomautti leikkisästi, ettei ollut kohteliasta tuoda sadetta tullessaan. Lopuksi hän jätti minut Laurensen, keittäjän, huostaan, jonka tuli neuvoa minulle työni, ja niin oli vastaanotto lopussa.
Pian sen jälkeen tulivat nuoret neidit Bech keittiöön nyökäten minulle tervehdykseksi. Ihmettelen, mitä heidän äitinsä lienee sanonut minusta, koska heidän täytyi heti rynnätä ulos katsomaan sitä ihmeotusta? He olivat kumpikin hyvin kauniita, ja heillä oli sivistyneen yläluokan kehittynyt ääni.
Myöhemmin Laurense vei minut ylös yhteiseen makuuhuoneeseemme, "korkealle ylös pääskysten tasalle". Se oli 2 1/2 kerrosta korkealla, ullakon takana, ja sieltä näkyivät metsät ja maat, joki ja suurin osa taivaanrantaa. Sisustus oli myös moitteeton. On mahdollista, että parisängyt, jotka nyt olivat erikseen kukin oman katoksensa alla, olivat tilanomistajan ensimmäistä, nykyistä vaatimattomampaa kalustoa, jäljitelty koivu viittasi siihen.
Lausuin julki ihailuni huoneen suhteen, ja Laurensenkin täytyi myöntää, että se oli hauska.
– Mutta rouva ja konsuli nukkuvat alapuolella, hän sanoi, ja hänen pyöreät, punakat kasvonsa nyökkäsivät varoittavasti. Niin että täällä ylhäällä täytyy kulkea sukkasillaan, eikä vierailua saata ajatellakaan. Ei, siinä suhteessa Olga oli paljon onnellisempi, kun hän asui ulkohuonerakennuksessa, Laurense arveli. Olga oli keittiöpalvelija ja juoksutyttö. Tutustuin häneen myöhemmin iltapäivällä.
Onneksi ei minun tarvinnut palvella pöydässä ensimmäisenä päivänä, sillä herrasväki lähti tyttärineen kaupunkiin. Sen sijaan autoin Laurensea, ja nyt se kurjuus alkoi. Eikähän minunlaiseni röyhkeys saattanutkaan jäädä rankaisematta elämässä, sehän olisi ollut aivan vastoin luonnon lakeja.
– Selvittäkää kahvi!
Selvittää kahvi? Minusta tuntui, että olin kuullut sellaisen lauseparren joskus. Seisoin kuin kiinni naulittuna koettaen järkeillä, mitä se mahtoi tarkoittaa. Kaikeksi onneksi Olga oli niin lähellä liettä, että hän teki sen ilman muuta minun puolestani. Se oli sangen yksinkertaista, ei tarvinnut kuin kaataa tippa kahvia pannusta kuppiin. Mutta mitä hyötyä siitä oli, sitä en voinut käsittää.
– Tästä saatte, Laurense sanoi, kynikää ja puhdistakaa nämä pyyt minulle.
Siinä sitä nyt oltiin! Kunhan vain olisin tiennyt, mistä päästä oli aloitettava.
Minusta tuntui aivan sopimattomalta ruveta kysymään sitä Laurenselta, sillä lintujen puhdistaminen kai kuului keittiötaidon aakkosiin. Minä siis työnsin nyrkkini sisään siitä päästä, mikä näytti lupaavimmalta, kunnes se upposi syvälle näkymättömiin kauhuihin. Minua puistatti ankarasti, ja vedin käden kiireesti jälleen ulos.
Seisoin hetkisen rauhoittuakseni. Täytyi ennen kaikkea hengittää säännöllisesti välttääkseen purkausta. Sitten purin hampaat yhteen, suljin silmäni ja aloin kuolemaahalveksien tyhjentää linnun sisuksia, ja kun hetken kuluttua avasin silmäni, saattoi puiden läpi nähdä sekä kuun että auringon. Epätoivoinen mielentilani muuttui heti voitonriemuksi. Alku työn kaunistaa. Nyt työ kävi jo kuin leikiten, mutta en sittenkään uskaltanut katsoa työhöni.
Kun avasin silmäni puhdistettuani viimeisen pyyn huomasin, että minua katseltiin. Autonkuljettaja oli tullut sisään ja istui ylhäällä takakeittiössä. Hän katseli minua välinpitämättömin ilmein sanomalehtensä takaa.
Factum est, rakas Grete, että hänkin piti minua salaperäisenä.
Salaperäinen hän oli itse. Hänhän käytteli illallispöydässä veistä ja haarukkaa, kuin tulisi hän suoraa päätä kuninkaan ruokapöydästä. Ja sitä eivät toiset osanneet, vaikka heillä olisikin ollut muita avuja.
Salli minun esittää sinulle pöytätoverini. Laurensen tunnet jo. Olga on suljetun joukkomme kuningatar. Hän on pieni, vikkelä ja hintelä ja niin turhamainen, että silmät pyörivät aivan ympäri hänen päässään. Vielä eräs tuntomerkki: imee ilmaa kulmahampaidensa läpi aivan satumaista taituruutta osoittaen. Kavaljeerimme ovat autonkuljettaja, nimeltään Frigård, ja talon kaksi renkiä Andreas ja Ola. Andreas on hyvin roteva herra, yksin nenäkin on jo tavallinen suksimäki. Hän nauraa usein ja ilman edelläkäypää varoitusta. Se kuulostaa lumivyöryltä, ja aina sen saa aikaan Ola, joka sanoo jotakin tai tekee jotakin. Ola on meidän huvineuvoksemme. Naiset pitävät myös hänestä, vaikk'ei hänessä ole mitään silmänruokaa: pieni, tumma, kierosilmäinen ja pyöreäsäärinen. Joka aterian aikana Olga nauraa niin makeasti Olan sukkeluuksille, että hänelle menee ruoka henkitorveen, ja silloin häntä täytyy lyödä selkään. Se on Andreaksen tehtävä. Hänen toisella puolellaan istuva Frigård ei hievahdakaan.
– Millainen Frigård oikeastaan on? kysyin eräänä päivänä Laurenselta ollessamme kahden ylhäällä huoneessamme.
– Ah, hän on hyvä poika, Laurense sanoi vakuuttavasti.
Mutta mitä se todistus oikeastaan merkitsee? Myöhemmin kuulin hänen sanovan sekä Andreaksesta että Olasta, että he olivat hyviä poikia, ja voitko kuvitella, että kun tilanomistaja tässä eräänä päivänä kaljupäisenä ja puolirampana taaperteli keittiönikkunamme ohi Laurense sanoi: Ah, millainen hyvä poika! Laurensen mielestä kai kaikki pojat ovat hyviä.
Laurense on oikein mukava huonetoveri. Saan ainakin monesti makeasti nauraa. Laurense ei voi ymmärtää, mille nauran. Kaikkein hulluinta on, että kun yöllä herään ja vain muistankin hänen naamansa, alkaa nauruhermojani niin kutkuttaa, että minun täytyy tunkea sekä peitto että tyynyt suuhuni, etten herättäisi alakerrassa nukkuvia.
Kun Laurense tulee illalla ylös puuskuttaen portaissa, hän vapauttaa itsensä ensi töikseen kaikista siteistä. Hän potkii kengät jaloistaan, avaa hameensa ja kuoriutuu kureliivistään. Sitten hän puhaltaa kuin valas, keventyneenä ja iloisena. Nautittuaan hetken tästä autuudentilasta hän sipsuttaa sukkasillaan lattian yli ja ottaa kitaransa (tietysti vain siinä tapauksessa, etteivät Bechit ole vielä menneet levolle). Sitten huvittelemme hetkisen, hän soittaen ja laulaen ja minä kuunnellen. Hän osaa melkein yksinomaan surumielisiä lauluja, "Aurora kulki murheissaan" ja "Kalle, oi Kalle, missä nyt liet!" ja monta muuta, jotka päättyvät kuolemaan ja muuhun kurjuuteen.
Oikeastaan on minulla aika hyvä olla, lukuunottamatta niitä epätoivon hetkiä, jolloin en tunne olevani tehtäväni tasalla. Niinkuin esimerkiksi tässä kerran, kun Laurense käski minun lyöpätä kaalin. Tiedätkö mitä se on? Minä en ainakaan tiennyt. Tai kun hämmennyksissäni otin lautaset vasemmalta puolelta sen sijaan, että olisin ottanut ne oikealta, ja rouva Bech huomautti siitä hämmästyneellä äänellä. Hämmästyksen aiheutti kai se siunattu palvelustodistukseni! Tai silloin kun –, ei, miksi luetella vielä lisää ja siten tarjota sinulle aivan ilmaiseksi hauskoja juttuja, joita sinä sitten kerrot peloitukseksi ja varoitukseksi lapsillesi ja lastenlapsillesi ja minä joudun jälkimaailman silmissä naurettavaan valoon.
Muuten olisi minulla paljon kerrottavaa sekä elämästä yleensä että täällä Vingerissä erittäin, mutta minä armahdan sinua ja ryöpytän puhetulvani isän ja tädin ylitse. Sinulle kirjoittamiani kirjeitä saattaa nimittää karkeajauhoisiksi, mutta kotiin lähetetyt ovat hienon hienoja ja rusinoin maustettuja. (Huom.! kuvakieli ja vertaukset valitaan mieluimmin keittiöpiiristä.) Tädille kirjoitan tunnelmallisia luonnonkuvauksia, joihin lisään hauskoja juttuja keittiöstä, navetasta ja kanalasta, isälle selostuksia seudun maaperästä, elinkeinoista, asukasluvusta, veroäyristä j.n.e.
Isä sanoo tuntevansa kuulopuheilta tilanomistaja Bechin ja olevansa aivan rauhallinen. Täti kai luulee minun olevan täällä perheenjäsenenä. Niin, usko tekee autuaaksi, sanotaan. Parhainta vointia vain, Grete kulta!
Helgasi.
* * * * *
Vingerissä lokakuun 2. p:nä 1929.
Kolmas raportti.Rakas Gretchen!
Nyt olivat ensimmäiset juhlapäivälliseni.
Olin kuin unelma mustassa ja valkoisessa puvussani mennessäni sinä juhlallisena iltana alas ylläni musta hame, valkoinen kaulus, valkoiset kalvosimet, valkoinen päähine ja valkoinen esiliina. Mutta kun sipsuttelin ruokasaliin kantaen ensimmäistä lämmintä lautaspinoa, olin kuin puna-musta-valkoinen painajainen. Kasvoni olivat tulipunaiset jännityksestä, ja sydämeni tanssi shimmyä rinnassani.
Juuri ennenkuin vieraat asettuivat pöytään, sain kohtauksen, jota en ikinä unohda.
Ruokalista oli seuraava: lihalientä, kampelafileetä hollantilaiskastikkeessa, parsaa, häränpaistia ja vihanneksia sekä Melba-jäätelöä. Laurense oli keittiönlieden ääressä punakkana ja innokkaana, lukemattomien patain ja kattilain keskellä, sekoitellen milloin sieltä milloin täältä, ja muutellen ja siirrellen ja pitäen ylijohtoa kuin kenraali sodassa. Pahaksi onneksi tuli rouva keittiöön tahtoen puhutella Laurensea. Laurense, joka oli lievästi epätoivoinen, kun hänen täytyi jättää sotatanner juuri kriitillisimmällä hetkellä, pisti kauhan ja kannen käteeni.
– Katso, ettei valkoinen liemi pala pohjaan ja pane hiukan sokeriväriä paistikastikkeeseen, se on tuolla nurkkakaapissa, hän kuiskasi.
Ja hän hävisi kuin tuulispää. Minä juoksemaan nurkkakaapille! Aivan oikein, siellä oli pieni, ruskeata nestettä sisältävä pullo. Juoksin samaa kyytiä takaisin lieden luo ja pullo toisessa, kauha toisessa kädessä aloin tiputtaa pullosta nestettä ja sekoittaa kastiketta. Se kävi mainiosti. Väri oli kerrassaan hieno. Hämmensin ja tiputin vuorotellen, yhä varmemmin kerta kerralta.
Silloin sydämeni pysähtyi yht'äkkiä. Tiputtaessani olin kääntänyt pullon niin, että nimilippu tuli näkyviin: Conradin vatsatippoja. En oikein muista, mitä tein seuraavina minuutteina, mutta luulen, että huusin, ja sitten koetin epätoivon vimmalla saada takaisin sen, minkä olin kastikkeeseen kaatanut. Laurense tuli juosten. Ensi kerran, ja toivottavasti viimeisenkin, näin hänen kalpenevan.
Sitten alkoi maistaminen ja neuvottelu. Oli päätettävä, voitiinko kastiketta käyttää vai eikö. Laurense, Olga ja minä maistoimme niin innokkaasti, että ellei Laurense olisi huomannut vaaraa, olisimme pian lopettaneet koko hyvyyden. Minä, joka olin aiheuttanut koko vahingon, koetin puhetaidollani parantaa tilannetta. Ensinnäkin ei isäntäväki seurustellessaan koskaan tiennyt, mitä söi, sillä oli kylliksi työtä seurustellessaan vieraiden parissa ja katsoessaan, että kaikki sujui onnellisesti, ja mitä taas vieraisiin tuli, emme kuitenkaan koskaan saisi tietää, mitä he ajattelivat. Toiseksi ei kukaan vieraista kuitenkaan tulisi nauttimaan enempää kuin ne neljäkymmentä tippaa, mikä oli korkein sallittu määrä aikuisille, niin että heidän terveytensä ei ainakaan tulisi siitä kärsimään. Ja kolmanneksi täytyi kastike joka tapauksessa viedä pöytään, koska ei meillä ollut muutakaan eikä liioin aikaa valmistaa uuttakaan.
Ja sisään se vietiin, vatsatippoineen päivineen.
Salli minun tässä samalla kertoa, mitä eräs herroista, joka ulkonäöstä päättäen oli oikea ruoanpalvoja, sanoi rouva Bechille juuri kun parhaillaan oltiin paistissa.
– Teidän keittäjänne on oikea aarre, hyvä rouva. Tämä kastike esimerkiksi, on niin hieno, niin erikoinen, ettei sen parempaa saa tunnetuissa pariisilaisravintoloissakaan. – Ja hän otti kastiketta kaksi kertaa ja söi hyvällä halulla.
Se on selvää, että kerroin tämän Laurenselle, joka tuli siitä loisto tuulelle.
Milloinkaan tunnelma ei ole niin korkealla kuin voitetun vaaran jälkeen, ja jos sisällä salissa oli hauskaa sinä iltana, niin keittiöpuolella oli vähintään yhtä repäisevää.
Kun Ola kuuli onnettomuudesta, hän puhalsi vain ja sanoi:
– Pyh! Mitäs toi nyt oli? Olisitte kaataneet risiiniöljyä perunoihin, niin se olisi ollut jotakin.
Itse Frigårdinkin täytyi hymyillä, ja Olgan ruoka meni henkitorveen, niin että Andreaksen täytyi koputtaa häntä selkään. Luulen muuten, että hän pitää siitä työstä.
Oikeastaan Olga oli alkujaan kaiken syynä. Ne olivat hänen vatsatippojaan, ja onkos siinä mitään järkeä, että jättää sellaiset lääkkeet keittiöön sokerin, mantelitippojen, rommiesanssin ja muiden sentapaisten joukkoon!
Mutta et usko, miten raskasta on olla vieraskutsuissa palvelevana henkenä. Erääseen aikaan yöstä olivat jalkani polvia myöten aivan tunnottomat. Minä olin ainoa palvelija, joka olin ylhäällä loppuun saakka, koska minun tuli auttaa vieraiden ylle päällysvaatteet. Frigård oli myös ylhäällä. Hänen tuli ajaa muutamia vieraista kotiin. Hän istui jonkin aikaa keittiössä lukien jotakin paksua kirjaa, jonka nimestä yritin turhaan saada selvää. Hän ei tahtonut, että näkisin sitä. Hän on mystillinen.
Mutta panen vaikka koko vuoden palkkani pantiksi, että hänen silmänsä ovat maailman kauneimmat – ne ovat siniset kuin meri.
Olisi hauska tietää, mitä hän oikeastaan mahtaa minusta luulla? Kerran, kun ovi yöllä aukeni ja soitto kuului meille saakka, otin huomaamattani muutaman tanssiaskelen. Hän puhuu harvoin, mutta silloin hän yht'äkkiä nosti päänsä kirjasta ja sanoi:
– Sovitteko te oikeastaan sisäköksi?
– Mitä te sillä tarkoitatte? kysyin terävästi.
– Minusta tuntuu, että te sopisitte mihin muuanne hyvänsä, mutta ette keittiöön, hän vastasi rauhallisesti.
Käänsin pääni pois enkä vastannut hänelle mitään.
Mutta olen liian kiltti. Kun olin tarjonnut vieraille kahvia, annoin hänelle sen, mitä jäi jäljelle. Hän virkistyi hiukan kahvista. Mutta juuri kuin istuimme siinä ja meillä alkoi olla melkein hauskaa, kukas sieltä tulikaan? Tietysti Lotten Bech, vanhempi talon tyttäristä, sinisessä harsopuvussa kimmeltävine koristuksineen.
– Anteeksi, että häiritsen idylliänne, hän sanoi, ja hänen kirkkaassa, kehittyneessä äänessään oli jotakin pilkallista. Oliko oikeastaan mitään syytä olla pilkallinen? Ja oliko niin hullunkurista nähdä meidät siinä kahden kahvia juomassa, kuin miltä se hänestä ilmeisesti näytti? Sitä en usko enkä sentähden lainkaan hämmentynyt.
Mutta hänestä puhuaksemme hän hämmensi pikemminkin Frigårdin kauneudellaan kuin minut ivallaan. Rehellisesti puhuen – luuletko, että nuoret tytöt ovat kaikkina aikoina olleet sellaisia, kuin he nyt ovat, että he ovat tunteneet yhtä hyvin ruumiinsa lumousvoiman kuin nykyään? Ja sitten he käyttävät sitä niin ovelasti, että vain me naiset huomaamme ja ymmärrämme kaikki, sillä me olemme kaikki samanlaisia, sinä ja minä ja Lotten Bech ja kaikki tyyni. Ovatkohan nuoret tytöt koskaan olleet niin karitsanvalkoisia ja viattomia, kuin miksi heidät vanhanaikaisissa romaaneissa kuvataan? Vai johtuukohan se siitä, että kirjat useimmiten ovat miesten kirjoittamia, ja mitäpä miehet tietäisivät siitä uskomattomasta oveluudesta, mikä kuuluu parhaimmillekin tytöille? Eivät loppujen lopuksi mitään. Ainakin tässä kohden – elleivät muissa – he ovat aina antaneet vetää itseään nenästä.
Ja kun Lotten ojensi toisen silkkisukkaisen jalkansa, jotta Frigård, joka oli niin "satumaisen voimakas", voisi napittaa hänen auenneen kultakenkänsä, on mahdollista että mies piti häntä hentona ja avuttomana, mutta minä, hänen kanssasisarensa, tiesin, että se oli vain taktillinen temppu ja että hän päinvastoin tunsi olevansa hyvin, hyvin voimakas.
Kun kenkä oli jälleen kunnossa, hän kääntyi minun puoleeni:
– Luutnantti Myhre sanoo tavanneensa teidät jossakin ennen.
Ääni oli sanoin kuvaamaton. Siihen sisältyi kaikki ja ei mitään. Myhre? Ei kai se ollut joku Myhren pojista sieltä kotipuolesta, sillä heidät kai olisin heti tuntenut. Mutta heillä on serkku. Muistatko pitkää punatukkaista Sigvartia, joka oli heidän luonaan välistä loma-aikana? Hän se varmaan oli. Luulen nähneeni hänet kerran kadettina.
Samassa tulikin mainittu luutnantti keittiön ovelle huutaen Lottenia – pientä, herttaista Lottenia. Sigvarthan se oli. Hän oli yhtä loistavanpunainen kuin ennenkin, mutta muuten komea poika. Hän tuli meidän luoksemme. Näytti siltä kuin herrasväki olisi päättänyt kerääntyä keittiöön.
– Kerroin juuri Helgalle, että sanot nähneesi hänet ennenkin, Lotten sanoi.
– Aivan varmasti, Sigvart vakuutti ja katsoi minua tutkivasti kasvoihin. – Mutta en voi vain muistaa, missä. Helgahan teidänkin nimenne oli, Helga –
– Haraldsen, Lotten lisäsi.
Ei. Luutnantti ei muistanut ketään Helga Haraldsenia, eikä Helga Haraldsen muistanut ketään luutnanttia, ja pian hän ja Lotten lopettivat keittiövierailunsa. Frigård lähti myös heti sen jälkeen. Ja arvaapas, mitä hän sanoi jäähyväisiksi?
– Tunsittepas te hänet, hän sanoi lyhyesti sulkien oven jäljessään. Kuten olen sanonut, olen hänen silmissään mystillinen. Mutta hän on itsekin mystillinen paksuine kirjoineen ja salaperäisine olemuksineen.
Huh! Toivon, että se Sigvart pysyttelee vast'edes poissa täältä. Muuten saatan tulla paljastetuksi aivan äkkiarvaamatta.
Kuinka juhla luisti sisällä loistavassa, kiilloitetussa salissa, sitä en tiedä, mutta luulen, että se oli onnistunut. Naiset olivat hyvin hienoja, mutta kaitpa niin käy, että kun vuonna 1940 selailemme vanhoja muotilehtiä, varmaankin vielä siunailemme.
Muista suurtapahtumista mainittakoon, että Olga palasi kaupungista hiukset leikattuina. Sakset olivat katkaisseet hänen tukevan palmikkonsa. Kaikki ihailivat häntä, ja Ole sanoi, että jos hän olisi tehnyt sen vähän aikaisemmin, hän olisi jo aikoja sitten ollut isoäiti. Laurense ajattelee ankarasti tehdä saman tempun, sillä ajatus päästä isoäidiksi on hyvin viekoitteleva.
Sanoin Laurenselle, että jos hän kerran leikkaa tukkansa, täytyy hänen myös jättää yönuttu ja yömyssy, sillä täytyyhän tyyliä ylläpitää. Mutta Laurense katselee hyvin epäillen minun pyjamastani.
– Kunpa pukeutuisit edes puoliksi niin hyvin päivällä kuin yöllä! – hän sanoi minulle – ei olisi mitään hätää. Kun menet vuoteeseen, on sinulla sekä hännystakki että silkkihousut. Ja onhan siinä hiukan perää.
Eilen minulla oli lomasunnuntai, ja lähdin pitkälle, yksinäiselle kävelylle pitkin jäätyneitä polkuja halki ruosteenpunaisen syksyisen metsän. Jouduin siellä lievän surumielisyyden valtaan, jollaista sanoisin miellyttäväksi. Kotimatkalla tapasin Astrid ja Lotten Bechin. He olivat kirjavissa kävelypuvuissaan kuin kaksi englantilaista ladyä. He liittyivät seuraani loppumatkalla ja luulenpa, että he kaikessa hiljaisuudessa olivat päättäneet ottaa minusta perusteellisen selvän. Et voi aavistaa, millaisen kyselytulvan esineeksi jouduin. He kysyivät, oliko minulla sisaria? Elivätkö vanhempani? Mitä työtä isäni teki? Kuinka vanha olin? Olinko milloinkaan ollut kihloissa? He eivät tosiaankaan kainostelleet. Oliko minulla koti-ikävä? Pidinkö Frigårdista? Oliko hän mielestäni kaunis? Mitä pidin toisista palvelijoista? Mistä olin ostanut tummansinisen takkini, joka oli ylläni? Mitä olin maksanut siitä? Missä leikkautin hiukseni tavallisesti? Olinko käynyt muuta koulua kuin kansakoulua? Osasinko tanssia? Vastasin kaikkeen enkä valehdellut, mutta vastaukseni olivat hyvin valtioviisaita, niin että luulen, että kyselijät olivat jokseenkin yhtä viisaita kuin ennenkin.
Kotiintullessamme tapasimme Frigårdin pihamaalla, ja kuulin Lottenin pyytävän häntä viemään heidät autolla jonnekin illalla. Lottenia näyttää isänsä autonkuljettaja kovin kiinnostavan. Siitä voi tulla oikein hurmaava pikku romaani.
Sunnuntai-illat ovat täällä pahimmat. – Eilen oli vielä entistä hullumpaa, – luulenpa olleeni ikävissäni – kunnes Laurense esiintyi pelastavana enkelinä ja toi runovihkonsa, joka oli todellakin kiintoisa.
Luin sen kannesta kanteen innokkaasti. Olgan runo oli pikemminkin vanha ja hyvä kuin omalaatuinen: – Lemmi miestäs, hoida hyvin, niin onni seuraa sua aina syvin. Olga. Samaa voi sanoa Andreaksenkin säkeistä: Jos metsätiellä löydät sä pienen lemmikin, niin poimi se ja tiedä, sua muistaa armahin. Andreas. Mutta Ola ei ollut tyytynyt toisten tekeleisiin, vaan hän oli itse tekaissut runon:
Jos sua kukkaan vertaisin,
Laurenseni armahin,
niin oisi se varmaan vanamo,
kukassaan hentoisin.
Ola.– Kylläpä hän uskaltaakin olla röyhkeän ironinen! ajattelin itsekseni. Mutta Laurense arveli varmaankin aivan toisin.
– Eikös olekin valtavan hyvä, hän sanoi luettuani säkeet ääneen. – Ah, hän on hyvä poika.
Sitten minun täytyi itseni runoilla. Puolen tunnin henkisen ponnistelun jälkeen olin aivan lopussa, mutta Laurensen mielestä tulos oli "valtavan hyvä", ja sehän oli pääasia.
Kun laulusi kuulee ja kitarasi näkee,
niin murheet ne lähtee käpälämäkeen.Ei sekään niin aivan itsenäinen ollut, voipa olla, että Tetzel olisi syyttänyt minua kirjallisesta varkaudesta, mutta Laurense sanoi minun olevan "hurjan lahjakkaan".
Ja Laurensen tuomion edessä vaietkoot muut!
Voios hyvin.
Helgasi.
* * * * *
Vingerin kartanossa marrask. 22. p:nä 1929.
Neljäs raportti.Rakas Grete!
Sitten viime kirjeeni olen kokenut paljon.
Muun muassa hammassärkyä.
On aivan uskomatonta, kuinka sydämetön hammas saattaa olla, se voi kiusata ihmistä yötä ja päivää, vaikkapa lähimpään hammaslääkäriin olisi monta penikulmaa. Sitä saattaa aivan raivostua mokomaan kapineeseen! Sitä on hoitanut ja vaalinut melkein kaksikymmentä vuotta, kieltäytynyt makeisista ja syönyt kuin henkensä edestä kuivia korppuja vain sen parasta silmälläpitäen – ja siinä on nyt kiitos!
Koetin kestää sitä yötä ja päivää, mutta sellaiseen junkkariin ei pysty muu kuin kaikkein pontevimmat toimenpiteet. Nyt se ilkiö on hammaslääkärin likasangossa, ja luulenpa melkein, että se katuu ilkeätä käytöstään, niin hyvät päivät kuin sillä oikeastaan sentään aina oli. Tätä kirjoittaessani olen niin katkera kuin vain hammassärkyä kärsinyt saattaa olla.
Vakavasti puhuen, oli hurjan vaikeata täyttää tehtäviään siihen aikaan. Minun oli hoidettava suuri pesu juuri silloin. Sen minä mankeloin ja silitin tuskaa kärsien. Pysyin pystyssä vain pulverien avulla ja joka ilta paneuduin levolle suuren puuropussin päälle. Sitten aloin turvota. Turvotus tuli kuin hyökyaalto minun, pikku raukan päälle. Se hautasi toisen silmäni näkymättömiin ja nosti nokan päin taivasta. Rouva Bech huomasi minut sellaisessa kunnossa eräänä iltana, ja koska hän, kaikesta ihomaalistaan huolimatta, oli ponteva nainen, istuin viiden minuutin kuluttua autossa matkalla kaupunkiin. Frigård pani vauhdin yhdeksäänkymmeneen, niin että kai hänessä sentään hiukan sääliä on.
Heittäkäämme verho sen yli, mitä hammaslääkärissä tapahtui. Hammasta ei nimittäin voitu kuolettaa turvotuksen takia. Se oli viisaudenhammas, mikä seikka tietysti aiheutti loppumattomia sukkeluuksia joka taholta. Ei kuitenkaan Frigårdin puolelta, ja siitä olin hänelle kiitollinen. Hän ei ole mikään aivan tavallinen ihminen. Muuten hän oli kovin ystävällinen minulle sillä kaupunkimatkalla. Sitäpaitsi oli kuutamokin, kuutamo ja kuuraa puissa. Mutta hammastani pakotti koko matkan, ja olin kuin kuoleman haamu, niin ettei juuri voinut puhua runollisuudesta.
Ajattelet ehkä, että koettelemusten aika loppui siihen. Tuskin oli ajetus laskenut toisesta poskesta, kun toinen alkoi paisua kuin hyvin noussut taikina. Sikotauti! Niin juuri! S-i-k-o-t-a-u-t-i! Tauti, joka pikkulapsissa ollen herättää sydämellistä myötätuntoa, mutta joka täysi-ikäisissä vaikuttaa idioottimaiselta ja naurettavalta. Kaikki talonmiehen lapset olivat sikotaudissa, ja niin minäkin sain sen, koska olin pienenä ollut kyllin typerä livistääkseni sitä pakoon. Ei muutenkaan ole hauskaa olla sairaana, mutta se on suorastaan sietämätöntä paikassa, missä saa maksun määrätystä työstä. Ensimmäisenä päivänä itkinkin hiukan, ja juuri kun olin kaikkein surkeimmillani, koputettiin ovelleni, ja sisään astui – Frigård. Niin, minua todella aina onnistaa. Ei edes sinun antamasi syntymäpäivälahja, aamuruskonhohtoinen, ruusunpunainen aamutakkini, saattanut pelastaa tilannetta. Vain romaaneissa kyynelet valuvat helminä tai timantteina tai kastepisaroina, todellisuudessa ne muodostavat pieniä puroja ja oikean suistomaan pitkin punoittavaa ja turvonnutta nenää.
Ellei kuume vaikuttaisi lamaannuttavasti, olisin varmasti pudonnut sängystäni hämmästyksestä, niin suuri se oli, kun hän tuli luokseni tuoden tullessaan liikuttavan makeisrasian, jonka hän varmaankin oli ostanut samana päivänä käydessään kaupungissa. Kurkkuni oli niin kipeä, etten saanut sanaakaan suustani, mutta osoittaakseni kiitollisuuttani pistin heti suuhuni makeisen, oikein suuren krokaanin. Ja voitko kuvitella, että se tarttui kurkkuuni ja oli vähällä tukehduttaa minut. Se ei mennyt alas, enkä minä voinut niin paljon avata leukojani, että olisin saanut sen ulos suusta. Lopulta hän veti sen reippain ottein suustani. Se oli noloa, mutta hirmuisen hullunkurista.
Rouva Bech ja tyttäret kävivät myös ylhäällä minua katsomassa. He olivat ystävällisiä ja herttaisia, mutta he eivät voineet irroittaa katsettaan minun alusvaatteistani. – Sisäkön kai tulisi käyttää rehellistä madapolamia, – eikä hän missään tapauksessa saisi esiintyä sellaisissa vaatteissa, joita he itse olisivat voineet käyttää. Välistä pelkään, että he luulevat saaneensa todellisen seikkailijattaren tai jotakin sen tapaista taloonsa, ja välistä minä kurillani vielä vahvistan sitä epäluuloa.
Eräänä päivänä, kun siistin makuuhuonetta ja tiesin rouva Bechin olevan kylpyhuoneessa, lauloin ranskalaisen laulunpätkän – ainoan ranskalaisen laulun minkä osaan. – Sellainen on tyhmää, mutta en voi aina vastustaa kiusausta.
Onneksi alan jo oppia työni.
Se on aika hauskaa mielestäni. Kuten kaikessa ruumiillisessa työssä, niin tässäkin ihminen tuntee olevansa voima, joka saa aikaan muutoksen asioihin. Tulen vierailun jälkeisenä aamuna alas huoneestani. Huoneet ovat mahdollisimman ikävässä kunnossa, ummehtuneet ja epäjärjestyksessä, mutta minä voin muuttaa ne niin kodikkaan hauskoiksi kuin suinkin voi ajatella. Se on luovaa työtä. Ja kun aamuisin leijailen talon makuuhuoneissa, on kuin loihtisin järjestystä kaaoksesta. Ja kuinka hellinkään lattiaa, jonka itse pesen. Ja minun itseni ja niiden huonekalujen ja esineiden välille, joita järjestelen, syntyy lopuksi hellä, persoonallinen suhde, joka johtaa pitkiin H. C. Andersenin tapaisiin keskusteluihin. Tietysti työ on aina yhtä ja samaa, mutta sen huomaa vain silloin, kun on pahalla tuulella, mikä ei siis usein tapahdu.
Alamme hiljalleen valmistautua joulua vastaanottamaan. Kokonainen porsas on jo päässyt päiviltä. Näihin asti en ole tiennyt oikeastaan mitään sianliharuoista, mutta nyt tiedän melkein liiaksikin syödäkseni niitä vielä halukkaasti. Paistetun paltun haju tuntuu vieläkin nenässäni. Ensi viikolla alamme leipoa.
Saamme koko joukon vieraita jouluksi, niin että kyllä silloin varmaankin saa juosta kieli pitkällä. Parhaillaan on tilanomistaja Bechin sisar täällä. Hänellä on aivan sairaalloinen halu kertoa kaikki unensa, mitä on nähnyt, ja kaikki elokuvat, mitä on katsonut. Voit siis ymmärtää, että hän on oikea kiusanhenki koko ympäristölleen. Saattaa tapahtua, että hän soittaa aikaisin aamulla minut luokseen, jotta saisin kuulla hänen viimeisen unensa. Jos ne edes olisivat kunnollisia unia, mutta ne ovat hirmuisen ikävystyttäviä.
Muista vieraista mainittakoon eräs tilanomistajan liiketuttava, amerikkalainen mr. Wood. Minua ovat aina kiinnostaneet henkilöt, jotka puhuvat vieraita kieliä, ja tämä puhua porittaa englantia yhtä hullunkurisesti kuin gramofonimme neekerilevyt. Hän laskee kaikki asiat prosenteissa. Hän on oikea sadan prosentin amerikkalainen. Hänen keskusteluistaan ruokapöydässä ymmärsin, että Lotten hänen mielestään oli sadan prosentin kaunotar, jolla sentähden ja koska hänellä oli "a million dollar-smile", oli viidenkymmenen prosentin mahdollisuudet päästä filmitähdeksi. Tarjoamamme vanukas vastasi arvoltaan painoaan kullassa. Hän itse oli aivan kaljupäinen, ja voitko uskoa, että kerran, kun olimme huoneessa kahden, hän kävi kiinni kiharoihini ja sanoi, että olisipa hänellä vain kolme prosenttiakin niistä, niin hän olisi tyytyväinen. Hän nimitti minua "just a fine girl", ja sen kohteliaisuuden nielaisin silmää räpäyttämättä. Hän oli oikeastaan kotoisin Kansas Citystä, mutta asui nyt Tampassa Floridassa.
Minusta on jännittävää tuntea mies, joka on syntyisin Kansas Citystä ja nyt asuu Floridan Tampassa. Olisi hauska tietää, pääsenkö koskaan näkemään maailmaa? Voi taivas, kuinka ihanaa on ajatella, että maailma on niin suuri ja niin erilainen eri puolilta. Kuinka pieneksi oma minä käykään siinä perspektiivissä nähtynä ja kuinka mitättömiä ovat myös omat pikku surut ja murheet! Hammassärky ja sikotauti eivät ole mitään, joulukiireet ja suursiivous eivät ole mitään, Lottenin ja Frigårdin hakkailu ei ole mitään sekään.
Meillä on neljä astetta pakkasta ja hiukan pilvistä. Marraskuu ei juuri ole ystävällisimpiä kuukausia. Jokaisella kuukaudella on ikäänkuin oma luonteensa, ja marraskuu on niistä vihaisin, – ainakin täällä meidän leveysasteellamme. Sinä raukka kai elät jo aivan pimeydessä. Epäilenpä melkein, että olemme huonosti valinneet olinpaikkamme. Eiköhän Tampa Floridassa olisi ollut parempi? Ajattele vain, että nyt voisimme loikoa siellä valkoisella hiekkarannalla ruskettumassa Golfin hyväillessä liikavarpaitamme! Voidaan paksusti.
Helgasi.
* * * * *
Vingerissä, tammikuun 5. p:nä 1930.
Viides raportti.Rakkahin Grete!
Tuhannet kiitokset kirjeestäsi ja lahjasta! Täytekynä on varmaan niitä asioita, jotka tekevät elämän helpommaksi elää. Kumpaa enemmän säälit, minuako, joka olen kirjoittanut kirjeeni tyypillisin maalaisin kirjoitusvehkein räiskyvällä teräskynällä ja puuronsakealla, sinipunaisella musteella – vai itseäsikö, jonka on täytynyt niitä lukea?
Sain todellakin monta kaunista ja arvokasta esinettä tänä jouluna. Isältä sain kultaisen rannerenkaan, tädiltä kaksi lämmintä puseroa ja kolmet lämpimät sukat, jotka tulivat juuri parhaaseen tarpeeseen, sillä entisissä oli kaikissa kahvikupin kokoiset reiät. Milloinka sitä palkkaorjaparalla olisi aikaa sukkiaan parsia? Berliinistä sain punaisen, pitkätupsuisen silkkihuivin, erinomaisen vaatekappaleen tarjotessani kylmässä ruokasalissa (!). Ja Jörgeniltä hurmaavaa hajuvettä, joka tuo mieleen kesäiltaisen kukkaniityn sateen jälkeen. Lahjaa seurasi kirje. Jos hän olisi tarkemmin ajatellut, ei hän ikinä olisi suostunut moiseen vetoon, jonka johdosta minä jouduin olemaan poissa kaupungista kokonaisen vuoden j.n.e., j.n.e. Sen, joka kerran menee Jörgenin kanssa naimisiin, täytyy voida matkustaa pois silloin tällöin, sillä hänen rakkautensa on kuin hento taimi, joka tarvitsee paljon lannoitusta ja pitkiä lepoaikoja.
Olga, Laurense ja minä saimme herrasväeltä kukin hamekankaamme, sirosti silkkinauhalla solmittuna. Jouluiltana olivat kaikki, niin ylhäiset kuin alhaiset, kerääntyneet suureen saliin ihailemaan joulukuusta. Me keittiön ja ulkorakennusten asukkaat sipsuttelimme sinne äänettömänä kulkueena, oudoksuen uutta tilannetta, vieraanaoloa.
Laurense johti kulkuetta vanhimpana. Hän oli puhdas ja kiiltävä kuin aurinko, ja hänen uhkeat muotonsa pullistelivat kureliivistä ja panssareista huolimatta. Hänen takanaan tepasteli Olga, joka koetti suhtautua outoon tilanteeseen kevyesti ja leikiten. Sitten seurasi tallimies, joka näin pyhävaatteissa tyytyi lähettämään tallinhajun lyhytaaltoja (arkioloissa ne olivat pitkiäaaltoja). Hänen vaimonsa oli juhlatunnelman kalventama, ja hänen uudet kiiltonahkakenkänsä näyttivät puristuvan kuin rautakourat hänen arkojen varvasparkojensa ympärille.
