[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5APqTZju4VMuskXoGsBUREJ5TSzZ3tn5AldRNXQkV1o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1857,"Kyökin puolella","Boo, Sigrid",1898,1953,"1857-boo-sigrid-kyokin-puolella","1857__Boo_Sigrid__Kyökin_puolella",null,"romaani",[],[],"fi",1930,1931,40098,255844,true,[],[],[],"Tuore ylioppilas joutuu luopumaan Pariisin-matkasta isänsä taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Kevytmielinen romaani seuraa nuoren naisen päätöstä hakeutua kotiapulaiseksi ja tutustua elämään keittiön puolelta.","Sigrid Boon 'Kyökin puolella' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1857.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","KYÖKIN PUOLELLA\n\nKirj.\n\nSigrid Boo\n\n\n\n\n\nPorvoo--Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nTotta puhuakseni -- olin aivan kurjalla tuulella.\n\nSitä ei usein sattunut, olinhan tottunut elämään elämäni hymyillen.\nElämä oli oikea murheenlaakso, sehän oli selviö, jota ei kannattanut\nliikaa surra. Mutta onhan kuitenkin kaikella rajansa. Kun elämä kävi\nniinkin raskaaksi kuin se sinä päivänä oli, oli aivan mahdotonta antaa\nkaiken vain ilman muuta mennä menojaan.\n\nSe alkoi jo aamiaispöydässä, jossa isä ilmoitti, että sain toistaiseksi\nheittää mielestäni suunnittelemani Pariisin-matkan ja koettaa\nkeksiä jotakin huokeampaa, koska hän ei mitenkään voinut juuri nyt\nkustantaa niin kallista matkaa. -- Voimmehan keväällä palata asiaan,\nhän sanoi. Kaikkiapas, ruveta puhumaan ensi keväästä, kun olimme\nvasta heinäkuussa! Olipas se oikein vanhan, juron isän puhetta. Ensi\nvuonnahan minä olen jo ikäloppu!\n\nKun asia pitkistyy, niin se mutkistuu, vastasin jokseenkin\nkylmäkiskoisesti, mihin isäni huomautti, ettei hänen nuoruudessaan\nkukaan olisi vastannut sillä tavoin isälleen.\n\nIsälle oli tosiaan viime aikoina tullut tavaksi -- mieleni tekisi\nsanoa: huonoksi tottumukseksi -- puhua rahoista ja menoista ja siitä,\nmihin oli varaa, mihin ei ollut. Se oli kovin rasittavaa, ja mitä\nerikoisesti tähän Pariisin-matkaan tuli, harmillistakin. Tiedänhän\ntoki, ettei rahaa kasva puiden oksilla -- olenhan kirjoittanut aivan\nnerokkaan ylioppilasaineenkin aiheesta: \"Sodanjälkeinen taloudellinen\nkriisi\", -- mutta suoraan sanoen en silti ole milloinkaan ajatellut,\nettä taloudellinen kriisi _minua_ mitenkään koskisi. Nyt se ainakaan ei\nsoveltunut suunnitelmiini, kun olin aikonut onnellisesti suorittamani\nylioppilastutkinnon jälkeen lähteä ulkomaanmatkalle, niinkuin hyvä\ntapa oli, huvitellakseni ja samalla kehittääkseni erinäisiä sangen\nhuomattavia taiteellisia taipumuksiani.\n\nUlkomaanmatkani kuivui siis kokoon. Olisihan siinäkin ollut\nkoettelemusta kerrakseen, mutta sitäpä seurasi heti toinen. Jörgen\nsoitti näet ja ilmoitti ääni harmista väristen, ettei hän voinutkaan\ntulla minua tapaamaan illalla, kuten olimme sopineet. \"Sikamaista,\non kertynyt niin paljon työtä konttoriin, että saan varmasti istua\nkoko yön sen kimpussa.\" Hän puhui niin sydäntä järkyttävästi ja oli\nniin hurmaavan epätoivoinen. Niin, hän oli yhtä herttainen kuin aina\nennenkin, ikävä vain, etten uskonut sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.\n\nTämä puhelinkeskustelu muuten ikäänkuin pisti johonkin sydämen\nseuduille, huolimatta siitä, että tapani mukaan koetin selvin ja\njärkevin puhein pysyä tilanteen herrana. Sulkiessani puhelimen vakuutin\nitselleni: \"Poika valehtelee niin, että hän itsekin uskoo, mitä puhuu.\nMutta siitä viis! Terve menoa!\" Tämä puhe oli selvää ja ymmärrettävää,\nmutta ei erikoisen uutta. Niiden kolmen vuoden aikana, joina olin\ntuntenut Jörgen Kroghin, oli se uusiintunut aina lyhyin väliajoin.\n\nEi ole suinkaan mikään erikoinen aikaansaannos rakastua Jörgen\nKroghiin, sillä hänellä on kaikki mahdolliset ulkonaiset edut. Hän on\nhyvin koristeellinen, hyvin hauska seurassa ja jokseenkin miellyttävä.\nJa kaiken lisäksi hän on isänsä poika. Kaikki naiset pitävät häntä joko\n\"hurmaavana\" tai \"hirmuisen hauskana\", -- naisethan eivät keksi muita\nsanoja ilmaistakseen ihastustaan. -- Hänellä on oma miellyttävä tapansa\nlausua hävyttömyyksiä, ja jos hän on epäluotettava tai kevytmielinen,\nhän on sellainenkin omalla tietyllä hienolla tavallaan, jota kukaan\nei voi vastustaa. Hänellä on tummat silmät, jotka voivat säteillä\nylimielisyyttä, ja hänen äänensä saattaa olla niin hurmaavan pehmeä\nja kuiskaava, ja silloin se on vaarallinen. Hänen solakat lantionsa\nliikkuvat jazzin tahdissa. On valhetta, että nuoret tytöt katsovat vain\nkasvoja ja vaatteita.\n\nJörgenin tapaiseen rakastuminen aiheuttaa paljon levottomuutta ja\nehkä hiukan tuskaakin. Tuntee todella voitonriemua istuessaan hänen\nvieressään hänen sievässä kahdenhengen-autossaan tai liidellessään\ntanssisalissa nojaten hänen tukevaan käsivarteensa, mutta jälkeenpäin\ntapahtuu aina jotakin, joka vie voiton hurman. Se tapahtuu esimerkiksi,\nkun näkee hänen seuraavana päivänä ajelevan ja tanssivan toisen kanssa\nja toisena päivänä ajelevan ja tanssivan kolmannen kanssa.\n\nKuten sanottu, olin hiukan haikea. Ulkona satoi, ja sisällä istui\nAleksandra-täti erään ystävättärensä kanssa juoden teetä ja puhellen\nsairauksista. He alkoivat ensimmäisen kupin aikana tavallisesta\ninfluenssasta ja olivat nyt kolmanteen kuppiin päästessään\nnivelruusussa. Mutta sairaus ja onnettomuudet eivät ole minun\nmieliaiheitani, ja koetin sen vuoksi parantaa tunnelmaa panemalla\ngramofoniin levyn \"I wonder how I look when I'm asleep\", mutta kiersin\nkampia niin lujasti, että vieteri katkesi.\n\nJotakin oli tehtävä.\n\nPuuteroin nenäni ja pukeuduin sadetakkiini. Kuten tavallista, en\nlöytänyt mistään jazzilakkiani enkä käsineitäni, ja Tilla, eteistä\npesevä siivoojatar, riensi huomauttamaan: -- \"Eiköhän olisi parempi\netsiä ensin hyvätuuli, sillä sekin näyttää olevan hukassa.\" Silloin\nminun täytyi nauraa, ja se oli niin ihanan vapauttavaa. Tilla on\nkäynyt meillä siivoamassa niin kauan kuin muistan, ja minusta hän on\njärkevimpiä ihmisiä, mitä tunnen.\n\nAleksandra-täti juoksutti minulle kalossit. Koetin vastustaa, sillä\nolihan kesä, mutta kun hän alkoi tapansa mukaan saarnata: \"Tulee\nvielä sekin aika, jolloin kiität minua\" j.n.e., -- otin ne kuitenkin\npäästäkseni kuulemasta siitä, kuinka \"kerran, kun seisot avoimen\nhautani partaalla\" j.n.e. Mutta loppuhuomautusta en kuitenkaan voinut\nvälttää. Sillä Aleksandra-tädillä oli, kuten Cato-vainajallakin\nvakituinen loppupontensa, ja se kuului: -- \"Lapsi kulta, täytyykö sinun\nnenälläsi olla koko tuo jauhomäärä!\"\n\nSatoi edelleenkin.\n\nAinoa paikka, missä näin pikkukaupungissa saattoi sadepäivänä jotakin\ntapahtua, oli Storgaten. Tietysti lähdin sinne. Isän vastahakoisuudesta\nja Jörgenin huonosta käytöksestä huolimatta en ollut niin elämään\nväsynyt, että olisin lähtenyt maantielle päin. Ihmiset katselivat\nminua, ja se tuntui niin hyvältä. Olihan itseluottamukseni ollut\nkärsimäisillään haaksirikon. Ja mieleen tuli väkisin ajatus, ettei\nHelga Breder loistavasta ylioppilastutkinnostaan ja siromuotoisista\nsääristään huolimatta ehkä sittenkään ollut mikään suuruus.\n\nNyt tarvittaisiin vain kunnollinen puhetoveri, että pääsisi\nentiselleen, toveri, joka täysin ymmärtäisi murheeni. Grete olisi\nsiihen parhaiten sopiva. Hän ilmestyikin juuri sopivasti kampaamon\novesta minun kulkiessani siitä ohi. Grete oli entinen luokkatoverini ja\nverraten nopea järjenjuoksultaan. Hän ei lainkaan hämmästynyt, vaikka\nkurjassa mielentilassani tervehdinkin häntä kutakuinkin vakavin sanoin.\n\n-- Terve! Miltäs elämä sinusta tuntuu?\n\n-- Terve, terve! Menetteleehän se. On vain vähän liiaksi puskemista\ntätä nykyä!\n\n-- Älä koetakaan uskotella minulle semmoisia!\n\n-- Olen saanut kotiopettajantoimen.\n\n-- Älä puhu pötyä!\n\n-- Se on aivan totta. Nordlandissa, kolme vesaa, vanhin kolmannella\nluokalla.\n\n-- Taidatpa oikein uskoa itse juttuihisi!\n\n-- Se on totinen tosi. Kunniasana ja kaksi sormea raamatulle.\n\n-- Sepä on jotakin!\n\nOlin aivan haltioissani ja unohdin kokonaan omat huoleni. Meillä\nriitti puhetta pitkäksi aikaa. Tuon uhkarohkean yrityksen kaikki\nmahdollisuudet pohdittiin moneen kertaan. Ensimmäiseksi tietysti oli\notettava huomioon, saattoiko siellä pitää hauskaa. Ajatella, jos hän\njoutuisikin oikeaan erämaahan! Siellä hän sitten saisi istua kököttää,\nainakin, ellei sieltä löytyisi edes vähäpätöistä tuomarinalkua pahimman\nyksinäisyyden poistajaksi. Sen jälkeen pohdittiin pukukysymystä\nperusteellisesti. Sovimme siten, että minä joka kuukausi lähettäisin\nhänelle tietoja ja neuvoja muodin suuntaviivoista, väreistä j.n.e.,\nmuutenhan saattaisi käydä niin, että hän siellä sivistyksen rajamailla\nmuuttuisi ulkonäöltään isoäitinsä aikaiseksi. Sitten arvostelimme myös\nhänen pedagogisia kykyjään.\n\n-- Todellisuudessahan olemme oikeastaan paljon järkevämpiä, kuin miltä\nnäin arkioloissa haluamme näyttää, lohdutin häntä.\n\nJa lopuksi olimme yksimielisiä siitä, että vieraissa oloissa vietetty\nvuosi tulisi olemaan hyvin terveellinen.\n\n-- Täytyyhän päästä välillä pois tästä hullunmyllystä, Grete sanoi\nkatsoen minuun suurin sinisin silmin. -- Muuten kuolee kuin hiiri\npyydykseen!\n\n-- Sano mieluumminkin kuin hiiri kalossiin! sanoin. -- Mitä ihmettä\n_minä_ sitten teen?\n\nJa sitten muistin taas omat murheeni, ja voidaksemme paremmin pohtia,\nmitä pelastumismahdollisuuksia minulla saattaisi olla, päätimme\nmennä kahvilaan. Menimme \"Olsenille\", missä olimme vakinaisia\nkävijöitä. Olimme vuosien kuluessa tehneet siellä lopun lukemattomista\nkakuista, wienerleivistä, kermavohveleista ja kahdenkymmenen äyrin\nleivoksista. Viime aikoina olimme tosin huomanneet, ettei ruokahalua\nenää riittänytkään loppumattomiin -- varma vanhuudenmerkki -- mutta\nlautasemme olivat joka tapauksessa jokseenkin kukkuroillaan, kun\nluovimme niitä kantaen kahvilan takimmaiseen pikku huoneeseen. Istuimme\naina takahuoneessa. Suuressa etuhuoneessa oli vain matkustavaisia ja\nmuita ikäviä ihmisiä.\n\nJa onkos mokomaa nähty! Siellä Jörgen istui komeasti keskellä sohvaa,\nrinnallaan tuntematon, sinipukuinen kiharapää.\n\nYmmärsin heti, että siinä se oli se ylityö. Heidän seurassaan oli pari\npaperitehtaan insinööriä ja nuori asianajaja Larsen ja Maija, Tutt ja\nSofie, kaikki kolme pukeutuneina jazzilakkeihin ja kirkkaanvärisiin\nsadetakkeihin. He olivat yhdistäneet kaksi marmoripöytää ja\nnaureskelivat ja juttelivat innokkaasti. He olivat ilmeisesti\nkeksineet sopivan puheenaiheen. He tekivät tilaa meille. Jörgen\nhymyili ihastuneesti minulle, mutta minä tunnen hänet kyllin hyvin\nymmärtääkseni, että olin tullut perin sopimattomaan aikaan. Jörgen\non aina paljon vihaisempi silloin, kun hän on loukannut minua, kuin\nsilloin, kun minä olen loukannut häntä.\n\nGreta oli siis juuri käynyt parturilla, ja naiset alkoivat heti\narvostella hänen leikattua tukkaansa. Kun kaksi tai kolme nuorta tyttöä\njoutuu yhteen, he puhuvat varmasti hiuksista. Minun mielestäni puoli\ntuntia on kylliksi tästä puheenaiheesta, mutta toiset pitävät sitä\naivan tyhjentymättömänä, ja luulen, että me puhuimme pysyväin kiharain\npuolesta ja niitä vastaan ainakin kolmeneljännestunnin. Sinipukuinen\npuhui kuin asiantuntija ainakin, mutta hän käytti vieraskielisiä sanoja\nusein väärin, ja Jörgen joutui siitä aivan vimmoihinsa, ei hänelle,\nvaan minulle -- aivan käsittämätöntä! Minäkin olin hiukan äkeissäni,\ntai oikeastaan olin hurjan äkäinen. Vielä toissapäivänä, kun seisoimme\nkuutamossa puutarhaveräjällä, hän -- vaikka tosin niin peitetyin\nsanoin, että peräytyminen aina oli mahdollista -- puhui elämänikuisesta\nliitosta. Enkä minä aivan syyttä olettanut, että hän tarkoitti liittoa\nminun kanssani. Mutta nyt ei näyttänyt siltä. Huomenna hän sitävastoin\nehkä suvaitsisi muistaa sen. Onko siis ihme, että näin ollen olin\nhiukan epäystävällinen ja että ilma vähitellen muuttui ikäänkuin\nsähköiseksi. Grete yritti olla ukkosenjohdattimena ja vaihtoi useita\nkertoja puheenaihetta. Hän kysyi muun muassa, mistä he olivat niin\ninnokkaasti keskustelleet meidän tullessamme.\n\n-- Me puhuimme nykyaikaisesta, nuoresta tytöstä, pieni asianajaja\nLarsen sanoi tärkeän näköisenä. -- Keskustelimme siitä, kelpaako hän\nmihinkään.\n\nSiinä me siis istuimme viisi nykyaikaista nuorta tyttöä ja meidän\noli pakko kuunnella mokomaa. Minä aivan mykistyin hetkiseksi\nsuuttumuksesta. Jörgen huomasi sen ja nautti äärettömästi. Jälkeenpäin\nkeksin koko joukon näppäriä, nasevia vastauksia, jotka olisivat olleet\npaikallaan juuri silloin, mutta sinä hetkenä suuttumukseni ehkäisi\najatuksiani toimimasta tavallisella nopeudellaan.\n\n-- Osaatteko te oikeastaan muuta kuin keimailla ja tanssia? Jörgen\nsanoi. Ja hänen silmänsä muuttuivat kahdeksi säteileväksi raoksi.\n\n-- Ja taivuttaa latinalaisia verbejä ja laskea neliöjuuria, toinen\ninsinööreistä lisäsi. Hän oli itse suorittanut loistavasti tutkintonsa,\nja ehkäpä hän juuri omaksi vastakohdakseen kaipasi vain typeriä\ntyttöjä, jotka eivät tunteneet muuta kuin ruoanlaiton ja erotiikan\nmaailman.\n\n-- Olkaa vaiti! Tutt huusi. Se oli ainoa puolustus, mihin toistaiseksi\nkykenimme.\n\n-- Pystyttekö valmistamaan kunnollisen aterian? insinööri jatkoi.\n\n-- Mitä tekisitte, jos teidät heitettäisiin autiolle saarille ilman\nhuulipuikkoa ja ihojauhetta? asianajaja Larsen kysyi elähtäneellä\näänellään.\n\n-- Tiedättekö esimerkiksi, mistä lihasta lammaskaan valmistetaan?\nJörgen kysyi. -- Tai vasikanviilokki?\n\nNyt vasta käsitin, että sinipukuinen oli \"talousihminen\" tai jotakin\nsentapaista.\n\n-- Niin, _mitä_ te _oikeastaan_ osaatte? toinen insinööri sanoi\nhärnäten. Hän alkoi varmaankin pelätä, etteivät he saisikaan meitä\nsuuttumaan.\n\n-- Me osaamme _kaikkea_, vastasin saatuani vihdoinkin puhekykyni\ntakaisin.\n\nLuulin vastanneeni kovin hyvin, ja koko seurue nauroi, naiset\nrohkaisevasti, herrat ylimielisesti.\n\n-- Taitaisipa olla hauskaa nähdä sinua taloustöissä, Helga! Jörgen\nsanoi ryhtyen nyt suoraan hyökkäykseen.\n\n-- Varmasti, minä sanoin. -- Valkoinen talousesiliina on hyvin pukeva.\n\n-- Siinäpä se! toinen insinööreistä huusi riemuiten. -- Vastauksenne\nkuvaa juuri sitä käsitystä, mikä teillä nuorilla tytöillä on\ntaloustyöstä. Se on mielestänne samaa kuin liidellä liehuvassa\nkeittiöpuvussa, pyyhkiä hiukan pölyjä, kastella kukkia, korkeintaan\nleipoa jokin kakku -- ja sitten olette jo lopen uupuneita ja niin\nkyllästyneitä kaikkeen työhön, että mieluummin valitsette korkeammat\nharrastukset, s.o. makaatte leposohvalla, poltatte savukkeita ja luette\nromaaneja.\n\nNyt vasta me tytöt loukkaannuimme lopullisesti, nousimme vastarintaan\nja puhuimme kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Jos te kerran välttämättä tahdotte takaisin vanhanajan taloudellisen\nnuoren tytön, niin me vaadimme myös takaisin entisen ritarillisen,\nhienotunteisen nuoren miehen, Tutt sanoi.\n\n-- Herran tähden, insinööri Nygård, tehän tahdotte sekä vanhan- että\nuudenajan edut, Sofie sanoi -- eikö se ole hiukan itsekästä?\n\n-- Mitä te, miehet, ymmärrätte näistä asioista? Maija kysyi. Hänen\ntäytyi huutaa saadakseen äänensä kuuluviin.\n\nKäännyin Jörgenin puoleen. Myönnän oikein ponnistelleeni voidakseni\nolla kiusallinen: -- Talousaskareet ovat tosiaan alkeellisimpia\ntaitojani.\n\n-- Sinunko, jota koko ikäsi sekä Aleksandra-täti että palvelija\novat passanneet! Älä uskottelekaan! Voisitko esimerkiksi ruveta\nkotiapulaiseksi?\n\n-- Aivan helposti!\n\n-- Pötyä!\n\nTuo hävytön \"pötyä\" vaikutti ratkaisevasti. En voinut sietää sitä.\nSe sai minut aivan epätoivoon, ja sen syytä on kaikki, mitä sitten\nseurasi. -- Paljostako lyömme vetoa? kysyin.\n\n-- Lyön vetoa timanttisormuksesta, ettet jaksa palvella vuotta\nvieraissa ja samalla elää ansaitsemillasi rahoilla!\n\n-- Hyvä! sanoin painokkaasti, niinkuin hetken vakavuus vaati. -- Minä\nsuostun vetoon.\n\nNiin se siis tapahtui. Myönnän, että antauduin järjettömään\nseikkailuun, sillä ymmärsin hyvin, hyvin vähän ruoanlaitosta ja\ntalousaskareista.\n\nVoin tunnustaa vielä enemmänkin. Myönnän, ettei kaikki ollut vain\nJörgenin syytä. Hän oli tosin sietämätön, mutta minun suurin virheeni\non varmaan se, että minun täytyy aina saada sanoa viimeinen sana, minun\ntäytyy saada voitto, maksoi mitä maksoi. Olen nähnyt muissa saman\nheikkouden eikä se ole vain epämiellyttävää, se on suorastaan typerää.\n\nSamana iltana, kun tämä tapahtui, päätin ruveta taistelemaan tuota\nheikkouttani vastaan. Muuten aavistin, että jos minusta tulisi\nkotiapulainen, ei se juuri pääsisi pahasti rehoittamaan ja kehittymään.\n\nNo niin, asiaa pohdittiin perusteellisesti meidän siellä istuessamme.\nSovimme siitä, että veto oli pidettävä salassa, mutta en minä ollut\nniin typerä, että olisin uskonut sen onnistuvan, sillä meitähän oli\nkymmenen henkeä siellä läsnä. Sitten mainitsin, että minun tulisi\nvarmaan olemaan hyvin vaikeata saada paikkaa itselleni ilman mitään\ntodistuksia. Jörgen kirjoitti silloin heti paikalla minulle sellaisen.\nHän sanoi m.m. hyvin mairittelevasti: \"Hän on rehellinen ja siisti.\"\nTätä todistusta tuli muuten käyttää vain hätätilassa. Ensin minun\noli koetettava tulla toimeen vain rehellisen naamani avulla. Koska\naioin toimia etupäässä pääkaupungissa, määrättiin Tutt ja Sofie\ntarkastuslautakunnaksi; he aikoivat nimittäin ruveta opiskelemaan\nsikäläisessä yliopistossa. Heidän tuli valvoa, että olin työssä ja\netten käynyt paremmissa vaatteissa kuin palkkani myönsi. Gretelle\nlupasin lähettää raportteja, aivan yksityisluontoisia tietenkin.\nPäätettiin myös, että käyttäisin nimeä Helga Breder-Haraldsen -- isähän\non Harald -- ja etten ilmaisisi olevani erään johtajan sukulainen,\njotta en etuilisi muiden talousapulaisten rinnalla. Vasta täytettyäni\nnämä vaatimukset myönnettäisiin, että olin voittanut vedon. Suostuin\nkaikkeen.\n\nTulevan vuoden suunnitelmat tulisivat siis olemaan aivan toisenlaiset,\nkuin olin uneksinut. Eihän oikeastaan ollut niin ihmeellistä,\nettä nuori tyttö lähtee maailmalle talousapulaiseksi, vaikk'ei se\ntaloudellisesti olisikaan hänelle välttämätöntä -- sellaistahan sattuu\njoka päivä. Mutta minuun nähden se kyllä oli aika lailla uskallettua,\nja sen kaikki läsnäolevat hyvin tiesivät. Olin todellakin valmistanut\nruokaa vain kerran elämässäni ja silloinkin Grete oli auttanut minua.\nMe olimme kahden kotona ja olimme suunnitelleet ruokalistan aivan\noman makumme mukaan, siis paistettuja munia ja banaanikiiseliä.\nBanaanikiiseli onnistui erinomaisesti, ja munatkin olivat hienoja,\nlukuunottamatta hiukan palaneita reunoja ja särkyneitä keltuaisia.\n\nMutta minä en epäillytkään onnistumistani. Miksi en minä tulisi toimeen\nsiinä, missä kaikki muutkin naiset? Enkö minä muka kykenisi siihen\nmihin Fie, Trine, Klara ja muut palvelijat, joita meillä oli ollut? Oli\nhävytöntä epäilläkin sitä. -- Voit yhtä hyvin ostaa timanttisormuksen\nnyt heti, sanoin Jörgenille. -- Jos ostat sen vähittäismaksulla, on se\njuuri maksettu siksi, kunnes minä joudun sitä käyttämään.\n\nSitten alettiin kilvan tarita kuulijoille kuvauksia taloustyön\neri puolista. Asianajaja Hansen puhui kalansisälmyksistä ja\nkalanperkauksesta, niin että kylmä karmi selkäpiitäni. Toinen\ninsinööreistä tiedusteli, olenko milloinkaan kyninyt ja puhdistanut\nkanaa, ja hän kertoi siitä räikein värein. Grete antoi lapsenriepujen\npesussa varteenotettavia neuvoja.\n\nMieliala oli hilpeä meidän vihdoinkin erotessamme. Meillä oli\nollut hauska aamupäivä, ja toiset toivottivat minulle \"onnea\"\nhyvästellessään. Sinipukuinen sanoi teeskennellyllä äänellään: -- Siitä\ntulee tosiaan jännittävää, neiti Breder!\n\nSinipukuinen! Tosiaankin -- hänessäkin oli vähän syytä.\n\nSinä iltana tutkin iltalukemisikseni talon suurinta keittokirjaa. En\nvoi sanoa sitä juuri viehättäväksi, mutta varmasti silläkin on omat\netunsa. Nukahdin kesken siankyljysten.\n\nYöllä heräsin ja muistin vedonlyönnin ja kuinka idioottimaista\nse oikeastaan oli. En voinut muistaa, _miksi_ olin suostunut\nsiihen. Mietin miettimistäni, kunnes minun lopulta täytyi lakata\nmiettimästäkin. Mutta yksi seikka oli minulle unessakin selvä: tehtävän\nsuorittaminen oli kunnianasiani.\n\nIsä ja Aleksandra-täti eivät erikoisesti ihastuneet, kun seuraavana\npäivänä kerroin heille aikomuksestani.\n\n-- Kylläpä olet monipuolinen, rakas Helga, isä sanoi sanomalehtensä\ntakaa. -- Eilen tahdoit ruveta maalaamaan, toissapäivänä laulamaan ja\nsitä edellisenä päivänä lukemaan lääketiedettä. Tänään siis haluat\noppia taloustöitä. Mitähän huomenna aiot?\n\n-- Täällä kotona et ole kertaakaan edes raivannut ruokapöytää,\nAleksandra-täti puuttui puheeseen, -- joten minusta päähänpistosi\non sangen kummallinen, sangen kummallinen. Kun Aleksandra-täti on\nankara, on siitä se hyöty, että isä silloin ikäänkuin pehmiää.\n-- Talousaskareet ovat kyllä hyvät sinänsä, hän sanoi jo paljon\nleppeämmällä äänellä sanomalehden luota -- mutta voitkohan oikeastaan\nottaa sellaista työtä vastuullesi?\n\n-- Olen varma siitä, että isäsi mieluummin kustantaa sinut\ntalouskursseille. Tai voit täällä kotona opetella minun johdollani.\nMikä olisi sen luonnollisempaa.\n\nNämä viehättävät ehdotukset olivat Aleksandra-tädin.\n\nPanin liikkeelle kaiken kaunopuheisuuteni. Minun täytyi mennä isän\nkaulaan ja Aleksandra-tädin kanssa puhuin paljon järkeä. Sanoin, että\noli hyödyllistä, että nuoret tytöt lähtivät hiukan maailmalle. Se\ntäytyi tädin myöntää. Ja nuoret tytöt osasivat vasta sitten antaa arvoa\nkodille, kun he olivat nähneet, millaista oli muualla, sanoin. Sekin\ntädin täytyi myöntää oikeaksi. Ja lopuksi he suostuivat.\n\n-- Voithan koettaa, koska niin välttämättä tahdot, täti huokasi, --\nmutta minun nuoruudessani nuoret seurasivat vanhempain neuvoja, ja\nluulen, että heillä oli siitä elämässään hyötyä.\n\n-- Eihän se häntä vahingoitakaan, isä sanoi. -- Sitäpaitsi luulen,\nettei siihen montakaan päivää kulu, kun hän taas on luonamme.\n\nKoko sen viikon valmistauduin tulevaan tehtävääni, sikäli kuin\nompelijalta joudin. Pesin astioita ja keitin kahvia ja kuorin perunoita\nja pesin taas astioita. Kostutin liinavaatteita ja mankeloin niitä\nja katselin, kuinka kalaa perattiin. Toisin sanoen tein kaikkea\nmahdollista ja illalla olin melkein liiaksi väsynyt mennäkseni ulos.\nVaikeata taloustyö ei oikeastaan ollut, mutta sitä onnetontahan\nriitti loppumattomiin. Ihmisethän eivät muuta tehneetkään kuin\nsöivät. Piti kattaa pöytä, raivata se, pestä astioita ja kattiloita\nja liata ne uudelleen, -- eihän ennättänyt muuta koko pitkänä päivänä\ntehdäkään. Ihmiset olivat ilmeisesti järjestäneet aivan liian monta\nateriaa, ja siinä oli uudistus tarpeen. Muistelin kuulleeni jotakin\nvoimakkaista ruokapillereistä. Ei tarvinnut muuta kuin silloin tällöin\nnielaista sellainen, niin sai kaiken, mitä tarvitsi elääkseen ja\nkukoistaakseen. Toivoin niiden lähitulevaisuudessa ilmestyvän kauppaan.\nSuunnittelin koko joukon muitakin helpotuksia taloudenhoitoomme, mutta\nAleksandra-täti ei ymmärtänyt minua lainkaan, vaan sanoi, että emännän\nei sopinut olla laiska.\n\nPyrin useihin paikkoihin, mutta turhaan. Näytti siltä, ettei kukaan\nminusta välittänyt. Täytyi siis toimia toisin. Kunhan vain saisin itse\nesittäytyä, niin kyllä varmasti menestyisin paremmin. Kun näet vedän\nhiukseni sileästi ylös otsalta ja väännän naamani vakaviin ryppyihin,\nolen aika luotettavan näköinen. Ja lievästi ylöspäin pyrkivä nenäni\ntehostaa vielä vaikutusta. Täti nimitti koko yritystä \"keksinnöksi\",\n\"hullutukseksi\" ja \"päähänpistoksi\". Hän ei lausunut sitä ääneen, mutta\ntiedän, että hän ajatteli näin: niin, niin, Helga ei ole suotta äitinsä\ntytär. -- Tädin silmissä ovat kaikki huonot ominaisuuteni perittyjä\näidiltä, joka on erossa isästä ja naimisissa saksalaisen kuvanveistäjän\nkanssa. Se siitä. Kun täti ei antanut minun lähteä ilman muuta matkaan,\npanin itse lehteen ilmoituksen nimimerkkinä \"Perheenjäsen\", ja\najatella! -- sain yhden vastauksen.\n\nSe oli eräältä oslolaiselta rouva Lisbyltä. Mies oli isännöitsijä,\nja kaikki tuntui hyvin suurenmoiselta. Heillä oli viisi lasta, mutta\nminulle ei silti tulisi paljoa työtä, päinvastoin. Kaikki lapset olivat\nniin kilttejä ja reippaita ja avuliaita. Palkkaa saisin 50 kr. kuussa.\nTädinkin epäilykset hälvenivät, ja hän auttoi minua nyt kaikin tavoin\nmatkavalmisteluissa. Isä ehdotti, että ottaisimme lähemmin selvää\nisännöitsijä Lisbystä, mutta minä vastustin sitä mitä jyrkimmin.\nEnsinnäkin saatoin hyvin saada tarkemmat tiedot itse paikalla, toiseksi\nei Oslo ollut mikään Pariisi tai New York, ja kolmanneksi oli minusta\naivan liian hienostelevaa ryhtyä moisiin varovaisuustoimenpiteisiin.\nOlinhan täysikasvuinen ja osasin hoitaa itseni.\n\nSakki järjesti jäähyväisjuhlan ennen matkaani. Olimme Strandhotellissa,\nsöimme illallisen ja tanssimme. Jörgen oli loistava. Pöydillä oli\npienet punaverhoiset lamput, ja orkesteri soitti mitä suloisimpia\nsäveliä. Tanssin koko ajan Jörgenin kanssa, hän oli aivan hurmaava\nja hänen silmänsä olivat mustat ja säkenöivät -- ehkäpä se johtui\nmuuten vain punaisesta valosta. Soitto teki minut melkein heikoksi,\nja toivoin monta kertaa, että Jörgen pyytäisi minua jäämään --\nvälittämään viisi koko vedonlyönnistä ja jäämään -- hänen luokseen --\niäksi. Mutta hän ei sanonut mitään. Kotimatkalla oli kylmä, ja tunsin\nvoimakkaan vastavaikutuksen. Tunsin itseni niin pieneksi, väsyneeksi\nja mitättömäksi kulkiessani siinä toisten mukana, -- ilkeä tunne,\njoka oli paras haihduttaa nukkumalla. Olen kai sittenkin taipuvainen\nsurumielisyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                Oslossa, syyskuun 18. p:nä 1929.\n\n                                           Ensimmäinen raportti.\n\nRakas Grete!\n\nMinä siis istuuduin junaan.\n\nMatka sujui suuremmitta selkkauksitta. Tuntui hieman haikealta\nottaessani esille Aleksandra-tädin kermavohvelit. Ne toivat mieleen\nsuuren valoisan keittiön, kodikkaat huoneet ja sanomalehtensä takana\nkeinutuolissaan lukevan isän ja korituolissaan virkkaavan tädin. Oloni\nalkoi tuntua niin kummalta, että täytyi kiireesti ruveta keksimään\nlohduttavia puolia tilanteeseen. Hyvä ystävä, eihän vuodessa ole\nkuin 52 viikkoa, 365 päivää ja 8 760 tuntia -- sehän nyt menisi\nkuin siivellä pyyhkäisten. Ja isännöitsijä Lisbyn kodissa tulisi\nvarmaankin olemaan hurjan mukavaa, rouva tuntui niin herttaiselta ja\nymmärtäväiseltä. Keksinhän siis koko joukon asioita lohdutuksekseni.\nSitten istuin syventyneenä kysymykseen, miksi oikeastaan olin suostunut\ntähän vetoon. Minun asemassani olisi ollut viisaampaa lyödä vetoa\nesimerkiksi siitä, että puolen vuoden kuluessa suorittaisin sekä\nlatinassa että filosofiassa korkeimman arvosanan.\n\nSaavuin Osloon kello yksitoista illalla.\n\nJos olin kuvitellut rouva Lisbyn nuoremman veljen tai herra Lisbyn\nkomean veljenpojan odottavan minua asemasillalla, auttaakseen minua\nmatkatavaraini kantamisessa, niin se oli kyllä erehdys. Odottavat\nriensivät iloisesti kaikkia muita tulijoita vastaan, paitsi\nminua. Ihmisvirta kulki ohitseni, ja minä seisoin siinä raskaine\nmatkalaukkuineni ja sateenvarjoineni, kunnes täyttä tavarakuormaa\ntyöntävä mies herätti minut unestani verraten töykeästi: \"Väistykää\nhelkkarissa!\" -- Silloin keräsin reippaasti kapineeni ja lähdin virran\nmukana kohti uloskäytävää, mistä koppasin auton. Täytyi toimia,\nennenkuin joutuisin kaikenlaisiin kiusauksiin. Olisi todellakin ollut\nviekoittelevaa karata täältä pimeästä ja myrskystä, missä kaikki tuntui\nniin oudolta ja masentavalta, ylös Teodor-sedän ja Katrine-tädin\nlämpimään asuntoon Incognito-kadulle. Siellä minut otettiin aina\navosylin vastaan, koska he jostakin käsittämättömästä syystä pitivät\nniin kovin minusta. Vaikkapa tulisin viisikymmenvuotiaaksi, minulla\nolisi kaksi leukaa ja olisin komea kuin sotapäällikkö, he eivät\nsittenkään näkisi minussa muuta kuin entisen pikku tyttörievun.\nMutta olisi ollut kehno alku langeta heti ensi kiusaukseen. Sisäinen\nsilmäni näki sen seuraukset ja jos vain aina selvästi näkee tekojensa\nseuraukset, pelastuu varmasti kaikista mahdollisista ja mahdottomista\ntilanteista. Ajattelin enemmän kunniaani kuin timanttisormusta. Arvoni\nolisi varmasti määrätyissä piireissä kovasti alentunut, jos olisin\ntällä asteella peruutunut.\n\nEhei! Minä en aikonut nousta ja laskea kuin liian nopeasti nostatettu\ntaikina.\n\nNäiden ylpeiden ajatusten kannustamana nousin autoon ja ajoin\nMunkedamsveieniä kohden, missä tuleva isäntäväkeni asusti.\n\nGrete, _nykyaikaisen_, järkevän tytön ei sovi haaveilla\ntulevaisuudestaan ja kuvitella asioita etukäteen. Ja kuitenkin\ntäytyy minun tunnustaa, että tein juuri niin. Muistan vielä aivan\nselvästi, millaiseksi olin kuvitellut isännöitsijä Lisbyn kodin. Olin\nhengessäni kuvitellut pienen, ruskean kivihuvilan, jonka julkisivu oli\nauringon puolelle, vuonolle päin. Sisäänkäytävän kahden puolen kasvoi\nvaahteroita, keittiön ikkunassa oli siniruutuiset verhot ja salissa\nkermanväriset tylliverhot, portaat olivat graniittia ja postiluukku\nkiiltävää messinkiä. Älä naura!\n\nJa sitten auto tietysti pysähtyi likaisenharmaan, tunnettuun\nyhdeksänkymmentä-luvun tyyliin rakennetun vuokrakasarmin eteen, ja\ntalon numero paistoi niin kirkkaana, ettei voinut olla erehdyksestä\npuhettakaan. Raahasin tavarani pimeän, likaisen porttikäytävän läpi\nhimmeästi valaistuun porraskäytävään, jota lukemattomat jalat olivat\nastuneet. Jo ensi kerrokseen tultuani olin perillä. Piirustusnastalla\noveen kiinnitetyssä käyntikortissa luki hienolla naisen käsialalla\nkirjoitettuna: Eugen Lisby. Varmaankin se oli hän, isännöitsijä.\nHetkeäkään epäröimättä soitin ovikelloa. Sillä, niinkuin sittemmin\nkirjoitin Aleksandra-ädille, jos aikoo edistyä maailmassa, ei saa\nvitkastella. Mutta Aleksandra-tädille ei kannata jakaa kalliisti\nostettua elämänviisautta. -- Hän vastaisi vain: -- Lapseni, sinä olet\nharhateillä.\n\nMutta kun ovi aukeni pimeään synkkään eteiseen, olisin kernaasti\nsuonut olevani harhateillä. Niin ei kuitenkaan ikävä kyllä ollut\nlaita, paitsi että minun olisi pitänyt pyrkiä sisään keittiön kautta,\nellen pahasti erehtynyt rouvan ilmeen suhteen esittäytyessäni hänelle\ntalousapulaisena.\n\nEnsimmäinen ajatukseni nähdessäni rouva Lisbyn oli muuten\nromaanifraasi: \"Hänen kasvoiltaan kuvastui mennyt kauneus\". Syvällä,\nhänen persoonaansa ympäröivän ihrakerrostuman pohjalla oli selviä\njälkiä siitä. Hänen silmänsä olivat varmasti kerran olleet oikeat\nlemmikit, ja silmäkulmat olivat vieläkin sysimustat, pieni suu\noli kaunismuotoinen, mutta muuten huokui hänen koko olemuksestaan\nmenneisyyden tuntu. Hiukset oli kammattu otsalta korkealle koholle,\nvartalo muistutti tuntilasia, ja koko tuota valtavaa ruhoa kannattivat\npienet korkeakantaiset kengät, joiden tukipinta ei suinkaan ollut laaja.\n\nHänen kauneusihanteessa oli silminnähtävästi vuosisadan alkupuoliskolta\nperäisin.\n\nHän vastaanotti minut ystävällisesti, vaikka hän samalla ilmeisesti\ntahtoi osoittaa eron herrasväen ja kotiapulaisen välillä, etten\nsuinkaan epäilisi sitä. Minut vietiin eteisestä suoraan pieneen ja\npimeään keittiöön, missä minulle tarjottiin pieni keittiöjakkara\nistuimeksi. Rouva puhui minulle lakkaamatta, ja hänen sanojaan\nsäestelivät lapset, jotka olivat kaikki vähitellen kerääntyneet hänen\nympärilleen tarkastelemaan tulokasta. Onneksi ei keskustelu koskenut\nminun taloudellisia avujani. Se koski -- niin -- mitä se oikeastaan\nkoski? -- En ymmärtänyt kolmatta osaakaan siitä. Ensinnäkin hän puhui\nniin nopeasti ja kiihkeästi, että hän kompasteli sanoissaan, toiseksi\nhän ilmeisesti oletti, että tunsin perin pohjin heidän olosuhteensa,\nkoska mainitsi sukulaiset ja tuttavat vain näiden ristimänimiltä, ja\nlopuksi vaikuttivat uusi ympäristö ja kaikki nuo minuun tuijottavat\nsilmät hiukan häiritsevästi.\n\nMutta sen verran ymmärsin joka tapauksessa, että tämä nykyinen asunto\noli vain perheen väliaikainen majapaikka. Se oli aivan liian pieni ja\nliian pimeä, ja kaupunginosa oli liian vaatimaton. -- Ajatelkaa, mihin\nolette tottuneet, Ella oli sanonut. Ja Hansin mielestä heidän ei olisi\npitänyt asua siellä enää päivääkään. Mikael olisi tahtonut, että he\nmuuttaisivat hänen suureen huvilaansa, joka oli ylhäällä Vinderenillä,\nmutta Eugen ei voinut mitenkään asua varsinaisen kaupungin ulkopuolella.\n\nItse asiassa oli aivan liikaa vaatia, että minä tietäisin, keitä olivat\nElla, Hans ja Mikael, vain pari minuuttia sen jälkeen, kun olin päässyt\novesta sisälle, mutta en ollut millänikään, vaan hymyilin jokaisen\nnimen kuullessani kuin vanhalle tutulle.\n\nHe olivat nimittäin vast'ikään muuttaneet tänne Tanskasta, hän jatkoi,\nmissä hänen miehensä oli ollut erään tehtaan johtaja. He eivät olleet\nvielä ennättäneet oikein asettuakaan. Hän itse olisi mieluimmin\nhalunnut pienen, yhden perheen asuttavan huvilan jostakin Frognerilta.\nHuonekalut oli myyty Tanskassa, koska he eivät olleet viitsineet\nraahata kaikkea mukanaan ja koska hän halusi uusia, muodikkaita\ntavaroita. Sen tähden heidän kotinsa oli tällä hetkellä jokseenkin\nsparttalainen.\n\nSe kuulosti melkein kuin anteeksipyynnöltä, ja minä kiirehdin\nmuuttamaan kohteliaan hymyni ymmärtäväiseksi hymyksi.\n\nHän selitti, että sekä hän että hänen miehensä parhaillaan\nkiertelivät kaikissa kaupungin huonekalukaupoissa löytääkseen\nkylliksi hyvää tavaraa. Jos hän kerran ostaisi jotakin,\npitäisi sen olla ensiluokkaista, koska hän ei voinut sietää\ntusinatavaraa läheisyydessään. Hän oli ajatellut ruokahuoneeseen\npuhvelinnahkapäällyksistä, tummaa tammikalustoa. --\n\nSitten seurasi pitkä selonteko huonekaluista ja muista esineistä, ja\npelkään pahoin, että hymyni alkoi olla hiukan väsähtänyttä. Koska\nen toistaiseksi ole ollut kihloissa, en ole milloinkaan ajatellut\nhuonekaluja. Sitäpaitsi istuin yhä päällystakki ylläni, ja siinä alkoi\ntulla aikalailla lämmin. Nälkä minun myös oli.\n\nHuonekaluista hän siirtyi puhumaan lasten kasvatuksesta. Hän ei ollut\nvarmaankaan pitkään aikaan puhunut täysi-ikäisen ihmisen kanssa,\nsellainen sanaryöppy tulvi hänen suustaan lakkaamatta. Missähän\nElla, Hans ja Mikael olivat piileskelleet, ajattelin itsekseni. Mitä\n\"Eugeniin\" tuli, sain sen heti tietää, sillä hän kertoi miehensä olevan\nvirkamatkalla, mutta ehkä palaavan kotiin jo seuraavana päivänä.\n\nHän kosketteli kutakuinkin lyhyesti ruoanlaittoa ja talousaskareita. He\nelivät vaatimatonta ja tervettä elämää. Hän ei voinut sietää kodissaan\nminkäänlaista mässäystä, ja siitä puhuessaan hän kysäisi äänellä, joka\nei sietänyt vastaväitteitä: -- Kai olette syönyt illallista?\n\nEn ollut syönyt päivällistäkään, saati sitten illallista, mutta minusta\ntuntui, että olisi ollut kovin sopimatonta sitä myöntää, ja niin\nhymyilin vain vastaukseksi, että \"kyllä, kiitos, kyllä olin syönyt\".\n\n-- Antaisinhan niin mielelläni teille hiukan ruokaa, hän sanoi paljon\nystävällisemmin, mutta koska ette tahdo mitään, niin -- Ei ole muuten\nterveellistäkään syödä näin myöhään illalla.\n\n-- Ei, ei olekaan, hymyilin ja olin aivan samaa mieltä. Minusta tuntui\nsopimattomalta ruveta väittelemään heti ensimmäisenä iltana.\n\nSitten hän alkoi puhua kaikista edellisistä palvelijoistaan, Teasta,\njolta ruokatarpeet eivät olleet säilyneet, Mathildesta, joka oli tuonut\nmiesvieraita palvelijanhuoneeseen, Ingasta, joka oli varastanut, ja\nLucysta, joka oli polttanut savukkeita pestessään astioita. Nyt hän ei\nkestänyt enää, hänen täytyi saada sivistynyt ihminen, ja hän luuli,\nniin, hän oli varma siitä, että -- tässä minä punastuin ja änkytin\njotakin -- että me tulisimme hyvin toimeen keskenämme.\n\nSen jälkeen hän alkoi kertoa lasten eri hyveistä. Niitä oli\nlegio. Vanhin poika oli niin lahjakas, että opettaja oli sanonut,\nettei hän voinut enää opettaa pojalle mitään uutta. Vanhimmalla\ntytöllä oli selvästi käytännöllisiä taipumuksia. Toisten lasten\nmonet hyveet menivät valitettavasti ohi korvieni, sillä minua\nalkoi pyörryttää liiasta lörpöttelystä ja liian vähästä ruoasta.\nHellitin nyt kouristuksenomaista hymyä, jonka vaivoin olin saanut\npysymään huulillani, ja se auttoi, sillä vihdoinkin hän ohjasi\nminut palvelijanhuoneeseen toivottaen ystävällisesti hyvää yötä ja\nilmoittaen, ettei minun tarvinnut nousta aamulla ennenkuin kuudelta!\n\nIstuin puolipyörryksissä horjuvalle patenttisängylle saadakseni\njonkinlaisen yleissilmäyksen huoneesta ja kootakseni hiukan\najatuksiani. Huone oli tavallisen kynäkotelon muotoinen palvelijanhuone\nja seinäpaperit olivat kirkkaan lohenväriset. Kalusto oli\nmahdollisimman yksinkertainen. Paitsi pientä, seinään kiinnitettyä,\nruosteista laitetta, joka oli olevinaan uuni, kuuluivat kalustoon\nseuraavat esineet: mäntypuinen lipasto, säletuoli, äskenmainittu\npatenttisänky, pesuvatiteline ja peili, jonka ainoana tehtävänä\nvarmaankin oli totuttaa lakkaamaan liiallisesta peilinkäytöstä. Minä en\nainakaan voi uskoa, että se vino, matalaotsainen olento, jonka sieltä\nnäin, olisi ollut hituistakaan allekirjoittaneen näköinen.\n\nEi kannata ruveta tarkemmin kuvaamaan tunteitani sinä iltana.\nRiittäköön, kun kerron vain, että loput Aleksandra-tädin\nkermavohveleista vapauttivat minut pahimmasta sydänalankaivertelusta\nja että torjuin pahimman kylmän levittämällä sekä golfitakin että\ntalvitakkini ohuen peittoni lisäksi. Avatessani ikkunan yöksi sain\npienen aavistuksen näköalasta. Nelikulmainen, muurien ympäröimä\npihamaa, kaksi suurta rikkalaatikkoa ja ulkoneva rakennus, jossa oli\nyksi, kaksi, kolme, neljä, viisi kapeata, pitkulaista ikkunaa ja joka\nei kaivannut enempiä selityksiä, kiinnittivät eniten huomiotani. Mutta\nylimmän ikkunan yläpuolella, totta tosiaan, siellä vilkkui tähti!\nOlin vähällä huutaa: \"Hei siellä!\" Tulin oikein hyväntuuliseksi sen\nnähdessäni. Ilmeisesti kappale rehellistä taivasta. Luojan kiitos,\neihän minun siis sentään tarvinnut joka kerta uloslähtiessäni juosta\nensin alas kadulle nähdäkseni, minkä päällystakin pukisin ylleni.\n\nSitten asetin herätyskellon herättämään kuudelta ja hyppäsin\nvuoteeseeni, joka ei muuten sietäne montakaan hyppyä. Huomispäivä ei\ntosiaankaan näyttänyt kovin lupaavalta, mutta \"Kaikkihan ohi menee\",\nsanoi mies, kun kuollessaan pääsi kuumeesta.\n\nEi kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mistä kohden kenkä tässä\ntalossa puristi. Se kai muuten puristi useastakin paikasta. Siellä\nei ollut puute vain rahasta. Kun seuraavana aamuna toimeenpanin\ntarkastuksen keittiössä, huomasin kaikkialla kaapeissa ja laatikoissa\nsellaisen sekamelskan, että minua aivan puistatti, ja huomasin, että\nAleksandra-tädin puheet siisteydestä ja järjestyksestä eivät olleet\nsentään menneet aivan hukkaan. Hankittuani harjan, rievun ja vesisangon\nyritin turhaan tunkeutua talon kolmeen huoneeseen, sillä joka puolelta\nkuului puolinukuksissa olevien ihmisten äreätä karjahtelua, ja minun\ntäytyi kiireesti peräytyä. Koetin sen jälkeen ryhtyä käsiksi keittiöön\nja eteiseen, ja kun perhe lopulta virkistävän unen jälkeen alkoi\nliikuskella talossa, olin minä jo aivan lopen uupunut, ja käsissäni\nja polvissani oli paksut känsät. Kello kahdeksan tienoissa tuli kolme\nvanhinta lasta keittiöön syömään hiukan ennen kouluunlähtöään. Rouvaa\nei näkynyt. Panin äkkiä kahvipannun kaasulle, ja yhteisvoimin me\nsitten löysimme jotakin syötävää: leivänpuolikkaan, juustonkannikan,\npienen kirpaleen margariinia ja tipan hapanta kermaa. Minä söin, mitä\nheiltä jäi. Lapset olivat herttaisia ja kilttejä, mutta vanhin poika,\nsama, jolle opettajalla ei ollut enää mitään opetettavaa, ajatteli\nvarmaan, että _minun_ tietoni kaipasivat hiukan parannusta. Niinhän\nne kaipasivatkin, oli vain niin harmillista kuulla sitä 13-vuotiaalta\npojannulikalta.