[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhnhWPbgNQPFVm9lBTCHgPVjMDM7KSzXhPj8VEkrWSuo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1858,"Jumalainen näytelmä I-III","Dante Alighieri",1265,1321,"1858-dante-alighieri-jumalainen-naytelma-i-iii","1858__Dante_Alighieri__Jumalainen_näytelmä_I-III",null,"runous",[],[15],"klassikot","fi",1912,100742,590432,false,12546,[23],"Poetry",[25,23],"Classics of Literature","\"Jumalainen näytelmä\" by Dante Alighieri is a narrative poem written between 1308 and 1321. The work follows Dante's journey through the three realms of the afterlife—Hell, Purgatory, and Heaven—guided by the poet Virgil and Beatrice. Set during Easter week in 1300, the poem explores divine justice and the soul's path toward God. Each realm reveals appropriate punishments or rewards based on earthly actions, drawing on medieval Catholic theology and philosophy to portray sin, penance, and spiritual ascent. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Leino, Eino",650,"Danten klassinen eepos kuvaa vaellusta helvetin, kiirastulen ja paratiisin läpi. Runonmuotoinen teos tarkastelee ihmisen sielun tilaa kuoleman jälkeen sekä pohtii synnin ja hyvityksen luonnetta antiikin ja keskiajan maailmankuvien kautta.","Danten 'Jumalainen näytelmä I-III' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1858. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Riikka Talonpoika ja Projekti Lönnrot.","JUMALAINEN NÄYTELMÄ I-III\n\nKirj.\n\nDante\n\n\nSuomentanut\n\nEino Leino\n\n\nEino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta suomalaisen\nkirjallisuuden edistämisvaroista.\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen painos ilmestyi vuonna 1912.\n\n\n\n\n\nEsisana\n\n\nTämän runoteoksen käännös on toimitettu _Brunone Bianchin_ julkaiseman\nja selittämän \"Divina Commedian\" yhdennentoista painoksen mukaan, joka\nilmestyi Firenzessä v. 1896, Successori le Monnier'in kustannuksella.\nSelityksiin nähden on seurattu pääasiallisesti _Otto Gildemeisterin_\nerinomaisen saksankielisen käännöksen neljättä painosta vuodella 1905,\nilmestynyt J.G. Cottan kirjakaupan kustannuksella.\n\nLoppusoinnut, joilla suomentaja oli työnsä alottanut, ovat jätetyt pois\nosaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja\nsananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin olisivat\nteoksen runollista arvoa saati sitten sen hartautta ja vakavaa\nmahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen\nmuiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea poljennon,\nriittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta\ntulkitsemaan. Tämä on ollut myös \"Suomalaisen kirjallisuuden\nedistämisrahaston\" kaunokirjallisen osaston mielipide.\n\nMainitun rahaston puolesta on käännöksen tarkastanut toht. _Oiva\nTallgren_, jonka monista tunnollisista, sattuvista ja mitä herkimmällä\ntyyliaistilla tehdyistä huomautuksista täten pyydän lausua sulimmat\nkiitokseni.\n\nSaman kiitoksen pyydän osottaa Edistämisrahaston kaunokirjalliselle\nosastolle kokonaisuudessaan, etenkin sen jäsenille prof. _O.E.\nTudeerille_, toht. _E.A. Tunkelolle_ ja _Juhani Aholle_, jotka kukin\novat osia tästä käännöksestä tarkastaneet ja sen suorittajaa\nerinäisillä huomautuksilla opastaneet.\n\nHelsingissä 17 p. kesäk. 1912\n\nEINO LEINO\n\n\n\n\n\n\nJUMALAINEN NÄYTELMÄ: HELVETTI\n\n\n\n\nEnsimmäinen laulu\n\n\nElomme vaelluksen keskitiessä[1]\nma harhaelin synkkää metsämaata[2]\npolulta oikealta poikenneena.\n\nAh, raskasta on sanoa kuink' oli\ntuo salo kolkko, autio ja sankka!\nSit' aatellessa vielä muisti säikkyy.\n\nEi kaameampi itse kalma liene;\nmut koska hyvää myös ma löysin sieltä,\nkuvata muutkin tahdon tapaamani.\n\nEn tiedä, kuinka tuonne tullut olin;\nniin horroksissa ollut lien ma silloin,\nkun jätin, koito, tien ma todellisen.\n\nMut päästyäni juureen kummun, missä\ntuo laakso loppui, jonka kauhistukset\nsydämen multa oli lävistäneet,\n\nma ylös katsoin: vuoren huippu hohti\nsäteissä tuon jo tähden,[3] kaikki joka\njokaista tietä ohjaa oikeahan.\n\nTyventyi silloin hiukan pelko multa,\nmi pauhas sydämeni järvell' äsken,\nkun vietin kauhun yötä kaameata.\n\nMut niinkuin se, mi vielä huohottaen\nmereltä päässyt juur' on rantamalle\nja katsoo taapäin vettä vaarallista;\n\nniin sielunikin, hädissänsä vielä,\ntaa kääntyi katsomahan paikkaa, joka\nei salli elää kenenkään. Kun olin\n\nruumistain väsynyttä virkistänyt,\ntaas nousin vuoren jylhän jyrkännettä\nalemman aina lujaan lyöden jalan.\n\nMut katso! Vuorenrinteen alkupäässä\nsai siro, nopsa pantteri[4] mua vastaan,\nmin verho oli talja täplikkäinen.\n\nEi väistynyt se eestä silmieni;\nja siihen määrään esti tieni, että\njo monta kertaa taaksepäin ma käännyin.\n\nOl' aika aamun varhaisen. Nous Päivä\ntaivaalle kaikkein niiden tähtein kanssa,\njotk' oli seurassaan, kun ensi kerran\n\nloi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään\nnää kauniit kappaleet. Siks syyn jo luulla\npedosta hyvää kaunis-karvaisesta\n\nsoi aika armas vuorokauden, vuoden.\nMut silti ollut taas en säikkymättä,\nkun näön uuden, jalopeuran, näin ma;\n\ntuo ilmestyi ja tuli vastahani\npäin pystyin, nälästä niin raivokkaana,\ntuost' että ilma tuntui vapisevan.\n\nJa suden näin, mi laihuudessaan näytti\nhimojen kaikellaisten täyttämältä;\nse monen elämän jo katkeroitti.\n\nTuo niin mun toperrutti kammollansa,\nnäkönsä jota mulle huokui, että\nkadotin toivon päästä kukkulalle.\n\nJa kuin on voiton kilpa jollakulla\nja saapuu aika häviönkin hälle,\nmin mieli murtuu, sydän itkee silloin,\n\nniin mulle peto rauhaton tuo teki,\nmi käyden vastahani verkallensa\nmun tunki sinne, kuss' on Päivä vaiti.\n\nAlemma noin kun aina vierin, sattui\nsilmiini miesi, jolta vaitiolo\njo pitkä näytti kielen kangistaneen.\n\nTuon koska erämaassa autiossa\nma näin, \"Mua sääli\", hälle huusin, \"kuka\nlienetkin, ihminen tai varjo vainen!\"\n\nHän vastas: \"Olin ihminen, en ole,\nmun oli taatto, maammo Mantovasta,\nisäini luita maa Lombardian painaa.\n\n_Sub Julio_ ma synnyin,[5] vaikka myöhään,\nnäin hyvän Augustuksen aikaan Rooman\njumalten vääräin vielä vallitessa.\n\nMies runon olin, lauloin hurskahasta\nAnkiseen pojasta, mi jätti Troian,\nkun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.\n\nMut sa miks palaat kovan onnen paikkaan?\nMiks et sa nouse vuorta valoisata,\nmi alku on ja aihe kaiken ilon?\"\n\n\"Vergilius olet siis, tuo lähde, josta\njokena vierii sanantaito kirkas!\"\nhänelle virkoin otsa ujostuen.\n\n\"Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,\nlue hyväksein nyt pitkä into, rakkaus,\njoll' olen teostasi tutkistellut.\n\nMun mestarini oot, mun tekijäni:\nsinulta yksin oppinut ma olen\nsen tyylin kauniin, jok' on kunniani.\n\nNäe peto, jonka tähden käännyin; auta\nsen ohi mua, viisas kuulu! Multa\nse vapisuttaa poven ynnä ponnen.\"\n\n\"Sun paras ottaa onkin suunta toinen\",\nhän vastas, nähdessään mun kyynelöivän,\n\"jos päästä aiot erämaasta tästä.\n\nNäät juuri peto tuo, min vuoksi huudat,\nei laske ketään tielle oikealle,\nvaan estää jokaista, sikskuin hän sortuu.\n\nSen luonto on niin pahansuopa, häijy,\nett'ei sen täyty himo herja koskaan,\nvaan syötyään se kaht' on nälkäisempi.\n\nSe moneen eläimeen on sekaantunut,\non sekaantuva vielä moneen, kunnes\ntulevi jalo Koira[6] turmaks sille.\n\nTää kultaa, maista mammonaa ei etsi,\nvaan viisautta, rakkautta hyvää;\nvälillä siinnyt on hän Feltron[7] kahden.\n\nItalia-raukan on hän vapauttava,\nmaan, jonka vuoks Camilla[8] impi kuoli,\nsai surman Euryalos, Turnus, Nisus.\n\nAjava kaupungista kaupunkihin\nhän sutta tuota on Infernoon saakka,\nmist' ensi kateus sen irti päästi.\n\nSiks katson ynnä uskon parhaaksesi,\nmua että seuraat; oppaas olla tahdon\nja johtaa sinut paikkaan ikuisehen,\n\nja jossa kuulet epätoivon huudot,\nnäät henkein muinaisien kärsimykset,\ntodistavaiset toista kuolemata.\n\nNäet nekin, jotka tyytyväiset ovat\ntulessa, koska heill' on toivo päästä\nees kerran asuntoihin autuaitten.\n\nMut noihin jos sa nousta tahdot sitten,\nmua arvokkaampi sinut sielu kohtaa,\nmin huomaan jätän sun, kun itse eroon.\n\nNäät Keisari, tuon korkeuden Herra,\nei salli, koska kapinalla koetin,\nlakinsa väistää, mun sua sinne johtaa.\n\nOn hänen kaupunkinsa kaikkialla\nja kaikkialla vallitsee hän; suuri\nah, autuus, tulla valituksi sinne!\"\n\nMa hälle: \"Kautta Jumalan sen, jota\net tuntenut, sua Runoniekka, pyydän,\npahaa ja pahempaa mun välttääkseni,\n\nmun että johdat paikkaan, josta puhuit,\nja näytät mulle pyhän Pietron portin\nja kurjat, joiden kärsinnästä kerrot.\"\n\nHän lähti, hänen jäljessänsä minä.\n\n\n\n\nToinen laulu\n\n\nJo päivä painui, hämy illan lankes,\nvapautti vaivoistansa luodut kaikki,\nmaan päällä jotka asuvat ja ovat.\n\nMa yksin valmistauduin kestämähän\nniin sotaa tien kuin säälin; nyt on muisti\nmik' erhettyne ei, sen kuvaileva.\n\nMua Musat auttakaa ja ylväs henki!\nOi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma,\non aika aateluutes ilmoittua!\n\nNäin aloin: \"Runoniekka, oppahani,\nmun katso kuntoani, liekö luja,\nsa ennen kuin mun johdat yöhön jylhään.\n\nSa sanot, että Silviuksen isä,[9]\nnäyssä ei, vaan vielä täysin aistein\nvaelsi valtakuntaan ijäisehen.\n\nJos Herra, vastustaja kaiken pahan,\nhänt' auttoi, muistain, mitä mahtavata\nhänestä johtuis, keitä, kuinka suurta,\n\nniin myöntää järkeni sen oikeaksi:\nisäksi Rooman, Rooman vallan oli\nvalittu hänet Tulitaivahassa.\n\nNe molemmat, mun totta haastaakseni,\npyhäksi paikaks säättiin sille, joka\nsuurimman Pietarin on jälkeläinen.\n\nRetkellä tällä, mistä kiität häntä,\nhän tuta sai ne seikat, joissa piili\nsyy hänen voittonsa ja paavinviitan.\n\nMyös saapui sinne _Vas electionis_[10]\ntukea noutamahan uskoon siihen,\nmi juur' on alku pelastuksen polun.\n\nMut ma miks sinne käyn? ja ken sen sallii?\nAineias en, en Paavali lie, heihin\nen itse itseäin, ei muutkaan vertaa.\n\nSiks jos ma tuolle taipaleelle myönnyn,\nma pelkään, että on se taival turha;\nsa viisas, enemp' ymmärrät kuin puhun.\"\n\nJa niinkuin se, mi tahdo ei, jot' tahtoi,\nja tuumain uutten vuoksi mieltään muuttaa,\nniin että jättää koko alkamisen;\n\nma niin tein rantamalla synkeällä,\nnäät harkiten ma aikomuksen jätin,\njohonka ensin olin ollut nopsa.\n\n\"Sanasi oikein tajunnut jos olen\",\nminulle vastasi tuon Suuren varjo,\n\"povessas pelkuruus nyt vallitsevi,\n\ntuo, joka usein ihmisen niin iskee,\nett' aikeen jalon jättää hän kuin eläin,\nkun silmät oikein eivät nää yön tullen.\n\nTäst' että pääsisit sa pelvostasi,\nsiis kerron, miksi saavuin, minkä kuulin,\nkun ensi kerran sua surkuttelin.\n\nMa epäröitsevien joukoss' olin,\nmua Nainen[11] kutsui autuas ja kaunis,\nniin että pyysin häntä kestämähän.\n\nKuin silmät sen ei aamutähti loista,\nsolisi sorja, enkel-kirkas kieli\nnäin mulle suloisesti, hiljaa haastain:\n\n'Oi sielu seijas sa mantovalainen,\nmin maine vielä maailmassa soipi\nja soipa on maailmanloppuun saakka,\n\nmun ystäväni, vaan ei onnen, harhaa\nnyt astuessaan vuorta autiota,\nniin ett' on pelko hänet käännyttänyt;\n\nja pelkään, että niin on erheen vanki,\nmikäli kuullut olen taivahassa,\nett' apuun lähtenyt lien liian myöhään.\n\nNyt mene, käytä sanaas ynnä muuta,\nmi olla saattaa pelastukseksensa,\nhänt' auta niin, ma että lohduttaudun.\n\nBeatrice on se, joka käskee sua;\nma tulen sieltä, jonne jälleen halaan:\nlähetti Lempi näin mun haastamahan.\n\nKun eessä Herrani taas seison, hälle\nnimeäs usein mainin ylistäen.'\nHän vaikeni, ja sitten aloin minä:\n\n'O nainen siveä, min kautta yksin\ninehmon heimo kohoo kaiken yli\ntarhoissa taivaan pieni-piirisimmän.\n\nNiin mua miellyttää sun määräykses,\nett' tehty jos jo ois, ois myöhää mulle;\nenempi ei sun tarvis haastaa. Mutta\n\nsyy mulle virka, minkä vuoks et säiky\nsa alas tulla tähän keskuksehen\npaikasta, jonka laajuuteen jo halaat?'\n\n'Kun tiedustaa noin tarkoin tahdot tuota',\nhän lausui, 'kerron lyhyesti sulle,\nma miks en pelkää alas tulla tänne.\n\nNe seikat yksin ovat peljättävät,\njoill' onpi valta vahingoittaa toista;\nmuut seikat eivät, niit' ei säikkymistä.\n\nJumala tehnyt, hälle kiitos, minut[12]\nniin on, mua ettei koske kurjuutenne,\nei yllä minuun tuli tuskan tämän.\n\nTaivaassa Neitsyt sulo on, mi säälii\nniin retkes vaivaa, johon käsken sua,\nhän että lientää kovaa tuomiota.\n\nLucian puolehen hän kääntyi, pyysi:\n'Nyt uskollises tarvitseepi sua,\nma hänet suljen sinun suosioosi.'\n\nLucia, vihollinen kaiken julman,\nnous, saapui paikkaan, missä istuin minä\nyhdessä Rakelin, tuon vanhan, kanssa.\n\nHän näin: 'Beatrice, tosi kiitos Luojan,\nmiks auta häntä et, mi niin sua lempi,\nhän että jätti rahvaan raa'at laumat.\n\nSa etkö kuule vaikerrusta kurjan?\nNää etkö, kuin hän kera kuolon sotii\njoella,[13] jost' ei kehumista meren?'\n\nNiin nopsa kukaan vuoks ei hyödyn maisen\ntai vuoksi vaurion, mi häntä uhkaa,\nkuin minä, kuultuani moiset sanat.\n\nSijaltain autuaalta tänne astuin,\npuheesi voimaan luottaen, mi sulle\nja kuulijoillesi on kunniaksi.'\n\nNoin mulle haasteli Beatrice, nosti\nsilmänsä kirkkahat ja kyyneltyvät;\nse entistäin mun teki nopsemmaksi.\n\nJa tulin luoksesi, niinkuin hän tahtoi,\npedolta pelastin sun tuolta, joka\nties sulki kaunihille kukkulalle.\n\nSiis mikä nyt? Miks, miksi viivyttelet?\nNiin suuri miks on mieles arkuus? Miksi\nei sulia uljuutta, ei rohkeutta,\n\nkun kolme Naista armon-autuasta\nsinua huoltaa kartanoissa Taivaan\nja puheeni niin paljon hyvää lupaa.\"\n\nKuin kukat, sulkeuneet ja kumartuneet\nyökylmän alla, paistaessa päivän\ntaas kaikki aukee, kohoo korressansa\n\nniin kävi kuntoni nyt uupunehen,\nja sydämeeni uljuus moinen syöksyi,\nma että aloin vapahalla miellä:\n\n\"Ah, armiasta, joka auttoi mua,\nja sinä, ystävä, mi kuulit heti\ntotuutta sanain sulle lausuttujen!\n\nMun sydämessäin halun moisen matkaan\nsa olet puheellasi synnyttänyt,\nma että ensi aikeeseeni palaan.\n\nSiis yks nyt olkoon tahto kumpaisenkin,\nsa saattaja, sa Mestari, sa herra!\"\nNäin lausuin. Läksi hän; ja astumahan\n\ntiet' aloin vaikeaa ja vaarallista.\n\n\n\n\nKolmas laulu\n\n\n_Ma johdan kaupunkikin kärsimyksen,\nma johdan tuskaan iankaikkisehen,\nma johdan kadotetun kansan joukkoon_.\n\n_Oikeutta tahtoi ylväs Tekijäni:\nloi minut jumalainen Kaikkivalta\nja suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.[14]\n\nMua ennen luotua ei ollut mitään,\nijäistä vain, myös itse kestän iki:\nken tästä käy, saa kaiken toivon heittää_.\n\nNää sanat, synkin värein kirjoitetut,\nnäin päällä portin erään. Mestarille\nma lausuin: \"Ankara on aatos niiden.\"\n\nHän mulle kokeneemman lailla haastoi:\n\"Epäily kaikki pitää tässä jättää\nja kuollut olkoon kaikki mielen pienuus.\n\nTää on se paikka, josta sulle puhuin,\nNyt saat sä nähdä surevaiset kansat,\njotk' ymmärryksen lahjan hukkasivat.\"\n\nKäteeni tarttui hän ja muoto tyynnä,\nniin mua rohkaisten, hän johti minut\nsalaisten ongelmien sisäpuolle.\n\nSoi siellä huokaus ja huuto, parku\nyön halki tähdettömän, tuska moinen,\nniin että ensin puhkesin ma itkuun.\n\nSekoitus kielten, kirot kauhistavat,\nsävelet vaivan, äänenpainot vihan,\nkäheät, kirkuvat, ja kättenvääntö\nsai aikaan pauhun, joka aina kiertää\ntään ilman ajattoman kautta, niinkuin\nkäsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.\n\nJa minä, päässä side kauhun, huusin:\n\"Oi Mestari, mik' ääni tuo? ja keitä\nnuo, jotk' on niinkuin suuren tuskan orjat?\"\n\nHän mulle: \"Tää on tila kurja niiden\nkuolleiden onnetonten,[15] jotka eivät\nansainneet moitett' eikä kiitostakaan.\n\nHeill' osa enkeleitten on, jotk' eivät\nkapinass' olleet, eivät uskolliset,\nvaan itseksensä, irti Jumalasta.\n\nEi vastaan ota heitä taivas, ettei\nvähenis kauneutensa, ei Inferno,\nett'eivät syntiset sais kunniata.\"\n\nMa hälle: \"Mestari, mik' on se vaiva,\nmi heidät saa näin suureen vaikerrukseen?\"\nHän vastasi: \"Sen lyhyesti kerron.\n\nEi heillä kuolon toivoa; ja elo\nsokea tää niin halpa heist' on, että\nmuu kaikk' on heille kadehdittavata.\n\nMaailma heidän mainettaan ei muista,\nkäy ohi heidän Oikeus ja Sääli:\nhe jääkööt. Katsele ja astu eespäin!\"\n\nMa katsoin, näin ma lipun liehu-helman\nrataansa rientävän niin pikaa, että\nolevan näytti lepo outo sille,\n\nja jäljessä sen ihmislauma vieri\nniin laaja, ett'en luullut oisi koskaan\nmanalan maille mennehen niin monta.\n\nKun tuntenut ma olin joitakuita,\ntaas katsoin sekä näin sen miehen varjon,\nmin heikkous vei luopumukseen suureen.[16]\n\nHeti ma ymmärsin ja varma olin,\ntää että oli piiri pelkurien,\njoit' inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.\n\nNuo raukat, jotka eläneet ei koskaan,\nolivat alasti, ja paljon heitä\nsiell' ampiaiset sekä paarmat pisti.\n\nNää heidän kasvoistansa verta veti,\nsen kyynel-sekaisena iljettävät\nkokosi madot heidän jaloistansa.\n\nEtemmä katsoin, näin ma kansanjoukon\nveen vankan vieremällä. Virkoin siksi:\n\"Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä\n\nnuo ovat, mistä syystä tahtonevat\nniin pian kuin suinkin päästä poikki virran,\nmikäli tässä hämärässä näkee.\"\n\nHän mulle: \"Saat sa salat ilmi kohta,\nkun omat askeleemme seisahtuvat\ntuon murheellisen Akeronin rantaan.\"\n\nHäpesin silloin, alas painoin silmät,\npeläten vaivaavani puhein turhin;\nnäin mykkinä me tultiin virran luokse.\n\nJa katso, meitä vastaan venhein sousi\nmies vanha, päässään aikakautten lumi,\nja huusi näin: \"Voi teitä, kurjat sielut!\n\nNäe ette enää taivaankantta koskaan:\nma teidät saatan virran tuollepuolen\nikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.\n\nJa sinä siellä, ihminen, mi elät,\npois riennä täältä, tää on ranta kuolon!\"\nMut kun hän näki, etten poistunutkaan,\n\nhän virkkoi: \"Toinen valkama, tie toinen\nsun viep' on virran yli; keveämpi\nsua sinne kantamahan pursi sopii.\"\n\nNäin hälle opas: \"Älä suutu, Karon,\ntää tahto siell' on, jossa voidaan kaikki,\nmit' tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!\"\n\nTyytyivät silloin posket haiveniset\nsuon sinitumman laineen lautturilta,\nmin silmäin ympäri yön liekit paloi.\n\nMut sielut nämä, uupuneet ja paljaat,\nvärinsä vaihtain, hampain kalisevin\nnuo sanat julmat kuulivat. He kiros\n\nLuojaansa, kiros äitiä ja isää\nja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa\nja siementä ja syytä syntymänsä.\n\nKaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten\nrannalle saivat kamalalle, joka\njokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.\n\nTulisin silmin heitä Karon tarkkaa,\nkokoilee kaikki purtehensa, selkään\nlyö sitä airollaan, ken vitkastelee.\n\nKuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen,\nputoovat puusta, kunnes oksa yksin\nalasti katsoo maahan, jätteisiinsä,\n\nniin Adamin myös siemen kehno: syösten\nrannalta yksitellen, seurasivat,\nkuin linnut kutsujaa, he Karonia.\n\nNoin kulkevat he yli aallon tumman,\nja ennen kuin on rantaan toiseen päästy,\ntoisella uusi odottaa jo parvi.\n\n\"Mun poikani\", soi ääni Mestarini\nnyt hellä, \"näinpä joka maasta saapuu\nne, jotka kuolee alla Herran vihan;\n\nne valmiit lähtöön ovat virran poikki,\nniin ajaa oikeus jumalainen heitä,\nett' innoks heiltä itse pelko kääntyy.\n\nEi hyvä sielu koskaan kulje tästä;\nja siks jos äreä on Karon sulle,\nvoit tietää, mitä merkitsee se puhe.\"\n\nSai sanoneeksi sen, kun seutu synkkä\nniin kovaan järkähti, sen muisto että\nmun vielä jähmettävi tuskan hikeen.\n\nMaa kyyneleinen myrskynpuuskan purki\nja povestansa punaliekin lietsoi,\nmi tajuttomaks minut tyrmistytti.\n\nJa kaaduin niinkuin nukkuvainen kaatuu.\n\n\n\n\nNeljäs laulu\n\n\nSyvästä unesta, mi päätäin painoi,\nmun nosti jyrähdys, ma pystyyn lensin\nkuin mies, mi väkivaltaisesti herää.\n\nTaas auki levänneen loin silmäluomen\nkohosin, katsoin ympärille, että\ntulisin tietoon olopaikastani.\n\nJa totta, seisoin kuilun jyrkänteellä,\näyräällä tuskanlaakson tuon, mi toistaa\njylisten valitusta ääretöntä.\n\nNiin syvä, synkkä, sumuinen ol' alho,\nett' erottaa en mitään voinut sieltä,\nsen pohjaan vaikka painoin katseheni.\n\n\"Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan\",\nnäin lausui Mestari, nyt kuolon-kalvas,\n\"ma eellä astun, sinä seuraat mua.\"\n\nMa hälle, nähdessäni kalpeutensa:\n\"Kuin voin ma seurata, jos sun on kammo,\nsa ainoa, mi estät epäilyni?\"\n\nHän mulle: \"Vaiva niiden, jotka tuolla\nalhaalla ovat, kuvaa kasvoilleni\ntään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.\n\nTie meill' on pitkä, siksi joutukaamme!\"\nNäin haastoi hän ja minut johti piiriin[17]\nnäin ensimmäiseen, joka kuilun kiertää.\n\nNiin paljon kuin voi kuulemalta päättää,\nvalitus siellä ei, vain huokaukset\nijäti ilmaa vapisutti; johtui\n\nsurusta se, miss' ollut viel' ei vaivaa,\nmin tunsi monet suuret laumat siellä,\nnuo lasten, naisten sekä miesten sarjat.\n\nTaas haastoi hyvä Mestari: \"Et kysy,\nkeit' ovat henget, jotka täällä näet?\nSiis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,\n\nnää ettei tehneet syntiä, mut riitä\nei hyvättyönsä, koska kaste heiltä,\nsun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.\n\nNe jotka ennen Ristin aikaa eli,\nosanneet palvella ei oikein Herraa;\nja minä itse olen niistä yksi.\n\nTuon puutteen tähden, emme syystä muusta,\nolemme tuomitut, mut ainoastaan\ntoivotta ikävöimään ijäisesti.\"\n\nKun kuulin tuon, mun mieltäin tuska kiersi,\nnäät monta tunsin miestä arvokasta,\njotk' empi partailla tään esipihan.[18]\n\n\"Oi sano, Mestarini, herra, sano\",\nma virkoin, koska varmaks uskon tahdoin,\nmi voittaa voisi kaikki erhetykset;\n\n\"täält' eikö koskaan, omast' ansiostaan\ntai muiden, tullut autuaaksi kukaan?\"\nSanaini salamielen ymmärtäen\n\nhän mulle: \"Tulokas tääll' uusi olin,\nkun saapuvaksi tänne valtaherran[19]\nnäin voiton seppeleillä seppelöidyn.\n\nHän täältä kantoi esitaaton varjon\nja poikans' Abelin ja Noah'n sekä\nMoseksen, laille laatimalleen alttiin;\n\nkuningas David, Abram, patriarkka,\nja Israel kanss' isän ynnä poikain\nja Rakel, palvelunsa pitkän palkka,\n\nja monta muuta, pelastuivat silloin.\nSit' ennen, tiedä, ihmishenki ykskään\nei ole täältä tullut autuaaksi.\"\n\nNäin hänen haastaessa emme hiljaa\nme seisoneet, vaan vaelsimme metsää,\ntarkoitan metsää monen vaisun vainaan.\n\nUneni jälkeen pitkä viel' ei taival\nmeilt' ollut jäänyt taa, kun näin ma tulen\nmi valkas pimeyden puolipiirin.\n\nOlimme siitä vielä matkan päässä,\nmut siksi liki, että saattoi nähdä\nsiin' asuvaksi kansaa arvollista.\n\n\"Oi sinä, tieteen, taiteen kaiken tähti,\nkeit' ovat nää, niin kunnioitut, että\nhe täten muista täällä erotetaan?\"\n\nHän mulle: \"Maine, joka maailmassa\nsoi heistä vielä, hankkinut on heille\ntään armon taivahaisen ynnä avun.\"\n\nSamassa kuulin äänen kaikuvaksi:\n\"Suur' Runoniekka, sulle kunniata!\ntaas varjos palajaa, mi poissa oli.\"\n\nKun vaiennut ol' ääni, neljän näin ma\nvastaamme varjon ylvään kiirehtävän,\nei riemu eikä murhe muodossansa.\n\nNäin alkoi haastaa hyvä Mestarini:\n\"Näetkö miehen, miekka kädessänsä,\nmi muiden eellä kuninkaana kulkee:\n\nhän on Homeros, laajin laulajoista,\ntuo toinen on Horatius, pilkkakirves,\nOvidius kolmas, neljäs on Lucanus.\n\nKun heille kaikille se nimi sopii,\nmin äsken meille ääni huusi, mua\nhe kunnioittavat, ja se on oikein.\"\n\nNoin täällä koossa näin ma koulun kauniin,\nnäin mestarit sen ylvään tyylin laulun,\nmi muista korkeinna kuin kotka lentää.\n\nKun yhdess' oli haastelleet he hiukan,\nniin mua päin he kääntyi tervehtien;\nhymyili sille hyvä Mestarini.\n\nTekivät kunnian he suuremmankin\nminulle, ottivat mun joukkohonsa,\nniin että kuudes olin kuulun seuran.\n\nPäin käytiin valon heijastusta, haastain\nsanoja, joista vaieta on kaunis,\nkuin oli kaunis niitä kuulla siellä.\n\nTulimme linnan jalon liepehelle,\nmin seitsenkerroin muuri ylhä saarsi\nja puolsi joka puolin virta soma.\n\nKävimme poikki sen kuin maata vahvaa,\navautui seitsenportit, ja nuo viisaat\nmun veivät vihannalle nurmen nuoren.\n\nTotiset näin ma täällä miehet, katseet\nvakaiset, kasvot arvo-valtahiset;\nhe harvoin haastoivat, mut äänin lempein.\n\nSiirryimme laitaan nurmen nuoren, siinä\nol' avoin, korkea ja kirkas kumpu,\nmin päältä nähdä heidät kaikki saattoi.\n\nEdessä aivan, kedoll' armahalla,\nminulle näytettiin ne suuret sielut,\njoit' iloni on olla nähnyt kerran.\n\nMa näin Elektran, kera saaton suuren,\nma tunsin Hektorin ja Aineiaankin,\nja Caesar kotkasilmän aseissansa.\n\nMa näin Camillan, näin Pentesileian,\nja kuningas Latinuksen, mi istui\nLavinian, tyttärensä, kanssa; oli\n\nTarquiniusten turma, Brutus, siellä,\nLucretia, Julia, Martia ja Cornelia\nja Saladin, ja tämä yksin astui.\n\nKun silmäni taas hiukan nostin, näin ma\nviisasten mestarin,[20] mi filosofein\nkehässä istui ystävällisessä;\n\nimehti häntä, kunnioitti kaikki.\nNäin siellä myös ma Sokrateen ja Platon,\nlähimmät hänen, myös Demokriton, mi\n\nmaailman luoduks luuli sattumalta,\nAnaxagoraan, Diogeneen ja Taleen,\nEmpedokleen ja Herakleiton, Zenon;\n\nja Dioscorideen, joka luonnon lajit\nkokosi ilmi, Orpheun, Tulliuksen,\nLinuksen, Senecankin siveellisen,\n\nEuklideen, geometrin, Ptolemaion,\nHippokrateen, Galenon, Avicennan\nja selittäjän suuren, Averroeen.\n\nEn kaikkia voi luetella tarkkaan,\nkun niin mua ajaa aine pitkä, että\njää usein multa sanaa vaille tapaus.\n\nKuusmiehinen nyt seura kahdeks eroo:\nvie toista tietä viisas johtajani\nlevosta pois mun ilmaan vapisevaan;\n\nja sinne saavun, miss' ei valkeutta.\n\n\n\n\nViides laulu\n\n\nNiin läksin ensi piiristä ja astuin\nma toiseen, paikan pienemmän mi saartaa,\nmut tuskan suuremman ja vaikerruksen.\n\nOvella seisoo Minos[21] julma, hijoo\nhammasta, tutkii synnit, tuomitsevi\nja määrää rangaistuksen hännällänsä.\n\nTarkoitan: tullen tähän sielu kehno\nsaa kaiken tunnustaa, ja tällöin Minos,\nnäkijä syvä ihmissyiden, katsoo,\n\nmi paikka helvetissä tuolle kuuluu:\nniin monta kertaa ympärilleen hännän\nhän lyö kuin mones kurjan tuon on kerros.\n\nAin eessä hänen monta seisoo, kukin\nsaa oman oikeutensa; tunnustaapi\nja tuomitaan ja syöstään syvyytehen.\n\n\"Oi sa, ken saavut tähän tuskan majaan\",\nnoin minut nähdessänsä Minos huusi\nja jätti tuokioksi tuomar-toimen;\n\n\"sa katso, kehen luotat, kunne menet,\näl' anna portin avaruuden pettää!\"\nMut opas hälle: \"Sinäkin miks huudat?\n\nÄl' estä matkaa, hälle määrättyä:\ntää tahto siell' on, missä voidaan kaikki\nmit' tahdotaan. Äl' enempää sa kysy!\"\n\nNyt alkoi äänet vaivan, vaikerruksen;\nnäät tullut olin siihen paikkaan silloin,\nmiss' itku suuri mielen kiersi multa.\n\nMa paikass' olin, mist' on poissa valkeus,\nmi mylvii niinkuin meri myrskysäällä,\nkun sitä tuulten ristiriita pieksää.\n\nTuo hirmumyrsky helvetin, mi koskaan\nei lakkaa, kantaa sielut siivillänsä\nja heitä lyö ja vierittää ja viskoo.\n\nLäheten kukkuloita kuilun, heitä\nmi uhkaa, puhkeavat huutoon, herjaan\nja kiroavat Luojaa kaikkihyvää.\n\nSain kuulla, tää ett' oli tuska niiden,\njotk' eläneet ol' lihan hekkumassa\nja järjen alistaneet alle himon.\n\nKuin kottaraiset parvin laajoin, taajoin\nliikkeelle ajaa sydäntalven viima,\nniin tuomituita sieluja tää myrsky,\n\nheit' ylös, alas, sinne, tänne heittäin;\nei heille koita koskaan lohtu levon,\nei toivo rangaistuksen laupiaamman.\n\nKuin kurjet korkealla lentää, laulain\nriveissä pitkiss' ilmi valitustaan,\nniin meitä kohden varjoin tuulen tuomain\n\nnäin vaikeroiden vierivän. Ja kysyin:\n\"Keit' ovat, Mestari, nuo onnettomat,\njoit' ilma valoton noin ruoskii, vaivaa?\"\n\nHän mulle: \"Heistä ensimmäinen, joista\nsa tiedot tahdot, oli valtiatar\nusean kielen sekä kansakunnan.\n\nHän haureuteen niin oli altis, että\nsen luvalliseks sääsi laissa maansa,\npäästäkseen häpeästä hankkimastaan.\n\nSemiramis, Ninuksen jälkeläinen\nja puoliso hän oli, niinkuin tuosta\ntarina kertoo; maansa on nyt oma\n\nsultaanin. Toinen, Dido, rakkaudesta\nitsensä tappoi, petti miehen kuolleen.\nTuo kolmas on Kleopatra aistillinen.\n\nHelenan näet, min vuoksi turman aikaa\nniin kauan kesti, suuren näet Akilleun,\nmi lemmen ottelussa kuoloon kulki.\n\nTristanin, Pariin...\" Enemmän kuin tuhat\nnimitti, näytti varjoja hän mulle,\nelosta eronneita lemmen tähden.\n\nKun kuullut suulta olin Opettajan\nylhäiset naiset, miehet muinaisuuden,\nma säälist' olin miltei suunniltani,\n\nja aloin: \"Runoilija, noiden kanssa\npuhuisin kahden,[22] jotka yhdess' uivat\nniin keveästi kera tuulen tänne.\"\n\nHän mulle: \"Kunhan ensin lähenevät,\nsaat nähdä heidät. Pyydä heitä lemmen\nnimessä, joka heitä kantaa vielä:\n\nhe tottelevat.\" Tuul' kun tuonut liki\noli heidät, huusin: \"Kovan onnen sielut,\ntuskanne kertokaa, jos teill' on lupa!\"\n\nKuin kyyhkyt, kutsumina kaihon, lentää\navoimin, varmoin siivin ilman halki\npesäänsä suloiseen: niin tahto oma\n\nparvesta Didon meitä kohden kantoi\nnää kaksi kautta ilman myrskypäisen;\nniin vahva oli heissä lemmen muisto.\n\n\"Olento armas, siunattu, mi etsit\nah, alta ilman punatumman meidät,\nmaailman jotka verin kostutimme!\n\nJos meitä kuulis Herra kaikkeuden,\nrukoilisimme sulle rauhaa hältä,\nkun säälit kohtalomme kolkkoutta.\n\nSa mistä haastaa, tietää tahtonetkin,\nkuulemme, kertoilemme, tyyntyessä\ntään tuulen, kuten tyyntyvän se näyttää.\n\nMaa, jossa synnyin, oli siellä, missä\nPo-joki mereen laskee, löytääksensä\nkeralla lisävirtojensa levon.\n\nRakkaus, mi nopsaan jalon syttää sielun,\ntuon kauniin miehen mielen valtas; tapa\nkuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa.\n\nRakkaus, mi vaatii rakastamaan vastaan,\nhänehen liitti mun niin lujaan, että\nmua vieläkään ei jätä hän, kuin näet.\n\nRakkaus vei meidät samaan kuolemahan:\nken meidät murhas, hän on _Kainan_[23] oma.\"\nNää sanat saapui heiltä. Loukattuja\n\nnoin kuullen sieluja, loin silmän alas\nja pidin alhaalla, sikskunnes sanoi\nminulle Runoilija: \"Mik' on miettees?\"\n\n\"Oi onnetonta\", vastasin ja virkoin,\n\"kuin suuri sulohaaveilo ja kaipuu\njohdatti heidät turmaan tuskalliseen!\"\n\nTaas heihin käännyin sekä lausuin heille:\n\"Francesca, tuskasi mua murhettavat,\nsun tähtes itken säälin kyyneleitä.\n\nMut virka: aikaan huokausten helläin\nmiten ja mistä salli Rakkaus teidän\nhavaita sydänhaaveet sanattomat?\"\n\nHän mulle: \"Tuskaa tuimempaa ei liene\nkuin kurjuudessa aikaa onnen muistaa;\nsen Opettajas hyvin tietää. Mutta\n\njos halus suuri niin on rakkautemme\nens alkujuuri tulla tuntemahan,\nniin teen kuin se, mi kyynelöi ja puhuu.\n\nLuimme kerran huviksemme kirjaa,\nmi kertoi Lancelotin[24] lemmentarun;\nolimme yksin, vailla epäilyä.\n\nTää luku usein posken kalventanut\nmeilt' oli, silmän vienyt kohti silmää;\nmut lehti yks vain meidät langetutti:\n\nkun luimme, kuinka suukon sulho painoi\nhymylle huulten ikävöidyn armaan,\ntuo, joka minusta ei eroo enää,\n\nvavisten aivan suuteli mua suulle.\nSyy oli kirjan ja sen kirjoittajan;\nenempää emme lukeneet sill' erää.\"\n\nKun toinen haamuista näin haastoi, toinen\nniin ääneen itki, että sääli syvä\nminulta tajun vei, kuin kuolla olin,\n\nja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.\n\n\n\n\nKuudes laulu\n\n\nKun toipui mieleni, mi mennyt lukkoon\nol' langon, kälyn onnettuuden vuoksi,\nniin että sääli, murhe huumas minut,\n\nnäin uudet vaivatut ja uudet vaivat:\nkuhunka liikun, kunne käännyn, kunne\nma katsonkin, nään kauhut kaikkialta.\n\nPiirissä kolmannessa oon, miss' sade\nkirottu, kylmä, ikirankka lankee:\nse laatuaan ei koskaan muuksi muuta.\n\nPimeyden halki sinkoo rakeet suuret,\nsamea vesi, hyinen hyhmä siellä,\nmaa märkä haisee tuosta inhuudesta.\n\nJa Kerberus, tuo epäsaalas julma,\nja kolmi-kurkku, koiran lailla haukkuu\npäin ihmisiä sinne uppoovia.\n\nPunaiset päässä silmät, takkukarva,\nkäpälä-kynsi, laaja-vatsa peto\ntuo repii sieluja ja raataa, nylkee.\n\nSaa sade heidät ulvomaan kuin koirat:\nsivullaan toisella he toista suojaa\nja usein kääntyvät nuo kiron omat.\n\nKun Kerberus, tuo lohikäärme, meidät\nhavaitsi, meille hampaitaan hän näytti,\nsuu auki, joka jäsen jäntevänä.\n\nOppaani silloin käsin kaksin otti\npivoonsa maata sekä täysin kourin\nhän sitä syyti ahmatille kitaan.\n\nKuin koira, joka nälässänsä haukkuu,\nmut tyyntyy, saatuansa purtavata,\nja joll' on huoli vain sen nielennästä,\n\nniin teki Kerberus nyt leuoin levein,\ntuo hirviö, min haukku huumaa vainaat,\nniin että kuuroutta toivoo kukin.\n\nKuljimme yli kuolleiden, joit' iskee\nikuinen sade, polkein päälle heidän\ntomunsa ihmishahmoisen, mut turhan.\n\nViruivat maassa kaikki, paitsi yksi,\nmi heti nousi istumaan, kun meidät\nhän edessänsä näki saapuviksi.\n\n\"Oi, kulkevainen tämän turmankuilun\",\nnäin mulle hän, \"jos voit, niin tunne minut,\nmaailmaan tulit, ennen kuin sen jätin.\"\n\nMa hälle: \"Tuska täällä kärsimäsi\nmun mielestäni ehkä riistää sinut,\nkun muista nähneeni en sua koskaan.\n\nMut mulle lausu, kuka lienet, jolle\nniin inha tääll' on pantu paikka vaivan,\nett' tuimempi ei tuska suurempikaan.\"\n\nHän mulle: \"Oma kaupunkis, mi täynnä\nkateutta niin on, että tulvii yli,\nkotini oli elon heljän aikaan.\n\nNimeni Ciacco[25] oli siellä. Tähden\nnyt ahmattiuden synnin turmiokkaan\nmua sade murtelevi, niinkuin näet.\n\nEn yksin täällä ole, sielu kurja,\nvaan kaikki nää on saman synnin vuoksi\nsamassa kiusassa.\" Hän päätti puheen.\n\nMa hälle vastasin: \"Oi Ciacco, vaivas\nmua painaa niin, siit' että silmä kastuu,\nmut virka, jos sa voit, kuin käyp' on kansan\n\ntuon kurjan kaupungissa kiistävässä?\nVanhurskasta siell' onko yhtään? Lausu,\nmyös miks niin hurja riehuu riita siellä?\"\n\nHän mulle: \"Kauan kestänyt on kauna,\npian veri virtaa. 'Metsäpuolueenne'[26]\non häpeällä toisen karkoittava.\n\nSe sitten sortuu vuorostaan, kun kolme\nkulunut vuotta on, ja toinen nousee\navulla erään, nyt jo vaanivaisen.\n\nSe päänsä korkealla kauan kantaa\npitäen toista raskaan ikeen alla,\nse kuinka hävennee ja huoanneekin.\n\nKaks on vanhurskasta,[27] mut heit' ei kuulla:\nsäentä kolme, kateus, ahneus, ylpeys,\nsydämet kaikki siell' on sytyttänyt.\"\n\nPuheensa surullinen päättyi tähän.\nMa hälle: \"Vielä mulle virka tieto\nja salli sananvaihto toivomani.\n\nAh, suo mun tulla tuntemaan se paikka\nja kohtalo, miss' ovat miehet jalot\nTegghiajo, Farinata, Henrik, Mosca,\n\nIacopo Rusticucci, muutkin, jotka\noikeutta tahtoivat. Heill' onko autuus\nnyt taivahan vai tuska helvetissä?\"\n\nHän mulle: \"Mustempien joukoss' on he,\nsyy moninainen heitä pohjaan painaa.\nVoit heidät nähdä, jos niin alas astut.\n\nMut maan kun armaan päälle nouset jälleen\nsua anon muille mua muistuttamaan.\nEn enempää ma virka enkä vastaa.\"\n\nHän syrjään sitten silmät käänsi, katseen\nloi minuun karsaan, painoi päänsä, syöksyi\nsokeiden muiden lailla maahan multa.\n\nOppaani lausui: \"Herää ei hän enää,\nei ennen kuin soi torvet tuomiolle.\nVihollisensa valtava kun saapuu,\n\nhe kukin löytävät taas haudan himmeen\ntaas saavat lihallisen hahmon, ruumiin,\nja sanan kuulevat, mi kaikuu iki.\"\n\nLoassa varjojen ja hyhmän hyisen\nme vitkaan kahlasimme, haastain hiljaa\nelosta tuonen-takaisesta. Siksi\n\nma vihdoin virkoin: \"Mestari, nää vaivat\nkasvaako tuomion tuon suuren jälkeen\nvai vähenee vai entiselleen jääkö?\"\n\nHän mulle: \"Palaa viisautees, min mukaan\nolento täydellisempi myös tuntee\nsyvemmin nautinnon ja kärsimyksen.\n\nTää suku kadotettu, vaikk'ei koskaan\ntodella täydellisty, sentään vartoo\nenempi olla kuin se nyt on.\" Käyden\n\nnäin tiemme kääntehesen, haastelimme\nme paljon muuta, jot' en kerro; sitten\ntulimme paikkaan, jost' on alasmeno:\n\nlöysimme Pluton, suuren vainolaisen.\n\n\n\n\nSeitsemäs laulu\n\n\n\"_Papé Satán,[28] papé Satán aleppe_\",\näänellä käheällä alkoi Pluto,\nmut jalo viisas tuo, mi kaikki tiesi,\n\nmua vahvistaakseen virkkoi: \"Ällös säiky,\nniin mahtava kuin onkin hän, ei estää\nsua voi hän jyrkännettä astumasta.\"\n\nHän kääntyi Plutoon, jonka kuono paisui\nvihasta, virkkoi: \"Vaiti, kurja susi!\nSyö itses itseksesi raivos kanssa!\n\nMe emme syyttä astu syvyytehen.\nNiin tahto taivahan on, missä Mikael\nsuurimman kosti kerran uhmansynnin.\"\n\nKuin tuulen pullistamat purjeet putoo\nja kaatuu kasaan, koska murtuu masto,\nniin maahan lankesi tuo julma peto.\n\nAstuimme alas kehään neljäntehen\nedeten yhä tätä tuskan rantaa,\nmi kaiken kaartavi maanpiirin vaivan.\n\nVanhurskas Luoja, kuinka monta uutta\nrikoksen rangaistusta täällä näin ma!\nMiks täten turmioon vie synti meitä?\n\nKuin aalto hyrskyää Karybdiin luona,\nkun toisen kohtaa aallon tunkevaisen,\nniin täällä ees ja taapäin kansa läikkyy.\n\nTiheemmät näin kuin muuall' laumat täällä,\nhe ulvoin kuormiansa kaikkialta\nväellä ryntäittensä vyöryttivät.\n\nJa toinen toistaan tyrkki, kääntyi, alkoi\ntaas taapäin vyöryttää, ja huudot kaikui:\n\"Miks pidät kiinni? Miksi päästät irti?\"\n\nPalaten kahtapuolen vastakkaiseen\ntaas paikkahan tuon kehän kauhistavan\nhe jälleen alkoivat sen soimavirren.\n\nNäin kukin, päästyänsä puolen kehää,\ntaas voimanmittelöhön kääntyi toiseen.\nMa, jolta sääli oli mielen murtaa,\n\nnyt lausuin: \"Mestari, ah, virka mulle,\nmit' on tää kansa, kaikki pappejako,\nnuo paljaspäiset vasemmalla?\" Virkkoi\n\nhän mulle: \"Elämässä entisessä\nhe kaikki olivat niin houkat, että\nhe eivät hoitaa talouttansa voineet.\n\nSen kyllä kuulee heidän huudoistansa,\nkun päästyänsä piirin vastapäihin\nvuoks syynsä vastakkaisen taas he eroo.\n\nJokainen, joll' ei tukkaa kiireellänsä,\non ollut pappi, kardinaali, paavi,\nja kukin ahneutensa orja.\" Lausuin:\n\n\"Oi Mestari, mun tuntea kai tulis\neräitä heidän joukostansa, jotka\non saastuttamat saman paheen.\" Mulle\n\nhän virkkoi: \"Turha aatos! Elämässä\nkun saastuivat he sokeasti, sokko\non heille myöskin silmä tuntevainen.\n\nNäin yhteen iskivät he ijäisesti;\nnuo nousee pivot kiinni haudastansa,\nnuo toiset kiirein paljain. Riisti heiltä\n\nmaailman kauniin tuhmuus tuhlauksen\ntai saituuden, toi heidät kiistaan tuohon,\nmin laatu sanoista ei sorjistune.\n\nNyt, poikani, voit nähdä silmäis eessä\nFortunan lahjain lyhyt-aikaisuuden,\njoist' ihmisheimo ikuisesti sotii.\n\nNäät kaikki kulta, mik' on ilman alla\nja ollut koskaan on, ei vois nyt auttaa\nlepohon yhtään uupunutta noista.\"\n\n\"Oi Mestari\", ma lausuin, \"virka vielä:\nken on Fortuna tuo sun mainitsemas,\nmi jakaa, säätelee maailman lahjat?\"\n\nHän mulle: \"Voi, te tomun lapset houkat!\nKuin vähä onkaan teissä tieto! Kuule\nsiis opetukseni ja ota vastaan!\n\nHän, jonka viisaus yli kaiken käypi,\nloi taivaat, johtajat myös jokaisehen,\nniin että kaikki kaikkialle loistaa\n\nja valo virtaa tasaisesti. Samoin\nasetti loistolle myös maisen elon\nhän yhteisvartiattaren ja johdon,\n\ntää että siirtäis aina aarteet turhat\nkansasta kansaan, maasta maahan, ilman\ninehmon ymmärryksen yltämättä.\n\nSiks heimo toinen nousee, toinen vaipuu,\nja kaikki käy tuon tuomar-vallan mukaan,\nniin salaisen kuin käärme ruohikossa.\n\nOn viisautenne häntä vastaan turha,\nhän huolestaa, hän tuomitsee, hän hoitaa\nkuin muutkin jumalat näin hallitustaan.\n\nEi lykkäystä siedä muutoksensa,\nhän välttämättömyyden vuoks on nopsa,\nsiks sukkelaan niin vaihtuu onnen-osat.\n\nHän on se, jota monet moittii aina,\nja nekin, joiden kiittää häntä tulis,\nei väärin syyttää eikä sadatella.\n\nMut hänpä, autuas, ei kuule tuota,\niloisna muiden alkuluotuin kanssa\nkehäänsä kehii, nauttii autuudestaan.\n\nNyt vaivaan suurempaan viel' astukaamme,\njo painuu tähti jokainen, mi nousi,\nkun tielle suorin. Saa en vitkastella.\"\n\nKävimme poikki piirin toiseen rantaan,\nylitse tulikuuman lähteen, joka\npurohon läikkyy siitä johtuvaiseen.\n\nEi seijas ollut aalto sen, vaan synkkä,\nsamea seuralainen matkallamme,\nkun vaelsimme vaivaloista tietä.\n\nKun puro kolkko tuo on päässyt juureen\nharmaiden kauhun kallioiden, rimmen\nStyx-nimisen, se siinä muodostavi.\n\nMa, jonka silmä kaikkialle katsoi,\nnäin suossa ihmisiä mutaisia,\nkaikk' alasti, ja viha kasvoillansa.\n\nHe painivat, ei käsin vain, mut jaloin\nja päin ja ryntähin ja hampain, purren,\npalalta pala toistaan rusentaen.\n\nVirkahti hyvä Mestarini: \"Poika,\nnäe sielut niiden, jotka voitti viha,\nja tahdon, että uskot, kun ma sanon,\n\nenempi vielä alla veen on heitä,\nhe huokaavat, ja siitä syntyy kuplat,\nnuo jotka näet, kunne silmän käännät.\n\nSanovat saveen kytketyt: \"Ah, synkät\nolimme alla armaan päivän piirin,\nsydämen kammioissa kaunan katku!\n\nMudassa mustassa nyt raivoamme.\"\nTuo laulu kuplii heidän kurkuistansa,\nsanoiksi saada sitä eivät jaksa.\n\nKävimme kaaressa suon raskaan rantaa\nvälillä märkyyden ja kuivan reunan,\npäin silmät niihin, jotka nielee muta.\n\nTulimme tornin juurelle me vihdoin.\n\n\n\n\nKahdeksas laulu\n\n\nMa jatkan: kauan ennen kuin jo luokse\ntuon tornin korkean me saavuimmekaan,\nnous silmämme sen huippuun, josta kaksi\n\nlöi pientä liekkiä. Myös näimme, kuinka\netäältä kolmas merkkiin tuohon vastas,\nniin kaukaa, että tuskin silmä kantoi.\n\nMa käännyin Mestariini, tiedon mereen,\nja kysyin: \"Mitä tuo on? Miksi vastaa\ntuo liekki kaukaa? Ken ne iski ilmi?\"\n\nHän mulle: \"Tuoltapuolen aallon tumman\njo nähdä voit sa, mikä vartoo täällä,\njos sumu suon ei sulta kätke sitä.\"\n\nEi jousenjänne nuolta ammu, joka\nniin vinhaan kiitäis halki ilman koskaan,\nkuin täällä näin ma purren puikovaksi\n\npäin meitä tuossa tuokiossa, yhden\nvain saattamana soutumiehen, meille\nmi huusi: \"Täällä ootko, häijy henki!\"\n\n\"Phlegyas,[29] Phlegyas, sun huutos turha\non tällä kertaa\", haastoi Mestarini,\n\"veen yli vain on valtas meidät saattaa.\"\n\nKuin se, mi kuulee, kuinka häijy petos\non hälle tehty, kaunaan katkeroituu,\nniin Phlegyas nyt vihan jähmettämä.\n\nOppaani astui purtehen ja sitten\nmun käski viereensä; ja nytpä vasta,\nmun tullen, pursi näytti painon saavan.\n\nVeneessä kumpikin kun oltiin, vanha\nsen emäpuu läks vettä viiltämähän,\nmut syvempää kuin muuten sill' on tapa.\n\nRupakon kuolleen yli kuljettaissa,\nmutainen muudan nousi kohti mua\nja lausui: \"Kuka tulee liian varhain?\"\n\nMa hälle: \"Vaikka tulen, jää en tänne,\nmut kenpä itse oot, niin kamaltunut?\"\nHän mulle: \"Näät, ett' olen itkeväinen.\"\n\nMa hälle: \"Henki kadotettu, tänne\njää itkuus, vaivahasi! Tunnen sinut,\nmutainen vaikka koko muotos onkin.\"\n\nPäin purtta ojentui hän kaksin käsin,\nmut hänet torjui valpas Mestarini\nja virkkoi: \"Joudu muiden koirain joukkoon!\"\n\nHalasi sitten kaulaani ja otsaan\nmua suuteli ja lausui: \"Ylväs henki,\nsiunattu olkoon sinun kantajasi!\n\nMaan päällä tuo ol' ylpeä; ei hyvä\nkorista mikään hänen muistoansa,\nsiks varjonsa niin tääll' on raivon vanki.\n\nNiin moni pidetään maan mahtavana,\nmi täällä vain kuin sika suossa seisoo,\njälkeensä jättäin kauhun, halveksunnan.\"\n\nMa hälle: \"Mestari, ois toivo mulla\ntuo nähdä suohon suistuvaksi, ennen\nkuin maalle nousemme me purrestamme.\"\n\nHän mulle: \"Ennen kuin jo rannan näät sa,\noleva on sun mieles tyytyväinen.\nOn oikein, että toivos täytetähän.\"\n\nJa kohta mutahahmojen ja muiden\nniin häntä raastavan näin, että vielä\nma tuosta kiitän sekä siunaan Herraa.\n\nHe kaikki huus: \"Filip Argentin[30] kimppuun!\"\nFirenzeläinen vihan henki tuopa\nnyt omin hampain itsehensä kääntyi.\n\nJätimme hänet, enempää en kerro.\nMut korvaani nyt hätähuuto kohtas,\nett' eespäin käänsin katseen vaanivaisen.\n\nMun hyvä Mestarini lausui: \"Poika,\nnyt lähestymme Diten kaupunkia,[31]\nsen kansaa lukuisaa, syyn painamata.\"\n\nMa hälle: \"Mestari, sen tornit selvään\njo tuolta laaksosta nään nouseviksi,\nne hehkuu niinkuin tulest' ois ne tulleet.\"\n\nHän mulle: \"Tuli ijäinen, mi niitä\nsisältä polttaa, saa ne puuntamahan,\nkuin näät sa, tässä keski-helvetissä.\"\n\nNyt sousimme me vallihaudat syvät,\ntät' epätoivon kylää kiertäväiset;\nsen muurit rautaisilta mulle näytti.\n\nJa kaarteen suuren vielä tehtyämme,\ntulimme paikkaan, missä soutumiesi\ntuo kovaa huus: \"On tässä portti, nouskaa!\"\n\nSen päällä näin kai enemmän kuin tuhat\ntaivaasta pudonnutta, jotka uhmin\nkysyivät: \"Kuka on tuo valekuollut,\n\nmi tulee vainajien valtakuntaan?\"\nMut merkin antoi viisas Mestarini,\nett' tahtoi salaa heitä haastatella.\n\nVihaansa hiukan hilliten he silloin\nsanoivat: \"Sinä yksin tullos, menköön\nhän matkaansa, mi rohjennut on tänne.\n\nPalatkoon yksin tietään houkkaa, sitä\nhän kokekoon! Sun tänne jäädä tulee,\nmi häntä ohjannut yön halki olet.\"\n\nLukija, arvaat, kuinka kauhistuin ma\nnuo kuullen turman sanat, sill'en koskaan\nnyt uskonut maan päälle osaavani.\n\n\"Oi rakas Oppaani\" ma virkoin, \"sinä,\nmi enemmän kuin seitsenkertaisesti\nminulle hankkinut oot turvan, vaarat\n\nnuo suuret torjunut, mua vielä ällös\norvoksi jätä! Mahdoton jos matka\non eespäin, taapäin palatkaamme pian!\"\n\nJa hän, tuo Ylväs, sinne saattajani,\nnäin lausui: \"Miksi pelkäät: Tiemme moinen\non tahto määrännyt, se ettei esty.\n\nMut tässä varro, lohdutu, ja henkes\nväsynyt virkistä taas toivoon hyvään,\nnäät en sua jätä tuimaan tuonelahan.\"\n\nHän poistui luotani, tuo armas taatto,\njäin siihen epäröimään, sillä jyrkät,\nsotivat \"jaa\" ja \"ei\" mun aivoissani.\n\nEn kuulla voinut, mitä haastoi heille,\nmut kauan ei hän heidän kanssaan ollut,\nkun kaikki kaupunkihin rientää, syöksyy.\n\nPorttinsa sulkevi nyt vihollinen\nmun Mestarini silmäin eessä. Ulos\nnäin jäätyään mun luo hän vitkaan astuu.\n\nPäin maata silmät, katsehesta kaikki\nmyös poissa uljuus, hän noin huokaeli:\n\"Ken multa kieltänyt on tuskan suojat?\"\n\nMut mulle hän: \"Sa ällös säiky, vaikka\nma vihastun, ma voittava oon sentään,\nmin tuolla keksivätkin vastustuksen.\n\nTuo heidän uhmansa ei uutta ole,\nsen nähnyt portti jo on julkisempi,\nmi siitä saakka viel' on telkimättä.\n\nPalavat näit sen päällä kuolon kirjat.\nMut siitä jo käy alas muudan, astuu\npiiristä piiriin oppahatta, hänen\n\navullaan kaupungin tään portit aukee.\"\n\n\n\n\nYhdeksäs laulu\n\n\nKun palas Oppahani, poisti pian\nkalpeuden, hälle oudon, kasvoiltansa\nmun kalpeuteni, pelon nostattama.\n\nJäi siihen hän kuin miesi kuunteleva,\nnäät katseensa ei kauas kantaa voinut\nvuoks ilman pimeän ja sumun sankan.\n\n\"Kuitenkin meille tässä voitto kuuluu\",\nhän alkoi, \"jos ei... Avun moinen lupas...\nOh, kuinka varron, että toinen tulee!\"\n\nHyvinkin huomasin, hän kuinka peitti\nsanainsa alun sitten lausumillaan,\njotk' ensimmäisistä niin erosivat.\n\nMun pelkoni ei tuosta pienentynyt,\nnäät katkosanoistansa etsin ehkä\npahemman ajatuksen kuin niiss' oli.\n\n\"Tään murheen laakson pohjaan tokko tullee\nens ympyrästä kukaan, jonka ainoo\non rangaistus vain kadotettu toivo?\"\n\nNäin kysyin ma. Hän vastas: \"Harvoin sattuu,\nett' astuu meistä joku tietä tätä,\njot' taivallan ma nyt. On totta, kerran\n\nett' olin täällä alhaalla, sen tein ma\nhirmuisen Eriktonen[32] manaamana,\nmi heidän ruumiisiinsa henget loihti.\n\nJuur' olin jättänyt ma lihan hahmon,\nkun hän mun käski noiden muurein taakse\npiiristä Judaan[33] tuomaan varjon erään.\n\nSe paikka alin on ja pimein, myöskin\netäisin taivaasta, mi kaikki kaitsee.\nTien hyvin tunnen. Siksi rauhoittuos!\n\nTää suo, mi lemun levittää niin pahan,\ntuon kaiken saartaa tuskan linnan, jonne\nhyvällä emme päästä voine koskaan.\"\n\nMyös muuta haastoi hän, jot'en ma muista,\nkun tornin korkean tuon tulihuippu\nmult' otti kaiken huomion ja katseen.\n\nSielt' äkkiä nous kolme raivotarta,[34]\nveristä kolme kuilun neittä, joilla\njäsenet naisen oli ynnä hahmo.\n\nJa vöinä heillä oli hydrat vihreet,\nkutreina kyyt ja käärmeet, jotka kiersi\nkamalin kaartein heidän kulmaluitaan.\n\nMut hän, mi hyvin tunsi palkkapiiat\nnuo ikivaivan vallattaren, virkkoi:\n\"Kas, siinä on Erinnyet julmat, katso!\n\nTuo tuolla vasemmalla on Megaira,\nken itkee oikealla, on Alekto,\nTisiphone on keskimmäinen heistä.\"\n\nRepivät kynsin rintojaan he, löivät\nruumistaan kämmenillä huudoin hurjin;\npeläten painauduin ma Mestariini.\n\n\"Medusa tänne, mies tuo kivettyköön!\"\nhe kaikki huusi alas katsoin, \"lievän\nsai koston kerran ryntäys Teseuksen\".[35]\n\n\"Sa käänny taapäin, silmäs peitä, sillä\njos Gorgo näyttäytyy ja jos sen näet,\non mahdoton sun paluumatkas silloin!\"\n\nNäin lausui Mestari ja itse käänsi\nmun taapäin, riittäneet ei kädet minun,\nviel' omillaan hän kattoi kasvot multa.\n\nTe, joill' on järki terve, ymmärtäkää[36]\nja ottakaa se opetus, mi tässä\nsäkeiden kummain peittämänä piilee!\n\nNyt yli aallon samean soi jyly,\nniin kaamea, niin hirmuinen, se että\nmolemmat rannat saattoi vapisemaan.\n\nSe oli pauhun kaltainen, kun tuuli\nvastaisten lämpövirtain villitsemä\npäin metsää syöksyy ylivoimaisesti\n\nja oksat katkoo, repii, kauas kantaa,\nyleten ylpein tomupyörtein, ajain\npakohon pedot, karjat, kaitsijatkin.\n\nPaljasti kasvoni ja lausui Opas:\n\"Nyt silmähermos sinne suuntaa, missä\non sumu sankin tuolla muinaissuolla!\"\n\nKuin sammakot saa joka suuntaan kiireen\ntullessa tuiman vesikäärmeen, kunnes\non kukin kuuristunut pohjamutaan:\n\nniin yli tuhannen näin vaisun vainaan\ntielt' yhden karkkoovan, mi Styxin vettä\nvaelsi kuivin jalkapohjin polkein.\n\nHän huurun raskaan siirsi silmiltänsä\nvasenta vieden usein kättä eteen,\nja siitä yksin kärsivän hän näytti.\n\nTajusin taivaan airueeksi[37] hänet\nja käännyin Mestariin, mi merkin antoi\nmun hälle kumartaa ja seista hiljaa.\n\nAh, kuinka näyttikään hän vihaiselta!\nLuo portin astui, valtaraipallansa\nsen aukaisi hän estehettömästi.\n\n\"Taivaasta karkoitettu kansa halpa\",\nhän huusi seisten kauhun kynnyksellä,\n\"mist' onkaan julkeus tuo teihin tullut?\n\nMiks tahtoa te vastustatte tuota,\nmin tie ei tunne äärtä, rajaa, joka\njo usein tuskanne on suurentanut?\n\nMit' auttaa sota Sallimusta vastaan?\nKäy Kerberuksenne, sen muistanette,\nsen vuoksi vielä kaljuin kauloin, leuoin.\"\n\nPalasi sitten tietään hyllyvätä,\nei meille mitään virkkanut, vaan näytti\nmieheltä, joka muuta miettii, huoltaa\n\nkuin henkilöä, joka häll' on eessään.\nMe kohden kaupunkia astumahan\naloimme noiden pyhäin sanain turvin.\n\nEsteettä kuljimmekin sisään sinne.\nJa minä, joka nähdä tahdoin kovin\nkuria moisen linnoituksen, kerran\n\nportista päästen, annoin katseen kiertää,\nnäin kentän, joka suuntaan suuren siellä\nja täyden tuskaa, vaivaa vaikeinta.\n\nKuin luona Arles'in, niissä Rhône viipyy,\nja Polan[38] luona, lähellä Quarnaron,\nItalian rantaa, rajaa huuhtovaisen,\n\nmaa kaikki kuokittu on hautakummuin,\nniin täällä joka suuntaan myös, mut tapaan,\nmi viel' on kahta katkerampi. Hautain\n\nnäät ympärillä liekit liehui, joista\nne kuumentui niin hehkuviksi, rautaa\nett' tarvis kuumempaa ei sepäntaito.\n\nKoholla oli kunkin haudan kansi,\nvalitus kurja jokaisesta nousi\nja kuului tuskan, kiukun äänet. Minä\n\nnyt lausuin: \"Mestari, nää keitä ovat,\njotk' arkkuihinsa suljettuina tiedon\nhuokaavat itsestään niin synkän ilmi?\"\n\nHän mulle: \"Harha-oppisten on paikka\nja lahkolaisten. Täydemmät kuin luulet\non heistä haudat täällä. Vertaisensa\n\nkeralla lepää vertainen, sen mukaan\nvähempi, suurempi on kummun kuumuus.\"\nHän kääntyi oikeaan. Me taivalsimme\n\nvälillä vaivain ynnä muurein ylhäin.\n\n\n\n\nKymmenes laulu\n\n\nKaupungin muurin ynnä tuskain tuimain\nvälitse tietä kapeaa nyt eespäin\nkäy Mestari, ja minä jäljissänsä.\n\n\"Sa korkein viisaus, mi mieles mukaan\npimeyden piirein kautta johdat mua,\nmun täytä toivoni ja vastaa mulle!\n\nNoit' ihmisiä voiko nähdä, jotka\nviruvat haudoissaan? Näät kannet kaikki\non auki eikä ketään vartiata.\"\n\nHän mulle: \"Kaikki suljetaan, kun tänne\nlaaksosta Josafatin[39] palajavat\nhe ruumiinensa, sinne jättämineen.\n\nTaholla tällä Epikurus lepää\nja hänen oppilaansa, jotka uskoi,\nett' elo sielun päättyy ruumiin kera.\n\nMut kysymys, min mulle teit sa, tuolla\nsisällä saap' on varman vastauksen,\nmyös toivos salainen, sa jost' et puhu.\"\n\nMa hälle: \"Hyvä Oppaani, en peitä\nsinulta mieltäin, vaikk' en liioin haasta;\nmun siihen totuttanut oot jo ammoin.\"\n\n\"Toskanan mies, mi sanoin kaunein kautta\ntään tulikaupungin käyt elävänä,\nsua pyydän tähän hetken seisahtumaan.\n\nSun kieles ilmoittaa sun syntyneeksi\njalossa tuossa isänmaassa, jolle\nlien ollut ehkä liian rasittava.\"\n\nEräästä hauta-arkusta tuo ääni\näkisti soi, ma siitä säikähtyen\nlähenin hiukan Saattajaani. Lausui\n\nhän mulle: \"Käänny! Mitä teet sa? Siinä\non Farinata,[40] pystyyn noussut on hän,\nvoit hänet nähdä aina uumaa myöten.\"\n\nKatseeni häneen kiintynyt jo oli,\nkohosi rinta tuon ja otsa ylväs\nkuin ois hän halveksinut helvettiä.\n\nJa Oppaan kädet uljaat viipymättä\nmun hänen luokseen hautain kesken johti,\nja näin hän virkkoi: \"Sanas selvät olkoot!\"\n\nKun tullut olin haudan tuon ma ääreen,\nmua hetken katsoi ja kuin suuttuneena\nhän kysyi: \"Virka esivanhempasi!\"\n\nMa, joka kärkäs olin tottelemaan,\nsalannut tuota en, vaan kaikki sanoin;\nhän hiukan nosti kulmakarvojansa\n\nja lausui: \"Vastustajat hurjat oli\nhe mulle, heimollein ja ystävillein,\nkahdesti siksi karkoitin ma heidät.\"\n\n\"Molemmin kerroin\", vastasin, \"he palas\npaostaan, hajaltansa, vaan tuo taito\nväelles omalle jäi oudonlaiseks.\"\n\nViereisen haudan kannen alta haamu[41]\nnyt nousi, näkyi leukaan saakka; luulen,\nhän että polvin oli ponnistaunut.\n\nMua katsein kiersi hän kuin kerallani\nois toisen nähdä tahtonut. Mut turhaks\nsen toivon huomaten, hän itki, virkkoi:\n\n\"Jos tähän synkkään vankilaan sa saavut\nvuoks sielun ylevyyden, lausu, missä\non poikani? Miks ei sun seurassasi?\"\n\nMa hälle: \"Tule itsestäin en tänne,\nhän saattajani on, mi tuolla vartoo,\nlie Guidos hänt' ei kyllin arvostanut.\"\n\nNimensä arvannut jo sanoistansa\nja tuskiensa laadusta ma olin,\nsiks täyden niin voin vastauksen antaa.\n\nÄkisti kohoten hän huusi: \"Kuinka?\nSanoitko: arvostanut? Eikö enää\nhän elä? Nää ei päivän valkeutta?\"\n\nKun vastausta hiukan viivyttävän\nhän huomas mun, taas takaisin hän putos\npäistikkaa, eikä enää ilmestynyt.\n\nMut toinen, ylväs tuo, min vuoksi jäänyt\nma olin, muuttanut ei muotoansa,\nei kylkeään hän kääntänyt, ei kaulaa.\n\n\"Ja jos\", hän jatkain puhettamme lausui,\n\"tuo taito meille oudoks jäi, niin mua\nenempi se kuin tämä vuode vaivaa.\n\nMut viittäkymmentä[42] ei kertaa kasvot\nsäteile sen, mi tääll' on valtiatar,\nkun tuta saat tuon taidon painavuuden.\n\nja suloiseen jos maailmaan sa palaat,\nniin virka, miks tuo kansa on niin kova\nkun heimolleni[43] joka säädöksessään?\"\n\nMa hälle: \"Teurastus ja taisto suuri,[44]\nmi aallot Arbian sai punertumaan,\nlakien noiden laadintaan on syynä.\"\n\nPudisti päätään, huokas hän ja lausui:\n\"En tuossa yksin ollut, enkä varmaan\nmyös syyttä noussut oisi muiden kera.\n\nMut siinä yksin olin, missä kaikki\nFirenzen tahtoivat maan päältä poistaa,\nsit' yksin puolustin[45] ma pystypäisnä.\"\n\n\"Nimessä siemenenne rauhan\", silloin\nma pyysin, \"purkakaa tuo solmu, joka\nsitovi järkeni. Jos oikein huomaan,\n\nte näätte ennakolta, mitä tuopa\non helmassansa tulevainen aika,\nmut ette nykyisyyden kohtaloita.\"\n\nHän mulle: \"Lailla heikkosilmäisien\netäiset erotamme seikat, sallii\nsen valon meille vielä Tuomar' ylin.\n\nMut kun he lähestyvät, tapahtuvat,\nälymme turha on, ja tiedä emme,\njos muut ei kerro, maailmasta mitään.\n\nTajunnet tuosta, että kuollut aivan\noleva tietomme on siitä saakka\nkuin suljetahan vastaisuuden portti.\"\n\nMa silloin lausuin syyni syyttämänä:\n\"Siis hälle kertokaa, mi vaipui alas,\npoikansa että eläviss' on vielä.\n\nJa vastaukseni jos hälle viipyi,\nse tapahtui, tuo hälle selittäkää,\nkun mietin harhaa, min nyt haihdutitte.\"\n\nMua takaisin jo kutsui Mestarini,\nsiks kiihkeämmin pyysin vainajata\nminulle virkkamaan, ken kanssaan oli.\n\nHän lausui: \"Enemmän kuin tuhat täällä\nviruvi kanssasi, myös Fredrik toinen[46]\nja Kardinaali, puhumatta muista.\"\n\nHän hautaan vaipui. Mietiskellen tuota\npuhetta, soipaa vihamieliseltä,\npäin muinais-ajan laulajaa ma kuljin.\n\nHän lähti liikkeelle ja käydessämme\nhän lausui: \"Miks niin olet mietteissäsi?\"\nTunnustin hälle sen. Tuo viisas mua\n\nnäin varoitteli: \"Mielees kaikki paina,\nmit' itsellesi vastaista liet kuullut,\nja ota vaari nyt!\" -- hän sormen nosti --\n\n\"naissilmän[47] kaikki-näkeväisen, kauniin\ntuon sulosätehessä koska seisot,\nelosi kulun kuuleva oot hältä.\"\n\nHän vasempaan nyt askeleemme johti;\njätimme muurin, kohti keskipaikkaa\ntään piirin käyden, tietä laaksoon viepää,\n\nmin katku inhoa jo kaukaa nosti.\n\n\n\n\nYhdestoista laulu\n\n\nNyt törmän jyrkän ulkoreunaa kiertäin,\nkiviä, piirin muotoon muovattuja,\ntulimme luokse vielä vaivatumpain.\n\nTuon alhon kauhistava katku meidät\npakotti siellä suojaa etsimähän,\nsen saimme takaa erään suuren haudan,\n\nmin kanteen oli kirjoitettu: _Kätken\nma paavi Anastasiuksen,[48] jonka\nFotinus johti tieltä oikealta_.\n\n\"Hitaasti tästä alas astukaamme,\nett' aistimemme ensin tottuu tähän\nhajuhun pahaan; sitten siit' ei vaaraa.\"\n\nNäin Mestari. Ma hälle: \"Korvaus joku\nsuo mulle, ettei aika kuluis hukkaan.\"\nHän siihen virkkoi: \"Tuota tuumin juuri.\"\n\nHän sitten alkoi: \"Poikani, kun päättyy\nnää kalliot, tie meill' on piiriin kolmeen,\nkaltaiseen edellisten, asteettainen.\n\nNe kaikk' on tuomittuja täynnä. Mutta\nvain näky että sulle riittäis sitten,\nsa kuule, miks ja kuink' on paikka kunkin.\n\nVääryyttä pahuus kaikki on, mi vihaa\ntaivaassa herättää, ja kaikki voiman\nja vilpin kautta toista murhettavi.\n\nMut etenkin on ihmissynti vilppi,\nvihattavampi myöskin jumalalle,\nsiks alin tääll' on paikka vilpillisten\n\nja vaiva vaikein. Koko ensi piiri\non väkivaltaisten. Mut kolmenlainen\nkun tuo on syy, myös ympyrää on kolme.\n\nOn väkivaltaa vastaan Jumalata\nja itseään ja lähimmäistään: heitä\nja heidän omaansa, kuin kuulet pian.\n\nInehmo murhata voi lähimmäisen\ntai haavoittaa, hält' omaisuuden riistää\nkiristämällä, murhapolttamalla.\n\nSiks murhaajat ja ryövärit ja kaikki\ntekijät pahan eri laumoin kuilu\nens pyörön kätkee eri tuskain alla.\n\nInehmo itseään voi vahingoittaa\nja omaansa, siks pyörö toinen sulkee\nne turhaan katuvaiset, jotka itse\n\nitsensä temmanneet on maailmasta,\npelanneet tavaransa, tuhlannehet\ntai itkeneet, miss' oli syytä iloon.\n\nInehmo loukata voi Jumaluutta\nsen kieltäin, sitä herjaten ja rikkoin\nlakeja luonnon hyvän. Siksi pienin\n\ntuo pyörö polttomerkillänsä leimaa\nSodoman ja Caorsan,[49] kaikki, jotka\nherjaavat Herraa sydämensä kielin.\n\nVoit vilppiä, mi joka mieltä jäytää,\nsa käyttää sinuun luottavaista kohtaa\ntai sitä kohtaan, jok' ei sinuun luota.\n\nTää vilpin tapa viimeinen vain katkoo\nsitehet rakkauden luonnon-luoman,\nsiks pyörö toinen kätkee liehakoijat,\n\nlumoojat, lahjojat ja tekopyhät\nja varkaat, väärentäjät, virkain myöjät,\nja parittajat, koronkiskuritkin.\n\nMut tapa edellinen jättää unhoon\nniin luonnon rakkauden kuin ylemmänkin,\nmi luottamuksen erikoisen luopi.\n\nPyörössä pienimmässä siks, miss' istuu\nDis itse, missä maailman on keskus,\nikuinen tuli polttaa pettureita.\"\n\nMa hälle: \"Tarkan teet sa mulle selon,\noi Mestari, ja selkeästi kuvaat\ntään kuilun kansoinensa. Mutta virka,\n\nne, jotka räme nielee, joita tuuli\ntuoll' ajelee ja joita ruoskii sade\nja jotka yhtyvät niin kirpein kielin,\n\nne miks ei tulikaupungissa kärsi\nmyös vaivaansa, jos Herra heitä vihaa?\nJa jos ei vihaa, miksi niin he kärsii?\"\n\nHän mulle: \"Mieles täällä miksi harhaa\nniin loitos siitä, mikä sen on tapa?\nTai muuhun johonkin se tähdänneekö?\n\nSanoja etkö muista, joita käyttää\nsun siveys-oppis[50] kuvatessaan luonteen\nlajia kolme taivaan tuomitsemaa:\n\nirstailu, ilkeys, petomaisuus hullu?\nJa kuinka irstaus vähin loukkaa Luojaa\nja siksi vähimmän saa rangaistuksen?\n\nTuot' oppia jos oikein tutkit sekä\npalautat mielees, ketkä kärsii siellä\nja ketkä täällä, tajuat sa, miksi\n\npahoista näistä on he erotetut\nja miksi oikeus jumalainen heille\non lempeämmän luonut rangaistuksen.\"\n\n\"Oi Aurinko, mi näköharhat poistat,\nmua tyydyttää niin joka vastaukses,\nepäily ett' on mieluinen kuin varmuus.\n\nMut vielä hiukan taapäin käänny\", virkoin,\n\"päin sanaas, että koronkisko loukkaa\nhyvyyttä Jumalan. Tuo pulma päästä!\"\n\nHän virkkoi: \"Viisaustiede näyttää sille,\nken sitä tajuaa, monin paikoin, kuinka\non luonnon synty jumalainen järki\n\nja taide Jumalan. Myös Luonnon-oppis\nsivuja selaillen vain muutamia,\nsaat saman tiedon, jos sa tutkit tarkkaan,\n\ntaitonne että edellistä seuraa\nkuin mestariaan oppilas, niin jaksaa,\nja on kuin Luojan taiteen lapsenlapsi.\n\nJos muistat mitä Genesis jo sanoo,\nnuo kaksi ihmisell' on elättäjää\nja kehittäjää koko heimon. Mutta\n\nkun koronkiskuri käy muita teitä,\nhän luonnon ynnä ihmistaidon hylkää,\nkosk' asettaa myös toivon toisahalle.\n\nNyt mua seuraa, mull' on käydä mieli,\njo aamutähdet taivahalle nousee\notava luotehesen osoittavi,\n\njo kaukana on ahde alasmenon.\"\n\n\n\n\nKahdestoista laulu\n\n\nTulimme paikkaan alasmenon. Karu\nse oli, moinen, että silmä säikkyi,\nmyös vuoksi sen, mi siellä asui. Kuin on\n\nmaanvieremä, mi Trenton tälläpuolen\nEtsch-virran siittänyt on, vuoksi aallon,\nmi alta jäyti, tai maanjäristyksen,\n\nniin että huipulta, sen lähtöpäästä,\non louhta mointa, että tuskin alas\ntiet tasangolle löytää voi, ei ylös:\n\nnäin oli jyrkänteen sen polku myöskin,\nja kuilun haljennehen äyrähällä\nlepäsi pitkällänsä Kretan hirmu,\n\nmi vatsast' oli valelehmän tullut.\nJa kun hän meidät huomas, itse puri\nhän itseään kuin vihan kahlitsema.\n\nOppaani viisas hälle huusi: \"Ehkä\nAteenan ruhtinaaksi[51] luulet tätä,\nmieheksi, joka päällä maan sun surmas?\n\nPois tieltä, peto! Astu tää ei alas\nsun siskos neuvomana, mutta tulee\nvain katsomahan teidän vaivojanne.\"\n\nKuin härkä raivoaa, mi juuri saanut\non iskun kuolettavan, eikä osaa\nkävellä, mutta sinne tänne hyppii,\n\nniin mylvivän näin Minotauron. Mutta\nOppaani huolellinen huus: \"Käy alas,\nnyt tie on auki, koska noin se raivoo.\"\n\nKivien suurten, vyöryneitten yli\nkävimme, usein alla jalkojeni\nne liikkui, työntäminä taakan oudon.\n\nMa kuljin miettien. Hän virkkoi: \"Mietit\nsa ehkä tätä vieremää, min vahti\non pedon viha, jonka lannistin ma.\n\nSiis tiedä, tänne ala-helvettihin\nkun kerrall' eellimmäisellä ma astuin,\ntuo kallio ei vielä syössyt ollut.\n\nMut en ma erehdy, jos lausun: ennen\nkuin tuli Hän, mi saaliin suuren otti\npimeyden herran piirist' ylemmästä,\n\njärisi kauttaaltaan tää synkkä syvyys,\nett' aattelin, nyt kaikkeus saanee tuta\nsen sopusoinnun, jonka luullaan usein\n\nmaailman muuttaneen jo kaaokseksi.\nSamalla hetkellä tää vanha vuori\nmyös sieltä täältä säpäleiksi särkyi.\n\nMut kuiluun katsehes nyt luo: on liki\nse verivirta, missä kaikki kiehuu\ntoiselle väkivaltaa tehneet.\" Katsoin.\n\nOi, sokko ahneus! Oi, hurja viha,\nelossa lyhyessä mi niin meit' ajaa\nja päättyy verilöylyyn ijäisehen!\n\nNäin kaarenmuotoisen ma kaivoshaudan\ntasangon kaiken poikki piirtyväksi,\nkuin mulle kertonut ol' Oppahani.\n\nVälillä sen ja kallion kentaurit\njouskädet rivityksin juoksi, niinkuin\nmaan päällä ennen metsään mennessänsä.\n\nKun meidät näkivät, he pysähtyivät,\njoukosta kolme eros jousikättä,\nvasamin valmiiksi jo varustetuin.\n\nYks huusi kaukaa: \"Mihin rangaistukseen\nte käytte, vuorta alas astuvaiset?\nSeis! Vastatkaa! Jos ette, ammun nuolen.\"\n\nMun Mestarini: \"Keironille siinä\nvieressäs vastaamme. Sun tahtos aina\non ollut kiivas sekä turmiokas.\"\n\nMua koski hän ja jatkoi: \"Tuoss' on Nessus,[52]\nmi kuoli kauniin Deianeiran vuoksi\nnäin itsellensä verikoston tehden.\n\nOn keskimmäinen, tuo, mi maahan katsoo,\nAkilleun kasvattaja, suuri Keiron;\nja kolmas Folus, vihastansa kuulu.\n\nHe tuhansittain kaivoshautaa kiertää\njokaisen sielun ampuen, mi nousee\nverestä enemmän kuin syynsä sallii.\"\n\nPetoja nopsia me lähestyimme.\nVasaman otti Keiron ja sen kärjin\nhän käänsi taapäin parrankarvat suultaan.\n\nKitansa noin kun auki sai, hän virkkoi\nnyt kumppaneilleen: \"Tokko näätte, että\ntuon taemmaisen alla kivet kiikkuu.\n\nEi tapa kuolleiden noin käydä.\" Vastas\nOppaani hyvä, yltäin ryntähisin\nkentaurin, kussa luontoa kaks yhtyy:\n\n\"Elävä on hän, totta yksin hälle\nmun kuilut tummat nää on näytettävä,\ntuo hänet tänne Sallimus, ei huvi.\n\nTään uuden tehtävän ken mulle uskoi,\nhän saapui hallelujaa laulamasta;\ntää mies ei rosvo ole, enkä minä.\n\nMut kautta kunnon korkean, mi sallii\nmun käydä polkua tään raisun rannan,\nsuo meille joukostasi yksi, joka\n\nvoi meille näyttää kaahlamon ja ottaa\ntään miehen selkäänsä: näät kun ei henki\nhän ole, voi hän ei kautt' ilman käydä.\"\n\nRyntäänsä oikean nyt käänsi Keiron\nja Nessukselle virkkoi: \"Saata heitä!\nJos tiellä kohtaat parven toisen, torju!\"\n\nKävimme saattajamme varman kanssa\nnyt äärtä tulipuna-kuuman kiehun,\nmin keskeltä nous huudot keitettyjen.\n\nNäin kansaa, joka kulmiin saakka kastuu.\nKentauri suuri sanoi: \"Valtiaita\nhe ovat, tahraamia veren, ryöstön.\n\nHe siellä huokaa vääryyttensä vuoksi:\nniin Aleksander kuin Dionysius[53] julma,\nSisilialle joka tuskaa tuotti.\n\nJa otsa tuo, min tumma tukka peittää,\non Azzolinon;[54] tuo taas liinatukka\nObizzo Estin[55] on, mi murhattihin\n\npoikansa käden kautta luonnottoman.\"\nMa käännyin Mestariin. Hän virkkoi: \"Tämä\nnyt olkoon ensimmäisesi, ma toinen.\"\n\nJäi tuonnempana seisomaan kentauri\ntaas lauman erään luo, mi saakka leukaan\nkohosi hurme-huppelosta. Meille\n\nhän varjon yksinäisen näytti, virkkoi:\n\"Tuo Herran[56] huoneess' sydämen sen pisti,\nmi viel' on kunniassa Thames'in luona.\n\nNäin sitten kansaa, jotka kuohun yli\nkohosi paineen taikka vartaloineen,\nma niistä tunsin monta tuttavata.\n\nAleni vähitellen hurmevirta,\nsiks kunnes kastui jalat vain, ja siitä\nol' ylimeno meillä virran poikki.\"\n\nKentauri virkkoi: \"Niinkuin toisahalla\nain kuivuvan näät tulikuuman kuohun,\nniin toisahalla alemmaksi aina\n\nsen pohja painuu, sikskuin sinne tullaan,\nmiss' ijäisesti hirmuvalta huokaa\nOikeuden jumalaisen mukaan. Siellä\n\nnyt Attilakin rangaistustaan kärsii,\nkuningas hunnein, maiden vitsa kerran,\nja Pyrrhus,[57] Sextus; siellä kyyneleitä\n\ntuon tulituskan ijäisesti itkee\nRinier Cornèton mies ja Rinier Pazzo,[58]\nmaanteillä jotka sotaa moista kävi.\"\n\nHän kääntyi, yli kaahlamon taas kulki.\n\n\n\n\nKolmastoista laulu\n\n\nViel' ehtinyt ei virran poikki Nessus,\nkun tultiin viidakkoon, miss' ollut tiestä\nei merkkiäkään. Lehvät siell' ei vihreet,\n\nvaan tummanharmaat, sileät ei oksat\nojentuneet, vaan ryhmyiset ja rumat,\nei heelmät maukkaat, mutta myrkkypiikit.\n\nTiheiköt tuimat niin ei petojenkaan,\njotk' karttelevat maita viljeltyjä\nvälillä Cècinan ja Corneton.[59] Siellä\n\npesivät Harpyiat, nuo häijyt, jotka\ntulevan turman entein karkoittivat\nStrofadein[60] luota kerran troijalaiset.\n\nLeveät siivet, laajat sulkavatsat,\nvarpaissa kynnet, pää ja kaula naisen,\nnäin puissa oudoissa ne istuu, parkuu.\n\nOppaani lausui: \"Ennen kuin käyt eespäin,\nsa tiedä, että piirin seitsemännen\npyörässä toisess' olet, siinä pysyt,\n\nhirmuisen kunnes hiekka-aavan huomaat.\nSiks katso tarkkaan! Asioita olet\nnäkevä, joit' et uskois, jos ma kerron.\"\n\nMa kaikkialta valitusta kuulin,\nmut nähnyt ketään kun en vaikertajaa,\npysähdyin hämmästyen. Luulen, että\n\nhän luuli minun luulevan nuo äänet\nääniksi vainajien, joita muka\ntakana puitten piili meidän vuoksi.\n\nSiks Mestari: \"Jos taitat lehvän jonkun\nkasveista näistä, tyhjiin raukeneva\non aatos aivoissasi piileväinen.\"\n\nOjensin käden silloin, oksan otin\nisosta piikkipensahasta; runko\nrupes huutamaan: \"Mua miksi viillät?\"\n\nJa oksa peittyin vereen ruskeahan,\ntaas huusi: \"Miksi leikkelet sa mua?\nOletko kadottanut kaiken säälin?\n\nInehmot oltiin, pensahiksi tultiin;\nkätesi olla sopis laupiaampi,\nvaikk' oltais sieluja me käärmehien.\"\n\nKuin tuores halko, jonka sytytetty\npää toinen on ja toinen huokaa, tippuu,\nsihisten ilmaa, siitä lähtevätä,\n\nniin kasvi katkonainen vuosi verta\nja sanoja yht'aikaa. Oksan heitin\nma siks ja seisoin niinkuin mies, mi pelkää.\n\n\"Oi, sielu loukattu\", noin Viisas virkkoi,\n\"jos ennen, vain mun säkeistäni, voinut\nhän ois sen uskoa, min nyt hän näki,\n\nei kättään ois hän sinuun satuttanut:\nasia uskomaton sai mun hänet\ntekohon johtamaan, jot' itse suren.\n\nMut hälle virka, kuka olit, mainees\nett' uudistais hän, pahas lieventäen\nmaan päällä, jonne takaisin hän palaa.\"\n\nJa runko: \"Niin mua sulopuhees hurmaa,\nett'en voi vaieta; te älkää panko\npahaksi myös, jos pakinoimaan kiinnyn.\n\nAvainta kahta Fredrik II:sen tahdon[61]\nma kerran pidin, käänsin keveästi,\nsen sulkein, avaten, niin että kaikki\n\nmuut miltei poistin hänen neuvostostaan.\nVirassa kunniakkaass' altis olin,\nett' unen kadotin ja hengen melkein.\n\nTuo portto,[62] jok' ei keisar-palatsista\nirstaita koskaan käännä silmiänsä,\nhovien turmio ja kansain kuolo,\n\nmua vastaan sytti kaikkein muiden mielet\nja syttyneet Augustuksen taas sytti,\nniin että kunniani murheeks kääntyi.\n\nMun sieluni, nyt ylenkatseen vanki,\nmi luuli kuolon siitä päästäjäksi,\nmua, oikeata, vastaan väärin teki.\n\nTään puuni kummain juurten kautta vannon,\nett' ollut uskoton en herralleni\nma arvon-ansiokkahalle koskaan.\n\nJa maailmaan jos joku teistä palaa,\nmun muistoni, mi vielä maassa makaa\nkateuden lyömänä, hän kohottakoon.\"\n\nOppaani hetken vartoi, lausui sitten:\n\"Hän koska vaikenee, sa aikaas käytä\nja kysy, mitä kuulla mielit lisää.\"\n\nMa hälle: \"Sinä hältä kysy sitä,\nmin luulet vielä olevan mun mieleen,\nen itse voi: niin sääli valtaa minut.\"\n\n\"Sidottu sielu\", alkoi Mestarini,\n\"jos mies tuo täyttää pyyntös alttihisti,\nsanonet vielä, kuinka solmitahan\n\ninehmon henki noihin pahkapuihin.\nJos voit, myös virka, koskaan vapautuuko\nikeestä näiden jäsentensä kukaan.\"\n\nPuhalsi runko silloin tuulen tuiman,\nmi ihmis-ääneks sitten muuttui, puhui:\n\"Vastaava olen lyhyesti teille.\n\nKun sielu itsens' irti ruumihista\nvihassa riistää, siitä eroo, Minos\nlähettää hänet kuiluun seitsemänteen.\n\nHän putoo metsään, miss' ei paikkaa varmaa,\nvaan minne sattumalta sinkoo, siinä\nhän itää siemenenä, kasvaa, versoo\n\nvesaksi, piikkipensahaks. Harpyiat,\njotk' elää lehvistämme, tuskaa tuottaa,\nmut iskee ikkunat myös tuskallemme.\n\nKuin muutkin, samme ruumihimme noutaa,\nmut emme enää siihen pukeutua:\nomata oikein ei, min itse hylkää.\n\nNe tänne tuotava on meidän; metsään\nruumiimme ripustetaan synkkään, kukin\nvarjonsa oman oksaan vihaisehen.\"\n\nViel' ääntä rungon kuuntelimme, luullen\nse että enempikin ilmoittaisi,\nkun äkkihäly hämmästytti meidät.\n\nKuin se, mi villisian kohti saavan\nja ajoseuran paikaltansa näkee,\npetojen ynnä puiden ryskeen kuullen,\n\nkaks miestä vasemmalta, alastonta\nja raadeltua, ryntäävän me näimme\nniin vinhasti, ett' eessä metsä halkes.\n\nHuus etummainen: \"Apuun, apuun, kuolo!\"\nJa toinen, joka hitaammalta näytti,\nhuus: \"Lano,[63] noin ei nopsat jalkas olleet\n\nkalskeessa kalpain Toppon luona.\" Sitten\nhän, ehkä hengästynyt ollen, piili\npensaasen, itse puuksi tekeytyen.\n\nMut heidän takanansa piskit mustat\nja ahnaat metsän täytti juoksullansa\nkuin ajokoirat, kahleistansa päässeet.\n\nNe hampain iski kätkeyneesen kiinni,\npalalta pala hänet rikki purren,\njäsenet kurjat sitten kanssaan kantain.\n\nKäteeni tarttui silloin Oppahani\nja johti mun luo pensahan, mi turhaan\nveristen haavojensa kautta itki.\n\nPuu puhui: \"Jakob, Sant' Andrean miesi,[64]\nmit' auttoi, oi, ett' turvasit sa minuun?\nMi mulla syy on elämääsi huonoon?\"\n\nPuun yli kumartuen Mestarini:\n\"Ken olet sa, mi moisten haavain kautta\nvalitat verin ynnä äänin haikein?\"\n\nHän meille: \"Sielut, oi, te näkemähän\nsatuitte tihutyön tään mulle tehdyn,\nmi riistänyt näin kaikk' on lehvät multa!\n\nJuurelle pensaan poloisen ne kootkaa!\nLaps olin kaupungin,[65] mi Kastajahan\nens suoja-isäntänsä, Marsin, vaihtoi:\n\ntää siksi sodalla sit' aina kiusaa.\nJa jos ei siinä, miss' on Arnon silta,\nseisoisi enää Marsin patsas, turhan\n\ntyön tehneet ois ne kansalaiset, jotka\nsen jälleen raunioista rakensivat,\nkun Attila sen muurit maahan mursi.\n\nMut minä talostain tein hirsipuuni.\"[66]\n\n\n\n\nNeljästoista laulu\n\n\nNiin rakkaus synnyinkaupunkiin mun valtas,\nma että heti poimin lehvät maasta\nja hälle annoin, min jo ääni sortui.\n\nTulimme rajalle nyt, missä toinen\neroopi kolmannesta pyörö; siellä\noikeuden kauhistava käyttö nähdään.\n\nAsiat oudot oikein kertoakseni,\nma virkan, että kankahalle tultiin,\nmi yhtään kasvia ei yllään kärsi.\n\nTuo murheen metsä ympäri sen saartaa\nja metsän saartaa kaivoshauta synkkä;\nme pysähdyimme nummen äärtä liki.\n\nMaaperä oli soraa kuivaa, nuivaa,\nsenkaltaista kuin olla maassa mahtoi,\nmin pintaa polki kerran Caton[67] jalat.\n\nOi, taivaan kosto, kuinka peljättävän\nsun pitäis olla jokaiselle, joka\nlukevi, mitä silmin siellä näin ma!\n\nNäin siellä sieluin alastonten sarjat,\nkaikk' itkemässä kurjuuttaan; ja näytti\nkuin ollut kullekin ois eri laki.\n\nMakasi maassa selällänsä eräät,\ntaas toiset kyyryllänsä istui, toiset\nkäveli lakkaamatta, taukoomatta.\n\nLukuisin lauma oli kävelijäin\nja pienin vaivoissansa makaavien,\nmut herkin heillä kieli vaikerrukseen.\n\nTään yli hiekkameren satoi tulta\nhitaasti, suurin hiutalein, kuin sataa\nalpeilla lunta levätessä tuulen.\n\nKuin Aleksander kuumass' Intiassa\nsatavan näki sotajoukkons' yli\nmaan päällä vielä palavaisten liekkein,\n\nmin vuoks hän käski sotilaansa maata\nkovasti polkea, ett' yksitellen\ntuliset lieskat jalan alla sammuis:\n\nnäin siellä lankes ikiliekki alas,\nmi hiekan hehkutti kuin taula hehkuu\ntulusten työstä, lisäten näin vaivaa.\n\nSiell' lakkaamaton kävi kätten tanssi,\nnuo kurjat milloin sieltä, milloin täältä,\nkun tulta tuoresta pois karistivat.\n\nMa lausuin: \"Mestari, mi kaikki voitat,\npiruja noita paatuneita paitsi,\nme jotka kohtasimme portin luona,\n\nsa virka, ken on pitkä tuo, mi torju\nei tulta, tuimass' uhmassansa maaten,\nkuin sade tää ei häntä korventaiskaan!\"\n\nHän itse,[68] kuullen, mitä Mestarilta\nhänestä kysyin, huusi: \"Kuolemassa\nma sama oon kuin elämässä olin.\n\nZeus uuvuttakoon seppoansa, jolta\nhän vihoissansa vaajan tuiman tempas,\nmi minuun iski viime hetkelläni.\n\nHän muutkin yksitellen uuvuttakoon\nääressä Mongibellon[69] mustan ahjon,\nnoin huutain: 'Auta, auta, oi Vulcanus!'\n\nniinkuin hän teki Flegran[70] taistelossa.\nMua vastaan iskeköön hän voimin kaikin,\niloa vaan hän ei saa kostostansa!\"\n\nOppaani silloin voimakkaasti lausui,\nmoist' etten ennen häitä ääntä kuullut:\n\"Oi Capaneus, sun rangaistukses juuri\n\nse on, ett' ylpeytes ei koskaan raukee.\nTuot' ilman raivoas ei vaiva mikään\nriittäisi rankaisemaan mieles uhmaa!\"\n\nSuin vienommin hän mulle virkkoi: \"Teban\nkuningassaartajasta seitsemästä\ntuo oli yks. Hän herjas Jumalata\n\nja vielä samaa herjamieltä näyttää.\nMut niinkuin hälle lausuin, uhman juuri\ntuo miesi ansaitsikin rintanauhaks.\n\nMua seuraa nyt, ja varo, ettet jalkaas\naseta hietikolle hehkuvalle,\nvaan aina tarkoin metsän äärtä poljet.\"\n\nTulimme vaieten nyt siihen, missä\nmetsästä puro pieni pursuu esiin;\nmua vielä pöyristää sen punaväri.\n\nKuin hetteestä Viterbon hersyy oja,\nmin veden portot keskenänsä jakaa,\nniin yli hietikon tää virta vieri.\n\nSen pohja kivettynyt oli, samoin\nsen rannat ja sen rantain töyräät; tuosta\nma huomasin sen paikaks ylimenon.\n\n\"Kaikesta, minkä näyttänyt oon sulle\nsenjälkeen kuin jäi meiltä taakse portti,\nmin kynnys kielletty ei keltään ole,\n\nniin merkittävää mitään nähnyt vielä\net silmilläs kuin puro tää sun eessäs,\nmi yllään liekit kaikki sammuttavi.\"\n\nNää sanat mulle lausui Oppahani.\nSiks anoin, että tiedon yhtä runsaan\nhän antais kuin jo antoi tiedonhalun.\n\n\"Keskellä merta maa on autioitu\",\nhän puhui, \"Kreta nimeltään, min päämies[71]\nsyytöntä vielä johti ihmiskuntaa.\n\nOn siellä vuori, muinoin virkistämä\npurojen, puiden, nimeltänsä Ida;\nnyt autio kuin jäännös entis-ajan.\n\nKehdoksi varmaksi sen Rea[72] kerran\nvalitsi pojalleen, ja kätkeäkseen\ntuon itkut, käski huutaa, laulaa, soittaa.\n\nVuoressa seisoo pitkä, pysty vanhus,[73]\npäin Damiataa[74] selkä, silmänluonti\npäin Roomaa niinkuin kuvastintaan omaa.\n\nSen pää on kultaa hienoimpaa, sen rinta\nja käsivarret pelkkää hopeata,\nmuu vaskea taas varren haarautumaan,\n\nsiit' asti rautaa, paitsi että hällä\nsavesta oikea on jalka, johon\nhän kovemmin kuin toiseen jalkaan nojaa.\n\nJokaisen osan, paitsi kullan, kautta\nkäy rako, josta kyyneleitä tippuu;\nne kokoontuvat, luolan kovertavat\n\nja muodostavat laaksoon tähän juosten\njoet Akeronin, Styxin, Flegetonin;\nkäy niiden kulku sitten kuiluun tuohon\n\nahtaasen, niissä loppuu alasmeno,\nKokyton muodostain; en sitä sulle\nkuvailla tahdo, saat sen itse nähdä.\"\n\nMa hälle: \"Jos tuo joki juoksee tänne,\nkuin kerroit, meidän maailmasta, miksi\nse vasta näkyy tämän törmän alta?\"\n\nHän mulle: \"Tiedät, pyöreä on paikka,\nja joskin kauaksi jo tullut olet,\nvasenta äärtä pohjaa kohti pyrkein,\n\net koko ympyrää sa käynyt ole;\nsiks sulle uusi joku jos on seikka,\nsun tuost' ei tarvis hämmästystä näyttää.\"\n\nMa hälle vielä: \"Mestari, miss' ovat\nLete ja Flegeton? Sa toisen sanot\ntulevan kyynelistä? Mutta toinen?\"\n\n\"Iloni ovat kysymykses kaikki\",\nhän lausui, \"vaan tuon punakuohu-virran\nois luullut vastaavan jo toiseen sulle.\n\nLetenkin näät: et alangossa täällä,\nvaan siellä, missä sielut peseytyvät,\nkaduttu, poistunut kun syy on kaikki.\"\n\nHän vielä virkkoi: \"Nyt on aika meillä\ntää metsä jättää. Seuraa jälkiäni,\ntien antaa äyräs meille, jok' ei hehku,\n\nja jonka yllä tulihuurut sammuu.\"\n\n\n\n\nViidestoista laulu\n\n\nNyt eespäin kovaa rantatörmää käydään,\nsen ylle virran usma varjon heittää,\ntulelta turvaten näin veen ja äyräät.\n\nKuin välillä Wissentin ynnä Brüggen\npatoja luovat flanderlaiset, että\npakenis meri sekä viihtyis vuoksi;\n\nkuin Brentan varrella padovalaiset\nsuojaavat huviloitaan, linnojansa,\nkesäisen Chiarentanan vuorivuolta;\n\nmyös täällä moiset oli muurit, vaikka\nniin korkeiks, suuriks niit' ei tehnyt ollut\nrakennusmestari, ken ollut liekään.\n\nNiin kauas metsästä jo käyty oltiin,\nsen paikkaa etten enää nähnyt oisi,\nma vaikka kääntynytkin oisin taapäin,\n\nkun kohtasimme parven vainajia,\npatoa käyvän; kukin katsoi meitä\nkuin katsoo illan tullen toinen toistaan\n\nkuun uuden kajastaissa taivahalta,\nja niin he tiukkaan meitä tähtäsivät\nkuin sihtaa räätäl'-ukko neulan silmään.\n\nNoin tyysti tunnusteltuaan mun tunsi\nyks heistä, tarttui mua takinhihaan\nja huus: \"Mi ihme!\" Minä samaan aikaan\n\nkuin kätensä hän mua kohden suuntas,\nkasvoihin palaneisiin kiinsin katseen,\nsiks kunnes piirteet tulen turmelemat,\n\nmua estäneet ei häntä tuntemasta.\nJa hänen puoleensa nyt kallistuen\nma kysyin: \"Tekö täällä, Ser Brunetto?\"[75]\n\nHän mulle: \"Poikani, sa sallit ehkä,\nett' taapäin kääntyy kerallas Brunetto\nLatini, antain ohi mennä jonon.\"\n\nMa hälle: \"Tuota teiltä pyydän juuri;\njos tahdotte, ett' istahdamme, teen sen,\njos vain tuo mies, mun Oppaani, sen sallii.\"\n\nHän mulle: \"Poikani, jos meistä joku\npysähtyy, saa hän sata vuotta maata\nliekeissä tulen tuiman liikkumatta.\n\nSiks eespäin käy: sua liepehestä pidän,\nsiks kunnes seurani taas etsin kurjan,\nmi itkee ijäisiä turmioitaan.\"\n\nEn tohtinut ma hänen luokseen alas,\nvaan kuljin kumarassa törmän tietä\nkuin mies, mi kunnioittavaisna astuu.\n\nHän alkoi: \"Mikä sallimus sun johtaa\nnäin tänne alas, ennen kuolinpäivääs,\nja ken on hän, mi sulle tietä näyttää?\"\n\nMa hälle: \"Eksyin erämaahan tuolla\nylhäällä, elämässä kirkkahassa,\nma ennen kuin ol' ijän mitta täysi.\n\nMun siitä auttoi vasta eilis-aamu:\ntää ilmestyi näät eteen eksynehen,\nhän mua kotiin tätä tietä johtaa.\"\n\nHän mulle: \"Jos sa seuraat tähteäsi,\nsataman saavutat sa kunniakkaan,\nmikäli näin ma eloss' autuaassa.\n\nNiin varhain jos en kuollut oisi, työhös\nsua öisin vahvistanut, nähden, että\nsinulle suopea niin Taivas oli.\n\nMut kansas oma,[76] paha, kiittämätön,\nmi muinen Fiesolesta lähti, vieläi\nsen vuorten kovan hengen kolkostama,\n\nvihaava on sua hyväin töittes tähden;\nja syystä, sill' ei viikunoitten sulo\nsovellu karun korpimetsän keskeen.\n\nSokeuden maine maailmass' on heillä,\nhe ovat heimo kade, ahnas, korska;\nsa heidän tavoistansa puhdistuos!\n\nNiin suuren kunnian suo Taivas sulle,\nmolemmat että puolueet sua isoo,\nmut loitos jääpi raavaan suusta ruoho.\n\nHe olkoot itse heinä itsellensä,\nFiesolen karja syödä saa ei kukkaa --\njos joku kasvaa vielä heidän suossaan --\n\nmiss' elää jälleen pyhän Rooman rotu,\njälelle sinne silloin jäänyt, koska\npesäksi moisen pahuuden se tehtiin.\"\n\nMa vastasin: \"Jos täyttynyt ois toivo\njokainen tämän sydämen, te ette\nviel' oisi ihmisluonnon ulkopuolia.\n\nMa muistan -- ja se muisto nyt mun murtaa\nkuvanne hyvän, rakkaan, isällisen,\nkun eloss' ennen opetitte mulle\n\ninehmon kulun kuolemattomuuteen.\nMa kuinka teitä tuosta kiitän, soipa\non kieleltäin, niin kauan kuin ma elän.\n\nMut mitä elämästäin ennustatte,\nkirjoitan, kätken naista[77] varten, joka\nsen selittää, jos hänen luokseen saavun.\n\nNiin paljon sentään virkkaa voin ma teille,\njos omatunto vain ei vaivaa mua,\nma olen valmis joka kohtalohon.\n\nEi outo korvallein tuo ennus enää;\nsiks onnen pyörä pyöriköön kuin tahtoo\nja kuokka heilukohon peltomiehen!\"\n\nMun Mestarini silloin taapäin kääntyi,\nmua oikealta katsoi, lausui: \"Hyvin\nse kuuntelee, ken neuvon viisaan huomaa.\"\n\nMa silti kuljin keskustellen kanssa\nBrunetton, kysyin, ketkä tunnetuimmat\nja suurimmat ol' hänen seurastansa.\n\nHän mulle: \"Hyvä tuntea on eräät,\ntoisista sopivampi vaieta on:\ntarina pitkä, aika lyhyt. Tiedä\n\nsiis vain, ett' olivat he kaikki kirkon\nja kirjan miehiä, maan-mainioita,\nmut kaikki saman synnin saastuttamat.[78]\n\nKäy noiden kurjain kera Priscianus,[79]\nFrancesco d'Accorso myös, ja nähdä voisit,\nniin likaiseen jos sulia oisi halu,\n\nhänetkin,[80] jonka Arnon rantamilta\nlähetti paavi luokse Bacchiglionen;\nhän sinne jätti huonon miehuutensa.\n\nEnemmän puhuisin, mut pitemmältä\nen haastaa enkä käydä voi, kun uuden\nnään nousevan taas hietikolta savun.\n\nTavata saa en sieltä saapuvia.\nMut sulle suositan _Tesoroani_,\nma jossa elän. Enkä muuta ano.\"\n\nHän sitten kääntyi, juoksi pois kuin juostaan\nviherjän viirin vuoksi kilpaa[81] pitkin\nVeronan kenttää; eikä ollut näkö\n\nhänellä häviön, vaan voiton saajan.\n\n\n\n\nKuudestoista laulu\n\n\nJo olin siinä, johon kuuluu pauhu\nens piiriin syöksyväisen veen kuin kuuluu\nsurina summa mehiläisten pesän,\n\nkun kolmen varjon juoksull' eroavan\nnäin joukosta, mi eespäin kulki alla\ntuon tuiman rangaistuksen rankkasateen.\n\nTulivat kohti, kaikki meille huutain:\n\"Sa seis! ken puvustasi päättäin näytät\nolevan kaupungin tuon kehnon[82] lapsi!\"\n\nO, mitkä haavat jäsenissä heidän\nnäin uudet, vanhat, tulen syömät. Vieläi,\nkun niitä muistan, sääli valtaa minut!\n\nOppaani kuuli heidät huutaviksi,\npuoleeni kääntyi, lausui: \"Varro, näille\nsopivi meidän suoda kunniata.\n\nJa tulta jos vaan tuon ei paikan luonto\nniin purkaisi, ma sulle mainitsisin:\nparemmin sopis sun kuin heidän juosta.\"\n\nKun pysähdyimme, alkoivat he jälleen\ntuon vanhan virren, kunnes päästen liki\nhe rattaan rakensivat askelistaan.[83]\n\nKuin vaanii otettaan ja voittoansa\nöljyiset, paljaat painijat, siks kunnes\nheill' alkaa iskut ynnä vasta-iskut,\n\nnäin pyörien he kukin katsoi minuun,\nniin että kaula aina kääntyi suuntaan\npäinvastaiseen kuin jalat. Yksi virkkoi:\n\n\"Hätämme, tien tään auhdon luoma, sekä\nnäkömme häijy, alaston jos meitä\nja pyyntöjämme saa sun halveksumaan,\n\nmaineemme mieles taivuttakoon, että\nsanoisit, kuka oot, kun kuljet jaloin\nelävin Tuonen maata turvallisna.\n\nHän, jonka jälkiin näät mun polkevaksi,\npaljaana, hapsin palanein mi hyppii,\non ollut ylhäisempi kuin sa luulet.\n\nGualdradan[84] hyvän pojanpoika oli,\nnimeltä Guido Guerra,[85] maailmassa\nsuurtöitä miekoin hän ja miettein teki.\n\nTää toinen, vierelläin mi hietaa polkee,\non Tegghiaio Aldobrandi,[86] ääntä\nmin vielä tulis kansain kunnioittaa.\n\nJa minä, joll' on sama vaiva, olin\nIacopo Rusticucci:[87] vahingoittaa\nmua varmaan enin nurja puolisoni.\"\n\nTulelta turvassa jos ollut oisin,\nma heidän luokseen alas oisin syössyt,\nja luulen, oisi sallinut sen Opas.\n\nMut koska kärventynyt, korventunut\ntuoll' oisin, voitti pelko tahdon hyvän,\nmi vaati mua syleilemään heitä.\n\nNiin virkoin: \"Tuska eikä halveksunta\ntilanne piirsi niin mun mieleheni,\nse että myöhään sieltä haihtuu, heti\n\nkun mulle äsken lausui Mestarini\nsanoja, joista päättää saatoin, että\nnäkisin täällä teidän arvoisia.\n\nLaps olen synnyinkaupunkinne, aina\nnimenne kunnioitetut ja työnne\nma kuullut, maininnut oon rakkaudella.\n\nYön piirit jätän, oikean tään Oppaan\nlupaamat heelmät hyvät poimiaksein,\nmut ensin tie maan keskukseen on mulla.\"\n\n\"Nimessä sielusi\", hän mulle lausui,\n\"mi kauan johtakoon sun jäseniäs,\nja maineesi, mi jälkees loistakohon,\n\nsa virka, viipyvätkö vielä meidän\nmaassamme uljuus, jalous kuin ennen\nvai kokonaanko siirtyneet on sieltä?\n\nNäät Wilhelm Borsiere,[88] äsken tullut,\nmi tuolla kumppaneimme kanssa kulkee,\nkiduttaa meitä tuosta kertomalla.\"\n\n\"Uus kansa ynnä äkkirikkaus ovat,\nFirenze, häijyks, ylimieliseksi\nniin tehneet sun, sa että itse itket!\"\n\nNäin kasvoin kohotetuin huusin. Uskoi\nnuo kolme vastanneen mun heille, katsoi\nkuin toistaan katsotaan, kun totuus kuullaan.\n\nHe vastasivat: \"Jos on yhtä helppo\nsun aina muita tyydyttää, mies olet\nmiekkoinen vapaa-puheisuudessasi!\n\nPimeät nää jos paikat kerran jätät\nja palaat alle kauniin tähtitaivaan\nja sull' on ilo virkkaa: olin siellä,\n\nsa meistä kerro joskus kansan kuulla.\"\nNyt piirin murtaen he pakenevan\nkuin siivin eikä jaloin nopsin näytti.\n\nNiin pian ei ois virkkaa voinut: amen,\nkuin pois he riensivät. Siks Mestarini\nmyös sopivaksi katsoi lähdön meille.\n\nMa seurasin; ja hetken käytyämme\nniin läheltä jo virran pauhu kuului,\nett'ei ois puhettamme erottanut.\n\nKuin joki tuo, mi juoksevi Monvison\njuurelta ilmoja päin itäisiä\nvasenta viertä Apenninein, jonka\n\nsiell' ylhäällä on nimi Acquacheta,\nmi sitten vaipuu alangolle, toisen\njo nimen saavuttaen Forlin luona:\n\nSan Benedetton yläpuolia syöksyy\njylisten alas alppijyrkännettä,\ntuhanten turva joss' ois olla voinut.\n\nNiin kuului pauhaavan se tiemme päässä:\npunainen, pystysuora vetten vyöry,\nmi kohta kuuroks oisi korvan tehnyt.\n\nMull' oli köysi[89] köytty uumenillein,\nma jolla joskus pedon kirjokarvan\nlien pyytää aikonut: sen kokonansa\n\nkun olin vyöltäni ma irroittanut\nOppaani määräyksen mukaan, hälle\nojensin sen ma niinkuin kootun kimpun.\n\nSivulle oikealle käännähtäen\nhän hiukan taantui äyrähältä, heitti\nsen alas kuiluun ankaraan. Ma sanoin\n\nnäin itselleni: Mahtaa merkki uusi\ntää aiheuttaa uuden ihmehenkin,\nkun mestari noin silmin seuraa sitä.\n\nAh, kuinka varovainen olla tulis\nseurassa niiden, jotk'ei ainoastaan\ntekoa nää, vaan mietteen salaisimman!\n\nHän mulle virkkoi: \"Mitä varron, pian\non nouseva, ja mitä aatoksesi\nnyt aavistaa, sun silmäs nähdä saavat.\"\n\nTotuutta, joka valheen kasvot kantaa,\ninehmo huulin kiintein säilyttäköön,\nhäpeä syytön koska tuosta tulee.\n\nMut minä vaieta en voi; ja kautta\ntään kirjan säkeiden, jos eivät ehkä\nne vaille kestävää jää suosiota,\n\nlukija, vannon, että näin ma hahmon,\nsydäntä uljaintakin säikyttävän,\nsiin' uivan halki ilman paksun, mustan,\n\nkuin mies, mi mereen mennyt päästämähän\non ankkuria, joka kiinni riuttaan\ntai muuhun tarttunut on, pintaan pyrkii\n\npään oikaisten ja jalat kokoon vetäin.\n\n\n\n\nSeitsemästoista laulu\n\n\n\"Kas siinä hirviö[90] tuo huippuhäntä,\nmi vuoret nousee, murtaa muurit, aseet,\nkas, siinä hän, mi saastuttaa maanpiirin!\"\n\nNäin Oppahani mulle virkkoi: viittas\npetoa saapumahan äärimmälle\näyräälle, päähän tiemme marmorisen.\n\nJa vilpin kuva saastainen tuo tuli,\nkohotti ylös pään ja vartalonsa,\nmut hännän jätti alle rannan raisun.\n\nSill' oli kasvot miehen rehellisen,\nniin hyvänsuopa yläpuolen pinta,\nmut muulta kaikeltaan se käärme oli.\n\nKäpälät karvaiset ol' olkaan asti\nja rinta, selkä sekä kirjokyljet\nryhmyiset ynnä kilpisuomuksiset:\n\nei värikkäämmin kuteet, loimet kulje\ntataarien, turkkilaisten kankahissa,\nei moista kutonut myös lie Arakne.\n\nKuin ruuhet usein rantamalla viruu\npuoleksi veessä, maalla toinen puoli;\nkuin virransuilla Saksan syömärien\n\nmajava istuu kalanpyynnissänsä;\nniin peto ilkeä tuo pysytteli\näyräällä paatisella hiekka-aavan.\n\nSen häntä tyhjyydessä kiemurteli\nkivertäin ylös myrkkyhaarukkaansa,\nhän jolla iskee skorpionein tapaan.\n\nOppaani lausui: \"Tiemme kaarrettava\nnyt meidän tästä tuonnepäin on, missä\nviruvi, vartovi tuo vilpin peto.\"\n\nAstuimme alas äärtä oikeata\naskelta kymmenkunta, pitkin törmää,\nnäin tulta ynnä hiekkaa välttääksemme.\n\nSen luokse tultua ma hietikolla\nnäin jonkun matkan päässä ihmisiä,\njotk' istui liki kuilun jyrkännettä.\n\nOppaani lausui: \"Että täyden saisit\nsa tiedon tästä suppilosta, mene\nja katso, mik' on olomuoto heillä.\n\nMut puhees heidän kanssaan lyhvet olkoot!\nSill'aikaa haastan pedon kanssa, että\nse meille myöntäis vahvat hartiansa.\"\n\nNäin vielä kielekkeelle viimeiselle\ntään piirin seitsemännen, missä suku\ntuo synkkä istui, aivan yksin menin.\n\nPusertui tuska heidän silmistänsä,\nhe sieltä täältä käsin torjuella\nkokivat tulta ynnä hiekkaa kuumaa.\n\nKesällä koirat tekevät myös samoin\njalalla taikka kuonollaan, kun heitä\npurevat kirput, kärpäset ja paarmat.\n\nEräiden kasvoja nyt katsoin heidän,\ntuon tulen tuskallisen kalvamien;\nen ketään tuntenut. Mut ripustetun\n\nnäin kunkin kaulaan kukkaron, min väri\nja merkki kullakin ol' erikoinen;\nnäkyivät silmin nauttivan he siitä.\n\nKun tuossa tutkin, sattui silmähäni\nkeltainen kukkaro, min päältä kuva\nsininen siinsi jalopeuran.[91] Eespäin\n\nkun tuosta katseheni käänsin, toisen\nnäin veripunaisen ja siihen hanhen\nkuvatun, valkeamman norsunluuta.\n\nJa yks, min valkolaukku kantoi kuvaa\nsinisen, tiineen emäsian, lausui\nminulle: \"Mitä teet tään kuilun yössä?\n\nKäy pois! Mut koska vielä elät, tiedä,\non naapurini mun, Vitaliano,\nsijansa saapa tässä vierelläni.\n\nFirenzeläisten kesken padualaisna\ntäss' istun, kuulen, kuinka korvahani\nhe huutaa: Tulkoon ylin valtaherra,\n\nmin kukkaross' on pukin kolmen kuva!\"\nHän siinä suuta mursi, kieltä näytti\nkuin härkä, joka kuonoansa nuolee.\n\nMut minä, etten viipymällä mieltä\nsen pahoittais, mi nopsa olla käski,\npalasin luota varjoin uupuneiden.\n\nOppaani kohtasin, mi pedon julman\nselässä istui jo ja virkkoi mulle:\n\"Nyt ole uljas, täss' ei pelko sovi!\n\nKäy kulku alas moista porrastietä:\nsa eteen nouse, minä keskell' istun,\nettei se pyrstöllään sua vahingoittais.\"\n\nKuin mies, mi kuumeväristysten tulon\njo tuntee, jonka kalpenee jo kynnet\nja joka vapisee, kun varjon näkee;\n\nniin minä kuullen sanat nuo. Mut niiden\nmyös uhka sai mun häpeemään, mi tunne\nrohkaisee orjan isäntänsä eessä.\n\nMa istuin hartioille hirmuisille\nja tahdoin sanoa: \"Mua kiinni pidä!\"\nmut kieleni ei totellut kuin luulin.\n\nMut hän, mi auttanut mua aikaisemmin\nhädässä oli, heti noustuani\nlujasti kädellään mun vyötti, tuki.\n\nJa virkkoi: \"Geryon, nyt lähde matkaan!\nHitaasti laskeu, laajoin kaartein, muista,\nett' outo on nyt sulia kuorma kantaa!\"\n\nKuin pursi, joka taapäin tyrkätähän\nrannasta ensin, niin hän lähti; sitten\nkun tunsi vapaa olevansa, käänsi\n\nhän hännän sinne, miss' ol' ennen rinta,\nja käytti sitä lailla ankeriaan\nkäpälin kaksin ilman halki soutain.\n\nEn luule, että pelko suuremp' oli,\nPhaëton[92] koska päivän ohjat jätti,\nmin vuoksi vieläi taivaankansi palaa;\n\nei myös, kun vahan sulaessa raukka\nIkarus[93] tunsi siipein irtautuvan\nja isä hälle huus: On turma eessä!\n\nkuin pelkoni nyt nähdessäin, ett' tyhjyys\nmua kaikkialta ympäröi ja kaikki\nsilmistä häipyi, paitsi selkä pedon.\n\nHitaasti laskeuu se, uiden vitkaan\nja loivin kaartein; huomaa tuost' en mitään,\nvain että alhaalta mua vastaan tuulee.\n\nJo oikealta kuulin vetten kuohun\nallamme ukkosena jymisevän;\nkumarsin päätä sinne katsoaksein.\n\nPelästyin kuilua nyt kaksin verroin,\ntulia näin ja valitusta kuulin,\nvavisten ojentausin taas ma taapäin.\n\nNäin sitten -- mit' en ollut ennen nähnyt --\nkuink' alas kaartein kuljettiin ja eri\ntahoilta kuinka näkyi suuret kauhut.\n\nKuin haukka kauan ollut lentimillään,\nmi nää ei lintua, ei houkutinta,\nsaa metsästäjän sanomaan: Sa painut,\n\nja vaipuu sinne, mistä nousi nopsaan,\nsataisin kaartein, istuu isännästään\netäälle uupuneena, tympeänä;\n\nNiin Geryon myös meidät maahan laski\njuurelle jyrkän ryhmyriutan, sitten\nkun näki meistä päässehensä, kiiti\n\npois niinkuin nuoli, jonka jousi viskaa.\n\n\n\n\nKahdeksastoista laulu\n\n\nOn paikka helvetissä, Malebolge,\nkivestä tehty, teräsharmaa, niinkuin\nmyös kalliotkin, jotka saartaa sitä.\n\nTuon kentän pahan keskuksessa juuri\nsyvänne laaja, synkkä ammottavi;\nsen rakenteen ma kohdallansa kerron.\n\nSe vyöhyke, mi jää kuin renkahaksi\nvälille syvänteen ja vuoriseinän,\njaettu kymmeneen on uurtehesen.\n\nKuin siellä, missä muurein suojaks linnaa\nalati uudet vallihaudat kaartaa,\non paikan muoto, silmään sattuvainen,\n\nsen mukaisen myös kuvan tarjoo tämä.\nJa niinkuin moisten linnain kynnyksiltä\nvie pienet sillat rantaan äärimmäiseen,\n\nniin täällä kallioiden alta johti\nkiviset polut poikki muurein, hautain\nluo syvänteen, ne johon päättyy, katkee.\n\nTää oli paikka, johon meidät jätti\nGeryon; Runoniekka kulkemahan\nvasenta puolta läks, ma jäljessänsä.\n\nNäin oikealla uutta surkeutta\nja uudet vaivat, uudet kiusanhenget,\njoit' oli ensi kuilu tulvillansa.\n\nPohjalla syntiset nuo alastomat\ntulivat toista puolta vastahamme,\ntaas toista myötämme, mut nopeammin:\n\nkuin roomalaiset Riemuvuonna[94] sillan\njakoivat kansan vuoksi kahteen osaan,\nniin että toista puolta toiset kulki\n\npäin linnaa Angelon -- ne, joilla matka\nvei kirkkoon Pyhän Pietarin -- ja toiset\nsivua toista vuorta kohden kävi.\n\nMolemmin puolin kuilunpohjaa synkkää\npirujen pieksävän ma sarvekkaiden\nnäin heitä takaa vinhoin raippavitsoin.\n\nAh, kuinka heiltä sääret nopsaan nousi\njo ensi iskulla! Ei toista eikä\nkolmatta kukaan jäänyt vartomahan.\n\nNäin käydessäni yhteen syntisistä\nkatseeni kiintyi, ja ma virkoin heti:\n\"En tuota varmaan näe ensi kertaa.\"\n\nSiks viivähdin ma häntä tunteaksein,\npysähtyi lempeä myös Saattajani\nja salli, että hiukan taapäin käännyin.\n\nSalata kasvonsa tuo raipan-saaja\nkoetti maahan katsomalla, mutta\nma hälle virkoin: \"Sa, mi painat katsees,\n\njos piirteet kantamas ei väärät liene,\noot Venedico Caccianimico.[95]\nMut mistä kirpeä tää kipu sulle?\"\n\nHän virkkoi: \"Tuota mielelläin en kerro,\nmut kirkas kielesi mun pakottavi\nmuinaista muistamahan maailmaani.\n\nMa olin se, mi kaunihin Ghisolan\nsain myöntymään Markiisin lemmenleikkiin,\nkuin tuosta kertoneekin tuhina taru.\n\nTääll' yksin itke en bolognalaisna:\npäinvastoin paikka tää niin täys on meitä,\nett' enemmän ei kaiu murtehemme\n\nvälillä Savenan ja Renon virtain.\nJos tuosta todistusta tahdot tarkkaa,\npalauta mielees ahneutemme muisto.\"\n\nNäin hänen haastaessa, selkään häntä\nlöi piru vitsallaan ja virkkoi: \"Eespäin,\nsa parittaja! Tääll' ei naisten kauppa!\"\n\nMa jälleen liityin seuralaiseheni.\nTulimme askelilla muutamilla\nnyt kielekkeelle kallioisen rannan.\n\nSen päälle helposti me kiipesimme\nja käyden oikeaan sen harjaa pitkin,\nijäiset jätimme nää kauhun kuilut.\n\nKun siihen päästiin, missä paasipolun\non alla aukko käydä ruoskittujen,\nOppaani lausui: \"Varro, että silmääs\n\nsattuisi muoto näiden muiden kurjain,\nsa joiden kasvoja et vielä nähnyt,\nkun kanssamme he samaa suuntaa kulki.\"\n\nPortaalta ijäiseltä katselimme\njonoa toista, meitä kohden käyvää,\nsamalla tapaa raipoin rangaistua.\n\nMun kysymättä hyvä Mestarini\nnyt lausui: \"Katso, kuka suuri tulee,\nmi tuskassaan ei itke kyyneltäkään!\n\nNäöltä kuink' on kuningas hän vielä!\nHän Iason on, jot' uljuus, lempi johti,\nKolkiista kerran viemään kultataljan.\n\nHän kulki ohi Lemnos-saaren, jossa\nsen naiset rohkeat ja julmat oli\njokaisen miehenpuolen surmannehet.\n\nHän siellä sanoin sekä elein siroin\nHypsipylen, tuon neidon nuoren, petti,\nmi itse ensin petti[96] naiset saaren;\n\nja jätti immen yksin, raskahana.\nSyy moinen hälle moisen tuskan tuottaa\nja tuska tuo on myös Medean kosto.\n\nKäy hänen kanssaan kaikki viettelijät.\nTää tieto asukkaista ensi kuilun\nja heidän rikoksistaan riittäköhön!\"\n\nNyt oltiin siinä, missä ahdas kuja\nkäy ristiin toisen kivisillan kanssa\nja siitä kaartuu kaaren toisen muotoon.\n\nNäimme kansaa siellä kuilun toisen,\njotk' ähkyy, korskuttavi kuonoansa\nja itseänsä iskee käsin omin.\n\nSen äyräät home peitti, synnyttämä\nalhaalta kohoavan kolkon huurun,\nmi silmän niinkuin nenänkin on kiusa.\n\nNiin syvä on sen pohja, ettei sinne\nvoi nähdä nousematta kaaren selkään,\nmiss' uloin kallion on kieli. Tuonne\n\ntulimme, näin ma kuilun pohjan täynnä\nsukua, uppoovata saastaisuuteen,\nmin laatu oli niinkuin ihmislantaa.