Andreas oli pukeutunut siniseen seviottipukuun, ja hän oli niin hurmaantunut omasta komeudestaan, että hän tuskin pääsi kävelemään. Hänen jalkansa menivät aina ristiin. Ola kompasteli huonekaluihin ja ajatteli niin innokkaasti kaikkia niitä sukkeluuksia, joita hän aikoi sujauttaa, ettei hän voinut seurata yleistä keskustelua. Frigård näytti siltä kuin koko homma olisi kiusannut häntä, hän oli ehkä hiukan poikamaisen ujo, mutta kiukutteli samalla siitä itselleen ja meille, jotka sen huomasimme. Muuten hän oli mustassa puvussaan meidän keskellämme kuin joutsen hanhijoukossa, pitkänä ja solakkana. Itse olin pidätetystä naurusta punainen kuin krapu, ja minun täytyi koko ajan ajatella kuolemaa ja hautajaisia voidakseni pysyä vakavana. Onneksi löysin kuusen takaa yksinäisen paikan, niin ettei minun tarvinnut istua katsellen koko seurakuntaa rouva Bechin soittaessa jouluvirttä. Kun hän vain alkoi soittaa, muuttuikin tunnelma heti toiseksi.
Sitten meille tarjottiin viiniä ja torttuja ja tilanomistaja Bech, joka on toisinaan hyvin rakastettava herra, puhui muutaman sanan. Laurense oli kovin liikuttunut.
– Mikä hyvä poika! hän kuiskasi minulle silmät kyynelissä.
Sitten ihailimme perheen joululahjoja. Kyllä olenkin joutunut kerrassaan uudenaikaisiin ihmisiin, – tunsin itseni oikein maalaiskolloksi katsellessani Lottenin ja Astridin isällensä antamaa cocktailkannua. Lotten oli itse saanut eri tahoilta ainakin viisi erilaista maskottia, joista useimmat olivat pitkiä, veteliä nukkeja, joita tarkasteltiin ihmetellen, mutta myös halveksien. Andreas ei voinut uskoa, että tuollaiset "pitkät, rumat roikaleet" saattaisivat tuottaa onnea, eikä Laurense olisi kuolemakseenkaan uskaltanut pitää moista "kuvatusta" huoneessaan. Astrid oli muun muassa saanut valtavan Teddy-karhun ja pienen pistoolin, todellisen oikean pistoolin. Ei ainoatakaan sanomalehtilaukkua, pussikinnasta tai virkattua kaulanauhaa koko kuusen alla. Meillä oli aika mukavaa, mutta ei se ollut oikea rehellinen, vanhan ajan joulu.
No, olet kai jo kuullut kylliksesi toisten, joululahjoista, mutta täytyyhän minun vielä kertoa, minkä suuren yllätyksen Andreas oli minulle valmistanut. En voinut aavistaakaan, että olisin tehnyt minkäänlaista vaikutusta Andreakseen, ja vaikka onkin aina kunniaksi voida merkitä uusi valloitus päiväkirjaansa, olisin mieluummin kuitenkin toivonut, että Andreas olisi pysynyt passiivisena. Mutta se kai on tuon kirotun jokapäiväisen seurustelun ansiota. Kierreltyään keittiössä kuin kissa kuumaa puuropataa hän pyysi minua hetkiseksi ulos käytävään, ja siellä – kylmässä ja pimeässä – ojennettiin minulle paketti, joka piti avata myöhemmin. Siellä oli silkkinen puserokangas – kiiltävää kuin lasi ja täsmälleen yhtä korean vaaleanpunaista kuin meidän lapsuudessamme lyhyttavarakauppojen ikkunoissa olevat alusröijyt.
En ole elämässäni nähnyt niin odottavia silmäyksiä kuin Andreaksen seuraavana aamuna. Minä olin tietysti ihastunut, haltioissani ja liikuttunut hänen ihmeellisestä lahjastaan. Hän kysyi, milloin aioin ommella puseron, ja vastasin, että teettäisin sen kesäksi, kun tulisi lämmin, mikä hänen mielestään oli aivan luonnollista. Pelkään todella, että hänellä on hyvinkin vakavat aikomukset. Siitä tulee rasittavaa.
Muuten meillä on ollut aika tavalla työtä jouluna. Vieraat tulevat ja menevät. Talon vanhin tytär, rouva Bever-Hansen on ollut täällä miehineen ja lapsineen. Rouva Bever-Hansen on vilkas ja tarmokas nuori rouva, joka tuntee olevansa luotu hallitsemaan kaikkea ja kaikkia, hauska ja iloinen vierasten kanssa, mutta väsyttävä omaistensa keskuudessa. Mies oli hyvä esimerkki siitä, että niin aktiivisen ihmisen kanssa eläminen oli todellinen laihdutuskuuri. Hän teki koko talon levottomaksi sanomalla jokaiselle juuri, mitä hänen päähänsä milloinkin pälkähti.
– Ettekö vielä ole naimisissa, hän sanoi Laurenselle, minä alan jo olla epätoivoinen teidän suhteenne.
Laurense oli monta päivää sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, ja luulen, että hän palaa halusta saada näyttää rouva Bever-Hansenille, että miehen saaminen ei tuota hänelle minkäänlaisia vaikeuksia. Hän on joka tapauksessa päättänyt leikkauttaa hiuksensa.
Minulle hän sanoi: Te siis olette Helga! Hän sanoi sen äänellä, joka varmasti poisti vähimmänkin itseluottamuksen. Ja sitten hän lisäsi yht'äkkiä: – Comment allez vous? Hyvä, juttu ranskalaisesta laulunpätkästä oli ilmeisesti kiertänyt perheessä.
– Tres bien, madame, vastasin.
Sitten kuulin hänen kimakan äänensä salista:
– Kylläpä te olette saaneet mielenkiintoista palvelusväkeä tänne, hurmaavan autonkuljettajan ja ranskaapuhuvan sisäkön. Oletteko hiljattain laskeneet hopeat?
Häntä varoitettiin joka puolelta, mutta rouva Bever-Hansenilla oli kyllä aivan omintakeinen tapansa palvelijoihin nähden.
– Heille tekee vain hyvää huomata, että heitä valvotaan, äiti, hän huomautti yhä yhtä kuuluvalla äänellä. – Muuten hän on aika sivistyneen näköinen. Ehkä hän oppii helposti matkimaan herrasväkeä. Mutta oletteko varmat siitä, etteivät ne kaksi ole yhdessä juonessa? Ehkä he työskentelevät yhdessä?
– Sinulla on aivan liian vilkas mielikuvitus, kuului nyt tilanomistaja sanovan. – Minun autonkuljettajani on erinomainen mies. Minä menen hänestä takuuseen. Ja mitä sinulla oikeastaan on Helgaa vastaan? Hänhän on niin herttainen ja kiltti ja hoitaa työnsä hyvin.
– Miehet ovat niin kauhean yksinkertaisia! huudahti rouva Bever-Hansen.
– Mutta kuka voi sanoa pahaa sanaa Frigårdista? sanoi Lotten kiivastuen. – Hän on herrasmies sormenpäitään myöten.
Nyt rouva Bech puuttui puheeseen:
– Ei minulla ole oikeastaan mitään Helgaa vastaan, vaikka hän tänne tullessaan oli hyvin tottumaton, huolimatta todistuksestaan, jonka olisi voinut luulla tekaistuksi. Mutta hänessä on jotakin salaperäistä ja epäilyttävää, minusta tuntuu, että hän koettaa peittää jotakin meiltä; sitäpaitsi hän pukeutuu hienommin, kuin mitä hänen palkkansa myöntää. Hän nukkuu silkkipyjamassa, ja mitähän sellainenkin maksaa? Ja nyt jouluna näin hänellä eräänä päivänä rannerenkaan, joka – no niin, tulee varoa puheitaan.
– Ehkä hän kuuluu perheeseen, joka on köyhtynyt, Astrid ehdotti.
– Sen olisimme saaneet tietää jo aikoja sitten, hänen äitinsä huomautti.
– Mutta hän on ihmeen hauska, Lotten sanoi (!).
– Niin hän on, rouva Bech vastasi – ja siinä ehkä vaara juuri piileekin (!!). En voi sietää ihmisiä, joilla on tapana vastata kohteliaisuuksiin, mutta tässä tapauksessa syytän omituisia olosuhteita.
Tässä kohdin olin saanut pöydän katetuksi, ja kun he samassa alkoivat liikkua salissa, riensin pois kiehuen sisäistä vihaa.
Rouva Bever-Hansen oli sanonut: Oletteko laskeneet hopeanne? Minä en voinut, en tahtonut sietää moista epäilystä. Olin varmasti päättänyt pyytää saada kahdenkeskisen puhelun rouva Bechin kanssa selvittääkseni hänelle, miten asianlaita oli. Mutta silloinhan minun olisi samalla täytynyt lähteä paikastani, koska typerän vetoni mukaan minun tuli esiintyä incognito kuin mikäkin täysverinen prinsessa. Luulenpa melkein, että me siellä pikkukaupungissa olimme aivan yliarvioineet kunnian olla johtaja Brederin tytär.
Mutta minua ei lainkaan huvittanut lähteä paikastani.
Ei, pidin paikastani enkä halunnut jättää sitä. Minun täytyi siis niellä harmini ja vaieta. Minkä myöskin tein. Laskekoot vain hopeansa, minun omatuntoni oli puhdas. Ja olihan kerran tuleva sekin päivä, jolloin saatoin olla ylpeä ja sanoa, etten lainkaan ollut heidän hopeansa tarpeessa.
Tällainen on siis tilanne.
Joulunaika on muuten ollut yhtä ainoata mielenliikutusta.
Kolmantena joulupäivänä oli "meillä" vieraita. Arvaapas, kenet näin vilaukselta salissa, ennenkuin vieraat olivat asettuneet pöytään? Rouva Danielsenin! Niin juuri, tehtailija Danielsenin lesken omasta pikku kaupungistamme. Näytti olevan mahdotonta välttää paljastusta. Mutta, kuten jo olen sanonut, en lainkaan halua lähteä täältä toistaiseksi. Sentähden ei ollut muuta neuvoa kuin pyörtyä, eivätkä kamferitipat ja konjakkikaan saaneet minua niin virkoamaan, että olisin voinut tarjota pöydässä. Olgan täytyi olla sijaisenani. Vasta aterian jälkeen toinnuin sen verran, että saatoin hiukan auttaa keittiössä, mutta sisälle en tohtinut mennä koko iltana. Toivon, että rouva Danielsen pysyy täältä poissa jonkin aikaa. Enhän voinut pyörtyä joka päivä.
Muutenhan ei voi kieltää, että sisäkkö on herrasväentalossa sivuhenkilö, niin raskaalta kuin se saattaakin tuntua – toisinaan.
Kun on mitä kaunein talvi-ilma ja koko talo kaikuu urheilukenkien töminää ja iloisia valmisteluja, silloin minä kurja saan sekoittaa majoneesikastiketta illallispöytään. Ja kun hevoset ovat valjastettuina oven edessä rekineen, karhuntaljavällyineen ja kulkusineen, silloin sisäkkö saa vain vesi suussa katsella näitä rekiretkien valmisteluja.
Romaanissa kaikki kävisi aivan toisin. Siinä kaunein ja ihailtavin herroista vaatisi, että myöskin neiti Helga saisi lähteä mukaan. Ja naisten kateellisista silmäyksistä huolimatta hän käärisi tytön sudennahkaturkkeihin ja ajaisi hänen kanssaan nopeassa ravissa, pakkasen kohottaessa punan hänen poskilleen ja tuulen leikitellessä hänen kultakutreillaan. Todellisuus on aivan toisenlainen. Minä seisoin portailla pidellen suurella vaivalla kurissa Bever-Hansenin kahta toivehikasta jälkeläistä, Lillania ja Alexia, jotka huusivat kurkun täydeltä, koska eivät saaneet lähteä mukaan.
– Älä unohda Lillanin kalanmaksaöljyä! rouva Bever-Hansen huusi.
– Sytytä kamiina kahdeksan ajoissa! rouva Bech muistutti.
– Valmista kylpy minulle, kun tulemme takaisin! Lotten määräsi.
Sitten hevoset lähtivät liikkeelle, kääntyivät talonnurkan taa, ja sinne ne hävisivät. Sellainen on todellisuus. Mutta todellisuudella on hyvätkin puolensa. Ei nimittäin ole niinkään ikävää seurustella Lillan ja Alex Bever-Hansenin kanssa, kun saa apulaisen – niin, tiedät kyllä, kenen.
Lillan ja Alex ovat kaksi aivan vastustamattoman suloista vesaa. Toisena hetkenä söisi ne suuhunsa, niin hurmaavia ne ovat, toisena antaisi vaikka mitä voidakseen lyödä niitä jollakin kovalla esineellä päähän. Kaikkein kauheinta heissä on heidän itsepäiset ja päämäärästään tietoiset kyynelensä, itkunsa ja karjumisensa. Jos Lillan, joka on vanhempi ja joka tuntee paremmin soveliaisuuden rajat, hellittääkin hetkeksi, Alex yllyttää hänet uuteen taisteluun. Olen kuullut tuon nelivuotiaan veijarin useammin kuin kerran sanovan sisarelleen: "Kyllä me saamme, kun vain huudamme!" Ja sitten he huutavat, kunnes kaikki elävät olennot kilometrin pituisen säteen muodostaman ympyrän alalla ovat kypsät hullujenhuoneeseen.
Kun näitä kahta herranlahjaa ei ole otettu mukaan rekiretkelle, ei heille kelpaakaan mikä lohdutus hyvänsä. Eivät he ole niin helposti ostettavissa kuin sinä Grete, ja minä kerran olimme, me kun möimme pyhän huutamisoikeutemme viidestä äyristä ja sitruunakaramellista.
Eivät edes appelsiinit ja limonaati tepsi Lillaniin ja Alexiin, jotka tuntevat oman arvonsa. Kermakakku saattaa hetkiseksi pysähdyttää heidät ajattelemaan asiaa, mutta kun ehdotusta on punnittu ja se on kevyeksi havaittu, he alkavat uusin voimin huutaa ajatellen, että yhtä varmasti kuin kermakakkua suurempiakin herkkuja on olemassa, yhtä varmasti niitä heillekin aikanaan tarjotaan. Sellaista peikkoa kuin vitsa Lillan ja Alex Bever-Hansen eivät tunne. Heidän äitinsä on määrännyt, että heitä on hyvyydellä ojennettava.
Sinä päivänä oli minulle – kaikesta huolimatta – uskottu noiden kahden kullannupun hoito. Asetin nöyrimmästi kaikki kykyni heidän käytettäväkseen, tarjouduin piirustamaan, kertomaan satuja, laulamaan ja tanssimaan. Vastaukseksi tuli vain halveksivia vatsaääniä.
Ehdotin, että leikkisimme isää ja äitiä, että ottaisimme kelkan ja lähtisimme mäkeä laskemaan tai että leikkisimme Amerikan-matkaa. Huutoa, pelkkää huutoa.
Laurense pisti päänsä ovesta ja kysyi, oliko talossa sianteurastus, mutta vetäytyi kiireesti takaisin yrittämättäkään tulla apuun. Hän näet tuntee Lillanin ja Alexin jo viime vuoden vierailusta. He olivat jo vähällä hyväksyä ehdotukseni, että tarkastaisimme perin pohjin ja rikkoisimme vanhan herätyskelloni, mutta muuttivatkin sitten mieltä ja alkoivat taas alusta. Ellei meidän ihmeautoilijamme olisi samassa ilmestynyt kuin mikäkin "deus ex machina", nuo herttaiset tuomiopasuunat olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan pian joutuneet tutustumaan minun rautakouraani. Vain minuutti lisää, ja Lillanin ja Alexin parku olisi saattanut minut tilaan, jossa ei enää ajatella syitä ja seurauksia. Frigård näytti ymmärtävän, että tässä oli toimittava, sillä hän kaappasi syliinsä Lillanin ja nostaen hänet hartioilleen alkoi tanssia hänen kanssaan, kunnes itku muuttui naurukohtauksiksi. Sitten hän laski tytön alas ja otti Alexin vuorostaan, sitten taas Lillanin j.n.e., kunnes kumpikin oli unohtanut, että yleensä oli mitään itkettävää.
– Niin yksinkertaista se on! hän sanoi ja hävisi taas. Ajatteles, kuinka miehet ovat olevinaan!
Mutta ei minun oikeastaan pitänyt kertoa kaikesta tästä sinulle, onhan sinulla kasvatettavia enemmän kuin tarpeeksi itselläsikin. Mutta saman iltapäivän tilanne ansaitsee maininnan. Tein parhaani koko päivän herra ja neiti Bever-Hansenin seuraneitinä. Annoin heidän pusertaa itseäni kuin sitruunaa. Kaikki kykyni pantiin koetukselle, vieläpä käsillä-käveleminenkin. Mutta seurustelu mahtoi olla heille liian rasittavaa, sillä vastoin kaikkia tapoja he nukahtivat kumpikin iltapäivällä tupakkahuoneen sohvalle, ja minä iloitsin. Pidän lapsista sellaisenaan, mutta saattaa olla, että olen liian raju heidän seurassaan. Heidän nukkuessaan käytin tilaisuutta koettaakseni, miltä tuntui taas istua nojatuolissa. Vingerin tupakkahuone on maailman mukavin paikka. Se ei ole vain rahan ansiota. Jo sisäänastuessa vaikuttavat kullanruskeat seinäpaperit rauhoittavasti tehden ihmisen surumielisen hempeäksi ja ystävälliseksi mieleltään. Syvät, punaiset pukinnahkatuolit suorastaan ojentautuvat tulijaa vastaan valmiina sulkemaan syliinsä. Ja sammalenpehmeä lattiamatto on yhtä ystävällisen kutsuva.
Huone on kokonainen maailma sinänsä. Mutta suljettu ei se silti ole. Kirjahyllyt seinillä ja nurkassa oleva suuri maapallo tuovat tuulahduksen ulkopuolella olevasta suuresta, kirjavasta ja ihmeellisestä maailmasta. Vaaleankeltaisten verhojen läpi tuleva valo on ihmeellisen pehmeätä, ja ikkunan takana olevat puut, siro-oksaiset riippakoivut, muodostavat kuin kauniin kudoksen monivivahteista taivasta vasten.
Sinä iltapäivänä länsitaivas loisti hentojen oksien välistä kuin vihreänhohtava akvamariini. Kukapa saattaisi pysyä aivan kylmänä yksinään hämärässä huoneessa, ympärillään sammuvan talvipäivän villi tunnelma? Minä en ainakaan. Olisin halunnut puhua jonkun kanssa, olisin halunnut hymyillä jollekulle, olla kaunis ja tekeytyä salaperäiseksi jollekulle. Jumalat yksin tietävät, mitä kaikkea olisin halunnut.
Ja kohtalo oli minulle hyvin suopea. Sisään astui monsieur Frigård sylissään suuri taakka koivuhalkoja kamiinaan pantaviksi.
Hän oli hämmästyvinään nähdessään minut. Useimmat miehet ovat tyhmiä ja hurmaavia koettaessaan teeskennellä.
Viekoittelin hänet istumaan toiseen punaiseen tuoliin. Koettakaa vain, sanoin, – niin tunnette heti olevanne maailmanmies.
– En tunne, tunnen olevani vain naurettava, hän sanoi, – kun kissa on poissa, leikkivät hiiret pöydällä.
Mutta hän jäi kuitenkin istumaan, ja sehän oli pääasia, sillä hän on todellakin miellyttävä. Hän on viisas ja oppinut. Ja sitten hänen leuassaan on syvä kuoppa, olenko jo kertonut siitä sinulle? Niin, meillä oli oikein mukavaa. Tunsin jälleen kuuluvani pikkukaupungin hienostoon, jolla on täysi vapaus kiemailla.
– Kuka te oikeastaan olette? hän kysyi.
– Valepukuinen kuninkaantytär, nauroin haluamatta lainkaan tehdä itseäni vähemmän salaperäiseksi ja siten vähentää herättämääni mielenkiintoa. – Mutta kuka te oikeastaan olette?
– En ainakaan mikään kuninkaanpoika, hän sanoi – jos haluan päästä eteenpäin maailmassa, täytyy minun tehdä työtä.
Ja sitten hän kertoi, että hänen vanhempansa olivat kuolleet ja että hänen täytyi itse huolehtia toimeentulostaan ja kehityksestään. Hän tahtoi tulla insinööriksi. Ylioppilastutkinnon hän oli suorittanut vuodessa. Tämän Vingerin paikan hän oli ottanut vain aivan väliaikaisesti, koska täällä maksettiin hyvä palkka ja hänellä oli hyvää aikaa lukea, mutta hän halusi saada alkaa lukea taas oikein toden teolla. Bechit eivät tienneet mitään hänen suunnitelmistaan ja kunnianhimostaan, joiden hän – vaatimattomana miehenä – arveli heitä vähemmän kiinnostavan. Hän ei muuten valittanut. Hän tosin valmistuisi myöhemmin kuin muut ikäisensä, mutta se ei ajan mittaan vaikuttanut mitään.
Hän tahtoi tulla insinööriksi. Tietysti. Sehän minun olisi pitänyt jo kauan sitten arvata. Hän on niin tarmokas, tiedätkö, niin uudenaikainen, ja hän rakastaa kaikkea, mikä pyörii ja kulkee. Hän on varmaan niitä, jotka näkevät moottorissa runoutta.
Hän ei siis ole mikään miljonäärinpoika, niinkuin autonkuljettajat tavallisesti amerikkalaisissa filmeissä ovat. Hän on paljon enemmän: tarmokas, eteenpäin pyrkivä nuori mies, joka ei väistä esteitä, vaan on päättänyt lujasti ponnistaa niiden ylitse. Nyt sinä hymyilet, Grete! Niin sinä teet aina, kun minä puhun vakavasti. Mutta muista, että olen nyt yhdeksäntoistavuotias ja tunnen todella tarvetta puhua arvokkaasti ja vakavasti.
Oikeastaan minun olisi pitänyt vastata hänen luottamukseensa. Mutta sopimuksenihan sitoo minua. Älä milloinkaan suostu vetoihin, se on kokeneen ystävän neuvo.
Lapset nukkuivat, ja heidän säännöllinen hengityksensä teki olon rauhalliseksi ja turvalliseksi. Me tuskin muistimme silloin tällöin vilkaista kelloon. Kun pääsimme maapallon kimppuun, unohdimme kumpikin ajan. Maapallo voi saada unohtamaan kaiken. Ei tietenkään voi katsella maapalloa suunnittelematta, minkä matkareitin valitsisi sitten, kun kerran voittaa suuren voiton. Hän suuntasi matkansa suoraa päätä U.S.A:han, mutta minä halusin ensin hiukan katsella vanhaa, rakasta Eurooppaamme. Molemmat toivoimme pääsevämme Intiaan ja Himalajalle. Emmehän suotta ole lukeneet Kiplingiä. Ja molemmat himosimme päästä leijonanmetsästykselle – selkäpiitä ihan suloisesti karmi. Siperiantakaisesta Kiinan rautatiestä tuli erimielisyyttä, mutta Havaijista olimme yksimieliset. Nousimme juuri siellä maihin, – kukkaseppeleet päässä, auringonvalon ja bougainvillian tuoksun huumaamina, kun rouva Bever-Hansen ilmestyi oviaukkoon ja hänen takanaan Astrid ja Lotten ja koko muu seurue, vielä puoliksi matkatamineihinsa kääriytyneinä. Me olimme unohtaneet maailmanympäripurjehduksenamme ajan ja paikan ja säädyn ja aseman ja kaikki.
Oli murheellista, että meidän ihastuttava iltapäivämme päättyi niin kiusalliseen ja noloon tilanteeseen. Minä ryntäsin kamiinan luo ja aloin valmistaa boolia, jonka olisi pitänyt olla valmis jo aikoja sitten, ja Frigård yritti nolona pyytää anteeksi ja hävisi. Naiset vilkuivat toisiinsa ja olivat pisteliään näköisiä, mutta eivät ihmeellistä kyllä sanoneet mitään. Olihan se totta puhuen kiltisti tehty, – me emme olleet aivan tilanteen tasalla. Oli noloa – kurjaa – hiipiä tiehensä häntä koipien välissä, ja vielä ikävämpää, että minä olin viekoitellut hänet, joka muuten oli itse tahdikkuus, tulemaan talon kaikkein pyhimpään. Pelkäsin vielä kauan jälkeenpäin, että hän olisi vihainen minulle siitä, mutta ajattelepas, ettei hän ollut millänsäkään.
Niin, niin, yhteiskunnan suurimmilla on omat surunsa ja pienimmillä omansa.
Eivät kai minun osakkeeni tässä talossa sen tapauksen jälkeen juuri nousseet, vaikka nyt minä jo alan hyvin osata työni täällä, kehuakseni itseäni.
Mutta katse, jonka rouva Bever-Hansen loi maapalloon, oli kullan arvoinen. Mitä ihmettä sisäköllä ja autonkuljettajalla oli maapallon kanssa tekemistä? Hänen vilkas mielikuvituksensa teki meistä varmaankin laajalle haarautuneen rikosliigan jäseniä, jotka huvittelimme muistelemalla vanhoja kolttosiamme, joita olimme tehneet siellä ja täällä pitkin avaraa maailmaa. Tai jotakin muuta samantapaista. Ja pelkäsin, että koko juttu päättyisi matkapassiin. Ja kun hän samana iltana kello kahdentoista tienoissa koputti ovelleni, ajattelin, että nyt se pamahtaa. Mutta hän kysyikin vain, enkö tahtoisi tulla alas Alexin luo kävelemään käsilläni. Ei muuta. Alex oli herännyt ja vaatinut minua luokseen, ja kun ei heti oltu lähdetty minua hakemaan, hän oli alkanut huutaa. Enkö siis tahtoisi olla niin kiltti ja tulla alas hetkiseksi, muuten ei koko talo saisi yörauhaa.
Ei siis auttanut muu kuin pukeutua uudelleen ja juosta alas kävelemään käsilläni ihastuneen Alexin edessä. Kummallista, kuinka kaikesta on hyötyä tässä maailmassa, vieläpä käsillä kävelemisestäkin (sen taidon olin oppinut hamassa muinaisuudessa, silloin kun meillä oli myyjäiset Markussenin kellarissa ja jokaisen oli esitettävä jotakin yleisön suosion voittamiseksi).
Mutta seniltaisen näytökseni jälkeen Bever-Hanseneille on rouva Bever-Hansen varmasti hylännyt rikollisteoriansa. Luultavasti olen nyt sirkuslapsi, ja rouva Bever-Hansen on varmasti siksi paljon aikoinaan käynyt elokuvissa, että hän ajattelee suopeana sirkusromantiikkaa.
Nyt he ovat muuten jo poissa eivätkä luultavasti tule uudelleen ennenkuin pääsiäiseksi. Rouva Bech pitää varmaankin lastenlapsistaan, mutta minusta tuntuu, ettei hän varmaankaan mielellään kuuntele isoäiti-nimeä aamusta iltaan, ei ainakaan sen jälkeen, kun saimme niin hienoja vieraita kuin näyttelijä Steinin ja taidemaalari Ytterin. Kapalolapsikin näkee vieraiden ja isäntäväen kauniin vuorovaikutuksen. Aineellinen hyvinvointi vaihdetaan maineen heijastukseen. Mikä nautinto minullekin joskus vastaisuudessa sanoa: Stein? Ytter? Olenhan toki seurustellut heidän kanssaan!
Eihän minun tarvitse kertoa sellaisia sivuseikkoja, kuin että olen kiilloittanut heidän kenkiään ja siistinyt heidän vuoteensa ja – niin, sinä ymmärrät. Etkö ole sitä ajatellut, sanot? Olen tuskin tehnyt muuta siitä lähtien, kun sisäköksi tulin, ja minusta tuntuu siltä, että piakkoin ansaitsisin rintaani mitalin jaloista teoistani. Silmäys kultakellooni ilmaisee, että se kohta on seitsemän. Velvollisuus kutsuu. Illallispöytä on katettava. Minulla ei ole edes aikaa keksiä tähän siroa loppulausetta. Voios hyvin edelleenkin.
Helgasi.
* * * * *
Vingerin kartanossa helmik. 7. p:nä 1930.
Kuudes raportti.Rakas Grete!
Sydämellinen kiitos kirjeestäsi!
Hauska kuulla, että aikasi kuluu mukavasti ja että viihdyt hyvin. Onpas teillä siellä aika hulinaa, mutta emme mekään täällä juuri huonompia ole.
Eilen, kun olin kellarissa vaatteita mankeloimassa, tuli Laurense juosten luokseni ilmeisesti kovin kuohuksissaan.
– Kyllä nyt kohta tulee maailmanloppu, hän huusi aivan suunniltaan, – Olga ja Ole ovat käyneet kaupungissa sormuksia vaihtamassa!
Hän korosti erikoisesti sanaa "sormuksia". Laurensen kaltaisten mielestä kihloissa-oleminen ei merkitse mitään, mutta sormusten vaihtaminen, se vasta on onni ja autuus.
Laurense oli, kuten sanottu, kovin kiihtynyt. Niin hyväntahtoinen kuin hän onkin, hän luullakseni nyt on sillä asteella, että hän katsoo jokaisen uuden kihlauksen itselleen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.
– Oletko epäillyt heitä? hän kysyi minulta – Andreashan Olgaa on selkään koputellut.
– Ei kai se siitä riipu, sanoin.
– Luuletko, että minun on leikattava hiukseni? hän sanoi.
Kihlautuneet ilmestyivät illallispöytään juhlapukuisina, hyvin ujoina ja ylenpalttisen onnellisina. Sormukset, joihin oli kaiverrettu "Olgasi" ja "Olesi", kiersivät kädestä käteen, ja Laurense, joka oli jo hiukan rauhoittunut, koetti toisten kehoituksesta Olgan sormusta sormeensa. Hänen nähdessään kultavanteen pienessä, pulleassa sormessaan tuli hänen silmiinsä autuas, uneksiva ilme, mutta sitä kesti vain hetkisen, sillä Olga vaati sormuksensa takaisin.
Mutta sitten seurasi draamallinen tilanne.
Sormus ei lähtenyt sormesta. Laurensen sormi turposi kuin hyvin paistettu makkara. Ja mitä enemmän hän veti ja riuhtoi sormusta, sen paksummaksi sormi kävi. Yleinen kauhistus! Olga alkoi itkeä, ja Laurense sai sydänkohtauksen. Ole löysi mäntysuopaa ja voiteli sillä sekä sormuksen että sormen, mutta ei siitäkään ollut apua. Sydämeni aivan paisui myötätunnosta, mutta minun täytyi kuitenkin hymyillä salaa. Sillä välin epätoivo yhä kasvoi keittiössä. Olgan mielestä tapaus oli huono enne, ja muuten niin hymyilevä Ole istui kovin totisena. Onnettomuudesta kerrottiin sisähuoneissakin, ja koko herrasväki tuli vieraineen päivineen päästääkseen onnetonta pälkähästä. Mutta sormus pysyi sormessa eikä hievahtanutkaan paikaltaan, ja Laurensen täytyi panna levolle aarteineen, kun taas Olga makasi koko yön surren tyhjää sormeaan. Varhain seuraavana aamuna he lähtivät kumpikin kaupunkiin, missä kultaseppä viilasi sormuksen poikki.
Olen lohduttanut Laurensea kertomalla, että kihlautuminen on vähintään yhtä tarttuvaa kuin tulirokko.
Mutta en maininnut hänelle mitään siitä, että Andreas on kosinut allekirjoittanutta, sillä silloin voisimme saada kokea monenlaista: pohjaanpalanutta ruokaa ja ties mitä onnettomuuksia. Onnettomuutta – kosintaa nimittäin – ei voinut välttää.
Andreas on niin vanhanaikainen, että hän luulee, että sellaiset asiat lausutaan sanoin. Viime pyhänä hän tuli luokseni täydessä juhla-asussa, eikä sitä turhan takia pukeuduta sheviottipukuun ja kiristävään kaulukseen. Niin, tuota noin, hän kysyi, voisiko tuota ajatella – niin, Andreas on asunut ikänsä maalla, niin ettei hänen asiansa ollut kädenkäänteessä selvitetty, mutta sanotuksihan se tuli ja sen lisäksi näytettiin kahta kirjaa, joista toisessa oli seitsemänsataa kruunua, toisessa kaksituhatta kolmesataa. Eikö se ollutkin herttaista ja viatonta?
Oli osattava antaa kieltävä vastaus miehen turhamaisuutta mahdollisimman vähän loukkaavassa muodossa. Sydämen murskaamisestahan ei tosin ollut kysymys, et kai ole minua niin väärin käsittänyt? Minä käytin koko viekkauteni ja kaunopuheisuuteni ja – niin, sinä voit syystä sanoa: Herra paratkoon, mutta lopputulos oli kuin olikin, että kun Andreas ja minä erosimme, hän oli aivan varma siitä, että hän oli aivan liian hyvä mies useimmille meistä naisista.
Taiteilijavierailua jatkuu yhä, aiheuttaen paljon lisävieraita ja samalla meille paljon lisätyötä. Laurense murisee ja vakuuttaa, että jos tällaista menoa jatkuu vielä pitkälti, on parasta lopettaa koko homma kerta kaikkiaan, mutta niin kai hän on sanonut säännöllisesti joka vuosi niiden viidentoista vuoden aikana, jotka hän on talossa ollut, eikä siitä kukaan mitään piittaa. Mutta rouva Bech on joka tapauksessa saanut oppia yhden seikan – Laurensen vapaat iltapäivät ja sunnuntait ovat loukkaamattomat, vaikkapa tulisi sitten itse kuningas vierailulle. Muuten häntä kohdellaan niin kunnioittavasti kuin vanha, arvokas talon tavara ansaitseekin, ja vaikka hän olisi kuinka työn näännyttämä, ei häntä saisi mikään mahti maailmassa, paitsi Amor-jumala ja avioliitto lähtemään Vingeristä.
Frigård on kirjojensa parissa loma-aikansa ja on nykyään aivan näkymätön. Sitä on kestänyt jo neljä päivää, aina siitä asti, kun kerroin hänelle, että Ytter haluaisi maalata muotokuvani. En puhunut sitä kerskuakseni, mutta olin niin kiusaantunut, kun hän viipyi kolme neljännestuntia Lottenin huoneessa korjatessaan kierrekaihdinta, minkä työn olisi ennättänyt tehdä viidessä minuutissa. Kuulin heidän nauravan yhdessä. Hän ei naura juuri koskaan minun puheilleni. Ja sitten – niin – sitten tulin seuraavana aamuna sattumalta maininneeksi jotakin Ytteristä – ja niin edespäin. Ellen niin sydämestäni vihaisi korjauksia, pyyhkisin pois tuon "sattumalta". Mutta kai tulen isoisääni, poliisimestariin, joka kuulemma oli niin turhantarkka, että lähetti mieluummin virheellisen kirjeen kuin pilasi kauniin pränttinsä korjauksilla.
Tiedätkö, mitä Frigård sanoi, kun kerroin hänelle, että Ytter haluaisi maalata kuvani?
– Ytter on keksinyt mainion lähtökohdan, hän sanoi.
Kaikkea sitä saa kuullakin! Istukoon vain siellä ja lukekoon vaikka pienen ikänsä! Minä en ainakaan pane kortta ristiin estääkseni häntä.
Meidän kesken puhuen – Ytter sanoi sen tosiaan kuin esipuheeksi, katsottuaan ensin, ettei ketään bechiläisiä ollut lähettyvillä. Sen verran Frigård oli oikeassa, mutta se on aivan eri asia.
Ytterin tiedusteluun vastasin kysyen: – Kuinka monta sisäkköä te olette kietonut pauloihinne sanomalla haluavanne maalata heidät?
Hän hymyili ja vastasi: – Teidän kanssanne, hiisi vieköön, onkin hauska puhella.
Johon minä vastasin: – Mutta mahtaa olla myöskin harmillista koko ajan vilkuilla ympärilleen, kuten te teette, ettei kukaan pääse yllättämään.
Hän: – Niin nuori ja niin paatunut!
Minä: – Niin kuuluisa ja kuitenkin niin samanlainen kuin kaikki muutkin.
Hän: – Oletteko myrtynyt jostakin syystä?
Minä: – En. Oletteko te?
Hän: – Totta kai käsitätte, ettei suinkaan ole eduksi nuorelle tytölle olla niin varma itsestään kuin te olette?
Samassa tuli Astrid huoneeseen kulkien läpi käytävän.
Minä (äänekkäästi): – Aivan kuten haluatte, herra Ytter, saatte parranajovetenne huomenaamulla neljännestuntia aikaisemmin.
Hän (hiljaa): – Senkin aasi! Mitä Astrid neiti mahtaakaan ajatella?
Tällainen oli sävy meidän välillämme, julkisesti ei ollut minkäänlaista sävyä.
Kuinka romaaneissa käykään? Yksinkertainen ja viaton kansantyttö, joka siistii taidemaalarin huonetta, innoittaa hänet mestariluomaan: "Vuodetta siistivä tyttö" tai "Tyttö ja vesisanko", joka tekee hänestä yhdellä iskulla maailmankuulun. Mutta todellisuus?
Sanotaanhan kyllä, että todellisuus on paljon ihanampi kuin kaikki romaanit. Varsin mahdollista, hyvä ystävä, varsin mahdollista, mutta minä en voi mennä nöyrtymään hänen edessään, vaikka hänen silmänsä olisivat kuinka surulliset hyvänsä. Frigårdin nimittäin. Lukekoon vaikka kuoliaaksi! Kunhan ei vain olisi niin ihana kuutamo ja mainio rekikeli juuri nyt!
Ja sitten näyttelijä Stein, jumalallinen Stein, jota me kaikki nuoret tytöt tässä maassa rakastamme ja ihailemme! Hän näyttää olevan jokseenkin kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin, paitsi itseensä ja omiin vaatteisiinsa. Hän on enemmän kuin hyvin pukeutunut. Hän on aina kuin pukutanssiaisissa. Hän on juuri saanut suuriruutuisen, vaalean- ja tummanruskeankirjavan ulsterin, joka hänen mielestään on "hurjan hauska" ja hän "rakastaa" harmaansinistä, kalanruodinmallista pukuaan. Mutta suuruuksillehan pienet omituisuudet ovat sallittuja. On hauska kuulla hänen puhuvan teatterista, sillä tuntuu siltä, kuin teatteri olisi hänelle paljon tärkeämpi kuin itse elämä, ja sehän on hyvinkin paradoksaalista. Minä ihan palan välistä halusta saada ottaa osaa keskusteluun päivällispöydässä, et voi aavistaa, miten monta hyvää letkausta heiltä menee hukkaan! Mutta toistaiseksi olen pysynyt aisoissa, vaikka en vielä olekaan oppinut sitä kivettyneen jäykkää ilmettä, joka kuuluu ihanteelliselle palvelushengelle.