\n\nKello yhdeksältä tuli nuorin poika, pieni, kirkassilmäinen\nherranenkeli, keittiöön ja toi äidiltään terveisiä, että hän halusi\naamiaisen vuoteeseen. Jokseenkin optimistinen toivomus sellaisen\nesittämäksi, joka tunsi talon ruokavarat. Lähetin vastaterveisiä, että\nleivänpuolikas oli jo syöty. Pikku Toto tepasteli takaisin keittiöön\nilmoittamaan hurmaavalla ärrättömällä lapsenkielellään, että leipä oli\nillalla ollut vielä aivan kokonainen. Vakuutin Totolle, että vaikka se\nolisi ollut niin suuri kuin puoli Norjaa, ei siitä ollut nyt mitään\napua, koska se oli syöty kokonaan. Toto syöksyi uudelleen sisälle,\nmutta en ole varma siitä, selittikö hän asian oikein. Hetken kuluttua\nhän palasi takaisin. Nyt hänellä oli mukanaan paperilippu, johon oli\nkirjoitettu ostettavat ruokatavarat. Lopuksi luin: Tahtoisitteko olla\nniin ystävällinen ja lainata minulle viisi kruunua, kunnes mieheni\npalaa kotiin.\n\nKun myöhemmin olin menossa rouva Lisbyn luo, tuntui oikein ilkeältä.\nMinusta oli noloa hänen eileniltaisen ylpeän puheensa ja ylvään\nkäytöksensä jälkeen joutua toteamaan se täydellinen muutos, mikä\nhänessä täytyi tapahtua, nyt kun aloin olla perillä asiain todellisesta\ntilasta. Mutta turhaan olin huolehtinut! Siinä hän makasi mukavasti\ntaaksepäin nojautuneena vuoteessaan, nauttien levostaan, päässä\nruusukekoristeinen yömyssy ja yllä kukallinen aamutakki, jotka molemmat\nolivat yhtä vanhanaikaisia kuin hän itsekin. Minkähän tähden kaikki\nkalpeanlihavat naiset haluavat kukallisia aamutakkeja? Hän toivotti\narmollisesti hyvää huomenta, maistoi kahvia ja sanoi sen olevan liian\nlaihaa, mutta se sai kelvata tällä kertaa. Hän mainitsi vain ohimennen\nlainasta, joka oli pikemminkin suuri luottamuksenosoitus hänen\npuoleltaan.\n\nMinun pukiessani ja pestessäni Totoa, niinkuin käsky oli, hän alkoi\nuusin voimin keskustella. Hän tahtoi tietää, oliko minulla mukanani\nsisäkönpuku, musta leninki, valkoinen esiliina ja valkoinen päähine.\nMinusta se oli kuin ivaa heidän oloissaan, mutta sitähän en voinut\nhänelle sanoa. Sen sijaan muistutin hänelle, että olinhan oleva siellä\nperheenjäsenenä, vaikkakin hiljaisessa mielessäni kiitin onneani\npäästessäni mokoman perheen jäsenyydestä.\n\n-- No niin, arveli rouva, ei hänkään ollut ajatellut, että käyttäisin\nmitään erikoista pukua niin kauan kuin he asuivat tässä talossa. Mutta\nkun he saisivat oman huvilan ja yleensä pääsisivät kuntoon, olisi\nasianlaita toinen.\n\nJa hän alkoi taas kuvailla vanhanaikaisia huonekaluja,\nChesterfield-tuoleja ja veistoksin koristeltuja arkkuja ja\nhöyhentyynyjä ja samettiverhoja ja parkettilattioita ja kamiinoita ja\nflyygelejä ja -- niin ne pyörivät kaikki päässäni. Katselin niukasti\nkalustettua huonetta, jossa olimme, ja sitten minun täytyi katsoa\ntarkoin häntä siinä vuoteessaan -- oliko hän oikein järjissään? Vai\noliko se hänen tapansa päästä todellisuudesta, tuo kuviteltu jokin,\njoka arkipäiväiselle naiselle on ehkä korkeinta maailmassa.\n\nMutta minä olin kyllä enemmän sukua Aleksandra-tädille, kuin mitä olin\nuskonutkaan, sillä seisoinhan siinä ja ajattelin juuri niinkuin hänkin\nolisi ajatellut, nimittäin, että jos aiot maata siinä koko päivän, niin\nsaat varmaan kauan odottaa samettiverhoja ja veisteltyä arkkua.\n\nIkäänkuin vastaukseksi ajatuksiini hän painui vielä syvemmälle\nvuoteeseen ja katsoi minuun kärsivin ilmein.\n\n-- Aion todella maata muutaman päivän saadakseni oikein kunnolla\nlevätä, hän sanoi väsyneesti.\n\nOn turha sanoa, että olin hämmästynyt. Voiko todella terve iso ihminen\nmaata sillä tavoin. Ei ollut lainkaan kumma, että kaikki talossa, hän\nitse mukaan luettuna, oli kuin vanhaa ullakkoromua.\n\nPäivälliseksi oli meillä pannukakkua. Piste. Viisikruununen oli jo\najat sitten käytetty eikä lähipuodeista ollut saatavissa luottoa,\nennenkuin entiset laskut oli maksettu. Siitä oli todella tulla\nlaihdutuskuuri sekä lapsille että minulle, jotka emme voineet säilyttää\nläskiä makaamalla. Yksi pikkutytöistä, Gerda, uskoi muuten minulle\nhämmästyttävän avomielisesti, että jos isä vain oli hyvällä tuulella\nkotiin palatessaan, saataisiin varmasti jotakin hyvää.\n\nUseimmat vaikutelmat, mitä sain täältä uudesta kodistani, painoivat\nkuin lyijy rinnallani. Ilmeisesti minulla oli ollut huono onni. Minusta\ntuntui, että olin tullut toiseen, julmaan maailmaan, ja tämän uuden\nja entisen maailmani ainoa yhdysside olivat lapset. Kun he nauroivat\nja puhelivat ja lauleskelivat, olin oma itseni. Ja varmasti olisin\nlähtenyt koko talosta siinä silmänräpäyksessä, ellei lapsia olisi\nollut ja ellei minua myös olisi pidättänyt siunattu, luontainen\nitsepäisyyteni.\n\nIllalla tuli talon herra kotiin, mutta eipä juuri voi väittää, että hän\nolisi parantanut tilannetta tai koristanut maalausta. Hän oli pitkä,\nisovatsainen mies. Hänellä oli jylisevä ääni ja pienet, viekkaat,\npunareunaiset silmät. Muuten hän oli väsynyt virkamatkan jälkeen.\nTunsin jo niin paljon talon sanavarastoa, että ymmärsin virkamatkan\nhummausmatkaksi. Onneksi hän oli voittanut eikä hävinnyt korttipelissä.\nHän veti taskustaan muutaman setelin, ja rahat saivat aikaan eloa ja\nvilkkautta perheessä. Vanhin poika, Leif, lähetettiin maitokauppaan\nostamaan olutta ja leikkeleitä, Gerda juoksi lihakauppaan hakemaan\npihviä ja sipulia, ja minä puolestani riensin hakemaan keittokirjaa,\nsillä huomasin, että nyt sitä paistettaisiin ja herkuteltaisiin.\nRouvakin muuttui levottomaksi ja kiihtyneeksi huomatessaan, että nyt\noli rahaa saatavissa. Tosin hän ei noussut vuoteeltaan, mutta hän\nkutsui minut huoneeseensa sanoakseen, että hän olikin päättänyt ostaa\nruokahuoneeseen mahonkiset huonekalut. Vastasin, että mahonki oli kyllä\nhyvin tyylikästä ja hienoa, mutta ottaen huomioon, että talossa oli\npaljon lapsia -- Ah, se ei vaikuttanut mitään, hän keskeytti minut\ntorjuvin liikkein. Lapset saisivat oman huoneensa, jossa tietenkin\nolisi tammiset leikkihuonekalut ja seikkailuja kuvaavat seinäpaperit.\nNiin, tietysti! Siinä tapauksessa ei minullakaan tietysti ollut mitään\nmahonkikaluja vastaan.\n\nHerra Lisby kunnioitti minua nimityksellä \"neiti\".\n\n-- Pihvin tulee olla raaka sisältä, neiti, ja koko kuormallinen sipulia\npäällä! hän määräsi.\n\nIhmeellistä kyllä, mutta pihvistä tuli syötävä, ja sitä mukaa kuin\nherra Lisby söi pihviä ja joi olutta, muuttui hänen buldogin-naamansa\nyhä ystävällisemmäksi, ja lopulta se paistoi kuin Naantalin aurinko.\nHän istuutui keittiön penkille minun pestessäni astioita, kujeili\nlasten kanssa ja oli kohtelias minulle sanoen, että minulla oli nuken\njalat ja silkinhienot kädet ja muita samankaltaisia hassutuksia.\nNiin pian kuin suinkin oli mahdollista sanoin hyvää yötä, sulkeuduin\nlohenkarvaiseen koppiini ja lukitsin oveni huolellisesti.\n\nEnsimmäinen kotiapulaisena viettämäni päivä oli lopussa. Mutta\nmillainen päivä! Olin lopullisen kyllästynyt kaikkeen, kädet ja jalat\nolivat ihan hervottomat, ja pää oli tyhjä kuin tynnyri. 1 pois 365\nteki 364 --. Oliko minulla edessäni vielä 364 samanlaista päivää! Oli\nmahdotonta tottua tällaiseen ympäristöön. Unessakin päivän kauhut\nseurasivat minua. Väänsin lattiapyyhkeitä löyhkäävistä sangoista,\nkunnes heräsin aivan lopenväsyneenä, nukahtaakseni uudelleen\nuneksimaan, että paistoin pihviä, joka ei ollut mikään pihvi, vaan\nrouva Lisbyn pulleat valkoiset kädet, ja uuni ei ollut mikään uuni,\nvaan mahonkinen astiakaappi. -- Kahden tällaisen painajaisunen välillä\npäätin seuraavana aamuna jättää paikkani.\n\nMutta jostakin syystä, niin käsittämättömästä, etten itsekään\nsitä tajunnut, en kuitenkaan tehnyt sitä. Aloin uudella innolla\npuhdistustyöni, huolimatta siitä, että rouva Lisby mielellään\nolisi halunnut minut vuoteensa viereen puhdistamasta ikkunoita ja\npesemästä lattioita. Aamupäivällä hän suureksi hämmästyksekseni nousi\nvuoteestaan. Hän kertoi menevänsä ostamaan arpoja raha-arpajaisista ja\nsitäpaitsi erääseen keskikaupungin myymälään katsomaan persialaisia\nmattoja, joista hän oli lukenut sanomalehdestä. Persialaisia! Siinä\ntalossa ei kyllä vähempi riittänyt!\n\nYmmärsin, että raha-arpajaiset olivat olleet ja olivat yhä edelleen\nperheen suuri toivo. Sain myöskin selville, että he olivat muuttaneet\njo kymmenen vuotta sitten Tanskasta -- ei ollut lainkaan ihme etteivät\nhe olleet vielä päässeet asettumaan! Olin ilmeisesti joutunut\nnykyaikaisen rouva Micawberin luo, joka oli yhtä toivehikas kuin tuo\nDavid Copperfieldin äidillinen ystävä oli ollut, mutta vailla hänen\nsovittavia ominaisuuksiaan. Ei kumminkaan kokonaan vailla. Hän oli\nkiltti. Hän oli selvästi ollut aivan liian kiltti ja antanut rakkaan\naviopuolisonsa pitää komennon alusta lähtien.\n\nTotta puhuakseni, Grete, en olisi ollut ihminen, ellen olisi\nvastannut rouva Lisbyn kerskumisiin samalla mitalla. Noukin\nyksityisistä oloistani kaiken, mikä teki jonkinlaisen vaikutuksen --\nkenraali-setähän olisi koristanut mitä perhettä tahansa. -- Se, ettei\nhäneen mikään vaikuttanut, johtui siitä, ettei hän uskonut minua sen\nenempää kuin minäkään häntä. Ihana asiaintila! Enhän voinut myöskään\nvahvistaa sanojani mainitsemalla nimiä, sillä sehän olisi ollut vastoin\nvetoani.\n\nLiioittelematta uskallan sentään sanoa, että minun Lisbyllä ollessani\nlattiat olivat kutakuinkin puhtaat ja nurkat jokseenkin kunnossa.\n(Sillä, katsos, en ole siellä enää, mutta siitä kerron tuonnempana\nenemmän.) En silti ollut mikään enkelikään, vaikka sitä kai et ole\npahasti epäillytkään. Kun joskus sain kylläkseni rouva Lisbyn hienosta\nmenneisyydestä ja kaikesta muusta uskomattomasta, mitä siellä sain\nkuulla ja nähdä, saattoi tapahtua, että muitta mutkitta sulkeuduin\nkoppiini ja annoin heidän huutaa mielin määrin. Siellä sitten istuin\nhetkisen liikahtamatta ja tylsän näköisenä. Se on ihanaa, kun on\nväsynyt. Koetapa sitä, mutta pane ovi lukkoon ja asetu mahdollisimman\nkauaksi peilistä. Eräänä iltapäivänä, juuri kun pesin polvillani\nW.C:tä, tuli tarkastuslautakunta, Tutt ja Sofie, vierailulle. Sofie\notti laukustaan kynän ja paperia ja ikuisti tilanteen. Kuva lähetettiin\nJörgenille, joka varmaankin on kehystyttänyt sen ja ripustanut sen\nseinälleen. Voi tätä nykyajan nuorisoa! Rouva Lisby oli haltioissaan\nnähdessään Tuttin nahkatakin ja kertoi vanhan juttunsa siitä, kuinka\nhe juuri vasta olivat muuttaneet tänne Tanskasta ja että heillä ei\nsitä varten ollut vielä kaikki kunnossa, mutta että he parhaillaan\nrakensivat omaa huvilaa -- he odottivat vain arkkitehdin piirustuksia\n-- ja hän toivoi, että he sitten uudistaisivat käyntinsä j.n.e., j.n.e.\nKun hän alkoi puhua Chesterfield-tuoleista ja kirjaillusta arkusta,\nhuokasin tahtomattani niin syvään, että he luulivat minun voivan\npahoin ja pakottivat minut nielemään kaksikymmentä kamferitippaa.\nMutta Sofie, joka on kihloissa, oikein niin, että aikoo naimisiinkin\neikä vain noin pusukihloissa, innostui kovasti ja yllytti häntä\njatkamaan. Minä luulen, että he puhuivat monta tuntia ruusunpunaisesta\nmakuuhuoneesta ja kullanvärisestä salista ja faneeriovista\nja talonpoikais-rokokootyylisistä tuoleista ja fileepitsein\nkoristetuista kahviliinoista ja kaikesta mahdollisesta, mikä kuuluu\nnaistenlörpöttelyn alalle.\n\nSinä aikana en todellakaan nähnyt suuria muusta maailmasta; yhtä\nhyvin olisin voinut istua saman tien vankilassa. Vain kerran olin\nsedän luona Incognitokadulla. -- \"Kyllä kai olet sivistyneessä\nperheessä?\" täti kysyi. -- \"Totta kai\", vastasin -- \"he rakentavat\nparhaillaan omaa huvilaa Frognerille, ja siihen tulee parkettilattiat\nja keskuslämmitys.\" Ja siihen hän tyytyi, ikäänkuin se olisi ollut\nkylliksi pätevä todiste sivistyneisyydestä.\n\nOlin päivälleen kuusi viikkoa siinä paikassa. Ruumiini ja sieluni kärsi\nehkä sinä aikana -- vaikka kukapa senkään niin varmaan tietää. Käteni\nja kynteni eivät sitä menoa sietäneet, mutta vartaloni voi siitä hyvin,\nse on nyt solakka kuin nuori koivu. Vaikka mitä hyötyä siitä nyt on,\nkun olen sitoutunut koko vuodeksi eikä ole ketään, kenelle koristella\nitseään?\n\nAsian taloudellinen puoli oli erääseen aikaan jokseenkin rempallaan.\nNe kaksikymmentäviisi kruunua, jotka vedon ehtojen mukaan sain ottaa\nmukaani jonkinlaiseksi pohjarahastoksi, hupenivat piankin Lisbyn\nperheen köyhyydenpäivinä, ja toivo jonkinlaisesta palkasta hävisi myös\nvähitellen. Mutta tiedätkö, mitä siellä tapahtui päivää ennen minun\nlähtöäni?\n\nRouva Lisby voitti arpajaisista 5 000 kruunua lähtöni edellisenä\npäivänä.\n\nSamasta hetkestä kuin hän näki sen sanomalehdestä, hän muuttui\nolemukseltaan kuningattareksi. Hän tarjosi heti minulle seuraneidin\npaikkaa, mutta erinäisistä syistä katsoin parhaaksi kieltäytyä\nkunniasta. Sen sijaan pyysin palvelustodistusta ja hetken innostuksen\nvallassa hän kirjoitti sen niin hienon, että sillä varmaan saisin\npaikan vaikka itse Japanin keisarin hovissa. Se oli täynnä kiitosta ja\nvilisi pulskia adjektiiveja. Voin näyttää sinulle präntättynä, että\nolen \"keittotaidon mestari\", \"harvinaisen reipas ja luotettava\" ja\n\"erinomaisen herttainen\". -- Viimeksimainittu ominaisuus johtuu varmaan\nniistä monista hetkistä, jotka istuin hänen vuoteensa ääressä ääneti\nkuunnellen hänen sanatulvaansa.\n\nPalkkani maksettiin, ja velan sain myös takaisin. Se oli vain\nvahingossa unohtunut, rouva Lisbyn sanojen mukaan. -- \"Olipa se\nhullua, että unohdin sen niin kokonaan\", hän sanoi -- \"toivon, että\nsuotte minulle anteeksi\". Ja senhän teinkin, koska hän nyt kerran oli\nkirjoittanut, että olin niin \"erinomaisen herttainen\".\n\nJättäessäni Lisbyn perheen tunsin samaa vapautusta, mitä tuntee, kun\nnousee pimeästä kaivoksesta ylös päivänvaloon ja raittiiseen ilmaan.\nTosin tuntui hiukan pahalta ajatellessa niitä herttaisia pienokaisia,\njoiden täytyi aina olla siellä, vanhimmat alkoivatkin jo saada\nvaikutteita ympäristöstään. Olisitpa vain nähnyt Totoa, hän oli pehmeä\nja pyöreä kuin pallo, ja hänen pikku varpaansa olivat kuin karamellit.\nArpajaisvoiton johdosta hän sai Teddy-karhun, joka oli yhtä suuri kuin\nkoko poika. Minusta olisi ollut paljon viisaampaa ostaa hänelle uusia\nsukkia ja alushousuja, sillä niitä hän olisi tarvinnut.\n\nToton ja toisten lasten tähden olisin toivonut, että Frognerin\nhuvilasta olisi tullut tosi, mutta ikävä kyllä, se oli yhtä mahdotonta,\nkuin että paavi naisi minut -- vain esimerkkinä mainitakseni.\nEilen, kun palasin paikanvälitystoimistosta, tapasin Toton äidin\npiisaminnahkoihin kääriytyneenä. Hän oli kuin kuormakameeli, hän\ntuli nimittäin huutokaupasta, mistä oli ostanut kaksi vanhanaikaista\nhopeista kynttilänjalkaa. Hän oli saanut ne aivan polkuhinnasta, vain\n500 kruunulla. -- Tahdon uuteen taloomme salin, todellisen salin, jossa\non suuri peili, kynttilänjalat ja tuolit pitkin seiniä, hän uskoi\nminulle.\n\nOlen jo pestautunut uuteen paikkaan. Ensi kerran, kun saat minulta\nkirjeen, sen lähettää sisäkkö Helga Vingerin kartanosta, neljän\npenikulman päässä Oslosta. Isäntäväkeni on tilanomistaja Bech\nrouvineen. Kuusikymmentä kruunua kuussa. Kohta minua voi jo pitää\nhyvänä naimakauppana.\n\nOn melkein hävytöntä lähettää näin pitkä kirje, mutta kun kerran\npiikapoloisella on ollut aikaa kirjoittaa se, on kai sinulla, -- joka\nkotiopettajana kuulut melkein yläluokkaan, -- aikaa lukea se. Pahinta\non, että olen tuhlannut sinulle parhaan kirjepaperini aavistamatta\nalkaessani, että kirjeestä tulisi näin laaja.\n\nJos jatkan tätä seikkaperäisten selontekojen lähettämistä, lienee\nparasta koettaa hankkia suuria arkkeja.\n\nNo niin, voios hyvin. Huomenna matkustan Vingeriin. Uneksin yöllä, että\ntalon pojan nimi oli Adalbert. Toivon hänen tähtensä, että uneni ei\nollut tosi.\n\n                                                      Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                       Vingerin kartanossa syyskuun 24. päivänä 1929.\n\n                                                     Toinen raportti.\n\nRakkahin Grete!\n\nEi tässä talossa olekaan poikaa! (Vrt. edellisen tiedonannon viimeistä\nlausetta.)\n\nJa jos sellainen olisi ollutkin, -- no niin --. Ei tässä maailmassa aina\nsaa ansioittensa mukaan.\n\nAlkaakseni alusta astuin junasta pienellä maalaisasemalla. Siellä minut\notti heti hoiviinsa autonkuljettaja, joka otti matkalaukkuni ja kysyi\nrahtikuittiani. Oli melkein noloa olla ilman sellaista.\n\nNousimme autoon, juuri sellaiseen, jollaisen rouva Lisby aikoi ostaa,\nsitten kun he saisivat oman huvilansa, vihreäksi lakattuun, hienoon,\näänettömästi kulkevaan. Kuljettaja oli melkein yhtä tyylikäs kuin\nautokin, hän oli niin tyylikäs, ettei hänen pitäisi antaa kulkea\nirrallaan. Mutta mikään seuramies ei se herra ollut. Ainoa seikka,\nminkä hän ilmoitti minulle täsmällisesti, oli talojen nimet. Kun\nsitävastoin koetin kautta rantain tiedustella jotakin yhteisestä\nisäntäväestämme, hän vastasi vain: \"Kyllä\", tai: \"Ei\" tai \"En tiedä\".\n\n-- Ettekö yleensä tiedä mitään! kysyin lopuksi.\n\nOlin ehkä liian röyhkeä, mutta sitä voi aivan raivostua, kun istuu\nsiinä ja tuhlaa viehättävimpiä syrjäsilmäyksiään ja heleintä nauruaan\nsaamatta toista edes vilkaisemaan sekunniksi ohjauspyörästään. Niin\nettä minulle olisi ollut paljon mairittelevampaa, jos hän olisi\nohjannut ojaan, vaikka onkin kysymyksenalaista, olisiko se loppujen\nlopuksi ollutkaan niin mukavaa.\n\nTiedätkö muuten, mitä mies vastasi kysymykseeni?\n\n-- \"En! Tiedän varmaan hyvin vähän sellaista, mikä teitä huvittaisi\",\nhän sanoi rauhallisesti. Kaikkia sitä saa kuulla ja vielä\nautonkuljettajalta! Naiset ovat varmaankin häntä liikaa liehitelleet,\nei sinisilmäinen ja pronssihipiäinen nuori mies pääse niin vain läpi\nelämän.\n\nIstuin sen jälkeen vaiti kuin ahven ja huomasin -- ikävä kyllä, vasta\nviime tingassa, -- että oli paljon hyödyllisempää ihailla maisemia\nkuin häntä. Oli harmaa sadepäivä, pilvet kiitivät taivaalla, ja\nukkosen uhka painoi raskaana koko luomakuntaa. Talonpojat kiiruhtivat\nkaikkialla korjaamaan viljaa pelloilta. Tuskinpa vain on sellaista\nnaista maailmassa, joka -- olipa hän kuinka liehitelty kaunotar\ntahansa -- nähdessään viljakekoja ja metsämaata ja vihreätä metsää\nvasten paistavia punaisia aittoja, ei toivoisi olevansa uhkea; verevä\nmaalaisnainen, tusinan verran tenavoita liepeillään. Se on varmaan\njonkinlainen atavistinen vaisto.\n\nLuonto on täällä ihmeellistä. Luulisi melkein, että Herra Jumala kerran\naikojen alussa on pudottanut koko seutukunnan alas taivaasta nähdäkseen\nkuinka monta kuhmua ja kuoppaa siihen saisi syntymään. Maasto on siis\nkumpuilevaa, vaikk'ei sen epätasaisempaa, kuin että tanskalainenkin\nsaattaisi hyvin kaatumatta laskea mäkeä täällä talvella. Täällä\non vuoroin metsiköitä, järviä, peltoja ja niittyjä. Saat ehkä\njonkinlaisen mielikuvan tästä idyllisestä seudusta, kun sanon, että\njokainen kämmenenala on kuin huviretken päämääräksi luotu. Jokainen\nkallionnyppylä kutsuu luokseen levähtämään, jokainen pikku metsikkö\ntarjoaa sopivan aterioimispaikan (näen hengessäni nurmelle levitetyn\nvalkoisen liinan ja sen keskellä eväskopan), jokainen pikku polku\nviekoittelee vanhanaikaiseen kuherteluun -- huomaa, vanhanaikaiseen!\n-- Täällä on sekä jokea ja vuonoa että sinertäviä harjuja, niin että\nluonnon puolesta ei sovi olla tyytymätön.\n\nAjoimme siis autolla. Autoa tuo mies osasi ainakin ajaa. Hän kuuluu\nvarmasti siihen lajiin, jota kiinnostavat vain moottorit, koneet ja\nyleensä kaikki semmoinen, mikä pyörii ja kulkee. Tavallinen tyyppi tänä\nmekaniikan aikakautena, -- hyvä kylläkin, mutta ikävä.\n\nAjoimme vihdoinkin suuresta rautaportista, joka oli kiinnitetty\ngraniittipylväisiin. Sitten jatkoimme matkaa pitkin leveää, loivasti\nnousevaa lehtikujaa, jota reunustivat kahden puolen komeat vaahterat,\nkunnes näkyviimme yht'äkkiä tuli viimeisen mutkan takaa siihen saakka\nrehevän, syyskeltaisen lehvistön sisään kätkeytynyt päärakennus, joka\noli yllättävän komea ja juhlallinen. Se oli valkoiseksi maalattu,\nmustakattoinen rakennus, ja sen etusivulla oli suuri tyylikäs kuisti.\nSuuret ulkohuonerakennukset olivat hiukan etäämmällä. Päärakennuksen\ntakana oli hiekkainen pihamaa, ja sinne ajoi automme suoraa päätä --\nkeittiönoven eteen.\n\nOviaukkoon ilmestyi sinipukuinen, valkoesiliinainen olento.\n\nOlematta erikoisen hoksaavainen saattoi päätellä, että se oli\nkeittäjä. Monivuotinen, päivittäinen seurustelu hyvän ruoan kanssa\noli painanut häneen leimansa. Niinkuin vanukas kuohuu yli muotin\nreunojen, niin hänkin oli paisunut sellaisista kohdin, missä vaatteet\neivät pidättäneet hänen paisumistaan, kuten kaulan, nilkkojen ja\nkyynärpäiden kohdalta. Arvioin hänen vyötärönsä jotakuinkin kolmi-\ntai sanokaamme vain kaksimetriseksi, ettet, kuten tavallista,\nsyyttäisi minua liioittelusta. Kasvot ja käsivarret hohtivat punaisina\nvalkeata esiliinaa vasten. Näytti siltä kuin hän itsekin olisi hiukan\nkiehahtanut yli laitojen -- minkäpä sille mahtoi sellaisessa työssä --\nhellan ääressä. Mutta hänen pulskassa olemuksessaan oli samalla jotakin\nhyvin luottamusta herättävää. Hänestä täytyi pitää heti ensi näkemältä.\nHän otti minut ystävällisesti vastaan, mutta kuitenkin jonkin verran\nvarovaisesti. Hän oli varmaankin nähnyt lukemattomien sisäkköjen\ntulevan ja menevän.\n\nOlet varmaan -- nähdessäsi ilmoituksissa tai esittelyvihkosissa\nkuvan nykyaikaisesta ihannekeittiöstä, missä keveät ikkunaverhot\nliehuvat kesätuulessa ja aurinkoiset ihmiset tekevät työnsä kuin\nleikiten kiiltäväseinäisessä keittiössään, pilkallisesti huomauttanut,\n-- niinkuin minäkin -- että ei se sellaista todellisuudessa\nmilloinkaan voi olla. Mutta voipas vain, kyllä se voi olla sellaista\ntodellisuudessakin. Lukuunottamatta kesätuulta, jota luonnollisesti\nei ollut, oli Vingerin keittiö aivan kuin kalustusliikkeen\nesittelyvihkosesta leikattu kuva. Siellä oli kaikkea, suuresta\nvalkoiseksi maalatusta emaljisesta sähköhellasta porsliiniseiniin,\npesusoikoista punaisiin jakkaroihin ja punajalkaisiin, mutta\nmuuten maalaamattomiin pöytiin asti. Keittiö oli jaettu kahtia,\nsisäosa oli hiukan ylempänä, ja siellä oli ruokapöytä punaisen- ja\nvalkoisenkirjavine vahakankaineen ja monine jakkaroineen. Perheenemäntä\nolisi varmaan kyennyt paremmin antamaan arvoa tälle kaikelle, mutta\nminäkin palvelevan-sielun-kokemuksineni aloin jo hiukan ymmärtää tämän\ntaloudessa niin tärkeän osan arvoa.\n\nMinulle tarjottiin kahvia ja voileipää, ja istuessani syömässä tuli\ntalon rouva tarkastamaan minua. Valitettavasti olin pukeutunut\nhyvin ajattelemattomasti. Pukuni, joka oli maksanut viisi sisäkön\nkuukausipalkkaa, ei ollut suositus minulle. Rouva Bech katseli\nhamettani, kuin olisi hän laskenut jokaisen pikku laskoksen arvon\nrahassa, ja piti minua salaperäisenä.\n\nRouva Bech oli nuorekas, vanhahko nainen. Hänen hiuksensa olivat\nhennanväriset ja hänen vartalonsa solakka. Silmäkulmat olivat kuin\npääskyn siivet ja suu kuin vasta-auennut ruusunnuppu, mutta silmät,\nne olivat eläneet kauan. Mitäpä kauneudenhoito muuten saattaisi\nvaikuttaa silmiin? On vaikeampaa saada kokemuksen täyttämiin silmiin\ntakaisin viattomuuden loistoa kuin oikaista riippuvaa leukaa. Rouva\nBechin silmistä saattoi nähdä, että kokemukset olivat muuttuneet\njonkinlaiseksi älykkyydeksi. Sitä paitsi koko hänen olemuksessaan oli\nkeski-ikäisen naineen naisen varmuutta.\n\nHän mainitsi rouva Lisbyn hyvän todistuksen ja kysyi, olinko palvellut\nmuualla. Enkö! Hän kysyi, mistä olin kotoisin. Vai niin, siitä\nkaupungista. Hän oli kerran kulkenut siitä ohi laivalla. Hauska pikku\nkylä. Sitten hän huomautti leikkisästi, ettei ollut kohteliasta tuoda\nsadetta tullessaan. Lopuksi hän jätti minut Laurensen, keittäjän,\nhuostaan, jonka tuli neuvoa minulle työni, ja niin oli vastaanotto\nlopussa.\n\nPian sen jälkeen tulivat nuoret neidit Bech keittiöön nyökäten minulle\ntervehdykseksi. Ihmettelen, mitä heidän äitinsä lienee sanonut minusta,\nkoska heidän täytyi heti rynnätä ulos katsomaan sitä ihmeotusta? He\nolivat kumpikin hyvin kauniita, ja heillä oli sivistyneen yläluokan\nkehittynyt ääni.\n\nMyöhemmin Laurense vei minut ylös yhteiseen makuuhuoneeseemme,\n\"korkealle ylös pääskysten tasalle\". Se oli 2 1/2 kerrosta korkealla,\nullakon takana, ja sieltä näkyivät metsät ja maat, joki ja suurin osa\ntaivaanrantaa. Sisustus oli myös moitteeton. On mahdollista, että\nparisängyt, jotka nyt olivat erikseen kukin oman katoksensa alla,\nolivat tilanomistajan ensimmäistä, nykyistä vaatimattomampaa kalustoa,\njäljitelty koivu viittasi siihen.\n\nLausuin julki ihailuni huoneen suhteen, ja Laurensenkin täytyi myöntää,\nettä se oli hauska.\n\n-- Mutta rouva ja konsuli nukkuvat alapuolella, hän sanoi, ja hänen\npyöreät, punakat kasvonsa nyökkäsivät varoittavasti. Niin että täällä\nylhäällä täytyy kulkea sukkasillaan, eikä vierailua saata ajatellakaan.\nEi, siinä suhteessa Olga oli paljon onnellisempi, kun hän asui\nulkohuonerakennuksessa, Laurense arveli. Olga oli keittiöpalvelija ja\njuoksutyttö. Tutustuin häneen myöhemmin iltapäivällä.\n\nOnneksi ei minun tarvinnut palvella pöydässä ensimmäisenä päivänä,\nsillä herrasväki lähti tyttärineen kaupunkiin. Sen sijaan autoin\nLaurensea, ja nyt se kurjuus alkoi. Eikähän minunlaiseni röyhkeys\nsaattanutkaan jäädä rankaisematta elämässä, sehän olisi ollut aivan\nvastoin luonnon lakeja.\n\n-- Selvittäkää kahvi!\n\nSelvittää kahvi? Minusta tuntui, että olin kuullut sellaisen\nlauseparren joskus. Seisoin kuin kiinni naulittuna koettaen järkeillä,\nmitä se mahtoi tarkoittaa. Kaikeksi onneksi Olga oli niin lähellä\nliettä, että hän teki sen ilman muuta minun puolestani. Se oli sangen\nyksinkertaista, ei tarvinnut kuin kaataa tippa kahvia pannusta kuppiin.\nMutta mitä hyötyä siitä oli, sitä en voinut käsittää.\n\n-- Tästä saatte, Laurense sanoi, kynikää ja puhdistakaa nämä pyyt\nminulle.\n\nSiinä sitä nyt oltiin! Kunhan vain olisin tiennyt, mistä päästä oli\naloitettava.\n\nMinusta tuntui aivan sopimattomalta ruveta kysymään sitä Laurenselta,\nsillä lintujen puhdistaminen kai kuului keittiötaidon aakkosiin. Minä\nsiis työnsin nyrkkini sisään siitä päästä, mikä näytti lupaavimmalta,\nkunnes se upposi syvälle näkymättömiin kauhuihin. Minua puistatti\nankarasti, ja vedin käden kiireesti jälleen ulos.\n\nSeisoin hetkisen rauhoittuakseni. Täytyi ennen kaikkea hengittää\nsäännöllisesti välttääkseen purkausta. Sitten purin hampaat yhteen,\nsuljin silmäni ja aloin kuolemaahalveksien tyhjentää linnun sisuksia,\nja kun hetken kuluttua avasin silmäni, saattoi puiden läpi nähdä\nsekä kuun että auringon. Epätoivoinen mielentilani muuttui heti\nvoitonriemuksi. Alku työn kaunistaa. Nyt työ kävi jo kuin leikiten,\nmutta en sittenkään uskaltanut katsoa työhöni.\n\nKun avasin silmäni puhdistettuani viimeisen pyyn huomasin, että\nminua katseltiin. Autonkuljettaja oli tullut sisään ja istui\nylhäällä takakeittiössä. Hän katseli minua välinpitämättömin ilmein\nsanomalehtensä takaa.\n\nFactum est, rakas Grete, että hänkin piti minua salaperäisenä.\n\nSalaperäinen hän oli itse. Hänhän käytteli illallispöydässä veistä ja\nhaarukkaa, kuin tulisi hän suoraa päätä kuninkaan ruokapöydästä. Ja\nsitä eivät toiset osanneet, vaikka heillä olisikin ollut muita avuja.\n\nSalli minun esittää sinulle pöytätoverini. Laurensen tunnet jo. Olga on\nsuljetun joukkomme kuningatar. Hän on pieni, vikkelä ja hintelä ja niin\nturhamainen, että silmät pyörivät aivan ympäri hänen päässään. Vielä\neräs tuntomerkki: imee ilmaa kulmahampaidensa läpi aivan satumaista\ntaituruutta osoittaen. Kavaljeerimme ovat autonkuljettaja, nimeltään\nFrigård, ja talon kaksi renkiä Andreas ja Ola. Andreas on hyvin roteva\nherra, yksin nenäkin on jo tavallinen suksimäki. Hän nauraa usein ja\nilman edelläkäypää varoitusta. Se kuulostaa lumivyöryltä, ja aina sen\nsaa aikaan Ola, joka sanoo jotakin tai tekee jotakin. Ola on meidän\nhuvineuvoksemme. Naiset pitävät myös hänestä, vaikk'ei hänessä ole\nmitään silmänruokaa: pieni, tumma, kierosilmäinen ja pyöreäsäärinen.\nJoka aterian aikana Olga nauraa niin makeasti Olan sukkeluuksille,\nettä hänelle menee ruoka henkitorveen, ja silloin häntä täytyy lyödä\nselkään. Se on Andreaksen tehtävä. Hänen toisella puolellaan istuva\nFrigård ei hievahdakaan.\n\n-- Millainen Frigård oikeastaan on? kysyin eräänä päivänä Laurenselta\nollessamme kahden ylhäällä huoneessamme.\n\n-- Ah, hän on hyvä poika, Laurense sanoi vakuuttavasti.\n\nMutta mitä se todistus oikeastaan merkitsee? Myöhemmin kuulin hänen\nsanovan sekä Andreaksesta että Olasta, että he olivat hyviä poikia,\nja voitko kuvitella, että kun tilanomistaja tässä eräänä päivänä\nkaljupäisenä ja puolirampana taaperteli keittiönikkunamme ohi Laurense\nsanoi: Ah, millainen hyvä poika! Laurensen mielestä kai kaikki pojat\novat hyviä.\n\nLaurense on oikein mukava huonetoveri. Saan ainakin monesti makeasti\nnauraa. Laurense ei voi ymmärtää, mille nauran. Kaikkein hulluinta\non, että kun yöllä herään ja vain muistankin hänen naamansa, alkaa\nnauruhermojani niin kutkuttaa, että minun täytyy tunkea sekä peitto\nettä tyynyt suuhuni, etten herättäisi alakerrassa nukkuvia.\n\nKun Laurense tulee illalla ylös puuskuttaen portaissa, hän vapauttaa\nitsensä ensi töikseen kaikista siteistä. Hän potkii kengät jaloistaan,\navaa hameensa ja kuoriutuu kureliivistään. Sitten hän puhaltaa\nkuin valas, keventyneenä ja iloisena. Nautittuaan hetken tästä\nautuudentilasta hän sipsuttaa sukkasillaan lattian yli ja ottaa\nkitaransa (tietysti vain siinä tapauksessa, etteivät Bechit ole vielä\nmenneet levolle). Sitten huvittelemme hetkisen, hän soittaen ja laulaen\nja minä kuunnellen. Hän osaa melkein yksinomaan surumielisiä lauluja,\n\"Aurora kulki murheissaan\" ja \"Kalle, oi Kalle, missä nyt liet!\" ja\nmonta muuta, jotka päättyvät kuolemaan ja muuhun kurjuuteen.\n\nOikeastaan on minulla aika hyvä olla, lukuunottamatta niitä epätoivon\nhetkiä, jolloin en tunne olevani tehtäväni tasalla. Niinkuin\nesimerkiksi tässä kerran, kun Laurense käski minun lyöpätä kaalin.\nTiedätkö mitä se on? Minä en ainakaan tiennyt. Tai kun hämmennyksissäni\notin lautaset vasemmalta puolelta sen sijaan, että olisin ottanut\nne oikealta, ja rouva Bech huomautti siitä hämmästyneellä äänellä.\nHämmästyksen aiheutti kai se siunattu palvelustodistukseni! Tai silloin\nkun --, ei, miksi luetella vielä lisää ja siten tarjota sinulle aivan\nilmaiseksi hauskoja juttuja, joita sinä sitten kerrot peloitukseksi\nja varoitukseksi lapsillesi ja lastenlapsillesi ja minä joudun\njälkimaailman silmissä naurettavaan valoon.\n\nMuuten olisi minulla paljon kerrottavaa sekä elämästä yleensä että\ntäällä Vingerissä erittäin, mutta minä armahdan sinua ja ryöpytän\npuhetulvani isän ja tädin ylitse. Sinulle kirjoittamiani kirjeitä\nsaattaa nimittää karkeajauhoisiksi, mutta kotiin lähetetyt ovat hienon\nhienoja ja rusinoin maustettuja. (Huom.! kuvakieli ja vertaukset\nvalitaan mieluimmin keittiöpiiristä.) Tädille kirjoitan tunnelmallisia\nluonnonkuvauksia, joihin lisään hauskoja juttuja keittiöstä, navetasta\nja kanalasta, isälle selostuksia seudun maaperästä, elinkeinoista,\nasukasluvusta, veroäyristä j.n.e.\n\nIsä sanoo tuntevansa kuulopuheilta tilanomistaja Bechin ja olevansa\naivan rauhallinen. Täti kai luulee minun olevan täällä perheenjäsenenä.\nNiin, usko tekee autuaaksi, sanotaan. Parhainta vointia vain, Grete\nkulta!\n\n                                                        Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                    Vingerissä lokakuun 2. p:nä 1929.\n\n                                                     Kolmas raportti.\n\nRakas Gretchen!\n\nNyt olivat ensimmäiset juhlapäivälliseni.\n\nOlin kuin unelma mustassa ja valkoisessa puvussani mennessäni sinä\njuhlallisena iltana alas ylläni musta hame, valkoinen kaulus, valkoiset\nkalvosimet, valkoinen päähine ja valkoinen esiliina. Mutta kun\nsipsuttelin ruokasaliin kantaen ensimmäistä lämmintä lautaspinoa, olin\nkuin puna-musta-valkoinen painajainen. Kasvoni olivat tulipunaiset\njännityksestä, ja sydämeni tanssi shimmyä rinnassani.\n\nJuuri ennenkuin vieraat asettuivat pöytään, sain kohtauksen, jota en\nikinä unohda.\n\nRuokalista oli seuraava: lihalientä, kampelafileetä\nhollantilaiskastikkeessa, parsaa, häränpaistia ja vihanneksia sekä\nMelba-jäätelöä. Laurense oli keittiönlieden ääressä punakkana ja\ninnokkaana, lukemattomien patain ja kattilain keskellä, sekoitellen\nmilloin sieltä milloin täältä, ja muutellen ja siirrellen ja pitäen\nylijohtoa kuin kenraali sodassa. Pahaksi onneksi tuli rouva keittiöön\ntahtoen puhutella Laurensea. Laurense, joka oli lievästi epätoivoinen,\nkun hänen täytyi jättää sotatanner juuri kriitillisimmällä hetkellä,\npisti kauhan ja kannen käteeni.\n\n-- Katso, ettei valkoinen liemi pala pohjaan ja pane hiukan sokeriväriä\npaistikastikkeeseen, se on tuolla nurkkakaapissa, hän kuiskasi.\n\nJa hän hävisi kuin tuulispää. Minä juoksemaan nurkkakaapille! Aivan\noikein, siellä oli pieni, ruskeata nestettä sisältävä pullo. Juoksin\nsamaa kyytiä takaisin lieden luo ja pullo toisessa, kauha toisessa\nkädessä aloin tiputtaa pullosta nestettä ja sekoittaa kastiketta.\nSe kävi mainiosti. Väri oli kerrassaan hieno. Hämmensin ja tiputin\nvuorotellen, yhä varmemmin kerta kerralta.\n\nSilloin sydämeni pysähtyi yht'äkkiä. Tiputtaessani olin kääntänyt\npullon niin, että nimilippu tuli näkyviin: Conradin vatsatippoja. En\noikein muista, mitä tein seuraavina minuutteina, mutta luulen, että\nhuusin, ja sitten koetin epätoivon vimmalla saada takaisin sen, minkä\nolin kastikkeeseen kaatanut. Laurense tuli juosten. Ensi kerran, ja\ntoivottavasti viimeisenkin, näin hänen kalpenevan.\n\nSitten alkoi maistaminen ja neuvottelu. Oli päätettävä, voitiinko\nkastiketta käyttää vai eikö. Laurense, Olga ja minä maistoimme niin\ninnokkaasti, että ellei Laurense olisi huomannut vaaraa, olisimme pian\nlopettaneet koko hyvyyden. Minä, joka olin aiheuttanut koko vahingon,\nkoetin puhetaidollani parantaa tilannetta. Ensinnäkin ei isäntäväki\nseurustellessaan koskaan tiennyt, mitä söi, sillä oli kylliksi työtä\nseurustellessaan vieraiden parissa ja katsoessaan, että kaikki sujui\nonnellisesti, ja mitä taas vieraisiin tuli, emme kuitenkaan koskaan\nsaisi tietää, mitä he ajattelivat. Toiseksi ei kukaan vieraista\nkuitenkaan tulisi nauttimaan enempää kuin ne neljäkymmentä tippaa, mikä\noli korkein sallittu määrä aikuisille, niin että heidän terveytensä ei\nainakaan tulisi siitä kärsimään. Ja kolmanneksi täytyi kastike joka\ntapauksessa viedä pöytään, koska ei meillä ollut muutakaan eikä liioin\naikaa valmistaa uuttakaan.\n\nJa sisään se vietiin, vatsatippoineen päivineen.\n\nSalli minun tässä samalla kertoa, mitä eräs herroista, joka ulkonäöstä\npäättäen oli oikea ruoanpalvoja, sanoi rouva Bechille juuri kun\nparhaillaan oltiin paistissa.\n\n-- Teidän keittäjänne on oikea aarre, hyvä rouva. Tämä kastike\nesimerkiksi, on niin hieno, niin erikoinen, ettei sen parempaa saa\ntunnetuissa pariisilaisravintoloissakaan. -- Ja hän otti kastiketta\nkaksi kertaa ja söi hyvällä halulla.\n\nSe on selvää, että kerroin tämän Laurenselle, joka tuli siitä loisto\ntuulelle.\n\nMilloinkaan tunnelma ei ole niin korkealla kuin voitetun vaaran\njälkeen, ja jos sisällä salissa oli hauskaa sinä iltana, niin\nkeittiöpuolella oli vähintään yhtä repäisevää.\n\nKun Ola kuuli onnettomuudesta, hän puhalsi vain ja sanoi:\n\n-- Pyh! Mitäs toi nyt oli? Olisitte kaataneet risiiniöljyä perunoihin,\nniin se olisi ollut jotakin.\n\nItse Frigårdinkin täytyi hymyillä, ja Olgan ruoka meni henkitorveen,\nniin että Andreaksen täytyi koputtaa häntä selkään. Luulen muuten, että\nhän pitää siitä työstä.\n\nOikeastaan Olga oli alkujaan kaiken syynä. Ne olivat hänen\nvatsatippojaan, ja onkos siinä mitään järkeä, että jättää sellaiset\nlääkkeet keittiöön sokerin, mantelitippojen, rommiesanssin ja muiden\nsentapaisten joukkoon!\n\nMutta et usko, miten raskasta on olla vieraskutsuissa palvelevana\nhenkenä. Erääseen aikaan yöstä olivat jalkani polvia myöten aivan\ntunnottomat. Minä olin ainoa palvelija, joka olin ylhäällä loppuun\nsaakka, koska minun tuli auttaa vieraiden ylle päällysvaatteet. Frigård\noli myös ylhäällä. Hänen tuli ajaa muutamia vieraista kotiin. Hän istui\njonkin aikaa keittiössä lukien jotakin paksua kirjaa, jonka nimestä\nyritin turhaan saada selvää. Hän ei tahtonut, että näkisin sitä. Hän on\nmystillinen.\n\nMutta panen vaikka koko vuoden palkkani pantiksi, että hänen silmänsä\novat maailman kauneimmat -- ne ovat siniset kuin meri.\n\nOlisi hauska tietää, mitä hän oikeastaan mahtaa minusta luulla? Kerran,\nkun ovi yöllä aukeni ja soitto kuului meille saakka, otin huomaamattani\nmuutaman tanssiaskelen. Hän puhuu harvoin, mutta silloin hän yht'äkkiä\nnosti päänsä kirjasta ja sanoi:\n\n-- Sovitteko te oikeastaan sisäköksi?\n\n-- Mitä te sillä tarkoitatte? kysyin terävästi.\n\n-- Minusta tuntuu, että te sopisitte mihin muuanne hyvänsä, mutta ette\nkeittiöön, hän vastasi rauhallisesti.\n\nKäänsin pääni pois enkä vastannut hänelle mitään.\n\nMutta olen liian kiltti. Kun olin tarjonnut vieraille kahvia, annoin\nhänelle sen, mitä jäi jäljelle. Hän virkistyi hiukan kahvista. Mutta\njuuri kuin istuimme siinä ja meillä alkoi olla melkein hauskaa, kukas\nsieltä tulikaan? Tietysti Lotten Bech, vanhempi talon tyttäristä,\nsinisessä harsopuvussa kimmeltävine koristuksineen.\n\n-- Anteeksi, että häiritsen idylliänne, hän sanoi, ja hänen kirkkaassa,\nkehittyneessä äänessään oli jotakin pilkallista. Oliko oikeastaan\nmitään syytä olla pilkallinen? Ja oliko niin hullunkurista nähdä meidät\nsiinä kahden kahvia juomassa, kuin miltä se hänestä ilmeisesti näytti?\nSitä en usko enkä sentähden lainkaan hämmentynyt.\n\nMutta hänestä puhuaksemme hän hämmensi pikemminkin Frigårdin\nkauneudellaan kuin minut ivallaan. Rehellisesti puhuen -- luuletko,\nettä nuoret tytöt ovat kaikkina aikoina olleet sellaisia, kuin he\nnyt ovat, että he ovat tunteneet yhtä hyvin ruumiinsa lumousvoiman\nkuin nykyään? Ja sitten he käyttävät sitä niin ovelasti, että vain\nme naiset huomaamme ja ymmärrämme kaikki, sillä me olemme kaikki\nsamanlaisia, sinä ja minä ja Lotten Bech ja kaikki tyyni. Ovatkohan\nnuoret tytöt koskaan olleet niin karitsanvalkoisia ja viattomia, kuin\nmiksi heidät vanhanaikaisissa romaaneissa kuvataan? Vai johtuukohan\nse siitä, että kirjat useimmiten ovat miesten kirjoittamia, ja mitäpä\nmiehet tietäisivät siitä uskomattomasta oveluudesta, mikä kuuluu\nparhaimmillekin tytöille? Eivät loppujen lopuksi mitään. Ainakin tässä\nkohden -- elleivät muissa -- he ovat aina antaneet vetää itseään\nnenästä.\n\nJa kun Lotten ojensi toisen silkkisukkaisen jalkansa, jotta Frigård,\njoka oli niin \"satumaisen voimakas\", voisi napittaa hänen auenneen\nkultakenkänsä, on mahdollista että _mies_ piti häntä hentona ja\navuttomana, mutta minä, hänen kanssasisarensa, _tiesin_, että se oli\nvain taktillinen temppu ja että hän päinvastoin tunsi olevansa hyvin,\nhyvin voimakas.\n\nKun kenkä oli jälleen kunnossa, hän kääntyi minun puoleeni:\n\n-- Luutnantti Myhre sanoo tavanneensa teidät jossakin ennen.\n\nÄäni oli sanoin kuvaamaton. Siihen sisältyi kaikki ja ei mitään. Myhre?\nEi kai se ollut joku Myhren pojista sieltä kotipuolesta, sillä heidät\nkai olisin heti tuntenut. Mutta heillä on serkku. Muistatko pitkää\npunatukkaista Sigvartia, joka oli heidän luonaan välistä loma-aikana?\nHän se varmaan oli. Luulen nähneeni hänet kerran kadettina.\n\nSamassa tulikin mainittu luutnantti keittiön ovelle huutaen Lottenia\n-- pientä, herttaista Lottenia. Sigvarthan se oli. Hän oli yhtä\nloistavanpunainen kuin ennenkin, mutta muuten komea poika. Hän tuli\nmeidän luoksemme. Näytti siltä kuin herrasväki olisi päättänyt\nkerääntyä keittiöön.\n\n-- Kerroin juuri Helgalle, että sanot nähneesi hänet ennenkin, Lotten\nsanoi.\n\n-- Aivan varmasti, Sigvart vakuutti ja katsoi minua tutkivasti\nkasvoihin. -- Mutta en voi vain muistaa, missä. Helgahan teidänkin\nnimenne oli, Helga --\n\n-- Haraldsen, Lotten lisäsi.