\n\nMun tuota silmin tutkiessa, yhden\npään näin niin likaisen, siit' ettei päättää\noliko mallikko vai pappi, voinut.\n\nHän mulle huusi: \"Miks niin ahnahasti\nmun enemmän kuin muiden tilaa tarkkaat?\"\nMa hälle: \"Siksi, että muistan sinut,\n\nsun oli silloin hiukses kuivat, oothan\nAlessio Intermini,[97] Luccan miesi;\nsiks sua enemmän kuin muita katson.\"\n\nHän mulle silloin, lyöden otsaluutaan:\n\"Mun tänne upottivat mairitukset,\njost' ei tää kieli koskaan saanut kyllin.\"\n\nNyt lausui Mestarini: \"Hiukan eespäin\nojenna kasvosi, ett' oikein nähdä\nvoit silmilläs tuon porton pörrötukan\n\nja hänen irstaan olentonsa; kynsin\nlikaisin ruumistaan hän ruopii, milloin\nkäy kyyryhyn ja milloin pystyyn nousee.\n\nThaïs[98] hän on, tuo irstas, lemmitylleen\nmi lausui, kysyvälle: 'Suurta saanko\nkiitosta lahjastain?' -- 'Ah, ääretöntä!'\n\nJa tämä riittäköhön silmillemme.\"\n\n\n\n\nYhdeksästoista laulu\n\n\nOi Simon Magus,[99] oi sun kurja joukkos,\nte, jotka taivaan tavaraa[100] -- min olla\nhyvehen morsion vain pitäis -- myötte,\n\nhopean portoks ahnahasti kullan!\nNyt teidän häpeänne julki soikoon,\nnäät teidän paikkanne on kolmas kuilu.\n\nSeuraavan haudan keskikohtaan tulleet\nolimme siihen, missä paasisilta\nsyvyyden päällä pystysuoraan nousee.\n\nO, Kaikkiviisaus, kuink' on suuri taitees\ntaivaassa, maassa, helvetissä vielä\nkuink' oikein voimas kaikki jakaa, säätää.\n\nNäin kuilun seiniä ja pohjaa pitkin\ntuon tumman kiven poratuksi reikiin,\nkaikk' yhtä laajat, yhtä ymmyrkäiset.\n\nEi pienemmät, ei suuremmat ne olleet\nkuin kauniin San Giovannin[101] templin kolot,\npaikaksi kastajien tehdyt sinne.\n\nNiist' yhden mursin, joku vuosi sitten,\nkun siihen hukkua ol' lapsi muudan;\nja minkä kerron nyt, se uskottakoon.\n\nJokaisen kolon suusta pisti esiin\nsyntisten jalat ynnä sääret, pohkeet;\nmuu kaikki piili reikään pistettynä.\n\nPaloivat kunkin jalkapohjat tuosta,\nnivelet nykki niin, ett' oisi varmaan\nkatkennut siinä side, vitsasköysi.\n\nKuin öljyttyjä esineitä liekki\nvain päältä syö ja pinnalt' äärimmältä,\nniin heitä kantapäistä varpaan-neniin.\n\n\"Ken tuo on, Mestari\", ma lausuin, \"muita\nenemmän joka vääntelee ja potkii\nja jota punaisin myös liekki kalvaa?\"\n\nHän mulle: \"Jos sa tahdot, että kannan\nsun tuonne alas, miss' on törmä loivin,\nhän itsestään ja synneistänsä kertoo.\"\n\nMa hälle: \"Mik' on mielees sun, on munkin.\nSa herra oot ja tiedät, ett'en eroo\nsun tahdostas, myös tiedät, mit' en sano.\"\n\nTulimme harjalle nyt neljännelle,\nkäännyimme vasempaan, ja kuilunpohjaan\nastuimme ahtahasen, reiäkkääsen.\n\nMua Mestarini lantehellaan kantoi\nja saattoi aina reiän suulle, josta\ntuon oudon tuska säärin sätkyi ilmi.\n\n\"Ken kurja lienetkin, mi päälläs seisot\nkuin paalu, maahan upotettu, siinä\",\nma hälle haastoin nyt, \"jos voit, niin puhu?\"\n\nKuin munkki, murhamiestä ripittävä,\nmin kutsuu kuolemata viivyttääkseen\ntää ääreen kuoppansa, ma tuossa seisoin.\n\nHän huusi:[102] \"Bonifacius, tääll' ootko,\nsa ootko, Bonifacius, jo täällä?\nSiis erehtynyt kolme vuott' on ennus?\n\nNoin nopsaan kyllästyitkö rikkauteesi,\nmin vuoksi peljännyt et neittä pyhää\nsa pettää etkä raiskata myös häntä?\"\n\nNiin olin kuin on mies, mi ymmärtele\nei vastausta hälle annettua,\nvaan häpee eikä virkkaa taida mitään.\n\nVergilius lausui silloin: \"Sano, sano,\nett'et sa ole miksi hän sun luulee!\"\nJa minä haastoin määräyksen mukaan.\n\nNyt jalat kurjan koukistuivat aivan,\nhän äänell' itkevällä, huokaellen\nnoin virkkoi: \"Mitä pyydät siis sa multa?\n\nJos tietää tahdot niin, ken olen, että\ntuon rannan raisun astunut oot alas,\nsa tiedä, kannoin paavin viittaa kerran.\n\nOrsini olin, poika karhun, ahnas\nniin vuoksi heimoni, siell' että kultaa\nkokosin, täällä itse jouduin säkkiin.\n\nJo pääni alle painuneet on toiset\nedeltäjäni simonian orjat;\ntään purnun aukeamaan puristuivat.\n\nMun sinne alas myös on matka, koska\nhän saapuu, joksi sua luulin äsken,\nkun kysymyksen pikaisen tuon tein ma.\n\nMut kauemmin jo tässä seison päälläin\nja poltan jalkojani kuin hän jaloin\npunaisin paistuva on paikassani.\n\nNäät hänen jälkeensä on laiton paimen[103]\nlännestä saapuva, syin saastaisemmin,\nmi meidät molemmat maan alle peittää.\n\nUus on hän Josua, Makkabean miesi:[104]\nkuin tällä kuninkaansa armo oli,\nniin hällä suopeus Ranskan hallitsijan.\"\n\nEn tiedä, lienkö liian nopsa ollut,\nkun hälle vastasin vain tähän tapaan:\n\"Siis virka, kuinka paljon rahaa pyysi\n\nPyhältä Pietarilta Herra meidän,\ntään käteen avaimensa uskoessaan?\nHän varmaan tuota vaati vain: _Mua seuraa_!\n\nEi Pietari, ei muutkaan Matteukselta\nveroa vaatineet, kun arvan kautta\ntää sijan sai, mi petturin ol' ennen.\n\nJää tänne, oikea on rangaistukses!\nJa hyvin kaitse pahoin koottu rahas,[105]\nmi rohkaisi sun riitaan Kaarlen kanssa.\n\nJa ellei estäisi mua kunnioitus\navainta ankarinta kohtaan, jota\nsa kannoit elämässä kaunoisessa,\n\nkäyttäisin kieltä vielä kirpeämpää;\nnäät ahneutenne on maanpiirin murhe,\nte hyvät polkein kohotatte huonot.\n\nEvankelista teit' on tarkoittanut,\nte paimenet, kun näki vetten päällä\nhän ruhtinaiden porton istuvaksi:\n\ntuon saman, joka seitsenpäisnä[106] syntyi,\nsai mahdin kymmensarvisen, niin kauan\nkuin miehellensä mieluinen ol' hyve.\n\nTe Jumalaksi tehneet ootte rahan,\nkurjimmat ootte kuvain kumartajat:\npakana yhtä palvelee, te sataa.\n\nAh, Constantinus, pahaa kuinka paljon\nperusti, kääntymykses ei, vaan lahjas,\ntuo saama ensimmäisen rikkaan paavin!\"\n\nMun moista virttä vierittäissä hälle,\nhän kovin jalkapohjiansa potki\nvihasta taikka omantunnon syystä.\n\nMa luulen, että mielellänsä kuuli\nnuo sanat Mestari, niin tyydyttävän\npuheeni vakaa näytti piirteitänsä,\n\nHän sitten käsin kaksin tarttui minuun,\nmun nosti ryntäilleen ja kantoi ylös\ntaas tietä, äsken alas astumaansa.\n\nVäsynyt ei mua hoivaamaan hän ennen\nkuin kaaren kukkulalla, neljänneltä\nmi päälle viidennen vie harjantehen.\n\nSievästi siihen laski taakan rakkaan,\nvaroen, vuoksi törmän tuiman, jyrkän,\njot' tuskin pukki oisi nousta voinut.\n\nJa siitä toinen alho mulle aukes.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes laulu\n\n\nUus vaiva uudet säkeet vaatii multa\nja laulun kahdenkymmenennen tätä\nens virttä, joka kirotuista kertoo.\n\nJo vallan valmis olin katsomahan\nma kuiluun, allani mun ammottavaan,\nmi kyynelistä tuskaisista tulvi.\n\nNäin kansaa syvänteessä pyöreässä\nma käyvän ääneti ja itkein, kuten\nkäy hautasaatot maailmassa meidän.\n\nAlemma katsoin, kunkin hahmo näytti\nkuin iki-ihmeen kautta vääntyneeltä\nleuasta asti varren alkamahan:\n\npäin lanteita näät kasvot heillä katsoi\nja taapäin heidän käydä täytyi, koska\nevätty heiltä oli nähdä eespäin.\n\nKenties halvaus noin nurinkurin\nvoi jonkun vääntää väkivalloin, vaikka\nen tuota nähnyt ole enkä usko.\n\nLukija, hyödykses jos Luoja kirjan\ntään kätees suo, sa arvaa itsestäsi,\nsaatoinko kuivin katsein nähdä tuota,\n\nkuvamme kuolevaisen vääntyneenä\nkun näin ma niin, ett' isku silmiensä\nrakoa pitkin peräpuolen kastoi.\n\nMa totta itkin, kiven kielekkeesen\nnojaten kovaan, kunnes saattajani\nnoin virkkoi: \"Ootko niinkuin muutkin houkat?\n\nTääll' elää sääli olla säälimättä.\nKen syyllisempi on kuin se, ken suree\noikeuden jumalaisen voittotöitä?\n\nPääs nosta pystyyn, miesi nää min alla\nmaa aukes eessä Teban kansan silmäin,\nja kaikki huusivat: 'Sa minne syöksyt\n\nAmphiaraus?[107] Miksi taiston jätät?'\nMut laannut ei hän vierimästä ennen\nkuin luona Minoksen, mi kaikki korjaa.\n\nKas, kuinka rintanaan hän selkää käyttää:\nkun liian kauas eespäin nähdä tahtoi,\nhän taapäin katsoo nyt ja taapäin astuu.\n\nNää myös Teiresias,[108] min muoto muuttui,\nkun naisen hahmon sai mieshahmon sijaan\nja jäsenet hän kaikki toiset aivan.\n\nJa vasta sauvall' lyötyänsä noita\nkäärmettä kahta, yhteen kääriynyttä,\nsai Teiresias miehuutensa jälleen.\n\nTuo, jonka selkä päin on vatsaa hänen,\non Aruns Lunin[109] vuoristosta, missä\nCarraran miesi laaksonpohjaa kyntää.\n\nValkoisten marmorpaatten keskell' asui\nsiell' luolassaan hän, josta nähdä laajan\nhän meren voi ja taivaan tähtikirjat.\n\nJa tuo, mi nännejänsä, joit' et näe,\nhajalle päässein hapsin peittää, kääntäin\npois meistä kaiken, missä karva kasvaa,\n\non Manto,[110] joka maata monta kulki\nja sitten siihen jäi, miss' synnyin minä;\nsanella tuosta hiukan mielin sulle.\n\nKun kuollut häitä oli taatto, koska\nkaupunki Bakkos-jumalan ol' orja,\nhän kauan harhaeli maailmalla.\n\nItaliassa ihanass' on järvi,\njuurella alppein, jotka sulkee Saksan\nTirollin linnasta: Benaco on se.\n\nTuhansin lähtehin, Penninon päältä,\nvälillä Valcamonican ja Gardan\nveet pursuu, jotka jäävät järveen tähän.\n\nKeskellä sen on paikka, jossa piispat\nTrientin, Brescian ja Veronan yhteen\nvois tulla siunaamahan piiriänsä.\n\nVarustus vahva, kaunis on Peschiera,\ntuo torjuu Bresciaa sekä Bergamoa,\nmiss' alimpana ranta kaartuu. Sinne\n\nveet järven liiat kaikki virtaa, joita\nei jaksa säilyttää Benaco, juosten\njokena sitten kautta kukkaniittuin.\n\nMut heti vierimään kun laine lähtee,\nBenaco ei, vaan Mincio on sen nimi\nGovernoon saakka, missä Po sen nielee.\n\nAlangon kohtaa alkujuoksussansa,\nnevaksi aukee, suoksi suurentuvi,\nsuvisin ilman epäterveen huokuu.\n\nVaelsi impi hurja tuosta, näki\nsuon keskellä hän kaistan maata kovaa,\nasumatonta, auran käymätöntä.\n\nJäi sinne, välttääksensä ihmisseuraa,\nhän orjineen ja taikatemppuinensa\nja eli siellä, siks kuin kuolo saapui.\n\nInehmot, jotka ympärillä hajan\nasuivat, kokoutuivat paikkaan, minkä\nsuomuuri turvas joka suunnan saartain.\n\nKaupunki nousi vainaan kunnahalle,\nja ensi keksijänsä mukaan, ilman\nmuut' arpaa, mainittihin Mantovaksi.\n\nEnempi kansaa oli siinä ennen\nkuin Pinamonte[111] Casalodin petti,\ntuon houkan, viekkahalla neuvollansa.\n\nSiks sulle kerron näitä, että koskaan\njos kuulet toisin maani syntytarun,\nsen valhe totuutta ei vahingoittais.\"\n\nMa hälle: \"Mestari, sun sanas ovat\nminulle varmat niin ja luotettavat,\nmuut ett' on hiiliä vain sammuneita.\n\nMut sano mulle, samoojista noista\nerota etkö ketään mainittavaa,\nnäät moista vaan nyt miettii aatokseni.\"\n\nHän mulle: \"Tuo, min leukaparta hajoo\nruskeille hartioille, augur' oli\najalla, jolloin Kreikka miehist' tyhjä,\n\nniin oli että joku jäi vaan kehtoon.\nHän Kalkaan kanssa määräs hetken hyvän\nAuliissa päästää ensi laivatouvin.\n\nNimeltä ol' Eurupylus[112] hän; laulaa\nRunoni ylväs jossakin myös häntä,\nkuin tiedät sa, mi kauttaaltaan sen taidat.\n\nTuo toinen, lanteiltaan niin laiha, oli\nMikael Scotus,[113] jolle outo mikään\nei ollut temppu velhotaidon turhan.\n\nTuo on Guido Bonatti,[114] tuo Asdente,\nmin mieli nyt ois pikilankaan, nahkaan,\nmut joka myöhään täällä katuu. Kurjat\n\nnuo naiset nää myös, jotka jätti neulan\nja värttinänsä tullen taitureiksi\nja tehden pahaa yrtein ynnä kuvin.\n\nNyt eespäin käyös, sillä Kainin tähti[115]\nrajalla seisoo pallonpuoliskoiden\njo merta koskettain Sevillan alla,\n\nja viime yönä täys jo kuudan oli;\nsen varmaan muistat, sill' ei vahingoksi\nkuu sulle ollut syvyydessä korven.\"\n\nNoin puhui hän, me astuimme sill'aikaa.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta laulu\n\n\nSillalta sillalle näin haasteloissa,\njoit' ei mun Näytelmäni laulaa mieli,\ntulimme kaaren kukkulalle, jääden\n\nsyvyyttä uutta Malebolgen ynnä\ntuon turhaa vaikerrusta katsomahan;\nse mulle synkkää synkemmältä näytti.\n\nKuin Venezian veistämöllä talvin\ntulinen, sitkas piki kiehuu, jolla\ntaas kiinnitetään haahdet haurastuneet,\n\nmerille kelpaamattomat, ja toinen\nsill'aikaa uutta laittaa, toinen korjaa\nsivuja laivan paljon-purjehtineen;\n\nja yksi keulaa, toinen kokkaa takoo,\ntuo tekee airoja, tuo köyttä vääntää,\ntuo pikkupurjetta, tuo suurta parsii;\n\nniin tuolla alla tiivis tahdas kiehui,\nei tulen voimasta, vaan Luojan parskuin\npartaille, tahmistuen joka kiveen.\n\nNäin sen, mut nähnyt siitä en ma muuta\nkuin kuplat, jotka pintaan kuohu nosti,\nja kuinka kauttaaltaan se nous ja vaipui.\n\nKun tuota tarkasti ma katsoin, Opas\nminulle huusi: \"Varo itseäsi!\"\nja pois mun tempas siitä, missä seisoin.\n\nMa käännähdin kuin mies, mi nähdä halaa\npaettavansa vaaranpaikan, mutta\nmin mieltä kauhu äkkinäinen karsii,\n\nniin että pois hän rientää, vaikka katsoo:\nja takanamme pirun mustan näin ma\ntulevan juosten pitkin paasisiltaa.\n\nAh, kuinka julma hahmoltaan hän oli,\neleensä kaikki kuinka kauhistavat,\nlevällä siivet, alla jalka nopsa!\n\nTerävin, korkein hartioin hän kantoi\nsyntistä, kahareisin istuvata,\nmin pohkeisiin hän oli kiinni käynyt.\n\nHän sillaltamme huus: \"Te kynsipirut,\nkas, tässä Luccan raatimies on muudan!\nHän alas painakaa! Ma muita palaan\n\nhakemahan, maa siell' on täysi heitä:\nBonturo[116] ei, muut kaikk' on orjat rahan,\nsaa raha siellä valkoiseksi mustan.\"\n\nHän sinne heitti miehen, kääntyi, eikä\nvarasta aja koira irtipäässyt\nniin nopsaan kuin hän kiisi paatta kovaa.\n\nMies uppos, sitten näkyi selkäpuolta.\nMut pirut sillan alta huusi hälle:\n\"Ei tässä auta kuvain kumarrukset!\n\nTääll' uidaan toisin näät kuin Serchion[117] veessä!\nJos haarukoitamme et tahdo tuta,\nsa älä kellu pitkin pintaa siinä!\"\n\nHe iskivät nyt sadoin hangoin häneen,\nsanoivat: \"Täss' et tanssi julki, saatpa\nkalastaa sameassa nyt, jos voinet!\"\n\nEi toisin kokit eivät kokkipoiat\nlihoja kahvelilla kattilahan\nsyvemmä pistä pintaan nousevia.\n\nOppaani armas lausui: \"Ettei näkyis\nolosi heille, piiloon käy nyt taakse\ntuon kallion, mi sulle turvan tarjoo!\n\nJa kuinka kuuletkin mua loukattavan,\nsa ällös pelkää, sillä tunnen seikat,\njo kerran ollut oon täss' ottelossa.\"\n\nHän sitten kulki sillan päähän, pääsi\njo harjanteelle kuudennelle, siinä\nolikin paikka pitää otsa tyyni.\n\nKuin koirat, jotka haukkuhampain huimin\nja raivoten käy kerjäläisen kimppuun,\näkisti pysähtyvän, tyytyväisen,\n\nnuo pahat henget sillan alta syöksyi,\npäin häntä kääntäin hangot kaikki, hänpä\nnoin huus: \"Te kaikki tyyntykäätte! Ennen\n\nkuin minuun keksinenne kiinni käytte;\nyks ensin astukoon, mua kuulkoon, sitten\nte päättää saatte, oonko iskettävä.\"\n\nKirkuivat kaikki: \"Malacoda[118] menköön!\"\nMuut jäivät paikalleen, yks lähti, tuli\nja virkkoi: \"Mitä tahdot?\" Mestarini\n\nnoin hälle: \"Luuletko sa, Malacoda,\nmi näät mun tulleen turvallisna kautta\neteenne kaikkien, tuon tapahtuneen\n\nsanatta sallimuksen Herran? Anna\nmun mennä, sillä Taivahan on tahto,\nett' toiselle tään tien ma synkän näytän.\"\n\nNiin hänen silloin haihtui ylpeytensä,\nhält' että hanko maahan vaipui, muille\nhän virkkoi: \"Loukkaamaton olkoon tämä!\"\n\nNyt mulle Mestari: \"Sa, piileväinen\nvälillä sillanpaatten siellä, tule\ntyköni pelvotta ja turvallisna!\"\n\nMa silloin riensin hänen luokseen, mutta\npirutkin kaikki eespäin lähti, josta\npelästyin, että sanansa he pettäis.\n\nNoin pelkäävän näin kerran antauneitten,[119]\njotk' astui linnasta Capronan ulos\nvihollisparven sankan saartaessa.\n\nMa liityin koko olennolla kiinni\nOppaasen, enkä kääntänyt pois silmää\nnäöstä noiden paha-enteisestä.\n\nJo hangot nousi, kuulin kuiskittavan:\n\"Jos iskis tuota takapäähän?\" Toinen\nnoin vastas: \"Anna hälle aimo pisto!\"\n\nMut piru tuo, mi kanssa Mestarini\npuhetta piti, kiirehesti kääntyi\nja lausui: \"Hiljaa, hiljaa, Scarmiglione!\"\n\nHän sitten meille: \"Kauemmas ei käydä\ntät' törmää voi, näät koko kuudes kaari\npohjalla kuilun raunioina viruu.\n\nMut eespäin jos on teillä mieli, käykää\nalista tietä, tämän luolan kautta,\npian teille toinen paasipolku aukee.\n\nOn eilen, tuntia viis[120] tästä vielä,\nkulunut vuotta tuhat kaksisataa\nkuuskymmentä ja kuus siit' asti, koska\n\ntuo särkyi tie. Ma sinne jotkut näistä\nlähetän pikimerta pistelemään;\nte heitä seuratkaa, he teit' ei vaivaa.\"\n\n\"Esihin Alichino, Calcabrina\",\nhän heille jatkoi, \"myöskin sa, Cagnazzo,\nja Barbariccia joukon johdattakoon!\n\nMyös tulkoot Libicocco, Draghignazzo,\nCèriatto hampaineen ja Graffiacane\nja Farfarello, Rubicante hullu!\n\nSe iskekää, ken nousee pintaan! Nämä\nrauhassa pääskööt päälle törmän toisen,\nmi poikki kaartuu kaikkein syvyyksien.\"\n\n\"Ah, Mestari, mit' on tää?\" virkoin. \"Yksin\nmenkäämme sinne, ilman saattajia,\njos tien sa tunnet vaan, en niitä kaipaa.\n\nJos olet varoillas kuin muuten olet,\nnäät etkö, kuinka hampaitaan ne puree,\npuhuen pahaa kulmakarvoillansa?\"\n\nHän mulle: \"Tarvis sun ei säikähtyä,\nsa heidän anna suuta murtaa, meitä\nse koske ei, vaan niitä, jotka kiehuu.\"\n\nPatoa pitkin vasempaa he lähti.\nMut ensin kukin heistä kielen painoi\npäin hampahia, merkiks johtajalleen,\n\nmi soitti lähtöön perätorvellansa.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta laulu\n\n\nOon nähnyt ratsumiesten lähtömarssit\nja rynnäköt ja aseharjoitukset\nja joskus myöskin pakomatkat nopsat;\n\nArezzon maassa miekkamiest' oon nähnyt\nja sotarosvoja ja kulkureita,\nmyös turnajaisten, aseleikin menot,\n\nsoidessa torven, rummun, kirkonkellon\ntai linnan merkkitulten loimottaissa,\ntapahan kotoiseen tai muukalaiseen;\n\nen nähnyt ratsaita, en jalkamiestä\nhumussa moisen huilun viel', en laivaa,\nmi tähteä tai maata etsii. Eespäin\n\npirujen kymmenparven kanssa käytiin.\nMi saatto! Mut on seura paikan mukaan:\nkirkossa pyhät, kapakassa juopot.\n\nMut pikimerta päin ol' huomioni,\nma nähdä tahdoin kuilun kaikki tilat\nja varjojen myös siinä kiehuvaisten.\n\nDelfinein lailla, jotka selkäkaartaan\nkohottamalla merimiestä neuvoo\ntuholta myrskyn purtta pelastamaan,\n\nnuo syntisetkin lievikkeeksi vaivan\nmyös joskus pintaan selän kohottivat,\nsalaman-nopeasti taas sen peittäin.\n\nJa niinkuin ojanvieremällä näkyy\npäät sammakoiden, mutta jalkojansa\nja muuta ruumistaan he eivät näytä,\n\nniin täällä kaikkialla syntisiä.\nMut lähestyissä Barbariccian, heti\njokainen joutui porepinnan alle.\n\nMa näin -- ja sydän tuosta kiertyy vielä --\nheist' yhden viipyvän, kuin tapahtua\nvoi sammakolle sukeltaissa muiden.\n\nJa Graffiacàn, mi lähin häntä oli,\nlöi keksin tukkaan pikiseen ja nosti\nnäin ylös hänet niinkuin saukon. Kaikki\n\nnimeltä tunsin heidät jo, niin tarkkaan\nma kuuntelin kun heitä valittihin,\nja kuinka sitten toisiaan he kutsui.\n\n\"Oh, Rubicante, iske kyntes häneen,\nkäy kiinni, nylje hältä selkänahka!\"\nnoin kuorossa nuo pahathenget huusi.\n\nMa lausuin: \"Mestari, jos voit, niin tietää\nkoeta saada, ken hän on, tuo kurja,\nmi käsiin joutunut on vainoojainsa.\"\n\nOppaani astui liki häntä aivan\nja kysyi, mistä oli hän. Hän vastas:\n\"Navarran[121] valtiossa synnyin kerran.\n\nIsäni oli huono mies, mi tuhlas\nitsensä, tavaransa! Äiti minut\nerästä herraa pani palvelemaan.\n\nTebaldo-kuningasta hyvää sitten\nma palvelin, siell' aloin vilpistellä,\nse syy mun saattoi tähän kuumaan paikkaan.\"\n\nNyt Ciriatto, jonka suusta, puolin\nmolemmin, pisti torahampaat sian,\njo antoi tietää, miltä toinen tuntui:\n\nkäsissä kissain pahojen ol' hiiri.\nMut Barbariccia hänet kiersi käsin\nja virkkoi: \"Hiljaa, siks kun päästän hänet!\"\n\nJa Mestariini kääntyen hän lausui:\n\"Mit tietää tahdot häitä, kysy ennen\nkuin toiset nuo lyö kappaleiksi hänet!\"\n\nOppaani näin: \"Nyt muista sulta kysyn.\nLatinalaista[122] ketään tuntenetko\npien alla tuon?\" Hän vastas: \"Juuri jätin\n\nma erään, joka lähimaasta oli.\nJosp' öisin vielä seurassansa siellä,\nen pelkäis kynsiä, en hankojakaan!\"\n\nHuus Libicocco: \"Liiaks saamme uottaa!\"\nJa iski kurjan käsivarteen keksin\nreväisten pois sen kyynärpäätä myöten.\n\nMyös Draghignazzo tahtoi reittä hältä\nkokea kynsin, tuosta päällysmiesi\nkäännähti ympär' äkein silmäkulmin.\n\nKun taas he hiukan oli rauhoittuneet,\nOppaani viipymättä kysyi häntä,\nmi vielä haavaa kädessänsä katsoi:\n\n\"Ken oli hän, jost' erosit, kuin sanot,\nsa vahingokses maalle nousten?\" Hänpä\nnoin vastas: \"Pappi oli hän, Gomita,[123]\n\nGalluran[124] mies, tuo lipas vilpin kaiken,\nmi isäntänsä vihamiehet hoiti\nniin hyvin, että kukin häntä kiittää.\n\nHän rahaa otti, antoi pois 'niin sievään',\nkuin sanoi hän. Myös muissa toimissansa\nhän oli konna, pieni ei, vaan suuri.\n\nOn hällä seurassaan Don Mikael Zanche,[125]\nmies Logodoron, eikä sanelemaan\nSardiniasta heillä uuvu kieli.\n\nVoi mua! Vielä puhuisit, mut pelkään\nma tuota, joka hampaitansa hijoo\nruumiini syyhyn varmaan ruopiakseen.\"\n\nPääpiru kääntyi puoleen Farfarellon,\nmin silmät pyöri halust' iskemisen,\nja sanoi: \"Tiehes, pahan ilman lintu!\"\n\n\"Jos nähdä tahdotte tai kuulla\", alkoi\ntuo peljästynyt taas, \"Toskanan taikka\nLombardian miehiä, ne tänne käsken.\n\nMut vähän väistykööt nuo kynsipirut,\npelätä ettei tarvis kostoansa,\nja minä, paikalleni jääden tähän,\n\nsijaani yhden kuusi muuta laitan:\nvihellän vain, mi meill' on merkkitapa,\nkun joku tahtoo pintahan.\" Gagnazzo\n\ntuon kuuli, kuonoansa nosti, päätään\npudisti, virkkoi: \"Tuopa viekas temppu,\nmin hän nyt mietti alas syöstäksensä!\"\n\nMut hän, mi monet taisi temput, lausui:\n\"Se muka viekkautta, koska kiusan\npahemman hankin vaiva-veljilleni!\"\n\nAlichin pysynyt ei tyynnä, vastaan\nhän muiden mieltä virkkoi: \"Jos sa alas\nsukellat, en sua juosten kiinni ota,\n\nvaan siivin saavutan sun päältä pien.\nPois kaikki! Olkoon äyräs taattu hälle!\nSaat nähdä, voitatko sa yksin meitä.\"\n\nLukija, nyt sa leikin uuden kuulet.\nJokainen heistä poispäin kääntyi, ensin\nGagnazzo, hän, min mieli julmin oli.\n\nNavarralainen ajast' otti vaarin,\nhän polkas vain ja äkkiarvaamatta\nsukelsi, pääsi heidän paulastansa.\n\nSyvästi kaikki katuivat, hän enin,\nmi moisen tappion ol' aikaan saanut,\nhän sitten nousi, kirkas: \"Saan sun kiinni!\"\n\nSe vähän auttoi: nopeammin pelko\nkun siivet samoo. Alas sinkos toinen,\nnous toinen, rinta ylöspäin taas lentäin.\n\nNoin haukan kohti havistessa, sotka\nsukeltaa äkin pinnan alle, jättäin\nnoloksi, äkeäksi vainoojansa.\n\nNyt pilaan suuttui Calcabrina, nousi,\nlens, ajoi takaa häntä, mielissänsä\npaosta miehen, toraa toivoellen.\n\nKun pikeen tuskin oli päässyt konna,\ntuo kynsin iski kumppaniinsa, alkoi\ntään kanssa kuilun päällä taiston tuiman.\n\nMut toinenkaan ei haukka ollut huono,\nvaan kynsi vastaan, kunnes kumpainenkin\nputosi pataan kiehuvaan. Sen kuumuus\n\nrakensi rauhan pikaisesti, mutta\nnyt ylös nousta enää eivät siivin\npiestä tahmein taistoveikot voineet.\n\nMurheusi Barbariccia muiden kera,\nlähetti neljä avuks heille, keksit\nkädessä, rantaan toisehen, ja kaikki\n\nhajausi paikoillensa pitkin törmää\nhädässä oleville ojentamaan\njo pahoin palaneille haarukoitaan.\n\nJätimme heidät tuohon toimehensa.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta laulu\n\n\nVait, yksin, vailla saattoseuraa, toinen\ntoisensa askelia astuttihin\nme nyt kuin minoriitti-munkit käyvät.\n\nÄskeinen riita vienyt aatokseni\ntaruhun oli Aisopoksen, jossa\nhiirestä hän ja sammakosta[126] kertoo.\n\nLähemmät eivät toistaan sanat samat\nkuin tapaukset nuo, jos tarkkaavasti\nken vertaa niiden alun ynnä lopun.\n\nJa niinkuin aatos toisen siittää, syntyi\njo ensimmäisestäni toinen mulla,\nens pelkoni mi kaksinkertaistutti.\n\nNoin mietin: Nuo niin pahan pilkan saaneet\non meidän vuoks, ja vaurion ja herjan,\nmi varmaan heidän mieltään katkeroittaa.\n\nJos viha ilkeyteen nyt heissä yhtyy,\nhe meitä himoitsevat hirmuisemmin\nkuin koira, joka jänön jäljen löytää.\n\nPelosta nousevan jo tunsin tukan\nja aatos aivoissani askarteli,\nkun virkoin: \"Mestari, jos meitä pian\n\net piilota, ma pelkään, kynsipirut\ntekevät pahaa meille; jäljessämme\nhe ovat, tunnen heidät, nään jo heidät.\"\n\nJa hän: \"Jos peili oisin, ulkonaista\nen kuvaas nopeammin heijastaisi\nkuin sisäiset nyt kiinnän mielikuvas.\n\nNyt juuri aatoksesi sattui seuraan\nmun aatosteni, saman hahmoisien,\nniin että saman niistä tuuman tein ma.\n\nJos ranta oikea on kyllin loiva,\nett' alas toiseen voimme käydä kuiluun,\npelätyn vältämme me vainon varmaan.\"\n\nTuon neuvon tuskin sai hän antaneeksi,\ntulevan näin jo heidän tuiki liki,\nlevällä siivet, meihin tarttuakseen.\n\nOppaani äkkiä nyt otti minut\nkuin äiti, joka tulenpauhuun herää\nja näkee ympärillään ilmiliekit,\n\nja pojan tempaa, pakenee, ei viivy\nsen vertaa, että paidan saisi päälleen,\nkun itse ei, vaan laps on huolenansa.\n\nJo äyrähältä rannan raisun äkin\nhän syöksyi pitkin vuorta viettävätä,\nmi kuilun seuraavan on toinen parras.\n\nEi myllyn-uraa myöten juokse vesi\nratasta pyörittämähän niin nopsaan,\nei rattaan siipihinkään syöstessänsä,\n\nkuin pitkin palletta nyt Mestarini\nmun kantain polvellansa niinkuin lastaan,\nei enää niinkuin seuralaista saattain.\n\nHän jaloin tuskin pohjaa polki kuilun,\nkun vainoajat päämme päällä näkyi,\nhuipulla törmän; vaan ei tuosta vaaraa.\n\nNäät Taivaan tahto, joka pannut heidät\nviidennen kuilun vartioiksi oli,\nsen ulommaks ei heille voimaa suonut.\n\nAlhaalla siinä lauma maali-iho\nse kiersi hitain askelin ja itkein\nja ulkomuodoin murtunein ja raukein.\n\nHeill' oli viitat, niiden niskapussit\nvedetyt silmäin yli, kaikki kuosiin,\nmi Kölnin munkeilla on käytännössä.\n\nNe päält' on kullatut ja huikaisevat,\nsisältä lyijyä, niin raskaat, että\nsen rinnall' olkiset vain Fredrik keksi,[127]\n\nvoi viittaa, joka ijäisesti painaa!\nKävimme jälleen suuntaan vasempahan,\nkuin hekin, katsoin vaikerrusta vaivan.\n\nMut tautta taakkansa tuo lauma raukee\nniin hiljaa kulki, että seura uusi\nmeill' oli joka jaksannalla jalan.\n\nSiks sanoin Mestarille: \"Etkö löytäis\njotakin, jonk' ois tuttu työ tai nimi,\njos käydessämme silmin sinne vaanit?\"\n\nEräspä, kieltä nyt Toskanan kuullen,\nhuus takanamme: \"Hiukan hidastukaa,\nte rientäväiset halki ilman synkän!\n\nKentiesi multa saat sa pyytämäsi.\"\nOppaani minuun kääntyi, virkkoi: \"Varro,\nja hänen askeltensa mukaan astu!\"\n\nPysähdyin, näin ma kahden katsannossa\npalavan pyyteen päästä seurahani,\nvaikk' esti ahdas tie ja taakka heitä.\n\nLuo tultuaan he silmin suurin, kieroin\nmua kauan, vaiti katsoivat, ja sitten\ntoisiinsa kääntyivät ja virkahtivat:\n\n\"Tuon kurkku näyttää liikkuvan, hän elää;\nja jos he kuolleit' on, mik' oikeus heillä\non käydä lyijyviittaa kantamatta?\"\n\nMinulle sitten: \"Mies Toskanan, tullut\nsuruisten teeskentelijöiden seuraan,\näl' ylenkatso lausua, ken olet.\"\n\nMa heille: \"Synnyin, kasvoin kaupungissa\nsuuressa luona kauniin Arno-virran,\nja asun ruumiissa, miss' aina asuin.\n\nMut keitä itse, joiden poskipäille\nniin suuren tuskan nään ma tippuvaksi?\nJa mikä päällänne tuo kiusa kiiltää?\"\n\nYks heistä virkkoi: \"Nämä keltaviitat\nlyijyiset ovat ja niin raskaat, että\nnäin vaakojansa vapisuttelevat.\n\nHilpeitä munkkeja[128] Bolognan oltiin,\nma Catalano, Loderingo tämä,\nvalitut kumpikin sun kaupungistas,\n\nkuin tapa ottaa rauhan vartiaksi\nmies yksinäinen on; ja moiset oltiin,\nviel' että näkyy se Gardingon luona.\"\n\nMa aloin: \"Munkit, teidän työnne pahat...\"\netemmä päässyt en, kun maassa miehen\nnäin paalun kolmen ristiin-naulitseman.\n\nMun nähdessään hän kokonansa kääntyi,\npuhalsi, huokas partahansa. Huomas\nsen munkki Catalano, virkkoi mulle:\n\n\"Tuo lävistetty,[129] jota katsot, kerran\nsen painoi farisealaisten mieliin,\nett' yhden sopii kansan eestä kuolla.\n\nPaljaana poikki tien, kuin näät, hän lepää,\nja tuta saa hän, kuinka paljon painaa\ntäst' yli kulkevainen kukin. Sama\n\non tuska hänen apellaan[130] myös täällä\nja jäsenillä kaikilla sen Raadin,\nmi oli juutalaisten turman siemen.\"\n\nMa hämmästyvän näin Vergiliuksen\ntuon tähden, joka ristiin-naulittuna\nnoin kurjaa kärsi ikirangaistustaan.\n\nHän sitten munkin puoleen kääntyi, lausui:\n\"Suvaitkaa virkkaa, jos on teillä lupa,\ntäst' onko oikeahan tietä mitään,\n\njota me kaksi voimme täältä päästä\navutta enkelien mustain: pakko\non heillä tulla saattamaan, jos tahdon.\"\n\nHän virkkoi: \"Lähempänä kuin sa toivot\nkäy harju suuren piirin reunast' asti,\nmi kaikki nämä kauhun laaksot leikkaa,\n\nse vaikk' on haljennut tään kuilun päällä;\nte voitte nousta röykkiöitä, jotka\nsivuja alhon ynnä pohjaa peittää.\"\n\nPää painuksissa Opas hetken seisoi,\nnoin haastoi: \"Huonot saimme ohjeet hältä,\nmi tuolla syntisiä hangoin kiusaa.\"\n\nJa munkki: \"Kuulin Bolognassa, kuinka\npahetta mont' on Saatanalla, myöskin\nhän että viekas on ja valheen isä.\"\n\nJo Opas suurin askelin pois astui\nnäöltään jonkun verran suuttuneena;[131]\nsiks erosin nyt kuorman-kantajista\n\nrakasta seuraten taas Mestaria.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta laulu\n\n\nKun nuor' on vuos ja Päivä kutrejansa\nmerkissä Vesimiehen[132] lämmittävi\nja lyhenee yöt päivän pituisiksi;\n\nkun kuura maahan maalaelee kuvaa\nsiskonsa valkean,[133] mut kesken aivan\nsiveltimestä loppuu tempra-väri;\n\nmaamiesi, jolta rehu puuttuu, nousee\nja katsoo, näkee valkeoiksi kedot\nkaikk' ympärillään, lyöden lanteisiinsa;\n\nkotihin palaa, kaikkialla voihkii\nkuin raukka, neuvoa mi nää ei mitään;\ntaas ulos käy ja toivon uuden tuntee,\n\nkun huomaa maailman hän muuttuneeksi\nvähällä aikaa, paimensauvaan tarttuu\nja ajaa lampahansa laitumelle.\n\nNäin minä säikähdyin myös Mestaria,\nkun näin ma synkistyvän otsan hältä,\nja yhtä pian myös pelko haihtui.\n\nNäät sillalle kun tultiin murtuneelle,\nniin Opas kääntyi minuun katsein lempein,\nmin tunsin vuoren tuiman juurelt' asti.\n\nMurrosta katsoi, sitten neuvon jonkun\nvalitsi, tutki tarkoin röykkiöitä\nja vihdoin nopeasti tarttui minuun.\n\nJa niinkuin se, mi askartaa ja miettii\nja näyttää aina kauas katsovalta,\nhän minut nostain kivenlohkareelle\n\njo toista tutki ryhmypaatta, lausui:\n\"Tään päälle sitten kiipeä, mut ensin\nkoeta, kantaako se sun.\" Ei ollut\n\ntie tehty kaapumiesten käydä. Tuskin\nme päästiin, keveästi hän, ma hänen\navulla, järkäleeltä järkäleelle.\n\nJa ellei rinne tässä ollut oisi\nlyhyempi toisen rannan reunaa, ehkä\nmun, vaikk' ei häntä, voittanut ois taival.\n\nMut koska koko Malebolge viettää\nalimman alhon suuta kohti, johtuu\nnäin kuilun kunkin asemasta, että\n\nylempi sen on toinen seinä, toinen\nalempi: huipulle siks vihdoin tultiin,\nmin viime paasi ulos pistää. Tuonne\n\nkun päässyt olin, tunsin keuhkojeni\nniin hengästyneen, etemmäksi että\nen jaksanut, vaan alas istuin heti.\n\nNyt Mestari: \"Sun aik' on tarmostua,\nei istuen näät untuvilla eikä\nmatolla maaten maine saavu koskaan.\n\nJa maineetta ken elämänsä elää,\nhänestä moinen jää vain jälki maahan\nkuin savu ilmaan, vaahto veteen jättää.\n\nSiks nouse, voita uupumukses, hengen\nväellä, joka kaikki esteet raivaa,\njos vain ei heity ruumiin raskaan valtaan!\n\nPitemmät meill' on portaat nousevina,\nei riitä, ett' on tultu nää. Jos minut\ntajunnut oot, sa tuosta vahvistunet.\"\n\nNyt nousin, näytin keuhko-kelpoiselta,\nmun vaikka hengästynyt puskui povi,\nja virkoin: \"Käy, ma vankka, uljas olen!\"\n\nKuljimme harjaa kukkulan, mi oli\npahempi käydä, paasi-rikkoisempi,\nkaidempi, jyrkempi kuin edellinen.\n\nPuhelin, ett'en uupuneelta näyttäis;\nnyt ensi kuilusta soi ääni vastaan\npuhetta purkain katkonaista. Mitä\n\nhän haastoi, tiedä en, ma vaikka olin\njo kaarell' yli kuilun kulkevalla,\nmut sanat soivat soperrusta vihan.\n\nMa alas kumarruin, mut nähdä silmin\nelävin pimeäss' en voinut pohjaan,\nsiks sanoin: \"Mestari, nyt rientäkäämme\n\nrannalle toiselle, sen äärtä alas!\nNiinkuin täss' ymmärrä en, vaikka kuulen,\nniin nää en mitään, vaikka katson alas.\"\n\nHän virkkoi: \"Muut' en vastausta anna\nkuin teon, sillä toivomusta selvää\ntyön sanattoman ain on seurattava.\"\n\nKävimme alas sillan päästä, missä\nse rantaan kahdeksanteen johtaa; siinä\nminulle aukes uuden kuilun syvyys.\n\nNiin kauhistavan siellä käärmeläjän\nja lajeiltaan niin erilaisen näin ma,\nsen muisto että veren vielä hyytää.\n\nEi erämaassa Libyan niin paljon\nlie kyitä, käärmehiä piston, polton,\nei matajoita purun myrkyllisen;\n\nei koko Etiopia lie luonut\nniin paljon saalahia saastaisia,\nPunaisen meren ääret eivät myöskään.\n\nKeskellä käärmejoukon synkän, julman\nalastomat ja arat juoksi vainaat,\ntoivotta tulla näkymättömiksi\n\ntai päästä piiloon. Kädet käärmein selkään\nsidotut oli, eessä kiemurtavin,\npäät, purstot, joiden takaa pisti heitä.\n\nJa katso, yhtä, meihin päin mi seisoi,\nläheni käärme muudan, pisti häntä\nvälihin kaulan ynnä hartioiden.\n\nEi O:n, ei I:n niin nopsaan merkki piirry\nkuin syttyi hän ja paloi; pakko hänen\npudota maahan, tulla tuhkaks oli.\n\nJa kun hän maassa hajonneena makas,\nkokousi tuhka itsestänsä jälleen,\nsamana että taas hän seisoi heti.\n\nNoin kertoo suuret viisaat, että kuolee\nmyös Feniks-lintu, syntyäkseen jälleen,\nkun viidessadas saapuu vuosi. Sitä\n\nelätä eivät yrtit eikä vilja,\nvaan suitsutuksen tipat, kardemumma,\nja myrrha, nardus sen on viime vuode.\n\nKuin mies, mi kaatuu, eikä tiedä, kuinka,\nvetikö maahan pirun voima hänet\nvai verenseisahdusko äkillinen;\n\nja nousee tuiki typerryksissänsä\nja katsoo, katsoessaan huokaa, tuskan\ntuon kärsimänsä vielä vanki ollen;\n\nniin näytti syntinen tuo noustuansa.\nOi, oikeutta Jumalan, kuink' olet\nsa ankara ja kuinka kostos iskee!\n\nNyt Opas kysyi hältä, ken hän oli.\n\"Tipahdin\", vastasi hän, \"hetki sitten\nToskanan maasta tähän kuiluun kolkkoon.\n\nÄpärä olin, ihmisen ei elo,\nvaan eläimen mua miellytti: oon eläin\nPistoian pesästä, oon Vanni Fucci.\"[134]\n\nMa Mestarille: \"Pyydä häntä jäämään\nja kysy, syy mi tänne syöksi hänet,\nminulle tutun veren, vainon miehen.\"\n\nSen kuuli syntinen, ei teeskennellyt,\nkohotti päänsä, sielunsa mun puoleen,\nhäpeän häijyn ilme kasvoillansa;\n\nja virkkoi: \"Koskee kipeämmin minuun,\nmun että näät nyt tässä kurjuudessa,\nkuin ero toisest' elämästä äsken.\n\nEvätä en voi vastausta sulta.\nSiis kuule: oon näin alas syösty, ollen\npyhien astioiden kirkkovaras.\n\nJa toista väärin tuosta syytettihin.\nMut ettei näky tää ois sulle ilo,[135]\njos joskus paikan pimeydestä pääset,\n\navaja korvas sanallein, ja kuule:\nPistoiass' ensin 'Mustat' murtuu, sitten\nFirenze uuden kansan saa ja tavat.\n\nMars Magra-laaksosta[136] on tuova tulen,\nmi peittyy pilveen pimeään, ja myrskyn\nkohisten, käyden tuiman pyörretuulen,\n\nPicenon kentällä on soipa sota;\nse tuli silloin pilvest' iskee, sattuu\njokaiseen 'Valkeaan' sen vaaja tuima.\n\nTään tuskaksesi kertonut ma olen.\"\n\n\n\n\nViideskolmatta laulu\n\n\nPuheensa päätti rosvo, nosti kädet\nmolemmat, näyttäin kahta viikunata,[137]\nja huus: \"Ne sulle, Taivas, tarjoon, ota!\"\n\nSiit' asti käärmeitä ma suosin, niistä\nnäät yksi kaulan häitä kiersi, niinkuin\nsanoa oisi tahtonut: Jo riittää!\n\nJa toinen käsivarret väänsi hältä\nniin eespäin koukistuen vangiksensa,\nhän että liikuttaa ei niitä voinut.\n\nPistoia, voi Pistoia! Miks et muutu\njo tuhkaksi ja olemasta lakkaa,\npahassa kun jo kantaheimos voitat?\n\nPimeissä piireissä Infernon kaiken\nniin suurt' en nähnyt paatumusta, vaikka\nhänetkin[138] näin, mi muurilt' Teeban syöksyi.\n\nPakeni sanaa sanomatta kurja,\nnäin rientävän kentaurin raivoissansa,\nmi huus: \"Miss' on tuo Taivaan vihollinen?\"\n\nMaremma-suossa[139] luule en niin paljon\npesivän kyitä kuin ol' lautasilla,\nmist' alkaa ihmishahmo hällä. Virui\n\ntakana niskan hänen hartehillaan\nlevällä siivin lohikäärme, joka\nporoksi polttaa jokaisen, min kohtaa.\n\nNoin mulle Mestarini: \"Tuo on Cacus,[140]\nmi alla Aventinus-vuoren usein\non verta vuodattanut virrat suuret.\n\nEi käy hän kera muiden ryövärien,\nkun viekkahasti karjan Herkuleelta\nvarasti kerran saman vuoren luona.\n\nMut siksi päättyivätkin konnantyönsä\nsadasta iskusta tuon urhon nuijan,\njost' tuskin kymmentä hän tunsi enää.\"\n\nHävisi hänkin haastaessa Oppaan.\nNyt kolme henkeä päin meitä tuli\nmun ynnä Mestarini huomaamatta,\n\nsiks kuin he huusivat: \"Te keitä ootte?\"\nJo kanssapuhe meiltä katkes, heihin\nvain kaiken huomiomme jännitimme.\n\nEn heitä tuntenut, mut tapahtuipa\nkuin usein sattua voi moinen, että\nnimeltä eräs toisen mainitsikin,\n\nsanoen: \"Cianfa[141] minne jäikään?\" Tuosta\nOpasta huomauttaa tahdoin, panin\nvait'olon merkiks sormen huulilleni.\n\nJos hidas uskomaan nyt kertomustain,\nlukija, oot, en tuota ihmettele,\nkun tuskin silmiäni itse uskoin.\n\nKatseeni heitä tähdätessä käärme\nkuusjalkainen näät erään eteen heittyi\nja kokonansa hänet kiersi. Jaloin\n\nse keskimmäisin hältä vatsan väänsi\nja etummaisin käsivarret, sitten\ntuon poskeen hampaat puri kumpaiseenkin;\n\nojensi jalat takimmaiset reisiin,\nväliltä niiden purston pisti, veti\nsen ylös lantehia pitkin jälleen.\n\nPuun ympäri ei köynnöskasvi kiinny\nniin lujaan kuin tuo peto kauhistava\nomansa jäsenihin toisen liitti.\n\nSulivat kumpikin kuin kuuma vaha\nvärinsä vaihtain yhtehen: ei toinen,\nei toinen enää ollut entisensä.\n\nNiin syttyvällä paperilla rientää\nedellä liekin väri ruskee, vielä\nei musta, vaikka valkoinen jo kuolee.\n\nNuo toiset kaksi tuota katsoi, huusi:\n\"Voi sua, Agnel, sa kuinka muutut! Näytä\net enää yhdeltä, et kahdeltakaan.\"\n\nPäät molempain jo tulleet yhdeks oli,\nkun kaksi hahmoa me näimme yhden\nkasvoissa, jotka oli kahden hauta.\n\nKädeksi kahdeks suli neljä tynkää\nja jalat, reidet, vatsa, varsi muuttui\nmuodoiksi ennen näkemättömiksi.\n\nPoiss' oli alkuperä kumpaisenkin;\nkuvatus näytti näköiseltä kahden\neik' yhdenkään, kun pois se kulki hiljaa.\n\nKuin sisilisko mätäkuulla, päivin\npaahteisin, viidakosta viidakkohon\nlivahtaa salamana poikki polun;\n\nniin käärmehyinen häijy, lyijyntumma\nkuin siemen pippurin, nyt kohti vatsaa\nvalahti kahden päältä-katsovaisen\n\nlävisti yhdeltä sen ruumiin-osan,\njost' ensi ravintomme saamme, hänen\neteensä sitten putos pitkäksensä.\n\nVait häntä haavoitettu katsoi, alkoi\njo hiljaa seisten haukotella tuosta\nkuin uni hällä ollut ois tai kuume.\n\nHän käärmettä ja käärme häntä katsoi;\nhaavasta toisen, toisen suusta savu\nsakosi vahva, yhteen kiemurrellen.\n\nNyt vaietkoon Lucanus kertomasta\nSabelluksen, Nassidiuksen[142] hätää\nja kuulkoon kuvaa tätä kummempata!\n\nJa vaietkoon Ovidius kohtaloista\nKadmuksen,[143] Aretusan: kyyksi toisen,\nlähteeksi toisen jos hän muuttaa, häntä\n\nkadehdi en. Ei otsatusten muuta\nkaht' eri luontoa hän, että muotoin\nmolempain aine vaihtumaan ois valmis.\n\nTuo muutos tapahtui tään mallin mukaan:\npurstonsa halkas ensin käärme, veti\njalkansa yhteen haavoitettu. Reidet\n\nja sääret tarttuivat nyt itsestänsä\nniin yhteen, että liitoksesta pian\nvähintä jälkeä ei nähdä voinut.\n\nHalaistu pursto hahmon otti, joka\ntoisaalta haihtui, ihon norjan saaden,\nsill' aikaa pinnan kovan haavoitettu.\n\nNäin, kuinka kuoppihinsa painui hältä\nkäsvarret, kuinka käärmeen etujalat\njatkuivat sen, min typistyivät toisen.\n\nKyyn takajalat yhteen kiertyneinä\njäseneks muuttuivat, min peittää miesi,\nmut toinen omastaan sai kaksi osaa.\n\nNyt savu kumpaisenkin verhos uuteen\nvärihin, luoden karvankasvun tuolle\nja tuolta pois sen pintaa myöten kitkein.\n\nNous ylös toinen, toinen maahan lankes,\nmut kääntämättä myrkkylamppujansa,\nvalossa joiden heiltä muoto muuttui.\n\nSen, joka seisoi, hahmo haihtui siten,\nett' aine liika ohimoihin liikkui,\nja kohta korvaa kaks sai posket paljaat.\n\nSe aine, jok' ei taapäin juossut, mutta\njäljelle jäi, nyt nenävarreks varttui,\nhupeni huuliks inhimillisiksi.\n\nMut sen, mi makas, kuono eespäin kasvoi\nja korvat painuivat pään sisään, kuten\netana tehdä saattaa sarvillansa.\n\nJa kieli, ennen sanavalmis, ehyt,\njakautui toisen, toisen haarakieli\nsavuamasta laaten yhdeks yhtyi.\n\nSe sielu, joka kyyksi tullut oli,\nkähisten riensi pois nyt kuilunpohjaa,\nmut toinen puhui ja sen jälkeen sylkäs.\n\nKäärmeelle käänsi uudet hartiansa,\ntoiselle virkkoi: \"Buoso madelkohon\nkuin minä ennen tuota taivaltansa.\"\n\nNoin kuilun seitsemännen hylkykansan\nma muotojaan näin muuttavan, jos liioin\nlien viivähtänyt, syy on seikan oudon.\n\nJos hiukan seonneetkin silmät multa\nlie tuossa, tyrmistynyt sielun kyky,\npakenijoista tuntematta olla\n\nPuccio Sciancatoa en voinut sentään:\nkolmesta toverista, jotka ensin\ntulivat, muuttumaton hän ol' ainoo.\n\nJa toista vielä, sa Gaville,[144] itket.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta laulu\n\n\nIloitse suuruudestas, oi Firenze!\nKäy siipes yli maiden, merten, tuttu\non nimes kautta helvetinkin kuiluin.\n\nViis löysin rosvoa, sun kansalaistas,\nsellaista, että häpeän ma, eikä\nmyös sulia kunniaa lie suurta heistä.\n\nMut totta jos on unet aamuhetken,\nsaat pian tuntea sa, Prato[145] mitä\nsinulle toivoo, puhumatta muista.\n\nJos kävis niin, ei varhaist' ois se. Jospa\njo käynyt ois, kun niin on käydä pakko!\nEnemmän suren, jos oon vanha silloin.\n\nPoistuimme, jälleen porrastietä, äsken\npimeyden vuoksi alas astumaamme,\nOppaani nous ja minut kanssaan veti.\n\nAstuimme autiota uraa, paatten,\nkivien, kallioiden kaartamata,\nmiss' ilman kättä eestynyt ei jalka.\n\nMa tunsin tuskaa silloin, tunnen vielä,\nkun muistan, mitä siellä näin, ja mieltäin\nenemmän ohjaan kuin on mulla tapa,\n\nse ettei juoksis ohjaksitta hyveen\nja etten tuhlais, mitä ennen tähti\nminulle soi tai valta valkeampi.\n\nKuin maamies, siihen vuoden-aikaan, jolloin\nmaailman valo kasvojansa meiltä\nvähimmän kätkee, kunnahalla istuu,\n\nlepäilee suristessa iltasääsken\nja näkee allaan laakson kiiltomadot\npelloiltaan taikka viinitarhoistansa;\n\nniin tuohon tultuani, kunne näkyi\njo pohja kuilun kahdeksannen, täynnä\nnäin tulenliekkejä sen tuikehtivan.\n\nJa niinkuin hän,[146] mi karhuin kosti kerran,\nEliaan vaunut näki viereviksi\nhevosten kohotessa korkeutehen,\n\nmut silmin, seurata ei niitä voinut,\nvaan näki liekin pelkän leimuavan\nja haihtuvan kuin pilvi taivahille;\n\nniin liekit täällä läpi kuilun kulki\njokainen sulkein sylihinsä vainaan,\nmut varkauttaan julki näyttämättä.\n\nSillalla seisoin, tarkoin nähdä tahdoin,\nja jos en tarttunut ois kiveen kiinni,\npudonnut oisin suoraan syvyytehen.\n\nOppaani, nähden mun niin tarkkaavaisna,\nnyt virkkoi: \"Henget liekkilöissä piilee,\njokainen omassaan, mi häntä polttaa.\"\n\nMa hälle: \"Mestari, sen suita kuullen\nvarmempi oon, mut aavistin jo itse\nasian ynnä tietää vielä tahdoin,\n\nken vanki tuon on tulen, huipussansa\nkaksjakoisen, kuin roviolta nousis,\njoll' Eteokles veljinensä[147] paloi.\"\n\nHän mulle: \"Helmassa sen liekin kärsii\nOdysseus ynnä Diomedes: veljet\nolivat vilpin, nyt sen koston veljet.\n\nJa heidän liekissään nyt huoatahan\nvuoks hevon viekkahan, mi aukas portin,\njost' ulos astui jalo Rooman siemen.\n\nSiin' ilkityö, min vuoksi vielä suree\nAkilleusta kuollut Deidamia,[148]\nja ryöstö Pallaan kuvan[149] rangaistahan.\"\n\nMa virkoin: \"Mestari, jos haastaa voivat\ntulesta he, sua tuhannesti pyydän,\nrukoilen, pyydän vielä uudellensa,\n\nmua ettet tässä vartomasta epäis,\nsiks kuin tuo tuli kaksipäinen saapuu;\nnäät, kuinka halu kallistaa mun heihin.\"\n\nHän mulle: \"Kiitost' ansaitsee sun pyyntös\nja pyytehesi, siksi myönnyn siihen,\nmut näytä, että osaat kieles suistaa.\n\nMun haastaa suo, kun kyllin oivaltanut\njo tahtos oon, he ollen helleenejä\nsun puhettas ehk' ylenkatsoisivat.\"\n\nKun liekki saapui siihen, missä oli\nOppaani mielest' aika, paikka parhain,\nma hänen kuulin haastavaksi täten:\n\n\"Te kaksi, liekin yhden kätkemätä,\njos joku ansio on mulla, olkoon\nse suuri taikka pieni, teidän eessä,\n\nsiit' että lauloin kerran laulun ylhän,\npysähtykää! Ja toinen virkkakohon,\nhän kussa kuoli harharetkillänsä.\"\n\nPitempi pää tuon liekin vanhan alkoi\nnyt räiskyä ja roihahdella, aivan\nkuin oisi tuuli tutjutellut sitä.\n\nSe sinne tänne karkeansa käänsi\nkuin ois se ollut kieli haasteleva\nja vihdoin viskas sanat nää ja puhui:\n\n[150]\"Kun jätin Kirken, mua kahlehtivan\njo toista vuotta saaressaan, mi sitten\nsai Aineiaalta nimekseen Gaëta,\n\nei rakkaus poikaani, ei hartaus kohtaan\nisääni vanhaa, lempi ei, jot' olin\nma velkaa vaimon ilon alttarille,\n\nminussa voineet kaukomieltä voittaa\navara tulla tuntemaan maailma\nja paheet ihmisten ja ihmiskunta.\n\nMa lähdin kyntämähän merta laajaa\nvain yhdell' laivalla ja ystävien\nkerallä harvain vielä uskollisten.\n\nMolemmat rannat näin Marokkoon saakka\nja Espanjaan, Sardinian myös saaren,\nja muutkin, joita meri siellä huuhtoo.\n\nOlimme vanhat, seurani kuin minä,\nja verkat, salmeen saavuttaissa, johon\nHerakles kerran pani merkkipatsaat,\n\ninehmo ettei etemmäksi pyrkis;\nja sitten oikealle jäi Sevilla\nja vasemmalle ohi jäänyt Ceuta.\n\n'Oi veljet', virkoin, 'sadan vaaran suitse\nsamonneet saakka päivänlaskuun, älkää\nlyhyttä iltavartiota iän\n\nkun vielä valveilla on aistimenne,\nkieltäykö käyttämästä tutkimahan\nkanss' Auringon maan-osaa kansatonta.\n\nSukunne alkujuurta muistakaatte:\nei luotu teitä elämään kuin pedot,\nvaan tietä kunnon ynnä tiedon käymään.'\n\nPuheella tällä lyhyellä lietsoin\nma seurani niin innokkaaksi matkaan,\nheit' ettei hillitä ois voinut enää.\n\nPäin itää peräkeula pursi juoksi,\nairoista saimme siivet lentoon hurjaan\nvasenta aina suuntaa suosiellen.\n\nYö näki tähdet jo maanpiirin toisen\nja niin ol' alhaalla jo pohjantähti,\npinnasta meren ettei noussut enää.\n\nViis kertaa syttyi, viisi kertaa sammui\nkuun alakairan valkeus sillä aikaa\nkuin oli rannatonta purjehdittu.\n\nNous silloin näköpiiriin vuori tumma,[151]\netäinen, näyttävä niin korkealta,\nsen vertaist' etten ollut ennen nähnyt.\n\nIloittiin, mutta ilo kääntyi murheeks:\nuudelta maalta pyörremyrsky tuli,\nmi purren kokkaan iski. Kertaa kolme\n\nse pyöri meren kaikkein vetten kanssa,\nmut neljännellä perä nousi ilmaan\nja kokka painui -- Toisen tahdon mukaan\n\nsikskunnes meidät meri aava peitti.\"\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta laulu\n\n\nJo liekki tyynnä, pystysuorass' seisoi\ntaas vaieten ja meistä etääntyen\nluvalla lempeen Runoniekan, koska\n\nläheni toinen liekki jälleen meitä\nkatseemme kääntäin kohti kärkeänsa,\nmi haastoi sanoin epäselvin, oudoin.\n\nKuin äänell' oman tekijänsä mylvi\nSisilian härkä[152] ensi kertaa (oikein\nse oli viilarille vasken julman),\n\nja kaikui kauttaaltaan tuon kurjan tuskaa,\nniin että elävältä tuntui aivan\nja kärsivältä kuva kuparinen;\n\nnoin liekin ääniks, sähinäksi tulen\nsulivat ensin sanat surulliset\nkuin tietä, väylää löytämättä. Sitten\n\nkun olivat ne liekin päähän päässeet\nsen saaden samaan väreilyyn, min niille\nnielussa antanut ol' ihmiskieli,\n\ntuon kuulimme: \"Oi sinä, jolle puhun,\nlombardian-kieltäni ken haastoit äsken,\nsanoen: 'Mene, en sua enää härnää',\n\nma joskin myöhästynyt hiukan lienen,\näl' epää jäädä puhumaan mun kanssain,\nnäät, etten itse epää, vaikka palan!\n\nJos juur' oot tähän tummaan piiriin tuotu\nlatinalaisten maasta suloisesta\nmi kaiken syyni kehto on, niin virka,\n\nsodassa vaiko rauhass' on Romagna?[153]\nMa olin vuorten laps Urbinon luota,\nTiberin lähtehitten tienohilta.\"\n\nTähystin alas tarkkaavaisna vielä,\nkun Mestarini mua koski, virkkoi:\n\"Latinalainen on hän, haasta sinä!\"\n\nJa minä, valmihina vastaamahan,\nnäin virkoin viipymättä nyt: \"Oi sielu\nmi siellä piilet syvyydessä, koskaan\n\nei ollut eikä ole maa Romagnan\nsodaton sydämissä ruhtinainsa;\nmut ollut julki sotaa ei, kun läksin.\n\nRavenna seisoo kuin jo vuodet seisoi;\nsen päällä valvovi Polentan[154] kotka,\nmin siipi koko Cerviankin[155] peittää.\n\nSe kaupunki,[156] mi kerran kauan kesti,\nja monta ranskalaista suisti surmaan,\nnyt kyntten vihreäin on vallitsema.\n\nVerrucchion[157] Hurtat, vanha ynnä nuori,\nnuo, jotka pitivät Montagnan[158] pahoin,\nhampaitaan käyttää, miss' on käyttäneetkin.\n\nLamonen[159] ja Santernon kaupunkeja\ntuon kentän valkeen jalopeura johtaa,\nmi vaihtaa karvaa joka vuoden-aikaan.\n\nJa se, min äärtä Savio huuhtoo,[160] samoin\nkuin välill' on se tasangon ja vuoren,\nvälillä vapaan ynnä orjan vaappuu.\n\nNyt pyydän sua kertomaan, ken olet;\nkovempi muita jos et liene tässä,\nnimesi maailmassa säilyköhön.\"\n\nHumisi hetken liekki, niinkuin tulen\non tapa, sitten sinne tänne kieli\ntuo liikkui, lausui sanat seuraavaiset:\n\n\"Jos uskoa ma voisin vastaavani\nmiehelle, joka päälle maan taas pääsee,\ntään liekin tutkain eipä liikkuis enää.\n\nMut koska, jos ma oikein kuullut olen,\nelossa päässyt viel' ei täältä kukaan,\nen pelkää häpeää, vaan sulle vastaan.\n\nMies olin miekan, sitten munkkiköyden;\nnoin vyötettynä sovitusta toivoin\nja varmaan täyttynyt tuo toivo oisi,\n\njos Ylipappi -- hälle turma! -- syössyt\nmua ei ois rikoksiini entisihin;\ntuo miks ja kuinka tapahtui, saat kuulla.\n\nNiin kauan kuin ma olin luuta, lihaa\nja mulla muoto emon suoma oli,\nen tehnyt töitä leijonan, vaan ketun.\n\nTiet tunsin salaiset ja juonet kaikki\nja vilpin taitehen niin tarkoin taisin,\nmaan ääriin että maine tuosta kulki.\n\nKun tulleeni näin tuohon ikään, jossa\njokaisen pitäis purjehensa alas\njo laskea ja koota laivatouvit,\n\nminulle inhoks kääntyi mielutyöni,\nma kaduin syntejäin, sain munkkikaavun --\nmua raukkaa, ah! Ois auttanut se kyllä.\n\nMut päämies uutten farisealaisten,[161]\nmi kävi sotaa Lateranon luona,\n(ei kera saraseenein, juutalaisten,\n\nvaan kanssa vihollisten kristittyjen,\njoiss' yhtään ollut voittajaa ei Acren,\nei kaupankävijää sulttaanin maiden)\n\nylintä tointaan, arvoansa pyhää\nei kunnioittanut, ei kaapuani,\nmi muinoin laihtumaan sai kantajansa;\n\nvaan kuin Sylvester-paavin[162] Constantinus\nvalitsi auttajaksi rohtumistaan,\nhän minut kutsui lääkärikseen, että\n\nhän parantuisi vihan-kuumeestansa;\nma vaikenin, kun pyys hän neuvoani\nsanoilla haastain humalaisen. Sitten\n\nhän mulle virkkoi: 'Älä pelkää mitään!\nSun päästän synneistäs, ja mulle neuvot,\nma kuinka Penestrino-linnan valtaan.\n\nAvata voin ja sulkea myös taivaan\nkuin tiedät: tuohon avaimet on mulla,\nedeltäjäni hylkimät.' Nuo vakaat\n\ntodistuskappaleet mua kannustivat,\nsiks että vaieta en voinut enää,\nvaan virkoin: 'Isä, koska siis mun peset\n\nsynnistä, johon nyt ma syöksyn, kuule:\nluvata paljon, vähän pitää! Siinä\nse keino, jolla voitat linnan ylvään!'\n\nKun kuolin, noutamaan mua sai Franciscus,[163]\nmut hälle virkkoi kerubini musta:\n'Äl' ota sitä, väärin teet sa mulle!\n\nMun orjieni joukkohon hän kuuluu,\nkun vilppiin neuvoi; siitä asti minä\ntukasta pidellyt oon miestä sitä.\n\nEi synninpäästöä voi saada, joka\nei kadu; eikä kadu, joll' on himo,\nsen kieltää käsitteiden ristiriita!'\n\nVoi, mua kurjaa, kuinka säikähdin ma,\nkun minuun tarttui hän ja virkkoi: 'Ehkä\net luullut logiikkaa mun ymmärtävän!'\n\nLuo Minoksen mun vei, mi kahdeksasti\nselkäänsä tuimaan hännän kiersi, virkkoi\nsit' ensin purtuansa raivoisasti!\n\n'Tää vilpin tuleen vikapää on!' Niinpä\nnyt kadotettuna sa näät mun täällä,\npuvussa tässä, jossa kuljen, kärsin.\"\n\nPuheensa näin kun päättänyt hän oli,\npois liekki vaikeroiden väistyi, kääntäin\nja vääntäin karkeansa terävätä.\n\nNyt kera Oppahani paasisiltaa\nkävimme kohti kaarta kuilun, missä\nne palkan saa, jotk' eripuraa kylväin,\n\nsydämet särkein, syntikuormaa kasaa.\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta laulu\n\n\nKen voisi sanoin suorasukaisinkaan\nkuvata, vaikka monta kertaa koettais,\nsen hurmeen ja ne haavat, jotka näin nyt?\n\nOis liian heikko joka kieli siihen\nniin vuoksi muistomme kuin ihmispuheen,\njotk' eivät säilyttää voi niin paljon.\n\nJos koossa oisi koko kansa, joka\nApulian aukeassa maassa surrut\non vertaan, vuodattamaa roomalaisten\n\nja Hannibalin sodan pitkän, jolloin\nniin suuri saatiin saalis[164] sormuksien\nkuin Livius kertoo, jok' ei väärin kerro;\n\nlisäksi kansa, joka tuskat tunsi\nRobert Guiscardin[165] iskujen, ja sekin,\nmin[166] luita kootaan Ceperanon luota --\n\njokainen joss' apulialainen petti --\nja luota Tagliacozzon, jossa vanha\nAllard[167] sai voiton asehitta: kaikki\n\nnää jos ois koossa, jäsentensä tyngät\njos näyttää vois he, ei se vertaa vetäis\nkauhuille kuilun yhdeksännen sentään.\n\nEi kiulu, jost' on pohjalaudat poissa,\nniin ammota kuin näin ma auki erään\nleuasta saakka peräreikään. Suolet\n\nvälissä jalkain häitä riippui, auki\nammotti luusto ja se rapasäkki,\nmi tekee saastaa meidän ruoastamme.\n\nSill' aikaa kuin ma häntä tarkoin tutkin,\nmua katsoi hän ja käsin rinnan repäs\nsanoen: \"Katso, kuinka itseänsä\n\nMuhammed rikko-ruumis raatelevi!\nAli[168] mun eelläni käy itkein, halki\npäälakeen leuast' asti kasvot. Kaikki\n\nnää muutkin, jotka näet, kylväjiä\nolivat ristiriitojen ja kiistain\nmaan päällä, siks he täällä halki ovat.\n\nOn takanamme piru kauhistava,\nmin kunkin meistä miekallansa leikkaa\nja jälleen saman silpo-iskun iskee,\n\nkun päähän päässeet oomme tuskantiemme;\nnäät haavamme käy aina umpeen ennen\nkuin palata tuon eteen taas on pakko.\n\nMut ken oot sa, mi kalliolta kurkit\nkentiesi vitkastellen käydä kuiluun,\nmin sulle määränneet on syysi omat?\"\n\nOppaani lausui: \"Kuljeta ei kuolo,\nei rikos häntä vielä kiusan paikkaan,\nvaan minä, vainaa, häntä tänne alas\n\npiiristä piiriin helvetin nyt johdan,\nhän että täyden saisi tiedon; totta\non tämä niinkuin että sulle puhun.\"\n\nTuon kuullen varmaan sata heistä kääntyi,\njäi seisomaan ja mua tuijottamaan\nunohtain tuskansa sen ihmeen vuoksi.\n\n\"Jos pian siis sa päivän maille päässet,\nFra Doleinolle[169] virka: ellei muonaa\nhän varaa itselleen, mua kohta seuraa\n\nhän kuolemaan, hän lumihankiin saartuu,\nlyö hänet voittoisa Novaralainen,\nmi muuten helposti ei häntä murtais.\"\n\nMuhammed mulle lausui sanat nämä,\nkun oli jalan nostanut jo lähtöön;\nsen sitten maahan painoi hän ja poistui.\n\nToinenkin, jonka oli kurkku puhki\nja nenä halki kulmaluihin saakka\nja jolle vain ol' yksi korva jäänyt,\n\nmua muiden kanssa ihmetellen aukas\nnyt toisten eessä nielunsa, mi oli\npunainen koko pinnaltaan, ja virkkoi:\n\n\"Oi, sinä, jot' ei syytä syy, jonk' olen\nlatinalaisessa ma maassa nähnyt,\nellei mua yhdennäköisyys nyt petä,\n\nmieleesi johda Pier da Medicina,[170]\njos joskus näät taas alangon sen armaan,[171]\nVercellistä mi Marcabòhon viettää.\n\nJa tietää Fanon[172] kahden parhaan anna,\nniin herra Guidon kuin myös Angiolellon,\nhe että -- jos on meillä ennuskyky --\n\ntulevat heitetyiksi haahdestansa\ntyrannin viekkaan[173] vilpin kautta mereen,\nCattolican maan äärtä huuhtovahan.\n\nRikosta sellaista Neptunus nähnyt\nMallorcasta ei Kypron saareen saakka,\nmies Argoon ei, ei merirosvo tehnyt.\n\nTuo petturi ykssilmäinen, maan herra,\nsen maan,[174] jot' eräs seuralaisistani\nei tahtois olla koskaan nähnyt, heidät\n\nnäät kutsuva on neuvotteluun, sitten\nniin toimiva, ett' tarvis heidän enää\nei purjetuulta paluumatkallensa.\"\n\nMa hälle: \"Virka vielä, jos sa tahdot,\nsinusta että päällä maan ma kerron,\nken on hän, jota kaupungin tuon näkö\n\nniin katkeroittaa?\" Silloin laski käden\nhän erään suulle ja sen leuat aukas,\nnäin huutain: \"Hän se on tää mykkäkieli!\n\nHän, pakolaisna, poisti Caesarilta\nepäilyn, virkkain, että vitkastelee\nmies varustettu aina vauriokseen.\"\n\nOi, kuinka näytti hän nyt pelkäävältä,\ntuo Curio, niin nopsa sanaan ennen,\nnyt kielin kurkkuun saakka haljenneisin!\n\nJa yksi, kädetön, nuo tyngät tylpät\nkohotti ilmaan pimeään ja huusi\nhurmeessa, kasvoillensa kuohuvassa:\n\n\"Mieleesi johda Mosca[175] myös, mi sanoi:\ntyön pää on teko! Turman kylvön tuosta\nmun sanastani sai Toskanan kansa.\"\n\nMa hälle: \"Sai myös siitä heimos surman.\"\nNyt tuntein tuskaa tuskan päälle riensi\nhän pois kuin murheen lyömä mielipuoli.\n\nNyt minä katsomaan jäin joukkiota\nja seikan näin, jot' epäröisin yksin\nja ilman muuta todistusta virkkaa,\n\njos turvanain ei omatunto oisi,\ntuo hyvä seura, joka miehen puhtaan\ntekevi suoraks syyttömyydellänsä.\n\nNäin varmaan -- nään sen vielä silmissäni\nma varren käyvän vailla päätä, aivan\nkuin kulki muukin joukko synkkä tämä.\n\nTukasta kantoi päätä irtonaista\nhän käsin niinkuin lyhtyä; se meihin\nloi katsehen ja virkahti: \"Voi mua!\"\n\nOmalle näytti tietä kantajalleen:\nolivat kaks ja yks he sentään; kuinka\ntuo käy, Hän tietää, joka kaikki säätää.\n\nHän tultuansa sillan alle juuri\nkohotti käden, joka päätä kantoi,\nsen sanat että lähempää nyt kuuluis.\n\nPää puhui: \"Nähnet vaivan vaikeimman,\ninehmo, kuolon maita kulkevainen;\nnäin suurta lie et kohdannut sa ennen.\n\nMinusta että viestin veisit, tiedä,\nett' oon Bertrand de Born,[176] se mies, mi antoi\nnuorelle kuninkaalle neuvot huonot.\n\nIsäänsä vastaan yllytin ma pojan;\npahemmin ei Akitofel lie tehnyt\nerottain Davidin ja Absalonin.\n\nNiin läheiset kun suhteet särjin, siksi\nnyt kannan päätäni ma, katkaistua\njuuresta, jok' on tässä vartalossa.\n\nNiin kärsin samaa, minkä muille tein ma.\"\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta laulu\n\n\nTuon joukon paljous ynnä haavat heidän\nolivat multa silmät sumentaneet,\nne että itkeä vain ikävöivät.\n\nVergilius virkkoi: \"Mitä katsot vielä?\nMiks silmäs vielä syvyydessä viipyy,\njoukossa raukkain raajarikkoisien?\n\nNoin tehnyt muissa et sa onkaloissa.\nLukea jos sa heidät tahdot, muista,\nkakskolmatta on peninkulmaa laakso;\n\nja kuu jo ehti alle jalkojemme.\nOn aika lyhyt, mikä meille suodaan,\nja muuta näkemistä viel' on sulia.\"\n\nMa hälle: \"Huomannut jos oisit syytä,\nmin vuoksi tuonne tuijotin ma alas,\nmun ehkä suonut viivähtää sa oisit.\"\n\nMut pois hän kulki, minä jäljessänsä,\nnoin hälle vastaten ja tuohon virkkain\nlisäksi: \"Siinä syvänteessä, johon\n\ntähystin silmin niin ma tarkkaavaisin,\nma luulen, kärsii joku heimostani\nsyyn vuoksi, josta siell' on palkka paha.\"\n\nHän mulle: \"Älköön tästä lähtein enää\nhänessä ajatukses askaroiko;\nsa hänet jätä, muuhun mieles käännä.\n\nNäät pikkusillan alla näin ma hänen\nsua sormin uhkaavan ja osoittavan;\nhän nimelt' on Geri del Bello,[177] kuulin.\n\nNiin olit silloin kiintynyt sa toiseen,\nmi muinoin oli Altaforten herra,\nhänt' ettet huomannut, ja niin hän poistui.\"\n\n\"Oi, Mestari\", ma virkoin, \"kuolemansa\nverinen, kostamaton vielä, vaikka\nhäpeä sama kohtas toisiakin,\n\nlie häntä suututtanut, siks hän poistui\nminulle puhumatta, luulen; minä\nsit' enemmän nyt häntä surkuttelen.\"\n\nNäin haastain saavuimme me paikkaan, josta\nseuraava kuilu kalliolle näkyis,\njos valoisampi oisi, pohjaan saakka.\n\nSeisoimme päällä Malebolgen majan\nviimeisen, näimme käytävät sen kaikki\nja munkit mustat luostarin tään lujan.\n\nMua vastaan silloin valitukset satoi\nkuin nuolet, sääli kirkas kärkenänsä,\nniin että käsin peitin korvat kiinni.\n\nSoi tuska, kuin jos heinäkuun ja syyskuun\nvälillä sairaaloista ois Maremman,\nSardinian ja Valdichianan kaikki\n\nkipu ja kurjuus koottu yhteen kuiluun;\nja löyhkä moinen onkalosta huurui\nkuin raatoin mätäneväin, haisevien.\n\nAstuimme alas viime törmää pitkin\ntuon töyryjonon, vasent' aina suuntaa,\nja nyt ma nähdä saatoin kuiluun, jossa\n\ntuo palvelija Herran ylvään, Oikeus\nerehtymätön, iskee väärentäjät,\njotk' ovat kirjoitetut siihen kirjaan.\n\nEn luule, että kamalampi näky\nAiginan kansan kaiken sairaan oli,\nkun ilma täys niin oli taudin saastaa,\n\nett' eläimetkin kuoli, maankin madot,\nja saaren vanha sukukunta jälleen,\nmikäli runoniekat vakuuttavat,\n\npääs eloon siemenestä muurahaisten;[178]\nniin kurja nähdä oli kuilu synkkä\nläjittäin voihkivine vainajineen.\n\nYks virui toisen vatsan päällä, toinen\ntaas hänen harteillansa, kolmas koki\ntietänsä tummaa nelinkontin käydä.\n\nAstuimme askel askeleelta, hiljaa,\nvait katsoen ja kuullen sairahia,\njotk' eivät jaksanehet jaloin seista.\n\nNojaavan kaks näin toisihinsa, niinkuin\npatoja kylitysten lämmitetään,\nruvessa ruumis kaikki kummallakin.\n\nJa viel' en nähnyt tallirengin sukaa\nniin nopsaan käyttävän, kun herra vartoo,\ntai sen, mi tahtoo päästä nukkumahan.\n\nkuin kumpikin he kynnenkärjillänsä\nrepivät ruumistansa raivokkaina\ntuon syyhyn vuoksi, jok' ei koskaan lakkaa.\n\nJa kynnet kyntivät niin ruvettumaa\nkuin perkkaa veitsi pintaa lahnan taikka\nmuun kalan vielä suuri-suomuisemman.\n\n\"Oi sa, ken sormin kuorit itseäsi\",\neräälle heistä virkkoi Oppahani,\n\"taas niillä nipistäin kuin pihtiraudoin,\n\nniin totta kuin sun kyntes kestäköhön\nijäti työssä tuossa, lausu, onko,\nlatinalainen joku joukossanne!\"\n\n\"Latinalaiset kurjat kumpainenkin\nolemme tässä\", valittain hän vastas,\n\"mut sinä ken, mi meiltä kysyit sitä?\"\n\nOppaani hälle: \"Olen saattelija\ntään miehen, joka vielä elää, hälle\nkaikk' kuilut helvetin ma näyttää aion.\"\n\nYhteinen murtui tuki heiltä silloin,\nvavisten kumpikin nyt kääntyi minuun,\nja muutkin, jotka sanain kaiun kuuli.\n\nMinulle aukes mieli Mestarini,\nhän lausui: \"Haasta, mitä tahdot, heille!\"\nJa minä haastoin, koska hän niin tahtoi:\n\n\"Niin totta kuin maan päällä muisto teidän\nmuretko älköön mielist' ihmisien,\nvaan säilyköön all' auringon se monen,\n\nkeit' ootte, virkkakaa, ja kansaa mitä?\nMinulle tuota kertomasta älköön\nkipunne inho teitä kauhistako.\"\n\nNäin toinen: \"Olin mies Arezzon,[179] saattoi\nmun roviolle Albero da Siena,\nmut syy ei surmani mua tänne tuonut.\n\nHänelle lausuin tosin leikilläni,\nett' ilmaan nousta muka siivin voisin,\nja hän, tuo tuhma, mutta utelias,\n\nmun taitoani tahtoi nähdä; minä\nruvennut kun en Daidaloksen virkaan,\nhän tuosta poltatti mun piispallansa.\n\nMut kuiluun viimeisehen, kymmenenteen,\nvuoks alkemian, jota harjoitin ma,\ntuomitsi minut Minos pettymätön.\"\n\nMa Mestarille: \"Onko ollut koskaan\nniin tuhmaa, turhaa kansaa kuin on Sienan?\nEi riitä siinä edes ranskalainen!\"\n\nSen toinen spitalinen kuuli, lausui:\n\"Pois lue Stricca[180] toki, hän, mi taisi\nniin hyvin panna tavaransa talteen!\n\nJa Niccolo, mi ensin keksi, että\nsaa neilikasta hyvän ruokahöysteen;\nsen sitten omaksuikin Siena kaikki.\n\nPois lue joukko[181] myöskin, jossa tuhlas\nCaccia d' Asciano viinitarhat, metsät,\nja Abbagliato aivojensa älyn.\n\nMut että tietäisit, ken kanssas yhtä\nniin mielt' on Sienan miesten kesken, katso\nmua tarkoin, etkö tunne kasvojani.\n\nCapocchion[182] varjo olen, alkemistin,\nmetallin-väärentäjän; muistat minut,\njos oikein katson sua, muistat, että\n\napina aimo olin luonnon suuren.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenes laulu\n\n\nAjalla Junon vihan, jolloin raivos\nvuoks' Semelen hän Teeban kansaa vastaan\nkuin usein ennen raivonnut hän oli,\n\nhän Atamaan[183] niin teki hulluks, että\nkun puolisonsa näki käyvän, kantain\nkäsvarsin poikaa kahta, huusi hurja:\n\n\"Virittäkäämme verkot, saamme saaliin,\nkas, naarasjalopeuraa poikinensa!\"\nKohotti sitten kynnet julmat, tempas\n\nsen, joka nimeltään Learco oli,\npyöritti, iski kallioon; mut vaimo\nmerehen juoksi kera poian toisen.\n\nJa kun Fortuna mursi maahan Troian\nylpeyden, kaikkea jo uhmaavaisen,\nsen vallan sortaen ja valtiaankin,\n\nHekuba kurja, orpo, vanki, jolta,\njo kuollut oli Polyxena-tytär,\nhän merenrantaan mennen, nähden siinä\n\nsurulla Polydorus-poian ruumiin,\nkuin koira haukkui mielipuolisena;\nniin murhe häitä mielen käänsi nurin.\n\nMut nähty Teebass' ei, ei Troiassakaan\nniin julman raivon koskaan riehahtavan,\nei eläimissä eikä ihmisissä,\n\nkuin varjon kahden, valjun, alastoman\nnäin juoksevan nyt, joka suuntaan purren\nkuin sika irti päässyt läävästänsä.\n\nCapocchion niskaluuhun toinen iski\nja veti, tonki torahampaillansa,\nniin että toisen maha maata raapi.\n\nJäi vapisemaan mies Arezzon, virkkoi\nminulle: \"Peikko tuo on Gianni Schicchi,[184]\nhän raivoissaan noin muita raatelevi!\"\n\nMa hälle: \"Oh, niin totta kuin tuo toinen\nsua älköön purko, virkkaa viitsi mulle,\nken on hän, ennen kuin hän meiltä katoo.\"\n\nHän mulle: \"Myrrhan[185] on se varjo vanha\ntuon rutsaisen, mi isää omaa lempi\nenemmän kuin ois luvallista ollut.\n\nTään kanssa synnin tekemään hän pääsi\nkun muu hän olevansa valehteli,\nniinkuin tuo toinen, joka poistuu, muutti\n\nitsensä muotohon Buoso Donatin\nja laillisen näin testamentin teki,\nsai aarteita ja tallin tamman parhaan.\"\n\nKun poistuivat nuo raivokasta kaksi,\nma joihin olin silmän kiinnittänyt,\nsen käänsin muihin turmansyntyisihin.\n\nEräällä muuten luutun muoto oli,\njos poikki ollut vain ois vartalonsa\nläheltä masmalon, mi vaarat jakaa.\n\nVes'tauti vaikea, mi ruumiin muodot\nnoin runtelevi nestein mätänevin,\nett'eivät soinnu pään ja vatsan suhteet,\n\nsai hänet seisomaan suu ammollansa\nkuin keuhkosairas, janoissansa joka\npäin leukaa huulen toisen painaa, toisen\n\npäin seinää nostavi. Hän meille virkkoi:\n\"Oi, maahan synkkään saapuvaiset, ilman\nrikosten syytä, katsokaa ja kuulkaa\n\nkurjuutta mestar' Aadamin. Mull' oli\nelossa kyllin kaikkea, mit' tahdoin,\nja vedenpisaraa, ah, nyt ma himoon.\n\nPuroset, Arno-virtaan vieriväiset\nvihreiltä kukkuloilta Gasentinon,\nnuo, joiden rannat vilppaat on ja vehmaat,\n\nmun mielessäin on aina, eikä suotta;\nenempi mua kuva niiden kaivaa\nkuin tauti tää, mi kalvaa kasvojani.\n\nSe Oikeus ankara, mi vainoo mua,\nmun syntipaikastani ottaa aiheen,\nnäin hurjentamaan huokauksiani.\n\nSiell' on Romena,[186] missä väärää rahaa\ntein käyttäin kastajamme leimakuvaa,\nsiks sinne ruumiin poltetun ma jätin\n\nMut jospa, nähdä Guidon kurjan sielun\ntai Aleksanderin tai veljen[187] saisin,\nnäkyä tuot' en Brandan veteen vaihtais.\n\nYks on jo täällä, jos nää hurjat varjot\nmun ympärilläni vain totta haastaa:\nmit' auttaa se, kun kulkemaan en pääse?\n\nJos vielä liikkua ma voisin edes\nsadassa vuodessa vain tuuman verran,\njo matkall' oisin häntä etsimässä\n\nseasta kansan tämän muodottoman,\nvaikk' yksitoist' on peninkulmaa kuilun\ntään piiri ja sen läpimitta puoli.\n\nVuoks heidän tässä seurass' olen; saivat\nmun lyömään kultarahaa alle arvon,\nnäät siitä puuttui kolme karaattia.\"\n\nMa hälle: \"Keit' on kaks nuo kurjaa, jotka\nviruvat vierelläs ja huuruavat\nkuin käsi märkä talvipakkasessa?\"\n\n\"Tuoss' ovat\", sanoi, \"siitä saakka maanneet\nkuin tähän kuiluun jouduin, liikkumatta,\nja maannevatkin ijäisesti. Toinen\n\ntuo kerran väärin syytti Josefia,\ntuo taas on Sinon, Troian viekastaja;\nhe höyryävät kuumeen häijyn löyhkää.\"\n\nTuo toinen suuttui, ehkä kuullen, kuinka\nnimensä mainittiin niin herjaisesti,\nja häntä nyrkillään löi vatsan kumpuun;\n\nse kumahti kuin rumpukalvo. Tuosta\ntaas mestar' Aadam iski naamaan häntä\nkädellä yhtä kovakouraisella,\n\nsanoen: \"Joskin kyky multa poissa\njäsenin liikkua on liian raskain,\non käsi kääntymähän mulla vapaa!\"\n\nJa toinen: \"Kun sa roviolle kuljit,\nkätevä näin et ollut lie, mut varmaan\nkai kätevämpikin, kun löit sa rahaa.\"\n\nNyt vesitautinen: \"Sen totta sanot;\nmut niin ei tosi todistukses ollut,\nkun Troiassa ne totta sulta kysyi.\"\n\nJa Sinon taas: \"Jos väärin puhuin, väärää\nsa rahaa teit, syy yks mun tänne saattoi,\nsun useammat kuin on perkeleillä.\"\n\n\"Sa valapatto\", sanoi pullomaha,\n\"hepoas muistele niin karvaudekses,\nsen että maailma sais kaikki tietää!\"\n\nJa kreikkalainen: \"Sulle karvas olkoon\njanosi, josta kieles halkee, ynnä\nnuo nesteet mädät, jotka vatsaas vääntää!\"\n\nJa siihen Aadam: \"Niinpä aukee suusi\ntapansa mukaan pahaa puhumahan;\njos janoan ja myrkkynestein paisun,\n\npäänsärky sull' on sekä kuume, eikä\nsua tarvis paljon pyytää latkimahan\nNarcissuksen[188] ois kuvastinta myöskään.\"\n\nTuon kiistan kuunteluun ma aivan kiinnyin;\nnyt mulle Mestari: \"Ma mitä näen?\nEi paljon puutu, ett'en suutu sinuun.\"\n\nVihalla hänen haastavan ma kuulin,\nhäveten niin siks häntä kohti käännyin,\nsen muisto että vielä vaivaa mua.\n\nJa niinkuin mies, mi nähden unta pahaa\nunessa toivoo näkevänsä unta\nja halaa olemattomaks, mik' onpi,\n\nniin minä, jok' en haastaa voinut, mutta\nhalasin pyytää anteheks ja pyysin\nkuitenkin, vaikk' en luullut pyytäväni.\n\nNyt Mestari: \"Syyn suuremman jo pesee\nhäpeän pienempi kuin nyt on sulla,\nsiks suru kaikki luotas luo ja muista,\n\nma että aina astun vierelläsi,\njos sattumalta saapunetkin paikkaan\nsellaisten riitapukarein kuin nämä;\n\nmut moista kuuntelee vain tahto halpa.\"\n\n\n\n\nYhdesneljättä laulu\n\n\nPuraisi mua sama kieli ensin,\nniin että punehtuivat poskipääni,\nja sama antoi sitten rohdon myöskin.\n\nNoin kuulin kerrottavan, että keihäs[189]\nAkilleun ynnä tämän taaton syynä\nol' ensin tuskaan, sitten tuskan lohtuun.\n\nNyt selin käännyimme me kiusan laaksoon\nja pitkin rantaa, sitä kaartavata,\nastuimme äänetönnä kumpainenkin.\n\nYö ollut siellä ei, ei myöskään päivä,\nniin ettei paljon eteen nähdä voinut;\nma silloin kuulin torven äänen kovan.\n\nSe vaientanut oisi ukkosenkin;\nja tietä äänen, suuntaan vastakkaiseen,\nnyt katseeni sen alkukohtaa etsi.\n\nEi jälkeen tappion sen tuiman, jossa\ntyö pyhä hukkui Kaarlo Suuren, Roland\nniin hirveästi torveen toitottanut.\n\nMa sinne pääni käänsin, näytti niinkuin\nois sieltä häämöittäneet tornit ylväät.\n\"Mik' on tuo kaupunki?\" ma kysyin silloin.\n\nJa Mestarini: \"Liian kauas koska\npimeyden halki nähdä tahdot, sattuu\nmyös harhaan iskemään sun mielikuvas.\n\nSaat sinne tultuasi nähdä, kuinka\nerehtyy aisti matkan pitkän päästä;\nsiks hiukan käyntiäsi kiirehtäös!\"\n\nKäteeni hellästi hän sitten tarttui\nja lausui: \"Ennen kuin me käymme eespäin --\nvähemmän että kauhistuisit tuolla --\n\nsa tiedä: tornit ei, vaan jättiläiset\nnäkyvät sulle, suossa seisovaiset\nnapahan saakka, pitkin äärtä rannan.\"\n\nKuin usman haihtuessa katse alkaa\ntaas vähitellen tuta, minkä siltä\nsalasi terhen, ilmaa tihentävä,\n\nniin lähestyissäni tuon rimmen reunaa\npimeyden halki sankan, synkän, poistui\nmun harhani, mut pelko sijaan tuli.\n\nNäät niinkuin tornit ylväät seppelöivät\nMontereggionen muurikehän harjaa,\nniin rannasta, mi rapalammen saartaa,\n\nkohosi puolivarteen saakka jätit\nnuo kauhistavat, joita uhkaa vielä\nZeus ukonjyrinässä taivahalta.\n\nErotin eräältä jo kasvot, rinnan,\nkäs'varret jotka pitkin kylkiluita\nriippuivat, olkapäät ja vatsaa osan.\n\nVarmaankin hyvin teit, sa luonto, moista\nlakaten sukukuntaa siittämästä\nja riistäin mahdin tuon Mars-jumalalta.\n\nJa että norsut ynnä valaskalat\nmaan päälle loit ja luot, sit' oikeana\npitävi mieli oikein katsovainen,\n\nnäät missä pahaan tahtohon ja voimaan\nmyös yhtyy järjen täyden käyttökyky,\ninehmo siinä aseeton on aivan.\n\nLeveät, pitkät oli kasvot hällä\nkuin Rooman Pietar-kirkon pronssipiinja,\nja samansuhteinen myös muukin ruumis.\n\nJa vaikka ranta puoli vartta peitti,\nvyöliinan tapaan, sentään pisti esiin\nniin paljon, ettei friisiläistä kolme\n\nois päällekkäin hänt' tukkaan yltänehet;\nhyvinkin vaaksaa kolmekymment' oli\nnäät kaulaan saakka yläpuoli varren.\n\n\"Rafel mai amech izabi almi\",[190]\nnoin huutaa alkoi suu tuo julma, joka\nei luotu ollut virsiin lempeämpiin.\n\nOppaani hälle virkkoi: \"Tuhma sielu,\npuhalla torvees, siihen vaivas purkain,\nkun vihas paisuu tai muu intohimos!\n\nKaulaasi kopeloi, sa hullu henki,\nniin hihnan löydät, jossa torves killuu\nkuin laatta poikki laajain ryntähitten.\"\n\nJa mulle: \"Itsensä hän ilmi antaa,\nhän Nimrod on, min älyn huonon vuoksi\nmaailma nyt ei kieltä yhtä puhu.\n\nHän siinä seiskoon, suotta hälle haastat,\nkaikk' kielet ovat yhtä oudot hälle\nkuin muille hänen, jot' ei taida kenkään.\"\n\nNiin käytiin eespäin, vasemmalle aina,\nja kohtasimme jousen kantamalta\nja toisen julmemman, myös suuremmankin.\n\nEn tiedä, ken lie vyöttänytkin hänet,\nmut käsi toinen eteen kahlehdittu\nhäneltä oli sekä toinen taaksi\n\nvitjoilla, joita kaulassaan hän kantoi,\nniin että viidesti ne vartta kiersi\nmudasta nousevaa. Nyt lausui Opas:\n\n\"Uhmaaja tuo Zeun suuren kanssa tahtoi\nkoettaa voimiaan ja siitä palkan\nsai tään. On nimi Efialtes hällä;\n\njumalten peljätessä jättein vihaa\nhän näytti uljuuttaan, mut käyttämänsä\nkäs'varret eivät enää koskaan liiku.\"\n\nMa hälle: \"Jos on mahdollista, silmin\nhalaisin ensin nähdä hirvittävän\nmyös Briareus-jättiläisen.\" Tuohon\n\nhän vastas: \"Saat sa nähdä Anteuksen,\nhän lähell' on, voi puhua, on vapaa,\nsyyn kaiken pohjaan viepä on hän meidät.\n\nSe, jota nähdä tahdot, kauempana,\nkahleissa on ja luotu on kuin tämä,\npait' että kamalammat häll' on kasvot.\"\n\nMut koskaan tornia ei huojuttanut\nmaanjäristys niin hurja kuin nyt alkoi\ntäristä Efialtes. Pelko valtas\n\nmun suurempi kuin suussa kuolemankin,\nja ellen nähnyt kahleitansa oisi,\ntuo kauhu riittänyt ois surman syyksi.\n\nKävimme eespäin, Anteus[191] jo näkyi,\nmi kymmenkyynäräisnä, päätä tuohon\nviel' lukematta, notkon suosta nousi.\n\n\"Oi sa, ken laaksoss' onnen oikullisen,\nScipio missä mainehensa voitti\nja pakoon Hannibal läks joukkoinensa,\n\nsait saaliiksesi jalopeuraa tuhat;\nken voiton itse jumalista oisit,\nkuin luullaan, saanut kera veljiesi,\n\njos oisit sotaan yhtynyt Maan poikain:\nsa meidät nosta, mutta suuttumatta\nKokytos-virran viluiselle jäälle,\n\nmut älä Titiuksen luo tai Tyfeun;\ntää täyttää halun voi, mi tääll' on hartain,\nsiks taivu, jätä nyrpistykset nenän!\n\nMaan päällä voi hän vielä mainees nostaa;\nhän elää näät, viel' ikää pitkää toivoo,\njos ennen aikaa hänt' ei korjaa Herra.\"\n\nNäin haastoi Mestari. Ja Anteus joutuin\nojensi kourat, joiden voiman tunsi\nHerakles jo, ja tarttui kiinni häneen.\n\nVergilius, tuntien tuon kourauksen,\nminulle virkkoi: \"Tule, nostan sinut,\nhän sitten meidät niinkuin kimpun kantaa.\"\n\nNiinkuin on nähdä Carisenda-torni[[193]\nkalteensa alta, koska pilvi kulkee\nsen yli suuntaan vastaiseen kuin vinous,\n\nniin näytti Anteus, kun katsoin, kuinka\nhän kallistui, ja tuolla hetkell' oisin\nhalunnut mennä tietä toista varmaan.\n\nMut keveästi kuiluun Luciferin\nja Juudaan meidät laski hän; ei kauan\nnoin kumarassa viipynyt hän enää,\n\nvaan nousi jälleen niinkuin laivan masto.\n\n\n\n\nKahdesneljättä laulu\n\n\nNiin karut, kolkot jos mull' oisi säkeet\nkuin kuuluis kuvailuun tuon luolan tumman\nmin päällä kalliot muut kaikki painaa,\n\nparemmin pusertaisin aineestani\nma mehun; vaan kun mull' ei niitä ole,\nvavisten nyt ma lähden laulun työlle.\n\nNäät ei oo lastenleikki laulaa pohjaa\nmaailman kaikkeuden; kieli siihen,\nmi \"mammaa, pappaa\" sopertaa, ei sovi.\n\nMut auttakoot mua Neiet armaat,[194] joiden\navulla Teeban piiritti Amphion,\nsanani ettei asiasta erois!\n\nOi, rahvas kurjaa kurjempi tään paikan,\njost' on niin virkkaa vaikeaa: ois ollut\nparempi syntyä sun raavahina.\n\nOlimme onkalossa kaivon synkän\njo jätin jalkain alapuolla, katsoin\nma vielä vuoriseinää korkeata,\n\nkun sanat kuulin: \"Askeleitas varo,\nsa ettet tallaa jalkapohjillasi\npään päälle meitä, kahta veljesraukkaa!\"\n\nSiks käännyin, eessä näin ja jalkain alla\nma järven, joka jäätyneenä näytti\nlasia olevankin eikä vettä.\n\nNiin paksuun kanteen vettään talvin kata\nTonava ei, mi Itävaltaa leikkaa,\nei myös Don-virta alla taivaan kylmän,\n\nkuin tässä oli; jos sen päälle syössyt\nois Tambernik[195] tai vielä Pietrapana,\nse ei ois rannastansa rauskahtanut.\n\nKuin sammakko, mi seisoo kurnuttaen,\nveen päällä kuono, siihen vuoden-aikaan,\nkuin tähkäpäitä maalaisvaimo tuumii:\n\nniin jäässä seisoi sinivaljut varjot,\nsiit' esiin pisti vain päät häpeävät,\nkalisi hampaat haikaroiden nuottiin.\n\nJokainen katsoi alaspäin; suu kantoi\nkylmyyden todistusta, silmä kertoi\nsydämen todistusta murheellisen.\n\nHain silmin haastajaa, näin jalkojeni\njuuressa kaks niin lähekkäistä päätä,\nett' yhteen kietouneet ol' hapset heiltä.\n\n\"Keit' ootte, virkkakaa, te seisovaiset\nnoin rinta vasten rintaa?\" lausuin. Kaulaa\nhe taivuttivat, sitten silmät minuun\n\nhe suuntasivat kyyneleitä täydet;\nveet virtas huulille, mut kylmyys kohta\nne hyyti, sulkein silmäluomet jälleen:\n\npuu puuta ei niin kiinteästi salpaa.\nKuin pukit puskemaan nyt toisiansa\ntuost' alkoivat nuo vihan villitsemät.\n\nJa yks, min korvat pakkanen pois oli\npuraissut, lausui alasluoduin katsein:\n\"Miks meissä kauan niin sa kuvastelet?\n\nJos tietää tahdot, ketkä on nuo kaksi,\nse laakso, josta Bisenzio-virta[196] vierii,\nisänsä Alberton ja heidän[197] oli.\n\nSamasta äidist' ovat he; ja _Kainan_\nvoit kaiken etsiä, et löydä ketään,\nmi jäässä jäätyä niin ansaitsisi;\n\nei hän,[198] jolt' Arthur rinnan ynnä varjon\nsamalla puhkas peitsenpistollansa;\nFocaccia[199] ei, ei tuo, mi häiritsevi\n\nmua päällään, peittäin multa näköalan,\nja jonk' on nimi Sassol Mascheroni;[200]\njos mies Toskanan lienet, tunnet hänet.\n\nJa ettet haastattais mua enää, tiedä,\noon Camicion de' Pazzi,[201] varron tässä,\nCarlinoa syyn-sovituksekseni.\"\n\nTuhannet sitten näin ma kasvot, roudan\nniin runtelemat, että kauhu karsi\nja karsii aina mua, kun jäätä näen.\n\nPäin keskikohtaa käydessämme, jossa\njokainen paino pyrkii yhtymähän,\nmun väristessä ikipakkasesta,\n\nen tiedä, sattuma vai sallimusko\nvai tahto Jumalan lie ollut, mutta\nnoin päiden kesken käyden yhtä poljin.\n\nSe huusi[202] valittain: \"Mua miksi tallaat?\nJos saavu kostoa et suurentamaan\nvuoks Montapertin, mua miksi kiusaat?\"\n\nMa Mestarille: \"Nyt mua varro, erään\ntuo että epäilyni haihduttaisi;\nmua sitten kiirehdi kuin paljon tahdot.\"\n\nPysähtyi Opas, minä virkoin tuolle\nmua vielä tuimin sanoin soimaavalle:\n\"Ken olet sa, mi muita haukut täten?\"\n\n\"Ken itse oot\", hän vastasi, \"mi astut\nkautt' Antenoran,[203] muilta posket polkein?\nJos oisit eläväkin, ois se liikaa!\"\n\n\"Elävä oon\", ma virkoin, \"mainehesen\njos halaat, mieluista voi olla sulle,\njos nimes muiden kuuluin kanssa kerron.\"\n\nHän mulle: \"Juuri vastakkaista toivon.\nSiks poistu kauemmin mua kiusaamatta,\nsun turhat tääll' on mairitukses kaikki.\"\n\nMa silloin tartuin häntä tukkapäähän\nja virkoin: \"Itses nimittää sun täytyy,\ntai jää ei karvaakaan nyt kallohosi!\"\n\nJa mulle hän: \"Jos teet mun kaljupääksi,\nen sano, näytä sittenkään, ken olen,\nen, tuhat kertaa vaikka pääni tallaat.\"\n\nJo käsin kiersin hänen hapsiansa\nja moni irtautui jo tuhkatupsu;\nhän haukkui, silmin alasluoduin yhä.\n\nNyt toinen huus: \"Mik' on sun, Bocca? Eikö\nsinulle riitä leukaloukun lyönti,\nkun vielä haukut? Ken on kiusahenkes?\"\n\nMa virkoin: \"Tahdo sult' en enää sanaa,\nkavala petturi, vaan häpeäkses\nsinusta vien maan päälle tiedot todet.\"\n\nJa hän: \"Jo poistu! Mitä tahdot, kerro!\nMut älä vaikene, jos täältä pääset\nhänestäkään, mi noin on nopsa-kieli\n\nja ranskalaisten rahan vuoksi kärsii.\nVoit virkkaa: 'Näin Dueran miehen[204] siellä,\nmiss' syntisillä kylmä on.' Jos tietää\n\nmyös tahdot muista asukkaista paikan,\nsun vierelläs on Beccherian miesi,[205]\nFirenze jolta kaulahuivin katkas.\n\nGianni del Soldanier[206] lie tuonnempana,\nja Ganellone,[207] lisäks Tribaldello,\nmi unen aikana Faenzan aukas.\"\n\nOlimme hänet jättäneet, kun kaksi\nlovessa yhdessä näin jäätynyttä,\nniin että toisen pää ol' hattu toisen.\n\nJa niinkuin puree leipää nälkähinen,\nylempi hampaat toiseen iski, siihen,\nmiss' yhtyy takaraivo selkärankaan.\n\nJa niinkuin Tydeus,[208] mi raivoissansa\nmyös Menalippon ohimoita raatoi,\npään kuorta tää ja sisällystä puri.\n\n\"Oi, sa mi vihaas eläimellisesti\nosoitat häneen, jota syöt\", ma virkoin,\n\"miks teet sen: lausu! Lupaan sulle, että\n\njos jostakin sa syyllä syytät häntä,\nja kerrot syntinsä ja keitä ootte,\nsen sulle korvaan ylämaailmassa,\n\nellei mun kuivunut lie kieli silloin.\"\n\n\n\n\nKolmasneljättä laulu\n\n\nNyt suunsa nosti julmast' atriastaan\ntuo syypää, kuivaten sen suortuvihin\npään saman, jonka niskaa purrut oli.\n\nHän alkoi: \"Tahdot, että uudistaisin\nsydämen toivottoman tuskan, jonka\nluo pelkkä aatos, ennen kuin sen lausun.\n\nMut sanaini jos siemenestä itää\nhäpeä petturille, jota jyrsin,\nsa miehen näät, mi kyynelöi ja haastaa.\n\nEn tiedä, ken sa olet, kuinka tullut\nliet tänne, vaan kun sua kuulen, varmaan\nfirenzeläiseksi sun arveleisin.\n\nSiis tiedä: olin kreivi Ugolino,[209]\ntää taas Ruggieri arkkipiispa. Sanon\nmyös syyni tähän huonoon naapuruuteen.\n\nMa että hänen juoniensa Kautta,\nkun häneen luotin, ensin vangiks jouduin\nja sitten surman sain, lie turha virkkaa.\n\nMut siitä, jot' et tietää voi, ma kerron:\nkuink' oli kuolemani julma. Sitten\nsaat päättää, onko loukannut hän mua.\n\nKuun päivän kierrot monet nähnyt olin\njo aukost' ahtaasta tuon kolkon kopin,\nmi minusta sai 'nälkätornin' nimen\n\nja jonne toinen kohta suljetahan,\nkun kerran unta uneksuin ma pahaa,\nmi mulle nosti vastaisuuden hunnun.\n\nTään[210] näin ma herrana ja mestarina\najavan koirin laihoin, harjoitetuin,\nja kiihkein sutta ja sen poikuetta\n\npäin vuorta, Luccalta mi Pisan[211] kaihtaa,\nGualandin ja Sismondin ja Lanfranchin[212]\nhän oli eelleen eturintaan pannut.\n\nVäsyvän lyhyen matkan juostuansa\njo näytti susi poikineen, ja hampaat\nterävät heiltä kyljet aukaisevan.\n\nHeräsin ennen aamunkoita, kuulin\nkuink' uness' itki, pyysi leipää pojat\nomani, jotka kanssain torniss' oli.\n\nOot julma, ellet sure aavistusta,\nmi mulle silloin sydämeeni astui!\nJa jos et itke, milloin sitten itket?\n\nHe heräsivät. Läsnä hetki oli\njo meidän saada päivä-annoksemme,\nja kukin untaan miettein synkin seuloi.\n\nMa silloin kuulin kiinni naulittavan\nalaista usta kauhun tornin; katsoin\nma poikiani sanomatta sanaa.\n\nEn itkenyt: niin olin jähmettynyt.\nHe itkivät, ja pieni Anshelm virkkoi:\n'Sa katsot niin! Mik' on sun, isä? Mikä?'\n\nEn kyynelt' itkenyt, en vastannutkaan,\nma koko päivään, yöhön, kunnes toinen\nkohosi aurinko maanpiirin yli.\n\nPistäytyi säde pieni vankilaamme\ntuskaisaan, ja kasvot neljät näytti\nkuvani oman mulle onnettoman.\n\nSurusta silloin kättä kahta purin,\nnää luullen, että minun nälkä oli,\näkisti nousivat ja virkahtivat:\n\n'Ah, isä meitä syö, se meille tuska\nvähempi on! Sa meille suonet olet\nlihamme kurjan, siis se riistä myöskin!'\n\nMa tyynnyin, etten heitä murhettaisi;\nsen päivän, toisenkin me vaikenimme.\nAh, kova maa, miks auennut et silloin?\n\nPääsimme päivään neljänteen; nyt syöksyi\njalkaini juureen pitkällensä Gaddo\nja sanoi: 'Isä, etkö auta mua?'\n\nHän kuoli siihen. Ja kuin näät mun tässä,\nma näin, kun päivä viides, kuudes koitti,\nraukeevan heidän, toinen toisen jälkeen.\n\nSokeena hoipuin yli kuollehien;\nkaks päivää heidän nimiänsä huusin,\nniin nälkä teki, mit' ei voinut tuska.\"\n\nNäin sanoneeksi sai, ja katsein hurjin\ntuon kurjan kalloon taas hän iski hampaat,\nkuin koira purren niillä luuta lujaa.\n\nVoi, Pisa, tahrapilkku kansain kesken\nmaan kauniin, missä soi _si_-kieli[213] kirkas!\nKun viipyy naapureisi kosto, nouskoon\n\nCapraia ja Gorgona[214] kansoinensa\nja padon pankoon Arnon suulle, että\nsun kaupungissas joka henki hukkuis!\n\nNäät vaikka kreivi Ugolino oiskin\nsun linnas pettänyt, kuin kertoi huhu,\nois hänen poikiaan sun tullut säästää.\n\nSa uusi Teeba![215] Syyttömät ja nuoret\nolivat Uguccione ja Brigata\nja kaks nuo muuta ennen mainittua.\n\nKävimme eespäin, sinne, missä kytkee\niljanne kansaa toista, jonka kasvot\nei alaspäin, vaan taa on taivutetut.\n\nSiell' itse itku itkemästä estää\nja tuska, jot' ei silmä päästä ilmi,\ntakaisin palajaa ja vaivaa lisää;\n\nens kyyneleet näät kiinni jäätyy ripsiin\nja lailla kristallisten silmikkojen\nne täyttää laakson alla silmälautain.\n\nJa tapahtui, vaikk' kylmyys kaiken oli\nmun kasvoiltani vienyt tuntokyvyn\nja niinkuin känsäks ihon kovettanut,\n\nma että tuntevani luulin tuulta.\nSiks virkoin: \"Mestari, mit' on tää liike?\nTääll' eikö ole höyryt kaikki laanneet?\"\n\nHän mulle: \"Pian sinne saavut, missä\nsun oma silmäs sulle vastaa, nähden\nsen syyn, mi tuulenleyhkän synnyttävi.\"\n\nNyt kurja muudan huus jääkuorestansa:\n\"Oi sielut, joiden niin on julma rikos,\nett' teille määrätty on viime paikka!\n\nNää kovat kohottakaa silmän hunnut,\nett' itkisin ma sydäntuskaa tuimaa\nees vähän, ennen kuin taas kyynel hyytyy.\"\n\nMa hälle: \"Jos mua anot apuun, lausu,\nken olet! Ellen sua auta, itse\nma joudun alas jäässä jähmettymään.\"\n\nHän silloin: \"Olen Frate Alberigo,[216]\nmi tarjos heelmät huonon tarhan, saaden\nsijahan viikunain nyt taateleita.\"\n\n\"Oh\", hälle lausuin, \"sa jo kuollut ootko?\"\nHän mulle: \"Kuink' on laita ruumihini\nmaan päällä, siitä en ma tiedä mitään.\n\nTään Ptolemean[217] etu näät on moinen,\nett' usein tänne sielu putoo ennen\nkuin Atropos[218] on häneen koskenutkaan.\n\nJa että kyyneleeni lasittuneet\nmieluummin siirtäisit sa silmistäni,\nsa tiedä, sielun, heti kun se pettää,\n\nkuin minä tehnyt olen, ottaa piru,\nmi sitä siihen saakka hallitsevi\nkuin päättyy siltä elon päiväin määrä.\n\nTällaiseen onkalohon sielu syöksyy;\nmaan päällä ehkä vielä näkyy ruumis\nsen varjon, takanain mi talvehtivi.\n\nSa tiennet sen, jos tänne juur' oot tullut;\nhän Branca d'Oria[219] on, ja vuotta monta\non vierryt siitä kuin hän tänne joutui.\"\n\nMa hälle: \"Luulen, että petät mua,\nnäät kuollut viel' ei Branca d'Oria ole,\nhän syö ja juo ja pukeutuu ja nukkuu.\"\n\nHän mulle: \"Kuiluun kynsi-perkeleiden,\nmiss' sitkas kiehuu piki, viel' ei ollut,\nMikael Zanche tullut, ennen kuin hän\n\njo ruumiiseensa pirun päästi, sijaan\nitsensä, ja myös sukulaiseen siihen,\nmi hänen kanssaan pattotyön sen teki.\n\nOjenna kätes tänne nyt ja silmät\nmult' aukaise!\" En tuota tehnyt, sillä\nhänelle oikein tein, kun häntä petin.\n\nAh, Genualaiset, kaiken hyvän tavan\nviholliset ja pahan kaiken kuomat,\nmiks teit' ei vielä syösty maailmasta?\n\nNäät luona huonoimman Romagnan sielun\nteist' erään kohtasin, mi hengessänsä\njo kylpevi Kokyton vettä, vaikka\n\nmaan päällä vielä ruumihinsa elää.\n\n\n\n\nNeljäsneljättä laulu\n\n\n\"_Vexilla Regis prodeunt Inferni_[220]\npäin meitä\" virkkoi Mestari, \"siks eespäin\nsa katso, etkö häntä nää jo ehkä.\"\n\nKuin sumun paksun painuessa taikka\nyön hämärtäissä yli maamme piirin\non kaukaa katsottuna tuulimylly,\n\nrakennus kangastui nyt moinen mulle,\nsamalla tuulen vuoks taa Oppahani\nvetäysin; ollut siin' ei suojaa muuta.\n\nVavisten laulan sitä: siellä olin,\njää kokonaan jo kussa varjot kattaa,\nne että siitä kuultavat kuin oljet\n\nlasista; toiset lepää, toiset seisoo\nnuo päällään, nuo taas jaloillaan, nuo säärin\npäin kasvoja, kuin kaari koukistunein.\n\nKävimme eespäin, sikskuin Mestarini\notolliseksi näki mulle näyttää\nsen olennon, mi kerran kaunis oli.\n\nMun työnsi eteensä ja seisahutti\nsanoen: \"Tuon on Dis ja tuoss' on paikka,\nmi suita vaativa on miehen mieltä.\"\n\nLukija, ällös kysy, kuinka silloin\nvapisin, jähmetyin, näät sit' en sanoin\nma kirjoita, kun sanat kaikk' ei riittäisi\n\nEn kuollut, enkä jäänyt henkiin itse,\nlukija, tuumi, jos on järki sulla,\nkuink' olin vailla tilaa kumpaistakin.\n\nKohosi päästä puolirintaan saakka\ntuon tuskan valtakunnan Imperator;\nja ennen itse jätti lien kuin hänen\n\nees käsivartten kokoiset on jätit.\nNyt näät, kuink' olla suuren täytyy ruumiin,\nmi suhtainen on osan moisen kanssa.\n\nJos oli hän niin kaunis kuin nyt ruma,\nja sentään Luojaa vastaan nosti otsan,\nhänestä varmaan kaikki kurjuus tulee.\n\nAh, kuinka minusta ol' ihme suuri,\nkun kasvot kolmet näin ma päässä hänen!\nPunainen yks, se etupuolia puunsi\n\nja toiset kaksi siihen liittyi olan\nkummankin[221] keskikohdall', yhtyin yhteen\npäälakeen. Se, jok' oikealla oli\n\nvalkoisen kellervältä paistoi; väri\nvasemman oli niinkuin niiden, jotka\ntulevat Niilin virran vieremiltä.\n\nLäks siipi alta kasvon kumpaisenkin\nniin suuri kuin ol' lintukin; en nähnyt\nmerellä moisia ma purjehia.\n\nNe eivät olleet sulkaiset, vaan niinkuin\nlepakon siivet; niillä niin hän lietsoi,\nhänestä että kolme tuulta tuli.\n\nTuost' oli jäätynyt Kokytos kaikki.\nHän itki silmin kuusin, veet ja vaahto\nverinen tippui kolmen leuan alta.\n\nHän joka suunsa hampain syntist' yhtä\nkuin loukuin louskutti, niin että tuskaa\nhän tuottaa kolmelle yht'aikaa saattoi.\n\nMut etummaista pahemmin kuin hampain\nhän kynsin raastoi, niin ett' usein iho\npoiss' oli aivan päältä selkärangan.\n\n\"Se sielu, joll' on tuossa suurin tuska\",\nnäin Oppaani, \"on Judas Iskariotin;\npää hältä suuhun uppoo, sääret näkyy.\n\nJa noista, jotka nurinpäin noin riippuu,\nsuun mustan murtelema tuo on Brutus;\nkas, kuin hän kärsii, vaan ei ääntä päästä.\n\nOn toinen Cassius, tuo vankka-raaja.\nMut yö taas ylenee, on aika lähdön,\njo nähneet, katsoneet me kaiken oomme.\"\n\nKuin käski hän, ma kaulahansa tartuin;\nhän otti vaarin ajan, paikan suhteet\nja koska siivet kyllin aukenivat,\n\nhän kiipes kiinni kylkiin karvaisihin\nja mätäs mättäält' alas astui sitten,\njääjärkälein ja karvankasvun väliin.\n\nKun kohdall' oltiin lanteen laajan, juuri\npaikassa, josta reisi kaartuu, Opas\nnyt vaivoin, ahdistuksin päänsä käänsi\n\npäin suuntaa, jossa oli hällä jalat,\nja tarttui karvoihin kuin mies, mi kiipee:\nma luulin noustavan taas helvettihin.\n\n\"Lujasti kiinni pidä\", lausui Opas\nnyt läähättäin laill' uupuneen, \"käy matka\npahasta tästä moista porraspuuta!\"\n\nLovesta kallion hän astui ulos,\nsen partahalle istumaan mun pani\nja itse viereen jalan johti varman.\n\nKohotin katseeni ja luulin, että\nnäkyisi Lucifer kuin ennen yllä,\nmut sääret pystyssä nyt näinkin hänet.\n\nJos tuosta kovin kömmähdin, sen saattaa\ntajuta tuhma kansa, jok' ei tiedä,\nmin pisteen[222] kautta tieni käynyt oli.\n\nOppaani lausui: \"Nouse jaloillesi!\nOn matka pitkä, polku huono, päivä\nens neljännestään kiertänyt jo puoli.\n\nEi linnan juhlasali ollut paikka,\nmiss' olimme, vaan luola luonnonluoma,\nhämärä, himmi, rosopohja.\" Lausuin\n\nma ylös noustuani Mestarille:\n\"Tään ennen kuin ma jätän kuilun, poista\nminulta harha sekä haasta hiukan!\n\nMiss' on nyt jää? Kuinka tuo nyt päälleen\nnoin keikahti? Ja kuinka on niin äkin\nAurinko illan aamuks saada voinut?\"\n\nHän mulle: \"Tuollapuolen keskipisteen\nviel luulet olevas, ma jossa killuin\nkarvoista madon,[223] maata puhkaisevan.\n\nSiell' olit alas astuttaissa, mutta\nkun käännyin, kuljit läpi pisteen, johon\ntaholta jokaiselta painot painuu.\n\nNyt päälläs on maanpiiri toinen, sille\nvastainen, jota manner laaja kattaa\nja jonka kukkulalla surmattihin\n\nHän, joka syntyi, eli synnitönnä.\nSun jalkas lepää päällä piirin pienen,\nmin toinen puolisko on paikka Judaan.\n\nTääll' aamu silloin on, kun siellä ilta;\nja hän, min karvat tikapuumme oli,\non paikoillaan ja seisoo niinkuin ennen.\n\nHän tältä puolen taivahasta putos,\nja maa,[224] mi ennen siinä kaartui, häntä\npeläten peittyi mereen, nousten siitä\n\ntaas meidän pallonpuoliskolla, ehkä\npaeten häntä myös tään onton paikan\nmaa muodosti sen päälle vuoren nostain.\"\n\nOn paikka siellä alahalla, yhtä\netäällä kuin on Belzebubin hauta,\nmi näy ei silmin, mutta tiedon josta\n\ntuo puron ääni, sinne pulputtavan\nraosta kallion, min syönyt siihen\nse juoksullaan on hiljaa kaartuvalla.\n\nSalaista tietä tuota Mestarini\nja minä läksimme taas nousemahan\nmaailmaan valoisaan, hän eellä, minä\n\njälessä, uupumatta, lepäämättä,\nsikskunnes aukosta näin pyöreästä\nne kauniit kappaleet, joit' Taivas kantaa;\n\ntulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET\n\n\n1. laulu\n\n[1] Psalmistan mukaan ihmiselämä kestää 70 vuotta. \"Elomme vaelluksen\nkeskitiessä\" merkitsee tällöin 35 vuoden ikää. Vuonna 1265 syntynyt\nDante määrää siis toivioretkensä tapahtuneeksi vuonna 1300, joka samalla\noli kirkollinen riemuvuosi.\n\n[2] Synkkä metsämaa = synnin pimeys ja erehdykset.\n\n[3] Tähti = aurinko, totuuden valo.\n\n[4] Vertauskuvalliset villipedot ovat raamatusta, Jer. 5:6. Pantteri on\nhekuma, jalopeura ylpeys ja susi ahneus.\n\n[5] Vergilius, jota aikanaan pidettiin kaikkien runoilijain ja\najattelijain etevimpänä, merkitsee Danten runoelmassa ylintä hyvettä ja\nviisautta.\n\n[6] Koira, joka voittaa ahneuden suden (paavinvallan) on Can Grande\n(suuri koira) della Scala, Veronan herra, joka vuonna 1300 tosin oli\nvielä lapsi, mutta herätti myöhemmin ruhtinashyveillään Danten huomiota.\n\n[7] \"Feltron kahden\", kaksi Feltro-nimistä paikkakuntaa.\n\n[8] Camilla, Euryalos, Turnus, Nisus, neljä Vergiliuksen\nAeneis-runoelman henkilöä.\n\n\n2. laulu\n\n[9] \"Silviuksen isä\" on Aineias.\n\n[10] \"Vas electionis\" = Paavali kuten häntä apostolien teoissa (9:15)\nnimitetään.\n\n[11] Beatrice, Danten varhain kuollut nuoruuden rakastettu, joka\nJumalaisessa näytelmässä esiintyy Vergiliuksen, inhimillisen viisauden,\nvastakohtana, jumalallisen viisauden ja armon edustajana.\n\n[12] Neitsyt Maria, Lucia ja Beatrice edustavat Jumalan armon kolmea eri\nlajia, kuten skolastinen teologia oli ne määritellyt.\n\n[13] \"Joella, jost' ei...\": syntisen elämän virta, jonka kanssa ei edes\nmeri voi kilpailla.\n\n\n3. laulu\n\n[14] Kolmiyhteinen Jumala.\n\n[15] \"Tää on tila kurja niiden...\": pelkurit, jotka eivät ole\nuskaltaneet olla sen enempää hyviä kuin pahoja, on pantu helvetin portin\nja ensimmäisen helvetinpiirin väliin, samoin kuin ne enkelit, jotka\nSaatanan luopuessa Jumalasta eivät pitäneet kummankaan puolta.\n\n[16] Tarkoittanee paavi Celestinus V:tä, joka luopui virastaan ja jonka\njälkeen Danten perivihollinen Bonifacius VIII valittiin paaviksi.\n\n\n4. laulu\n\n[17] Danten helvetti on suuren suppilon kaltainen ja jaettu yhdeksään\npiiriin, kukin eri jyrkänteellä. Suppilon kärki on sama kuin maapallon\nkeskipiste (vanhan maailmankäsityksen mukaan kaikkeuden keskipiste).\nSuppilon kannen muodostaa maanpäällinen piiri, jonka keskipisteessä on\nJerusalem ja ympyräviivalla mm. Firenze.\n\n[18] \"Esipiha\" on vanhan teologian Limbus patrum, jossa vanhan liiton\nvanhurskaille oli sija valmistettu.\n\n[19] \"Valtaherra\" on Kristus, joka ristinpuulla kuoltuaan astui alas\ntänne.\n\n[20] \"Viisasten mestari\" on Aristoteles, jolle koko keskiaika osoitti\nmelkein jumaloivaa kunnioitusta. Muut tunnettuja antiikin ajattelijoita,\ntiedemiehiä ja runoilijoita.\n\n\n5. laulu\n\n[21] Minos, Kreetan tarukuningas oli oikeamielisen tuomarin ja\nlainsäätäjän maineessa ja sen vuoksi vanhan ajan mytologia oli asettanut\nhänet manalan tuomariksi. Dante sallii hänen pitää osan\ntuomarinvaltaansa, mutta muuttaa hänet keskiaikaiseen tapaan piruksi.\n\n[22] Kaksi lähenevää varjoa ovat Francesca da Riminin ja hänen miehensä\nGianciotto Verucchion veljen Paolon. Francesca itse oli Guido Polentan,\nRavennan herran tytär, joka valtiollisista syistä oli naitettu Riminin\nherran Malatestan vanhemmalle pojalle. Gianciotto huomasi vuonna 1285\nettä hänen puolisonsa ja Paolon välillä oli lemmensuhde, yllätti ja\npisti kuoliaaksi heidät.\n\n[23] \"Kaina\" on sukumurhaajien helvetti.\n\n[24] Lancelot, kelttiläisen Arthur-kuninkaan tarupiiriin kuuluva sankari\nja rakastaja.\n\n\n6. laulu\n\n[25] Tunnettu firenzeläinen herkkusuu ja elostelija, jolta Boccaccion\nmukaan ei näytä henkevyyttäkään puuttuneen.\n\n[26] \"Metsäpuolue\" on \"valkeat\", toinen Firenzen taistelevista\nperhepuolueista. Vastapuolue oli \"mustat\". Molempien puolueiden johtajat\najettiin vuonna 1300 maanpakoon. Mustat pääsivät kuitenkin paavi\nBonifacius VIII:n ja Ranskan kuninkaan veljen Kaarle Valoislaisen avulla\njälleen valtaan ja karkoittivat vuonna 1302 kaupungista mm. Danten, joka\nsilloin kuului valkeiden puolueeseen.\n\n[27] \"Kaks on vanhurskasta...\" Toinen heistä on Dante itse, toista ei\nvarmasti tiedetä.\n\n\n7. laulu\n\n[28] \"Papé Satán...\" Kenties hebreankielestä vääristeltyä manausta, joka\nvoisi merkitä jotakin sentapaista kuin \"sylje, Saatanan suu, sylje\nSaatanan suu tulta\".\n\n\n8. laulu\n\n[29] Phlegyas, antiikin taruvaltias, joka poltti Delphoin temppelin\nkostoksi siitä, että Apollo oli vietellyt hänen tyttärensä.\n\n[30] Filip Argenti, Danten poliittinen vastustaja, tunnettu\nraakuudestaan ja ylpeydestään.\n\n[31] \"Diten kaupunki\": Dis oli yksi antiikin ajan Tuonelan herran nimiä,\njota Dante käytti merkitsemään itse pimeyden ruhtinasta.\n\n\n9. laulu\n\n[32] Eriktone oli muuan antiikin taruston velhonaisista, jonka Lucanus\nmainitsee.\n\n[33] \"Juudaan piiri\", alin helvetinkuilu, Judas Iskariotin mukaan\nnimitetty.\n\n[34] Kolme raivotarta, omantunnontuskien vertauskuvat.\n\n[35] Theseus oli tarun mukaan yrittänyt ryöstää manalan valtiaan\npuolison Proserpinan.\n\n[36] Dante itse huomauttaa tässä esityksessä vertauskuvallisuudesta.\nMedusa on sydäntä kivettävä epäily.\n\n[37] Enkeli, joka taivaan armosta tulee auttamaan Vergiliusta\n(inhimillistä viisautta), palauttaa kuulijainsa muistiin, miten Herakles\nkerran oli tullut pelastamaan Theseusta ja kohdellut väkivaltaisesti\ntuonen koiraa.\n\n[38] Pola, kaupunki Istrialla.\n\n\n10. laulu\n\n[39] Profeetta Joelin mukaan (3:2 ja 12) viimeinen tuomio oli tapahtuva\nJosafatin laaksossa lähellä Jerusalemia.\n\n[40] Farinata (degli Uberti), jo kuudennessa laulussa mainittu\nfirenzeläinen ghibelliinijohtaja.\n\n[41] Haamu, joka nyt näkyy, on Cavalcante Cavalcanti, Guido Cavalcantin\nisä, joka oli Danten aikainen kirjailija eikä nähtävästi ollut osannut\nkyllin kunnioittaa Vergiliusta.\n\n[42] Antiikin mukaan oli manalan valtiatar Hekate samalla myös kuun,\nerittäinkin uudenkuun jumalatar. Viisikymmentä kuukautta laskettuna\neteenpäin kevätpäivän tasauksesta vuonna 1300, jolloin Danten\nhelvetinmatka tapahtui, merkitsee vuoden 1304 alkupuolta. Sinä vuonna\nDante teki valkeiden kanssa epäonnistuneen yrityksen palata Firenzeen.\n\n[43] Farinata heimoineen oli julistettu ikuiseen maanpakoon.\n\n[44] \"Taisto suuri\", Montapertin taistelu vuonna 1260, jossa Farinata\noli firenzeläisten ghibelliinien johtaja.\n\n[45] Saman taistelun jälkeen tahtoivat voittoisat ghibelliinit polttaa\nkoko Firenzen, mutta Farinata esti aikeen.