[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fctmWZR3F-lQDljrUydU3FeRehW4iyrDDwKhpw55mcQ0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},186,"Ilvolan juttuja","Lehtonen, Joel",1881,1934,"186-lehtonen-joel-ilvolan-juttuja","186__Lehtonen_Joel__Ilvolan_juttuja","Kansansatusovitelmia Suomen lapsille","lastenkirja",[],[],"fi",1910,null,20925,120455,true,[],[],[],"Kokoelma suomalaisia kansansatuja ja eläinkertomuksia on sovitettu lapsille sopivaan muotoon. Kirja sisältää tarinoita maailman luomisesta, eläinten alkuperästä sekä monenlaisia opettavaisia kaskuja metsän asukkaista. Lyhyet kertomukset esittelevät pohjoista kansanperinnettä ja luonnonilmiöitä huumorin keinoin.","Joel Lehtosen 'Ilvolan juttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 186.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ILVOLAN JUTTUJA\n\nKansansatusovitelmia Suomen lapsille\n\n\nKirj.\n\nJOEL LEHTONEN\n\n\nOtava, Helsinki, 1932.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nELÄINSATUJA y.m. pikku juttuja:\n\nMiten kivet ja kalliot pohjolaan luotiin\nLehmäntatti ja tervaskanto\nHiiri, sammakko ja havukka\nReen vetäjät\nMiksi kiiski on kinainen\nHauen kirkkomatka\nVariksen vala\nRastaan ja tiltaltin kielet\nKuinka koskikara kesäksi koskelta ajettiin\nMuurahainen ja korppi\nMiksi metso syö havuneuloja\nMiten palokärki syntyi\nMiksi kissa istuskelee pöydillä\nHiiri räätälinä\nKoiran ja kissan rotuviha\nNeulanvaras\nMikon pirtti\nMiksi kettu katsahtelee taakseen\nKurki ketunpojan kummina\nSutten alku\nSusi tuomarina, pappina ja lukkarina\nHevonen ja lammas syövät kilpaa\nKun susi hevoskyydillä ajoi\nKettu viettelee suden kuoppaan\nMiten susi tuli harmajaksi\nTiainen ja karhu\nHer Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies\nMiksi karhu talvella makaa pesässään\nSuden jäykkä selkä\nMies Vaimonpoika\nUkon härkä\nMetsäkana ja kyläkana\nMiten sorsa opetti kanaa uimaan\nKetun rauha\nKun sika vedon voitti\nHunajan haku\nOikea metsämies\nKoiran ystävyys\nSika, pässi, kukko ja kissa häitä paossa\nPukki\nKaikkea tiellä tarvitaan\nMekkoni repee, mekkoni repee!\nAnnas katson, joko päivä nousee\nKukko kuninkaissa kukkumassa\nSillä mitalla, jolla maailma maksaa\nKun saat ketun pussiin, niin pistä pussin suu kiinni\n\nMETSÄN UKKO ELI KOLMEN KAARTILAISEN SEIKKAILU\n\n\n\n\n\n\nILVOLAN JUTTUJA\n\nKansansatusovitelmia Suomen lapsille\n\n(1906-10)\n\n\n\n\n\nELÄINKASKUJA y.m. pikkujuttuja.\n\n\n\n\nMITEN KIVET JA KALLIOT POHJOLAAN LUOTIIN.\n\n\nEnnenkuin Jumala oli luonut maailman, oli vesi tyhjän päällä, ja Jumala\noli kultaisen patsaan päässä meren keskellä ja aikoi ruveta maailmaa\nluomaan. Niin hän näki kuvaimensa vedessä ja sanoi sille:\n\n\"Nouse ylös sieltä, mikäs oletkin!\"\n\nNo se nousi ylös ja oli kummitus, -- ja Jumala sanoi kummitukselle:\n\n\"Sukella veden alle ja kokoa sieltä savea ja tuo minulle, että saan\nluoda siitä maailman!\"\n\nKummitus sukelsi kolmesti veden alle ja kokosi sieltä savea ja toi sen\nJumalalle kultaisen patsaan nenään. Jumala puhalsi nyt kaikkeen saveen\nelävän hengen ja hieroskeli savea kämmentensä välissä ja muovaili siitä\nlintuja ja eläimiä ja puita ja maita ja kukkia ja kasveja, ja loi hyvää\nmaailmaa. Mutta silloin kummituksen päähän pälkähti juoni, sekin luuli\ntarvitsevansa jotakin tehdä, se sukelsi veden alle, josta toi savea, ja\nleivoskeli siitä käärmettä ja ohdaketta ja jos jotakin pahaa. Mutta\neipä saanutkaan niitä elämään, ei hengittämään eikä kasvamaan.\n\nSilloin se huomasi, että se Jumalan saveen puhaltama henki ne eläviksi\nteki, ja hän pyysi Jumalalta eläväksi tehtyä tomua, saadakseen pahoihin\nsavileluihinsa, petolintuihin ja muihin, elämää. Mutta Jumala ei\nantanut.\n\nNyt tuumi kummitus: Täytyy koettaa varastaa Jumalalta vähän tuota\nelävää savea!\n\nJa kun Jumala sitten seitsemäntenä päivänä lepäsi ja nukkui kultaisen\npatsaan nenässä, kummitus nousi vedestä ja varasti pienen savinokareen\nsiitä elävästä saviläjästä ja pisti piiloon poskeensa. Aikoi siitä\ntehdä niitä pahoja kasvejaan ja eläimiään, kun eivät äsken tehdyt\nonnistuneet. Sitten Jumala jatkoi luomistyötään, leväten aina joka\nseitsemäs päivä, koska se oli sapatti; ja kun Jumala niin oli kaiken\nhyvän luonut, niin hän lopuksi siunasi kaikkea työtään:\n\n\"Lisääntyköön ja kasvakoon kaikki savi, jokainen pieni nokare, mihin\nelämän henki on puhallettu!\"\n\nSilloin alkoivat eläimet ja puut ja viljat ja kaikki hyvä lisääntyä ja\nkasvaa ihmeellistä vauhtia. Mutta kummituksen poskessahan oli myöskin\npieni elävän saven pallo. Kun Jumala nyt käski savensa lisääntymään,\nniin se pallokin alkoi kauheasti lisääntyä ja paisua. Pian nousi\nkummituksen poski merkillisen pullolleen, joten Jumalakin sen huomasi\nja kysyi:\n\n\"Mikä on poskessasi?\"\n\n\"Mälli\", sanoi kummitus.\n\nMutta yhä savi poskessa lisääntyi, ja poski pullistui yhä, -- nyt savi\ntäytti jo kummituksen molemmat posket, ja suu venyi kauheasti, kun\nkummitus koetti pitää sitä kiinni, savi kun pyrki jo ulos pursumaan.\n\n\"Mitäs sinä irvistelet?\" kysyi Jumala.\n\nPaholainen pelkäsi rangaistusta ja piti vain vastaan ja valehteli:\n\n\"Hampaitani kolottaa!\"\n\nMutta yhä pullistuivat paholaisen posket saven voimasta; hänen päänsä\noli nyt haljeta tuskasta, ja piti olla hengittämättä: savi alkoi tuketa\nkurkkua. Ja viimein hän ei jaksanut pitää vastaan: savi purskahti\nkaikki ulos suusta. Paholainen seisoi pohjoista kohti -- ja suun täysi\nlensi kauas pohjolaan.\n\n\"Mitäs teit\", sanoi Jumala. \"Varastitpa saveani, koska se noin eneni ja\nlisääntyi. Savi mykertyi kitalaessasi ja hampaittesi koloissa\nkallioiden, louhien, kivien muotoisiksi, -- ja kun minä saveni\nsiunasin, alkoi sekin kasvaa -- ja puristuipa suussasi kovaksi kuin\nkalliot. Ja kivinä ja kallioina savi lensi nyt tuonne pohjoispäähän\nmaailmaa: siitäpä on nyt ikuinen, kiertämätön kirous pohjolan\nkyntäjälle, kivistäsi, kallioistasi, senkin kehno.\"\n\nJa niin se onkin; siitämöisin on pohjolan maa ollut kiveä ja louhikkoa.\nEikä se estänyt paholaista vielä varastamasta Jumalan luomasaven\ntähteitä ja tekemästä siitä pahoja eläimiä ja kasveja tänne kallioiden\nlisäksi, -- käärmettä ja itikkaa ja kärvästettä ja ohdaketta ja\ntakiaista.\n\n\n\n\nLEHMÄNTATTI JA TERVASKANTO.\n\n\nLehmäntatti rupesi väittelemään tervaskannon kanssa, kumpainenko heistä\njaksaa enemmän seisoa. Lehmäntatti sanoi tervaskannolle:\n\n\"Minä jaksan enemmän seisoa, vieläpä kasvan ja pöyhistynkin, minä\nkaunis ja ihana!\"\n\nMutta kanto vastasi:\n\n\"Miehelle minäkin pidän.\"\n\nSitten he löivät vedon, seisoivat kilpaa, ja lehmäntatti vielä kasvoi\nja pöyhistyikin. Ja niinpä hän sanoi tervaskannolle:\n\n\"Vai miehelle pidät. Näet sen nyt, että seistä hojotan, vieläpä kasvan\nja pöyhistynkin. Sinä vain venymättä nökötät.\"\n\nTervaskanto ei vastannut mitään.\n\nMutta tuli sitten syyssateet, niin parissa päivässä lehmäntatti mätäni\nja sen kanta lahosi. Se kaatui maahan, keijahti, ja tervaskanto nauroi:\n\n\"Kumpi nyt kauemmin jaksoi seisoa?\"\n\nMutta silloin kaatunut lehmäntatti sanoi:\n\n\"Maaten onkin huokeampi olla kuin seisten.\"\n\n\n\n\nHIIRI, SAMMAKKO JA HAVUKKA.\n\n\nHiiri meni suolammikon laidalle sammakon oloa katsomaan ja sanoi:\n\n\"Mitäs sinä, hyppelijä, noin vedessä asut ja vedessä teet? Parempihan\naina maalla on asua.\"\n\nMutta sammakko väitti vastaan:\n\n\"Ehhei, siemensilmä! Parempi minun elämäni! Täällä on kultaista, on\nkummallistakin. Jos sinäkin vain kerran vedessä kävisit, niin näkisit,\nkuinka hyvä täällä on. Kyllä minä maan tunnen, ei siellä ole semmoista.\nKurr, kurr, siimahäntä, tule veteen!\"\n\nTekipä nyt hiiren mieli veteen ja hän tuumi, miten siellä liikkua. Hän\nkysyi neuvoa sammakolta, ja sammakko vastasi:\n\n\"Hae lanka, laita jalkaasi toinen pää ja minun jalkaani toinen pää,\nniin minä vien sinut veteen.\"\n\nHiiri haki langan, laittoi sen toisen pään jalkaansa ja toisen sammakon\njalkaan, ja sammakko hyppäsi veteen. Niin houkutteli sammakko hiiren\nkauneuksiaan näytellen hengenvaaraan.\n\nOlipa nyt hiiren paha olla, oli kummallista, ellei juuri kultaistakaan.\nSammakko nyki yhä langasta pohjaan päin, ja kukapa tietää, ehkä olisi\nkultaistakin tullut, jos sammakko olisi hiiren pohjaan saanut.\n\nMutta sattuipa silloin lammen luona männyn oksalla istumaan havukka. Se\nkun näki hiiren veden kalvon alla pyristelemässä, levitti heti siipensä\nja iski hiireen eikä laskenut pohjalle.\n\nJa vei ilmaan sekä hiiren että nuorassa sammakon, joka sen jalassa\nriippui.\n\nNiin on palkka pettäjällä.\n\n\n\n\nREEN VETÄJÄT.\n\n\nPäättivät kerran kärppä, särki ja telkkä ruveta rekeä vetämään.\nTartutaan rekeen ja aletaan vetää. Kärppä nykii kivenkoloon, särki\nmenee veteen, telkkä lentoon. Ei liikahda reki minnekään päin.\n\nSiitä he tuumivat keskenään: Kuka voi tuomita, ken meistä oikeaan\nvetää, ken väärään?\n\nKokko tuli tuomariksi ja tuomitsi: Kaikki olette yhtä väärässä ja\nyhdenmoiset. Kukin vetää hullulle päin. Sillä eihän teitä ole reen\nvetäjiksi luotukaan. Tämä reki ilmoisen iän saa vedännästänne seisoa.\n\nSiitä huomasivat kärppä, särki ja telkkä kokon tuomion oikeaksi. He\nlähtivät siitä tiehensä, yksi veteen, toinen kivenkoloon, kolmas\nilmaan. Saapa reki ilmoisen ikänsä heidän vetämättään seisoa!\n\nSiitä pitäen eivät olekaan kärppä, särki ja telkkä rekeä vetäneet.\nSillä kaikki he olivat siinä turhassa toimessa, eipä heitä ollut reen\nvetäjiksi luotukaan.\n\n\n\n\nMIKSI KIISKI ON KINAINEN.\n\n\nTapasivatpa kiiski ja lohi toisensa putouksen alla. Lohi alkoi kerskua\nitseään kiiskeä väkevämmäksi ja sättiä kiiskeä huonoimmaksi kaikista\nkaloista.\n\nMutta kiiski ei hänen puheitaan oikeiksi tunnustanut.\n\nSilloin lohi sanoi:\n\n\"Lyödäänpäs veikka, kumpi meistä on väkevämpi!\"\n\n\"Mikä veikkaan?\" kysyi kiiski.\n\n\"Oluttynnyri\", vastasi lohi. \"Se, joka ennen pääsee kosken niskalle, on\nväkevämpi, ja se, joka jää jälkeen, on kehnompi.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi kiiski.\n\nLähdetään sitten uimaan kilpaa kosken niskalle. No lohipa potkalsihe\nnousemaan aika vauhtia koskeen, mutta kiiski tarttui salaa lohen\npyrstöön ja ärjäisi: \"Heti pois, rossi, kalan tieltä!\" Lohi kiireesti\nuimaan, se ei tietänyt kiisken pyrstössään olevan ja veti kilpaajan\nmuassaan kosken niskalle. Siellä lohi käännähtihe katsomaan taakseen\nkosken alle ja huusi:\n\n\"Missäs nyt kiiski kiviniska kuhmistaa?\"\n\nMutta kiiski päästi hampaansa lohen pyrstöstä ja pitkälle ylävirtaan\nhuiskahtaen huusi jo lohen yläpuolelta:\n\n\"Hei, täällä me jo ollaan!\"\n\nKyllä hämmästyi nyt lohi. Ja koetettiin uudestaan, mutta samalla\ntavalla kävi: kiiski antoi lohen vetää itsensä kosken niskalle, ja kun\nlohi käännähti, niin hän heittäytyi lohen yläpuolelle.\n\nViimein ei auttanut lohen muu kuin tunnustaa itsensä huonommaksi, ja\nkiiski, paras uijakala, voitti oluttynnyrin.\n\nMutta siitä voitonilostakos hän villiintyi. Hän ratkesi kauheasti\njuomaan. Hän joi, juopotteli kaiket päivät. Ja siitäpä saakka näet\nvaluvan olutnäljän kiisken suusta, ja siksi kiiski on kinainen.\n\n\n\n\nHAUEN KIRKKOMATKA.\n\n\nHauki luuhammas ajeli kiiskeä syödäkseen. Hätä oli kiiskellä käsissä.\nKiiski sanoi hauelle:\n\n\"Älä minua vielä syö, ennenkuin vien sinut kirkolle ja näytän sinulle\nkirkon.\"\n\nHauki ei ollut nähnyt kirkkoa ja vastasi:\n\n\"No vie minut kirkolle ja näytä minulle kirkko, mutta kun sieltä\ntullaan, niin sitten minä sinut syön.\"\n\nKiiski oli hyvillään tuosta, ja lähdettiin sitten yhtä matkaa kirkolle\nuimaan. Uivat, uivat vengottelevat, poimuttelevat, kiiski oppaana\nedeltä, hauki jäljestä. Tuleepa kiisken koukkutiellä vastaan rysä.\n\n\"Mennään tästä oikotietä\", sanoo kiiski ja pujahtaa rysään.\n\n\"Mennään vaan\", vastaa hauki ja ui kiisken jäljestä rysään.\n\nKiiski pistäytyy ulos rysän silmästä ja huutaa hauelle, joka seisahtui\nsilmukkain taa:\n\n\"No tule, syö nyt minut, mulkosilmä!\"\n\nMitenkäs hauki, iso kun on, olisi päässyt rysän silmukasta. Se jäi\nrysään, ja kiiski pakeni.\n\n\"Voi, voi, sinä petit minut\", huusi hauki kiiskelle. \"Tämäkö se oli se\nsinun kirkkosi?\"\n\n\"Rysähän se on hauen kirkko\", vastasi kiiski mennessään.\n\n\n\n\nVARIKSEN VALA.\n\n\nVaris kulki nälissään kartanoilla ja pelloilla ja meni suohaudan\nreunalle. Siellä hän näki sammakon. Variksen teki mieli syödä\nsammakkoa, ja hän alkoi houkutella:\n\n\"Vraa, vraa, tule ylös mudasta, mies!\"\n\n\"En tule, sinä raappaat\", kurahteli sammakko. \"Mitä siellä maalla\ntekisin?\"\n\n\"Tule vain, tätini poika, päivää paistattamaan\", vastasi varis.\n\n\"Entäpä tikin-tokkaat?\"\n\n\"En tikin-tokkaa, tule, kullannuppuni\", houkutteli varis.\n\n\"Entäpä tossaat, en tule, mustatakki\", vastasi sammakko.\n\n\"Enkä tossaa. Mitä sinä, kultapoika, rapakossa makaat!\" houkutteli\nvaris. \"Vraa, vraa, tule tänne tuvan taa, saat saappaat, punavarret,\n-suut. Minä vannon valan, etten tossaa!\"\n\n\"No vanno sitten valasi\", sanoi sammakko.\n\nJo vannoi varis valansa, ettei raappaa, tikin-tokkaa eikä tossaa.\n\nSilloin sammakko vääntihen maalle, mutta samassa varis raappasi,\ntokkasi ja käänsi sen kurkkuunsa. Ja kurahteli niellessään:\n\n\"Jo raappasin, jopas raappasin!\"\n\n\"Missä vala, missä vala!\" huusi sammakko hätäpäissään variksen\nkurkussa, hengen retkellä.\n\n\"Vala vatsassa\", vastasi varis ja nielaisi.\n\nSiitäpä asti onkin väärää valaa sanottu variksen valaksi. Ja siitäpä\nsananlaskut: \"nieli kuin varis valansa\", \"vatsassa variksen vala\".\n\n\n\n\nRASTAAN JA TILTALTIN KIELET.\n\n\nMuinoin, silloin kun eläimille kieliä annettiin, rastas ennätti\nääntenjakopaikalle ensimmäisinä, jo aamupäivästä. Silloin oli vielä\nmelkein kaikki äänet antamatta, ja siksipä riittikin rastaalle kieliä\nenemmän kuin monen monille muille, jotka hänen jäljestään tulivat; se\nsai yli kaksitoista kieltä. Se maiskuttaa ja haastelee, se visertää ja\nlaulaa. Ensin se selvittää ääntään sanoen: \"Pap-pap, pap-pap. Rikka\nkidassain, rikka kidassain. Miten se pois saadaan, miten se pois\nsaadaan? Neuvoilla, neuvoilla! Tir-ril-liit!\" huutaa se iloissaan\nsitten.\n\nKun on kurkku selvä, sopii hokea kyntömiehelle: \"Kuka kyntää, kuka\nkyntää? Kust' kyntää, Kust' kyntää. Ptruu liki, ptruu liki.\"\n\nKusti ei ole hänen lörpötyksestään tietääkseenkään. Silloin rastas\nalkaa hokea: \"Istu kivelle, istu kivelle! Paa piippuun, paa piippuun!\nEi kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä!\"\n\nKusti antaakin houkutella itsensä tupakoimaan, mutta silloinkos rastas\nvoitostaan ilkkuu ja alkaa kujeilla: \"Puupiippu, puupiippu. Väärävars',\nväärävars'. Viskaa pois, viskaa pois! Perskat suuhun, perskat suuhun!\nPölkky, pölkky.\"\n\nMutta siitä Kusti suuttuu ja heittää kivellä rastasta. Tästä on rastas\nmuka ihmeissään ja hokee: \"Kas se on mies, kas se on mies! Kun suuttuu\nsitten, kun suuttuu sitten. Kun minä -- neuvon, kun minä -- neuvon.\nTalon tupakat tärvää, renk' roisto, renk' roisto! Huhhii!\"\n\nNäkee kuitenkin parhaaksi väistää tätä puhetoveria ja nyt se lentää\npellon taa metsään Aatamin luo, joka puita kaataa.\n\n\"Halkomies, halkomies\", hokee se. \"Paitas on rikki, paitas on rikki!\"\n\n\"Niinhän se on\", vastaa Aatami, \"mutta minkäs minä sille voin?\"\n\n\"Ota akka, ota akka!\"\n\n\"Mistäs minä sen saan?\"\n\n\"Saat kyllä, saat kyllä. Tiedän vissiin, tiedän vissiin! Oo juu,\noo juu!\"\n\n\"Niin, kukahan tuo minut ottaisi?\" -- Ja Aatami alkaa aprikoida ja\nistuu tupakoimaan.\n\nRastas katselee häntä vähän aikaa ja sitten rähähtää yht'äkkiä:\n\n\"Nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!\"\n\n\"Pilkkaatko minua!\"\n\n\"Oo juu, oo juu, tulee se, tulee se!\"\n\n\"Entäpä jos en huoli!\"\n\n\"Kyllä välttää sulle, kyllä välttää sulle!\" vastaa rastas. \"Laiska\nmies, laiska mies, lorvi, lorvi, lyhyt jätkä! Pien' pino, pien' pino,\nvähän halkoja, vähän halkoja! Talon tupakat tärvii, talon tupakat\ntärvii. Renk' roisto, renk' roisto!\"\n\n\"Ahaa, siihenkös sinä räkättäjä houkuttelitkin\", hoksaa nyt Aatami.\n\"Varo nyt varpaitasi, taikka...!\" Ja kalikka lentää, rastas pyrähtää\nilmaan ilkkuen ja nauraen: \"Tärätättärä-rää!\"\n\nSitten se lentää yhä kauemmaksi järvelle päin. Ja kalamiehelle se\nhuutaa: \"Paa rysää risuun, paa rysää risuun! Saat hauin lierii, saat\nhauin lierii. Paa kuppiin, paa kuppiin! Muru mullekin, muru mullekin!\"\n\nJa jonkin pilan se kalaukollekin keksii.\n\nSellaiset kielet sai nokkela rastas suurena kieltenjakopäivänä. Mutta\nkerrotaanpa linnusta, joka jäi kovin vähille äänenosille.\n\nKieltenjakopäivänä, illalla, kun luultiin jo kaikkien eläinten saaneen\nkunkin äänensä, pantiin ääntenjaon jälkeen toimeen kielikamarissa\njuhlat, joissa koreasti laulettiin ja kaikille äänensaaneille\ntarjottiin paljon olutta. Kaikki eläimet saivat kemuista osansa paitsi\nyksi, joka oli poissa. Se oli pienenlainen lintu, joka oli unohdettu\nkutsua kieliä saamaan ja joka siksi oli jäänyt kotiinsa osatta kielistä\nja kekkereistä. Juhlilta palatessaan iltayöstä rastas tapasi sen\nlinnun. Rastaskos nyt räkätti jos millä sävelellä ja kysyi, millaisen\näänen toinen lintu oli saanut.\n\nMutta toinen vain pudisteli päätänsä: hänellä ei ollut minkäänlaista\nkieltä.\n\nViimein rastas ymmärsi, ettei pientä lintua ollut jakopaikalle kutsuttu\nja että hän oli jäänyt osattomaksi.\n\n\"Huh hii, voi raukkaa, voi raukkaa!\" räkätti rastas. \"Kekkerit suun\nohi, kekkerit suun ohi. Mene nyt, jospa olisi vielä jokin ääni\nsinullekin jäljellä. Mutta pidä kiirutta, pidä kiirutta!\nTitu-ritu-rituu!\"\n\nJa rastas lensi pois.\n\nSuruissaan lähtikin nyt mykkä lintu kemutaloon. Mutta talossa jo\nnukuttiin, vain oluen tähteet siellä yksinään ääntelivät, tynnyristä\npyttyyn tippua tintahtelivat. Pikku lintu herätti hädissään kuitenkin\nison isännän, ja tämä ymmärsi, ettei lintu ollutkaan saanut kieltä,\nmuisti, että se oli jäänyt kekkereihin kutsumatta.\n\n\"Mikäs kiipeli nyt tuli\", hän tuumi. \"Kaikki kielet ovat jo loppuneet,\nei osata enää sulle panna ääntä.\"\n\nMutta samassa tipahti taas olutpisara pyttyyn. Til-tal! se pani pirtin\nnurkassa.\n\n\"No onhan tuo ainakin yksi jäljellä\", sanoi ukko. \"Ota sinä, lintu\nrukka, se, ei ole muuta enää.\"\n\nJa samassa pikkulintu oppi matkimaan oluen tippumista. Siitä pitäen on\nsen ääni ollut: tilt-talt, tilt-talt. Ja niinkuin tynnyrin tappi\nnarahtaa kiinni väännettäessä, niin sekin narauttaa laulun päälle:\njert, jert! Ja lintu on saanut nimen oluentiputtaja eli tiltaltti.\n\nMetsässä sen äänen helposti erottaa, sillä se tiltattaa kuin olutpisara\ntynnyristä pyttyyn tipahtelisi.\n\n\n\n\nKUINKA KOSKIKARA KESÄKSI KOSKELTA AJETTIIN.\n\n\nKoskikara oli monen kosken asukkaana kesät ja talvet. Mutta sitten kun\ntikasta tuli tukkipatruuna, niin karalle kävi ohraisesti, se joutui\nkesiksi pois koskelta. Se tapahtui tälleen:\n\nKun tikka, tukkipatruuna, tuli laskettamaan tukkejaan koskesta, niin se\nsanoi siellä asuvalle karalle:\n\n\"Etköhän sinä, joka olet vanha ja koskella kokenut, rupeaisi minulle\nvarttesmanniksi? Minä olen ottanut työhön västäräkin, mutta hän kun on\nnuorempi, tahtoisin panna hänet uittajaksi, sinut esimieheksi.\"\n\nKara suostui rupeamaan varttesmanniksi, ja sitten ryhdyttiin työhön.\nMutta pianpa alkoikin västäräkin pistää kateeksi se, että koskikara sai\nolla varttesmannin paremmalla palkalla -- ja seisoa kaiket päivät vain\nkosken kivellä, kiiltävät saappaat jalassa, kun hänen taas täytyi\nhuonommalla palkalla huilata edestakaisin koskessa: juosta kosken\nniskalla hakemassa tukkia, hypätä sille ja tuoda se alas suvantoon, --\nja taas juosta rantaa pitkin ylös ja ajaa tukilla alas. Västäräkkipä\nalkoi miettiä keinoa, kuinka itse päästä varttesmanniksi ja kuinka\nkoskikaran onnen tuhota. Niinpä se eräänä päivänä meni tikan,\ntukkipatruunan, puheille ja sanoi:\n\n\"Mitäs sinä tuosta karasta varttesmanniksi panit? Eihän se kelpaa edes\nuittajaksi -- ei näet pysy tukilla -- saati sitten toisen neuvojaksi ja\nvarttesmanniksi.