Varatuomari Pertti Aarnio kohtaa laivalla salaperäisen englantilaisen lordin ja näyttävän Sonja Laihon. 1920-luvun Kööpenhaminasta alkavassa seikkailussa selvitellään matkustajien salaisuuksia ja seurataan jännittävää mysteeriä Itämeren aalloilla.
Olli Karilan 'Polkkatukkainen madonna' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1859. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
POLKKATUKKAINEN MADONNA
Seikkailuromaani
Kirj.
OLLI KARILA
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1944.
SISÄLLYS:
Kuinka sellainen oli mahdollista? "Jos olisin lordi"... Sir Stephen ryhtyy asioitsemaan. Eno ja veljentytär keskustelevat. Merityttö saa auton. Aarnio syventyy henkilöhistoriaan. Tiedolla ja taidolla ei pidä ylvästellä. Matti Kari kiipeää loukkuun. Matti Kari mukautuu. Johtaja Sarvela vaistoaa. "Haa! huudahti roisto!" Kari tutustuu yhtiöön. Karin kohtalo mutkistuu. Sellaista sattuu paremmillekin. Sir Stephenin salaisuus. Aarnio on levoton. Aarnio näkee. Hätäily ei ole hyväksi. Tilanne muuttuu odottamatta. Kohtalo kiikuttaa. Ojasta allikkoon. Epämiellyttäviä hetkiä. Epämiellyttävyydet jatkuvat. Sir Stephen ryhtyy toimimaan. Rakastavaiset sokkosilla. Kahden onni. Kaappaukseen ryhdytään. Hätä keinon keksii. Karppi saa etumatkaa. Aarnio löytää vihdoinkin ystävänsä. Keskeytynyt kihlajaispäivällinen.
KUINKA SELLAINEN OLI MAHDOLLISTA?
Kuninkaan kaunis kaupunki, iloinen Kööpenhamina, oli jäänyt jo kauaksi taakse. Laiva kynti Itämerta, pohjoiseen pyrkien. Sininen taivas oli yllä, vihertävä vesi ympärillä, ja keväinen etelätuuli lauloi mastojen terästouveissa.
Ensiluokan kävelykannella loikoiltiin lepotuoleissa, lueskeltiin, kuherreltiin. Reippaimmat tai levottomimmat kävelivät. Kaikki oli tyyntä ja tasaista, eikä kukaan pannut merkille vielä, että teräsköysien musiikki kävi hitaasti terävämmäksi ja että vihertävät aallot verkalleen nousivat. Kaikki oli hyvin, ja laivan ruokasali täyttyisi epäilemättä viimeistä sijaa myöten.
Pieni mies, suussaan suuri sikaari, käveli hitaasti ja tasaisesti kannella. Hän näytti vajonneen itseensä tai antautuneen sikaarilleen, jonka miellyttävän, mutta omituisen tuoksun monetkin matkustajat olivat tunteneet. Hän ei näyttänyt huomaavan taivasta eikä merta eikä nauttivan niistä, ei koneitten tasaisesta, turvallisesta jyskytyksestä eikä leppoisasta tuulesta eikä näkevän ketään matkustajista, ei edes terhakkaintakaan neitosta, joka ilmeisesti oli palaamassa ensimmäiseltä ulkomaanmatkaltaan, yllään viime muodin huipistettu luomus.
Miehen näkivät kaikki, mutta kaikki hänet heti unhoittivatkin. Hän oli sellaisia ihmisiä, jotka on esitettävä kolmeen kertaan, ennenkuin muistaa heitä edes tavanneensakaan. Hänessä ei ollut mitään kiinnekohtaa, ellei sikaari mahdollisesti. Ja hänellä oli hyvin jokapäiväiset, niin, jopa suorastaan tyhmänsekaiset kasvot.
Mies ei välittänyt kenestäkään eikä kukaan välittänyt hänestä. Hän oli irrallinen ilmiö siinä tilapäisessä yhteiskunnassa, mikä syntyy muutamankin päivän merimatkalla, syntyy samojen lakien alaisena kuin ovat suuret valtakunnatkin.
Mies tassutteli verkkaisesti ja hiljaa pitkin köysimattoa.
"Sinä olet hiton hullu!"
Nuo neljä sanaa kaikuivat kuin laukaus. Niissä oli kiukkua. Niissä oli ylenkatsetta. Ja niissä, ottaen huomioon, että ne lausuttiin ensiluokan kävelykannella, oli myös hillittömyyttä, joka huonosti sopeutui sivistyneisyyteen.
Ja nuo sanat olivat naisen lausumat. Ne oli lausuttu sointuvalla, sametinpehmeällä äänellä.
Pieni mies pysähtyi, kääntyi, marssi kannen toiseen päähän ja lähti tulemaan takaisin. Mutta nyt hän oli ottanut sikaarin suustaan, ja hän vihelteli, hiljaisesti ja sivistyneesti, jos niin voi sanoa, mutta tarpeeksi kuuluvasti.
Suojaavan kulmauksen takana, mistä hän äsken oli kuullut neljä sanaa, istui kaksi henkilöä: keski-ikäinen herrasmies ja nuori nainen.
Nuori nainen oli häikäisevän kaunis. Hän oli joka suhteessa ja ehdottomasti kaunis. Hänen piirteensä olivat virheettömät, hänen ihonsa hohtava, ja silmät olivat tummat ja uneksivat. Hän oli hurmaavassa merimiespuvussa kuin meren uudenaikainen suojeluspyhä ja madonna.
Pieni mies pisti sikaarin suuhunsa ja tassutteli eteenpäin. Nuori laivaupseeri tuli häntä vastaan ja liittyi seuraan. He näkyivät tuntevan toisensa.
"Montmartrelta?" kysyi upseeri silmät nauraen.
"Louvresta", oikaisi pieni mies lyhyesti.
"Kotiin?"
"Työhön."
He kävelivät verkkaisesti eteenpäin.
"Huomattuja matkustajia?" pieni mies äänsi.
"Eipä juuri. Muutama diplomaatti. Lordi."
Upseeri viittasi pitkään ja jäntevään mieheen, joka seisoi laivanpartaan ääressä ja imi valtavaa piippua.
"Kuin kuvalehdestä leikattu. Old boy taattua merkkiä. Sir Stephen Crompton. London."
Pieni mies ei sanonut mitään. He palasivat takaisin ja sivuuttivat meritytön ja hänen seuralaisensa.
"Keitä?"
"Ahaa!" nauroi upseeri. "Joko olette ehtinyt keksiä! Niin, siinä on ilmestys. O la la!"
"Keitä?"
"Johtaja Sarvela ja neiti Sonja Laiho, hänen sisarentyttärensä. Madonna! Venus! Psyke!"
Laivaupseeri oli haltioissaan. Pieni mies poltti sikaariaan.
"Tiedättekö, mitä tämä madonna, tämä Venus, tämä Psyke neljä minuuttia sitten sanoi enolleen?"
"En."
"Sinä olet hiton hullu!"
Pieni mies matki oivallisesti. Upseeri hämmentyi.
"Mutta kuinka sellainen oli..."
"... mahdollista, aiotte sanoa. En tiedä. Mutta nyt näkemiin, gong-gong kuuluu soivan, ja minun on pukeuduttava päivälliseksi."
"JOS OLISIN LORDI"...
Pieni mies kääntyi lähteäkseen hyttiinsä. Neiti Laiho seuralaisineen oli noussut, ja pitkä englantilainen lordikin näkyi majesteettisesti suuntaavan askeleensa käytävää kohti.
He joutuivat laskeutumaan melkein yhtaikaa: ensin neiti Laiho seuralaisineen, sitten lordi ja viimeisenä pieni mies. Silloin tapahtui onnettomuus. Neiti Laiho kääntyi äkillisesti ympäri ja yritti nopeasti nousten lähteä portaita ylös. Mutta hän törmäsikin ankarasti jykevään englantilaiseen, joka ei ehtinyt väistyä syrjään. Neiti Laiho horjahti taaksepäin, huudahti, tarttui kaiteeseen, mutta menetti sittenkin tasapainonsa ja kieri portaille. Hänen jalkansa kolahti askelmiin.
"Pardon, pardon!" lordi äänsi ja taivuttautui nopeasti auttamaan kaunista madonnaa. Hän oli hämmentynyt ja hätäinen, niinkuin ainakin ihminen, jonka on korkeudestaan äkkiä alennuttava.
Hetkessä oli neiti Laiho autettu jaloilleen ripeällä ja voimakkaalla, ellei erikoisen sulavalla tavalla.
"Loukkauduitteko?" tiedusti englantilainen omalla kielellään.
"Oh, ei mitään!" kuului madonnan kirkas ja kylmä vastaus. "Oma varomattomuuteni..."
Madonna puhui auttavasti englantia.
"Ei, ei, ainoastaan minun auttamaton kömpelyyteni oli syynä", vakuutti sir Stephen. "Sallikaa minun esittää anteeksipyyntöni!"
Tyttö nyökäytti päätään ja nousi takaisin kannelle. Englantilainen jatkoi matkaansa, mutta käännähti katsomaan taakseen. Neitonen oli kadonnut. Oviaukossa seisoi vain pieni mies, joka oli ollut kohtauksen lähin todistaja. Eikä hän tullutkaan alas. Hän seurasi silmillään madonnaa, joka kulki kannen toiseen päähän ja katosi kulmauksen taa. Pieni mies siirtyi partaan ääreen.
Minuutin kuluttua madonna palasi ja hävisi porraskäytävään. Pieni mieskin lähti hyttiinsä.
Tarkkanäköinen katselija olisi hänen kasvoillaan voinut todeta sekavan ilmeen. Hän oli huvittunut, epätietoisen ja miettivän näköinen.
Päivällinen oli oivallinen, laivan orkesteri pirteä, ja kiintoisuuden kohottajina ja keskittäjinä olivat neiti Laiho ja sir Stephen, jotka oli sijoitettu istumaan vierekkäin kapteenin lähimpään ympäristöön.
Hyttiportaissa tapahtunut pieni onnettomuus oli unohdettu. Neiti Laiho oli häikäisevän kaunis ja säkenöivän pirteä. Hänen madonnamaisuutensa oli lieventynyt. Hän keskusteli jäykän, mutta ilmeisesti sulaneen lordin kanssa. Hän teki pieniä, ihastuttavia kielivirheitä, jotka kauniin naisen huulilta pujahtaneina kuulostivat melkein neronvälähdyksiltä.
Päivällisseurue oli alistunut ratkaisuun. Ellei neiti Laiho ollutkaan sinistä verta, olivat hänen huulensa sitäkin punaisemmat. Hän oli nykyaikainen nainen, ja hänessä oli jotakin pyhimysmäistä. Hän oli lainekutrinen madonna. Ja hänellä oli suurin oikeus saada päivällistoverikseen lordi. Hänellä ei ollut ainoatakaan kilpailijatarta, joka olisi voinut asettaa hänen menestyksensä kiistanalaiseksi. Ja englantilainen aatelismies oli ilmeisesti tyytyväinen osaansa. Hän koetti haihduttaa äskeisen kömpelyytensä aiheuttaman onnettomuuden muiston.
Pieni mies näytti syventyneen siankyljykseen ja salaattiin. Väliin hän verkalleen siemaisi helmeilevää viiniä. Viinilasin yli suuntautuivat hänen silmänsä seurueen keskipisteisiin. Hän kuunteli ja kuuli katkonaisia keskustelukohtia. Puhuttiin lordista. Sir Stephen kertoi olleensa Birmassa ja Siamissa, Afrikan savanneilla ja Ceylonilla. Metsästämässä. Niinkuin muutkin englantilaiset lordit. Ohjelmistossa oli ollut leijonia, tiikereitä, norsuja, sarvikuonoja. Kapteeni kuunteli kohteliaasti, johtaja Sarvela kiinnostuneena ja neiti Laiho ihastuneena.
Lordin jäykkä olemus oli kadonnut. Hän oli vilkas.
Hänkin nauroi. Ja hänellä oli oivallinen ruokahalu. Häntä janotti, ja hänen viinilasinsa täytettiin ehtimiseen.
Pienen miehen tarkkaavaisuus siirtyi lordista ja lainekutrisesta madonnasta herra johtaja Sarvelaan. Pieni mies katseli häntä tarkkaan. Hän mietti taikka oikeastaan muisteli. Hän tuli hajamieliseksi. Kolmeen kertaan hän siveli sianlihaviipaleelleen sinappia. Sitten hän pisti sen suuhunsa. Se poltti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Kuin sumun läpi hän näki johtaja Sarvelan.
Ja äkkiä pieni mies naurahti ääneen. Hänen vieruskumppaninsa katsahtivat häneen, mutta hän oli niin vähäpätöisen ja huomaamattoman näköinen, että he seuraavassa hetkessä unohtivat hänet ja hänen naurahduksensa.
Ja pienen miehen nauru oli loppunutkin tuohon vaistomaiseen naurahdukseen. Mikä sen oli aiheuttanut, liiallinen annos kirpeätä sinappiako? Tuskin. Mitään nähtävää syytä ei ollut, eikä pieni mies kuitenkaan tehnyt sellaisen henkilön vaikutusta, joka naurahtelee syyttä suotta itsekseen ja ääneen.
Pieni mies käveli jälleen kannella päivällisen jälkeen ja poltti suurta sikaaria. Tuulikannella tanssittiin. Laivan valot kuvastuivat mustaan veteen ja tunkeutuivat pimeyteen. Jazzin sävelet karkeloivat yli syvyyksien, jotka velloivat jo tuntuvasti, ja tanssin rytmiin liittyi meren ikuisen kiehtova rytmi.
Merityttö tanssi lordin kanssa, hänen ja monien muitten, mutta ennen kaikkea hänen. Johtaja Sarvela ei tanssinut. Hän seurasi holhoojana sivusta suojattinsa huvittelua. Ja neiti Laiho tanssi loistavasti. Hän ja lordi olivat komea pari.
"Tammikuu ja toukokuu!" kuuli pieni mies sutkauksen. Ehkäpä tosiaankin. Lordi ei ollut enää poikanen. Hän oli vanhahko. Hänen tukkansa alkoi harmaantua. Mutta hän oli kookas ja harteva, ja hänen ryhtinsä oli erinomainen. Ja neiti Laiho, häntä voitiin verrata kyllä toukokuuhun. Nuorta kaunista naista voi verrata niin paljoon.
Pieni mies vetäytyi tupakkasalonkiin lukemaan ja siemaisemaan iltagroginsa. Hän kyyhötti nurkassaan hiljaisena ja huomaamattomana.
Myöhemmin ilmestyivät sinne myös johtaja Sarvela ja sir Stephen. Sekä muitakin. Ryhdyttiin pelaamaan. Johtaja Sarvela ja lordi muodostivat pienen pokeripöydän.
Pieni mies katseli heidän peliään, ja hänen kasvoillaan leikki hymy, jonka rinnalla Mona Lisankin hymy olisi näyttänyt avomieliseltä.
Lordi pelasi kuin tuntija ja taituri. Hänessä oli pelikiihkoa. Johtaja Sarvela oli hillitympi.
Lordilla ei ollut onnea. Hän sai värin ja uskalsi melkoisen summan. Mutta johtaja Sarvelalla oli neljä samanlaista, ja hän korjasi kassan puoleensa. Kiusaantunut ilme vilahti jalosukuisen sir Stephenin kasvoilla. Hän sekoitti hiukan äkäisenä. Sillä kierroksella hän voitti hyvällä täyskädellä. Mutta panos oli paljon pienempi.
Pieni mies kutsui stewartin, maksoi ja nousi. Pokeripeli jatkui. Tupakansavu sinerti. Lasit välkkyivät ja juomat loistivat. Lordin äärellä oli sokeriastia ja whiskypikari. Hänen laihat ja muutoin kalpeat poskensa hehkuivat. Nähtävästi se aiheutui pelistä.
Pieni mies astui ulkoilmaan. Yö oli viileä, niin, se oli kylmä. Olihan vasta kevät.
Pieni mies aikoi mennä nukkumaan. Hänellä ei ollut seuraa. Hän ei tahtonut pelata. Eikä hän nyt välittänyt seurasta eikä pelistä.
Tuuli oli tuimentunut. Aallot kohisivat jo.
Kävelykannen korituolit ammottivat tyhjinä. Pieni mies käveli ja poltti sikaariaan. Se oli lopetettava ennen nukkumaanmenoa. Nurkkauksen takana hän näki muutaman korituolin alla jotakin tummaa. Siellä oli kesäpaltto, jonka tuuli oli sinne lennättänyt.
Pieni mies oli järjestyksen ja kohteliaisuuden ystävä. Hän nosti palton lähimmälle korituolille. Silloin putosi paltosta muuan esine.
Se oli pieni, siro, kalliisti sidottu kirja. Naisten romaaneja! ajatteli pieni mies. Hän avasi kirjan todetakseen, oliko hän arvostellut oikein.
Hän oli erehtynyt. Nimilehdelle oli englanniksi painettu: "Jos olisin lordi. Hienon käytöksen aapinen."
Ja samalle nimilehdelle oli joku kirjoittanut suurella, kankealla käsialalla: Stephen Crompton.
Pieni mies pisti kirjan palton taskuun. Sitten hän lähti nukkumaan.
Hetkistä ennen uneen vaipumistaan hän mutisi tuskin kuuluvasti:
"Jos olisin lordi! Jaa. Mutta luojan kiitos en ole lordi..."
Hän muutti asentoaan.
"Eikä minusta lordia tulekaan!" hän lisäsi, mutta silloin hän jo oikeastaan nukkui.
SIR STEPHEN RYHTYY ASIOITSEMAAN
Pertti Aarnio, se huomaamaton mies, ajoi laivarannasta suoraan asuntoonsa, perusteellisen mukavasti kalustettuun huoneistoon, ja, heittämättä edes päällystakkia yltään, etsi kirjahyllyltä lukemattomien hakuteosten joukosta Englannin aateliskalenterin.
"Jos olisin lordi!" hän mutisi viheltäen. "Katsotaan, katsotaan!"
Kaikesta näki, että Pertti Aarnio oli tottunut käsittelemään hakuteoksia. Aivan äkkiä hän oli löytänyt oikean kohdan...
"Crompton... jaha, niin, Stephen Howford... neljäs järjestyksessä... Cromptonin parooneista... jaha, jaha..."
Hän laski kirjan pöydälle, riisui päällystakkinsa ja kantoi matkalaukkunsa makuuhuoneeseen. Sitten hän palasi kirjastoon, vajosi syvään nojatuoliin ja otti aateliskalenterin jälleen käteensä.
Neljäs Cromptonin parooneita. Epäilemättä. Sir Stephen. Syntynyt 1876. Hm, se sopi, epäilemättä se sopi. Hän olisi laivalla arvioinut sir Stephenin ehkä muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta jos sir Stephen kertomustensa mukaan oli oleskellut tropiikissa, oli erehdys hyvinkin mahdollinen.
Mutta kirja! "Jos olisin lordi!" Ja sir Stephen oli sentään jo neljäs Cromptonin parooneja. Oliko sir Stephenin kasvatus laiminlyöty? Täytyikö hänen turvautua itseopiskeluun vielä miehuuden iässä? Täytyikö hänen hakea käyttäytymisohjeita tuollaisista opastuskirjoista?
Epäilemättä tässä oli jotakin ihmeellistä, ja kaikki, mikä oli ihmeellistä, kiinnosti Pertti Aarniota. Pertti Aarnio oli elämän pienten ja suurten ihmeellisyyksien metsästäjä. Hän oli utelias, aivan tavattoman utelias, ja hän harrasti kaikenlaisia pulmia ja tehtäviä. Shakkipulmat menivät mukiin niin kauan kuin ei ollut muita, mutta elämän tarjoamat pulmat olivat verrattomasti kiintoisampia.
Ja lainekutrinen merityttö ja madonna. Ja hänen huudahduksensa: – Hitto vieköön!
Ilkikurinen hymy ilmestyi Pentti Aarnion huulille. Olihan tosin kysymyksessä kahdeskymmenes vuosisata, polkkatukan, polvihameitten, permanentoimisen ja naisten tasa-arvoisuuden kultainen vuosisata, mutta sittenkin! Tälläkin vuosisadalla lainekutrisen madonnan kiroileminen ensiluokan kävelykannella ja enolleen kuului harvinaisuuksiin. Ja tuo kiroileminen todisti ehdottomasti kokemusta ja harjoitusta.
Pertti Aarnio ryhtyi muuttamaan pukua lähteäkseen kaupungille. Hän oli keikari, sen hän tiesi, vaikka vain harvat sen huomasivatkin, sillä hän keikaroi niin perusteellisen hyvää makua osoittaen, ettei sitä muu kuin asiantuntija voinut arvostaa. Hän oli siksi täydellinen, ettei mikään kohta hänessä pistänyt silmään, ja siksi hän oli myöskin niin huomaamaton.
Hän sen sijaan huomasi aika paljon. Hän oli entinen sanomalehtimies, hän oli kyvykäs lakimies, hänen sanoilleen taidekysymyksissä annettiin asiantuntijapiireissä täysi arvo, ja hänen järjestämistään päivällisistä ei oikukkainkaan roomalainen herkuttelija olisi voinut sanoa mitään moittivaa. Hänellä oli oma tehtävänsä maailmassa, vaikka häneen ei voitukaan kiinnittää minkään tarkoin määrätyn ja rajoitetun ammatin, viran tai toimen nimilippua.
Pukeutuminen kävi nopeasti, ja neljännestunnin kuluttua Pertti Aarnio oli ulkona, menossa lounaalle kantaravintolaansa. Sanokaamme heti, että herra Aarnio oli kokonainen kokoelma tapoja, tottumuksia ja traditioita, joita hän ehdottomasti noudatti, milloin siihen oli tilaisuutta, mutta joista hän saattoi yhtä helposti luopua, jos jonkin ihmeellisyyden metsästäminen, jonkin tehtävän ratkaiseminen niin vaati. Hänellä oli kantaravintolansa, kantakauppansa ja kantasaunansa, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä yhtä hyvällä halulla käyttämästä mitä ravintolaa, liikettä tai kylpypaikkaa tahansa.
Ilma oli kaunis, hiukan tuulinen, mutta sitä raikkaampi. Merellä vietetty yö ja aamu olivat antaneet herra Aarniolle erinomaisen ruokahalun.
"Kas, hyvää päivää, herra varatuomari!" eteisvartija tervehti ilahtuneesti hänen astuessaan ravintolan alahalliin.
Varatuomari Aarnio vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jätti päällystakkinsa eteisvartijalle ja nousi ruokasaliin, käveli kiirehtimättä nurkkapöytänsä ääreen, josta oli näköala satamaan ja merelle. Ehdittyään juuri istuutua hän kuuli sivultaan iloisen, reippaan äänen:
"Heh, Aarnio! Terve! Milloin olet palannut Ranskasta?"
"Päivää, veli Varmala."
Tulija oli isokokoinen, punakka, verevä mies, komeasti puettu, silmissä iloista oveluutta ja huulien vaiheilla jäykkyyttä, suuren puutavaraliikkeen johtaja Aatami Varmala.
Miehet puristivat toistensa kättä, ja Varmala istuutui Aarnion pöytään. Syödessään he keskustelivat keveästi ja nopeasti Aarnion matkasta, viime kuulumisista ja muista pikkuseikoista. Sitten Varmala katsoi kelloaan.
"Kas, minulla on kiireenlaista", hän virkkoi hiukan itsetyytyväisesti. "Ensin muutamia pikkuasioita kaupungilla ja sitten täytyy mennä tapaamaan sitä englantilaista lordia. Minkähänlainen otus se mahtanee olla?"
"Englantilaista lordia?"
"Niin, jotakin Stephen Cromptonia, hitto ties, miten sekin nimi lausutaan."
"Afääreitä?"
"Tietysti. Eiväthän englantilaiset lordit kuulu meikäläisen perhetuttaviin, ja ensimmäinen tuo on lajiaan liiketuttavistakin."
Aarnion mielenkiinto heräsi.
"Asioitseeko lordi omaan laskuunsa?"
"Tavallaan. Hän on Crompton, Crompton & Perry Ltd:n pääjohtaja, ensi kertaa käymässä Suomessa. Olemme asioineet liikkeen kanssa jo pitemmälti. Hieno, vanha liike, varma kuin Siinain vuori, eikä kovin oikuttelevakaan. Saimme viikko sitten ilmoituksen, että johtaja saapuu itse tänne. Se on nähtävästi samalla huvimatka."
"Kaikesta päättäen, ainakin siitä, mitä näin laivalla, jolla lordikin saapui", Aarnio sanoi tyynesti.
"Tunnetko hänet?" Varmala tiedusti innokkaana.
"Näin hänet muutamana päivänä, siinä kaikki. Ulkonaisesti juuri sellainen kuin kuvitellaan. Munaskuita en tutkinut."
"Kovin ylhäinen?"
"Riittävästi."
"Kylmä?"
"Sinulle varmasti, vaikka laivalla oli ainakin yksi, jota hän ei jäädyttänyt."
"Nainen?"
"Tietysti. Ehkä tuntenet: neiti Sonja Laiho."
"Neiti Laiho, neiti Laiho... Ahaa, nyt muistankin... Niin, eipä hullumpi, eipä hullumpi..."
Miehet lopettivat ateriansa ja poistuivat yhdessä ravintolasta.
"Minne aiot?" Varmala kysyi.
"Kauppapankkiin."
"Terve, minun täytyy pistäytyä satamassa."
He erosivat, ja Aarnio lähti verkalleen kulkemaan pitkin päivänpaisteisia, vilkasliikkeisiä katuja.
Asiansa pankissa toimitettuaan Aarnio jäi vielä hetkeksi juttelemaan johtajan, vanhan tuttavan kanssa. Heidän siinä puhellessaan aukeni ovi pääjohtajan huoneeseen, ja suureen pankkisaliin astui sir Stephen, lordi Crompton.
"Englantilainen lordi", pankinjohtaja kuiskasi Aarniolle. Tämä nyökäytti päätään.
"Tulimme samassa laivassa. Taitaa olla pullea matkakreditiivi?" hän kysyi.
Pankinjohtaja nauroi.
"Eipä juuri, eipä juuri, hyvinkin vaatimaton, ainakin meidän pankissamme. Mutta ties noiden englantilaisten tapoja. Sähköttää kai heti rahoja, kun tarvitsee. Suositukset ensiluokkaiset ja liike varma kuin Lloydin ensimmäiseen luokkaan kuuluva laiva."
Pankinjohtaja oli ollut aikoinaan laivanvarustaja.
"Niinpä niin, niinpä niin. Mutta terve nyt. Näkemiin."
"Näkemiin."
Pertti Aarnio mietti yhtä seikkaa poistuessaan. Se oli kiteytynyt kysymyksen muotoon:
Miksi sir Stephen luki kirjaa "Jos olisin lordi", koska hän oli lordi, vieläpä neljäs Cromptonin parooneita, ei siis aivan nousukas? Niin, miksi?
ENO JA VELJENTYTÄR KESKUSTELEVAT
Johtaja Onni Adolf Sarvela, ihastuttavan lainekutrisen meritytön, neiti Sonja Laihon onnellinen eno, istui kalliisti, ellei kovinkaan aistikkaasti kalustetussa konttorissaan.
Hänen ilmeensä oli sekava, ettemme sanoisi kiukkuinen.
Voi olla, että tämä ilmeen sekavuus aiheutui miehestä, joka istui hänen vastapäätään, sillä mies ei sopinut tähän kalliiseen konttoriin, niin, ei mihinkään konttoriin, poliisikonttoria lukuunottamatta. Tämä ei niinkään paljon aiheutunut miehen vaatteista kuin tavasta niitä pitää, hänen kasvoistaan ja ilmeestään ja käyttäytymisestään. Hän istui huolimattomasti ja epäkunnioittavasti, niin, suorastaan röyhkeästi.
Hän nosti lattialta, tuolin jalan vierestä pullon, kaatoi lasiin konjakkia ja siemaisi annoksen laimentamattomana, ilmeenkään värähtämättä.
"Kolmekymmentäviisi markkaa lapulta!" sanoi hän uhittelevasti. "Tuhat lappua. Ja rahat pöytään."
Hän löi lompakkonsa polveaan vasten, aivan kuin korttihuijari valtin pöytään.
Johtaja Sarvelaa ärsytti ja hermostutti miehen käytös, ehkäpä muukin. Ilmeisesti hierottiin kauppaa, ja ilmeisesti johtaja Sarvela oli tyytymätön tarjoukseen.
"Siitä on jo sovittu, että viisikymmentä markkaa lapulta", hän sanoi itsepäisesti.
"Sovittu mitä sovittu, mutta kolmekymmentäviisi. Hitto vie! Nykyään ei tarvita lappujakaan. Laivaliike on vilkas..."
"Ka, ole sitten ostamatta...", johtaja Sarvela ärähti.
Toinen mies kohottautui hitaasti pystyyn, kädessään äsken täyttämänsä lasi.
"Kuule sinä, kaveri, älä sinä rupea...", hän sanoi matalasti, uhkaavasti, siemaisi lasin pohjaan ja lopetti: "Sinä tiedät kyllä, mitä minä tiedän..."
Johtaja Sarvela oli karkaamaisillaan pöydän yli, mutta hillitsi itsensä, avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti sieltä useita nippuja pieniä vihertäviä lomakkeita ja ojensi ne vieraalleen.
"Rahat!" hän murahti.
"Tuossa."
Johtaja Sarvela luki nopeasti, tottuneesti pinkan rypistyneitä ja likaisia seteleitä työntäen ne povitaskuunsa. Hänen vieraansa kääräisi lomakkeet sanomalehteen, tyhjensi pullosta tähteet lasiin, joi ja nousi.
"Tuo oli ehtaa ainetta. Terve nyt sitten."
Johtaja Sarvela nyökäytti päätään, ja mies hoippui huoneesta. Kun ulko-ovi rämähti, kajahti johtaja Sarvelan nyrkki pöytään, ja hän kirosi ääneen:
"Saakeli!"
Sitten hän kävi sulkemassa konttorin oven ja lähti sisähuoneisiin.
Vierashuoneen leposohvalla lojui merityttö ja madonna, neiti Laiho, suussaan savuke, vieressään pikkupöydällä makeislaatikko ja likööripullo pikareineen, matolla leposohvan edessä epämääräistä rotua oleva pieni koira ja kädessään pariisilainen kuvalehti. Neiti Laiho oli puettu huolimattomasti, mutta silti hauskasti ja viehättävästi. Hän loi laiskasti, hiukan uneliaasti silmänsä johtaja Sarvelaan, herra enoonsa.
"No?" hän kysyi äänessä pieni kärsimättömyyden vivahdus.
Johtaja Sarvela ei vastannut mitään, kaatoi vain puhtaaseen pikariin likööriä ja ryyppäsi sen.
"Perhanan Karppi!" hän manasi.
"Mitäs siitä?"
"No, tuli konttoriin, melkein käkenä, pakotti minut myymään tuhat lappua à kolmekymmentäviisi."
Polkkatukkainen madonna sai äkkiä itseensä eloa.
"Sinä olet nahjus. Laskea nyt Karppi konttoriin! Vaikka kuka olisi saattanut tulla. Ja sitten lisäksi antaa hänelle lappuja mokomaan hintaan."
"Minkäs teet?"
"Minkäs teet?" sisarentytär matki enoaan kuvaamattoman halveksivasti. "Minkäs teet? Olisit ajanut pellolle tai soittanut poliisia."
"Mutta jos..."
"Mutta jos... ei, ei mitään mutta jos. Karppi ei uskalla... ei uskalla yhtään mitään... Nyt se hampuusi nauraa meille... Sehän ansaitsee enemmän kuin me."
Johtaja Sarvelan kasvoilla näkyi kiusaantunut ilme. Hänen ei kai ollut helppo olla.
Neiti Laiho kaatoi kätevästi itselleen likööriä, maiskutti huuliaan ja hypähti sitten leposohvalta.
"Entä auto?" hän kysyi terävästi.
Johtaja Sarvela säpsähti.
"Niin, auto...", hän mutisi.
"Totta kai. Vai luuletko, että minä voin seurustella sir Stephenin kanssa pirssiautoilla? Häh?"
Ilmeisesti neiti Laihossa oli terhakkuutta, mutta madonnamaisuutta olisi ainakin tällä hetkellä ollut vaikea keksiä. Madonnat eivät puhele autoista siinä äänilajissa kuin neiti Laiho, jos puhelevat ollenkaan.
Johtaja Sarvela koetti piristäytyä.
"No niin, onhan se hankittava. Minkähänlainen...?"
"Minä tiedän: harmaa La Salle."
"La Salle? Mutta..."
"Luuletko, että minä rupean jollakin Fordilla..."
"No, vaikka ei nyt silläkään, niin..."
Neiti Laiho seisoi terhakkana paikallaan.
"Kun me ostamme auton, niin voimme vallan hyvin ostaa La Sallenkin. Samahan se on."
Johtaja Sarvela purskahti äkkiä nauruun.
"Samahan tuo on, tietysti, aivan sama..."
Nyt teki neiti Laiho sen, minkä jokainen sisarentytär hyvissä romaaneissa on velvollinen tekemään tämänkaltaisissa tilanteissa: hän kapsahti enonsa kaulaan ja suuteli häntä. Tosin eivät vanhanajan ihmiset ehkä olisi hyväksyneet tätä suudelmaa sisarentyttären suudelmaksi, mutta ajat ovat muuttuneet ja suudelmat niiden mukana.
"Menemmekö nyt heti?" hän tiedusti.
"Samapa tuo."
Neiti Laiho syöksähti ovelle, mutta kääntyi sitten ja kysäisi kuiskaten:
"Milloin sinä luulet, että se päätetään?"
Pilvi vilahti johtaja Sarvelan otsalla.
"Senhän voisi päättää vaikka jo huomenna, kunhan vain kirotun Mannermannin saisi käsiinsä. Mutta hän on jonnekin hävinnyt, ryyppäämään kai, ja voi pysytellä näkymättömissä viikkokaupalla... Hm, niin, ja sitten on lordi... Ei sekään kai ihan heti järjesty...?"
Neiti Laiho nauroi. Johtaja Sarvelan äänessä oli mustasukkaisuutta, mikä oli outoa. Sonja-tyttö katseli häntä ilkamoiden. Hän nautti toisen tukaluudesta.
"Eihän se hetkessä luonnistune, mutta... oh, en luule, että minun tarvitsee pitkään olla toivottomana... Ehkä hänen jäänsä sulaa. Onhan nyt melkein kesä."
Johtaja Sarvela yritti kietoa kätensä tytön ympärille, mutta Sonja väistyi rivakasti, eikä hänen vastenmielisyyttä osoittava ilmeensä ollut teeskennelty.
"Pysy sopimuksessa!" hän sähähti ja lähti pukeutumaan.
Johtaja Sarvela katsoi hänen jälkeensä. Hän muisti hänet merityttönä äsken laivalla, hän muisti aikaisempia aikoja... hän tunsi ympärillään kahleet, jotka ärsyttivät ja pidättivät. Ja yhtäkkiä, pakottavana, hän tunsi suuren kysymyksen kaiken ponnistelun, taistelun ja vaivan tarkoituksesta. Miksi, miksi?
Hän pelästyi ja hukutti filosofian uuteen liköörilasiin. Odottakoon Sonja, kunhan heidän Suuri Yrityksensä oli suoritettu!
Sonja, madonna ja merityttö!
Hän meni ikkunan ääreen. Kevätkesäinen kaupunki levisi hänen edessään; tummuneitten peltikattojen eloton erämaa sinertävää savua tupruavin piipuin... ja alhaalla oli kohiseva katu, vihreitä lehtikatoksia, tuhansia ääniä... maksoiko kysyä, miksi?
Hän kääntyi. Sonja seisoi ovella odottaen. Hän oli nuori ja hurmaava, ja hänen silmissään oli synnin huumaava ihanuus.
Auto!
Hän saisi sen.
MERITYTTÖ SAA AUTON
Neiti Laiho ja hänen enonsa pysähtyivät pääkaupungin suurimman ja hienoimman autoliikkeen edustalle, jonka valtavan suurten näyteikkunain takana upeilivat hienoimmat amerikkalaiset loistovaunut.
He keskustelivat vilkkaasti, jopa niin vilkkaasti, että liikkeessä olevat henkilöt olivat melkein varmoja siitä, että he riitelivät, riitelivätpä oikein lujasti. Viimein ihastuttava sisarentytär tarttui enonsa käsipuoleen ja talutti, puolittain vakaasti, puolittain leikillä, tämän oven eteen, jonka eno avasi, kasvoillaan hullunkurinen ilme, jossa oli puolittain avuttomuutta ja puolittain vaivoin peitettyä harmia.
Johtaja Sarvela tunnettiin ja myöskin neiti Laiho. Johtaja itse astui heitä vastaan.
"Hyvää päivää, herra Sarvela!" hän tervehti.
Johtaja Sarvela tervehti.
"Minä en ole tullut tänne vapaaehtoisesti, minut on tänne raahattu", hän murisi koomillisen tyytymättömänä. "Autot vievät perikatoon nykyajan nuoret naiset ja heidän sukulaisensa."