\n\n[46] Keisari Fredrik II, ateisminsa vuoksi. \"Kardinaali\" on Ottaviano\ndegli Ubaldini, Bolognan piispa ja merkittävä valtiomies 1200-luvun\nkeskivaiheilla.\n\n[47] Beatrice.\n\n\n11. laulu\n\n[48] Anastasius oli paavina vuosina 496-498. Fotinus oli Tessalonikin\nharhaoppinen diakoni.\n\n[49] Caorsa on ranskalainen Cahorsin kaupunki, jonka asukkaat olivat\nkuuluisia koronkiskonnastaan.\n\n[50] \"Sun siveys-oppis\", samoin myöhemmin \"sun luonnon-oppis\",\nAristoteleen oppeja.\n\n\n12. laulu\n\n[51] \"Ateenan ruhtinas\", Theseus.\n\n[52] Nessus, joka tahtoi ryöstää Herakleen lemmityn Deaneiran.\n\n[53] Dionysios, Syrakusan tyranni noin vuonna 400 eKr.\n\n[54] Azzolino, Lombardian herra vuosina 1230-60, kuulu julmuudestaan.\n\n[55] Obizzo Esti, Ferraran herra, Danten aikalainen.\n\n[56] Monfortin herra, englantilainen ylimys, joka vuonna 1291 surmasi\nCornwallin prinssin Henrikin. Tämän sydän vietiin palsamoituna\nWestminster Abbeyyn.\n\n[57] Pyrrhus, Epeiroksen kuningas; Sextus Pompeius.\n\n[58] Kaksi ylhäistä rosvoritaria 1200-luvulta.\n\n\n13. laulu\n\n[59] Seutu Firenzestä etelään päin.\n\n[60] Strofadit, saaria Joonian meressä. Viittaa erääseen Vergiliuksen\nAeneis-runoelman taruun.\n\n[61] Fredrik II:n kansleri Pietro delle Vigne, joka joutui epäsuosioon\nvuonna 1248 ja surmasi itsensä.\n\n[62] \"Portto\" on kateus.\n\n[63] Lano Sienalainen, joka tuhlasi omaisuutensa ja etsi tahallisen\nkuoleman kotikaupunkinsa taistelussa aretinolaisia vastaan.\n\n[64] Tunnettu firenzeläinen elostelija.\n\n[65] Firenze, jonka suojelusjumala pakanuuden aikana oli Mars, sitten\nJohannes Kastaja.\n\n[66] Puhuja on joku tuntematon itsemurhaaja.\n\n\n14. laulu\n\n[67] Cato nuorempi, joka marssitti sotajoukkonsa Libyan erämaan halki.\n\n[68] Capaneus, antiikin taruhenkilö. Theban piirittäjä.\n\n[69] Mongibello = Etna.\n\n[70] Flegra, laakso Tessaliassa, jossa Zeus kukisti ryntäävät\njättiläiset Vulcanuksen takomilla ukonvaajoilla.\n\n[71] \"Päämies\", Saturnus, jonka aikana vielä koko ihmiskunnalla oli\nkultakausi. Samalla vertauskuvallisesti käsitettynä Aika.\n\n[72] Rea oli maanjumalatar, Zeun äiti.\n\n[73] \"Vuoressa seisoo...\". Nebukadnesarin unikuvan (Daniel 2:31-33)\nmukaan muodostettu. Tarkoittaa Dantella maailmanhistorian neljää\naikakautta, kulta-, hopea-, vaski- ja rauta-aikaa. Savijalka merkitsee\nRooman keisarikuntaa, jonka heikkoutta Dante syvästi suree.\n\n[74] Damiata = Egypti.\n\n\n15. laulu\n\n[75] Brunetto Latini, (1220-1294), Danten kunnioitettu opettaja, suuri\nfilosofi, runoilija ja kaunopuhuja. Hänen pääteoksensa oli Tesoro.\n\n[76] Dante ja yleensä Firenzen ylhäisö katsoivat olevansa vanhojen\nroomalaisten jälkeläisiä vastakohtana Fiesolen vuoristosta kaupunkiin\nmyöhemmin muuttaneille raaoille nousukkaille.\n\n[77] \"Nainen\", Beatrice.\n\n[78] Sodomiitteja.\n\n[79] Priscianus, latinalainen oppinut 500-luvulta. Francesco d'Accorso,\nbolognalainen lainoppinut, kuollut vuonna 1293.\n\n[80] Tarkoittaa piispa Andrea dei Mozzia, jonka paavi Bonifacius VIII\nsiirsi hänen huonon elämänsä takia Firenzestä Bacchiglione-joen varrella\nsijaitsevaan Vicenzaan. -- \"Jätti...\", kuoli (vuonna 1296).\n\n[81] Ensimmäisenä paastosunnuntaina joka vuosi pidettiin Veronassa\nkilpajuoksut, joiden palkintona oli palanen vihreää verkaa.\n\n\n16. laulu\n\n[82] \"Kaupunki kehno\", Firenze.\n\n[83] \"Rattaan rakensivat...\", pyörivät piirissä.\n\n[84] Kauneudestaan ja siveydestään kuulu firenzeläinen nainen, joka eli\nvuoden 1200 paikkeilla.\n\n[85] Firenzeläinen ylimys, guelfi, kuollut vuonna 1292.\n\n[86] Viisas mies, jonka neuvoa noudattamalla firenzeläiset olisivat\nsäästyneet hirvittävältä verilöylyltä Arbia-joella vuonna 1260.\n\n[87] Sukuperältään alhainen, mutta arvossapidetty kunnian mies\n1200-luvun keskivaiheilta. Hän näyttää antautuneen sodomian paheeseen\npuolisonsa ilkeyden takia.\n\n[88] Juuri ennen vuotta 1300 kuollut älykäs firenzeläinen.\n\n[89] Köysi (munkkiköysi) merkinnee ulkonaista elämänkuria, jolla Dante\noli tahtonut voittaa aistillisuuden pedon. Itsekin hän lienee\nnuoruusvuosinaan ollut fransiskaani.\n\n\n17. laulu\n\n[90] Geryon, Herakleen surmaama antiikin tarukuningas on tässä vilpin\nvertauskuvana ja keskiaikaisen mielikuvituksen mukaan muodosteltu.\n\n[91] Luettelemalla vaakunoita Dante leimaa polttomerkillään eräitä\nfirenzeläisiä nousukassukuja heidän koronkiskontansa vuoksi.\n\n[92] Phaëton, Auringon poika, sai antiikin tarun mukaan kerran\naurinkovaunut ohjattavakseen, mutta ei osannutkaan ajaa. Pelastaakseen\nmaapallon joka oli palaa poroksi Zeus löi hänet salamalla.\n\n[93] Dedalus (Daidalos), taruston keksijänero oli oppinut lentämään\nsiivin, jotka oli ommeltu vahalla kiinnitetyistä linnunsulista. Hänen\npoikansa Ikarus lensi uhmaten liian lähelle aurinkoa, jolloin vaha suli\nja hän putosi mereen.\n\n\n18. laulu\n\n[94] \"Riemuvuosi\" oli vuonna 1300. \"Vuori\" josta muutama säe myöhemmin\npuhutaan on Ianiculum.\n\n[95] Arvossapidetty 1200-luvun bolognalainen, joka paritti sisarensa\nruhtinas Azzo VIII Estelle.\n\n[96] Kuningas Thoaan oli hänen tyttärensä Hypsipyle viekkaudella\npelastanut.\n\n[97] Muuan lipeväkielinen demagogi.\n\n[98] Roomalaisen huvinäytelmän henkilö, joka Terentiuksen \"Eunukeissa\"\nesiintyy Thrason rakastajattarena.\n\n\n19. laulu\n\n[99] Simon Magus, joka Apostolien tekojen (8:9-20) mukaan tahtoi ostaa\nPyhän hengen lahjat. Hänestä sai kirkonviroilla käyty kauppa nimen\nsimonia.\n\n[100] Dante vertaa kirkollisen viran ottamista siveellisen avioliiton\npyhyyteen.\n\n[101] Kastekappeli Firenzessä. Sen vesialtaan vieressä oli pyöreitä\nkoloja lattiassa pappeja varten, jotka niissä seisten ylettivät veteen.\n\n[102] Puhuja on paavi Nikolaus III (1277-80). Bonifacius VIII, joka\nvielä eli vuonna 1300 oli taas Danten perivihollinen.\n\n[103] Tarkoittaa paavi Klemens V:tä, Ranskan kuninkaan Filip Kauniin\nkätyriä, jonka tämä pakotti muuttamaan vuonna 1309 Avignoniin.\n\n[104] II Makk. 4:7-26 ja 5:5-10.\n\n[105] Paavi Nikolaus oli lahjottuna ollut mukana niissä vehkeilyissä,\njoiden tuloksena oli ns. Sisilian iltamessu vuonna 1282. Napolin\nkuningas Kaarle Anjoulainen menetti sen johdosta Sisilian.\n\n[106] Päät tarkoittavat seitsemää sakramenttia, sarvet kymmentä käskyä,\njotka olivat olleet nyttemmin portoksi alentuneen katolisen kirkon voima\nniinkauan kuin sen \"mies\", paavi, oli palvellut hyvettä.\n\n\n20. laulu\n\n[107] Tietäjä, joka tiesi ennakolta kuolevansa \"seitsemän sodassa\"\nThebaa vastaan ja jonka maa nieli siinä.\n\n[108] Thebalainen tietäjä.\n\n[109] Etrurialainen velho, tunnettu Lucanuksen \"Pharsaliasta\".\n\n[110] Teiresiaan tytär, Mantovan, Vergiliuksen syntymäkaupungin\nperustaja.\n\n[111] Kansanvillitsijä Pinamonte yllytti Mantovan herran Casalodin\najamaan maanpakoon monta Mantovan ylhäistä sukua, minkä jälkeen hän itse\nanasti vallan.\n\n[112] Troijan sodan aikainen kreikkalainen tietäjä, jonka Vergiliuksen\nAeneis mainitsee.\n\n[113] Fredrik II:n lääkäri ja tähdistäennustaja, myös alkemian,\nkiromantian ym. harrastaja.\n\n[114] Guido Bonatti, tähdistäennustaja Forlista. Asdente, ennustajana\ntunnettu suutari Parman kaupungista.\n\n[115] \"Kainin tähti\" = kuu. Kansantarun mukaan oli kuun ukko yhtä kuin\nKain.\n\n\n21. laulu\n\n[116] Käsitettävä ivana, sillä Bonturo lienee ollut kaikkein pahimpia\nlahjusten ottajia.\n\n[117] Pieni joki Luccan lähistöllä.\n\n[118] Malacoda, niinkuin muutkin seuraavat pirunnimet on Dante vapaasti\nmuodostanut ja ne ovat vaikeasti suomennettavissa, joskin niiden\nmerkitys on usein selvä.\n\n[119] Liittoutuneet Firenze ja Lucca olivat valloittaneet Pisalta\nCapronan linnan vuonna 1290. Linnan väelle oli luvattu vapaa lähtö,\nmutta heidän astuessaan ulos portista oli valloittajien joukosta\nkuulunut huutoja \"hirsipuuhun! hirsipuuhun!\" Dante oli omin silmin\nnähnyt tapauksen.\n\n[120] Tarkoittaa Kristuksen kuollessa tapahtunutta maanjäristystä.\n\n\n22. laulu\n\n[121] Eräs Navarran kuninkaan Thibaut II:n uskoton palvelija\n1200-luvulta.\n\n[122] \"Latinalaista\", italialaista.\n\n[123] Gomita, joka lahjottuna vapautti isäntänsä vangit.\n\n[124] Gallura, paikkakunta Sardiniassa.\n\n[125] Sardinian kuninkaan Enzion seneshalkki, surmattu vuonna 1275.\n\n\n23. laulu\n\n[126] Sekä hiiren että sammakon nieli kotka.\n\n[127] Tarun mukaan oli Fredrik II rankaissut eräitä pettureita\nheitättämällä heidät lyijykaapuihin puettuina roviolle.\n\n[128] \"Hilpeät munkit\", Frati godenti, oli paavi Urbanus IV:n aikana\nBolognassa perustettu maallikkoveljeskunta. Puolueiden ulkopuolelle\nkuuluvina oli molemmat kutsuttu Firenzeen sovittamaan riitapuolia, mutta\nhe ottivat lahjuksia ja sallivat Ubertien, ylhäisimpien ghibelliinien\ntalojen hävityksen Guardingon kaupunginosassa.\n\n[129] Kaifas.\n\n[130] Hannas.\n\n[131] Suuttuneena Malacodan valheellisuudesta kun hän oli osoittanut\nheille väärän tien.\n\n\n24. laulu\n\n[132] Italian alkavassa keväässä, helmikuun alussa, jolloin aurinko on\nvesimiehen tähtimerkissä.\n\n[133] Kuuran \"valkea sisko\" = lumi.\n\n[134] Kiivas mustien puoluemies.\n\n[135] Murheettaakseen Dantea, joka oli valkeiden puoluetta lähempänä,\nVanni Fucci ennustaa, että joskin mustat murtuvat Pistoiassa (1301) ja\nFirenzen hallitus muuttuu Kaarle Valoislaisen avulla, niin myös\nvalkeiden perikato on lähellä.\n\n[136] Magra-laaksossa olivat ruhtinas Malespinan maa-alueet; Malespinan\njohdolla mustat jälleen voittivat vastustajansa (1302).\n\n\n25. laulu\n\n[137] Ikimuistoinen herjaamisen merkki, jossa peukalo pistettiin etu- ja\nkeskisormen väliin ja koko käsi ojennettiin kohti herjattavaa.\n\n[138] Capaneus.\n\n[139] Maremma oli soinen rantakaistale Toscanan lounaisosassa.\n\n[140] Herakleen tappama ryöväri ja hirviö, Vulcanuksen poika.\n\n[141] Cianfa ja muita nimeltä tunnettuja, mutta muuten merkityksettömiä\nfirenzeläisiä.\n\n[142] Caton sotilaita, joita käärme pisti Libyan erämaassa. Toinen\nmuuttui tuhkaksi, toinen ratkesi pöhötyksestä.\n\n[143] Kadmus, tarun mukaan Theban perustaja. Aretusa, nymfi.\n\n[144] Gaville, paikkakunta Arno-joen laaksossa, jossa Guercio Cavalcanti\noli saanut surmansa. Murhasta seurasi verinen sukukosto Gavillen\nasukkaille.\n\n\n26. laulu\n\n[145] Prato, yksi Firenzen kateellisista naapurikaupungeista.\n\n[146] Profeetta Elisa.\n\n[147] Eteokles ja Polyneikes, Theban onnettoman kuninkaan Oidipuksen\npojat, jotka olivat surmanneet toisensa veljesvihassa. Tarun mukaan\njakautui liekki kahtia kun heidän ruumiinsa poltettiin.\n\n[148] Deidamia, Akilleuksen morsian.\n\n[149] Pallaan kuva oli suojellut Troijaa siihen asti kun Odysseus ja\nDiomedes ryöstivät sen pois sieltä.\n\n[150] Nyt alkava kaunis tarina on Danten omaa keksintöä.\n\n[151] Tarkoittaa Kiirastulen vuorta.\n\n\n27. laulu\n\n[152] Sisilialainen tyranni Phalaris oli ateenalaisella taidesepällä\nPerilloksella teettänyt vaskisen härän, joka voitiin kuumentaa ja jonka\nontelo voitiin täten muuttaa kidutuspaikaksi. Koetellakseen mihin kuva\nkelpasi heitätti Phalaris ensin sen sisälle härän tekijän.\n\n[153] Romagna, osa Adrian meren puolista Keski-Italiaa. Puhuja on\nMontefeltron kreivi Guido.\n\n[154] Ruhtinassuku Polenta kantoi kotkaa vaakunassaan.\n\n[155] Kaupunki Ravennasta eteläänpäin.\n\n[156] Forlin kaupunki oli vuonna 1282 juuri saman Guido Montefeltron\njohdolla lyönyt perinpohjin paavin lähettämän ranskalaisen armeijan.\nVuonna 1300 oli vallan Forlissa anastanut muuan Ordelaffi, jonka\nsukuvaakunassa oli vihreä jalopeura.\n\n[157] Verrucchio oli Francesca da Riminin yhteydessä mainitun\nMalatesta-suvun linna. \"Vanha\" on Malatesta da Rimini, \"nuori\" hänen\npoikansa Malatestino, Paolon ja Gianciotton vanhin veli.\n\n[158] Ghibelliinien puoluepäällikkö, joka vuonna 1295 joutui Malatestan\nvangiksi ja sai surmansa vankeudessa.\n\n[159] Lamone-joen varrella on Imola ja Santerno-joen varrella Faenza.\nPuolueväriltään vaihteleva ruhtinas Magninardo Pagani da Susinana\nhallitsi näitä kaupunkeja. Hänen vaakunassaan oli punainen jalopeura\nvalkealla pohjalla.\n\n[160] Cesenan kaupunki, jossa vallitsivat vuoroin Malatestat, vuoroin\nMontefeltrot niin ettei sinne tahtonut kotiutua sen enempää tyrannia\nkuin kansalaisvapauskaan.\n\n[161] Danten perivihollinen, paavi Bonifacius VIII, joka oli joutunut\nriitaan ylhäisen roomalaisen Colonna-suvun kanssa.\n\n[162] Tarun mukaan oli paavi Sylvester parantanut Konstantinuksen\nspitaalin kastamalla hänet.\n\n[163] Pyhä Franciscus, sen munkkikunnan perustaja, johon puhuja oli\nkuulunut.\n\n\n28. laulu\n\n[164] Cannaen taistelussa vuonna 216 e.Kr.\n\n[165] Normannilainen sotapäällikkö, joka 1000-luvun keskivaiheilla\nvalloitti Etelä-Italian.\n\n[166] Tarkoittaa Kaarle Anjoulaisen ja viimeisten Hohenstaufien välisiä\ntaisteluita.\n\n[167] Allard oli ranskalainen ritari, jonka viekasta neuvoa seuraamalla\nKaarle Anjoulainen voitti Konradinin, viimeisen Hohenstaufin.\n\n[168] Ali perusti muhamettilaisen lahkokunnan ja kylvi siten\neripuraisuutta ihmismieliin aivan kuten Muhammed Danten käsityksen\nmukaan oli tehnyt omalla opillaan.\n\n[169] Fra Doleino oli erään apostolista yksinkertaisuutta harrastavan\nlahkon johtaja. Hän piileskeli kannattajineen Novaran lähistöllä\nPiemontin vuoristossa. Nälkä pakotti heidät antautumaan ja heidän\njohtajansa kuoli polttoroviolla vuonna 1307.\n\n[170] Medicinan (pieni kaupunki Bolognan lähistöllä) mies, joka oman\netunsa vuoksi lienee lietsonut eripuraisuutta Malatestan ja Polentan\nsukujen välillä.\n\n[171] Tarkoittaa Lombardian tasankoa.\n\n[172] Kaupunki Adrian meren rannalla, Riminin eteläpuolella. Sen \"kaksi\nparasta\" olivat Guido del Cassero ja Angiolello da Carignano.\n\n[173] Jo edellisessä laulussa mainittu \"Verrucchion hurtta\", nuori\nMalatestino, joka Fanon herraksi päästäkseen kutsui kaksi kaupungin\narvokkainta kansalaista neuvotteluun Cattolicaan, Riminin ja Fanon\nvälillä sijaitsevaan kaupunkiin. Palkatut merimiehet surmasivat heidät\nkuitenkin matkalla, kuten Dante ennustuksen muodossa esittää.\n\n[174] Tarkoittaa Riminiä (roomalaisten Ariminium), jonka lähellä Caesar\nkulki Rubiconin yli.\n\n[175] Mosca Lamberti, joka oli yllyttänyt Amidein suvun murhaamaan erään\nBuondelmonten, koska tämä oli ensin kihlannut tytön Amidein suvusta,\nmutta sitten mennyt naimisiin Donati-sukuun kuuluvan tyttären kanssa.\nMurhasta olivat seurauksena monet sukukostot.\n\n[176] Tunnettu ranskalainen ritari ja trubaduuri, joka yllytti Englannin\nkuninkaan Henrik II:n vanhimman pojan nousemaan isäänsä vastaan.\n\n\n29. laulu\n\n[177] Danten äidin setä, josta kerrotaan paljon pahaa, muun muassa että\nhän olisi tehnyt väärää rahaa. Hänen väkivaltainen kuolemansa kostettiin\nvasta 30 vuotta myöhemmin.\n\n[178] Zeus muutti edellämainitun sukupuuton jälkeen muurahaiset (myrmex)\nihmisiksi, jotka saivat nimen myrmidonit.\n\n[179] Arezzon mies, Griffolino.\n\n[180] Ivallisessa mielessä.\n\n[181] Kaksitoista nuorta elostelijaa, jotka vuoden kuluessa tuhlasivat\nkaiken omaisuutensa.\n\n[182] Danten firenzeläinen tuttava, jonka sienalaiset olivat polttaneet\nalkemian vuoksi.\n\n\n30. laulu\n\n[183] Atamas, Semelen sisaren Inon mies.\n\n[184] Gianni Schicci asettui jäljempänä mainitun Buoso Dynatin\nvuoteeseen, missä tämä makasi erään sukulaisensa murhaamana, ja saneli\nmurhatun ääntä jäljitellen notaarille testamentin, joka tuotti hänelle\nkallisarvoisen tamman ja muita aarteita.\n\n[185] Paphoksen kuninkaan Cinyraan tytär, joka synnytti isälleen pojan\nnimeltä Adonis.\n\n[186] Kaupunki Arno-joen lähteillä, jossa Adam Brescialainen oli tehnyt\nvääriä Johannes Kastajan kuvilla varustettuja firenzeläisiä kultarahoja.\n\n[187] Hänen apulaisiaan. Branda oli kirkasvetinen kaivo Sienassa.\n\n[188] \"Narcissuksen kuvastin\", lähdevesi.\n\n\n31. laulu\n\n[189] Tarun mukaan paransi tämän keihään ruoste haavat, jotka keihäs oli\ntehnyt.\n\n[190] Linna Sienan lähistöllä.\n\n[191] Tahallista sekakieltä, sopivaa Babylonin kielensekoituksen\naikaansaajalle.\n\n[192] Tarun jättiläinen Anteus oli elättänyt itseään pyydystämällä\nleijonia Pohjois-Afrikassa, niillä tienoin, missä Scipio vuonna 202\ne.Kr. voitti Hannibalin.\n\n[193] Vino torni Bolognassa.\n\n\n32. laulu\n\n[194] \"Neiet armaat\", runottaret.\n\n[195] Tambernik, vuori Slavoniassa. Pietrapana, vuori Toscanassa.\n\n[196] Joki Firenzen lähistöllä.\n\n[197] Puheenaolevat veljekset, jotka kuuluivat Alberto da Mangonan\nkreivilliseen sukuun, olivat 1200-luvun loppupuolella surmanneet\ntoisensa puolue- ja perintöriitojen vuoksi.\n\n[198] Kuningas Arthurin kapinallinen äpäräpoika Mordrec, jonka isä\nlävisti peitsellään niin että päivä paistoi hänen lävitseen, \"rinnan\nynnä varjon\". Kuollessaan hän ehti kuitenkin vielä antaa surmaniskun\nisälleen.\n\n[199] Foccaccia Cancellieri, joka puoluesyistä surmasi sukulaisensa\nDetto Cancellierin.\n\n[200] Muuan firenzeläinen sukumurhaaja.\n\n[201] Muuan toinen firenzeläinen, joka oli petollisesti surmannut\nsukulaisensa Ubertinon. Hän odottaa serkkunsa Carlino de' Pazzin tuloa,\njonka rinnalla hän muka näyttää varsin viattomalta. Carlino oli\npetoksella saattanut erään pistoialaisten ghibelliinien hänelle uskoman\nlinnan firenzeläisten haltuun ja aiheuttanut siten nuorten sukulaistensa\nja ystäviensä kuoleman.\n\n[202] Huutaja on firenzeläinen Bocca degli Abati, joka Montapertin\ntaistelussa vuonna 1260 oli oman puolueensa guelfit pettämällä auttanut\nghibelliinit voittoon.\n\n[203] \"Antenora\", isänmaanpetturien ja puoluekavaltajien helvetti.\nSaanut nimensä Antenorista, joka tarun mukaan kavalsi Troijan\nkreikkalaisille.\n\n[204] Buoso, Dueran mies, otti Kaarle Anjoulaisen aikaan lahjoja\nranskalaisilta ja helpotti heidän marssiaan Keski-Italiaan.\n\n[205] Valombrosan apotti, joka vuonna 1258 Firenzessä mestattiin\nvehkeilijänä.\n\n[206] Petti firenzeläisten ghibelliinien asian kuningas Manfredin\ntappion jälkeen vuonna 1266.\n\n[207] Ganellone, Rolandin laulussa mainittu petturi Ganelon; Tribaldello\npäästi bolognalaiset viholliset synnyinkaupunkiinsa Faenzaan.\n\n[208] Yksi Theban seitsemästä piirittäjästä, joka tarun mukaan vielä\nkuollessaan oli purrut vihollisensa Menalippon päätä.\n\n\n33. laulu\n\n[209] Ugolino oli guelfi, Ruggieri ghibelliini, molemmat Pisan\nkaupungista. Hirvittävä tarina, jonka Dante kertoo, on tosi ja\ntapahtunut vuonna 1289.\n\n[210] \"Tään\", Ruggierin.\n\n[211] Lucca ja Pisa ovat vain kolmen peninkulman päässä toisistaan.\nNiiden välillä on Monte Giulianon vuori.\n\n[212] Pisan ylhäisiä ghibelliinisukuja, Ruggierin kannattajia.\n\n[213] Romaaniset kielet jaettiin myöntävän partikkelin muodon mukaan,\njoka italiankielessä on si.\n\n[214] Saaria Arno-joen suulla, Pisan edustalla.\n\n[215] Theban taruhistoria on tulvillaan luonnottomia rikoksia.\n\n[216] Alberigo de' Manfredi surmautti omassa pöydässään erään\nsukulaisensa juuri kun tarjottiin hedelmiä. \"Alberigon hedelmistä\" tuli\nsen vuoksi sananparsi.\n\n[217] \"Ptolemea\", niiden helvetti, jotka olivat käyttäneet ystävyyden\nnaamaria vilppiinsä. Nimi on luultavasti muodostettu raamatussa mainitun\nPtolemaioksen (I Makk. 16:11-17) mukaan.\n\n[218] Kohtalotar, joka leikkasi poikki elon langan.\n\n[219] Genovalainen ylimys, joka vuonna 1290 oli pitopöydässään\nmurhauttanut appensa ja kutsuvieraansa Mikael Zanchen.\n\n\n34. laulu\n\n[220] \"Vexilla Regis prodeunt...\" alkaa muuan vanha kirkkohymni.\nVergilius lisää siihen sanan \"Inferni\" ja koko säe merkitsee siis\n\"helvetin kuninkaan sotamerkit lähestyvät meitä\".\n\n[221] Brutus ja Cassius, Caesarin murhaajat. Caesar oli Danten\nvaltiollisen ihanteen, pyhän Rooman keisarikunnan perustaja. Siksi\nmurhaajien rangaistus oli yhtä suuri kuin Juudas Iskariotin.\n\n[222] Maan keskipisteen.\n\n[223] Luciferin.\n\n[224] Danten kuvittelema mannermaa läntisellä pallonpuoliskolla.\n\n\n\n\n\n\nJUMALAINEN NÄYTELMÄ: KIIRASTULI\n\n\nEnsimmäinen painos ilmestyi 1913\n\n\n\n\nEnsimmäinen laulu\n\n\nÄlyni pursi purjeensa nyt nostaa\nvesiä vienompia juostaksensa\nja jättääksensä meret julmat[1] taakseen:\n\nNyt toista laulaa tahdon valtakuntaa,\nmiss' ihmishenki puhdistuu ja tulee\ntaivaisen tien ja armon arvoiseksi.\n\nMut runous kuollut haudastansa nouskoon!\nOmanne olla tahdon, Musat pyhät,\nja auttakoon mua armas Kalliope,[2]\n\nsävelin moisin säestellen mua\nkuin tuta saivat tytöt Pieroksen,[3]\nharakat, jotka teitä haastoi kilpaan!\n\nSuloinen niinkuin itämaan safiirin\nol' ilman hohto ylläni, ja seesnä\nens piiriin[4] saakka taivas puhdas päilyi.\n\nTaas silmäni sai halun nähdä, koska\nnyt olin jättänyt ma ilman kuolleen,\nmi murheutti katsehen ja mielen.\n\nTuo tähti[5] kaunis, joka lempeen lietsoo,\nhymyhyn hurmas idän ääret kaikki,\nKalojen tähtimerkin kalventaen.\n\nMa oikealle käännyin tarkastamaan\netelän äärtä: tähteä näin neljä,[6]\njotk' oli nähty vain ens ihmis-aikaan.\n\nIloitsi taivas niiden tulkinnasta.\nOi, pohjan puoli, kuinka orpo olet,\nkun saa et nähdä moista kirkkautta!\n\nTaas käännyin niitä katsomasta, loinpa\nkatseeni toista taivaankantta kohti,\notava josta kadonnut jo oli:\n\nNäin vierelläni ukon[7] yksinäisen,\nniin arvokkaan, niin kunnioitettavan\nkuin isä lapsellensa lienee kukaan.\n\nPartansa pitkä oli, harmahtava,\nja yhden-näköinen kuin tukka, joka\npovella heilui kaksijakoisena.\n\nSätehet noiden neljän tähden pyhän\nvaloivat valkeudellaan kasvot häitä,\nhän että eessäni kuin Päivä seisoi.\n\n\"Keit' ootte, jotka vasten virtaa tummaa\ntulette vankilasta ijäisestä?\"\nhän virkkoi, päätään arvokasta puistain.\n\n\"Ken teitä johti? Ken ol' lyhty teille\nyön syvyydestä päästäksenne, joka\nijäti synkistää nuo kuolon kuilut?\n\nLait helvetin siis joko juurin järkkyy?\nUus onko taivahassa tahto, koska\nkäy kadotetut minun kallioitain?\"\n\nOppaani silloin mua koski, sanoin\nja käsin ynnä elein polvet multa\nja kasvot painoi kunnioittaviksi.\n\nHän sitten näin: \"En saavu itsestäni,\ntaivaasta Nainen[8] alas astui, pyysi\nmun tämän miehen tietä johtamahan.\n\nMut kosk' on tahtos, että meistä tietää\nenempi saisit sekä matkastamme,\nei olla toinen voi mun tahtonikaan.\n\nTää viel' ei nähnyt viime iltaa, mutta\nniin liki sitä hulluus vei jo hänet,\nett' tuskin oli aikaa kääntymykseen.\n\nNiin on kuin sanoin; lähetetty olin\nhänt' auttamaan, eik' ollut tietä muuta\nkuin tämä, jota tänne lähdin käymään.\n\nHän nähnyt on jo kaikki kadotetut;\nnyt näyttää aion hälle henget, jotka\nsun vartioiminasi valkenevat.\n\nKuin hänet tuonut oon, ois pitkä haastaa;\nsoi taivas voiman mulle, että hänet\nsua kuulemaan ja näkemään voin johtaa.\n\nSuvaitse suosia siis tuloansa!\nVapautta etsii hän: sen arvon arvaa\nse vasta, ken sen eestä uhras elon.\n\nSa tiedät sen, sa, jolle tervetullut\nol' Utikassa kuolema, kun jätit\npois verhon, jonka kirkastaa Suur' päivä.\n\nLakeja luonnon loukanneet me emme,\nhän elää näät, ja Minos ei mua estä;\npiirissä asun, jossa Martiasi[9]\n\nsua vielä rukoilevi silmin sivein,\no pyhä povi, että ois hän omas:\nvuoks lempensä nyt meihin mielly vihdoin!\n\nSuo seitsemän nyt valtaas nähdä meidän;\nsua hälle kiittää tahdon, jos sa sallit\nalhaalla tuolla sua mainittavan.\"\n\n\"Martia niin ol' armas nähdä mulle\",\nhän vastasi, \"niin kauan kuin ma elin,\nma että toivehensa täytin kaikki.\n\nMut tuon kun virran pahan[10] tuollapuolla\nhän on, mun[11] muistaa hänt' ei salli laki,\nmi mulle säättiin sieltä päästessäni.\n\nVaan Nainen taivainen jos ohjaa sua\nkuin sanot, tarvis sua ei sievistellä;\non kyllin, hänen nimessään kun pyydät.\n\nSileä katkaise siis kaisla,[12] vyötä\nhän sillä, myös hän kasvot pesköön, niistä\npois että haihtuis joka jälki loan.\n\nNäät sovi kenenkään ei silmin samein\ntavata ensi vartiaa[13] tään paikan;\nkas, paratiisin heimohon hän kuuluu.\n\nMudassa pehmeässä, pitkin rantaa[14]\ntään saaren pienen, kasvaa kaislametsä\nsiell' alahalla, aallon häilyttämä.\n\nEi mikään kasvi lehti-lehvä taikka\nkovempi-runkoinen voi siellä elää,\nkun taivu ei se tuulen tahdon mukaan.\n\nTakaisin tänne sitten älkää tulko!\nPian Päivä nousee, tienne näyttää, mistä\non loivin pääsy vuoren kukkulalle.\"\n\nKatosi hän. Ma puhumatta sanaa\nnyt nousin. Oppaakseni kaiken käänsin\nniin katsantoni kuin myös mielenkiinnon.\n\nHän alkoi: \"Tule, poikani, mua seuraa;\ntakaisin käymme sinne, missä painuu\ntasanko tää päin ala-ääriänsä.\n\nJo aamun rusko voitti aamun varjon,\nmi eellä pakeni, niin että kaukaa\nma meren läikän erottaa jo taisin.\n\nKuin mies, mi kääntyy tielle suljetulle\nja turhaks uskoo toivon päästä tuosta,\nniin kuljimme me yksinäistä kenttää.\n\nMe sinne tultiin, missä kaste soti\nkerällä Päivän, haihtuen vain verkkaan,\nkun sitä siimes auttoi viileydellään.\n\nLevitti kädet kumpaisetkin silloin\nmun Mestarini nurmikolle hiljaa;\nma tietäin aikehensa, kohden häntä\n\nkohotin poskipääni itkettyneet:\ntaas ilmi sai hän kasvoin kaunovärin,\njok' oli Helvetissä himmentynyt.[15]\n\nTulimme tuosta rantaan autiohon,\nmin merta purjehtinut mies[16] ei koskaan,\nken oisi palausta ymmärtänyt.\n\nMun vyötti hän tuon toisen[17] tahdon mukaan.\nOi ihme! Heti kun hän kumartuen\nvalitsi kasvin nöyrän tuon, jo kasvoi\n\nsamalla toinen toisen kaislan sijaan.\n\n\n\n\nToinen laulu\n\n\nJo Päivä painui[18] taivaanrantaan, jonka\nmeridianin piste korkein päällä\nJerusalemin päilyvi, ja yöhyt,\n\nsen vastakehää kiertäväinen, jätti\njo Ganges-virran, kerallansa Vaaka,\nmin pudottaa se kädestään, kun voittaa;\n\nniin että siinä, missä olin, posket\nAuroran armaan punavalkeuiset\njo kellahtui, kuin ollut ois hän vanha.\n\nMe vielä seistiin merenrantamalla\nkuin miehet, jotka askeltansa miettii,\nkun mieli vaeltaa, mut ruumis seisoo.\n\nJa katso, niinkuin usein aamun suussa\nMars punertavi halki usman sankan\nalhaalla lännen puolla, päällä meren,\n\nniin mulle näkyi -- jospa näkyis vieläi! --\nnopea valo, merta kiitäväinen;\nsen kanss' ei lintu lentänyt ois kilpaa.\n\nKun tuosta silmän käänsin tuokioksi\nja Oppaaltani tiedustella tahdoin,\nse oli suureksi jo seijastunut.\n\nSivulla kumpaisellakin sen näin ma\njotakin valkeaa, ja alempana\ntaas toista valkeaa, mi siitä välkkyi.\n\nAvannut suutaan viel' ei Mestarini,\nkun sivuvalkeat jo siiviks muuttui;\nhän silloin tunsi merta matkaavaisen\n\nja huusi: \"Joudu, joudu polvillesi!\nKätesi risti! Enkel' on hän Luojan,\nsaat nähdä moisia nyt toimijoita.\n\nKas, kuink' on halvat hälle ihmiskeinot,\nei kelpaa airo eikä purje hälle,\nvain siivet soutimiksi kaukorantain.\n\nKas, kuinka hän ne taivahalle nostaa\nijäisin sulin ilmaa halkoellen;\nei muutu ne kuin sulat luonnon-luomat.\n\nLäheten meitä kirkkaammalta aina\nJumalan lintu näytti tuo, siks kunnes\nsen valkeutt' ei silmä voinut sietää.\n\nMa maahan katsoin. Nyt hän saapui rantaan,\nsous pursin nopsin ja niin kevein, että\nei vedenpintaan tullut piirtoakaan.\n\nPerässä seisoi ruorimies tuo taivaan,\nautuuden tulikirjat kasvoillansa,\nsatainen saattueena henkiparvi.\n\n_In exitu Israel de Aegypto_[19]\nlauloivat kaikki yksi-äänisesti\nja loppuun saakka virren veisasivat.\n\nHän sitten ristinmerkin tehtyänsä\npois kiisi nopsaan niinkuin tullut oli;\nmut kaikki rantaan syöksyivät nyt vainaat.\n\nOlevan outo näytti paikka heille,\nkatsoivat kaikki ympärilleen, niinkuin\nse katsoo, jonka silmä uutta kohtaa.\n\nAurinko valkeutta kaikkialle\nnyt ampui, karkoitettuansa Kauriin\nvasamin varmoin keskitaivahalta.\n\nTulijat nuo kun meidät huomasivat,\nsanoivat: \"Tien jos tietänette, meitä\nte neuvokaa nyt vuoren kukkulalle.\"\n\nVergilius vastasi: \"Te uskonette\nmeit' tuntijoiksi paikan tään, mut oomme\nme myöskin matkalaisia kuin tekin.\n\nTulimme juuri, hetki teitä ennen,\nmut tietä toista, jyrkkää niin ja jylhää,\nmeist' että leikiltä tää nousu näyttää.\"\n\nJa sielut, jotka hengityksestäni\nnäkivät, että vielä eloss' olin,\nnyt kalpenivat iki-ihmetellen.\n\nKuin juostaan kuulemahan uutisia\nviestiltä, lehvää öljypuun mi kantaa,\nvälittämättä väen tyrkinnästä,\n\nniin sielut onnelliset nuo nyt kiintyi\nmun kasvoihini, melkein unhottaen,\nheill' että kulku oli kaunistumaan.\n\nNäin erään heistä eespäin käyvän, mua\nsyleilläkseen niin suurell' armaudella,\nma että tahdoin saman tehdä hälle.\n\nO, varjot turhat harha-hahmoinenne!\nKolmasti hänet käsivarsin kiersin,\nkolmasti rintaani vain omaa painoin!\n\nVuoks ihmeen, luulen, väri multa muuttui,\nmut varjo hymyili ja taapäin siirtyi\nmun häntä kiihkeästi seuratessa.\n\nMua pysähtymään pyys hän lempeästi;\nma silloin tunsin hänet, sanoin hälle,\nhän että hetken haasteleis ja viipyis.\n\nHän vastasi: \"Kuin rakastin ma sua\nruumiissa, niin nyt siitä vapaanakin.\nSiks viivähdän. Mut sa miks kuljet, minne?\"\n\n\"Casella,[20] ystävä, teen matkan tämän\nma palataksein paikkaan, mistä olen\",\nnäin minä. \"Mut miss' ollut oot niin kauan?\"\n\nHän virkkoi: \"Vääryyttä ei mulle tehty,\ntään pääsyn vaikka monta kertaa kielsi\nhän, joka henkilön ja hetken määrää.\n\nTahtonsa[21] näät on tahdost' oikeasta.\nMut kuut' on kolme nyt hän tänne tulla\nsovussa suonut jokaisen, ken tahtoi.\n\nMinäkin, joka meren äärell' olin,\nmiss' suolaiseksi Tiberin käy aalto,\nsain armon hältä päästä purtehensa.\n\nTaas suulle virran tuon hän siivet suuntaa.\nNäät sinne aina keräytyy ne, jotka\nei suistu raisun Akeronin rantaan.\"\n\nMa hälle: \"Vienyt laki uus jos sulta\nei muistoa ja ääntä laulun lempeen,\nmi mieltäni niin usein viihdytteli,\n\nsuvaitse virkistää taas sieluani,\nmi tänne tullut ruumihinsa raskaan\nkeralla on ja uuvuksissa ihan.\"\n\n_Rakkaus, mi hengessäni haastelevi_,[22]\nnoin alkoi laulun hän niin suloisesti,\nse että vielä sisälläin nyt soipi.\n\nMun Oppaani ja minä, muukin seura,\nmi siinä oli, nauttivan niin näytti\nkuin kaikk' ois ollut poissa mielen paino.\n\nKun lauluansa hartahasti tuossa\nme kuuntelimme, silloin arvon vanhus\njo huusi: \"Mitä tää on, henget hitaat?\n\nMi hullu seisahdus! Mi huolettomuus!\nVuorelle rientäkää, pois suomut saakaa,\njotk' eivät Luojaa teidän nähdä salli!\"\n\nKuin kyyhkyt syömätouhussansa nokkii\njyviä, ruohonpäitä rauhallisna,\nvaill' ylpeyttään tavallista, -- äkin\n\neväänsä jättävät, kun ilmestyvi\njotakin, joka säikähyttää heitä\nja huolella myös suuremmalla uhkaa;\n\nniin joukko äsken saapunut tuo jätti\nnyt laulun sekä kohti vuorta riensi\nkuin rientää mies, mi tiedä viel' ei, minne;\n\nja mekin oltiin yhtä nopsat lähtöön.\n\n\n\n\nKolmas laulu\n\n\nMuut vaikka paossansa hätäisessä\nhajosivatkin pitkin kenttää, rientäin\npäin vuorta, minne järki[23] meitä ajaa,\n\nma liityin Oppaaseeni uskolliseen.\nKuink' oisinkaan hänt' ilman juossut? Kuka\nmua auttanut ois vuoren kukkulalle?\n\nHän näytti suuttuneelta itsellensä.\nOi, omatunto jalo, puhdas, kuinka\nsua katkerasti erhe pienin[24] kalvaa!\n\nMut jalkansa kun jättivät tuon kiireen,\nmi joka liikkeen arvokkuutta haittaa,\nmun mielenikin, äsken ahdistettu,\n\navartui, ahmi ympäristöänsä;\nja katsoin kukkulaa, mi korkeimpana\nmerestä kohti taivaankantta pyrkii.\n\nTakana Päivän punaloisto leimus,\nmut eessä varjo peitti sen, jok' oli\nkuin kuva ruumiini, mi säteet taittoi.\n\nSivulle silloin käännyin peljästyen\nja itseni jo hyljätyksi luullen,\nkun vain mun eessäni maa musta oli.\n\n\"Miks vielä epäilet?\" näin Lohduttaja\ntuo lausui puoleheni käännähtäen,\n\"kerallas enkö käy ja johda sua!\n\nJo siell' on ilta, jonne haudattihin\nse ruumis, millä varjoa loin minä;\non Brindisistä[25] Napoliin se viety.\n\nSe ettei eessäni nyt varjo synny,\nei ole kummempaa kuin ettei taivaat\nsäteitä estä[26] toinen toiseltansa.\n\nMut kyvyn tuta kuuman, kylmän tuskaa\nruumiille näillekin suo voima, joka\nei tahdo keinojansa ilmi tuoda.\n\nOn hullu, joka järjellänsä koettaa\nmitata äärettömän tien sen, jota\nHän käy, mi yks on, vaikka kolminainen.\n\nTotea seikka[27] siis vain, ihmisheimo!\nJos nähdä kaiken oisit voinut, tarpeen\nei ollut oisi synnytys Marian.\n\nHalusta hedelmättömästä hehkui\nmonikin, joka tyydyttää sen tahtoi,\nmut saakin ikävöidä ijäisesti.\n\nNiin Aristoteles ja Plato ynnä\nmuut monet...\" Tässä puhe katkes hältä,\nhän päänsä painoi, jääden mietteisiinsä.\n\nSill' aikaa vuoren juurelle me tultiin;\nsiin' eessä oli kallio niin karu,\nturhalta että jalka altis tuntui.\n\nSen rinnall' autioin ja raisuin polku,\nmi Lericin Turbian[28] kanssa liittää,\non porras avoin, helppo-askelinen.\n\n\"Ken tietänee, miss' on tää törmä loivin\",\nnyt seisahtuen lausui Mestarini,\n\"sit' että nousta voisi siivetönnä.\"\n\nSill' aikaa kuin hän maahan katsoi, tuumi\ntienpohjaa, hengessänsä tutkistellen,\nja minä vuorta silmin vaeltelin,\n\nnäin sieluparven[29] vasemmalta saavan\nniin vitkaan meitä kohden, että tuskin\nhavaita saattoi heidän liikkumistaan.\n\nMa virkoin Mestarille: \"Silmäs nosta,\nkas, siinä joukko, joka neuvon antaa,\njos itsestäs et keksiä voi sitä.\"\n\nHän katsoi, kasvoin kirkkahin ja vastas:\n\"He viipyvät, me sinne rientäkäämme!\nNyt toivos vahva olkoon, poikaseni.\"\n\nKun käyty tuhat askelta ehk' oltiin,\nniin kaukana tuo oli kansa vielä\nkuin kivi kiitää hyvän heittomiehen.\n\nHe silloin kaikki painautuivat paasiin\ntuon vuoren jyrkän, seisten liikkumatta\nkuin se, mi säikähtää ja kummaa katsoo.\n\n\"Valitut, oi! Te hyvän kuolon saaneet!\"\nVergilius alkoi, \"kautta rauhan, jonka\nma luulen kaikkia teit' odottavan,\n\nte virkkakaa, miss' on tää vuori loivin,\nsit' että nousta vois; näät ajanhukkaa\nse enin pelkää, ken jo jotain tietää.\"\n\nKuin lampaat lähtee läävästänsä, ensin\nyks, sitten toinen, kolmas, mutta maahan\nmuut painaa aran silmän ynnä kuonon,\n\nja tekee niinkuin ensimmäinen: tuo jos\npysähtyy, taa sen yksinkertaisina,\npyhinä tunkee muut, ei syytä kysy;\n\nniin vastanamme näin ma liikkuviksi\nnyt päät tuon lauman autuaan ja hurskaan,\nujoina kasvot, arvo astunnassaan.\n\nMut nuo kun ensimmäiset huomas, että\npuoll' oikealla valon maassa mursin\nja että varjoni mun vuoreen piirtyi,\n\nhe seisahtuivat, hiukan taapäin käyden;\nja kaikki toiset, jotka seuras heitä\ntekivät samoin, tietämättä miksi.\n\n\"Tunnustan teille kysymättä: ruumis\ntää kuolevainen on, min näätte, siksi\njaettu maass' on valo päivänpaisteen.\n\nTe älkää ihmetelkö! Uskokaatte,\nett' ei hän ilman Taivaan voimaa tahdo\ntään vuoriseinän jylhän päälle päästä.\"\n\nNäin Mestari. Ja jalo lauma vastas:\n\"Takaisin kääntykää ja eellä käykää!\"\nHe kädenselin tietä viittasivat.\n\n\"Ken lienetkin\", yks heistä virkkoi sitten,\n\"mua katso käydessäsi, muistoos johda,\nmaan päällä etkö ennen nähnyt mua.\"\n\nMa käännyin, katsoin tarkkaan; kaunis oli\nhän katsannolta, jalo keltakutri,\nmut toinen kulma miekan halkaisema.\n\nSelitin nöyrästi, ma etten koskaan\nhänt' ollut kohdannut. Hän sanoi: \"Katso!\"\nja näytti haavan ylärinnassansa.\n\nHymyillen virkki sitten: \"Manfred[30] olen,\nCostanza-keisarinnan pojanpoika;\nsiks pyydän, takaisin kun palaat, käyös\n\nluo kauniin tyttärein,[31] mi äidiks tuli\nSisilian ja Aragonian maineen,\nja kerro totuus, muut jos toisin haastaa.[32]\n\nKaks haavaa saatuani kuolettavaa,\nHänelle itseni ma itkein uskoin,\nmi mielellänsä anteheksi antaa.\n\nOlivat synkät syntini. Mut helma\nHyvyyden äärettömän on niin laaja,\nsiin' että lepää, ken vain siihen turvaa.\n\nJos tään ois oivaltanut Luojan armon\nCosenzan paimen, jonka kimppuhuni\nkiihdytti Klemens, silloin oisi vieläi\n\nmun maiset luuni Beneventon luona,\nkorvassa sillan, missä niitä suojais\nyhäti raskaan kivikummun kuorma.\n\nNyt niitä sade huuhtoo, tuuli viskoo\nrannalla Verden, maani ulkopuolia,\nne jonne vietiin kynttilöitä ilman.[33]\n\nMut niin ei sentään kiro paavin sido,\nijäinen ettei voisi päästää Rakkaus,\nkun vihryt vielä vain on toivon kukka.\n\nOn totta: joka kirkon kirouksessa\nelosta, vaikka katuvaisna, eroo,\nsaa seisoa tään vuoren ulkopuolia\n\ntuon kauden kolmenkymmen-kertaisesti,\nmin kesti kiro, ellei ehkä aikaa\nlyhennä häitä rukoukset hyvät.\n\nNyt arvaat, kuinka teet mun iloiseksi,\njos kerrot hyvälle Constanzalleni,\nmun missä näit ja mikä tääll' on laki;\n\nnäät paljon täällä apu heidän auttaa.\"\n\n\n\n\nNeljäs laulu\n\n\nKun sielun täyttää tuska taikka riemu\nja jonkun voimistamme jännittävi,\npäin sitä sielu kaikki siukoo, muita\n\nnyt muistamatta mahtimuotojansa;\nsiks väärin on kuin eräät luulee, että\nmeiss' sielu sielun päälle kerrostuisi.[34]\n\nJa siks kun jotain näkyy taikka kuuluu,\nmi mielen voimakkaasti kiinnittävi,\nme emme huomaa, että aika rientää.\n\nOn voima toinen se, mi kuuntelevi,\nja toinen, joka sielun muun on summa;\nsidottu tää on, vapaa edellinen.\n\nTotuuden täyden siitä sain, kun kuulin\nsanoja vainaan kummastellen; Päivä\nnäät varmaan viisikymment' astemittaa\n\nmun huomaamattani ol' edistynyt,\nkun tultiin paikkaan, missä sielut meille\nhuus yhteen ääneen: \"Tuosta kulkee tienne!\"\n\nIsomman täyttää usein aidan aukon\nvain hangollinen orjantappuroita\nmaamiehen tarhassa, kun viini tummuu,\n\nkuin oli vuorisola, josta käytiin\nOppaani kanssa nyt me kaksin; lauma\nmuu meidät jätti näät. Voi Noliin[35] mennä,\n\nSan Leoon[36] kiivetä, Bismantovankin\nkavuta kukkulalle jaloin pelkin.\nMut täällä pakko ihmisen ol' lentää,\n\nma väitän, kaihon suuren siivin nopsin,\njos mieli seurata mun Saattajaani,\nmi tieni valaisija toivon antoi.\n\nMe vaivoin kiipesimme louhten lomaan\nja joka puolla vuori uhkas meitä\nja jalkaa, kättä vaati nousu jyrkkä.\n\nKun oltiin ylä-äyrähällä kuilun,\nrinteellä vuoren avoimella, kysyin:\n\"Mun Mestarini, mitä tietä mennään?\"\n\nHän mulle: \"Alaspäin ei askeltakaan!\nMua seuraa, vuorta nouse, sikskuin joku\nnäkyvi, joka tiemme varman tietää.\"\n\nHuipulle vuoren kantanut ei katse\nja jyrkemp' oli rinne sen kuin viiva,\nmi osoittavi puolet suoraakulmaa.\n\nVäsynyt olin, siksi lausuin: \"Isä,\nah armas, käänny, katso, kuinka jälkees\nma yksin jään, jos käy et hitaammasti!\"\n\nHän vastas: \"Poikani, koe kestää tuonne!\"\nja viittas reunaa vähän matkan päässä,[37]\nmi koko vuorta vyönä kiersi. Mua\n\nsanansa nuo niin innostutti, että\nkapusin kaikin voimin jäljessänsä,\nsikskuin ma seisoin paasiparvekkeella.\n\nIstuimme tuohon kumpainenkin, kasvot\npäin itää, josta oli käynyt kulku;\non usein ilo katsoa näät taakseen.\n\nLoin silmän ensin ala-äyrähille,\nja sitten ylös, sekä ihmettelin,\nkun vasemmalta meihin paistoi Päivä.\n\nVergilius näki, kuinka tyrmistytti\nmua vaunut valkeuden nuo, kun siinä\nne edessämme pohjan äärtä vieri,\n\nja virkkoi: \"Jospa Castor ynnä Pollux[38]\nois seurassa tuon suuren kuvastimen,\nmin valo ylös niinkuin alas virtaa,[39]\n\nnäkisit Eläinpiirin punertuvan\nviel' lähempänä Karhuja, jos suistu\nei Päivä radaltansa muinaiselta.\n\nTää kuink' on mahdollista, selviääpi,\nkun mieles kooten muistat, ett' tää vuori\nja Zion, eri pallonpuoliskoilla,\n\nomaavat silti horisontin saman;\njos järkeäs nyt kirkkahasti käytät,\nsa johdat siitä, että rata, jota\n\nosannut Phaëton[40] ei oikein ajaa,\nnäkyisi sieltä nähden käyvän toiseen\nja toiseen suuntaan täältä katsottuna.\"\n\n\"Varmasti, Mestari\", ma virkoin, \"koskaan\nniin selvään nähnyt en kuin nyt ma näen\nasiat, joissa paljon puutuin ennen.\n\nNäen, että keskikehä taivasliikkeen,\njot' tiede kutsuu Päiväntasaajaksi\nja etelästä talven erottavi,\n\nsyyn vuoks, min sanot, täältä yhtä paljon\nkäy pohjoiseen kuin juutalaiset näkee\nsen heistä käyvän ilmansuuntaan kuumaan.\n\nMut tietää tahtoisin, jos sallit, matka\nkuin pitkä meill' on eessämme; näät vuori\nylemmä nousevi kuin katse kantaa.\"\n\nHän mulle: \"Moinen on tään vuoren laatu,\nett' alhaalt' on se vaivaloinen, mutta\nsen helpompi, mit' ylemmäksi noustaan.\n\nSiks kun se sulle suloiselta tuntuu,\nniin että kevyt on sun käydä sitä\nkuin laivan mennä purjetuulen mukaan,\n\nsa silloin huomaa, määränpäässä seisot;\nlevätä siell' on aika uupunehen.\nEn vastaa enempää. Tään totta tiedän.\"\n\nSai sanat nuo hän lausuneeksi, silloin\nläheltä ääni meille soi: \"Kentiesi\nsit' ennen istahtaa on pakko sinun.\"\n\nKäännyimme ääntä kohden, äkkäsimme\nkädellä vasemmalla paaden suuren,\njot' emme ennen olleet huomannehet.\n\nMenimme sinne, näimme ihmisiä,\njotk' istuivat tuon kiven siimeksessä\nlojuen tapaan laiskojen. Ja eräs,\n\nmi mielestäni uupuneelta näytti,\nsyleili käsivarsin polviansa,\nvälillä niiden päätään riiputtaen.\n\n\"Ah, armas Mestari\", ma lausuin, \"katso,\ntuo kuinka näyttää kuhnurilta aivan\nkuin oisi hänen sisarensa laiskuus.\"\n\nHän silloin meihin kääntyi, katsoi meitä,\nkohotti kasvot sääristään ja virkkoi:\n\"Sa mene, astu ylöspäin, kun jaksat!\"\n\nMa silloin tunsin hänet. Eikä tuska,\nmi vielä hieman salpas henkeäni,\nmua pidättänyt menemästä luokseen.\n\nKun liki päässyt olin, tuskin päätään\nhän nosti, lausui: \"Nähnyt ootko, kuinka\nvasenta puolta Päivän vaunut vierii?\"\n\nSanansa lyhyet, asenteensa laiskat\nhymyhyn kiersi hiukan huuliani.\nMa sitten virkoin: \"Enää en, Belacqua,[41]\n\nsua surkuttele. Mutta lausu, täällä\nmiks istut? Seuraa odotatko? Taikka\nsun vanha laiskuutesi langettiko?\"\n\nHän mulle: \"Veikko, ylöspäin miks nousta?\nEi päästäis sentään puhdistuksen piinaan\nmua Luojan enkeli, mi portill' istuu.\n\nKun viime hetkeen katumuksen jätin,\nsen ulkopuolla kiertää täytyy Päivän\nniin monta kertaa kuin ol' ikävuotein,[42]\n\nmua ellei ennen sitä auta rukous\nsydämen armoitetun. Muita Taivas\nkun kuule ei, muut eivät hyödyks mulle.\"\n\nJo edelläni Runoniekka kiipes\nja sanoi: \"Tule, ehtinyt on Päivä[43]\njo korkeimmalle kohdalleen, ja tumma\n\nyön jalka astuu jo Marokkon rantaa.\"\n\n\n\n\nViides laulu\n\n\nNuo varjot jättänyt jo olin, jälleen\njälessä Oppahani astuin eespäin,\nkun takanani, sormell' osoittaen,\n\nyks huusi: \"Katsokaapa, vasemmalla\nalemman tuon[44] ei valo päivän paista,\nelävän lailla kulkevan hän näyttää.\"\n\nKun sanain noiden kaiun kuulin, käännyin\nja heidän katsovan näin kummastuksin\nvain mua, mua ynnä varjoani.\n\n\"Mi niin sun sielus hämmentää, sa että\nhidastat käyntiäs?\" näin Mestarini.\n\"Sua liikuttaako, mitä moiset suhkaa?\n\nMua seuraa, heidän laverrella anna!\nLujana seiso niinkuin torni, jonka\nei huippu taivu myötä tuulenhumun.\n\nNäät mies, joll' aate aatteen päällä kuohuu,\npäämäärästänsä loittonee, kun toinen\nvie aatos hältä aina toisen voiman.\"\n\nMitä ma saatoin sanoa kuin: \"tulen\"?\nSen sanoin, puna poskillain, min vuoksi\nme anteeks-annon joskus ansaitsemme.\n\nMut nytpä, meitä hiukan ylempänä,\nvaelsi poikki vuorta joukko,[45] jonka\nhuulilta säkeet _Misereren_[46] kaikui.\n\nKun huomasivat, ettei ruumihini\nlävitse paistaa päivä voinut, huuto\nkäheä, pitkä: \"Oh!\" tuon laulun särki.\n\nJa kaksi heistä airueiden lailla\npäin meitä juoksi, pyysi: \"Selittäkää,\nkeit' ootte ynnä mikä on tää tapaus?\"\n\nNäin Mestarini: \"Palata te voitte\nja virkkaa niille, jotka vartoo teitä,\ntään ruumis ett' on todellista lihaa.\n\nJos häntä nähdäkseen he seisahtuivat,\nniinkuin ma luulen, vastaus tää riittää;\nhe häntä kunnioittakoot, hän heitä\n\nvoi hyödyttää.\"[47] Niin nopsaan tähdenlennon,\nkalevan tulten elokuisin illoin\nen nähnyt taivast' ole halkaisevan\n\nkuin nuo nyt nousi ylös vuorta jälleen\nja muihin yhdyttyään meitä kohden\ntaas rajun ratsasparven lailla syöksyi.\n\n\"On noita monta, jotka tänne ryntää\nsua pyytämään\", nyt virkkoi Mestarini,\n\"mut mene vain ja käyden kuule heitä!\"\n\nTulivat huutain: \"Sielu oi, mi samoot\njäsenin syntymässä saaduin tietä\nautuuden, askelias hiljentäös!\n\nJa katso, tokko meistä tunnet jonkun,\nhänestä että viedä viestin voisit!\nMut miksi menet? Miks et seisahdukaan?\n\nMe kaikki oomme murhan kautta kuolleet\nja olleet syntisiä viime hetkeen;\nsilmämme silloin valo taivaan aukas,\n\nniin että katuen ja anteeks antain\nelosta erosimme, luottain Luojaan,\nmi meille suo nyt kaipuun nähdä häntä.\"\n\nMa virkoin: \"Vaikka kuinka katson teitä,\nen ketään tunne, vaan jos suvaitsette,\nte puhukaa, ja vannon kautta rauhan,\n\njota ma maailmasta maailmahan\ntään Oppahani johdoll' etsin, että\nteen minkä taidan, sielut onnelliset!\"\n\nJa eräs[48] alkoi: \"Kukin meistä luottaa\nmyös valattakin lupaukseesi hyvään,\nkun tahtos vain ei mahdotonta kohtais.\n\nMa siis, ken yksin ennen muita puhun,\nsua pyydän, maan jos koskaan nähnyt lienet\nvälillä Kaarlen maiden ja Romagnan,[49]\n\nsa että kehoittaisit Fanon kansaa\nmun puolestani rukoilemaan paljon;\nnäin saisin anteheksi synnit raskaat.\n\nMa sieltä olin. Mutta haavat syvät,\njoist' tippui veri -- siinä asuin silloin --\nsain alueella Antenorin poikain,[50]\n\nma varmin missä luulin olevani.\nSen teki Esten miehet. Kauan kantoi\nhän vihaa mulle, mutta kohtuutonta.\n\nPaennut jospa Miraan[51] oisin silloin,\nkun tavattiin ma Oriacon luona,\nviel' oisin siellä, missä hengitetään.\n\nMut suolle juoksin, jossa kaaduin mutaan\nja kaislikkoon, ja kohta järven näin ma\njo hurmeestani maahan muodostuvan.\"\n\nNäin toinen nyt: \"Niin totta kuin sun toivees\ntään vuoren päälle päästä täyttyköhön,\nminulle ollos armias ja auta!\n\nBuonconte[52] olen, Montefeltron Kreivi;\nGiovanna ei, ei muutkaan huolta pidä\nminusta, siksi allapäin nyt astun.\"\n\nMa hälle: \"Turma, väkivalta mikä\nniin kauas vei sun Campaldinon luota,\nsun hautas paikkaa ettei tiedä kukaan?\"\n\n\"Oh!\" vastasi hän, \"Gasentinon juurta\nkäy joki, Archiano, jonka lähteet\non Apennineilla, pääll' luostar-talon.[53]\n\nNimensä missä muuksi muuttuu,[54] sinne\npakenin jalan, haava kurkussani,\npunaten verelläni virran rantaa.\n\nMun siinä sumentuivat silmät, viime\nsanani oli nimi Neitseen; siihen\nma kaaduin, jäi vain sinne ruumis kuollut.\n\nMa totta puhun, eläville kertaa:\nJumalan enkel' otti mun, mut piru\npimeyden huus: 'Miks viet sa saalihini?\n\nIjäisen hänestä, laps Taivaan, saanet\nvuoks kyyneleen, mi hänet multa riistää,\nmut muuhun nähden mull' on toiset tuumat.'\n\nSa hyvin tiedät, että höyryt kosteet,\njoit' ilmaan kertyy, jälleen veeksi jäähtyy,\nkun ovat nousseet kylmiin kerroksihin.\n\nTajusi paha-tahto[55] tuo, mi pahaa\nvain miettii, keinotkin, ja tuulen nosti\nja usman voimallansa luontaisella.\n\nHän päivän päättyessä laakson peitti\nain Pratomagnost'[56] asti vuoriin suuriin\nsumulla, tihentäin niin taivaan kaiken,\n\nveeks että muuttui ilma kohdullinen,\nja sade lankesi, ja mit' ei juoda\nmaa voinut, vieri virroin ynnä puroin,\n\nja kun ne suistui jokiin suuriin, syöksyi\nnää vihdoin kymiin kuninkaallisehen[57]\nvauhdilla vastaan-pitämättömällä.\n\nRuumiini kylmän Archiano hurja\nlöys alajuoksustaan, sen heitti Arnoon,\nja hajos rinnaltani risti, jonka\n\ntein käsistäin, kun tuska voitti minut;\nnäin pitkin rantoja ja pohjaa vierin,\nmun kunnes peitti muta virran tuoma.\"\n\n\"Palannut päälle maan kun olet jälleen\nja tiestäs pitkästä taas levähtänyt\",\nnäin kolmas alkoi heti toisen jälkeen,\n\n\"mua silloin muistele, ma Pia[58] olen,\nSiena siitti, murhas mun Maremma;\nsen tietää hän, mi hohtokivellänsä\n\nmun, kerran ennen kihlatun jo, kihlas.\"\n\n\n\n\nKuudes laulu\n\n\nKun päättyy noppapeli, paikallensa\nhävinnyt tuskaisena jää ja toistaa\ntaas heittojaan ja murhemielin tutkii.\n\nMut voittajaa muu seura kaikki seuraa:\ntakana tuo, tuo eellä käy, tuo kolmas\nsivulta sulkeuupi suosiohon.\n\nPysähdy ei hän, kuulee tuota, tätä;\nkenelle kättä antaa hän, se tyytyy,\nnäin ahdingosta pelastuu hän vihdoin.\n\nSamaten minä joukon sankan kesken\nnyt käänsin kasvojani sinne tänne\nja luotain heitä lupauksin torjuin.\n\nNäin siellä tuon Arrezzon miehen,[59] jonka\nGhino di Tacco käsin julmin tappoi,\nja toisen,[60] joka paetessaan hukkui.\n\nOjensi siellä käsiänsä Fredrik\nNovello[61] sekä Pisan mies,[62] min kuolo\ntoi ilmi lempeän Marzuccon voiman.\n\nNäin kreivi Orson, ja sen sielun,[63] jonka\nol' erottanut ruumihista kateus\nja viha, ei syy oma -- niin hän kertoi --\n\nPier dalla Broccian[64] nimittäin. Ja olkoon\nvaruilla eläissään Brabantin nainen,\nhän että joukkoon pahempaan ei joutuis!\n\nKun vapaa varjoista ma noista olin,\nmua jotka pyysi muita pyytämähän,\nett' eestyis heidän pyhyytensä polku,\n\nma aloin: \"Muistan jonkun lauselmasi,[65]\nValoni oi, sa jossa kiellät, että\npäätöstä Taivaan muuttaa voisi rukous.\n\nJa sitä vain nää sielut pyytelevät.\nSiis onko turha toivehensa? Vaiko\nen sanojas lie oikein ymmärtänyt?\"\n\nHän mulle: \"Säkeheni selvät ovat,\nmut silti toivo noidenkaan ei petä,\njos seikkaa tutkistelet järjin tervein.\n\nAlene ylin oikeus ei siitä\njos polttaa rakkaus pois synnin jonkun,\nmi sovitettava ois tänne-tulleen.\n\nJa siellä, missä lauseen tuon ma laadin,\nei sovittanut sydän-syytä rukous;\nse näät ei päässyt Luojan luokse asti.\n\nMut tosiaan, niin korkeaan sa ällös\nepäilyyn eksy, jos ei virka sitä\nhän, jok' on valos totuuteen ja tietoon.\n\nBeatricea tarkoitan, sa ymmärtänet.\nNäkevä olet hänet autuaana,\nhymyileväisnä kukkulalla vuoren.\"\n\nMa hälle: \"Rientäkäämme, Opas hyvä!\nEn enää väsynyt ma ole lainkaan,\nja huomaan, että vuori luo jo varjon.\"\n\nHän vastasi: \"Me tänään kiipeämme\nniin paljon kuin vain jalka jaksaa; mutta\non asemamme toinen kuin sa luulet.\n\nTaas Päivän, joka törmän taa nyt peittyy,\nniin ettet enää säteitänsä taita,\nsaat nähdä ennen kuin me vuorell' ollaan.\n\nMut katso, sielu ypö yksinäinen\nnyt meitä tuolta kiinteästi katsoo;\nlyhimmän meille näyttäköön hän tiemme.\"\n\nPäin käytiin. Sielu oi lombardialainen,\nkuink' oli ryhtis ylväs ynnä korska\nja silmänluontis arvokas ja tyyni!\n\nSanonut ei hän ensin mitään, antoi\nvain tulla meidän, katsoi vain ja katsoi\nkuin korven jalopeura, kun se lepää.\n\nLäheni häntä Mestari ja pyysi,\ntien että parhaimman hän meille näyttäis;\nhän vastannut ei tiedusteluun tuohon,\n\nvaan kysyi maatamme ja vaiheitamme.\nSuloinen Oppahani alkoi haastaa:\n\"Mantova...\" Silloin varjo umpimieli\n\ntuo paikaltansa ponnahti päin häntä\nja sanoi: \"Mantova! Ma oon Sordello,[66]\nsun kansalaises!\" Ja he syleilivät.\n\nItalia orja ah, sa tuskan koti,\nsa laiva myrskyss' ilman ruorimiestä,\net maiden valtiatar, mutta portto!\n\nNiin valmis, kas, tuo oli sielu hieno,\nkun maansa vain hän sulosoinnun kuuli,\nsylihin syöksymään sen kansalaisen.\n\nMut sun on asukkaillas aina sota,\nja toinen toistaan siellä syö ja kalvaa\nsisällä saman muurin, kaivoshaudan.\n\nSa katso, kurja, mertes rannikoita\nja sitten silmää maasi sydämehen,\nsiell' onko paikkaa rauhallista yhtään.\n\nMit' auttaa, että Justinianus[67] ohjiin\nopetti sun, kun satulass' ei ketään?\nHänt' ilman häpeämme pienemp' oisi!\n\nVoi teitä, joiden olla pitäis hurskaat\nja suoda satulansa keisarille,\njos tietäisitte, mik' on tahto Luojan![68]\n\nTe nähkää, kuink' on käynyt hurjaks hepo\nsiit' asti kuin te suitset[69] saitte käteen,\nkun siltä puuttuu kahle kannuksien.\n\nO, Saksan Albert,[70] joka orhin jätit,\nniin että villiks, vihaiseks se muuttui,\nvaikk' ois sun ollut sitä hillittävä,\n\nvanhurskas tähtein tuomio sun heimos\nylitse tulkoon, ennen tuntematon\nja selvä, että jälkeläises säikkyy!\n\nvuoks sun ja isäs, jotka ahmailitte\nmait' Alppein tuoltapuolen, autioksi\non jäänyt valtakunnan yrttitarha![71]\n\nKäy, katso, huoleton, kuink' on Montecchit,\nMonaldit, Filippeschit, Cappelletit,[72]\nsurussa toiset, toiset pelvon alla!\n\nTule ja katso, julma, ahdistusta\nsun ylhäistes ja hätää kuule heidän,\nja nää, mik' on nyt suoja Santafioran![73]\n\nKäy, katso, Roomas nää, mi yksin itkee\nnyt leskenä ja yötä päivää huutaa:\n'Mun keisarini, miks et luonain ole?'\n\nKäy, katso kansaas, sovussansa sorjaa!\nJa jos ei liikkeelle sua sääli saane,\nsa tule mainettasi häpeämään!\n\nLupa jos kysyä on mulla, Luoja,\nmi edestämme ristinpuulla kuolit,\npois ootko kääntänyt vanhurskaat silmäs?\n\nTai viisautesi syvyydessä ehkä\njotakin hyvää valmistatko, vaikka\nse kaukana on meidän katseeltamme?\n\nItalian maa näät hirmuvaltiaita\non täys, ja moukka jokainen, mi rupee\npukariks puolueiden, on Marcellus![74]\n\nFirenzeni, voit tyytyväinen olla,\nkun ei sua nämä ajanharhat koske;\nvoit siitä kiittää järjellistä kansaas!\n\nMonell' on oikeus mielessään, mi nuolen\nvaroen ampuu, ettei iskis harhaan;\nmut sun on kansallas se kielellänsä!\n\nMonikin välttää tointa valtiossa;\nmut sunpa kevyt kansas kutsumatta\njo vastaa, huutaa: 'Mulle, mulle taakka!'\n\nSiis iloitse, sull' onhan syytä siihen,\nsa, joll' on varaa, viisautta, rauhaa!\nJos totta puhun, näyttäytyy sen seuraus.\n\nAteena, Sparta, jotka muinen laati\nlakeja yhteiskunnan ylvään, hienon,\nniin pitkälle ei edistykseen päässeet\n\nkuin sa, mi laadit säännökset niin sorjat\nett' usein puoliväliin marraskuuta\nei kestä, minkä lokakuussa punoit!\n\nKuink' usein muuttanut miesmuistiin yhteen\nsa ootkaan lakis, rahas, virkas, tapas\nja vaihtanut myös kansalaisiasi![75]\n\nJos muistat tään ja sull' on järki selvä,\nsa huomaat itses naisen kaltaiseksi,\nmi sairaana ei vuoteellaan saa rauhaa,\n\nvaan käännehtien tuskiansa torjuu.\n\n\n\n\nSeitsemäs laulu\n\n\nKun kolme, neljä kertaa syleillehet\nhe oli riemuiten ja kunnioittain,\nSordello taantui, kysyi: \"Keitä ootte?\"\n\n\"Jo ennen kuin tää vuori sielut näki\nluo Luojan pääsemähän ansiokkaat,\nmun luuni hautasi Octavianus.\n\nVergilius olen. Kadotin ma taivaan,\nsyyn vuoks en muun, vain uskon puuttuvaisen.\"\nNoin hälle silloin vastas Oppahani.\n\nKuin se, mi eessään jonkun seikan äkkää\nniin oudon, ettei tiedä, uskoako\nvai ei, ja virkkaa: \"Totta on! Ei totta\",\n\nnäin nyt Sordello. Sitten päänsä painoi\ntää nöyrästi ja kohti astui, halas\nalemman lailla hänen polviansa.\n\n\"Oi kunnia Latiumin!\" hän lausui, \"sinä,\nlatinankielen kirkkain laulu-mahti,\nijäinen kaune synnyinkaupunkini!\n\nMink' ansion tai armon vuoks sun kohtaan?\nSua kuulemaan jos lienen arvollinen,\nsa virka, miltä tulet teiltä Manan!\"\n\n\"Kaikk' käyden piirit tuskan valtakunnan\",\nnäin Mestari, \"ma tänne tullut olen,\nmua auttoi, seuraa yhä voima Taivaan.\n\nTekoni ei, vaan mit' en tehnyt, multa\nepäsi ikävöimäs Päivän ylvään,\nkun liian myöhään tuntemaan sen tulin.\n\nAlhaalla siell' on paikka,[76] jota painaa\nyö vain, ei tuska; jossa vaikerrukset\nsoi huudoin ei, vaan huokauksin haikein.\n\nSiell' asun syyttömien lasten kanssa,\njotk' kuolon hammas ennen ehti purra\nkuin kaste heistä perisynnin pestä.\n\nSiell' asuu kanssa niiden, joille oudot\nol' hyveet pyhät kolme nuo, mut jotka\nmuut kaikki tunsi, täytti vailla vikaa.\n\nMut jos sa tiedät ja voit virkkaa, virka,\nmist' alkaa oikein polku Kiirastulen,\nnopeemmin että ehtisimme sinne.\"\n\nHän vastas: \"Paikkaa tääll' ei pantu varmaa;\nmun ylös, ympäri on käydä lupa,\nniin kauas kuin ma voin, sua tahdon saattaa.\n\nMut katso, kuinka alenee jo päivä!\nOn yöllä käydä mahdotonta, siksi\ntyyssija hyvä nyt on tuumittava.\n\nEräitä tääll' on oikealla, heidän\nluo sinut johdan, jos niin tahdot; luulen,\nkun heihin tutustut, sun ilahtuvan.\"\n\n\"Kuink' oli?\" kysyi Mestari. \"Jos joku\nyletä yöllä tahtois, estäisikö\nhänt' toinen? Vaiko hältä voima puuttuis?\"\n\nSordello maata[76] sormellansa piirsi\nja sanoi: \"Katso, et ees viivan yli\ntään päästä voisi päivänlaskun jälkeen.\n\nMuu kyllä ei, vain pimeys öinen estää\nmäkeä nousemasta, mutta sepä\nvie voiman kaiken, vaikk' ois tahto altis.\n\nSen sijaan alaspäin voi astuskella\nja vuorenrintehiä pitkin kiertää,\nvaikk' kammitsoikin taivaanranta valon.\"\n\nKuin kummastellen virkkoi Mestarini:\n\"Vie meidät sinne siis, sa jossa sanot\niloa tuottaa voivan viipymyksen!\"\n\nVain vähän matkaa käytyämme siitä,\nnäin että halki oli vuori, kuten\nmaan päällä rotkopaikat muodostuvat.\n\n\"Kas tuonne\", varjo lausui, \"astukaamme,\nmiss' ontto näkyy luola uurtuvaksi;\nme siellä vartokaamme uutta päivää.\"\n\nVei alhon suulle meidät polku kiero,\nei jyrkkä eikä tasainenkaan; siinä\npuolt' alemmaksi painui rotkon seinä.\n\nHopea, kulta, puna-, valkoväri,\npuu Intian, mi kirkkahasti kiiltää,\nsmaragdi, saatu juuri louhimosta,\n\nkaikk' kalvenneet ois eessä kasvein, kukkain,\njoit' oli täys tää laakso kirjavia,\nkuin aina pienempänsä suuri voittaa.\n\nEik' yksin maalannut siell' ollut luonto,\nvaan tuoksuin tuhantisin, vienoin, oudoin\nsen hyvähajuiseksi suitsuttanut.\n\n_Salve Regina_[77] kaikui kaikkialta,\nkukista, kentiltä, miss' istui sielut,\nnäkyen vasta sisäpuolle laakson.\n\n\"Kun painunut on päivänkehrä\", virkkoi\nmies Mantovan, mi meidät tänne johti,\n\"on aika käydä heidän joukkohonsa.\"\n\nÄyräältä tältä liikkeet, kasvot kaikki\nparemmin nähdä voitte te kuin ollen\nalhaalla laaksossa, miss' itse ovat.\n\nTuo, joka ylimpänä istuu, näyttäin\nkuin oisi tehtävänsä unhottanut\neik' yhdy huulillansa muiden lauluun,\n\nol' Rudolf keisari, mi voinut hoitaa\nItalian sairaan haavat ois, ne jotka\nnyt myöhään muiden kautta paranevat.\n\nTuo, joka näyttää häntä lohduttavan,\nkuningas maan sen, josta pursuu vesi,\nmin Moldau Elbeen, Elbe mereen kantaa,\n\non Ottokar.[78] Hän kapaloissa oli\nparempi jo kuin parrallisna Wentzel,\npoikansa, torkku, toimeton ja irstas.\n\nJa Nykänenä[79] tuo, ken neuvottelee\nkeralla tuon niin kaunis-katsantoisen,\npaeten kuoli, polkein Ranskan liljan.\n\nKas, kuinka lyö hän rintoihinsa! Toista\nmyös katsokaa, mi huokaellen tehnyt\non poskellensa vuoteen kämmenestään!\n\nIsä ja appi on he 'Ranskan turman'.\nSen riettaaksi ja likaiseks he tietää,\nja siit' on tuska, heitä tutjuttava.\n\nTuo vankka-vartinen,[80] mi rinnan laulaa\nkerällä tuon, joll' on niin suuri nokka,\nhyveillä kaikill' oli sonnustettu.\n\nJos kuninkaaks ois hänen jälkeen jäänyt\ntuo nuori mies,[81] mi istuu taempana,\nois hyve käynyt porras portahalta.\n\nSanoa samaa ei voi veljistänsä.\nJakob ja Fredrik peri valtakunnan,\nmut kumpikaan ei sitä, mik' on paras.[82]\n\nHarvoinpa haarautuvi ihmiskunto\ntyvestä oksiin; tuo on tahto Hänen,\nmi antaa sen: se Hält' on rukoiltava.\n\nMitä ma puhunut oon Pietarista,\nsuur-nenäistä myös koskee kumppaliaan,\nmin vuoks Provence, Apuliakin itkee.\n\nNiin paljon pahemp' oli juurta vesa\nkuin paremp' olla voi Constanzan[83] miesi\nBeatricen sekä Margaretan miestä.[84]\n\nEnglannin Henrik,[85] tavoiltansa karu,\nte nähkää myös, hän tuolla yksin istuu;\nparemmat hälle vesat versoi puusta.\n\nJa tuo,[86] mi alempana muit' on tuolla,\nmut ylös katsoo, on markiisi Wilhelm,\nmin sota vastaan Alessandriata\n\nsai suruun Monferraton, Canavesen.\n\n\n\n\nKahdeksas laulu\n\n\nJo oli hetki, jolloin kaiho herää\nja sydän heltyy merimiehen, koska\non ollut päivä armaan hyvästelyn,\n\nja jolloin uuden pyhiinvaeltajan\nsulavi mieli kaukokellon soiden,\nmi murehtivi päivää kuolevata.\n\nNyt melkein kuurousin ma laulannalle\nja katsomaan jäin yhtä vainajista,\nmi seisten viittas häntä kuuntelemaan.\n\nKätensä risti, nosti hän ja siirsi\npäin itää silmänsä kuin Jumalalle\nois virkkaa tahtonut: ma muust' en huoli!\n\n_Te lucis ante_[87] nyt niin hartahasti\nja suloisesti hänen suustaan kaikui,\nett' unohtamaan sai se itsenikin.\n\nMyös toiset hurskaina ja lempeästi\nyhtyivät hymniin, loppuhun sen laulain,\npäin katse taivaan iki-tähtivöitä.\n\nLukija, totuuteen nyt järkes hijo;\nsen huntu tosin niin on hieno, että\nlie helppoa sen läpi nähdä varmaan.\n\nTuon joukon jalon, valjun, nöyrän yhä\nnäin ylös katsovan ma äänetönnä\nkuin ois se odottanut sieltä jotain.\n\nJa kaksi enkeliä[88] taivahilta\nnäin alas käyvän, kädessänsä miekat\ntuliset, mutta tylsät, kärjettömät.\n\nViherjät niinkuin urpulehdet heillä\nolivat vaatteet, joita siivet vihreet\ntakana hulmuttivat ilman alla.\n\nPysähtyi yks meit' ylemmäksi hiukan\nja toinen päälle äyrään vastapäisen,\nniin että joukko heidän välill' oli.\n\nErotin hyvin kultakutrit heidän,\nmut kasvot huikaisivat katseheni\nkuin liika aina aistivoiman murtaa.\n\n\"He saapuu helmasta Marian\", sanoi\nSordello, \"laakson vartioiksi tämän\nkyykärmeeltä, mi kohta, koht' on täällä.\"\n\nKun tiennyt en, se mistä, milloin tulis,\nma jääksi jähmettyen käännyin, liityin\nlikemmä ystävääni uskolliseen.\n\nSordello näin: \"Luo varjoin suurten noiden\nnyt astukaamme, haastakaamme heille;\nhe teitä mielellänsä tervehtävät.\"\n\nAskelta kolme astuneeni luulen,\nniin olin pohjalla, ja yhden näin ma,\nmi mua niinkuin tunteakseen katsoi.\n\nPimennyt oli ilta jo, mut silmä\nnäin vasten silmää vielä nähdä saattoi,\nmit' erottaa ei ennen ollut voinut.\n\nKuin hän mua päin, päin häntä kuljin minä:\n\"Ylevä tuomari, oi Nino,[89] kuinka\niloitsen, ettet kadotettu ole!\"\n\nVaihdoimme tervehdykset kohteliaat,\nHän sitten kysyi: \"Milloin vuoren juureen\nvesiltä saavuit etäisiltä sinä?\"\n\n\"Oi\", vastasin, \"kautt' tuskan paikkain tulin\ntän' aamuna ja eloon ensimmäiseen\nma kuulun, vaikka toista käyden tutkin.\"\n\nKun vastaukseni he kuuli tämän,\nhän ja Sordello taapäin astahtivat\nkuin joku, jonka äkki-seikka iskee.\n\nYks kääntyi Mestariini, toinen huusi\neräälle istuvalle: \"Kuule, Konrad,\nkäy katsomahan Luojan armotyötä!\"\n\nJa mulle näin: \"Kautt' ihmeen, josta kiittää\nsaat Häntä, joka alkusyynsä salaa,\nniin ettei siihen tunge tutkiminen,\n\nkun pääset tuollepuolen laajan laineen,\nkehoita tytärtäin,[90] ett' eestäin sinne\nrukoilis, miss' on syyttömille korva.\n\nEn luule, että rakastaa mua enää\nemonsa, heitettyään leskenhunnun,[91]\ntakaisin toivova jot' on hän kurja.\n\nHänestä havaita on helppo varsin,\nkuin kauan kestää naisen lemmenliekki,\njos silmä, kosketus ei lietso sitä.\n\nNiin hänen hautaansa ei kaunistane\nkyykäärme Viscontin, Milanon herran,\nkuin kaunistanut kukko ois Galluran.\"\n\nNäin puhui hän, ja kasvoillansa oli\ntuo leima harmin oikean, mi palaa\nrajusti voi, mut kahleitaan ei katko.\n\nMa silmilläin sit' ahmin taivaankantta,\nmiss' ovat tähdet hitaisemmat, niinkuin\non pyörä hitain liki akseliaan.\n\nNyt Oppaani: \"Mit' ylös katsot, poika?\"\nMa hälle: \"Soihtua nään kolme siellä,\njoist' eteläinen taivas kaikki palaa.\"\n\nHän mulle: \"Painuneet on tähdet kirkkaat\nnuo neljä,[92] näkemäsi aamun suussa,\nnää kolme nousseet ovat niiden sijaan.\"\n\nSordello haastajan nyt luokseen veti\nja sanoi: \"Katso, siin' on vainoojamme!\"\nSamalla sitä sormellaan hän näytti.\n\nPuolelta alhon avoimelta käärme\nesihin luikerti, sen kaltahinen,\nmi Eevan syödä palan karvaan antoi.\n\nLomitse kukkain kulki juova häijy;\nse silloin tällöin päätä käänsi, nuoli\nselkäänsä niinkuin peto peseytyvä.\n\nEn nähnyt enkä voi siis kertoakaan,\nkuin siivilleen nous haukat taivahiset,\nmut kummankin näin kohonneena lentoon.\n\nPakeni kyy, kun huomas, että ilmaa\nviherjät siivet halkoi; paikoillensa\npalasi silloin enkelitkin heti.\n\nMut varjo, joka Nino tuomaria\ntotellut oli, kun tää kutsui häntä,\nsill' aikaa mua katsomast' ei laannut.\n\nHän alkoi: \"Kautta lampun, joka johtaa\nsua korkeuteen, ja kautta tahtos öljyn,\nmi kestäköhön Taivaan saliin saakka,\n\njos Valdimagrasta tai lähistöltä\nsa tiedon tiennet toden, virka mulle!\nMies olin merkitsevä siellä kerran.\n\nNimeni oli Konrad Malaspina,[93]\ntuo vanhemp' en, vaan jälkeläinen hänen;\nsovitan täällä sukurakkautta.\"[94]\n\n\"Oi\", virkoin, \"maissanne en ollut koskaan\nma ole, mutta koko Europassa\nei paikkaa, missä mainittais ei niitä!\n\nSukunne suuri maine kuuluttanut\non kauas seudun tuon ja seudun herrat,\nse että oudollekin onpi tuttu.\n\nKautt' ylvään määränpääni vannon, että\nvähennyt heimonne ei kunniasta\nlie kiitos miekan eikä kukkaronkaan.\n\nSit' tottumus ja luonto suosii, tietä\nse suoraa käy ja väärää välttää, vaikka\nmaailman kuinka pahan Päämies[95] kääntää.\"\n\nJa hän: \"No niin, ei käypä seitsemästi[96]\nAurinko ole vuotehelle, jonka\npääll' Oinas neljin hajasorkin seisoo,\n\nkun kohtelias mielipitees tämä\ntuleva on sun päähäs isketyksi\njo nauloin vankemmin kuin muiden puhe,\n\njos pysähdy ei pyörä oikeuden.\"\n\n\n\n\nYhdeksäs laulu\n\n\nTitonen[97] vanhan jalkavaimo sylin\njo jättänyt ol' armaan ystävänsä\nitäistä vaalentaen taivonkantta.\n\nSen kulmaluilla hohtokivet kiilsi\neläintä kylmää[98] tuota hahmotellen,\nmi ihmisiä pyrstöllänsä pistää.\n\nKaks askeltansa[99] astunut jo oli\nyö siinä, missä oli paikka meidän,\nja kolmannen jo siivet siirtyi alas.\n\nMa, jossa Aadam vielä jäljell' oli,\nnukahdin silloin ruohikolle, minne\nolimme kaikki viisi[100] istunehet.\n\nOl' hetki, jolloin aamun suussa alkaa\njo pääsky[101] laulaa murhevirsiänsä\nehk' ensi tuskiensa muiston vuoksi;\n\nja silloin ruumihista kauimpana\non sielumme ja vähin vanki järjen,\nsen nä'yt[102] että jumalaistuu melkein.\n\nUnessa näin ma silloin liitelevän\ntaivaalla kotkan kultahöyhenisen\navoimin siivin alas laskeakseen.\n\nMinusta tuntui kuin ma ollut öisin\nkedolla, jolta keskelt' omaistensa\njumalten pöytään Ganymedes vietiin.\n\nMa mietin: Ehk' on tapa vaakalinnun\nvain täällä erästää, ehk' ylenkatsoo\nmuualta mitään kynsissään se kantaa.\n\nNäin sitten, liideltyään, laadeltuaan\nse kuinka salamana iski alas,\nmun tempas, kohotti mun tulen kotiin.[103]\n\nJa tuntui kuin ois tuli meidät syönyt;\nja niin nuo liekit kuvitellut poltti,\nett' tuokiossa unen valta päättyi.\n\nNiin mahtoi herätä Akilleus kerran\nharalla silmin, sieluin säikähtynein\nja tietämättä paikkaa, missä oli,\n\nkun Keironilta[104] hänet nukkuvana\näitinsä kantoi sylissänsä Skyroon,\npois mistä sitten hänet vei helleenit.\n\nMa ylös ponnahdin, pois kasvoiltani\npakeni uni, tuli kauhu sijaan,\nja kalpenin kuin miesi jähmettyvä.\n\nVain Lohduttaja vierelläin mun seisoi;\nkolmatta hetkeään jo paistoi Päivä\nja meri siinsi eessä silmieni.\n\n\"Ei pelkäämistä!\" lausui Mestarini.\n\"Pois epäily! On asiamme hyvin;\nsyy kasvaa voimas on, ei surkastua.\n\nOvelle tullut olet Kiirastulen;\nkas, tuoss' on seinä sitä kaartavainen,\nja mist' on halki se, on siinä kynnys.\n\nRusossa aamun, ennen aurinkoa,\nkun sielu ruumiissasi nukkui päällä\ntuon laakson kukkasien, jossa oltiin,\n\nläheni nainen, lausui: 'Oon Lucia,[105]\nmun suokaa viedä se, mi tuossa nukkuu,\nma häntä auttaa tiellä tällä tahdon.'\n\nSordello jäi ja muutkin varjot jalot.\nHän otti sun ja päivän koittaessa\nnäin tänne nousi, jäljessänsä minä.\n\nSun tuohon laski, ensin silmin kaunein\nosoitti ovea hän aukinaista;\nsamalla haihtui pois kuin unesikin.\"\n\nKuin mies, mi pääsee levottuudestansa\nja pelvostaan, mi turvan tunteeks vaihtuu,\nkun totuus täys on hälle ilmoitettu,\n\nniin muutuin ma; ja kun mun huolta vailla\noleva näki Oppaani, hän läksi\nnyt vuorta astumaan, ma jäljessänsä.\n\nLukija huomaa, kuinka kohoo aihe\nrunoni tään, siks ällös ihmettele,\njos ylhemmän myös olla täytyy taiteen! --\n\nMe paikkaa lähestyimme, loitommaksi\nmi näytti ensin muurin-murrokselta\ntai vuorelta, mi oli mennyt halki,\n\nNyt siinä portin näin ja portaat: kolme[106]\nniit' oli, kaikki eri värein välkkyi,\nnäin myöskin portinvahdin, vielä mykän.\n\nKun silmä aukes aukeemistaan, näin ma,\nhän että portaall' ylimmällä istui,\nmut katsantoaan kestää en ma voinut.\n\nKädessä hällä paljas miekka oli,\nmi säteet säihkytti niin meitä kohden,\nma että turhaan tuonne nähdä mielin.\n\n\"Ei etemmäks!\" hän loihe lausumahan.\n\"Mit' tahdotte? Miss' onkaan saattajanne?\nTulonne teille vahingoks voi olla.\"\n\nHänelle Mestarini: \"Nainen Taivaan,\nmi hyvin tuntee nämä seikat, juuri\nnäin sanoi: 'Tuonne menkää, siin' on portti!'\"\n\n\"Hän teidän askeleenne siunatkohon\",\nnyt lausui laupiaasti portinvahti,\n\"siis tulkaa, nouskaa meidän portaitamme!\"\n\nNiin teimme. Valkeata marmoria\nens porras olija niin kirkas, puhdas,\nett' itseni näin siinä kuvastuvan.\n\nMut toinen tumma, punatumma oli,\nkiveä karkeaa, kuin poltettua\nja rosopintaa pitkin ynnä poikin.\n\nJa kolmas, muita ylin, näytti tehdyn\nporfyyrista niin punahehkuvasta\nkuin veri, joka valtimosta syöksyy.\n\nNojaten siihen jalkapohjin kaksin\nJumalan enkel' istui kynnyksellä,\nmi näytti kuin ois timantista ollut.\n\nNuo kolme porrasta ma johdoll' Oppaan\nalttiisti astuin. Näin hän virkkoi: \"Pyydä\nnyt nöyrästi, hän että avaa lukon.\"\n\nHartaana heityin pyhän jalkain juureen,\nlöin kolme kertaa rintaani ja anoin\nhält' armoa, ett' aukaisis hän mulle.\n\nOtsaani P:tä seitsemän[107] hän piirsi\nodalla miekkansa ja lausui: \"Pese\nnää haavat, päästyäsi sisään tuonne!\"\n\nPukunsa alta, jonka väri oli\nkuin tuhka tai maa lapioitu, kuiva,\navainta kaks[108] hän sitten otti; toinen\n\nkultainen oli, hopeainen toinen.\nNyt ensin valkeaa hän koetti lukkoon\nja sitten keltaista, näin pyynnön täyttäin\n\nHän meille: \"Jos vain toinen avain pettää\neik' oikein käänny reiässänsä, silloin\ntää portti pysyy pyytävälle kiinni.\n\nOn toinen kalliimpi, mut toinen vaatii\nälyä, taitoa taas käyttäjältään,\nnäät siitä riippuu, tokko pulma aukee.\n\nNe Pietarilta sain. Hän käski, että\npikemmin erehtyisin avaamahan\nkuin sulkemahan polvin pyytäville.\"\n\nNyt pyhän aukaisi hän portin meille\nja sanoi: \"Sisään! Mutta muistakaatte,\nken taakseen katsoo, palajaa taas ulos.\"\n\nKun puolet aukenivat kaksois-oven\nja kääntyi haat tuon pyhän portin, jotka\nolivat vankat, vaskiset ja soivat,\n\njyminä kaikui kauemmaks kuin kerran\nTarpeian vuoren,[109] koska turhaan hyvä\nMetellus puolusti sen aartehia.\n\nMa tarkkaan kuuntelin tuot' ensi ääntä,\nmut sitten tuntui kuin _Te Deum laudamus_[110]\nois sieltä soinut sulosoiton kanssa.\n\nSe minuun moisen teki vaikutuksen\nkuin kulkee kuvat kuulijalla, koska\nkanss' urkuin laulu soi, niin että sanat\n\nvälistä kuuluu, väliin taas ei kuulu.\n\n\n\n\nKymmenes laulu\n\n\nOlimme sisäpuolia portin, jonka\nsaa unhoon sielun huono aistirakkaus,\nmin silmin nähden kiertotie on suora.\n\nSen sulkeutuvan jyminällä kuulin.\nJos nyt ma taakse oisin katsahtanut,\nma miten anteeks oisin voinut pyytää?\n\nNousimme halkinaista vuorenrintaa,\nmi milloin sinne, milloin tänne kääntyi\nkuin aalto ees ja taakse lainehtiva.\n\n\"On tässä liikuttava taitavasti\",\nnäin virkkoi Mestari, \"ja pysyttävä\nlikellä paasiseinää mutkikasta.\"\n\nSe askeleemme hidastutti; jälleen\nkuunkaira ehtinyt jo vuoteellensa\nol' lempeähän lepohonsa, ennen\n\nkuin päästy oltiin onkalosta tuosta.\nMut koska taivaan avon alla seistiin,\nmiss' sola takanamme kiinni meni,\n\ntasanko eessä aukes, autiompi\nkuin korpipolku; uupunut ma olin,\nmolemmat tiestä epävarmat aivan.\n\nÄyräältä, jota avaruus vain saarsi\njuurelle törmän jyrkän, jylhän, leveys\nsen oli kolme ihmisruumiin mittaa.\n\nJa kauas niin kuin katseen siivet kantoi\nvasempaan taikka puoleen oikeahan,\ntuo kallas näytti samankaltaiselta.\n\nViel' emme käyneet olleet askeltakaan,\nkun huomasin ma vuoriseinän pystyn\nja nousta mahdottoman, marmoria\n\nolevan valkeaa ja kirjaellun,\nniin ettei yksin Polykletus,[111] mutta\nmyös luonto kadehtia tuot' ois voinut.\n\nSe enkeli,[112] mi kera rauhanviestin\nniin kauan kaivatun maan päälle saapui\nja mursi Taivaan pitkän pääsykiellon,\n\nhän asenteessa suloisessa siinä\nnyt oli eessämme niin elävänä\nkuin kuva mykkä ollut ei hän oiskaan.\n\nOis voinut vannoa, hän sanois _Ave_!\nNäät vuoreen piirretty myös Nainen oli,[113]\nmin avain aukas meille Luojan lemmen.\n\nJa hänen asenteessaan näkyi sanat\n_Ecce Ancilla Dei_, niin selkeästi\nkuin kuvio, min leima piirtyy vahaan.\n\n\"Yhtäänne yksin ällös mieltäs suuntaa\",\nnäin lausui Opas lempeä, jost' olin\nsamalla puolla ma kuin ihmissydän.\n\nMa siksi siirsin katsettain ja näinpä\ntakana Maarian, puoll' oikealla,\nsamalla, jolla seisoi Oppahani,\n\nhakatun kiveen toisen korkokuvan.\nSivuutin Mestarini siks ja liki\nsit' astuin, että erottaisin tarkkaan.\n\nKuvattu siinä samaan marmor-paateen\nol' härjät, vankkurit ja Liiton arkki,\nmi viran väärält' ottajalta epää.[114]\n\nSen eessä näkyi kansa seitsen-kuoro,\nmi kaksi aistintain sai kiistelemään:\nYks sanoi: \"Laulavat!\" \"Ei!\" toinen sanoi,\n\nSamalla tapaa savu suitsutusten,\nkuvattu vain, myös nenän ynnä silmät\nvälillä ei:n ja jaa:n sai riitelemään.\n\nEdessä arkin siunatun sen tanssi,\nkoholla liepeet, nöyrä psalmin-seppo,[115]\ntäll' erää enemp' ollen valtiasta\n\nja vähempi. Mut akkunasta suuren\npalatsin katsoi, vastapäätä sitä,\nMikhal[116] kuin nainen synkkä, halveksuva.\n\nSijalta, missä seisoin, siirryin sitten\nma nähdäkseni kuvan toisen, joka\nMikhalin takaa paistoi valkeana.\n\nEsitti kunniaa se korkeata\ntuon Rooman ruhtinaan, min suuren kunnon\nGregorius saattoi voiton kukkulalle.\n\nTrajanus-keisarista kerron.[117] Seisoi\nlähellä ratsun ohjain leski raukka,\nkuvattu asenteessa itkun, surun.\n\nTunkeili ympär' raisu ratsasparvi,\nmin päällä kultahiset kotkat kaarsi\nkuin oisi tuulessa ne liikkunehet.\n\nJa kesken kaikkien tuo vaimo kurja\nsanovan näytti: \"Herra, kosta, kosta\nmun kuollut poikani, min vuoksi näännyin!\"\n\nVastaavan hälle valtias: \"Siis varro,\nma kunnes palajan!\" Ja vaimo, lailla\nsanovan sen, jot' tuska kiirehtivi:\n\n\"Mut ellet palaja?\" Ja toinen: \"Tekee\nsen joku sijastain.\" Ja vaimo: \"Mitä\nsua auttaa sijaises, jos laiminlyöt sen?\"\n\nJa valtias: \"Siis ollos lohdutettu,\nma työni täytän, ennen kuin ma lähden;\nniin oikein on, mua pidättää vain sääli.\"\n\nHän, ken ei koskaan mitään uutta nähnyt,\ntuon kuvakielen oli luonut, meille\nniin uuden, kun ei moista täällä voida.\n\nMun katsellessa tuota taidetyötä,\nniin monen nöyryys-esimerkin kuvaa,\njotk' oli rakkaat Tekijän jo tähden,\n\nOppaani kuiskas: \"Katso, kansaa paljon\ntulevi tänne verkkaan vaeltaen;\nhe meille neuvoo asteet korkeammat.\"\n\nMun silmäni, jotk' ahnaat katsomahan\nolivat uutta, siinä harhaellen,\nnopeesti kääntyivät nyt häntä kohden.\n\nEn tahdo, lukija, sa että säikyt\nhyvästä aikeestas, kun kuulet, kuinka\nsyy sovitetaan Luojan tahdon mukaan.\n\nSa ällös kiinny kiusan muotoon, muista,\nmit' tulee sitten! Muista: päättyy vaiva\npahinkin ennen Tilinpäivää suurta.\n\nMa virkoin: \"Mestari, min meitä kohti\nnään liikkuvaks, ei ihmisiltä näytä.\nMitä se lie? Niin tuijotan ma turhaan.\"\n\nHän mulle: \"Painaa kohti maata heitä[118]\nniin laatu vaivan vaikean, mun että\nmyös ensin silmäni ol' erehtyä.\n\nMut katso tarkkaan, silmin seivästäös,\nken tulee painamana paatten noiden;\nnyt nähdä voit jo, kukin kuink' on kuuru.\"\n\nOi, ylväät kristityt, oi, kurjat raukat,\nsokeat sielun-silmiltänne, jotka\nuskotte kulkuhun, mi johtaa taapäin!\n\nMatoja oomme, ettekö jo huomaa?\nOn työmme luoda perho taivahinen,\nmi vanhurskauteen suojatonna lentää.\n\nMiks sielunne siis ylvästellen kerskaa?\nElikot oottehan niin puutteelliset\nkuin toukat, joilta muodon-muutos puuttuu.\n\nKuin katon taikka räystään kannattava\nkuvio, jonka nähneet ootte varmaan,\nuseinkin rintaan saakka polvet vetää,\n\nja vaikk' ei tosi, todellista tuskaa\nherättää näkijässä; niin ma heidät\nnäin vaivatuiksi, kun ma katsoin tarkkaan.\n\nSen mukaan olivat he kuurut, kuinka\nsyy vähempi tai vaikeampi painoi;\nja kyynelöiden kärsivällisinkin\n\nsanovan näytti: \"Enempää en jaksa!\"\n\n\n\n\nYhdestoista laulu\n\n\n\"O, Isä meidän, jonk' on koti taivas,\nei siks, ett' ois se rajas, vaan kun siellä\nrakastat enin ensi tekojasi.\n\nNimeäs, voimaas ylistäköön luotu\njokainen, koska kiitos sorja sopii\nSun suloiselle henkäyksellesi.\n\nLähestyköön sun valtakuntas rauha,\nnäät jos se tulis ei, me emme koskaan\nvois koko järjellämme päästä sinne.\n\nKuin enkelisi, hosiannaa laulain,\nsinulle tuovat oman tahtons' uhrin,\nniin ihmisetkin ihmistahtoinensa.\n\nMannamme jokapäiväinen suo meille,\njot' ilman erämaassa autiossa\nvain taapäin kulku käy, vaikk' eespäin pyrkii.\n\nJa kuin me anteeks suomme jokaiselle\nvääryydet karsimamme, anna Sinä\nmyös armo katsomatta synteihimme.\n\nHyveemme lankee helposti; sit' älä\nvanhalla vainoojallamme sa kiusaa,\nvaan päästä tuosta, joka kietoo pahaan.\n\nTää viime rukous, rakas Herra, nouse\nei meidän vuoks, kun ei se meille tarpeen,\nvaan niiden, jotka meidän taakse jäivät.\"\n\nNoin hyvää matkaa itselleen ja meille\nrukoillen kulki varjot kuorman alla\nsenkaltaisen, kuin uness' usein tutaan.\n\nLajinsa mukaan kukin lastattuna\nja uupuneena kiersi ensi kehää\nmaailman usmista näin puhdistuen.\n\nSiell' aina eestämme jos rukoillahan,\nmit' eestä heidän täällä tehdä voivat\nne, joiden tahdolla on juuret hyvät!\n\nHeit' auttaa tulee pesemään pois tahrat\nmukana menneet, että puhtahina,\nkeveinä tähtitarhoihin he nousis.\n\n\"Kautt' oikeuden ja säälin, jotka pian\nkuormanne keventäköön, että voitte\nhalunne mukaan siivet nostaa lentoon,\n\nosoittakaa, miss' suorin portahille\non polku, ja jos tiet' on monta sinne,\nte meille loivin niistä näyttäkäätte!\n\nNäät häntä, joka kanssain kulkee, painaa\nviel' liha Aadamin, siks nousemahan\nhän vastoin tahtoaan on hidas varsin.\"\n\nNää sanat Saattajani suusta läksi,\nmut vastaus, min niihin sai hän, vielä\nei selvään puhujaansa ilmi tuonut.\n\nMut näin se kuului: \"Oikealle törmää\nkerällä meidän käykää, siell' on sola,\nmin kautta kiivetä voi kuolevainen.\n\nJa jos ei estäis mua paasi, joka\nniskaani ylpeää niin pahoin painaa,\nett' täytyy kasvot maata kohden käydä,\n\nkatsoisin häntä, joka vielä elää\neik' itseänsä nimitä: ehk' oisi\nhän tuttu, säälisi mun tuskiani.\n\nLatinalainen olin, poika suuren\ntoskanalaisen, Vilhelm Aldobrandescon;\nen tiedä, liekö nimi tuttu teille.\n\nVereni vanha ja työt kuulut isäin\nmun tekivät niin ylpeäksi, että\nemoa yhteistä en muistanutkaan.\n\nJok' ihmistä niin ylenkatsoin, että\nsen vuoksi kuolin, kuten Siena tietää\nja Campagnaticossa lapset kaikki.\n\nMa Humbert[119] oon; eik' ole turmaks ollut\nvain mulle ylpeys, myös muille: kaikki\nsukuni joutui samaan onnettuuteen.\n\nKun tehnyt eloss' en, nyt kuolemassa\nmun siksi täytyy tätä kuormaa kantaa\nniin kauan kuin on lepytetty Luoja.\"\n\nMa pääni painoin häntä kuunnellessain;\nja heistä yks (ei hän mi puhui) kiersi\nnyt varttaan alla taakan tuskallisen,\n\nja näki mun ja tunsi huudahtaen;\nkatseensa vaivoin nyt hän kiinti minuun,\nmi kuljin kuuruna kuin muutkin siinä.\n\n\"Oh!\" sanoin, \"etkö Oderisi[120] ole,\nAgubbion kunnia ja taidon, jonka\n'_enluminer_' on Parisissa nimi?\"\n\nHän vastas: \"Veikko, liedommat on lehdet\nne, joita Franco Bolognese maalaa;\non hänen koko kunnia, mun osa.\n\nEn elossani ehkä ollut oisi\nnäin vaatimaton, koska kaihoin kaikin\nja sydänpyytein maineesen ma pyrin.\n\nTuost' ylpeydestä tää on sakko; enkä\nehk' oisi täälläkään, jos synnin aikaan\nen oisi kääntynyt ma Jumalahan.\n\nOi turha maine ihmistaidon, kuinka\nnopeesti kuihtuu kukoistukses korkein,\njos sit' ei seuraa huonon taiteen kausi!\n\nKyll' uskoi Cimabue maalareista\netevin olevansa; nyt jo tummuu\nmaineensa, koska huudossa on Giotto.[121]\n\nYks Guido toiselta[122] näin vienyt myöskin\non kielen kunnian, ja kenties elää\njo mies, mi pesän molemmilta valtaa.\n\nOn maine maailman vain tuulenhumu,\nmi milloin sieltä, milloin täältä tulee,\nja muuttaa nimeä, kun muuttaa suuntaa.\n\nMit' oisit kuulumpi, jos harmaapäänä\nlihasi riisuisit tai mennyt hautaan\nolisit piimäsuuna pikkaraisna,\n\nkun kuluu vuosituhat? Ijäisyyteen\nse nähden sentään on' kuin räpäys silmän\non taivaan piiriin hidas-käänteisimpään.\n\nTuon mainetta, mi eelläni niin verkkaan\nvaeltaa, soi Toskana kaikki kerran;\nnyt sitä Siena tuskin kuiskii enää.\n\nSiell' oli herra hän, kun kukistettiin\nFirenzen raivo, joka siihen aikaan\nol' yhtä ylpeä kuin nyt on halpa.\n\nOn kuuluisuutenne kuin ruoho kedon,\nmi kukkii, kuihtuu, ja sen paahtaa sama\naurinko, mi sen maasta nosti nuorna.\"\n\nMa hälle: \"Sydämeeni sanas todet\nnöyryyttä valaa, puhkaisten sen paiseen;\nmut virka, ketä tarkoitit sa juuri.\"\n\nHän mulle: \"Mies on Provenzan Salvani;[123]\nhän täällä on, kosk' upeudessaan tahtoi\nikeensä alle Sienan kaiken saada.\n\nLevähtämättä noin hän käy ja käynyt\non kuolinhetkestään; saa siten maksaa\nse täällä, jok' on siellä ylväs liian.\"\n\nMa hälle näin: \"Jos sielu, jok' ei kadu,\nvaan jättävi sen viime hetkehensä,\njää alhaalle eik' ylös pääse aikaan\n\nniin pitkään kuin ol' elämänsä mitta,\nhänt' ellei hurskaat rukoukset auta;\nkuink' auennut on tuolle armon ovi?\"\n\nHän vastas: \"Aikaan kunniansa kerran\ntorille Sienan asettui hän, aivan\nvapaasti, häpeästä huolimatta,\n\nja pelastaakseen ystävän, mi kitui\ntyrmässä Kaarlen,[124] teki moista, että\nse joka valtimon saa vapisemaan.\n\nEn kerro enempää, vaikk' epäselvää\npuheeni on; mut pian kansalaises\nniin laittaa, että selvittää sen voit sa.[125]\n\nTuo teko teljet hälle aukas tänne.\"\n\n\n\n\nKahdestoista laulu\n\n\nKuin härjät parittain käy alla ikeen\nma kuljin kera sielun kuormitetun,\nluvalla Opettajan arinaan. Mutta\n\njo sanoi hän: \"Nyt jätä tuo ja joudu,\nnäät täss' on purjein sekä airoin paras\nvoimainsa takaa purttaan hoitaa kunkin.\"\n\nMa silloin suoristausin käynnin ryhtiin\ntaas tavalliseen, mutta mietteheni\nne jäivät nöyriksi ja kuurupäiksi.\n\nNiin astuin, seuraellen mielelläni\nOppaani askelia; kumpainenkin\nnyt näytti, kuinka nopsat olla voitiin.\n\nHän mulle: \"Tänne silmäs käännä! Hyvä\nvoi olla taivaltasi keventämään,\njos katsot maata kantapäittes alla.\"\n\nKuin kantaa kirjoitusta maiset haudat\nja kertoo vainajasta, ken hän oli,\nett'ei tuon muisto mureneisi, joten\n\ntapahtuu, että kyynel kuuma virtaa\nhaavasta haikeen jälleen-muistamisen,\nmut tuosta hurskaille vain kannus koituu;\n\nniin näin ma kuvakirjoitusta täynnä,[126]\nmut taidetyöltään kaunihimpaa, kaiken\nsen vuorenpinnan, joka tieksi jouti.\n\nNäin sen, mi luotu oli kaikkein muiden\nedellä jaloksi, ma taivahasta\nlankeevan alas ukonvaajan lailla.\n\nJa Briareuksen näin ma toisahalla,\nsalaman taivahisen satuttaman,\nmakaavan maassa, jäisnä niinkuin kuolo.\n\nNäin Tymbreuksen, näin ma Marsin, Pallaan,\naseissa vielä, isän ympärillä\nimehtimässä jätti-jäseniä.\n\nNäin Nimrodin ma tornin juurell' ylhän\nkuin hourupäisnä katsomassa kansaa,\nmi Sinearissa myötä ylvästeli.\n\nOi, Niobe, oi kuinka murhesilmin\nsun näin ma kesken lastes surmattujen;\nkaks kertaa seitsemäst' ei jäänyt ketään!\n\nOi, Saul, sa kuollut omaan miekkaas, miltä\nsa näytit Gilboassa, jok' ei sitten\nsadetta, kastett' ole saanut tuta!\n\nArakne hullu oi, sun myöskin näin ma\njo puoleks hämähäkkinä; sa olit\nomihin käynyt turman verkkoihisi!\n\nOi, Rehabeam, ei kuvas täällä ole\nuhkaava, mutta sentään kauhistava,\nvaunuissa, joita vainoojat ei tapaa!\n\nEsitti vielä kova paasi, kuinka\nAlkmeon äidillensä kallihiksi\ntuon turmaa-tuovan kaulanauhan teki.\n\nKuvasi, kuinka Sanheribin pojat\nisänsä kimppuun kävi temppelissä\nja hänet kuollehena jätti sinne.\n\nKuvasi voitollisen, julma-töisen\nTomyriksen, mi sanoi Kyrokselle:\n\"Joit verta, saat nyt juoda kylläksesi.\"\n\nKuvasi, kuinka parvin pakenivat\nassyrialaiset Holoferneen kuollen,\nja heidän tappionsa kauhut kaikki.\n\nNäin Troijan tuhkana ja raunioina.\nOi, Ilion, kuink' olit halpa, vähä\nkuvassa, jok' on siellä nähtävänä!\n\nMik' oli mestari se maalin, kynän,\njok' oli luonut asenteet ja varjot,\nett' ihmetteli joka hieno sielu?\n\nElävät eli, kuolleit' oli kuolleet;\nnäin kaikki niinkuin olleet oisi totta\nma siinä kuuru-selin kulkiessa.\n\nSiis ylvästelkää, pystypäinä käykää,\nte Eevan lapset, katsomatta alas,\ntuo ettei näkyis elontienne huono!\n\nOlimme enemmän jo vuorta nousseet,\nenemmän vaatinut tuo Päivän rataa\nkuin luullut aatoksein ois askartava.\n\nHän, jonka sielu aina eespäin tähtäs,\nnyt lausui: \"Pääsi ylös nosta, aika\nei enää ole aprikoiden käydä.\n\nKas, tuolla enkel' eräs aikoo tulla\npäin meitä: katso, Päivän kuudes piika[127]\njo palaa armahilta askareiltaan.\n\nSa kunnioittavainen ryhti ota,\nett' ylös meidät suvaitseis hän päästää;\ntää päivä, muista, uudestaan ei koita.\"\n\nMa olin tottunut jo neuvoihinsa,\nhukata ettei aikaa saanut; siksi\nsanansa heti oli selvät mulle.\n\nLäheni meitä nyt tuo luotu kaunis\nvalkeissa vaatteissa, ja kasvoiltansa\nhän oli kuin on hohde aamutähden.\n\nSylinsä aukas hän ja aukas siivet\nja sanoi: \"Tulkaa! Liki täss' on portaat,\nnyt helppo teille niit' on nousta ylös.\"\n\nMut harva hänen kutsuansa seuraa.\nOi, ihmisheimo, luotu taivas-lentoon,\nmiks heikoin tuuli noin sun maahan painaa?\n\nHän meidät johti suulle vuorensolan;\notsaani sitten siivellään hän koski\nluvaten mulle vaelluksen varman.\n\nKuin vuorta nousten,[128] jonka kirkko yli\nkohoopi hyvin-hallitun tuon paikan --\ntarkoitan paikkaa Rubaconten luona! --\n\npuoll' oikealla jyrkkä nousu kätkee\nportaiksi, jotka siihen aikaan tehtiin,\nkun varmat oli mitat, pöytäkirjat.\n\nNäin mukavustuu portahiksi täällä\nmyös muuten jyrkkä törmä toisen piirin,\nmut sentään seinät kahdenpuolin hipoo.\n\nKun käännyimme nyt noita kulkemahan,\n_Beati pauperes spiritu_[129] niin kaikui\nkauniisti, ettei kertoa voi kieli.\n\nAh, kuink' on ovet erilaiset täällä\nja helvetissä! Täällä lauluin käydään\nsisälle, siellä tuskan huudoin hurjin.\n\nPyhiä nousimme jo portahia,\nja keveämmältä mun tuntui olla\nkuin äsken tuntui tasaisella maalla.\n\nSiks kysyin: \"Mestari, mi paino multa\notettu pois on, kun en juuri mitään\nma tunne rasitusta taivaltaissa?\"\n\nHän vastasi: \"Kun kaikki P:t nuo, jotka\njäi otsalles, jo puoli-hävinnehet,\npoiss' ovat aivan, kuten nyt on yksi,\n\nniin jalkas voittava on tahto hyvä,\nne ettei yksin väsymättä ole,\nvaan vielä iloitsevat nousennastaan.\"\n\nNyt tein kuin mies, mi kulkee, kummallista\njotakin päässänsä, jot' ei hän tiedä,\nmut min hän toisten viittauksist' arvaa,\n\nja siksi hällä käsi nousee, etsii\nvarmuutta, löytää sen ja täten täyttää\nsen toimen, jot' ei täyttää silmä voinut:\n\nlevitin sormet kädess' oikeassa\nja löysin kuus vain kirjaimista niistä,\njotk' avain-enkel' oli kirjoittanut.\n\nTuon nähden Opas veti suunsa nauruun.\n\n\n\n\nKolmastoista laulu\n\n\nOlimme yläpäässä portahien,\nmiss' uusi piirtyy kaarros vuoren pintaan,\ntuon, joka nousevalta synnit poistaa.\n\nMyös täällä kiertää reuna kukkulata\nkuin piiriss' ensimmäisessä; se ero\non vain, tää että nopeammin kaartuu.\n\nNäy tääll' ei varjoa, ei kuulla kuvaa;\nsileä seinä on ja polku samaa\nväriä lyijyntummaa[130] kuin on kivi.\n\nNyt Mestari: \"Jos odotamme kansaa,\njoit' tietä tiedustaa, ma pelkään, liian\non kauan valintamme viivähtävä.\"\n\nHän sitten aurinkohon kiinsi katseen;\nsivunsa oikean hän keskukseksi\nnyt otti, sitä vasemmalla kiertäin.\n\n\"Oi, armas valo, jota luottavaisna\nlähestyn tiellä oudolla, sa johda\nkuin tääll' on kulkijata johdettava.\n\nValaiset maailman, suot lämmön sille;\nmuu syy jos suuntaan vastaiseen ei aja,\nsäteesi meille aina johdon antaa.\"\n\nNiin pitkän kuin maan pääll' on peninkulma\nolimme kulkeneet me siellä matkan\nvähässä aikaa, tahdoll' alttihilla.\n\nTulevan tuntui, vaikk' ei nähty mitään,\npäin meitä lentäin sieluja; ne meitä\npyys lempeästi rakkaus-atrialle.\n\nEns ääni ohi lentäin selkeästi\n_Vinum non habent_[131] lausui ynnä meidän\ntaas takanamme toisti samat sanat.\n\nJa ennen kuin sen kaiku laannut oli,\n\"Orestes olen\",[132] ääni toinen huusi,\nkuin edellinen ohi mennen meistä.\n\n\"Oi, Isä\", lausuin, \"mit' on äänet nämä?\"\nJa juur' kun kysyin, kolmas puhui: \"Hyvää\nte niille tehkää, jotka teille pahaa.\"\n\nNäin Mestari: \"Tää piiri rankaisevi\nkateuden synnin, siksi rakkaudesta\npunotut täällä ovat piiskan säikeet.\n\nOn kurin oltava näät vastakkaisen\nkuin syyn, ja luulen, sen sa ennen huomaat\nkuin päästään päähän sovituksen polun.[133]\n\nMut katso kiinteästi nyt sa ilmaan,\nja eessämme näät istuvan sa kansaa,\njokainen joista nojaa kalliohon.\"\n\nTeroitin silmäni nyt oikein, katsoin,\nnäin edessämme varjot vaippoinensa,\njotk' oli samankarvaiset kuin vuori.\n\nJa vähän tuonnemmas kun tultu oli,\nma kuulin: \"Maaria, meit' auta!\" Pyhää\nMikaelia, Pietaria huudettavan\n\nja muita. Luule en, maan päällä että\nkäy ihminen niin kova, jok' ei sääliin\nsulaisi siitä, mitä sitten näin ma.\n\nNäät niin kun liki heitä tullut olin,\nett' erottaa voin asenteensa tarkkaan,\nsuur' tuska silmistäni kiersi veden.\n\nPuetut halpaan karva-kankahasen\nhe oli, toinen toisen olkaa tuki\nja heitä kaikkia taas vuorenseinä.\n\nNoin sokeat, kun heiltä kaikki puuttuu,\nkerjäävät kirkkoin luona elatustaan\nja toinen päänsä yli toisen pistää,\n\nett' ihmisiss' ei sääli nopsa heräis\nvain sanain kaiunnasta, mutta myöskin\nnäöstä, joka vähemmän ei pyydä.\n\nJa kuin luo sokeain ei Päivä tule,\nniin luokse varjoin, joista haastan juuri,\nei taivaan valo tahdo virtaella;\n\nsiks silmäluomet kunkin rautalangoin[134]\non kiinni ommeltu kuin jahtihaukan,\nmi osannut ei muuten olla hiljaa.\n\nMa luulin tekeväni väärin heitä\nläheten nähden enkä nähdyks tullen,\nsiks käännyin Neuvojaani viisahasen.\n\nHän hyvin ties, mit' tahdoin mykkänäkin;\nsiks ei hän varonut mun kysymystäin,\nvaan sanoi: \"Puhu, mutta lyhyeen, selvään!\"\n\nVergilius sillä puolen seisoi mua\näärellä, joit' on putoominen helppo,\nkun mikään kaide sit' ei kaarra, estä.\n\nMun toisell' oli puolellani varjot\nnuo hurskaat, jotka vuoksi neuleen julman\nniin itki, että heiltä posket kastui.\n\nMa heihin käännyin, lausuin: \"Oi te, joilla\non varmuus nähdä valo korkein kerran,\npäämäärä ainoo ikävöimisenne!\n\nKautt' armon, joka tunnon vaahdot teiltä\nniin pois on valistava, että kirkas\nsen läpi virtaava on muiston kymi,\n\nnyt virkkakaa -- ois mieluisaa se mulle --\ntääll' onko ketään lasta Latiumin;\nvois häntä hyödyttää, jos saan sen tietää.\"\n\n\"Oi, veikko, kukin tääll' on kansalainen\nvain ainoon toden kaupungin;[135] kai kysyt,\nken matkamies Italian meist' oli?\"\n\nNuo sanat kuulevani luulin kaukaa\nja siitä kauempaa, miss' seisoin; siksi\nlähenin, lähempää ne kuullakseni.\n\nNäin muiden kesken varjon, vartovalta\nmi näytti, ja jos kuka kysyy, kuinka:\nhän nosti leuan sokeoiden tapaan.\n\n\"Oi, sielu, joka kohotakses kärsit\",\nma lausuin, \"jos sa äsken sanoit jotain,\nilmoita nimes taikka maasi mulle!\"\n\n\"Ma Sienast' olin\", vastas hän, \"ja näiden\nkerällä pesen elonsyytä synkkää,\nHänt' itkein, joka itsens' suo, kun saapuu.\n\nEn viisas ollut, vaikka tais Sapia[136]\nnimeni olla; vahingosta muiden\nenemmän iloitsin kuin onnestani.\n\nJa ettet uskois, että valhettelen,\nsa kuule, olinko, kuin sanoin, hullu!\nJo alas vaipui kaari vuosieni,\n\nkun luona Collen miehet kaupunkini\nolivat vainolaista vastaan menneet\nja minä rukoilin, mit' tahtoi Luoja.\n\nVäkemme lyötiin, syöstiin synkän paon\npoluille, ja kun näin tuon metsästyksen,\niloa suurempaa kuin koskaan tunsin.\n\nKohotin kasvot julkeat ma ylös\nja huusin: 'Luoja, en sua pelkää enää!'\nkuin teki rastas hyvän ilman tullen.\n\nMa etsin rauhaa kanssa Jumalani\neloni päättyessä, mutta vielä\nkatuen ei ois sovitettu syyni,\n\nmua ellei muistanut Pier Pettinagno[137]\npyhissä oisi rukouksissansa,\nkun hän mua rakkaudesta surkutteli.\n\nMut sa ken oot, mi asemaamme meidän\nkyselet, käyden täällä silmin avoin,\nkuin luulen, ynnä hengität, kun puhut?\"\n\nMa hälle: \"Kerran kadotan kai näön,\nmut vähäks aikaa vain, kun vähän syypäät\nnää silmät syntiin kateuden lie olleet.\n\nSiks pelko suurempi mun sieluani\nalemman piirin vaivan vuoksi painaa,\nkun nyt jo tunnen tuon ma taakan kuorman.\"\n\nHän mulle: \"Ken siis sinut tänne saattoi,\nkun palata sa alas aiot sinne?\"\nJa minä: \"Hän, mi vait on vierelläni.\n\nElävä olen, siksi virka, sielu\nvalittu, tahdotko, ma että eestäs\nmaan päällä jotain kuolevaista toimin.\"\n\nHän vastas: \"Oh, tää kuulla on niin uutta!\nSe suur' on merkki Luojan rakkaudesta\nsua kohtaan; rukoile mun eestäin joskus.\n\nJa kaiken nimessä, mit' toivot, pyydän,\njos milloinkaan Toskanan maata poljet:\nmaineeni korjaa luona omaisteni!\n\nSa heitä tapaat kesken kansan turhan\nmin toivo Talamone[138] on, mut tuossa\nenempi hävii kuin Dianaa[139] etsein;\n\nmut amiraaleille se maksaa enin.\"\n\n\n\n\nNeljästoista laulu\n\n\n\"Ken kukkulaamme ennen kiertelevi\nkuin kuolema on hälle siivet suonut\nja mielen mukaan silmät avaa, sulkee?\"\n\n\"En tiedä; tiedän vain, ei käy hän yksin.\nSa hältä kysy, jok' oot häntä lähin,\nja tee se kiltisti, hän että puhuu.\"\n\nKaks vainajaa näin, olka vasten olkaa,\nminusta oikealla haastoi; sitten\nhe päänsä nosti puhuakseen mulle.\n\nYks virkkoi: \"Sielu oi, mi sidottuna\nruumiiseen vielä taivas-tietä kuljet!\nJumalan tähden lohduksemme lausu,\n\nken olet, mistä; ihmetyttää meitä\nniin armo sulle osoitettu, kuten\nse ihmetyttää, jot' ei ollut koskaan.\"\n\nJa minä: \"Keskitse Toskanan virtaa\nvuo pieni,[140] Falteronan synnyttämä,\npitempi kuin on peninkulmaa sata.\n\nSen rantamalta saavun elävänä;\nois turhaa sanoa, ken olen, koska,\nvähäinen vielä nimelläin on kaiku.\"\n\n\"Jos tarkoituksesi nyt tajullani\nlävistän oikein\", haastajista virkkoi\nnyt ensimmäinen, \"Arnosta sa puhut.\"\n\nJa toinen hälle: \"Miksi meiltä salas\ntuon virran nimen hän kuin tehdä tapa\non seikkain suhteen pöyristyttävien?\"\n\nJa varjo, jolta tätä tiedusteltiin,\nselitti näin: \"En tiedä, mutta oikein\non, että katoaa tuon laakson nimi.\n\nNäät alustansa asti, kussa vuoret,\njoist' irti on Pelorus, vesirikkaat\nniin ovat, muuall' että tuskin missään,\n\nain siihen saakka, vedellänsä kussa\nmerelle korvaa se, min pilvet imee,\nja joilta taas sen joet, virrat saavat,\n\nhyvettä vihataan niin kaikkialla\nkuin käärmettä, lie sitten syynä seudun\ntään onnettuus tai kansan paha tapa.\n\nJa siks niin muuttunut on myöskin luonto\ntään laakson kurjan asukkaiden, että\nvois luulla Kirken[141] heitä paimentavan.\n\nKeskeltä röhky-sikain,[142] joiden sopis\nrehua syödä eikä ihmisruokaa,\nse vähää vettään ensin vierittävi.\n\nEteenpäin käy se, kohtaa piskit[143] pienet,\nräkyttäväiset yli voimiensa,\nja heistä halveksuen kuonon kääntää.\n\nKäy kulku alaspäin, ja kasvaessaan\nsusiksi[144] näkee koirain muuttunehen\ntuo kiron kuoppa, turman tuiman kymi.\n\nKun alas syössyt syvin on se kuiluin,\nse tapaa kettuja[145] niin viekkahia,\nälyä ettei pyytäjän ne pelkää.\n\nEn vaikene, ken mua kuulkohonkin;\nvoi hyväks olla hälle, jos hän muistaa,\nmin mulle henki totuuden toi ilmi.\n\nNään pojanpoikas,[146] kuinka pitkin rantaa\ntuon joen ylpeän hän metsästävi\nsusia noita, kaikki kauhull' lyöden;\n\nmyö heidän lihansa viel' elävänä,\nne sitten teurastaa kuin vanhat raavaat,\nmuilt' elon riistää, arvon itseltänsä;\n\nmetsästä turman hurmehisna tulee,\njälkeensä sellaiseks sen jättää, että\nei tuhatvuoteen ennalleen se verso.\"\n\nKuin kuullen turmioita tulevia\nmies kuunteleva hahmoltansa muuttuu,\ntaholta miltä uhanneekin vaara;\n\nniin näin tuon varjon toisen, kääntyneenä\nmi kuuli, kauhistuvan, murhettuvan,\nkun ilmi saanut oli sanain mielen.\n\nHerätti puhe toisen, toisen kasvot\nminussa halun nimet tietää heidän,\nsiks niitä kysyin, vastausta pyy täin.\n\nJa sielu, joka mulle ensin haastoi,\nnyt jatkoi: \"Tahdot tekemään mun sulle,\nmit' itse mulle tahtonut et tehdä.\n\nMut koska Luoja tahtoo, että loistais\nsun kauttas armonsa niin suuri, teen sen;\nsiis tiedä, että oon Guido del Duca.\n\nKateus niin mun hiilsi hurmettani,\niloisen että ihmisen kun näin ma,\nse kasvoni löi kalman-karvaisiksi.\n\nNyt viljan tään ma niitän kylvöstäni.\nOi, ihmisheimo,[147] miksi mieles hehkuu\nsellaiseen, jossa esteheks on toinen?\n\nTää Rinier on; hän kunnia ja maine\nhuoneelle Calbolin on, miss' ei kukaan\nperinyt sitten hänen kuntoansa.\n\nEik' yksin hänen heimoltansa mennyt\nvälillä vuoren, Pon, ja meren, Renon\nperintö totuuden ja tosi ilon.\n\nMaa näillä äärillä niin täynnä kasvaa\nnäät myrkkyputkia, ett' tuskin koskaan\nees viljelys voi tehdä niistä lopun.\n\nMiss' on Pier Traversaro, kunnon Lizio,\nHenrik Manardi, Guido di Carpigna?[148]\nRomagnalaiset epatoiks on tulleet!\n\nMilloin Bologna synnyttää taas Fabbron!\nMilloin Faenza Bernardin di Foscon,[149]\nvähästä siemenestä vesan uljaan?\n\nÄl' ihmety, Toskanalainen, vaikka\nma itken, muistain aikalaiset jalot,\nGuido da Pratan, Ugolino d'Azzon,\n\nFredrik Tignoson seuralaisinensa\nja Traversaran, Anastagein perheet[150] --\njo molempain on niiden kunto kuollut --\n\nritarit, naiset, ilot, murheet, joista\njalous ynnä lempi sieluun syttyi;\nnyt siell' on sydämet vain kylmät, pahat.\n\nAh, Brettinoro, kuinka pois et karkkoo,\nkun pois on heimos karkonnut ja muita\nmyös paljon, synnin-syytä välttääksensä?\n\nOn oikein, kun Bagnacaval ei heelmöi,\nmut väärin, että Castrocaro, Conio[151]\nlukua lisää moisten ruhtinaiden.\n\nPagani-heimo,[152] kun sen poiss' on Piru,\non hyvin hallitseva, vaan ei koskaan\nniin, että siitä muisto kirkas jäisi.\n\nOi, Ugolin de' Fantoli! On varma\nnimesi, odottaa kun tarvis ketään\nei ole perijääs, ei pimentäjääs.\n\nMut tietäs käy, Toskanan mies, jo itkuun\nhaluni suuremp' on kuin haastelohon:\nniin maamme järkyttänyt mult' on mielen.\"\n\nTiesimme, että askeleemme kuuli\nnuo sielut kalliit, vaan kun vaikenivat,\nse meidät sai tien suuntaan uskomahan.\n\nKun kaksin taas me astuimme, nyt ääni\nkuin ukkosen, kun halkaisee se taivaan,\ntaholta vastaiselta soija sanoi:\n\n\"Mun murhatkoon, ken minut kohdanneekin!\"[153]\nJa pakeni kuin jyly loittoneva\näkisti pilven puhki iskettyään.\n\nJa kun se laannut oli korvistamme,\njo toinen tuossa pauhinalla tuli\nkuin ukkos-säällä jymy seuraa toistaan:\n\n\"Ma oon, ma oon Aglauros[154] kivettynyt!\"\nNyt hiipiäksein Runoniekan turviin\ntaa enkä eteen askeleen ma otin.\n\nOl' ilma hiljennyt jo kaikkialla.\nHän mulle virkkoi: \"Tuo ol' ohja kova,\nmin tulis riittää rajaks ihmiselle.\n\nMut te, te syötte syötin, niin ett' onkeen\nte käytte vanhan vainoojanne; siksi\nei teille auta suksutus, ei suitsi.\n\nTeit' taivas kutsuu, päilyy päänne päällä\nja näyttää, tarjoo ikikauneutensa,\nmut teidän silmänne vain maahan katsoo;\n\nsiks teitä lyö Hän, joka kaikki tutkii.