\"\n\nSe oli valhetta, sillä kyllähän kara tukilla pysyi, vanha koskella\nkokenut. Eikä tikka tahtonut västäräkin puhetta ollenkaan uskoakaan,\nmutta päätti asiaa kuitenkin tutkia ja oikeutta tehdä ja koetella,\ntokko kara pysyisi pölkyllä. Jos pysyisi, saisi pitää\nvarttesmanninvirkansa; jos ei, pantaisiin viralta ja västäräkki\nylennettäisiin varttesmanniksi.\n\nNiinpä siis patruuna pisti kirjavan palttoon päällensä ja meni\ntyöpaikalle, jossa kara ja västäräkki tukkeja uittivat, ja sanoi\nkaralle:\n\n\"Tuo västäräkki väittää, ettet sinä muka pysy tukilla etkä kelpaa\nuittajaksikaan, saati toisten neuvojaksi ja varttesmanniksi. Olen siksi\nmiettinyt koetella ja tutkia asiaa. Ruvetkaa nyt, sinä ja västäräkki,\nkilpaa tukkeja laskemaan. Se, joka pysyy tukilla paremmin, pääsee vasta\nvarttesmanniksi, ja huonompi saa olla neuvottavana ja alempana\ntyömiehenä.\"\n\nKara suostui mielellään kokeeseen, sillä hän oli vanha koskella-eläjä\nja taidostaan varma. He hyppäsivät, hän ja västäräkki, kumpikin\ntukillensa ja alkoivat laskea kilpaa.\n\nMutta västäräkkipä olikin keksinyt petoksen.\n\nHän jättäytyi tahallaan hiukan karaa jäljemmäksi koskessa. Ja kun kara\nsitten juuri lähestyi tukkeineen pahinta käännepaikkaa ja kuprua, niin\nvästäräkki huusi takaa oikein surkealla äänellä, vaikk'ei hänellä\nmitään hätää ollut:\n\n\"Nyt mennään, nyt mennään!\"\n\nSilloin koskikara luuli, että västäräkki putosi kai koskeen, kun se\nnoin surkealla äänellä pani, -- vaikk'ei noissa sanoissa mitään\nmerkillistä ollutkaan. Hän oli hyväsydäminen mies ja vilkaisi taakseen,\ntuumien auttaa västäräkkiä, jos hänelle paha vaara tulisi. Mutta juuri\nkun hän vilkaisi taakseen, ehtikin hänen tukkinsa kupruun, ja kara kun\nei eteensä katsonut, törmäsi kiveen, jolloin säälistä varomaton kara\nputosi tukilta koskeen.\n\nNäin joutui kara muka huonommaksi tukinuittajaksi. Näin naskalinokka\nvästäräkki voitti kadehtimansa, näytti patruunalle, ettei varttesmanni\npysynyt edes tukilla eikä kelvannut toista neuvomaan eikä\nvarttesmanniksi.\n\nNyt tahtoi tikka, tukkipatruuna, alentaa karan uittajaksi -- ja määräsi\nvästäräkin varttesmanniksi.\n\nMutta siitä katkeroitui petetyn ja peijatun karan mieli, niin ettei hän\nruvennut enää koko tukkityöhön. Hän lähti pois koskelta ja jätti sen\nkokonaan pettäjänsä valtaan kesäksi. Siitä pitäen ei kara ole koskelle\ntullut eikä koskella asu kesäiseen aikaan. Västäräkki siellä silloin\nheiskuu varttesmannina ja tukkeja laskettaa.\n\nVasta syksyllä, tukinuiton loputtua, västäräkin kadottua, kara tulee\ntakaisin koskelle ja asuu siellä talvet entisellä paikallaan.\n\nSillä tavallahan se kara kesäksi koskelta ajettiin.\n\n\n\n\nMUURAHAINEN JA KORPPI.\n\n\nKorppi tuli muurahaiselle kehumaan voimiaan ja sanoi:\n\n\"Minäpä olen isompi ja väkevämpi kuin sinä.\"\n\n\"Ei väkevyys koosta riipu\", vastasi muurahainen. \"Koetellaankos\nvoimiamme?\"\n\n\"Koetellaan\", vastasi korppi. \"Mitä saa se, joka voittaa?\"\n\n\"Saat syödä munani\", ehdotti muurahainen. \"Minä syön pienet poikasi,\njos voitan.\"\n\n\"Hyvä\", suostui korppi. \"Miten koetellaan?\"\n\nMuurahainen ehdotti:\n\n\"Viekäämme kumpikin kokoisemme kivi tuonne korkeimman kuusen latvaan.\nJos et jaksa, niin minä syön sinun poikasi.\"\n\nKorppi yritti nostaa kokoistaan kiveä puuhun, mutta eihän se korpin\nkovelonokka sitä saanut hievahtamaankaan.\n\nMutta muurahainen kun otti kokoisensa kiven, niin keveästi se kantoi\njurrasi sen kuuseen. Ja nousipa vielä kuusen latvassa kivi sylissä\ntakajaloilleen ja huusi alas korpille:\n\n\"Täällä voitto! Nyt syön sinun poikasi!\"\n\nMutta korppipa toisen viisaudesta harmistui ja söi kuin varis sanansa\nja tiuskaisi:\n\n\"Minäpä en teekään tästälähin poikiani siihen aikaan kun sinä olet\nelossa. Minä munin silloin kun sinä makaat tainnoksissa etkä kykene\nsyömään, et juomaan.\"\n\nJa siksi korppi tekee vielä tänä päivänä munansa jo kevättalvella, niin\naikaisin, että muurahainen vielä makaa tainnoksissa pesässään. Niin ei\nmuurahainen joudu syömään korpin pieniä poikia, kuten lupa olisi.\n\n\n\n\nMIKSI METSO SYÖ HAVUNEULOJA.\n\n\nEnnen muinoin, kun linnut keskustelivat, ketkä heistä rupeaisivat\nmuuttolinnuiksi, ketkä tahtoisivat jäädä talveksi näille maille, sanoi\nmetso viuhkapyrstö:\n\n\"Ja ennen minä vaikka neuloja nieleksin kuin lähden teille\ntietymättömille, merille mitattomille.\"\n\nEikä metso ruvennut muuttelemaan. Ja siksi se syökin nyt täällä talvet\nollessaan -- havuneulasia.\n\n\n\n\nMITEN PALOKÄRKI SYNTYI.\n\n\nOli ennen rikas talo, mutta emäntä siinä oli pahankurinen ja ahnas.\nKerran tulivat Jeesus ja pyhä Pietari kerjäläisinä taloon. Emäntä\nsattui olemaan juuri leipiä paistamassa, ja kun Jeesuksen ja hänen\nkumppaninsa oli nälkä, niin Jeesus sanoi emännälle:\n\n\"Tee meille kakkara, lemmenlehden kokoinen, koivunlehden paksuinen!\"\n\nTekipä emäntä kakun, lemmenlehden kokoisen, kämmenen levyisen, ja pani\nuuninkielelle paistumaan. Paistui siinä kakkarapahainen, mutta annas\nolla: Vapahtaja kun lauloi laulusen, niin siitäkös alkoi pieni kakkara\npaisua, paisua! Se paisui tavallisen leivän kokoiseksi. Mutta kun\nemäntä sen näki, niin hän sanoi Jeesukselle:\n\n\"Enpä annakaan tätä leipää!\" -- Ja hän vei sen itselleen.\n\n\"Et antanut, vaikka lupasit\", sanoi Jeesus. \"Tee sitten uusi!\"\n\nEmäntä teki toisen, pienemmän, tuuman levyisen kakkaran, pyöritteli ja\npani uuninkielelle paistumaan. Mutta annas olla: Vapahtaja lauloi taas\nlaulusen, ja kakkara alkoi paisua, paisua. Se paisui äskeistä\nisommaksi, vaikka pienempi oli, kohosi suureksi limpuksi, niin ettei\nollut uunin suusta pois mahtua.\n\n\"Annathan nyt meille sen\", sanoi Jeesus.\n\nMutta emäntä ei antanutkaan, vaan vei senkin kassaansa, sanoi:\n\n\"Teen toisen, pienemmän.\"\n\nEmäntä teki pienemmän, peukalonpään kokoisen mykyrän, pyöritteli ja\npani uuninkielelle paistumaan. Mutta annas olla: Vapahtaja kun lauloi\nlaulusen, niin siitäkös alkoi kakku paisua, pullistua. Se aivan arinan\ntäytti, uunin suun tukkesi.\n\n\"Nyt jo antanet meille\", sanoi Vapahtaja.\n\n\"Enkä anna\", tiuskaisi emäntä.\n\n\"No teetkös toisen?\" sanoi Jeesus.\n\n\"Enkä tee\", vastasi emäntä. \"On tässä muutakin tekemistä kuin\nkerjäläisiä syöttää. Vasikatkin tuolla ulkona ynyvät, täytyy mennä\njuomalle huutamaan. Jos vaikka pedotkin valvojatta kaappaisevat. Nyt\nmenkää matkaanne, sen tiedätte!\"\n\nSilloin Jeesus suuttui ja kysyi Pietarilta: \"Mitä minä hänelle annan?\"\n\n\"Anna vasikkain huutamista\", vastasi Pietari.\n\nJeesus lauloi laulusen ja sanoi emännälle:\n\n\"No huudakin sitten vasikoita sen ikäsi!\"\n\nJa samassa emäntä lähti lintuna ulos savutorvesta, huutaen mennessään:\nptrui, ptrui, ptrui, niinkuin vasikoita huudetaan.\n\nLähtiessä tuli löi emäntää päähän, niin että päälaki jäi\ntulipunaiseksi, ja savutorvessa lintu nokeutui muuten mustaksi. Se on\nnyt palokärkenä se emäntä, muuten mustana lintuna, vain päälaki on\npunainen. Ja sen kuulee metsissä huutelevan niinkuin vasikoita\nhuudetaan:\n\n\"Tsoh Hunnii, tsoh Hannii, ptrui Sunteri, ptrui Lauteri, ptrui\nMaatikki, ptrui kottii, ptrui kottii!\" -- Hunni on sille hukka, Hanni\nkarhu, niin niitä kieltää. Ja lopuksi pillahtaa itkuun: \"Ptillii, voi\nihmisrukat, kun eivät vaali vasikoitaan.\"\n\nSen ääninen lintu on palokärki, ja niin se on tänne maailmaan syntynyt!\n\n\n\n\nMIKSI KISSA ISTUSKELEE PÖYDILLÄ.\n\n\nOli kerran häät, ja Vapahtaja oli myös kutsuttu niihin häihin.\nTanssittiin paraikaa häitä, niin tuli paholainen sisään ja sanoi:\n\"Minäpä tuon kipparin!\" Ja samassa se pudisti hihastaan lattialle ison\nrotan, joka sotki häävieraiden tanssin ja sai aikaan kauhean\npelästyksen, sekamelskan. -- \"Oletteko tämmöistä näppäriä ennen\nnähneet?\" peikko sanoi.\n\nMutta silloin Vapahtaja, joka istui pöydän päässä huomentuopin ääressä,\nkaappasi pöydältä liinan, heitti sen lattialle ja sanoi:\n\n\"Mutta minäpä luon kopparin!\" Ja samassa liina muuttui kissaksi, joka\nkoppasi rotan kiinni ja söi suuhunsa. -- \"Oletko tämmöistä kaapparia\nennen nähnyt?\" sanoi Jeesus.\n\nJa siitämöisin kissa on syönyt rottia ja asustaa vielä tänä päivänä\nmielellään pöydillä, koska se on pöytäliinasta luotu.\n\n\n\n\nHIIRI RÄÄTÄLINÄ.\n\n\nOli hiiri räätälinä, ja kissa tuli räätälillä takkia teettämään, toi\nkankaan. Niin hiiri otti mitan ja lupasi tehdä kissalle takin.\n\nSitten tuli kissa takkiaan noutamaan. Niin hiiri sanoi:\n\n\"Ei siitä takkia tullutkaan.\"\n\n\"No miki siitä sitten tuli?\" kysyi kissa.\n\n\"Siitä tulee housut\", vastasi hiiri.\n\nSitten kissa meni housujaan hakemaan, niin hiiri sanoi:\n\n\"Ei siitä housuja tullutkaan.\"\n\n\"No miki siitä sitten tulee?\" kysyi kissa.\n\n\"Liivit\", vastasi hiiri.\n\nSitten kissa meni liivejä hakemaan, niin hiiri sanoi:\n\n\"Ei siitä liivejä tullutkaan.\"\n\n\"No miki siitä sitten tulee?\" kysyi kissa.\n\n\"Lakki\", vastasi hiiri.\n\nKissa tuli lakkiaan hakemaan, niin hiiri sanoi:\n\n\"Ei siitä lakkia tullutkaan.\"\n\n\"No miki siitä sitten tulee?\"\n\n\"Tuppi\", vastasi hiiri.\n\nNo, kissa tuli tuppea hakemaan, hiiri sanoi:\n\n\"Ei siitä tuppea tullutkaan.\"\n\n\"No miki siitä sitten tulee?\" kysyi kissa.\n\n\"Tulukset\", vastasi hiiri.\n\nMutta silloinkos kissa suuttui ja puulasi hiiren niskaan, ja hiiri\npakeni ja kissa ajoi takaa. Ja siitämöisin on kissa hiiriä ajellut ja\nsyö ne suuhunsa kun saa -- vihoin ovat olleet.\n\n\n\n\nKOIRAN JA KISSAN ROTUVIHA.\n\n\nKoira ja kissa olivat ennen muinoin ystäviä olleet ja elelleet yhdessä\ntoisiaan purematta ja raapimatta. Siihen aikaan oli heille luvattu\nasunto kuninkaallisessa linnassa ja elatus kuninkaan pöydässä, ja hyvä\noli heidän olla. Ja niistä eduista oli heille annettu yhteiset\nkontrahdit ja rotakollat takeeksi, että he ikipäivin saisivat asua\nkuninkaallisessa linnassa ja vapaasti kuninkaan pöydässä aterioida.\n\nMutta kerta juhannusaamuna koira ja kissa lähtivät yhdessä kirkkoon ja\nottivat ne kalliit rotakollat mukaansa, ettei niitä poissa ollessa\nvarastettaisi, ja kantoivat niitä vuorotellen. Tuli kissan vuoro\nkantaa, ja hän kun juoksi rivakammin kuin koira, ennätti ennen leveälle\njoelle, jossa ei ollut siltaa, lauttaa eikä venhettäkään. Kissa alkoi\nmiettiä, miten siitä yli mennä.\n\n\"Uimalla, uimalla\", kehoittivat silloin rotat toiselta rannalta.\n\n\"Mutta minnekäs rotakollat panna?\" kysyi kissa.\n\n\"Pane häntäsi alle, sinulla on iso häntä, kyllä ne sen suojassa\nsäilyvät.\"\n\nKissa hupsu uskoi rottia ja pani rotakollat häntänsä alle ja lähti\nuimaan.\n\nMutta kuinkas ollakaan! Kissa ei kärsi kosteutta, se ei kastaisi\nkynsiäänkään, saati sitten häntäänsä. Ja kun vesi sattui häntään, niin\nkissa säikähti niin, että nosti häntänsä pystyyn, ja silloin vesi\nveikin ne rotakollat ja hävitti koiran ja kissan eläkekirjat.\n\nKuoli sitten kuningas, tuli uusi; hän alkoi kysyä koiralta ja kissalta:\n\n\"Millä oikeudella te täällä olette maksutta ja syötte kuninkaallisessa\npöydässä?\" Ja kun kissalla ja koiralla ei ollut rotakollia näyttää,\nniin heidät ajettiin pois hovista.\n\nSiitäpä koira suuttui kissalle ikipäiviksi, kun se oli antanut narrata\nitseltään rotakollat ja hävittää heidän onnensa päivät. Siitä on nyt\nrotuviha kissan ja koiran välillä. Koira tahtoo kissaa purra hengiltä,\nja kissa puolustautuu hampaillaan ja kynsillään.\n\n\n\n\nNEULANVARAS.\n\n\nKoira oli turkkiaan ompelemassa, niin tuli orava siihen ja kärtti\nkoiralta neulaa, sanoen:\n\n\"Lainaa, kiekkohäntä, neulaa, jotta pöksyjäni paikkaisin.\"\n\nLainasi koira neulaa, ja orava paikkasi pöksynsä eheiksi. Mutta sitten\nei antanutkaan koiralle neulaa takaisin, vaan karkasi kuuseen ja sieltä\nneulaa, neulahammas, koiralle näytteli ja ähitteli:\n\n\"Etpäs saa, paikkaapas, paikkaapas turkkisi.\"\n\nSentähden nyt koira yhäkin kurkistelee oravaa puuhun, ja\nkurkistellessaan ensin vikisee, vinkuelee: neulaa, neulaa, ja sitten\nhaukkuu: varas, varas, varas!\n\n\n\n\nMIKON PIRTTI.\n\n\nKun talvella pakkanen on kova, tuumii kettu viluissaan juostessaan:\n\n\"Nyt kun tästä kesään pääsisin, niin kyllä minä itselleni pirtinkin\nlaittaisin.\"\n\nMutta kun sitten kesä tulee, niin Mikko ei muistakaan talvipakkasta, ja\npirtti jää rakentamatta. Sellaista se on sen Mikon pirtin.\n\n\n\n\nMIKSI KETTU KATSAHTELEE TAAKSEEN.\n\n\nKettu ja jänis kulkivat kerran yhdessä tietä pitkin, ja silloin kettu\nkärtti kysellä jänikseltä:\n\n\"Mikä siihen on syynä, että sinä alati hypähtelet tien oheen, kun\nympärillä risahtaa?\"\n\n\"Se, etten pääse tien alta\", vastasi jänis.\n\nSitten jänis vuorostaan kysyi ketulta:\n\n\"Mutta mikä siihen on syynä, että sinä käännät pääsi taakse, kun\nympärillä risahtaa?\"\n\n\"Se, ettei minulla ole silmiä takana\", vastasi kettu.\n\n\n\n\nKURKI KETUNPOJAN KUMMINA.\n\n\nElelipä kettu muijansa kanssa, ja heille syntyi poika, ja kettu meni\npiloillaan pyytämään kurkea kummiksi.\n\n\"Ka tulen minä\", lupasi kurki hyvillään, kun ketun ystäväksi kummina\npääsi. \"Mutta sinä ja sinun poikasi ette saakaan sitten syödä minun\npoikiani, se sinun pitää, kuoma, luvata ja varoa.\"\n\n\"Kyllä lupaan ja varon\", vastasi kettu; \"mutta mistäpä minä ja poikani\nsinun poikasi, kuoma, erotamme?\"\n\nKurki vastasi:\n\n\"Ka minä pidän poikiani suolla, ja ne panevat: tiktik, tiktik! Siitä ne\nerotatte.\"\n\nKettu lupasi muistaa tuon merkin ja varoittaa poikaansa syömästä\nlintuja, jotka asuvat suolla ja panevat: tiktik, tiktik. Kurki lähti\nkummiksi, ja ketun poika ristittiin Mikki-Mieleväksi. Sitten kurki\nlähti ketun luota sanoen:\n\n\"No hyvästi, kuoma!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi, kuoma\", vastasi kettu.\n\nEletään sitten ensi vuoteen, ka Mikki-Mielevä alkaa metsästellä. Mutta\neipä kettu varoittanutkaan poikaansa syömästä niitä lintuja, jotka\nasuvat suolla ja panevat: tiktik, tiktik. Jo pyytää ketunpoika, tulee\nkotiin ja sanoo isälleen:\n\n\"Mikäpä on, taatto, se linnunpoika, joka asuu suolla ja panee: tiktik,\ntiktik?\"\n\n\"Miten niin?\" kysyi kettu.\n\n\"Ka minä söin sen linnunpojan!\"\n\n\"Ohhoh, pahoinpa teit, ristiveljesi söit\", vastasi kettu; \"en muistanut\nvaroittaa, se oli kummin poika se lintu\".\n\n\"Oi voi, taatto\", sanoi Mikki-Mielevä, \"mikäs nyt eteen tulee, kummat\nnyt tulee, milläs nyt kummi sopuun saadaan?\"\n\n\"Täytyy koettaa\", vastaa kettu, \"täytyy ruveta anteeksi pyytämään.\nMene, poikani, kuomalta anteeksi pyytämään!\"\n\nMenee Mikki, kurkea kumartaa, anteeksi pyytää, sanoo: \"En tietänyt,\nettä oli ristiveli se lintu, joka suolla asuu ja panee tiktik, tiktik!\nAsia on semmoinen, minä söin sen. Anna anteeksi, kummi!\"\n\n\"No eikös taattosi varoittanut?\"\n\n\"Ei muistanut. Anna anteeksi, kummi!\"\n\nKurki salasi sappensa ja vastasi:\n\n\"Kyllä, ristilapsi, mutta vihainen olen, hyvin vihainen olen, söit\nminun poikani. Mutta taattosi tulkoonkin illalla sovinnon tekoon.\"\n\nMeni Mikki-Mielevä hyvillään kotiin, ja taatto kysyi:\n\n\"Antoiko kummi anteeksi?\"\n\n\"Antoi, mutta vihainen oli, hyvin vihainen oli, kun söin hänen\npoikansa. Ja sinun käski tulla luokseen illalla sovintokestiin.\"\n\nOdotettiin iltaan saakka, kettu meni kurjen luo; kurki tuota pikaa\npisti keiton tulelle, keitti rusinoista rokkaa ja kaatoi puteliin. Ja\nkurki sanoo:\n\n\"Syömään, syömään, kuoma, rusinarokkaa!\" Ja kurki toi herkun vieraalle\nputelissa eteen.\n\nMakeata on putelissa, on ketusta vaikka kuinka makeaa ja haiskahtaa\nhyvältä, mutta milläpä sen sieltä saapi, ei mahdu ketun pää pulloon!\nMutta kurkipa kun pistää nokkansa pulloon, no se vetää sieltä kuin\npillillä vain. Ja kettu saa olla nälässä.\n\n    \"Ottaapa minun orani,\n    liikkuuko sinun lipasi?\"\n\nilkkuu kurki ketulle.\n\n\"No ei liiku minun lipani\", vastaa kettu. \"Mutta tulepa, kuoma,\nhuomenna minun luokseni kestiin. Vuoroin vieraissa käydään. Ei täällä\nsovi sovintoa tehdä. Kuoma, miksi ette käy kesteissä meillä? Käykää,\ntulkaa!\"\n\nTuli kurki ketun luo kestiin. No kettupa keitti vellin ja kaatoi\nkalliolle, sanoi sitten:\n\n\"Syömään, syömään, kuoma, riisivelliä syömään!\"\n\nMakeaa kalliolla kyllä on, kovin on kurjesta makeaa ja haiskahtaa\nhyvältä, mutta milläpä sen siitä saapi, kurjella on pitkä nokka, se\nleipoi nokkansa rikki kallioon. Mutta kettupa kun lipii lauhkealla\nkielellään, niin syönti käy hyvin laatuun. Kurki saa olla nälässä.\n\n    \"Liikkuupa minun lipani,\n    ottaako sinun orasi?\"\n\nkysyy nyt kettu kurjelta.\n\n\"No ei ota minun orani\", vastaa kurki. \"Ja tällä tavallako sinä minun\npoikani kuoleman sovitat?\"\n\n\"Eipä sinun rusinarokallasi nälkä lähtenytkään\", vastaa kettu.\n\"Täytyypä syödä poikiasi konsa saadaan.\"\n\nJa siihen se kurjen ja ketun kuomaystävyys loppui.\n\n\n\n\nSUTTEN ALKU.\n\n\nEräänä päivänä oli isot häät rikkaassa talossa, ja Vapahtaja ja pyhä\nPietari kastamassa kulkiessaan tulivat myös sinne. He pyysivät yösijaa\nja ruokaa siitä häätalosta, mutta heille sanottiin:\n\n\"Meillä on häät, ei nyt kerjäläisille ole tilaa eikä aikaa. Meillä\npitää tanssia ja iloita.\"\n\nSiitäpä Vapahtaja vihastui ja kysyi kumppaniltaan:\n\n\"Mitä minä noille tanssijoille ja naurajille annan?\"\n\n\"Anna heille itkua ja ulvontaa\", vastasi pyhä Pietari.\n\nMenivät saunaan, ja siellä Vapahtaja teki temppuja, lauloi laulusen ja\nsanoi kumppanilleen:\n\n\"Menepäs, katso, mitä hääväki nyt pirtissä tekee.\"\n\nMeni pyhä Pietari ja katsoi, tuli, sanoi:\n\n\"Toisiinsa siellä katsovat.\"\n\nLauloi Vapahtaja taas laulusen ja sanoi:\n\n\"Mene nyt, katso, mitä hääväki pirtissä tekee.\"\n\nMeni pyhä Pietari ja tuli sanomaan:\n\n\"Ne käsiään pureskelevat siellä, kädet lattialla istuvat.\"\n\nLauloi Vapahtaja taas laulusen ja sanoi:\n\n\"Mene, katso, mitä hääväki nyt pirtissä tekee.\"\n\nMeni Pietari ja tuli sanomaan:\n\n\"Ne nyt siellä seinille hyppelevät.\"\n\nLauloi Vapahtaja laulusen ja sanoi:\n\n\"Mene vielä ja katso.\"\n\nPietari tuli ja vastasi:\n\n\"Ne itkevät ja ulvovat.\"\n\nKului vähän aikaa, lauloi Vapahtaja laulusen, sanoi:\n\n\"Mene, katso, mitä hääväki nyt tekee!\"\n\nPietari lähti, mutta ei ehtinyt kuin kodan ovelle, niin koko hääväki\npötki susina metsään.\n\nSiitä on kaikkien susien alku, ja niitä riittää sen ikänsä, kunnes\nkuolevat.\n\n\n\n\nSUSI TUOMARINA, PAPPINA JA LUKKARINA.\n\n\nSutikainen heräsi aamulla makuukselta ja näki kaksi pässiä tiellä\npuskemassa. Niin se tuumi mielessään:\n\n\"No nythän minulle oikein ilon ja riemun päivä koitti, kun saan tuosta\nhyvänpuoleisen aamiaisen nielaista.\"\n\nJa susi lähti syömään kahta pässiä. Mutta pässit sanoivat:\n\n\"Älä meitä näin riitaisina niele, rupeamme ehkä vielä vatsassasi\ntappelemaan ja puskemaan, ja mitenkäs sinun sitten, susirukka, käy.\nRupea ensin meidän välillemme tuomariksi riitaa ratkaisemaan, ja syö\nsitten sopuisina vasta.\"\n\nSuostui susi tuomariksi, meni pässien väliin; mutta siitä kun pässit\nkahden puolen pokkasivat, niin sudelta oli selkä katketa ja hänen\ntäytyi lähteä pötkimään pakoon.\n\nJuoksee siinä susi, niin näkee sian porsaineen ja tuumii:\n\n\"Jos yksi hyvä meni, niin toinen tuli. Tuostahan saan hyvänpuoleisen\naterian, vaikka pässit menetinkin.\"\n\nJa susi lähtee syömään sikaa porsaineen. Niin sika sanoo:\n\n\"Paha on, jos lapset kastamatta kuolee, nämä on vielä kastamatta, ei\nniitä pidä tappaa ennenkuin kastetaan. Rupea sinä papiksi, annasta kun\npistäydytään tuonne rannalle kastamaan, syö heidät sitten.\"\n\nSuostui susi, ja lähdettiin joen rannalle muka kastamaan. Mutta sika\nkun pistäytyi veteen, susi ei älynnytkään, ja sika ui porsaineen joen\ntoiselle puolelle eikä tullut takaisin. Susi jäi turhaan rannalle märin\nsuin katsoa töllöttämään.\n\nLähti siitä sitten susi taas kulkemaan, niin näki pukin kedolla ja\ntuumi:\n\n\"No tuosta minä saan sittenkin hyvänpuoleisen veron, kylläpä se nyt jo\nkelpaakin.