Neiti Laiho heläytti kirkkaan naurun, joka kaikui kauan ja sointuvana suuressa, korkeassa hallissa. Siinä oli nuoruutta, voitonriemua ja vahingoniloa, ja liikkeen miehinen henkilökunta kuunteli sitä ihastuneena. Samalla johtaja sai osakseen hurmaavan hymyn ja kevyen päännyökkäyksen.
"Kas niin, nyt olemme täällä. Onko täällä autoja myytävänä?" Sonja kysyi yksinkertaisesti, niin, melkeinpä lapsellisesti, mitä ei hänestä olisi uskonut se, joka olisi nähnyt hänet savuke suussa ja liköörilasi kädessä.
"On kyllä", johtaja kumarsi häiriintymättömän kohteliaana, vaikkakin hänen täytyi myöntää, että tyttö oli peijakkaanmoinen, niin, oikea madonna silmistään. "Mitä merkkiä?"
Johtaja Sarvela aikoi jotakin sanoa, mutta neiti Laiho keskeytti hänet virkkaen nenäkkäästi:
"Parasta merkkiä!"
Johtaja viittasi kohteliaasti kädellään ja ohjasi autonostajat suuren, upean, harmaan umpiauton luo.
Neiti Laiho tarkasteli vaunua silmät suurina.
"Miellyttääkö se neitiä?" johtaja kysyi.
"Ky-yllä. Mitä merkkiä se on?"
"Se on La Salle-vaunu."
Neiti Laiho löi kätensä yhteen.
"La Salle!" hän huudahti. "Minä olen kuullut, että ne ovat hyviä vaunuja. Kuule, Onni-eno, tuo ostetaan. Maksa nyt vain rahat. Kuulkaa, johtaja, onko tuo auto aivan kunnossa, voiko sillä lähteä ajamaan vaikka heti?"
"Voi kyllä."
Neiti Laiho oli erittäin vilkas. Hän hoputti:
"No, eno, maksa nyt rahat pois, niin päästään heti ajelemaan, kuuletko."
"Sonja, olepa nyt vähän rauhallisempi", johtaja Sarvela sanoi ärtyneesti ja arvokkaasti. "Ei autoa sentään osteta niinkuin appelsiinia."
"Mikäs siinä on erona?" Sonja kysyi kummastuneena. "Hintako? Pyh! Sinulle ei merkitse auto enemmän kuin appelsiinikaan."
Johtaja Sarvela levitti kätensä epätoivoisena, luoden vetoovan silmäyksen autoliikkeen johtajaan, joka hymyili huvittuneena.
"Tyttö, tyttö, ei rahoja sentään Suomessa kasva puissa eikä maassa."
"Mutta pankissa kylläkin", Sonja tokaisi huolettomasti. "No!"
Autoliikkeen johtajan täytyi itsekseen myöntää, että neiti Laiho oli suorastaan valloittava, vaikka tai ehkä siitä huolimatta, että hänen kasvatuksensa antoi juuri hiukan toivomisen varaa.
Johtaja Sarvela ei vastannut mitään. Nuori neiti oli hänelle liian nenäkäs. Mutta hän syventyi sen sijaan tarkastamaan autoa ja keskustelemaan johtajan kanssa auton ominaisuuksista. Hän osoitti keskustelussa tuntevansa koko paljon autoalaa, ja johtaja huomasi salaiseksi tyytyväisyydekseen, että hänen antamansa tiedot ilmeisestikin tyydyttivät hänen vaatimuksiaan. Neiti Laiho oli käyskennellyt liikkeessä autoja tarkastellen ja henkilökunnan ihailevien silmäysten saattelemana. Ilmeisesti häntä eivät huvittaneet teknilliset yksityisseikat. Viimein hän palasi enonsa luo.
"No?" hän kysyi kärsimättömästi. "Joko auto on sinun?"
"Kuuletteko, näettekö, ymmärrättekö?" puhkesi johtaja Sarvela puhumaan. "Ei, älkää toivoko, herra johtaja, itsellenne sisarentytärtä. Tuollainen sisarentytär aiheuttaa helpommin konkurssin kuin kaikki kilpailijat yhteensä. Niin, mitä minun on tehtävä?"
"Ostettava tämä auto."
"Yhdyn neidin mielipiteeseen", ja johtaja kumarsi.
"No niin, kaipa minun sitten täytyy. Ja ehdot?"
"Niistä voimme sopia", rauhoitti autoliikkeen johtaja. Neiti Laiho naurahti huvitettuna.
"Mitä ehtoja? Etkö sitten maksa autoa nyt heti? Niinhän appelsiinejakin ostetaan."
Johtaja Sarvela katsahti ankarasti sisarentyttäreensä.
"Sonja, nyt saa riittää. Tämä on minun asiani. Saat olla tyytyväinen, kun saat auton, ja sillä hyvä."
Neiti Laiho nyrpisti nenäänsä.
"Jos olisin tietänyt, että yhden auton ostaminen on näin vaikeaa, olisin pyytänyt lentokoneen."
Mutta nähtävästi nuori neiti tunsi enonsa ja häntä hiukan pelkäsikin, sillä hän siirtyi hiukan syrjemmälle eikä puuttunut enää keskusteluun. Tuo keskustelu ei kestänytkään kauan. Autoliikkeen johtaja oli kaikesta huomannut, vaikka hän ei tarkemmin johtaja Sarvelaa tuntenutkaan, olevansa tekemisissä ensiluokkaisen ostajan kanssa. Niinpä hän tyytyikin pieneen, perin pieneen käsirahaan ja kolmen kuukauden vekseliin, jonka johtaja Sarvela tunnusti. Tarkastettuaan sen hän kääntyi neiti Laihon puoleen ja ilmoitti hymyillen ja kumartaen:
"Nyt on tämä La Salle-vaunu teidän."
"Kiitos", Sonja sanoi sydämellisesti, mutta hyvin kevyesti, ja johtaja ajatteli, mitä tuolle nuorelle neidille olisi ostettava ja lahjoitettava, jotta saisi kuulla esimerkiksi kolmisanaisen kiitoksen. Nähtävästi siihen tarvittiin suurempi omaisuus kuin johtaja Sarvelan.
Kallis kapine... kallis, ajatteli johtaja, mutta... Ja hänen ajatuksensa päättyivät hyväksyvään silmäykseen, jonka neiti Laiho sai osakseen.
"Onni-eno, nyt siis lähdetään ajamaan!" Sonja naurahti.
Johtaja alkoi touhuta. Niin, herrasväkihän voisi saada käytettäväkseen ajajan liikkeestä joiksikin tunneiksi, ellei herrasväki itse osannut ajaa...
"En osaa", Sonja selitti sulavasti. "Minulla ei ole ollut aikaa opetella", hän lisäsi.
"Enkä minä", johtaja Sarvela sanoi arvokkaasti. "Mutta kaipa minun täytyy, kun kerran olen hankkinut auton, hankkia sille ohjaajakin. Sittenhän tiedän, että auto pidetään kunnossa. Voitteko suositella minulle jotakin luotettavaa ja... ja... hm, varovaista ohjaajaa?"
Autoliikkeen johtaja mietti hetkisen.
"Luulenpa voivani. Pyydän odottamaan hetkisen. Soitan hänelle, niin saatte itse päättää."
Johtaja Sarvela nyökäytti päätään.
Sonja katseli katuvilinää suurten ikkunain läpi. Hänen huulillaan kujeili hymy, eikä sitä totta totisesti voinut sanoa lapselliseksi. Mutta liikkeen henkilökunta ei nähnyt sitä.
"Sehän sujui kuin rasvattu", hän kuiskasi.
"Sinä näyttelit mestarillisesti", johtaja Sarvela tunnusti.
"No, niinpä sinäkin."
He olivat molemmat erittäin tyytyväisiä toisiinsa ja tyytyväisiä myös upeaan, himmeänharmaaseen autoon.
AARNIO SYVENTYY HENKILÖHISTORIAAN
"Niin", toimittaja Matti Kari sanoi vaatimattomasti ja hiljaa, puhallettuaan erinomaisen taitavan savurenkaan sikaaristaan, "ihastuttava neiti Sonja Laiho ei ole vähemmän ihastuttavan johtaja Onni Adolf Sarvelan sisarentytär."
"Mitä?" Pertti Aarnio huudahti ja teki yrityksen noustakseen syvästä ja mukavasta nojatuolistaan. "Kuinka niin?"
"Syy ja tapa on yksinkertainen. Koska johtaja Sarvelalla ei ole sisarta, ei hänellä tavallisen logiikan mukaan voine olla sisarentytärtäkään."
"Epäilemättä on johtopäätöksesi oikea. Mutta mistä sinä olet tämän saanut selville?"
"Sieltä, missä ihmisen perhesuhteet parhaiten tiedetään: kirkkoherranvirastosta. Johtaja Sarvelan kotipitäjän kappalaiselta sain tiedot. Puhelimella. Kuului hävyttömän huonosti kyllä, keskustelumme katkaistiin kaksi kertaa, mutta minä en hellittänyt. Tiedot sain, pyysin anteeksi ja kiitin, eikä kunnon kappalainen voi aavistaakaan, miksi tiedustelin. Sanoin, että olin erehtynyt."
"Hm. Mutta ellei..."
"Aiot kai sanoa, että ellei neiti Laiho ole sisarentytär, niin mikä hän sitten on. Tjah, aivan varmasti en voi sitä sanoa, mutta minulla on kyllä omat ajatukseni. Odotappa!"
Hän otti puhelimen kuulotorven ja sanoi numeron.
"Terve, täällä Kari! Vilkaiseppas pöydälleni, onko tullut postia. Niinkö. Ja mistä? Katso postileimoja. Kouvola ja Viipuri. Hyvä, lähetäppä ne pojan mukana minulle. Olen Aarnion luona. Kiitos. Terve."
Kari nojautui taaksepäin tuolissaan ja virkkoi:
"Luultavasti Viipurista tuleva kirje selvittää paljon. Jos käy niinkuin otaksun, se selvittää oikeastaan kaikki. Muuten, sinähän olet kiinnostunut vähän kaikkeen. Vilkaiseppas tätä lappua!"
Kari kaivoi lompakostaan sievästi taitetun, vihertävän lomakkeen ja ojensi sen Aarniolle. Aarnio tutki sitä hetkisen.
"Hm, tukevanpuoleinen annos yhdellä reseptillä: neljä kokopulloa konjakkia ja kaksi kokopulloa whiskyä."
"Voihan sitä siltäkin puolen tarkastella. Ostin sen tänään muutamalta mieheltä määrätyssä tarkoituksessa. Se minun mieheni oli ostanut tuon lapun eräältä Karpilta, joka lienee sen alan tukkukauppias, ei suurta, mutta sellaista keskikokoista mittaa. Ja tuo samainen Karppi istui toissapäivänä lähes tunnin ajan herra johtaja Onni Adolf Sarvelan yksityiskonttorissa ja ryypiskeli."
Aarnio vaikutti aivan välinpitämättömältä ja tyyneltä. Se olikin hänelle luontaista. Toiseksi hän tiesi, että Kari kertoi huomionsa ja havaintonsa omalla tavallaan. Ei maksanut vaivaa häntä kiirehtiä.
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Sattumalta. Ellei sattuma olisi sanomalehtimiesten apuna, ei maksaisi milloinkaan vaivaa pyytää palkankoroitusta. Niinpä niin. Istuin kadun toisella puolella, toisessa kerroksessa. Aivan sattumalta huomasin Sarvelan konttorissa miehen nostavan pullon lattialta ja kaatavan lasiin ja juovan. Näkyhän ei ole mikään harvinaisuus maassamme. Miehillä oli ilmeisesti asioita keskenään. He vaihtoivat keskenään papereita tai rahaa. En voinut nähdä tarkemmin. Aikansa istuttuaan toinen mies ilmestyi kadulle. Hän oli Karppi. Jonkin verran tuulessa."
Aarnio vilkastui hiukan. Hän siirrähti nojatuolissa.
"Mihin tällä kaikella tahdot tulla? Tarkoitatko...?"
Toimittaja Kari kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.
"Tjah, olisiko se sitten mahdotonta? Niissä asioissa askartelee moni sellainen, josta sitä ei ensi silmäyksellä voi luulla. Minusta tämä johtaja Sarvela on jonkin verran, jonkin verran mystillinen persoona."
"Tunnetko hänet tarkemmin?"
"En, en lainkaan. Olen vain tehnyt muutamia huomioita."
"Kuinka tiesit hänen kotipaikkansa?"
"Olen jossakin kuullut, että hän on kotoisin samasta pitäjästä kuin minäkin, en vain muista missä ja milloin."
Aarnio karisti sikaaristaan tuhkan huolellisesti tuhkakuppiin ja virkahti sitten:
"Minä kyllä miehestä tiedänkin. Vähän."
Kari naurahti ääneen.
"No se mahtaa olla tietämisen arvoista muillekin, jos kerran tuon sanot sillä tavalla."
"Niin", Aarnio jatkoi miettivästi, "sodan aikana johtaja Sarvela aloitti liikeuransa."
"Gulashina?"
"Täsmälleen. Ja kohtalaisen hyvällä menestyksellä. Voinpa ehkä sanoa: liian hyvällä menestyksellä. Menestys nousi hänelle päähän."
"Niinkuin niin monelle muullekin."
"Aivan. Ajat muuttuivat. Menestys loppui."
"Ja Sarvela ryhtyi auttamaan kohtaloa ja sallimusta ja liikeonnea?"
"Voi sitä sanoa niinkin. Alku oli vaatimatonta. Hän ilmoitteli laajasti ja lujasti. Puhelinnumeroita oli paljon. Pääkonttori ja kaksi haarakonttoria. Ynnä tehtaat."
"Tehtaat?"
"Tehtaatpa tehtaat. Siitähän minä aikoinaan pääsinkin vähän miehestä perille. Alku oli, kuten sanottua, vaatimaton. Tehtaan muodosti muuan vanha, rappeutunut huvila erään maaseutuaseman lähistöllä. Tehtaassa valmistettiin pääasiallisesti kotimaista teetä."
"Mitä ihmeen teetä?"
"Kotimaista terveysteetä. Siihen aikaan ei teetä ollut niinkään saatavissa, ja hinnat olivat lujat. No niin, johtaja Sarvelan tehtaan tee oli hajutonta, mautonta ja vaaratonta. Voin sen todistaa, sillä jouduin sitä kerran maistelemaan. Kääreessä ilmoitettiin, että siinä oli mansikanlehtiä y.m. yrttejä, mutta vaatimaton mielipiteeni on, että tehtaassa tyydyttiin käärimään kirjaviin papereihin yksinkertaisesti sellaisia heinänrippeitä, joita jää latojen pohjalle."
"Mahtoi olla kannattavaa teollisuutta?"
"Epäilemättä prosenteissa laskettuna, mutta mittakaava oli siksi pieni, että miljonääriksi pääsy sitä tietä olisi vaatinut vuosia. Eikä tee sitäpaitsi saavuttanut mainittavaa kansansuosiota. Teeteollisuus lopetettiin ja siirryttiin sinappiin. Siihen aikaan ei englantilaista Colman sinappia tahtonut saada rahalla eikä millään. Eihän johtaja Sarvelakaan sitä saanut. Mutta hän painatti erehdyttävän samannäköisiä etikettejä, liimasi ne purkkeihin ja täytti purkit maissijauhoilla ja muilla sentapaisilla aineilla. Se sinappi ei kirveltänyt. Hinta oli hyvä, ja vaikka teollisuutta harjoitettiin vain vähän aikaa, se ilmeisesti tuotti hyvän voiton, paljon paremman kuin terveystee."
"Mutta eikö mies joutunut vastaamaan?"
"Joutui. Vaikka ei näistä. Mutta kun hän keksi ruveta itse valmistamaan tupakkaveron leimamerkkejä, niin siitä ei enää pidetty. Luulen, että hänellä on tätä nykyä eri tuomioina yhteensä suoritettavana ainakin toista vuotta vankeutta."
Toimittaja Kari ponnahti pystyyn.
"Mutta miten ihmeessä...? Mitenkä mies ei sitten ole istumassa? Ja miten hän voi pitää liikettä? Ja saada luottoa?"
Aarnio viittasi rauhoittavasti kädellään.
"Istumisella ei ole kiirettä. Jutut viipyvät hovissa ja hovin jälkeen tietenkin korkeimmassa oikeudessa. Niin että aikaa on kyllä. Mitä taas muuhun tulee, niin lienee johtaja Sarvela täällä jotenkin tuntematon. Sitäpaitsi hänen kepposistaan ei milloinkaan ole tehty suurta numeroa. Häntä yksinkertaisesti ei tunneta. Ja kyllä hän osaa esiintyä niin, että häntä viimeksi mistään epäillään."
Kari nousi kävelemään huoneessaan. "Tämähän on, tämähän on melkein uskomatonta. Olisiko mies parantanut tapansa?"
"Kaikki on mahdollista", Aarnio sanoi filosoofisesti, "mutta omana mielipiteenäni esitän kyllä, ettei johtaja Sarvelan katumuksesta ja vielä vähemmän parannuksesta maksa mennä liikoja lupailemaan".
"Hänellä siis voi olla uusia aikeita mielessään?"
"Hän on vireä ja toimelias mies, omalla tavallaan. Se, joka valmistaa omia tupakkaveromerkkejä, saattaa..."
"Niinpä niin, se saattaa kyllä valmistaa omin neuvoin muitakin merkkejä. Kalliimpiakin. Ahaa, nytpä tuli mieleen jotakin..."
Kari kaivoi uudelleen lompakostaan esille "lääkemääräyksen" ja tutki sitä huolellisesti.
"Hm", hän puheli puolittain itsekseen, "ei, kyllä tämä kelpaa."
Hän mietti hetkisen, mutta pisti sitten paperin takaisin taskuunsa. Samassa soi ovikello.
Aarnio nousi avaamaan. Eteisestä kuului nuorekkaan kimakka ääni:
"Ei, minun käskettiin antaa ne suoraan toimittaja Karille."
Aarnio kuului naureskelevan, ja sitten hän ilmestyi huoneeseen kintereillään pirteä asiapoika, joka riensi Karin luo ja ojensi tälle kaksi kirjettä.
"Toimituksesta lähetettiin ja käskettiin antaa teille."
"Niin, tuota jehua ei petetä. Ei suostunut antamaan kirjeitä minulle", naureskeli Aarnio.
Kari kiitti poikaa, joka livahti sukkelasti huoneesta.
"Nokkela poika", Kari tunnusti. "Siitä tulee vielä erinomainen mies, varmasti sellainen, joka ei seisoalleen nuku."
Kari avasi Viipurista tulleen kirjeen. Se olikin tukeva ja sen sisällä oli valokuva. Toimittaja vilkaisi siihen, hymähti ja ojensi sen Aarniolle.
Aarnio vihelsi hiljaa katsahdettuaan kuvaan. Ilmeisesti se oli neiti Sonja Laihon kuva. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta se oli otettu joitakin vuosia sitten. Neiti Laiho oli siinä nuoremman, mutta ei suinkaan kauniimman näköinen.
Kari luki nopeasti kirjettä.
"Eipäs näkömuistini minua pettänyt", hän virkahti tyytyväisenä. "Tiedätkö, mikä neiti Laiho oikeastaan on?"
"En, mutta kun sinä näyt tietävän, niin sanonet sen minulle."
"Niin, vielä kaksi vuotta sitten hän oli pieni tarjoilijatar pienessä kahvilassa. Hänen vanhempansa elävät jossakin maaseudulla Kannaksella. Hän meni Viipurissa kihloihin johtaja Sarvelan kanssa."
"Siis Sarvelan morsian."
"Niin, tai rakastajatar tai liikekumppani tai vähän kaikkea."
"Mutta miksi ihmeessä...?"
"Sehän on selvä. Tarkoitit tietenkin, miksi he esiintyvät enona ja sisarentyttärenä. No niin, neiti Laiho on jonkinlainen houkutuslintu. Ymmärräthän sen verran metsästyksestä. Ja totisesti, hän ei olekaan mikään huono houkutuslintu. Kyllä siinä monenkin miehen sydän sykähtää, kun hän katsahtaa houkuttelevasti."
"Ei pysty minuun", Aarnio tokasi.
Kari purskahti nauramaan.
"Sinähän olet vain sääntöä vahvistava poikkeus. Niin, neiti Laiho saa kyllä pään pyörälle kummemmaltakin mieheltä kuin johtaja Sarvela. Tai se lordi Crompton. Eilen näin heidät yhdessä. He ajoivat hienon hienossa harmaassa La Salle-autossa. Yksityisauto. En tiedä, lordinko vai johtaja Sarvelan."
Molemmat miehet tupakoivat jonkin aikaa mitään puhumatta. Sitten Aarnio virkkoi hiljaa:
"Tiedätkö, mitä lordi Crompton, sir Stephen, käytti matkalukemisenaan Itämerellä?"
"No?"
"Teosta, jonka nimenä on 'Jos olisin lordi'. Ja aliotsakkeena oli 'Hienon käytöksen aapinen'."
"Se ei ole mahdollista."
"Epäiletkö minun sanojani?"
"En, herra paratkoon, mutta tuonikäinen englantilainen lordi, vaikka olisi syntynyt mustimman siirtomaan mustimmassa kolkassa, ei tavaile käytöstapojen aapista. Ellei hän mahdollisesti ole nyt vasta saanut aatelisarvoa..."
Aarnio ei vastannut mitään, nousi, asteli kirjakaapin luo, haki esille Englannin aateliskalenterin ja avasi sen asianomaiselta kohdalta.
"Ole hyvä ja tarkasta tätä. Sir Stephen on järjestyksessä neljäs Cromptonin parooneita. Mutta jatkakaamme juttua muualla. Minulla on nälkä."
"Sama on minun tunnustettava."
He lähtivät ulos. Kulmassa olevan apteekin kohdalla toimittaja Kari pysähtyi.
"Odotappa hetkinen tässä. Minä pistäydyn sisällä."
"Aiotko tuon lapun vaihtaa...?"
"En, minä vain...", ja Kari pujahti apteekkiin.
Aarnio tarkasteli näyteikkunoita. Hän sai odottaa, niin jopa yli neljännestunnin. Sitten Kari palasi.
"Suo anteeksi, mutta tuttavani proviisori ei ehtinyt ennemmin. Toisekseen: käynti maksoi kyllä vaivan."
"Kuinka niin?"
"No, sainpahan vain varmasti todetuksi, että resepti on väärä."
"Onko määräys väärennetty?"
"On, alusta loppuun. Mutta ei sillä hyvä. Myöskin itse lomakepaperi on väärennetty. Tässä haiskahtaa lihava juttu."
TIEDOILLA JA TAIDOILLA EI PIDÄ YLVÄSTELLÄ
"Ja minähän olen sellainen ammattimies, jotta tässä maassa ei ole toista."
Väite lausuttiin nousuhumalassa olevan henkilön koko ponnekkuudella, ja sitä säesti lasien helinä, kun puhuja raskaasti laski kätensä pöydälle.
Varatuomari Aarnio ja toimittaja Kari hymyilivät toisilleen. Ääni oli kuulunut naapuriaitiosta, ja siinä kaikui sentapainen sävy, että se oli melko harvinainen tässä ravintolassa.
"Joo, kyllä minä olen vain semmoinen kemigrafi, että ottaisivat minut mihin laitokseen tahansa. Mutta mitäs minä sellaisista töistä! Ei pidä olla tyhmä. Minä teenkin muita töitä, ja töitä omaan laskuuni. Nytkin minulla on niin hieno afääri –"
Puhuja hiljensi ääntään. Aarnio ja Kari eivät kuunnelleet keskustelua. Se ei millään tavalla heitä kiinnostanut. Puhuja ilmeisesti oli ottanut itselleen hummauspäivän, eksynyt aivan liian siistiin paikkaan ja nyt kehuskeli tiedollaan ja taidollaan. Mutta puhuja oli lähellä ja siksi äänekäs, että heidän korviinsa pakostakin kantautui yhtä ja toista. Toinen keskustelijoista tiedusteli äkkiä, voisiko toinen lainata hänelle hiukan rahaa.
"Kyllä vain", kemigrafi vakuutti leveästi ja alttiisti. "Meiltähän heltiää. Jaa, nyt muistankin, minunhan piti soittaa johtaja Sarvelalle. Sieltä tulee rahaa. Meillä on näet yhteisiä asioita."
Kari oli jo puolivälissä salia, ennenkuin puhuja oli lähtenyt liikkeelle. Hän viipyi runsaat kymmenen minuuttia poissa ja oli palatessaan hyvin miettivän näköinen.
Aarnio katsahti häneen kysyvästi. Kari siirtyi istumaan hänen viereensä.
"Tiedätkö, joko minä aavistelen ja odottelen ihan hulluja taikka sitten olen pääsemässä hyvinkin suuren jutun perille. Tässä haiskahtaa oikein suurenpuoleinen väärennys- ja kavallusjuttu, ja taitaapa johtaja Sarvela olla sen kenraalina."
Aarnio nyökäytti päätään.
"Jatkahan!"
"Niin, miehen nimi on Mannermann, nähtävästi suomalaistunut saksalainen. Hän soitti todellakin Sarvelalle. Hänelle nähtävästi annettiin ensiksi perusteellinen ojennus ja nuhteet jostakin laiminlyönnistä taikka ehkä ryypiskelystä. Hän torjui niitä melko röyhkeästi. Johtaja Sarvela ei tunnu kykenevän herättämään erikoista arvonantoa liiketuttavissaan. No niin, sitten rahasta. Mannermann vaati ja hänelle tunnuttiin lupaavan yksitoistatuhatta markkaa. Sitten puhuttiin joistakin näytekappaleista –"
"Saitko tarkempaa tietoa?"
"En aivan varmasti, mutta tuskinpa erehdyn, jos päättelen kyseessä olleen grafiikan alaan kuuluvaa."
Aarnio maistoi kahviaan. Ja sanoi sitten, sikaarin sytytettyään:
"Niin, enpä oikeastaan ihmettele, vaikka päätelmäsi olisivatkin oikeat. Sekin esimerkiksi saamasi spriiresepti, jonka olet todennut väärennetyksi, viittaa juuri tämä tapaiseen teollisuuteen. Eikä noita reseptejä varmastikaan väärennetä yksin kappalein."
"Ei! Jos sellaiseen puuhaan joku kerran ryhtyy, niin toki hän silloin valmistaa riittävästi kliseitä ja niillä riittävästi painattaa. Teollisuudesta siinä on kysymys, ei käsityöstä."
"Niin, ja mikä estää laajentamasta liikettä muillekin aloille kuin reseptien! Jos tuo mies on niin taitava kuin kehuu ja jos hän on kerran rikoksen tielle joutunut, niin onhan tarjolla muitakin artikkeleita kuin reseptit, joitten valmistuksessa ja trokaamisessa on lisäksi tavallaan kaksinkertainen vaara."
"Ajatteletko seteleitä?"
"No vaikka ei nyt niitäkään. Meikäläiset setelit ovat määriltään niin pieniä, etten laskisi niiden väärentämisen oikein kannattavan. Niitä varten tarvitaan paljon työtä. Mutta ajatteleppa, että yhdellä ainoallakin vekselillä voidaan nostaa suuria summia. Ja onhan leimamerkkejä. Niiden valmistuksen pitäisi ammattimiehille olla helppoa, ainoastaan niiden myynti on hankalaa."
"Niinpä niin, tekevältä ei työtä puutu, ja ainahan väärentäjä väärennettävää löytää."
Aarnio vilkaisi kelloonsa.
"Mitä aiot tehdä?"
"Sitäpä tässä juuri mietiskelen itsekin. Niin, tätä juttua en jätä."
"Aiot siis oikein järjestelmällisesti puuttua siihen."
"Eihän muu auttane. Ja luulenpa, luulenpa että persoonallinen tuttavuus Mannermannin kanssa edistäisi asiaa huomattavasti. Hänellä on oivallinen suu, kerkeä juomaan ja altis lörpöttelemään. Parempaahan ei voi toivoakaan."
MATTI KARI KIIPEÄÄ LOUKKUUN
"Aion seurata tuota miekkosta", Kari sanoi.
"Tuletko illalla luokseni?"
"Jos suinkin ehdin. Huomisaamuna kuitenkin joka tapauksessa."
Aarnio ja Kari kuuntelivat viereisestä aitiosta kuuluvaa keskustelua. Mutta miehet puhuivat nyt niin hiljaa, että keskustelu kuului vain muminana.
"Kuules", Kari kuiskaten puhui, "sinähän voisit jatkaa tiedustelua eräällä toisella taholla."
"Millä niin?"
"Sinähän tunnet johtaja Varmalan?"
"Ja sitten?"
"Hän lienee asioissa sen romuluisen englantilaisen lordin kanssa, sir Stephenin. Eiköhän voisi hänen kauttaan saada tietoja neiti Laihon ja lordin kuhertelusta. Arvelen omasta puolestani, ettei siinä neiti Laihon puolella ainakaan ole kysymys mistään intohimosta."
"Voit olla oikeassa. Lordi ei ole filmirakastaja, se on myönnettävä. Mutta mitä siinä olisi?"
"Afäärejä. Tietysti lordi on rikas."
"Se ei ole sanottu. Varsinkin kun kysymyksessä on lordi, joka lueskelee käytöstavan oppikirjoja."
"Saattaa olla. Mutta kuitenkin –"
"Voin tietenkin ottaa selvän. Ja otankin. Koko kaupunkihan heistä puhuu. Lordit kun ovat harvinaisia täällä pohjolassa."
Miehet viereisessä aitiossa kilistivät äänekkäästi lasejaan. Tarjoilija saapui.
"Mitäs me ollaan velkaa?" Mannermann kuului leveästi kysyvän.
"Terve! Minä lähden etukäteen", Kari kuiskasi, nousi paikaltaan ja meni eteiseen. Hetken kuluttua hän oli kadulla.
Muutamaa minuuttia myöhemmin Mannermann tovereineen tuli kadulle. Molemmat miehet lähtivät kulkemaan yhdessä, vilkkaasti ja äänekkäästi keskustellen.
Kari seurasi paria kadun toisella puolella ja toivoi hartaasti, ettei miesten yli-iloinen tila kiinnittäisi heihin esivallan valpasta huomiota.
Ensimmäisessä kadunkulmassa seisoi poliisi. Hän katsoi miehiä; nämä huomasivat hänen tuijotuksensa, hiljensivät ääntään ja kohensivat ryhtiään. Kari huokasi helpoituksesta: ilmeisesti miehet hoitaisivat itsensä.
Kari mietti mahdollisuuksiaan. Kaikki oli oikeastaan vielä ilmassa. Hän ei tietänyt mitään varmaa, ei muuta kuin sen, että johtaja Sarvelan menneisyys ja hänen suhteensa "sisarentyttäreensä" eivät olleet luottamusta herättäviä. Mutta arveluja ja otaksumia ja epäluuloja oli sitä runsaammin. Johtaja Sarvela oli ilmeisesti tekemisissä Karpin kanssa, spriireseptikauppiaan, ja tämä myyskenteli väärennettyjä reseptejä. Ja johtaja Sarvela oli suhteissa myös tuohon Mannermanniin, jonka toiminta hänen omien varomattomien sanojensa mukaan epäilyttävän läheltä viittasi järjestelmälliseen, suuressa mittakaavassa harjoitettuun väärennykseen.
Hm, tässä oli paljon eikä kuitenkaan mitään. Niin no, kuitenkin riittävästi ainesta kesäaikana puolijoutilaalle sanomalehtimiehelle. Omaa varjoaan hän ei ajanut takaa, siitä hän oli varma, mutta kuinka paljon hän lopultakin kostuisi, oli tietämätöntä.
Äkkiä Karin mieleen juolahti, ettei Mannermann häntä mitenkään tuntenut, oli ravintolassa tuskin lainkaan kiinnittänyt häneen huomiota. Ei ollut nähnyt, yksinkertaisesti. Hän voisi vaaratta lähestyä miehiä, ja jos Mannermann edelleenkin oli yhtä avomielisellä tuulella, siepata yhtä ja toista keskustelusta.
Hän teki nopeasti päätöksensä, oikaisi yli kadun ja asteli hetken kuluttua melkein miesten kantapäillä.
Mutta jo muutaman minuutin kuluttua hän havaitsi pettyneensä. Miehet juttelivat mitättömistä, pääasiallisesti kosteista huvitteluistaan, ja kumpikin koetti voittaa toisensa määrään ja aikaan nähden.
Karia heidän juttelunsa ei huvittanut. Kuitenkin hän, kun kerran siihen oli vaivautunut, seurasi sitä, ja sitkeytensä palkaksi hän saikin kohta tietää, että toverukset aikoivat nyt heti, kun olivat saapuneet Mannermannin luo, koettaa toistensa kestävyyttä. Mannermann lupasi kustantaa tarvittavan aineen.
Kari antoi mielessään täyden hyväksymisensä ja vahvistuksensa heidän aikomukselleen. Hänen aikeitaan se ainakaan ei vaikeuttaisi.
Keskikaupunki oli jo jäänyt kauaksi taakse. Kadut olivat melkein autioita, ja Kari jättäytyi hyvän joukon taemmaksi. Kovin kauaksi hän ei uskaltanut sentään jättäytyä. Hänen oli ehdottomasti saatava selville Mannermannin asunto.
Kari oli äärimmäisen varuillaan. Miehet saattoivat pujahtaa hänen käsistään viime hetkessä, niin täydellisen tietämättömiä kuin olivatkin siitä, että heitä seurattiin.
Mannermann pysähtyi, kopeloi taskujaan ja tuntui löytävän mitä haki.
Avain! välähti Karin mielessä.
Hän oli arvannut oikein. Miehet olivat perillä, sillä he sukelsivat porttikäytävään. Kari ei ollut hidas rientämään portille, ja sitten hänkin, varoen askeleitaan, painui puolipimeään käytävään. Sen päähän saavuttuaan hän kurkisti varovaisesti nurkan takaa.
Mannermann avasi juuri pihalle johtavaa ovea. Hänen toverinsa seisoi vieressä. He olivat molemmat selin, eikä heillä voinut olla aavistustakaan Karin läsnäolosta.
Sanomalehtimies tuli jälleen kadulle, vilkaisi talon numeroon ja suuntasi kulkunsa sitten pieneen puistikkoon, missä istuutui lepäämään ja miettimään. Heti ensiksi hän merkitsi muistiin Mannermannin osoitteen.
Hämärsi jo vahvasti. Tunnin kuluttua olisi täysin pimeä.
Mitä hänen oli tehtävä?
Mannermann tovereineen ryyppäsi nyt parhaillaan. He olivat jo ennestään melkoisen pitkällä, ja jos he täydellä todella rupeaisivat kilvoittelemaan keskenään kestävyydessä, olisivat he tunnin, puolentoista kuluttua täysin kypsiä.
Epäilemättä olivat olosuhteet hänelle, Karille, suotuisat. Hänen oli vain oltava viekas ja rohkea.
Kari hymähti ääneen. – Se, mitä hän nyt suunnitteli mielessään, ei suinkaan käynyt yksiin lakien ja asetusten kanssa. Pikemminkin päinvastoin.
Tarkoitus oli kuitenkin hyväksyttävä, ja hän varoisi, ettei tekisi tyhmyyksiä.
Ilta pimeni, ja hänen savukkeensa hehkui punaisena, kun hän liikahtamatta istui penkillä ja suunnitteli toimenpiteitään. Kun hän ensimmäisen kerran katsoi kelloaan, oli kulunut kolme neljännestä. Hän heitti pois savukkeensa, tarkasti, että sähkölamppu oli kunnossa ja lähti sitten matkaan.
Nyt varsinaisesti alkaisi hänen seikkailunsa.
Hän asteli äänettömästi pihalle. Sen toisella laidalla, naapuritontin vierellä, hän oli huomannut rykelmän ajoneuvoja, tyhjiä laatikoita ja halkopinon. Hän hiipi sinne ja tunkeutui laatikkojen väliin.
Hän oli aivan näkymättömissä, mutta saattoi kätköstään nähdä suurimman osan pihaa ja porttikäytävän aukon.
Sen oven vieressä, jota Mannermann oli ollut avaamassa, oli ikkuna. Ikkuna oli valaistu. Ilmeisesti toverukset jatkoivat "taistelua".
Hän nojasi selkänsä aitaan ja odotti. Se ei ollut hauskaa, mutta hänen ei ollut ikäväkään. Hän koettaisi jotakin keinoa, aina tilanteen mukaan.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän jo oli odottanut, kun ikkunassa näkyi pari liikkuvaa varjoa. Ne katosivat, mutta vallitsevassa hiljaisuudessa hän kuuli selvään, jännittynyt kun oli, hienoista melua.
Hän ei ollut erehtynyt: Mannermannin asunnon ovi avattiin, ja mies tuli ulos. Ikkunasta hohtavassa valossa hän eroittui heikosti, mutta kuitenkin riittävästi. Hän paukautti oven takanaan kiinni, laskeutui askelman, mutta horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan.
Kuului äkäinen kirous ja jatkuvaa murahtelua. Karia hytkäytti: nähtävästi oli koitos ollut riittävän kostea. Se sopi erinomaisesti hänen suunnitelmiinsa.
Murahtelu jatkui, mutta sitten mies kompuroi pystyyn, puhdisteli hiukan itseään, ja, vaihtaen mielialaa, ryhtyi hyräilemään jotakin, mahdoton sanoa mitä, ja hävisi porttikäytävään. Hänen askeltensa kaiku vaimeni.