\"\n\n\n\n\nViidestoista laulu\n\n\nNiin paljon kuin voi hetki kolmas[155] näyttää\nalusta päivän käyneen valoradan,\nmi maata kiertävi kuin lapsi leikkii;\n\nniin paljon Auringon nyt astumatta\nolevan näytti tietä illan suussa:\nmaan päällä keski-yö, mut täällä 'vesper'.\n\nLöi vasten kasvoja sen säteet meitä;\nniin olimme näät vuorta kiertänehet,\nnyt että suoraan länttä kohti käytiin.\n\nValosta vaivan tunsin silmissäni\nma suuremman kuin ennen ollut oli,\nja jokin uusi mua oudoksutti.\n\nKäteni siks ma päälle kulmakarvain\nkohotin, tehden niistä varjostimen\nvaloa liian voimakasta vastaan.\n\nKuin vesi taikka peili heittää säteet\ntaholle vastaiselle, ja ne nousee\nlakien samain mukaan kuin ne lankes,\n\nja ne taas yhtä paljon etääntyvät\nmolemmin puolin kiven putousviivaa,\nkuin todistavat kokemus ja tiede;\n\nnäin tunsin kuin ois heijastettu valo\nedestäpäin mua iskenyt, siks pakoon\nolikin nopsa kohta katseheni.\n\n\"Isäni armas\", kysyin, \"ken hän lienee,\nma joit' en kaihtaa katsettain voi kyllin?\nHän meitä kohden näyttää kiirehtivän.\"\n\n\"Äl' ihmety\", hän vastas, \"silmiäsi\njos vielä huikaiseekin heimo Taivaan;\nhän airut on, on hällä viesti: 'nouskaa!'\n\nKuluva kauan ei, kun et sa karsein,\nvaan riemuin näkevä oot seikat nämä,\nmikäli luonto sun on luonut siihen.\"\n\nKun eessä pyhän Enkelin me oltiin,\nsoi sulo-ääni: \"Tästä nouskaa, portaat\ntäss' ovat loivemmat jo entisiä.\"\n\nMe nousimme, hän meiltä haihtui, kuului\nnyt takanamme _Beati Misericordes_,[156]\nja sitten laulu _Iloitse, ken voitat_.\n\nOppaani kanssa kahden kiipesimme\nnyt ylöspäin, ja minä mietin käyden\netua saada hänen sanoistansa.\n\nKysyen käännyin hänen puolehensa:\n\"Mit' tarkoitti Romagnan henki tuolla,\nkun puhui 'toisesta' ja 'estehestä'?\"\n\nHän mulle: \"Syynsä suurimman hän tunsi,\nsen turman myös; siks ihmekö, jos meitä\nhän moittii, vähemp' ett' ois ihmis-itku?\n\nKun pyytehenne kiinnitätte moiseen,\nmin osat, muille jakain, hupenevat,\non kateus palje huokauksienne.\n\nMut rakkaus jos kaarten korkeampain\nvois ylös johtaa ikävöimisenne,\nei painais poveanne pelko tämä.\n\nNäät hyvän mitä useampi omaa,\nsit' enemmän vain kullakin on hyvää,\nsen palavampi majan moisen rakkaus.\"\n\n\"Enemmän nyt ma selitystä halaan\",\nma virkoin, \"kuin jos vaiennut ma oisin\nja enempää ma kannan epäilyä.\n\nJaettu hyvä kuinka omaajansa\nvoi useammat tehdä rikkaammiksi\nkuin jos sen harvat yksin omistavat?\"\n\nHän mulle: \"Siksi että mieles jälleen\nsa kiinnät asioihin maallisihin,\npimeyttä saat sa tosi valkeudesta.\n\nTuo hyvyys ääretön ja sanomaton,\nmi ylhääll' on, päin rakkautta rientää\nkuin päivänsäde kohti heijastintaan.\n\nNiin paljon antaa se kuin toinen ahmii,\nniin että kuinka laajentuiskin lempi,\nenempi aina kasvaa ikihyvyys.\n\nJa mitä useammat pyrkii ylös,\nsen suurempi on hyvyys ynnä rakkaus\nja toinen toistansa ne heijastavat.\n\nJa jos ei sanani sua tyydyttäne,\nBeatricen näät, mi sulle täysin tämän\non toivees täyttävä kuin kaikki muutkin.\n\nHuolehdi vain, pois että otsaltasi\nnuo haihtuis haavaa viis kuin nyt jo kaksi;\nnäät kärsimällä vain ne sulkeutuvat.\"\n\n\"Mua tyynnytät sa\", sanoa ma tahdoin\nmut äkkäsin, ol' eessä kolmas piiri,\nja vaikenin, kun silmä vaani uutta.\n\nMinusta tuntui siellä, että näkyyn\nma mystilliseen haltioiduin;[157] templin\nma nain ja siinä paljon ihmisiä.\n\nSen kynnyksellä nainen seisoi, äidin\nsulous asenteessansa, ja sanoi:\n\"Miks, poikani, tään olet tehnyt meille?\n\nNäät surren taattosi ja minä oomme\nsua etsineet.\" Ja heti vaiettuaan\ntuo esiintyjä ensimmäinen haihtui.\n\nMut sitten toinen näkyi, poskillansa\nveet moisen tuskan tuottamat, mi syntyy,\nkun toista vastaan suuri kauna kasvaa.\n\nHän sanoi:[158] \"Herra kaupungin jos olet,\nnimestä jonka jumalat niin kiistas\nja josta tieteet kaikki säteilevät,\n\nPeisistratus, nuo käsivarret kosta\nherjaiset, jotka tytärtämme kauloi.\"\nJa valtias noin lempeästi vastas\n\nhänelle kasvoin hiljaisin ja vienoin:\n\"Mit' teemme sille siis, ken vihaa meitä,\njos tuomitsemme sen, ken meitä lempii?\"\n\nNäin sitten kansaa vihan-villitsemää\nkivittämässä nuorukaista, huutain\nkovasti toisilleen: \"Hänt' iske, iske!\"\n\nJa hänet näin ma kuolon painamana\njo kumartuvan maata kohden, silmäin\nvain ovi auki taivahalle oli.\n\nEtt' anteeks antais vainoojille Herra,\nrukoilevan hän näytti vaivassansa,\nnäöllä, jot' ei vastustaa voi sääli.\n\nKun sieluni taas unestansa kääntyi\ntotuuteen, jok' on unen ulkopuolia,\nnäin harhani, mut totuuden myös niissä.\n\nOppaani, jolle ihmiseltä näytin\nma unestansa juuri heräävältä,\nnyt sanoi: \"Mik' on sun, kun noin sa hoiput?\n\nOot yli puolen peninkulmaa käynyt\nsa silmät kiinni, kompuroivin jaloin\nkuin mies, mi unen on tai viinin vanki.\"\n\n\"Isäni armas\", hälle virkoin, \"mua\njos kuulet, kerron, mitä mulle näkyi,\nkun jalkani niin oli multa poissa.\"\n\nJa hän: \"Vaikk' kantais sata naamiota\nsun kasvos, eivät vähimmätkään oisi\nminulle salatut sun miettehesi.\n\nNäkysi näit, siks ettei sydämesi\nvesiltä rauhan sulkeutuisi, jotka\nlähteestä ijäisestä virtailevat.\n\nEn kysynyt: 'Mik' on sun?' kuin se tekee,\nmi katsoo silmin vain, jotk' eivät näe,\nkun hengetönnä kuollut ruumis lepää.\n\nMut kysyin vahvistaaksein jalkojasi;\nnäin kannustettava on kuhnureita,\nkun heräävät, he ettei aikaa tuhlais.\"\n\nAstuimme illan suussa, tarkkaavaisna\nniin kauas kuin voi silmä kantaa, kohti\nsäteitä kirkkahia päivänlaskun.\n\nMut katso, silloin savu[159] sankka nousi\npäin meitä, pimeämpi yötä, eikä\npaeta paikkaa meille ollut missään.\n\nSe meiltä näön vei ja ilman puhtaan.\n\n\n\n\nKuudestoista laulu\n\n\nEi pimeys helvetin, ei yö, miss' ykskään\nei tähti loista alla soukan taivaan,\nmin kokonansa pilvet synkät kattaa,\n\nniin paksuun, raakaan peittoon hunnuttanut\nnäköä multa ei, ei aistimia,\nkuin savu tuo, mi täällä päälle lankes.\n\nEi silmää sietänyt ees auki pitää;\nsiks Oppahani viisas, uskollinen\nläheni, tarjos tueks olkapäänsä.\n\nKuin sokko seuraa saattajaansa tarkkaan\nett' eksyis ei, ei esineihin töytäis,\njoist' olla vaara vois tai tulla turma.\n\nNiin halki ilman kitkerän ja tuiman\nma kuljin, kuullen Opastain, mi sanoi:\n\"Vain varo, ettet minusta sa eroo!\"\n\nÄlysin ääniä, ja kukin tuntui\nanovan rauhaa ynnä armahdusta\nJumalan Karitsan, mi synnit pesee.\n\nSiks _Agnus Dei_[160] oli alku kunkin;\nsamoja sanat oli, nuotti sama,\nnäin heillä oli sopusointu suurin.\n\n\"Kuulenko henkiä vai keitä?\" kysyin\nOppaalta. Mulle hän: \"Sa oikein kuulet,\nne täällä käyvät vihan paulaa päästäin.\"\n\n\"Ken olet, savun halki samoovainen,\nmi meistä puhut niinkuin oisit vielä\nsa maailmassa ajallisten mittain?\"\n\nNäin huusi ääni eräs. Lausui mulle\nnyt Mestarini: \"Vastaa hälle, kysy\nhäneltä, viekö ylöspäin tää polku!\"\n\nJa minä: \"Luotu oi, mi puhdistaudut\nkauniina palatakses Luojas luokse,\nsaat kuulla ihmehen, jos seuraat mua.\"\n\n\"Niin kauas seuraan kuin on mulla lupa\",\nhän vastas, \"ja jos savu silmät peittää,\non korvakuulo meitä yhdistävä.\"\n\nMa hälle: \"Vielä tässä hahmossani,\nmin kuolo poistaa, ylöspäin ma kiipeen\nja käynyt kauhut helvetin ma olen.\n\nKun ottanut mun laupeuteensa Luoja\nniin on, ett' tahtoo kartanonsa näyttää\ntavalla nykyisestä poikkeevalla,\n\nsa ällös salaa, kuka ennen olit,\nvaan nimes virka, suunta suora neuvo,\nsolalle että sanas meitä johtais!\"\n\n\"Ma Marcus[161] olin, mies lombardialainen;\nmaailman tunsin, pyrin kuntoon, johon\nnyt enää joustaan jännitä ei kukaan.\n\nTiell' olet oikealla noustaksesi.\"\nNäin vastas, lisäs hän: \"Ma pyydän, että\nrukoilet eestäni, kun ylhääll' olet.\"\n\nMa hälle: \"Mitä multa pyydät, täyttää\nlujasti lupaan; vaan mun halkaisevi\nepäily muuan, jos en pääse siitä.\n\nSe ensin oli yksi-syinen, nyt se\non kaksi-syinen; sanas varmentavat\nsen, mitä kuullut oon[162] ja itse tunnen.\n\nMaailma tosiaan on tuiki tyhjä\nhyveestä kaikesta, niinkuin sa sanot,\nja alta, päältä pahaa tulvillansa.\n\nMut pyydän, että virkat syyn, sen että\nnäkisin itse, näyttäisin myös muille;\nyks syyttää taivasta[163] ja toinen maata.\"\n\nHän huokas syvän, tuskan pusertaman\n\"ah\"-huudon ensin, sitten lausui: \"Veli,\nmaailma sokko on, sa sieltä tulet.\n\nTe lapset maan, te joka seikan syyksi\ntaivaita luulette, kuin kaikki liike\nois pakkoseuraus niiden liikunnasta.\n\nJos oisi niin, ois vapaa tahto teiltä\nmyös temmattu, eik' oikein ois, ett' ilo\non palkka hyvän, pahan palkka tuska.\n\nSysäyksen antaa liikkeisiinne tähdet,\nen sano: kaikkiin; vaan jos sanoisinkin,\non suotu teille tieto hyvän, pahan.\n\nJa tahto vapaa, kun se urheasti\nens taistelonsa tähtein kanssa kestää,\nvoi hyvin hoidettuna kaikki voittaa.\n\nParemman luonnon, voiman korkeamman\nte vapaat ootte alammaiset; teihin\nse sielun luo, jot' eivät tähdet määrää.\n\nSiks jos on maailma nyt mennyt harhaan,\nsyy teidän on, on teistä etsittävä,\nja siitä sulle totuuden nyt sanon.\n\nKädestä Luojan, joka silmin sitä\nhyväilee ennen syntymistä, sielu\nkuin laps, mi itkee, nauraa, naljaelee,\n\nkäy viatonna eikä tiedä mitään,\nvain ett' on Isän iloisen hän luoma\nja mielellänsä huvitusta etsii.\n\nSen himo ensin pienehen on hyvään,\njälestä pettäväisen tuon se juoksee,\njos suitsi, ohjaus ei mieltä muuta.\n\nSiks ohjaks täytynyt on panna laki,\nomata kuningas, min silmä nähdä\ntotuuden kaupungin[164] ees tornit voisi.\n\nOn laki, mutta kuka käyttää sitä?\nEi kukaan; sillä esipaimen hyvin\nmärehtii, mut on hällä sorkat huonot.[165]\n\nSiks kansa, joka oppahansa näkee\nmoist' etsivän, mit' ikävöi se itse,\nvain siitä syö eik' enää muuta pyydä.\n\nTajuta taidat siis, ett' ohjaus huono\non syynä syntiin maailman, ei luonto,\nmi teissä tullut oisi turmelluksi.\n\nLoi Rooma hyvän maailman; mut kaksi\nsill' oli Aurinkoa,[166] jotka kahta\nvalaisi rataa: maailman ja Luojan.\n\nOn toinen sammuttanut toisen, miekka\non pantu saattajaksi paimensauvan;\nne kaks ei koskaan hyvin yhteen sovi.\n\nNäät yhtyneinä ei ne pelkää toistaan;\njos mua et usko, katso tähkäpäitä,\nkun joka kasvi siemenestä tutaan.\n\nTienoilla Pon ja Etschin[167] kastamilla\nvallitsi kunto, tapa kaunis, ennen\nkuin Fredrik joutui tasapäähän taistoon.\n\nNyt taivaltaa voi turvallisna siellä\njokainen, joka puhutella kehtaa\nei kunnon ihmistä, ei lähestyä,\n\nViel' ukon kolmen kautta uutta aikaa\nmuinainen nuhtelee; mut hekin nurkuu,\nkun eloon parempaan ei kutsu Luoja.\n\nOn Konrad da Palazzo, Gerhard hyvä\nja Guido da Castel,[168] hän, jota 'kunnon\nlombardialaiseks' ranskalaiset kutsuu.\n\nSiks sanottakoon, että Rooman kirkko,\nsekoitus kahden hallituksen, lokaan\non langennut ja kumpaisetkin tahraa.\"\n\n\"Oi kelpo Marcus\", lausuin, \"haastat hyvin,\nja nyt ma huomaan, miksi pelto-osuus\npojilta Levin[169] kerran kiellettihin.\n\nMut ken on Gerhard, jonka kerrot jääneen\nnäytteeksi aikain entisten ja nuhteeks\ntään vuosisadan häijyn, hurjistuneen?\"\n\n\"Mua pettää taikka koettelee sun puhees\",\nhän vastasi; \"toskanankieltä puhut,\net muka tunne hyvää Gerhardia!\n\nNimeä muut' ei mulla hälle; toisen\non ehkä luonut tyttärensä Gaia.[170]\nJumalan haltuun! Etemmäks en tule.\n\nKas, kirkkaus jo läpi usman loistaa,\nyö valkenee; mun täst' on erottava,\nen eteen Enkelin tuon tulla saata.\"\n\nPois kääntyi, kuunnellut ei enää mua.\n\n\n\n\nSeitsemästoista laulu\n\n\nLukija, muista, koskaan vuoristossa\njos sumuun jouduit, jonka halki nähnyt\net enempää kuin myyrä luomen läpi,\n\nkuink' auetessa usmain kosteoiden\nja sankkain alkoi niiden puhki Päivän\nkuvastin ensin himmeästi kiiltää,\n\nja mielessäs on kuvitella, nähdä\nsun helppo, kuinka Auringon ma ensin\nnäin jälleen, ehtoolle jo painuvaisen.\n\nOpasta seuraten näin uskollista\nsumusta tulin, sädemereen menin,\njo sammuneesen alavilta mailta.\n\nOi, mielikuvitus, mi meidät tempaat\nniin usein ulkomaailmasta, että\ntuhannen torven ääntä emme huomais!\n\nSua mikä lennättää, kun aistit lepää?\nValoko, taivahilla valmistuva,\nvai tahto Tuon, ken sitä siellä johtaa?\n\nMieleeni kangastui[171] nyt julmuudessaan\nhän,[172] joka muuttui muotoiseks sen linnun,\nmi laulamaan on halukkain ja hartain.\n\nJa tässä sieluni niin painui umpeen,\nett' ulkopuolelta ei tullut mitään,\njot' ois se tahtonut nyt vastaan ottaa.\n\nSyvyyteen kuvausvoiman syöksyi miesi[173]\nnyt ristiin-naulittu ja ylväs, yrmy\nnäöltään, sama saakka kuolemahan.\n\nVierellä seisoi Ahasverus suuri,\ntuon vaimo Esther, Mardokai myös jalo\nja nuhteheton sanoissa ja töissä.\n\nJa kun tuo kuva itsestänsä särkyi\nkuin kupla särkyy puuttehessa veden,\nse josta luotu on, näyn toisen näin ma.\n\nNous sielun-silmän eteen tyttö pieni,[174]\nmi ääneen itki, huus: \"Oi valtiatar,\nvihassa miks sa tahdoit tuhkaks tulla?\n\nSa itses tapoit, ettet kadottaisi\nLaviniaa; nyt kadotit mun, äiti!\nSun surmaas enemmän kuin sulhon itken.\"\n\nKuin uni särkyy, uuden äkkivalon\nlyödessä luomehen, mut särkyneenäi\nviel' leikkii, ennen kuin se täysin haihtuu,\n\nkatosi niin tuo kangastus nyt multa,\nkun valonleimaus nyt kasvojani\nkirkkaampi löi kuin päällä maan on nähty.\n\nMa käännyin katsomaan, miss' olin; silloin\nsoi ääni: \"Täss' on ylöspääsyn paikka!\"\nTuo aikeet muut nyt kaikki poisti multa\n\nja teki tahtoni niin nopsaks häntä,\nken haastoi, katsomaan ja löytämähän,\nse ettei lepää, ennen kuin se täyttyy.\n\nMut niinkuin Päivä silmät huikaisevi\nja hunnuttaupi valohonsa liikaan,\nniin tämä multa näkövoiman otti.\n\n\"Taivainen henki on hän, ohjoava\nmeit' ylös pyytämättä, tietä suoraa,\nmut piileväinen valkeuteensa itse.\n\nHän tekee meille,[175] me mink' itsellemme;\nken vartoo pyyntöä, kun näkee tarpeen,\nnäät viekkahasti valmistuu jo kieltoon.\n\nSiis kutsuansa jaloin seuratkaamme!\nNouskaamme nopsaan, ennen kuin yö lankee,\ntai estyy tiemme aamunkoittoon asti.\"\n\nNoin puhui Oppaani; nyt askeleemme\npäin portahia yhdess' ohjasimme,\nja heti ensi asteella kun olin,\n\nma tunsin lähelläin kuin siivenlyönnin,[176]\nkuin leyhkän kasvoillain, ja soi: _Beati\nPacifici_,[177] jotk' ovat vailla vihaa.\n\nNiin paljon nousseet oli päämme päälle\njo viime säteet, joita pimeys seuraa,\nett' tuolla täällä tähtönen jo syttyi.\n\n\"Ah, voimani, miks multa niin sa menet?\"\nma sanoin itseksein, kun tunsin, että\njalkaini kunto kangistui jo kovin.\n\nOlimme siinä, missä nousseet portaat\nei enää; seisoimme jo liikkumatta\nkuin laiva, joka laskenut on rantaan.\n\nNyt hiukan kuullostin ma kuullakseni\njotakin pyöröstä tään piirin uuden,\nmut sitten käännyin Mestariin ja lausuin:\n\n\"Isäni armas, virka, mitkä synnit\npois pestään piirissä, miss' oomme? Jalka\njos seisahtuikin, jatkukoon sun puhees.\"\n\nHän mulle:[178] \"Hyvän rakkaus, mi niukka\ntekoihin oli, täällä täydellistyy,\nja sounti liian hidas rangaistahan.\n\nMut että selvemmin viel' ymmärtäisit,\nminuhun mieles käännä; ehkä heelmän\nhyvänkin saat sa tästä viivykistä.\"\n\nJa jatkoi: \"Luoja ei, ei luotu kukaan\nvaill' ole ollut rakkautta luonnon\ntai sielu, poikani, sen tiedät hyvin.\n\nErehdy rakkaus ei luonnollinen;\nesine huono toisen harhauttaa\ntai into liian suuri, liian pieni.\n\nJos suuntauu se hyvään taivahiseen\neik' kiinny liiaks hyvään halvempahan,\nei syynä voi se olla synninhimon.\n\nMut kun se pahaan kääntyy, ahnehtien\nliiaksi taikka liian vähän hyvää,\nniin Luojaa vastaan luomakunta sotii.\n\nSa tästä ymmärrät, ett' teissä rakkaus\non joka hyveen alkusyy, ja siemen\njokaisen myöskin teon rangaistavan.\n\nMut kun ei rakkaus voi omaajansa\nonnesta kääntää kasvojansa, luodut\nkaikk' itsevihaltaan on varjeltuja.\n\nJa kun ei kuvitella olentoa\nvoi itsekseen, ei Jumalasta irti,\nevätty Tuot' on vihaamasta myöskin.\n\nJälelle jää, jos oikein jaoittelen,\nrakastaa turmaa lähimmäisen; teissä\ntavalla kolmella tuo rakkaus syntyy.\n\nYks naapurinsa turmiosta toivoo\netuja itselleen ja siksi soisi,\ntää että kukistuisi korkeudestaan.\n\nYks pelkää vallan, kunnian ja maineen\nkadottavansa, jos vain toinen nousee,\nsiks synkistyy ja hälle suopi pahaa.\n\nYks loukkauksesta niin vihaan syttyy,\nhän että kostoa vain himoo; moinen\ntietysti toivoo toisen onnettuutta.\n\nVuoks rakkauden tään kolminaisen alla\ntuoll' itketään. Nyt kuule toisestakin,\nmi hyvään pyrkii, mutta nurinkurin.\n\nJokainen himmeästi aavistelee\nja toivoo hyvää, jossa sielu lepäis,\nja sitä saavuttaakseen ponnistelee.\n\nMut hidas jos on rakkaus, mi teitä\nvetävi tuohon pyrkimään, tää piiri\nkatujan hurskaan siitä rankaisevi.\n\nOn vielä hyvää,[179] jost' ei onni koidu\ninehmon; onni ei, ei hyvä olo\nlie kaiken hyvän heelmä eikä juuri.\n\nSe rakkaus, mi sille liiaks hehkuu,\nkehässä kolmess' ylemmässä surraan,\nmut kuinka kolmeen jakautuu se osaan,\n\nen sano, että keksisit sen itse.\"\n\n\n\n\nKahdeksastoista laulu\n\n\nOl' esityksensä nyt lopettanut\ntuo syvä Tietäjä ja tarkkaan katsoi\nmua silmiin, tokko tyytyväinen olin.\n\nMa, jota poltti jano uus jo, kielen\nvait pidin, mutta mietin mielessäni:\n\"Kysellen liikaa ehkä häntä vaivaan.\"\n\nMut tosi taatto tuo, mi huomas hyvin\nmun aran tahtoni, min peittää aioin,\npuhuen rohkaisi mua puhumahan.\n\nSiis virkoin: \"Mestari, sun valostasi\nniin silmä selkenee, ma että selvään\ntajuan puhees kuvauksen ja ponnen.\n\nSiks sua pyydän, Isä armas, mulle\nett' esittäisit rakkauden, sa josta\njokaisen hyvän työn ja huonon johdat.\"\n\n\"Minuhun\", lausui, \"järjen silmät tarkat\nteroita, huomaa sokeoiden haira,\nkun ryhtyvät he muiden oppahiksi.\n\nOn sielu luotu rakastamaan; kaikkeen\nse huvittavaan herkkä on, ja pian\nsen tekoon tempaisevi mielihyvä.\n\nÄlynne tosi olevaisuudesta\nsaa vasta kuvan, kehittää sen teissä,\nsiks kunnes sitä kohden kääntyy sielu.\n\nJa jos näin kääntyen se siihen taipuu,\ntuo rakkautt' on, luonnon rakkautta,\nmin teihin jälleen sitoo mielihyvä.\n\nKuin korkeuteen vuoks olentonsa kohoo\ntuli, mi luotu nousemaan on sinne,[180]\nkauemmin missä ainehensa kestää,\n\nniin sielu hurmautunut syttyy haluun,[181]\nmi hengen liike on, eik' ennen lepää\nkuin nautinnon suo rakastettu seikka.\n\nNyt huomaat, kuinka piilotettu totuus\non niiltä, jotka väittää, että rakkaus\njokainen itsessään ois kiitettävää.\n\nKentiesi siks, ett' ainehensa näyttää\nolevan aina hyvää; vaan ei leima\njokainen hyvä, vaikk' on hyvää vaha.\"\n\n\"Sanasi ynnä tarkka huomioni\",\nma näin, \"on rakkauden nyt selittäneet,\nmut myöskin suurentaneet epäilyni.\n\nJos ulkoa näät rakkaus meihin tulee\nja ainoo on se sielun jalka, syytön\non sielu, käyköön oikeaan tai väärään.\"\n\nHän mulle: \"Kaikki, minkä järki näkee,\nvoin sulle virkkaa; muuhun nähden toivees\nBeatriceen kiinnä, jok' on uskon seikka.\n\nJokainen muoto henkinen,[182] mi eri\nkuin aine on, mut ainehessa kiinni,\nsisässään voiman erikoisen kätkee,\n\nmi näy ei muualla kuin työssä eikä\nkäy ilmi muun kuin tulostensa kautta\nkuin lehdin vihrein näkyy kasvin elo.\n\nSiks ihminen ei tunne, mistä tullut\non häneen tieto ensi selviöiden\nja ensi pyytehien vaistovalta,\n\nmi teiss' on, niinkuin mehiläisess' into\non mettä tehdä; ja tuo ensi tahto\nsiis ulkopuoli' on kiitoksen ja moitteen.\n\nMut että tuohon kaikki muukin yhtyis,\non teille synnynnäistä määräyskyky,\nmin tulee kynnys hyväksynnän olla.\n\nTuo alku on, ja siitä kumpuavi\nsyy edesvastuunne, sen mukaan, kuinka\nse hyvää, pahaa hyväksyy tai seuloo.\n\nNe, joiden aatos pohjaan tunki, tahdon\nvapauden luojan-luoman huomas tämän,\nja heistä syntyi maailmalle siveys.\n\nVaikk' otaksumme, ett' on joka halu,\nmi teissä syttyy, teille pakollinen,\nsiis sitä vastustaa on teissä voima.\n\n'Kyvyllä ylhäisellä' Beatrice\nvapautta tahdon tarkoittaa; tuo mielees\nvisusti paina, jos hän siitä puhuis.\"\n\nKuu, myöhästynyt melkein keski-yöhön,\nnyt nousi niinkuin kulho, kauttaaltansa\npalava, harventaen tähdet meiltä.\n\nJa vastapäivää rataa kiersi, jota\nkäy Aurinko, kun laskevan sen näkee\nSardein ja Korsein saarten väliin Rooma.\n\nTuo jalo hahmo, jonka vuoks Pietola[183]\nkuulumpi Mantovan on kaupunkia,\nnyt vapaa kuormast' oli kyselyni.\n\nMa, saatuani vastauksen selvän\nja kirkkaan joka ongelmaani, seisoin\nkuin ihminen, mi horroksessa tuumii.\n\nMut poistui multa horros tuo, kun kansaa\näkisti huomasin ma hartiaimme\ntakana, jäljestämme saapunutta.\n\nKuin rannoillaan Ismenus ja Asopus[184]\nnäkivät öisen, hurjan ihmisvilkkeen,\nkun apuun Bakkos-luojan Teba turvas,\n\nniin heidän, joita hyvä tahto ajoi\nja rakkaus oikea, näin askeliaan\nkehässä tässä sirpiks koukistavan.\n\nPian meidät saavuttivat, koska juosten[185]\ntuo liikkui koko suuri kansanjoukko;\nkaks heistä muiden eellä huusi itkein:\n\n\"Maria nopsaan juoksi vuoristohon!\"[186]\nJa sitten: \"Caesar, voittaakseen Ilerdan,[187]\nMassilian saarsi ja Espanjaan riensi.\"\n\n\"Ees, eespäin, ettei aika kuluis vuoksi\nrakkauden liian pienen!\" huusi toiset,\n\"aherrus hyvä armon uudistavi!\"\n\n\"Oi te, joiss' ehkä nykykiihko kiivas\nhitauden korvaa ynnä penseyden\nhyvihin töihin, jotka laiminlöitte,\n\ntää, joka elää -- en ma haasta turhaa --\ntahtoisi nousta, taas kun Päivä koittaa;\nsiks virkkakaa, miss' ovat vuoriportaat!\"\n\nNuo sanat suulta soivat Oppahani;\nja eräs sieluista noin vastas hälle:\n\"Käy jäljessämme, niin sa löydät solan!\n\nNiin meidät täyttää tahto rientämisen,\nett' emme saata seisahtaa; siks anteeks,\njos karkeutena oikeuttamme pidät.\n\nSan Zenon apotti[188] Veronass' olin;\nhallitsi hyvä Barbarossa silloin,\nMilano josta vielä surren puhuu.\n\nEräällä haudass' on jo toinen jalka,\nmi pian luostarin tuon vuoksi itkee\nja murehtii, ett' ollut on sen herra,\n\nkun pannut tosi paimenen on sijaan\nhän poikansa, tuon ruumiiltansa ruman,\nrumemman sielultaan ja halpa-synnyn.\"\n\nEn tiedä, vaikeniko, vaiko vielä\nhän puhui, niin jo kauas juossut oli,\nmut tämän kuulin sekä päätin muistaa.\n\nHän, Auttajani joka pulman tullen,\nnyt lausui: \"Tänne käänny, katso kahta,\njotk' kiroo hitautta jo kiireellänsä!\"\n\nJa takaa kaikkein kuului: \"Ennen täytyi\nsen kansan kuolla, jolle aukes meri,\nkuin lapset[189] sen sai nähdä Jordan-joen.\"\n\nJa sitten: \"Kansa,[190] mi Ankiseen pojan\nkerällä kestänyt ei loppuun saakka,\nelämän itselleen loi maineettoman.\"\n\nKun meistä loitonneet nuo varjot oli\nniin paljon, ettei näkyneet ne enää,\nmun sisälläni aatos uusi syntyi,\n\nja siitä muita eri miettehiä;\nyhdestä toisehen näin harhaelin,\nsikskunnes nautinnolla silmät suljin\n\nja uneks vaihtui mielen mietiskely.\n\n\n\n\nYhdeksästoista laulu\n\n\nHetkellä, jolloin lämpö Päivän jaksa\nkuun kylmyyttä ei enää vastustella,\nkun haittaa sitä Maa tai myös Saturnus,[191]\n\nja jolloin, ennen aamukoita, velhot[192]\nidässä näkee 'Suuren Onnen' merkin\nradalle nousevan, mi tummuu pian,\n\nunessa luoksein nainen[193] sammalkieli\nja kierosilmä, vääräsääri tuli,\nja käsirikko ynnä kalman-karva.\n\nMa häntä katsoin; ja kuin Päivän alla\njäsenet virkoaa yön jähmettämät,\nniin alla katseeni tuon kieli kirpos\n\nja sitten varren koko ryhti nousi\nvähässä ajassa ja kasvot valjut\nsai värin, jota niille toivoo rakkaus.\n\nKun irti saanut kielenkannat oli,\nhän alkoi laulaa niin, ett' tuskin kääntää\nhänestä huomiotain voin ma enää.\n\n\"Ma oon\", hän lauloi, \"oon seireeni armas,\nmi merimiehet ulapalla hurmaan,\nniin olen kuulla suloinen ja lempee.\n\nMa laulullani harhaisalta tieltään\nOdysseun käänsin, ja ken minuun tottuu,\nei pyri pois, niin hänet laulan lepoon.\"\n\nViel' ehtinyt ei sulkea hän suutaan,\nkun nainen pyhä[194] nopeasti näkyi\ntulevan luoksein, tuota häväisemään.\n\n\"Vergilius, Vergilius, ken tuo on?\"\nhän kysyi suuttuen; tää esiin astui\nja kiinti katseensa vain naiseen jaloon,\n\nmi toiseen tarttui, eestä aukas hänet,\nrepäisi rikki vaatteet, vatsan näytti;\nsen hajuun heräsin ma hirveähän.\n\nLoin silmäni ma Mestariini hyvään,\nmi lausui: \"Kolme kertaa kutsuin sua,\nkäy, joudu, etsikäämme sisäänkäyntis!\"\n\nMa nousin; kaikki pyhän vuoren piirit\nsäteili uutta, korkeaa jo Päivää,\nmi meille selkään paistoi matkallamme.\n\nNyt häntä seuraten mun otsa oli\nkuin sen, min päätä miettehet niin painaa,\nett' taipuu puoliskoks hän sillankaaren.\n\nMa silloin kuulin: \"Tulkaa, tästä noustaan!\"\nSen sanoi ääni suloinen ja armas,\nmin moista kuule ei tää kuolon alho.\n\nAvoimin, valkein joutsen-siivin johti\nse, joka puhui noin, nyt meidät ylös\nvälitse ankarien vuoriseinäin.\n\nHän sitten siivin meitä viuhkoi, virkkoi:\n\"On autuaat ne, jotka murehtivat,\nnäät heidän sielunsa saa lohdutuksen.\"\n\n\"Mik' on sun, että maahan vain sa katsot?\"\nOppaani loihe mulle lausumahan,\nkun oli päästy ohi Enkelistä.\n\nMa hälle: \"Mietin niin ma käydessäni\nnäkyä äskeistä, mi kiehtoo mua,\nniin ettei aatokseni siitä eroo.\"\n\n\"Tuon näit\", hän lausui, \"velhon vanhan, jonka\nvuoks yksin ylhäällä tääll' itketähän;\nmyös näitkö, kuinka inhast' irti päästään?\n\nSa siihen tyydy, maahan kantas iske,\nluo silmäs lumoon, jota pyörittävi\nijäinen valta taajoin tähtitarhoin.\"\n\nKuin haukka ensin kynsiänsä katsoo\nja sitten, kutsun kuullen, jännittyvi\nhalusta saaliin, sitä houkuttavan;\n\nniin minä, yhtä innokkaana, nousin\nniin ylös kuin tuo kesti vuorisola,\nsikskunnes tie taas kiemurrella alkoi.\n\nKun edessäni piiri viides aukes,\nsen täynnä kansaa näin ma itkeväistä[195]\nja maassa kasvoillansa makaavata.\n\n_Adhaesit pavimento anima mea_,[196]\nma kuulin siellä ilmi ähkyttävän\nniin vaivoin, että sanat tuskin kuului.\n\n\"Oi, Luojan valitut, te, joiden tuskaa\noikeus ja toivo toki lievittävät,\nmeit' opastakaa nousuun korkeahan!\"\n\n\"Jos tarvis teidän täss' ei maassa maata\nja tahdotte tien nopeimmin te löytää,\nte aina käykää käteen oikeahan!\"\n\nNäin pyys Vergilius, näin vastattihin\nvain vähän matkan päästä; siksi tunsin\npuheesta puhujan ma piilevänkin.\n\nKatseeni käänsin sitten Mestariini;\nhän merkill' iloisella siihen suostui,\nmit' tahtoi kaipaus mun kasvoillani.\n\nKun oma herrani siis olin, astuin\nluo luodun tuon, mi puhunut ol' äsken\nja johon kiintynyt ol' huomioni.\n\nMa lausuin: \"Henki, joka kypsyt karsein\nja teet, mit' ilman Luojan luo ei tulla,\nmun vuoksein hetkeks huoles suuri heitä!\n\nKen olit, virka, ylöspäin miks selät\nmakaatte, ynnä voinko eestäs mitään\nma maassa, josta lähdin elävänä?\"\n\nHän mulle:[197] \"Selkämme päin itseänsä\nmiks taivas käänsi, tietää saat; mut ensin:\n_Scias quod ego fui successor Petri_.[198]\n\nVälillä Chiaverin ja Sestrin joki[199]\nkaunoinen juoksee, jonka mukaan nimen\nsukuni saanut on, mi tuost' on ylpee.\n\nKuukauden tunsin paavinviitan taakkaa;\njos tahtoo säilyttää sen saastumasta,\nsen rinnalla muu kaikki on kuin höyhen.\n\nVoi mua, myöhään synnin tieltä käännyin!\nMut tultuani Rooman Paimeneksi,\nelämän valheen vasta näin ma pohjaan.\n\nNäin, ettei siellä sydän saanut rauhaa\neik' ylemmäksi enää nousta voinut;\nminussa siksi syntyi rakkaus tähän.\n\nMut siihen saakka kurja, kaiken ahnas\nja irti Luojast' oli sydämeni;\nnyt, niinkuin näät, ma siitä täällä kärsin.\n\nMit' ahneus aikaan saa, käy täällä ilmi,\nmiss' sielut kääntynehet puhdistuvat;\nei tuskaa tuimempaa tää vuori tunne.\n\nKuin sammui rakkautemme hyvään kaikkeen\nvuoks ahneuden, mi työmme turhaks teki,\nniin meidät täällä orjuuttaa nyt oikeus,\n\nkädet ja jalat meiltä kahlehtien;\nniin kauan kuin vanhurskas Herra tahtoo\nmakaamme tässä liikkumattomina.\"\n\nPuhua tahdoin, olin polvistunut;\nmut kun ma yritin ja hän sen huomas,\nvain korvin kuullen kunnioitukseni,\n\nhän lausui: \"Mistä syystä maahan vaivuit?\"\nMa hälle: \"Soimas omatunto mua,\nkun eessä Teidän arvonne ma seisoin.\"\n\n\"Oikaise jalkasi ja nouse, veli!\"\nhän vastas, \"huomaa, oomme palvelijat\nma, sa ja muutkin, saman valtaherran.\n\nJos joskus evankeliumin sanat\nnuo _Neque nubent_[200] olet ymmärtänyt,\ntajuta myös sa voit, miks näin ma puhun.\n\nNyt mene! Tahdo en, ett' enää viivyt,\nnäät viipymykses estää itkuani,\nmin kautta kypsyy hyvä mainitsemas.[201]\n\nMaan päällä heimoa mull' on, Alagia,[202]\nsiveä luonnostaan, jos huonehemme\nhänt' turmele ei esimerkillänsä;\n\nmut hän on ainoo multa sinne jäänyt.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes laulu\n\n\nOn tahto[203] turha parempaansa vastaan;\nsiks vasten mieltäin, myöten mieltä hänen,\nma veestä vedin sienen, viel' ei täyden.\n\nNiin lähdin sieltä, samoin Mestarini;\nvapaata äärtä pitkin vuorta käytiin\nkuin liki harjain muureill' astutahan.\n\nNe, jotka pisar pisaralta pahan,[204]\nmi vaivaa koko maailmaa, pois itkee,\nnäät ulko-äärtä ovat liian liki.\n\nKirottu ollos, susi vanha,[205] joka\nenempi erästät kuin peto mikään\nvuoks nälkäsi, mi milloinkaan ei täyty!\n\nOi taivaat, joiden kierto, niinkuin luullaan\nmyös maankin olot, elin-ehdot muuttaa,\ntuon suden milloin saapuu karkoittaja?\n\nHitaasti käytiin, varovasti; pidin\nsilmällä vainajia, joiden kuulin\nma ähkyn kurjan, itkun säälittävän.\n\nJa kuulin käydessäni: \"Maaria armas!\"\nniin itkein edessämme huoattavan\nkuin nainen huokaa synnytyksillänsä.\n\nJa sitten: \"Köyhä siihen määrään olit\nkuin meille näyttää soppi seimen, jonne\nsa pyhän kätkit kerran saalahasi.\"\n\nJa sitten seuras: \"Oi, Fabricius[206] kelpo,\nmi ennen tahdoit hyveen köyhän pitää\nkuin pahein saada suurta rikkautta!\"\n\nNuo sanat minua niin miellyttivät,\nett' astuin luo ja tuta tahdoin sielun,\nmi näytti olleen niiden lähtökohta.\n\nHän vielä puhui auliudesta, jota\nosoitti Nikolaus[207] impyeille,\nhyveeseen johtain heidän nuoruutensa.\n\n\"Oi sielu\", lausuin, \"joka haastat hyvää\nniin paljon, virka, kuka oot, miks yksin\ntuot' ylistystä toistat ansaittua![208]\n\nPuheesi palkatta ei jääpä ole,\njos pääsen päättämähän tietä elon\ntään lyhyen, joka loppuhunsa kiitää.\"\n\nJa hän: \"Sen kerron, en siks että maista\nvartoisin lohdutusta, vaan kun armo\nniin suuri paistaa sulle ennen surmaas.\n\nTuon olin kasvin huonon[209] kantajuuri,\nmi koko kristillisen maan niin varjoo,\nsiit' että harvoin hyvä heelmä kypsyy.\n\nMut jos Douai ja Lille ja Gent ja Brügge[210]\nois vankat, pian kosto kohtais; Hältä,\nken kaikki tuomitsee, ma tuota anon.\n\nHugo Capet[211] mun oli siellä nimi;\nminusta johtuu Ranskan valtaheimo,\ntuo sarja Filipein ja Ludvigien.\n\nParisist' olin, poika teurastajan.\nKun kuoli heimo kuningasten[212] vanhain,\npait' yhtä, joka otti munkinviitan,\n\nkäteeni kiertyi hallituksen ohjat\nja valtakunnassa niin paljon mahdoin\nma ystävin ja uusin rikkauksin,\n\nmun poikan' että korotettiin kruunun\ntuon herrattoman haltiaks; näin alun\nsai sukupolvet muiden voideltujen.\n\nNiin kauan kuin Provencen myötäjäiset[213]\nsiveyttä heimoni ei olleet vieneet,\nse vähän mahtoi, mut ei tehnyt pahaa.\n\nSiit' alkoi väkivalloin ynnä valhein\nse ryöstämään, ja kohta syynsä lunnaiks\nNormandian otti,[214] ja Ponthieun, Gascognen.\n\nKarl sai Italiaan; ja syynsä lunnaiks\ntapatti Konradinon se, ja Tomaan\nlähetti taivahasen,[215] syynsä lunnaiks!\n\nNään ajan, joka etäinen ei liene,\nkun saapuu toinen Ranskan Karl,[216] min kautta\nenemmän vielä heimon maine kasvaa.\n\nHän tulee aseetonna, peistä kantaa\nvain sitä, jolla soti Judas; iskee\nsen niin, Firenzen että halkee rinta.\n\nSiit' ei hän maata saa, vaan häpeätä,\nrikosta vain, sen raskahampaa hälle,\nmin keveämp' on aatoksensa tuosta.\n\nTulevan toisen nään ma, laiva-vangin,[217]\nmi tyttärensä myö ja kauppaa hieroo\nkuin merirosvot kauppaa orjatarten.\n\nVoi, ahneus, mit' enempää voit tehdä,\nkun vereni niin kiehtonut sa olet,\nlihaansa omaa ettei enää helli!\n\nSyyt että vanhat, uudet vaipuis, liljain\nnään liehuvan Alagnassa ja kuinka\non Kristus vanki hahmoss' sijaisensa.[218]\n\nNään, kuinka herjataan hän vielä kerran,\njuo sappea ja etikkaa hän jälleen\nja kuolee keskell' uutten ryövärien.[219]\n\nNään, kuinka julma, uus Pilatus[220] tyydy\nei tuohonkaan, vaan oikeus-perusteitta\nhimoisin purjein ohjaa Temppelihin.[221]\n\nOi, Herra, milloin nähdä riemukseni\nsaan koston, vielä kätketyn, mi vihaas\nsun salaneuvossasi viihdyttävi?\n\nMit' äsken Pyhän Hengen morsiosta\nainoosta sanoin ja mi johti sinut\nmua kohti saamaan selitystä jotain,\n\non sitä säätty rukoella meidän\nniin kauan kuin on päivä; mutta öisin\nsen sijaan toiset viritämme soinnut.[222]\n\nPygmalionia toistelemme silloin,\nmin varkaaks, rosvoks, sukumurhaajaksi\nkeltaisen kullan himo häijy teki.[223]\n\nKurjuudet kuvailemme Midaan[224] ahnaan,\nmi seuras haluaan niin suunnatonta,\nett' iki joutui naurun-alaiseksi.\n\nMyös muistelonsa Akan[225] hullu saapi,\nmi saaliist' osan vei, niin että viha\nJosuan vieläi häntä siitä vainoo.\n\nSaffiraa[226] ynnä miestään syyttelemme;\nsoi kiitos, että Heliodorus[227] estyi,\nhäpeä kaikuu kautta vuoren kaiken,\n\nkun Polydoruksen löi Polymnestor.[228]\nJa viimeks huudamme: 'Sa, Crassus,[229] joka\nsen tiedät, virka, miltä kulta maistuu!'\n\nYks milloin kovaa, toinen hiljaa haastaa,\nja mukaan tunteen, meitä kannustavan,\nhitaampi tahti on tai kiihkeämpi.\n\nMa yksin siis en hyvää kuuluttanut,\nmi päivin täällä soi; mut lähelläni\nei ääntään kohottanut kukaan toinen.\"\n\nOlimme hänen jättäneet jo, eespäin\nnyt käydä polkua me ponnistimme,\nmikäli salli voimamme, kun tunsin\n\nma vuoren järkähtävän, niinkuin jotain,\nmi putoaa, ja kylmä karsi mua\nkuin miestä, joka kuolemaansa kulkee.\n\nNiin liikkunut ei Delos[230] liene ennen\nkuin sinne pesänsä Latona laittoi\nnuo synnyttääkseen kaksois-silmät taivaan.\n\nTahoilta kaikilta nyt huuto nousi;\nmua kohden painui Mestari ja virkkoi:\n\"Äl' epäile, sa nääthän, johdan sua!\"\n\n_Gloria in excelsis Deo!_[231] lauloi\nne kaikki, joita olin tullut liki,\nniin että kuulla voin ma virren sanat.\n\nSeisoimme epäröiden, liikkumatta\nkuin paimenet, sen ensi kuuntelijat,\nsikskunnes jyrinä ja laulu loppui.\n\nJatkoimme sitten vaellusta pyhää\nohitse varjoin, jotka maassa maaten\ntaas kääntyneet ol' itkuun allapäiseen.\n\nMua tietämättömyys ei liene mikään\nniin tiedonhaluiseksi tehnyt eikä\nniin mua vaivannut, jos muistan oikein,\n\nkuin silloin polton tunsin povessani:\nkysyä tohtinut en vuoksi kiireen,\nen itse asiaa ma ymmärtänyt.\n\nNäin astuin arkana ja miettiväisnä.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta laulu\n\n\nTuo jano luontainen[232] ja sammumaton,\njos emme vettä saa, min armolahjaa\naneli kerran Samarian vaimo,\n\nmua kiusasi, mut eespäin kiire ajoi\njälestä Oppaan, varjo-täyttä tietä;\nja säälitti mua kosto oikeakin.\n\nJa katso, niinkuin kirjoittaapi Lukas,\nett' tiellä Kristuksen he kaksi näki\njo nousnehena luolahaudastansa,\n\nniin meille varjo näkyi, seuras meitä\nsilmäillen joukkoa, mi maassa makas;\nhänt' emme huomanneet, hän ensin puhui\n\nja virkkoi: \"Veljet, Luojan rauha teille!\"\nMe äkin käännyimme; Vergilius vastas\ntuon tervehdykseen niinkuin vaati hienous\n\nja lausui: \"Pyhäin yhteyteen ja rauhaan\nsun päästäköön se tosi oikeus-istuin,\nmi minut ikuiseen maanpakoon säätää!\"\n\n\"Miten?\" hän kysyi, meidän kiirehtäissä,\n\"jos Luoja teit' ei taivoon huoli, kuka\nsen portaita niin ylös johti teidät?\"\n\nJa Mestarini: \"Merkkejä jos katsot\ntään otsalla, joit' Enkel' yksin piirtää,\nsa näät, hän että hyväin joukkoon kuuluu.\n\nMut hän,[233] ken yötä päivää kehrää, päässyt\nviel' ei tään miehen elonlangan mittaan,\nmin kullekin suo Kloto värttinästään.\n\nSiks sielunsa, mi sisar sun on sielus\nja mun, ei nousta ylös yksin voinut,\nkun nää ei maailmaa hän meidän tavoin.\n\nKidasta Tuonen avarasta tuotiin\nma niin hänt' ohjaamaan, ja ohjaelen,\nniin kauas kuin mun taitoni voi kantaa.\n\nMut virka, jos sa tiedät, miksi järkkyi\nniin äsken vuori ja miks kaikki, aina\nsen juureen märkään asti, huus yht' aikaa?\"\n\nKysyen noin hän naulanpäähän osas\nminunkin kaihoni, ja vain vuoks toivon\njanoni paljon sammui äskeisestään.\n\nTuo vastasi: \"Ei mitään täällä ole,\njok' ilman järjestystä kuuluis vuoren\ntään pyhyyteen tai tavatonta oisi.\n\nTääll' ikivapaat vaihteloista ollaan;\nmit' itsestään luo itsellensä Taivas,\nei muu, voi olla täällä syy tai tapaus.\n\nSiks lankee tääll' ei sade, rakeet, lumi,\nei kaste, härmä yläpuolia portaan\ntuon pienen, lyhven, kolmi-astehisen.[234]\n\nNäy tääll' ei pilviä, ei hattaroita,\nei salamaa, ei tytärtä myös Taumaan,[235]\nmi päällä maan niin usein muuttaa majaa.\n\nEi kuiva höyry myöskään nouse yli\ntuon portaan äsken mainitun, min päässä\nsijainen Pietarin on vartiana.\n\nKai alempaa se joskus järkähtelee;[236]\nmut tuulen vuoks, mi maassa syntyy -- kuinka,\nen tiedä -- täällä ei se järky koskaan.\n\nSe täällä järisee, kun sielu joku\non puhdas nousemaan tai liikkumahan\ntaas ylöspäin; nuo huudot häntä seuraa.\n\nPuhtauden todistaapi tahto yksin,\nvapaana seuraa vaihtamaan, kun sielun\nse valtaa ja sen ilahduttaa intoon.\n\nSe ensin tahtois, vaan ei salli halu,\nmin sille tuskaan tahdon-vastaisehen,\nkuin ennen syntiin, säätää Luojan oikeus.\n\nJa ma, ken maannut vuotta viisisataa\ntäss' olen vaivassa, nyt vasta tunsin\ntyyssijaan parempahan tahdon vapaan.\n\nSiks tunsit, että järkkyi maa, ja Herraa\nylisti kautta vuoren sielut hurskaat,\nhän että heidät pian kutsuis kotiin.\"\n\nNäin hän; ja koska janon mukaan juoman\non nautinto, en sanoa ma saata,\nse mulle minkä teki mielihyvän.\n\nJa viisas Mestari: \"Nyt verkon näen,\nmi teitä kietoo, ja kuin siitä päästään,\nmiks vuori järkkyy ja miks iloitsette.\n\nSuvaitse virkkaa mulle nyt, ken olit;\nsanoihis sisältyköön myös, miks täällä\nniin monta maannut olet vuosisataa.\"\n\n\"Ma olin kuulu\", vastas toinen,[237] \"aikaan,\nkun hyvä Titus[238] kosti naulanreiät\nne, joista juoksi Judaan myömä veri.\n\nSen salli Korkein. Maailmassa maine\nmull' oli tuo, mi kunniaa suo enin\nja enin kestää, vaan mult' usko puuttui.[239]\n\nNiin suloisesti lauloin, mies Toulousen,\nmun että Rooma omaksensa otti\nja myrtein kulmaluuni seppelöitsi.\n\nNimeni päällä maan on vielä Statius;\nma Tebaa lauloin, suurt' Akilleusta,\nmut taakka toinen tää mun tielle mursi.\n\nSe runohenki, joka paahtoi mua,\nsai alun kipinästä taivas-tulen,\nmi syttänyt on enemmän kuin tuhat.\n\nMainitsen 'Aeneiin', mi äiti mulle\nja imettäjä runo-innon oli;\nsit' ilman en ma painais drakman vertaa.\n\nJa että elänyt ma oisin aikaan\nVergiliuksen, tuosta mielelläni\ntääll' oisin vuoden enemmän kuin tarvis!\"\n\nNuo sanat kuullen mua Vergilius katsoi\nkuin virkkaa oisi aikonut: vait ole!\nMut tahtokaan ei ole kaikkivoipa;\n\nnäät nauru ynnä itku aina seuraa\nniin liki tunnetta, mi syy on niiden,\nett' tahto voimaton on suoran luonteen.\n\nHymyilin vain ma vilaukselta vähän;\nmut varjo vaikeni, mua katsoi silmiin,\nmiss' aatos aina kirkkahinna näkyy.\n\n\"Niin totta kuin työs suuren käyköön hyvin\",\nhän virkkoi, \"miks nyt juuri kasvoiltasi\nsalama naurun mua kohden sinkos?\"\n\nTaholta kummaltai nyt kiinni olen:\nmua toinen vaientaa ja toinen vaatii\nmua puhumaan; siks huokaan. Mestarini\n\ntuon tajuu, virkkaa: \"Puhu, ällös pelkää,\npuhuhan toki ynnä kerro hälle,\nmit' innokkaasti niin hän tiedustavi!\"\n\nMa siis: \"Ehk' ihmettelet, muinaishenki,\nmun nauruani, jonka äsken nauroin;\nmut kohta suuremman saat kummastuksen.\n\nNäät tää, mi ylös ohjaa katseheni,\non tuo Vergilius, sa jolta voiman\nsait laulaa jumalia, ihmisiä.\n\nSyyn muun jos naurussani näit, se hylkää,\nei totta se; mua nauratti vain sanat,\njotk' itse hänestä sa juuri lausuit.\"\n\nKumartui polvia jo palvomahan\nhän Mestarin, mut tämä virkkoi: \"Veli,\nei niin, sa varjo oot, on varjo eessäs.\"\n\nHän nous ja lausui: \"Siitä ymmärtänet,\nkuin suurta tunnen rakkautta sinuun,\nkosk' unohdan tään tyhjän turhuutemme,\n\nlujiksi kappaleiksi varjot luullen.\"\n\n\n\n\nKahdeskolmatta laulu\n\n\nJo Enkeli, mi piiriin kuudentehen\nmeit' oli ohjannut, ol' seisahtunut,\nminulta merkin ohimoilta poistain.\n\nSanonut oli 'Autuaiksi' niitä,[240]\njotk' oikeutta halas; toisen sanan,\nei muuta, vielä oli tainnut: 'jano'.\n\nJa minä, päästen helpommin kuin muiden\nsolien kautta, vaivatonna nousin,\nnopeita seuraten näin vainajia.\n\nVergilius virkkoi: \"Rakkaus, min hyve\non syttänyt, myös aina toisen syttää,\njos vain sen liekki ulkopuolle näkyy.\n\nSiit' asti siks kuin esikartanohon\nManalan astui Juvenalis,[241] joka\nilmaisi mulle kiintymykses ylvään,\n\nsua kohtaan samaa tunsin niin, ett' outoon\nse tunne henkilöön vain harvoin syttyy;\nja siks nää portaat nyt on lyhyet mulle.\n\nMut lausu, anteeks anna ystävänä,\njos liika rohkeus multa ohjat ottaa,\nja ystävyksin nyt me haastelkaamme:\n\nKuink' olla saattoi sijaa ahneudelle\nsun sielussas, min oma huoles oli\nniin täyteen luonut viisautta syvää?\"\n\nNuo sanat ensin hymyilytti hiukan\nStatiusta, vaan hän vastas: \"Kallis merkki\nrakkauden mulle on sun joka sanas.\n\nEsiintyy, totta, asioita usein,\njotk' antaa aiheen moneen harhaluuloon,\nsalassa kun syyt oikeat on niiden.\n\nTuo kysymykses ilmi, että uskot\nelossa toisessa mun olleen ahnaan,\nkai vuoksi piirin tuon, miss' ollut olen.\n\nSiis tiedä, että liian loitoll' oli\nminusta ahneus, ja tuopa liika\ntuhannet kuut nyt kiusannut on mua.\n\nJa jos en ohjannut ois oikein mieltäin,\nkun luin sen kohdan, missä huudat sinä\nkuin ihmisluontehelle suuttuneena:\n\n'Kirottu kullan nälkä, kunne johdat\nmaan päällä, ah, sa kuolevaisten himot!'[242]\nvihaista vieläi taakkaa vyöryttäisin.[243]\n\nMa silloin huomasin, ett' antamaankin\nkäs' olla liian auki voi, ja kaduin\ntuon synnin sitten kaikkein muiden kanssa.\n\nKuin moni ylösnousee kaljupäänä,\nkun tietämättömyys heilt' esti synnin\ntään katumisen kuolinhetkelläkin!\n\nJa tiedä, että syy, mi vastakkainen\non suoraan syylle jollekin, sen kanssa\nyhdessä täällä kuihtuu, kuivatetaan.\n\nSiis puhdistuaksein jos joukoss' ollut\nma olen ahneuttaan itkeväisten,\nsen vastakohta mulle tuon on tehnyt.\"\n\nJa Laulaja nyt paimenvirtten virkkoi:\n\"Mut julmat kun sa taistot lauloit ynnä\nIokasteen myös murheet kaksipäiset,[244]\n\nei siitä, jota kanssas haastaa Klio,\nnäy viel', ett' ollut ois se usko sulla,\njot' ilman eivät kevättyömme riitä.\n\nJos niin on, mikä aurinko, mi soihtu\nniin poisti pimeytes, ett' tohdit purjees\nsuuntailla suoraan jälkeen Kalastajan?\"[245]\n\nNäin hälle toinen: \"Sa mua kutsuit ensin\nParnasson luolain lähtehistä juomaan\nja sitten valaisit mua Luojan luokse.\n\nTeit niinkuin se, mi kulkee öin ja kantaa\ntakana lyhtyä eik' itseänsä\nvalaisekaan, vaan jälkeentulevia,\n\nkun sanoit: 'Vuosisata uudistuvi;\ntaas palaa oikeus ja ens ihmiskausi,\nja alas astuu heimo uuden taivaan.'[246]\n\nSa teit mun laulajaks, sa kristityksi;\nmut että käsittäisit piirrokseni,\nsen kädelläni värittää nyt tahdon.\n\nJo hedelmöittänyt maailman kaiken\nol' usko tosi, jonka kylvi kerran\nijäisen valtakunnan kuuluttajat;\n\nja sanas, jotka äsken toistin, sattui\nniin yhteen uutten saarnamiesten kanssa,\nett' usein heitä kuulemassa kävin.\n\nPyhiltä niin he minuun vaikuttivat,\nett' itkin, nähden heidän kyyneleitään,\nkun heitä vainosi Domitianus.\n\nJa ollessain maan päällä aina autoin\nma heitä, ja muut lahkot kaikki multa\nhe himmensivät tapain-puhtaudellaan.\n\nSain kasteen, ennen kuin ma kreikkalaiset\njo'ille Teban johdin laulussani;\nmut kauan, pakanuutta teeskennellen,\n\npelosta pysyin salakristittynä;\nja penseys tää mun kiertämään sai kehää\nneljättä yli neljä vuosisataa.\n\nNyt sa, ken poistit multa verhon, joka\nniin paljon peitti hyvää kertomaani --\nkun aikaa meill' on noustessamme -- virka,\n\njos tiedät, missä on Terentius vanha,\nCecilius, Plautus, Varro; virka, onko[247]\nhe tuomitut ja mihin kuolonkuiluun?\"\n\nOppaani näin: \"He ynnä Persius, ma, ja monta muuta\ntuon oomme kera kreikkalaisen,[248] jota\nimetti enemmän kuin muita Musat;\n\nens ympyrässä tyrmän tumman oomme.\nSiell' usein haastelemme kukkulasta,[249]\njoll' aina asuu ruokkijamme armaat.\n\nEuripides ja Antiphon on siellä,\nSimonides ja Agaton ja monta\nmyös muuta seppelpäistä poikaa Hellaan.[250]\n\nRunoutes henkilöistä siellä ovat\nAntigone, Deïphile, Argia,\nIsmene myös, kuin muinen murheellinen.\n\nOn hän,[251] mi osoitti Langia-lähteen,\ntytärkin on Teiresiaan[252] ja Tetis\nja Deidamia sisaruksinensa.\"\n\nMolemmat vaikeni nyt runoilijat,\ntaas tahtoivat he nähdä ympärilleen\nvapaina noususta ja seinämistä.\n\nJa neljä oli Päivän neittä[253] jäänyt\njo taakse, viides vehmarolla oli\nja ylös päätä palavaa sen ohjas.\n\nOppaani lausui: \"Luulen, reunan puoleen\non olka oikea nyt käännettävä\nja vuorta kierrettävä niinkuin ennen.\"\n\nNäin tapa entinen nyt meitä johti;\nja tietä taivalsimme rohkeammin,\nkun suonut oli sen tuo sielu ylväs.\n\nHe eellä kulkivat, ma yksin astuin\ntakana, kuullen heidän haasteloaan,\nmi mulle antoi runoudesta opin.\n\nMut kesken armahan tuon keskustelun\npolulla näimme puun,[254] mi hedelmiä\nhyviä kantoi, sulotuoksuisia.\n\nKuin kuusi kapenee päin latvaa oksa\noksalta, tämä pienentyi päin juurta;\nsiks, luulen, ettei kiivettäisi siihen.\n\nTaholla, jolta tiemme kiinni oli,\näyräältä korkealta neste kirkas\nsolisi läikkyen sen lehtein yli.\n\nLäheni puuta Runoniekat; silloin\nsen lehväin läpi ääni huusi muudan:\n\"Puun tämän ruoka teiltä puuttukohon!\"\n\nNoin sitten: \"Enempi Maria[255] muisti,\nhäät kuinka kunnollisiks sais ja suuriks\nkuin suutaan, mi nyt puolestanne pyytää.\n\nJa vanhat roomattaret tyytyi juomaan\nvain vettä;[256] halveksuipa herkkupöytää\nmyös Daniel[257] ja viisahaksi tuli.\n\nEns kausi kaunis oli niinkuin kulta;\nmakeiksi nälkä tammenterhot teki\nja jano nektariksi joka puron.\n\nHunaja ynnä heinäsirkat oli\neväänä erämaassa Kastajalla;[258]\nsiks niin on suuri hän ja kunniassa\n\nkuin evankelium sen teille kertoo.\"\n\n\n\n\nKolmaskolmatta laulu\n\n\nKun puun tuon vehmastohon vehreähän\nupotin silmäni laill' lintumiehen,\nmi vaanintahan elämänsä tuhlaa,\n\nnäin lausui hän, mi isää enemp' oli:\n\"Nyt tule, poikasein! On jaettava\nparemmin aika, mik' on meille suotu.\"\n\nMa käänsin kasvoni ja nopsin jaloin\nlähenin Viisahia, joiden puhe\nminulta poisti matkan vaivat tyysti.\n\nKas, silloin kuului itku ynnä laulu\n_Labia mea, Domine!_ niin että\nse ilahdutti sekä murhetutti.\n\n\"Ah, isä armas, mit' on tuo?\" ma kysyin.\nHän vastas:[259] \"Varjoja vain kulkevia;\nkenties näin kirvoittaa he synnin kuormaa.\"\n\nKuin pyhiinvaeltajat mietteissänsä,\njos jonkun oudon kohtaavat he tiellä,\npysähdy eivät, jälkeen katsahtavat,\n\nniin takanamme, kiirehemmin käyden,\ntuli ja meni, kasvoi, kulki ohi\nnyt hurskas, vaikeneva varjojoukko.\n\nSyvällä silmät oli heillä, synkät,\nja kasvot kalpeat ja ruumis laiha,\nniin että nahka luita myöten liittyi.\n\nEn luule, että Erysikton[260] oli\nniin nihki laiha nikamiinsa saakka,\nkun enimmän hän nälän tunsi tuskaa.\n\nMa sanoin itsekseni: Tää kai kansa\non se mi kadotti Jerusalemin,\nkun lihaa poikansa Maria nokki.[261]\n\nOlivat silmäkuopat heillä niinkuin\nkivetön sormus; ja ken lukee _omo_[262]\nkasvoilta ihmisen, nyt m:n näki.\n\nKen uskois, että halun suuren nostain\nniin vaikuttais veen näky, heelmän tuoksu,\njoll' ei hän tietäis, kuinka tapahtuu se?\n\nMa siinä kummeksuin, mi heitä kalvoi,\nnäät vielä mulle syy ei selvä ollut\nlaihuuden tuon eik' ihon kuivanehen?\n\nKas, silloin päänsä syvyydestä silmät\nmua kohden varjo muudan käänsi, katsoi\nmua tarkkaan, huus: \"Mik' on tää armo mulle?\"\n\nEn koskaan tuntenut ois kasvojansa;\nmut hänen äänensä toi ilmi mulle,\nmik' oli haihtunutta hahmossansa.\n\nKipuna tuo mun kokonansa sytti,\nniin että alta muodon muuttuneenkin\ntaas muistaa voin Foresen kasvonpiirteet.\n\n\"Äl' ällistele\", pyys hän, \"kuivanutta\nkanahkaa ihon valjun, vaisun tämän,\näläkä liikaa lihanpuutettani,\n\nvaan virka mulle totuus itsestäsi\nja keit' on sielut kaks nuo seuralaises;\näläkä enää vaikene, vaan puhu!\"\n\nMa hälle: \"Kasvos, joita kuollehina\njo itkin, yhtä tuskaisasti mua\ntaas itkettää, kun nään ne vääntyneinä.\n\nSiks lausu Luojan tähden, teitä mikä\nnoin kuorii! Kummastelen; voi ei haastaa,\nken muuta miettii, siks en vastatakaan.\"\n\nHän mulle: \"Luojan ikineuvo luonut\ntaaksemme jäänehesen puuhun, veteen\non voiman, josta niin me näivetymme.\n\nTää kansa kaikki, joka itkee, laulaa,\njanoa ynnä nälkää nähden täällä\ntaas pyhittyy vuoks kurkun ahmattiuden.\n\nHerättää halun syödä, juoda tuoksu\ntuon heelmän ynnä vesisuihkun vihma,\nmi pirskuu yli lehtein vihreöiden.\n\nEik' yhtä kertaa vain, tät' uraa kiertäin,\nuudistu meille tuska tuo -- ei 'tuska'\nmun tulis sanoa, vaan 'onni korkein' --\n\nnäät meidät saa puun luokse tahto sama,\nmi ilohuutohon _Eli_ sai Hänet,\nken verellänsä vapautti meidät.\"\n\nMa vastasin: \"Forese, vierähtänyt\nei viittä vuotta siitä päiväst' ole,\nkun maisen elon parempaan sa vaihdoit.\n\nJos ennen tuskan hyvän tuokiota,\nmi meidät Luojaan liittää, voima loppui\nsinulla syntiin enempään, kuink' olet\n\nsa tänne ylös tullut jo? Ma luulin\ntuoll' alhaalla sun vielä näkeväni,\najalla aika kussa korvatahan.\"\n\nHän mulle: \"Nopsaan näin mun tänne tuonut\nsuloista tuskan mettä maistelemaan\non Nellani,[263] mi eestäin paljon itki.\n\nHän hurskahilla huokauksillansa\nmun otti odotuksen rantamalta\nja lunasti mun[264] muista kiertoteistä.\n\nSen kallihimmin Jumalalle kelpaa\nmun lempimäni pikku, leino leski,\nmin yksinäisemp' on hän kainoudessaan.\n\nNäät siveämmät on Sardiniassa\nBarbagian[265] naiset kuin on naiset siinä\nBarbagiassa, jonne jätin hänet.\n\nAh, veljyein, mit' ois mun lausuttava?\nTuleva kangastuu jo aika eessäin,\netäinen jolle ei tää hetki ole,\n\nkun saarnastuolista Firenzen naiset\nnuo riettaat kielletähän näyttämästä\nniin rintojansa, että nännit näkyy.\n\nBarbaarein, Saraseenein naiset koska\nkuria tarvinneet on hengellistä\ntai muuta verhottuina käydäksensä!\n\nMut jos nuo julkeat jo tietäisivät,\nmit' Taivas nopsa valmistaapi heille,\nsuut heillä auki ois jo ulvomahan.\n\nNäät ennustaitoni jos ei mua petä,\nhe ennen huolta saa kuin parroittuvat\nnyt laulateltavien lasten posket.\n\nNo, veli! Mutta ällös piile enää!\nKas yksin minä en, vaan kansa kaikki\ntää sinne katsoo, missä Päivän peität.\"\n\nMa hälle siis: \"Jos mielees johdat, mitä\nelimme yhdessä ja haastelimme,\nsen muisto vieläi sua murhetuttaa.\n\nElosta tuosta mun tää käänsi, joka\nkäy eelläin, joku ilta sitten; silloin\ntuon sisar\" -- ja ma näytin Aurinkoa[266] --\n\n\"pyöreenä teille paistoi. Hän mun johti\npimeyteen synkkään tosi kuollehien\nlihassa tässä, joka häntä seuraa.\n\nSielt' tänne nosti sanoin valmistavin\nhän minut, vuorta kiiveten ja kiertäin,\njok' oikaisee, min elo väänsi väärään.\n\nNiin kauas hän mua seuraavansa sanoo\nkuin pääsen sinne, missä nään Beatricen;\nmun siellä hänestä on erottava.\n\nVergilius on se, mi moista sanoo\nja toinen tää on varjo se, min vuoksi\nvapisi äsken kaikki vuoren äyräät,\n\nkun hänet luotaan nyt se kirvoittavi.\"\n\n\n\n\nNeljäskolmatta laulu\n\n\nSuu meill' ei käyntiä, ei käynti suuta\nhidastanut, vaan haastain kiirehdimme\nme eteenpäin kuin pursi purjetuuleen.\n\nJa varjot, jotka näytti kaksikertaa\nkuolleilta, kummastuvin silmäkuopin\nmua ahmi, huomattuaan, että elin.\n\nJa minä, jatkain puhettain, nyt lausuin:\n\"Hitaammin ehkä nousee hän kuin nousis\nhän yksin; vaan on siihen syy tuo toinen.[267]\n\nMut virka, tiedätkö, miss' on Piccarda[268]\nja onko huomattavaa henkilöä\ntään kansan joukossa, mi niin mua katsoo?\"\n\nHän vastas: \"Sisareni kaunis, hyvä --\nen tiedä, kumpaa enemp' ollut lie hän --\nOlympon korkeudessa riemuitsevi\n\njo kruunustaan.\" Ja lisäs: \"Suotu täällä\non julki tuoda nimi kunkin, koska\nnäkömme kuihduttanut niin on paasto.\n\nJa tää\"[269] -- hän näytti sormellansa -- \"Luccan\non Buonagiunta, ja tuo lähin,[270] jolta\nenempi muit' on kasvot kaventuneet,\n\nkäsivarsin kantoi Pyhää kirkkoamme;\nmies Tours'in oli, ja hän paastoo vuoksi\nBolsenan viinin nyt ja ankeriaan.\"\n\nNimitti monta yksittäin hän muuta,\nja kaikki näytti tuosta iloitsevan,\nniin etten yhtään yrmykästä nähnyt.\n\nPureksi nälkäisenä tyhjää ilmaa\nUbaldin dalla Pil'[271] ja Bonifacius,[272]\nmi kansaa paljon kaitsi sauvallansa.\n\nMarchese-herran[273] näin, nyt janoisemman\nkuin muinen juodessaan Forlissa, jossa\nhän kuitenkaan ei koskaan kylläks saanut.\n\nMut niinkuin se mi valikoiden katsoo,\nvalitsin nyt ma Luccan miehen, joka\nmua enemmän kuin toiset tirkisteli.\n\nHän kuiski jotakin; ja kuin 'Gentucca'[274]\nma kuulin sieltä, missä kärsi vaivaa\nhän oikeuden, tuon heitä kalvavaisen.\n\n\"Oi sielu\", sanoin, \"sa, mi kiihkeältä\nniin näytät kanssain haastamaan, nyt äänes\nkohota, puhu iloks kumpaisenkin!\"\n\n\"On nainen, vielä hunnuton\", hän vastas,\n\"min kautta mieltyvä oot kaupunkiini,\nsit' ihmiset vaikk' kuinka moittineekin.\n\nTää ennus myötä ota matkallesi;\nja jos mun kuiskeeni sun harhautti,\nsen tosiseikat sulle selvittävät.\n\nMut virka, näänkö edessäin sen miehen,\nmi säkeet uudet loi, näin alkavaiset:\n_Ah, naiset, joill' on tieto lemmen taian_.\"[275]\n\nMa hälle: \"Olen mies, mi vaarin otan\nkun lempi haltioi, ja minkä sydän\nedellä sanelee, sen panen kirjaan.\"\n\n\"Oi veikko\", virkkoi hän, \"nyt nään sen solmun,\nmi sulki mun, Notarion, Guittonen[276]\ntuon uuden, armaan tyylin suloudesta.\n\nMa hyvin huomaan, kuinka sanelijaa\nkynänne tarkkaan, liki saattelevat;\nmut niin ei varmaan kynät tehneet meidän.\n\nJa syvemmin jos katsoo, aavat alat\non meidän tyylistämme teidän tyyliin.\"\nJa nyt hän vaikeni kuin tyytyväisnä.\n\nKuin linnut, Niilin virran talvivieraat,\nkeräytyy parviin joskus taivahalle\nja rivitysten nopeammin lentää,\n\nniin koko joukko varjo-vainajien\npois kääntyi, kiirehtäen askeleitaan,\nkeveinä tahdon vuoks ja laihuutensa.\n\nJa niinkuin mies, mi juoksemaan jo väsyi,\njää jälkeen seurastaan ja harvaan astuu,\nsiks kunnes rauhoittuvat rinnan palkeet,\n\nniin päästi eellensä nyt lauman pyhän\nForese, jäljessä mun kanssain tullen,\nja virkkoi: \"Milloin nähdä saan sun jälleen?\"\n\n\"En tiedä\", vastasin, \"kuink' kauan elän;\nmut niin ei paluuni lie nopsa, että\nsit' ennen tahtoni ei rannall' oisi.\n\nNäät paikka,[277] johon asumaan oon pantu,\nkäy päivä päivältä vain kurjemmaksi\nja näyttää tuomitulta perikatoon.\"\n\nHän mulle:[278] \"Heistä syyllisimmän näen\nhevosen hännässä ma laahautuvan\npäin laaksoa, miss' sovitust' ei synnin.\n\nRutommin aina joka askeleella\nelikko rientää, kunnes murskaa hänet\nja jättää ruumiin rujon, muodottoman.\n\nNää kierrä kauan kappaleet ei taivaan\" --\ntäss' ylös katsoi hän -- \"kun selväks sulle\nse käy, jot' en voi selvemmin nyt virkkaa.\n\nSa jälkeen jääös nyt! Näät niin on kallis\ntääll' aika, että kadotan ma liikaa,\njos tasajalkaa taivallan sun kanssas.\"\n\nKuin joskus joukost' eroo ratsahien\nritari joku laskein täyttä laukkaa,\nens ryntäyksen kunniaa näin etsein,\n\nerosi meistä askelin hän pitkin;\njäin tielle minä noiden kahden kanssa,\nelämän suurten entispäälliköiden.\n\nKun päässyt eellemme niin kauas oli,\nhänt' ettei enää silmä erottanut\nkuin järkeni ei sanojansa äsken,\n\nläheltä mulle raskahat ja tuoreet\nnäkyivät oksat heelmäpuun, nyt toisen,\nkun sinnepäin juur' kääntynyt ma olin.\n\nKoholla kourat kansaa näin sen alla,\nmi huusi lehdille, en tiedä, mitä,\nkuin lapset kiihkeät ja turhakielet\n\nrukoilevat ja rukoiltu ei vastaa,\nvaan oikein heitä himoon yllyttääkseen\nylhäällä pitää, näyttää makupalan.\n\nHe sitten poistuivat kuin pettyneinä;\nja me nyt lähestyimme puuta suurta,\nmi kyyneleet ja pyynnöt parhaat torjuu.\n\n\"Ohitse käykää liki astumatta!\nPuu korkeammall' on, jost' Eeva puri,\nja tää on kasvanut sen siemenestä.\"\n\nVäliltä lehvien näin lausui joku;\nsiks sivu lähekkäin Vergilius, Statius\nja minä käytiin äärtä nousevata.\n\nSe jatkoi: \"Kirotuita muistakaatte\nte pilven poikia,[279] jotk' kaksin rinnoin\nTeseusta vastaan juopuneina soti;\n\nja juutalaisia, vuoks juomatavan\njoit' ottanut ei Gideon, kun kulki\nhän vuoriltansa sotaan Midianin.\"[280]\n\nTien puoleen toiseen tungettuina käytiin\nnäin kuullen syntejä nyt kurkun, joita\nmokomat seuraa saavutukset kurjat.\n\nJa laajetessa ladun yksinäisen\ntaas tuhat askelt' ehkä astuttihin\nvait ollen, vaipuneina mietteisiimme.\n\n\"Te kolme, mitä miettien te käytte?\"\näkisti ääni soi; ma siitä säikyin\nkuin pelkuri tai hepo pillastunut.\n\nOjennuin katsomaan, ken olla saattoi,\neik' koskaan puunna metalli tai lasi\nsulatus-uunissa niin punaisena\n\nkuin näin ma erään, joka virkkoi: \"Nousta\njos tahdotte, on tänne käännyttävä;\nken rauhaa etsii, tätä tietä kulkee,\"\n\nNäkönsä häikäisi niin silmät multa,\nma että käännyin jälkeen opettajain\nkuin mies, mi kulkee korvakuulon mukaan.\n\nJa niinkuin airueena aamunkoiton\ntuoksahtaa tuulen toukokuisen henkäys,\nlemulla kukkain, ruohon kyllästetty,\n\nniin tunsin otsallani tuulenleyhkän[281]\nja sulan huomasin ma suihkavaksi,\nmi tuoksui Taivahan ambrosialta,\n\nja sanat kuulin: \"Autuaat, joit' armo\nniin valistaa, heili' ettei kurkun ilot\nhalua liikaa lietso rintaluihin,\n\nvaan että korkein heille ain on kohtuus!\"[282]\n\n\n\n\nViideskolmatta laulu\n\n\nOl' aika nousta nopeasti: jäänyt\njo Härjän haltuun Auringolta oli\nmeridiani, Yöltä Skorpionin.[283]\n\nSiks niinkuin mies, mi viivy ei, vaan samoo\ntietänsä eespäin, mitä sattuneekin,\nkun häntä ajaa pakkotarpeen tutkain,\n\nniin solaan astuimme me soukkaan, yksi\nedellä toisen, nousten portahia,\njotk' on niin kaidat, ettei kaksin pääse.\n\nKuin pikku haikara, mi halais lentää\nja nostaa siipeä, mut tohdi jättää\npesäänsä ei, ja alas taas sen painaa,\n\nkyselyn halu mulla syttyi, sammui,\nsiks kuin se päättyi liikkeesen, min tekee\nmies valmistauva jotain virkkamahan.\n\nVaikk' oli nopsa käyntimme, näin lausui\nIsäni armas mulle: \"Joutsi sanan,\njonk' olet jännittänyt, jouahuta!\"\n\nAukaisin suuni silloin turvallisna\nja aloin: \"Kuinka siellä laihdutahan,\nmiss' ole tarvetta ei syödä, juoda?\"\n\n\"Jos muistaisit sa, kuinka Meleagros[284]\npalossa lieden itse paloi loppuun,\ntajuisit varmaan seikan tään\", hän vastas.\n\n\"Ja jos sa muistaisit, kuink' oma kuvas\nkuvastimessa liikahtaa, kun liikut,\nois sulle helppo tämä pulma päästää.\n\nMut että tahtosi sais tyydytyksen,\non tässä Statius, jota pyydän, anon,\nhän että haavais haavuriksi ryhtyis.\"\n\n\"Ijäisistä jos hälle haastan, missä\nsa oot, mun olkoon anteeks-anteheni,\nevätä etten suita voi\", näin Statius.\n\nJa alkoi: \"Poikani, jos painat mielees\nsanani, tarkasti ne tallettaen,\nne valon luovat kysymyksehesi.\n\nTäys veri, jota juo ei koskaan suonet\njanoiset, vaan mi jälelle on jääpää\nkuin ruoka, pöydältä mi korjatahan,\n\nsaa sydämessä luomisvoiman luoda\njäsenet kaikki, niinkuin niiden veri\nvain siltä muoto-luovan mahdin saapi.\n\nSe vielä hienostuu ja painuu paikkaan\nnimettömään ja siitä vereen toiseen\nse sekoittuvi luonnon astiassa.[285]\n\nNe kaksi yhteen yhtyvät, ja toinen\non luotu saamahan ja toinen luomaan,\nniin täydellinen tuoss on alkulähde.\n\nSe toiseen liittyneenä työnsä alkaa,\ntiivistää ensin, elähyttää sitten,\nmink' oli aineksensa muodostanut.\n\nKun luomisvoima elon saa,[286] min laatu\nkuin kasvin on (vaikk' erilainen siinä,\nse ett' on tiellä, toinen tien jo päässä),\n\nse luo jo liikunnon ja tuntokyvyn,\nmi merisienell' on, ja tehdä alkaa\nkyvyille kylvämilleen elimiä.\n\nNyt, huomaa, laajentuvi, taajentuvi\nse voima, jok' on sydämestä luojan,\nelimet luonnon miss' on ennen valmiit.\n\nMut kuinka ihmistyy se eläimestä,\net vielä ymmärrä; ja seikka sama\nsua viisahammankin[287] on vienyt harhaan,\n\nkun opissaan hän yleisjärjen irti\nerotti sielusta, siks ettei sille\nelintä omaa löytänyt hän mitään.\n\nTulolle totuuden luo auki mieles\nja tiedä, että heti kun on valmiit\nsikiön aivot sielun-elimineen,\n\niloiten tuosta luonnon taitehesta\nens-Luoja saapuu, siihen puhaltaen\nnyt hengen uuden, ikivoimaa täyden,\n\nmi kaiken siinä toimivaisen ottaa\nolentohonsa, _yhden_ sielun siittäin,\nmi elää, tuntee, tietoiseksi tulee.\n\nSa ettet sanojani kummeksuisi,\nAuringon katso lämpöä, mi muuttuu\nviiniksi yhtyessään köynnösmehuun.\n\nKun lanka loppuu Lakesiin, se eroo\nruumiista, kanssaan vieden kaiken, mikä\nsiin' ihmisen ja Jumalan on voimaa.\n\nMuut kyvyt[288] kaikki silloin mykistyvät,\nmut muisto, järki ynnä tahto tulee\nentistä ehommaksi toiminnassaan.\n\nKuin ihmeen kautta, itsestään se putoo\nnyt heti rantaan toiseen taikka toiseen,[289]\nmiss' ensi tiedot saa se tuonen-teistään.\n\nKun paikka sille säätty on, sen samoin\nsäteilee jälleen muoto-luova voima\nkuin ennen eläessä jäsenien.\n\nJa niinkuin ilma, sade-usmaa sankka,\nsätehen sattuen, mi siihen taittuu,\nväreillä koristaupi kirjavilla,\n\nniin ilma lähin kuolleen ympärillä\nmuodoksi muuttuu, jonka siihen painaa\nelävän sielun muoto-luova voima.\n\nJa sitten lailla liekin liikkuvaisen,\nmi tulta seuraa, kunne vaan se kulkee,\nmyös seuraa sielua sen muoto uusi.\n\nKun tuossa ilmestyy nyt sielu, sitä\nvarjoksi kutsutaan, ja tuosta kaikki\nse itsellensä aistit luo, myös näön.\n\nMe sillä haastamme ja hymyilemme,\nhuokaamme sillä, kyynelöimme sillä,\nkuin kautta vuoren tään sa nähnyt lienet.\n\nJa varjo muodostuu sen mukaan, kuinka\nhalut ja vaistot siihen vaikuttavat;\nse syy on seikan, jota ihmettelit.\"[290]\n\nOlimme tulleet viime piinanpiiriin,[291]\nkädelle oikealle kääntynehet,\nmiss' uudet huolet huomiomme vaati.\n\nYl' äyrään siellä törmä liekin lyöpi,\nmut äyrähältä ylöspäin käy tuuli,\nmi taapäin ajaa sen ja luotaan torjuu.\n\nSiis yksitellen avonaista reunaa\nol' astuttava; tuolla puolen mua\npelotti tuli, tällä puolen syvyys.\n\nOppaani lausui: \"Silmät ohjaksissa\npaikalla täll' on tarkkaan pidettävä,\nvoi pienin askel täällä syöstä harhaan.\"\n\n\"_Summae Deus clementiae_\"[292] ma kuulin\npalosta suuresta nyt kaikuvaksi,\nniin että innokkaana sinne käännyin.\n\nJa varjojen näin läpi liekin käyvän;\nsiks vuoroin täytyi heidän askeliaan,\nomia vuoroin nyt mun tarkastella.\n\nLopussa laulun pyhän kaikki kovaa\nnoin huusivat he: \"_Virum non cognosco_!\"[293]\nja jälleen alottivat hymnin hiljaa.\n\nTaas huusivat he: \"Jäi Diana lehtoon,[294]\nmut sieltä karkoitti Helicen, koska\ntää maistanut Venuksen myrkyn oli.\"\n\nTaas laulu soi, ja sitten huus he kovaa\nnimiä siveellisten naisten, miesten,\navio-uskollisten, kunnollisten.\n\nJa näin he jatkavat, ma luulen, koko\nsen ajan, jonka tuli polttaa heitä;\non moiset keinot, moinen muona tarpeen,\n\njos mieli umpeen mennä viime haavan.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta laulu\n\n\nNäin käyden äärtä, yksi eellä toisen,\nmun hyvä Mestarini usein virkkoi:\n\"Varo, ja sanoistani oppi ota!\"\n\nMua olkaan oikeaan jo paistoi Päivä,\nmin säteet koko lännen taivaan sinen\nolivat vaihtaneet jo valkoiseksi.\n\nJa varjoni mun aikaan sai, ett' tuli\npunaisemmalta puunsi; mutta senkin\nvähäisen merkin monet sielut huomas.\n\nSen syyksi muodostui, min vuoks he alkoi\nminusta puhua ja toisillensa\nnoin haastaa: \"Tuo ei varjoruumis liene.\"\n\nMua kohden eräät lähestyi niin liki,\nkuin voivat, mutta aina vaarinottain,\nett' tuli tuima heitä polttais yhä.\n\n\"Sa, joka kunnioittavalta näytät etkä\nhitaalta, vaikka jäless' astut, vastaa\nminulle, jota jano, liekki vaivaa;\n\nenk' yksin minä vastaustas halaa,\nvaan kaikki muutkin niinkuin vettä kylmää\nmies Intian tai Etiopiankin.\n\nSa virka, mistä johtuu, että seinän\nteet itsestäsi vasten aurinkoa,\nkuin käynyt vielä et ois kuolon verkkoon?\"\n\nNäin virkkoi yks, ja varmaan ilmoittanut\nma oisin itseni, jos uus ei kumma,\njuur' esiintyvä, ois mua kiinnittänyt.\n\nNäät kansaa keskeltä tien leimuavan\nnyt saapui, kasvot kohti entisiä,\nja tuota olin katsomaan ma kärkäs.\n\nTaholta kummaltakin näin ma varjoin\npäin käyvän toisiaan ja suutelevan\näkisti, tyytyen näin lyhyeen juhlaan.\n\nNoin kuonojansa, käyden parvin ruskein,\nmyös muurahaiset vastatusten hieroo,\nkysellen ehkä vointiaan ja tietään.\n\nKun ensi askel tuskin erottanut\nol' heidät kohtauksesta herttaisesta,\nhe äänin voittaa toisiansa tahtoi.\n\nHuus uudet noin: \"Sodoma ja Gomorrha!\"\nJa toiset: \"Lehmähän Pasiphae[295] piilee,\nett' etsis härkä hänen irstauttaan.\"\n\nKuin kurkein parvest' tuntureille Turjan,\npeläten Päivää, toiset lentäis, toiset\netelän aavikoille jäätä pakoon,\n\nyks joukko sinne, toinen tänne riensi,\nviritti itkien taas virren saman\nja huudon, mikä sopivin ol' heille.\n\nJa niinkuin äsken lähestyi taas mua\nnuo samat pyytäjät ja tarkkaavilta\nhe näyttivät nyt mua kuuntelemaan.\n\nKaks kertaa nähtyäni moisen kaipuun,\nma virkoin: \"Oi, te sielut, joilla varmuus\non ikirauhan, milloin valjenneekin!\n\nEi jääneet tuoreina, ei turtuneina[296]\njäsenet multa päälle maan, vaan käyvät\nmun kanssain suonineen ja nivelineen.\n\nMa kiipeen, etten sokea ois enää;\nylhäällä nainen on, min armon kautta\nma maailmaanne kuolevaisna tulen.\n\nMut totta niin kuin teissä toivo korkein\npian täyttyköön ja kodiksenne tulkoon\nRakkauden taivas, laajin taivahista,\n\nte lausukaa, sen että kirjoittaisin,\nkeit' ootte te ja mikä on tuo lauma,\nmi selkä kohden selkäänne nyt poistuu?\"\n\nMykisty enemmän, ei hämmästele\nasukas vuoriston tuo arka, juro,\nkun kömpelönä kaupunkiin hän tulee,\n\nkuin kummastuvan joka varjo näytti;\nmut toivuttuaan tuosta hämmingistä,\nmi pian mieliss' ylevissä tyyntyy,\n\nalotti taas mun ensi kysyjäni:\n\"Miekkoinen sa, ken kokemusta kokoot\nnäin mailta meidän, eloon hurskahampaan.\n\nNe, jotka meistä poistuu, synnin teki,\nmin vuoksi Caesar voittosaatossansa\nsai kuulla huudettavan: 'kuningatar!'[297]\n\nSiks huutain 'Sodomaa!' he loittonevat,\nnäin syyttäin itseään, kuin kuulit, ynnä,\nhäveten auttain ahjon hehkumista.\n\nMe kahden sukupuolen synnin teimme;\nja koska ihmislait me loukkasimme\neläinten lailla hekkumaamme etsein,\n\netääntyessä omaks herjaksemme\nnimeä huutelemme tuon, mi tuli\neläimen puisen hahmoss' eläimeksi.\n\nNyt tiedät syntimme ja työmme pahat;\nnimeltä tuta jos sa tahdot meidät,\nen niitä tietäis eikä meillä aikaa.\n\nItseeni nähden täyttää voin sun toivees:\noon Guido Guinicelli,[298] puhdistaudun,\nkun kaduin ennen kuolinhetkeäni.\"\n\nKuin tuskassa Lykurguksen kaks poikaa[299]\nnuo tuta mahtoi, kun he äidin näki,\nniin tunsin, vaikk' en ehkä heidän verroin,\n\nnimeltä kun nyt kuulin tuon, ken oli\nmun isäni ja muiden meikäläisten,\njoilt' armas syntynyt on lemmenlaulu.\n\nEn kuunnellut, en puhunut, vaan kuljin\nnäin kauan miettien ja katsoin häntä,\nmut lähemmäks en tulen tähden tullut.\n\nRavinnut katseeni kun kyllin olin,\nhänelle tarjosin ma palvelustani\nnyt vakuutuksin, joita uskoo toinen.\n\nJa mulle hän: \"Mit' olen kuullut suita,\nniin selvän jättää minuun jäljen, Lete,[300]\nsit' ettei saata himmentää, ei poistaa.\n\nMut jos sun sanas äsken totta vannoi,\nsyy virka, miksi sanoin ynnä silmin\nilmoitat, että olen sulle kallis.\"\n\nMa hälle: \"Syy on sulolaulujenne;\nmikäli kielenkäyttö uus tää kestää,\nne kalliiks tekee teidän musteennekin.\"\n\n\"Ah veikko\", virkkoi hän, \"tuo, jonka sulle\nosoitan sormellain\" -- hän näytti yhtä[301] --\n\"parempi seppä oli äidinkielen.\n\nSäkehet lemmen, tarun suorat sanat\nhän kaikki voitti; väittää anna houkkain,\nett' etevämpi ois Limoges'in miesi,[302]\n\non heille maine enemmän kuin totuus;\nnäin kanta heill' on valmis kuulematta\nsit' ennen taitehen tai järjen syitä.\n\nNäin tehtiin muinen myös Guittonen[303] suhteen,\nsoi suusta suuhun kunniansa, siksi\nkuin hänet voittanut on totuus monen.\n\nJos niin on laajat sulle suotu edut,\nsun että lupa luostariin on mennä,\nmiss' yhdyskunnan apotti on Kristus,\n\nmun puolestani 'paternoster'[304] lue\nniin pitkälle kuin sit' on tarvis täällä,\nmiss' emme syntiä voi tehdä enää.\"\n\nNyt toiselle ehk' antaaksensa tilaa\nlähellä seisovalle, tuleen katos\nhän niinkuin veteen kala sukeltava.\n\nLuo astuin varjon viitatun ja virkoin,\nett' toivoni jo oli paikan armaan\nnimeä moista varten valmistanut.\n\nSanella alkoikin hän alttihisti:\n\"Pyyntönne miellyttää mua kohtelias,\nen voi, en tahdo edessänne piillä.\n\nArnaut ma olen, joka itken, laulan;\nnään miettiväisnä hulluudet ma menneet,\nmut iloisna myös päivän toivomani.\n\nNimessä voiman, joka teitä johtaa\nhuipulle, ilman kuuman, kylmän kiusaa,\ntuskaani joskus muistakaa, ma pyydän.\"\n\nNäin haastoi, haihtui tuleen puhdistavaan.\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta laulu\n\n\nOl' hetki, jolloin Auringon ens säteet\nkäy sinne, missä veri vuos sen Luojan,\nja jolloin Ebron yli vaaka nousee\n\nja Ganges hehkuu keskipäivän alla;[305]\nnoin seisoi Aurinko, ja päivä painui,\nkun Enkel' Luojan edessämme seisoi.\n\nIloisna äyrääll' liekin ulkopuolla\nse lauloi noin: \"_Beati mundo corde_\",[306]\näänellä ihmis-ääntä kirkkaammalla.\n\nJa sitten: \"Ette pääse, sielut pyhät,\netemmä tulta tuntematta; siihen\nsiis käykää, kuulkaa laulut sieltä soivat!\"\n\nNoin lausui meidän liki tultuamme;\nmun muuttui mieli tuota kuullen niinkuin\nma öisin elävänä pantu hautaan.\n\nKäteni ristin, katsoin tulta, syntyi\nminussa kuvat ihmisruumihista,\njoit' olin ennen nähnyt poltettavan.\n\nOppaani hyvät mua kohden kääntyi.\n\"Mun rakas poikani\", Vergilius virkkoi,\n\"asua täällä vaiva voi, ei kuolo.\n\nSa muista, muistahan ... ah, enkö turvaan\nsua vienyt seläss' itse Geryonin![307]\nLähellä Luojaa näin mit' aikaan saankaan?\n\nSiis usko varmaan, tuhat vuotta vaikka\nsisällä seisoisit tuon liekin, päästäs\nei karvaa yhtään korventaa se voisi.\n\nJa jos sa luulet ehkä, että petän,\nlähesty sitä, omin kourin koe\ntee vaattees liepehellä varmuudekses.\n\nNyt poista pelko, poista pelko kaikki,\nkäy tänne, eespäin, tule turvallisna!\"\nMa siinä seisoin, vaikka tunto käski.\n\nJurona jäävän paikallein mun näki,\nja lausui hiukan suuttuneena: \"Muista,\nBeatricesta ett' erottaa se sinut!\"\n\nKuin Pyramus, mi kuullen Tisben nimen,[308]\nloi häneen silmän vielä kuolemassa,\nkun heelmät silkkipuun sai veripunan,\n\nniin taipui myös mun jyrkkyytein; ma käännyin\nviisaasen saattajaan, kun kuulin nimen,\nmi aina kumpuaa mun mielessäni.\n\nPudisti päätään hän ja virkkoi: \"Kuinka?\nTähänkö jäämme?\" ja kuin lasta mua\nhymyili, jota heelmin houkutellaan.\n\nMun eellä sitten tulehen hän astui\nja pyys, ett' tulis viime miesnä Statius,\nmi meidät koko tien ol' erottanut.\n\nTulehen tultuani sulaan lasiin\nma syössyt oisin viileyttä etsein,\nniin suunnaton tuon palon paahde oli.\n\nIsäni lempeä mua vahvistaakseen\nBeatricesta vain puhui käydessänsä;\n\"On niinkuin näkisin jo silmät hänen.\"\n\nMeit' ääni johti, tulen tuolta puolen\nmi lauloi; ja me tarkaten vain sitä\ntulimme liekeistä nyt nousukohtaan.\n\n\"_Venite benedicti patris mei_\"[309]\nsisältä valon soi niin kirkkaan, että\nmun voitti se, ei sietää silmä voinut.\n\nSoi vielä: \"Päivä painuu, ilta lankee;\nsiks älkää viipykö, vaan kiirehtikää\nniin kauan kuin ei tummu lännen taivas.\"\n\nNous suoraan polku läpi paaden, suuntaan\nsellaiseen, että eessäni ma kaihdoin\nsätehet Auringon jo alenevan.\n\nVain harvat noustu oli porras-asteet,\nkun varjo haihtui; tuosta oivalsimme,\nma ynnä viisaat, painuneeksi Päivän.\n\nJa ennen kuin ol' yhdenlaiseks tullut\nyön taivas kaikin avaruuksinensa\nja pimeys näköpiirin piirittänyt,\n\nvalitsi kukin vuoteeksensa portaan;\nnäät enempi kuin halun nousta mursi\ntään vuoren luonto meissä voiman siihen.\n\nKuin vuohet märehtien hiljenevät,\nvaikk' oli äsken vilkkaat kallioillaan\nja nopsat, ennen kuin ne kyllin söivät;\n\nvarjossa vait, kun Päivä paahtaa, lepää\nne kaitsemina paimenen, mi sauvaan\nnojauten täyttää tehtäväänsä siten;\n\nja niinkuin lammaspaimen, yöpyväinen\nloitolle kodistansa, luokse lauman,\npedoilta metsän sitä varjellakseen;\n\nolimme sellaiset nyt kaikki kolme:\nhe niinkuin paimenet, ma niinkuin vuohi,\nmolemmin puolin vuoren saartamina.\n\nVain vähän näkyi ulkomaailmata,\nmut siitä vähästä näin tähdet, paljon\nsuuremmat, kirkkahammat tavallista.\n\nNoin tuumien ja tähtiin tuijotellen\nmun uni valtas, uni ennustava\nuseinkin uutta, joka viel' ei totta.\n\nOl' hetki, luulen, jolloin sattui vuoreen\nidästä ensi säteet Venus-tähden,\nmi näyttää hehkuvan ain lemmen tulta.\n\nUnessa näin ma naisen nuoren, kauniin,\nmi kulki nurmikolla kasteisella\nja poimi kukkia ja laulun lauloi:\n\n\"Jokainen tietäköön, ken tietää tahtoo,\nett' olen Lea[310] ja nää sormet sorjat\nvain liikkuu seppeltäni solmiaksein.\n\nKuvastimessa kaunis olla tahdon,\nsiks kaunistaun, ja Rakel-sisko jätä\nei koskaan peiliään, vaan päivät istuu.\n\nKauniita nähdä silmiään hän kaipaa\nkuin minä soristauta sormin omin;\nilonsa nähdä on, mun toimess' olla.\"\n\nJo hohto, huomenruskon eellä käyvä,\nmi pyhiinvaeltajaa riemastuttaa,\nkun palajaa hän kotiin lähenevään,\n\npimeyden poisti joka ilmansuuntaan,\nuneni myös sen kera; siksi nousin,\nja nousseet oli suuret mestaritkin.\n\n\"Se suloheelmä,[311] jota kuolevaiset\nmonelta oksalta niin huolell' etsii,\nsun nälkäsi on tänään tyydyttävä.\"\n\nVergilius nää sanat mulle virkkoi,\neik' ollut koskaan ole antimia\nsenvertaisia mieltä miellyttämään.\n\nNiin tuonne päästä halu päälle halun\nminussa syntyi, että siivet lentoon\njok' askeleella kasvaviksi tunsin.[312]\n\nKun käyty oli koko porras-polku\nallamme aina viime astehesen,\nkatseensa kiinnitti Vergilius minuun\n\nja virkkoi: \"Nähnyt tulen ajallisen\nnyt oot ja ijäisen; sa paikass' olet,\nmiss' omin voimin voi en enää mitään.\n\nÄlyllä, taidoll' oon sun tänne tuonut;\nhuvisi oma oppaakses nyt ota,\ntiet jyrkät ohi on, on ohi ahtaat.\n\nKas Aurinkoa, joka otsaas paistaa,\nkas ruohoa, kas puita, kukkasia,\njoit' itsestään maa täällä ilmi loitsee!\n\nSikskuin ne silmät kauniit, jotka itkein\nsun mulle uskoi, tulee iloisina,\nvoit istahtaa, voit käydä kesken kukkain.\n\nNyt sanaa, merkkiä mult' ällös varro;\non tahtosi nyt vapaa, suora, terve,\nja väärin ois sit' olla seuraamatta;\n\nsuon sulle itses yli kruunun, mitran.\"[313]\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta laulu\n\n\nNyt tahdoin tutkia ma tarkkaan metsän\ntuon jumalaisen, kirjavan ja sankan,\nmi kaihti katsehelta aamun uuden.\n\nSiks viipymättä jätin reunan jyrkän\nja verkkaan, verkkaan, tasamaata kuljin\ntaholta jokaiselta tuoksuvata.\n\nSuloinen ilma, jok' ei muutu koskaan,\notsaani onnellista leyhytteli\nhyväillen, hiljaa, niinkuin tuuli lempee,\n\nmin tietä lehdet herkät, väreilevät\ntaholle sille kaikki taipui, jonne\nens varjonsa tuo pyhä vuori heittää;\n\nsijaltaan siirtyneet ne eivät sentään\nniin paljon, että pikkulinnut laanneet\nois oksapuilla laulutaitehestaan,\n\nvaan vastaan ottivat ne riemurinnoin\nja laulain ensi leyhkät lehvästöhön,\nmin basso säesteli heidän virttään,\n\nkuin puulta puulle piinjametsän humu\nrannalla Chiassin[314] kasvaa, koska irti\nsirocco[315] sinkoo kädest' Aeoluksen.\n\nNiin kauas ikimetsän helmaan käynyt\njo olin verkkaan vaeltain, ett' enää\ntuloni kohtaa löytää ois en voinut.\n\nKas, silloin puro askeleeni esti,\nmin aallot armaat rantojensa heinää\ntaholle vasemmalle huojutteli.\n\nMuu vesi puhtain meidän maailmassa\nsekoitetulta tuntunut ois varmaan\ntuon rinnalla, mi mitäkään ei salaa,\n\nsen vaikk' on juoksu tumma, tumma iki,\nainaisen alla siimeksen, mi päästä\nsäteitä sinne kuun, ei päivän koskaan.\n\nMa seisahduin ja silmän juosta annoin\nyl' aaltojen ja moninaista katsoin\nma kukkeutta puiden toukokuisten.\n\nJa mulle sieltä näkyi, niinkuin näkyy\näkisti seikka, jonka kummastelu\nmuut kaikki karkoittavi mielen mietteet,\n\nnyt Nainen,[316] joka yksin kulki, lauloi\nja taittoi kukan taas ja toisen taittoi\npolultaan, joka niitä täynnä kukki.\n\n\"Oi, kaunis Nainen, joka lämmittelet\nsäteissä lemmen, kuten kertoo piirtees,\njotk' olla tapaa sielun heijastajat,\n\nsuvaitse tulla lähemmäksi rantaa\nja edetä niin paljon, että kuulen,\nsa mitä laulat.\" Noin ma hälle lausuin.\n\nJa jatkoin: \"Muistutat Proserpinasta,[317]\nmillainen, missä oli hän, kun äiti\nkadotti hänet, hän taas kukkakevään.\"\n\nKuin nainen karkeloiva kohti liukuu\nlikellä jalat toisiaan ja maata\nja tuskin toista eteen toisen siirtää,\n\nniin punakelta-kukkain päällä kulki\nmua kohti hän nyt lailla nuoren neitseen,\nmi ujot painaa alas silmäluomet;\n\nja täysin tyydytti hän toiveheni\nlähelle tullen niin, ett' ääni lempee\nminulle soi ja sanat laulun kantoi.\n\nKun ehtinyt hän oli siihen, missä\njo heinää aallot puron kauniin huuhtoi,\nmun palkitsi hän nostamalla katseen.\n\nEn luule, että moinen hohti valo\nalt' Aphroditen luomen, koska häntä\nhaavoitti Amor-poika vasten tapaa.[318]\n\nHymyili rannalta hän oikealta\nja sormi kukkasia kirjavia,\nylänkö joita siemenettä kasvaa.\n\nVain kolme askelt' oli poikki puron,\nmut Hellespontoa, mi tautta Xerxeen[319]\non vieläi tutkain ihmis-ylpeyden,\n\nenempi vihannut ei lie Leander,[320]\nkun erotti se Sestoon ja Abydoon,\nkuin minä vettä, jota tieni esti.\n\nHän lausui: \"Oudot täällä ootte, ehkä\nkun hymyilen ma tienohossa, joka\npesäksi valittu on ihmiskunnan,\n\nte kummastutte, epäröitte hiukan;\nmut valon antaa psalmi '_Delectasti_',[321]\nmi teiltä ymmärryksen pilvet poistaa.\n\nJa sa, mi eellä käyt ja pyysit mua,\nsa lausu, muuta mitä kuulla halaat\nja heti vastaan sulle, sikskuin tyydyt.\"\n\nMa hälle: \"Vesi ynnä metsän humu\nsotivat vastaan uutta uskoani,\nmin sain ma jotain vastakkaista kuullen.\"[322]\n\nHän siks: \"Ma sanon, mikä syy saa aikaan\nsen seikan, joka kummastuttaa sua;\nnäin poistan pilven sua kaihtavaisen.\n\nLoi Hyvyys korkein, joka itsellensä\nvain kelpaa, hyväks ihmisen, ja hälle\ntään paikan pantiks ikirauhan antoi.\n\nSyyn oman vuoks hän tääll' ei kauan ollut;\nsyyn oman vuoksi itkuun, vaivaan vaihtoi\nhän leikit liedot, naurun viattoman.\n\nEtt'eivät häiriöt, joit' alla vuoren\nluo huurut veen ja maan, nuo pyrkiväiset\ntakaisin lämpöön voimiensa mukaan,\n\ntekisi haittaa ihmiselle, vuori\ntää nous niin ylös korkeuteen, sit' että\nei mikään häiritse, miss' on se kiinni.\n\nKun kuitenkin maanpiirin kaiken kautta[323]\nens taivaan kanssa liikkuu ilmakehä,\nmikäli ei sen esty kiertokulku,\n\npäin tätä kukkulaa, mi taivahille\nvapaana nousee, ilman liike sattuu,\nniin että siitä soipi metsä sankka.\n\nJa kasvin voima, satutettu tälleen,\nnyt hedelmöittää itse ilman jaksaa,\nmi sitten kaartuen sen kauas kylvää.\n\nJa toinen pallonpuoli, ilmastonsa\nja maansa laadun mukaan, luo ja siittää\nnäin eri voimin eri puut ja yrtit.\n\nTään kuultuasi ällös ihmettele\nmaan päällä siis, jos näkyväistä vailla\nsiementä siellä juurtuu kasvi joku.\n\nJa tiedä, että pyhä niittu tämä,\ntäys siementä on kaiken-kasvullista\nja heelmää kantaa, maan mi pääll' ei heili.\n\nPuroa tätä pulputa ei suoni,\nmin huurut täyttäis hallan muuntelemat\nkuin virrat kuivaen tai kasvain vierii,\n\nvaan ikilähteestä se ilmi läikkyy,\nJumalan tahdosta taas saaden vettä\nniin paljon kuin se kadottaa suin kaksin.\n\nSen toinen haara voimaa vierittävi,\nmi poistaa kaiken synnin muiston, toinen\njokaisen hyvän työn taas mieleen johtaa.\n\nToisaalla nimi sen on Lete, toisaall'\nEunoë, vaan ei vaikuta sen voima,\njos juoda sit' ei vuosta kummastakin,\n\nja maku sen muut herkut kaikki voittaa;\nnyt vaikka tiedonjanos tyydytetty\njo olla voi ja vaieta mun aika,\n\nsuon sulle erään johtoväitteen vielä;\net ehkä haasteloain halveksune,\njos yli lupauksen se yltäneekin.\n\nNe, jotka muinoin kultakautta lauloi,\nsen olotilaa onnellista, varmaan\ntään paikan Parnassolle uneksivat.\n\nTääll' oli syytön ensi ihmispari;\ntääll' ain on kevät, heelmät kaikkinaiset,\non nektar myöskin, josta kaikki puhuu.\"\n\nNyt taaksepäin ma Mestareihin käännyin,\nja huomasin, he että kuunnellehet\nhymyillen oli viime lausehia;\n\ntaas sitten käänsin kasvot Naiseen sorjaan.\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta laulu\n\n\nÄänellä laulain immen rakastuneen\nhän jatkoi vielä sanojaan ja virkkoi:\n\"_Beati, quorum tecta sunt peccata!_\"[324]\n\nKuin nymfit, jotka yksin käyskelevät\nvälillä metsän varjojen, ja toinen\npaeta tahtoo, toinen nähdä Päivää,\n\nniin rannallaan nyt vasten virtaa liikkui\nhän eteenpäin; ja minä askeleeni\nsovitin askeltensa pienten mukaan.\n\nEi luku niiden vielä ollut sata,\nkun rannat kaartui yhdenmukaisesti,\nniin että itää kohden nyt ma kuljin.\n\nEik' oltu paljon vielä tietä käyty,\nkun Nainen kokonaan mua kohden kääntyi\nja virkkoi: \"Veli, kuuntele ja katso!\"\n\nJa kas, nyt leimaus läpi metsän suuren\nväkevä välkähti niin kaikkialta,\nepäillä että aloin ukkos-ilmaa.\n\nMut koska ukontuli tulee, menee,\nmut tämä jäi ja kasvamistaan kasvoi,\nma mietin itsekseni: 'Tää mit' onkaan?'\n\nJa kautta ilman hohtavan tuon kulki\nsuloinen sävel; tuosta into hyvä\nmun moittimaan sai Eevan julkeutta,\n\nkun juuri luotu vailla kilpanaista,\nhän siellä verhoa ei voinut sietää,[325]\nmaa, taivas missä Luojaa tottelivat.\n\nJos hurskahana hunnuttaunut oisi,\nnää sanomattomat ma oisin onnet\njo ennen tuntenut ja sitten iki.\n\nNäin aivan hurmauneena käyden kesken\nijäisen auvon ensi esikkojen,\niloja muita ikävöiden vielä,\n\nkaikk' ilma alla oksain vihreöiden\nnyt hehkui niinkuin tulta ollut oisi\nja sävel suloinen jo lauluks sointui.\n\nOi, pyhät Runottaret, nälkää, kylmää\njos teidän vuoks ma näin tai valvoin koskaan,\nsyy mull' on vaatia nyt siitä palkka!\n\nVetensä mulle Helikon[326] nyt suokoon,\nUrania auttakoon mua kuorollansa\nsäkeihin saamaan seikat aate-raskaat!\n\nNäkyipä seitsemän nyt kultapuuta\nminulle kangastuen matkan takaa,\nmi meistä vielä niihin asti oli.\n\nMut kun ma totuutta niin pääsin liki,\nett' aistiharha, etäisyyden luoma,\npois haihtui ynnä seikat selvät näkyi,\n\nopetti mulle kyky arvostelun,\nett' oli seitsemät ne tuohusjalat,[327]\nja että äänet lauloi _Hosiannaa_.\n\nYlhäältä leimus kandelabrit kauniit\nkirkkaammin täysikuuta, kun se noussut\non keski-yöllä taivon selvän sineen.\n\nIhaillen käännyin Mestariini hyvään,\nmut tämä vastasi vain ilmehellään,\nmi kertoi kummastusta yhtä suurta.\n\nMut taas mua kiehtoi esineet nuo ylväät,\nniin vitkaan meitä kohden liikkuvaiset,\nett' ohi morsian ois käynyt kirkkoon.\n\nHuus Nainen mulle: \"Miksi tuleen sytyt\nnäöstä kynttiläin vain kirkkahien,\ntakana tulevia katsomatta?\"\n\nNäin sitten kansaa, joka seuras niitä\nkuin saattajina, kaikki valkovaattein;\nmaan päällä moist' ei valkeutta koskaan.\n\nVeet puron välkkyi vasemmalla; siihen\njos katsoin, näin, se että kuvasteli\nvasenta sivuain kuin peili ikään.\n\nLähelle niin kun rantaa tullut olin,\nmun että heistä vieroitti vain virta,\nparemmin nähdäkseni seisahduin ma,\n\nja eellä näin ma liekit liikkuviksi;\ntakana niiden ilma värein välkkyi\nkuin kulkeneet ois suuret siveltimet,\n\nja eri juovaa seitsemän[328] jäi jälkeen\nja kunkin oli värit moiset, mistä\nkaarensa Päivä, vyönsä kuutar kutoo.\n\nNuo väriviirit loitommaksi liehui\nkuin kantoi silmäni, ja luulen, väli\nett' oli niiden kymmen-askelinen.[329]\n\nTuon taivaan kauniin alla kaksi telien,\nvanhinta neljäkolmatt'[330] astui, päässä\njokaisen tuores valkolilja seppel.\n\n\"Ah, siunattu\", he kaikki lauloi,[331] \"sinä\nAadamin tyttäristä! Olkoon myöskin\nsiunattu kauneutesi ijäst'ikään!\"\n\nKun kukat ynnä muutkin yrtit nuoret\ntuon rannan vastapäisen vapaat oli\nvaliosaattueen sen astunnasta,\n\nkuin tähdet seuraa taivahalla toistaan,\neläintä neljä[332] noiden jälkeen tuli\nja kukin seppelöity lehvin vihrein\n\nja luotu lentoon siivin kuusin oli,\nja siivet täynnä silmiä: jos Argus[333]\neläisi, moiset sen ois silmät varmaan.\n\nSäkeitä niiden kuvaukseen en tuhlaa,\nlukija oi! Mua menot toiset ahtaa,\nniin etten aulis olla saata tähän.\n\nMut lue Hesekiel, mi heidät näki\nja kuvas saapuvina pohjoisesta\nkerällä tuulen, pilvien ja tulen!\n\nJa sellaiset kuin hänen kirjassansa,\nhe täällä oli, paitsi että siivet\nma samoin kuin Johannes kuudeks laskin.\n\nVälillä neljän noiden voittovaunut[334]\nupeat vieri päällä pyörän kahden\nja niitä aarnikotkan[335] kaula veti.\n\nSen siivet nousi ylös keskijuovan\nväliltä ynnä sivujuovan kolmen,\nniit' ettei loukannut ois siivenlyönti.\n\nNe katos silmän kantamattomihin;\nmik' oli lintua, se kultaa oli,\nmuu kaikki valkeaa ja veripunaa.\n\nEi Africanusta, ei Augustusta\nniin ylpein vaunuin saattanut lie Rooma;\nei kestä kilpaa vaunut Auringonkaan,\n\nnuo,[336] jotka suistui radaltaan ja paloi\nMaan nöyrän rukouksesta, koska oli\nZeus salaisessa mielessään vanhurskas.\n\nRatasta oikeata kolme naista\nkisaten kiersi; punainen ol' yksi,\ntulesta ettei erottaa ois voinut.\n\nJa toinen oli niinkuin luut ja lihat\nois hällä luodut smaragdista olleet;\nmut kolmas valkea kuin vitilumi.\n\nJa vuoroin valkea se johti heitä\nja vuoroin punainen, tään laulun tahtiin\nkisaansa hidastain tai kiirehtien.\n\nTaas vasemmalla neljä neittä[337] tanssi,\npuetut purppuraan, ja heitä johti\nyks,[338] jolla oli päässä kolme silmää.\n\nTakana kaikkein tässä kuvattujen\nkaks tuli vanhust' erilaisin vaattein,\nmut liikkein yhtä arvokkain ja varmoin.\n\nYks heistä[339] oppilaalta näytti suuren\nHippokrateen, min luonto luonut oli\niloksi olioinsa armahimpain.\n\nToisessa[340] pyyde vastakkainen näkyi:\nkirkasta, terävää hän kantoi kalpaa,\njok' yli puronkin mua peljästytti.\n\nNäin sitten neljä hahmoltansa nöyrää,[341]\nja sitten ukon,[342] joka yksin astui\nkuin unessa, mut kasvoin aate-syvin.\n\nJa puku näillä seitsemällä sama\nkuin ensi sarjall' oli, vaikka päässä\nei olleet liljaseppeleet,[343] vaan ruusut\n\nja muut yht' armaat punaheljä-kukat;\nläheltä vielä vannoa ois voinut,\nhe että kaikki hehkui päältä kulmain.\n\nJa kun mua vastaan vaunut tulleet oli,\njylinä kuului, ja tuo joukko jalo\netemmä näyttänyt ei saavan mennä,\n\nvaan seisahtui luo johtokynttiläinsä.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes laulu\n\n\nKun taivaan ensimmäinen seitsentähti,[344]\nmi koskaan vaipunut, ei noussut eikä\nverhonnut muuhun, ellei synnin pilveen,\n\nja jokaiselle tehtävänsä näytti\nkuin osoittaa sen sisko alhaisempi[345]\ntien soutajalle varmaan valkamahan;\n\nkun pysähtyi tuo seitsentähti, sanon,\nvaunuihin kääntyi niinkuin kohti rauhaa\ntotuuden kansa, niiden eellä tullut.\n\nJa eräs heistä kuni viesti Taivaan\n\"_Veni, sponsa, de Libano_\"[346] nyt laulain\nhuus kolmasti ja samoin muutkin kaikki.\n\nKuin autuaat nuo viime tuomiolla\nnopeesti nousee kukin haudastansa\nkeveinä kirkkaudessa hahmon uuden,\n\npyhistä nosti vankkureista Taivaan\ntuon vanhan ääni sata varmaan elon\nijäisen airutta ja Enkeliä.\n\n\"_Benedictus, qui venis_\",[347] kaikki lauloi,\nja yltäpäältä kylväin kukkasia\nnäin: \"_Manibus o date lilia plenis!_\"[348]\n\nItäisen ilmankannen kaiken nähnyt\noon usein aamunkoissa ruskottavan,\nkun sinikirkkaat muut on kannet taivaan\n\nja päivänkoiton kasvot hunnutetut,\nniin että huurun niitä himmentäissä\nvoi kauan sietää paljas silmä sitä;\n\nniin näkyi keskeltä tuon kukkaspilven,\nmi nousi käsist' enkelein ja lankes\nsateena vaunuihin jo ulkopuolle,\n\nviherjä-viitta, valko-liina Nainen,[349]\npuettu väriin liekin liikkuvimman\nja seppelöity lehdin öljypuisin.\n\nJa sieluni, mi niin ei pitkään aikaan\nvavissut ollut hänen läheisyyttään,\nei tuosta tuntehesta järkähtänyt,\n\nsai tuta lemmen vanhan suurta valtaa,\nhänestä käyvän salavoiman kautta,\nvaikk' eivät silmäni hänt' tuntenehet.\n\nMut heti kun tuon Naisen näin ma, voima\nylhäinen, joka vallannut mun oli\njo ennen kuin ma olin mieheks tullut,\n\nmun käänsi vasempaan niin luottavaisna\nkuin lapsi kohden äitiänsä rientää\nsuruinen ollen taikka pelkääväinen,\n\nja näin Vergiliukselle virkoin: \"Joka\nvereni pisar vapisee nyt vallan;\nma tunnen merkit vanhan lemmenliekin.\"[350]\n\nMut ah, Vergilius jo poissa oli,\nVergilius, tuo isä armain, lempein,\nVergilius, jolle kaikkeni ma uskoin!\n\nEi kaikki paratiisin riemut voineet\nmun poskiani, jotka kastehella\njo pestyt oli, kyynelistä estää.\n\n\"Dante, vaikk' on Vergilius nyt poissa,\nviel' älä itke, vielä ällös itke;\nvuoks säilän toisen itkeä saat vielä.\"\n\nKuin amiraali kulkee kokkaan, keulaan,\nväkeä tarkastaa, mi miehittävi\nmuut laivat, heitä työhön kehoittaen,\n\nniin vaunuin vasemmalla puolla, koska\nnimeni soinnun kuullen sinne käännyin\n(min välttämättömyyden vuoksi kerron),\n\nnäin Naisen tuon, mi mulle ensin näkyi\nverhossa enkelien kukkasateen,\nmua kohden puron poikki katseen luovan.\n\nJa vaikka huntu tuo, mi päästä aaltos,\nMinervan lehdin[351] kaunistettu, suonut\nnäkyä hänen viel' ei varsin selvään,\n\nviel' liikkein ylväin, valtiattarena\nhän jatkoi lailla puhujan, mi jättää\nsanansa lämpimimmät viimeiseksi:\n\n\"Mua katsohan, ma oon, ma oon Beatrice.\nKuink' olet viitsinyt tään vuoren nousta?\nSa etkö tiennyt, ett' on täällä onni?\"\n\nKatseeni peiliin puron loin, mut siinä,\nkun näin ma itseni, sen siirsin ruohoon;\nniin suuri häpeä mun päätäin painoi.\n\nNiin ylväältä kuin lapsellensa äiti\nhän mulle näytti; kitkerältä maistui\nnäät ankaran tuon laupeutensa kuri.\n\nHän vaikeni, ja Enkelit nyt laulaa\nalkoivat: \"_In te, Domine, speravi_\",[352]\nsanoilla lopettaen: \"_pedes meos_\".\n\nKuin lumi elävässä hirsistössä\nItalian selkärankaa pitkin jäätyy,\nSlavonian tuulten[353] tuonne ahtamana,\n\nsulaen sitten itsehensä tiukkuu\nmaan varjottoman tuulten tuulahtaissa\nkuin tulen tullen kynttilän on kuolo;\n\nnäin itkemättä, huokaamatta seisoin,\nsiks kuin he laulaa alkoi, joiden äänet\nain yhteen soivat kera tähtitarhain;\n\nmut sulovirressä kun kuulin tuossa\nmua kohtaan sääliä, se enemp' oli\nkuin sanat: \"Nainen, miks niin häntä kiusaat?\"\n\nJää sydämeni ympäriltä muuttui\nvedeksi, tuuleksi ja tuskan kera\nsuun, silmän kautta pursui povestani.\n\nSamalla puolen vaunuin seisten yhä\nja yhä paikallaan, hän hurskahille\nnyt Enkeleille loihe lausumahan:\n\n\"Te päiväss' ijäisyyden valvokaatte,\nett' yö, ei uni peitä askeltakaan,\nmin astuu radoillansa vuosisadat.\n\nSiks vastaukseni vain huolta kantaa,\nett' ymmärtäis mua hän, mi tuolla itkee\nnäin näyttäin yhtä suuriks syyn ja tuskan.\n\nEi kautta yksin taivaspiirein, jotka\njohonkin joka idun ohjaa määrään\nsen mukaan, kuinka tähdet häntä saattaa,[355]\n\nvaan myös kautt' Armo-Luojan suurten lahjain,\njotk' ovat sataneet niin korkealta,\nett' eivät yllä sinne silmät meidän,\n\nelossaan uudess'[356] oli kyvyiltänsä\nhän moinen, että joka kunnon tapa\nhänessä oisi hyvin heilimöinyt.\n\nMut sitä karumpi ja ilkeämpi\non pelto huono-kylvö, perkkaamaton,\nmit' enemmän on maassa kasvuvoimaa.\n\nHänt' ensin kannatin ma katseellani:\nkun nuoret näytin hälle silmät, siten\nhänt' oikeahan kerallain ma johdin.\n\nKun nuoruuteni kynnyksellä olin\nja muutin elämäni, otti multa\nhän itsensä ja muille pois sen antoi.\n\nLihasta hengeks nousin, kasvoi hyve\nminussa ynnä kauneus, mut hälle\nen ollut enää yhtä kallis, rakas.\n\nHän käänsi käyntinsä päin tietä väärää,\najaen takaa hyvän kangastusta,\nmi pettää eikä lupaustaan pidä.\n\nNäyt haltioidut turhaan hankin, joilla\nunessa, valvehilla vaadin häntä\ntakaisin; hänpä huolinut ei tuosta.\n\nNiin syvään lankes, ettei ollut muuta\nhänelle enää pelastuksen tietä\nkuin näyttää kuilut kansan kadotetun.\n\nSiks kävin Tuonen tuiman kynnyksellä\nja käännyin rukoillen ja kyynelöiden\nsen puoleen, jok' on tänne tuonut hänet.\n\nJumalan järjestys ja sääntö rikkuis,\njos käytäis Leten yli, maistettaisi\niloa moista maksamatta hintaa\n\nkatuen ynnä kyynelöiden siitä.\"\n\n\n\n\nYhdesneljättä laulu\n\n\n\"Oi sinä, tuolla puolen virran pyhän!\"\nsanainsa kärjen nyt hän käänsi minuun,\njot' oli terät leikanneet jo niiden,\n\nja jatkoi viipymättä: \"Virka, virka,\ntää totta onko! Moinen syytös vaatii\nsun tunnustustas välttämättömästi.\"\n\nMun voimani niin voivuksissa oli,\nett' ääni tyrehtyi, kun koetti, ennen\nkuin pääsi elintensä pälkähästä.\n\nHän hetken vartoi, virkkoi: \"Miksi emmit?\nMinulle vastaa, sillä Leten vesi\npahoja viel' ei vienyt muisteloitas.\"\n\nHäpeä ynnä pelko yhtyneinä\npakotti suuni myöntymään niin hiljaa,\nsit' että ymmärtää voi silmä yksin.\n\nKuin joutsi liian viritetty laukee\nja katkee kaari, jänne sen, niin että\nvasama voimatonna lentää maaliin,\n\nniin puhkesin tään taakan raskaan alla\nma huokauksihin ja kyyneleihin\nja ääni vitkastui jo väylähänsä.\n\nHän taas: \"Kun toivoni sa tahdoit täyttää,\nmi sua johti rakastamaan Hyvää,\njok' onkin ainoo pyyteen arvollinen,\n\nmitk' etees sattui kaivoshaudat, kahleet,\nkun turhaks sulle matkan määrä tuli\nja jätit kaiken pyhän pyrkimyksen?\n\nJa mitkä edut, mitkä viehätykset\nnäkyivät muiden kulmaluilla, koska\nsun täytyi kulkus heitä kohden kääntää?\"\n\nMa syvään huokasin ja katkerasti\nja vastaamaan mull' ääntä tuskin oli\nja vaivoin huuleni sen muodostivat.\n\nNäin lausuin itkein: \"Seikat ajalliset\nmun tieni käänsi viehätyksin viekkain,\nheti kun nähnyt en ma kasvojanne.\"\n\nJa hän: \"Sa vaikka vaikenisit taikka\nkieltäisit, mitä myönnät, syntis sentään\nois selvä: Tuomari sen moinen tietää.\n\nMut suusta omasta kun synnin syytös\ntuo puhkee, kääntyy vasten miekan terää\nkovasin meidän oikeutemme eessä.\n\nKuitenkin että erehdyksiäsi\nhäpeisit sekä voimakkaampi oisit,\nkun toiste sulle soi seireeni-laulu,[357]\n\nnyt kuivaa kyynellähtehes ja kuule;\nsaat tietää, kuinka suuntaan vastakkaiseen\nois kuoltuain sun ollut kuljettava.\n\nSuloa moist' ei sulle luonto, taide\ntarjonnut kuin sen ruumiin kauniin verho,\njoss' elin ma ja jok' on maaksi tullut.\n\nJos kautta kuoloni tää korkein kauneus\nkatosi suita, mikä houkutella\nsua enää saattoi seikka kuolevainen?\n\nKun sattui sinuun ensi nuoli turhan\najallisuuden, ois sun tullut nousta\nmun jäljestäin, mi ijäinen jo olin.\n\nSopinut painua ei siipes, lisää\nnäin saamaan haavoja, ne neito taikka\nmuu antoi turhuus lyhyt-auvollinen.\n\nKaks, kolme kertaa linnunpoika pettyy;\nmut kun sen kasvanut on sulka, turhaan\nvirität verkon,[358] nuolin noudat sitä.\"\n\nKuin lapset häpeissänsä mykistyvät\nja kuuntelevat silmät maahan luoden\nja katuvat ja syynsä tunnustavat,\n\nniin minä nyt. Mut hänpä jatkoi: \"Koska\nniin suret kuulemias, nosta partas,\nsyvemmin surren sitä, mitä näet!\".\n\nHelpommin nousee maasta tammi, koska\nItalian tuuli sitä irti tempoo\ntai rajumyrsky Iarban valtakunnan[358]\n\nkuin leukani nous hänen käskystänsä;\nnäät kun hän kasvojani 'parraks' sanoi,\nma hyvin tunsin myrkyn tarkoitetun.\n\nJa kun ma kohotin nyt kasvot, näin ma,\nnuo että ensimmäiset luodut Luojan\nlepäsi kukkiensa kylvännästä;\n\nja silmäni, viel' epävarmat, huomas\nBeatricen kääntyneenä pedon puoleen,\nmi olio yks on kaksin luontoinensa.\n\nHän alla hunnun tuollapuolen virran\nviherjän sentään kauniimp' entistänsä\nniin oli kuin ol' kauniimp' ennen muita.\n\nMua katumuksen nokkonen niin poltti,\nmuut' että kaikkea, mi houkutellut\nol' lempeni, nyt tunsin vihaavani.\n\nNiin mursi itsetuntemus mun mieltäin,\nett' taintuneena maahan kaaduin; kuinka\nmun sitten kävi, tietää seikan syypää.\n\nKun sydän taas toi mulle voimaa, Naisen[359]\ntuon yksin-laulavaisen näin; hän yllein\nkumartui, virkkoi: \"Tartu, tarraa minuun!\"\n\nMun puroon pannut kaulaa myöten oli\nja vetäen mua takanaan hän kulki\nveen päällä köykäisnä kuin sukkulainen.\n\nKun liki päässyt olin rantaa pyhää,\n\"_Asperges me_\"[360] niin suloisesti soivan\nma kuulin, ettei kynä, aatos riitä.\n\nSylinsä aukas Nainen kaunis, otti\nkäsiinsä pääni ja sen painoi puroon\nniin syvälle, ett' täytyi vettä niellä.\n\nMun sitten nosti, pestyn johti minut\nkisahan noiden neljän kauniin neitseen,\nja kaikki sulkivat mun syleilyynsä.\n\n\"Taivaalla tähdet, täällä immet oomme;\njo ennen kuin Beatrice astui alas,\nolimme säätyt häntä palvelemaan.\n\nSilmäinsä eteen viemme sun; mut niiden\nvalolle armahalle hijoo katsees\nmuut kolme, jotka syvemmälle näkee.\"\n\nLauloivat noin; ja sitten kanssaan veivät\nmun kohti jalopeura-kotkan rintaa,\nmiss' seisoi meihin päin Beatrice. Siinä\n\nvirkkoivat: \"Älköön levätkö nyt silmäs!\nOlemme tuoneet sun smaragdein[361] eteen,\nsua vastaan joista aseet otti Amor.\"\n\nHalua tuhat, kuumempaa kuin tuli,\nmun painoi silmät silmiin loistavihin,\njotk' yhä katsoi kohti aarnikotkaa.\n\nKuin peiliin kuvastuvi Päivä, samoin\nnäin siinä kaksoispedon kangastuvan,\nmuodoissa molemmissa vuoron perään.\n\nLukija, ymmärrät, ett' ihmettelin,\nkun itsensä sen seisovan näin hiljaa,\nmut valhekuvassansa vaihtelevan.[362]\n\nIloisin hämmästyksin tuossa nautti\nmun sieluni nyt sitä mannaa, joka\nsamalla nälkää luo kuin kyllästyttää.\n\nLäheni silloin neittä kolme, tahtiin\nihanan enkel-laulun karkeloiden,\nmut liikkein arvokkaammin, ylhäisemmin.\n\n\"Beatrice, käännä pyhät silmäs, käännä\",\nhe lauloivat, \"päin uskollistas, joka\nsua nähdäkseen niin pitkät tiet on tullut.\n\nArmosta meitä kohtaan, häntä kohtaan\nsuus aukaise, ett' ilmestyisi hälle\nkauneutes toinen, jonka kätket vielä.\"\n\nOi, heijastus sa ikivalkeuden!\nKen kalpeni Parnasson lehtoloissa,\nsyvältä niin sen lähtehistä juoden,\n\nett' ei ois heikko henkensä, jos tahtoo\nkuvata sellaisena sun kuin olit,\nkun varjos soitollaan sua tarhat Taivaan\n\nja kun sa ilmi alta hunnun astuit!\n\n\n\n\nKahdesneljättä laulu\n\n\nNiin oli kiihkeät vuosikymmenien[363]\njanoa silmäni nyt sammuttamaan,\nmuut että turtuneet ol' aistit kaikki.\n\nJa katseitteni kahden puolen oli\nkuin seinät välinpitämättömyyden;\nniin hymy pyhä vei ne verkkoon vanhaan.\n\nNyt vasempahan väkivalloin käänsi\nminulta kasvoni nuo taivas-immet,\nja kuulin heidän virkkavan: \"_Jo riittää!_\"\n\nJa jouduin siihen silmäteräin tilaan\nkuin juuri niihin paistanut ois Päivä,\nniin etten tuokioon ma nähnyt mitään.