[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNXiR_Tz5zZyu_S3B4-J4I03LalJhTaN32tIQJa1Dof0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1860,"Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet","Foscolo, Ugo",1778,1827,"1860-foscolo-ugo-jacopo-ortisin-viimeiset-kirjeet","1860__Foscolo_Ugo__Jacopo_Ortisin_viimeiset_kirjeet",null,"romaani",[],[],"fi",1802,1919,39046,257722,false,57717,[23,24],"Epistolary fiction","Italian fiction -- Translations into Finnish",[26],"Novels","\"Jacopo Ortisin Viimeiset Kirjeet\" by Ugo Foscolo is an epistolary novel written between 1798 and 1802. A young Italian patriot flees political persecution and takes refuge in a village, where he falls hopelessly in love with Teresa, a woman already promised to another. Through letters to his friend Lorenzo, Jacopo chronicles his impossible passion and travels across divided Italy, confronting questions of love, politics, and human destiny that lead him toward a desperate conclusion. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Erich, Mikko W.",307,"Italialainen kirjeromaani kertoo nuoresta Jacopo Ortisista, joka pakenee poliittista sortoa ja päätyy maaseudulle. Siellä hän rakastuu luvattuun naiseen, ja teos kuvaa päähenkilön sisäistä kamppailua isänmaallisen pettymyksen ja mahdottoman rakkauden välillä.","Ugo Foscolon 'Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1860. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET\n\nKirj.\n\nUgo Foscolo\n\n\n\n\nItaliankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut\n\nMikko V. Erich\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nNiccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v.\n1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johon\nrunoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällä\nrakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. Täällä\nFoscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessään\nsamalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.\n\nItalian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaa\nsyvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saada\nkerran nähdä isänmaansa -- Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihana\nmaa -- yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoin\nhän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitä\nkatkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassa\nv. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.\n\nFoscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonka\nsen herra, Napoleon, myöhemmin muutti \"Italian kuningaskunnaksi\",\nja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajasti\ntutustua pohjois- ja keski-Italiaan, -- varsinkin oleskelu ihanassa\nFirenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa --,\nmutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka se\nkaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiin\nkaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleon\nlakkautti piankin tämän viran \"valtiollisesti vaarallisena\". V. 1811\ntäytyi Foscolon paeta \"Italian kuningaskunnasta\", koska Napoleonin\nsensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä\nhänen _Aiace_ (Aiax) tragediassaan.\n\nPari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; ne\nolivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. Kun\nLombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiin\nFoscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavan\nvaltiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen,\nmutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattoman\nisänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähti\nmaaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheiden\njälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakin\ntulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirien\ntuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksi\noman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoon\nja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.\n\nFoscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen ja\nsamalla -- täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä -- aito\nrunoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joita\non säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot (_le passioni_)\nkokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntä\nsamalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun,\nvalistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaan\ntuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaan\nkuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivät\nyleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinen\npersoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.\n\nFoscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurta\nosaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudesta\naina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinen\nOdysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuin\nGoethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunut\nkolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitä\nulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljon\nvoimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitä\nusein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, ja\nettä runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään,\nkernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.\n\nMutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästi\nItaliaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystävää\nvoi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Danten\nkunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänä\npäivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensa\njoukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muisteleva\npoika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen,\ntotuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljon\nja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisesti\nerinomaisen mielenkiintoiseksi.\n\nFoscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: _Tieste, Aiace ja Ricciarda_.\nMutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänen\nnäytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, mutta\nitse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien,\nvarsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolo\nvielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänen\nkautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia Luigia\nPallavicinille ja \"Toipuneelle ystävättärelle\" (_All'amica risanata_),\nhänen sonettinsa sekä _Il Carme dei Sepolcri_ (Hautojen laulu) ja _Il\nCarme della Grazia_ (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovat\nklassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollisten\nkuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiä\nsaavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia.\nTunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaan\nsanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.\n\nMutta Foscolon runottaren ihanin luomus on _Il Carme dei Sepolcri_.\n1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosien\nherkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrin\nalakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokin\nkoskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistavia\narvoituksia, mutta ensi sijassa _Il Carme dei Sepolcri_ on valtava\nisänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu,\njonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijä\njohdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänen\nkuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samalla\nrohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville.\nJalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviin\nja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaan\npuolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuin\nhäpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarien\nmaineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsa\non ollut toivoton. \"Hautojen laulu\", jonka ylevää aatteellisuutta ja\njuhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielen\nja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksi\nlempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikua\njokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. --\n\nFoscolon ainoa romaani, _Ultime lettere d' Jacopo Ortis_, joka täten\njulkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi -- vähitellen kypsyttyään\nrunoilijan mielessä -- v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsä\npuolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin;\nkäsittelytapa -- kirjeromaanin muoto -- luonnollisesti johtuu\nGoethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista,\nkuten tähän suomennossarjaan liitetyn \"Pamela\"-romaanin esittelyssä\nosoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena.\nOn tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakin\npaikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani \"Nuoren Wertherin\nkärsimykset\" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisen\nihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomia\njäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisin\nvivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on,\nsamoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmalle\nvieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaan\nympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja ja\nuneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa.\nVoisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki jo\nsyntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillista\nkohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänelle\npuhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, mutta\ntoisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.\n\nMikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissään\non tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa,\nkuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästi\nosoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissa\nkuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihana\npisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästi\nrakasti. Lisäksi eroaa \"Ortis\" Goethen romaanista mahtavalla\nisänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästi\najan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italian\nsyvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman ja\nparhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.\n\nNykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, sen\nainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanat\ntoisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofiset\nmietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettoman\nusein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä\n\"Ortisilla\" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä on\nkieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisia\nluonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myös\nhuomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossa\nhuhtikuulla 1918.\n\nSuomentaja.\n\n\n\n\n\n\nJACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET\n\n\n        Naturae clamat ab ipso\n    vox tumulo.\n\n\n\n\nLUKIJALLE.\n\n\nJulkaisemalla nämä kirjeet koetan pystyttää muistopatsaan unhoon\njääneelle hyveelle ja pyhittää ainoan ystäväni muistolle ne kyyneleet,\njoita minun ei ole sallittu vuodattaa hänen haudallaan.\n\nJa toivottavasti sinä, lukijani, suot osanottosi onnettomalle\nnuorukaiselle, ellet nimittäin kuulu niihin, jotka muilta vaativat\nheidän luonteelleen vierasta sankarillisuutta; kenties on hänen\ntarinansa sinullekin sekä esimerkiksi että lohdutukseksi.\n\n_Lorenzo Alderani_.\n\n\n\n\nEuganian kukkuloilla 11.X.1797.\n\n\n[Eugania sijaitsee Pohjois-Italiassa, Padovan eteläpuolella, lähellä\nAdige-joen alajuoksua.]\n\nIsänmaamme kärsimysten mitta on täysi: kaikki on menetetty; ja jos\nmeille vielä suodaan tämä elämä, niin se jää meille vain itkeäksemme\nonnettomuuttamme ja häpeäämme. Tiedän että minunkin nimeni on\nkuolemaantuomittujen luettelossa, mutta pitäisikö minun pelastuakseni\nsortajaltani heittäytyä sen armoille, joka on minut pettänyt?\n[Tarkoittaa itävaltalaisia ja Napoleonia. Edelliset tuhosivat v.\n1797 Compoformion rauhassa Napoleonin suostumuksella Venetsian\nitsenäisyyden.] Lohduta sinä äitiäni; hänen kyyneleittensä taivuttamana\nolen jättänyt Venetsian, välttääkseni ensimäiset ja julmimmat vainot.\nPitäisikö minun nyt lisäksi jättää tämä vanha, rakas lepopaikkani,\njossa voin vielä viettää muutamia rauhan päiviä kadottamatta silti\nnäköpiiristäni onnetonta maatani?