Kari uskaltautui piilostaan, ei kuitenkaan ennenkuin valo ikkunassa oli sammunut.
Hän ei ollut varmasti nähnyt, kuka poistuja oli ollut, mutta otaksuttavaahan oli, että se oli ollut Mannermannin toveri. Kemigrafi oli nyt siis yksinään, ja koska hän oli sammuttanut valon, oli hän käynyt makuulle. Kari laski, että katsoen tämän nauttiman "unilääkkeen" sekä laatuun että määrään unen täytyi olla sekä nopea että kestävä ja syvä.
Hän odotti kuitenkin piilopaikkansa äärellä vielä noin neljännestunnin. Oli parempi katsoa kuin katua. Hänellä oli nyt erinomainen tilaisuus, eikä hän saanut pilata sitä liiallisella hätiköinnillä.
Vihdoin hän hiipi ovelle. Kysymys oli nyt siitä, kuinka hän saisi sen auki. Hänellä oli taskussaan ensiluokkainen, luja, monikeinoinen patenttiveitsi. Sen apuun oli turvauduttava. Sillä hän oli avannut jo kahdesti oman ovensa, unohdettuaan avaimet sisään.
Hän kopeloi sen esille ja avasi yhden terän. Sitten hän haparoi avaimenreiän.
Se löytyi, ja Kari työskenteli hiljaa, mutta nopeasti. Mutta ei, lukko ei myöntänyt vähääkään. Avain ei ollut siinä.
Hän tutki ovea tarkemmin, alkaen jo epäillä koko yrityksensä onnistumista. Silloin hän sattui painamaan kädensijaa. Se napsahti, ja ovi aukeni.
Karilta oli päästä pieni hämmästyksen huudahdus.
Ovi oli auki!
Mannermann oli ilmeisesti unohtanut sulkea sen vieraansa jälkeen. Ihmekö siis, ettei lukko myödännyt!
Kari veti henkeään, avasi ovea enemmän, pujahti sisään mahdollisimman äänettömästi ja veti oven kiinni jälkeensä.
Sitten hän pysähtyi vetämään henkeään.
Melkoisen läheltä kuului levotonta kahinaa, tuhahtelua ja kuorsausta. Mannermann nukkui. Havainto rauhoitti Karia. Hän sytytti sähkölamppunsa ja valaisi ympäristöään.
Hän oli pienessä, kapeassa, täysin kalustamattomassa eteisessä. Siihen johti sisältä kaksi ovea. Molemmat olivat raollaan. Toisen takaa kuului Mannermannin kuorsaus.
Kari harkitsi hetkisen. Mannermannin huoneeseen hän ei menisi, ei ainakaan vielä. Hän hiipi toiselle ovelle ja sukeltautui aukosta sisään.
Samalla hän äkkiä kauhukseen kuuli, että Mannermannin uni häiriytyi, kuorsaus lakkasi, kuului murahtelua ja sitten pari askeleen ääntä.
Mannermann oli noussut. Jokin napsahti: hän oli sytyttänyt sähkön.
Nopeasti Kari valaisi ympäristöään. Lähellä näkyi ovi. Hän avasi sen ja pujahti sisään. Hän oli entistä syvemmällä Mannermannin asunnossa.
Niin, mies oli noussut makuulta. Hän tuli eteiseen, ja Kari kuuli hänen sulkevan ulko-oven. Hän oli nyt satimessa.
Murahtelu läheni. Mannermann kompuroi viereiseen huoneeseen. Kari odotti valmiina ja jännittyneenä.
Mutta Mannermann ei tullut hänen piilopaikkaansa. Hän joi vettä vesijohdosta, mutta takaisin tullessaan hän horjahti ovea vasten, niin että se rämähtäen sulkeutui ja kädensija kolisi lattialle.
Ja se kolisi viereisen huoneen lattialle. Kari oli nyt kahdenkertaisen teljen takana. Muutamassa hetkessä hän oli joutunut mitä epäilyttävimpään tilanteeseen.
Hän oli loukussa,
MATTI KARI MUKAUTUU
Toimittaja Matti Kari oli ollut satimessa jo kolme tuntia, eivätkä nuo tunnit olleet kohottaneet hänen mielialaansa.
Ensiksikin hänen oli pakko todeta, että hän todellakin oli satimessa, vieläpä lujassa.
Ovi oli vahva, aivan harvinaisen vahva, ja tiiviisti sulkeutuva. Hänen monitaitoinen taskuveitsensäkään ei siihen pystynyt.
Kari oli toivonut suuria ikkunasta. Ruudut saattoi aina irroittaa tai pahimmassa tapauksessa särkeä. Mutta tarkastellessaan huonetta taskulamppunsa valossa Kari teki sen ällistyttävän havainnon, ettei huoneessa ollutkaan ikkunaa. Ei kerrassaan minkäänlaista. Oli vain ilmanvaihtoluukku, jonka kautta kissa, mutta ei suinkaan ihminen, olisi kyennyt luiskahtamaan ulos.
Peränurkassa oleva pieni ovi ei herättänyt Karissa suuria toiveita. Tehdäkseen kuitenkin kaikki, mitä oli tehtävissä, hän avasi senkin ja tirkisti sisään.
Se oli, niinkuin hän jo oli aavistanutkin, ikävä kyllä vain komero, vieläpä sellainen komero, että seinään kiinnitetyt hyllyt täyttivät sen kokonaan.
"Pakanan Mannermann!" noitui Kari.
Ja ajatella todellakin! Niin hienosti ja sievästi kuin hän oli hoitanut jutun. Hän oli keksinyt Mannermannin, saanut tietoonsa yhtä ja toista, seurannut häntä läpi kaupungin, keksinyt hänen asuntonsa, laatinut ovelan suunnitelman, istunut puistossa, odottanut halkopinon luona, hiipinyt sisään... ja humalainen mies oli sattumalta, horjahtaessaan, tyrkännyt kiinni sen ainoan oven, jonka kautta tie kävi ulkomaailmaan.
Se oli sentapaista kohtalon ivaa, jollaista Kari ei sietänyt. Hänessä ei ollut tarpeeksi filosoofia.
Nyt on kuitenkin niin, että kylmä todellisuus opettaa filosofiaa sellaisellekin, jolla luonnostaan ei siihen ole vähintäkään harrastusta eikä taipumusta.
Niin kävi Karillekin. Hän tyyntyi. Hän alkoi harkita asiaa rauhallisesti. Raivoaminen ei hyödyttänyt mitään. Tietenkin, hänhän voisi herättää Mannermannin, mutta mitä sitten seuraisi, olisi vaikea sanoa tai aavistaa. Mies oli vahva. Tappelu oli hyvin todennäköinen. Melua syntyisi. Joku voisi tulla paikalle.
Ja hänen, Karin, olisi vaikea tyydyttävästi selittää oleskeluaan Mannermannin huoneistossa, minne häntä ei suinkaan ollut kutsuttu.
Ei, hänen oli mukauduttava kohtaloonsa ja odotettava. Olihan mahdollista, että Mannermann aamulla herätessään jostakin syystä avaisi oven. Se oli hyvin todennäköistä. Ja senjälkeen poistuisi, jolloin Karillekin avautuisivat suuremmat toimintamahdollisuudet.
Niin, aika ja tilaisuus oli käytettävä hyödyllisemmän kuin huonon onnen noitumiseen.
Kari sytytti savukkeen ja ryhtyi taskulamppunsa valossa tutkimaan huonetta. Huoneessa oli kyllä sähköjohto, mutta lamppua ei ollut. Se oli kierretty pois.
Huone oli ollut ja oli osittain vieläkin, siitä Kari oli varma, kemigrafinen laboratorio. Hän ei kylläkään tuntenut alaa tarkoin, mutta sanomalehtimiehenä hän tiesi siitä yhtä ja toista.
Merkit viittasivat siihen, että laboratoriossa oli äskettäin työskennelty.
Kalustoa ja esineitä oli vähänlaisesti, mutta se, mitä oli, joutui tarkan tutkimuksen alaiseksi. Kari teki tunnollista työtä. Vajaan tunnin kuluttua huone oli tutkittu. Kaikki, mitä hän havaitsi, tuki hänen arvelujaan, mutta mikään seikka ei sitä suoranaisesti todistanut.
Hän kokosi lattialla vetelehtivät paperipalat ja tarkasti ne. Niissäkään ei ollut mitään mielenkiintoista.
Hän tirkisti uuniin. Se oli ollut pitkään kylmillään, ja siellä näkyi joitakin papereita. Kari noukki ne kaikki tunnontarkasti esiin. Jo ensimmäistä silmätessään hän, kokonaan unohtaen asemansa, tapansa mukaan vihelsi pitkään. Se oli hänen keinonsa hämmästyksen tulkitsemiseksi.
Hän tutki paperin huolellisesti, sekä sen että muut. Neljä paperia hän sitten kärsivällisesti oikaisi ja silitti, taittoi ne sievästi laskoksille ja pisti lompakkoonsa.
Juttu oli vakavampi kuin hän oli kuvitellutkaan. Hänen vaistonsa ja onnensa oli johdattanut hänet aivan oikeaan paikkaan, ja hetken ajan Kari tunsi malttamattomuutta ja voimatonta raivoa muistaessaan, että hän oli suljettu ahtaaseen, ikkunattomaan huoneeseen, josta poispääsy oli kokonaan sattuman varassa.
Mutta tätä kärsimätöntä mielentilaa kesti vain hetken aikaa. Tyytyväisyys äskeisen löydön takia tukahdutti harmin.
Äkkiä Kari tunsi nälkää. Niinpä niin, siitä oli jo aikaa, kun hän oli syönyt. Ja ruoka johdatti hänen mieleensä juoman, ja lievästi kauhistuen, hän totesi ettei hänellä ollut vettäkään.
Vesijohto oli viereisessä huoneessa. Välillä oli suljettu ovi.
Mutta sitten hän hiukan ilostui. Tupakkaa hänellä oli, luojan lykky, tupakkaa ja tulitikkuja. Ne saivat, kuten joskus ennenkin, korvata hänelle ruoan ja juoman.
Häntä raukaisi ja haukotutti. Hän istahti pöydän kulmalle ja katsoi kelloaan, pitäen sitä miettivänä kädessään. Aamuun oli vielä monta tuntia. Ilmeisestikään Mannermann ei heräisi eikä nouse kukon ensimmäistä kertaa kiekahtaessa. Hänen "seurustelunsa" vaatisi tukevan unen.
Kari päätti myöskin ruveta nukkumaan. Se oli viisainta ja hyödyllisintä kaikissa suhteissa.
Hän tarkasteli sopivaa paikkaa. Huoneessa ei ollut sellaista, ellei halunnut oikaista itseään melkoisen siivottomalle lattialle. Hän vilkaisi komeroon. Siellä kävi nukkuminen ehkä sittenkin paremmin. Hyllyt olivat riittävän pitkät ja suhteellisen puhtaat.
Kymmenessä minuutissa Kari oli raivannut itselleen makuupaikan, puhdistanut sen ja asettanut hattunsa ja paperipinkan päänaluseksi. Oven huoneeseen hän jätti raolleen sekä ilmanvaihdon että varovaisuuden vuoksi. Hän kuulisi helpommin, jos Mannermann alkaisi liikehtiä.
Sitten hän varovasti ryömi keskihyllylle, joka natisi hänen allaan, kietoutui päällystakkiinsa ja maaten kyljellään sytytti unisavukkeensa, niinkuin hänen määritelmänsä kuului.
Vuode ei ollut pehmeä eikä miellyttävä, hän totesi pian. Mutta hän oli nukkunut epämukavamminkin, sen hän myöskin muisti.
Vajaan puolen tunnin kuluttua hän oli syvässä, rauhallisessa unessa.
Toimittaja Matti Karin hermot olivat hyvässä kunnossa.
JOHTAJA SARVELA VAISTOAA
Johtaja Sarvela käveli melkoisen kiivaasti ja ilmeisen hermostuneena arkihuoneessa, jonka leposohvalla neiti Laiho loikoili tapansa mukaan kevyesti savuketta tuprutellen ja tarkkaavasti tutkien muotilehtiä.
"Mikä sinut on saanut nyt pahalle tuulelle?" hän kysyi "enoltaan" huolettomasti. "Tuo kävely hermostuttaa minua."
"Niinkö?" pisti eno ivallisesti.
"Aivan niin", neiti Laiho jatkoi häiriintymättömänä. "Voisit istuutua ja ottaa ryypyn."
Kehoitus lankesi jälkimmäiseltä osaltaan otolliseen maaperään. Johtaja Sarvela pysähtyi ja kaatoi itselleen melkein neljänneslitran ryypyn. Mutta sitten hän kuitenkin jatkoi kävelyään.
Hänen kasvojensa ilme ei kirkastunut, se koveni.
"Mikä sinun on?" neiti Laiho kysyi innokkaammin ja hiukan kohottautuen veltosta asennostaan.
Johtaja Sarvela katsoi pitkään kaunista "sisarentytärtään", astui lähemmäksi ja istahti leposohvan jalkopäähän.
Sitten hän sanoi yksinkertaisesti ja vakavasti: "Minä olen hermostunut."
Neiti Laiho kohottautui istumaan ja silmäsi häntä kiinteästi.
"Hermostunut? Ja miksi? Puhu selvemmin."
"Minä aavistan jotakin", johtaja Sarvela sanoi hiljaa. "Vaistoan, niin sanoakseni."
"Mitä?" Neiti Laihon ääni oli terävä ja kylmä.
"Sitä, että meitä epäillään."
Sonja Laiho liikahti kiivaasti.
"Epäillään? Ja mistä? Ja kuka?"
Johtaja Sarvela naurahti hiukan ilkeästi.
"Mistäkö? Sen kai sinä voinet arvatakin. Asioista tietenkin."
"Mutta kuka?"
"Niin, siinä suhteessa en osaa vastata täsmällisesti."
"Mistä sinä sitten luulottelet?"
"Vähän kaikesta enkä oikeastaan mistään."
Neiti Laiho teki hermostuneen eleen.
"Puhu vihdoinkin selvemmin, perhanassa."
Kirosana lausuttiin sievän kiukkuisesti.
"No, no, malttia vain. Niin, omat epäilykseni ovat heränneet. Paljostakin pienestä. Muutamista silmäyksistä. Ja muutamista kysymyksistä."
"Kysymyksistä?"
"Niinpä niin. Kysymyksistä, jotka ovat kosketelleet menneisyyttäni. Eikä minulla siitä nykyisessä asemassani ole mitään iloa eikä etua", hän lisäsi totuudenmukaisesti.
"Ketkä ovat kyselleet?"
"No, kylläkin merkityksettömät henkilöt, mutta heidän uteliaisuutensa herättäjänä on täytynyt olla enemmän tietäviä henkilöitä."
"Ketäpä sellaisia olisi?"
"Epäilen kahtakin. En tiedä, tunnetko heitä, mutta toinen on entinen sanomalehtimies, varatuomari Pertti Aarnio, ja toinen toimittaja Matti Kari. Jos olen oikeassa, on todellakin hyvä, että ulkomaanpassimme ovat valmiina ja kunnossa. Niin, ja lisäksi minua aletaan karhuta."
"Karhutako? Ja mistä?"
Johtaja Sarvela katsoi jälleen ivallisesti toveriinsa.
"Mistäkö? Mutta hitto vieköön, tietysti kaikesta. Enhän minä ole niitä, jotka mitään maksavat käteisellä. Kaikkihan on velkana. Konttorin ja asunnon vuokra on maksamatta noin puolelta vuodelta. Konttorin ja asunnon kalusto samoin. Sinun pukulaskusi. Laskut ruoka- ja sekatavarakauppoihin. Verot. Auto. Niin, tosiaankin, en ole vaivautunut tekemään varsinaista luetteloa veloistani ja menoistani, kun tarkoitukseni kuitenkaan ei ole ollut niitä lainkaan maksaa."
"Niin, niin, ikäväähän se on", neiti Laiho sanoi syvämietteisesti.
"Ei ainoastaan ikävää, vaan vaarallista", Sarvela oikaisi. "Jos yksikin alkaa tiukemmin vaatia tai epäillä, niin leikki on lopussa. Tämä minun tai meidän pilvenpiirtäjämme on heikompi kuin olisi Enson pahvista rakennettu."
"Mitä sinun mielestäsi sitten olisi tehtävä?"
"Enpä tiedä, enpä tiedä vielä. Mutta sen tiedän, että tehdäänpä mitä tahansa, niin se on tehtävä nopeaan."
"Onko meillä sitten todellakin jo niin kiire?"
"Ei, sitä en sentään luule. Mitään varsinaista kiirettä meillä ei vielä liene. Emmekä me vielä olekaan paljon tehneet."
"Mutta ne laput?"
"Niistä ei vielä hätää. Ei ole tullut edes ilmi. Ja niitä on niin paljon ja monenlaisia liikkeessä, että aikaa menee, ennenkuin ne parhaimmassakaan tapauksessa on tutkittu ja selvitetty. Mutta syytä kiireeseen meillä on toisenlaista."
"En ymmärrä."
"Siksipä selvitänkin. Kun me poistumme maasta, on meidän poistuttava niin aikaisin, että ehdimme kiirettä pitämättä kauas ja ehdimme täydellisesti peittää jälkemme. Hyvä työnsuoritus vaatii aina aikansa, ja hutilointi on montakin hyvää aietta pilannut."
"Pääsemmekö me sitten lähtemään?"
"Niin, tietysti pääsisimme vaikka tänään, mutta mitäpä se kannattaisi. Työ on suurimmaksi osaksi suoritettu, ja minä tahdon palkan myös. Jos Mannermannin ilmoitus pitää paikkansa, voimme suorittaa asian heti."
"Joko sinä siis löysit Mannermannin?"
"Hän itse ilmoittautui. Tietysti pyysi rahaa."
"Ja sinä annoit?"
"En, mutta lupasin, ja huomenna annan. Mutta silloin on myös asia lopullisesti selvitettävä."
"Se on oikein", neiti Laiho virkkoi päättävästi ja kylmästi. "Minua jo tämä kyllästyttää."
Johtaja Sarvela kaatoi itselleen uuden lasillisen ja naurahti sitten huvittuneena:
"No, eikö lordillinen ihailijasi jaksa sinua huvittaa?"
"Hyi, älä puhu. Jos kaikki englantilaiset lordit ovat yhtä kömpelöitä ja mahdottomia, niin ennemmin seurustelen minkä italialaisen posetiivinsoittajan kanssa tahansa."
"HAA! HUUDAHTI ROISTO!"
Mannermannin silmät olivat sumeat ja ilme yrmeä, kun hän kantoi muutamia tuoleja ikkunattomaan huoneeseen, siirteli hylättyjä kapistuksia syrjään ja työnteli enimmät paperit uuniin. Mutta vähitellen silmät kirkastuivat ja ilme lientyi. Selitykseksi voi mainita, että hän melko ahkerasti käväisi omassa huoneessaan nautitsemassa ainoaa tuntemaansa, kaikesta päättäen hyvin tehokasta lääkettä.
Työnsä lopetettuaan ja oven suljettuaan hän meni huoneeseensa ja palkitsi itsensä tukevalla lasillisella. Senjälkeen hän kuitenkin tarkasti piilotti sekä pullon että lasin, siisti hiukan huonetta ja asettui, savukkeen sytytettyään, odottamaan.
Vajaan viiden minuutin kuluttua kajahti ovikellon soitto, ja Mannermann laski Karpin sisään.
"Onko ketään jo tullut?"
"Ei ole."
Karppi nuuhkasi ilmaa ja katsahti sitten Mannermanniin.
"Tarjooppa minullekin."
Ilmeisestä vastahakoisuudestaan huolimatta puhuteltu täytti toisen pyynnön, mutta piilotti sitten pullon ja lasin uudelleen.
"Sarvela!" hän virkkoi lyhyesti.
Toinen irvisti.
"Niin, se on tullut niin hiton ylpeäksi ja varovaiseksi."
Mannermann ei vastannut mitään, vaan lähti uudelleen avaamaan, sillä toinen soitto oli kajahtanut.
Tulijoita oli kaksi, toinen keski-ikäinen, pitkä ja mulkosilmäinen mies, toinen aivan nuori, hintelä ja lyhyt. Molemmat olivat erittäin muodikkaasti puetut ja käyttäytyivät pidättyvästi.
"Sarvela?" tiedusti mulkosilmäinen. Ilme ja ääni olivat röyhkeät ja raa'at.
"Ei ole tullut", Mannermann vastasi lyhyesti ja silmäsi toista ilmeisen vihamielisesti.
Vastatulleet jäivät seisomaan, ja mulkosilmäinen koputteli kävelykepillään lattiaan. Hän oli hermostunut.
"Hitto!" hän murahti. "Sarvela antaa odottaa."
"Ei kai sulla ole suurempi kiire kuin muillakaan", Mannermann härnäsi.
Toinen vain urahti jotakin.
Ovikello pirahti heikosti, ja Mannermann ehätti avaamaan.
Kaikkien katseet kiintyivät tulijoihin, tai ainakin toiseen heistä. Loistava ilmestys astui tuohon pienehköön, kurjasti kalustettuun, puolipimeään huoneeseen.
Ilmestyksen nimi oli Sonja Laiho, ja hän oli todella säteilevä, alkaen upeasta puvusta aina hienonhienojen kenkien hohtaviin kärkiin ja tummahehkuisiin silmiin saakka.
Kaikki tervehtivät häntä, Mannermann ja Karppikin, kömpelösti kyllä, mutta sitä vilpittömämmin.
Johtaja Onni Adolf Sarvela, toinen tulijoista, loi nopean silmäyksen ympärilleen tarkastaen yhtiönsä, avustajansa ja rikostoverinsa. Hän havaitsi kaikkien olevan koolla.
"Onko ovi lukittu, Mannermann?" hän kysyi.
"On varmasti."
"Ja taas ryypännyt, perhana!" Sarvela murahti.
"Vain pari ruokaryyppyä."
"Kyllä ne sinun ruokaryyppysi tunnetaan."
Mulkosilmäinen mies nauroi epämiellyttävästi, mutta hänen pienempi toverinsa hymyili huvittuneena.
"Kas niin", johtaja päätti. "Aloitetaan."
Hän lähti edellä neiti Laihon seuratessa. Pian he olivat koolla ikkunattomassa huoneessa. Johtaja Sarvela tarjosi "sisarentyttärelleen" tuolia, istuutui itse korkealle työpukille, ja muut ryhmittyivät parhaansa mukaan.
"No, Mannermann! Onko valmista?"
Mies ei vastannut mitään, siirsi vain syrjään seinän vieressä olevaa pöytää, sormieli laudoitusta ja veti esiin sen kätkemästä lokerosta ohuen pinkan papereita. Ne hän ojensi Sarvelalle. Tämä jakoi niitä kappaleen kullekin. Kaikki syventyivät tarkasteluun.
"Hm!" mulkosilmäinen murahti.
"No, mitä sanot, Piikki?" Sarvela tiedusti.
"Kelpaa!" mies murahti lyhyesti.
"Ihan täydellisiä", hänen toverinsa lisäsi.
"Pirun fiiniä työtä", Karppi kehaisi.
Neiti Laiho ei sanonut mitään, hän vain nyökäytti päätään.
"Niin", johtaja Sarvela sanoi, "nämä ovat kyllä aivan ensiluokkaista työtä. Kyllä nämä menevät läpi. Etkö keksi mitään vikaa, Forss?"
"En", pieni nuorimies sanoi. "Minä olen milloin tahansa valmis myymään tällaisia papereita."
"Ja minä", Piikki jatkoi.
"Entäs sinä?" Sarvela kääntyi polkkatukkaisen madonnan puoleen.
"Kyllä, jos täytyy. Kyllähän nämä näyttävät hyviltä", neiti Laiho vastasi laimeasti.
"Ja minä otankin niitä myydäkseni vaikka tusinan", johtaja Sarvela julisti.
Tuli hetken äänettömyys. Kaikki tarkastivat saamiaan papereita, ja Mannermannin kasvoilla näkyi tyytyväinen virnistys.
"Niin, kyllä Mannermann on mestari, se täytyy tunnustaa vieläkin kerran", johtaja Sarvela kehui. "Tämmöisiä lappuja ei lähdekään joka miehen kädestä."
"Ei lähdekään", Mannermann tokaisi kuivasti ja itsetietoisesti. "Ja ne maksavat rahaa."
Viimeisissä sanoissa kuului jonkunlainen taisteluun vaativa sävy.
"Tietysti", Sarvela vastasi kylmästi. "Tietysti ne maksavat rahaa, etkä sinä, Mannermann, jää yhtään vähemmälle kuin muutkaan."
"Jaa, kukapas sen tietää niin varmaan."
Mannermannin puheessa kuulsi melkein peittelemätön epäluuloisuus.
"Minä", Sarvela keskeytti jyrkästi. "Jokaiselle työnsä ja tulot tasan, häh?"
Osatoverit, yhtiön osakkaat, murisivat myöntymyksensä.
"No niin. Se on siis selvä, se. Ja nyt asiaan. Karppi ja minä olemme myyneet lappuja, niinkuin puhe oli ja niillä ehdoilla. Niitä on vielä aika paljon jäljellä, ja nyt ne on jaettava ja jokaisen myytävä omaan laskuunsa. Suostutaanko?"
"Kyllä, hyvä on."
Yhtiön osakkaiden yksimielisyys oli liikuttava.
"Leimamerkit on myyty", Sarvela jatkoi.
Kohahdus kävi kautta huoneen.
"Ja rahat?"
Sarvela taputti rintaansa.
"Täällä, lompakossa. Ne jaetaan, kunhan ensin on keskusteltu. Ja sitten nyt nämä paperit. Ne ovat pääasia. Mikään ei estä meitä nyt heti ryhtymästä toimeen."
"Entäs lävistyskone?" Piikki tiedusti.
"Se on minulla kyllä tiedossa", Sarvela vakuutti. "Olen ajatellut, että minä itse, Sonja, sinä, Piikki, ja sinä, Forss, hoidamme myynnin. Se ei saa kestää ainakaan kahta päivää kauemmin."
"Entäs minä ja Mannermann?" Karppi tiedusti.
"Teille tulee muuta työtä. Niin, meidän on pidettävä kiirettä, sillä minä luulen, että meitä aletaan epäillä..."
"Epäillä?"
Yhtiö hätkähti, ja seuraavassa hetkessä se jäykistyi liikkumattomaksi paikalleen.
Suljetusta komerosta kuului kovaa kohinaa, sitten rätinää ja viimein ankara jysähdys ja putoavien esineitten melske.
Sarvela hyppäsi ovelle ja huudahti:
"Kuka siellä?"
KARI TUTUSTUU YHTIÖÖN
Komeron ovi avautui, ja ällistyneen sekä mitä suurimmassa määrässä myös pelästyneen yhtiön eteen ilmestyi mies, hyvin sekavan näköinen mies, joka nopeasti ja monipuolisesti kiroili ja manaili. Hänen vaatteensa ja kasvonsa olivat tasapuolisesti ja sekoittaen peitetyt valkealla kalkkijauheella, harmaalla pölyllä ja sinipunervalla kopiomusteella, mitä viimeksimainittua hän avuttomasti koetti saada kasvoiltaan hangatuksi.
Kului joltinenkin hetki, jolloin ei kuulunut muuta kuin tuntemattoman manailua.
Yhtiö oli tyrmistynyt, vaikka näky sen edessä olikin enemmän hilpeyttä kuin pelkoa herättävä. Tuo komerosta ilmestynyt tuntematon oli kaikessa sekasortoisuudessaan oikeastaan naurettava eikä säälittävä. Helppo oli arvata, mitä hänelle oli tapahtunut: hän oli loikonut hyllyllä, hyllyteline ei ajan mittaan kestänyt hänen painoaan, vaan sortui ja sortuessaan hautasi hänet seinästä leviävään kalkkijauheeseen, hyllyiltä tupruavaan pölyyn ja ylähyllyiltä tipahteleviin vanhoihin väreihin. Hän olikin enemmän jonkun maalariliikkeen reklaamin kuin tavallisen ihmisen näköinen.
He tuijottivat kaikki häneen, mulkosilmäisellä Piikillä, Karpilla ja Mannermannilla käsi oikeassa taskussa. Heidän asennostaan ei voinut erehtyä. Nuori Forss oli pelästynyt, yksinkertaisesti, neiti Laiho erinomaisen utelias, mutta hillitty, johtaja Sarvela taas jännittyneen valpas.
Hän tunsikin odottamattoman tulijan, kun tämä oli saanut värisekoituksen nenäliinansa avulla hieman kaikkoamaan.
"Toimittaja Kari!"
"Ah!" Huudahdus oli neiti Laihon. Hän muisti johtaja Sarvelan epäluulot.
"Aivan", toimittaja Matti Kari vastasi ja silmäsi ympärilleen. Ei voinut sanoa, että hän olisi ollut levollinen, mutta hän ei näyttänyt hätääntyneeltäkään. Romahdus tuolla komerossa vain oli hänet yllättänyt. Sitäpaitsi hän oli kolauttanut päänsä paremmanpuoleisesti.
Rauhallinen tilanne muuttui nopeasti. Mannermann jyrähti kuin autontorvi.
"Perhana, mies, mitä teillä täällä on tekemistä ja miten te tänne olette päässyt? Häh? Nopeasti!"
Hänen kädessään välähti revolveri. Se ilmestyi näkyviin myös Piikin taskusta. Miesten uhkaavasta esiintymisestä ei saattanut erehtyä.
"Päässytkö? Ovesta tietysti."
Mannermann suorastaan ulvoi.
"Ovesta? Valehtelette! Ovi on ollut kiinni."
"On saattanut ollakin, paitsi sinä hetkenä, jolloin minä sen kautta pistäydyin sisään. Minä tulin nimittäin viime yönä heti senjälkeen kun laulava vieraanne oli lähtenyt..."
Johtaja Sarvela käännähti kuin pistettynä.
"Vieras? Kuka vieras?"
Hänen katseensa oli kiinnitetty Mannermanniin. Tämän kasvot saivat mitä kiusaantuneimman ilmeen. Hän ei vastannut mitään.
"Mannermann, kuka vieras, minä kysyn?"
Johtaja Sarvelan ääni soi vastaansanomattoman tiukkana. Yhtiön muutkin osakkaat katsoivat vaatien Mannermanniin.
"Niin, hm... vain muuan tuttava..."
"Ryyppäsitte tietysti?"
"Vain maistoimme..."
"Minkä maistamisen seurauksena sinä jätit oven auki kenen hyvänsä tultavaksi. Perhana!"
Sarvela mietti lyhyen hetken ja komensi äkkiä:
"Tarkastakaa!"
Piikki, Karppi ja Mannermann ryntäsivät äkkiä Karin kimppuun. Vastarintaa ei voinut ajatella, mutta Piikki ehti kuitenkin saada lujan töytäyksen vatsanpohjaansa, mikä teki hänet joksikin aikaa täysin kykenemättömäksi muuta tekemään kuin henkeään vetämään.
Kari tarkastettiin perusteellisesti. Kaikki pikkuesineet hänen taskuistaan ladottiin pöydän kulmalle.
"Oletteko te taskuvarkaita vai ryöväreitä?" Kari tiuskasi voimattomassa kiukussa.
Hänelle ei kukaan vastannut. Johtaja Sarvela silmäsi muita esineitä, mutta otti käteensä vain lompakon, Hän tyhjensi sen sisällyksen pöydälle. Siellä oli kohtuullisesti rahaa ja melko paljon papereita ynnä muistikirja.
Johtaja Sarvela selaili muistikirjaa ja vilkastui, mutta silmättyään muutamiin papereihin hän kalpeni.
Siinä olivat ne rypistyneet paperit, jotka Kari oli löytänyt tämän saman huoneen uunista, oikonut ja pistänyt lompakkoonsa.
Hän puri huuleensa. Hän oli totisesti ollut varomaton, niin, mutta toiselta puolen... minne muuallekaan olisi ne piiloittanut. Eikä hän ollut jaksanut kuvitella, että hän joutuisi tällaiseen tilanteeseen.
"Mannermann, hae nuoraa!"
Sarvelan komento oli taaskin tiukka ja vaativa. Mannermann livahti huoneesta. Hän osoitti epäämätöntä palvelusintoa. Ja kun hän hetken kuluttua palasi, hänellä oli kimppu lujaa köyttä.
"Sitokaa tuoliin!"
Sarvela osoitti Karia ja korkeata työtuolia. Lyhyessä ajassa Kari oli sidottu istumaan tuohon tuoliin, köytetty runsaalla määrällä köyttä sekavasti, mutta silti kaikesta päättäen erinomaisen pitävästi.
Hän havaitsi, lopullisesti ja hiukan hämmästyen, että hän oli yksinkertaisesti vankina, vankina kivitalossa ja huoneessa, jossa ei ollut edes ikkunaa, ja hänen vartijoinaan oli viisi miestä, joista hän tiesi paljon ja ensiluokkaisen vaarallista.
Hän totesi hämmästyen, että mahdollisuudet hänen jatkuvaksi "käsittelykseen" olivat mitä moninaisimmat ja epämiellyttävimmät. Uskaltaisivatkohan nuo...? Ei, eivät toki sentään hänen henkeään... Niin, vaikka ei sekään ollut vannottavissa... Kun hän katseli mulkosilmäistä Piikkiä, luihua Karppia ja rotevaa Mannermannia, hänen varmuutensa väheni...
Sarvela oli kyllä hillitty, mutta... Mutta hän, Kari, oli kovin pahasti sekaantunut Sarvelan teihin.
Mutta sitten hän loi katseensa neiti Laihoon, ja hänen mielentilansa kohosi. Neiti Laiho oli ilmestys, olkoonkin, että hän kuului tähän mitä epämiellyttävimpään yhtiöön. Hän oli kaunis. Ja hän oli niin madonnamaisen lempeän näköinen. Totisesti, hänen läsnäollessaan ei ainakaan...
Sitten Kari tuli ajatelleeksi, että ulkomuoto saattaa hirvittävästi pettää. Neiti Laihonkin. Johan se muutenkin petti. Eihän häntä osannut ajatellakaan tällaisen joukkion jäseneksi.
Kuitenkin, kaikitenkin Matti Kari vajosi katsomaan hänen kauneuttaan. Ja kaunotar loi häneen silloin tällöin katseensa. Ne ilmaisivat uteliaisuutta, ja, niinkuin Karista tuntui, jonkinlaista ylimielistä ihailua. Mutta tietysti hän siinä suhteessa erehtyi.
"Mistä olette saanut nämä paperit?" Sarvela äkkiä lopetti hiljaisuuden ja näytti papereita Karille.
Mitä hän vastasi? Vai olisiko hän vaiti? Mutta häntä kiukutti. Häntä halutti todellakin peloittaa tätä joukkiota. Hän uhmasi. Voisi olla hyväksikin sellainen. Joukkio ei kuitenkaan ollut selvillä siitä, kuinka paljon hän tiesi, eikä siitäkään, tiesikö mahdollisesti joku muukin jotakin.
"Löysin", Kari vastasi.
"Mistä?"
"Täältä."
"Mistä täältä?"
"Tämän huoneen uunista."
Sarvela menetti itsehillinnän, hänen nyrkkinsä rämähti pöytään, ja ääni tärisi pidättämättömästä raivosta:
"Sinä tulenkorvettava Mannermann! Sinä työnnät tällaisia papereita uuniin etkä saman tien sytytä niitä tuleen! Perhana! Mitäs sanot, jos nyt koko työ on mennyt hukkaan! Ja tuollaisen kanssa sitten pitäisi työskennellä! Perhanan perhana!"
Hän heitti paperit kädestään, ja toiset kiiruhtivat niitä tarkastamaan. Tyytyväisin mielin Kari pani merkille, että he kaikki kalpenivat; myöskin neiti Laiho värähti heikosti.
Mannermannin kasvot kävivät tummanpunaisiksi heti kalpeuden jälkeen. Hän mörähti jotakin, vetäisi salamannopeasti esiin revolverinsa, ojensi sen sidottua vankia kohti ja laukaisi ennenkuin kukaan ehti estää. Huumaava pamahdus kajahti, ja pistävä ruudinsavu täytti huoneen. Kaikki huudahtivat, mutta savun läpi kuului tasainen, vain hiukan mielenliikutuksesta käheä ääni:
"Ohi meni! Uusi yritys, murhaajat!"
KARIN KOHTALO MUTKISTUU
Mannermannin hillittömyys raivostutti toiset. Käskyä odottamatta he vaistomaisesti hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä aseen. Huohottaen jäi Mannermann seisomaan keskelle huonetta, aseettomana.
"Lemmon hullu!" läähätti johtaja Sarvela. "Lemmon hullu! Ampua! Hullu, hullu! Kyllä on mies, joka ei jaksa ajatella mitään, ei kerrassaan mitään! Hirteen teidän kanssanne joutuu, suoraa päätä."
Kari tunsi kiihtyvänsä hänkin. Mannermannin laukaus raivostutti hänetkin.
"Niin, niin, ampukaa! Ehkä toisella kerralla osuukin!" hän kehotteli, mutta hänen sanoihinsa ei vastattu.
"Kuuluikohan laukaus ulos?" Sarvela tiedusteli kääntyen Mannermannin puoleen.
"Ei luultavasti! Ja yläpuolella on tyhjä huoneisto."