\"\n\nJa susi lähti syömään pukkia. Mutta pukkipa sanoi:\n\n\"Älä minua vielä syö, sallihan minulle edes hautavirsi. Rupea\nlukkariksi, mene tuonne rinteen alle selällesi ja veisaa lähtövirsi,\nniin minä vierin täältä mäeltä kurkkuusi.\"\n\nMeni susi rinteen alle, rupesi selälleen ja alkoi suu auki ulvoa\nvollottaa. Niin silloin pukki pokkasi mäeltä ison kiven suden kurkkuun\nja juoksi pakoon, jolkotteli.\n\nNo ei nyt susi muuta kuin itkeä öllöttämään että: \"Luulin, että tämä\noli minulle ilon ja riemun päivä, mutta se olikin suuri surun ja\nmurheen päivä! Olinko minä mikä tuomari, kun rupesin pässien välille\nriitaa ratkaisemaan? Tai pappi, kun annoin sian lapsiaan kastaa, taikka\nlukkari, kun rupesin pukille lähtövirttä veisaamaan!\"\n\n\n\n\nHEVONEN JA LAMMAS SYÖVÄT KILPAA.\n\n\nHevonen ja lammas rupesivat väittelemään, kumpi heistä enemmän jaksaa\nsyödä.\n\n\"Minä enemmän jaksan\", kehui lammas.\n\n\"Koetetaanpas\", sanoi hevonen.\n\nHe koettivat, rupesivat syömään kilpaa. No, ei pitänyt lammas\nhevoselle, lampaan vatsa ennemmin täyttyi, hevonen söi yhä.\n\nMutta silloin lammas sanoi:\n\n\"Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä hoikat sääret.\"\n\nSääriään huono syytti!\n\n\n\n\nKUN SUSI HEVOSKYYDILLÄ AJOI.\n\n\nTulipa Mikko nälkäistä sutta vastaan, niin susi kysyi:\n\n\"Mistähän vähän suurusta saisi?\"\n\nKettu vastasi:\n\n\"Tuolla aholla näin juuri tamman. Se seisoskelee siellä yhä, sen\nalahuuli riippuu hölpällä. Kun vain odottaa, niin se huuli putoaa, ja\nsiinähän sitä on suurusta!\"\n\nNo susi lähti sinne aholle. Siellä oli hevonen, ja huuli riippui\npitkällä. Susi asettui hevosen eteen ja odotti milloin se huuli putoaa.\nHevonen seisoo, susi nälissään katsoo, eikö se jo putoa. No: eihän se\npudonnutkaan!\n\nSiitä susi lähti ketun luo ja sanoi:\n\n\"Peijasitpa, eihän se huuli pudonnutkaan!\"\n\n\"Vai ei\", vastasi kettu. \"Sitten sitä ei ilmaiseksi suurusta saakaan.\nMenepäs nyt sen hevosen luo ja pyydä saada ostaa häneltä vähän lihaa.\"\n\nMeni susi hevosen luo ja sanoi:\n\n\"Myypäs, hevonen, minulle vähän lihaa.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi hevonen. \"Menehän katso takakaviostani, siihen on\nhinta kirjoitettu!\"\n\nMeni susi hevosen taakse katsomaan kirjoitusta, mutta hevonen kun nosti\nterävillä nauloilla kengitetyn kavionsa ja potkaista laukaisi, niin\nsusi lensi keränä pitkin ahoa ja vähissä hengin pois pääsi. No, siitä\nsusi meni ketun luo ja itkeä öllötti:\n\n\"Petit minua, potkaisi pakana reiän päähäni.\"\n\n\"Vai potkaisi\", sanoi kettu. \"No sitten sitä suurusta ei saakaan kuin\nväkisin. Mene nyt sen hevosen luo ja sano: minä syön sinut!\"\n\nSusi meni hevosen luo ja sanoi:\n\n\"Minä syön sinut, rymä, kun olit tappaa minut!\"\n\nHevonen vastasi:\n\n\"Syö vain. Mutta minä en ehkä pysy yhdessä kohti, kun sinä rupeat\nsyömään minua; se koskee kovasti. Solmi sentähden häntäni hyvin lujasti\nkaulaasi, etten minä pääsisi pakenemaan, kun sinä haukkaat.\"\n\nKääri susi hölmö hevosen hännän kaulaansa ja solmi hyvin lujasti. Mutta\nsilloinkos hevonen lähti laukata kopottamaan, ja susi riippui hännässä\nja pieksäytyi kantoihin ja kiviin.\n\nTulipa kettu siinä lennossa vastaan ja kysyi suden menoa:\n\n\"Minnekäs Kusti hevoskyydillä ajaa?\"\n\nSusi ulahteli:\n\n\"En tiedä, kuoma kulta, minne viimein vietäneen, missä yötä lietäneen,\nmissä kaula katkennee, missä leuat ratkennee. Silmät tähtiä lukeepi,\nsääret honkia hosuupi. Ka, ei tälle tielle ole kestikievaria määrätty!\"\n\n\n\n\nKETTU VIETTELEE SUDEN KUOPPAAN.\n\n\nKävelivät kettu ja susi yhdessä metsässä, niin tulivat lähelle\nsudenkuoppaa, jonka kettu tiesi, susi ei. Kuopan toisella puolella\nkasvoi iso kuusi. Ketun alkoi tehdä mieli saada sutta siihen kuoppaan,\nja se sanoi:\n\n\"Kusti kuomani, lyödäänpä veikkaa, kumpi meistä on kovempi juoksija.\nJuostaan kilpaa tuon ison kuusen luo, minä hankin lampaan sinulle, jos\nvoitat.\"\n\nSuden oli nälkä, mieli paloi lammasta, ja hän suostui.\n\nLäksivät sitten juoksemaan kilpaa korkeaa kuusta kohti. Kettu kun\nkuopan tiesi, kiersi sen nokkelasti, mutta susi oli hyvillään,\najatteli: mitäs tuhma mutkissa matkaa, kyllä nyt minä kuusen luo ensin\nehdin. Susi loikkasi suoraan ja putosi kuoppaan.\n\n\"Voi, voi, jo meni päiväni\", itki susi kuopassa.\n\n\"Meneepä kai toinenkin\", virnisteli kettu ja luihi tiehensä.\n\n\n\n\nMITEN SUSI TULI HARMAJAKSI.\n\n\nToisen kerran kävelivät kettu ja susi taas yhdessä, niin susi näki\nkirjavan tikan puussa takovan ja sanoi ketulle:\n\n\"Mitenkähän meikäläinenkin noin kirjavaksi ja kauniiksi pääsisi?\"\n\nKettu tuumi:\n\n\"Nuoripa olin mies kun tuotakin kirjavoitsin.\"\n\n\"Sinäkö sen kirjavoitsit?\" kysyi susi.\n\n\"Minäpä sitä, nuorna ollessani.\"\n\n\"No kirjavoipa sitten minutkin, että noin koreaksi pääsisin\", pyysi\nsusi. \"Miten sinä sen kirjasit?\"\n\nKettu lupasi näyttää; tulivat sitten heinäpielekselle. Silloin kettu\nsanoi sudelle:\n\n\"Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin minä sinut kirjavoitsen. Hautau\nniin syvään, ettei kuin korvia vähän näkyy!\"\n\nSusi nousi pieleksen päälle, ja kettupa silloin iski heinäpieleksen\ntuleen. Sakeana nousi savu, ja susi heinäpieleksessä oli tukehtua.\n\n\"Uhhuh, kuin on vaikeaa!\" sanoi susi.\n\n\"Kärsi vähän!\" vastasi kettu.\n\nLieska löi pieleksen päälle, sutta rupesi polttamaan, se alkoi ähkyä:\n\n\"Voi voi, jo on vaikeaa!\"\n\nKettu vastasi:\n\n\"Kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirjavammat!\"\n\nSusi odotti koreutta eikä lähtenyt pielekseltä, ennenkuin oli\nkuoliaaksi palaa. Siinä tuli susi tuhkanharmaaksi ja kulonkirjavaksi,\nja siitämöisin on susi ollut senkarvainen, koska kettu hänet kjrjavoi.\n\n\n\n\nTIAINEN JA KARHU.\n\n\nKarhu tuli tiaisen pesälle, olisi vieraihin tullut. Tiaisen pojat\ntirskahtelivat pesästä. Karhu kysyi:\n\n\"Onkos isänne kotona?\"\n\n\"Ei ole\", vastasivat pojat.\n\nKarhu lähti tiehensä, mumisi itsekseen:\n\n\"Olisin vain vieraihin tullut, en olisi noin pienille eläville mitään\npahaa tehnyt.\"\n\nMutta karhun lähdettyä tuli tiainen kotiin, ja pojat kohta hänelle\nsanomaan:\n\n\"Voi voi, kun täällä kävi sellainen suuri elävä, -- karvarölli,\nlihamurikka!\"\n\nTiainen levitti toista kouraansa, kysyi:\n\n\"Oliko se noin suuri?\"\n\n\"Voi voi, isä, suurempi se oli!\"\n\nTiainen levitti nyt toista siipeään ja kysyi:\n\n\"Oliko se näin suuri?\"\n\n\"Voi voi, isä, paljon suurempi se oli, et ole vielä sen silmänkään\nkokoinen.\"\n\nLevitti tiainen nyt molempia siipiään, pöyhisti kaikki höyhenensä ja\nkysyi:\n\n\"No näinkö suuri se oli?\"\n\n\"Vui vui, isä, et ole vielä sen korvankaan kokoinen! Vui, se oli niin\nsuuri, ettei sitä usko, kuinka suuri se oli!\"\n\nSilloin tiainen sanoi:\n\n\"As, tii tii, -- oli miten suuri oli, mutta jos minä olisin kotona\nollut, niin olisin näyttänyt: pannut luut lusuksi, pään rysyksi, niin\nettä kyllä olisi päivä läpi paistanut!\"\n\nToisena päivänä karhu tuli taas tiaisen pesälle, vieraihin aikoi. Nyt\noli tiainen kotona, ja pojat heti kun näkivät karhun tulevan, sanoivat:\n\n\"Jo tulee tänne taas se entinen suuri elävä lihamurikka, vunttaa!\"\n\nNo nytpä tiainen lentää reuhkaisi heti karhun korvaan ja alkoi korvassa\npöristä, horista ja nokkia. Karhu lähti hätäpäissään pakoon pönttäämään\nja juoksi hetteeseen, jotta lähtisi ilkeä isäntä korvasta. Siellä\ntäytyikin tiaisen erota. Se lensi kotiin ja sanoi pojilleen:\n\n\"Äs tii, näittekös, miten miestä korvasta taluteltiin!\"\n\nLuuli näet karhua korvasta taluttaneensa.\n\n\n\n\nHER VINKKELI KATTES-JUHANNES VÄKIMIES.\n\n\nOlivatpa karhu ja hukka yhdessä ruunan tappaneet, niin kettu sai siitä\ntietää ja tuli pyytämään:\n\n\"Eikö minullekin siitä ruokaa annettaisi?\"\n\n\"Ei\", vastasivat karhu ja hukka, \"jaksamme me itsekin tämän syödä;\npyydä, liuvari, omistasi!\"\n\nEivätkä suvainneet kettua siihen ruoalle. No tuumipa silloin kettu,\nmiten saisi karhun ja hukan herkut syödä. Kettu kulki metsässä, sattui\nkissa vastaan. Repo kysyi kissalta:\n\n\"Mihinkäs matkaat, katti kuomaseni?\"\n\n\"Mihinpä matkaan\", vastasi kissa, -- \"pitkin maita, henkeäni elättelen,\nnälkä on\".\n\n\"No tule sitten minulle palvelukseen\", sanoi kettu, \"niin saat pian\nlihaa vatsan täydeltä\".\n\n\"Tulenpa tulen\", vastasi kissa.\n\nJa tuli kissa ketulle palvelukseen, ja kettu tuumi: kyllä nyt pian saan\nvaikka yksinäni karhun ja hukan ruunan syödä. Sitten hän kulki\nmetsässä, -- niin sattui karhu vastaan. Kettu alkoi kehua karhulle:\n\n\"Ai ai, etpäs usko\", sanoi, \"minkälaisen elävän minä löysin\".\n\n\"No millainen se on?\" kysyi karhu.\n\nKettu vastasi:\n\n\"Ei se ole suuren suuri eikä pienen pieni, mutta niin on kappera ja\nväkevä, että sinutkin söisi jos saisi. Rupesi minulle palvelukseen.\"\n\n\"Mikä sen nimi on?\" kysyi karhu.\n\nKettu vastasi:\n\n\"Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.\"\n\n\"Onpa se nimi!\" tuumi karhu. \"Saisikohan tuota miestä miten nähdä?\"\n\n\"Vaikeapa sitä nähdä on saada, söisi sinut ehkä\", vastasi kettu. \"Mutta\npidetäänhän neuvoa!\"\n\nSitten kettu lähti siitä, ja lähti karhukin. Karhu juosta jölkötteli\nkohta hukan luo ja alkoi ihmetellä hukalle:\n\n\"Etpäs usko\", sanoi, \"minkälaisen elävän Mikko on löytänyt!\"\n\n\"No millainen se on?\" kysyi hukka.\n\nKarhu vastasi:\n\n\"Ei se ole, kuuluu, suuri eikä pienen pieni, mutta niin sappera ja\nväkevä kuuluu olevan, että söisi sinutkin, jos saisi. Se meni Mikolle\nrengiksi.\"\n\n\"Mikä sen nimi on?\" kysyi hukka.\n\nKarhu vastasi:\n\n\"Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.\"\n\n\"No onpa se nimi!\" tuumi hukka. \"Saisikohan tuota miten nähdä?\"\n\nKarhu vastasi:\n\n\"Vaikeapa sitä on nähdä, söisi sinut ehkä, sanoi kettu minulle. Mutta\ntuumitaan, tuumitaan.\"\n\nTapasivat sitten karhu ja hukka ketun ja kysyivät heti:\n\n\"Joko olet tuuminut, eikö saisi sitä herra Vinkkeli Kattes-Juhannes\nVäkimiestä miten nähdä?\"\n\nSiihen oli ketulla tuumansa:\n\n\"Vaikeapa on sitä nähdä, mutta kun kestit laitatte ja meidät kestiin\nkutsutte, minut ja palvelijani, niin ehkäpä saatte nähdä.\"\n\n\"Mutta jos se syö meidät ehkä, kun on suuri ja väkevä, voi paljonkin\npahaa matkaan saattaa?\" kysyivät karhu ja hukka.\n\n\"Menkää te meidän syöntiajaksi piiloon\", sanoi kettu. \"Olkaa ihan\nliikkumatta. Piilosta katsokaa, kun me Kattes-Juhanneksen kanssa\nkesteissä syömme. Niin voitte sitä katsella, muuten jos saapi nähdä\nteidät, syöpi!\"\n\nSuostuivat karhu ja hukka ja laittoivat kestit siitä komeasta ruunasta\nja kutsuivat ketun ja katin kestiin. Sitten he menivät piiloon, karhu\nja hukka: karhu nousi suureen mäntyyn ruokapaikan viereen, hukka meni\nrisuroukkioon männyn juureen. Mutta hukkapa unohti ruveta nenin\nkestipöytään päin, rupesi selin ruunaan, jotta oli vaikea vierasta\nkatsella.\n\nSitten tulivat kettu ja kissa kestiin. Kissa tuli kehrätä hyristen ja\nhäntä pystyssä. Karhu kun sen näki männystä, supatti heti hukalle\nmännyn juureen:\n\n\"Nyt se tulee jo, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies. Pienipä se\nonkin, mutta maa jyrisee jalkain alla ja pyssy on sillä pystyssä,\nkivääri!\"\n\nSitten kettu ja kissa tulivat ja rupesivat ruunaa syömään. Niin kettu\nalkoi härnätä siinä kissaa, tavoitellen lihaa kissan käpälistä. Ja\nsilloin kissa pani marmatti vihaisena ketulle: mur mur mur.\n\nKarhu kun sen marahtelun kuuli, supatti hukalle männyn juureen:\n\n\"Kuulitkos, se panee jo mur mur. Mitä se arvelee? Se kai uhkaa meidät\nmuruiksi panna!\"\n\nHukka pelästyi siitä ja tuli yhä uteliaammaksi. Himottaisi toki\nsellaista petoa nähdä. Mutta nähdä ei voinut, kun oli ruvennut selin\nruunaan ja kettu oli käskenyt liikkumatta olemaan. Mutta eipäs\nmalttanutkaan hukka olla liikkumatta. Hän käänsi hiljaa päätään ruunaan\npäin kissaa nähdäkseen -- ja silloin vilahti suden korva\nrisuroukkiossa, kissa näki sen, luuli, hiirikö oli, ja ampui suden\nkorvaan kiinni ja puri. Siitä susi pelästyi kauheasti, luuli, että nyt\nse Kattes-Juhannes Väkimies rupee häntä tappamaan ja syömään, -- ja\ntömähti hyrmykkyrissä pakoon metsään. Kissa taas pelästyi sutta,\najatteli mikä peto se sieltä risuroukkiosta hiiren asemesta tömähti, --\nja kavahti sutta pakoon mäntyyn.\n\nMutta karhupa männyssä vuorostaan säikähti, ajatteli, että nyt se\nVäkimies ampuu häneen ja tulee häntä syömään, kun ei Kustia kiinni\nsaanut. Ja karhu hyppäsi rymähti alas männystä ja juoksi hyrmykkyrissä\npakoon metsään.\n\nNo nyt jäi koko toisten saalis ketulle ja kissalle kahden, ja kettupa\nsanoi kissalle:\n\n\"Tästä nyt saat lihaa, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies, -- syö\nkyllältäsi!\"\n\n\n\n\nMIKSI KARHU TALVELLA MAKAA PESÄSSÄÄN.\n\n\nOlivatpa jalopeura, kuningas, ja karhu mörykkä olleet ennen ystäviä,\nolivat aivan lähekkäin asuneet. Jalopeura oli pannut karhun metsän\nvaltiaaksikin. Mutta se kävi ketun sisulle, ja hän mietti, miten saisi\nystävysten välillä rauhan rikotuksi. Menipä kettu nyt jalopeuran luo ja\nsanoi:\n\n\"Kuules, kuningas, ole varuillasi, karhu on tullut ihan hulluksi, se on\nkateellinen sinulle, kun olet kaikkien eläinten kuningas. Päästyään\nmetsän valtiaaksi se hautoo neuvoa viedäkseen sinulta vallan ja aikoo\nhuomisaamuna ani varhain tulla sinua majassasi makuulta tappamaan, kun\nei valveilla väkevää uskalla. Ole siis aamulla ani varahin majastasi\nliikkeellä, muuten sinun käy pahoin, sillä helpompi on otella\navotanterella kuin sisällä.\"\n\nJalopeura kun tuon sanan kuuli, julmistui suuresti ja teroitti kyntensä\nja hampaansa aamulla karhun kanssa otellakseen. Mutta kettupa meni\nkohta karhun luo ja sanoi:\n\n\"Kuules, pallinaama, jo katuu jalopeura sitä, että sinut metsän\nherraksi asetti. Ole varuillasi, hän tahtoo nyt itse olla metsänkin\nkuningas ja aikoo huomisaamuna varhain hyökätä pirttiisi ja repiä sinut\nmakuulla kappaleiksi, kun ei valveilla väkevämpäänsä uskalla. Tule siis\naamulla ani varahin kojusta ulos ja saat nähdä, eikö jo jalopeura\nhiiviskele lähistöllä.\"\n\nNo karhu sen kuultuaan teroittaa peloissaan kynsiään, hampaitaan\njalopeuran kanssa aamulla koetellakseen.\n\nAamulla varhain lähtevät sitten molemmat liikkeelle ja näkevät toisensa\nja tuumivat: eikös puhunutkin kettu totta, jopas oli tulossa henkeäni\nottamaan. Ja siitä he suuttuivat ja karkasivat kilvalla toisiaan\nkomahuttamaan.\n\nSiitä syntyi sota sanomaton, ei tietoa milloin se loppui. Mutta siinä\nkarhun kaunis turkki revittiin niin pilalle, ettei hän sen koommin\ntarkene talvella olla ulkona. Ja siksipä nyt karhu talvet pesässään\nmakaa, kun ei turkki pidä pakkasta!\n\n\n\n\nSUDEN JÄYKKÄ SELKÄ.\n\n\nTulipa jalopeura kerran kovin kipeäksi, ja kettu sattui hänen majansa\nohi juoksemaan. Niin jalopeura kysyi ketulta:\n\n\"Mitäs juokset joutilaana, reporeuhka?\"\n\n\"Enpä niinkään joutilaana\", vastasi repo. \"Juoksenhan, vilkuttelen,\nsinulle lääkitystä hakemassa.\"\n\nJalopeura tuli hyvilleen ja kysyi:\n\n\"No oletkos mitä löytänyt?\"\n\n\"En ihan vielä\", vastasi kettu. \"Mutta olen juuri löytämäisilläni.\nKävin tuolla ladon luona vanhan hämähäkin puheilla, se sanoi minulle\nhyvän lääkityksen miettivänsä.\"\n\n\"No juokse nyt sinne kiireesti\", sanoi jalopeura, \"ehkä saat siltä\nneuvon soveliaasti sipaistuksi. Tule sitten pian takaisin.\"\n\nLupasipa kettu tehdä sen ja tulikin hetken päästä takaisin. Jalopeura\nkysyi:\n\n\"No saitkos lääkitystä taudilleni, Mikko-kuoma?\"\n\n\"Mikäpäs oli saadessani\", vastasi kettu.\n\n\"No millainen on lääke?\"\n\nKettu vastasi:\n\n\"Neuvoi vanha hämähäkki: hukan selästä on läiskä nyljettävä ja pantava\njalopeuran kipeälle paikalle lääkitykseksi, niin neuvon antoi, niin\nparanee.\"\n\n\"Ohhoh\", sanoi jalopeura, \"olipas se karvas lääke\".\n\n\"Karvaat lääkkeet ne tehokkaimpia ovatkin\", vastasi kettu.\n\nJa jalopeura kutsuttikin suden puheilleen ja kaappasi kiinni ja repi\nhänen selästään aika läiskän ja pani sen kipeälle paikalleen\nlääkitykseksi.\n\nJa siitä suden selkä tuli niin kipeäksi, ettei se voinut sitä ollenkaan\nkääntää, ja vielä tänä päivänä on suden selkä niin jäykkä kuin\nsananlasku sanoo:\n\nSujumaton kuin suden selkä!\n\n\n\n\nMIES VAIMONPOIKA.\n\n\nKulki jalopeura taas terveenä ja uljaili itsekseen ja tuumi:\n\n\"Minä olen semmoinen, että olen väkevämpi kaikkia muita eläimiä, ja\nolen väkevin maailmassa enkä pelkää mitään.\"\n\nNiin tuli iestetty härkä tiellä vastaan, ja jalopeura kysyi:\n\n\"Kuka sinut on tuolla tavalla nivonut?\"\n\nHärkä vastasi:\n\n\"Mies Vaimonpoika semmoista tekee!\"\n\n\"Miksi et vastustanut?\" kysyi jalopeura.\n\n\"En uskaltanut. Hän on kaikkein väkevin maailmassa, häntä pitää\nkaikkien pelätä.\"\n\n\"Minä en pelkää mitään\", vastasi jalopeura. \"Missähän saisi tavata Mies\nVaimonpoikaa, jotta koetettaisiin voimia, niin kyllä näyttäisin\nhänelle? Minä en sitten pelkää miestäkään!\"\n\n\"No kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä kai se sieltä tulee\", vastasi\nhärkä.\n\nKulki jalopeura tietä pitkin, ja koira tuli vastaan.\n\nJalopeura kysyi:\n\n\"Oletko sinä Mies Vaimonpoika?\"\n\n\"En toki\", vastasi koira. \"Ei hän ole tällainen, hän on toisenlainen.\nHän panee kahleet minullekin ja käskee minut riistaa ajamaan, minun\ntäytyy totella. Minä olen vain Vaimonpojan edeltäkävijä.\"\n\nJalopeura kysyi:\n\n\"Missähän minä saisin Mies Vaimonpoikaa tavata? Minä aion koetella\nhänen kanssaan voimia, lyödä painia, minä en häntä tottele.\"\n\n\"No kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä se sieltä tulee\", sanoi koira.\n\nKulki jalopeura tietä pitkin, ja juoksi pieni lapsi leikitellen\nvastaan. Jalopeura kysyi:\n\n\"Oletko sinä Mies Vaimonpoika?\"\n\n\"En minä mies ole\", vastasi lapsi, \"minä olen vasta miehen alku, mutta\nmies minusta tulee!\"\n\n\"No missähän saisin hänet tavata?\"\n\n\"Kuljehan tuonne tietä pitkin, kyllä se sieltä tulee\", vastasi lapsi.\n\nTuli keppi kädessä vanha ukko vastaan. Jalopeura kysyi:\n\n\"Sinäkö olet Mies Vaimonpoika?\"\n\n\"En minä ole mies\", vastasi ukko. \"Minä olen miehen loppu, olin mies,\nnyt en ole enää.\"\n\n\"No missähän saan Miehen tavata?\" kysyi jalopeura.\n\n\"Kuljehan vähän tietä pitkin, kyllä mies sieltä tulee!\"\n\nJalopeura kulki taas, ja tuli täysissä tamineissa, sapeli vyöllä,\nkivääri olalla sotamies vastaan. Jalopeura kysyi:\n\n\"Oletko sinä Mies?\"\n\n\"No miehestäpä pitäisi käydä\", vastasi sotamies ja hypähti, -- \"jos\nvastusta haet?\"\n\n\"Niin haen. Ruvetaan voimia koettelemaan, sillä olen eläinten kuningas\nja väkevin maailmassa.\"\n\n\"Ruvetaan vaan\", sanoi mies. \"Mitenkä koetellaan?\"\n\n\"Miten mielesi tekee!\"\n\n\"Mitenkäs sinun?\" vaati mies.\n\n\"No karjaistaan ensin ja syljetään toisiamme silmille kilpaa. Kumpihan\nkovemman työn tekee\", sanoi jalopeura.\n\nSuostui kaartilainen. Ja eläinten kuningas karjaisi niin että kalliot\ntärisi ja sylkäisi niin että vaahto kihisi. Mutta sotamiespä tempasi\nolalta kiväärin ja ampua pamautti jalopeuraa vasten silmiä, niin että\njalopeura sanoi:\n\n\"Kamalanpa äänen päästit, ja karvasta, kovaa on sinulla sylki. Ihan se\nkasvoni haavoitti.\"\n\n\"Jahah, vai haavoitti. No kyllä minä haavat voitelenkin!\" sanoi\nsotamies ja sivalsi sapelinsa ja alkoi huimia jalopeuraa korville minkä\nennätti.\n\nNo mikäs siinä auttoi. Ei piisannut jalopeura Vaimonpojalle, vaan pako\ntuli eteen.\n\nPaetessaan jalopeura kohtasi suden, ja susi kysyi:\n\n\"Kuinkas olet noin raadeltu?\"\n\nJalopeura kertoi:\n\n\"Minä olen tavannut Mies Vaimonpojan, ja me koettelimme voimiamme.\nSepäs se vasta mies oli! Kun ensin karjaisi ja silmille sylki, niin\nukkosen tuli leimahti, kas se oli lujaa sylkemistä se! Ja sitten kun\nsanoi haavoille voiteen antavansa ja sivalsi pyrstösulkansa, sillä\nvoiteli, niin korvissa kuumat kihisi. Kyllä on Mies Vaimonpoika nyt\nväkevin maailmassa, sitä miestä pitää kaikkien eläinten pelätä!