\n\nSinä saat minut kauhistumaan, Lorenzo: kuinka suuri onkaan onnettomien\nluku? Oi, että me italialaiset itse pesemme käsiämme omien\nkansalaistemme veressä! Minun osakseni tulkoon nyt mitä tahansa.\nKokonaan epätoivoisena sekä synnyinmaani että omasta kohtalostani\nodotan tyynesti kahleita ja kuolemaa. Ruumiini ei ainakaan joudu\nmuukalaisten käsiin; muutamat harvat kunnon ihmiset, jotka ovat meidän\nonnettomia kohtalotovereitamme, tulevat minua hiljaa itkemään, ja luuni\nsaavat levätä isieni mullassa.\n\n\n13. X.\n\nRukoilen sinua, Lorenzo, älä kiusaa minua enää. En aio poistua näiltä\nkukkuloilta. Olen kyllä äidilleni luvannut paeta jonnekin ulkomaille,\nmutta minulla ei ole sydäntä tehdä sitä, ja toivottavasti hän antaa\nsen minulle anteeksi. Sillä onko tällä elämällä sitten niin paljon\narvoa, että se pitäisi säilyttää häpeän ja maanpaonkin uhalla? Katuen\nhuokaavat nyt monet kansalaisemme kaukana kodeistaan, sillä emmehän\nme vieraalla maalla voi muuta odottaa kuin puutetta ja halveksimista\ntai parhaassa tapauksessa hetkellistä ja kylmää sääliä, joka on ainoa\nlohdutus, minkä sivistyskansat suovat muukalaiselle maanpakolaiselle.\n\nJa mistä etsisin turvapaikkaa? Italiastako, joka on raiskattu maa ja\nvihollisen ainainen voittosaalis? Voinko minä raivosta itkemättä nähdä\nedessäni ne julmurit, jotka tuskallemme nauraen ovat myyneet hävitetyn\nmaamme viholliselle? Nuo kansojen turmelijat esiintyvät muka vapauden\nesitaistelijoina, samoinkuin paavit muinoin ristiretki-innostuksen\nvarjolla edistivät omia itsekkäitä pyrkimyksiään. Oi, kuinka usein\nhaluaisinkaan kostosta epätoivoisena raivossani lävistää rintani\nvuodattaakseni viimeiset veripisarani maani viimeisten tuskanhuutojen\nkaikuessa!\n\nEntä nuo muut sitten? He ovat ostaneet meidän nykyisen orjuutemme ja\nsiten kullalla voittaneet takaisin sen, mitä he typeryydessään ja\nhalpamaisuudessaan eivät aseilla voineet puolustaa. Minä olen tosiaan\nnoita onnettomia, jotka kuolleiksi luultuina haudattiin elävinä, mutta\ntointuessaan havaitsevat olevansa haudassa pimeyden ja luurankojen\nympäröiminä, tietäen elävänsä, mutta vailla auringon armasta valoa ja\npakoitettuina kuolemaan omiin kirouksiin ja nälkään. Miksi piti meidät\nensin päästää vapauden makuun ja tuntuun ja sitten riistää se meiltä\nkatalasti ikiajoiksi!\n\n\n16. X.\n\nJättäkäämme jo se asia. Myrsky näyttää asettuneen, ja jos vaara\nuudelleen uhkaa, lupaan tehdä kaiken voitavani välttääkseni sen. Muuten\nelän täällä niin rauhallisesti kuin näissä olosuhteissa on mahdollista.\nHarhailen ympäri maaseutua ketään tuttavaa tapaamatta, mutta, totta\npuhuakseni, menehdytän itseäni liialla ajattelulla. Lähetä minulle joku\nkirja.\n\nMitä tekee Lauretta? Tyttö parka, jättäessäni hänet oli hän aivan\nsuunniltaan. Hän on nuori ja kaunis vielä, mutta pelkään, että hän on\nmenettämäisillään järkensä syvässä onnettomuudessaan. En ole ollut\nrakastunut häneen, mutta sääli tai ehkä kiitollisuus siitä, että\nhän valitsi minut yksin lohduttavaksi uskotukseen, täyttäen rintani\nomalla sielullaan, omilla erehdyksillään ja omilla kärsimyksillään,\nliikutti minua niin, että kernaasti olisin tehnyt hänet koko elämäni\nkumppaniksi. Kohtalo ei sitä tahtonut, ja kenties se onnellisinta\nolikin. Hän rakasti Eugeniota, joka kuoli hänen sylissään. Hänen isänsä\nja veljensä täytyi paeta isänmaastaan, ja onneton perhe on jäänyt\npuille paljaille, kyyneleet ainoana ruokanaan. Oi Vapaus! siinä on\njälleen yksi sinun uhrisi. Tiedätkö, Lorenzo, että tätä kirjoittaessani\nitken kuin lapsi. Minä olen valitettavasti aina ollut tekemisissä\nkunnottomien henkilöiden kanssa, ja jos joskus olen tavannut jalon\nihmisen, on minun täytynyt häntä sääliä. Hyvästi, hyvästi.\n\n\n18. X.\n\nMichele toi minulle Plutarkhoksen; kiitos siitä. Hän sanoi, että\nsopivassa tilaisuudessa lähettäisit minulle jonkun toisenkin\nkirjan; toistaiseksi tämä riittää. Jumalallinen Plutarkhos on minua\nlohduttava keskellä inhimillisiä rikoksia ja onnettomuuksia, sillä\nhän kohottaa minun katseeni niiden harvojen suurten miesten puoleen,\njotka, ikäänkuin ihmissuvun ruhtinaina, elävät läpi vuosisatojen ja\nsukupolvien. Pelkään kuitenkin, että jos riisuisin heidän päältään\nhistoriallisen kuuluisuuden ja ikivanhan kunnioituksen verhon, ei\nminulla olisi syytä kiittää muinaisuuden suuruuksia sen enempää kuin\noman aikani ihmisiä ja omaa itseäni. Kaikkihan me kuulumme samaan\nsukuun!\n\n\n23. X.\n\nJos rauhan toive vielä on minulle suotu, on se nyt toteutunut,\nLorenzo. Pappi, lääkäri, kaikki tämän syrjäisen seudun vaatimattomat\nasukkaat tuntevat minut pienestä pitäen ja rakastavat minua.\nVaikka elänkin täällä maanpakolaisena, tulevat he kaikki luokseni\nikäänkuin kesyttääkseen jaloa, mutta villiä petoeläintä. Tehkööt sen\nkernaasti! Ihmiset eivät tosin ole minua kohtaan esiintyneet niin\njalomielisesti, että luottaisin heihin ensi näkemältä, mutta myöskään\nen voi hirmuvaltiaan tavoin vapista ja joka hetki pelätä petosta,\nsillä silloinhan koko elämä muuttuisi ainaiseksi, häpeälliseksi\nkuolonkamppailuksi. Minä istun heidän kanssaan iltapäivisin kirkon\nplataanin alla lukien heille Lykurgoksen ja Timoleonin elämänkertaa.\nSunnuntaina kerääntyivät ympärilleni kaikki seudun talonpojat\nkuunnellen suu auki, vaikka eivät paljoa ymmärtäneet. Luulisin, että\nhalu tutustua menneitten aikain tapahtumiin ja kuvailla niitä johtuu\nmeidän itserakkaudestamme, sillä me kuvittelemme voivamme pitentää\noman elämämme yhdistämällä sen aikoja sitten eläneisiin ihmisiin\nja asioihin ja tekemällä ne, niin sanoakseni, omaisuudeksemme.\nMeidän mielikuvituksemme haluaa harhailla läpi vuosisatojen etsien\nasuinpaikakseen kokonaan uuden maanpiirin. Olisitpa kuullut, millä\ninnolla muuan vanha työmies tänä aamuna minulle kertoili lapsuutensa\npäivinä eläneistä kylän papeista ja kuvaili 37 vuotta sitten riehuneen\nmyrskyn tuhotöitä ja menneitä sekä runsaan toimeentulon että kadon\nvuosia. Silloin tällöin hän keskeytti kertomuksensa langan pyytäen\nanteeksi, että muisti toisinaan petti. Tällä tavoin minun onnistuu\nunohtaa, että elän.\n\nMinua on käynyt tervehtimässä herra T., johon sinä tutustuit Padovassa.\nHän sanoi sinun usein puhuneen minusta ja toissapäivänä minusta\nkirjoittaneenkin itselleen. Hänkin on nyt, vaikka yleensä on pysytellyt\nloitolla valtiollisesta elämästä, vetäytynyt maaseudulle välttääkseen\nvilliintyneen kansanjoukon ensimäisiä raivopurkauksia. Minulle on\nkerrottu hänen kehittyneestä älystään ja suuresta oikeudentunnostaan,\n-- ominaisuuksia, joita ennen pidettiin arvossa, mutta jotka nyt ovat\nvaarallisia. Hän käyttäytyy kohteliaasti ja tekee ylevämielisen ja\nvilpittömän vaikutuksen. Hänen mukanaan oli toinenkin henkilö, joka\nluullakseni on hänen tyttärensä sulhanen. Hän lienee kelpo nuorukainen,\nmutta hänen kasvonilmeensä ovat kovin vähän puhuvat. Hyvää yötä.\n\n\n24. X.\n\nOlen vihdoinkin saanut itse teosta kiinni tuon talonpoikaisveijarin,\njoka turmeli meidän puutarhamme katkoen ja hävittäen kaiken mitä ei\nvoinut ryöstää. Hän seisoi persikkapuun alla katkaisten kaikessa\nrauhassa vielä viheriöitseviä oksia, joilla ei enää ollut hedelmiä.\nMinä olin piiloutunut viiniköynnösten suojaan, ja tuskin olin saanut\nhänet kynsiini, ennenkuin hän alkoi rukoilla armoa. Hän tunnusti\njo useita viikkoja harjoittaneensa moisia ilkitöitä syystä että\npuutarhurin veli muutamia kuukausia aikaisemmin oli varastanut hänen\nisältään säkin papuja. \"Opettaako sitten isäsi sinua varastamaan?\" --\n\"Vakuutan Teille, hyvä herra, että kaikki tekevät samoin.\"\n\nLaskin hänet menemään ja hyppäsin pensasaidan yli huudahtaen: \"Kas\nsiinä yhteiskunta pienoiskoossa; kaikki tekevät samoin!\"\n\n\n26. X.\n\nOlen nähnyt hänet, Lorenzo, tuon jumalallisen immen, ja sinulle\nolen siitä kiitollinen. Hän istui juuri maalailemassa omaa kuvaansa\npienoiskoossa. Hän nousi tervehtimään minua kuin vanhaa tuttua ja\nlähetti palvelijan hakemaan isäänsä. \"Isä ei osannut toivoa, että\ntänään tulisitte\", sanoi hän minulle. \"Hän on lähtenyt viljelyksiään\nkatsomaan, mutta on kohdakkoin palajava.\" Pikku tyttönen juoksi\nhänen syliinsä kuiskaten jotakin hänen korvaansa. \"Tämä herra on\nLorenzon ystävä\", vastasi Teresa, \"sama, jota isä toissa päivänä kävi\ntapaamassa\". Sillävälin palasi herra T. Hän otti minut ystävällisesti\nvastaan ja kiitti minua tulemastani. Mutta Teresa otti pikku siskoaan\nkädestä ja lähti. \"Katsokaa\", sanoi minulle herra T. osoittaen\nhuoneesta poistuvia tyttäriään, \"tässä on koko perheemme\". Hän\nsanoi näin ikäänkuin ilmaistakseen minulle, että hän oli menettänyt\nvaimonsa, mutta ei puhunut hänestä sanallakaan. Juttelimme kauan aikaa.\nJäähyväisiä lausuessani palasi Teresa. \"Me asumme lähellä toisiamme\",\nsanoi hän minulle, \"käykää toisinaan iltaisin meitä katsomassa\".\n\nRiemu sydämessä palasin kotia. Mitä? Voiko kauneuden näkeminen\nvaimentaa meidän kurjain kuolevaisten kaikkia tuskia? Kas siinä minulle\nuusi elämän lähde, varmaankin ainoa ja ehkä kohtalokas sekin! Mutta\njos kerran on ennakolta määrätty, että sieluni on elävä ainaisessa\nmyrskyssä, niin eikö tämäkin ole yhdentekevää?\n\n\n28. X.\n\nVaikene, vaikene. On päiviä, jolloin menetän kaiken itseluottamukseni:\non kuin joku demooni polttaisi, raatelisi, näännyttäisi sieluani. Ehkä\nkuvittelen itsestäni liikoja, mutta minusta tuntuu mahdottomalta,\nettä viholliset vapaasti saavat polkea synnyinmaamme tannerta niin\nkauan kuin me vielä elämme. Mitä me oikeastaan saamme aikaan, jos näin\nvalitellen elämme päivästä toiseen? Rukoilen sinua kuitenkin, älä enää\npuhu minulle tästä asiasta. Vai tahdotko sinä luettelemalla meidän\nkärsimyksiämme moittia minua siitä, että olen täällä toimettomana? Etkö\nhuomaa, että sillä vain enennät muutenkin hirmuista tuskaani? Oi, jos\nmeitä sortaisi vain yksi tyranni ja jos hänen orjansa olisivat vähemmän\ntympeitä, silloin minun käsivarteni riittäisi. Mutta näin ollen myös\nse, joka nyt moittii minua arkuudesta, syyttäisi minua rikoksesta,\nja viisaat ihmiset valittaisivat pikemmin tekoni mielettömyyttä\nkuin ylistäisivät sen uljuutta. Mitä luulet voivasi tehdä kahdelle\nmahtavalle kansakunnalle [ranskalaiset ja itävaltalaiset. Suom.],\njotka, vaikka ovatkin toistensa vannottuja, ikuisia, katkeroita\nvihollisia, ovat yhtyneet kuristaakseen meidät? Elleivät heidän\nvoimansa riitä, pettävät he meitä, toinen lietsomalla muka vapauden\ninnostusta, toinen ylläpitämällä uskonnollisia intohimoja, ja me itse,\njoita sekä entinen orjuus että nykyinen vallattomuus on turmellut,\nhuokailemme kuin halvat, petetyt ja nälkiintyneet orjat. Ei petos eikä\nnälkä enää saa meitä nousemaan. Oi, jos voisin, hautaisin taloni,\nrakkaimpani ja itseni enkä jättäisi jälelle mitään, en mitään,\njotteivät sortajat saisi riemuita omasta kaikkivallastaan ja minun\norjuudestani! Olihan olemassa kansoja, jotka välttääkseen maailmaa\nrosvoilevien roomalaisten herruutta polttivat kotinsa, vaimonsa,\nlapsensa ja itsensä haudaten kunniakkaitten raunioiden ja isänmaansa\ntuhan alle pyhän riippumattomuutensa.\n\n\n1. XI.\n\nMinä voin nyt hyvin, hyvin niinkuin sairas, joka nukkuessaan ei tunne\ntuskia. Vietän kokonaisia päiviä herra T:n kodissa, joka rakastaa\nminua kuin omaa poikaansa, ja kuvittelen tuon perheen ulkonaista onnea\ntodelliseksi, vieläpä omaksi onnekseni. Kunpa siellä vain ei olisi\ntuota sulhasta, sillä vaikka en vihaakaan ketään ihmistä maan päällä,\non kuitenkin olemassa muutamia, joita totisesti mieluimmin näkisin\nniin kaukaa kuin mahdollista. Hänen tuleva appensa piti minulle eilen\nillalla hänen kunniakseen pitkän, ylen mairittelevan ylistyspuheen, hän\non \"hyväntahtoinen, täsmällinen kärsivällinen\" -- siinä hänen hyveensä.\nMutta vaikka hän naine avuineen olisi täydellinen kuin enkeli, on\nhän minusta kuitenkin verrattava ruusupensaaseen ilman kukkia, jonka\npiikit minua peloittavat, niin kauan kuin hänen sydämensä pysyy noin\nkuolleena eikä hänen virallisilta kasvoiltaan voi lukea sen paremmin\nilon hymyä kuin myötätunnon suloista hiljaisuutta. Roisto, halpamainen\nroisto on sellainen ihminen, jonka toimia ohjaa ainoastaan kylmä,\nharkitseva järki. -- Muutenhan Odoardo kylläkin ymmärtää musiikkia ja\npelaa taitavasti shakkia; hän syö, nukkuu, lukee ja kävelee kuin kellon\nmukaan, ja puhuu ihastuksella ainoastaan kehuessaan rikasta ja hyvin\nvalikoitua kirjastoaan. Mutta kun hän kateederiäänellään uudelleen ja\nuudelleen toistaa minulle sanoja \"rikas ja hyvin valikoitu\", tahtoisin\njuhlallisesti syyttää häntä valehtelijaksi. Jos kaikki ne inhimilliset\nnarrimaisuudet, joita tieteen ja viisauden nimellä on pantu paperille\nja painoon eri maissa läpi vuosisatojen, rajoittuisivat korkeintaan\nmuutamaan tuhanteen niteeseen, luulisin, että ne riittäisivät\ntyydyttämään ihmisten luuloteltua tiedonjanoa. Mutta hiiteen jo moiset\nviisastelut!