[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYSNGvbQXqj5buaZsVDkPHSzKgEEIPr-6ss6fjqOyYj0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},1859,"Polkkatukkainen madonna","Karila, Olli (oik. Pärnänen, Niilo) 1897-1936)",null,"1859-karila-olli-polkkatukkainen-madonna","1859__Karila_Olli__Polkkatukkainen_madonna","Seikkailuromaani","romaani",[],[],"fi",1944,28937,188943,true,[],[],[],"Varatuomari Pertti Aarnio kohtaa laivalla salaperäisen englantilaisen lordin ja näyttävän Sonja Laihon. 1920-luvun Kööpenhaminasta alkavassa seikkailussa selvitellään matkustajien salaisuuksia ja seurataan jännittävää mysteeriä Itämeren aalloilla.","Olli Karilan 'Polkkatukkainen madonna' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1859. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","POLKKATUKKAINEN MADONNA\n\nSeikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nOLLI KARILA\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKuinka sellainen oli mahdollista?\n\"Jos olisin lordi\"...\nSir Stephen ryhtyy asioitsemaan.\nEno ja veljentytär keskustelevat.\nMerityttö saa auton.\nAarnio syventyy henkilöhistoriaan.\nTiedolla ja taidolla ei pidä ylvästellä.\nMatti Kari kiipeää loukkuun.\nMatti Kari mukautuu.\nJohtaja Sarvela vaistoaa.\n\"Haa! huudahti roisto!\"\nKari tutustuu yhtiöön.\nKarin kohtalo mutkistuu.\nSellaista sattuu paremmillekin.\nSir Stephenin salaisuus.\nAarnio on levoton.\nAarnio näkee.\nHätäily ei ole hyväksi.\nTilanne muuttuu odottamatta.\nKohtalo kiikuttaa.\nOjasta allikkoon.\nEpämiellyttäviä hetkiä.\nEpämiellyttävyydet jatkuvat.\nSir Stephen ryhtyy toimimaan.\nRakastavaiset sokkosilla.\nKahden onni.\nKaappaukseen ryhdytään.\nHätä keinon keksii.\nKarppi saa etumatkaa.\nAarnio löytää vihdoinkin ystävänsä.\nKeskeytynyt kihlajaispäivällinen.\n\n\n\n\nKUINKA SELLAINEN OLI MAHDOLLISTA?\n\n\nKuninkaan kaunis kaupunki, iloinen Kööpenhamina, oli jäänyt jo kauaksi\ntaakse. Laiva kynti Itämerta, pohjoiseen pyrkien. Sininen taivas oli\nyllä, vihertävä vesi ympärillä, ja keväinen etelätuuli lauloi mastojen\nterästouveissa.\n\nEnsiluokan kävelykannella loikoiltiin lepotuoleissa, lueskeltiin,\nkuherreltiin. Reippaimmat tai levottomimmat kävelivät. Kaikki oli\ntyyntä ja tasaista, eikä kukaan pannut merkille vielä, että\nteräsköysien musiikki kävi hitaasti terävämmäksi ja että vihertävät\naallot verkalleen nousivat. Kaikki oli hyvin, ja laivan ruokasali\ntäyttyisi epäilemättä viimeistä sijaa myöten.\n\nPieni mies, suussaan suuri sikaari, käveli hitaasti ja tasaisesti\nkannella. Hän näytti vajonneen itseensä tai antautuneen sikaarilleen,\njonka miellyttävän, mutta omituisen tuoksun monetkin matkustajat olivat\ntunteneet. Hän ei näyttänyt huomaavan taivasta eikä merta eikä\nnauttivan niistä, ei koneitten tasaisesta, turvallisesta jyskytyksestä\neikä leppoisasta tuulesta eikä näkevän ketään matkustajista, ei edes\nterhakkaintakaan neitosta, joka ilmeisesti oli palaamassa ensimmäiseltä\nulkomaanmatkaltaan, yllään viime muodin huipistettu luomus.\n\nMiehen näkivät kaikki, mutta kaikki hänet heti unhoittivatkin. Hän oli\nsellaisia ihmisiä, jotka on esitettävä kolmeen kertaan, ennenkuin\nmuistaa heitä edes tavanneensakaan. Hänessä ei ollut mitään\nkiinnekohtaa, ellei sikaari mahdollisesti. Ja hänellä oli hyvin\njokapäiväiset, niin, jopa suorastaan tyhmänsekaiset kasvot.\n\nMies ei välittänyt kenestäkään eikä kukaan välittänyt hänestä. Hän oli\nirrallinen ilmiö siinä tilapäisessä yhteiskunnassa, mikä syntyy\nmuutamankin päivän merimatkalla, syntyy samojen lakien alaisena kuin\novat suuret valtakunnatkin.\n\nMies tassutteli verkkaisesti ja hiljaa pitkin köysimattoa.\n\n\"Sinä olet hiton hullu!\"\n\nNuo neljä sanaa kaikuivat kuin laukaus. Niissä oli kiukkua. Niissä oli\nylenkatsetta. Ja niissä, ottaen huomioon, että ne lausuttiin ensiluokan\nkävelykannella, oli myös hillittömyyttä, joka huonosti sopeutui\nsivistyneisyyteen.\n\nJa nuo sanat olivat naisen lausumat. Ne oli lausuttu sointuvalla,\nsametinpehmeällä äänellä.\n\nPieni mies pysähtyi, kääntyi, marssi kannen toiseen päähän ja lähti\ntulemaan takaisin. Mutta nyt hän oli ottanut sikaarin suustaan, ja hän\nvihelteli, hiljaisesti ja sivistyneesti, jos niin voi sanoa, mutta\ntarpeeksi kuuluvasti.\n\nSuojaavan kulmauksen takana, mistä hän äsken oli kuullut neljä sanaa,\nistui kaksi henkilöä: keski-ikäinen herrasmies ja nuori nainen.\n\nNuori nainen oli häikäisevän kaunis. Hän oli joka suhteessa ja\nehdottomasti kaunis. Hänen piirteensä olivat virheettömät, hänen ihonsa\nhohtava, ja silmät olivat tummat ja uneksivat. Hän oli hurmaavassa\nmerimiespuvussa kuin meren uudenaikainen suojeluspyhä ja madonna.\n\nPieni mies pisti sikaarin suuhunsa ja tassutteli eteenpäin. Nuori\nlaivaupseeri tuli häntä vastaan ja liittyi seuraan. He näkyivät\ntuntevan toisensa.\n\n\"Montmartrelta?\" kysyi upseeri silmät nauraen.\n\n\"Louvresta\", oikaisi pieni mies lyhyesti.\n\n\"Kotiin?\"\n\n\"Työhön.\"\n\nHe kävelivät verkkaisesti eteenpäin.\n\n\"Huomattuja matkustajia?\" pieni mies äänsi.\n\n\"Eipä juuri. Muutama diplomaatti. Lordi.\"\n\nUpseeri viittasi pitkään ja jäntevään mieheen, joka seisoi\nlaivanpartaan ääressä ja imi valtavaa piippua.\n\n\"Kuin kuvalehdestä leikattu. Old boy taattua merkkiä. Sir Stephen\nCrompton. London.\"\n\nPieni mies ei sanonut mitään. He palasivat takaisin ja sivuuttivat\nmeritytön ja hänen seuralaisensa.\n\n\"Keitä?\"\n\n\"Ahaa!\" nauroi upseeri. \"Joko olette ehtinyt keksiä! Niin, siinä on\nilmestys. O la la!\"\n\n\"Keitä?\"\n\n\"Johtaja Sarvela ja neiti Sonja Laiho, hänen sisarentyttärensä.\nMadonna! Venus! Psyke!\"\n\nLaivaupseeri oli haltioissaan. Pieni mies poltti sikaariaan.\n\n\"Tiedättekö, mitä tämä madonna, tämä Venus, tämä Psyke neljä minuuttia\nsitten sanoi enolleen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sinä olet hiton hullu!\"\n\nPieni mies matki oivallisesti. Upseeri hämmentyi.\n\n\"Mutta kuinka sellainen oli...\"\n\n\"... mahdollista, aiotte sanoa. En tiedä. Mutta nyt näkemiin, gong-gong\nkuuluu soivan, ja minun on pukeuduttava päivälliseksi.\"\n\n\n\n\n\"JOS OLISIN LORDI\"...\n\n\nPieni mies kääntyi lähteäkseen hyttiinsä. Neiti Laiho seuralaisineen\noli noussut, ja pitkä englantilainen lordikin näkyi majesteettisesti\nsuuntaavan askeleensa käytävää kohti.\n\nHe joutuivat laskeutumaan melkein yhtaikaa: ensin neiti Laiho\nseuralaisineen, sitten lordi ja viimeisenä pieni mies. Silloin tapahtui\nonnettomuus. Neiti Laiho kääntyi äkillisesti ympäri ja yritti nopeasti\nnousten lähteä portaita ylös. Mutta hän törmäsikin ankarasti jykevään\nenglantilaiseen, joka ei ehtinyt väistyä syrjään. Neiti Laiho horjahti\ntaaksepäin, huudahti, tarttui kaiteeseen, mutta menetti sittenkin\ntasapainonsa ja kieri portaille. Hänen jalkansa kolahti askelmiin.\n\n\"_Pardon, pardon_!\" lordi äänsi ja taivuttautui nopeasti auttamaan\nkaunista madonnaa. Hän oli hämmentynyt ja hätäinen, niinkuin ainakin\nihminen, jonka on korkeudestaan äkkiä alennuttava.\n\nHetkessä oli neiti Laiho autettu jaloilleen ripeällä ja voimakkaalla,\nellei erikoisen sulavalla tavalla.\n\n\"Loukkauduitteko?\" tiedusti englantilainen omalla kielellään.\n\n\"Oh, ei mitään!\" kuului madonnan kirkas ja kylmä vastaus. \"Oma\nvaromattomuuteni...\"\n\nMadonna puhui auttavasti englantia.\n\n\"Ei, ei, ainoastaan minun auttamaton kömpelyyteni oli syynä\", vakuutti\nsir Stephen. \"Sallikaa minun esittää anteeksipyyntöni!\"\n\nTyttö nyökäytti päätään ja nousi takaisin kannelle. Englantilainen\njatkoi matkaansa, mutta käännähti katsomaan taakseen. Neitonen oli\nkadonnut. Oviaukossa seisoi vain pieni mies, joka oli ollut kohtauksen\nlähin todistaja. Eikä hän tullutkaan alas. Hän seurasi silmillään\nmadonnaa, joka kulki kannen toiseen päähän ja katosi kulmauksen taa.\nPieni mies siirtyi partaan ääreen.\n\nMinuutin kuluttua madonna palasi ja hävisi porraskäytävään. Pieni\nmieskin lähti hyttiinsä.\n\nTarkkanäköinen katselija olisi hänen kasvoillaan voinut todeta sekavan\nilmeen. Hän oli huvittunut, epätietoisen ja miettivän näköinen.\n\nPäivällinen oli oivallinen, laivan orkesteri pirteä, ja kiintoisuuden\nkohottajina ja keskittäjinä olivat neiti Laiho ja sir Stephen, jotka\noli sijoitettu istumaan vierekkäin kapteenin lähimpään ympäristöön.\n\nHyttiportaissa tapahtunut pieni onnettomuus oli unohdettu. Neiti Laiho\noli häikäisevän kaunis ja säkenöivän pirteä. Hänen madonnamaisuutensa\noli lieventynyt. Hän keskusteli jäykän, mutta ilmeisesti sulaneen\nlordin kanssa. Hän teki pieniä, ihastuttavia kielivirheitä, jotka\nkauniin naisen huulilta pujahtaneina kuulostivat melkein\nneronvälähdyksiltä.\n\nPäivällisseurue oli alistunut ratkaisuun. Ellei neiti Laiho ollutkaan\nsinistä verta, olivat hänen huulensa sitäkin punaisemmat. Hän oli\nnykyaikainen nainen, ja hänessä oli jotakin pyhimysmäistä. Hän oli\nlainekutrinen madonna. Ja hänellä oli suurin oikeus saada\npäivällistoverikseen lordi. Hänellä ei ollut ainoatakaan\nkilpailijatarta, joka olisi voinut asettaa hänen menestyksensä\nkiistanalaiseksi. Ja englantilainen aatelismies oli ilmeisesti\ntyytyväinen osaansa. Hän koetti haihduttaa äskeisen kömpelyytensä\naiheuttaman onnettomuuden muiston.\n\nPieni mies näytti syventyneen siankyljykseen ja salaattiin. Väliin hän\nverkalleen siemaisi helmeilevää viiniä. Viinilasin yli suuntautuivat\nhänen silmänsä seurueen keskipisteisiin. Hän kuunteli ja kuuli\nkatkonaisia keskustelukohtia. Puhuttiin lordista. Sir Stephen kertoi\nolleensa Birmassa ja Siamissa, Afrikan savanneilla ja Ceylonilla.\nMetsästämässä. Niinkuin muutkin englantilaiset lordit. Ohjelmistossa\noli ollut leijonia, tiikereitä, norsuja, sarvikuonoja. Kapteeni\nkuunteli kohteliaasti, johtaja Sarvela kiinnostuneena ja neiti Laiho\nihastuneena.\n\nLordin jäykkä olemus oli kadonnut. Hän oli vilkas.\n\nHänkin nauroi. Ja hänellä oli oivallinen ruokahalu. Häntä janotti, ja\nhänen viinilasinsa täytettiin ehtimiseen.\n\nPienen miehen tarkkaavaisuus siirtyi lordista ja lainekutrisesta\nmadonnasta herra johtaja Sarvelaan. Pieni mies katseli häntä tarkkaan.\nHän mietti taikka oikeastaan muisteli. Hän tuli hajamieliseksi. Kolmeen\nkertaan hän siveli sianlihaviipaleelleen sinappia. Sitten hän pisti sen\nsuuhunsa. Se poltti. Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Kuin sumun läpi\nhän näki johtaja Sarvelan.\n\nJa äkkiä pieni mies naurahti ääneen. Hänen vieruskumppaninsa\nkatsahtivat häneen, mutta hän oli niin vähäpätöisen ja huomaamattoman\nnäköinen, että he seuraavassa hetkessä unohtivat hänet ja hänen\nnaurahduksensa.\n\nJa pienen miehen nauru oli loppunutkin tuohon vaistomaiseen\nnaurahdukseen. Mikä sen oli aiheuttanut, liiallinen annos kirpeätä\nsinappiako? Tuskin. Mitään nähtävää syytä ei ollut, eikä pieni mies\nkuitenkaan tehnyt sellaisen henkilön vaikutusta, joka naurahtelee\nsyyttä suotta itsekseen ja ääneen.\n\nPieni mies käveli jälleen kannella päivällisen jälkeen ja poltti suurta\nsikaaria. Tuulikannella tanssittiin. Laivan valot kuvastuivat mustaan\nveteen ja tunkeutuivat pimeyteen. Jazzin sävelet karkeloivat yli\nsyvyyksien, jotka velloivat jo tuntuvasti, ja tanssin rytmiin liittyi\nmeren ikuisen kiehtova rytmi.\n\nMerityttö tanssi lordin kanssa, hänen ja monien muitten, mutta ennen\nkaikkea hänen. Johtaja Sarvela ei tanssinut. Hän seurasi holhoojana\nsivusta suojattinsa huvittelua. Ja neiti Laiho tanssi loistavasti. Hän\nja lordi olivat komea pari.\n\n\"Tammikuu ja toukokuu!\" kuuli pieni mies sutkauksen. Ehkäpä tosiaankin.\nLordi ei ollut enää poikanen. Hän oli vanhahko. Hänen tukkansa alkoi\nharmaantua. Mutta hän oli kookas ja harteva, ja hänen ryhtinsä oli\nerinomainen. Ja neiti Laiho, häntä voitiin verrata kyllä toukokuuhun.\nNuorta kaunista naista voi verrata niin paljoon.\n\nPieni mies vetäytyi tupakkasalonkiin lukemaan ja siemaisemaan\niltagroginsa. Hän kyyhötti nurkassaan hiljaisena ja huomaamattomana.\n\nMyöhemmin ilmestyivät sinne myös johtaja Sarvela ja sir Stephen. Sekä\nmuitakin. Ryhdyttiin pelaamaan. Johtaja Sarvela ja lordi muodostivat\npienen pokeripöydän.\n\nPieni mies katseli heidän peliään, ja hänen kasvoillaan leikki hymy,\njonka rinnalla Mona Lisankin hymy olisi näyttänyt avomieliseltä.\n\nLordi pelasi kuin tuntija ja taituri. Hänessä oli pelikiihkoa. Johtaja\nSarvela oli hillitympi.\n\nLordilla ei ollut onnea. Hän sai värin ja uskalsi melkoisen summan.\nMutta johtaja Sarvelalla oli neljä samanlaista, ja hän korjasi kassan\npuoleensa. Kiusaantunut ilme vilahti jalosukuisen sir Stephenin\nkasvoilla. Hän sekoitti hiukan äkäisenä. Sillä kierroksella hän voitti\nhyvällä täyskädellä. Mutta panos oli paljon pienempi.\n\nPieni mies kutsui stewartin, maksoi ja nousi. Pokeripeli jatkui.\nTupakansavu sinerti. Lasit välkkyivät ja juomat loistivat. Lordin\näärellä oli sokeriastia ja whiskypikari. Hänen laihat ja muutoin\nkalpeat poskensa hehkuivat. Nähtävästi se aiheutui pelistä.\n\nPieni mies astui ulkoilmaan. Yö oli viileä, niin, se oli kylmä. Olihan\nvasta kevät.\n\nPieni mies aikoi mennä nukkumaan. Hänellä ei ollut seuraa. Hän ei\ntahtonut pelata. Eikä hän nyt välittänyt seurasta eikä pelistä.\n\nTuuli oli tuimentunut. Aallot kohisivat jo.\n\nKävelykannen korituolit ammottivat tyhjinä. Pieni mies käveli ja poltti\nsikaariaan. Se oli lopetettava ennen nukkumaanmenoa. Nurkkauksen takana\nhän näki muutaman korituolin alla jotakin tummaa. Siellä oli\nkesäpaltto, jonka tuuli oli sinne lennättänyt.\n\nPieni mies oli järjestyksen ja kohteliaisuuden ystävä. Hän nosti palton\nlähimmälle korituolille. Silloin putosi paltosta muuan esine.\n\nSe oli pieni, siro, kalliisti sidottu kirja. Naisten romaaneja!\najatteli pieni mies. Hän avasi kirjan todetakseen, oliko hän\narvostellut oikein.\n\nHän oli erehtynyt. Nimilehdelle oli englanniksi painettu: \"Jos olisin\nlordi. Hienon käytöksen aapinen.\"\n\nJa samalle nimilehdelle oli joku kirjoittanut suurella, kankealla\nkäsialalla: Stephen Crompton.\n\nPieni mies pisti kirjan palton taskuun. Sitten hän lähti nukkumaan.\n\nHetkistä ennen uneen vaipumistaan hän mutisi tuskin kuuluvasti:\n\n\"Jos olisin lordi! Jaa. Mutta luojan kiitos en ole lordi...\"\n\nHän muutti asentoaan.\n\n\"Eikä minusta lordia tulekaan!\" hän lisäsi, mutta silloin hän jo\noikeastaan nukkui.\n\n\n\n\nSIR STEPHEN RYHTYY ASIOITSEMAAN\n\n\nPertti Aarnio, se huomaamaton mies, ajoi laivarannasta suoraan\nasuntoonsa, perusteellisen mukavasti kalustettuun huoneistoon, ja,\nheittämättä edes päällystakkia yltään, etsi kirjahyllyltä lukemattomien\nhakuteosten joukosta Englannin aateliskalenterin.\n\n\"Jos olisin lordi!\" hän mutisi viheltäen. \"Katsotaan, katsotaan!\"\n\nKaikesta näki, että Pertti Aarnio oli tottunut käsittelemään\nhakuteoksia. Aivan äkkiä hän oli löytänyt oikean kohdan...\n\n\"Crompton... jaha, niin, Stephen Howford... neljäs järjestyksessä...\nCromptonin parooneista... jaha, jaha...\"\n\nHän laski kirjan pöydälle, riisui päällystakkinsa ja kantoi\nmatkalaukkunsa makuuhuoneeseen. Sitten hän palasi kirjastoon, vajosi\nsyvään nojatuoliin ja otti aateliskalenterin jälleen käteensä.\n\nNeljäs Cromptonin parooneita. Epäilemättä. Sir Stephen. Syntynyt 1876.\nHm, se sopi, epäilemättä se sopi. Hän olisi laivalla arvioinut sir\nStephenin ehkä muutamia vuosia vanhemmaksi, mutta jos sir Stephen\nkertomustensa mukaan oli oleskellut tropiikissa, oli erehdys hyvinkin\nmahdollinen.\n\nMutta kirja! \"Jos olisin lordi!\" Ja sir Stephen oli sentään jo neljäs\nCromptonin parooneja. Oliko sir Stephenin kasvatus laiminlyöty?\nTäytyikö hänen turvautua itseopiskeluun vielä miehuuden iässä? Täytyikö\nhänen hakea käyttäytymisohjeita tuollaisista opastuskirjoista?\n\nEpäilemättä tässä oli jotakin ihmeellistä, ja kaikki, mikä oli\nihmeellistä, kiinnosti Pertti Aarniota. Pertti Aarnio oli elämän\npienten ja suurten ihmeellisyyksien metsästäjä. Hän oli utelias, aivan\ntavattoman utelias, ja hän harrasti kaikenlaisia pulmia ja tehtäviä.\nShakkipulmat menivät mukiin niin kauan kuin ei ollut muita, mutta\nelämän tarjoamat pulmat olivat verrattomasti kiintoisampia.\n\nJa lainekutrinen merityttö ja madonna. Ja hänen huudahduksensa: --\nHitto vieköön!\n\nIlkikurinen hymy ilmestyi Pentti Aarnion huulille. Olihan tosin\nkysymyksessä kahdeskymmenes vuosisata, polkkatukan, polvihameitten,\npermanentoimisen ja naisten tasa-arvoisuuden kultainen vuosisata, mutta\nsittenkin! Tälläkin vuosisadalla lainekutrisen madonnan kiroileminen\nensiluokan kävelykannella ja enolleen kuului harvinaisuuksiin. Ja tuo\nkiroileminen todisti ehdottomasti kokemusta ja harjoitusta.\n\nPertti Aarnio ryhtyi muuttamaan pukua lähteäkseen kaupungille. Hän oli\nkeikari, sen hän tiesi, vaikka vain harvat sen huomasivatkin, sillä hän\nkeikaroi niin perusteellisen hyvää makua osoittaen, ettei sitä muu kuin\nasiantuntija voinut arvostaa. Hän oli siksi täydellinen, ettei mikään\nkohta hänessä pistänyt silmään, ja siksi hän oli myöskin niin\nhuomaamaton.\n\nHän sen sijaan huomasi aika paljon. Hän oli entinen sanomalehtimies,\nhän oli kyvykäs lakimies, hänen sanoilleen taidekysymyksissä annettiin\nasiantuntijapiireissä täysi arvo, ja hänen järjestämistään\npäivällisistä ei oikukkainkaan roomalainen herkuttelija olisi voinut\nsanoa mitään moittivaa. Hänellä oli oma tehtävänsä maailmassa, vaikka\nhäneen ei voitukaan kiinnittää minkään tarkoin määrätyn ja rajoitetun\nammatin, viran tai toimen nimilippua.\n\nPukeutuminen kävi nopeasti, ja neljännestunnin kuluttua Pertti Aarnio\noli ulkona, menossa lounaalle kantaravintolaansa. Sanokaamme heti, että\nherra Aarnio oli kokonainen kokoelma tapoja, tottumuksia ja\ntraditioita, joita hän ehdottomasti noudatti, milloin siihen oli\ntilaisuutta, mutta joista hän saattoi yhtä helposti luopua, jos jonkin\nihmeellisyyden metsästäminen, jonkin tehtävän ratkaiseminen niin vaati.\nHänellä oli kantaravintolansa, kantakauppansa ja kantasaunansa, mikä ei\nkuitenkaan estänyt häntä yhtä hyvällä halulla käyttämästä mitä\nravintolaa, liikettä tai kylpypaikkaa tahansa.\n\nIlma oli kaunis, hiukan tuulinen, mutta sitä raikkaampi. Merellä\nvietetty yö ja aamu olivat antaneet herra Aarniolle erinomaisen\nruokahalun.\n\n\"Kas, hyvää päivää, herra varatuomari!\" eteisvartija tervehti\nilahtuneesti hänen astuessaan ravintolan alahalliin.\n\nVaratuomari Aarnio vastasi ystävällisesti tervehdykseen, jätti\npäällystakkinsa eteisvartijalle ja nousi ruokasaliin, käveli\nkiirehtimättä nurkkapöytänsä ääreen, josta oli näköala satamaan ja\nmerelle. Ehdittyään juuri istuutua hän kuuli sivultaan iloisen,\nreippaan äänen:\n\n\"Heh, Aarnio! Terve! Milloin olet palannut Ranskasta?\"\n\n\"Päivää, veli Varmala.\"\n\nTulija oli isokokoinen, punakka, verevä mies, komeasti puettu, silmissä\niloista oveluutta ja huulien vaiheilla jäykkyyttä, suuren\npuutavaraliikkeen johtaja Aatami Varmala.\n\nMiehet puristivat toistensa kättä, ja Varmala istuutui Aarnion pöytään.\nSyödessään he keskustelivat keveästi ja nopeasti Aarnion matkasta,\nviime kuulumisista ja muista pikkuseikoista. Sitten Varmala katsoi\nkelloaan.\n\n\"Kas, minulla on kiireenlaista\", hän virkkoi hiukan itsetyytyväisesti.\n\"Ensin muutamia pikkuasioita kaupungilla ja sitten täytyy mennä\ntapaamaan sitä englantilaista lordia. Minkähänlainen otus se mahtanee\nolla?\"\n\n\"Englantilaista lordia?\"\n\n\"Niin, jotakin Stephen Cromptonia, hitto ties, miten sekin nimi\nlausutaan.\"\n\n\"Afääreitä?\"\n\n\"Tietysti. Eiväthän englantilaiset lordit kuulu meikäläisen\nperhetuttaviin, ja ensimmäinen tuo on lajiaan liiketuttavistakin.\"\n\nAarnion mielenkiinto heräsi.\n\n\"Asioitseeko lordi omaan laskuunsa?\"\n\n\"Tavallaan. Hän on Crompton, Crompton & Perry Ltd:n pääjohtaja, ensi\nkertaa käymässä Suomessa. Olemme asioineet liikkeen kanssa jo\npitemmälti. Hieno, vanha liike, varma kuin Siinain vuori, eikä kovin\noikuttelevakaan. Saimme viikko sitten ilmoituksen, että johtaja saapuu\nitse tänne. Se on nähtävästi samalla huvimatka.\"\n\n\"Kaikesta päättäen, ainakin siitä, mitä näin laivalla, jolla lordikin\nsaapui\", Aarnio sanoi tyynesti.\n\n\"Tunnetko hänet?\" Varmala tiedusti innokkaana.\n\n\"Näin hänet muutamana päivänä, siinä kaikki. Ulkonaisesti juuri\nsellainen kuin kuvitellaan. Munaskuita en tutkinut.\"\n\n\"Kovin ylhäinen?\"\n\n\"Riittävästi.\"\n\n\"Kylmä?\"\n\n\"Sinulle varmasti, vaikka laivalla oli ainakin yksi, jota hän ei\njäädyttänyt.\"\n\n\"Nainen?\"\n\n\"Tietysti. Ehkä tuntenet: neiti Sonja Laiho.\"\n\n\"Neiti Laiho, neiti Laiho... Ahaa, nyt muistankin... Niin, eipä\nhullumpi, eipä hullumpi...\"\n\nMiehet lopettivat ateriansa ja poistuivat yhdessä ravintolasta.\n\n\"Minne aiot?\" Varmala kysyi.\n\n\"Kauppapankkiin.\"\n\n\"Terve, minun täytyy pistäytyä satamassa.\"\n\nHe erosivat, ja Aarnio lähti verkalleen kulkemaan pitkin\npäivänpaisteisia, vilkasliikkeisiä katuja.\n\nAsiansa pankissa toimitettuaan Aarnio jäi vielä hetkeksi juttelemaan\njohtajan, vanhan tuttavan kanssa. Heidän siinä puhellessaan aukeni ovi\npääjohtajan huoneeseen, ja suureen pankkisaliin astui sir Stephen,\nlordi Crompton.\n\n\"Englantilainen lordi\", pankinjohtaja kuiskasi Aarniolle. Tämä\nnyökäytti päätään.\n\n\"Tulimme samassa laivassa. Taitaa olla pullea matkakreditiivi?\" hän\nkysyi.\n\nPankinjohtaja nauroi.\n\n\"Eipä juuri, eipä juuri, hyvinkin vaatimaton, ainakin meidän\npankissamme. Mutta ties noiden englantilaisten tapoja. Sähköttää kai\nheti rahoja, kun tarvitsee. Suositukset ensiluokkaiset ja liike varma\nkuin Lloydin ensimmäiseen luokkaan kuuluva laiva.\"\n\nPankinjohtaja oli ollut aikoinaan laivanvarustaja.\n\n\"Niinpä niin, niinpä niin. Mutta terve nyt. Näkemiin.\"\n\n\"Näkemiin.\"\n\nPertti Aarnio mietti yhtä seikkaa poistuessaan. Se oli kiteytynyt\nkysymyksen muotoon:\n\nMiksi sir Stephen luki kirjaa \"Jos olisin lordi\", koska hän _oli_\nlordi, vieläpä neljäs Cromptonin parooneita, ei siis aivan nousukas?\nNiin, miksi?\n\n\n\n\nENO JA VELJENTYTÄR KESKUSTELEVAT\n\n\nJohtaja Onni Adolf Sarvela, ihastuttavan lainekutrisen meritytön, neiti\nSonja Laihon onnellinen eno, istui kalliisti, ellei kovinkaan\naistikkaasti kalustetussa konttorissaan.\n\nHänen ilmeensä oli sekava, ettemme sanoisi kiukkuinen.\n\nVoi olla, että tämä ilmeen sekavuus aiheutui miehestä, joka istui hänen\nvastapäätään, sillä mies ei sopinut tähän kalliiseen konttoriin, niin,\nei mihinkään konttoriin, poliisikonttoria lukuunottamatta. Tämä ei\nniinkään paljon aiheutunut miehen vaatteista kuin tavasta niitä pitää,\nhänen kasvoistaan ja ilmeestään ja käyttäytymisestään. Hän istui\nhuolimattomasti ja epäkunnioittavasti, niin, suorastaan röyhkeästi.\n\nHän nosti lattialta, tuolin jalan vierestä pullon, kaatoi lasiin\nkonjakkia ja siemaisi annoksen laimentamattomana, ilmeenkään\nvärähtämättä.\n\n\"Kolmekymmentäviisi markkaa lapulta!\" sanoi hän uhittelevasti. \"Tuhat\nlappua. Ja rahat pöytään.\"\n\nHän löi lompakkonsa polveaan vasten, aivan kuin korttihuijari valtin\npöytään.\n\nJohtaja Sarvelaa ärsytti ja hermostutti miehen käytös, ehkäpä muukin.\nIlmeisesti hierottiin kauppaa, ja ilmeisesti johtaja Sarvela oli\ntyytymätön tarjoukseen.\n\n\"Siitä on jo sovittu, että viisikymmentä markkaa lapulta\", hän sanoi\nitsepäisesti.\n\n\"Sovittu mitä sovittu, mutta kolmekymmentäviisi. Hitto vie! Nykyään ei\ntarvita lappujakaan. Laivaliike on vilkas...\"\n\n\"Ka, ole sitten ostamatta...\", johtaja Sarvela ärähti.\n\nToinen mies kohottautui hitaasti pystyyn, kädessään äsken täyttämänsä\nlasi.\n\n\"Kuule sinä, kaveri, älä sinä rupea...\", hän sanoi matalasti,\nuhkaavasti, siemaisi lasin pohjaan ja lopetti: \"Sinä tiedät kyllä, mitä\nminä tiedän...\"\n\nJohtaja Sarvela oli karkaamaisillaan pöydän yli, mutta hillitsi\nitsensä, avasi kirjoituspöytänsä laatikon, otti sieltä useita nippuja\npieniä vihertäviä lomakkeita ja ojensi ne vieraalleen.\n\n\"Rahat!\" hän murahti.\n\n\"Tuossa.\"\n\nJohtaja Sarvela luki nopeasti, tottuneesti pinkan rypistyneitä ja\nlikaisia seteleitä työntäen ne povitaskuunsa. Hänen vieraansa kääräisi\nlomakkeet sanomalehteen, tyhjensi pullosta tähteet lasiin, joi ja\nnousi.\n\n\"Tuo oli ehtaa ainetta. Terve nyt sitten.\"\n\nJohtaja Sarvela nyökäytti päätään, ja mies hoippui huoneesta. Kun\nulko-ovi rämähti, kajahti johtaja Sarvelan nyrkki pöytään, ja hän\nkirosi ääneen:\n\n\"Saakeli!\"\n\nSitten hän kävi sulkemassa konttorin oven ja lähti sisähuoneisiin.\n\nVierashuoneen leposohvalla lojui merityttö ja madonna, neiti Laiho,\nsuussaan savuke, vieressään pikkupöydällä makeislaatikko ja\nlikööripullo pikareineen, matolla leposohvan edessä epämääräistä rotua\noleva pieni koira ja kädessään pariisilainen kuvalehti. Neiti Laiho oli\npuettu huolimattomasti, mutta silti hauskasti ja viehättävästi. Hän loi\nlaiskasti, hiukan uneliaasti silmänsä johtaja Sarvelaan, herra enoonsa.\n\n\"No?\" hän kysyi äänessä pieni kärsimättömyyden vivahdus.\n\nJohtaja Sarvela ei vastannut mitään, kaatoi vain puhtaaseen pikariin\nlikööriä ja ryyppäsi sen.\n\n\"Perhanan Karppi!\" hän manasi.\n\n\"Mitäs siitä?\"\n\n\"No, tuli konttoriin, melkein käkenä, pakotti minut myymään tuhat\nlappua à kolmekymmentäviisi.\"\n\nPolkkatukkainen madonna sai äkkiä itseensä eloa.\n\n\"Sinä olet nahjus. Laskea nyt Karppi konttoriin! Vaikka kuka olisi\nsaattanut tulla. Ja sitten lisäksi antaa hänelle lappuja mokomaan\nhintaan.\"\n\n\"Minkäs teet?\"\n\n\"Minkäs teet?\" sisarentytär matki enoaan kuvaamattoman halveksivasti.\n\"Minkäs teet? Olisit ajanut pellolle tai soittanut poliisia.\"\n\n\"Mutta jos...\"\n\n\"Mutta jos... ei, ei mitään mutta jos. Karppi ei uskalla... ei uskalla\nyhtään mitään... Nyt se hampuusi nauraa meille... Sehän ansaitsee\nenemmän kuin me.\"\n\nJohtaja Sarvelan kasvoilla näkyi kiusaantunut ilme. Hänen ei kai ollut\nhelppo olla.\n\nNeiti Laiho kaatoi kätevästi itselleen likööriä, maiskutti huuliaan ja\nhypähti sitten leposohvalta.\n\n\"Entä auto?\" hän kysyi terävästi.\n\nJohtaja Sarvela säpsähti.\n\n\"Niin, auto...\", hän mutisi.\n\n\"Totta kai. Vai luuletko, että minä voin seurustella sir Stephenin\nkanssa pirssiautoilla? Häh?\"\n\nIlmeisesti neiti Laihossa oli terhakkuutta, mutta madonnamaisuutta\nolisi ainakin tällä hetkellä ollut vaikea keksiä. Madonnat eivät puhele\nautoista siinä äänilajissa kuin neiti Laiho, jos puhelevat ollenkaan.\n\nJohtaja Sarvela koetti piristäytyä.\n\n\"No niin, onhan se hankittava. Minkähänlainen...?\"\n\n\"Minä tiedän: harmaa La Salle.\"\n\n\"La Salle? Mutta...\"\n\n\"Luuletko, että minä rupean jollakin Fordilla...\"\n\n\"No, vaikka ei nyt silläkään, niin...\"\n\nNeiti Laiho seisoi terhakkana paikallaan.\n\n\"Kun me ostamme auton, niin voimme vallan hyvin ostaa La Sallenkin.\nSamahan se on.\"\n\nJohtaja Sarvela purskahti äkkiä nauruun.\n\n\"Samahan tuo on, tietysti, aivan sama...\"\n\nNyt teki neiti Laiho sen, minkä jokainen sisarentytär hyvissä\nromaaneissa on velvollinen tekemään tämänkaltaisissa tilanteissa: hän\nkapsahti enonsa kaulaan ja suuteli häntä. Tosin eivät vanhanajan\nihmiset ehkä olisi hyväksyneet tätä suudelmaa sisarentyttären\nsuudelmaksi, mutta ajat ovat muuttuneet ja suudelmat niiden mukana.\n\n\"Menemmekö nyt heti?\" hän tiedusti.\n\n\"Samapa tuo.\"\n\nNeiti Laiho syöksähti ovelle, mutta kääntyi sitten ja kysäisi\nkuiskaten:\n\n\"Milloin sinä luulet, että _se_ päätetään?\"\n\nPilvi vilahti johtaja Sarvelan otsalla.\n\n\"Senhän voisi päättää vaikka jo huomenna, kunhan vain kirotun\nMannermannin saisi käsiinsä. Mutta hän on jonnekin hävinnyt,\nryyppäämään kai, ja voi pysytellä näkymättömissä viikkokaupalla... Hm,\nniin, ja sitten on lordi... Ei sekään kai ihan heti järjesty...?\"\n\nNeiti Laiho nauroi. Johtaja Sarvelan äänessä oli mustasukkaisuutta,\nmikä oli outoa. Sonja-tyttö katseli häntä ilkamoiden. Hän nautti toisen\ntukaluudesta.\n\n\"Eihän se hetkessä luonnistune, mutta... oh, en luule, että minun\ntarvitsee pitkään olla toivottomana... Ehkä hänen jäänsä sulaa. Onhan\nnyt melkein kesä.\"\n\nJohtaja Sarvela yritti kietoa kätensä tytön ympärille, mutta Sonja\nväistyi rivakasti, eikä hänen vastenmielisyyttä osoittava ilmeensä\nollut teeskennelty.\n\n\"Pysy sopimuksessa!\" hän sähähti ja lähti pukeutumaan.\n\nJohtaja Sarvela katsoi hänen jälkeensä. Hän muisti hänet merityttönä\näsken laivalla, hän muisti aikaisempia aikoja... hän tunsi ympärillään\nkahleet, jotka ärsyttivät ja pidättivät. Ja yhtäkkiä, pakottavana, hän\ntunsi suuren kysymyksen kaiken ponnistelun, taistelun ja vaivan\ntarkoituksesta. Miksi, miksi?\n\nHän pelästyi ja hukutti filosofian uuteen liköörilasiin. Odottakoon\nSonja, kunhan heidän _Suuri Yrityksensä_ oli suoritettu!\n\nSonja, madonna ja merityttö!\n\nHän meni ikkunan ääreen. Kevätkesäinen kaupunki levisi hänen edessään;\ntummuneitten peltikattojen eloton erämaa sinertävää savua tupruavin\npiipuin... ja alhaalla oli kohiseva katu, vihreitä lehtikatoksia,\ntuhansia ääniä... maksoiko kysyä, miksi?\n\nHän kääntyi. Sonja seisoi ovella odottaen. Hän oli nuori ja hurmaava,\nja hänen silmissään oli synnin huumaava ihanuus.\n\nAuto!\n\nHän saisi sen.\n\n\n\n\nMERITYTTÖ SAA AUTON\n\n\nNeiti Laiho ja hänen enonsa pysähtyivät pääkaupungin suurimman ja\nhienoimman autoliikkeen edustalle, jonka valtavan suurten näyteikkunain\ntakana upeilivat hienoimmat amerikkalaiset loistovaunut.\n\nHe keskustelivat vilkkaasti, jopa niin vilkkaasti, että liikkeessä\nolevat henkilöt olivat melkein varmoja siitä, että he riitelivät,\nriitelivätpä oikein lujasti. Viimein ihastuttava sisarentytär tarttui\nenonsa käsipuoleen ja talutti, puolittain vakaasti, puolittain\nleikillä, tämän oven eteen, jonka eno avasi, kasvoillaan hullunkurinen\nilme, jossa oli puolittain avuttomuutta ja puolittain vaivoin peitettyä\nharmia.\n\nJohtaja Sarvela tunnettiin ja myöskin neiti Laiho. Johtaja itse astui\nheitä vastaan.\n\n\"Hyvää päivää, herra Sarvela!\" hän tervehti.\n\nJohtaja Sarvela tervehti.\n\n\"Minä en ole tullut tänne vapaaehtoisesti, minut on tänne raahattu\",\nhän murisi koomillisen tyytymättömänä. \"Autot vievät perikatoon\nnykyajan nuoret naiset ja heidän sukulaisensa.