\n\nEi. Luutnantti ei muistanut ketään Helga Haraldsenia, eikä Helga\nHaraldsen muistanut ketään luutnanttia, ja pian hän ja Lotten\nlopettivat keittiövierailunsa. Frigård lähti myös heti sen jälkeen. Ja\narvaapas, mitä hän sanoi jäähyväisiksi?\n\n-- Tunsittepas te hänet, hän sanoi lyhyesti sulkien oven jäljessään.\nKuten olen sanonut, olen hänen silmissään mystillinen. Mutta hän on\nitsekin mystillinen paksuine kirjoineen ja salaperäisine olemuksineen.\n\nHuh! Toivon, että se Sigvart pysyttelee vast'edes poissa täältä. Muuten\nsaatan tulla paljastetuksi aivan äkkiarvaamatta.\n\nKuinka juhla luisti sisällä loistavassa, kiilloitetussa salissa, sitä\nen tiedä, mutta luulen, että se oli onnistunut. Naiset olivat hyvin\nhienoja, mutta kaitpa niin käy, että kun vuonna 1940 selailemme vanhoja\nmuotilehtiä, varmaankin vielä siunailemme.\n\nMuista suurtapahtumista mainittakoon, että Olga palasi kaupungista\nhiukset leikattuina. Sakset olivat katkaisseet hänen tukevan\npalmikkonsa. Kaikki ihailivat häntä, ja Ole sanoi, että jos hän olisi\ntehnyt sen vähän aikaisemmin, hän olisi jo aikoja sitten ollut isoäiti.\nLaurense ajattelee ankarasti tehdä saman tempun, sillä ajatus päästä\nisoäidiksi on hyvin viekoitteleva.\n\nSanoin Laurenselle, että jos hän kerran leikkaa tukkansa, täytyy hänen\nmyös jättää yönuttu ja yömyssy, sillä täytyyhän tyyliä ylläpitää. Mutta\nLaurense katselee hyvin epäillen minun pyjamastani.\n\n-- Kunpa pukeutuisit edes puoliksi niin hyvin päivällä kuin yöllä! --\nhän sanoi minulle -- ei olisi mitään hätää. Kun menet vuoteeseen, on\nsinulla sekä hännystakki että silkkihousut. Ja onhan siinä hiukan perää.\n\nEilen minulla oli lomasunnuntai, ja lähdin pitkälle, yksinäiselle\nkävelylle pitkin jäätyneitä polkuja halki ruosteenpunaisen syksyisen\nmetsän. Jouduin siellä lievän surumielisyyden valtaan, jollaista\nsanoisin miellyttäväksi. Kotimatkalla tapasin Astrid ja Lotten Bechin.\nHe olivat kirjavissa kävelypuvuissaan kuin kaksi englantilaista\nladyä. He liittyivät seuraani loppumatkalla ja luulenpa, että he\nkaikessa hiljaisuudessa olivat päättäneet ottaa minusta perusteellisen\nselvän. Et voi aavistaa, millaisen kyselytulvan esineeksi jouduin.\nHe kysyivät, oliko minulla sisaria? Elivätkö vanhempani? Mitä työtä\nisäni teki? Kuinka vanha olin? Olinko milloinkaan ollut kihloissa?\nHe eivät tosiaankaan kainostelleet. Oliko minulla koti-ikävä?\nPidinkö Frigårdista? Oliko hän mielestäni kaunis? Mitä pidin\ntoisista palvelijoista? Mistä olin ostanut tummansinisen takkini,\njoka oli ylläni? Mitä olin maksanut siitä? Missä leikkautin hiukseni\ntavallisesti? Olinko käynyt muuta koulua kuin kansakoulua? Osasinko\ntanssia? Vastasin kaikkeen enkä valehdellut, mutta vastaukseni\nolivat hyvin valtioviisaita, niin että luulen, että kyselijät olivat\njokseenkin yhtä viisaita kuin ennenkin.\n\nKotiintullessamme tapasimme Frigårdin pihamaalla, ja kuulin Lottenin\npyytävän häntä viemään heidät autolla jonnekin illalla. Lottenia\nnäyttää isänsä autonkuljettaja kovin kiinnostavan. Siitä voi tulla\noikein hurmaava pikku romaani.\n\nSunnuntai-illat ovat täällä pahimmat. -- Eilen oli vielä entistä\nhullumpaa, -- luulenpa olleeni ikävissäni -- kunnes Laurense esiintyi\npelastavana enkelinä ja toi runovihkonsa, joka oli todellakin kiintoisa.\n\nLuin sen kannesta kanteen innokkaasti. Olgan runo oli pikemminkin vanha\nja hyvä kuin omalaatuinen: -- Lemmi miestäs, hoida hyvin, niin onni\nseuraa sua aina syvin. Olga. Samaa voi sanoa Andreaksenkin säkeistä:\nJos metsätiellä löydät sä pienen lemmikin, niin poimi se ja tiedä,\nsua muistaa armahin. Andreas. Mutta Ola ei ollut tyytynyt toisten\ntekeleisiin, vaan hän oli itse tekaissut runon:\n\n    Jos sua kukkaan vertaisin,\n    Laurenseni armahin,\n    niin oisi se varmaan vanamo,\n    kukassaan hentoisin.\n\n                         Ola.\n\n-- Kylläpä hän uskaltaakin olla röyhkeän ironinen! ajattelin itsekseni.\nMutta Laurense arveli varmaankin aivan toisin.\n\n-- Eikös olekin valtavan hyvä, hän sanoi luettuani säkeet ääneen. --\nAh, hän on hyvä poika.\n\nSitten minun täytyi itseni runoilla. Puolen tunnin henkisen ponnistelun\njälkeen olin aivan lopussa, mutta Laurensen mielestä tulos oli\n\"valtavan hyvä\", ja sehän oli pääasia.\n\n    Kun laulusi kuulee ja kitarasi näkee,\n    niin murheet ne lähtee käpälämäkeen.\n\nEi sekään niin aivan itsenäinen ollut, voipa olla, että Tetzel olisi\nsyyttänyt minua kirjallisesta varkaudesta, mutta Laurense sanoi minun\nolevan \"hurjan lahjakkaan\".\n\nJa Laurensen tuomion edessä vaietkoot muut!\n\nVoios hyvin.\n\n                                                 Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                      Vingerin kartanossa marrask. 22. p:nä 1929.\n\n                                                 Neljäs raportti.\n\nRakas Grete!\n\nSitten viime kirjeeni olen kokenut paljon.\n\nMuun muassa hammassärkyä.\n\nOn aivan uskomatonta, kuinka sydämetön hammas saattaa olla, se voi\nkiusata ihmistä yötä ja päivää, vaikkapa lähimpään hammaslääkäriin\nolisi monta penikulmaa. Sitä saattaa aivan raivostua mokomaan\nkapineeseen! Sitä on hoitanut ja vaalinut melkein kaksikymmentä vuotta,\nkieltäytynyt makeisista ja syönyt kuin henkensä edestä kuivia korppuja\nvain sen parasta silmälläpitäen -- ja siinä on nyt kiitos!\n\nKoetin kestää sitä yötä ja päivää, mutta sellaiseen junkkariin ei\npysty muu kuin kaikkein pontevimmat toimenpiteet. Nyt se ilkiö on\nhammaslääkärin likasangossa, ja luulenpa melkein, että se katuu ilkeätä\nkäytöstään, niin hyvät päivät kuin sillä oikeastaan sentään aina oli.\nTätä kirjoittaessani olen niin katkera kuin vain hammassärkyä kärsinyt\nsaattaa olla.\n\nVakavasti puhuen, oli hurjan vaikeata täyttää tehtäviään siihen aikaan.\nMinun oli hoidettava suuri pesu juuri silloin. Sen minä mankeloin ja\nsilitin tuskaa kärsien. Pysyin pystyssä vain pulverien avulla ja joka\nilta paneuduin levolle suuren puuropussin päälle. Sitten aloin turvota.\nTurvotus tuli kuin hyökyaalto minun, pikku raukan päälle. Se hautasi\ntoisen silmäni näkymättömiin ja nosti nokan päin taivasta. Rouva\nBech huomasi minut sellaisessa kunnossa eräänä iltana, ja koska hän,\nkaikesta ihomaalistaan huolimatta, oli ponteva nainen, istuin viiden\nminuutin kuluttua autossa matkalla kaupunkiin. Frigård pani vauhdin\nyhdeksäänkymmeneen, niin että kai hänessä sentään hiukan sääliä on.\n\nHeittäkäämme verho sen yli, mitä hammaslääkärissä tapahtui. Hammasta ei\nnimittäin voitu kuolettaa turvotuksen takia. Se oli viisaudenhammas,\nmikä seikka tietysti aiheutti loppumattomia sukkeluuksia joka taholta.\nEi kuitenkaan Frigårdin puolelta, ja siitä olin hänelle kiitollinen.\nHän ei ole mikään aivan tavallinen ihminen. Muuten hän oli kovin\nystävällinen minulle sillä kaupunkimatkalla. Sitäpaitsi oli kuutamokin,\nkuutamo ja kuuraa puissa. Mutta hammastani pakotti koko matkan, ja olin\nkuin kuoleman haamu, niin ettei juuri voinut puhua runollisuudesta.\n\nAjattelet ehkä, että koettelemusten aika loppui siihen. Tuskin oli\najetus laskenut toisesta poskesta, kun toinen alkoi paisua kuin hyvin\nnoussut taikina. Sikotauti! Niin juuri! S-i-k-o-t-a-u-t-i! Tauti,\njoka pikkulapsissa ollen herättää sydämellistä myötätuntoa, mutta\njoka täysi-ikäisissä vaikuttaa idioottimaiselta ja naurettavalta.\nKaikki talonmiehen lapset olivat sikotaudissa, ja niin minäkin\nsain sen, koska olin pienenä ollut kyllin typerä livistääkseni\nsitä pakoon. Ei muutenkaan ole hauskaa olla sairaana, mutta se on\nsuorastaan sietämätöntä paikassa, missä saa maksun määrätystä työstä.\nEnsimmäisenä päivänä itkinkin hiukan, ja juuri kun olin kaikkein\nsurkeimmillani, koputettiin ovelleni, ja sisään astui -- Frigård. Niin,\nminua todella aina onnistaa. Ei edes sinun antamasi syntymäpäivälahja,\naamuruskonhohtoinen, ruusunpunainen aamutakkini, saattanut pelastaa\ntilannetta. Vain romaaneissa kyynelet valuvat helminä tai timantteina\ntai kastepisaroina, todellisuudessa ne muodostavat pieniä puroja ja\noikean suistomaan pitkin punoittavaa ja turvonnutta nenää.\n\nEllei kuume vaikuttaisi lamaannuttavasti, olisin varmasti pudonnut\nsängystäni hämmästyksestä, niin suuri se oli, kun hän tuli luokseni\ntuoden tullessaan liikuttavan makeisrasian, jonka hän varmaankin oli\nostanut samana päivänä käydessään kaupungissa. Kurkkuni oli niin kipeä,\netten saanut sanaakaan suustani, mutta osoittaakseni kiitollisuuttani\npistin heti suuhuni makeisen, oikein suuren krokaanin. Ja voitko\nkuvitella, että se tarttui kurkkuuni ja oli vähällä tukehduttaa minut.\nSe ei mennyt alas, enkä minä voinut niin paljon avata leukojani, että\nolisin saanut sen ulos suusta. Lopulta hän veti sen reippain ottein\nsuustani. Se oli noloa, mutta hirmuisen hullunkurista.\n\nRouva Bech ja tyttäret kävivät myös ylhäällä minua katsomassa. He\nolivat ystävällisiä ja herttaisia, mutta he eivät voineet irroittaa\nkatsettaan minun alusvaatteistani. -- Sisäkön kai tulisi käyttää\nrehellistä madapolamia, -- eikä hän missään tapauksessa saisi esiintyä\nsellaisissa vaatteissa, joita he itse olisivat voineet käyttää. Välistä\npelkään, että he luulevat saaneensa todellisen seikkailijattaren\ntai jotakin sen tapaista taloonsa, ja välistä minä kurillani vielä\nvahvistan sitä epäluuloa.\n\nEräänä päivänä, kun siistin makuuhuonetta ja tiesin rouva Bechin\nolevan kylpyhuoneessa, lauloin ranskalaisen laulunpätkän -- ainoan\nranskalaisen laulun minkä osaan. -- Sellainen on tyhmää, mutta en voi\naina vastustaa kiusausta.\n\nOnneksi alan jo oppia työni.\n\nSe on aika hauskaa mielestäni. Kuten kaikessa ruumiillisessa\ntyössä, niin tässäkin ihminen tuntee olevansa voima, joka saa\naikaan muutoksen asioihin. Tulen vierailun jälkeisenä aamuna alas\nhuoneestani. Huoneet ovat mahdollisimman ikävässä kunnossa, ummehtuneet\nja epäjärjestyksessä, mutta minä voin muuttaa ne niin kodikkaan\nhauskoiksi kuin suinkin voi ajatella. Se on luovaa työtä. Ja kun\naamuisin leijailen talon makuuhuoneissa, on kuin loihtisin järjestystä\nkaaoksesta. Ja kuinka hellinkään lattiaa, jonka itse pesen. Ja minun\nitseni ja niiden huonekalujen ja esineiden välille, joita järjestelen,\nsyntyy lopuksi hellä, persoonallinen suhde, joka johtaa pitkiin H.\nC. Andersenin tapaisiin keskusteluihin. Tietysti työ on aina yhtä ja\nsamaa, mutta sen huomaa vain silloin, kun on pahalla tuulella, mikä ei\nsiis usein tapahdu.\n\nAlamme hiljalleen valmistautua joulua vastaanottamaan. Kokonainen\nporsas on jo päässyt päiviltä. Näihin asti en ole tiennyt oikeastaan\nmitään sianliharuoista, mutta nyt tiedän melkein liiaksikin syödäkseni\nniitä vielä halukkaasti. Paistetun paltun haju tuntuu vieläkin\nnenässäni. Ensi viikolla alamme leipoa.\n\nSaamme koko joukon vieraita jouluksi, niin että kyllä silloin\nvarmaankin saa juosta kieli pitkällä. Parhaillaan on tilanomistaja\nBechin sisar täällä. Hänellä on aivan sairaalloinen halu kertoa kaikki\nunensa, mitä on nähnyt, ja kaikki elokuvat, mitä on katsonut. Voit siis\nymmärtää, että hän on oikea kiusanhenki koko ympäristölleen. Saattaa\ntapahtua, että hän soittaa aikaisin aamulla minut luokseen, jotta\nsaisin kuulla hänen viimeisen unensa. Jos ne edes olisivat kunnollisia\nunia, mutta ne ovat hirmuisen ikävystyttäviä.\n\nMuista vieraista mainittakoon eräs tilanomistajan liiketuttava,\namerikkalainen mr. Wood. Minua ovat aina kiinnostaneet henkilöt,\njotka puhuvat vieraita kieliä, ja tämä puhua porittaa englantia yhtä\nhullunkurisesti kuin gramofonimme neekerilevyt. Hän laskee kaikki\nasiat prosenteissa. Hän on oikea sadan prosentin amerikkalainen. Hänen\nkeskusteluistaan ruokapöydässä ymmärsin, että Lotten hänen mielestään\noli sadan prosentin kaunotar, jolla sentähden ja koska hänellä oli \"a\nmillion dollar-smile\", oli viidenkymmenen prosentin mahdollisuudet\npäästä filmitähdeksi. Tarjoamamme vanukas vastasi arvoltaan painoaan\nkullassa. Hän itse oli aivan kaljupäinen, ja voitko uskoa, että\nkerran, kun olimme huoneessa kahden, hän kävi kiinni kiharoihini ja\nsanoi, että olisipa hänellä vain kolme prosenttiakin niistä, niin\nhän olisi tyytyväinen. Hän nimitti minua \"just a fine girl\", ja sen\nkohteliaisuuden nielaisin silmää räpäyttämättä. Hän oli oikeastaan\nkotoisin Kansas Citystä, mutta asui nyt Tampassa Floridassa.\n\nMinusta on jännittävää tuntea mies, joka on syntyisin Kansas Citystä\nja nyt asuu Floridan Tampassa. Olisi hauska tietää, pääsenkö koskaan\nnäkemään maailmaa? Voi taivas, kuinka ihanaa on ajatella, että maailma\non niin suuri ja niin erilainen eri puolilta. Kuinka pieneksi oma minä\nkäykään siinä perspektiivissä nähtynä ja kuinka mitättömiä ovat myös\nomat pikku surut ja murheet! Hammassärky ja sikotauti eivät ole mitään,\njoulukiireet ja suursiivous eivät ole mitään, Lottenin ja Frigårdin\nhakkailu ei ole mitään sekään.\n\nMeillä on neljä astetta pakkasta ja hiukan pilvistä. Marraskuu ei juuri\nole ystävällisimpiä kuukausia. Jokaisella kuukaudella on ikäänkuin oma\nluonteensa, ja marraskuu on niistä vihaisin, -- ainakin täällä meidän\nleveysasteellamme. Sinä raukka kai elät jo aivan pimeydessä. Epäilenpä\nmelkein, että olemme huonosti valinneet olinpaikkamme. Eiköhän Tampa\nFloridassa olisi ollut parempi? Ajattele vain, että nyt voisimme loikoa\nsiellä valkoisella hiekkarannalla ruskettumassa Golfin hyväillessä\nliikavarpaitamme! Voidaan paksusti.\n\n                                                     Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                Vingerissä, tammikuun 5. p:nä 1930.\n\n                                                   Viides raportti.\n\nRakkahin Grete!\n\nTuhannet kiitokset kirjeestäsi ja lahjasta! Täytekynä on varmaan\nniitä asioita, jotka tekevät elämän helpommaksi elää. Kumpaa enemmän\nsäälit, minuako, joka olen kirjoittanut kirjeeni tyypillisin maalaisin\nkirjoitusvehkein räiskyvällä teräskynällä ja puuronsakealla,\nsinipunaisella musteella -- vai itseäsikö, jonka on täytynyt niitä\nlukea?\n\nSain todellakin monta kaunista ja arvokasta esinettä tänä jouluna.\nIsältä sain kultaisen rannerenkaan, tädiltä kaksi lämmintä puseroa\nja kolmet lämpimät sukat, jotka tulivat juuri parhaaseen tarpeeseen,\nsillä entisissä oli kaikissa kahvikupin kokoiset reiät. Milloinka\nsitä palkkaorjaparalla olisi aikaa sukkiaan parsia? Berliinistä sain\npunaisen, pitkätupsuisen silkkihuivin, erinomaisen vaatekappaleen\ntarjotessani kylmässä ruokasalissa (!). Ja Jörgeniltä hurmaavaa\nhajuvettä, joka tuo mieleen kesäiltaisen kukkaniityn sateen jälkeen.\nLahjaa seurasi kirje. Jos hän olisi tarkemmin ajatellut, ei hän ikinä\nolisi suostunut moiseen vetoon, jonka johdosta minä jouduin olemaan\npoissa kaupungista kokonaisen vuoden j.n.e., j.n.e. Sen, joka kerran\nmenee Jörgenin kanssa naimisiin, täytyy voida matkustaa pois silloin\ntällöin, sillä hänen rakkautensa on kuin hento taimi, joka tarvitsee\npaljon lannoitusta ja pitkiä lepoaikoja.\n\nOlga, Laurense ja minä saimme herrasväeltä kukin hamekankaamme, sirosti\nsilkkinauhalla solmittuna. Jouluiltana olivat kaikki, niin ylhäiset\nkuin alhaiset, kerääntyneet suureen saliin ihailemaan joulukuusta. Me\nkeittiön ja ulkorakennusten asukkaat sipsuttelimme sinne äänettömänä\nkulkueena, oudoksuen uutta tilannetta, vieraanaoloa.\n\nLaurense johti kulkuetta vanhimpana. Hän oli puhdas ja kiiltävä kuin\naurinko, ja hänen uhkeat muotonsa pullistelivat kureliivistä ja\npanssareista huolimatta. Hänen takanaan tepasteli Olga, joka koetti\nsuhtautua outoon tilanteeseen kevyesti ja leikiten. Sitten seurasi\ntallimies, joka näin pyhävaatteissa tyytyi lähettämään tallinhajun\nlyhytaaltoja (arkioloissa ne olivat pitkiäaaltoja). Hänen vaimonsa oli\njuhlatunnelman kalventama, ja hänen uudet kiiltonahkakenkänsä näyttivät\npuristuvan kuin rautakourat hänen arkojen varvasparkojensa ympärille.\n\nAndreas oli pukeutunut siniseen seviottipukuun, ja hän oli niin\nhurmaantunut omasta komeudestaan, että hän tuskin pääsi kävelemään.\nHänen jalkansa menivät aina ristiin. Ola kompasteli huonekaluihin ja\najatteli niin innokkaasti kaikkia niitä sukkeluuksia, joita hän aikoi\nsujauttaa, ettei hän voinut seurata yleistä keskustelua. Frigård\nnäytti siltä kuin koko homma olisi kiusannut häntä, hän oli ehkä\nhiukan poikamaisen ujo, mutta kiukutteli samalla siitä itselleen ja\nmeille, jotka sen huomasimme. Muuten hän oli mustassa puvussaan meidän\nkeskellämme kuin joutsen hanhijoukossa, pitkänä ja solakkana. Itse olin\npidätetystä naurusta punainen kuin krapu, ja minun täytyi koko ajan\najatella kuolemaa ja hautajaisia voidakseni pysyä vakavana. Onneksi\nlöysin kuusen takaa yksinäisen paikan, niin ettei minun tarvinnut istua\nkatsellen koko seurakuntaa rouva Bechin soittaessa jouluvirttä. Kun hän\nvain alkoi soittaa, muuttuikin tunnelma heti toiseksi.\n\nSitten meille tarjottiin viiniä ja torttuja ja tilanomistaja Bech, joka\non toisinaan hyvin rakastettava herra, puhui muutaman sanan. Laurense\noli kovin liikuttunut.\n\n-- Mikä hyvä poika! hän kuiskasi minulle silmät kyynelissä.\n\nSitten ihailimme perheen joululahjoja. Kyllä olenkin joutunut\nkerrassaan uudenaikaisiin ihmisiin, -- tunsin itseni oikein\nmaalaiskolloksi katsellessani Lottenin ja Astridin isällensä antamaa\ncocktailkannua. Lotten oli itse saanut eri tahoilta ainakin viisi\nerilaista maskottia, joista useimmat olivat pitkiä, veteliä nukkeja,\njoita tarkasteltiin ihmetellen, mutta myös halveksien. Andreas ei\nvoinut uskoa, että tuollaiset \"pitkät, rumat roikaleet\" saattaisivat\ntuottaa onnea, eikä Laurense olisi kuolemakseenkaan uskaltanut pitää\nmoista \"kuvatusta\" huoneessaan. Astrid oli muun muassa saanut valtavan\nTeddy-karhun ja pienen pistoolin, todellisen oikean pistoolin. Ei\nainoatakaan sanomalehtilaukkua, pussikinnasta tai virkattua kaulanauhaa\nkoko kuusen alla. Meillä oli aika mukavaa, mutta ei se ollut oikea\nrehellinen, vanhan ajan joulu.\n\nNo, olet kai jo kuullut kylliksesi toisten, joululahjoista, mutta\ntäytyyhän minun vielä kertoa, minkä suuren yllätyksen Andreas oli\nminulle valmistanut. En voinut aavistaakaan, että olisin tehnyt\nminkäänlaista vaikutusta Andreakseen, ja vaikka onkin aina kunniaksi\nvoida merkitä uusi valloitus päiväkirjaansa, olisin mieluummin\nkuitenkin toivonut, että Andreas olisi pysynyt passiivisena. Mutta se\nkai on tuon kirotun jokapäiväisen seurustelun ansiota. Kierreltyään\nkeittiössä kuin kissa kuumaa puuropataa hän pyysi minua hetkiseksi ulos\nkäytävään, ja siellä -- kylmässä ja pimeässä -- ojennettiin minulle\npaketti, joka piti avata myöhemmin. Siellä oli silkkinen puserokangas\n-- kiiltävää kuin lasi ja täsmälleen yhtä korean vaaleanpunaista kuin\nmeidän lapsuudessamme lyhyttavarakauppojen ikkunoissa olevat alusröijyt.\n\nEn ole elämässäni nähnyt niin odottavia silmäyksiä kuin Andreaksen\nseuraavana aamuna. Minä olin tietysti ihastunut, haltioissani ja\nliikuttunut hänen ihmeellisestä lahjastaan. Hän kysyi, milloin aioin\nommella puseron, ja vastasin, että teettäisin sen kesäksi, kun tulisi\nlämmin, mikä hänen mielestään oli aivan luonnollista. Pelkään todella,\nettä hänellä on hyvinkin vakavat aikomukset. Siitä tulee rasittavaa.\n\nMuuten meillä on ollut aika tavalla työtä jouluna. Vieraat tulevat\nja menevät. Talon vanhin tytär, rouva Bever-Hansen on ollut täällä\nmiehineen ja lapsineen. Rouva Bever-Hansen on vilkas ja tarmokas nuori\nrouva, joka tuntee olevansa luotu hallitsemaan kaikkea ja kaikkia,\nhauska ja iloinen vierasten kanssa, mutta väsyttävä omaistensa\nkeskuudessa. Mies oli hyvä esimerkki siitä, että niin aktiivisen\nihmisen kanssa eläminen oli todellinen laihdutuskuuri. Hän teki koko\ntalon levottomaksi sanomalla jokaiselle juuri, mitä hänen päähänsä\nmilloinkin pälkähti.\n\n-- Ettekö vielä ole naimisissa, hän sanoi Laurenselle, minä alan jo\nolla epätoivoinen teidän suhteenne.\n\nLaurense oli monta päivää sydänjuuriaan myöten loukkaantunut, ja\nluulen, että hän palaa halusta saada näyttää rouva Bever-Hansenille,\nettä miehen saaminen ei tuota hänelle minkäänlaisia vaikeuksia. Hän on\njoka tapauksessa päättänyt leikkauttaa hiuksensa.\n\nMinulle hän sanoi: _Te_ siis olette Helga! Hän sanoi sen äänellä,\njoka varmasti poisti vähimmänkin itseluottamuksen. Ja sitten hän\nlisäsi yht'äkkiä: -- Comment allez vous? Hyvä, juttu ranskalaisesta\nlaulunpätkästä oli ilmeisesti kiertänyt perheessä.\n\n-- Tres bien, madame, vastasin.\n\nSitten kuulin hänen kimakan äänensä salista:\n\n-- Kylläpä te olette saaneet mielenkiintoista palvelusväkeä tänne,\nhurmaavan autonkuljettajan ja ranskaapuhuvan sisäkön. Oletteko\nhiljattain laskeneet hopeat?\n\nHäntä varoitettiin joka puolelta, mutta rouva Bever-Hansenilla oli\nkyllä aivan omintakeinen tapansa palvelijoihin nähden.\n\n-- Heille tekee vain hyvää huomata, että heitä valvotaan, äiti,\nhän huomautti yhä yhtä kuuluvalla äänellä. -- Muuten hän on aika\nsivistyneen näköinen. Ehkä hän oppii helposti matkimaan herrasväkeä.\nMutta oletteko varmat siitä, etteivät ne kaksi ole yhdessä juonessa?\nEhkä he työskentelevät yhdessä?\n\n-- Sinulla on aivan liian vilkas mielikuvitus, kuului nyt tilanomistaja\nsanovan. -- Minun autonkuljettajani on erinomainen mies. Minä menen\nhänestä takuuseen. Ja mitä sinulla oikeastaan on Helgaa vastaan? Hänhän\non niin herttainen ja kiltti ja hoitaa työnsä hyvin.\n\n-- Miehet ovat niin kauhean yksinkertaisia! huudahti rouva Bever-Hansen.\n\n-- Mutta kuka voi sanoa pahaa sanaa Frigårdista? sanoi Lotten\nkiivastuen. -- Hän on herrasmies sormenpäitään myöten.\n\nNyt rouva Bech puuttui puheeseen:\n\n-- Ei minulla ole oikeastaan mitään Helgaa vastaan, vaikka hän tänne\ntullessaan oli hyvin tottumaton, huolimatta todistuksestaan, jonka\nolisi voinut luulla tekaistuksi. Mutta hänessä on jotakin salaperäistä\nja epäilyttävää, minusta tuntuu, että hän koettaa peittää jotakin\nmeiltä; sitäpaitsi hän pukeutuu hienommin, kuin mitä hänen palkkansa\nmyöntää. Hän nukkuu silkkipyjamassa, ja mitähän sellainenkin maksaa? Ja\nnyt jouluna näin hänellä eräänä päivänä rannerenkaan, joka -- no niin,\ntulee varoa puheitaan.\n\n-- Ehkä hän kuuluu perheeseen, joka on köyhtynyt, Astrid ehdotti.\n\n-- Sen olisimme saaneet tietää jo aikoja sitten, hänen äitinsä\nhuomautti.\n\n-- Mutta hän on ihmeen hauska, Lotten sanoi (!).\n\n-- Niin hän on, rouva Bech vastasi -- ja siinä ehkä vaara juuri\npiileekin (!!). En voi sietää ihmisiä, joilla on tapana vastata\nkohteliaisuuksiin, mutta tässä tapauksessa syytän omituisia olosuhteita.\n\nTässä kohdin olin saanut pöydän katetuksi, ja kun he samassa alkoivat\nliikkua salissa, riensin pois kiehuen sisäistä vihaa.\n\nRouva Bever-Hansen oli sanonut: Oletteko laskeneet hopeanne? Minä en\nvoinut, en tahtonut sietää moista epäilystä. Olin varmasti päättänyt\npyytää saada kahdenkeskisen puhelun rouva Bechin kanssa selvittääkseni\nhänelle, miten asianlaita oli. Mutta silloinhan minun olisi samalla\ntäytynyt lähteä paikastani, koska typerän vetoni mukaan minun tuli\nesiintyä incognito kuin mikäkin täysverinen prinsessa. Luulenpa\nmelkein, että me siellä pikkukaupungissa olimme aivan yliarvioineet\nkunnian olla johtaja Brederin tytär.\n\nMutta minua ei lainkaan huvittanut lähteä paikastani.\n\nEi, pidin paikastani enkä halunnut jättää sitä. Minun täytyi siis\nniellä harmini ja vaieta. Minkä myöskin tein. Laskekoot vain hopeansa,\nminun omatuntoni oli puhdas. Ja olihan kerran tuleva sekin päivä,\njolloin saatoin olla ylpeä ja sanoa, etten lainkaan ollut heidän\nhopeansa tarpeessa.\n\nTällainen on siis tilanne.\n\nJoulunaika on muuten ollut yhtä ainoata mielenliikutusta.\n\nKolmantena joulupäivänä oli \"meillä\" vieraita. Arvaapas, kenet näin\nvilaukselta salissa, ennenkuin vieraat olivat asettuneet pöytään? Rouva\nDanielsenin! Niin juuri, tehtailija Danielsenin lesken omasta pikku\nkaupungistamme. Näytti olevan mahdotonta välttää paljastusta. Mutta,\nkuten jo olen sanonut, en lainkaan halua lähteä täältä toistaiseksi.\nSentähden ei ollut muuta neuvoa kuin pyörtyä, eivätkä kamferitipat ja\nkonjakkikaan saaneet minua niin virkoamaan, että olisin voinut tarjota\npöydässä. Olgan täytyi olla sijaisenani. Vasta aterian jälkeen toinnuin\nsen verran, että saatoin hiukan auttaa keittiössä, mutta sisälle en\ntohtinut mennä koko iltana. Toivon, että rouva Danielsen pysyy täältä\npoissa jonkin aikaa. Enhän voinut pyörtyä joka päivä.\n\nMuutenhan ei voi kieltää, että sisäkkö on herrasväentalossa\nsivuhenkilö, niin raskaalta kuin se saattaakin tuntua -- toisinaan.\n\nKun on mitä kaunein talvi-ilma ja koko talo kaikuu urheilukenkien\ntöminää ja iloisia valmisteluja, silloin minä kurja saan sekoittaa\nmajoneesikastiketta illallispöytään. Ja kun hevoset ovat valjastettuina\noven edessä rekineen, karhuntaljavällyineen ja kulkusineen, silloin\nsisäkkö saa vain vesi suussa katsella näitä rekiretkien valmisteluja.\n\nRomaanissa kaikki kävisi aivan toisin. Siinä kaunein ja ihailtavin\nherroista vaatisi, että myöskin neiti Helga saisi lähteä mukaan.\nJa naisten kateellisista silmäyksistä huolimatta hän käärisi tytön\nsudennahkaturkkeihin ja ajaisi hänen kanssaan nopeassa ravissa,\npakkasen kohottaessa punan hänen poskilleen ja tuulen leikitellessä\nhänen kultakutreillaan. Todellisuus on aivan toisenlainen. Minä seisoin\nportailla pidellen suurella vaivalla kurissa Bever-Hansenin kahta\ntoivehikasta jälkeläistä, Lillania ja Alexia, jotka huusivat kurkun\ntäydeltä, koska eivät saaneet lähteä mukaan.\n\n-- Älä unohda Lillanin kalanmaksaöljyä! rouva Bever-Hansen huusi.\n\n-- Sytytä kamiina kahdeksan ajoissa! rouva Bech muistutti.\n\n-- Valmista kylpy minulle, kun tulemme takaisin! Lotten määräsi.\n\nSitten hevoset lähtivät liikkeelle, kääntyivät talonnurkan taa, ja\nsinne ne hävisivät. Sellainen on todellisuus. Mutta todellisuudella on\nhyvätkin puolensa. Ei nimittäin ole niinkään ikävää seurustella Lillan\nja Alex Bever-Hansenin kanssa, kun saa apulaisen -- niin, tiedät kyllä,\nkenen.\n\nLillan ja Alex ovat kaksi aivan vastustamattoman suloista vesaa.\nToisena hetkenä söisi ne suuhunsa, niin hurmaavia ne ovat, toisena\nantaisi vaikka mitä voidakseen lyödä niitä jollakin kovalla esineellä\npäähän. Kaikkein kauheinta heissä on heidän itsepäiset ja päämäärästään\ntietoiset kyynelensä, itkunsa ja karjumisensa. Jos Lillan, joka on\nvanhempi ja joka tuntee paremmin soveliaisuuden rajat, hellittääkin\nhetkeksi, Alex yllyttää hänet uuteen taisteluun. Olen kuullut tuon\nnelivuotiaan veijarin useammin kuin kerran sanovan sisarelleen: \"Kyllä\nme saamme, kun vain huudamme!\" Ja sitten he huutavat, kunnes kaikki\nelävät olennot kilometrin pituisen säteen muodostaman ympyrän alalla\novat kypsät hullujenhuoneeseen.\n\nKun näitä kahta herranlahjaa ei ole otettu mukaan rekiretkelle, ei\nheille kelpaakaan mikä lohdutus hyvänsä. Eivät he ole niin helposti\nostettavissa kuin sinä Grete, ja minä kerran olimme, me kun möimme\npyhän huutamisoikeutemme viidestä äyristä ja sitruunakaramellista.\n\nEivät edes appelsiinit ja limonaati tepsi Lillaniin ja Alexiin, jotka\ntuntevat oman arvonsa. Kermakakku saattaa hetkiseksi pysähdyttää heidät\najattelemaan asiaa, mutta kun ehdotusta on punnittu ja se on kevyeksi\nhavaittu, he alkavat uusin voimin huutaa ajatellen, että yhtä varmasti\nkuin kermakakkua suurempiakin herkkuja on olemassa, yhtä varmasti niitä\nheillekin aikanaan tarjotaan. Sellaista peikkoa kuin vitsa Lillan ja\nAlex Bever-Hansen eivät tunne. Heidän äitinsä on määrännyt, että heitä\non hyvyydellä ojennettava.\n\nSinä päivänä oli minulle -- kaikesta huolimatta -- uskottu noiden\nkahden kullannupun hoito. Asetin nöyrimmästi kaikki kykyni heidän\nkäytettäväkseen, tarjouduin piirustamaan, kertomaan satuja, laulamaan\nja tanssimaan. Vastaukseksi tuli vain halveksivia vatsaääniä.\n\nEhdotin, että leikkisimme isää ja äitiä, että ottaisimme kelkan ja\nlähtisimme mäkeä laskemaan tai että leikkisimme Amerikan-matkaa.\nHuutoa, pelkkää huutoa.\n\nLaurense pisti päänsä ovesta ja kysyi, oliko talossa sianteurastus,\nmutta vetäytyi kiireesti takaisin yrittämättäkään tulla apuun. Hän\nnäet tuntee Lillanin ja Alexin jo viime vuoden vierailusta. He olivat\njo vähällä hyväksyä ehdotukseni, että tarkastaisimme perin pohjin\nja rikkoisimme vanhan herätyskelloni, mutta muuttivatkin sitten\nmieltä ja alkoivat taas alusta. Ellei meidän ihmeautoilijamme olisi\nsamassa ilmestynyt kuin mikäkin \"deus ex machina\", nuo herttaiset\ntuomiopasuunat olisivat kaiken todennäköisyyden mukaan pian joutuneet\ntutustumaan minun rautakouraani. Vain minuutti lisää, ja Lillanin ja\nAlexin parku olisi saattanut minut tilaan, jossa ei enää ajatella syitä\nja seurauksia. Frigård näytti ymmärtävän, että tässä oli toimittava,\nsillä hän kaappasi syliinsä Lillanin ja nostaen hänet hartioilleen\nalkoi tanssia hänen kanssaan, kunnes itku muuttui naurukohtauksiksi.\nSitten hän laski tytön alas ja otti Alexin vuorostaan, sitten taas\nLillanin j.n.e., kunnes kumpikin oli unohtanut, että yleensä oli mitään\nitkettävää.\n\n-- Niin yksinkertaista se on! hän sanoi ja hävisi taas. Ajatteles,\nkuinka miehet ovat olevinaan!\n\nMutta ei minun oikeastaan pitänyt kertoa kaikesta tästä sinulle,\nonhan sinulla kasvatettavia enemmän kuin tarpeeksi itselläsikin.\nMutta saman iltapäivän tilanne ansaitsee maininnan. Tein parhaani\nkoko päivän herra ja neiti Bever-Hansenin seuraneitinä. Annoin heidän\npusertaa itseäni kuin sitruunaa. Kaikki kykyni pantiin koetukselle,\nvieläpä käsillä-käveleminenkin. Mutta seurustelu mahtoi olla heille\nliian rasittavaa, sillä vastoin kaikkia tapoja he nukahtivat kumpikin\niltapäivällä tupakkahuoneen sohvalle, ja minä iloitsin. Pidän lapsista\nsellaisenaan, mutta saattaa olla, että olen liian raju heidän\nseurassaan. Heidän nukkuessaan käytin tilaisuutta koettaakseni, miltä\ntuntui taas istua nojatuolissa. Vingerin tupakkahuone on maailman\nmukavin paikka. Se ei ole vain rahan ansiota. Jo sisäänastuessa\nvaikuttavat kullanruskeat seinäpaperit rauhoittavasti tehden ihmisen\nsurumielisen hempeäksi ja ystävälliseksi mieleltään. Syvät, punaiset\npukinnahkatuolit suorastaan ojentautuvat tulijaa vastaan valmiina\nsulkemaan syliinsä. Ja sammalenpehmeä lattiamatto on yhtä ystävällisen\nkutsuva.\n\nHuone on kokonainen maailma sinänsä. Mutta suljettu ei se silti\nole. Kirjahyllyt seinillä ja nurkassa oleva suuri maapallo tuovat\ntuulahduksen ulkopuolella olevasta suuresta, kirjavasta ja\nihmeellisestä maailmasta. Vaaleankeltaisten verhojen läpi tuleva valo\non ihmeellisen pehmeätä, ja ikkunan takana olevat puut, siro-oksaiset\nriippakoivut, muodostavat kuin kauniin kudoksen monivivahteista\ntaivasta vasten.\n\nSinä iltapäivänä länsitaivas loisti hentojen oksien välistä kuin\nvihreänhohtava akvamariini. Kukapa saattaisi pysyä aivan kylmänä\nyksinään hämärässä huoneessa, ympärillään sammuvan talvipäivän villi\ntunnelma? Minä en ainakaan. Olisin halunnut puhua jonkun kanssa, olisin\nhalunnut hymyillä jollekulle, olla kaunis ja tekeytyä salaperäiseksi\njollekulle. Jumalat yksin tietävät, mitä kaikkea olisin halunnut.\n\nJa kohtalo oli minulle hyvin suopea. Sisään astui monsieur Frigård\nsylissään suuri taakka koivuhalkoja kamiinaan pantaviksi.\n\nHän oli hämmästyvinään nähdessään minut. Useimmat miehet ovat tyhmiä ja\nhurmaavia koettaessaan teeskennellä.\n\nViekoittelin hänet istumaan toiseen punaiseen tuoliin. Koettakaa vain,\nsanoin, -- niin tunnette heti olevanne maailmanmies.\n\n-- En tunne, tunnen olevani vain naurettava, hän sanoi, -- kun kissa on\npoissa, leikkivät hiiret pöydällä.\n\nMutta hän jäi kuitenkin istumaan, ja sehän oli pääasia, sillä hän on\ntodellakin miellyttävä. Hän on viisas ja oppinut. Ja sitten hänen\nleuassaan on syvä kuoppa, olenko jo kertonut siitä sinulle? Niin,\nmeillä oli oikein mukavaa. Tunsin jälleen kuuluvani pikkukaupungin\nhienostoon, jolla on täysi vapaus kiemailla.\n\n-- Kuka te oikeastaan olette? hän kysyi.\n\n-- Valepukuinen kuninkaantytär, nauroin haluamatta lainkaan tehdä\nitseäni vähemmän salaperäiseksi ja siten vähentää herättämääni\nmielenkiintoa. -- Mutta kuka te oikeastaan olette?\n\n-- En ainakaan mikään kuninkaanpoika, hän sanoi -- jos haluan päästä\neteenpäin maailmassa, täytyy minun tehdä työtä.\n\nJa sitten hän kertoi, että hänen vanhempansa olivat kuolleet ja että\nhänen täytyi itse huolehtia toimeentulostaan ja kehityksestään. Hän\ntahtoi tulla insinööriksi. Ylioppilastutkinnon hän oli suorittanut\nvuodessa. Tämän Vingerin paikan hän oli ottanut vain aivan\nväliaikaisesti, koska täällä maksettiin hyvä palkka ja hänellä oli\nhyvää aikaa lukea, mutta hän halusi saada alkaa lukea taas oikein\ntoden teolla. Bechit eivät tienneet mitään hänen suunnitelmistaan ja\nkunnianhimostaan, joiden hän -- vaatimattomana miehenä -- arveli heitä\nvähemmän kiinnostavan. Hän ei muuten valittanut. Hän tosin valmistuisi\nmyöhemmin kuin muut ikäisensä, mutta se ei ajan mittaan vaikuttanut\nmitään.\n\nHän tahtoi tulla insinööriksi. Tietysti. Sehän minun olisi pitänyt\njo kauan sitten arvata. Hän on niin tarmokas, tiedätkö, niin\nuudenaikainen, ja hän rakastaa kaikkea, mikä pyörii ja kulkee. Hän on\nvarmaan niitä, jotka näkevät moottorissa runoutta.\n\nHän ei siis ole mikään miljonäärinpoika, niinkuin autonkuljettajat\ntavallisesti amerikkalaisissa filmeissä ovat. Hän on paljon enemmän:\ntarmokas, eteenpäin pyrkivä nuori mies, joka ei väistä esteitä, vaan on\npäättänyt lujasti ponnistaa niiden ylitse. Nyt sinä hymyilet, Grete!\nNiin sinä teet aina, kun minä puhun vakavasti. Mutta muista, että olen\nnyt yhdeksäntoistavuotias ja tunnen todella tarvetta puhua arvokkaasti\nja vakavasti.\n\nOikeastaan minun olisi pitänyt vastata hänen luottamukseensa. Mutta\nsopimuksenihan sitoo minua. Älä milloinkaan suostu vetoihin, se on\nkokeneen ystävän neuvo.\n\nLapset nukkuivat, ja heidän säännöllinen hengityksensä teki olon\nrauhalliseksi ja turvalliseksi. Me tuskin muistimme silloin tällöin\nvilkaista kelloon. Kun pääsimme maapallon kimppuun, unohdimme\nkumpikin ajan. Maapallo voi saada unohtamaan kaiken. Ei tietenkään\nvoi katsella maapalloa suunnittelematta, minkä matkareitin valitsisi\nsitten, kun kerran voittaa suuren voiton. Hän suuntasi matkansa\nsuoraa päätä U.S.A:han, mutta minä halusin ensin hiukan katsella\nvanhaa, rakasta Eurooppaamme. Molemmat toivoimme pääsevämme\nIntiaan ja Himalajalle. Emmehän suotta ole lukeneet Kiplingiä. Ja\nmolemmat himosimme päästä leijonanmetsästykselle -- selkäpiitä\nihan suloisesti karmi. Siperiantakaisesta Kiinan rautatiestä tuli\nerimielisyyttä, mutta Havaijista olimme yksimieliset. Nousimme\njuuri siellä maihin, -- kukkaseppeleet päässä, auringonvalon ja\nbougainvillian tuoksun huumaamina, kun rouva Bever-Hansen ilmestyi\noviaukkoon ja hänen takanaan Astrid ja Lotten ja koko muu seurue,\nvielä puoliksi matkatamineihinsa kääriytyneinä. Me olimme unohtaneet\nmaailmanympäripurjehduksenamme ajan ja paikan ja säädyn ja aseman ja\nkaikki.\n\nOli murheellista, että meidän ihastuttava iltapäivämme päättyi niin\nkiusalliseen ja noloon tilanteeseen. Minä ryntäsin kamiinan luo ja\naloin valmistaa boolia, jonka olisi pitänyt olla valmis jo aikoja\nsitten, ja Frigård yritti nolona pyytää anteeksi ja hävisi. Naiset\nvilkuivat toisiinsa ja olivat pisteliään näköisiä, mutta eivät\nihmeellistä kyllä sanoneet mitään. Olihan se totta puhuen kiltisti\ntehty, -- me emme olleet aivan tilanteen tasalla. Oli noloa -- kurjaa\n-- hiipiä tiehensä häntä koipien välissä, ja vielä ikävämpää, että minä\nolin viekoitellut hänet, joka muuten oli itse tahdikkuus, tulemaan\ntalon kaikkein pyhimpään. Pelkäsin vielä kauan jälkeenpäin, että hän\nolisi vihainen minulle siitä, mutta ajattelepas, ettei hän ollut\nmillänsäkään.\n\nNiin, niin, yhteiskunnan suurimmilla on omat surunsa ja pienimmillä\nomansa.\n\nEivät kai minun osakkeeni tässä talossa sen tapauksen jälkeen juuri\nnousseet, vaikka nyt minä jo alan hyvin osata työni täällä, kehuakseni\nitseäni.\n\nMutta katse, jonka rouva Bever-Hansen loi maapalloon, oli kullan\narvoinen. Mitä ihmettä sisäköllä ja autonkuljettajalla oli maapallon\nkanssa tekemistä? Hänen vilkas mielikuvituksensa teki meistä varmaankin\nlaajalle haarautuneen rikosliigan jäseniä, jotka huvittelimme\nmuistelemalla vanhoja kolttosiamme, joita olimme tehneet siellä ja\ntäällä pitkin avaraa maailmaa. Tai jotakin muuta samantapaista. Ja\npelkäsin, että koko juttu päättyisi matkapassiin. Ja kun hän samana\niltana kello kahdentoista tienoissa koputti ovelleni, ajattelin,\nettä nyt se pamahtaa. Mutta hän kysyikin vain, enkö tahtoisi tulla\nalas Alexin luo kävelemään käsilläni. Ei muuta. Alex oli herännyt ja\nvaatinut minua luokseen, ja kun ei heti oltu lähdetty minua hakemaan,\nhän oli alkanut huutaa. Enkö siis tahtoisi olla niin kiltti ja tulla\nalas hetkiseksi, muuten ei koko talo saisi yörauhaa.\n\nEi siis auttanut muu kuin pukeutua uudelleen ja juosta alas kävelemään\nkäsilläni ihastuneen Alexin edessä. Kummallista, kuinka kaikesta on\nhyötyä tässä maailmassa, vieläpä käsillä kävelemisestäkin (sen taidon\nolin oppinut hamassa muinaisuudessa, silloin kun meillä oli myyjäiset\nMarkussenin kellarissa ja jokaisen oli esitettävä jotakin yleisön\nsuosion voittamiseksi).\n\nMutta seniltaisen näytökseni jälkeen Bever-Hanseneille on rouva\nBever-Hansen varmasti hylännyt rikollisteoriansa. Luultavasti olen nyt\nsirkuslapsi, ja rouva Bever-Hansen on varmasti siksi paljon aikoinaan\nkäynyt elokuvissa, että hän ajattelee suopeana sirkusromantiikkaa.\n\nNyt he ovat muuten jo poissa eivätkä luultavasti tule uudelleen\nennenkuin pääsiäiseksi. Rouva Bech pitää varmaankin lastenlapsistaan,\nmutta minusta tuntuu, ettei hän varmaankaan mielellään kuuntele\nisoäiti-nimeä aamusta iltaan, ei ainakaan sen jälkeen, kun saimme niin\nhienoja vieraita kuin näyttelijä Steinin ja taidemaalari Ytterin.\nKapalolapsikin näkee vieraiden ja isäntäväen kauniin vuorovaikutuksen.\nAineellinen hyvinvointi vaihdetaan maineen heijastukseen. Mikä nautinto\nminullekin joskus vastaisuudessa sanoa: Stein? Ytter? Olenhan toki\nseurustellut heidän kanssaan!\n\nEihän minun tarvitse kertoa sellaisia sivuseikkoja, kuin että olen\nkiilloittanut heidän kenkiään ja siistinyt heidän vuoteensa ja -- niin,\nsinä ymmärrät. Etkö ole sitä ajatellut, sanot? Olen tuskin tehnyt\nmuuta siitä lähtien, kun sisäköksi tulin, ja minusta tuntuu siltä,\nettä piakkoin ansaitsisin rintaani mitalin jaloista teoistani. Silmäys\nkultakellooni ilmaisee, että se kohta on seitsemän. Velvollisuus\nkutsuu. Illallispöytä on katettava. Minulla ei ole edes aikaa keksiä\ntähän siroa loppulausetta. Voios hyvin edelleenkin.\n\n                                                   Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                             Vingerin kartanossa helmik. 7. p:nä 1930.\n\n                                                      Kuudes raportti.\n\nRakas Grete!\n\nSydämellinen kiitos kirjeestäsi!\n\nHauska kuulla, että aikasi kuluu mukavasti ja että viihdyt hyvin. Onpas\nteillä siellä aika hulinaa, mutta emme mekään täällä juuri huonompia\nole.\n\nEilen, kun olin kellarissa vaatteita mankeloimassa, tuli Laurense\njuosten luokseni ilmeisesti kovin kuohuksissaan.\n\n-- Kyllä nyt kohta tulee maailmanloppu, hän huusi aivan suunniltaan, --\nOlga ja Ole ovat käyneet kaupungissa sormuksia vaihtamassa!\n\nHän korosti erikoisesti sanaa \"sormuksia\". Laurensen kaltaisten\nmielestä kihloissa-oleminen ei merkitse mitään, mutta sormusten\nvaihtaminen, se vasta on onni ja autuus.\n\nLaurense oli, kuten sanottu, kovin kiihtynyt. Niin hyväntahtoinen kuin\nhän onkin, hän luullakseni nyt on sillä asteella, että hän katsoo\njokaisen uuden kihlauksen itselleen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi.\n\n-- Oletko epäillyt heitä? hän kysyi minulta -- Andreashan Olgaa on\nselkään koputellut.\n\n-- Ei kai se siitä riipu, sanoin.