Joitakin päiviä sitten sain kirjeen rouva Lisbyltä. Hän alkaa hyvin virallisesti vaatimalla viidentoista kruunun korvausta muutamasta palvelijansängyn pohjaan ilmestyneestä reiästä. Ne olivat kuulemma ilmaantuneet minun siellä ollessani. Mutta pitemmällä kirjeessä hän tulee tuttavallisemmaksi. He aikovat ostaa huvilan Sköyeniltä. Nykyaikaisissa uudisrakennuksissa on jotakin kylmää ja jäykkää, joka ei miellytä heitä kumpaakaan. He rakastavat nimittäin vanhoja puutarhoja ja suuria puita, he rakastavat vanhojen talojen yllä leijailevaa traditioiden ja kulttuurin tuoksua. Lapset voivat hyvin. Kaksi heistä alkaa soittaa, kunhan hän vain ensin löytää oikein hyvän Steinway-pianon. – Neljä arkkia samaan nuottiin.
Sitäpaitsi olen saanut kuvakortin – Tampasta, Floridasta. Se oli ilmasta otettu kuva kaupungista, ystävällinen tervehdys Mr. Woodilta. Kyllä minun täytyy päästä katselemaan maailmaa, vaikkapa sitten laivansiivoojattarena. Seuraavan vetoni lyön varmaankin siitä, että purjehdin maailman ympäri siivoojattarena.
Eilen illalla – se oli keskiviikkoilta ja siis joutoilta – olin Laurensen kanssa myyjäisissä "talossa".
"Talo" on päätien varrella. Se on pieni ja huonossa maalissa, eikä juuri taideteos, vaikka siinä onkin lohikäärmeenpäät katolla, mutta hyvin se kelpaa nuorison kokoontumispaikaksi, ja sehän on pääasia. Ulkona portailla oli koko myyjäisten vakituinen kaarti meitä vastassa: joukko nulikkaiässä olevia poikia. He lähettivät jälkeemme, pimeän rohkaisemina, ryöpyn rohkeanpuoleisia kaksimielisyyksiä. Maksettuamme kaksikymmentäviisi äyriä ovella, missä myyjäisten tapaan oli horjuva pöytä jykevine kivikuppeineen, pääsimme huonosti valaistuun, täpö täyteen ja höyryävään huoneistoon.
Raskas ilma ja erilaisten tuoksujen moninaisuus vaikutti aluksi pyörryttävästi, mutta muutaman minuutin kuluttua olimme jo tottuneet ilmastoon ja aloimme raivata tietä pöytien ääreen. Myyjäisiin tottuneena ja urhoollisena Laurense kulki edellä ruskeine, kiiltävine verkatakkeineen ja mahtavine mustine käsilaukkuineen, joka näytti olevan halkeamaisillaan liiasta ostokyvystä. Eräässä nurkassa riippuivat nuoralla myyjäisten vetonumerot, sänkypeite ja pitsireunaiset ikkunaverhot. Itse myyjäisissä ei ollut oikeastaan mitään erikoista katsottavaa – vain myyjäisten kannalta otettuna, siellä oli kaikkea mahdollista myyjäiskamaa, hillolusikka, alumiinikattiloita, keksilaatikko, punaruusuinen pöytäliina ja sohvatyyny kirjottuine lintuineen, paisti Pederseniltä ja halkosyli Stubberudilta, ja niinkuin aina myyjäisissä, kierteli nuorin ja vikkelin neitosista väkijoukossa asiaankuuluvine kymmenkruunusineen, joka on kaiken huippu – käteiset.
Sivuhuoneesta tuleva voimakas kahvinhaju piti huolen kahvilan reklaamista. Laurense, joka aina himoitsee sellaista ruokaa, jota ei itse ole valmistanut, vaikk'ei se olisi erikoisen herkullistakaan, olisi mielellään mennyt suoraa päätä sinne, mutta sopivaisuuden vuoksi päätimme joka tapauksessa kierrellä ensin salissa ja ostaa arpoja. Kalpea, harvatukkainen mies, jolla oli pitkät, keltaiset, riippuvat viikset, nyökytti meille kiitollisesti ja suojelevasti hymyillen.
Laurense kuiskasi minulle, että se oli paikkakunnan opettaja ja nuorisoseuran puheenjohtaja. Kuiskasin takaisin, että hän näytti hyvältä pojalta. Laurense oli samaa mieltä ja ilmoitti, että mies oli leski ja että hänellä oli kaksi pientä lasta. Sanoin silloin, että siinähän olisi hänelle ajattelemisen arvoinen asia. Mutta Laurense hyssytti minua vaikenemaan ja sanoi minua höpsöksi ja katseli levottomana, ettei kukaan vain ollut kuullut, ikäänkuin olisin yllyttänyt vähintään murhaan. Mutta hän oli epäilemättä kuitenkin hyvin mielissään, sen näki siitä, että hän oli niin tuhlaavainen, että osti kaksi arpaa siitä hyvästä. Ja yht'äkkiä valtasi minut halu leikkiä kohtaloa. Olihan ihme, ellen voisi yhdistää kahta kaipaavaa sydäntä, ja heistä näki aivan selvästi, että he kaipasivat, vaikkakin toistaiseksi hyvin epämääräisesti.
Järjestin huomaamatta niin, että jouduimme seisomaan rinnan, ja aloin keskustelun taitavasti näin: – Kylläpä täällä on väkeä!
– On todellakin, hän vastasi hyvin auliisti.
Hän puhui murretta, äänessään hillitty värinä, jonka hän kai oli oppinut puhujalavalla. Tehtyämme muutamia huomioita huoneen kuumuudesta ja lauhkeasta talvipäivästä hän kysyi, mistä me olimme, ja minä suoritin välttämättömän esittelyn. Samalla pistin siihen väliin loistavan esityksen Laurensen keittotaidosta, sillä minusta oli selvää, että hyökkäyksen perustaksi oli pantava Laurensen taloudelliset avut. Ei muuten ollut niinkään helppoa saada täyttä höyryä päälle, sillä mies oli hidasta ja tyyntä lajia, ja Laurense taas oli niin hämillään, ettei hän uskaltanut lainkaan kohottaa katsettaan. Mutta alku oli joka tapauksessa tehty, ja kun opettaja Opstad sitten tuli ja tarjosi meille kahvia, ymmärsin, että yritys oli onnistunutkin.
Sisällä ravintolassa, missä punaisen silkkipaperin avulla oli aikaansaatu tunnelmallinen valaistus, vietimme oikein hauskan hetken. Heti kun Laurense oli poissa jokapäiväisestä keittiöympäristöstään, hän joutui aivan uskomattoman hämmennyksen valtaan.
– Voi, olisinpa vain osannut puhua, Helga! hän huokasi jäljestäpäin.
Lohdutin häntä sillä, ettei mikään ollut niin naisellista kuin punastuva kainous. – Ajan mittaan voittaa aina vaatimaton ja hiljainen. Mikään ei tunnu niin vakuuttavalta hyvien, kunnon ihmisten korvissa kuin: "ajan mittaan".
Myöhemmin opettaja Opstad nousi puhujalavalle ja luki pitkän ja opettavaisen kertomuksen, joka olisi terveellistä kuultavaa kenelle hyvänsä. Siinä tietysti päähenkilö sai maksaa kalliit oppirahat. Opettaja Opstad luki hyvin antautuneena, ja kun eräässä kertomuksen kohdassa koputettiin ovelle, koputti Opstad nyrkillä pöytäänsä. Puhdasta havainto-opetusta! Niin, kyllä täällä vuoristossa osataan! Sitten seuran sekakuoro esitti muutamia lauluja. Siinä, niinkuin aina kuorolaulussa, esittäjät nauttivat itse eniten, mutta sehän on aivan oikein. Sitten kehoitettiin vielä ostamaan arpoja. Ja sitten alkoi arvonta.
Tunnelma, ilma, puhe ja melu kohosivat nyt huippuunsa. Valonarat pojat portailtakin tulivat takapenkeille istumaan. Kaikki läsnäolevat lapset tunkeilivat arpomispyörän ympärillä toivoen saavansa nostaa arpoja.
Opettaja Opstad kuulutti kovalla äänellä: – Nyt menee sänkypeitto! Ja hän pyöritti pyörää kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
Sitten kuului viimeiseltä penkiltä huomautus: – Minusta se näyttää yhä riippuvan paikallaan.
Naurua. Itse Opstadkin päätti hymyillä kärsivällisesti.
Arpominen kävi nopeasti ja rikastumisen toivo laski sen mukaan. – Nyt arvotaan lastenvaunut! Ja tummansiniset, hiukan vanhanaikaiset, mutta aika sievät lastenvaunut työnnettiin yleisön eteen paremmin nähtäviksi. Kuiskittiin, että se oli kauppiaan lahja. Hän oli aikoinaan tilannut pienehkön määrän lapsenvaunuja.
Nr. 112. Laurense Mobakke. Hurjaa iloa salissa! Äänekästä viisastelua takapenkiltä:
– Kun kerran on pilttuu, tulee kyllä lehmäkin jäljestä. Laurense oli tulipunainen ja aivan epätoivoissaan. – Mutta enhän minä ole ostanut siihen arpoja, hän sanoi avuttomana.
Toimelias, nuori poika tuli työntäen vaunuja ja jätti ne syvään kumartaen meille. Ihmiset nauroivat taas. Opstad hymyili meille puhdasta hymyä, joka poisti kaikki sivuajatukset.
Kaikeksi onneksi alettiin nyt arpoa verhoja, ja yleinen huomio siirtyi pois meistä ja lastenvaunuista. Mutta kun arvonta oli lopussa, ilmaantui uusia vaikeuksia. Oli varmasti hyvin nauruhermoja kutkuttavaa nähdä meidän, kahden naimattoman neidon kuljettavan lapsenvaunuja. – Tämä on pahinta, mitä milloinkaan olen kokenut, Laurense kuiskasi kiihtyneenä ja luovutti vähitellen koko työntämisen minulle. Opettaja Opstad liittyi suojelevasti meihin yrittäessämme saada vaunuja ovesta ulos. Hän rohkeni sanoa: – Tuollaisesta kapineesta saattaa kyllä vielä olla hyötyä. Sen verran kai hän toki uskalsi sanoa hänkin. Ja hän hymyili vielä kerran tuota puhdasta ja viatonta hymyään.
Ja niin me tallustelimme kotiin pimeässä illassa työntäen lapsenvaunuja edellämme. Laurense oli hyvin nolo, ja minun täytyi monta kertaa toistaa, ettei siinä ollut mitään häpeämistä. En ollut milloinkaan kuullut, että olisi ollut vaarallista saada lapsenvaunut ulkopuolella avioliiton!
– Ei, ei se ole häpeä, mutta se on niin kauhean noloa! Laurense sanoi. – Voitko käsittää, miten minä olen voinut saada arvan näihin lapsenvaunuihin?
Mieluimmin Laurense olisi työntänyt ne sysimustaan metsään ja jättänyt ne sinne, mutta hänen taloudellinen vaistonsa sanoi samalla, ettei sellaista voinut tehdä niin arvokkaalle esineelle, josta vielä saattoi olla hyötyä jollekin. Ei, ei ollut mitään muuta mahdollisuutta. Vaunut täytyi toistaiseksi kuljettaa kotiin.
– Mutta ellemme voi piilottaa niitä mihinkään, Laurense sanoi synkkänä, – ei Ola lakkaa ikänä minua niistä kiusaamasta.
Minäkin ymmärsin, että siitä tulisi kova pähkinä purtavaksi, ja me löimme molemmat viisaat päämme yhteen keksiäksemme sopivan piilopaikan. Tuumittuamme pitkän aikaa ja suunniteltuamme jos jotakin päätimme vihdoin, että paras paikka oli autovajassa oleva pieni komero. Silloin kun autovaja vielä oli vaunuvajana, säilytettiin siellä valjaita, mutta nyt se oli tyhjillään.
Hyvä. Juoksin äänettömin askelin hakemaan avainta ja avasin vajan oven. Emme halunneet sytyttää valoa, ettemme herättäisi huomiota, mutta ei todellakaan ollut helppoa luotsata vaunua perille pimeässä. Ennenkuin huomasinkaan, olin törmännyt tyhjään bensiiniastiapinoon, joka kaatui aikaansaaden kauhean melun, kun astiat vierivät pitkin vajaa.
Minusta tuntui, että moinen melu herättäisi kaikki ihmiset penikulman alalla, ja veri pysähtyi suonissani. Kolinasta ei sitäpaitsi ollut tulla loppua, sillä yhä useammat bensiiniastiat päättivät seurata edeltäjiään, – niitä mahtoi olla kokonainen kuormallinen. Käännyin katsomaan Laurensea. Hän oli hävinnyt. Poissa. Tipotiessään. Hän oli kylmäverisesti jättänyt minut ja lapsenvaunut pinteeseen. Nyt kuulin jonkun tulevan juosten pihamaalla. Olisinhan hyvin voinut jäädä siihen vaunuineni, mutta kun on kerran alkanut asian niin dramaattisesti, näyttelee sitä edelleenkin. Hiivin siis auton taakse, aivan kuin minulla todella olisi ollut jotakin kätkettävää.
Askelista kuulin, että se oli Frigård. En tiennyt, oliko se minulle onnellinen vai onneton ratkaisu. Hän tuli vajaan, sytytti valon ja jäi seisomaan hetkiseksi. Lapsenvaunut bensiiniastiaröykkiön keskellä olivat ilmeisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan. Mutta en voinut kauan pysyä huomaamattomana. Hetkistä myöhemmin, kun käännyin, jouduin tuijottamaan suoraan hänen hämmästyneisiin kasvoihinsa.
– Mitä ihmettä te teette täällä?
– Ettekö näe, että – että istun hirmuisen epämukavasti, vastasin. – Te ette juuri ole myötätuntoinen.
– Missä toinen on?
– Toinen?
– Niin, ette kai te ole yksin täällä.
– Tuollaisiin vihjauksiin en vastaa, sanoin ja nousin ylpeästi, vaikka sydämeni oli lyijynraskas. Sillä näytti siltä kuin ei siinä olisi ollut mahdollisuuttakaan päästä jonkinlaiseen selvyyteen. Tiedätkö, mitä hän sanoi? Hän sanoi yht'äkkiä aivan rehellisesti:
– Miksi ette milloinkaan ole ystävällinen minulle?
– Mutta tehän juuri olette aina epäystävällinen minulle, sanoin.
– En, tepäs olette, hän sanoi.
– Enpäs kun te, intin.
Ja niin me kinastelimme kuin kaksi kakaraa, aivan tylsinä kumpikin ja lopuksi aloimme nauraa. Ja huomatessamme lapsenvaunut nauroimme vielä enemmän. Luonnollisestikin kerroin hänelle koko jutun "Salaperäisistä lapsenvaunuista" eli "Autovajan mysteriosta". Mikään ei ole niin vapauttavaa kuin sydämellinen nauru. Ja minä kun olin luullut, ettei hän osannutkaan nauraa.
Taaskin olimme vähällä unohtaa ajan kulun. Kieltäydyn yksinkertaisesti kertomasta, mitä kello oli, kun vihdoinkin olimme nauraneet kylläksemme. Kun tulimme ulos pihalle, Ytter seisoi siellä sikaria poltellen. Hän näytti tulevan iltakävelyltä.
– Aha, hän sanoi ääneen ja merkitsevästi meidän kulkiessamme hänen ohitseen.
Mutta nyt en enää voi kestää useampia väärinkäsityksiä, ja vaikka Ola kiusaisi Laurensea tuomiopäivään saakka kerron sittenkin illan suuren tapauksen, lastenvaunujen alkuperän ja kaiken, mitä siitä seurasi.
Tämä on helmikuun raportti. Toivon, että olet vakuuttunut siitä, että täytän sitoumukseni pilkulleen.
Voi hyvin!
Helgasi.
* * * * *
Vingerin kartanossa, maaliskuun 12. päivänä 1930.
Seitsemäs raportti.Greta rakas!
Nyt on siis kevät. Pian ovat päivä ja yö yhtä pitkät. Löysin mäenrinteestä sinivuokkoja. Ne olivat untuvaisia, silkinhienoja, niiden päät nuokkuivat, ja niissä näytti olevan samalla kertaa jotakin urheaa ja arkaa. Tiellä tapasin itse tilanomistajan ja näytin hänelle vuokkoja.
– Eivätkö ne olekin suloisia? sanoin.
– Ovatpa kyllä, kun vain voisi nähdä ne, – hän sanoi – mutta valitettavasti ei minulla ole mukanani silmälasejani.
Toiset sanoivat niitä keskenkasvuisiksi. Kaikki ovat olevinaan niin hirmuisen sukkelia. Mutta yksi seikka on kuitenkin varma: minä olen löytänyt melkein auenneita sinivuokkoja.
Älä missään tapauksessa puhu vanhempien ihmisten kanssa keväästä ja sen sellaisesta. Tuntuu melkein siltä, kuin he välttämättä tahtoisivat murskata meidän valoisat toiveemme synkillä ennustuksillaan. Bech esim. sanoo: "Maaliskuu saattaa olla ilkein kevätkuukausi". Ja isä laskee huhtikuunkin vielä mukaan. Hän kirjoittaa: – "Maalis- ja huhtikuu ovat meidän ilmastossamme pahoja kuukausia. Jos menet metsään kävelemään, niin ota aina sanomalehti mukaasi. Sanomalehdet voivat ihmeellisesti suojata kylmää ja kosteutta vastaan. Ota siis tavaksesi aina panna allesi sanomalehti, jos istut ulkona nurmella ennen juhannusta". – Mutta Aleksandra-täti vie sentään kaikista voiton: – "Muista, ettei ennen toukokuun loppua voi puhua keväästä. Siihen saakka täytyy käyttää kaksia alushousuja, jos mieli säilyä kihdiltä, katarreilta ja muulta kurjuudelta."
Minä olen aina kuvitellut, että sanaan kevät liittyy vain kaunista ja ihanaa: kukkia ja aurinkoa, kesätuulta ja tuoretta multaa, solisevia puroja, valkoisia iltoja ja rakkautta. Mutta nyt huomaan, että se vanhemmissa ihmisissä herättää aivan toisenlaisia tunteita: kylmää tuulta, äkkinäisiä lämmönvaihteluita, kelirikkoa, nuhaa, yskää, reumatismia. Toivon, että kestää vielä kauan, ennenkuin minä alan kuulua viimemainittuun ryhmään, vaikkakin ikä jo alkaa hirmuisesti painaa. Kaksikymmentä vuotta ensi kuussa! Kun Stein oli täällä, hän oli kertonut Lottenille ja Lotten taas minulle, että eräs näyttelijätär oli sanonut hänelle: "Meidän näyttelijättärien täytyy ruveta tekeytymään nuoremmiksi kuin mitä olemmekaan jo kaksikymmenvuotiaista, sillä kun tulemme kolmeenkymmeneen, ei kukaan enää tahdo meitä uskoa". Hyvä. Taitaapa olla parasta täyttää seitsemäntoista ensi kuussa. Onhan nyt kevät! Ja elämä on ihanaa!
Vaikk'ei se ole sitä aina. Voi taivas, miten se saattaa toisinaan olla murheellista! Tässä eräänä päivänä rouva Bech kaipasi erästä koruaan, sellaista uudenaikaista "lukkoneulaa", joka on platinainen ja timantein koristettu. Kauhea hälinä. Etsittiin koko talo, mutta tuloksetta. Neula oli siis varastettu. Mutta kuka sen oli tehnyt? Talossa ei ollut ketään vieraita. Laurense on ollut täällä viisitoista vuotta ja on tuikirehellinen hiussaparoineen ja vanhanaikaisine mielipiteineen. Andreas ei myöskään saattanut tulla kysymykseen. Hän käy joka vapaasunnuntai kirkossa, ja hänellähän on oikeat, viattomat lapsensilmät, siniset ja rehelliset. Olga? Ei ikinä. Olga kuuluu seudun parhaimmistoon. Hän on ehkä hiukan hupakko, mutta ei heidän suvussaan voi puhua epärehellisyydestä. Ole on ollut talossa melkein yhtä kauan kuin Laurensekin, hänen rehellisyytensä on vuosien kuluessa taattu. Sitten oli enää vain Helga Breder-Haraldsen. Hän toi taloon maailman loistavimman todistuksen tietämättä silti, miten pöytäliina oli kokoonkäärittävä tai kahvi selvitettävä. Hän käytti silkkisiä alusvaatteita ja lauloi ranskalaisia lauluja. Hän käveli käsillään ja oli ehkä karannut sirkuslapsi, mikäli häntä tunnettiin.
Ymmärräthän, että epäluulot kohdistuivat minuun.
Siinä nyt oli seuraus siitä, että olin tekeytynyt salaperäisemmäksi kuin olisi ollut välttämätöntä. Olin itse kaivanut itselleni kuopan. Se oli epätoivon aikaa. He eivät suorastaan syyttäneet minua, mutta epäilys nosti kaikkialta päätään, se löi vastaani kuin jäinen viima joka paikassa. Työtoverini tosin eivät oikein osanneet uskoa mitään niin halpamaista. Kunnia heille siitä! Mutta keittiöpöydässäkin mieliala oli hyvin apea. Sitä kesti kolme päivää. On aivan mahdotonta näin kirjallisesti kuvailla, kuinka loppumattoman pitkiä ne päivät olivat. Ajattelin ja kärsin niinä päivinä enemmän kuin koko elämäni aikana sitä ennen, ja on aivan ihmeellistä, etteivät hiukseni harmaantuneet sinä aikana. Tosin otsallani on pari kolme hiukan epäilyttävän näköistä hiusta, mutta Laurense väittää, että ne vain ovat toisia hiukan vaaleammat.
Kun painajaista oli kestänyt kolme päivää, saapui pelastus. Rouva Bech sai sisäänkirjoitetussa kirjeessä takaisin neulansa eräästä kaupungin pesulaitoksesta. Se oli ollut hänen harmaassa crèpe de chine hameessaan, joka oli lähetetty pestäväksi.
– Arvasinhan, että se löytyisi, rouva Bech sanoi luoden minuun katuvaisen silmäyksen.
Mutta hän oli sanonut aivan toista. – Olen aivan varma siitä, että panin sen kampauspöydälleni ennen aamiaiselle-lähtöäni. – Näin hän oli hokenut aamusta iltaan tarkoittaen sillä, että se oli ollut siinä minun tullessani huonetta siistimään.
Nyt se on ohi, ja koko asia on unohdettu, vaikka onkin mahdotonta, ettei niin katkera kokemus jättäisi joitakin jälkiä. Sellaisista kai ihmiset viisastuvat ja tulevat varovaisemmiksi. Nuori ja rohkea on kai jokseenkin samaa kuin nuori ja tyhmä, vai mitä sinä arvelet, hyvä ystävä?
Mitä Frigård ajatteli? En tiedä. Mutta samana päivänä, kun asia selvisi, hän vihelsi Napoleonin marssia yhtä mittaa kolmen tunnin ajan. Luuletko, että se on käsitettävä myötätunnon ilmaukseksi? Mutta minä saan nyt nauttia rouva Bechin pahasta omastatunnosta. Appelsiinit illallisen jälkeen eivät nykyjään ole mikään harvinaisuus, ja Lotten on tuonut monta kertaa gramofonin keittiöön. Ja: – Ettekö te, Helga, teillä kun on niin hyvä maku, rouva Bech sanoo luottavaisesti, – voisi keksiä kaunista mallia uuteen pukuuni? – Tai: – Helga, tehän olette niin älykäs, ettekö halua tulla kuulemaan radioesitelmää? – Mutta se oli kuitenkin ystävällisyyden huippu, kun tilanomistaja Bech tarjosi eräänä päivänä meille, Laurenselle ja minulle, tilaa autossaan, kun hän lähti kaupunkiin.
Siitä tuli vasta komea kaupunkimatka.
Kieltäydyttyäni viiden kuukauden aikana kaikesta kaupasta ja ostoksista aivan paloin ostohalusta. Painuimme siis suoraa päätä liikekortteleihin. Laurense, joka epäilee sanomattomasti kaupunkia, kaupunkilaisia ja kaikkea, mikä on jollakin tavoin kaupungin kanssa tekemisissä, puristi kouristuksentapaisesti käsilaukkuaan, aivan kuin hän olisi joka hetki pelännyt joutuvansa ryöstetyksi. Hän oli lukenut niin paljon lehtien juttuja viattomista tytöistä, jotka ovat joutuneet petturien kynsiin, että hän kyllä tiesi olla varuillaan. Ja joka kerta, kun joku miesparka vain vilkaisikin häneen, hän sai vastaukseksi raivostuneen silmäyksen. Ja sitten Laurense katsoi minuun ylpeänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: – "Ei, ei sen hävyttömän kaupunkilaislurjuksen kannata tulla teeskentelemään Laurense Mobakkenille!"
Hän ei kerta kaikkiaan suostunut muuttamaan mielipiteitään kaupunkilaisista eikä halunnut myöntää, että kaupunkilaisnaiset olisivat olleet tyylikkäämpiä kuin kotiseudun naiset. Vaatetusliikkeiden suuria näyteikkunoita katsellessamme hän selitti, että jos vain tulisin hänen kanssaan "taloon" vuosijuhlaan, saisin nähdä vielä paljon hienompia pukuja.
Laurense asettui siis puolustusasentoon näissä oudoissa oloissa. Siellä oli paljon asioita, jotka harmittivat hyväntahtoista maalaista. Yksi auto saattoi kyllä vaikuttaa miellyttävästi maalaiseen, mutta kun niitä tulee kolme peräkkäin juuri kun olisi mentävä kadun poikki, niin se jo tuskastuttaa, ja kuusi – seitsemän – kahdeksan autoa peräkanaa on jo suorastaan hävytöntä, se panee jo silmissä säkenöimään ja tuo mieleen pakanallisia toivotuksia: kuolemaa ja perikatoa kaikille autoille. Ja sitten nuo raitiovaunu hälytykset, nehän saivat maalaisraukan aivan hypähtämään joka kerta, niin äkkiä ne tulivat tai niin "äkäiseen", kuten Laurense sanoi. Entäs asfaltti, joka uutuuttaan jäykkien kenkien kanssa yhteisvoimin yritti parhaansa uuvuttaakseen kulkijan. Ja vastaantulijat! Eihän niitä ollut tottunut käsittelemään yhteisenä massana, vaan niihin täytyi tuijottaa, niin että silmät olivat pudota päästä. Ja sitten nuo kuningatarmaiset myyjättäret, jotka katselivat meitä kiireestä kantapäähän ajatellen, että kun kerran aikoo ostaa itselleen takin, ei pidä laskea jokaista satakruunusta.
Toisin sanoen: Laurense oli tuskin ollut vajaata tuntia kaupungissa, kun hän jo oli aivan raivoissaan, kuolemanväsynyt ja puolirampa. Kiltti laupias Laurense!
Enkä minäkään juuri ollut sen kummemmassa kunnossa. Minäkin tunsin olevani hiukan pyörällä ensimmäiset viisi minuuttia siellä suurkaupungin vilinässä. Mutta minä nostan periaatteesta nokkani taivasta kohden, tiedäthän, ja rohkaisen luontoni sodanjälkeisen amerikkalaisen nuorison, (niinhän meitä kai nimitetään) kaikkia kultaisia lempilauseita käyttäen: "Keep smiling!" "Go on!" "Go ahead!" j.n.e. Ja siitä on aivan suurenmoinen apu. En yksinkertaisesti tulisi toimeen elämän ohdakkeisella polulla ilman noiden lauseparsien apua. Luotan niihin. Ovathan ne tuhansien kokemusten ydin. Vaikkapa vain niinkin yksinkertainen huudahdus kuin "Yritä uudelleen!" Ja se vaikuttaa määrätyssä tapauksessa kuin rautainen liivi.
Kaikkein ensimmäiseksi kunnioitimme suurliikkeitä käynnillämme.
Olimme päättäneet esiintyä tottuneesti ja ryntäsimme keskelle myymäläpöytiä, hyllyjä ja lasikaappeja, mutta jo yksin katossa pyörivä ilmanvaihtolaite sai Laurensen pysähtymään kysyäkseen, oliko se pieni lentokone. Ja loistava silkkikangasvuori teki lopun minusta, joka olin pitänyt naisellista koreilunhaluani koko talven nälkälakossa. Mutta myymälän palveluskunta ei ilmeisestikään ymmärtänyt maalaista viattomuutta. Meidän vähitellen hiljentyvä vauhtimme herätti heidän huomiotaan. Ja sitten kun seisoimme erään pöydän luona kauppaa tehden ja Laurense nipisteli kankaita tuttavallisesti, niinkuin hän oli tottunut nipistelemään maakauppiaan pellavaa, satiinia ja perkalia, käsittivät he hänet aivan väärin. He eivät ymmärtäneet lainkaan, että se oli vain maalaisuutta.
Yht'äkkiä eräs myyjätär sanoi Laurenselle vihaisesti: – Mitä neidillä on takkinne alla? Näyttäkääpäs!
Laurense tuijotti häneen mitään käsittämättä, ja samoin tein minäkin, kunnes samassa huomasin, mitä hän tarkoitti.
– Avatkaa takki! myyjätär komensi voittajan ilmein.
Laurense totteli häntä koneellisesti. Eihän siellä ollut mitään muuta nähtävää kuin Laurensen oma ruho, joka uhoili hänen sinisen hameensa ja punavalkoisen puseronsa alta.
– Jaha! sanoi nainen lyhyesti punastuen lievästi. Sitten hän alkoi ilman muuta kääriä kankaita kokoon.
Mutta nyt minun taisteluhaluni heräsi, joka muuten verraten helposti herääkin. Täytyihän olla jokin määrä meihin rehellisiin maalaisiinkin kohdistetulla hävyttömyydellä. – Eikö teistä anteeksipyyntö olisi paikallaan, sanoin katsoen häneen kylmästi ja lisäsin rohkeasti varmaankin jostakin filmeistä tai romaaneista oppimani: – Saanko puhutella johtajaa? – Herra tiesi, mitä olisin sanonut johtajalle, jos hän olisi tullut siihen, mutta jotakinhan täytyy uskoa hetkeninnoituksenkin valtaan. Onneksi ei tilanne kuitenkaan kärjistynyt niin pitkälle. Myyjätär punastui kovasti ja hämmentyi ja alkoi änkyttää, eikä kestänyt kauaakaan, ennenkuin minä aivan sulin. Laurensen laita oli hullummin. Hän käsitti nyt vasta, mikä verinen vääryys häntä oli kohdannut. Hän lähti puodista kiukusta puhisten.
Nyt huomaan, että vaikka kuinka vääntelisin asioita, tulee tästä kirjeestä pelkkä loukatun viattomuuden ylistyslaulu. Ihmettelen todellakin, kumpi mahtaa olla suurempi tässä maailmassa: maailman pahuus vai ihmisten epäileväisyys? On aivan uskomatonta, mihin sitä saattaa joutua, kun on yksin maailmalla, kaukana kodista ja vanhemmista. Tämän tunnustuksen aion antaa Aleksandra-tädille syntymäpäivälahjaksi yhdessä kananmunapeitteen kanssa.
Saimme kuitenkin kaikki tarpeelliset ostoksemme tehdyiksi. Sana "tarpeelliset" ei ehkä ole aivan oikea sellaisista esineistä kuin georgettehame, suuri, kirjavakivinen helminauha, punainen hattu, joka oikeastaan ei ole mikään hattu, vaan ainoastaan pieni liuska päälaella, – se on hienoa näes, – sekä kirkkaanpunainen takki, joka nähtävästi kelpaa kaikkeen muuhun tarkoitukseen, paitsi sen alkuperäiseen: lämmitykseksi. Laurense ei hyväksynyt mitään muuta kuin hameen, sentähden en olekaan oikein varma siitä, onko se "chic". Mutta takissani ja hatussani voin esiintyä vaikka missä suurkaupunginromaanissa ja istuutua tavanmukaiseen hotellinpuutarhaan pilaamatta osaani. Toivon, että olet saanut edes heikon aavistuksen siitä, minkälainen pukuni on.
Mutta älä kysy, paljonko rahaa minulla oli jäljellä tuon puodeissa käytetyn aamupäivän jälkeen. Et saa kuitenkaan vastausta. On todella kiusallista, että ihmisellä on omatunto. Voitko kuvitella, että minulla oli paha omatunto, kun ajattelin, että olin tuhlannut rahat, jotka rehellisesti olin ansainnut. Ellen erehdy, oli se niinsanottu sisäinen ääni, joka puhui lämpimästä villatakista ja kunnollisista matalakorkoisista kävelykengistä. Se kai tiesi säästäväisyyttä ja muuta senkaltaista. Mutta sieltä saattaa odottaa vaikka mitä, sen olen jo monesti huomannut. Mutta sitä en tunnusta tädille, se saattaisi tehdä liian syvän vaikutuksen vanhahkoon naisihmiseen.
Laurense ei hyväksynyt minun kauppojani enkä minä hänen. Yritin turhaan pelastaa häntä taivaansinisestä silkkijumperista. Mutta minä en pannut punnustani vaakakuppiin, kun oli ratkaistava päivän polttavin kysymys, oliko hänen säilytettävä pieni punakeltainen saparonsa, koska tukka on naisen kaunein koriste, vai oliko hänen uhrattava se, jolloin menestys ehkä olisi yhtä suuri kuin Olgankin.
Oi kampaamo, oi aikamme symboli! Siinä sinulle alku runoon nykyajan Eevasta.
Siellä vallitseva lämmin ansari-ilma on sille kuvaavaa. Kampaamoahan voi pitää melkein naisellisen kukoistuksen ansarina. Kampaamon ilmakehän kokoomushan on juuri ruumiillinen, ajallinen ja naisellinen. Nykyään ei pidä enää puhua torista ja kyläkaivosta naisellisen seurustelun välikeinoina. Ei kaivo, vaan kampaamon tuoli olkoon nyt sen vertauskuvana!
Istuudu naiskampaamon yhteen osastoon ja saat kaikista muista varmasti kuulla vaikka mitä: rasvaisista hiuksista, hilseestä, rouva Olsenin krapukesteistä, Hansenin avioerosta tai viimeisestä Chat Noir-revyystä. Jos minä olisin sanomalehtipakinoitsija ja minulta puuttuisi pakinanaihe, niin ei tarvitsisi muuta kuin mennä shinglauttamaan tai "permanenttaamaan", kyllä aiheita tulisi tuiskuna kaikkien väliverhojen yli. Mutta jos naisten taso arvosteltaisiin kampaamojuorujen mukaan – silloin – niin, silloin olisi yhtä hyvä mennä kotiin nukkumaan. Sillä kampaamon komeroissa olemme kaikki yhtäläisiä.
Kun tällä kertaa istuin pihdit korvillani, jouduin kuulemaan joukon järkyttäviä "nachspiel"-juttuja. Ne tulivat kuivaushuoneesta. Oikeanpuoleisessa osastossa puhuttiin vanhuudenoireista, kaksoisleuoista ja paksuista sääristä, ja vasemmalla rohkaistiin Laurensea parhaan mukaan. – No, nyt me teemme teistä hurmaavan, neiti, suloinen naisääni vakuutti. – Ette voi aavistaakaan, kuinka hieno teistä tulee. Kaikki nuorentuvat kymmenen vuotta, kun tukka leikataan. – Pysyyköhän se muodissa vastakin? – Varmasti. Ja mitä säästämistä näissä tupsuissa on? – Tekeekö se kaljuksi? – Kaikkea sitä kuuleekin! Kysytte, olenko lukenut, että siitä saisi parran? Tyhmiä ryövärijuttuja! Minä uskon, että teistä tulee hur-maa-va. Teillä on juuri oikea päänmuoto, neiti, kaunis niskaviiva. Sulhasenne ihastuu pahanpäiväisesti. Eikö teillä muka ole sulhasta? Älkää puhuko pötyä, neiti! No niin, minä alan siis. Hakkaako teidän sydämenne? Mutta hyvä ystävä! Katsokaa näitä haituvia. Mitä säästämistä niissä on? Niin no, tietysti nekin ovat hyvät, enhän minä sitä tarkoittanut. Ettekö tahdokaan? Ei, emme pakota ketään. Mutta teistä tulisi niin hurjan tyylikäs. On melkein sääli niskaviivaa. Mutta tehdään, niinkuin itse haluatte. Eihän kannata riistää teidän yöuntanne –
Niin se siis tapahtui. Kaikissa muissa osastoissa oltiin vaiti. Kaikki tunsivat, että siellä näyteltiin pieni draama, jonka loppu oli jännittävä. Laurensen sydän hakkasi vielä kauan jälkeenpäin, ja hän oli hyvin loukkaantunut siitä, että kampaajatar oli sanonut hänen hiuksiaan haituviksi.
Deichmanin kirjaston ulkopuolella tapasimme Frigårdin. Hän oli viettänyt siellä koko aamupäivän, sillä välin kun me vain harrastimme turhamaisia asioita. Hänen tarmokas leukansa ei kyllä petä. En lainkaan ihmettelisi, jos siitä miehestä vielä tulee jotakin.
Minä rohkaisin itseni ja kerroin tuhlanneeni kaikki rahani. Hän vastasi kylmästi, että minun oli parasta koettaa kaapata itselleni miljonääri. Ikäänkuin minä en voisi käyttää omia rahojani mieleni mukaan! Enkä minä sitäpaitsi ole aikonut kaapata ketään. Minun pitäisi oikeastaan olla vihainen hänelle. Mutta, niinkuin jo usein olen sanonut, on ainoa vikani, että olen aivan liian hyvänahkainen.
Älä suinkaan luule, että äskenmainitsemani tapauksen johdosta möin mustan pukuni Tuttille vähittäismaksulla. Tulin vain ajatelleeksi, etten toistaiseksi kuitenkaan tarvitsisi harsonohutta, avokaulaista juhlapukua, ja ensivuoteen mennessä on kai muoti jo aivan muuttunut.
Iltapäivällä olin Tuttin ja Sofien kanssa. Heidän mukanaan oli koko joukko ystäviä, m.m. eräs lakitieteen ylioppilas, joka oli saanut käsiinsä muutamia tuomiolomakkeita, jotka hän oli täyttänyt meidän nimiimme. Minäkin sain näin kuuluvan: "Helga Breder maksakoon sakkoa 15 kruunua juopumuksesta ja metelöimisestä julkisella paikalla". Mitä sinä arvelet? Ajattelin lähettää sen kotiin aprillina, mutta olen muuttanut mieltä. Ajattelen, että pila on vähän liian karkeaa.