\n\nMuuten olen alkanut opettaa Teresan pikku sisarta lukemaan ja\nkirjoittamaan. Kun olen hänen kanssaan, kirkastuvat kasvoni, tunnen\nitseni iloisemmaksi kuin milloinkaan ja teen tuhansia poikamaisuuksia.\nEn tiedä miksi kaikki lapset minusta pitävät. Suloinen on tämäkin\ntyttönen: vaaleakutrinen, sinisilmäinen ja ruusuposkinen; hänen raikas,\nsomasti muodostunut vartalonsa on kuin nelivuotiaan sulottaren.\nNäkisitpä vain miten hän juoksee luokseni, tarttuu kiinni polviini,\npakenee minua, jotta seuraisin häntä, leikillä kieltää minulta suukon\nja sitten yhtäkkiä painaa somat huulensa suutani vasten. Tänään olin\nkiivennyt erääseen puuhun hakeakseni hedelmiä. Silloin tuo pieni olento\nojensi kätösensä minua kohti ja rukoili sopertaen, etten mitenkään vaan\nputoisi.\n\nMikä ihana syksy! Hyvästi, Plutarkhos! Suljettuna kannan sinua\nnyttemmin kainalossani. Jo kolme aamua on minulta mennyt siihen, että\ntäytän korini viinirypäleillä, persikoilla ja tuoreilla lehvillä ja\nkuljen kantamuksineni puron vartta pitkin herra T:n huvilaan, jossa\nelonkorjuu-laulullani herätän koko perheen.\n\n\n12. XI.\n\nEilisenä juhlapäivänä olemme kaikella komeudella istuttaneet\nläheisiltä kummuilta tuomiamme pinjoja vastapäätä kirkkoa kohoavalle\nvuorelle. Jo isäni aikoi puilla kaunistaa tuota karua vuorta, mutta\nhänen sinne istuttamansa kypressit eivät menestyneet, ja pinjat\novat vielä pieniä. Muutamien työmiesten avustamana olen vuoren\nkorkeimmalle kohdalle, josta puro pulpahtaa esiin, istuttanut viisi\npoppelia. Heti niiden itäpuolella on tuuhea lehto, jota aurinko\nensimäisenä tervehtii kohotessaan loistavana yli vuorten huippujen.\nJuuri eilen tavallista kirkkaampi aurinko lämmitti kuolevan syksyn\nusvien kylmentämää ilmaa. Iltapäivällä saapui paikalle juhlapukuisia\ntalonpoikaistyttöjä ja silloin vasta alkoi iloinen leikki ja tanssi,\nlaulu ja maljojen tyhjentäminen. Siellä oli talonpoikien ja työmiesten\nmorsiamia, tyttäriä ja lemmittyjä. Tiedäthän, että meidän talonpoikamme\nistutustyön päätyttyä viettävät hilpeätä juhlaa, sillä he ovat isiltään\nja esi-isiltään perineet sen luulon, että puut eivät voi menestyksellä\njuurtua vieraaseen maaperään, elleivät istuttajat tyhjennä maljoja\nniiden onneksi. -- Sillävälin ajatukseni harhailivat kaukaisessa\ntulevaisuudessa; olin näkevinäni itseni harmaapäisenä ukkona keppini\nnojassa kulkevan samanlaisena syystalven päivänä nauttien auringon\nsäteistä, jotka vanhuksille ovat niin rakkaita. Minä tervehdin kirkon\novesta ulos tulevia, köyryselkäisiä talonpoikia, jotka nuoruuden\nkultaisina päivinä olivat olleet kumppanejani, ja nautin hedelmistä,\njoita isäni istuttamat puut vihdoinkin oksillaan kantavat. Heikolla\näänelläni kerron meidän vaatimattoman elämäntarinamme Teresan tai\nsinun tai omille jälkeläisilleni, jotka karkeloivat ympärilläni.\nJa kun kylmenneet luuni vihdoin lepäävät tuuhentuneen ja varjoisan\nmetsikön suojassa, silloin ehkä lehvien alakuloiseen hyminään kesäisinä\niltoina yhtyy kylän vanhojen isien huokaus rukoillen kuolinkellojen\nkaikuessa rauhaa kunnon ihmisen sielulle ja sulkien hänen muistonsa\njälkeläisten mieleen. Ja kun joskus väsynyt elonkorjaaja etsii suojaa\nkesäkuun polttavassa helteessä, on hän, luoden kiitollisen silmäyksen\nlepokammiooni, huudahtava: \"Häntäpä me saamme kiittää tämän varjoston\nvieraanvaraisesta viileydestä!\" -- Oi turhia kuvitelmia! Voiko se,\njolla ei ole isänmaata, sanoa: \"Täällä tai tuolla on hautani oleva.\"\n\n    \"Oi onnen naiset! Kukin varma oli\n    hautansa paikasta eik' autiossa\n    vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.\"\n\n                        Dante, Paratiisi XV.\n\n\n20. XI.\n\nOlen jo monta kertaa aloittanut tätä kirjettä, mutta aina on jokin\nseikka sen valmistumista pitkittänyt: kaunis päivä, lupaus olla hyvissä\najoin herra T:n huvilassa, yksinäisyys. Sinä naurat? Eilen ja toissa\npäivänä nousin vakavasti päättäneenä sinulle kirjoittaa ja -- melkein\nhuomaamattani löydänkin itseni ulkona.\n\nNyt sataa sekä vettä että rakeita ja salamoi. Aion alistua\nvälttämättömyyteen ja viettää hyvin tämän helvetillisen päivän\nkirjoittamalla sinulle. Kuusi, seitsemän päivää on mennyt\nkävelyretkiin. Olen nähnyt luonnon loistavimmassa kauneudessaan.\nTeresa, hänen isänsä, pikku Isabellina, Odoardo ja minä kävimme\nPetrarcan kodissa Arquàssa. Sinne on, kuten tiedät, neljä peninkulmaa\ntäältä, mutta lyhentääksemme matkaa menimme oikotietä vuoriston yli.\nNousi mitä ihanin syyspäivä. Oli kuin yö varjoineen ja tähtineen\nolisi paennut auringon tieltä, joka äärettömässä loistossa, ikäänkuin\nkoko maanpiirin valtiaana, murtautui esiin itäisten pilvien peitosta.\nKoko maailma hymyili. Tuhatväriset, kultaiset pilvet täyttivät\ntaivaanrannan, joka loisti niin ihanasti kuin tahtoisi se avautua\nlahjoittaakseen kuolevaisille itse jumaluuden antimia. Joka askeleelta\ntervehdin eri kukkia ja yrttejä, jotka vähitellen nostivat aurinkoa\nkohti kasteen painamia päitään. Vienosti humisevien puiden oksilla\nvärisivät auringon valossa läpinäkyvät kastehelmet, ja raikkaat\naamutuulet karistelivat liiallisen kosteuden kukkien lehdiltä. Oli\nkuin ihmeellisimmän sopusoinnun henki olisi levinnyt yli metsien ja\nlaululintujen, purojen, karjan ja ihmisten puuhien. Puhalsi lenseä\ntuulenhenki, ja ilman täyttivät tuhannet tuoksut, joita riemuitseva\nmaa laaksoista ja vuorilta lähetti kohti aurinkoa, koko luonnon\nkorkeinta herraa. -- Säälin sitä onnetonta, joka mykkänä ja kylmänä\nvoi katsella näitä luonnon ihmeitä silmiensä siinä samalla täyttymättä\nkiitollisuuden kyyneleillä. Vieressäni seisoi Teresa lumoavimmassa\nsuloudessaan. Hänen kasvoillaan, joilla tavallisesti asuu vienon\nsurunvoittoinen ilme, kuvastui nyt vilpitön, sydämellinen ilo; hän\npuhui hiljaisella äänellä, kyyneleitä ilmestyi hiljalleen hänen\nsuuriin, tummiin, ihastuneisiin silmiinsä; seudun pyhä kauneus näytti\nhaltioivan koko hänen sielunsa. Tällaisina autuuden hetkinä sydän\navautuu sydämelle, ja niinpä hänkin kääntyi Odoardon puoleen. Oi suuri\nJumala! tämä näytti sokeana harhailevan yön pimeydessä tai luonnon\nsiunauksesta osattomaksi jääneessä erämaassa. Teresa työnsi hänet äkkiä\nsyrjään ja nojautui minun käsivarteeni sanoen, -- -- mutta ei, Lorenzo,\nvaikka haluaisinkin jatkaa, on kuitenkin parempi, että vaikenen. Jos\nvoisin sinulle kuvata hänen ääntämistapaansa, hänen liikkeitään, hänen\näänensä sointua, hänen kasvojensa taivaallista ilmettä, jos voisin edes\ntoistaa hänen sanansa muuttamatta tai lisäämättä ainoatakaan tavua,\nolisi sinulla syytä olla minulle kiitollinen, mutta kun en voi, on\nparempi vaieta, jotta en epäonnistumiseni vuoksi suuttuisi itselleni.\nSillä mitä kannattaa epätyydyttäväsi jäljitellä lajissaan täydellistä\ntaulua, jonka pelkkä maine tekee syvemmän vaikutuksen kuin huono\nkopio. Enkö mielestäsi ole Homeroksen kääntäjien kaltainen? Näethän,\netten kaikesta vaivastani huolimatta voi muuta kuin heikontaa minua\ninnoittavaa tunnetta ja pukea haltioitumiseni tyhjien sanojen muotoon.\n\nLorenzo, minä alan väsyä. Kertomukseni jatko jääköön huomiseksi.\nYltyvästä rajuilmasta huolimatta yritän mennä Teresan luo; vien hänelle\nterveisiä sinultakin. --\n\nJumalani, minun täytyykin jatkaa, sillä oveni edessä on todellinen\njärvi, joka tekee kaiken liikkumisen mahdottomaksi. Voisinhan sen\nylikin hypätä, mutta se ei asiaa parantaisi, sillä sade ei lakkaa,\npuolipäivä on jo ohi ja yö lähestyy muutaman tunnin perästä uhkaavana\nkuin maailman loppu. Oi Teresa, hukkaan on tämä päivä mennyt. --\n\n\"En ole onnellinen\", sanoi minulle Teresa, ja näillä sanoilla hän\nmurti sydämeni. Äänetönnä kävelin hänen rinnallaan; Odoardo ja\nTeresan isä kulkivat innokkaasti jutellen edellämme. Jälessämme tuli\nIsabellina puutarhurin kainalossa. \"Minä en ole onnellinen.\" -- Olin\nymmärtänyt noiden sanojen hirvittävän merkityksen, ja sydämeni oli\npakahtua nähdessäni rinnallani uhrin, joka oli tuomittu sortumaan\nennakkoluulojen ja kylmän itsekkäisyyden tyydyttämiseksi. Huomatessaan\näänettömyyteni Teresa koetti puhua iloisemmin ja hymyillä: \"onko joku\nrakas muisto\", yritti hän sanoa minulle, mutta painoi taas äkkiä päänsä\nalas. -- Minä en voinut vastata mitään.\n\nOlimme jo Arquàn läheisyydessä, ja astuessamme rehevää rinnettä myöten\nalaspäin tuntuivat maisemat, jotka ylempää katsottuina näyttivät\nolevan siroteltuja sinne tänne pitkin laaksoja, häipyvän etäisyyteen.\nVihdoin olimme tiellä. Sen toisella puolella kasvoi poppeleita,\njoiden kellahtavat lehdet väristen putoilivat päällemme; toiselta\npuolelta sitä varjostivat suunnattoman korkeat tammet, joiden tumma\nrauhallisuus esiintyi kauniina vastakohtana poppelien viehkeälle\nvihreydelle. Paikotellen pujottautui molempien puurivien väliin villejä\nviiniköynnöksiä, joiden vihreitä vöitä lauha aamutuuli huojutteli.\nTeresa pysähtyi ja katsoi ympärilleen. \"Oi kuinka usein\", hän huudahti,\n\"olenkaan istunut tällä vihreällä nurmikolla ja levännyt näiden\nvarjoisain tammien siimeksessä. Monesti kävin täällä menneenä kesänä\näitini kanssa.\" Hän vaikeni ja kääntyi taaksepäin sanoen odottavansa\njonkun verran jälelle jäänyttä Isabellinaa, mutta luulen, että hän\njättäytyi seurastani peittääkseen kyyneleensä, joita silmät olivat\ntulvillaan ja joita hän luultavasti ei voinut pidättää. \"Mutta miksi\näitinne ei koskaan ole täällä?\" kysyin häneltä. -- \"Jo useampia\nviikkoja on hän asunut Padovassa sisarensa kanssa; ehkä ainaiseksi\non hän meistä eroitettuna. Isäni kyllä rakasti häntä, mutta siitä\nhetkestä alkaen, jolloin isä tahtoi pakoittaa minut naimisiin miehen\nkanssa, jota en voi rakastaa, on sopu perheestämme paennut. Kun onneton\näitini huomasi, että hänen vastarintansa tässä asiassa oli turha,\npoistui hän, jotta hänen ei tarvitsisi olla osallisena ehdottomassa\nonnettomuudessani. Kaikki ovat minut hyljänneet! Olen antanut\nlupaukseni isälle enkä tahdo olla tottelematon, mutta eniten minua\nsurettaa se, että perheemme juuri minun tähteni on näin hajaantunut.\nMitä omaan kohtalooni tulee -- koetan olla kärsivällinen.\" Näin\nsanoessaan hän itki hereästi. \"Suokaa anteeksi\", hän lisäsi, \"että\nminun täytyi Teille purkaa sydämeni tuskat. En saa kirjoittaa äidilleni\nenkä vastaanottaa kirjeitä häneltä. Isäni, joka on jyrkkä ja ankara\npäätöksissään, ei tahdo kuulla hänen nimeäänkään mainittavan; hän\nväittää alinomaa, että äiti on sekä hänen että minun pahin viholliseni.\nJa kuitenkin tunnen, etten rakasta enkä koskaan tule rakastamaan\ntuota sulhasta, joka on minulle määrätty.\" -- Kuvittele, Lorenzo,\nminun asemaani tällä hetkellä. En tiennyt mitä hänelle vastaisin,\nmillä häntä lohduttaisin ja neuvoisin. \"Kaiken pyhän nimessä\", jatkoi\nTeresa, \"rukoilen Teitä, älkää olko surullinen minun tähteni. Te olette\nuskottuni, sillä minä kaipaan osanottoa ja myötätuntoa, ja Te olette\nainoa, jonka puoleen voin kääntyä.\" -- Oi, ihanin enkeli, kunpa minä\nvoisin aina itkeä puolestasi ja siten kuivata sinun kyyneleesi! Minun\nkurja elämäni on kokonaan sinun, pyhitän sen sinulle, pyhitän sen sinun\nonnellesi!\n\nKuinka paljon onnettomuutta, oi Lorenzo, yhdessä ainoassa perheessä!\nKuinka voikaan herra T., joka muuten on niin kelpo mies, tässä asiassa\nolla näin itsepintainen. Hän rakastaa vilpittömästi tytärtään, hän\nylistää häntä usein ja katselee häntä ihastuneesti, ja kuitenkin hän\nantaa turmion miekan riippua hänen päänsä päällä. Teresa kertoi minulle\nmuutamia päiviä myöhemmin, että turmiolliset intohimot aina olivat\nraadelleet hänen isänsä levotonta sielua. Pilattuaan taloudellisen\nasemansa liiallisella komeudenhalulla hän oli joutunut noiden\nroistojen uhriksi, jotka vallankumouksellisina aikoina rikastuvat\nkanssaihmistensä perikadon kustannuksella. Nyt hän, pelolla ajatellen\nlastensa tulevaisuutta, toivoi voivansa parantaa kaikki järkevän,\nvarakkaan ja suuren perinnön toivossa elävän vävyn avulla. Ehkäpä\ntähän vielä liittyy annos turhamaisuutta, sillä se, joka syntyy\naatelismiehenä, tahtoo kuollakin aatelismiehenä. Uskaltaisinpa,\nLorenzo, lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että hän ei antaisi tytärtään\nmiehelle, jonka suonissa virtaa vaikka vain kahdeksannes aatelitonta\nverta. Sitä suuremmassa määrässä puolison vastarinta hänestä tuntuu\nloukkaukselta isällistä arvovaltaa vastaan, ja tämä tyrannillinen\ntunne tekee hänet yhä taipumattomammaksi. Ja siitä huolimatta hän on\npohjaltaan hyväsydäminen. Hänen vilpitön ilmeensä, hänen ainaiset\nhyväilynsä ja sääli, jota hän toisinaan aivan avoimesti osoittaa\ntytärtään kohtaan, todistavat, että hän surukseen huomaa onnettoman\nolennon hiljaisen alistumisen, mutta hän pysyy sittenkin päätöksessään.\nTosiaankin, kun minä näen, miten ihmiset ikäänkuin kohtalon pakosta\netsimällä etsivät onnettomuutta, miten he valvovat, hikoilevat ja\nitkevät lisätäkseen ikuisten tuskiensa kalkkia, tunnen halua lävistää\nrintani säästyäkseni samanlaiselta kamalalta intohimolta.