\n\n-- Luuletko, että minun on leikattava hiukseni? hän sanoi.\n\nKihlautuneet ilmestyivät illallispöytään juhlapukuisina, hyvin ujoina\nja ylenpalttisen onnellisina. Sormukset, joihin oli kaiverrettu\n\"Olgasi\" ja \"Olesi\", kiersivät kädestä käteen, ja Laurense, joka oli\njo hiukan rauhoittunut, koetti toisten kehoituksesta Olgan sormusta\nsormeensa. Hänen nähdessään kultavanteen pienessä, pulleassa sormessaan\ntuli hänen silmiinsä autuas, uneksiva ilme, mutta sitä kesti vain\nhetkisen, sillä Olga vaati sormuksensa takaisin.\n\nMutta sitten seurasi draamallinen tilanne.\n\nSormus ei lähtenyt sormesta. Laurensen sormi turposi kuin hyvin\npaistettu makkara. Ja mitä enemmän hän veti ja riuhtoi sormusta,\nsen paksummaksi sormi kävi. Yleinen kauhistus! Olga alkoi itkeä,\nja Laurense sai sydänkohtauksen. Ole löysi mäntysuopaa ja voiteli\nsillä sekä sormuksen että sormen, mutta ei siitäkään ollut apua.\nSydämeni aivan paisui myötätunnosta, mutta minun täytyi kuitenkin\nhymyillä salaa. Sillä välin epätoivo yhä kasvoi keittiössä. Olgan\nmielestä tapaus oli huono enne, ja muuten niin hymyilevä Ole istui\nkovin totisena. Onnettomuudesta kerrottiin sisähuoneissakin, ja koko\nherrasväki tuli vieraineen päivineen päästääkseen onnetonta pälkähästä.\nMutta sormus pysyi sormessa eikä hievahtanutkaan paikaltaan, ja\nLaurensen täytyi panna levolle aarteineen, kun taas Olga makasi koko\nyön surren tyhjää sormeaan. Varhain seuraavana aamuna he lähtivät\nkumpikin kaupunkiin, missä kultaseppä viilasi sormuksen poikki.\n\nOlen lohduttanut Laurensea kertomalla, että kihlautuminen on vähintään\nyhtä tarttuvaa kuin tulirokko.\n\nMutta en maininnut hänelle mitään siitä, että Andreas on kosinut\nallekirjoittanutta, sillä silloin voisimme saada kokea monenlaista:\npohjaanpalanutta ruokaa ja ties mitä onnettomuuksia. Onnettomuutta --\nkosintaa nimittäin -- ei voinut välttää.\n\nAndreas on niin vanhanaikainen, että hän luulee, että sellaiset asiat\nlausutaan sanoin. Viime pyhänä hän tuli luokseni täydessä juhla-asussa,\neikä sitä turhan takia pukeuduta sheviottipukuun ja kiristävään\nkaulukseen. Niin, tuota noin, hän kysyi, voisiko tuota ajatella --\nniin, Andreas on asunut ikänsä maalla, niin ettei hänen asiansa ollut\nkädenkäänteessä selvitetty, mutta sanotuksihan se tuli ja sen lisäksi\nnäytettiin kahta kirjaa, joista toisessa oli seitsemänsataa kruunua,\ntoisessa kaksituhatta kolmesataa. Eikö se ollutkin herttaista ja\nviatonta?\n\nOli osattava antaa kieltävä vastaus miehen turhamaisuutta\nmahdollisimman vähän loukkaavassa muodossa. Sydämen murskaamisestahan\nei tosin ollut kysymys, et kai ole minua niin väärin käsittänyt? Minä\nkäytin koko viekkauteni ja kaunopuheisuuteni ja -- niin, sinä voit\nsyystä sanoa: Herra paratkoon, mutta lopputulos oli kuin olikin, että\nkun Andreas ja minä erosimme, hän oli aivan varma siitä, että hän oli\naivan liian hyvä mies useimmille meistä naisista.\n\nTaiteilijavierailua jatkuu yhä, aiheuttaen paljon lisävieraita ja\nsamalla meille paljon lisätyötä. Laurense murisee ja vakuuttaa, että\njos tällaista menoa jatkuu vielä pitkälti, on parasta lopettaa koko\nhomma kerta kaikkiaan, mutta niin kai hän on sanonut säännöllisesti\njoka vuosi niiden viidentoista vuoden aikana, jotka hän on talossa\nollut, eikä siitä kukaan mitään piittaa. Mutta rouva Bech on joka\ntapauksessa saanut oppia yhden seikan -- Laurensen vapaat iltapäivät ja\nsunnuntait ovat loukkaamattomat, vaikkapa tulisi sitten itse kuningas\nvierailulle. Muuten häntä kohdellaan niin kunnioittavasti kuin vanha,\narvokas talon tavara ansaitseekin, ja vaikka hän olisi kuinka työn\nnäännyttämä, ei häntä saisi mikään mahti maailmassa, paitsi Amor-jumala\nja avioliitto lähtemään Vingeristä.\n\nFrigård on kirjojensa parissa loma-aikansa ja on nykyään aivan\nnäkymätön. Sitä on kestänyt jo neljä päivää, aina siitä asti, kun\nkerroin hänelle, että Ytter haluaisi maalata muotokuvani. En puhunut\nsitä kerskuakseni, mutta olin niin kiusaantunut, kun hän viipyi kolme\nneljännestuntia Lottenin huoneessa korjatessaan kierrekaihdinta, minkä\ntyön olisi ennättänyt tehdä viidessä minuutissa. Kuulin heidän nauravan\nyhdessä. Hän ei naura juuri koskaan minun puheilleni. Ja sitten\n-- niin -- sitten tulin seuraavana aamuna sattumalta maininneeksi\njotakin Ytteristä -- ja niin edespäin. Ellen niin sydämestäni vihaisi\nkorjauksia, pyyhkisin pois tuon \"sattumalta\". Mutta kai tulen\nisoisääni, poliisimestariin, joka kuulemma oli niin turhantarkka, että\nlähetti mieluummin virheellisen kirjeen kuin pilasi kauniin pränttinsä\nkorjauksilla.\n\nTiedätkö, mitä Frigård sanoi, kun kerroin hänelle, että Ytter haluaisi\nmaalata kuvani?\n\n-- Ytter on keksinyt mainion lähtökohdan, hän sanoi.\n\nKaikkea sitä saa kuullakin! Istukoon vain siellä ja lukekoon vaikka\npienen ikänsä! Minä en ainakaan pane kortta ristiin estääkseni häntä.\n\nMeidän kesken puhuen -- Ytter sanoi sen tosiaan kuin esipuheeksi,\nkatsottuaan ensin, ettei ketään bechiläisiä ollut lähettyvillä. Sen\nverran Frigård oli oikeassa, mutta se on aivan eri asia.\n\nYtterin tiedusteluun vastasin kysyen: -- Kuinka monta sisäkköä te\nolette kietonut pauloihinne sanomalla haluavanne maalata heidät?\n\nHän hymyili ja vastasi: -- Teidän kanssanne, hiisi vieköön, onkin\nhauska puhella.\n\nJohon minä vastasin: -- Mutta mahtaa olla myöskin harmillista koko ajan\nvilkuilla ympärilleen, kuten te teette, ettei kukaan pääse yllättämään.\n\nHän: -- Niin nuori ja niin paatunut!\n\nMinä: -- Niin kuuluisa ja kuitenkin niin samanlainen kuin kaikki\nmuutkin.\n\nHän: -- Oletteko myrtynyt jostakin syystä?\n\nMinä: -- En. Oletteko te?\n\nHän: -- Totta kai käsitätte, ettei suinkaan ole eduksi nuorelle tytölle\nolla niin varma itsestään kuin te olette?\n\nSamassa tuli Astrid huoneeseen kulkien läpi käytävän.\n\nMinä (äänekkäästi): -- Aivan kuten haluatte, herra Ytter, saatte\nparranajovetenne huomenaamulla neljännestuntia aikaisemmin.\n\nHän (hiljaa): -- Senkin aasi! Mitä Astrid neiti mahtaakaan ajatella?\n\nTällainen oli sävy meidän välillämme, julkisesti ei ollut minkäänlaista\nsävyä.\n\nKuinka romaaneissa käykään? Yksinkertainen ja viaton kansantyttö,\njoka siistii taidemaalarin huonetta, innoittaa hänet mestariluomaan:\n\"Vuodetta siistivä tyttö\" tai \"Tyttö ja vesisanko\", joka tekee hänestä\nyhdellä iskulla maailmankuulun. Mutta todellisuus?\n\nSanotaanhan kyllä, että todellisuus on paljon ihanampi kuin kaikki\nromaanit. Varsin mahdollista, hyvä ystävä, varsin mahdollista, mutta\nminä en voi mennä nöyrtymään hänen edessään, vaikka hänen silmänsä\nolisivat kuinka surulliset hyvänsä. Frigårdin nimittäin. Lukekoon\nvaikka kuoliaaksi! Kunhan ei vain olisi niin ihana kuutamo ja mainio\nrekikeli juuri nyt!\n\nJa sitten näyttelijä Stein, jumalallinen Stein, jota me kaikki\nnuoret tytöt tässä maassa rakastamme ja ihailemme! Hän näyttää\nolevan jokseenkin kyllästynyt kaikkeen ja kaikkiin, paitsi itseensä\nja omiin vaatteisiinsa. Hän on enemmän kuin hyvin pukeutunut. Hän\non aina kuin pukutanssiaisissa. Hän on juuri saanut suuriruutuisen,\nvaalean- ja tummanruskeankirjavan ulsterin, joka hänen mielestään on\n\"hurjan hauska\" ja hän \"rakastaa\" harmaansinistä, kalanruodinmallista\npukuaan. Mutta suuruuksillehan pienet omituisuudet ovat sallittuja.\nOn hauska kuulla hänen puhuvan teatterista, sillä tuntuu siltä, kuin\nteatteri olisi hänelle paljon tärkeämpi kuin itse elämä, ja sehän on\nhyvinkin paradoksaalista. Minä ihan palan välistä halusta saada ottaa\nosaa keskusteluun päivällispöydässä, et voi aavistaa, miten monta\nhyvää letkausta heiltä menee hukkaan! Mutta toistaiseksi olen pysynyt\naisoissa, vaikka en vielä olekaan oppinut sitä kivettyneen jäykkää\nilmettä, joka kuuluu ihanteelliselle palvelushengelle.\n\nJoitakin päiviä sitten sain kirjeen rouva Lisbyltä. Hän alkaa hyvin\nvirallisesti vaatimalla viidentoista kruunun korvausta muutamasta\npalvelijansängyn pohjaan ilmestyneestä reiästä. Ne olivat kuulemma\nilmaantuneet minun siellä ollessani. Mutta pitemmällä kirjeessä\nhän tulee tuttavallisemmaksi. He aikovat ostaa huvilan Sköyeniltä.\nNykyaikaisissa uudisrakennuksissa on jotakin kylmää ja jäykkää,\njoka ei miellytä heitä kumpaakaan. He rakastavat nimittäin vanhoja\npuutarhoja ja suuria puita, he rakastavat vanhojen talojen yllä\nleijailevaa traditioiden ja kulttuurin tuoksua. Lapset voivat hyvin.\nKaksi heistä alkaa soittaa, kunhan hän vain ensin löytää oikein hyvän\nSteinway-pianon. -- Neljä arkkia samaan nuottiin.\n\nSitäpaitsi olen saanut kuvakortin -- Tampasta, Floridasta. Se oli\nilmasta otettu kuva kaupungista, ystävällinen tervehdys Mr. Woodilta.\nKyllä minun täytyy päästä katselemaan maailmaa, vaikkapa sitten\nlaivansiivoojattarena. Seuraavan vetoni lyön varmaankin siitä, että\npurjehdin maailman ympäri siivoojattarena.\n\nEilen illalla -- se oli keskiviikkoilta ja siis joutoilta -- olin\nLaurensen kanssa myyjäisissä \"talossa\".\n\n\"Talo\" on päätien varrella. Se on pieni ja huonossa maalissa, eikä\njuuri taideteos, vaikka siinä onkin lohikäärmeenpäät katolla, mutta\nhyvin se kelpaa nuorison kokoontumispaikaksi, ja sehän on pääasia.\nUlkona portailla oli koko myyjäisten vakituinen kaarti meitä vastassa:\njoukko nulikkaiässä olevia poikia. He lähettivät jälkeemme, pimeän\nrohkaisemina, ryöpyn rohkeanpuoleisia kaksimielisyyksiä. Maksettuamme\nkaksikymmentäviisi äyriä ovella, missä myyjäisten tapaan oli horjuva\npöytä jykevine kivikuppeineen, pääsimme huonosti valaistuun, täpö\ntäyteen ja höyryävään huoneistoon.\n\nRaskas ilma ja erilaisten tuoksujen moninaisuus vaikutti aluksi\npyörryttävästi, mutta muutaman minuutin kuluttua olimme jo tottuneet\nilmastoon ja aloimme raivata tietä pöytien ääreen. Myyjäisiin\ntottuneena ja urhoollisena Laurense kulki edellä ruskeine,\nkiiltävine verkatakkeineen ja mahtavine mustine käsilaukkuineen,\njoka näytti olevan halkeamaisillaan liiasta ostokyvystä. Eräässä\nnurkassa riippuivat nuoralla myyjäisten vetonumerot, sänkypeite ja\npitsireunaiset ikkunaverhot. Itse myyjäisissä ei ollut oikeastaan\nmitään erikoista katsottavaa -- vain myyjäisten kannalta otettuna,\nsiellä oli kaikkea mahdollista myyjäiskamaa, hillolusikka,\nalumiinikattiloita, keksilaatikko, punaruusuinen pöytäliina ja\nsohvatyyny kirjottuine lintuineen, paisti Pederseniltä ja halkosyli\nStubberudilta, ja niinkuin aina myyjäisissä, kierteli nuorin ja\nvikkelin neitosista väkijoukossa asiaankuuluvine kymmenkruunusineen,\njoka on kaiken huippu -- käteiset.\n\nSivuhuoneesta tuleva voimakas kahvinhaju piti huolen kahvilan\nreklaamista. Laurense, joka aina himoitsee sellaista ruokaa, jota ei\nitse ole valmistanut, vaikk'ei se olisi erikoisen herkullistakaan,\nolisi mielellään mennyt suoraa päätä sinne, mutta sopivaisuuden vuoksi\npäätimme joka tapauksessa kierrellä ensin salissa ja ostaa arpoja.\nKalpea, harvatukkainen mies, jolla oli pitkät, keltaiset, riippuvat\nviikset, nyökytti meille kiitollisesti ja suojelevasti hymyillen.\n\nLaurense kuiskasi minulle, että se oli paikkakunnan opettaja ja\nnuorisoseuran puheenjohtaja. Kuiskasin takaisin, että hän näytti\nhyvältä pojalta. Laurense oli samaa mieltä ja ilmoitti, että mies oli\nleski ja että hänellä oli kaksi pientä lasta. Sanoin silloin, että\nsiinähän olisi hänelle ajattelemisen arvoinen asia. Mutta Laurense\nhyssytti minua vaikenemaan ja sanoi minua höpsöksi ja katseli\nlevottomana, ettei kukaan vain ollut kuullut, ikäänkuin olisin\nyllyttänyt vähintään murhaan. Mutta hän oli epäilemättä kuitenkin hyvin\nmielissään, sen näki siitä, että hän oli niin tuhlaavainen, että osti\nkaksi arpaa siitä hyvästä. Ja yht'äkkiä valtasi minut halu leikkiä\nkohtaloa. Olihan ihme, ellen voisi yhdistää kahta kaipaavaa sydäntä, ja\nheistä näki aivan selvästi, että he kaipasivat, vaikkakin toistaiseksi\nhyvin epämääräisesti.\n\nJärjestin huomaamatta niin, että jouduimme seisomaan rinnan, ja aloin\nkeskustelun taitavasti näin: -- Kylläpä täällä on väkeä!\n\n-- On todellakin, hän vastasi hyvin auliisti.\n\nHän puhui murretta, äänessään hillitty värinä, jonka hän kai oli\noppinut puhujalavalla. Tehtyämme muutamia huomioita huoneen kuumuudesta\nja lauhkeasta talvipäivästä hän kysyi, mistä me olimme, ja minä\nsuoritin välttämättömän esittelyn. Samalla pistin siihen väliin\nloistavan esityksen Laurensen keittotaidosta, sillä minusta oli selvää,\nettä hyökkäyksen perustaksi oli pantava Laurensen taloudelliset avut.\nEi muuten ollut niinkään helppoa saada täyttä höyryä päälle, sillä\nmies oli hidasta ja tyyntä lajia, ja Laurense taas oli niin hämillään,\nettei hän uskaltanut lainkaan kohottaa katsettaan. Mutta alku oli joka\ntapauksessa tehty, ja kun opettaja Opstad sitten tuli ja tarjosi meille\nkahvia, ymmärsin, että yritys oli onnistunutkin.\n\nSisällä ravintolassa, missä punaisen silkkipaperin avulla oli\naikaansaatu tunnelmallinen valaistus, vietimme oikein hauskan hetken.\nHeti kun Laurense oli poissa jokapäiväisestä keittiöympäristöstään, hän\njoutui aivan uskomattoman hämmennyksen valtaan.\n\n-- Voi, olisinpa vain osannut puhua, Helga! hän huokasi jäljestäpäin.\n\nLohdutin häntä sillä, ettei mikään ollut niin naisellista kuin\npunastuva kainous. -- Ajan mittaan voittaa aina vaatimaton ja\nhiljainen. Mikään ei tunnu niin vakuuttavalta hyvien, kunnon ihmisten\nkorvissa kuin: \"ajan mittaan\".\n\nMyöhemmin opettaja Opstad nousi puhujalavalle ja luki pitkän ja\nopettavaisen kertomuksen, joka olisi terveellistä kuultavaa kenelle\nhyvänsä. Siinä tietysti päähenkilö sai maksaa kalliit oppirahat.\nOpettaja Opstad luki hyvin antautuneena, ja kun eräässä kertomuksen\nkohdassa koputettiin ovelle, koputti Opstad nyrkillä pöytäänsä.\nPuhdasta havainto-opetusta! Niin, kyllä täällä vuoristossa osataan!\nSitten seuran sekakuoro esitti muutamia lauluja. Siinä, niinkuin aina\nkuorolaulussa, esittäjät nauttivat itse eniten, mutta sehän on aivan\noikein. Sitten kehoitettiin vielä ostamaan arpoja. Ja sitten alkoi\narvonta.\n\nTunnelma, ilma, puhe ja melu kohosivat nyt huippuunsa. Valonarat pojat\nportailtakin tulivat takapenkeille istumaan. Kaikki läsnäolevat lapset\ntunkeilivat arpomispyörän ympärillä toivoen saavansa nostaa arpoja.\n\nOpettaja Opstad kuulutti kovalla äänellä: -- Nyt menee sänkypeitto! Ja\nhän pyöritti pyörää kuolemanhiljaisuuden vallitessa.\n\nSitten kuului viimeiseltä penkiltä huomautus: -- Minusta se näyttää yhä\nriippuvan paikallaan.\n\nNaurua. Itse Opstadkin päätti hymyillä kärsivällisesti.\n\nArpominen kävi nopeasti ja rikastumisen toivo laski sen mukaan. -- Nyt\narvotaan lastenvaunut! Ja tummansiniset, hiukan vanhanaikaiset, mutta\naika sievät lastenvaunut työnnettiin yleisön eteen paremmin nähtäviksi.\nKuiskittiin, että se oli kauppiaan lahja. Hän oli aikoinaan tilannut\npienehkön määrän lapsenvaunuja.\n\nNr. 112. Laurense Mobakke. Hurjaa iloa salissa! Äänekästä viisastelua\ntakapenkiltä:\n\n-- Kun kerran on pilttuu, tulee kyllä lehmäkin jäljestä. Laurense oli\ntulipunainen ja aivan epätoivoissaan. -- Mutta enhän minä ole ostanut\nsiihen arpoja, hän sanoi avuttomana.\n\nToimelias, nuori poika tuli työntäen vaunuja ja jätti ne syvään\nkumartaen meille. Ihmiset nauroivat taas. Opstad hymyili meille\npuhdasta hymyä, joka poisti kaikki sivuajatukset.\n\nKaikeksi onneksi alettiin nyt arpoa verhoja, ja yleinen huomio siirtyi\npois meistä ja lastenvaunuista. Mutta kun arvonta oli lopussa,\nilmaantui uusia vaikeuksia. Oli varmasti hyvin nauruhermoja kutkuttavaa\nnähdä meidän, kahden naimattoman neidon kuljettavan lapsenvaunuja.\n-- Tämä on pahinta, mitä milloinkaan olen kokenut, Laurense kuiskasi\nkiihtyneenä ja luovutti vähitellen koko työntämisen minulle. Opettaja\nOpstad liittyi suojelevasti meihin yrittäessämme saada vaunuja ovesta\nulos. Hän rohkeni sanoa: -- Tuollaisesta kapineesta saattaa kyllä vielä\nolla hyötyä. Sen verran kai hän toki uskalsi sanoa hänkin. Ja hän\nhymyili vielä kerran tuota puhdasta ja viatonta hymyään.\n\nJa niin me tallustelimme kotiin pimeässä illassa työntäen lapsenvaunuja\nedellämme. Laurense oli hyvin nolo, ja minun täytyi monta kertaa\ntoistaa, ettei siinä ollut mitään häpeämistä. En ollut milloinkaan\nkuullut, että olisi ollut vaarallista saada lapsenvaunut ulkopuolella\navioliiton!\n\n-- Ei, ei se ole häpeä, mutta se on niin kauhean noloa! Laurense\nsanoi. -- Voitko käsittää, miten minä olen voinut saada arvan näihin\nlapsenvaunuihin?\n\nMieluimmin Laurense olisi työntänyt ne sysimustaan metsään ja jättänyt\nne sinne, mutta hänen taloudellinen vaistonsa sanoi samalla, ettei\nsellaista voinut tehdä niin arvokkaalle esineelle, josta vielä saattoi\nolla hyötyä jollekin. Ei, ei ollut mitään muuta mahdollisuutta. Vaunut\ntäytyi toistaiseksi kuljettaa kotiin.\n\n-- Mutta ellemme voi piilottaa niitä mihinkään, Laurense sanoi\nsynkkänä, -- ei Ola lakkaa ikänä minua niistä kiusaamasta.\n\nMinäkin ymmärsin, että siitä tulisi kova pähkinä purtavaksi, ja me\nlöimme molemmat viisaat päämme yhteen keksiäksemme sopivan piilopaikan.\nTuumittuamme pitkän aikaa ja suunniteltuamme jos jotakin päätimme\nvihdoin, että paras paikka oli autovajassa oleva pieni komero. Silloin\nkun autovaja vielä oli vaunuvajana, säilytettiin siellä valjaita, mutta\nnyt se oli tyhjillään.\n\nHyvä. Juoksin äänettömin askelin hakemaan avainta ja avasin vajan oven.\nEmme halunneet sytyttää valoa, ettemme herättäisi huomiota, mutta ei\ntodellakaan ollut helppoa luotsata vaunua perille pimeässä. Ennenkuin\nhuomasinkaan, olin törmännyt tyhjään bensiiniastiapinoon, joka kaatui\naikaansaaden kauhean melun, kun astiat vierivät pitkin vajaa.\n\nMinusta tuntui, että moinen melu herättäisi kaikki ihmiset penikulman\nalalla, ja veri pysähtyi suonissani. Kolinasta ei sitäpaitsi ollut\ntulla loppua, sillä yhä useammat bensiiniastiat päättivät seurata\nedeltäjiään, -- niitä mahtoi olla kokonainen kuormallinen. Käännyin\nkatsomaan Laurensea. Hän oli hävinnyt. Poissa. Tipotiessään. Hän oli\nkylmäverisesti jättänyt minut ja lapsenvaunut pinteeseen. Nyt kuulin\njonkun tulevan juosten pihamaalla. Olisinhan hyvin voinut jäädä siihen\nvaunuineni, mutta kun on kerran alkanut asian niin dramaattisesti,\nnäyttelee sitä edelleenkin. Hiivin siis auton taakse, aivan kuin\nminulla todella olisi ollut jotakin kätkettävää.\n\nAskelista kuulin, että se oli Frigård. En tiennyt, oliko se minulle\nonnellinen vai onneton ratkaisu. Hän tuli vajaan, sytytti valon ja\njäi seisomaan hetkiseksi. Lapsenvaunut bensiiniastiaröykkiön keskellä\nolivat ilmeisesti kiinnittäneet hänen huomiotaan. Mutta en voinut\nkauan pysyä huomaamattomana. Hetkistä myöhemmin, kun käännyin, jouduin\ntuijottamaan suoraan hänen hämmästyneisiin kasvoihinsa.\n\n-- Mitä ihmettä te teette täällä?\n\n-- Ettekö näe, että -- että istun hirmuisen epämukavasti, vastasin. --\nTe ette juuri ole myötätuntoinen.\n\n-- Missä toinen on?\n\n-- Toinen?\n\n-- Niin, ette kai te ole yksin täällä.\n\n-- Tuollaisiin vihjauksiin en vastaa, sanoin ja nousin ylpeästi, vaikka\nsydämeni oli lyijynraskas. Sillä näytti siltä kuin ei siinä olisi ollut\nmahdollisuuttakaan päästä jonkinlaiseen selvyyteen. Tiedätkö, mitä hän\nsanoi? Hän sanoi yht'äkkiä aivan rehellisesti:\n\n-- Miksi ette milloinkaan ole ystävällinen minulle?\n\n-- Mutta tehän juuri olette aina epäystävällinen minulle, sanoin.\n\n-- En, tepäs olette, hän sanoi.\n\n-- Enpäs kun te, intin.\n\nJa niin me kinastelimme kuin kaksi kakaraa, aivan tylsinä kumpikin ja\nlopuksi aloimme nauraa. Ja huomatessamme lapsenvaunut nauroimme vielä\nenemmän. Luonnollisestikin kerroin hänelle koko jutun \"Salaperäisistä\nlapsenvaunuista\" eli \"Autovajan mysteriosta\". Mikään ei ole niin\nvapauttavaa kuin sydämellinen nauru. Ja minä kun olin luullut, ettei\nhän osannutkaan nauraa.\n\nTaaskin olimme vähällä unohtaa ajan kulun. Kieltäydyn yksinkertaisesti\nkertomasta, mitä kello oli, kun vihdoinkin olimme nauraneet\nkylläksemme. Kun tulimme ulos pihalle, Ytter seisoi siellä sikaria\npoltellen. Hän näytti tulevan iltakävelyltä.\n\n-- Aha, hän sanoi ääneen ja merkitsevästi meidän kulkiessamme hänen\nohitseen.\n\nMutta nyt en enää voi kestää useampia väärinkäsityksiä, ja vaikka Ola\nkiusaisi Laurensea tuomiopäivään saakka kerron sittenkin illan suuren\ntapauksen, lastenvaunujen alkuperän ja kaiken, mitä siitä seurasi.\n\nTämä on helmikuun raportti. Toivon, että olet vakuuttunut siitä, että\ntäytän sitoumukseni pilkulleen.\n\nVoi hyvin!\n\n                                                    Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                     Vingerin kartanossa, maaliskuun 12. päivänä 1930.\n\n                                                   Seitsemäs raportti.\n\nGreta rakas!\n\nNyt on siis kevät. Pian ovat päivä ja yö yhtä pitkät. Löysin\nmäenrinteestä sinivuokkoja. Ne olivat untuvaisia, silkinhienoja, niiden\npäät nuokkuivat, ja niissä näytti olevan samalla kertaa jotakin urheaa\nja arkaa. Tiellä tapasin itse tilanomistajan ja näytin hänelle vuokkoja.\n\n-- Eivätkö ne olekin suloisia? sanoin.\n\n-- Ovatpa kyllä, kun vain voisi nähdä ne, -- hän sanoi -- mutta\nvalitettavasti ei minulla ole mukanani silmälasejani.\n\nToiset sanoivat niitä keskenkasvuisiksi. Kaikki ovat olevinaan niin\nhirmuisen sukkelia. Mutta yksi seikka on kuitenkin varma: minä olen\nlöytänyt melkein auenneita sinivuokkoja.\n\nÄlä missään tapauksessa puhu vanhempien ihmisten kanssa keväästä ja\nsen sellaisesta. Tuntuu melkein siltä, kuin he välttämättä tahtoisivat\nmurskata meidän valoisat toiveemme synkillä ennustuksillaan. Bech esim.\nsanoo: \"Maaliskuu saattaa olla ilkein kevätkuukausi\". Ja isä laskee\nhuhtikuunkin vielä mukaan. Hän kirjoittaa: -- \"Maalis- ja huhtikuu ovat\nmeidän ilmastossamme pahoja kuukausia. Jos menet metsään kävelemään,\nniin ota aina sanomalehti mukaasi. Sanomalehdet voivat ihmeellisesti\nsuojata kylmää ja kosteutta vastaan. Ota siis tavaksesi aina panna\nallesi sanomalehti, jos istut ulkona nurmella ennen juhannusta\". --\nMutta Aleksandra-täti vie sentään kaikista voiton: -- \"Muista, ettei\nennen toukokuun loppua voi puhua keväästä. Siihen saakka täytyy käyttää\nkaksia alushousuja, jos mieli säilyä kihdiltä, katarreilta ja muulta\nkurjuudelta.\"\n\nMinä olen aina kuvitellut, että sanaan kevät liittyy vain kaunista ja\nihanaa: kukkia ja aurinkoa, kesätuulta ja tuoretta multaa, solisevia\npuroja, valkoisia iltoja ja rakkautta. Mutta nyt huomaan, että se\nvanhemmissa ihmisissä herättää aivan toisenlaisia tunteita: kylmää\ntuulta, äkkinäisiä lämmönvaihteluita, kelirikkoa, nuhaa, yskää,\nreumatismia. Toivon, että kestää vielä kauan, ennenkuin minä alan\nkuulua viimemainittuun ryhmään, vaikkakin ikä jo alkaa hirmuisesti\npainaa. Kaksikymmentä vuotta ensi kuussa! Kun Stein oli täällä, hän oli\nkertonut Lottenille ja Lotten taas minulle, että eräs näyttelijätär oli\nsanonut hänelle: \"Meidän näyttelijättärien täytyy ruveta tekeytymään\nnuoremmiksi kuin mitä olemmekaan jo kaksikymmenvuotiaista, sillä kun\ntulemme kolmeenkymmeneen, ei kukaan enää tahdo meitä uskoa\". Hyvä.\nTaitaapa olla parasta täyttää seitsemäntoista ensi kuussa. Onhan nyt\nkevät! Ja elämä on ihanaa!\n\nVaikk'ei se ole sitä aina. Voi taivas, miten se saattaa toisinaan\nolla murheellista! Tässä eräänä päivänä rouva Bech kaipasi erästä\nkoruaan, sellaista uudenaikaista \"lukkoneulaa\", joka on platinainen\nja timantein koristettu. Kauhea hälinä. Etsittiin koko talo, mutta\ntuloksetta. Neula oli siis varastettu. Mutta kuka sen oli tehnyt?\nTalossa ei ollut ketään vieraita. Laurense on ollut täällä viisitoista\nvuotta ja on tuikirehellinen hiussaparoineen ja vanhanaikaisine\nmielipiteineen. Andreas ei myöskään saattanut tulla kysymykseen. Hän\nkäy joka vapaasunnuntai kirkossa, ja hänellähän on oikeat, viattomat\nlapsensilmät, siniset ja rehelliset. Olga? Ei ikinä. Olga kuuluu\nseudun parhaimmistoon. Hän on ehkä hiukan hupakko, mutta ei heidän\nsuvussaan voi puhua epärehellisyydestä. Ole on ollut talossa melkein\nyhtä kauan kuin Laurensekin, hänen rehellisyytensä on vuosien kuluessa\ntaattu. Sitten oli enää vain Helga Breder-Haraldsen. Hän toi taloon\nmaailman loistavimman todistuksen tietämättä silti, miten pöytäliina\noli kokoonkäärittävä tai kahvi selvitettävä. Hän käytti silkkisiä\nalusvaatteita ja lauloi ranskalaisia lauluja. Hän käveli käsillään ja\noli ehkä karannut sirkuslapsi, mikäli häntä tunnettiin.\n\nYmmärräthän, että epäluulot kohdistuivat minuun.\n\nSiinä nyt oli seuraus siitä, että olin tekeytynyt salaperäisemmäksi\nkuin olisi ollut välttämätöntä. Olin itse kaivanut itselleni kuopan.\nSe oli epätoivon aikaa. He eivät suorastaan syyttäneet minua, mutta\nepäilys nosti kaikkialta päätään, se löi vastaani kuin jäinen viima\njoka paikassa. Työtoverini tosin eivät oikein osanneet uskoa mitään\nniin halpamaista. Kunnia heille siitä! Mutta keittiöpöydässäkin\nmieliala oli hyvin apea. Sitä kesti kolme päivää. On aivan mahdotonta\nnäin kirjallisesti kuvailla, kuinka loppumattoman pitkiä ne päivät\nolivat. Ajattelin ja kärsin niinä päivinä enemmän kuin koko elämäni\naikana sitä ennen, ja on aivan ihmeellistä, etteivät hiukseni\nharmaantuneet sinä aikana. Tosin otsallani on pari kolme hiukan\nepäilyttävän näköistä hiusta, mutta Laurense väittää, että ne vain ovat\ntoisia hiukan vaaleammat.\n\nKun painajaista oli kestänyt kolme päivää, saapui pelastus. Rouva\nBech sai sisäänkirjoitetussa kirjeessä takaisin neulansa eräästä\nkaupungin pesulaitoksesta. Se oli ollut hänen harmaassa crèpe de chine\nhameessaan, joka oli lähetetty pestäväksi.\n\n-- Arvasinhan, että se löytyisi, rouva Bech sanoi luoden minuun\nkatuvaisen silmäyksen.\n\nMutta hän oli sanonut aivan toista. -- Olen aivan varma siitä, että\npanin sen kampauspöydälleni ennen aamiaiselle-lähtöäni. -- Näin hän oli\nhokenut aamusta iltaan tarkoittaen sillä, että se oli ollut siinä minun\ntullessani huonetta siistimään.\n\nNyt se on ohi, ja koko asia on unohdettu, vaikka onkin mahdotonta,\nettei niin katkera kokemus jättäisi joitakin jälkiä. Sellaisista kai\nihmiset viisastuvat ja tulevat varovaisemmiksi. Nuori ja rohkea on\nkai jokseenkin samaa kuin nuori ja tyhmä, vai mitä sinä arvelet, hyvä\nystävä?\n\nMitä Frigård ajatteli? En tiedä. Mutta samana päivänä, kun asia\nselvisi, hän vihelsi Napoleonin marssia yhtä mittaa kolmen tunnin\najan. Luuletko, että se on käsitettävä myötätunnon ilmaukseksi? Mutta\nminä saan nyt nauttia rouva Bechin pahasta omastatunnosta. Appelsiinit\nillallisen jälkeen eivät nykyjään ole mikään harvinaisuus, ja Lotten\non tuonut monta kertaa gramofonin keittiöön. Ja: -- Ettekö te, Helga,\nteillä kun on niin hyvä maku, rouva Bech sanoo luottavaisesti, -- voisi\nkeksiä kaunista mallia uuteen pukuuni? -- Tai: -- Helga, tehän olette\nniin älykäs, ettekö halua tulla kuulemaan radioesitelmää? -- Mutta se\noli kuitenkin ystävällisyyden huippu, kun tilanomistaja Bech tarjosi\neräänä päivänä meille, Laurenselle ja minulle, tilaa autossaan, kun hän\nlähti kaupunkiin.\n\nSiitä tuli vasta komea kaupunkimatka.\n\nKieltäydyttyäni viiden kuukauden aikana kaikesta kaupasta ja\nostoksista aivan paloin ostohalusta. Painuimme siis suoraa päätä\nliikekortteleihin. Laurense, joka epäilee sanomattomasti kaupunkia,\nkaupunkilaisia ja kaikkea, mikä on jollakin tavoin kaupungin kanssa\ntekemisissä, puristi kouristuksentapaisesti käsilaukkuaan, aivan\nkuin hän olisi joka hetki pelännyt joutuvansa ryöstetyksi. Hän oli\nlukenut niin paljon lehtien juttuja viattomista tytöistä, jotka ovat\njoutuneet petturien kynsiin, että hän kyllä tiesi olla varuillaan.\nJa joka kerta, kun joku miesparka vain vilkaisikin häneen, hän sai\nvastaukseksi raivostuneen silmäyksen. Ja sitten Laurense katsoi\nminuun ylpeänä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: -- \"Ei, ei sen\nhävyttömän kaupunkilaislurjuksen kannata tulla teeskentelemään Laurense\nMobakkenille!\"\n\nHän ei kerta kaikkiaan suostunut muuttamaan mielipiteitään\nkaupunkilaisista eikä halunnut myöntää, että kaupunkilaisnaiset\nolisivat olleet tyylikkäämpiä kuin kotiseudun naiset.\nVaatetusliikkeiden suuria näyteikkunoita katsellessamme hän selitti,\nettä jos vain tulisin hänen kanssaan \"taloon\" vuosijuhlaan, saisin\nnähdä vielä paljon hienompia pukuja.\n\nLaurense asettui siis puolustusasentoon näissä oudoissa oloissa. Siellä\noli paljon asioita, jotka harmittivat hyväntahtoista maalaista. _Yksi_\nauto saattoi kyllä vaikuttaa miellyttävästi maalaiseen, mutta kun niitä\ntulee kolme peräkkäin juuri kun olisi mentävä kadun poikki, niin se jo\ntuskastuttaa, ja kuusi -- seitsemän -- kahdeksan autoa peräkanaa on jo\nsuorastaan hävytöntä, se panee jo silmissä säkenöimään ja tuo mieleen\npakanallisia toivotuksia: kuolemaa ja perikatoa kaikille autoille. Ja\nsitten nuo raitiovaunu hälytykset, nehän saivat maalaisraukan aivan\nhypähtämään joka kerta, niin äkkiä ne tulivat tai niin \"äkäiseen\",\nkuten Laurense sanoi. Entäs asfaltti, joka uutuuttaan jäykkien kenkien\nkanssa yhteisvoimin yritti parhaansa uuvuttaakseen kulkijan. Ja\nvastaantulijat! Eihän niitä ollut tottunut käsittelemään yhteisenä\nmassana, vaan niihin täytyi tuijottaa, niin että silmät olivat pudota\npäästä. Ja sitten nuo kuningatarmaiset myyjättäret, jotka katselivat\nmeitä kiireestä kantapäähän ajatellen, että kun kerran aikoo ostaa\nitselleen takin, ei pidä laskea jokaista satakruunusta.\n\nToisin sanoen: Laurense oli tuskin ollut vajaata tuntia kaupungissa,\nkun hän jo oli aivan raivoissaan, kuolemanväsynyt ja puolirampa. Kiltti\nlaupias Laurense!\n\nEnkä minäkään juuri ollut sen kummemmassa kunnossa. Minäkin\ntunsin olevani hiukan pyörällä ensimmäiset viisi minuuttia siellä\nsuurkaupungin vilinässä. Mutta minä nostan periaatteesta nokkani\ntaivasta kohden, tiedäthän, ja rohkaisen luontoni sodanjälkeisen\namerikkalaisen nuorison, (niinhän meitä kai nimitetään) kaikkia\nkultaisia lempilauseita käyttäen: \"Keep smiling!\" \"Go on!\" \"Go ahead!\"\nj.n.e. Ja siitä on aivan suurenmoinen apu. En yksinkertaisesti tulisi\ntoimeen elämän ohdakkeisella polulla ilman noiden lauseparsien\napua. Luotan niihin. Ovathan ne tuhansien kokemusten ydin. Vaikkapa\nvain niinkin yksinkertainen huudahdus kuin \"Yritä uudelleen!\" Ja se\nvaikuttaa määrätyssä tapauksessa kuin rautainen liivi.\n\nKaikkein ensimmäiseksi kunnioitimme suurliikkeitä käynnillämme.\n\nOlimme päättäneet esiintyä tottuneesti ja ryntäsimme keskelle\nmyymäläpöytiä, hyllyjä ja lasikaappeja, mutta jo yksin katossa pyörivä\nilmanvaihtolaite sai Laurensen pysähtymään kysyäkseen, oliko se pieni\nlentokone. Ja loistava silkkikangasvuori teki lopun minusta, joka\nolin pitänyt naisellista koreilunhaluani koko talven nälkälakossa.\nMutta myymälän palveluskunta ei ilmeisestikään ymmärtänyt maalaista\nviattomuutta. Meidän vähitellen hiljentyvä vauhtimme herätti heidän\nhuomiotaan. Ja sitten kun seisoimme erään pöydän luona kauppaa tehden\nja Laurense nipisteli kankaita tuttavallisesti, niinkuin hän oli\ntottunut nipistelemään maakauppiaan pellavaa, satiinia ja perkalia,\nkäsittivät he hänet aivan väärin. He eivät ymmärtäneet lainkaan, että\nse oli vain maalaisuutta.\n\nYht'äkkiä eräs myyjätär sanoi Laurenselle vihaisesti: -- Mitä neidillä\non takkinne alla? Näyttäkääpäs!\n\nLaurense tuijotti häneen mitään käsittämättä, ja samoin tein minäkin,\nkunnes samassa huomasin, mitä hän tarkoitti.\n\n-- Avatkaa takki! myyjätär komensi voittajan ilmein.\n\nLaurense totteli häntä koneellisesti. Eihän siellä ollut mitään muuta\nnähtävää kuin Laurensen oma ruho, joka uhoili hänen sinisen hameensa ja\npunavalkoisen puseronsa alta.\n\n-- Jaha! sanoi nainen lyhyesti punastuen lievästi. Sitten hän alkoi\nilman muuta kääriä kankaita kokoon.\n\nMutta nyt minun taisteluhaluni heräsi, joka muuten verraten helposti\nherääkin. Täytyihän olla jokin määrä meihin rehellisiin maalaisiinkin\nkohdistetulla hävyttömyydellä. -- Eikö teistä anteeksipyyntö\nolisi paikallaan, sanoin katsoen häneen kylmästi ja lisäsin\nrohkeasti varmaankin jostakin filmeistä tai romaaneista oppimani:\n-- Saanko puhutella johtajaa? -- Herra tiesi, mitä olisin sanonut\njohtajalle, jos hän olisi tullut siihen, mutta jotakinhan täytyy\nuskoa hetkeninnoituksenkin valtaan. Onneksi ei tilanne kuitenkaan\nkärjistynyt niin pitkälle. Myyjätär punastui kovasti ja hämmentyi ja\nalkoi änkyttää, eikä kestänyt kauaakaan, ennenkuin minä aivan sulin.\nLaurensen laita oli hullummin. Hän käsitti nyt vasta, mikä verinen\nvääryys häntä oli kohdannut. Hän lähti puodista kiukusta puhisten.\n\nNyt huomaan, että vaikka kuinka vääntelisin asioita, tulee tästä\nkirjeestä pelkkä loukatun viattomuuden ylistyslaulu. Ihmettelen\ntodellakin, kumpi mahtaa olla suurempi tässä maailmassa: maailman\npahuus vai ihmisten epäileväisyys? On aivan uskomatonta, mihin\nsitä saattaa joutua, kun on yksin maailmalla, kaukana kodista ja\nvanhemmista. Tämän tunnustuksen aion antaa Aleksandra-tädille\nsyntymäpäivälahjaksi yhdessä kananmunapeitteen kanssa.\n\nSaimme kuitenkin kaikki tarpeelliset ostoksemme tehdyiksi. Sana\n\"tarpeelliset\" ei ehkä ole aivan oikea sellaisista esineistä kuin\ngeorgettehame, suuri, kirjavakivinen helminauha, punainen hattu,\njoka oikeastaan ei ole mikään hattu, vaan ainoastaan pieni liuska\npäälaella, -- se on hienoa näes, -- sekä kirkkaanpunainen takki,\njoka nähtävästi kelpaa kaikkeen muuhun tarkoitukseen, paitsi sen\nalkuperäiseen: lämmitykseksi. Laurense ei hyväksynyt mitään muuta\nkuin hameen, sentähden en olekaan oikein varma siitä, onko se\n\"chic\". Mutta takissani ja hatussani voin esiintyä vaikka missä\nsuurkaupunginromaanissa ja istuutua tavanmukaiseen hotellinpuutarhaan\npilaamatta osaani. Toivon, että olet saanut edes heikon aavistuksen\nsiitä, minkälainen pukuni on.\n\nMutta älä kysy, paljonko rahaa minulla oli jäljellä tuon puodeissa\nkäytetyn aamupäivän jälkeen. Et saa kuitenkaan vastausta. On todella\nkiusallista, että ihmisellä on omatunto. Voitko kuvitella, että\nminulla oli paha omatunto, kun ajattelin, että olin tuhlannut rahat,\njotka rehellisesti olin ansainnut. Ellen erehdy, oli se niinsanottu\nsisäinen ääni, joka puhui lämpimästä villatakista ja kunnollisista\nmatalakorkoisista kävelykengistä. Se kai tiesi säästäväisyyttä ja muuta\nsenkaltaista. Mutta sieltä saattaa odottaa vaikka mitä, sen olen jo\nmonesti huomannut. Mutta sitä en tunnusta tädille, se saattaisi tehdä\nliian syvän vaikutuksen vanhahkoon naisihmiseen.\n\nLaurense ei hyväksynyt minun kauppojani enkä minä hänen. Yritin turhaan\npelastaa häntä taivaansinisestä silkkijumperista. Mutta minä en pannut\npunnustani vaakakuppiin, kun oli ratkaistava päivän polttavin kysymys,\noliko hänen säilytettävä pieni punakeltainen saparonsa, koska tukka on\nnaisen kaunein koriste, vai oliko hänen uhrattava se, jolloin menestys\nehkä olisi yhtä suuri kuin Olgankin.\n\nOi kampaamo, oi aikamme symboli! Siinä sinulle alku runoon nykyajan\nEevasta.\n\nSiellä vallitseva lämmin ansari-ilma on sille kuvaavaa. Kampaamoahan\nvoi pitää melkein naisellisen kukoistuksen ansarina. Kampaamon\nilmakehän kokoomushan on juuri ruumiillinen, ajallinen ja naisellinen.\nNykyään ei pidä enää puhua torista ja kyläkaivosta naisellisen\nseurustelun välikeinoina. Ei kaivo, vaan kampaamon tuoli olkoon nyt sen\nvertauskuvana!\n\nIstuudu naiskampaamon yhteen osastoon ja saat kaikista muista varmasti\nkuulla vaikka mitä: rasvaisista hiuksista, hilseestä, rouva Olsenin\nkrapukesteistä, Hansenin avioerosta tai viimeisestä Chat Noir-revyystä.\nJos minä olisin sanomalehtipakinoitsija ja minulta puuttuisi\npakinanaihe, niin ei tarvitsisi muuta kuin mennä shinglauttamaan tai\n\"permanenttaamaan\", kyllä aiheita tulisi tuiskuna kaikkien väliverhojen\nyli. Mutta jos naisten taso arvosteltaisiin kampaamojuorujen mukaan --\nsilloin -- niin, silloin olisi yhtä hyvä mennä kotiin nukkumaan. Sillä\nkampaamon komeroissa olemme kaikki yhtäläisiä.\n\nKun tällä kertaa istuin pihdit korvillani, jouduin kuulemaan joukon\njärkyttäviä \"nachspiel\"-juttuja. Ne tulivat kuivaushuoneesta.\nOikeanpuoleisessa osastossa puhuttiin vanhuudenoireista,\nkaksoisleuoista ja paksuista sääristä, ja vasemmalla rohkaistiin\nLaurensea parhaan mukaan. -- No, nyt me teemme teistä hurmaavan,\nneiti, suloinen naisääni vakuutti. -- Ette voi aavistaakaan, kuinka\nhieno teistä tulee. Kaikki nuorentuvat kymmenen vuotta, kun tukka\nleikataan. -- Pysyyköhän se muodissa vastakin? -- Varmasti. Ja mitä\nsäästämistä näissä tupsuissa on? -- Tekeekö se kaljuksi? -- Kaikkea\nsitä kuuleekin! Kysytte, olenko lukenut, että siitä saisi parran?\nTyhmiä ryövärijuttuja! Minä uskon, että teistä tulee hur-maa-va. Teillä\non juuri oikea päänmuoto, neiti, kaunis niskaviiva. Sulhasenne ihastuu\npahanpäiväisesti. Eikö teillä muka ole sulhasta? Älkää puhuko pötyä,\nneiti! No niin, minä alan siis. Hakkaako teidän sydämenne? Mutta hyvä\nystävä! Katsokaa näitä haituvia. Mitä säästämistä niissä on? Niin\nno, tietysti nekin ovat hyvät, enhän minä sitä tarkoittanut. Ettekö\ntahdokaan? Ei, emme pakota ketään. Mutta teistä tulisi niin hurjan\ntyylikäs. On melkein sääli niskaviivaa. Mutta tehdään, niinkuin itse\nhaluatte. Eihän kannata riistää teidän yöuntanne --\n\nNiin se siis tapahtui. Kaikissa muissa osastoissa oltiin vaiti.\nKaikki tunsivat, että siellä näyteltiin pieni draama, jonka loppu oli\njännittävä. Laurensen sydän hakkasi vielä kauan jälkeenpäin, ja hän oli\nhyvin loukkaantunut siitä, että kampaajatar oli sanonut hänen hiuksiaan\nhaituviksi.\n\nDeichmanin kirjaston ulkopuolella tapasimme Frigårdin. Hän oli\nviettänyt siellä koko aamupäivän, sillä välin kun me vain harrastimme\nturhamaisia asioita. Hänen tarmokas leukansa ei kyllä petä. En lainkaan\nihmettelisi, jos siitä miehestä vielä tulee jotakin.\n\nMinä rohkaisin itseni ja kerroin tuhlanneeni kaikki rahani. Hän vastasi\nkylmästi, että minun oli parasta koettaa kaapata itselleni miljonääri.\nIkäänkuin minä en voisi käyttää omia rahojani mieleni mukaan! Enkä\nminä sitäpaitsi ole aikonut _kaapata_ ketään. Minun pitäisi oikeastaan\nolla vihainen hänelle. Mutta, niinkuin jo usein olen sanonut, on ainoa\nvikani, että olen aivan liian hyvänahkainen.\n\nÄlä suinkaan luule, että äskenmainitsemani tapauksen johdosta möin\nmustan pukuni Tuttille vähittäismaksulla. Tulin vain ajatelleeksi,\netten toistaiseksi kuitenkaan tarvitsisi harsonohutta, avokaulaista\njuhlapukua, ja ensivuoteen mennessä on kai muoti jo aivan muuttunut.\n\nIltapäivällä olin Tuttin ja Sofien kanssa. Heidän mukanaan oli koko\njoukko ystäviä, m.m. eräs lakitieteen ylioppilas, joka oli saanut\nkäsiinsä muutamia tuomiolomakkeita, jotka hän oli täyttänyt meidän\nnimiimme. Minäkin sain näin kuuluvan: \"Helga Breder maksakoon sakkoa 15\nkruunua juopumuksesta ja metelöimisestä julkisella paikalla\". Mitä sinä\narvelet? Ajattelin lähettää sen kotiin aprillina, mutta olen muuttanut\nmieltä. Ajattelen, että pila on vähän liian karkeaa.\n\nNe olivat aika iloista seuraa, mutta minähän olin ikäänkuin sivullinen\nsiinä, ja silloinhan sitä helposti alkaa arvostella liiaksi asioita.\nOlisitpa vain nähnyt, miten kevyeltä kannalta ne mammanpojat ottivat\nasiat! Heidän mielestään varmaankin rahan ja tavaran yltäkylläisyys\noli heidän etuoikeutensa. Ja sitten he olivat niin hirmuisen ylpeitä\nurotöistään, heidän mielestään kai jokainen valvottu yö oli todellinen\nsankariteko. Lähemmin heihin tutustuttuani kai olisin katsellut heitä\nhiukan toisin silmin, mutta toistaiseksi istuin vain ja ajattelin\nHans Frigårdia, joka paloi halusta saada lukea ja opiskella, sillä\nvälin kun hänen aikansa kului jokapäiväisen leivän hankkimiseen.\nAlan yhä paremmin ymmärtää, mistä johtuu, että hän on niin jäykkä ja\nluoksepääsemätön.\n\nTiedätkö, että Tuttin ja Sofien mielestä minä olin muuttunut \"siellä\nerämaassa\", kuten he sitä nimittivät.\n\n-- Et kai sinä vain ala tulla järkeväksi? he sanoivat.\n\n-- Sehän vasta olisi jotakin! Minua alkoi peloittaa. Se olisi\ntodellakin kaunista. Et kai sinä ole huomannut mitään sellaisia oireita?