\"\n\nNeiti Laiho heläytti kirkkaan naurun, joka kaikui kauan ja sointuvana\nsuuressa, korkeassa hallissa. Siinä oli nuoruutta, voitonriemua ja\nvahingoniloa, ja liikkeen miehinen henkilökunta kuunteli sitä\nihastuneena. Samalla johtaja sai osakseen hurmaavan hymyn ja kevyen\npäännyökkäyksen.\n\n\"Kas niin, nyt olemme täällä. Onko täällä autoja myytävänä?\" Sonja\nkysyi yksinkertaisesti, niin, melkeinpä lapsellisesti, mitä ei hänestä\nolisi uskonut se, joka olisi nähnyt hänet savuke suussa ja liköörilasi\nkädessä.\n\n\"On kyllä\", johtaja kumarsi häiriintymättömän kohteliaana, vaikkakin\nhänen täytyi myöntää, että tyttö oli peijakkaanmoinen, niin, oikea\nmadonna silmistään. \"Mitä merkkiä?\"\n\nJohtaja Sarvela aikoi jotakin sanoa, mutta neiti Laiho keskeytti hänet\nvirkkaen nenäkkäästi:\n\n\"Parasta merkkiä!\"\n\nJohtaja viittasi kohteliaasti kädellään ja ohjasi autonostajat suuren,\nupean, harmaan umpiauton luo.\n\nNeiti Laiho tarkasteli vaunua silmät suurina.\n\n\"Miellyttääkö se neitiä?\" johtaja kysyi.\n\n\"Ky-yllä. Mitä merkkiä se on?\"\n\n\"Se on La Salle-vaunu.\"\n\nNeiti Laiho löi kätensä yhteen.\n\n\"La Salle!\" hän huudahti. \"Minä olen kuullut, että ne ovat hyviä\nvaunuja. Kuule, Onni-eno, tuo ostetaan. Maksa nyt vain rahat. Kuulkaa,\njohtaja, onko tuo auto aivan kunnossa, voiko sillä lähteä ajamaan\nvaikka heti?\"\n\n\"Voi kyllä.\"\n\nNeiti Laiho oli erittäin vilkas. Hän hoputti:\n\n\"No, eno, maksa nyt rahat pois, niin päästään heti ajelemaan,\nkuuletko.\"\n\n\"Sonja, olepa nyt vähän rauhallisempi\", johtaja Sarvela sanoi\närtyneesti ja arvokkaasti. \"Ei autoa sentään osteta niinkuin\nappelsiinia.\"\n\n\"Mikäs siinä on erona?\" Sonja kysyi kummastuneena. \"Hintako? Pyh!\nSinulle ei merkitse auto enemmän kuin appelsiinikaan.\"\n\nJohtaja Sarvela levitti kätensä epätoivoisena, luoden vetoovan\nsilmäyksen autoliikkeen johtajaan, joka hymyili huvittuneena.\n\n\"Tyttö, tyttö, ei rahoja sentään Suomessa kasva puissa eikä maassa.\"\n\n\"Mutta pankissa kylläkin\", Sonja tokaisi huolettomasti. \"No!\"\n\nAutoliikkeen johtajan täytyi itsekseen myöntää, että neiti Laiho oli\nsuorastaan valloittava, vaikka tai ehkä siitä huolimatta, että hänen\nkasvatuksensa antoi juuri hiukan toivomisen varaa.\n\nJohtaja Sarvela ei vastannut mitään. Nuori neiti oli hänelle liian\nnenäkäs. Mutta hän syventyi sen sijaan tarkastamaan autoa ja\nkeskustelemaan johtajan kanssa auton ominaisuuksista. Hän osoitti\nkeskustelussa tuntevansa koko paljon autoalaa, ja johtaja huomasi\nsalaiseksi tyytyväisyydekseen, että hänen antamansa tiedot\nilmeisestikin tyydyttivät hänen vaatimuksiaan. Neiti Laiho oli\nkäyskennellyt liikkeessä autoja tarkastellen ja henkilökunnan\nihailevien silmäysten saattelemana. Ilmeisesti häntä eivät huvittaneet\nteknilliset yksityisseikat. Viimein hän palasi enonsa luo.\n\n\"No?\" hän kysyi kärsimättömästi. \"Joko auto on sinun?\"\n\n\"Kuuletteko, näettekö, ymmärrättekö?\" puhkesi johtaja Sarvela puhumaan.\n\"Ei, älkää toivoko, herra johtaja, itsellenne sisarentytärtä.\nTuollainen sisarentytär aiheuttaa helpommin konkurssin kuin kaikki\nkilpailijat yhteensä. Niin, mitä minun on tehtävä?\"\n\n\"Ostettava tämä auto.\"\n\n\"Yhdyn neidin mielipiteeseen\", ja johtaja kumarsi.\n\n\"No niin, kaipa minun sitten täytyy. Ja ehdot?\"\n\n\"Niistä voimme sopia\", rauhoitti autoliikkeen johtaja. Neiti Laiho\nnaurahti huvitettuna.\n\n\"Mitä ehtoja? Etkö sitten maksa autoa nyt heti? Niinhän appelsiinejakin\nostetaan.\"\n\nJohtaja Sarvela katsahti ankarasti sisarentyttäreensä.\n\n\"Sonja, nyt saa riittää. Tämä on minun asiani. Saat olla tyytyväinen,\nkun saat auton, ja sillä hyvä.\"\n\nNeiti Laiho nyrpisti nenäänsä.\n\n\"Jos olisin tietänyt, että yhden auton ostaminen on näin vaikeaa,\nolisin pyytänyt lentokoneen.\"\n\nMutta nähtävästi nuori neiti tunsi enonsa ja häntä hiukan pelkäsikin,\nsillä hän siirtyi hiukan syrjemmälle eikä puuttunut enää keskusteluun.\nTuo keskustelu ei kestänytkään kauan. Autoliikkeen johtaja oli kaikesta\nhuomannut, vaikka hän ei tarkemmin johtaja Sarvelaa tuntenutkaan,\nolevansa tekemisissä ensiluokkaisen ostajan kanssa. Niinpä hän\ntyytyikin pieneen, perin pieneen käsirahaan ja kolmen kuukauden\nvekseliin, jonka johtaja Sarvela tunnusti. Tarkastettuaan sen hän\nkääntyi neiti Laihon puoleen ja ilmoitti hymyillen ja kumartaen:\n\n\"Nyt on tämä La Salle-vaunu teidän.\"\n\n\"Kiitos\", Sonja sanoi sydämellisesti, mutta hyvin kevyesti, ja johtaja\najatteli, mitä tuolle nuorelle neidille olisi ostettava ja\nlahjoitettava, jotta saisi kuulla esimerkiksi kolmisanaisen kiitoksen.\nNähtävästi siihen tarvittiin suurempi omaisuus kuin johtaja Sarvelan.\n\nKallis kapine... kallis, ajatteli johtaja, mutta... Ja hänen\najatuksensa päättyivät hyväksyvään silmäykseen, jonka neiti Laiho sai\nosakseen.\n\n\"Onni-eno, nyt siis lähdetään ajamaan!\" Sonja naurahti.\n\nJohtaja alkoi touhuta. Niin, herrasväkihän voisi saada käytettäväkseen\najajan liikkeestä joiksikin tunneiksi, ellei herrasväki itse osannut\najaa...\n\n\"En osaa\", Sonja selitti sulavasti. \"Minulla ei ole ollut aikaa\nopetella\", hän lisäsi.\n\n\"Enkä minä\", johtaja Sarvela sanoi arvokkaasti. \"Mutta kaipa minun\ntäytyy, kun kerran olen hankkinut auton, hankkia sille ohjaajakin.\nSittenhän tiedän, että auto pidetään kunnossa. Voitteko suositella\nminulle jotakin luotettavaa ja... ja... hm, varovaista ohjaajaa?\"\n\nAutoliikkeen johtaja mietti hetkisen.\n\n\"Luulenpa voivani. Pyydän odottamaan hetkisen. Soitan hänelle, niin\nsaatte itse päättää.\"\n\nJohtaja Sarvela nyökäytti päätään.\n\nSonja katseli katuvilinää suurten ikkunain läpi. Hänen huulillaan\nkujeili hymy, eikä sitä totta totisesti voinut sanoa lapselliseksi.\nMutta liikkeen henkilökunta ei nähnyt sitä.\n\n\"Sehän sujui kuin rasvattu\", hän kuiskasi.\n\n\"Sinä näyttelit mestarillisesti\", johtaja Sarvela tunnusti.\n\n\"No, niinpä sinäkin.\"\n\nHe olivat molemmat erittäin tyytyväisiä toisiinsa ja tyytyväisiä myös\nupeaan, himmeänharmaaseen autoon.\n\n\n\n\nAARNIO SYVENTYY HENKILÖHISTORIAAN\n\n\n\"Niin\", toimittaja Matti Kari sanoi vaatimattomasti ja hiljaa,\npuhallettuaan erinomaisen taitavan savurenkaan sikaaristaan,\n\"ihastuttava neiti Sonja Laiho ei ole vähemmän ihastuttavan johtaja\nOnni Adolf Sarvelan sisarentytär.\"\n\n\"Mitä?\" Pertti Aarnio huudahti ja teki yrityksen noustakseen syvästä ja\nmukavasta nojatuolistaan. \"Kuinka niin?\"\n\n\"Syy ja tapa on yksinkertainen. Koska johtaja Sarvelalla ei ole\nsisarta, ei hänellä tavallisen logiikan mukaan voine olla\nsisarentytärtäkään.\"\n\n\"Epäilemättä on johtopäätöksesi oikea. Mutta mistä sinä olet tämän\nsaanut selville?\"\n\n\"Sieltä, missä ihmisen perhesuhteet parhaiten tiedetään:\nkirkkoherranvirastosta. Johtaja Sarvelan kotipitäjän kappalaiselta sain\ntiedot. Puhelimella. Kuului hävyttömän huonosti kyllä, keskustelumme\nkatkaistiin kaksi kertaa, mutta minä en hellittänyt. Tiedot sain,\npyysin anteeksi ja kiitin, eikä kunnon kappalainen voi aavistaakaan,\nmiksi tiedustelin. Sanoin, että olin erehtynyt.\"\n\n\"Hm. Mutta ellei...\"\n\n\"Aiot kai sanoa, että ellei neiti Laiho ole sisarentytär, niin mikä hän\nsitten on. Tjah, aivan varmasti en voi sitä sanoa, mutta minulla on\nkyllä omat ajatukseni. Odotappa!\"\n\nHän otti puhelimen kuulotorven ja sanoi numeron.\n\n\"Terve, täällä Kari! Vilkaiseppas pöydälleni, onko tullut postia.\nNiinkö. Ja mistä? Katso postileimoja. Kouvola ja Viipuri. Hyvä,\nlähetäppä ne pojan mukana minulle. Olen Aarnion luona. Kiitos. Terve.\"\n\nKari nojautui taaksepäin tuolissaan ja virkkoi:\n\n\"Luultavasti Viipurista tuleva kirje selvittää paljon. Jos käy niinkuin\notaksun, se selvittää oikeastaan kaikki. Muuten, sinähän olet\nkiinnostunut vähän kaikkeen. Vilkaiseppas tätä lappua!\"\n\nKari kaivoi lompakostaan sievästi taitetun, vihertävän lomakkeen ja\nojensi sen Aarniolle. Aarnio tutki sitä hetkisen.\n\n\"Hm, tukevanpuoleinen annos yhdellä reseptillä: neljä kokopulloa\nkonjakkia ja kaksi kokopulloa whiskyä.\"\n\n\"Voihan sitä siltäkin puolen tarkastella. Ostin sen tänään muutamalta\nmieheltä määrätyssä tarkoituksessa. Se minun mieheni oli ostanut tuon\nlapun eräältä Karpilta, joka lienee sen alan tukkukauppias, ei suurta,\nmutta sellaista keskikokoista mittaa. Ja tuo samainen Karppi istui\ntoissapäivänä lähes tunnin ajan herra johtaja Onni Adolf Sarvelan\nyksityiskonttorissa ja ryypiskeli.\"\n\nAarnio vaikutti aivan välinpitämättömältä ja tyyneltä. Se olikin\nhänelle luontaista. Toiseksi hän tiesi, että Kari kertoi huomionsa ja\nhavaintonsa omalla tavallaan. Ei maksanut vaivaa häntä kiirehtiä.\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Sattumalta. Ellei sattuma olisi sanomalehtimiesten apuna, ei maksaisi\nmilloinkaan vaivaa pyytää palkankoroitusta. Niinpä niin. Istuin kadun\ntoisella puolella, toisessa kerroksessa. Aivan sattumalta huomasin\nSarvelan konttorissa miehen nostavan pullon lattialta ja kaatavan\nlasiin ja juovan. Näkyhän ei ole mikään harvinaisuus maassamme.\nMiehillä oli ilmeisesti asioita keskenään. He vaihtoivat keskenään\npapereita tai rahaa. En voinut nähdä tarkemmin. Aikansa istuttuaan\ntoinen mies ilmestyi kadulle. Hän oli Karppi. Jonkin verran tuulessa.\"\n\nAarnio vilkastui hiukan. Hän siirrähti nojatuolissa.\n\n\"Mihin tällä kaikella tahdot tulla? Tarkoitatko...?\"\n\nToimittaja Kari kohautti välinpitämättömästi olkapäitään.\n\n\"Tjah, olisiko se sitten mahdotonta? Niissä asioissa askartelee moni\nsellainen, josta sitä ei ensi silmäyksellä voi luulla. Minusta tämä\njohtaja Sarvela on jonkin verran, jonkin verran mystillinen persoona.\"\n\n\"Tunnetko hänet tarkemmin?\"\n\n\"En, en lainkaan. Olen vain tehnyt muutamia huomioita.\"\n\n\"Kuinka tiesit hänen kotipaikkansa?\"\n\n\"Olen jossakin kuullut, että hän on kotoisin samasta pitäjästä kuin\nminäkin, en vain muista missä ja milloin.\"\n\nAarnio karisti sikaaristaan tuhkan huolellisesti tuhkakuppiin ja\nvirkahti sitten:\n\n\"Minä kyllä miehestä tiedänkin. Vähän.\"\n\nKari naurahti ääneen.\n\n\"No se mahtaa olla tietämisen arvoista muillekin, jos kerran tuon sanot\nsillä tavalla.\"\n\n\"Niin\", Aarnio jatkoi miettivästi, \"sodan aikana johtaja Sarvela\naloitti liikeuransa.\"\n\n\"Gulashina?\"\n\n\"Täsmälleen. Ja kohtalaisen hyvällä menestyksellä. Voinpa ehkä sanoa:\nliian hyvällä menestyksellä. Menestys nousi hänelle päähän.\"\n\n\"Niinkuin niin monelle muullekin.\"\n\n\"Aivan. Ajat muuttuivat. Menestys loppui.\"\n\n\"Ja Sarvela ryhtyi auttamaan kohtaloa ja sallimusta ja liikeonnea?\"\n\n\"Voi sitä sanoa niinkin. Alku oli vaatimatonta. Hän ilmoitteli laajasti\nja lujasti. Puhelinnumeroita oli paljon. Pääkonttori ja kaksi\nhaarakonttoria. Ynnä tehtaat.\"\n\n\"Tehtaat?\"\n\n\"Tehtaatpa tehtaat. Siitähän minä aikoinaan pääsinkin vähän miehestä\nperille. Alku oli, kuten sanottua, vaatimaton. Tehtaan muodosti muuan\nvanha, rappeutunut huvila erään maaseutuaseman lähistöllä. Tehtaassa\nvalmistettiin pääasiallisesti kotimaista teetä.\"\n\n\"Mitä ihmeen teetä?\"\n\n\"Kotimaista terveysteetä. Siihen aikaan ei teetä ollut niinkään\nsaatavissa, ja hinnat olivat lujat. No niin, johtaja Sarvelan tehtaan\ntee oli hajutonta, mautonta ja vaaratonta. Voin sen todistaa, sillä\njouduin sitä kerran maistelemaan. Kääreessä ilmoitettiin, että siinä\noli mansikanlehtiä y.m. yrttejä, mutta vaatimaton mielipiteeni on, että\ntehtaassa tyydyttiin käärimään kirjaviin papereihin yksinkertaisesti\nsellaisia heinänrippeitä, joita jää latojen pohjalle.\"\n\n\"Mahtoi olla kannattavaa teollisuutta?\"\n\n\"Epäilemättä prosenteissa laskettuna, mutta mittakaava oli siksi pieni,\nettä miljonääriksi pääsy sitä tietä olisi vaatinut vuosia. Eikä tee\nsitäpaitsi saavuttanut mainittavaa kansansuosiota. Teeteollisuus\nlopetettiin ja siirryttiin sinappiin. Siihen aikaan ei englantilaista\nColman sinappia tahtonut saada rahalla eikä millään. Eihän johtaja\nSarvelakaan sitä saanut. Mutta hän painatti erehdyttävän samannäköisiä\netikettejä, liimasi ne purkkeihin ja täytti purkit maissijauhoilla ja\nmuilla sentapaisilla aineilla. Se sinappi ei kirveltänyt. Hinta oli\nhyvä, ja vaikka teollisuutta harjoitettiin vain vähän aikaa, se\nilmeisesti tuotti hyvän voiton, paljon paremman kuin terveystee.\"\n\n\"Mutta eikö mies joutunut vastaamaan?\"\n\n\"Joutui. Vaikka ei näistä. Mutta kun hän keksi ruveta itse valmistamaan\ntupakkaveron leimamerkkejä, niin siitä ei enää pidetty. Luulen, että\nhänellä on tätä nykyä eri tuomioina yhteensä suoritettavana ainakin\ntoista vuotta vankeutta.\"\n\nToimittaja Kari ponnahti pystyyn.\n\n\"Mutta miten ihmeessä...? Mitenkä mies ei sitten ole istumassa? Ja\nmiten hän voi pitää liikettä? Ja saada luottoa?\"\n\nAarnio viittasi rauhoittavasti kädellään.\n\n\"Istumisella ei ole kiirettä. Jutut viipyvät hovissa ja hovin jälkeen\ntietenkin korkeimmassa oikeudessa. Niin että aikaa on kyllä. Mitä taas\nmuuhun tulee, niin lienee johtaja Sarvela täällä jotenkin tuntematon.\nSitäpaitsi hänen kepposistaan ei milloinkaan ole tehty suurta numeroa.\nHäntä yksinkertaisesti ei tunneta. Ja kyllä hän osaa esiintyä niin,\nettä häntä viimeksi mistään epäillään.\"\n\nKari nousi kävelemään huoneessaan. \"Tämähän on, tämähän on melkein\nuskomatonta. Olisiko mies parantanut tapansa?\"\n\n\"Kaikki on mahdollista\", Aarnio sanoi filosoofisesti, \"mutta omana\nmielipiteenäni esitän kyllä, ettei johtaja Sarvelan katumuksesta ja\nvielä vähemmän parannuksesta maksa mennä liikoja lupailemaan\".\n\n\"Hänellä siis voi olla uusia aikeita mielessään?\"\n\n\"Hän on vireä ja toimelias mies, omalla tavallaan. Se, joka valmistaa\nomia tupakkaveromerkkejä, saattaa...\"\n\n\"Niinpä niin, se saattaa kyllä valmistaa omin neuvoin muitakin\nmerkkejä. Kalliimpiakin. Ahaa, nytpä tuli mieleen jotakin...\"\n\nKari kaivoi uudelleen lompakostaan esille \"lääkemääräyksen\" ja tutki\nsitä huolellisesti.\n\n\"Hm\", hän puheli puolittain itsekseen, \"ei, kyllä tämä kelpaa.\"\n\nHän mietti hetkisen, mutta pisti sitten paperin takaisin taskuunsa.\nSamassa soi ovikello.\n\nAarnio nousi avaamaan. Eteisestä kuului nuorekkaan kimakka ääni:\n\n\"Ei, minun käskettiin antaa ne suoraan toimittaja Karille.\"\n\nAarnio kuului naureskelevan, ja sitten hän ilmestyi huoneeseen\nkintereillään pirteä asiapoika, joka riensi Karin luo ja ojensi tälle\nkaksi kirjettä.\n\n\"Toimituksesta lähetettiin ja käskettiin antaa teille.\"\n\n\"Niin, tuota jehua ei petetä. Ei suostunut antamaan kirjeitä minulle\",\nnaureskeli Aarnio.\n\nKari kiitti poikaa, joka livahti sukkelasti huoneesta.\n\n\"Nokkela poika\", Kari tunnusti. \"Siitä tulee vielä erinomainen mies,\nvarmasti sellainen, joka ei seisoalleen nuku.\"\n\nKari avasi Viipurista tulleen kirjeen. Se olikin tukeva ja sen sisällä\noli valokuva. Toimittaja vilkaisi siihen, hymähti ja ojensi sen\nAarniolle.\n\nAarnio vihelsi hiljaa katsahdettuaan kuvaan. Ilmeisesti se oli neiti\nSonja Laihon kuva. Siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta se oli otettu\njoitakin vuosia sitten. Neiti Laiho oli siinä nuoremman, mutta ei\nsuinkaan kauniimman näköinen.\n\nKari luki nopeasti kirjettä.\n\n\"Eipäs näkömuistini minua pettänyt\", hän virkahti tyytyväisenä.\n\"Tiedätkö, mikä neiti Laiho oikeastaan on?\"\n\n\"En, mutta kun sinä näyt tietävän, niin sanonet sen minulle.\"\n\n\"Niin, vielä kaksi vuotta sitten hän oli pieni tarjoilijatar pienessä\nkahvilassa. Hänen vanhempansa elävät jossakin maaseudulla Kannaksella.\nHän meni Viipurissa kihloihin johtaja Sarvelan kanssa.\"\n\n\"Siis Sarvelan morsian.\"\n\n\"Niin, tai rakastajatar tai liikekumppani tai vähän kaikkea.\"\n\n\"Mutta miksi ihmeessä...?\"\n\n\"Sehän on selvä. Tarkoitit tietenkin, miksi he esiintyvät enona ja\nsisarentyttärenä. No niin, neiti Laiho on jonkinlainen houkutuslintu.\nYmmärräthän sen verran metsästyksestä. Ja totisesti, hän ei olekaan\nmikään huono houkutuslintu. Kyllä siinä monenkin miehen sydän sykähtää,\nkun hän katsahtaa houkuttelevasti.\"\n\n\"Ei pysty minuun\", Aarnio tokasi.\n\nKari purskahti nauramaan.\n\n\"Sinähän olet vain sääntöä vahvistava poikkeus. Niin, neiti Laiho saa\nkyllä pään pyörälle kummemmaltakin mieheltä kuin johtaja Sarvela. Tai\nse lordi Crompton. Eilen näin heidät yhdessä. He ajoivat hienon\nhienossa harmaassa La Salle-autossa. Yksityisauto. En tiedä, lordinko\nvai johtaja Sarvelan.\"\n\nMolemmat miehet tupakoivat jonkin aikaa mitään puhumatta. Sitten Aarnio\nvirkkoi hiljaa:\n\n\"Tiedätkö, mitä lordi Crompton, sir Stephen, käytti matkalukemisenaan\nItämerellä?\"\n\n\"No?\"\n\n\"Teosta, jonka nimenä on 'Jos olisin lordi'. Ja aliotsakkeena oli\n'Hienon käytöksen aapinen'.\"\n\n\"Se ei ole mahdollista.\"\n\n\"Epäiletkö minun sanojani?\"\n\n\"En, herra paratkoon, mutta tuonikäinen englantilainen lordi, vaikka\nolisi syntynyt mustimman siirtomaan mustimmassa kolkassa, ei tavaile\nkäytöstapojen aapista. Ellei hän mahdollisesti ole nyt vasta saanut\naatelisarvoa...\"\n\nAarnio ei vastannut mitään, nousi, asteli kirjakaapin luo, haki esille\nEnglannin aateliskalenterin ja avasi sen asianomaiselta kohdalta.\n\n\"Ole hyvä ja tarkasta tätä. Sir Stephen on järjestyksessä neljäs\nCromptonin parooneita. Mutta jatkakaamme juttua muualla. Minulla on\nnälkä.\"\n\n\"Sama on minun tunnustettava.\"\n\nHe lähtivät ulos. Kulmassa olevan apteekin kohdalla toimittaja Kari\npysähtyi.\n\n\"Odotappa hetkinen tässä. Minä pistäydyn sisällä.\"\n\n\"Aiotko tuon lapun vaihtaa...?\"\n\n\"En, minä vain...\", ja Kari pujahti apteekkiin.\n\nAarnio tarkasteli näyteikkunoita. Hän sai odottaa, niin jopa yli\nneljännestunnin. Sitten Kari palasi.\n\n\"Suo anteeksi, mutta tuttavani proviisori ei ehtinyt ennemmin.\nToisekseen: käynti maksoi kyllä vaivan.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"No, sainpahan vain varmasti todetuksi, että resepti on väärä.\"\n\n\"Onko määräys väärennetty?\"\n\n\"On, alusta loppuun. Mutta ei sillä hyvä. Myöskin itse lomakepaperi on\nväärennetty. Tässä haiskahtaa lihava juttu.\"\n\n\n\n\nTIEDOILLA JA TAIDOILLA EI PIDÄ YLVÄSTELLÄ\n\n\n\"Ja minähän olen sellainen ammattimies, jotta tässä maassa ei ole\ntoista.\"\n\nVäite lausuttiin nousuhumalassa olevan henkilön koko ponnekkuudella, ja\nsitä säesti lasien helinä, kun puhuja raskaasti laski kätensä pöydälle.\n\nVaratuomari Aarnio ja toimittaja Kari hymyilivät toisilleen. Ääni oli\nkuulunut naapuriaitiosta, ja siinä kaikui sentapainen sävy, että se oli\nmelko harvinainen tässä ravintolassa.\n\n\"Joo, kyllä minä olen vain semmoinen kemigrafi, että ottaisivat minut\nmihin laitokseen tahansa. Mutta mitäs minä sellaisista töistä! Ei pidä\nolla tyhmä. Minä teenkin muita töitä, ja töitä omaan laskuuni. Nytkin\nminulla on niin hieno afääri --\"\n\nPuhuja hiljensi ääntään. Aarnio ja Kari eivät kuunnelleet keskustelua.\nSe ei millään tavalla heitä kiinnostanut. Puhuja ilmeisesti oli ottanut\nitselleen hummauspäivän, eksynyt aivan liian siistiin paikkaan ja nyt\nkehuskeli tiedollaan ja taidollaan. Mutta puhuja oli lähellä ja siksi\näänekäs, että heidän korviinsa pakostakin kantautui yhtä ja toista.\nToinen keskustelijoista tiedusteli äkkiä, voisiko toinen lainata\nhänelle hiukan rahaa.\n\n\"Kyllä vain\", kemigrafi vakuutti leveästi ja alttiisti. \"Meiltähän\nheltiää. Jaa, nyt muistankin, minunhan piti soittaa johtaja Sarvelalle.\nSieltä tulee rahaa. Meillä on näet yhteisiä asioita.\"\n\nKari oli jo puolivälissä salia, ennenkuin puhuja oli lähtenyt\nliikkeelle. Hän viipyi runsaat kymmenen minuuttia poissa ja oli\npalatessaan hyvin miettivän näköinen.\n\nAarnio katsahti häneen kysyvästi. Kari siirtyi istumaan hänen\nviereensä.\n\n\"Tiedätkö, joko minä aavistelen ja odottelen ihan hulluja taikka sitten\nolen pääsemässä hyvinkin suuren jutun perille. Tässä haiskahtaa oikein\nsuurenpuoleinen väärennys- ja kavallusjuttu, ja taitaapa johtaja\nSarvela olla sen kenraalina.\"\n\nAarnio nyökäytti päätään.\n\n\"Jatkahan!\"\n\n\"Niin, miehen nimi on Mannermann, nähtävästi suomalaistunut\nsaksalainen. Hän soitti todellakin Sarvelalle. Hänelle nähtävästi\nannettiin ensiksi perusteellinen ojennus ja nuhteet jostakin\nlaiminlyönnistä taikka ehkä ryypiskelystä. Hän torjui niitä melko\nröyhkeästi. Johtaja Sarvela ei tunnu kykenevän herättämään erikoista\narvonantoa liiketuttavissaan. No niin, sitten rahasta. Mannermann vaati\nja hänelle tunnuttiin lupaavan yksitoistatuhatta markkaa. Sitten\npuhuttiin joistakin näytekappaleista --\"\n\n\"Saitko tarkempaa tietoa?\"\n\n\"En aivan varmasti, mutta tuskinpa erehdyn, jos päättelen kyseessä\nolleen grafiikan alaan kuuluvaa.\"\n\nAarnio maistoi kahviaan. Ja sanoi sitten, sikaarin sytytettyään:\n\n\"Niin, enpä oikeastaan ihmettele, vaikka päätelmäsi olisivatkin\noikeat. Sekin esimerkiksi saamasi spriiresepti, jonka olet todennut\nväärennetyksi, viittaa juuri tämä tapaiseen teollisuuteen. Eikä noita\nreseptejä varmastikaan väärennetä yksin kappalein.\"\n\n\"Ei! Jos sellaiseen puuhaan joku kerran ryhtyy, niin toki hän silloin\nvalmistaa riittävästi kliseitä ja niillä riittävästi painattaa.\nTeollisuudesta siinä on kysymys, ei käsityöstä.\"\n\n\"Niin, ja mikä estää laajentamasta liikettä muillekin aloille kuin\nreseptien! Jos tuo mies on niin taitava kuin kehuu ja jos hän on kerran\nrikoksen tielle joutunut, niin onhan tarjolla muitakin artikkeleita\nkuin reseptit, joitten valmistuksessa ja trokaamisessa on lisäksi\ntavallaan kaksinkertainen vaara.\"\n\n\"Ajatteletko seteleitä?\"\n\n\"No vaikka ei nyt niitäkään. Meikäläiset setelit ovat määriltään niin\npieniä, etten laskisi niiden väärentämisen oikein kannattavan. Niitä\nvarten tarvitaan paljon työtä. Mutta ajatteleppa, että yhdellä\nainoallakin vekselillä voidaan nostaa suuria summia. Ja onhan\nleimamerkkejä. Niiden valmistuksen pitäisi ammattimiehille olla\nhelppoa, ainoastaan niiden myynti on hankalaa.\"\n\n\"Niinpä niin, tekevältä ei työtä puutu, ja ainahan väärentäjä\nväärennettävää löytää.\"\n\nAarnio vilkaisi kelloonsa.\n\n\"Mitä aiot tehdä?\"\n\n\"Sitäpä tässä juuri mietiskelen itsekin. Niin, tätä juttua en jätä.\"\n\n\"Aiot siis oikein järjestelmällisesti puuttua siihen.\"\n\n\"Eihän muu auttane. Ja luulenpa, luulenpa että persoonallinen tuttavuus\nMannermannin kanssa edistäisi asiaa huomattavasti. Hänellä on\noivallinen suu, kerkeä juomaan ja altis lörpöttelemään. Parempaahan ei\nvoi toivoakaan.\"\n\n\n\n\nMATTI KARI KIIPEÄÄ LOUKKUUN\n\n\n\"Aion seurata tuota miekkosta\", Kari sanoi.\n\n\"Tuletko illalla luokseni?\"\n\n\"Jos suinkin ehdin. Huomisaamuna kuitenkin joka tapauksessa.\"\n\nAarnio ja Kari kuuntelivat viereisestä aitiosta kuuluvaa keskustelua.\nMutta miehet puhuivat nyt niin hiljaa, että keskustelu kuului vain\nmuminana.\n\n\"Kuules\", Kari kuiskaten puhui, \"sinähän voisit jatkaa tiedustelua\neräällä toisella taholla.\"\n\n\"Millä niin?\"\n\n\"Sinähän tunnet johtaja Varmalan?\"\n\n\"Ja sitten?\"\n\n\"Hän lienee asioissa sen romuluisen englantilaisen lordin kanssa, sir\nStephenin. Eiköhän voisi hänen kauttaan saada tietoja neiti Laihon ja\nlordin kuhertelusta. Arvelen omasta puolestani, ettei siinä neiti\nLaihon puolella ainakaan ole kysymys mistään intohimosta.\"\n\n\"Voit olla oikeassa. Lordi ei ole filmirakastaja, se on myönnettävä.\nMutta mitä siinä olisi?\"\n\n\"Afäärejä. Tietysti lordi on rikas.\"\n\n\"Se ei ole sanottu. Varsinkin kun kysymyksessä on lordi, joka lueskelee\nkäytöstavan oppikirjoja.\"\n\n\"Saattaa olla. Mutta kuitenkin --\"\n\n\"Voin tietenkin ottaa selvän. Ja otankin. Koko kaupunkihan heistä\npuhuu. Lordit kun ovat harvinaisia täällä pohjolassa.\"\n\nMiehet viereisessä aitiossa kilistivät äänekkäästi lasejaan. Tarjoilija\nsaapui.\n\n\"Mitäs me ollaan velkaa?\" Mannermann kuului leveästi kysyvän.\n\n\"Terve! Minä lähden etukäteen\", Kari kuiskasi, nousi paikaltaan ja meni\neteiseen. Hetken kuluttua hän oli kadulla.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin Mannermann tovereineen tuli kadulle.\nMolemmat miehet lähtivät kulkemaan yhdessä, vilkkaasti ja äänekkäästi\nkeskustellen.\n\nKari seurasi paria kadun toisella puolella ja toivoi hartaasti, ettei\nmiesten yli-iloinen tila kiinnittäisi heihin esivallan valpasta\nhuomiota.\n\nEnsimmäisessä kadunkulmassa seisoi poliisi. Hän katsoi miehiä; nämä\nhuomasivat hänen tuijotuksensa, hiljensivät ääntään ja kohensivat\nryhtiään. Kari huokasi helpoituksesta: ilmeisesti miehet hoitaisivat\nitsensä.\n\nKari mietti mahdollisuuksiaan. Kaikki oli oikeastaan vielä ilmassa. Hän\nei tietänyt mitään varmaa, ei muuta kuin sen, että johtaja Sarvelan\nmenneisyys ja hänen suhteensa \"sisarentyttäreensä\" eivät olleet\nluottamusta herättäviä. Mutta arveluja ja otaksumia ja epäluuloja oli\nsitä runsaammin. Johtaja Sarvela oli ilmeisesti tekemisissä Karpin\nkanssa, spriireseptikauppiaan, ja tämä myyskenteli väärennettyjä\nreseptejä. Ja johtaja Sarvela oli suhteissa myös tuohon Mannermanniin,\njonka toiminta hänen omien varomattomien sanojensa mukaan epäilyttävän\nläheltä viittasi järjestelmälliseen, suuressa mittakaavassa\nharjoitettuun väärennykseen.\n\nHm, tässä oli paljon eikä kuitenkaan mitään. Niin no, kuitenkin\nriittävästi ainesta kesäaikana puolijoutilaalle sanomalehtimiehelle.\nOmaa varjoaan hän ei ajanut takaa, siitä hän oli varma, mutta kuinka\npaljon hän lopultakin kostuisi, oli tietämätöntä.\n\nÄkkiä Karin mieleen juolahti, ettei Mannermann häntä mitenkään\ntuntenut, oli ravintolassa tuskin lainkaan kiinnittänyt häneen\nhuomiota. Ei ollut nähnyt, yksinkertaisesti. Hän voisi vaaratta\nlähestyä miehiä, ja jos Mannermann edelleenkin oli yhtä avomielisellä\ntuulella, siepata yhtä ja toista keskustelusta.\n\nHän teki nopeasti päätöksensä, oikaisi yli kadun ja asteli hetken\nkuluttua melkein miesten kantapäillä.\n\nMutta jo muutaman minuutin kuluttua hän havaitsi pettyneensä. Miehet\njuttelivat mitättömistä, pääasiallisesti kosteista huvitteluistaan, ja\nkumpikin koetti voittaa toisensa määrään ja aikaan nähden.\n\nKaria heidän juttelunsa ei huvittanut. Kuitenkin hän, kun kerran siihen\noli vaivautunut, seurasi sitä, ja sitkeytensä palkaksi hän saikin kohta\ntietää, että toverukset aikoivat nyt heti, kun olivat saapuneet\nMannermannin luo, koettaa toistensa kestävyyttä. Mannermann lupasi\nkustantaa tarvittavan aineen.\n\nKari antoi mielessään täyden hyväksymisensä ja vahvistuksensa heidän\naikomukselleen. Hänen aikeitaan se ainakaan ei vaikeuttaisi.\n\nKeskikaupunki oli jo jäänyt kauaksi taakse. Kadut olivat melkein\nautioita, ja Kari jättäytyi hyvän joukon taemmaksi. Kovin kauaksi hän\nei uskaltanut sentään jättäytyä. Hänen oli ehdottomasti saatava\nselville Mannermannin asunto.\n\nKari oli äärimmäisen varuillaan. Miehet saattoivat pujahtaa hänen\nkäsistään viime hetkessä, niin täydellisen tietämättömiä kuin olivatkin\nsiitä, että heitä seurattiin.\n\nMannermann pysähtyi, kopeloi taskujaan ja tuntui löytävän mitä haki.\n\nAvain! välähti Karin mielessä.\n\nHän oli arvannut oikein. Miehet olivat perillä, sillä he sukelsivat\nporttikäytävään. Kari ei ollut hidas rientämään portille, ja sitten\nhänkin, varoen askeleitaan, painui puolipimeään käytävään. Sen päähän\nsaavuttuaan hän kurkisti varovaisesti nurkan takaa.\n\nMannermann avasi juuri pihalle johtavaa ovea. Hänen toverinsa seisoi\nvieressä. He olivat molemmat selin, eikä heillä voinut olla\naavistustakaan Karin läsnäolosta.\n\nSanomalehtimies tuli jälleen kadulle, vilkaisi talon numeroon ja\nsuuntasi kulkunsa sitten pieneen puistikkoon, missä istuutui lepäämään\nja miettimään. Heti ensiksi hän merkitsi muistiin Mannermannin\nosoitteen.\n\nHämärsi jo vahvasti. Tunnin kuluttua olisi täysin pimeä.\n\nMitä hänen oli tehtävä?\n\nMannermann tovereineen ryyppäsi nyt parhaillaan. He olivat jo ennestään\nmelkoisen pitkällä, ja jos he täydellä todella rupeaisivat\nkilvoittelemaan keskenään kestävyydessä, olisivat he tunnin,\npuolentoista kuluttua täysin kypsiä.\n\nEpäilemättä olivat olosuhteet hänelle, Karille, suotuisat. Hänen oli\nvain oltava viekas ja rohkea.\n\nKari hymähti ääneen. -- Se, mitä hän nyt suunnitteli mielessään, ei\nsuinkaan käynyt yksiin lakien ja asetusten kanssa. Pikemminkin\npäinvastoin.\n\nTarkoitus oli kuitenkin hyväksyttävä, ja hän varoisi, ettei tekisi\ntyhmyyksiä.\n\nIlta pimeni, ja hänen savukkeensa hehkui punaisena, kun hän\nliikahtamatta istui penkillä ja suunnitteli toimenpiteitään. Kun hän\nensimmäisen kerran katsoi kelloaan, oli kulunut kolme neljännestä. Hän\nheitti pois savukkeensa, tarkasti, että sähkölamppu oli kunnossa ja\nlähti sitten matkaan.\n\nNyt varsinaisesti alkaisi hänen seikkailunsa.\n\nHän asteli äänettömästi pihalle. Sen toisella laidalla, naapuritontin\nvierellä, hän oli huomannut rykelmän ajoneuvoja, tyhjiä laatikoita ja\nhalkopinon. Hän hiipi sinne ja tunkeutui laatikkojen väliin.\n\nHän oli aivan näkymättömissä, mutta saattoi kätköstään nähdä suurimman\nosan pihaa ja porttikäytävän aukon.\n\nSen oven vieressä, jota Mannermann oli ollut avaamassa, oli ikkuna.\nIkkuna oli valaistu. Ilmeisesti toverukset jatkoivat \"taistelua\".\n\nHän nojasi selkänsä aitaan ja odotti. Se ei ollut hauskaa, mutta hänen\nei ollut ikäväkään. Hän koettaisi jotakin keinoa, aina tilanteen\nmukaan.\n\nHän ei tiennyt, kuinka kauan hän jo oli odottanut, kun ikkunassa näkyi\npari liikkuvaa varjoa. Ne katosivat, mutta vallitsevassa hiljaisuudessa\nhän kuuli selvään, jännittynyt kun oli, hienoista melua.\n\nHän ei ollut erehtynyt: Mannermannin asunnon ovi avattiin, ja mies tuli\nulos. Ikkunasta hohtavassa valossa hän eroittui heikosti, mutta\nkuitenkin riittävästi. Hän paukautti oven takanaan kiinni, laskeutui\naskelman, mutta horjahti ja kaatui pitkin pituuttaan.\n\nKuului äkäinen kirous ja jatkuvaa murahtelua. Karia hytkäytti:\nnähtävästi oli koitos ollut riittävän kostea. Se sopi erinomaisesti\nhänen suunnitelmiinsa.