\n\nJätän sinut nyt, Lorenzo, sillä Michele kutsuu minua syömään. Hetkisen\nperästä jatkan kirjettäni, jos voin. --\n\nRajuilma on asettunut. On mitä ihanin iltapäivä. Aurinko hajoittaa\nvihdoinkin pilvet ja lohduttaa surevaa luontoa hyväilevillä säteillään.\nKirjoitan sinulle pöydän ääressä vastapäätä parveketta ja katselen,\nkuinka ikuinen valo häikäisevän loistavassa kirkkaudessaan vähitellen\nvaipuu taivaanrannan taakse. Ilma on jälleen tyyni, ja luonto näyttää\niloisemmalta kuin ennen myrskyä, vaikka maa onkin vesitulvan peittämä\nja puut värjöttävät lehdettöminä ja monet kasvit juurettomina.\nSamoinhan, oi Lorenzo, onneton ihminenkin pudistaa päältään\npainostavien huolten taakan toivon ensi kipinän sädehtiessä ja löytää\nkurjuudessaan lohtua pienistä iloista, joita hän sokean onnen päivinä\ntuskin huomasikaan. -- Mutta jo sammuu päivä, kuulen iltakellon soivan;\non siis aika vihdoinkin lopettaa kertomukseni.\n\nJatkoimme siis lyhyttä kävelymatkaamme, kunnes näimme etäisyydessä\nhäämöittävän majan, jossa kerran asui \"tuo suuri, jonka maineelle\nmaailma oli liian ahdas ja joka lauluillaan loi Lauralle jo maan päällä\ntaivaallisen kunniaseppeleen\".\n\nOlin samanlaisen tunteen valtaamana kuin lähestyessäni isieni hautoja;\nsieluni täytti hartaus, jota papit tuntevat vaeltaessaan äänettömän\nkunnioituksen haltioimina jumalten pyhissä lehdoissa. Tuon suuren\nitalialaisen koti on päässyt rappeutumaan, sillä ne, jotka tämän\naarteen omistavat, ovat välinpitämättömiä sen hoidosta. Turhaan\netsii kaukaisilta mailta saapunut, harrasmielinen vaeltaja huonetta,\njossa Petrarcan laulujen taivaallinen sointu vielä kaikuisi. Itkien\nhän on löytävä soraläjän, jolla kasvaa nokkosia ja villejä yrttejä\nja jonne yksinäinen kettu on pesänsä rakentanut. Oi Italia, lepytä\nsuurten miestesi haamuja! -- Vapisevin sydämin muistelen Torquato\nTasson viimeisiä sanoja. Kärsittyään 47 vuotta hovin halveksumista,\noppineitten oikkuja ja ruhtinaitten ylpeyttä milloin istuen\nvankeudessa, milloin harhaillen ympäri maata tuo aina alakuloinen,\nsairas ja köyhä runoilija vihdoin vaipui kuolinvuoteelleen ja kirjoitti\nviimeisellä hetkellään: \"En tahdo valittaa kohtaloni kovuutta,\njotta minun ei tarvitsisi syyttää ihmisten kiittämättömyyttä, jonka\nuhrina nyt kuitenkin kerjäläisenä vaivun hautaan.\" Oi Lorenzo, nuo\nsanat kaikuvat alinomaa sielussani, ja luulen tuntevani henkilön,\njoka kuolinhetkellään on ne toistava. Sillävälin lausuilin hiljaa\nitsekseni, sielu täynnä rakkautta ja sopusointua, sellaisia Petrarcan\ncanzoneja ja sonetteja kuin \"Chiare, fresche, dolci aque\", \"Di pensier\nin pensier, di monte in monte\", \"Stiamo, Amore, a veder la gloria\nnostra\", [\"Kirkkaat, raikkaat, suloiset vedet\", \"Aatoksesta aatokseen,\nvuorelta vuorelle\", \"Nyt, Lempi, kunniaamme katselkaamme\".] ja muita\nyliluonnollisen ihania säkeitä, joita herkistynyt muistini johti\nmieleeni.\n\nTeresa ja hänen isänsä seurasivat Odoardoa, joka meni tarkastamaan\nläheisyydessä omistamaansa maatilaa hoitavan pehtorin tilejä. Sittemmin\nsain tietää, että Odoardo on aikeissa lähteä Roomaan erään serkkunsa\nkuoleman johdosta. Hänen matkansa ei kuitenkaan liene kiireellinen,\nsillä muut sukulaiset ovat ottaneet haltuunsa kuolleen omaisuuden ja\nasia joutunee tuomioistuimen ratkaistavaksi.\n\nKun he olivat palanneet, söimme aamiaista muutamassa\ntalonpoikaistalossa ja lähdimme kotimatkalle. Hyvästi, hyvästi.\nMinulla olisi vielä yhtä ja toista muutakin kerrottavaa sinulle, mutta\nkirjoittaminen ei todellakaan enää tahdo sujua. Mutta tosiaankin, en\nmuistanut mainita, että Odoardo kotimatkalla koko ajan käveli Teresan\nrinnalla ja puheli hänen kanssaan pitkään ja ylen mahtipontisen\nnäköisenä, ikäänkuin moittien häntä. Muutamista korviini sattuneista\nsanoista päättäen hän kaikin mokomin tahtoi pakoittaa morsiamensa\nilmoittamaan, mitä meidän keskustelumme oli koskenut. Huomaat tästä,\nettä minun täytyy harventaa käyntejäni, ainakin hänen lähtöönsä asti.\n\nHyvää yötä, Lorenzo. Säästä tämä kirje. Kun Odoardo vie mukanaan\nhyvän hengettärensä, kun minä en enää saa nähdä Teresaa, kun hänen\nsuloinen pikku sisarensa ei enää leiki polvellani, silloin on surun\npäivä minulle valjennut ja itse tuskakin tuntuu suloiselta. Jonakin\niltahetkenä voimme silloin uudelleen lukea nämä muistiinpanoni leväten\nhiljaista Arquàa reunustavilla rinteillä. Muisto siitä, että Teresa oli\nystävättäremme, on kuivaava kyyneleemme. Luokaamme silloin rakkaista\nja suloisista tunteista itsellemme aarre, joka kaikkina vielä ehkä\nedessämme olevina surun ja ahdistuksen vuosina on lohduttava meitä\ntietoisuudella siitä että emme aina ole olleet onnettomia.\n\n\n22. XI.\n\nKolmen päivän perästä Odoardo, Jumalan kiitos, on poissa näiltä mailta.\nTeresan isä saattaa häntä rajalle. Hän on antanut minun ymmärtää,\nettä hänelle olisi ollut mieluista, jos minä olisin seurannut häntä\ntuon lyhyen matkan, mutta olen kiittänyt siitä kunniasta, sillä minun\ntäytyy ehdottomasti käydä Padovassa. En tahdo myöskään käyttää väärin\nherra T:n ystävyyttä ja luottamusta. -- \"Pitäkää nyt hauskaa seuraa\ntyttärilleni\", sanoi hän minulle tänä aamuna. Nähtävästi hän pitää\nminua oikeana Sokrateena tuon enkelimäisen olennon rinnalla, joka on\nluotu rakastamaan ja rakkautta osakseen saamaan ja joka kuitenkin\nsamalla on niin onneton. Olen aina tuntenut mitä syvintä myötätuntoa\nonnettomia kohtaan, sillä olen tosiaankin aina ollut löytävinäni\njotakin ilkeää onnellisissa ihmisissä.\n\nEn ymmärrä, kuinka Teresan isä ei huomaa, miten minä hämmennyn ja\nvapisen aina kun puhun hänen tyttärestään, kuinka kasvojeni ilme\nmuuttuu ja minä seison kuin tuomarin edessä. Silloin vaivun myöskin\nomituisiin mietelmiin ja olisin melkein valmis kiroamaan taivasta\nsiitä, että se tuolle miehelle on antanut niin monta oivallista\nominaisuutta. Sillä hänen ennakkoluulonsa ja sokea uskonsa kohtalon\nmääräyksiin turmelevat kokonaan hänen avunsa, ja hetki on tuleva,\njolloin hän itkee katkerasti. -- Näin minä kulutan kurjat päiväni\nvoihkimalla toisten ja omaa onnettomuuttani.\n\nKuitenkaan ei tämä minua miellytä. Nauran usein omalle itselleni,\nsillä totisesti tämä minun sydämeni ei suvaitse pienintäkään rauhan\nhetkeä. Sen täytyy aina olla liikkeessä, olivat tuulet sitten vastaisia\ntai myötäisiä. Jos iloa puuttuu, etsii se ravintoa surusta. Eilen\ntuli Odoardo luokseni tuomaan takaisin lainaamansa metsästyspyssyn\nja sanomaan jäähyväisiä. En voinut antaa hänen mennä heittäytymättä\nhänen kaulaansa, vaikka minun oikeastaan olisi pitänyt matkia hänen\nomaa välinpitämättömyyttään. En tiedä, minkä nimen te muut viisaat\nannatte sellaiselle henkilölle, joka liiaksi seuraa sydämensä ääntä:\nsankari hän varmaankaan ei ole, mutta onko hän silti halveksittava?\nNe, jotka pitävät tunteellisia ja intohimoisia ihmisiä heikkoina\nraukkoina, muistuttavat lääkäriä, joka julisti potilaansa mielipuoleksi\nsen vuoksi, että hän kuumeissaan houraili. Samoinhan jotkut rikkaat\nsyyttävät köyhiä ikäänkuin köyhyys olisi rikos. Minusta on kaikki\ntässä elämässä näennäistä, ei mikään todellista. Ihmiset, jotka eivät\nomilla ansioillaan voi ansaita omaa eikä kanssaihmistensä kunnioitusta,\nkoettavat kohottaa arvoaan ylpeilemällä siitä, että heillä sattumalta\nei ole joitakin heikkouksia, joita naapurilla on. Mutta voiko sitä\nsanoa raittiiksi, joka ei koskaan esiinny juopuneena syystä että\nhänellä on luontoinen vastenmielisyys viiniä kohtaan?\n\nSanokaa te, jotka rauhallisesti puhutte inhimillisistä intohimoista,\nnäinköhän te ylpeilisitte niin suuresti ankarasta filosofiastanne,\nellei kaikki, mihin kylmillä käsillänne kosketatte, tuntuisi\nkylmältä, ellei kaikki, mikä tunkeutuu hyiseen sydämeenne, paikalla\njäätyisi? Kuinka siis voitte keskustella asioista, joita ette tunne?\nMinä puolestani annan kernaasti viisaitten kerskua hedelmättömällä\nvälinpitämättömyydellään. Olen jonkun runoilijan teoksista lukenut,\nettä koko heidän hyveensä on verrattava jäävuoreen, joka vetää kaiken\npuoleensa ja muuttaa jääksi jokaisen, joka sitä lähestyy. Mutta\n\"Jumalakaan ei aina pysy hiljaa ylevässä rauhassaan; Jumalan henki\ntuntuu myös tuulten pyörteessä ja aaltojen kuohussa.\"\n\n\n27. XI.\n\nOdoardo on lähtenyt, ja minäkin lähden heti, kun Teresan isä on\npalannut. Hyvästi.\n\n\n3. XII.\n\nTänä aamuna olin aikaiseen liikkeellä ja lähestyin juuri herra\nT:n huvilaa, kun kuulin kaukaista harpunsoittoa. Oi, koko sieluni\nhymyilee ja kuvaamaton autuus täyttää sydämeni vielä muistellessani\nnoita säveleitä. Soittaja oli Teresa. Oi, taivaallinen impi, sydämeni\nmurtumatta en koskaan voi eteeni loihtia kuvaasi ja häikäisevää\nkauneuttasi. Oi, sinä alat jo tuntea elämän karvaan kalkin esimakua, ja\nminä näen omilla silmilläni sinun onnettomuutesi enkä voi sinua auttaa\nkuin kyynelilläni; minun, niin, minun itseni täytyy säälistä sinua\nkohtaan kehoittaa sinua alistumaan kohtaloosi.\n\nEn ole itsekään vielä oikein selvillä siitä, olenko sinuun rakastunut\nvai en, mutta Jumala tietää, että sinä olisit ainoa aatokseni, jos\njoskus -- --\n\nJäin paikalleni seisomaan katse kiinnitettynä soittajaan. Silmilläni,\nkorvillani, kaikilla aisteillani tahdoin antautua tähän jumalalliseen\nnautintoon, eikä minun tarvinnut pelätä, että joku asiaankuulumaton\nsaisi minut punastumaan omaa intoani. Ajattele itseäsi minun tilassani;\nkuulin Teresan laulavan muutamia minun parhaan kykyni mukaan\nkääntämiäni Sapphon säkeitä, kuten käänsin toisetkin kaksi oodia,\njotka ovat tuon runotarten lailla kuolemattoman immen laulun ainoat\nsäilyneet jäännökset. Yhdellä hyppäyksellä olin Teresan huoneessa ja\ntapasin hänet istumassa samalla tuolilla, jolla hän istui nähdessäni\nhänet ensi kerran kuvaansa maalaamassa. Hän oli kevyessä, vaaleassa\npuvussa, hänen rikkaat, kultaiset kutrinsa peittivät hartioita ja\nrintaa, hänen jumalalliset silmänsä ilmaisivat iloa, hänen kasvoillaan\nkuvastui unelmoiva tunnelma, hänen ruusunpunainen käsivartensa, hänen\njalkansa, hänen sormensa, jotka kevyesti koskettelivat harpunkieliä,\nkaikki, kaikki yhtyi ihanaksi sopusoinnuksi, ja minä tunsin ennen\naavistamatonta onnea häntä katsellessani. Vaikka Teresa näytti\nhämmästyneeltä huomatessaan, että mieshenkilö ihaili häntä kevyessä\nkotipuvussaan ja vaikka puolestani aloin syyttää itseäni sopimattomasta\nja halpamaisesta menettelystä, jatkoi hän kuitenkin soittoaan, ja minun\nainoa toivomukseni oli saada häntä palvoa ja häntä kuunnella. Rakas\nystäväni, en kykene sinulle kuvaamaan mielentilaani; tiedän vain, että\nolin kuin vapautunut tämän maallisen elämän kahleista.\n\nViimein hän nousi hymyillen ja jätti minut yksin. Vähitellen aloin\ntaas olla oma itseni, nojasin päätäni hänen harppuaan vasten, ja\nkasvoni täyttyivät kyynelillä, -- oi, kerrankin tunsin itseni kuin\nvapautuneeksi.\n\n\nPadova, 7. XII.\n\nEn uskalla sanoa varmaan, mutta pelkään suuresti, että sinä, pitäen\nsanastani kiinni, kaikin voimin olet koettanut karkoittaa minut\nsuloisesta lepopaikastani. Eilen tuli Michele luokseni, ilmoittaen että\näitini oli vuokrannut minulle Padovassa asunnon, jossa joskus, muistan\ntuskin enää koska, olin sanonut haluavani asua yliopiston lukuvuoden\nalkaessa. Olen tehnyt uhrauksen tulemalla tänne, ja kirjoitin siitä\nsinulle, mutta odotin herra T:n kotiintuloa, eikä hän ole vieläkään\npalannut. Muuten olen tehnyt oikein noudattaessani kutsumustasi, olen\njättänyt kukkulani sanomatta kenellekään jäähyväisiä. Sillä muussa\ntapauksessa lähdöstäni ei olisi tullut mitään kaikista sinun kiihkeistä\nkehoituksistasi ja omista päätöksistäni huolimatta. Tunnustan sinulle,\nettä tunnen jonkunlaista katkeruutta sydämessäni ja että usein\nkiihkeästi tahtoisin matkata takaisin. Mutta mitäpä siitä, olenhan nyt\nPadovassa, ja piakkoin kai minusta tulee viisas mies, eikä sinun enää\ntarvitse ehtimiseen minulle julistaa, että kulutan aikani joutavissa\nhullutteluissa. Mutta älä yritäkään minua estää, jos mieleeni\npälkähtäisi mennä matkoihini täältä, sillä sinä tiedät, että muutamat\nasiat ovat minulle aivan mahdottomia, varsinkin jos on kysymyksessä\nelää säännöllistä elämää, jota järkiperäinen opiskelu edellyttää,\nja luopua omasta mielenrauhastaan ja vapaudestaan tai, kuten sinä\nsanoisit -- ja suon sen sinulle anteeksi -- omista oikuistaan. Kiitä\njoka tapauksessa äitiäni ja sano hänelle jo etukäteen, ikäänkuin omasta\nalotteestasi, että en tule viipyneeksi täällä kuin kuukauden tai hiukan\nenemmän.\n\n\nPadova, 11. XII.