\n\nKaupunkimatkan päätökseksi käväisin pikipäin sedän ja tädin luona,\njotka muuten eivät yhtyneet äskenmainittuun pelkooni. Sopimuksemme\nmukaan tapasimme illalla auton, ja niin sitä huristettiin taas takaisin\nmaalle. Sekä Laurense että minä olimme onnellisia päästessämme taas\n\"kotiin\", mikä puheliaan ja hyväntuulisen tilanomistajan mielestä\nnäytti olevan kovin hyvä. Meillä oli oikein hauskaa kotimatkalla.\nMe haukottelimme, ja jalkojamme pakotti; tietysti Frigård muodosti\npoikkeuksen, sillä hän ei koskaan haukottele, ja vaikka hänen jalkojaan\nsärkisikin, ei hän sitä kuitenkaan kerro. Me ikäänkuin kuuluimme\nyhteen, me tarvitsimme toinen toistamme, me annoimme anteeksi\nvieraalle, kylmälle kaupungille, ja jossakin suuren, humisevan puiston\nkeskellä oli lämmin ja valaistu talo, joka odotti meitä. Mutta se,\nmiten siellä sitten hajaannuimme, kuka ullakolle, kuka ulkorakennukseen\nja kuka koko taloon ylipäänsä, se ei merkinnyt sillä hetkellä mitään.\n\n-- Kyllä minä en _ainakaan_ yhteen vuoteen nyt lähde kaupunkiin, --\nLaurense selitti, kun hän vihdoinkin istui oman sänkynsä laidalla ja\nhänen väsyneet jalkansa saivat taas nauttia vapaudesta lämpimässä\nvesivadissa. -- Se mamselli kun sanoi minun hiuksiani haiveniksi!\n\nMutta seuraavana päivänä olivat matkan vaivat jo niin kaukana, että hän\nkeittiössä jo kehui kaupunkimatkaa kylläkin juhlalliseksi. Kun näytimme\nkaikki komeutemme, Ole katsoi velvollisuudekseen olla vitsikäs. -- Älä\nkulje liian nopeasti tuossa punaisessa takissa, hän sanoi minulle, --\nmuuten luulevat sinua paloautoksi. Sinipuseroisesta Laurensesta hän\nhuomautti, että, hm, -- että maasto, hm, oli verraten kumpuilevaa.\nLaurense tuli tulipunaiseksi kiukusta, ja Olga sai leivänpalan\nkurkkuunsa, niin että häntä täytyi koputtaa selkään.\n\nNyt on pääsiäinen ovella, ja se askarruttaa mieliä. Huomenna ja sitä\nseuraavina päivinä on kevätsiivous. Eihän joka päivä voi samalla\ntavalla herkutella. Minun osalleni lankeavat kaikki talon ikkunat. Sitä\nkai pidetään karanneelle sirkustytölle sopivana hommana.\n\nTäti ja isä tahtoisivat minut jo kotiin, mutta vuosihan ei ole vielä\nummessa. Nyt alkaa juuri vähitellen kaikkein ihanin aika täällä. Kevät\nja sensellainen. Ja varsinkin se sensellainen.\n\nEi, nyt minun täytyy kiireesti lopettaa tämä kirje tai oikeammin tämä\nkuukausiraportti, muuten postimerkkisumma nousee yli minun varojeni.\nSen, etten ole vähään aikaan kuullut sinusta mitään, tulkitsen parhain\npäin. Elän kuitenkin toivossa, että muistat minua pian muutamalla\nrivillä.\n\nVoios parhaiten.\n\n                                                      Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                              Vingerissä, huhtikuun 24. päivänä 1930.\n\n                                                  Kahdeksas raportti.\n\nRakas Grete, onnenpoika!\n\nTäällä minä olen sinua surkutellut. Olen ajatellut: Grete paran pitää\nolla siellä kaukana pohjoisessa! Radiossahan kerrotaan, että siellä on\nvielä niin kylmää ja surkeata, kun meillä täällä etelässä on jo mitä\nihanin kevät. Ja sinä oletkin Pariisissa, PARIISISSA! Niin sitä toisia\nonnistaa!\n\nMinkälaisiin ihmisiin sinä oikein olet joutunut? He eivät voi olla\naivan tavallisia. Mies ei voi matkustaa ilman vaimoaan, vaimo ei ilman\nlapsiaan eivätkä lapset ilman kotiopettajaansa! Varo vain, ettei teille\nkasva vielä siivetkin. Me olemme kyllä sentään täällä normaalisempia.\nKun Lotten eräänä päivänä tarjoutui itse tekemään vuoteensa, olisi\nmieleni melkein tehnyt koettaa hänen valtimoansa.\n\n-- Ajatteles, Laurense, sanoin saatuani sinun kirjeesi, -- minun\nystävättäreni on _Pariisissa!_\n\nMutta Laurense ei vähästä hämmästy, kuten tiedät.\n\n-- Onko siellä nyt sitten niin erikoista? hän sanoi pidättyvästi.\n\n-- Onhan toki, Laurense, vastasin varmasti, -- kyllä siellä on\nerikoista.\n\n\"Erikoista\" on Laurensen lempisana, ellen ole sitä jo ennen kertonut.\n\nMutta missä Eiffeltorni viipyy? Odotan sitä! Jos kerran olet Pariisissa\netkä sieltä lähetä kaikille tuttavillesi ja ystävillesi Eiffeltornia,\nniin olet varmasti suurempi ihme kuin itse aavistatkaan. Ja jollet\nsinä, kun palaat sieltä kotiin, maalaa huuliasi etkä puhu siitä\nPariisin ihmeellisestä juovuttavasta ilmasta, silloin olet todellakin\nilmiö. Ainoa laatuasi.\n\nMutta ei meidän vanha rakas Norjammekaan ole hullumpi tähän aikaan\nvuodesta. Juuri nyt on pelloilla tuo tuore kosteanruskea hohteensa,\njohon jokaisella pikkutytöllä liittyy sellaisia mielikuvia kuin\n\"ruudunhyppääminen\" ja nappipeli. Usko tai ole uskomatta, mutta muutama\npäivä sitten aivan paloin halusta saada hypätä \"ruutua\", ja kun Lillan\nja Alex olivat täällä pääsiäistä viettämässä, oli minulla hyvä aihe\nsiihen. Mutta olin sittenkin jo liian vanha siihen. Virhehypyt eivät\nenää niin surettaneet eikä voitto tuottanut entistä iloa, niin että ne\nolisivat tehneet leikin jännittäväksi, ja pian, hyvin pian siirryinkin\nkatselijain joukkoon.\n\nTänä vuonna on kevät aikainen. Spirea-aita on jo aivan vihreä\npuutarhassa, ja kevätesikot ja krookukset ovat jo täydessä kukassa.\nPuutarhassa on kaksi miestä koko ajan työssä, ja iltaisin auttavat\nkaikki, sikäli kuin ehtivät ja haluavat, haravoimisessa, risujen\npolttamisessa ja kukkapenkkien kääntämisessä. Se on hirmuisen hauskaa.\nIhminen tuntee itsensä terveeksi ja voimakkaaksi kuin alkuajan nainen\npenkoessaan maata.\n\nRouva Bech kuljeskelee yllään tuulitakki ja hartioillaan punainen\ntattarihuivi ja seuraa työtä hymyhuulin. Mistä johtuneekin, mutta\nhän on viime aikoina alkanut karttaa huulipuikkoa ja ihomaalia, ja\nkuorittuaan iholtaan pois pari kerrosta hän on tullut inhimillisemmäksi.\n\nTilanomistajaa, joka on paljon vanhempi rouvaansa, on kihti kovasti\nkiusannut. Hän tyytyy sentähden vain noukkimaan kiven sieltä,\nkuivettuneen lehden täältä, mutta on kuitenkin onnellisen varma\nsiitä, että ellei hän ole mukana, ei töistä tule mitään. Hän onkin\nhyvin herttainen. Eilen hän viittasi minut salaperäisen näköisenä\nluokseen ja opasti alas puistoon, halki pensaitten ja näreiden. Kuljin\nvarpaillani jännityksestä ja luulin löytäväni vähintään kuolleen\nmiehen jostakin kätköstä. Ja sitten ei siellä ollutkaan mitään, --\nvain pieni ruohottunut orjantappurapensaikko. Mutta hän uskoi minulle,\nettä _siellä_ kypsyivät aina ensimmäiset mansikat. Ja minä ymmärsin\nkyllä antaa arvoa sille luottamukselle. Emmehän me ole suotta olleet\npikkutyttöjä ja kateellisina vartioineet ensimmäisiä tuoksuorvokkeja,\nkieloja ja parhaita lehdokkipaikkoja, noita ihmeellisiä kukkia, jotka\novat niin vaatimattoman näköisiä päivällä, mutta jotka yöllä täyttävät\nilman juovuttavalla tuoksullaan.\n\nNiin, luulen kyllä voivani yhtyä Laurensen todistukseen, että hän on\n\"hyvä poika\", vaikkakin se \"hyvä poika\" on hyvin oikullinen. Välistä\nhän on tulenarka kuin ruuti, ja jos silloin tekee jotakin, mikä ei\nhäntä miellytä, mikä muuten tapahtuu säännöllisesti jo pelkästä\njännityksestä, hän räjähtää. Silloin sinkoaa haukkumasanoja kaikkiin\nsuuntiin kuin tykinkuulia ikään, ja sellaisina hetkinä saattaa hänen\noma arvonsakin helposti mennä saman tien. Mutta toisinaan hän on taas\nlauhkea kuin lammas, eikä hän silloin tiedä, miten hän parhaiten voisi\nosoittaa ystävällisyyttään. Hän kaivaa taskuistaan karamellipusseja ja\nsuklaalevyjä ja muita pikku herkkuja.\n\nVälistä, kun hänen pitäisi olla oikein kohtelias, hän on niin\nherttaisen hullunkurinen. Tuntuu siltä kuin hänen päähänsä joskus\npälkähtäisi, että maailmanmiehen velvollisuuksiin kuuluu myös sisäkön\nhakkailu. Ja sitten hän lausuu joukon kohteliaisuuksia, jotka ovat\nkahdeksanneltatoista vuosisadalta peräisin, ja niin hullunkurisia,\nettei kukaan voi vakavissaan niitä kuunnella.\n\nAstrid oli tavallaan oikeassa sanoessaan eräänä päivänä, kun\nhe vaihtoivat arkihuoneen vanhan keinutuolin uudenaikaiseen\nnikkeliputkituoliin: -- Isä, sinä olet nyt ainoa vanhanaikainen\nhuonekalu tässä talossa. Rouva Bech nauroi makeasti sutkaukselle\nosoittaen sillä olevansa aivan aikansa tasolla, sillä vanhanaikainen\näiti olisi kai sellaisessa tilanteessa sanonut: -- Muistapas, että\npuhut isällesi?\n\nBech, joka oli suopealla tuulella, nieli tuon kaikkea muuta kuin\nkunnioittavan arvostelun jokseenkin rauhallisesti ja sanoi: -- Parasta\ntaitaa sitten olla, että vaihdatte minutkin. Hänen sanoissaan piili\nkyllä syvempikin tarkoitus, ja rouva Bech lensi tummanpunaiseksi\naina avokaulaisen puseronsa rinnusta myöten. Mikä kumma siinä on,\nettä keski-ikäisen naisen punastuminen ei ole lainkaan viehättävää,\nse tuntuu vain paljastavan huonon omantunnon. Täällä on varmasti\ntapahtunut jotakin tänä talvena, mutta en tiedä oikein, mitä. Enhän\nolekaan avaimenreikäsisäkkö.\n\nLuulen, että näyttelijä Stein oli panna rouvan pään pyörälle. Minusta\nsananparren \"nuori ja ajattelematon\" pitäisi kuulua \"vanha ja\najattelematon\", sillä katsellessani tuttavapiiriäni olen huomannut,\nettä nelikymmenvuotiaat siellä tekevät enimmät tyhmyydet. He alkavat\nsilloin yht'äkkiä pelätä jäävänsä jotakin vaille elämässä, ja he\nkoettavat sentähden kaapata itselleen kaiken mahdollisen siitä.\n\nMitä Steiniin tulee, oli hänen päänsä nähtävästi mennyt pyörälle rouva\nBechin suurista rikkauksista. Mutta nyt on koko juttu jo ollutta ja\nmennyttä. Stein on matkustanut pois, ja rouva Bech on pannut pois\naseet: huulipuikon j.n.e. Mutta koetapa elää talossa, missä on kymmenen\nräjähdysvalmista Bechiä ja ylenhienostunut nukkemainen näyttelijä!\nIhmeellisintä on, että yksityiselämässään naurettava Stein eittämättä\non suuri näyttelijä. On vaikeata käsittää, että niin suuri taiteilija\nsaattaa olla niin pieni ihminen. Mutta jättäkäämme, Gretchen, se\narvoitus suurten ajattelijain ratkaistavaksi!\n\nSe siitä. Juoruaminen on kuin makeiset. Ne ovat hyviä juuri niitä\nmaistellessa, mutta niistä jää karvas maku suuhun. Siltä minusta on\ntuntunut joka kerta kun Laurense, Olga ja minä olemme syventyneet\narvailemaan tämän asian ongelmoita, -- ja -- jotta en tekeytyisi\nparemmaksi todellisuutta, täytyy minun tunnustaa, että se on tapahtunut\nkutakuinkin usein.\n\nVieläkin keväästä! Tiedätkö, että tilanomistaja Bech sanoo: \"Jokainen\nihminen elää monta kevättä, mutta vain yhden KEVÄÄN\".\n\nOlisi hauska tietää, onko _tämä_ minun KEVÄÄNI, suurin kirjaimin\nkirjoitettuna. En ole milloinkaan nähnyt niin kaunista kevättä, en\nmilloinkaan niin nauttinut luonnosta kuin tänä vuonna. Minun on\naivan vaikeata mennä illalla nukkumaan. Aika kuluu muutenkin aivan\nlentämällä, ja sitten pitäisi vielä nukkua se pois! Se on valon\nansiota, tämän ihanan pohjolan kesäisen valon. Nyt on toisten kansojen\nvuoro katsella maapalloa. Heillä on nyt hyvä syy osoittaa pitkää\nlapasta ylhäällä pohjoisnavan liepeillä ja sanoa: \"Eijaa! Olisimmepa me\nnyt siellä!\"\n\n\"Huhtikuu, huhtikuu, on kuin tyttöin naurusuu\", sanotaan Laurensen\nrunokirjassa, joka on minun vakinainen runolähteeni. Meillä on\nvaihdellen sadetta ja päivänpaistetta. Huhtikuun sade on syyssateeseen\nverrattuna ikäänkuin ystävällisempää, ja sitäpaitsihan se on \"kultaa\npelloille\", niinkuin isä aina sanoo, kun valitan sateen vuoksi.\n\nMutta sisäköllä, jonka täytyy tehdä työtä kello 7:stä aamulla kello\n1/2 9:ään illalla, ei ole samoja mahdollisuuksia koota elämyksiä\nkuin iloisen Pariisin matkailijalla, ehei! Mutta jotakinhan toki\nsaattaa tapahtua. Nyt on esim. Diana saanut pentuja, ja ne ovat aivan\nhurmaavia. Vasikoita syntyy täällä yhtenään, mutta teurastaja korjaa\nne sitä myöten kuin ne syntyvätkin. Pian lehmät lasketaan laitumelle,\nmutta kiinnostaneeko se tieto sinua!\n\nOlen aika etevä puhemies. Täytyy vain pysyä lujana ja olla valmis\nuhrauksiinkin. Kaksi kertaa olen juossut Laurensen kanssa nuorisoseuran\nkokouksissa ja toivon, että nuoret vähitellen tulevat yksinään\ntoimeen. Toukokuussa heillä on vuosijuhla. Jos sää on suotuisa,\nvietetään sitä ulkona, mutta sateen sattuessa sisällä \"talossa\", ja\nluulenpa, että vuosijuhla wieninleipineen, kahvineen, limonaateineen ja\njuhlatunnelmineen vaikuttaa edistävästi heidän nuoreen rakkauteensa.\nLaurense ompelee juhlaa varten uuden musliinihameen, jossa on keltaisia\nkukkia sinipunaisella pohjalla. Ompelijattaren nimi on Svingen, Olene\nSvingen. Hän on hyvin lujatahtoinen, ja hän taistelee pontevasti\nkaikkia nykyajan narrimaisuuksia vastaan. Hän on kai lakannut\nvastaanottamasta uusia vaikutelmia jo kaksikymmentä vuotta sitten, ja\nkaikki, mikä on kotoisin sitä myöhemmältä ajalta, on pahasta. Kaikkeen,\nmitä ehdotan, hän sanoo: \"Voinhan kyllä ommella sillä tavoin, mutta\nen voi mitenkään kuvitella sellaista mielessäni\". Ja voi sitä, joka\nuskaltaa määrätä sellaisen mallin, mitä neiti Svingen ei voi kuvitella\nmielessään.\n\nOnneksi on päivä tullut nyt kevätpuolella niin paljon pitemmäksi, että\nyön ja päivän välillä on pieni väliaika. Ja minä kuljen nyt mielelläni\npitkin hämärtäviä, keväisiä polkuja miehen kanssa, joka osaa puhua\nvakavista asioista. Frigård, näet, on sellainen, että hänen kanssaan\nvoi puhua kainostelematta vakavasti. Sillä väsyyhän sitä ottamaan asiat\naina humoristiselta kannalta, ja silloin kuolemanvakavuus on lepoa. Ja\nsitten me puhumme asioista, emme henkilöistä, kuten naiset, kun he ovat\nyhdessä. Vakuutan sinulle, että Frigård tietää kaikki, tai sanokaamme\nmelkein kaikki, ettei vain tuntuisi liioittelulta.\n\nKun hänet vain saa ensin heräämään, saattaa kävelyretki hänen\nkanssaan mitä ikävintä, sileätä maantietä pitkin tulla mitä\nhauskimmaksi retkeksi. Hän tuntee jokaisen kivilajin täällä, hän\nsaattaa noukkia kiven sieltä, toisen täältä ja kertoa siitä paljon\nasioita. Metsän pieninkin eläjä saattaa hänen kertomuksessaan muuttua\nmielenkiintoiseksi olioksi, ja hän tuntee jokaisen linnun viserryksen.\nHän tietää, mistä mikin tulee ja miksi se on sellainen kuin on. Hän\ntietää monenlaista hauskaa seudusta, jonka läpi kuljemme, joesta ja\nmetsästä ja maaperästä, mitenkä se on tullut sellaiseksi ja mitä\nmahdollisuuksia se tarjoaa ihmiselle.\n\nMiten paljon tiedänkään oltuani täällä talven! Tiedän, että\njoenrantaa kulkeva polku on nimeltään rakkaudenpolku ja että peltojen\nympärillä olevat alastomat pensaat ovat kuin sinipunaista usvaa\niltavalaistuksessa. Niin -- ja sitten, että eräs naapurintytöistä saa\nlapsen. Sellaista minä tiedän. Hyi, meitä naisia! --\n\nMutta nämä meidän viattomat, pienet retkemme ovat jo tulleet yleiseksi\njuorujen aiheeksi. Minua kiusataan pitkin päivää. Vielä hullummaksi\nkävi se, kun Laurense huomasi, että varastin kermaa kaataakseni sen\nasianomaisen maitolasiin. Ymmärräthän, että olisin tehnyt aivan samoin,\njos Andreas tai Ola lukisivat melkein koko yön tehtyään työtä koko\npäivän. Hän alkoi tulla niin kapeaksi kasvoistaan tässä keväällä, mutta\nnauroi vain, kun ehdotin, että hän joisi kalanmaksaöljyä. Miehet ovat\najattelemattomia sellaisissa asioissa, ja vaikka ehkä olenkin kehaissut\nheitä hiukan aikaisemmin tässä kirjeessä, en silti ole tarkoittanut,\nettä he kykenisivät tulemaan yksin toimeen.\n\nEttei se raukka muuttuisi vain luuksi ja nahaksi, täytyi minun\nsekaantua asiaan. Sentähden kaadoin säännöllisesti kermaa hänen\nmaitoonsa ja nauroin partaani, kun Frigård sanoi, että maito hänen\nmielestään oli viime aikoina tullut niin kummalliseksi, johon Laurense\nlehmien puolesta loukkaantuneena huomautti, ettei parempaa maitoa\nole koko Norjan valtakunnassa. Mutta eräänä päivänä Laurense huomasi\ntemppuni, ja silloin minä olin kiipelissä. Ei se mitään tee, vaikka\nhe minua kiusaisivatkin, kunhan jättävät vain hänet rauhaan. Mutta\nen minäkään heitä säästä. Tunnen heidän heikkoutensa, ja elleivät he\nmuuten asetu, pistän johonkin niistä. Se on kylläkin kaikkea muuta kuin\nhienoa, mutta toisinaan se on välttämätöntä tässä pahassa maailmassa.\n\nLotten on kaikkein pahin. Hän osaa hyvin käyttää sanan asetta. Hän on\nsalamannopea ja kekseliäs, ja täytyy olla hyvin kylmäverinen, ettei hän\npääsisi yllättämään ja tekemään ihmistä naurunalaiseksi. Katsos, hän on\nälykäs. Ei kuitenkaan niin kovin viisas, että se haittaisi, jokseenkin\nniinkuin sinä ja minä. Hän lukee Schopenhaueria. Mutta milloin?\nMieluimmin rautatiematkoilla tai yleensä silloin, kun hän on huomion\nesineenä. Ja miten hän lukee? Pystysuoraan, paitsi sukupuolikysymystä\nkäsitteleviä lukuja. Miksi hän lukee Schopenhaueria? Voidakseen\nsiteerata häntä sopivissa tilaisuuksissa.\n\nHän lukee myös sanomalehtiä. Lukee toki! Ensin henkilötiedot\nviidenneltä sivulta ja sitten kuolinilmoitukset kuudennelta. Sitten\nviimeisen sivun alakerran. Sitten hän kurkistaa seitsemännelle\nsivulle, olisiko siellä naimailmoituksia. Sitten luetaan toisen sivun\npikkuartikkelit, ja lopuksi hän ottaa vauhtia ja lukee poliittiset\nsähkösanomat sikäli kuin jaksaa, mikä muuten on hyvin epäiltävää.\n\nNykyään hän on aina keittiössä, ja me mittelemme miekkojamme\nvoittamatta kumpikaan lopullisesti. Hänen sydämensä on leikissä mukana,\nsillä hän pitää kovasti monsieur Frigårdista ja pitäisi vieläkin\nenemmän, ellei tämä olisi autonkuljettaja. Ja kaikki he liittoutuvat\nHelga parkaa vastaan. Toissapäivänä Frigård kyyditsi tilanomistaja\nBechin rouvineen kaupunkiin. Kahden viimemainitun tuli jäädä sinne\nuseaksi päiväksi, mutta Frigård aikoi palata takaisin illalla, ja\nme olimme sopineet, että menisin häntä vastaan. Mistä muut olivat\nsaaneet siitä vihiä, sitä en tiedä, mutta joka tapauksessa, kun olin\nhuoneessani illalla pukeutumassa punaiseen pukuuni, kuulin yht'äkkiä,\nettä ovi väännettiin ulkoapäin lukkoon.\n\nSupina ja etäiset, hillityt naurunpurskahdukset paljastivat selvästi\ntilanteen.\n\nPyydettyäni ja rukoiltuani turhaan heitä avaamaan oven aloin katsella\ntoista ulospääsymahdollisuutta ja löysinkin sellaisen jokseenkin pian.\nEi kai sitä turhaan ole istuttu elokuvissa! Kiersin nopeasti lakanan\nikkunanpieleen ja sydän kurkussa -- en kehu turhaan -- laskeuduin\nniin alas kuin mahdollista ja hyppäsin alas Bechien makuuhuoneen\nedessä olevalle parvekkeelle. Mutta sen ovipa oli lukossa, ja sitä en\nollut ottanut huomioon. Minun täytyi sentähden kiivetä kaiteen yli ja\nlaskeutua edelleen pitkin pääkuistin pylväitä alakertaan, ja se oli\nyhtä paha punaiselle takilleni kuin kuistin valkoisiksi maalatuille\npylväille. Se oli sitäpaitsi vaarallistakin, enkä minä suosittele sitä\ntietä kenellekään, paitsi äärimmäisessä hädässä oleville. Mutta minä\npääsin kuin pääsinkin alas ja nautin todellakin tilanteesta keittiöön\ntullessani, missä parhaillaan keskusteltiin siitä, oliko minut\nlaskettava ulos vai eikö. Mikäli saatoin ymmärtää, oli Laurense alkanut\nsääliä minua, mutta kaikki toiset olisivat varmaan antaneet minun vielä\nistua arestissa.\n\n-- Mistä te puhutte täällä? kysyin niin välinpitämättömästi kuin\nmahdollista. -- Menen vain vähän ulos kävelemään. Muistaessani,\nLaurense, vedä ylös lakana, joka riippuu ulos ikkunasta.\n\n-- Suuri Luoja! Lotten huudahti -- alan todella uskoa, että olette\nollut sirkuksessa.\n\n-- Ettekö sitä tiennyt, sanoin, -- Donna Pepita Caligula\nMazawattee-tea, tasapainotaiteilijatar, nuorallatanssijatar ja\ntulennielijä.\n\nParasta tuoda esiin omat loistavat repliikkinsä. Sitävastoin ei kannata\nkertoa, miten sitten kävi. Kuljin siis maantietä pitkin ja lopuksi\ntapasin auton -- jossa istui rouva Bech! Hän käski pysähdyttää auton.\n\n-- Vai niin, Helga, olette ulkona tuulettumassa. Saitteko koko pyykin\nmankeloiduksi? Sehän oli hyvä. Tänä iltana onkin todella ihana ilma.\nOnnea matkalle!\n\nJa sitten auto lähti äänettömästi edelleen. Ja Hän istui siinä. Mutta\nmeidän ajatuksemme eivät olleet kaikkein lempeimpiä sinä hetkenä.\n\nNäet varmaan hengessäsi minut kotimatkalla. Oikein nolona ja suuri\nvalkoinen tahra takissani, muistona kiipeämisestäni.\n\n-- Värjää koko takki tummansiniseksi, Laurense neuvoi. -- Sitten ei se\nole niin erikoinenkaan.\n\n-- Sinä itse olet erikoinen, sanoin. -- Sinähän olit samassa juonessa\nminua telkeämässä. Minä en lähde kanssasi ensi nuorisoseurankokoukseen,\nettäs tiedät!\n\nLaurense parka! Hän nousi seuraavana päivänä kello 6, poisti tahran\ntärpätillä ja silitti koko takin. Olin aivan liikuttunut ja lupasin\npyhästi, että Laurensesta tulisi rouva Opstad vielä ennen vuoden\nloppua. -- Senkin hupsu! Laurense nauroi.\n\nEnsi kuussa pääsen häihin. Olga ja Ola vihkaistaan silloin. Konsuli\nBech on antanut järjestää heille pienen asunnon ulkorakennukseen\ntallimiehen asunnon päälle. Häät vietetään Olgan kotona Brusethissa.\n\nOlga ompelee ahkerasti kaikenlaista: suuria punaisia ruusuja\nkeltaiselle pellavakankaalle ja valkoisia joutsenia vihreälle veralle.\n-- \"Hohhoh\", sanon ollakseni hänelle oikein mieliksi, \"kunpa sitä\nolisikin jo niin pitkällä!\" Silloin Olga nauttii siitä, että on\nsiepannut Olen aivan meidän nenämme edestä, ja hän nauraa niin, että\nsaa henkitorveensa ilmaa muun puutteessa. Hänen kotonaan Brusethissa\ntosin arvelevat, että kyllä hänen olisi pitänyt saada oikein\ntalollisenpoika, mutta voihan Olekin saada talon, ennenkuin kukaan\naavistaakaan.\n\nLotten kutsuu juuri minua kysyäkseen, haluanko tulla hänen kanssaan\nkauppapuotiin. Mikä kunnia! Minun täytyy rientää.\n\nMutta tämän tekeleen haluan mukaani, hyvästi siis ja kiitos vain\ntästä kerrasta.\n\nHei vain!\n\n                                                    Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                       Vingerin kartanossa, toukok. 13. p. 1930.\n\n                                              Yhdeksäs raportti.\n\nRakas Grete!\n\nKello on 6 aamulla. Olet varmaankin hämmästynyt? Terve olen,\nihka terve. Ja aivan normaali myöskin. Mutta olen niin virkku ja\nelämänhaluinen, ja minun täytyy saada johonkin purkaa tarmoni.\nEi silti, että tässä mitään vaaraa olisi. Tunnin kuluttua alan\njokapäiväisen sotaretkeni sankoineni, riepuineni, harjoineni,\nkiilloitusharjoineni ja pesuvälineineni.\n\nMutta mikä minussa olisi hiukan treenauksen tarpeessa, on\naivokoppani. Sanot ehkä jo huomanneesikin sen. Voi onnetonta! Itse\nvoi vielä tunnustaa virheensä, se vain kaunistaa, mutta toisten on\njoka tapauksessa pantava vastaan. Kynäni luistaa mitä eloisimman\nsäestyksen tukemana. Tilanomistaja kuorsaa alapuolellani, niinkuin\nvain vanhemmanpuoleinen lihavahko herra saattaa kuorsata, ja tasainen\ntahti osoittaa, että hän aikoo vielä hyvän aikaa jatkaa sitä. Huoneen\ntoisessa päässä nukkuu Laurense äännähdellen mitä hullunkurisimmin\nunissaan. Uloshengittäessään hän panee suunsa torvelle ja puhaltaa\nkuin valas. Ja ikkunan edessä, suuressa vaahterassa, joka nuokkuu\nloistavain kullankeltaisten kukkiensa painosta, on oikea pikkulintujen\norkesteri. He esittävät parhaillaan varmaankin \"Hymni auringonnousulle\"\nnimistä kappaletta, ja heidän metallinkirkkaissa liverryksissään kaikuu\nhaltioitunut riemu.\n\nMutta unohdanhan kiittää sinua pitkästä, hauskasta kirjeestäsi, jota\nlukiessani aivan eläydyin Pariisin elämään. Luin sen paikoitellen\nääneen kollegalleni Laurenselle. Hän kiinnitti eniten huomionsa siihen,\nettä siellä saa niin vähän perunoita aterialla, ja hän lausui syvimmän\nmyötätuntonsa sen johdosta. Mutta samalla hänellä oli mieluinen\ntilaisuus riemuita.\n\n-- Ei, kyllä on viisainta pysyä vain täällä, eikö olekin? Se oli hänen\njohtopäätöksensä, ja olisitpa vain nähnyt hänen tyytyväisen ilmeensä\nhänen näin sanoessaan. Se oli näkemisen arvoinen.\n\nSitten viime kirjeeni on Olgasta tullut rouva Ole Sandbacken.\n\nSen johdosta oli tietysti suuria juhlallisuuksia. Olga oli kaunis\nmorsian valkoisessa, kiiltävässä silkkipuvussaan, joka oli neiti\nSvingenin työtä. Olga olisi ensin halunnut sen lyhyeksi edestä ja\npitkäksi takaa ollakseen oikein muodikas, mutta sitä Olene Svingen\nei \"voinut kuvitella mielessään\", mikä kai tässä tapauksessa olikin\nparasta. Olene sai tahtonsa täytetyksi, ja hameesta tuli \"hienosti\ntehty\", kuten hän itse sanoo. Se oli kauttaaltaan täynnä ryppyjä ja\npitsejä. Myrttikruunu oli Olenen kukkaruukuista.\n\nOlene pitää kirjaa siitä, montako morsianta hän on kruunannut\nmyrteillä. -- Ensi kerralla se on jo kolmaskymmenes, hän uskoi\nmeille suu täynnä nuppineuloja. Minä nykäisin Laurensea kovaa ja\nmerkitsevästi, ja hän lensi tulipunaiseksi.\n\nOle ei tosin ollut uudessa mustassa puvussaan niin vapaa kuin\ntavallisesti, mutta huomioonottaen, että hän oli sulhanen, hän\nsuhtautui tilanteeseen aika luonnollisesti ja rauhallisesti. Hänellä\noli napinlävessään suuri myrttiluuta, melkein kokonainen myrtti, kuten\nminusta näytti. Se oli hyvin kaunista. Laurensella oli suurikukkainen\nkeltaisen ja sinipunervan kirjava leninkinsä. Se oli ylhäältä kireä\nkuin makkarannahka ja repesi yhtenään saumoista. Ensi kerran se\ntapahtui kirkossa, kun Laurense joutui ankaran liikutuksen valtaan ja\nsai itkukohtauksen, sitten ruokapöydässä, kun hän nauroi naapurinsa\nsukkeluuksille, ja sitten kun hän liehui tanssin pyörteissä opettaja\nOpstadin käsivarsilla. Ainakin puolet ajasta meni eräässä pienessä\ntakahuoneessa istumiseen ja Laurensen parsimiseen.\n\nLotten ja Astrid Bech olivat myös häävieraina ja heidän kanssaan oli\ntaidemaalari Ytter, joka oli aivan sattumalta joutunut matkaan. Häät\novat aina häät, vaikka nämä eivät olleetkaan kunnolliset maalaishäät\neivätkä silti kaupunkilaishäätkään, vaan mitä parhain sekoitus\nkumpaakin. Puvut olivat hyvin erilaisia. Siellä näki sekä hännystakkeja\nja silkkipyttyjä että sarkatakkeja ja toisaalla sekä kahisevia\ntanssiaispukuja että yksinkertaisia puseroja ja hameita. Kunniavieraana\noli eräs Amerikan norjalainen. On kai turhaa mainita, että Opstadin\nyllä oli pitkätakki, hänen kasvonsa loistivat puhtautta, ja suu oli\nparhaassa askeetinhymyssä. Andreaksella oli sheviottipukunsa, ja hän\ntunsi olevansa aivan suurenmoinen. Mutta eihän mies jaksa kauneutensa\ntähden kauan kärsiä, ja niinpä hän päivällisen jälkeen riisui takkinsa\nja kuljeskeli sitten vapaasti ja luonnollisesti paitahihasillaan.\n\nMutta useat vanhat talonpojat ja heidän vaimonsa olivat todella\ntyylikkäitä. Ytter istui väsymättä piirustuskirja polvellaan pöydän\nalla. Hän oli erikoisen ihastunut Övre Rudin vaimoon, joka istui\nsäletuolilla yllään musta silkkihame, taustanaan keltainen seinä. Hän\noli laiha, jäntevä ja suoraselkäinen kuin viivotin ja samalla kertaa\nsekä naiivi että hallitseva. -- Ytter lupasi pyhästi, että hän vielä\nriippuisi Kansallisgallerian seinällä. Saadaanpa nähdä.\n\nTotta tosiaan vietettiin kerrankin kelvolliset häät!\n\nOlgan äitipuoli uskoi minulle tullessamme, että he olivat ostaneet\nlihaakin jo seitsemälläkymmenellä kruunulla, ja muunhan voit jo itse\nkuvitella. Ikävä vain, että pöytään käytäessä eksyin seuralaisestani,\nja minun teki oikein pahaa katsella aterian aikana, kuinka hauskaa\nAstridilla, Lottenilla, Ytterillä ja Frigårdilla oli pöydänpäässä.\n\nMutta pari hyvin puhuvaa katsetta auttoi minua kestämään pahimman,\nja sitäpaitsi sain minäkin kaksi aika mielenkiintoista naapuria.\nToinen oli Amerikan norjalainen, jonka hartiat olivat vähintään pari\nmetriä leveät, olipa niissä sitten vanua tai alkuperäistä tavaraa.\nHän tervehti kaikkia vanhoja tuttuja huudahtaen: -- 'Terveeks'! Voi,\nkuinka olette kasvanut! -- vanhojakin ihmisiä, jotka olivat olleet\ntäysi-ikäisiä jo ennenkuin hän oli itse syntynytkään. Toisella\npuolellani oli nuori juoksupoika, jolla oli sininen takki ja\noxfordilaiset housut. Hän oli ollut vuoden kaupungissa eikä voinut\nkäsittää, kuinka minä saatoin kestää täällä näin kaukana kaikesta\nsivistyksestä. Tällä paikkakunnalla sai elää aivan liian ahtaissa\noloissa, hän arveli. -- Tulkaa, neiti, kaupunkiin, niin menemme\nMöllenille jonakin iltana, hän sanoi suojelevasti.\n\nOliko siellä puhujia? Aivan kylliksi. Ola korosti puheessaan sitä\nmahdollisuutta, että semmoinenkin, jolla ei ole taloa, voi sen saada,\nniin pontevasti, että jokaisen piti ymmärtää, että hänellä oli rahoja\npankissa ja ettei Olga ollut tehnyt niinkään tyhmää valintaa. Myös\njoukko seuraavia puhujia tähdensi samaa seikkaa, että se, jolla ei\nollut taloa, saattoi sellaisen saada, niin että se ajatus oli selvästi\ntehnyt hyvän vaikutuksen.\n\nVieressäni istuva amerikkalainen puhui vanhalle Norja-äidille, paikka\npaikoin itkunsekaisella äänellä. Hän alkoi puheensa varoittamalla\nnuorisoa lähtemästä sinne \"over there\"-maahan, -- mikä oli jokseenkin\nturhaa nyt, kun \"over there\" on kutakuinkin suljettu. Weil, täällä\nkotona luultiin, että Junaitenin kadut olivat kultataalareilla kivetyt\nja että paistetut varpuset lensivät siellä suoraan suuhun. Mutta hän\nvoi kertoa, ettei asianlaita ollut lainkaan sellainen, sillä sen hän\noli itse kokenut, ja hän tunsi useita muitakin, jotka olivat kokeneet\nsamaa ja jotka voivat todistaa, ettei hän valehdellut. Tässä hän\nmelkein kiivastui, aivankuin joku olisi jo syyttänyt häntä valheesta.\nOnneksi hän kuitenkin rauhoittui ja alkoi puhua runollisesti kalvavasta\nkaipuusta ja keväisistä koivuista ja Norjan tytöistä, joilla oli\nkultakutrit ja kultainen sydän. Yllättävää oli, että hän lorun lopuksi\nsanoi säälivänsä jokaista, joka ei ollut käynyt U.S.A:ssa.\n\nParilta puhujalta menivät konseptit sekaisin, ja heidän täytyi istuutua\njälleen. Sydämeni vuoti verta heidän puolestaan. Olgan isä, vanha\nharmaahapsinen ukko, ei voinut keksiä mitään muuta sanottavaa, kuin\nettä Olga oli kiltti tyttö. -- Sinä olet kiltti, Olga, sellainen sinä\nolet aina ollut. Kiltti ja hyvä, se on varma asia. Niin hirmuisen\nkiltti ja hyvä. Kiltti sinä olet, ja kiltti sinä olet aina ollut.\nOikein kiltti tyttö. Ja luulen, että olet sellainen vastakin. Luulenpa\ntosiaan. Kiltti ja hyvä. Siitä olen aivan varma.\n\nSitten hän istuutui.\n\nSitten Astrid kilisti Frigårdin lasiin ja melkein työnsi hänet ylös\ntuolista, niin että hänen oli pakko sanoa pari sanaa. Astrid kerta\nkaikkiaan ei ymmärrä, että viaton leikinlasku ja säälimätön pila ovat\nkaksi eri asiaa. Mutta jos hänen tarkoituksensa oli saada Frigård\nhämilleen ja siten hankkia itselleen ja toisille hauska hetki, niin\nsiinä hän varmasti erehtyi. Frigård nimittäin yllätti meidät pitämällä\nhirmuisen hauskan pienen puheen. Lähtökohdakseen hän otti vanhan\nsanantavan: \"Hyvät piiat, tytöt kauniit -- mistä pahat vaimot tulevat?\"\nHän oli vakuuttunut siitä, että kun Olga nyt meni naimisiin, ei se\nsanantapa enää pitänytkään paikkaansa. Puhe oli reipas ja vapaa.\nSaattoi selvästi huomata, että hän oli ollut elämässään muuallakin\nkuin Vingerin keittiössä. Olin niin ylpeä kuin olisin kuulunut hänen\nperheeseensä. Lottenin posket hehkuivat. Hänen ylhäinen sydämensä oli\nkapinassa.\n\nAterian jälkeen kaikki miehet lähtivät ulos, vanhemmat katsellakseen\nmaita ja peltoja, nuoremmat heittääkseen jotakin tai potkiakseen\njotakin tai hypätäkseen tai juostakseen tai tehdäkseen jotakin\nmuuta, mikä muistutti urheilua ja missä saattoi saada ennätyksen.\nNaiset kerääntyivät sisälle lahjapöydän ympärille. Olga, jolla nyt\nvasta oli tilaisuus ihailla lusikoita, haarukoita, kakkulapioita ja\nkastikelusikoita, oli onnellinen ja iloinen.\n\n-- Joutukaa perässä, hän sanoi meille. -- Mitä ihmettä te oikein\nodotatte! (Sulkumerkeissä sanottuna Olga itse on odottanut\n35-vuotiaaksi saakka.)\n\nSisällä takahuoneessa, missä vietin suuren osan ajasta ommellen\nLaurensea, oli tunnelma tuttavallisempi. Sinne tulivat kaikki\nnaisvieraat, kun heillä oli jotakin korjattavaa, ja siellä he\ntarkastelivat toistensa vaatteita ja saivat kuulla kankaiden hinnat.\nUlkopuolella ja ulkona oli juhla, mutta siellä sisällä oli kodikasta.\nSiellä oli naisellisen juoruiluhalun tyyssija, ja siellä minä illan\nkuluessa sain useita uusia tuttavia.\n\nEräs vanha, ryppyinen eukko päästi uteliaisuutensa valloilleen ja kysyi:\n\n-- Kuulepas, onko totta, että ennen olit sirkuksessa?\n\nVasta nyt huomasin, että se hullunkurinen huhu oli levinnyt\npitemmällekin.\n\n-- Näytänkö sitten siltä? kysyin.\n\n-- Et, minusta näytät kunnolliselta, hän sanoi rehellisesti ja\nhämmästyneenä.\n\nIllemmalla tanssittiin, ja minä pyörähtelin vähän jokaisen kanssa.\nOpettaja Opstad opetti minulle saksanpolkkaa.\n\n-- Opstad, sanoin niin ystävällisesti kuin mahdollista, -- minusta\nteidän pitäisi mennä naimisiin.\n\nKoko hänen naamansa loisti tyytyväisyyttä. Hän näytti pitävän siitä\npuheenaiheesta.\n\n-- Eihän minusta kukaan huoli, kuului kainosteleva vastaus.\n\n-- Älkää turhaan kierrelkö, Opstad, sanoin. -- Teidän pitäisi naida\njoku hyvä ja luotettava ihminen, joka osaisi valmistaa ruokaa ja\nhoitaisi hyvin teidän pikku poikianne.\n\n-- Niin, sehän on selvää, sehän on selvää, Opstad sanoi myöntäen.\n\n-- Ei vieras ihminen koskaan hoida niin hyvin taloa ja lapsia kuin oma\nvaimo, jatkoin.\n\nHän oli edelleenkin samaa mieltä kanssani.\n\n-- Sehän on selvää, sehän on selvää.\n\nUskon, että kaikki käy hyvin. Olene Svingen saa kyllä kohta valmistaa\nkolmannenkymmenennen myrttikruununsa.\n\nOn hauska näytellä kohtaloa. Mutta en halua saattaa sinua siihen\nharhaluuloon, että koko illan vain ajattelin muiden parasta. Kysy\nLottenilta, hän voi kertoa siitä sinulle. Ytter uhkaili koko illan\nsillä, että hän matkustaa kotipaikkakunnalleni ottamaan selkoa\nmenneisyydestäni.\n\n-- Te ette siis kannata sirkusteoriaa? kysyin.\n\n-- En, vaan kotoa-karkaamisteoriaa, hän sanoi. Nyt minua alkaa jo\nkyllästyttää tämä salaperäisyys. Tuon vedon typerät vaatimukset\nsaavat hiukseni harmaantumaan. Mutta toisaalta tahtoisin selviytyä\nlupauksestani. Ja sentähden en puhu mitään, en edes hyvälle ystävälleni.\n\nTiedätkö, hän on kestänyt yhden vaikeimmista koettelemuksista, mitä\nnuorille miehille saattaa asettaa. Hän ei ollut surumielinen, ei uninen\neikä puolihumalassa, kun kello neljän aikaan yöllä palasimme häistä,\nhän ei laulanut eikä haukotellut. Ei siis välttämättä tarvitsekaan\ntuntea kitkerää jälkimakua yöllisistä remuista palattaessa. Jörgenin\nseurassa se kyllä kuului asiaan.\n\nHän ei edes sanonut: \"Onpa ihanaa mennä nukkumaan!\" Voitko ajatella\nmitään masentavampaa kuin se, että seuralainen haluaa mennä nukkumaan?\nSensijaan hän sanoi: -- Oikeastaan on tyhmää mennä nukkumaan näin\nihanana yönä. Me siis kipusimme, Astrid, Lotten, Ytter, Frigård ja minä\nläheiselle kukkulalle, sensijaan että olisimme menneet kotiin nukkumaan\nnoiksi muutamiksi tunneiksi. Auringonnousu kirkkaana aamuna on aina\npieni elämys, vahinko vain, että kuluu aina vuosia, ennenkuin taas\nnäemme sellaisen.\n\nMutta seuraavana iltana oli ihanaa mennä nukkumaan.\n\nSekä herra että rouva Bechiä häät kiinnostivat suuresti, ja he\ntahtoivat, että minä kertoisin niistä perusteellisesti. Aivankuin\neivät Lotten ja Astrid olisi yhtä hyvin voineet sitä tehdä.\nNorjan-amerikkalaisen puhe varsinkin oli heidän mielestään verraton,\nja minä olen nyt toistanut sen niin monta kertaa, että minulla on\naivan paha omatunto. Hänhän tarkoitti sillä vain hyvää. Ja ehkäpä\nhän ei toistanut noita \"well\", \"over there\", \"you bet\" ja \"you see\"\njuuri niin monta kertaa kuin minä olen tehnyt. Rouva Bech nautti myös\näärettömästi, kun kerroin emäntä Anne Lienistä, jonka täytyi mennä\nhetkiseksi levolle ja joka vastasi kysymykseeni, mikä häntä vaivasi:\n-- \"Minulla on ruoansulatusta, veikkonen!\" Anne luuli ilmeisesti, että\nruoansulatus oli jokin vaikea vatsatauti.\n\nBech oli oikein hyvällä tuulella ja nauroi sydämestään jutuilleni.\nLopuksi hän sanoi: -- Kun te noin tarkkaan panette kaikki merkille,\nniin kyllä kai te keittiössä matkitte esimerkiksi minuakin?\n\n-- Sitä en mene vannomaan, vastasin muistaen vielä hyvin hänen\nviimeisen kiukunpuuskansa. Vastaukseni oli tosin rohkeanlainen, mutta\nse pääsi minulta aivan vahingossa. Tilanomistaja ei ollut siitä oikein\nmielissään, mutta rouva Bech sanoi, että vastaus oli hänelle aivan\noikein.\n\nNyt Laurensen herätyskello soi kutsuen meitä työhön, eloon tai kuoloon.\nYlös, ylös, sisäköt ja köksät!\n\nHänen herätyskellonsa ääni on erikoisen hälyttävä, ja Laurense hautaa\nsen ensi työkseen joka aamu syvälle tyynyihin, kunnes se on lakannut\nsoimasta. Nyt se on vaiennut, ja Laurense kääntyy minuun unisena ja\nsilmät sirrillään. Hän on aivan äärimmäisen hämmästynyt nähdessään\nminun kirjoittavan tähän vuorokauden aikaan. Mitä ihmettä, kyllä nyt\nkohta tulee maailmanloppu! Laurense ennustaa aina maailmanloppua,\nmutta kuitenkin hän tekee työtä paljon pitempiaikaisen suunnitelman\nmukaisesti. Kun hän valmistaa mehuja ja hilloja, viinejä ja\nsäilykkeitä, hän ei varmaankaan epäile, etteikö niistä vielä saataisi\nnauttia, ja kun hän ostaa itselleen uuden vaateparren, hän laskee aina,\nettä se kestää vielä seuraavankin vuoden. Niin että tuo alituinen murhe\nmaailmanlopusta mahtaa olla vain puhetta.\n\nVahinko, ettet voi nähdä rakasta virkasisartani juuri nyt. Yllään musta\nsatiinialushame ja valkoinen yönuttu, jonka kaulantie ja hihansuut\novat kirjotut, hän vaeltaa majesteetillisena emaljisen pesuvatimme\nääreen. Hän ei voi käsittää, miten minä saatan seisoa niin hävyttömän\nalastomana peseytyessäni. Silloin, kun minun nimeni ja maineeni ovat\nolleet epäilyksenalaisia täällä, on varmaankin tämä \"moraalin\" puute\npannut Laurensenkin vakaumuksen horjumaan.\n\nMeillä oli pieni kamppailu silloin, kun halusin ruveta nukkumaan\nikkuna avoinna. Laurense luetteli kaikki ne mahdolliset sairaudet,\njotka hän aivan varmaan saisi, keuhkokuumeen ja henkitorventulehduksen\nja reumaattisen kuumeen ja kaulapaiseen ja iskiaksen ja vielä paljon\nmuuta. Kun hän kuitenkin taipui tahtooni, se tapahtui alistuvin\nilmein kuin olisi hän päättänyt mennä kuolemaan toisen tähden, ja\nkun hän heräsi aamulla nukuttuaan ensimmäisen yönsä ikkuna auki, hän\nihmetteli, että todella vielä oli hengissä. Mutta kuinkas on nyt laita?\nKun hän nyt on ollut jossakin, hän tulee luokseni kuiskaten minulle\nyhteisymmärryksessä: -- Tietäisitpä, millainen ilma siellä oli! He\nnukkuvat varmaankin ikkunat kiinninaulittuina!\n\nJa sitten Laurense ravistelee huolissaan päätään maailman typeryydelle.\n\nNyt hän muuten juuri katsoo minuun paksun saippuavaahdon läpi. --\n\"Pitäisikös sinun muka saada ruokasali valmiiksi kello kahdeksaksi?\"\n\nPitäisi, ikävä kyllä, ja sentähden on parasta sanoa tällä kertaa: topp\ntykkänään! Voi hyvin!\n\n                                                       Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                              Vingerissä, toukokuun 20. päivänä 1930.\n\n                                                   Kymmenes raportti.\n\nRakkahin Grete!\n\nNyt on torstai-iltapäivä. Minulla on lomapäivä, ja istun alhaalla\npuiston penkillä; aurinko paistaa, ja ruoho on smaragdinvihreätä, joki\nkimaltelee alhaalta leppien välistä, ja elämä on ihanaa!\n\nSamaa sanoin rouva Bechille eilen illalla häärätessämme puutarhassa.\nKun tuuli on leppeä ja lämmin kuin hyväily ja ilman täyttää puiden ja\nkukkien tuoksu, silloin ei voi olla sanomatta, että elämä on ihanaa.\nMitä arvelet rouva Bechin vastanneen? -- \"Koputtakaa maalaamatonta\npuuta\", hän sanoi proosallisesti. Ja kun en tehnyt sitä, meni hän ja\nteki sen minun puolestani. Sehän oli joka tapauksessa hyvin kauniisti\ntehty.\n\nMutta minusta tuntuu, että tuo ainainen koputtaminen on ikäänkuin\nepäluottamuslause Herraamme kohtaan. Aivan niinkuin ei hän kärsisi\nlainkaan sitä, että ihmiset ovat iloisia ja tyytyväisiä. Minä tuntisin\nolevani suorastaan kiittämätön, ellen ylistäisi elämää tällaisena\npäivänä.\n\nToukokuu herättää runolliset tunteet pahimmissakin pökkelöissä.\nJokaikisellä, jonka kohtaan, on runo huulillaan. \"Im wunderschönen\nMonat Mai\" -runon erinomaisuuden huomaa siitä, että se yhä on\nsäilyttänyt entisen tenhonsa, vaikka sitä on hoilattu vuodesta vuoteen.\nJa ne, jotka eivät lausu \"Im wunderschönen Monat Mai\", ne esittävät\nlaulun \"Kom mai, du skjönne, milde, gjör våren ätter grönn\" (Tullos,\nlempeä toukokuu, pue jälleen lehtiin puu). Jompikumpi.