\"\n\nJa siitä tapauksesta jalopeura tuli niin häpeilleen, että lähti\ntykkänään näiltä mailta pois ja jätti maat, mannut uudelle kuninkaalle.\nEikä ole jalopeuroja sen koommin täällä asunut.\n\n\n\n\nUKON HÄRKÄ.\n\n\nOli köyhä ukko, ukolla härkä. Ukko tervasi selän härältä ja työnsi\nhärän metsään. Tuli karhu mörykkä härkää vastaan, könni, ja kysyy:\n\n\"Paljonko sinulla on voimaa?\"\n\nHärkä vastasi:\n\n    \"Pää on kuin Jumin kurikka,\n    kaksi kalo-sarvuistani,\n    kaksi silmä-möljäriä,\n    häntä kuin Hämehen miekka.\"\n\n\"Hyppäänkö selkääsi ajelemaan?\" kysyi mörykkä.\n\n\"Hyppää, ka hyppää!\" sanoi härkä.\n\nHyppäsi karhu härän selkään, ja härkä alkaa kotiin juosta. Juoksee,\njuoksee, jo pyrkii mörykkä pois selästä, sanoo:\n\n\"Seisahdu, heitä minut tuohon paikkaan, tähän paikkaan, tähän kannolle,\ntuohon kannolle!\"\n\nEi heitäkään härkä, ei pääse mörykkä pois selästä, kun tarttui siihen,\nkuivi karvat kiinni tervaan. Juoksee härkä ja vie mörykän kotiin. Ja\nukko pistää mörykän tuvankarsinaan.\n\nTulee toinen päivä, ukko taas tervaa selän härältä ja laskee metsään.\nTulee hukka härän luo, kysyy: \"Paljonko sinulla on voimaa?\"\n\nHärkä vastaa:\n\n    \"Pää kuin Jumin kurikka,\n    kaksi kalo-sarvuistani,\n    kaksi silmä-möljäriä,\n    häntä kuin Hämehen miekka.\"\n\n\"Hyppäänkö selkääsi?\" kysyy hukka.\n\n\"Hyppää, ka hyppää!\" vastaa härkä.\n\nHyppäsi hukka, härkä ei kuin kotiin juosta, juoksee, juoksee. Jo tahtoo\nhukka pois selästä, pyrkii:\n\n\"Heitä minut tuohon paikkaan, tähän paikkaan, tähän kannolle, tuohon\nkannolle!\"\n\nEi seisahdu härkä, eikä pääse hukka pois selästä, kun tarttui kiinni,\nkuivi karvat tervaan. Juoksee härkä, vie hukan kotiin, ja ukko pistää\nhukan karsinaan.\n\nTaas kolmanna päivänä ukko tervaa härältä selän ja laskee metsään.\nTulee ilves härän luo ja kysyy: \"Paljonko sinulla on voimaa?\"\n\nHärkä vastaa:\n\n    \"Pää on kuin Jumin kurikka,\n    kaksi kalo-sarvuistani,\n    kaksi silmä-möljäriä,\n    häntä kuin Hämehen miekka.\"\n\n\"Hyppäänkö selkääsi?\" kysyy ilves.\n\n\"Hyppää, ka hyppää!\" vastaa härkä.\n\nHyppää ilves, tarttuu tervaan, härkä vie ilveksen kotiin, ja ukko\npistää sen karsinaan.\n\nTulee neljäs päivä. Ukko tervaa vielä härältä selän ja laskee metsään.\nTulee jänis härän luo, ja kysyy: \"No onkohan sinulla voimaa?\"\n\nHärkä vastaa:\n\n    \"Pää kuin Jumin kurikka,\n    kaksi kalo-sarvuistani,\n    kaksi silmä-möljäriä,\n    häntä kuin Hämehen miekka.\"\n\n\"Hyppäänkö selkääsi?\"\n\n\"Hyppää, ka hyppää!\"\n\nHyppää jänis, tarttuu tervaan, härkä juoksuttaa jäniksen kotiin, ja\nukko pistää sen karsinaan.\n\nNo aamullapa ukko alkaa veistään hioa. Hioo, ka nostaa mörykkä päätään\ntuvan karsinasta ja kysyy:\n\n\"Mitäs ukko veistään hioo?\"\n\nUkko vastaa:\n\n\"On mörykkä karsinassa, pitäisi mörykältä päätä leikata.\"\n\n\"Älä veikkonen\", sanoo mörykkä, \"minä tuon sinulle suuren karjan\nhevosia\".\n\n\"No tuo, ka tuo, niin en leikkaa\", vastaa ukko ja päästää mörykän\nkarsinasta. Menee sitten, katselee, kuuntelee, tokkohan mörykkä\nhevoskarjan tuo. Jo jytäjää, jo täräjää maa kaikki! Tuo mörykkä ukolle\nsuuren, suuren hevoskarjan ja menee sitten metsään.\n\nHuomenna ukko alkaa taas veistään hioa. Mutta tirkistää jo hukka\nkarsinasta ja kysyy:\n\n\"Mitäs, ukko, veistäsi hiot!\"\n\nVastaa ukko:\n\n\"On hukka siellä karsinassa, pitäisi kaulaa leikata.\"\n\n\"Älä veikkonen\", sanoo hukka, \"minä tuon sinulle ison karjan lehmiä\".\n\n\"No tuo, ka tuo, niin en leikkaa\", sanoo ukko ja päästää hukan\nkarsinasta. Menee sitten, katselee, kuuntelee, tokkohan susi\nlehmäkarjan tuo. Jo ammuu, kaikki maa kumajaa, jo tuo hukka ukolle\nlehmäkarjan ja menee metsään.\n\nTaas alkaa ukko veistään hioa, nostaa ilves päätään karsinasta, kysyy:\n\n\"Mitäs, ukko, veistä hiot?\"\n\n\"On ilves siellä karsinassa, pitäisi siltä päätä leikata.\"\n\n\"Älä veikkonen leikkaa, minä tuon sinulle suuren lammaskatraan.\"\n\nToi ilves ukolle suuren lammaskatraan. Vielä alkaa ukko veistä hioa.\nNostaa jänis viuhkain päätään karsinasta, kysyy:\n\n\"Mitäs, ukkeli, sitä veistä hiot?\"\n\nVastaa ukko:\n\n\"On jänis kuulemma siellä karsinassa, pitäisi siltä jänikseltä,\npuppanalta, päätä leikellä.\"\n\n\"Älä velikulta leikkele\", sanoo jänis. \"Minä tuon sinulle nuoren tytön\nmutsoksi.\"\n\n\"No tuo, tuopas, niin minä en leikkele!\" sanoo ukko ja päästää jäniksen\nkarsinasta. Lähtee jänis, juoksee:\n\n    Hyppis hoppis\n    kippis koppis\n    hyppis hoppis\n    kippis koppis!\n\nMenee ukko, katselee, kuuntelee tokkohan jänis nuoren tytön tuo.\nKuuntelee, jo panee porstuassa: yh äh, yh äh! Ja kun avaa ukko ovea,\nniin jo tuo jänis, vääntää, nuorta tyttöä selässään ukolle morsioksi ja\nlähtee sitten metsään takaisin.\n\nNo, mitäs siinä: köyhä ukko sai kaikki saaliit ja alkaa siinä pohattana\nmutsonsa kanssa elellä. Siitä eletään vielä tänä päivänä, ehkä kotva\nhuomennakin, -- mene tiedä, minkä päiviä, minkä aikoja!\n\n\n\n\nMETSÄKANA JA KYLÄKANA.\n\n\nMetsäkanalla ja kyläkanalla oli kiista siitä, kumpi heistä pääsee\nkylään ihmisten luo asumaan, kumman täytyy jäädä metsään. Viimein\npäättivät, että se kylään pääsee, joka kilpajuoksussa ehtii sinne ennen\nperille.\n\nLähtevät he sitten kilpaa juoksemaan. Kyläkana on paljon huonompi\njuoksemaan kuin metsäkana; mikäs auttoi, se jäi heti jälkeen.\n\nMutta silloinpa se otti älyn avuksi. Se huusi sieltä takaa\nmetsäkanalle:\n\n\"Kuules, rahkakorva, katsopas sääriäsi, millaiset ne ovat. Kuinka sinä\nkehtaat noin rumin säärin mennä kylään, etkös häpeä! Nypihän ensin edes\nkarvat koivistasi pois!\"\n\nMetsäkana hullu seisahtuikin koipiaan katselemaan, kaunistelemaan,\nkarvoja sääristään nyppimään. Olihan muka häpeä moisin jaloin tulla\nkylään.\n\nMutta metsäkanan viivytellessä pinkaisikin kyläkana edelle ja ehti\nkylään ennen metsäkanaa.\n\nNiin pääsi kyläkana kylään asumaan, mutta metsäkanan täytyi jäädä\nmetsään.\n\n\n\n\nMITEN SORSA OPETTI KANAA UIMAAN.\n\n\nSattuipa sorsa kerran jäämään talveksi näille maille. Mutta kun se on\nmuuttolintu ja talveemme tottumaton, niin se ei löytänyt ruokaa\nmistään, vaan oli kuolla nälkään ja viluun. Silloin se meni kyläkanan\nluo aikoen apua pyytää. Kyläkana kysyikin sorsalta:\n\n\"Kuinka on sinun, sorsa, täällä talvella elää?\"\n\nSorsa vastasi:\n\n\"Vilu on, paleltua olen, ei ole syödä mitään ja nälkään olen kuolla.\"\n\nSilloin kyläkana tuumi:\n\n\"No jos kesällä sitten opetat minut uimaan, niin saat jäädä luokseni\nnyt talveksi asumaan. Niin riittää sinulle lämmintä ja ruokaa, minä\nsyötän sinua yli talven.\"\n\nSorsa lupasi täyttää kanan pyynnön ja opettaa hänet kesällä uimaan, ja\nsai tulla kanan luo talveksi asumaan. Näin kana elätti sorsaa koko\ntalven.\n\nMutta tulipa taas kevät ja jäät sulivat. Sorsa voi jo itsekin hankkia\nruokansa, sen oli jo ulkonakin lämmin olla, ja kerran se näytti aikovan\nlähteä kanan luota pois. Silloin kana sanoi:\n\n\"No opetapas nyt minut uimaan kuten lupasit!\"\n\n\"Opetan, opetan\", vastasi sorsa. \"Tulehan kanssani rannalle.\"\n\nKana tuli rannalle. Silloin sorsa sanoi:\n\n\"Tulehan, astu kanssani järveen.\"\n\nTuli kana sorsan kanssa järveen, ja sorsa sanoi:\n\n\"Kas näin, nyt me otamme vedestä rääpyksen!\" -- Ja sorsa heitti kanan\noman onnensa nojaan ja alkoi ajella rääpyksiä. Mutta kana rupesi\nuppoamaan.\n\n\"Oi voi, sorsa\", huusi se, \"jo uppoan, uppoan!\"\n\n\"Uppoat, ka uppoa!\" vastasi sorsa.\n\n\"Oi sorsa, upposin\", huusi nyt kana.\n\n\"Upposit, ka upposit\", vastasi sorsa.\n\nJa se upposikin -- kana.\n\n\n\n\nKETUN RAUHA.\n\n\nIstuivat kukko ja kanat orrellaan, niin kettu neulasilmä pujahti\nnavettaan ja näki kukon ja kanat, ja sen alkoi mieli tehdä niiden lihaa\nsyödä. Niin siitäkös nyt kettu rupesi kukolle ja kanoille veikailemaan:\n\n\"Tule alas, kukkapää, tulkaa alas, herttaiset! Tulkaa tänne syömään,\nmaassahan on ruokanne, ei orrella, sen tiedätte!\"\n\n\"Luk luk, mennäänkö?\" kysyivät kanat kukolta.\n\n\"Koko koko, syö kokonaan, ei mennä\", varoitti kukko.\n\n\"Enpä toki syö\", vastasi kettu. \"Etkös tiedä, kukko, etten teitä nyt\nsaakaan syödä. Kuulehan nyt: äsken ovat kaikki eläimet tehneet\nkeskenään ikuisen rauhan, ei saa toinen toiselle surmaa tehdä. Tulkaa\nsiis turvallisesti alas, helttaleuat, tule alas, kukkapää!\"\n\nKukko ja kanat aikoivat jo tulla alas. Mutta silloinpa vanha ukko, joka\nsattui navetan kulmalla kuulemaan ketun houkutuksia, alkoi jutella:\n\n\"No sepä nyt hauskaa oli, että eläimet ovat tehneet keskenään ikuisen\nrauhan. Kas vaan, tuoltahan näkyy kaksi koiraakin tulevan, jotka\nkeskenään sovussa iloisesti leikittelevät!\"\n\nTuskin oli kettu ne sanat kuullut, niin hän jo lähti aika menoa pakoon\npuikkimaan. Mutta ukko kysyi ketulta:\n\n\"No miksikäs noin kiireesti pois menet? Olisihan teidän ollut iloista\ntässä kaikin yhdessä leikitellä, kun koiratkin tähän sattuivat.\"\n\nKettu vastasi:\n\n\"Minä luulenkin, etteivät koirat ole saaneet vielä tietää tästä\nrauhasopimuksesta.\"\n\n\n\n\nKUN SIKA VEDON VOITTI.\n\n\nKerran oli karhu hyvin nälissään ja uskalsi illalla kylän laiteille ja\nnäki siellä sian riihen luona tonkimassa. No se on sialla sellainen\ntapa, se on uuttera kyntömies.\n\nKarhu tuumi itsekseen: syödä se pitää tuo tunkelo, kun on näin nälkä\neikä saa muutakaan syömistä. Ja sanoo karhu sialle:\n\n\"Turhaapa enää siinä maata tongit, tule, minä syön sinut.\" -- Ja niin\nsanoen karhu töytää sian päälle.\n\nSiitäkös nyt sika röhkimään ja pitkin seinää kiertämään:\n\n\"Öh, öh, et sillä luvalla, et sillä luvalla sinä minua syö!\"\n\n\"No milläs luvalla sitten?\" kysyi karhu. \"Kyllä minulla on voimia.\"\n\n\"Mitäs voimista\", vastasi sika. \"Viisaampihan se nykyään saa tässä\nmaailmassa muut syödä.\"\n\n\"Vai niin, pihkasilmä! Ja luulet, että minä olen tuhma kuin sika!\nKoetetaankos viisautta?\"\n\n\"Koetetaan\", vastasi sika. \"Se, joka näkee päivännousun ensiksi, on\nviisaampi. Välipuhetta minä tahdon, onhan aikaa minut syödä sitten\nperästäpäin, jos tahdot.\"\n\n\"Hyvä. Ja minä saan sinut syödä, kun voitan?\"\n\n\"Saat. Mitä panet puolestasi veikkaan?\"\n\n\"Mitä tahdot?\" kysyi karhu.\n\n\"Panetkos tynnyrin oltta?\"\n\n\"Panenpa vaikka viisi, lastukuono. Jos ennen huomaat päivännousun, saat\nminulta oluen, jos minä ennen huomaan, saan minä syödä sinut.\"\n\nJa sitten lyötiin veikkaa toiselta puolen oluttynnyristä, toiselta\npuolen itse siasta. Ja ruvetaan sitten riihennurkalle istumaan,\nkököttämään, odottamaan päivännousua. Kumpi sen ennen näkisi, se\nvoittaisi.\n\nNo karhu asettui tietysti vahtiin itään päin, josta aurinko nousee.\nMutta sikapa istua töllötti kärsä pystyssä länttä kohti, katseli metsän\nlatvoja. Ja tuumipa karhu nyt itsekseen: Mitäs se hölmö länteen\ntöllöttää, eihän aurinko sieltä nouse, vaan laskee sinne. Mutta\ntöllöttäköön selin vaan, niinpä hänet voitan. Kylläpä jo nälkä vatsassa\nkurniikin, makuisan paistin saan.\n\nIstua kököttävät sika ja mörykkä vastatusten koko yön. Sika kärsällään\nlänteen tähtää, karhu silmällä itään, toisella rahkakorvaan. Mutta\nyht'äkkiä ruskottaessa röhkäiseekin sika:\n\n\"Noh, jo päivä nousee!\"\n\nKarhu hämmästyi ja hoki:\n\n\"Mistä, kusta? Ethän edes itään katso, idästähän se nousee eikä\nlännestä. Et suinkaan sinä selälläsi näe!\"\n\nMutta sika vastasi:\n\n\"Ole vait! Läntisiin puunlatvoihinpa aurinko ensin valon heittää ja\nsitten vasta näkyy idästä. Katso länteen, paistaako, vai ei, päivä!\"\n\nKarhu katsoi, ja jo paistoikin päivä läntisiin metsiin, vaikka idässä\npiili pimeissä vielä.\n\nNiin näki sika päivännousun ennen karhua ja voitti vedon, eikä karhu\nsaanut syödä sikaa, vaan hänen täytyi antaa luvattu tynnyri oltta.\n\nNoh, siitäkös voitosta sika ihastui ja rupesi voitonhulluudessa oltta\njuomaan! Hänkös nyt ryyppäsi, ryyppäsi, hänestä tuli ainainen\nhumalainen aidankiertäjä, ja tuon tuostakin hän ojiin kupsahtaa, tuli\niäkseen rapakoissa siivottomaksi. Ja nyt se kaiket päivät pohmelossa\nlaiskana makaa, röhkää, vielä nytkin!\n\n\n\n\nHUNAJAN HAKU.\n\n\nNäkipä kettu metsässä puun, jonka halonhakkaaja oli kaatanut ja\nhalkaissut ja pistänyt kiilan puun rakoon. Niin kettu juoksi karhun luo\nja sanoi:\n\n\"Kuules, eno, tahdotkos hunajaa, minä löysin mehiläisen pesän?\"\n\nNo karhu on ahnas hunajalle ja kysyi:\n\n\"Missä se on se pesä?\"\n\n\"Tulehan jäljestä, minä neuvon\", sanoi kettu.\n\nMeni karhu ketun jäljestä, ja he tulivat halkaistun puun luo. Niin\nkettu näytti karhulle sitä halkeamaa ja sanoi:\n\n\"Tuolla raossa se on mehiläisen pesä, kaiva syvältä, eno!\"\n\nMahtanee makiaa olla, tuumi karhu, pisti molemmat käpälänsä halkeamaan\nja alkoi kaivella. Mutta silloin kettu sivalsikin kiilan raosta pois ja\npuu laukesi kiinni, nipistäen karhun käpälät pihtiin.\n\n\"Ai ai\", alkoi karhu huutaa.\n\n\"Miltäs mesi maistuu?\" kysyi kettu.\n\nKarhu kiukustui siitä ja riuhtaisi käpälänsä raosta, niin että nahka\nrakoon jäi. Ja nyt karhu läksi kettua takaa ajamaan.\n\nMutta kettupa kavahti korkealle kivelle ja huusi karhulle:\n\n\"Oliko eno velkaa, koska enolta vietiin kintaat?\" Ja niin sanoen kettu\nhyppäsi pakoon.\n\n\n\n\nOIKEA METSÄMIES.\n\n\nOli oravalla yhdeksän poikaa, ja makaa orava poikineen pesässään, niin\ntulee metsämies puun juurelle, kolkkailee kirveellä puuta ja koettelee:\ntaitaa olla pesä!\n\n\"Menkää, pilkistäkää, poikaseni, pesän suulta\", sanoo emo-orava, --\n\"katsokaa, minkälainen on metsämies, minkälainen on haukkuja!\"\n\nMenevät poikaset, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin ja emolle\nvastaavat:\n\n\"Komea on metsämies, uljaassa asussa, pyssy hyvin kaunis ja vaskella\npuolitiehen silaeltu. Koirakin on hyvä, sileä ja lihava kuin mikä vaan,\nkarva oikein kiiltää.\"\n\n\"No ei sitten mitään hätää\", vastaa emo-orava, \"maatkaa rauhassa,\nkiikelit, kantakeikkelit! Ei tule mitään.\"\n\nMakaavat rauhassa, ja mies lähti tiehensä aikansa kolkkailtuaan.\n\nToisena päivänä tulee taas metsämies puun juurelle, kolkkailee\nkirveellään, koettelee, olisiko tuolla oravia, koira räyskä. Niin emo\nsanoo:\n\n\"Menkääs, poikani, pilkistäkää taas pesän suulta, katsokaa minkälainen\non ampuja, minkälainen on koira.\"\n\nMenevät poikaset, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin, sanovat:\n\n\"Kelvollinen on metsämies, vaikk'ei niin komea kuin eilen.\nKohtalaisessa on asussa, pyssy on keskinkertainen, ei ole vaskiheloja\nyhtään. Koirakin on mukiinmenevä, ei ylen lihava, ei laihan laihakaan,\nei karva kiillä, jos ei ole takuissakaan. Ei ole mies kuin eilen.\"\n\nEmo-orava sanoo:\n\n\"No ei sitten vielä pahaa hätää. Maatkaa vielä rauhassa, kiikelit,\nkantakeikkelit!\"\n\nMakaavat rauhassa, ja mies kolkkailtuaan, koira räyskäiltyään lähtevät\ntiehensä.\n\nMaataan, tulee aamu taasen, tulee taas metsämies puun juurelle,\nkolkkailee kirveellään puuta, koettelee, oravia onko. Koira käheällä\näänellä vinkuilee. Niin emo-orava kavahtaa, sanoo pojilleen:\n\n\"Menkääs nyt, pojat, pilkistämään sieltä pesän suulta, katsomaan,\nminkälainen on ampuja, minkälainen on koira.\"\n\nMenevät pojat, pilkistävät pesän suulta, tulevat takaisin ja vastaavat\nemolle:\n\n\"Kehno on metsämies, nuttu kaikki ryysyinä vyötäröihin saakka, pyssyssä\nei ole puuta ensinkään, pahanpäiväinen tyhjä piippu kädessä. Koirakin\non retaleturkki, karva kaikki tappuroina riippuu, nälkään se on\nkuolemassa, tuskin puuta vasten pystyssä pysyy. Eipä nyt hätää ole!\"\n\nMutta emo vastaa:\n\n\"Nytpä nyt se hätä onkin! Jo tuli ihmeet ja kummat. Juoskaa pakoon\nheti, näpinlyöjät, minkä ikinä pääsette, kunne kukin kerkiätte! Se\nkaikki korvet koluaa, kunhan ei käsiinsä saisi. Sillä sellainen se\noikea metsämies on!\"\n\n\n\n\nKOIRAN YSTÄVYYS.\n\n\nOlipa koira sairaaksi tullut, ei jaksanut enää metsänriistaa ajaa eikä\nhaukkua. Niin talossa tuumittiin:\n\n\"Mitäpä tästä koirasta enää rupeamme syöttämään ja elättämään, kun se\nei enää jaksa riistaakaan haukkua. Ajetaan se talosta pellolle.\nTappamaan emme häntä käy, mutta kuoleehan se, kun ei saa ruokaa.\"\n\nJa koira ajettiin talosta, ei päästetty enää tupaan eikä annettu\nruokaa. Koira makasi nyt nälissään ja kipeänä navetan takana tunkion\nliepeellä ja odotti kuolemaansa. Niin silloin sattui susi tulemaan\ntienoille, näki pellon takaa koiran tunkiolla ja kysyi:\n\n\"Mitäs, lanko, siinä makailet?\"\n\n\"Sitäpä makailen\", vastasi koira, \"kun tulin sairaaksi enkä jaksa\nriistaa haukkua, niin ajettiin pois talosta eikä päästetä tupaan, ei\nanneta ruokaa. Odottelen nyt tässä kuolemaani. Söisit minut, jotta\nvaivoistani pääsisin.\"\n\nSusi vastasi:\n\n\"Enpä syö, ystäviähän ollaan ja sukulaisia, yksiä volonaamoja kaikki.\nJa autanpa sinut vielä elämäänkin ja hyville päiville, jotta on leipää\nkyllä.\"\n\n\"Mitenkä sinä auttanet?\" kysyi koira.\n\n\"Autanpa siten\", vastaa susi, \"että sinä menet kartanolle, jossa lapset\nleikkivät, ja minä hyppään muka ja tempaan yhden lapsen hampaihini ja\nlähden pellolle viemään. Toiset lapset rupeavat silloin kirkumaan, sinä\nalat haukkua ja tulla jäljestäni, kun lapset usuttavat: hus hus, ota\nsisko hukalta! Minä juoksen hiljaa ja heitän lapsen eteesi. Silloinpa\nlapset kertovat tapauksen aikuisille, ja sinua ruvetaan taas\nhyväilemään, kun muka pelastit lapsen hukalta. Sinulle annetaan hoitoa\nja ruokaa palkinnoksi kuin ennenkin. Mutta muistakin sinä sitten minua,\nkun minulle hätäpäivä päälle saapi! Nyt on kesä, nyt minulla ei ole\ntarvis, sukulaiseni.\"\n\nKoira lupasi muistaa ja meni kartanolle, jossa lapset leikkivät.\nYht'äkkiä susi tulla vonkaisi ja tempasi yhden lapsen hampaihinsa ja\nlähti viemään pellolle. Toiset lapset siitä alkoivat kirkua:\n\n\"Susi, susi, hus koira, ota sisko hukalta!\"\n\nNyt lähti voimaton koira köhnimään suden jäljestä, ja susi jätti lapsen\nkoiralle. Siitäkös lapset kertomaan aikuisille, miten koira oli sudelta\nheidän siskonsa pelastanut, ja koiraa hyväiltiin ja sille annettiin\nhoitoa ja ruokaa taas, vieläpä entistä paremmin, niin että se tuli\naivan terveeksi ja jaksoi taas riistaa ajella.\n\nNo tulipa sitten ankara talvi ja sudelle kova nälänhätä. Niin susi\nmuisti auttamansa sukulaisen ja meni eräänä iltana taloon, odottaa\npihalla, että koira tulisi ulos, ja sanoo sitten koiralle:\n\n\"Muistapas nyt minua kuten lupasit, toimita nyt sinä vuorostasi minut\nhyville päiville, minulla on nyt kova nälänhätä.\"\n\nKoira vastasi:\n\n\"No pitäneepä auttaa. Täällä onkin nyt parhaillaan häät ja paljon\nruokaa. Lähde kanssani tupaan, niin kestitsen sinua aika mekosta! Mutta\nmennään salavihkaa, muuten tuntevat.\"\n\nHe menivät eteiseen. Joku vieras sattui raottamaan ovea, ja koira meni\nraosta sisään ja susi pujahti ihmisten huomaamatta jäljestä. Koira ja\nsusi menivät hääpöydän alle. Siellä koira alkoi pyydellä, käpälällä\nkaapia pitoväeltä ruokaa, koiralle heitettiin luita pöydän alle, ja se\nantoi niitä sudelle, mutta suolaisimmat; itse söi tuimat. No sai sitten\nsusi syöneheksi kyllälti, niin sitä rupesi janottamaan kovasti ja se\nsanoi:\n\n\"Mistähän saisi nyt juomaa? Rupesi janottamaan.\"\n\nKoira tiesi, että penkin alla pölkyn takana oli iso viinasanko, se vei\nsuden penkin alle ja sanoi:\n\n\"Tässä on, kuoma, kaljaa. Ryyppää!\"\n\n\"Ryyppää sinä, hyvä perheenmies, ensiksi\", sanoi susi.\n\nKoira olikin hänelle mieliksi ja ryyppäsi ja kehoitti sitten sutta.\nSusi otti nyt kunnon kulauksen suolaisen päälle ja tuli pian hyville\nmielin.\n\n\"Ryyppää vielä kerta, pitkät sinä olet matkat käynyt\", sanoi koira.\n\nSusi ryyppäsi.\n\n\"No kulaus vielä, kolmas Jumalankin kokkaan!\" sanoi koira taas.\n\nRyyppäsi susi vielä kolmannesti ja alkoi tulla humalaan, meni viina\npäähän. Ollaan siinä sitten jonkin aikaa, örrötellään viinasangon\nääressä, pökkyröidään penkin alla permannolla, niin jo alkaa susi pitää\npientä urinaa. Niin koira sanoo:\n\n\"Älähän vain nyt, lankoseni, laulamaan rupea!\"\n\nSiitä susi hoksasi:\n\n\"Vai enkö laulamaan rupea? Volaanko, laulanko mä?