\n\nOlen tutustunut patriisi M:n puolisoon, joka hyläten meluisan\nVenetsian ja saamattoman miehensä kodin viettää suuren osan vuotta\nPadovassa saadakseen vapaasti nauttia elämästään. Vahinko, että hänen\nnuorekas kauneutensa jo on kadottanut alkuperäisen puhtautensa, joka\non sulottarille ja todelliselle lemmelle ominainen. Minusta näyttää\nsiltä kuin hänen ainoa ilonsa nykyään olisi taitavalla naisellisella\nkiemailulla kietoa miehiä pauloihinsa. Mutta kukapa sen niin varmaan\ntietää! Minun kanssani hän on mielellään, hän kuiskailee korvaani\nkaikenlaisia asioita ja hymyilee, kun kiitän hänen kauneuttaan, mutta\noikeastaan hän ei, kuten muut kaltaisensa, rakasta turhanpäiväisiä\nsananparsia ja kaksimielisiä sukkeluuksia, jotka aina todistavat\nluonteen synnynnäistä halpamaisuutta. Eilen illalla sattui, että hän\nasettui istumaan aivan lähelle minua ja alkoi puhua minun runoistani.\nJutellessamme siinä moisista tyhmyyksistä tulin jostakin syystä\nmaininneeksi erään kirjan ja hän pyysi sitä minulta lainaksi. Lupasin\nviedä sen hänelle tänä aamuna. Hyvästi, on aika mennä hänen luokseen.\n\n\nKello 2.\n\nPalvelija osoitti minut etuhuoneeseen, jossa heti tuli vastaani noin 35\nvuoden ikäinen, kevyesti puettu nainen. En olisi voinut kuvitellakaan\nhäntä kamarineitsyeksi, ellei hän olisi ilmaissut itseänsä sanomalla:\n\"Rouvani on vielä vuoteessa, mutta hän nousee heti.\" Samassa\nseinäkello kutsui häntä jumalattaren lepokammioon, joka oli aivan\netuhuoneen vieressä. Jäin odottamaan lämmitellen itseäni uunin ääressä\nja tarkastellen milloin Danaeta esittävää kattomaalausta, milloin\nseinäkoristuksia, milloin ranskalaisia romaaneja, joita oli sinne tänne\nsiroiteltu. Samassa avautui ovi ja koko huone täyttyi äkkiä tuhansien\nhajuvesien lemulla. Sisään astui upeavartaloinen, juuri vuoteelta\nnoussut rouva, kamarineiti ojensi hänelle nojatuolin, ja hän heittäytyi\nkylmästä värjöttäen istumaan mukavaan asentoon lähelle uunia. Hän\ntervehti minua enemmän silmäyksillään kuin kumartaen ja kysyi minulta\nhymyillen, olinko muistanut lupaukseni. Ojensin hänelle kirjan ja\nhuomasin ihmeekseni, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin pitkä ja\nohut paita, joka vielä lisäksi oli niin avoin, että povi ja hartiat\nolisivat kokonaan paljastuneet, ellei hän hekumallisesti hymyillen\nolisi heittänyt ylleen kevyttä aamukaapua. Hänen vain muodon vuoksi\nhiukan kammatut, hajalle valahtaneet hiuksensakin ilmaisivat, että hän\noli juuri noussut makuulta; osa niistä lepäsi epäjärjestyksessä ympäri\nkaulan, osa peitti otsaa ja silmäluomia, osa taasen tunkeutui aina\npoveen asti, ikäänkuin noiden pienten, mustain suortuvain tehtävänä\nolisi ollut toimia oppaana tottumattomalle silmälle.\n\nToisinaan hän kohotti kätensä muka järjestääkseen paremmin tukkaansa,\nmutta hänen todellinen tarkoituksensa oli varmaankin täten näyttää\nminulle hohtavan valkoinen, pyöreä käsivartensa, joka paidanhihan\nalaspudotessa paljastui aina kyynärpäätä myöten. Leväten pienellä,\npehmeistä patjoista muodostetulla valtaistuimellaan hän sievästi\nleikitteli sylikoiransa kanssa, joka juoksenteli hänen ympärillään\nkyyristäen selkäänsä ja pudistellen korviaan ja harjaansa. Asetuin\nistumaan pienelle tuolille, jonka kamarineitsyt ennen poistumistaan oli\nminulle tuonut. Liehakoiva pikku peto hypiskeli emäntänsä kintereillä\nhampailla ja tassuilla tempoen ikäänkuin tarkoituksella hänen paitansa\nliepeitä. Näin tuli ensin näkyviin hieno, ruusunpunainen silkkitohveli\nja vähitellen pienoinen jalka, ihan samanlainen, Lorenzo, kuin kylvystä\nnousevilla sulottarilla on Albanon maalauksissa. Oi, minä olin nähnyt\nTeresan samantapaisessa tilanteessa, juuri vuoteeltaan nousseena\naamupuvussa istuvan uunin ääressä. Johtaessani mieleeni tuon autuaan\naamun muistan, että tuskin uskalsin hengittää häntä ympäröivää ilmaa,\nettä kaikki, kaikki ajatukseni arkoina ja kunnioittavina yhtyivät häntä\npalvomaan. Varmaankin joku hyvä henki tällä hetkellä loihti eteeni\nTeresan kuvan, ja se antoi minulle voimaa katsella koiraa ja kaunotarta\nja taas koiraa ja mattoa, jolla tuo sievä jalka lepäsi, pidättyvästi\nhymyillen. Mutta sillä välin kaunis jalka hävisikin. Nousin pyytäen\nanteeksi, että olin tullut sopimattomaan aikaan. Lähtiessäni jätin\nhänet jonkunlaisen katumuksen valtaan; ainakin minusta tuntui siltä\nkuin hän iloisesta ja kohteliaasta olisi muuttunut hiukan jäykäksi --\nen muuten voi sanoa asiassa olleen sen enempää. Jäätyäni yksin sanoi\nminulle järkeni, joka on ainaisessa ristiriidassa sydämeni kanssa:\n\"Onneton! Pelkää ainoastaan sellaista kauneutta, joka on melkein\ntaivaallinen; ole rohkea äläkä epäile kostuttaa huuliasi vastamyrkyllä,\njota onnetar sinulle ojentaa!\" Ylistin järjen neuvoa, mutta sydän\noli siis jo menetellyt omalla tavallaan. Huomaat, että tämä kirje on\npuhtaaksikirjoitettu, sillä olen tahtonut loistella \"komealla tyylillä\".\n\nOi, noita Sapphon säkeitä hyräilen itsekseni kirjoittaessani,\nkävellessäni, lukiessani. Oi Teresa, en ollut näin mieletön, niin\nkauvan kuin sain katsella ja kuunnella sinua. Kärsivällisyyttä!\nYksitoista peninkulmaa, niin olen kotona, ja sitten vielä kaksi\npeninkulmaa lisäksi, ja --. Kuinka usein olisinkaan jo paennut koko\nItaliasta, ellei minusta olisi parempi elää täällä ainaisessa vaarassa\nkuin nääntyä kaipauksesta kaukana sinun luotasi. Olemmehan täällä\nsentään saman taivaan alla.\n\nJ. K. Tällä hetkellä saapuvat sinun kirjeesi. Jo viidennen kerran sinä\nsyytät minua rakastuneeksi, entä sitten? Olen nähnyt monien rakastuvan\nmediciläiseen Venukseen ja Psykeen, vieläpä kuuhun tai lempitähteensä.\nJa etkö sinä itse ollut niin ihastunut Sapphoon, että olit löytävinäsi\nhänen kuvansa kauneimmassa tuntemassasi naisessa ja sanoit tyhmiksi ja\nilkeiksi niitä, jotka väittivät hänen olleen pieni, ruskeaihoinen ja\nrumanpuoleinen?\n\nMutta leikki sikseen! Myönnän olevani omituinen, ehkä hiukan yltiöpänen\nolento, mutta pitäisikö minun hävetä sitä? Miksi? Jo jonkun aikaa\nolet koettanut ajaa päähäni, että minun olisi punasteltava, mutta\nsuo anteeksi, missään Teresaa koskevassa en voi, en tahdo eikä minun\ntarvitse punastua tai katua tai surra. Elä onnellisena!\n\n\nPadova, --\n\n(Tästä kirjeestä puuttuu kaksi arkkia, joissa Jacopo kertoo\nikävyyksistä, mihin hän joutui kiivautensa ja suorasukaisuutensa\nvuoksi. Julkaisija, tahtoen tarkalleen painattaa kaiken, mitä Jacopon\nkirjeistä on säilynyt, katsoo velvollisuudekseen liittää niihin\ntämänkin katkelman, varsinkin kun sen pohjalla voi saada jonkunlaisen\nkäsityksen siitä, mikä puuttuu.)\n\n(Tästä puuttuu ensimäinen arkki.)\n\n... ... ... ... ...\n\n... .. ... minä en unohda hyviä tekoja, vielä vähemmän osakseni\ntulleita loukkauksia, ja kuitenkin tiedät, että monta kertaa olen\nantanut anteeksi, olen siunannut sitä, joka on menetellyt väärin minua\nkohtaan ja osoittanut sääliä pettäjälleni. Mutta jos minun kunniaani\nloukataan, Lorenzo, silloin täytyy minun kostaa. En tiedä, mitä sinulle\non kirjoitettu, enkä siitä välitä. Mutta vaikka en kolmeen vuoteen\nole nähnyt tuota kurjaa olentoa, tunsin kuitenkin sanomatonta raivoa\ntavatessani hänet uudelleen. Hillitsin sentään itseni. Mutta miksi piti\nhänen uusilla pistopuheilla herättää henkiin vanha vihani? Sinä päivänä\nminä riehuin kuin jalopeura ja olisin voinut murskata hänet vieläpä\npyhätössäkin.\n\nKahta päivää myöhemmin tuo roisto hylkäsi rehellisen\nsovinnontarjoukseni, ja koko maailma huusi ristiretkeä minua vastaan,\nikäänkuin minun rauhallisesti olisi pitänyt niellä uusi loukkaus\nhenkilön puolelta, joka muinoin oli syönyt toisen puolen sydäntäni.\nNuo hienon maailman heittiöt teeskentelevät jalomielisyyttä, sillä he\neivät uskalla ryhtyä avoimeen taisteluun, vaan rakastavat salakavalia\npistoksia, parjauksia ja juonia. -- Toiselta puolen en minäkään ollut\nhäntä etevämpi. Sanoin hänelle: \"Teillä on rinta ja käsivarret, kuten\nminullakin, ja Te olette kuolevainen, niinkuin minä.\" Hän itki ja\nulvoi, ja silloin alkoi hillitön vihani ja raivoni lauhtua, sillä\nhänen halpamaisesta pelostaan huomasin, että rohkeus ei oikeuta\nsortamaan heikkoa raukkaa. Mutta saako heikko sen vuoksi kiihoittaa\nväkevämmän kostonhimoa? Usko minua, ainoastaan typerä ja halpamainen,\ntai yliluonnollisen viisas ihminen nöyrtyy vihollisen edessä, jolla on\nhävyttömät kasvot, musta sielu ja vapiseva käsi.\n\nMuuten sattuma paljasti minulle kaikki ne arvon herrat, jotka olivat\nminulle vannoneet vilpitöntä ystävyyttä, kuunnelleet puheitani\nkuin jotakin ihmettä ja tarjonneet sekä kukkaronsa että sydämensä\nkäytettäväkseni. He ovat kuin hautakammioita, joita komeat, pöyhkeillä\nylistyslauselmilla kirjaillut marmoripatsaat koristavat, mutta jos\navaat kammion oven, näet vain matoja ja vastaasi lemahtaa tukehduttava\nlöyhkä. Luuletko, Lorenzo, että kukaan heistä muistaisi lupauksiaan,\njos kurjuus pakoittaisi meidät kerjäämään leipää? Korkeintaan tekisi\nsen joku viekkaudesta saadakseen iloita meidän alennuksestamme omilla\nhyvillätöillään. Ne, jotka ovat ystäviäsi myötätuulessa, heittävät\nsinut myrskyn puhjetessa mereen. Laskelmaa ja keinottelua on koko\nheidän elämänsä, Jos jonkun harvan sydämessä asuu yleviä intohimoja,\ntäytyy hänen joko tukehduttaa ne tai kotkien ja jalojen metsäneläinten\nlailla paeta luoksepääsemättömille vuorille ja korpien yksinäisyyteen\nvälttääkseen ihmisten kateutta ja kostoa. Ylevät sielut harhailevat\nsuuren joukon yläpuolella, joka, suuttuneena niiden suuruudesta,\nkoettaa kahlehtia niitä tai pilkkaa niitä ja pitää hulluutena jaloja\ntekoja, joita se itse, omaan lokaansa vajonneena, ei voi ymmärtää,\nvielä vähemmän ihailla. -- En puhu itsestäni, mutta kun muistelen\nesteitä, joita yhteiskunta asettaa nerokkaan ja lämminsydämisen\nihmisen tielle, kun ajattelen, miten vapaissa kuten tyrannillisissakin\nvaltioissa kaikki perustuu juonitteluun, keinotteluun ja\nhalpamaisuuteen, kiitän hartaasti kohtaloa, joka on minulle antanut\nvoimaa kohottautua onnen oikkujen ja oman kasvatukseni yläpuolelle ja\ntehnyt minut kaiken orjamaisuuden leppymättömäksi viholliseksi. Tiedän,\nettä ensimäinen ja ainoa todellinen viisaus perustuu ihmistuntemukseen,\nmutta sitä ei voi oppia yksinäisyydessä eikä kirjoista; jokaisen\ntulee omien ja muitten kokemuksista oppia sellaista elämisen taitoa,\nettä kykenee karttamaan olemassaolon ammottavia kuiluja. Olkoon niin,\nmutta omasta puolestani pelkään, että ne, jotka olisivat voineet minua\nneuvoa, ovat minut pettäneet, että kohtalo, vaikka se olisi voinut\nminua kohottaa, on syössyt minut kuiluun ja että voimakkaat kädet,\njoiden olisi pitänyt minua tukea, ovat minut murskanneet.\n\n... ... ... ... ...\n\n(Taas puuttuu arkki.)\n\n... ... ... jos olisinkin kokematon, mutta niin ei ole asian laita.\nPäinvastoin olen itsessäni tuntenut kaikkien intohimojen rajusti\nriehuvan, enkä voi kerskata olevani kaikista paheista vapaa. Tosin\nei mikään pahe ole päässyt minua hallitsemaan, vaan olen tämän\nmaallisen vaellukseni aikana äkkiä joutunut kukoistavista puutarhoista\nlohduttomiin erämaihin, mutta tunnustan samalla, että katumukseni aina\non johtunut omituisesta ylpeästä suuttumuksesta ja epäluottamuksesta\nkunniaan ja onneen, joista nuoruudessani uneksin. Etkö usko, että\neläisin kunnioitetumpana ja turvallisempana, jos olisin myynyt\nlahjani ja rehellisyyteni ja heittänyt mereen totuudenrakkauteni?\nMutta kannattaako kuntonsa kustannuksella ostaa tämän turmeltuneen\nvuosisadan suosionosoituksia ja nautintoja? Ehkäpä pikemmin pelko\nesiintyä alentuneesti kuin ylevä kunniantunto toisinaan on estänyt\nminua synneistä, jotka mahtimiehille ovat ainakin sallittuja,\nellei suorastaan kunniaa tuottavia, mutta joista halpasäätyisiä\nrangaistaan, jotta oikeuden epäjumalankuva saisi edes jonkun uhrin.\nEi, ei inhimillinen voima eikä jumalallinen kaikkivalta voi saada\nminua näyttelemään pikkulurjuksen osaa elämän teatterissa. Tiedän\nhyvin, että vain aika lailla kevytmielinen ihminen voi valvoa yönsä\nsuosituinten kaunotarten huoneessa, sillä hävyntuntonsa säilyttänyt\ntahtoo vielä varjella mainettaan. Muuan tuollainen nainen kyllä opetti\nkerran minulle viettelemisen ja pettämisen taitoa, ja ehkä olisinkin\nesiintynyt sekä viettelijänä että pettäjänä, ellei nautinto, jota\nsiitä odotin, olisi tuntunut vastenmieliseltä sydämestäni, joka aina\non ristiriidassa tilanteen ja järjen kanssa. Senvuoksi olet usein\nkuullut minun sanovan, että kaikki riippuu sydämestä, sydämestä, jonka\ntunteiden laatua ei taivas, ei ihmiset eikä edes meidän oma etumme voi\nmuuttaa.\n\nItalian sivistyneimmissä piireissä ja muutamissa ranskalaisissa\nkaupungeissa olen innolla etsinyt n.s. hienoa maailmaa, jota olin\nkuullut niin suuresti ylistettävän, mutta kaikkialla olen havainnut,\nettä kuuluisimmatkin ylimykset, oppineet ja kaunottaret ovat yhtä\njokapäiväisiä, tyhmiä, alhaisia ja ilkeitä! Niitä harvoja en tullut\ntavanneeksi, jotka eläen melua herättämättä muiden joukossa tai\nviettäen aikansa yksinäisessä mietiskelyssä säilyttävät alkuperäisen\nkuntonsa turmeltumattomana. Minä juoksentelin sinne tänne,\nedestakaisin, kuten toimettomien sielut Danten helvetin portilla, joita\nrunoilija ei pidä kelvollisina pääsemään edes tuomittujen joukkoon.