\n\nMurahtelu jatkui, mutta sitten mies kompuroi pystyyn, puhdisteli hiukan\nitseään, ja, vaihtaen mielialaa, ryhtyi hyräilemään jotakin, mahdoton\nsanoa mitä, ja hävisi porttikäytävään. Hänen askeltensa kaiku vaimeni.\n\nKari uskaltautui piilostaan, ei kuitenkaan ennenkuin valo ikkunassa oli\nsammunut.\n\nHän ei ollut varmasti nähnyt, kuka poistuja oli ollut, mutta\notaksuttavaahan oli, että se oli ollut Mannermannin toveri. Kemigrafi\noli nyt siis yksinään, ja koska hän oli sammuttanut valon, oli hän\nkäynyt makuulle. Kari laski, että katsoen tämän nauttiman \"unilääkkeen\"\nsekä laatuun että määrään unen täytyi olla sekä nopea että kestävä ja\nsyvä.\n\nHän odotti kuitenkin piilopaikkansa äärellä vielä noin neljännestunnin.\nOli parempi katsoa kuin katua. Hänellä oli nyt erinomainen tilaisuus,\neikä hän saanut pilata sitä liiallisella hätiköinnillä.\n\nVihdoin hän hiipi ovelle. Kysymys oli nyt siitä, kuinka hän saisi sen\nauki. Hänellä oli taskussaan ensiluokkainen, luja, monikeinoinen\npatenttiveitsi. Sen apuun oli turvauduttava. Sillä hän oli avannut jo\nkahdesti oman ovensa, unohdettuaan avaimet sisään.\n\nHän kopeloi sen esille ja avasi yhden terän. Sitten hän haparoi\navaimenreiän.\n\nSe löytyi, ja Kari työskenteli hiljaa, mutta nopeasti. Mutta ei, lukko\nei myöntänyt vähääkään. Avain ei ollut siinä.\n\nHän tutki ovea tarkemmin, alkaen jo epäillä koko yrityksensä\nonnistumista. Silloin hän sattui painamaan kädensijaa. Se napsahti, ja\novi aukeni.\n\nKarilta oli päästä pieni hämmästyksen huudahdus.\n\n_Ovi oli auki!_\n\nMannermann oli ilmeisesti unohtanut sulkea sen vieraansa jälkeen.\nIhmekö siis, ettei lukko myödännyt!\n\nKari veti henkeään, avasi ovea enemmän, pujahti sisään mahdollisimman\näänettömästi ja veti oven kiinni jälkeensä.\n\nSitten hän pysähtyi vetämään henkeään.\n\nMelkoisen läheltä kuului levotonta kahinaa, tuhahtelua ja kuorsausta.\nMannermann nukkui. Havainto rauhoitti Karia. Hän sytytti sähkölamppunsa\nja valaisi ympäristöään.\n\nHän oli pienessä, kapeassa, täysin kalustamattomassa eteisessä. Siihen\njohti sisältä kaksi ovea. Molemmat olivat raollaan. Toisen takaa kuului\nMannermannin kuorsaus.\n\nKari harkitsi hetkisen. Mannermannin huoneeseen hän ei menisi, ei\nainakaan vielä. Hän hiipi toiselle ovelle ja sukeltautui aukosta\nsisään.\n\nSamalla hän äkkiä kauhukseen kuuli, että Mannermannin uni häiriytyi,\nkuorsaus lakkasi, kuului murahtelua ja sitten pari askeleen ääntä.\n\nMannermann oli noussut. Jokin napsahti: hän oli sytyttänyt sähkön.\n\nNopeasti Kari valaisi ympäristöään. Lähellä näkyi ovi. Hän avasi sen ja\npujahti sisään. Hän oli entistä syvemmällä Mannermannin asunnossa.\n\nNiin, mies oli noussut makuulta. Hän tuli eteiseen, ja Kari kuuli hänen\nsulkevan ulko-oven. Hän oli nyt satimessa.\n\nMurahtelu läheni. Mannermann kompuroi viereiseen huoneeseen. Kari\nodotti valmiina ja jännittyneenä.\n\nMutta Mannermann ei tullut hänen piilopaikkaansa. Hän joi vettä\nvesijohdosta, mutta takaisin tullessaan hän horjahti ovea vasten, niin\nettä se rämähtäen sulkeutui ja kädensija kolisi lattialle.\n\nJa se kolisi viereisen huoneen lattialle. Kari oli nyt kahdenkertaisen\nteljen takana. Muutamassa hetkessä hän oli joutunut mitä\nepäilyttävimpään tilanteeseen.\n\nHän oli loukussa,\n\n\n\n\nMATTI KARI MUKAUTUU\n\n\nToimittaja Matti Kari oli ollut satimessa jo kolme tuntia, eivätkä nuo\ntunnit olleet kohottaneet hänen mielialaansa.\n\nEnsiksikin hänen oli pakko todeta, että hän todellakin oli satimessa,\nvieläpä lujassa.\n\nOvi oli vahva, aivan harvinaisen vahva, ja tiiviisti sulkeutuva. Hänen\nmonitaitoinen taskuveitsensäkään ei siihen pystynyt.\n\nKari oli toivonut suuria ikkunasta. Ruudut saattoi aina irroittaa tai\npahimmassa tapauksessa särkeä. Mutta tarkastellessaan huonetta\ntaskulamppunsa valossa Kari teki sen ällistyttävän havainnon, ettei\nhuoneessa ollutkaan ikkunaa. Ei kerrassaan minkäänlaista. Oli vain\nilmanvaihtoluukku, jonka kautta kissa, mutta ei suinkaan ihminen, olisi\nkyennyt luiskahtamaan ulos.\n\nPeränurkassa oleva pieni ovi ei herättänyt Karissa suuria toiveita.\nTehdäkseen kuitenkin kaikki, mitä oli tehtävissä, hän avasi senkin ja\ntirkisti sisään.\n\nSe oli, niinkuin hän jo oli aavistanutkin, ikävä kyllä vain komero,\nvieläpä sellainen komero, että seinään kiinnitetyt hyllyt täyttivät sen\nkokonaan.\n\n\"Pakanan Mannermann!\" noitui Kari.\n\nJa ajatella todellakin! Niin hienosti ja sievästi kuin hän oli hoitanut\njutun. Hän oli keksinyt Mannermannin, saanut tietoonsa yhtä ja toista,\nseurannut häntä läpi kaupungin, keksinyt hänen asuntonsa, laatinut\novelan suunnitelman, istunut puistossa, odottanut halkopinon luona,\nhiipinyt sisään... ja humalainen mies oli sattumalta, horjahtaessaan,\ntyrkännyt kiinni sen ainoan oven, jonka kautta tie kävi ulkomaailmaan.\n\nSe oli sentapaista kohtalon ivaa, jollaista Kari ei sietänyt. Hänessä\nei ollut tarpeeksi filosoofia.\n\nNyt on kuitenkin niin, että kylmä todellisuus opettaa filosofiaa\nsellaisellekin, jolla luonnostaan ei siihen ole vähintäkään harrastusta\neikä taipumusta.\n\nNiin kävi Karillekin. Hän tyyntyi. Hän alkoi harkita asiaa\nrauhallisesti. Raivoaminen ei hyödyttänyt mitään. Tietenkin, hänhän\nvoisi herättää Mannermannin, mutta mitä sitten seuraisi, olisi vaikea\nsanoa tai aavistaa. Mies oli vahva. Tappelu oli hyvin todennäköinen.\nMelua syntyisi. Joku voisi tulla paikalle.\n\nJa hänen, Karin, olisi vaikea tyydyttävästi selittää oleskeluaan\nMannermannin huoneistossa, minne häntä ei suinkaan ollut kutsuttu.\n\nEi, hänen oli mukauduttava kohtaloonsa ja odotettava. Olihan\nmahdollista, että Mannermann aamulla herätessään jostakin syystä avaisi\noven. Se oli hyvin todennäköistä. Ja senjälkeen poistuisi, jolloin\nKarillekin avautuisivat suuremmat toimintamahdollisuudet.\n\nNiin, aika ja tilaisuus oli käytettävä hyödyllisemmän kuin huonon onnen\nnoitumiseen.\n\nKari sytytti savukkeen ja ryhtyi taskulamppunsa valossa tutkimaan\nhuonetta. Huoneessa oli kyllä sähköjohto, mutta lamppua ei ollut. Se\noli kierretty pois.\n\nHuone oli ollut ja oli osittain vieläkin, siitä Kari oli varma,\nkemigrafinen laboratorio. Hän ei kylläkään tuntenut alaa tarkoin, mutta\nsanomalehtimiehenä hän tiesi siitä yhtä ja toista.\n\nMerkit viittasivat siihen, että laboratoriossa oli äskettäin\ntyöskennelty.\n\nKalustoa ja esineitä oli vähänlaisesti, mutta se, mitä oli, joutui\ntarkan tutkimuksen alaiseksi. Kari teki tunnollista työtä. Vajaan\ntunnin kuluttua huone oli tutkittu. Kaikki, mitä hän havaitsi, tuki\nhänen arvelujaan, mutta mikään seikka ei sitä suoranaisesti todistanut.\n\nHän kokosi lattialla vetelehtivät paperipalat ja tarkasti ne.\nNiissäkään ei ollut mitään mielenkiintoista.\n\nHän tirkisti uuniin. Se oli ollut pitkään kylmillään, ja siellä näkyi\njoitakin papereita. Kari noukki ne kaikki tunnontarkasti esiin. Jo\nensimmäistä silmätessään hän, kokonaan unohtaen asemansa, tapansa\nmukaan vihelsi pitkään. Se oli hänen keinonsa hämmästyksen\ntulkitsemiseksi.\n\nHän tutki paperin huolellisesti, sekä sen että muut. Neljä paperia hän\nsitten kärsivällisesti oikaisi ja silitti, taittoi ne sievästi\nlaskoksille ja pisti lompakkoonsa.\n\nJuttu oli vakavampi kuin hän oli kuvitellutkaan. Hänen vaistonsa ja\nonnensa oli johdattanut hänet aivan oikeaan paikkaan, ja hetken ajan\nKari tunsi malttamattomuutta ja voimatonta raivoa muistaessaan, että\nhän oli suljettu ahtaaseen, ikkunattomaan huoneeseen, josta poispääsy\noli kokonaan sattuman varassa.\n\nMutta tätä kärsimätöntä mielentilaa kesti vain hetken aikaa.\nTyytyväisyys äskeisen löydön takia tukahdutti harmin.\n\nÄkkiä Kari tunsi nälkää. Niinpä niin, siitä oli jo aikaa, kun hän oli\nsyönyt. Ja ruoka johdatti hänen mieleensä juoman, ja lievästi\nkauhistuen, hän totesi ettei hänellä ollut vettäkään.\n\nVesijohto oli viereisessä huoneessa. Välillä oli suljettu ovi.\n\nMutta sitten hän hiukan ilostui. Tupakkaa hänellä oli, luojan lykky,\ntupakkaa ja tulitikkuja. Ne saivat, kuten joskus ennenkin, korvata\nhänelle ruoan ja juoman.\n\nHäntä raukaisi ja haukotutti. Hän istahti pöydän kulmalle ja katsoi\nkelloaan, pitäen sitä miettivänä kädessään. Aamuun oli vielä monta\ntuntia. Ilmeisestikään Mannermann ei heräisi eikä nouse kukon\nensimmäistä kertaa kiekahtaessa. Hänen \"seurustelunsa\" vaatisi tukevan\nunen.\n\nKari päätti myöskin ruveta nukkumaan. Se oli viisainta ja hyödyllisintä\nkaikissa suhteissa.\n\nHän tarkasteli sopivaa paikkaa. Huoneessa ei ollut sellaista, ellei\nhalunnut oikaista itseään melkoisen siivottomalle lattialle. Hän\nvilkaisi komeroon. Siellä kävi nukkuminen ehkä sittenkin paremmin.\nHyllyt olivat riittävän pitkät ja suhteellisen puhtaat.\n\nKymmenessä minuutissa Kari oli raivannut itselleen makuupaikan,\npuhdistanut sen ja asettanut hattunsa ja paperipinkan päänaluseksi.\nOven huoneeseen hän jätti raolleen sekä ilmanvaihdon että varovaisuuden\nvuoksi. Hän kuulisi helpommin, jos Mannermann alkaisi liikehtiä.\n\nSitten hän varovasti ryömi keskihyllylle, joka natisi hänen allaan,\nkietoutui päällystakkiinsa ja maaten kyljellään sytytti unisavukkeensa,\nniinkuin hänen määritelmänsä kuului.\n\nVuode ei ollut pehmeä eikä miellyttävä, hän totesi pian. Mutta hän oli\nnukkunut epämukavamminkin, sen hän myöskin muisti.\n\nVajaan puolen tunnin kuluttua hän oli syvässä, rauhallisessa unessa.\n\nToimittaja Matti Karin hermot olivat hyvässä kunnossa.\n\n\n\n\nJOHTAJA SARVELA VAISTOAA\n\n\nJohtaja Sarvela käveli melkoisen kiivaasti ja ilmeisen hermostuneena\narkihuoneessa, jonka leposohvalla neiti Laiho loikoili tapansa mukaan\nkevyesti savuketta tuprutellen ja tarkkaavasti tutkien muotilehtiä.\n\n\"Mikä sinut on saanut nyt pahalle tuulelle?\" hän kysyi \"enoltaan\"\nhuolettomasti. \"Tuo kävely hermostuttaa minua.\"\n\n\"Niinkö?\" pisti eno ivallisesti.\n\n\"Aivan niin\", neiti Laiho jatkoi häiriintymättömänä. \"Voisit istuutua\nja ottaa ryypyn.\"\n\nKehoitus lankesi jälkimmäiseltä osaltaan otolliseen maaperään. Johtaja\nSarvela pysähtyi ja kaatoi itselleen melkein neljänneslitran ryypyn.\nMutta sitten hän kuitenkin jatkoi kävelyään.\n\nHänen kasvojensa ilme ei kirkastunut, se koveni.\n\n\"_Mikä_ sinun on?\" neiti Laiho kysyi innokkaammin ja hiukan\nkohottautuen veltosta asennostaan.\n\nJohtaja Sarvela katsoi pitkään kaunista \"sisarentytärtään\", astui\nlähemmäksi ja istahti leposohvan jalkopäähän.\n\nSitten hän sanoi yksinkertaisesti ja vakavasti: \"Minä olen\nhermostunut.\"\n\nNeiti Laiho kohottautui istumaan ja silmäsi häntä kiinteästi.\n\n\"Hermostunut? Ja miksi? Puhu selvemmin.\"\n\n\"Minä aavistan jotakin\", johtaja Sarvela sanoi hiljaa. \"Vaistoan, niin\nsanoakseni.\"\n\n\"Mitä?\" Neiti Laihon ääni oli terävä ja kylmä.\n\n\"Sitä, että meitä epäillään.\"\n\nSonja Laiho liikahti kiivaasti.\n\n\"Epäillään? Ja mistä? Ja kuka?\"\n\nJohtaja Sarvela naurahti hiukan ilkeästi.\n\n\"Mistäkö? Sen kai sinä voinet arvatakin. Asioista tietenkin.\"\n\n\"Mutta kuka?\"\n\n\"Niin, siinä suhteessa en osaa vastata täsmällisesti.\"\n\n\"Mistä sinä sitten luulottelet?\"\n\n\"Vähän kaikesta enkä oikeastaan mistään.\"\n\nNeiti Laiho teki hermostuneen eleen.\n\n\"Puhu vihdoinkin selvemmin, perhanassa.\"\n\nKirosana lausuttiin sievän kiukkuisesti.\n\n\"No, no, malttia vain. Niin, omat epäilykseni ovat heränneet.\nPaljostakin pienestä. Muutamista silmäyksistä. Ja muutamista\nkysymyksistä.\"\n\n\"Kysymyksistä?\"\n\n\"Niinpä niin. Kysymyksistä, jotka ovat kosketelleet menneisyyttäni.\nEikä minulla siitä nykyisessä asemassani ole mitään iloa eikä etua\",\nhän lisäsi totuudenmukaisesti.\n\n\"Ketkä ovat kyselleet?\"\n\n\"No, kylläkin merkityksettömät henkilöt, mutta heidän uteliaisuutensa\nherättäjänä on täytynyt olla enemmän tietäviä henkilöitä.\"\n\n\"Ketäpä sellaisia olisi?\"\n\n\"Epäilen kahtakin. En tiedä, tunnetko heitä, mutta toinen on entinen\nsanomalehtimies, varatuomari Pertti Aarnio, ja toinen toimittaja Matti\nKari. Jos olen oikeassa, on todellakin hyvä, että ulkomaanpassimme ovat\nvalmiina ja kunnossa. Niin, ja lisäksi minua aletaan karhuta.\"\n\n\"Karhutako? Ja mistä?\"\n\nJohtaja Sarvela katsoi jälleen ivallisesti toveriinsa.\n\n\"Mistäkö? Mutta hitto vieköön, tietysti kaikesta. Enhän minä ole niitä,\njotka mitään maksavat käteisellä. Kaikkihan on velkana. Konttorin ja\nasunnon vuokra on maksamatta noin puolelta vuodelta. Konttorin ja\nasunnon kalusto samoin. Sinun pukulaskusi. Laskut ruoka- ja\nsekatavarakauppoihin. Verot. Auto. Niin, tosiaankin, en ole vaivautunut\ntekemään varsinaista luetteloa veloistani ja menoistani, kun\ntarkoitukseni kuitenkaan ei ole ollut niitä lainkaan maksaa.\"\n\n\"Niin, niin, ikäväähän se on\", neiti Laiho sanoi syvämietteisesti.\n\n\"Ei ainoastaan ikävää, vaan vaarallista\", Sarvela oikaisi. \"Jos yksikin\nalkaa tiukemmin vaatia tai epäillä, niin leikki on lopussa. Tämä minun\ntai meidän pilvenpiirtäjämme on heikompi kuin olisi Enson pahvista\nrakennettu.\"\n\n\"Mitä sinun mielestäsi sitten olisi tehtävä?\"\n\n\"Enpä tiedä, enpä tiedä vielä. Mutta sen tiedän, että tehdäänpä mitä\ntahansa, niin se on tehtävä nopeaan.\"\n\n\"Onko meillä sitten todellakin jo niin kiire?\"\n\n\"Ei, sitä en sentään luule. Mitään varsinaista kiirettä meillä ei vielä\nliene. Emmekä me vielä olekaan paljon tehneet.\"\n\n\"Mutta ne laput?\"\n\n\"Niistä ei vielä hätää. Ei ole tullut edes ilmi. Ja niitä on niin\npaljon ja monenlaisia liikkeessä, että aikaa menee, ennenkuin ne\nparhaimmassakaan tapauksessa on tutkittu ja selvitetty. Mutta syytä\nkiireeseen meillä on toisenlaista.\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Siksipä selvitänkin. Kun me poistumme maasta, on meidän poistuttava\nniin aikaisin, että ehdimme kiirettä pitämättä kauas ja ehdimme\ntäydellisesti peittää jälkemme. Hyvä työnsuoritus vaatii aina aikansa,\nja hutilointi on montakin hyvää aietta pilannut.\"\n\n\"Pääsemmekö me sitten lähtemään?\"\n\n\"Niin, tietysti pääsisimme vaikka tänään, mutta mitäpä se kannattaisi.\nTyö on suurimmaksi osaksi suoritettu, ja minä tahdon palkan myös. Jos\nMannermannin ilmoitus pitää paikkansa, voimme suorittaa asian heti.\"\n\n\"Joko sinä siis löysit Mannermannin?\"\n\n\"Hän itse ilmoittautui. Tietysti pyysi rahaa.\"\n\n\"Ja sinä annoit?\"\n\n\"En, mutta lupasin, ja huomenna annan. Mutta silloin on myös asia\nlopullisesti selvitettävä.\"\n\n\"Se on oikein\", neiti Laiho virkkoi päättävästi ja kylmästi. \"Minua jo\ntämä kyllästyttää.\"\n\nJohtaja Sarvela kaatoi itselleen uuden lasillisen ja naurahti sitten\nhuvittuneena:\n\n\"No, eikö lordillinen ihailijasi jaksa sinua huvittaa?\"\n\n\"Hyi, älä puhu. Jos kaikki englantilaiset lordit ovat yhtä kömpelöitä\nja mahdottomia, niin ennemmin seurustelen minkä italialaisen\nposetiivinsoittajan kanssa tahansa.\"\n\n\n\n\n\"HAA! HUUDAHTI ROISTO!\"\n\n\nMannermannin silmät olivat sumeat ja ilme yrmeä, kun hän kantoi\nmuutamia tuoleja ikkunattomaan huoneeseen, siirteli hylättyjä\nkapistuksia syrjään ja työnteli enimmät paperit uuniin. Mutta\nvähitellen silmät kirkastuivat ja ilme lientyi. Selitykseksi voi\nmainita, että hän melko ahkerasti käväisi omassa huoneessaan\nnautitsemassa ainoaa tuntemaansa, kaikesta päättäen hyvin tehokasta\nlääkettä.\n\nTyönsä lopetettuaan ja oven suljettuaan hän meni huoneeseensa ja\npalkitsi itsensä tukevalla lasillisella. Senjälkeen hän kuitenkin\ntarkasti piilotti sekä pullon että lasin, siisti hiukan huonetta ja\nasettui, savukkeen sytytettyään, odottamaan.\n\nVajaan viiden minuutin kuluttua kajahti ovikellon soitto, ja Mannermann\nlaski Karpin sisään.\n\n\"Onko ketään jo tullut?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\nKarppi nuuhkasi ilmaa ja katsahti sitten Mannermanniin.\n\n\"Tarjooppa minullekin.\"\n\nIlmeisestä vastahakoisuudestaan huolimatta puhuteltu täytti toisen\npyynnön, mutta piilotti sitten pullon ja lasin uudelleen.\n\n\"Sarvela!\" hän virkkoi lyhyesti.\n\nToinen irvisti.\n\n\"Niin, se on tullut niin hiton ylpeäksi ja varovaiseksi.\"\n\nMannermann ei vastannut mitään, vaan lähti uudelleen avaamaan, sillä\ntoinen soitto oli kajahtanut.\n\nTulijoita oli kaksi, toinen keski-ikäinen, pitkä ja mulkosilmäinen\nmies, toinen aivan nuori, hintelä ja lyhyt. Molemmat olivat erittäin\nmuodikkaasti puetut ja käyttäytyivät pidättyvästi.\n\n\"Sarvela?\" tiedusti mulkosilmäinen. Ilme ja ääni olivat röyhkeät ja\nraa'at.\n\n\"Ei ole tullut\", Mannermann vastasi lyhyesti ja silmäsi toista ilmeisen\nvihamielisesti.\n\nVastatulleet jäivät seisomaan, ja mulkosilmäinen koputteli\nkävelykepillään lattiaan. Hän oli hermostunut.\n\n\"Hitto!\" hän murahti. \"Sarvela antaa odottaa.\"\n\n\"Ei kai sulla ole suurempi kiire kuin muillakaan\", Mannermann härnäsi.\n\nToinen vain urahti jotakin.\n\nOvikello pirahti heikosti, ja Mannermann ehätti avaamaan.\n\nKaikkien katseet kiintyivät tulijoihin, tai ainakin toiseen heistä.\nLoistava ilmestys astui tuohon pienehköön, kurjasti kalustettuun,\npuolipimeään huoneeseen.\n\nIlmestyksen nimi oli Sonja Laiho, ja hän oli todella säteilevä, alkaen\nupeasta puvusta aina hienonhienojen kenkien hohtaviin kärkiin ja\ntummahehkuisiin silmiin saakka.\n\nKaikki tervehtivät häntä, Mannermann ja Karppikin, kömpelösti kyllä,\nmutta sitä vilpittömämmin.\n\nJohtaja Onni Adolf Sarvela, toinen tulijoista, loi nopean silmäyksen\nympärilleen tarkastaen yhtiönsä, avustajansa ja rikostoverinsa. Hän\nhavaitsi kaikkien olevan koolla.\n\n\"Onko ovi lukittu, Mannermann?\" hän kysyi.\n\n\"On varmasti.\"\n\n\"Ja taas ryypännyt, perhana!\" Sarvela murahti.\n\n\"Vain pari ruokaryyppyä.\"\n\n\"Kyllä ne sinun ruokaryyppysi tunnetaan.\"\n\nMulkosilmäinen mies nauroi epämiellyttävästi, mutta hänen pienempi\ntoverinsa hymyili huvittuneena.\n\n\"Kas niin\", johtaja päätti. \"Aloitetaan.\"\n\nHän lähti edellä neiti Laihon seuratessa. Pian he olivat koolla\nikkunattomassa huoneessa. Johtaja Sarvela tarjosi \"sisarentyttärelleen\"\ntuolia, istuutui itse korkealle työpukille, ja muut ryhmittyivät\nparhaansa mukaan.\n\n\"No, Mannermann! Onko valmista?\"\n\nMies ei vastannut mitään, siirsi vain syrjään seinän vieressä olevaa\npöytää, sormieli laudoitusta ja veti esiin sen kätkemästä lokerosta\nohuen pinkan papereita. Ne hän ojensi Sarvelalle. Tämä jakoi niitä\nkappaleen kullekin. Kaikki syventyivät tarkasteluun.\n\n\"Hm!\" mulkosilmäinen murahti.\n\n\"No, mitä sanot, Piikki?\" Sarvela tiedusti.\n\n\"Kelpaa!\" mies murahti lyhyesti.\n\n\"Ihan täydellisiä\", hänen toverinsa lisäsi.\n\n\"Pirun fiiniä työtä\", Karppi kehaisi.\n\nNeiti Laiho ei sanonut mitään, hän vain nyökäytti päätään.\n\n\"Niin\", johtaja Sarvela sanoi, \"nämä ovat kyllä aivan ensiluokkaista\ntyötä. Kyllä nämä menevät läpi. Etkö keksi mitään vikaa, Forss?\"\n\n\"En\", pieni nuorimies sanoi. \"Minä olen milloin tahansa valmis myymään\ntällaisia papereita.\"\n\n\"Ja minä\", Piikki jatkoi.\n\n\"Entäs sinä?\" Sarvela kääntyi polkkatukkaisen madonnan puoleen.\n\n\"Kyllä, jos täytyy. Kyllähän nämä näyttävät hyviltä\", neiti Laiho\nvastasi laimeasti.\n\n\"Ja minä otankin niitä myydäkseni vaikka tusinan\", johtaja Sarvela\njulisti.\n\nTuli hetken äänettömyys. Kaikki tarkastivat saamiaan papereita, ja\nMannermannin kasvoilla näkyi tyytyväinen virnistys.\n\n\"Niin, kyllä Mannermann on mestari, se täytyy tunnustaa vieläkin\nkerran\", johtaja Sarvela kehui. \"Tämmöisiä lappuja ei lähdekään joka\nmiehen kädestä.\"\n\n\"Ei lähdekään\", Mannermann tokaisi kuivasti ja itsetietoisesti. \"Ja ne\nmaksavat rahaa.\"\n\nViimeisissä sanoissa kuului jonkunlainen taisteluun vaativa sävy.\n\n\"Tietysti\", Sarvela vastasi kylmästi. \"Tietysti ne maksavat rahaa, etkä\nsinä, Mannermann, jää yhtään vähemmälle kuin muutkaan.\"\n\n\"Jaa, kukapas sen tietää niin varmaan.\"\n\nMannermannin puheessa kuulsi melkein peittelemätön epäluuloisuus.\n\n\"Minä\", Sarvela keskeytti jyrkästi. \"Jokaiselle työnsä ja tulot tasan,\nhäh?\"\n\nOsatoverit, yhtiön osakkaat, murisivat myöntymyksensä.\n\n\"No niin. Se on siis selvä, se. Ja nyt asiaan. Karppi ja minä olemme\nmyyneet lappuja, niinkuin puhe oli ja niillä ehdoilla. Niitä on vielä\naika paljon jäljellä, ja nyt ne on jaettava ja jokaisen myytävä omaan\nlaskuunsa. Suostutaanko?\"\n\n\"Kyllä, hyvä on.\"\n\nYhtiön osakkaiden yksimielisyys oli liikuttava.\n\n\"Leimamerkit on myyty\", Sarvela jatkoi.\n\nKohahdus kävi kautta huoneen.\n\n\"Ja rahat?\"\n\nSarvela taputti rintaansa.\n\n\"Täällä, lompakossa. Ne jaetaan, kunhan ensin on keskusteltu. Ja sitten\nnyt nämä paperit. Ne ovat pääasia. Mikään ei estä meitä nyt heti\nryhtymästä toimeen.\"\n\n\"Entäs lävistyskone?\" Piikki tiedusti.\n\n\"Se on minulla kyllä tiedossa\", Sarvela vakuutti. \"Olen ajatellut, että\nminä itse, Sonja, sinä, Piikki, ja sinä, Forss, hoidamme myynnin. Se ei\nsaa kestää ainakaan kahta päivää kauemmin.\"\n\n\"Entäs minä ja Mannermann?\" Karppi tiedusti.\n\n\"Teille tulee muuta työtä. Niin, meidän on pidettävä kiirettä, sillä\nminä luulen, että meitä aletaan epäillä...\"\n\n\"Epäillä?\"\n\nYhtiö hätkähti, ja seuraavassa hetkessä se jäykistyi liikkumattomaksi\npaikalleen.\n\nSuljetusta komerosta kuului kovaa kohinaa, sitten rätinää ja viimein\nankara jysähdys ja putoavien esineitten melske.\n\nSarvela hyppäsi ovelle ja huudahti:\n\n\"Kuka siellä?\"\n\n\n\n\nKARI TUTUSTUU YHTIÖÖN\n\n\nKomeron ovi avautui, ja ällistyneen sekä mitä suurimmassa määrässä myös\npelästyneen yhtiön eteen ilmestyi mies, hyvin sekavan näköinen mies,\njoka nopeasti ja monipuolisesti kiroili ja manaili. Hänen vaatteensa ja\nkasvonsa olivat tasapuolisesti ja sekoittaen peitetyt valkealla\nkalkkijauheella, harmaalla pölyllä ja sinipunervalla kopiomusteella,\nmitä viimeksimainittua hän avuttomasti koetti saada kasvoiltaan\nhangatuksi.\n\nKului joltinenkin hetki, jolloin ei kuulunut muuta kuin tuntemattoman\nmanailua.\n\nYhtiö oli tyrmistynyt, vaikka näky sen edessä olikin enemmän hilpeyttä\nkuin pelkoa herättävä. Tuo komerosta ilmestynyt tuntematon oli kaikessa\nsekasortoisuudessaan oikeastaan naurettava eikä säälittävä. Helppo oli\narvata, mitä hänelle oli tapahtunut: hän oli loikonut hyllyllä,\nhyllyteline ei ajan mittaan kestänyt hänen painoaan, vaan sortui ja\nsortuessaan hautasi hänet seinästä leviävään kalkkijauheeseen,\nhyllyiltä tupruavaan pölyyn ja ylähyllyiltä tipahteleviin vanhoihin\nväreihin. Hän olikin enemmän jonkun maalariliikkeen reklaamin kuin\ntavallisen ihmisen näköinen.\n\nHe tuijottivat kaikki häneen, mulkosilmäisellä Piikillä, Karpilla ja\nMannermannilla käsi oikeassa taskussa. Heidän asennostaan ei voinut\nerehtyä. Nuori Forss oli pelästynyt, yksinkertaisesti, neiti Laiho\nerinomaisen utelias, mutta hillitty, johtaja Sarvela taas jännittyneen\nvalpas.\n\nHän tunsikin odottamattoman tulijan, kun tämä oli saanut\nvärisekoituksen nenäliinansa avulla hieman kaikkoamaan.\n\n\"Toimittaja Kari!\"\n\n\"Ah!\" Huudahdus oli neiti Laihon. Hän muisti johtaja Sarvelan\nepäluulot.\n\n\"Aivan\", toimittaja Matti Kari vastasi ja silmäsi ympärilleen. Ei\nvoinut sanoa, että hän olisi ollut levollinen, mutta hän ei näyttänyt\nhätääntyneeltäkään. Romahdus tuolla komerossa vain oli hänet\nyllättänyt. Sitäpaitsi hän oli kolauttanut päänsä paremmanpuoleisesti.\n\nRauhallinen tilanne muuttui nopeasti. Mannermann jyrähti kuin\nautontorvi.\n\n\"Perhana, mies, mitä teillä täällä on tekemistä ja miten te tänne\nolette päässyt? Häh? Nopeasti!\"\n\nHänen kädessään välähti revolveri. Se ilmestyi näkyviin myös Piikin\ntaskusta. Miesten uhkaavasta esiintymisestä ei saattanut erehtyä.\n\n\"Päässytkö? Ovesta tietysti.\"\n\nMannermann suorastaan ulvoi.\n\n\"Ovesta? Valehtelette! Ovi on ollut kiinni.\"\n\n\"On saattanut ollakin, paitsi sinä hetkenä, jolloin minä sen kautta\npistäydyin sisään. Minä tulin nimittäin viime yönä heti senjälkeen kun\nlaulava vieraanne oli lähtenyt...\"\n\nJohtaja Sarvela käännähti kuin pistettynä.\n\n\"Vieras? Kuka vieras?\"\n\nHänen katseensa oli kiinnitetty Mannermanniin. Tämän kasvot saivat mitä\nkiusaantuneimman ilmeen. Hän ei vastannut mitään.\n\n\"Mannermann, kuka vieras, minä kysyn?\"\n\nJohtaja Sarvelan ääni soi vastaansanomattoman tiukkana. Yhtiön muutkin\nosakkaat katsoivat vaatien Mannermanniin.\n\n\"Niin, hm... vain muuan tuttava...\"\n\n\"Ryyppäsitte tietysti?\"\n\n\"Vain maistoimme...\"\n\n\"Minkä maistamisen seurauksena sinä jätit oven auki kenen hyvänsä\ntultavaksi. Perhana!\"\n\nSarvela mietti lyhyen hetken ja komensi äkkiä:\n\n\"Tarkastakaa!\"\n\nPiikki, Karppi ja Mannermann ryntäsivät äkkiä Karin kimppuun.\nVastarintaa ei voinut ajatella, mutta Piikki ehti kuitenkin saada lujan\ntöytäyksen vatsanpohjaansa, mikä teki hänet joksikin aikaa täysin\nkykenemättömäksi muuta tekemään kuin henkeään vetämään.\n\nKari tarkastettiin perusteellisesti. Kaikki pikkuesineet hänen\ntaskuistaan ladottiin pöydän kulmalle.\n\n\"Oletteko te taskuvarkaita vai ryöväreitä?\" Kari tiuskasi voimattomassa\nkiukussa.\n\nHänelle ei kukaan vastannut. Johtaja Sarvela silmäsi muita esineitä,\nmutta otti käteensä vain lompakon, Hän tyhjensi sen sisällyksen\npöydälle. Siellä oli kohtuullisesti rahaa ja melko paljon papereita\nynnä muistikirja.\n\nJohtaja Sarvela selaili muistikirjaa ja vilkastui, mutta silmättyään\nmuutamiin papereihin hän kalpeni.\n\nSiinä olivat ne rypistyneet paperit, jotka Kari oli löytänyt tämän\nsaman huoneen uunista, oikonut ja pistänyt lompakkoonsa.\n\nHän puri huuleensa. Hän oli totisesti ollut varomaton, niin, mutta\ntoiselta puolen... minne muuallekaan olisi ne piiloittanut. Eikä hän\nollut jaksanut kuvitella, että hän joutuisi tällaiseen tilanteeseen.\n\n\"Mannermann, hae nuoraa!\"\n\nSarvelan komento oli taaskin tiukka ja vaativa. Mannermann livahti\nhuoneesta. Hän osoitti epäämätöntä palvelusintoa. Ja kun hän hetken\nkuluttua palasi, hänellä oli kimppu lujaa köyttä.\n\n\"Sitokaa tuoliin!\"\n\nSarvela osoitti Karia ja korkeata työtuolia. Lyhyessä ajassa Kari oli\nsidottu istumaan tuohon tuoliin, köytetty runsaalla määrällä köyttä\nsekavasti, mutta silti kaikesta päättäen erinomaisen pitävästi.\n\nHän havaitsi, lopullisesti ja hiukan hämmästyen, että hän oli\nyksinkertaisesti vankina, vankina kivitalossa ja huoneessa, jossa ei\nollut edes ikkunaa, ja hänen vartijoinaan oli viisi miestä, joista hän\ntiesi paljon ja ensiluokkaisen vaarallista.\n\nHän totesi hämmästyen, että mahdollisuudet hänen jatkuvaksi\n\"käsittelykseen\" olivat mitä moninaisimmat ja epämiellyttävimmät.\nUskaltaisivatkohan nuo...? Ei, eivät toki sentään hänen henkeään...\nNiin, vaikka ei sekään ollut vannottavissa... Kun hän katseli\nmulkosilmäistä Piikkiä, luihua Karppia ja rotevaa Mannermannia, hänen\nvarmuutensa väheni...\n\nSarvela oli kyllä hillitty, mutta... Mutta hän, Kari, oli kovin pahasti\nsekaantunut Sarvelan teihin.\n\nMutta sitten hän loi katseensa neiti Laihoon, ja hänen mielentilansa\nkohosi. Neiti Laiho oli ilmestys, olkoonkin, että hän kuului tähän mitä\nepämiellyttävimpään yhtiöön. Hän oli kaunis. Ja hän oli niin\nmadonnamaisen lempeän näköinen. Totisesti, hänen läsnäollessaan ei\nainakaan...\n\nSitten Kari tuli ajatelleeksi, että ulkomuoto saattaa hirvittävästi\npettää. Neiti Laihonkin. Johan se muutenkin petti. Eihän häntä osannut\najatellakaan tällaisen joukkion jäseneksi.\n\nKuitenkin, kaikitenkin Matti Kari vajosi katsomaan hänen kauneuttaan.\nJa kaunotar loi häneen silloin tällöin katseensa. Ne ilmaisivat\nuteliaisuutta, ja, niinkuin Karista tuntui, jonkinlaista ylimielistä\nihailua. Mutta tietysti hän siinä suhteessa erehtyi.\n\n\"Mistä olette saanut nämä paperit?\" Sarvela äkkiä lopetti hiljaisuuden\nja näytti papereita Karille.\n\nMitä hän vastasi? Vai olisiko hän vaiti? Mutta häntä kiukutti. Häntä\nhalutti todellakin peloittaa tätä joukkiota. Hän uhmasi. Voisi olla\nhyväksikin sellainen. Joukkio ei kuitenkaan ollut selvillä siitä,\nkuinka paljon hän tiesi, eikä siitäkään, tiesikö mahdollisesti joku\nmuukin jotakin.\n\n\"Löysin\", Kari vastasi.\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Täältä.\"\n\n\"Mistä täältä?\"\n\n\"Tämän huoneen uunista.\"\n\nSarvela menetti itsehillinnän, hänen nyrkkinsä rämähti pöytään, ja ääni\ntärisi pidättämättömästä raivosta:\n\n\"Sinä tulenkorvettava Mannermann! Sinä työnnät tällaisia papereita\nuuniin etkä saman tien sytytä niitä tuleen! Perhana! Mitäs sanot, jos\nnyt koko työ on mennyt hukkaan! Ja tuollaisen kanssa sitten pitäisi\ntyöskennellä! Perhanan perhana!\"\n\nHän heitti paperit kädestään, ja toiset kiiruhtivat niitä tarkastamaan.\nTyytyväisin mielin Kari pani merkille, että he kaikki kalpenivat;\nmyöskin neiti Laiho värähti heikosti.\n\nMannermannin kasvot kävivät tummanpunaisiksi heti kalpeuden jälkeen.\nHän mörähti jotakin, vetäisi salamannopeasti esiin revolverinsa, ojensi\nsen sidottua vankia kohti ja laukaisi ennenkuin kukaan ehti estää.\nHuumaava pamahdus kajahti, ja pistävä ruudinsavu täytti huoneen. Kaikki\nhuudahtivat, mutta savun läpi kuului tasainen, vain hiukan\nmielenliikutuksesta käheä ääni:\n\n\"Ohi meni! Uusi yritys, murhaajat!\"\n\n\n\n\nKARIN KOHTALO MUTKISTUU\n\n\nMannermannin hillittömyys raivostutti toiset. Käskyä odottamatta he\nvaistomaisesti hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja riistivät häneltä aseen.\nHuohottaen jäi Mannermann seisomaan keskelle huonetta, aseettomana.\n\n\"Lemmon hullu!\" läähätti johtaja Sarvela. \"Lemmon hullu! Ampua! Hullu,\nhullu! Kyllä on mies, joka ei jaksa ajatella mitään, ei kerrassaan\nmitään! Hirteen teidän kanssanne joutuu, suoraa päätä.\"\n\nKari tunsi kiihtyvänsä hänkin. Mannermannin laukaus raivostutti\nhänetkin.\n\n\"Niin, niin, ampukaa! Ehkä toisella kerralla osuukin!\" hän kehotteli,\nmutta hänen sanoihinsa ei vastattu.\n\n\"Kuuluikohan laukaus ulos?\" Sarvela tiedusteli kääntyen Mannermannin\npuoleen.\n\n\"Ei luultavasti! Ja yläpuolella on tyhjä huoneisto.\"\n\nMannermann meni huoneesta ja palasi jonkin hetken kuluttua.\n\n\"Minä katsoin pihalle. Siellä näkyy olevan kaksi miestä, mutta kumpikin\njatkaa työtään. Laukausta he eivät ainakaan ole kuulleet.