\"\n\n\"Älä laula\", sanoi koira. \"Nuottisi tunnetaan!\"\n\nOli susi vähän aikaa hiljaa ja jo sanoi taas:\n\n\"Enkös minä, lankoseni, laula? Laulanko, lanko, laulanko?\"\n\n\"Älä laula!\"\n\n\"Niin ettenkös laula? Ei! En nyt minä salli, jotten jo laula! Laulan,\nlaulan, ja laulankin kuin laulankin!\" -- Eikä malttanut susi, alkoi\nkohti kurkkuaan ulvoa vonguttaa niin että katto tärisi. \"Hoo -- o -- oh\n-- oo -- ooh!\" hän ulvoi.\n\nNo nytkös hääväki intoon nousi, kun suden äänen kuuli. Kuka sai\nhärkkimen, kuka kapustan, kuka hiilikoukun, ja sitten pedon päälle\nkarattiin, hutkittiin susi pahanpäiväiseksi, petollinen koirakin päälle\nkarkasi. Vähissä hengin susi pääsi potkahtaman ovesta pellolle.\n\nNo kysyttiinpä sitten: \"Kuka suden taloon toi?\" Ja huomattiin: kelpo\nkoirapa vietteli!\n\nJa siitä koira sai silitystä ja hyväilyä, kun oli suden ansaan\nhoukutellut, ja yhä entistä paremmat olot. Ja kun kuoli, haudattiin,\npantiin vastakin pään alle.\n\nMutta siitä saakka on susi koiralle vihaa kantanut eikä se sitä\nkiittämätöntä ole enää tarjoutunut hyville päiville auttamaan, -- tuli\nriita heidän välilleen, niin että susi söisi koiran kun saisi!\n\n\n\n\nSIKA, PÄSSI, KUKKO JA KISSA HÄITÄ PAOSSA.\n\n\nOlipa ennen ukko ja akka, heillä oli sika, pässi, kukko ja kissa.\nHeillä oli tytär, ruvetaan tyttärelle häitä laittamaan. Niin alkaa akka\ntuvassa tuumia:\n\n\"Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan kun häät tulee?\"\n\nVastaa ukko:\n\n\"Jos hänestä nyt sika tapetaan, kyllä se piisaa.\"\n\nKuulee sen pankolta kissa, menee navettaan sialle kantelemaan, sanoo:\n\n\"Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan!\"\n\n\"Öh, öh, ei sillä luvalla, ei sillä luvalla!\" sanoo sika ja pakenee\nmetsään, ja kun ukko menee sikaa tappamaan, niin on sika hävinnyt.\n\n\"Sika on hävinnyt\", sanoo ukko akalle.\n\n\"Vai on hävinnyt\", tuumii akka. \"Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan, kun\nhäät tulee?\"\n\n\"Jos häntä nyt pässi tapetaan\", vastaa ukko, \"kai sekin piisaa\".\n\nKuulee sen pankolta kissa, menee navettaan pässille kantelemaan, sanoo:\n\n\"Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan.\"\n\n\"Pää, pää, pää poikki!\" sanoo pässi ja pakenee metsään, ja kun ukko\nmenee pässiä tappamaan, on pässikin hävinnyt.\n\n\"Pässi on hävinnyt\", sanoo ukko akalle.\n\n\"Vai on se hävinnyt\", tuumii akka. \"Mitähäntä nyt lahdiksi tapetaan,\nkun häät tulee?\"\n\n\"Jos häntä nyt kukko tapetaan\", vastaa ukko, \"ehkä sekin piisaa\".\n\nKuulee sen pankolta kissa, menee navettaan kukolle kantelemaan, sanoo:\n\n\"Katso eteesi, häät tulee, sinut lahdiksi tapetaan.\"\n\n\"Herranen aika, tyttären syy!\" kirkaisee kukko ja pakenee metsään, ja\nkun ukko menee kukkoa tappamaan, on kukkokin hävinnyt.\n\n\"Kukko on hävinnyt\", sanoo ukko akalle.\n\n\"No johan nyt jotain, vai on sekin hävinnyt\", tuumii akka. \"Mitähäntä\nnyt lahdiksi tapetaan, kun häät tulee?\"\n\n\"Jos häntä nyt kissa tapetaan\", vastaa ukko, \"ei kai sillä väliä ole,\nei sitä vieraat mausta tunne, onpa se hyvässä lihassa\".\n\nKuulee sen pankolta kissa, ai ai ai! sanoo, pakenee metsään.\n\nRupee sitten sika metsässä itselleen yksinurkkaista tupaa rakentamaan,\nei lupaa mennä ukon ja akan luo enää milloinkaan, kun siellä häät tulee\nja tapetaan, uhkaa asua metsässä yksinurkkaisessaan ikipäivänsä.\nHakkaa, kaivaa perustaa, tulee pässi siihen ja kysyy:\n\n\"Mitäs, veliseni, siihen laadit?\"\n\n\"Laadin yksinurkkaista tupaa itselleni\", vastaa sika.\n\n\"Eihän yksinurkkaisesta mitään tule\", sanoo pässi. \"Ota minut toveriksi\nyhdessä asumaan, tehdään kaksinurkkainen, kun on kaksi miestä!\"\n\nOtti sika pässin toveriksi, tekevät kaksinurkkaista tupaa, tulee kukko\nsiihen, kysyy:\n\n\"Mitäs, velihopeat, siihen niin yhdessä laaditte?\"\n\n\"Kaksinurkkaista asuntoa laadimme itsellemme\", vastaavat sika ja pässi.\n\n\"Eihän kaksinurkkaisesta mitään tule\", sanoo kukko. \"Ottakaa minut\ntoveriksi, tehdään kolminurkkainen, kun meitä on kolme miestä.\"\n\nOttivat sika ja pässi kukon toveriksi, tekevät kolminurkkaista tupaa,\nniin tulee kissa siihen, kysyy:\n\n\"Mitäs, velikullat, siihen laaditte?\"\n\n\"Kolminurkkaista asuntoa laadimme itsellemme\", vastaavat sika, pässi ja\nkukko.\n\n\"Ohoh, velikullat, eihän kolminurkkaisesta mitään tule\", sanoo kissa.\n\"Ottakaa minut toveriksi yhdessä asumaan, tehdään nelisnurkkainen.\"\n\nOttivat sika, pässi ja kukko kissan toveriksi, tekevät nelisnurkkaista\ntupaa, saivat tuvan tehdyksi, rupesivat tuvassa asumaan. Eivät aio\nmennä ukon ja akan luo enää milloinkaan, kun siellä häät tulee ja\ntapetaan, uhkaavat asua metsässä nelisnurkkaisessaan ikipäivänsä. Niin\nsika asettuu oven suuhun pihtipieleen, pässi peräseinälle ja kissa\npankolle ja kukko orrelle ja patsaan päähän asettui elämään.\n\nNiin metsänelävät, mörykkä, hukka, ilves, repo, näkevät sen tuvan ja\ntuumivat siinä keskenään:\n\n\"Mikähän tupa se tuohon on rakennettu?\"\n\nJa juoksentelevat metsässä, yö tulee, tuumivat yhä keskenään:\n\n\"Pitää mennä katsomaan, mikä tuossa tuvassa asuu, eikö saisi syödä\njotakin sieltä.\"\n\n\"Kuka katsomaan?\"\n\n\"Sutikainen katsomaan\", sanoo kettu, \"emme me muut tohdi\".\n\nPatistavat hukkaa katsomaan, hukka menee, tapista tuvan oven auki\ntempaa, astuu tollistaiksen suoraan sisään.\n\nSiitäkös säikähtää sika unissaan oven pihtipielessä, törmää ylös,\npanee: soh soh soh! -- sattuu torahampaansa hukan reiteen pistämään,\nhukka pelästyy, pimeässä perälle hyppää. Herää pässi perällä, pelästyy,\npakoon ovelle töytää ja silloin iskee pimeässä kallonsa hukan otsaan,\nhukka lentää pankolle. Siinä kissa palavat silmänsä aukaisee, sähisee,\nkynsii hukkaa, orrelle hyppää; säikähtää kukko orrella, kauhiasti\nhuutaa, kirkuu, moista mekastusta kiekaisee. Se kiitti onneaan hukka,\nkun ovesta pakoon pääsi.\n\n\"No mikä tuvassa asui?\" kysyvät hukalta muut metsänelävät, mörykkä,\nilves, repo.\n\n\"Asuipa mikä asui\", sanoi hukka. \"Menin, oven aukaisin, niin suutari\npisti naskalilla reiteni halki, sanoi: 'soh, soh, soh!' -- Kun perälle\njuoksin, niin seppä kamahutti moukarilla otsaani, huusi: 'mää, mää,\nmää!' käski ulos menemään. Seppä lennätti minut pankolle. Sielläpä\nräätäli tulta hiiliin puhui, että näkisi kiinni ottaa, rässirautojaan\nsähisytti, aikoi polttaa, repi kasvojani neuloillaan. Mutta ylhäällä,\nmissä lie ollutkaan, oli itse isäntä, kai pyöveli, koskapa huusi,\nkiljui: 'Huisheikkaa, hukka perii-i, kaula leikkaa! Paloiksi pantakoon,\npää tänne antakaa!' -- Kiitin onneani kun sieltä pääsin. Lähtään pois,\npakoon!\"\n\nHe pakoon, he pakoon, siihen jäi sian, pässin, kukon ja kissan mökki\nasujaimineen.\n\n\n\n\nPUKKI.\n\n\nOli ukko. Ukolla oli akka, tyttö ja pukki. Työntää ukko pukin metsään\nja panee tyttärensä paimeneksi sille pukille. Paimentaa tytär pukkia\nkoko päivän, hyvästi paimentaa: saa pukki kyllältään syödä ja juoda.\n\nIllalla tyttö tuo pukin kotiin. Ukko juoksee vastaan veräjälle ja kysyy\npukilta: \"Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä tänä päivänä, saitkos,\npukkirukka, kyllältä juoda tänä päivänä?\"\n\n\"En saanut\", vastaa pukki. \"Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen\ntapasin, kun joesta poikki hyppäsin, ka vähän sekaista vettä\nryyppäsin.\"\n\nSuuttuu ukko silloin tytölle ja sanoo: \"Miks'et pukkia hyvin\npaimentanut!\" Ja ukko antaa tytölle selkään.\n\nNo huomenna ukko työntää pukin taas metsään ja panee akan paimeneksi.\nPaimentaa akka pukkia hyvästi koko päivän, ja pukki saa kyllältään\nsyödä ja juoda.\n\nIllalla akka tuo pukin kotiin, ja ukko juoksee vastaan veräjälle ja\nkysyy pukilta: \"Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä, saitkos,\npukkirukka, kyllältä juoda?\"\n\n\"Enkä saanut\", vastasi pukki. \"Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen\ntapasin, kun joesta poikki hyppäsin, siinä vähän sekaista vettä\nryyppäsin.\"\n\nSilloin ukko suuttuu akalle ja sanoo: \"Miks'et pukkia hyvin\npaimentanut!\" Ja ukko antaa selkään akalle.\n\nNo huomennakin ukko työntää pukin metsään ja työntyy itse paimeneksi\nsille pukille. Ukko paimentaa hyvästi pukkia kaiken päivän, saa pukki\nkyllältään syödä ja juoda.\n\nIllalla ukko ajaa pukin kotiin. Juoksee ukko edeltäpäin veräjälle\npukkia vastaan, kysyy pukilta, sanoo:\n\n\"Saitkos, pukkirukka, kyllältä syödä tänä päivänä, saitkos, pukkirukka,\nkyllältä juoda tänä päivänä?\"\n\n\"Enpä saanut\", pukki vastaa. \"Kun lehdikköön juoksimme, siinä sarasen\ntapasin, kun poikki joesta hyppäsin, siinä vähän sekaista vettä\nryyppäsin.\"\n\nNyt ukko suuttuu pukille, itselleen ei suutu, sanoo:\n\n\"Jopa vainen valehtelit, hyvästipä sinua paimennettiin. Nyt minä\nsinulta pään leikkaan!\"\n\nSiitä panee pukin niininuoraseen kiinni, veräjän seipääseen, ja menee\nitse puukkoa hiomaan. Mutta kuni kuhni veitsen kera, sini pukki\nkatkaisi niininuorasen poikki ja meni metsään.\n\nSiitä se juoksee, pitkäparta, kipittää, ka tulee metsässä pieneen\nsysimökkiin. Siellä jänö mökissä lavitsaisella on. Pukki kun avaa\nuksen, astuu kynnykselle, ja kun pahalla äänellä prähähtää, niin jänö\npelästyy ja pakoon suikahtaa, metsään, omasta mökistään. Ja pukki sinne\nmenee lepäämään jänön lavitsaiselle.\n\nJuoksee, juoksee, vemmeltää jänö suruissaan metsässä, koivun juurelle\nistahtaa, itkeä puputtaa, kun se paha mörkö hänen mökkiinsä tuli. Tulee\nmörykkä siihen, kysyy jänöltä:\n\n\"Mitä sinä itket, mitäs niin murehdit, jänörukka?\"\n\n\"Sitä itken\", vastaa jänö, \"mikä lie moinen peto mökkiini tullut,\nsarvet suuret on, itse on laaja ja leveä. Kun prähähti pahalla äänellä,\nniin minä pelästyin\", sanoo, \"ja pakoon suikahdin\".\n\n\"Älä huoli\", sanoi mörykkä, -- \"lähde, minä ajan sen heti mökistäsi\npois!\"\n\nLähti jänö, mennään mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Mutta\npukkipa kun prähähti pahalla äänellä, niin pelästyi mörykkä, pakoon\nlähti metsään, ei se mitään voinut! Erottiin, kontio ja jänis, yhdessä\nei mitään mahdettu, molemmat oltiin pelkureita.\n\nJuoksee, vemmeltää jänö suruissaan, kuusen juurelle istahtaa, itkee kun\nse paha mörkö hänen mökkinsä otti. Niin tulee siihen poro ja kysyy:\n\n\"Mitä sinä itket, mitä sinä niin murehdit, jänörukka?\"\n\n\"Sitä itken\", sanoo jänö, \"mikä lie mokoma mörkö minun mökkiini tullut,\nsarvet suuret on, itse on laaja ja leveä, kun prähähti pahalla äänellä,\nniin minä pelästyin ja pakoon suikahdin. Tuli kouko, sanoi: 'Lähde,\nminä ajan sen pois.' Lähdettiin, uksi avattiin. Niin se kun prähähti\npahalla äänellä, niin pakoon lähti kouko, ei mitään voinut.\"\n\n\"Älä huoli\", sanoi poro. \"Lähde, niin minä ajan sen heti mökistä siitä\npois!\"\n\nLähdettiin, mennään mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Mutta\npukkipa kun prähähti pahalla äänellä, niin pakoon lähti poro, ei sekään\nmitään voinut, erottiin, molemmat ollaan pelkureita!\n\nJuoksee, vemmeltää jänö suruissaan, istuu haavan juurelle, itkee, kun\nse paha mörkö hänen mökkinsä otti. Niin tulee kukko hänen luokseen,\nkysyy:\n\n\"Mitä sinä itket, mitäs niin murehdit, jänörukka?\"\n\n\"Sitä itken\", vastaa jänö, \"mikä lie moinen peto mökkiini tullut,\nsarvet suuret on, itse on villainen, leveä. Kun prähähti pahalla\näänellä, niin minä pelästyin ja pakoon sujahdin. Itkin, tulivat mörykkä\nja poro, sanoivat: 'Lähde, ajetaan se pois.' Lähdettiin, avattiin uksi,\nkynnykselle astuttiin. Niin se kun prähähti pahalla äänellä, niin\npakoon suikahtivat kouko ja poro, eivät mitään mahtaneet, eivät voineet\najaa sitä pois!\"\n\n\"Äläkä huoli\", sanoi kukko. \"Lähde, minä sen ajan heti mökistä pois,\najan, vaikka pieni olen!\"\n\nLähti jänö, mentiin mökille, avataan uksi, astutaan kynnykselle. Niin\npukki kun prähähti pahalla äänellä, -- mutta kukko kun oikein laulaa\nrinkaisi, kohti kitaa kiljaisi, niin pukki pelästyi, kirposi\nlavitsalta, pakoon sujahti, katsoi tietä vain kunne paeta voisi. Tunsi\nnäet kukko pukin, ei turhaa pelästynyt, kotieläimiä oltiin kumpikin.\n\nNo sitten jänö nousi takaisin lavitsalleen, pääsi sysimökkiinsä, rupesi\nlepäilemään, mene tiedä, siellä lepää vielä nytkin.\n\n\n\n\nKAIKKEA TIELLÄ TARVITAAN.\n\n\nTapasipa siiviläparta pukki metsässä pässin, keppisäären. Menivät\npolkua myöten, pitkin metsän tietä, löysivät tieltä tyhjän jauhopussin.\n\n\"Mitäpä joutavalla tekee\", tuumi pukki.\n\n\"Ota se vaan mukaan, pane sarvieni päälle, kaikkea tiellä tarvitaan\",\nvastasi pässi.\n\nOtti pukki jauhopussin, pani pässin sarvien päälle, menivät uudelleen\npolkua myöten ja näkivät tiellä suuren sudenpään.\n\n\"Mitäpä joutavalla tekee\", tuumi pukki.\n\n\"Ota se vaan mukaan, pane pussiin sarvieni päälle, kaikkea sitä\ntarvitaan\", vastasi pässi. \"Sitä vartenhan se pussi löydettiinkin,\njotta suurta sudenpäätä kantaa.\"\n\nOtti pukki sudenpään mukaan, pani pussiin pässin sarvien päälle.\nMenivät taas polkua myöten, niin tuli hyvin paljon susia vastaan.\n\n\"Nyt mennään ja syödään tuo pukki ja pässi\", sanoivat sudet.\n\n\"Nytpä pahaan jouduttiin, pää-ästä minut pulasta\", sanoi pukki\npässille.\n\nPässi sanoi:\n\n\"Otapa nyt pussi sarvieni päältä ja paiskaa se sudenpää tielle sutten\nsekaan!\"\n\nPukki teki niin, ja pässi huusi susille:\n\n\"Tulkaas nyt syömään! Näin sitä meikäläiset susien päitä pussista\ntielle paiskellaan!\"\n\nSiitäkös sudet pelästyivät, kun luulivat heitä sudensyöjiksi, ja\nlähtivät karkuun.\n\n\"Johan minä sanoin, kaikkea tiellä tarvitaan\", tuumi pässi.\n\n\n\n\nMEKKONI REPEE, MEKKONI REPEE!\n\n\nKulkivat sitten pässi ja pukki tietä pitkin, niin näkivät kontion\ntulevan vastaan. Siitäkös pukille hätä käteen, se Pässille prähähti:\n\n\"Pää-ästä minut pulasta, päästä minut pulasta, se syö meidät!\"\n\n\"Mennään puunkonkelolle pakoon\", sanoi pässi.\n\nOli matalahko puunkonkelo, ja pukki ja pässi kapusivat sen päälle.\nKontio tuli, ei tiennyt pukista ja pässistä mitään, kun ne olivat\npiilossa, ja meni konkelon alle makaamaan.\n\nMakasi karhu alla, pukin oli tukala seisoa konkelolla, pukki alkoi\npudota.\n\n\"Pässi, minä putoan mörykän niskaan\", sanoi se pässille.\n\n\"Älä putoa, älä putoa, se syö!\" hoki pässi.\n\nJo luiskahti pukki, jäi oksasta riippumaan, sanoi:\n\n\"Pässi, jo putoan, en ole enää kuin sarvien nenästä kiinni!\"\n\n\"Älä putoa, älä putoa!\" sanoi pässi.\n\nMutta samassa oksa antoi perään, ja pukki pudota kupsahti huutaen:\n\n\"Jo putoan, mekkoni repee, mekkoni repee!\"\n\nSitä pahaa prähähdystäkös karhu säikähti: mikä lie yht'äkkiä niskaansa\nkupsahtanut ja pahalla äänellä huutanut: \"Mekkoni repee, mekkoni\nrepee!\" -- Ja karhu pötki metsään pakoon minkä kerkisi.\n\n\n\n\nANNAS KATSON, JOKO PÄIVÄ NOUSEE.\n\n\nKulkee kipittää pukki metsässä ja kohtaa siellä ketun. Alkavat he siinä\nkulkea yhdessä, ja sattuvatpa molemmat putoamaan samaan sudenhautaan.\nSiellä he sitten kököttävät sen yön, nälkä on, vilu on, ja pelkokin on:\nehkäpä tulee mies kuoppaa katsomaan ja tappaa. Ja kettu alkaa tuumia,\nmiten kuopasta päästä. Aamulla, kun päivä valkeni, hän sanookin jo\npukille:\n\n\"Kuules, pukki, annas katson, joko päivä nousee. Sinä varrelta olet\nvahva, ja sarvetkin sinulla on suuret, nouse sinä kuopan seinää vasten\npystyyn, minä kapuan sarvillesi ja kurkistan, joko päivä nousee.\"\n\nPukki suostui ja rupesi pystyyn kahdelle jalalle kuopan seinää vasten.\nKettu kapusi pukin selkään ja sarville, kapusi kuin tikapuita myöten\nylös kuopasta ja livahti pakoon. Mutta pukin hän jätti kuoppaan.\n\nPäivä nousi, ja ukko tuli kuoppaa katsomaan ja pukin siellä nähdessään\nsanoi:\n\n\"Ahas, joko sinut tapasin, sinnekös putosit, karkulainen. Otanpa sinut\nylös ja vien kotiin, -- kaulan leikkaan.\"\n\n\n\n\nKUKKO KUNINKAISSA KUKKUMASSA.\n\n\nOlivat kukko ja kana talosilla.\n\nNiin kukko sanoi kanalle: \"Minäpä menen kuninkaissa kukkumahan,\nherroissa hyrehtimähän, hyvää palkkaa saamaan!\"\n\n\"Mene, ka mene!\" sanoi kana.\n\nMeni kukko kuninkaan kartanoon, kylään. Niin tuli repo vastaan kukkoa,\nkysyi kukolta:\n\n\"Minne kuljet, kukkoväärti?\"\n\nKukko vastasi:\n\n    \"Kuninkaihin kukkumahan,\n    herroihin hyräjämähän.\"\n\n\"Minnekäs minä jään?\" kysyi repo.\n\n\"Ka, lähde mukaan\", sanoi kukko.\n\n\"En jaksaisi kävellä.\"\n\n\"Minä kannan.\"\n\n\"Miten kannat?\" kysyi repo.\n\n\"Tule tänne, minä nielen\", vastasi kukko.\n\nNieli kukko -- revon, ja lähti kulkemaan. Tulipa hukka vastaan. Hukka\nkysyi:\n\n\"Minne kuljet, kukkoväärti?\"\n\nKukko vastasi:\n\n    \"Kuninkaihin kukkumahan,\n    herroihin hyräjämähän.\"\n\n\"Minnekäs minä jään?\" kysyi hukka.\n\n\"Tule mukaan. Minä kannan.\"\n\n\"Miten kannat?\"\n\n\"Nielen sinut, tule tänne!\"\n\nNieli kukko taas hukan, ja lähti menemään. Niin tuli karhu vastaan ja\nkysyi:\n\n\"Minne kuljet, kukkoväärti?\"\n\nKukko vastasi:\n\n\"Kuninkaissa kukkumahan. Tule mukaan. Minä kannan.\"\n\n\"Miten kannat?\"\n\n\"Tule tänne, minä nielen sinut.\"\n\nKukko nielaisi -- karhun, ja lähti menemään.\n\nMeni sitten kuninkaan kartanolle, niin alkoi kulkea tanhualla\nedestakaisin ja lauleskella aina:\n\n    \"Kukoll' on kultainen kypäri,\n    kuninkaall' ei hiippaakaan.\"\n\nSitä vatkutti aina; kuuli sen kuningas ja suuttui, kun kukko sillä\ntavalla itseään kehui ja kuningasta halveksi. Kuningas sanoi väelleen:\n\n\"Tuo kukko on vietävä syöttöpässien sekaan, jotta pässit sen puskevat\nkuoliaaksi, koska se kypäriään kehuu ja minua kellää!\"\n\nVietiin kukko syöttöpässien sekaan. Mutta kukkopa kakaisi ulos\nkurkustaan revon, ja se tappoi ensin pässit kaikki ja juoksi sitten\nmetsään.\n\nKukko tuli tanhualle takaisin, oli elossa yhä, ja alkoi entiselleen\nlaulaa hyrehtiä:\n\n    \"Kukoll' on kultainen kypäri,\n    kuninkaall' ei hiippaakaan.\"\n\nSiitä kuningas suuttui yhä enemmän, koska kukko ei kuollut, vaan\nvieläpä tappoi syöttöpässit ja kehui taas itseään, kuningasta moitti.\nSiksipä kuningas sanoi väelleen:\n\n\"Tuo kukko on vietävä nyt syöttöhärkien sekaan, jotta härät sen\npuskevat kuoliaaksi, kun se yhä vain kehuu itseään ja minua moittii.\"\n\nVietiin kukko syöttöhärkien sekaan. Mutta kukkopa kakaisi ulos\nkurkustaan hukan, ja hukka tappoi, söi ne härät ja juoksi sitten\nmetsään. Mutta kukko astui tanhualle ja alkoi taas laulaa hyrehtiä:\n\n    \"Kukoll' on kultainen kypäri,\n    kuninkaall' ei hiippaakaan.\"\n\nKuningas suuttui yhä enemmän, kun se ne syöttöhärätkin tappoi ja kehui\nyhä itseään, häntä moitti. Kuningas sanoi:\n\n\"Nyt on tuo kukko vietävä sotaoriiden sekaan, jotta ne sen potkivat\nkuoliaaksi, koska se yhä itseään kehuu ja minua moittii.\"\n\nVietiin kukko sotaoriiden sekaan, mutta kukkopa kakaisi ulos karhun,\njoka tappoi kaikki sotaoriit ja juoksi sitten metsään. Siitä kukko,\nmitäs: astui tanhualle ja lauloi:\n\n    \"Kukoll' on kultainen kypäri,\n    kuninkaall' ei hiippaakaan.\"\n\nNo voi sun seitsemän seppää poikineen, miten kuningas vimmastui! Hän\nkomensi:\n\n\"Tuo kukko on tuotava minulle, itse sen nielen, koska se yhä itseään\nkehuu ja minua kellää!\"\n\nTuotiin kukko kuninkaalle, ja hän sen nielaisi. Mutta kukkopa pistikin\npitkän kaulansa ulos kuninkaan suusta ja kääkäisi, kiekaisi, kiljaisi:\n\n    \"Kukoll' on kultainen kypäri,\n    kuninkaall' ei hiippaakaan.\"\n\nSitten kuningas sanoi väelleen: \"Nyt tuota kukkoa pitää tulla sapeli\nkädessä vahtimaan minun viereeni, että kun se pistää päänsä ulos\nkurkustani, niin siltä pitää lyödä kaula sapelilla poikki.\"\n\nTuli sotamies sapeli kädessä kuninkaan suun eteen vahtimaan, ja kukko\npistikin kaulansa ulos kuninkaan suusta ja aikoi laulaa, mies tapaili\nsapelilla kukon kaulaa. Mutta kukko tempasikin kaulansa takaisin, ja\nsapeli sattui kuninkaan kieleen, leikkasi siitä nipukan pois! Ka nyt\npisti kukko päänsä ulos ja kiekahti:\n\n    \"Kukoll' on kultainen kypäri,\n    kuninkaall' ei hiippaakaan.