\nNäin olin yhden vuoden aikana nähnyt riittävästi narrimaisuutta ja\nkaikenkaltaista kehnoutta ja tuntenut kuolettavaa kyllästymistä elämään.\n\nJa nyt, kun kauhulla ajattelen menneisyyttä ja jo toivon päässeeni\nrauhan satamaan, syöksee paha henkeni minut uusiin onnettomuuksiin.\nHuomaat, että minun täytyy kääntää katseeni kohti sitä pelastuksen\nvaloa, jonka taivas minulle tarjoaa. Mutta rukoilen, ettet aina hokisi\nminulle tuota vanhaa virttäsi: \"Jacopo, Jacopo, sinun itsepäisyytesi\ntekee sinusta ihmisvihaajan\". Luuletko, että minä surisin ihmisten\npaheita, jos heitä vihaisin? Mutta kun en voi niille nauraakaan enkä\nmyöskään tahdo heitä häiritä, katson viisaimmaksi pysyä syrjässä. Sillä\nkukapa minua suojelee ihmisten vihalta, jotka ovat niin erilaisia kuin\nminä? Tiedän, että ei kannata väitellä siitä, kellä tässä asiassa\non oikein, enkä myöskään itse väitä olevani kokonaan oikeassa.\nPääasia on -- ja sen sinäkin myönnät -- että tämä minun ylevä, eheä\nja oikeudentuntoinen, tai ehkä pikemmin kasvattamaton, jäykkä ja\nvaromaton luonteeni ei sovellu yhteen sen tekopyhyyden kanssa, joka\nverhoo noitten mainitsemieni ihmisten olemusta, ja minä puolestani\nen ole halukas luopumaan omasta itsestäni. Minuun nähden siis on\nvälirauhakin tarpeeton, rakastan enemmän ilmisotaa, ja tappio on\nlähellä, sillä minä en voi turvautua edes teeskentelyn naamioon, joka\non mitä arvokkain ja hyödyllisin ase. Sepä juuri on hullua, että pidän\nitseäni muita vähemmän inhoittavana enkä sen vuoksi halua teeskennellä;\nolenpa niin suorasukainen tai niin röyhkeä, että, katsomatta kuntooni\ntai kehnouteeni, rohkenen esiintyä alastomana ja ikäänkuin suoraan\nluontoäidin kädestä lähteneenä. Sanon joskus itselleni: \"Luuletko, että\ntotuus sinun suussasi on vähemmän huimaava kuin muiden?\" Tästä kaikesta\nminä teen sen johtopäätöksen, että olisin hullu, jos minä, löydettyäni\nyksinäisyydessäni korkeimman hyvän tarkasteluun kokonaan uponneitten\nautuaitten levon, välttääkseni sinun ehtimiseen toitottamaasi\nrakastumisen vaaraa, heittäytyisin tuon muodollisuuksiin kietoutuneen\nja pahanilkisen orjalauman syliin.\n\n\nPadova, jouluk.\n\nTämä inhoittava paikkakunta lamaa kokonaan mieleni, joka muutenkin on\nväsynyt elämään. Missä muualla tahansa voisin parantua, mutta täällä\nPadovassa en tiedä mitä tehdä. Näkisitpä kuinka kurjan näköisenä ja\nmillä tuskalla ja vaivalla yritän alottaa tätä viheliäistä kirjettä!\nTeresan isä on palannut vuoristoon ja kirjoittanut minulle. Olen\nvastannut hänelle luvaten pian itsekin tulla sinne, mutta siihen tuntuu\nminusta vielä olevan tuhat vuotta.\n\nTässä yliopistossa -- kuten valitettavasti lienee kaikissa\nkorkeakouluissa -- on pääosana ylpeitä ja toisilleen vihamielisiä\nprofessoreja sekä erittäin kevytmielisiä ylioppilaita. Tiedätkö,\nmiksi oppineitten ihmisten suuressa paljoudessa niin harvoin tapaa\njaloja luonteita? Nerous, tuo korkeuden ylevä lahja, ei voi kehittyä\nvapaasti muualla kuin yksinäisessä riippumattomuudessa, jossa sen,\nvailla ulkonaisen toiminnan mahdollisuuksia, on syvennyttävä kokonaan\nkirjalliseen työhön. Keskellä yhteiskunnallisen elämän pyörteitä\nluetaan ja kopioidaan paljon, mutta ei ajatella itsenäisesti:\nsiellä, missä aina puhutaan, häviää tuo jalo into, joka saa ihmisen\ntuntemaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan uljaasti. Monien vieraitten\nkielten lörpöttelijä on pärpättäjä myöskin omallaan, tullen siten\nnaurettavaksi sekä omissa että vieraiden silmissä. Ihmiset, jotka\novat riippuvaisia lähimmäistensä itsekkäistä harrastuksista,\nennakkoluuloistaan ja vioista, ja joita monenmoisten velvollisuuksien\nja tarpeiden ketju kahlehtii, uskovat kunniansa ja onnensa lauman\nhuostaan. He imartelevat rikkautta ja valtaa ja pelkäävät koitumista\nsuuriksi, koska maine synnyttää kateutta ja hengen ylevyys herättää\nvallassaolijain epäluuloa: ruhtinaat eivät tahdo alamaistensa joukossa\nnähdä sen paremmin sankareita kuin kuuluisia rikoksentekijöitä. Sen\nvuoksi se, joka orjallisissa oloissa toimii palkattuna opettajana,\nharvoin, jos koskaan, voi täyttää kutsumuksensa ja esiintyä totuuden\nylevänä julistajana, ja siksi meidän viralliset yliopistoluentomme vain\npimittävät järkeä ja saavat meidät epäilemään totuuden olemassaoloa.\nEn tosin usko, että kaikki ihmiset vaeltavat pimeydessä, mutta luulen,\nettä useimmat vain kuvittelevat päässeensä valkeuteen, vaikka öiset\nusvat vielä sokaisevat heidän katseensa. Mutta tämä asia jääköön jo\nsikseen. On olemassa kysymyksiä, joista voi keskustella vain niitten\nihmisten kanssa, jotka hymyilevät tieteelle, niinkuin Homeros hymyili\nsammakoille ja hiirille. [Viittaus Homeroksen nimellä kulkevaan\nleikilliseen runoelmaan, joka esittää sammakkojen ja hiirten kesken\nsyttynyttä sotaa.]\n\nTästä johtuukin mieleeni toinen asia. Täytä kerrankin toivomukseni\nja myy koko kirjastoni ruumiineen ja sieluineen, koska Jumala on\nlähettänyt ostajan. Sillä mitäpä minä tekisin 4000:llä niteellä,\njoita en voi enkä viitsi lukea. Säilytä vain ne muutamat, joihin olen\ntehnyt reunamuistutuksia. Kuinka uuttera olinkaan siihen aikaan, kun\ntuhlasin melkein koko omaisuuteni kirjojen ostoon! Vaikka -- kenties\nolen vapautunut tästä hulluudestani vain joutuakseni jonkun uuden\njärjettömyyden riivaamaksi. Anna rahat äidilleni. Tahtoisin jotenkin\nkorvata hänen suuret menonsa, tahtoisin antaa hänelle kokonaisen\naarreaitan, mutta milläpä voisin tulla sellaisen omistajaksi? Tämä\non nyt ainoa keino, johon voin turvautua. Ajat huononevat yhä, ja\non verinen vääryys, että äiti raukkani minun tähteni täytyy elää\npuutteessa ne harvat vuodet, jotka hänellä vielä on jälellä. Hyvästi.\n\n\nEuganian kukkuloilla, 3. I. 1798.\n\nSuo anteeksi, mutta luulin sinua viisaammaksi. Ihmissuku on kuin lauma\nsokeita, jotka riehuen ja tuuppien toisiaan ja taistellen keskenään\nmilloin seisovat välttämättömän kohtalonsa edessä, milloin laahaavat\nsitä perässään. Minkävuoksi siis juosta sen jälessä tai pelätä sitä,\nminkä kuitenkin täytyy olla saapumassa?\n\nVai erehdynkö ehkä? Voiko inhimillinen äly murtaa tuota näkymätöntä\ntapahtumien ja lukemattomien, pienten satunnaisuuksien ketjua, jota\nsanomme kohtaloksi, ja vaikka se voisikin, uskallammeko sittenkään\nturvallisella mielellä katsella tulevaisuuden himmeitä varjoja? Oi,\nuudelleen sinä vaadit minua karttamaan Teresaa, ikäänkuin tahtoisit\nsanoa: \"Luovu siitä, mikä tekee elämän sinulle rakkaaksi, väistä\najoissa onnettomuutta ja heittäydy siis mielenkarvauteen.\" Mutta jos\nminä vaaraa peläten viisaana miehenä sulkisin sydämeni viimeiseltäkin\nonnen säteeltä, silloin koko elämäni muistuttaisi tämän sumuisen\nvuodenajan surkeita päiviä, joina haluaisimme lakata elämästä niin\nkauvan kuin ne luontoa painostavat. Myönnä totuus: eikö ole parempi,\nettä auringon säteet kirkastavat edes muutamia aamuhetkiä, vaikkapa\nsitten yö riistäisikin meiltä koko loppupuolen päivästä? Jos minun\nalinomaa täytyisi vartioida tätä kaikkivaltiasta sydäntäni, joutuisin\nainaiseen ja hyödyttömään sotaan itseni kanssa. Aion purjehtia samalla\nmielellä kuin haaksirikkoon tuomittu, käyköön kuinka käy. -- Mutta nyt\nminä\n\n    \"jo tunnen tuulenhengen entisen,\n    edessäin armaat rinteet aukeaa!\" [Petrarca.]\n\n\n10. I.\n\nOdoardo kirjoittaa, että hänen asiansa toivottavasti järjestyy\nkuukauden kuluessa; hän palajaa siis viimeistään alkukevääksi.\nHuhtikuun alkupäivinä katson niin muodoin viisaimmaksi lähteä täältä.\n\n\n19. I.\n\nIhmisen elämä on unta, petollista unta, ja kuitenkin annamme sille yhtä\nsuuren arvon kuin taikauskoiset naiset povauksille ja ennustuksille,\njoista luulevat tulevaisuutensa riippuvan. Pidä varasi, se mitä sinä\nniin kiihkeästi tavoitat, onkin ehkä pelkkä varjo, joka on rakas\nsinulle, mutta tympäisee muita. Siis koko minun onneni perustuu\npaljaisiin kuvitelmiin; jos etsin jotakin todellista, niin minä joko\npetyn tai peräydyn epätoivoisena ja kauhistuneena tyhjyyteen. En\ntiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin luonto olisi luonut meidät\nihmiset käsittämättömän järjestelmänsä viimeiseksi, mitättömäksi\nrenkaaksi. Onhan se antanut meille sellaisen määrän itserakkautta,\nettä pelko ja toivo ainaisesti vaihtelevat sydämessämme saaden meidät\nmielikuvituksessamme näkemään rajattoman sarjan onnea ja onnettomuutta\nja että tämän vuoksi intohimoisesti pidämme kiinni lyhyestä,\nepävarmasta ja onnettomasta elämästämme. Ja kun me sokeasti palvelemme\nluonnontarkoituksia, nauraa se itse meidän ylpeydellemme, joka saa\nmeidät kuvittelemaan, että maailmankaikkeus on luotu meitä varten ja\nettä me yksin kykenemme säätämään luomakunnan lakeja.\n\nKuljin silmiä myöten peitteeseen kääriytyneenä pitkin kenttiä,\nkatsellen lumen verhoamaa kuolonkalpeaa maata, jota ei ainoakaan\nyrtti tai kukkanen kaunistanut. Mutta kauvaa en jaksanut kiinnittää\nkatsettani kohti vuoren huippua, jota musta, hyinen sumupilvi verhosi,\nlisäten kylmän ja alakuloisen ilman koleutta. Minusta tuntui kuin\nnuo suunnattomat lumimäärät äkkiä hajaantuisivat ja rajulla voimalla\nvyöryisivät vuoripurojen uomia myöten alas tasangolle temmaten mukanaan\nkasvit, karjan ja ihmisasunnot ja haudaten yhtenä ainoana päivänä\nalleen monien vuosien uutteruuden ja monien perheiden toiveet. Silloin\ntällöin pilkisti pilvien lomasta joku auringonsäde. Tosin se kohta\ntaasen upposi usvamereen, mutta sen ilmestyminen todisti kuitenkin,\nettä vielä ei maailma hukkuisi ikuiseen syvään yöhön. Minä käänsin\nkatseeni taivaanrannalle, jota auringon kuoleva säde vielä hetkisen\npurppuroi, ja ajattelin: -- Oi Aurinko, kaikki muuttuu ja vaihtelee\ntäällä maan päällä. On tuleva päivä, jolloin Jumala kääntää katseensa\nsinustakin ja sinäkin muutut. Silloin eivät enää hohtavat iltapilvet\niloitse viimeisten säteittesi loistosta eikä taivaallisten ruusujen\nympäröimä ja hellän valosi hyväilemä aamurusko itäisillä ilmoilla\nennusta sinun tuloasi. Nauti sillä välin elämästäsi, joka ehkä on yhtä\npettävä kuin ihmisenkin. Sinä sen tiedät: Ihmisen elämä on ilotonta, ja\njos hänen joskus onkin suotu kulkea huhtikuun kukkaiskentillä, täytyy\nhänen kuitenkin tuskallisesti vapisten odottaa kesän paahtavaa hellettä\nja talven hyisiä viimoja.\n\n22. I.\n\nSellaista se on, rakas ystäväni. Lämmittelin itseäni pehtorini\nasunnossa, jonne tavallisesti kokoontuu ympäristön talonpoikia\nkertomaan uutisia tai juttelemaan vanhoja asioita iloisen takkavalkean\nääressä. Sisälle astui paljasjalkainen, hytisevä tyttö ja pyysi\npuutarhurilta almua eräälle vanhalle vaimolle. Toinen antoikin lämmöstä\nnauttivalle tyttöselle sylillisen puita ja pari ruskeata leipää. Hän\notti ne vastaan ja poistui tervehtien. Minäkin läksin ja seurasin\nvaistomaisesti hänen jälkiään lumessa. Saavutin hänet juuri kun\nhän seisoi todellisen lumivuoren edessä etsien katseillaan toista,\nvähemmän umpeen mennyttä polkua. \"Menetkö kauvaksikin, tyttöseni?\"\n-- \"En, herra, asun puolen peninkulman päässä täältä.\" -- \"Mutta tuo\npuukantamus tulee sinulle liian raskaaksi, annahan minun auttaa sinua.\"\n-- \"Tulisin kyllä sen kanssa toimeen, jos molemmat käteni olisivat\nvapaat, mutta nämä leivät käyvät hankalammiksi kantaa.\" -- \"Anna ne\nsitten minulle.\" -- Hän tuskin hengitti, mutta lensi tulipunaiseksi\nhämmästyksestä ja ojensi minulle leivät, jotka kätkin viittani alle.\nHetken käveltyämme tulimme kurjalle mökille. Nurkassa istui vanha vaimo\netsien viimeistä lämpöä hiiliastian sammuneista kekäleistä. Hän piti\nkäsiään sen yläpuolella ja nojasi käsivarsiaan polviinsa. -- \"Hyvää\nhuomenta, muori.\" \"Huomenta.\" \"Kuinka voitte, muori?\" -- En saanut\nnäihin enkä kymmeniin muihinkaan kysymyksiin ymmärrettävää vastausta,\nsillä hän lämmitteli edelleen käsiään kohottaen vain silloin tällöin\nsilmänsä ylöspäin ikäänkuin katsoakseen olimmeko vielä huoneessa.\nOtimme sillä välin esille pienet tuomisemme, joita vanhus nyt\ntarkasteli silmiä rävähyttämättä. Jäähyväisiimme ja lupaukseemme palata\nhuomenna hän väkinäisesti vastasi vain: \"Hyvästi\".\n\nPoistuessamme mökiltä talonpoikaistyttö kertoi minulle, että tuo\nvanhus toisinaan on nälkäkuoleman partaalla, kun rajuilmat estävät\nympäristön asukkaita viemästä hänelle kokoomiaan almuja. Mutta suuresta\npuutteestaan ja lähes 80 ikävuodestaan huolimatta hän kovasti pelkää\nkuolemaa ja rukoilee kiihkeästi, että taivas vielä soisi hänen elää.\nKylän vanhemmat asukkaat kertoivat minulle vielä, että hänen miehensä\njo monta vuotta sitten ammuttiin. Hänellä oli monta poikaa ja tytärtä,\njotka, samoinkuin hänen vävynsä, miniänsä ja lapsenlapsensa, kaikki\nkuolivat suurena nälkävuonna. Kuitenkaan eivät, veli Lorenzo, menneet\neikä nykyiset onnettomuudet häntä tapa; hän rakastaa yhäkin tuskan\naaltoihin upotettuna elämäänsä.