Mannermann meni huoneesta ja palasi jonkin hetken kuluttua.
"Minä katsoin pihalle. Siellä näkyy olevan kaksi miestä, mutta kumpikin jatkaa työtään. Laukausta he eivät ainakaan ole kuulleet."
"Hyvä", Sarvela virkkoi. "Nyt on keskusteltava ja päätettävä, mitä oikein on tehtävä tälle herrasmiehelle, joka tunkeutuu toisten asioihin."
Yhtiö katseli Karia. Katseet eivät suinkaan olleet ystävälliset, mutta Kari naureskeli mielessään sitä, että hän, sidottuna ja kapuloituna, sittenkin oli yhtiölle mitä haitallisin ja vaarallisinkin. Hän ymmärsi erinomaisesti, että yhtiön oli pidettävä hänestä kiinni, säilytettävä hänet taatussa paikassa ainakin niin kauan, että kaappaus saataisiin toimeenpannuksi. Mutta selvää oli myös, että hän, Kari, heti tulisi käyttämään tilaisuutta hyväkseen, jos roistot tekisivät pienimmänkin varomattomuuden. Hän pakenisi ja paljastaisi yhtiön kokonaan.
"Niin, mitä tälle herralle oikeastaan tehtäisiin?" Sarvela sanoi miettivänä. "Luonnollisesti hengestä ja verestä ei saa olla kysymystäkään."
Piikki katseli Karia ja virkkoi sitten äkkiä:
"Viedään hänet saarelle!"
Suostumuksen mutinaa kuului muitten puolelta.
"Niin", Sarvelakin sanoi, "se ei ehkä ole lainkaan hullu ajatus. Saarella hän voi olla hyvinkin."
"Ilman vartijaakin", Piikki lisäsi. "Kun vain viemme veneen mennessämme, hän on aivan vaaraton siellä. Lähimpään saareen on kymmenisen kilometriä."
Karia hymyilytti sisäisesti, ja jos Piikki olisi syyn tiennyt, hän ei olisi niin huolettomasti puhellut. Kymmenisen kilometriä ei Matti Karille nimittäin merkinnyt millään tavalla voittamatonta estettä. Hän oli uimari, joka milloin hyvänsä saattoi uhmata kymmentä kilometriä.
"No, ilman vartijaa nyt tuskin sentään", Sarvela arveli. "Parempi on olla varma asiasta. Kysymyksessä ovat vain muutamat päivät. Karppi voinee vartioida."
Esitys ei tuntunut miellyttävän Karppia. Olihan se ymmärrettävissäkin. Istuminen yksinäisellä saarella vartijana ei tyydyttänyt Karpin kaupunkilaista sielua. Mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Käskyä oli toteltava.
"Milläs tavalla hänet sinne viedään?"
"Niin, siinäpä kysymys!"
"Onhan meillä auto", neiti Laiho sanoi.
"Sillä kai on paras. Ja sitten moottoriveneeseen."
Piikki nyökkäsi vankia kohti.
"Mutta jos tämä herrasmies ryhtyy vastarintaan matkalla?" hän sanoi.
"Ei ryhdy", Sarvela vastasi kylmästi. "Siitä on pidettävä huoli. Minä sen kyllä järjestän. Ja ettemme tuhlaisi aikaa turhaan, on asiaan ryhdyttävä nyt heti. Mannermann ja Karppi jäävät tänne vankia vartioimaan. Minä käyn hakemassa autoni. Lähdemme liikkeelle ehkä noin tunnin kuluttua. Mannermann saa antaa vangille hiukan syödä ja juoda, ei ruokaryyppyjä kuitenkaan. Onko selvä?"
"Selvä."
Roistojen seura hajosi. Käänne Karin kohtalossa tapahtuikin harvinaisen nopeasti. Hän mietti nyt vain, miten hän voisi, kun häntä vietäisiin autoon taikka sitten matkalla, nostaa melun ja kiinnittää itseensä huomion. Hän mietiskeli, kuinka roistot oikein aikoivat menetellä. Hänen pitämisensä sidottuna voisi helposti tulla huomatuksi. Entä jos hän huutaisi! Eiväthän roistot uskaltaisi pistää hänelle suukapulaa!
Vajaan puolen tunnin kuluttua Mannermann tuli vangin luo, jonka vierellä Karppi oli hievahtamatta istunut, ja asetti lautasen pöydälle. Lautasella oli muutamia voileipiä. Niinikään hän asetti lautasen viereen lasin ja kokopullon kaljaa.
Vesi kohosi Karin kielelle. Roistojen tarjous miellytti häntä erinomaisesti. Hänen oli ankara jano, ja nälkäkin tuntui.
Mannermann irroitti hiukan hänen käsisiteitään. Kari ryhtyi aterioimaan. Nopeasti, suorastaan ilmiömäisen sukkelaan katosivat voileivät, eikä myöskään kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin kaljapullokin oli tyhjä. Kalja ei tosin ollut hyvää, siinä oli jokin oudohko sivumaku, mutta ei kannattanut nirsoilla. Hyvä, että sai sellaistakin.
Mannermann köytti Karin kädet uudelleen annettuaan hänen kuitenkin sitä ennen sytyttää savukkeen.
Kari tunsi itsensä kuin toiseksi ihmiseksi sammutettuaan janonsa ja tyydytettyään pahimman nälkänsä. Hän katsoi luottavasti tulevaisuuteen. Varmastikin roistot vielä tekisivät jonkin tyhmyyden, joka auttaisi hänet livahtamaan tiehensä. Niin, hän oli optimisti, vaikka istuikin nyt köytettynä käsistään ja jaloistaan, kahden vartijan seurassa.
Hän tunsi, että häntä alkoi raukaista. Niin, hän oli ponnistellut riittämiin.
Hän näki Mannermannin tuijottavan häneen tutkivasti. Niin, häntä nukutti. Silmäluomet tuntuivat äärettömän raskailta. Haukotutti. Hm, mitä Mannermann oikein tuijotti häneen?
Ei, miten ihmeen tavalla hän nyt äkkiä oli käynyt uniseksi?
Ja sitten, kuin salamana, hänen turtuneen päänsä läpi lennähti ajatus: hänelle oli annettu jotakin unipulveria. Ja hän oli hyvin mielin juonut koko pullollisen. Siksipä kaljan maku oli ollut outo. Tietysti roistot olivat hänet nukuttaneet, voidakseen haitatta ja vaaratta siirtää hänet autoon ja kuljettaa saarelle.
Niin, niin... mutta nyt oli myöhäistä... Häntä nukutti... niin vietävästi...
Kun Sarvela lupaamassaan ajassa saapui, niin toimittaja Matti Kari nukkui sikeästi.
SELLAISTA SATTUU PAREMMILLEKIN
Yö oli melko pimeä, mutta auton lyhdyt loivat kirkkaan valon leveälle, kuivalle tielle, joka kaartaen ja mutkitellen seurasi rannikkoa.
Toimittaja Matti Kari oli matkalla säilytyspaikkaansa. Hän ei siitä tosin tiennyt mitään. Hän nukkui sikeästi ja syvästi, istuen La Salle- vaunun pehmeällä takaistuimella, rinnallaan johtaja Onni Adolf Sarvela.
Kari oli vastustelematon vanki. Unijuoma oli tehnyt tehtävänsä hyvin.
Hänet oli siistitty, pesty ja harjattu.
Johtaja Sarvela tunsi levottomuutta. Hän ei lainkaan pitänyt tästä seikkailusta. Hän oli nyt tekemässä sellaista rikosta, joka ei lainkaan sisältynyt hänen laskelmiinsa.
Kirottu toimittaja!
Kuinka ja milloin tämän oli onnistunut pistää nenänsä hänen asioihinsa? Oliko hän yksin takaa-ajossa vai oliko hänellä apulaisia? Tiesivätkö toiset hänen epäluuloistaan? Varsinkin varatuomari Pertti Aarnio?
Siinä oli koko joukko kiperiä kysymyksiä, joihin johtajalla ei ollut annettavana mitään vastausta. Hän tunsi vain pelkoa ja toivoa.
Kari oli käyttäytynyt perin huolettomasti ja ylimielisesti. Johtuiko se varmuudesta vai oliko se vain näyttelemistä? Piru ties!
Ja kirottu Mannermann! Hölmö ja poropeukalo! Kauniita auttajia hänellä oli.
Ja johtaja Sarvela liikahti kärsimättömästi, sytytti savukkeen ja koetti olla ajattelematta. Se ei ollut helppoa, sillä on tapauksia ja tilanteita, jolloin ihminen voi kaiken muun, mutta ei olla ajattelematta.
Autoa ohjasi neiti Laiho, varmana, kylmänä ja viehättävänä, yllään ihastuttava autoilupuku ja silmissä seikkailun tuoma tyydytys. Hänelle ei tämä öinen automatka ollut lainkaan vastenmielinen. Ainakin se oli hauskempaa kuin seurustella lordi Cromptonin kanssa, jota ei ainakaan seurustelun perusteella olisi lordiksi uskonut. Saattoihan häntä tosin vaaratta kiusoitella, mutta mies oli siksi tylsä, ettei oikein kiusoitteluakaan ymmärtänyt. Vasten tahtoaankin neiti Sonja tuli ajatelleeksi vankia. Poika miellytti häntä. Hän oli osoittanut sukkeluutta, hauskaa ylimielisyyttä ja rohkeutta. Hm, no niin –
Neiti Laihon vieressä istui Karppi, oppaana. Hän oli vaitelias, mutta tyytyväinen, sillä istuminen neiti Laihon vieressä oli hänestä miellyttävää.
Melkein äänettömänä auto kiiti yössä. Ilmavirta suhisi hiljaa, hiekka sihisi kumien alla ja moottori kehräsi tasaisesti. Auto nieli kilometrin toisensa jälkeen. Sen nopea, hyppelemätön kulku vaikutti rauhoittavasti kaikkiin, ja johtaja Sarvelakin alkoi torkkua.
Äkkiä, auton kääntyessä eräässä mutkassa, tiellä sen edessä häilähti punainen valo, ja tuon valon kajastuksessa näkyi tiellä mies, jonka toisessa kädessä kimalsi revolveri.
"Auto, seis!" kajahti huuto.
"Pirtupoliiseja!" huudahti Karppi hiljaa, mutta läpitunkevasti, ja vaistomaisesti hän teki liikkeen kuin rynnätäkseen autosta ulos ja paetakseen pimeään metsään. Hänen kai oli aikoinaan ollut pakko sitenkin tehdä. Mutta hän hillitsi itsensä muistaessaan, ettei hän tällä kertaa ollutkaan kuljettamassa pirtua.
Johtaja Sarvela hätkähti rajusti. Hän tunsi veren pakenevan kasvoiltaan. Kirotun kirottua! Tilannehan oli epätoivoinen! Nukkuva Kari saattoi herättää epäilyksiä. Pieninkin viivytys, vähinkin epäluulo saattoi nyt tuhota kaikki. Kirotut nuuskijat! Luulivatko he, että hän kuljettaisi pirtua rannikolle? Sieltähän sitä kuljetettiin, ei sinne.
Neiti Laiho vilkaisi kysyvästi taakseen. Hän ei ollut menettänyt malttiaan. Auton vauhtia hän ei lainkaan vähentänyt. Suhahtaen auto kulki ohi punaista lyhtyä heiluttavan miehen, joka sen häilyvässä valossa ja huonossa puvussa näytti erinomaisen mukiinmenevältä maantierosvolta viime vuosisadan lopulta.
"Auto seis, taikka ammun!"
Johtaja Sarvela tunsi hurjaa halua kehoittaa Sonjaa ajamaan hurjinta vauhtia. Hän tiesi, että Sonja kyllä ajaisi. Tytöllä ei pää suinkaan ollut paperista. Ja hän epäröi hetken. Auto kiiti eteenpäin. Sonja kaasutti lisää.
Mutta sitten kajahti äkkiä kolme toistaan seuraavaa laukausta ja yksi luoti särki sivuikkunan, vihelsi jossakin matkustajain korvissa ja upposi auton sisustukseen.
Ei, ei auttanut ajatella ryntäystä. Edessä oli tietenkin joku piikkimatto tai hirsipuomi tai sudenkuoppa tai joku muu yhtä hauska keksintö. Auto saattoi mennä kelvottomaksi. Silloin olisi kaikki hukassa. Parasta oli pysähtyä.
"Sonja, pysäytä!" johtaja Sarvela määräsi.
Neiti Laiho jarrutti ja auto pysähtyi. Hetken kuluttua se oli sekalaisen, komentelevan ja määräilevän miesjoukon ympäröimä, joka oli rynnännyt metsästä tien molemmilta puolilta, kaikilla aseet käsissä. Auton lyhtyjen valossa näkyi tiellä juoksentelevia varjoja, toiset siviilipuvussa, toiset univormuissa.
Neiti Laiho oli nopea käänteissään. Ennenkuin miehistä kukaan oli ehtinyt tehdä mitään, hän oli jo hypännyt tielle, temmannut pari sormusta sormestaan ja ojensi nyt ne sekä komean käsilaukkunsa suurikokoiselle siviilimiehelle huutaen vihlovasti ja rukoillen:
"Ottakaa nämä, ottakaa nämä, mutta säästäkää henkeni ja kihlasormukseni!"
Hän työnsi saalista miehille ja siinä, seisten hentona ja solakkana aistikkaassa autoilupuvussaan, kirkkaiden lyhtyjen valossa, kasvoillaan epätoivo ja rukous, hän todellakin oli niin valloittava ilmestys, että hän hölmistytti koko miesjoukon.
Pieni paksu poliisi tunkeutui joukon läpi.
"Mitä, mitä?" hän kyseli.
Neiti Laiho syöksyi häntä vastaan ja ojensi tavaroitaan.
"Ottakaa nämä, ottakaa nämä, minä annan ne vapaaehtoisesti, mutta säästäkää henkemme!"
Hänen äänessään soi niin liikuttava pyyntö, että paksu poliisi häkeltyi perusteellisesti. He tuijottivat toisiinsa hetken aivan äänettöminä.
"Mi... mitä... te tarkoitatte?" sai poliisi vihdoin lausutuksi.
"Niin, ottakaa nämä, ettei teidän tarvitse ryöstää..."
Poliisi alkoi tajuta.
"Me... me olemme täällä lakia valvomassa", hän sammalsi.
"Ettekö olekaan siis rosvoja...? Ah!" Neiti Laiho naurahti hysteerisesti, horjahti ja kaatui sitten suoraan paksun poliisin syliin, joka aivan ymmällä ollen kömpelösti piti kiinni kauniista taakastaan.
Myös johtaja Sarvela oli säilyttänyt täydellisesti mielenmalttinsa. Hän vain olisi tahtonut ääneen huutaa ihastuksesta, katsellessaan neiti Laihon suurenmoista, improvisoitua esitystä, joka yhdellä iskulla oli mykistyttänyt koko miesjoukon ja muuttanut heidät hyökkääjistä puolustajiksi, syyttäjistä syytetyiksi. Nopeasti kapusi johtaja Sarvela autosta ja astahti kopeana ja uhkaavana miesjoukkoon.
"Mitä, mitä tämä hyökkäys merkitsee? Meitä on ammuttu. Ja Sonja!"
Johtaja Sarvelan äänessä kaikui loukattu arvokkuus. Hän kumartui Sonjan puoleen ja otti tytön käsivarsiensa varaan.
"Pyörtynyt! Mitä te siinä seisotte ja toljotatte? Vettä! Käyköön joku kastamassa tämän nenäliinan."
Hänen komentoäänestään ei voinut erehtyä. Yksi miehistä kiiruhti pois palaten kostutettu nenäliina mukanaan. Kului pari hetkeä, ennenkuin neiti Laiho tuli tajuihinsa. Hän silmäsi pelokkaana ympärilleen.
"Ah!"
"Ei mitään hätää! Ei mitään hätää! Rauhoitu!" johtaja Sarvela häntä tyynnytti.
Neiti Laiho suoristautui. Johtaja Sarvela kääntyi paksun poliisin puoleen:
"Mitä oikein tahdotte?"
"Me... me olemme täällä tarkastamassa autoja, ettei niissä kuljeteta pirtua..."
"Niinkö? Tapahtuuko tarkastus siten, että suoraan ammutaan?"
"Auto ei pysähtynyt", puolustautui mies, joka oli heiluttanut punaista lyhtyä ja ampunut. "Enkä minä tarkoittanut kohti."
Johtaja Sarvela naurahti pirullisesti.
"Ensiksikin: autoa ei voi pysäyttää silmänräpäyksessä. Toiseksi: ei kai pirtua kuljeteta rannikolle. Ja kolmanneksi: sellaiset, jotka muutaman metrin päästä eivät osaa ampua auton ohi, eivät saisi käyttää nallipyssyäkään. Mutta hyvä: tarkastakaa auto!"
Poliisi vilkaisi sisälle.
"Ei siellä ole mitään", hän virkkoi nopeasti.
Neiti Laiho oli nyt tyyntynyt. Vihastus sai hänessä vallan. Hän huudahti:
"Tarkastakaa paremmin! Minä voin purkaa vaikka koko auton."
Ja hän hyökkäsi työkalulaatikolle. Mutta poliisikin oli jo tointunut. Hän tahtoi päästä jo koko asiasta ja kysyi siksi:
"Kuka ohjasi autoa?"
"Minä", neiti Laiho vastasi.
"Ajokortti, olkaa hyvä, ja rekisteriote!"
Molemmat olivat täydellisessä järjestyksessä. Poliisi ojensi ne takaisin.
"Ketäs siellä autossa on?" kuului töykeä ääni kysyvän joukosta.
"Ikävä kyllä meillä ei ole papintodistuksia eikä rokotustodistuksia mukana. Me haluaisimme matkustaa incognito. Mutta minä olen tämän neidin eno, ja nyt pyytäisin ennenkaikkea, niin, enkä vain pyydä, vaan vaadin, saada tietää teidän nimenne", – hän kääntyi poliisin puoleen, – "ja teidän, joka olette niin taitava ampuja."
Tuli hetken hiljaisuus. Molemmat pyydetyt epäröivät. Nimien ilmoittaminen ei tuntunut mitenkään mieluiselta.
"Hm... niin", poliisi alkoi, "mitäs varten te niitä?"
"Mitäkö varten? Antaakseni tietenkin teille kaikille julkisen tunnustuksen taitavasta ja hienotuntoisesta viranhoidosta."
Hän naurahti ilkeästi. Miehet epäröivät vieläkin. Mutta sitten johtaja Sarvela ärjäsi kärsimättömästi:
"Niin, niin! Minulla on siihen oikeus. Ei kuka hyvänsä meitä saa ampua ja pidättää. Onko teillä valtuudet? Näyttäkää ja nopeasti!"
Ne näytettiin heille. Hätäilemättä hän ne myös merkitsi muistikirjaansa.
"Kiitos!" hän sanoi sitten kuivasti. "Te kuulette vielä minusta."
Neiti Laiho istui jo ohjauspyörän ääressä. Johtaja Sarvela kiipesi myös paikalleen. Auto liikahti ja vieri eteenpäin häviten pimeyteen.
Tiellä seisoi nolostunut miesjoukko, mutta autossa, sen päästyä muutaman kymmenen metrin päähän, kajahti kolmen hengen hillitön nauru.
Johtaja Sarvela nauroi kyyneleet silmissä, Karppi hirnui, ja neiti Laiho kikatti vallattomasti.
"Voi pakana sentään!" Sarvela mutisi. "Sinä olet suurenmoinen! Verraton! Mitä ovat sinun rinnallasi jotkut ammattinäyttelijät!"
Kari nukkui. Mutta hänkin epäilemättä olisi nauranut, jos olisi nähnyt tapahtumasarjan.
SIR STEPHENIN SALAISUUS
Sir Stephen, Cromptonin parooni, istui avatun ikkunan ääressä hotellihuoneessaan. Hänen sormiensa välissä oli savuke. Se oli sammunut. Ikkunalaudalla oli kirja. Se oli unohdettu. Ulkona oli lauha, kaunis kesäilta, alhaalla kohisi kaupungin liikenne, mereltä kävi raikas tuulen henki. Mitään ei nähty.
Sir Stephen nimittäin yritti ajatella.
Ajatustyö on tunnetusti vaikeinta. Siksipä sitä tehdään niin harvoin. Ja, totta puhuen, sir Stephen ei ollut tottunut ajattelemaan. Hänen ei ollut tarvinnut ajatella. Siksipä nyt outo ponnistus nosti rypyt silmäkulmiin ja nenänvarteen, huulet tiukkenivat ja silmät saivat sisäänpäin kääntyneen ilmeen.
Sir Stephen ajatteli, miten ja millä tavalla hän selviäisi pulastaan.
Hänen pulansa ei ollut harvinainen eikä tuntematon. Päinvastoin, se oli hyvinkin tavallinen, sellainen, jollaista monen monet ihmiset saavat kokea kehdosta hautaan. Mutta silti se on aina yhtä vaikea ja ilkeä.
Sir Stephen oli rahapulassa. Vieläpä varsin tiukassa. Eikä kysymys ollut mistään pikkusummastakaan.
Ajatuksettomasti hän otti kirjan käteensä. Se oli sama, joka laivamatkalla oli herättänyt varatuomari Pertti Aarnion uteliaisuutta ja ihmettelyä. Se oli käyttäytymisopas "Jos olisin lordi." Se oli hyvä kirja, jonka ohjeet ja neuvot olivat antaneet sir Stephenille monta oivallista viitettä pulmallisissa asioissa. Mutta tuossa kirjassa ei sivumennenkään annettu pienintäkään neuvoa siitä, miten lordin tulisi menetellä, jos hän olisi rahapulassa. Ilmeisesti kirjoittaja piti mahdottomana edes olettaa, että lordi voisi joutua rahapulaan.
Surumielisesti, voisimme sanoa melkein hentomielisesti naurahtaen sir Stephen laski kirjan kädestään. Ei, ei, siitä ei ollut apua. Omin neuvoin oli tilanteesta selvittävä.
Murahdus pääsi sir Stephenin huulilta. Pakanan Jack! Kirottu veitikka! Ei lähetä rahaa, ei, vaikka hänelle on jo kaksi kertaa sähkötetty. Makailee Lontoossa, käy kerhossa syömässä, juo whiskynsä, polttaa sikaarinsa, lukee lehtensä ja pelaa biljaardieränsä ja, pakana, antaa vanhan veikkonsa istua ja huokailla täällä ylhäällä pohjolassa, ilman killinkiäkään taskussa, hotellilaskut maksamatta. Nipinnapin oli enää rahaa autoihin ja ajureihin. Mitä kirottu Jack oikein ajatteli? Vai oliko hän mahdollisesti matkalla? Se ei suinkaan ollut mahdotonta. Parin kolmen päivän matka jonnekin maaseudulle. Niin, kunhan vain ei pitempi.
Sir Stephen nousi. Häntä värisytti ajatus, että Jack, lontoolainen ystävä, olisi lähtenyt vaikkapa vain viikonkin kestävälle matkalle. Miten hänen kävisi silloin? Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Voisiko hän lainata? Keneltä? Liiketuttavilta? Ei, se ei käynyt laatuun. Sir Stephenin ei sopinut lainata. Ei piloillaankaan. Liikeasiat sujuivat hyvin, erinomaisesti. Niitä ei saisi vaarantaa. Johtaja Sarvelalta? Hm, niin, olisihan se mahdollista, mutta... mutta... Siinä oli nimittäin neiti Laiho...
Sonja!
Lempeä hymy ilmaantui sir Stephenin kasvoille, ja vaistomaisesti hän vilkaisi peiliin. Hm, niin, eihän hän ollut lainkaan hullumman näköinen. Komea mies, kaikesta huolimatta. Ja Sonja, Sonja... tummasilmäinen, polkkatukkainen madonna. Ah, sir Stephen oli liikemies, vieläpä niin proosallinen kuin puutavaraliikemies, jonka ajatukset ja tunteet olivat mitattavat kuutiojaloissa ja standardeissa, mutta sittenkin hänellä oli tunteet...
Ja tosiaankin, neiti Laiho oli liian viehättävä, liian hurmaava, liian älykäs, ollakseen kokonaan valloittamatta vaikkapa kivikuvaa. Eikä sir Stephen, paratkoon, ollut mikään kivikuva... niin, ei edes puukuvakaan...
Hetken ajaksi sir Stephen unohti rahahuolet, unohti vaikean asemansa ja vaipui muistelemaan, niin, ehkä uskaltaisimme suoraan sanoa haaveilemaan neiti Laihosta...
Ja tapahtui tällöin, että sir Stephen teki päätöksen, hurjan ja villin päätöksen. Syynä ehkä oli kaunis ilta, ehkä ikävyys ja yksinäisyys, mutta varmasti ennenkaikkea muisto neiti Laihon silmistä ja hymystä j.n.e. sekä viimeksi, mutta ei vähimmin, sir Stephenin rahapula.
Neiti Laiho oli tietenkin rikas. Hänen enonsa, johtaja Sarvela, oli myös rikas.
Sir Stephenillä oli tunteet, mutta hänen tunteensa eivät päässeet niin ylirunollisiksi, ettei hän olisi pitänyt arvossa pankkikirjaa.
Sir Stephen asteli kuvastimen eteen. Hän korjasi kaulanauhaansa. Hän silitti hiuksiaan. Hän koetti saada kasvoilleen vienon, lempeän ja samalla valloittavan ja päättävän ilmeen. Hän epäonnistui melkoisesti, mutta hänen itseluottamuksensa ei horjunut.
Hän tahtoi tavata neiti Laihon. Hän aikoi kosia. Ja hän suhtautui tulevaisuuteen optimistisesti.
Epäilemättä neiti Laiho oli häneen kiintynyt. Ilmeisesti hänen seuransa oli tuottanut neiti Laiholle huvia ja tyydytystä. Selvää oli myös, että seurustelu oli johtaja Sarvelasta tuntunut mairittelevalta.
Sitten sir Stephen pysähtyi ajatuksissaan. Mutta jos... jos he saisivat tietää... niin, saisivat tietää ennenaikojaan...? Mutta ei, eivät he saisi. Ja sitten, myöhemmin, se olisi samantekevää.
Sir Stephen rauhoitti omaatuntoaan. Hän onnistuisi.
Ovelta kuului koputus. Sir Stephen heräsi ajatuksistaan.
"Sisään, olkaa hyvä!" hän komensi.
Hotellipalvelija toi hänelle sanomalehtiä ja vakuutetun kirjeen. Sir Stephenin ilme kirkastui.
Jackin käsialaa!
Hän repäsi kirjeen auki. Oikein! Sisällä oli pankkishekki. Niin, ja kirje. Hän silmäili sen nopeasti läpi. Mitä, Jack ei ollut tyytyväinen. Voipa melkein sanoa, että hän oli vihainen. Kirjeen sävy ei ollut kunnioittava. Niin, se oli suorastaan hävyttömän tuttavallinen ja hävyttömän pilkallinen. Odottakoonpa Jack!
Mutta pääasia oli, että shekki oli saapunut. Hm, eihän siinä ollut paljon, vain 100 puntaa, mutta luoja nähköön, tässä maassa se merkitsi jotakin. Tässä maassa, kun oli käytännössä jonkinlainen lilliputilainen raha, kääpiöraha. Silloin satakin puntaa oli jo rahaa.
Sir Stephen vihelteli hiljalleen, mutta tyytyväisenä. Enne oli hyvä, erinomaisen hyvä.
Juuri kun hän oli ajatellut kosintaa, hänelle oli tullut rahaa. Se merkitsi, että hän saisi rahaa yhä enemmän.
Ja tyytyväisenä itseensä, tyytyväisenä tulevaisuuden lupauksiin, tyytyväisenä kaikkeen sir Stephen penkoi matkalaukkuaan ja kaivoi sieltä esille nelikulmaisen pullon Johnnie Walker'ia ja tarjosi itselleen tukevan grogin.
AARNIO ON LEVOTON
Varatuomari Pertti Aarnio oli luonteeltaan levollinen. Toiset väittivät häntä suorastaan nukkuvaksi. Se oli pahansuopaista liioittelua. Aarnion levollisuudessa oli enemmän toimintaa kuin monen levottomuudessa. Mutta nyt hän tunsi varmaa, vaistomaista levottomuutta.
Toimittaja Matti Kari oli kadonnut. He olivat eronneet ravintolassa, kun Kari oli lähtenyt seuraamaan Mannermannia. Senjälkeen Kari oli ollut näkymättömissä ja kuulumattomissa. Hän ei ollut antanut itsestään mitään tietoa Aarniolle, vaikka oli sen luvannut ja oli aina ollut sanansa mittainen. Eikä myöskään toimitukseen ollut saapunut välitöntä tai välillistä tietoa hänen toimistaan ja oleskelupaikastaan.
Asia oli käsittämätön.
Yhä itsepintaisemmin Aarnion ajatukset palasivat mahdollisuuteen, että Kari oli joutunut vaikeuksiin. Mutta minkälaisiin? Ja millä tavalla? Hän tiesi ja tunsi Karin sekä taitavaksi ja liukkaaksi että rohkeaksi mieheksi. Pienet esteet eivät häntä pysähdyttäisi. Eikä hänellä voinut olla myöskään mitään syytä olla jotakin ilmoittamatta ystävilleen.
Niin, hän oli lähtenyt seuraamaan Mannermannia. Pertti Aarnio olisi maksanut paljon, jos hän olisi vaikkapa vilahdukselta keksinyt Mannermannin näköisen miehen. Mutta sellaista hän ei tavannut, niin paljon kuin hän nyt kokonaisen päivän mittaan olikin kaduilla kävellyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minnepäin Mannermannin matka oli suuntautunut ja missä tämä asui.
Hm, niin, olihan jäljellä johtaja Sarvela ja neiti Laiho. He olivat jossakin tekemisissä keskenään. Mutta minkälaisissa? Hänellä oli kyllä epäluulonsa, mutta tiukan tullen ne eivät merkinneet mitään. Johtaja Sarvela saattoi kieltää kaiken. Ja tietysti kieltäisikin. Aarniolla ei olisi mitään todistuksia.
Muutenkin oli juttu ikävä. Siihen ei pääsisi käsiksi millään tavalla. Asiaa ei voisi ilmoittaa edes poliisillekaan. Hänelle hymyiltäisiin tietysti. Eihän hän voisi toki väittää, että täysi-ikäiselle miehelle, sanomalehtimiehelle lisäksi, voisi keskellä kirkasta päivää tai vaikkapa keskiyöllä tapahtua jotakin niin yltiöromanttista kuin joutuminen joittenkin rikollisten vangiksi.
Eikä Pertti Aarniota kuitenkaan naurattanut. Kaikki oli mahdollista. Hänen päätelmänsä oli lyhyt, selvä ja vastaanväittämätön: jos Kari oli vapaa ja hengissä, hän olisi ilmoittanut toimensa ja olinpaikkansa. Ja koska hän ei ollut ilmoittanut, hän joko oli kiinnipidettynä taikka kuolleena.
Jälkimmäistä mahdollisuutta Aarnio ei liikoja pohtinut. Se ei miellyttänyt häntä. Eikä hän siihen myöskään uskonut.
Näitä hän nyt mietti astellessaan iltapäivällä katua pitkin. Hän oli siinä määrin vaipunut ajatuksiinsa, ettei huomannut johtaja Aatami Varmalan tulevan vastaansa, pysähtyvän ja lyövän häntä olkapäälle. Vasta lyönnin hän tajusi kuullessaan samalla Varmalan reippaan äänen:
"Hei, hyvä ystävä! Sinähän uneksit keskellä katua! Terve!"
Aarnio pudisti päätään hiukan nolona.
"Kas, terve! En nukkunut, ajattelin. Mutta se siitä. Mitä sinulle kuuluu?"
"Erinomaista. Kaikinpuolin. Kuuleppa, se englantilainen, se lordi, on tehnyt hienoja kauppoja. Luulisin, että ne ovat edullisia molemmin puolin, niin paradoksaaliselta kuin saattaa kuulostaakin. Ja tänään meillä on hienot juhlaillalliset."
"Vai niin. Suuretkin?"
"Melkoiset. Lordi itse. Sitten hänen ihastuksensa, neiti Sonja Laiho. Johtaja Sarvela. Oman liikkeemme pomoja... Ynnä muita..."
Aarnio säpsähti sisäisesti. Hän seisoi tovin aivan liikkumattomana. Sitten hän äkkiä katsoi Varmalaa silmiin ja sanoi levollisesti, omituisen hymyn karehtiessa hänen suupielissään:
"Kuuleppa, mahtuuko niihin 'ynnämuihin' vielä joku?"
"Kuinka niin? Kuka?"
"Minä."
"Sinä?"
"Aivan."
Johtaja Varmala purskahti nauruun.
"No jopa jotakin. Haluatko sinä tutustua tuohon englantilaiseen? No jopa jotakin."
Varatuomari Aarnio nauroi hillitysti.
"Mitäpä kummastelemista siinä. Ihminenhän minäkin olen, utelias luonnoltani."
Johtaja Varmala loi pitkän katseen ystäväänsä.
"Hm, ole tervetullut ilman sen pitempää, mutta en oikein käsitä sinua. No, samapa tuo. Mutta siitä kyllä veikkaan, ettet sinä halua noille illallisille lordin takia."
Aarnio puristi kättä jäähyväisiksi.
"Kiitos, ken elää, se näkee", hän lausui arvoituksellisesti.
"Terve", johtaja Varmala sanoi. "Illalliset ovat muuten kotonani ja alkavat kello kaksikymmentäyksi. Näkemiin!"
"Näkemiin!"
AARNIO NÄKEE
Johtaja Varmalan upean asunnon tilavissa suojissa oli koolla pienehkö, mutta valittu seurue eteviä liikemaailman, politiikan ja taiteen edustajia, joukossa myös joitakin hillittyjä upseeriunivormuja. Seuraa valittaessa oli ilmeisesti pidetty silmällä enemmän vieraitten hauskuutta ja viihtymystä kuin afääriseikkoja ja aseman edustavuutta. Naiskauneutta oli runsaasti ja sellaista, että siitä saattoi ylpeillä.
Rauhallisesti ja huomaamattomasti pieni mies oli tullut salin ovelle, ja yhtä rauhallisesti ja tyytyväisesti hän silmäsi saliin. Näky tyydytti hänen esteettisiä vaatimuksiaan.
Isäntä, hiukan hermostuneena, mutta eloisana ja iloisena, tuli häntä vastaan.
"Kas niin, tervetuloa, Aarnio!" hän virkkoi.
"Kiitos. No, kuinka sujuu?"
"Hyvin."
Aarnio näki sir Stephenin seisovan salin perällä keskustellen neiti Laihon kanssa. Totisesti, polkkatukkainen madonna oli ihastuttava. Hän oli hurmaava kaikesta huolimatta. Hän oli kaunis ja viehättävä aivan kokonaan riippumatta siitä, mikä tai mitä hän oli. Aarnio tiesi hänestä melko paljon, niin, paljon enemmän kuin kukaan seurueesta saattoi aavistaakaan, mutta sittenkin hänen oli myönnettävä, että neiti Laiho soveltui ympäristöönsä, soveltui siihen paremmin kuin moni sellainen, joka siinä oli syntynyt ja kasvanut. Eikä hän vain soveltunut, hän kohotti ympäristöään.
Aarnio hymähti sisäisesti. Ilmeisesti oli englantilainen hongankolistaja rakastunut suomalaiseen madonnaan. Koko hänen käyttäytymisensä juorusi sen. Eikä tässä seurassa ollutkaan monta, joka ei tätä seikkaa olisi selvään huomannut.
Salin nurkassa Aarnio huomasi johtaja Sarvelan. Moitteeton hännystakki, sulava käytös ja järkkymätön kylmäverisyys loivat hänestä kokonaisuuden, joka luontevasti liittyi ympäristöön.
Mies on vaarallinen! Aarnio ajatteli.
Hän teki johtaja Varmalan seurassa kierroksen salissa. Melkein kaikki läsnäolijat olivat hänelle tuttuja. Vain ne, joita seuraamaan hän oli tullut, oli hänelle esiteltävä.
Sir Stephen kumarsi kohteliaasti, mutta jäykästi, jopa niin, että Aarnio arveli käytöksen oppikirjan hänelle todellakin soveltuvan. Neiti Laiho hymyili hänelle, ja Aarniolle tuli epämukava tunne siitä, että hän ajatuksissaan ei suinkaan voinut arvostaa kaunotarta siten kuin olisi muuten pitänyt. Johtaja Sarvela suhtautui esittelyyn vilkkaasti ja hauskasti, mutta Aarnio taas ei puolestaan voinut aavistaa, että johtaja epäili häntä siitä, että hän tunsi jotakin kiinnostusta johtajan puuhia kohtaan. Aarnio oli itse asiassa samalla kertaa takaa-ajaja ja takaa-ajettu.
Illalliset olivat sekä loistavat että hauskat. Aarnio tunsi virkistyvänsä. Hänen parinsa, nuorehko neitonen, jolla oli rohkea pystynenä ja silmälasit, osoittautui sekä mainioksi kertojaksi että vielä mainiommaksi kuuntelijaksi. Hänessä oli sekä vilkkautta että pidättyväisyyttä, onnellinen sekoitus, kuten Aarnio aivan oikein, jos kohta ei erikoisemmin sirosti huomautti.