\n\nMut valoon vähempään kun silmä tottui\n(vähempään, sanon, muistain suurempata\nvaloa, josta väistyä mun täytyi),\n\nnäin joukon kunniakkaan kääntynehen\nkätehen oikeaan ja palajavan,\nnyt eessäin Aurinko ja seitsenliekki.\n\nKuin alla kilpein, vaaraa välttääksensä,\nmiesparvi kääntyy: lippu ensin liikkuu,\nmuun joukon sitten vasta vaihtuu suunta;\n\nniin Taivaan sotajoukko tää, mi astui\nedellä,[364] ehti ohitsemme ennen\nkuin kääntynyt ees oli vaununtanko.\n\nPalasi pyöräin luo nyt naiset, veti\nkuormaansa autuasta aarnikotka,\nniin ettei häiriytynyt höyhen ykskään.\n\nSulotar, joka yli virran vei mun,\nja Statius ja minä pyörän puolla\nkävimme, kaarta pienempää mi kieri.[365]\n\nAstuimme metsää vanhaa, autiota\nvuoks hänen syynsä, jonka petti käärme,\nja jalat kulki enkel-laulun tahtiin.\n\nKentiesi käyty oli taival, jonka\njous kolme kertaa jännitetty kantaa,\nkun vaunuistaan Beatrice astui alas.\n\nKuiskaavan kaikkien nyt kuulin: \"_Aadam!_\"\nnäin sitten puuta[366] kiertävän, min oksat\nei kukkaa kantaneet, ei lehteäkään.\n\nSen latva, joka laajemmaksi lautui,\nmikäli nous, ois Intiankin mailla\nihailtu ollut vuoksi korkeutensa.\n\n\"Siunattu kotka, jok' et puusta tästä\npuraise,[367] vaikk' ois suloinen sen maku;\nnäät jälkeenpäin se pahoin vatsaa vääntää!\"\n\nNäin toiset riemuitsi puun alla vankan.\nJa peto kaksisyntyinen tuo virkkoi:\n\"Niin kaiken oikeuden siemen säilyy.\"[368]\n\nJa vetotankohonsa kääntyi, tarttui\nja siirsi juurelle sen puun tuon paljaan;\nsen sillä sitoi, siihen kiinni jätti.[369]\n\nKuin kasvit päällä maan -- kun suuri valo\nsäteilee alas valoon yhtyneenä,[370]\nmi loistaa takaa Kalain tähtimerkin --\n\nne pursuu, paisuu, sitten uudistaen\nvärinsä kukin, ennen kuin on Päivän\nhevoset päässeet toiseen tähtimerkkiin;\n\nniin uudistui puu äsken paljas-oksa,\nnyt väriin vaatehtihe himmeämpään\nkuin ruusun, kirkkaampahan orvokkien.\n\nTajunnut tuota en, ei myös maan päällä\nsoi hymni, jota olennot nää lauloi;\nsäveltä sen en sietää loppuun voinut.\n\nJos voisin kertoa, kuink' uneen painoi\nnuo silmät julmat Syrinx-immen taru,[371]\nnuo silmät, turmiokseen valvonehet;\n\nkuin maalari, mi mallin mukaan maalaa,\nkuvaisin, kuinka uuvahdin ma itse,\nmut kuvatkoon, ken osaa, nukkumisen.\n\nHeräjämisen hetkeen siirryn siksi\nja kerron, että unen hunnun kirkkaus[372]\nrepäisi, joku huus: \"Mit' teet sa, nouse!\"\n\nKuin nähdä omenapuun[373] kukkasia,\njoist' enkeleill' on ilo ynnä juhlat\nijäiset taivahassa, saivat kerran\n\nJohannes ynnä Pietari ja Jakob\nja toipuivat taas kuullessaan tuon sanan,\nmi murtanut ol' unen raskahamman,[374]\n\nja harvenneeksi näkivät he seuran:\nElias poissa oli, poissa Moses\nja Mestarin myös vaatteet muuttunehet;\n\nnäin toinnuin minäkin ja näin tuon Hurskaan,[375]\nmi mua saattoi puron äärtä pitkin;\nkumartuneena ylitsein hän seisoi.\n\nMa kysyin arkana: \"Miss' on Beatrice?\"\nHän vastas: \"Katso, alla puun hän istuu,\nvarjossa lehtein juuri puhjenneiden.\n\nNäe seura myös, mi häntä ympäröipi;\nmuut ylös kanssa aarnikotkan nousi\nviel' ihanamman laulun, soiton soiden.\"\n\nEn tiedä, haastoiko hän muuta, sillä\njo eessä silmäini _hän_ seisoi, joka\nmun estänyt ol' aistimasta muuta.\n\nTotuuden maalla[376] yksinään hän istui,\njätetty vaunuin vartiaksi, jotka\nkaks-hahmo peto puuhun kiinni köytti.\n\nPiiritti häntä parvi seitsen-neito[377]\nkäsissä kynttilät, nuo jotka varmat\netelän tuuliss' on ja pohjanperän.\n\n\"Asukas metsän täällä ollos hetki\nja sitten kanssain kansalainen Rooman,\nsen, jonk' on ensi kansalainen Kristus.\n\nHyödyksi maailman, mi pahoin elää,\nnyt katso vaunuja, ja mitä näet,\nse kirjoita, kun palajat maan päälle!\"\n\nBeatrice näin. Ja minä, orja ollen\nvain hänen käskyjensä, käänsin katseen\nja mielen, minne ihanainen tahtoi.[378]\n\nPimeestä pilvestä ei lyönyt tuli\nniin rutto koskaan, saapuessa sateen\netäisimmästä ilmankartanosta,\n\nkuin Juppiterin linnun[379] liitäväksi\nnäin alas puuhun, raadellen sen kuoren\nja kauniit kukkaset ja uudet lehdet.\n\nJa vaunuja hän voimain takaa iski;\nne taipuivat kuin laiva myrskysäässä,\njot' aallot kahtahanne keinuttavat.\n\nNäin sitten kuinka vaunukoriin kettu[380]\nsujahti suurten voittovankkurien,\nse näyttänyt ei ruokaa hyvää syöneen.\n\nMut rangaisten nyt hänen syynsä häijyt\npois hänet ajoi valtiattareni\nniin nopsaan kuin luut kesti lihattomat.\n\nJa sitten sieltä, mistä ensin iski,\nlaskeusi kotka vaunun-istuimelle\nja jätti jälkehensä sulkasateen.[381]\n\nKuin sydämestä, joka vaikeroipi,\nnyt ääni Taivahasta soi, mi sanoi:\n\"Voi, laivani, kuin sull' on huono lasti!\"\n\nJa oli kuin maa auennut nyt oisi,\nväliltä pyöräin lohikäärme[382] noussut,\nmi purstollansa vaununpohjan puhkas.\n\nJa niinkuin ampiainen vetää taapäin\notansa, purston perettäin hän pohjaa\nmyös osan otti, vaipui syvyytehen.\n\nMi jäi, sen kuin maan hyvän heinä peittää\nnuo peitti höyhenet, jotk' ehkä suodut\nhyvässä, siveässä mieless' oli,\n\nja peittyi vaunut, peittyi pyörät kaksi,\nja vehmar, kaikki tuo niin nopsaan, että\nkauemmin pitää suuta auki huokaus.\n\nRakennus pyhä,[383] muuttuneena siten,\nulotti päitä itsestään: yks kasvoi\nkuhunkin kulmaan, kolme vehmarohon.\n\nKuin härjänsarvet oli jälkimmäiset,\nmut muiden otsass' oli vain yks sarvi;\nei moista hirviötä nähty koskaan.\n\nNiin varmana kuin linna kukkulalla\nsen päällä istui portto[384] häpeemätön,\nkuin silmät oli joka suuntaan alttiit.\n\nJa hänen vierellään, kuin ettei naista\nhäneltä vietäis, seisoi peikko[385] suuri,\nhe silloin tällöin toistaan suutelivat.\n\nMut kun tuo harhaileva, ahnas katse\nminuhun kääntyi, julma rakastaja\nkiireestä kantapäähän ruoski häntä;\n\nvihassa sitten, mustasukkaisena\nirroitti hirviön ja kiskoi kanssaan\nniin kauas, että metsä suojas minut\n\njo portolta ja kummitukseltakin.\n\n\n\n\nKolmasneljättä laulu\n\n\n\"_Deus, venerunt gentes_\"[386] itkein alkoi\nsuloista virttä vuorotella naiset,\nja milloin kolme, milloin neljä lauloi.\n\nBeatrice hellä, huokaavainen heitä\nniin kuuli kalpeana, että surrut\nenempi Maaria ei ristin alla.\n\nMut koska vaikenivat toiset neitseet,\nhän nousi korkeana, kasvoiltansa\nkuin tulenleimaus, ja sanat virkkoi:\n\n\"_Modicum, et non videbitis me,\net iterum_,[387] ah, siskot armahaiset,\n_modicum, et vos videbitis me_.\"\n\nHän sitten eellään heidät käski käymään,\nvain viittas seuraamahan mun ja Naisen[388]\nja Viisaan, joka joukkoon jäänyt oli.\n\nNäin kulki eespäin, enkä usko, että\nhän kymment' astunut ol' askeltakaan,\nkun silmänsä hän iski silmihini\n\nja tyynnä hahmoltansa mulle haastoi:\n\"Nopeemmin riennä, että valmis olet\nsa kuuntelemaan, jos ma kanssas puhun!\"\n\nKun olin siinä, missä olla piti,\nhän virkkoi: \"Veli, miks et tohdi mitään\nkysyä, vaikka kuljet vierelläni?\"\n\nKuin joskus eessä esimiesten haastaa\non pakko liikaa kunnioittavaisten\neik' ääni lähde läpi hampainen,\n\nniin kävi mun, mi sammalkielin loime\nnyt lausumaan: \"Madonna, tarpeheni\nte hyvin tunnette ja niihin avun.\"\n\nHän mulle: \"Tahdon, että pelkos ynnä\nhäpeäs poistat, etkä enää puhu\nminulle lailla miehen uneksivan.\n\nSa huomaa: kulho, jonka käärme särki,\nei ole, oli;[389] mutta tietköön syypää,\nett' Taivaan kostoa ei torju mikään.\n\nJää iki ilman perillist' ei kotka,\nmi heitti höyhenensä vankkureihin,\nne täten tehden hirviöks ja saaliiks.\n\nMa näen selvään, ja siks siitä kerron:\nlähellä tähtimerkki on, mi antaa\nviel' ajan maailmalle varman, vapaan.\n\nJa mies tuo _viisisataa viisitoista_,[390]\nJumalan ase, porton ahnaan tappaa\nja peikon, joka hänen kanssaan rikkoo.\n\nPuheeni, himmeä kuin Temiin,[391] Sfinksin,\nvain vähän sua vakuuttaa kentiesi,\nkun noiden tapaan kärkensä se kätkee.\n\nPian tosiseikat todistaa ja päästää\ntään pulman pahan, lailla vellamoiden,\nmut ilman karjan taikka viljan vaaraa.\n\nSa huomaa: niinkuin sanat nää ma sanon,\nne kirjoita ja eläville kerro\nelämän sen, mi juoksua on kuoloon.\n\nJa kun ne kirjoitat, sa muista, että\net salaa, millaisna puun nähnyt olet,\nmi täällä ryöstetty on kaksi kertaa.[392]\n\nJokainen, ken sen heelmän, oksan ottaa,\nhän työllä herjaisella loukkaa Luojaa,\nmi pyhään luonut on sen palveluunsa.\n\nKun siitä söi ens sielu, vuotta viisi\ntuhatta tuost' on tuska, kaiho soinut\nHänelle, joka syyn sen otti päälleen.\n\nSun henkes nukkuu, ellei huomaa, miksi\nniin erikoisen korkeaks se kasvoi\nja miksi nurinpäin sen latva lautui.\n\nJa jos kuin Elsan[393] veet, ei turhat aatteet\nois mieltäs saartaneet sen muuttain, kuten\nPyramus[394] silkkipuunsa, hekkumallaan,\n\nmonesta niin jo merkist' ymmärtänyt\npuun tarkoituksen oisit siveellisen\nja Luojan mielen, kiellossaan vanhurskaan.\n\nMut koska nään sun järkes kivettyneen\nja käyneen kivenkarvaiseks, niin että\nsanaini valkeus sun huikaisevi,\n\nkuvina tahdon, vaikk' en kirjaimina,\ntään että kanssas kantaisit kuin sauvaa\npilgriimi palmulehvin kierrettyä.\"\n\nMa hälle: \"Niinkuin leimasin lyö vahaan\nsinetin vaihtumattoman ja lujan,\nsananne aivoni nyt samoin leimaa.\n\nMut miks niin yli silmänkantamani\nsananne ikävöity lentää, että\nse katoaa, mit' enemmän ma katson?\"\n\n\"Siks että huomaisit\", hän virkkoi, \"suunnan,[395]\njot' olet seurannut, ja oivaltaisit,\nkuink' oppis soveltuu mun sanoihini,\n\nja näkisit, ett' eroo Luojan teistä\nelonne niin kuin erotettu kauas\non maasta alhaisesta taivas korkein.\"\n\nMa hälle vastasin: \"En muista, että\nma oudoks oisin teille tullut koskaan,\nei tuosta mua omatunto soimaa.\"\n\n\"Ja jos et sitä nyt sa jaksa muistaa\",\nhymyillen virkkoi hän, \"sa mielees johda,\nett' olet tänään Leten[396] vettä juonut.\n\nJa savusta jos todistaa voi tulen,\ntodistaa unhotus tuo juuri syypääks\nsun tahtos, jännitetyn toisahanne.\n\nSanani totisesti tästälähtein\nniin selvät olkohot kuin järjellesi\njäykälle niitä ilmoitella sopii.\"\n\nHitaammin kulki kultaloistossansa\nAurinko kautta puolipäivä-piirin,\nmi muuttaa paikkaa näkökulman mukaan,\n\nkun seitsemän nuo neittä seisahtuivat --\nkuin seisahtuu se, joll' on joukon johto,\njos tiellä outoa hän jotain äkkää --\n\näärelle metsän varjon kuolon-valjun,\nmin moista Alppein purot kylmät heittää\nall' oksain mustien ja lehväin nuorten.\n\nJa oli kuin ois heidän eessään juossut\nsamasta lähteestä Euphrat ja Tigris,\neroten verkkaan, ystävällisesti.\n\n\"Oi kunnia, oi valkeus ihmisheimon!\nMit' on nää veet, jotk' alkuhettehestä\nsamana hersyy, haarautuu ja katoo?\"\n\nSain vastaukseksi: \"Mateldaa pyydä,\nhän että selittäis sen sulle.\" Lausui\nnyt niinkuin se, mi syytä luotaan torjuu,\n\ntuo kaunis Nainen: \"Tään ja paljon muuta\nsanonut hälle oon ja varma olen,\nhält' ettei vienyt sitä Leten vesi.\"\n\nBeatrice näin: \"Hält' ehk' on sielun silmät\nhuolesta suuremmasta sumentuneet,\nmi usein uuvuttavi muiston kaiken.\n\nMut kas, Eunoë tuolla vieno virtaa;\nvie sinne hänet, siellä virkistäös\nvoimansa voipunehet kuin on tapas.\"\n\nKuin kursaile ei sielu ylväs, jalo,\nvaan toisen tahdosta luo tahdon oman,\nkun viittaus tuon vain on selvittänyt,\n\nniin tarttui kätehein tuo kaunis Nainen,\nläks liikkumaan ja Statiukselle virkkoi\nhän lailla vallattaren: \"Myötä tule!\"\n\nLukija oi, jos kirjoittaa ois tilaa\nminulla vielä, laulaisin ma juomaa[397]\nsuloista, jot' en kyllin juoda voinut.\n\nMut koska täydet ovat lehdet kaikki\nmun aikomani tähän toiseen Lauluun,\nei taiteen lait mun salli laajentua.\n\nPalasin luota pyhäin lainehien\nja olin uudistunut, niinkuin nuortuu\npuu nuori saatuansa lehdet uudet,\n\nja puhdas, altis nousemaan nyt tähtiin.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET\n\n\n1. laulu\n\n[1] \"Meret julmat\", Helvetin pimeys ja kauhut, joita näkemästä Dante\nVergiliuksen opastamana nyt on tullut taas kirkkaan avoimen taivaan\nalle, Kiirastulen vuoren juurelle.\n\n[2] Kalliope, yksi runottarista, ylevämmän (eeppisen) laulurunouden\nedustaja.\n\n[3] Thessalian kuninkaan Pieroksen yhdeksän tytärtä, jotka haastoivat\nrunottaret kilpalaulantaan kanssaan, mutta hävisivät kilvan ja\nröyhkeytensä rangaistukseksi muutettiin harakoiksi.\n\n[4] Ensi piiri = kuun piiri.\n\n[5] Venus, tässä aamutähtenä.\n\n[6] \"Tähteä näin neljä\". Nähtävästi Dante tarkoittaa tällä\ntähtisikermällä neljää kardinaalihyvettä (viisaus, oikeus, urhoollisuus\nja kohtuullisuus). Ainoastaan ensimmäinen ihmispari on paratiisissa\nolonsa aikana, viattomuuden tilassa nähnyt sen loistavan. Maallisen\nparatiisin ajateltiin näet sijaitsevan Kiirastulen vuoren huipulla.\n\n[7] Ukko on Cato Utikalainen, joka surmasi itsensä vuonna 46 eKr. (ks.\nS. 8, s. 5.) päästäkseen näkemästä Rooman tasavallan kukistumista\nCaesarin voiton jälkeen. Itsemurhaajana ja pakanana hänen olisi pitänyt\nolla Limbuksessa, Helvetin esipihassa, mutta Dante kunnioitti suuresti\nCatoa hänen miehekkäitten hyveittensä takia ja asetti hänet sen vuoksi\nsopivana miehenä Kiirastulen vuoren vartijaksi. Viimeisellä tuomiolla,\njolloin sielut jälleen saavat kirkastetut ruumiinsa ja puhdistuminen\nkiirastulessa lakkaa, Catokin pääsee nauttimaan taivaan riemusta.\n\n[8] \"Nainen\", Beatrice, Danten nuoruuden lemmitty, joka runoelmassa\nedustaa korkeinta, jumalallista viisautta ja armoa.\n\n[9] Martia, Caton puoliso, joka Vergiliuksen ja muiden kanssa, joiden\nainoana syntinä on ollut uskon puute, asustaa Limbuksessa. -- Minos,\nmanalan tuomari, tuomitsee ainoastaan niitä, joiden olinpaikka on\nLimbuksen alapuolella.\n\n[10] \"Virran pahan\", Akeronin, tuonelan joen.\n\n[11] Danten tunnustus: hän ei tunne itseään täysin vapaaksi kateudesta,\nmutta enemmän ylpeyden, alemman piirin syntiin syypääksi.\n\n[12] Kaisla, nöyryyden ja kärsivällisyyden vertauskuva.\n\n[13] \"Ensi vartia\", enkeli, joka vartioi pääsyä vuoren ensimmäiseen\npuhdistuspiiriin.\n\n[14] Danten Kiirastuli on korkea, kartion muotoinen vuori, joka\nsijaitsee pyöreällä, kaislojen ympäröimällä saarella. Saaren ajateltiin\nolevan ainoa maa läntisellä pallonpuoliskolla. Itse vuori, alhaalta\njyrkempi, ylhäältä loiva, on jaettu seitsemään vyönä kiertävään\npenkereeseen eli piiriin, jotka vastaavat katolisen opin seitsemää\nkuolemansyntiä, ylpeyttä, kateutta, vihaa, (henkistä) laiskuutta,\nahneutta, mässäystä ja lihan himoa.\n\n[15] Helvetin huuruista ja hänen omista kyyneleistään.\n\n[16] Vihjaus Odysseukseen, joka ei koskaan palannut.\n\n[17] \"Tuon toisen\", Caton.\n\n\n2. laulu\n\n[18] Dante olettaa, että Kiirastulen vuori ja Jerusalem ovat toistensa\nantipodit, joten niillä on yhteinen horisontti, ja kun aurinko laskee\nJerusalemissa on Kiirastulen vuorella auringon nousu. Ganges-virralla,\njoka Danten maantieteen mukaan sijaitsee 90 astetta Jerusalemista itään,\non keskiyö. Vaa'an tähtikuvio kulkee tällöin meridiaanin poikki, mutta\nsyksyn alussa, kun yö tulee pitemmäksi, \"kun voittaa\", \"putoaa se sen\nkädestä\" -- joutuu päivällä auringon kanssa taivaalle ja on näkymätön.\n\n[19] Daavidin 114:n psalmin alkusanat \"Kun Israel Egyptistä läksi\",\nsovitettuina tässä niitä sieluja varten, jotka pelastettuina maallisesta\norjuudesta pyrkivät vapautta kohti.\n\n[20] Casella, firenzeläinen laulaja ja säveltäjä, Danten ystävä, joka\nkuoli paljon ennen vuotta 1300. Casella selittää etteivät kaikki\npelastetut sielut pääse heti kuolemansa jälkeen kiirastuleen. He\nkokoontuvat silloin tosin Tiberin alajuoksun varrelle, mutta laivuri ei\nota heitä kaikkia veneeseen: syyllisyytensä mukaan heidän täytyy odottaa\nlyhempi tai pitempi aika rannalla.\n\n[21] Vuoden 1300 alussa, kolme kuukautta ennen kyseessä olevaa päivää\nantoi paavi Bonifacius panna toimeen riemujuhlat. Niiden mukana tuli\nmuutamia anejulistuksia, jotka kumosivat ajalliset rangaistukset ja\nhelpottivat pääsyä kiirastuleen.\n\n[22] \"Amor, che nella mente mi ragiona\", näin alkaa yksi Danten\nkauneimpia canzoneja, johon Casella luultavasti sävelsi musiikin.\n\n\n3. laulu\n\n[23] Järki, oman syyllisyyden tunne, ajaa meitä puhdistukseen ja\nparannukseen, jota Kiirastulen vuori merkitsee.\n\n[24] \"Erhe pienin\", se vielä maallinen halu, joka oli houkutellut häntä\nkuuntelemaan Casellan laulua.\n\n[25] Vergilius kuoli Brindisissä, mutta keisari Augustus antoi kaivaa\nhänen luunsa haudasta ja viedä ne Napoliin.\n\n[26] Danten käsityksen mukaan taivaan muodosti yhdeksän päällekkäin\nkerrostuvaa, läpinäkyvää kaarta, jotka eivät pimitä toistensa tähtien\nvaloa.\n\n[27] Skolastiikka erottaa kaksi tietämisen lajia, \"scire quia\", tietää,\nettä jokin seikka on, ja \"scire propter quid\", tietää, minkätähden jokin\nseikka on. -- Jos me siis olisimme voineet nähdä (tietää) kaiken, eivät\nesivanhempamme olisi langenneet syntiin eikä Sanan lihaksi tuleminen\nolisi ollut tarpeen.\n\n[28] Lerici ja Turbia merkitsevät Genovan lahden ääripisteitä, Lerici\nGenovasta itään, Piazza-lähden rannalla, Turbia lännen puolella, Monacon\nlähellä.\n\n[29] Niiden sieluja, jotka ovat kuolleet kirkon kiroissa eivätkä vielä\npääse varsinaiseen kiirastuleen.\n\n[30] Manfred, Fredrik II:n poika, Sisilian kuningas, hohenstaufi, joka\nkuoli Beneventossa vuonna 1266, taistelussa Anjoun Kaarlea vastaan.\nHänen ruumiinsa haudattiin Beneventon sillan korvaan ja ranskalaiset\nsotilaat rakensivat kiviröykkiön sen päälle. Mutta Cosenzan arkkipiispa\nkaivautti ruumiin haudasta ja käski heittää sen Verde-joen rannalle,\njottei se lepäisi kirkolle kuuluvassa maassa.\n\n[31] Manfredin kaunis tytär oli Constanza, Pietari Aragonialaisen\npuoliso, Fredrikin ja Jaakon, Sisilian ja Aragonian kuninkaitten äiti.\n\n[32] \"Muut jos toisin haastaa\", nimittäin, että hän pannaan julistettuna\nolisi kadotettujen eikä pelastettujen parissa.\n\n[33] Ilman kirkollisia juhlamenoja (koska hän kuoli paavin kiroissa).\n\n\n4. laulu\n\n[34] Platonikot opettivat, että ihmisessä on kolme itsenäistä,\neritoimintoista sielua, joilla on paikkansa eri ruumiinosissa.\n\n[35] Noli, kaupunki Genovan lahden rannalla.\n\n[36] San Leo, kaupunki Urbinon herttuakunnassa. Bismantova, korkea vuori\nLombardiassa Modenan tienoilla.\n\n[37] Ensimmäinen kiirastulen vuoren ensimmäisestä horisontaalisesta\npiiristä.\n\n[38] Castor ja Pollux, Kaksosten tähtikuvio. Jos se olisi ollut\nauringon, \"suuren kuvastimen\" seurassa, merkitsee: jos oltaisiin kaksi\nkuukautta tuonnempana ajassa, joksi nyt oletetaan kevätpäivän tasauksen\naikaa.\n\n[39] Koska Ptolemaioksen järjestelmän mukaan auringon paikka maasta\nkatsoen oli kuun, Merkuriuksen ja Venuksen yläpuolella ja Marsin,\nSaturnuksen ja Jupiterin alapuolella.\n\n[40] Phaeton, auringon poika, sai antiikin tarun mukaan kerran auringon\nvaunut ajettavikseen, muttei osannut ohjata, vaan oli vähällä polttaa\nmaan, jolloin Zeus surmasi hänet salamalla.\n\n[41] Belacqua Firenzestä oli taitava kitarojen ja luuttujen valmistaja,\nmutta \"ylen laiska ihminen sekä maallisissa että henkisissä asioissa\".\n\n[42] Niiden, jotka olivat viivyttäneet katumuksentekoaan kuolinhetkeensä\nasti, täytyy odottaa elämänsä pituisen ajan ennen kuin he pääsevät\npuhdistumaan.\n\n[43] Koska Kiirastulen vuorella, jonka oletetaan sijaitsevan Tyynessä\nvaltameressä Etelä-Amerikan ja Australian välillä, on nyt keskipäivä,\ntäytyy Jerusalemissa olla keskiyö ja Marokossa yö.\n\n\n5. laulu\n\n[44] \"Alemman tuon\", Danten, joka kulki Vergiliuksen takana ylös vuorta.\n\n[45] Nämä ovat niiden sieluja, jotka ovat saaneet surmansa\nväkivaltaisesti saamatta synninpäästöä, mutta kuollessaan vielä katuneet\nja antaneet anteeksi vihamiehilleen.\n\n[46] Miserere, Daavidin 51. psalmi: \"Armahda minua, Jumala\".\n\n[47] \"Voi hyödyttää\", kehoittamalla heidän maan päällä olevia omaisiaan\nja sukulaisiaan esirukouksiin heidän puolestaan.\n\n[48] Puhuja on Fanosta kotoisin oleva Jakob del Cassero, joka\ntoimiessaan Bolognan podestana (1297) joutui rajakreivi Azzo III\nEsteläisen vihoihin, kun tämä halusi anastaa Bolognan. Azzo surmautti\nCasseron hänen oleskellessaan pari vuotta myöhemmin Padovassa, Oriacon\nluona.\n\n[49] Maa, jota tarkoitetaan, on Marc Antona, jossa Fano sijaitsee.\n\n[50] \"Antenorin poikain\", padovalaisten, joiden kaupungin troijalaisen\nAntenorin kerrotaan perustaneen. Antenor taas oli tarun mukaan\nisänmaanpetturi, joka kavalsi Troijan kreikkalaisille.  [51] Mira,\nkaupunki Brenta-joen varrella, Padovasta hiukan itään.\n\n[52] Buonconte, Helvetin XXVII laulussa mainitun kreivi Guido da\nMontefeltron poika. Hän kaatui Campaldinon luona vuonna 1289\ntaistellessaan Arezzon ghibelliinien kanssa Firenzen guelfejä vastaan.\nHänen ruumistaan ei löydetty taistelukentältä. Giovanna, hänen\npuolisonsa ei liene siitä välittänyt eikä myöskään huolinut toimittaa\nsielunmessua hänelle.\n\n[53] Luostar-talo, Camaldolin luostari.\n\n[54] Siinä, missä Archiano laskee Arno-jokeen.\n\n[55] Danten aikana uskottiin pahojen henkien voivan synnyttää myrskyjä\nja muita luonnonilmiöitä.\n\n[56] Pratomagno, nykyään Pratovecchio, erottaa Arnon laakson\nGasentinosta.\n\n[57] \"Kymiin kuninkaallisehen\", Arno-jokeen.\n\n[58] Pia Guastelloni, jalo sienalaisnainen, toisissa naimisissa\nvarakkaan aatelismiehen Nello della Pietran kanssa. Nello epäili\nvaimoaan aviorikoksesta ja surmautti hänet eräässä linnassaan\nMaremmassa, huhun mukaan paiskauttamalla hänet ikkunasta.\n\n\n6. laulu\n\n[59] Benincasa, Arezzosta kotoisin oleva oikeusoppinut 1200-luvun\nloppuvaiheilla. Hän antoi Sienan podestana tuomita kuolemaan ja\nmestauttaa muutamia rosvoritareita, jonka jälkeen Ghino di Tacco, yhden\nmestatun veli surmasi hänet.\n\n[60] Tarkoittanee firenzeläistä Giacco de' Tarlatia joka joko paetessaan\ntai ajaessaan takaa joutui Arno-jokeen ja hukkui.\n\n[61] Fredrik Novello, toscanalainen, kreivi Guido Novellon poika, jonka\njokin vihamies surmasi vuonna 1291. Eräissä vanhoissa kommenteissa\nsanotaan: \"Hän oli hyvä mies, sentähden Dante hänet mainitsee\".\n\n[62] Pisan mies, Farinata de' Scornigiani, joka surmattiin 1200-luvun\nlopulla. Joidenkin tietojen mukaan hänet murhasi kreivi Ugolino, josta\npuhutaan Helvetin XXXIII laulussa.\n\n[63] Marzucco, edellämainitun Farinatan isä, jonka tiedetään vuonna 1287\nruvenneen fransiskaanimunkiksi. Poikansa murhan jälkeen kerrotaan hänen\nkehoittaneen sukuja sovintoon, jopa suudelleen murhaajan kättä. Toisten\nmukaan hän kuuluu miehekkäästi astuneen poikansa murhaajan kreivi\nUgolinon eteen ja taivuttaneen tämän sallimaan haudata murhatun.  [64]\nPier dalla Broccia, Ranskan kuninkaan Filip III:n kamariherra ja\nsuosikki 1270-luvulla. Kuningatar Maria Brabantilainen syytti häntä\npetoksesta ja hirtätti hänet.\n\n[65] Tarkoittanee säettä Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa: Desine fata\ndeum flecti sperare precando -- Älä toivo voivasi rukouksin muuttaa\njumalten päätöstä.\n\n[66] Sordello, kuulu mantovalainen trubaduuri, joka 1200-luvulla runoili\nprovencen kielellä.\n\n[67] Keisari Justinianuksen aikana (527-565) pääsi roomalainen oikeus\nkorkeimpaan täydellisyyteen. Sentähden Justinianus oli Dantelle\nlainsäädännön ja laillisuuden esikuva anarkismia vastaan.\n\n[68] \"Antakaa keisarille, mikä keisarin on\".\n\n[69] \"Hepo\", Italia.\n\n[70] Keisari Albert I, habsburgilainen, jonka hänen veljenpoikansa\nsurmasi vuonna 1308. Hänen isänsä oli Rudolf Habsburgilainen, jota Dante\nsoimaa siitä, että hän oli lyönyt laimin roomalaisen keisarin\nvelvollisuudet ja jättänyt Italian ilman hallitusta puolueriitojen\nuhriksi.\n\n[71] \"Valtakunnan yrttitarha\", Italia.\n\n[72] Italialaisia aatelissukuja.\n\n[73] Santafiora, muuan Sienan seudulla sijaitseva linna, jonka omistajat\nolivat riidassa sienalaisten kanssa.\n\n[74] Luultavasti Marcellus, joka asettui Caesaria vastaan.\n\n[75] Viitannee siihen, että puolueet usein vuorottain karkoittivat\ntoisensa kaupungista.\n\n\n7. laulu\n\n[76] Helvetin esipiha, Limbus, jossa pakanat ja kastamattomat lapset\noleskelivat. He eivät tunteneet kristillisiä eli ns. teologisia hyveitä,\nmutta harjoittivat kyllä omia moraalisia hyveitään.\n\n[77] Salve Regina, kirkollinen hymni neitsyt Marialle.\n\n[78] Ottokar, Böömin kuningas (1253-1278) oli Rudolf Habsburgilaisen\nvastustaja, mutta joutui pian alakynteen. Danten arvostelu Ottokarista\nja hänen pojastaan Venzel IV:stä näyttää perustuvan vääriin huhuihin\nheidän kunnostaan. Venzelin hallitusta (1278-1305) pidetään yleensä\nparempana kuin Ottokarin.\n\n[79] \"Nykänenä\", Filip III Rohkea, Ranskan kuningas (1270--1285). Hän\npuhuu Navarran kuninkaan Henrik III:n Paksun kanssa, joka oli Danten\nvihaaman Filip Kauniin appi. Sodassa Pietari III:ta Aragonialaista\nvastaan täytyi Filip III:n paeta, koska hänen laivastonsa oli lyöty. Hän\nkuoli tällä pakoretkellä Perpignanissa. -- Kumpikin on murheissaan Filip\nKauniista, joka oli edellisen poika, jälkimmäisen vävy.  [80]\n\"Vankkavartinen\", Pietari III Aragonialainen, Manfredin vävy, joka\nriisti Ranskalta jälleen Sisilian. Hän kuoli vuonna 1285.\n\"Suurinokkainen\" on Anjoun Kaarle, Napolin kuningas, jota paavi käytti\ntuhoamaan Hohenstaufien keisarihuonetta. Se että Dante, joka oli\nHohenstaufien suuri ihailija, asettaa hänet Kiirastuleen eikä\nHelvettiin, johtunee siitä, että Dante näki hänen\nhallitsijanominaisuuksissaan ja tavoissaan lieventäviä\nasianhaaroja. -- Huomattava on myös kuinka entiset vihamiehet kuten\nRudolf ja Ottokar, Pietari Aragonialainen ja Anjoun Kaarle täällä\nseurustelevat ystävällisessä sovussa--merkki siitä, että kaikki\nriidat ovat täällä tauonneet.\n\n[81] Alfons I Aragonialainen, Pietarin vanhin poika ja seuraaja vuonna\n1285. Hän kuoli 20-vuotiaana vuonna 1290. Dante suosi häntä, kun taas\nPietarin kaksi muuta poikaa, Jaakob ja Fredrik olivat hänelle\nvastenmielisiä. Nämä kyllä perivät isänsä valtakunnan, mutta eivät sitä\nmikä oli parasta, isän avuja.\n\n[82] Samoinkuin Jaakobin ja Fredrikin kohdalla Pietari III:n suku oli\nhuonontunut, samoin oli Anjoun Kaarlen seuraajien Kaarle II:n ja\nProvencen kreivin Raimundin kohdalla asian laita.\n\n[83] Constanzan mies, ks. S. 21, s. 4 ja seur.\n\n[84] Margaretan ja Beatricen, kreivi Raimundin tyttärien puolisot olivat\nRanskan kuningas Ludvig IX ja Anjoun Kaarle.\n\n[85] Henrik III, Englannin heikko ja hurskasmielinen kuningas, joka\nkuoli 1272. Hänen urhealla pojallaan Edvard I:llä (1272-1307) on\nmaineikas sija Englannin historiassa.\n\n[86] Vilhelm, Monferraton rajakreivi oli sotainen ghibelliinipäällikkö,\nmutta joutui vankeuteen koettaessaan pitää kurissa Alessandrian\nkaupunkia. Hän kuoli vankilassa 1292. Hänen tappionsa johdosta joutuivat\nhänen omistamansa maat Monferrato ja Canavese (Pon varrella) kärsimään.\n\n\n8. laulu\n\n[87] Kirkollisen hymnin alkusanat: \"Ennenkuin valot sammuvat rukoilemme\nme sinua\".\n\n[88] Enkelit ovat paratiisin vartijoita, keruubeja. Heidän miekkansa\nmerkitsee Jumalan vanhurskautta, mutta niiden kärjet ovat hänen armonsa\nkatkaisemat. Niitä ei ole tarkoitettu hyökkäykseen, vaan ainoastaan\npuolustukseen.\n\n[89] Pisalainen Nino Visconti, Helvetissä mainitun kreivi Ugolinon\ntyttärenpoika, oli jonkun aikaa Galluran kihlakunnan tuomarina\nSardiniassa. Hänet karkoitettiin myöhemmin guelfinä Pisasta ja hän otti\nsitten Firenzen ja Luccan guelfien kanssa osaa eri sotaretkiin\nkotikaupunkiaan vastaan. Kuoli vuonna 1296.\n\n[90] Johanna, Ninon tytär.\n\n[91] Ninon leski Beatrice d'Este, meni uusiin naimisiin milanolaisen\nGaleazzo Viscontin kanssa vuonna 1300. Tässä avioliitossa häntä kohtasi\njoukko onnettomuuksia, mm. maastakarkoitus 1302-11, eikä hänen suhteensa\nmieheensä liene ollut kovin hyvä. -- Viscontin suvun vaakunassa oli\nkuvattuna käärme, Galluran vaakunassa kukko.\n\n[92] Neljä tähteä, neljä kardinaalihyvettä. Kolme tähteä, kristilliset\nhyveet.\n\n[93] Konrad Malaspina nuorempi, Valdimagran rajakreivi. Valdimagra on\nlaakso Luccan ja Genovan välillä. Dante tunsi Malaspinan vain maineelta.\n\n[94] Malaspina-suvun ylistys johtunee siitä, että Dante sai maanpakonsa\n(1306) aikana nauttia tämän talon vieraanvaraisuutta, luultavasti\nMoroello Malaspinan luona, jolle Danten kerrotaan omistaneen\nKiirastulensa.\n\n[95] \"Pahan päämies\", paavi Bonifacius VIII.\n\n[96] Tässä ja seuraavissa säkeissä Konrad Malaspina ennustaa Danten\nmaanpaon, seitsemän vuotta vuodesta 1300 laskien, jollei Jumalan oikeus\npäätä toisin.\n\n\n9. laulu\n\n[97] Titone oli tarun mukaan aamuruskon, Auroran puoliso. Mutta koska\ntässä on kysymys yön tulosta lienee Dante, kuten monet otaksuvat,\ntarkoittanut Titonen jalkavaimolla sitä sarastusta, joka näyttäikse\nennen kuun nousua.\n\n[98] Kylmä eläin, Skorpioni, jota sanotaan kylmäksi joko siksi että se\non kylmäverinen eläin tai siksi, että aurinko vasta myöhään syksyllä on\nSkorpionin tähtikuviossa.\n\n[99] Yön askel = tunti.\n\n[100] Kaikki viisi: Dante, Vergilius, Sordello, Nino ja Konrad\nMalaspina.\n\n[101] Viittaus onnettoman Proknen taruun; jumalat muuttivat hänet\npääskyseksi.\n\n[102] Aamu-unien uskottiin yleensä toteutuvan.\n\n[103] \"Tulen kotiin\", tulen piiriin, jonka senaikuinen fysiikka sijoitti\nmaan ja kuun piirin välille.  [104] Kentauri Keiron kasvatti Akilleusta\nThessaliassa, mutta kun puhkesi Troijan sota, jossa Akilleuksen\nennustuksen mukaan piti kaatuman, hänen äitinsä vei hänet unessa\nSkyros-saarelle ja puki tytöksi. Odysseus keksi hänet kuitenkin ja vei\nTroijaan.\n\n[105] Lucia, Jumalan ilmoittava armo. Dante näki unessa Lucian kotkan\nhahmossa.\n\n[106] Kolme porrasta merkitsee katumuksen kolmea astetta: ensimmäinen\naste on itsensä (oman syyllisyytensä) tuntemus; toinen on katuvan\nsydämen masennustila; kolmas merkitsee katumusvalmiutta hyvityksen\n(hyvien tekojen) kautta.\n\n[107] \"P:tä seitsemän\", katolisen kirkon seitsemän kuolemansyntiä, jotka\nyksi kerrallaan pestään pois Kiirastulen vuoren seitsemässä piirissä.\nP = latinan peccatum (synti) -sanan alkukirjain.\n\n[108] Skolastiikan mukaan on taivaan valtakunnan avaimia kaksi: toinen,\nhopeinen avain merkitsi taitoa erottaa arvoton arvottomasta (scientia\ndiscernendi), toinen, kultainen Kristuksesta lähtevää valtaa vapauttaa\ntai tuomita kadotukseen (potestas judicandi).\n\n[109] Tarpeian vuorella (Capitoliumilla) säilytettiin Rooman valtion\naarteita. Caesar antoi murtaa auki aarrekamarin huolimatta tribuuni\nMetelluksen urhoollisesta vastustuksesta. Lucanuksen mukaan kumahti koko\nvuori tällöin raskaan oven jysähdyksestä.\n\n[110] Ns. Ambrosiuksen kiitosvirsi: \"Me kiitämme sinua, Jumala...\".\n\n\n10. laulu\n\n[111] Polykletus (Polykleitos), kuuluisa kreikkalainen kuvanveistäjä,\nsyntynyt n. 480 eKr.\n\n[112] Enkeli Gabriel, joka ilmoitti Marialle, että tämä oli synnyttävä\nVapahtajan.\n\n[113] \"Nainen\", Neitsyt Maria, joka tunnustautuu Jumalan piiaksi (Ecce\nancilla dei).\n\n[114] Ks. 2. Samuelin kirja 6:6-7.\n\n[115] \"Psalmin-seppo\", kuningas Daavid. Vrt. 2. Sam. 6:14.\n\n[116] Mikhal, Saulin tytär, Daavidin puoliso. Vrt. 2. Sam. 6:16.\n\n[117] Tarina siitä, kuinka keisari Trajanus keskeytti sotaretkensä\nsiksi, kunnes oli kostanut erään köyhän lesken pojan surman, esiintyy\nPaavali Diakonilaisen kirjoittamassa Gregorius Suuren elämäkerrassa.\nKerrotaan lisäksi, että kun paavi Gregorius kulki kerran Forum\nTrajanumin yli, hänen mieleensä muistui tuo tarina ja rukouksen voimalla\nhän sai hyvän keisarin vapautetuksi Helvetistä.\n\n[118] Tässä piirissä katuvat ylpeät. Heidän rangaistuksensa on heidän\nsynneillensä vastakkainen. Nöyrässä, kyyryssä asennossa kulkien he\ntuntevat kuinka vähän heillä oli maailmassa ylpeilemisen syytä.\n\n\n11. laulu\n\n[119] Humbert l. Omberto Aldobrandeschi, Santafioren kreivi, jonka\nylpeys herätti sienalaisissa sellaisen vihan, että he surmauttivat hänet\nCampagnaticon linnassa 1259.\n\n[120] Oderisi, kuuluisa miniatyyrimaalari Agubbiosta (Gubbiosta) oli\nDanten ja Giotton ystävä. Benvenuto Imola kertoo, että hän oli omasta\ntaiteestaan niin ylpeä, että ylenkatsoi muita taiteilijoita. \"Enluminer\"\n(it. miniare), taito maalata vesiväreillä norsunluulle tai\npergamentille. Vähän myöhemmin esiintyvää Franco Bolognalaista pidetään\nyleensä Oderisia etevämpänä.\n\n[121] Cimabue ja Giotto, kuuluisia Danten aikaisia taidemaalareita.\n\n[122] Edellinen Guido lienee Guido Cavalcanti (kuollut v. 1302), aikansa\nhuomattavimpia runoilijoita. Hänet voitti Guido Guinicelli Bolognasta\n(eli vuosina 1230-1276), uuden koulun (dolce stil nuovon) edelläkävijä,\njoka kuoli maanpaossa. Miehellä, joka voittaa molempien kunnian Dante\ntarkoittaa ilmeisesti itseään.\n\n[123] Provenzan Salvani, mahtava sienalainen porvari 1260-luvulla, johti\nghibelliiniläisen Sienan joukkoja Montapertin taistelussa, jossa\nFirenzen guelfit kärsivät verisen tappion. Vuonna 1269 hän joutui\nfirenzeläisten käsiin ja muuan hänelle vihamielinen sienalainen surmasi\nhänet.\n\n[124] Anjoun Kaarle oli ottanut erään Salvanin ystävän vangiksi. Kun\nKaarlen vaatima lunastussumma oli liian korkea Salvanin maksaa, Salvani\nkerjäsi Sienan torilla kokoon vaaditun summan.\n\n[125] Viittaa Danten maanpakolaisuuteen, jolloin hänen itsensä oli\nturvauduttava toisten hyväntahtoisuuteen.\n\n\n12. laulu\n\n[126] Tässä seuraavat kuvat ovat esimerkkejä rangaistusta ylpeydestä:\nsaatana, joka syöksyy alas taivaasta; satakätinen Briareus (gigantti),\njoka soti Jupiteria vastaan ja jonka Jupiter antoi salamansa sinkauttaa\nmanalaan; muita gigantteja Olympian jumalten voittamina; Nimrod Baabelin\ntornin juurella; Niobe neljäntoista lapsensa keskellä, joista hän\nylpeili ja jotka jumalat kostoksi surmasivat; Saul Gilboan vuorilla,\njoista Daavid lauloi: \"älköön tulko kastetta eikä sadetta teidän\npäällenne\"; Arakne hämähäkiksi muutettuna, koska hän rohkeni kehruussa\nkilvoitella Minervan kanssa; Rehabeam, joka ruoskien sijasta tahtoi\nkurittaa kansaa skorpioneilla ja jonka kapinan noustua täytyi paeta (I\nKun. 12:11 ja 18.); Alkmeon, joka tappoi äitinsä Eriphylen, koska tämä\nkaulavitjojen takia oli antanut ilmi puolisonsa Amphiaroksen; Sanherib,\njonka hänen poikansa tappoivat Niniven temppelissä (2. Kun. 19:37);\nskyyttiläiskuningatar Tomyris, joka voitettuaan Kyyroksen pisti tämän\npoikkihakatun pään ihmisverellä täytettyyn nahkasäkkiin; Holoferneen\npakeneva sotajoukko päällikkönsä päätön ruumis mukanaan (Juuditin kirja\n13).\n\n[127] \"Päivän kuudes piika\", kuudes tunti auringonnoususta laskettuna,\nsiis tässä keskipäivä.\n\n[128] Dante vertaa polkua, joka johtaa hänet ensimmäisestä piiristä\ntoiseen nykyään hävinneihin portaihin, jotka lähellä \"hyvin hallittua\npaikkaa\" (ivallisessa mielessä Firenzeä) johtivat Ponte Rubacontelta San\nMiniaton vuorikirkkoon.\n\n[129] \"Autuaita ovat hengessään köyhät\", Kristuksen vuorisaarnan\nensimmäiset sanat sovitettuna ylpeyden synnistä puhdistuneille. Joka\nkerta siirryttäessä piiristä toiseen mainitsee Dante jonkin vuorisaarnan\nautuaaksijulistuksista, joka on vastakkainen taakse jääneen piirin\nsynnille.\n\n\n13. laulu\n\n[130] Lyijyntumma väri merkitsee kateuden syntiä.\n\n[131] \"Heillä ei ole viiniä\", Marian sanat Kaanan häissä.\n\n[132] \"Orestes olen\", viittaus Oresteen ja Pyladeksen uhrautuvaiseen\nystävyyteen. Kun Pyrrhos tahtoi rangaista Orestesta, Pylades ilmaisi\nitsensä Oresteeksi, mutta samassa astui Orestes esiin ja huusi: \"Minä\nolen Orestes\".\n\n[133] \"Päähän sovituksen polun\", kateuden piirin uloskäytävään.\n\n[134] Kateelliset saavat tuta rangaistuksen silmissään, koska he ovat\nkierosti katselleet toisten onnea.\n\n[135] \"Toden kaupungin\", taivaan.\n\n[136] Saphia, muuan arvossapidetty sienalaisnainen. Hän eli maanpaossa\nkun Sienan ghibelliinit kärsivät vuonna 1269 vaikean tappion. Linnassaan\nPigeziossa, joka oli lähellä taistelukenttää, kerrotaan hänen seuranneen\nkamppailua ja iloinneen suuresti sienalaisten tappiosta. Sentähden Dante\nvertaa häntä hupsuun mustarastaaseen, joka tammikuussa kun ilma tuli\nleudoksi huudahti: \"Talvi on ohitse, minä en pelkää sinua enää, Jumala!\"\n\n[137] Pier Pettinagno (Pettinajo), hurskas sienalainen erakko, jota jo\neläessään kunnioitettiin pyhimyksenä.\n\n[138] Talamone, linna ja satama Maremmassa, jonka hankittuaan\nsienalaiset vuonna 1305 yrittivät perustaa mahtavan merivallan. Paikka\noli kuitenkin niin epäsuotuisa, että yritys raukesi. Suuret rahasummat\nolivat menneet hukkaan ja monet ihmiset, mm. monet sienalaiset amiraalit\nmenettäneet henkensä.\n\n[139] \"Dianaa etsein\". Toinen typerä teko, josta Dante syyttää\nsienalaisia, oli seuraava: kaupungin alitse piti juokseman muuan\nDiana-jumalattarelle pyhitetty lähde. Sienalaiset tahtoivat löytää sen\nja uhrasivat suuria summia kaivaustöihin, toisin sanoen pelkkään satuun.\n\n\n14. laulu\n\n[140] \"Vuo pieni\", Arno-joki, joka saa alkunsa Falteronen vuorelta\nApenniineilta ja laskee n. 120 ital. peninkulman päässä alkulähteestään\nmereen. Firenze on Arnon varrella.\n\n[141] Kirke muutti Odysseuksen seuralaiset sioiksi.\n\n[142] \"Röhkysiat\" (ital. porci), Casentinossa, Arnon alkujuoksun\nvarrella olevan Porciano-linnan omistajat, jotka olivat kuuluja\neläimellisestä ahmattiudestaan. Danten kerrotaan istuneen vankina\nmainitun linnan tornissa.\n\n[143] \"Piskit pienet\", Arezzon porvarit. Vaikka Arezzo oli Toscanan\nvähemmän mahtavia kaupunkeja, sillä oli kuitenkin huomattava osuus\nghibelliinipuolueen riidoissa guelfien kanssa. -- Arno, jota Dante vertaa\ntässä koiraan, kääntää Arezzon kohdalla ikäänkuin halveksuen suuntaansa.\n\n[144] \"Sudet\", firenzeläiset, joita Dante usein soimaa ahneudesta.\n\n[145] \"Ketut\", viekkaat pisalaiset.\n\n[146] Brettinorolainen Guido del Duca puhuu Rinieri da' Calbolin kanssa.\nJälkimmäisen sanotaan olleen Parman podestana vuonna 1252. Hänen\npojanpoikansa Fulcieri da'Calboli oli podestana Firenzessä (\"metsässä\nturman\"), jossa hän voitokkaan mustan puolueen lahjomana otatti vangiksi\nja julmasti surmautti useita valkeita.\n\n[147] \"O ihmisheimo...\". Tämä kysymys selitetään seuraavassa laulussa,\ns. 91-92.\n\n[148] Jaloluontoisia, anteliaita romagnalaisia 1200-luvulla.  [149]\nFabbro Lambertaccio Bolognasta, toisten mukaan seppä, toisten\nsotilas. -- Bernardino Fosco Faerzasta, talonpojan poika, mutta\nviisautensa ja miellyttävien puheittensa tähden suuresti arvostettu.\n\n[150] Anteliaita ja arvossa pidettyjä aatelissukuja Brettinoron\nkaupungissa Romagnassa. 1200-luvun lopulla kaupunki menetti jaloimmat\nsukunsa (ks. S. 87, s. 7-9). Traversarit ja Anastagit loistivat\nRavennassa.\n\n[151] Romagnan kaupunkeja, joilla siihen aikaan oli omat kreivinsä.\n\n[152] Mainardo Pagani, Imolan ja Faenzan herra, jota kavaluutensa ja\npahuutensa takia kutsuttiin \"piruksi\". Kuoli v. 1302. -- Ugolino\nde'Fantoli, tunnettu hyvyydestään, viisaudestaan ja urhoollisuudestaan.\n\n[153] Kainin sanat (I Moos. 4:14).\n\n[154] Aglauros, tarun mukaan ateenalaisten kuninkaan Erekhteusin tytär.\nKadehti sisartaan, jonka Merkurius tahtoi ottaa puolisokseen, jonka\ntähden hänet muutettiin kiveksi.\n\n\n15. laulu\n\n[155] Auringonlaskuun oli vielä kolme tuntia aikaa, kello oli siis noin\nkolme iltapäivällä ja samaan aikaan oli Italiassa keskiyö.\n\n[156] \"Autuaita ovat laupiaat\" (Matteuksen evankeliumi 5:7). -- \"Iloitse,\nken voitat\", vrt. Matteuksen evankeliumi 5:12. \"Iloitkaa ja riemuitkaa,\nsillä palkkanne on suuri taivaassa\".\n\n[157] Lempeyden ja sovituksen esimerkkejä: Maria tapaa temppelissä\nkadonneen Jeesuslapsen etsittyään häntä Johanneksen kanssa kolme päivää\n(Luuk. 2:48); Peisistratos, Ateenan lempeämielinen tyranni hylkää\npuolisonsa pyynnön, että hän kostaisi nuorelle kreikkalaiselle, joka oli\njulkisesti suudellut heidän tytärtään; Pyhä Stefanus rukoilee\nvihollistensa puolesta, jotka kivittävät häntä.\n\n[158] Poseidon ja Athene kiistelivät siitä kumman nimen kaupunki oli\nsaava. Poseidon lahjoitti kaupungin asukkaille hevosen, mutta öljypuu,\njoka oli Athenen lahja, ratkaisi riidan Athenen hyväksi.\n\n[159] Savu, jonka runoilijat näkevät, peittää seuraavan piirin, jossa\nvihan synnistä puhdistutaan.\n\n\n16. laulu\n\n[160] Agnus Dei -- Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin. Joh.\nev. 1:29.\n\n[161] Marcus Lombardialainen, joidenkin mukaan syntynyt Venetsiassa, oli\narvossa pidetty hovimies, antelias, mutta pikavihainen.\n\n[162] \"Sen mitä kuullut oon\" -- mitä Guido del Duca oli 14. laulussa\nsanonut hyveen häviämisestä maailmasta.\n\n[163] Taivas, so. tähtien vaikutus antaa ihmisten -- vaikkei\nkaikkien -- teoille ensi sysäyksen, mutta se ei tee tyhjäksi tahdon\nvapautta. Tahdolla on kunkin taisteltava pahan viettelystä vastaan. Jos\nsiinä voittaa, niin korkeampi voima, Jumalan myötävaikuttava armo luo\nihmiselle sielun, joka on tähtien vaikutuksesta vapaa. Alusta pitäen\ntämä sielu pyrkii siihen, mikä tuottaa sille huvia ja onnea, mutta se\nvoi erehtyä oikeasta päämäärästä ellei mikään ole sitä ohjaamassa.\n\n[164] \"Totuuden kaupunki\", taivas (pyhäin yhteys); sen \"torni\" on\nJumala.\n\n[165] Tämä vertaus kohdistunee siihen, että Mooseksen lain mukaan\npidettiin puhtaina (syötävinä) ainoastaan niitä eläimiä, jotka\nmärehtivät hyvin ja \"hajoittavat\" sorkkansa. Dante siis vertaa paavia\n(esipaimenta) saastaisiin eläimiin.\n\n[166] \"Kaksi Aurinkoa\", paavi ja keisari.\n\n[167] Tarkoittaa Lombardiaa ja Romagnaa, joissa ennen keisari Fredrik\nII:n ja paavin välisiä riitoja vallitsivat kuntoja hyveet.\n\n[168] 1) Konrad da Palazzo Bresciasta oli niin arvossapidetty, että\nmonet kaupungit valitsivat hänet podestakseen, Siena v. 1279. 2) Gerhard\nCamminolainen, Trevison oikeamielinen herra, Toscanassakin tunnettu\nnimellä \"hyvä Gerhard\". 3) Guido da Castello, rehellisyydestään,\nviisaudestaan ja anteliaisuudestaan tunnettu porvari\nReggiossa. -- Ranskalaiset kutsuivat siihen aikaan kaikkia italialaisia\n\"lombardialaisiksi\".\n\n[169] Kaanan maanjaossa eivät leeviläiset saaneet mitään osuutta.\nAinoastaan jumalanpalveluksen hoito jätettiin heidän osakseen. (5. Moos.\n18.)\n\n[170] Gaia, Gerhard Camminolaisen tytär, josta kommentoijat ovat eri\nmieltä: toiset moittivat häntä irstaaksi, toiset ylistävät hänen\nkauneuttaan ja kunniallisuuttaan.\n\n\n17. laulu\n\n[171] Seuraavat kuvat ovat esimerkkejä vihan turmiollisista\nvaikutuksista.\n\n[172] Prokhne, Traakian kuninkaan Tereuksen puoliso. Kun Tereus oli\nhäpäissyt kälynsä Philomelan, niin kostoksi tästä surmasivat siskot\nTereuksen pojan Ityksen ja panivat hänen lihansa pöydälle isän\nsyötäväksi. Jumalat muuttivat sitten Prokhnen pääskyseksi\n(satakieleksi).\n\n[173] Haman, juutalaisten vainooja. Kun Haman näki ettei Mardokai\nkunnioittanut häntä kuten Jumalaa, hän tahtoi kiukuissaan hävittää\nkaikki juutalaiset kuningas Ahasveruksen valtakunnasta. Mutta Ahasverus,\njonka apuun Haman luotti, antoikin Ester-kuningattaren taivuttamana\nhirttää Hamanin (ks. Esterin kirja).\n\n[174] Lavinia valittaa äitiään Amataa, joka (Vergiliuksen mukaan)\nepätoivoisena hirtti itsensä, koska huhu kertoi, että hänen tyttärensä\nsulhanen, kuningas Turnus oli kuollut.\n\n[175] Enkeli auttaa matkamiehiä nousemaan seuraavaan piiriin yhtä\nnopeasti kuin ihmisillä on yleensä tapana tyydyttää omat toiveensa.\n\n[176] Tällä siivenlyönnillä enkeli poistaa kolmannen P:n, synninmerkin\nDanten otsalta.\n\n[177] \"Beati pacifi\", autuaita ovat rauhantekijät (Matt. ev. 5:9)\n\n[178] Seuraavassa opinkappaleessa syntien luonteesta Dante seuraa\npääasiassa Tuomas Akvinolaisen teoriaa. Luonnon (luonnollinen) rakkaus\non välttämätön, se ei voi erehtyä, sielun rakkaus taas on vapaa ja voi\njoutua harhaan. Se voi valita huonon kohteen tai tavoitella liian\ninnokkaasti maallista hyvää tai etsiä liian hitaasti todellista hyvää\n(Jumalaa). Rakkaus on siis sekä hyveen että paheen äiti. -- Yksikään\nihminen ei voi vihata itseään, sillä jokaisella on oma onni\nsilmämääränään. Sentähden ei myöskään voi vihata Jumalaa, joka on kaiken\nelämän alku ja ehto (sine qua non). Rakkaus pahaan ilmenee siten vain\nsuhteessa lähimmäiseen. Tästä erehdyksestä johtuvat ne kolme syntiä,\njoista puhdistutaan Kiirastulen alemmissa piireissä: ylpeys, joka toisen\nkukistamisesta toivoo itse nousevansa; kateus, joka pelkää kadottavansa\nkun toinen voittaa; viha, joka kostoksi tahtoo vahingoittaa toista.\n\n[179] Tarkoittaa maallista rikkautta, ruokaa ja juomaa ja aistillista\nrakkautta. Näistä johtuvat kolme syntiä ahneus, mässäys ja hekuma\nkuuluvat kolmeen ylempään puhdistuspiiriin.\n\n\n18. laulu\n\n[180] \"Sinne\", tulen piiriin, ks, S. 53, s. 12.\n\n[181] Viittaus niihin kolmeen asteeseen, joihin skolastinen sielutiede\njakaa hyvään suunnatut intohimot: \"rakkaus, halu ja nautinto\" (amor,\ndesiderium, delectatio).\n\n[182] \"Muoto henkinen\", skolastikkojen \"forma substantialis\". Forma\nmerkitsee heillä sitä, minkä kautta jokin siirtyy pelkästä\nmahdollisuudesta todellisuuteen; se on substantiaalinen, jos se\nmääräajonkin olemuksen yleensä. Sellainen on esimerkiksi sielu, jonka\nansiosta ihminen on. Se on taas aksidentaalinen, jos se ilmaisee, että\njollakin on jokin ominaisuus, esimerkiksi viisaus.\n\n[183] Pietola, luultavasti muinainen Andes, Mantovan lähistöllä oleva\nkylä, jossa Vergilius syntyi.\n\n[184] Ismenus ja Asopus, kaksi jokea Boiotiassa Theban lähellä.\nStatiuksen mukaan juoksivat thebalaiset Bakkhoksen apua tarvitessaan\nsuurina laumoina palavat soihdut mukanaan näiden jokien rantoja pitkin\nja huusivat suureen ääneen jumalaa sen eri nimillä.\n\n[185] Täällä henget juoksevat ja kiirehtävät saavuttamaan sitä\ntodellista hyvää, jota he eläessään liian laiskasti tavoittelivat.\n\n[186] Vrt. Luukk. ev. 1:39: \"Niinä päivinä Maria nousi ja kulki\nkiireesti vuorimaahan, Juudaan kaupunkiin\" jne.\n\n[187] Ilerda (Lerida), kaupunki Espanjassa, jossa Caesar pakotti\nPompeijuksen sotajoukon antautumaan.\n\n[188] Puhuja on Albertus, Fredrik Barbarossan hallitessa San Zenon\nluostarin apotti (kuoli 1178). Albert della Scala oli vastoin kirkon\nlakeja asettanut aviottoman poikansa, ruumiiltaan ja sielultaan rujon\nJosefin mainitun luostarin apotiksi. Albert kuoli pian tässä oletetun\najan jälkeen v. 1301, mutta Josef jäi paheellisesta elämästään\nhuolimatta apotiksi kuolemaansa saakka (1314).\n\n[189] Israelin lapset, joille Punainen meri aukeni, kuolivat kaikki\npaitsi Joosua ja Kaleb ennen luvatun maan näkemistä rangaistukseksi\nsiitä, että olivat niin hitaita noudattamaan Jumalan käskyjä.\n\n[190] Ne troijalaiset, jotka matkasta ja seikkailuista väsyneinä jäivät\nSisiliaan ja osattomiksi johtajansa Aeneaan (Ankiseen pojan) ja\ntovereittensa maineesta.\n\n\n19. laulu\n\n[191] Dante kuvaa näissä säkeissä hetkeä (tuntia) ennen auringon nousua.\nSiihen aikaan uskottiin, että aamun kylmyys johtuu osaksi maan\nluontaisesta kylmyydestä, joka voittaa ilmaan jääneen auringonlämmön,\nosaksi myös kuusta ja Saturnuksesta, joita pidettiin kylmää synnyttävinä\ntaivaankappaleina.\n\n[192] \"Velhot\", geomantit: he ennustivat lyömällä umpimähkään puikolla\nhiekkaan tai papereille pisteitä, joiden muodostamilla kuvioilla sitten\noli omat merkityksensä tavallisesti sen tähtikuvion mukaan, jota ne\nmuistuttivat.  [193] \"Nainen\" (seireeni), maallisen onnen ja\naistinautinnon vertauskuva.\n\n[194] \"Nainen pyhä\", korkeamman hyvän, Jumalan tahdon vertauskuva\n(gratia cooperans).\n\n[195] Tässä piirissä ahneet puhdistuvat: he makaavat kasvoillaan maassa,\nkoska he eläessään etsivät silmillään maan aarteita.\n\n[196] \"Sieluni on tomuun vaipunut\", Psalmit 119:25.\n\n[197] Puhuja on paavi Hadrianus V (kuoli 1276), Lavagnan kreivi,\nkuuluisaa Fiesco-sukua. Oli paavina vain 40 päivää.\n\n[198] \"Tiedä, että olin Pietarin seuraaja\".\n\n[199] \"Joki\", Lavagna Genovan alueella.\n\n[200] \"Neque nubent\", \"eivätkä mene naimisiin\". Matteuksen evank. 22:30\nmukaan (\"Sillä ylösnousemuksessa eivät miehet nai eivätkä naiset mene\nmiehelle\") kuolema katkaisee jokaisen avioliiton, siis myös\nkuvaannollisen avioliiton paavin ja kirkon välillä.\n\n[201] \"Hyvä mainitsemas\", ks. S. 117, s. 5.\n\n[202] Alagia, Hadrianuksen veljentytär, joidenkin mukaan Moroello\nMalaspinan puoliso.\n\n\n20. laulu\n\n[203] Dante, joka olisi tahtonut vielä enemmän udella sielulta\n(Hadrianukselta), antaa tahtonsa väistyä katujan paremman tahdon edestä,\nnimittäin tahdon huolehtia sielunsa pelastuksesta.\n\n[204] \"Paha\", ahneus, jota Dante pitää aikansa turmiollisimpana paheena.\nKuten Helvetissä on sitä tässäkin kutsuttu sudeksi.\n\n[205] Viittaa Can grande della Scalaan, Veronan herraan, josta puhutaan\nHelvetissä S. 11, s. 9.\n\n[206] Fabricius, roomalainen sotapäällikkö ja censori 280- ja\n270-luvulla eKr. Rooman viholliset eivät voineet lahjoa häntä puolelleen\nsuurimmillakaan lahjoilla. Hänen kerrotaan kuolleen niin köyhänä, että\nvaltion täytyi kustantaa hänen hautauksensa.\n\n[207] Pyhä Nikolaus, piispa Vähässä Aasiassa 300-luvun alussa.\nKerrotaan, että hän lahjoitti myötäjäiset erään köyhän miehen kolmelle\ntyttärelle, jotka isä aikoi myydä häpeällisessä tarkoituksessa.\n\n[208] Ks. vastausta S. 123, s. 10 ja seur.\n\n[209] \"Kasvi huono\", ranskalainen kuningassuku, Kapetingien sukupuu.\n[210] 1290-luvulla Filip Kaunis oli ottanut valtaansa Flanderin\nkreivikunnan, jossa mainitut kaupungit sijaitsevat. Mutta v. 1302 löivät\nflanderilaiset ranskalaisen sotajoukon Courtrayn luona ja pakottivat\nkuninkaan luovuttamaan takaisin suuren osan anastamaansa maata. Tämä on\nse kosto, jota Hugo Capetin henki nyt, vuonna 1300, näyttää\nprofeetallisesti anovan.\n\n[211] Danten aikana oli taru, että Hugo Capet muka oli rikkaan\npariisilaisen teurastajan poika ja ettei hän itse vaan hänen poikansa\nkantoi kruunua.\n\n[212] Kaarle Suuren (karolingien) suku. Kun suvun viimeinen kuningas\nLudvig V kuoli vuonna 987, julistutti Hugo Capet itsensä kuninkaaksi,\nminkä jälkeen hän voitti ja otti vangiksi Ludvigin sedän Kaarlen, joka\noli tavoitellut kruunua. -- Epähistoriallinen on se Danten tiedonanto,\nettä tämä viimeinen karolingi olisi ruvennut munkiksi, pukeutunut\nharmaaseen pukuun.\n\n[213] Anjoun Kaarle meni 1200-luvun keskivaiheilla naimisiin Provencen\nviimeisen kreivin Raimundin tyttären Beatrixin kanssa. Beatrix oli sitä\nennen luvattu puolisoksi Toulousen kreiville Raimundille.\n\n[214] Filip Kaunis riisti Englannilta Ponthieun ja Gascognen, mutta ei\nNormandiaa, kuten Dante erehdyksessä sanoo. Normandia oli jo pitkän\naikaa ollut ranskalainen.\n\n[215] Anjoun Kaarle mestautti v. 1268 viimeisen Hohenstaufin,\nKonradinon. Hänen kerrotaan sitäpaitsi antaneen myrkyttää (1274) Tuomas\nAkvinolaisen, skolastiikan suurimman teologin, koska pelkäsi hänestä\nvaltiollista vastustajaa.\n\n[216] \"Toinen Ranskan Karl\", Valoisin Kaarle, Danten vihamies ja\nvastustaja. Bonifacius VIII kutsui hänet v. 1301 Italiaan kukistamaan\nFirenzen ghibelliinit ja Sisilian kuninkaan Fredrik Aragonialaisen.\n\"Juudaksen miekalla\", viekkaudella hän pääsi voitolle Firenzessä, mutta\nSisiliassa hänen piti suostua häpeälliseen rauhantekoon.\n\n[217] \"Laivavanki\", Napolin kuningas Kaarle II, Anjoun Kaarlen poika.\nKun ranskalaiset oli kukistettu Sisiliassa v. 1282, joutui Kaarle\nmeritaistelussa Pietari Aragonialaisen vangiksi. Oltuaan kuusi vuotta\nvankeudessa hän palasi valtakuntaansa ja naitti v. 1305 tyttärensä kuten\nkerrotaan suuresta summasta vanhalle ja huonomaineiselle Azzo d'Estelle,\nFerraran rajakreiville.\n\n[218] Vuonna 1303 antoi Filip Kaunis Alagnassa (Anagnissa) vangita\niäkkään paavi Bonifacius VIII:n, joka kuoli pian sen jälkeen. Vaikka\nDante suuresti halveksi Bonifaciusta, katsoi hän kuitenkin tätä\nväkivallantekoa ikäänkuin se olisi tehty itse Kristukselle, sitäkin\nenemmän kun paavi arvokkaasti kärsi nöyryytyksen.\n\n[219] Filipin tuumien toteuttajina olivat etenkin ranskalainen Nogaret\nsekä ylhäistä roomalaista sukua oleva Sciarra Colonna, jota paavi\nherkeämättä vainosi.\n\n[220] Pilatus = Filip Kaunis.\n\n[221] Tässä säkeessä Dante ennustaa Temppeliherrain ritarikunnan tuhon.\nPaavi Klemens V:n suostumuksella Filip Kaunis antoi vuosina 1307 -- 14\nvangita ja surmata temppeliherrat ja anasti heidän omaisuutensa.\n\n[222] Päivällä elvytetään mieliin hyveen (pyhän köyhyyden) kannustavia\nesimerkkejä, yöllä ahneuden synnin peloittavia esimerkkejä.\n\n[223] Pygmalion, Tyroksen kuningas, surmasi lankonsa Sikeuksen, Didon\npuolison, ottaakseen haltuunsa hänen aarteensa.\n\n[224] Midas, fryygialainen tarukuningas, joka pyysi, että kaikki mitä\nhän koskettaisi muuttuisi kullaksi. Jumalat täyttivät hänen pyyntönsä.\nMutta hän kuoli pian, koska ruokakin muuttui kullaksi.\n\n[225] Akan, joka anasti varkain osan Jerikosta saatua saalista, jonka\ntähden Joosua antoi kivittää hänet Akorin laaksossa (Joosua 7).\n\n[226] Safira ja Ananias möivät maatilansa (joka alkukristittyjen lakien\nmukaan oli kaikkien yhteistä), mutta pidättivät itselleen osan hinnasta\nja kaatuivat sitten kuolleina apostoli Pietarin jalkojen juureen.\n(Apostolien teot 5:1-6.)\n\n[227] Syyrian kuningas Seleukis lähetti Heliodoruksen Jerusalemiin\nryöstämään temppelin aarteita, mutta Jumalan lähettämä ratsu polki hänet\nmatkalla kuoliaaksi.\n\n[228] Polymnestor, Traakian kuningas, surmasi Troijan kuninkaan\nPriamoksen pojan Polydorin, joka oli jätetty hänen hoidettavakseen, ja\nanasti tämän aarteita.\n\n[229] Crassus, roomalainen triumviri, rikkaudestaan kuuluisa. Hän kaatui\nv. 53 jKr. sodassa partheja vastaan, jotka tarun mukaan hakkasivat hänen\npäänsä poikki, heittivät sen sulatettuun kultaan ja sanoivat: \"kultaa\nolet sinä janonnut, juo nyt sitä\".\n\n[230] Delos-saari uiskenteli tarun mukaan meressä, kunnes se pysähtyi\nlujalle pohjalle kun Latona, jota mustasukkainen Juno vainosi, pakeni\nsinne ja synnytti siellä Apollon ja Dianan (auringon ja kuun).\n\n[231] \"Kunnia Jumalalle korkeudessa\".\n\n\n21. laulu\n\n[232] \"Jano luontainen\", totuuden jano, tässä etenkin Danten halu saada\ntietää maanjäristyksen ja henkien huudon syy. Dante vertaa tätä janoa\nsamarialaisen naisen pyyntöön saada herralta ikuisen elämän vettä (Joh.\nev. 4:15).\n\n[233] \"Hän\", Lakhesis, joka kehräsi ihmisen elonlankaa, Kloto piteli\nvärttinää.\n\n[234] Vasta Kiirastulen portin sisäpuolella alkaa ikuinen järjestys.\n\n[235] \"Tytär Taumaan\", Iris, sateenkaari.\n\n[236] Maanjäristyksen uskottiin johtuvan maan sisällä syntyvien höyryjen\n(tuulten) vaikutuksesta.\n\n[237] Roomalainen runoilija Statius, joka tässä puhuu, oli kotoisin\nNapolista eikä Toulousesta niinkuin Danten aikana luultiin (ks. s. 10).\nHän on kirjoittanut sankarirunoelman \"Thebais\". Toista Eeposta\n\"Akilleista\" valmistaessaan hän kuoli. Hänen runoelmiensa herätteiden\nantajana oli Vergilius. -- Statius oli syntynyt n. 1200 vuotta ennen\nDanten tuloa Kiirastuleen; tästä ajasta hän oli viettänyt 4000 vuotta\nhitaiden ja 5000 vuotta ahneitten piirissä, loput joko muissa piireissä\ntai Kiirastulen ulkopuolella.\n\n[238] Kun Tiitus v. 70 jKr. hävitti Jerusalemin.\n\n[239] \"Maine, mi kunniaa suo enin...\", runoilijan maine.\n\n\n22. laulu\n\n[240] \"Autuaita ovat ne, jotka janoavat vanhurskautta\", vastakohtana\nrahanjanolle. Vasta kuudennessa eli ahmijain piirissä toistetaan tämä\nautuaaksijulistus kokonaisuudessaan. (Matt. ev. 5:6.)\n\n[241] Juvenalis, roomalainen runoilija, Statiuksen aikainen satiirikko.\n\n[242] Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa (3:56): Quid non mortalia pectora\ncogis, auri sacra fames.\n\n[243] Helvetin neljännessä piirissä, jossa ahneet ja tuhlaajat\nrintoinensa vyöryttävät raskaita taakkoja.\n\n[244] Statius kertoo Thebaidissaan Iokasteen poikain Eteokleen ja\nPolynikeen välisestä kaksintaistelusta, jossa molemmat kaatuivat.\n\n[245] \"Kalastaja\", apostoli Pietari.\n\n[246] Nämä säkeet (muistuma Vergiliuksen neljännestä eklogista), joita\nStatius kiittää uskonsa heräämisestä, tulkittiin keskiajalla\nennustukseksi Kristuksen syntymästä ja ne vaikuttivat epäilemättä\nsuuresti siihen melkein jumaloivaan kunnioitukseen, jota Vergilius\nnautti.\n\n[247] Terentius, Cecilius, Plautus, roomalaisia\nhuvinäytelmänkirjoittajia. -- Varro oli runoilija ja suuri oppinut.\n\n[248] \"Kreikkalainen\", Homeros.\n\n[249] \"Kukkula\", Helikon, pyhitetty Apollonille ja muusoille,\nrunottarille.\n\n[250] Kreikkalaisia näytelmäkirjailijoita ja runoilijoita.\n\n[251] \"Hän\", Hypsipyle, mainitaan tavallisesti argonauttien retken\nyhteydessä.\n\n[252] \"Tytär Teiresiaan\", Manto, ennustaja kuten isänsäkin.\n\n[253] Jokainen Päivän neiti vetää tunnin aurinkovaunuja. Kello oli siis\nn. 10 ja aurinko nousemassa.\n\n[254] Merkinnee ikuisen elämän puuta paratiisissa. Puun lehväin lomitse\nkuuluu ääniä, jotka ylistävät kohtuullisen elämän esimerkkejä.\n\n[255] Kaanaan häissä Maria huolehti enemmän vieraittensa nautinnosta\nkuin omastaan.\n\n[256] Viini oli Rooman naisilta kielletty.\n\n[257] Kun Daniel oli kolmen muun pojan kanssa kuningas Nebukadnesarin\nvankina he halveksivat kuninkaan ruokia ja juomia. Mutta \"näille\nneljälle nuorukaiselle antoi Jumala taitoa ja ymmärrystä kaikissa\nkirjoituksissa ja viisaudessa; ja Daniel ymmärsi kaikenlaisia näkyjä ja\nunia\" (Daniel 1).\n\n[258] Markuksen evankeliumin 1:6 mukaan Johannes Kastaja \"söi\nheinäsirkkoja ja metsähunajaa\". -- Kristus sanoo hänestä Matt. ev. 11:11:\n\"Ei ole vaimoista syntyneiden joukosta noussut suurempaa kuin Johannes\nKastaja\".\n\n\n23. laulu\n\n[259] Psalmit 51:17: \"Herra, (avaa) minun huuleni, (että minun sieluni\nilmoittaisi sinun kiitostasi\").\n\n[260] Tarun mukaan Erysikton halveksi Ceres-jumalatarta, joka rankaisi\nhäntä sammumattomalla nälällä niin, että hän lopulta söi itsensä.\n\n[261] Nälänhädässä, joka raivosi Jerusalemissa Tiituksen piirityksen\naikana, muuan Maria-niminen juutalaisnainen söi oman lapsensa.\n\n[262] \"OMO\", vanha muoto sanasta uomo, ihminen. Keskiajan\nmystikkoteologit olivat keksivinään, että ihmiskasvoissa on tämä sana\nluettavana (oikeastaan kaksi sanaa: [H]OMO DEI, jumalan ihminen).\nMolemmat O:t merkitsevät tällöin silmiä, M nenää ja kulmakarvoja.\n[263] Nella (Annella), Foresan hyveellinen puoliso.\n\n[264] Forese Donati, kuuluisan puoluejohtajan Corso Donatin veli, Danten\nystävä ja sukulainen.\n\n[265] Barbagia, Sardinian seutu, jonka asukkaat ovat puolivillejä,\nelivät ilman avioliittoa, naiset kulkivat puolialastomina jne. Sen\nvuoksi Dante antaa tämän nimen Firenzelle, jossa useat kerrat\njulistettiin sekä maallisia että kirkollisia kieltoja naisten pukuja\nvastaan.\n\n[266] \"Auringon sisar\", kuu.\n\n\n24. laulu\n\n[267] \"Tuo toinen\", Statius, joka tahtoi pitkittää käyntiään saadakseen\nkauemmin olla Vergiliuksen seurassa.\n\n[268] Piccarda Donati, Foresen sisar, esiintyy myöhemmin Paratiisissa.\n\n[269] Buonagiunta Urbicciani, Luccan kaupungista kotoisin oleva\nrunoilija 1200-luvun lopulta.\n\n[270] \"Tuo lähin\", paavi Martin IV Toursista (kuoli 1285). Hänen\nkerrotaan olleen ylen perso Bolsena-järven ankeriaille, jotka hän\nkeitätti viinissä saadakseen niihin siten erikoisen hyvän maun.\n\n[271] Ubaldino della Pila, firenzeläinen aatelismies 1300-luvun\nkeskivaiheilla, suuri herkkusuu.\n\n[272] Bonifacius, Ravennan arkkipiispa (1274--95), genovalaista\nFiesco-sukua.\n\n[273] Forlilainen Marchese, iloinen juomari. Kun häntä moitittiin, ettei\nhän tee mitään muuta kuin juo, hän vastasi: \"Minulla on aina jano!\"\n\n[274] Gentucca. -- Buonagiunta ennustaa, että Dante on maanpakonsa aikana\nLuccassa mieltyvä suuresti jaloon nuoreen naiseen, jonka nimi on\nGentucca.\n\n[275] Erään canzonen ensi säe Danten teoksessa Vita nuova, italiaksi:\nDonne che avete intelletto di amore.\n\n[276] Notario, sisilialaisen runoilijan Giacomo da Lentinon\nlisänimi. -- Fra Guittone, Arezzosta, huomattava nimi italialaisen\nrunouden kehityksessä.\n\n[277] Firenze.\n\n[278] Tässä Forese ennustaa veljensä Corso Donatin, mustien mahtavan\njohtajan perikadon. Kun valkeat oli karkoitettu Firenzestä, Corso\nriitaantui omien puoluelaistensa kanssa ja surmattiin v. 1307\nkansanmellakassa. Toisten mukaan laahasi hevonen hänet pakomatkallaan\nkuoliaaksi.\n\n[279] \"Pilven pojat\", kentaurit, joilla oli ihmisen ja hevosen rinta.\nHeidät oli kutsuttu Pirithouksen ja Hippodamian häihin, mutta kesken\nhääilon he alkoivat pitää pahaa elämää, olivatpa ryöstää morsiamenkin,\nkunnes Theseus vihdoin taltutti heidät.\n\n[280] Ks. Tuomarien kirja 7:5-7.\n\n[281] Enkelin siivenleyhkä, joka taas poistaa yhden P:n Danten otsalta.\n\n[282] Vrt. Matt. ev. 5:6.\n\n\n25. laulu\n\n[283] Tässä kuvatun tähtikuvioiden asennon mukaan oli kello Kiirastulen\nvuorella n. 14.\n\n[284] Meleagros, antiikin taruhenkilö. Kohtalottaret olivat ennustaneet,\nettä hän oli kuoleva niin pian kuin halko, joka hänen syntyessään oli\nheitetty lieteen palaisi tuhkaksi. Äiti otti silloin halon ja pani sen\nsäilöön. Mutta kun Meleagros sittemmin Kolydonin metsästysretken jälkeen\nsurmasi kaksi veljeänsä, niin äiti ensi tuskassaan heitti halon jälleen\ntuleen ja sitä mukaa kun se paloi, Meleagros tunsi sisäisesti\nriutuvansa, kuolevansa.\n\n[285] \"Vereen toiseen\", naisen vereen. -- \"Luonnon astiassa\", kohdussa.\n\n[286] Sikiön ensimmäinen animaalisen elämän muoto muistuttaa kasvin\nelämää, sillä on kasvisielu (anima vegetativa) joka ei kuitenkaan kuten\nkasvilla pysähdy tähän, vaan kehittyy edelleen eläinsieluksi (a.\nsensitiva), joka aluksi on samalla alhaisella tasolla kuin esimerkiksi\nmerisieni, polyyppi.\n\n[287] \"Sua viisahamman\", Aristoteleen, joka opettaa, että yleisjärki\n(intelletto) on ruumiista kokonaan riippumaton, koska sillä ei ole\nmitään ruumiillista elintä.\n\n[288] \"Muut kyvyt\", kasvi- ja eläinsielulle kuuluvat kyvyt. -- Muisti,\njärki ja tahto ovat Jumalan \"puhaltamia\" voimia.\n\n[289] Joko Tuonelan joen Akeronin rantaan tai Tiberin rannalle, jossa\nKiirastuleen aikovat astuvat laivaan.\n\n[290] Nimittäin kuinka sielu joka ei tarvitse ravintoa, kuitenkin voi\nlaihtua?\n\n[291] Seitsemänteen piiriin, jossa hekkuman synnistä puhdistutaan.\n\n[292] \"Korkeimman laupeuden Jumala\", niin alkaa muuan kirkollinen hymni,\njossa Jumalaa pyydetään valamaan sydämeen pyhää tultansa ja sammuttamaan\nkaikki syntiset hehkut.\n\n[293] \"En tiedä miehestä\", Marian sanat enkelille, joka ilmoitti\nhänelle, että hän on synnyttävä maailman Vapahtajan (Luuk. 1:34).\n\n[294] Kun Diana tuli lehtoon, jossa Jupiter oli vietellyt nymfi Helicen\n(Kalliston), ja sai tietää sen, hän ajoi tämän pois seurastaan.\n\n\n26. laulu\n\n[295] Pasiphae, Kreetan kuninkaan Minoksen puoliso, rakastuttuaan\nerääseen härkään, kätkeytyi puisen lehmän kuvaan. Hän synnytti sitten\nMinotauros-hirviön, joka oli puoleksi ihminen puoleksi härkä ja jonka\nTheseus sittemmin surmasi.\n\n[296] Ei nuorena eikä vanhana (hän kuollut).\n\n[297] Julius Caesar oli, kertoo Suetonius, nuoruudessaan ollut Bithynian\nkuninkaan Nikomedeen \"vaimonsijaisena\". Tästä häpeästä ei häntä voinut\npuhdistaa edes Gallian voitto, vaan sotilaat laulavat hänestä\npilkkalaulua ja kutsuvat häntä \"kuningattareksi\".\n\n[298] Bolognalainen Guido Guinicelli, Danten edeltäjä\ncanzone-runoudessa.\n\n[299] Lykurgos Nemealainen tahtoi surmata Hypsipylen, Jasonin entisen\npuolison, koska hänen pieni poikansa oli kuollut tämän huolimattomuuden\ntakia. Hän oli juuri täyttämäisillään aikeensa, kun Hypsipylen kaksi\npoikaa, jotka olivat häntä kauan etsineet, nyt löysivät hänet ja\nliikuttuneina heittäytyivät hänen kaulaansa.\n\n[300] Lethe, yksi antiikin tuonelan joista, josta vainajat joivat\nunohdusta maallisesta elämästään.\n\n[301] Se, jota Guido osoittaa, on provencelainen runoilija Arnaut\n(Arnault) Daniel (kuoli 1189).\n\n[302] Limogesin miesi, Giraut de Borneil (kuoli 1220), aikanaan kuuluisa\nrunoilija ja trubaduuri.\n\n[303] Mainittu jo edellä kohdassa [276].\n\n[304] \"Isä meidän\" kaksi viimeistä pyyntöä \"Äläkä saata meitä\nkiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta\" ovat sieluille täällä\ntarpeettomia.\n\n\n27. laulu\n\n[305] Kun Jerusalemissa aurinko nousi, Espanjassa (Ebro-joella) oli\nkeskiyö ja Intiassa (Ganges-virralla) keskipäivä, oli Kiirastulen\nvuorella siis Danten laskutavan mukaan auringonlaskun aika.\n\n[306] \"Autuaita ovat puhdassydämiset\" (Matt. ev. 5:8).\n\n[307] Geryon, helvetissä esiintyvä hirviö, viekkaitten piirin vartija,\nalunperin mytologinen tarukuningas.\n\n[308] Antiikin taru, johon Dante usein viittaa. Pyramus oli luullut,\nettä leijona oli tappanut Thisben, ja epätoivoissaan lävistänyt itsensä\nmiekalla. Mutta samassa tuli Thisbe paikalle ja kun hän huusi nimensä,\nPyramus avasi viimeisen kerran silmänsä häntä kohti, minkä jälkeen\ntyttökin surmasi itsensä. Tämä tapahtui silkkiäispuun juurella, jonka\nvalkeat kukat muuttuivat tulipunaisiksi.\n\n[309] \"Tulkaa, minun Isäni siunatut.\" Matt. ev. 25:34.\n\n[310] Lea merkitsee kirkollisessa symboliikassa toimivaa elämää, Raakel\n(s. 17) katselevaa.\n\n[311] Suloheelmä = tosi onni.\n\n[312] Dante ja Vergilius ovat nyt käyneet lävitse kiirastulen kaikki\npuhdistuspiirit ja saapuneet maalliseen paratiisiin. Tässä Vergilius\npuhuu Dantelle viimeisen kerran, mutta seuraa häntä kuitenkin vielä\njonkun matkaa.\n\n[313] Kruunu ja mitra (hiippa), maallisen ja hengellisen hallitusmahdin\nmerkit. Päämaaliin saapuneet eivät enää ole paavin eivätkä keisarin\nkäskettäviä, he ovat nyt omia herrojaan.\n\n\n28. laulu\n\n[314] Chiassin rannalla lähellä Ravennaa oli muinoin kuuluisa\npinjametsä, joka nykyään on hävinnyt.\n\n[315] \"Sirocco\", kuuma kaakkoistuuli. -- Aeolus, tuulten jumala.\n\n[316] Nainen jota myöhemmin on kutsuttu Mateldaksi, merkinnee jotakin\nsen nimistä henkilöä, joka on todella elänyt mutta jota ei kuitenkaan\nole tarkemmin tunnettu.\n\n[317] Proserpina (Persephone), Ceres-jumalattaren tytär. Kun hän oli\nkerran eräällä niityllä Sisiliassa kukkia poimimassa, Pluto ryösti hänet\nja vei Manalaan.\n\n[318] Tarun mukaan syttyi Afroditen rakkaus Adonikseen siitä, että häntä\nvahingossa (\"vasten tapaa\") riipaisi muuan nuoli, joka putosi Amorin\nviinestä.\n\n[319] Xerxes lähti Hellespontoon yli hyökkäysretkelle Kreikkaa vastaan.\nHän oli ylpeästi uskonut ylivoimaansa, mutta saikin palata takaisin\ntäydellisesti nöyryytettynä.\n\n[320] Leander (Leandros) joka asui Abydoossa Aasian rannalla, ui kuten\ntaru kertoo joka yö Hellespontoon yli kohdatakseen Sestossa Euroopan\npuolella rakastettunsa Heron, mutta eräänä myrskyisenä yönä hän hukkui\naaltoihin.\n\n[321] Delectasti (me Domine) = \"Sillä sinä ilahutat minua, Herra,\ntöilläsi.\" Psalmit 92:5. Autuaille suotu Jumalan ihanuuksien näkeminen\nvoittaa kaiken murheen synnistä ja kuolemasta.\n\n[322] Ks. S. 127, s. 10 ja seur.\n\n[323] Maan uskottiin seisovan paikallaan ja taivaan ajateltiin kiertävän\nsitä idästä länteen ja vievän maan ilmakehän mukaansa kiertokulkuun.\n\n\n29. laulu\n\n[324] Psalmit 32:1. \"Autuas se (jonka rikokset ovat anteeksi annetut),\njonka synti on peitetty\".,\n\n[325] \"Verhoa ei voinut sietää\", toisin sanoen tahtoi nähdä enemmän kuin\nmitä Jumala oli sallinut.\n\n[326] Nimittäin Hippokrene-lähde Helikonilla. -- Urania, tähtitieteen\nrunotar.\n\n[327] \"Seitsemät tuohusjalat\" merkitsevät useimpien Dante-selittäjäin\nmukaan Pyhän Hengen seitsemää armolahjaa, joista profeetta Jesaja puhuu\n11:2. Ne ovat viisaus, ymmärrys, neuvo, väkevyys, taito, hurskaus ja\nHerran pelko.\n\n[328] \"Juovaa seitsemän\" merkitsevät luultavasti katolisen kirkon\nseitsemää sakramenttia.\n\n[329] \"Väli kymmen-askelinen\", Jumalan kymmenen käskyä.\n\n[330] \"Vanhinta neljäkolmatta\", Vanhan Testamentin 24 kirjaa, joita\nPyhän Hieronymuksen mukaan edustavat ne 24 vanhinta, jotka Johanneksen\nilmestyksessä (4:4) ylistävät Herraa.\n\n[331] Ylistyslaulu on tarkoitettu Neitsyt Marialle, toisten mukaan\nBeatricelle.\n\n[332] \"Eläintä neljä\", joista puhutaan Hesekielissä (1:4-6) ja\nJohanneksen ilmestyksessä (4:8), merkitsevät neljää evankeliumia.\nEdellinen mainitsee kullakin eläimellä olleen neljä, jälkimmäinen kuusi\nsiipeä.\n\n[333] Argus, tarun satasilmäinen jättiläinen, jonka Hermes uuvutti\nhuilun soitolla uneen ja sitten tappoi.  [334] \"Voittovaunut\", kirkon\nvertauskuva.\n\n[335] \"Aarnikotka\", jolla tässä tarkoitetaan puoliksi kotkan, puoliksi\nleijonan hahmoista tarueläintä (grifone), merkitsee Kristusta\njumalallisine ja inhimillisine luontoineen; edellistä kuvaa kullan väri,\njälkimmäistä valkea ja veripuna, viattomuuden (uskon) ja rakkauden\nvärit.\n\n[336] \"Kolme naista\", kristilliset hyveet: usko, toivo, rakkaus, joiden\nvärit ovat valkea, vihreä ja punainen.\n\n[337] \"Neljä neittä\", neljä kardinaalihyvettä.\n\n[338] Viisaus joka katselee menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.\n\n[339] Apostolien tekojen kirjoittaja Luukas, joka oli lääkäri (ks.\nKolossalaiskirje 4:14). -- Hippokrates, antiikin suurin lääkäri (n.\n460-370 eKr.).\n\n[340] Tarkoittaa isompien apostolisten kirjeitten tekijää Paavalia,\nhengen miekan kantajaa.\n\n[341] Pienemmät apostoliset kirjeet tai niiden kirjoittajat Pietari,\nJohannes, Jaakob ja Juudas.\n\n[342] Ilmestyskirjan tekijä Johannes.\n\n[343] \"Liljaseppeleet\", puhtauden vertauskuva. -- Ruusut ja punaheljäkukat\nmerkinnevät rakkautta, joka on elähdyttävänä voimana Uudessa\ntestamentissa.\n\n\n30. laulu\n\n[344] \"Taivaan ensimmäisen\" = jumaltaivaan, nk.\nempyreumin. -- Seitsentähti, seitsemän kynttilänjalkaa.\n\n[345] \"Sisko alhaisempi\", joko Plejadit tai Otava.\n\n[346] \"Tule minun kanssani Libanonista, morsiameni.\" Korkea veisu 4:8.\n\n[347] \"Siunattu Sinä, joka tulet.\" Enkelit tervehtivät Beatricea, joka\nilmestyy pian, samoilla sanoilla kuin Kristusta tavallisesti\ntervehdittiin hänen tullessaan Jerusalemiin.\n\n[348] \"Siroittakaa liljoja täysin käsin.\" Säe lainattu Vergiliuksen\nAeneis-runoelmasta.\n\n[349] \"Nainen\", Beatrice uskon, toivon ja rakkauden väreissä. Öljypuun\nlehti, rauhansanoman merkki.\n\n[350] Vergiliuksen Aeneis-runoelmassa esiintyy sama säe: _Agnosco\nveteris vestigia flammae_.\n\n[351] \"Minervan lehdin\", öljypuun lehdin.\n\n[352] Enkelit lauloivat Daavidin 31. psalmin: \"Herra, Sinuun minä\nturvaan\", lopettaen yhdeksännellä säkeistöllä: \"vaan asetit jalkani\n(_pedes meos_) avaralle\".\n\n[353] \"Slavonian tuulten\", pohjatuulten.\n\n[354] Astrologian mukaan tähtien asento ihmisen syntyessä vaikutti hänen\nluonteeseensa ja kohtaloihinsa.\n\n[355] \"Elossaan uudess'\", alkutekstissä \"nella sua vita nuova\",\ntarkoittanee vain \"Danten nuoruudessa\" eikä \"hänen teoksessaan 'Vita\nNuova' (Uusi elämä)\", kuten muutamat ovat arvelleet.\n\n\n31. laulu\n\n[356] \"Seireeni-laulu\", maallisten huvien houkutukset.\n\n[357] Vrt. Sananlaskut 1:17. \"Sillä verkko on viritetty kaikille\nsiivekkäille, niin että ne sen näkevät. -- Mutta turhaan.\"\n\n[358] \"Rajumyrsky Iarban valtakunnan\", etelätuuli. -- Iarba,\nafrikkalainen tarukuningas.\n\n[359] \"Naisen\", Mateldan.\n\n[360] \"Asperges me\", \"Puhdista minut iisopilla jne.\". Psalmit 51:9.\n\n[361] \"Smaragdein eteen\", Beatricen silmien eteen.\n\n[362] Kristus, jonka oppia Beatrice merkitsee, näyttäytyi milloin\ninhimillisessä, milloin jumalallisessa luonteessaan.\n\n\n32. laulu\n\n[363] Beatrice kuoli vuonna 1290, mistä siis nyt oli kulunut kymmenen\nvuotta.\n\n[364] Se osa kulkuetta, joka oli käynyt aarnikotkan edellä ja ollut\nDanten takana hänen seisoessaan vaunuun päin kääntyneenä aarnikotkan\nrinnalla.\n\n[365] Matelda, Statius ja Dante astelivat vaunun oikealla puolella\nseuraten kristillisiä (teologisia) hyveitä.\n\n[366] Mainittu puu on tiedon puu, mutta se merkitsee tässä yhteydessä\nmyös Rooman valtakuntaa, joka ennen Kristusta oli vailla tosi\nhengellistä elämää.\n\n[367] Kristus ei nauttinut tiedon puusta eikä tavoitellut maallista\nvaltaa ja rikkautta.\n\n[368] Noudattamalla Jumalan käskyä olla maistamatta tiedon puun\nhedelmiä, mikä tässä erityisesti tarkoittaa kirkonmiesten pidättyvyyttä\nmaallisesta hallitusvallasta. \"Antakaa keisarille, mikä keisarin on.\"\n\n[369] Kristus yhdistää kirkon ja valtion, jolloin maallinen yhteiskunta\nsaa uutta elämää.\n\n[370] \"Valoon yhtyneenä\", Oinaan tähtikuvioon, jossa aurinko on\nkeväällä ja joka seuraa Kalojen tähtimerkkiä.\n\n[371] \"Syrinx-immen taru\". Merkurius nukutti satasilmäisen Arguksen,\njonka yksi silmä aina valvoi, tarulla Panista ja Syrinx-immestä, joka\nmuutettiin ruokoputkeksi.\n\n[372] \"Hunnun kirkkaus\", taivaaseen kohoavan kotkan loiste; viittaa\nKristuksen kirkastukseen.\n\n[373] \"Omenapuu\", Kristus. Vrt. Korkea veisu 2:3. Sen kukkaset\nmerkitsevät autuuden esimakua, jota Pietari, Jaakob ja Johannes olivat\nkirkastusvuorella nauttineet.\n\n[374] \"Unen raskahamman\", kuolonunen josta Kristus oli herättänyt.\n\n[375] \"Tuon hurskaan\", Mateldan.\n\n[376] \"Totuuden maa\", Rooman keisarikunta.\n\n[377] \"Parvi seitsen-neito\", 3 kristillistä ja 4 moraalista\n(kardinaali-) hyvettä.\n\n[378] Seuraavassa näyssään Dante esittää kuvaannollisesti kirkon\nkohtalon pääpiirteet siihen saakka kun paavinistuin siirrettiin\nAvignoniin (1309), mikä Dantelle merkitsee kirkon suurinta alennustilaa.\nKoska Danten vaellus henkivaltakuntien läpi tapahtui vuonna 1300, näyn\njälkimmäinen osa on käsitettävä ennustuksena.\n\n[379] \"Jupiterin lintu\", kotka, merkitsee tässä Rooman keisarimahtia,\njoka vainosi ensimmäistä kristillistä kirkkoa samalla vahingoittaen\nomaakin valtakuntaansa, kuten tekstistä käynee ilmi.\n\n[380] \"Kettu\", harhaoppi, kerettiläisyys (gnostisismi, areiolaisuus\ntms.), jonka Beatrice karkoittaa, tässä Jumalan puhtaan opin\nvertauskuvana.\n\n[381] Tultuaan kristityiksi roomalaiset keisarit alkoivat lahjoittaa\nkirkolle maatiloja ja omaisuutta, mikä Danten mielestä oli alkuna kirkon\nrappeutumiselle.\n\n[382] \"Lohikäärme\", luultavasti Muhammed, joka riisti ison osan kirkon\naluetta.\n\n[383] Maallisen rikkauden turmelemana kirkko (vaunu) muuttuu hirviöksi,\njoka muistuttaa Johanneksen ilmestyksen petoa 13:1. \"Ja minä näin pedon\nnousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä.\" On\nepävarmaa, mitä nuo päät merkitsevät, ehkä seitsemää kuolemansyntiä.\n\n[384] \"Portto\", vrt. Joh. ilm. 17:2, merkitsee paavinistuinta\n(1200-luvun loppu- ja 1300-luvun alkupuolella), joka oli julkeasti\nsekaantunut maalliseen politiikkaan.\n\n[385] \"Peikko\", Ranskan kuningassuku, etenkin Filip Kaunis, jonka kanssa\nDanten perivihollinen Bonifacius VIII oli jonkun aikaa ollut hyvissä\nväleissä. Mutta sitten paavi oli ruvennut pelkäämään Filipiä ja etsimään\nturvaa muualta. Tästä julmistuneena Filip Kaunis vangitutti\nBonifaciuksen, minkä jälkeen paavinistuin erotettiin Roomasta ja\nkarkotettiin Avignoniin.\n\n\n33. laulu\n\n[386] \"Jumala, pakanat ovat perikuntaasi karanneet jne.\" Psalmit 79.\n\n[387] \"Vähän aikaa, niin ette enää näe minua, ja taas vähän aikaa, niin\nnäette minut\", Joh. ev. 16:16. Näillä säkeillä Dante ennustaa paavin\npaluun Avignonista jälleen Roomaan.\n\n[388] \"Nainen\", Matelda. -- \"Viisas\", Statius.\n\n[389] Kirkon kristillisyys oli kokonaan tuhoutunut. Vrt. Joh. ilm. 17:8.\n\"Peto, jonka näit, on ollut eikä enää ole.\"\n\n[390] \"Viisisataa viisitoista\", luvun merkitys on yhä pysynyt hämäränä.\nUseimmat Dante-selittäjät otaksuvat, että se kirjoitettuna\nlatinalaisilla numeroilla DVX, siis johtaja, merkitsee jotakuta suurta\nsotapäällikköä, tulevaa keisaria. Vrt. Joh. ilm. 13:18. Luultavasti\nDanten DVX on yhtä kuin Helvetin 1. laulussa mainittu \"koira\", Can\ngrande della Scala, joka siihen aikaan kun Dante kirjoitti runoelmansa\noli huomattava ghibelliinijohtaja ja Danten suuren kunnioituksen kohde.\n\n[391] Themis, oikeuden jumalatar, joka antoi vaikeatajuisia\noraakkeleita. Kun najadit uskalsivat arvata hänen arvoituksiaan,\nsuuttunut jumalatar antoi villipedon hävittää karjan ja vainiot.\n\n[392] Ensimmäisen kerran Aatami syödessään kiellettyä hedelmää. Hänen on\nsentähden täytynyt viettää viisituhatta vuotta helvetissä, kunnes\nKristus \"otti hänen syynsä päälleen\" ja vapautti hänet. -- Toinen ryöstö\ntarkoittaa vaunujen irroittamista puusta, pyhän istuimen erottamista\nRoomasta.\n\n[393] Elsa, pieni joki Toscanassa. Sen vesi on niin kalkkipitoista, että\nsiihen heitetyn esineen ympärille muodostuu kivikuori.\n\n[394] \"Pyramus\", ks. viite [308].\n\n[395] \"Että huomaisit suunnan jne.\", että huomaisit, kuinka seuraamasi\nmaallinen (skolastinen) viisaus on alapuolella jumalallisen opin.\n\n[396] Lethe saa unohtamaan ainoastaan synnit. Dante oli siis erotessaan\nBeatricesta, puhtaasta opista, joutunut harhateille; paitsi syntisiä\nhuvituksia hän oli filosofisissa mietiskelyissään seurannut Averroesia,\nAristoteleen arabialaista tulkkia, kunnes Tuomas Akvinolainen tuli hänen\noppaakseen.\n\n[397] \"Juomaa\", Eunoen vettä.\n\n\n\n\n\n\nJUMALAINEN NÄYTELMÄ: PARATIISI\n\n\nEnsimmäinen painos ilmestyi 1914.\n\n\n\n\nEnsimmäinen laulu[1]\n\n\nHän, kaiken alkuliike, kunniallaan\nmaailmat täyttää, sitä sädehtien\neriävästi eri osain mukaan.\n\nTaivaassa, jolle valo suurin virtaa,\noon ollut, nähnyt seikat, joit' ei kenkään\nvoi kertoa, ken sieltä astuu alas.\n\nNäät lähestyissä toivojensa määrää\nniin sielu siihen syventyy, ett' taida\npalata muistomme ei taapäin enää.\n\nMut mitä koota mielen aarre-aittaan\npyhästä voinut valtakunnast' olen,\nse olkoon lauluni nyt aihe ainoo.\n\nHyvä Apollo, viime työtäin varten\ntee minut astiaksi arvovaltas,\nniin että antaa laakeris voit kalliin.\n\nParnasson toinen huippu kylläks ollut\non mulle, mut on tarvis molempia,\njos mieli jatkaa tietä alkamaani.\n\nPoveeni astu, sinne mahti loihdi,\nmin tunsit silloin, koska jäsentensä\ntupesta Marsyaan[2] sa ilmi vedit!\n\nOi, jumal-voima, jos niin vaihdut minuun,\nett' ilmi tuoda pyhän valtakunnan\nees varjon voin, mi mielehein on jäänyt,\n\ntulevan näät mun lempipuusi luokse,\nsen lehdin pääni laakeroivan, jotka\nansaitsen aiheellain ja suopeudellas.\n\nNiin harvoin, Taatto, niitä korjatahan\nvoittoihin caesarin tai lauluniekan\n(häpeä, rikos ihmistahtojemme),\n\niloa että tuottaa iloiselle\nkai Delphoin jumalalle lehvä Peneun,[3]\nkun siihen kurkoittaa ees muudan meistä.\n\nSäentä pientä tuli suuri seuraa:\nparemmin äänin rukoillaan ehk' kerran\nmun jälkeheni, että Cirra vastais.[4]\n\nMaailman lamppu[5] eri liesi-aukoin\nkohoopi kuoleville; mutta siitä,\nmi kolmeen ristiin kehää neljä liittää,\n\nparempaan rataan, tähteen parempahan\ntaas yhtyin lämmittämään käy se vahaa\nmaailman, sille luonteen, leiman antain.\n\nNäin tänne aamu, tuonne ilta tullut\njuur' oli kautta aukon moisen; tummui\njo toinen, toinen seestyi pallonpuoli.\n\nBeatricen näin ma kääntyneenä käteen\nvasempaan, katsomassa kohti Päivää;\nniin sit' ei tähdännyt lie kotka koskaan.[6]\n\nJa niinkuin ensi sätehestä säde\ntaas toinen lähtee, ylös läikähtäen,\npilgrimin lailla kotiin palaavaisen;\n\nniin hänen asenteestaan, jonka silmä\nsieluuni heitti, syntyi omanikin:\nenempi kuin on tapa katsoin Päivään.\n\nNäät paljon siell' on mahdollista,[7] jota\nei mahda mainen voima, vuoksi paikan\ntuon tehdyn juuri ihmisheimollemme.\n\nEn kauan sitä sietänyt, vain kotvan,\nmut ympärilleen räiskyvän sen näin ma\nkuin raudan, jonk' on ahjo kuumentanut.\n\nJa näytti äkkiä kuin päivä päivään\nois liittynyt ja Hän, mi voi, ois taivaan\ntoisella koristanut Auringolla.\n\nBeatrice seisoi kaikin katsein pyöröön\nijäiseen[8] kiintyneenä; mutta minä\npois siitä silmät siirsin, katsoin häneen.\n\nMun muuttui hänen katsannostaan mieli\nkuin ruoko-ruoastansa muuttui Glaucus,[9]\njumalten kumppaniksi mennen mereen.\n\nEi yli-ihmisyyttä sanoin saata\nkuvailla; siksi vertaukseen se tyytyy,\nkokea moista joll' on ollut armo.\n\nOlinko vain se itsestäin, min viimeks\nloit, Rakkaus, sa taivaan vallitsija?\nSa tiedät sen, mi valollas mun nostit.[10]\n\nKun nyt tuo kehä, joka ikuisesti\nsua ikävöi, mun kiinti huomioni\nsävelin,[11] joita sinä jaat ja suistat,\n\nniin paljon palavaa näin kantta taivaan\ntulesta Auringon, ett' eivät sade\nja virrat järveä niin laajaa laita.\n\nTuo suuri valkeus ja soinnun uutuus\nmun sytti syytä niiden tietämähän;\nhalua moista tuntenut en koskaan.\n\nSiks hän, mi näki mieleni kuin minä,\ntuon myrskyn tyynnyttääkseen suunsa aukas\nja vastasi jo ennen kuin ma kysyin\n\nja alkoi: \"Itse väärin mielikuvin\nteet itses tuhmaksi, niin ettet huomaa,\nmitä sa huomaisit ne luotas heittäin.\n\nEt ole päällä maan kuin luulet, mutta\nsalama kiidä kodist' oikeasta\nniin nopsaan ei kuin sinne kiidät sinä.\"\n\nEns epäilyni haihduttain nää sanat\nhymyili lyhvet mulle hän; mut uusi\npahemmin jo mun vietti verkkohonsa.\n\nSiks lausuin: \"Lepään kummastuksestani\njo suuresta, mut nyt ma ihmettelen,\nmua kuinka keveät nää aineet kantaa.\"\n\nHän huoahtaen hurskahasti silmät\nmua kohden suuntas äidin kaltaisena,\nmi lapsukaistaan hourivaista katsoo.\n\nJa virkkoi: \"Kaikki seikat keskenänsä\non järjestyksessä, ja tää on muoto,[12]\nmi Luojan kuvaks luomakunnan tekee.\n\nOlennot ylväät täällä nähdä saavat\nsen ikivoiman merkit, jok' on mitta,\nmin mukaan sääntö tuo on luotu kerran.\n\nJa järjestykseen, josta puhun, liittyy\njokainen luonto eri lajeinensa\nens syytään lähemmä tai loitommaksi.\n\nSiks eri valkamia päin ne liikkuu\nmerellä suurell' olevaisuutemme;\njokaista vaisto synnynnäinen ajaa.\n\nSepä se tulen kuuta kohden nostaa,\nse ihmissydämen saa sykkimähän,\nmaanpiirin piirittää ja koossa pitää.\n\nEik' yksin luomakuntaa järjetöntä\ntään jousen nuoli nouda, mutta niitäi\njoill' omanaan on rakkaus ja äly.\n\nKaitselmus, joka järjestää tuon kaiken,\nmyös valkeudellaan taivaan tyynnyttävi\ntään, jossa kiertää kehä kiireellisin.\n\nJa niinkuin paikkaan ennakolta säättyyn\nvie meidät voima jousen tuon, mi kantaa\njokaisen, jonka kohtaa, autuaihin.\n\nOn totta, niinkuin aina muoto yhdy\nei taideniekan[289] tarkoituksen kanssa,\nkun siihen taipumaan ei aine altis;\n\nniin tältä radaltaan myös joskus luotu\npois poikkeaa, kun siihen saa se vallan,\nsen suunta vaikka oisi toinen aivan.\n\nJa niinkuin nähdään pilvilöistä tulen\nputoovan, niin ens aikehestaan painuu\npäin maata sielu huvin huonon vuoksi.\n\nSyy suurempi ei sulia ihmetellä\nnyt nousuasi kuin jos korkealta\nvuorelta joen juoksevan näät alas.\n\nSinussa ihme ois, jos estehistä\nvapaana tuonne alas jäänyt oisit,\nkuin liekki vilkas maahan jäisi hiljaa.\"[13]\n\nJa kohden taivasta hän kasvot käänsi.\n\n\n\n\nToinen laulu\n\n\nTe kaikki, joita kaipuu kuulemisen\najanut seuraamaan on pursin pienin\nmun laivaani, mi laulain merta kulkee,\n\ntakaisin kääntykää, oi, rannoillenne\nja älkää ulapalle uskaltako;\nkenties, mun kadottain, te eksyisitte!\n\nVesillä vierin, joill' ei käynyt kukaan;\nMinerva tuulen suo, Apollo johdon\nja Musat mulle Karhun merkin näyttää.\n\nTe toiset harvat, jotka kurkoititte\njo varhain leipää Enkelein, mi täällä\nelättää, mutta kyllästä ei koskaan,\n\nte hyvin voitte aavan aallot soutaa\nja vanaveessäin seuraella, ennen\nkuin sulkeuu se eessä kokkapuunne.\n\nNiin kummastuneet matkamiehet Kolkiin\nei mainehikkaat nähden, kuinka kynti\nvakoja Jason,[14] kuin te kummastutte.\n\nJanomme ainainen ja synnynnäinen,\nmi meiss' on valtakuntaan luojan-luomaan\nvei meitä kiireesti kuin taivas kiertää.\n\nBeatrice ylös katsoi, häneen minä;\nja tuokiossa, jossa tuskin nuoli\nlevähtää, lentää, jättää liipasimen,\n\njo siellä olin, missä seikat kummat\nkiinnitti katseeni; ja siks hän, jolle\nmun huoleni ei outo olla voinut,\n\nkauniina, lempeänä kääntyi minuun:\n\"Luo Luojan nosta mielen kiitos\", lausui,\n\"hän ensi tähteen saattanut on meidät.\"\n\nMinusta tuntui, meitä pilvi kattoi\nsees, sankka, luja, kiilto-kirkas niinkuin\ntimantti, johon silmä Päivän sattuu.\n\nTuo ikihelmi sisähänsä meidät\nnäin sulki, kuten vastaan ottaa vesi\nsäteitä valon, silti särkymättä.\n\nJos olin kappale -- ett' toinen toiseen\nulottuvainen mennä voi, min pakko\non olla niin, kaks kappalta jos yhtyy,\n\ntajua sit' ei täällä järki -- pitäis\nhalumme palaa näkemään se ydin,\nmiss' yhtyy meidän luontomme ja Luoja.\n\nMit' uskomme, se siellä ilmi käypi,\nei todistettuna, vaan selviönä\nkuin ensi totuus, johon uskoo luotu.\n\n\"Madonna\", vastasin, \"niin hartahasti\nkuin voinen vain ma Häntä kiitän, joka\nmun nosti maailmasta kuolevien.\n\nMut lausukaa, mitk' ovat merkit synkät[15]\ntään tähden, jotk' on aikaan saaneet, että\nmaan päällä Kainin taru liittyy siihen.\"\n\nHymyili, haastoi hän: \"Jos kuolevaisten\nerehtyy mielipide siinä, missä\nei telkimiä avain aistin avaa,\n\nsua haavoittaa ei ihmetyksen nuolten\ntulisi enää, koska näät, kuin lyhvin\njää siivin järki jälkeen aistimien.\n\nMut virka, mitä itse tuumit tuosta.\"\nMa näin: \"Mi täällä meist' on ihme, aikaan\nsen saa kai kappaleiden tiheys, ohuus.\"\n\nHän näin:[16] \"Sa varmaan huomaat hairahduksen\ntuoss' uskossasi, jos vain kuulet, mitä\nma sitä vastaan todistella mielin.\n\nOsoittaa kiintotähtein taivas monta\nvaloa, jotka laadultaan ja kooltaan\nesiintyy teille erikaltaisina.\n\nJos tiheys, ohuus tämän aikaan saisi,\nyks voima ainoo jokaisessa asuis,\njaettu suhtein, suuri taikka pieni.\n\nMut eri voimain täytyy olla tulos\naineiden alkumuotojen, ja niistä\njäis yksi vain, jos oikea ois väittees.\n\nJos ohuus taas ois syynä seikan himmeen,\nmin juurta etsit, ois tää tähti joko\nniin aines-ontto jostain kohdastansa,\n\nkuin uskonet, tai niinkuin ruumihissa\nlihava laihaan liittyvi, tään tähden\nvolyymi vaihtuisi kuin kirjanlehdet.\n\nJos edellinen totta ois, se näkyis\nAuringon-pimennyksissä: kuun läpi,\nkuin kaiken ohuen, sen säteet paistais.\n\nMut niin ei käy; siis toinen vaihto-ehto\non tutkittava, ja jos sen ma murskaan,\nsun väittees vääräksi on todistettu.\n\nJos läpinäkyvä ole tää ei ohuus,\nsill' olla täytyy raja, jonka yli\nsen vastakohta salli ei sen mennä,\n\nja siksi toiset säteet taapäin taittuu\nkuin säteet värilliset heijastuvat\nlasista, jonk' on alla lyijynpinta.\n\nNyt virkkaa voit, ett' tuolla tummempana\nnäkyvi säde kuin taas toisin paikoin,\nkun syvempää se siellä heijastuvi.\n\nHarhasta tuosta vapauttaa sun voipi\nkokemus, jos sa joskus koetat sitä,\nmi lähde lienee tietovirtojenne.\n\nSa ota kolme peiliä; kaks siirrä\nitsestäs yhtä kauas, kolmas niiden\nväliltä, kauimpaa, sun silmääs käyköön.\n\nPäin niitä kasvot selkäs taakse valon\nsytytät, sattuvaisen peiliin kolmeen,\nja jokaisesta vastaas välkkyväisen.\n\nVaikk' etäisimmän heijastus ei ole\nniin laaja kuin on muiden, silti huomaat\nsen hohteen samanlaiseksi kuin muiden.\n\nJa nyt -- kuin paljastuu mit' all' on lumen,\nsäteiden lämpimien singahtaissa\nväristään, kylmyydestään entisestä --\n\nkun niin oot paljastunut järjessäsi,\nvalolla valistaa niin kirkkahalla\nsun tahdon, että totuus siitä tuikkii.\n\nJumalanrauhan taivaan[17] alla kaartuu\nyks kappale, min voimaan perustuvi\nolemus kaiken siihen sisältyvän.\n\nSeuraava taivas, joll' on silmää monta,\ntuon voiman jakaa eri tähtiin, jotka\nsen alle kuuluu, erilaisna kukin.\n\nMuut taivas-piirit eri keinoin käyttää\npäämääräkseen ja siemenekseen voimat,\nne erilaiset, jotka niissä piilee.\n\nElimet maailman nää vaikuttavat,\nkuin nähnet nyt, ain astehittain, että\nalempaan ylemmästä voima virtaa.\n\nNyt huomaa tarkkaan, mitä tietä kuljen\ntotuuteen tullakseni etsimääsi,\nett' yksin sitten kaahlata sa voisit.\n\nPyhien piirein liike, voima tulee\nahjoista liikuttajain autuaiden\nkuin rautiolta vasaran on varmuus.\n\nJa taivas, valoin monin kaunistettu,\nkuvastaa, jäljentää kuin leimamerkki\ntuon syvän aatteen,[18] joka vierittää sen.\n\nJa niinkuin sielu, tomuhunne säätty,\njakautuu eri jäseniin, jotk' ovat\ntaas eri tarkoitusta varten luodut;\n\nnäin ylin järki hyvyytensä jakaa\nja monistaa sen eri tähtiin, mutta\nijäti kiertää omaa yhteyttänsä.\n\nJokainen voima eri lailla yhtyy\nkalliisiin kappaleihin, antaa elon\nja niissä asuu niinkuin sielu teissä.\n\nLaps luonnon liedon, voima sekoitettu\ntuo loistavi nyt läpi kappaleiden\nkuin ilo kautta ihmis-silmäterän.\n\nSe aikaan saa, ei tiheys eikä ohuus,\nett' eri lailla eri valot välkkyy:\nse muoto-aate on, mi hyvyytensä\n\nmukahan kirkkaan luo ja himmeänkin.\"\n\n\n\n\nKolmas laulu\n\n\nSe Aurinko, mi lemmell' ensin sytti\nmun sydämein, syin, vastasyin ol' ilmi\ntotuuden kauniin kasvot tuonut mulle.\n\nJa minä, näyttääkseni vakaumustain\ntät' uutta, varmaa, kohotin nyt pääni,\nmikäli sopi, puhuaksein hälle.\n\nMut näky ilmestyi, mi itsehensä\nniin kiinsi katseheni kaiken halun,\ntuo tunnustus ett' unohtuikin multa.\n\nKuin läpi lasin kuultavan ja kirkkaan\ntai vetten välkkyväin ja hiljaisien,\nmut ei niin syväin, ettei pohja paistais,\n\nnäkyvät kasvojemme ääriviivat\nniin vienot, ettei valko-otsan helmi\nnopeemmin satu meille silmäterään;\n\nniin näin ma hahmoja, ne haastaa tahtoi,\nja minä jouduin harhaan vastakkaiseen\nkuin poika tuo,[19] min lähde loitsi lempeen.\n\nSiks heti kuin ma heidät nähnyt olin,\nvain valhekuviks heitä luullen, käännyin\nma katsomaan, ken moiset heijastutti.\n\nEn mitään nähnyt; suuntasin nyt katseen\nvalohon armaan saattajattareni,\nmi hymyellen pyhin silmin loisti.\n\n\"Äl' ihmety, jos hymyilen ma hiukan\",\nhän virkkoi, \"lapsellista luuloasi,\nmi jaloin käydä viel' ei totta tohdi,\n\nvaan työntää tyhjyyteen sun nyt kuin aina.\nOn tosi olennoita, jotka näet,\nvuoks sanan syödyn tänne määrättyjä.\n\nPuhele heille, kuuntele ja usko!\nTotuuden valo, jok' on onni heidän,\npois päästä enää heit' ei liukahtamaan.\"\n\nJa haamuun päin, mi haastelemaan näytti\nheist' innokkaimmalta, ma käännyin, lausuin\nkuin mies, mi hämmentyy vuoks liian kiihkon:\n\n\"Oi henki, luotu onneen, nauttivainen\nsuloutta ijäis-elon suuren hohteen,\njot' arvaa ei, ken tuntenut ei sitä!\n\nSua kiittäisin, jos ilmoittaisit mulle\nnimesi ynnä autuutenne laadun.\"\nHän heti vastas silmin hymyilevin:\n\n\"Tahdolle oikealle rakkautemme\non ovi auki kuin on rakkauden, mi\nitsensä kaltaisiksi kaikki tahtoo.\n\nMaan päällä nunna olin; ja jos mieles\nmua tarkkaan muistelee, en oudoks sulle\njää siksi, että oon nyt kaunihimpi.\n\nMinussa tunteva oot taas Piccardan;[20]\non mulla, seurass' autuaiden muiden,\nnyt autuus taivahassa hitaimmassa.\n\nTunteemme, joita sytyttää voi tuleen\nvain Pyhän Hengen riemu, alistuvat\nilolla hänen järjestyksehensä.\n\nTää onni vähäiseltä näyttää; suotu\nse meille on, kun osaks laiminlöimme\nlupauksemme tai kokonansa joskus.\"\n\nMa hälle: \"Jotain jumalaista loistaa\nihmeellisillä kasvoillanne, joka\nkuvanne kuolevaiset himmentävi.\n\nSiks vitkaan vasta mulle muisto palas;\nmut nyt mua auttaa, mitä virkoit, siksi\nhelpompi mieleen palauttaa on kuvas.\n\nMut lausu: Te, tääll' iki-autuahat,\nkai kaihoatte paikkaa korkeampaa,\nenemmän nähdä, enemp' ystäviä?\"\n\nHymyili hän ja muutkin varjot ensin;[21]\nhän sitten vastasi niin iloisena\nkuin hehkunut ois ensi lemmen tulta:\n\n\"Ah veli, tahtojamme viihdyttävi\nrakkauden voima, joka pyytää sallii\nvain omaamme, ei ikävöidä muuta.\n\nJos toivoisimme ylemmäks, nuo toiveet\nsotisi vastaan Hänen tahtoansa,\nmi täällä määrännyt on meille sijan.\n\nTapahdu moist' ei taivahissa näissä;\nelämä rakkaudessa välttämätön\non täällä, jos sen luonnon oikein huomaat.\n\nOn olennaista tälle autuudelle\nJumalan tahtoon liittyä niin liki,\nett' yhdeks yhtyy kaikkein meidän tahdot.\n\nAsujat asteettaiset valtakunnan\ntään oomme, ja se kaikille on mieleen,\nmyös Hälle, jok' on tahto tahtojemme.\n\nJa Hänen tahdossaan on meillä rauha:\nHän meri on, päin jota kaikki liikkuu,\nmin itse luo Hän ja min luonto muovaa.\"\n\nTajusin nyt ma, kuink' on kaikkialla\ntaivaassa paratiisi, vaikka samoin\nylimmän hyvän armo siell' ei sada.\n\nMut kuin yks ruokalaji kyllästyttää\nja toiseen viel' on himo ihmisellä\nja tään hän ottaa, tuon hän kiittäin torjuu;\n\nniin tein nyt minä sanoin ynnä liikkein\ntuon kankaan tullakseni tuntemahan,\njoss' ei hän sukkulaa viel' lyönyt loppuun.[22]\n\n\"Elämä pyhä, ansiot myös suuret\",\nhän lausui, \"nostanehet naisen[23] ovat,\nmin mukaan päällä maan on huntu, puku,\n\nett' yljän luona, joka ottaa valat,\njotk' antaa rakkaus hänen mieliksensä,\nois kuoloon saakka valvonta ja uni.\n\nMa häntä seurataksein maailmasta\njo nuorna luovuin, otin hunnun pyhän,\nsitouduin hänen sisarkuntahansa.\n\nMut miehet, pahaan tottuneet, ei hyvään,[24]\nmun ryösti luostarista lempeästä;\neloni muuttunehen Luoja tuntee.\n\nJa hohde toinen tää, min oikealla\nminusta näät ja joka säteilevi\nvalolla kaikella tään taivas-piirin,\n\nvoi saman virkkaa itsestään kuin minä:\nhän oli nunna, hänen päästään samoin\npyhäisen hunnun varjo temmattihin.\n\nMut maailmaan kun takaisin hän tuotiin\nnäin vasten tahtoaan ja tapaa hyvää,\nsydämen hunnun säilytti hän iki.\n\nSe valo on Constanzan[25] suuren, hänen,\nmi Suevian toisen myrskytuulen kanssa\nkolmannen[26] synnytti sen viime mahdin.\"\n\nHän haastoi näin ja laulaa alkoi: _Ave,\nMaria_, haihtui laulaen kuin raskas\nkatoopi kappale veenpinnan alle.\n\nNiin kauas seuras häntä katseheni\nkuin saattoi; vaan kun hänt' en nähnyt enää,\nylimmän kaihoni taas neittä etsin\n\nja käännyin kokonaan Beatricen puoleen;\nmut salamat hän sinkos silmähäni,\nniin ettei ensin sietää voinut näkö;\n\nsiks viivähdin ma kysymyksineni.\n\n\n\n\nNeljäs laulu\n\n\nVälillä ruoan kahden, yhtä maukkaan\nja läheisen, mies vapaa ennen nälkään\nnääntyisi kuin hän panis suuhun toisen.\n\nVälillä suden kahden ahnaan lammas\nnäin seisois, pelkäis yhtä paljon niitä;\nnäin koira keskellä myös kahden kauriin.\n\nSiks moiti en, en kiitä itseäni,\njos vaikenin, kun oli pakko, kahden\nepäilyn yhtä paljon raastamana.\n\nMa vaikenin; mut kasvot kuvastivat\ntoiveeni, kysymyksein lämpimämmin\nkuin sanoin tulkita ne tainnut öisin.\n\nBeatrice teki niinkuin Daniel, koska\nNebukadnezarin hän viihti vihan,\nmi väärin tämän julmaks saanut oli.[27]\n\nJa virkkoi: \"Nään, kuink' kaksi toivettasi\nsua viskoo niin, ett' oma huoles sitoo\nitsensä eikä ilmi päästä tahdo.\n\nSa mietit näin: Jos hyvä tahto pysyy,\nsyyn minkä vuoksi väkivalta muiden\nmun ansioini mitan pienentävi?\n\nSe viel' on sulle epäilyksen aihe,\nkun sielu näyttää tähtiin palajavan\nniinkuin on mielipide Platon[28] juuri.\n\nNää kysymykset yhtä paljon painaa\nsun tahtoas, ja siksi käsittelen\nsit' ensin, jok' on sapekkaampi[29] niistä.\n\nSerafi ei, mi enin Luojaan liittyy,\nei Moses, Samuel, Johannes (kumman\nkahdesta ottanet), ei myös Maria\n\ntaivaassa toisess' istu istuimillaan\nkuin nämä henget, jotka näit sa juuri,\neik' ole rajoitettu aika heidän.\n\nHe kaikki kaunistavat ensi kehää,\nmut eri autuus heillä on sen mukaan\nkuin kukin tuntee Luojan henkäyksen.\n\nNuo äsken näyttäytyivät merkitäkseen\nsen autuus-asteen, jok' on muista alin,[30]\nei kuin sen heille määrännyt ois arpa.\n\nNäin onhan puhuttava järjellenne,\nkun aistimuksista se yksin oppii,\nmin sitten nostaa arvoon aattehien.\n\nSiks Raamattukin tasollenne teidän\nalentuu, kun se Jumalalle kädet\nja jalat antaa, muuta tarkoittaen.[31]\n\nJa Pyhä Kirkko ihmishahmoon teille\nGabrielin, Mikaelin kuvaa ynnä\nsen, jolta Tobias sai näön jälleen.[32]\n\nSieluista mitä Timeus[33] haastaa, pidä\nsen kanssa yhtä ei, mit' täällä näet,\nkun sanan mukaan uskonee hän seikat.\n\nHän sanoo: sielu tähtehensä palaa,\nja uskoo, että irtautui se siitä,\nkun luonto antoi sille ihmismuodon.\n\nKentiesi oppinsa on toinen sentään\nkuin sanat sanovat, kentiesi siinä\non tarkoitus, ei niinkään naurettava.[34]\n\nJos tähdille, vuoks niiden vaikutuksen,\nhän jakaa tahtoo kunniaa tai herjaa,\nehk' ampuu joutsellaan hän totta jotain.\n\nTuo aate, väärin tajuttu, niin kerran\nharhautti maailman, ett' tähdet saada\nnimiä voi Mars, Jupiter, Merkurius.\n\nEpäilys toinen,[35] joka vaivaa sua,\nvähemmän myrkyllinen on; sen pahuus\nminusta voi ei sua etäännyttää.\n\nJos oikeutemme vääryydeltä näyttää\nuseinkin silmään kuolevaisten, uskon\ntodistus on se eikä harha-uskon.\n\nMut koska ymmärryksenne voi tähän\ntotuuteen täysin tunkea, ma tahdon\nsun tyydyttää nyt sydäntoivehesi.\n\nJos väkivaltaa on se, ettei uhri\ntavalla millään tekijää sen suosi,\nei anteeks saaneet oo nuo sielut silloin.\n\nNäät tahto, jos se tahdo ei, ei kuole,\nvaan tulen lailla ylös nousee, vaikka\npainaisi tuhatkerroin voima raaka.\n\nMut jos se taipuu vähänkin, se seuraa\njo väkivaltaa; ja niin teki nämä,\npalata jotka luostariin ois voineet.\n\nJos täydellinen heiss' ois tahto ollut\nkuin halsterill' Laurentius Pyhän[36] oli\ntai Muciuksen,[37] kättään kohtaan jyrkän,\n\najanut ois se, heti kuin he pääsi,\npalaamaan elontielleen entiselle;\nmut harvinaist' on moinen tahdon tarmo.\n\nSanojen näiden kautta, jos ne olet\ntajunnut oikein, murtuu mielipide,\nmi muuten vaivannut sua usein oisi.\n\nMut toinen ahdinko[38] nyt tiesi sulkee\nniin eessä silmäis, ettet pääse siitä\nomilla voimillas, vaan ennen väsyt.\n\nTotuuden tuon ma painanut oon mielees,\nvoi ettei valehdella sielu täällä,\nain liki ollen totta ensimmäistä.\n\nJa kuitenkin Piccarda kertoi sulle\nConstanzan huntuaan ain rakastaneen;\nsopivan näytä ei se sanoihini.\n\nJo usein, veli, sattunut on, että\non vaaran välttämiseks tehty vastoin\nmielt' omaa, mitä ei ois tullut tehdä.\n\nNiinkuin Alkmeon,[39] isän pyytämänä,\nemonsa oman murhas: täyttääksensä\ntunteita lapsen tunnottomaks tuli.\n\nTäss' on sun huomattava, että tahtoon\nsekoittuu väkivalta, jonka vuoksi\nrikosta moist' ei voida anteeks antaa.\n\nVapaasti vaikk' ei tahto[40] suostu pahaan,\nse siihen suostuu sikäli kuin pelkää,\njos kieltäytyy se, pahaa suurempata.\n\nJos nyt Piccarda sanaa tuota käyttää,\nvapaata tahtoa hän tarkoittavi,\nma toista taas, mut totta kumpainenkin.