Ne olivat aika iloista seuraa, mutta minähän olin ikäänkuin sivullinen siinä, ja silloinhan sitä helposti alkaa arvostella liiaksi asioita. Olisitpa vain nähnyt, miten kevyeltä kannalta ne mammanpojat ottivat asiat! Heidän mielestään varmaankin rahan ja tavaran yltäkylläisyys oli heidän etuoikeutensa. Ja sitten he olivat niin hirmuisen ylpeitä urotöistään, heidän mielestään kai jokainen valvottu yö oli todellinen sankariteko. Lähemmin heihin tutustuttuani kai olisin katsellut heitä hiukan toisin silmin, mutta toistaiseksi istuin vain ja ajattelin Hans Frigårdia, joka paloi halusta saada lukea ja opiskella, sillä välin kun hänen aikansa kului jokapäiväisen leivän hankkimiseen. Alan yhä paremmin ymmärtää, mistä johtuu, että hän on niin jäykkä ja luoksepääsemätön.
Tiedätkö, että Tuttin ja Sofien mielestä minä olin muuttunut "siellä erämaassa", kuten he sitä nimittivät.
– Et kai sinä vain ala tulla järkeväksi? he sanoivat.
– Sehän vasta olisi jotakin! Minua alkoi peloittaa. Se olisi todellakin kaunista. Et kai sinä ole huomannut mitään sellaisia oireita?
Kaupunkimatkan päätökseksi käväisin pikipäin sedän ja tädin luona, jotka muuten eivät yhtyneet äskenmainittuun pelkooni. Sopimuksemme mukaan tapasimme illalla auton, ja niin sitä huristettiin taas takaisin maalle. Sekä Laurense että minä olimme onnellisia päästessämme taas "kotiin", mikä puheliaan ja hyväntuulisen tilanomistajan mielestä näytti olevan kovin hyvä. Meillä oli oikein hauskaa kotimatkalla. Me haukottelimme, ja jalkojamme pakotti; tietysti Frigård muodosti poikkeuksen, sillä hän ei koskaan haukottele, ja vaikka hänen jalkojaan särkisikin, ei hän sitä kuitenkaan kerro. Me ikäänkuin kuuluimme yhteen, me tarvitsimme toinen toistamme, me annoimme anteeksi vieraalle, kylmälle kaupungille, ja jossakin suuren, humisevan puiston keskellä oli lämmin ja valaistu talo, joka odotti meitä. Mutta se, miten siellä sitten hajaannuimme, kuka ullakolle, kuka ulkorakennukseen ja kuka koko taloon ylipäänsä, se ei merkinnyt sillä hetkellä mitään.
– Kyllä minä en ainakaan yhteen vuoteen nyt lähde kaupunkiin, – Laurense selitti, kun hän vihdoinkin istui oman sänkynsä laidalla ja hänen väsyneet jalkansa saivat taas nauttia vapaudesta lämpimässä vesivadissa. – Se mamselli kun sanoi minun hiuksiani haiveniksi!
Mutta seuraavana päivänä olivat matkan vaivat jo niin kaukana, että hän keittiössä jo kehui kaupunkimatkaa kylläkin juhlalliseksi. Kun näytimme kaikki komeutemme, Ole katsoi velvollisuudekseen olla vitsikäs. – Älä kulje liian nopeasti tuossa punaisessa takissa, hän sanoi minulle, – muuten luulevat sinua paloautoksi. Sinipuseroisesta Laurensesta hän huomautti, että, hm, – että maasto, hm, oli verraten kumpuilevaa. Laurense tuli tulipunaiseksi kiukusta, ja Olga sai leivänpalan kurkkuunsa, niin että häntä täytyi koputtaa selkään.
Nyt on pääsiäinen ovella, ja se askarruttaa mieliä. Huomenna ja sitä seuraavina päivinä on kevätsiivous. Eihän joka päivä voi samalla tavalla herkutella. Minun osalleni lankeavat kaikki talon ikkunat. Sitä kai pidetään karanneelle sirkustytölle sopivana hommana.
Täti ja isä tahtoisivat minut jo kotiin, mutta vuosihan ei ole vielä ummessa. Nyt alkaa juuri vähitellen kaikkein ihanin aika täällä. Kevät ja sensellainen. Ja varsinkin se sensellainen.
Ei, nyt minun täytyy kiireesti lopettaa tämä kirje tai oikeammin tämä kuukausiraportti, muuten postimerkkisumma nousee yli minun varojeni. Sen, etten ole vähään aikaan kuullut sinusta mitään, tulkitsen parhain päin. Elän kuitenkin toivossa, että muistat minua pian muutamalla rivillä.
Voios parhaiten.
Helgasi.
* * * * *
Vingerissä, huhtikuun 24. päivänä 1930.
Kahdeksas raportti.Rakas Grete, onnenpoika!
Täällä minä olen sinua surkutellut. Olen ajatellut: Grete paran pitää olla siellä kaukana pohjoisessa! Radiossahan kerrotaan, että siellä on vielä niin kylmää ja surkeata, kun meillä täällä etelässä on jo mitä ihanin kevät. Ja sinä oletkin Pariisissa, PARIISISSA! Niin sitä toisia onnistaa!
Minkälaisiin ihmisiin sinä oikein olet joutunut? He eivät voi olla aivan tavallisia. Mies ei voi matkustaa ilman vaimoaan, vaimo ei ilman lapsiaan eivätkä lapset ilman kotiopettajaansa! Varo vain, ettei teille kasva vielä siivetkin. Me olemme kyllä sentään täällä normaalisempia. Kun Lotten eräänä päivänä tarjoutui itse tekemään vuoteensa, olisi mieleni melkein tehnyt koettaa hänen valtimoansa.
– Ajatteles, Laurense, sanoin saatuani sinun kirjeesi, – minun ystävättäreni on Pariisissa!
Mutta Laurense ei vähästä hämmästy, kuten tiedät.
– Onko siellä nyt sitten niin erikoista? hän sanoi pidättyvästi.
– Onhan toki, Laurense, vastasin varmasti, – kyllä siellä on erikoista.
"Erikoista" on Laurensen lempisana, ellen ole sitä jo ennen kertonut.
Mutta missä Eiffeltorni viipyy? Odotan sitä! Jos kerran olet Pariisissa etkä sieltä lähetä kaikille tuttavillesi ja ystävillesi Eiffeltornia, niin olet varmasti suurempi ihme kuin itse aavistatkaan. Ja jollet sinä, kun palaat sieltä kotiin, maalaa huuliasi etkä puhu siitä Pariisin ihmeellisestä juovuttavasta ilmasta, silloin olet todellakin ilmiö. Ainoa laatuasi.
Mutta ei meidän vanha rakas Norjammekaan ole hullumpi tähän aikaan vuodesta. Juuri nyt on pelloilla tuo tuore kosteanruskea hohteensa, johon jokaisella pikkutytöllä liittyy sellaisia mielikuvia kuin "ruudunhyppääminen" ja nappipeli. Usko tai ole uskomatta, mutta muutama päivä sitten aivan paloin halusta saada hypätä "ruutua", ja kun Lillan ja Alex olivat täällä pääsiäistä viettämässä, oli minulla hyvä aihe siihen. Mutta olin sittenkin jo liian vanha siihen. Virhehypyt eivät enää niin surettaneet eikä voitto tuottanut entistä iloa, niin että ne olisivat tehneet leikin jännittäväksi, ja pian, hyvin pian siirryinkin katselijain joukkoon.
Tänä vuonna on kevät aikainen. Spirea-aita on jo aivan vihreä puutarhassa, ja kevätesikot ja krookukset ovat jo täydessä kukassa. Puutarhassa on kaksi miestä koko ajan työssä, ja iltaisin auttavat kaikki, sikäli kuin ehtivät ja haluavat, haravoimisessa, risujen polttamisessa ja kukkapenkkien kääntämisessä. Se on hirmuisen hauskaa. Ihminen tuntee itsensä terveeksi ja voimakkaaksi kuin alkuajan nainen penkoessaan maata.
Rouva Bech kuljeskelee yllään tuulitakki ja hartioillaan punainen tattarihuivi ja seuraa työtä hymyhuulin. Mistä johtuneekin, mutta hän on viime aikoina alkanut karttaa huulipuikkoa ja ihomaalia, ja kuorittuaan iholtaan pois pari kerrosta hän on tullut inhimillisemmäksi.
Tilanomistajaa, joka on paljon vanhempi rouvaansa, on kihti kovasti kiusannut. Hän tyytyy sentähden vain noukkimaan kiven sieltä, kuivettuneen lehden täältä, mutta on kuitenkin onnellisen varma siitä, että ellei hän ole mukana, ei töistä tule mitään. Hän onkin hyvin herttainen. Eilen hän viittasi minut salaperäisen näköisenä luokseen ja opasti alas puistoon, halki pensaitten ja näreiden. Kuljin varpaillani jännityksestä ja luulin löytäväni vähintään kuolleen miehen jostakin kätköstä. Ja sitten ei siellä ollutkaan mitään, – vain pieni ruohottunut orjantappurapensaikko. Mutta hän uskoi minulle, että siellä kypsyivät aina ensimmäiset mansikat. Ja minä ymmärsin kyllä antaa arvoa sille luottamukselle. Emmehän me ole suotta olleet pikkutyttöjä ja kateellisina vartioineet ensimmäisiä tuoksuorvokkeja, kieloja ja parhaita lehdokkipaikkoja, noita ihmeellisiä kukkia, jotka ovat niin vaatimattoman näköisiä päivällä, mutta jotka yöllä täyttävät ilman juovuttavalla tuoksullaan.
Niin, luulen kyllä voivani yhtyä Laurensen todistukseen, että hän on "hyvä poika", vaikkakin se "hyvä poika" on hyvin oikullinen. Välistä hän on tulenarka kuin ruuti, ja jos silloin tekee jotakin, mikä ei häntä miellytä, mikä muuten tapahtuu säännöllisesti jo pelkästä jännityksestä, hän räjähtää. Silloin sinkoaa haukkumasanoja kaikkiin suuntiin kuin tykinkuulia ikään, ja sellaisina hetkinä saattaa hänen oma arvonsakin helposti mennä saman tien. Mutta toisinaan hän on taas lauhkea kuin lammas, eikä hän silloin tiedä, miten hän parhaiten voisi osoittaa ystävällisyyttään. Hän kaivaa taskuistaan karamellipusseja ja suklaalevyjä ja muita pikku herkkuja.
Välistä, kun hänen pitäisi olla oikein kohtelias, hän on niin herttaisen hullunkurinen. Tuntuu siltä kuin hänen päähänsä joskus pälkähtäisi, että maailmanmiehen velvollisuuksiin kuuluu myös sisäkön hakkailu. Ja sitten hän lausuu joukon kohteliaisuuksia, jotka ovat kahdeksanneltatoista vuosisadalta peräisin, ja niin hullunkurisia, ettei kukaan voi vakavissaan niitä kuunnella.
Astrid oli tavallaan oikeassa sanoessaan eräänä päivänä, kun he vaihtoivat arkihuoneen vanhan keinutuolin uudenaikaiseen nikkeliputkituoliin: – Isä, sinä olet nyt ainoa vanhanaikainen huonekalu tässä talossa. Rouva Bech nauroi makeasti sutkaukselle osoittaen sillä olevansa aivan aikansa tasolla, sillä vanhanaikainen äiti olisi kai sellaisessa tilanteessa sanonut: – Muistapas, että puhut isällesi?
Bech, joka oli suopealla tuulella, nieli tuon kaikkea muuta kuin kunnioittavan arvostelun jokseenkin rauhallisesti ja sanoi: – Parasta taitaa sitten olla, että vaihdatte minutkin. Hänen sanoissaan piili kyllä syvempikin tarkoitus, ja rouva Bech lensi tummanpunaiseksi aina avokaulaisen puseronsa rinnusta myöten. Mikä kumma siinä on, että keski-ikäisen naisen punastuminen ei ole lainkaan viehättävää, se tuntuu vain paljastavan huonon omantunnon. Täällä on varmasti tapahtunut jotakin tänä talvena, mutta en tiedä oikein, mitä. Enhän olekaan avaimenreikäsisäkkö.
Luulen, että näyttelijä Stein oli panna rouvan pään pyörälle. Minusta sananparren "nuori ja ajattelematon" pitäisi kuulua "vanha ja ajattelematon", sillä katsellessani tuttavapiiriäni olen huomannut, että nelikymmenvuotiaat siellä tekevät enimmät tyhmyydet. He alkavat silloin yht'äkkiä pelätä jäävänsä jotakin vaille elämässä, ja he koettavat sentähden kaapata itselleen kaiken mahdollisen siitä.
Mitä Steiniin tulee, oli hänen päänsä nähtävästi mennyt pyörälle rouva Bechin suurista rikkauksista. Mutta nyt on koko juttu jo ollutta ja mennyttä. Stein on matkustanut pois, ja rouva Bech on pannut pois aseet: huulipuikon j.n.e. Mutta koetapa elää talossa, missä on kymmenen räjähdysvalmista Bechiä ja ylenhienostunut nukkemainen näyttelijä! Ihmeellisintä on, että yksityiselämässään naurettava Stein eittämättä on suuri näyttelijä. On vaikeata käsittää, että niin suuri taiteilija saattaa olla niin pieni ihminen. Mutta jättäkäämme, Gretchen, se arvoitus suurten ajattelijain ratkaistavaksi!
Se siitä. Juoruaminen on kuin makeiset. Ne ovat hyviä juuri niitä maistellessa, mutta niistä jää karvas maku suuhun. Siltä minusta on tuntunut joka kerta kun Laurense, Olga ja minä olemme syventyneet arvailemaan tämän asian ongelmoita, – ja – jotta en tekeytyisi paremmaksi todellisuutta, täytyy minun tunnustaa, että se on tapahtunut kutakuinkin usein.
Vieläkin keväästä! Tiedätkö, että tilanomistaja Bech sanoo: "Jokainen ihminen elää monta kevättä, mutta vain yhden KEVÄÄN".
Olisi hauska tietää, onko tämä minun KEVÄÄNI, suurin kirjaimin kirjoitettuna. En ole milloinkaan nähnyt niin kaunista kevättä, en milloinkaan niin nauttinut luonnosta kuin tänä vuonna. Minun on aivan vaikeata mennä illalla nukkumaan. Aika kuluu muutenkin aivan lentämällä, ja sitten pitäisi vielä nukkua se pois! Se on valon ansiota, tämän ihanan pohjolan kesäisen valon. Nyt on toisten kansojen vuoro katsella maapalloa. Heillä on nyt hyvä syy osoittaa pitkää lapasta ylhäällä pohjoisnavan liepeillä ja sanoa: "Eijaa! Olisimmepa me nyt siellä!"
"Huhtikuu, huhtikuu, on kuin tyttöin naurusuu", sanotaan Laurensen runokirjassa, joka on minun vakinainen runolähteeni. Meillä on vaihdellen sadetta ja päivänpaistetta. Huhtikuun sade on syyssateeseen verrattuna ikäänkuin ystävällisempää, ja sitäpaitsihan se on "kultaa pelloille", niinkuin isä aina sanoo, kun valitan sateen vuoksi.
Mutta sisäköllä, jonka täytyy tehdä työtä kello 7:stä aamulla kello 1/2 9:ään illalla, ei ole samoja mahdollisuuksia koota elämyksiä kuin iloisen Pariisin matkailijalla, ehei! Mutta jotakinhan toki saattaa tapahtua. Nyt on esim. Diana saanut pentuja, ja ne ovat aivan hurmaavia. Vasikoita syntyy täällä yhtenään, mutta teurastaja korjaa ne sitä myöten kuin ne syntyvätkin. Pian lehmät lasketaan laitumelle, mutta kiinnostaneeko se tieto sinua!
Olen aika etevä puhemies. Täytyy vain pysyä lujana ja olla valmis uhrauksiinkin. Kaksi kertaa olen juossut Laurensen kanssa nuorisoseuran kokouksissa ja toivon, että nuoret vähitellen tulevat yksinään toimeen. Toukokuussa heillä on vuosijuhla. Jos sää on suotuisa, vietetään sitä ulkona, mutta sateen sattuessa sisällä "talossa", ja luulenpa, että vuosijuhla wieninleipineen, kahvineen, limonaateineen ja juhlatunnelmineen vaikuttaa edistävästi heidän nuoreen rakkauteensa. Laurense ompelee juhlaa varten uuden musliinihameen, jossa on keltaisia kukkia sinipunaisella pohjalla. Ompelijattaren nimi on Svingen, Olene Svingen. Hän on hyvin lujatahtoinen, ja hän taistelee pontevasti kaikkia nykyajan narrimaisuuksia vastaan. Hän on kai lakannut vastaanottamasta uusia vaikutelmia jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja kaikki, mikä on kotoisin sitä myöhemmältä ajalta, on pahasta. Kaikkeen, mitä ehdotan, hän sanoo: "Voinhan kyllä ommella sillä tavoin, mutta en voi mitenkään kuvitella sellaista mielessäni". Ja voi sitä, joka uskaltaa määrätä sellaisen mallin, mitä neiti Svingen ei voi kuvitella mielessään.
Onneksi on päivä tullut nyt kevätpuolella niin paljon pitemmäksi, että yön ja päivän välillä on pieni väliaika. Ja minä kuljen nyt mielelläni pitkin hämärtäviä, keväisiä polkuja miehen kanssa, joka osaa puhua vakavista asioista. Frigård, näet, on sellainen, että hänen kanssaan voi puhua kainostelematta vakavasti. Sillä väsyyhän sitä ottamaan asiat aina humoristiselta kannalta, ja silloin kuolemanvakavuus on lepoa. Ja sitten me puhumme asioista, emme henkilöistä, kuten naiset, kun he ovat yhdessä. Vakuutan sinulle, että Frigård tietää kaikki, tai sanokaamme melkein kaikki, ettei vain tuntuisi liioittelulta.
Kun hänet vain saa ensin heräämään, saattaa kävelyretki hänen kanssaan mitä ikävintä, sileätä maantietä pitkin tulla mitä hauskimmaksi retkeksi. Hän tuntee jokaisen kivilajin täällä, hän saattaa noukkia kiven sieltä, toisen täältä ja kertoa siitä paljon asioita. Metsän pieninkin eläjä saattaa hänen kertomuksessaan muuttua mielenkiintoiseksi olioksi, ja hän tuntee jokaisen linnun viserryksen. Hän tietää, mistä mikin tulee ja miksi se on sellainen kuin on. Hän tietää monenlaista hauskaa seudusta, jonka läpi kuljemme, joesta ja metsästä ja maaperästä, mitenkä se on tullut sellaiseksi ja mitä mahdollisuuksia se tarjoaa ihmiselle.
Miten paljon tiedänkään oltuani täällä talven! Tiedän, että joenrantaa kulkeva polku on nimeltään rakkaudenpolku ja että peltojen ympärillä olevat alastomat pensaat ovat kuin sinipunaista usvaa iltavalaistuksessa. Niin – ja sitten, että eräs naapurintytöistä saa lapsen. Sellaista minä tiedän. Hyi, meitä naisia! –
Mutta nämä meidän viattomat, pienet retkemme ovat jo tulleet yleiseksi juorujen aiheeksi. Minua kiusataan pitkin päivää. Vielä hullummaksi kävi se, kun Laurense huomasi, että varastin kermaa kaataakseni sen asianomaisen maitolasiin. Ymmärräthän, että olisin tehnyt aivan samoin, jos Andreas tai Ola lukisivat melkein koko yön tehtyään työtä koko päivän. Hän alkoi tulla niin kapeaksi kasvoistaan tässä keväällä, mutta nauroi vain, kun ehdotin, että hän joisi kalanmaksaöljyä. Miehet ovat ajattelemattomia sellaisissa asioissa, ja vaikka ehkä olenkin kehaissut heitä hiukan aikaisemmin tässä kirjeessä, en silti ole tarkoittanut, että he kykenisivät tulemaan yksin toimeen.
Ettei se raukka muuttuisi vain luuksi ja nahaksi, täytyi minun sekaantua asiaan. Sentähden kaadoin säännöllisesti kermaa hänen maitoonsa ja nauroin partaani, kun Frigård sanoi, että maito hänen mielestään oli viime aikoina tullut niin kummalliseksi, johon Laurense lehmien puolesta loukkaantuneena huomautti, ettei parempaa maitoa ole koko Norjan valtakunnassa. Mutta eräänä päivänä Laurense huomasi temppuni, ja silloin minä olin kiipelissä. Ei se mitään tee, vaikka he minua kiusaisivatkin, kunhan jättävät vain hänet rauhaan. Mutta en minäkään heitä säästä. Tunnen heidän heikkoutensa, ja elleivät he muuten asetu, pistän johonkin niistä. Se on kylläkin kaikkea muuta kuin hienoa, mutta toisinaan se on välttämätöntä tässä pahassa maailmassa.
Lotten on kaikkein pahin. Hän osaa hyvin käyttää sanan asetta. Hän on salamannopea ja kekseliäs, ja täytyy olla hyvin kylmäverinen, ettei hän pääsisi yllättämään ja tekemään ihmistä naurunalaiseksi. Katsos, hän on älykäs. Ei kuitenkaan niin kovin viisas, että se haittaisi, jokseenkin niinkuin sinä ja minä. Hän lukee Schopenhaueria. Mutta milloin? Mieluimmin rautatiematkoilla tai yleensä silloin, kun hän on huomion esineenä. Ja miten hän lukee? Pystysuoraan, paitsi sukupuolikysymystä käsitteleviä lukuja. Miksi hän lukee Schopenhaueria? Voidakseen siteerata häntä sopivissa tilaisuuksissa.
Hän lukee myös sanomalehtiä. Lukee toki! Ensin henkilötiedot viidenneltä sivulta ja sitten kuolinilmoitukset kuudennelta. Sitten viimeisen sivun alakerran. Sitten hän kurkistaa seitsemännelle sivulle, olisiko siellä naimailmoituksia. Sitten luetaan toisen sivun pikkuartikkelit, ja lopuksi hän ottaa vauhtia ja lukee poliittiset sähkösanomat sikäli kuin jaksaa, mikä muuten on hyvin epäiltävää.
Nykyään hän on aina keittiössä, ja me mittelemme miekkojamme voittamatta kumpikaan lopullisesti. Hänen sydämensä on leikissä mukana, sillä hän pitää kovasti monsieur Frigårdista ja pitäisi vieläkin enemmän, ellei tämä olisi autonkuljettaja. Ja kaikki he liittoutuvat Helga parkaa vastaan. Toissapäivänä Frigård kyyditsi tilanomistaja Bechin rouvineen kaupunkiin. Kahden viimemainitun tuli jäädä sinne useaksi päiväksi, mutta Frigård aikoi palata takaisin illalla, ja me olimme sopineet, että menisin häntä vastaan. Mistä muut olivat saaneet siitä vihiä, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa, kun olin huoneessani illalla pukeutumassa punaiseen pukuuni, kuulin yht'äkkiä, että ovi väännettiin ulkoapäin lukkoon.
Supina ja etäiset, hillityt naurunpurskahdukset paljastivat selvästi tilanteen.
Pyydettyäni ja rukoiltuani turhaan heitä avaamaan oven aloin katsella toista ulospääsymahdollisuutta ja löysinkin sellaisen jokseenkin pian. Ei kai sitä turhaan ole istuttu elokuvissa! Kiersin nopeasti lakanan ikkunanpieleen ja sydän kurkussa – en kehu turhaan – laskeuduin niin alas kuin mahdollista ja hyppäsin alas Bechien makuuhuoneen edessä olevalle parvekkeelle. Mutta sen ovipa oli lukossa, ja sitä en ollut ottanut huomioon. Minun täytyi sentähden kiivetä kaiteen yli ja laskeutua edelleen pitkin pääkuistin pylväitä alakertaan, ja se oli yhtä paha punaiselle takilleni kuin kuistin valkoisiksi maalatuille pylväille. Se oli sitäpaitsi vaarallistakin, enkä minä suosittele sitä tietä kenellekään, paitsi äärimmäisessä hädässä oleville. Mutta minä pääsin kuin pääsinkin alas ja nautin todellakin tilanteesta keittiöön tullessani, missä parhaillaan keskusteltiin siitä, oliko minut laskettava ulos vai eikö. Mikäli saatoin ymmärtää, oli Laurense alkanut sääliä minua, mutta kaikki toiset olisivat varmaan antaneet minun vielä istua arestissa.
– Mistä te puhutte täällä? kysyin niin välinpitämättömästi kuin mahdollista. – Menen vain vähän ulos kävelemään. Muistaessani, Laurense, vedä ylös lakana, joka riippuu ulos ikkunasta.
– Suuri Luoja! Lotten huudahti – alan todella uskoa, että olette ollut sirkuksessa.
– Ettekö sitä tiennyt, sanoin, – Donna Pepita Caligula Mazawattee-tea, tasapainotaiteilijatar, nuorallatanssijatar ja tulennielijä.
Parasta tuoda esiin omat loistavat repliikkinsä. Sitävastoin ei kannata kertoa, miten sitten kävi. Kuljin siis maantietä pitkin ja lopuksi tapasin auton – jossa istui rouva Bech! Hän käski pysähdyttää auton.
– Vai niin, Helga, olette ulkona tuulettumassa. Saitteko koko pyykin mankeloiduksi? Sehän oli hyvä. Tänä iltana onkin todella ihana ilma. Onnea matkalle!
Ja sitten auto lähti äänettömästi edelleen. Ja Hän istui siinä. Mutta meidän ajatuksemme eivät olleet kaikkein lempeimpiä sinä hetkenä.
Näet varmaan hengessäsi minut kotimatkalla. Oikein nolona ja suuri valkoinen tahra takissani, muistona kiipeämisestäni.
– Värjää koko takki tummansiniseksi, Laurense neuvoi. – Sitten ei se ole niin erikoinenkaan.
– Sinä itse olet erikoinen, sanoin. – Sinähän olit samassa juonessa minua telkeämässä. Minä en lähde kanssasi ensi nuorisoseurankokoukseen, ettäs tiedät!
Laurense parka! Hän nousi seuraavana päivänä kello 6, poisti tahran tärpätillä ja silitti koko takin. Olin aivan liikuttunut ja lupasin pyhästi, että Laurensesta tulisi rouva Opstad vielä ennen vuoden loppua. – Senkin hupsu! Laurense nauroi.
Ensi kuussa pääsen häihin. Olga ja Ola vihkaistaan silloin. Konsuli Bech on antanut järjestää heille pienen asunnon ulkorakennukseen tallimiehen asunnon päälle. Häät vietetään Olgan kotona Brusethissa.
Olga ompelee ahkerasti kaikenlaista: suuria punaisia ruusuja keltaiselle pellavakankaalle ja valkoisia joutsenia vihreälle veralle. – "Hohhoh", sanon ollakseni hänelle oikein mieliksi, "kunpa sitä olisikin jo niin pitkällä!" Silloin Olga nauttii siitä, että on siepannut Olen aivan meidän nenämme edestä, ja hän nauraa niin, että saa henkitorveensa ilmaa muun puutteessa. Hänen kotonaan Brusethissa tosin arvelevat, että kyllä hänen olisi pitänyt saada oikein talollisenpoika, mutta voihan Olekin saada talon, ennenkuin kukaan aavistaakaan.
Lotten kutsuu juuri minua kysyäkseen, haluanko tulla hänen kanssaan kauppapuotiin. Mikä kunnia! Minun täytyy rientää.
Mutta tämän tekeleen haluan mukaani, hyvästi siis ja kiitos vain tästä kerrasta.
Hei vain!
Helgasi.
* * * * *
Vingerin kartanossa, toukok. 13. p. 1930.
Yhdeksäs raportti.Rakas Grete!
Kello on 6 aamulla. Olet varmaankin hämmästynyt? Terve olen, ihka terve. Ja aivan normaali myöskin. Mutta olen niin virkku ja elämänhaluinen, ja minun täytyy saada johonkin purkaa tarmoni. Ei silti, että tässä mitään vaaraa olisi. Tunnin kuluttua alan jokapäiväisen sotaretkeni sankoineni, riepuineni, harjoineni, kiilloitusharjoineni ja pesuvälineineni.
Mutta mikä minussa olisi hiukan treenauksen tarpeessa, on aivokoppani. Sanot ehkä jo huomanneesikin sen. Voi onnetonta! Itse voi vielä tunnustaa virheensä, se vain kaunistaa, mutta toisten on joka tapauksessa pantava vastaan. Kynäni luistaa mitä eloisimman säestyksen tukemana. Tilanomistaja kuorsaa alapuolellani, niinkuin vain vanhemmanpuoleinen lihavahko herra saattaa kuorsata, ja tasainen tahti osoittaa, että hän aikoo vielä hyvän aikaa jatkaa sitä. Huoneen toisessa päässä nukkuu Laurense äännähdellen mitä hullunkurisimmin unissaan. Uloshengittäessään hän panee suunsa torvelle ja puhaltaa kuin valas. Ja ikkunan edessä, suuressa vaahterassa, joka nuokkuu loistavain kullankeltaisten kukkiensa painosta, on oikea pikkulintujen orkesteri. He esittävät parhaillaan varmaankin "Hymni auringonnousulle" nimistä kappaletta, ja heidän metallinkirkkaissa liverryksissään kaikuu haltioitunut riemu.
Mutta unohdanhan kiittää sinua pitkästä, hauskasta kirjeestäsi, jota lukiessani aivan eläydyin Pariisin elämään. Luin sen paikoitellen ääneen kollegalleni Laurenselle. Hän kiinnitti eniten huomionsa siihen, että siellä saa niin vähän perunoita aterialla, ja hän lausui syvimmän myötätuntonsa sen johdosta. Mutta samalla hänellä oli mieluinen tilaisuus riemuita.
– Ei, kyllä on viisainta pysyä vain täällä, eikö olekin? Se oli hänen johtopäätöksensä, ja olisitpa vain nähnyt hänen tyytyväisen ilmeensä hänen näin sanoessaan. Se oli näkemisen arvoinen.
Sitten viime kirjeeni on Olgasta tullut rouva Ole Sandbacken.
Sen johdosta oli tietysti suuria juhlallisuuksia. Olga oli kaunis morsian valkoisessa, kiiltävässä silkkipuvussaan, joka oli neiti Svingenin työtä. Olga olisi ensin halunnut sen lyhyeksi edestä ja pitkäksi takaa ollakseen oikein muodikas, mutta sitä Olene Svingen ei "voinut kuvitella mielessään", mikä kai tässä tapauksessa olikin parasta. Olene sai tahtonsa täytetyksi, ja hameesta tuli "hienosti tehty", kuten hän itse sanoo. Se oli kauttaaltaan täynnä ryppyjä ja pitsejä. Myrttikruunu oli Olenen kukkaruukuista.
Olene pitää kirjaa siitä, montako morsianta hän on kruunannut myrteillä. – Ensi kerralla se on jo kolmaskymmenes, hän uskoi meille suu täynnä nuppineuloja. Minä nykäisin Laurensea kovaa ja merkitsevästi, ja hän lensi tulipunaiseksi.
Ole ei tosin ollut uudessa mustassa puvussaan niin vapaa kuin tavallisesti, mutta huomioonottaen, että hän oli sulhanen, hän suhtautui tilanteeseen aika luonnollisesti ja rauhallisesti. Hänellä oli napinlävessään suuri myrttiluuta, melkein kokonainen myrtti, kuten minusta näytti. Se oli hyvin kaunista. Laurensella oli suurikukkainen keltaisen ja sinipunervan kirjava leninkinsä. Se oli ylhäältä kireä kuin makkarannahka ja repesi yhtenään saumoista. Ensi kerran se tapahtui kirkossa, kun Laurense joutui ankaran liikutuksen valtaan ja sai itkukohtauksen, sitten ruokapöydässä, kun hän nauroi naapurinsa sukkeluuksille, ja sitten kun hän liehui tanssin pyörteissä opettaja Opstadin käsivarsilla. Ainakin puolet ajasta meni eräässä pienessä takahuoneessa istumiseen ja Laurensen parsimiseen.
Lotten ja Astrid Bech olivat myös häävieraina ja heidän kanssaan oli taidemaalari Ytter, joka oli aivan sattumalta joutunut matkaan. Häät ovat aina häät, vaikka nämä eivät olleetkaan kunnolliset maalaishäät eivätkä silti kaupunkilaishäätkään, vaan mitä parhain sekoitus kumpaakin. Puvut olivat hyvin erilaisia. Siellä näki sekä hännystakkeja ja silkkipyttyjä että sarkatakkeja ja toisaalla sekä kahisevia tanssiaispukuja että yksinkertaisia puseroja ja hameita. Kunniavieraana oli eräs Amerikan norjalainen. On kai turhaa mainita, että Opstadin yllä oli pitkätakki, hänen kasvonsa loistivat puhtautta, ja suu oli parhaassa askeetinhymyssä. Andreaksella oli sheviottipukunsa, ja hän tunsi olevansa aivan suurenmoinen. Mutta eihän mies jaksa kauneutensa tähden kauan kärsiä, ja niinpä hän päivällisen jälkeen riisui takkinsa ja kuljeskeli sitten vapaasti ja luonnollisesti paitahihasillaan.
Mutta useat vanhat talonpojat ja heidän vaimonsa olivat todella tyylikkäitä. Ytter istui väsymättä piirustuskirja polvellaan pöydän alla. Hän oli erikoisen ihastunut Övre Rudin vaimoon, joka istui säletuolilla yllään musta silkkihame, taustanaan keltainen seinä. Hän oli laiha, jäntevä ja suoraselkäinen kuin viivotin ja samalla kertaa sekä naiivi että hallitseva. – Ytter lupasi pyhästi, että hän vielä riippuisi Kansallisgallerian seinällä. Saadaanpa nähdä.
Totta tosiaan vietettiin kerrankin kelvolliset häät!
Olgan äitipuoli uskoi minulle tullessamme, että he olivat ostaneet lihaakin jo seitsemälläkymmenellä kruunulla, ja muunhan voit jo itse kuvitella. Ikävä vain, että pöytään käytäessä eksyin seuralaisestani, ja minun teki oikein pahaa katsella aterian aikana, kuinka hauskaa Astridilla, Lottenilla, Ytterillä ja Frigårdilla oli pöydänpäässä.
Mutta pari hyvin puhuvaa katsetta auttoi minua kestämään pahimman, ja sitäpaitsi sain minäkin kaksi aika mielenkiintoista naapuria. Toinen oli Amerikan norjalainen, jonka hartiat olivat vähintään pari metriä leveät, olipa niissä sitten vanua tai alkuperäistä tavaraa. Hän tervehti kaikkia vanhoja tuttuja huudahtaen: – 'Terveeks'! Voi, kuinka olette kasvanut! – vanhojakin ihmisiä, jotka olivat olleet täysi-ikäisiä jo ennenkuin hän oli itse syntynytkään. Toisella puolellani oli nuori juoksupoika, jolla oli sininen takki ja oxfordilaiset housut. Hän oli ollut vuoden kaupungissa eikä voinut käsittää, kuinka minä saatoin kestää täällä näin kaukana kaikesta sivistyksestä. Tällä paikkakunnalla sai elää aivan liian ahtaissa oloissa, hän arveli. – Tulkaa, neiti, kaupunkiin, niin menemme Möllenille jonakin iltana, hän sanoi suojelevasti.
Oliko siellä puhujia? Aivan kylliksi. Ola korosti puheessaan sitä mahdollisuutta, että semmoinenkin, jolla ei ole taloa, voi sen saada, niin pontevasti, että jokaisen piti ymmärtää, että hänellä oli rahoja pankissa ja ettei Olga ollut tehnyt niinkään tyhmää valintaa. Myös joukko seuraavia puhujia tähdensi samaa seikkaa, että se, jolla ei ollut taloa, saattoi sellaisen saada, niin että se ajatus oli selvästi tehnyt hyvän vaikutuksen.
Vieressäni istuva amerikkalainen puhui vanhalle Norja-äidille, paikka paikoin itkunsekaisella äänellä. Hän alkoi puheensa varoittamalla nuorisoa lähtemästä sinne "over there"-maahan, – mikä oli jokseenkin turhaa nyt, kun "over there" on kutakuinkin suljettu. Weil, täällä kotona luultiin, että Junaitenin kadut olivat kultataalareilla kivetyt ja että paistetut varpuset lensivät siellä suoraan suuhun. Mutta hän voi kertoa, ettei asianlaita ollut lainkaan sellainen, sillä sen hän oli itse kokenut, ja hän tunsi useita muitakin, jotka olivat kokeneet samaa ja jotka voivat todistaa, ettei hän valehdellut. Tässä hän melkein kiivastui, aivankuin joku olisi jo syyttänyt häntä valheesta. Onneksi hän kuitenkin rauhoittui ja alkoi puhua runollisesti kalvavasta kaipuusta ja keväisistä koivuista ja Norjan tytöistä, joilla oli kultakutrit ja kultainen sydän. Yllättävää oli, että hän lorun lopuksi sanoi säälivänsä jokaista, joka ei ollut käynyt U.S.A:ssa.
Parilta puhujalta menivät konseptit sekaisin, ja heidän täytyi istuutua jälleen. Sydämeni vuoti verta heidän puolestaan. Olgan isä, vanha harmaahapsinen ukko, ei voinut keksiä mitään muuta sanottavaa, kuin että Olga oli kiltti tyttö. – Sinä olet kiltti, Olga, sellainen sinä olet aina ollut. Kiltti ja hyvä, se on varma asia. Niin hirmuisen kiltti ja hyvä. Kiltti sinä olet, ja kiltti sinä olet aina ollut. Oikein kiltti tyttö. Ja luulen, että olet sellainen vastakin. Luulenpa tosiaan. Kiltti ja hyvä. Siitä olen aivan varma.
Sitten hän istuutui.
Sitten Astrid kilisti Frigårdin lasiin ja melkein työnsi hänet ylös tuolista, niin että hänen oli pakko sanoa pari sanaa. Astrid kerta kaikkiaan ei ymmärrä, että viaton leikinlasku ja säälimätön pila ovat kaksi eri asiaa. Mutta jos hänen tarkoituksensa oli saada Frigård hämilleen ja siten hankkia itselleen ja toisille hauska hetki, niin siinä hän varmasti erehtyi. Frigård nimittäin yllätti meidät pitämällä hirmuisen hauskan pienen puheen. Lähtökohdakseen hän otti vanhan sanantavan: "Hyvät piiat, tytöt kauniit – mistä pahat vaimot tulevat?" Hän oli vakuuttunut siitä, että kun Olga nyt meni naimisiin, ei se sanantapa enää pitänytkään paikkaansa. Puhe oli reipas ja vapaa. Saattoi selvästi huomata, että hän oli ollut elämässään muuallakin kuin Vingerin keittiössä. Olin niin ylpeä kuin olisin kuulunut hänen perheeseensä. Lottenin posket hehkuivat. Hänen ylhäinen sydämensä oli kapinassa.
Aterian jälkeen kaikki miehet lähtivät ulos, vanhemmat katsellakseen maita ja peltoja, nuoremmat heittääkseen jotakin tai potkiakseen jotakin tai hypätäkseen tai juostakseen tai tehdäkseen jotakin muuta, mikä muistutti urheilua ja missä saattoi saada ennätyksen. Naiset kerääntyivät sisälle lahjapöydän ympärille. Olga, jolla nyt vasta oli tilaisuus ihailla lusikoita, haarukoita, kakkulapioita ja kastikelusikoita, oli onnellinen ja iloinen.
– Joutukaa perässä, hän sanoi meille. – Mitä ihmettä te oikein odotatte! (Sulkumerkeissä sanottuna Olga itse on odottanut 35-vuotiaaksi saakka.)