\"\n\n\"Hyvä\", Sarvela virkkoi. \"Nyt on keskusteltava ja päätettävä, mitä\noikein on tehtävä tälle herrasmiehelle, joka tunkeutuu toisten\nasioihin.\"\n\nYhtiö katseli Karia. Katseet eivät suinkaan olleet ystävälliset, mutta\nKari naureskeli mielessään sitä, että hän, sidottuna ja kapuloituna,\nsittenkin oli yhtiölle mitä haitallisin ja vaarallisinkin. Hän ymmärsi\nerinomaisesti, että yhtiön oli pidettävä hänestä kiinni, säilytettävä\nhänet taatussa paikassa ainakin niin kauan, että kaappaus saataisiin\ntoimeenpannuksi. Mutta selvää oli myös, että hän, Kari, heti tulisi\nkäyttämään tilaisuutta hyväkseen, jos roistot tekisivät pienimmänkin\nvaromattomuuden. Hän pakenisi ja paljastaisi yhtiön kokonaan.\n\n\"Niin, mitä tälle herralle oikeastaan tehtäisiin?\" Sarvela sanoi\nmiettivänä. \"Luonnollisesti hengestä ja verestä ei saa olla\nkysymystäkään.\"\n\nPiikki katseli Karia ja virkkoi sitten äkkiä:\n\n\"Viedään hänet saarelle!\"\n\nSuostumuksen mutinaa kuului muitten puolelta.\n\n\"Niin\", Sarvelakin sanoi, \"se ei ehkä ole lainkaan hullu ajatus.\nSaarella hän voi olla hyvinkin.\"\n\n\"Ilman vartijaakin\", Piikki lisäsi. \"Kun vain viemme veneen\nmennessämme, hän on aivan vaaraton siellä. Lähimpään saareen on\nkymmenisen kilometriä.\"\n\nKaria hymyilytti sisäisesti, ja jos Piikki olisi syyn tiennyt, hän ei\nolisi niin huolettomasti puhellut. Kymmenisen kilometriä ei Matti\nKarille nimittäin merkinnyt millään tavalla voittamatonta estettä. Hän\noli uimari, joka milloin hyvänsä saattoi uhmata kymmentä kilometriä.\n\n\"No, ilman vartijaa nyt tuskin sentään\", Sarvela arveli. \"Parempi on\nolla varma asiasta. Kysymyksessä ovat vain muutamat päivät. Karppi\nvoinee vartioida.\"\n\nEsitys ei tuntunut miellyttävän Karppia. Olihan se ymmärrettävissäkin.\nIstuminen yksinäisellä saarella vartijana ei tyydyttänyt Karpin\nkaupunkilaista sielua. Mutta hänellä ei ollut valinnan varaa. Käskyä\noli toteltava.\n\n\"Milläs tavalla hänet sinne viedään?\"\n\n\"Niin, siinäpä kysymys!\"\n\n\"Onhan meillä auto\", neiti Laiho sanoi.\n\n\"Sillä kai on paras. Ja sitten moottoriveneeseen.\"\n\nPiikki nyökkäsi vankia kohti.\n\n\"Mutta jos tämä herrasmies ryhtyy vastarintaan matkalla?\" hän sanoi.\n\n\"Ei ryhdy\", Sarvela vastasi kylmästi. \"Siitä on pidettävä huoli. Minä\nsen kyllä järjestän. Ja ettemme tuhlaisi aikaa turhaan, on asiaan\nryhdyttävä nyt heti. Mannermann ja Karppi jäävät tänne vankia\nvartioimaan. Minä käyn hakemassa autoni. Lähdemme liikkeelle ehkä noin\ntunnin kuluttua. Mannermann saa antaa vangille hiukan syödä ja juoda,\nei ruokaryyppyjä kuitenkaan. Onko selvä?\"\n\n\"Selvä.\"\n\nRoistojen seura hajosi. Käänne Karin kohtalossa tapahtuikin harvinaisen\nnopeasti. Hän mietti nyt vain, miten hän voisi, kun häntä vietäisiin\nautoon taikka sitten matkalla, nostaa melun ja kiinnittää itseensä\nhuomion. Hän mietiskeli, kuinka roistot oikein aikoivat menetellä.\nHänen pitämisensä sidottuna voisi helposti tulla huomatuksi. Entä jos\nhän huutaisi! Eiväthän roistot uskaltaisi pistää hänelle suukapulaa!\n\nVajaan puolen tunnin kuluttua Mannermann tuli vangin luo, jonka\nvierellä Karppi oli hievahtamatta istunut, ja asetti lautasen pöydälle.\nLautasella oli muutamia voileipiä. Niinikään hän asetti lautasen\nviereen lasin ja kokopullon kaljaa.\n\nVesi kohosi Karin kielelle. Roistojen tarjous miellytti häntä\nerinomaisesti. Hänen oli ankara jano, ja nälkäkin tuntui.\n\nMannermann irroitti hiukan hänen käsisiteitään. Kari ryhtyi\naterioimaan. Nopeasti, suorastaan ilmiömäisen sukkelaan katosivat\nvoileivät, eikä myöskään kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin kaljapullokin\noli tyhjä. Kalja ei tosin ollut hyvää, siinä oli jokin oudohko\nsivumaku, mutta ei kannattanut nirsoilla. Hyvä, että sai sellaistakin.\n\nMannermann köytti Karin kädet uudelleen annettuaan hänen kuitenkin sitä\nennen sytyttää savukkeen.\n\nKari tunsi itsensä kuin toiseksi ihmiseksi sammutettuaan janonsa ja\ntyydytettyään pahimman nälkänsä. Hän katsoi luottavasti tulevaisuuteen.\nVarmastikin roistot vielä tekisivät jonkin tyhmyyden, joka auttaisi\nhänet livahtamaan tiehensä. Niin, hän oli optimisti, vaikka istuikin\nnyt köytettynä käsistään ja jaloistaan, kahden vartijan seurassa.\n\nHän tunsi, että häntä alkoi raukaista. Niin, hän oli ponnistellut\nriittämiin.\n\nHän näki Mannermannin tuijottavan häneen tutkivasti. Niin, häntä\nnukutti. Silmäluomet tuntuivat äärettömän raskailta. Haukotutti. Hm,\nmitä Mannermann oikein tuijotti häneen?\n\nEi, miten ihmeen tavalla hän nyt äkkiä oli käynyt uniseksi?\n\nJa sitten, kuin salamana, hänen turtuneen päänsä läpi lennähti ajatus:\nhänelle oli annettu jotakin unipulveria. Ja hän oli hyvin mielin juonut\nkoko pullollisen. Siksipä kaljan maku oli ollut outo. Tietysti roistot\nolivat hänet nukuttaneet, voidakseen haitatta ja vaaratta siirtää hänet\nautoon ja kuljettaa saarelle.\n\nNiin, niin... mutta nyt oli myöhäistä... Häntä nukutti... niin\nvietävästi...\n\nKun Sarvela lupaamassaan ajassa saapui, niin toimittaja Matti Kari\nnukkui sikeästi.\n\n\n\n\nSELLAISTA SATTUU PAREMMILLEKIN\n\n\nYö oli melko pimeä, mutta auton lyhdyt loivat kirkkaan valon leveälle,\nkuivalle tielle, joka kaartaen ja mutkitellen seurasi rannikkoa.\n\nToimittaja Matti Kari oli matkalla säilytyspaikkaansa. Hän ei siitä\ntosin tiennyt mitään. Hän nukkui sikeästi ja syvästi, istuen La Salle-\nvaunun pehmeällä takaistuimella, rinnallaan johtaja Onni Adolf Sarvela.\n\nKari oli vastustelematon vanki. Unijuoma oli tehnyt tehtävänsä hyvin.\n\nHänet oli siistitty, pesty ja harjattu.\n\nJohtaja Sarvela tunsi levottomuutta. Hän ei lainkaan pitänyt tästä\nseikkailusta. Hän oli nyt tekemässä sellaista rikosta, joka ei lainkaan\nsisältynyt hänen laskelmiinsa.\n\nKirottu toimittaja!\n\nKuinka ja milloin tämän oli onnistunut pistää nenänsä hänen asioihinsa?\nOliko hän yksin takaa-ajossa vai oliko hänellä apulaisia? Tiesivätkö\ntoiset hänen epäluuloistaan? Varsinkin varatuomari Pertti Aarnio?\n\nSiinä oli koko joukko kiperiä kysymyksiä, joihin johtajalla ei ollut\nannettavana mitään vastausta. Hän tunsi vain pelkoa ja toivoa.\n\nKari oli käyttäytynyt perin huolettomasti ja ylimielisesti. Johtuiko se\nvarmuudesta vai oliko se vain näyttelemistä? Piru ties!\n\nJa kirottu Mannermann! Hölmö ja poropeukalo! Kauniita auttajia hänellä\noli.\n\nJa johtaja Sarvela liikahti kärsimättömästi, sytytti savukkeen ja\nkoetti olla ajattelematta. Se ei ollut helppoa, sillä on tapauksia ja\ntilanteita, jolloin ihminen voi kaiken muun, mutta ei olla\najattelematta.\n\nAutoa ohjasi neiti Laiho, varmana, kylmänä ja viehättävänä, yllään\nihastuttava autoilupuku ja silmissä seikkailun tuoma tyydytys. Hänelle\nei tämä öinen automatka ollut lainkaan vastenmielinen. Ainakin se oli\nhauskempaa kuin seurustella lordi Cromptonin kanssa, jota ei ainakaan\nseurustelun perusteella olisi lordiksi uskonut. Saattoihan häntä tosin\nvaaratta kiusoitella, mutta mies oli siksi tylsä, ettei oikein\nkiusoitteluakaan ymmärtänyt. Vasten tahtoaankin neiti Sonja tuli\najatelleeksi vankia. Poika miellytti häntä. Hän oli osoittanut\nsukkeluutta, hauskaa ylimielisyyttä ja rohkeutta. Hm, no niin --\n\nNeiti Laihon vieressä istui Karppi, oppaana. Hän oli vaitelias, mutta\ntyytyväinen, sillä istuminen neiti Laihon vieressä oli hänestä\nmiellyttävää.\n\nMelkein äänettömänä auto kiiti yössä. Ilmavirta suhisi hiljaa, hiekka\nsihisi kumien alla ja moottori kehräsi tasaisesti. Auto nieli\nkilometrin toisensa jälkeen. Sen nopea, hyppelemätön kulku vaikutti\nrauhoittavasti kaikkiin, ja johtaja Sarvelakin alkoi torkkua.\n\nÄkkiä, auton kääntyessä eräässä mutkassa, tiellä sen edessä häilähti\npunainen valo, ja tuon valon kajastuksessa näkyi tiellä mies, jonka\ntoisessa kädessä kimalsi revolveri.\n\n\"Auto, seis!\" kajahti huuto.\n\n\"Pirtupoliiseja!\" huudahti Karppi hiljaa, mutta läpitunkevasti, ja\nvaistomaisesti hän teki liikkeen kuin rynnätäkseen autosta ulos ja\npaetakseen pimeään metsään. Hänen kai oli aikoinaan ollut pakko\nsitenkin tehdä. Mutta hän hillitsi itsensä muistaessaan, ettei hän\ntällä kertaa ollutkaan kuljettamassa pirtua.\n\nJohtaja Sarvela hätkähti rajusti. Hän tunsi veren pakenevan\nkasvoiltaan. Kirotun kirottua! Tilannehan oli epätoivoinen! Nukkuva\nKari saattoi herättää epäilyksiä. Pieninkin viivytys, vähinkin epäluulo\nsaattoi nyt tuhota kaikki. Kirotut nuuskijat! Luulivatko he, että hän\nkuljettaisi pirtua rannikolle? Sieltähän sitä kuljetettiin, ei sinne.\n\nNeiti Laiho vilkaisi kysyvästi taakseen. Hän ei ollut menettänyt\nmalttiaan. Auton vauhtia hän ei lainkaan vähentänyt. Suhahtaen auto\nkulki ohi punaista lyhtyä heiluttavan miehen, joka sen häilyvässä\nvalossa ja huonossa puvussa näytti erinomaisen mukiinmenevältä\nmaantierosvolta viime vuosisadan lopulta.\n\n\"Auto seis, taikka ammun!\"\n\nJohtaja Sarvela tunsi hurjaa halua kehoittaa Sonjaa ajamaan hurjinta\nvauhtia. Hän tiesi, että Sonja kyllä ajaisi. Tytöllä ei pää suinkaan\nollut paperista. Ja hän epäröi hetken. Auto kiiti eteenpäin. Sonja\nkaasutti lisää.\n\nMutta sitten kajahti äkkiä kolme toistaan seuraavaa laukausta ja yksi\nluoti särki sivuikkunan, vihelsi jossakin matkustajain korvissa ja\nupposi auton sisustukseen.\n\nEi, ei auttanut ajatella ryntäystä. Edessä oli tietenkin joku\npiikkimatto tai hirsipuomi tai sudenkuoppa tai joku muu yhtä hauska\nkeksintö. Auto saattoi mennä kelvottomaksi. Silloin olisi kaikki\nhukassa. Parasta oli pysähtyä.\n\n\"Sonja, pysäytä!\" johtaja Sarvela määräsi.\n\nNeiti Laiho jarrutti ja auto pysähtyi. Hetken kuluttua se oli\nsekalaisen, komentelevan ja määräilevän miesjoukon ympäröimä, joka oli\nrynnännyt metsästä tien molemmilta puolilta, kaikilla aseet käsissä.\nAuton lyhtyjen valossa näkyi tiellä juoksentelevia varjoja, toiset\nsiviilipuvussa, toiset univormuissa.\n\nNeiti Laiho oli nopea käänteissään. Ennenkuin miehistä kukaan oli\nehtinyt tehdä mitään, hän oli jo hypännyt tielle, temmannut pari\nsormusta sormestaan ja ojensi nyt ne sekä komean käsilaukkunsa\nsuurikokoiselle siviilimiehelle huutaen vihlovasti ja rukoillen:\n\n\"Ottakaa nämä, ottakaa nämä, mutta säästäkää henkeni ja\nkihlasormukseni!\"\n\nHän työnsi saalista miehille ja siinä, seisten hentona ja solakkana\naistikkaassa autoilupuvussaan, kirkkaiden lyhtyjen valossa, kasvoillaan\nepätoivo ja rukous, hän todellakin oli niin valloittava ilmestys, että\nhän hölmistytti koko miesjoukon.\n\nPieni paksu poliisi tunkeutui joukon läpi.\n\n\"Mitä, mitä?\" hän kyseli.\n\nNeiti Laiho syöksyi häntä vastaan ja ojensi tavaroitaan.\n\n\"Ottakaa nämä, ottakaa nämä, minä annan ne vapaaehtoisesti, mutta\nsäästäkää henkemme!\"\n\nHänen äänessään soi niin liikuttava pyyntö, että paksu poliisi häkeltyi\nperusteellisesti. He tuijottivat toisiinsa hetken aivan äänettöminä.\n\n\"Mi... mitä... te tarkoitatte?\" sai poliisi vihdoin lausutuksi.\n\n\"Niin, ottakaa nämä, ettei teidän tarvitse ryöstää...\"\n\nPoliisi alkoi tajuta.\n\n\"Me... me olemme täällä lakia valvomassa\", hän sammalsi.\n\n\"Ettekö olekaan siis rosvoja...? Ah!\" Neiti Laiho naurahti\nhysteerisesti, horjahti ja kaatui sitten suoraan paksun poliisin\nsyliin, joka aivan ymmällä ollen kömpelösti piti kiinni kauniista\ntaakastaan.\n\nMyös johtaja Sarvela oli säilyttänyt täydellisesti mielenmalttinsa. Hän\nvain olisi tahtonut ääneen huutaa ihastuksesta, katsellessaan neiti\nLaihon suurenmoista, improvisoitua esitystä, joka yhdellä iskulla oli\nmykistyttänyt koko miesjoukon ja muuttanut heidät hyökkääjistä\npuolustajiksi, syyttäjistä syytetyiksi. Nopeasti kapusi johtaja Sarvela\nautosta ja astahti kopeana ja uhkaavana miesjoukkoon.\n\n\"Mitä, mitä tämä hyökkäys merkitsee? Meitä on ammuttu. Ja Sonja!\"\n\nJohtaja Sarvelan äänessä kaikui loukattu arvokkuus. Hän kumartui Sonjan\npuoleen ja otti tytön käsivarsiensa varaan.\n\n\"Pyörtynyt! Mitä te siinä seisotte ja toljotatte? Vettä! Käyköön joku\nkastamassa tämän nenäliinan.\"\n\nHänen komentoäänestään ei voinut erehtyä. Yksi miehistä kiiruhti pois\npalaten kostutettu nenäliina mukanaan. Kului pari hetkeä, ennenkuin\nneiti Laiho tuli tajuihinsa. Hän silmäsi pelokkaana ympärilleen.\n\n\"Ah!\"\n\n\"Ei mitään hätää! Ei mitään hätää! Rauhoitu!\" johtaja Sarvela häntä\ntyynnytti.\n\nNeiti Laiho suoristautui. Johtaja Sarvela kääntyi paksun poliisin\npuoleen:\n\n\"Mitä oikein tahdotte?\"\n\n\"Me... me olemme täällä tarkastamassa autoja, ettei niissä kuljeteta\npirtua...\"\n\n\"Niinkö? Tapahtuuko tarkastus siten, että suoraan ammutaan?\"\n\n\"Auto ei pysähtynyt\", puolustautui mies, joka oli heiluttanut punaista\nlyhtyä ja ampunut. \"Enkä minä tarkoittanut kohti.\"\n\nJohtaja Sarvela naurahti pirullisesti.\n\n\"Ensiksikin: autoa ei voi pysäyttää silmänräpäyksessä. Toiseksi: ei kai\npirtua kuljeteta rannikolle. Ja kolmanneksi: sellaiset, jotka muutaman\nmetrin päästä eivät osaa ampua auton ohi, eivät saisi käyttää\nnallipyssyäkään. Mutta hyvä: tarkastakaa auto!\"\n\nPoliisi vilkaisi sisälle.\n\n\"Ei siellä ole mitään\", hän virkkoi nopeasti.\n\nNeiti Laiho oli nyt tyyntynyt. Vihastus sai hänessä vallan. Hän\nhuudahti:\n\n\"Tarkastakaa paremmin! Minä voin purkaa vaikka koko auton.\"\n\nJa hän hyökkäsi työkalulaatikolle. Mutta poliisikin oli jo tointunut.\nHän tahtoi päästä jo koko asiasta ja kysyi siksi:\n\n\"Kuka ohjasi autoa?\"\n\n\"Minä\", neiti Laiho vastasi.\n\n\"Ajokortti, olkaa hyvä, ja rekisteriote!\"\n\nMolemmat olivat täydellisessä järjestyksessä. Poliisi ojensi ne\ntakaisin.\n\n\"Ketäs siellä autossa on?\" kuului töykeä ääni kysyvän joukosta.\n\n\"Ikävä kyllä meillä ei ole papintodistuksia eikä rokotustodistuksia\nmukana. Me haluaisimme matkustaa incognito. Mutta minä olen tämän\nneidin eno, ja nyt pyytäisin ennenkaikkea, niin, enkä vain pyydä, vaan\nvaadin, saada tietää teidän nimenne\", -- hän kääntyi poliisin puoleen,\n-- \"ja teidän, joka olette niin taitava ampuja.\"\n\nTuli hetken hiljaisuus. Molemmat pyydetyt epäröivät. Nimien\nilmoittaminen ei tuntunut mitenkään mieluiselta.\n\n\"Hm... niin\", poliisi alkoi, \"mitäs varten te niitä?\"\n\n\"Mitäkö varten? Antaakseni tietenkin teille kaikille julkisen\ntunnustuksen taitavasta ja hienotuntoisesta viranhoidosta.\"\n\nHän naurahti ilkeästi. Miehet epäröivät vieläkin. Mutta sitten johtaja\nSarvela ärjäsi kärsimättömästi:\n\n\"Niin, niin! Minulla on siihen oikeus. Ei kuka hyvänsä meitä saa ampua\nja pidättää. Onko teillä valtuudet? Näyttäkää ja nopeasti!\"\n\nNe näytettiin heille. Hätäilemättä hän ne myös merkitsi\nmuistikirjaansa.\n\n\"Kiitos!\" hän sanoi sitten kuivasti. \"Te kuulette vielä minusta.\"\n\nNeiti Laiho istui jo ohjauspyörän ääressä. Johtaja Sarvela kiipesi myös\npaikalleen. Auto liikahti ja vieri eteenpäin häviten pimeyteen.\n\nTiellä seisoi nolostunut miesjoukko, mutta autossa, sen päästyä\nmuutaman kymmenen metrin päähän, kajahti kolmen hengen hillitön nauru.\n\nJohtaja Sarvela nauroi kyyneleet silmissä, Karppi hirnui, ja neiti\nLaiho kikatti vallattomasti.\n\n\"Voi pakana sentään!\" Sarvela mutisi. \"Sinä olet suurenmoinen!\nVerraton! Mitä ovat sinun rinnallasi jotkut ammattinäyttelijät!\"\n\nKari nukkui. Mutta hänkin epäilemättä olisi nauranut, jos olisi nähnyt\ntapahtumasarjan.\n\n\n\n\nSIR STEPHENIN SALAISUUS\n\n\nSir Stephen, Cromptonin parooni, istui avatun ikkunan ääressä\nhotellihuoneessaan. Hänen sormiensa välissä oli savuke. Se oli\nsammunut. Ikkunalaudalla oli kirja. Se oli unohdettu. Ulkona oli lauha,\nkaunis kesäilta, alhaalla kohisi kaupungin liikenne, mereltä kävi\nraikas tuulen henki. Mitään ei nähty.\n\nSir Stephen nimittäin yritti ajatella.\n\nAjatustyö on tunnetusti vaikeinta. Siksipä sitä tehdään niin harvoin.\nJa, totta puhuen, sir Stephen ei ollut tottunut ajattelemaan. Hänen ei\nollut tarvinnut ajatella. Siksipä nyt outo ponnistus nosti rypyt\nsilmäkulmiin ja nenänvarteen, huulet tiukkenivat ja silmät saivat\nsisäänpäin kääntyneen ilmeen.\n\nSir Stephen ajatteli, miten ja millä tavalla hän selviäisi pulastaan.\n\nHänen pulansa ei ollut harvinainen eikä tuntematon. Päinvastoin, se oli\nhyvinkin tavallinen, sellainen, jollaista monen monet ihmiset saavat\nkokea kehdosta hautaan. Mutta silti se on aina yhtä vaikea ja ilkeä.\n\nSir Stephen oli rahapulassa. Vieläpä varsin tiukassa. Eikä kysymys\nollut mistään pikkusummastakaan.\n\nAjatuksettomasti hän otti kirjan käteensä. Se oli sama, joka\nlaivamatkalla oli herättänyt varatuomari Pertti Aarnion uteliaisuutta\nja ihmettelyä. Se oli käyttäytymisopas \"Jos olisin lordi.\" Se oli hyvä\nkirja, jonka ohjeet ja neuvot olivat antaneet sir Stephenille monta\noivallista viitettä pulmallisissa asioissa. Mutta tuossa kirjassa ei\nsivumennenkään annettu pienintäkään neuvoa siitä, miten lordin tulisi\nmenetellä, jos hän olisi rahapulassa. Ilmeisesti kirjoittaja piti\nmahdottomana edes olettaa, että lordi voisi joutua rahapulaan.\n\nSurumielisesti, voisimme sanoa melkein hentomielisesti naurahtaen sir\nStephen laski kirjan kädestään. Ei, ei, siitä ei ollut apua. Omin\nneuvoin oli tilanteesta selvittävä.\n\nMurahdus pääsi sir Stephenin huulilta. Pakanan Jack! Kirottu veitikka!\nEi lähetä rahaa, ei, vaikka hänelle on jo kaksi kertaa sähkötetty.\nMakailee Lontoossa, käy kerhossa syömässä, juo whiskynsä, polttaa\nsikaarinsa, lukee lehtensä ja pelaa biljaardieränsä ja, pakana, antaa\nvanhan veikkonsa istua ja huokailla täällä ylhäällä pohjolassa, ilman\nkillinkiäkään taskussa, hotellilaskut maksamatta. Nipinnapin oli enää\nrahaa autoihin ja ajureihin. Mitä kirottu Jack oikein ajatteli? Vai\noliko hän mahdollisesti matkalla? Se ei suinkaan ollut mahdotonta.\nParin kolmen päivän matka jonnekin maaseudulle. Niin, kunhan vain ei\npitempi.\n\nSir Stephen nousi. Häntä värisytti ajatus, että Jack, lontoolainen\nystävä, olisi lähtenyt vaikkapa vain viikonkin kestävälle matkalle.\nMiten hänen kävisi silloin? Sitä ei uskaltanut ajatellakaan. Voisiko\nhän lainata? Keneltä? Liiketuttavilta? Ei, se ei käynyt laatuun. Sir\nStephenin ei sopinut lainata. Ei piloillaankaan. Liikeasiat sujuivat\nhyvin, erinomaisesti. Niitä ei saisi vaarantaa. Johtaja Sarvelalta? Hm,\nniin, olisihan se mahdollista, mutta... mutta... Siinä oli nimittäin\nneiti Laiho...\n\nSonja!\n\nLempeä hymy ilmaantui sir Stephenin kasvoille, ja vaistomaisesti hän\nvilkaisi peiliin. Hm, niin, eihän hän ollut lainkaan hullumman\nnäköinen. Komea mies, kaikesta huolimatta. Ja Sonja, Sonja...\ntummasilmäinen, polkkatukkainen madonna. Ah, sir Stephen oli liikemies,\nvieläpä niin proosallinen kuin puutavaraliikemies, jonka ajatukset ja\ntunteet olivat mitattavat kuutiojaloissa ja standardeissa, mutta\nsittenkin hänellä oli tunteet...\n\nJa tosiaankin, neiti Laiho oli liian viehättävä, liian hurmaava, liian\nälykäs, ollakseen kokonaan valloittamatta vaikkapa kivikuvaa. Eikä sir\nStephen, paratkoon, ollut mikään kivikuva... niin, ei edes\npuukuvakaan...\n\nHetken ajaksi sir Stephen unohti rahahuolet, unohti vaikean asemansa ja\nvaipui muistelemaan, niin, ehkä uskaltaisimme suoraan sanoa\nhaaveilemaan neiti Laihosta...\n\nJa tapahtui tällöin, että sir Stephen teki päätöksen, hurjan ja villin\npäätöksen. Syynä ehkä oli kaunis ilta, ehkä ikävyys ja yksinäisyys,\nmutta varmasti ennenkaikkea muisto neiti Laihon silmistä ja hymystä\nj.n.e. sekä viimeksi, mutta ei vähimmin, sir Stephenin rahapula.\n\nNeiti Laiho oli tietenkin rikas. Hänen enonsa, johtaja Sarvela, oli\nmyös rikas.\n\nSir Stephenillä oli tunteet, mutta hänen tunteensa eivät päässeet niin\nylirunollisiksi, ettei hän olisi pitänyt arvossa pankkikirjaa.\n\nSir Stephen asteli kuvastimen eteen. Hän korjasi kaulanauhaansa. Hän\nsilitti hiuksiaan. Hän koetti saada kasvoilleen vienon, lempeän ja\nsamalla valloittavan ja päättävän ilmeen. Hän epäonnistui melkoisesti,\nmutta hänen itseluottamuksensa ei horjunut.\n\nHän tahtoi tavata neiti Laihon. Hän aikoi kosia. Ja hän suhtautui\ntulevaisuuteen optimistisesti.\n\nEpäilemättä neiti Laiho oli häneen kiintynyt. Ilmeisesti hänen seuransa\noli tuottanut neiti Laiholle huvia ja tyydytystä. Selvää oli myös, että\nseurustelu oli johtaja Sarvelasta tuntunut mairittelevalta.\n\nSitten sir Stephen pysähtyi ajatuksissaan. Mutta jos... jos he saisivat\ntietää... niin, saisivat tietää ennenaikojaan...? Mutta ei, eivät he\nsaisi. Ja sitten, myöhemmin, se olisi samantekevää.\n\nSir Stephen rauhoitti omaatuntoaan. Hän onnistuisi.\n\nOvelta kuului koputus. Sir Stephen heräsi ajatuksistaan.\n\n\"Sisään, olkaa hyvä!\" hän komensi.\n\nHotellipalvelija toi hänelle sanomalehtiä ja vakuutetun kirjeen. Sir\nStephenin ilme kirkastui.\n\nJackin käsialaa!\n\nHän repäsi kirjeen auki. Oikein! Sisällä oli pankkishekki. Niin, ja\nkirje. Hän silmäili sen nopeasti läpi. Mitä, Jack ei ollut tyytyväinen.\nVoipa melkein sanoa, että hän oli vihainen. Kirjeen sävy ei ollut\nkunnioittava. Niin, se oli suorastaan hävyttömän tuttavallinen ja\nhävyttömän pilkallinen. Odottakoonpa Jack!\n\nMutta pääasia oli, että shekki oli saapunut. Hm, eihän siinä ollut\npaljon, vain 100 puntaa, mutta luoja nähköön, tässä maassa se merkitsi\njotakin. Tässä maassa, kun oli käytännössä jonkinlainen lilliputilainen\nraha, kääpiöraha. Silloin satakin puntaa oli jo rahaa.\n\nSir Stephen vihelteli hiljalleen, mutta tyytyväisenä. Enne oli hyvä,\nerinomaisen hyvä.\n\nJuuri kun hän oli ajatellut kosintaa, hänelle oli tullut rahaa. Se\nmerkitsi, että hän saisi rahaa yhä enemmän.\n\nJa tyytyväisenä itseensä, tyytyväisenä tulevaisuuden lupauksiin,\ntyytyväisenä kaikkeen sir Stephen penkoi matkalaukkuaan ja kaivoi\nsieltä esille nelikulmaisen pullon Johnnie Walker'ia ja tarjosi\nitselleen tukevan grogin.\n\n\n\n\nAARNIO ON LEVOTON\n\n\nVaratuomari Pertti Aarnio oli luonteeltaan levollinen. Toiset väittivät\nhäntä suorastaan nukkuvaksi. Se oli pahansuopaista liioittelua. Aarnion\nlevollisuudessa oli enemmän toimintaa kuin monen levottomuudessa. Mutta\nnyt hän tunsi varmaa, vaistomaista levottomuutta.\n\nToimittaja Matti Kari oli kadonnut. He olivat eronneet ravintolassa,\nkun Kari oli lähtenyt seuraamaan Mannermannia. Senjälkeen Kari oli\nollut näkymättömissä ja kuulumattomissa. Hän ei ollut antanut itsestään\nmitään tietoa Aarniolle, vaikka oli sen luvannut ja oli aina ollut\nsanansa mittainen. Eikä myöskään toimitukseen ollut saapunut välitöntä\ntai välillistä tietoa hänen toimistaan ja oleskelupaikastaan.\n\nAsia oli käsittämätön.\n\nYhä itsepintaisemmin Aarnion ajatukset palasivat mahdollisuuteen, että\nKari oli joutunut vaikeuksiin. Mutta minkälaisiin? Ja millä tavalla?\nHän tiesi ja tunsi Karin sekä taitavaksi ja liukkaaksi että rohkeaksi\nmieheksi. Pienet esteet eivät häntä pysähdyttäisi. Eikä hänellä voinut\nolla myöskään mitään syytä olla jotakin ilmoittamatta ystävilleen.\n\nNiin, hän oli lähtenyt seuraamaan Mannermannia. Pertti Aarnio olisi\nmaksanut paljon, jos hän olisi vaikkapa vilahdukselta keksinyt\nMannermannin näköisen miehen. Mutta sellaista hän ei tavannut, niin\npaljon kuin hän nyt kokonaisen päivän mittaan olikin kaduilla kävellyt.\nHänellä ei ollut aavistustakaan siitä, minnepäin Mannermannin matka oli\nsuuntautunut ja missä tämä asui.\n\nHm, niin, olihan jäljellä johtaja Sarvela ja neiti Laiho. He olivat\njossakin tekemisissä keskenään. Mutta minkälaisissa? Hänellä oli kyllä\nepäluulonsa, mutta tiukan tullen ne eivät merkinneet mitään. Johtaja\nSarvela saattoi kieltää kaiken. Ja tietysti kieltäisikin. Aarniolla ei\nolisi mitään todistuksia.\n\nMuutenkin oli juttu ikävä. Siihen ei pääsisi käsiksi millään tavalla.\nAsiaa ei voisi ilmoittaa edes poliisillekaan. Hänelle hymyiltäisiin\ntietysti. Eihän hän voisi toki väittää, että täysi-ikäiselle miehelle,\nsanomalehtimiehelle lisäksi, voisi keskellä kirkasta päivää tai\nvaikkapa keskiyöllä tapahtua jotakin niin yltiöromanttista kuin\njoutuminen joittenkin rikollisten vangiksi.\n\nEikä Pertti Aarniota kuitenkaan naurattanut. Kaikki oli mahdollista.\nHänen päätelmänsä oli lyhyt, selvä ja vastaanväittämätön: jos Kari oli\nvapaa ja hengissä, hän olisi ilmoittanut toimensa ja olinpaikkansa. Ja\nkoska hän ei ollut ilmoittanut, hän joko oli kiinnipidettynä taikka\nkuolleena.\n\nJälkimmäistä mahdollisuutta Aarnio ei liikoja pohtinut. Se ei\nmiellyttänyt häntä. Eikä hän siihen myöskään uskonut.\n\nNäitä hän nyt mietti astellessaan iltapäivällä katua pitkin. Hän oli\nsiinä määrin vaipunut ajatuksiinsa, ettei huomannut johtaja Aatami\nVarmalan tulevan vastaansa, pysähtyvän ja lyövän häntä olkapäälle.\nVasta lyönnin hän tajusi kuullessaan samalla Varmalan reippaan äänen:\n\n\"Hei, hyvä ystävä! Sinähän uneksit keskellä katua! Terve!\"\n\nAarnio pudisti päätään hiukan nolona.\n\n\"Kas, terve! En nukkunut, ajattelin. Mutta se siitä. Mitä sinulle\nkuuluu?\"\n\n\"Erinomaista. Kaikinpuolin. Kuuleppa, se englantilainen, se lordi, on\ntehnyt hienoja kauppoja. Luulisin, että ne ovat edullisia molemmin\npuolin, niin paradoksaaliselta kuin saattaa kuulostaakin. Ja tänään\nmeillä on hienot juhlaillalliset.\"\n\n\"Vai niin. Suuretkin?\"\n\n\"Melkoiset. Lordi itse. Sitten hänen ihastuksensa, neiti Sonja Laiho.\nJohtaja Sarvela. Oman liikkeemme pomoja... Ynnä muita...\"\n\nAarnio säpsähti sisäisesti. Hän seisoi tovin aivan liikkumattomana.\nSitten hän äkkiä katsoi Varmalaa silmiin ja sanoi levollisesti,\nomituisen hymyn karehtiessa hänen suupielissään:\n\n\"Kuuleppa, mahtuuko niihin 'ynnämuihin' vielä joku?\"\n\n\"Kuinka niin? Kuka?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Sinä?\"\n\n\"Aivan.\"\n\nJohtaja Varmala purskahti nauruun.\n\n\"No jopa jotakin. Haluatko sinä tutustua tuohon englantilaiseen? No\njopa jotakin.\"\n\nVaratuomari Aarnio nauroi hillitysti.\n\n\"Mitäpä kummastelemista siinä. Ihminenhän minäkin olen, utelias\nluonnoltani.\"\n\nJohtaja Varmala loi pitkän katseen ystäväänsä.\n\n\"Hm, ole tervetullut ilman sen pitempää, mutta en oikein käsitä sinua.\nNo, samapa tuo. Mutta siitä kyllä veikkaan, ettet sinä halua noille\nillallisille lordin takia.\"\n\nAarnio puristi kättä jäähyväisiksi.\n\n\"Kiitos, ken elää, se näkee\", hän lausui arvoituksellisesti.\n\n\"Terve\", johtaja Varmala sanoi. \"Illalliset ovat muuten kotonani ja\nalkavat kello kaksikymmentäyksi. Näkemiin!\"\n\n\"Näkemiin!\"\n\n\n\n\nAARNIO NÄKEE\n\n\nJohtaja Varmalan upean asunnon tilavissa suojissa oli koolla pienehkö,\nmutta valittu seurue eteviä liikemaailman, politiikan ja taiteen\nedustajia, joukossa myös joitakin hillittyjä upseeriunivormuja. Seuraa\nvalittaessa oli ilmeisesti pidetty silmällä enemmän vieraitten\nhauskuutta ja viihtymystä kuin afääriseikkoja ja aseman edustavuutta.\nNaiskauneutta oli runsaasti ja sellaista, että siitä saattoi ylpeillä.\n\nRauhallisesti ja huomaamattomasti pieni mies oli tullut salin ovelle,\nja yhtä rauhallisesti ja tyytyväisesti hän silmäsi saliin. Näky\ntyydytti hänen esteettisiä vaatimuksiaan.\n\nIsäntä, hiukan hermostuneena, mutta eloisana ja iloisena, tuli häntä\nvastaan.\n\n\"Kas niin, tervetuloa, Aarnio!\" hän virkkoi.\n\n\"Kiitos. No, kuinka sujuu?\"\n\n\"Hyvin.\"\n\nAarnio näki sir Stephenin seisovan salin perällä keskustellen neiti\nLaihon kanssa. Totisesti, polkkatukkainen madonna oli ihastuttava. Hän\noli hurmaava kaikesta huolimatta. Hän oli kaunis ja viehättävä aivan\nkokonaan riippumatta siitä, mikä tai mitä hän oli. Aarnio tiesi hänestä\nmelko paljon, niin, paljon enemmän kuin kukaan seurueesta saattoi\naavistaakaan, mutta sittenkin hänen oli myönnettävä, että neiti Laiho\nsoveltui ympäristöönsä, soveltui siihen paremmin kuin moni sellainen,\njoka siinä oli syntynyt ja kasvanut. Eikä hän vain soveltunut, hän\nkohotti ympäristöään.\n\nAarnio hymähti sisäisesti. Ilmeisesti oli englantilainen\nhongankolistaja rakastunut suomalaiseen madonnaan. Koko hänen\nkäyttäytymisensä juorusi sen. Eikä tässä seurassa ollutkaan monta, joka\nei tätä seikkaa olisi selvään huomannut.\n\nSalin nurkassa Aarnio huomasi johtaja Sarvelan. Moitteeton hännystakki,\nsulava käytös ja järkkymätön kylmäverisyys loivat hänestä\nkokonaisuuden, joka luontevasti liittyi ympäristöön.\n\nMies on vaarallinen! Aarnio ajatteli.\n\nHän teki johtaja Varmalan seurassa kierroksen salissa. Melkein kaikki\nläsnäolijat olivat hänelle tuttuja. Vain ne, joita seuraamaan hän oli\ntullut, oli hänelle esiteltävä.\n\nSir Stephen kumarsi kohteliaasti, mutta jäykästi, jopa niin, että\nAarnio arveli käytöksen oppikirjan hänelle todellakin soveltuvan. Neiti\nLaiho hymyili hänelle, ja Aarniolle tuli epämukava tunne siitä, että\nhän ajatuksissaan ei suinkaan voinut arvostaa kaunotarta siten kuin\nolisi muuten pitänyt. Johtaja Sarvela suhtautui esittelyyn vilkkaasti\nja hauskasti, mutta Aarnio taas ei puolestaan voinut aavistaa, että\njohtaja epäili häntä siitä, että hän tunsi jotakin kiinnostusta\njohtajan puuhia kohtaan. Aarnio oli itse asiassa samalla kertaa\ntakaa-ajaja ja takaa-ajettu.\n\nIllalliset olivat sekä loistavat että hauskat. Aarnio tunsi\nvirkistyvänsä. Hänen parinsa, nuorehko neitonen, jolla oli rohkea\npystynenä ja silmälasit, osoittautui sekä mainioksi kertojaksi että\nvielä mainiommaksi kuuntelijaksi. Hänessä oli sekä vilkkautta että\npidättyväisyyttä, onnellinen sekoitus, kuten Aarnio aivan oikein, jos\nkohta ei erikoisemmin sirosti huomautti.\n\nMutta kaiken aikaa, syödessään ja jutellessaan, Aarnio tavan takaa\nheitti silmäyksen johtaja Sarvelaan. Hetkeksikään hänen mielestään ei\nmennyt, ettei hän ollut saapunut illalliselle syömään ja pitämään\nhauskaa, vaan vaaniskelemaan. Hän tunsi olevansa kuin mustekala, joka\nvesikasvien keskellä liikkumattomana odottaa aikaansa.\n\nMutta Aarnio ei suinkaan tuntenut itseään hermostuneeksi.\n\nKello alkoi lähennellä kahtakymmentäkolmea, kun palvelijatar pysähtyi\nruokasalin ovelle, silmäsi illallisvieraita, sipsutti sievänä ja\nvarmana johtaja Sarvelan luo ja ojensi tarjottimella tälle kirjeen.\n\nEpäämätön hämmästys kuvastui johtaja Sarvelan kasvoilla. Hän otti\nkuitenkin kirjeen vastaan ja kysyi palvelijattarelta:\n\n\"Kuka tämän toi?