\"\n\nNäin kuului laineläikkä äänen pyhän,\nmi lähti lähtehestä kaiken toden,\njokaisen toiveheni tyydytellen.\n\n\"Oi ensi yljän armas, jumalainen\",\nma virkoin, \"sa, min sanat sielun täyttää\nniin lämmittäin, ma yhä että virkoon!\n\nNiin syvät ei mull' ole sielunkyvyt,\nne että korvata vois suosionne;\nmut Hän sen tehköön, joka voi ja näkee.\n\nTajuan hyvin, ettei hengen jano\nasetu, ellei sitä neuvo Totuus,\njonk' ulkopuoll' ei ole totta mitään.\n\nKuin peto luolassaan se siinä lepää\nsen löydettyään; ja se voi sen löytää,\nois muuten turhaa kaikki hengen kaipuu.\n\nTotuuden juurella kuin vesa versoo\nsiks epäily, ja luonto meitä ajaa\nkorkeuteen kukkulalta kukkulalle.\n\nKehoittaa, rohkaisee se kysymähän\nmun teiltä, Donna, kunnioittavasti\ntotuutta toista, jok' on mulle himmee.\n\nInehmo voiko, tietää tahdon, muilla\nhyvillä, jotka vaa'assanne painais,\nlupaukset rikkomansa täällä maksaa?\"\n\nBeatrice katsoi minuun silmin, joista\nniin jumalaiset lemmenliekit hohti,\nmult' että voima voipui, pois ma käännyin,\n\nloin maahan silmät tajutonna melkein.\n\n\n\n\nViides laulu\n\n\n\"Jos sulle rakkaus olennostain paistaa\nsen mitan yli, päällä maan mi nähdään,\nniin ettei silmäsi voi kestää sitä,\n\ntuot' ällös ihmettele! Täydellinen\nsen tieto[41] aikaan saa, mi oppiessaan\nopitun hyvyydenkin tietä jatkaa.\n\nNään hengessäs jo heijastuksen tästä\nvalosta ijäisestä, jonka näkö,\nvain kerran nähty, ikilempeen lietsoo.\n\nJa muu jos rakkautenne viettelevi,\nse vain on tuike valon tuon, mi väärin\ntajuttunakin läpi loistaa siitä.\n\nSa tietää tahdot, sanan syödyn voiko\nteolla muulla korvata, niin että\nvapaaksi sielu pääsis kantehestaan.\"\n\nNäin alkoi laulun tään Beatrice; niinkuin\nse, jok' ei puhettansa paloittele;\nhän sitten jatkoi esitystään pyhää:[42]\n\n\"Lahjoista suurin, jonka luova Luoja\nsoi auliudessaan, joka hyvyytensä\nmukaisin on, jot' arvostaa hän enin,\n\nol' lahja tahdon vapaan;[43] omistavat\nsen kaikki järjelliset luodut, heille\nvain antoi Hän sen sekä antaa yhä.\n\nKäy ilmi sulle, jos nyt tuumit tuota,\nlupauksen arvo kallis, jos sen laatu\nniin on, ett' Taivas suostuu, kun sa suostut.\n\nLiitossa ihmisen ja Luojan aarre\ntuo suuri uhrataan, ja niinkuin sanon,\nse tapahtuu juur' tahdon toiminnalla.\n\nMit' tarjota siis korvaukseksi voitais?\nJos luulet hyvin käyttäväs, mink' annoit,\nhyväksi kääntäväs työn luulet pahan.\n\nPääseikasta nyt sull' on selvä tieto;\nmut kun tään Pyhä Kirkko anteeks antaa,\nsanaani vastaan sotivan mi näyttää,\n\nsun viel' on hetki pöydäss' istuttava;\nnäät ruoka ankara, min saanut olet,\napua vielä sulaaksensa vaatii.\n\nAukaise sielus siis mun puheelleni\nja hyvin kätke se; ei tiedoks riitä\ntajuta vain, myös täytyy panna talteen.\n\nKaks seikkaa kuuluu tämän uhrin luontoon:\nse ensin, mikä uhrataan, ja toinen\non itse lupaus, joka annetahan.\n\nTää toinen kestää voimassansa, siks kuin\nse täytetään, ja siitä täsmällisen\nedellä saanut jo sa tiedon lienet.\n\nSiks juutalaisille ol' uhrin käsky\nniin ehdoton, vaikk' uhri itse voitiin\ntoiseksi vaihtaa, kuten tiedät varmaan.\n\nNäät toinen seikka: esine tään uhrin\nvoi moinen olla, ettei synti mikään\ntapahdu, jos se muuksi muutetahan.\n\nMut älköön kukaan ominvalloin taakkaa\nharteinsa vaihtako, jos kääntynehet\nei avain valkoinen, ei keltainenkaan.[44]\n\nJa houkaks usko joka muutos, missä\nsuhtaudu korvaus ei korvattavaan\nens uhrin lupaukseen kuin kuusi neljään!\n\nSiks mikä arvollaan niin paljon painaa,\nse että vaa'at kaikki vaaputtavi,\nei vaihdettaviss' ole muuhun hintaan.\n\nInehmot, pitäkää siis lupauksenne\nja vakaat olkaa, vaan ei nopsat niihin\nkuin Jefta[45] lupaamaan ens antimensa!\n\nOis hänen tullut sanoa: 'Tein pahoin,'\nkuin tehdä pahempaa sen pitäin; päämies\nhelleenien[46] myös yhtä houkka oli,\n\nkun itki kauneuttaan Iphigeneia\nja saattoi itkemähän tuhmat, viisaat,\njotk' kuuli huhun moisest' uskonnosta.\n\nTe kristityt, siks olkaa verkkaisemmat\nja älkää niinkuin höyhen tuulen tullen;\nei joka vesi teitä pestä saata.\n\nOn teillä uus ja vanha Testamentti\nja Kirkon paimen, joka teitä johtaa:\nse riittäköhön pelastukseksenne.\n\nJos himo häijy teille toista huutaa,\nte olkaa ihmisiä, älkää karjaa,\nett' teille nauraisi ei juutalainen![47]\n\nLaill' lampaan älkää tehkö, äidin maidon\nmi jättää, huvikseen käy leikkiin lietoon,\nitsensä kanssa ilon kamppaeluun.\"\n\nKuin kirjoitan, Beatrice mulle puhui;\nhän sitten kääntyi ikävöiden sinne,\nmaailman muoto[48] miss' on vilkkahampi.\n\nVait'olonsa ja vaihdos kasvon-ilmeen\nmun hengen-himoni myös hiljensivät,\nvaikk' uudet pyrki kysymykset esiin.\n\nJa niinkuin nuoli, joka maaliin sattuu\njo ennen kuin on jänne päässyt lepoon,\nme toiseen jouduimme nyt taivas-piiriin.\n\nNiin iloisena valtiattareni\ntään taivaan valkeuteen näin astuvaksi,\nett' tähti itse kirkkahammin kiilsi.\n\nJa tähden tään jos muoto muuttui, hymyi,\nma kuink' en silloin, jonka luonto tehnyt\non joka suhtehessa muuttuvaksi!\n\nKuin kalat pienet lammen tyynen, kirkkaan\nkeräytyy katsomaan, jos heitetähän\njotakin, jonka ruoaks luulla voivat;\n\nniin tuhat hohdetta näin kiirehtivän\npäin meitä nyt, ja jokaisesta kuului:\n\"Kas, siinä rakkautemme kartuttaja!\"[49]\n\nJa kun ne luoksemme sai tulleheksi,\niloa kuultavan ne näkyi kukin\nhohteessa kirkkaassa, mi niistä paistoi.\n\nLukija, aattele, jos alku tämä\nei jatkuis, kuinka sulia tuskallinen\nois lisää tietämähän mielenkaipuu!\n\nTajuat itsestäsi siis, mi kaiho\nminulla oli tila tietää noiden,\njotk' oli eteheni ilmestyneet.\n\n\"Oi siunattu, sa, jolle armo suotu\nijäisen voiton istuimet[50] on nähdä\njo ennen kuin sa sodan maisen jätit!\n\nValoa, joka taivaat kaikki kaartaa,\nme hehkumme; ja siks, jos meiltä halaat\nsa tietoja, saat mielinmäärin syödä.\"\n\nNäin mulle puhui muuan henki hurskas,\nja näin Beatrice: \"Haasta, haasta heille\nvakaasti, usko niinkuin jumalihin!\"\n\n\"Nään kyllä, kuinka asut valkeudessas\nomassa, jota heijastaa sun silmäs,\nkun hymyillessäs niin ne tuikahtavat.\n\nMut tiedä en, ken olet, sielu pyhä,\nen myös, miks asut tässä taivahassa,\nmin kuolevilta säteet toiset verhoo.\"\n\nValolle virkoin näin, mi ensin mulle\npuhunut oli, ja se tuosta tuli\nviel' entistäkin kirkkaammaksi paljon.\n\nKuin Aurinko, mi joskus hunnuttaupi\nvaloonsa liikaan, koska usmat sankat\nja hillitsevät haihtuneet on lämpöön;\n\nnäin säteisiinsä pyhä hahmo peittyi\nminulta vuoksi ilon suurentuneen,\nja näin hän verhouneena vastas mulle\n\nsen, mitä seuraava nyt laulu laulaa.\n\n\n\n\nKuudes laulu\n\n\n\"Kun Konstantinus[51] kotkan vastenpäivää\nradalta käänsi kantataaton, joka\nLavinian otti, vuosisataa kaksi\n\nja yli pysyi Luojan lintu hiljaa\nsopessa Europan[52] ja kukkuloita\nlähellä, joilta ensin lähti lentoon.\n\nVallitsi pyhäin sulkain varjon alla,\nkädestä käteen mennen, maailmata;\nnäin vaihtui valta, joutui käteen minun.\n\nMa keisar' olin, oon Justinianus,[53]\nmi vuoks ens Rakkauden, jonka tunnen,\nlaeista otin liian pois ja turhan.\n\nJo ennen kuin ma työhön tuohon ryhdyin,\nma yhteen luontoon Kristuksessa uskoin,\nen enempään, ja tyydyin uskohoni.\n\nMut Agapetus siunattu, mi silloin\nol' ylipaimen, sanoillansa minut\nsai ohjatuksi oppiin oikeahan.\n\nHänt' uskoin ma ja selvään nyt ma näen\noppinsa laadun, kuin sa nähnet toisen\ntodeksi, vääräks toisen vastakohdan.\n\nKun tielle Kirkon nyt ma tullut olin,\nsuvaitsi antaa mulle Luojan armo\ntyön suuren aatteen, siihen antauduin ma\n\nja jätin aseet Belisariukselle,[54]\njot' turvasi niin käsivarsi Taivaan,\nse että mulle oli merkki levon.\n\nTää vastaus ensi kysymyksees liittyy;\nmut laatu vastauksen pakottavi\njotakin lisäämään mun vielä siihen,\n\nett' oivaltaisit, kuinka väärin tekee[55]\nne, jotka nousee keisar-kotkaa vastaan\nsen anastain tai sitä uhmaellen.\n\nNäe, mikä voima kunnioitettavaks\nsen tehnyt on!\" Hän tuokiosta alkoi,\nkun Pallas kuoli kotkan vallan vuoksi.[56]\n\n\"Sa tiedät, Albass'[57] asui vuosisataa\nse sitten kolme, sikskuin taistelohon\nsai kolme vastaan kolmea sen vuoksi.\n\nMyös tiedät, ryöstöstä sabinitarten\nLucretian tuskaan saakka, kuinka voitti\nse lähi kansat kuninkaiden aikaan.\n\nJa tiedät, kuinka sitä kantoi Rooman\njaloimmat, koska ryntäs Brennus,[58] Pyrrhus\nja muutkin kansanpäät ja liittolaiset.\n\nNiin sai Torquatus, Quinctius takku-tukka\nja Deciukset, Fabiukset[59] maineen\nsen, jota mielelläin ma kunnioitan.\n\nSe maahan löi arabialaiset[60] ylpeet,\nnuo, jotka Hannibalin johdoll' yli\nmenivät alppein, mistä Pon on juoksu.\n\nSen kanssa nuorna Scipio ja Pompeius\nvoittonsa voittivat, ja tuimaks tuli\nse kummulle,[61] min alla synnyit sinä.\n\nLähellä aikaa,[62] jolloin Taivas tahtoi\nlepoonsa lempeään maailman kaiken,\nsen Caesar otti Rooman mielen mukaan.\n\nTyöt kotkan silloiset Rhein-virta näki\nja Var, Isère ja Saône ja Seine ja laakso\njokainen, josta Rhônen uoma täyttyy.[63]\n\nRavennan jätti, Rubiconin yli\nse kulki, vaan tuo tapahtui niin nopsaan,\nsit' ettei seurata voi kieli, kynä.\n\nEspanjaan viskas legionat, sitten\nDurazzoon, iskun niiltä sai Farsalus,[64]\nmin tuska tuntui kuumaan Niiliin saakka.\n\nAntandroon[65] taas ja Simoiin se näki,\njost' oli noussut, Hektorin myös haudan,\nja lens ja turmaks Ptolemaion tuli.\n\nTaas salamana Juban[66] päähän iski,\npäin kääntyi länsimaailmaanne, josta\nPompeiuksen jo sotatorvi soitti.\n\nSeuraavan[67] johdolla mit' aikaan sai se,\nsit' Tuonelassa Brutus, Cassius ulvoo\nja murehtii Modena ja Perugia.\n\nSit' itkee vieläi Kleopatra tumma,\nmi kotkaa paeten sai käärmeheltä\nniin äkillisen ynnä synkän surman.[68]\n\nPunaiseen mereen saakka kaarsi kotka\ntuon johdolla ja maailmaan loi rauhan,\nniin että Janus-templi suljettihin.\n\nMut kaikki edelliset työt sen, joista\nnyt puhun, ynnä myöhäisemmät, piiriss'\nelämän maisen, sille alistetun,\n\nvähäksi jää ja himmeäks sen rinnan,\nmit' teki sillä kolmas Caesar,[69] silmin\njos kirkkain katsotaan ja mielin puhtain.\n\nJumalan oikeus, joka haltioi mun,\nnäät hälle myönsi, käteen sen, min sanoin,\nsuuruuden olla kosto Taivaan vihan.\n\nNyt hämmästy, ma mitä virkan vielä:\nTituksen kanssa sitten kostamahan\nse riensi verisyytä synnin vanhan.\n\nJa koska Longobardin hammas[70] puri\ntaas Pyhää Kirkkoa, sen siipein alla\napuhun, voittoon Kaarle Suuri saapui.\n\nNyt näistä päättää saatat niiden suhteen,\njoit' yllä syytin, ynnä syntiensä,\njotk' ovat turmionne kaiken lähde.\n\nYks yhteismerkin puolueesen sitoo,\nsen sijaan toinen keltaliljat keksii:[71]\non nähdä vaikeaa, ken suurin syypää.\n\nMuun merkin alla ghibellinit tehkööt\ntemppunsa; sillä pahoin seuraa kotkaa,\nken sen ja oikeuden erottavi.\n\nEik' uusi Kaarle[72] guelfinensä sitä\nlyö maahan, mutta peljätköön sen kynttä,\nmi leijonat jo suuremmatkin nylki.\n\nJo usein itki isän syytä pojat,\nälköönkä luulko, että vaakunaansa\nJumala vaihtaa vuoksi Ranskan liljain!\n\nTään pienen tähden[73] kaunehena henget\non hyvät, jotka niin on toiminehet,\nheit' että kunnia ja maine seuraa.\n\nJa kun näin harhautuen sinne lentää\nhalumme, luonnollista on, ett' toden\nrakkauden säteet hitaammasti nousee.\n\nMut juuri palkan ynnä ansiomme\nvertailu onpi ilostamme osa,\nkun ovat kummatkin ne yhtä suuret.\n\nElävä oikeus näin meissä tunteet\nniin puhdistaa, ne ettei pääse pahaan\nmihinkään kääntymähän enää koskaan.\n\nKuin eri äänin sointu kaunis syntyy,\nniin eri asteet elämässä täällä\nluo tähtitarhain sopusoinnun armaan.\n\nSisällä päärlyn tämän päilyväisen\npalavi valo Romeon,[74] min suuret\nja kauniit työt niin pahoin palkittihin.\n\nMut ei Provence, mi häntä vastaan oli,\nnyt siitä nauti; näät se väärään kulkee,\nken toisen onnen turmionaan pitää.\n\nTytärtä neljä kuningattariksi\nRaimondo Berlinghieri naitti, tämän\nsai aikaan Romeo, mies vieras, halpa.\n\nSai hänet pyytämähän sanat kateet\ntiliä sitten tuolta vanhurskaalta,\nmi kymmenestä kaksitoista antoi.\n\nLäks sitten köyhänä ja harmaapäänä\npalalta pala kerjäämään hän; miehen\ntuon mielen maailma jos tuntis, sitä\n\nenempi kiittäis, vaikka nytkin kiittää.\"\n\n\n\n\nSeitsemäs laulu\n\n\n_Hosianna, Pyhä Herra Zebaoth,\nmi valkeudellas valtakunnissasi\nylitse loistat tulten onnellisten!_[75]\n\nNäin syventyen sävelmäänsä alkoi\nolento tuo nyt laulaa, kahden valon[76]\nkauniisti hänen päätään kaarrellessa.\n\nHän muiden kanssa liittyi karkelohon\nja kipinöitä nopsemmin he multa\näkisti peittyi välimatkan taakse.\n\nEpäilin, itsekseni tuumin: \"Virkan,\ntuon virkan kuulla valtiattareni,\nmi juomin vienoin sammuttaa tään janon.\"\n\nMut kunnioitus, joka täyttää minut,\nkun kuulen vain ma äänet _B_ ja _ice_[77]\npään multa painoi niinkuin nukkuvalta.\n\nMua moisna sietää voinut ei Beatrice,\nvaan lausui, hymyn säteillen, mi tehdä\ntulessa miekkoiseks ois miehen voinut:\n\n\"Mikäli erehtyä en ma saata,\nsa mietit, kuinka rangaistuksi tulla\nvoi kosto oikeakin oikeudella.\n\nPian sun ma päästän tuosta pulmastasi:[78]\nja sinä kuuntele, näät sanat nämä\nijäisen opin sulle lahjaks antaa.\n\nEi tahdon ohjaa omaks hyödyksensä\ninehmo, jok' ei siinnyt,[79] voinut sietää,\nsiks itse heimoineen hän kirottihin.\n\nJa ihmisheimo heikko harhassansa\nnäin virui monta vuosisataa, kunnes\nJumalan Sana alas astui sinne,\n\nhän missä luonnon, joka Luojastansa\neronnut oli, henkilöönsä liitti\nteolla pelkäll' ikirakkautensa.\n\nÄlysi suuntaa siihen nyt, min sanon!\nLuojaansa yhtyneenä luonto oli\nkuin alkujansa hyvä ynnä puhdas.\n\nMut paratiisista vuoks syynsä oman\nse karkoitettiin, koska kääntyi tieltä\ntotuuden ynnä totuus-elämästä.\n\nOtettu jos on luonnon mukaan mitta\ntuon rangaistuksen ristinpuulla, koskaan\nniin oikea ei mikään olla voinut.\n\nMut myöskään niin ei väärä ollut mikään\nsuhteessa henkilöön, sen kärsineesen,\njok' yhtyneenä oli luontoon tuohon.\n\nYks työ siis tuotti eri tuloksia;\nkun mieleen Jumalan ja Judan oli\ntuo kuolo, vapis maa ja Taivas aukes.\n\nNyt sulle outoa ei olle enää,\nkun sanotaan, ett' oikeus-istuin ylin\nsittemmin kosti koston oikeankin.\n\nMut nyt ma näen, kuinka mieles mennyt\non aatos aatokselta solmuun, josta\nse kaikin kaipuin irti päästä tahtoo.\n\nSa sanot: 'Tarkoin tajuan, min kuulen;\nmut miks tään tavan lunastuksellemme\nvalitsi Luoja, viel' on pulma mulle.'\n\nTää päätös, veli, lepää haudattuna\njokaisen silmiltä, min äly ole\ntulessa rakkauden ei kasvatettu.\n\nTodella, koska tuohon kohtaan monen\nkäy katse, vaikka sen vain harvat huomaa,\nma kerron, miks ol' arvokkain tää tapa.[80]\n\nJumalan hyvyys, jolle kaikki karsaus\non vierasta, niin hehkussansa palaa,\nett' ikikaunis siitä siroittuvi.\n\nVälittömästi mikä siitä virtaa,\nloputon on, näät sen ei laatu muutu,\nkun itse on se laadun leiman lyönyt.\n\nVälittömästi mikä siitä virtaa,\nvapaata on, kun siihen vaikuttaneet\nei ole eikä voineet seikat uudet.\n\nJa sitä miellyttää, mi hänt' on lähin;\nnäät pyhä hehku tuo, mi kaikki kultaa,\nparhaiten palaa samankaltaisessa.\n\nNäill' etuoikeuksilla varustettu\nol' ihmisluonto, ja jos yks vain puuttuu,\nsen pakko langeta on korkeudestaan.\n\nVain synti sitä orjuuttaa ja tekee\nsen erilaiseksi kuin suurin Hyvyys,\nvalosta tään kun vähän vain se seestyy.\n\nEik' arvoonsa se koskaan pääse, ellei\nse täytä onttoutta, min synti teki,\nvanhurskain rangaistuksin harhateistään.\n\nLuontonne koska siemenessään rikkoi,\nnäist' erotettiin etuoikeuksistaan\nkuin Paratiisista se karkoitettiin.\n\nJa ettei niitä jälleen voinut voittaa\nkuin kahta tietä, tajuat, jos siihen\nnyt järkes jännität, ma mitä puhun:\n\nTie yks: ett' anteeks antanut ois Luoja\nvain armostaan; tie toinen, että itse\ninehmo korvannut ois hulluutensa.\n\nNyt katsees syökse ikisyvyytehen\nJumalan päätösten, mun puhettani,\nmikäli taidat, tarkoin seuratakses.\n\nInehmo rajoitettu voinut syytä\nei sovittaa, kun langeta niin alas\nei voinut nöyränä ja kuuliaisna\n\nkuin ylös pyrkinyt ol' uhmassansa;\nja siitä johtui, ettei itsekauttaan\ninehmo voinut sovitusta antaa.\n\nSiks täytyi Luojan polkuansa omaa --\nyht' taikka kahta taikka kumpaistakin --\ninehmo auttaa eloon entisehen.\n\nMut koska teko tekijän niin paljon\njalompi on, mit' enemmän se kuvaa\nhyvyyttä sydämen, mi synnyttää sen,\n\nsiks Hän, mi leimaa maailman, nyt käydä\nsuvaitsi hyvyydessään tietä kahta,\nte että kohoisitte korkeuteenne.\n\nEik' ensi päiväst' asti viime yöhön\nniin suurta, juhlallista kenellekään\ntapahdu eikä ole tapahtunut.\n\nNäät Luoja auliimp' oli antaessaan\nitsensä, että ihminen vois nousta,\nkuin jos hän itsestään ois anteeks suonut.\n\nMuut tavat kaikki oikeutta täyttää\nei oisi voineet, ellei nöyrtyneenä\nJumalan poika lihaks tullut oisi.\n\nToiveesi kaikki että tyydyttäisin,\npalajan selittämään kohdan erään,\nnää seikat että näkisit kuin minä.\n\nSa sanot: 'Ilman nään ja nään ma tulen\nja veen ja maankin, kaikin yhtymineen,\nhäviävän ja kestävän vain hetken.\n\nJa sentään nääkin seikat luodut ovat.'\nSiis jos on totta, mitä sulle sanoin,\ntuholta niiden turvass' olla pitäis.\n\nAh veikko, Enkelit ja seutu kirkas,\nmiss' olet nyt, vain voidaan luomiks virkkaa\nolennon täydellisen niinkuin ovat.\n\nMut nimittämäs alkuaineet ynnä\nmuu kaikki myös, mi niistä muodostuvi,\nvain luodun voiman ovat voitteloita.\n\nTähdissä taivaan, jotka niitä kiertää,\nne kaikk' on luodut, niiden aine luotu\nkuin myöskin voima, niitä muodostava.\n\nJokainen eläin sekä kasvi[81] elon\nsaa ainesvoimasta, min sille säteet\nja kiertoliike tähtein pyhäin kantaa.\n\nMut itse henkäisevi Hyvyys korkein\ninehmon sielun, rakkaudella täyttäin\nsen niin, ett' aina Tekijäänsä kaipaa.\n\nVoit siitä päättää ylösnousemuksen\nmyös laadun vielä, jos sa mielees johdat,\nmitenkä luotiin liha kuolevaisen,[82]\n\nkun tehtiin ensimmäinen ihmispari.\"\n\n\n\n\nKahdeksas laulu\n\n\nMaailma kerran luuli pimeydessään,\nkehässä kolmannessa että Kypris[83]\ntuo kaunis lemmentulta houkkaa loistais.\n\nNäin entiserheessänsä muinaiskansat\nei yksin häntä kunnioittanehet\nrukouksin, uhrein, vaan sai kunniata\n\nDione ja Cupido[84] myös, joist' toinen\nol' äiti hänen, toinen poika, jonka\nties taru Didon helmass' istunehen.\n\nHäneltä,[85] josta alan, sai he nimen\ntähdelle, joka silmin hyväilevi\nAuringon niskaa taikka kulmaluita.\n\nEn huomannut ma sinne nousemista;\nmut siellä-olon oivalsin ma, koska\nnäin kaunistuneen valtiattareni.\n\nJa niinkuin säen liekin kesken näkyy\nja niinkuin äänen äänten kesken kuulee,\njos toinen pitää, toinen vaihtaa sävyn,\n\nvalossa tässä niin myös toiset valot\nnopeemmin taikka verkkaisemmin kiersi,\nmikäli, luulen, kukin tunsi Luojaa.\n\nPilvestä kylmästä ei tuuli tule,\nnäkyen taikka ei,[86] niin rutto, ettei\nse tuntuis hitaalta ja hillityltä\n\nhänelle, ken nää jumal-liekit näki\ntulevan kohti laaten karkelostaan,\nseraafein alkamasta seesteisimpäin.\n\nJa siitä, joka ensimmäisnä joutui,\nsoi _Hosianna_ niin, ett' aina olen\nma ikävöinyt sitä kuulla jälleen.\n\nHeist' eräs sitten vastahamme riensi\nja yksin alkoi: \"Kaikki oomme alttiit\nsun toiveilles, ett' ilon saisit meistä.\n\nKierrämme samoin piirein, samoin kehin,\njanoten samaa kuin ne vallat ylhät,\nsa joille kerran maailmassa lauloit:[87]\n\n_Te, joiden älyyn kolmas taivas taipuu_;\nniin rakastamme, että hetken lepo\nsun mielikses ei ikävämpi meille.\"\n\nKun kunnioittain valtiattareeni\nma olin katsahtanut ynnä katseen\nhän mulle suonut suopean ja varman,\n\nvalohon käännyin, joka alttiuttaan\nniin oli tarjonnut, ja lausuin äänin\nnyt liikutetuin: \"Virkkakaa, keit' ootte!\"\n\nAh, kuin ja millaiseks hän kasvoi kautta\ntuon ilon uuden, josta sai hän lisän,\nkun moista pyysin, entisriemuihinsa.\n\nSellaisna lausui hän:[48] \"En kauan ollut\nelossa; kauemmin jos oisin ollut,\nei paljon pahaa oisi tapahtunut.\n\nJään suita kätköön onnen vuoks, mi verhoo\nmun säteillään ja minut peittää niinkuin\nkotelo sisällensä silkkitoukan.\n\nMua paljon rakastit, ja syystä; jäänyt\nnäät maan jos päälle oisin, heelmin eikä\nvain lehdin tunteeni ois ilmi tullut.\n\nMua vartoi kerran valtiaakseen[89] ranta\nse vasen, jota huuhtoo aallot Rhônen,\nkun Sorguen veet on siihen velloutuneet,\n\nAusonian sarvi myös, mi kantaa Barin,\nGaetan ja Crotonan kaupunkeja,\nmerehen missä Trento, Verde vierii.\n\nSäteili otsallain jo maan sen kruunu,\nTonava jonka kaltaat kastelevi,\nkun jälkeen jättänyt on Saksan ääret.\n\nTrinacria kaunis myös, min poukamata\nPelorumiin Pachinumista saakka\nlyö itätuuli ynnä saartaa savu --\n\nei vuoksi Typheun, vaan tulikiven --\nois valtiaita vartoneet mun kauttain\nKaarlesta, Rudolfista syntyneitä,\n\njos huono hallitus, mi kiihkoon saattaa\nvasallikansat aina, ei ois saanut\nPalermoa huutamahan: 'Surmaa! Surmaa!'\n\nTään veljeni jos eeltä nähdä voisi,[90]\nköyhyyttä Katalonian hän saitaa\njo karkkoaisi, ettei heitä loukkais.\n\nNäät hänen taikka toisen huolta pitää\non tarvis, ettei hänen laivallensa\njo lastatulle lisää lastattaisi.\n\nLuonteensa laaja ahtahaks on käynyt\nja kaipais vallanhaltiaa, min huoli\nei täyttää oisi omaa arkkuansa.\"\n\n\"Oi valtias, kun korkean tään riemun,\nmin minuun lietsot puheellas, ma luulen\nsun siellä, miss' on alku, loppu hyvän,\n\nnäkeväs niin kuin nyt sen näen minä,\nse mulle rakkaamp' on; ja rakkain siksi\nkun tunnet sen sa Luojaa tuntemalla.\n\nMun riemastutit; valista nyt myöskin,\n(näät sanas saanut mun on epäilemään)\nkuin siemen hyvä katkeran suo sadon.\"[91]\n\nMa hälle näin. Hän mulle: \"Toden\njos sulle näyttää voin, sa kysymyksees\nsaat kääntää kasvos kuin nyt käännät selän.[92]\n\nHyvyys, mi valtakunnat, joihin nouset,\nkaikk' kiertää, autuuttaa, luo kaitsentansa\nvoimaksi näiden suurten kappaleiden.\n\nEik' yksin luodut kaikki kaitut ole\nmielessä Luojan itsetäydellisen,\nvaan myös, mi koskee heidän onneansa.\n\nSiks mitä ampuneekin jousi tämä,\nse ennen määrättyhyn sattuu maaliin\nkuin nuoli, jonk' on johto ollut suora.\n\nJos niin ei ois, nää taivaat nousemasi\nsais aikaan tuloksia, jotka eivät\nois töitä taitehen, vaan raunioita.\n\nJa näin ei olla voi, jos puuttuvaiset\nolennot, tähtein ohjaajat, ei ole,\nja puuttuvainen Hän, mi niin loi heidät.\n\nTahdotko totuuden tään selvemmäksi?\"\nMa näin: \"En, en, ma huomaan, ettei luonto\nväsyä saata välttämättömässä.\"\n\nHän vielä: \"Virka, pahemp' oisko, ellei\ninehmo kuuluis yhteiskuntaan maiseen?\"\n\"Ois\", vastasin, \"sit' todistaa ei tarvis.\"\n\n\"Ja voiko ihminen sen, ellei elo\nois mainen säätty eri säädyin, toimin?\nEi, jos on oikeassa mestarinne.\"\n\nHän johti, päätti tähän todistelun\nja virkkoi: \"Seuraa siis, ett' teoillanne\nja elollanne eri juuret ovat.\n\nYks syntyään on Solon, toinen Xerxes,\ntuo Melkisedek, tuo taas mieheks syntyi,[93]\nmin poika kuoli ilmaretkellänsä.\n\nNäin luonnon-kierto, joka kuolevaista\nvahaanne leimaa, hyvin täyttää työnsä,\nmut samoin toimii, tölli lie tai linna.\n\nSiks Esau siemenessä Jakobista\njo eroo ja niin halpa siittää isä\nQuirinuksen,[94] Mars että sijaan pannaan.\n\nSiitetty luonto aina siittäjänsä\ntulisi kaltaiseksi, ellei voima\nja valta oisi Luojan kaitselmuksen.\n\nNyt eessäs on, mik' äsken takanasi;\nmut merkiks, että olet mulle ilo,\nsuon sulle vielä erään täytelauseen.\n\nKuin kaikki siemen, joka joutuu väärään\nmaaperään, luonto aina turmeltuvi,\njos pahansuovan kohtalon se kohtaa.\n\nJa päällä maan jos pantais huomiota\nain perustukseen, jonka luonto laskee,\nois sitä seuraten myös kansa hyvää.\n\nTe sitä vastoin kiinnitätte kirkkoon\nmonenkin, joka syntyi kalvankahvaan,\nja teette kuninkaaksi saarnamiehen.\n\nSiks taivallatte polun ulkopuolla.\"\n\n\n\n\nYhdeksäs laulu\n\n\nKun Kaarlesi, sa kaunis, oi, Clemenza,\ntuon oli opettanut, kertoi mulle\nhän vilpit,[95] jotka heimons' saisi tuta.\n\nMut \"Vait\", hän sanoi, \"vuodet vieriköhöt!\"\nSiks virkan vain, ett' oikea on suru\nkohtaava niitä, jotka teitä loukkas.\n\nJa henki jo tuon valon pyhän oli\npäin Päivää kääntynyt, jost' autuus virtaa,\nkuin kohden Hyvää kaikki-tyydyttävää.\n\nOi, sielut houkat, herjan, vilpin viemät,\nte, jotka Hyvää moista hyljeksitte\nja turhuutehen kiinnitätte katseen!\n\nJa katso, toinen näistä hohtavista[96]\nmua lähestyi ja kirkkaudessaan kasvain\nosoitti tahtonsa mun mieleen olla.\n\nBeatricen silmät, mua tarkkaavaiset,\nkuin äsken antoi mulle merkin armaan,\nhän että suostui sulotoivohoni.\n\n\"Ah vastaa, sielu autuas\", ma virkoin,\n\"pyyntööni heti ynnä näytä, että\nsinussa heijastella voin, mit' tuumin.\"\n\nJa valo, mulle vielä outo, äsken\njost' ääni lauloi, loihe lausumahan\nkuin se, jonk' ilo vain on tehdä hyvää:\n\n\"Tienoossa ilkeän Italian siinä,[97]\nmi välillä Rialton on ja Brentan,\nPiaven virranvetten, kumpu kohoo,\n\nei korkea, mut kummun kukkulalta\nlaskeusi alas kerran soihtu,[98] joka\nsen seudun kaiken saattoi kauhun valtaan.\n\nOlimme vesat saman juuren; minä\nCunizza nimeltäin, ja täällä loistan,\nkun minut voitti valo tähden tämän.\n\nMut iloll' itsellein suon anteheksi\nsyyn kohtalooni enkä sure sitä,\nmi rahvaallenne oudolt' ehkä näyttää.\n\nTää valo,[99] mulle lähin, taivahamme\nihastus kirkas ynnä kallis, jätti\nmaan päälle maineen, jonka sammumista\n\nsaa monet uottaa uudet vuosisadat.\nSiis päätä, kannattaako hyvin elää,\nett' ensimmäistä elo toinen seurais!\n\nNoin eipä tuumi nykyrahvas tämä,\nmin rajat määrää Etsch ja Tagliamento[100]\nja jok' ei kadu kuritettunakaan.\n\nMut pian on Padova värittävä\nveet suonsa, jotka huuhtelee Vicenzaa,\nkun niin on väärämielinen sen kansa.[101]\n\nJa missä Sile ja Cagnan[102] käy yhteen,\npäin pystyin eräs hallitsee, mut häntä\njo varten valmistetaan linnunpaulaa.\n\nSiks itkevä on Feltro paimenensa\ntuon pahan tekoja, niin riettahia,\nett' tullut kukaan moisten vuoks ei Maltaan.[103]\n\nOis tarpeen sammiota liian laajaa,\njos mieli mahtua Ferraran veren,\nja uupuisi, ken unssein punnitseisi\n\ntään papin kiltin vuodattamaa verta\nvuoks puolueen; mut moiset lahjat taitaa\nsopia hyvin seudun elintapaan.\n\nJumalan tuomioita heijastavat\nkuvastimet, joit' Troneiks[104] nimitetään,\nja siks, min virkoin, oikeaa on meistä.\"\n\nHän vaikeni, ja näytti kuin ois toiseen\nhän kääntynyt, näät samaan tanhupiiriin\npalasi hän, miss' ennen ollut oli.\n\nTuo toinen autuas, jo mulle kuulu,\nsäteili silmänäni niinkuin hieno\nrubini, joka auringossa säihkyy.\n\nNäät ilo synnyttävi siellä hohteen\nkuin hymy täällä, mutta helvetissä\nkäy varjo tummaks sielun tuskan mukaan.\n\n\"Jumala kaikki näkee, hänet sinä\",\nma lausuin, \"sielu autuas, niin että\nei tahto mikään sua piillä saata.\n\nKuink' äänelläs, jok' iki tenhoo taivaat\nja yhteissointuun soi serafein kanssa,\npukuna joill' on kolmet siipiparit,\n\nsa et mun toivoani tyydyttäisi?\nEn vartois kysymystäs, jos sun nähdä\nsyvältä voisin niinkuin sinä minut.\"\n\n\"Avarin allas,[105] johon virtaa vesi\nmerestä siitä, joka seppeleenä\nmaanpiirin kaiken kiertää\", näin hän alkoi,\n\n\"välitse rantain riitaisten niin kauas\nvälähtelee, se että, ennen missä\nloi horisontin, luo meridianin.\n\nTään altaan äärell' asuin, Ebron, Macran\nvälillä, joka juoksuin lyhvin leikkaa\nToskanan maiden ynnä Genuan rajan.\n\nJa melkein samat päivänlaskut, -nousut\nBuggeall' on ja kotikaupungillain,\nmin hurme kuumiks sataman sai aallot.[106]\n\nNimeni Folco[107] oli maassa tuossa,\nmi tunsi mun, ja niinkuin taivas tämä\nminuhun vaikutti, nyt siihen minä.\n\nEnempi lempinyt näät ei lie Dido[108]\nSikeuksen, Kreusan murheeks, siksi\nkuin tukka sopimattomaks sen näytti;[109]\n\neik' enemp' impi Rodopen,[110] min petti\nDemophoon, eikä myös Herakles, koska\nhän Iolea sydämessään kantoi.\n\nMut tääll' ei kaduta, vain hymyillähän;\nsyyn muisto mennyt meilt' on; valta yksin,\nmi kaitsee, järjestää, on meille autuus.\n\nHavaitaan täällä taide, luomakuntaa\nmi kaunistaa, ja viisaus, mi ohjaa\nalemmat alat ylempäinsä mukaan.\n\nMut että toivees, tämän taivaan luomat,\nsa kaikki täytettyinä täältä veisit,\nmun vielä täytyy etemmäksi mennä.\n\nSa tahdot tietää, ken mun vierelläni\nsäteilee valkeudessa säihkyvässä\nkuin veessä kirkkahassa päivänpaiste.\n\nSe Rahab[111] on, mi siellä rauhaa nauttii;\nhän yhdyskuntahamme kuuluu, hälle\ntää tarjoo korke'imman autuus-asteen.\n\nTää taivas, jossa maailmanne varjon\non päätepiste,[112] hänet otti vastaan\nKristuksen voittotieltä muita ennen.\n\nJohonkin taivahasen jätettävä\nhän oli varmaan merkiks voiton, joka\nkäsillä molemmilla[113] kerran saatiin.\n\nPyhässä maassa, joka paavin mieltä\nniin vähän murhettavi nyt, hän kerran\nens voittokunniata Josuan auttoi.\n\nSun kaupunkis,[114] mi sen on saalas, joka\nmuit' ennen kääntyi selin Luojahansa\nja jonka niin on kyynelöity kateus,\n\ntuon tuottaa, kylvää pahan kultakukan,[115]\nmi harhaan vienyt lampaat on ja vohlat,\nkun tehnyt suden on se paimenesta,\n\nSen vuoksi Evankelium laiminlyödään\nja kirkko-isät, Dekretalioita\nvain tutkitaan, niin että reunat mustuu.\n\nSit' etsii paavi ynnä kardinalit;\nei aatos heillä Nazzaretiin jouda,\nmiss' siivet suihki kerran Gabrielin.\n\nMut Vatikani ja muut paikat Rooman\npyhäiset, haudoiks urhojoukon tulleet,\nmi tietä Pietarin on taivaltanut,\n\npian pääsevät on irstaudesta irti.\"[116]\n\n\n\n\nKymmenes laulu\n\n\nPoikaansa silmäellen Rakkaudella,\nmi ijäisesti molemmista virtaa,\ntuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton,\n\nsen kaiken, minkä mieli, silmä tajuu,\nniin järjesti, ett' ilman nautintoa\nei jää se, joka tuota katsoo, tuumii.\n\nLukija, nosta siis mun kanssain katsees\ntarhoihin Taivaan, sinnepäin se suuntaa,\nyks liike missä sattuu toista vastaan.[118]\n\nTuost' ala ihastella taidetyötä\nsen Mestarin, min sydän lempii sitä,\nniin ettei koskaan siitä silmä käänny.\n\nKas, siitä haarautuu se kehä vino,[119]\nmi kantaa planeetteja, tyydyttääkseen\nmaailmaa, joka niitä kaipaa, kutsuu.\n\nJa ellei kiertyvä ois niiden rata,\nois turhaa silloin paljon taivas-voimaa\nja kuollut melkein joka mahti mainen.\n\nJa jos se oikeasta poikkeis paljon\ntai vähän, etelän ja pohjan ääriin\nmaailman järjestys jo järkähtäisi.\n\nLukija, lautsallesi jääös siksi\nja mieti itsekses, mit' tässä tarjoon,\njos tahtos iloon on, ei uupumukseen.\n\nOon pöytäs kattanut; siis ota etees!\nNäät kaiken huoleni nyt aine vaatii,\nmi saanut mun on kirjaa kirjoittamaan.\n\nAurinko, luonnon suurin palvelija,\nmi Taivaan voimalla maailman leimaa\nja valollansa ajan meille mittaa,\n\nkun paikkaan päässyt oli, josta puhuin,\nse kehät kiersi, joiden kautta aina\nItaliaan se nopeammin näkyy.[120]\n\nMa olin luonaan;[121] vaan en nousuamme\nhavainnut enempää kuin ihmislapsi\nens aatettansa, ennen kuin se tulee.\n\nBeatrice on se, joka ohjailevi\nhyvästä parempaan niin tuokiossa,\nett' aika hänen tekojaan ei laske.\n\nKuink' olla täytyy loistavan, mi asuu\nAuringon syvyydessä, jonne astuin,\nkun väri ei, vain valo tuo sen esiin!\n\nNeroni, taiteen, taituruuden käytän\nkuvaamatonta kuvaellakseni;\nsit' uskoa ja halata vain voidaan.\n\nJa ellei moiseen ylevyyteen riitä\nkuvitusvoimamme, ei ihme, koska\nei silmä siedä kirkkaampaa kuin Päivä.\n\nNiin loisti täällä neljäs perhe Isän[122]\ntuon korkean, mi ravitsee sen, näyttäin,\nhän kuink' on Pyhä Henki myös ja Poika.\n\nBeatrice alkoi: \"Kiitä, kiitä Päivää\nsa enkelien, jonka armo tätä\nsun nostanut on aistein havaitsemaan!\"\n\nNiin altis milloinkaan ei ihmissydän\nlie ollut hartauteen ja Luojan puoleen\nkaikella sielullaan ja mielellänsä\n\nkuin sanat nuo nyt kuullen olin minä;\nja kaikki rakkautein niin Häneen kääntyi,\nBeatricen että unho peitti multa.\n\nTää siit' ei suuttunut, vaan hymyeli,\nniin että silmillänsä nauravilla\nsekoitti sielun yhteyden hän multa.\n\nValoa monta, kirkkaampaa kuin Päivä,\nkeräytyi meidän ympär' kiehkuraksi,\nkauniiksi nähdä, kauniimmaksi kuulla.\n\nNäin joskus tytär myös Latonan[123] vyöttää\nkupeensa, kun niin täys on ilma usmaa,\nse että kiinni pitää uumen-soljen.\n\nHovissa Taivaan, josta maahan palaan,\niloja on niin kallisarvoisia,\nkauniita, ett'eivät ne siirry sieltä,\n\nja niistä yks ol' liekkilaulu näiden;\nken siivity ei sinne lentääksensä,\nmykältä taivas-tiedot tiedustakoon!\n\nKun kolmasti meit' oli kiertänehet\npalavat Auringot nää lauluin, tanhuin,\nkuin kiertää tähdet kiintopisteitänsä,\n\nneidoilta näyttivät ne, joilta vielä\nei tanhu loppunut, vaan jotka vartoo\nsävelten uutten alkamista vaiti.[124]\n\nSisältä erään soi nyt: \"Koska säde\nse säde, josta tosi rakkaus syttyy\nja joka rakastaen kasvaa, karttuu,\n\nsinussa niin jo moninkerroin loistaa,\nett' tuo se portaita sun näitä, alas\njoit' astuta ei jälleen nousematta.[125]\n\nKen maljastansa suita viinin kieltäis\njanoosi, enempi ei vapaudessa\nse ois kuin vesi, jok' ei mereen virtaa.\n\n[126]Sa tahdot tietää, ketkä ovat kukat\nsen seppeleen, mi silmin lempii Naista\nkaunista, taivaisiin sua kunnostavaa.\n\nMa kuuluin lampaisiin tuon karjan pyhän,\nDominikus jot' ohjaa tiellä sillä,\nmi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan.\n\nTää lähin oikealla mulle veli\nja mestar' oli, Kölnin Albert; minä\ntaas itse Tomas oon Aquinolainen.\n\nJos muutkin tahdot tulla tuntemahan,\nsanaini mukaan siirtyköön sun silmäs\ntät' autuasta piiriämme pitkin.\n\nSäteissä noissa Gratianus hymyy,\nmi valtaa maallista ja hengellistä\nniin auttoi, että Paratiisi mieltyi.\n\nTää tässä taas, mi kuoromme on kaune,\nse Pietar' oli, joka lesken lailla\nPyhälle kirkolle toi aartehensa.\n\nOn kaunein keskellämme viides valo,\nmi moista rakkautta uhoo, että\nmaailma kaikki siitä kuulla halaa.\n\nSiin' asuu ylväs sielu, johon syvä\nniin viisaus pantiin, että totuus totta\njos on, ei toinen siihen noussut tietoon.\n\nSen soihdun loimon liki tässä näet,\nmi lihaan liitettynä ilmi enin\non tuonut enkelien työt ja luonteet.\n\nValossa tuossa pienemmässä hymyy\nse puolustaja kristillisten aikain,\nmin oppi paljon Augustinust' auttoi.\n\nValosta valoon jos nyt sielus silmän\nkohotat mukaan ylistyksieni,\njo kahdeksannesta sa kuulla tahdot.\n\nSiin' nähdäksensä hyvän kaiken nauttii\nSe pyhä sielu, joka valaisevi\nmaailman viekkaan tosi kuulijalleen.\n\nSe ruumis, josta hänet karkoitettiin,\nCieldauross' on, ja alta tuskan ynnä\nmaanpaon pääs hän tähän rauhan paikkaan.\n\nNäe vielä, kuinka loistaa, henkii, hehkuu\ntääll' Isidorus, Beda ja se Rikhard,\nmi yli-ihminen ol' aatostyöltään.\n\nTää, josta katsees minuun kääntyy, valo\non hengen, joka aatteiss' ankarissa\ntulevan myöhään kuolemankin katsoi.\n\nSe valo ijäinen on Sigier'n, joka\nkouluissa luennoiden Olkikadun[127]\ntotuudet karsaat syllogismein sinkos.\"\n\nKuin kellon kutsuessa meitä aamuin,\nkun Luojan morsian käy tervehtimään\nylkäänsä, että tämä häntä lempis,\n\nja kellon osat toinen toistaan ajaa,\nniin että 'ping-pang' suloisesti soipi\nsydämet alttiit rakkaudella täyttäin;\n\nma samoin näin tuon sädepiirin käyvän\nnyt liikkumahan, liittäin äänen ääneen\nniin moni-sointuisesti, että moista\n\nvain kuullaan, missä ijäinen on ilo.\n\n\n\n\nYhdestoista laulu\n\n\nOi huolta houkkaa kuolevaisten heimon\nkuink' ovat puutteelliset päätelmänne,\njotk' alas lyövät siipienne lennon!\n\nLain-oppiin yksi, lääketietoon toinen\nsyventyi, kolmas papinpaikkaa haki,\npyys valtaa neljäs, rikos, vilppi myötään.\n\nTuo rosvosi, tuo julkitoimen otti,\ntuo uupui orjuudessa lihanhimon\nja tuo taas uppos omaan laiskuuteensa.\n\nSill' aikaa minä, tuosta kaikest' irti,\nBeatricen kanssa taivahille nousten\nniin kunniakkaan voitin vastaan-oton.\n\nPalannut taas kun joka varjo[128] oli\npisteesen kehän äskeiseen, taas hiljaa\nkuin kynttilä se kantimessaan seisoi.\n\nJa liekin sisältä, mi ensin mulle\npuhunut oli, valkeudessaan kasvain\nminulle loihe muudan lausumahan:\n\n\"Ijäisen ollen valon kirkastama,\nma siihen katson, siitä löydän aattees\nja myöskin niiden alkusynnyt syvät.\n\nEpäilet, tahdot, että sanoin selvin,\navoimin selittäisin haasteloni,\nniin että ois se ymmärrykses mukaan,\n\nkun lausuin äsken näät:[129] 'se hyvin höystää,'\nja taas:[130] 'ei toinen siihen noussut tietoon';\nmut täss' on tarpeen tehdä tarkka ero.\n\nKaitselmus, joka hallitsee maailman\nsyvällä neuvollaan, min pohjaan koskaan\nei kantanut eik' kanna silmä luotu,\n\nsääs kaksi ruhtinasta[131] seuralaisiks\nsen morsion, min ylkä huutain kovaa\nitsensä vihki hälle verin pyhin,\n\nhän että astuis armastansa kohden,\nois turvassa ja oma yljän yksin,\nsivulla urhon kahden uskollisen.\n\nYks heistä hehkui tulta serafien,\ntaas toinen viisautensa vuoks maan päällä\nkerubein kirkkautta kauas paistoi.\n\nToisesta haastan, sillä kumpaa heistä\nvain kiittänenkin, kahta kiitän silloin,\nnäät samaan kumpikin ne pyrki maaliin.\n\nVälillä on Tupinon ynnä joen,\nmi virtaa vuorelta Ubaldon pyhän,\nmaa heilimöivä, rinne vehmas, jolta\n\nPerugia, kautta Porta Solen, kylmän\nja kuuman saa, ja suree taempana\nNocera, Gualdo kohtaloaan kovaa.[132]\n\nRinteellä tällä, missä on se loivin\nAurinko[133] kerran syntyi maailmalle\nkuin usein luona Gangeksen se nousee.\n\nKen puhuu paikasta siis siitä, älköön\nAscesiks sitä mainitko, ei kyllin\nse sano, sanoo vasta oikein: Itä.\n\nTyyssijastaan[134] se viel' ei loitoll' ollut,\nkun alkoi maan jo tuta antaa voiman\nhänelle suodun suurta lohdutusta.\n\nJo nuorna näät hän riitaan joutui kanssa\nisänsä vuoksi naisen,[135] jolle ovet\nkaikk' kiinni ovat niinkuin kuolemalle.\n\nJa eessä hengellisen virkakunnan\nja isänsä hän nai tuon naisen, sitten\nmi aina rakkaammaksi hälle kävi.\n\nEns miehestänsä leskenä hän yli\nykstoista sataa vuotta hyljittynä\nol' odottanut kosijaansa uutta.\n\nEi auttanut, ett' tiettiin, kuinka hänet\nlöys kauhistaja maailman Amyklaan[136]\nmajassa tyynnä, kun hän kutsui tuota.\n\nEik' auttanut, ett' uljas, uskollinen\nhän oli Kristukselle ristinpuulla,\nsill' aikaa kun Maria alhaall' itki.\n\nMut etten liian hämärästi haastais,\ntajua Köyhyys ja Franciscus noiksi\nrakastavaisiks, joista pitkään puhuin.\n\nSe riemu, rauha, joka heistä paistoi,\nherätti kummastusta rakkautta\nja suloisuutta pyhän mietiskelyn,\n\nniin että avojaloin arvon Bernhard[137]\nlepohon tuohon juoksi, juostessaankin\nviel' ehtivänsä luullen liian verkkaan.\n\nOi, outo rikkaus! Oi, tosi hyvyys!\nEgidius,[138] Sylvester samoin seuras\nmyös ylkää, rakkaudesta morsiameen.\n\nLäks sitten tämä mestari ja isä\nnaisensa kanssa ynnä perhekunnan,\njoill' oli vyö jo nöyrä uumenillaan;\n\npelosta eikä katsonut hän alas\nsiks, että ol' hän poika Bernardonen,\nei siks, ett' oli näkö hällä halpa.\n\nEi, lailla valtiaan hän päätöksensä\nesitti jyrkän Innocentiukselle,\nnäin saaden veljeskunnalleen ens luvan.\n\nKun sitten karttui lauma köyhä hänen,\nmin elo kumma kunniaksi Taivaan\nparemmin lauluin oisi laulettava,\n\nniin toisen kruunun kultalehdin vihki\nHonoriuksen kautta Henki Pyhä\ntaas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.\n\nHalaten marttyyriutta kun hän sitten\nsulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139]\nja hänen seuralaisistansa saarnas,\n\nhavainnut kypsäks ei hän kääntymykseen\nmaan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais,\nItalian yrttitarhaan taas hän palas.\n\nVälillä Tiberin ja Arnon vuori\non jylhä, siinä viimeks vihki Kristus\nhaavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]\n\nKun tää, mi hänet valikoi niin hyvään,\npois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa,\njonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,\n\nhän perinnöksi oikeaksi jätti\nrakastamansa naisen veljillensä,\nkehottain heitä lempeen uskolliseen.\n\nSen naisen helmasta tuo kirkas henki\npalasi omaan valtakuntahansa,\nja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.\n\nNyt mieti, mikä oli virkaveli,[141]\nken purtta Pietarin ol' arvollinen\nmerellä aavall' ohjailemaan oikein!\n\nJa mies se oli patriarkka meidän,\nniin että ymmärrät: ken häntä seuraa,\nhän hyvän kantaa lastin laivassansa.\n\nMut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142]\nnyt himoo, ettei toimeentulla voi se\njakautumatta eri laitumille.\n\nJa mitä etempänä lampahansa\nhänestä harhailee, sen tyhjempinä\nne utareiltaan kotihinsa palaa.\n\nOn niitäi, jotka vaaran nähden liki\npysyvät paimentaan, mut harvat on he;\nkaavuiksi heille vähä vaate riittää.\n\nSiis jos mun sanani ei heikot liene,\njos tarkasti mua kuunnellut sa olet\nja pannut mielees, mist' on ollut puhe,\n\nlie osittain ees tyydytetty toivees,\nja puun sa nähnet, jota hakatahan,\nja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]\n\n'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.\"\n\n\n\n\nKahdestoista laulu\n\n\nTuon sanan viimeisen kun lausuneeksi\nol' liekki armoitettu tuskin saanut,\ntaas kiertää alkoi pyhä myllynkivi.[144]\n\nMut ennen ensi kierron täyttymistä\nsen toinen saarsi, liikkehensä liittäin\nsen liikkeeseen ja laulunsa sen lauluun;\n\nlauluun, mi meidän Seireenit ja Musat\nniin voitti suloisilla soinnuillansa\nkuin valo suora valon heijastuneen.\n\nKuin läpi pilven hennon kaarta kaksi,\njoill' ompi väri ynnä suunta sama,\nsaa aikaan Iris, Junon juoksutyttö,\n\nja ulommainen sisemmästä syntyy\ntuon ikävöivän immen[145] sanain lailla,\nmin poltti lempi pois kuin päivä kasteen,\n\nja ovat merkkinä nyt ihmisille\nliitosta Luojan ynnä Noan, että\nmaailman vedet eivät paisuis enää:\n\nsamoinpa myös nää ijäisyyden ruusut\nkahdessa kiehkurassa kiersi meitä,\nett' ulommainen sisemmästä vastas.\n\nNyt tanhu ynnä liekkein laulu-ilo\nja riemu leimahdella vastatuksin\nsätehin hilpein sekä valoin vienoin\n\nvapaasti loppui, saman-aikaisesti,\nkuin silmät aukeevat ja sulkeutuvat\nyhdessä liikuttajan mielen mukaan.\n\nValoista uusista yks alkoi haastaa\nnyt sisältään, ja ääni sen mua veti\nkuin pohjoiseen magneettineula kääntyy.\n\nHän lausui: \"Rakkaus, mua kaunistava,\npäämiestä toista muistamaan mun käskee,\nmin vuoks tääll' omaani niin kiitetähän.\n\nOn oikein: missä toinen, siellä toinen;\npäämäärän saman vuoks he taistelivat,\nsiks kunniakin sama heille tulkoon.\n\nArmeija Kristuksen, jot' ollut kallis\nol' asestaa, se viiriänsä seuras\nhitaasti, arkana ja rivein harvoin,\n\nkun Keisari,[146] min valta kestää iki,\nsen auttoi ahdingosta vaikeasta,\nei vuoksi ansion, vaan armon yksin.\n\nJa morsiolleen, kuten mainittihin,\nkaks antoi sankaria, joiden sanat\nja teot kansan harhauneen taas liitti.\n\nMaan äärillä,[147] mi lempeen länsituulen\nlähettää aukaisemaan ensi lehdet\nnuo uudet, joill' Europa vaatehditaan,\n\nei etähällä meren mainingeista,\nmin taa niin usein matkan pitkän tehnyt\nAurinko kaikilt' ihmisiltä piilee,\n\nsijaitsee onnellinen Callaroga\nsen suojass' suuren kilven, kahta linnaa\nkaks jalopeuraa jossa vartioipi.\n\nSiell' ylkä uskollinen kristin-uskon,\ntuo urho hurskas syntyi, ystävilleen\nniin armas, julma vainolaisillensa.\n\nJa tuskin luotuna jo täytti hänet\nniin vilkas voima, että profeetaksi\nhän äidin teki äidinkohdussansa.\n\nKun vahvistunut oli kastemalja[148]\nhänen ja Uskon liiton, josta hyvää\nkosolti koitui heille kummallekin,\n\nniin nainen, hänen puolestaan mi puhui,\nunessa näki heelmän ihmeellisen\nhänestä heilivän ja seuraajistaan.[149]\n\nJa että nimi oisi miehen mukaan,\nsoi henki, että nimitettiin hänet\nsen omaks, jolle kokonaan hän kuului:\n\nDominicus, niin häntä mainittihin.\nHänt' ylistän kuin peltomiestä, Kristus\nmin otti avuksensa viinitarhaan.\n\nOl' oppilas hän Kristuksen ja airut,\nnäät ensi rakkaus, mi nähdä voitiin,\nhänellä Kristuksen ol' ensi käskyyn.\n\nLöys imettäjä hänet usein maassa\nmakaavan hiljaa, valvoen, kuin virkkaa\nois tahtonut: Tään vuoksi[150] tullut olen.\n\nOi taattonsa, sa Felix todellinen,\noi maammonsa, sa todella Johanna,[151]\njos oikein tulkitut nuo sanat lienee!\n\nEi vuoksi maailman -- kuin monet juoksee\nTaddeuksen ja Ostialaisen teitä[152] --\nvaan rakkaudesta mannaan todelliseen\n\nnous pian oppiin hän niin korkeahan,\nett' alkoi viljellä hän viinitarhaa,\nmi kohta kuihtuu hoidon puuttehessa.\n\nEik' istuimelta, joka ennen oli\nköyhille hurskahille alttihimpi --\nvuoks itsens' ei, vaan kehnon istujansa --\n\nanonut anteeksi hän puolta summaa,[153]\nei ensi vapaan viran onneakaan,\nei kymmenystä, jok' on Herran köyhäin,\n\npyys lupaa taistella hän harhaunutta\nmaailmaa vastaan, vuoksi touon, jonka\nnää neljäkolmatt' tähkää sua nyt saartaa.\n\nOpillaan, tarmollaan hän sonnustihe,\narvolla kulki apostolisella\nkuin koski, jonk' on juoksu vuolas, jyrkkä.\n\nJa iski joukkoon väärä-uskolaisten\nvoimalla, joka siinä suurin oli,\nmiss' suurimman hän kohtas vastustuksen.\n\nHänestä lähti sitten monta virtaa;\nkatolilaista kastelee ne tarhaa,\nniin että tuoreemmat sen pensaat ovat.\n\nJos moinen oli toinen pyörä vaunun[154]\nsen, jost' on Pyhä Kirkko puolustaunut\nja kukistanut keskeisetkin kiistat,\n\npitäisi selväks sulle käydä toisen\nmyös erinomaisuus, jost' äsken Tomas\nmua ennen kuvan loi niin ylistävän,\n\nmut rata, jonka piirsi kehä korkein\ntuon pyörän, autio on aivan: missä\noi' ennen viinikivet, on nyt home.[155]\n\nSeuransa, joka ennen astui suoraan\nvain hänen jälkiään, niin muuttunut on,\nett' taapäin varpaat, kannat eespäin tähtää.\n\nMut pian korjuun tullen heelmät nähdään\ntuon huonon hoidon, koska rikkaruoho\non vaikeroiva, ettei pääse aittaan.[156]\n\nMa myönnän, kirjamme jos lehdet kaikki\nluettais, löytyä vois vielä joku,\nmiss' seisois: 'Olen sama kuin ennen.'\n\nMut ei Casalen, Acquaspartan[157] ois se,\nnäät sieltä saapuu moiset miehet säätyyn,\nett' yks on tiukka liian, toinen höllä.\n\nMa sielu olen Bagnoregiolaisen\nBonaventuran,[158] joka ajalliset\nunohti huolet tointen vuoksi ylhäin.\n\nIlluminato tääll' on, Augustinus,\nnuo ensimmäiset avojalka-köyhät,\nköys vyöllä Luojan ystäviksi tulleet.[159]\n\nOn Ugo da Sanvittore heidän kanssaan\nja Pietro Comestor ja Espanjan Pietro,\nmin maineen kunnia kakstoist' on kirjaa.\n\nProfeetta Natan, ylipaimen kirkon\nKrysostomus, Anselmus ja Donatus,\nmi ensi tieteen seikat selvitteli.\n\nRaban on täällä, loistaa vierelläni\napotti Joakim, Kalabrian miesi,\nprofeetan hengell' lahjoitettu muinen.\n\nNiin suurta sankaria[160] kiittämähän\nsai tänne minut veli Tomaan hehku\nja hienous, joka puheestansa puhui,\n\neik' yksin mua, vaan tään seuran kaiken.\n\n\n\n\nKolmastoista laulu\n\n\nKuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161]\nnyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön\nkuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).\n\nKuvailkaa tähteä viistoista, eri\ntienoita taivaan valaisevaa, ilman\nkaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!\n\nJa vaunut Otavaisen, joill' on tilaa\nyöt päivät vierrä meidän taivahalla,\nniin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.\n\nKuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa\nkärjestä akselin, min ympär' kiertää\nens taivas; vielä, että muodostuneet\n\nnää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi,\ntapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi\ntää jäsenissään kuolon kylmän väreet;\n\nja että toisen säteet paistoi toiseen\nja että kumpikin ne karkeloivat,\nsisemmän ulommaista silmäillessä.\n\nNäin varjon heikon sikermästä sieluin\nja kaksoiskarkelosta saada voitte,\nmi kiersi paikkaa, kussa olin minä.\n\nOn meille niin se yli ymmärryksen\nkuin on Chianan[163] juoksu verrattuna\nnopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.\n\nSoi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon,\nvaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus,\njost' inhimillinen on yksi osa.\n\nKun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi,\nnuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden\nuudesta askareestaan auvon uuden.\n\nVirkahti noista sopusointuisista\nnyt valo, joka mulle kertoi äsken\nJumalan köyhän miehen kumman elon:\n\n\"Kun lyhde yksi valmis on ja vilja\nsen talteen otettu, jo toista puimaan\nmua ajaa armas voima rakkauden.\n\nSa luulet: rinnassa, min kylkiluusta\ntuo luotiin kaunis-poski, jonka himo\nniin kallihiksi kävi maailmalle,\n\nja rinnassa tuoss' iskemässä keihään\nmi ennen, myöhemmin niin paljon korvas,\nse että vastas kaiken synnin määrää,\n\nniin paljon valkeutta kuin ihmisluonto\nvoi mahduttaa niiss' asui, antamata\nsen voiman, joka kumpaisenkin teki.\n\nSiks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin,\nkun kerroin, ettei hänen vertaistansa\nois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]\n\nNyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165]\nnäe väitteeni ja uskos suhtautuvan\nniin totuuteen kuin piiriin keskipiste.\n\nOn kuolematon sekä kuolevainen\nvain heijastusta aattehen min siittää\nHerramme rakkaus; näät valo tämä\n\nelävä, joka lähtehestään virtaa --\nei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta,\nmi heidän kerallansa kolminaistuu --\n\nhyvyydessänsä säteens' yhdistävi\nyhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen,\nyhdeksi itse ijäisesti jääden.\n\nSielt' alimpiin se asioihin virtaa\nniin heikenneenä porras portahalta,\nett' tuokioittain vain se vaikuttavi.\n\nTarkoitan hetki-vaikutteilla näillä\nma luotuja, joit' taivas-liike siittää\nsiementä ilman taikka siemenestä.\n\nMut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan,\nei ole samanlainen; siks voi muoto\nihanteen peittää vähän taikka paljon.\n\nJa siksi sama puu voi heelmän kantaa,\nlajinsa mukaan, hyvän taikka huonon;\nnäin synnytte te myöskin eri kyvyin.\n\nJos vaha valmistettu täysin oisi\nja Taivas korkeimmassa voimassansa,\nesiintyis leimamerkin täysi loisto.\n\nMut luonto aina tuossa virheen tekee\nkuin taideniekka, joll' on tottumusta,\nmut jonka koura täräjääpi työssä.\n\nJos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus\nkirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa,\nse täydellisnä aineeseensa tarttuu.\n\nNäin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen\nse kruunulle ois luomakunnan kaiken;\nnäin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.\n\nHyväksyn siis sun mielipitees; koskaan\nei ihmisluonto ole ollut moinen\nkuin noiden kahden, eikä moiseks tule.\n\nJos puhettani nyt en jatkais, varmaan\nsanasi ensimmäiset oisi silloin:\n'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'\n\nMut että näkyis, mikä näy ei vielä,\nsa muista ken hän oli, kuinka pyysi\nhän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.\n\nNiin lienen haastanut, sa että voinet\nkuvailla kuninkaan, mi viisautta\npyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.\n\nEi pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167]\nlukua tietää eikä summaa, minkä\nsuo välttämätön kera puolinaisen,\n\nei onko _primum motum_ myönnettävä\ntai voiko piirtää puoli-ympyrähän\nken kolmiota ilman suoraa kulmaa.\n\nJos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat,\nkuningasviisauden verratonta\nälyä tähtää nuoli aatokseni.\n\nSanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät,\ntajuat, tarkoitin ma valtiaita;\non heitä monta, mutta harva hyvä.\n\nPuheeni täten tarkistaa sun täytyy;\nja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla\nens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.\n\nTää olkoon jaloillesi lyijy, että\nlaill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa\nepäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.\n\nNäät houkkain parvess' on se tuiki tuhma,\nken miettimättä myöntää taikka kieltää;\nhän kumpaisessakin on yhtä houkka.\n\nUseesti tapahtuu näät, että taipuu\npäin mäntyyn mielipide liian nopsa,\nja sitten järjen sitoo itserakkaus.\n\nKen totta kalastelee taitamatta,\nhän rannalle ei tullut turhaan yksin,\nvaan vielä pahempana sieltä palaa.\n\nOn tuosta esimerkit maailmalle\nBryson,[169] Parmenides, Melissus, monet\nvaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.\n\nNäin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka\ntekivät raamatulle veitsen virkaa\nja turmelivat oikean sen hahmon.\n\nMyös älkööt liian nopsat tuomitsemaan\ninehmot olko lailla sen, mi laihon\njo ennen kypsymistä arvostelee.\n\nNäät pitkin talvikautta korren olen\nkaruna, piikkisenä nähnyt, mutta\nse vihdoin kantoi kukan latvassansa.\n\nJa nähnyt haaksia oon, jotka suoraan,\nnopeesti halkoi merta kaiken matkaa,\nmut hukkui satamaansa saapuessa.\n\nSiis älköön joka ukko, akka luulko\nviisautta Luojan tuntevansa, nähden\nkuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:\n\ntää ehkä lankee, nousee edellinen.\"\n\n\n\n\nNeljästoista laulu\n\n\nKehästä keskukseen tai myös päinvastoin\nlasissa pyöreässä liikkuu vesi,\njos sisältä tai ulkoa on sysäys.\n\nMieleeni johtui, mitä sanon minä,\näkisti, koska lausumasta lakkas\ntuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.\n\nNäät hänen puheensa ja Beatricen\nmuistutti mulle tuota vertausta;[171]\nja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:\n\n\"On ystävälläin tarve, vaikka sano\nhän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan,\ntotuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.\n\nSiks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy\nhahmonne, jääkö ijäisesti teille\nsellaisna niinkuin nyt se säteilevi?\n\nJa jos se jää, te kertokaa, se kuinka\nsiit' asti huikaise ei silmiänne\nkuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?\"\n\nKuin tanhuajat piiritanssin, yltyin\nilosta ynnä hurmiosta, liikkuu\nvireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,\n\nniin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden\nuus ilo täytti piirit taivahiset,\nmin ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.\n\nKen valittaa, tääll' että kuolla täytyy\nelääkseen ylhäällä, hän virkistystä\nijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.\n\nHän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat\nelävä, hallitseva kolminaisuus,\nrajaton itse, kaikki-rajoittava,\n\nnyt virsin kolmin tuli virketyksi,\nsointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi\nse palkka runsas joka ansiolle.\n\nValosta valkeimmasta[174] tanhupiirin\npienemmän kuulin silloin äänen kauniin\nkuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.\n\nSe vastasi: \"Niin kauan säteilevä\non rakkautemme, joka meitä verhoo,\nkuin kestää riemu paratiisin tämän.\n\nOleva verho on kuin rakkautemme,\nrakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky\ntaas tää kuin armo ylivuotavainen.\n\nKun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen\nyllemme puetaan, on kaunistuva\ntää olentomme täydellistyessään.\n\nSiks kasvava on kirkkaus, min saamme\nylimmän Hyvän armost' ainoastaan\nja jonka kautta voimme nähdä Häntä.\n\nNiin kasvaa täytyy myöskin näkemisen,\nmyös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy,\nja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.\n\nMut niinkuin hiili, josta liekki liehuu,\ntuon voittaa valkealla hehkullansa,\nniin ettei himmene sen loisto oma,\n\nniin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä,\nlihamme, joka alla maan nyt makaa,\nmyös kerran voittava on kirkkaudessa.\n\nVäsytä meitä valo ei niin suurkaan,\nelimet ruumiin koska voimistuvat\nkaikelle, mistä nautinnon me saamme.\"\n\nNiin valmiit oli kuorot kumpaisetkin\nja alttiit _amen_ tuohon lausumahan,\nniist' että näkyi ruumistensa kaipuu,\n\nehk' ei vain omain, mutta maammojenkin\nja taattojen ja muiden lempimäinsä,\nheist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.\n\nMut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus\ntasainen yhtyi valoon entisehen\nkuin koska valkenevi taivaanranta.\n\nJa niinkuin illan suussa taivahalle\nheikosti heijastuvat uudet soihdut\nkuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;\n\nminusta tuntui niin, ett' aloin nähdä\nma uutten olentojen karkelohon\ntuon kaksoispiirin ympärille käyvän.\n\nOi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu!\nSe kuinka äkkiä ja kirkkahana\nmun silmihini häikäistyihin sattui!\n\nMut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis,\nhymyileväinen niin, hän että multa\njää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.\n\nSamalla silmäni taas saivat näön\nja näin ma siirtyneeni korkeampaan\nautuuteen yksin kera vallattaren.[175]\n\nTajusin hyvin, että noussut olin,\nma kiihkeästä tuikannasta tähden\nmi tavallista palavammin puunsi.\n\nKaikesta mielestäin ja kielelläni\nkaikille yhteisellä kiitin Luojaa\nvuoks armon uuden tään nyt hartahasti.\n\nEik' ollut sammunut viel' uhriliekki\nmun sydämeni, ennen kuin jo tunsin\nsen olleen Jumalalle otollisen.\n\nSisältä kahden säteen hohtavia\npunertui loistoja näät silloin; huusin:\n\"Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!\"\n\nKuin linnunrata tahdin suurin, pienin\nvälillä välkkyy maailmoiden napain,\nniin että on se ihme oppineille,[176]\n\nniin säteet tähti-kirjaellut merkin\ntuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen\nkuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.\n\nNyt muistin voima voittaa nerouteni;\nristillä tuolla salamoi näät Kristus,\nniin etten kuvaa arvokasta löydä.\n\nMut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa,\non anteeks suopa, mit' en kerro, silloin\nkun hälle näkyy salamassa Kristus.\n\nYlhäältä alas, kahtahalle myöskin\ntuon ristin viivaa valot liikkui, loistain\nkirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.\n\nNoin tomuhiukat suorat taikka vinot,\nnopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina\nvivahtavaiset sätehessä liikkuu,\n\nmi usein leikkaa hetkiseksi varjon,\njonk ihmislapsi suojaksensa laatii\nälyllä ynnä työllä taidokkaalla.\n\nKuin viulut, harput monikielisellä\nsointunsa suloudella senkin hurmaa,[178]\nken ymmärrä ei nuotin merkitystä;\n\nniin valot, jotka siirtyi silmissäni,\nsoi pitkin ristiä niin armahasti,\nett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.\n\nTajusin hyvin hymnilauluks äänet,\nnäät sanat '_Nouse, voita!_'[177] saapui mulle\nkuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.\n\nNiin iki-ihastuin ma lauluun tuohon,\nmua ettei mikään siihen saakka ollut\nsitonut kahleilla niin suloisilla.\n\nPuheeni ehkä rohkealta tuntuu\nja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka\non mulle lepo katsehen ja kaipuun.\n\nMut joka huomaa, että leimat kaiken\nkauneuden yltyy ylemmäksi nousten\nja etten silmiään viel' ollut nähnyt,\n\nsuo anteeks, mistä itseäin ma syytän\nsyyn torjuakseni, ja myöntää totta\nmun haastavan; näät täällä pyhä ilo\n\nei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.\n\n\n\n\nViidestoista laulu\n\n\nNyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki\nrakkauden oikean ja suoran, kuten\non väärän tunnus omanvoiton pyynti,\n\npysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179]\nja pyhät hiljensi sen kielet, joita\nkädellään Taivas virittää ja soittaa.\n\nOikeille pyynnöille kuink' olla kuurot\nolennot vois ne, jotka rohkaistakseen\nmua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?\n\nOn oikein, että tuskaa ääretöntä\nse saa, ken rakkaudesta ajalliseen\ntuon ikirakkauden yltään riisuu.\n\nKuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus\näkisti nähdään tulen tuikahtavan,\nniin että silmä, äsken varma, säikkyy,\n\nja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa,\nmut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui,\nnäy yhtään hävinneen ei valkeutta;\n\nniin kädelt' oikealta juureen saakka\ntuon ristin näkyi juoksevaksi tähti\nsikermästään sen päälle paistavasta.\n\nEronnut kehästään ei hohtokivi,\nvaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin\ntulelta, jota alabaster peittää.\n\nNiin näytti hellältä Ankiseen varjo,\nkun kohtas poikansa Elysiumissa;[180] --\njos suurint' uskoa voi laulajaamme.\n\n\"_O sanguis meus, o superinfusa\ngratia Dei! Sicut tibi, cui\nbis unquam coeli janua reclusa_.\"[181]\n\nNäin valo tuo; ma ensin katsoin häneen\nja sitten käännyin valtiattareeni,\nmut molemmista hämmästyin ma heistä.\n\nNäät hymy paistoi hänen silmistänsä\nsellainen, että luulin katsovani\nma pohjaan autuutein ja Luojan armon.\n\nIloisna näkemään ja kuulemahan\nlisäsi henki äskeiseen nyt jotain\nniin syvällistä, etten ymmärtänyt.\n\nEik' ehdontahdon piiloillut hän multa,\nsen pakko aikaan sai; näät aatoksensa\npään yli kulki kuolevaisen miehen.\n\nJa koska tunne-palon kaari oli\nsenverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn\nmitalle lausehensa laskeutuivat,\n\ntään hätä ensiksi mä kuulin: \"Ollos\nsiunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka\nniin olit laupias mun siemenellein!\"\n\nJa sitten: \"Poika, janon pitkän,[182] armaan,\nmin antoi lukeminen kirjan suuren,\nsen, joss' ei valkea, ei musta muutu,\n\ntulosi viihtänyt on liekin tämän\nsisällä, josta haastan; kiitos Naisen,\nken lentoon korkeaan soi siivet sulle.\n\nSa uskot, että aattees saapuu luoksein\nEns-aattehesta niinkuin ykkösestä\nsäteilee viisahalle viis ja kuusi.\n\nJa siks et kysy, ken ma oon ja miksi\niloisemmalta kuin on kukaan toinen\nma näytän tässä seurass' iloisien.\n\nJa uskot oikein; eläväiset täällä\nvähemmät taikka suuret, peiliin katsoo,\nmiss' ennen mietintää jo miete näkyy.\n\nMut että pyhä rakkaus, joss' aina\nma valvon sielun silmin, saaden tuosta\nsuloisan kaihon, pääsis täyttymykseen\n\nsuin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu\nja lausu tahtos, lausu julki kaipuus;\non siihen vastaus jo valmis mulla.\"\n\nBeatriceen katsoin; tämä kuuli ennen\nkuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi,\nmi siivet tahtoni sai kasvamahan.\n\nMa sitten aloin:[183] \"Tunne ynnä järki\ntulivat teillä tasapainoon silloin,\nkun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.\n\nNäät Auringossa, jok' on lämmittänyt,\nvalaissut teitä, niin ne tasan ovat,\nett' uupuu vertaukset kaikki siinä.\n\nMut kuolevaisten viisaus ja tahto\non eri-sulkahinen siiviltänsä,\nsyyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.\n\nSiks kuolevaisna epäsuhdan tunnen\ntuon povessain ja nyt vain kiitän miellä\nhartaalla isän-tervehdyksestänne.\n\nTopaasi kirkas, joka kallehinta\nkaunetta tätä kaunistat, ma pyydän,\nnimesi että minun kuulla soisit.\"\n\n\"Vesani oi, min varronnasta mulle\njo ilo versoi, kantataattos olen!\"\nNäin loihe lausumahan hän mulle ensin.\n\nJa sitten:[184] \"Hän, jost' ottanut on heimos nimen\nja joka kauemmin kuin vuosisadan\njo kiertää vuoren ensi reunaa, oli\n\nmun poikani, sun isäs-isän isä;\nsiis hyvin sopii, että teoillasi\nlyhennät hänen väsymystään pitkää.\n\nFirenze, muurin vanhan saartamana,\nse josta vieläi kellonlyönnit kuulee,\nsiveä oli, raitis, rauhallinen.[185]\n\nDiademit puuttui, käsikäädyt silloin,\nprameilu naisten, vyötkin jotka ovat\nkauniimmat katsoa kuin kantajansa.\n\nKun tytär syntyi, peljännyt ei isä\navio-ijän ynnä myötäjäisten\nmenevän oikeasta määrästänsä.[186]\n\nTaloja ihmistyhjiä ei ollut,\nviel' osoittanut Sardanapal ei myöskään,\nkuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]\n\nViel' ylipäässyt Montemalon ollut\nUccellatoio ei, mi rappiossaan\ntulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]\n\nBellincion Bertin näin mä käyvän soljin\nvain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa\npalaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]\n\nJa näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190]\nvain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän\nvaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.\n\nOi onnen naiset! Kukin varma oli\nhautansa paikasta eik' autiossa\nvuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]\n\nYks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan\nkielellä sillä laulattain, jost' isän\non ilo ynnä riemu äidinrinnan.\n\nTaas toinen värttinätä väänsi, kertoi\nperheelle hiljaa kuulevalle tarut\nnuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.\n\nCianghella, Lapo Salterello joku\npidetty silloin yht' ois ihmehinä\nkuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]\n\nNiin kauniin, uskollisen kansan keskeen,\nniin rauhallisen kansalaisen eloon\nja kotihin niin suloiseen Maria,\n\nmanattu huudoin äänekkäin, mun antoi\njo kastehessa Battisteron vanhan\nnimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]\n\nMoronto oli veljeni ja toinen\nol' Eliseo; naisen, josta sukunimes\nsinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.\n\nSamosin Konrad keisarin jo sotaan\nja hän mun otti ritareinsa parveen,\nniin miekantyöni häntä miellyttivät.\n\nMa hänen kanssaan sodin vasten saastaa\ntuon opin, jonka joukko oikeutenne\njo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:\n\nJa siellä kansa paha tuo mun päästi\nviekkaasta maailmasta, jonka rakkaus\nniin monta sielua vie turmiohon:\n\nmarttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.\"\n\n\n\n\nKuudestoista laulu\n\n\nOi raukka veren-aateluus, ei ihme\nminusta enää milloinkaan, jos täällä\nalhaalla, joss' on turta tuntehemme,\n\nsa ylvästelyyn heimot houkuttelet:\nmyös siellä, missä vaiston tie on varma,\ntaivaassa, tarkoitan, ma ylvästelin.\n\nOot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä;\njos joka päivä jatketa ei sitä,\nsen aika leikkaava on sakseillansa.\n\nSanalla _te_,[194] jot' ensin Rooma sieti,\nmut vähemmän nyt kannattaa sen kansa,\nkohotin ääneni ma vastaukseen.\n\nBeatrice, syrjempänä hiukan, tuota\nhymyili lailla tyttösen, mi yski\nens erheelle Ginevran romaanissa.[195]\n\nNäin lausuin: \"Taattoni te ootte, suotte\nrohkeuden kaiken mulle haastamahan\nja itseäni enemmäks mun teette.\n\nNiin monet riemun virrat täyttää mielen\nminulta, että iloitsee se itse,\nkun kestää voi sen eikä siitä halkee.\n\nPuhelkaa, kallis kantataatto, ketkä\nol' esi-isänne ja mitkä vuodet\nlapsuudessanne muistiin merkittihin?\n\nJa kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196]\nol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat\nolivat siellä toimiin ylhäisimpiin?\"\n\nKuin tuulen puhaltaissa leimahtavi\ntulehen hiili, näin ma valon tämän\nheleemmin loistavan mun hellyydestäin.\n\nJa niinkuin kaunistui se katsehelle,\nniin äänin vienommin ja lempeämmin,\nmut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]\n\nse lausui: \"Päiväst' asti _Aven_ suuren\nain päivään, jona äitini, nyt pyhän\nvapautui kohtu mua kantamasta,[198]\n\nviissataa kertaa, vielä kymmeniä\nkahdeksan, kääntyi Leijonaan tää tähti\nsen jalkain juuress' syttyäkseen jälleen.\n\nIsäini lailla paikass' synnyin, missä\nvuotuisten kilpa-ajoin kilpailija\nkaupungin viime kuudennekseen saapuu.\n\nTää isistäni riittäköön; he keitä\nolivat, mistä sinne tullehia,\nsiistimpi siit' on vaieta kuin haastaa.[199]\n\nSen ajan aseelliset, jotka asui\nvälillä Kastajan ja Marsin, oli\nnyt siellä elävistä viides osa.[200]\n\nMut kansalaisto, jonka sekoittanut\nnyt Campi on, Certaldo ja Fighine,[201]\nviel' oli puhdas viime seppäniekkaan.\n\nParempi kuinka oiskaan moinen kansa\nnyt naapureina ja ett' oisi rajat\nkaupungin vain Galluzzoon,[202] Trespianoon,\n\nkuin ett' on sisäpuolia se, ja sietää\nAguglionen,[203] Signa-konnan katku,\njotk' on jo valmiit virkojanne myömään!\n\nTuo josp' ei joukko, enin turmeltuva,[204]\nois emintimä keisarille ollut,\nvaan suopea kuin pojallensa äiti,\n\nmies Simifontin, nyt Firenzen, rahaa\nmi vaihtaa, kaupustaa, ois mennyt kotiin,\nmiss' iso-isänsä ol' kerjäläinen;\n\nsuvulla Contin viel' ois Montemurlo,\nAconessa myös Cerchit vielä asuis\nja Grave-laaksossa kai Buondelmontit.\n\nSekoitus kansan aina ollut alku\non kaupunkien kurjuuteen, kuin ruumiin\non rappiohon ruoka liian runsas.\n\nRutommin usein sokko sonni kaatuu\nkuin sokko lammas, ja yks miekka purra\nvoi viiltävämmin, paremmin kuin viisi.\n\nJos vaarin otat, kuink' on käynyt Lunin\nja Urbisaglian ja kuinka heidän\nrataansa seuraa Chiusi ja Sinigaglia,[205]\n\net oudoksu, et kummaksu sa kuulla,\nmitenkä sukukuntain surma koituu,\nkun kaupungeillakin on perikato.\n\nKaikk', kaikki, mik' on teidän, kuolee kerran\nkuin tekin; vaan on elon aika lyhyt,\nja pitkä-ikäiseen jo kuolo piilee.\n\nJa niinkuin rannan paljastaa tai peittää\nkuun-taivaan kierto lakkaamatta,[206] samoin\non kohtalo Firenzen kaupunginkin.\n\nSiks ällös ihmettele, jos ma kerron\nsinulle suurista Firenzen, joiden\njo maine kätkeynyt on ajan kera.\n\nOon nähnyt[207] Ughit, Alberichit, Grecit,\nFilippit, Catellinit ja Ormannit,\nnuo vaipuissaankin kuulut kansalaiset.\n\nOon nähnyt vanhat suvultaan ja suuret\ndella Sannellat niin kuin myös dell' Arcat,\nArdinghit, Soldanierit ja Bostichit.\n\nVierellä portin,[208] jota kuulumaton\nnyt painaa rikos raskas niin, se että\nvoi aikaansaada haahden haaksirikon,\n\nasuivat Ravignanit, joista heimo\non kreivi Guidon ynnä muiden, jotka\nperivät suuren Bellincionen nimen.\n\nTais hallituksen taidon della Pressa\nja suvussa jo Galigajon oli\nkultainen kahva sekä miekankannin.[209]\n\nJo suuri pylväs oli Kärpän, suuret\nSacchettit, Giuochit, Gallit ja Fifantit,\nBaruccit, häpeilevät Chiaramontesit.\n\nPuu, josta polveutui Calfuccit, oli\njo suuri, ja jo Arriguccit, Sizit\nvalitut oli neuvos-istuimille.\n\nOi, millaisina heidät näin, nyt syöstyt\nvuoks ylpeytensä! Ja Firenzen kaune[210]\nol' luodit kultaiset, kun suurta tehtiin!\n\nTuo oli isäintapa niiden, jotka\nnyt piispanhiipan vapaaks tullen kertyy\nlihaansa lihoittamaan konsistoriin.[211]\n\nSe suku julkea,[212] mi kyynä vainoo\npakenevaista, vaan jo lampaaks leppyy,\njos sille näyttää kukkaron tai hampaat,\n\njo nousi, vaan niin alahalta, että\npahaksi pani Ubertin Donato,\nkun appi hälle suvun moisen antoi.\n\nLuo vanhan tarun Fiesolesta tullut\njo oli Caponsacco, ja Giuda\nja Infangato kuului kansalaistoon.\n\nSanani tosi on, vaikk' uskomaton:\nse portti, josta sisäkaupunkihin\nkäy tie, sai nimen Pera-perheen[213] mukaan.\n\nJokainen, joka kilvessänsä kantaa\nsuurherran[214] vaakunaa, min maine vielä\nvuotuisin Tomas-juhlin uudistetaan,\n\nsai hältä oikeudet ja ritar-nimen;\nvaikk' kansanpuolueesen kallistuvi\nse, jonka kilven kultajuova kiertää.\n\nJo oli Gualterottit, Importunit\nja vieläi rauhallisemp' oisi Borgo,[215]\njos häirinneet ei naapurit ois uudet.\n\nSe talo, josta teille tuska tuli\nvuoks vihan oikean, mi kylvi surmaa\nja päätti teiltä kaikki päivät liedot,\n\nse sukuinensa oli kunniassa:\nOi Buondelmonte, kuinka pahoin teitkään,\nkun muiden neuvosta sa immen petit!\n\nIloitsis moni, joka suree, Luoja\njos ois sun hukuttanut Ema-jokeen,\nens kerralla kun kaupunkiin sa tulit.\n\nMut vartijalle Vanhan sillan, tuolle\npatsaalle katkenneelle, uhri tuoda\nFirenzen täytyi viime rauhassansa.\n\nSukujen näiden ynnä muiden aikaan\nniin onnellisna nähnyt oon Firenzen,\nsill' ettei ollut edes syytä surra.\n\nSukujen näiden aikaan kunniassa,\nhurskaana näin sen kansan, eikä kukkaa\nFirenzen[216] vienyt vainolaisen peitsi,\n\nei puuntanut se puolueiden vihaa.\"\n\n\n\n\nSeitsemästoista laulu\n\n\nSellaisna kuin luo Klymenen hän, joka\nviel' itaroittaa isät lapsillensa,\nkyselemähän saapui synnyntäänsä,[217]\n\nma siinä seisoin; sellaisena näki\nBeatrice hänet ja tuo soihtu pyhä\nmi vuokseni jo vaihtanut ol' paikkaa.\n\nSiks Valtiattareni virkkoi: \"Päästä\nsanoiksi kaihos hehku, jotka kantaa\nsun oman sielus leimaa leimuavaa.\n\nEi niin, ett' tietoamme kartuttaisi\nsun puhees, vaan ett' tottuisit sa julki\njanosi tuomaan sammutettavaksi.\"\n\n\"Oi kallis juureni, niin ylhä, että\nnäät ennen luomista jo luodut seikat\ntajuten pisteen,[218] missä ajat kaikki\n\non nykyisiä, niinkuin ymmärtävät\nmaan lapset, ettei koskaan kolmiohon\nvoi mahtua kuin yksi tylsäkulma!\n\nKun seurassa Vergiliuksen olin\nvuorella, jolla sielut lääkitähän,\nja matkallani kuolon valtakuntaan,\n\nma vastaisuudestani ankaria\nsanoja kuulin,[219] vaikka pantsaroitu\nhyvinkin olen vastaan kohtaloa.\n\nToiveeni täyttyis siksi nyt, jos kuulla\nma saisin, mikä mua vartoo arpa,\nnäät nuoli tietty satu ei niin syvään.\"\n\nValolle samalle näin virkoin, ennen\nmi mulle oli haastanut, ja ilmi\ntoiveeni toin Beatricen mielen mukaan.\n\nEik' arvoituksin,[220] jotka houkkaa kansaa\nkietoivat ennen kuin ol' kuollut Luojan\nkaritsa, kantaja maailman synnin,\n\nvaan sanoin säntillisin, selvin vastas\nminulle isän-rakkaus, hunnutettu\nja näkyväinen autuus-hymyilyssään:\n\n\"Ajallinen, mi ainehenne äärten\nja mittain ulotu ei ulkopuolle,\nkuvastuu kaikki Luojan katselmukseen.\n\nMut siit' ei välttämättömyyttä voita\nse enempää kuin pursi virran viemä\nkatseesta, johon heijastuu sen kulku.\n\nJa sieltä, niinkuin urkuin harmoniat\nsuloiset saapuu korvahan, nyt näkyy\nsilmääni aika, joka kypsyy sulle.\n\nKuin jättää sai Hippolytus Ateenan[221]\nvuoks emintimän häijyn, julman, viekkaan,\nniin sunkin pakko jättää on Firenze.\n\nSit' tahdotaan ja siihen pyritähän;\nken tuota tuumii, koht' on onnistuva,\nmiss' itse Kristus joka päivä myödään.[222]\n\nSyyn saapa kansan suussa on, ken hävii,\nkuin tavallista; mutta todistaja\noleva toden loukatun on kosto.\n\nSun kaikk' on jätettävä kalleimpasi,\nsyvimmin lempimäs; ja tää on nuoli\nmaanpaon jousen sulle ensimmäinen.\n\nKokea saat sa, kuinka syödä karvas\non leipä muiden sekä kuinka raskaat\non nousta, laskeutua mieron portaat.\n\nMut enin painava sun hartioitas\non seura huono,[223] tuhma, jonka kanssa\nkurjuuden alhoa tuot' astuskelet.\n\nIlkeyttä houkkain, kiittämättömyyttä\nsa heiltä niität; vaan senjälkeen pian\npunertuu otsa heiltä eikä sulta.\n\nOn heidän raavas-raakuutensa käypä\nniin julki, ett' on sua kaunistava,\nkun ollut olet oma puolueesi.\n\nTyyssijas, ensi lietes lämpö suopeus\noleva suuren on Lombardialaisen,[224]\nmi ylös portaita vie kotkaa pyhää\n\nja jok' on hoitava niin hyvin sua,\nett' teillä pyyntö ja sen täyttäminen\njää toiseen järjestyksehen kuin muilla.\n\nSa hänen luonaan tapaat sen, min syntyyn\ntää tähti vankka vaikutti niin syvään,\ntekonsa että kuuluisiksi tulee.\n\nVuoks nuoruutensa huomattu ei vielä\nhän ole, sillä yhdeksän vain vuotta\nnää häntä kiertäneet on piirit pyhät.\n\nMut ennen kuin Gascognelainen pettää\nylevän Henrikin, lyö tulta hänen\nkykynsä halveksua rahaa, vaivaa.\n\nTekonsa jalot tunnetuiksi tulee,\nniin ettei niistä kieliänsä vaiti\nvoi pitää hänen vainolaisensakaan.\n\nSa häneen usko ynnä suosioonsa;\nmonien kohtalot hän muuttaa, vaihtaa\nrikasten sekä kerjäläisten osat.\n\nTuo muistoos kirjoitettu olkoon, mutta\nsit' älä sano...\" Ja hän kertoi paljon,\njot' tuskin uskoo, ken sen itse kokee.\n\nJa jatkoi: \"Poika, selitys on tässä\nsen, mitä sulle lausuttiin; nää paulat\naurinkokierron harvan taa vain piilee.[225]\n\nSua tahdo silti vihaamaan en kansaas;\nnäät elos jatkuva on siitä yli\nkuin heidän vilppinsä saa rangaistuksen.\"\n\nKun vaieten tuo pyhä sielu näytti\nvalmiilta kankaan kudontaan, min hälle\nma olin virittänyt kangaspuille,\n\nma aloin niinkuin se, mi neuvon vielä\nepäillen vaatii joltakulta, joka\nrakastaa, näkee, tahtoo vilpitöntä:\n\n\"Näen, taatto armas, kuinka ratsastavi\nmua vastaan aika antaaksensa iskun,\nmi tuntuvin on sille, ken ei torju.[226]\n\nOn silloin paras olla kaukaa viisas,\nmenetä muita etten lauluillani,\njos multa riistetähän paikka rakkain.\n\nMa maailmassa tuskan äärettömän\nja vuorella, min sulokukkulalta\nmun tänne nosti silmät Naisen kauniit,\n\nvalosta valoon sitten halki Taivaan\noon kuullut moista, joka, jos sen kerron,\nmonelle maistuva on katkeralta;\n\nmut jos ma pelkään totta tuoda julki,\nepäilen, saanko elää niiden kesken,\noleva joille on tää aika vanha.\"\n\nSe valo, jossa loisti löytämäni\ntuo kalleus, nyt vasta leimahtikin\nkuin kultapeili, johon päivä paistaa.\n\nJa vastas: \"Varmaan omatunto, oman\nhäpeän taikka muiden hämmentämä,\nsanasi arvaava, on ankariksi.\n\nMut silti jätä kaikki sievistely,\ntuo julki kaikki, mitä nähnyt olet,\nja kynnet tuntekoon se, joss' on syyhy.\n\nNäät laulus vaikka karkealta soiskin\nens kuulemalla, jättää terveellisen\nravinnon voi se vatsaan sulattajan.\n\nSiks olkoon huutos niinkuin myrskytuuli,\nmi enin puskee puita korkeimpia;\ntää koituva on sulle kunniaksi.\n\nSiks sulle näytetty on taivahissa\nja vuorella ja syvyyksissä vaivan\nvain olentoja, jotka tuntee maine.\n\nNäät kuulijan ei mieli tyydy eikä\nhän usko esimerkkiin, jonka juuret\non tuntemattomat ja piilotetut,\n\nei epäselviin todistuksiin myöskään.\"\n\n\n\n\nKahdeksastoista laulu\n\n\nNyt itseksensä pyhä sielu[227] nautti\nsanoistaan; omastani nautin minä,\nsuloisen sekoittaen katkeralla.\n\nJa Nainen, joka Luojan luo mua johti,\nnyt virkkoi: \"Muuta mieti, muista, olen\nlähellä kaiken väärän keventäjää.\"\n\nPäin käännyin ääntä hellää lohdutuksen,\nmut ryhdy kuvaamaan en rakkautta\npyhäistä, joka silmistänsä paistoi.\n\nEpäile vain en valtaa sanojeni,\nvaan muistoakin, jok' ei itsens' yli\navutta toisen voi niin loitos lentää.\n\nNiin paljon kertoa ma saatan toki,\nett' tunteheni häntä katsellessa\nmuut toivot kaikki tuntui unohtaneen,\n\nniin kauan kuin tuon ijäisyyden ilon,\nBeatricesta mi suoraan loisti, mulle\nauvoksi heijastivat kasvot kauniit.\n\nMun hurmas hymyllään hän kirkkahalla\nja lausui: \"Käänny, kuuntele, ei yksin\nmun silmissäni paratiisi ole.\"\n\nKuin kasvoin ilmehestä joskus näkyy\nmaan päällä tunne, jos se on niin suuri,\nse että sielun kokonansa valtaa,\n\nniin leimunnasta pyhän liekin, jota\nnyt kohti käännyin, näin ma tahdon haastaa\nminulle vielä asioita muita.\n\nHän näin:[228] \"Tää viides aste puun, joll' elon\non lähde latvassaan ja heelmää kantaa\npudottamatta koskaan lehtiänsä,\n\non asuinsija autuaiden, ennen\ntaivaaseen tuloaan niin kuuluisien,\nheist' että runottaret kaikki hyötyi.\n\nSiks katso ristin poikkipuuta: kenet\nma nimitänkin, sulle ilmestyvi\nkuin ukonvaaja nopsa pilvest' iskee.\"\n\nSamassa sanoi Josuan hän nimen;\nvälähdys pitkin ristinpuuta kulki\neik' ollut valo hitaampi kuin ääni.\n\nNyt ylväs Makkabeus mainittihin;\nnäin valon toisen, joka kulki kaartain,\nja riemu oli ruoskansiima hyrrän.\n\nValoa kahta tähystin ma tarkkaan\nkuin silmä seuraa haukkaa lentävätä;\nne oli Roland sekä Kaarle Suuri.\n\nSenjälkeen Renouard ja Vilhelm veti\nkatseeni pitkin ristinpuuta, vielä\nRobert Guiscard ja myöskin herttu Gottfrid.[229]\n\nNyt sielu, joka haastanut ol' äsken,\nvaloihin muihin liittyi, mulle näytti,\nmik' oli taituri hän taivas-kuoron.\n\nTaas käännyin oikealle saadakseni\nBeatricen sanoista tai liikkehistä\nlähimmän tehtäväni osoituksen.\n\nJa näin niin seijahina silmät hänen,\nniin riemukkaina, että entisetkin\nnäkönsä voitti hän ja viimeisenkin.\n\nKuin ihminen, mi hyvää tekee, tuntee\nilostaan joka päivä kasvavasta,\nhyveensä että edistyy ja varttuu,\n\nniin huomasin ma oman kiertotieni\navartunehen kera Taivaan, koska\nnäin ihanampana tuon Ihmettären.\n\nJa niinkuin tuokiossa naisen posket\ntaas vaihtuu valkeiksi, kun kasvoiltansa\nujouden punan poistunut on kuori,\n\nniin näkyi silmääni, kun käännyin, katsoin\ntään tähden valkeutta hillittyä,\nkuudennen,[230] joka sisälleen mun otti.\n\nNäin tässä sainiossa Jupiterin\nsiin asuvaisen lemmenliekin kieltäin\nomaani[231] silmihini kirjoittavan.\n\nKuin linnut, rantamalta pyrähtäneet,\nravinnost' onnitellen toistaan, pitkään\ntai pyöreähän parveen järjestyvät,\n\nsisällä valojen niin sielut pyhät\nnuo kiersi laulain ynnä kirjaimiksi\nD:n, I:n ja L:n kirkkahiksi yhtyi.[232]\n\nHe ensin tanhus oman laulun mukaan;\ntaas hetkeks seisahtivat, vaikenivat,\ntekivät noista kuvioista yhden.\n\nOi laulun Luojatar, mi pitkän ijän\nneroille suot ja kunnian ja heidän\ntaas kauttaan kaupungeille, valtioille!\n\nSäteesi salli mulle, että voisin\nnäyt piirtää muille niinkuin näin ne itse;\nsun voimaas kertokoon nää säkeet niukat!\n\nViis kertaa seitsemän he näyttäytyivät\nnäin kerakkein ja ääntiöin; ma vaarin\nniist' otin, mikäli ne piirtyi silmään.\n\n_Diligite iustitiam_ ol' alku\ntuon kirjoituksen, mulle kirkastuvan;\nja loppu näin: _qui iudicatis terram_.\n\nM-kirjain sanan viidennen taas heidät\nkeräsi järjestykseen niin, ett' tähti\nhopeina paistoi, kulta kulmillansa.\n\nValoja vaipuvan näin muita sinne,\nM missä kärjistyi, ja jäävän laulain\nHyvyyttä kiittämään, mi luokseen vetää.\n\nJa sitten -- niinkuin kekäleitä lyöden\ntuhansin kipinöitä tuikahtavi,\njoist' ennustusta houkat joskus etsii[233] --\n\nvaloja samoin sieltä sinkoavan\nma näin, ja nousevan sen mukaan, minkä\nsuo mitan Aurinko, mi niitä syttää.\n\nKun paikallensa palanneet ne oli,\nnäin kotkan pään ja kaulan ilmestyvän\nhohteessa tuossa eriskummaisessa.\n\nEi tarvis mallia sen Taideniekan,\non itse mallinsa, ja hältä tulee,\nse vaisto lintujen, mi pesät muovaa.\n\nJa toinen parvi autuas, mi ensin\nliljoina näytti M:ään liittynehen,\nvain vähin liikkein täydensi tuon kuvan.\n\nAh, sulotähti, mitkä jalokivet\nosoitti mulle siellä, oikeutemme\nett' anti taivaan on sun kaunistamas!\n\nRukoilen henkeä, mi sun on liikkees\nja voimas alku, katsomaan, mist' tulee\nse savu,[234] joka himmentää sun hohtees;\n\nett' toisen kerran vielä suuttuis niille\nhän, jotka kauppaa temppelissä käyvät,\nmarttyyriverin, ihmein muuratussa.\n\nOi taivaan sotajoukko, jonka näen,\nrukoile niiden eestä, jotka harhaan\nmaan päällä johti esimerkki paha!\n\nMiekoilla muinen sodat käytiin; nytpä\nse leipä riistämällä sieltä täältä,\njot' Isä armias ei kiellä keltään.[235]\n\nMut sa,[236] mi kirjoitat vain ansaitakses,\nviel' elää, muista, Paulus, Petrus, kuolleet\nsun tärvelemäs viinitarhan tähden!\n\nVoit vastata: \"Niin mull' on mielihalu\nhänehen, joka yksin elää tahtoi[237]\nja kuoli naisen tanssin vuoks', ett' tunne,\n\nen Kalastajaa enkä Paavalia.\"\n\n\n\n\nYhdeksästoista laulu\n\n\nTuo näkyi avosiivin kaunis kuva[238]\nmun eessäin, nautintohon autuaasen\niloiset sielut kaikki yhdistäen.\n\nJokainen näytti rubinilta, jossa\nniin kirkkahana säde päivän paloi,\nse että heijastui mun silmihini.\n\nMit' on mun kuvattava nyt, ei koskaan\nsit' ääni soinut, muste kirjoittanut\neik' uneksinut fantasia ole.\n\nPuhuvan näin ja kuulin kotkan nokan,\nsanovan äänellänsä _mun_ ja _minä_,\nkun selvään tarkoitti se _me_ ja _meidän_.\n\nSe alkoi: \"Oikeutta tein, ja hurskas\nkun olin, nousin tähän kunniahan,\njonk' yli toivo korkeinkaan ei lennä.\n\nMaan päälle jätin moisen muiston, että\npahatkin kiittää sitä, vaan ei seuraa\nmun töitäni, joist' aikakirjat kertoo.\"[239]\n\nKuin lämpöä vain yhtä hiilet monet\nuhoovat, yks vain ääni rakkauden\nkuvasta kuului monen soivan sielun.\n\nMa virkoin: \"Oi, te kukat aina kauniit\nijäisen ilon, jotka tuntemahan\nmun saatte tuoksunne kuin yksi tuoksuis!\n\nPois multa puhukaa tää paasto pitkä,\nmin vuoksi kauan nälkää nähnyt olen,\nkun päällä maan ei ruokaa ollut mitään.\n\nJos taivahassa, tiedän, Luojan oikeus\nkuvastuu toiseen valtapiiriin,[240] teidän\nmyös piiriinne se hunnutonna heittyy.\n\nTunnette, kuinka teitä kuuntelemaan\nma tarkistaun ja mikä aikaansaanut\nepäily on tään hengenpaaston pitkän.\"\n\nKuin haukka, joka hupustansa pääsee,\nlyö siipiään ja päätä kääntää, tahtoo\nupeilla sekä uljuuttansa näyttää,\n\nniin näin ma käyttäytyvän kotkan, jonka\nhe muodostivat, jotka lauluin, yksin\ntaivaassa tunnetuin noin kiitti Herraa.\n\nSe alkoi: \"Hän, ken mittarinsa käänsi\nmaailman ääriin ja niin paljon siihen\nsalaista, julkistakin järjesteli,\n\nei voinut voimallaan Hän kaikkeutta\nniin leimata, ett'ei ois kaiken yli\nSanansa jäänyt siinä valtiaaksi.\n\nTuon varmentaa se, että ensi Ylväs,[241]\njok' oli huippu kaiken luomakunnan,\nkun vartonut ei valkeutta, lankes.\n\nJa siitä näkyy, kuink' on kaikki luodut\nalemmat ahtait' astioita Hyvän\nrajattoman, joll' itsessään on mitta.\n\nSiis tajuvoimanne, jonk' olla täytyy\nsen ylhäisimmän ymmärryksen säde,\nmi täyttänyt on luomakunnan kaiken,\n\nluonteensa mukaan voi ei olla moinen,\nett' erottais ei Alkuaan se paljon\nsen tuoltapuolen, minkä silmä näkee.\n\nVanhurskauteen siis ijäiseen se äly,\nmin vastaan ottaa teidän maailmanne,\nsisälle tunkee niinkuin silmä mereen.\n\nNäät vaikka rannalta se pohjan näkee,\nse nää ei syöveriin; on sielläi pohja,\nvaikk' katsehelta verhoaa sen syvyys.[242]\n\nValoa vain on se, mi ijäisestä\nseesteestä virtaa, muu on kaikki mustaa\nja varjoa tai myrkkyä vain lihan.\n\nNyt kyllin auk' on sulle kätkö, joka\nelävän oikeuden peitti sulta,\ntuon, josta kysynyt jo oot niin usein.\n\nSa sanoit:[243] 'Syntyy Indus-virran maassa\ninehmo eikä kukaan siellä puhu,\nei lue, kirjoita ei _Kristuksesta_.\n\nMut tahtonsa ja työnsä ovat hyvät,\nmikäli ihmisjärki näkee, ynnä\nsanoissa, elämässä synnittömät.\n\nHän kuolee kastamatta, uskomatta.\nMik' oikeus tuomita voi hänet? Mikä\non syntinsä, hän vaikkei uskonutkaan?'\n\nKen itse oot, mi istut tuomar-tuoliin\nälysi vaaksoin lyhvin päättämähän\ntuhanten peninkulmain päästä seikat?\n\nKen aatteitani viisastellen kysyy,\nsais kyllin syytä epäilyyn hän siitä,\njos Raamattu ei yli teidän oisi.\n\nVoi, madot maan, voi tylsät mielet! Koskaan\nEns-Tahto, hyvä itsessään, ei poistu,\npois itsestänsä, jok' on Hyvyys korkein.\n\nOn oikeaa, kanss' sen mi yhteen sointuu;\nei sitä kiehdo mikään luotu hyvä,\nmi synnyttämä on vain Luojan säteen.\"\n\nKuin ruokittuaan poikasensa kaartaa\npesänsä päälle haikara ja häneen\nse katsoo, joka ravinnon on saanut,\n\nniin näkyi -- ja niin siihen katsoin minä --\ntuo lintu siunattu, min siivet liikkui\nniin monen tahdon leyhytteleminä,\n\nja lauloi lennostaan: \"Kuin sulle soivat\nmun säveleeni, joit' et ymmärtele,\nniin ihmisille ijäinen on Oikeus.\"\n\nKun sitten Pyhän Hengen hehkut kirkkaat\nkuvaksi samaks oli tyyntynehet,\nmaankuuluiksi mi roomalaiset saattoi,[244]\n\nse jatkoi: \"Noussut tähän tähteen ketään\nei vielä, uskonut ken Kristuksehen,\nei ennen eikä jälkeen ristin-kuolon.\n\nMut katso, monet huutaa:[245] 'Kristus!' jotka\nhänestä tuomioll' on kauempana\nkuin moni, jok' ei häntä tuntenutkaan.\n\nHeit' tuomitsevat Afrikankin kansat,[246]\nkun kahteen laumaan kaikki jakautuvat,\nijäti kurjaan, iki-autuaasen.\n\nAh, kuninkaanne mitä kuulla saakaan,\nkun auki Persia sen kirjan näkee,\nmi kertoo heidän halpuutensa kaikki!\n\nNäkyvä sieltä on Albertin töistä[247]\nse että hävittää hän Böhmin; pian\ntuo Luojan kynän liikkumaan on saapa.\n\nNäkyvä murhe on, min Seinen yli\ntuo saatava on rahan-väärentäjä,\nmi kuolee ryntäyksestä metsäsian.\n\nNäkyvä korska on se vallanhimo,\nmi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,\nniin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.\n\nNäkyvä komeilu ja veltot tavat\nEspanjalaisen, samoin Böhmin herran,\nmi hyvettä ei tunne eikä tahdo.\n\nNäkyvä merkiss' I:n on hyvyys\nJerusalemin Ramman tuon, mut hänen\npaheensa kuvattuina M:n merkkiin.\n\nNäkyvä tuon on itaruus ja halpuus,\nmi hallitsee nyt tulisaarta, missä\nAnkises päätti päivät pitkän ijän;\n\nja hänen pienuuttansa ilmi tuomaan\npaperi pieni mahduttaa saa paljon,\nniin ett' on teksti lyhennetty tarpeen,\n\nja ilmi ilkityöt se tuopi veljen\nja sedän, jotka vetäneet on lokaan\nkaks kruunua ja suvun kunniakkaan,\n\nja Portugalin kuningas ja Norjan\nsielt' ilmi käy, ja Raschian herra, joka\nVenetsian rahan leimaa väärinkäytti.\n\nOi onnen Unkari, jos salli sortaa\net enää itseäs! Oi myös, Navarra,\ntakana vuorten ase-onnes piilee!\n\nJa kukin uskokoon tään entehenä,\njo että Nicosia, Famagusta\nvuoks hirviönsä vaikeroi ja huutaa,\n\nmi eroa ei muista vertaisistaan.\"\n\n\n\n\nKahdeskymmenes laulu\n\n\nKun se, mi valaisee maailman kaiken,\npois painuu pallonpuoliskolta meidän\nja päivä kaikkialta katoavi,\n\nnäkyvi äkkiä taas taivas, valoin\ntuhansin, vaikka yhtä heijastavin,\njoit yksin äsken sai se valkeutensa.\n\nTuo taivas-ilmiö mun muistui mieleen,\nkun maailman ja kuninkaitten kuvan\ntuon vaikeni taas pyhä valtanokka.\n\nJa valot vilkkaat, vielä kirkastuen\nsäkeitä haihtuvia, haihtuneita\nmun muistostani, loihe laulamahan.\n\nOi, sulorakkaus, hymy-hunnullinen,\nsa kuinka paloit noissa kynttilöissä,\nvain täyttämissä ajatusten pyhäin!\n\nKun laanneet oli enkel-lauluistansa\nnää kalliit hohtokivet, joilla näin ma\nkoristetuksi kuudennen sen tähden,[248]\n\nma kuulin niinkuin virran kuohun kirkkaan,\nmi vierii paaterelta paaterelle\nja osoittaa, kuink' on sen lähde runsas.\n\nKitaran kaulassa kuin ääni saapi\nsointunsa ynnä puhallettu ilma\nsaa muodon päästen reikiin säkkipillin,\n\nniin äkkiä ja arvaamatta kohu\ntuo kumma kulki pitkin kotkan kaulaa,\nmi soi kuin ontto ois se ollut aivan.\n\nSe siinä ääneks muuttui, siitä lähti\nsanoina kautta nokan, joita sydän,\nma kuhun kirjoitin ne, juuri vartoi.\n\n\"Sit' osaa minusta\", soi laulu, \"joka\nmaisissa kotkissa voi sietää päivän\nsäteitä,[249] katsele nyt tarkkaavasti.\n\nValoista, jotka minut muodostavat,\nnäät silmistäni sinkoovaiset ovat\nkorkeimmat koko tässä asteikossa.\n\nSe, joka säihkyy silmäteränäni,\nol' lauluniekka Pyhän Hengen,[250] kantoi\nhän arkin kaupungista kaupunkihin.\n\nNyt laulunsa hän arvon tuntee, oma\nmikäli siinä tahtons' ilmi tuli,\nsiit' yhtä arvokkaan kun saa hän palkan.\n\nViidestä, jotka kulman kaaren viittoo,\nse, joka lähinnä on nokkaa, kerran\nlohdutti leskeä, mi suri lastaan.\n\nNyt tietää hän, kuink' kallihiksi käypi\nKristusta olla seuraamatta, auvon\nkoettuaan ja auvon vastakohdan.[251]\n\nSeuraava kaaressa mun kertomassain\nylemmän kulmakarvan, lykkäystä\nsai kuolostaan,[252] kun syvästi hän katui.\n\nNyt tietää hän, ett' iki-oikeus Taivaan\nei muutu, vaikka tehdä arvon rukous\nmaan päällä päivän tään voi huomiseksi.\n\nSeuraava,[253] tilaa Paimenelle tehden,\nkerällä lain ja minun kreikkalaistui;\ntarkoitus hyvä pahan heelmän kantoi.\n\nNyt tietää hän, ett' työnsä hyvän seuraus\ntuo paha hänt' ei vahingoita, vaikka\nse turmelusta tuotti maailmalle.\n\nJa se, min kaaren alapäässä näet,\nol' Vilhelm,[254] jonka surmaa maa se itkee,\nmi suree, että Karl ja Fredrik elää.\n\nNyt tietää hän, kuink' kuningasta Luoja\nrakastaa oikeaa, ja hohtavalla\nhän hahmollaan sen kyllä ilmi tuokin.\n\nKen uskois erheen maailmassa siellä,\nkehässä tässä että Troijan Rifeus\non viides kaune valosarjan pyhän.\n\nNyt Luojan armosta hän paljon tietää\nmik' outoa on maailmalle, vaikka\nnäkönsä kannakaan ei saakka pohjaan.\"[255]\n\nKuin kiuru alla avaruuden laulaa\nsitten vaikenevi tyytyväisnä,\nsulouteen viime virren uuvahtaen,\n\nniin näytti minusta nyt leimakuva\ntuo iki-ilon, jonk' on toivo tehnyt\njokaisen seikan semmoiseks kuin on se.\n\nJa vaikka olin epäilyyni nähden\nkuin lasi värin peittämänsä suhteen,\nen vaiti varrota ma voinut, suusta\n\nnää sanat: \"Mitä mahtaa olla tämä?\"\nomalla voimallansa tunkeutuivat;\nja silloin sielut kirkkahammin juhli.\n\nNyt silmin vielä säihkyvämmin vastas\nminulle pyhä lintu, etten jäisi\nma kauan kummastuksen kuorman alle:\n\n\"Nään, että uskot, mitä virkan sulle,\nmun vuoks, et tietäin, kuin ne tapahtuvat,\nsiks, vaikka uskot, salass' on ne sulle,\n\nteet niinkuin mies, mi hyvin tuntee seikan\nnimeltä, vaan ei olemukseltansa,\njos sitä selvitä ei toinen hälle.\n\n_Regnum coelorum_[256] väkivaltaa sietää\nrakkauden kuuman taikka toivon hartaan,\nmi voittaa saattaa Jumalankin tahdon;\n\nei niinkuin kuolevainen kuolevaisen,\nvaan Taivas tahtoo voitetuksi tulla\nja voitettuna voittaa hyvyydellään.\n\nEns sielu silmäkulman ynnä viides\nsua kummastuttaa, koska heillä näet\nkoristetuksi tämän enkel-kodin.[257]\n\nHe kuolleet pakanoina ei kuin luulet,\nvaan kristittyinä, uskoin Vapahtajaan\nvast'edes kärsivään tai kärsineesen.\n\nNäät helvetistä, joss' ei käänny kukaan\nhyvähän tahtoon, luustoonsa tuo palas,\nja palkka toivon palavan se oli;[258]\n\ntuon toivon palavan, mi voimin kaikin\nrukoili luojaa, että ruumistuis hän\nja muuttua vois vielä tahto miehen.\n\nSe sielu mainehikas, josta puhun,\nlihaansa palas, siinä hetken oli\nja uskoi Häneen, joka voi hänt' auttaa.\n\nJa uskoen hän tuleen moiseen syttyi\nrakkauden toden, että riemun tämän\nhän ansaitsi, kun toisen kerran kuoli.\n\nKautt' armon, joka lähtehestä läikkyy\nsyvästä niin, ett'ei sen alku-aaltoon\nviel' ole koskaan luodun silmä nähnyt,\n\ntää toinen rakasti niin oikeutta,\nett' armost' armoon Luoja hälle katseen\nvalisti lunastukseen vastaisehen.[259]\n\nHän siihen uskoi, sietänyt ei enää\nhajua pahaa pakanuuden kansain,\nvaan moitti, soimas heidän turmelustaan.\n\nNe kolme naista, jotka oikealla\nsivulla vaunun näit, ol' hälle kaste\njo tuhat vuotta ennen kasteen aikaa.\n\nOi, armon-valitsemus, kuink' on juures\netäällä niiden katsehilta, jotka\nei syytä ensimmäistä täysin näe!\n\nJa teidän, kuolevaisten, arvostelmat\non ahtaat; mekin, jotka Luojan näämme,\nviel' emme tunne joka valittua.\n\nMut meist' on suloinen tuo puute, sillä\ntäss' autuudessa autuutemme kasvaa,\nme että samaa tahdomme kuin Luoja.\"\n\nNäin kuva jumalallinen tuo mulle\nsuloisen rohdon antoi, että lyhyt\nnäköni siitä selväks seijastuisi.\n\nJa niinkuin kielten helinällä hyvää\nsäestää laulajata luutun-lyöjä,\nniin että laulu soreammin sointuu,\n\nniin muistan, että hänen haastaessaan\nnuo valot autuahat kaksi,[260] niinkuin\nmolemmat silmät räpäykseen yhtyy,\n\nsäesti heitä helohohtehillaan.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta laulu\n\n\nTaas kasvoihin jo valtiattareni\nma olin silmät kiintänyt ja sielun,\nkaikista muista miettehistä vapaan.\n\nMut hän ei hymyillyt, vaan virkkoi mulle:\n\"Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä\nkuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]\n\nNäät kauneuteni, kuten nähnyt olet,\nsikäli syttyy, kasvaa kuin me noustaan\npalatsin ijäisen tään portahia,\n\nja hehkuu niin, jos hillitä ei sitä,\nett ihmisvoimas ois sen leimunnalle\nkuin lehvä, johon tuli taivaan iskee.\n\nOlemme nousseet soihtuun seitsemänteen,[262]\nmi Jalopeuran povell' liekkivällä\nsäteilee kirkkaammin sen voimaa juoden.\n\nSuo mieles seuraella silmiäsi,\ntee niistä peilit kuvion sen kuultaa,\nmi tässä peiliss' sulle kangastuvi.\"\n\nJos joku tietäis, kuinka katseheni\nnäöstä nautti autuaasta hänen\nmun kääntyessä esineihin muihin,\n\nhän ymmärtäis, mik' onni sentään oli\ntotella taivaallista saattajaani,\njos vastakkain hän vaa'itsee nuo seikat.\n\nKristallissa, jok' kiertäin maailmata\nnimeä kantaa päällikkönsä kuulun,[263]\nmin hallitessa paha kaikki nukkui,\n\nnäin kullanväriset ma portaat[264] ylös\nkohoovan, valon läpivälkyttämät,\nniin ylös, ettei nähdä voinut silmä.\n\nJa alas asteita sen käyvän näin ma\nniin monta loistoa kuin kaikki valot\ntaivaalta oisi siihen siroitetut.\n\nKuin päivän ensi koittehella naakat\nkokoontuu luonnonvaiston mukaan ynnä\nlyö lämmetäkseen ilmaa siivin kylmin,\n\nja osa lentää pois eik' enää palaa,\ntaas toiset kääntyy samaan lähtöpaikkaan\nja siihen kaartamahan jäävät toiset;\n\nniin näytti minusta, kun katsoin hehkuun\nsäenten, yhdess' saapuvaisten, koska\nne heljät heittyi porras-astehelle.\n\nJa se, mi seisoi meitä lähimpänä,\nniin loisti, että lausuin itsekseni:\n\"Tajuan hyvin rakkautes ma merkin.\"\n\nMut hän,[265] joit' aikaa ynnä tapaa varron\npuheen ja vaitiolon, seisoo hiljaa;\nsiks vasten toivoani viel' en kysy.\n\nSiks hän, mi näki, kuinka vaikenin ma\nsen katselmuksissa, mi kaikki näkee,\nnäin virkkoi: \"Tyydytä jo kuuma halus!\"\n\nMa virkoin: \"Tosin vuoksi ansioni\nen oman vaatia voi, että vastaat;\nmut hänen vuoks, mi mulle sallii sanan,\n\nah, sielu autuas, mi piilet riemus\nsisällä, tee nyt mulle tiettäväksi,\nmik' on sun saattanut niin liki mua.\n\nJa lausu, miks ei tässä taivahassa\nsoi Paratiisin sulosoinnut, jotka\nniin hartahina alemmissa helkkää.\"\n\n\"Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös\",\nhän vastas; \"syystä siitä[266] ei soi laulu,\nmist' ei myös hymyile Beatrice täällä.\n\nPyhiä käynyt olen portahia\nnäin alas vain sua ilahduttaakseni\npuheellain ynnä valo-vaipallani.\n\nEi rakkaus suurempi mua kiirehtänyt,\nse hehkuu yhtä suurna, suurempana\ntääll' ylhäällä, kuin näät sen leimunnasta;\n\nvaan tunne rakkauden, mi meistä tekee\nmaailman-kaitselmuksen orjat alttiit,\ntääll' arvat jakaa, kuten oivaltanet.\"\n\n\"Nään kyllä\", virkoin, \"pyhä soihtu, rakkaus\nnäiss' että kartanoissa riittää vapaa\njo totteluhun ikikaitselmuksen.\n\nMut se on ymmärtää mun työläs, kuinka\nsa yksin juuri kumppaneistas tähän\ntekohon ennen muita määrättihin.\"\n\nSanaani viimeiseen en päässyt vielä,\nkun valo kiertäin keskipistettänsä,\nnopean myllynkiven lailla pyöri.\n\nJa vastas rakkaus, mi asui siinä:[267]\n\"Jumalan valkeus mun yltä valaa\nja läpitunkee kotelon, miss' olen.\n\nAjuuni omaan yhtyneenä voima\nsen kohottaa mun niin, ma että näen\nYlimmän Olennon, jok' on sen lähde.\n\nSäteilemäni riemu siitä johtuu;\nmikäli kirkastuu näät sielun-silmäin,\nsikäli loistan Luojan rakkautta.\n\nMut sielu kirkkainkaan ei taivahissa,\nserafi ei, jok' enin näkee Luojan,\nvoi selitystä kysymyksees antaa.\n\nNäät Ikisäätämyksen onkaloihin\nsyvälle niin sen tutkain tunkee, että\nei sinne silmä kuolevainen kanna.\n\nJa päälle maan kun jälleen saavut, kerro\ntää siellä, ettei julkeneisi kukaan\npäämäärää tuota kohti käydä enää.\n\nValoisa tääll' on sielu, siellä tumma;\nsiis päätä, kuinka päällä maan se mahtais,\nmit' ei se voi, sen vaikka Taivas korjaa.\"\n\nSanansa mulle pani paalut moiset,\nma että rajoituin vain kysymähän\nhäneltä nöyrästi, ken ol' hän itse.[268]\n\n\"Niin nousevat Italian kahden rannan\nvälillä vuoret kotiseutus luona,\nett' ukkonen käy niitä alempana.\n\nNe Catria-kukkulaksi siellä kaartuu;\nsen alla luostari on yksinäinen\nja vihitty vain kaitselmuksiin pyhiin.\"\n\nNäin kerran kolmannen hän mulle haastoi\nja sitten jatkoi: \"Palvelukseen Luojan\nlujenin siellä niin, ett' tyydyin ruokaan\n\nmehusta öljypuun vain valmistettuun,\nkeveesti kestin kylmän, kuuman ajat\nja elin elämääni miettiväistä.