\n\nVaikka siis elämämme on täynnä pettymyksiä, olemme kuitenkin halukkaita\nhäpeän, itkun ja rikoksenkin hinnalla sen itsellemme ostamaan, sillä\nsokea, kaikkivaltias vaisto kiinnittää meitä siihen. Ja kuitenkin\nluonto itse tarjoo meille niin monta keinoa vapautua siitä!\n\n\n17. III.\n\nKahteen kuukauteen en ole antanut sinulle elonmerkkiä itsestäni. Sinä\nolet kauhistunut ja pelkäät, että minä lemmen hurmaamana olen unohtanut\nsekä sinut että isänmaani. Suo anteeksi, veljeni, mutta huonosti tunnet\nminut ja ihmissydämen ja itsesi, jos luulet, että isänmaanrakkaus voi\nkylmetä ja sammua tai väistyä toisten intohimojen tieltä. Päinvastoin,\nse lisää muiden intohimojen voimaa, niinkuin nekin puolestaan antavat\nsille uutta yllykettä. Mutta siinä olet oikeassa, että lempi tulee\nkaikkivaltiaaksi mahdiksi sairaassa sielussa, jos sitä muutkin\ntoivottomat intohimot raatelevat. Minä tunnen sen, mutta sinä erehdyt\nluullessasi, että se on minulle turmioksi, sillä ilman Teresaa kenties\nmakaisin jo turpeen alla.\n\nLuonto luo omalla valtuudellaan olentoja, joiden pakostakin täytyy olla\nyleviä. Kaksikymmentä vuotta sitten tällaiset olennot Italiassa olivat\ntuomittuja vaipumaan yleiseen uneliaisuuteen, mutta nykyinen aika on\nuudelleen elvyttänyt niiden synnynnäisen miehuuden ja terästänyt niitä\nsiihen määrään, että niitä voidaan sortaa, mutta ei murtaa. Tämä ei\nole mikään tyhjä korulause, vaan eittämätön totuus, joka heijastuu\nmonen vanhan ajan kunniakkaan ja onnettoman suurmiehen elämästä,\ntotuus, jonka ehdottomuudesta olen tullut vakuutetuksi eläessäni monien\naikalaisteni keskuudessa, joita sekä säälin että ihailen. Ellei Jumala\narmahda Italiaa, täytyy heidän piilottaa isänmaalliset tunteensa\nsydämensä sisimpään sopukkaan, ja tuska on raateleva ja synkistävä\nheidän elämäänsä. Mutta maataan he eivät kuitenkaan voi hyljätä, sen\npuolesta he ovat valmiit suremaan, kärsimään, kuolemaan. Minäkin kuulun\nniihin, ja sinä samaten, Lorenzoni.\n\nMutta olisi turhaa, jopa julmaakin kirjoittaa kaikesta siitä, mitä olen\nnähnyt, ja yleensä meidän nykyisestä tilanteestamme. Se vain sytyttäisi\nteissä raivon liekin, jota omassa sydämessäni koetan hillitä. Usko\nminua: minä itken synnyinmaan puolesta, itken salaisesti, ja soisin\nPetrarcan tavoin\n\n    \"ett' ainoot oisi siitä kyyneleeni!\"\n\nOn toisia Italian ystäviä, jotka valittavat suuriäänisesti. He sanovat\ntulleensa myydyiksi ja petetyiksi. Mutta jos heillä olisi ollut\naseita, olisivat he kenties hävinneet taistelussa, mutta heitä ei\nainakaan olisi voitu pettää. Jos he olisivat puolustautuneet viimeiseen\nveripisaraan, eivät voittajat olisi voineet myydä eivätkä voitetut\nostaa heidän maataan. [Taasen viittaus edellämainittuun Napoleonin\nja itävaltalaisten väliseen kaupantekoon Venetsiasta.] Silti onhan\njoukossamme paljon niitäkin, jotka kuvittelevat, että joskaan vapaus\nei ole rahalla ostettavissa, vieraat kansakunnat oikeudentunnon\ninnoittamina teurastavat toisiaan meidän kentillämme vapauttaakseen\nItalian. Mutta voivatko ranskalaiset, jotka yleisen vapauden ylevästä\nopista ovat tehneet irvikuvan, esiintyä Timoleonina [Ylevämielinen\nkorintholainen, joka v. 344 e.Kr. vapautti syrakusalaiset tyranni\nDionysios nuoremman hirmuvallasta ja uudelleen järjesti Syrakusan\nhallitusmuodon maltillisen kansanvaltaisessa hengessä. Suom.]\nmeitä kohtaan? -- Monet luottavat myöskin tuohon nuoreen sankariin\n[tarkoittaa Napoleonia], joka on syntynyt italialaisella kielialueella\n[Ajacciossa Korsikassa]. Minä puolestani en kuvittele, että alhainen\nja julma mies voisi meitä millään tavalla hyödyttää. Sillä arvoton on\nsellainen ihminen, jolla on ketun vilpillinen mieli ja joka ylpeilee\nsiitä, vaikka hänellä olisi jalopeuran voimat ja ääni. Niin, hän on\nilman liioittelua alhainen ja julma. Miksi ei hän edes avoimesti ja\njalon suuttumuksen valtaamana myynyt Venetsiaa? Selim I, joka hukutti\nNiiliin 30,000 julmurin armoille antautunutta tsherkessiläissoturia,\nja Nadir Shah, joka äskettäin surmautti 300,000 intialaista, ovat\njulmempia, mutta vähemmän halveksittavia. Näin omin silmin nuoren\nsankarin hyväksymän kansanvaltaisen hallitusmuodon, joka lähetettiin\nPasserianosta venetsialaisten vahvistettavaksi, mutta tämän tapahtuessa\noli Campoformion sopimus jo monta päivää sitten allekirjoitettu,\nVenetsia oli myyty ja nuori sankari palkitsi luottamuksemme\nkuolemantuomiolla ja maanpaolla. En syytä valtioviisautta, joka myy\nkansakuntia kuin karjalaumoja, sillä niin on ollut ja niin tulee aina\nolemaan, vaan itken isänmaani kohtaloa.\n\n                            \"-- -- -- tapa,\n    kuin hänet kadotin, mua vielä loukkaa\".\n\n\"Hän on synnyltään italialainen ja tulee kerran vielä pelastamaan\nmaansa\", sanovat jotkut. Vastaan heille ja tulen aina vastaamaan:\n\"Hän on synnynnäinen tyranni, eikä tyranni välitä isänmaastaan, sillä\nhänellä ei sellaista ole.\"\n\nToiset, nähdessään Italian haavat, sanovat: \"On käytettävä äärimmäisiä\nparannuskeinoja vapauden saavuttamiseksi.\" Tosin on Italiassa pappeja\nja munkkeja, mutta ei oikeita Herran palvelijoita, sillä missä uskonto\nei ole syöpynyt kansan sieluun ja lakeihin, siellä kirkko muuttuu\nmyymäläksi. Italiassa on koreilla arvonimillä varustettuja henkilöitä\nlukematon määrä, mutta ei oikeita ylimyksiä, sillä todellinen ylimys\npuolustaa toisella kädellään maataan vihollista vastaan, toisella\nhän ohjaa sen hallintoa rauhan aikana, mutta meikäläisen aatelin\nsuurin ylpeys on tietämättömyys ja tyhjäntoimittaminen. Lisäksi on\nmeillä monipäinen alempi kansa, mutta vähän todellisia kansalaisia.\nLääkärit, asianajajat, yliopistojen professorit, kirjailijat,\nvarakkaat liikemiehet, virkamiestemme lukematon lauma harrastavat\nmuka jaloja ja maalle hyödyllisiä asioita, mutta heillä ei ole vapaan\nkansalaisen pontta eikä edes oikeuksia. Jokainen ansaitsee leipänsä\nja rikkautensa omakohtaisella uutteruudellaan, mutta ei ole oman\nmaansa herra, vaan kuuluu rahvaaseen, ollen tosin vähemmän kurja,\nmutta yhtä orjuutettu kuin varsinainen rahvas. Maa voi tulla toimeen\nilman asukkaita, mutta kansakunta ei voi elää ilman maata; sen vuoksi\novatkin Italian harvat vapaat maatilanomistajat kansansa näkymättömiä\nja mielivaltaisia herroja. Tehkäämme nyt papit ja munkit oikeiksi\nHerran palvelijoiksi, patriisit todellisiksi ylimyksiksi ja plebeijit,\ntai ainakin melkoinen osa heistä, kansalaisiksi ja maanomistajiksi,\nmutta tapahtukoon tämä ilman veritöitä, ilman loukkauksia uskontoa\nvastaan, ilman puolue-intohimoja, ilman kuolemantuomioita ja\nkarkoituksia, ilman vierasta apua, verta ja hävitystä, ilman maanjakoja\nja väkivaltaisia maalakeja, ilman omistusoikeuden loukkausta. Sillä\njos näin jyrkkiä parannuskeinoja täytyisi käyttää ainaisen häpeällisen\norjuutemme poistamiseksi, en totta tosiaankaan tiedä mitä tehdä.\nHäpeään ja orjuuteen en tahtoisi jäädä, mutta en myöskään haluaisi\nolla lääkäri, joka julmilla ja usein tehottomilla lääkkeillä koettaa\ntautia parantaa. Onhan sentään yksilöllä monia pelastuksen keinoja,\näärimmäisenä kuolema, mutta kokonainen kansa ei voi kuolla. Jos siis\nasia minusta riippuisi, kehoittaisin Italiaa alistumaan nykyiseen\nkohtaloonsa ja jättämään Ranskalle yksin sen häpeällisen maineen,\nettä se on muka vapauden hyväksi uhrannut niin monta ihmishenkeä.\nOn yhdentekevää kenen -- 5 direktorin tai 500:n neuvoston tai yhden\nainoan miehen [tekijä ajattelee Ranskan valtiollisia oloja suuren\nvallankumouksen loppuaikoina] valtaistuimen kulmakiviksi nämä uhrit\ntulevat, sillä jokainen valtaistuin, joka perustuu verilöylyihin, voi\nsilmänräpäyksessä kukistua.\n\nSe pitkä aika, jona en ole sinulle kirjoittanut, ei ole minulta\nlaiskotteluun mennyt, joskin pelkään, että uutterat opintoni viime\naikoina ovat olleet omiaan vain synkistämään mieltäni. Herra T:n\nkirjastossa on paljon arvokkaita historiallisia ja valtiofilosoofisia\nteoksia. Osittain karttaakseni liian usein uudistuvaa seurustelua\nTeresan kanssa, osittain karkoittaakseni ikäväni ja tyydyttääkseni\nuteliaisuuttani -- ikävän kammo ja uteliaisuus ovat suuria toiminnan\nkiihoittimia ihmiselämässä -- olen niitä lainannut häneltä. Toisia olen\nlukenut, toisia silmäillyt, ja ne ovat olleet surullisia tovereitani\nkuluneen talven aikana. Miellyttävämpiä seuralaisia ovat minulle\nolleet pikkulinnut, joita ankara pakkanen pakotti etsimään ravintoa\nvihamielisten ihmisten asuntojen läheisyydessä. Niitä kokoontui\nperheittäin ja heimoittaan minunkin kuistilleni, jonne asetin niille\njotakin syötävää, mutta tuskin ne nyt enää, puutteen loputtua, tulevat\nminua tervehtimään. Uutterat lukuni ovat minulle opettaneet seuraavaa:\nOn vaarallista olla vailla ihmistuntemusta, mutta on suorastaan\nturmiollista tuntea ihmisiä, ellei ole sydäntä heitä pettää. Vielä olen\nhuomannut, että eri kirjoissa esiintyvät vastakkaiset mielipiteet,\nsamoinkuin monet historialliset ristiriitaisuudet, johtavat meidät\nepäilyyn, käsitteiden sekaannukseen, kaaokseen ja kaiken kieltämiseen.\nJos minun siis pitäisi valita kahden mahdollisuuden välillä, joko lukea\naina tai olla kokonaan lukematta, valitsisin jälkimmäisen, ja ehkä pian\nsanonkin ikuiset jäähyväiset kaikille kirjoille. Vihdoin olen tehnyt\nseuraavan havainnon: Meillä on kaikilla turhia intohimoja, turhia\nkuin elämä itse, mutta siitä huolimatta juuri tämä turhuus on meidän\nerehdystemme, valitustemme ja rikostemme lähde.\n\nSiitä huolimatta itken yhä verisiä kyyneleitä onnettoman isänmaani\npuolesta, ja kun ajattelen Teresaa ja kun toiveita syttyy rinnassani,\ntuntuu sydänalassa sitäkin tuskallisemmalta. Sanon itselleni: \"Jos\nrakas ystävättäreni olisikin lasteni äiti, huomaisi hän piankin\nkauhulla, että pienokaisillani ei ole isänmaata.\" Jo lyhyen elämän\naamunkoitossa raatelevat monet intohimot nuorten neitojen sydäntä,\nmutta eniten kärsivät Italian immet, joiden nuoruudensuruja vielä\nlisää isänmaallinen tuska. -- Herra T:n todellisena intohimona on\npuhua politiikkaa. Olen usein koettanut johtaa keskustelua toisille\naloille, sillä hänen tyttärensä kuunteli meitä sanaakaan sanomatta,\nmutta huomasin selvästi, kuinka isän ja minun tuskani kalvoi hänenkin\nmieltään. Sinä tiedät, että hän ei ole mikään jokapäiväinen nainen.\nToisenlaisina aikoina hän olisi vapaasti voinut valita itselleen\ntoisenlaisen aviomiehen, sillä hän on ylevä ja arvonsa tunteva neito.\nHän huomaa, kuinka minäkin kärsin siitä kalseasta ja itsekkäästä\ntoimettomuudesta, jossa olen tuomittu päiväni tappamaan, sillä,\nLorenzo, vaietenkin ilmaisen oman häpeäni ja itsehalveksumiseni.\nRistiriita voimakkaan tahdon ja puuttuvien toiminnanmahdollisuuksien\nvälillä tekee valtiollisista asioista innostuneen henkilön mitä\nsuurimmassa määrässä onnettomaksi; ellei hän vaikene, tekee hän itsensä\nmaailman silmissä naurunalaiseksi, sillä voimaton isänmaanystävä\nmuistuttaa romaanien ritareja. Kun Cato teki itsemurhan, noudatti muuan\nköyhtynyt patriisi, Cozio, hänen esimerkkiään; edellistä ihailtiin,\nkoska hän ensin kaikin voimin oli koettanut vapautua orjuudesta,\njälkimäistä pilkattiin, koska hänen vapaudenrakkautensa ei ollut\nlöytänyt mitään muuta ilmaisumuotoa.\n\nMutta Teresan läheisyydessä tahtoisin aina olla, ja kuitenkin on\nminulla niin paljon itsehillitsemiskykyä, että voin olla kolmeen, jopa\nneljään päivään häntä näkemättä. Sillä jo häntä muistellessani tunnen\nsydämessäni suloista lämpöä ja lohdutuksen säde kirkastaa mieltäni.\nTämä taivaallinen autuudentunne on ehkä nopeasti haihtuva, mutta se\nyksin pelastaa minut tällä hetkellä täydelliseltä epätoivolta.\n\nJa kun olen hänen seurassaan, en puhu hänelle rakkaudesta. Se tuntuu\nkäsittämättömältä, mutta tiedän, että uskot minua. Jo puoli vuotta\nsitten hänen sydämensä avautui minulle, mutta varmaa lemmentunnustusta\nhän ei ole huuliltani kuullut. Mutta eikö hän arvaa tunteitani? Pelaan\nshakkia hänen isänsä kanssa kaiket illat; hän työskentelee äänetönnä\npöytänsä ääressä, vain harvoin puhuvat hänen silmänsä, ja kun hän luo\nne maahan, on minusta, kuin rukoilisi hän osanottoani. Mutta mitä muuta\nosanottoa voisin hänelle osoittaa kuin sen, että niin kauvan kuin\nmahdollista salaan häneltä lempeni, jos jaksan? Minä elän vain häntä\nvarten, ja kun tämä uusi, suloinen unelmani on lopussa, annan kernaasti\nesiripun pudota. Maine, viisaus, nuoruus, rikkaus, isänmaa, kaikki\nkuvitelmat, jotka tähän asti ovat näytelleet jonkinlaista osaa elämäni\nkomediassa, eivät enää ole minulle minkään arvoisia. Annan esiripun\npudota, ja toiset kuolevaiset saavat samanlaisilla kuvitelmilla lisätä\nnautintojaan ja lievittää tuskiaan hetki hetkeltä lyhenevän elämänsä\naikana, jota nuo raukat luulevat ijäiseksi.