\"\n\n\"Muuan pieni poika.\"\n\n\"Odottaako hän?\"\n\n\"Ei, hän sanoi, ettei siihen tule mitään vastausta.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nKeskustelu oli tapahtunut nopeasti, melko hiljaisella äänellä, mutta\nAarnio kuuli sen kuitenkin. Hän painoi päänsä alemmaksi, mutta ei\nhetkeksikään päästänyt johtaja Sarvelan kasvoja näkyvistään.\n\nNopealla, hiukan hermostuneella kädenliikkeellä johtaja Sarvela repäisi\nkuoren auki ja otti esille ohuen paperin. Hän silmäsi siihen, ja Aarnio\nolisi voinut vannoa, että vain mitä suurin itsensähillitsemisen taito\nesti karkean ja kiukkuisen kirouksen puhkeamasta hänen huuliltaan.\nKuitenkin, kuten sanottu, hän hillitsi itsensä. Mutta ei täydelleen.\nHänen kasvonlihaksensa tekivät vaistomaisesti voimakkaan liikkeen,\nsilmäkulmat rypistyivät ja kaikkein selvin merkki: käsi, jossa oli\nlautasliina, pusertui nyrkkiin, niin että rystyset vaalenivat.\n\nVajaassa sekunnissa Aarnio saattoi todeta, että tuo illallispöytään\ntuotu kirje oli tehnyt Sarvelaan mitä voimakkaimman ja, hän olisi sen\nvoinut vannoa, mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen.\n\nMutta hänen osittaista, muilta täydelleen huomaamatonta hämminkiään\nkesti vain silmänräpäyksen verran. Hän naurahti anteeksipyytäen ja\nsanoi:\n\n\"Ne afäärit, ne afäärit! Ne kaivavat miehen vaikka maan alta. Anteeksi,\nminun on soitettava pari sanaa\", hän virkkoi pöytätoverilleen ja nousi\nlähtien kulkemaan eteiseen.\n\nAarnion olisi tehnyt mieli seurata, mutta hän muisti sitten, ettei se\nhyödyttäisi mitään. Eteisessä oleva puhelin oli erikoisessa komerossa,\neikä sieltä puhelu kuuluisi ulos. Toiseksi hänen lähtönsä voisi\nherättää epäluuloja.\n\nHän katseli neiti Laihoa. Hänen keskustelunsa ja seurustelunsa sir\nStephenin kanssa jatkui aivan häiriöittä. Mutta -- Aarnio ei siitä\ntosin saattanut olla varma, mutta niin hänestä tuntui -- neiti Laihon\nkatse kääntyi aina väliin, aivan kuin varkain, oveen, jonka kautta\njohtaja Sarvela oli poistunut.\n\nJohtaja Sarvela ei viipynyt poissa kauan. Hän palasi paikalleen ja\ntarttui yhtä vilkkaasti ja yhtä huolettomasti keskusteluun kuin\naikaisemminkin. Mitään merkkiä hämilläolosta ei hänestä saattanut\nhavaita.\n\nAarnio vältti nyt häntä katsomastakin. Hänelle riitti se, että Sarvela\nkirjeen saadessaan tuntui joutuvan suunniltaan. Niin, todellakin, hän\noli täysin tyytyväinen.\n\nHän hyvästeli heti illallisten jälkeen. Varmala ihmetteli, mutta hän\niski silmää ystävälleen.\n\n\"Asioita!\" hän vakuutti.\n\nVarmala nauroi vallattomasti.\n\n\"Hm, vanhapoika, mitäpä asioita?\"\n\nAarnio vain heilautti kättään ja lähti. Hän tilasi auton ja ajoi\ntiehensä. Mutta hän ei ajanut kauas. Parin kadunkulman päässä hän nousi\nautosta, maksoi ja lähti kulkemaan jalan. Senjälkeen hän nousi toiseen\nautoon ja antoi sille osoitteen ja tarkat määräykset. Ja siten kävi,\nettä kun johtaja Sarvela ja neiti Laiho poistuivat, sir Stephenin\nsaattaessa heitä autolle saakka, heidän La Salleaan seurasi\nkohtalaisen, mutta silti varman välimatkan päässä toinen auto, jossa\nkuljettajan vierellä istui Pertti Aarnio, lippalakki silmille vedettynä\nja mielessä seuraamisen jännitys.\n\nHänellä olikin syynsä seurata johtaja Sarvelaa. Sillä helposti ja\nyksinkertaisesti hän tänä iltana oli vakuuttautunut siitä, että oli\nasia muuten miten tahansa, johtaja Sarvelan täytyi olla tietoinen\ntoimittaja Karin oleskelupaikasta. Ilmeisesti hänen ja Karin kaikki\notaksumat ja epäluulot olivat olleet oikeita.\n\nNiinpä niin, eihän hänellä tosin ollut liikoja todistuksia. Mutta\nhänellä oli yksi, ja se riitti hänelle itselleen. Hän oli nähnyt\njohtaja Sarvelan kasvojen nytkähdykset, kun tämä luki kirjeen.\n\nAarnio kyllä tiesi, mitä johtaja Sarvelan saama kirje sisälsi. Hän\nosasi sen sisällön ulkoa. Sekä siksi, että hän itse oli tuon kirjeen\nkirjoittanut, että siksi, että kirje oli niin perin lyhyt. Siinä oli\nvain yhdeksän kirjainta. Kun johtaja Sarvela oli silmännyt saamaansa\nkirjeeseen, olivat paperilta häntä vastaan tuijottaneet seuraavat\nkirjaimet:\n\n\"Kadonnut. M.\"\n\n_Jos_ johtaja Sarvelalle jonkun tai jonkin katoaminen ulisi ollut\nyhdentekevä asia, hän olisi tuollaisen selittämättömän niukan\ntiedonannon saadessaan ollut hämmästynyt, hän olisi ihmetellyt, hän\nolisi kenties, jos hänen omatuntonsa olisi ollut puhdas, näyttänyt sen\nehkä vierustoverilleenkin. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään selluista.\n\nEi, päinvastoin hän oli pelästynyt, hän oli järkyttynyt, vaikka se\nilmeni vain ohikiitävän hetken ja vaikka hän kykeni hillitsemään\nitsensä. Kuitenkin hän oli rientänyt puhelimitse tarkistamaan\ntiedonantoa.\n\nNiin, Aarnio oli heittänyt syöttinsä aivan umpimähkään, tietämättä\nlainkaan, oliko vesissä minkäänlaisia kuloja. Hänellä oli ollut hyvä\nonni. Ensimmäisellä tärppäyksellä syötti oli nielty, vieläpä niin\nlujasti, että Aarnion täytyisi olla lopultakin huono kalamies, ellei\nhän saisi kalaa kiskotuksi kuivalle maalle.\n\nNyt hänellä oli joka tapauksessa tietty varmuus, ehdoton lähtökohta. Se\noli tietoisuus siitä, että johtaja Sarvela oli tavalla taikka toisella\nsekaantunut toimittaja Karin näkymättömyyteen ja että mainitun\ntoimittajan ilmaantuminen ei millään tavalla soveltunut mainitun\njohtajan suunnitelmiin.\n\nNo niin, varatuomari Pertti Aarnio oli monesti joutunut\ntyöskentelemään, omaksi huvikseen kylläkin, paljon huonommissakin\nolosuhteissa.\n\nNyt ei ollut kysymys yksinomaan omasta huvista, nyt oli kyseessä myös\ntoimittaja Kari. Tahtoen tai tahtomattaan johtaja Sarvelan olisi pakko\npaljastaa, mitä hän mainitusta reippaasta ja uteliaasta nuoresta\nmiehestä tiesi.\n\nAarnio tarkkasi edelläkulkevaa autoa. Hän ei aikonut päästää sitä aivan\nhevillä näkyvistään.\n\n\n\n\nHÄTÄILY EI OLE HYVÄKSI\n\n\nSarvelan auto pysähtyi, ja Aarnio antoi nopeasti merkin omalle\nohjaajalleen, tähystäen tarkasti istuimeltaan.\n\nAutosta poistui yksi henkilö. Se oli neiti Laiho. Johtaja Sarvela oli\nsiis edelleen autossa. Aarnio päätti seurata häntä ja jättää neiti\nLaihon omiin hoteisiinsa.\n\nJälleen auto liikahti painuen edelleen. Suunta kävi uloimpia\nkaupunginosia kohti. Aarnio toivoi jo, että Sarvela ajaisi suoraan\ntoimittaja Karin kätköpaikkaan. Ehkä jonnekin maaseudulle. Hänestä se\noli yhdentekevää. Hän tiesi, että bensiini riittäisi hänen\nvuokraamassaan autossa. Takaa-ajo vain vaikeutuisi yksinäisillä,\nteillä. Kiinteä seuraaminen voisi herättää Sarvelan epäluulot.\n\nMutta Aarnio huomasi piankin olleensa liian innokas kuvittelemaan ja\ntoivomaan. Sarvelan auto pysähtyi kaupungissa, ja Sarvela nousi autosta\nkadoten nopeasti muutamaan porttikäytävään. Auto ajoi tiehensä.\n\nNyt tarvittiin sekä nopeita että viisaita päätöksiä. Ilmeisesti\nSarvelan tarkoitus oli jäädä verrattain pitkäksi aikaa sinne, mihin oli\nmennyt, koska hän oli lähettänyt auton pois. Mitä hänen, Aarnion, oli\ntehtävä? Oliko hänen odotettava tässä kadulla? Vai oliko hänen\nhiivittävä perässä ja yritettävä ottaa selko, minne Sarvela oli mennyt?\nOlihan enemmän kuin todennäköistä, että Sarvela oli pistäytynyt\nkatsomassa ja vakuuttautumassa, että toimittaja Kari, jos hän tavalla\ntaikka toisella oli Sarvelan vallassa, edelleenkin oli hyvässä\ntallessa.\n\nAarnio ei miettinyt pitkään. Kepponen, jonka hän oli tehnyt Sarvelalle\nja jolla hän oli pakottanut Sarvelan vasten tämän tahtoakin\ntunnustamaan, että hän tavalla taikka toisella oli tietoinen jonkin\nsäilyttämisestä tai katoamisesta, oli innostuttanut Aarniota enemmän\nkuin hän oikein huomasikaan. Hänen mielentilansa vaati toimintaa.\nSeikkailu viehätti häntä, etenkin nyt, kauniina, leppoisena iltana,\nhämärissä, varsinkin kun toimittaja Kari saattoi olla ja varmasti\nolikin pinteissä.\n\nHän maksoi auton, pyysi kuljettajaa ajamaan lähimmälle sivukadulle ja\nodottamaan kulmassa noin puolen tuntia. Itse hän astui katukäytävälle,\noikaisi sitten kadun poikki ja pujahti porttikäytävään, jonne Sarvela\noli kadonnut. Hänen kätensä puristi revolveria. Hän jollakin tavoin\nvaistosi, ettei seikkailu ehkä ollut aivan niin vaaraton kuin miltä\nhänestä itse asiassa tuntui. Ja ainahan oli parasta olla varuillaan.\n\nPorttikäytävä oli pimeä. Piha oli myöskin harvinaisen pimeä. Kuitenkin\nmuutamista ikkunoista lankesi pari valojuovaa kiveykselle, niin että\npihalla saattoi hämärästi nähdä, kun ensin oli tottunut valaistukseen.\n\nAarnio seisoi pitkän tovin liikkumattomana porttikäytävän päässä,\npihalle tuijotellen. Hän aprikoi juuri, minne Sarvela oli mahtanut\nkadota, kun hän erotti tumman hahmon seisomassa lähellä seinää pihan\nsivulla. Hän astui varovasti eteenpäin koettaen todeta, kuka ja mikä\ntuo hahmo mahdollisesti saattoi olla, kun hänen sivullaan äkkiä\nleimahti valo. Sähkövalo oli sytytetty jossakin huoneessa. Valon\nkajastus sattui tummaan hahmoon. Aarnio säpsähti. Hahmo oli johtaja\nSarvela.\n\nSarvela liikahti rajusti, sillä kajastus oli sattunut myöskin Aarnion\nkasvoihin, ja Sarvela oli tuntenut hänet. Aarnio enemmän arvasi kuin\nkykeni määrittelemään, kuinka Sarvela oli hänen läsnäolonsa havainnut\nja hänet tuntenut. Piilotteleminen oli joka tapauksessa hyödytöntä. Ja\nsiksipä Aarnio nopeasti astui Sarvelan luo ja hetken mielijohteesta,\npäättäen hänet yllättää, kysyi tiukasti ja komentavasti:\n\n\"Missä on toimittaja Matti Kari? Sanokaa heti! Te tiedätte!\"\n\nSarvela ei kyennyt itseään täydellisesti hallitsemaan. Yllätys\nonnistui, mutta vain puolittain, sillä Sarvelan hämmentynyt ilme\nvaihtui seuraavassa hetkessä ivalliseksi ja hymyileväksi.\n\n\"Mitä minä tiedän? Mitä te puhutte?\" Aarnio huitaisi kärsimättömänä\nkädellään.\n\n\"Oh, älkää viitsikö teeskennellä. Te paljastitte itsenne illallisilla.\nKirjelappu, jonka te saitte...\"\n\nSarvela nauroi jo aivan vapaasti, vaikka hänen silmissään oli outo\nkimallus.\n\n\"... oli siis teidän lähettämänne\", hän täydensi. \"Hm, ja minä kun\nluulin, että se koski muuatta afääriasiaa. Se oli vain niin lakoonisen\nmystillinen.\"\n\nAarnio puri huultaan. Ilmeisesti Sarvelalta ei saisi mitään tietää. Hän\noli varuillaan. Nyt kaksinkertaisesti. Mutta hyvä oli sekin, että\nvarmuus oli saatu. Hyvällä omallatunnolla Aarnio olisi tämän\njälkeen voinut vannoa, että Sarvela oli täysin tietoinen Karin\noleskelupaikasta. Kaikesta oveluudestaan huolimatta Sarvela oli sen\njoutunut tunnustamaan.\n\nAarniota nolotti. Hän ei oikein keksinyt sanottavaa. Sarvelan asento ja\nilme olivat ärsyttäviä. Kiukku kuohahti Aarniossa.\n\n\"Varokaa\", hän huudahti hiljaa. \"Varokaa. Te ette aavista, kuinka\npaljon me tiedämme teistä ja teidän puuhistanne.\"\n\n\"Niinkö?\" Sarvelan vastaus kuului kylmästi. \"Mitähän te mahdatte\ntietää? En ymmärrä enkä käsitä enkä osaa arvatakaan! Tämä on kaikki\nvarsin ihmeellistä. Mihin te oikein pyritte kaikella tällä?\" Aarnio oli\njo hillinnyt itsensä.\n\n\"En mihinkään. Toistaiseksi. Kuulette ehkä myöhemmin.\"\n\n\"Toivottavasti.\"\n\nSarvelan ilme muuttui äkkiä rajusti. Hän nyökkäsi. Aarnio oli huudahtaa\nhämmästyksestä. Mutta hän ei ehtinyt. Hän tunsi, että hänen päänsä yli\nheitettiin jokin vaate, että lujat kädet kiertyivät hänen kaulansa\nympärille, että jokin avattiin, että häntä tyrkättiin eteenpäin ja\npuoleksi tuuppien, puoleksi nostaen autettiin jonnekin sisälle. Ote\nkurkun ympärillä oli kuitenkin jo niin tiukentunut, että hän menetti\ntajuntansa.\n\nAarnio makasi Mannermannin huoneessa vuoteella. Hänen ylitseen oli\nkumartuneena Mannermann itse. Vieressä seisoi Sarvela, joka pyyhki\nhikisiä, kalpeita kasvojaan.\n\n\"Olipa se onni, että sinä satuit tulemaan niin oikeaan aikaan ja niin\noikealla tavalla, ettet rynnännyt esiin, vaan kuuntelit ensin ja\ntoimit.\"\n\nMannermann katseli tyytyväisenä, mutta hieman epätietoisena käsityönsä\ntulosta.\n\n\"Kukas tuo on?\" hän kysyi sitten.\n\n\"Kukako? Ensiksikin varatuomari Pertti Aarnio ja toiseksi mies, joka\ntietää meistä ja meidän puuhistamme aivan liian paljon. Toimittaja\nKarin ystävä.\"\n\n\"Ah!\"\n\nMannermannin huudahduksessa oli enemmän ihmettelyä kuin pelkoa.\n\n\"Entäs nyt?\" hän tiedusti osoittaen tajutonta merkillisyyksien\nmetsästäjää.\n\nSarvela mietti hetkisen.\n\n\"Niin, parasta on viedä hänet toisen luo\", hän päätti. \"Ja vielä tänä\nyönä. Sen me teemme kahden.\"\n\n\"Hyvä\", Mannermann mukautui.\n\n\n\n\nTILANNE MUUTTUU ODOTTAMATTA\n\n\nVaratuomari Pertti Aarnio istui isohkon moottoriveneen kajuutassa ja\noli huonolla tuulella.\n\nSyytä hänellä siihen olikin.\n\nHän oli menetellyt kuin aasi. Hän oli ollut anteeksiantamattoman\nvaromaton. Ja niinpä olikin tuloksena, että hän nyt istui\nmoottoriveneen kajuutassa, kädet ja jalat sievästi ja lujasti\nsidottuina. Hän oli vanki. Mitä hänelle tehtäisiin, sitä hän ei\ntiennyt, mutta hän aavisti hyvin, että tulevaisuudelta saattoi odottaa\nvain pelkkiä ikäviä yllätyksiä.\n\nHänen oli ikävä ja epämukava, ja häntä vaivasi kova tupakantuska. Ja\nvaikka hän ei suinkaan suureksi arvostanut Sarvelan seuraa, hän\nkuitenkin tunsi tyytyväisyyttä, kun Sarvela astui kajuuttaan.\n\n\"Kuulkaapa, Sarvela\", Aarnio virkkoi levollisesti, \"eikö teidän\nmielestänne kaksi miestä riitä yhden vartijaksi ilman että tuo yksi\nvielä kaiken lisäksi muutetaan jonkinlaiseksi köysikääröksi?\"\n\nSarvela silmäsi huvitettuna vankia.\n\n\"Milloin riittää, milloin ei. Parempi katsoa kuin katua.\"\n\nAarnio nyökkäsi.\n\n\"Ehdottomasti. Mutta minä luulen, että te sittenkin voisitte vapauttaa\nminun käteni. Ainakin siksi aikaa, että ehtisin vetää muutamia sauhuja\nsikaaristani.\"\n\n\"Ymmärrän. Ja antaudun vaaraan.\"\n\nSarvela vapautti Aarnion kädet. Tämä hieroi hetken aikaa ranteitaan.\n\n\"Hm, ihan kuoleutuneet.\"\n\nSitten hän pisti käden povitaskuun ja kaivoi esille sikaarikotelon. Hän\nvalikoi yhden ja sytytti sen Sarvelan tarjoamilla tulitikuilla.\n\n\"Minne, jos sallitte kysymyksen, te aiotte minut viedä?\" hän tiedusti\nSarvelalta.\n\n\"Muutamaan luonnonihanaan saareen.\"\n\n\"Hm, sen olisin voinut arvatakin. Aiotaanko minut teljetä johonkin\npitävään komeroon yksikseni vai jääkö teistä joku pitämään seuraa?\"\n\n\"Saatte kyllä seuraa. Jonkun meistä ynnä lisäksi toimittaja Matti\nKarin.\"\n\n\"Eiköhän meissä kahdessa ole liikaakin hoitelemista?\"\n\n\"Eipä hätää. Saari on oivallinen. Ja riittävän kaukana sekä mantereesta\nettä muista saarista.\"\n\n\"Mutta sittenkin?\"\n\n\"Ei hätää, ei hätää. On mainittava, ettei saarella ole minkäänlaista\nvenettä. Niin että poistuminen voi tapahtua vain uimalla.\"\n\n\"Keinohan tuo on sekin. Mutta saarellehan voi osua veneitä muualta.\"\n\n\"Harvoin. Olen itse oleskellut saarella parisen viikkoa, mutta koko\ntuona aikana ei ainoakaan alus lähennyt saarta huutomatkankaan päähän.\"\n\n\"Rauhallinen tuntuu paikka olevan. Kauanko luulette minun täytyvän\nsiellä oleskella?\"\n\nSarvela hymähti. \"Ei kauankaan.\"\n\n\"Mikä siis merkitsee, että te hoidatte afäärinne piakkoin.\"\n\n\"Vaikkapa niinkin. Mutta eihän teille missään tapauksessa tule ikävä.\nToimittaja Kari pitää seuraa ja pelaa kanssanne shakkia. Mutta muuten\nme kohta olemmekin perillä.\"\n\nSarvela poistui ulos ja palasi hetken kuluttua.\n\n\"Niinpä niin, nyt voin poistaa myöskin jalkasiteenne\", hän sanoi ja\nryhtyi niitä irroittamaan. \"Kas noin, nythän te olette melkein vapaa\nmies.\"\n\n\"Niin, melkein. Mutta ei surra. Tulee alistua kohtaloonsa. Se on\nviisasta, milloin se on välttämätöntä. Saanko minä tulla ulos?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\nAamu alkoi vähitellen sarastaa. Meri oli autio. Vene, jota Mannermann\nohjasi, kulki kohti pientä metsäpeittoista saarta. Aarnio saattoi vain\narvailla, missä osassa ulkosaaristoa he olisivat. Hän ei tietänyt\npaikkaa, missä hänet oli autosta muutettu moottoriveneeseen.\n\nMitään laituria ei saarella ollut. He laskivat vain kallion viereen,\njoka olikin täydellinen luonnon muodostama laituri. Vene saattoi laskea\nsiihen kiinni.\n\nHe nousivat maalle, ja Mannermann kiinnitti veneen rautakoukkuun, joka\noli lyöty kallioon.\n\nAarnio silmäsi ympärilleen.\n\n\"Tämä on siis minun Sant-Helenani.\"\n\n\"Tämä. Mutta toivokaamme, ettei tämä muodostu yhtä pitkäaikaiseksi kuin\nalkuperäiselle Napoleonille.\"\n\n\"Niinpä niin, minä puolestani en voikaan tehdä muuta kuin\ntoivoa\", Aarnio huomautti kuivasti. \"Minä kun en ole mikään\nkanaalin-uimarikaan.\"\n\n\"Pitempi matka tästä tulisikin kuin Calaisista Doveriin. Kas niin,\nlähdetään.\"\n\nHuvila tai oikeammin isohko kalamaja sijaitsi notkelmassa, kaikilta\npuolin puitten suojassa. Mereltä käsin ei sitä olisi tiennyt\nolevankaan.\n\nSarvela hidasti äkkiä kulkuaan.\n\n\"Mitä ihmettä, ovi selkosen selällään!\"\n\n\"Haluavat kai raitista ilmaa\", Aarnio arveli.\n\nSarvela ei vastannut mitään tähän huomautukseen, vaan kiiruhti\neteenpäin. Oven aukiolo oli häntä pahasti hätkähdyttänyt.\n\nHän meni sisälle ensiksi, kintereillään Aarnio ja Mannermann. Iso tupa\noli tyhjä.\n\n\"Halloo, Karppi!\" hän huusi mennessään kamarin ovelle. Hän avasi sen ja\nvilkaisi sisään. Tahtomattaankin häneltä pääsi hämmästyksen huuto.\nHuone oli tyhjä.\n\n\"Täällä ei tunnuta olevan kotona\", Aarnio huomautti pilkallisesti.\n\"Minne isäntä ja vieras ovat oikein joutuneet?\"\n\nSarvela silmäili toisia peittelemättömän hämillään ja peloissaan.\nSitten hän osoitti Aarniolle sisähuonetta.\n\n\"Käykääpä tänne! Täällä on sohva nukkuaksenne. Karkaamista ei kannata\najatella.\"\n\nAarnio ei sanonut mitään. Hän totteli ja seurasi annettua vihjausta\nsekä ojentautui sohvalle. Sarvela sulki oven ja väänsi sen lukkoon. Hän\nmeni senjälkeen Mannermannin seuraamana ulos.\n\nIlmeisesti kaikki ei ollut kohdallaan. Aarniota hymyilytti. Sarvela oli\nluottanut siihen, että entinen vanki ja vartija olisivat paikalla.\nMutta ei kumpikaan ollut.\n\nAsia oli todella mystillinen. Missä Kari ja hänen vartijansa olivat?\nOlihan nyt aamupuoli yötä. Kieltämätön nukkumisen aika. Ei ollut\nminkäänlaista syytä ulkona oleskeluun.\n\nVai olisivatko he poistuneet saarelta? Mutta kuinka? Venettähän ei\nollut.\n\nTotisesti, tilanne oli käsittämätön.\n\nAarnio nousi. Muuan ajatus iski hänen päähänsä. Hän silmäsi ikkunasta\nulos. Hän näki Sarvelan apulaisensa kanssa häviävän metsään.\n\nHe olivat ilmeisesti etsiskelemässä kadonneita. Tilaisuutta oli\nkäytettävä hyväksi. Aarnio ei aikaillut hetkeäkään. Ovi oli suljettu.\nSen kautta ei kannattanut yrittää. Mutta ikkuna?\n\nAarnio naurahti ääneen. Ikkuna ei ollut vankikopin ikkuna. Oli maailman\nyksinkertaisin asia avata se. Ja Aarnio avasi. Senjälkeen laskeutuminen\nmaahan sen tyyppiselle miehelle kuin Aarnio oli paljon hankalampaa.\nMutta maahan hän tuli. Pääasiallisesti putoamalla.\n\nHän pujahti nopeasti puitten lomaan. Kaikki olisi voitettu, jos häntä\nonnistaisi. Jos vain Sarvela ja Mannermann viipyisivät muutamankin\ntuokion.\n\nHe havaitsivat silloin, että heidän toinenkin vankinsa oli livahtanut\ntiehensä, vieläpä niin, että he itse olivat jääneet autiolle saarelle.\nEikä poispääsystä ollut puhetta muuten kuin uimalla.\n\nHän saapui onnellisesti rantaan. Moottorivene oli paikoillaan.\n\nJännitys kerrankin valtasi kokonaan Aarnion mielen. Kädet aivan\npyrkivät vapisemaan, kun hän irroitti teräsketjua renkaasta. Hiljaa\nhelisten ketju irtautui.\n\nKetju kourassaan Aarnio hyppäsi veneeseen tyrkäten sen samassa rannasta\nirti.\n\nNyt ei muuta kuin moottori käyntiin! Se kävisi kädenkäänteessä.\n\nMutta sitten Aarnio ähkäisi ja manasi ääneen. Tuota hän ei ollut\nhuomannutkaan.\n\nKaikki olikin ollut turhaa. Hän ei pääsisi minnekään. Tätä\nmoottorivenettä ei voisi soutaakaan. Eikä moottoria saisi käyntiin.\nMoottoria varten oli lukollinen kansi, ja nyt oli kansi päällä ja\nlukossa.\n\nHän ei ollut lainkaan huomannut, milloin Mannermann oli sulkenut\nkannen.\n\nAsia oli auttamaton. Hän sai veneen vedetyksi kallion kylkeen, minkä\njälkeen hän nousi maihin ja kiinnitti veneen.\n\nHänen vielä tätä parhaillaan tehdessä juoksivat Sarvela ja Mannermann\nrantaan.\n\nAarnio nosti kättään rauhoittavasti: \"Ei hätää enää.\"\n\nMannermann silmäsi häntä tuikeasti ja katsahti sitten moottoriin.\n\n\"Lukossahan se oli niinkuin sanoin\", hän murahti tyytyväisesti.\n\nMutta Sarvela ei ollut tyytyväinen. Sillä hän oli tullut vakuuttuneeksi\nsiitä, että hänen aikaisempi vankinsa ja tämän vartija olivat\nsalaperäisellä tavalla poistuneet saarelta.\n\n\n\n\nKOHTALO KIIKUTTAA\n\n\nSamaan aikaan kuin Sarvela, Aarnio ja Mannermann pudistelivat päitään\nja ihmettelivät ulkosaarella, minne toimittaja Kari ja hänen vartijansa\nKarppi olivat joutuneet, nuo molemmat ikävöidyt miehet istuivat\nmantereella täydessä turvassa ja hyvässä tallessa.\n\nLiiankin hyvässä, molempienkin mielestä, vaikka eri syistä.\n\nHe nimittäin istuivat muutaman rannikkopitäjän nimismiehen luona. Mutta\neivät vierashuoneessa, vaan nimismiehen talon yhteyteen rakennetussa\npienessä, varsin lujalta näyttävässä poliisivankilassa, jonka ruma\nmutta kansanomainen nimitys on putka.\n\nMolempia heitä epäiltiin pirtun salakuljettajiksi. Epäluulot olivat\nlujat ja todisteet melkein kumoamattomat.\n\nOn vain inhimillistä, että he olivat harmissaan. Karin kannalta oli\nkiukuttavaa tällainen kohtelu kahdestakin syystä. Ensiksikään hän ei\nollut salakuljettaja eikä trokari. Toiseksi oli kuohuttavaa, että\nhänen, pelastuttuaan kuin ihmeen avulla ja hyvissä ajoin vainoamiensa\nrikollisten käsistä, piti joutua viranomaisten pidätettäväksi juuri\nsilloin kun hän olisi vapauttaan kipeimmin kaivannut.\n\nKarppiin nähden asia oli luonnollisesti vielä hullummin. Olihan\nsuorastaan raivostuttavaa, että hänentapaisensa rikollisen piti joutua\nkiinni ja syytteeseen rikoksesta _silloin_, kun hän siihen rikokseen\noli syytön. Ja epämiellyttävää oli nähdä ja ajatella, että hänen\nvastapäätään istui mies, joka samalla kertaa oli mitä peloittavin\nsyyttäjä ja pahin todistaja.\n\nKarppi ajatteli aivan oikein, että hyvä neuvo oli nyt täysin leimatun\nja laillisen kullan arvoinen. Mutta sitä ei ollut saatavissa\nkullallakaan. Se oli keksittävä. Omasta päästä.\n\nEikä Karpin päätä ollut käytetty keksintöihin. Mutta, niinkuin\nsanotaan, tiukan tullen kukkokin munii, ja niinpä Karpinkin pää, tiukan\npaineen alaisena, vartioivan poliisin silmien alla, keksi kuin keksikin\nkeinon, vieläpä paljon paremman kuin Karppi osasi aavistaakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuulustelun toimitti apulaisnimismies, vanhahko ja yksinkertaisen\nnäköinen.\n\nKarpin vuoro tuli ensiksi, hänen ja hänen suunnitelmansa yhä\nsuuremmaksi onneksi.\n\nNimi, ikä ja kotipaikka eivät tuottaneet mitään vaikeutta.\n\n\"Ammatti?\"\n\nKarppi mietti hetkisen.\n\n\"Työmies\", hän sitten sanoi.\n\n\"Niin, viinamäen työmies\", komisario hymähti pilkallisesti.\n\"Salakuljettaja ja trokari, eikö niin? Teidän olisi paras tunnustaa.\nKieltäminen ei hyödytä mitään. Teidät pidätettiin viiden muun kanssa\nmelkoisen pirtuvaraston ääreltä, ulkosaaressa. Olitteko kanistereita\ntuomassa vai hakemassa?\"\n\n\"En minä tiedä.\"\n\nVastaus oli epäröivä ja syyllinen.\n\n\"Kyllä kai sentään. Oliko teillä tullessanne pirtua moottorissa?\"\n\n\"Ei\", tuli verkkaisesti.\n\n\"Siis hakemassa. No niin, ketä ovat toverinne?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\n\"Kas, kuinka huono tietäjä te olette. Olitte siis ihan tuntemattomassa\nseurassa?\"\n\nKarppi ei vastannut mitään, siirrähti vain hiukan levottomasti.\n\nApulaisnimismiehen ääni koveni. Miekkonen oli heikko ja pelkuri,\nmelkein valmis kaikki tunnustamaan. Ei auttanut hellittää.\n\n\"Puhukaa suoraan! Kiemurteleminen on mahdollisimman turhaa ja tyhmää.\nKetä ovat toverinne?\"\n\n\"En minä tunne kuin yhden\", Karppi vastasi kiireesti.\n\n\"Kenet?\"\n\n\"Sen, joka oli kanssani samassa kopissa.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Matti Kari.\"\n\n\"Mikä ammatiltaan?\"\n\n\"Ka en minä oikein...\"\n\n\"No, no, antaa tulla vain...\"\n\n\"Niin, en minä tiedä, mikä hän oikein on, mutta on hän ollut\ntoimittajana...\"\n\n\"Toimittaja? Tyhjäntoimittaja?\"\n\nKarppi hymähti arasti.\n\n\"Ei, kuin sanomalehdentoimittaja.\"\n\n\"Vai niin. Hänenkö kanssaan te lähditte?\"\n\n\"Hänen.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Eilen aamulla.\"\n\n\"Mistä?\"\n\n\"Helsingistä.\"\n\n\"Entä nuo muut neljä?\"\n\n\"Niitä minä en tunne.\"\n\n\"Missä te heidät tapasitte?\"\n\n\"Saarella.\"\n\n\"Jaha, vasta saarella. No, miksikä te Karin kanssa lähditte?\nHuviajelulle?\"\n\n\"Hän lupasi minulle työtä.\"\n\n\"Hän siis palkkasi teidät?\"\n\n\"Niin.\"\n\nJuttu alkoi valjeta apulaisnimismiehelle, nopeammin ja selvemmin kuin\nhän oli uskaltanut odottaakaan.\n\nTämä oli oikea onnenpotkaus todellakin. Ja oli hyvä, että juuri tuo\nmies oli sattunut ensimmäiseksi kuulusteltavaksi. Ilmeistä oli, että\nhän oli apuri. Oli hyvinkin mahdollista, että hän tiesi paljonkin\nenemmän, mutta tällaisenaankin hänen tunnustuksensa oli riittävä.\nSiihen nojaten tulisi ristikuulustelu olemaan helppo.\n\nKarppi vietiin koppiin takaisin. Hänen pyyntöönsä päästä vapaalle\njalalle ei suostuttu, ei ainakaan vielä.\n\nTuo Matti Kari kai oli johtaja, toiset hänen apulaisiaan. Hänet oli\nsäästettävä viimeiseksi.\n\nJa nimismies kuulusteli toiset ensiksi. Hän ei ahdistanut heitä liikaa,\nhän piteli heitä hellävaroen, mutta tarjosi itse asiassa koko ajan\nheille nuoranpätkää, kuvaannollisesti puhuen, johon he saisivat itse\nhirttää itsensä. Ja sen he tekivätkin, nimismiehen mielestä. Pirtuihin\nnähden heillä ei tietenkään ollut mitään tekemistä, he kaikki\nvakuuttivat.\n\n\"Mitä varten he olivat tulleet saarelle?\"\n\n\"Kalastamaan.\"\n\nHm, niin, nimismies tiesi, että moottoriveneestä oli löydetty\nkalastustarpeita.\n\n\"Millä te tulitte?\"\n\n\"Moottorilla.\"\n\n\"Kuinka monta teitä oli?\"\n\n\"Neljä.\"\n\n\"Entäs toiset kaksi?\"\n\n\"Heidät me tapasimme saarella.\"\n\nNimismies hymähti itsekseen. Niin, niin, saarella tavattiin.\n\n\"No, milläs ne kaksi sitten tulivat?\"\n\nHe eivät tienneet. Ne miehet olivat olleet saarella jo heidän\nsaapuessaan. Olivat kai lähettäneet veneen tai moottorin pois.\n\nNimismies nyökkäsi. Se ei ollut mitään hyväntahtoista nyökyttelyä.\nKaukana siitä. Niin, niin, saattoihan asia olla niinkin, mutta myös\nniin, että nuo neljä olivat toisella aluksella olleet tuomassa tavaraa,\njota kaksi sitten saapui hakemaan. Monet ja tärkeät seikat puhuivat\ntämän olettamuksen puolesta, ennenkaikkea Karpin vapaaehtoinen ja\nkaikin puolin uskottava tunnustus, jonka tämä ensi hämmennyksessään ja\nnähtävästi rikoksiin tottumattomana oli tehnyt.\n\nJa nimismies päätti: Kari oli johtaja ja omistaja, Karppi hänen enemmän\ntai vähemmän satunnainen avustajansa sekä muut neljä joukkueeseen\nkuuluvaa niitä, jotka olivat lastin tuoneet ja jääneet sitä vartioimaan\nja hakijoita odottamaan.\n\nTotisesti, päätelmäketjussa ei ollut aukkoa. Todisteet riittivät miltei\ntäydelleen.\n\nEikä Kari, joka vietiin vihdoinkin kuulusteluun, voinut aavistaakaan,\nettä hän oli kuin riimuverkossa tempoileva lahna.\n\n\n\n\nOJASTA ALLIKKOON\n\n\nKarilla oli valittavana kaksi vaihtoehtoa. Hänen oli joko kerrottava\ntotuus sellaisenaan, kaikki seikkailunsa ja epäluulonsa, taikka sitten\nluotettava siihen, että todisteet hänen pidättämisekseen olivat\nriittämättömät.\n\nTotuus ei aina ole yksinkertainen ja selvä. Kari aavisti, että mikäli\nhän kertoisi totuuden, se saattaisi kuulustelijoista tuntua ylen\nihmeelliseltä. Eikä hänen muutenkaan tehnyt mieli sitä vielä paljastaa.\nSe olisi tai ainakin voisi olla liian aikaista.\n\nJa niinpä Kari päättikin valita toisen tien. Hän ei voinut aavistaa,\nettä se oli kokonaan väärä ja että jokainen sana, jonka hän lausuisi,\nnimismiehen mielestä todistaisi häntä vastaan.\n\nKari päätti olla kylmä ja röyhkeä. No, nimismies oli virassaan\nuseimmassa tapauksessa joutunut tekemisiin kylmien ja röyhkeitten\nmiesten kanssa. Laji oli hänelle liiankin tuttu. Heidän kylmyytensä ja\nröyhkeytensä ei suinkaan saattanut häntä tasapainosta.\n\nKari tervehti hyvin niukasti, ja hänelle osoitettiin tuolia\nistuttavaksi. Kari istuutui kiirehtimättä, loi nimismieheen tiukan\nkatseen ja kysyi ivallisesti:\n\n\"Täällä taidetaan luulla, että minä olen hyväkin saalis?\"\n\nNimismiehen vastaus oli lyhyt ja kuiva:\n\n\"Täällä ei luulla mitään, täällä tiedetään.\"\n\n\"Ohhoh\", Kari naurahti. \"Tiedetäänkö täällä sekin, kuka minä olen?\"\n\nNimismies nyökkäsi.\n\n\"Entinen toimittaja Matti Kari, vai?\"\n\nKari hiukan liikahti.\n\n\"Entinenkö? Ei, kuulkaapa, minä vakuutan teille, etten minä ole\nentinen, vaan aivan nykyinen toimittaja. Todistettavasti.\"\n\nNimismies silmäsi uteliaasti.\n\n\"No, missä ovat todisteet?\"\n\nKari kohautti olkapäitään.\n\n\"Minulla ei ole mitään papereita matkassani.\"\n\n\"Arvattavasti. Onkohan teillä niitä missään?\"\n\n\"Kyllä. En minä valehtele.\"\n\n\"Korkeintaan vähän.\"\n\nKari alkoi tulistua.\n\n\"No hyvä, ellette usko minun sanaani, niin onhan mahdollisuus jäljellä:\nsoittakaa toimitukseen ja tiedustelkaa.\"\n\nKarin itsepintaisuus tehosi hiukan apulaisnimismieheen.\n\n\"Numero\", hän tiedusti. Kari ilmoitti sen, minkä jälkeen nimismies\nselasi puhelinluetteloa, vakuuttautuakseen siitä, että ilmoitettu\nnumero oli todellakin toimituksen numeroita eikä jollekin\nrikostoverille.\n\nNumero oli toimituksen. Nimismies soitti.\n\n\"No niin, siihen mennessä, kunnes saamme puhelun, voimme jatkaa\nkuulustelua\", nimismies arveli. \"Te tulitte moottorilla saareen?\"\n\nKari nyökkäsi.\n\n\"Kyllä, mutta en sillä, joka oli rannassa teidän tullessanne.\"\n\n\"Niinkö, missä on sitten se moottori, jolla te tulitte?\"\n\n\"En. tiedä.\"\n\n\"Kas vain. No, entä kenen seurassa te tulitte?\"\n\n\"Karpin.\"\n\n\"Onko hän teidän palkkaamanne?\"\n\n\"Ei totisesti. Siksi toiseksi en siankaan tiedä, että hänellä olisi\nmitään tekemistä viinojen kanssa.