Mutta kaiken aikaa, syödessään ja jutellessaan, Aarnio tavan takaa heitti silmäyksen johtaja Sarvelaan. Hetkeksikään hänen mielestään ei mennyt, ettei hän ollut saapunut illalliselle syömään ja pitämään hauskaa, vaan vaaniskelemaan. Hän tunsi olevansa kuin mustekala, joka vesikasvien keskellä liikkumattomana odottaa aikaansa.
Mutta Aarnio ei suinkaan tuntenut itseään hermostuneeksi.
Kello alkoi lähennellä kahtakymmentäkolmea, kun palvelijatar pysähtyi ruokasalin ovelle, silmäsi illallisvieraita, sipsutti sievänä ja varmana johtaja Sarvelan luo ja ojensi tarjottimella tälle kirjeen.
Epäämätön hämmästys kuvastui johtaja Sarvelan kasvoilla. Hän otti kuitenkin kirjeen vastaan ja kysyi palvelijattarelta:
"Kuka tämän toi?"
"Muuan pieni poika."
"Odottaako hän?"
"Ei, hän sanoi, ettei siihen tule mitään vastausta."
"Hyvä."
Keskustelu oli tapahtunut nopeasti, melko hiljaisella äänellä, mutta Aarnio kuuli sen kuitenkin. Hän painoi päänsä alemmaksi, mutta ei hetkeksikään päästänyt johtaja Sarvelan kasvoja näkyvistään.
Nopealla, hiukan hermostuneella kädenliikkeellä johtaja Sarvela repäisi kuoren auki ja otti esille ohuen paperin. Hän silmäsi siihen, ja Aarnio olisi voinut vannoa, että vain mitä suurin itsensähillitsemisen taito esti karkean ja kiukkuisen kirouksen puhkeamasta hänen huuliltaan. Kuitenkin, kuten sanottu, hän hillitsi itsensä. Mutta ei täydelleen. Hänen kasvonlihaksensa tekivät vaistomaisesti voimakkaan liikkeen, silmäkulmat rypistyivät ja kaikkein selvin merkki: käsi, jossa oli lautasliina, pusertui nyrkkiin, niin että rystyset vaalenivat.
Vajaassa sekunnissa Aarnio saattoi todeta, että tuo illallispöytään tuotu kirje oli tehnyt Sarvelaan mitä voimakkaimman ja, hän olisi sen voinut vannoa, mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen.
Mutta hänen osittaista, muilta täydelleen huomaamatonta hämminkiään kesti vain silmänräpäyksen verran. Hän naurahti anteeksipyytäen ja sanoi:
"Ne afäärit, ne afäärit! Ne kaivavat miehen vaikka maan alta. Anteeksi, minun on soitettava pari sanaa", hän virkkoi pöytätoverilleen ja nousi lähtien kulkemaan eteiseen.
Aarnion olisi tehnyt mieli seurata, mutta hän muisti sitten, ettei se hyödyttäisi mitään. Eteisessä oleva puhelin oli erikoisessa komerossa, eikä sieltä puhelu kuuluisi ulos. Toiseksi hänen lähtönsä voisi herättää epäluuloja.
Hän katseli neiti Laihoa. Hänen keskustelunsa ja seurustelunsa sir Stephenin kanssa jatkui aivan häiriöittä. Mutta – Aarnio ei siitä tosin saattanut olla varma, mutta niin hänestä tuntui – neiti Laihon katse kääntyi aina väliin, aivan kuin varkain, oveen, jonka kautta johtaja Sarvela oli poistunut.
Johtaja Sarvela ei viipynyt poissa kauan. Hän palasi paikalleen ja tarttui yhtä vilkkaasti ja yhtä huolettomasti keskusteluun kuin aikaisemminkin. Mitään merkkiä hämilläolosta ei hänestä saattanut havaita.
Aarnio vältti nyt häntä katsomastakin. Hänelle riitti se, että Sarvela kirjeen saadessaan tuntui joutuvan suunniltaan. Niin, todellakin, hän oli täysin tyytyväinen.
Hän hyvästeli heti illallisten jälkeen. Varmala ihmetteli, mutta hän iski silmää ystävälleen.
"Asioita!" hän vakuutti.
Varmala nauroi vallattomasti.
"Hm, vanhapoika, mitäpä asioita?"
Aarnio vain heilautti kättään ja lähti. Hän tilasi auton ja ajoi tiehensä. Mutta hän ei ajanut kauas. Parin kadunkulman päässä hän nousi autosta, maksoi ja lähti kulkemaan jalan. Senjälkeen hän nousi toiseen autoon ja antoi sille osoitteen ja tarkat määräykset. Ja siten kävi, että kun johtaja Sarvela ja neiti Laiho poistuivat, sir Stephenin saattaessa heitä autolle saakka, heidän La Salleaan seurasi kohtalaisen, mutta silti varman välimatkan päässä toinen auto, jossa kuljettajan vierellä istui Pertti Aarnio, lippalakki silmille vedettynä ja mielessä seuraamisen jännitys.
Hänellä olikin syynsä seurata johtaja Sarvelaa. Sillä helposti ja yksinkertaisesti hän tänä iltana oli vakuuttautunut siitä, että oli asia muuten miten tahansa, johtaja Sarvelan täytyi olla tietoinen toimittaja Karin oleskelupaikasta. Ilmeisesti hänen ja Karin kaikki otaksumat ja epäluulot olivat olleet oikeita.
Niinpä niin, eihän hänellä tosin ollut liikoja todistuksia. Mutta hänellä oli yksi, ja se riitti hänelle itselleen. Hän oli nähnyt johtaja Sarvelan kasvojen nytkähdykset, kun tämä luki kirjeen.
Aarnio kyllä tiesi, mitä johtaja Sarvelan saama kirje sisälsi. Hän osasi sen sisällön ulkoa. Sekä siksi, että hän itse oli tuon kirjeen kirjoittanut, että siksi, että kirje oli niin perin lyhyt. Siinä oli vain yhdeksän kirjainta. Kun johtaja Sarvela oli silmännyt saamaansa kirjeeseen, olivat paperilta häntä vastaan tuijottaneet seuraavat kirjaimet:
"Kadonnut. M."
Jos johtaja Sarvelalle jonkun tai jonkin katoaminen ulisi ollut yhdentekevä asia, hän olisi tuollaisen selittämättömän niukan tiedonannon saadessaan ollut hämmästynyt, hän olisi ihmetellyt, hän olisi kenties, jos hänen omatuntonsa olisi ollut puhdas, näyttänyt sen ehkä vierustoverilleenkin. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään selluista.
Ei, päinvastoin hän oli pelästynyt, hän oli järkyttynyt, vaikka se ilmeni vain ohikiitävän hetken ja vaikka hän kykeni hillitsemään itsensä. Kuitenkin hän oli rientänyt puhelimitse tarkistamaan tiedonantoa.
Niin, Aarnio oli heittänyt syöttinsä aivan umpimähkään, tietämättä lainkaan, oliko vesissä minkäänlaisia kuloja. Hänellä oli ollut hyvä onni. Ensimmäisellä tärppäyksellä syötti oli nielty, vieläpä niin lujasti, että Aarnion täytyisi olla lopultakin huono kalamies, ellei hän saisi kalaa kiskotuksi kuivalle maalle.
Nyt hänellä oli joka tapauksessa tietty varmuus, ehdoton lähtökohta. Se oli tietoisuus siitä, että johtaja Sarvela oli tavalla taikka toisella sekaantunut toimittaja Karin näkymättömyyteen ja että mainitun toimittajan ilmaantuminen ei millään tavalla soveltunut mainitun johtajan suunnitelmiin.
No niin, varatuomari Pertti Aarnio oli monesti joutunut työskentelemään, omaksi huvikseen kylläkin, paljon huonommissakin olosuhteissa.
Nyt ei ollut kysymys yksinomaan omasta huvista, nyt oli kyseessä myös toimittaja Kari. Tahtoen tai tahtomattaan johtaja Sarvelan olisi pakko paljastaa, mitä hän mainitusta reippaasta ja uteliaasta nuoresta miehestä tiesi.
Aarnio tarkkasi edelläkulkevaa autoa. Hän ei aikonut päästää sitä aivan hevillä näkyvistään.
HÄTÄILY EI OLE HYVÄKSI
Sarvelan auto pysähtyi, ja Aarnio antoi nopeasti merkin omalle ohjaajalleen, tähystäen tarkasti istuimeltaan.
Autosta poistui yksi henkilö. Se oli neiti Laiho. Johtaja Sarvela oli siis edelleen autossa. Aarnio päätti seurata häntä ja jättää neiti Laihon omiin hoteisiinsa.
Jälleen auto liikahti painuen edelleen. Suunta kävi uloimpia kaupunginosia kohti. Aarnio toivoi jo, että Sarvela ajaisi suoraan toimittaja Karin kätköpaikkaan. Ehkä jonnekin maaseudulle. Hänestä se oli yhdentekevää. Hän tiesi, että bensiini riittäisi hänen vuokraamassaan autossa. Takaa-ajo vain vaikeutuisi yksinäisillä, teillä. Kiinteä seuraaminen voisi herättää Sarvelan epäluulot.
Mutta Aarnio huomasi piankin olleensa liian innokas kuvittelemaan ja toivomaan. Sarvelan auto pysähtyi kaupungissa, ja Sarvela nousi autosta kadoten nopeasti muutamaan porttikäytävään. Auto ajoi tiehensä.
Nyt tarvittiin sekä nopeita että viisaita päätöksiä. Ilmeisesti Sarvelan tarkoitus oli jäädä verrattain pitkäksi aikaa sinne, mihin oli mennyt, koska hän oli lähettänyt auton pois. Mitä hänen, Aarnion, oli tehtävä? Oliko hänen odotettava tässä kadulla? Vai oliko hänen hiivittävä perässä ja yritettävä ottaa selko, minne Sarvela oli mennyt? Olihan enemmän kuin todennäköistä, että Sarvela oli pistäytynyt katsomassa ja vakuuttautumassa, että toimittaja Kari, jos hän tavalla taikka toisella oli Sarvelan vallassa, edelleenkin oli hyvässä tallessa.
Aarnio ei miettinyt pitkään. Kepponen, jonka hän oli tehnyt Sarvelalle ja jolla hän oli pakottanut Sarvelan vasten tämän tahtoakin tunnustamaan, että hän tavalla taikka toisella oli tietoinen jonkin säilyttämisestä tai katoamisesta, oli innostuttanut Aarniota enemmän kuin hän oikein huomasikaan. Hänen mielentilansa vaati toimintaa. Seikkailu viehätti häntä, etenkin nyt, kauniina, leppoisena iltana, hämärissä, varsinkin kun toimittaja Kari saattoi olla ja varmasti olikin pinteissä.
Hän maksoi auton, pyysi kuljettajaa ajamaan lähimmälle sivukadulle ja odottamaan kulmassa noin puolen tuntia. Itse hän astui katukäytävälle, oikaisi sitten kadun poikki ja pujahti porttikäytävään, jonne Sarvela oli kadonnut. Hänen kätensä puristi revolveria. Hän jollakin tavoin vaistosi, ettei seikkailu ehkä ollut aivan niin vaaraton kuin miltä hänestä itse asiassa tuntui. Ja ainahan oli parasta olla varuillaan.
Porttikäytävä oli pimeä. Piha oli myöskin harvinaisen pimeä. Kuitenkin muutamista ikkunoista lankesi pari valojuovaa kiveykselle, niin että pihalla saattoi hämärästi nähdä, kun ensin oli tottunut valaistukseen.
Aarnio seisoi pitkän tovin liikkumattomana porttikäytävän päässä, pihalle tuijotellen. Hän aprikoi juuri, minne Sarvela oli mahtanut kadota, kun hän erotti tumman hahmon seisomassa lähellä seinää pihan sivulla. Hän astui varovasti eteenpäin koettaen todeta, kuka ja mikä tuo hahmo mahdollisesti saattoi olla, kun hänen sivullaan äkkiä leimahti valo. Sähkövalo oli sytytetty jossakin huoneessa. Valon kajastus sattui tummaan hahmoon. Aarnio säpsähti. Hahmo oli johtaja Sarvela.
Sarvela liikahti rajusti, sillä kajastus oli sattunut myöskin Aarnion kasvoihin, ja Sarvela oli tuntenut hänet. Aarnio enemmän arvasi kuin kykeni määrittelemään, kuinka Sarvela oli hänen läsnäolonsa havainnut ja hänet tuntenut. Piilotteleminen oli joka tapauksessa hyödytöntä. Ja siksipä Aarnio nopeasti astui Sarvelan luo ja hetken mielijohteesta, päättäen hänet yllättää, kysyi tiukasti ja komentavasti:
"Missä on toimittaja Matti Kari? Sanokaa heti! Te tiedätte!"
Sarvela ei kyennyt itseään täydellisesti hallitsemaan. Yllätys onnistui, mutta vain puolittain, sillä Sarvelan hämmentynyt ilme vaihtui seuraavassa hetkessä ivalliseksi ja hymyileväksi.
"Mitä minä tiedän? Mitä te puhutte?" Aarnio huitaisi kärsimättömänä kädellään.
"Oh, älkää viitsikö teeskennellä. Te paljastitte itsenne illallisilla. Kirjelappu, jonka te saitte..."
Sarvela nauroi jo aivan vapaasti, vaikka hänen silmissään oli outo kimallus.
"... oli siis teidän lähettämänne", hän täydensi. "Hm, ja minä kun luulin, että se koski muuatta afääriasiaa. Se oli vain niin lakoonisen mystillinen."
Aarnio puri huultaan. Ilmeisesti Sarvelalta ei saisi mitään tietää. Hän oli varuillaan. Nyt kaksinkertaisesti. Mutta hyvä oli sekin, että varmuus oli saatu. Hyvällä omallatunnolla Aarnio olisi tämän jälkeen voinut vannoa, että Sarvela oli täysin tietoinen Karin oleskelupaikasta. Kaikesta oveluudestaan huolimatta Sarvela oli sen joutunut tunnustamaan.
Aarniota nolotti. Hän ei oikein keksinyt sanottavaa. Sarvelan asento ja ilme olivat ärsyttäviä. Kiukku kuohahti Aarniossa.
"Varokaa", hän huudahti hiljaa. "Varokaa. Te ette aavista, kuinka paljon me tiedämme teistä ja teidän puuhistanne."
"Niinkö?" Sarvelan vastaus kuului kylmästi. "Mitähän te mahdatte tietää? En ymmärrä enkä käsitä enkä osaa arvatakaan! Tämä on kaikki varsin ihmeellistä. Mihin te oikein pyritte kaikella tällä?" Aarnio oli jo hillinnyt itsensä.
"En mihinkään. Toistaiseksi. Kuulette ehkä myöhemmin."
"Toivottavasti."
Sarvelan ilme muuttui äkkiä rajusti. Hän nyökkäsi. Aarnio oli huudahtaa hämmästyksestä. Mutta hän ei ehtinyt. Hän tunsi, että hänen päänsä yli heitettiin jokin vaate, että lujat kädet kiertyivät hänen kaulansa ympärille, että jokin avattiin, että häntä tyrkättiin eteenpäin ja puoleksi tuuppien, puoleksi nostaen autettiin jonnekin sisälle. Ote kurkun ympärillä oli kuitenkin jo niin tiukentunut, että hän menetti tajuntansa.
Aarnio makasi Mannermannin huoneessa vuoteella. Hänen ylitseen oli kumartuneena Mannermann itse. Vieressä seisoi Sarvela, joka pyyhki hikisiä, kalpeita kasvojaan.
"Olipa se onni, että sinä satuit tulemaan niin oikeaan aikaan ja niin oikealla tavalla, ettet rynnännyt esiin, vaan kuuntelit ensin ja toimit."
Mannermann katseli tyytyväisenä, mutta hieman epätietoisena käsityönsä tulosta.
"Kukas tuo on?" hän kysyi sitten.
"Kukako? Ensiksikin varatuomari Pertti Aarnio ja toiseksi mies, joka tietää meistä ja meidän puuhistamme aivan liian paljon. Toimittaja Karin ystävä."
"Ah!"
Mannermannin huudahduksessa oli enemmän ihmettelyä kuin pelkoa.
"Entäs nyt?" hän tiedusti osoittaen tajutonta merkillisyyksien metsästäjää.
Sarvela mietti hetkisen.
"Niin, parasta on viedä hänet toisen luo", hän päätti. "Ja vielä tänä yönä. Sen me teemme kahden."
"Hyvä", Mannermann mukautui.
TILANNE MUUTTUU ODOTTAMATTA
Varatuomari Pertti Aarnio istui isohkon moottoriveneen kajuutassa ja oli huonolla tuulella.
Syytä hänellä siihen olikin.
Hän oli menetellyt kuin aasi. Hän oli ollut anteeksiantamattoman varomaton. Ja niinpä olikin tuloksena, että hän nyt istui moottoriveneen kajuutassa, kädet ja jalat sievästi ja lujasti sidottuina. Hän oli vanki. Mitä hänelle tehtäisiin, sitä hän ei tiennyt, mutta hän aavisti hyvin, että tulevaisuudelta saattoi odottaa vain pelkkiä ikäviä yllätyksiä.
Hänen oli ikävä ja epämukava, ja häntä vaivasi kova tupakantuska. Ja vaikka hän ei suinkaan suureksi arvostanut Sarvelan seuraa, hän kuitenkin tunsi tyytyväisyyttä, kun Sarvela astui kajuuttaan.
"Kuulkaapa, Sarvela", Aarnio virkkoi levollisesti, "eikö teidän mielestänne kaksi miestä riitä yhden vartijaksi ilman että tuo yksi vielä kaiken lisäksi muutetaan jonkinlaiseksi köysikääröksi?"
Sarvela silmäsi huvitettuna vankia.
"Milloin riittää, milloin ei. Parempi katsoa kuin katua."
Aarnio nyökkäsi.
"Ehdottomasti. Mutta minä luulen, että te sittenkin voisitte vapauttaa minun käteni. Ainakin siksi aikaa, että ehtisin vetää muutamia sauhuja sikaaristani."
"Ymmärrän. Ja antaudun vaaraan."
Sarvela vapautti Aarnion kädet. Tämä hieroi hetken aikaa ranteitaan.
"Hm, ihan kuoleutuneet."
Sitten hän pisti käden povitaskuun ja kaivoi esille sikaarikotelon. Hän valikoi yhden ja sytytti sen Sarvelan tarjoamilla tulitikuilla.
"Minne, jos sallitte kysymyksen, te aiotte minut viedä?" hän tiedusti Sarvelalta.
"Muutamaan luonnonihanaan saareen."
"Hm, sen olisin voinut arvatakin. Aiotaanko minut teljetä johonkin pitävään komeroon yksikseni vai jääkö teistä joku pitämään seuraa?"
"Saatte kyllä seuraa. Jonkun meistä ynnä lisäksi toimittaja Matti Karin."
"Eiköhän meissä kahdessa ole liikaakin hoitelemista?"
"Eipä hätää. Saari on oivallinen. Ja riittävän kaukana sekä mantereesta että muista saarista."
"Mutta sittenkin?"
"Ei hätää, ei hätää. On mainittava, ettei saarella ole minkäänlaista venettä. Niin että poistuminen voi tapahtua vain uimalla."
"Keinohan tuo on sekin. Mutta saarellehan voi osua veneitä muualta."
"Harvoin. Olen itse oleskellut saarella parisen viikkoa, mutta koko tuona aikana ei ainoakaan alus lähennyt saarta huutomatkankaan päähän."
"Rauhallinen tuntuu paikka olevan. Kauanko luulette minun täytyvän siellä oleskella?"
Sarvela hymähti. "Ei kauankaan."
"Mikä siis merkitsee, että te hoidatte afäärinne piakkoin."
"Vaikkapa niinkin. Mutta eihän teille missään tapauksessa tule ikävä. Toimittaja Kari pitää seuraa ja pelaa kanssanne shakkia. Mutta muuten me kohta olemmekin perillä."
Sarvela poistui ulos ja palasi hetken kuluttua.
"Niinpä niin, nyt voin poistaa myöskin jalkasiteenne", hän sanoi ja ryhtyi niitä irroittamaan. "Kas noin, nythän te olette melkein vapaa mies."
"Niin, melkein. Mutta ei surra. Tulee alistua kohtaloonsa. Se on viisasta, milloin se on välttämätöntä. Saanko minä tulla ulos?"
"Kyllä."
Aamu alkoi vähitellen sarastaa. Meri oli autio. Vene, jota Mannermann ohjasi, kulki kohti pientä metsäpeittoista saarta. Aarnio saattoi vain arvailla, missä osassa ulkosaaristoa he olisivat. Hän ei tietänyt paikkaa, missä hänet oli autosta muutettu moottoriveneeseen.
Mitään laituria ei saarella ollut. He laskivat vain kallion viereen, joka olikin täydellinen luonnon muodostama laituri. Vene saattoi laskea siihen kiinni.
He nousivat maalle, ja Mannermann kiinnitti veneen rautakoukkuun, joka oli lyöty kallioon.
Aarnio silmäsi ympärilleen.
"Tämä on siis minun Sant-Helenani."
"Tämä. Mutta toivokaamme, ettei tämä muodostu yhtä pitkäaikaiseksi kuin alkuperäiselle Napoleonille."
"Niinpä niin, minä puolestani en voikaan tehdä muuta kuin toivoa", Aarnio huomautti kuivasti. "Minä kun en ole mikään kanaalin-uimarikaan."
"Pitempi matka tästä tulisikin kuin Calaisista Doveriin. Kas niin, lähdetään."
Huvila tai oikeammin isohko kalamaja sijaitsi notkelmassa, kaikilta puolin puitten suojassa. Mereltä käsin ei sitä olisi tiennyt olevankaan.
Sarvela hidasti äkkiä kulkuaan.
"Mitä ihmettä, ovi selkosen selällään!"
"Haluavat kai raitista ilmaa", Aarnio arveli.
Sarvela ei vastannut mitään tähän huomautukseen, vaan kiiruhti eteenpäin. Oven aukiolo oli häntä pahasti hätkähdyttänyt.
Hän meni sisälle ensiksi, kintereillään Aarnio ja Mannermann. Iso tupa oli tyhjä.
"Halloo, Karppi!" hän huusi mennessään kamarin ovelle. Hän avasi sen ja vilkaisi sisään. Tahtomattaankin häneltä pääsi hämmästyksen huuto. Huone oli tyhjä.
"Täällä ei tunnuta olevan kotona", Aarnio huomautti pilkallisesti. "Minne isäntä ja vieras ovat oikein joutuneet?"
Sarvela silmäili toisia peittelemättömän hämillään ja peloissaan. Sitten hän osoitti Aarniolle sisähuonetta.
"Käykääpä tänne! Täällä on sohva nukkuaksenne. Karkaamista ei kannata ajatella."
Aarnio ei sanonut mitään. Hän totteli ja seurasi annettua vihjausta sekä ojentautui sohvalle. Sarvela sulki oven ja väänsi sen lukkoon. Hän meni senjälkeen Mannermannin seuraamana ulos.
Ilmeisesti kaikki ei ollut kohdallaan. Aarniota hymyilytti. Sarvela oli luottanut siihen, että entinen vanki ja vartija olisivat paikalla. Mutta ei kumpikaan ollut.
Asia oli todella mystillinen. Missä Kari ja hänen vartijansa olivat? Olihan nyt aamupuoli yötä. Kieltämätön nukkumisen aika. Ei ollut minkäänlaista syytä ulkona oleskeluun.
Vai olisivatko he poistuneet saarelta? Mutta kuinka? Venettähän ei ollut.
Totisesti, tilanne oli käsittämätön.
Aarnio nousi. Muuan ajatus iski hänen päähänsä. Hän silmäsi ikkunasta ulos. Hän näki Sarvelan apulaisensa kanssa häviävän metsään.
He olivat ilmeisesti etsiskelemässä kadonneita. Tilaisuutta oli käytettävä hyväksi. Aarnio ei aikaillut hetkeäkään. Ovi oli suljettu. Sen kautta ei kannattanut yrittää. Mutta ikkuna?
Aarnio naurahti ääneen. Ikkuna ei ollut vankikopin ikkuna. Oli maailman yksinkertaisin asia avata se. Ja Aarnio avasi. Senjälkeen laskeutuminen maahan sen tyyppiselle miehelle kuin Aarnio oli paljon hankalampaa. Mutta maahan hän tuli. Pääasiallisesti putoamalla.
Hän pujahti nopeasti puitten lomaan. Kaikki olisi voitettu, jos häntä onnistaisi. Jos vain Sarvela ja Mannermann viipyisivät muutamankin tuokion.
He havaitsivat silloin, että heidän toinenkin vankinsa oli livahtanut tiehensä, vieläpä niin, että he itse olivat jääneet autiolle saarelle. Eikä poispääsystä ollut puhetta muuten kuin uimalla.
Hän saapui onnellisesti rantaan. Moottorivene oli paikoillaan.
Jännitys kerrankin valtasi kokonaan Aarnion mielen. Kädet aivan pyrkivät vapisemaan, kun hän irroitti teräsketjua renkaasta. Hiljaa helisten ketju irtautui.
Ketju kourassaan Aarnio hyppäsi veneeseen tyrkäten sen samassa rannasta irti.
Nyt ei muuta kuin moottori käyntiin! Se kävisi kädenkäänteessä.
Mutta sitten Aarnio ähkäisi ja manasi ääneen. Tuota hän ei ollut huomannutkaan.
Kaikki olikin ollut turhaa. Hän ei pääsisi minnekään. Tätä moottorivenettä ei voisi soutaakaan. Eikä moottoria saisi käyntiin. Moottoria varten oli lukollinen kansi, ja nyt oli kansi päällä ja lukossa.
Hän ei ollut lainkaan huomannut, milloin Mannermann oli sulkenut kannen.
Asia oli auttamaton. Hän sai veneen vedetyksi kallion kylkeen, minkä jälkeen hän nousi maihin ja kiinnitti veneen.
Hänen vielä tätä parhaillaan tehdessä juoksivat Sarvela ja Mannermann rantaan.
Aarnio nosti kättään rauhoittavasti: "Ei hätää enää."
Mannermann silmäsi häntä tuikeasti ja katsahti sitten moottoriin.
"Lukossahan se oli niinkuin sanoin", hän murahti tyytyväisesti.
Mutta Sarvela ei ollut tyytyväinen. Sillä hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että hänen aikaisempi vankinsa ja tämän vartija olivat salaperäisellä tavalla poistuneet saarelta.
KOHTALO KIIKUTTAA
Samaan aikaan kuin Sarvela, Aarnio ja Mannermann pudistelivat päitään ja ihmettelivät ulkosaarella, minne toimittaja Kari ja hänen vartijansa Karppi olivat joutuneet, nuo molemmat ikävöidyt miehet istuivat mantereella täydessä turvassa ja hyvässä tallessa.
Liiankin hyvässä, molempienkin mielestä, vaikka eri syistä.
He nimittäin istuivat muutaman rannikkopitäjän nimismiehen luona. Mutta eivät vierashuoneessa, vaan nimismiehen talon yhteyteen rakennetussa pienessä, varsin lujalta näyttävässä poliisivankilassa, jonka ruma mutta kansanomainen nimitys on putka.
Molempia heitä epäiltiin pirtun salakuljettajiksi. Epäluulot olivat lujat ja todisteet melkein kumoamattomat.
On vain inhimillistä, että he olivat harmissaan. Karin kannalta oli kiukuttavaa tällainen kohtelu kahdestakin syystä. Ensiksikään hän ei ollut salakuljettaja eikä trokari. Toiseksi oli kuohuttavaa, että hänen, pelastuttuaan kuin ihmeen avulla ja hyvissä ajoin vainoamiensa rikollisten käsistä, piti joutua viranomaisten pidätettäväksi juuri silloin kun hän olisi vapauttaan kipeimmin kaivannut.
Karppiin nähden asia oli luonnollisesti vielä hullummin. Olihan suorastaan raivostuttavaa, että hänentapaisensa rikollisen piti joutua kiinni ja syytteeseen rikoksesta silloin, kun hän siihen rikokseen oli syytön. Ja epämiellyttävää oli nähdä ja ajatella, että hänen vastapäätään istui mies, joka samalla kertaa oli mitä peloittavin syyttäjä ja pahin todistaja.
Karppi ajatteli aivan oikein, että hyvä neuvo oli nyt täysin leimatun ja laillisen kullan arvoinen. Mutta sitä ei ollut saatavissa kullallakaan. Se oli keksittävä. Omasta päästä.
Eikä Karpin päätä ollut käytetty keksintöihin. Mutta, niinkuin sanotaan, tiukan tullen kukkokin munii, ja niinpä Karpinkin pää, tiukan paineen alaisena, vartioivan poliisin silmien alla, keksi kuin keksikin keinon, vieläpä paljon paremman kuin Karppi osasi aavistaakaan.
Kuulustelun toimitti apulaisnimismies, vanhahko ja yksinkertaisen näköinen.
Karpin vuoro tuli ensiksi, hänen ja hänen suunnitelmansa yhä suuremmaksi onneksi.
Nimi, ikä ja kotipaikka eivät tuottaneet mitään vaikeutta.
"Ammatti?"
Karppi mietti hetkisen.
"Työmies", hän sitten sanoi.
"Niin, viinamäen työmies", komisario hymähti pilkallisesti. "Salakuljettaja ja trokari, eikö niin? Teidän olisi paras tunnustaa. Kieltäminen ei hyödytä mitään. Teidät pidätettiin viiden muun kanssa melkoisen pirtuvaraston ääreltä, ulkosaaressa. Olitteko kanistereita tuomassa vai hakemassa?"
"En minä tiedä."
Vastaus oli epäröivä ja syyllinen.
"Kyllä kai sentään. Oliko teillä tullessanne pirtua moottorissa?"
"Ei", tuli verkkaisesti.
"Siis hakemassa. No niin, ketä ovat toverinne?"
"En tiedä."
"Kas, kuinka huono tietäjä te olette. Olitte siis ihan tuntemattomassa seurassa?"
Karppi ei vastannut mitään, siirrähti vain hiukan levottomasti.
Apulaisnimismiehen ääni koveni. Miekkonen oli heikko ja pelkuri, melkein valmis kaikki tunnustamaan. Ei auttanut hellittää.
"Puhukaa suoraan! Kiemurteleminen on mahdollisimman turhaa ja tyhmää. Ketä ovat toverinne?"
"En minä tunne kuin yhden", Karppi vastasi kiireesti.
"Kenet?"
"Sen, joka oli kanssani samassa kopissa."
"Kuka hän on?"
"Matti Kari."
"Mikä ammatiltaan?"
"Ka en minä oikein..."
"No, no, antaa tulla vain..."
"Niin, en minä tiedä, mikä hän oikein on, mutta on hän ollut toimittajana..."
"Toimittaja? Tyhjäntoimittaja?"
Karppi hymähti arasti.
"Ei, kuin sanomalehdentoimittaja."
"Vai niin. Hänenkö kanssaan te lähditte?"
"Hänen."
"Milloin?"
"Eilen aamulla."
"Mistä?"
"Helsingistä."
"Entä nuo muut neljä?"
"Niitä minä en tunne."
"Missä te heidät tapasitte?"
"Saarella."
"Jaha, vasta saarella. No, miksikä te Karin kanssa lähditte? Huviajelulle?"
"Hän lupasi minulle työtä."
"Hän siis palkkasi teidät?"
"Niin."
Juttu alkoi valjeta apulaisnimismiehelle, nopeammin ja selvemmin kuin hän oli uskaltanut odottaakaan.
Tämä oli oikea onnenpotkaus todellakin. Ja oli hyvä, että juuri tuo mies oli sattunut ensimmäiseksi kuulusteltavaksi. Ilmeistä oli, että hän oli apuri. Oli hyvinkin mahdollista, että hän tiesi paljonkin enemmän, mutta tällaisenaankin hänen tunnustuksensa oli riittävä. Siihen nojaten tulisi ristikuulustelu olemaan helppo.
Karppi vietiin koppiin takaisin. Hänen pyyntöönsä päästä vapaalle jalalle ei suostuttu, ei ainakaan vielä.
Tuo Matti Kari kai oli johtaja, toiset hänen apulaisiaan. Hänet oli säästettävä viimeiseksi.
Ja nimismies kuulusteli toiset ensiksi. Hän ei ahdistanut heitä liikaa, hän piteli heitä hellävaroen, mutta tarjosi itse asiassa koko ajan heille nuoranpätkää, kuvaannollisesti puhuen, johon he saisivat itse hirttää itsensä. Ja sen he tekivätkin, nimismiehen mielestä. Pirtuihin nähden heillä ei tietenkään ollut mitään tekemistä, he kaikki vakuuttivat.
"Mitä varten he olivat tulleet saarelle?"
"Kalastamaan."
Hm, niin, nimismies tiesi, että moottoriveneestä oli löydetty kalastustarpeita.
"Millä te tulitte?"
"Moottorilla."
"Kuinka monta teitä oli?"
"Neljä."
"Entäs toiset kaksi?"
"Heidät me tapasimme saarella."
Nimismies hymähti itsekseen. Niin, niin, saarella tavattiin.
"No, milläs ne kaksi sitten tulivat?"
He eivät tienneet. Ne miehet olivat olleet saarella jo heidän saapuessaan. Olivat kai lähettäneet veneen tai moottorin pois.
Nimismies nyökkäsi. Se ei ollut mitään hyväntahtoista nyökyttelyä. Kaukana siitä. Niin, niin, saattoihan asia olla niinkin, mutta myös niin, että nuo neljä olivat toisella aluksella olleet tuomassa tavaraa, jota kaksi sitten saapui hakemaan. Monet ja tärkeät seikat puhuivat tämän olettamuksen puolesta, ennenkaikkea Karpin vapaaehtoinen ja kaikin puolin uskottava tunnustus, jonka tämä ensi hämmennyksessään ja nähtävästi rikoksiin tottumattomana oli tehnyt.
Ja nimismies päätti: Kari oli johtaja ja omistaja, Karppi hänen enemmän tai vähemmän satunnainen avustajansa sekä muut neljä joukkueeseen kuuluvaa niitä, jotka olivat lastin tuoneet ja jääneet sitä vartioimaan ja hakijoita odottamaan.
Totisesti, päätelmäketjussa ei ollut aukkoa. Todisteet riittivät miltei täydelleen.
Eikä Kari, joka vietiin vihdoinkin kuulusteluun, voinut aavistaakaan, että hän oli kuin riimuverkossa tempoileva lahna.
OJASTA ALLIKKOON
Karilla oli valittavana kaksi vaihtoehtoa. Hänen oli joko kerrottava totuus sellaisenaan, kaikki seikkailunsa ja epäluulonsa, taikka sitten luotettava siihen, että todisteet hänen pidättämisekseen olivat riittämättömät.
Totuus ei aina ole yksinkertainen ja selvä. Kari aavisti, että mikäli hän kertoisi totuuden, se saattaisi kuulustelijoista tuntua ylen ihmeelliseltä. Eikä hänen muutenkaan tehnyt mieli sitä vielä paljastaa. Se olisi tai ainakin voisi olla liian aikaista.
Ja niinpä Kari päättikin valita toisen tien. Hän ei voinut aavistaa, että se oli kokonaan väärä ja että jokainen sana, jonka hän lausuisi, nimismiehen mielestä todistaisi häntä vastaan.
Kari päätti olla kylmä ja röyhkeä. No, nimismies oli virassaan useimmassa tapauksessa joutunut tekemisiin kylmien ja röyhkeitten miesten kanssa. Laji oli hänelle liiankin tuttu. Heidän kylmyytensä ja röyhkeytensä ei suinkaan saattanut häntä tasapainosta.
Kari tervehti hyvin niukasti, ja hänelle osoitettiin tuolia istuttavaksi. Kari istuutui kiirehtimättä, loi nimismieheen tiukan katseen ja kysyi ivallisesti:
"Täällä taidetaan luulla, että minä olen hyväkin saalis?"
Nimismiehen vastaus oli lyhyt ja kuiva:
"Täällä ei luulla mitään, täällä tiedetään."
"Ohhoh", Kari naurahti. "Tiedetäänkö täällä sekin, kuka minä olen?"
Nimismies nyökkäsi.
"Entinen toimittaja Matti Kari, vai?"
Kari hiukan liikahti.
"Entinenkö? Ei, kuulkaapa, minä vakuutan teille, etten minä ole entinen, vaan aivan nykyinen toimittaja. Todistettavasti."
Nimismies silmäsi uteliaasti.
"No, missä ovat todisteet?"
Kari kohautti olkapäitään.
"Minulla ei ole mitään papereita matkassani."
"Arvattavasti. Onkohan teillä niitä missään?"
"Kyllä. En minä valehtele."
"Korkeintaan vähän."
Kari alkoi tulistua.
"No hyvä, ellette usko minun sanaani, niin onhan mahdollisuus jäljellä: soittakaa toimitukseen ja tiedustelkaa."
Karin itsepintaisuus tehosi hiukan apulaisnimismieheen.
"Numero", hän tiedusti. Kari ilmoitti sen, minkä jälkeen nimismies selasi puhelinluetteloa, vakuuttautuakseen siitä, että ilmoitettu numero oli todellakin toimituksen numeroita eikä jollekin rikostoverille.
Numero oli toimituksen. Nimismies soitti.
"No niin, siihen mennessä, kunnes saamme puhelun, voimme jatkaa kuulustelua", nimismies arveli. "Te tulitte moottorilla saareen?"