\"\n\nMitä nyt tehdä? Ei auttanut kuninkaan kuin alkaa kukkoa kurkustaan pois\nhoukutella, maanitella:\n\n    \"Tule pois, kukkokulta,\n    saat kengät palkastasi,\n    kultakengät hopeapaulat!\"\n\nTuli kukko viimein kurkusta, ja kuningas antoi sille kultakengät.\n\nNyt pisti kukko kengät siiven alle, lähti mahtaillen kenkä kainalossa\nkotiin koikkimaan. Tulipa sieltä vastaan vanha ukko, talutti hevosta ja\nkysyi kukolta:\n\n\"Mistäs kuljet, kukkoväärti?\"\n\nKukko vastasi, kopeasti kiekahutti:\n\n    \"Kuninkaista kukkumasta,\n    herroista hyräjämästä.\"\n\n\"No mitäs sait palkastasi?\" kysyi ukko.\n\nKukko vastasi:\n\n    \"Nuopa sain palkastani:\n    kultakengät hopeapaulat.\"\n\nSilloin ukko sanoi:\n\n\"Etkö vaihtaisi noita kultakenkiäsi tähän hevoseen?\"\n\n\"Vaihdanpa vaan\", sanoi kukko. Ja kukko antoi kultakengät hevosesta\nukolle ja lähti kengätönnä hevosta kotiin taluttamaan. Niin toipa vanha\nakka vastaan lehmää ja kysyi:\n\n\"Mistäs kuljet, kukkoväärti?\"\n\nKukko vastasi, kopeasti kiekahutti:\n\n    \"Kuninkaista kukkumasta,\n    herroista hyräjämästä.\"\n\n\"Mitäs sait palkastasi?\" kysyi akka.\n\nKukko vastasi:\n\n    \"Nuopa sain palkastani:\n    kultakengät hopeapaulat.\"\n\n\"Minne ne sitten joutuivat?\" kysyi akka.\n\n\"Minäpä vaihdoin ne tähän hevoseen.\"\n\n\"Etköhän vaihtasi nyt hevostasi tähän lehmään?\"\n\n\"Vaihdanpa, ka vaihdan!\" vastasi kukko, antoi hevosen akalle, sai\nlehmän. Lähti nyt lehmää taluttamaan, niin toi poika vastaan lammasta.\n\n\"Mistä kuljet, kukkoväärti?\"\n\n\"Kuninkaista kukkumasta.\"\n\n\"Mitäs sait palkastasi?\"\n\n\"Kultakengät hopeapaulat.\"\n\n\"Missäs ne nyt on?\" kysyi poika.\n\n\"Vaihdoin hevoseen.\"\n\n\"Missäs hevonen on?\"\n\n\"Vaihdoin tähän lehmään.\"\n\nKysyi poika:\n\n\"No etkö nyt vaihtaisi lehmääsi tähän lampaaseen?\"\n\n\"Vaihdanpa, ka vaihdan.\"\n\nKukko sai lampaan ja lähti sitä kotiin taluttamaan. Sieltä tuli vastaan\ntyttö, jolla oli kovasin, ja se kysyi:\n\n\"Mistä kuljet, kukkovaari?\"\n\n\"Kuninkaista kukkumasta.\"\n\n\"Mitäs sait palkastasi?\"\n\n\"Kultakengät hopeapaulat.\"\n\n\"Missäs ne nyt on?\"\n\n\"Vaihdoin hevoseen.\"\n\n\"Missäs hevonen?\"\n\n\"Vaihdoin lehmään.\"\n\n\"Missä lehmä?\"\n\n\"Vaihdoin tähän lampaaseen.\"\n\nSilloin tyttö kysyi:\n\n\"Etköhän nyt vaihtaisi lammastasi tähän kovasimeen?\"\n\n\"Vaihdan, ka vaihdan\", vastasi kukko. Sai kovasimen ja lähti sitä\nkotiin viemään.\n\nTulipa harakka vastaan ja kysyi:\n\n\"Mistäs tulet, kukko kurja?\"\n\n    \"Kuninkaista kukkumasta,\n    herroista hyräjämästä.\"\n\n\"No saitko mitä palkastasi?\"\n\n\"Kultakengät hopeapaulat.\"\n\n\"Missä ne on?\"\n\n\"Vaihdoin hevoseen.\"\n\n\"Missä hevonen?\"\n\n\"Vaihdoin lehmään.\"\n\n\"Missä lehmä?\"\n\n\"Vaihdoin lampaaseen.\"\n\n\"Missä lammas?\"\n\n\"Vaihdoin tähän kovasimeen.\"\n\nSilloinkos harakka alkoi nauraa säksättää. \"Hahahahatia!\" se nauroi,\npyrstöään keikutti. \"Ka-ka-ka-ka-kana antaa kotona nyt sinulle\nselkään!\"\n\nSiitä kukko suuttui ja heitti kovasimella harakkaa. Mutta harakkapa\nhyppäsi edestä pois, ja kovasin lensi lammikkoon. Sinne upposi koko\nkovasin!\n\nMeni kukko kaiken kallella kypärin kotiin. Kana tuli vastaan ovelle,\nkysyi:\n\n\"Olitko kuninkaissa kukkumassa?\"\n\n\"Olin, ka olin!\"\n\n\"Mitä sait palkastasi?\"\n\n\"Kultakengät hopeapaulat.\"\n\nNytkös tuli kanalle kiire pesemään jalkojaan, -- sanoi:\n\n\"No annapas tänne, niin koettelen jalkaani, missä ne ovat?\"\n\n\"Ei niitä enää olekaan\", sanoi kukko.\n\n\"Vai ei niitä enää ole. Minne ne jäi?\"\n\n\"Minäpä vaihdoin hevoseen ne.\"\n\n\"Vai hevoseen. No missäs hevonen on? Tuo tänne, pannaan pilttuuseen,\nkoetellaan!\"\n\n\"Ei sitä enää olekaan. Vaihdoin sen lehmään.\"\n\n\"Vai lehmään, tuo tänne, pannaan omettaan.\"\n\n\"Ei sitä enää ole, vaihdoin lampaaseen.\"\n\n\"No lammas, lammas, tuo heti tänne, pannaan karsinaan!\"\n\n\"Ei sitä enää olekaan, vaihdoin sen kovasimeen.\"\n\n\"Vai ei ole, vai ei ole! Kovasin tänne, hiotaan veitsi! Tänne, tänne,\nkatkaisen kaulasi!\"\n\n\"Ei sitä enää olekaan.\"\n\n\"No missä se on, kovasin?\"\n\n\"Heitin harakkaa, harakka pakana hyppäsi edestä pois, kovasin lensi\nlammikkoon, upposi.\"\n\n\"Upposi, vai upposi!\" -- Mutta nytkös kana kiukustui, löi siipiään,\nalkoi kukkoa pihalle työntää, kotkotti, kaakotti, kaakatti, kiikatti:\n\n\"Siivestä pihalle, siivestä pihalle!\" -- Ja alkoi antaa kukolle\nselkään.\n\nMutta nyt kukkokin suuttui, tuumi: Olenkos minä mikä akkavallan\nalainen, antaakos kana minulle selkään! Ja hän viskausi kanan niskaan,\npainoi alleen, kuritti, kurahteli:\n\n\"Tokko tiedät nyt, tokko tiedät nyt! Vai minulle ka-ka-kana selkään\nantaa, sen ainakin harakka valehteli!\"\n\n\n\n\nSILLÄ MITALLA, JOLLA MAAILMA MAKSAA.\n\n\nOlipa susi langennut loukkuun, räähöttää loukussa kuolemaisillaan,\nkiljuu, niin tulee ukko loukkuaan kokemaan. Susi sanoo:\n\n\"Auta minut täältä pois, tee hyvää minulle, niin minä maksan sinulle\nsillä mitalla, jolla maailma ainakin maksaa!\"\n\nAuttoi ukko suden loukusta. Mutta susipa sanoa sukaisikin:\n\n\"Syön sinun lampaasi missä ikinä tapaan, kun asetit metsään mokoman\nloukun, jossa olin henkeni menettää.\"\n\nNiin ukko vastasi:\n\n\"Kuinkas niin teet? Nythän petät minua, -- lupasithan maksaa sillä\nmitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos sinulle hyvää teen. Minä\ntein hyvää, autoin sinut loukusta kuolemasta, ja nyt sinä uhkaat syödä\nlampaani.\"\n\nSusi vastasi:\n\n\"Se on tapa maailmassa: hyvä pahalla maksetaan!\"\n\nNo ei ollut ukko tähän tyytyväinen. Riiteli vain ja sanoi:\n\n\"On minulla toki valta vedota korkeaan oikeuteen. Mennään käräjiin,\nkatsotaan, oletko oikeassa vai väärässä, pyydetään se tuomariksi riitaa\nratkaisemaan, joka ensimmäiseksi vastaan tulee.\"\n\nSuostui susi, -- lähtivät kulkemaan, käveltiin, käveltiin, tulee vanha\nkoira vastaan, ja ukko sanoo:\n\n\"Rupea, koira, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan.\"\n\n\"Voinhan ruveta\", vastaa koira. \"Mikä on asianne?\"\n\nUkko kertoi:\n\n\"Tämä susi oli langennut loukkuun ja lupasi maksaa sillä mitalla, jolla\nmaailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja auttaisin hänet\nkuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä lampaani. Eikös\npettänyt minua, eikös ole väärässä?\"\n\n\"Eikä ole pettänyt, oikeassa on\", vastasi koira. \"Se on mitta ja tapa\nmaailmassa: hyvä pahalla maksetaan. Se se on maailman palkka. Minä\npalvelin uskollisesti herraani viisitoista vuotta, pelkkää hyvää tein,\nhaukuin hänelle näätää, oravaa, saukkoa kaivoin, vartioin taloa, --\nmutta nyt kun tulin vanhaksi enkä enää palvella jaksa, ajettiin minut\ntalosta metsään, nälkään kuolemaan. -- Oikeassa on susi, saakoon hän\npitää lupauksensa ja syödä lampaasi missä tapaa.\"\n\nMutta ei ollut ukko vielä tähän tyytyväinen, vaan sanoi:\n\n\"Onhan valta vedota muihinkin oikeuspaikkoihin, pyydetään se\ntuomariksi, joka ensimmäiseksi vastaan tulee.\"\n\nSuostui susi, -- lähtivät kulkemaan, kulkevat kulkevat, pökittävät,\ntulee vanha hepo vastaan, ja ukko sanoo:\n\n\"Rupea, hevonen, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan, että\npääsisin tästä riitamiehestä erilleni!\"\n\n\"Voinhan ruveta\", vastaa koni. \"Minkälainen teidän on asianne?\"\n\nUkko kertoo:\n\n\"Tämä susi oli langennut loukkuun ja lupasi maksaa minulle sillä\nmitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja\nauttaisin hänet pois kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä\nlampaani. Eikös susi pettänyt minua, eikös ole väärässä?\"\n\n\"Eikä pettänyt, oikeassa on\", vastaa hepo, \"sillä se on mitta ja tapa\nmaailmassa: hyvä pahalla maksetaan. -- Minäkin palvelin herraani\nuskollisesti viisitoista vuotta, pelkkää hyvää tein, vedin hänen\nauransa, rekensä, kuormansa; nyt kun tulin vanhaksi enkä enää palvella\njaksa, ajettiin minut talosta metsään, nälkään kuolemaan. -- Oikeassa\non susi, saakoon hän pitää lupauksensa ja syödä lampaasi missä tapaa.\"\n\nNo ei vaan ukko tyytynyt siihen, -- sanoi:\n\n\"No tottahan nyt kaikkein korkein oikeus elää. Pyydetään se tuomariksi,\njoka nyt ensimmäiseksi vastaan tulee.\"\n\nSuostui susi, lähtivät kulkemaan, kulkevat kulkevat, pökittävät, tulee\nkettu vastaan. Ukko kumartelee ketulle, sanoo:\n\n\"Rupea, kettu, tuomariksi, riitaa välillämme ratkaisemaan.\"\n\n\"Voinhan ruveta\", sanoo kettu. \"Mikäpä on sitten asianne?\"\n\nUkko kertoo:\n\n\"Tämä susi näet työntäysi loukkuun ja lupasi maksaa minulle sillä\nmitalla, jolla maailma ainakin maksaa, jos tekisin hänelle hyvää ja\nauttaisin hänet pois kuolemasta. Minä autoin, ja nyt tämä uhkaa syödä\nlampaani. Eikös pettänyt minua susi, eikös ole väärässä? Vanha koira,\nluuska, ja hevoskoni sanoivat oikeassa olevan, mutta minä tiedän, että\nkaikkein korkein oikeus elää. Hyvällähän hyvä maksetaan?\"\n\n\"Milläs hyvällä minulle maksetaan?\" kuiskasi repo ukolle. \"Annatkos\nminulle lihan, saat pitää itse nahan?\"\n\n\"Annan\", kuiskasi mies.\n\nSilloin tuumi kettu:\n\n\"No, mennäänpäs sitten tutkimaan ensin paikka, jossa tekonen tapahtui.\nEnhän minä näet näin umpimähkään osaa tuomita, ensin asia tutkitaan,\nsitten miestä mutkitaan.\"\n\nMenivät kolmin miehin loukulle, ukko, susi ja kettu, ja kettu istui\ntuomariksi kivelle, sanoi: \"On tässä työtä istuallaankin\", -- hukka\nseisoi vastaajana, ukko kantajana.\n\nKettu sanoi sitten ukolle:\n\n\"Viritäpäs nyt loukkusi, ukko.\"\n\nUkko viritti loukkunsa.\n\nJa kettu kääntyi suden puoleen ja sanoi:\n\n\"Menepäs nyt loukkuun, susi, että näen, miten sinä siinä olet ollut,\npahassa tilassa, ja että voin tuomita.\"\n\nMennä könnisti susi hupsu loukkuun. Mutta loukkupa laukesi, ja susi\ntarttui jaloistansa, alkoi kiljua räähällään loukussa.\n\n\"Hyppää nyt, mies, suden päälle\", sanoi kettu ukolle, \"lyö\nkirveenpohjalla päähän! Hyvä hyvällä maksaa, paha pahalla, viisas\nviisaasti maksaa.\"\n\nSilloin ukko löi paukutti sutta kirvespohjalla päähän, ja susi kuoli,\nkettu sai lihan ja ukko nahan.\n\n\n\n\nKUN SAAT KETUN PUSSIIN, NIIN PISTÄ PUSSIN SUU KIINNI.\n\n\nOlipa ukko kyntämässä kaskea, aura tarttui kantoon, hevonen seisahtui,\nsiitäpä ukko vihastui hevoselle, karjaisi:\n\n\"Soo, menetkö siitä, karhun syötävä!\"\n\nOsui karhu metsänreunassa kuulemaan, tuumi: \"Koska se on minun\nsyötäväni, niin minä sen syönkin!\" Ja karhu karjaisi metsän rannasta\nukolle:\n\n\"Anna pois, koska se on minun!\" Ja alkoi tulla syömään.\n\nSilloin tuli ukolle hätä että se syöpi, ja hän sanoi karhulle:\n\n\"Älä, velikulta, vielä syö, anna niin kauan olla, että saan tämän\nkaskeni kynnetyksi.\"\n\nLupasi karhu odottaa, sanoi:\n\n\"No en syö vielä, kynnähän nyt kaskesi; mutta minä vahdin joka päivä\nääressä, ja kun olet saanut kynnetyksi, niin sitten minä sen syön.\"\n\nKynti ukko surullisena kaskeansa, ja kun oli enää vain yksi päivä\nkyntämistä, niin ukko jo tuumi, surullisena kotiin kulkiessaan:\nhuomenna karhu syö hevosen. Ja hän itki suruissaan.\n\nNiin sattui kettu tiellä vastaan ja kysyi:\n\n\"Mitäs itkeskelet, ukko, ja olet murheellinen?\"\n\nUkko vastasi:\n\n\"Sitäpä itkeskelen, kun sanoin hevostani karhun syötäväksi, ja karhu\nsen kuuli ja tuli syömään. Sain lykkäystä -- kasken kynnön ajaksi,\nmutta huomenna loppuu kyntö, se uhkaa hevoseni syödä.\"\n\n\"No äläpä ole milläsikään\", tuumi kettu. \"Mitäs annat minulle, jos\nsinulle hevosesi säästän ja vielä karhunkin toimitan? Annatko kymmenen\nkananpoikaa?\"\n\n\"Vaikka kaksikin kymmentä annan\", vastasi ukko.\n\n\"No hyvä\", sanoi kettu. \"Kun nyt huomenna menet kaskelle, ota köysiä ja\nrekikin mukaasi, ja kun karhu sitten tulee hevostasi syömään, niin\nalkaa metsänreunasta kuulua sellaista hyvin isoa meteliä; -- ja kun\nkarhu kysyy, mikä se siellä pitää sellaista meteliä, niin vastaa, että\nkuninkaan poika siellä on karhunjahdissa, -- karhuin tappaja ja miesten\nsitoja siellä ruutisarviaan kalistelee.\"\n\nUkko lupasi muistaa neuvon. Ja hän meni kotiin ja tuli taas huomenna\nkaskelle, reki ja köysiä mukanaan. Ja pian tulikin karhu taas ääreen\nvahtimaan, odotti milloin kaski olisi kynnetty. Ja kun kyntö loppui,\nniin karhu sanoi ukolle:\n\n\"Nyt minä sen syön, hevosesi!\"\n\nMutta samassa alkoi metsänreunasta kuulua sellaista hyvin isoa meteliä,\n-- kettu se näet siellä leppäkalikoita yhteen kalisteli, sillä oli\nkalikoita häntä täynnä. Silloin karhu kysyi ukolta:\n\n\"Mikä se tuolla pitää tuollaista meteliä?\"\n\nUkko sanoi:\n\n\"Kuninkaan poika on karhunjahdissa, karhuin tappaja, miesten sitoja\nsiellä ruutisarviaan kalistelee.\"\n\nSiitä karhu pelästyi ja sanoi ukolle:\n\n\"Älä vain, veikkoseni, ilmaise minua sille, en minä sinun hevostasi\nenää pyydä enkä syö!\"\n\n\"Kun et syö, niin en ilmaisekaan\", vastasi ukko.\n\nJa karhu istua kössötti hievahtamatta ukon vieressä, ettei kuninkaan\npoika häntä vain näkisi ja kuulisi.\n\nNiin kettu huusi metsänreunasta ukolle:\n\n\"Mikä musta se on vieressäsi, ukko?\"\n\nKarhu supatti ukolle:\n\n\"Sano minua juurikaksi, juurikaksi!\"\n\n\"Juurikka, juurikka\", vastasi ukko ketulle.\n\nSilloin kettu sanoi:\n\n\"No kaadettiin tuo ennen juurikka maahankin!\"\n\n\"Ole kaatavinasi, älä kaadakaan\", supatti karhu ukolle ja kaatui itse\nsamassa maahan, kävi kaskeen pitkäkseen, kun ukko oli kaatavinaan.\n\nMutta kettu huusi:\n\n\"Pantiin tuo ennen juurikka rekeenkin!\"\n\n\"Ole panevinasi, älä panekaan\", supatti karhu ukolle ja vääntäysi itse\nrekeen, kun ukko oli vääntävinään.\n\n\"Hullu mies! Köytettiinpä tuo juurikka ennen rekeen kiinnikin, eihän se\nsiinä ilman pysy!\" huusi nyt kettu ukolle.\n\n\"Ole köyttävinäsi, vähäisen vain, älä köytäkään\", supatti karhu. Mutta\nukkopa kurauttikin köydet lujasti kiinni -- ja nyt oli karhu\npintehissä, ei päässyt reestä niin hievahtamaankaan. Mutta kettu huusi:\n\n\"No sinähän nyt vasta hullu mies olet, et tule viisaammaksi, vaikka\nkuinka neuvon! Kerran mies juurikan rekeen panee, niin ainahan isketään\nkirves juurikan päähänkin!\"\n\n\"Ole iskevinäsi, iske syrjään, älä helkutissa, velikulta, kohti iske\",\nsupatti karhu ukolle.\n\nMutta ukkopa iski kamautti kirveensä vartta myöten karhun päähän -- ja\nkarhu kuoli.\n\nNo kettu tuli silloin metsänreunasta ukon luo ja sanoi:\n\n\"Vedettiin tuo karhu ennen kotiinkin ja ketulle kananpojat annettiin.\"\n\n\"No tule kanssani\", sanoi ukko, \"niin saat kananpojat\".\n\nValjasti ukko hevosensa reen eteen, lähti vedättämään karhua kotiin, ja\nkettu lähti mukaan. Tultiin veräjälle, niin kettu sanoi ukolle:\n\n\"Odotan tässä veräjällä, tuothan tähän ne kananpojat.\"\n\nLupasi ukko tuoda, mutta tuumi: pitäisi tuo kettukin vielä saaliiksi\nsaada. Hän pisti kananpojat pussiin, toi ketulle ja sanoi:\n\n\"Tässä ne on nyt pussissa ne kananpojat, mutta en uskalla avata,\npääsevät ulos ja juoksevat karkuun. Mutta menepäs nyt sinä itse niitä\npussista ottamaan!\"\n\nKettu hupsu meni pussiin, ja ukko rupesi hyvillään pussin suuta kiinni\nkuromaan. Mutta silloin kettu hädissään pussista huusi:\n\n\"Ai ai, älä pistä suuta kiinni, päästä minut täältä pois, niin annan\nsinulle hyvän neuvon, joka on vastakin sinulle tarpeellinen. Et ikinä\nsitä unohda!\"\n\nUkko oli niin hullu, että päästi ketun pussista, ja kettupa lähti\nkananpojat suussa pakoon juosta lippaisemaan.\n\nMutta mennessään se huusi hampaittensa välistä:\n\n\"Se neuvoni: Kun vasta saat ketun pussiin, niin pistä pussin suu\nkiinni!\"\n\n\n\n\n\nMETSÄN UKKO ELI KOLMEN KAARTILAISEN SEIKKAILU.\n\n\nOlipa ennen muinoin kolme köyhää veljestä, jotka olivat halukkaita\nmetsämiehiä. Mutta sitten he joutuivat kaartilaisiksi, sotamiehiksi, --\nheidät vietiin sotaväkeen. Elellään näin kasarmissa, niin syksyllä\njahtiaikaan heille tulee siellä kova ikävä, haluaisivat lähteä\nmetsästämään. Ja he menevät komppanian päällikön puheille ja pyytävät\nneljä päivää lomaa lähteäkseen metsästämään, -- ja saavat loman. No,\npojat lähtevät pyssyineen kasarmista ja samoavat suureen metsään. He\nkuljeksivat metsässä kokonaisen päivän, etsivät otusta, mutta eivät näe\nhiirenpoikastakaan. Ja viimein he eksyvätkin metsässä, väsyvät kovasti,\nja nälkä on. Ja tulee ilta, kylmä ja pimeä ilta, -- ei auta viimein muu\nkuin ruveta yöksi lepäämään. Siinä on kumpu, ymmyrkäinen kuin leipä,\njolle he ovat joutuneet. No, siihen he nyt päättävät nälkänuotionsa\nrakentaa ja jäädä yöksi nukkumaan.\n\nRakennettiin nuotio ja rakennettiin makuusijat, kaksi makuusijaa.\nKolmas miehistä oli näet jäävä yöksi vahtiin, valvomaan ja hoitelemaan\nnuotiota, etteivät toiset nukkuessaan paleltuisi ja ettei petoja\nnuotiolle pääsisi.\n\nKuka vahtiin valvomaan?\n\nVeljeksistä ensimmäinen, vanhin, ensimmäiseksi yöksi.\n\nJäi vanhin veli valvomaan, toiset rupesivat nukkumaan. Valvoi siinä\nvanhin veli, hongan tyvellä unisena istuskeli nuotion ääressä, pyssy\nvieressä, -- kylmä, pimeä, semmoinen yö. Niin vanhimman veljen\nlakkarikello kun näytti kahtatoista yöllä, juuri kun oli sydänyö,\nilmestyi metsästä nuotion ääreen sellainen hirmuinen ukko, pitkä kuin\nkorpikuusi, tuuheapartainen, pitkätukkainen, -- suuri piippukönsä\nhampaissa, iso tupakkakukkaro kainalossa. \"Anna tulta piippuuni\", pyysi\nse ukko. Mutta vanhin veli pelästyi, -- ai ai, kuinka hän pelästyi sitä\nhirmuista vanhusta! Yksikään kaartilainen ei ollut niin pitkä kuin se!\nJa vahti tempasi kiväärinsä ja ajatteli: jos tuo ukko vielä jotain\npahaa aikoo! ja hän tuumi ampua ja nosti jo pyssyn poskelleen ja\ntähtäsi, -- kun ukko sanoi:\n\n\"Älä ammu, poikarukka, ei sinun kuulasi kuitenkaan minuun pysty, minä\nolen ottanut nahkaani sellaisia herneitä kymmeniä tuhansia enkä\nvieläkään ole kuollut. Annahan vain tulta piippuuni!\"\n\nNo mitäs voi vanhin veli! Kun ei muka kuula pysty, niin ei pysty.\nEikähän se mokomaan konniin pystykään, arveli mies. Ja hän laski pyssyn\nviereensä ja antoi ukon piippuun tulta: otti ison kekäleen nuotiosta ja\nsohi sillä ukon piippua, se ukko laski kopan nuotiolle kuin padan\nikään. Söhi veli kekäleellä piippua, hämmenteli kuin pataa: ai ai,\nmiten siinä tupakat kiemurtelivat, karisivat, ja ukko imeä tuhutti, ja\niso nenä tohisi, ja savu nousi kuin tervahaudasta ilmaan. Sitten ukko\nseisoa törrötti siinä aikansa, tupakoi pitkällä piipullaan ja\nsilmäluomiaan vilkutteli -- ja viimein sanoi:\n\n\"Mitäs miehiä he ollaan?\"\n\nVanhin veli vastasi:\n\n\"Me ollaan veljeksiä, köyhiä sotamiehiä. Pyydettiin kaartista neljä\npäivää lomaa, kun tuli ikävä metsälle. Tultiin metsästelemään tänne,\nkoko tämä päivä kuljeksittiin metsässä, etsittiin otusta, mutta ei\nnähty niin hiirenpoikastakaan. Viimein eksyttiinkin vielä ja jouduttiin\ntähän mäelle, laitettiin nälkänuotio. Tuossa toiset veljet nukkuvat,\nminä olen tulta vireillä pitämässä ja vahdissa, ettei pedot tule.\"\n\n\"Ikäväthän ne on ne kaartit\", myhähti partaansa metsän ukko.\n\nSitten hän taas polttaa käryytti piippuaan, vaikeni, mökötti, viimein\npisti piipun ja tupakkamassin lapikkaansa varteen ja sanoi vanhimmalle\nveljelle:\n\n\"Lähdehän nyt minua kotiin saattamaan.\"\n\n\"Eikös kissa-vie\", vastasi vanhin veli. \"Mitenkäs minä tohdin lähteä?\nTuli sammuu, veljet heräävät paleltumaisillaan, tai tulee petoja. Ja\nvaikk'ei niitäkään tulisi, niin suuttuvat velimiehet, kun sattuvat\nheräämään ja näkevät minut poissa. Antavat minulle tultuani selkään,\nkun sotamies lähti vahdista, vaikka vahtiin määrättiin.\"\n\nMutta ukkopa otti pyssyn miehen vierestä, piirsi piipulla piirin\nnuotion ympäri, löi sitten pyssyn maahan pystyyn nuotion viereen ja\nsanoi:\n\n\"Ei sammu tuli, eivät herää veljesi ennenkuin aamulla, eikä lennä\ntaivaan lintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa!\"\n\nNo siitä vanhin veli tyyntyi ja lähti ukkoa saattamaan kotiin.\n\nMitenkäs nyt sitten matkattiin?