\"\n\nNimismies ei voinut salata lievää hämmästystä.\n\n\"Tämäpä ihmeellistä. Te puhdistatte Karpin kaikesta syystä puhtaaksi.\nSe on kyllä kaunista, mutta se ei enää auta. Karppi on nimittäin\ntunnustanut.\"\n\nKari laski päänsä alistuvasti.\n\n\"En minä ymmärrä, miksi hän on ottanut syyn päälleen. Tosiasia on, että\nme saarella kulkiessamme aivan sattumalta löysimme pirtukätkön. Ehkä\npuoli tuntia myöhemmin saapuivat sitten meille tuntemattomat miehet\nmoottoriveneellä pirtuja hakemaan yllättäen meidät kätköltä. Ei paljon\npuuttunut, ettei meille annettu selkään. Miehet epäilivät meitä\ntullimiehiksi tai poliiseiksi. Ja kaipa me loppujen lopuksi olisimme\nsaaneet selkään, elleivät poliisit todellakin olisi meitä kaikkia\nyllättäneet.\"\n\n\"Kuka vei sen moottorin, jolla te tulitte?\"\n\n\"En tiedä varmaan, sillä silloin nukuin, mutta luulen, että johtaja\nOnni Adolf Sarvela Helsingistä. Minä tulin saarelle hänen kanssaan ja\njäin sinne Karpin kanssa vähän kalastelemaan.\"\n\nNimismies iski silmää ymmärtävästi.\n\n\"Teidän kertomuksenne ei ole parempi kuin tuollaiset kertomukset\nyleensä. Mutta teidän kertomuksenne ei pidä paikkaansa. Saarella\nolevassa majassa ei ollut mitään kalastusvehkeitä, ei ongenkoukkuakaan.\nAinoat kalastusvehkeet olivat moottorissa. Ellette te tullut tuolla\nmoottorilla ja ole noiden miesten tuttu, niin millä te sitten aiotte\nkalastaa?\"\n\nKari oli ääneti. Kuulustelijan kysymys oli oikeutettu. Olipa peräti\nvaikeaa tarjoilla hänelle muunnettua totuutta. Ja kuitenkin Kari oli\nmahdollisuuden mukaan tahtonut välttää valheen käyttöä. Ihan ilman ei\nkuitenkaan suoriutunut.\n\nJa nyt hän oli auttamattomasti pinteessä. Nimismiehen jo alunperin\nepäluuloinen suhtautuminen ei tällaisesta ollut omansa paranemaan.\n\nPuhelin kilahti. Se oli ulkolinjalta. Nimismies vastasi. Kuului\nhuonosti, mutta vihdoinkin Kari oli toivorikas.\n\n\"Halloo, missä on? Onko Uutisten toimituksessa? Mitä, halloo? Missä on?\nJaha, jaha. Onko siellä toimittajana joku Matti Kari? Mitä, eikö?\nEttekö tiedä? Eikö siellä kukaan tiedä? No niin, täytyisihän teidänkin\nsiellä tietää. Niinkö, kiitos vain ja hyvästi.\"\n\nNimismies soitti loppusoiton ja kääntyi sitten tyynenä Karin puoleen.\n\n\"Teitä ei siellä tunneta\", hän huomautti kuivasti.\n\nKari löi kämmenensä pöytään.\n\n\"Kyllä minut siellä tunnetaan\", hän kivahti. \"On vain aikainen aamu,\neivätkä toimittajatoverini ole vielä saapuneet. Siellä oli kai joku\nuusi ja mistään tietämätön asiatyttö tai -poika. Pyydän joka\ntapauksessa, että ilmoittaisitte oleskelupaikastani ja tilanteestani\nvaratuomari Pertti Aarniolle Helsingissä. Hän voi ainakin hankkia\nriittävän määrän todisteita henkilöllisyyteni toteamiseksi ja samalla\nantaa minusta jonkinlaisen maininnan yleiseen maineeseeni nähden.\nMinulla on hyväpalkkainen toimi, eikä minulla todellakaan ole pakkoa\nryhtyä pirtunkuljetukseen. Näennäiset syyt ovat minua vastaan, mutta\nvakuutan olevani viaton.\"\n\n\"Niin syitä on vain liian paljon ja liian painavia, jotta pelkän\nvakuutuksen nojalla voisin päästää teidät vapaalle jalalle\", nimismies\npäätti kuulustelun.\n\nKari nousi.\n\n\"En rupea enempää sanoja tuhlaamaan, kun niistä ei ole apua, mutta sen\nseikan varmasti ennustan, että te joudutte vielä naurunalaiseksi tämän\njutun yhteydessä.\"\n\n\"Täytyy antautua siihen vaaraan\", nimismies arveli itsepintaisena.\n\nKari vietiin takaisin poliisivankilaan. Hän käveli kiukkuisena ja\nmietti jo mielessään, että hän antaa palttua laillisille muodoille ja\nottaa kohtalonsa, mikäli se suinkin käy päinsä, omiin käsiinsä.\n\nHän ymmärsi, että hänen täytyi päästä vapaalle jalalle viimeistään\nsilloin kuin Karppikin. Muuten tämä voisi varoittaa Sarvelan joukkueen\njäseniä. Ei, se ei saanut tapahtua.\n\nKarilla oli ensiluokkainen uutisaineisto käsillä. Hän ei päästäisi sitä\nlivahtamaan sormiensa lomitse. Se ei saanut tulla kysymykseenkään.\n\n\n\n\nEPÄMIELLYTTÄVIÄ HETKIÄ\n\n\nNeiti Sonja Laiho oli viettänyt levottoman yön. No niin, totuuden\nmukaisesti on sanottava, ettei se suinkaan ollut lajissaan ensimmäinen.\nNeiti Laiho oli elämänsä aikana tottunut viettämään montakin levotonta\nyötä. Mutta syyt olivat tällä kertaa erikoiset.\n\nJohtaja Sarvela ei ollut saapunut kotiin koko yönä. Tästä ei suinkaan\nole tehtävä johtopäätöstä, että johtaja Sarvelan ominaisuuksiin olisi\nkuulunut erikoinen säännöllisyys. Kaukana siitä. Mutta kun asiat nyt\nolivat kriitillisimmillään, niin hänen selittämätön poissaolonsa\nkiusasi neiti Laihon hermoja.\n\nNeiti Laiho ei ollut siis aamulla, pukeutuessaan, suinkaan\nherttaisimmalla tuulellaan. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt häntä\npukeutumasta mitä huolellisimmin. Olihan toki jaksettava kohottautua\npikkuseikkojen yläpuolelle. Iho raikkaana, silmät harmista ja pienestä\nsuuttumuksesta kirkkaina, käynti joustavana ja kesäinen aamupuku mitä\naistikkaimpana neiti Laiho astui ruokasaliin, minne palvelijatar oli\nkattanut kahvipöydän.\n\nKahvilla, samoinkuin alkoholilla, oikeaan aikaan ja oikealla tavalla\nnautittuna on oma varma vaikutuksensa. Neiti Laihon levottomuus oli\nmelkein kokonaan haihtunut, kun hän oli juonut kaksi kupillista. Kahvi\noli hyvää ja kahvileipä tuoretta ja herkullista.\n\nSitäpaitsi ilmakin oli kaunis. Sehän vaikuttaa perin ratkaisevasti\nmonenkin ihmisen mielentilaan.\n\nNeiti Laiho joi kolmannen kupin, nousi, meni vierashuoneeseen ja\nasettuen ikkunan ääreen sytytti savukkeen.\n\n\"Niin, Sarvelan viipyminen! Pyh, kyseessä oli luultavasti vain jokin\niloinen istujainen. Tunsihan hän miehen.\"\n\nKonttorin ovikello soi.\n\nNeiti Laiho polkaisi kärsimättömänä jalkaansa. Kukahan siellä saattoi\nolla? Oli ilkeää, ettei Sarvela ollut kotona. Konttorissahan ei ollut\nainoatakaan ihmistä. Viimeinenkin oli jo aikoja sitten irtisanottu.\nHeidän oli paras hoitaa \"konttorinsa\" yksinään. Mutta ihmisten tähden,\njoidenkin vieraiden, se oli ilkeää.\n\nSilmänräpäyksen neiti Laiho mietti, lähettäisikö palvelijattaren\navaamaan, mutta lähtikin sitten itse.\n\n\"Hyvää huomenta!\" häntä tervehti hiukan happamesti hymyillen\nkeski-ikäinen herrasmies, jonka neiti Laiho, epämiellyttävästi\nyllätettynä, tunsi talonomistajaksi. \"Onkohan johtaja Sarvela\ntavattavissa?\"\n\nNeiti Laiho mietti silmänräpäyksen verran. Ilmeisesti mies oli tullut\nkarhuamaan. Heillähän oli monen kuukauden vuokra maksamatta. Sen hän\ntiesi. Tätä Cerberosta ei saanut ärsyttää. Siitä saattoi olla ikäviä\nseurauksia. Ja neiti Laiho teki päätöksensä.\n\n\"Ei kylläkään aivan tällä hetkellä\", hän vastasi hymyillen\nviehättävimmällä tavallaan. \"Mutta odotan häntä joka hetki.\nSuvaitsetteko odottaa hetkisen!\"\n\nHän teki pienen, hurmaavan liikkeen kädellään, ja Cerberos, sekä\nmieluisasti että epämieluisasti yllätettynä, astui nöyrästi sisään.\n\n\"Anteeksi, jos teen teille kysymyksen\", neiti Laiho visersi, \"mutta\noletteko jo juonut aamukahvinne?\"\n\nNeiti Laiho aavisti, ettei isäntä ollut. Hän oli tullut varhaisella\naamulaivalla saaristosta.\n\n\"En, en kylläkään!\"\n\n\"Siinä tapauksessa te varmaankin teette minulle seuraa\", neiti Laiho\nesitti nauraen. \"Minulla on kahvinjuonti juuri kesken.\"\n\nCerberos kumarsi jäykästi, ilmeisesti hyvillään. Kyräävä ilme hänen\nsilmistään oli melkein kokonaan kadonnut. Aamuraikasta, polkkatukkaista\nmadonnaa katsellessa unohtuivat piintyneeltä talonomistajaltakin\nsellaiset maailman tärkeimmät seikat kuin vuokranmaksut.\n\nMuutaman hetken kuluttua he istuivat tuoksuvan kahvin ääressä neiti\nLaihon jutellessa vilkkaasti. Cerberos suli sulamistaan. Neiti Laiho\npäätti käydä härkää sarvista kiinni. Hän vilkaisi kelloon.\n\n\"Kas, kun enoa ei kuulu\", hän huoahti. \"Mutta, anteeksi, mitä koski\nasianne, jos saan luvan tiedustaa? Ehkäpä minä voisin sen järjestää.\"\n\nCerberos hieman kiemurteli.\n\n\"Niin, höm... senhän me voimme nyt jättää... kunhan tapaan\njohtajan...\", hän soperteli.\n\nNeiti Laiho loi häneen veitikkamaisen silmäyksen.\n\n\"Ei kai se niin vaarallista ole\", hän hymyili. \"Sanokaa pois! Koskeeko\nse ehkä raha-asioita? Minulla on kassakaapin avaimet.\"\n\nCerberoksen kasvot sulivat yhteen hymyyn kuin heinäkuisen auringon.\n\n\"Niin, katsokaas, tässä olisi pieni lasku... höm...\nvuokranmaksusta...\", hän esitti vihdoin keventyneenä.\n\nNeiti Laiho vilkaisi välinpitämättömästi paperiin. Sitten hän nauroi\nhelakasti ja raikkaasti.\n\n\"Eikö muuta? No, sitten minä menen enon kassakaapille ja maksan\", hän\nhuudahti ja hypähti paikaltaan. Cerberos seurasi häntä ihastuneena.\nAjatella, tuollainen tyttö! Siinäpä koko otus! Ihastuttava! Ja sitten\ntämä vielä maksaisi. Cerberoksen oli vaikea uskoa hyvään onneensa.\nHänen korviinsa oli tunkeutunut joitakin hyvin epämääräisiä, mutta\nsamalla hyvin epämiellyttäviä huhuja näistä vuokralaisistaan. No, eipä\nsilti, hän ei kylläkään jäisi puille paljaille. Olihan vuokralaisilla\nhuonekalunsa. Voi, jospa talonisäntä olisi tiennyt kaiken, hän ei olisi\nollut niin varma.\n\nNeiti Laiho sipsutti johtaja Sarvelan konttoriin ja astui kassakaapin\nluo. Hänellä oli kädessään avain.\n\nHän painoi avaimen reikään. Se sopi.\n\nCerberos vavahti mielihyvästä. Todella, tytöllä oli kuin olikin\navaimet.\n\nMadonna kiersi avainta. Lukko kiertyi. Sitten hän kiersi kädensijaa. Se\nmyötäsi. Kassakaapin raskas ovi avautui.\n\nAlahyllyillä oli papereita ja tilikirjoja, kuten konsanaan suuren\nliikkeen kassakaapissa. Kenenkään mieleen ei olisi juolahtanut, että\nnuo paperit olivat joitakin aivan asiattomia papereita ja\nkonttorikirjat typötyhjiä, uudenuutukaisia. Johtaja Sarvelan liike ei\nkaivannut ei yksin- eikä kaksinkertaista kirjanpitoa.\n\nYläpuolella oli pieniä lokeroita. Ne olivat suljetut.\n\nHarmistunut, yllättynyt ilme kasvoillaan neiti Laiho kääntyi\nCerberokseen päin, joka jo oli pitelevinään setelipinkkaa kädessään.\n\n\"Voi!\" Sonja Laiho huudahti. \"Täällä ei olekaan noiden sisälokeroitten\navaimia. Ne pidetään tavallisesti täällä sisällä. Nähtävästi johtaja\nSarvela on ne epähuomiossa pannut taskuunsa. En minä saa näitä\nlokeroita auki.\"\n\nHän katsoi niin suloisen avuttomana Cerberokseen, että tämän vanha\nparkkiintunut vanhanpojan sydän suli kuin vaha. Olihan pettymys ilkeä,\nmutta eihän asialle todellakaan voinut mitään. Tyttö oli vilpitön, sen\nnäki kaikesta. Cerheros luotti omaan arvostelukykyynsä. Hänellä ei\nollut aavistustakaan siitä, että neiti Laiho oli lähes tunnin ajan\npitänyt hänen arvostelukykyään perinpohjin pilkkanaan.\n\n\"No, no, eihän sille mitään voi... kaikki kyllä järjestyy... kun tapaan\njohtaja Sarvelan...\"\n\n\"Missä te olisitte tänään tavattavissa, myöhemmällä?\" neiti Laiho kysyi\nasiallisesti. \"Minä käsken johtajan soittamaan ja sopimaan.\"\n\n\"Hm, tänään minä tuskin olen tavattavissa... mutta ylihuomenna minä\npistäydyn aamupäivällä täällä... näkemiin siis siihen asti ja kiitoksia\nseurasta!\"\n\nCerheros meni. Neiti Laiho istahti. Yksi epämiellyttävä hetki oli ohi.\n\n\n\n\nEPÄMIELLYTTÄVYYDET JATKUVAT\n\n\nNeiti Laiho ei saanut kauankaan nauttia pikkuvoitostaan. Niin\nsäteilevän kaunis kuin aamu olikin, tuntui sillä olevan varattuna häntä\nvarten koko joukko epämiellyttäviä yllätyksiä.\n\nKonttorin ovikello soi toistamiseen. Neiti Laiho, kasvoillaan\nkiusaantunut ja kyllääntynyt ilme, nousi ja meni avaamaan.\n\nHän melkein huokasi helpotuksesta. Ilmestys tuntui aivan vaarattomalta.\nHän oli ujon ja hyvänahkaisen maalaismiehen näköinen, nuorehko,\npyhäpukuinen.\n\n\"Onko johtaja Sarvela tavattavissa?\" nuori mies kysyi.\n\n\"Ei, hän ei ole konttorissa!\" neiti Laiho vastasi. Hänen äänensä ja\nilmeensä olivat viralliset ja kylmät, niin jäädyttävät, että hän luuli\nnuoren miehen oitis pakenevan. Mutta neiti Laiho oli laskenut\nperusteellisesti väärin. Tuntui siltä, kuin ei nuori mies niitä\nlainkaan havainnut, tai, jos se oli mahdotonta, ei niistä välittänyt,\nmikä oli vieläkin hämmästyttävämpää.\n\n\"Ka, niinkö! Johtaja kuitenkin pyysi minua tulemaan tänne tänä aamuna\",\nnuori mies sanoi. \"Hän kai tulee kohta?\"\n\n\"En tiedä.\"\n\nNeiti Laiho oli edelleen virallinen. Nuori mies oli karkoitettava.\nNeiti ei väistynyt ovelta.\n\n\"No, minä odotan sitten\", nuori mies äkkiä sanoi hyväntahtoisesti ja\nastui sisään, samalla niin päättävästi ja suopeasti hymyillen, että\nneiti Laihon oli kuin olikin väistyttävä.\n\nNeiti Laiho ei hetkeäkään epäillyt nuoren miehen sanoja. Ilmeisestikin\njohtaja Sarvela oli pyytänyt hänet konttoriin. Nuori mies oli\nnähtävästi niitä, joita johtaja Sarvelalla oli tapana kyniä.\nEpäilemättä nuorella miehellä oli myytävänä heiniä, kauroja, voita ja\nmuita maalaistuotteita. Tiesihän neiti Laiho jotakin johtaja Sarvelan\ntukkuliikkeestä, vaikka hän ei aktiivisesti ottanutkaan osaa sen\nliiketoimintaan.\n\nNuori mies tuli siis konttoriin ja istuutui tuolille lähelle ovensuuta.\nSe tuoli olikin tarkoitettu juuri tällaisia asiakkaita varten, arkoja\nja ujoja. Tuon tuolin asema siinä ovensuussa pysyttikin heidät\ntarpeeksi arkoina ja ujoina edelleenkin. Oh, johtaja Sarvela oli\npsykoloogi, käytännöllinen psykoloogi.\n\nNeiti Laiho päätti muuttaa hiukan menettelytapaansa ja ilahduttaa\nasiakasta keskustelulla. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minkälaisissa\nasioissa tämä oli Sarvelan kanssa. Ehkäpä mies edusti pientä\n\"kultakaivosta\" heille. Olihan häntä siis pidettävä hyvällä tuulella.\nJa missä, missä ihmeessä johtaja Sarvela viipyi?\n\n\"Anteeksi, mutta minkälaistahan asiaa teillä olisi johtajalle?\" neiti\nLaiho kysyi melkoisen kohteliaasti.\n\nNuori mies ei vastannut mitään, kaivoi vain, hitaasti ja kiirehtimättä,\ntaskustaan lompakon, sieltä paperin ja ojensi sen neiti Laiholle.\n\n\"Tässä olisi vain tällainen lasku\", hän sanoi. \"Kolmekymmentätuhatta\nkaksisataaviisikymmentäyhdeksän markkaa kahdeksankymmentäviisi penniä.\"\n\nNeiti Laiho hätkähti. Ah, hän oli erehtynyt, perusteellisesti erehtynyt.\nMieshän olikin karhuamassa. Huh, toinen jo tänä aamuna. Hänestä oli\npäästävä eroon mitä pikimmin.\n\nJa niinpä neiti Laiho pudisti kaunista päätään ja hymyili hiukan, hyvin\nvähän.\n\n\"Niin, tätä asiaa en todellakaan voi auttaa\", hän sanoi. \"Sopisiko\nteille tulla toisen kerran?\"\n\nNuori mies mietti hetkisen.\n\n\"Kyllähän se kai sopisikin\", hän virkkoi vitkalleen, \"mutta minä kun en\ntahdo.\"\n\nNeiti Laihon silmät laajenivat hämmästyksestä. Mitä... mitä tuo nuori\nmies sanoikaan?\n\n\"Kuinka? Ja miksi...?\"\n\n\"Jaa, siksi, että me olemme nyt tuota saatavaa, minä ja veljeni,\nkarhunneet jo yli vuoden, käyneet täällä ja kirjoittaneet. Niin että me\nolemme ajatelleet, että nyt se saa riittää. Ja siksi minä odotan nyt,\nkunnes johtaja Sarvela tulee.\"\n\nJa nuorenmiehen kasvoilla oli arka, ujo ja hyväntahtoinen ilme hänen\npuhellessaan moisia hävyttömyyksiä nuorelle, kauniille naiselle. Ei,\ntämä oli todella uskomatonta. Neiti Laiho istuutui varovasti\ntuolilleen. Hänen täytyi saada aikaa tointuakseen hiukan. Miehen\nhyvänahkainen, arka ulkonäkö oli hänet tyystin pettänyt. Mies tuntui\nolevan täysin tietämätön esiintymisensä röyhkeydestä ja karkeudesta. Ja\nhänessä oli peloittavaa sitkeyttä, jota vastaan suurinkin naisellinen\nviehätysvoima oli tehoton. Hän oli vaarallinen, perin vaarallinen mies\ntällaisina aikoina.\n\n\"Niinkö!\" neiti Laiho sai vihdoinkin naurahtaneeksi, vieläpä melkoisen\nkevyesti. \"Tässä on nähtävästi kyseessä jokin väärinkäsitys. Summakin\non niin pieni.\"\n\n\"Eehei!\" nuori mies kiiruhti vakuuttamaan leveästi hymyillen, ikäänkuin\nperin riemuissaan siitä, ettei mitään väärinkäsityksiä ainakaan ollut\nilmennyt. \"Eihän tässä mitään väärinkäsityksiä, ei toki. Kyllä tämä on\naivan selvä. Tälle velalle on jo saatu tuomiokin.\"\n\nSana säpsähdytti neiti Laihoa\n\n\"Tuomio? Mikä tuomio?\"\n\n\"Kas, me annoimme tämän velan oikeuteen ja se on velvoittanut johtaja\nSarvelan maksamaan sen ulosoton uhalla. Korkoineen. Valitusajatkin ovat\nnyt menneet umpeen. Niin että ellei velkaa tänään makseta, me\nulosmittautamme johtaja Sarvelan omaisuutta.\"\n\nKaiken tämän nuori mies kertoi hyväntahtoisesti, aivan sillä tavalla\nkuin olisi luullut tekevänsä suurenkin kohteliaisuuden tällaisella\nmenettelyllä. Neiti Laiho silmäsi miestä. Hän oli tavannut monenlaisia\nmiehiä ennen, mutta tällaista ei vielä milloinkaan. Teeskentelikö,\nnäyttelikö mies? Vai oliko hän niin typerä, ettei käsittänyt puhuvansa\nkarkeuksia nuorelle, kauniille naiselle? Nähtävästi jälkimmäinen\nvaihtoehto oli oikea, vaikka nuori mies ei sittenkään näyttänyt\ntyperältä. Mutta joka tapauksessa hänen esiintymisensä oli neiti\nLaiholle käsittämätöntä, ja juuri tämä käsittämättömyys aiheutti sen,\nettei neiti Laiho tuntenut hallitsevansa tilannetta.\n\nTuli äänettömyys, jonka kuitenkin keskeytti kellonsoitto. Neiti Laiho\nhypähti pystyyn. Hän oli kiitollinen keskeytyksestä. Keskusteleminen\ntuon nuoren miehen kanssa oli todella väsyttävää.\n\nTulija oli nuorehko, hienonnäköinen herrasmies, jonka käytöksessä oli\nkuitenkin omituinen sekoitus pidättyväisyyttä ja ylimielisyyttä.\n\n\"Johtaja Sarvela?\" hän tiedusti.\n\n\"Hän ei ole täällä nyt.\"\n\n\"Jaha. No niin, tässä olisi lasku, olkaa hyvä.\"\n\nTaas lasku! neiti Laiho huudahti mielessään. Hän silmäsi sitä ja\nkauhistui. Se oli huonekalukauppiaan lasku. Lasku kaikista heidän\nostamistaan huonekaluista.\n\n\"Niin, johtaja ei ole täällä\", neiti Laiho sanoi sen toistamiseen.\n\"Minä jätän tämän hänelle, kun hän tulee.\"\n\nLaskun tuoja kumarsi niukasti, vaikka hänen ilmeestään saattoikin\npäätellä, että hän antoi täyden tunnustuksen neidin ulkomuodolle.\n\n\"Kiitän. Ja samalla voitte sanoa hänelle, että ellei laskun määrää\nkokonaisuudessaan suoriteta tämän päivän kuluessa, liikkeemme puolesta\nhuomenna haetaan huonekalut takaisin. Hyvästi.\"\n\nHän kääntyi ja meni. Maalainen nuori mies istui tyynenä paikallaan.\nIlmeisesti hän oli kuullut ja ymmärtänyt kaikki. Eikähän tuohon paljon\nälyä tarvittukaan.\n\n\n\n\nSIR STEPHEN RYHTYY TOIMIMAAN\n\n\nMaalainen nuori mies istui jatkuvasti johtaja Onni Adolf Sarvelan\nkonttorissa. Mikään hänen asennossaan tai ilmeessään ei osoittanut,\nettä hän aikoisi poistua ennenkuin olisi saanut asiansa toimitetuksi.\n\nNeiti Laiho oli melkein epätoivoissaan.\n\nHänen käytöksensä kylmyys tai kuumuus ei tehonnut vähintäkään tuohon\nnuoreen mieheen. Mies oli aivan tunteeton ja järkkymätön. Ja\nhienotunteisuus puuttui häneltä kokonaan.\n\nNiin, neiti Laiho oli ehkä itsekseen valmis myöntämään, ettei heidän,\nhänen ja hänen \"enonsa\" kanssa hienotunteisuudella pitkälle päästy.\nHeihin tehotakseen tuli olla kaikkea muuta kuin hienotunteinen. Mutta\nneiti Laiho ei jaksanut käsittää, että tuo maalainen nuori mies olisi\ntämän seikan tiennyt ja tajunnut.\n\nEi, mies oli vain yksinkertaisesti karkea ja kömpelö, Ja nainen voi\nantaa paljon anteeksi, mutta karkeutta ja kömpelyyttä tuskin\nmilloinkaan.\n\nNeiti Laiho toivoi, että hänen fyysilliset voimansa olisivat olleet\nsellaiset, että hän olisi voinut heittää tuon tunkeilevan vieraan ulos\novesta. Aivan sananmukaisesti. Mutta pelkkä silmäys miehen rauhalliseen\nja voimakkaaseen olemukseen riitti vakuuttamaan, että tuollainen\najatuskin oli liioiteltua mielikuvitusta.\n\nEpäilemättä mies voisi, jos tahtoisi, milloin hyvänsä kantaa neiti\nLaihon kadulle. Vieläpä liikoja ponnistelematta.\n\nJa niin ollen neiti Laiho teki sen, mitä oli vain tehtävissä: hän jätti\nkutsumattoman vieraan istumaan yksinään konttoriin.\n\n-- Istu minkä istut, et sinä ikääsi istu, neiti Laiho ajatteli ja\nvertasi nuorta miestä itseensä. Niin, mutta siinä hän teki virheen.\nNeiti Laihon kärsivällisyys ei ollut kestävintä lajia. Jos hänet\njätettiin yksinään istumaan jonnekin konttoriin, saattoi kyllä olla\nvarma, ettei hän siellä pitkään istunut.\n\nMutta nuorta miestä ei yksinäisyys vähintäkään vaivannut. Hän kurkotti\ntuhkakupin lähemmäksi, sytytti savukkeen, heitti toisen jalkansa toisen\nyli, ojentautui mukavammin ja asettui odottamaan. Ilmeisesti hänellä\noli kärsivällisyys, jota saattoi verrata sotapolulla liikuskelevan\nintiaanin kärsivällisyyteen.\n\nNeiti Laiho käveli sisähuoneissa. Hänen mielentilansa lähenteli väliin\nraivoa, väliin epätoivoa, väliin se muuttui melkein hysteeriseksi\niloisuudeksi.\n\nAjatella, minkälainen aamu!\n\nKarhuja, karhuja, karhuja!\n\nEnsin talonomistaja! Neiti Laiho naurahti. Hänestä oli selviydytty\ntodella kauniisti. Mutta sekin voitto oli vain lyhytaikainen, se oli\nvain pienen pieni levähdyshetki. Oikeastaan vain hengähdystauko.\n\nJa sitten huonekaluliikkeen mies! Huh, kuinka brutaali! Ja viimeksi tuo\nkiusallisista kiusallisin, tuo maalaisnuorukainen!\n\nTotisesti, siinä oli enemmän kuin häneltä yhtenä aamuna voitiin\nkohtuudella vaatia.\n\nJa missä oli Sarvela? Oliko hän iloisilla retkillä, jotka nyt olivat\nmitä sopimattomimmat, vai olisiko hän mahdollisesti syystä tai toisesta\njoutunut kiinni?\n\nKylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä sellaista ajatellessakin.\nKaikkihan oli niin valmista, ei muuta kuin viimeinen ponnistus, ja he\nolisivat rikkaita, riippumattomia, matkustaisivat kauaksi,\ntuntemattomina, takaa-ajettuina, mutta silti turvassa.\n\nNeiti Laiho ei epäillyt hetkeäkään, etteivätkö he onnistuisi\npiiloutumaan, kun vain pääsisivät rajojen ulkopuolelle. Hän ainakin.\n\nJa sitten, sitten... Pariisi, Riviera, Englannin rannikot... niin, ehkä\nEtelä-Amerikka, komein kaikista, turvallisin kaikista...\n\nOvikello soi konttorin puolella. Neiti Laiho pysähtyi kulussaan. Hänen\nsydäntään kouristi.\n\nKuka siellä oli?\n\nHän oli tänä aamuna laskenut jo kolme epämiellyttävää vierasta sisään.\nOliko neljäs nyt tulossa?\n\nHän epäröi niin kauan, että kello soi toistamiseen.\n\nEi, ei auttanut arkailla. Tuli mitä tuli, vaara oli kohdattava suoraan.\nPuolet uhkasta häviäisi jo siihen.\n\nJa päättävin askelin neiti Laiho marssi konttorin läpi, jossa\nmaalaisnuorukainen edelleen odotteli, eteiseen ja avasi oven.\n\nHän oli huudahtaa hämmästyksestä ja ilosta, sillä oven takana näkyi sir\nStephen Cromptonin komea olemus kaikessa jäykässä juhlallisuudessaan.\nJa sir Stephenin kädessä oli suuri paperikäärö, jossa ei voinut olla\nmuuta kuin kukkia.\n\nSir Stephenin koko olemus kirkastui, kun hän näki neiti Laihon. Se ilo\nja hämmästys ja helpotuksen tunne, jotka kaikki kuvastuivat neiti\nLaihon kasvoilla, saivat sir Stephenin siihen väärään luuloon, että\nhänen oma komea olemuksensa sinänsä oli syynä tähän kaikkeen.\n\nSir Stephen ei voinut tietää, että neiti Laiho oli valmistunut avaamaan\noven tuntemattomalle lohikäärmeelle ja näkikin edessään tottelevaisen\nritarin ja tyhmän ihailijan. Neiti Laiho olisi ilostunut, vaikka sir\nStephen sillä hetkellä olisi ollut kolmekymmentä vuotta vanhempi ja\nkolme kertaa kalseampi.\n\nMutta tätä kaikkeahan sir Stephen ei voinut tietää. Hänellä ei ollut\naavistustakaan siitä, minkälaisen aamun neiti Laiho oli viettänyt ja\nminkälaisia vieraita vastaanottanut.\n\nSyvään kumartaen hän astui sisään.\n\n\"_Good morning, madam_!\" hän lausui juhlallisesti ja vapauttaen\nkantamansa käärön paperista ojensi neiti Laiholle kimpun mitä ihanimpia\nja mitä punaisimpia ruusuja.\n\nKaikki kävi hyvin. Sir Stephen ei unohtanut mitään niistä neuvoista,\njotka hän varmuuden vuoksi oli vielä samana aamuna lukenut\nverrattomasta kirjasta \"Jos olisin lordi.\"\n\n\"Onko johtaja Sarvela kotona?\" hän tiedusti saatuaan neiti Laiholta\nkiitokseksi yhden sanan ja hymyn, joka sir Stephenin mielestä hyvinkin\nvastasi sataa sanaa.\n\n\"Ei, hän ei ole vielä saapunut. Hän lähti eilen pienelle matkalle eikä\nole vielä palannut. Olkaa hyvä, käykää sisään!\"\n\nSir Stephen kumarsi ja astui konttoriin. Hän ei kunnioittanut\nmaalaisnuorukaista katseella eikä silmäyksellä. Hän tuskin näki koko\nmiestä, ei ainakaan nuorukainen herättänyt hänessä suurempaa\nmielenkiintoa kuin konttorituolit.\n\nNeiti Laiho oli hyvillään. Nuorukainen näkisi, minkälaiseen ympäristöön\nhän oli tunkeutunut. Mutta, se täytyy sanoa, jos sir Stephen ei\nkiinnittänyt mitään huomiota nuorukaiseen, niin ei nuorukainenkaan\nliikoja uhrannut tässä suhteessa lordille.\n\n\"Neiti Laiho\", sir Stephen alkoi, \"ulkona on ihana aamu. Minulla on\nulkona auto. Saanko pyytää teitä kanssani pienelle ajelulle?\nNäyttäisitte minulle hiukan ihastuttavan pääkaupunkinne ympäristöjä.\nNehän ovat kauniit, tiedän. Ja sitten voisimme syödä lounaan jossakin.\nMinä pyydän.\"\n\nNeiti Laiho mietti hetkisen. Näön vuoksi. Sitten hän hitaasti nyökäytti\npäätään. \"Suostutaan. Yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Että minä saan koko ajan määrätä ajosuunnan ja niin edelleen.\"\n\n\"Kernaasti, kernaasti! Muuta en toki pyydäkään.\"\n\n\"Sovittu siis. No niin, olkaa hyvä!\"\n\nNeiti Laiho johdatti englantilaisen pieneen halliin ja istutti hänet\nnojatuoliin.\n\n\"Saavun kymmenen minuutin kuluttua\", hän virkkoi ja samalla katosi.\n\nSir Stephen istuutui nojatuoliin ja sytytti savukkeen. Hänellä oli hyvä\nmieli. Hän oli tehnyt ratkaisevan päätöksensä.\n\nVielä tänä aamuna hän kosisi neiti Laihoa. Ja... ja kaikki näytti niin\nperäti lupaavalta. Neiti Laiho oli suorastaan hurmaava. Ja hän oli\nollut nyt aamulla niin myöntyväinen. Ehkäpä, ehkäpä...\n\nSir Stephen ei uskaltanut ajatella oikein loppuun. Ei, hänen täytyi\nsäilyttää järkensä kylmänä.\n\nSe oli vaikeaa, mutta välttämätöntä. Miehen ei ole silloin helppo olla,\nkun hän on samalla rakastunut sekä tyttöön että tytön enon\nkassakaappiin.\n\nNiinpä niin, jos sir Stephen olisi tiennyt, mitä tuo kassakaappi\nsisälsi, niin hänen luultavasti olisi ollut helpompi säilyttää\nmalttinsa.\n\n\n\n\nRAKASTAVAISET SOKKOSILLA\n\n\nNeiti Laihon ei olisi tarvinnut kainostella pukuaan Hollywoodissakaan,\nkun hän ilmestyi onnellisesti jännittyneen sir Stephenin eteen, ei\ntosin kymmenen minuutin, vaan hyvinkin kolmen neljännestunnin kuluttua.\nSir Stephen antoi hänelle anteeksi viipymisen, sillä polkkatukkainen\nmadonna oli hänestä verraton ilmestys. Hänellähän ei voinut olla\ntietoa, että neiti Laiho oli ajastaan käyttänyt verrattomasti suurimman\nosan, ei suinkaan toilettiinsa, vaan lyhyen, mutta tärkeän\nmaaseutupuhelun toimittamiseen.\n\n\"_Oh, chic et charmante_!\"\n\nSir Stephen pani vähäisen ranskantaitonsakin liikkeelle ilmaistakseen\nihastuksensa. Neiti Laiho hymyili armollisesti.\n\n\"Olkaa hyvä, tätä tietä!\"\n\nNeiti Laiho ohjasi vieraansa yksityispuolen ovesta. Maalainen\nnuorukainen jätettiin -- lordin ollessa hänestä ja hänen\nasiastaan kokonaan tietämätön -- istumaan ypöyksin konttoriin.\nPalvelijattarelleen neiti Laiho oli antanut määräyksen kehoittaa\nnuorukaista lähtemään noin puolen tunnin kuluttua. Ellei hän lähtisi,\nhän saisi istua. Jos Sarvela saapuisi, voisi hän selvittää asiat tuon\nmoukan kanssa. Ellei saapuisi, maalainen kai lopultakin kyllästyisi\nodottamiseen, joka oli ehdottomasti hyödytöntä.\n\nNeiti Laiho tunsi, että hän oli toiminut taaskin diplomaattisesti.\nHänestä ei tuollainen maalaisnuorukainen sentään saisi lopullista\nyliotetta.\n\nJa mieli kolme neljännestä huolettomampana kuin ennen neiti Laiho\nsirosti asteli juhlallisen ja jäykän ihailijansa rinnalla odottavaan\nautoon. Ohjaaja avasi oven.\n\nVeitikkamaisesti hymyillen neiti Laiho kääntyi seuralaisensa puoleen.\n\n\"Oh, kuulkaapa, minulla on ehdotus!\"\n\n\"Se on hyväksytty etukäteen!\" sir Stephen vastasi kumartaen.\n\n\"Lähettäkää pois autonkuljettaja! Minä osaan ajaa, ja minulla on\ntarpeelliset lupapaperitkin. Ajan kovin mielelläni.\"\n\nLordi aivan säteili.\n\n\"Tietysti, tietysti!\"\n\nHän kääntyi autonkuljettajan puoleen, joka ilmeisesti jonkin verran\nymmärsi englantia, ja sai tämän varsin pian nousemaan paikaltaan.\nKetterästi neiti Laiho pujahti vaunuun, ja niin onnellisena, että hänen\narvokkuutensa oli vaarassa järkkyä, pujotteli lordi pitkän olemuksensa\nohjaajan viereiselle istuimelle. Pieni nykäys vain, ja vaunu lähti\nliikkeelle varmasti ja tasaisesti.\n\nKaikki oli parhaimmassa vireessä.\n\nNeiti Laiho ajoi pitkin vilkkaimpia liikekatuja. Hän ei jutellut\npaljoa, sillä ohjaus vaati suuressa määrin hänen tarkkaavaisuutensa,\nmutta hän vastaili kuitenkin, lyhyehkösti ja päätään kääntämättä,\nlordin kysymyksiin selitellen kaupungin nähtävyyksiä, joista kaikista\nlordi lausui kaikkein korkeimman ihastuksensa.\n\nMutta päästyään viertotielle neiti Laiho vilkastui, ja vaikka hän\nhuomattavasti lisäsi nopeutta, hän samalla tuli ohjaukseen nähden\npaljon huolimattomammaksi, seikka, mikä ei suinkaan jäänyt lordilta\nhuomaamatta. Sen vaikutus häneen oli kahdenlainen, ensiksi ilo ja\ntyytyväisyys siitä, että hänen seuransa ilmeisesti kiinnosti neiti\nLaihoa, ja toiseksi ei niinkään vähäinen pelko siitä, että hänen kaunis\nohjaajattarensa voisi jouduttaa heidät johonkin onnettomuuteen.\n\nLordi ei näet ollut niitä miehiä eikä enää siinä iässä, jolloin rakkaus\ntekee miehen ihan sokeaksi ja yltiöpäisen rohkeaksi.\n\nIlma oli ihana, kirkas, raikas aamupäivä, luonto täydessä\nvehmaudessaan, maisemat vaihtelevia, vuorotellen tarjoten kulttuurin\nilmennyksiä, väliin taas, varsinkin lordi Stephenille hänen mielestään,\nmelkein koskemattoman alkuperäisen luonnon nähtävyyksiä. On kyllä\ntotta, ettei lordi Crompton ollut luonteeltaan erikoisen runollinen ja\nettä tukeva pankkikirja verrattomasti enemmän sai hänet haltioihinsa\nkuin ihaninkaan luonto, mutta hänkään ei voinut välttää tyydytyksen\ntunnetta. Olihan paikallaan, että hyvä näytelmä -- hänen lähestyvä\nkosintansa ja kihlautumisensa -- esitettiin ensiluokkaisin\nnäyttämölaittein. Se oli vain kohtuullista.\n\nJa samaan aikaan kuin vuoroin vilkastuva, vuoroin hieman vaimentuva\nkeskustelu jatkui, samaan aikaan molemmat keskustelijat itsekseen\ntekivät ankaraa ajatustyötä.\n\nHehän olivat kumpikin sokkosilla keskenään.