\n\nTuo luostar' runsaat näille taivahille\nhedelmät kantoi; nyt ei kanna mitään,\nniin että pian selvinnee sen turhuus.\n\nPier Damiano olin siellä; Neitseen\nmajassa rannall' Adrian kun asuin,\nnimeni Pietar' Syntinen taas oli.\n\nMaist' elämääni vähän jäljell' oli,\nkun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka\npahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.\n\nLaihoina, avojaloin saapui Cephas[269]\nja astia tuo Pyhän Hengen suuri\njokaisen töllin ruokaan tyytyväisnä.\n\nMut raskaat nykypapit[270] tahtoo yhden,\nmi tukee toisen, joka heitä ohjaa,\nja kolmannen, mi vielä liepeen kantaa.\n\nHe ratsunsa niin verhoo vaipoin, että\neläintä kaks käy saman peiton alla:\noi pitkämielisyys, mi moista siedät!\"\n\nHän päätti. Näin nyt valoparvein aste\nasteelta alas kiertävän ja käyvän\nja joka kierrokselta kaunistuvan.\n\nNe pysähtyivät hänen ympärilleen\nja huudon päästivät niin kovan,[271] että\nei siihen verrata voi mitään; minut\n\nälyttömäks myös ukkonen tuo huumas.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta laulu\n\n\nKuin laps, mi aina sinne juoksee, missä\nsen lohtu varmin on, ma tyrmistynyt\nmyös käännyin oivaan ohjaajattareeni.\n\nJa hän kuin äiti, joka rientää pojan\navuksi kalpean ja huohottavan\nja haastaa äänin tätä tyyntäväisin,\n\nnyt mulle: \"Tiedät, olet Taivahassa,\nja että Taivahass' on kaikki pyhää\nja mitä tehdään, rakkaudesta tehdään.\n\nKuink' oiskaan laulu ja mun hymyilyni\nsun muuttaneet, nyt arvaat, koska\ntää huuto noin on sua hirvittänyt.\n\nTajunnut jos sen rukoukset oisit,\nsa tietäisit jo Herran koston, jonka\nnäkevä olet ennen kuolematas.[272]\n\nKorkeuden kalpa lyö ei liian varhain,\nei liian myöhään, vaikka niin ehk' uskoo,\nken sitä vartoo toivoin taikka kauhuin.\n\nMut käänny nyt myös puoleen näiden, olet\nnäkevä heissä monet kuulut henget,\njos, kuten sanon, silmäs sinne suuntaat.\"\n\nMa katsoin, kunne käski hän, ja sata\nnäin pyörylätä, jotka toisiansa\nsäteilyin keskinäisin kaunistivat.\n\nMa seisoin niinkuin mies, mi itsehensä\ntoiveensa kärjen painaa eikä tohdi\nkysyä, ettei työlästyisi toinen.\n\nJa suurin, heljin noista helmilöistä\nnyt esiin astui vastauksellansa\nvain tyydyttämään minun tahtoani.\n\nSisältä sen ma kuulin:[273] \"Jos mun lailla\nnäkisit rakkauden, mi meissä palaa,\nsa ilmi tuonut oisit aatoksesi.\n\nMut että vartoen ei viipyis sulta\npäämääräs korkea, ma kohta vastaan\nsun mietteeseesi, jota niin sa varot.\n\nHuipulla vuoren sen, min rinne kantaa\nCassinon, kulki paljon kansaa ennen\nerehtynyttä, tietävää ei toden.[274]\n\nMa ensimmäisnä siellä julki lausuin\nsen nimen, joka kuolevaisten maahan\ntotuuden toi, mi niin nyt meidät nostaa.\n\nJa päälleni niin runsas paistoi armo,\nma että harha-uskonnosta, joka\nmaailman kiehtoo, pelastin sen seudun.\n\nMuut valot nää kaikk' yksin-miettiviä\nol' ihmisiä; heissä hehkui lämpö,\nmi kukat kasvattaa ja heelmät pyhät.\n\nTää on Macarius, tää Romualdus,[275]\nnää veljiäni, jotka luostareissa\neläen sydämensä säilyttivät.\"\n\nMa hälle: \"Hyvyys, jota haastamalla\nosoitat mulle, ynnä hohtojenne\nkatsanto kaunis, jonka nään ja huomaan,\n\nmun luottamuksein niin on laajentaneet\nkuin ruusun Aurinko, min aukaisevi\nniin paljon se kuin aueta se jaksaa.\n\nSiks pyydän, ja sa, taatto, vastaa mulle,\nniin suuren armon voinko saada, että\nnäkisin sinut kasvot paljahina.\"[276]\n\nJa hän: \"Ah, veli, ylväs toivehesi\ntoteutuva on viime taivahassa,\nmuut kaikki missä täyttyvät, myös minun.\n\nOn siellä täysi, kypsä, täydellinen\njokainen toivo; vain sen piirin osat\nijäti pysyy paikallansa kukin.\n\nNäät niill' ei paikkaa ole eikä napaa\nja niihin saakka portahamme nousee,\nsiks sinne ei sun kanna katsehesi.\n\nNiin korkealle patriarkka Jakob\nkohoovan näki tikapuiden huipun,\nkun kulki Enkelit niit' ylös, alas.\n\nMut maasta jalkaansa nyt nosta kukaan[277]\nei niitä noustakseen, ja luostar-säännöt\npaperin haaskuuta maan päällä ovat.\n\nNe muurit, jotka oli Herran majat,\npesiksi paheen tulleet on, ja hiipat\nne säkkejä vain jauhon tärveltyneen.\n\nMut koronkisko kovinkaan niin loukkaa\nhyvyytt' ei Luojan niin kuin saalis, joka\nsydämet munkkien nyt hulluttavi.\n\nNäät kaikki, mitä Kirkko tallettavi,\non niiden, jotka 'Luojan tähden' kerjää,\nei suvun eikä vielä pahempien.\n\nMut liha kuolevaisten on niin heikko,\nett' enempää ei kestä alku hyvä\nkuin tammen synnystä on terhoon saakka.\n\nKullatta, hopeatta Pietar' alkoi,\nma aloin paastoin, rukouksin, nöyryys\nperustus oli Franciskani-kunnan.\n\nJa kummankin jos alkujuurta katsot\nja näet, niissä niiden nyt on meno,\nsa huomaat: valkeast' on musta tullut.\n\nMut taapäin että Jordan kääntyi, että\npakeni meri Luojan tahdon mukaan,\nol' oudompaa kuin hän ett' tässä auttais.\"\n\nNäin mulle hän; ja sitten seurahansa\nhän liittyi, seura kaikki kokoon kertyi,\nkohosi tuulispäänä korkeutehen.\n\nTuo sulo Nainen heidän jälkeen ohjas\nvain viitaten mun noita portahia;\nniin luontoni hän voitti voimallansa.\n\nJa verrattava vauhtiin siipieni\nmaan pääll' ei ole liike nopsin, missä\non nousu ynnä lasku luonnollinen.\n\nLukija oi,[278] kuin totta toivon tuohon\nhartaaseen voittokulkuun, jonka vuoksi\nlyön rintaani ja itken syntejäni,\n\nniin ennemmin et saanut sormeasi\ntulehen ois ja pois, kuin kaksoisien\nma merkin näin ja siinä itse olin.\n\nOi, tähdet kirkkaat, oi, sa valkeus, voiman\nvaltaisan täyttämä, ma jolle kaiken\nneroni velkaa oon, kuin olleekin se!\n\nKeralla syntyi, kera teidän piili\nhän, jok' on taatto kaiken maisen elon,\nkun ensin hengitin Toskanan ilmaa.\n\nKun mulle sitten armo suotiin päästä\nsees-piiriin korkeaan, mi teitä kiertää,\nsain onnen tulla taivahanne tarhaan.\n\nHartaasti teidän puolehenne huokaa\nnyt sieluni, se että saisi kyvyn\nnousuunsa vaikeaan, mi viittoo, viehtää.\n\n\"Ylintä autuutta niin lähell' olet\",\nBeatrice virkkoi, \"että silmäis täytyy\nterävät olla nyt ja nähdä selvään.\n\nSiks ennen kuin sa enemp' astut siihen,\nluo alas katsees, näe, kuinka paljon\noon maailmaa jo jalkais juureen pannut;\n\nniin että esiintyisit mielin liedoin,\nmikäli voit, tuon eessä voittoparven,\nmi riemuin saapuu ikipiiriin tähän.\"\n\nMa katsoin taapäin kehään seitsemähän\nja tämä taivaankappaleemme näytti\nniin pienelt', että hymyilin ma sille.\n\nJa viisain on se, ken sen piennä pitää,\nja joka muuta miettii, toista toivoo,\nsen vasta mainita voi järkeväksi.\n\nLatonan tyttären[279] näin hehkussansa,\nvapaana varjosta, min vuoksi uskoin\nma muinen harvaks sen ja tiivihiksi.\n\nSun poikas näyn, oi Hyperion, siedin\nma siellä, näin sen lähistöllä Majan,\nDionen taivahisen piiritanhun.[280]\n\nNäin sitten, kuinka isää ynnä poikaa\nJupiter välittää, ja siellä selves\nminulle, miten majaansa ne muuttaa.[281]\n\nJa kaikki seitsemän ne näytti mulle\nniin nopeutensa kuin myös suuruutensa\nja kuinka mitatut on matkat niiden.\n\nSe soppi, josta meill' on kiista tuima,[282]\nmyös näkyi merineen ja vuorinensa,\nkun kiersin kanssa iki-Kaksoisien.\n\nTaas sitten kauniit näin ma silmät Naisen.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta laulu\n\n\nKuin lintu, jok' on lehvän suojass' armaan\npesässä maannut sulopoikinensa,\nyö jotka häitä kattanut on kaikki,\n\nja kaivatut nuo hahmot nähdäksensä\nja niille ruokaa löytääkseen, mi vaiva\nsamall' on vaikea ja hertas hälle,\n\njo ennen aikaa oksall' avoimella\nodottaa Aurinkoa innoin hartain\nja tähtää tarkkaan, eikö aamu nouse;\n\nniin pystyss' seisoi Valtiattareni\nja tarkkas, kääntyneenä taivaan osaan\nnyt siihen, miss' on Päivän kulku hitain.[283]\n\nKun hänet näit tuoss' ikävöimisessään,\nma tunsin niinkuin se, mi kaihoin toivoo\nja luottaa toivehensa täyttymiseen.\n\nMut vähän kesti väli-aika niiden,\ntarkoitan varrontaa ja Taivaan kaiken\nkirkastumista eessä katseheni.\n\nBeatrice lausui: \"Katso, siin' on laumat\nKristuksen riemukulun ynnä koko\nhedelmä kierrännästä näiden piirein!\"[284]\n\nKasvonsa kaikki hehkuvan nyt näytti\nja silmistänsä ilo moinen säihkyi,\nsivuuttaa että vaieten se täytyy.\n\nKuin kirkkain täysikuudan-illoin Trivia\nhymyilee keskell' impein ijäisien,[285]\njotk' kaunistavat joka puolta taivaan,\n\nniin päällä tuhantisten tuikkehien\nnäin Päivän, josta valon sai ne kaikki\nkuin tähtösemme meidän auringolta.[286]\n\nJa halki noiden valomerten paistoi\nolento valoisa ja häikäisevä,\nniin ettei sietää sitä voinut silmä.\n\nBeatrice, ah, sa opas armas, kallis!...\nHän virkkoi: \"Voima, joka voittaa sinut,\nniin suur' on ettei sitä suista mikään.\n\nTass' on se viisaus, täss' on se mahti,[287]\nmi ladut laittoi väliin maan ja Taivaan,\njoit' ennen toivottiin niin kauan turhaan.\"\n\nKuin ukonvaaja pilvest' iskee siksi\nett' avartuu eik' enää mahdu sinne,\nja luopuu luonnostaan ja maahan kirpoo;[288]\n\nniin suurtui sieluni näist' armauksista\nja siirtyi ulos itsestänsä, enkä\nmenoa tapauksen voi muistaa enää.\n\n\"Aukaise silmäs, olemustain katso!\nOot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet\nhymyni kestämähän kelpoisaksi.\"\n\nMa olin niinkuin mies, mi aavistavi\nviel' untaan mennyttä, mut turhaan, tuota\ntaas mieleen johtaaksensa, ponnistelee,\n\nkun sain tuon käskyn, joka kiitostani\nniin suurta ansaitsi, ett'ei se koskaan\nhävitä kirjasta voi menneisyyden.\n\nJos avuksein nyt kaikki kielet soisi\nnuo, joita Polyhymnia siskoinensa\non sulomaidoin enin maistattanut,\n\nsadatta osaa lauletuks en saisi\ntotuudesta tuon hymyn taivahisen\nja kuinka seesti sitä hahmo pyhä.\n\nNäin kesken Paratiisin kuvailua\nhypätä täytyy pyhän laulunikin\nkuin sen, min eessä tie on noussut pystyyn.\n\nMut ken jos muistaa aiheen arvon ynnä\nharteiden heikkouden tään kuorman alla,\nei moiti, jos ne siitä vapisevat.\n\nEi pikku pursille se väylä luotu,\ntää haaksi jota halkoella tohtii,\nei miehille, jotk' itseänsä säästää.\n\n\"Sa kuinka rakastut niin kasvoihini,\nkaunista ettet katso yrttitarhaa,\nsäteissä Vapahtajan kukkivata?\n\nOn tässä ruusu, jossa lihaks tuli\nJumalan Sana; tuoll' on liljat, jotka\nhyvälle tielle tuoksullansa johtaa.\"[290]\n\nBeatrice näin. Ma, joka altis aivan\nhänt' olin tottelemaan, käännyin jälleen\nsotahan, jota silmät heikot kävi.\n\nKuin joskus nähnyt, vaikka varjoss' itse,\noon kukkaniitun päivänpaistehessa,\nmi pilven haljennehen puhki säihkyy;\n\nniin monet valohenkein laumat näin ma\nsäteissä säihkyvissä korkeuden,\nen alkulähdettä, ne josta läikkyi.\n\nOi voima lempeä, mi niin ne leimaat!\nSa ylös nousit, suoden silmilleni\nnäin kyvyn nähdä, jok' ois niiltä mennyt.\n\nTuon kukan kauniin nimi,[291] illoin, aamuin\nrukoilemani, sitoi mielen multa,\nniin että valoon suurimpaan vain katsoin.\n\nKumpaankin silmääni kun kuvautunut\nol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,\nmi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,\n\ntaivaasta alas liiti soihtu pieni,[292]\nkehäksi muovaeltu kruunun tapaan,\nmi sitä saarsi ja sen ympär' kaarsi.\n\nSävelet maiset sulosointuisimmat\nja enin ihmismieltä kiehtovaiset\nsois suulla särkyneen vain ukkospilven\n\ntuon verrattuna lauluun luutun, jolla\nsafiri se nyt päänsä seppelöitsi\njost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.\n\n\"Oon enkel-lempi, joka kierrän pyhää\niloa, helmastasi huokuvaista,\njok' oli majapaikka kaiken kaipuun.\n\nJa olen kiertävä sua, _Donna_ Taivaan,\nsikskunnes poikaasi sa seuraat piiriin\nylimpään, jonka siitä kasvaa kauneus.\"\n\nNäin päättyi seppeleen tuon laulu, sitten\nmuut valot kaikki valtavirteen yhtyi\nnimeä _Maarian_ nyt ylistämään.\n\nKuningasmantteli,[293] mi kaartuu kaiken\nmaailman yllä, jota henki Luojan\nja täydellisyys elähyttää enin,\n\nyllämme kaartui sisäpintoinensa\nniin vielä loitolla, ma etten nähdä\nsen kauneutta voinut paikastani.\n\nEik' ollut silmilläni voimaa myöskään\ntuon seppel-liekin tietä seuraamahan,\nmi nousi siemenensä läheisyyteen,[294]\n\nja niinkuin lapsi, äitiään mi kohden\nimettyänsä ojentaapi kädet\ntunteesta, joka ulkoliikkeeks syttyy;\n\nniin valkeudet nuo ojentuivat kaikki\nnyt ylöspäin, ja siitä näin ma kuinka\nheill' oli lempi syvä Maariahan.\n\nMut näköpiirissäni ne viipyi sitten\n_Regina coeli_[295] ihanasti laulain;\nsen muisto mult' ei ole mennyt koskaan.\n\nKuink' onkaan suuri runsaus, mi mahtuu\nlippaisiin pyhiin näihin, jotka oli\nmaan päällä kylvämään niin laaja-kädet!\n\nTääll' elo on ja itkun aarteest' ilo,\nmi saatiin Babylonin vankeudessa,\nkun kultaa kerran ylönkatsottihin.[296]\n\nJa täällä juhlii voittoansa, luona\nJumalan ynnä Neitseen Poian ylvään,\nkerällä vanhan ynnä uuden liiton\n\nhän, jolla avaimet on auvon tämän.[297]\n\n\n\n\nNeljäskolmatta laulu\n\n\n\"Valiovieraat Lampaat ehtoollisen[298]\ntuon pyhän, joka ravitseepi teidät,\nniin että toivehenne aina täyttyy.\n\nJos Luojan armo hänen suonut maistaa\non siitä, mikä pöydältänne putoo,\njo ennen aikaa, jonka kuolo määrää,\n\npyyteensä ääretön te nähkää, suokaa\nhänelle pisara: te juotte aina\nlähteestä, josta aatoksensa tulee.\"\n\nBeatrice näin. Ja sielut liedot kääntyi\nkuin piirit ympär' kiintopisteittensä\nja leimusivat niinkuin pyrstötähdet.\n\nJa kuten rattaat koneistossa kellon\nniin kiertää, että ensimmäinen näyttää\nkuin seisois se ja viimeinen kuin lentäis;\n\nniin valopyörät, karkeloiden eri\ntavoilla, mulle autuudestaan antoi\nhitaamman taikka nopeamman tunnun.\n\nMa siitä, jonka kauneimmaksi katsoin,\nnäin liekin liehuvan niin onnellisen,\nsen etten kirkkautta nähnyt kellään![299]\n\nJa kolme kertaa ympäri Beatricen\nse kiersi, laulaen niin tenhoovasti,\nsit' ettei mielikuvitus voi todistaa.\n\nSiks sit' en kirjoita, ei sulka suihka,\nkun kuvat mielen, sanat kielen liian\nräikeit' on moiseen laskos-maalaukseen.[300]\n\n\"Oi, pyhä siskosein, mi hurskahasti\nniin pyydät, kautta lempes hehkun minut\nerotat kaunihista piiristäni.\"\n\nPysähtyi sitten pyhä liekki, kääntyi\nja henkäs puoleen Valtiattareni\nnää sanat, jotka mainitsin ma yllä.\n\nJa hän: \"Oi ikivalo miehen suuren,\nmi Luojalta sai autuutemme ihmeen\navaimet, joita hän maan päällä kantoi!\n\nHänt' tutki helpoista -- ja vaikeistakin,\njos tahdot -- kohdista sen Uskon, joka\nsoi muinoin voiman sulle merta käydä.[301]\n\nHäll' onko rakkaus, toivo, usko vankka,\nsa ilmi saat, min silmä sinne kantaa,\nmiss' seikat kaikki selvään kuvastuvat.\n\nTää valtakunta kosk' on kansoittunut\nkautt' uskon toden, hyvä on, häll' että\non tilaisuus sen ylistystä laulaa.\"\n\nKuin pulmaa miettiessä oppi-isän\npuhele teini[302] ei, vaan asestautuu\ntodisteluhun, ei sen ratkaisuhun;\n\nniin kaikin järkisyin jo jännittäysin\nma hänen haastaessaan käydäkseni\nkysyjän moisen eessä moiseen rippiin.\n\n\"Sa, rakas kristiveli, virka: mikä\non usko?\" Kohotin ma pääni kohden\nvaloa, josta sanat huokui nämä.\n\nBeatriceen käännyin, joka merkit mulle\nnopeat viittoi, että läikyttäisin\nsisäisen lähteheni vettä ulos.\n\n\"Se armo\", aloin, \"joka korkealle\nEns-Päällikölle suo mun tunnustauta,\nmyös auttakoon nyt muotoon aatokseni.\"\n\nJa jatkoin: \"Kuin on totisesti meille,\noi taatto, kirjoittanut veljes rakas,[303]\nmi oikeaan sun kanssas johti Rooman,\n\non usko uskallusta toivottuihin\nja vakaa varmuus näkymättömistä;\nse minun mielestäin on uskon ydin.\"\n\nMa silloin kuulin: \"Oikein ajattelet,\njos ymmärrät, miks ensin usko hälle\nol' luottamusta, sitten varmuus vakaa.\"\n\nJa minä: \"Seikat syvät, jotka eessäin\ntäss' avartuvat, kätketyt niin kauas\non katsehelta heimon kuolevaisen,\n\nett' uskossa vain olemus on niiden,\nmin päällä toivo kaunis, ylväs kaartuu;\nsiks lujittuu se luottamuksen muotoon.\n\nJa tästä uskosta taas täytyy päättää\npitemmä, vaikka silmä nää ei mitään;\nsentähden varmuudeks se vahvistuvi.\"\n\nMa silloin kuulin: \"Noin jos ymmärretty\nmaan päällä oppi kaikki ois, ei tilaa\nsofistain nerouksille siellä oisi.\"\n\nNäin henkäsi tuo liekki rakkauden\nja jatkoi: \"Tutkittu jo kyllin tarkkaan\non laatu ynnä paino myntin tämän.\n\nMut lausu, onko se sun kukkarossas!\"\nMa hälle: \"On, niin seesnä, ehjänäkin,\nepäillä ettei voi sen leimasinta.\"\n\nSyvästä tuosta valohohtehesta\nsoi sanat nyt: \"Sa kuinka saitkaan kalliin\nsen aarteen, jok' on pohja kaiken hyveen?\"\n\nMa hälle: \"Pyhän Hengen runsas sade,\nmi vuotanut on pergamenttein vanhain\nja uutten yli, johtopäätös-sarja[304]\n\nse mulle ollut on, mi todistanut\ntuon mulle niin on, ett' on mulle kaikki\nmuut todistelut sitä vastaan tylsät.\"\n\nMa sitten kuulin: \"Liitonkirjan vanhan\nja uuden, jotka niin sun vakuuttavat,\nsanana Luojan kuinka voit ne pitää?\"\n\nJa minä: \"Etten erehdy, sen ihmeet\ntakaavat, sillä niiden vuoks ei luonto\nlie lyönyt rautaa eikä tehnyt pajaa.\"[305]\n\nSoi vastaus: \"Virka, mikä vakuuttaa sun,\nett' totta on nää ihmeet? Ehkä siihen,\nmi juur' on todistettava, sa vetoot?\"[306]\n\n\"Maailma kääntynyt jos kristin-uskoon\",\nma virkoin, \"ilman ihmeit' on, se ihme\njo satakertaa suurempi on muita.\n\nNäät köyhänä ja paastoten sa tulit\nkedolle, kylvääksesi taimen hyvän,\nmi muinen oli viinipuu, nyt piikki.\"\n\nKun tämä päättyi, kaikki kaaret Hovin\ntuon pyhän kaikui '_Kiittäkäämme Luojaa_'\nsävelin, soivin siellä korkeudessa.\n\nJa hän, tuo ylhäinen, mi tutkimalla\nmua oksa oksalt' oli vienyt lehtein\nlähelle viimeisien, jatkoi jälleen:\n\n\"Jumalan armo, joka mieltäs hellii,\navannut tähän saakka puhumahan\non suusi, mitä puhua sen sopii.\n\nHyväksyn siis, se mit' on julki tuonut;\nmut nyt sun täytyy selittää, mit' uskot\nja mikä syy sun uskomaan on saanut.\"[307]\n\n\"Oi pyhä taatto, henki oi, mi näet\nsen, johon uskoit niin, sa että voitit\npäin hautaa juosten jalat nuoremmatkin\",\n\nma näin, \"sa tahdot eessäs esittämään\nnyt olemusta uskoni tään alttiin\nja myöskin syytä sen sa tiedustelit.\n\nMa vastaan: Uskon Luojaan ainoahan,\nijäiseen, vankkumattomaan, min rakkaus\nja kaiho kiertämään saa kaikki taivaat.\n\nSyyt uskon tään ei ole fyysilliset\ntai metafyysilliset yksin, sillä\nsen toistaa totuuskin, mi virtaa alas\n\nMoseksen, profeettain ja psalmein kautta[308]\nja evankeliumin ja teidän, jotka\nsen kirjoititte Pyhän Hengen hehkuin.\n\nJa ijäis-olentoon ma uskon kolmeen,\njotk' on yks kolmessa ja kolmess' yksi,\nniin että sanoa voi: _on_ ja _ovat_.\n\nJa tämä syvä jumaluuden yhteys,\njota nyt kosketan, on usein mieltäin\nvalaissut oppiin evankeliumin.\n\nSiin' alku on ja säen siinä, sitten\nmi liekiks suuremmaksi laajenneena\nminussa tuikkii taivaan tähden lailla.\"\n\nKuin isäntä, mi iloviestin kuulee,\nsyleilee palvelijaa, onnitellen\ntään vaiettua häntä uutisesta;\n\nniin siunaten ja laulain kolme kertaa\nmua kiersi, koska vaikenin, tuo liekki\napostolin, min määräyksestä olin\n\npuhunut; niin hän puheeseeni mieltyi.\n\n\n\n\nViideskolmatta laulu\n\n\nJos tapahtuu, tää että laulu pyhä,\nmin myötä-luoneet ovat maa ja taivas,\nniin että vuosiks siitä laihduin, voittaa\n\ntuon vainon, joka lammashuoneen[309] kauniin\nmult' estää, missä nukuin karitsana,\nvihaten susia, sen sortajia;\n\npalaava toisin äänin, toisin hapsin\noon silloin, otan laulun laaker-lehvän\nma luona kasteheni pyhän paikan.\n\nSiell' astuin Uskoon näät, mi kuolevaisen\nlähentää Jumalaan ja jonka vuoksi\nniin Pietari mua kiersi kolme kertaa.[310]\n\nVastaamme liikkui valo toinen[311] kehän\ntuon saman, josta ensimmäinen saapui\nKristuksen jättämistä sijaisista.\n\nIloiten lausui Valtiattareni:\n\"Kas, katso ylhäistä, min vuoksi vieläi\nmaan päällä käydään niin Galiziassa!\"\n\nKuin kyyhky painauu luo puolisonsa\nja toinen toista kuhertaa ja kiertää\nja tahtoo tuolle hellyyttänsä näyttää;\n\nniin näin nyt, kuinka toinen toistaan suuret\nnuo vallat tervehtivät kunnioittain\nja kiittäin ruokaa, jota siellä syödään.\n\nMut koska päättyneet ol' onnittelut,\neteeni vaieten he jäivät, hehkuin,\nniin ettei kestää sitä silmä voinut.\n\nHymyillen silloin Beatrice sanoi:[312]\n\"Oi, kuulu henki, joka rikkaudesta\noot kirjoittanut meidän temppelimme!\n\nTää korkeus kaiuta taas Toivon äänin;\nkuvailevas niin usein tiedät sitä\nkuin Jesus seestyi nähdä kolmen miehen.\"\n\n\"Kohota pääs ja rohkaise nyt mieles,\nnäät kaiken, mikä maasta kuolon saapuu,\ntääll' loistostamme täytyy tuleentua.\"\n\nTuon lohdunsanan liekki toinen saattoi;\nkohotin silloin silmät kukkuloille,[313]\njotk' äsken kuormallaan ne painoi alas.\n\n\"Kun tahtonut on Keisarimme[314] laupeus\nett' ennen kuolemaas saat uskottunsa\ntavata pyhimmässä pylväistössä,\n\ntään Hovin tarkoin nähdäkses ja Toivon\ntuon vahvistaakses itsessäs ja muissa,\nmaan päällä joka hyvään lempeen liehtoo;\n\nsiis virka, millainen se on ja kuinka\nse kukkii sielussas ja mistä sait sen.\"\nNäin jatkoi puhettansa toinen liekki.\n\nJa Nainen hurskas, joka johti lentoon\nnäin korkeahan sulat siipieni,\nehätti eestäni nyt vastaamahan:\n\n\"Pojista taistelevan Kirkon kukaan\nei toivo niin kuin hän; se kirjoitettu\non armeijamme valoon, Aurinkohon.[315]\n\nSiks suotu hälle on Egyptist' ennen\nJerusalem tää tulla näkemähän[316]\nkuin päättynyt on ase-aika hältä.\n\nKaks seikkaa muuta,[317] hältä kysyttyä,\nei vuoksi tietämisen, vaan ett' toistais\nhän siellä, kuin sua miellyttää tää hyve,\n\nne hälle jätän; vaikeat ei ole\neik' kerskuttavat ne. Hän vastatkohon,\nja auttakoon hänt' armo Herran siihen!\"\n\nKuin oppilas, ken mestarille vastaa\nvapaasti, alttihisti, minkä tietää,\nett' etevyytensä vain ilmi tulis,\n\nma virkoin:[318] \"Toivo odotust' on varmaa\ntulevan kunnian, min Luojan armo\nja ansio myös ennen tehty tuottaa.\n\nTään valon mulle moni tähti antaa;\nmut ensin mieleeni sen valoi herran\ntuon korkeimman korkein lauluseppo.\n\nSa olet toivo kaikkein niiden, jotka\nnimesi tuntee, laulaa tuon psalmista\nja ken ei tienne, että uskon häneen?\n\nMun kastoit sitten kirjees kastehella,\nniin että siitä täysi oon ja sataa\nsateesi annan yli muiden jälleen.\"\n\nNäin haastaessain, kuinka loiston tämän\nylissä hohtavassa tuike syttyi,\nsalaman-nopsaan saapuen ja mennen.\n\nSoi sitten: \"Rakkaus, jota hehkuu vielä\nhyveeseen tähän, mua seuranneeseen\nsotani loppuun sekä voitonpalmuun,[319]\n\nmun tahtoo sulle henkimään, sa, joka\niloitset siitä, ja mua ilahdutat,\njos kerrot, mitä sulle Toivo lupaa.\"\n\nJa minä: \"Uudet ynnä vanhat kirjat\npäämäärän näyttää -- ja ma seuraan sitä --\nsieluille, jotk' on Luojan ystäviä.\n\nJesaia[320] sanoo, että kaksoispuvun\nomassa maassa kukin kantakohon,\nja heidän maansa on tää armas autuus.\n\nTään ilmestyksen siinä esittänyt\nsun veljes viel' on selkeämmin, missä\nhän puhuu vaattehista valkoisista.\"\n\nNää sanat sain ma sanotuksi juuri,\nkun kuulin yltä '_Sinuun toivokohon_'\nja siihen yhtyi kaikki tanhupiirit.\n\nNiin niiden keskell' liekki kirkas[321] syttyi,\nett' talvin ois kuukausi pelkkää päivää,\nKravussa jos ois moista kristallia.\n\nKuin nousee, astuu, yhtyy tanssiin impi\niloiten kunniasta morsiamen,\nei tähden suinkaan turhamielisyyden;\n\nniin paistavan näin valon vahvistetun\nkahdelle noille, jotka kiertäin tanhus\nkuin sopi hehkuvalle rakkaudelleen.\n\nHän yhtyi lauluun ynnä tanssiin, heistä\nmun Valtiattareni silmä katsoi\nkuin morsiamen tyynen, vaiteliaan.\n\n\"Sa hänet näät, ken parmahilla ylvään\nlepäsi Pelikaanimme ja virkaan\nvalittiin arvokkaasen ristin alla.\"[322]\n\nNäin Vallatar; mut silmänsä hän piti\nain yhtä tarkkaavina jälkeenpäinkin\nkuin ennen sanomista näiden sanain.\n\nKuin se, mi silmät jännittää ja kokee\nnäin nähdä pimennystä aurinkomme,\nnäkemisestä sokeaksi tullee,\n\nnäin kävi mun tään viime liekin eessä;\nsill' aikaa sanat soi: \"Miks silmääs kiusaat\nnäkemään täällä, mit' ei täällä ole?[323]\n\nRuumiini Maassa maata on ja pysyy\nkeralla muiden siellä, sikskuin määrään\nlukumme nousee Luojan säätämähän.\n\nTäss' onnen luostarissa puvuin kaksin\nnuo valot kaks on vain, jotk' ylös nousi;\nvie viesti tämä teidän maailmaanne!\"\n\nHän päätti; hiljeni jo liekkipiiri\nja kanssa sen myös sulo-äänet, jotka\npyhästä soivat tuosta kolmikosta;\n\nlaill' airoin, jotka äsken vettä viilsi,\nnyt väsymystä, vaaraa välttääksensä\nkaikk' yhdess' seisahtaa, kun merkki kuuluu.\n\nAh, kuinka sydämeni järkkyi, koska\nma käännyin katsomaan Beatricen puoleen\nenk' enää nähnyt häntä,[324] vaikka olin\n\nlähellä häntä, maassa autuaiden.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta laulu\n\n\nMun huollen näköäni sammunutta\ntuo liekki kirkas, joka sammutti sen,[325]\npuhalsi sanat, jotka tarkkaavaksi\n\nmun saivat: \"Sikskuin näkös saat sa jälleen\nmin olet minuun tuhlannut, on hyvä,\nsen että korvaat suusi haastelulla.\n\nSiis ala, virka, kuhun sielus pyrkii;\nja ollos vakuutettu, että näkös\nhävinnyt sulta ei, vain häikäistynyt.\n\nNäät Naisella, mi sua johtaa kautta\ntään pyhän niitun, silmässään on kyky,\njok' oli kädessään Ananiaalla.\"[326]\n\nMa sanoin: \"Tulkoon myöhään taikka varhain\ntahtonsa mukaan apu silmäin, joista\ntään tulenpolton toi hän sieluhuni!\n\nHyvyys,[327] mi on tään hovin riemu, alku\nja loppu joka kirjan on, min Rakkaus\nlukevi mulle kovaa taikka hiljaa.\"\n\nSamainen ääni, joka poisti pelon\nminulta äkki-sokeudestain, vielä\ntaas mulle antain halun haastamiseen\n\nnäin jatkoi: \"Seulall' olet hienommalla\nsa seulottava; nyt sun virkkaa täytyy,\nken tähän maaliin suunnannut on jouses.\"[328]\n\nMa näin: \"Kai järjen syyt ja arvovalta,\nmi tulee ylhäältä, tään istuttaneet\nminuhun rakkauden liekin lienee.\n\nNäät hyvä, jonka hyväks myöntää järki,\nsytyttää rakkautta, sen suurempata,\nmit' enemmän se sisältääpi hyvää.\n\nOlento, niin mi ylevämp' on muita,\nkaikk' että hyvä hänen ulkopuoltaan\nsäteitä vain on hänen valkeudestaan,\n\nmuit' enemmän sen täytyy viehtää mielen\njokaisen rakkaus, mi tuntee, tietää\ntotuuden, jolla todistus tää lepää.\n\nTään toden järjelleni kirkastavi\nhän, joka näyttää, että ensimmäinen\nijäisistä on substanseista Rakkaus.[329]\n\nSen kirkastaa myös Toden ääni itse,\nmi itsestään näin sanoi Mosekselle:\n'Näkevä olet hyvyys-arvot kaikki.'[330]\n\nSa myös sen kirkastat, kun sanomasi\ntuon alat ylhäisen, mi maailmalle\nylitse muiden huutaa Luojan salat.\"[331]\n\nJa kuulin: \"Ihmisjärjen vuoks ja vuoksi\nmyös arvovaltain, siihen sointuvien,\nJumala rakkautes on kaiken päämies.\n\nMut virka vielä, tuntenetko muita\nhänehen kieliä, ja soios, sua\ntuo rakkaus kuinka monin hampain puree.\"\n\nTarkoitus pyhä Kristus-kotkan multa\nei salaan jäänyt, sillä oivalsipa,\nhän kunne sanelmani tahtoi saattaa.\n\nSiks jatkoin: \"Kaikki hammas-haavat, jotka\nsydämen kääntää voivat luokse Luojan,\nmun rakkauttain on yhteis-auttanehet.\n\nOlemus maailman, ja omanikin,\nja kuolo Hänen, että eläisin ma,\nja toivo joka uskovan, myös minun,[332]\n\ntuon kera kertomani tiedon kirkkaan,[333]\nmereltä väärän rakkauden mun johtain\non opastaneet rantaan oikeahan.\n\nNe lehdet, joita viinitarha kasvaa\nijäisen Viljelijän,[334] mulle kalliit\nsikäli on kuin Hältä niiss' on hyvää.\"\n\nMa vaikenin, ja kautta taivaan kaikui\nsuloinen laulu; Valtiattareni\nmukana lauloi: \"Pyhä, pyhä, pyhä!\"[335]\n\nKuin valon sattuessa tuiman herää\nmies vuoksi silmäin kyvyn, kääntyväisen\npäin hohdetta, mi kalvosta käy kalvoon,\n\nja kuin hän näkemästään kauhistuvi,\nkun tiedotonna äkin niin hän herää,\nsikskunnes auttaa häntä arvostelu;\n\nniin silmistäni kaikki suomut ajoi\nBeatrice säteell' omain silmiensä,\ntuhannen peninkulmaa tunkevien.\n\nNäät enemmän kuin ennen näin ja kysyin\nma hämmästyksin, mik' oi' loiste neljäs,\nmin näin ma siinä meidän seurassamme.\n\nJa Valtiatar: \"Sätehissä näissä\nimehtii Tekijätään ensi sielu,[336]\nmin milloinkaan on luonut ensi Voima.\"\n\nKuin lehvä, leyhyttämä tuulen, painaa\npään alas, nousten jälleen voimallansa\nomallaan, joka ylöspäin sen nostaa;\n\nniin hänen haastaessaan hämmästyen\nma tein; mut sitten varmistuin ma jälleen\nhalusta puheen, joka poltti mua.\n\nJa aloin: \"Oi, sa heelmä, yksin luotu\ntuotteena kypsänä, oi Alku-Taatto,\nmin tyttäriä kaikk' on morsiamet!\n\nNiin hartaasti kuin voin ma pyydän, että\nhaastaisit; tiedät tahtoni, ja että\nnopeemmin täyttyis se, en virka tuota.\"\n\nUseinkin turkis-eläin tuntee siten,\nett' tuntehensa ilmi vavahtelee\nsen seurana mi ruumiinsa on verho;\n\nja samoin salli alku-sielu minun\nnyt nähdä läpi peittehensä, kuinka\nhänt' ilahdutti tehdä mielikseni.\n\nHän hengähti:[337] \"Vaikk' et ilmi tuonut\nsa tahtoas, sen paremmin ma näen\nkuin sinä seikkaa, jok' on sulle varmin.\n\nKuvastimessa totuuden sen näen,\nmi kaiken heijastavi niinkuin on se,\nmut jota heijasta ei kukaan, mikään.\n\nSa tahdot tietää, milloin Herra pani\nmun siihen tarhaan ylevään, hän missä\nsoi sulle voiman kiivetä näin ylös,\n\nja kauanko ma sit' ilosilmin katsoin\nja tosi syyn tuon suuren eripuran\nja mitä käytin kieltä, minkä keksin.\n\nSiis, poikani: puun hedelmän ei syönti\nei syy itsessänsä syy ollut moisen paon,\nvaan yksin yli rajamerkkein käynti.\n\nVergiliuksen mistä nosti Naises,\ntuhatta neljä kolme sataa kaksi\nma siellä vuotta toivoin seuraan tähän.\n\nYhdeksän sataa kolmekymment' erää\nmaan päällä Auringon näin palajavan\nvaloihin kaikkiin, jotka on sen tiellä.[338]\n\nKadonnut kieli oli haastamani\njo ennen kuin Nimrodin kansa oli\ntyön alkanut sen, jok' ei valmistunut.[339]\n\nNäät mikään järjen työ ei kestä iki,\nkun ihmismieli ijäisesti muuttuu\ntaivaiden vaihteluiden tahdon mukaan.\n\nOn luonnon työ, ett' ihmisell' on kieli;\nmut millainen, sen luonto jättää teille\nniin tehtäväks kuin teitä huvittavi.\n\nManalan kuiluun ennen kuin ma astuin,\nI oli maailmassa korkein Hyvä,\nHän, jolta onni on mua ympäröivä.\n\n_Eli_ se sitten oli; käy se laatuun,\nnäät ihmistapa on kuin lehti oksan,\nmi haihtuvi ja toinen sijaan tulee.[340]\n\nVuorella korkeimmalla merten yli,\nma elin synnissä ja synnitönnä\nens tuokiosta siihen,[341] jolloin Päivän\n\nneljännes muuttuu sekä kuudes seuraa.\"[342]\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta laulu\n\n\n\"Soi Isän, Pojan, Pyhän Hengen kiitos!\"\nnyt kautta kaiken paratiisin kaikui,\nniin että hurmas minut laulun sulo.\n\nMa mitä näinkin, hymyilyltä näytti\nmaailmankaikkeuden, ja tenhon saman\nminulle toisti kuulo niinkuin näkö.\n\nOi, mikä onni, auvo kuvaamaton!\nMik' elo täynnä rakkautta, rauhaa!\nMi runsaus himoton ja turvallinen!\n\nSilmäini eessä soihtua nuo neljä[343]\nkimalsi, ja se, joka ensin tuli,\nnyt alkoi loistaa muita kirkkahammin,\n\nja muuttui muodoltaan senkaltaiseksi\nkuin Jupiter,[344] jos tää ja Mars ois tulleet\nlinnuiksi, vaihtain sulkiensa värin.\n\nKaitselmus, joka siellä jakaa toimet\nja hetken kunkin, oli kuoron kauniin\njo vaientanut suuntaan jokaisehen,\n\nkun kuulin: \"Väriäni jos ma vaihdan,\näl' ihmettele, sillä kun ma puhun,\nväriä vaihtavan näin kaikkein näiden.\n\nHän, jok on paikkani maan päällä vienyt,[345]\nmun oman, oman paikkani, mi vapaa\nJumalan Pojan kasvojen on eessä,\n\nmun hautani on viemäriksi veren\nja loan tehnyt niin, ett' Enkel' Tuonen,\nmi alas lankes, iloita voi siitä.\"\n\nVärihin pilvein, milloin aamuin, illoin\nAurinko niitä vastapäätä palaa,\nma näin nyt verhoutuvan kaiken Taivaan.\n\nJa niinkuin nainen siivo, itsestänsä\nijäti turvallinen, mutta toisen\nerheestä kuullenkin jo arastuva,\n\nniin muutti näköään Beatrice myöskin;\npimennys moinen Taivahassa ollut\nlie silloin, koska kärsi Voima korkein.[346]\n\nSanansa jatkui sitten, mutta ääni\nniin oli toinen, ettei kasvonsakaan\nsen enempätä olleet muuttunehet.\n\n\"Kristuksen morsian[347] ei kasvatettu\nverellä mun ja Linuksen ja Kliton,\nsit' että käytettäisi kullan tekoon,\n\nvaan hankintaan tään elon autuahan\non Sixtus, Pius, Urbanus, Calixtus\nverensä, kyyneleensä vuodattaneet.\n\nMielemme ollut ei, ett' oikealla[348]\nois jälkeläisistämme ristin kansaa\nyks osa ollut, vasemmalla toinen;\n\nei myös, ett' avaimet nuo mulle suodut[349]\nolisi tulleet merkiks sotalipun,\nmi liehui vastaan muita kastettuja;\n\nei että kuvani ois leimaks tullut\nrahalla myötyin, vääräin valtuuksien,\nma joist' oon kalvennut ja punastunut.\n\nPaimenten puvuiss' ahnaat käyvät sudet,\nkun täältä katsoo, kaikill' laitumilla;\nah, Luoja, miksi varjelukses viipyy?\n\nVertamme Cahorsit, Gascognelaiset[350]\njo juomaan valmistuu; ah, kauniin alun\noleva miksi oli loppu kurja!\n\nMut Kaitselmus, mi Scipion kautta turvas\nRoomalle vallan, maineen maailmassa,\npian auttava on, kuten toivon, uskon.\n\nSa, poikani, min ruumis kuolevainen\nmaan päälle taas sun vie, suus auki luo'os\nja ällös peitä, mit' en peitä minä.\"\n\nSumuista jäisistä kuin maahan sataa\nlumena ilmamme, kun sarvi Kauriin\ntaivaalla Aurinkoa koskettavi,\n\nniin seesteen päälläni näin seijastuvan\nhiuteista[351] voitollisen pilven, joka\nmeit' oli siihen saakka saarreskellut.\n\nNäköä niiden kauan katsoi, seuras\nkatseeni, sikskuin pituus välimitan\nsen esti ylemmäksi lentämästä.\n\nNyt Nainen, nähden, etten enää ylös\nma katsonut, näin sanoi: \"Alas\njo katso, nää, kuink' kääntynyt sa olet!\"[352]\n\nSiit' asti kuin ma ensin katsoin alas[353]\nnyt näin ma siirtyneeni kautta kaaren\nens' zonin keskeltä sen päähän saakka,\n\nniin että näin Odysseun harha-uran\nCadizin takaa ynnä rannan melkein,\nEuropa missä sulotaakaks tuli.\n\nViel' enemmän maa-sopestamme esiin\nois käynyt, mutta Päivä riensi tietään\nminusta monen eläinpiirin-merkin päässä.\n\nMut mielein lempivä, mi aina kiersi\nBeatricea, nyt enemmän kuin koskaan\nkatseeni tahtoi palauttaa häneen.\n\nMit' taide ynnä luonto luoneet ovat\nlumeiksi silmän, sielun voittaaksensa,\ninehmo-muodoin tai sen kuvastimin,\n\nkaikk' yhdess' ei se oisi mitään, rinnan\nsen jumaluuden, joka mulle paistoi,\nkun käännyin katsantoonsa hymyilevään.\n\nJa voima, mulle jonka katseens' antoi,\npesästä kaunihista Ledan[354] johtain\nmun saattoi taivahasen nopeimpahan.\n\nSen osat ylhäiset ja kirkkaat ovat\nniin samanlaiset, etten voi ma virkkaa,\nmin niistä valitsi Beatrice mulle.\n\nMut hän, mi hyvin tunsi toiveheni,\nhymyillen alkoi ja niin riemu-kasvoin\nkuin iloinnut ois itse Luoja niillä:\n\n\"Maailman liike,[355] joka keskipisteen\npitävi hiljaa, pyörittäissä muuta,\ntäst' alkaa niinkuin rajamerkistänsä.\n\nTaivaalla täll' ei paikkaa muuta ole\nkuin Luoja, jossa rakkaus se syttyy,\nmi kiertää tään, ja voima, min se kylvää.\n\nValo ja rakkaus sit' ympär' saartaa\nkuin tämä muita, ja sen piirin yksin\nHän tuntee, joka niin sen vyöksi vyöttää.\n\nMuu mikään määrää ei sen kiertämistä;\nse määrää kaikki muut kuin kymmen-luvun\nsen puoli määrää sekä viides-osa.\n\nJa kuink' on ajan kaikki juuret tässä\nmaljassa, vaikka lehdet sen on muissa,\nnyt sulle täytynee sen selvä olla.[356]\n\nVoi, ahneus,[357] mi kuolevaiset painat\nniin syvään kuiluun, ettei jaksa kukaan\nkohottaa katsettaan sun aalloistasi!\n\nKukoistaa ihmisissä tahto hyvä;\nmut alituinen sade[358] tärvelevi\nhedelmät parhaimmatkin hylkiöiksi.\n\nViattomuutta, uskoa nyt nähdään\nvain lapsissa, ja kumpainenkin karkkoo\njo ennen kuin on poski parran saanut.\n\nSopertavainen vielä paastoo,[359] mutta\nkun kielen saanut suuhun on, hän ahmii\njokaisen ruoan jokaisessa kuussa.\n\nJa moinen sopertava lempii, kuulee\nviel' äitiään, mut puhumaan kun oppii,\ntuon toivoo kuolleeksi ja kuopatuksi.\n\nNäin hänen, joka illan, aamun antaa,\nmyös tyttärensä kauniin tummuu iho,\ntuo valkea niin ensi katsannolla.[360]\n\nJa sinä, ettet hämmästyisi, huomaa,\nmaan päällä ettei ole hallitsijaa![361]\nSiks ihmisheimo harhauukin tiellä.\n\nMut ennen kuin jää tammikuu ei talveen[362]\nvuoks sadas-osan, jonka laiminlyötte,\nniin jyly käyp' on ylätaivahissa,\n\nett' tuulispää, niin odotettu kauan\non perään kääntävä, nyt miss' on kokka,\nja lautan luotsaileva oikeahan;\n\nja kukka kantava on heelmän toden.\"[363]\n\n\n\n\nKahdeksaskolmatta laulu\n\n\nKun hän, mi Paratiisiin johti minut,\nnäin oli kurjain kuolevaisten elon\nnykyisen totuudellaan julkituonut;\n\nsen lailla, jota takaa liekinloimu\nvalaisee ja sen kelle kertoo peili\njo ennen kuin sen katse, aatos tietää,\n\nja joka katsomahan kääntyy, totta\npuhuiko lasi, ja ne näkee yhteen\nniin sointuvan kuin sävel poljentohon:\n\nniin mulle muisti kertoo tapahtuneen,\nkun katsoin silmihin ma kaunihisin,\njoist' Amor oli mulle ansan tehnyt.\n\nJa kun ma käännyin ja kun katseheni\ntapasi näkyväistä taivaan tämän,\nmi sattuu silmään, kun sen kierron huomaa,\n\nnäin pisteen,[364] mi niin vahvaa valkeutta\nsäteili, että silmän häikäistyneen\nsen eessä sulkeutua pakko oli.\n\nJokainen tähti, pieninkin, sen rinnan\nnäyttäisi kuulta, jos se suhtautuisi\nsen paikkaan niinkuin tähti tähden viereen.\n\nKentiesi saman matkan päässä niinkuin\nkuunkehä kiertää valolähdettänsä,\nmi luo sen silloin, kun on terhen tihein,\n\ntuon pisteen ympär' tulipiiri kiersi[365]\nniin nopsaan, ett' ois voittanut se liikkeen\nnopeimman, joka kiertää maailmata.\n\nJa piirin tämän toinen kiersi, toisen\ntaas kolmas, kolmannen taas neljäs, jota\npiiritti kehä viides ynnä kuudes;\n\nsen jälkeen seitsemäs, niin laaja, että\njo Junon airut liian pieni ollut\nsen kaarta kokonaan ois yltämähän;\n\nnäin kahdeksas ja yhdeksäs; mut kaikki\nsikäli kiersi hitaammin kuin oli\netäällä kukin ensi ympyrästä.\n\nJa kirkkain oli liekki sen, mi lähin\nsäentä puhdast' oli; luulen, siksi\nett' enin totuutta se tuota imee.\n\nMun Valtiattarein, mi huomas huolen\nminussa syvän, virkkoi: \"Taivas kaikki\nja luonto riippuu pistehestä tuosta.\n\nLähintä kehää katso sen ja tiedä\nsen liike siksi ett' on nopein, koska\ntulisin rakkaus sitä liikuttavi.\"\n\nMa hälle: \"Maailma jos järjestetty\nniin ois kuin nään ma näissä taivahissa,\nma oisin tyytynyt jo ennen-nähtyyn;\n\nmut aistimaailmassa nähdä saattaa,\nett' tähtitarhain jumalaistuu juhlat,\nmikäli loittonee ne keskuksestaan.\n\nSiks jos on täyttyvä mun toiveheni\ntäss' ihmetemppelissä Enkelien,\nmin rajat vain on valkeus ja rakkaus,\n\nmun kuulla täytyy vielä, miksi kuva\nei pidä yhtä kera alkuperän;\nnäät tuota itsekseni tuumin turhaan.\"\n\nNäin Vallatar: \"Ei ihme, että sormes\nei riitä avaamiseen solmun, joka\nlujennut on, kun koettanut ei kukaan.\"\n\nJa jatkoi: \"Ota, mitä virkan sulle,\nja siihen kaikki älykeinos käytä,\njos tahdot, että täyttyy toivehesi.\n\nMaailmat aineen ovat ahtaat taikka\navarat mukaan voiman sen, mi niiden\nosahan jokaisehen jakautuvi.\n\nSuurempi tekee hyvää suurempata;\nsuurempi, jos sen osat täydet ovat,\nhyvyyttä suurempata mahduttavi.\n\nNiin taivas tää,[366] mi kanssaan kaikki kiertää\nmaailmat, sointuu piirin kanssa yhteen,\nmi enin rakastaa ja tietää enin.\n\nJa siks jos järjelläsi mittaat voimaa,\net ulkomuotoa sa substansien,[367]\njotk' on sun silmissäsi ymmyrkäiset,\n\nsen huomaat sopusoinnun ihmeellisen\nsuuresta suureen, pienemmästä pieneen,\nvoimansa kanssa joka taivahassa.\"\n\nKuin kirkkaaks seijastuvi kansi taivaan\npuhaltaessa tuulen[368] siltä puolen\nsen mistä poski pohjoinen on lempein,\n\nniin että usmat, sitä kaihtavaiset,\npois haihtuu, hajoo sekä taivas seestyy\nhymyillen kaikin kaunein kappaleineen;\n\nniin kävi mun, kosk' oli Valtiatar\nsanallaan selvällä mun seijastanut,\nja totuus paistoi niinkuin tähti taivaan.\n\nJa kun hän vaikeni, niin lailla raudan\nsulavan, joka säihkyy säkeniä,\nniin säkenöi nää taivaantarhat kaikki.\n\nPaloa niiden kukin seuras säen,\nniin että olivat ne lukuisammat\nkuin kerrattuina ruudut shakkilaudan.[369]\n\nKuorosta kuoroon hosianna kaikui\npäin kiintopistettä, mi paikallansa\npysynyt ijäst' ikään on ja pysyy.\n\nJa hän, mi näki hengen-epäilyni,\nnäin lausui:[370] \"Ensimmäistä kehää kaksi\nserafit ja kerubit muodostavat.\n\nNiin nopsaan seuraavat ne siteitänsä,\nett' ois ne pisteen kaltaiset ja ovat,\nmikäli niiden sielun-silmät seestyy.[371]\n\nMuut rakkaudet, niitä kiertäväiset,\non valta-istuimia Luojan eessä\nkun päättävät ne ensi kolmiluvun.\n\nJa tiedä, että auvostuu ne kaikki,\nmikäli syventyvi silmä niiden\ntotuuteen, jossa joka järki lepää.\n\nSa tästä näät, kuink' autuuden on pohja\ntuo näkö juuri sielun-silmän eikä\nrakastaminen, joka seuraa sitten;[372]\n\nja näön mitta ansioksi koituu,\nmin tahto hyvä suo ja Luojan armo;\nnäin edistyy se aste astehelta.\n\nTuo toinen kolmiluku, kukoistava\ntäss' ikikeväässä, min kauneutta\nei hävittää voi Oinaan merkki öinen,[373]\n\nlakkaamatonta hosiannaa laulaa\nsävelmin kolmin kolmen riemukuoron\ntään kolmiluvun jotka muodostavat,\n\non jumaluuksia tään hierarkian:\nens kuoro Valtain on ja toinen Voimain,\ntaas kolmas nimeltään on Mahtajien.\n\nKehässä kahdess' seuraavassa kiertää\nPäät ynnä Arkki-enkelit; taas piirin\nviimeisen täyttää leikit Enkelien.\n\nNää kuorot ylöspäin kaikk' katsoo, alas\ntaas vaikuttaa, niin että kohden Luojaa\nne kaikki vetäytyy ja kaikki vetää.\n\nJa Dionysius[374] niitä katsomahan\njäi moisin kaihoin, että lailla minun\nerotti ne ja nimet antoi niille.\n\nHänestä kuitenkin Gregorius[375] poikkes;\nmut koska aukes taivahassa tässä\nkatseensa, itse itselleen hän hymyi.\n\nJa jos niin suuret salat julkituonut\nmaan pääll' on ihminen, äl' ihmettele!\nTuon täällä kertoi hälle se, ken näki,\n\nja paljon muuta taivahista näistä.\"[376]\n\n\n\n\nYhdeksäskolmatta laulu\n\n\nNiin kauan kuin Latonan lapsill' Oinas[377]\non yllään ynnä Vaaka, uumenillaan\ntaas yhteisvyönä horisontin piiri,\n\nsikskunnes zenith tasapainon panee\nja kumpainenkin tuosta vyöstä eroo\nja vaihtaa hemisfäärejään, niin kauan\n\nBeatrice, hymy kasvoillansa, pysyi\nnyt vaiti, katsoi tuohon pistehesen,\nmin loistoa en ollut voinut kestää.\n\nHän sitten lausui: \"Kysy en, vaan virkan,\nmin tahdot tietää, siellä nähnyt olen\nsen, missä yhtyy aika ynnä paikka.[378]\n\nEi hyvää itsellensä hankkiakseen --\nmi ei voi käydä -- mutta kunniataan\nMinänsä heijastuksin kuuluttaakseen\n\nijäisyydessä, ajan ulkopuolla,\nrajattomasti, mielen mukaan, Rakkaus\nijäinen tuli muotoihinsa muihin.[379]\n\nSit' ennen myöskään horroksess' ei ollut,\nnäät löytynyt ei _ennen_ eikä _sitten_,\nkun vetten yli Herran henki liikkui.[380]\n\nYhdessä aine ynnä muoto puhdas\nolennon muodostivat täydellisen\nkuin kolme nuolta kolmijänne viskaa.[381]\n\nJa niinkuin lasissa tai kristallissa\nniin säde säihkyy, että kaikki siinä\nsen olemus on tulostansa saakka,\n\nsäteili niin myös Luojan kolmi-voima\noliossansa, kaikki-yhteytenä,\nja ulkopuolla alun niinkuin lopun.\n\nSubstansein kanssa yhteisluotiin, taattiin\njärjestys, sekä huippupaikan saivat\nne, joissa ilmi tuli muoto puhdas.[382]\n\nPuhtaalla aineell' oli paikka alin;\nkeskeltä kiersi aineen ynnä muodon,\nse vyö, min milloinkaan ei vyöttö laukee.\n\nKirjoitti Enkeleistä Hieronymus,[383]\nett' ennen monta vuosisataa luotiin\nne kuin maailma muu tää muodostettiin.\n\nMut tämän totuuteni kirjoittaneet\non monin paikoin Pyhän Hengen miehet,\nja sen sa oivallat, jos vaarin otat:\n\nJohonkin määrään myös sen järki näkee,\nsill' ei se myöntää voi, niin kauan että\nois Liikuttajat toimetonna olleet.\n\nNyt tunnet, missä rakkaudet nää luotiin\nja kuin ja koska; siksi kaihos hehkun\nlie kolme liekkiä nyt sammutettu.\n\nEi laskein päästä kahteenkymmenehen\nniin nopeaan kuin osa Enkeleistä\njärkytti elementtienne pohjan.\n\nMuut pysyi, tarttui taiteeseen, min näet,\nniin iloiten, he että eivät koskaan\neroa karkelostaan kaunihista.[384]\n\nSen ylpeys kirottu, min Tuonelassa\nnäit kaiken maailman sa kuormain alla\nol' alkusyynä lankeemuksen syvän.\n\nNe, jotka täällä näet, nöyrin mielin\ntunnusti Hyvyyden, mi heidät oli\nniin suureen älyyn kyvykkäiksi luonut.\n\nSiks oma ansio ja armon valo[385]\nniin ylös nosti heidän katsehensa,\nheill' ett' on tahto luja, täydellinen.\n\nÄl' epäile, vaan ole varma, että\non ansiota armon vastaan-otto,\nmikäli tunne vain on sille avoin.\n\nNyt muiden auttamatta yhdyskuntaa\nvoit tätä ympärilläs katsastella,\nsanani jos sa olet ymmärtänyt.\n\nMut päällä maan kun kouluissanne oppi\nsellainen luonnosta on enkelien,\nhe että ajattelee, muistaa, tahtoo,\n\nma lisään, että näkisit sa selvään\ntotuuden, joka siellä himmenevi,\nkun seikat sekoittavi moinen oppi.\n\nOlennot nuo, jotk' oli onnen saaneet\nJumalan kasvot nähdä, kääntänehet\nei silmää hänestä, mi kaikki näkee.[386]\n\nSiks katkaise ei heidän katsettansa\nesine uusi eikä tarvis heidän\nmuistella aatoksia särkyneitä.\n\nNäin valveill' uneksitaan, uskotahan\nmaan päällä, tai ei uskota, mut rikos\nja herja suurempi on jälkimmäisten.[387]\n\nTe ette viisaustieteessänne tietä\nvaella yhtä; niin teit' itserakkaus\nja halu näyttää eteviltä hurmaa.\n\nTääll' ylhäällä tuo sentään siedetähän\nmieluummin kuin jos itse Herran sanaa\nsiell' ylenkatsotaan ja vääristellään.[388]\n\nEi muisteta, kuin paljon verta maksaa\nsen kylvö päällä maan ja otollinen\nkuink' on, ken nöyryydellä siihen turvaa.\n\nNäkyäksensä kaikki kilpaa keksii\nväitteitä, jotka sitten saarnatahan,\nmut Evankeliosta vaiti ollaan.\n\nYks sanoo, että radaltansa kääntyi\nkuu kärsiessä Kristuksen ja esti\nAuringon valon maahan pääsemästä.\n\nTaas toiset, että valo itsestänsä\nnoin peittyi ja ett' Intian, Espanjan\npimennys ollut ois kuin Israelin.\n\nFirenzessä niin mont' ei houkkaa ole\nkuin noita jutteloita vuoden mittaan\nsoi siellä kaikkialla saarnastuolit,\n\nniin että palaa laitumelta lampaat\nnuo tuhmat syönehinä tuulta yksin;\nse heit' ei auta, ettei nää he vaaraa.\n\nApostoleille lausunut ei Kristus:[389]\n'Menkäät ja saarnatkaatte turhuuksia',\nvaan antoi todellisen pohjan heille.\n\nSe vain soi heidän huuliltaan, niin että\nsodassa Uskon sytytyksen heille\nol' Evankeliumi peitsi, kilpi.\n\nNyt koukuin, kompasanoin saarnatahan,\nja jos vain nauretaan, jo munkki tuosta\non pöyhkä: vaadita ei enempätä.\n\nMut munkin-päähineessä moinen lintu\npesivi, että jos hän näkyis, kansa\ntuon tajuis uskomansa armon laadun,[390]\n\nmin vuoksi kasvanut maan pääll' on tuhmuus,\nniin että juostaan joka lupaa saamaan\nsen tutkimatta todenperäisyyttä.\n\nNäin Pyhän Antoniuksen[391] porsaat lihoo\nja muutkin, pahemmat kuin porsaat, maksain\nrahalla, josta leimamerkki puuttuu.\n\nMut koska poikenneet jo loitos oomme,\nnyt silmäs käännä kohti tietä suoraa,\nett' ajan kanssa lyheneisi taival.\n\nNiin korkea on näiden Enkelien\nluku ja aste, ettei ihmiskieli,\nei mieli koskaan sinne saakka pääse.\n\nJa jos sa muistat, mitä Daniel kertoo,[392]\nsa näet, ettei tuhansissa hänen\nlukua myöskään ole määrättyä.\n\nSäteilee kaikkein yli Alku-valo\nja heihin virtaa eri tavoin, niinkuin\nhe eri laaduin ovat yhdistetyt.\n\nKun Luojan näkeminen määrää tunteen,\nniin rakkauden sulohehku heissä\nmyös eri tavoin liekehtii ja palaa.\n\nNyt Iki-Voiman korkeuden sa huomaat\nja laajuuden, kun peilit loi niin monet\nhän itseänsä heijastellaksensa,\n\nyhdeksi itse jääden niinkuin ennen.\"\n\n\n\n\nKolmaskymmenes laulu\n\n\nKun hehkuu kuudes tunti, lähes kuuden\ntuhannen peninkulman päässä meistä\nja Maa luo varjon melkein vaakasuoran,[393]\n\nvalaistuu keskitaivas meille korkein,\nniin että yks ja toinen tähti alkaa\nlakata näkymästä silmällemme,\n\nja Päivän tytön samotessa kirkkaan\nnuo taivaan silmät perätysten, tähti\ntähdeltä, sammuu saakka kaunehimpaan.\n\nNäin myöskin voittolauma, iloitseva\nijäti ympär' pisteen häikäisevän,[394]\nmi saartaa sen, min saartamalta näyttää,\n\nmun silmistäni vähitellen haihtui;\nsiks kääntymään Beatriceen katseheni\nsai rakkaus ja puute näkemisen.\n\nHänestä mitä lauloinkin, jos kaikki\nse koottais samaan kiitosvirteen, kyllin\nnyt ei se oisi häntä kuvailemaan.\n\nNäät kauneus,[395] jonka näin, niin suurta oli\nja rajatonta, että Luojan yksin\nma luulen siitä täysin iloitsevan.\n\nTulleeni myönnän tässä voitetuksi\nenemmän kuin on koskaan koomikkoa\ntai traagikkoa ainehensa lyönyt.\n\nNäät niinkuin Päivä silmään heikkoon sattuu\nniin muistelu tuon hymyn hempeen multa\nvie muistin huonommaks kuin on se muutoin.\n\nEns aamust' asti, jolloin näin ma hänet\nelossa tässä, tuohon taivas-näkyyn\nrunoni suotiin seuraella häntä.\n\nMut nyt mun täytyy laulamasta laata\njo hänen kauneuttaan, kuin taideniekka\njokainen korkeimpansa kohdattuaan.\n\nSellaisna, että suulle suuremmalle[396]\nkuin sointu soittimeni tään, mi kokee\nvain loppuun saattaa aihett' ankarinta,\n\nryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi\nhän näin: \"Me ainehesta suurimmasta[397]\nolemme tulleet Tulitaivahasen,\n\nvalohon henkisehen täyden Lemmen,\nTotuuden rakkautehen riemu-täyteen,\nilohon, joka auvot kaikki voittaa.\n\nMolemmat sotalaumat Paratiisin[398]\nnäkevä oot, ja toisen sellaisena\nkuin näät sen jälleen viime tuomiolla.\"\n\nSalaman äkkiliekin lailla, joka\nniin sattuu silmään, että katoo kyky\nvaloa nähdä voimakkaampaa siltä,\n\nniin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi\nja verhos minut hohtehensa huntuun\nniin taajaan, etten nähdä voinut mitään.\n\n\"Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja,\nnoin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden\nsopivaks liekilleen näin kynttilätä.\"[399]\n\nTajunnut tuskin sanat lyhyet olin,\nkun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein\nma yläpuolle entisvoimieni.\n\nJa uusi syttyi näkö silmäin mulle,\nniin ettei ole valkeutta mitään,\nnyt jot' ei kestänyt ois katseheni.\n\nValoa näin ma niinkuin virran vettä[400]\nvälillä välkkyvätä rannan kahden,\njoit' ihmeellinen kevätloisto verhos.\n\nElävät nousi säen-parvet siitä\nja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin\nrubinit, joita kulta heljä kiertää.\n\nTaas niinkuin huumaamina tuoksun vaipui\nne jälleen virtaan ihmeteltävähän,\nja yks kun haihtui, kohta nousi toinen.\n\n\"Palava pyytees, halu hiillyttävä,\nmi sull' on näkemästäs selko saada,\nmua miellyttää mit' enemmän se paisuu.\n\nMut veestä tästä juoda tulee sinun,\nei ennen näät sun janos suuri sammu.\"\nNäin puhui silmieni Päivä mulle.\n\nJa jatkoi: \"Virta ja topaasit, jotka\nnousee ja vaipuu ynnä kukkain hymy\nvain esivarjoja on totuutensa;\n\nei kuin niin vaikeat ois itsessänsä\nnää seikat, vaan sun puolellas on vika,\nkun viel' ei silmäsi niin kauas kanna.\"\n\nNiin kiihkeästi äidinmaitoon käännä\nei lapsi kasvojaan, kun valveutumaan\nse sattuu tavallistaan myöhempähän,\n\nkuin minä, saadakseni silmäin peilit\nparemmat, kallistuin nyt aallon yli,\nmi virtaa, että sielut täydellistyis.\n\nHeti kun juonut siitä silmäluomen\nvain reunoin olin, näytti niinkuin oisi\ntuo virta pituudestaan pyöristynyt.[401]\n\nKuin naamioidut silmähämme näyttää\ntoisilta, riisuttuaan lainahahmon,\nmi muodon oikean viel' äsken peitti;\n\nniin kauneudeksi suuremmaksi vaihtui\nsäkenet, kukkaset, ja Taivaan kaksi\nhovia[402] näin ma ilmi hohtelevan.\n\nOi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma\ntotuuden vallan voittolauman ylvään,\nsuo mulle voima kuvata tuo näky!\n\nYlhäällä siellä valo on, mi Luojan\nnäkyväks saattaa luoduille, ja tämä\nsaa rauhansa vain Hänen katsannostaan.\n\nNiin kauas kaartuvi sen pyörökaari,\nsen kehä että vyöksi oisi liian\navara Auringonkin uumenille.\n\nSen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy\n_Primum Mobilen_ kohtaan korkeimpahan,\nmiss' elämän se saa ja valtavoiman.\n\nJa niinkuin veteen alla päilyvähän\nkuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin,\nvihreintä vehmauttaan ja kukkiansa,\n\nniin heijastuvan ympäri tuon valon\ntuhansilla näin porras-istuimilla\nma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet.\n\nJa jos sen alin aste valkeutta\nniin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa\ntää ruusu olla ylälehdiltänsä![403]\n\nMut katsettain ei leveys eikä korkeus\nnyt huimannut, vaan tajusin mä täysin\nautuuden tämän mitan ynnä laadun.\n\nEi siellä ole etäisyyttä, sillä\nvälittömästi missä Luoja ohjaa,\nmyös merkityksetön on luonnon laki.\n\nTuon taivasruusun kupuun keltaisehen,\nmi aukee asteettain ja tuoksuttavi\nkiitosta Auringolle ikikevään,\n\nkuin äänetöntä, joka haastaa tahtoo,\nBeatrice johti mua ja virkkoi: \"Katso,\nkuin suur' on pyhäin valkoviitta-seura!\n\nKas, kuink' on laaja kaupunkimme kehä\nja kuinka on jo istuimet niin täynnä,\nvain harvat että enää sieltä puuttuu![404]\n\nTuoll' istuimella, mihin katsees kiintyy\nvuoks kruunun, joka kimmeltää sen päällä,\njo ennen kuin sa häitä näitä maistat,[405]\n\non ylväs Henrik istuva, mi maiden\ntulevi keisariks ja pelastavi\nItalian, se ennen kuin on valmis.\n\nSokea ahneus, teitä hulluttava,\non tehnyt teidät kaltaisiksi lapsen,\nmi torjuin imettäjää kuolee nälkään.\n\nTuleva sitten Luojan tuomar-tuoliin\non Päämies,[406] jok' ei salaa eikä julki\nkäy hänen kanssaan tietä samaa. Mutta\n\nvain vähän aikaa häntä sietää Herra\npyhässä virassaan, hän sinne syöstään,\nmiss' ansainnut on sijan Simon Magnus,\n\nalemma painamaan Anagnin miestä.\"\n\n\n\n\nYhdesneljättä laulu\n\n\nMuodossa ruusun valkean siis mulle\ntuo näkyi pyhä sotalauma,[407] jonka\nverellään Kristus omaksensa vihki.\n\nMut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa\ntuon kunniaa, mi rakkauden suo sille,\nja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi,\n\nkuin mehiläisten parvi, jotka milloin\nmenevät kukkiin, milloin palajavat\ntaas sinne, missä hunajoituu työnsä,\n\nnyt painui suureen kukkahan, mi lehdin\nniin monin kaunistettu on, ja sieltä\ntaas ikirakkautensa kotiin lensi.\n\nKaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat\nja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi\nniin valkeana, ettei voita lumi.\n\nKun kukkaan laski ne, ne toivat myötään\nrivistä riviin rauhaa, rakkautta,\nmin sai he kupeitansa siivin lyöden.\n\nMut häirinnyt ei näkö eikä hohto\nniin monen vuoksi, jotka lentelivät\nväliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409]\n\nNäät valkeus Jumalan niin tunkee läpi\nkaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen,\ntuoll' ettei estäjää voi olla mitään.\n\nTurvassa tämän auvon valtakunnan,\nmin täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410]\npäämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.\n\nOi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain\nyks-tähtisenä, moisen rauhan annat,\nmyös tänne katso meidän myrskyihimme!\n\nBarbarit, tulleet tienohilta pohjan,\nHelice[411] joille joka päivä loistaa,\nvaeltain kanssa pojan lempimänsä,\n\nkun Rooman näkivät ja työt sen ylväät\nhe hämmästyivät; Laterani silloin\nmuun kaiken maisen kauneudessa voitti.\n\nMa, joka tullut ajast' ijäisyyteen\nja jumalaiseen kuolevaisest' olin,\nFirenzestä luo kansan terveen, hurskaan,\n\nma sitten kuinka en ois hämmästynyt!\nVälillä sen ja riemun väikyin enkä\nhalunnut oisi haastaa taikka kuulla.\n\nPilgrimin lailla, joka virkistäypi\nvalansa templin tutkimalla tarkkaan,\ntoivossa kerran siitä kertoella,\n\nelämän valkeudessa annoin katseen\nrivejä pitkin näitä kiitää, milloin\nkohota, milloin vaipua ja kiertää.\n\nNäin kasvoja, jotk' kutsui Luojan lempeen\nhymyllään ynnä taivas-loistollansa,\nja ilmehiä kaiken kauneuden.\n\nJo Paratiisin kaiken muodon oli\nmitannut katseheni, kiintymättä\nmihinkään osaan pitemmältä vielä.\n\nHalulla jälleen syttyneellä käännyin\nnyt kysymähän Valtiattarelta,\nmit epäselvää mulla mieli hautoi.\n\nTarkoitin toista, tapahtuikin toista:\nBeatricen luulin näkeväin, ja näinkin\nVanhuksen erään,[412] vaatteiss' autuaiden.\n\nNiin silmistään kuin otsaltaankin loisti\niloinen hyvyys, hurskas-ilmehinen,\nisälle kuuluvainen lempeälle.\n\nMa heti: \"Missä on Beatrice?\" Vanhus\nnäin: \"Että pääsisit sa toivos määrään,\nhän lähettänyt paikaltain on minut.\n\nJa jos sa katsot kehään kolmantehen[413]\nkorkeimman rivin, siellä näät sa hänet\nsijalla, jonka sai hän ansiollaan.\"\n\nKohotin vastaamatta katseheni\nja kruunun[414] näin ma hänen kulmillansa\nsäteistä ijäisyyden heijastuvan.\n\nJylinän taivahasta korkeimmasta\nniin kaukana ei kuolevainen silmä,\nsukeltakoon se merten syvyyteenkin,\n\nkun siellä silmäni Beatricest' oli;\nkuvansa sentään selvään näin, kun meidän\nvälillä estävää ei ollut mitään.\n\n\"Oi, Donna, jolta toiveeni saa voiman\nja joka oot mun pelastuksekseni\nsuvainnut jälkes jättää kuolon maille,[415]\n\nkaikista ihmehistä, joita olen\nma nähnyt matkallain, sun hyvyytesi\nja mahtis laupeutta, voimaa kiitän.\n\nVapauteen oot mun orjuudesta tuonut[416]\ntavoilla kaikilla ja kaikin keinoin,\njotk' oli sulla siihen vallassasi.\n\nMinussa varjele tää runsas lahja,\nniin että sieluni, nyt tervehtynyt,\nruumiista erois sulle kelvollisna.\"\n\nNäin rukoilin; ja kaukaisuudestansa\nhän hymyili ja katsehen loi minuun,\ntaas sitten kääntyi ikilähtehesen.[417]\n\nNäin hurskas Vanhus: \"Että päähän saakka\nsa täysin pääsisit tään tiesi -- siihen\nmun määrää pyhä rakkaus ja rukous --\n\ntät' yrttitarhaa silmäs salli kiertää\nsen katselu on näkös teroittava\nkohoomaan korkeutehen jumal-säteen.\n\nJa Taivaan kuningatar,[418] jolle kaiken\nomistan lempeni, meit' armahtavi,\nkun olen uskollinen Bernhardinsa.\"\n\nKuin sen, mi katsomaan Kroatiasta[419]\non ehkä tullut Hikiliinaa meidän\neik' kyllästy sen vanhan maineen vuoksi,\n\nvaan virkkaa itsekseen, kun näytetään se:\n\"Jumala tosi, Herra Jesus Kristus,\nsiis sellainen sun oli katsantosi\";\n\nniin oli mieleni mun katsellessa\nsen rakkautta, joka rauhan moisen\ntäss' sai jo maailmassa miettein pyhin.\n\n\"Sa armon laps\", hän alkoi, \"tuntemahan\nautuutta tätä tule et, jos katsees\nvain alaspäin sa pidät suunnattuna.\n\nEi, katso kehään etäisimpään, kunnes\nsen näet Kuningattaren, min mieltä\ntää valtakunta tottelee ja kuulee.\"\n\nLoin ylös silmän; ja kuin huomenelta\nitäinen taivaanranta varjoon saattaa\nsen puolen, kunne Päivän soihtu sammuu,\n\nniin laaksosta päin kukkulaa[420] nyt kulkein\nkatseeni äkkäs ylä-äären osan,\nmin valo loisti muuta voimakkaammin.\n\nJa niinkuin paikka, missä vaunut vartoo,\njoit' ohjas huonosti Phaeton,[421] hohtaa,\nmut himmentyvi kumpikin sen sivu;\n\nniin keskikohdaltaan tää rauhan viiri\nkirkkaammin paistoi, vaan muu tummui valo\ntaholta jokaiselta tasaisesti.\n\nJa juhlivan ma tuota keskikohtaa\ntuhannen Enkelin näin siivet auki,\njokaisen eri hohtehin ja taidoin.\n\nHymyyvän heidän riemulauluillensa\nnäin kauneuden,[422] mi katsehille muiden\npyhien oli ilo, onni korkein.\n\nSanani joskin yhtä oisi runsaat\nkuin kuvausvoimani, en tohtis mitään\nyrittää virkkaa suloudesta hänen.\n\nKun Bernhard näki, kuinka katseheni\nlempensä kuuman esineesen kiintyi,\nhän tuohon katsoi nyt niin kaunihisti,\n\nenempi näkemään ett' itse sytyin.\n\n\n\n\nKahdesneljättä laulu\n\n\nLemmellä katsoin armastansa Bernhard\nvapaasti opettajan toimen otti\nja lausui sanat pyhät nää: \"Se haava,\n\nmin lääkitsi ja umpeen sai Maria,\nsen iski, aukas hän, mi kaunihina\nnyt hänen jalkojensa juuress' istuu.[423]\n\nRivillä kolmansien istuimien\nja hänen alapuollaan istuu Rakel\nBeatricen kanssa, kuten silmäs näkee.\n\nSara, Rebekka, Judith, runoilijan\nsen myöskin iso-isän äiti, joka\ntuskassa tunnon lauloi: _Miserere!_[424]\n\nasteettain paikoill' alemmilla istuu\nsikäli kuin ma heidät nimittäen\nlehdestä lehteen kuljen ruusunkukan.\n\nRiviltä seitsemännelt'[425] alas, niinkuin\nsiit' ylös, seuraa naiset Israelin,\njakaen täten kaikki ruusun asteet.\n\nSen mukaan, kuinka katsoin Kristuksehen\nhe uskoivat, he muurin muodostavat,\nmi halkaisee nää pyhät porraspaikat.\n\nSivulla tällä, missä lehdin kaikin\non kukka kypsä,[426] istuvat ne, jotka\nuskoivat Kristuksehen saapuvahan.\n\nTaholla tuolla, jonka puolipiirein\npaikoista toiset tyhjät on, ne istuu,\njotk' katsoi Kristuksehen tullehesen.[427]\n\nKuin tällä puolla istuin kunniakas\ntaivaisen Naisemme niin suuren eron\nmuodostaa muiden alempainsa suhteen,\n\nniin tuolla istuin Johanneksen suuren,\nken kesti erämaan ja kuolon pyhän\nja sitten kaksi vuotta helvettiä.[428]\n\nSamana rajana on alla hänen\nFranciskus, Benediktus, Augustinus[429]\nja muita, astehittain, tänne alas.\n\nYlevä nää nyt kaitselmus sa Luojan,\nnäät kummankin tuon uskon-muodon[430] täytyy\nsamaten täyttää tämä yrttitarha.\n\nJa tiedä, että alla rivin sen, mi jakaa\nkeskeltä rajaviivat kumpaisetkin,\nei istu kukaan omast' ansiostaan,\n\nvaan toisen, vielä eräill' ehdoillakin;\nnäät henget nää[431] on vapautettu ennen\nkuin heillä oli vaalinvalta vapaa.\n\nSen nähdä voit sa heidän kasvoistansa\nja myöskin lapsi-äänistänsä heidän,[432]\njos heitä oikein kuuntelet ja katsot.\n\nNyt epäilet[433] ja kätket epäilysi;\nmut solmun sulta kirvoitan ma kovan,\nsua jolla vangitsevi rikkiviisaus.\n\nEi kautta laajan tämän valtakunnan\nvoi olla paikkaa satunnaista eikä\nsurua eikä janoa, ei nälkää!\n\nIjäisen lain on järjestämää kaikki,\nmit' täällä näät, niin että tarkallensa\nsopivi sormus täällä aina sormeen.\n\nEi syyttä sieluille siis näille, jotka\nelohon totuuden on ehättäneet,\njaettu ole eri arvo-asteet.\n\nKuningas, jonka kautt' tää valtakunta\nniin suurta nauttii rakkautta, rauhaa,\nylemmä ettei tohdi toivo mikään,\n\niloisin tahdoin sielut luodessansa\nsuo heille armoansa mielinmäärin\nja erilailla; riittäköön se sulle!\n\nTään Pyhä Raamattu jo sanoo selvään[434]\nja nimenomaan kaksoisista, jotka\näitinsä kohdussa jo vihaan syttyi.\n\nSiks sopii, että valo korkein kiertää\nkutakin seppeleenä armon mukaan,\nmi heidän kutreillansa kuumottavi.\n\nSiis vuoks ei työnsä, ansionsa oman\nhe sijaa saaneet eri astehilla,\nvaan vuoksi ensi näkövoiman eron.\n\nAlussa aikain ensimmäisten riitti[435]\nautuuteen yksin usko vanhempien,\nviattomuuden yhtyessä siihen.\n\nKun mennyt oli ensi kausi, täytyi\nviattomuuteen miesten saada voimaa\njo tulemalla ympärleikatuiksi.\n\nMut vihdoin, koska armon aika tuli,\njäi sinne alas viattomuus moinen,\njos puuttui kaste täysi, kristillinen.\n\nNyt katso kasvoja,[436] jotk' enin ovat\nKristuksen kaltaiset, näät niiden kirkkaus\nvain voiman suo Hänt' itseänsä nähdä.\"\n\nNiin suuri auvo päällä Neitseen päilyi\nja siitä siirtyi mieliin pyhiin,[437] jotka\nol' luotu lentämähän korkeudessa,\n\nett' ennen mitä lienenkään ma nähnyt,\nmua ihmettänyt niin ei ollut eikä\nJumalan kuvaa näyttänyt niin paljon.\n\nJa sama Enkeli,[438] mi ensin etsi\nmaan päällä häntä, hänen eessään siivin\navoimin lauloi nyt: '_Ave Maria!_'\n\nJa vastas lauluun jumalallisehen\nautuuden kaikki kuorot kilpaa, että\niloisemmilta näytti kasvot kunkin.\n\n\"Oi, pyhä Taatto, joka paikan kauniin\nsen jätit,[439] jossa istut ijäisesti,\nja vuoksi mun tääll' alahalla viivyt,\n\nken on tuo Enkeli, mi riemuin moisin\nkasvoihin katsoo Kuningattaremme\nniin rakkahasti kuin hän oisi tulta?\"\n\nNäin taas ma luotin hänen viisauteensa,\nmin kauneus oli Neitseheltä, niinkuin\non Auringolta aamutähtösien.\n\nHän mulle:[440] \"Sielun valppaus ja sulo,\nmikäli voi sit' enkelillä olla\nhänellä on, ja iloitsemme siitä,\n\nnäät hän se kädessänsä palmunlehvä\nMarian tuli luo, kun tahtoi kantaa\nJumalan Poika tomun maisen taakkaa.\n\nMut sanojain nyt silmäs seuratkohon\nja merkitköön päämiehet ylhäisimmät\ntään valtakunnan vanhurskaan ja pyhän.\n\nNuo, jotka autuainna ylhääll' istuu\nlähimmät ollen Kuningattaremme,\nkuin kaksi juurta ovat ruusun tämän.[441]\n\nHän, vasemmalla istuva, on isä,\nmin himon julkeen vuoksi niin on paljon\ninehmon heimo kärsimystä saanut.\n\nTaas oikealla Pyhän Kirkon isän\nsa vanhan näet, jolle _Kristus_ kerran\navaimet antoi tämän ruusun kauniin.\n\nJa hän,[442] mi näki ennen kuolemataan\nkaikk' ajat synkät kauniin Morsiamen,\nmi sortui peitsien ja naulain kärkiin,\n\nvierellä istuu; toisen vierell' lepää\ntaas opas,[443] jonka johdolla söi mannaa\ntuo kansa kapinoiva, kiittämätön.\n\nPetrusta vastapäätä istuu Anna,[444]\nniin autuaana tyttärestään, että\nei hosiannassakaan silmä käänny.\n\nJa Peritaattoamme vastass' istuu\nLucia,[445] pyytäjä sun Naises ylvään,\nkun alaspäin sa laskit silmälaudat.\n\nMut koska unes hetket haihtuu,[446] päätän\npuheeni, niinkuin hyvä räätälikin\nmyös puvun leikkaa kankaan määrän mukaan.\n\nSilmämme suunnatkaamme Alku-Lempeen,\nniin että häneen katsoen sun silmäs,\nmikäli voi, sen tunkis kirkkautehen.\n\nMut ettet siipes nostain lankeaisi\nalemma, luullen ylös yltäväsi,\non ansaittava rukouksella armo;\n\nhäneltä armo, joka voi sua auttaa;\nja hartaudella sanojain nyt seuraa,\nniin ettei niistä eroo sydämesi.\"\n\nTään nyt hän alkoi rukouksen pyhän:\n\n\n\n\nKolmasneljättä laulu\n\n\n\"Oi Neitsyt-äiti, tytär Poikas,[447] nöyrin\nja korkein kaiken luomakunnan luotu,\nvalittu Luojan ikineuvostossa!\n\nSe olethan, jok' ihmisluonnon olet\nniin aateloinut, että Luoja itse\nei halveksinut tulla luoduks siinä.\n\nSun kohdussas tuojalleen syttyi Rakkaus,[448]\nmin hehkun kautta hempeän tää ruusu\non kukoistanut rauhass' ijäisessä.\n\nTääll' olet Lemmen keskipäivä meille\nja alahalla, kuolevaisten maassa,\nsa olet toivon lähde läikkyvainen.\n\nNiin suuri, valtava oot, Valtiatar,\nett' armon pyytäjän, ken ei sua etsi,\nsen siivetönnä kaiho kaunein lentää.\n\nHyvyytes yksin pyytäjää ei auta,\nvaan monta kertaa vapahasti lankee\nja rukouksen eelle ennättävi.\n\nSinussa armo on ja sääli, laupeus\nja ylevyydessäsi yhdistyvi\nse kaikki, mitä luoduissa on hyvää.\n\nNyt hän, mi nähdä tähän saakka saanut\nkuilusta syvimmästä kaikkeuden\non yksitellen asteet henki-elon,\n\nrukoilee voimaa suita armossasi\nniin suurta, että nostaa vois hän katseen\nnyt vihdoin viimeisehen Autuutehen.[449]\n\nVuoks oman näkemykseni en koskaan\nenemmän leimunnut kuin hänen, siksi\nrukoilen, ettei rukouksein ois turha,\n\nja että usmat kuolevaisuutensa\nsa kaikki haihduttaisit rukouksillas\nett' ilmestyisi hälle Korkein ilo.\n\nRukoilen, Kuningatar kaikkivaltaas\nma vielä, että säilyttäisit hänen\ntunteensa tervehinä näyn sen jälkeen.\n\nSun suojas voittakohon ihmisvaistot!\nBeatrice, katso, ja niin monta pyhää\npyyntööni yhtyäkseen ristii kädet.\"\n\nNe silmät, joita Luoja lempii sekä\nrakastaa, rukoilijaan kiintyi, näytti,\nkuink' kelpaa hälle esipyyntö hurskas.\n\nIjäiseen valoon suuntautui ne sitten,\njohonka varmaan kenenkään ei luodun\nniin kirkkaasti voi kimallella silmä.\n\nMa, joka lähestyin nyt viime rajaa\nkaihoini kaikkein, sammutin jo hehkut\nijäisen ikäväni, niinkuin sopi.[450]\n\nHymyillen Bernhard mulle viittas, että\nkatsoisin ylös; mutta itsestäni\njo samaa tein, hän mitä tahtoi multa.\n\nNäköni, silmän seijastuissa, tunki\nsyvemmä aina säteesen tuon Valon\nylhäisen, joka itsessään on Totuus.\n\nSiit' eespäin suurempaa ma näin kuin kieli\nvoi kertoa, näät sanat niinkuin muisto\ntuon ylenpalttisuuden eessä väistyy.\n\nKuin unessa jos jotain nähdään, siitä\njää vaikutus viel' ollen valvehilla,\nmut vaikutuksen syy ei muistu mieleen,\n\nnäin minun käy, näät haihtunut on melkein\nnäkyni aivan, mutta sulous, siitä\nmi syntyi, vieläi sydämeeni tippuu.\n\nNäin myöskin lumi Auringossa sulaa,\nja näin Sibyllan ennustukset[451] tuuleen\nkeveillä kylvettihin lehtisillä.\n\nOi, Valo korkein, paistavainen yli\nniin ihmis-aatosten, suo sielulleni\ntaas hiukka siitä, miltä näytit mulle!\n\nJa tee mun kieleni niin valtavaksi,\nkipinän että kunniastas antaa\nse voisi vastaisuuden ihmisille!\n\nNäät jotakin jos muistuu mieleheni,\njos soi se hiukan säkehissä näissä,\nparemmin ymmärretään voittos suuruus.\n\nNiin tuima oli hohto säteen kirkkaan,[452]\nett' uskon, varmaan öisin häikäistynyt,\njos kääntänyt ma siitä silmät oisin.\n\nJa muistaa voin, ett' tuosta uljastuin ma\nenemmän kestämään niin että liittyi\nkatseeni kera Voiman äärettömän.\n\nOi, armon runsaus, mi mulle antoi\nrohkeuden nähdä Ikivalkeutta,\nniin että siihen valo silmäin haihtui!\n\nSen syvyydessä näin ma yhdistyvän\nyhdeksi kirjaks' rakkaudella kaiken,\nsen, mikä kaikkeudessa näkyy hajan.\n\nOliot,[453] niiden lisäkkeet, ja niiden\ntyötavat siellä kietoutuu niin kokoon,\nett' yhdenlaist' on valo laulamani.\n\nMaailmankaikkeuden yhteismuodon\nnähneeni luulen, koska laajemmaksi\nkäy nautintoni laulaessa tätä.\n\nYks hetki suuremman soi mulle unhon[454]\nkuin kaksikymmentä vuossataa työlle,\nmiss' Argoon haahta hämmästyi Poseidon.\n\nMun sieluni niin katsomistaan katsoi\nihmeissään, liikkumatta, tarkkaavaisna,\nenempi syttyen vain katsonnastaan.\n\nTään valon eessä tulee sellaiseksi,\nsiit' ettei silmää mihinkään voi muuhun\ninehmo kääntää vapaaehtoisesti.\n\nNäät kaikki hyvä, johon tahto pyrkii,\non koossa siinä ja sen ulkopuolla\npuutteellist' on, mi siinä täydellistä.\n\nSanani siitä, mitä muistan, käypä\ntäst' asti lyhemmäksi on kuin lapsen,\nmin kieltä kastaa vielä äidinrinta.\n\nEi siksi, että Valkeudella tuolla\nmuut' ois kuin näkö aina yks ja sama,\nijäti se, mik' ollut on se ennen.\n\nMut silmäni, mi katsoessa vahvoi,\ntuon Yhden katsannon niin mulle muutti,\nkun sillä aikaa itse muutuin minä.\n\nSyvässä, kirkkahassa substansissa\ntuon Valon korkean näin kolme kehää,[455]\nväriltä eroovaa, mut yhtä suurta.\n\nKuin sateenkaaret näytti heijastavan\nniist' yksi toistaan, ja kuin liekki kolmas\nkahdesta uloskäyvän näytti tasan.\n\nKuink' onkaan kielen sanat tuhmat, heikot\nmun aatteillein! Ja näkemäini verran\nniin pienet, että kannata ei haastaa.\n\nOi Valkeus, ymmärtäjä, ymmärretty\nkautt' itses vain, mi itsessäs vain elät\nja itseäsi rakastat ja hymyyt!\n\nSe kaaristasi, joka näytti mulle\nvalolta heijastunehelta,[456] koska\nma tuokion sit' olin tuijottanut,\n\nnyt näytti kantavan kuin ihmiskuvaa\nsisällään, mutta jumalaistunutta,\nsiks häneen kääntyi koko katseheni.\n\nKuin matemaatikko; mi turhaan pyrkii\nmittaamaan ympyrätä eikä löydä\naatetta etsimäänsä miettienkään;\n\nniin näyn tuon uuden eessä olin minä:\nma nähdä tahdoin, kuinka kehään sopi\ntuo kuva ja mik' oli suhde niiden.\n\nMut riittäneet ei siihen siivet omat;[457]\nsalama äkkiä mun halki sielun\nlöi häikäisten ja täytti toiveheni.\n\nJo vaipui korkea nyt kuvausvoima;\nmut kaihoain ja tahtoain nyt johti\nkuin pyörää tasan pyörivää, se Rakkaus,\n\nmi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET\n\n\n1. laulu\n\n[1] Jotta lukijan olisi helpompi seurata runoilijaa, kun hän nyt alkaa\nvaelluksensa korkeammissa taivaspiireissä, on syytä luoda lyhyt\nyleiskatsaus Danten Paratiisiin, siihen, miten hän on sen Ptolemaioksen\njärjestelmän ja teologisten opinkappalten mukaan kuvitellut. Danten\nParatiisi käsittää kaikkiaan kymmenen taivasta; näistä on yhdeksän\nliikkuvaa, s.o. ne kiertävät kaikki Maata, joka on niiden yhteinen,\nliikkumaton keskipiste. Nämä yhdeksän taivasta (Kuu, Merkurius, Venus,\nAurinko, Mars, Jupiter, Saturnus, kiintotähdet ja Primum Mobile, n.s.\nkristallitaivas) sisältyvät kaikki Empyreumiin, joka on liikkumaton ja\njosta liikevoima asteettain jakaantuu alempiin taivaisiin. Näissä\ntaivaissa on asuinsijansa autuailla, jotka Dantelle, kuten hän myöhemmin\n(4. laulu, säkeistöt 10-13) selittää, esiintyvät eri taivaissa heidän\neri autuusasteensa mukaisesti osoittaakseen, että he maallisessa\nelämässään elivät niiden planeettain vaikutuksen alaisina, joissa he\ntäällä oleksivat. Ensimmäisen taivaan asukkaat esiintyvät jumalallista\nvaloa säteilevässä ihmishahmossa, muiden taivasten autuaat taas\nerilaisen loiston (soihtujen, sädepallojen, jalokivien jne.) muodossa ja\novat sitä kauniimpia ja häikäisevämpiä mitä ylempänä he ovat.\n\n[2] Marsyas oli fryygialainen satyyri, joka löydettyään Minervan\nkäyttämän ja hylkäämän huilun rohkeni haastaa Apollon kilpasoittosille.\nApollo voitti ja sopimuksen nojalla (voittaja sai tehdä voitetulle mitä\ntahtoi) hän kytki Marsyaan puun runkoon ja nylki hänet elävältä.\n\n[3] \"Lehvä Peneun\" = Apollon lempipuu, laakeri (joki-jumala Peneun\ntyttären Dafnen mukaan, jota Apollo rakasti muuttaen hänet sittemmin\nmainituksi puuksi) jolla maineikkaat runoilijat, hallitsijat jne.\nseppelöitiin.\n\n[4] Cirra oli Parnassos-vuoren toinen, Apollolle pyhitetty huippu;\ntoinen (Nisa) oli pyhitetty muusoille 1. runottarille tai toisten mukaan\nBakkhokselle. Nämä kaksi huippua merkinnevät kuvannollisesti\ninhimillistä ja jumalallista tietoa.\n\n[5] Maailman lamppu = aurinko, joka nousee, näyttää eri paikkojen\nihmisille horisontin eri vuodenaikojen mukaan. Seuraavissa säkeissä\nDante käyttää astronomista kieltä tarkoittaen, että kevätpäivän\ntasauksen aikana, jolloin neljä eri astronomista kehää kohdatessaan ja\nleikatessaan toisensa muodostaa kolme ristiä ja jolloin auringon valo\nkääntyy \"parempaan rataan\", koska se valaisee pitemmän aikaa, ja yhtyy\n\"tähteen parempaan\", s.o. Oinaaseen, on auringon vaikutus alkuaineisiin,\n\"maailman vahaan\", voimakkain ja suotuisin.\n\n[6] Vertaus perustuu siihen entisajan luuloon, että kotka totuttaisi\npoikiaan kestämään auringon katseen.\n\n[7] Moni asia, mitä ei maan päällä voi tehdä, on mahdollista maallisessa\nparatiisissa (jossa Dante ja Beatrice vielä ovat) sen\npuhdistumisprosessin nojalla, joka on tapahtunut Kiirastulen vuoren eri\npiireissä.\n\n[8] \"Pyöröön ijäiseen\" = taivaspiireihin.\n\n[9] Glaucus oli (Ovidiuksen muk.) boiotialainen kalastaja, joka maistoi\nerästä yrttiä huomattuaan että ongitut kalat virkosivat sitä\nkoskettaessaan, ja muuttui niin meren jumalaksi.\n\n[10] Olinko ainoastaan sielu vai nousinko ruumiineni? Vrt. myös apostoli\nPaavalin sanoja 2. Korintt. kirj. 12:2-4, jotka ilmeisesti ovat olleet\nDanten mielessä.\n\n[11] \"Sävelin\". Viittaa samaan käsitykseen avaruuksien soinnusta,\nharmoniasta, josta jo monet aikaisemmat filosofit, mm. Pythagoras,\nPlaton ja Cicero puhuvat. -- Dante on nyt huomaamattaan siirtynyt tulen\nkehään.\n\n[12] Säkeiden merkitys on seuraava: tässä luomakunnan järjestyksessä\n\"ylväät olennot\" -- enkelit, muutamien mukaan, toisten mukaan ihmiset,\nja enkelit ja ihmiset yhdessä eräiden vanhempien ja uudempien\nDantenselittäjäin mukaan -- näkevät Jumalan viisauden merkit, jotka ovat\nkaiken päämäärä, se raja, johon tämä järjestys on alistettu. -- Jokaista\najaa synnynnäinen vaisto hänen määräpaikkaansa, ikäänkuin kotia kohden.\nNiin esim. tulen ajateltiin keski-aikaisen fysiikan mukaan kohoavan\nkuuta kohden, joka oli sen koti tulenkehässä, ilman yläpuolella. Dante\nsovelluttaa nyt tämän aineellisessa maailmassa vallitsevan lain myös\nihmisten tahtoon.\n\n[13] Olisi ihme, jos Dante, joka Eunoen vedessä oli saanut virkistystä\nja viimeisen puhdistuksen ja niin ollen oli vapaa nousemaan autuaihin,\nvielä viipyisi maan päällä, ajallisissa askareissa.\n\n\n2. laulu\n\n[14] Jasonin tehtäväksi oli määrätty saada haltuunsa kultainen\noinaannahka: hänen oli kynnettävä tulta tuiskivalla härkäparilla\nkyynhampain kylvetty pelto ja voitettava kylvöstä kasvaneet\nmiekkamiehet. Tätä urotyötä hänen matkakumppaninsa tietenkin suuresti\nihmettelivät.\n\n[15] \"Merkit synkät\" -- kuun tummat täplät, joita kansan ihmiset luulivat\nKainin orjantappurakimpuksi. Eräs italialainen kansantaru kertoo kuinka\nKain, surmattuaan veljensä, \"koetti pyytää tekoansa anteeksi, mutta\nHerra vastasi: 'Abel on oleva kanssani Paratiisissa, mutta sinä olet\njoutuva syntisi rangaistukseksi kuuhun ja tuomittu siellä ikäsi kaiken\nkantamaan orjantappurakimppua selässäsi'. Tuskin Hän oli tämän sanonut,\nkun nousi ankara tuuli, joka lennätti Kainin ruumiineen sieluineen\nkuuhun, ja siitä asti siellä näkyvät hänen kirotut kasvonsa sekä\norjantappurakimppu, jota hän on kantava maailman loppuun asti.\"\n\n[16] Tässä pitkässä todistelussa, jonka sopivaisuudesta näin\nylevähenkisessä runoelmassa voi olla eri mieltä, Beatrice kumoaa Danten\narvelun, että tiheys ja ohuus aiheuttaisivat kysymyksessä olevat täplät.\nHän ottaa lähtökohdakseen, samoinkuin päämääräkseenkin skolastisen\nfilosofian ns. formaaliprinsiipit, ne alkumuodot, jotka määräävät\ntaivaankappalten, jopa niiden osienkin lajin ja eri ominaisuudet. Danten\nmielipide sotii tätä lakia vastaan (2. laulu, säkeistöt 25-27). Mutta\nei myöskään konkreettisesti B. voi hyväksyä D:n väitettä. Sillä jos\nohuus olisi kysymyksessä olevan seikan syynä, täytyisi vähemmän tiheän\naineen jollakin kohtaa ulottua kuun koko halkaisijan lävitse tai ainakin\njohonkin rajaan asti, mutta silloin täytyisi kuun näiltä kohdiltaan olla\nläpinäkyvä auringonpimennyksissä; muussa tapauksessa täytyisi\nläpinäkyvää kerrosta seurata tiheämpi ja sen täytyisi heijastaa\nauringonvaloa, kuten seuraavassa esitetty peilikoe osoittaa. Koska\nsäteet tällöin heijastuvat syvempää kappaleesta, näyttää valo tosin\npienemmältä, mutta ei silti vähemmän kirkkaalta eikä synnytä mitään\ntäpliä. Tässä todistelussaan Dante nojautuu olennaisesti Albert Suuren\nteokseen _De coelo et mundo_.\n\n[17] \"Jumalanrauhan taivas\" = Empyreum, jota lähinnä on Primum\nmobile. -- \"Seuraava taivas\" = kiintotähtien taivas.\n\n[18] \"Syvän aatteen\" ovat varhaisemmat Dante-selittäjät käsittäneet\nJumalan ajatukseksi, uudemmat sensijaan selittävät sen tämän taivaan\nliikuttajaksi, Intelligenssiksi, joksi jokaisen taivaan liikuttavaa\nvoimaa kutsutaan ja joiden sekä enkelien kautta Jumala ohjaa kaikkia\ntaivaita.\n\n\n3. laulu\n\n[19] Viittaa taruun Narkissos-nuorukaisesta, joka Ekhon rakkautta\nhalveksittuaan rakastui omaan kuvaansa. Sen hän näki lähteen kalvossa\n\"luullen ruumiiksi sitä, mikä oli varjo vain\" (Ovidius).\n\n[20] Piccarda (mainittu jo Kiirastulessa XXIV veljiensä Corson ja\nForesen yhteydessä), kuuluisaa firenzeläistä Donati-sukua. Sen ajan\nkronikoitsijain mukaan hän oli hyvin kaunis nainen, joka oli jo\ntyttönä jumalinen mieleltään ja meni P. Klaran luostariin; täältä hänen\nveljensä Corso kuitenkin väkivaltaisesti ryösti hänet ja aikoi naittaa\nhänet eräälle firenzeläiselle Rossellino della Tosa -nimiselle miehelle,\njoka oli väkivaltainen ja tunnettu julkeaksi puoluepukariksi. Melkein\nheti avioliittoon jouduttuaan Piccarda sairastui ja kuoli. -- Se, että\nDante asettaa hänet Paratiisin alimmalle asteelle ei suinkaan todista,\nettä hän tahtoi syyttää P:aa siveyden tai muiden hyveiden puutteesta,\nvaan se osoittaa ainoastaan hänen ylevän maailmankatsomuksensa, joka\nmäärää alemmalle autuusasteelle ne henget, joilla lempeytensä ja\nviattomuutensa tähden ei ole ollut voimaa vastustaa väkivaltaa, joka\nmuuten oli varsin yleinen ilmiö puheena olevalla vuosisadalla).\n\n[21] Säkeet viittaavat kahteen ilonlähteeseen, jotka ovat: 1) Jumalan\nautuuttava näkeminen; 2) pyhäin yhteys, jossa iloa lisää\nautuustovereiden luku.\n\n[22] Saadakseen tietää, mikä oli se lupaus tai millainen oli se elämä,\njonka Piccarda oli uskonnon helmassa alkanut, mutta jota hän ei ollut\nseurannut loppuun asti.\n\n[23] Nainen, johon tässä viitataan, on pyhä Klara Assisilainen\n(1194-1253), joka v. 1212 maanmiehensä pyhän Fransiskuksen johdolla\nperusti nimeään kantavan nunnaluostarin; hänen luostarisääntöjänsä\nmainitaan ylen ankaraluontoisiksi. -- Dante ei sano, missä taivaassa tällä\npyhällä naisella on paikkansa.\n\n[24] Piccarda ei mainitse väkivallan harjoittajia, mutta sanat \"pahaan\ntottuneet\" viittaavat siihen nimeen, \"Pahantekijä\" (Malefami l.\nMalefarai), jonka firenzeläiset antoivat Donati-suvulle.\n\n[25] Constanza, Sisilian kuninkaan Roger II:n tytär; meni 1185 naimisiin\nSvaabin (Suevian) keisarin Henrik VI:n kanssa, jolle hän siirsi kuningas\nVilhelm II:n kuoltua saamansa perintö-oikeuden Sisilian kuningaskuntaan;\njäätyään leskeksi (1197) hän hoiti valtakunnan hallitusta ja oli\npoikansa Fredrik II:n holhooja kuolemaansa asti (1198). Danten aikana\noli hänestä liikkeellä tarina, jossa sanottiin, että Constanzan, joka jo\nkauan oli ollut nunnana, oli Palermon arkkipiispa ottanut pois\nluostarista 52 vuoden ikäisenä ja antanut puolisoksi Henrik VI:lle,\nkoska aikoi niin anastaa vallan Taranton Tankrediltä, sekä että poika\nFredrik II oli siis syntynyt vastoin luonnon lakeja (koska äiti oli\nliian vanha) sekä vastoin jumalallisia lakeja (koska äiti jo oli ollut\npyhitetty Jumalalle). Niin kertoo Villani (Cron. V. 16). Dante hyväksyi\nyleisen uskon, että C. oli ollut nunnana, mutta puhdisti hänet kaikista\nguelfien valheellisista panetteluista, korotti hänet pyhimykseksi ja\npuhtaan Piccardan arvokkaaksi seuralaiseksi Paratiisissa.\n\n[26] Suevian l. Svaabin kolme myrskytuulta ovat kolme\nhohenstaufikeisaria: Fredrik Barbarossa, Henrik VI ja Fredrik II, \"viime\nmahti\", sillä hänen poikansa Konrad IV hallitsi ainoastaan neljä vuotta.\n\n\n4. laulu\n\n[27] \"Niinkuin Daniel ...\" selittäessään jo unohdetun unen ja sen\nmerkityksen, tyynnytti kuningas Nebukadnessarin vihan. Tämä oli käskenyt\ntappaa kaikki Babylonin viisaat (ks. Daniel 2:12-46). Samoinkuin Daniel\ntunsi unen salaisuuden jumalallisen ilmoituksen kautta, samoin Beatrice\ntunsi Danten epäilykset ilman että tämä oli niitä hänelle ilmaissut.\n\n[28] Platon opetti, että sielut oli luotu ennen ruumista ja jaettu\ntähtiin, joihin ne ruumiillisen kuoleman jälkeen jälleen palasivat;\ntäällä ne viipyivät lyhyemmän tai pitemmän aikaa ansioittensa mukaisesti\nja palasivat sitten taas maalliseen ruumiiseen (ja ne muuttuivat\nnaisiksi, joiden entinen elämä oli ollut moitteellista).\n\n[29] \"Sapekkaampi\" = myrkyllisin, ilmeisimmin kristillisen kirkon opin\nvastainen.\n\n[30] Vrt. I laulun selitys [1].\n\n[31] Tuomas Akvinolainen, jota Dante näissä säkeissään seuraa, sanoo\n(Summa theol.) mm.: \"On soveliasta esittää pyhän Raamatun jumalallisia\nja hengellisiä asioita aineellisin vertauskuvin ...\" koska kaikella\nmeidän tiedollamme on alkunsa aistimuksissa (Quia omnis nostra cognitio\na sensu initum habet); ja toisessa kohdassa: \"Sillä sitä, että Raamattu\nmainitsee Jumalan kädet, ei ole otettava kirjaimellisesti, että muka\nJumalalla olisi nämä ruumiilliset jäsenet, vaan se, mitä näillä\njäsenillä tarkoitetaan, on hänen toimiva voimansa (virtus operativa).\"\n\n[32] Arkkienkeli Rafael (ks. n.s. Tobiaksen kirj. 3:25).\n\n[33] Timaios, yksi puhuvista henkilöistä Platonin samannimisessä\ndialogissa.\n\n[34] Mikäli Platon nim. uskoo, että tähdistä tulevat ne hyvät ja huonot\nvaikutukset, jotka johtavat ihmisiä hyvään tai pahaan.\n\n[35] Danten toinen epäilys koski Piccardaa ja Constanzaa, jotka\nväkivallalla, vastoin omaa tahtoaan oli pakotettu rikkomaan\nluostarilupauksensa. Beatrice selittää nyt nojautuen tässäkin Tuomas\nAkvinolaisen oppiin, minkä vuoksi he ovat joutuneet autuuden alimmalle\nasteelle.\n\n[36] Pyhä Laurentius oli Rooman kirkon diakonina kolmannella\nvuosisadalla ja kärsi marttyyrikuoleman keisari Valeriuksen hallitessa\n(258); jaettuaan kirkon aarteet köyhille, jotteivät keisarilliset\nvirkamiehet olisi saaneet niitä haltuunsa, häntä piinattiin ensin\nruoskilla ja asetettiin sitten halstarin tapaiselle rautalankaverkolle\npoltettavaksi. Kerrotaan hänen keskellä tuskiaankin pysyneen lujana ja\ntyynenä, jopa pilkanneen pyöveleitään pyytämällä, että nämä kääntäisivät\nhänet toiselle kyljelleen, jotta sekin puoli paistuisi.\n\n[37] C. Mucius Scaevola, jonka ihmeteltävä mielenlujuuden osoitus lienee\nuseimmille tuttu historiasta.\n\n[38] \"Toinen ahdinko\" = Beatricen ja Piccardan sanojen välillä ilmennyt\nristiriita. Edellinen oli näet sanonut, että Piccarda ja Constanza\nolivat jollain tavoin olleet auttaneet väkivaltaa ja Piccarda taas oli\nvakuuttunut, että Constanza oli aina säilyttänyt sydämessään rakkauden\nnunna-elämään.\n\n[39] Viittaa Kiirastulessa (12. laulussa) kerrottuun taruun Alkmeonista,\njoka isänsä Amphiaruksen pyynnöstä surmasi äitinsä Eriphylen.\n\n[40] Danten pulman ratkaisu perustuu Tuomas Akvinolaisen oppiin kahdesta\ntahdosta, joista toinen on vapaa, n.s. absoluuttinen, joka ei voi tahtoa\npahaa, ja toinen relatiivinen, joka tahtoo pienempää pahaa välttääkseen\nsuurempaa; siten voi ihminen relatiivisella tahdolla tahtoa sitä, mitä\nhän absoluuttisella tahdolla ei tahtoisi. Piccarda oli siis tarkoittanut\nabsoluuttista tahtoa edellämainitun lauseen sanoessaan, Beatrice taas\nrelatiivista.\n\n\n5. laulu\n\n[41] \"Täydellinen tieto\", alkutekstissä \"_perfetta veder_\" (siis oik.\ntäydellinen näkeminen) on se, jolla Beatrice näkee jumalallisen valon,\nja mitä enemmän hänen silmänsä sitä aistivat, sitä enemmän ne loistavat\nja säteilevät rakkauden lämpöä.\n\n[42] Beatricen \"pyhä esitys\" on pääpiirteissään seuraava: suurin lahja,\nminkä Jumala antoi ihmiselle, on vapaa tahto; sentähden on vapaasti\ntehty lupaus, johon sitoutuessaan ihminen uhraa tämän aarteen (joka\ntapahtuu juuri tämän saman vapaan tahdon toiminnalla) pyhä ja\njärkkymätön eikä sen rikkomista siis voi korvata. Mitä lupauksista\nvapautumiseen ja niiden vaihtoon tulee, on huomattava, että lupauksen\nolemukseen kuuluu kaksi seikkaa: sisältöjä sopimus; jälkimmäistä ei voi\nmuuttaa eikä peruuttaa, edellisen voi muuttaa Kirkon tahdosta; jokaisen\nvaihdoksen tulee siis tapahtua kirkollisen auktoriteetin luvalla ja\nsiten, että ensi lupauksen sijalle annetaan jotain arvokkaampaa; tästä\nnähdään, kuinka varovaisia ihmisten on oltava lupauksia valitessaan ja\ntehdessään.\n\n[43] Dante on oppiaan tahdon vapaudesta lähemmin selvitellyt\nKiirastulessa, ks. XVI ja XVIII.\n\n[44] Avaimet, hopeainen ja kultainen, Kirkon viisauden ja päätösvallan\nvertauskuvat.\n\n[45] Kun Jefta oli kutsuttu johtamaan Israelilaisten sotaa Ammonin\nlapsia vastaan, teki hän Herralle lupauksen, jossa lupasi uhrata Hänelle\nensimmäisen, joka hänen talonsa ovesta tulee häntä vastaan kun hän\npalasi sodasta. Täyttääkseen tämän pikaisen lupauksen hänen täytyi\nsurmata ainoa tyttärensä. Ks. Tuomarit 11:30-40.\n\n[46] \"Helleenien päämies\" = Agamemnon, kreikkalaisten johtaja\ntroijalaisia vastaan. Kun hän oli tappanut erään Artemisille pyhitetyn\nhirven, nosti jumalatar epäsuotuisan sään, joka esti kreikkalaisia\npurjehtimasta Auliin satamasta; lepyttääkseen jumalattaren vihan\nAgmemnon uhrasi hänelle tyttärensä Iphigeneian. -- Luultavasti Dante oli\nCicerolta (_De officiis_) saanut sen käsityksen (joka ilmenee säkeessä\n19), että A. oli luvannut jumalattarelle uhrata kauneimman olennon, joka\nsinä vuonna oli syntynyt hänen valtakunnassaan ja että tämä olento\nsattuikin olemaan hänen oma tyttärensä.\n\n[47] \"Juutalaiset, joihin heidän papeillaan on niin vähäinen\nvaikutusvalta, koska lait itse ovat kansan tekojen ohjeena, voisivat\npilkata kristittyjä heidän uskostaan mustatakkeihinsa\" (_Notter_).\n\n[48] \"Maailman muoto jne.\" -- Tarkoittanee seuraavaa taivasta,\nMerkuriusta, jonne Dante ja Beatrice hetimiten siirtyvät (s. 12). Toisen\ntulkinnan (Cassini ym.) mukaan Beatrice katsoi kohti päiväntasaajaa,\njossa aurinko tällä haavaa oli, ja jonka kautta hän voi katsoa\nEmpyreumiin, joka eniten säteilee jumalallista loistoa.\n\n[49] Autuaiden sieluille tuottaa uutta iloa yksi ainoakin, joka tulee\nheidän rakkautensa uudeksi esineeksi, samoinkuin \"syntyy ilo Jumalan\nenkelien kesken yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen\" (Luukk. ev.\n15:10).\n\n[50] \"Ijäisen voiton istuimet\" (ital. _li troni del trionfo eternale_) =\nEmpyreum, jossa enkelit asuvat. -- \"Mainen sota\", vrt. Jobin kirj. 7:1.\n\n\n6. laulu\n\n[51] Keisari Konstantinus I muutti Rooman valtakunnan pääkaupungin\n(jonka vaakunassa oli kuvattuna kotka) Roomasta Bysantiin, lännestä\nitään eli siis vastoin auringon suuntaa sekä vastaan Aineiaan,\nroomalaisten \"kantataaton\", matkaa Troijasta Italiaan (jossa hän otti\npuolisokseen Lavinian, Latinus-kuninkaan tyttären).\n\n[52] Dante oletti keisarillisen istuimen siirron Bysantiin (\"Euroopan\nsoppeen\") tapahtuneen v. 333 j.Kr. (Brunetto Latinin muk.) ja keisari\nJustinianuksen nousun valta-istuimelle v. 539. -- Kukkuloilla\ntarkoitetaan Troijan vuoria.\n\n[53] Keisari Justinianus I (synt. 483, valitt. keisariksi 527, kuol.\n565), joka jätti maailmalle itsestään juhlallisen muistomerkin:\nroomalaisen lain (_Corpus Juris civilis_). Justinianus oli vajonnut\nharhaoppiin, jota varsinkin Eutykes saarnasi ja joka väitti, että\nKristuksessa oli ainoastaan yksi luonto, jumalallinen, mutta paavi\nAgapetus, joka saapui Konstantinopoliin anomaan rauhaa itä-goottien\npuolesta, sai hänet eräässä uskonnollisessa keskustelussa vakuutetuksi\nKristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä.\n\n[54] Belisarius, Justinianuksen oiva sotapäällikkö (490-565), jonka\nurotöistä sotaretki itä-gootteja vastaan sekä vandaalien vallan\nkukistaminen Afrikassa ovat huomattavimmat.\n\n[55] Väärintekijöillä tarkoitetaan sekä ghibelliinejä, jotka käyttivät\nkeisarikunnan vertauskuvaa itsekkäisiin tarkoituksiin, että guelfeja,\njotka sitä vastustivat.\n\n[56] Seuraavassa Dante kertoo pääpiirteissään teoksessaan _De Monarchia_\nRooman vallan loistavan voittokulun yli Vanhan maailman alkaen siitä\nhetkestä, jolloin Pallas, Latiumin kuninkaan Evanderin poika, kaatui\ntaistelussa Rutulien kuningasta Turmista vastaan.\n\n[57] Albassa = Alba Longassa, jonka Aineiaan pojan Ascaniuksen sanotaan\nperustaneen ja jossa kotka vallitsi yli kolme vuosisataa, siihen asti,\njolloin kolme Horatius-veljestä joutui taisteluun kolmen Curiatiuksen\nkanssa ylivallasta ja aiheutti kaupungin häviön.\n\n[58] Brennus, gallialaisten johtaja Roomaa vastaan (gallialaiset voitti\nT. Manlius Torquatus). -- Pyrrhus, Epeiroksen kuningas, tarentumilaisten\njohtaja.\n\n[59] Rooman sotamaineen edustajia.\n\n[60] \"Arabialaiset\" = Hannibalin afrikkalaiset joukot. Danten aikana\nkutsuttiin arabialaisten nimellä yleensä Pohjois-Afrikan väestöä; ehkä\nDante on käyttänyt tätä nimitystä myös loppusoinnun vuoksi.\n\n[61] Kummulla tarkoitetaan Fiesolea, jonka juurella Firenze sijaitsee ja\njonka G. Pompeiuksen kerrotaan hävittäneen (Villani).\n\n[62] \"Lähellä aikaa\" = lähellä Kristuksen syntymän aikaa.\n\n[63] Ranskan jokia, jotka todistavat Caesarin voittoisista sodista\nGalliassa.\n\n[64] Farsaloksessa (Thessaliassa) Caesar sai ratkaisevan voiton\nPompeiuksesta (48 e.Kr.). Tämän voiton seuraukset tuntuivat aina Niilin\nrannoilla asti, jossa Plotemaios surmasi Pompeiuksen tämän noustessa\nmaihin. Caesar vuorostaan kukisti Plotemaioksen vallan Egyptissä.\n\n[65] Antandros, satamakaupunki Frygiassa. -- Simois, pieni joki, joka\nvirtaa lähellä Troijaa.\n\n[66] Juba, Numidian kuningas, Pompeiuksen lämmin kannattaja, kaatui\nTapsuksen taistelussa (46 e.Kr.).\n\n[67] Seuraava valloittaja oli Octavianus Augustus, joka Filippin luona\nvoitti Brutuksen ja Cassiuksen. Myöhemmin hän raivasi tieltään Marcus\nAntoniuksen ja tämän veljen Luciuksen Perugiassa. Tämä kaupunki sai\nkärsiä pitkäaikaisesta piirityksestä.\n\n[68] Viittaus Kleopatran itsemurhaan: tarinan mukaan hän tappoi itsensä\nkyykäärmeen myrkyllä Actiumin tappion ja Antoniuksen kuoleman jälkeen,\nkun ei voinut vietellä voittajaa Octavianusta.\n\n[69] \"Kolmas Caesar\" = keisari Tiberius, jonka hallitessa Kristus\nristiinnaulittiin; Dante, jonka mielestä tämä teko on osittain\njuutalaisten syytä, antaa tälle keisarille sotapäällikkönsä Tituksen\nkautta kunnian olla Jumalan vihan kostajana.\n\n[70] \"Longobardin hammas\" = longobardien viimeinen kuningas Desiderius,\njoka ahdisti kovasti paavi Hadrianus I:tä, kunnes Kaarle Suuri tuli\navuksi ja voitti kirkon viholliset (773).\n\n[71] Ks. edellä [35]. -- Edelliset pitivät omana tunnusmerkkinään Rooman\nkotkaa; jälkimmäiset olivat ottaneet puoluekilpeensä kultaliljat\n(_fleurs de lys_), Ranskan kuningassuvun tunnusmerkin.\n\n[72] \"Uusi Kaarle\" = Anjoun Kaarle I, joka oli Napolin kuninkaana ja\nguelfien johtajana vuoden 1300 vaiheilla.\n\n[73] Tässä Justinianus vastaa Danten toiseen kysymykseen (ks. edell.\nlaulu, s. 5, 6) ja sanoo, että Merkurius, \"taivaan pienin tähti\",\n(_Dante: Convito_ II. 14.) on määrätty niille hengille, jotka maan\npäällä ovat koettaneet saavuttaa kunniaa ja hyvän maineen ihmisten\nkeskuudessa. Koska he näin poikkesivat ylimmästä päämäärästä, joka on\nJumala, heidän on pakko viettää aikansa tässä lähinnä alimmassa\ntaivaassa.\n\n[74] Romeo = Romieu de Villeneuve (synt. n. 1170), Provencen viimeisen\nkreivin, Raimundus Berlinghieri IV:n neuvonantaja ja ylin hovimestari;\nkreivin kuoltua (1245) hän jäi hallituksen hoitajaksi sekä kreivin\nviimeisen tyttären, Beatricen, holhoojaksi. Tämä tytär naitettiin Anjoun\nKaarle I:lle (vrt. Kiirastuli VII). Romieu kuoli v. 1250. -- Kreivin\nkolmesta vanhimmasta tyttärestä oli Margareta nainut Ranskan kuninkaan\nLudvig IX:n, Eleonora Englannin kuninkaan Henrik III:n ja Sanctia\nviimemainitun veljen Rikhardin, Cornwallin kreivin, joka 1257 valittiin\nSaksan kuninkaaksi, ja näin tuli kustakin neljästä sisaresta aikanaan\nkuningatar. Tämä kaikki on historiallisesti totta. Mutta Danten aikana\noli liikkeellä toinenkin tarina, jonka hän esittää tässä ja joka\ntavataan laajempana Villanilla (_Cron_. VI 91).\n\n\n7. laulu\n\n[75] Tämä latinalainen hymni, jonka Justinianus laulaa poistuessaan\nDanten luota, kuuluu alkutekstissä seuraavasti:\n\n_\"Osanna sanctus Deus Sabaoth, superillustrans claritate tua felices\nignes horum malachoth_.\"\n\nHebreankieliset sanat Dante lienee saanut Pyhän Hieronymuksen Vulgatasta.\n\n[76] \"Kahden valon jne.\" Joko autuutensa ja Dantelle osoittamansa\nhyvyyden valojen taikka niiden valojen, jotka ihannoivat häntä keisarina\nja lainsäätäjänä.\n\n[77] \"B ja ice\" = Bice, lyhennys ja hyväilymuoto Beatrice-nimestä.\n\n[78] Danten epäilyksen olivat herättäneet Justinianuksen sanat (ks.\nedell. laulu, s. 10, 15). Beatricen selityksestä käy olennaisesti\nilmi, että Kristuksen kuolema oli oikeutettu, mikäli hän oli ihminen,\nmutta rikos, mikäli hän oli Jumala. Mutta on huomattava, että ristillä\nei kuollut erikseen Jumala eikä ihminen, vaan yksi olento, jumalihminen.\n\n[79] \"Inehmo, jok' ei siinnyt\" = Aatami.\n\n[80] Beatricen todistus on pääpiirteissään seuraava: Ihmissielu, joka on\nJumalan välittömästi luoma, on ikuinen, vapaa ja täydellisesti Jumalan\nluonnon kaltainen; synti riistää häneltä vapauden ja jumalankaltaisuuden\neikä hän voi saavuttaa tätä arvoa takaisin, paitsi oikealla\nkatumuksella; Aatamissa teki syntiä koko ihmissuku, joka ei ollut\nvapahdettavissa muutoin kuin Jumalan armosta tai oman hyvyytensä takia.\nMutta itsestään ei ihminen kyennyt itseään vapahtamaan, senvuoksi täytyi\nJumalan käyttää tähän tarkoitukseen laupeuttaan ja vanhurskauttaan; niin\nantoi Jumala itsensä ihmisten edestä ja täytti niin ainoastaan tarpeen\nvaatiman työn.\n\n[81] Jokaisen eläimen ja kasvin sielu (_anima sensitiva ja a.\nvegetativa_) luodaan siittämällä (ei välittömästi), ja tähtien säteet ja\nliikkeet, joista ihmisen tahto on riippumaton, vaikuttavat niiden\ntekoihin ja johtavat ne päämäärään. Näin lienee selitettävissä tämä\ntertsiini, joka on koko runoelman hämärimpiä.\n\n[82] Myös ihmisruumiin Jumala loi välittömästi ja niin se oli, kuten\nskolastikot opettivat, alkuaan kuolematon. Syntiinlankeemuksessa ihminen\nkadotti kuolemattomuutensa, mutta sai sen uudelleen Kristuksen\nuhrikuoleman kautta siten että ihminen kyllä kärsii ruumiillisen\nkuoleman mutta saa kerran uuden, kirkastetun ruumiin.\n\n\n8. laulu\n\n[83] Kypris = Venuksen nimi syntymä- ja kulttipaikkansa Kyproksen\nmukaan. Kuviteltiin, että kun Venus muinoin kiersi kolmannessa kehässä\nl. episyklissä (Ptolemaioksen järjestelmän muk.), hän valoi ihmisten\nmieliin aistillista rakkautta.\n\n[84] Dione -- Thetiksen ja Okeanoksen tytär, Venuksen äiti. -- Cupido,\nVenuksen poika. Vergilius kertoo, kuinka Venus lähetti Cupidon, Aineiaan\npienen pojan Askaniuksen hahmossa herättämään Didossa rakkautta\nAineiakseen. Tämä rakkaus päättyi Didon vapaaehtoiseen kuolemaan kun\nAineias oli hänet hyljännyt.\n\n[85] Häneltä = Venus-jumalattarelta.\n\n[86] Näkyvät tuulet ovat salamoita. Keskiajalla ajateltiin salamoiden\nsyntyvän vastakkaisten ilmavirtojen yhteentörmäyksestä.\n\n[87] Näillä sanoilla alkaa eräs Danten 1294 kirjoittama canzone, jonka\nhän myöhemmin lähemmin selitti \"Convitossaan\". Siinä hän esittää ne\nristiriitaiset tunteet, jotka hänessä synnyttivät toisaalta rakkaus\n\"_Donna gentileen_\" (Ks. _Vita nuova_) ja toisaalta kuolleen Beatricen\nmuisto. Selityksessään hän sitten tahtoo osoittaa, että tämä nainen on\n\"maailmanhallitsijan kaunein ja kunniallisin tytär, jolle Pythagoras\nantoi nimen 'filosofia'\". -- Tässä laulussa D. puhuu enkeleille, jotka\nliikuttavat Venus-taivasta, sitä joka oli innoittanut hänen henkensä\nluomaan mainitun runon.\n\n[88] Puhuja oli Kaarle Martel, Napolin kuninkaan Kaarle II:n poika\n(synt. 1271 -- kuoli 1295). Hän meni 1291 naimisiin Rudolf Habsburgilaisen\ntyttären Klemenzan kanssa. Tästä avioliitosta syntyi kolme lasta:\nKlemenza ja Beatrice sekä poika Kaarle Robert. Kaarle Martel kruunattiin\nUnkarin kuninkaaksi Ladislaus IV:n kuoltua, mutta hallituksen ohjat\njoutuivat kuitenkin Andreas III:lle, lisänimeltä \"venetsialainen\". -- V.\n1294 Kaarle kävi Firenzessä ja silloin lienee Dante häneen tutustunut.\n\n[89] Kaarle Martel luettelee näissä säkeissä ne maat, jotka olisivat\njoutuneet hänen valtaansa jos hänen olisi suotu elää kauemmin: 1)\nProvence, jonka hänen iso-isänsä oli saanut avioliiton kautta; 2)\nNapolin kuningaskunta, jonka alue on määritelty sijaitsevaksi\nmainittujen kaupunkien välillä. (Ausonia = Etelä-Italia); 3) Unkari; 4)\nTrinacria, s.o. Sisilian saari, jonka pohjoisen ja eteläisen niemekkeen\n(Pelorumin ja Pachinumin) välille Joonian meri muodostaa ison poukaman,\njota Etnasta lähtevä tulikiven savu sumentaa, ei jättiläinen Typheus,\njonka Jupiterin sanotaan haudanneen Etnan juurelle. -- Säk. 4-6 viittaavat\nSisilian iltamessuun vuonna 1282, jolloin Palermon väestö nousi kapinaan\nranskalaisia vastaan ja teki lopun Kaarle II:n vallasta Sisiliassa.