\n\nLienetköhän koskaan nähnyt vuoden eri kuukausia kuvaannollisesti\nesitettyinä? Minä olen. Räätäli Olsenilla oli kotipuolessa kaikki\nkaksitoista lasissa ja kehyksissä, ja minä kadehdin aina noita\nhiljaisen, kalpean luokkatoverini Tea Olsenin kuvia ja hänen sinistä,\nsuuriruusuista vahakangastaan. Muistan niin hyvin, kuinka lausuin\nääneen ihastukseni ja että Tea sanoi tyytyväisin ilmein: \"Se on\namerikkalaista vahakangasta\". Sana \"amerikkalainen\" tietysti teki asian\nvielä ihmeellisemmäksi. Kuvista muistan erikoisen hyvin \"Tammikuun\"\nja \"Toukokuun\". Tammikuu luisteli ylväänä ja kauniina yllään punainen\nsamettipuku, jossa oli valkoista näädännahkaa. Toukokuu sitävastoin\nliiteli hymyilevänä metsästä vihreän harsopuvun hulmutessa. Pienillä\ntylleröisillä jaloillaan -- varmaankin pienin naistennumero -- hän\nleijui eteenpäin sirotellen kukkia suuresta runsaudensarvesta. Ah,\nhän oli ihmeen ihana! Tea tahtoi olla toukokuu, ja minä tahdoin olla\ntoukokuu, ja niin me aloimme riidellä, ja niin oli ystävyytemme\ntipotiessään. Eikä se ole palannut enää milloinkaan. Mutta minä\nmuistan koko elämäni toukokuun, joka kulki tanssivin, kevein askelin,\nhymyilevänä, pää hurmiossa taaksepäin kallistettuna.\n\nHän on olemassa, sen uskon yhä edelleenkin, aivan varmaan. Näenhän\nhänen jälkiänsä täällä kaikkialla! Hän tanssii joka yö puiden välissä\ntehden ihmeitään. Tosinaisellisena hän rakastaa koristelua. Täällä,\nmissä istun, on kaikenlaisia lehväverhoja ja -katoksia, ja viime yönä\nhän on kylvänyt orvokkeja, käenkaaleja ja kieloja runsaudensarvestaan\npitkin mäkiä. Toukokuu on minun ihanteeni. Tahtoisin olla hänen\nkaltaisensa, aina hymyilevä, tanssiva, lempeä ja hyvä, loputtoman\nantelias, ihmisten onnellistuttaja. Mutta kun meidän 31 päivän asemesta\non elettävä kokonainen vuosi umpeensa, saattaisi olla vaikeata\ntoteuttaa sitä ihannetta.\n\nPuistomme on kokonainen maailma sinänsä. On ihmeellistä, ettei siitä\nnäy minkäänlaista päätä, ei aitaa, ei pensaita, ei minkäänlaista\nsulkua minnekään päin, se vain jatkuu yhä uusiin perspektiiveihin.\nRakennuksen edustalla on suihkukaivo, joka laulaa duurissa ja\nmollissa aivan luonnontunnelman mukaan; iloisesti ja huolettomasti\naamupäivän auringossa, surumielisesti harmaana sadepäivänä ja synkästi\nrajuilman edellä. Suihkukaivon luona tiet ovat kivetyt, niinkuin\nvanhassa luostarinpuutarhassa. Vaaleiden kivien välistä pistää esiin\nruohontupsuja, ja pian monenlaiset kukat vielä tuovat paikalle lisää\nväriä ja loistoa. Käsität varmaankin, etten vietä lepohetkiäni täällä\npuiston hyvin kammatussa osassa. Täällä kuljen vain viran puolesta,\nsaatan vieraita penkeille kantaen heille huopia ja pieluksia tai\nkiidätän tee- tai kahvitarjottimia huvimajoihin tai näköalapaikoille.\nKaikesta huolimatta ei minusta ole tullut anarkistia -- ainakaan\nvielä. Mutta ehkäpä tulisi, jos minun koko elämäni olisi pakko\nkuljettaa vieraille pieluksia ja huopia tai kiidättää pikajunankyytiä\ntarjottimia ja kakkuvateja. Nuo kakkuvadit saavat muuten nyt jo\nsieluni kapinoimaan. Täällä maalla minulla on aina sudennälkä. En voi\nkirjoittaakaan kakkuvadeista tuntematta nälkää sydänalassa. Niin,\nmitähän mahdat ajatella moisesta tunnustuksesta kesken tunnelmallisen\nluonnonkuvauksen? Illalliseen on vielä kolme tuntia, ja minun täytyy\nvielä hetkinen elää silmänruoalla.\n\nJos sinua huvittaa, kuljemme puistossa edelleen ja jätämme tämän\nkeskuksen, missä pöydät, penkit ja päivänvarjot kaikesta huolimatta\nhävittävät luonnonmystiikan tuoden tilalle mukavuuden ja viihtyisyyden.\nAivan toisenlaista on kauempana, missä sametinhienot sammalmatot\nlevittäytyvät vanhojen, harvinaisten puiden alle. Oikeastaan ei\ntämäkään paikka ole sisäkköjä varten, mutta minä saan sentään kulkea\nsiellä, tekemättä kenenkään mielestä pyhäinhäväistystä. On ihmeellistä,\nkuinka suuri ero on vierasmaalaisten ja meidän omien kasviemme välillä.\nVieraat puut ovat muodoltaan täydellisiä, niiden silhuetti on upea,\nmutta ne seisovat liikkumattomina ja synkkinä, kun taas koivut,\nvaahterat, lehmukset, tuomet ja pyökit leikittelevät auringonpaisteessa\nja tuulessa ja siivilöivät valoa lehtiensä lomitse.\n\nKun vain tietäisi kaikkien täällä puistossa kasvavien kasvien nimet!\nTäällä on monenlaisia vaahteria: punavaahtera ja valkojuovainen\nvaahtera ja sellainen vaahtera, jonka lehdet ovat vihreät päältä\nja punaiset alapuolelta. Täällä on hopeapajuja, pähkinäpensaita,\ntuijia, lehmuksia, saarnia ja poppeleita, hopeakuusia, lehtikuusia,\nkääpiömäntyjä, tavallisia pyökkejä ja veripyökkejä. Ja kaikenlaatuisia\nhedelmäpuita. Ja kun täällä on niin paljon puita, on täällä alituinen\nhumina ilmassa. Ja missä saattaa uneksia valveillaan, niin täällä,\nmissä kaukaa, merten takaa tuleva tuuli aina kahisee lehdiköissä\npuhuen vierailla kielillä ja kertoen ihmeellisistä asioista. Se kertoo\nelämästä ja kuolemasta, ilosta ja riemusta, suruista ja kärsimyksistä,\nrakkaudesta. Eniten kuitenkin rakkaudesta. Ellen tulkitse väärin sen\npuhetta, tietenkin.\n\nSiellä, missä ruohokentät päättyvät, alkaa luonnonpuisto, joka\nviettää lievästi joelle päin. Täällä istun parsimuksineni ja\nkirjoitusneuvoineni. Penkkini on kaiverrettu täyteen sydämenkuvia,\nnimikirjaimia ja vuosilukuja. Täytyy koettaa parhaansa mukaan yhdistää\nhuvi ja hyöty. Samalla kun sukat parsitaan ja kirjeet kirjoitetaan,\naurinko saa ruskettaa kalpeata naamaani ja punoittavia käsiäni. Kun\nkerran olen voittanut vedon, vaadin, paitsi timanttisormusta, ainakin\npuolen vuoden ilmaisen käsienhoidon. Tunnen tosin erään, joka sanoo,\nettä sellaisilta käsien juuri pitääkin näyttää, mutta hän puhuu\nsellaisia tyhmyyksiä vain lohduttaakseen minua.\n\nTämän kulmakunnan ihmiset eivät muuta ajattelekaan kuin kihlauksia\nja naimista. Tuorein uutinen on se, että Astrid Bech ja Ytter,\ntaidemaalari, ovat löytäneet toisensa.\n\nEihän se ollut aivan suuri yllätys kaikkien hänen vierailujensa\njälkeen. Astrid Bech on mahdollisimman epätaiteellinen, niin\nettä tällä kertaa aviopuolisot hyvin täydentävät toisiaan. Hänen\nolemuksensa on mahdollisimman mutkaton ja sileä, ja sentähden hän on\nhyvin nykyaikainen. Hän sopii mainiosti hypermoderniin ympäristöön,\nmutta olisi ollut mahdoton rokokoon aikakaudella. Musta, sileä\ntukka, valkoiset, selväpiirteiset kasvot, kylmät, rohkeat silmät ja\nkristallinkirkas ääni. Hän pukeutuu aina yksinkertaisesti, mutta\nkäyttää rohkeita värejä. Ja suussa hänellä on melkein aina pitkään,\nvihreään imukkeeseen istutettu savuke. Hän on aivan uskomattoman\nrehellinen, niin rehellinen, että useat luulevat häntä humoristiseksi,\nvaikk'ei hänellä ole vähääkään huumorintajua. Ihmiset ovat niin\ntottumattomia kuulemaan totuutta, että he luulevat sitä sukkeluudeksi.\nKuulepas, miten hän vastaanotti onnittelun puhelimitse:\n\n-- Kiitos, kiitos! Pidän hänestä todella aika lailla. Hän ei tosin\nole kaunis, mutta ihmisethän pitävät häntä aika taitavana maalarina.\nEn pelkää kyllästyväni, sillä hän on hyvin hauska seuramies, ja\nsitäpaitsi olen jo siinä iässä, että haluan mennä naimisiin. Minua on\naina peloittanut se, että joutuisin kuulemaan neidin nimeä vanhuuteeni\nsaakka. Hän väittää, ettei hän ota minua rahojen takia. Ja ellemme sovi\nyhteen, niin voimmehan erota.\n\nNiin, se oli vastakihlautuneen puhetta! Olen varma siitä, että\nlangan toisessa päässä oleva nauroi ja ajatteli, että kylläpä hän on\neri sukkela. Ja Astrid puhui kuitenkin varmasti aivan vakavissaan.\nOppi: Puhu vain suusi puhtaaksi, niin ihmiset pitävät sinua etevänä\nhumoristina.\n\nNiin rehellisestä ihmisestä ei tosin juuri pidetä, sillä hän on\nniin säälimättömän ja turhan rehellinen, mutta häneen totutaan joka\ntapauksessa. Luulin todella itse olevani nykyaikaisten mittojen\nmukainen, mutta olin saada kohtauksen, kun kuulin Astridin ensi kerran\nsanovan äidilleen: \"Tänään olet vanha ja ryppyinen etkä lainkaan\nkaunis!\" On vain huomattava, että nämä tällaiset ihmiset, joiden\nkuolemankin uhalla on sanottava toiselle totuus päin naamaa, eivät pidä\naivan yhtä välttämättömänä mieluisten asioiden ilmoittamista.\n\nKoska sinä olet niin ystävällinen, että mielelläsi seuraat elämääni\ntäällä, en voi olla kertomatta erästä eilen kuulemaani keskustelua.\nSuuren päivänvarjon alla puutarhassa oli kahvikekkerit, nuoria herroja\nja naisia oli vilkkaassa keskustelussa. Minä olin sireenipensaan luona\npyyhkimässä rouvan käskystä penkkiä. Silloin kuulin naisäänen sanovan:\n\n-- Oikeastaan tällä kertaa olisi ollut Lottenin vuoro kihlautua.\nMinä pidän järjestyksestä, ja minusta teidät olisi naitettava\njärjestyksessä, siis vanhimmat ensin.\n\nTähän säälimätön Astrid vastasi: -- Rakkahin, Lotten rakastuu aina\naivan mahdottomiin. Viimeksi hänen rakkautensa esine oli ainakin 50\nvuotta häntä itseään vanhempi soitonopettaja, nyt se on autonkuljettaja.\n\nNaurua.\n\nLotten koetti äitinsä avustamana heikosti puolustautua.\n\nNaisääni jatkoi: -- Mutta teilläpä onkin maailman komein\nautonkuljettaja.\n\nAstrid: -- Sanokaa pikemminkin, että meillä on maailman ihmeellisintä\npalvelusväkeä. Jos tapaamme kirjassa oudon sanan, ei tarvitse\nkuin kutsua sisäkkö apuun, ja kun on ratkaistava oikein vaikea\nristisanatehtävä, kutsumme autonkuljettajan.\n\n-- Niin, sitä olemme monesti ihmetelleet, rouva Bech puuttui puheeseen.\n\nLotten: -- Muistatko, äiti, kun Vilhelmine tahtoi välttämättä tehdä\nHelgasta sirkustaiteilijan!\n\nRouva Bech nauroi. -- Harvalla onkin sellainen mielikuvitus kuin\nVilhelminellä. Helgahan on sivistynyt ihminen, sehän meidän täytyy\nmyöntää ennemmin tai myöhemmin, -- ja samoin on myöskin Frigård.\n\nSillä hetkellä rakastin rouva Bechiä. Vasta nyt huomasin, että yhdeksän\nkuukauden ajan olin koko sydämestäni kaivannut sivistyneen ihmisen\nnimeä.\n\n-- Minusta asia on aivan selvä, Ytter sanoi. -- Tällaisina aikoina\ntäytyy nuorten ihmisten tyytyä siihen työhön, mitä on tarjona.\n\n-- Mutta miksi Helga on niin salaperäinen, rouva Bech kysyi, -- hän ei\nole edes Laurenselle, jonka kanssa asuu, kertonut mitään perheestään\ntai kotioloistaan.\n\n-- Sehän on hänen asiansa, Ytter päätteli, -- muuten minusta tuntuu,\nettä he ovat hyvin huomattavia henkilöitä. Siitä lähtien, kun tulin\ntähän taloon, en juuri ole kuullut muusta puhuttavankaan kuin siitä,\nmitä Helga sanoo tai Frigård tekee --\n\nKokonainen kuoro ääniä pani sitä vastaan.\n\nNäin siis asiat ovat.\n\nOlga on nyt onnellisesti asettunut ulkorakennukseen ja alkaa vähitellen\noppia rouvanilmeensä. Toistaiseksi Olga jatkaa entistä työtään,\nja aviopuolisot syövät meidän kanssamme keittiössä. Kiitokseksi\nsaamistaan lahjoista hän piti tuonnoin kahvikestit. Rouva Bech oli\nkunniavieraana. Vähältä piti, ettei Olga ollut hiukan hermostunut ja\nlevoton esittäessään emännän osaa. Kun rouva Bech huomautti, että oli\nkaunis ilma, hän vastasi: -- \"Kyllä, kiitos\", ja kun rouva Bech kehui\nkahvileipää, ei hän keksinyt parempaa vastausta kuin: \"Niin, nälkä\nopettaa syömään\", -- niinkuin kukaan olisi uskonut, että rouva Bechillä\nvoisi olla nälkä, olihan hän juuri puoli tuntia sitä ennen syönyt\ntukevan päivällisen. Ja kun Olga sitten vielä tarjosi mehuhyytelöä ja\nvaniljakastiketta ja rouva Bech vielä kerran kehui kestitystä, hän ei\nsilloinkaan keksinyt muuta vastausta kuin: -- \"Niin, nälkä on paras\nsärvin\". Oli aivan kuin rouva Bech olisi kauan kärsinyt nälkää.\n\nLaurense elää toivossa ja voi hyvin. Andreas on kosinut vielä kerran.\nEi sillä, että hän menehtyisi kaipauksesta, vaan koska hän aikoo ostaa\npienen talon ja tarvitsee sentähden välttämättä vaimon, joka valmistaa\nruoan ja pesee vaatteet. -- Miksi emme me sopisi yhteen, ajattelee\nAndreas, -- kunhan vain ensin olet naimisissa, niin kyllä hienot tapasi\nhäviävät, ja sinusta tulee aivan yhtä hyvä vaimo kuin kenestä hyvänsä\nmuustakin!\n\nMitä luulet hänen tarkoittavan hienoilla tavoilla?\n\nTarkoittakoon mitä hyvänsä, ei häneen kukaan kuitenkaan voi suuttua.\n-- \"Onko sinulla sitten joku toinen tiedossa?\" hän lopuksi kysyi\navuttomasti. -- Lupasin pitää silmäni auki ensi kerralla nuorisoseuran\ntalossa, vaikka minulla nyt onkin niin monta rautaa tulessa, että pääni\non mennä pyörälle.\n\nVoin tuoda sinulle terveisiä Lillan ja Alex Bever-Hansenilta, he olivat\ntäällä lauantaista maanantaihin, ja he olivat suloisempia ja ilkeämpiä\nkuin koskaan ennen. -- \"Poimikaa ainoastaan villejä kukkia!\" määräys\nkuului heidän juostessaan puutarhaan. Kun minut sitten lähetettiin\nheitä paimentamaan, oli Lillanilla sylin täydeltä tulpaaneja ja\nnarsisseja, jotka hän oli repinyt suihkukaivon luota kukkapenkistä.\n-- \"Lillan\", sanoin pahaaennustavalla äänellä. -- \"Mitä sinä nyt olet\ntehnyt?\" Lillan puristi kukkia vielä lujemmin rintaansa vasten. --\n\"Ne ovat niin villejä, niin villejä\", hän sanoi, ja hänen silmänsä\nolivat sinisemmät kuin taivas, ja hän ajatteli varmaan, että sellaisen\nihmisen, joka ei uskonut tulpaanien ja narsissien viileyteen, täytyi\nolla kova kuin kivi. Ja hän oli oikeassa.\n\nMinä kerroin heille satuja, mutta he kertoivat ne päivällispöydässä\naivan pöyristyttävässä muodossa. Rouva Bever-Hansen purjehti keittiöön.\n-- \"Minun lapseni kasvatetaan uudenaikaisten periaatteitten mukaan.\nMeidän täysi-ikäisten ei pidä puhua heille mitään sellaista, joka saa\nheidät pelkäämään. Ei siis enää satuja, Helga.\"\n\nMinusta näyttää siltä, ettei rouva Bever-Hansenin toistaiseksi tarvitse\npelätä, että Lillanista ja Alexista tulisi arkoja.\n\n-- Kyllä Opstadin pikkupojat ovat sentään jotakin aivan toista,\nLaurense sanoi haaveillen, -- he kumarsivat niin kauniisti, kun annoin\nheille makeispussinsa kummallekin.\n\nMutta nyt tulee joku, ja minun täytyy lopettaa. Eikö hän vain\nvihelläkin laulua \"Oi tullos, toukokuu -- --\".\n\nVoi hyvin!\n\n                                            Helgasi.\n\nP.S. Seitsemännentoista päivän iltana oli meillä kolmekymmentä\nvierasta. Riittäköön tämä lomapäivän selostukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                            Vingerissä, toukokuun 29. päivänä 1930.\n\n                                              Yhdestoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nElämä on taistelua! Et suinkaan ole kuullut sitä ennen?\n\nKiitos muuten kortistasi! Voit hyvin tietysti. Mieliala on tietenkin\nensiluokkainen silloin, kun menee pikavalokuvaajan malliksi. Sinä\nolet kuin muotiompelijattaren unelma. Jos löydät sievän ja halvan\nkesäpuvun, niin muista minua, ellet ole aivan hukkua tilauksiin. Täällä\nkävi hiljattain eräs rouva, joka lupasi pyhästi, ettei hän enää ikinä\nostaisi mitään toisille Pariisista. Ihmisten vaatimuksilla ei näet\nollut mitään rajoja, kun oli kysymys ulkomailta ostetuista vaatteista.\nVaikkeivät ne maksaneetkaan mitään, niiden tuli olla muodinmukaisia,\nkestäviä, hienoja, käytännöllisiä, kaikkiin tilaisuuksiin ja\nkaikenlaisilla ilmoilla sopivia, aurinkoa ja sadetta ja ajan hammasta\nuhmaavia. Mutta minä en ole sentään niin vaativainen.\n\nOn kulunut vain vähän yli viikko sitten viime kirjeeni, mutta tänä\naikana olen ollut monessa eri tilanteessa. Aina minulle pitääkin\ntapahtua joitakin vahinkoja, huolimatta siitä, että aikomukseni ovat\nmitä parhaat! Etkö voisi neuvoa minulle, miten on meneteltävä, jotta\nvoisi päästä huomaamatta ja mukavasti tämän elämänsä läpi? Minä en vain\nsitä tiedä.\n\nTäällä minä elelin, ja kaikki oli niin hyvin, hoidan tehtäväni ja\nnautin yleistä kunnioitusta. Talvisten ikävien tapausten jälkeen\nolin jo todella saavuttanut taas jonkinlaisen aseman. Demokratia\nja minä vietimme jo toisenkin triumfin täällä. Naiset kutsuivat\nminut huvimajaan käsitöineni, tilanomistaja luetutti minulla ääneen\nsanomalehteä, Lotten tarvitsi minua aamusta varhain iltamyöhäiseen\nsaakka, lainasi minulle kirjoja ja leikkasi alusvaatemalleja. Oli jo\nmuodostumassa todellinen idylli, paitsi että Laurense samalla alkoi\nkulkea hiukan allapäin.\n\nSitten sattui, että rouva Bever-Hansenin toinen palvelija sairastui.\nRouva Bever-Hansen itki puhelimessa, ei säälistä sairasta, vaan\nitseänsä kohtaan, kun hänen täytyi tulla toimeen vain yhden apulaisen\nkanssa. Hän rukoili äidiltään apua hädässään, ja rouva Bech teki\nniinkuin jokainen äiti maailmassa tekee: hän antoi omastaan, s.o. hän\nlähetti minut kaupunkiin.\n\nEn ollut erittäin innostunut siihen hommaan, sillä määrätyissä\ntapauksissa kolme tai neljä päivää saattaa olla kokonainen iäisyys.\nAnnan sinun itsesi tulkita tämän tunnustuksen parhain päin. Mutta\neihän siinä kysytty, haluttiko minua vai ei, lohduttauduin siis\nmuistellen hyvää sananpartta: \"Tee velvollisuutesi katsomatta oikeaan\ntai vasempaan\", ja lähdin matkaan. Rouva Bever-Hansen oli muuten omalla\ntavallaan hyvin ystävällinen minulle, mutta olipa hän ystävällinen tai\nepäystävällinen, hän panee ihmisen hermot joka tapauksessa kovalle\nkoetukselle. Häneltä puuttuu aina jotakin, eikä hän nuku koskaan, ei\nsitten koskaan. Ota huomioon, että nämä ovat hänen omat sanansa, sillä\nhän on kukoistavan näköinen, punaposkinen ja valkohipiäinen ja syö kuin\nhevonen.\n\nKeittiöpalvelija katsoikin ennen pitkää olevan syytä hiukan valaista\nminua. -- \"Kyllä sanon, mikä häntä vaivaa\", hän sanoi kaikkitietävän\nnäköisenä. -- \"Sen mies on ihan liian kiltti! Niin just', liian kiltti\nse on. Kuinka viittii miehinen mies semmosta sietää!\"\n\nJanna saattoi jauhaa näitä asioita tuntikaupalla. \"Jos rouva olis\nnättikään! Sitte sen ymmärtäisi! Mutta eikös tässä nyt olla muut yhtä\nnättejä?\" (Janna oli tietysti laskettava niihin \"muihin\".) Mutta hän\noli saanut sellaisen vallan, ja _siinähän_ se vika oli. Ja sitten\nBever-Hansen oli niin hyväsydäminen, ettei hän voinut nähdä toisen\nkärsimystä. Niin että kun rouva vähän aikaa valitteli, niin hän sai,\nmitä halusi. --\n\nJanna oli varmasti monessa kohden oikeassa. Mutta minä olin mielissäni\nsiitä, ettei minun tarvinnut asua Jannan kanssa yhdessä. Hän oli\n\"syntyisin\" Oslosta ja oli palvellut lukemattomissa paikoissa, ja\njokainen oli painanut oman leimansa häneen. Oli muuten kummallista,\nettä useimmat rouvat, joista hän kertoi, olivat oikeita peikkoja,\nkun taas miehet olivat kaikki niin hyväsydämisiä ja ymmärtäväisiä ja\nkilttejä.\n\nLillan ja Alex pitivät tapansa mukaan kaikki talonväet lämpiminä,\ntuottamatta meille kuitenkaan mitään erikoista mielenliikutusta. Eräänä\npäivänä he alkoivat leikata valokuvia rouva Bever-Hansenin albumista,\nmutta heidät yllätettiin onneksi, ennenkuin he olivat ehtineet\nsaada aikaan liian suurta hävitystä. Voit arvata hämmästykseni, kun\nLillanilta riistämässäni kuvassa näin -- Jörgenin kasvot! Jörgen\nknickersockerissa ja nahkaliiveissä. Hän seisoi urheilumajan edustalla\nympärillään suuri määrä suksia ja kelkkoja, solakkana, nauravana,\nvälinpitämättömänä, kädet housuntaskuissa ja savuke toisessa\nsuupielessä. -- Se on eräs nuori mies, jonka tapasimme pääsiäisenä,\nrouva Bever-Hansen selitti. -- Oikea naisten sankari. -- Mutta ei\nkannata olla noin haaveellisen näköinen, hän lisäsi pilkallisesti,\nkun jäin katselemaan tuota tuttua hahmoa, -- ei hän ole enää\notettavissa. Rohkenin kysyä, kuka se onnellinen oli, mutta sitä hän ei\ntiennyt varmasti. Hän oli vain kuullut huhuja, että se olisi Fossin\npaperitehtaan johtajan tytär.\n\nVoitko kuvitella mitään niin hullunkurista? Kuinka sellaiset huhut\nsaattavat levitä niin kaukaisille seuduille! Emmehän me ole nimeksikään\nkihloissa! Emme nimeksikään! Kaikeksi onneksi!\n\nMutta oikeastaan ei tarkoitukseni ollutkaan kertoa sinulle\noleskelustani Bever-Hansenilla. Sitä kesti vain neljä päivää, ja se\nmeni jokseenkin tuskattomasti. Poislähtiessäni rouva lahjoitti minulle\nkaksi kulunutta silkkipuseroa kehoittaen antamaan ne Olene Svingenille\nhiukan korjattavaksi. Minä käänsin onnellisena nenäni taas kotiin päin\n-- ja minut vastaanotettiin niin kylmästi, että jos kuvailisin sitä\nlähemmin, sinäkin paleltuisit.\n\nLaurense oli pahalla tuulella eikä edes kääntänyt päätään, kun kerroin\nLillanin ja Alexin urotöistä, joita muuten kuunneltiin mielihyvin\nVingerin keittiössä. Andreas oli sen näköinen, kuin hän olisi ollut\nomissa hautajaisissaan. Frigårdia ei näkynyt lainkaan. Rouva Bechin suu\noli lujasti yhteenpuristettu hänen tervehtiessään minua. Ainoa, joka\nkäyttäytyi jokseenkin tavallisesti, oli tilanomistaja Bech itse, hän\nmurisi varsin ystävällisesti: \"Päivää, päivää\".\n\nOlin kuin elävä kysymysmerkki, mutta toverini eivät selittäneet mitään.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyin.\n\n-- Ei täällä ole mitään tapahtunut, he sanoivat.\n\n-- Onko rouva Bech taas hukannut jonkin koristeen?\n\n-- En minä ole kuullut sellaista.\n\nSitten en puhunut enää mitään, vaan söin näkkileipäni ja viilini\nvaieten ja surullisena miettien.\n\nJonkin ajan kuluttua rouva Bech tuli uudelleen keittiöön. -- \"Helga,\nsaanko puhua hiukan kanssanne!\"\n\nMillaisella äänellä! Sydän nousi kurkkuun, vaikka omatuntoni olikin\naivan puhdas. Menimme ruokasaliin.\n\n-- Istukaa!\n\nVaivuin ruokasalintuolin kulmalle. Ruokapöydällä oli kirja, jonka\nolin lainannut Sofielta viime kaupunkimatkallani ja jonka Lotten oli\nvuorostaan lainannut minulta. Se oli uudenaikainen, mutta, rakas\nystävä, siinä oli harvoja niin rohkeita lauseita, kuin Astrid sinkosi\nharva se päivä äidilleen. Oliko todellakin kysymys kirjasta?\n\nRouva Bech otti kirjan juhlallisin ilmein, otti sen välistä irtonaisen\nlehden ja ojensi sen minulle. -- \"Helga, tunnetteko tämän?\" Hänen\näänensä tuli kuin haudasta.\n\nArvaapa, mikä se oli?\n\nSe oli se tuomiokaavake juopottelusta ja sopimattomasta käytöksestä,\njonka se hupsu ylioppilas oli kirjoittanut minun nimeeni silloin, kun\nolin Tuttin ja Sofien ja heidän ystäviensä kanssa.\n\nOlin pannut sen kirjan väliin enkä senjälkeen ollut enää ajatellut\nkoko asiaa. Juopottelusta ja sopimattomasta käytöksestä! Minä? Ja\nsellaista he uskoivat. Voitko ajatella mitään niin pöyristyttävää? Niin\nhullunkurista? Purskahdin nauramaan, en voinut muuta.\n\n-- Minun täytyy sanoa, että olen hyvin hämmästynyt, rouva Bech sanoi\nkovin jäykästi. -- Onko teidän mielestänne siinä mitään nauramista?\n\nKoetin hiukan rauhoittua, ja sillä välin rouva Bech jatkoi: -- Olen\ntodellakin pahoillani, Helga. Olemme pitäneet teitä täällä arvossa.\nEmmehän voineet ajatellakaan, että te olisitte niin kevytmielinen. Ja\nminusta se on aivan käsittämätöntä --\n\nSain vihdoinkin puhekykyni takaisin. -- Mutta, rouva Bech, ette\nkai te tosissanne usko, että minua on sakotettu juopumuksesta ja\nsopimattomasta käytöksestä?\n\n-- Usko? Totta kai minun täytyy uskoa, kun näen sen omin silmin.\nSitäpaitsihan siinä on Forbekin nimi alla.\n\nTosiaankin! Tosiaankin! Nyt vasta muistin. Ylioppilaan nimi oli\nForbek, ja hän oli tietysti ottanut kaavakkeet kotoaan isältään,\npoliisimestarilta.\n\n-- Mutta teidän miehennehän oli samalla kertaa kaupungissa. Me tulimme\nsamalla autolla kotiin. Hänenhän täytyy voida todistaa --\n\n-- Eivät miehet mitään näe. Hän oli siis puolustanut minua.\n\n-- Frigård oli myös mukana --\n\n-- Minähän sanoin jo, etteivät miehet mitään näe! Ymmärsin, että hänkin\noli puolustanut minua.\n\n-- Entä Laurense?\n\n-- Laurense sanoo, ettei hän voi sitä käsittää. Selitin varmaankin\npuolen yötä rouva Bechille, miten asiat olivat. Ja seuraavana aamuna\nsoitin puhelimella Sofielle, että hän hankkisi minulle ylioppilas\nForbekin kirjallisen todistuksen siitä, että kaikki oli vain pilaa. Se\ntulikin heti ja sen mukana kirje, jossa hän valitti, että oli tuottanut\nminulle ikävyyksiä. Annoin molemmat rouva Bechille. Bech nauroi\nmonta päivää sille jutulle, mutta hänen vaimonsa ei kyennyt ottamaan\nsitä humoristiselta kannalta. Me teimme sulan sovinnon, mutta hän\nhuomautti kuitenkin, että oli parasta vast'edes pysyä poissa \"hurjista\nylioppilasremuista\".\n\nMinulla oli aika työ selittäessäni kaikille toisille, sillä he uskoivat\nniin helposti kaikkein pahinta. Jokainen kielsi jyrkästi uskoneensa\nkoko juttua. Laurense kertoi nähneensä Frigårdin ensi kertaa elämässään\nvihaisena silloin, kun rouva Bech näytti hänelle tuota onnetonta\npaperia kysyäkseen hänen todistustaan asiassa. Hän hyökkäsi pystyyn\nhirmuisen vihaisena ja sanoi, että sen täytyi olla erehdys. Niin että\nFrigårdin kanssa ei minulla ole ollut mitään selityksiä -- kerroin vain\nhänelle koko jutun alusta loppuun. Siinä oli muuten jotakin, joka ei\nhäntä miellyttänyt, mutta mitä, siitä en saa selvää.\n\nTällä hetkellä herrasväki on matkoilla. Tilanomistaja matkusti eilen\nrouvineen Tukholmaan, ja he viipyvät poissa kaksi viikkoa. Astrid\non kaupungissa sisarensa rouva Bever-Hansenin luona. Meillä on siis\nollut oikein hauskaa muutamia päiviä huolimatta siitä, että täällä\non paljon työtä nyt, kun maatyöt ovat täydessä käynnissä. Onneksi\ntallimies antaa ulkotyöläisille ruoan. Rouva Bech on määrännyt niin,\nkoska hänen mielestään meidän keittiömme on liian valkoinen ja siisti\nvastaanottaakseen niin suurta joukkoa. Tässä sietänee huomauttaa, että\nrouva Bech on syntyjään kaupungin lapsi.\n\nViime yönä täällä oli raju ukonilma. Salamat leimahtelivat ja\nukkonen jyrisi, ja kun sade virtasi valtoinaan lehvistöön, syntyi\nsiitä korviahuumaava humina. Laurense nousi vuoteestaan, peitti\nkaikki kirkkaat esineet ja pukeutui. Takki ja hattu yllään ja\nkädessään käsilaukku, jossa olivat kaikki hänen käteiset rahansa ja\npankkikirjansa, hän istuutui sitten sängynlaidalle odottaen pelolla ja\nvavistuksella, mitä tuleman piti.\n\nEn minä ollut itsekään erittäin urhoollinen, mutta olisin ollut\nkivestä, jos olisin voinut pysyä totisena nähdessäni Laurensen\ntraagillisuuden. Kahden jyrähdyksen välissä kehoitin siis häntä\nmyös pitämään sateenvarjoansa varalla, sillä jos meidän täytyisi\nlähteä talosta, oli aivan varmaa, että ulkona sataisi. Hän ei\nollenkaan pitänyt leikistäni, vaan selitti, että jos minulla oli\njotakin omallatunnollani, oli parasta katua ajoissa ja olla siinä\nhulluttelematta. Vastasin, että minä kyllä kaduin ukkosilmattakin, tein\nsen yhtä mielelläni kauniillakin säällä. Laurensen mielestä puhuin\naivan syntisiä. Samassa leimahti oikein komea salama, ja Laurense\nsanoi: -- \"Siinä sen nyt näet!\"\n\nValo sammui, ja samassa tuli Lotten hapuillen ullakolla peloissaan ja\nmustelmissa, kun oli pimeässä kolhinut itseään oikealle ja vasemmalle.\nHän heittäytyi rennosti sängylleni, mistä oli seurauksena, että patja\nputosi kolisten lattialle. Me ulvoimme, ja salamat leimahtelivat, ja\nukkonen jyrisi, ja Laurense huusi: -- \"Löikö salama alas? Löikö se\nalas!\" Kavutessamme ähkyen ja puhkuen ylös epämukavasta asennostamme,\npää lattialla ja jalat ilmassa, Lotten alkoi nauraa ja sai lopuksi\noikein naurunkohtauksen. Laurense luuli, että Lotten oli tullut\nhulluksi, ja huusi ja itki ääneen.\n\nMurhenäytelmä loppui kuitenkin vihdoin ja päättyi iloiseen mielialaan.\nMikään ei ole sen hauskempaa kuin yöllinen rupattelu, kun ukkosilma\netenee etenemistään ja sade lakkaa. Ja kun rajuilma oli aivan ohi,\nilmoitti Laurense, että hän tarvitsi kupin kahvia säikähdyksensä\nasettamiseksi. Me kuljimme siis juhlasaatossa alas keittiöön, missä\nLaurense sytytti tulen vanhaan lieteen, koska sähkövirta toistaiseksi\noli katkennut. Lotten toi gramofonin keittiöön, ja meillä oli oikein\nhauska \"nachspiel\".\n\nMutta kun Laurenselta aamulla kysyttiin, oliko hän pelännyt, niin älä\nluule, että hän sitä tunnusti. Hänkö pelännyt? Ei, ei suinkaan. Ei hän\nollut pelännyt, olihan hän iso ihminen. Eihän toki hän ollut pelännyt.\n\nOlga oli juhlallisempi. -- Olisittepa te vain kuulleet mitä Ola ja minä\nyöllä kuulimme, niin olisitte varmaan vähän vakavampia, hän sanoi.\n-- Viimeisen jyrähdyksen jälkeen kuulimme ikäänkuin hienoa soittoa\nilmasta, ihmeellisiä, suloisia ääniä, aivan kuin hopeakellojen soittoa.\nMinä sanoin Olalle, että se varmaankin oli jokin enne. Jotakin sen\ntäytyi merkitä.\n\nVoi, kuinka me nauroimme! -- Niin niin, minä sanon sinulle aivan heti,\nmitä se merkitsi, Laurense sanoi. Hän tahtoi kerrankin voittaa muuten\nniin kadehdittavan Olgan, -- Sinähän kuulit gramofoninsoittoa täältä\nkeittiöstä.\n\n-- Kello neljä yöllä, Olga huudahti, -- oletteko järjiltänne.\nMenkää naimisiin, tytöt, menkää, niin kyllä te lakkaatte moisista\nhullutuksista!\n\nNaiminen on nyt Olgan viimeinen, vastustamaton valtti kaikissa\nkeittiökahakoissa.\n\nLoppuosan rajuilmayöstä vietin Astridin vapaassa sängyssä. Havaitsimme\nnimittäin, että ne kaksi kapeata listaa, joiden varassa patjani oli\nollut, olivat aivan säpäleinä. Unesta ei kuitenkaan tullut juuri\nmitään, sillä Lotten istui sängyssään kyyryssä, polvet leuan alla ja\njutteli niinkuin vain kello neljä yöllä voi jutella.\n\n-- Oletteko te kihloissa Frigårdin kanssa? Sitä kai ette itsekään\ntiedä muuten. Ei sellaista tiedetä nykyään. Se tiedettiin paremmin\nsilloin, kun mies polvistui kädessään kukkavihko ja kysyi: --\n\"Tahdotteko tulla vaimokseni?\" -- Nyt kaikki menee itsestään, me\nemme tiedä mitään, mutta toivomme parasta. Eräs ystävistäni virkkasi\nhyvässä uskossa vuoteenpeitteitä, kunnes hän yht'äkkiä eräänä päivänä\nnäki sanomalehdestä, että se mies, jota hän oli pitänyt sulhasenaan,\nviettäisi häitä erään tuntemattoman suuruuden kanssa t.k. 20. päivänä\n-- vai milloin se oli.\n\nTahtoisin olla teidän kaltaisenne. Yksinkertainen ja suora. Riippumaton\nluokkarajoituksista. Voi, miten kadehdinkaan usein toisia! Useat\nihmiset näyttävät olevan onnellisia, kunhan heillä on vain kuppi kuumaa\nkahvia. Minä olen melkein aina niin hirmuisen onneton.\n\nJ.n.e.\n\nTunnetko sen sävyn? Hiukan teeskenneltyä ja hiukan todellista\nepäilijää, hiukan tehtyä ja hiukan todellista raskasmielisyyttä, hiukan\nteeskenneltyä ja hiukan todellista pahaatuulta. Hyvin tavallinen\nnykyajan tyttöjen puhesävy. En suinkaan kuvittele olevani siitä vapaa\nitsekään. Päinvastoin. Kun tekee työtä ja on pakko tehdä, silloin\nkehittyy vielä melkein hullumpi puheensävy. Hyväntahtoisuus ja\nanteeksiantavaisuus häviää, vastaukset ovat aina valmiina kielellä.\nIhmisestä tulee kärkäskielinen. Naiset muuttuvat hirmuisen helposti\nkärkäskielisiksi. En millään tahtoisi olla kärkäskielinen, mutta\nminulla on hyvin suuret taipumukset siihen.\n\nSeuraavana päivänä oli taas mitä loistavin sää. Astrid ja Ytter tulivat\nautolla kaupungista tuoden tullessaan suuren joukon ystäviä. Hirmuisen\nonneton Lotten nauroi niin, että talo kaikui ja näytti huvittelevan\nsuurenmoisesti.\n\nSiitä tuli paljon lisähommaa meille keittiössä. Laurense mutisi, että\nsellaista se aina oli, kun Bech itse oli poissa ja että nykyajan\nnuoriso ei ollut viiden pennin arvoinen. Tosin hän hiukan leppyi, kun\nLotten kehoitti vieraita tulemaan keittiöön juttelemaan Laurensen\nkanssa. Erästä heistä, pientä vaaleata keikaria, joka tarjoutui\nhämmentämään patoja, hän jäljestäpäin nimitti \"hyväksi pojaksi\".\n\nSiitä syntyi aika iloiset kestit. Olipa sellaisiakin, joita sisäkkö\nkiinnosti. Tunnet kyllä sen tyypin. Ne, jotka seisovat ovessa katsellen\nikävystyneinä tanssia, mutta jotka virkoavat heti jouduttuaan\njuomapöydän läheisyyteen ja jotka koettavat huvitella sisäkön kanssa.\nSellaisia on aina suurehkoissa kesteissä. Joko he eivät viitsi täyttää\nseurusteluvelvollisuuksiaan tai vetää heitä määrätty alemmuudentunne\nsinne, missä arvostelu on lievempi.\n\nYtter juoksi tuulispäänä ruokasalin ja kellarin väliä, ja vieraat\ntulivat yhä iloisemmiksi. Laurense oli kuin ukkospilvi. Lopulta hän\nlukitsi viinikellarin. Ja hän vasta osaa olla viekas, kun tarvitaan.\nHän pani minut piilottamaan avaimen Ytterin takin taskuun. Minä\nen tosin ole mikään tottunut taskuvaras, niin että se oli hyvin\nuhkarohkeata, mutta lopuksi se kuitenkin onnistui. Järjestin sellaisen\nkohtauksen Ytterin kanssa, että hän lopulta kysyi kaikkien läsnäolevien\nkuullen, alanko tulla lähenteleväksi. Seuraavalla kerralla, kun joku\naikoi mennä kellariin, syntyi hirmuinen meteli. Missä avain oli? Siitä\nsyntyi tavaton huuto ja hakeminen, ja meitä keittiöihmisiä syytettiin\nvaikka mistä. Mutta seurakunnalla ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä\nkohtaloonsa, mikä muuten ei suinkaan ollut vahingoksi heille.\n\nTänä aamuna löysi Ytter suureksi hämmästyksekseen avaimen\ntakintaskustaan. Hän sai kuulla kunniansa. Mokomakin hutilus! Annoin\nhäikäilemättä hänen kärsiä viattomasti.\n\nTänään he ovat onneksi kaikki taas lähteneet, ja toivottavasti\nehdin tehdä jotakin muutakin kuin vain pestä. Usein, kun minulla on\nedessäni korkeat pinot rasvaisia lautasia, ajattelen pakostakin: --\nJa kaikkeen tähän olet vapaaehtoisesti suostunut! Mutta kun keittiö\nsitten on puhdas ja siisti, pesuallas valkoinen ja kuiva ja lautaspinot\npaikoillaan kaapissa, silloin saan vastalahjaksi ihmeellisen\ntyytyväisyydentunteen siitä, että olen voinut edesauttaa viihtymystä\ntässä maailmassa.\n\nSitäpaitsi on hyvä hiukan harjaantua. Kuka tiesi, mihin sitä\nvastaisuudessa voi joutua? Voihan sattua, että naimisiin jouduttuaan\nesimerkiksi ei ole varaa muuhun kuin vaatimattomaan asuntoon,\nyksinkertaiseen ruokaan ja yksinkertaisiin vaatteisiin. Monelle\nvastanaineelle se varmaankin on hyvin vaikeata. Silloin on onneksi,\nettei ole liian piintynyt sohvallamakaaja.\n\nMuistan, mitä Tutt ja Sofie sanoivat: -- Ei kai sinusta vain tule\njärkevää? Onko se todellakin niin pelättävää?\n\nEi kai ainakaan niin paljon, että se mitään haittaisi.\n\nSydämelliset terveiset!\n\n                                          Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                               Vingerissä, kesäkuun 10. päivänä 1930.\n\n                                               Kahdestoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nJos haluat nähdä maailman ruusunhohtoisena, tarvitsee sinun vain nousta\nkirkkaana kesäkuun aamuna kello 6 ja 7 välillä. Myönnän, että minun\npuoleltani se on välttämätön hyve, mutta se on aivan yhtä suositeltava\ntapa muillekin. Sanotaan, että kahdesta hyvästä tulee valita paras,\neikä aamu-unen jättämää mieluista raukeutta voi verratakaan siihen\nkeveään hyväntunteeseen, minkä kokee, kun nousee kukon kanssa ja saa\nnähdä kesäaamun kaikessa loistossaan.\n\nMeidän immytkammiomme ulkopuolella on ullakolla pieni ikkuna, josta\nnäkee komean vaahteran latvan. Joka aamu, kun menen alas, kurkistan\nsinne. Kun kumarrun alaspäin, näen lehvien lomitse alas puun omaan,\npieneen maailmaan, ja joka kerta tuntuu minusta kuin pääsisin\nosalliseksi sen onnesta. Voimakkaat oksat ja hennot lehdet kuvastuvat\nvaaleata aamutaivasta vasten, ja ruusunpunainen valo kultaa kaiken.\nVälistä lehdet humisevat aamutuulessa saaden aikaan meren kohinaa\nmuistuttavan huminan, ja samassa minä ikäänkuin ymmärrän kaiken. Se\non vain hetken hurmiotila, mutta se on samalla kaikkien tunteiden ja\naistimusten huippukohta. Seuraavassa silmänräpäyksessä se on poissa,\neikä sitä jaksa enää käsittää, mitä se oikein olikaan.\n\nOn vaikea kuvata sitä elämystä, mutta sinä tunnet sen kyllä itsekin.\nSe on varmaankin yleisinhimillinen, ja sen voi tuhat muutakin seikkaa\naiheuttaa kuin vaahteran humina aamuauringossa. Mutta ah -- ah on\nniin vanhanaikainen toivottoman sana, mutta tässä yhteydessä minun on\npakko sitä käyttää -- ah, miksi emme milloinkaan voi saavuttaa sitä\nihmeellistä tuntemusta, jonka rajalla olemme. Uskaltanen sanoa, ilman\nettä vaadit lähempää sieluntilani selostusta, että minusta tuntuu\nsiltä kuin itse maailmankaikkeuden arvoitus olisi sillä hetkellä\nsaavutettavissa.\n\nVoit ottaa luottamukseni joko leikin tai toden kannalta, aivan kuten\nitse haluat. On hyvin käytännöllistä puhua siten, että se voidaan\nkäsittää kumminpäin tahansa. Ja meidän aikanamme tulee ennen kaikkea\nolla käytännöllinen, mikäli minun on uskottava kahta nuorta amerikatarta,\njotka ovat olleet täällä parin päivän vierailulla; nimittäin ystäväni\nmr. Woodin tyttäriä Floridan Tampasta. He ovat Norjassa tutustumassa\näitinsä kotimaahan.\n\nMinusta amerikatar on hyvin kiintoisa. Hänhän hallitsee sisariansa\nkaikkialla muualla maailmassa. Häntä me varmaankin saamme kiittää\nkaikesta mukavuudesta, josta nautimme keittiössä ja kellarissa, ja\nkaikista helpotuksista taloustöissä. Mutta hänen syytään on myös,\nettemme enää lue runoutta emmekä edes kahdeksantoistavuotiaina elä\nsiinä suloisessa uskossa, että ihminen saattaisi elää pelkästä\nrakkaudesta ja ilmasta. Hän opettaa meitä hyvin hoitamaan ruumistamme,\nmutta eikö hän oikeastaan ole lumonnut meitä uskomaan, ettei meillä\nmuuta olekaan kuin ruumiimme? Hän on opettanut, että mies voi olla\nhyvä, vaikk'ei hänen isänsä olisi kuin kadunlakaisija, mutta samalla\nhän uskottelee meille, että mies, jolla ei ole autoa ja rahoja, on\naivan mahdoton.\n\nNiin, sellaisena olen oppinut hänet tuntemaan kirjoista ja\nsanomalehdistä, eivätkä neidit Wood suinkaan ole heikentäneet sitä\nkuvaa. He olivat aivan ihastuttavia kumpikin, hoikkia kuin sylfiidit,\nja kummallakin oli \"that school girl complexion\". He saapuivat molemmat\nkiireestä kantapäähän tummansinisinä, heillä oli tummansiniset takit,\nlakit, tummansiniset puvut ja sukat ja tummansiniset kengät, joissa\noli kyynäränkorkuiset korot. Sentähden he kulkivat kuin puujaloilla.\nHeillä oli kummallakin filmivihkonsa ja silkkinauhalla solmittu\nmakeislaatikkonsa. He pyysivät heti kylpyä. Laurense löi kätensä\nyhteen keittiössä: -- Millainen päähänpisto! Laurense harrastaa kyllä\npuhtautta, mutta hänen mielestään kylpy kuuluu lauantai-illan viettoon.\nTietysti he näkivät hirmuisesti vaivaa pysyäkseen solakkoina. Minun\nvoimistelutemppuni eivät ole mitään heidän aamuvoimisteluunsa verraten.\nLaurense tietysti ennusti taas maailmanloppua kuullessaan heidän\nhengenvaarallisista harjoituksistaan. Ja muutenkin hän vähän päästä\nsai aihetta huudahtaa: Millaisia päähänpistoja! Sillä he eivät voineet\nsyödä kastikkeita eivätkä kakkuja, eivät maitoa eivätkä kermaa, ja\nheistä lausuttiin paljon synkkiä ennustuksia keittiössä.\n\nMuuten he olivat herttaisia ja rakastettavia ja sanoivat: Fine!\njoka hetki. Mutta erikoisen innostuneita he eivät olleet muusta\nkuin vaatteista, autoista, filmistä ja miehistä ja siitä siunatusta\nrakkaudesta. Kysymys on vain siitä, ajattelemmeko me tämän\npallonpuoliskon tytötkään paljon muuta mekään. En ole siitä niinkään\nvarma. Mutta meillä on ainakin hiukan paha omatunto edes sen johdosta.\nSitä on tuskin sen maan naisilla, missä kauneuskilpailu kuuluu\npäiväjärjestykseen.\n\nNyt he ovat jo taas poissa, ja meillä on hyvät päivät. Herra ja rouva\nBech eivät ole vielä palanneet. Palvelijakaartin yksityiselämä,\njoka muuten on supistunut joka toiseen sunnuntaihin, yhteen\niltapäivään viikolla ja 1/2 9 jälkeen illalla, on oikein päässyt\nrehoittamaan. Sitäpaitsi illat ovat nyt niin valoisat ja pitkät,\nettä on aivan mahdotonta mennä aikaisin levolle, sehän olisi melkein\npyhäinhäväistystä, kun ajattelee, että jo parin viikon perästä illat\nalkavat jälleen pimetä. Olen kulkenut tämän paikkakunnan ristiin,\nrastiin, -- hyvässä seurassa ja nähnyt kaiken, mitä täällä on näkemisen\narvoista: Mettekollenin, mistä näkee seitsemän kirkkoa yht'aikaa,\nRingsåsenin näköalan, mistä kirkkaalla säällä näkee meren, esi-isäin\nkummut, ikivanhan Larsstuan, joka kai tulee museoon, paikan, mistä\nkaiku kuuluu niin selvästi, ja sen paikan, missä kerran hamassa\nmuinaisuudessa mies ajoi itsensä kuoliaaksi ja nyt kummittelee\nkirkkaina kuutamoöinä. Ennen vanhaan liikenneonnettomuudet olivat siis\nniin harvinaisia, että niistä syntyi taruja. Juuri kun seisoimme siellä\nkatsellen joelle, ikäänkuin odottaen, että saisimme nähdä jotakin\noikein ihmeellistä, tuli eräs auto ajaen sellaista kyytiä kuin olisi se\naikonut näyttää, miten nykyään liikenneonnettomuuksia syntyy. Mutta älä\nluule, että meistä silti olisi tehty tarua, vaikka kuinka olisi käynyt.