Sisällä takahuoneessa, missä vietin suuren osan ajasta ommellen Laurensea, oli tunnelma tuttavallisempi. Sinne tulivat kaikki naisvieraat, kun heillä oli jotakin korjattavaa, ja siellä he tarkastelivat toistensa vaatteita ja saivat kuulla kankaiden hinnat. Ulkopuolella ja ulkona oli juhla, mutta siellä sisällä oli kodikasta. Siellä oli naisellisen juoruiluhalun tyyssija, ja siellä minä illan kuluessa sain useita uusia tuttavia.
Eräs vanha, ryppyinen eukko päästi uteliaisuutensa valloilleen ja kysyi:
– Kuulepas, onko totta, että ennen olit sirkuksessa?
Vasta nyt huomasin, että se hullunkurinen huhu oli levinnyt pitemmällekin.
– Näytänkö sitten siltä? kysyin.
– Et, minusta näytät kunnolliselta, hän sanoi rehellisesti ja hämmästyneenä.
Illemmalla tanssittiin, ja minä pyörähtelin vähän jokaisen kanssa. Opettaja Opstad opetti minulle saksanpolkkaa.
– Opstad, sanoin niin ystävällisesti kuin mahdollista, – minusta teidän pitäisi mennä naimisiin.
Koko hänen naamansa loisti tyytyväisyyttä. Hän näytti pitävän siitä puheenaiheesta.
– Eihän minusta kukaan huoli, kuului kainosteleva vastaus.
– Älkää turhaan kierrelkö, Opstad, sanoin. – Teidän pitäisi naida joku hyvä ja luotettava ihminen, joka osaisi valmistaa ruokaa ja hoitaisi hyvin teidän pikku poikianne.
– Niin, sehän on selvää, sehän on selvää, Opstad sanoi myöntäen.
– Ei vieras ihminen koskaan hoida niin hyvin taloa ja lapsia kuin oma vaimo, jatkoin.
Hän oli edelleenkin samaa mieltä kanssani.
– Sehän on selvää, sehän on selvää.
Uskon, että kaikki käy hyvin. Olene Svingen saa kyllä kohta valmistaa kolmannenkymmenennen myrttikruununsa.
On hauska näytellä kohtaloa. Mutta en halua saattaa sinua siihen harhaluuloon, että koko illan vain ajattelin muiden parasta. Kysy Lottenilta, hän voi kertoa siitä sinulle. Ytter uhkaili koko illan sillä, että hän matkustaa kotipaikkakunnalleni ottamaan selkoa menneisyydestäni.
– Te ette siis kannata sirkusteoriaa? kysyin.
– En, vaan kotoa-karkaamisteoriaa, hän sanoi. Nyt minua alkaa jo kyllästyttää tämä salaperäisyys. Tuon vedon typerät vaatimukset saavat hiukseni harmaantumaan. Mutta toisaalta tahtoisin selviytyä lupauksestani. Ja sentähden en puhu mitään, en edes hyvälle ystävälleni.
Tiedätkö, hän on kestänyt yhden vaikeimmista koettelemuksista, mitä nuorille miehille saattaa asettaa. Hän ei ollut surumielinen, ei uninen eikä puolihumalassa, kun kello neljän aikaan yöllä palasimme häistä, hän ei laulanut eikä haukotellut. Ei siis välttämättä tarvitsekaan tuntea kitkerää jälkimakua yöllisistä remuista palattaessa. Jörgenin seurassa se kyllä kuului asiaan.
Hän ei edes sanonut: "Onpa ihanaa mennä nukkumaan!" Voitko ajatella mitään masentavampaa kuin se, että seuralainen haluaa mennä nukkumaan? Sensijaan hän sanoi: – Oikeastaan on tyhmää mennä nukkumaan näin ihanana yönä. Me siis kipusimme, Astrid, Lotten, Ytter, Frigård ja minä läheiselle kukkulalle, sensijaan että olisimme menneet kotiin nukkumaan noiksi muutamiksi tunneiksi. Auringonnousu kirkkaana aamuna on aina pieni elämys, vahinko vain, että kuluu aina vuosia, ennenkuin taas näemme sellaisen.
Mutta seuraavana iltana oli ihanaa mennä nukkumaan.
Sekä herra että rouva Bechiä häät kiinnostivat suuresti, ja he tahtoivat, että minä kertoisin niistä perusteellisesti. Aivankuin eivät Lotten ja Astrid olisi yhtä hyvin voineet sitä tehdä. Norjan-amerikkalaisen puhe varsinkin oli heidän mielestään verraton, ja minä olen nyt toistanut sen niin monta kertaa, että minulla on aivan paha omatunto. Hänhän tarkoitti sillä vain hyvää. Ja ehkäpä hän ei toistanut noita "well", "over there", "you bet" ja "you see" juuri niin monta kertaa kuin minä olen tehnyt. Rouva Bech nautti myös äärettömästi, kun kerroin emäntä Anne Lienistä, jonka täytyi mennä hetkiseksi levolle ja joka vastasi kysymykseeni, mikä häntä vaivasi: – "Minulla on ruoansulatusta, veikkonen!" Anne luuli ilmeisesti, että ruoansulatus oli jokin vaikea vatsatauti.
Bech oli oikein hyvällä tuulella ja nauroi sydämestään jutuilleni. Lopuksi hän sanoi: – Kun te noin tarkkaan panette kaikki merkille, niin kyllä kai te keittiössä matkitte esimerkiksi minuakin?
– Sitä en mene vannomaan, vastasin muistaen vielä hyvin hänen viimeisen kiukunpuuskansa. Vastaukseni oli tosin rohkeanlainen, mutta se pääsi minulta aivan vahingossa. Tilanomistaja ei ollut siitä oikein mielissään, mutta rouva Bech sanoi, että vastaus oli hänelle aivan oikein.
Nyt Laurensen herätyskello soi kutsuen meitä työhön, eloon tai kuoloon. Ylös, ylös, sisäköt ja köksät!
Hänen herätyskellonsa ääni on erikoisen hälyttävä, ja Laurense hautaa sen ensi työkseen joka aamu syvälle tyynyihin, kunnes se on lakannut soimasta. Nyt se on vaiennut, ja Laurense kääntyy minuun unisena ja silmät sirrillään. Hän on aivan äärimmäisen hämmästynyt nähdessään minun kirjoittavan tähän vuorokauden aikaan. Mitä ihmettä, kyllä nyt kohta tulee maailmanloppu! Laurense ennustaa aina maailmanloppua, mutta kuitenkin hän tekee työtä paljon pitempiaikaisen suunnitelman mukaisesti. Kun hän valmistaa mehuja ja hilloja, viinejä ja säilykkeitä, hän ei varmaankaan epäile, etteikö niistä vielä saataisi nauttia, ja kun hän ostaa itselleen uuden vaateparren, hän laskee aina, että se kestää vielä seuraavankin vuoden. Niin että tuo alituinen murhe maailmanlopusta mahtaa olla vain puhetta.
Vahinko, ettet voi nähdä rakasta virkasisartani juuri nyt. Yllään musta satiinialushame ja valkoinen yönuttu, jonka kaulantie ja hihansuut ovat kirjotut, hän vaeltaa majesteetillisena emaljisen pesuvatimme ääreen. Hän ei voi käsittää, miten minä saatan seisoa niin hävyttömän alastomana peseytyessäni. Silloin, kun minun nimeni ja maineeni ovat olleet epäilyksenalaisia täällä, on varmaankin tämä "moraalin" puute pannut Laurensenkin vakaumuksen horjumaan.
Meillä oli pieni kamppailu silloin, kun halusin ruveta nukkumaan ikkuna avoinna. Laurense luetteli kaikki ne mahdolliset sairaudet, jotka hän aivan varmaan saisi, keuhkokuumeen ja henkitorventulehduksen ja reumaattisen kuumeen ja kaulapaiseen ja iskiaksen ja vielä paljon muuta. Kun hän kuitenkin taipui tahtooni, se tapahtui alistuvin ilmein kuin olisi hän päättänyt mennä kuolemaan toisen tähden, ja kun hän heräsi aamulla nukuttuaan ensimmäisen yönsä ikkuna auki, hän ihmetteli, että todella vielä oli hengissä. Mutta kuinkas on nyt laita? Kun hän nyt on ollut jossakin, hän tulee luokseni kuiskaten minulle yhteisymmärryksessä: – Tietäisitpä, millainen ilma siellä oli! He nukkuvat varmaankin ikkunat kiinninaulittuina!
Ja sitten Laurense ravistelee huolissaan päätään maailman typeryydelle.
Nyt hän muuten juuri katsoo minuun paksun saippuavaahdon läpi. – "Pitäisikös sinun muka saada ruokasali valmiiksi kello kahdeksaksi?"
Pitäisi, ikävä kyllä, ja sentähden on parasta sanoa tällä kertaa: topp tykkänään! Voi hyvin!
Helgasi.
* * * * *
Vingerissä, toukokuun 20. päivänä 1930.
Kymmenes raportti.Rakkahin Grete!
Nyt on torstai-iltapäivä. Minulla on lomapäivä, ja istun alhaalla puiston penkillä; aurinko paistaa, ja ruoho on smaragdinvihreätä, joki kimaltelee alhaalta leppien välistä, ja elämä on ihanaa!
Samaa sanoin rouva Bechille eilen illalla häärätessämme puutarhassa. Kun tuuli on leppeä ja lämmin kuin hyväily ja ilman täyttää puiden ja kukkien tuoksu, silloin ei voi olla sanomatta, että elämä on ihanaa. Mitä arvelet rouva Bechin vastanneen? – "Koputtakaa maalaamatonta puuta", hän sanoi proosallisesti. Ja kun en tehnyt sitä, meni hän ja teki sen minun puolestani. Sehän oli joka tapauksessa hyvin kauniisti tehty.
Mutta minusta tuntuu, että tuo ainainen koputtaminen on ikäänkuin epäluottamuslause Herraamme kohtaan. Aivan niinkuin ei hän kärsisi lainkaan sitä, että ihmiset ovat iloisia ja tyytyväisiä. Minä tuntisin olevani suorastaan kiittämätön, ellen ylistäisi elämää tällaisena päivänä.
Toukokuu herättää runolliset tunteet pahimmissakin pökkelöissä. Jokaikisellä, jonka kohtaan, on runo huulillaan. "Im wunderschönen Monat Mai" -runon erinomaisuuden huomaa siitä, että se yhä on säilyttänyt entisen tenhonsa, vaikka sitä on hoilattu vuodesta vuoteen. Ja ne, jotka eivät lausu "Im wunderschönen Monat Mai", ne esittävät laulun "Kom mai, du skjönne, milde, gjör våren ätter grönn" (Tullos, lempeä toukokuu, pue jälleen lehtiin puu). Jompikumpi.
Lienetköhän koskaan nähnyt vuoden eri kuukausia kuvaannollisesti esitettyinä? Minä olen. Räätäli Olsenilla oli kotipuolessa kaikki kaksitoista lasissa ja kehyksissä, ja minä kadehdin aina noita hiljaisen, kalpean luokkatoverini Tea Olsenin kuvia ja hänen sinistä, suuriruusuista vahakangastaan. Muistan niin hyvin, kuinka lausuin ääneen ihastukseni ja että Tea sanoi tyytyväisin ilmein: "Se on amerikkalaista vahakangasta". Sana "amerikkalainen" tietysti teki asian vielä ihmeellisemmäksi. Kuvista muistan erikoisen hyvin "Tammikuun" ja "Toukokuun". Tammikuu luisteli ylväänä ja kauniina yllään punainen samettipuku, jossa oli valkoista näädännahkaa. Toukokuu sitävastoin liiteli hymyilevänä metsästä vihreän harsopuvun hulmutessa. Pienillä tylleröisillä jaloillaan – varmaankin pienin naistennumero – hän leijui eteenpäin sirotellen kukkia suuresta runsaudensarvesta. Ah, hän oli ihmeen ihana! Tea tahtoi olla toukokuu, ja minä tahdoin olla toukokuu, ja niin me aloimme riidellä, ja niin oli ystävyytemme tipotiessään. Eikä se ole palannut enää milloinkaan. Mutta minä muistan koko elämäni toukokuun, joka kulki tanssivin, kevein askelin, hymyilevänä, pää hurmiossa taaksepäin kallistettuna.
Hän on olemassa, sen uskon yhä edelleenkin, aivan varmaan. Näenhän hänen jälkiänsä täällä kaikkialla! Hän tanssii joka yö puiden välissä tehden ihmeitään. Tosinaisellisena hän rakastaa koristelua. Täällä, missä istun, on kaikenlaisia lehväverhoja ja -katoksia, ja viime yönä hän on kylvänyt orvokkeja, käenkaaleja ja kieloja runsaudensarvestaan pitkin mäkiä. Toukokuu on minun ihanteeni. Tahtoisin olla hänen kaltaisensa, aina hymyilevä, tanssiva, lempeä ja hyvä, loputtoman antelias, ihmisten onnellistuttaja. Mutta kun meidän 31 päivän asemesta on elettävä kokonainen vuosi umpeensa, saattaisi olla vaikeata toteuttaa sitä ihannetta.
Puistomme on kokonainen maailma sinänsä. On ihmeellistä, ettei siitä näy minkäänlaista päätä, ei aitaa, ei pensaita, ei minkäänlaista sulkua minnekään päin, se vain jatkuu yhä uusiin perspektiiveihin. Rakennuksen edustalla on suihkukaivo, joka laulaa duurissa ja mollissa aivan luonnontunnelman mukaan; iloisesti ja huolettomasti aamupäivän auringossa, surumielisesti harmaana sadepäivänä ja synkästi rajuilman edellä. Suihkukaivon luona tiet ovat kivetyt, niinkuin vanhassa luostarinpuutarhassa. Vaaleiden kivien välistä pistää esiin ruohontupsuja, ja pian monenlaiset kukat vielä tuovat paikalle lisää väriä ja loistoa. Käsität varmaankin, etten vietä lepohetkiäni täällä puiston hyvin kammatussa osassa. Täällä kuljen vain viran puolesta, saatan vieraita penkeille kantaen heille huopia ja pieluksia tai kiidätän tee- tai kahvitarjottimia huvimajoihin tai näköalapaikoille. Kaikesta huolimatta ei minusta ole tullut anarkistia – ainakaan vielä. Mutta ehkäpä tulisi, jos minun koko elämäni olisi pakko kuljettaa vieraille pieluksia ja huopia tai kiidättää pikajunankyytiä tarjottimia ja kakkuvateja. Nuo kakkuvadit saavat muuten nyt jo sieluni kapinoimaan. Täällä maalla minulla on aina sudennälkä. En voi kirjoittaakaan kakkuvadeista tuntematta nälkää sydänalassa. Niin, mitähän mahdat ajatella moisesta tunnustuksesta kesken tunnelmallisen luonnonkuvauksen? Illalliseen on vielä kolme tuntia, ja minun täytyy vielä hetkinen elää silmänruoalla.
Jos sinua huvittaa, kuljemme puistossa edelleen ja jätämme tämän keskuksen, missä pöydät, penkit ja päivänvarjot kaikesta huolimatta hävittävät luonnonmystiikan tuoden tilalle mukavuuden ja viihtyisyyden. Aivan toisenlaista on kauempana, missä sametinhienot sammalmatot levittäytyvät vanhojen, harvinaisten puiden alle. Oikeastaan ei tämäkään paikka ole sisäkköjä varten, mutta minä saan sentään kulkea siellä, tekemättä kenenkään mielestä pyhäinhäväistystä. On ihmeellistä, kuinka suuri ero on vierasmaalaisten ja meidän omien kasviemme välillä. Vieraat puut ovat muodoltaan täydellisiä, niiden silhuetti on upea, mutta ne seisovat liikkumattomina ja synkkinä, kun taas koivut, vaahterat, lehmukset, tuomet ja pyökit leikittelevät auringonpaisteessa ja tuulessa ja siivilöivät valoa lehtiensä lomitse.
Kun vain tietäisi kaikkien täällä puistossa kasvavien kasvien nimet! Täällä on monenlaisia vaahteria: punavaahtera ja valkojuovainen vaahtera ja sellainen vaahtera, jonka lehdet ovat vihreät päältä ja punaiset alapuolelta. Täällä on hopeapajuja, pähkinäpensaita, tuijia, lehmuksia, saarnia ja poppeleita, hopeakuusia, lehtikuusia, kääpiömäntyjä, tavallisia pyökkejä ja veripyökkejä. Ja kaikenlaatuisia hedelmäpuita. Ja kun täällä on niin paljon puita, on täällä alituinen humina ilmassa. Ja missä saattaa uneksia valveillaan, niin täällä, missä kaukaa, merten takaa tuleva tuuli aina kahisee lehdiköissä puhuen vierailla kielillä ja kertoen ihmeellisistä asioista. Se kertoo elämästä ja kuolemasta, ilosta ja riemusta, suruista ja kärsimyksistä, rakkaudesta. Eniten kuitenkin rakkaudesta. Ellen tulkitse väärin sen puhetta, tietenkin.
Siellä, missä ruohokentät päättyvät, alkaa luonnonpuisto, joka viettää lievästi joelle päin. Täällä istun parsimuksineni ja kirjoitusneuvoineni. Penkkini on kaiverrettu täyteen sydämenkuvia, nimikirjaimia ja vuosilukuja. Täytyy koettaa parhaansa mukaan yhdistää huvi ja hyöty. Samalla kun sukat parsitaan ja kirjeet kirjoitetaan, aurinko saa ruskettaa kalpeata naamaani ja punoittavia käsiäni. Kun kerran olen voittanut vedon, vaadin, paitsi timanttisormusta, ainakin puolen vuoden ilmaisen käsienhoidon. Tunnen tosin erään, joka sanoo, että sellaisilta käsien juuri pitääkin näyttää, mutta hän puhuu sellaisia tyhmyyksiä vain lohduttaakseen minua.
Tämän kulmakunnan ihmiset eivät muuta ajattelekaan kuin kihlauksia ja naimista. Tuorein uutinen on se, että Astrid Bech ja Ytter, taidemaalari, ovat löytäneet toisensa.
Eihän se ollut aivan suuri yllätys kaikkien hänen vierailujensa jälkeen. Astrid Bech on mahdollisimman epätaiteellinen, niin että tällä kertaa aviopuolisot hyvin täydentävät toisiaan. Hänen olemuksensa on mahdollisimman mutkaton ja sileä, ja sentähden hän on hyvin nykyaikainen. Hän sopii mainiosti hypermoderniin ympäristöön, mutta olisi ollut mahdoton rokokoon aikakaudella. Musta, sileä tukka, valkoiset, selväpiirteiset kasvot, kylmät, rohkeat silmät ja kristallinkirkas ääni. Hän pukeutuu aina yksinkertaisesti, mutta käyttää rohkeita värejä. Ja suussa hänellä on melkein aina pitkään, vihreään imukkeeseen istutettu savuke. Hän on aivan uskomattoman rehellinen, niin rehellinen, että useat luulevat häntä humoristiseksi, vaikk'ei hänellä ole vähääkään huumorintajua. Ihmiset ovat niin tottumattomia kuulemaan totuutta, että he luulevat sitä sukkeluudeksi. Kuulepas, miten hän vastaanotti onnittelun puhelimitse:
– Kiitos, kiitos! Pidän hänestä todella aika lailla. Hän ei tosin ole kaunis, mutta ihmisethän pitävät häntä aika taitavana maalarina. En pelkää kyllästyväni, sillä hän on hyvin hauska seuramies, ja sitäpaitsi olen jo siinä iässä, että haluan mennä naimisiin. Minua on aina peloittanut se, että joutuisin kuulemaan neidin nimeä vanhuuteeni saakka. Hän väittää, ettei hän ota minua rahojen takia. Ja ellemme sovi yhteen, niin voimmehan erota.
Niin, se oli vastakihlautuneen puhetta! Olen varma siitä, että langan toisessa päässä oleva nauroi ja ajatteli, että kylläpä hän on eri sukkela. Ja Astrid puhui kuitenkin varmasti aivan vakavissaan. Oppi: Puhu vain suusi puhtaaksi, niin ihmiset pitävät sinua etevänä humoristina.
Niin rehellisestä ihmisestä ei tosin juuri pidetä, sillä hän on niin säälimättömän ja turhan rehellinen, mutta häneen totutaan joka tapauksessa. Luulin todella itse olevani nykyaikaisten mittojen mukainen, mutta olin saada kohtauksen, kun kuulin Astridin ensi kerran sanovan äidilleen: "Tänään olet vanha ja ryppyinen etkä lainkaan kaunis!" On vain huomattava, että nämä tällaiset ihmiset, joiden kuolemankin uhalla on sanottava toiselle totuus päin naamaa, eivät pidä aivan yhtä välttämättömänä mieluisten asioiden ilmoittamista.
Koska sinä olet niin ystävällinen, että mielelläsi seuraat elämääni täällä, en voi olla kertomatta erästä eilen kuulemaani keskustelua. Suuren päivänvarjon alla puutarhassa oli kahvikekkerit, nuoria herroja ja naisia oli vilkkaassa keskustelussa. Minä olin sireenipensaan luona pyyhkimässä rouvan käskystä penkkiä. Silloin kuulin naisäänen sanovan:
– Oikeastaan tällä kertaa olisi ollut Lottenin vuoro kihlautua. Minä pidän järjestyksestä, ja minusta teidät olisi naitettava järjestyksessä, siis vanhimmat ensin.
Tähän säälimätön Astrid vastasi: – Rakkahin, Lotten rakastuu aina aivan mahdottomiin. Viimeksi hänen rakkautensa esine oli ainakin 50 vuotta häntä itseään vanhempi soitonopettaja, nyt se on autonkuljettaja.
Naurua.
Lotten koetti äitinsä avustamana heikosti puolustautua.
Naisääni jatkoi: – Mutta teilläpä onkin maailman komein autonkuljettaja.
Astrid: – Sanokaa pikemminkin, että meillä on maailman ihmeellisintä palvelusväkeä. Jos tapaamme kirjassa oudon sanan, ei tarvitse kuin kutsua sisäkkö apuun, ja kun on ratkaistava oikein vaikea ristisanatehtävä, kutsumme autonkuljettajan.
– Niin, sitä olemme monesti ihmetelleet, rouva Bech puuttui puheeseen.
Lotten: – Muistatko, äiti, kun Vilhelmine tahtoi välttämättä tehdä Helgasta sirkustaiteilijan!
Rouva Bech nauroi. – Harvalla onkin sellainen mielikuvitus kuin Vilhelminellä. Helgahan on sivistynyt ihminen, sehän meidän täytyy myöntää ennemmin tai myöhemmin, – ja samoin on myöskin Frigård.
Sillä hetkellä rakastin rouva Bechiä. Vasta nyt huomasin, että yhdeksän kuukauden ajan olin koko sydämestäni kaivannut sivistyneen ihmisen nimeä.
– Minusta asia on aivan selvä, Ytter sanoi. – Tällaisina aikoina täytyy nuorten ihmisten tyytyä siihen työhön, mitä on tarjona.
– Mutta miksi Helga on niin salaperäinen, rouva Bech kysyi, – hän ei ole edes Laurenselle, jonka kanssa asuu, kertonut mitään perheestään tai kotioloistaan.
– Sehän on hänen asiansa, Ytter päätteli, – muuten minusta tuntuu, että he ovat hyvin huomattavia henkilöitä. Siitä lähtien, kun tulin tähän taloon, en juuri ole kuullut muusta puhuttavankaan kuin siitä, mitä Helga sanoo tai Frigård tekee –
Kokonainen kuoro ääniä pani sitä vastaan.
Näin siis asiat ovat.
Olga on nyt onnellisesti asettunut ulkorakennukseen ja alkaa vähitellen oppia rouvanilmeensä. Toistaiseksi Olga jatkaa entistä työtään, ja aviopuolisot syövät meidän kanssamme keittiössä. Kiitokseksi saamistaan lahjoista hän piti tuonnoin kahvikestit. Rouva Bech oli kunniavieraana. Vähältä piti, ettei Olga ollut hiukan hermostunut ja levoton esittäessään emännän osaa. Kun rouva Bech huomautti, että oli kaunis ilma, hän vastasi: – "Kyllä, kiitos", ja kun rouva Bech kehui kahvileipää, ei hän keksinyt parempaa vastausta kuin: "Niin, nälkä opettaa syömään", – niinkuin kukaan olisi uskonut, että rouva Bechillä voisi olla nälkä, olihan hän juuri puoli tuntia sitä ennen syönyt tukevan päivällisen. Ja kun Olga sitten vielä tarjosi mehuhyytelöä ja vaniljakastiketta ja rouva Bech vielä kerran kehui kestitystä, hän ei silloinkaan keksinyt muuta vastausta kuin: – "Niin, nälkä on paras särvin". Oli aivan kuin rouva Bech olisi kauan kärsinyt nälkää.
Laurense elää toivossa ja voi hyvin. Andreas on kosinut vielä kerran. Ei sillä, että hän menehtyisi kaipauksesta, vaan koska hän aikoo ostaa pienen talon ja tarvitsee sentähden välttämättä vaimon, joka valmistaa ruoan ja pesee vaatteet. – Miksi emme me sopisi yhteen, ajattelee Andreas, – kunhan vain ensin olet naimisissa, niin kyllä hienot tapasi häviävät, ja sinusta tulee aivan yhtä hyvä vaimo kuin kenestä hyvänsä muustakin!
Mitä luulet hänen tarkoittavan hienoilla tavoilla?
Tarkoittakoon mitä hyvänsä, ei häneen kukaan kuitenkaan voi suuttua. – "Onko sinulla sitten joku toinen tiedossa?" hän lopuksi kysyi avuttomasti. – Lupasin pitää silmäni auki ensi kerralla nuorisoseuran talossa, vaikka minulla nyt onkin niin monta rautaa tulessa, että pääni on mennä pyörälle.
Voin tuoda sinulle terveisiä Lillan ja Alex Bever-Hansenilta, he olivat täällä lauantaista maanantaihin, ja he olivat suloisempia ja ilkeämpiä kuin koskaan ennen. – "Poimikaa ainoastaan villejä kukkia!" määräys kuului heidän juostessaan puutarhaan. Kun minut sitten lähetettiin heitä paimentamaan, oli Lillanilla sylin täydeltä tulpaaneja ja narsisseja, jotka hän oli repinyt suihkukaivon luota kukkapenkistä. – "Lillan", sanoin pahaaennustavalla äänellä. – "Mitä sinä nyt olet tehnyt?" Lillan puristi kukkia vielä lujemmin rintaansa vasten. – "Ne ovat niin villejä, niin villejä", hän sanoi, ja hänen silmänsä olivat sinisemmät kuin taivas, ja hän ajatteli varmaan, että sellaisen ihmisen, joka ei uskonut tulpaanien ja narsissien viileyteen, täytyi olla kova kuin kivi. Ja hän oli oikeassa.
Minä kerroin heille satuja, mutta he kertoivat ne päivällispöydässä aivan pöyristyttävässä muodossa. Rouva Bever-Hansen purjehti keittiöön. – "Minun lapseni kasvatetaan uudenaikaisten periaatteitten mukaan. Meidän täysi-ikäisten ei pidä puhua heille mitään sellaista, joka saa heidät pelkäämään. Ei siis enää satuja, Helga."
Minusta näyttää siltä, ettei rouva Bever-Hansenin toistaiseksi tarvitse pelätä, että Lillanista ja Alexista tulisi arkoja.
– Kyllä Opstadin pikkupojat ovat sentään jotakin aivan toista, Laurense sanoi haaveillen, – he kumarsivat niin kauniisti, kun annoin heille makeispussinsa kummallekin.
Mutta nyt tulee joku, ja minun täytyy lopettaa. Eikö hän vain vihelläkin laulua "Oi tullos, toukokuu – –".
Voi hyvin!
Helgasi.
P.S. Seitsemännentoista päivän iltana oli meillä kolmekymmentä vierasta. Riittäköön tämä lomapäivän selostukseksi.
Vingerissä, toukokuun 29. päivänä 1930.
Yhdestoista raportti.Rakas Grete!
Elämä on taistelua! Et suinkaan ole kuullut sitä ennen?
Kiitos muuten kortistasi! Voit hyvin tietysti. Mieliala on tietenkin ensiluokkainen silloin, kun menee pikavalokuvaajan malliksi. Sinä olet kuin muotiompelijattaren unelma. Jos löydät sievän ja halvan kesäpuvun, niin muista minua, ellet ole aivan hukkua tilauksiin. Täällä kävi hiljattain eräs rouva, joka lupasi pyhästi, ettei hän enää ikinä ostaisi mitään toisille Pariisista. Ihmisten vaatimuksilla ei näet ollut mitään rajoja, kun oli kysymys ulkomailta ostetuista vaatteista. Vaikkeivät ne maksaneetkaan mitään, niiden tuli olla muodinmukaisia, kestäviä, hienoja, käytännöllisiä, kaikkiin tilaisuuksiin ja kaikenlaisilla ilmoilla sopivia, aurinkoa ja sadetta ja ajan hammasta uhmaavia. Mutta minä en ole sentään niin vaativainen.
On kulunut vain vähän yli viikko sitten viime kirjeeni, mutta tänä aikana olen ollut monessa eri tilanteessa. Aina minulle pitääkin tapahtua joitakin vahinkoja, huolimatta siitä, että aikomukseni ovat mitä parhaat! Etkö voisi neuvoa minulle, miten on meneteltävä, jotta voisi päästä huomaamatta ja mukavasti tämän elämänsä läpi? Minä en vain sitä tiedä.
Täällä minä elelin, ja kaikki oli niin hyvin, hoidan tehtäväni ja nautin yleistä kunnioitusta. Talvisten ikävien tapausten jälkeen olin jo todella saavuttanut taas jonkinlaisen aseman. Demokratia ja minä vietimme jo toisenkin triumfin täällä. Naiset kutsuivat minut huvimajaan käsitöineni, tilanomistaja luetutti minulla ääneen sanomalehteä, Lotten tarvitsi minua aamusta varhain iltamyöhäiseen saakka, lainasi minulle kirjoja ja leikkasi alusvaatemalleja. Oli jo muodostumassa todellinen idylli, paitsi että Laurense samalla alkoi kulkea hiukan allapäin.
Sitten sattui, että rouva Bever-Hansenin toinen palvelija sairastui. Rouva Bever-Hansen itki puhelimessa, ei säälistä sairasta, vaan itseänsä kohtaan, kun hänen täytyi tulla toimeen vain yhden apulaisen kanssa. Hän rukoili äidiltään apua hädässään, ja rouva Bech teki niinkuin jokainen äiti maailmassa tekee: hän antoi omastaan, s.o. hän lähetti minut kaupunkiin.
En ollut erittäin innostunut siihen hommaan, sillä määrätyissä tapauksissa kolme tai neljä päivää saattaa olla kokonainen iäisyys. Annan sinun itsesi tulkita tämän tunnustuksen parhain päin. Mutta eihän siinä kysytty, haluttiko minua vai ei, lohduttauduin siis muistellen hyvää sananpartta: "Tee velvollisuutesi katsomatta oikeaan tai vasempaan", ja lähdin matkaan. Rouva Bever-Hansen oli muuten omalla tavallaan hyvin ystävällinen minulle, mutta olipa hän ystävällinen tai epäystävällinen, hän panee ihmisen hermot joka tapauksessa kovalle koetukselle. Häneltä puuttuu aina jotakin, eikä hän nuku koskaan, ei sitten koskaan. Ota huomioon, että nämä ovat hänen omat sanansa, sillä hän on kukoistavan näköinen, punaposkinen ja valkohipiäinen ja syö kuin hevonen.
Keittiöpalvelija katsoikin ennen pitkää olevan syytä hiukan valaista minua. – "Kyllä sanon, mikä häntä vaivaa", hän sanoi kaikkitietävän näköisenä. – "Sen mies on ihan liian kiltti! Niin just', liian kiltti se on. Kuinka viittii miehinen mies semmosta sietää!"
Janna saattoi jauhaa näitä asioita tuntikaupalla. "Jos rouva olis nättikään! Sitte sen ymmärtäisi! Mutta eikös tässä nyt olla muut yhtä nättejä?" (Janna oli tietysti laskettava niihin "muihin".) Mutta hän oli saanut sellaisen vallan, ja siinähän se vika oli. Ja sitten Bever-Hansen oli niin hyväsydäminen, ettei hän voinut nähdä toisen kärsimystä. Niin että kun rouva vähän aikaa valitteli, niin hän sai, mitä halusi. –
Janna oli varmasti monessa kohden oikeassa. Mutta minä olin mielissäni siitä, ettei minun tarvinnut asua Jannan kanssa yhdessä. Hän oli "syntyisin" Oslosta ja oli palvellut lukemattomissa paikoissa, ja jokainen oli painanut oman leimansa häneen. Oli muuten kummallista, että useimmat rouvat, joista hän kertoi, olivat oikeita peikkoja, kun taas miehet olivat kaikki niin hyväsydämisiä ja ymmärtäväisiä ja kilttejä.
Lillan ja Alex pitivät tapansa mukaan kaikki talonväet lämpiminä, tuottamatta meille kuitenkaan mitään erikoista mielenliikutusta. Eräänä päivänä he alkoivat leikata valokuvia rouva Bever-Hansenin albumista, mutta heidät yllätettiin onneksi, ennenkuin he olivat ehtineet saada aikaan liian suurta hävitystä. Voit arvata hämmästykseni, kun Lillanilta riistämässäni kuvassa näin – Jörgenin kasvot! Jörgen knickersockerissa ja nahkaliiveissä. Hän seisoi urheilumajan edustalla ympärillään suuri määrä suksia ja kelkkoja, solakkana, nauravana, välinpitämättömänä, kädet housuntaskuissa ja savuke toisessa suupielessä. – Se on eräs nuori mies, jonka tapasimme pääsiäisenä, rouva Bever-Hansen selitti. – Oikea naisten sankari. – Mutta ei kannata olla noin haaveellisen näköinen, hän lisäsi pilkallisesti, kun jäin katselemaan tuota tuttua hahmoa, – ei hän ole enää otettavissa. Rohkenin kysyä, kuka se onnellinen oli, mutta sitä hän ei tiennyt varmasti. Hän oli vain kuullut huhuja, että se olisi Fossin paperitehtaan johtajan tytär.
Voitko kuvitella mitään niin hullunkurista? Kuinka sellaiset huhut saattavat levitä niin kaukaisille seuduille! Emmehän me ole nimeksikään kihloissa! Emme nimeksikään! Kaikeksi onneksi!
Mutta oikeastaan ei tarkoitukseni ollutkaan kertoa sinulle oleskelustani Bever-Hansenilla. Sitä kesti vain neljä päivää, ja se meni jokseenkin tuskattomasti. Poislähtiessäni rouva lahjoitti minulle kaksi kulunutta silkkipuseroa kehoittaen antamaan ne Olene Svingenille hiukan korjattavaksi. Minä käänsin onnellisena nenäni taas kotiin päin – ja minut vastaanotettiin niin kylmästi, että jos kuvailisin sitä lähemmin, sinäkin paleltuisit.
Laurense oli pahalla tuulella eikä edes kääntänyt päätään, kun kerroin Lillanin ja Alexin urotöistä, joita muuten kuunneltiin mielihyvin Vingerin keittiössä. Andreas oli sen näköinen, kuin hän olisi ollut omissa hautajaisissaan. Frigårdia ei näkynyt lainkaan. Rouva Bechin suu oli lujasti yhteenpuristettu hänen tervehtiessään minua. Ainoa, joka käyttäytyi jokseenkin tavallisesti, oli tilanomistaja Bech itse, hän murisi varsin ystävällisesti: "Päivää, päivää".
Olin kuin elävä kysymysmerkki, mutta toverini eivät selittäneet mitään.
– Mitä täällä on tapahtunut? kysyin.
– Ei täällä ole mitään tapahtunut, he sanoivat.
– Onko rouva Bech taas hukannut jonkin koristeen?
– En minä ole kuullut sellaista.
Sitten en puhunut enää mitään, vaan söin näkkileipäni ja viilini vaieten ja surullisena miettien.
Jonkin ajan kuluttua rouva Bech tuli uudelleen keittiöön. – "Helga, saanko puhua hiukan kanssanne!"
Millaisella äänellä! Sydän nousi kurkkuun, vaikka omatuntoni olikin aivan puhdas. Menimme ruokasaliin.
– Istukaa!
Vaivuin ruokasalintuolin kulmalle. Ruokapöydällä oli kirja, jonka olin lainannut Sofielta viime kaupunkimatkallani ja jonka Lotten oli vuorostaan lainannut minulta. Se oli uudenaikainen, mutta, rakas ystävä, siinä oli harvoja niin rohkeita lauseita, kuin Astrid sinkosi harva se päivä äidilleen. Oliko todellakin kysymys kirjasta?
Rouva Bech otti kirjan juhlallisin ilmein, otti sen välistä irtonaisen lehden ja ojensi sen minulle. – "Helga, tunnetteko tämän?" Hänen äänensä tuli kuin haudasta.
Arvaapa, mikä se oli?
Se oli se tuomiokaavake juopottelusta ja sopimattomasta käytöksestä, jonka se hupsu ylioppilas oli kirjoittanut minun nimeeni silloin, kun olin Tuttin ja Sofien ja heidän ystäviensä kanssa.
Olin pannut sen kirjan väliin enkä senjälkeen ollut enää ajatellut koko asiaa. Juopottelusta ja sopimattomasta käytöksestä! Minä? Ja sellaista he uskoivat. Voitko ajatella mitään niin pöyristyttävää? Niin hullunkurista? Purskahdin nauramaan, en voinut muuta.
– Minun täytyy sanoa, että olen hyvin hämmästynyt, rouva Bech sanoi kovin jäykästi. – Onko teidän mielestänne siinä mitään nauramista?
Koetin hiukan rauhoittua, ja sillä välin rouva Bech jatkoi: – Olen todellakin pahoillani, Helga. Olemme pitäneet teitä täällä arvossa. Emmehän voineet ajatellakaan, että te olisitte niin kevytmielinen. Ja minusta se on aivan käsittämätöntä –
Sain vihdoinkin puhekykyni takaisin. – Mutta, rouva Bech, ette kai te tosissanne usko, että minua on sakotettu juopumuksesta ja sopimattomasta käytöksestä?
– Usko? Totta kai minun täytyy uskoa, kun näen sen omin silmin. Sitäpaitsihan siinä on Forbekin nimi alla.
Tosiaankin! Tosiaankin! Nyt vasta muistin. Ylioppilaan nimi oli Forbek, ja hän oli tietysti ottanut kaavakkeet kotoaan isältään, poliisimestarilta.
– Mutta teidän miehennehän oli samalla kertaa kaupungissa. Me tulimme samalla autolla kotiin. Hänenhän täytyy voida todistaa –
– Eivät miehet mitään näe. Hän oli siis puolustanut minua.
– Frigård oli myös mukana –
– Minähän sanoin jo, etteivät miehet mitään näe! Ymmärsin, että hänkin oli puolustanut minua.