\n\nOn totta, että sir Stephen ajatteli neiti Laihoa itseään, mutta yhtä\ntotta on sekin, että hän ennen kaikkea ajatteli johtaja Sarvelan\nkassakaappia. Ja siinä olikin ajattelemista. Hänen täytyi saada vastaus\nkahteen kysymykseen:\n\n1. Paljonko tuossa kassakaapissa oli? ja\n\n2. Kuinka paljon siitä hänelle luovutettaisiin?\n\nSitäpaitsi sir Stephenillä oli salaisuutensa, hirvittävä salaisuutensa.\nSe tulisi, sen olisi tultava ilmi ennemmin taikka myöhemmin. Ja sir\nStephenin oli tehtävä päätös siitä, milloin hän sen ilmaisisi, milloin\nhän asettaisi kaikki yhden kortin varaan. Ennen kihlausta se ei voisi\nmitenkään tapahtua. Ainakin hänen täytyisi saada varmuus siitä,\nrakastiko neiti Laiho häntä. Myönteisessä tapauksessa -- mikä oli\ntodennäköistä -- hän sen sitten voisi sopivaan aikaan ilmaista.\n\nSillä vaikka sir Stephen ei ollut rakkaudessa ihan umpisokea, oli hän\nainakin likinäköinen, sen verran hupsu kuin kylmimmätkin miehet\ntavallisesti ovat.\n\nNämä ajatukset eivät antaneet sir Stephenille rauhaa. Ja on\nmyönnettävä, että ne tarjosivat kylläkin tarpeeksi ajatustyötä hänelle,\njoka tuohon työlajiin ei ollut erikoisesti perehtynyt eikä mitenkään\nmyös ihastunut.\n\nNeiti Laihollakin oli ajattelemista, vaikkakin itse asiassa helpompaa.\nEnsiksikin hänen täytyi saada lordi kosimaan. Neiti Laiholla oli\nEroksen asioissa melko laaja ja monipuolinen kokemus, mutta hänen\nkokemuspiirissään ei tähän saakka vielä ollut englantilaista lordia.\nHän otaksui -- eikä kai aivan syyttä -- etteivät englantilaiset lordit\nole niinkään herkkiä kosimaan, varsinkin kun he ovat täyttäneet\nvähintäänkin neljäkymmentä vuotta.\n\nMutta kaikkeen on keinoja, ja merkit ennustivat hyvää. Persoonallista\nviehätysvoimaansa neiti Laiho ei epäillyt. Oli enemmän kuin ilmeistä,\nettä lordi oli joutunut sen lumouspiiriin.\n\nMutta sellaiseen mieheen nähden, joka oli lordi ja liikkeenharjoittaja,\nse ei riittänyt.\n\nTunteellinen mieltymys kaipasi vahviketta konkreettisemmista\nseikoista. Ja siinä suhteessa oli alku jo tehty. Lordi oli epäilemättä\nsiinä varmassa vakaumuksessa, että joskin suomalaisia markkoja\nenglantilaiseen puntaan menee noin kaksisataa kappaletta, johtaja\nSarvelalla oli joka tapauksessa noita markkoja niin paljon, että ne\nEnglannin punnissakin muodostivat varteenotettavan kasan.\n\nJa toiseksi neiti Laiho aikoi nyt tänään tätä uskoa huomattavasti\nvahvistaa. Hänellä oli pieni, näppärä, erittäin rohkea, mutta sittenkin\nhelppo ja vaaraton suunnitelma, jonka toimeenpaneminen kaiken lisäksi\ntuotti hänelle puhtaasti henkistä nautintoa.\n\nSillä sir Stephen oli neiti Laihon mielestä kömpelö ja tyhmähkö, ja\nsellaisen miehen narraamista pitää jokainen nainen, parempikin\nsisäiseltä kokoomukseltaan kuin neiti Laiho, täysin luvallisena ja\nlaillisena.\n\nNeiti Laiho oli varma siitä, että lordi kosisi häntä, vieläpä tänään.\nMutta tämä oli vasta alkuosa suunnitelmaa, pohja ja perustus tulevalle.\nKosinta ei johtaisi niihin tuloksiin, joihin se tavallisesti johtaa.\nMutta kun sir Stephen -- neiti Laihon käsityksen mukaan -- oli rikas,\nhän saisi luovuttaa rikkaudestaan osan hänelle.\n\nSe olisi hänen osansa, ja johtaja Sarvelankin osuus siihen nähden\nvoitiin asettaa kyseenalaiseksi.\n\nSir Stephen oli hurmattava niin, että hän tuhlaisi kihlatulleen, ei\njoitakin pikkukoruja, vaan sellaisia aarteita, joita tuleva lady olisi\noikeutettu vaatimaan ja odottamaan. Eikä neiti Laiho osannut lainkaan\nepäillä, etteikö hän saisi sir Stepheniä tähän ihan ilomielin\nalistumaan.\n\nJa -- totta puhuen -- eikö sir Stephen ollutkin, ellei lainopillisesti,\nniin ainakin moraalisesti velvollinenkin maksamaan tuntuvaa korvausta\nkaikesta kömpelyydestään, jäykkyydestään ja tyhmyydestään, jota hän,\nneiti Laiho, ihailtu kaunotar ja polkkatukkainen madonna, niin kauan jo\noli hymyillen sietänyt?\n\nNeiti Laiho ainakin oli valmis vastaamaan tähän kysymykseen ehdottoman\nmyöntävästi.\n\nSiten ajelivat molemmat \"rakastuneet\" jännittävien ja miellyttävien\najatusten luomissa, toisella mielessä raha ja tavara, toisella raha ja\nrakkaus. Tunnetusti kummatkin seikat voivat herättää miellyttäviä\najatuksia.\n\nAjeluretkellä oli kaikki mahdollisuudet onnistua erinomaisesti.\n\n\n\n\nKAHDEN ONNI\n\n\nSir Stephen istui vanhan ja komean herraskartanon suurella\nulkokuistilla, aurinkokatoksen alla. Lauhkean raikas merituuli hyväili\nhänen kasvojaan. Hänen suutaan hiveli ensiluokkaisen sikaarin maku ja\ntuoksu. Hän oli vaipunut epikurolaiseen nirvanaan.\n\nHän oli siis neiti Laihon lapsuuskodissa. Polkkatukkainen madonna oli\nsen hänelle ilmoittanut.\n\nSe oli kaunis asia sinänsä. Mutta vieläkin kauniimpi se oli siksi,\nettei tämä koti ollut mikään porvarillinen idyllinen pikkusopukka. Se\noli palatsi. Tai melkein palatsi. Englantilaisenkin mittapuun mukaan.\n\nTämä oli hyvä asia. Eikä sitä suinkaan pahentanut se, että palatsin\nympärillä oli valtavasti maata, hyvinhoidettua maata, hedelmällistä\nmaata, tuottavaa maata. Ja se, että tuolle maalle oli rakennettu\nhotellintapaiset karjakartanot ja muutamia tehdaslaitoksia.. Yhtä vähän\nkuin se, että viljelmien ääreltä alkoivat metsäalueet, nekin tilaan\nkuuluvat, jotka sir Stephen luonnonihailijana määritteli erämaiksi ja\npuutavaraliikemiehenä useiksi miljooniksi ainakin Suomen rahaa.\n\nSir Stephen oli todella ollut vilpitön vakuuttaessaan neiti Laiholle,\nettä hän oli hurmaantunut tämän lapsuudenkotiin, sitäkin enemmän, kun\nneiti Laiho oli ilmoittanut, että tuo koti kuului suurimmaksi osaksi\nhänelle edelleenkin.\n\nSir Stephen käsitti nyt lopullisesti, että neiti Laiho oli\nkahdenkymmenenneljän karaatin kultaa. Kaikissa suhteissa.\n\nJa sir Stephen imi sikaariaan, heräsi osittain nirvanastaan ja päätti,\nmaksoi mitä maksoi, nyt kohta, neiti Laihon ilmestyttyä näkyviin,\nryhtyä ratkaiseviin toimenpiteisiin.\n\nVerannalle johtavalta ovelta kuului pehmeitä askelia. Lordi Crompton\nkohottautui. Mutta tulija ei ollut neiti Laiho. Tulija oli herra Sulo\nOnnela. Englantilainen vaipui entiseen asentoonsa. Herra Sulo Onnela ei\nherättänyt hänen mielenkiintoaan, siitäkin huolimatta, että hän\npuolestaan herätti herra Onnelassa sitä suurempaa. Ja siitäkin\nhuolimatta, että herra Onnela oli hänelle ollut näiden tuntien aikana\npersonoitu kohteliaisuus korotettuna johonkin korkeampaan potenssiin.\nSillä herra Onnela oli yleensä personoitu kohteliaisuus. Sir Stephen\nolisi välttänyt hänen seuraansa. Mies teki häneen korkeintaan\nepäonnistuneen hovimestarin vaikutuksen. Lordi olikin oikeassa. Herra\nOnnelan ala ei ollut hovimestarin. Hän oli mitä suurimman tilan ja\nmaatalouden kaikkivaltias tilanhoitaja. Mitä seikkaa sir Stephen ei\noikein tajunnut. Mutta kun neiti Laiho oli hyväksynyt hänet omaan\nseuraansa, oli lordinkin luonnollisesti taivuttava.\n\nHerra Onnela kumarteli ja viittoili ja puhui, puhui paljon, josta\nkaikesta sir Stephen ei ymmärtänyt mitään. Herra Onnela puhui nimittäin\nruotsia. Hän olisi voinut yhtä hyvin puhua jotakin Ambomaan murretta.\nLordin kielitaito rajoittui englantiin ja noin tusinaan ranskalaisia\nlauseparsia.\n\nJoka tapauksessa sir Stephenin oli lopultakin ymmärrettävä, että herra\nOnnela halusi johdattaa hänet sisään. Hän mukautui. Hän nyökäytti\npäätään, minkä nyökkäyksen jokin hyvin tarkkanäköinen katselija ehkä\nolisi voinut havaitakin. Sitten hän nousi ja seurasi herra Onnelaa.\n\nMuutamassa pienessä, ihastuttavassa huoneessa istui neiti Laiho katetun\nkahvipöydän ääressä.\n\n\"Kupillinen kahvia, suomalaiseen tapaan!\" hän ehdotti, ja lordi hymyili\nhurmaantuneena. Kaikki oli viehättävää, niin, sekin seikka, että\nsuomalainen kahvi ehdottomasti oli parempaa kuin englantilainen. Se oli\nkyllä ihmeellistä, mutta se oli totta.\n\nHe keskustelivat, luonnollisesti englanniksi. Herra Onnela oli\nilmehikkäänä kuuntelijana. Loppujenkin lopuksi mitään ymmärtämättömänä.\nHän tiesi vain, että herra tuossa oli englantilainen lordi, varsin\nsuuri herra, ja että toinen oli neiti Laiho, johon hän aina oli\ntuntenut määrättyä lukkarinrakkautta, altista ja toivotonta. Olikin\nehkä parempi, ettei herra Onnela tiennyt enempää. Hänen mielenrauhansa,\naurinkoinen hymynsä olisi ehkä voinut muuttua, jos hän olisi\naavistanut, että neiti Laiho, näppärästi ja häikäilemättä, oli\nesittänyt tämän vanhan, suomalaisruotsalaiselle aatelissuvulle kuuluvan\nsukukartanon melkein kokonaan omanaan. Neiti Laiho oli tosin herra\nOnnelan, kartanon kaikkivaltiaan tilanhoitajan, hyvä tuttava, herra\nOnnela oli hänen ihailijansa, mutta tämän olisi sittenkin täytynyt\npanna vastalauseensa tuollaista leikkiä vastaan. Hän oli vain tarjonnut\nneiti Laiholle ja tämän korkea-arvoiselle tuttavalle, aina kohteliaana\nmiehenä, tilaisuuden tutustua kartanoon. Ja hän oli koettanut kestitä\nheitä parhaansa mukaan. Hän ei aavistanut, että hän kaikissa\nponnisteluissaan oli onnistunut niin erinomaisesti, että englantilainen\nlordi ehdottomasti piti neiti Laihoa tilan omistajattarena. Ja tuskinpa\ntämä tieto lopultakaan olisi ilahduttanut herra Onnelaa. Sillä hän\nkunnioitti ja uskollisesti palveli isäntäväkeään, joka nyt oli\ntavallisuuden mukaan ulkomaanmatkalla.\n\nMutta kun sekä hän että lordi elivät onnellisessa tietämättömyydessä,\nei ainoakaan häiritsevä pilvi purjehtinut onnellisuuden kirkkaalla\ntaivaalla.\n\nLordi laski kiittäen kupin tarjottimelle ja lausui sitten, kooten\nrohkeutensa, ja, niin kiusallista kuin se olikin, jonkin verran\npunastuen, neiti Laiholle:\n\n\"Ettekö nyt suostuisi hetkistä kävelemään kanssani puutarhassa ja\nnäyttämään sitä minulle? Se on varmasti suurenmoinen.\"\n\nNeiti Laiho ajatteli: Ahaa, nyt siis! Mutta ääneen hän virkkoi,\nkevyesti naurahtaen:\n\n\"Ei nyt suurenmoinen, mutta siellä on kyllä muutamia viehättäviä\npaikkoja.\"\n\nLordi auttoi silkkiliinan hänen hartioilleen, ja he jättivät\nkumartelevan herra Onnelan yksinään.\n\nPuutarha oli kaunis. Sen säännöstelty säännöttömyys viehätti, vehmaat\nnurmikot, vanhat, milloin ryhmissä, milloin yksittäin seisovat tammet,\nsaarnit, lehmukset, koivut, vaahterat. Ruusukuja oli ihmeellinen.\n\nLordin puhekyky oli melkein tyrehtynyt; sen sijaan neiti Laiho jutteli\nkevyesti, mutta hiljaa eikä kovin paljon. Kömpelön kosijan rohkeutta ei\nsaanut masentaa.\n\nHe saapuivat pienen puron rantaan. Puolittain pensasryhmän sisällä oli\nkivipenkki. Heidän askeleensa suuntautuivat sitä kohti, ja neiti Laiho,\ntuskin kuuluvasti huokaisten, istuutui.\n\n\"Tämä oli mielipaikkani lapsena ja nuorena tyttönä\", hän sanoi\nuneksivasti.\n\nPaikka, aika ja tunnelma soveltuivat erinomaisesti kosinnalle. Sen\ntajusi lordikin. Hän liikahti ja alkoi: \"Neiti Laiho! Minulla on teille\ntärkeää asiaa.\"\n\n\"Niin, neiti Laiho\", sir Stephen jatkoi, \"minä olen matkustellut\nmaailmassa, en kyllä hirvittävän paljon, mutta tarpeeksi kuitenkin.\nOlen nähnyt montakin paikkaa. Mutta tämä vie kaikista voiton. Tämä on\nkaunein. Ja se on kaunein ennen kaikkea siksi, että se on teidän\nlapsuudenkotiinne kuuluva, ja siksi, että te olette täällä. Niin, minä\nen osaa puhua, niin, minä olen teitä huomattavasti vanhempi, mutta minä\nolen sielultani nuori, minä olen niin sanoakseni nuorempi vuosiani\nsielultani ja ruumiiltani, niin, uskokaa minua, minuun voi luottaa, ja\nenemmän kuin johonkin nuorempaan. Minä en ole elämässäni kohdannut\nnaisia, minulla ei ole ollut aikaa heitä varten. Te olette ensimmäinen.\nNeiti Laiho, minä rakastan teitä. Voitteko yhdistää kohtalonne minun\nkohtalooni, tahdotteko tulla vaimokseni?\"\n\nLordin ääni oli käheä. Hän oli valmistanut puheensa, mutta se sekosi\npuhuessa. No niin, joka tapauksessa hän oli puhunut. Asia oli sanottu.\nHänen otsallaan oli hikikarpaloita.\n\nNeiti Laihon pää oli painuneena. Hän pysyi hetkisen vaiti. Sitten hän\nkohotti katseensa, nousi ja sanoi ojentaen kätensä jännittyneelle,\ntyrmistyneelle lordille äänessään pehmeys ja lämpimyys, vaikka ei\nmitään hurmaa eikä hämminkiä:\n\n\"Olen tuntenut teidät kovin lyhyen ajan, mutta olen oppinut tuntemaan\nteidät oikeaksi englantilaiseksi gentlemanniksi ja pitämään teistä.\nMinä suostun.\"\n\nSir Stephen suuteli häntä.\n\nJos Hollywoodin filmijohtajille olisi tarjottu tilaisuus, olisivat he\nkeskenään tapelleet siitä, kuka saisi filmata tämän kosintakohtauksen.\nMutta joka tapauksessa, kun neiti Laiho yltiöonnellisen sir Stephenin\nsaattamana oli palannut kaupunkiasuntoonsa, hänen käsilaukussaan oli\nkaulanauha, jota olisi kyllä voinut pitää Hollywoodinkin iltakutsuissa.\n\nSe oli sir Stephenin kihlalahja.\n\nJa se oli ostettu lordi Cromptonin liikkeen varoilla. Sir Stephen tunsi\npelaavansa suurta peliä, mutta hän tunsi myös, että hän oli jo\nvoittanut. Eikä hän enää moneen tuntiin ollut muistanut salaisuutta,\njoka hänen oli ilmaistava uhalla, että se muutenkin jo pakostakin\ntulisi ilmi.\n\nSir Stephen oli rakastunut ja onnellinen, eikä onnellinen rakastunut\najattele ikäviä asioita.\n\n\n\n\nKAAPPAUKSEEN RYHDYTÄÄN\n\n\nKun neiti Sonja Laiho astui seurusteluhuoneeseen, hän huomasi heti,\nettei hänen \"enonsa\" johtaja Onni Adolf Sarvela ollut tavallisessa\nmielentilassa. Ja kysymys, jonka tämä hänelle teki, oli tavallista\ntöykeämpi:\n\n\"Missä sinä oikein olet ollut? Ja mitä sinä olet ollut tekemässä?\"\n\n\"Kihloihin menemässä\", kuului tyyni vastaus. Neiti Laiho oli\nloistavalla tuulella, eikä häntä, niin helposti suistettu.\n\n\"Kihloihin?\"\n\nJohtaja Sarvelan ääni oli selvästi pilkallinen.\n\n\"Aivan niin. Voit onnitella tulevaa lady Cromptonia.\"\n\n\"Lady Cromptonia! Mitä ihmettä...\"\n\nSitten johtaja purskahti nauramaan. \"Onnittelen todellakin. Vai niin,\nsinä siis olet onnistunut tuon orangutangin kanssa!\"\n\n\"Kyllä. Ja huomenna hän saapuu pyytämään sinun enollista siunaustasi ja\nluultavasti myös inventariota myötäjäisistä ja siitä, mitä sinä\nsuvaitset antaa minulle häälahjaksi.\"\n\nJohtaja Sarvelan vakava, jännittynyt ilme suli vastustamattomaan\nnauruun.\n\n\"No olet sinä elävä\", hän sanoi ihailevalla äänellä ja suuteli kaikkea\nmuuta kuin enollisesti sisarentytärtään. \"Oletpa niinkin.\"\n\nHe rupattelivat hetkisen, ja neiti Laiho kertoi eloisasti kosinnan ja\nsiihen liittyvät seikat. Mutta sitten johtaja Sarvelan ilme äkkiä\nsynkkeni. Hän muisti tärkeämmät asiat.\n\n\"Sonja, meidän asemamme on enemmän kuin kriitillinen. Minä en\nihmettelisi ollenkaan, vaikka meidät millä hetkellä hyvänsä\nvangittaisiin.\"\n\nJokin Sarvelan äänessä sai neiti Laihon säpsähtämään. Tämä ei ollut\nmitään luuloteltua, kuviteltua vaaraa. Sarvela tiesi vaaran.\n\n\"Niin, katsos\", Sarvela jatkoi, \"kaksi miestä on päässyt pikkupuuhiemme\nperille. Toisenhan tiedät, toimittaja Matti Karin. Mutta siitä tietää\ntoinenkin, nimittäin varatuomari Pertti Aarnio. Ja hän on vaarallinen\nmies.\"\n\n\"No, kuinka siis...?\"\n\n\"Odotahan. Sinähän muistat, että Karin saimme kiinni. Hänet\ntoimitettiin saarelle. Eilen illalla me saimme kiinni Mannermannin\nkanssa Aarnion. Hänetkin me veimme saarelle...\"\n\n\"Siellä sinä siis olet ollut!\"\n\n\"Siellä. Mutta älä keskeytä. No niin, me saavuimme saarelle Aarnion ja\nMannermannin kanssa, mutta voitko kuvitella meidän hämmästystämme, kun\nhuomasimme, ettei Kari, jota Karppi oli jäänyt vartioimaan, enää\nollutkaan saarella, ei Kari eikä Karppi. He olivat poistuneet, siitä\nhuolimatta, ettei heille ollut jäänyt venettä. Enkä tälläkään hetkellä\ntiedä, niin, en osaa arvatakaan, missä he ovat, missä on ennen kaikkea\nKari.\"\n\nNeiti Laiho tunsi kauhunsa kasvavan joka sanalta. Hän tuijotti kuiluun.\nSe oli kyllä osittain hänen itsensä kaivama, mutta sen syvyys peloitti\nsiitä huolimatta.\n\nTuli hetken hiljaisuus. Johtaja Sarvela maistoi lasistaan ja naurahti\nhermostuneena.\n\n\"Yhdestä seikasta olen kuitenkin varma: oli miten oli, Kari ei ole\nvielä ilmoittanut asiaa poliiseille. Jos niin olisi, niin olisi meidät\njo vangittu. Heillä olisi kylliksi todisteita.\"\n\n\"Entä Aarnio?\"\n\n\"Oh, hän on saarella. Yhdessä Mannermannin kanssa. Ei ollut helppo\nsaada Mannermannia jäämään. Se maksoi rahaa ja ennen kaikkea lupauksia.\nMutta he ovat nyt saarella, eikä heilläkään ole venettä.\"\n\n\"Ja nyt siis?\"\n\n\"Ja nyt siis\", johtaja Sarvelan ääni oli tiukka ja päättäväinen, \"nyt\nsiis meillä on jäljellä vain yksi tie ja yksi keino: työ on heti\nsuoritettava, tuli mitä tuli. Huomenna se on tehtävä, ja sitten matkaan\nheti paikalla. Olen jo ilmoittanut Piikille ja Forssille. Kokoonnumme\nhänen asunnossaan. Siellä vietämme myös yön. Forssilla on pari miestä,\njotka pitävät silmällä, vartioidaanko meitä ja käyvätkö poliisit\nmahdollisesti yöllä tai aamulla meitä tavoittamassa. Lähtekäämme\nmatkaan heti.\"\n\nNeiti Laiho nyökäytti innokkaasti päätään. Hän piti toiminnasta. Ja\nhetkeäkään epäröimättä äsken kihlattu neitonen, tuleva englantilainen\nlady, lähti suunnittelemaan lopullisesti pankkien ryöstöä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMieliala ei ollut mitenkään riehakas ja ylimielinen, mutta siinä oli\nsisukasta uhmaa. Kaikki tiesivät, että heidän suunnitelmansa olivat\najautumassa karille -- kahdessakin merkityksessä -- aivan viime\nhetkessä, mutta kaikki he olivat myös päättäneet ponnistaa viimeiseen\nsaakka. Piikkikin kadotti osan yrmeyttään jännityksestä.\n\n\"Siis\", johtaja Sarvela lopetti, \"Piikki lähtee Turkuun ja Forss\nViipuriin. Sonja hoitaa Tampereen ja minä Helsingin. Te matkustatte,\nPiikki ja Forss, yöjunilla, Sonja autolla. Huomenna on lauantai.\nSelvitätte asiat mahdollisimman myöhään. On mahdotonta otaksua, että\nväärennys huomattaisiin heti. Sunnuntaina ovat pankit kiinni. Se antaa\nmeille vapaata aikaa kokonaisen päivän. Matkustatte takaisin heti.\nPäämajana pidämme tätä Forssin asuntoa. Se ei liene kenenkään tiedossa.\nRohkeasti ja häikäilemättömästi vain, niin kaikki käy hyvin.\"\n\nHe lähtivät, kolme nimittäin, yksitellen, viimeisenä neiti Laiho. Hän\nkumartui vakavailmeisen Sarvelan puoleen ja kuiskasi tälle\nilkamoivasti:\n\n\"Huomenna me olemme miljonäärejä. Äläkä unohda kosijaani, lordi\nCromptonia!\"\n\nSarvela hymähti heikosti, mutta ilahtuneesti. Niin, mitään ei vielä\nollut menetetty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAukioloajan viimeinen tunti oli käsillä tamperelaisessa pankissa. Oli\nlauantai, oli kuuma ja oli tavaton kiire. Neitoset ja herrat\nkorkeitten, komeitten toimistopöytien takana näyttivät nääntyneiltä. He\nolivat väsyneet ja hermostuneet. Rahaa tuli, rahaa meni, papereita oli\nkirjoitettava, nimiä oli tarkkailtava, lukuja oli laskettava. Virheitä\nei saanut esiintyä. Pienikin virhe saattoi merkitä pankille huomattavaa\ntappiota ja itselle häpeää ja eroa.\n\nVäsynyt kassaneiti näki edessään nuoren, kauniin ja erinomaisen\nhienosti puetun naisen. Naisen käytöksessä oli jotakin niin vapaata ja\nreipasta ja hänen hymyssään niin kiehtovaa, että kassaneiti väkisinkin\ntukahdutti ensimmäisen vaistomaisen kateudentunteen ja hymyili\nväsymyksensäkin uhalla.\n\n\"Olisitteko hyvä ja lunastaisitte nämä postilähetysvekselit!\"\n\n\"Hetkinen vain!\"\n\nKassaneiti tarkastutti vekselit. Hän palasi todellakin vain muutaman\nhetken kuluttua. Vekselit olivat täysin kunnossa. Hän laski summat\nyhteen ja alkoi lukea rahoja pöydälle. Hän ei huomannut, että nuoren\nnaisen kädet kerran, pari tahtomattaan vavahtivat, kun kassaneidin\nnäppärät sormet sukkelasti kahisuttivat tuhannen markan seteleitä.\n\n\"Olkaa hyvä!\"\n\nNuori nainen siirrähti hiukan sivulle ja alkoi itse laskea rahoja. Nyt\nhänen kätensä eivät enää vavahdelleet.\n\n\"Oikein, suurkiitos!\" hän sanoi ja alkoi asetella setelipinkkoja\nsuurehkoon käsilaukkuunsa. Herttaisesti nyökäyttäen päätään\nkassaneidille ja hymyillen hän katosi toimistohuoneen täyttävään\nihmisjoukkoon.\n\nKadulle tultuaan hän lähti kiirehtimättä kulkemaan. Kymmenen minuutin\nkuluttua hän erään hotellin edustalla astui odottavaan autoon, joka\nheti lähti liikkeelle.\n\nNuori nainen nojautui taaksepäin istuimellaan ja huokasi helpotuksesta.\n\n\"Huh, olipa se sittenkin jännittävää! Mutta kuinka helppoa! Puolitoista\ntuntia ja lähes puoli miljoonaa! Onhan siinä tuntipalkkaa!\"\n\nAuto jätti kaupungin ja kiiti pitkin viertotietä, joka vei etelään.\nNeiti Laiho katsoi kelloaan ja toivoi vain, ettei mitään vaurioita\nsattuisi autolle. Hänen puolestaan oli työ suoritettu. Nyt vain pakoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeitä oli kolme koolla sunnuntaiaamuna, nimittäin neiti Laiho, Piikki\nja Forss. Mieliala oli vähintäänkin korkealla. Ja siihen oli syytäkin.\n\nPiikki oli täydelleen onnistunut Turussa ja Forss Viipurissa,\npuhumattakaan Sarvelasta, jonka kaappaus Helsingissä jätti jälkeensä\nkaikki muut. Lyhyesti sanoen: suunnitelman ensimmäinen osa oli\nloistavasti toteutettu. Kaikista vaikeuksista huolimatta. Nyt oli\nkysymyksessä vain katoaminen.\n\nSarvela saapui. Hänen muotonsa oli vallattoman iloinen.\n\n\"Ei kuulu hiiren hiiskaustakaan. Minua ei ole kysytty eikä tavoiteltu.\nHehes, naurattaa ihan! Minä tein tässä pikkuafääreitäkin. Ensiksi myin\nauton, jota ei ollut maksettu. Toiseksi myin huonekalut, joita ei\nmyöskään ollut maksettu. Kolmanneksi myin inventarion mukaan\nvarastomme, jota ei ole olemassakaan.\"\n\nSeurue nauroi. Sarvela oli suurenmoinen.\n\n\"Ja kun nyt tunnin kuluttua olemme suoriutuneet kihlausaamiaisesta,\npääsemme lähtemään. Meitä ei estä enää kukaan.\"\n\n\n\n\nHÄTÄ KEINON KEKSII\n\n\nVaratuomari Pertti Aarnio istui kalastajamajassa ja ajatteli. Hänen\nvartijansa Mannermann istui myös -- ja ryyppäsi.\n\nKumpikin oli syventynyt tehtäväänsä.\n\nAarnion ajatukset koskivat poistumista saarelta kaikesta huolimatta.\nHän oli keksinyt erään mahdollisuuden. Se ehkä oli mahdoton ja\nhullunkurinen, mutta ainakin se _oli_ mahdollisuus. Hän oli nähnyt\nsaarella sellaista, että hänen mielikuvituksensa alkoi toimia.\n\nYrittää täytyi kuitenkin.\n\nEnsimmäinen vaatimus oli tietenkin Mannermannin tekeminen\nvaarattomaksi. Mannermann oli kyllä humalassa, mutta ei suinkaan\ntoimintakyvytön. Hän oli vahvempi. Ja hänen edessään pöydällä, käden\nulottuvilla, oli pistooli.\n\nJa Aarnio tiesi kyllä, että Mannermann käyttäisi sitä, jos aihetta ja\nmahdollisuutta ilmaantuisi.\n\nMahdollisuus ainakin oli poistettava.\n\nAarnio katseli syrjäkarein vartijaansa. Tämä huojutteli tuoliaan.\nTuolin kolme jalkaa oli ovelta perälle kulkevalla matolla. Matto oli\npurjekangasta ja näytti lujalta.\n\nAarnio teki nopeasti päätöksensä, asteli liedelle kuin tulta\nkohentamaan. Takaisin tullessaan hän katsoi Mannermanniin. Tämä jatkoi\nentistä keinuntaansa. Aarnio pudotti kuin vahingossa tulitikkulaatikon\nlattialle, ja kumartaessaan sitä nostamaan hän nopeasti molemmin käsin\ntarttui mattoon ja voimakkaasti tempasi sitä itseensä päin. Seuraus oli\nlaskettu: Mannermann keikahti tuoleineen nurin ja kolahdutti päänsä\ntuntuvasti permantoon. Varsin nopeasti, jos kohta ei erikoisen\nkätevästi hänen ympärilleen oli kiedottu osa majan runsaasta\nköysivarastosta.\n\nHän oli lujissa kapaloissa, ja ponnistuksesta ja tyytyväisyydestä\nhuoaten Aarnio pisti pöydällä olevan pistoolin taskuunsa.\n\nHän saattoi nyt toimia vapaasti. Hätä oli keksinyt ensimmäisen keinon,\nehkäpä se keksisi useampiakin.\n\nAarnio lähti ulos. Hän käveli vajalle. Siellä oli erilaisia tyhjiä\ntynnyreitä, joukossa muutamia lujia petroolitynnyreitä. Nepä juuri\nolivat hänelle antaneet hänen aatteensa.\n\nHän aikoi rakentaa lautan.\n\nHän ei hukannut aikaa, vaan ryhtyi työhön. Hän vieritti neljä\npetroolitynnyriä aivan lähelle rantaa. Sitten hän vuolemillaan tapeilla\ntukki niiden tappireiät ja tarkasti, että ne olivat ehyet ja\nravistumattomat. Tämän perästä hän haki vajasta joukon lautoja, jotka\nnähtävästi oli aiottu vajan korjaamiseen. Ne yltivät hyvästi yli neljän\ntynnyrin. Vajasta hän löysi niinikään vankkoja nauloja ja vasaraksi\nsoveltuvan kirveen. Nyt hän naulasi laudat yli neljän tynnyrin, sekä\npäälle että sivuille. Lautta tuntui perin lujalta. Kun hän vielä oli\nvahvistanut sitä vanhoilla vanneraudoilla, ryhtyi hän kyhäämään\njonkinlaista pientä purjetta. Maston -- se oli heikko -- hän upotti\nkeskikohdan tynnyrin tappireikään. Siinä se pysyisi, jos\npysyisi. Sitten hän valmisti halkaisijan ja isonpurjeen niitten\npurjekangaspalasten joukosta, joita oli sekä majassa että vajassa.\nHaeskeltuaan hyvän aikaa hän löysi vanhan aironkin. Se kelpasi melaksi.\n\nHänen \"laivansa\" alkoi olla purjehduskunnossa.\n\nLaivan veteentyöntäminen osoittautui melko hankalaksi, mutta\ntelapuitten avulla sekä vipuamalla hän viimein sai sen vesille ja\nkiinnitti sen kiveen.\n\nVielä oli hoidettava Mannermann. Siteisiin häntä ei voinut jättää.\n\nMannermann teki asian sangen helpoksi. Hän nimittäin kuorsasi sikeässä\nunessa. Näki heti, ettei se ollut teeskenneltyä.\n\nAarnio leikkasi köydet osin poikki. Loput Mannermann saisi itsekin\nauki. Ryyppyaineet hän jätti pöydälle -- lohdutukseksi. Lieden tulen\nhän sammutti, sulki oven ja riensi rantaan.\n\nSeuraavassa hetkessä hän jo keinui lautallaan, josta hän oli ylpeämpi\nkuin Noa arkistaan.\n\nLeppoisa ja rauhallinen tuuli kävi, suotuisa varsinkin hänelle. Saari\njäi yhä kauemmaksi.\n\nAlus osoittautui merikelpoiseksi. Se totteli melaa.\n\nTyytyväisin mielin Aarnio pani tupakaksi ja jättäytyi onnensa ja\ntynnyrilauttansa varaan.\n\nEikä Aarnion asema kuitenkaan, loppujen lopuksi, ollut suinkaan\nkadehdittava. Meren, vaikkapa vain Suomenlahdenkin selällä ei\ntynnyrilautalla purjehtiminen ole mitään leikintekoa. Matka hailien\nvaltakuntaan ei ollut pitkä eikä monimutkainen.\n\nMutta Aarnio ei ajatellut tällaisia. Hän ajatteli toveriaan ja\nystäväänsä Matti Karia ja sitä, missä tämä veitikka mahtoi oleskella ja\nseikkailla.\n\nJa hän ajatteli myös johtaja Onni Adolf Sarvelaa ja hänen joukkoaan.\nHän tunsi ilkikurista tyytyväisyyttä siitä, ettei johtaja Sarvela kai\nsittenkään ollut osannut ottaa laskelmissaan huomioon tynnyrilauttaa.\n\nNuo vanhat tynnyrit voisivat ehkä muodostua hänen Waterlookseen.\n\nMutta muuten, kuten jo sanottu, Aarnio luotti onneensa. Ja siihenhän\nkai lopultakin on ihmisten pakko luottaa.\n\n\n\n\nKARPPI SAA ETUMATKAA\n\n\nMatti Kari istui miettiväisen näköisenä pienessä poliisivankilan\nkopissa. Tällä hetkellä hän oli yksin, Karppi oli nimismiehen luona\nkuulusteltavana. Nimismies oli nyt vihdoinkin tullut kotiin.\n\nKarin aivoissa pyörivät taas samat ajatukset kuin joku päivä sitten,\nhänen mennessään apulaisnimismiehen eteen. Kertoisiko hän koko totuuden\nvai jatkaisiko aikaisempaa kertomustaan? Hetkisen epäröityään päätti\nhän kuitenkin pysyä entisellä kannallaan.\n\nMutta missä viipyi Karppi? Hän oli ollut poissa jo toista tuntia. Oven\navautuminen keskeytti Karin ajatukset. Ovensuussa seisoi sama\npienikasvuinen, lihavahko poliisi, joka aikaisemminkin oli kuljettanut\nheitä, Karppia ja Karia, kopista kuulusteluhuoneeseen ja takaisin.\nNähdessään poliisin avaavan oven Kari odotti Karpin astuvan huoneeseen.\nTurhaan. Karppia ei kuulunut eikä näkynyt.\n\n\"No, joutukaa jo pian\", huudahti poliisi kärsimättömänä, hetkisen\nodoteltuaan. \"Ei tässä ole aikaa koko päivää lorvailla.\"\n\n\"Missä Karppi on?\" kysyi Matti Kari hämmästyneen näköisenä.\n\n\"Hän pääsi juuri vapaaksi\", vastasi poliisi. \"Eihän hän ollut\nsyyllinen minkäänlaiseen pirtunkuljetukseen. Hänhän oli vain mukana\napulaisenanne.\" Poliisilla näkyi olevan sama käsitys asiasta kuin\napulaisnimismiehelläkin.\n\nMatti Karin kasvot synkistyivät. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit.\nMitenkä hän pääsisi vapaaksi? Vapaaksi! Ellei tilanne olisi ollut niin\näärimmäisen vakava, olisi Karia varmaankin tuo ajatus naurattanut.\nSyyttömän miehen piti tällä tavoin vaivata ajatuksiaan päästäkseen\nvapaaksi. Mutta nyt se ei häntä naurattanut, ei edes vähässäkään\nmäärässä. Hänen oli päästävä vapaaksi, hinnalla millä tahansa. Jos\nKarppi ennättäisi ennen häntä Helsinkiin, olisi kaikki menetetty.\nKarppi varoittaisi toisia, ja silloin he varmasti puolessa tunnissa\nolisivat kuin poispuhalletut koko kaupungista. Sarvela oli älykäs mies.\nHänen tapaistaan miestä ei otettaisi muuten kuin äkkirynnäköllä.\n\nToimittaja Matti Kari astui nimismiehen virkahuoneeseen. Hänen edessään\nsuuren kirjoituspöydän takana istui kolmissakymmenissä oleva mies,\njonka Kari heti arvasi nimismieheksi. Hänen oikealla puolellaan istui\napulaisnimismies, joka hymyili ivallisesti Karin tullessa poliisin\nsaattamana huoneeseen. Nimismiehen vasemmalla puolella taas istui melko\nsievän näköinen, ehkä juuri lailliseen ikään päässyt, nuori neitonen,\nnähtävästi jonkinlainen kirjuri.\n\n\"No niin, _toimittaja_ Kari. Kertokaapa satunne uudestaan\", kehoitti\napulaisnimismies pilkallisesti. \"Vai joko olette viimeisen\nkertomuksenne unohtanut ja sepittänyt uuden sen tilalle?\"\n\nPieni, pyylevä poliisi löysi varmaankin jotakin huvittavaa näistä\nsanoista, koska purskahti kovaääniseen nauruun. Nimismiehen tiukka\nkatse keskeytti kuitenkin pian apulaisnimismiehen pilkallisen puheen ja\nsai poliisin naurunpuuskan vaikenemaan.\n\n\"Nimennehän on Matti Kari?\"\n\nKari nyökäytti myöntävästi päätään nimismiehen kysymykseen.\n\n\"Ammattinne omien sanojenne mukaan sanomalehden toimittaja. Olenko\noikeassa?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Kari. \"Olen Uutisten palveluksessa.\"\n\n\"Oletteko kääntynyt Uutisten puoleen kyselyillä?\" Nimismies teki\nkysymyksensä apulaiselleen.\n\n\"Kyllä, herra nimismies\", vastasi tämä, \"mutta siellä eivät sanoneet\ntietävänsä mitään sennimisestä henkilöstä...\"\n\n\"Herra nimismies, saanko huomauttaa, että toimitukseen soitettiin\nsellaiseen aikaan, jolloin siellä ei ole ketään\", keskeytti Kari.\n\nApulaisnimismies loi häneen suorastaan murhaavan katseen. Hän ei\nmuutenkaan ollut nimismiehen kanssa kehuttavan hyvissä väleissä,\neivätkä nämä viimeiset sanat varmaankaan välejä parantaisi,\npäinvastoin.\n\n\"Niinkö?