\nTänä autojen aikakautena me olisimme saaneet tyytyä vain pieneen\nsanomalehtiuutiseen.\n\nTämä on ihmeellistä seutua, ei tosin suurenmoista, niinkuin useat muut\npaikat Norjassa; se ei tarjoa mitään matkailijoille, mutta täällä on\nhyvä elää. Joka paikassa vallitsee hyvinvointi, talot ovat suuria,\npuutarhat hyvinhoidetuita, samoin viljelysmaat. Taidemaalari Ytterin\nmielestä seutu on liian hyvinvoipaa ollakseen maalauksellisesti\nkaunista, mutta kun vastustan häntä, hän sanoo, että sisäkön silmällä\nkatsottuna on tietysti kauneinta, kun kivet ovat symmetrisesti\nteillä ja talot ovat sen näköisiä, kuin olisi ne joka päivä pesty\nsaippualla ja vedellä. On itsestään selvää, että hän itse ihailee\nvanhoja hökkeleitä. Jos hirret kasvavat sammalta ja läheisyydessä on\nvanha omenapuu, hän joutuu aivan haltioihinsa. Tällä hetkellä hänen\nmaalaustelineensä on vanhan aitan edustalla, kaukana takamailla. Se\non mustanharmaa vanhuuttaan, ja kun on siellä sisällä, loistavat\nvalojuovat kummallisesti harvojen lautojen välistä. Monena päivänä olen\nkantanut sinne aamiaista hänelle ja hänen armaalleen. Astrid istuu\nerään tammen varjossa ommellen lautasliinoja. Kuka olisi uskonut sitä\nAstridista? Mutta sellaista naista ei kai vielä ole luotu, joka ei\nistuisi ompelemassa lautasliinoja heti kihlauduttuaan.\n\nKatan ruokapöydän nurmikolle, ja me väittelemme pitkään\nmaalaustaiteesta, josta Astrid ymmärtää yhtä vähän kuin minäkin. Siitä\nhuolimatta Ytter suhtautuu Astridin mielipiteisiin kunnioittavasti,\nmutta minulle hän nauraa päin naamaa. Voisin loukkaantua, ellen\njuuri aivan tahallani koettaisi saada häntä nauramaan. Sillä\nluonnollisestikaan en ajattele puoliksikaan niin kuin sanon, mutta\nhän on niin hullunkurinen, kun hän siristää silmiään ja ajattelee:\n\"Millaisia pähkähulluja ajatuksia nuo pikkutytöt hautovatkaan!\" Hän on\noikeastaan sentään niin herttainen ja viaton hänkin, Ytter. Niinkuin\nkaikki miehet, kaikesta huolimatta! kaikesta huolimatta!\n\nOn kauheata olla liian hyväsydäminen. Kun hän esimerkiksi kysyy\nminulta: \"Mitä te nyt haluaisitte maalata täältä, Helga?\" -- niin\nhän odottaa saavansa hirmuisen naurettavan vastauksen, enkä minä\nvoi tuottaa hänelle pettymystä. Kun eräänä päivänä sanoin niin kuin\najattelin, että haluaisin maalata joen eräästä puiston aukeamasta\nnähtynä, pysähtymättä virtaamassa pajukon vihreiden lehvien lomitse,\nhän sanoi: -- \"Hyi kuinka tunteellista! Ei teidän nenällenne sovi\ntunteellisuus.\" On tosiaan vaikeata asettaa ajatuksiansa nenänsä mukaan.\n\nSanot, että ainoa, josta et ole saanut oikeata käsitystä, on --\nautonkuljettaja. Minusta et ole oikein hienotunteinen nimittäessäsi\nhäntä vain autonkuljettajaksi. Sinut on tosin vast'ikään esitetty\nranskalaiselle kreiville, mutta kuitenkin kaikitenkin -- muista, että\nme kaikki olemme ihmisiä. Saat nimittää häntä Hansiksi. Minusta Hans on\nkomea, reipas ja hyvä nimi. Ymmärrän hyvin, miksi et ole saanut hänestä\nselvää kuvaa. Ei ole vaikeaa kuvata naurettavia, tyhmiä tai vähemmän\nmiellyttäviä ihmisiä. Se on päinvastoin niin äärettömän helppoa. Mutta\nkun pitäisi kehua, silloin sitä on niin avuton ja miettii kaikkia\nsuperlatiiveja, joita on aivan turhan tähden käyttänyt jokapäiväisessä\npuheessaan. Parhaiten sen näkee sanomalehtikirjoituksista. Moittiva\nkirjoitus on usein niin säteilevän hauska, mehukas, sukkela ja täynnä\nsattuvia sutkauksia. Mutta kiittävä on vain vanhojen sananparsien laiha\nluettelo, jonka lävitse näemme asianomaisen henkilön kuin sumussa.\n\nYmmärräthän -- hän on hirmuisen kultainen, sellainen, jollaista\nme naiset tarkoitamme, kun sanomme miestä kultaiseksi.\nYhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia miehistä hyökkää nimittäin pystyyn\nja sanoo, että nimitys on imelä ja etteivät he tahdo olla kultaisia.\nMutta sehän on jo niin kultaista, niin kultaista. Ja he saavat kyllä\nkauniisti alistua siihen. Eihän se edellytä, että he olisivat pehmeitä\nja heikkoja tai kiiltokuvamaisen kauniita, se tarkoittaa vain,\netteivät he kerta kaikkiaan ole lakanneet olemasta pikku poikia, jotka\ntarvitsevat apua. Vain sitä. Mitä siinä nyt on niin suututtavaa?\n\nHän on aika komea katsella, ja siinä suhteessa hän on oikein sopiva\nkulkemaan käsikynkässä siellä kotona Storgatella, kun kaupungin rouvat\nmakaavat suullaan pelargonioitten ja geranioiden takana.\n\nMutta hän ei taida turhanpuhumisen taitoa. Se on pahinta hänelle\nitselleen. Ainoastaan ne, jotka kykenevät pitkin ja poikin kylvämään\ntyperyyksiä, voivat rasittumatta seurustella ihmisten kanssa. Hän ei\nmyöskään juuri osaa puhua pahaa ihmisistä, ja silloinhan on selvää,\nettei hänen kanssaan ole niin helppoa seurustella, kun ei häntä\ntunne. Hänessä ei ole tippaakaan Jörgenille ja muille tuttavillemme\nluonteenomaista huolettomuutta. Ei jälkeäkään siitä. Ehkä hän\nvaikuttaa hiukan karkealta ja ivalliselta, mutta se on vain ulkonainen\npuolustusasenne.\n\nOlen udellut häneltä yhtä ja toista hänen elämästään. Hänen isänsä\noli lakimies ja sen lisäksi metsänomistaja, ja hänellä oli hyvä\nlapsuudenkoti. Mutta sota-aikana isä sotkeutui keinotteluihin ja\nkeinotteli itsensä puille paljaille ennen kuolemaansa. Hän teki oikean\nvanhanajan vararikon -- olin vähällä sanoa hyvän vanhanajan vararikon,\n-- joka vei perheen kurjuuteen. Sitä seurasivat katkerat vuodet,\nja ne ovat jättäneet poikaan jälkensä. Hän on turhan ylpeä, turhan\nepäluuloinen, liian varovainen, mitä lempeämpiin tunteisiin tulee,\nmutta loistavan tarmokas ja lujatahtoinen. Ensinmainitut ominaisuudet\naion hänestä kitkeä. Se on sopiva päämäärä naiselle. Ja mitä tarmoon\ntulee, niin se on hyveistä kaikkein tarttuvin. Minä olen jo saanut\nhiukan tartuntaa.\n\nPintapuolisesti katsoen olemme erilaisia kuin yö ja päivä, mutta\neroavaisuus ei ole syvällistä. Olemme jokseenkin samanlaisia, me\niloitsemme, suremme ja suutumme samoista asioista. Tahtomatta väittää,\nettä minulla olisi laajaa kokemusta avioliitosta, luulen, että se on\ntärkeintä, jos tahtoo elää yhdessä. Sitten ei tarvitse jonakin kauniina\npäivänä herätä huomaamaan, että onkin nainut aivan ventovieraan ihmisen.\n\nMeidän suunnitelmiemme toteuttamismahdollisuudet ovat hyvin kaukana\ntulevaisuudessa, niin että minulla tulee kyllä olemaan aikaa\nvuodepeitteiden virkkaamiseen ja lautasliinojen ompeluun. Jos kaikki\nkäy suunnitelmiemme mukaan, hän matkustaa syksyllä Saksaan. Häneltä\nmenee varmaan kolme tai neljä vuotta siellä, ja mistä sitten tulee\nrahaa, kun hän on käyttänyt säästämänsä pikku pääoman, siitä ei\nhänellä ole aavistustakaan, mutta minulla kyllä on. Hän ei vielä tiedä\nminun mahdollisuuksiani, siitä tulee hänelle mieluinen yllätys, kun\nlähdemme täältä yhdessä elokuussa. Toistaiseksi olen vain sisäkkö\nHelga, jolla on niin hämäräperäiset kotiolot, ettei niistä mielellään\npuhuta. Iloitsen jo nyt ajatellessani, miten voin näyttää hänelle\nihanaa kotiani kodikkaine huoneineen. Luulen, että isä ja hän tulevat\npitämään toisistaan, ja Aleksandra-täti tulee varmaankin sanomaan häntä\nsivistyneeksi, miellyttäväksi nuoreksi mieheksi, mikä hänen suussaan on\nkorkein kiitos. Täti on varmaankin myös tyytyväinen siitä, että Hansin\näiti on omaa sukua Palm. Tädit ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia.\nSiitä, että hän on ollut autonkuljettajana, hän kyllä tulee visusti\nvaikenemaan, mikäli se niin pikkukaupungissa on mahdollista.\n\nNyt olen kylliksi eritellyt ja paljastanut sielunelämäämme. Minun\ntäytyy mennä alas auttamaan Laurensea pikkuleipien leipomisessa\nsunnuntaiksi, jolloin odotamme suurehkoa kansan hyökkäystä. Niinkuin\nkaikki, joilla on suuri puisto, ovat Bechitkin kesällä hyvin muodissa\nystäväin ja tuttavain keskuudessa.\n\nOlin melkein unohtaa kertoa sinulle viikon järkyttävintä tapausta,\nminun puoleltani hirmuista erehdystä, joka aiheutti minulle unettoman\nyön. Olen saanut kirjeen opettaja Opstadilta. Hän on käsittänyt minut\naivan väärin. Hän luulee, että olen puhunut itseni ja omien hyveideni\npuolesta. Sentähden hän kirjoittaa m.m.: \"Minulla on aihetta otaksua,\nettä Te vastaatte minun tunteisiini\" j.n.e., ja paljon muuta samaan\ntapaan. Olin aivan epätoivoinen. Kuka olisi voinut uneksia sellaisesta\ntuloksesta?\n\nOlen kirjoittanut takaisin ja koettanut parhaani mukaan pelastaa\ntilannetta. Mutta voin tuskin hymyillä sille asialle. Enkä uskalla\nkuolemaksenikaan enää häntä tavata. Hän on tietysti aivan raivoissaan.\nSiinä on kiitos siitä, että on häärännyt ja touhunnut toisten hyväksi.\nMitä muuta tehnetkin, älä koeta naittaa ystäviäsi ja tuttaviasi, siitä\ntulee vain itsellesi ikävyyksiä. Ei, nyt minun on lähdettävä, muuten\nLaurense suuttuu, ja se on pahinta mitä tiedän. Sillä silloin hän\nmykistyy, ja siinä tarvitaan kaikki maailman lepyttelyt, ennenkuin hän\nsaa puhekykynsä takaisin.\n\nVoi hyvin.\n\n                                                     Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                  Oslossa, kesäkuun 19. päivänä 1930.\n\n                                               Kolmastoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nPieni kortti kaupungista. Lomasunnuntai! Tunnelma on korkealla!\nPesusoikko ja likasanko on unohdettu. Paremmanpuoleinen päivällinen\nTeatteriravintolassa. Lohta ja kurkkusalaattia, kermakakkua. Orkesteri\nsoittaa Tshaikowskyn Kukkasvalssia. Kunpa se soittaisi sitä ikuisesti!\nOn ihanaa olla vapaa kaikista velvollisuuksista. On suurenmoista\nsyödä ruokaa, jonka valmistamisessa ei itsellä ole mitään osuutta! On\ntaivaallista olla toisten palveltavana. On suloista nojata pehmeisiin\npieluksiin huolehtimatta astiainpesusta. Ja junan lähtöön on vielä\nkuusi tuntia.\n\nHävytön seuralaiseni katselee olkani takaa ja sanoo, että nyt olen\nkäyttänyt kaikki mahdolliset ihastusta ilmaisevat sanat, mitä\nkielessämme on. En läheskään. En ole käyttänyt sanoja hurmaava,\nliikuttava, ihastuttava, kiehtova, huumaava, hurjan kiva, mutta teen\nsen nyt, koska ne sopivat mainiosti tilanteeseen. Ehkä minun nyt\npitäisi koputtaa pöytään?\n\n                                            Terveisin Helga.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                             Vingerissä, kesäkuun 21. päivänä 1930.\n\n                                             Neljästoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nSydämellinen kiitos kirjeestä, joka odotti minua täällä pöydällä,\nkun palasin tänään kaupungista. Älä nyt vain luule, että olen ollut\nkaupungissa yhtä mittaa siitä viimeisestä lähtien. Tällä kertaa se ei\njuuri ollut huvimatka.\n\nRouva Bever-Hansenin sisäkkö sai taas vatsanvaivoja, ja nyt hänet\nvietiin leikkauspöydälle. Rouva Bever-Hansen, joka oli kutsunut\nillallisvieraita, tunsi olevansa katalasti petetty ja soitti äidilleen.\n\nMinä matkaan virkapukuineni. Ehdin juuri parahiksi kattamaan pöytää.\n\nOlen nyt tottunut, ja kaikki kävi kuin rasvattu. Muinoin, ennenkuin\nolin oppinut tarjoilemisen jaloa taitoa, työnsin voimalla ja väellä\nvadit keskustelevani väliin, ja he hypähtivät säikähdyksestä niin,\nettä lasit ja lautaset helisivät. Mutta rouva Bechin lukemattomat\nvihastuneet katseet ovat totuttaneet minut siitä tavasta. Nyt nostan\nvadin käherrettyjen ja rasvattujen päiden päällitse ja lasken sen\nsitten sopivalle korkeudelle sen eteen, jonka vuoro on siitä ottaa.\nSamalla voin myös toisella korvalla kuunnella yleistä keskustelua.\n\nKeittiöpalvelija näkee ihmisissä vain syömäkoneita. Aivan niin hullusti\nei käy sisäkön, mutta hänkin näkee esimerkiksi päivällisvieraat aika\nomituisesta näkökulmasta. Hän tutustuu varsinkin heidän selkäpuoleensa.\nMinä tunnen nuo juhlaselät, herrojen mustat ja naisten avokaulaiset.\nKäherrettyjen hiusten ja alastomain niskain yleisvaikutus on hyvin\nväsyttävä.\n\nJotakin ihmisistä aina oppii, vaikkapa vain sisäkkönäkin ollen ja\nselästä päin heitä katsellessa.\n\nNuoret, alle kaksikymmenvuotiaat tytöt välittävät vähimmin ruoasta.\nHeillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä syövät, ei ainakaan ennen\nkuin mahdollisesti jälkiruoasta, jolloin kerman ja jäätelön maku ehkä\nhetkiseksi voi tunkeutua heidän iloiseen tunnelmaansa. Kahdenkymmenen\nja neljänkymmenen välillä olevat naiset harrastavat yhtä paljon ruokaa\nkuin hakkailuakin. Sitä vanhemmat naiset nauttivat ruoista antamatta\npöytätoverinsa keskustelun tai oman ulkomuotonsa häiritä ruokahaluaan.\nUseimmat herrat syövät paljon ja hyvin, mutta jos ruoat ovat liian\ntaidokkaasti tehtyjä ja kastikkeiden ja vihannesten kätkössä, niin,\nettei niiden laadusta helposti saa selvää, he ovat mieluummin\nvarovaisia ensi kerralla.\n\nVoin helposti erottaa seurasta toimeliaat perheenäidit. Heidät tuntee\nhelposti heidän heille ominaisesta pöytäkoristelua ja ruokien asettelua\ntarkkaavasta katseestaan sekä omituisesta maiskutuksesta, jonka heidän\nkielensä synnyttää heidän maistellessaan ruokia, kun he haluavat päästä\nselville niiden kokoonpanosta.\n\nAviomiehet eivät tiedä juuri muuta, kuin että heille tarjottiin jotakin\nkalaa ja lihaa ja että rouva Jensenillä oli sininen puku ja rouva\nBergin puvussa oli mustat ripsut. Mutta mitä kaikkea heidän vaimonsa\ntietävätkään kertoa! Että kaunis damastiliina oli varmaankin joko\nperitty tai ostettu huutokaupasta, koska siinä ei ollut talon emännän\nnimikirjaimia, että lautasliinojen nimikirjaimet olivat keskellä\neivätkä yhdessä kulmassa, että isäntäväki viettää hopeahäitä kolmen\nvuoden kuluttua, sen näkee lusikkain päivämäärästä, että eturuoan\nmajoneesikastikkeessa oli kuohukermaa, että perunat ja vihannekset\nolivat keitetyt höyryssä, että paistikastikkeessa oli viiniä, että\nkermakakussa oli rabarberiviiniä, että rouva Petersen oli pannut\ntyllireunuksen mustaan samettipukuunsa saadakseen sen siten pitemmäksi,\nettä rouva Dahlin uusi crèpe de chine-puku oli leikattu yhdestä\nkappaleesta, että ruokasalin sohva, joka ennen oli ollut nurkittain,\noli nyt seinää pitkin, että eteisen peilin päältä ei oltu pyyhitty\npölyjä, että kemut maksoivat vähintään 700 kruunua, että --. He näkevät\nihan kaiken.\n\nJo lientä syötäessä näkee, kutka aikovat pitää puheen aterian aikana.\nHe eivät huomaa, kun heille tarjotaan, eivät kuule, kun heitä\npuhutellaan, sanovat: \"Kyllä haluan, kiitos!\" kun pitäisi sanoa:\n\"Ei, kiitos!\" ja päinvastoin. Päivällisten jälkeen puhuvat myöskin\nlautasliinat omaa selvää kieltään. Jos jokin liina on sennäköinen kuin\nse olisi kotoisin pliseerausverstaasta, tietää varmasti, että se on\njonkin puhujan lautasliina.\n\nVain silmäys vieraiden selkiin, ja voin heti sanoa, kuka on tottunut\nseuraihminen, kuka ei. Tottuneet istuvat aivan toisella tavalla kuin\ntottumattomat, jotka istuvat jäykkinä ja epävarmoina. Hermostuneet\nkaatavat viinilasinsa ja pudottavat haarukkansa. Niillä, jotka alkavat\njyrsiä kivikovaa leipää, kun toiset jo ovat lopettaneet syöntinsä ja\npöydässä vallitsee hiljaisuus, taas ei ole hermoja lainkaan.\n\nKäytösvirhe juhlapäivällisillä on kokonainen murhenäytelmä sinänsä.\nKaikki muu elämässä unohdetaan, onnettomuus, rakkaus, vääryydet,\nhuomaamattomuudet, surut ja kuolema, mutta jos kerran juhlapöydässä\non tehnyt virheen, saa siitä kärsiä koko elämänsä ajan. Tuon\ntuostakin sen muisto palautuu mieleen ja panee punastumaan aivan yhtä\nherkästi kuin olisi se vast'ikään tapahtunut. Useimmilla ihmisillä\non omallatunnollaan sentapaisia kalvavia muistoja, jotka johtuvat\npuhtaista pikkuseikoista.\n\nMuistan esim. erään nuoren tytön, joka oli täällä illallisilla vähän\nsen jälkeen, kun minä olin tullut tänne Vingeriin. Pöydällä oli\nselleriä kristallilasissa, jonka hänen pöytänaapurinsa ojensi hänelle\nkohteliaasti. Hän otti lasin vastaan ja jäi hetkiseksi istumaan se\nkädessään, punastuen ja neuvottomana. Jokainen, joka näki hänet,\nymmärsi, ettei hän tiennyt, miten selleriä oli käytettävä. Hän pisti\nkuitenkin pienen pystynenänsä lasiin, haisteli lehtiä hetkisen ja\nantoi lasin sitten kulkea edelleen sanoen: -- \"Miten ne ovatkaan\nreheviä!\" -- Hän luuli sitä jonkinlaiseksi hienoksi pöytäkoristukseksi.\nIhanteellinen pöytäseurue ei senjälkeen koskenut selleriin, mutta\nluonnollisesti siellä oli yksi hölmö, joka alkoi nakerrella sitä. On\nmahdotonta kuvata nuoren tytön ilmettä, kun hän näki sen. Minä kärsin\nhänen puolestaan. Olen varma siitä, että hän ei koskaan elämässään voi\nnähdä selleriä tuntematta pistosta sydämessään. Hän voi nauraa koko\nvälikohtaukselle ja kertoa siitä muille, mutta se pistää sittenkin.\n\nNämä ovat kuvia seuraelämästä, sisäkön silmälasien lävitse nähtyinä.\nJos olisin sisäkkönä kaksikymmentäviisi vuotta, voisin varmasti\njulkaista kokonaisen kirjan hullunkurisen-kiusallisia juttuja.\n\nTämä on kauhean pitkä johdanto. Oikeastaan aikomukseni oli kirjoittaa\naivan lyhyesti vain eräästä eilispäivän tapauksesta.\n\nEpäsuotuisa sallimus sai minut eilen myöhästymään tavanmukaisesta\nvieraiden vastaanottamisesta. Minulla ei siis ollut aavistustakaan\nsiitä, mitä suuruuksia siellä olisi. Purjehdin pahaa aavistamatta\nsisälle hummerivatineni, ja kaikki kävi aluksi hyvin. Olin jo kiertänyt\nhyvän matkaa vatineni ja aioin juuri kumartua erään herran eteen\nennenkuvatuin siroin liikkein, kun asianomainen kääntyi minuun päin,\nja minä huomasin katsovani suoraan -- Jörgenin mustiin, kiiltäviin\nkekäleihin. Hän punastui ja hämmentyi, nousi puoliksi ylös, nyökäytti,\nmutisi joitakin epäselviä sanoja, rauhoittui sitten, istuutui jälleen\nja otti ajatuksissaan vadilta suurimman osan sen sisällöstä. Minä olin\nitse jos mahdollista vieläkin punaisempi ja vieläkin hämmentyneempi.\nKaikki huomasivat sen. Kaikki ajattelivat: Aha! Tilanne oli kaamea.\n\nRauhoituin vähitellen. Järkevästi ajateltunahan tämä oli loistava\ntilaisuus näyttää sille epäuskoiselle, mihin minä kelpasin. Olisitpa\nvain kuullut, kuinka kirkkaalla äänellä kysyin häneltä, halusiko\nhän olutta vai seltteriä. Rouva Bever-Hansen loi minuun sanoin\nkuvaamattoman katseen. Jörgen kuivasi nenäliinalla otsaansa, ja hänen\npöytänaapurinsa kysyi ilmehikkäällä äänellä, oliko hänen kuuma.\n\nSe oli todella jännittävää. Kerran tönäsin häntä huomaamatta selkään.\nToisen kerran potkaisin häntä lujasti jalkaan. Mutta tuon ensimmäisen\nhämmästyksen hälvettyä olin tietysti vain ilmaa rakkaalle Jörgenilleni,\njonka syytä oikeastaan oli, että olin siinä ja sain raataa otsani\nhiessä. Eikä hän luultavasti halunnutkaan tuntea minua, ennenkuin\ntaas ilmestyisin seuraelämään Fossin paperitehtaan johtajan Brederin\ntyttärenä. Vain kerran, kun minä -- aivan huomaamatta, sen vakuutan --\npuhalsin häntä niskaan kaataessani hänen vasemmalla puolellaan istuvan\nneitosen lasiin viiniä, hän loi minuun salamannopean sivusilmäyksen,\nmutta oli mahdotonta päättää, oliko se tulinen ja intohimoinen vai\nyksinkertaisesti vain raivostunut.\n\nOli Luojan ihme, ettei kaikki mennyt aivan päin mäntyyn kahvia\ntarjotessani. Pelkästä ylpeydestä kannoin tarjotinta, joka oli täynnä\nkallisarvoisia meisseniläis-kahvikuppeja, oikealla keskisormellani --\ntai jotakin sentapaista. Jörgen käänsi minulle mielenosoituksellisesti\nselkänsä. Toisen kerran, kun muut ihailivat auringonlaskua, nykäisin\nhäntä hellästi takinliepeestä, ja silloin häneltä pääsi sana, jota en\noikein kuullut, vain aavistin.\n\nSentähden olin aivan yllättynyt, kun hän myöhemmin pisti käteeni\nkokoonkäärityn paperilapun. \"Tule minua tapaamaan puistoon kuistin\ntaakse kello 12.\" Ei ajatustakaan, etten minä palvelijana voinut\nmielin määrin käyttää aikaani. Mutta minä pääsin kuitenkin karkaamaan.\nSiitä tuli myrskyisä kohtaus. Hyi! En voi mennä yksityiskohtiin. Ne\novat paikoitellen kiusallisia. Hän pyysi minua lopettamaan tämän\n\"hulluttelun\". Niin hän sitä nyt nimitti. Oi niitä miehiä! Minä\nsaisin timanttisormuksen joka tapauksessa. Hän näytti luulevan, että\ntimanttisormus oli pääasia. Lausuin toivomuksen, että olin auttanut\nhäntä muuttamaan mielipidettään nykyaikaisen nuoren tytön suhteen ja\nettä hän tunnusti, että me saatoimme tehdä jotakin hyödyllistäkin.\nMutta luuletko, että hän tunnusti mitään. Päinvastoin, hän käytti\nmeistä vähemmän mairittelevia nimityksiä, joita ei voi toistaakaan.\nJa hurjan sanaryöppynsä hän lopetti näin: -- \"Jätä tämä roskainen\npaikkasi, ja sitten menemme heti naimisiin!\"\n\nVuosi sitten olisin riemuinnut siitä ehdotuksesta, mutta vuodessa\nsaattaa paljon muuttua. Jörgenillä on hyvät puolensa, mutta niin\nihmeellisen voittamaton kaikessa, kuin ennen kuvittelin, hän ei sentään\nole. Hän ei enää hurmannut minua, ja minusta tuntui, että hullu se\non, joka vapaaehtoisesti suostuu hänen mielialojensa uhriksi. Hyvä --\nJörgenistä voi kyllä tulla hyväkin aviomies, -- mutta ei minulle. Me\nemme vaikuta rauhoittavasti toisiimme.\n\nJos minä nyt olisin suostunut Jörgenin tuhansiin ehdotuksiin, olisi\nhän heti jäähtynyt. Kun en sitä tehnyt, hän tuli aivan liikuttuneeksi.\nSellainen hän on. Häntä voi parhaiten kahlehtia vastustamalla. Mutta\nminä asetan etusijalle sen, joka sietää molempia. Ja asetan etusijalle\nsen, johon eivät sattumat tee liian syvää vaikutusta. Mutta Jörgeniin\nne tekevät. Hän ihastuu onnistuneesta vastauksesta, hienosta puvusta,\nmiellyttävästä ulkonäöstä, ja päinvastoin hänen intonsa laimenee,\njos jonakin päivänä ei ole oikein vireessä tai kaunis tai hienosti\npukeutunut. Se on raskasta ajan mittaan.\n\nMiehen, jonka kanssa aikoo mennä naimisiin, tulee rakastaa meitä\nnuhaisinakin tai vaikkapa nenänpäässä olisi näppylä tai naarannappi\nsilmässä.\n\nPääsin töin tuskin hänestä irti, vaikka keittiöstä huudettiin minua\nkaikissa mahdollisissa äänilajeissa, joista uhkaava oli voitolla.\nJörgen kysyi minulta, eikö rouva Bever-Hansen tiennyt, kuka olin.\n_Sitä hän_ kysyi, vaikka itse juuri oli asettanut vaatimuksen,\nettä minun oli esiinnyttävä neiti Ei-Mistään-Kotoisin'a, jotta en\npääsisi vähemmällä kuin kuka muu piikatyttö hyvänsä. Jörgenissä ei\nkyllä ole sitä urheiluhenkeä, joka tekisi vedonlyönnistä enemmän\nkuin vain tavallisen halpamaisen voitonpyynnin. Minä vaadin häneltä\nlupauksen, ettei hän paljastaisi minua. Sitten en enää puhunut hänen\nkanssaan. Tällä kertaa en saanut rouva Bever-Hansenilta käytetyitä\nsilkkipuseroita jäähyväislahjaksi. Hänen mielestään kai en ollut niitä\nansainnut. Mutta rouva Bech oli lähettänyt Hansin hakemaan minut\nautolla. Se oli hyvä palkinto vaivoista. Meillä oli ihana matka halki\naaltoilevain aamunraikkaiden peltojen. Kun vain olisi voinut jatkaa\nmatkaa loppumattomiin!\n\nSitten kun herrasväki palasi kotiin, on meillä ollut paljon työtä\ntaas. Näyttää tulevan paljon vieraita kesän aikana. Laurense sanoo\njoka päivä, ettei hän aio jäädä tänne enää päiväksikään. Juhannukseksi\nmeille tulee kolmekymmentä vierasta. Lohta ja hyötymansikoita.\nHyötymansikoita kolmellekymmenelle hengelle ennen hyötymansikka-aikaa,\nonhan se hienoa.\n\nTosiaankin, tervetuloa takaisin Norjaan, vanha ystävä! Ymmärrän hyvin,\nettä arkielämä jokapäiväisine huolineen tuntuu hiukan raskaalta. Muuten\nonnittelen sinua päätöksesi johdosta jäädä paikkaasi vielä vuodeksi\nedelleen. Sinä olet naissukukunnan kaunistus, vakava ja horjumaton,\npaitsi yhdessä suhteessa. Nyt en ole muuten pitkään aikaan kuullut\nmistään uudesta ihanteesta, vieläkö se entinen on jäljellä?\n\nVoi hyvin. Me kai tapaamme joskus elokuussa.\n\n                                                Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                Vingerissä, kesäkuun 26. päivänä 1930.\n\n                                                Viidestoista raportti.\n\nRakkahin Grete!\n\nNorja on oikeastaan liian pieni --. Ei yksikään kuolevainen, olkoon hän\nsitten Olsen tai Hansen, pääse tuntemattomana pitkällekään.\n\nSisäkkö Helga Haraldsen on paljastettu johtaja Brederin ja hänen\neronneen vaimonsa huikentelevaiseksi tyttäreksi. Tämä ruma määrittely\nei ole minun, vaan tohtorinrouva Myhren. Minä en siitä loukkaannu,\nmutta aina se sentään vähän kirvelee. Tohtori Myhre rouvineen on\nmeidän lähin naapurimme kotipuolessa, kyllähän heidät muistat. He ovat\nSigvartin setä ja täti, sen nuorukaisen, josta kerroin aikaisemmin.\n\nHeidät oli kutsuttu minun tietämättäni -- hävytöntä kylläkin. -- Kun\nkoko suuri seurakunta oli koolla ruokasalissa juhannusiltana ja minä\nkannoin parsakeittoa sisään, hän istui siellä isännän vieressä muhkeana\njäykässä, sinipunaisessa silkkipuvussaan. Siinä ei voinut tehdä mitään.\nEnhän voinut pyörtyä kahta höyryävää keittolautasta kantaessani enkä\nvoinut myöskään vilkuttaa hänelle, että hän pitäisi suunsa kiinni.\nMinun ei auttanut muu kuin pitää kieli suorana suussa ja antaa asiain\nkehittyä omaa kulkuaan. -- Mutta se oli liikaa minulle. Pari päivää\nsitten Jörgen ja nyt rouva Myhre! Sydämeni löi kuin villitty.\n\nRouva Myhren naama oli pyöreä kuin täysikuu hämmästyksestä. -- Suuri\nLuoja, eikö se vain olekin Helga! -- Minä niiasin kunnioittavasti.\n\nOnneksi ei hän sanonut sen enempää. Mutta kun vieraat olivat aterian\njälkeen hajaantuneet eri huoneisiin ja Olga ja minä tyhjensimme pöytää,\nhän ryntäsi luokseni. -- Helga, mikä päähänpisto tämä on?\n\nHänen äänensä oli aivan kauhistunut. Suurempaa hämmästystä hän ei\nolisi voinut osoittaa, jos olisin ollut langenneena naisena jossakin\nsatamaluolassa. Selitin hänelle olevani talousapulaisena talossa.\n\n-- Tietävätkö isäsi ja Aleksandra-täti tästä?\n\n-- Se on selvää, että he tietävät, missä olen, vastasin.\n\n-- Mutta he eivät tiedä, että olet täällä -- hm, he luulevat, että olet\ntäällä perheenjäsenenä, rouva Myhre sanoi voitonriemuisena.\n\nSanoin silloin, niinkuin tosiaankin oli, etten ollut milloinkaan\nmaininnut siitä mitään ja etten myöskään ymmärtänyt, mitä hullua siinä\nolisi, että on sisäkkönä.\n\n-- Helga! rouva Myhre huudahti, ja kaikki hänen pienet otsakiharansa\ntärisivät kiihtymyksestä. -- Oletko sinä todellakin kommunisti?\n\nNyt rouva Bech kiirehti huoneeseen hyvin kiinnostuneena. -- Tunnetteko\nennestään rakkaan Helgamme, rouva Myhre? Juhlapäivällisten jälkeen\nihmiset sanovat helposti rakkaaksi vaikkapa kirppuakin.\n\n-- Tunnenko hänet, -- rouva Myhre sanoi painokkaasti. -- Tunnen hänet\npeukalonpituisesta. Mutta olen hyvin pahoillani siitä, että Harald\nBrederin tytär on kommunisti.\n\n-- Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä, rouva Bech sanoi katsoen toisesta\ntoiseen, ikäänkuin hän ei olisi ollut oikein varma siitä, kumpi meistä\noli joutunut äkkinäisen mielenhäiriön valtaan.\n\nRouva Myhre katsoi minuun niinkuin rakkaaseen vainajaan. -- Olit niin\nkiltti ja tottelevainen lapsena, hän huokasi. Sitten hän kääntyi rouva\nBechin puoleen: -- Eikö hän ole edes kertonut teille, kenen tytär\nhän on? Se oli aivan tavatonta rouva Myhren mielestä, joka on koko\nikänsä kököttänyt pikkukaupungissa ja vain pitänyt lukua siitä, kenen\ntytär kukin on ja ketkä ovat hänen isovanhempansa ja isovanhempainsa\nvanhemmat.\n\n-- Minun yksityisasiani eivät suinkaan kiinnosta rouva Bechiä, sanoin,\n-- työlläni vain on merkitystä täällä.\n\n-- Helga, -- rouva Myhre sanoi murtuneella äänellä, -- mistä olet\noppinut tuon nenäkkyyden? Ja sitten hän katsoi minuun samoin kuin\nkaikki nuo pikkumaiset pikkukaupunkilaisrouvat tavan takaa ovat minuun\nkatsoneet, mikä merkitsi samaa kuin: -- Sehän on totta, sinullahan on\näitikin!\n\nEn voi sietää sitä. Vihaan sitä. En kestä sitä.\n\n-- No kaikenlaista, no kaikenlaista, -- rouva Bech sanoi. Muuta hän ei\nkeksinyt.\n\nMutta vielä hullumpaa oli tulossa.\n\nSeuraavana päivänä rouva Bever-Hansen tuli autolla, aivan\nhalkeamaisillaan ylpeydestä vasta saamastaan ajokortista sekä kaikista\nniistä uutisista, mitä hänellä oli tiedossaan. Perhe oli huvimajassa,\nja minä taisin olla puheenaiheena suurimman osan päivästä. Itse olin\nkellarissa mankeloimassa valtavan suurta pyykkiä ja koetin laulamalla\nhaihduttaa painostavaa levottomuutta. Kun tulin päivälliselle, Lotten\nistui keittiössä seurustelemassa. -- Se oli hieno vedonlyönti, --\nhän sanoi nähdessään minut, -- te olette pitänyt meitä narreinanne\njok'ikistä.\n\nVastasin, etten ollut pitänyt ketään narrinani. Kun otti palveluspaikan\nja teki tehtävänsä tyydyttävästi, ei kai itse teon vaikutteilla ollut\nmitään vaikutusta asiaan, elleivät ne olleet rikolliset. Ja sitä kai ei\ntässä juuri voinut sanoa.\n\nJörgen ei siis ollut voinut pitää suutaan kiinni, vaan oli kertonut\nkoko jutun ja vielä paljon muuta lisäksi. Minäpä tiedän erään, joka on\nsaava kuulla kunniansa, kun pääsen kotiin taas.\n\nLaurense ei puhunut mitään, eivätkä toisetkaan puhuneet. Hansin kasvot\nolivat kuin puusta veistetyt. Voitko käsittää, mitä syytä hänellä oli\ntulla pahalle tuulelle? Voin tosin ymmärtää, että Hans oli hiukan\nloukkaantunut siitä, että en ollut maininnut hänelle mitään näistä\nseikoista, mutta minullahan oli vaikenemiseeni syyni, eikä hänellä\nollut mitään syytä niin jäykistyä.\n\nAstrid ja Ytter joutuivat myös hätään. Ytter sanoi minua omituiseksi.\nMinä melkein kiivastuin. Onko se omituista, että tekee työtä leipänsä\nedestä, vaikka ei olisikaan pakko? Ei nyt juuri se, mutta kaikki muu,\nvedonlyönti, salakähmäisyys j.n.e. Tuo viaton veto! En voi ymmärtää\nsitä muuna kuin aivan viattomana juttuna. Voin aivan hyvin tulla\ntoimeen ilman sitä timanttisormusta, jos joku siitä pahastuu.\n\nAstrid oli tapansa mukaan sydämetön ja alkoi puhua Jörgen Kroghista.\nHans istui katsellen ulos ikkunasta, niinkuin hän ei olisi kuullut\nmitään koko keskustelusta. Mutta luonnollisesti hän kuuli kaiken,\nja hän kuuli nyt ensi kerran Jörgen Kroghin nimen. Eivät Lotten ja\nAstrid suinkaan tahtoneet olla pahanilkisiä. Päinvastoin. Mutta meidän\nseurustelusävymme on vähitellen tullut niin leikkisäksi, että se alkaa\nlähennellä hävyttömyyttä. Minä olin oikein kiirastulessa.\n\nSöimme päivällistä ääneti. Jälkeenpäin oli minulla selvitys jokaisen\nkanssa erikseen. Heidän tuli olla minulle yhtä ystävällisiä nyt kuin\nennenkin. Laurense tointuikin jokseenkin pian. -- Arvasinhan, että\nsiinä oli jotakin, hän sanoi nostaen kädet lanteille -- sinä olet aina\nollut niin julman \"erikoinen\". \"Julman erikoinen\" on mainiota. Hansia\nei näkynyt koko iltapäivänä. Illallisen jälkeen hain hänet käsiini.\nHän koetti livistää, mutta se ei onnistunut. Ja niin hänen oli pakko\nkuunnella minua, mutta hän teki sen pilkallisesti hymyillen.\n\nMinä pidin niin pitkän puheen, että se ulottuisi täältä etelänavalle\nsaakka. Se oli sekä syvällinen että vakuuttava, se lähti sisimmästä\nitsestäni, se oli parhainta, mitä sain itsestäni irti, mutta\nvaikutuksesta päättäen se ei mahtanut olla niinkään erinomainen. Tahdon\ntässä toistaa osan keskustelustamme.\n\n-- Sinä kai aiot julkaista kirjan pikku seikkailustasi, hän sanoi\npilkallisesti, kun olin lopettanut selitykseni. -- Minkä nimen aiot\nsille antaa? \"Vuosi kansan keskuudessa\" vai \"Keittiönpuolella\" vai\n\"Neitsytkammiossa\". Ehkäpä kunnioitat minuakin yhdellä luvulla?\nOtsake: Autonkuljettajat ja heidänlaisensa ovat hyvin herkkäuskoisia.\nEpäilen, että nuorten tyttöjen keskuudessa tulee kulkutautina leviämään\nhalu mennä sisäköiksi, mutta ei ole sanottu, että he löytävät niin\nnaurettavan typerää uhria, kuin allekirjoittanut on.\n\n-- Lopeta jo, sanoin. -- Äläkä puhu herkkäuskoisuudestasi sinä, joka\nolet epäluuloinen kuin vanhapoika.\n\n-- Naurettavaa, naurettavaa, hän lisäsi. -- Täällä minä naureskelin\nsinun kanssasi Laurenselle ja Opstadille ja pidin heitä kovin\narvostelukyvyttöminä ja sitten teen saman tyhmyyden itsekin! Sinä, joka\nolet johtanut peliä, olet varmaankin monta kertaa makeasti nauranut.\nJa sinun ystäväsi ja ystävättäresi mahtavat nauraa suunnattomasti.\nTuo herra Krogh osaa varmasti nauttia kertomuksistasi. Älä vain\nunohda kertoa niistä kahdesta huoneesta ja keittiöstä, joilla meillä\noli tarkoitus alkaa, -- se on vetonumero, samoin kaikki muutkin\ntulevaisuudensuunnitelmamme. Mutta älä yritäkään mennä liian pitkälle\npilanteossasi. Selvä peli! En minä niin tyhmä ole, etten ymmärtäisi\nasioita, jotka suorastaan huudetaan korvaani. --\n\nJokseenkin näin hän puhui. Sitten hän poimi maasta kiven ja heitti sen\naidoin pojan- ja miehenelein kiukun voimalla yli maiden ja mantereiden.\nJa se auttoi. Hän rauhoittui hieman.\n\nMinä sain nyt puheenvuoron ja kysyin häneltä, luuliko hän, että sisäkön\ntoimi näin suuressa talossa oli vain leikkiä, joka sopii sellaiselle,\njoka ajattelee vain pilantekoa ja leikkiä? Ei, ei hän niin luullut.\nTässä hän lausui melkein kohteliaisuuden, mutta hän otaksui, että minun\nkunnianhimoni oli mukana leikissä. Jos kerran olin kehunut voivani olla\npiikana vuoden, niin olin myöskin, vaikkapa minun sitten olisi täytynyt\nleikkiä autonkuljettajan rakastettuakin aikani kuluksi.\n\nSinä hetkenä minun olisi pitänyt olla hyvin loukkaantunut. Mutta\nHansiin ei ole helppo loukkaantua. Kun hän on loukkaantunut, on\nhän aivan kuin sairas pikkupoika. Ja minähän tiedän, minkälaisista\nonnettomista olosuhteista tuo ääretön arkuus johtuu. Enhän voinut ilman\nmuuta kääntää hänelle selkääni, vaan koetin uudelleen selittää, miksi\nen ennemmin ollut kertonut hänelle mitään kodistani, Jörgenistä ja\nkoko siitä onnettomasta vedonlyönnistä. Minä: -- Ethän sinä koskaan\nole kysynytkään mitään kodistani. -- Hän: Niin, en tiedä, miksi\nen ole tehnyt sitä. Ajattelin oikeastaan, että sinulla oli hyvin\nonnettomat kotiolot, enkä sen tähden tahtonut kysyä mitään, kun et\nitse kertonut. Eikähän sitä sitäpaitsi naida perhettä. -- Minä: -- Ja\nnyt et kuitenkaan tahdo enää minusta mitään tietää, kun olet saanut\nkuulla, kuka minä olen. -- Hän: -- Älä ole tyhmä. -- Minä: -- En minä\nole mikään dollariprinsessa. Tuntuuko sinusta todellakin siltä kuin et\nvoisi nostaa silmiäsi niin huimaavan korkealle kuin norjalaiseen toisen\nsukupolven pikkukaupunkilaiskermaan.\n\nSeisoimme siinä ja poljimme samalla paikalla toista tuntia,\nkuvaannollisesti puhuen. Vakuutin rehellisyyttäni ja avomielisyyttäni,\nja hän pilkkasi \"leikillisyyttäni\", joksi hän sitä nimitti. Ei hänelle\nvoi enää puhua järkeä. Voitko ymmärtää, että olisin loukannut häntä\nniin syvästi. Se oli eilen. Tilanne on aivan sama tänään. Hänestä\nnäyttää siltä kuin asia olisi selvä. Kuinka hän saattaakin, kaiken\nsen jälkeen, mitä meillä on ollut yhteistä! Minä en ymmärrä enää\nyhtään mitään. Kun voisin edes oikein suuttua, oikein raivostua!\nKiukun voimalla sitä sulattaa paljon. Mutta en pysty siihenkään. En\nvälitä kenestäkään muusta enkä tule valittamaankaan. Älä vain rupea\nselittelemään, että olen vasta 20-vuotias j.n.e., minä tunnen itseni\nvähintään 100-vuotiaaksi.\n\nLaurense makaa ja kääntelee sängyssään kuin virtahepo, hänen mielestään\non kohtuutonta maata ja kirjoittaa keskellä yötä. Arvaa, mitä hän\nsanoi minulle tänään päivällä? -- Minusta sinä olet kunnon tyttö,\nvaikka oletkin niitä hienoja, mutta minusta voisit sentään olla\nliehittelemättä Frigårdia, joka on niin hyvä poika. Mieliala keittiössä\non aivan lamassa väärinkäsityksistä. Ja kun minä koetan puhdistaa ilmaa\nselvityksillä, se tulee vain pahemmaksi. Kaikki ajattelevat juuri\nniinkuin haluavat -- minun täytyy sanoa niinkuin Aleksandra-täti: -- Se\non aivan liian hullua!\n\nMinun olisi kai pitänyt sittenkin koputtaa pöytään silloin, kun sanoin,\nettä elämä oli ihanaa. Jos minun tänä yönä täytyisi lausua mielipiteeni\nsiinä asiassa, tulisin varmaan aivan päinvastaiseen johtopäätökseen.\nEnsinnäkin elämä on jokseenkin monimutkaista, ja toiseksi -- no niin,\nitse asiassa kai on jokseenkin yhdentekevää, mitä minä siinä asiassa\najattelen. -- -- --\n\nSinä olet aina ollut minun rippi-isäni -- ja siihen saat vastakin\ntyytyä. Minulla ei ole ketään muuta. Täti Aleksandrako? Hän on yhtä\nkiltti ja hyvä kuin päivä on pitkä, mutta hänellä on heti paha\nomatunto, jos hän hetkeksikin vain lakkaa neuvomasta, ja hän neuvoisi\nminut varmaankin kuoliaaksi, jos kertoisin hänelle koko nykyisen\nsatuni. Isäkö? Minä näen hengessäni, miten hänen katseensa hämmentyisi\nsilmälasien takana. Sitäpaitsi -- isä ei halua nähdä minussa naista,\nenkä minä halua nähdä hänessä miestä. Me olemme isä ja tytär. Piste. --\nÄiti? Hän on niin kaukana, ja minä tunnen häntä niin vähän.\n\nLaurense: -- \"Kello on 3. Menetkö maata ja vähän äkkiä?\" Niin, niin,\nehkä se onkin viisainta. Hyvää yötä.\n\nSinun -- todellakin -- onneton --\n\n                                                Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                              Oslossa, heinäkuun 20. päivänä 1930.\n\n                                            Kuudestoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nAsiat eivät oikein ottaneet selvitäkseen Vingerissä. Olin jo tulla\nsurumieliseksi, eikä se sovi minulle lainkaan, se ei sovi minun\nnenääni, niin että sitä on kaikin mokomin vältettävä. Nyt olen\nloistotuulella, kuuletko, aivan loistotuulella. Muistelen kuulleeni\njotakin sellaista, että toiminta on ainoa oikea vastusten hetkellä.\nMinä siis sanouduin irti paikastani. Rouva Bech oli hyvin ystävällinen\nja järjesti niin, että voin matkustaa muutaman päivän kuluttua. Minusta\ntuntui siltä, että hänen oli vaikeata pitää minua sen jälkeen, kun hän\noli saanut tietoonsa perhesuhteeni. Hän ei ainakaan enää komentanut\nminua samalla tavalla kuin ennen, mutta sehän ei ollut minun syyni.\n\nMinulle sopi kovin hyvin lähteä juuri silloin. Äiti kirjoitti nimittäin\nja ilmoitti, että hän olisi mielellään viettänyt viikon kanssani\nOslossa. Hän oli nimittäin miehineen matkalla pohjoisnavalle. Toivoin\nkuitenkin, että tapahtuisi jotakin, joka tekisi oloni Vingerissä\nvälttämättömäksi. Toivoin vaikka mitä. Kun tunkeuduin syvälle sieluni\nhetteisiin ja aarniometsiin, kauhistuin aivan sitä toivomusteni\npaljoutta.\n\nMutta ei tapahtunut mitään, mikä olisi ehkäissyt lähtöäni. Salama ei\niskenyt uuteen sisäkköön, eivätkä rankkasateet nielleet häntä. Perhe ei\nlangennut maahan rukoillakseen minua jäämään. Rouva Bech ei sairastunut\neikä tarvinnut minun hoitoani pelastuakseen kuolemasta. Herra Bech\nei lyönyt nyrkkiään pöytään eikä selittänyt, että Vinger joutuisi\nperikatoon ilman minua. Hans ei tullut alas penkille viimeisenä iltana,\nvaikka istuin niin, että hän varmasti näki minut ikkunasta.\n\nHäntä on mahdoton saada siitä kuvitelmasta, että kaikki on ollut vain\nfarssia. Siinä on minulla nyt rangaistus siitä, että niin pelkään\nvakavaa keskustelua. Kerran, kun hän meni ohitseni, sanoin: -- Täytyykö\nminun välttämättä kulkea rautakahleissa? Vasta jäljestäpäin tulin\najatelleeksi, että se kai vain vahvisti häntä hänen nurinkurisessa\nkäsityksessään.\n\nLähdin Vingeristä keskikesällä, kaikkein kauneimpana aikana.\nHeinänkorjuu oli alkanut, tuuheat puunlatvat loivat viileätä varjoa\nruohokentille, ja ilma oli täynnä tuoksua ja kesätuulta. Minulle nousee\nmelkein pala kurkkuun, kun sitä ajattelen.\n\nOli raskasta erota Laurensesta, hänen amatsooninhahmonsa oli tullut\nelämääni varmaksi tukikohdaksi. Hän lahjoitti minulle muistoksi\nvirkatun lakananpitsin, se on aina oleva minulle kallis muisto.\nAutomatkalta asemalle olisi voinut jäädä muistonsa. Mutta viime\ntingassa Lotten sai päähänsä, että hän tahtoi lähteä minua saattamaan.\nSehän oli hyvin ystävällistä, mutta mahdollisuudet kuivuivat kokoon, ja\nkuiva keskusteluhetki asemasillalla oli ainoa tulos koko jutusta.\n\nSitten istuuduin junaan ja karistin murheen päältäni. Asetuin hotelliin\nasumaan. Seuraavana päivänä olin äitiäni vastassa ulkomailta tulevalla\njunalla. Äiti oli maailmannainen, kaunis ja tyylikäs, pursuavan vilkas\nja hiukan hermostunut. Ihmiset kääntyivät katsomaasi häntä. Alussa\nolimme hiukan vieraita toisillemme. Ja niinkuin kaikissa sellaisissa\ntilanteissa oudoksuin sitä, että tuo nuori, hieno maailmannainen, joka\nastui junasta käärittynä turkiksiin ja silkkiin, on tuonut minut kerran\nmaailmaan. Minunlaiseni kömpelyksen. Se oli hullunkurista. Toiselta\npuolen olen melkein hiukan ylpeä siitä, toisaalta taas se tuntuu\nminusta melkein epänormaalilta.