– Entä Laurense?
– Laurense sanoo, ettei hän voi sitä käsittää. Selitin varmaankin puolen yötä rouva Bechille, miten asiat olivat. Ja seuraavana aamuna soitin puhelimella Sofielle, että hän hankkisi minulle ylioppilas Forbekin kirjallisen todistuksen siitä, että kaikki oli vain pilaa. Se tulikin heti ja sen mukana kirje, jossa hän valitti, että oli tuottanut minulle ikävyyksiä. Annoin molemmat rouva Bechille. Bech nauroi monta päivää sille jutulle, mutta hänen vaimonsa ei kyennyt ottamaan sitä humoristiselta kannalta. Me teimme sulan sovinnon, mutta hän huomautti kuitenkin, että oli parasta vast'edes pysyä poissa "hurjista ylioppilasremuista".
Minulla oli aika työ selittäessäni kaikille toisille, sillä he uskoivat niin helposti kaikkein pahinta. Jokainen kielsi jyrkästi uskoneensa koko juttua. Laurense kertoi nähneensä Frigårdin ensi kertaa elämässään vihaisena silloin, kun rouva Bech näytti hänelle tuota onnetonta paperia kysyäkseen hänen todistustaan asiassa. Hän hyökkäsi pystyyn hirmuisen vihaisena ja sanoi, että sen täytyi olla erehdys. Niin että Frigårdin kanssa ei minulla ole ollut mitään selityksiä – kerroin vain hänelle koko jutun alusta loppuun. Siinä oli muuten jotakin, joka ei häntä miellyttänyt, mutta mitä, siitä en saa selvää.
Tällä hetkellä herrasväki on matkoilla. Tilanomistaja matkusti eilen rouvineen Tukholmaan, ja he viipyvät poissa kaksi viikkoa. Astrid on kaupungissa sisarensa rouva Bever-Hansenin luona. Meillä on siis ollut oikein hauskaa muutamia päiviä huolimatta siitä, että täällä on paljon työtä nyt, kun maatyöt ovat täydessä käynnissä. Onneksi tallimies antaa ulkotyöläisille ruoan. Rouva Bech on määrännyt niin, koska hänen mielestään meidän keittiömme on liian valkoinen ja siisti vastaanottaakseen niin suurta joukkoa. Tässä sietänee huomauttaa, että rouva Bech on syntyjään kaupungin lapsi.
Viime yönä täällä oli raju ukonilma. Salamat leimahtelivat ja ukkonen jyrisi, ja kun sade virtasi valtoinaan lehvistöön, syntyi siitä korviahuumaava humina. Laurense nousi vuoteestaan, peitti kaikki kirkkaat esineet ja pukeutui. Takki ja hattu yllään ja kädessään käsilaukku, jossa olivat kaikki hänen käteiset rahansa ja pankkikirjansa, hän istuutui sitten sängynlaidalle odottaen pelolla ja vavistuksella, mitä tuleman piti.
En minä ollut itsekään erittäin urhoollinen, mutta olisin ollut kivestä, jos olisin voinut pysyä totisena nähdessäni Laurensen traagillisuuden. Kahden jyrähdyksen välissä kehoitin siis häntä myös pitämään sateenvarjoansa varalla, sillä jos meidän täytyisi lähteä talosta, oli aivan varmaa, että ulkona sataisi. Hän ei ollenkaan pitänyt leikistäni, vaan selitti, että jos minulla oli jotakin omallatunnollani, oli parasta katua ajoissa ja olla siinä hulluttelematta. Vastasin, että minä kyllä kaduin ukkosilmattakin, tein sen yhtä mielelläni kauniillakin säällä. Laurensen mielestä puhuin aivan syntisiä. Samassa leimahti oikein komea salama, ja Laurense sanoi: – "Siinä sen nyt näet!"
Valo sammui, ja samassa tuli Lotten hapuillen ullakolla peloissaan ja mustelmissa, kun oli pimeässä kolhinut itseään oikealle ja vasemmalle. Hän heittäytyi rennosti sängylleni, mistä oli seurauksena, että patja putosi kolisten lattialle. Me ulvoimme, ja salamat leimahtelivat, ja ukkonen jyrisi, ja Laurense huusi: – "Löikö salama alas? Löikö se alas!" Kavutessamme ähkyen ja puhkuen ylös epämukavasta asennostamme, pää lattialla ja jalat ilmassa, Lotten alkoi nauraa ja sai lopuksi oikein naurunkohtauksen. Laurense luuli, että Lotten oli tullut hulluksi, ja huusi ja itki ääneen.
Murhenäytelmä loppui kuitenkin vihdoin ja päättyi iloiseen mielialaan. Mikään ei ole sen hauskempaa kuin yöllinen rupattelu, kun ukkosilma etenee etenemistään ja sade lakkaa. Ja kun rajuilma oli aivan ohi, ilmoitti Laurense, että hän tarvitsi kupin kahvia säikähdyksensä asettamiseksi. Me kuljimme siis juhlasaatossa alas keittiöön, missä Laurense sytytti tulen vanhaan lieteen, koska sähkövirta toistaiseksi oli katkennut. Lotten toi gramofonin keittiöön, ja meillä oli oikein hauska "nachspiel".
Mutta kun Laurenselta aamulla kysyttiin, oliko hän pelännyt, niin älä luule, että hän sitä tunnusti. Hänkö pelännyt? Ei, ei suinkaan. Ei hän ollut pelännyt, olihan hän iso ihminen. Eihän toki hän ollut pelännyt.
Olga oli juhlallisempi. – Olisittepa te vain kuulleet mitä Ola ja minä yöllä kuulimme, niin olisitte varmaan vähän vakavampia, hän sanoi. – Viimeisen jyrähdyksen jälkeen kuulimme ikäänkuin hienoa soittoa ilmasta, ihmeellisiä, suloisia ääniä, aivan kuin hopeakellojen soittoa. Minä sanoin Olalle, että se varmaankin oli jokin enne. Jotakin sen täytyi merkitä.
Voi, kuinka me nauroimme! – Niin niin, minä sanon sinulle aivan heti, mitä se merkitsi, Laurense sanoi. Hän tahtoi kerrankin voittaa muuten niin kadehdittavan Olgan, – Sinähän kuulit gramofoninsoittoa täältä keittiöstä.
– Kello neljä yöllä, Olga huudahti, – oletteko järjiltänne. Menkää naimisiin, tytöt, menkää, niin kyllä te lakkaatte moisista hullutuksista!
Naiminen on nyt Olgan viimeinen, vastustamaton valtti kaikissa keittiökahakoissa.
Loppuosan rajuilmayöstä vietin Astridin vapaassa sängyssä. Havaitsimme nimittäin, että ne kaksi kapeata listaa, joiden varassa patjani oli ollut, olivat aivan säpäleinä. Unesta ei kuitenkaan tullut juuri mitään, sillä Lotten istui sängyssään kyyryssä, polvet leuan alla ja jutteli niinkuin vain kello neljä yöllä voi jutella.
– Oletteko te kihloissa Frigårdin kanssa? Sitä kai ette itsekään tiedä muuten. Ei sellaista tiedetä nykyään. Se tiedettiin paremmin silloin, kun mies polvistui kädessään kukkavihko ja kysyi: – "Tahdotteko tulla vaimokseni?" – Nyt kaikki menee itsestään, me emme tiedä mitään, mutta toivomme parasta. Eräs ystävistäni virkkasi hyvässä uskossa vuoteenpeitteitä, kunnes hän yht'äkkiä eräänä päivänä näki sanomalehdestä, että se mies, jota hän oli pitänyt sulhasenaan, viettäisi häitä erään tuntemattoman suuruuden kanssa t.k. 20. päivänä – vai milloin se oli.
Tahtoisin olla teidän kaltaisenne. Yksinkertainen ja suora. Riippumaton luokkarajoituksista. Voi, miten kadehdinkaan usein toisia! Useat ihmiset näyttävät olevan onnellisia, kunhan heillä on vain kuppi kuumaa kahvia. Minä olen melkein aina niin hirmuisen onneton.
J.n.e.
Tunnetko sen sävyn? Hiukan teeskenneltyä ja hiukan todellista epäilijää, hiukan tehtyä ja hiukan todellista raskasmielisyyttä, hiukan teeskenneltyä ja hiukan todellista pahaatuulta. Hyvin tavallinen nykyajan tyttöjen puhesävy. En suinkaan kuvittele olevani siitä vapaa itsekään. Päinvastoin. Kun tekee työtä ja on pakko tehdä, silloin kehittyy vielä melkein hullumpi puheensävy. Hyväntahtoisuus ja anteeksiantavaisuus häviää, vastaukset ovat aina valmiina kielellä. Ihmisestä tulee kärkäskielinen. Naiset muuttuvat hirmuisen helposti kärkäskielisiksi. En millään tahtoisi olla kärkäskielinen, mutta minulla on hyvin suuret taipumukset siihen.
Seuraavana päivänä oli taas mitä loistavin sää. Astrid ja Ytter tulivat autolla kaupungista tuoden tullessaan suuren joukon ystäviä. Hirmuisen onneton Lotten nauroi niin, että talo kaikui ja näytti huvittelevan suurenmoisesti.
Siitä tuli paljon lisähommaa meille keittiössä. Laurense mutisi, että sellaista se aina oli, kun Bech itse oli poissa ja että nykyajan nuoriso ei ollut viiden pennin arvoinen. Tosin hän hiukan leppyi, kun Lotten kehoitti vieraita tulemaan keittiöön juttelemaan Laurensen kanssa. Erästä heistä, pientä vaaleata keikaria, joka tarjoutui hämmentämään patoja, hän jäljestäpäin nimitti "hyväksi pojaksi".
Siitä syntyi aika iloiset kestit. Olipa sellaisiakin, joita sisäkkö kiinnosti. Tunnet kyllä sen tyypin. Ne, jotka seisovat ovessa katsellen ikävystyneinä tanssia, mutta jotka virkoavat heti jouduttuaan juomapöydän läheisyyteen ja jotka koettavat huvitella sisäkön kanssa. Sellaisia on aina suurehkoissa kesteissä. Joko he eivät viitsi täyttää seurusteluvelvollisuuksiaan tai vetää heitä määrätty alemmuudentunne sinne, missä arvostelu on lievempi.
Ytter juoksi tuulispäänä ruokasalin ja kellarin väliä, ja vieraat tulivat yhä iloisemmiksi. Laurense oli kuin ukkospilvi. Lopulta hän lukitsi viinikellarin. Ja hän vasta osaa olla viekas, kun tarvitaan. Hän pani minut piilottamaan avaimen Ytterin takin taskuun. Minä en tosin ole mikään tottunut taskuvaras, niin että se oli hyvin uhkarohkeata, mutta lopuksi se kuitenkin onnistui. Järjestin sellaisen kohtauksen Ytterin kanssa, että hän lopulta kysyi kaikkien läsnäolevien kuullen, alanko tulla lähenteleväksi. Seuraavalla kerralla, kun joku aikoi mennä kellariin, syntyi hirmuinen meteli. Missä avain oli? Siitä syntyi tavaton huuto ja hakeminen, ja meitä keittiöihmisiä syytettiin vaikka mistä. Mutta seurakunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä kohtaloonsa, mikä muuten ei suinkaan ollut vahingoksi heille.
Tänä aamuna löysi Ytter suureksi hämmästyksekseen avaimen takintaskustaan. Hän sai kuulla kunniansa. Mokomakin hutilus! Annoin häikäilemättä hänen kärsiä viattomasti.
Tänään he ovat onneksi kaikki taas lähteneet, ja toivottavasti ehdin tehdä jotakin muutakin kuin vain pestä. Usein, kun minulla on edessäni korkeat pinot rasvaisia lautasia, ajattelen pakostakin: – Ja kaikkeen tähän olet vapaaehtoisesti suostunut! Mutta kun keittiö sitten on puhdas ja siisti, pesuallas valkoinen ja kuiva ja lautaspinot paikoillaan kaapissa, silloin saan vastalahjaksi ihmeellisen tyytyväisyydentunteen siitä, että olen voinut edesauttaa viihtymystä tässä maailmassa.
Sitäpaitsi on hyvä hiukan harjaantua. Kuka tiesi, mihin sitä vastaisuudessa voi joutua? Voihan sattua, että naimisiin jouduttuaan esimerkiksi ei ole varaa muuhun kuin vaatimattomaan asuntoon, yksinkertaiseen ruokaan ja yksinkertaisiin vaatteisiin. Monelle vastanaineelle se varmaankin on hyvin vaikeata. Silloin on onneksi, ettei ole liian piintynyt sohvallamakaaja.
Muistan, mitä Tutt ja Sofie sanoivat: – Ei kai sinusta vain tule järkevää? Onko se todellakin niin pelättävää?
Ei kai ainakaan niin paljon, että se mitään haittaisi.
Sydämelliset terveiset!
Helgasi.
* * * * *
Vingerissä, kesäkuun 10. päivänä 1930.
Kahdestoista raportti.Rakas Grete!
Jos haluat nähdä maailman ruusunhohtoisena, tarvitsee sinun vain nousta kirkkaana kesäkuun aamuna kello 6 ja 7 välillä. Myönnän, että minun puoleltani se on välttämätön hyve, mutta se on aivan yhtä suositeltava tapa muillekin. Sanotaan, että kahdesta hyvästä tulee valita paras, eikä aamu-unen jättämää mieluista raukeutta voi verratakaan siihen keveään hyväntunteeseen, minkä kokee, kun nousee kukon kanssa ja saa nähdä kesäaamun kaikessa loistossaan.
Meidän immytkammiomme ulkopuolella on ullakolla pieni ikkuna, josta näkee komean vaahteran latvan. Joka aamu, kun menen alas, kurkistan sinne. Kun kumarrun alaspäin, näen lehvien lomitse alas puun omaan, pieneen maailmaan, ja joka kerta tuntuu minusta kuin pääsisin osalliseksi sen onnesta. Voimakkaat oksat ja hennot lehdet kuvastuvat vaaleata aamutaivasta vasten, ja ruusunpunainen valo kultaa kaiken. Välistä lehdet humisevat aamutuulessa saaden aikaan meren kohinaa muistuttavan huminan, ja samassa minä ikäänkuin ymmärrän kaiken. Se on vain hetken hurmiotila, mutta se on samalla kaikkien tunteiden ja aistimusten huippukohta. Seuraavassa silmänräpäyksessä se on poissa, eikä sitä jaksa enää käsittää, mitä se oikein olikaan.
On vaikea kuvata sitä elämystä, mutta sinä tunnet sen kyllä itsekin. Se on varmaankin yleisinhimillinen, ja sen voi tuhat muutakin seikkaa aiheuttaa kuin vaahteran humina aamuauringossa. Mutta ah – ah on niin vanhanaikainen toivottoman sana, mutta tässä yhteydessä minun on pakko sitä käyttää – ah, miksi emme milloinkaan voi saavuttaa sitä ihmeellistä tuntemusta, jonka rajalla olemme. Uskaltanen sanoa, ilman että vaadit lähempää sieluntilani selostusta, että minusta tuntuu siltä kuin itse maailmankaikkeuden arvoitus olisi sillä hetkellä saavutettavissa.
Voit ottaa luottamukseni joko leikin tai toden kannalta, aivan kuten itse haluat. On hyvin käytännöllistä puhua siten, että se voidaan käsittää kumminpäin tahansa. Ja meidän aikanamme tulee ennen kaikkea olla käytännöllinen, mikäli minun on uskottava kahta nuorta amerikatarta, jotka ovat olleet täällä parin päivän vierailulla; nimittäin ystäväni mr. Woodin tyttäriä Floridan Tampasta. He ovat Norjassa tutustumassa äitinsä kotimaahan.
Minusta amerikatar on hyvin kiintoisa. Hänhän hallitsee sisariansa kaikkialla muualla maailmassa. Häntä me varmaankin saamme kiittää kaikesta mukavuudesta, josta nautimme keittiössä ja kellarissa, ja kaikista helpotuksista taloustöissä. Mutta hänen syytään on myös, ettemme enää lue runoutta emmekä edes kahdeksantoistavuotiaina elä siinä suloisessa uskossa, että ihminen saattaisi elää pelkästä rakkaudesta ja ilmasta. Hän opettaa meitä hyvin hoitamaan ruumistamme, mutta eikö hän oikeastaan ole lumonnut meitä uskomaan, ettei meillä muuta olekaan kuin ruumiimme? Hän on opettanut, että mies voi olla hyvä, vaikk'ei hänen isänsä olisi kuin kadunlakaisija, mutta samalla hän uskottelee meille, että mies, jolla ei ole autoa ja rahoja, on aivan mahdoton.
Niin, sellaisena olen oppinut hänet tuntemaan kirjoista ja sanomalehdistä, eivätkä neidit Wood suinkaan ole heikentäneet sitä kuvaa. He olivat aivan ihastuttavia kumpikin, hoikkia kuin sylfiidit, ja kummallakin oli "that school girl complexion". He saapuivat molemmat kiireestä kantapäähän tummansinisinä, heillä oli tummansiniset takit, lakit, tummansiniset puvut ja sukat ja tummansiniset kengät, joissa oli kyynäränkorkuiset korot. Sentähden he kulkivat kuin puujaloilla. Heillä oli kummallakin filmivihkonsa ja silkkinauhalla solmittu makeislaatikkonsa. He pyysivät heti kylpyä. Laurense löi kätensä yhteen keittiössä: – Millainen päähänpisto! Laurense harrastaa kyllä puhtautta, mutta hänen mielestään kylpy kuuluu lauantai-illan viettoon. Tietysti he näkivät hirmuisesti vaivaa pysyäkseen solakkoina. Minun voimistelutemppuni eivät ole mitään heidän aamuvoimisteluunsa verraten. Laurense tietysti ennusti taas maailmanloppua kuullessaan heidän hengenvaarallisista harjoituksistaan. Ja muutenkin hän vähän päästä sai aihetta huudahtaa: Millaisia päähänpistoja! Sillä he eivät voineet syödä kastikkeita eivätkä kakkuja, eivät maitoa eivätkä kermaa, ja heistä lausuttiin paljon synkkiä ennustuksia keittiössä.
Muuten he olivat herttaisia ja rakastettavia ja sanoivat: Fine! joka hetki. Mutta erikoisen innostuneita he eivät olleet muusta kuin vaatteista, autoista, filmistä ja miehistä ja siitä siunatusta rakkaudesta. Kysymys on vain siitä, ajattelemmeko me tämän pallonpuoliskon tytötkään paljon muuta mekään. En ole siitä niinkään varma. Mutta meillä on ainakin hiukan paha omatunto edes sen johdosta. Sitä on tuskin sen maan naisilla, missä kauneuskilpailu kuuluu päiväjärjestykseen.
Nyt he ovat jo taas poissa, ja meillä on hyvät päivät. Herra ja rouva Bech eivät ole vielä palanneet. Palvelijakaartin yksityiselämä, joka muuten on supistunut joka toiseen sunnuntaihin, yhteen iltapäivään viikolla ja 1/2 9 jälkeen illalla, on oikein päässyt rehoittamaan. Sitäpaitsi illat ovat nyt niin valoisat ja pitkät, että on aivan mahdotonta mennä aikaisin levolle, sehän olisi melkein pyhäinhäväistystä, kun ajattelee, että jo parin viikon perästä illat alkavat jälleen pimetä. Olen kulkenut tämän paikkakunnan ristiin, rastiin, – hyvässä seurassa ja nähnyt kaiken, mitä täällä on näkemisen arvoista: Mettekollenin, mistä näkee seitsemän kirkkoa yht'aikaa, Ringsåsenin näköalan, mistä kirkkaalla säällä näkee meren, esi-isäin kummut, ikivanhan Larsstuan, joka kai tulee museoon, paikan, mistä kaiku kuuluu niin selvästi, ja sen paikan, missä kerran hamassa muinaisuudessa mies ajoi itsensä kuoliaaksi ja nyt kummittelee kirkkaina kuutamoöinä. Ennen vanhaan liikenneonnettomuudet olivat siis niin harvinaisia, että niistä syntyi taruja. Juuri kun seisoimme siellä katsellen joelle, ikäänkuin odottaen, että saisimme nähdä jotakin oikein ihmeellistä, tuli eräs auto ajaen sellaista kyytiä kuin olisi se aikonut näyttää, miten nykyään liikenneonnettomuuksia syntyy. Mutta älä luule, että meistä silti olisi tehty tarua, vaikka kuinka olisi käynyt. Tänä autojen aikakautena me olisimme saaneet tyytyä vain pieneen sanomalehtiuutiseen.
Tämä on ihmeellistä seutua, ei tosin suurenmoista, niinkuin useat muut paikat Norjassa; se ei tarjoa mitään matkailijoille, mutta täällä on hyvä elää. Joka paikassa vallitsee hyvinvointi, talot ovat suuria, puutarhat hyvinhoidetuita, samoin viljelysmaat. Taidemaalari Ytterin mielestä seutu on liian hyvinvoipaa ollakseen maalauksellisesti kaunista, mutta kun vastustan häntä, hän sanoo, että sisäkön silmällä katsottuna on tietysti kauneinta, kun kivet ovat symmetrisesti teillä ja talot ovat sen näköisiä, kuin olisi ne joka päivä pesty saippualla ja vedellä. On itsestään selvää, että hän itse ihailee vanhoja hökkeleitä. Jos hirret kasvavat sammalta ja läheisyydessä on vanha omenapuu, hän joutuu aivan haltioihinsa. Tällä hetkellä hänen maalaustelineensä on vanhan aitan edustalla, kaukana takamailla. Se on mustanharmaa vanhuuttaan, ja kun on siellä sisällä, loistavat valojuovat kummallisesti harvojen lautojen välistä. Monena päivänä olen kantanut sinne aamiaista hänelle ja hänen armaalleen. Astrid istuu erään tammen varjossa ommellen lautasliinoja. Kuka olisi uskonut sitä Astridista? Mutta sellaista naista ei kai vielä ole luotu, joka ei istuisi ompelemassa lautasliinoja heti kihlauduttuaan.
Katan ruokapöydän nurmikolle, ja me väittelemme pitkään maalaustaiteesta, josta Astrid ymmärtää yhtä vähän kuin minäkin. Siitä huolimatta Ytter suhtautuu Astridin mielipiteisiin kunnioittavasti, mutta minulle hän nauraa päin naamaa. Voisin loukkaantua, ellen juuri aivan tahallani koettaisi saada häntä nauramaan. Sillä luonnollisestikaan en ajattele puoliksikaan niin kuin sanon, mutta hän on niin hullunkurinen, kun hän siristää silmiään ja ajattelee: "Millaisia pähkähulluja ajatuksia nuo pikkutytöt hautovatkaan!" Hän on oikeastaan sentään niin herttainen ja viaton hänkin, Ytter. Niinkuin kaikki miehet, kaikesta huolimatta! kaikesta huolimatta!
On kauheata olla liian hyväsydäminen. Kun hän esimerkiksi kysyy minulta: "Mitä te nyt haluaisitte maalata täältä, Helga?" – niin hän odottaa saavansa hirmuisen naurettavan vastauksen, enkä minä voi tuottaa hänelle pettymystä. Kun eräänä päivänä sanoin niin kuin ajattelin, että haluaisin maalata joen eräästä puiston aukeamasta nähtynä, pysähtymättä virtaamassa pajukon vihreiden lehvien lomitse, hän sanoi: – "Hyi kuinka tunteellista! Ei teidän nenällenne sovi tunteellisuus." On tosiaan vaikeata asettaa ajatuksiansa nenänsä mukaan.
Sanot, että ainoa, josta et ole saanut oikeata käsitystä, on – autonkuljettaja. Minusta et ole oikein hienotunteinen nimittäessäsi häntä vain autonkuljettajaksi. Sinut on tosin vast'ikään esitetty ranskalaiselle kreiville, mutta kuitenkin kaikitenkin – muista, että me kaikki olemme ihmisiä. Saat nimittää häntä Hansiksi. Minusta Hans on komea, reipas ja hyvä nimi. Ymmärrän hyvin, miksi et ole saanut hänestä selvää kuvaa. Ei ole vaikeaa kuvata naurettavia, tyhmiä tai vähemmän miellyttäviä ihmisiä. Se on päinvastoin niin äärettömän helppoa. Mutta kun pitäisi kehua, silloin sitä on niin avuton ja miettii kaikkia superlatiiveja, joita on aivan turhan tähden käyttänyt jokapäiväisessä puheessaan. Parhaiten sen näkee sanomalehtikirjoituksista. Moittiva kirjoitus on usein niin säteilevän hauska, mehukas, sukkela ja täynnä sattuvia sutkauksia. Mutta kiittävä on vain vanhojen sananparsien laiha luettelo, jonka lävitse näemme asianomaisen henkilön kuin sumussa.
Ymmärräthän – hän on hirmuisen kultainen, sellainen, jollaista me naiset tarkoitamme, kun sanomme miestä kultaiseksi. Yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia miehistä hyökkää nimittäin pystyyn ja sanoo, että nimitys on imelä ja etteivät he tahdo olla kultaisia. Mutta sehän on jo niin kultaista, niin kultaista. Ja he saavat kyllä kauniisti alistua siihen. Eihän se edellytä, että he olisivat pehmeitä ja heikkoja tai kiiltokuvamaisen kauniita, se tarkoittaa vain, etteivät he kerta kaikkiaan ole lakanneet olemasta pikku poikia, jotka tarvitsevat apua. Vain sitä. Mitä siinä nyt on niin suututtavaa?
Hän on aika komea katsella, ja siinä suhteessa hän on oikein sopiva kulkemaan käsikynkässä siellä kotona Storgatella, kun kaupungin rouvat makaavat suullaan pelargonioitten ja geranioiden takana.
Mutta hän ei taida turhanpuhumisen taitoa. Se on pahinta hänelle itselleen. Ainoastaan ne, jotka kykenevät pitkin ja poikin kylvämään typeryyksiä, voivat rasittumatta seurustella ihmisten kanssa. Hän ei myöskään juuri osaa puhua pahaa ihmisistä, ja silloinhan on selvää, ettei hänen kanssaan ole niin helppoa seurustella, kun ei häntä tunne. Hänessä ei ole tippaakaan Jörgenille ja muille tuttavillemme luonteenomaista huolettomuutta. Ei jälkeäkään siitä. Ehkä hän vaikuttaa hiukan karkealta ja ivalliselta, mutta se on vain ulkonainen puolustusasenne.
Olen udellut häneltä yhtä ja toista hänen elämästään. Hänen isänsä oli lakimies ja sen lisäksi metsänomistaja, ja hänellä oli hyvä lapsuudenkoti. Mutta sota-aikana isä sotkeutui keinotteluihin ja keinotteli itsensä puille paljaille ennen kuolemaansa. Hän teki oikean vanhanajan vararikon – olin vähällä sanoa hyvän vanhanajan vararikon, – joka vei perheen kurjuuteen. Sitä seurasivat katkerat vuodet, ja ne ovat jättäneet poikaan jälkensä. Hän on turhan ylpeä, turhan epäluuloinen, liian varovainen, mitä lempeämpiin tunteisiin tulee, mutta loistavan tarmokas ja lujatahtoinen. Ensinmainitut ominaisuudet aion hänestä kitkeä. Se on sopiva päämäärä naiselle. Ja mitä tarmoon tulee, niin se on hyveistä kaikkein tarttuvin. Minä olen jo saanut hiukan tartuntaa.
Pintapuolisesti katsoen olemme erilaisia kuin yö ja päivä, mutta eroavaisuus ei ole syvällistä. Olemme jokseenkin samanlaisia, me iloitsemme, suremme ja suutumme samoista asioista. Tahtomatta väittää, että minulla olisi laajaa kokemusta avioliitosta, luulen, että se on tärkeintä, jos tahtoo elää yhdessä. Sitten ei tarvitse jonakin kauniina päivänä herätä huomaamaan, että onkin nainut aivan ventovieraan ihmisen.
Meidän suunnitelmiemme toteuttamismahdollisuudet ovat hyvin kaukana tulevaisuudessa, niin että minulla tulee kyllä olemaan aikaa vuodepeitteiden virkkaamiseen ja lautasliinojen ompeluun. Jos kaikki käy suunnitelmiemme mukaan, hän matkustaa syksyllä Saksaan. Häneltä menee varmaan kolme tai neljä vuotta siellä, ja mistä sitten tulee rahaa, kun hän on käyttänyt säästämänsä pikku pääoman, siitä ei hänellä ole aavistustakaan, mutta minulla kyllä on. Hän ei vielä tiedä minun mahdollisuuksiani, siitä tulee hänelle mieluinen yllätys, kun lähdemme täältä yhdessä elokuussa. Toistaiseksi olen vain sisäkkö Helga, jolla on niin hämäräperäiset kotiolot, ettei niistä mielellään puhuta. Iloitsen jo nyt ajatellessani, miten voin näyttää hänelle ihanaa kotiani kodikkaine huoneineen. Luulen, että isä ja hän tulevat pitämään toisistaan, ja Aleksandra-täti tulee varmaankin sanomaan häntä sivistyneeksi, miellyttäväksi nuoreksi mieheksi, mikä hänen suussaan on korkein kiitos. Täti on varmaankin myös tyytyväinen siitä, että Hansin äiti on omaa sukua Palm. Tädit ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia. Siitä, että hän on ollut autonkuljettajana, hän kyllä tulee visusti vaikenemaan, mikäli se niin pikkukaupungissa on mahdollista.
Nyt olen kylliksi eritellyt ja paljastanut sielunelämäämme. Minun täytyy mennä alas auttamaan Laurensea pikkuleipien leipomisessa sunnuntaiksi, jolloin odotamme suurehkoa kansan hyökkäystä. Niinkuin kaikki, joilla on suuri puisto, ovat Bechitkin kesällä hyvin muodissa ystäväin ja tuttavain keskuudessa.
Olin melkein unohtaa kertoa sinulle viikon järkyttävintä tapausta, minun puoleltani hirmuista erehdystä, joka aiheutti minulle unettoman yön. Olen saanut kirjeen opettaja Opstadilta. Hän on käsittänyt minut aivan väärin. Hän luulee, että olen puhunut itseni ja omien hyveideni puolesta. Sentähden hän kirjoittaa m.m.: "Minulla on aihetta otaksua, että Te vastaatte minun tunteisiini" j.n.e., ja paljon muuta samaan tapaan. Olin aivan epätoivoinen. Kuka olisi voinut uneksia sellaisesta tuloksesta?
Olen kirjoittanut takaisin ja koettanut parhaani mukaan pelastaa tilannetta. Mutta voin tuskin hymyillä sille asialle. Enkä uskalla kuolemaksenikaan enää häntä tavata. Hän on tietysti aivan raivoissaan. Siinä on kiitos siitä, että on häärännyt ja touhunnut toisten hyväksi. Mitä muuta tehnetkin, älä koeta naittaa ystäviäsi ja tuttaviasi, siitä tulee vain itsellesi ikävyyksiä. Ei, nyt minun on lähdettävä, muuten Laurense suuttuu, ja se on pahinta mitä tiedän. Sillä silloin hän mykistyy, ja siinä tarvitaan kaikki maailman lepyttelyt, ennenkuin hän saa puhekykynsä takaisin.
Voi hyvin.
Helgasi.
* * * * *
Oslossa, kesäkuun 19. päivänä 1930.
Kolmastoista raportti.Rakas Grete!
Pieni kortti kaupungista. Lomasunnuntai! Tunnelma on korkealla! Pesusoikko ja likasanko on unohdettu. Paremmanpuoleinen päivällinen Teatteriravintolassa. Lohta ja kurkkusalaattia, kermakakkua. Orkesteri soittaa Tshaikowskyn Kukkasvalssia. Kunpa se soittaisi sitä ikuisesti! On ihanaa olla vapaa kaikista velvollisuuksista. On suurenmoista syödä ruokaa, jonka valmistamisessa ei itsellä ole mitään osuutta! On taivaallista olla toisten palveltavana. On suloista nojata pehmeisiin pieluksiin huolehtimatta astiainpesusta. Ja junan lähtöön on vielä kuusi tuntia.
Hävytön seuralaiseni katselee olkani takaa ja sanoo, että nyt olen käyttänyt kaikki mahdolliset ihastusta ilmaisevat sanat, mitä kielessämme on. En läheskään. En ole käyttänyt sanoja hurmaava, liikuttava, ihastuttava, kiehtova, huumaava, hurjan kiva, mutta teen sen nyt, koska ne sopivat mainiosti tilanteeseen. Ehkä minun nyt pitäisi koputtaa pöytään?
Terveisin Helga.
* * * * *
Vingerissä, kesäkuun 21. päivänä 1930.
Neljästoista raportti.Rakas Grete!
Sydämellinen kiitos kirjeestä, joka odotti minua täällä pöydällä, kun palasin tänään kaupungista. Älä nyt vain luule, että olen ollut kaupungissa yhtä mittaa siitä viimeisestä lähtien. Tällä kertaa se ei juuri ollut huvimatka.
Rouva Bever-Hansenin sisäkkö sai taas vatsanvaivoja, ja nyt hänet vietiin leikkauspöydälle. Rouva Bever-Hansen, joka oli kutsunut illallisvieraita, tunsi olevansa katalasti petetty ja soitti äidilleen.
Minä matkaan virkapukuineni. Ehdin juuri parahiksi kattamaan pöytää.
Olen nyt tottunut, ja kaikki kävi kuin rasvattu. Muinoin, ennenkuin olin oppinut tarjoilemisen jaloa taitoa, työnsin voimalla ja väellä vadit keskustelevani väliin, ja he hypähtivät säikähdyksestä niin, että lasit ja lautaset helisivät. Mutta rouva Bechin lukemattomat vihastuneet katseet ovat totuttaneet minut siitä tavasta. Nyt nostan vadin käherrettyjen ja rasvattujen päiden päällitse ja lasken sen sitten sopivalle korkeudelle sen eteen, jonka vuoro on siitä ottaa. Samalla voin myös toisella korvalla kuunnella yleistä keskustelua.
Keittiöpalvelija näkee ihmisissä vain syömäkoneita. Aivan niin hullusti ei käy sisäkön, mutta hänkin näkee esimerkiksi päivällisvieraat aika omituisesta näkökulmasta. Hän tutustuu varsinkin heidän selkäpuoleensa. Minä tunnen nuo juhlaselät, herrojen mustat ja naisten avokaulaiset. Käherrettyjen hiusten ja alastomain niskain yleisvaikutus on hyvin väsyttävä.
Jotakin ihmisistä aina oppii, vaikkapa vain sisäkkönäkin ollen ja selästä päin heitä katsellessa.
Nuoret, alle kaksikymmenvuotiaat tytöt välittävät vähimmin ruoasta. Heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä syövät, ei ainakaan ennen kuin mahdollisesti jälkiruoasta, jolloin kerman ja jäätelön maku ehkä hetkiseksi voi tunkeutua heidän iloiseen tunnelmaansa. Kahdenkymmenen ja neljänkymmenen välillä olevat naiset harrastavat yhtä paljon ruokaa kuin hakkailuakin. Sitä vanhemmat naiset nauttivat ruoista antamatta pöytätoverinsa keskustelun tai oman ulkomuotonsa häiritä ruokahaluaan. Useimmat herrat syövät paljon ja hyvin, mutta jos ruoat ovat liian taidokkaasti tehtyjä ja kastikkeiden ja vihannesten kätkössä, niin, ettei niiden laadusta helposti saa selvää, he ovat mieluummin varovaisia ensi kerralla.
Voin helposti erottaa seurasta toimeliaat perheenäidit. Heidät tuntee helposti heidän heille ominaisesta pöytäkoristelua ja ruokien asettelua tarkkaavasta katseestaan sekä omituisesta maiskutuksesta, jonka heidän kielensä synnyttää heidän maistellessaan ruokia, kun he haluavat päästä selville niiden kokoonpanosta.
Aviomiehet eivät tiedä juuri muuta, kuin että heille tarjottiin jotakin kalaa ja lihaa ja että rouva Jensenillä oli sininen puku ja rouva Bergin puvussa oli mustat ripsut. Mutta mitä kaikkea heidän vaimonsa tietävätkään kertoa! Että kaunis damastiliina oli varmaankin joko peritty tai ostettu huutokaupasta, koska siinä ei ollut talon emännän nimikirjaimia, että lautasliinojen nimikirjaimet olivat keskellä eivätkä yhdessä kulmassa, että isäntäväki viettää hopeahäitä kolmen vuoden kuluttua, sen näkee lusikkain päivämäärästä, että eturuoan majoneesikastikkeessa oli kuohukermaa, että perunat ja vihannekset olivat keitetyt höyryssä, että paistikastikkeessa oli viiniä, että kermakakussa oli rabarberiviiniä, että rouva Petersen oli pannut tyllireunuksen mustaan samettipukuunsa saadakseen sen siten pitemmäksi, että rouva Dahlin uusi crèpe de chine-puku oli leikattu yhdestä kappaleesta, että ruokasalin sohva, joka ennen oli ollut nurkittain, oli nyt seinää pitkin, että eteisen peilin päältä ei oltu pyyhitty pölyjä, että kemut maksoivat vähintään 700 kruunua, että –. He näkevät ihan kaiken.
Jo lientä syötäessä näkee, kutka aikovat pitää puheen aterian aikana. He eivät huomaa, kun heille tarjotaan, eivät kuule, kun heitä puhutellaan, sanovat: "Kyllä haluan, kiitos!" kun pitäisi sanoa: "Ei, kiitos!" ja päinvastoin. Päivällisten jälkeen puhuvat myöskin lautasliinat omaa selvää kieltään. Jos jokin liina on sennäköinen kuin se olisi kotoisin pliseerausverstaasta, tietää varmasti, että se on jonkin puhujan lautasliina.
Vain silmäys vieraiden selkiin, ja voin heti sanoa, kuka on tottunut seuraihminen, kuka ei. Tottuneet istuvat aivan toisella tavalla kuin tottumattomat, jotka istuvat jäykkinä ja epävarmoina. Hermostuneet kaatavat viinilasinsa ja pudottavat haarukkansa. Niillä, jotka alkavat jyrsiä kivikovaa leipää, kun toiset jo ovat lopettaneet syöntinsä ja pöydässä vallitsee hiljaisuus, taas ei ole hermoja lainkaan.
Käytösvirhe juhlapäivällisillä on kokonainen murhenäytelmä sinänsä. Kaikki muu elämässä unohdetaan, onnettomuus, rakkaus, vääryydet, huomaamattomuudet, surut ja kuolema, mutta jos kerran juhlapöydässä on tehnyt virheen, saa siitä kärsiä koko elämänsä ajan. Tuon tuostakin sen muisto palautuu mieleen ja panee punastumaan aivan yhtä herkästi kuin olisi se vast'ikään tapahtunut. Useimmilla ihmisillä on omallatunnollaan sentapaisia kalvavia muistoja, jotka johtuvat puhtaista pikkuseikoista.