\" vastasi nimismies, kääntyen sitten pöydän ääressä istuvan\nneitosen puoleen. \"Neiti, tilatkaa puhelu Helsinkiin Uutisten\ntoimitukseen. Niin, mikä se olikaan puhelinnumero?\" Viimeiset sanat\nolivat taas osoitetut Karille. \"Ja, anteeksi, olkaa hyvä ja istukaa.\"\n\nKari istuutui seinän vierellä olevalle penkille. Asia alkoi jo näyttää\nhiukan valoisammalta. Tähän aikaan oli toimituksessa aina joku.\nNimismies saisi pian tarpeelliset henkilötiedot hänestä, ja tie olisi\nvapaa. Hän pääsisi silloin heti tavoittamaan Karpin saamaa etumatkaa.\nKarpin etumatka sai hänet taas hetkeksi huonommalle tuulelle, mutta\npian hänen luontainen hyväntuulisuutensa palasi ja saman tien myös\nhänen huumorintajunsa. Häntä alkoi jo hymyilyttää apulaisnimismiehen\nsynkkä ja vihainen katse, jonka tämä aina vähän väliä kohdisti häneen.\n\n\"No niin! Jospa kertoisitte tarinanne minulle sillä välin, kun odotamme\npuhelua\", sanoi nimismies hetken hiljaisuuden jälkeen Karille.\n\n\"Niin, tulimme Karpin kanssa moottoriveneellä tuolle kirotulle\nsaarelle. Nukuin, kun saavuimme perille. Toverini nostivat minut\nmaihin, ja niin jäimme, Karppi ja minä, sinne jonkin verran kalas...\"\n\n\"Anteeksi, herra nimismies, että keskeytän\", sanoi samassa\nkirjuri-neitonen. \"Löysin täältä kirjojen joukosta erään kalenterin,\njoka koskee maassamme ilmestyviä sanomalehtiä ja niiden toimittajia.\"\n\nKarin olisi tehnyt mieli syleillä nuorta neitosta, ja hän olisi tehnyt\nsen, jos neitosen tilalla olisi ollut vanha mummokin, sillä tämä\nmerkitsisi hänelle melkoista ajanvoittoa. Kuinka typerä hän olikaan\nollut, kun ei muistanut heti tuota siunattua kalenteria! Silloinhan hän\nolisi ollut vapaa jo aikoja sitten, sillä kalenterissahan oli, paitsi\nhänen nimeänsä, myös hänen kuvansa. Nimismies otti kalenterin käsiinsä\nja tarkasteli sitä. Se oli painettu edellisenä vuotena. Sitten hän\naukaisi kirjan rekisterin kohdalta ja etsi siitä Uutisten nimen.\nHetkistä myöhemmin hän oli löytänyt kohdan kirjasta. Niin, siinä luki\nselvästi: _Matti Kari_, toimittaja. Syntynyt... Ja tämän kaiken\nvieressä oli kuva. Nimismies vertaili kuvaa edessään istuvaan mieheen.\nEi epäilystäkään, ne esittivät samaa henkilöä.\n\n\"Suokaa anteeksi, toimittaja Kari, että teitä on kohdeltu täällä tällä\ntavalla\", lausui hän huomattuaan Karin ja häntä esittävän kuvan\nyhtäläisyyden.\n\n\"Ei mitään, sattuuhan sitä\", vastasi Kari anteeksiantavasti. \"Mutta\nmillä tavalla minä pääsisin nopeimmin Helsinkiin? Minun olisi kerittävä\nsinne ennen tai viimeistään yhtaikaa Karpin kanssa.\"\n\n\"Junia ei mene ennenkuin vasta iltapäivällä\", vastasi nimismies\nvilkaisten kelloonsa, \"viimeinen meni noin puoli tuntia sitten. Mutta\nminä...\"\n\n\"Anteeksi, herra nimismies, mutta pyydän huomauttaa, että vaikka nyt on\ntodistettu, että Kari viime vuonna oli Uutisten toimittajana, ei se\nensinkään todista sitä, että hän olisi sitä edelleenkin.\"\n\n\"Hm... Niinhän tuo kylläkin on\", vastasi nimismies, ja tyytyväisyyden\nhymy levisi apulaisnimismiehen kasvoille. \"Mutta luotan kuitenkin tämän\nherrasmiehen sanaan.\"\n\nApulaisen kasvot synkkenivät uudelleen, kun hän kuuli esimiehensä\nsanat.\n\n\"Niin, saattaa olla, että hän on oikeassa, mutta ellei? Mitenkä herra\nnimismies siinä tapauksessa tekee?\"\n\n\"Kyyditsen itse toimittaja Karin Helsinkiin omalla autollani\", vastasi\nnimismies rauhallisesti. \"Sillä tavalla pääsen varmasti selvyyteen\nasiasta. Aion nimittäin käydä hänen kanssaan Uutisten toimituksessa.\"\n\nApulaisnimismies puri huultaan eikä sanonut enää mitään. Hän nousi\ntuoliltaan ja lähti ulos huoneesta.\n\nHetkistä myöhemmin istuivat nimismies ja Kari nimismiehen\nuusimallisessa Ford-vaunussa. Nimismies painoi starttia, moottori alkoi\nsurista, ja vaunu lähti liikkeelle.\n\n\n\n\nAARNIO LÖYTÄÄ VIHDOINKIN YSTÄVÄNSÄ\n\n\nOn turha ruveta tarkemmin kertomaan Pertti Aarnion seikkailuja,\nennenkuin hän vihdoin pääsi mannermaalle. Joka tapauksessa hän oli\nmärkä kuin uitettu koira, kun hän lähtöänsä seuranneen päivän\naamuhämärässä kolkutti erään torpan ovelle. Ovea tuli avaamaan vanhahko\nmummo, joka kuitenkin nähdessään läpimärissä vaatteissa olevan miehen\noven edessä heti sulki sen uudelleen. Ovelle ilmestyi kuitenkin kohta\nmies, torppari, kuten Aarnio arveli.\n\n\"Mitä on asiaa?\" kysyi mies ruotsiksi.\n\nAarnio vain ravisteli päätään. Hän ymmärsi kyllä ruotsia, puhuipa vielä\nsitä aivan sujuvasti, mutta piti nyt parempana olla ymmärtämättömän\nnäköinen. Tällä tavalla hän arveli paremmin selviytyvänsä turhista\nselityksistä. Hän osoitti kuitenkin vaatteitaan ja kiersi, kuin\nnäyttääkseen niiden olevan märkiä, hihastaan vettä.\n\nMies nyökäytti myöntävästi päätään ja viittasi toiselle luvan astua\nsisään. Sisälle tultuaan osoitti Aarnio taas märkiä vaatteitaan ja\nsitten torpparin omia vaatteita vetäisten samalla taskustaan\nlompakkonsa, jonka hänen vangitsijansa, ihme kyllä, olivat sallineet\nhänen pitää.\n\nTorppari käski vaimonsa hakea esille vanhoja miesten vaatteita, ja tämä\nhävisi torpan perällä olevan verhon taakse, ilmestyen kuitenkin kohta\nuudelleen, kainalossaan vanhat miehen housut, takki sekä paita.\n\nSaatuaan vaatteet käsiinsä Aarnio meni torpparin ja hänen vaimonsa\nsuureksi hämmästykseksi verhon taakse, josta ilmestyi hetken kuluttua\nheidän vielä suuremmaksi hämmästyksekseen päällään torpparin vaimon\ntuomat vaatteet sekä vielä niiden lisäksi vedenpitävät saappaat ynnä\nliivit ja lakki.\n\nTorppari yritti selittää hänelle, ettei hän saanut saappaita eikä\nliioin lakkiakaan, sillä se oli hänen oma pyhälakkinsa. Mutta Aarnio\notti rauhallisesti lompakostaan viisisatasen ja työnsi sen hämmästyneen\ntorpparin käteen. Sitten hän kirjoitti eräälle paperipalaselle\nosoitteensa ja viittasi märkiin vaatteisiinsa. Torpparin osoitettua\nkäsittävänsä, että Aarnio tarkoitti vaatteiden palauttamista, nosti\nAarnio lakkiaan, kumarsi ja lähti.\n\nAstuessaan ulos torpasta hän tunsi sieraimissaan tuoreen kalan hajua.\nKun hän silmäili ympärilleen, huomasi hän kuivumaan ripustettujen\nverkkojen ympäröivän torppaa, ja hän päätteli, että torpan asuja oli\nkalastaja. No, tuo seikka ei enää häntä kiinnostanut, joten hän lähti\nkävelemään pientä polkua pitkin niin nopeasti, kuin hänen lyhyet\njalkansa sallivat.\n\nKymmenisen minuuttia taivallettuaan hän saapui valtamaantielle. Hän\nistuutui maantien varteen odottamaan ja miettimään. Hänen täytyi istua\nsiinä kotvanen, ennenkuin vihdoinkin eräs maalaisukko, jolla oli\nrattaillaan maitokannuja, ajoi hänen ohitseen.\n\n\"Ukko, hoi\", huusi Aarnio ajajan jälkeen. \"Onko tästä pitkä matka\nasemalle?\"\n\nMies pysähdytti hevosensa, mutta ravisteli päätään. Nyt Aarnio vasta\nmuistikin, että tämä olikin ruotsalaista seutua, ja hän teki ukolle\nsaman kysymyksen ruotsiksi.\n\nUkko pyysi hänet rattailleen, ja puoli tuntia myöhemmin he olivat\nsaapuneet asemalle. Sinne mies jätti maitokannunsa ja palasi samaa\ntietä takaisin, jättäen Aarnion yksinään juronnäköisen asemamiehen\nseuraan.\n\nPertti Aarnio koetti turhaan saada keskustelua aikaan, mutta kun ei\nsiitä tullut mitään, istuutui hän eräälle maitoastialle ja oli pian\npuolinukuksissa.\n\nJunan saapuminen asemalle herätti hänet. Hän vilkaisi kelloonsa. Se\nosoitti kahdeksaa. Hän nousi astuakseen junaan, mutta sitten hänen\nkatseensa sattui vaunun kyljessä olevaan kilpeen. Peijakas! Junahan\nmeni Turkuun. Olipa hänkin aika pässinpää, kun ei tuota aikaisemmin\nhuomannut. Olisi ollut paljon mukavampi torkkua tuossa maitoastian\npäällä. Pertti Aarnio kääntyi mennäkseen takaisin istumapaikalleen.\nMitä hittoa! Kannu oli poissa. Niin, tosiaan, tuossahan tuo asemamiehen\njuupeli oli pyörittelemässä sitä maitovaunua kohti.\n\nNopealla silmäyksellä keksi Aarnio kuitenkin asematalon nurkan takana\nnäkyvän suurenpuoleisen laatikon. Hetkeäkään epäröimättä hän meni\nlaatikon luo ja istuutui sen päälle. Pitkään hän ei kuitenkaan saanut\nolla rauhassa, sillä asemamies oli kohta hänen kimpussaan käskien hänen\nnousta. Aarnio arveli ensin, että mies vain konstailemishalustaan tuli\nhäiritsemään, eikä ollut kuulevinaankaan.\n\n\"Pois laatikolta, ja sukkelaan\", ärjäsi asemamies. \"Luuletteko, että\nmeillä on kuinka paljon aikaa hyvänsä menettää sentähden, että teitä\nnukuttaa! Ylös ja paikalla, sanon minä.\"\n\nVaratuomari Pertti Aarnion mieli kuohahti, mutta hän ei virkkanut\nmitään. Hänen mielessään oli tällä hetkellä vain kaksi asiaa: päästä\nHelsinkiin niin pian kuin suinkin ja saada nukkua. Häntä väsytti. Koko\nyön istuminen pienellä lautalla, vaikkapa niinkin pienellä vesistöllä\nkuin Suomenlahdella, ei juuri ollut virkistystä. Ei ainakaan, jos\nistuja oli melko vähissä vaatteissa ja lisäksi likomärkä. Niin,\nvaratuomari Pertti Aarnion mieli kuohahti. Hän ei mitenkään vielä\npäässyt kaupunkiin, ei tiennyt edes vielä, milloin pääsisi. Tuolta\nasemamieheltähän oli vallan mahdotonta saada minkäänlaisia tietoja.\nMutta koska hän ei päässyt Helsinkiin, tahtoi hän nukkua. Tahtoi saada\nnukkua rauhassa. Mutta sitä ei hänelle sallittu. Eipä ihme siis, että\nAarnio oli suutuksissaan. Vähemmästäkin voisi suuttua.\n\nHän vilkaisi vielä kerran kelloonsa, tottumuksesta, sillä ei ollut\nkulunut kuin pari minuuttia siitä, kun hän viimeksi sitä katsoi.\nSamassa juna vihelsi ja lähti, jättäen hänet taas yksin asemamiehen\nkanssa. Aarnio päätti vielä kerran yrittää saada keskustelua aikaan.\n\n\"Hei, mies, milloin lähtee juna Helsinkiin?\" kysyi hän tältä.\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n\"Hei, äijänkuva, kuulitteko?\" ärjäisi Aarnio.\n\n\"Mitä?\" mörähti asemamies vastaan.\n\n\"Milloin lähtee juna kaupunkiin\", toisti Aarnio.\n\n\"Vastahan tuo meni\", vastasi toinen.\n\n\"Vasta, vasta. Helsinkiinhän minä tarkoitin.\"\n\n\"Puolentoista tunnin kuluttua\", vastasi sitten asemamies.\n\nJa siihen keskustelu tällä kertaa päättyi. Pertti Aarnio kiroili hiljaa\nitsekseen. Puolitoista tuntia! Kello oli jonkun minuutin yli kahdeksan.\nSiis vasta puoli kymmenen tienoilla hän pääsisi lähtemään. Siihen\nlisättynä vielä puolentoista tunnin junamatka Helsinkiin, ja hän,\nAarnio, olisi perillä vasta kello yksitoista!\n\nAika kului hitaasti, kuten aina mieheltä, jolla ei ole mitään\ntekemistä; mutta vihdoinkin saapui juna. Aarnio aikoi ensin mennä\nistumaan toisen luokan vaunuun, mutta muutti mieltään ajatellessaan\npukimiaan. Tällaisissa tamineissa oleva mies saattaisi herättää yleistä\nhuomiota. Ei, parempi oli kaikessa hiljaisuudessa matkustaa kolmannessa\nluokassa. Ja sitä paitsi hän saattaisi toisessa luokassa tavata\ntuttavia. No, olisi ehkä hiukan vaikeata selittää, mistä syystä hän oli\npukenut päälleen kalastajan vaatteet. Ainakin jos ei tahtoisi kertoa\nheille koko totuutta.\n\nVeturi puhki ja työnsi piipustaan valtavia savupilviä, vetäen mukanansa\npitkää vaunujonoa hidasta suomalaista paikallisjunavauhtia. Juna\npysähtyi ja lähti uudelleen liikkeelle, jättäen joka pysähtymisen\njälkeen taakseen jonkin aseman. Aarnio ei erikoisesti kiinnittänyt\nhuomiotaan junaan astuviin ihmisiin, hän istui vain ja katseli ulos\nvaunun ikkunasta.\n\nJunan jälleen jätettyä, tällä kertaa suurehkon, aseman taakseen Aarnio\nhuomasi, että häntä vastapäätä ikkunan vieressä istui mieshenkilö.\nLyhytkasvuinen, ilkeäkatseinen mies. Tuo katse kai se ensimmäiseksi sai\nAarnion kiinnittämään huomionsa mieheen. Hän katseli miestä pitkään,\ntutkivasti. Samassa hän huomasi miehen hätkähtävän. Röyhkeä ilme, joka\naikaisemmin oli näkynyt miehen kasvoilla, hävisi, ja sen tilalle tuli\ntoinen -- pelästynyt. Tämä äkkinäinen ilmeenvaihdos tietysti lisäsi\nAarnion mielenkiintoa. Näytti siltä kuin mies olisi pelännyt häntä.\nMutta mistä syystä? Aarnio ei muistanut koskaan nähneensä tuota miestä.\nJos Pertti Aarnio olisi tiennyt, että hänen vastapäätään istuva mies\noli Karppi, johtaja Sarvelan kätyri, olisi hän kyllä tajunnut, mikä\naiheutti miehessä tuon äkkinäisen säikähdyksen ilmeen. Nyt hän oli\ntäysin tietämätön tästä seikasta ja arveli miehen luulleen häntä\ntoiseksi henkilöksi kuin hän todellisuudessa oli.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin Karppi nousi ja muutti istumaan paikkaan,\njohon Aarnio ei ikkunansa äärestä nähnyt. Aarnio huomasi kyllä tämän\ntempun, mutta ei siitä sen enempää välittänyt.\n\nJunan saavuttua kaupunkiin Aarnio lähti suoraa päätä kotiinsa\nmuuttamaan pukua. Saatuaan toisen puvun päälleen hän lähti Uutisten\ntoimitukseen, toivoen tapaavansa ystävänsä Karin sieltä.\n\nTultuaan sinne hän kuitenkin sai tietää, ettei Karista ollut kuultu\nmitään muutamaan päivään. Tämä tieto ei suinkaan saanut Aarniota\nparemmalle tuulelle. Hän aikoi jo poistua toimituksesta, kun puhelin\nsoi ja keskuksesta ilmoitettiin kaukopuhelun olevan tulossa. Aavistaen,\nettä keskustelu koskisi Karia, pyysi Aarnio saada kuulotorven.\n\n\"Tämä on K:n nimismiespiiristä\", kuului langan toisesta päästä.\n\"Tiedustelisimme, onko Uutisten toimituksessa joku Kari niminen\ntoimittaja?\"\n\n\"On kyllä\", vastasi Aarnio. \"Mutta hän ei tällä hetkellä ole\nkaupungissa. Emme ole kuulleet hänestä pitkään aikaan mitään.\"\n\n\"Älkää olko huolissanne. Hän on tällä hetkellä matkalla Helsinkiin\",\nkuului vastaus. \"No, niin, eipä sitten muuta. Hyvästi.\"\n\n\"Kari on tulossa kaupunkiin\", ilmoitti Aarnio iloisesti huoneessa\noleville toimittajille. \"Onpa hauska kuulla, mitä kaikkea hän on\nhommaillut ollessaan poissa kaupungista.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä välin oli Karppi heti junan saapuessa Helsingin asema-alueelle\nmennyt ulos vaunusillalle ja hypännyt junasta, ennenkuin se edes oli\nennättänyt pysähtyä. Nopeasti hän hävisi asemasillalla seisovien\nodottelevien ihmisten ja asemamiesten joukkoon. Silloin tällöin hän\nvilkaisi pelokkaasti taakseen, todetakseen seurasiko Aarnio häntä vai\nei. Päästyään ulos asematalosta hän meni vapaana seisovan vuokra-auton\nluo, antoi ohjaajalle Forssin osoitteen ja astui autoon, joka lähti\nliikkeelle.\n\nHiukan myöhemmin se pysähtyi nelikerroksisen, laitakaupungilla olevan\nkivirakennuksen eteen. Karppi astui ulos, maksoi kyydin ja painui\nsisään suuresta kadun varrella olevasta ovesta, Kuitenkin ensin\nkatseltuaan, näkyisikö mitään epäiltävää.\n\nKarppi astui nopeasti portaita ylös. Tultuaan toiseen kerrokseen hän\nsoitti erään oven kelloa. Sisältä kuului askeleita, mutta siitä\nhuolimatta ei kukaan tullut ovea avaamaan. Karppi soitti uudelleen.\n\n\"Kuka siellä?\" kuului kysymys oven sisäpuolelta.\n\n\"Karppi.\"\n\nOvi avautui nopeasti.\n\n\"Missä olet ollut?\" kysyi Forss heti Karpin sisään tultua. \"Missä on\ntoimittaja Kari?\"\n\n\"Ha ha haa!\" Karppia alkoi naurattaa, kun hän ajatteli kepposta, jonka\noli tehnyt Karille. \"Kari istuu poliisiputkassa\", vastasi hän sitten\nylpeästi.\n\nMies parka, hän ylpeili turhaan, sillä juuri samalla hetkellä Kari oli\nvajaan penikulman päässä kaupungista, kiitäen nimismiehen autolla\nsellaista vauhtia, joka huomattavasti ylitti laissa sallitun nopeuden.\n\n\"Mitenkä sait hänet putkaan? Miten pääsitte pois saarelta?\" Piikki ja\nForss latelivat kysymyksiä enemmän kuin Karppi ennätti vastata.\n\n\"Älkäähän hätäilkö, kaverit. Antakaa minulle ensin ryyppy. Jumaliste,\nsiitä taitaa olla viikko, kun viimeksi sain sellaisen. No, nopeasti,\nmitä te kuhnailette!\" Karppi kävi kärsimättömäksi, kun ei hänen\nmääräystään heti noudatettu.\n\nLopultakin hän sai suuren lasillisen whiskyä. Silmänräpäyksessä se oli\ntyhjennetty.\n\n\"No niin, tuo maistui jo joltakin\", tuumaili hän ja nuoleskeli\ntyytyväisenä huuliaan. \"Mutta missä on Sarvela ja missä on neiti\nLaiho?\"\n\n\"Älä heistä välitä. Kyllä he itsestään huolta pitävät. Kerro nyt\nmeille, mitä kaikkea sinulle on tällä ajalla tapahtunut.\"\n\nKarppi istuutui pöydän ääreen ja alkoi kertoa. Pöydällä oleva\nwhiskypullo tyhjeni nopeasti.\n\nOli jo iltamyöhä, kun Forss sattumalta vilkaisi kelloonsa.\n\n\"Perhana\", huudahti hän. \"Kello on jo puoli kuusi. Tunnin kuluttua\nmeidän on oltava kihlajaispäivällisillä. Onko sinulla frakkia tiedossa,\nKarppi?\"\n\n\"Millä kihlajaispäivällisellä? Mitä minä frakilla teen? Hemmetti\nvieköön, eihän minulla koskaan ole ollut frakkia päälläni!\" Karppi oli\nhölmistyneen näköinen.\n\n\"Neiti Laihon kihlajaisia vietetään tänään. Hän menee kihloihin lordi\nCromptonin kanssa\", Forss selitti. \"Meidän on esitettävä Sarvelan\nliiketuttavia. Mutta nopeasti toimeksi nyt.\"\n\nSakki hajaantui hankkiakseen itselleen tarpeen vaatimat juhlapuvut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPertti Aarnio oli tuskin odottanut puolta tuntia puhelinkeskustelun\njälkeen, kun toimituksen ovi avattiin ja sisälle astui toimittaja Matti\nKari K:n nimismiehen seuraamana.\n\n\"Terve\", huudahti hän iloisena huomatessaan Aarnion. \"Mitä olet\nhommaillut?\"\n\n\"Yhtä ja toista\", vastasi tämä. \"Entä sinä?\"\n\n\"Olen ollut pidätettynä pirtunkuljetuksesta\", vastasi Kari nauraen.\n\"Vasta tänä aamuna pääsin vapaaksi. Karppi oli myös mukana, mutta hän\npääsi lähtemään aikaisemmin.\"\n\n\"Karppi? Kuka on Karppi?\" Aarnio oli kuin elävä kysymysmerkki.\n\n\"Anteeksi, en muistanut, että sinä et tiedä hänestä mitään. Hän on eräs\njohtaja Sarvelan kätyri\", selitti Kari. \"Mutta nyt meidän on toimittava\nnopeasti. Olen selittänyt asian tälle herrasmiehelle. Hän onkin jo\nhankkinut määräyksen koko joukkueen pidättämistä varten.\"\n\n\"No, sittenhän kaikki on selvä. Mutta mistä tapaamme heidät?\" innostui\nAarnio.\n\n\"Etsiviä on jo lähetetty kaikkialle. Lähtekäämme nyt\npoliisilaitokselle.\"\n\nAarnio ja Kari istuivat pian nimismiehen kanssa viimeksimainitun\nautossa. Hetkistä myöhemmin he olivat pääpoliisiasemalla.\n\n\"Vielä ei ole saatu heistä mitään tietoja\", sanoi poliisimestari heti\nheidän tultuaan. \"Mutta äskettäin ilmoitettiin Turusta, että siellä on\nviime lauantaina lunastettu muutamia postilähetysvekseleitä, jotka\ntarkan tutkinnan jälkeen on havaittu väärennetyiksi. Kassanhoitaja on\nmuistanut, että ne kaikki ovat saman henkilön tuomia. Yhteensä tekevät\nniillä nostetut rahamäärät jonkin verran toistasataatuhatta markkaa. On\nmahdollista, että tällä väärennyksellä ja etsimällänne joukolla on\njotakin yhteistä. Mutta istukaa, olkaa hyvät. Ehkäpä pian saamme kuulla\njotakin liikkeellä olevilta miehiltämme.\"\n\nSamassa koputettiin ovelle. Sisään astui eräs poliisikomisario.\n\n\"Herra poliisimestari, Tampereelta ilmoitetaan, että sielläkin on\nlauantaina lunastettu etevästi väärennettyjä postilähetysvekseleitä.\nYhteensä noin puolen miljoonan edestä.\"\n\n\"Perhana\", poliisimestari ei enää voinut pidättää kielellään olevaa\nkiroussanaa. \"Tämähän oli ennenkuulumatonta. Nyt puuttuu vain, että\nsaamme samanlaiset tiedot Viipurista tai miksikä ei täältä\nHelsingistäkin.\"\n\n\"Komisario, ilmoittakaa kaikille Helsingin ja Viipurin pankeille, että\ntarkastuttavat lauantaina lunastamansa postivekselit.\"\n\nKomisario poistui.\n\n\"Ehkäpä syömme hiukan odotellessamme uusia tietoja kaupungilta\",\nehdotti poliisimestari, ja kaikki tunnustivat olevansa tavallista\nnälkäisemmät.\n\nSeitsemän ajoissa soi puhelin. Eräs etsivä ilmoitti, että hän oli\nnähnyt koko joukon kokoontuvan hotelliin, jossa asui eräs lordi Stephen\nCrompton.\n\nPoliisimestari oli itse mukana, kun poliisiauto viisi minuuttia\nmyöhemmin lähti ajamaan hotellia kohti.\n\n\n\n\nKESKEYTYNYT KIHLAJAISPÄIVÄLLINEN\n\n\nSir Stephen Crompton käveli kiihdyksissään huoneessaan. Kädessään\nhänellä oli sähkösanomalomake, jonka eräs lennättimen juoksupoika oli\ntuonut hänelle.\n\nLordi katsoi sähkösanomaa varmaankin jo kymmenennen kerran. Niin, se ei\nvoinut merkitä muuta kuin että kaikki oli hukassa. He, hän ja\nEnglannissa olevat toverinsa, olivat menettäneet pelin. Mikä oli vienyt\nasian niin pitkälle, sitä sir Crompton ei vielä tiennyt.\n\nMutta mitä sisälsi sähkösanoma, joka oli saanut lordin hermostumaan\ntällä tavalla. Siinä ei ollut kuin kaksi sanaa. Ei edes\nallekirjoitusta. Ja nuo kaksi sanaa olivat:\n\n\"_Jack pidätetty_.\"\n\nNuo kaksi sanaa merkitsivät hänelle lordintittelin menettämistä. Ne\nkertoivat hänelle, että heidän juonensa oli keksitty. Jollakin\ntuntemattomalla tavalla viranomaiset olivat saaneet tietoonsa, että hän\nei ollut lordi Crompton, että Jack ei ollut lordi Cromptonin oikea\nyksityissihteeri, vaan että he molemmat olivat huijareita, vieläpä\npoliiseille hyvinkin tunnettuja henkilöitä. Sitä hän ei kuitenkaan\ntiennyt, olivatko viranomaiset myös saaneet selville oikean lordin\nolinpaikan, vai luulivatko hänen kuolleen. No, oli miten oli. Joka\ntapauksessa hänen oli yritettävä piiloutua. Mutta minne? Tänne saapuisi\ntietysti tieto petkutuksesta hyvinkin pian, ja hänet pidätettäisiin,\nellei tänään, niin viimeistään huomenna tai ylihuomenna. Tässä olivat\nsiis hyvät neuvot kalliita. Mutta miten hänen oli toimittava? Hän ei\nmitenkään olisi tahtonut päästää käsistään sellaista kultakalaa kuin\nneiti Laihoa, johtaja Sarvelan sisarentytärtä.\n\nSamassa keskeytti hänen ajatuksensa kevyt koputus ovelle. Lordi,\nsanokaamme häntä kaikesta huolimatta vielä siksi, arvasi, kuka\nkoputtaja oli, ja meni itse avaamaan ovea.\n\nOven takana seisoi neiti Sonja Laiho, kaunis polkkatukkainen madonna.\nLordin mielestä hän nyt näytti kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Se\nsaattoi olla mielikuvitusta, mutta tosiasia oli, että neiti Laiho oli\ntänä päivänä käyttänyt tavallista enemmän aikaa pukeutumiseensa.\n\nSir Stephenin huono tuuli oli kuin poispuhallettu, kun hän näki\nkaunottaren edessään. Hän yksinkertaisesti ei enää voinut olla huonolla\npäällä. Sonja Laihon hymy teki sen mahdottomaksi.\n\n\"Tulin hiukan ennen enoani\", sanoi neiti Laiho istuutuessaan pehmeälle\nleposohvalle, \"sillä täytyy olla niin sidottu noiden vanhojen herrojen\nläsnäollessa.\"\n\nOlisi vaikeata selittää mielentilaa, johon lordi nyt oli tullut, mutta\njos käyttää jokapäiväistä sanontatapaa, niin hän oli seitsemännessä\ntaivaassa.\n\nMies parka, eihän hän tiennyt, että kaikki oli vain näyttelemistä\ntoisen taholta. Että se oli edeltäkäsin mietitty shakkiveto, jolla\njohtaja Sarvela arveli kietovansa lordin siteisiin, joista tämän olisi\nmahdoton päästä -- ilman suuria lunnaita.\n\nSonja Laiho viittasi lordin istumaan viereensä. Sarvelan keksimä juoni\nei oikein miellyttänyt Sonjaa, mutta mitä ei ihminen olisi valmis\ntekemään rahasta! Olisipa tuo mies edes ollut joku toinen, vaikkapa\ntoimittaja Matti Kari, eikä tuo juro, jäykkä englantilainen lordi.\nToimittaja Kari, mitenkä saattoivat hänen ajatuksensa palata tuohon\nmieheen, heidän vastustajaansa? Neiti Laiho ei sitä nyt käsittänyt,\neikä hän asiaa sen enempää joutanut ajattelemaan.\n\nTyytyväisesti hymyillen lordi istuutui neiti Laihon viereen. Eikä hänen\ntyytyväisyytensä suinkaan vähentynyt, kun neiti Laiho kevyesti nojasi\npäätään häneen. Kömpelösti kohosi sir Stephenin käsi silittämään\nSonja-neidin hiuksia. Taitavasti kietoi neitonen kätensä lordin kaulaan\nja tarjosi huulensa hänelle suudeltavaksi. No niin, sir Crompton oli\njäykkä ja kömpelö, hän ei heti käsittänyt, mistä oli kysymys, ja kun\nhän vihdoinkin käsitti kaiken, se oli liian myöhäistä, sillä ilman\nvaroittavaa koputusta astui Piikki huoneeseen.\n\n\"Aha, taidan tulla hiukan sopimattomasti\", sanoi hän sulkiessaan oven\njälkeensä ja nähdessään neiti Laihon ja lordin istuvan vierekkäin\nsohvalla.\n\nLordi katsoi kysyvästi ensin mieheen ja sitten neiti Laihoon. Tämä\nkuitenkin selitti, että mies oli eräs hänen enonsa liiketuttavista,\njonka piti tulla mukaan kihlajaispäivällisille. Selitys tyydytti\ntietysti lordia, varsinkin kun se tuli niin kauniilta huulilta kuin\nneiti Laihon, mutta hän katsoi kuitenkin miestä melko pitkään.\n\n\"Olkaa hyvä ja käykää tuonne toiseen huoneeseen odottamaan, enoni tulee\naivan heti\", käski neiti Sonja.\n\nPiikki kumarsi ja poistui luotuaan kuitenkin molempiin leposohvalla\nistuviin ymmärtäväisen katseen.\n\nPitkään he eivät silti saaneet olla rauhassa, sillä pian olivat kaikki\nkokoontuneet toiseen huoneeseen ja johtaja Sarvela tuli koputtamaan\novelle, pyytäen heitä tulemaan päivällispöytään.\n\nLordi tervehti jäykästi kaikkia huoneessa olevia, ainoastaan johtaja\nSarvelalle hän soi tavallista syvemmän kumarruksen.\n\nIstuuduttiin pöytään. Neiti Laiho ja sir Stephen keskustelivat\nkeskenään. Sarvela puheli Forssin kanssa, joka oli ainoa\nkätyrijoukosta, joka näytti olevan tottunut frakkiin. Karppia, ja\nvarsinkin Piikkiä, tuntui korkea kova kaulus ahdistavan. Ainakin\nvääntelivät ja kääntelivät he päitään koko ajan, ollen sitäpaitsi hyvin\nkiusaantuneen näköisiä. Ainoastaan silloin, kun heidän nopeasti\ntyhjenevät ryyppylasinsa täytettiin uudelleen, levisi heidän\nkasvoilleen leveä tyytyväisyyden hymy.\n\nPäivällinen oli lopussa. Oli syöty ja juotu. Varsinkin Piikki ja Karppi\nolivat olleet jälkimmäisessä ehkä liiankin ahkeria, sillä kumpikin oli\njo melkein puolinukuksissa.\n\nJohtaja Sarvela nousi ja pyysi toisia tekemään samaten. Mentäisiin\njatkamaan toiseen huoneeseen.\n\nSamassa kuului voimakas koputus ovelle. Joka oli ollut tekemisissä\npoliisin kanssa, tunsi heti, että tuon koputuksen takana oli laki.\nLordi ja Sarvela hätkähtivät. Tuo oli heille tuttua. Sarvela vilkaisi\nlordiin, lordi johtajaan. Mitähän toinen sanoisi, kun saisi tietää\ntoisen salaisuuden? Kumpikin oli näet siinä uskossa, että koputus koski\nhäntä itseään.\n\nForss istui vielä hetkisen rauhallisena, mutta huomatessaan Sarvelan\nhermostuneisuuden arvasi hänkin, mistä oli kysymys. Neiti Laiho tiesi\nsen myöskin, mutta ei osoittanut sitä millään ilmeellä. Myös Karppi ja\nPiikki olisivat sen tunteneet, siksi tuttu se kyllä oli heille, tuo\nkoputus, mutta heidän onnekseen tai epäonnekseen, miten sen tahtoo\ntulkita, eivät heidän aivonsa tällä hetkellä kyenneet käsittämään juuri\nmitään.\n\nJohtaja Sarvela silmäili nopeasti ympärilleen. Missään ei näkynyt\npakenemisen mahdollisuuttakaan. Paras oli antautua vastarinnatta.\n\nKuului uusi koputus, ehkä hiukan voimakkaampi kuin edellinen, sillä\nPiikki kohotti jo kysyvästi päätään.\n\n\"Mene aukaisemaan, Forss\", sanoi Sarvela nuorelle miehelle. \"Kaikki on\nmenetetty.\"\n\nNuo sanat saivat Piikin kokonaan selviämään humalasta.\nSilmänräpäyksessä oli hänellä browninki kädessä, ja samalla hetkellä\nkun poliisimiehet astuivat huoneeseen, laukesi se, ja sähkövalot\nsammuivat.\n\nSyntyi hämminki, jonka aikana Piikki yritti livahtaa ovesta. Mutta\nvalppaat poliisit saivat hänet pidätetyksi. Hetkistä myöhemmin\nvalaisivat poliisien kirkkaat taskulampunvalot huonetta.\n\n\"_Johtaja_ Onni Adolf Sarvela\", sanoi eräs poliisikomisario,\nerikoisesti painostaen ensimmäistä sanaa, ja astui Sarvelan eteen.\n\"Minulla on käsky pidättää teidät.\"\n\n\"Minut?\" Johtaja Sarvela teeskenteli hämmästynyttä. \"Mistä syystä?\"\n\n\"Syyt te kyllä itsekin tiedätte\", vastasi Pertti Aarnio, joka juuri\nastui sisään ovesta. \"Täällä taitaakin olla koko sakki koolla?\"\n\n\"Mutta missä neiti Laiho on?\" huudahti hän äkkiä, kun ei huoneessa\nolevia silmäillessään huomannut polkkatukkaista madonnaa.\n\nJohtaja Sarvela hämmästyi, mutta salasi hämmästyksensä ja katsoi\nrauhallisesti ympärilleen. Niinpä tosiaan. Sonja ja lordi olivat\nhävinneet. Mutta minne? No, nyt ei ollut aikaa ajatella heitä.\n\n\"Olkaa hyvät ja seuratkaa\", komensi sitten sama komisario, ja muutamia\nminuutteja myöhemmin astuivat kaikki kadulla odottavaan poliisiautoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko tästä tapahtumasta oli kulunut melkein umpeen, kun varatuomari\nPertti Aarnio eräänä iltana astui toimittaja Karin huoneeseen Uutisten\ntoimituksessa.\n\n\"Onko kuulunut mitään uutta Sarvelan jutusta\", kysyi Aarnio\nheittäytyessään huolimattomasti syvään nahkatuoliin.\n\nToimittaja Matti Kari ei vastannut mitään, vaan tarjosi ystävälleen\nseuraavan päivän Uutisten korehtuurivedoksen. Aarnio katsoi ensin\nkysyvästi toiseen, mutta kun tämä ei sanonut mitään, vilkaisi lehteen.\n\nEnsimmäisellä sivulla oli suuri otsake, joka kiinnitti hänen\nhuomiotaan:\n\n    Suuri petkutusjuttu paljastunut Englannissa.\n\n    Siihen sotkeutunut henkilö oleskelee paraikaa Suomessa,\n    sir Stephen Crompton ei olekaan mikään lordi.\n\n    _'Lordi' pidätettiin eilen, kun hän oli astumassa laivaan._\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Eikö sir Stephen Crompton sitten ollutkaan lordi?\nMikä karvas pala Sarvelalle, hän kun oli hyvässä uskossa, että voisi\nkyniä lordinkin. Ha, haa\", varatuomari Aarnio nauroi makeasti.\n\"Aavistinpa jotakin tämän tapaista. Mies, joka lukee kirjaa 'Jos olisin\nlordi', ei tosiaankaan ole oikea lordi. Ainakaan en minä luule sitä.\nMutta missä on neiti Laiho?\"\n\nKari ei vieläkään vastannut mitään. Tällä kertaa hän ojensi Aarniolle\npostikortin. Se oli Saksasta tullut, Stettinissä leimattu, ja sisälsi:\n\n    \"Toimittaja Matti Kari,\n                            Helsinki, Uutiset, Suomi.\n\n    Terveisiä täältä ulkomailta, vapaasta ilmasta. Kiitos avusta.\n    Ehkä tapaamme Rivieralla.\n\n                                                    Sonja.\"\n\nAarnio katsoi hämmästyneenä ystäväänsä.\n\n\"Mistä avusta hän kiittää sinua?\" kysyi hän sitten.\n\n\"Näin hänet silloin, kun hän livisti takatietä hotellista lordin\nkanssa\", vastasi tämä. \"Mutta minulla ei ollut sydäntä antaa pidättää\nniin viehättävää naista.\"\n\n\"Sinähän olet sitten Sarvelan avustajia\", nauroi Aarnio.\n\n\"No, enpä oikein\", vastasi Kari samalla tavalla, \"ainoastaan\npolkkatukkaisen madonnan, sillä madonna hän tosiaankin on. Eikä kukaan\nminua siitä anna ilmi, ellet sinä?\"\n\n\"Tuskin.\"\n\nSarvela, Piikki, Karppi, Forss ja Mannermann, joka löydettiin perin\nkurjassa tilassa saarelta, jonne hänet oli Aarnion kanssa viety, saivat\nansaitsemansa rangaistukset. \"Lordi\" Crompton passitettiin Englantiin\nvastaamaan petoksistaan. Mutta polkkatukkainen madonna pääsi\nlivahtamaan ja on edelleen vapaana...\n\n\n\n"]