Kari nyökkäsi.
"Kyllä, mutta en sillä, joka oli rannassa teidän tullessanne."
"Niinkö, missä on sitten se moottori, jolla te tulitte?"
"En. tiedä."
"Kas vain. No, entä kenen seurassa te tulitte?"
"Karpin."
"Onko hän teidän palkkaamanne?"
"Ei totisesti. Siksi toiseksi en siankaan tiedä, että hänellä olisi mitään tekemistä viinojen kanssa."
Nimismies ei voinut salata lievää hämmästystä.
"Tämäpä ihmeellistä. Te puhdistatte Karpin kaikesta syystä puhtaaksi. Se on kyllä kaunista, mutta se ei enää auta. Karppi on nimittäin tunnustanut."
Kari laski päänsä alistuvasti.
"En minä ymmärrä, miksi hän on ottanut syyn päälleen. Tosiasia on, että me saarella kulkiessamme aivan sattumalta löysimme pirtukätkön. Ehkä puoli tuntia myöhemmin saapuivat sitten meille tuntemattomat miehet moottoriveneellä pirtuja hakemaan yllättäen meidät kätköltä. Ei paljon puuttunut, ettei meille annettu selkään. Miehet epäilivät meitä tullimiehiksi tai poliiseiksi. Ja kaipa me loppujen lopuksi olisimme saaneet selkään, elleivät poliisit todellakin olisi meitä kaikkia yllättäneet."
"Kuka vei sen moottorin, jolla te tulitte?"
"En tiedä varmaan, sillä silloin nukuin, mutta luulen, että johtaja Onni Adolf Sarvela Helsingistä. Minä tulin saarelle hänen kanssaan ja jäin sinne Karpin kanssa vähän kalastelemaan."
Nimismies iski silmää ymmärtävästi.
"Teidän kertomuksenne ei ole parempi kuin tuollaiset kertomukset yleensä. Mutta teidän kertomuksenne ei pidä paikkaansa. Saarella olevassa majassa ei ollut mitään kalastusvehkeitä, ei ongenkoukkuakaan. Ainoat kalastusvehkeet olivat moottorissa. Ellette te tullut tuolla moottorilla ja ole noiden miesten tuttu, niin millä te sitten aiotte kalastaa?"
Kari oli ääneti. Kuulustelijan kysymys oli oikeutettu. Olipa peräti vaikeaa tarjoilla hänelle muunnettua totuutta. Ja kuitenkin Kari oli mahdollisuuden mukaan tahtonut välttää valheen käyttöä. Ihan ilman ei kuitenkaan suoriutunut.
Ja nyt hän oli auttamattomasti pinteessä. Nimismiehen jo alunperin epäluuloinen suhtautuminen ei tällaisesta ollut omansa paranemaan.
Puhelin kilahti. Se oli ulkolinjalta. Nimismies vastasi. Kuului huonosti, mutta vihdoinkin Kari oli toivorikas.
"Halloo, missä on? Onko Uutisten toimituksessa? Mitä, halloo? Missä on? Jaha, jaha. Onko siellä toimittajana joku Matti Kari? Mitä, eikö? Ettekö tiedä? Eikö siellä kukaan tiedä? No niin, täytyisihän teidänkin siellä tietää. Niinkö, kiitos vain ja hyvästi."
Nimismies soitti loppusoiton ja kääntyi sitten tyynenä Karin puoleen.
"Teitä ei siellä tunneta", hän huomautti kuivasti.
Kari löi kämmenensä pöytään.
"Kyllä minut siellä tunnetaan", hän kivahti. "On vain aikainen aamu, eivätkä toimittajatoverini ole vielä saapuneet. Siellä oli kai joku uusi ja mistään tietämätön asiatyttö tai -poika. Pyydän joka tapauksessa, että ilmoittaisitte oleskelupaikastani ja tilanteestani varatuomari Pertti Aarniolle Helsingissä. Hän voi ainakin hankkia riittävän määrän todisteita henkilöllisyyteni toteamiseksi ja samalla antaa minusta jonkinlaisen maininnan yleiseen maineeseeni nähden. Minulla on hyväpalkkainen toimi, eikä minulla todellakaan ole pakkoa ryhtyä pirtunkuljetukseen. Näennäiset syyt ovat minua vastaan, mutta vakuutan olevani viaton."
"Niin syitä on vain liian paljon ja liian painavia, jotta pelkän vakuutuksen nojalla voisin päästää teidät vapaalle jalalle", nimismies päätti kuulustelun.
Kari nousi.
"En rupea enempää sanoja tuhlaamaan, kun niistä ei ole apua, mutta sen seikan varmasti ennustan, että te joudutte vielä naurunalaiseksi tämän jutun yhteydessä."
"Täytyy antautua siihen vaaraan", nimismies arveli itsepintaisena.
Kari vietiin takaisin poliisivankilaan. Hän käveli kiukkuisena ja mietti jo mielessään, että hän antaa palttua laillisille muodoille ja ottaa kohtalonsa, mikäli se suinkin käy päinsä, omiin käsiinsä.
Hän ymmärsi, että hänen täytyi päästä vapaalle jalalle viimeistään silloin kuin Karppikin. Muuten tämä voisi varoittaa Sarvelan joukkueen jäseniä. Ei, se ei saanut tapahtua.
Karilla oli ensiluokkainen uutisaineisto käsillä. Hän ei päästäisi sitä livahtamaan sormiensa lomitse. Se ei saanut tulla kysymykseenkään.
EPÄMIELLYTTÄVIÄ HETKIÄ
Neiti Sonja Laiho oli viettänyt levottoman yön. No niin, totuuden mukaisesti on sanottava, ettei se suinkaan ollut lajissaan ensimmäinen. Neiti Laiho oli elämänsä aikana tottunut viettämään montakin levotonta yötä. Mutta syyt olivat tällä kertaa erikoiset.
Johtaja Sarvela ei ollut saapunut kotiin koko yönä. Tästä ei suinkaan ole tehtävä johtopäätöstä, että johtaja Sarvelan ominaisuuksiin olisi kuulunut erikoinen säännöllisyys. Kaukana siitä. Mutta kun asiat nyt olivat kriitillisimmillään, niin hänen selittämätön poissaolonsa kiusasi neiti Laihon hermoja.
Neiti Laiho ei ollut siis aamulla, pukeutuessaan, suinkaan herttaisimmalla tuulellaan. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä pukeutumasta mitä huolellisimmin. Olihan toki jaksettava kohottautua pikkuseikkojen yläpuolelle. Iho raikkaana, silmät harmista ja pienestä suuttumuksesta kirkkaina, käynti joustavana ja kesäinen aamupuku mitä aistikkaimpana neiti Laiho astui ruokasaliin, minne palvelijatar oli kattanut kahvipöydän.
Kahvilla, samoinkuin alkoholilla, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla nautittuna on oma varma vaikutuksensa. Neiti Laihon levottomuus oli melkein kokonaan haihtunut, kun hän oli juonut kaksi kupillista. Kahvi oli hyvää ja kahvileipä tuoretta ja herkullista.
Sitäpaitsi ilmakin oli kaunis. Sehän vaikuttaa perin ratkaisevasti monenkin ihmisen mielentilaan.
Neiti Laiho joi kolmannen kupin, nousi, meni vierashuoneeseen ja asettuen ikkunan ääreen sytytti savukkeen.
"Niin, Sarvelan viipyminen! Pyh, kyseessä oli luultavasti vain jokin iloinen istujainen. Tunsihan hän miehen."
Konttorin ovikello soi.
Neiti Laiho polkaisi kärsimättömänä jalkaansa. Kukahan siellä saattoi olla? Oli ilkeää, ettei Sarvela ollut kotona. Konttorissahan ei ollut ainoatakaan ihmistä. Viimeinenkin oli jo aikoja sitten irtisanottu. Heidän oli paras hoitaa "konttorinsa" yksinään. Mutta ihmisten tähden, joidenkin vieraiden, se oli ilkeää.
Silmänräpäyksen neiti Laiho mietti, lähettäisikö palvelijattaren avaamaan, mutta lähtikin sitten itse.
"Hyvää huomenta!" häntä tervehti hiukan happamesti hymyillen keski-ikäinen herrasmies, jonka neiti Laiho, epämiellyttävästi yllätettynä, tunsi talonomistajaksi. "Onkohan johtaja Sarvela tavattavissa?"
Neiti Laiho mietti silmänräpäyksen verran. Ilmeisesti mies oli tullut karhuamaan. Heillähän oli monen kuukauden vuokra maksamatta. Sen hän tiesi. Tätä Cerberosta ei saanut ärsyttää. Siitä saattoi olla ikäviä seurauksia. Ja neiti Laiho teki päätöksensä.
"Ei kylläkään aivan tällä hetkellä", hän vastasi hymyillen viehättävimmällä tavallaan. "Mutta odotan häntä joka hetki. Suvaitsetteko odottaa hetkisen!"
Hän teki pienen, hurmaavan liikkeen kädellään, ja Cerberos, sekä mieluisasti että epämieluisasti yllätettynä, astui nöyrästi sisään.
"Anteeksi, jos teen teille kysymyksen", neiti Laiho visersi, "mutta oletteko jo juonut aamukahvinne?"
Neiti Laiho aavisti, ettei isäntä ollut. Hän oli tullut varhaisella aamulaivalla saaristosta.
"En, en kylläkään!"
"Siinä tapauksessa te varmaankin teette minulle seuraa", neiti Laiho esitti nauraen. "Minulla on kahvinjuonti juuri kesken."
Cerberos kumarsi jäykästi, ilmeisesti hyvillään. Kyräävä ilme hänen silmistään oli melkein kokonaan kadonnut. Aamuraikasta, polkkatukkaista madonnaa katsellessa unohtuivat piintyneeltä talonomistajaltakin sellaiset maailman tärkeimmät seikat kuin vuokranmaksut.
Muutaman hetken kuluttua he istuivat tuoksuvan kahvin ääressä neiti Laihon jutellessa vilkkaasti. Cerberos suli sulamistaan. Neiti Laiho päätti käydä härkää sarvista kiinni. Hän vilkaisi kelloon.
"Kas, kun enoa ei kuulu", hän huoahti. "Mutta, anteeksi, mitä koski asianne, jos saan luvan tiedustaa? Ehkäpä minä voisin sen järjestää."
Cerberos hieman kiemurteli.
"Niin, höm... senhän me voimme nyt jättää... kunhan tapaan johtajan...", hän soperteli.
Neiti Laiho loi häneen veitikkamaisen silmäyksen.
"Ei kai se niin vaarallista ole", hän hymyili. "Sanokaa pois! Koskeeko se ehkä raha-asioita? Minulla on kassakaapin avaimet."
Cerberoksen kasvot sulivat yhteen hymyyn kuin heinäkuisen auringon.
"Niin, katsokaas, tässä olisi pieni lasku... höm... vuokranmaksusta...", hän esitti vihdoin keventyneenä.
Neiti Laiho vilkaisi välinpitämättömästi paperiin. Sitten hän nauroi helakasti ja raikkaasti.
"Eikö muuta? No, sitten minä menen enon kassakaapille ja maksan", hän huudahti ja hypähti paikaltaan. Cerberos seurasi häntä ihastuneena. Ajatella, tuollainen tyttö! Siinäpä koko otus! Ihastuttava! Ja sitten tämä vielä maksaisi. Cerberoksen oli vaikea uskoa hyvään onneensa. Hänen korviinsa oli tunkeutunut joitakin hyvin epämääräisiä, mutta samalla hyvin epämiellyttäviä huhuja näistä vuokralaisistaan. No, eipä silti, hän ei kylläkään jäisi puille paljaille. Olihan vuokralaisilla huonekalunsa. Voi, jospa talonisäntä olisi tiennyt kaiken, hän ei olisi ollut niin varma.
Neiti Laiho sipsutti johtaja Sarvelan konttoriin ja astui kassakaapin luo. Hänellä oli kädessään avain.
Hän painoi avaimen reikään. Se sopi.
Cerberos vavahti mielihyvästä. Todella, tytöllä oli kuin olikin avaimet.
Madonna kiersi avainta. Lukko kiertyi. Sitten hän kiersi kädensijaa. Se myötäsi. Kassakaapin raskas ovi avautui.
Alahyllyillä oli papereita ja tilikirjoja, kuten konsanaan suuren liikkeen kassakaapissa. Kenenkään mieleen ei olisi juolahtanut, että nuo paperit olivat joitakin aivan asiattomia papereita ja konttorikirjat typötyhjiä, uudenuutukaisia. Johtaja Sarvelan liike ei kaivannut ei yksin- eikä kaksinkertaista kirjanpitoa.
Yläpuolella oli pieniä lokeroita. Ne olivat suljetut.
Harmistunut, yllättynyt ilme kasvoillaan neiti Laiho kääntyi Cerberokseen päin, joka jo oli pitelevinään setelipinkkaa kädessään.
"Voi!" Sonja Laiho huudahti. "Täällä ei olekaan noiden sisälokeroitten avaimia. Ne pidetään tavallisesti täällä sisällä. Nähtävästi johtaja Sarvela on ne epähuomiossa pannut taskuunsa. En minä saa näitä lokeroita auki."
Hän katsoi niin suloisen avuttomana Cerberokseen, että tämän vanha parkkiintunut vanhanpojan sydän suli kuin vaha. Olihan pettymys ilkeä, mutta eihän asialle todellakaan voinut mitään. Tyttö oli vilpitön, sen näki kaikesta. Cerheros luotti omaan arvostelukykyynsä. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että neiti Laiho oli lähes tunnin ajan pitänyt hänen arvostelukykyään perinpohjin pilkkanaan.
"No, no, eihän sille mitään voi... kaikki kyllä järjestyy... kun tapaan johtaja Sarvelan..."
"Missä te olisitte tänään tavattavissa, myöhemmällä?" neiti Laiho kysyi asiallisesti. "Minä käsken johtajan soittamaan ja sopimaan."
"Hm, tänään minä tuskin olen tavattavissa... mutta ylihuomenna minä pistäydyn aamupäivällä täällä... näkemiin siis siihen asti ja kiitoksia seurasta!"
Cerheros meni. Neiti Laiho istahti. Yksi epämiellyttävä hetki oli ohi.
EPÄMIELLYTTÄVYYDET JATKUVAT
Neiti Laiho ei saanut kauankaan nauttia pikkuvoitostaan. Niin säteilevän kaunis kuin aamu olikin, tuntui sillä olevan varattuna häntä varten koko joukko epämiellyttäviä yllätyksiä.
Konttorin ovikello soi toistamiseen. Neiti Laiho, kasvoillaan kiusaantunut ja kyllääntynyt ilme, nousi ja meni avaamaan.
Hän melkein huokasi helpotuksesta. Ilmestys tuntui aivan vaarattomalta. Hän oli ujon ja hyvänahkaisen maalaismiehen näköinen, nuorehko, pyhäpukuinen.
"Onko johtaja Sarvela tavattavissa?" nuori mies kysyi.
"Ei, hän ei ole konttorissa!" neiti Laiho vastasi. Hänen äänensä ja ilmeensä olivat viralliset ja kylmät, niin jäädyttävät, että hän luuli nuoren miehen oitis pakenevan. Mutta neiti Laiho oli laskenut perusteellisesti väärin. Tuntui siltä, kuin ei nuori mies niitä lainkaan havainnut, tai, jos se oli mahdotonta, ei niistä välittänyt, mikä oli vieläkin hämmästyttävämpää.
"Ka, niinkö! Johtaja kuitenkin pyysi minua tulemaan tänne tänä aamuna", nuori mies sanoi. "Hän kai tulee kohta?"
"En tiedä."
Neiti Laiho oli edelleen virallinen. Nuori mies oli karkoitettava. Neiti ei väistynyt ovelta.
"No, minä odotan sitten", nuori mies äkkiä sanoi hyväntahtoisesti ja astui sisään, samalla niin päättävästi ja suopeasti hymyillen, että neiti Laihon oli kuin olikin väistyttävä.
Neiti Laiho ei hetkeäkään epäillyt nuoren miehen sanoja. Ilmeisestikin johtaja Sarvela oli pyytänyt hänet konttoriin. Nuori mies oli nähtävästi niitä, joita johtaja Sarvelalla oli tapana kyniä. Epäilemättä nuorella miehellä oli myytävänä heiniä, kauroja, voita ja muita maalaistuotteita. Tiesihän neiti Laiho jotakin johtaja Sarvelan tukkuliikkeestä, vaikka hän ei aktiivisesti ottanutkaan osaa sen liiketoimintaan.
Nuori mies tuli siis konttoriin ja istuutui tuolille lähelle ovensuuta. Se tuoli olikin tarkoitettu juuri tällaisia asiakkaita varten, arkoja ja ujoja. Tuon tuolin asema siinä ovensuussa pysyttikin heidät tarpeeksi arkoina ja ujoina edelleenkin. Oh, johtaja Sarvela oli psykoloogi, käytännöllinen psykoloogi.
Neiti Laiho päätti muuttaa hiukan menettelytapaansa ja ilahduttaa asiakasta keskustelulla. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minkälaisissa asioissa tämä oli Sarvelan kanssa. Ehkäpä mies edusti pientä "kultakaivosta" heille. Olihan häntä siis pidettävä hyvällä tuulella. Ja missä, missä ihmeessä johtaja Sarvela viipyi?
"Anteeksi, mutta minkälaistahan asiaa teillä olisi johtajalle?" neiti Laiho kysyi melkoisen kohteliaasti.
Nuori mies ei vastannut mitään, kaivoi vain, hitaasti ja kiirehtimättä, taskustaan lompakon, sieltä paperin ja ojensi sen neiti Laiholle.
"Tässä olisi vain tällainen lasku", hän sanoi. "Kolmekymmentätuhatta kaksisataaviisikymmentäyhdeksän markkaa kahdeksankymmentäviisi penniä."
Neiti Laiho hätkähti. Ah, hän oli erehtynyt, perusteellisesti erehtynyt. Mieshän olikin karhuamassa. Huh, toinen jo tänä aamuna. Hänestä oli päästävä eroon mitä pikimmin.
Ja niinpä neiti Laiho pudisti kaunista päätään ja hymyili hiukan, hyvin vähän.
"Niin, tätä asiaa en todellakaan voi auttaa", hän sanoi. "Sopisiko teille tulla toisen kerran?"
Nuori mies mietti hetkisen.
"Kyllähän se kai sopisikin", hän virkkoi vitkalleen, "mutta minä kun en tahdo."
Neiti Laihon silmät laajenivat hämmästyksestä. Mitä... mitä tuo nuori mies sanoikaan?
"Kuinka? Ja miksi...?"
"Jaa, siksi, että me olemme nyt tuota saatavaa, minä ja veljeni, karhunneet jo yli vuoden, käyneet täällä ja kirjoittaneet. Niin että me olemme ajatelleet, että nyt se saa riittää. Ja siksi minä odotan nyt, kunnes johtaja Sarvela tulee."
Ja nuorenmiehen kasvoilla oli arka, ujo ja hyväntahtoinen ilme hänen puhellessaan moisia hävyttömyyksiä nuorelle, kauniille naiselle. Ei, tämä oli todella uskomatonta. Neiti Laiho istuutui varovasti tuolilleen. Hänen täytyi saada aikaa tointuakseen hiukan. Miehen hyvänahkainen, arka ulkonäkö oli hänet tyystin pettänyt. Mies tuntui olevan täysin tietämätön esiintymisensä röyhkeydestä ja karkeudesta. Ja hänessä oli peloittavaa sitkeyttä, jota vastaan suurinkin naisellinen viehätysvoima oli tehoton. Hän oli vaarallinen, perin vaarallinen mies tällaisina aikoina.
"Niinkö!" neiti Laiho sai vihdoinkin naurahtaneeksi, vieläpä melkoisen kevyesti. "Tässä on nähtävästi kyseessä jokin väärinkäsitys. Summakin on niin pieni."
"Eehei!" nuori mies kiiruhti vakuuttamaan leveästi hymyillen, ikäänkuin perin riemuissaan siitä, ettei mitään väärinkäsityksiä ainakaan ollut ilmennyt. "Eihän tässä mitään väärinkäsityksiä, ei toki. Kyllä tämä on aivan selvä. Tälle velalle on jo saatu tuomiokin."
Sana säpsähdytti neiti Laihoa
"Tuomio? Mikä tuomio?"
"Kas, me annoimme tämän velan oikeuteen ja se on velvoittanut johtaja Sarvelan maksamaan sen ulosoton uhalla. Korkoineen. Valitusajatkin ovat nyt menneet umpeen. Niin että ellei velkaa tänään makseta, me ulosmittautamme johtaja Sarvelan omaisuutta."
Kaiken tämän nuori mies kertoi hyväntahtoisesti, aivan sillä tavalla kuin olisi luullut tekevänsä suurenkin kohteliaisuuden tällaisella menettelyllä. Neiti Laiho silmäsi miestä. Hän oli tavannut monenlaisia miehiä ennen, mutta tällaista ei vielä milloinkaan. Teeskentelikö, näyttelikö mies? Vai oliko hän niin typerä, ettei käsittänyt puhuvansa karkeuksia nuorelle, kauniille naiselle? Nähtävästi jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea, vaikka nuori mies ei sittenkään näyttänyt typerältä. Mutta joka tapauksessa hänen esiintymisensä oli neiti Laiholle käsittämätöntä, ja juuri tämä käsittämättömyys aiheutti sen, ettei neiti Laiho tuntenut hallitsevansa tilannetta.
Tuli äänettömyys, jonka kuitenkin keskeytti kellonsoitto. Neiti Laiho hypähti pystyyn. Hän oli kiitollinen keskeytyksestä. Keskusteleminen tuon nuoren miehen kanssa oli todella väsyttävää.
Tulija oli nuorehko, hienonnäköinen herrasmies, jonka käytöksessä oli kuitenkin omituinen sekoitus pidättyväisyyttä ja ylimielisyyttä.
"Johtaja Sarvela?" hän tiedusti.
"Hän ei ole täällä nyt."
"Jaha. No niin, tässä olisi lasku, olkaa hyvä."
Taas lasku! neiti Laiho huudahti mielessään. Hän silmäsi sitä ja kauhistui. Se oli huonekalukauppiaan lasku. Lasku kaikista heidän ostamistaan huonekaluista.
"Niin, johtaja ei ole täällä", neiti Laiho sanoi sen toistamiseen. "Minä jätän tämän hänelle, kun hän tulee."
Laskun tuoja kumarsi niukasti, vaikka hänen ilmeestään saattoikin päätellä, että hän antoi täyden tunnustuksen neidin ulkomuodolle.
"Kiitän. Ja samalla voitte sanoa hänelle, että ellei laskun määrää kokonaisuudessaan suoriteta tämän päivän kuluessa, liikkeemme puolesta huomenna haetaan huonekalut takaisin. Hyvästi."
Hän kääntyi ja meni. Maalainen nuori mies istui tyynenä paikallaan. Ilmeisesti hän oli kuullut ja ymmärtänyt kaikki. Eikähän tuohon paljon älyä tarvittukaan.
SIR STEPHEN RYHTYY TOIMIMAAN
Maalainen nuori mies istui jatkuvasti johtaja Onni Adolf Sarvelan konttorissa. Mikään hänen asennossaan tai ilmeessään ei osoittanut, että hän aikoisi poistua ennenkuin olisi saanut asiansa toimitetuksi.
Neiti Laiho oli melkein epätoivoissaan.
Hänen käytöksensä kylmyys tai kuumuus ei tehonnut vähintäkään tuohon nuoreen mieheen. Mies oli aivan tunteeton ja järkkymätön. Ja hienotunteisuus puuttui häneltä kokonaan.
Niin, neiti Laiho oli ehkä itsekseen valmis myöntämään, ettei heidän, hänen ja hänen "enonsa" kanssa hienotunteisuudella pitkälle päästy. Heihin tehotakseen tuli olla kaikkea muuta kuin hienotunteinen. Mutta neiti Laiho ei jaksanut käsittää, että tuo maalainen nuori mies olisi tämän seikan tiennyt ja tajunnut.
Ei, mies oli vain yksinkertaisesti karkea ja kömpelö, Ja nainen voi antaa paljon anteeksi, mutta karkeutta ja kömpelyyttä tuskin milloinkaan.
Neiti Laiho toivoi, että hänen fyysilliset voimansa olisivat olleet sellaiset, että hän olisi voinut heittää tuon tunkeilevan vieraan ulos ovesta. Aivan sananmukaisesti. Mutta pelkkä silmäys miehen rauhalliseen ja voimakkaaseen olemukseen riitti vakuuttamaan, että tuollainen ajatuskin oli liioiteltua mielikuvitusta.
Epäilemättä mies voisi, jos tahtoisi, milloin hyvänsä kantaa neiti Laihon kadulle. Vieläpä liikoja ponnistelematta.
Ja niin ollen neiti Laiho teki sen, mitä oli vain tehtävissä: hän jätti kutsumattoman vieraan istumaan yksinään konttoriin.
– Istu minkä istut, et sinä ikääsi istu, neiti Laiho ajatteli ja vertasi nuorta miestä itseensä. Niin, mutta siinä hän teki virheen. Neiti Laihon kärsivällisyys ei ollut kestävintä lajia. Jos hänet jätettiin yksinään istumaan jonnekin konttoriin, saattoi kyllä olla varma, ettei hän siellä pitkään istunut.
Mutta nuorta miestä ei yksinäisyys vähintäkään vaivannut. Hän kurkotti tuhkakupin lähemmäksi, sytytti savukkeen, heitti toisen jalkansa toisen yli, ojentautui mukavammin ja asettui odottamaan. Ilmeisesti hänellä oli kärsivällisyys, jota saattoi verrata sotapolulla liikuskelevan intiaanin kärsivällisyyteen.
Neiti Laiho käveli sisähuoneissa. Hänen mielentilansa lähenteli väliin raivoa, väliin epätoivoa, väliin se muuttui melkein hysteeriseksi iloisuudeksi.
Ajatella, minkälainen aamu!
Karhuja, karhuja, karhuja!
Ensin talonomistaja! Neiti Laiho naurahti. Hänestä oli selviydytty todella kauniisti. Mutta sekin voitto oli vain lyhytaikainen, se oli vain pienen pieni levähdyshetki. Oikeastaan vain hengähdystauko.
Ja sitten huonekaluliikkeen mies! Huh, kuinka brutaali! Ja viimeksi tuo kiusallisista kiusallisin, tuo maalaisnuorukainen!
Totisesti, siinä oli enemmän kuin häneltä yhtenä aamuna voitiin kohtuudella vaatia.
Ja missä oli Sarvela? Oliko hän iloisilla retkillä, jotka nyt olivat mitä sopimattomimmat, vai olisiko hän mahdollisesti syystä tai toisesta joutunut kiinni?
Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä sellaista ajatellessakin. Kaikkihan oli niin valmista, ei muuta kuin viimeinen ponnistus, ja he olisivat rikkaita, riippumattomia, matkustaisivat kauaksi, tuntemattomina, takaa-ajettuina, mutta silti turvassa.
Neiti Laiho ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he onnistuisi piiloutumaan, kun vain pääsisivät rajojen ulkopuolelle. Hän ainakin.
Ja sitten, sitten... Pariisi, Riviera, Englannin rannikot... niin, ehkä Etelä-Amerikka, komein kaikista, turvallisin kaikista...
Ovikello soi konttorin puolella. Neiti Laiho pysähtyi kulussaan. Hänen sydäntään kouristi.
Kuka siellä oli?
Hän oli tänä aamuna laskenut jo kolme epämiellyttävää vierasta sisään. Oliko neljäs nyt tulossa?
Hän epäröi niin kauan, että kello soi toistamiseen.
Ei, ei auttanut arkailla. Tuli mitä tuli, vaara oli kohdattava suoraan. Puolet uhkasta häviäisi jo siihen.
Ja päättävin askelin neiti Laiho marssi konttorin läpi, jossa maalaisnuorukainen edelleen odotteli, eteiseen ja avasi oven.
Hän oli huudahtaa hämmästyksestä ja ilosta, sillä oven takana näkyi sir Stephen Cromptonin komea olemus kaikessa jäykässä juhlallisuudessaan. Ja sir Stephenin kädessä oli suuri paperikäärö, jossa ei voinut olla muuta kuin kukkia.
Sir Stephenin koko olemus kirkastui, kun hän näki neiti Laihon. Se ilo ja hämmästys ja helpotuksen tunne, jotka kaikki kuvastuivat neiti Laihon kasvoilla, saivat sir Stephenin siihen väärään luuloon, että hänen oma komea olemuksensa sinänsä oli syynä tähän kaikkeen.
Sir Stephen ei voinut tietää, että neiti Laiho oli valmistunut avaamaan oven tuntemattomalle lohikäärmeelle ja näkikin edessään tottelevaisen ritarin ja tyhmän ihailijan. Neiti Laiho olisi ilostunut, vaikka sir Stephen sillä hetkellä olisi ollut kolmekymmentä vuotta vanhempi ja kolme kertaa kalseampi.
Mutta tätä kaikkeahan sir Stephen ei voinut tietää. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minkälaisen aamun neiti Laiho oli viettänyt ja minkälaisia vieraita vastaanottanut.
Syvään kumartaen hän astui sisään.
"Good morning, madam!" hän lausui juhlallisesti ja vapauttaen kantamansa käärön paperista ojensi neiti Laiholle kimpun mitä ihanimpia ja mitä punaisimpia ruusuja.
Kaikki kävi hyvin. Sir Stephen ei unohtanut mitään niistä neuvoista, jotka hän varmuuden vuoksi oli vielä samana aamuna lukenut verrattomasta kirjasta "Jos olisin lordi."
"Onko johtaja Sarvela kotona?" hän tiedusti saatuaan neiti Laiholta kiitokseksi yhden sanan ja hymyn, joka sir Stephenin mielestä hyvinkin vastasi sataa sanaa.
"Ei, hän ei ole vielä saapunut. Hän lähti eilen pienelle matkalle eikä ole vielä palannut. Olkaa hyvä, käykää sisään!"
Sir Stephen kumarsi ja astui konttoriin. Hän ei kunnioittanut maalaisnuorukaista katseella eikä silmäyksellä. Hän tuskin näki koko miestä, ei ainakaan nuorukainen herättänyt hänessä suurempaa mielenkiintoa kuin konttorituolit.
Neiti Laiho oli hyvillään. Nuorukainen näkisi, minkälaiseen ympäristöön hän oli tunkeutunut. Mutta, se täytyy sanoa, jos sir Stephen ei kiinnittänyt mitään huomiota nuorukaiseen, niin ei nuorukainenkaan liikoja uhrannut tässä suhteessa lordille.
"Neiti Laiho", sir Stephen alkoi, "ulkona on ihana aamu. Minulla on ulkona auto. Saanko pyytää teitä kanssani pienelle ajelulle? Näyttäisitte minulle hiukan ihastuttavan pääkaupunkinne ympäristöjä. Nehän ovat kauniit, tiedän. Ja sitten voisimme syödä lounaan jossakin. Minä pyydän."
Neiti Laiho mietti hetkisen. Näön vuoksi. Sitten hän hitaasti nyökäytti päätään. "Suostutaan. Yhdellä ehdolla."
"Ja se on?"
"Että minä saan koko ajan määrätä ajosuunnan ja niin edelleen."
"Kernaasti, kernaasti! Muuta en toki pyydäkään."
"Sovittu siis. No niin, olkaa hyvä!"
Neiti Laiho johdatti englantilaisen pieneen halliin ja istutti hänet nojatuoliin.
"Saavun kymmenen minuutin kuluttua", hän virkkoi ja samalla katosi.
Sir Stephen istuutui nojatuoliin ja sytytti savukkeen. Hänellä oli hyvä mieli. Hän oli tehnyt ratkaisevan päätöksensä.
Vielä tänä aamuna hän kosisi neiti Laihoa. Ja... ja kaikki näytti niin peräti lupaavalta. Neiti Laiho oli suorastaan hurmaava. Ja hän oli ollut nyt aamulla niin myöntyväinen. Ehkäpä, ehkäpä...
Sir Stephen ei uskaltanut ajatella oikein loppuun. Ei, hänen täytyi säilyttää järkensä kylmänä.
Se oli vaikeaa, mutta välttämätöntä. Miehen ei ole silloin helppo olla, kun hän on samalla rakastunut sekä tyttöön että tytön enon kassakaappiin.
Niinpä niin, jos sir Stephen olisi tiennyt, mitä tuo kassakaappi sisälsi, niin hänen luultavasti olisi ollut helpompi säilyttää malttinsa.
RAKASTAVAISET SOKKOSILLA
Neiti Laihon ei olisi tarvinnut kainostella pukuaan Hollywoodissakaan, kun hän ilmestyi onnellisesti jännittyneen sir Stephenin eteen, ei tosin kymmenen minuutin, vaan hyvinkin kolmen neljännestunnin kuluttua. Sir Stephen antoi hänelle anteeksi viipymisen, sillä polkkatukkainen madonna oli hänestä verraton ilmestys. Hänellähän ei voinut olla tietoa, että neiti Laiho oli ajastaan käyttänyt verrattomasti suurimman osan, ei suinkaan toilettiinsa, vaan lyhyen, mutta tärkeän maaseutupuhelun toimittamiseen.
"Oh, chic et charmante!"
Sir Stephen pani vähäisen ranskantaitonsakin liikkeelle ilmaistakseen ihastuksensa. Neiti Laiho hymyili armollisesti.
"Olkaa hyvä, tätä tietä!"
Neiti Laiho ohjasi vieraansa yksityispuolen ovesta. Maalainen nuorukainen jätettiin – lordin ollessa hänestä ja hänen asiastaan kokonaan tietämätön – istumaan ypöyksin konttoriin. Palvelijattarelleen neiti Laiho oli antanut määräyksen kehoittaa nuorukaista lähtemään noin puolen tunnin kuluttua. Ellei hän lähtisi, hän saisi istua. Jos Sarvela saapuisi, voisi hän selvittää asiat tuon moukan kanssa. Ellei saapuisi, maalainen kai lopultakin kyllästyisi odottamiseen, joka oli ehdottomasti hyödytöntä.
Neiti Laiho tunsi, että hän oli toiminut taaskin diplomaattisesti. Hänestä ei tuollainen maalaisnuorukainen sentään saisi lopullista yliotetta.
Ja mieli kolme neljännestä huolettomampana kuin ennen neiti Laiho sirosti asteli juhlallisen ja jäykän ihailijansa rinnalla odottavaan autoon. Ohjaaja avasi oven.
Veitikkamaisesti hymyillen neiti Laiho kääntyi seuralaisensa puoleen.
"Oh, kuulkaapa, minulla on ehdotus!"
"Se on hyväksytty etukäteen!" sir Stephen vastasi kumartaen.
"Lähettäkää pois autonkuljettaja! Minä osaan ajaa, ja minulla on tarpeelliset lupapaperitkin. Ajan kovin mielelläni."
Lordi aivan säteili.
"Tietysti, tietysti!"
Hän kääntyi autonkuljettajan puoleen, joka ilmeisesti jonkin verran ymmärsi englantia, ja sai tämän varsin pian nousemaan paikaltaan. Ketterästi neiti Laiho pujahti vaunuun, ja niin onnellisena, että hänen arvokkuutensa oli vaarassa järkkyä, pujotteli lordi pitkän olemuksensa ohjaajan viereiselle istuimelle. Pieni nykäys vain, ja vaunu lähti liikkeelle varmasti ja tasaisesti.
Kaikki oli parhaimmassa vireessä.
Neiti Laiho ajoi pitkin vilkkaimpia liikekatuja. Hän ei jutellut paljoa, sillä ohjaus vaati suuressa määrin hänen tarkkaavaisuutensa, mutta hän vastaili kuitenkin, lyhyehkösti ja päätään kääntämättä, lordin kysymyksiin selitellen kaupungin nähtävyyksiä, joista kaikista lordi lausui kaikkein korkeimman ihastuksensa.
Mutta päästyään viertotielle neiti Laiho vilkastui, ja vaikka hän huomattavasti lisäsi nopeutta, hän samalla tuli ohjaukseen nähden paljon huolimattomammaksi, seikka, mikä ei suinkaan jäänyt lordilta huomaamatta. Sen vaikutus häneen oli kahdenlainen, ensiksi ilo ja tyytyväisyys siitä, että hänen seuransa ilmeisesti kiinnosti neiti Laihoa, ja toiseksi ei niinkään vähäinen pelko siitä, että hänen kaunis ohjaajattarensa voisi jouduttaa heidät johonkin onnettomuuteen.
Lordi ei näet ollut niitä miehiä eikä enää siinä iässä, jolloin rakkaus tekee miehen ihan sokeaksi ja yltiöpäisen rohkeaksi.
Ilma oli ihana, kirkas, raikas aamupäivä, luonto täydessä vehmaudessaan, maisemat vaihtelevia, vuorotellen tarjoten kulttuurin ilmennyksiä, väliin taas, varsinkin lordi Stephenille hänen mielestään, melkein koskemattoman alkuperäisen luonnon nähtävyyksiä. On kyllä totta, ettei lordi Crompton ollut luonteeltaan erikoisen runollinen ja että tukeva pankkikirja verrattomasti enemmän sai hänet haltioihinsa kuin ihaninkaan luonto, mutta hänkään ei voinut välttää tyydytyksen tunnetta. Olihan paikallaan, että hyvä näytelmä – hänen lähestyvä kosintansa ja kihlautumisensa – esitettiin ensiluokkaisin näyttämölaittein. Se oli vain kohtuullista.