Muistan esim. erään nuoren tytön, joka oli täällä illallisilla vähän sen jälkeen, kun minä olin tullut tänne Vingeriin. Pöydällä oli selleriä kristallilasissa, jonka hänen pöytänaapurinsa ojensi hänelle kohteliaasti. Hän otti lasin vastaan ja jäi hetkiseksi istumaan se kädessään, punastuen ja neuvottomana. Jokainen, joka näki hänet, ymmärsi, ettei hän tiennyt, miten selleriä oli käytettävä. Hän pisti kuitenkin pienen pystynenänsä lasiin, haisteli lehtiä hetkisen ja antoi lasin sitten kulkea edelleen sanoen: – "Miten ne ovatkaan reheviä!" – Hän luuli sitä jonkinlaiseksi hienoksi pöytäkoristukseksi. Ihanteellinen pöytäseurue ei senjälkeen koskenut selleriin, mutta luonnollisesti siellä oli yksi hölmö, joka alkoi nakerrella sitä. On mahdotonta kuvata nuoren tytön ilmettä, kun hän näki sen. Minä kärsin hänen puolestaan. Olen varma siitä, että hän ei koskaan elämässään voi nähdä selleriä tuntematta pistosta sydämessään. Hän voi nauraa koko välikohtaukselle ja kertoa siitä muille, mutta se pistää sittenkin.
Nämä ovat kuvia seuraelämästä, sisäkön silmälasien lävitse nähtyinä. Jos olisin sisäkkönä kaksikymmentäviisi vuotta, voisin varmasti julkaista kokonaisen kirjan hullunkurisen-kiusallisia juttuja.
Tämä on kauhean pitkä johdanto. Oikeastaan aikomukseni oli kirjoittaa aivan lyhyesti vain eräästä eilispäivän tapauksesta.
Epäsuotuisa sallimus sai minut eilen myöhästymään tavanmukaisesta vieraiden vastaanottamisesta. Minulla ei siis ollut aavistustakaan siitä, mitä suuruuksia siellä olisi. Purjehdin pahaa aavistamatta sisälle hummerivatineni, ja kaikki kävi aluksi hyvin. Olin jo kiertänyt hyvän matkaa vatineni ja aioin juuri kumartua erään herran eteen ennenkuvatuin siroin liikkein, kun asianomainen kääntyi minuun päin, ja minä huomasin katsovani suoraan – Jörgenin mustiin, kiiltäviin kekäleihin. Hän punastui ja hämmentyi, nousi puoliksi ylös, nyökäytti, mutisi joitakin epäselviä sanoja, rauhoittui sitten, istuutui jälleen ja otti ajatuksissaan vadilta suurimman osan sen sisällöstä. Minä olin itse jos mahdollista vieläkin punaisempi ja vieläkin hämmentyneempi. Kaikki huomasivat sen. Kaikki ajattelivat: Aha! Tilanne oli kaamea.
Rauhoituin vähitellen. Järkevästi ajateltunahan tämä oli loistava tilaisuus näyttää sille epäuskoiselle, mihin minä kelpasin. Olisitpa vain kuullut, kuinka kirkkaalla äänellä kysyin häneltä, halusiko hän olutta vai seltteriä. Rouva Bever-Hansen loi minuun sanoin kuvaamattoman katseen. Jörgen kuivasi nenäliinalla otsaansa, ja hänen pöytänaapurinsa kysyi ilmehikkäällä äänellä, oliko hänen kuuma.
Se oli todella jännittävää. Kerran tönäsin häntä huomaamatta selkään. Toisen kerran potkaisin häntä lujasti jalkaan. Mutta tuon ensimmäisen hämmästyksen hälvettyä olin tietysti vain ilmaa rakkaalle Jörgenilleni, jonka syytä oikeastaan oli, että olin siinä ja sain raataa otsani hiessä. Eikä hän luultavasti halunnutkaan tuntea minua, ennenkuin taas ilmestyisin seuraelämään Fossin paperitehtaan johtajan Brederin tyttärenä. Vain kerran, kun minä – aivan huomaamatta, sen vakuutan – puhalsin häntä niskaan kaataessani hänen vasemmalla puolellaan istuvan neitosen lasiin viiniä, hän loi minuun salamannopean sivusilmäyksen, mutta oli mahdotonta päättää, oliko se tulinen ja intohimoinen vai yksinkertaisesti vain raivostunut.
Oli Luojan ihme, ettei kaikki mennyt aivan päin mäntyyn kahvia tarjotessani. Pelkästä ylpeydestä kannoin tarjotinta, joka oli täynnä kallisarvoisia meisseniläis-kahvikuppeja, oikealla keskisormellani – tai jotakin sentapaista. Jörgen käänsi minulle mielenosoituksellisesti selkänsä. Toisen kerran, kun muut ihailivat auringonlaskua, nykäisin häntä hellästi takinliepeestä, ja silloin häneltä pääsi sana, jota en oikein kuullut, vain aavistin.
Sentähden olin aivan yllättynyt, kun hän myöhemmin pisti käteeni kokoonkäärityn paperilapun. "Tule minua tapaamaan puistoon kuistin taakse kello 12." Ei ajatustakaan, etten minä palvelijana voinut mielin määrin käyttää aikaani. Mutta minä pääsin kuitenkin karkaamaan. Siitä tuli myrskyisä kohtaus. Hyi! En voi mennä yksityiskohtiin. Ne ovat paikoitellen kiusallisia. Hän pyysi minua lopettamaan tämän "hulluttelun". Niin hän sitä nyt nimitti. Oi niitä miehiä! Minä saisin timanttisormuksen joka tapauksessa. Hän näytti luulevan, että timanttisormus oli pääasia. Lausuin toivomuksen, että olin auttanut häntä muuttamaan mielipidettään nykyaikaisen nuoren tytön suhteen ja että hän tunnusti, että me saatoimme tehdä jotakin hyödyllistäkin. Mutta luuletko, että hän tunnusti mitään. Päinvastoin, hän käytti meistä vähemmän mairittelevia nimityksiä, joita ei voi toistaakaan. Ja hurjan sanaryöppynsä hän lopetti näin: – "Jätä tämä roskainen paikkasi, ja sitten menemme heti naimisiin!"
Vuosi sitten olisin riemuinnut siitä ehdotuksesta, mutta vuodessa saattaa paljon muuttua. Jörgenillä on hyvät puolensa, mutta niin ihmeellisen voittamaton kaikessa, kuin ennen kuvittelin, hän ei sentään ole. Hän ei enää hurmannut minua, ja minusta tuntui, että hullu se on, joka vapaaehtoisesti suostuu hänen mielialojensa uhriksi. Hyvä – Jörgenistä voi kyllä tulla hyväkin aviomies, – mutta ei minulle. Me emme vaikuta rauhoittavasti toisiimme.
Jos minä nyt olisin suostunut Jörgenin tuhansiin ehdotuksiin, olisi hän heti jäähtynyt. Kun en sitä tehnyt, hän tuli aivan liikuttuneeksi. Sellainen hän on. Häntä voi parhaiten kahlehtia vastustamalla. Mutta minä asetan etusijalle sen, joka sietää molempia. Ja asetan etusijalle sen, johon eivät sattumat tee liian syvää vaikutusta. Mutta Jörgeniin ne tekevät. Hän ihastuu onnistuneesta vastauksesta, hienosta puvusta, miellyttävästä ulkonäöstä, ja päinvastoin hänen intonsa laimenee, jos jonakin päivänä ei ole oikein vireessä tai kaunis tai hienosti pukeutunut. Se on raskasta ajan mittaan.
Miehen, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin, tulee rakastaa meitä nuhaisinakin tai vaikkapa nenänpäässä olisi näppylä tai naarannappi silmässä.
Pääsin töin tuskin hänestä irti, vaikka keittiöstä huudettiin minua kaikissa mahdollisissa äänilajeissa, joista uhkaava oli voitolla. Jörgen kysyi minulta, eikö rouva Bever-Hansen tiennyt, kuka olin. Sitä hän kysyi, vaikka itse juuri oli asettanut vaatimuksen, että minun oli esiinnyttävä neiti Ei-Mistään-Kotoisin'a, jotta en pääsisi vähemmällä kuin kuka muu piikatyttö hyvänsä. Jörgenissä ei kyllä ole sitä urheiluhenkeä, joka tekisi vedonlyönnistä enemmän kuin vain tavallisen halpamaisen voitonpyynnin. Minä vaadin häneltä lupauksen, ettei hän paljastaisi minua. Sitten en enää puhunut hänen kanssaan. Tällä kertaa en saanut rouva Bever-Hansenilta käytetyitä silkkipuseroita jäähyväislahjaksi. Hänen mielestään kai en ollut niitä ansainnut. Mutta rouva Bech oli lähettänyt Hansin hakemaan minut autolla. Se oli hyvä palkinto vaivoista. Meillä oli ihana matka halki aaltoilevain aamunraikkaiden peltojen. Kun vain olisi voinut jatkaa matkaa loppumattomiin!
Sitten kun herrasväki palasi kotiin, on meillä ollut paljon työtä taas. Näyttää tulevan paljon vieraita kesän aikana. Laurense sanoo joka päivä, ettei hän aio jäädä tänne enää päiväksikään. Juhannukseksi meille tulee kolmekymmentä vierasta. Lohta ja hyötymansikoita. Hyötymansikoita kolmellekymmenelle hengelle ennen hyötymansikka-aikaa, onhan se hienoa.
Tosiaankin, tervetuloa takaisin Norjaan, vanha ystävä! Ymmärrän hyvin, että arkielämä jokapäiväisine huolineen tuntuu hiukan raskaalta. Muuten onnittelen sinua päätöksesi johdosta jäädä paikkaasi vielä vuodeksi edelleen. Sinä olet naissukukunnan kaunistus, vakava ja horjumaton, paitsi yhdessä suhteessa. Nyt en ole muuten pitkään aikaan kuullut mistään uudesta ihanteesta, vieläkö se entinen on jäljellä?
Voi hyvin. Me kai tapaamme joskus elokuussa.
Helgasi.
* * * * *
Vingerissä, kesäkuun 26. päivänä 1930.
Viidestoista raportti.Rakkahin Grete!
Norja on oikeastaan liian pieni –. Ei yksikään kuolevainen, olkoon hän sitten Olsen tai Hansen, pääse tuntemattomana pitkällekään.
Sisäkkö Helga Haraldsen on paljastettu johtaja Brederin ja hänen eronneen vaimonsa huikentelevaiseksi tyttäreksi. Tämä ruma määrittely ei ole minun, vaan tohtorinrouva Myhren. Minä en siitä loukkaannu, mutta aina se sentään vähän kirvelee. Tohtori Myhre rouvineen on meidän lähin naapurimme kotipuolessa, kyllähän heidät muistat. He ovat Sigvartin setä ja täti, sen nuorukaisen, josta kerroin aikaisemmin.
Heidät oli kutsuttu minun tietämättäni – hävytöntä kylläkin. – Kun koko suuri seurakunta oli koolla ruokasalissa juhannusiltana ja minä kannoin parsakeittoa sisään, hän istui siellä isännän vieressä muhkeana jäykässä, sinipunaisessa silkkipuvussaan. Siinä ei voinut tehdä mitään. Enhän voinut pyörtyä kahta höyryävää keittolautasta kantaessani enkä voinut myöskään vilkuttaa hänelle, että hän pitäisi suunsa kiinni. Minun ei auttanut muu kuin pitää kieli suorana suussa ja antaa asiain kehittyä omaa kulkuaan. – Mutta se oli liikaa minulle. Pari päivää sitten Jörgen ja nyt rouva Myhre! Sydämeni löi kuin villitty.
Rouva Myhren naama oli pyöreä kuin täysikuu hämmästyksestä. – Suuri Luoja, eikö se vain olekin Helga! – Minä niiasin kunnioittavasti.
Onneksi ei hän sanonut sen enempää. Mutta kun vieraat olivat aterian jälkeen hajaantuneet eri huoneisiin ja Olga ja minä tyhjensimme pöytää, hän ryntäsi luokseni. – Helga, mikä päähänpisto tämä on?
Hänen äänensä oli aivan kauhistunut. Suurempaa hämmästystä hän ei olisi voinut osoittaa, jos olisin ollut langenneena naisena jossakin satamaluolassa. Selitin hänelle olevani talousapulaisena talossa.
– Tietävätkö isäsi ja Aleksandra-täti tästä?
– Se on selvää, että he tietävät, missä olen, vastasin.
– Mutta he eivät tiedä, että olet täällä – hm, he luulevat, että olet täällä perheenjäsenenä, rouva Myhre sanoi voitonriemuisena.
Sanoin silloin, niinkuin tosiaankin oli, etten ollut milloinkaan maininnut siitä mitään ja etten myöskään ymmärtänyt, mitä hullua siinä olisi, että on sisäkkönä.
– Helga! rouva Myhre huudahti, ja kaikki hänen pienet otsakiharansa tärisivät kiihtymyksestä. – Oletko sinä todellakin kommunisti?
Nyt rouva Bech kiirehti huoneeseen hyvin kiinnostuneena. – Tunnetteko ennestään rakkaan Helgamme, rouva Myhre? Juhlapäivällisten jälkeen ihmiset sanovat helposti rakkaaksi vaikkapa kirppuakin.
– Tunnenko hänet, – rouva Myhre sanoi painokkaasti. – Tunnen hänet peukalonpituisesta. Mutta olen hyvin pahoillani siitä, että Harald Brederin tytär on kommunisti.
– Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä, rouva Bech sanoi katsoen toisesta toiseen, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma siitä, kumpi meistä oli joutunut äkkinäisen mielenhäiriön valtaan.
Rouva Myhre katsoi minuun niinkuin rakkaaseen vainajaan. – Olit niin kiltti ja tottelevainen lapsena, hän huokasi. Sitten hän kääntyi rouva Bechin puoleen: – Eikö hän ole edes kertonut teille, kenen tytär hän on? Se oli aivan tavatonta rouva Myhren mielestä, joka on koko ikänsä kököttänyt pikkukaupungissa ja vain pitänyt lukua siitä, kenen tytär kukin on ja ketkä ovat hänen isovanhempansa ja isovanhempainsa vanhemmat.
– Minun yksityisasiani eivät suinkaan kiinnosta rouva Bechiä, sanoin, – työlläni vain on merkitystä täällä.
– Helga, – rouva Myhre sanoi murtuneella äänellä, – mistä olet oppinut tuon nenäkkyyden? Ja sitten hän katsoi minuun samoin kuin kaikki nuo pikkumaiset pikkukaupunkilaisrouvat tavan takaa ovat minuun katsoneet, mikä merkitsi samaa kuin: – Sehän on totta, sinullahan on äitikin!
En voi sietää sitä. Vihaan sitä. En kestä sitä.
– No kaikenlaista, no kaikenlaista, – rouva Bech sanoi. Muuta hän ei keksinyt.
Mutta vielä hullumpaa oli tulossa.
Seuraavana päivänä rouva Bever-Hansen tuli autolla, aivan halkeamaisillaan ylpeydestä vasta saamastaan ajokortista sekä kaikista niistä uutisista, mitä hänellä oli tiedossaan. Perhe oli huvimajassa, ja minä taisin olla puheenaiheena suurimman osan päivästä. Itse olin kellarissa mankeloimassa valtavan suurta pyykkiä ja koetin laulamalla haihduttaa painostavaa levottomuutta. Kun tulin päivälliselle, Lotten istui keittiössä seurustelemassa. – Se oli hieno vedonlyönti, – hän sanoi nähdessään minut, – te olette pitänyt meitä narreinanne jok'ikistä.
Vastasin, etten ollut pitänyt ketään narrinani. Kun otti palveluspaikan ja teki tehtävänsä tyydyttävästi, ei kai itse teon vaikutteilla ollut mitään vaikutusta asiaan, elleivät ne olleet rikolliset. Ja sitä kai ei tässä juuri voinut sanoa.
Jörgen ei siis ollut voinut pitää suutaan kiinni, vaan oli kertonut koko jutun ja vielä paljon muuta lisäksi. Minäpä tiedän erään, joka on saava kuulla kunniansa, kun pääsen kotiin taas.
Laurense ei puhunut mitään, eivätkä toisetkaan puhuneet. Hansin kasvot olivat kuin puusta veistetyt. Voitko käsittää, mitä syytä hänellä oli tulla pahalle tuulelle? Voin tosin ymmärtää, että Hans oli hiukan loukkaantunut siitä, että en ollut maininnut hänelle mitään näistä seikoista, mutta minullahan oli vaikenemiseeni syyni, eikä hänellä ollut mitään syytä niin jäykistyä.
Astrid ja Ytter joutuivat myös hätään. Ytter sanoi minua omituiseksi. Minä melkein kiivastuin. Onko se omituista, että tekee työtä leipänsä edestä, vaikka ei olisikaan pakko? Ei nyt juuri se, mutta kaikki muu, vedonlyönti, salakähmäisyys j.n.e. Tuo viaton veto! En voi ymmärtää sitä muuna kuin aivan viattomana juttuna. Voin aivan hyvin tulla toimeen ilman sitä timanttisormusta, jos joku siitä pahastuu.
Astrid oli tapansa mukaan sydämetön ja alkoi puhua Jörgen Kroghista. Hans istui katsellen ulos ikkunasta, niinkuin hän ei olisi kuullut mitään koko keskustelusta. Mutta luonnollisesti hän kuuli kaiken, ja hän kuuli nyt ensi kerran Jörgen Kroghin nimen. Eivät Lotten ja Astrid suinkaan tahtoneet olla pahanilkisiä. Päinvastoin. Mutta meidän seurustelusävymme on vähitellen tullut niin leikkisäksi, että se alkaa lähennellä hävyttömyyttä. Minä olin oikein kiirastulessa.
Söimme päivällistä ääneti. Jälkeenpäin oli minulla selvitys jokaisen kanssa erikseen. Heidän tuli olla minulle yhtä ystävällisiä nyt kuin ennenkin. Laurense tointuikin jokseenkin pian. – Arvasinhan, että siinä oli jotakin, hän sanoi nostaen kädet lanteille – sinä olet aina ollut niin julman "erikoinen". "Julman erikoinen" on mainiota. Hansia ei näkynyt koko iltapäivänä. Illallisen jälkeen hain hänet käsiini. Hän koetti livistää, mutta se ei onnistunut. Ja niin hänen oli pakko kuunnella minua, mutta hän teki sen pilkallisesti hymyillen.
Minä pidin niin pitkän puheen, että se ulottuisi täältä etelänavalle saakka. Se oli sekä syvällinen että vakuuttava, se lähti sisimmästä itsestäni, se oli parhainta, mitä sain itsestäni irti, mutta vaikutuksesta päättäen se ei mahtanut olla niinkään erinomainen. Tahdon tässä toistaa osan keskustelustamme.
– Sinä kai aiot julkaista kirjan pikku seikkailustasi, hän sanoi pilkallisesti, kun olin lopettanut selitykseni. – Minkä nimen aiot sille antaa? "Vuosi kansan keskuudessa" vai "Keittiönpuolella" vai "Neitsytkammiossa". Ehkäpä kunnioitat minuakin yhdellä luvulla? Otsake: Autonkuljettajat ja heidänlaisensa ovat hyvin herkkäuskoisia. Epäilen, että nuorten tyttöjen keskuudessa tulee kulkutautina leviämään halu mennä sisäköiksi, mutta ei ole sanottu, että he löytävät niin naurettavan typerää uhria, kuin allekirjoittanut on.
– Lopeta jo, sanoin. – Äläkä puhu herkkäuskoisuudestasi sinä, joka olet epäluuloinen kuin vanhapoika.
– Naurettavaa, naurettavaa, hän lisäsi. – Täällä minä naureskelin sinun kanssasi Laurenselle ja Opstadille ja pidin heitä kovin arvostelukyvyttöminä ja sitten teen saman tyhmyyden itsekin! Sinä, joka olet johtanut peliä, olet varmaankin monta kertaa makeasti nauranut. Ja sinun ystäväsi ja ystävättäresi mahtavat nauraa suunnattomasti. Tuo herra Krogh osaa varmasti nauttia kertomuksistasi. Älä vain unohda kertoa niistä kahdesta huoneesta ja keittiöstä, joilla meillä oli tarkoitus alkaa, – se on vetonumero, samoin kaikki muutkin tulevaisuudensuunnitelmamme. Mutta älä yritäkään mennä liian pitkälle pilanteossasi. Selvä peli! En minä niin tyhmä ole, etten ymmärtäisi asioita, jotka suorastaan huudetaan korvaani. –
Jokseenkin näin hän puhui. Sitten hän poimi maasta kiven ja heitti sen aidoin pojan- ja miehenelein kiukun voimalla yli maiden ja mantereiden. Ja se auttoi. Hän rauhoittui hieman.
Minä sain nyt puheenvuoron ja kysyin häneltä, luuliko hän, että sisäkön toimi näin suuressa talossa oli vain leikkiä, joka sopii sellaiselle, joka ajattelee vain pilantekoa ja leikkiä? Ei, ei hän niin luullut. Tässä hän lausui melkein kohteliaisuuden, mutta hän otaksui, että minun kunnianhimoni oli mukana leikissä. Jos kerran olin kehunut voivani olla piikana vuoden, niin olin myöskin, vaikkapa minun sitten olisi täytynyt leikkiä autonkuljettajan rakastettuakin aikani kuluksi.
Sinä hetkenä minun olisi pitänyt olla hyvin loukkaantunut. Mutta Hansiin ei ole helppo loukkaantua. Kun hän on loukkaantunut, on hän aivan kuin sairas pikkupoika. Ja minähän tiedän, minkälaisista onnettomista olosuhteista tuo ääretön arkuus johtuu. Enhän voinut ilman muuta kääntää hänelle selkääni, vaan koetin uudelleen selittää, miksi en ennemmin ollut kertonut hänelle mitään kodistani, Jörgenistä ja koko siitä onnettomasta vedonlyönnistä. Minä: – Ethän sinä koskaan ole kysynytkään mitään kodistani. – Hän: Niin, en tiedä, miksi en ole tehnyt sitä. Ajattelin oikeastaan, että sinulla oli hyvin onnettomat kotiolot, enkä sen tähden tahtonut kysyä mitään, kun et itse kertonut. Eikähän sitä sitäpaitsi naida perhettä. – Minä: – Ja nyt et kuitenkaan tahdo enää minusta mitään tietää, kun olet saanut kuulla, kuka minä olen. – Hän: – Älä ole tyhmä. – Minä: – En minä ole mikään dollariprinsessa. Tuntuuko sinusta todellakin siltä kuin et voisi nostaa silmiäsi niin huimaavan korkealle kuin norjalaiseen toisen sukupolven pikkukaupunkilaiskermaan.
Seisoimme siinä ja poljimme samalla paikalla toista tuntia, kuvaannollisesti puhuen. Vakuutin rehellisyyttäni ja avomielisyyttäni, ja hän pilkkasi "leikillisyyttäni", joksi hän sitä nimitti. Ei hänelle voi enää puhua järkeä. Voitko ymmärtää, että olisin loukannut häntä niin syvästi. Se oli eilen. Tilanne on aivan sama tänään. Hänestä näyttää siltä kuin asia olisi selvä. Kuinka hän saattaakin, kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut yhteistä! Minä en ymmärrä enää yhtään mitään. Kun voisin edes oikein suuttua, oikein raivostua! Kiukun voimalla sitä sulattaa paljon. Mutta en pysty siihenkään. En välitä kenestäkään muusta enkä tule valittamaankaan. Älä vain rupea selittelemään, että olen vasta 20-vuotias j.n.e., minä tunnen itseni vähintään 100-vuotiaaksi.
Laurense makaa ja kääntelee sängyssään kuin virtahepo, hänen mielestään on kohtuutonta maata ja kirjoittaa keskellä yötä. Arvaa, mitä hän sanoi minulle tänään päivällä? – Minusta sinä olet kunnon tyttö, vaikka oletkin niitä hienoja, mutta minusta voisit sentään olla liehittelemättä Frigårdia, joka on niin hyvä poika. Mieliala keittiössä on aivan lamassa väärinkäsityksistä. Ja kun minä koetan puhdistaa ilmaa selvityksillä, se tulee vain pahemmaksi. Kaikki ajattelevat juuri niinkuin haluavat – minun täytyy sanoa niinkuin Aleksandra-täti: – Se on aivan liian hullua!
Minun olisi kai pitänyt sittenkin koputtaa pöytään silloin, kun sanoin, että elämä oli ihanaa. Jos minun tänä yönä täytyisi lausua mielipiteeni siinä asiassa, tulisin varmaan aivan päinvastaiseen johtopäätökseen. Ensinnäkin elämä on jokseenkin monimutkaista, ja toiseksi – no niin, itse asiassa kai on jokseenkin yhdentekevää, mitä minä siinä asiassa ajattelen. – – –
Sinä olet aina ollut minun rippi-isäni – ja siihen saat vastakin tyytyä. Minulla ei ole ketään muuta. Täti Aleksandrako? Hän on yhtä kiltti ja hyvä kuin päivä on pitkä, mutta hänellä on heti paha omatunto, jos hän hetkeksikin vain lakkaa neuvomasta, ja hän neuvoisi minut varmaankin kuoliaaksi, jos kertoisin hänelle koko nykyisen satuni. Isäkö? Minä näen hengessäni, miten hänen katseensa hämmentyisi silmälasien takana. Sitäpaitsi – isä ei halua nähdä minussa naista, enkä minä halua nähdä hänessä miestä. Me olemme isä ja tytär. Piste. – Äiti? Hän on niin kaukana, ja minä tunnen häntä niin vähän.
Laurense: – "Kello on 3. Menetkö maata ja vähän äkkiä?" Niin, niin, ehkä se onkin viisainta. Hyvää yötä.
Sinun – todellakin – onneton –
Helgasi.
* * * * *
Oslossa, heinäkuun 20. päivänä 1930.
Kuudestoista raportti.Rakas Grete!
Asiat eivät oikein ottaneet selvitäkseen Vingerissä. Olin jo tulla surumieliseksi, eikä se sovi minulle lainkaan, se ei sovi minun nenääni, niin että sitä on kaikin mokomin vältettävä. Nyt olen loistotuulella, kuuletko, aivan loistotuulella. Muistelen kuulleeni jotakin sellaista, että toiminta on ainoa oikea vastusten hetkellä. Minä siis sanouduin irti paikastani. Rouva Bech oli hyvin ystävällinen ja järjesti niin, että voin matkustaa muutaman päivän kuluttua. Minusta tuntui siltä, että hänen oli vaikeata pitää minua sen jälkeen, kun hän oli saanut tietoonsa perhesuhteeni. Hän ei ainakaan enää komentanut minua samalla tavalla kuin ennen, mutta sehän ei ollut minun syyni.
Minulle sopi kovin hyvin lähteä juuri silloin. Äiti kirjoitti nimittäin ja ilmoitti, että hän olisi mielellään viettänyt viikon kanssani Oslossa. Hän oli nimittäin miehineen matkalla pohjoisnavalle. Toivoin kuitenkin, että tapahtuisi jotakin, joka tekisi oloni Vingerissä välttämättömäksi. Toivoin vaikka mitä. Kun tunkeuduin syvälle sieluni hetteisiin ja aarniometsiin, kauhistuin aivan sitä toivomusteni paljoutta.
Mutta ei tapahtunut mitään, mikä olisi ehkäissyt lähtöäni. Salama ei iskenyt uuteen sisäkköön, eivätkä rankkasateet nielleet häntä. Perhe ei langennut maahan rukoillakseen minua jäämään. Rouva Bech ei sairastunut eikä tarvinnut minun hoitoani pelastuakseen kuolemasta. Herra Bech ei lyönyt nyrkkiään pöytään eikä selittänyt, että Vinger joutuisi perikatoon ilman minua. Hans ei tullut alas penkille viimeisenä iltana, vaikka istuin niin, että hän varmasti näki minut ikkunasta.
Häntä on mahdoton saada siitä kuvitelmasta, että kaikki on ollut vain farssia. Siinä on minulla nyt rangaistus siitä, että niin pelkään vakavaa keskustelua. Kerran, kun hän meni ohitseni, sanoin: – Täytyykö minun välttämättä kulkea rautakahleissa? Vasta jäljestäpäin tulin ajatelleeksi, että se kai vain vahvisti häntä hänen nurinkurisessa käsityksessään.
Lähdin Vingeristä keskikesällä, kaikkein kauneimpana aikana. Heinänkorjuu oli alkanut, tuuheat puunlatvat loivat viileätä varjoa ruohokentille, ja ilma oli täynnä tuoksua ja kesätuulta. Minulle nousee melkein pala kurkkuun, kun sitä ajattelen.
Oli raskasta erota Laurensesta, hänen amatsooninhahmonsa oli tullut elämääni varmaksi tukikohdaksi. Hän lahjoitti minulle muistoksi virkatun lakananpitsin, se on aina oleva minulle kallis muisto. Automatkalta asemalle olisi voinut jäädä muistonsa. Mutta viime tingassa Lotten sai päähänsä, että hän tahtoi lähteä minua saattamaan. Sehän oli hyvin ystävällistä, mutta mahdollisuudet kuivuivat kokoon, ja kuiva keskusteluhetki asemasillalla oli ainoa tulos koko jutusta.
Sitten istuuduin junaan ja karistin murheen päältäni. Asetuin hotelliin asumaan. Seuraavana päivänä olin äitiäni vastassa ulkomailta tulevalla junalla. Äiti oli maailmannainen, kaunis ja tyylikäs, pursuavan vilkas ja hiukan hermostunut. Ihmiset kääntyivät katsomaasi häntä. Alussa olimme hiukan vieraita toisillemme. Ja niinkuin kaikissa sellaisissa tilanteissa oudoksuin sitä, että tuo nuori, hieno maailmannainen, joka astui junasta käärittynä turkiksiin ja silkkiin, on tuonut minut kerran maailmaan. Minunlaiseni kömpelyksen. Se oli hullunkurista. Toiselta puolen olen melkein hiukan ylpeä siitä, toisaalta taas se tuntuu minusta melkein epänormaalilta.
Muutimme hienompaan hotelliin. Äiti piti minua liian vakavana. Pyysin häntä todistamaan sen paperilla.
Hän oli tuonut minulle joukon kauniita lahjoja, osittain kymmenvuotiaalle sopivia tavaroita, – niin vaarallista on seurata kehitystä matkan päästä. Äiti on hyvä ja kiltti, hän on miellyttävä, hyväsydäminen ja helposti liikuttuva. Vahinko vain, että kokonainen pikkukaupunki on kylvänyt epäluuloa sieluuni. On vaikeata, kun koko ajan on arvostelevalla kannalla äitiinsä nähden. Minä rakastan häntä, mutta rakastan häntä tuskallisesti, eikä sellainen sovi tyttärelle. Meidän keskustelumme on alituista luovimista loukkaavien asiain välitse, meidän yhdessäolomme ketju vaarallisia tilanteita. Niin hullunkuriselta kuin se saattaakin kuulua, – toivon koko ajan, kaipaan, janoan, että saisin kuulla edes yhden vanhanaikaisen mielipiteen tai jyrkän tuomion, että hän olisi "Sittlich entrustet", lyhyesti sanoen kaikkea sitä, mitä aina pilkkaan Aleksandra-tädissä. Minä ikäänkuin kuljen ja kerään todisteita pikkukaupunkilaisuuden puolesta ja vastaan ja vihaan itseäni, kun en voi riistäytyä siitä irti.
Äiti nauroi vedonlyöntiäni, otti käteni omiinsa ja tarkasteli kynsiä, nauroi uudelleen ja sanoi: – "Että viitsitkin!" Sitten hän palasi uudelleen asiaan ja sanoi, että en olisi sellaista keksinyt, jos olisin ollut äidin hoivissa, ja sitten hän itki hiukan. Hän ei voinut käsittää sitä, ettei hän milloinkaan nähnyt minun itkevän, ja hänestä tuntui, että nykyajan todellisuuteen ja rehellisyyteen kasvatettu nuoriso oli menettänyt tunteellisuutensa ja lämpönsä.
Ranskalainen liikemies, oikea pohatta, johon äiti oli tutustunut matkalla, tuli meitä tervehtimään. Siirtyminen sisäköstä ylellisyysnaiseksi oli huikea, ja ensimmäisenä iltana, kun söimme yhdessä, istuin melkein mykkänä ja laskin vain, kuinka monta savuketta äiti poltti. Kun tulimme huoneisiimme, oli äiti tyytymätön minuun. Hänen mielestään olin jäykkä ja maalainen, ja hänen mielestään meidän kavaljeerimme oli halveksinut minua. Kun hänellä kerran oli täysi-ikäinen tytär, ei hän voinut sietää, että minua ylenkatsottiin, hän sanoi. Seuraavana päivänä koetin korjata asiaa, sisimmässäni hiukan harmissani tuosta "maalaisesta" – ja se onnistui hyvin. Mutta ei sekään ollut oikein. Äiti istui raskasmielisenä vuoteeni reunalla ja sanoi, että pahin rangaistus äidille on nähdä omat virheensä lapsessaan, ja hän kehoitti minua seuraamaan isääni.
Yöllä sairastuin liiasta hummerinsyömisestä ja annoin kauheasti ylen. Aamulla äiti kysyi, miksi en ollut herättänyt häntä. Vastasin leikilläni, etten ollut tahtonut pilata hänen "beauty sleep"-iänsä. Silloin hän alkoi itkeä. Hänen mielestään tämä enemmän kuin mikään muu todisti sitä, etten pitänyt häntä oikeana äitinä. Jos Aleksandra-täti olisi ollut viereisessä huoneessa, olisin muka varmasti huutanut apua, ja täti olisi kulkenut koko yön alushameisillaan ja tohvelit jalassa ja hoitanut minua kuumilla kääreillä ja kamferitipoilla. Äiti itki koko sen aamupäivän.
Oli vaikeata purjehtia läpi kaikkien karien. Toisella kertaa hän ajoi kivelle. Hän löysi erään kirjan välistä, Hansin kuvan. Se oli hänen mielestään sievä, ja hän kysyi, kuka se oli. Vastasin, että se oli Vingerin autonkuljettaja. Hän vastasi: – Älä vain nai häntä, muuten syytetään minua siitäkin.
Minua harmitti. Sitäpaitsi kerroin, ettei hän huolisikaan minusta. – "Et kai sinä vain häntä sure?" äiti sanoi. Minäkö surin, joka olin aivan loistavalla tuulella. – – –
Missä äiti on, siellä on aina elämää ja vaihtelua, niin että sillä viikolla ei minulla ollut aikaa edes henkäistä, saati sitten ajatella. Mutta jälkeenpäin oli pahempi. Hän lähti autolla tapaamaan miestään, ja minä ostin sanomalehden nähdäkseni, oliko vapaita sisäkönpaikkoja. Aikahan ei ole vielä päättynyt. Sanon sinulle niinkuin äidillekin sanoin: Älä nimitä minua itsepäiseksi, kun kerran on sellainen kaunis sana olemassa kuin lujaluonteinen.
Toivon, että se mitä kerroin äidistäni, jää meidän väliseksemme, sillä se ei kuulu muille. Ja oikeastaan ei minun pitäisi eritellä meidän suhdettamme sen enempää sinulle kuin itsellenikään, sillä minusta tuntuu, että se ei ole oikein. Mutta ihmettelenpä, mitä hotellipalvelija ja kaikki muut, jotka olivat läsnä, mahtoivat ajatella, kun äiti lähtiessään huusi autosta kättään huiskuttaen: – "Tahdon, että sinusta tulee isäsi kaltainen". Viimeinen huomio, mitä hänestä tein, oli, että hän itki. Mutta seuraavana päivänä sain häneltä iloisen postikortin, jossa hän kirjoitti: – "Kuinkahan minun sitten käy, kun et sinä enää ole minua vartioimassa?"
Kyllä vain, kyllä me olemme uudenaikaisia! Siitä ei ole pelkoa.
Huomenna alan uudella innolla. Tällä kertaa tulen olemaan yksinäisenä palvelijana. Olen saanut paikan erään sanomalehdentoimittaja Mortmannin perheessä, samaisen, joka käyttää Aftenavisenissa "Pontus" nimeä. Hän kirjoittaa pakinoita ja kuuluu olevan maailman iloisin mies. Minä olen kyllä sen lohdutuksen ja virkistyksen tarpeessa, minkä maailman iloisimman miehen läheisyys mahtaa tuottaa. Hermoni tarvitsevat juuri makeata naurua lääkkeekseen. Seuraava kirjeeni on varmasti täynnä varastettuja sukkeluuksia. Sittenpähän sinullakin on jotakin hauskaa.
Voi hyvin niin kauan. Terveisiä tutuille. Onneksi ei kestä enää kauaakaan, ennenkuin jo taas voin liittyä seuraanne ja tehdä rakkaan syntymäkaupunkini kadut levottomiksi jälleen.
Helgasi.
* * * * *
Oslossa, elokuun 12. päivänä 1930.
Seitsemästoista raportti.Rakas Grete!
Hei, kuinka aika rientää! Kuljen paikasta toiseen. Pahinta on, kun pitää selittää kotiin kaikki osoitteenmuutokset. Aleksandra-täti uhkaa tulla hakemaan minut kotiin.
Niin, oleskelu "Pontuksen", maailman iloisimman miehen, kodissa oli todella mainio virkistyskeino. Siellä ei todellakaan puuttunut virkistystä.
Rouva oli pieni, laiha, pelokas olento, ja minun ensi ajatukseni olikin, että "Pontus" oli todellakin sankari säilyttäessään hyväntuulensa moisen elämänkumppanin rinnalla. Lapset vaikuttivat myös masentuneilta. He olivat kilttejä ja tottelevaisia, mutta niin ujoja, että olisi luullut heidän olevan peräisin viime vuosisadalta. Sinä iltana, jona tulin taloon, ei herra toimitussihteeri ollut kotona. Rouva kertoi, että hänen miehensä oli liikatyön rasittama ja sentähden hiukan hermostunut. Sanoin tuntevani hyvin "Pontus" nimimerkin ja lisäsin, että minusta hänen kirjoituksensa olivat mainioita.
– Kyllä hän on hauska, sanoi rouva osoittamatta kuitenkaan erikoista innostusta, ja ihmettelin vieläkin, mikä kumman sattuma oli johtanut räiskyvän humoristin ja tuon kuivan, vakavan pikku naisen yhteen. – Kyllä hän on hauska, hän toisti hajamielisenä, – mutta kuten sanottu, hän on hiukan ärtyinen, varsinkin aamuisin. Ilmoitan siitä teille, että tiedätte sen. Onhan selvää, että siinä hermostuu, kun pitää olla vitsikäs sekä hyvän että pahan sään aikana. Minulla on setä, joka myös on tunnettu humoristi, ja hän on takonut melkein kappaleiksi tammisen ruokapöydän.
Palvelijanhuone oli, kuten tavallista, kauhean näköinen, mutta seinäpaperit olivat vaihteeksi sapenvihreät eivätkä lohenpunaiset, ja ikkuna oli kadulle päin. Siellä oli puisto läheisyydessä ja rakennusten välistä näin suuren puunlatvan viimeisen huipun. Se muistutti niin ihmeen suloisesti Vingeriä, että päätin jäädä tähän lopuksi aikaa.