\n\nUkko koppasi vanhimman veljen olalleen, pisti kuin aisan pätkän, ja\nsitten kun hän harppasi, harppasi niin, että parta tutisi ja puut\nruski. Ja noin viiden minuutin ajan taisi arvolleen harpata, -- niin\nalkoi näkyä metsästä vaskinen linna. Iso, iso se oli, ja tulet ja\nkynttilät paistoivat joka ikkunasta. Ja kun tultiin liki ovea, niin\nvahdit seisoivat kahden puolen ovea, hirmuisen pitkät vahdit, niillä\noli kiväärit kädessä ja ne tekivät kunniaa. Mutta ukkopa laski\nvanhimman veljen maahan olaltaan, ja he menivät linnaan sisään.\n\nJa sielläkös linnassa kynttilät ruunuissa loistivat, ja kaikki kiilsi\nkuin vaski. Pöydät olivat täynnä kaikenlaisia keitoksia, herkkuja, ja\nukko käski vanhinta veljeä pöytään syömään ja juomaan, ja veli, kun oli\nnälkä, söi herkkuja ja joi viinaa niin, ettei enää tiennyt minkä mamman\npoika olikaan -- ja tuli humalaan. Mutta syötyään tuumi siitä vanhin\nveli:\n\n\"Pitänee tästä jo lähteä takaisin velimiestenkin luo nuotiolle,\nennenkuin aamu tulee ja he heräävät.\"\n\nNiin ukko sanoi:\n\n\"Lähde vaan. Mutta kuinkas kauan luulet matkalla viipyväsi?\"\n\nVanhin veli vastasi:\n\n\"Ehkäpä puolen tuntia, -- eihän tässä mennyt tullessa kuin viitisen\nminuuttia. En minä tosin joudu niin pian kuin sinä pitkillä jaloillasi,\nmutta ehkäpä parissa neljänneksessä kuitenkin.\"\n\n\"Ohoh, viisi vuorokautta viivyt\", vastasi ukko.\n\nNo silloinkos vanhin veli alkoi voivotella:\n\n\"Voi voi, mikäs nyt perii? Eihän minulla ole kaartista lomaakaan kuin\nneljä päivää, ja eksyn vielä veljistänikin ehkä ikipäiviksi.\"\n\n\"Älä ole milläsikään äläkä hätäile\", sanoi ukko. \"Minä panen kyllä\nmatkan joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessasi -- ja olet\nveljiesi luona ennen aamua. -- Mutta mitäs nyt tahdot vaivoistasi, kun\nsaatoit minut tänne kotiin?\"\n\n\"Enhän minä toki mitään\", hoki vanhin veli. \"Eihän minulla siinä ollut\nmitään vaivaa, kun en itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit, --\nja sitäpaitsi olen täällä syönyt ja juonut niin, etten enää tiedä minkä\nmamman poika olenkaan. Ei toki mitään vaivoista!\"\n\nMutta ukko intti:\n\n\"Jotain pitää sinun kuitenkin ottaa, kun tultakin piippuuni annoit. En\nminä miestä tyhjänpäiten kuljettele!\"\n\nJa ukko meni kaapilleen ja toi sieltä rievun, sellaisen oikein huonon,\nvanhan rievun, ja sanoi:\n\n\"Annan sinulle nyt tämän hienon pöytäliinan vaivoistasi. Se on\nsellainen, että kun sen levittää vaikka mille kohdalle ja ajattelee\nvaikka millaisia ruokia ja juomia, niin tulla pitää. Kukas uskoisi,\nmokomaa liinan riekaletta! Ja nyt saat mennä veljiesi luo. Mutta älä\nkerro kenellekään missä olit, mistä tämän sait: se saattaisi paljonkin\npahaa matkaansaattaa!\"\n\nJa samassa ukko pani partasuunsa törrölleen ja puhalsi pitkin\nkönönenänsä alustaa, -- ja veli istui taas nuotiolla hongan tyvellä,\nkivääri vieressä, riepu sylissä, maha täynnä, ja hienossa hipperissä.\nEi ollut aamu vielä, nuotio paloi hyvin, veljet nukkuivat, -- ei ollut\nmikään häirinnyt.\n\nMutta sitten tuli aamu, ja veljet heräsivät -- ja tunsivat nenässään\nhienoa viinan hajua. He näkivät veljen nyökähtelevän kuin hienossa\nhipperissä -- ja he koskettelivat häntä ja sanoivat:\n\n\"Mitä, -- sinähän olet hienossa hipperissä. Mistäs sinä miekkonen\nhipperiin pääsit?\"\n\nMutta veli ajatteli ukon varoitusta ja vastasi:\n\n\"Ka, tuosta lähteestä pulppusi yöllä viinaa. Maistakaapas!\"\n\nVeljet maistoivat lähteestä, mutta eihän siinä mitä viinaa ollut. He\nsuuttuivat kauheasti, että veli heitä pitää pilkkanaan. Missä lie yöllä\nkuljeksinut, lähtenyt vahdista, vaikka vahtiin määrättiin. Ja he\nantoivat veljelle selkään.\n\nMutta sitten he lähtivät kolmin metsälle ja saivat hurjasti otusta:\njänistä, teirtä, pyytä jos miten paljon. Ja he tulivat leiripaikkaansa\ntakaisin ja laittoivat pulskan aterian ja söivät itsensä kylläisiksi.\nJa he päättivät jäädä siihen nuotiolle vielä toiseksi yöksi.\n\nKuka nyt vahtiin valvomaan?\n\nVeljistä toinen, keskimmäinen, toiseksi yöksi.\n\nJäi keskimmäinen veli valvomaan, tulta hoitelemaan ja suojelemaan\npedoilta, kun toiset rupesivat makaamaan. Keskimmäinen veli valvoi,\nhongan tyvellä istui nuotion ääressä, pyssy vieressä. Kylmä ja pimeä ja\nkolkko oli yö. Niin keskimmäisen veljen lakkarikello kun näytti\nkahtatoista yöllä, ilmestyi nuotion ääreen taas se hirmuisen pitkä\nukko, pitempi pitkiä puita, pitkäpartainen, -- iso piipunkönsä oli\nhampaissa, leiviskän säkki tupakkaa kainalossa. Ja se ukko pyysi:\n\n\"Annahan tulta piippuuni!\"\n\nMutta keskimmäinen velikös pelästyi! Ai ai, kuinka hän pelästyi!\nMokomaa ukon peijakasta! Yksikään kaartin luutnantti ei ollut niin\npitkä kuin se! Ja poika tempasi pyssynsä ja ajatteli: jos tuo ukko\nvielä jotain pahaa aikoo! ja tuumi ampua ja nosti jo pyssyn poskelleen\nja aikoi liipaista, -- niin ukkopa sanoa murahti:\n\n\"Heitä pois ne turhat juonet, poikanaskali, ei sinun kuulasi minuun\nkuitenkaan pysty! Minä olen ottanut nahkaani sellaisia papuja satoja\ntuhansia. Annahan nyt vain tulta piippuuni!\"\n\nNo mitäs voi keskimmäinen veli! Kun ei muka kuula pysty, niin ei pysty.\nJa vahti laski pyssynsä pois ja antoi ukon piippuun tulta: otti\nkekäleen nuotiosta ja söhi sillä ukon piippua, hämmenteli kuin pataa\nikään. Siitäkös palturi taas tuprahteli -- ja ukko imeä tuhutti, ja iso\nnenä tohisi, savu nousi kuin tervahaudasta. Seisoi sitten törrötti ukko\naikansa ja poltteli pitkällä piipullaan ääneti kauan. Mutta viimein\nrypisteli kulmakarvojaan ja sanoi:\n\n\"Mitäs miehiä he sitten ollaan?\"\n\nKeskimmäinen veli vastasi:\n\n\"Me ollaan vain köyhiä veljeksiä, sotamiehiä. Pyydettiin kaartista\nneljä päivää lomaa, kun tuli ikävä metsälle, ja tultiin metsästelemään.\nKuljettiin koko eilinen päivä metsässä, mutta ei nähty\nhiirenpoikastakaan siimahäntää, viimein eksyttiinkin vielä. Jouduttiin\ntähän leivännäköiselle mäelle, laitettiin nälkänuotio. Vanhin veli jäi\ntulta hoitamaan ja vahdiksi, ettei petoja tulisi, me nuorimman kanssa\nnukuttiin nälkään. Mutta tänä aamuna kun herättiin, oli vanhin veli\nhienossa hipperissä, -- ja kun kysyttiin, mistä hän oli humalaan\npäässyt, niin sanoi, että tuosta lähteestä muka pulppuaa viinaa. Eihän\nsiitä mitä viinaa pulpunnut, hän petkutti meitä. Missä lienee salaa\nkuljeksinut yöllä, lähtenyt vahdista, vaikka vahtiin määrättiin. Et kai\nsinä sitä tiedä? -- Mentiin sitten metsälle -- ja saatiin hurjasti\notusta ja tultiin tähän takaisin, syötiin itsemme kylläisiksi ja\njäätiin tähän yöksi. Tuossa nyt toiset veljet nukkuvat, minä olen tulta\nhoitelemassa ja vahdissa, etteivät pedot tule.\"\n\n\"Niin, ikäväthän ne on ne kaartit\", myhähti ukko partaansa.\n\nJa sitten hän poltella rytyytteli piippuaan ja oli kauan vaiti. Mutta\nviimein pisti piipun ja tupakkamassin lapikkaansa varteen, sanoi:\n\n\"Lähde nyt minua kotiin saattamaan.\"\n\n\"Eikös peijakas\", vastasi keskimmäinen veli. \"Mitenkäs minä voin tästä\nlähteä? Tulikin sammuu, ja veljet heräävät paleltumaisillaan, tai tulee\npetoja. Ja vaikk'ei niitäkään tulisi, suuttuvat velimiehet, kun\nsattuvat heräämään ja näkevät minut poissa. Antavat minulle tultuani\nselkään, kun lähdin vahdista, vaikka vahtiin määrättiin.\"\n\nMutta silloinpa ukko otti pyssyn ja piirsi piipulla piirin nuotion\nympäri ja löi sitten pyssyn maahan nuotion viereen pystyyn ja sanoi:\n\n\"Ei sammu tuli, ei herää veljet ennenkuin aamulla, eikä lennä taivaan\nlintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa!\"\n\nNo siitä tyyntyi keskimmäinenkin veli -- ja lähti ukkoa kotiin\nsaattamaan.\n\nMitenkäs sitten matkattiin?\n\nUkko pisti keskimmäisen veljen vasemman lapikkaansa varteen -- pisti\nkuin piipun ja tupakkamassinkin -- ja lähti sitten harppaamaan.\nHarppasi, harppasi, niin että pää tutisi ja puut huojui. Noin kymmenen\nminuutin ajan taisi arvolleen harpatakin, niin alkoi veli saappaan\nsuulta nähdä -- näki hopeisen linnan. Iso, iso se oli se linna, kuin\nhopeapatsaita, ja tulet paistoivat joka ikkunasta. Ja kun tultiin liki\novea, niin vahdit seisoivat kahden puolen ovea -- mokomat vahdit! Kaksi\nkarhua, kontiota vahtina! Ne nousivat kahden jalan pystyyn ja\nvihelsivät kämmentensä läpi -- tekivät näet semmoista kunniaa! Ja ukko\notti miehen lapikkaansa varresta ja laski maahan, -- ja he menivät\nlinnaan sisälle.\n\nNo sielläkös kynttilät ruunuissa loistivat ja kaikki oli hopean\nnäköistä! Pöydät olivat täynnä kaikenlaisia herkkuja ja juomia -- ja\nukko käski keskimmäistä veljeä syömään ja juomaan. Ja veli söikin\nitsensä täyteen kuin mehiläinen ja joi itsensä hienoon humalaan.\n\nMutta syötyään tuumi siitä keskimmäinen veli:\n\n\"Pitäisi kai tästä lähteä jo takaisin velimiestenkin luo nuotiolle,\nennenkuin aamu tulee ja he heräävät.\"\n\nNiin ukko sanoi:\n\n\"Lähde vaan. Mutta kuinkas kauan luulet nyt matkalla viipyväsi?\"\n\nToinen vastasi:\n\n\"Ehkäpä tunnin verran; eihän tässä mennyt tullessa kuin kymmenkunta\nminuuttia. Enhän minä tosin joudu niin pian kuin sinä pitkillä\nsäärilläsi, mutta ehkäpä tunnissa kuitenkin.\"\n\n\"Kymmenen vuorokautta vähintään menee\", vastasi ukko.\n\n\"Ai ai\", pelästyi keskimmäinen veli. \"Mikäs minut nyt perii, eihän\nminulla ole lomaakaan kaartista kuin neljä päivää, eksyn veljistäni\nvielä ikipäiviksi!\"\n\nNiin ukko sanoi:\n\n\"Älähän ole milläsikään äläkä hätäile. Minä panen kyllä matkan\njoutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessa, -- olet veljiesi\nluona ennen aamua. -- Mutta mitäs sinä nyt tahdot vaivoistasi, kun\nsaatoit minut tänne kotiin?\"\n\n\"Enhän minä mitään\", hoki keskimmäinen veli. \"Eihän siinä mitään vaivaa\nminulla ollut -- enhän itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit.\nJa sitäpaitsi olen täällä syönyt itseni täyteen kuin mehiläinen ja\njuonut itseni hienoon humalaan.\"\n\n\"Jotakin pitää ottaa, kun tultakin piippuun annoit\", sanoi ukko. \"Näet,\nen minä miestä tyhjänpäiten kuljettele.\"\n\nJa ukko meni kaapilleen ja toi sieltä lakin, sellaisen vanhan,\nrepaleisen luuhkan, ja sanoi:\n\n\"Annan sinulle tämän komean hiipan. Se on sellainen, että kun sen\npäähänsä pistää, tulee näkymättömäksi, -- kuka uskoisi, mokomaa ryssän\nsapkaa! Ja nyt saat lähteä veljiesi luo. Mutta äläpä kerro kenellekään\nmissä olit, mistä lakin sait: se voisi paljon pahaa matkaansaattaa.\"\n\nJa kun ukko puhalsi pitkin ison nenänsä alustaa, -- niin nuotiolla\nistui taas veli, ryssän lakki sylissä, kivääri vieressä, maha täynnä,\npääkin täynnä. Ei ollut vielä aamu, veljet nukkuivat, nuotio paloi, --\nei ollut mikään häirinnyt. Mutta sitten kajasti aamu, ja veljet\nheräsivät ja tunsivat taas nenässään viinan hajua. Ja rupesivat taas\ntutkimaan keskimmäistä veljeä: hän oli hienossa hipperissä. -- \"Mistä\nsinäkin, miekkonen, olet humalaan päässyt?\" kysyi nuorin veli. Mutta\nvanhin vain arveli itsekseen: taisit olla samassa vekselissä kuin\nminäkin. Keskimmäinen vastasi:\n\n\"Pulppusipa tuosta lähteestä viinaa. Maistapas!\"\n\nNuorin veli siitä maistamaan: senkös viinat siinä oli! Hän suuttui --\nja olisi antanut keskimmäiselle veljelle selkään, jos olisi yksinään\njaksanut. Mutta vanhin veli naureskeli, -- ja niin he lähtivät taas\nkolmisin kiväärejään laukomaan ja saivat yhä hurjemmin otusta, jänistä,\nteirtä ja pyytä ja jos mitä. Ja sitten he tulivat mäelle takaisin,\nlaittoivat aterian ja söivät ja jäivät siihen vielä kolmanneksi yöksi.\n\nKuka nyt vahtiin ja valvomaan?\n\nTietysti nuorin, veljistä viimeinen, viimeiseksi yöksi.\n\nNuorin veli jäi valvomaan ja tulta hoitelemaan, ja toiset rupesivat\nnukkumaan. Kun siinä sitten nuorin veli valvoo unissaan nuotion\nääressä, hongan tyvellä istuu nuotion edessä, pyssy vieressä, niin\nlakkarikello kun näyttää kahtatoista yöllä, ilmestyy nuotion ääreen\nsellainen hirmuinen ukko, virstaa pitkä, pää pilvissä, pitkäpartainen,\niso piipunkönsä hampaissa, tynnyrin säkki tupakkaa kainalossa.\n\n\"Annahan tulta piippuuni\", sanoo se ukko.\n\nMutta nuorin veli pelästyi! Ei yksikään majuri ollut niin hirvittävä!\nHän tempasi pyssynsä ja ajatteli: jos tuo peijakas vielä jotain pahaa\naikoo! Ja hän tuumi ampua, ja nosti pyssyn poskelleen ja aikoi\nliipaista. Mutta ukkopa sanoi:\n\n\"Mitäs sinä nulikka minua silmille syljeskelisit! Eihän sinun kuulasi\nminuun kuitenkaan pysty, minä olen ottanut sellaista papua silmilleni\njos miten paljon, ja yhäpä vielä elän. Annahan vain tulta nyt\npiippuuni!\"\n\nNo mitäs siinä voi nuorin veli. Hän antoi tulta ukon piippuun, söhi\nisolla kekäleellä nuotiosta. Seisoi sitten törrötti siinä ukko aikansa\nja poltteli pitkällä piipullaan -- ja viimein ryiskeli ja sanoi:\n\n\"Mitäs miehiä he ollaan?\"\n\nNuorin veli kertoi silloin ukolle heidän metsästysjuttunsa; ja ukko\npoltella rytyytteli sitten piippuaan hyvän aikaa ja viimein pisti\npiipun lapikkaansa varteen ja sanoi:\n\n\"Lähde nyt minua saattamaan kotiin.\" Ja kun nuorin epäröi lähteä, niin\nukko otti taas pyssyn, piirsi sillä piirin nuotion ympäri, löi kiväärin\npystyyn pojan viereen ja sanoi:\n\n\"Ei sammu tuli, ei herää veljet ennenkuin aamulla, eikä lennä taivaan\nlintukaan tästä yli sillä aikaa kun sinä olet poissa.\"\n\nTyyntyi nuorin veli silloin ja lähti ukkoa saattamaan. Ukko pisti pojan\nliivinsä taskuun ja alkoi harpata, -- ja noin viidentoista minuutin\najan taisi arvolleen harpata, niin alkoi näkyä kultainen linna. Suuri,\nsuuri se oli -- ja kahden puolen ovea seisoi miekat kädessä kaksi\njalopeuraa, jotka nousivat kahden jalan pystyyn ja karjaisivat ja\niskivät miekkojaan vastatusten: semmoista kunniaa kuninkaalleen\ntekivät! Ukko laski pojan taskustaan maahan, ja he menivät linnaan\nsisälle.\n\nSiellä loisti sisäpuoli niinkuin ulkopuolikin puhtaalle kullalle,\nkynttilät paloivat ruunuissa ja vortepiaanot kaikki soivat, ja\nmoniääniset linnut laulelivat, jotta oli hupaisa kuulla. Pöydät oli\ntäynnä herkkuja ja juomia, joilla ukko syötti ja juotti nuorinta\nveljeä, ja veli söi ja joi niin ettei tiennyt, minkä mamman poikia\nolikaan.\n\nMutta sitten veli sanoi:\n\n\"Pitänee kai tästä nyt jo lähteä takaisin velimiestenkin luo, ennenkuin\naamu tulee ja he heräävät.\"\n\nNiin ukko vastasi:\n\n\"Lähde vaan, mutta kuinkas kauan luulet matkalla viipyväsi, ennenkuin\njoudut veljiesi luo?\"\n\nNuorin veli vastasi:\n\n\"Ehkäpä puolentoista tunnin verran, eihän tässä mennyt tullessa kuin\nviitisentoista minuuttia. Enhän minä tosin joudu niin pian kuin sinä,\nkun pitkä olet, mutta ehkäpä puolessatoista tunnissa kuitenkin.\"\n\n\"Viisitoista vuorokautta vähintään menee\", vastasi ukko.\n\n\"Ai ai\", alkoi nuorin veli voivotella, \"mikäs minut nyt perii, eihän\nminulla ole lomaakaan kuin neljä päivää ja eksyn veljistäni vielä\nikipäiviksi!\"\n\n\"Älä ole milläsikään äläkä hätäile\", vastasi ukko. \"Minä panen kyllä\nmatkan joutumaan, niin ettet viivy sitäkään kuin tullessa ja olet\nveljiesi luona ennen aamua. -- Mutta mitäs nyt tahdot vaivoistasi, kun\nsaatoit minut tänne kotiin?\"\n\n\"Enhän toki mitään\", sanoi nuorin veli. \"Eihän minulla ollut siinä\nmitään vaivaa, enhän itse edes kulkenutkaan, sinähän minua kannoit, ja\nsitäpaitsi olen täällä syönyt itseni ihka pulleaksi ja juonut itseni\nsievoiseen humalaan.\"\n\n\"Jotain pitää ottaa, kun tultakin piippuun annoit\", vastasi ukko,\n\"sillä en minä miestä tyhjänpäiten kuljettele\".\n\nJa ukko meni kaapilleen ja toi sieltä rahapussin, hyvin vanhan,\nkuluneen rahakukkaron, ja sanoi:\n\n\"Minä annan sinulle nyt tämän pulskan rahakukkaron. Se on sellainen,\nettä siinä on toisessa päässä kultaa, toisessa hopeaa, joka ei lopu\nmilloinkaan, saat syytää miten paljon tahansa. Ja nyt saat lähteä\nveljiesi luo. Mutta äläpä kerro missä kävit, mistä massin sait: se\nvoisi näet paljonkin pahaa ja sotkua ja seikkailuita matkaansaattaa.\"\n\nVeli lupasi olla kertomatta, -- ja samassa, kun ukko puhalsi ison\nnenänsä alta, poika istui taas nuotiolla, kukkaro taskussa, maha\ntäynnä, hienossa hipperissä. Veljet nukkuivat nuotion vieressä, joka\npaloi hyvin. Mutta kun aamu tuli ja veljet heräsivät ja tunsivat viinan\nhajun ja näkivät nuorimman veikkonsa hipperissä, niin he vain\nnauroivat, eivät virkkaneet mitään, ajattelivat: taisipa joutua samaan\nvekseliin kuin mekin!\n\nJa kun he nyt tiesivät kukin hyvän kapineen saaneensa, niin he\najattelivat mielessään, että pitäisi täältä jo lähteä, ja mitenkähän\nminä nyt rupean tätä maailmata vaeltelemaan? Ja kun loma oli loppuva jo\nsen päivän iltana, niin he päättivät lähteä takaisin kaartiin päin.\n\nMarssivat he, kiväärit olalla, rensselit riistaa täynnä, kolme\nkaartilaista, -- niin tulevat kievariin. Ja haluavat siinä suurustella.\nJa nuorimman veljen sydän oikein hyppi halusta saada koetella sitä\ntaikakaluaan, vaikk'eivät vanhemmat veljet olleet vielä omistaan\ntietääkseenkään, -- ja nuorin veli sanoi:\n\n\"Ei nyt pelkkää leipää ja metsän riistaa syödäkään, nyt pitäisi saada\nmuutakin, voita ja maitoa -- ja mitä parasta talossa on.\"\n\n\"Milläs sitä saadaan?\" kysyivät toiset veljet. \"Riistallako\nvaihdetaan?\" -- Ei näet se vanhinkaan tohtinut liinastansa hiiskua.\n\n\"Ohoh, kyllä saadaan!\" kehui nuorin veli. Ja hän meni sisään ja komensi\npöydän kukkuralleen mitä parasta talosta löytyi, -- ja kun isäntä\nepäili, miten maksu miehiltä lähtisi, niin hän otti kukkaron ja heristi\nsiitä niin hirmuisen kasan hopeaa pöydälle, että isäntä kauhistui, --\nja kysyi sitten, että joko nämä riittää.\n\n\"Voi voi\", sanoi isäntä, \"kolme vuotta olisin teitä tuolla rahalla\nruokkinut. En minä niin paljoa huoli!\"\n\n\"Se ei kuulu minuun\", vastasi nuorin veli. \"Ota tai heitä pois, miten\nhaluat!\"\n\nIsäntä kiitti ja korjasi pois. Sitten veljekset söivät, -- ja vanhin ja\nkeskimmäinen ajattelivat mielessään: nuorinpa taisikin parhaan osan\nsaada. Mutta syötyä sanoi nuorin veli kievarille:\n\n\"Ja paljonko tämä talo maksaa?\"\n\n\"Sata tuhatta markkaa\", vastasi kievari.\n\nNyt otti nuorin taas kukkaronsa ja heristi pöydälle niin paljon kultaa,\nettä isäntä kauhistui, -- ja veli kysyi:\n\n\"Entä joko nämä riittää?\"\n\n\"Voi voi\", sanoi isäntä. \"Johan noilla saa vaikka kymmenen tällaista\ntaloa!\"\n\n\"Se ei minuun kuulu\", vastasi veli. \"Korjaa pois tai heitä pellolle!\"\n\nSitten hän kääntyi vanhimman veljen puoleen ja sanoi:\n\n\"Nyt sinä olet tämän talon isäntä, saat tämän talon, rupeat\nkestikievariksi.\"\n\nMutta siihen veli vastasi:\n\n\"Kiitokset koreat vain. Mutta minähän olen sotamies. Mitenkäs käy, jos\ntulevat ja vievät väkisin takaisin kasarmiin? Jos en saakaan tähän\njäädä?\"\n\n\"Kyllä minä vastaan puolestasi\", sanoi nuorin veli. \"Ole huoletta!\nMutta nyt, kun sinä olet kestikievari, annapa minulle ja veljelle\nhevonen ja tule saattamaan meitä toiseen kievariin!\"\n\nSen veli teki mielellään ja lähti saattamaan veljiään. Seuraavassa\nkievarissa nuorin taas syötti, juotti veljensä, -- ja sitten meni\nisännän luo ja sanoi:\n\n\"Paljonkos tämä talo maksaa?\"\n\n\"Kaksisataa tuhatta\", vastasi isäntä.\n\nSilloin nuorin otti taas kukkaronsa ja karisti siitä niin paljon\nrahoja, että isäntä kauhistui, -- ja kysyi viimein:\n\n\"Entä jokos nämä riittää?\"\n\n\"Voi voi\", sanoi isäntä, \"jo näillä ostaisi vaikka kaksikymmentä\ntällaista taloa\".\n\nMutta veli vastasi:\n\n\"Se ei minuun kuulu. Korjaa pois tai heitä pellolle!\"\n\nJa sitten hän kääntyi keskimmäisen veljensä puoleen ja sanoi:\n\n\"Nyt sinä olet tämän talon isäntä ja kestikievari. Kaartista älä\nhuolehdi: kyllä minä puolestasi vastaan. Mutta lähdepä nyt sinä\nsaattamaan minua kasarmille.\"\n\nVeli lähti, ja nuoremmat veljet erosivat vanhimmasta, joka palasi\nkievariinsa. Nuoremmat ehtivät kasarmille juuri iltahuutoon -- ja\nnuorin veli astui komppanian päällikön eteen ja sanoi:\n\n\"Paljonko täällä kolme veljestä maksaa?\"\n\n\"Mitä?\" kysyi päällikkö. \"Tahtoisitko sinä ostaa miehiä vapaaksi\nsotaväestä?\"\n\n\"Tahtoisinpa niinkin\", vastasi nuorin. \"Paljonko ne kolme päätä\nmaksaa?\"\n\n\"Voi, ei sinulla ole niin paljon rahaa, se on lakia ja asetuksia\nvastaan.