Ja samaan aikaan kuin vuoroin vilkastuva, vuoroin hieman vaimentuva keskustelu jatkui, samaan aikaan molemmat keskustelijat itsekseen tekivät ankaraa ajatustyötä.
Hehän olivat kumpikin sokkosilla keskenään.
On totta, että sir Stephen ajatteli neiti Laihoa itseään, mutta yhtä totta on sekin, että hän ennen kaikkea ajatteli johtaja Sarvelan kassakaappia. Ja siinä olikin ajattelemista. Hänen täytyi saada vastaus kahteen kysymykseen:
1. Paljonko tuossa kassakaapissa oli? ja
2. Kuinka paljon siitä hänelle luovutettaisiin?
Sitäpaitsi sir Stephenillä oli salaisuutensa, hirvittävä salaisuutensa. Se tulisi, sen olisi tultava ilmi ennemmin taikka myöhemmin. Ja sir Stephenin oli tehtävä päätös siitä, milloin hän sen ilmaisisi, milloin hän asettaisi kaikki yhden kortin varaan. Ennen kihlausta se ei voisi mitenkään tapahtua. Ainakin hänen täytyisi saada varmuus siitä, rakastiko neiti Laiho häntä. Myönteisessä tapauksessa – mikä oli todennäköistä – hän sen sitten voisi sopivaan aikaan ilmaista.
Sillä vaikka sir Stephen ei ollut rakkaudessa ihan umpisokea, oli hän ainakin likinäköinen, sen verran hupsu kuin kylmimmätkin miehet tavallisesti ovat.
Nämä ajatukset eivät antaneet sir Stephenille rauhaa. Ja on myönnettävä, että ne tarjosivat kylläkin tarpeeksi ajatustyötä hänelle, joka tuohon työlajiin ei ollut erikoisesti perehtynyt eikä mitenkään myös ihastunut.
Neiti Laihollakin oli ajattelemista, vaikkakin itse asiassa helpompaa. Ensiksikin hänen täytyi saada lordi kosimaan. Neiti Laiholla oli Eroksen asioissa melko laaja ja monipuolinen kokemus, mutta hänen kokemuspiirissään ei tähän saakka vielä ollut englantilaista lordia. Hän otaksui – eikä kai aivan syyttä – etteivät englantilaiset lordit ole niinkään herkkiä kosimaan, varsinkin kun he ovat täyttäneet vähintäänkin neljäkymmentä vuotta.
Mutta kaikkeen on keinoja, ja merkit ennustivat hyvää. Persoonallista viehätysvoimaansa neiti Laiho ei epäillyt. Oli enemmän kuin ilmeistä, että lordi oli joutunut sen lumouspiiriin.
Mutta sellaiseen mieheen nähden, joka oli lordi ja liikkeenharjoittaja, se ei riittänyt.
Tunteellinen mieltymys kaipasi vahviketta konkreettisemmista seikoista. Ja siinä suhteessa oli alku jo tehty. Lordi oli epäilemättä siinä varmassa vakaumuksessa, että joskin suomalaisia markkoja englantilaiseen puntaan menee noin kaksisataa kappaletta, johtaja Sarvelalla oli joka tapauksessa noita markkoja niin paljon, että ne Englannin punnissakin muodostivat varteenotettavan kasan.
Ja toiseksi neiti Laiho aikoi nyt tänään tätä uskoa huomattavasti vahvistaa. Hänellä oli pieni, näppärä, erittäin rohkea, mutta sittenkin helppo ja vaaraton suunnitelma, jonka toimeenpaneminen kaiken lisäksi tuotti hänelle puhtaasti henkistä nautintoa.
Sillä sir Stephen oli neiti Laihon mielestä kömpelö ja tyhmähkö, ja sellaisen miehen narraamista pitää jokainen nainen, parempikin sisäiseltä kokoomukseltaan kuin neiti Laiho, täysin luvallisena ja laillisena.
Neiti Laiho oli varma siitä, että lordi kosisi häntä, vieläpä tänään. Mutta tämä oli vasta alkuosa suunnitelmaa, pohja ja perustus tulevalle. Kosinta ei johtaisi niihin tuloksiin, joihin se tavallisesti johtaa. Mutta kun sir Stephen – neiti Laihon käsityksen mukaan – oli rikas, hän saisi luovuttaa rikkaudestaan osan hänelle.
Se olisi hänen osansa, ja johtaja Sarvelankin osuus siihen nähden voitiin asettaa kyseenalaiseksi.
Sir Stephen oli hurmattava niin, että hän tuhlaisi kihlatulleen, ei joitakin pikkukoruja, vaan sellaisia aarteita, joita tuleva lady olisi oikeutettu vaatimaan ja odottamaan. Eikä neiti Laiho osannut lainkaan epäillä, etteikö hän saisi sir Stepheniä tähän ihan ilomielin alistumaan.
Ja – totta puhuen – eikö sir Stephen ollutkin, ellei lainopillisesti, niin ainakin moraalisesti velvollinenkin maksamaan tuntuvaa korvausta kaikesta kömpelyydestään, jäykkyydestään ja tyhmyydestään, jota hän, neiti Laiho, ihailtu kaunotar ja polkkatukkainen madonna, niin kauan jo oli hymyillen sietänyt?
Neiti Laiho ainakin oli valmis vastaamaan tähän kysymykseen ehdottoman myöntävästi.
Siten ajelivat molemmat "rakastuneet" jännittävien ja miellyttävien ajatusten luomissa, toisella mielessä raha ja tavara, toisella raha ja rakkaus. Tunnetusti kummatkin seikat voivat herättää miellyttäviä ajatuksia.
Ajeluretkellä oli kaikki mahdollisuudet onnistua erinomaisesti.
KAHDEN ONNI
Sir Stephen istui vanhan ja komean herraskartanon suurella ulkokuistilla, aurinkokatoksen alla. Lauhkean raikas merituuli hyväili hänen kasvojaan. Hänen suutaan hiveli ensiluokkaisen sikaarin maku ja tuoksu. Hän oli vaipunut epikurolaiseen nirvanaan.
Hän oli siis neiti Laihon lapsuuskodissa. Polkkatukkainen madonna oli sen hänelle ilmoittanut.
Se oli kaunis asia sinänsä. Mutta vieläkin kauniimpi se oli siksi, ettei tämä koti ollut mikään porvarillinen idyllinen pikkusopukka. Se oli palatsi. Tai melkein palatsi. Englantilaisenkin mittapuun mukaan.
Tämä oli hyvä asia. Eikä sitä suinkaan pahentanut se, että palatsin ympärillä oli valtavasti maata, hyvinhoidettua maata, hedelmällistä maata, tuottavaa maata. Ja se, että tuolle maalle oli rakennettu hotellintapaiset karjakartanot ja muutamia tehdaslaitoksia.. Yhtä vähän kuin se, että viljelmien ääreltä alkoivat metsäalueet, nekin tilaan kuuluvat, jotka sir Stephen luonnonihailijana määritteli erämaiksi ja puutavaraliikemiehenä useiksi miljooniksi ainakin Suomen rahaa.
Sir Stephen oli todella ollut vilpitön vakuuttaessaan neiti Laiholle, että hän oli hurmaantunut tämän lapsuudenkotiin, sitäkin enemmän, kun neiti Laiho oli ilmoittanut, että tuo koti kuului suurimmaksi osaksi hänelle edelleenkin.
Sir Stephen käsitti nyt lopullisesti, että neiti Laiho oli kahdenkymmenenneljän karaatin kultaa. Kaikissa suhteissa.
Ja sir Stephen imi sikaariaan, heräsi osittain nirvanastaan ja päätti, maksoi mitä maksoi, nyt kohta, neiti Laihon ilmestyttyä näkyviin, ryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.
Verannalle johtavalta ovelta kuului pehmeitä askelia. Lordi Crompton kohottautui. Mutta tulija ei ollut neiti Laiho. Tulija oli herra Sulo Onnela. Englantilainen vaipui entiseen asentoonsa. Herra Sulo Onnela ei herättänyt hänen mielenkiintoaan, siitäkin huolimatta, että hän puolestaan herätti herra Onnelassa sitä suurempaa. Ja siitäkin huolimatta, että herra Onnela oli hänelle ollut näiden tuntien aikana personoitu kohteliaisuus korotettuna johonkin korkeampaan potenssiin. Sillä herra Onnela oli yleensä personoitu kohteliaisuus. Sir Stephen olisi välttänyt hänen seuraansa. Mies teki häneen korkeintaan epäonnistuneen hovimestarin vaikutuksen. Lordi olikin oikeassa. Herra Onnelan ala ei ollut hovimestarin. Hän oli mitä suurimman tilan ja maatalouden kaikkivaltias tilanhoitaja. Mitä seikkaa sir Stephen ei oikein tajunnut. Mutta kun neiti Laiho oli hyväksynyt hänet omaan seuraansa, oli lordinkin luonnollisesti taivuttava.
Herra Onnela kumarteli ja viittoili ja puhui, puhui paljon, josta kaikesta sir Stephen ei ymmärtänyt mitään. Herra Onnela puhui nimittäin ruotsia. Hän olisi voinut yhtä hyvin puhua jotakin Ambomaan murretta. Lordin kielitaito rajoittui englantiin ja noin tusinaan ranskalaisia lauseparsia.
Joka tapauksessa sir Stephenin oli lopultakin ymmärrettävä, että herra Onnela halusi johdattaa hänet sisään. Hän mukautui. Hän nyökäytti päätään, minkä nyökkäyksen jokin hyvin tarkkanäköinen katselija ehkä olisi voinut havaitakin. Sitten hän nousi ja seurasi herra Onnelaa.
Muutamassa pienessä, ihastuttavassa huoneessa istui neiti Laiho katetun kahvipöydän ääressä.
"Kupillinen kahvia, suomalaiseen tapaan!" hän ehdotti, ja lordi hymyili hurmaantuneena. Kaikki oli viehättävää, niin, sekin seikka, että suomalainen kahvi ehdottomasti oli parempaa kuin englantilainen. Se oli kyllä ihmeellistä, mutta se oli totta.
He keskustelivat, luonnollisesti englanniksi. Herra Onnela oli ilmehikkäänä kuuntelijana. Loppujenkin lopuksi mitään ymmärtämättömänä. Hän tiesi vain, että herra tuossa oli englantilainen lordi, varsin suuri herra, ja että toinen oli neiti Laiho, johon hän aina oli tuntenut määrättyä lukkarinrakkautta, altista ja toivotonta. Olikin ehkä parempi, ettei herra Onnela tiennyt enempää. Hänen mielenrauhansa, aurinkoinen hymynsä olisi ehkä voinut muuttua, jos hän olisi aavistanut, että neiti Laiho, näppärästi ja häikäilemättä, oli esittänyt tämän vanhan, suomalaisruotsalaiselle aatelissuvulle kuuluvan sukukartanon melkein kokonaan omanaan. Neiti Laiho oli tosin herra Onnelan, kartanon kaikkivaltiaan tilanhoitajan, hyvä tuttava, herra Onnela oli hänen ihailijansa, mutta tämän olisi sittenkin täytynyt panna vastalauseensa tuollaista leikkiä vastaan. Hän oli vain tarjonnut neiti Laiholle ja tämän korkea-arvoiselle tuttavalle, aina kohteliaana miehenä, tilaisuuden tutustua kartanoon. Ja hän oli koettanut kestitä heitä parhaansa mukaan. Hän ei aavistanut, että hän kaikissa ponnisteluissaan oli onnistunut niin erinomaisesti, että englantilainen lordi ehdottomasti piti neiti Laihoa tilan omistajattarena. Ja tuskinpa tämä tieto lopultakaan olisi ilahduttanut herra Onnelaa. Sillä hän kunnioitti ja uskollisesti palveli isäntäväkeään, joka nyt oli tavallisuuden mukaan ulkomaanmatkalla.
Mutta kun sekä hän että lordi elivät onnellisessa tietämättömyydessä, ei ainoakaan häiritsevä pilvi purjehtinut onnellisuuden kirkkaalla taivaalla.
Lordi laski kiittäen kupin tarjottimelle ja lausui sitten, kooten rohkeutensa, ja, niin kiusallista kuin se olikin, jonkin verran punastuen, neiti Laiholle:
"Ettekö nyt suostuisi hetkistä kävelemään kanssani puutarhassa ja näyttämään sitä minulle? Se on varmasti suurenmoinen."
Neiti Laiho ajatteli: Ahaa, nyt siis! Mutta ääneen hän virkkoi, kevyesti naurahtaen:
"Ei nyt suurenmoinen, mutta siellä on kyllä muutamia viehättäviä paikkoja."
Lordi auttoi silkkiliinan hänen hartioilleen, ja he jättivät kumartelevan herra Onnelan yksinään.
Puutarha oli kaunis. Sen säännöstelty säännöttömyys viehätti, vehmaat nurmikot, vanhat, milloin ryhmissä, milloin yksittäin seisovat tammet, saarnit, lehmukset, koivut, vaahterat. Ruusukuja oli ihmeellinen.
Lordin puhekyky oli melkein tyrehtynyt; sen sijaan neiti Laiho jutteli kevyesti, mutta hiljaa eikä kovin paljon. Kömpelön kosijan rohkeutta ei saanut masentaa.
He saapuivat pienen puron rantaan. Puolittain pensasryhmän sisällä oli kivipenkki. Heidän askeleensa suuntautuivat sitä kohti, ja neiti Laiho, tuskin kuuluvasti huokaisten, istuutui.
"Tämä oli mielipaikkani lapsena ja nuorena tyttönä", hän sanoi uneksivasti.
Paikka, aika ja tunnelma soveltuivat erinomaisesti kosinnalle. Sen tajusi lordikin. Hän liikahti ja alkoi: "Neiti Laiho! Minulla on teille tärkeää asiaa."
"Niin, neiti Laiho", sir Stephen jatkoi, "minä olen matkustellut maailmassa, en kyllä hirvittävän paljon, mutta tarpeeksi kuitenkin. Olen nähnyt montakin paikkaa. Mutta tämä vie kaikista voiton. Tämä on kaunein. Ja se on kaunein ennen kaikkea siksi, että se on teidän lapsuudenkotiinne kuuluva, ja siksi, että te olette täällä. Niin, minä en osaa puhua, niin, minä olen teitä huomattavasti vanhempi, mutta minä olen sielultani nuori, minä olen niin sanoakseni nuorempi vuosiani sielultani ja ruumiiltani, niin, uskokaa minua, minuun voi luottaa, ja enemmän kuin johonkin nuorempaan. Minä en ole elämässäni kohdannut naisia, minulla ei ole ollut aikaa heitä varten. Te olette ensimmäinen. Neiti Laiho, minä rakastan teitä. Voitteko yhdistää kohtalonne minun kohtalooni, tahdotteko tulla vaimokseni?"
Lordin ääni oli käheä. Hän oli valmistanut puheensa, mutta se sekosi puhuessa. No niin, joka tapauksessa hän oli puhunut. Asia oli sanottu. Hänen otsallaan oli hikikarpaloita.
Neiti Laihon pää oli painuneena. Hän pysyi hetkisen vaiti. Sitten hän kohotti katseensa, nousi ja sanoi ojentaen kätensä jännittyneelle, tyrmistyneelle lordille äänessään pehmeys ja lämpimyys, vaikka ei mitään hurmaa eikä hämminkiä:
"Olen tuntenut teidät kovin lyhyen ajan, mutta olen oppinut tuntemaan teidät oikeaksi englantilaiseksi gentlemanniksi ja pitämään teistä. Minä suostun."
Sir Stephen suuteli häntä.
Jos Hollywoodin filmijohtajille olisi tarjottu tilaisuus, olisivat he keskenään tapelleet siitä, kuka saisi filmata tämän kosintakohtauksen. Mutta joka tapauksessa, kun neiti Laiho yltiöonnellisen sir Stephenin saattamana oli palannut kaupunkiasuntoonsa, hänen käsilaukussaan oli kaulanauha, jota olisi kyllä voinut pitää Hollywoodinkin iltakutsuissa.
Se oli sir Stephenin kihlalahja.
Ja se oli ostettu lordi Cromptonin liikkeen varoilla. Sir Stephen tunsi pelaavansa suurta peliä, mutta hän tunsi myös, että hän oli jo voittanut. Eikä hän enää moneen tuntiin ollut muistanut salaisuutta, joka hänen oli ilmaistava uhalla, että se muutenkin jo pakostakin tulisi ilmi.
Sir Stephen oli rakastunut ja onnellinen, eikä onnellinen rakastunut ajattele ikäviä asioita.
KAAPPAUKSEEN RYHDYTÄÄN
Kun neiti Sonja Laiho astui seurusteluhuoneeseen, hän huomasi heti, ettei hänen "enonsa" johtaja Onni Adolf Sarvela ollut tavallisessa mielentilassa. Ja kysymys, jonka tämä hänelle teki, oli tavallista töykeämpi:
"Missä sinä oikein olet ollut? Ja mitä sinä olet ollut tekemässä?"
"Kihloihin menemässä", kuului tyyni vastaus. Neiti Laiho oli loistavalla tuulella, eikä häntä, niin helposti suistettu.
"Kihloihin?"
Johtaja Sarvelan ääni oli selvästi pilkallinen.
"Aivan niin. Voit onnitella tulevaa lady Cromptonia."
"Lady Cromptonia! Mitä ihmettä..."
Sitten johtaja purskahti nauramaan. "Onnittelen todellakin. Vai niin, sinä siis olet onnistunut tuon orangutangin kanssa!"
"Kyllä. Ja huomenna hän saapuu pyytämään sinun enollista siunaustasi ja luultavasti myös inventariota myötäjäisistä ja siitä, mitä sinä suvaitset antaa minulle häälahjaksi."
Johtaja Sarvelan vakava, jännittynyt ilme suli vastustamattomaan nauruun.
"No olet sinä elävä", hän sanoi ihailevalla äänellä ja suuteli kaikkea muuta kuin enollisesti sisarentytärtään. "Oletpa niinkin."
He rupattelivat hetkisen, ja neiti Laiho kertoi eloisasti kosinnan ja siihen liittyvät seikat. Mutta sitten johtaja Sarvelan ilme äkkiä synkkeni. Hän muisti tärkeämmät asiat.
"Sonja, meidän asemamme on enemmän kuin kriitillinen. Minä en ihmettelisi ollenkaan, vaikka meidät millä hetkellä hyvänsä vangittaisiin."
Jokin Sarvelan äänessä sai neiti Laihon säpsähtämään. Tämä ei ollut mitään luuloteltua, kuviteltua vaaraa. Sarvela tiesi vaaran.
"Niin, katsos", Sarvela jatkoi, "kaksi miestä on päässyt pikkupuuhiemme perille. Toisenhan tiedät, toimittaja Matti Karin. Mutta siitä tietää toinenkin, nimittäin varatuomari Pertti Aarnio. Ja hän on vaarallinen mies."
"No, kuinka siis...?"
"Odotahan. Sinähän muistat, että Karin saimme kiinni. Hänet toimitettiin saarelle. Eilen illalla me saimme kiinni Mannermannin kanssa Aarnion. Hänetkin me veimme saarelle..."
"Siellä sinä siis olet ollut!"
"Siellä. Mutta älä keskeytä. No niin, me saavuimme saarelle Aarnion ja Mannermannin kanssa, mutta voitko kuvitella meidän hämmästystämme, kun huomasimme, ettei Kari, jota Karppi oli jäänyt vartioimaan, enää ollutkaan saarella, ei Kari eikä Karppi. He olivat poistuneet, siitä huolimatta, ettei heille ollut jäänyt venettä. Enkä tälläkään hetkellä tiedä, niin, en osaa arvatakaan, missä he ovat, missä on ennen kaikkea Kari."
Neiti Laiho tunsi kauhunsa kasvavan joka sanalta. Hän tuijotti kuiluun. Se oli kyllä osittain hänen itsensä kaivama, mutta sen syvyys peloitti siitä huolimatta.
Tuli hetken hiljaisuus. Johtaja Sarvela maistoi lasistaan ja naurahti hermostuneena.
"Yhdestä seikasta olen kuitenkin varma: oli miten oli, Kari ei ole vielä ilmoittanut asiaa poliiseille. Jos niin olisi, niin olisi meidät jo vangittu. Heillä olisi kylliksi todisteita."
"Entä Aarnio?"
"Oh, hän on saarella. Yhdessä Mannermannin kanssa. Ei ollut helppo saada Mannermannia jäämään. Se maksoi rahaa ja ennen kaikkea lupauksia. Mutta he ovat nyt saarella, eikä heilläkään ole venettä."
"Ja nyt siis?"
"Ja nyt siis", johtaja Sarvelan ääni oli tiukka ja päättäväinen, "nyt siis meillä on jäljellä vain yksi tie ja yksi keino: työ on heti suoritettava, tuli mitä tuli. Huomenna se on tehtävä, ja sitten matkaan heti paikalla. Olen jo ilmoittanut Piikille ja Forssille. Kokoonnumme hänen asunnossaan. Siellä vietämme myös yön. Forssilla on pari miestä, jotka pitävät silmällä, vartioidaanko meitä ja käyvätkö poliisit mahdollisesti yöllä tai aamulla meitä tavoittamassa. Lähtekäämme matkaan heti."
Neiti Laiho nyökäytti innokkaasti päätään. Hän piti toiminnasta. Ja hetkeäkään epäröimättä äsken kihlattu neitonen, tuleva englantilainen lady, lähti suunnittelemaan lopullisesti pankkien ryöstöä.
Mieliala ei ollut mitenkään riehakas ja ylimielinen, mutta siinä oli sisukasta uhmaa. Kaikki tiesivät, että heidän suunnitelmansa olivat ajautumassa karille – kahdessakin merkityksessä – aivan viime hetkessä, mutta kaikki he olivat myös päättäneet ponnistaa viimeiseen saakka. Piikkikin kadotti osan yrmeyttään jännityksestä.
"Siis", johtaja Sarvela lopetti, "Piikki lähtee Turkuun ja Forss Viipuriin. Sonja hoitaa Tampereen ja minä Helsingin. Te matkustatte, Piikki ja Forss, yöjunilla, Sonja autolla. Huomenna on lauantai. Selvitätte asiat mahdollisimman myöhään. On mahdotonta otaksua, että väärennys huomattaisiin heti. Sunnuntaina ovat pankit kiinni. Se antaa meille vapaata aikaa kokonaisen päivän. Matkustatte takaisin heti. Päämajana pidämme tätä Forssin asuntoa. Se ei liene kenenkään tiedossa. Rohkeasti ja häikäilemättömästi vain, niin kaikki käy hyvin."
He lähtivät, kolme nimittäin, yksitellen, viimeisenä neiti Laiho. Hän kumartui vakavailmeisen Sarvelan puoleen ja kuiskasi tälle ilkamoivasti:
"Huomenna me olemme miljonäärejä. Äläkä unohda kosijaani, lordi Cromptonia!"
Sarvela hymähti heikosti, mutta ilahtuneesti. Niin, mitään ei vielä ollut menetetty.
Aukioloajan viimeinen tunti oli käsillä tamperelaisessa pankissa. Oli lauantai, oli kuuma ja oli tavaton kiire. Neitoset ja herrat korkeitten, komeitten toimistopöytien takana näyttivät nääntyneiltä. He olivat väsyneet ja hermostuneet. Rahaa tuli, rahaa meni, papereita oli kirjoitettava, nimiä oli tarkkailtava, lukuja oli laskettava. Virheitä ei saanut esiintyä. Pienikin virhe saattoi merkitä pankille huomattavaa tappiota ja itselle häpeää ja eroa.
Väsynyt kassaneiti näki edessään nuoren, kauniin ja erinomaisen hienosti puetun naisen. Naisen käytöksessä oli jotakin niin vapaata ja reipasta ja hänen hymyssään niin kiehtovaa, että kassaneiti väkisinkin tukahdutti ensimmäisen vaistomaisen kateudentunteen ja hymyili väsymyksensäkin uhalla.
"Olisitteko hyvä ja lunastaisitte nämä postilähetysvekselit!"
"Hetkinen vain!"
Kassaneiti tarkastutti vekselit. Hän palasi todellakin vain muutaman hetken kuluttua. Vekselit olivat täysin kunnossa. Hän laski summat yhteen ja alkoi lukea rahoja pöydälle. Hän ei huomannut, että nuoren naisen kädet kerran, pari tahtomattaan vavahtivat, kun kassaneidin näppärät sormet sukkelasti kahisuttivat tuhannen markan seteleitä.
"Olkaa hyvä!"
Nuori nainen siirrähti hiukan sivulle ja alkoi itse laskea rahoja. Nyt hänen kätensä eivät enää vavahdelleet.
"Oikein, suurkiitos!" hän sanoi ja alkoi asetella setelipinkkoja suurehkoon käsilaukkuunsa. Herttaisesti nyökäyttäen päätään kassaneidille ja hymyillen hän katosi toimistohuoneen täyttävään ihmisjoukkoon.
Kadulle tultuaan hän lähti kiirehtimättä kulkemaan. Kymmenen minuutin kuluttua hän erään hotellin edustalla astui odottavaan autoon, joka heti lähti liikkeelle.
Nuori nainen nojautui taaksepäin istuimellaan ja huokasi helpotuksesta.
"Huh, olipa se sittenkin jännittävää! Mutta kuinka helppoa! Puolitoista tuntia ja lähes puoli miljoonaa! Onhan siinä tuntipalkkaa!"
Auto jätti kaupungin ja kiiti pitkin viertotietä, joka vei etelään. Neiti Laiho katsoi kelloaan ja toivoi vain, ettei mitään vaurioita sattuisi autolle. Hänen puolestaan oli työ suoritettu. Nyt vain pakoon.
Heitä oli kolme koolla sunnuntaiaamuna, nimittäin neiti Laiho, Piikki ja Forss. Mieliala oli vähintäänkin korkealla. Ja siihen oli syytäkin.
Piikki oli täydelleen onnistunut Turussa ja Forss Viipurissa, puhumattakaan Sarvelasta, jonka kaappaus Helsingissä jätti jälkeensä kaikki muut. Lyhyesti sanoen: suunnitelman ensimmäinen osa oli loistavasti toteutettu. Kaikista vaikeuksista huolimatta. Nyt oli kysymyksessä vain katoaminen.
Sarvela saapui. Hänen muotonsa oli vallattoman iloinen.
"Ei kuulu hiiren hiiskaustakaan. Minua ei ole kysytty eikä tavoiteltu. Hehes, naurattaa ihan! Minä tein tässä pikkuafääreitäkin. Ensiksi myin auton, jota ei ollut maksettu. Toiseksi myin huonekalut, joita ei myöskään ollut maksettu. Kolmanneksi myin inventarion mukaan varastomme, jota ei ole olemassakaan."
Seurue nauroi. Sarvela oli suurenmoinen.
"Ja kun nyt tunnin kuluttua olemme suoriutuneet kihlausaamiaisesta, pääsemme lähtemään. Meitä ei estä enää kukaan."
HÄTÄ KEINON KEKSII
Varatuomari Pertti Aarnio istui kalastajamajassa ja ajatteli. Hänen vartijansa Mannermann istui myös – ja ryyppäsi.
Kumpikin oli syventynyt tehtäväänsä.
Aarnion ajatukset koskivat poistumista saarelta kaikesta huolimatta. Hän oli keksinyt erään mahdollisuuden. Se ehkä oli mahdoton ja hullunkurinen, mutta ainakin se oli mahdollisuus. Hän oli nähnyt saarella sellaista, että hänen mielikuvituksensa alkoi toimia.
Yrittää täytyi kuitenkin.
Ensimmäinen vaatimus oli tietenkin Mannermannin tekeminen vaarattomaksi. Mannermann oli kyllä humalassa, mutta ei suinkaan toimintakyvytön. Hän oli vahvempi. Ja hänen edessään pöydällä, käden ulottuvilla, oli pistooli.
Ja Aarnio tiesi kyllä, että Mannermann käyttäisi sitä, jos aihetta ja mahdollisuutta ilmaantuisi.
Mahdollisuus ainakin oli poistettava.
Aarnio katseli syrjäkarein vartijaansa. Tämä huojutteli tuoliaan. Tuolin kolme jalkaa oli ovelta perälle kulkevalla matolla. Matto oli purjekangasta ja näytti lujalta.
Aarnio teki nopeasti päätöksensä, asteli liedelle kuin tulta kohentamaan. Takaisin tullessaan hän katsoi Mannermanniin. Tämä jatkoi entistä keinuntaansa. Aarnio pudotti kuin vahingossa tulitikkulaatikon lattialle, ja kumartaessaan sitä nostamaan hän nopeasti molemmin käsin tarttui mattoon ja voimakkaasti tempasi sitä itseensä päin. Seuraus oli laskettu: Mannermann keikahti tuoleineen nurin ja kolahdutti päänsä tuntuvasti permantoon. Varsin nopeasti, jos kohta ei erikoisen kätevästi hänen ympärilleen oli kiedottu osa majan runsaasta köysivarastosta.
Hän oli lujissa kapaloissa, ja ponnistuksesta ja tyytyväisyydestä huoaten Aarnio pisti pöydällä olevan pistoolin taskuunsa.
Hän saattoi nyt toimia vapaasti. Hätä oli keksinyt ensimmäisen keinon, ehkäpä se keksisi useampiakin.
Aarnio lähti ulos. Hän käveli vajalle. Siellä oli erilaisia tyhjiä tynnyreitä, joukossa muutamia lujia petroolitynnyreitä. Nepä juuri olivat hänelle antaneet hänen aatteensa.
Hän aikoi rakentaa lautan.
Hän ei hukannut aikaa, vaan ryhtyi työhön. Hän vieritti neljä petroolitynnyriä aivan lähelle rantaa. Sitten hän vuolemillaan tapeilla tukki niiden tappireiät ja tarkasti, että ne olivat ehyet ja ravistumattomat. Tämän perästä hän haki vajasta joukon lautoja, jotka nähtävästi oli aiottu vajan korjaamiseen. Ne yltivät hyvästi yli neljän tynnyrin. Vajasta hän löysi niinikään vankkoja nauloja ja vasaraksi soveltuvan kirveen. Nyt hän naulasi laudat yli neljän tynnyrin, sekä päälle että sivuille. Lautta tuntui perin lujalta. Kun hän vielä oli vahvistanut sitä vanhoilla vanneraudoilla, ryhtyi hän kyhäämään jonkinlaista pientä purjetta. Maston – se oli heikko – hän upotti keskikohdan tynnyrin tappireikään. Siinä se pysyisi, jos pysyisi. Sitten hän valmisti halkaisijan ja isonpurjeen niitten purjekangaspalasten joukosta, joita oli sekä majassa että vajassa. Haeskeltuaan hyvän aikaa hän löysi vanhan aironkin. Se kelpasi melaksi.
Hänen "laivansa" alkoi olla purjehduskunnossa.
Laivan veteentyöntäminen osoittautui melko hankalaksi, mutta telapuitten avulla sekä vipuamalla hän viimein sai sen vesille ja kiinnitti sen kiveen.
Vielä oli hoidettava Mannermann. Siteisiin häntä ei voinut jättää.
Mannermann teki asian sangen helpoksi. Hän nimittäin kuorsasi sikeässä unessa. Näki heti, ettei se ollut teeskenneltyä.
Aarnio leikkasi köydet osin poikki. Loput Mannermann saisi itsekin auki. Ryyppyaineet hän jätti pöydälle – lohdutukseksi. Lieden tulen hän sammutti, sulki oven ja riensi rantaan.
Seuraavassa hetkessä hän jo keinui lautallaan, josta hän oli ylpeämpi kuin Noa arkistaan.
Leppoisa ja rauhallinen tuuli kävi, suotuisa varsinkin hänelle. Saari jäi yhä kauemmaksi.
Alus osoittautui merikelpoiseksi. Se totteli melaa.
Tyytyväisin mielin Aarnio pani tupakaksi ja jättäytyi onnensa ja tynnyrilauttansa varaan.
Eikä Aarnion asema kuitenkaan, loppujen lopuksi, ollut suinkaan kadehdittava. Meren, vaikkapa vain Suomenlahdenkin selällä ei tynnyrilautalla purjehtiminen ole mitään leikintekoa. Matka hailien valtakuntaan ei ollut pitkä eikä monimutkainen.
Mutta Aarnio ei ajatellut tällaisia. Hän ajatteli toveriaan ja ystäväänsä Matti Karia ja sitä, missä tämä veitikka mahtoi oleskella ja seikkailla.
Ja hän ajatteli myös johtaja Onni Adolf Sarvelaa ja hänen joukkoaan. Hän tunsi ilkikurista tyytyväisyyttä siitä, ettei johtaja Sarvela kai sittenkään ollut osannut ottaa laskelmissaan huomioon tynnyrilauttaa.
Nuo vanhat tynnyrit voisivat ehkä muodostua hänen Waterlookseen.
Mutta muuten, kuten jo sanottu, Aarnio luotti onneensa. Ja siihenhän kai lopultakin on ihmisten pakko luottaa.
KARPPI SAA ETUMATKAA
Matti Kari istui miettiväisen näköisenä pienessä poliisivankilan kopissa. Tällä hetkellä hän oli yksin, Karppi oli nimismiehen luona kuulusteltavana. Nimismies oli nyt vihdoinkin tullut kotiin.
Karin aivoissa pyörivät taas samat ajatukset kuin joku päivä sitten, hänen mennessään apulaisnimismiehen eteen. Kertoisiko hän koko totuuden vai jatkaisiko aikaisempaa kertomustaan? Hetkisen epäröityään päätti hän kuitenkin pysyä entisellä kannallaan.
Mutta missä viipyi Karppi? Hän oli ollut poissa jo toista tuntia. Oven avautuminen keskeytti Karin ajatukset. Ovensuussa seisoi sama pienikasvuinen, lihavahko poliisi, joka aikaisemminkin oli kuljettanut heitä, Karppia ja Karia, kopista kuulusteluhuoneeseen ja takaisin. Nähdessään poliisin avaavan oven Kari odotti Karpin astuvan huoneeseen. Turhaan. Karppia ei kuulunut eikä näkynyt.
"No, joutukaa jo pian", huudahti poliisi kärsimättömänä, hetkisen odoteltuaan. "Ei tässä ole aikaa koko päivää lorvailla."
"Missä Karppi on?" kysyi Matti Kari hämmästyneen näköisenä.
"Hän pääsi juuri vapaaksi", vastasi poliisi. "Eihän hän ollut syyllinen minkäänlaiseen pirtunkuljetukseen. Hänhän oli vain mukana apulaisenanne." Poliisilla näkyi olevan sama käsitys asiasta kuin apulaisnimismiehelläkin.
Matti Karin kasvot synkistyivät. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Mitenkä hän pääsisi vapaaksi? Vapaaksi! Ellei tilanne olisi ollut niin äärimmäisen vakava, olisi Karia varmaankin tuo ajatus naurattanut. Syyttömän miehen piti tällä tavoin vaivata ajatuksiaan päästäkseen vapaaksi. Mutta nyt se ei häntä naurattanut, ei edes vähässäkään määrässä. Hänen oli päästävä vapaaksi, hinnalla millä tahansa. Jos Karppi ennättäisi ennen häntä Helsinkiin, olisi kaikki menetetty. Karppi varoittaisi toisia, ja silloin he varmasti puolessa tunnissa olisivat kuin poispuhalletut koko kaupungista. Sarvela oli älykäs mies. Hänen tapaistaan miestä ei otettaisi muuten kuin äkkirynnäköllä.
Toimittaja Matti Kari astui nimismiehen virkahuoneeseen. Hänen edessään suuren kirjoituspöydän takana istui kolmissakymmenissä oleva mies, jonka Kari heti arvasi nimismieheksi. Hänen oikealla puolellaan istui apulaisnimismies, joka hymyili ivallisesti Karin tullessa poliisin saattamana huoneeseen. Nimismiehen vasemmalla puolella taas istui melko sievän näköinen, ehkä juuri lailliseen ikään päässyt, nuori neitonen, nähtävästi jonkinlainen kirjuri.
"No niin, toimittaja Kari. Kertokaapa satunne uudestaan", kehoitti apulaisnimismies pilkallisesti. "Vai joko olette viimeisen kertomuksenne unohtanut ja sepittänyt uuden sen tilalle?"
Pieni, pyylevä poliisi löysi varmaankin jotakin huvittavaa näistä sanoista, koska purskahti kovaääniseen nauruun. Nimismiehen tiukka katse keskeytti kuitenkin pian apulaisnimismiehen pilkallisen puheen ja sai poliisin naurunpuuskan vaikenemaan.
"Nimennehän on Matti Kari?"
Kari nyökäytti myöntävästi päätään nimismiehen kysymykseen.
"Ammattinne omien sanojenne mukaan sanomalehden toimittaja. Olenko oikeassa?"
"Kyllä", vastasi Kari. "Olen Uutisten palveluksessa."
"Oletteko kääntynyt Uutisten puoleen kyselyillä?" Nimismies teki kysymyksensä apulaiselleen.
"Kyllä, herra nimismies", vastasi tämä, "mutta siellä eivät sanoneet tietävänsä mitään sennimisestä henkilöstä..."