Seuraavana aamuna, kun puhdistin herra toimitussihteerin kenkiä, jotka ihmeellistä kyllä, olivat ilmeisen epämiellyttävät, kuulin herran ja rouvan makuuhuoneesta hirmuisen metelin. Bassoääni toisti jylisten yhä uudelleen samaa sanaa, sangen harvinaista muuten – "letukka, le-tuk-ka". Kuulin sen aivan selvästi. Olin aivan ymmällä, mutta tein lopulta sen johtopäätöksen, että hän luki ääneen rouvalleen uutta Aftenaviseniin sepittämäänsä kirjoitusta.
Yht'äkkiä makuuhuoneen ovi aukeni, ja rouvan säikähtynyt pikku pää pisti ulos aamutakin sisältä. – Ymmärrätte kai, että teidän on vastattava, kun mieheni kutsuu teitä, hän sanoi väsyneesti. Samassa silmänräpäyksessä kohosi hänen selkänsä takaa esiin mieshenkilö työntäen hänet syrjään. Se ei saattanut olla kukaan muu kuin itse "Pontus", maailman hauskin mies.
Hän oli vielä hyvin alkeellisella pukeutumisasteella, ja ehkäpä sentähden saattoi niin selvästi nähdä, mitenkä hänen koko ruumiinsa vapisi kiukusta. Hänen harmaiden sukkien peittämät varpaansa tanssivat kuin pianon koskettimet, ja selkää pitkin riippuvat olkaimet suorastaan nykivät kouristuksentapaisesti. Hänen lievästi tynnyrimäistä vartaloaan verhosi trikoopaita – ja minä tiedän kyllä kauniimpiakin näkyjä kuin alusvaatteisillaan olevan miehen. Hätätilassa he saattavat olla hullunkurisen herttaisia, mutta silloin heidän täytyy olla tuttuja ja meille rakkaita henkilöitä. "Pontus" oli peloittava. Kun minun pitäisi kuvata hänen kasvojaan, en tiedä, kummanko vertauskuvan valitsen, hurjistuneen bulldoginko vai ukkospilven. Molemmat ovat kuitenkin liian lieviä. Jos katse voisi murskata ihmisen, olisin jo aikoja sitten ollut nuuskana. Singottuaan minua kohti kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn, hän kysyi, miksi en vastannut.
Melkein sain lievän kohtauksen, mutta toinnuin jokseenkin pian jälleen. Olihan hiukan vaikeata totella nimitystä "letukka". Sentähden vastasin kutakuinkin rauhallisesti: – "Herra toimitussihteeri, nimeni on Helga." Näin rouvan sulkevan silmänsä, ikäänkuin hän olisi odottanut räjähdystä. Onneksi mies kuitenkin hillitsi itsensä, mikäli sitä voi sanoa itsensähillitsemiseksi, että huutaa kuin tuomiopasuunasta: – "Tänne kengät, senkin röyhkeä olio!" Saatuaan ne hän paukautti oven kiinni niin lujaa, että kaikki astiat keittiön seinällä tärisivät.
Rouva hiipi ulos ja kuiskasi: – Hän on hiukan hermostunut, raukka, se on aina pahimmillaan aamuisin. Antakaa lapsille ruokaa siellä keittiössä, etteivät ne häiritse häntä. Se on se "Päivän pakina", joka häntä hermostuttaa, sitä ei ole aina niin helppo keksiä. Hän on kirjoittanut sitä viisi vuotta.
Viisi vuotta, se on 5 kertaa 365, paitsi sunnuntai- ja juhlapäiviä. Tunsin sääliä häntä kohtaan ja ajattelin ehdottaa, että hän kirjoittaisi kotityrannista, mutta luovuin kuitenkin siitä mietittyäni tarkemmin asiaa. Hän oli varmaankin kirjoittanut jo siitä aiheesta aikoja sitten käyttäen jotakin ystävistään tai naapureistaan esikuvana.
Jo ensimmäisenä päivänä huomasin, että aamiainen oli päivän kriitillisin hetki. Jos siitä suoriutui elävänä, saattoi olla varma, että oli pelastunut siltä päivältä. Minut kutsuttiin sisään joka hetki vastaamaan erilaisista ruokatavaroista. Munaa oli liian vähän keitetty, kahvi oli kylmää vesilatkua, leipä tuoksui läkkipöntölle, voi muistutti vanhaa känsävoidetta, makkara oli kuin vanhaa kengänpohjaa, ja minä itse olin kuin käärmeen ja aasin sekasikiö. Kun hän huomasi lasten syövän keittiössä, hän raivostui lopullisesti. Se oli vasta kaunista! Siellä ne istuivat ja oppivat palvelijalta syömään kuin porsaat. Heidän oli kaikkien tultava sisälle ruokapöytään syömään. Mutta he tulivat yksitellen takaisin keittiöön itkien. Heidän raivostunut isänsä oli ajanut heidät pöydästä sopimattoman käytöksen tähden. Rouva ei uskaltanut lainkaan näyttäytyä.
En jaksanut enää seurata tapausten kulkua, vaan menin sisähuoneisiin ja aloin puhdistaa huoneita pölynimijällä, oli nimittäin perjantaipäivä. Olin tuskin alkanut työni, kun "Pontus" työnsi oven sepposen selälleen ja huusi minulle: – "Aiotteko tappaa minut?"
Nyt minäkin suutuin ja vastasin, että siinä tapauksessa se olisi itsepuolustukseksi. – Mitä, mitä, mitä, hän änkytti eikä saanut raivoltaan sanotuksi enempää. Olin aivan varma siitä, että hän saisi halvauksen. Mutta merkillistä kyllä, ei siitä tullutkaan mitään, – myöhemmin sain kuulla, minkätähden. Hän oli keksinyt hyvän aatteen. Päivän tapahtumat olivat todellinen helmi, mainio pilajuttu palvelijoista, olen varma siitä, että sinä olet lukenut sen ja tunsit suurta myötätuntoa tyyntä, hauskaa kertojaa kohtaan, joka oli joutunut sellaisen höyrypäisen palvelijan uhriksi.
Hänen lähdettyään seurasi myrskyä tyyneys. Rouva ryömi esille jostakin hämäräperäisestä kätköstä, ja lapset uskalsivat ruveta puhumaan. Mutta ennen päivällistä levottomuus alkoi taas kasvaa. "Pontukselle" piti olla pihviä ja vattuja kerman kera, meille muille turskaa ja mehukeittoa. Rouva oli aivan kalpea pelosta, että pihvi olisi sitkeätä, ja me vartioimme sitä kuin pikkulasta aina siihen hetkeen saakka, kunnes se kannettiin pöytään.
Katsoimme pelokkaina oveen, kun hän astui sisään, mutta huomasimme helpotukseksemme, että rajuilman voima oli murrettu. Päivällisestä ei siis tullut niin myrskyisää kuin aamiainen, mutta synkkä sekin oli.
Vasta päivällislevon jälkeen hän alkoi puhua kuin tavallinen kuolevainen. Ja kun hän illalla tuli keittiöstä hakemaan tulitikkuja, hän oli jo niin hyvällä tuulella, että sanoi "No, neiti", kulkiessaan ohitseni. Illallisen jälkeen hän jätti kotilieden ja lähti myhäillen maailmalle kevättakki napittamatta ja sikari suupielessä. Lapset menivät levolle. Rouva alkoi parsia. Hän oli kuin kuihtunut neilikka, en tosiaankaan tiedä, miksi juuri neilikka. Minä itse istuin huoneessani ikkunan luona ja koetin tukahduttaa kummallista sisäistä levottomuutta, jonka vallassa viime aikoina olen ollut. Mutta eivät mitkään amerikkalaiset sananparret auttaneet, eivät sananparret eikä kylmä järki eikä selvä logiikka. Oli lämmin heinäkuun ilta, naiset olivat vaaleissa puvuissa alhaalla kadulla armaansa kainalossa, ja puistossa lehvät levittäytyivät opaalinvärisen taivaan alla.
Seuraava aamu oli samanlainen kuin edellinenkin, paitsi että "Pontus" käytti aivan uutta haukkumasanavarastoa. Hänen vaimonsa, joka oli edellisenä päivänä ollut vanha lehmä, oli nyt ikäloppu koni, enkä minä enää ollut käärmeen ja aasin sekasikiö, vaan viidennen potenssin idiootti.
Hänen juuri parhaillaan haukkuessaan tuli puhelinsanoma päätoimittajalta, ja hänen olemuksensa muuttui heti täydelleen. Hän kumarsi ja veti jalkaa puhelimessa, ääni oli kuin rasvattu. – Kyllä, ihana aamu, herra toimittaja, tuntee aivan olevansa uusi ja parempi ihminen, niin, niin. – Mutta tuskin hän oli laskenut kuulotorven kädestään, kun hän jo hyökkäsi kimppuuni kuin ukkosilma: – Nauratteko te? Nauratte minulle päin naamaa. Uskallatteko todella nauraa täällä minun talossani? Röyhkeä aasi! Ulos! Ulos koko talosta! Naurakaa muualla, senkin käärmeensikiö, mutta älkää minun talossani. Korjatkaa luunne! En halua nähdä teitä enää!
Minun oli vaikeata saada puheenvuoroa, mutta jotakin minäkin halusin saada sanotuksi, sillä tartuin hänen sanoihinsa. – Koska jokapäiväinen aatteiden keksiminen saattaa teidät suunniltanne, sanoin, niin on minulla kunnia ehdottaa teille yhtä sellaista, niin saatte päivän lykkäyksen mielisairaalasta.
– Mi-mitä? Hän hamuili pöydältä jotakin heittoasetta, mutta minä en säikähtänyt.
– Kirjoittakaa kerran surullinenkin juttu, kirjoittakaa maailman hauskimmasta miehestä, jolla on maailman surullisin koti, kirjoittakaa mitä maailman hauskimman miehen jutut maksavat; kiusaantuneen vaimon ja surulliset, sorretut lapset –.
Tässä minun oli pakko pysähtyä, sillä hän heilutti uhkaavasti maitokannua –. Sitäpaitsi hän määräsi vaimonsa vastaamaan siitä, että minä olisin poissa talosta ennen päivällistä.
Ja niin olin siis selvä siitä talosta puolessatoista päivässä. Rouva ei sanonut mitään, kun aloin panna tavaroitani kokoon, hän oli kai tottunut siihen. Myöhemmin hän sopersi jotakin sellaista, että oli koettanut olla ilman palvelijaa, mutta mikään ei auttanut, hänen miehensä oli silti yhtä hermostunut. Hän säälitti minua tavattomasti. Kummallisinta on, että tunsin, että hän kaikesta huolimatta piti miehestään. Sano sitten, ettei maan päällä olisi enkeleitä.
Niin, minä siis olin jälleen kadulla. Nyt olin todellakin kuin pilalehtien palvelijatyypit. Viimeisessä paikassani olin ollut vain puolentoista päivää.
Silloin ajattelin todellakin jo palata kotiin. Vuodesta puuttui enää vain kolme viikkoa, ja uskon, että vedonlyöntitoimikunta olisi varmaan suonut sen anteeksi, mutta eilen tapahtui jotakin, joka sai minut muuttamaan mielipidettä.
Tapasin aivan sattumalta kadulla rouva Bechin. Hän oli aivan epätoivoinen. "Ajatelkaahan, Helga, kun meidän uusi sisäkkömme on katkaissut jalkansa ja meillä on viisi yövierasta ja parhaillaan on hilloamiskiireet ja kaikki. Ette kai te tiedä, mistä kummasta voisin saada jonkun apuihmisen?"
Tunsin melkein liiteleväni ilmassa kuullessani hänen sanansa. Tulin niin suunnattoman onnelliseksi, että se koski aina isoonvarpaaseen saakka. On kai turhaa kertoa, että kaduin kuin kuolemaa, että olin lähtenyt Vingeristä. Voitko käsittää, että olin niin typerä? Se oli sama kuin päästää onni liian helposti käsistään.
– Tässä teillä on apuihminen, sanoin rouva Bechille. – Olen aivan menehtymäisilläni halusta saada sukeltaa jälleen sisäkönpukuuni. Milloinka matkustamme?
Rouva Bech oli lentää kaulaani ja nimitti minua laupiaaksi samarialaiseksi aavistamattakaan minun hämäräperäisiä vaikutteitani. Lotten tulee iltapäivällä hakemaan meitä autolla. Olen niin hurjan iloinen. Tunnen taas olevani niin voimakas. Kyllä vielä pystyn selvittämään asian hänen kanssaan. Ellei mikään muu auta, ryöstän hänet yksinkertaisesti.
Lopuksi voin kertoa, että kävin eilen tervehtimässä vanhaa isäntäväkeäni herra ja rouva Lisbyä.
Heillä oli tuskin ruoanmurua talossa, ja kakkupussini tuli siis hyvään tarpeeseen. Mutta mieliala oli kyllä silti hyvä. Herra Lisbyn täti Sarpsborgissa oli näet kuolemaisillaan, ja hän oli vähintään 10 000:n arvoinen, ja he olivat ainoat perilliset. Rouva Lisby oli tietysti kylläkin murheellisen näköinen puhuessaan tulevista hautajaisista, mutta ilo paistoi päällyskuoren alta. Hän rakennuttaisi huvilan Nesoddeniin heti, kun he saisivat perinnön. Hän rakennuttaisi saunan ja lehtimajan ja tenniskentän. Kun he sitten ostaisivat nopeakulkuisen, uudenmallisen moottoriveneen, ei matkakaan tuntuisi pitkältä. Hän tarvitsisi oikeastaan sihteerinkin, kun hän joutuisi hoitamaan niin suurta taloa, ja jos halusin, voisin saada sen toimen. Ennen lähtöäni hän lainasi minulta 10 kruunua asettaen perinnön vakuudeksi.
Nyt olen luultavasti kertonut kaiken, mikä sinua saattaa huvittaa, ja ehkä vähän enemmänkin. Olisi ikävää, ellemme tapaisi tänä kesänä, mutta en tiedä, miten asiat järjestyvät.
Vedä järkevyyden naamari kasvoillesi ja mene hiukan puhumaan isän ja tädin kanssa. Sano, että nämä palvelijanpaikat ovat hyväksi opiksi minulle, ja muuta samankaltaista. Sinä kyllä selviydyt siitä.
Voi hyvin! Tervehdi isääsi ja äitiäsi ja kaikkia muitakin ystäviä ja tuttuja.
Helgasi.
* * * * *
Vingerin kartanossa, syyskuun 2. päivänä 1930.
Kahdeksastoista raportti.Rakas Grete!
Nyt olen taas täällä. Oli hyvä, että tulin ajoissa, täällä on vielä täysi kesä, rehevän vihreätä ja luonto täynnä laulua.
Kuten mainitsin, tuli Lotten siis hakemaan meitä.
Hans ei tiennyt lainkaan, että minä olin tulossa. Kun hän tuli illalliselle, olin minä pöydän ääressä vanhalla paikallani.
Hänen kasvonvärinsä muuttui. Jonkin vaikutuksen minun tuloni siis kuitenkin teki häneen. Ola teki pilaa hänestä: – Mitä sinä sitä tyhjää tuolia tuijotat? Luuletko ehkä, että Helga on taas täällä? Laurensekin lisäsi kortensa kekoon: – Niin, häntä voisi todella luulla kummitukseksi, niin laihaksi hän on käynyt. Mutta mitä ihmiset oikeastaan kaupungista etsivät? Kyllä minun täytyy kaataa kermaa sinunkin maitolasiisi, eukkoseni, niinkuin olen tehnyt Frigårdillekin. Täytyihän minun jatkaa sinun työtäsi.
Hans katseli hämmentyneenä toisesta toiseen. Kermaa maitolasiin?
– Niin, sinusta olisi tullut varmasti hoikka kuin elämänlanka, ellen olisi sitä tehnyt, Laurense sanoi päättäväisesti.
– Sellaista se on se naisväki! Andreas sanoi päätään pudistellen. Naiset ovat viekkaita kuin kettu! Minä en vain uskaltaisi ruveta heidän kanssaan kilpasille. (Meidän kesken sanoen ei hän sitä haluaisikaan.)
– Mutta nyt luulen, että se alkaa mennä ilman kermaakin, Olga virnisteli meille. Olin aivan nolona kaikesta huolenpidosta ja touhusta.
Ja miten sitten kävi? Kiitos kysymästä. Ei niinkään hullusti. Enhän voinut aivan kaikkea uskoa sallimuksen huostaan, mutta kun minäkin pistin sormeni soppaan, selvisi se hyvin.
Koko ensimmäinen viikko kului niin, ettemme puhuneet mitään kahdenkesken. Mutta en kai ollut syyttä suotta palannut takaisin raskaisiin sisäköntöihin, sensijaan että olisin matkustanut kotiin voitonpalmuineni. Meillä oli silloin tällöin pieniä otteluita, mutta kaikessa sovussa ja parhaassa tarkoituksessa.
– Kun minä kerran kuolen, sanoin, – niin Hans varmaankin ajattelee, että teen senkin vain huvikseni.
Ja Hans sanoi: – Helga väittää, että pila on toden uusin ilmaisumuoto. Ehkäpä juuri se tietoisuus, että kaikki tässä maailmassa on suhteellista, on tehnyt lopun vanhanaikaisesta vakavuudesta.
Oli miten oli, yksi ainakin oli varmaa: Hans alkoi yhä enemmän muuttua kaltaisekseen jälleen, ja kun hän on oma itsensä, en luopuisi hänestä, vaikka itse Onnetar minua houkuttelisi luokseen.
Muuten meillä oli paljon työtä. Paitsi jokapäiväistä työtämme ja vieraista johtuvaa lisätyötä, oli meillä vielä lisänä hilloaminen, mehunkeitto ja vihannesten säilöönpano. Mutta kaikesta huolimatta on Vingerin keittiö paratiisi kaikkiin muihin näkemiini keittiöihin verraten. Sitäpaitsi rouva Bech oli kiitollinen siitä, että olin auttanut heidät pälkähästä – lainkaan aavistamatta, että ilkeä itsekkyyskin oli vaikuttanut asiaan – eikä mistään ole niin paljon hyötyä kuin toisen kiitollisuudesta. Ja ensimmäisen työteliään viikon päätyttyä Astrid ja Lotten pyysivät minua mukaansa huvimatkalle vuonolle, ja sehän oli hyvin ystävällistä.
Huvimatkalla oli mukana joukko Astridin ja Lottenin ystäviä ja ystävättäriä, neljä täyttä autollista. Oikeastaan on aivan sattuma, jos ventovieraiden joukossa voi pitää hauskaa, kun he puolestaan ovat keskenään hyviä tuttuja. Mutta matka sujui odottamattoman hauskasti, sillä heidän menonsa oli varmaankin samantapaista kuin meidän siellä kotona. Henki oli jokseenkin sama, tylsä, mutta ei aivan järjetön, vaan vaati sentään jotakin käsityskyvyn minimirajaa.
Hans ajoi meidän autoamme. Lotten, joka juuri vast'ikään oli lukenut Kiplingin "Kimin", osoitti tyhjää etupaikkaa ja nauroi: – Sallikaa minun olla jalomielinen. Se suotiin hänelle. Vastavalmistunut metsäherra oli myös mukana, niin että hänen jalomielisyytensä oli hyvin ymmärrettävää.
Minä en milloinkaan ole erityisesti pitänyt elokuusta. Se on tavallisesti sateinen kesän ja syksyn, loman ja työn väliaika. Sillä on naistenviikon epävakaa luonne. Mutta – Laurensen mielilausetta käyttääkseni, – totuus on aina totuus, – jos elokuu on hyvällä tuulella, se osaa kyllä järjestää asiat oikein päin. Se on kuin ponteva, mutta oikullinen nainen, joka ollessaan hyvällä tuulella saattaa tehdä arestakin juhlapäivän ympäristölleen.
Elokuu kykenee järjestämään ensiluokkaisen kesäpäivän. Se tietää, että taivaan on silloin oltava rehellisen sininen, siellä täällä saa olla valkoisia hattaroita, mutta horisontin pitää olla kirkkaana ja selvänä, ettei ole sateen uhkaakaan. Se tietää, että auringon tulee lämmittää, mutta se ei saa polttaa, että ilman tulee olla kristallinkirkasta, leppeätä kuin hyväily ja ihanan tuoksuvaa. Se tietää, että teiden tulee olla kuivat pölisemättä silti, että viljan tulee olla kullankeltaista ja ruohon smaragdinvihreätä, ja se tietää niinkuin heinäkuukin, että sekä meri- että järviveden tulee olla lämmintä ja että rantahiekan tulee kimallella. Kun se vain tahtoo, se voi järjestää asiat oikein hyvin, ja niin se oli tehnyt mainitsemanani päivänäkin.
Me uimme pitäen asianmukaista meteliä ja sitten loioimme kallioilla ja rannalla keimaillen ja itseämme kuivaillen.
Hans ja minä makasimme äärimmäisellä kallionkielekkeellä ja juttelimme hölynpölyä, aivan kuin emme olisi milloinkaan muuta tehneetkään.
Hans kysyi muun muassa, osaanko minä uida, sillä sinä päivänä olin pysytellyt vain matalalla. Silloin sain yht'äkkiä aatteen – ei, oikeastaan en osannut uida, en tippaakaan. Ota huomioon, että kun valehtelee, niin lisää mielellään niin paljon pieniä epämääräisiä sanoja kuin mahdollista, jottei valhe tuntuisi niin karkealta omissa korvissa.
Sitten aloin hyökätä.
– Etkö todellakaan aio enää armahtaa minua?
Silloin hän synkkeni, mutta ei vastannut suoraan kysymykseeni. – Minä en tahdo tulla sinun kotiisi käyttämään hyväkseni sinun nuoruuttasi ja tyhmyyttäsi, hän sanoi. – Puhu sinä mitä hyvänsä demokratiasta ja yhtäläisyydestä ja veljeydestä ja kaikenmoisesta hölynpölystä, ei sinun isäsi kuitenkaan pidä autonkuljettajaa tyttärelleen sopivana miehenä.
Nousin pystyyn. – Tahdotko vai etkö?
Hän sanoi: – Kiusaat minua.
– Hyvä – sanoin, – nyt leikin vakavissani, hyvästi!
Ja sitten hyppäsin suoraan syvyyteen ja uin veden alla kauemmin kuin koskaan ennen. Kuulin etäistä huutoa ja sitten yht'äkkiä loiskahduksen. Kohosin pinnalle, ja hän oli heti rinnallani, tarttui minuun, veti minut maihin, laahasi ylös, koetteli minua, nimitti minua liioittelevaksi, hysteeriseksi, villiksi, hulluksi, vaikka miksi, nimitti minua mitä hellimmillä nimillä ja puhui mitä ihmeellisimpiä asioita. Ja sitten minä heräsin, ymmärrätkö, ja sitten kaikki muuttui niin ihmeen hyväksi jälleen, mutta mitä me puhuimme lähimpinä tunteina, sitä ei voi toistaa, sillä ne olivat asioita, jotka vain niiden kahden asiasta innostuneen mielestä ovat ihmeellisen ihania, mutta kaikkien muiden mielestä ovat sulaa hulluutta.
Oletan, että tulet aivan hirmuisesti torumaan minua tästä. Sinusta se varmaankin on Kleopatran-aikainen temppu, jonka pitäisi olla pannaanjulistettu nuoren nykyaikaisen naisen rehellisistä apukeinoista, mutta se oli ainoa keino, ymmärräthän, ja ajattelen mieluummin, että minä siten nerokkaalla tavalla pelastin hänet päähänpistosta, pakkomielteestä. Ja kun me kerran maailmassa menemme naimisiin, tulen kyllä joskus sopivassa tilaisuudessa kertomaan sen hänelle, sillä silloinhan hän tietää, kuinka suurenmoinen minä olen, ja saattaa suhtautua siihen levollisesti.
Olen kirjoittanut kotiin ja ilmoittanut pian tulevani mukanani maailman paras vävypoika. Kyllä kai he ovat hämmästyneitä. Isälle olen kehunut hänen kuntoaan ja lahjakkuuttaan, ja täti saa turvautua siihen tosiseikkaan, että Hansin äiti on tunnetusta Palmin suvusta. Olen kirjoittanut myöskin äidille.
Tänä iltana Lotten, Hans ja minä lähdemme kaupunkiin Ylioppilasyhdistyksen syysjuhlaan.
On ikävää, että et ole kotona, kun me tulemme. Olisin niin suonut, että te kaksi olisitte tavanneet toisenne. Mutta toivon, että jouluna tulee siihen tilaisuus.
Tämä kirje uhkuu omahyväisyyttä, mutta vastakihlautuneelle on paljon annettava anteeksi siinä suhteessa. Huomaan surukseni, etten ole tippaakaan sen parempi kuin muutkaan vastakihlautuneet. Olen kirjoittanut kokonaisen arkin täyteen "Rouva Helga Frigårdia", olen muuttanut safiirisormukseni oikeaan nimettömään ja kiertänyt kiven sisäänpäin, nähdäkseni miltä se näyttää, ja olen maannut kokonaisen yön miettien, olisiko makuuhuoneeseen hankittava koivu- vai mahonkikalut.
Sentähden kirjoitin Laurensen runovihkoonkin seuraavan (varastetun) elämänviisauden: "Vasta, kun nainen rakastaa, hän ymmärtää, miten samankaltainen hän on kuin kaikki naiset." Laurense ei ollut erittäin ihastunut tähän uuteen lisään, mutta hän lohduttautui sillä, että se oli ainakin "erikoinen".
Nyt riittäköön täksi kertaa. Voi hyvin!
Helgasi.
* * * * *
"Ekebakkenissa" lokakuun 1. päivänä 1930.
Yhdeksästoista raportti.Rakas Grete!
Vihdoinkin taas kotona! Ja taas yksin. Hans matkusti eilen, ja tuntuu sietämättömältä alkaa tavallinen arkinen elämä.
Minun täytyy yksinkertaisesti koota koko mielenmalttini – ja minullahan on sitä aikalailla – pysyäkseni hyvällä tuulella. Naurat ehkä, kun ajattelet, että kaikkein varmimpia mielipiteitäni silloin, kun olin vielä nuori ja kukoistava, oli, että kihlausajan ei pitäisi kestää yhtä kuukautta kauempaa. Mitä minuun tulee, jatkunee sitä ainakin neljä vuotta.
Elämä pyrkii muodostumaan juuri päinvastaiseksi kuin olemme sen ajatelleet. Sanoin sen Hansillekin. Ja arvelin, eikö voisi järjestää asioita siten, että päättäisi ajatella juuri päinvastoin, toivoa päinvastaista, kuin mitä itse asiassa toivoo j.n.e. Mutta Hans ei uskonut, että kannattaa suhtautua elämään niinkuin vanhaan vastarannankiiskeen, jonka hinnalla millä tahansa aina on saatava inttää vastaan, ja hän neuvoi minua olemaan käyttämättä naisenviekkauttani enemmän kuin aivan välttämättä oli tarpeen.
Naisenviekkaudesta muistan jotakin. Tiedät, että aivan hiljattain käytin sitä hyväkseni – mikäli muistan, kerroin sinulle siitä hienosta leikkauksesta, minkä tein syöksyessäni meren aaltoihin. – Nyt saat kuulla, miten se juttu kehittyi edelleen.
Saman päivän iltapuolella, kun Hans ja minä olimme tulleet kotiin, olimme hänen ja tädin kanssa minun huoneessani, katsellaksemme yhdessä sitä ja kaikkia aarteitani. Täti, joka on kasvanut aikakautena, jolloin koulutodistukset ja muut kallisarvoiset paperit olivat naisilla harvinaisia, poimi liikuttavalla innolla esille kaapistani ylioppilastodistukseni ja akateemisen jäsenkirjani, vanhat todistukset ja ainevihot, vanhat piirustukset ja lyhyesti sanoen kaikki muut mahdolliset paperit, paitsi rokotustodistustani, joka ihmeellistä kyllä, hänen mielestään tuntui olevan Hansille vähemmän tärkeä. Suurta riemua herätti eräs viidennellä luokalla saamani muistutus, jossa sanottiin, että "Helga pelaa korttia tunnilla". Sitten tuli konventin Pöllömerkki, hiihtokilpailussa voittamani hopeapikari ja lopuksi – uimakoulutodistukseni.
– "Pyh, mitä näyttämistä siinä nyt on", sanoin ja koetin riistää sitä tädiltä. – "Tottakai Hansin on nähtävä, miten taitava uimari olet", täti sanoi luullen minun vain vaatimattomuuttani estelevän, – "katsopas tätä, hyppy, uinti, hengenpelastus –". Hans otti tuon tärkeän paperin ja tutki sitä asianmukaisella innolla. Vasta annettuaan sen tädille takaisin hän muisti yht'äkkiä jotakin, ja hänen kasvojensa yli pyyhkäisi ikäänkuin pilvi. – "Mutta sinähän et osannut uida", hän huudahti kääntyen äkkiä minuun päin.
Kaikeksi onneksi Aleksandra-täti oli täydessä uutten todistuskappalten etsimisen touhussa. Minä puristin Hansin kättä. – "Tottakai osasin uida, en kai muuten olisi ollut niin hullu, että olisin heittäytynyt sinne syvyyteen." Hans tuijotti minuun niin herkeämättä, että minä aivan hämmennyin, mutta onneksi hän alkoi nauraa ja myönsi, että oli ehkä puolta astetta parempi olla viekas kuin hysteerinen.
– Mistä te puhutte? Aleksandra-täti kysyi.
– Puhumme vain siitä, kun minä kosin Hansia, sanoin.
– Mitä sinä puhut? Täti veti päänsä kaapista ja katsoi minuun aivan kauhistuneena. – Kositko sinä? Eikö sinussa ole lainkaan ylpeyttä?
– Siinä nyt näet, sanoin nykäisten Hansia, – tässä talossa minut otetaan vakavalta kannalta.
Täti ravisti päätään ja katseli ihaillen erästä piirustusta: – Sen vain sanon, Hans, että kyllä sinulla tulee olemaan täysi urakka rouvastasi.
Mutta kahdenkesken hän on sanonut Hansille samoin kuin kaikille muillekin, – että aines on kyllä hyvää. – Sehän on hyvin lohduttavaa. –
Meidän ensi esiintymisemme perheessä meni hienosti. Luulen, että isä oli tyytyväinen saadessaan miehen puhetoverikseen sen jälkeen, kun hän on vuosikaupalla saanut tyytyä seurustelemaan vain hameväen kanssa. Kuten jo ennustin, Aleksandra-täti alkoi pian keskustella kaikista tuntemistaan Palmeista ja Frigårdeista, ja hän huomasi suureksi tyydytyksekseen, että hänen nuoruudenystävänsä Teodora Malm oli Hansin äidin pikkuserkku.
Äidiltä olen saanut pitkän kirjeen ja kauniin pöytäliinan, jossa on nyplättyjä pitsejä. Se on myötäjäisten alku.
En ollut ollut montakaan päivää kotona, kun jo halusin näyttää, mitä olin oppinut tämän vuoden kuluessa. Tarjouduin leipomaan tuulihattuja jälkiruoaksi ja huomautin jo etukäteen, että minun tuulihattuni olivat tavallisesti suuria kuin lapsenpää. Kunpa en olisi kehunut! Sillä jostakin käsittämättömästä syystä ne epäonnistuivat ja jäivät pieniksi ja koviksi kuin kivet. Mutta silloin täti käyttäytyi suurenmoisesti.
– Sellaista saattaa tapahtua kenelle tahansa, hän sanoi eikä ollut tietääkseenkään koko asiasta.
Täti on ulkonaisissa asioissa hyvin pikkukaupunkimainen, mutta ratkaisevalla hetkellä hän saattaa olla aivan suurenmoinen. Minä luulen, että "aines on hyvää" – vai mitä?
Mutta pidin kunnianasianani korjata nolaukseni. Seuraavana päivänä komensin tädin ja palvelijan kokonaan pois keittiöstä aamupäivällä ja aloin sitten valmistaa purjolaukkakeittoa, vasikanpihviä ja vihanneksia ja marenkia. Nämä ruoat osasin valmistaa niin hyvin, että niiden oli aivan mahdotonta epäonnistua. Ja sainkin nyt täyden korvauksen äskeisestä. Täti kehui minua pilviin asti. Eihän se kultainen sydän muuta pyydäkään kuin saada kiittää minua, mutta tilaisuudet siihen ovat vain olleet liian harvat.
Itse en voinut syödä mitään jännityksestä, vaan sanoin vain, kuten Laurense: – Ja niin me vain saimme päivällistä taas tänäänkin! Voin laskea ne päivät, joina hän ei olisi sanonut sitä antaessaan kuumissaan ja punaisena minulle viimeiset vadit pöytään vietäväksi.
Onneksi olin yksin tavatessani Jörgenin ensi kertaa. Hän ei ollut erikoisen onneton, mutta mieliala oli nollassa. – Saat timanttisormuksen lähipäivinä, hän sanoi.
Oliko mikään ihme, että hän oli pahalla tuulella, kun hänen täytyi ostaa timanttisormus kihlautuneelle tytölle.
– Kuule, annetaan sen sormuksen olla, sanoin, – sulhaseni ei pidä siitä lainkaan.
Jörgenin olemus kirkastui huomattavasti, vaikka hän koettikin peittää sitä. – Sehän on vain pötypuhetta, mutta koska et mistään hinnasta sitä halua, niin voimme sen sijaan järjestää teille hienot juhlat. Ei minun tarkoitukseni muuten ollut vetoa lyödessäni, että sinä lähtisit pois ja menisit kihloihin. – Kysyin sinistä tyttöä, neiti Haug vai mikä hänen nimensä olikaan. Ja ajattele, Jörgen ei muistanut häntä!
Tilanomistaja Bech piti rouvineen meille hienot kutsut, ennenkuin lähdimme Vingeristä, puutarhajuhlan ulkosalla, kirjavia lyhtyjä, raketteja ja muuta komeutta. Rouva Bech oli hankkinut vierasta apua, niin että kaikilla talonväillä olisi vapaata, ja puolen paikkakuntaa oli kutsuttu vieraiksi. Laurense istui pöydässä jäykkänä ja juhlallisena opettaja Opstadin vieressä. Hän oli kyllä ihastunut, kun Opstad nosti helmeilevän maljansa hänen kunniakseen, mutta hän oli samalla kiusaantunut liian pienistä kengistään, jotka, kuten aina, estivät häntä kokonaan antautumasta ilon valtaan. Opstad ja minä olimme niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Luulen, että hän vähitellen on kuitenkin alkanut huomata Laurensen suuret edut.
Tilanomistaja Bech, joka leininsä takia oli huopiin kääriytyneenä, piti leikillisen puheen kaikille palvelijoille. Laurenselle hän sanoi: – Sinun ansiotasi on, etten viiteentoista vuoteen ole syönyt pohjaanpalanutta ruokaa. Silloin Laurensen täytyi ottaa nenäliinansa esille, ja hän kuiskasi minulle hyvin liikuttuneena: – Oi, mikä hyvä poika! Hansille ja minulle Bech sanoi: – Olkaa varmat siitä, että teistä tulee täällä Vingerissä legenda. Asiaa punnittuani olen päättänyt käsittää sen mairitteluksi.
Kaipaan vast'edeskin heitä, Laurensen tukevaa vartaloa ja uhkeata muotoa, Olgan herkkää naurua, Olan iloisia silmiä, Andreasta ihanassa sheviottipuvussaan, Lottenia, jolla on niin värikäs kristalliääni, Astrid Bechiä, rouva Bechiä, kaikkia, kaikkia. Olen muuten luvannut tulla Olgan lapsen ristiäisiin. Vingerissä oli hyvä olla, vaikka ei kulkenut pääovestakaan.
Ja kaipaan aamuauringossa kylpevää vaahteraa, joka toisina hetkinä vapautti sieluni kahleistaan ja saattoi sen kylpemään kaiken ymmärryksen yläpuolella olevassa kirkkaudessa. Kaipaan ikkunastani näkyvää kimaltelevaa joenpintaa, joka toisinaan oli taivaansininen, toisinaan hopeanharmaa, mutta aina yhtä vuolas, aina liikkeessä kuin itse elämä. Enkä voi muuta kuin kaivata sinne pehmeille aaltoileville rannoille, missä kukat katselivat viattomin silmin ja missä ruoho oli niin pehmeätä ja vihreätä ja huojui rennosti kaikissa tuulissa. Ne tunteet eivät kiusaa, mutta toisinaan, kun olen yksin, tunnen epämääräistä surua siitä, että jotakin katoaa iäksi. Tuleehan uusikin kevät, mutta se, joka oli, ei enää palaa. Tulevaisuus voi tuoda paljon tullessaan, mutta minä en ole enää milloinkaan kaksikymmenvuotias; joki virtaa virtaamistaan, minä itse olen ehkä kuin pieni laine, joka nousee kymmenesosasekunniksi pinnalle kadotakseen sitten toisten laineiden alle.
Mutta pois kaikki surumieliset vertaukset! Kun kirjoittaa sellaisia kirjeitä, saa nousta aamulla kello kuusi ehtiäkseen asemalle hakemaan pois sopimatonta kirjettä, ennenkuin se ehtii toisten nähtäväksi. Takaisin rauhalliseen arkielämään, missä itse on päähenkilönä, missä yhteiskunnallinen elämä on suuri todellisuus, missä huvitukset ovat tärkeitä tekijöitä, missä rakkaus on runoutta eikä vain yksinkertainen välttämättömyys, säie maailmankehityksessä! Jos joskus uskaltaudun ajatukseni heikoin siivin maailmankaikkeuden avaruuksiin katsellakseni asioita sieltä, riennän aina kiireesti takaisin turvalliselle maankamaralle, missä jaloilla on tukea.
Nyt siis olen täällä kotona oman maailmani turvallisella kamaralla, jonka nimi on Ekebakken, eikä sitä voi kieltää, että perheen helmassa lepäämisellä on hyvätkin puolensa ja että on ihanaa voida itse määrätä päivänsä kulku. Mutta en ole enää sellainen tyhjäntoimittaja kuin ennen. Jos aamupäivällä makaan sohvalla romaania lukien, saattaa paha omatunto yllättää minut, eikä se anna rauhaa ennen kuin nousen siitä ja alan toimittaa jotakin. Se johtuu kai siitä, että Hans aina tähdentää tuotteliaan ihmisen arvoa.
Hansin kaksi suurta iskusanaa ovat toiminta ja rohkeus. Minä kyllä yritän hiukan vastustaa, kun hän asettaa nämä kaksi käsitettä korkeimmiksi. – Eihän sovi myöntää kaikkea, – mitä miehistä sitten tulisi – mutta itse asiassa kai olen samaa mieltä kuin hän.
Lopuksi tahdon vielä toistaa hyvän Olgan sanat: "Joudu perässä!" Ajattele, kuinka mukavaa meillä olisi loppumattomiin keskustella kahviliinoista ja juhlapyyhkeistä ja teekannunmyssyistä ja vuoteenpeitteistä ja pellavasta ja neliniitisestä ja vaikka mistä!
Toivoen, että ymmärrät vaatimukseni oikeutuksen, lopetan tämän raporttini.
Helgasi.
P.S. Elämä on pohjimmaltaan sentään aika "erikoista".