\n\nMuutimme hienompaan hotelliin. Äiti piti minua liian vakavana. Pyysin\nhäntä todistamaan sen paperilla.\n\nHän oli tuonut minulle joukon kauniita lahjoja, osittain\nkymmenvuotiaalle sopivia tavaroita, -- niin vaarallista on seurata\nkehitystä matkan päästä. Äiti on hyvä ja kiltti, hän on miellyttävä,\nhyväsydäminen ja helposti liikuttuva. Vahinko vain, että kokonainen\npikkukaupunki on kylvänyt epäluuloa sieluuni. On vaikeata, kun koko\najan on arvostelevalla kannalla äitiinsä nähden. Minä rakastan\nhäntä, mutta rakastan häntä tuskallisesti, eikä sellainen sovi\ntyttärelle. Meidän keskustelumme on alituista luovimista loukkaavien\nasiain välitse, meidän yhdessäolomme ketju vaarallisia tilanteita.\nNiin hullunkuriselta kuin se saattaakin kuulua, -- toivon koko\najan, kaipaan, janoan, että saisin kuulla edes yhden vanhanaikaisen\nmielipiteen tai jyrkän tuomion, että hän olisi \"Sittlich entrustet\",\nlyhyesti sanoen kaikkea sitä, mitä aina pilkkaan Aleksandra-tädissä.\nMinä ikäänkuin kuljen ja kerään todisteita pikkukaupunkilaisuuden\npuolesta ja vastaan ja vihaan itseäni, kun en voi riistäytyä siitä irti.\n\nÄiti nauroi vedonlyöntiäni, otti käteni omiinsa ja tarkasteli kynsiä,\nnauroi uudelleen ja sanoi: -- \"Että viitsitkin!\" Sitten hän palasi\nuudelleen asiaan ja sanoi, että en olisi sellaista keksinyt, jos olisin\nollut äidin hoivissa, ja sitten hän itki hiukan. Hän ei voinut käsittää\nsitä, ettei hän milloinkaan nähnyt minun itkevän, ja hänestä tuntui,\nettä nykyajan todellisuuteen ja rehellisyyteen kasvatettu nuoriso oli\nmenettänyt tunteellisuutensa ja lämpönsä.\n\nRanskalainen liikemies, oikea pohatta, johon äiti oli tutustunut\nmatkalla, tuli meitä tervehtimään. Siirtyminen sisäköstä\nylellisyysnaiseksi oli huikea, ja ensimmäisenä iltana, kun söimme\nyhdessä, istuin melkein mykkänä ja laskin vain, kuinka monta savuketta\näiti poltti. Kun tulimme huoneisiimme, oli äiti tyytymätön minuun.\nHänen mielestään olin jäykkä ja maalainen, ja hänen mielestään\nmeidän kavaljeerimme oli halveksinut minua. Kun hänellä kerran oli\ntäysi-ikäinen tytär, ei hän voinut sietää, että minua ylenkatsottiin,\nhän sanoi. Seuraavana päivänä koetin korjata asiaa, sisimmässäni\nhiukan harmissani tuosta \"maalaisesta\" -- ja se onnistui hyvin. Mutta\nei sekään ollut oikein. Äiti istui raskasmielisenä vuoteeni reunalla\nja sanoi, että pahin rangaistus äidille on nähdä omat virheensä\nlapsessaan, ja hän kehoitti minua seuraamaan isääni.\n\nYöllä sairastuin liiasta hummerinsyömisestä ja annoin kauheasti\nylen. Aamulla äiti kysyi, miksi en ollut herättänyt häntä. Vastasin\nleikilläni, etten ollut tahtonut pilata hänen \"beauty sleep\"-iänsä.\nSilloin hän alkoi itkeä. Hänen mielestään tämä enemmän kuin mikään muu\ntodisti sitä, etten pitänyt häntä oikeana äitinä. Jos Aleksandra-täti\nolisi ollut viereisessä huoneessa, olisin muka varmasti huutanut apua,\nja täti olisi kulkenut koko yön alushameisillaan ja tohvelit jalassa ja\nhoitanut minua kuumilla kääreillä ja kamferitipoilla. Äiti itki koko\nsen aamupäivän.\n\nOli vaikeata purjehtia läpi kaikkien karien. Toisella kertaa hän ajoi\nkivelle. Hän löysi erään kirjan välistä, Hansin kuvan. Se oli hänen\nmielestään sievä, ja hän kysyi, kuka se oli. Vastasin, että se oli\nVingerin autonkuljettaja. Hän vastasi: -- Älä vain nai häntä, muuten\nsyytetään minua siitäkin.\n\nMinua harmitti. Sitäpaitsi kerroin, ettei hän huolisikaan minusta. --\n\"Et kai sinä vain häntä sure?\" äiti sanoi. Minäkö surin, joka olin\naivan loistavalla tuulella. -- -- --\n\nMissä äiti on, siellä on aina elämää ja vaihtelua, niin että sillä\nviikolla ei minulla ollut aikaa edes henkäistä, saati sitten ajatella.\nMutta jälkeenpäin oli pahempi. Hän lähti autolla tapaamaan miestään,\nja minä ostin sanomalehden nähdäkseni, oliko vapaita sisäkönpaikkoja.\nAikahan ei ole vielä päättynyt. Sanon sinulle niinkuin äidillekin\nsanoin: Älä nimitä minua itsepäiseksi, kun kerran on sellainen kaunis\nsana olemassa kuin lujaluonteinen.\n\nToivon, että se mitä kerroin äidistäni, jää meidän väliseksemme,\nsillä se ei kuulu muille. Ja oikeastaan ei minun pitäisi eritellä\nmeidän suhdettamme sen enempää sinulle kuin itsellenikään, sillä\nminusta tuntuu, että se ei ole oikein. Mutta ihmettelenpä, mitä\nhotellipalvelija ja kaikki muut, jotka olivat läsnä, mahtoivat\najatella, kun äiti lähtiessään huusi autosta kättään huiskuttaen: --\n\"Tahdon, että sinusta tulee isäsi kaltainen\". Viimeinen huomio, mitä\nhänestä tein, oli, että hän itki. Mutta seuraavana päivänä sain häneltä\niloisen postikortin, jossa hän kirjoitti: -- \"Kuinkahan minun sitten\nkäy, kun et sinä enää ole minua vartioimassa?\"\n\nKyllä vain, kyllä me olemme uudenaikaisia! Siitä ei ole pelkoa.\n\nHuomenna alan uudella innolla. Tällä kertaa tulen olemaan yksinäisenä\npalvelijana. Olen saanut paikan erään sanomalehdentoimittaja Mortmannin\nperheessä, samaisen, joka käyttää Aftenavisenissa \"Pontus\" nimeä. Hän\nkirjoittaa pakinoita ja kuuluu olevan maailman iloisin mies. Minä\nolen kyllä sen lohdutuksen ja virkistyksen tarpeessa, minkä maailman\niloisimman miehen läheisyys mahtaa tuottaa. Hermoni tarvitsevat juuri\nmakeata naurua lääkkeekseen. Seuraava kirjeeni on varmasti täynnä\nvarastettuja sukkeluuksia. Sittenpähän sinullakin on jotakin hauskaa.\n\nVoi hyvin niin kauan. Terveisiä tutuille. Onneksi ei kestä enää\nkauaakaan, ennenkuin jo taas voin liittyä seuraanne ja tehdä rakkaan\nsyntymäkaupunkini kadut levottomiksi jälleen.\n\n                                                    Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                                   Oslossa, elokuun 12. päivänä 1930.\n\n                                            Seitsemästoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nHei, kuinka aika rientää! Kuljen paikasta toiseen. Pahinta on, kun\npitää selittää kotiin kaikki osoitteenmuutokset. Aleksandra-täti uhkaa\ntulla hakemaan minut kotiin.\n\nNiin, oleskelu \"Pontuksen\", maailman iloisimman miehen, kodissa\noli todella mainio virkistyskeino. Siellä ei todellakaan puuttunut\nvirkistystä.\n\nRouva oli pieni, laiha, pelokas olento, ja minun ensi ajatukseni\nolikin, että \"Pontus\" oli todellakin sankari säilyttäessään\nhyväntuulensa moisen elämänkumppanin rinnalla. Lapset vaikuttivat myös\nmasentuneilta. He olivat kilttejä ja tottelevaisia, mutta niin ujoja,\nettä olisi luullut heidän olevan peräisin viime vuosisadalta. Sinä\niltana, jona tulin taloon, ei herra toimitussihteeri ollut kotona.\nRouva kertoi, että hänen miehensä oli liikatyön rasittama ja sentähden\nhiukan hermostunut. Sanoin tuntevani hyvin \"Pontus\" nimimerkin ja\nlisäsin, että minusta hänen kirjoituksensa olivat mainioita.\n\n-- Kyllä hän on hauska, sanoi rouva osoittamatta kuitenkaan erikoista\ninnostusta, ja ihmettelin vieläkin, mikä kumman sattuma oli johtanut\nräiskyvän humoristin ja tuon kuivan, vakavan pikku naisen yhteen. --\nKyllä hän on hauska, hän toisti hajamielisenä, -- mutta kuten sanottu,\nhän on hiukan ärtyinen, varsinkin aamuisin. Ilmoitan siitä teille,\nettä tiedätte sen. Onhan selvää, että siinä hermostuu, kun pitää olla\nvitsikäs sekä hyvän että pahan sään aikana. Minulla on setä, joka myös\non tunnettu humoristi, ja hän on takonut melkein kappaleiksi tammisen\nruokapöydän.\n\nPalvelijanhuone oli, kuten tavallista, kauhean näköinen, mutta\nseinäpaperit olivat vaihteeksi sapenvihreät eivätkä lohenpunaiset, ja\nikkuna oli kadulle päin. Siellä oli puisto läheisyydessä ja rakennusten\nvälistä näin suuren puunlatvan viimeisen huipun. Se muistutti niin\nihmeen suloisesti Vingeriä, että päätin jäädä tähän lopuksi aikaa.\n\nSeuraavana aamuna, kun puhdistin herra toimitussihteerin kenkiä, jotka\nihmeellistä kyllä, olivat ilmeisen epämiellyttävät, kuulin herran ja\nrouvan makuuhuoneesta hirmuisen metelin. Bassoääni toisti jylisten\nyhä uudelleen samaa sanaa, sangen harvinaista muuten -- \"letukka,\nle-tuk-ka\". Kuulin sen aivan selvästi. Olin aivan ymmällä, mutta tein\nlopulta sen johtopäätöksen, että hän luki ääneen rouvalleen uutta\nAftenaviseniin sepittämäänsä kirjoitusta.\n\nYht'äkkiä makuuhuoneen ovi aukeni, ja rouvan säikähtynyt pikku pää\npisti ulos aamutakin sisältä. -- Ymmärrätte kai, että teidän on\nvastattava, kun mieheni kutsuu teitä, hän sanoi väsyneesti. Samassa\nsilmänräpäyksessä kohosi hänen selkänsä takaa esiin mieshenkilö\ntyöntäen hänet syrjään. Se ei saattanut olla kukaan muu kuin itse\n\"Pontus\", maailman hauskin mies.\n\nHän oli vielä hyvin alkeellisella pukeutumisasteella, ja ehkäpä\nsentähden saattoi niin selvästi nähdä, mitenkä hänen koko ruumiinsa\nvapisi kiukusta. Hänen harmaiden sukkien peittämät varpaansa tanssivat\nkuin pianon koskettimet, ja selkää pitkin riippuvat olkaimet suorastaan\nnykivät kouristuksentapaisesti. Hänen lievästi tynnyrimäistä vartaloaan\nverhosi trikoopaita -- ja minä tiedän kyllä kauniimpiakin näkyjä\nkuin alusvaatteisillaan olevan miehen. Hätätilassa he saattavat olla\nhullunkurisen herttaisia, mutta silloin heidän täytyy olla tuttuja ja\nmeille rakkaita henkilöitä. \"Pontus\" oli peloittava. Kun minun pitäisi\nkuvata hänen kasvojaan, en tiedä, kummanko vertauskuvan valitsen,\nhurjistuneen bulldoginko vai ukkospilven. Molemmat ovat kuitenkin liian\nlieviä. Jos katse voisi murskata ihmisen, olisin jo aikoja sitten ollut\nnuuskana. Singottuaan minua kohti kokonaisen haukkumasanojen ryöpyn,\nhän kysyi, miksi en vastannut.\n\nMelkein sain lievän kohtauksen, mutta toinnuin jokseenkin pian jälleen.\nOlihan hiukan vaikeata totella nimitystä \"letukka\". Sentähden vastasin\nkutakuinkin rauhallisesti: -- \"Herra toimitussihteeri, nimeni on\nHelga.\" Näin rouvan sulkevan silmänsä, ikäänkuin hän olisi odottanut\nräjähdystä. Onneksi mies kuitenkin hillitsi itsensä, mikäli sitä voi\nsanoa itsensähillitsemiseksi, että huutaa kuin tuomiopasuunasta: --\n\"Tänne kengät, senkin röyhkeä olio!\" Saatuaan ne hän paukautti oven\nkiinni niin lujaa, että kaikki astiat keittiön seinällä tärisivät.\n\nRouva hiipi ulos ja kuiskasi: -- Hän on hiukan hermostunut, raukka,\nse on aina pahimmillaan aamuisin. Antakaa lapsille ruokaa siellä\nkeittiössä, etteivät ne häiritse häntä. Se on se \"Päivän pakina\",\njoka häntä hermostuttaa, sitä ei ole aina niin helppo keksiä. Hän on\nkirjoittanut sitä viisi vuotta.\n\nViisi vuotta, se on 5 kertaa 365, paitsi sunnuntai- ja juhlapäiviä.\nTunsin sääliä häntä kohtaan ja ajattelin ehdottaa, että hän\nkirjoittaisi kotityrannista, mutta luovuin kuitenkin siitä mietittyäni\ntarkemmin asiaa. Hän oli varmaankin kirjoittanut jo siitä aiheesta\naikoja sitten käyttäen jotakin ystävistään tai naapureistaan esikuvana.\n\nJo ensimmäisenä päivänä huomasin, että aamiainen oli päivän\nkriitillisin hetki. Jos siitä suoriutui elävänä, saattoi olla varma,\nettä oli pelastunut siltä päivältä. Minut kutsuttiin sisään joka hetki\nvastaamaan erilaisista ruokatavaroista. Munaa oli liian vähän keitetty,\nkahvi oli kylmää vesilatkua, leipä tuoksui läkkipöntölle, voi muistutti\nvanhaa känsävoidetta, makkara oli kuin vanhaa kengänpohjaa, ja minä\nitse olin kuin käärmeen ja aasin sekasikiö. Kun hän huomasi lasten\nsyövän keittiössä, hän raivostui lopullisesti. Se oli vasta kaunista!\nSiellä ne istuivat ja oppivat palvelijalta syömään kuin porsaat.\nHeidän oli kaikkien tultava sisälle ruokapöytään syömään. Mutta he\ntulivat yksitellen takaisin keittiöön itkien. Heidän raivostunut isänsä\noli ajanut heidät pöydästä sopimattoman käytöksen tähden. Rouva ei\nuskaltanut lainkaan näyttäytyä.\n\nEn jaksanut enää seurata tapausten kulkua, vaan menin sisähuoneisiin ja\naloin puhdistaa huoneita pölynimijällä, oli nimittäin perjantaipäivä.\nOlin tuskin alkanut työni, kun \"Pontus\" työnsi oven sepposen selälleen\nja huusi minulle: -- \"Aiotteko tappaa minut?\"\n\nNyt minäkin suutuin ja vastasin, että siinä tapauksessa se olisi\nitsepuolustukseksi. -- Mitä, mitä, mitä, hän änkytti eikä saanut\nraivoltaan sanotuksi enempää. Olin aivan varma siitä, että hän saisi\nhalvauksen. Mutta merkillistä kyllä, ei siitä tullutkaan mitään,\n-- myöhemmin sain kuulla, minkätähden. Hän oli keksinyt hyvän\naatteen. Päivän tapahtumat olivat todellinen helmi, mainio pilajuttu\npalvelijoista, olen varma siitä, että sinä olet lukenut sen ja tunsit\nsuurta myötätuntoa tyyntä, hauskaa kertojaa kohtaan, joka oli joutunut\nsellaisen höyrypäisen palvelijan uhriksi.\n\nHänen lähdettyään seurasi myrskyä tyyneys. Rouva ryömi esille jostakin\nhämäräperäisestä kätköstä, ja lapset uskalsivat ruveta puhumaan.\nMutta ennen päivällistä levottomuus alkoi taas kasvaa. \"Pontukselle\"\npiti olla pihviä ja vattuja kerman kera, meille muille turskaa ja\nmehukeittoa. Rouva oli aivan kalpea pelosta, että pihvi olisi sitkeätä,\nja me vartioimme sitä kuin pikkulasta aina siihen hetkeen saakka,\nkunnes se kannettiin pöytään.\n\nKatsoimme pelokkaina oveen, kun hän astui sisään, mutta huomasimme\nhelpotukseksemme, että rajuilman voima oli murrettu. Päivällisestä ei\nsiis tullut niin myrskyisää kuin aamiainen, mutta synkkä sekin oli.\n\nVasta päivällislevon jälkeen hän alkoi puhua kuin tavallinen\nkuolevainen. Ja kun hän illalla tuli keittiöstä hakemaan tulitikkuja,\nhän oli jo niin hyvällä tuulella, että sanoi \"No, neiti\", kulkiessaan\nohitseni. Illallisen jälkeen hän jätti kotilieden ja lähti myhäillen\nmaailmalle kevättakki napittamatta ja sikari suupielessä. Lapset\nmenivät levolle. Rouva alkoi parsia. Hän oli kuin kuihtunut neilikka,\nen tosiaankaan tiedä, miksi juuri neilikka. Minä itse istuin\nhuoneessani ikkunan luona ja koetin tukahduttaa kummallista sisäistä\nlevottomuutta, jonka vallassa viime aikoina olen ollut. Mutta eivät\nmitkään amerikkalaiset sananparret auttaneet, eivät sananparret eikä\nkylmä järki eikä selvä logiikka. Oli lämmin heinäkuun ilta, naiset\nolivat vaaleissa puvuissa alhaalla kadulla armaansa kainalossa, ja\npuistossa lehvät levittäytyivät opaalinvärisen taivaan alla.\n\nSeuraava aamu oli samanlainen kuin edellinenkin, paitsi että \"Pontus\"\nkäytti aivan uutta haukkumasanavarastoa. Hänen vaimonsa, joka oli\nedellisenä päivänä ollut vanha lehmä, oli nyt ikäloppu koni, enkä\nminä enää ollut käärmeen ja aasin sekasikiö, vaan viidennen potenssin\nidiootti.\n\nHänen juuri parhaillaan haukkuessaan tuli puhelinsanoma\npäätoimittajalta, ja hänen olemuksensa muuttui heti täydelleen. Hän\nkumarsi ja veti jalkaa puhelimessa, ääni oli kuin rasvattu. -- Kyllä,\nihana aamu, herra toimittaja, tuntee aivan olevansa uusi ja parempi\nihminen, niin, niin. -- Mutta tuskin hän oli laskenut kuulotorven\nkädestään, kun hän jo hyökkäsi kimppuuni kuin ukkosilma: -- Nauratteko\nte? Nauratte minulle päin naamaa. Uskallatteko todella nauraa täällä\nminun talossani? Röyhkeä aasi! Ulos! Ulos koko talosta! Naurakaa\nmuualla, senkin käärmeensikiö, mutta älkää minun talossani. Korjatkaa\nluunne! En halua nähdä teitä enää!\n\nMinun oli vaikeata saada puheenvuoroa, mutta jotakin minäkin halusin\nsaada sanotuksi, sillä tartuin hänen sanoihinsa. -- Koska jokapäiväinen\naatteiden keksiminen saattaa teidät suunniltanne, sanoin, niin on\nminulla kunnia ehdottaa teille yhtä sellaista, niin saatte päivän\nlykkäyksen mielisairaalasta.\n\n-- Mi-mitä? Hän hamuili pöydältä jotakin heittoasetta, mutta minä en\nsäikähtänyt.\n\n-- Kirjoittakaa kerran surullinenkin juttu, kirjoittakaa maailman\nhauskimmasta miehestä, jolla on maailman surullisin koti, kirjoittakaa\nmitä maailman hauskimman miehen jutut maksavat; kiusaantuneen vaimon ja\nsurulliset, sorretut lapset --.\n\nTässä minun oli pakko pysähtyä, sillä hän heilutti uhkaavasti\nmaitokannua --. Sitäpaitsi hän määräsi vaimonsa vastaamaan siitä, että\nminä olisin poissa talosta ennen päivällistä.\n\nJa niin olin siis selvä siitä talosta puolessatoista päivässä. Rouva\nei sanonut mitään, kun aloin panna tavaroitani kokoon, hän oli kai\ntottunut siihen. Myöhemmin hän sopersi jotakin sellaista, että oli\nkoettanut olla ilman palvelijaa, mutta mikään ei auttanut, hänen\nmiehensä oli silti yhtä hermostunut. Hän säälitti minua tavattomasti.\nKummallisinta on, että tunsin, että hän kaikesta huolimatta piti\nmiehestään. Sano sitten, ettei maan päällä olisi enkeleitä.\n\nNiin, minä siis olin jälleen kadulla. Nyt olin todellakin kuin\npilalehtien palvelijatyypit. Viimeisessä paikassani olin ollut vain\npuolentoista päivää.\n\nSilloin ajattelin todellakin jo palata kotiin. Vuodesta puuttui enää\nvain kolme viikkoa, ja uskon, että vedonlyöntitoimikunta olisi varmaan\nsuonut sen anteeksi, mutta eilen tapahtui jotakin, joka sai minut\nmuuttamaan mielipidettä.\n\nTapasin aivan sattumalta kadulla rouva Bechin. Hän oli aivan\nepätoivoinen. \"Ajatelkaahan, Helga, kun meidän uusi sisäkkömme on\nkatkaissut jalkansa ja meillä on viisi yövierasta ja parhaillaan on\nhilloamiskiireet ja kaikki. Ette kai te tiedä, mistä kummasta voisin\nsaada jonkun apuihmisen?\"\n\nTunsin melkein liiteleväni ilmassa kuullessani hänen sanansa. Tulin\nniin suunnattoman onnelliseksi, että se koski aina isoonvarpaaseen\nsaakka. On kai turhaa kertoa, että kaduin kuin kuolemaa, että olin\nlähtenyt Vingeristä. Voitko käsittää, että olin niin typerä? Se oli\nsama kuin päästää onni liian helposti käsistään.\n\n-- Tässä teillä on apuihminen, sanoin rouva Bechille. -- Olen aivan\nmenehtymäisilläni halusta saada sukeltaa jälleen sisäkönpukuuni.\nMilloinka matkustamme?\n\nRouva Bech oli lentää kaulaani ja nimitti minua laupiaaksi\nsamarialaiseksi aavistamattakaan minun hämäräperäisiä vaikutteitani.\nLotten tulee iltapäivällä hakemaan meitä autolla. Olen niin hurjan\niloinen. Tunnen taas olevani niin voimakas. Kyllä vielä pystyn\nselvittämään asian hänen kanssaan. Ellei mikään muu auta, ryöstän hänet\nyksinkertaisesti.\n\nLopuksi voin kertoa, että kävin eilen tervehtimässä vanhaa\nisäntäväkeäni herra ja rouva Lisbyä.\n\nHeillä oli tuskin ruoanmurua talossa, ja kakkupussini tuli siis hyvään\ntarpeeseen. Mutta mieliala oli kyllä silti hyvä. Herra Lisbyn täti\nSarpsborgissa oli näet kuolemaisillaan, ja hän oli vähintään 10 000:n\narvoinen, ja he olivat ainoat perilliset. Rouva Lisby oli tietysti\nkylläkin murheellisen näköinen puhuessaan tulevista hautajaisista,\nmutta ilo paistoi päällyskuoren alta. Hän rakennuttaisi huvilan\nNesoddeniin heti, kun he saisivat perinnön. Hän rakennuttaisi saunan ja\nlehtimajan ja tenniskentän. Kun he sitten ostaisivat nopeakulkuisen,\nuudenmallisen moottoriveneen, ei matkakaan tuntuisi pitkältä. Hän\ntarvitsisi oikeastaan sihteerinkin, kun hän joutuisi hoitamaan niin\nsuurta taloa, ja jos halusin, voisin saada sen toimen. Ennen lähtöäni\nhän lainasi minulta 10 kruunua asettaen perinnön vakuudeksi.\n\nNyt olen luultavasti kertonut kaiken, mikä sinua saattaa huvittaa, ja\nehkä vähän enemmänkin. Olisi ikävää, ellemme tapaisi tänä kesänä, mutta\nen tiedä, miten asiat järjestyvät.\n\nVedä järkevyyden naamari kasvoillesi ja mene hiukan puhumaan isän ja\ntädin kanssa. Sano, että nämä palvelijanpaikat ovat hyväksi opiksi\nminulle, ja muuta samankaltaista. Sinä kyllä selviydyt siitä.\n\nVoi hyvin! Tervehdi isääsi ja äitiäsi ja kaikkia muitakin ystäviä ja\ntuttuja.\n\n                                                    Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                     Vingerin kartanossa, syyskuun 2. päivänä 1930.\n\n                                          Kahdeksastoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nNyt olen taas täällä. Oli hyvä, että tulin ajoissa, täällä on vielä\ntäysi kesä, rehevän vihreätä ja luonto täynnä laulua.\n\nKuten mainitsin, tuli Lotten siis hakemaan meitä.\n\nHans ei tiennyt lainkaan, että minä olin tulossa. Kun hän tuli\nillalliselle, olin minä pöydän ääressä vanhalla paikallani.\n\nHänen kasvonvärinsä muuttui. Jonkin vaikutuksen minun tuloni siis\nkuitenkin teki häneen. Ola teki pilaa hänestä: -- Mitä sinä sitä\ntyhjää tuolia tuijotat? Luuletko ehkä, että Helga on taas täällä?\nLaurensekin lisäsi kortensa kekoon: -- Niin, häntä voisi todella\nluulla kummitukseksi, niin laihaksi hän on käynyt. Mutta mitä ihmiset\noikeastaan kaupungista etsivät? Kyllä minun täytyy kaataa kermaa\nsinunkin maitolasiisi, eukkoseni, niinkuin olen tehnyt Frigårdillekin.\nTäytyihän minun jatkaa sinun työtäsi.\n\nHans katseli hämmentyneenä toisesta toiseen. Kermaa maitolasiin?\n\n-- Niin, sinusta olisi tullut varmasti hoikka kuin elämänlanka, ellen\nolisi sitä tehnyt, Laurense sanoi päättäväisesti.\n\n-- Sellaista se on se naisväki! Andreas sanoi päätään pudistellen.\nNaiset ovat viekkaita kuin kettu! Minä en vain uskaltaisi ruveta heidän\nkanssaan kilpasille. (Meidän kesken sanoen ei hän sitä haluaisikaan.)\n\n-- Mutta nyt luulen, että se alkaa mennä ilman kermaakin, Olga\nvirnisteli meille. Olin aivan nolona kaikesta huolenpidosta ja touhusta.\n\nJa miten sitten kävi? Kiitos kysymästä. Ei niinkään hullusti. Enhän\nvoinut aivan kaikkea uskoa sallimuksen huostaan, mutta kun minäkin\npistin sormeni soppaan, selvisi se hyvin.\n\nKoko ensimmäinen viikko kului niin, ettemme puhuneet mitään\nkahdenkesken. Mutta en kai ollut syyttä suotta palannut takaisin\nraskaisiin sisäköntöihin, sensijaan että olisin matkustanut kotiin\nvoitonpalmuineni. Meillä oli silloin tällöin pieniä otteluita, mutta\nkaikessa sovussa ja parhaassa tarkoituksessa.\n\n-- Kun minä kerran kuolen, sanoin, -- niin Hans varmaankin ajattelee,\nettä teen senkin vain huvikseni.\n\nJa Hans sanoi: -- Helga väittää, että pila on toden uusin ilmaisumuoto.\nEhkäpä juuri se tietoisuus, että kaikki tässä maailmassa on\nsuhteellista, on tehnyt lopun vanhanaikaisesta vakavuudesta.\n\nOli miten oli, yksi ainakin oli varmaa: Hans alkoi yhä enemmän muuttua\nkaltaisekseen jälleen, ja kun hän on oma itsensä, en luopuisi hänestä,\nvaikka itse Onnetar minua houkuttelisi luokseen.\n\nMuuten meillä oli paljon työtä. Paitsi jokapäiväistä työtämme ja\nvieraista johtuvaa lisätyötä, oli meillä vielä lisänä hilloaminen,\nmehunkeitto ja vihannesten säilöönpano. Mutta kaikesta huolimatta\non Vingerin keittiö paratiisi kaikkiin muihin näkemiini keittiöihin\nverraten. Sitäpaitsi rouva Bech oli kiitollinen siitä, että olin\nauttanut heidät pälkähästä -- lainkaan aavistamatta, että ilkeä\nitsekkyyskin oli vaikuttanut asiaan -- eikä mistään ole niin paljon\nhyötyä kuin toisen kiitollisuudesta. Ja ensimmäisen työteliään viikon\npäätyttyä Astrid ja Lotten pyysivät minua mukaansa huvimatkalle\nvuonolle, ja sehän oli hyvin ystävällistä.\n\nHuvimatkalla oli mukana joukko Astridin ja Lottenin ystäviä ja\nystävättäriä, neljä täyttä autollista. Oikeastaan on aivan sattuma,\njos ventovieraiden joukossa voi pitää hauskaa, kun he puolestaan ovat\nkeskenään hyviä tuttuja. Mutta matka sujui odottamattoman hauskasti,\nsillä heidän menonsa oli varmaankin samantapaista kuin meidän siellä\nkotona. Henki oli jokseenkin sama, tylsä, mutta ei aivan järjetön, vaan\nvaati sentään jotakin käsityskyvyn minimirajaa.\n\nHans ajoi meidän autoamme. Lotten, joka juuri vast'ikään oli lukenut\nKiplingin \"Kimin\", osoitti tyhjää etupaikkaa ja nauroi: -- Sallikaa\nminun olla jalomielinen. Se suotiin hänelle. Vastavalmistunut\nmetsäherra oli myös mukana, niin että hänen jalomielisyytensä oli hyvin\nymmärrettävää.\n\nMinä en milloinkaan ole erityisesti pitänyt elokuusta. Se on\ntavallisesti sateinen kesän ja syksyn, loman ja työn väliaika. Sillä\non naistenviikon epävakaa luonne. Mutta -- Laurensen mielilausetta\nkäyttääkseni, -- totuus on aina totuus, -- jos elokuu on hyvällä\ntuulella, se osaa kyllä järjestää asiat oikein päin. Se on kuin\nponteva, mutta oikullinen nainen, joka ollessaan hyvällä tuulella\nsaattaa tehdä arestakin juhlapäivän ympäristölleen.\n\nElokuu kykenee järjestämään ensiluokkaisen kesäpäivän. Se tietää, että\ntaivaan on silloin oltava rehellisen sininen, siellä täällä saa olla\nvalkoisia hattaroita, mutta horisontin pitää olla kirkkaana ja selvänä,\nettei ole sateen uhkaakaan. Se tietää, että auringon tulee lämmittää,\nmutta se ei saa polttaa, että ilman tulee olla kristallinkirkasta,\nleppeätä kuin hyväily ja ihanan tuoksuvaa. Se tietää, että teiden tulee\nolla kuivat pölisemättä silti, että viljan tulee olla kullankeltaista\nja ruohon smaragdinvihreätä, ja se tietää niinkuin heinäkuukin, että\nsekä meri- että järviveden tulee olla lämmintä ja että rantahiekan\ntulee kimallella. Kun se vain tahtoo, se voi järjestää asiat oikein\nhyvin, ja niin se oli tehnyt mainitsemanani päivänäkin.\n\nMe uimme pitäen asianmukaista meteliä ja sitten loioimme kallioilla ja\nrannalla keimaillen ja itseämme kuivaillen.\n\nHans ja minä makasimme äärimmäisellä kallionkielekkeellä ja juttelimme\nhölynpölyä, aivan kuin emme olisi milloinkaan muuta tehneetkään.\n\nHans kysyi muun muassa, osaanko minä uida, sillä sinä päivänä olin\npysytellyt vain matalalla. Silloin sain yht'äkkiä aatteen -- ei,\noikeastaan en osannut uida, en tippaakaan. Ota huomioon, että kun\nvalehtelee, niin lisää mielellään niin paljon pieniä epämääräisiä\nsanoja kuin mahdollista, jottei valhe tuntuisi niin karkealta omissa\nkorvissa.\n\nSitten aloin hyökätä.\n\n-- Etkö todellakaan aio enää armahtaa minua?\n\nSilloin hän synkkeni, mutta ei vastannut suoraan kysymykseeni. -- Minä\nen tahdo tulla sinun kotiisi käyttämään hyväkseni sinun nuoruuttasi\nja tyhmyyttäsi, hän sanoi. -- Puhu sinä mitä hyvänsä demokratiasta ja\nyhtäläisyydestä ja veljeydestä ja kaikenmoisesta hölynpölystä, ei sinun\nisäsi kuitenkaan pidä autonkuljettajaa tyttärelleen sopivana miehenä.\n\nNousin pystyyn. -- Tahdotko vai etkö?\n\nHän sanoi: -- Kiusaat minua.\n\n-- Hyvä -- sanoin, -- nyt leikin vakavissani, hyvästi!\n\nJa sitten hyppäsin suoraan syvyyteen ja uin veden alla kauemmin\nkuin koskaan ennen. Kuulin etäistä huutoa ja sitten yht'äkkiä\nloiskahduksen. Kohosin pinnalle, ja hän oli heti rinnallani, tarttui\nminuun, veti minut maihin, laahasi ylös, koetteli minua, nimitti minua\nliioittelevaksi, hysteeriseksi, villiksi, hulluksi, vaikka miksi,\nnimitti minua mitä hellimmillä nimillä ja puhui mitä ihmeellisimpiä\nasioita. Ja sitten minä heräsin, ymmärrätkö, ja sitten kaikki muuttui\nniin ihmeen hyväksi jälleen, mutta mitä me puhuimme lähimpinä tunteina,\nsitä ei voi toistaa, sillä ne olivat asioita, jotka vain niiden kahden\nasiasta innostuneen mielestä ovat ihmeellisen ihania, mutta kaikkien\nmuiden mielestä ovat sulaa hulluutta.\n\nOletan, että tulet aivan hirmuisesti torumaan minua tästä. Sinusta\nse varmaankin on Kleopatran-aikainen temppu, jonka pitäisi olla\npannaanjulistettu nuoren nykyaikaisen naisen rehellisistä apukeinoista,\nmutta se oli ainoa keino, ymmärräthän, ja ajattelen mieluummin,\nettä minä siten nerokkaalla tavalla pelastin hänet päähänpistosta,\npakkomielteestä. Ja kun me kerran maailmassa menemme naimisiin, tulen\nkyllä joskus sopivassa tilaisuudessa kertomaan sen hänelle, sillä\nsilloinhan hän tietää, kuinka suurenmoinen minä olen, ja saattaa\nsuhtautua siihen levollisesti.\n\nOlen kirjoittanut kotiin ja ilmoittanut pian tulevani mukanani\nmaailman paras vävypoika. Kyllä kai he ovat hämmästyneitä. Isälle olen\nkehunut hänen kuntoaan ja lahjakkuuttaan, ja täti saa turvautua siihen\ntosiseikkaan, että Hansin äiti on tunnetusta Palmin suvusta. Olen\nkirjoittanut myöskin äidille.\n\nTänä iltana Lotten, Hans ja minä lähdemme kaupunkiin\nYlioppilasyhdistyksen syysjuhlaan.\n\nOn ikävää, että et ole kotona, kun me tulemme. Olisin niin suonut, että\nte kaksi olisitte tavanneet toisenne. Mutta toivon, että jouluna tulee\nsiihen tilaisuus.\n\nTämä kirje uhkuu omahyväisyyttä, mutta vastakihlautuneelle on\npaljon annettava anteeksi siinä suhteessa. Huomaan surukseni, etten\nole tippaakaan sen parempi kuin muutkaan vastakihlautuneet. Olen\nkirjoittanut kokonaisen arkin täyteen \"Rouva Helga Frigårdia\", olen\nmuuttanut safiirisormukseni oikeaan nimettömään ja kiertänyt kiven\nsisäänpäin, nähdäkseni miltä se näyttää, ja olen maannut kokonaisen yön\nmiettien, olisiko makuuhuoneeseen hankittava koivu- vai mahonkikalut.\n\nSentähden kirjoitin Laurensen runovihkoonkin seuraavan (varastetun)\nelämänviisauden: \"Vasta, kun nainen rakastaa, hän ymmärtää, miten\nsamankaltainen hän on kuin kaikki naiset.\" Laurense ei ollut erittäin\nihastunut tähän uuteen lisään, mutta hän lohduttautui sillä, että se\noli ainakin \"erikoinen\".\n\nNyt riittäköön täksi kertaa. Voi hyvin!\n\n                                                   Helgasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n                            \"Ekebakkenissa\" lokakuun 1. päivänä 1930.\n\n                                             Yhdeksästoista raportti.\n\nRakas Grete!\n\nVihdoinkin taas kotona! Ja taas yksin. Hans matkusti eilen, ja tuntuu\nsietämättömältä alkaa tavallinen arkinen elämä.\n\nMinun täytyy yksinkertaisesti koota koko mielenmalttini -- ja\nminullahan on sitä aikalailla -- pysyäkseni hyvällä tuulella. Naurat\nehkä, kun ajattelet, että kaikkein varmimpia mielipiteitäni silloin,\nkun olin vielä nuori ja kukoistava, oli, että kihlausajan ei pitäisi\nkestää yhtä kuukautta kauempaa. Mitä minuun tulee, jatkunee sitä\nainakin neljä vuotta.\n\nElämä pyrkii muodostumaan juuri päinvastaiseksi kuin olemme\nsen ajatelleet. Sanoin sen Hansillekin. Ja arvelin, eikö voisi\njärjestää asioita siten, että päättäisi ajatella juuri päinvastoin,\ntoivoa päinvastaista, kuin mitä itse asiassa toivoo j.n.e. Mutta\nHans ei uskonut, että kannattaa suhtautua elämään niinkuin\nvanhaan vastarannankiiskeen, jonka hinnalla millä tahansa aina on\nsaatava inttää vastaan, ja hän neuvoi minua olemaan käyttämättä\nnaisenviekkauttani enemmän kuin aivan välttämättä oli tarpeen.\n\nNaisenviekkaudesta muistan jotakin. Tiedät, että aivan hiljattain\nkäytin sitä hyväkseni -- mikäli muistan, kerroin sinulle siitä hienosta\nleikkauksesta, minkä tein syöksyessäni meren aaltoihin. -- Nyt saat\nkuulla, miten se juttu kehittyi edelleen.\n\nSaman päivän iltapuolella, kun Hans ja minä olimme tulleet kotiin,\nolimme hänen ja tädin kanssa minun huoneessani, katsellaksemme yhdessä\nsitä ja kaikkia aarteitani. Täti, joka on kasvanut aikakautena,\njolloin koulutodistukset ja muut kallisarvoiset paperit olivat\nnaisilla harvinaisia, poimi liikuttavalla innolla esille kaapistani\nylioppilastodistukseni ja akateemisen jäsenkirjani, vanhat todistukset\nja ainevihot, vanhat piirustukset ja lyhyesti sanoen kaikki muut\nmahdolliset paperit, paitsi rokotustodistustani, joka ihmeellistä\nkyllä, hänen mielestään tuntui olevan Hansille vähemmän tärkeä. Suurta\nriemua herätti eräs viidennellä luokalla saamani muistutus, jossa\nsanottiin, että \"Helga pelaa korttia tunnilla\". Sitten tuli konventin\nPöllömerkki, hiihtokilpailussa voittamani hopeapikari ja lopuksi --\nuimakoulutodistukseni.\n\n-- \"Pyh, mitä näyttämistä siinä nyt on\", sanoin ja koetin riistää\nsitä tädiltä. -- \"Tottakai Hansin on nähtävä, miten taitava uimari\nolet\", täti sanoi luullen minun vain vaatimattomuuttani estelevän,\n-- \"katsopas tätä, hyppy, uinti, hengenpelastus --\". Hans otti tuon\ntärkeän paperin ja tutki sitä asianmukaisella innolla. Vasta annettuaan\nsen tädille takaisin hän muisti yht'äkkiä jotakin, ja hänen kasvojensa\nyli pyyhkäisi ikäänkuin pilvi. -- \"Mutta sinähän et osannut uida\", hän\nhuudahti kääntyen äkkiä minuun päin.\n\nKaikeksi onneksi Aleksandra-täti oli täydessä uutten todistuskappalten\netsimisen touhussa. Minä puristin Hansin kättä. -- \"Tottakai osasin\nuida, en kai muuten olisi ollut niin hullu, että olisin heittäytynyt\nsinne syvyyteen.\" Hans tuijotti minuun niin herkeämättä, että minä\naivan hämmennyin, mutta onneksi hän alkoi nauraa ja myönsi, että oli\nehkä puolta astetta parempi olla viekas kuin hysteerinen.\n\n-- Mistä te puhutte? Aleksandra-täti kysyi.\n\n-- Puhumme vain siitä, kun minä kosin Hansia, sanoin.\n\n-- Mitä sinä puhut? Täti veti päänsä kaapista ja katsoi minuun aivan\nkauhistuneena. -- Kositko sinä? Eikö sinussa ole lainkaan ylpeyttä?\n\n-- Siinä nyt näet, sanoin nykäisten Hansia, -- tässä talossa minut\notetaan vakavalta kannalta.\n\nTäti ravisti päätään ja katseli ihaillen erästä piirustusta: -- Sen\nvain sanon, Hans, että kyllä sinulla tulee olemaan täysi urakka\nrouvastasi.\n\nMutta kahdenkesken hän on sanonut Hansille samoin kuin kaikille\nmuillekin, -- että aines on kyllä hyvää. -- Sehän on hyvin lohduttavaa.\n--\n\nMeidän ensi esiintymisemme perheessä meni hienosti. Luulen, että isä\noli tyytyväinen saadessaan miehen puhetoverikseen sen jälkeen, kun hän\non vuosikaupalla saanut tyytyä seurustelemaan vain hameväen kanssa.\nKuten jo ennustin, Aleksandra-täti alkoi pian keskustella kaikista\ntuntemistaan Palmeista ja Frigårdeista, ja hän huomasi suureksi\ntyydytyksekseen, että hänen nuoruudenystävänsä Teodora Malm oli Hansin\näidin pikkuserkku.\n\nÄidiltä olen saanut pitkän kirjeen ja kauniin pöytäliinan, jossa on\nnyplättyjä pitsejä. Se on myötäjäisten alku.\n\nEn ollut ollut montakaan päivää kotona, kun jo halusin näyttää, mitä\nolin oppinut tämän vuoden kuluessa. Tarjouduin leipomaan tuulihattuja\njälkiruoaksi ja huomautin jo etukäteen, että minun tuulihattuni olivat\ntavallisesti suuria kuin lapsenpää. Kunpa en olisi kehunut! Sillä\njostakin käsittämättömästä syystä ne epäonnistuivat ja jäivät pieniksi\nja koviksi kuin kivet. Mutta silloin täti käyttäytyi suurenmoisesti.\n\n-- Sellaista saattaa tapahtua kenelle tahansa, hän sanoi eikä ollut\ntietääkseenkään koko asiasta.\n\nTäti on ulkonaisissa asioissa hyvin pikkukaupunkimainen, mutta\nratkaisevalla hetkellä hän saattaa olla aivan suurenmoinen. Minä\nluulen, että \"aines on hyvää\" -- vai mitä?\n\nMutta pidin kunnianasianani korjata nolaukseni. Seuraavana päivänä\nkomensin tädin ja palvelijan kokonaan pois keittiöstä aamupäivällä ja\naloin sitten valmistaa purjolaukkakeittoa, vasikanpihviä ja vihanneksia\nja marenkia. Nämä ruoat osasin valmistaa niin hyvin, että niiden\noli aivan mahdotonta epäonnistua. Ja sainkin nyt täyden korvauksen\näskeisestä. Täti kehui minua pilviin asti. Eihän se kultainen sydän\nmuuta pyydäkään kuin saada kiittää minua, mutta tilaisuudet siihen ovat\nvain olleet liian harvat.\n\nItse en voinut syödä mitään jännityksestä, vaan sanoin vain, kuten\nLaurense: -- Ja niin me vain saimme päivällistä taas tänäänkin! Voin\nlaskea ne päivät, joina hän ei olisi sanonut sitä antaessaan kuumissaan\nja punaisena minulle viimeiset vadit pöytään vietäväksi.\n\nOnneksi olin yksin tavatessani Jörgenin ensi kertaa. Hän ei\nollut erikoisen onneton, mutta mieliala oli nollassa. -- Saat\ntimanttisormuksen lähipäivinä, hän sanoi.\n\nOliko mikään ihme, että hän oli pahalla tuulella, kun hänen täytyi\nostaa timanttisormus kihlautuneelle tytölle.\n\n-- Kuule, annetaan sen sormuksen olla, sanoin, -- sulhaseni ei pidä\nsiitä lainkaan.\n\nJörgenin olemus kirkastui huomattavasti, vaikka hän koettikin peittää\nsitä. -- Sehän on vain pötypuhetta, mutta koska et mistään hinnasta\nsitä halua, niin voimme sen sijaan järjestää teille hienot juhlat. Ei\nminun tarkoitukseni muuten ollut vetoa lyödessäni, että sinä lähtisit\npois ja menisit kihloihin. -- Kysyin sinistä tyttöä, neiti Haug vai\nmikä hänen nimensä olikaan. Ja ajattele, Jörgen ei muistanut häntä!\n\nTilanomistaja Bech piti rouvineen meille hienot kutsut, ennenkuin\nlähdimme Vingeristä, puutarhajuhlan ulkosalla, kirjavia lyhtyjä,\nraketteja ja muuta komeutta. Rouva Bech oli hankkinut vierasta apua,\nniin että kaikilla talonväillä olisi vapaata, ja puolen paikkakuntaa\noli kutsuttu vieraiksi. Laurense istui pöydässä jäykkänä ja\njuhlallisena opettaja Opstadin vieressä. Hän oli kyllä ihastunut, kun\nOpstad nosti helmeilevän maljansa hänen kunniakseen, mutta hän oli\nsamalla kiusaantunut liian pienistä kengistään, jotka, kuten aina,\nestivät häntä kokonaan antautumasta ilon valtaan. Opstad ja minä olimme\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Luulen, että hän vähitellen on\nkuitenkin alkanut huomata Laurensen suuret edut.\n\nTilanomistaja Bech, joka leininsä takia oli huopiin kääriytyneenä,\npiti leikillisen puheen kaikille palvelijoille. Laurenselle hän\nsanoi: -- Sinun ansiotasi on, etten viiteentoista vuoteen ole syönyt\npohjaanpalanutta ruokaa. Silloin Laurensen täytyi ottaa nenäliinansa\nesille, ja hän kuiskasi minulle hyvin liikuttuneena: -- Oi, mikä\nhyvä poika! Hansille ja minulle Bech sanoi: -- Olkaa varmat siitä,\nettä teistä tulee täällä Vingerissä legenda. Asiaa punnittuani olen\npäättänyt käsittää sen mairitteluksi.\n\nKaipaan vast'edeskin heitä, Laurensen tukevaa vartaloa ja uhkeata\nmuotoa, Olgan herkkää naurua, Olan iloisia silmiä, Andreasta ihanassa\nsheviottipuvussaan, Lottenia, jolla on niin värikäs kristalliääni,\nAstrid Bechiä, rouva Bechiä, kaikkia, kaikkia. Olen muuten luvannut\ntulla Olgan lapsen ristiäisiin. Vingerissä oli hyvä olla, vaikka ei\nkulkenut pääovestakaan.\n\nJa kaipaan aamuauringossa kylpevää vaahteraa, joka toisina hetkinä\nvapautti sieluni kahleistaan ja saattoi sen kylpemään kaiken\nymmärryksen yläpuolella olevassa kirkkaudessa. Kaipaan ikkunastani\nnäkyvää kimaltelevaa joenpintaa, joka toisinaan oli taivaansininen,\ntoisinaan hopeanharmaa, mutta aina yhtä vuolas, aina liikkeessä kuin\nitse elämä. Enkä voi muuta kuin kaivata sinne pehmeille aaltoileville\nrannoille, missä kukat katselivat viattomin silmin ja missä ruoho\noli niin pehmeätä ja vihreätä ja huojui rennosti kaikissa tuulissa.\nNe tunteet eivät kiusaa, mutta toisinaan, kun olen yksin, tunnen\nepämääräistä surua siitä, että jotakin katoaa iäksi. Tuleehan uusikin\nkevät, mutta se, joka oli, ei enää palaa. Tulevaisuus voi tuoda paljon\ntullessaan, mutta minä en ole enää milloinkaan kaksikymmenvuotias; joki\nvirtaa virtaamistaan, minä itse olen ehkä kuin pieni laine, joka nousee\nkymmenesosasekunniksi pinnalle kadotakseen sitten toisten laineiden\nalle.\n\nMutta pois kaikki surumieliset vertaukset! Kun kirjoittaa sellaisia\nkirjeitä, saa nousta aamulla kello kuusi ehtiäkseen asemalle hakemaan\npois sopimatonta kirjettä, ennenkuin se ehtii toisten nähtäväksi.\nTakaisin rauhalliseen arkielämään, missä itse on päähenkilönä, missä\nyhteiskunnallinen elämä on suuri todellisuus, missä huvitukset ovat\ntärkeitä tekijöitä, missä rakkaus on runoutta eikä vain yksinkertainen\nvälttämättömyys, säie maailmankehityksessä! Jos joskus uskaltaudun\najatukseni heikoin siivin maailmankaikkeuden avaruuksiin katsellakseni\nasioita sieltä, riennän aina kiireesti takaisin turvalliselle\nmaankamaralle, missä jaloilla on tukea.\n\nNyt siis olen täällä kotona oman maailmani turvallisella kamaralla,\njonka nimi on Ekebakken, eikä sitä voi kieltää, että perheen helmassa\nlepäämisellä on hyvätkin puolensa ja että on ihanaa voida itse määrätä\npäivänsä kulku. Mutta en ole enää sellainen tyhjäntoimittaja kuin\nennen. Jos aamupäivällä makaan sohvalla romaania lukien, saattaa paha\nomatunto yllättää minut, eikä se anna rauhaa ennen kuin nousen siitä ja\nalan toimittaa jotakin. Se johtuu kai siitä, että Hans aina tähdentää\ntuotteliaan ihmisen arvoa.\n\nHansin kaksi suurta iskusanaa ovat toiminta ja rohkeus. Minä kyllä\nyritän hiukan vastustaa, kun hän asettaa nämä kaksi käsitettä\nkorkeimmiksi. -- Eihän sovi myöntää kaikkea, -- mitä miehistä sitten\ntulisi -- mutta itse asiassa kai olen samaa mieltä kuin hän.\n\nLopuksi tahdon vielä toistaa hyvän Olgan sanat: \"Joudu perässä!\"\nAjattele, kuinka mukavaa meillä olisi loppumattomiin keskustella\nkahviliinoista ja juhlapyyhkeistä ja teekannunmyssyistä ja\nvuoteenpeitteistä ja pellavasta ja neliniitisestä ja vaikka mistä!\n\nToivoen, että ymmärrät vaatimukseni oikeutuksen, lopetan tämän\nraporttini.\n\n                                                Helgasi.\n\nP.S. Elämä on pohjimmaltaan sentään aika \"erikoista\".\n\n\n\n"]