"Herra nimismies, saanko huomauttaa, että toimitukseen soitettiin sellaiseen aikaan, jolloin siellä ei ole ketään", keskeytti Kari.
Apulaisnimismies loi häneen suorastaan murhaavan katseen. Hän ei muutenkaan ollut nimismiehen kanssa kehuttavan hyvissä väleissä, eivätkä nämä viimeiset sanat varmaankaan välejä parantaisi, päinvastoin.
"Niinkö?" vastasi nimismies, kääntyen sitten pöydän ääressä istuvan neitosen puoleen. "Neiti, tilatkaa puhelu Helsinkiin Uutisten toimitukseen. Niin, mikä se olikaan puhelinnumero?" Viimeiset sanat olivat taas osoitetut Karille. "Ja, anteeksi, olkaa hyvä ja istukaa."
Kari istuutui seinän vierellä olevalle penkille. Asia alkoi jo näyttää hiukan valoisammalta. Tähän aikaan oli toimituksessa aina joku. Nimismies saisi pian tarpeelliset henkilötiedot hänestä, ja tie olisi vapaa. Hän pääsisi silloin heti tavoittamaan Karpin saamaa etumatkaa. Karpin etumatka sai hänet taas hetkeksi huonommalle tuulelle, mutta pian hänen luontainen hyväntuulisuutensa palasi ja saman tien myös hänen huumorintajunsa. Häntä alkoi jo hymyilyttää apulaisnimismiehen synkkä ja vihainen katse, jonka tämä aina vähän väliä kohdisti häneen.
"No niin! Jospa kertoisitte tarinanne minulle sillä välin, kun odotamme puhelua", sanoi nimismies hetken hiljaisuuden jälkeen Karille.
"Niin, tulimme Karpin kanssa moottoriveneellä tuolle kirotulle saarelle. Nukuin, kun saavuimme perille. Toverini nostivat minut maihin, ja niin jäimme, Karppi ja minä, sinne jonkin verran kalas..."
"Anteeksi, herra nimismies, että keskeytän", sanoi samassa kirjuri-neitonen. "Löysin täältä kirjojen joukosta erään kalenterin, joka koskee maassamme ilmestyviä sanomalehtiä ja niiden toimittajia."
Karin olisi tehnyt mieli syleillä nuorta neitosta, ja hän olisi tehnyt sen, jos neitosen tilalla olisi ollut vanha mummokin, sillä tämä merkitsisi hänelle melkoista ajanvoittoa. Kuinka typerä hän olikaan ollut, kun ei muistanut heti tuota siunattua kalenteria! Silloinhan hän olisi ollut vapaa jo aikoja sitten, sillä kalenterissahan oli, paitsi hänen nimeänsä, myös hänen kuvansa. Nimismies otti kalenterin käsiinsä ja tarkasteli sitä. Se oli painettu edellisenä vuotena. Sitten hän aukaisi kirjan rekisterin kohdalta ja etsi siitä Uutisten nimen. Hetkistä myöhemmin hän oli löytänyt kohdan kirjasta. Niin, siinä luki selvästi: Matti Kari, toimittaja. Syntynyt... Ja tämän kaiken vieressä oli kuva. Nimismies vertaili kuvaa edessään istuvaan mieheen. Ei epäilystäkään, ne esittivät samaa henkilöä.
"Suokaa anteeksi, toimittaja Kari, että teitä on kohdeltu täällä tällä tavalla", lausui hän huomattuaan Karin ja häntä esittävän kuvan yhtäläisyyden.
"Ei mitään, sattuuhan sitä", vastasi Kari anteeksiantavasti. "Mutta millä tavalla minä pääsisin nopeimmin Helsinkiin? Minun olisi kerittävä sinne ennen tai viimeistään yhtaikaa Karpin kanssa."
"Junia ei mene ennenkuin vasta iltapäivällä", vastasi nimismies vilkaisten kelloonsa, "viimeinen meni noin puoli tuntia sitten. Mutta minä..."
"Anteeksi, herra nimismies, mutta pyydän huomauttaa, että vaikka nyt on todistettu, että Kari viime vuonna oli Uutisten toimittajana, ei se ensinkään todista sitä, että hän olisi sitä edelleenkin."
"Hm... Niinhän tuo kylläkin on", vastasi nimismies, ja tyytyväisyyden hymy levisi apulaisnimismiehen kasvoille. "Mutta luotan kuitenkin tämän herrasmiehen sanaan."
Apulaisen kasvot synkkenivät uudelleen, kun hän kuuli esimiehensä sanat.
"Niin, saattaa olla, että hän on oikeassa, mutta ellei? Mitenkä herra nimismies siinä tapauksessa tekee?"
"Kyyditsen itse toimittaja Karin Helsinkiin omalla autollani", vastasi nimismies rauhallisesti. "Sillä tavalla pääsen varmasti selvyyteen asiasta. Aion nimittäin käydä hänen kanssaan Uutisten toimituksessa."
Apulaisnimismies puri huultaan eikä sanonut enää mitään. Hän nousi tuoliltaan ja lähti ulos huoneesta.
Hetkistä myöhemmin istuivat nimismies ja Kari nimismiehen uusimallisessa Ford-vaunussa. Nimismies painoi starttia, moottori alkoi surista, ja vaunu lähti liikkeelle.
AARNIO LÖYTÄÄ VIHDOINKIN YSTÄVÄNSÄ
On turha ruveta tarkemmin kertomaan Pertti Aarnion seikkailuja, ennenkuin hän vihdoin pääsi mannermaalle. Joka tapauksessa hän oli märkä kuin uitettu koira, kun hän lähtöänsä seuranneen päivän aamuhämärässä kolkutti erään torpan ovelle. Ovea tuli avaamaan vanhahko mummo, joka kuitenkin nähdessään läpimärissä vaatteissa olevan miehen oven edessä heti sulki sen uudelleen. Ovelle ilmestyi kuitenkin kohta mies, torppari, kuten Aarnio arveli.
"Mitä on asiaa?" kysyi mies ruotsiksi.
Aarnio vain ravisteli päätään. Hän ymmärsi kyllä ruotsia, puhuipa vielä sitä aivan sujuvasti, mutta piti nyt parempana olla ymmärtämättömän näköinen. Tällä tavalla hän arveli paremmin selviytyvänsä turhista selityksistä. Hän osoitti kuitenkin vaatteitaan ja kiersi, kuin näyttääkseen niiden olevan märkiä, hihastaan vettä.
Mies nyökäytti myöntävästi päätään ja viittasi toiselle luvan astua sisään. Sisälle tultuaan osoitti Aarnio taas märkiä vaatteitaan ja sitten torpparin omia vaatteita vetäisten samalla taskustaan lompakkonsa, jonka hänen vangitsijansa, ihme kyllä, olivat sallineet hänen pitää.
Torppari käski vaimonsa hakea esille vanhoja miesten vaatteita, ja tämä hävisi torpan perällä olevan verhon taakse, ilmestyen kuitenkin kohta uudelleen, kainalossaan vanhat miehen housut, takki sekä paita.
Saatuaan vaatteet käsiinsä Aarnio meni torpparin ja hänen vaimonsa suureksi hämmästykseksi verhon taakse, josta ilmestyi hetken kuluttua heidän vielä suuremmaksi hämmästyksekseen päällään torpparin vaimon tuomat vaatteet sekä vielä niiden lisäksi vedenpitävät saappaat ynnä liivit ja lakki.
Torppari yritti selittää hänelle, ettei hän saanut saappaita eikä liioin lakkiakaan, sillä se oli hänen oma pyhälakkinsa. Mutta Aarnio otti rauhallisesti lompakostaan viisisatasen ja työnsi sen hämmästyneen torpparin käteen. Sitten hän kirjoitti eräälle paperipalaselle osoitteensa ja viittasi märkiin vaatteisiinsa. Torpparin osoitettua käsittävänsä, että Aarnio tarkoitti vaatteiden palauttamista, nosti Aarnio lakkiaan, kumarsi ja lähti.
Astuessaan ulos torpasta hän tunsi sieraimissaan tuoreen kalan hajua. Kun hän silmäili ympärilleen, huomasi hän kuivumaan ripustettujen verkkojen ympäröivän torppaa, ja hän päätteli, että torpan asuja oli kalastaja. No, tuo seikka ei enää häntä kiinnostanut, joten hän lähti kävelemään pientä polkua pitkin niin nopeasti, kuin hänen lyhyet jalkansa sallivat.
Kymmenisen minuuttia taivallettuaan hän saapui valtamaantielle. Hän istuutui maantien varteen odottamaan ja miettimään. Hänen täytyi istua siinä kotvanen, ennenkuin vihdoinkin eräs maalaisukko, jolla oli rattaillaan maitokannuja, ajoi hänen ohitseen.
"Ukko, hoi", huusi Aarnio ajajan jälkeen. "Onko tästä pitkä matka asemalle?"
Mies pysähdytti hevosensa, mutta ravisteli päätään. Nyt Aarnio vasta muistikin, että tämä olikin ruotsalaista seutua, ja hän teki ukolle saman kysymyksen ruotsiksi.
Ukko pyysi hänet rattailleen, ja puoli tuntia myöhemmin he olivat saapuneet asemalle. Sinne mies jätti maitokannunsa ja palasi samaa tietä takaisin, jättäen Aarnion yksinään juronnäköisen asemamiehen seuraan.
Pertti Aarnio koetti turhaan saada keskustelua aikaan, mutta kun ei siitä tullut mitään, istuutui hän eräälle maitoastialle ja oli pian puolinukuksissa.
Junan saapuminen asemalle herätti hänet. Hän vilkaisi kelloonsa. Se osoitti kahdeksaa. Hän nousi astuakseen junaan, mutta sitten hänen katseensa sattui vaunun kyljessä olevaan kilpeen. Peijakas! Junahan meni Turkuun. Olipa hänkin aika pässinpää, kun ei tuota aikaisemmin huomannut. Olisi ollut paljon mukavampi torkkua tuossa maitoastian päällä. Pertti Aarnio kääntyi mennäkseen takaisin istumapaikalleen. Mitä hittoa! Kannu oli poissa. Niin, tosiaan, tuossahan tuo asemamiehen juupeli oli pyörittelemässä sitä maitovaunua kohti.
Nopealla silmäyksellä keksi Aarnio kuitenkin asematalon nurkan takana näkyvän suurenpuoleisen laatikon. Hetkeäkään epäröimättä hän meni laatikon luo ja istuutui sen päälle. Pitkään hän ei kuitenkaan saanut olla rauhassa, sillä asemamies oli kohta hänen kimpussaan käskien hänen nousta. Aarnio arveli ensin, että mies vain konstailemishalustaan tuli häiritsemään, eikä ollut kuulevinaankaan.
"Pois laatikolta, ja sukkelaan", ärjäsi asemamies. "Luuletteko, että meillä on kuinka paljon aikaa hyvänsä menettää sentähden, että teitä nukuttaa! Ylös ja paikalla, sanon minä."
Varatuomari Pertti Aarnion mieli kuohahti, mutta hän ei virkkanut mitään. Hänen mielessään oli tällä hetkellä vain kaksi asiaa: päästä Helsinkiin niin pian kuin suinkin ja saada nukkua. Häntä väsytti. Koko yön istuminen pienellä lautalla, vaikkapa niinkin pienellä vesistöllä kuin Suomenlahdella, ei juuri ollut virkistystä. Ei ainakaan, jos istuja oli melko vähissä vaatteissa ja lisäksi likomärkä. Niin, varatuomari Pertti Aarnion mieli kuohahti. Hän ei mitenkään vielä päässyt kaupunkiin, ei tiennyt edes vielä, milloin pääsisi. Tuolta asemamieheltähän oli vallan mahdotonta saada minkäänlaisia tietoja. Mutta koska hän ei päässyt Helsinkiin, tahtoi hän nukkua. Tahtoi saada nukkua rauhassa. Mutta sitä ei hänelle sallittu. Eipä ihme siis, että Aarnio oli suutuksissaan. Vähemmästäkin voisi suuttua.
Hän vilkaisi vielä kerran kelloonsa, tottumuksesta, sillä ei ollut kulunut kuin pari minuuttia siitä, kun hän viimeksi sitä katsoi. Samassa juna vihelsi ja lähti, jättäen hänet taas yksin asemamiehen kanssa. Aarnio päätti vielä kerran yrittää saada keskustelua aikaan.
"Hei, mies, milloin lähtee juna Helsinkiin?" kysyi hän tältä.
Ei kuulunut vastausta.
"Hei, äijänkuva, kuulitteko?" ärjäisi Aarnio.
"Mitä?" mörähti asemamies vastaan.
"Milloin lähtee juna kaupunkiin", toisti Aarnio.
"Vastahan tuo meni", vastasi toinen.
"Vasta, vasta. Helsinkiinhän minä tarkoitin."
"Puolentoista tunnin kuluttua", vastasi sitten asemamies.
Ja siihen keskustelu tällä kertaa päättyi. Pertti Aarnio kiroili hiljaa itsekseen. Puolitoista tuntia! Kello oli jonkun minuutin yli kahdeksan. Siis vasta puoli kymmenen tienoilla hän pääsisi lähtemään. Siihen lisättynä vielä puolentoista tunnin junamatka Helsinkiin, ja hän, Aarnio, olisi perillä vasta kello yksitoista!
Aika kului hitaasti, kuten aina mieheltä, jolla ei ole mitään tekemistä; mutta vihdoinkin saapui juna. Aarnio aikoi ensin mennä istumaan toisen luokan vaunuun, mutta muutti mieltään ajatellessaan pukimiaan. Tällaisissa tamineissa oleva mies saattaisi herättää yleistä huomiota. Ei, parempi oli kaikessa hiljaisuudessa matkustaa kolmannessa luokassa. Ja sitä paitsi hän saattaisi toisessa luokassa tavata tuttavia. No, olisi ehkä hiukan vaikeata selittää, mistä syystä hän oli pukenut päälleen kalastajan vaatteet. Ainakin jos ei tahtoisi kertoa heille koko totuutta.
Veturi puhki ja työnsi piipustaan valtavia savupilviä, vetäen mukanansa pitkää vaunujonoa hidasta suomalaista paikallisjunavauhtia. Juna pysähtyi ja lähti uudelleen liikkeelle, jättäen joka pysähtymisen jälkeen taakseen jonkin aseman. Aarnio ei erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan junaan astuviin ihmisiin, hän istui vain ja katseli ulos vaunun ikkunasta.
Junan jälleen jätettyä, tällä kertaa suurehkon, aseman taakseen Aarnio huomasi, että häntä vastapäätä ikkunan vieressä istui mieshenkilö. Lyhytkasvuinen, ilkeäkatseinen mies. Tuo katse kai se ensimmäiseksi sai Aarnion kiinnittämään huomionsa mieheen. Hän katseli miestä pitkään, tutkivasti. Samassa hän huomasi miehen hätkähtävän. Röyhkeä ilme, joka aikaisemmin oli näkynyt miehen kasvoilla, hävisi, ja sen tilalle tuli toinen – pelästynyt. Tämä äkkinäinen ilmeenvaihdos tietysti lisäsi Aarnion mielenkiintoa. Näytti siltä kuin mies olisi pelännyt häntä. Mutta mistä syystä? Aarnio ei muistanut koskaan nähneensä tuota miestä. Jos Pertti Aarnio olisi tiennyt, että hänen vastapäätään istuva mies oli Karppi, johtaja Sarvelan kätyri, olisi hän kyllä tajunnut, mikä aiheutti miehessä tuon äkkinäisen säikähdyksen ilmeen. Nyt hän oli täysin tietämätön tästä seikasta ja arveli miehen luulleen häntä toiseksi henkilöksi kuin hän todellisuudessa oli.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Karppi nousi ja muutti istumaan paikkaan, johon Aarnio ei ikkunansa äärestä nähnyt. Aarnio huomasi kyllä tämän tempun, mutta ei siitä sen enempää välittänyt.
Junan saavuttua kaupunkiin Aarnio lähti suoraa päätä kotiinsa muuttamaan pukua. Saatuaan toisen puvun päälleen hän lähti Uutisten toimitukseen, toivoen tapaavansa ystävänsä Karin sieltä.
Tultuaan sinne hän kuitenkin sai tietää, ettei Karista ollut kuultu mitään muutamaan päivään. Tämä tieto ei suinkaan saanut Aarniota paremmalle tuulelle. Hän aikoi jo poistua toimituksesta, kun puhelin soi ja keskuksesta ilmoitettiin kaukopuhelun olevan tulossa. Aavistaen, että keskustelu koskisi Karia, pyysi Aarnio saada kuulotorven.
"Tämä on K:n nimismiespiiristä", kuului langan toisesta päästä. "Tiedustelisimme, onko Uutisten toimituksessa joku Kari niminen toimittaja?"
"On kyllä", vastasi Aarnio. "Mutta hän ei tällä hetkellä ole kaupungissa. Emme ole kuulleet hänestä pitkään aikaan mitään."
"Älkää olko huolissanne. Hän on tällä hetkellä matkalla Helsinkiin", kuului vastaus. "No, niin, eipä sitten muuta. Hyvästi."
"Kari on tulossa kaupunkiin", ilmoitti Aarnio iloisesti huoneessa oleville toimittajille. "Onpa hauska kuulla, mitä kaikkea hän on hommaillut ollessaan poissa kaupungista."
Sillä välin oli Karppi heti junan saapuessa Helsingin asema-alueelle mennyt ulos vaunusillalle ja hypännyt junasta, ennenkuin se edes oli ennättänyt pysähtyä. Nopeasti hän hävisi asemasillalla seisovien odottelevien ihmisten ja asemamiesten joukkoon. Silloin tällöin hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, todetakseen seurasiko Aarnio häntä vai ei. Päästyään ulos asematalosta hän meni vapaana seisovan vuokra-auton luo, antoi ohjaajalle Forssin osoitteen ja astui autoon, joka lähti liikkeelle.
Hiukan myöhemmin se pysähtyi nelikerroksisen, laitakaupungilla olevan kivirakennuksen eteen. Karppi astui ulos, maksoi kyydin ja painui sisään suuresta kadun varrella olevasta ovesta, Kuitenkin ensin katseltuaan, näkyisikö mitään epäiltävää.
Karppi astui nopeasti portaita ylös. Tultuaan toiseen kerrokseen hän soitti erään oven kelloa. Sisältä kuului askeleita, mutta siitä huolimatta ei kukaan tullut ovea avaamaan. Karppi soitti uudelleen.
"Kuka siellä?" kuului kysymys oven sisäpuolelta.
"Karppi."
Ovi avautui nopeasti.
"Missä olet ollut?" kysyi Forss heti Karpin sisään tultua. "Missä on toimittaja Kari?"
"Ha ha haa!" Karppia alkoi naurattaa, kun hän ajatteli kepposta, jonka oli tehnyt Karille. "Kari istuu poliisiputkassa", vastasi hän sitten ylpeästi.
Mies parka, hän ylpeili turhaan, sillä juuri samalla hetkellä Kari oli vajaan penikulman päässä kaupungista, kiitäen nimismiehen autolla sellaista vauhtia, joka huomattavasti ylitti laissa sallitun nopeuden.
"Mitenkä sait hänet putkaan? Miten pääsitte pois saarelta?" Piikki ja Forss latelivat kysymyksiä enemmän kuin Karppi ennätti vastata.
"Älkäähän hätäilkö, kaverit. Antakaa minulle ensin ryyppy. Jumaliste, siitä taitaa olla viikko, kun viimeksi sain sellaisen. No, nopeasti, mitä te kuhnailette!" Karppi kävi kärsimättömäksi, kun ei hänen määräystään heti noudatettu.
Lopultakin hän sai suuren lasillisen whiskyä. Silmänräpäyksessä se oli tyhjennetty.
"No niin, tuo maistui jo joltakin", tuumaili hän ja nuoleskeli tyytyväisenä huuliaan. "Mutta missä on Sarvela ja missä on neiti Laiho?"
"Älä heistä välitä. Kyllä he itsestään huolta pitävät. Kerro nyt meille, mitä kaikkea sinulle on tällä ajalla tapahtunut."
Karppi istuutui pöydän ääreen ja alkoi kertoa. Pöydällä oleva whiskypullo tyhjeni nopeasti.
Oli jo iltamyöhä, kun Forss sattumalta vilkaisi kelloonsa.
"Perhana", huudahti hän. "Kello on jo puoli kuusi. Tunnin kuluttua meidän on oltava kihlajaispäivällisillä. Onko sinulla frakkia tiedossa, Karppi?"
"Millä kihlajaispäivällisellä? Mitä minä frakilla teen? Hemmetti vieköön, eihän minulla koskaan ole ollut frakkia päälläni!" Karppi oli hölmistyneen näköinen.
"Neiti Laihon kihlajaisia vietetään tänään. Hän menee kihloihin lordi Cromptonin kanssa", Forss selitti. "Meidän on esitettävä Sarvelan liiketuttavia. Mutta nopeasti toimeksi nyt."
Sakki hajaantui hankkiakseen itselleen tarpeen vaatimat juhlapuvut.
Pertti Aarnio oli tuskin odottanut puolta tuntia puhelinkeskustelun jälkeen, kun toimituksen ovi avattiin ja sisälle astui toimittaja Matti Kari K:n nimismiehen seuraamana.
"Terve", huudahti hän iloisena huomatessaan Aarnion. "Mitä olet hommaillut?"
"Yhtä ja toista", vastasi tämä. "Entä sinä?"
"Olen ollut pidätettynä pirtunkuljetuksesta", vastasi Kari nauraen. "Vasta tänä aamuna pääsin vapaaksi. Karppi oli myös mukana, mutta hän pääsi lähtemään aikaisemmin."
"Karppi? Kuka on Karppi?" Aarnio oli kuin elävä kysymysmerkki.
"Anteeksi, en muistanut, että sinä et tiedä hänestä mitään. Hän on eräs johtaja Sarvelan kätyri", selitti Kari. "Mutta nyt meidän on toimittava nopeasti. Olen selittänyt asian tälle herrasmiehelle. Hän onkin jo hankkinut määräyksen koko joukkueen pidättämistä varten."
"No, sittenhän kaikki on selvä. Mutta mistä tapaamme heidät?" innostui Aarnio.
"Etsiviä on jo lähetetty kaikkialle. Lähtekäämme nyt poliisilaitokselle."
Aarnio ja Kari istuivat pian nimismiehen kanssa viimeksimainitun autossa. Hetkistä myöhemmin he olivat pääpoliisiasemalla.
"Vielä ei ole saatu heistä mitään tietoja", sanoi poliisimestari heti heidän tultuaan. "Mutta äskettäin ilmoitettiin Turusta, että siellä on viime lauantaina lunastettu muutamia postilähetysvekseleitä, jotka tarkan tutkinnan jälkeen on havaittu väärennetyiksi. Kassanhoitaja on muistanut, että ne kaikki ovat saman henkilön tuomia. Yhteensä tekevät niillä nostetut rahamäärät jonkin verran toistasataatuhatta markkaa. On mahdollista, että tällä väärennyksellä ja etsimällänne joukolla on jotakin yhteistä. Mutta istukaa, olkaa hyvät. Ehkäpä pian saamme kuulla jotakin liikkeellä olevilta miehiltämme."
Samassa koputettiin ovelle. Sisään astui eräs poliisikomisario.
"Herra poliisimestari, Tampereelta ilmoitetaan, että sielläkin on lauantaina lunastettu etevästi väärennettyjä postilähetysvekseleitä. Yhteensä noin puolen miljoonan edestä."
"Perhana", poliisimestari ei enää voinut pidättää kielellään olevaa kiroussanaa. "Tämähän oli ennenkuulumatonta. Nyt puuttuu vain, että saamme samanlaiset tiedot Viipurista tai miksikä ei täältä Helsingistäkin."
"Komisario, ilmoittakaa kaikille Helsingin ja Viipurin pankeille, että tarkastuttavat lauantaina lunastamansa postivekselit."
Komisario poistui.
"Ehkäpä syömme hiukan odotellessamme uusia tietoja kaupungilta", ehdotti poliisimestari, ja kaikki tunnustivat olevansa tavallista nälkäisemmät.
Seitsemän ajoissa soi puhelin. Eräs etsivä ilmoitti, että hän oli nähnyt koko joukon kokoontuvan hotelliin, jossa asui eräs lordi Stephen Crompton.
Poliisimestari oli itse mukana, kun poliisiauto viisi minuuttia myöhemmin lähti ajamaan hotellia kohti.
KESKEYTYNYT KIHLAJAISPÄIVÄLLINEN
Sir Stephen Crompton käveli kiihdyksissään huoneessaan. Kädessään hänellä oli sähkösanomalomake, jonka eräs lennättimen juoksupoika oli tuonut hänelle.
Lordi katsoi sähkösanomaa varmaankin jo kymmenennen kerran. Niin, se ei voinut merkitä muuta kuin että kaikki oli hukassa. He, hän ja Englannissa olevat toverinsa, olivat menettäneet pelin. Mikä oli vienyt asian niin pitkälle, sitä sir Crompton ei vielä tiennyt.
Mutta mitä sisälsi sähkösanoma, joka oli saanut lordin hermostumaan tällä tavalla. Siinä ei ollut kuin kaksi sanaa. Ei edes allekirjoitusta. Ja nuo kaksi sanaa olivat:
"Jack pidätetty."
Nuo kaksi sanaa merkitsivät hänelle lordintittelin menettämistä. Ne kertoivat hänelle, että heidän juonensa oli keksitty. Jollakin tuntemattomalla tavalla viranomaiset olivat saaneet tietoonsa, että hän ei ollut lordi Crompton, että Jack ei ollut lordi Cromptonin oikea yksityissihteeri, vaan että he molemmat olivat huijareita, vieläpä poliiseille hyvinkin tunnettuja henkilöitä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, olivatko viranomaiset myös saaneet selville oikean lordin olinpaikan, vai luulivatko hänen kuolleen. No, oli miten oli. Joka tapauksessa hänen oli yritettävä piiloutua. Mutta minne? Tänne saapuisi tietysti tieto petkutuksesta hyvinkin pian, ja hänet pidätettäisiin, ellei tänään, niin viimeistään huomenna tai ylihuomenna. Tässä olivat siis hyvät neuvot kalliita. Mutta miten hänen oli toimittava? Hän ei mitenkään olisi tahtonut päästää käsistään sellaista kultakalaa kuin neiti Laihoa, johtaja Sarvelan sisarentytärtä.
Samassa keskeytti hänen ajatuksensa kevyt koputus ovelle. Lordi, sanokaamme häntä kaikesta huolimatta vielä siksi, arvasi, kuka koputtaja oli, ja meni itse avaamaan ovea.
Oven takana seisoi neiti Sonja Laiho, kaunis polkkatukkainen madonna. Lordin mielestä hän nyt näytti kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Se saattoi olla mielikuvitusta, mutta tosiasia oli, että neiti Laiho oli tänä päivänä käyttänyt tavallista enemmän aikaa pukeutumiseensa.
Sir Stephenin huono tuuli oli kuin poispuhallettu, kun hän näki kaunottaren edessään. Hän yksinkertaisesti ei enää voinut olla huonolla päällä. Sonja Laihon hymy teki sen mahdottomaksi.
"Tulin hiukan ennen enoani", sanoi neiti Laiho istuutuessaan pehmeälle leposohvalle, "sillä täytyy olla niin sidottu noiden vanhojen herrojen läsnäollessa."
Olisi vaikeata selittää mielentilaa, johon lordi nyt oli tullut, mutta jos käyttää jokapäiväistä sanontatapaa, niin hän oli seitsemännessä taivaassa.
Mies parka, eihän hän tiennyt, että kaikki oli vain näyttelemistä toisen taholta. Että se oli edeltäkäsin mietitty shakkiveto, jolla johtaja Sarvela arveli kietovansa lordin siteisiin, joista tämän olisi mahdoton päästä – ilman suuria lunnaita.
Sonja Laiho viittasi lordin istumaan viereensä. Sarvelan keksimä juoni ei oikein miellyttänyt Sonjaa, mutta mitä ei ihminen olisi valmis tekemään rahasta! Olisipa tuo mies edes ollut joku toinen, vaikkapa toimittaja Matti Kari, eikä tuo juro, jäykkä englantilainen lordi. Toimittaja Kari, mitenkä saattoivat hänen ajatuksensa palata tuohon mieheen, heidän vastustajaansa? Neiti Laiho ei sitä nyt käsittänyt, eikä hän asiaa sen enempää joutanut ajattelemaan.
Tyytyväisesti hymyillen lordi istuutui neiti Laihon viereen. Eikä hänen tyytyväisyytensä suinkaan vähentynyt, kun neiti Laiho kevyesti nojasi päätään häneen. Kömpelösti kohosi sir Stephenin käsi silittämään Sonja-neidin hiuksia. Taitavasti kietoi neitonen kätensä lordin kaulaan ja tarjosi huulensa hänelle suudeltavaksi. No niin, sir Crompton oli jäykkä ja kömpelö, hän ei heti käsittänyt, mistä oli kysymys, ja kun hän vihdoinkin käsitti kaiken, se oli liian myöhäistä, sillä ilman varoittavaa koputusta astui Piikki huoneeseen.
"Aha, taidan tulla hiukan sopimattomasti", sanoi hän sulkiessaan oven jälkeensä ja nähdessään neiti Laihon ja lordin istuvan vierekkäin sohvalla.
Lordi katsoi kysyvästi ensin mieheen ja sitten neiti Laihoon. Tämä kuitenkin selitti, että mies oli eräs hänen enonsa liiketuttavista, jonka piti tulla mukaan kihlajaispäivällisille. Selitys tyydytti tietysti lordia, varsinkin kun se tuli niin kauniilta huulilta kuin neiti Laihon, mutta hän katsoi kuitenkin miestä melko pitkään.
"Olkaa hyvä ja käykää tuonne toiseen huoneeseen odottamaan, enoni tulee aivan heti", käski neiti Sonja.
Piikki kumarsi ja poistui luotuaan kuitenkin molempiin leposohvalla istuviin ymmärtäväisen katseen.
Pitkään he eivät silti saaneet olla rauhassa, sillä pian olivat kaikki kokoontuneet toiseen huoneeseen ja johtaja Sarvela tuli koputtamaan ovelle, pyytäen heitä tulemaan päivällispöytään.
Lordi tervehti jäykästi kaikkia huoneessa olevia, ainoastaan johtaja Sarvelalle hän soi tavallista syvemmän kumarruksen.
Istuuduttiin pöytään. Neiti Laiho ja sir Stephen keskustelivat keskenään. Sarvela puheli Forssin kanssa, joka oli ainoa kätyrijoukosta, joka näytti olevan tottunut frakkiin. Karppia, ja varsinkin Piikkiä, tuntui korkea kova kaulus ahdistavan. Ainakin vääntelivät ja kääntelivät he päitään koko ajan, ollen sitäpaitsi hyvin kiusaantuneen näköisiä. Ainoastaan silloin, kun heidän nopeasti tyhjenevät ryyppylasinsa täytettiin uudelleen, levisi heidän kasvoilleen leveä tyytyväisyyden hymy.
Päivällinen oli lopussa. Oli syöty ja juotu. Varsinkin Piikki ja Karppi olivat olleet jälkimmäisessä ehkä liiankin ahkeria, sillä kumpikin oli jo melkein puolinukuksissa.
Johtaja Sarvela nousi ja pyysi toisia tekemään samaten. Mentäisiin jatkamaan toiseen huoneeseen.
Samassa kuului voimakas koputus ovelle. Joka oli ollut tekemisissä poliisin kanssa, tunsi heti, että tuon koputuksen takana oli laki. Lordi ja Sarvela hätkähtivät. Tuo oli heille tuttua. Sarvela vilkaisi lordiin, lordi johtajaan. Mitähän toinen sanoisi, kun saisi tietää toisen salaisuuden? Kumpikin oli näet siinä uskossa, että koputus koski häntä itseään.
Forss istui vielä hetkisen rauhallisena, mutta huomatessaan Sarvelan hermostuneisuuden arvasi hänkin, mistä oli kysymys. Neiti Laiho tiesi sen myöskin, mutta ei osoittanut sitä millään ilmeellä. Myös Karppi ja Piikki olisivat sen tunteneet, siksi tuttu se kyllä oli heille, tuo koputus, mutta heidän onnekseen tai epäonnekseen, miten sen tahtoo tulkita, eivät heidän aivonsa tällä hetkellä kyenneet käsittämään juuri mitään.
Johtaja Sarvela silmäili nopeasti ympärilleen. Missään ei näkynyt pakenemisen mahdollisuuttakaan. Paras oli antautua vastarinnatta.
Kuului uusi koputus, ehkä hiukan voimakkaampi kuin edellinen, sillä Piikki kohotti jo kysyvästi päätään.
"Mene aukaisemaan, Forss", sanoi Sarvela nuorelle miehelle. "Kaikki on menetetty."
Nuo sanat saivat Piikin kokonaan selviämään humalasta. Silmänräpäyksessä oli hänellä browninki kädessä, ja samalla hetkellä kun poliisimiehet astuivat huoneeseen, laukesi se, ja sähkövalot sammuivat.
Syntyi hämminki, jonka aikana Piikki yritti livahtaa ovesta. Mutta valppaat poliisit saivat hänet pidätetyksi. Hetkistä myöhemmin valaisivat poliisien kirkkaat taskulampunvalot huonetta.
"Johtaja Onni Adolf Sarvela", sanoi eräs poliisikomisario, erikoisesti painostaen ensimmäistä sanaa, ja astui Sarvelan eteen. "Minulla on käsky pidättää teidät."
"Minut?" Johtaja Sarvela teeskenteli hämmästynyttä. "Mistä syystä?"
"Syyt te kyllä itsekin tiedätte", vastasi Pertti Aarnio, joka juuri astui sisään ovesta. "Täällä taitaakin olla koko sakki koolla?"
"Mutta missä neiti Laiho on?" huudahti hän äkkiä, kun ei huoneessa olevia silmäillessään huomannut polkkatukkaista madonnaa.
Johtaja Sarvela hämmästyi, mutta salasi hämmästyksensä ja katsoi rauhallisesti ympärilleen. Niinpä tosiaan. Sonja ja lordi olivat hävinneet. Mutta minne? No, nyt ei ollut aikaa ajatella heitä.
"Olkaa hyvät ja seuratkaa", komensi sitten sama komisario, ja muutamia minuutteja myöhemmin astuivat kaikki kadulla odottavaan poliisiautoon.
Viikko tästä tapahtumasta oli kulunut melkein umpeen, kun varatuomari Pertti Aarnio eräänä iltana astui toimittaja Karin huoneeseen Uutisten toimituksessa.
"Onko kuulunut mitään uutta Sarvelan jutusta", kysyi Aarnio heittäytyessään huolimattomasti syvään nahkatuoliin.
Toimittaja Matti Kari ei vastannut mitään, vaan tarjosi ystävälleen seuraavan päivän Uutisten korehtuurivedoksen. Aarnio katsoi ensin kysyvästi toiseen, mutta kun tämä ei sanonut mitään, vilkaisi lehteen.
Ensimmäisellä sivulla oli suuri otsake, joka kiinnitti hänen huomiotaan:
Suuri petkutusjuttu paljastunut Englannissa.
Siihen sotkeutunut henkilö oleskelee paraikaa Suomessa,
sir Stephen Crompton ei olekaan mikään lordi.
'Lordi' pidätettiin eilen, kun hän oli astumassa laivaan."Mitä tämä merkitsee? Eikö sir Stephen Crompton sitten ollutkaan lordi? Mikä karvas pala Sarvelalle, hän kun oli hyvässä uskossa, että voisi kyniä lordinkin. Ha, haa", varatuomari Aarnio nauroi makeasti. "Aavistinpa jotakin tämän tapaista. Mies, joka lukee kirjaa 'Jos olisin lordi', ei tosiaankaan ole oikea lordi. Ainakaan en minä luule sitä. Mutta missä on neiti Laiho?"
Kari ei vieläkään vastannut mitään. Tällä kertaa hän ojensi Aarniolle postikortin. Se oli Saksasta tullut, Stettinissä leimattu, ja sisälsi:
"Toimittaja Matti Kari,
Helsinki, Uutiset, Suomi.
Terveisiä täältä ulkomailta, vapaasta ilmasta. Kiitos avusta.
Ehkä tapaamme Rivieralla.
Sonja."Aarnio katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.
"Mistä avusta hän kiittää sinua?" kysyi hän sitten.
"Näin hänet silloin, kun hän livisti takatietä hotellista lordin kanssa", vastasi tämä. "Mutta minulla ei ollut sydäntä antaa pidättää niin viehättävää naista."
"Sinähän olet sitten Sarvelan avustajia", nauroi Aarnio.
"No, enpä oikein", vastasi Kari samalla tavalla, "ainoastaan polkkatukkaisen madonnan, sillä madonna hän tosiaankin on. Eikä kukaan minua siitä anna ilmi, ellet sinä?"
"Tuskin."
Sarvela, Piikki, Karppi, Forss ja Mannermann, joka löydettiin perin kurjassa tilassa saarelta, jonne hänet oli Aarnion kanssa viety, saivat ansaitsemansa rangaistukset. "Lordi" Crompton passitettiin Englantiin vastaamaan petoksistaan. Mutta polkkatukkainen madonna pääsi livahtamaan ja on edelleen vapaana...