\n\n[90] Jos hänen veljensä Robert olisi ennen valtaistuimelle nousuaan\nnähnyt, kuinka kehno hallitus saattaa kiihkoon vasallikansat, hän olisi\nkarkoittanut luotaan ankeat ja kurjat katalonialaiset virkamiehet, jotka\nahdistivat alamaisiaan veroilla ja ryöstöillä. Vv. 1288-95 olivat Kaarle\nMartelin nuoremmat veljet, Robert ja Anjoun Ludvig aragonialaisten\npanttivankeina Kataloniassa isänsä Kaarle II:n vapauttamisen takia.\nKaarle oli otettu vangiksi Napolin taistelussa. Tästä vankeudesta\npäästyään vei Robert, joka tunsi useita katalonialaisia, heitä\nmukanaan Napoliin virkamiehiksi ja palkkasotureiksi, joista sitten tuli\nseudulle ylenpalttinen vitsaus. -- Robertin isä, Kaarle II, oli poikaansa\nverrattuna antelias, joskaan hänkään ei ollut aivan vapaa ahneuden\nsynnistä.\n\n[91] Kuinka hyvällä isällä voi olla kehno poika.\n\n[92] Kaarle Martel kuvaili asian näin: Jumala antoi taivaille voiman\nvaikuttaa maahan, ja voiman oli korvattava hänen välitön huolenpitonsa;\nsen vuoksi tämän vaikutuksen kaikki seuraukset johtavat päämaaliin, joka\non ennakolta määrätty jumalallisessa tietoisuudessa; jollei niin olisi,\nei yhteiskunta pysyisi pystyssä, vaan hajoaisi. Mutta koska yhteiskunta\ntarvitsee erilaisia virkoja ja ammatteja, on välttämätöntä, että ihmisiä\nelättävät erilaiset luonteenlaadut ja taipumukset, kuten todellisuudessa\ntapahtuukin; ja tässä suhteessa ei taivasten vaikutus puutu lainkaan\nihmisten olosuhteisiin, sillä muuten olisi luonto yksipuolinen niin että\nhyvä synnyttäisi aina toista hyvää ja paha toista pahaa. Tämän vuoksi\nolisi edistettävä synnynnäisiä taipumuksia, mutta ihmiset tekevät toisin\nkoska nekin pyrkivät johonkin ammattiin tai säätyyn, joilla luonnostaan\non taipumus aivan toisaalle.\n\n[93] \"Mieheks', min poika j.n.e.\" = Daidalos, jonka poika oli Ikaros.\n\n[94] Quirinus = Romulus, jonka isä oli \"niin halpa\", että kunnia siitä,\nettä oli saattanut maailmaan niin urhokkaan miehen ja Rooman perustajan\nannettiin sodanjumala Marsille.\n\n\n9. laulu\n\n[95] Clemenza oli Kaarle Martelin sekä puolison että tyttären nimi, ja\nkommentaattorit ovat eri mieltä siitä, kumpaako Dante tässä tarkoittaa;\npuhemuodosta päättäen pikemmin puolisoa. -- Vilpeillä, jotka kohtaisivat\nKaarle Martelin heimoa, Dante tarkoittaa Kaarlen veljen Robertin\nmenettelyä hänen anastaessaan Napolin kuningaskruunun, joka oikeastaan\nolisi kuulunut hänen veljenpojalleen Kaarle Robertille. -- Lähin suru,\njonka Dante ennustaa tätä heimonsa herjaajaa kohtaavan on löydettävissä\nhänen ainoan poikansa ennenaikaisessa kuolemassa (1328).\n\n[96] \"Toinen näistä hohtavista\" = Cunizza (ks. 9. laulu, 11. säkeistö),\nEzzelino II:n tytär ja julmuudestaan kuulun ghibelliinipäällikön\nEzzelino III:n sisar (n. 1198 -- n. 1279). Vaiherikkaan elämänsä varrella\nhänellä oli kolme miestä ja useita rakastajia, joista mainittakoon\nkuuluisa trubaduuri Sordello. V. 1265 hän lahjoitti vapauden isänsä ja\nveljiensä maaorjille ja luultavasti tästä syystä Dante asettaa hänet\nautuaitten joukkoon. Kronikoitsijat kuvaavat häntä, mikä pahassa mikä\nhyvässä mielessä oikeaksi Venuksen papittareksi, mutta väittävät\n(Cassini, Buti ym.) hänen loppuiällään katuneen ja kääntyneen hurskaaksi.\n\n[97] \"Tienoossa jne.\" = Marca Trevigianassa, joka sijaitsee Rialton\n(Venetsian) sekä Brenta ja Piave-jokien välillä; siellä on Romanon kylä\nja kumpu, jolla muinoin Ezzelinon linna sijaitsi.\n\n[98] \"Soihtu\" -- Ezzelino III. Nimitys johtunee eräästä vanhasta\ntarinasta, jonka Danten poika Pietro kertoo, ja jonka mukaan Ezzelinon\näiti ennen pojan syntymistä oli unessa nähnyt synnyttävänsä tulipalon,\njonka liekit hävittivät koko ympäristöseudun.\n\n[99] \"Tää valo\" = Folco (ks. 9. laulu, alk. Nimeni Folco oli).\n\n[100] Etsch ja Tagliamento, jokia, jotka rajoittavat Marca Trevigianaa;\nsen väestö ei parane, vaikka tyrannit (Ezzelinot, Scaligerit ym.) sitä\nsortavat.\n\n[101] Viitannee Padovan ja Vicenzan välisiin sotiin (Henrik VII:n\naikana), joissa vuodatettu veri on punaava suot, jotka Bacchiglionen\njoki muodostaa lähellä Vicenzaa. Mitään sanottavan verisiä sotia ei\nhistoria kuitenkaan tähän aikaan näiden kaupunkien välillä tiedä\ntapahtuneen.\n\n[102] Sile ja Cagna, jokia, jotka yhtyvät Trevisossa; täällä hallitsi\nnäihin aikoihin Rizzardo da Camino; hänet murhasi (1312) shakkia\npelattaessa eräs pelitoveri, joka niin kosti Rizzardon loukkaukset häntä\nja hänen vaimoaan kohtaan.\n\n[103] Toisena maanmiestensä kehnouden esimerkkinä Dante viittaa\nAlessandro Novelloon, Feltron piispaan (1298-1320). V. 134 hän oli\ntarjonnut tyyssijan palatsissaan eräille Ferrarasta paenneille\nghibelliineille, jotka hän sitten luovutti Ferraran paavin sijaiselle,\njoka mestautti heidät kapinallisina. -- Malta oli vankila -- sen nimisiä\ntiedetään olleen useampia -- johon tuomittiin törkeän rikoksen tehneet\npapit.\n\n[104] Troneiksi kutsutaan Venus-taivasta ohjaavia enkeleitä.\n\n[105] \"Avarin allas\" = Välimeri, jota rajoittavat \"rannat\nriitaiset\", Afrikka ja Eurooppa, joista toisella on meridiaanina sama\nkehä, joka toiselle luo horisontin, tosin mielivaltaisesti otettuina.\n\n[106] Näissä säkeissä Dante määrittelee Marseillen aseman, joka\nsijaitsee melkein samalla pituusasteella kuin Buggea (Bugia), kaupunki\nAlgeriassa. -- V. 49 eKr. kärsivät Marseillen asukkaat verisen tappion,\nkun Brutus valloitti Caesarille heidän kaupunkinsa, koska he olivat\nliittyneet Pompeiuksen puolelle.\n\n[107] Folco l. Folchetto (di Marsiglia), provencelainen trubaduuri\nXII:lla vuosisadalla. Tultuaan munkiksi hänet valittiin v. 1205\nToulousen piispaksi. Piispana hän sai huonon maineen siitä kiihkeydestä,\nmillä vainosi albigenssejä. Dante ei liene tuntenut tätä puolta hänen\nelämästään ja lienee liioitellut hänen rakkauselämäänsä ja\nrunolahjojaankin.\n\n[108] Dido, joka rakkaudellaan Aineiakseen tuotti murhetta\nmiesvainajalleen Sikeukselle (ks. Helvetti V) sekä Kreusalle, Aineiaan\nkuolleelle puolisolle.\n\n[109] Kunnes ikä kielsi.\n\n[110] \"Impi Rodopen\" = Phyllis (Traakiassa olevan vuoren mukaan),\ntraakial. kuningas Sitonin tytär. Kun hän luuli rakastettunsa Demophonin\nhänet hyljänneen, hän hirtti itsensä ja muutettiin\nmantelipuuksi. -- Herakles oli rakastunut Ioleen, Thessalian kuninkaan\ntyttäreen, ja herättänyt puolisonsa Deianeiran mustasukkaisuuden.\n\n[111] Rahab (ks. Joosua 2:1-20) pelasti Joosuan vakoojat Jerikossa ja\nauttoi siten Israelin lapset voittokulkuun Luvattuun Maahan. Kirkko-isät\nopettivat, että hänestä tuli Kristuksen kantaäiti, koska hän oli\nnaimisissa Salomonin kanssa. (Vrt. Ruut. 4:21 ja Matt. ev. 1:15).\n\n[112] Erään Danten aikaisen teorian mukaan maan varjon ajateltiin\nkohoavan kartionmuotoisesti ja päättyvän Venus-tähteen.\n\n[113] Kädet tarkoittavat joko Kristuksen käsiä, jotka naulattiin\nristiin, taikka Joosuan käsiä, jotka hän ojensi rukoukseen ja sai niin\nvoiton Jerikosta.\n\n[114] \"Sun kaupunkis\" = Firenze, jota (koska se on \"niin täynnä\nkateutta, että tulvii yli\" ja täynnä muita paheita) voidaan syyllä\nkutsua Luciferin tyttäreksi, enkelin joka ensinnä kapinoi Jumalaa\nvastaan ja kateudellaan tuotti ihmiskunnalle paljon itkun aihetta.\n\n[115] \"Kultakukka\" = raha, firenzeläinen floriini, jota liljankukka\nsomistaa.\n\n[116] Ennustus koskee joko Paavi Bonifacius VIII:nnen kuolemaa (1303)\ntaikka paavinistuimen muuttamista Avignoniin taikka ehkä myös toivoa\ntulevasta vapauttajasta, joka puhdistaa Italian iljetyksistä, jotka sitä\ntahrasivat.\n\n\n10. laulu\n\n[117] Maailman oivallisen järjestyksen loi Jumala (\"ensi Valta\")\nPoikansa ja Pyhän Hengen (\"Rakkauden\") kautta.\n\n[118] Siinä, missä näennäinen päivän (ekvatoriaali-) liike (idästä\nlänteen) ja planeettain liike ekliptikalla (lännestä itään) leikkaavat\ntoisensa; leikkauspisteessä on aurinko kevätpäivän tasauksen aikana.\n\n[119] \"Kehä vino\" = eläinrata. -- Jollei se olisi vino, so. jos\nekliptikan asento päiväntasaajaan nähden olisi toinen kuin on,\njoutuisivat vuodenajat, ilmasto ja taivasten vaikutus epäjärjestykseen,\nelämä muuttuisi kuolemaksi ja Kaitselmuksen tarkoitus raukeaisi tyhjiin.\n\n[120] \"Se kehät kiersi jne.\" -- Aurinko seurasi niitä spiraalinmuotoisia\nkehiä, joita myöten se päiväntasaajalta kulkee Kravun kääntöpiiriin,\njossa se on kesän alussa; tällä matkallaan aurinko nousee joka päivä\naikaisemmin, mistä johtuu päivien piteneminen.\n\n[121] \"Ma olin luonaan\" = Auringon taivaassa.\n\n[122] \"Neljäs perhe Isän\" -- jumaluusoppineet, neljännen taivaan autuaat.\n\n[123] \"Tytär Latonan\" = Diana l. kuu, jonka ympärille sumuisella säällä\nsyntyy ns. kuunkehä.\n\n[124] Tässä verrattoman kauniin kuvan tarjoavassa tertsiinissä Dante\nnäyttää muistelevan nuoruudessaan näkemiään piiritansseja (_ballate_),\njotka varsinkin firenzeläisten naisten keskuudessa olivat suosittuja ja\njoissa tanssijat, suoritettuaan askeleensa ja kuvionsa levähtivät kunnes\ntanssin sävel oli laulettu loppuun. Sitten tanssi alkoi uudelleen laulun\nmyötä.\n\n[125] Se, joka kuten Dante on kerran ollut taivaassa, ei maan päälle\ntultuaan enää voi elää synnissä ja palaa niin muodoin takaisin\nParatiisiin.\n\n[126] Puhuja on Tuomas Akvinolainen (s. 9), tunnettu myös nimellä\n_Doctor Angelicus_, suurin skolastinen filosofi ja jumaluusoppinut\n(1227-74) jonka teoksista on mainittava \"Summa totius Theologiae\". Hän\nmainitsee Dantelle 11 autuustoveriaan, jotka loistavana seppeleenä\nympäröivät Beatricea, jumalallisen viisauden edustajaa. Ne ovat: Kölnin\nAlbert, yleisesti tunnettu nimellä Albertus Magnus (_doctor\nuniversalis_), synt. 1193, k. 1280. Hän lienee ensimmäinen, joka yritti\nkirjoituksissaan saattaa sopusointuun Aristoteleen opin ja kristinopin.\nKuului kuten T. Akvinolainenkin dominikaanein munkkikuntaan;\nbolognalainen benediktiinimunkki Gratianus, tunnettu laajasta\nteoksestaan _Decretum Gratiani_ (kokoelma Raamatun, kirkko-isäin,\npaavien ja kirkolliskokousten säännöksiä (n. 1145), joka keskiajalla oli\nsuuressa arvossa; Pietari Lombardialainen, Pyhän Bernhardin oppilas,\nkuoli Pariisin piispana 1160, Laajalle levinneestä teoksestaan _Libri\nsententiarum_ hän sai nimen _Magister sententiarum_. Tätä teostaan, joka\non yhdistelmä 12. vuosisadan latinalaisesta kristinopista, hän\njohdannossa kutsuu pieneksi rovoksi, jonka hän tahtoo tarjota Kirkolle\nja jota hän vertaa lesken ropoon (ks. Luuk. ev. 21:1-4); \"Kaunein valo\"\n= Salomo, Korkean Veisun tekijä. Hänen viisaudestaan puhuessaan Dante\ntarkoittaa: Jollei pyhä Raamattu erehdy (eikä se voi erehtyä, koska se\non totuus itse), ei kukaan ole kohonnut sellaiseen tietoon (Vrt. I Kun.\nkirj. 3:12); Dionysos Areopagita, jonka apostoli Paavali käänsi\nkristinuskoon (Apost. teot 17:34) ja joka kirkollisten perinnäistietojen\nmukaan oli Ateenan ensimmäinen piispa. Kärsi marttyyrikuoleman v. 95.\nHänen kirjoittamanaan pidetään muuatta kirjaa \"Taivaallisesta\nhierarkiasta\", jota Dante piti suuressa arvossa; Paavali Orosius,\nespanjal. pappi, joka v. 413 tai 414 kävi pyhän Augustinuksen luona\nHippossa ja hänen kehoituksestaan kirjoitti historiallisen teoksen\n_Historiae adversus Paganos_, jota jossakin määrin voidaan pitää\ntäydennyksenä Augustinuksen teokselle _De Civitate Dei_; Manlius\nSeverinus Boetius, roomal. senaattori, synt. n. 470 jKr. Hänen\nteoksistaan on saavuttanut kuuluisuutta _De consolatione philosophiae_,\njonka hän vankilassa kirjoitti. V. 524 goottilaiskuningas Teodorik\ntuomitsi hänet kuolemaan; hänen ruumiinsa haudattiin Pavian Pietarin\nkirkkoon, jota kullatun kattonsa vuoksi kutsuttiin nimellä\n_Ciel-d'auro_; Isidorus, Sevillan piispa (kuoli 636), joka kirjoitti mm.\nmainion laajan tietokirjan _Origines seu Etymologiae_ (20 kirjaa); Beda\nVenerabilis, tunnettu kirkkohistoriastaan _Historia Ecclesiastica_.\nkuoli 735; Rikhard, St. Victor-luostarin priori, oli 12. vuosisadan\nsuurimpia mystillisiä kirjailijoita (_Magnus contemplator_). Kuoli 1173;\nSigier, filosofi, Pariisin yliopiston opettaja; hänen sanotaan ottaneen\nosaa niihin kiivaisiin riitoihin, jotka syntyivät yliopiston\nmaallikkojäsenten ja kerjäläismunkkien välillä opinvapaudesta; eräät\nhänen laatimansa väitteet tuomitsi Pariisin piispa kirkonkiroukseen v.\n1277, johon Dante viitannee. Hän kuoli harhaopista vainottuna n. 1283.\n\n[127] Olkikatu = Rue du Fouarre Parisissa, jonka varrella filosofian\nkoulut sijaitsivat. Samoilla seuduin on nykyään Quartier Latin.\n\n\n11. laulu\n\n[128] \"Joka varjo\" = 12 autuasta.\n\n[129] Ks. edell. laulu, s. 9.\n\n[130] Ks. edell. laulu, s. 3.\n\n[131] \"Kaksi ruhtinasta\" = Fransiskus Assisilainen ja Pyhä Dominikus.\nEdellinen edustaa serafeja, joita ennen kaikkea rakkaus elähdyttää;\njälkimmäinen keruubeja, jotka kunnostautuvat tietämyksen aloilla.\n\n[132] Dante määrittelee täten Pyhän Fransiskuksen syntymäpaikan, Assisin\nkaupungin. Se sijaitsee Umbriassa Subasio-vuoren rinteellä, joka kohoaa\nkahden pienen joen, Tupinonja Chiascion välillä; viimemainittu saa\nalkunsa Anscianon vuorelta, jossa pyhän Ubaldon, Gubbion piispan,\nkerrotaan eläneen. Lähellä Assisin vuorta sijaitsee Perugia, joka idästä\nkäsin, \"kautta Porta Solen\", on alttiina Subasion vuorelta puhaltaville\nraaoille talvituulille sekä kesällä kuumille auringonsäteille, samalla\nkuin läheiset Noceran ja Gualdon kaupungit ovat ilmanalan ja maanlaadun\ntähden vieläkin epäsuotuisammassa asemassa.\n\n[133] \"Aurinko\" = Pyhä Fransiskus, jonka syntymää Dante vertaa auringon\nusein niin kirkkaaseen nousuun idässä Ganges-virran luona. Siksi ei\nriitä, että hänen synnyinpaikkaansa kutsutaan Assisiksi -- Ascesi tai\nScesi on sen vanhentunut muoto -- vaan idäksi, tuon ihmeteltävän\naurinkonsa vuoksi.\n\n[134] Pyhän Fransiskuksen elämästä, jonka Dante seuraavassa esittää\nomalla viehättävällä tavallaan, mainittakoon tässä vain merkittävimmät\nkohdat. Hän syntyi v. 1182 Assisissa, jossa isä, Pietro Bernardone, oli\nrikas kauppias. Jo aikaisin hän vetäytyi uskonnolliseen elämään ja\nperusti munkkikuntansa (_Frati minori_), joka sai paavin vahvistuksen v.\n1212 -- lopullisesti sen vahvisti paavi Honorius III v. 1223. Hänen\npäivänsä päättyivät v. 1226.\n\n[135] \"Nainen\" = personoitu köyhyys, jonka ensimmäinen mies oli ollut\nKristus.\n\n[136] Lukanus kertoo (_Pharsalia V_), että köyhä kalastaja Amyklas pysyi\ntyynenä ja maltillisena, kun Caesar roomalaisten kansalaissotien\nriehuessa tuli hänen mökkiinsä ja vaati häntä viemään hänet keskellä\nmyrskyistä yötä Adrian meren ylitse.\n\n[137] \"Arvon Bernhard\" = Bernardo da Quintavalle, Pyhän Fransiskuksen\nensimmäinen opetuslapsi.\n\n[138] Egidius, varakas porvari, ja Sylvester, assisilainen pappi, olivat\nmyös uuden veljeskunnan ensimmäisiä jäseniä.\n\n[139] Laajentaakseen veljeskuntaansa pyhä Fransiskus lähti v. 1219\nEgyptiin käännyttääkseen samalla sulttaanin kristinuskoon, missä ei\nkuitenkaan onnistunut.\n\n[140] Kun Pyhä Fransiskus oleskeli Alvernian vuoren luostarissa\nkatumusharjoituksissa, kerrotaan, että hän näyssä sai käsiinsä,\nkylkeensä ja jalkoihinsa \"pyhät stigmaatit\" l. Kristuksen\nristiinnaulinnan merkit, ja ne hänellä oli kaksi vuotta. Tuntiessaan\nkuoleman lähestyvän hän antoi kantaa itsensä rakkaaseen kirkkoonsa,\nSanta Maria degli Angeliin, jossa hän makasi ilman vaatteita permannolla\nja heitti henkensä.\n\n[141] \"Virkaveli\" = Pyhä Dominikus.\n\n[142] \"Uutta ruokaa\" -- joko rikkautta ja korkeita virkoja, joita\nmyöhemmät dominikaanit tavoittelivat, tai uusia ja maailmallisia\nopintoja, joiden tähden he laiminlöivät opettajansa määräämät\njumaluusopilliset tutkistelut, eivätkä sitten pystyneet täyttämään\ntehtäväänsä.\n\n[143] \"Puun sa nähnet\" = sen, mitä syytökseni koskee. -- Munkki on Tuomas\nAkvinolainen itse.\n\n\n12. laulu\n\n[144] \"Pyhä myllynkivi\" = ensimmäinen seppele, jonka 12\njumaluusoppinutta muodostivat ja jota nyt kiertää toinen.\n\n[145] \"Kaarta kaksi\" -- kaksinkertainen sateenkaari. -- Ikävöivä\nimpi on nymfi Ekho, jonka Juno muutti kaiuksi. Hän rakasti\nNarkissos-nuorukaista, mutta kun ei saavuttanut vastarakkautta, hän\nlemmenliekkinsä polttamana riutui olemattomaksi (toisten mukaan kiveksi)\nniin että ainoastaan ääni jäi jäljelle. -- Säk. 4-6 ks. I Moos. kirj.\n9:8-17.\n\n[146] \"Keisari\" = Jumala.\n\n[147] \"Maan äärillä\" = Espanjassa, josta Italia saa lämpimät\nlänsituulet. Siellä lähellä Biskajan lahtea, jonka taakse aurinko\nkesäisin näyttää katoavan näköpiiristä, on Gallaroga, Kastilian\nkuninkaallinen linna, jonka vaakunassa oli kuvattuna kaksi jalopeuraa;\nsiellä syntyi Pyhä Dominikus. Kerrotaan, että hänen äitinsä näki unta\nennen pojan syntymistä, että hän synnytti koiran, jolla oli iso soihtu\nsuussa, ja tämä soihtu sytytti tuleen koko maailman.\n\n[148] Pyhä Dominikus (1170-1227) perusti v. 1215 munkkikuntansa\n(saarnaajamunkit), jonka paavi Honorius vahvisti 1217. Gregorius IX\njulisti hänet pyhäksi v. 1234.\n\n[149] Viittaa taruun, joka kertoo, että Dominikuksen sylikummi näki\npojan kerran unessa ja pojan otsassa kirkkaan tähden, joka valaisi koko\nmaailman.\n\n[150] \"Tään vuoksi jne.\" = Olen syntynyt elääkseni köyhyydessä ja\nnöyryydessä.\n\n[151] Dominikuksen isän nimi oli Felix (lat. = onnellinen), äidin nimi\nJohanna (hebr. = Jumalan armoittama).\n\n[152] Taddeus, kuuluisa firenzel. lääkäri, Bolognan lääketieteellisen\nkoulun perustaja (synt. v. 1215). -- Ostialainen = Ostian\nkardinaali-piispa Henrik (Susasta kotoisin), tunnettu etenkin kanonisen\noikeuden opettajana.\n\n[153] Viittaa kirkonmiesten anomuksiin saada paavilta lupa antaa\n(kolmasosa tai) vain puolet korvattavista maksuista tai hurskaihin\ntarkoituksiin sovituista summista.\n\n[154] \"Pyörä vaunun\". -- Vaunut kirkon vertauskuvana. Sen pyörät ovat\nFransiskus ja Dominikus.\n\n[155] \"Kehä korkein\" = Pyhä Fransiskus; hänen jälkiään ei enää\nseurata. -- Kuva on otettu viiniastioista, jotka hyvin hoidettuina\nsynnyttävät viinikiviä (jotka ovat omiaan säilyttämään viinin\nraikkaana), mutta huolimattomasti hoidettuina kasvattavat hometta (joka\npilaa viinin).\n\n[156] Ennustus tarkoittanee kehnoimpien fransiskaanien karkoittamista\nveljeskunnasta, jossa allamainitut miehet olivat saaneet aikaan\nerimielisyyttä.\n\n[157] Ubertino di Casale edusti fransiskaanien keskuudessa n.s.\nspiritualista suuntaa, joka saarnasi ankarinta köyhyyttä ja jonka paavi\nJohannes XXII julisti pannaan 1317. -- Matteo di Acquasparta (myöhemmin\nkardinaali) suosi veljeskunnan kenraalina sääntöjen höllempää\nnoudattamista; hänen kannattajiaan kutsuttiin konventuaaleiksi.\n\n[158] Bonaventura, alk. Johannes di Fidanza, kotoisin Bagnoreasta,\nsyntyi v. 1221, liittyi fransiskaanimunkistoon 1243, jonka päämieheksi\ntuli 1256; valittiin v. 1272 Albanon kardinaali-piispaksi, kuoli\nLyonissa 1274. Häntä kutsuttiin myös nimellä _Doctor seraphicus_,\nluultavasti hänen teoksissaan ilmenevän mystisismin johdosta.\n\n[159] Niistä autuaista, jotka Bonaventura tässä luettelee, mainittakoon\nlyhyesti seuraavaa: 1) Illuminato, kotoisin Rietistä, oli Pyh.\nFransiskuksen ensimmäisiä oppilaita ja seurasi häntä Itämaille;\nAugustinus, Assisista, oli niinikään Fransiscuksen ensimmäisiä oppilaita\nja toimiva jäsen veljeskunnassa; 3) Ugo da Sanvittore, syntyään\nsaksalainen, meni 1133 Pariisiin luomaan kuuluisan St. Victorin\nluostarin sääntöjä, oli rationalismin vastustaja, kuoli 1141; 4) Pietro\nComestor, Troyesin tuomiokirkon dekaani, v:sta 1164 Pariisin yliopiston\nkansleri, erään \"Historia scholastican\" tekijä; 5) Espanjan Pietro,\nsynt. Lissabonissa 1226, valittiin 1273 Tusculumin kardinaalipiispaksi\nja 1276 paaviksi (Johannes XXI) mutta kuoli jo seuraavana vuonna; 6)\nNatan, Vanhan Testamentin profeetta (ks. II Samuel 12:1 ja seur.); 7)\nKrysostomus, kirkkoisä, Konstantinopolin patriarkka (397), kuoli\nmaanpaossa 407 ja jätti jälkeensä suuren joukon saarnoja; 8) Anselmus,\nCanterburyn arkkipiispa (1033-1109), tunnettu teoksestaan \"Cur Deus\nHomo\"; 9) Aelius Donatus, latinal. grammaatikko IV vuosisadalta; hänen\nlaatimansa oppikirjat olivat yleisesti käytännössä keski-ajan kouluissa;\n10) Raban = Rabanus Maurus, Mainzin arkkipiispa (776-856), kirjoitti\nuseita uskontoa käsitteleviä teoksia; 11) Joakim, synt. Kalabriassa n.\n1130, teki toivioretken Pyhään Maahan, josta palattuaan liittyi\nsistersiläismunkkeihin, valittiin Curazzon luostarin apotiksi, kuoli\n1202. Hän kirjoitti selityksiä Ilmestyskirjaan ja hänellä sanotaan\nolleen profetoimisen lahja.\n\n[160] = Pyhää Dominikusta.\n\n\n13. laulu\n\n[161] Runoilija pyytää lukijaa kuvittelemaan mielessään: 15 kirkasta\ntähteä (ensimmäistä suuruutta, Ptolemaioksen muk.), Otavan seitsemän\ntähteä, jotka aina loistavat pohjoisella taivaanpuoliskolla, edelleen\nVähän Otavan (\"sarven\") kaksi kirkkainta tähteä, joita lähinnä on\npohjantähti, sen akselin kärjessä, jonka ympäri Primum mobile pyörii.\nJos ajattelemme nämä järjestyneinä kahdeksi ympyräksi, joilla on sama\nkeskipiste ja jotka kiertävät samaan suuntaan, silloin syntyy \"varjo\"\nsiitä kuvasta, jonka autuaitten joukko Auringon taivaassa Danielle\ntarjosi.\n\n[162] Minoon tytär = Ariadne. Hän virui Theseuksen hylkäämänä\nepätoivoisena Naksos-saarella, kun Bakkhos hänet kohtasi, otti\npuolisokseen ja asetti tähtien joukkoon kukkaseppeleen, joka oli ollut\nimmen otsalla.\n\n[163] Chiana, joki Arezzossa; sen juoksu oli ennenmuinoin hyvin hidas\nsuoperäisen uoman vuoksi.\n\n[164] Salomo.\n\n[165] Tuomas Akvinolaisen todistelu käy skolastiseen tapaan seuraavasti:\nkoko luomakunta on lähtöisin kolmiyhteisestä Jumalasta, jonka hyvyyttä\nheijastavat enkelikuorot, jonka kautta hyvyys laskeutuu katoavaisten\nluotujen maailmaan; mutta nämä ottavat vastaan jumalallisen hyvyyden\naatteen enemmän tai vähemmän aineensa laadun mukaan, ja siksi ihmiset\novat kyvyiltään erilaisia. Jos aine olisi täydellinen ja taivaan\nvaikutus mahdollisimman suuri, heijastaisivat luodut olennot kaikessa\nloistossaan jumalallisen aatteen, josta luonto voi antaa vain varjon;\ntämä tapahtuu silloin kun Jumala luo välittömästi, kuten luodessaan\nAatamin ja Kristuksen, joiden viisaus oli täydellinen. Tämä ei sodi sitä\nvastaan, mitä olen sanonut Salomosta, tarkoittaen, että hän oli viisain\nkuninkaista, koska pyysi Jumalalta juuri taitoa ja viisautta\nhallitakseen hyvin, eikä ehdotonta tietoviisautta; näin on kaikki\njohdettu sopusointuun sen kanssa, mitä Dante ajatteli Aatamin ja\nKristuksen viisaudesta.\n\n[166] Näkemys (_la chiara Vista_) = Kristus, Poika. -- Lämmin Rakkaus\n(_il caldo Amor_) = Pyhä Henki. -- Alkuvoima (_la prima Virtu_) = Jumala,\nIsä. Kysymys on välittömästä luomisesta.\n\n[167] Pääkysymyksiä niissä filosofisissa kouluissa, jotka ilmeisesti\ntarjosivat peräti vähän käytännöllistä hyötyä. -- Primum motum =\nensimmäinen liike, joka olisi riippumaton jokaisesta muusta liikkeestä.\n\n[168] Ks. X laulu, s. 3.\n\n[169] Bryson, kotoisin Herakleasta, yritti ratkaista ympyrän\nneliöimiskysymystä poikkeamalla geometrisesta menettelytavasta. --\nParmenides, Eleasta, (n. 500 e.Kr.) ja hänen oppilaansa Melissus,\nSamos-saarelta, filosofeja, joita Aristoteles syyttää virheellisistä\npäätelmistä.\n\n[170] Areios (kuol. 336), hänen oppinsa Kolminaisuuden persoonista\nhyljättiin Nikean kirkolliskokouksessa (325). -- Sabelius, erään harhaopin\nperustaja, tämä oppi perustui Kolminaisuuden kieltämiseen. Kuoli v. 265.\n\n\n14. laulu\n\n[171] Tuomas Akvinolainen oli puhuessaan seisonut kehässä, jonka sielut\nmuodostivat ja jonka keskuksessa Dante ja Beatrice seisoivat; Beatricen\npuhe tapahtuu nyt päinvastoin keskuksesta kehään.\n\n[172] \"Totuuden toisen jne.\" -- Dante epäili kestääkö se valo joka\nautuaita verhoaa ikuisesti, ruumiiden ylösnousemuksenkin jälkeen yhtä\nvoimakkaana.\n\n[173] \"Iäisen kasteen\" = Jumalan armon antaman onnen.\n\n[174] Danten kysymykseen vastaa Salomo (\"valo valkein\"). Hänen\nselityksensä on Tuomas Akvinolaisen opin mukaan seuraava: meidän valomme\nkestää ikuisesti ja sen voimakkuus on suhteessa kunkin ansioihin\n(rakkauteen); ruumiillisen ylösnousemuksen jälkeen me nautimme suurinta\njumalallista armoa ja säteilemme senvuoksi kirkkainta valoa; mutta\nsilloin on meidän näkömmekin voimistunut niin että kirkkainkaan valo ei\nrasita meidän silmiämme.\n\n[175] Dante ja Beatrice ovat nousseet viidenteen l. Marsin taivaaseen.\nSiellä sielut muodostavat (kreikkalaisen) ristin, jonka haarat ovat yhtä\npitkät. Sielut ovat uskonmarttyyrejä ja Dante luettelee niistä muutamia\nParat. XVIII.\n\n[176] Linnunrata oli Dantelle samoinkuin yleensä keskiajan oppineille\nratkaisematon arvoitus. Itse hän _Convitossaan_ (II: 15) esittää ne eri\ntulkinnat, jotka aikojen kuluessa tälle ilmiölle oli annettu: taru\nPhaetonista, Pytagoraan oppi, jonka mukaan aurinko kerran oli suistunut\nradaltaan jättäen jälkeensä tämän valovyön, edelleen Aristoteleen,\nAnaksagoraan ja Demokritoksen mielipiteet ja vihdoin se kansanluulo,\nettä linnunrata oli määrätty olemaan öisin oppaana niille, jotka olivat\npyhiinvaellusretkellä apostoli Jakobin pyhättöön Compostelassa\nGaliciassa (josta johtunee linnunradan keskiaikainen nimitys _Galassia_,\njota Dantekin käyttää).\n\n[177] \"_Nouse, voita_\" = Kristukselle tarkoitetut hymnin sanat, joiden\nalkuperä on tuntematon.\n\n[178] Dante tahtoo osoittaa, ettei sielujen laulu ollut saanut häntä\nunohtamaan Beatricen silmien kauneutta.\n\n\n15. laulu\n\n[179] \"Lyyryn kauniin\" = sielujen laulun Marsin taivaassa.\n\n[180] Valo, jonka Dante näkee kehässä liikkuvan, muistuttaa hänen\nmieleensä Ankiseen, kun tämä Elysiumissa kohtasi poikansa Aineiaan.\nVergiliuksen säkeet, joissa kohtaus on kuvattuna, kuuluvat:\n\n    Isque ubi tendentem adversus per gramina vidit\n    Aenean, alacris palmas utrasque tetendit,\n    Effusaque genis lacrimae, et vox excidit ore:\n    \"Venisti tandem, tuaque expectata parenti\n    Vicit iter durum pietas? datur ora tueri,\n    Nate, tua et notas audire et reddere voces.\" etc.\n\n(Nyt kun hän niityllä näki Aineiaan rientävän luokseen, Ilosta ojensi\nhän hänelle molemmat kätensä, Kyyneleet valuivat poskille ja ääni\nhuulilta puhkesi: Tulitko vihdoinkin, onko rakkaus isääsi keventänyt\nvaivojen tien? Minun suodaan katsella sinun kasvojasi, Poikani, ja\nkuunnella tuttua ääntäsi ja vastata siihen).\n\n[181] Puhuja on Danten kantaisä Cacciaguida. Hänen tervehdyssanansa\nkuuluvat suomeksi: \"Oi jälkeiseni, oi Jumalan armo, niin runsaasti\nvuodatettu! Kenelle on koskaan, niinkuin sinulle, taivaan ovi kahdesti\navautunut.\" Vrt. myös X:s laulu:\n\n    sinussa niin jo moninkerroin loistaa,\n    ett' tuo se portaita sun näitä, alas\n    joit' astuta ei jälleen nousematta.\n\n[182] \"Janon pitkän jne.\" -- Tarkoittaa aikaa (yli puolitoista vuosisataa)\nsiitä asti, jolloin Cacciaguida oli noussut taivaaseen ja alkanut nähdä\ntapahtuvat seikat Jumalassa. Jumala on se kirja, johon ihmisten kohtalot\novat kirjoitetut ja jossa ei mikään muutu.\n\n[183] Tahtoessaan pyytää anteeksi ettei osaa ilmaista kantaisälleen sitä\nmitä tuntee, Dante selittää: autuaitten tunne ja järki painavat yhtä\npaljon, koska Ensi-tasapaino, Jumala lämmittää niitä rakkaudella ja\nvalaisee totuudella, mutta kuolevaisilla ovat tunne ja järki eri suuret;\nsiksi minä, joka olen kuolevainen, voin kiittää ainoastaan sydämellä,\nkoska järkeni on siihen riittämätön.\n\n[184] Cacciaguidalla oli kaksi lasta: Preitenitto ja Alighiero, jonka\nviimemainitun mukaan Dante on saanut lisänimensä. Hän lienee kuollut v.\n1201 ja oli senjälkeen viettänyt yli sata vuotta Kiirastulessa,\nylpeitten piirissä. Hänellä vuorostaan oli kaksi lasta: Bello (k. n.\n1268) ja Bellincione (eli vielä 1268), ja tällä neljä poikaa: Brunetto,\nGherardo, Bello ja Alighiero. Viimemainittu, josta ei ole säilynyt juuri\nmitään tietoja, oli Danten isä.\n\n[185] Gacciaguida kuvaa oman aikansa firenzeläisten moraalista tilaa\nvastakohtana Danten ajalle. -- Firenzen vanhoilla muureilla sijaitsi\nBadia-niminen kirkko, johon säe 2 viittaa.\n\n[186] Isä ei pelännyt, että myötäjäiset tulisivat liian suuriksi taikka\navioikä liian alhaiseksi -- Benvenuto da Imolan mukaan se oli alentunut\n20-21 vuodesta 10-11 vuoteen. Edellisistä Lana sanoo: ei silloin\nkäytetty niin leimuavia myötäjäisiä, että firenzeläisen, jolla oli kaksi\ntytärtä, olisi täytynyt pitää itseään perikadon omana.\n\n[187] Talot ja palatsit eivät olleet suhteettoman suuria niissä asuville\nperheille eivätkä muhkeita ja ylellisesti kalustettuja. -- Sardanapaliin\nDante lienee tutustunut historioitsija P. Orosiuksen kautta, joka sanoo\nS:ia viimeiseksi assyrialaiseksi kuninkaaksi ja kuvaa häntä veltoksi ja\nylelliseksi mieheksi, joka rakasti purppuravaatteita ja muita\nnaisellisia koruja. Pietro di Danto taas viittaa Juvenaliksen säkeeseen\n(_Sat._ X 762): \"et Venere et cenis et pluma Sardanapali\".\n\n[188] Montemalo (nyk. Monte Mario), kumpu lähellä Roomaa, ja\nUccellatoio, lähellä Firenzeä, olivat Danten aikana kumpikin hyvin\nkomeasti rakennettuja. Cacciaguida tarkoittaa siis, että rakennusten\nloistossa ja suuruudessa Firenze ei ollut vielä voittanut Roomaa.\n\n[189] Bellincione Berti dei Ravignani, Helvetissä mainitun \"hyvän\nGualdradan\" isä, josta polveutui kuuluisa kreivillinen suku\nGuildi. -- Villani (_Cron._ IV I) mainitsee hänet kunnianarvoiseksi\nfirenzeläiseksi porvariksi.\n\n[190] Nerlit ja Vecchit olivat vanhoja firenzeläisiä konsulisukuja;\nedelliset 1215 vaiheilla vaikutusvaltaisia guelfi-johtajia.\n\n[191] Cacciaguidan aikoina saivat vaimot elää ja kuolla kotonaan eikä\nheidän tarvinnut seurata miehiään maanpakoon. Danten aikana karkotus oli\nmielettömien puolueriitojen seurausta. Eikä heidän myöskään tarvinnut\nelellä hyljättyinä, koska miehet eivät niin paljon matkustelleet\nvieraissa maissa, erityisesti Ranskassa, kauppa- ym. asioissa.\n\n[192] Gianghella, kotoisin Tosasta, ylpeydestään ja irstaudestaan\ntunnettu firenzeläinen nainen. -- Lapo Salterello, firenzel. lainoppinut,\njoka otti osaa melkein kaikkiin Firenzen julkisiin asioihin\npuolueriitojen aikana. Dante mainitsee hänet ilmeisesti poliittisten\nturmelijain perikuvana. -- Gornelia, Tiberius Gracchuksen äiti.\n\n[193] Tästä Cacciaguidasta ei ole säilynyt mitään muita tietoja kuin\nmitä Dante itse tässä kertoo, nimittäin että hän oli syntynyt\nFirenzessä, kuudennessa l. Porta San Pieron kaupunginosassa n. v. 1090\n\nja kuului luultavasti vanhaan firenzeläiseen Elisei-sukuun, joka kerskui\npolveutuvansa roomalaisista; että hänet kastettiin vanhassa Johanneksen\nkappelissa Firenzessä; että hänellä oli kaksi veljeä, Moronto ja Eliseo;\nettä hänen puolisonsa oli syntyisin Po-joen laaksosta; että hän seurasi\nkeisari Konrad III:a toiselle ristiretkelle (1147-1149), lyötiin\nritariksi ja kaatui vihdoin taistelussa pakanoita vastaan v. 1147.\n\n\n16. laulu\n\n[194] Tapa käyttää monikkomuotoa _te_ yhdestä henkilöstä lienee peräisin\n3. vuosisadalta ja se on levinnyt Italiassa hyvin työläästi. Ne sielut,\njoista Dante tässä runoelmassaan käyttää tätä sanaa, ovat: Brunetto\nLatini (Helv. XV), Farinata degli Uberti (Helv. X), Cavalcante\nCavalcanti (ib.) ja Beatrice sekä nyt Cacciaguida, josta hän ensin oli\nkäyttänyt yksikkömuotoa.\n\n[195] Viittaa Lancelotin taruun, jossa kerrotaan, että kuningatar\nGinevran hovinainen yski kun näki kuningattaren syleilevän Lancelotia.\n\n[196] Johannes Kastaja oli Firenzen suojeluspyhimys, jonka päivänä\nkaupungissa pidettiin jokavuotiset kilpajuoksut. Dante kysyi siis kuinka\nsuuri oli Firenzen väkiluku Cacciaguidan aikana.\n\n[197] Firenzen (n. 200 vuotta) vanhemmalla kielellä.\n\n[198] Kristuksen lihaksi tulemisen päivästä (jolloin enkeli Gabriel\nlausui Neitsyt Marialle ensi kerran _Ave_...) Cacciaguidan syntymään oli\nMars 580 kertaa ollut Leijonan tähtimerkissä, so. tehnyt 580 kierrosta.\nJos laskemme Danten seuraaman Ptolemaioksen ajanlaskun mukaan käy\nselville, että Cacciaguida oli syntynyt tammikuussa 1090. Tähän\ntulokseen ovat useimmat näiden säkeiden tulkitsijat tulleet.\n\n[199] Tarkoittanee vain, että hän on jo puhunut kylliksi esi-isistään\nsanoessaan, että he asuivat Firenzen keskuksessa, että he kuuluivat\nkaupungin vanhimpiin porvarissukuihin jne.; muu ei kuulu tähän. Näin\nCasini, Ovidio ym.\n\n[200] Danten aikana (1300) oli Firenzen asukasluku n. 70 000 henkeä,\njoista 30 000 asekuntoista; vastaavat numerot Cacciaguidan aikana olivat\nsiis 14 000 ja 6 000. Runoilijan tarkoituksena lienee kuitenkin vain\nnäyttää, että väkiluku oli melkoisesti kasvanut. -- Kastaja\n(= Johanneksen kirkko) ja Mars (= Marsin patsas Ponte Vecchiolla)\nmerkinnevät silloisen Firenzen pohjoista ja eteläistä rajaa.\n\n[201] Kaupunkeja Firenzen naapuristossa.\n\n[202] Galluzzo sijaitsee n. 3 km Firenzestä etelään, Trespiano n. 6 km\nFirenzestä pohjoiseen.\n\n[203] Aguglione = Ubaldo l. Baldo, firenzel. lakimies, jolla oli Danten\naikana suuri sananvalta Firenzessä. Hän on ilmeisesti ensimmäisenä\ntehnyt ehdotuksen julistukseksi, jolla Ubertien suku ainaiseksi\nkarkoitettiin kaupungista (1311). -- \"Signa-konna\" = Fazio dei\nMorubaldini, lahjottavuudestaan tunnettu tuomari, kuului niihin\nvalkoisiin, jotka puolueensa kukistuttua siirtyivät mustien puolelle ja\n\"otettiin vastaan vain pahaa tekemään\". (D. Compagni.)\n\n[204] \"Joukko enin turmeltuva\" = hengellinen sääty, joka vastusti\nkeisarikuntaa ja aiheutti siten yleisen rauhattomuudentilan ja saattoi\nuseat kaupungit itsepuolustukseksi laajentamaan alueitaan, jonka ohella\nmonen muukalaisen onnistui pujahtaa Firenzeenkin ja hankkia siellä\nitselleen oikeuksia, jotka kasvaessaan kävivät usein kaupungille\nvaarallisiksi. Tällaisia sukuja olivat mm. Danten mainitsemat:\nSimifonti, josta ei ole säilynyt enempiä tietoja; Contin suku (=kreivit\nGuidi), joka 1207 möi Firenzen ja Pistoian välillä sijaitsevan\nMontemurlon linnan firenzeläiselle; Cerchit, jotka tulivat Aconesta ja\nsaavuttivat suuria rikkauksia; Buondelmontit, jotka omistivat\nMontebuonin linnan Greve-laaksossa, kunnes firenzeläiset sen anastivat\n(1135) ja pakottivat sen asukkaat muuttamaan Firenzeen.\n\n[205] Luni, vanha etrurialainen kaupunki Carraran tienoilla, oli jo\nDanten aikana vajonnut mitättömyyteen. -- Urbisaglia, entinen kukoistava\n_Urbs Salvia_, oli joutunut saman kohtalon alaiseksi. -- Chiusi ja\nSinigaglia (roomalaisten aikana tunnettu _Sena Gallica_ Adrian meren\nrannalla) olivat samoin Danten aikana rappion ja kadonneen suuruuden\nesikuvia.\n\n[206] Luode ja vuoksi.\n\n[207] Vastaukseksi Danten kysymykseen [196] Cacciaguida luettelee ne\nsuvut ja henkilöt, jotka hänen aikanaan olivat kuuluisia mutta jo\nrappeutumaan päin.\n\n[208] \"Vierellä portin\". -- Tarkoittaa Porta San Pietroa, jonka vierelle\nCerchi-suku (\"rikos raskas\") oli tullut asumaan Ravignanien ja Guidien\njälkeen (1280). Vastuu Firenzen sisäisistä levottomuuksista lepäsi\nsuureksi osaksi tämän suvun niskoilla.\n\n[209] Ritarisäädyn kunniamerkit.\n\n[210] \"Firenzen kaune\" = Uberti- ja Lambertisuvut, Firenzen vanhimpia.\nEdellisistä oli kuuluisin Farinata degli Uberti. Lamberti-suvun\nvaakunassa oli kuvattuna kultaisia luoteja sinisellä pohjalla.\n\n[211] Viittaavat Tosinghi- ja Visdomini-sukujen esi-isiin, joilla oli\npatronaattioikeus Firenzen piispanistuimeen ja jotka nauttivat tulot kun\nse oli vapaana -- ja vapaana he tahallisesti pitivät sitä niin kauan kuin\nmahdollista.\n\n[212] \"Suku julkea\" = Adimarien suku, joka vastusti Danten palaamista\nmaanpaosta ja tavoitteli mm. hänen maatilaansa omakseen -- Kun Ubertino\noli ottanut puolisokseen erään Bellincione Bertin tyttären, sanotaan\nhänen vastustaneen, kun hänen appensa aikoi antaa toisen tyttärensä\neräälle Adimari-suvun jäsenelle, joka oli alhaista syntyperää.\n\n[213] Della Pera, vanha firenzeläinen, Danten aikana jo hävinnyt suku,\njonka mukaan eräs kaupungin vanhimpia portteja, Porta Peruzza, on saanut\nnimensä.\n\n[214] \"Suurherralla\" tarkoitetaan rajakreivi Hugo Brandenburgilaista,\njoka kuoli Firenzessä apostoli Tuomaan päivänä 1006. Eläessään hän\nperusti useita luostareita ja löi ritareiksi useita Giandonati, Pulci,\nNerli, Bella ym. sukujen jäseniä, jotka kaikki hänen tahdostaan\nkantoivat hänen vaakunaansa. -- \"Se joka kansanpuolueeseen kallistuu\" on\nGiano della Bella, joka 1293 sai aikaan suuren mullistuksen Firenzen\nsisäisessä elämässä ja ajettiin maanpakoon. Hänen vaakunakilpeään kiersi\nmuista erotukseksi kultainen reunus.\n\n[215] Borgo Santi Apostolin kaupunginosa olisi rauhallisempi, jolleivät\nGualterottit ja Importunit, jotka olivat sen vanhoja asujia, olisi\nsaaneet uusia naapureita Amadein suvusta. Vaikka suku olikin\narvossapidetty se aiheutti guelfi- ja ghibelliinipuolueiden synnyn\nnuoren Buondelmonten murhan johdosta. Murha tapahtui Marsin patsaan\njuurella Ponte Vecchiolla. -- Ema on pieni, Greve-laaksossa juokseva joki,\njohon Buondelmonte oli hukkua tullessaan ensi kertaa Firenzeen.\n\n[216] \"Kukka Firenzen\" = valkoinen lilja Firenzen vanhassa vaakunassa.\n\n\n17. laulu\n\n[217] Kun Phaeton kuuli Epaphoksen, Jupiterin ja Ion pojan väittävän,\nettei hän ollut auringonjumalan poika, hän riensi heti äitinsä Klymenen\nluo saadakseen kuulla totuuden. (Ovidius). Onnettomuus, joka Phaetonia\nkohtasi kun hän sai päivän vaunut ohjattavakseen, lienee se syy, joka\nsaa isät vastahakoisiksi täyttämään lastensa kaikkia toiveita.\n\n[218] \"Tajuten pisteen\" = Jumalan, joka näkee menneisyyden, nykyisyyden\nja tulevaisuuden. -- Cacciaguida vetoaa geometriaan, koska se (Danten\nmuk.) on varmuuden korkein aste, \"scienza senza macula d'errore e\ncertissima per se\" (_Convito_ II: 14).\n\n[219] Ks. XV laulu, s. 7.\n\n[220] \"Arvoituksin\" = oraakkelien yms. vastauksin.\n\n[221] Kun Hippolytus, Theseuksen poika oli hyljännyt äitipuolensa\nrakkaudentunnustuksen, tämä väitti pojan isälle, että Hippolytus oli\nrakastunut häneen ja tahtonut vietellä hänet, jonka vuoksi Theseus\nkarkoitti poikansa Ateenasta (Ovidius).\n\n[222] Rooman paavillisessa hovissa, jossa simonia kukoistaa, ja siellä\nvarsinkin paavi Bonifacius VIII, joka tiettävästi oli Danten\nverivihollinen.\n\n[223] \"Seura huono\" = Danten onnettomuustoverit (600 \"valkoista\" ja\nghibelliiniä), jotka suurimmaksi osaksi olivat itsekkäitä ja\nhalpamaisia, vailla sitä ylevää maailmankatsomusta, joka Danielia oli.\nNämä tekivät kolme eri yritystä palata takaisin Firenzeen (Dante otti\nosaa ainakin yhteen), ja nämä yritykset, joskin ne olivat hyvin\nsuunniteltuja, suoritettiin niin päättömästi ja raukkamaisesti, että ne\nherättivät vain inhoa Dantessa. Siksi oli hänelle kunniaksi, että hän\noli ollut \"oma puolueensa\".\n\n[224] \"Suuri Lombardialainen\" on todennäköisesti eräs kuuluisan Della\nScalan (Scaliger) suvun jäsen, Bartolomeo, Alberto della Scalan poika ja\nhänen jälkeensä Veronan herra (1301-1304) -- suvun vaakunassa oli porras\n(scala) ja keisarill. kotka. Alberton toinen poika, Gan Grande (synt.\n1291) oli lahjakas ja kunnostautui sotaisissa toimissa, niin että Dante\nusein ennustaa hänestä ghibelliinien nimen ja Pohjois-Italian\nkeisarivallan uudistajaa. Tultuaan Veronan herraksi (1312-1329), jona\nhän ei enää kaivannut rikkauksia eikä kaihtanut vaivoja, hän auttoi\nkeisari Henrik VII:n tuloa Italiaan (kruunattiin 1312). Henrikiä tuki\nnäennäisesti paavi Klemens V \"Gascognelainen\" -- mutta toisaalta tämä\nsuosi Napolin kuningasta Robertia ja guelfeja, jotka vastustivat\nHenrikiä.\n\n[225] \"Nää paulat jne.\" = Aika, jolloin Dante karkoitetaan maanpakoon on\nkoittava parin vuoden kuluttua.\n\n[226] Dante on epätietoinen, tuleeko hänen antautua alttiiksi\naikalaistensa vihalle ilmaisemalla kaiken mitä oli kirjoittanut ja oli\naikeessa kirjoittaa aikansa huomattavimmista henkilöistä, vaiko kadottaa\nmaineensa jälkimaailman edessä salaamalla kaikki.\n\n\n18. laulu\n\n[227] \"Pyhä sielu\" = Cacciaguida.\n\n[228] Cacciaguida puhuu viimeisen kerran. -- Puu on paratiisin\nvertauskuva; sen ylimmässä osassa, Empyreumissa on Jumala, joka jakaa\nsille armoaan, ja se kantaa hedelmiä, so. sieluja, joita se ei koskaan\nkadota.\n\n[229] Renouard ja Vilhelm, sankareita ja aseveikkoja\nmuinaisranskalaisissa eeppisissä lauluissa (_chansons de geste_), jotka\novat kootut yhteen nimellä \"La Geste de Guillaume\". Molemmat taistelivat\nkristinopin puolesta pakanoita vastaan ja kuolivat munkkeina (Vilhelm,\nOrangen kreivi v. 812). -- Robert Guiscard valloitti Apulian ja Kalabrian\nei-kristityiltä ja taisteli menestyksellä Saksan keisaria Henrik IV\nvastaan. Kuoli 1085. -- Bouillonin herttua Gottfrid, ensimmäisen\nristiretken johtaja, kuoli Jerusalemin kuninkaana 1100.\n\n[230] Dante ja Beatrice ovat tulleet kuudenteen l. Jupiterin taivaaseen.\nSiellä oleskelevat niiden sielut, jotka maan päällä ovat hallinneet ja\ntuominneet oikeudenmukaisesti.\n\n[231] \"Kieltäin omaani\" -- latinaa (ks. al.), koska italia oli latinan\ntytärkieli.\n\n[232] Kerta kerralta sielut järjestäytyvät kirjaimiksi lauseeseen\n_Diligite iustitiam, qui iudicatis terram_ (= Rakastakaa oikeutta te,\njotka tuomitsette maanpäällä. Viisauden kirja 1:1). Kirjaimet on\najateltava goottilaisiksi alkukirjaimiksi. M:n muodostaa kaksi\nsisäänpäin kaareutuvaa viivaa, jotka lähtevät niiden keskellä olevan\nsuoran kärjestä. Tähän kärkeen asettuivat Empyreumista tulleet sielut\nmuodostaen firenzeläisen liljan ja muut sielut täydentävät sitten kuvion\nkeisarilliseksi kotkaksi, joka on keisarikunnan vertauskuva ja lain ja\noikeuden edustaja maan päällä.\n\n[233] Viittaa erääseen entisaikaan yleiseen ital. kansantapaan: lyötiin\nyhteen palavia puita tai kekäleitä, jolloin kipinät lensivät ja\nennustettiin esim.: \"Niin paljon lampaita, niin paljon porsaita, niin\npaljon kultafloriineja kuin on näitä kipinöitä!\" (Lana).\n\n[234] \"Savu\" = paheet, jotka tahraavat oikeutta, erit. Rooman\npaavillinen hovi, jota Dante pitää aikansa moraalisen ja poliittisen\nturmeltuneisuuden ensisijaisena syynä. -- \"Temppelissä\", vrt. Matt. ev.\n21:12 seur.\n\n[235] Nyt käydään sotaa pannaanjulistuksilla ja interdikteillä. Ne\nriistävät kristityiltä armon välikappaleiden käytön, joita Jumala ei\nkiellä keltään.\n\n[236] Tarkoittaa erityisesti paavi Johannes XXII:a (kotoisin Cahorsista,\nvalittiin paaviksi 1316, kuoli 1334), jonka hallitus oli kokonainen\nsarja pannaanjulistuksia ja takaisinkutsuja rahallisen voiton vuoksi.\n\n[237] \"Joka yksin elää tahtoi\" -- Johannes Kastaja, joka eli erämaassa\n(ks. Luukk. ev. 1:80) ja jonka poikkihakattu pää kannettiin lautasella\nHerodiaan tyttärelle palkinnoksi tämän tanssista Herodeksen edessä (ks.\nMatt. ev. 14:12; Mark. ev. 14-28). Mutta Johannes Kastajan kuva oli myös\nfirenzeläisissä kultarahoissa ja siksi paavi Johannes rakasti häntä,\nmutta Pietaria (\"Kalastajaa\") ja Paavalia hän ei tuntenut.\n\n\n19. laulu\n\n[238] \"Kaunis kuva\" = kotka, sama kuin edell. laulussa.\n\n[239] Kotkan jälkeensä jättämä muisto olivat ne monet viisaat ja\noikeutta rakastavat roomalaiset hallitsijat, joiden ylistämisestä oli\ntullut kaunopuhujien kulunut aihe -- kuitenkin vain harvat seurasivat\nhallitsijoiden esimerkkiä.\n\n[240] \"Toiseen valtapiiriin\" = Venustaivaan Troneihin.\n\n[241] \"Ensi Ylväs\" = Lucifer. Vrt. myös Parat. XXIX.\n\n[242] Kotkan sanojen tarkoituksena on näyttää, että ihmiset ovat\nkyvyttömiä näkemään Jumalan oikeuden pohjaan saakka ja ettei heidän\npitäisi mitata omalla rajoitetulla älyllään Jumalan päätöksiä. Vrt.\nKirj. Roomal. 10:14; 11:33.\n\n[243] Kotka ratkaisee Danten epäilyn, joka koski hyveellisten pakanain\nsulkemista pois autuudesta.\n\n[244] Sielut asettuivat jälleen hiljaa paikoilleen keisarikotkan eri\nosissa.\n\n[245] Vrt. Matt. ev. 7:21-22.\n\n[246] \"Afrikankin kansat\" = pakanakansat yleensä, jotka viimeisellä\ntuomiolla voivat tuottaa häpeää nimikristityille. Samassa mielessä Dante\nsaattaa Persian tuomitsemaan kehnoja kristittyjä kuninkaita.\n\n[247] Esimerkkinä huonoista hallitsijoista, joiden teot merkitään\nJumalan tuomiokirjaan Dante mainitsee seuraavat: Itävallan keisari\nAlbert I, joka mm. valloitti ja julmasti hävitti Böömin kuningaskunnan\n(1304). -- Filip Kaunis, jota alamaiset vihasivat, koska hän oli\nväärentänyt rahan alentamalla sen arvon. Kuoli Danten kertomalla tavalla\n1314 (ks. Kiirast. VII ja XX).\n\nSäkeet:\n\n    Näkyvä korska on se vallanhimo,\n    mi miehet Englannin, Skotlannin huumaa,\n    niin ettei maissaan toisiaan ne kärsi.\n\nviittaavat Englannin kuninkaan Edvard II:n (?) ja Skotlannin kuninkaan\nvälisiin sotiin, joilla kumpikin tahtoi laajentaa maatansa toisen\nvahingoksi. -- Espanjan kuningas Ferdinand IV (1285-1312). -- Böömin\nkuningas Venzel (Venceslav) IV. -- \"Jerusalemin Rampa\" = Napolin kuningas\nKaarle II, joka samoinkuin kaikki Napolin kuninkaat käytti arvonimeä\n\"Jerusalemin kuningas\". Dante arvosti hänen hyvät ominaisuutensa\nroomalaisella ykkösellä, mutta huonot tuhannen numerolla (M): --\n\nSäkeet:\n\n    Näkyvä tuon on itaruus ja halpuus,\n    mi hallitsee nyt tulisaarta, missä\n    Ankises päätti päivät pitkän ijän;\n\ntarkoittavat Sisilian (\"tulisaaren\", jossa Ankises, Aineiaan poika,\nkuoli) hallitsija Fredrik II:ta. Hänen veljensä Jakob II Aragonialainen\nja setänsä Mallorcan kuningas Jakob (1243-1311), joka (Ottimon muk.)\n\"näytti huonon asekuntoisuutensa luovuttaessaan veljelleen (Pietari\nIII:lle) saaren (Mallorcan), jonka tämä sitten armosta antoi hänelle\ntakaisin\". -- Portugalin kuningas Dionysos Agricola (1279-1325). Häneen\nsamoinkuin Norjan kuninkaaseen Haakon V:een (1299-1319) lienee Dante\npuutteellisesti perehtynyt. -- Rascian herra = Stefanus Urosius I, joka\nhallitsi Bosniaa ja sitä osaa Itä-Serbiaa, jonka lävitse virtaa\nRasca-joki. Hänen sanotaan väärentäneen Venetsian rahaa (_Matapane_)\nkäyttämällä ala-arvoista metallia. -- Unkarilla oli ollut huonoja\nhallitsijoita aina Andreas III:een (1290-1301) asti, joka oli viimeinen\npyhän Stefanin vanhaa kuningassukua. Häntä seurasi Anjoun Kaarle\nRobert. -- Navarran Johanna (synt. 1271),joka 1284 meni naimisiin Filip\nKauniin kanssa, mutta hallitsi senkin jälkeen itsenäisesti\nvaltakuntaansa. Hänen kuoltuaan (1304), jolloin hänen poikansa Ludvig\ntuli Ranskan kuninkaaksi (Ludvig X), yhdistettiin Navarra Ranskan\nkruunuun. -- Kyproksen saarta, jonka tärkeimmät kaupungit olivat Nicosia\nja Famagusta, hallitsi huonosti Henrik II Lusignalainen (1285-1324),\njoka vietti siveetöntä elämää ja jonka epäiltiin myrkyttäneen oman\nveljensä. Lusignalaisen hallitus oli siis ilmeisesti enteenä sille, mitä\nNavarra voi odottaa Ranskalta.\n\n\n20. laulu\n\n[248] = Jupiterin taivaan.\n\n[249] \"Sit osaa jne.\" -- (silmää = yksikössä, koska kotka näkyi\nsivukuvana, kuten vaakunoissa ym. oli tavallista.) Sielut, jotka sen\nmuodostavat ovat hyviä ja oikeudenmukaisia hallitsijoita, joista\nseuraavassa luetellaan muutamia.\n\n[250] = Kuningas David.\n\n[251] = Keisari Trajanus (98-117), joka lohdutti erästä leskeä\nkostamalla tämän pojan surman. Nyt hän tietää mitä on olla seuraamatta\nKristuksen oppia, koska hän omasta kokemuksestaan tuntee paratiisin\nautuuden ja helvetin tuskat.\n\n[252] = Juudan kuningas Hiskia, joka kuolemansairaana rukoili Jumalaa ja\nJumala antoi hänelle 15 vuotta lisää elonaikaa (ks. Kun. kirj. 20:1-11).\n\n[253] = Konstantinus Suuri (274-337). Hän \"kreikkalaistui\" siirtäessään\n(324) Rooman keisarillisen istuimen Bysanttiin jättäen siten Rooman\npaavin huomaan. Nyt hän tietää, että tämä teko ei ollut hänelle\nvahingoksi, sillä Jumala näkee hyvän tarkoituksen olivatpa seuraukset\nmiten turmiolliset tahansa.\n\n[254] = Vilhelm II Hyvä, Sisilian ja Capulian kuningas (synt. 1154,\nkuol. 1189). Historioitsijat ylistävät häntä viisaaksi ja maineikkaaksi\nruhtinaaksi, jota hänen molemmat kansansa suuresti rakastivat. Nyt ne\nsurevat kehnojen hallitsijoittensa, Kaarlen, \"Jerusalemin Ramman\", ja\nFredrik Aragonialaisen tähden.\n\n[255] Troijan Rifeus, kreikkalainen sankari, jonka Vergilius sanoo\nkaatuneen Troijan valloituksessa ja lausuu hänestä (_Aeneis_ II\n426-427): \"iustissimus unus Qui fuit in Teucris et servantissimus\naequi\". Hänen kääntymyksestään ks. jäljempänä 9 säettä, jotka alkavat\nKautt' armon.\n\n[256] \"_Regnum coelorum_ jne.\" -- Evankeliumin sanat (Matt. 11:12), jotka\nDante on ottanut Vulgatasta: \"Regnum coelorum vim patitur, et violenti\nrapiunt illud\" = Taivaan valtakunta kärsii väkivallasta ja väkivaltaiset\ntempaavat sen itselleen.\n\n[257] = Keisari Trajanus ja Rifeus, joista jälkimmäinen kuoli ennen,\nedellinen jälkeen Kristuksen syntymän.\n\n[258] Tarina kertoo, että pyhä Gregorius, rukoili palavasti Trajanuksen\noikeuden työstä kuultuaan, että Jumala antaisi hänelle ikuisen autuuden.\nKeisarin kerrotaan sitten palanneen helvetistä maalliseen ruumiiseensa\nja ottaneen kasteen, joten hän oli arvokas otettavaksi autuaitten\njoukkoon.\n\n[259] Mikään perimätieto tms. ei ole antanut Dantelle aihetta asettaa\nRifeusta pelastettujen joukkoon, vaan se on hänen omaa keksintöään, hän\ntahtoi ehkä sillä antaa esimerkin Raamatun pakanoita koskevista\nkirjoituksista (esim. Hesek. 18:27-28) tai myös Tuomas Akvinolaisen\nopista (_Summa theol._). -- Kasteen korvasivat Rifeukselle usko, toivoja\nrakkaus (\"kolme naista\"), jotka Dante oli nähnyt personoituina Kirkon\nvaunujen oikeanpuolisessa pyörässä.\n\n[260] = Trajanus ja Rifeus.\n\n\n21. laulu\n\n[261] Semele pyysi kerran Junon neuvosta, että hän saisi nähdä Jupiterin\ntäydessä loistossaan. Jumala täytti hänen toiveensa, mutta silloin\nsalama iski häneen ja poltti hänet tuhkaksi.\n\n[262] Seitsemäs soihtu on Saturnus, jossa pyhäin mietiskelijäin sielut\noleskelevat ja joka tällä haavaa oli Leijonan tähtimerkissä. Astrologit\npitivät Saturnusta kylmänä taivaankappaleena; Leijonan suuremman lämmön\nvaikutuksesta se oli nyt lauhkea.\n\n[263] \"Kristallissa\" = Saturnus-taivaassa, joka on saanut nimensä\nKreetan kuninkaan Saturnuksen mukaan, joka hallitsi maailmaa ns.\n\"Kultaisella aikakaudella\".\n\n[264] Nämä portaat, jotka kuvannollisesti esittävät mietiskelevien\nsielujen kohoamista Jumalan tykö, ovat samat kuin seuraavassa laulussa\nmainitut Jaakobin portaat (ks. Moos. 28:12).\n\n[265] \"Mut hän jne.\" = Beatrice.\n\n[266] \"Syystä siitä\", ks. alk. säk. \"Jos nyt ma hymyilisin...\"\n\n[267] Vastaukseksi Danten kysymykseen sielu selittää, ettei hänen\nylemmyytensä rakkaudessa saanut häntä lähestymään Dantea vaan ainoastaan\nse velvollisuus, joka oli tullut hänen osalleen Jumalan\n\"ikisäätämyksessä\".\n\n[268] Pier Damiano, joka tässä puhuu, syntyi n. 1007 köyhistä\nvanhemmista. Häntä kasvatti aluksi veli Damiano, jonka kunniaksi hän\nkäytti nimeä _Petrus Damiani_. Päätettyään opintonsa Parmassa ja\nRavennassa hän toimi itse opettajana suurella menestyksellä, mutta\nvetäytyi 30 vuoden ikäisenä maailmasta ja meni Fonte Avellanan\nluostariin (Catria-vuoren rinteellä), jonka apotiksi hänet valittiin.\nTässä toimessaan hän teki tärkeitä palveluksia useille paaveille, niin\nettä hänet 1058 nimitettiin Ostian kardinaali-piispaksi, jonka arvon hän\nhyvin vastahakoisesti otti vastaan. Hän sovitti mm. Rooman ja Milanon\nkirkon välit. Sittemmin hän palasi jälleen luostariin (Sta Maria\nRavennassa), eli yksinkertaisena munkkina ja nöyryydestä kutsui itseään\nPietari Syntiseksi (_Petrus peccator_). Kuoli Faenzassa 1072, jättäen\njälkeensä useita uskontoa käsitteleviä teoksia.\n\n[269] Cephas (Keefas), nimi, jonka Kristus antoi Simonille; merkitsee\nsamaa kuin Petrus (Pietari) = kivi, kallio. -- Pyhän Hengen astia on\napostoli Paavali, _Vas electionis_.\n\n[270] Damiano syyttää pappeja ja kirkonmiehiä, jotka ylellisyydessä\nolivat tulleet niin lihaviksi, etteivät voineet omin neuvoin liikkua ja\nkäyttivät kaapuja, niin pitkiä ja väljiä, että niihin mahtui sekä mies\nettä hevonen (\"_due bestie_\").\n\n[271] Sielut huusivat kostoa Kirkon turmelijoille ja eritoten Bonifacius\nVIII:lle, kuten Beatrice seuraavassa laulussa selittää:\n\n    Tajunnut jos sen rukoukset oisit,\n    sa tietäisit jo Herran koston, jonka\n    näkevä olet ennen kuolematas.\n\n\n22. laulu\n\n[272] Vrt. edell. laulu:\n\n    \"Jos nyt ma hymyilisin, vois sun käydä\n    kuin kerran Semelen, mi tuhkaks paloi.[261]\n\nsekä\n\n    Ja lausu, miks ei tässä taivahassa\n    soi Paratiisin sulosoinnut, jotka\n    niin hartahina alemmissa helkkää.\"\n\n    \"Sun kuulos kuolevaisen on kuin näkös\",\n    hän vastas; \"syystä siitä ei soi laulu,\n    mist' ei myös hymyile Beatrice täällä...\"\n\n[273] Puhuja on Benediktus Nursialainen, benediktiinimunkkikunnan\nperustaja. Hän syntyi 480 ja pakeni jo nuorena maailmasta, vetäytyen\nerääseen luostariin lähellä Subiacoa, jossa saavutti kuuluisuutta\npyhyydellään. V. 529 hän perusti Monte Cassinon luostarin, jolla samalla\nlaski perustuksen länsimaiden ensimmäiselle uskonnolliselle\nveljeskunnalle. Kuoli tässä luostarissa v. 543.\n\n[274] Monte Cassinolla oli pakana-ajoista lähtien ollut Apollolle\npyhitetty temppeli, jossa kävi varsinkin 6:nnella vuosisadalla paljon\nkansaa uskontoaan harjoittamassa.\n\n[275] Macarius -- kolmesta samannimisestä luultavimmin ns. Macarius\nAleksandrialainen, pyhän Antoniuksen oppilas. Oli innokkaimpia\nluostari-elämän edistäjiä Itämailla. Kuoli 401. -- Pyhä Romualdus, synt.\nRavennassa 956, perusti n. 1018 kuuluisan Camaldoli-luostarin Toskanaan\nja kuoli kuuluisana pyhyydestään ja ihmeistään v. 1027.\n\n[276] \"Kasvot paljahina\" = ilman jumalallista valoa. -- \"Viime taivaassa\"\n= Empyreumissa, ks. Parat. XXXI-XXXII.\n\n[277] Pyhä Benediktus valittaa veljeskuntansa rappeutumista samoinkuin\nPyhä Dominikus ja Fransiskus Assisilainen ovat tehneet: hänen\nluostarisääntönsä ovat nyt vain nimeksi olemassa; niiden kopioiminen on\nhyödytöntä paperin haaskausta. Munkkien päät ovat täynnä pahoja\najatuksia ja turmeltuneita pyyteitä. Kirkon tuloja, jotka kuuluvat\nköyhille, käytetään väärin. (Niinpä eräässä paavi Aleksanteri III:nnen\ndekretaalissa sanotaan: \"Quod monachi, abbates et priores accipiunt,\ngravius est usura\"). Pietarin ja Fransiskuksen ohjeita ei seurata jne.\nTässäkin tapauksessa voi kuitenkin Luoja tulla avuksi, Hän, joka on\ntehnyt paljon suurempia ihmeitä.\n\n[278] Tässä runoilija viimeisen kerran kääntyy suoranaisesti lukijan\npuoleen kuin jättäen hänelle hyvästi ennenkuin ryhtyy käsittelemään\nrunoelmansa ylevintä osaa. -- Dante ja Beatrice ovat nyt saapuneet\nkahdeksanteen l. Kiintotähtien taivaaseen ja siellä Kaksosten\ntähtisikermään. Kun aurinko keski-ajan astronomien mukaan, saapuu tähän\ntähtimerkkiin n. 20 p:nä toukokuuta, täytyy siis Danten syntymäpäivän\nlangeta tämän kuun viimeiselle kymmeniselle. Kaksosia sanoivat\nastrologit sellaiseksi tähtikuvioksi, jonka vaikutuksen alaisina\ntiedemiehet, runoilijat ja ennustajat syntyvät maailmaan.\n\n[279] \"Latonan tytär\" = Kuu (ks. Parat. II.\n\n[280] Hyperionin poika on Aurinko; sen lähistöllä ovat Merkurius (jonka\näiti on Maia) ja Venus (jonka äiti on Dione).\n\n[281] Jupiter kiertää (poikaansa) Marsia ja (isäänsä) Saturnusta\nlauhduttaen edellisen kuumuutta ja jälkimmäisen kylmyyttä.\n\n[282] \"Se soppi jne.\" = Maa, jonka omistusoikeudesta kiistellään. Vrt.\nSeneca: \"Punctum est in quo bellatis.\"\n\n\n23. laulu\n\n[283] = Meridiaaniin, jossa aurinko on korkeimmillaan.\n\n[284] = Se iäinen kunnia, jonka autuaat ansaitsevat kääntämällä hyvään\nluonnolliset taipumukset, joihin taivaat vaikuttavat (Casini).\n\n[285] Trivia = Diana, kuunjumalatar. -- Immet iäiset ovat tähtiä.\n\n[286] \"näin Päivän\" = Kristuksen, autuaiden sielujen (\"tuikkehien\")\nyläpuolella. Samaa tarkoittaa \"olento valoisa\".\n\n[287] Vrt. I Kor. kirj. 1:24.\n\n[288] Ks. selitystä edellä alk. \"Kaikki seikat keskenänsä...\"\n\n[289] Polyhymnia = Muusa, joka edusti lyyrillistä runoutta.\n\n[290] \"Ruusu\" = Neitsyt Maria, _rosa mystica_ katolisen kirkon\nlitanioissa. -- Liljat = apostolit, jotka kääntävät ihmisiä Kristuksen\nuskoon.\n\n[291] \"Kukan kauniin nimi\" = Maria, joka Kristuksen kadottua Empyreumiin\non nyt kirkkain valo. Myöhemmin hän esiintyy nimillä \"kirkas tähti\":\n\n    Kumpaankin silmääni kun kuvautunut\n    ol' laatu ynnä koko tähden kirkkaan,\n    mi voittaa sielläi niinkuin voitti täällä,\n\nvrt. katol. kirkon tervehdyshymni \"Ave mari stella, Dei mater alma\") ja\n\"Safiiri\":\n\n    tuon verrattuna lauluun luutun, jolla\n    safiri se nyt päänsä seppelöitsi\n    jost' taivaan kirkkaan on safiri-sini.\n\n[292] \"Soihtu pieni\" = Arkkienkeli Gabriel, joka kuten ennen maan päällä\nniin nytkin ylistää laulullaan Neitsyt Mariaa.\n\n[293] \"Kuningasmantteli\" = Yhdeksäs taivas l. Primum mobile, joka\nulottuu kaikkien kahdeksan taivaan ympäri, jotka taivaat vaikuttavat\nvälittömästi ihmisten maailmaan; samalla se on lähinnä Empyreumia,\nJumalan istuinta.\n\n[294] Dante ei voinut enää nähdä Mariaa, joka nousi Kristuksen luo\nEmpyreumiin.\n\n[295] \"_Regina coeli_\" = Taivaan kuningatar, erään katol. kirkkohymnin\nalkusanat.\n\n[296] Babylonin vankeudessa halveksivat autuaat sielut kultaa ja\nrikkauksia voidakseen kaikki kärsimykset kestämällä saavuttaa aarteen\ntaivaassa.\n\n[297] = Apostoli Pietari. Vrt. Matt. ev. 16:19.\n\n\n24. laulu\n\n[298] Vrt. Ilmest. kirj. 19:9: \"Autuaita ovat ne, jotka ovat kutsutut\nKaritsan hääaterialle.\"\n\n[299] Kauneimmat liekkijoukosta olivat apostolit ja loistavin niistä\nPietari. -- Kolme kierrosta Beatricen ympäri\n\n    (Ja kolme kertaa ympäri Beatricen\n    se kiersi, laulaen niin tenhoovasti,\n    sit' ettei mielikuvitus voi todistaa.)\n\nmerkitsee pyhää Kolminaisuutta taikka kolmea kristillistä hyvettä.\n\n[300] Kuva on otettu maalaustaiteesta. Benvenuto da Imola selittää mm.:\n\"Huomaa, että kun maalari tahtoo kuvata laskoksia kankaalle, hänen ei\npidä käyttää eloisaa (räikeää) väriä, vaan himmeämpää kuin itse kankaan\nväri; samoin ei runoilija kyllin hienojen sointujen ja ajatusten\npuutteessa pysty kuvailemaan apostolien laulua.\"\n\n[301] Ks. Matt. ev. 14:28-33.\n\n[302] Alkutekstissä oleva _baccelliere_ (lat. _baccalarius_) nimi\nvoitaneen suomessa hyvin korvata teini-nimellä (lat. _dia conus_), koska\nkysymys on keskiaikaisen akatemian (erit. pappis-) oppilaasta. Danten\nsäkeisiin nähden huomauttaa Casini: \"Onnistunut vertaus on otettu\nkeskiajan filosofisista ja teologisista kouluista, joissa oppi-isän\n(_maestro_) oli tapana esittää istuimeltaan kysymykset, joita sitten\npohdittiin (_approvare_) läsnäolevien tohtorien, baccellierien ja\noppilasten välillä, ja sitten kun jokaista kysymystä oli pohdittu esitti\noppi-isä sen jonakin toisena päivänä todistuksineen _pro et contra_, ja\nlausui lopuksi oman mielipiteensä (_terminare_)\". Eräiden mukaan Dante\nviittaa erityisesti ns. _Disputatio tentativa_ -tutkintoon, johon\nPariisin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan jäsenten tuli alistua.\n\n[303] \"Veljes rakas\" = Apostoli Paavali kirjeessä Hebreal. 11:1: \"Mutta\nusko on luja luottamus siihen mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka\neivät näy\". Vulgatassa kuuluu sama lause: _est ... fides sperandarum\nsubstantia rerum, argumentum non apparentium_, jonka _substantia_ ja\n_argumentum_ ovat tuottaneet vaikeuksia sekä Dante-selittäjille että\nteologeille. Selityksessään Dante seuraa Tuomas Akvinolaisen oppia.\n\n[304] = Vanha ja uusi Testamentti.\n\n[305] Ks. Matt. ev. 15:13; Jeremia 2:21.\n\n[306] Dante oli sanonut, että ihmeet olivat takeena Raamatun\njumalallisesta alkuperästä. Mikä vakuuttaa hänelle elleivät juuri\nRaamatun kirjat, että nämä ihmeet todellakin ovat tapahtuneet? Jollei\nhänellä ole muuta tukea on hänen todistuksensa pelkkä kehätodistus. --\nVastauksensa Dante on saanut kirkko-isiltä ja jumaluusoppineilta,\njotka ovat sitä usein käyttäneet.\n\n[307] Dante nojautuu nähtävästi Johanneksen ev. 20:3-10. Pietari ja\nJohannes juoksivat kumpikin Jeesuksen haudalle. Johannes saapui ensin,\nmutta ei mennyt sisälle... Pietari tuli perille myöhemmin, mutta astui\nheti sisälle hautaan, ja voitti siten Johanneksen uskonvoimassa. --\nMyöskin teoksessaan _De Monarchia_ (III. 9) Dante käsittelee tätä\nRaamatun kohtaa.\n\n[308] = Vanhan Testamentin kautta. Vrt. ev. 24:44.\n\n\n25. laulu\n\n[309] Ennen kuin ryhtyy käsittelemään korkeinta toivoa, jonka esineenä\non Paratiisin autuus, Danten mielen valtaa hetkeksi maallinen isänmaa,\nFirenze (\"lammashuone\"), jonne hän maanpaostaan toivoo palaavansa \"pyhän\nlaulunsa ansiosta\" -- _Commediansa_, joka juuri oli valmistumaisillaan.\nHän palaisi sinne kypsyneenä, ei enää häilyvän maallisen rakkauden, vaan\nylevien sekä maallisten että taivaallisten seikkojen laulajana, ja saisi\nkauniissa kastekappelissaan (San Giovanni Firenzessä) laakeriseppeleen\notsalleen -- turha toivo, sillä parhaiksi viimeisteltyään _Commediansa_\nhän kuoli kaukana rakkaasta ja sorretusta Firenzestään.\n\n[310] Ks. edell. laulun kolme viimeistä säettä.\n\n[311] \"Valo toinen jne.\" -- Apostoli Jaakob. Hänen pyhättönsä\nCompostelassa Galiciassa (Espanjassa), jonne hänen ruumiinsa legendan\nmukaan oli haudattu, oli hyvin suosittu pyhiinvaelluspaikka\nkeskiajalla. -- Samasta kehästä oli aikaisemmin tullut pyhä Pietari.\n\n[312] Viittaavat luultavasti Jaakobin kirj. 1:5 tai 1:17: \"Jokainen hyvä\nanti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, valojen isältä...\"\nDante näyttää sekoittavan molemmat Jaakob-nimiset apostolit:\nyllämainitun kirjeen kirjoittajana pidetään Jaakob \"pienempää\", kun taas\nkysymyksessä oleva Espanjan suojeluspyhimys oli Jaakob \"suurempi\". --\nMuutamat jumaluusoppineet otaksuvat selittäessään Kristuksen kirkastusta\nsekä muita ihmeitä, joita näkemään hän halusi ainoastaan Pietarin,\nJaakobin ja Johanneksen, että nämä merkitsevät kolmea kristillistä\nhyvettä: usko = Pietari, toivo = Jaakob ja rakkaus = Johannes. (Casini.)\n\n[313] Kukkulat ovat molemmat apostolit, joiden valo äsken oli ollut\nDanten silmille liian kirkas. Sanamuoto muistuttaa Psalm. 121:1.\n\n[314] \"Keisarimme\" = Jumala. Johdonmukaisesti Dante antaa pyhimyksille\nnimen uskotut (_conti_) ja Jumalan istuimelle pyhin pylvästö (_aula piu\nsegreta_).\n\n[315] Aurinko, josta autuaat lukevat kaiken, on Jumala.\n\n[316] Egypti, Raamatun kirjoissa maallisen (inhan) elämän\nvertauskuva. -- Jerusalem = taivaallinen Hovi.\n\n[317] \"Kaks seikkaa muuta\" = Toivon olemus ja alkuperä.\n\n[318] Toivonsa määritelmäksi Dante kääntää Pietari Lombardialaisen\n(_Sententiae_ III 26): \"Spes est certa expectatio futurae beatudines,\nveniens ex Dei gratia et ex meritis praecedentibus\". Hänen toivonsa\nlähteenä on ilmestys: hänelle ovat antaneet sen Pyhän Raamatun kirjat\n(\"moni tähti\") ja ennen kaikkea Davidin psalmi (ks. Psalm. 9:11.\nVulgatan muk. \"Sperent in te qui noverunt nomen tuum\"). Jaakobin kirje,\njonka hän ottaa vakuudekseen, ei ensi aluksi näytä erikoisesti\nkoskettelevan toivoa, mutta muutamat kohdat (es. 1:12; 2:5; 4:8 jne.)\nvoivat kuitenkin lujittaa sitä uskovan sydämessä (Casini).\n\n[319] \"Voitonpalmu\" = marttyyriuden vertauskuva.\n\n[320] Ne Raamatun kohdat, jotka ovat Dantelle erikoisesti olleet\nmielessä, ovat Jesaja 61:7 ja Joh. Ilm. 7:9. Dante siteeraa tietenkin\nVulgataa ja tarkoittaa kaksospuulla tällöin sekä sielun että ruumiin\nautuutta.\n\n[321] \"Liekki kirkas\" = Apostoli Johannes. -- Kun talvella aurinko on\nKauriin tähtikuvassa, näyttäytyy yön taivaalla Kravun tähtimerkki; jos\ntässä silloin olisi tähti niin loistava kuin pyhä Johannes, olisi\nainaista päivää kokonaisen kuukauden ajan (joulukuun puolivälistä\ntammikuun puoliväliin).\n\n[322] Beatricen sanat, joilla hän kuvaa apost. Johannesta, viittaavat\nJoh. ev. 13:23; 27:20, joissa Johanneksen kerrotaan nojanneen Jeesuksen\nrintaa vasten, sekä ib. 19:26-29, jossa hänet valittiin Neitsyeen pojan\nsijaiseksi. -- Pelikaani oli suosittu vertauskuva Kristuksesta, koska sen\narveltiin elättävän poikasiaan omalla verellään. (Vrt. myös Psalt.\n102:7).\n\n[323] Dante oli teroittanut katsettaan nähdäkseen oliko Johanneksella\ntodellakin sekä sielu että ruumis, koska keskiajalla uskottiin, ettei\nhän ollut kuollut vaan noussut taivaaseen sellaisena kuin eli maan\npäällä. Apostoli vakuuttaa nyt, että hänen ruumiinsa makaa maassa, sillä\ntaivaaseen ei ole päästetty yhtään ruumiillista luontoa, paitsi\nKristuksen ja Neitsyt Marian jotka nousivat Empyreumiin.\n\n[324] Apostoli Johanneksen valo oli sokaissut Danten.\n\n\n26. laulu\n\n[325] Apostoli Johannes.\n\n[326] Ananias paransi Saulin panemalla kätensä hänen päälleen (ks.\nApost. teot 9:10-22.)\n\n[327] Hyvyys = Jumala, on Danten kaiken rakkauden kohde. Kirja merkinnee\nkoko luomakuntaa, joka on Jumalan rakkauden teos ja jossa tämä rakkaus\nilmenee heikompana tai voimakkaampana (Vrt. Parat. I).\n\n[328] = Mikä on saanut sinut rakastamaan Jumalaa? Kaksi vaikutinta Dante\nluettelee: filosofia (\"järjen syyt\"), joka näyttää, että kaikki luotu\ntähtää hyvään, ja korkeimpaan hyvään, joka on Jumala sekä Jumalan\nauktoriteetti (\"arvovalta\"), joka ilmenee Raamatun kirjoissa.\n\n[329] Selittäjät ovat eri mieltä siitä, ketä Dante tarkoittaa;\nluultavimmin Aristotelesta, vaikka monet muutkin hänen jälkeensä ovat\nlausuneet saman mielipiteen. -- Iäiset substanssit = enkelit ja\nihmissielut.\n\n[330] Ks. 2 Moos. kirj. 33:19.\n\n[331] = Apostoli Johannes Ilmestyskirjassaan (erit. 21, 22).\nMahdollisesti tarkoitetaan myös Joh. ev. I, mutta edellistä puoltaa mm.\nalempana esiintyvä nimitys \"Kristus-kotka\", jota käytetään Johanneksesta\njuuri Ilmestyskirjan tähden.\n\n[332] Järkisyiden ja pyhän Raamatun lisäksi ovat Danten rakkauteen\nvaikuttaneet maailman luominen, hänen oma syntymänsä, Kristuksen\nuhrikuolema sekä ikuinen autuus.\n\n[333] \"Kertomani tiedon\", sen että Jumala on korkein hyvä.\n\n[334] \"Lehdet\" = ihmiset. -- Ikuinen Viljelijä = Jumala (Vrt. Joh. ev.\n15:1: \"Minä olen se tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri\").\n\n[335] \"Pyhä, pyhä, pyhä!\" = Alkusanat lauluun Joh. Ilm. 4:8 tai Jesaja\n6:3 (\"Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot, koko maa on täynnä hänen\nkunniaansa.\")\n\n[336] \"Ensi sielu\" = Aatami.\n\n[337] Aatami, joka näkee Danten ajatukset Jumalassa vastaa Danten\nkysymyksiin: Kuinka monta vuotta on kulunut ensimmäisen ihmisen\nluomisesta? Kuinka kauan hän viipyi maallisessa paratiisissa? Mikä oli\nensi synnin todellinen laatu? Mitä kieltä Aatami puhui?\n\n[338] Aatamin vastaus Danten kolmanteen kysymykseen nojautuu Tuomas\nAkvinolaisen oppiin. Syntiä ei ollut hedelmän syöminen vaan halu hankkia\nhenkistä hyvää yli sallitun määrän, \"tulla Jumalan kaltaiseksi\".\n\n[339] Aatami oli viettänyt Limbuksessa, helvetin esipihassa, 4302 vuotta\nennenkuin Kristus vapautti hänet sieltä ja oli nähnyt auringon 930\nkertaa kiertävän eläinradan kaikkien tähtimerkkien lävitse, so.\nviettänyt 930 vuotta maan päällä. Maailman luomisesta siihen asti,\njolloin Kristus kuoli ja astui alas kuolonvaltakuntaan, oli siis kulunut\n5232 vuotta.\n\n[340] = Babelin tornin rakentaminen.\n\n[341] Ennen Aatamin kuolemaa Jumalaa kutsuttiin I:ksi, joka kirjain on\nkäsitettävä muinaiseksi Jumalan vertauskuvaksi pikemmin kuin\nhebrealaisen jumalannimen, Jehovah, alkukirjaimeksi. Sitä seurasi\nJumalan nimenä _Eli_ (l. El), joka samalla merkitsi hebrean kielen\nsyntyä. Tätä kieltä oli Dante ensin (_De vulg. Eloq._) pitänyt Aatamin\nkielenä, joka sitten oli säilynyt muuttumattomana tuolla kansalla. Nyt\nDante kumoaa tämän mielipiteensä.\n\n[342] Maallisessa paratiisissa antaa Dante Aatamin viipyä luomispäivänsä\nensimmäisestä tunnista seitsemänteen tuntiin.\n\n\n27. laulu\n\n[343] \"Soihtua nuo neljä\" = kolme apostolia ja Aatami; ensin tuli\nPietari.\n\n[344] Jupiter oli väriltään valkea, Mars verrattain punainen. Pietari\nmuutti väriään punastuessaan vihasta, kuten seuraavassa nähdään.\n\n[345] Tässä Pietari alkaa ankaran nuhdesaarnan Rooman paaveja vastaan.\nNäissä säkeissä syytös kohdistuu Bonifacius VIII:een, jos rajoitutaan\nrunoilijan aikaan, jolloin runoilija vaelteli henkimaailmassa (v. 1300),\nmutta Johannes XXII:een, jos siirrytään siihen aikaan, jolloin Dante\nkirjoitti \"Paratiisin\" (mikä tapahtui paljon myöhemmin). -- Paavin istuin\non niin arvottomasti täytetty, että se näyttää vapaalta Kristuksen\nsilmissä ja Rooma (jonne Pietari oli haudattu) oli sellainen synninpesä,\nettä itse Luciferkin helvetissä sille nauraa.\n\n[346] Vrt. Mark. ev. 15:30 ja Luuk. ev. 23:44-45.\n\n[347] \"Kristuksen morsian\" = kirkko. -- Oman aikansa turmeltuneiden\npaavien vastakohtana (ks. al. s. 19) Dante mainitsee Rooman ensimmäiset\npaavit, jotka täyttivät arvokkaasti tehtävänsä Pietarin seuraajina. Nämä\npaavit, jotka kaikki kärsivät marttyyrikuoleman, astuivat perimätietojen\nmukaan istuimelleen seuraavassa järjestyksessä (vuosiluvut vaihtelevat\nhiukan eri lähteissä):\n\n    V. 29 apostoli Pietari   V. 117 Sixtus I\n    \"  65 Linus              \"  142 Pius I\n    \"  67 Klemens            \"  217 Calixtus I\n    \"  77 Klito (Cletus)     \" 222 Urbanus I.\n\n[348] Viittaavat nähtävästi Viimeiseen tuomioon (ks. Matt. ev.\n25:31-34), jossa lampaat ja vuohet erotetaan. Dante tarkoittaa, että\npaavien asiana ei ollut sekaantua puolueriitoihin suosimaan toista\npuoluetta ja vihaamaan toista.\n\n[349] = Ei ollut tarkoitus, että avaimia, apostolisen arvovallan\nvertauskuvia, käytettäisiin puoluemerkkinä kristittyjen sodissa toisia\nkristittyjä (esim. albigenssejä) vastaan, taikka että pyhän Pietarin\nkuvalla varustettu leima painettaisiin paavillisiin kirjeisiin, joissa\nmyönnettiin simoniaa palvelevia vapauksia ja etuoikeuksia.\n\n[350] Cahorsit ja Gascognelaiset = paavit Johannes XXII (Cahorsista) ja\nKlemens V (Gascognesta) sekä heidän suosimansa maanmiehet, jotka olivat\npäässeet korkeisiin kirkollisiin virkoihin ja nauttivat kaikenlaisia\netuoikeuksia.\n\n[351] \"Kun sarvi Kauriin jne.\" = talvipäivänseisauksen\naikana. -- Autuaiden sielut (\"hiuteet\") katoavat ylös Empyreumiin.\n\n[352] \"Kuink' kääntynyt sa olet\" = Kuinka paljon olet kääntynyt tämän\ntaivaan liikkeen kerällä.\n\n[353] Näiden astronomiseen kieleen puettujen säkeiden tarkoitus on\nyksinkertaisesti se, että oli kulunut 6 tuntia siitä, kun Dante ensin,\nkeskipäivän aikaan Kaksosten tähtisikermästä katsoi alempia\ntaivaankappaleita. Silloin hän oli Jerusalemin meridiaanilla, kun hän\ntaas nyt oli siirtynyt siitä 90 astetta länteen päin, niin että hän\nGibraltarin salmen (Cadizin) kautta näki Atlantin valtameren. Tämän\nväliajan kuluessa hän oli siirtynyt sen pituisen matkan, minkä\nensimmäinen vyöhyke (\"clima\") muodostaa keskeltä päähän asti, so. sen\nleikkauspisteestä meridiaanin kanssa lännen horisonttiin saakka l. siis\n90 asteen pituisen matkan. Täältä hän näki siis Atlantin valtameren\n(jolla Odysseus harhaili) sekä Foinikian rannan, josta Jupiter ryösti\nEuropan. Ovidiuksen mukaan Jupiter oli muuttanut itsensä häräksi ja\ntavattomalla lauhkeudellaan houkuttanut Europan, Foinikian kuninkaan\nAgenorin tyttären, istumaan selkäänsä ja uinut sitten saaliineen yli\nulapan Kreetan saarelle. -- Vielä enemmänkin olisi runoilijalle näkynyt\nFoinikian manteretta ellei ilta olisi hämärtynyt ja rajoittanut\nnäköpiiriä.\n\n[354] \"Ledan pesä\" = Kaksosten tähtikuva, Kastor ja Pollux; Leda oli\nsaanut lapset Jupiterin kanssa, joka lähestyi häntä joutsenen\nhahmossa. -- Täältä Dante nousee nopeimpaan taivaaseen, Primum mobileen l.\nkristallitaivaaseen, jossa ajan sekä paikan havaitsemismuodot lakkaavat\nolemasta.\n\n[355] Kristallitaivaasta alkaa maailman liike kiinteän keskipisteensä\nmaan ympäri. -- Tämä taivas on olemassa ainoastaan Jumalan tietoisuudessa,\njoka on sen \"intelligenssi\", ts. jossa piilee sitä liikuttava rakkaus ja\nalempiin taivaisiin vaikuttava voima.\n\n[356] Koska kaikki liike on peräisin kristallitaivaasta (\"Ens-Liike\") ja\nkoska liike havaitaan ajasta, on ajallakin alkunsa tässä taivaassa.\n\n[357] Yhteys edellisen ja seuraavan puheenaiheen välillä käy selville,\nkun ottaa huomioon että ahneus oli Danten silmissä se, mikä esti ihmisiä\ntuntemasta ja tavoittamasta oikeutta ja korkeinta hyvää ja niin syynä\nmaailman onnettomuuksiin. Täten runoilija johtuu surkuttelemaan ja\nnuhtelemaan niitä, jotka eivät voi päästä näkemään Jumalaa ja tätä\njumalallista maailmanjärjestystä, josta hän itse nyt sai nauttia.\n\n[358] \"Alituinen sade\" = alituiset yllytykset pahaan.\n\n[359] Nuorena poikana vielä noudattaa Kirkon määräyksiä paaston suhteen\n(keskiviikkona ja perjantaina), mutta vanhemmaksi vartuttuaan hän ne\nlaiminlyö ja syö lihaa paastonakin.\n\n[360] Niistä monista selityksistä, joita näille säkeille on annettu,\nnäyttävät kaksi seuraavaa parhaimmilta: 1) sen tyttärellä, joka antaa\naamun ja illan on ymmärrettävä ihmisluontoa ja valkealla (\"tummuvalla\")\niholla nuoruuden viattomuutta; 2) näin tummuu kirkon valkoinen ulkomuoto\nJumalan silmissä, so. kirkko, joka alussa oli pyhä ja puhdas on nyt\ntullut pahaksi ja iljettäväksi Jumalan silmissä (Scartazzini ym.).\n\n[361] Myös keisarillinen istuin on vapaa, koska hallitsija ei välitä\nRoomasta eikä Italiasta. (Tämä koskee lähinnä keisari Albert I:tä).\n\n[366] Danten aikana käytännössä oleva juliaaninen ajanlasku synnytti\nsadannesosan päivän vajauksen jokaista vuotta kohti, yhden päivän\njokaista vuosisataa kohti. Danten aikana oli näin syntynyt jo n. 8\npäivän vajaus. Epäkohdan oikaisi vasta v. 1582 paavi Gregorius XIII\ntunnetulla kalenterillaan. -- Danten ennustus (ks. seur. selit.)\ntoteutuisi siis vasta noin 3000 vuoden päästä.\n\n[363] Tämä ennustus tai toivomus on samansuuntainen, minkä runoilija\nmonessa kohdin on lausunut Italian tulevasta vapauttajasta ja\nparantajasta.\n\n\n28. laulu\n\n[364] Tämä pieni piste, jonka Dante näkee Beatricen silmissä ja sitten\nitse taivaassa, on Jumala, jonka ykseyttä ja jakamattomuutta säkeet\n13-15 kuvaavat.\n\n[365] Valopisteen ympäri kiersi 9 samankeskistä kehää siten, että\npistettä lähinnä olevan vauhti oli vielä nopeampi kuin Primum mobilen ja\netäisempien yhä hitaampi. Nämä etäisemmät kehät laajenevat samalla yhä\nenemmän, niin että seitsemänteen ei enää yltäisi Junon airut, so.\nsateenkaari. Tässä siis on havaittavissa päinvastainen ilmiö, kuin\nyhdeksän taivaan liikkuessa sitä nopeammin mitä etäämpänä ne ovat\nkeskipisteestään. Tämä aiheutti Danten ihmettelyn.\n\n[366] \"Taivas tää\" = kristallitaivas. Piirillä, joka on suurimmassa\nsopusoinnussa sen kanssa tarkoitetaan serafien hierarkiaa, joka koska se\nkerran on lähinnä Luojaa, rakastaa häntä eniten ja jota tämä taas eniten\nvalistaa.\n\n[367] Substanssit = enkelien liikuttajat, \"intelligenssit\".\n\n[368] Tuulet (neljä pääluulta) kuvattiin tavallisesti ihmiskasvojen\nmuotoon. Tässä on kysymys Boreaksesta l. pohjatuulesta sen puhaltaessa\nlauhkeimmalta taholta, so. enemmän luoteesta käsin.\n\n[369] Vertaus shakkilaudasta lienee vain merkitsemässä säkenien\n(enkelien) ääretöntä tai sangen suurta lukua.\n\n[370] Beatrice selittää taivaallisten hierarkiain järjestyksen.\nKeskiajan oppi tästä kysymyksestä perustui etupäässä erääseen teokseen,\njonka tekijänä pidettiin Dionysos Areopagitaa, sekä muutamaan Gregorius\nSuuren saarnaan. Kuitenkin tähän opinhaaraan on löydettävissä lähteet jo\nRaamatusta, nim. Vanhasta testamentista (kerubit ja serafit) sekä\nPaavalin kirjeistä (esim. Roomal. 8:38; Efesol. 1:21; Kolossal. 2:15; I\nTessalon. 4:16), joissa joskin hiukan eri sanoin, mainitaan kaikki\nDantellakin esiintyvät nimitykset enkelolennoille (\"rakkauksille\"). Nämä\njaettiin sitten kolmeen ryhmään (hierarkiaan), joista kukin käsitti 3\nala-osastoa (kuoroa). Dionysius Areopagita esittää ne seuraavassa\njärjestyksessä: Serafit, Kerubit, Tronit (Valta-istuimet) -- Vallat\n(Vulgatassa _dominationes_), Voimat (_virtutes_), Mahtajat\n(_potestates_) -- Päät (_principatus_), Arkkienkelit ja Enkelit.\n-- Dante ja Tuomas Akvinolainen seuraavat Dionysiusta.\n\n[371] Vrt. Joh. I kirje 3:2: \"Mutta me tiedämme, että tulemme hänen\nkaltaisikseen kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena\nkuin hän on.\"\n\n[372] Skolastinen teologia pohti myös kysymystä, oliko ikuinen autuus\nJumalan \"näkemistä\" (kontemplatiivista energiaa) vaiko rakkautta\nJumalaan. Dante puoltaa niin kuin Tuomas Akvinolainenkin edellistä\nmielipidettä.\n\n[373] Oinas on korkeimmillaan yön taivaalla syyspäivän tasauksen\njälkeen, jolloin pahat säät ja rajuilmat alkavat. Dante tahtoo siis\nsanoa, että Paratiisi ei ole kuten maa sään vaihtelujen alainen.\n\n[374] Dionysius, ks. _Parat_. X, s. 4-6.\n\n[375] Gregorius I oli järjestelmässään asettanut Voimat ja Päät toiseen\nryhmään kuin Dionysius, ja Dante itse oli \"Convitossaan\" (11:6) lausunut\nKirkon hyväksymästä opista eriävän mielipiteen.\n\n[376] 2 Korintt. kirj. 12:4 johdosta luultiin, että apostoli Paavali oli\nnäyssään nähnyt kaikki taivaalliset hierarkiat ja että hän vuorostaan\noli ilmoittanut sen yliluonnollisella tavalla Dionysiukselle.\n\n\n29. laulu\n\n[377] Tämän sangen oppineessa muodossa esitetyn vertauksen merkitys\nvoidaan riittävästi selittää seuraavasti: Latonan lapset ovat Apollo ja\nDiana, edellinen auringon, jälkimmäinen kuun jumala. Päiväntasauksen\naikoina sijaitsevat kuu ja aurinko yhtaikaa horisontilla, vastapäätä\ntoisiaan, aurinko Oinaan ja kuu Vaa'an tähtimerkissä ja ovat silloin\njonkun aikaa tasapainossa keskenään (zenithiin nähden), kunnes ne pian\nvaihtavat hemisfäärejään auringon noustessa ja kuun laskiessa taikka\npäinvastoin.\n\n[378] Jumalan.\n\n[379] Tuomas Akvinolaisen oppia seuraten Beatrice selittää, että Jumala\nei luonut enkeleitä hankkiakseen itselleen kasvavaa hyvää, sillä hän on\nitse korkein hyvä, vaan jotta hänen hyvyytensä ilmenisi luoduissa\nolennoissa; luomisen syynä oli siis rakkaus luotuun.\n\n[380] Koska iäisyydessä ei ole mitään _ennen_ eikä _sitten_, ei voida\nsanoa, että Jumala olisi ollut toimeton ennen luomistyötään, joka\ntapahtui ajan ja paikan ulkopuolella.\n\n[381] Kolmijänne merkitsee kolmiyhteistä jumalaa, kolme\nnuolta taas ovat: (puhdas) aine; (puhdas) muoto; niiden yhdistys l.\nelimellinen maailma, erittäinkin ihminen. Ja nämä olennot olivat\ntäydellisiä, virheettömiä, koska ne olivat Jumalan yhdenaikaisen\n(ikäänkuin saman sysäyksen vaikuttaman) luomistyön tuloksia. (Vrt. myös\nI Moos. 1:31).\n\n[382] = Enkelit, jotka saivat asuinsijansa Empyreumissa; ihmiset, joissa\naine on vahvimmin edustettuna, sijoitettiin maan päälle ja välittäviin\ntaivaisiin asetettiin \"intelligenssi\", aineen ja muodon eroittamaton\nyhdistys.\n\n[383] Kirkko-isät ja jumaluusoppineet olivat eri mieltä kysymyksestä,\nmilloin enkelit luotiin. Pyhä Hieronymus oli esittänyt Danten\nmainitseman väitteen, jota Tuomas Akvinol. vastusti -- Dante itse nojautui\nRaamattuun (_I Moos._ I. I: \"Alussa loi Jumala taivaan ja maan\",\nmahdollisesti myös Jeesus Syrak. 18: \"_qui vivit in aeternam, creavit\nomnia simul_\"). Myös järki vahvistaa häntä tässä uskossaan, sillä\ntuntuuhan järjettömältä, että enkelit olisivat olleet niin kauan\ntoimettomina täyttämättä tehtäväänsä taivaspiirien ohjaajina.\n\n[384] Tässäkin nojautuen Tuomaan oppiin Dante arvelee, että varsin lyhyt\naika kului luomisesta siihen kun Lucifer jo lankesi (koetti tulla\nJumalan kaltaiseksi, ks. Jesaja 14:12-15) ja viekotteli monta muuta\nkanssaan kapinaan. _Convitossa_ (II 6) hän sanoo myös: \"Kaikista näistä\njärjestöistä (_ordini_) lankesivat muutamat heti kun ne oli luotu,\nluvultaan ehkä kymmenes osa...\" -- Uskolliset enkelit jäivät taivaaseen\nylistämään ja kiittämään Luojaansa.\n\n[385] Armo ei sulje pois ansiota. Ansio on sitä suurempi, mitä\nkiihkeämpi on tahto armoa vastaanottamaan.\n\n[386] Tässä Dante poikkeaa hieman Tuomas Akvinolaisen opista, jonka\nmukaan enkeleillä on muistikyky. Dante taas arvelee, että koska enkelit\naina katsovat Jumalan kasvoihin, josta kaikki sekä menneet, nykyiset\nettä tulevat seikat ovat luettavissa, on kaikki yksilöllinen käsitys\nniistä tarpeeton ja niin siis olematon. Sama näyttää koskevan myöskin\ntahtoa.\n\n[387] Uneksimisella ja uskomisella tarkoitettaneen tässä uusien ja\neteviltä näyttävien oppien luomista sekä niihin uskomista ja\nlevittämistä niiden vääryydestä ja perusteettomuudesta tietoisina.\n\n[388] Dante soimaa aikansa pappeja ja saarnaajamunkkeja, jotka suuressa\nmäärin harjoittivat Raamatun väärinkäyttöä käsitellessään sitä kuin mitä\nmaallista kirjaa tahansa ja väärennellessään sen totuuksia järjettömillä\npäähänpistoilla. Esimerkkinä hän mainitsee kiistan siitä, miksi aurinko\npimeni Kristuksen ristiinnaulinnan aikana: muutamat näet väittivät, että\ntämä pimennys olisi rajoittunut vain Jerusalemiin ja sen ympäristöön kun\ntaas toiset hokivat sitä yleiseksi, koko maailmaa käsittäväksi. Ja\ntällaisia väitteitä uskotellaan sitten ihmisille, jotka niitä\nkuuntelevat tietämättä, että ne ovat tyhjää lorua ja tuottavat vahinkoa\nhyödyn asemesta. Dante siis tahtoo, että jokaisen kristityn on\nhankittava itselleen ainakin niin paljon tuntemusta uskonnon asioissa,\netteivät he tyydy millaiseen törkyyn tahansa.\n\n[389] Vrt. Mark. ev. 16:15: \"Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa\nevankeliumia kaikille luoduille.\"\n\n[390] \"Lintu\" = Perkele, \"pahan ilman lintu\". -- Jos kansa tietäisi,\nkuinka moiset saarnat ovat paholaisen innoittamia, se huomaisi, ettei\nmyöskään lupauksilla syntien anteeksiannosta, joita niissä annetaan ole\nmitään arvoa, koska ei ollut edes minkäänlaisia takeita paavin\nsuostumuksesta.\n\n[391] Pyhä Antonius, egyptiläinen erakko (n. 253-358), joka tavallisesti\nkuvataan porsaan seuraamana (vertauskuvana perkeleestä, joka kaikin\ntavoin oli viekoitellut häntä syntiin). Hän oli perustanut luostarin,\njonka esimiehenä häntä suuresti kunnioitettiin, ja pian tuli tavaksi\npyytää almuja hänen nimissään sillä verukkeella, että ne joutuisivat\nerään Viennessä (Ranskassa) olevan sairaalan hyväksi, joka oli saanut\nnimensä hänen mukaansa. Samaisessa luostarissa alettiin myöskin näin\nsaaduilla tuloilla elättää ja lihottaa porsaita, joita sitten mm.\nToskanankin väestö piti suuressa kunniassa (ks. Franco Sacchetti:\n_Novelle_ CX). -- Dante sovittaa nyt tämän vertauksen aikansa\nsaarnaaja- ja kerjäläismunkkeihin yleensä. -- Muilla, pahemmilla kuin\nporsaat, tarkoitetaan esim. aviottomia lapsia, jalkavaimoja,\nparittajia yms.\n\n[392] Ks. Daniel 7:10: \"Tuhannen tuhatta palveli häntä ja kymmenen\ntuhannen kymmenen tuhatta seisoi hänen edessään.\" Nämä luvut on siis\nkäsitettävä epämääräisiksi merkitsemään yleensä hyvin suurta lukua.\n\n\n30. laulu\n\n[393] Enkelikuoro katoaa tässä ylös Empyreumiin. Tätä kuvatakseen Dante\nkäyttää astronomista vertausta, jonka merkitys on seuraava: Dante arvioi\nmaan ympärimitan 20,4000 ital. peninkulmaksi; kun on keskipäivä (kuudes\ntunti, noin 6000 peninkulman päässä itään), täytyy siis Italiassa olla\nensimmäinen aamutunti, jolloin tähdet alkavat sammua ja varjo lankeaa\nmelkein vaakasuoraan maata vasten, koska aurinko näkyy vasta\nhorisontilla.\n\n[394] Häikäisevä piste on Jumala, joka kaiken keskellä näyttää\nsisältyvän maailmankaikkeuteen, mutta sulkeekin itse itseensä koko\nluomakunnan.\n\n[395] Beatricen kauneus on kasvanut jokaisessa uudessa taivaassa; nyt\nEmpyreumissa se on niin suuri, että runoilija tuntee itsensä\nkykenemättömäksi kuvailemaan sitä. -- Koomikko ja traagikko merkinnevät\nvain jokapäiväisemmän (_commedia_) ja ylevämmän (_tragedia_) taidelajin\nharrastajaa (ks. _De vulg. eloq._).\n\n[396] \"Suulle suuremmalle\" = lahjakkaammalle runoilijalle (kuin Dante).\n\n[397] \"Aine suurin\" = Kristallitaivas. -- Tulitaivas = Empyreum.\n\n[398] \"Molemmat sotalaumat\" = enkelit ja valitut sielut; jälkimmäiset\nDante on näkevä samanlaisina kuin tuomiopäivänä, so. ei enää valon\nverhoamina, vaan jälleen maallisissa ruumiissaan.\n\n[399] Beatrice selittää syyn Danten sokaistumiseen: sellainen on Jumalan\ntervehdys jokaiselle uudelle tulokkaalle Empyreumissa; vasta sen avulla\npystyy uuteen elämään ja kestämään voimakkaintakin valoa.\n\n[400] Aiheen tähän loistavaan kuvaukseen näystään, joka aluksi ilmeni\nvälkkyvänä virtana, säkeninä (= enkelit) ja kukkasina, ja jonka hän pian\nnäkee todellisessa muodossaan, lienee Dante saanut Raamatusta (ks. esim.\nPsalm. 50:3; Joh. Ilm. 22:1).\n\n[401] Viittaavat taivaallisen ruusun ilmestymiseen. Myöhemmin tämä\nvalovirta muuttuu kooltaan aurinkoa suuremmaksi ja luo loistettaan\nPrimum mobilen ylitse aina Empyreumiin asti.\n\n[402] \"Taivaan kaksi hovia\" = Paratiisin \"molemmat sotalaumat\".\n\n[403] Taivaallisen ruusun lehdillä istuvat enkelit ja autuaat sielut\nasteettaisissa riveissä. Sen terälehdet ovat pyhimysten rivejä, joista\nylimpien ihanuuden saattaa päättää vain alempien kauneudesta. Autuaiden\njärjestyksestä lähemmin ks. Parat. XXXII.\n\n[404] Keskiajalla oli vallalla yleinen luulo, että maailmanloppu oli\nlähellä. Kuitenkin tämäkin säe on pikemmin ymmärrettävä runoilijan\nmoitteeksi ihmiskuntaa kohtaan, joka oli jättänyt suuret hyveet ja\nantanut sijan turmeluksille, josta harvat enää pelastuisivat.\n\n[405] Ennenkuin Dante pääsee osalliseksi Paratiisin iloista (\"häistä\"),\nso. ennen kuolemaansa, saa hän nähdä tuolla tyhjällä kruunun\nkoristamalla istuimella keisari Henrik VII:n, jonka Dante toivoi\ntoteuttavan hänen unensa yleisestä maailmanmonarkiasta (vrt. Parat. XVII\n\n    Mut ennen kuin Gascognelainen pettää\n    ylevän Henrikin, lyö tulta hänen\n    kykynsä halveksua rahaa, vaivaa).\n\n[406] \"Päämies\" = Paavi Klemens V, joka salaisilla ja julkisilla\njuonitteluillaan esti Henrik VII:n hyvät aikeet. Hänelle ei löydy\nvaltaistuinta taivaassa vaan hänet syöstään simonistien joukkoon\nhelvettiin. Siellä odotti kuten muistettaneen, paavi Nikolaus III\nBonifacius VIII:a, Anagnilaista, joka nyt vuorostaan odottaisi Klemens\nV:ä, sitä, joka painaisi hänet yhä syvemmälle tuskien kuiluun. -- Nämä\nkatkeran uhkaavat säkeet ovat samalla Beatricen viimeiset sanat Danten\nrunoelmassa.\n\n\n31. laulu\n\n[407] \"Pyhä sotalauma\" = autuaiden sielut. Vrt. Apost. teot 20:28.\n\n[408] \"Mut toinen\" = enkelien parvi.\n\n[409] = Lennellen Jumalan läheisyydessä.\n\n[410] \"Kansa vanha ynnä uusi\" = Vanhan ja uuden liiton vanhurskaat,\njotka kiinnittivät katseensa ja sielunsa kolmiyhteiseen, mutta heille\nyhdessä olemuksessa loistavaan Jumalaan.\n\n[411] Helice oli Dianan nymfi, joka Jupiterin viettelemänä oli\nsynnyttänyt pojan; mustasukkainen Juno oli sitten muuttanut Helicen\nkarhuksi ja tässä hahmossa häntä vainosi hänen poikansa, kunnes Jupiter\nmuutti molemmat tähdiksi, Isoksi karhuksi (Otava) ja Pikku karhuksi\n(Pikku Otava), jotka molemmat loistavat pohjoisella taivaanlaella. -- Ei\ntiedetä varmasti, mistä barbaareista ja mistä tilaisuudesta tässä on\nkysymys, mutta luultavasti tarkoitetaan niitä lukemattomia\npyhiinvaeltajia, jotka riemuvuonna 1300 saapuivat kaikesta\nkristikunnasta Roomaan. -- Lateraani oli paavien istuimena siihen asti\nkunnes istuin muutettiin Avignoniin, josta palattua (1377) se\nsiirrettiin Vatikaaniin.\n\n[412] Tämä vanhus on, kuten seuraavasta käy ilmi, pyhä Bernhard\nClairvauxlainen, keskiajan jaloin ja syvämielisin mystikko. Hän syntyi\nFontainesissä Bourgognessa 1091, meni munkiksi Citeauxin\nsistersiläisluostariin 1113 ja tuli sitten perustamansa Clairvauxin\n(Clara vallis) luostarin apotiksi. Hän kuoli 1153 jättäen jälkeensä\naskeettisia teoksia, joita Dante tutki. Hän tunsi harvinaisen harrasta\nkiintymystä Neitsyt Mariaan, jonka johdosta hänet julistettiin pyhäksi\npari vuotta kuolemansa jälkeen.\n\n[413] Vrt. seur. laulu, s. 7-9.\n\n[414] Kruunu on pyhimyksen sädekehä (_gloria_), joka syntyy Jumalan\nvalon heijastuksesta.\n\n[415] Beatrice oli laskeutunut alas Limbukseen kehoittamaan Vergiliusta\nDanten apuun.\n\n[416] \"Orjuudesta\" = synnin orjuudesta.\n\n[417] \"Ikilähtehesen\" = Jumalaan.\n\n[418] \"Taivaan kuningatar\" = Neitsyt Maria.\n\n[419] Kroatia merkitsee tässä yleensä kaukaista maata. -- Hikiliina\n[alkutekstissä: _Veronika_ (_veraicon_ = todellinen kuva)], arvokas\npyhäinjäännös, jota säilytetään Rooman Pietarin kirkossa. Erään vanhan\nlegendan mukaan oli muuan pyhä nainen, Veronica, antanut Kristukselle\ntiellä Golgatalle tämän liinan, jotta Kristus voisi kuivata hien\nkasvoiltaan, ja saatuaan sen sitten takaisin hän näki siinä Kristuksen\nkasvojen piirteet, jotka eivät sitten enää siitä lähteneet.\n\n[420] \"Laaksosta päin kukkulaa\" = ruusun alaosasta sen ylä-ääreen, jossa\nNeitsyt Maria istuu voittaen valollaan häntä ympäröivät enkelit ja\nautuaat.\n\n[421] Phaeton päivän vaunujen ohjaajana.\n\n[422] \"Kauneuden\" = Neitsyt Marian.\n\n\n32. laulu\n\n[423] Synnyttämällä Vapahtajan Maria paransi sen haavan, jonka Eeva\ntottelemattomuudellaan oli aiheuttanut. -- Eeva oli kaunis, se on\nluonnollista, koska hän oli Jumalan välittömästi luoma.\n\n[424] \"Runoilijan jne.\" -- Kuningas Davidin iso-isän äiti oli Ruut, joka\noli naimisissa Boaksen kanssa (vrt. Ruut. 4:21: \"Boas siitti Obedin;\nObed siitti Isain; ja Isai siitti Davidin.\"). David se oli joka\nomantunnontuskissaan siitä, että oli ollut rikollisessa suhteessa Uriaan\nja tämän vaimoon Batsebaan (ks. 2 Samuel 11:2-4; 15-17) anoi armahdusta\nJumalalta: _Misere mei_ = Armahda minua (ks. Psaltt. 4:2; 6:3).\n\n[425] Autuaiden paikkajärjestys taivaallisessa ruusussa on seuraava:\nKeskellä istuu ylimmäisessä rivissä Neitsyt Maria; hänen alapuolellaan\nseuraa rivi riviltä Eeva, Rakel, Saara, Rebekka, Ruut ym. hebrealaisia\nnaisia, jotka kaikki muodostavat väliseinän (muurin) Vanhan ja Uuden\ntestamentin autuaiden välille. Sama järjestys vallitsee myöskin ruusun\ntoisessa puolipiirissä: vastapäätä Mariaa istuu keskellä ylimmäisessä\nrivissä Johannes Kastaja ja hänen alapuolellaan rivi riviltä kristittyjä\nuskonsankareita ja kirkkoisiä, jotka muodostavat väliseinän samalla\ntavalla kuin naiset edellisessä puoliympyrässä.\n\n[426] \"On kukka kypsä\" = Kaikki istuimet on täytetty.\n\n[427] Uuden liiton vanhurskaille varustetuista paikoista ovat jotkut\nvielä tyhjiä.\n\n[428] Koska Johannes Kastaja kuoli kaksi vuotta ennen Jeesuksen kuolemaa\nja astumista alas kuolon valtakuntaan, hänen täytyi viettää nämä vuodet\nLimbuksessa.\n\n[429] Fransiskus, ks. Parat. XI:\n\n    Rinteellä tällä, missä on se loivin\n    Aurinko kerran syntyi maailmalle\n    kuin usein luona Gangeksen se nousee.\n\nBenediktus, ks. Parat. XXII:\n\n    Maist' elämääni vähän jäljell' oli,\n    kun mulle tyrkättiin tuo hattu, joka\n    pahasta pahempaan vain päähän vaihtuu.\n\nAugustinus, kirkkoisä, syntyi Tagastassa (Pohjois-Afrikassa) v. 354,\ntoimi jo nuorena retoriikan opettajana Roomassa ja Milanossa ja\nkäännyttyään kristinuskoon hänet nimitettiin Hippon piispaksi (396),\njossa arvossa kuoli v. 426. Hän oli länsimaisen kirkon kenties suurin\noppi-isä ja Dante tutki ahkerasti hänen teoksiaan varsinkin\n\"Tunnustuksia\" ja \"Jumalan valtiosta\" -teosta (_de civitate Dei_).\n\n[430] \"Kummankin uskonmuodon jne.\" = Vanhan ja Uuden testamentin\nvanhurskaiden lukumäärän tulee siis olla yhtä suuri. Tätä ajatusta eivät\naikakauden muut jumaluusoppineet tunne ja se lienee siis Danten omaa\nkeksintöä jotta hän saisi sen avulla tasasuhdan vallitsemaan\ntaivaallisessa ruusussa.\n\n[431] \"Henget nää\" = viattomain lasten sielut (jotka on vapautettu\nruumiin kapaloista ennenkuin he vielä taisivat erottaa hyvää ja pahaa).\n\n[432] Näistä säkeistä käy ilmi, että sielut pysyvät Paratiisissa siinä\niässä, missä he kuolivat. Tässä Dante eroaa Tuomas Akvinolaisesta, joka\nopettaa, että kaikki autuaat kerran nousevat taivaisiin samassa iässä,\nnim. nuoruusiässä.\n\n[433] Danten epäily on tämä: jos näillä lapsilla ei ollut mitään omaa\nansiota, kuinka he sitten ovat autuuden eri asteilla? Eiköhän tämä\npuolueellisuus ole aivan satunnaista? -- Bernhard vastaa, että ensinnäkin\nkaikki satunnainen on suljettu pois paratiisista, samoin kuin taivaassa\nei tunneta janoa eikä nälkää (vrt. Joh. Ilm. 7:16) ja että lapset kuten\nkaikki autuaat, saavat paikkansa yksinomaan Jumalan armosta.\n\n[434] Dante valitsee esimerkiksi Raamatun kertomuksen Eesausta ja\nJaakobista (ks. Roomal. kirj. 9:11-13, joka puhuu Jumalan mielivaltaisen\ntahdon puolesta, sekä I Moos. 25:21-26). Eesaun hiusten väri oli ruskea,\nJaakobin musta, ja näiden ominaisuuksien ajateltiin merkitsevän\nerilaista luonnetta, eri kohtaloita l. Jumalan predestinaatiota, joka\nhavaitaan jo lapsen syntymässä. -- Näin ollen sielut saavat siis eri\nautuusasteen, ei erilaisten elämänvaiheiden vaan kuten Dante sanoo, ensi\nnäkövoiman eron vuoksi, ja tämä näkövoima on yhtä kuin armon antama\nsuurempi tai pienempi kyky nähdä Jumalaa.\n\n[435] Tässä Bernhard puhuu niistä ehdoista, joihin edellä [434] on\nviitattu ja jotka olivat erilaiset maailmanhistorian kolmella eri\naikakaudella: ensimmäisellä, Aatamista Aabrahamiin, tarvittiin autuuden\nsaavuttamiseksi ainoastaan vanhempien usko yhtyneenä viattomuuteen;\ntoisella, Abrahamista Kristukseen, ympärileikkaus, ja kolmannella,\nKristuksen eteenpäin, kaste. -- Kastamattomat lapset jäivät tällöin \"sinne\nalas\", so. Limbukseen.\n\n[436] = Neitsyt Marian kasvoja.\n\n[437] \"Mieliin pyhiin, jotka jne.\" = enkeleihin, joiden tehtävänä juuri\non tuoda autuaille rauhaa ja rakkautta.\n\n[438] \"Enkeli\" = Arkkienkeli Gabriel.\n\n[439] Pyhä Bernhard oli jättänyt paikkansa opastaakseen Dantea\nsenjälkeen kuin Beatrice oli tästä tehtävästä luopunut.\n\n[440] Gabrielista ks. Parat. XXIII:\n\n    \"Aukaise silmäs, olemustain katso!\n    Oot nähnyt seikkoja, jotk' on sun tehneet\n    hymyni kestämähän kelpoisaksi.\"\n\n\"Huomattakoon pyhäin tahtojen ykseys, joka on sama kuin iäisen elämän\nkuninkaalla\" (Lana).\n\n[441] \"Nuo, jotka jne.\" = Aatami ja Pietari. Aatami oli ensimmäinen,\njoka uskoi tulevaan Kristukseen, pyhä Pietari ensimmäinen, joka uskoi\ntulleeseen Kristukseen.\n\n[442] \"Ja hän\" = Evankelista Johannes, joka Ilmestyskirjassaan ennusti\nkirkon kovat kohtalot.\n\n[443] \"Opas\" = Mooses.\n\n[444] Pyhä Anna, (apokryfisten kirjojen mukaan) Neitsyt Marian äiti.\n\n[445] Lucia, syrakusalainen neitsyt, joka edusti Dantelle Jumalan\nmyötävaikuttavaa armoa (_gratia cooperans_).\n\n[446] Danten jumalallinen näky on päättymässä, koska hänellä ei ole enää\nmuuta nähtävää kuin kolmiyhteinen Jumala ja Kristuksen kaksoisluonto.\n\n[447] \"Tytär Poikas\" = Kristuksen oma. -- Tämän rukouksen on Dante\nnähtävästi sommitellut pyhän Bernhardin rukousten ja ajatelmien mukaan.\n\n[448] Kristus sovitti maailman Jumalan kanssa, hänen kauttaan sielut\ntulivat jälleen arvokkaiksi nousemaan paratiisiin.\n\n[449] \"Viimeinen Autuus\" = Jumala, autuuden lähde, Korkein ilo.\n\n[450] \"Sammutin jo hehkut jne.\" -- Tietäessään, että pyhän Bernhardin\nharras rukous oli kuultu Dante tuntee nyt olevansa varma viimeisen\ntoiveensa toteutumisesta.\n\n[451] \"Sibyllan ennustukset.\" -- Cumaen (roomal. kaupunki Campaniassa)\nSibyllasta kertoo Vergilius (Aeneis III 441-452), että Sibyllan oli\ntapana kirjoittaa irtonaisille lehdille sanoja ja kirjaimia, so.\noraakkeleitaan, jotka hän sitten järjesti niin, että ennustukset\nseurasivat toisiaan ajanmukaisesti; mutta joka kerta kun ovi hänen\nluolaansa avattiin tuli tuulenpuuska, joka hajotti lehdet niin että oli\nmahdoton saada selvää niiden sisällöstä ja yhtenäisyydestä.\n\n[452] \"Dante tahtoo tällä tähdentää eroa jumalallisen valon vaikutuksen\nja muiden valonlähteiden vaikutuksen välillä: kun katsotaan muihin\nvalonlähteisiin kärsii näkö sitä enemmän mitä kirkkaampia ne ovat, niin\nettä kun käännetään silmä niistä pois, se lepää ja voimistuu katsomalla\nmuita esineitä; sitävastoin se, joka katsoo Jumalaan, tuntee, että hänen\nkykynsä katsoa Jumalaa vain kasvaa, niin että jos hän kääntäisi\nkatseensa toisaalle, tuo kyky tulisi häneltä puuttumaan eikä hän enää\nvoisi kiinnittää sitä häneen.\" (Casini.)\n\n[453] Näiden skolastisten termien muoto alkutekstissä on: _sustanzia_ =\nkaikki se, mikä on olemassa itsessään (per se); _accidenti_ = se, mikä\non olemassa jossakin toisessa; _costume_ (lat. _habitus_) = molempain\nedellisten välillä vallitseva suhde. -- Kaikkia tällaisia seikkoja Danten\noli siis mahdoton havaita ja eritellä.\n\n[454] \"Soi mulle unhon.\" -- Unholla (alkutekstissä: _letargo_ = unitauti,\nhorros) tarkoittanee tässä vain jonkinlaista ekstaasitilaa, jossa sielu\nunohtaa kaiken maallisen ja kiintyy yksinomaan Jumalaan. -- Argonauttien\nhankkeet Kolkhiin matkaa varten ovat keskiaikaisen tiedon mukaan\nperäisin v:lta 1223 e.Kr. l. 25 vuosisataa ennen Danten aikaa;\nsuomennoksessa on 20 vuosisataa, joka tässä ei suurta merkinne. -- Kun\nensimmäinen laiva, Argo, laskettiin vesille, hämmästyi merenjumala\nPoseidon sen varjoa.\n\n[455] \"Kolme kehää\" = kolminaisuuden kolme persoonaa; erilaiset värit\nmerkitsevät niiden eri attribuutteja, vrt. Parat. X:\n\n    Poikaansa silmäellen Rakkaudella,\n    mi ijäisesti molemmista virtaa,\n    tuo ensi Valta,[117] kielin-virkkamaton...\n\n[456] Heijastunut kaari on Kristus, jossa runoilijalle näyttäytyy\nihmisen kuva \"mutta jumalaistunut\", mikä siis kuvaa Kristuksen\njumalallisen ja ihmisluonnon täydellistä yhtymistä.\n\n[457] Tässä runoilijan henki on kohonnut hurmionsa ylevimpään huippuun;\nsiksi näkyjen sarja lakkaa, koska hänen tahtonsa ja kaipuunsa ovat nyt\nyhdenmukaiset Jumalan kanssa; ja tässä yhdenmukaisuudessa on korkein\nautuus.\n\n\n\n"]