\"\n\nMutta nuorin veli kun otti kukkaronsa ja alkoi pudotella kultaa\npäällikkönsä eteen, -- ja kysyi viimein, että joko nämä nyt riittää.\n\n\"Voi voi\", vastasi päällikkö, \"johan tuolla rahalla voi pestata\nkymmenen pataljoonaa ryssiä. En minä niin paljoa huoli.\"\n\n\"Se ei minuun kuulu\", vastasi veli. \"Korjaa pois tai heitä pellolle!\"\n\nNiin osti veli nyt itsensä ja veljensä sotaväestä -- eikä vielä\nkenellekään hiiskunut, mistä oli sellaiset rahasummat saanut. Sitten\nhän erosi keskimmäisestäkin veljestään -- tehtyään molemmat veljensä\nrikkaiksi -- ja lähti yksinään maailmaa kulkemaan. Ja hän tuli ylpeäksi\nmielessään, kun hänellä sellainen kapine oli, ja ajatteli:\n\n\"Pitäisi tästä nyt mennä Vestiinan keisarin tyttöä kosimaan.\"\n\nJa hän meni siinä kaartilaisen vormussa keisarin pihaan, -- se talo oli\nkuusikerroksinen pytinki, ja ylimmän kerroksen ikkunasta katseli se\nkeisarin tytär, hyvin kaunis, niin kaunis, ettei niin kaunista olekaan,\nmutta ylpeä ja ilkeä. Se sotamies pyrki sisään, mutta vahdit eivät\nlaskeneet. Mutta hän vain tiukkasi päästä. Sen huomasi keisarin tytär\nikkunasta ja kysyi viimein:\n\n\"Mitä varten sinä pyrit sisään?\"\n\n\"Tulin vain sinua kosimaan.\"\n\n\"Miten sinä uskallat, halpa sotamies, tulla minua kosimaan? Millä\noikeudella?\"\n\n\"Ka, rahalla saa vaikka mitä!\" vastasi sotamies.\n\n\"Onko sinulla sitten niin paljon rahaa? Mistä sinä sitä olisit saanut?\"\n\nSilloin kaartilainen otti kukkaronsa ja heitteli siitä rahaa\nympärilleen minkä kerkisi.\n\n\"Mutta jos siitä rahat loppuu?\"\n\n\"Eikä lopu\", kerskui silloin nuorin veli. \"Se on sellainen, että siinä\non toisessa päässä kultaa, toisessa hopeaa. Saa syytää minkä ennättää,\nei lopu.\"\n\n\"Mikä se sellainen taikakukkaro on? Mistä sinä sen olet saanut?\"\n\nAjattelematon nuorin veli kertoi silloin innoissaan ja iloissaan, mistä\nhän sen oli saanut. Mutta se oli hänelle pahaksi onnettomuudeksi,\nniinkuin ukko oli uhannut. -- Nytkös alkoi Vestiinan tyttären tehdä\nmieli sitä kukkaroa, -- ei se sitä halpaa sotamiestä tahtonut. Se huusi\nkohta vahdeille: \"Antakaa sen miehen tulla sisään!\" Ja kun nuorin veli\ntuli sisään, niin tytär vei hänet kamariinsa ja kutsui viereensä\nistumaan ja halaili häntä ja sanoi:\n\n\"Voi kuinka olet kaunis ja hyvä! Mutta tekisipä nyt mieleni nähdä sitä\nkukkaroa, joka on niin höysteliäs.\"\n\nVeli hullu myöntyi ja antoi kukkaron tytön käteen. Mutta siitäpä tyttö:\n\n\"Ah ja voi, kuinka olet mieleiseni! Mutta jospa saisin mennä näyttämään\ntätä kukkaroa isälle? Pyytäisin isältä sinua sulhasekseni, -- kun\nsinulla on tällainen kukkarokin.\"\n\nSotamies, hullu, antoi tytön mennä näyttämään kukkaroa isälleen, --\nmutta tyttöpä ei kukkaroa näyttänytkään, vaan sanoi keisarille:\n\n\"Mikä lie kuljeksija, joutava sotamies, tunkenut vahtien läpi tänne\nlinnaan, tahtoisi muka minua kosia, hupsu. Se olisi ajettava pois.\"\n\nJa keisari ajatti veljen sotamiehillään linnasta pois. Keisarin tyttö\nvei sen taikakukkaron. Mikäs nyt pojalle eteen? Suru ja nälkä ja\nköyhyys.\n\nKöyhyydessään hän arveli: Mutta annas olla, ostinhan minä veljilleni\nsellaiset suuret talot. Ehkäpä he nyt puolestaan minua muistavat. Menen\nheidän luokseen, saavat minua nyt elättää.\n\nHän meni vanhimman veljen luo ja kertoi onnettomuutensa: miten häneltä\noli peijattu kukkaro, jonka oli ukolta saanut, miten hän oli nyt köyhä\nmies. No siihen sanoi vanhin veli:\n\n\"Et tainnut jolloinkin olla kyllin varovainen. Mutta kun nyt olen näin\nvarakkaaksi ja sotaväestä vapaaksi avullasi päässyt, niin annanpa\npuolestani sinulle jotain. Minulla on näet liina, jonka kun levittää\nmihin paikkaan tahansa ja ajattelee vaikka millaisia ruokia ja juomia,\nsaa. Sen annan sinulle, -- mutta sitä älä kysele, mistä sen sain. Ja\nole itsekin vasta varovampi. Minulla kun on nyt kievari, en niin\npetollisia vehkeitä tarvitse. Olehan tässä jokunen päivä, -- koeta\nsitten liinalla onneasi.\"\n\nOli nuorin veli siinä kievarissa jonkin päivän ja lähti sitten\nmaailmalle. Nyt hänellä ei ollut ruoan puolesta hätää. Mutta kuitenkin\nhän arveli: \"Parempi oli kuitenkin se kukkaro kuin tämä liina. Sillä\nsai, rahalla, vaikka mitä, mutta tällä vain ruokaa. Menenpä nyt\ntietämään, eikö se Vestiinan tytär vaihtaisi sitä kukkaroa tähän\nliinaan.\"\n\nJa hän meni keisarin pihaan, ja se viekas tyttö oli taas ikkunassa.\nNiin kaartilainen sanoi:\n\n\"Etkö nyt antaisi sitä kukkaroa takaisin, jos saisit sellaisen\npöytäliinan, että sen kun panee mille kohdalle tahansa ja ajattelee\nvaikka millaisia herkkuja, saa?\"\n\nNo sen tytön mieli teki toki sitä liinaa, ja se huusi vahdeille:\n\"Antakaa sen miehen tulla sisään!\"\n\nSitten sisällä tyttö vei kaartilaisen kamariinsa ja viereensä istumaan\nja houkutteli ja mairitteli:\n\n\"Voi, jos saisin nähdä, millainen se liina on!\"\n\nSilloin nuorin veli levitti liinan pöydälle ja ajatteli kaikenlaisia\nherkkuja. Ja ne tuli: valkeita käsiä välähteli pöydällä, muuta ei\nnäkynyt, -- ne kattoivat pöydän.\n\n\"No kyllä minä sen kukkaron tähän liinaan vaihdan\", sanoi sitten\nkeisarin tytär ja meni -- muka kukkaroa hakemaan. Mutta eipä tuonutkaan\nsamaa kukkaroa, toi vain toisen, tavallisen kukkaron, mutta saman\nnäköisen, jonka antoi nuorimmalle veljelle. Tyttö sai liinan, vei\npiiloihinsa sen, ja veli lähti pois.\n\nAikoipa veli sitten yhdessä paikassa kaataa kukkarosta taas kultaa: ei\ntullutkaan. No siitäkös veli tuli kiukuilleen ja pahoilleen, kun häntä\noli taas peijattu. Ei ollut hänellä enää liinaakaan. Milläs nyt elää?\n\n\"Mutta annas olla\", tuumi hän. \"Menenpä keskimmäisen veljeni luo.\nOstinhan minä hänellekin talon, ehkäpä hänellä on nyt joitakin elämisen\nkeinoja minulle.\"\n\nJa nuorin veli meni keskimmäisen veljen luo ja kertoi koko\nonnettomuutensa: miten häntä oli jo kaksi kertaa peijattu ja kukkaro ja\nliina viety, miten hän nyt oli ihan köyhä mies. Siitä heltyi taas\nkeskimmäinen veli ja sanoi:\n\n\"Onhan minullakin jotain sinulle antaa. Annan lakin, jonka kun panee\npäähänsä, tulee näkymättömäksi. Sitä en minä, rikas mies ja sinun\nansiostasi sotaväestä vapaa, tarvitse. Kysyä et huolikaan, mistä sen\nsain. Koetahan vain sillä elellä, mutta älä nyt enää mene Vestiinan\ntytön peijattavaksi, se on viekas ja ilkeä kuin rymä, vaikka kaunis.\"\n\nNuorin veli lupasi olla menemättä ja läksi taas maailmalle. Mutta\nkuljeksiessaan hän kuitenkin ajatteli:\n\n\"Tällä ryssän lakillahan minä voin saada helposti sekä kukkaron että\nliinan takaisin keisarin tyttäreltä.\"\n\nJa hän meni taas keisarin pihaan, -- ja siellä kun painoi sen ryssän\nlakin korvilleen, niin pääsi näkymättömänä sisään, -- ja meni suoraan\nkeisarin tytön kamariin. Keisarin tyttö istui siellä kiikkutuolissaan\nja soudatteli joutessaan; mutta sotamies alkoi nyt näkymättömänä\nhaeskella, rapsehtia, keisarin tytön piiloista, piirongin laatikoista,\nsitä kukkaroa ja taikaliinaa. Keisarin tyttö huomasi, että laatikoita\navailtiin ja kaiveltiin, -- ja pelästyi ensin, mutta sitten arveli,\neikö lienekin taas vain se sama sotamies. Jos hänellä lienee uusi\ntaikakalu. Ja hän uskalsi kysyä:\n\n\"Mikä se siellä rapsehtii?\"\n\n\"Se, jolta kukkaron ja liinan peijasit, se juuri\", vastasi nuorin\nveli.\n\n\"Mitä varten sinä sitten rapsehdit?\"\n\n\"Etsin kukkaroa ja liinaa\", vastasi poika.\n\n\"No mitenkä sinä niin näkymättömänä pysyt?\" kysyi keisarin tytär.\n\n\"Kas, minulla on sellainen ryssänlakki, että sen kun vetää korvilleen,\nniin tulee näkymättömäksi\", vastasi poika.\n\nSilloin teki keisarin tyttären mieli taas sitä lakkia. Ja hän tuumi\nmielessään, miten saisi sen. Ja niinpä hän sanoi pojalle:\n\n\"Eipä se kukkaro ja liina olekaan täällä, ne on tuolla kellarissa\nalhaalla.\"\n\nNuorin veli, hupsu, meni silloin näkymättömänä sinne kellariin, mutta\nse kellari olikin vankikoppi: tiheät siinä oli rautaristikot ikkunassa\nja paksu oli rautaovi. No nuorin veli kun meni sinne rapsehtimaan ja\netsimään kukkaroa ja liinaa, niin keisarin tytärpä lähtikin jäljestä ja\nnappasi oven lukkoon, jotta poika jäi vankikoppiin.\n\n\"Voi voi, minkäs minulle teit\", sanoi poika silloin. \"Mitenkäs täältä\npois pääsen?\"\n\n\"Et sinä sieltä muuten pääse\", vastasi keisarin tytär, \"kuin antamalla\nminulle sen näkymättömäksi tekevän ryssänlakin. Muuten saat kuolla\nsinne nälkään. Pistä lakki ulos ikkunan ristikosta.\"\n\nNo mitäs voi poika, kun niin pahasti uhattiin! Hän odotteli siellä pari\nkolme päivää, eikö pelastusta tulisi, mutta kun ei tullut eikä annettu\nruokaa ja kun oli kuolla nälkään, niin jo pisti lakin ulos ikkunan\nristikosta.\n\nKeisarin tytär otti nyt lakin, vei piiloihinsa ja meni, sanoi\nvahtimiehille:\n\n\"Nyt menkää, avatkaa se vankikoppi ja ajakaa se sotamies ulos.\"\n\nVahdit menivätkin, avasivat vankikopin ja ajoivat nuorimman veljen pois\nlinnasta.\n\nNo siitäkös veli tuli pahoilleen, kun häneltä oli ihan kaikki peijattu\nja hän oli ihan köyhä mies taas. Hän tuli niin pahoilleen, että päätti\nmennä metsään kuolemaan: ei iljennyt enää veljienkään luo lähteä,\nhäpesi kun oli, aika mies, antanut näin peijata itseään.\n\nHän ehti suureen metsään ja harhaili siellä, joutui illalla sille\nymmyrkäiselle leivänmuotoiselle mäelle ja heittäytyi siinä muka\nkuolemaan. Niin silloinpa tulikin siihen se hirmuinen ukko, virstaa\npitkä, mahdoton piippu-könsä hampaissa.\n\n\"Mitäs tässä makaat?\" kysyi ukko.\n\n\"Heittäydyin vain kuolemaan\", vastasi nuorin veli, -- ja hän kertoi\nveljien rikkauden ja omat onnettomuutensa.\n\n\"Se on aika rymä se tyttö, mutta tuhma olit sinäkin\", sanoi ukko ja\nlähti vihaisen näköisenä matkaansa, parta huiski, ja tanner jytisi.\n\nNo odotti siinä nuorin veli kuolemaa ja nukkui. Ja kun hän sitten\naamulla heräsi, niin ei ollutkaan kuollut, vaan näki hongan oksassa\npäänsä kohdalla kauniita omenia: valkoisia ja punaisia, isoja kuin\nmiehen nyrkki ja imelän näköisiä. Ja kun hänen oli niin nälkä, että\nihan vesi suusta valui omenia katsellessa, niin ei malttanut olla\nkapuamatta honkaan ja maistamatta omenia.\n\n\"Ehdinpähän sitten kuolla, kun ensin olen hongan oksan omenatkin\nmaistanut\", tuumi hän.\n\nHän maistoi valkeaa omenaa, ja silloin kasvoi hänelle valkea karva\npäälle. Hän söi puolet omenaa, kun se oli niin makea, -- ja kasvoivat\nsyltä pitkät hirvensarvet päähän. Hän söi koko omenan, -- ja hän\nmuuttui valkeaksi hevosen näköiseksi, poika.\n\n\"No voi voi, nythän minua rangaistaan\", tuumi nuorin veli, kun näki\nkuvansa lähteestä. \"Jos oli hyvä alku, on loppu vielä parempi!\"\n\nJa sitten hän kompsutteli siinä neljällä jalalla, raskaat sarvet\npäässä, ja hänen oli nälkä. Yhä teki siis mieli tuhoisia omenia. Niinpä\ntuumi:\n\n\"No jo on kohtaloni siksi kova, ettei se paljon pahemmaksi muuttune,\njos vielä yhden omenan syön.\"\n\nJa kaapaisi nyt hongan oksasta hampaillaan punaisen omenan. Hän maistoi\nomenaa: putosi hevosen karva kaikki pois. Hän söi puolet, putosivat\nsyltä pitkät sarvet päästä. Hän söi kokonaan, muuttui ihmiseksi, -- ja\nkun katseli itseään lähteestä, oli niin kauniiksi ihmiseksi muuttunut,\nettei moista olekaan!\n\n\"No nytpäs hyvä tuli\", tuumi nuorin veli hyvillään. \"Annapas olla,\ntällähän keinolla minä nyt hyvässä lykyssä taidankin saada kukkaron,\nliinan ja lakin otetuksi takaisin keisarin tyttäreltä. Lähdenpä heti\nkoettamaan!\"\n\nJa hän otti nyt niitä omenia, sekä valkeita että punaisia, taskuunsa ja\nmeni yhteen mökkiin, jossa oli sadan vuoden vanha, rumanahkainen akka.\nHän antoi akalle yhden niistä punaisista omenista, ja akka söi ja tuli\nniin ihanaksi, ihanaksi, ettei pappilan tytöt ihanampia!\n\nJa kun akka katseli kuvaansa peilistä, hän oli niin hyvillään, että\nsanoi nuorimmalle veljelle:\n\n\"Mitäs nyt tahdot palkaksesi, kun minut näin ihanaksi mamselliksi\nteit?\"\n\n\"Antanethan vanhan akan vaatteet, oikein huonot, ja pärekopan\", vastasi\nnuorin veli.\n\nAkka antoi vaatteet, oikein ryysyiset ja huonot, sekä pärekopan\npojalle, joka puki ne vaatteet kaartilaisunivormunsa päälle ja pani\nvalkeat omenat vasuun ja punaiset taskuunsa ja lähti keisarin linnalle\nomenia myymään.\n\nHän meni linnan portille ja pyysi päästä sisään, mutta vahtimiehet\neivät laskeneet. No se keisarin tytär vilkui, katseli taas sieltä\nkuudennen kerroksen ikkunasta ja näki, kun akka pyrki sisään.\n\n\"Onpas se pitkä akka. Mitä varten sinä akka pyrit sisään?\" hän huusi.\n\n\"Minulla on omenia, katsokaa miten kauniita\", vastasi nuorin veli ja\nnäytti vasuaan. \"Ostakaa!\"\n\nKeisarin tytär katsoi, ja niin kauniita olivat ne omenat -- valkeita ja\nisoja kuin miehen nyrkki -- ja imelän näköisiä, että ihan vesi suuhun\nvalahti. Nytpä teki keisarin tytön mieli niitä omenia, ja hän kysyi:\n\n\"Mitä ne maksavat?\"\n\n\"Sata markkaa kappale\", vastasi nuorin veli.\n\n\"Ohoh, onpa ne kalliita, mutta mahtavat olla makeitakin\", vastasi\nkeisarin tytär -- eikä malttanut olla ostamatta. Hän hellitti rahaa\nkukkarostaan sata markkaa, antoi ne piialle ja käski hakemaan akalta\nyhden omenan.\n\nPiika nouti omenan, ja nuorin veli sai rahat ja lähti joutuin linnasta\nmetsään. Siellä hän karisti päältään ne ryysyiset akan vaatteet, --\nettei häntä löydettäisi, jos kiinni tavoiteltaisiin.\n\nMutta keisarin tytär kun ikkunassa istuen tuskin maistoi sitä valkeaa\nomenaa: kasvoi valkea karva päälle! Söi luhtoi ahnaasti puolet:\nkasvoivat syltä pitkät hirvensarvet päähän.\n\n\"No näenkös minä unta vai höperökös minä olen?\" tuumi keisarin tytär,\nhipiäänsä ja tukkaansa ihmetellen. Mutta hän söi kuitenkin omenan\nkaikki -- ja muuttui valkeaksi hevoseksi, -- jalat, kädet kavioiksi. Ja\nkun näki kätensä kavioina, silloin hän säikähti -- ja aikoi mennä\nikkunan luota huoneeseen peilistä katsomaan, mutta ei päässytkään enää\npaikaltaan: syltä pitkät sarvet ottivat ikkunanpieliin vastaan. No\nsiitäkös hän itkemään ja hätäänsä huutamaan:\n\n\"Ottakaa se akka räähkä kiinni! Se se minut sarvipääksi kummitukseksi\nloihti!\"\n\nJa akkaa lähdettiin kiinni tavoittamaan, mutta ei löydetty muuta kuin\nvaatteet metsästä.\n\nNo siitä tuli Vestiinan keisarin hoviin suru, kun keisarin kaunis tytär\noli sarvipääksi hevoseksi muuttunut. Heti kutsuttiin kaikki tohtorit,\nvälskärit ja eläinlääkärit ja puoskarit parantamaan majesteetin lasta.\nHe sahasivat ikkunan suuremmaksi, että keisarin tytär pääsi ensin\nsisään huoneeseen, ja kokivat sarviakin sahata, mutta ne kasvoivat yhä\nvain uudestaan. He kokivat voiteilla ja laastareilla muuttaa kummitusta\nihmiseksi ja karvaa pois ajella, mutta karva kasvoi yhä uhemmin. Ei\nkummitus ihmiseksi muuttunut.\n\nNo vihdoin ilmoitettiin monissa valtakunnan lehdissä, että joka voi\nparantaa Vestiinan keisarin tyttären ja muuttaa sarvipään hevosen\nihmiseksi, se saakoon -- oli hän sitten välskäri, eläinlääkäri tai ei\nmitään -- puolet Vestiinan valtakuntaa ja keisarin kauniin tyttären. Ja\nlinnan portit olivat aina avoimina tulijoille. Mutta eipä vain kukaan\nvoinut tytärtä parantaa.\n\nSilloin nuorin veli hankki viimein sillä sadalla markalla itselleen\ntohtorin vaatteet, puki ne sotamiehenvaatteittensa päälle ja otti niitä\npunaisia omenia taskuunsa ja meni keisarin linnaan. Siellä hän pyrki\nkeisarin puheille ja sanoi voivansa keisarin tyttären parantaa ja\nmuuttaa sellaiseksi jälleen kuin se ennen oli. Keisari ei tahtonut\nuskoa, mutta antoi kuitenkin tohtorin koettaa. Ja nuorin veli sanoi:\n\n\"Lämmittäkäähän nyt sauna, että saan potilasta siellä kylvetellä ja\nparannella. Minä menen sillä aikaa puotiin vähän rohtoja ostamaan.\"\n\nLuvattiin lämmittää, -- ja tohtori meni puotiin ja osti oikein\narmottoman kasakanpampun. Sitten hän tuli takaisin, ja kun sauna oli\nvalmis, sanoi:\n\n\"Taluttakaahan nyt se sarvipääksi hevoseksi muuttunut keisarin tytär\nsaunaan ja pankaa vahdit saunan ympärille pyssyt ja pajunetit kädessä\nvahtimaan, ettei saa kukaan, ei itse keisarikaan, tulla sisään, vaikka\nmitä ääntä saunasta kuuluisi.\"\n\nHäntä toteltiin, keisarin tytär tuotiin saunaan, ja keisari pani sata\nsotamiestä saunan ympärille vahtimaan, ettei kukaan pääsisi sisään,\nvaikka sieltä mitä kuuluisi.\n\nSitten meni nuorin veli pamppuineen ja omenineen saunaan, antamaan\npotilaalle rohtoja. Hän heilutti pamppuaan keisarin tyttären, sen\nvalkean hevosen, edessä ja sanoi:\n\n\"Tunnetkos edes vikasi? Mitäs syntiä olet tehnyt, kun tällaiseksi\nkummitukseksi olet tullut?\"\n\n\"En minä ole mitään syntiä tehnyt\", sanoi keisarin tytär.\n\n\"Vai et\", uhkasi tohtori. Ja alkoi samassa haudella pampulla niin\narmottomasti keisarin tyttären, sen sarvipään otuksen, selkälihoja,\nettä hätähuudot ja potkimisen töminä kauas kaikui. Keisarin kävi\nsääliksi ja hän aikoi tulla tyttärensä avuksi, mutta kun oli kieltänyt\nvahteja ketään sisälle laskemasta, niin ei edes itse päässyt.\n\nViimein huusi keisarin tytär:\n\n\"Jo tunnen syntini ja tunnustan! Teinhän minä sellaista syntiä, että\npeijasin yhdeltä köyhältä sotamieheltä rahakukkaron.\"\n\n\"No enkös arvannut\", vastasi poika. \"Ethän muuten olisi täksi\nsarvipääksi muuttunut. Minnekäs sinä sen kukkaron panit?\"\n\nEi tahtonut tyttö sanoa, mutta kun poika taas leipoi selkää pampulla,\nniin jo huusi:\n\n\"Älä lyö, minä piilotin sen kamariini pieluksen sisään.\"\n\nSilloin poika otti taskustaan punaisen omenan, leikkasi siitä vähän ja\nantoi keisarin tyttärelle. Ja kun keisarin tytär söi, niin hevosen\nkarva putosi päältä pois.\n\nNyt tuli keisarin tytär hyvilleen, mutta poika sanoi:\n\n\"Etpäs vielä kaikkea syntiä tunnustanutkaan, koska et kokonaan\nparantunut. Sanopas, mitä koiruutta vielä teit.\"\n\n\"Enkä ole tehnyt muuta mitään\", intti keisarin tytär.\n\nMutta silloin nuorin veli taas alkoi haudella pampulla keisarin\ntyttären selkälihoja ja uhkasi: \"Tunnusta pois, ei tässä parane muuten\nkuin tunnustamalla!\" Ja jo tunnusti keisarin tytär:\n\n\"Peijasinhan minä siltä samalta pojalta vielä sellaisen pöytäliinan.\"\n\n\"Vai peijasit! Aika voroksihan minä sinut ja arvasinkin\", sanoi poika.\n\"Minnekäs sinä sen panit?\"\n\nEikä auttanut tytön muu kuin sanoa:\n\n\"Piilotin sen aitan orrelle.\"\n\nNyt poika leikkasi taas puolet punaisesta omenasta ja syötti tytölle.\nJa syltä pitkät sarvet putosivat tytön päästä pois.\n\n\"Kas niin, tyttöparka, tunnustamalla sitä paranee\", sanoi poika. \"Mutta\netpä vieläkään kaikkea tunnustanut, koska olet hevosen muotoinen. Mitäs\nvielä teit?\"\n\nJa kun poika taas pieksi, niin tyttö sanoi peijanneensa sotamieheltä\nvielä vanhan ryssänlakin ja panneensa sen ullakolle piiloon.\n\nNyt poika pistäysi ulos ja haetti kapineensa pois tytön piiloista ja\npisti taskuunsa. Sitten hän tuli takaisin saunaan ja syötti\nkuvatukselle loput omenaa, -- ja tyttö muuttui kokonaan ihmiseksi, niin\nihanaksi, ettei moista monta ollutkaan.\n\nSitten hän talutti parannetun tyttären saunasta ulos, -- ja keisarikos\nihastui, kun tyttärensä entistä ehompana näki. Nuorin veli oli nyt\nvanhan tavan mukaan saapa keisarin tyttären ja puolet valtakuntaa, ehkä\nkokonaankin: ukko keisari aikoi näet ruveta eläkkeelle ... ja ei kuin\nruvetaan häitä juomaan!\n\nMutta häissä sulhanen, se entinen kaartilainen ja köyhä poika,\nkaristikin tohtorin vaatteet päältään ja meni sotamiehen takissa\nmorsiamen eteen ja sanoi:\n\n\"Tunnetko minua? Minäpä se olen, jolta kukkaron ja lakin ja liinan\nvarastit. Vähät minä Vestiinan keisarin valtakunnista, rahallahan niitä\nsellaisia saa! Ja vähät minä sinusta, senkin ilkimys. Kiitä onneasi,\netten sinua hevoseksi ja sarvipääksi vielä takaisin muuta, niinkuin\nkerran tein! -- Ja viis minä tällaisista häistä, joissa pohjattomalla\nastialla juomaa kannetaan ja seulalla viinaa tuodaan! Minä menen nyt\nvelimiesten luo kotiin ja otan paremman tytön. Viis minä Vestiinan\ntytöstä, otan Mönkkölän Ristiinan!\"\n\nJa ei kuin pisti sen ryssänlakin päähänsä ja katosi kukkaroineen ja\npöytäliinoineen hovista. Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys!\n\n\n\n"]