\n\nTässä tavallisuuden mukaan hajanainen, mutta harvinaisen rauhallinen\nvastaus pitkään, ylen hellään kirjeeseesi. Sinä osaat esittää\najatuksesi paljon paremmin kuin minä; minun tunteeni taasen ovat niin\nvoimakkaat, että teen itsepintaisen vaikutuksen. Mutta jos kuuntelisin\nenemmän muita kuin itseäni, en olisi sopusoinnussa itseni kanssa, ja\ntähän sopusointuunhan juuri perustuu meidän vähäinen maallinen onnemme.\n\n\n3. IV.\n\nKun sydämemme on kokonaan autuaaseen nautintoon vaipunut, murtuvat ja\nraukenevat meidän heikot sielunvoimamme onnen paljoudesta kokonaan;\nne ovat silloin ikäänkuin huumaantuneet ja mykistyneet, kaikkinaiseen\nponnistukseen kykenemättöminä. Ellen viettäisi näin taivaallista\nelämää, kirjoittaisin useammin. Kun onnettomuus lisää elämämme\ntaakkaa, riennämme kertomaan siitä toiselle onnettomalle, ja häntä\nlohduttaa tietoisuus siitä, että muitakin itkeviä on olemassa. Mutta\njos joskus onnen säde välähtää, syvennymme kokonaan itseemme peläten\nonnemme vähenevän, jos siitä muille ilmoitamme; vain turhamaisuus\nsaa kerskaamaan onnesta. Se, joka kovin yksityiskohtaisesti toiselle\nerittelee iloaan tai suruaan, ei sitä kyllin voimakkaasti tunne. --\nJoka tapauksessa, maailma on jälleen ihana. Yhtä ihana se lienee ollut\nastuessaan luomisen päivänä esiin kaaoksen muodottomasta kuilusta.\nHuhtikuun vieno, hymyilevä aamurusko hyväili itäistä taivaanrantaa\nja vähitellen koko taivas peittyi ruusunpunaiseen hohteeseen. Raikas\nkaste kattoi maata, ja aamutuulten neitseellinen henkäys herätti kukat,\npilvet, aallot, elävät olennot, jotka kaikki tervehtivät Aurinkoa,\nJumalan ylevää kuvaa, koko olevaisuuden valon- ja elämänlähdettä.\n\n\n6. IV.\n\nSe on liiankin totta. Mielikuvitukseni loihtii silmieni eteen\ntoivomani onnen niin elävänä, että luulen sitä todelliseksi, olen\nkoskettamaisillani sitä käsilläni, muutama askel vain puuttuu --\nja sitten? Sydän raukkani näkee utukuvan katoavan, ja minä itken\nhaikeasti, ikäänkuin kauvan aikaa omistamani onni olisi minulta äkkiä\nriistetty. -- Odoardo kirjoittaa, että tuomioistuimen juonittelu ensin\non häntä viivyttänyt ja että vallankumous nyt on muutamaksi päiväksi\nkeskeyttänyt oikeuden toiminnan. Minä puolestani lisäisin: Se, joka\najattelee vain aineellisia etujaan, on kylmä muille tunteille. Ehkä\njoku uusi lemmensuhde häntä pidättää. Mitä hyötyä sinulle sitten siitä\nolisi? kysyt sinä. Ei mitään, rakas Lorenzo. Jumala varjelkoon minua\nkäyttämästä Odoardon kylmyyttä omaksi edukseni, mutta en ymmärrä,\nkuinka hän enää päivääkään voi olla poissa Teresan luota. Annan siis\nedelleenkin kuvitellun onnen huumata itseäni, tyhjentääkseni myöhemmin\nmyrkkymaljan, jonka olen itselleni valmistanut.\n\n\n11. IV.\n\nHän istui sohvalla ikkunan ääressä katsellen kukkuloita ja taivaalla\nleijailevia pilvenhattaroita. \"Katsokaa\", sanoi hän minulle, \"tuota\nihmeellisen sinistä taivasta\". Seisoin äänetönnä hänen vieressään\nkatse luotuna pieneen avoimeen kirjaan hänen kädessään. Ajatuksissani\nen huomannut, että pohjoisesta nousi rajuilma, joka repi hennoimmat\npuut juurineen maasta. \"Puu raukat\", huudahti Teresa. -- Öiset pilvet\ntäyttivät uhkaavina taivaanrannan, näyttäen tavallistakin mustemmilta\nsalamain kaameassa valossa. Ukkonen jylisi lakkaamatta ja sadetta tuli\nkuin kaatamalla. Hetkisen perästä huomasin, että ikkunat oli sulettu\nja lamppu paloi huoneessa. Tavallisuuden mukaan ja myöskin rajuilmaa\npeläten oli palvelija suorittanut iltatehtävänsä riistäen siten\nmeiltä tilaisuuden ihailla raivoavan luonnon suurenmoisuutta. Teresa,\najatuksiinsa vaipuneena, ei sitä huomannut, vaan antoi hänen hommata.\n\nOtin kirjan hänen kädestään, ja sattumalta tuli eteeni seuraava paikka,\njonka luin ääneen:\n\n\"Kuolinhetkellään suloinen Gliceria suuteli minua viimeisen kerran.\nGlicerian mukana olen menettänyt kaiken, mitä minulla on menetettävää.\nHänen hautakumpunsa on ainoa maapala, jota tahdon omakseni sanoa.\nMinä yksin tiedän sen paikan. Olen istuttanut sen ympärille tiheän\nruusutarhan, joka kukoistaa yhtä ihanana kuin hän itse muinoin ja\ntuoksuaa nyt niinkuin hänen povensa. Joka vuosi käyn ruusujen kuussa\ntuossa pyhässä metsikössä. Istahdan kummulle, jonka alla hän uinuu,\notan käteeni ruusun ja ajattelen: 'Noin ihanasti sinäkin kerran\nkukoistit'. Ja minä revin pois ruusun terälehdet ja heitän sen maahan\nja muistelen meidän suloista lemmen-unelmaamme. Oi Gliceriani, missä\nolet nyt? Kyynel vierii silmistäni vihreälle nurmikolle, ja olen\ntuntevinani lemmityn hengen läsnäolon.\"\n\nVaikenin. \"Miksi ette jatka\", kysyi Teresa huoaten ja katsoen minuun.\nLuin uudelleen, mutta kun tulin lauseeseen: \"Noin ihanasti sinäkin\nkerran kukoistit\", raukeni ääneni liikutuksesta. Puristan Teresan kättä\nja tunnen hänen kyyneleensä omallani.\n\n\n17. IV.\n\nMuistatko tuota nuorta neitoa, joka neljä vuotta sitten vietti\nkesää näitten vuorten juurella? Hän oli kihloissa ystävämme Olivio\nP:n kanssa, mutta sinä tiedät, että sulhanen äkkiä köyhtyi eikä\nvoinut mennä naimisiin. Olen tänään nähnyt hänet uudelleen. Hän on\nnyt naimisissa erään ylimyksen kanssa, joka on sukua herra T:lle.\nMatkustaessaan tiluksillaan hän kävi tervehtimässä Teresaa. Minä\nistuin lattiamatolla Isabellinan kanssa, joka suurella innolla\ntavaili aakkosia. Huomatessani hänet hypähdin ylös ja juoksin häntä\nvastaan, ikäänkuin olisin tahtonut häntä syleillä. Oi, kuinka hän oli\nmuuttunut! Kylmänä ja virallisena hän ei ensin ollut minua tuntea,\nsitten hän lausui jonkinlaisen epäilyttävän kohteliaisuuden puoleksi\nminulle, puoleksi Teresalle. Vannon, että odottamaton jälleennäkeminen\nsaattoi hänet hämilleen. Mutta kun alettiin keskustella koristeista,\njalokivistä, helminauhoista ja muista jonninjoutavasta, tuli hän\nennalleen. Toivoin tekeväni hänelle hyväntyön kääntäessäni keskustelun\npois moisista turhamaisuuksista. Johdin siis hänen mieleensä menneet\nonnen päivät täällä maalla, sillä kaikki nuoret naiset kaunistuvat\npuhuessaan sydämen vilpitöntä kieltä eivätkä muuta koristusta\ntarvitse. -- \"Oi, oi\", vastasi hän huolettomasti ja leikitteli\nkallisarvoisten korvarenkaittensa kanssa. Sillävälin hänen miehensä,\njolla kääpiöitten maailmassa on \"viisaan\" maine, kuten Algarottilla\n[puolittain tanskalaistunut italialainen oppinut, jota Foscolo\narvostelee aiheettoman ankarasti ja puolueellisesti. A. kuoli v.\n1764] ja eräällä toisella, kehui noitten helyjen korkeata hintaa ja\nvaimonsa hyvää makua. Puhuessaan hän koristeli selvää toskanalaista\nmurrettaan tuhansilla ranskalaisuuksilla. Aioin mennä matkoihini,\nmutta Teresan rukoileva katse sai minut jäämään. Keskustelu siirtyi\nsiihen kirjallisuuteen, jota täällä maalla luemme. Olisitpa kuullut,\nminkä ylistysvirren tuo herra viritti esi-isiensä \"jättiläiskirjaston\"\nkunniaksi, jossa kaikki vanhan ajan kuuluisimmat kirjailijat ovat\nedustettuina ja jota hän matkoillaan on täydennellyt. Nauroin\nitsekseni hänelle, mutta hän jatkoi luentoaan. Vihdoin Herra lähetti\npaikalle palvelijan, joka oli ollut etsimässä herra T:tä, ilmoittamaan\nTeresalle, että häntä oli mahdoton löytää, sillä hän oli lähtenyt\nmetsästysretkelle vuoristoon. Tähän loppui luento. Kyselin rouvalta\nuutisia Oliviosta, jota en ole tavannut tuon onnettomuuden jälkeen.\nVoit kuvitella miltä minusta tuntui, kun kuulin hänen kylmästi sanovan\nentisestä rakastetustaan: \"Hän on jo kuollut.\" -- \"Onko hän kuollut?\"\n-- huudahdin hypäten ylös ja katsoen häneen kauhistuneena. Kuvailin\nTeresalle tämän verrattoman nuorukaisen jaloa luonnetta ja kohtalon\nkovuutta, joka pakoitti hänet taistelemaan köyhyyttä ja häpeää vastaan\nja vei hänet ennenaikaiseen, mutta kunnialliseen hautaan.\n\nHänen miehensä kertoi Olivion isän kuolemasta, Olivion yhä kiihtyvästä\nriidasta vanhemman veljensä kanssa ja tuomioistuimen päätöksestä,\njoka ratkaisi veljesten välisen oikeusjutun niin, että toinen tuli\nupporikkaaksi, toinen menetti kaiken omaisuutensa, sillä Olivio\nraukan täytyi tuomarien puolueellisuuden vuoksi luovuttaa sekin\nvähä, mikä hänellä oli jälellä. Hän lausui \"siveellisen tuomionsa\"\ntuosta \"eriskummaisesta\" nuorukaisesta, joka ylpeästi kieltäytyi\nvastaanottamasta avustusta veljeltään ja vain kiihoitti hänen\nvihaansa, vaikka sovinto olisi ollut mahdollinen. \"Mutta\", keskeytin\nminä, \"olisiko Olivion pitänyt nöyrtyä tunnottoman veljensä edessä?\nOnneton on se, joka hylkää ystävien neuvot ja myötätunnon, halveksii\nheidän osanottoaan ja kieltäytyy vastaanottamasta vilpittömästi\ntarjottua apua. Mutta tuhat kertaa onnettomampi on se, joka luottaa\nrikkaan ystävyyteen ja kuvitellen jaloksi sitä, joka ei koskaan ole\nvastoinkäymisiä kärsinyt, ottaa häneltä vastaan almuja maksaakseen ne\nmyöhemmin omalla kunniallaan. Onni solmii liiton onnettomuuden kanssa\nvain ostaakseen kiitollisuutta ja sortaakseen hyvettä. Ihminen, tuo\ntyrannillinen olento, käyttää hyväkseen onnen oikkuja, saadakseen\nvaltaa toisten ihmisten yli. Ainoastaan onnettomilla on oikeus\nloukkaamatta auttaa ja lohduttaa toisia onnettomia, mutta se, joka\nnauttii rikkaan armopaloja, huomaa, vaikka liian myöhään,\n\n    \"'kuin leipää vierahan on karvas syödä'. [Dante.]\n\n\"Sen vuoksi on monin verroin vähemmän tuskallista kulkea kerjäten\ntalosta taloon, kuin nöyrtyä epähienon pohatan edessä ja sitten kirota\nhäntä, kun hän maailmalle toitottaa armeliaisuuttaan ja vaatii kunniasi\nja vapautesi apunsa korvaukseksi.\"\n\n\"Mutta ettehän te anna minun puhua loppuun\", vastasi aviomies. \"Kun\nOlivio kerran tyhjin käsin lähti isänsä kodista luovutettuaan kaikki\noikeutensa vanhemmalle veljelleen, miksi hän vielä lisäksi tahtoi\nmaksaa isänsä velat? Haastoihan hän itse puutteen taistelemaan kanssaan\nuhratessaan moisen typerän hienotunteisuuden vuoksi äitinsäkin\nperinnön.\"\n\n\"Miksi? Kun perijä lainopillisilla koukuilla petti velkojat, ei Olivio\npuolestaan voinut kestää sitä, että ne, jotka onnettomuudessa olivat\nhänen isäänsä auttaneet, kiroaisivat kuolleen muistoa ja että häntä\njulkisesti pilkattaisiin vararikon tehneen miehen poikana. Tämä ylevä\nmenettely lisäsi vanhemman veljen häpeää, jolla ei ollut siveellistä\nkuntoa tehdä samoin. Hän koetti nyt ensin hyvillä töillä voittaa\nnuoremman veljen suosion, mutta kun se ei onnistunut, vannoi hän\nikuista ja sammumatonta vihaa Oliviota vastaan. Konnien parjaamana\nOlivio menetti niidenkin avun, jotka ehkä sydämessään häntä ylistivät,\nsillä on helpompi kaunein sanoin kehua kuntoa, kuin ojentaa sille\npelastava miekka ja seurata sen esimerkkiä. Jalo ihminen kärsii aina\nhaaksirikon konnien keskellä, ja me ihmiset olemme taipuvaisia pitämään\nväkevämmän puolta, polkemaan sortuneita ja arvostelemaan asioita\nniiden lopputuloksen mukaan.\" -- He eivät vastanneet minulle mitään,\nmutta sanani olivat vaikuttaneet heihin, joskaan he eivät vielä olleet\nvakuutettuja niiden totuudesta. Lisäsin vielä: \"En itke Oliviota, vaan\nkiitän Jumalaa, joka on hänet vapauttanut maailman kurjuudesta ja\nilkeydestä. Sillä yhtä kurjia olemme me hyveen sankaritkin. On olemassa\nihmisiä, joiden täytyy kuolla, koska he eivät voi nähdä konnien\nrikoksia eikä kunnon ihmisten raukkamaisuutta.\"\n\nNuori rouva tuntui heltyvän. \"Niinhän se on\", huokasi hän. \"Mutta se,\njolla ei ole leipää, ei voi olla niin arka kunniastaan.\"\n\n\"Tuollainen juuri onkin teidän kirottu ajatustapanne\", huudahdin.\n\"Senkö vuoksi, että te olette onnen suosikkeja, tahtoisitte olla ainoat\nkunnialliset ihmiset maailmassa? Tahdotteko riistää onnettomilta\nheidän ainoan lohdutuksensa, heidän kunniansa, siksi, että kunto\nei loista teidän omista pimeistä sieluistanne, ja siten rauhoittaa\nomaatuntoanne?\" -- Teresan katse ilmaisi, että hän hyväksyi sanani,\nmutta kuitenkin hän koetti siirtää keskustelun toiselle alalle. Mutta\nalku oli tehty, enkä voinut enää vaieta, vaikka nyt sitä kadunkin.\nHuomasin, että aviopuolisojen katse, samoinkuin heidän sielunsa, oli\nmaahan painunut, kun huusin syyttävällä äänellä: \"Ne, jotka eivät\nole koskaan olleet onnettomia, eivät onneaan ansaitse. Nuo ylpeät\nkatselevat kurjuutta soimatakseen sitä, he vaativat, että kaiken\ntulisi palvoa heidän rikkauttaan ja nautinnonhimoaan. Mutta onneton\nihminen, joka säilyttää mielensä ylevyyden, on kannustava esikuva\nhyville ja omantunnon pistos hylkiöille.\" -- He poistuivat vihaisen\nnäköisinä. Olen kiitollinen siitä, että elämäni on ensi hetkestä asti\nollut onneton. Sillä päinvastaisessa tapauksessa olisin tuskin nyt,\nLorenzo, sinun ystäväsi ja Teresan ystävä. Edessäni ovat vielä selvästi\ntämän aamun tapahtumat. Istuessani tässä pelkään, että joku vanhoista\ntuttavistani tulisi luokseni. Kuka olisi sitä uskonut! Tuon naisen\nsydän pysyi kylmänä, kun puhuin hänen ensi rakkaudestaan, hän rohkeni\nhäväistä sen miehen tomua, joka ensimäisenä sytytti hänen povessaan\nvoimakkaan elämäntunnun. Ei huokaustakaan! Mutta älä ole hullu, älä\nsure sitä, ettet ihmisten keskuudessa löydä hyvettä, joka ehkä onkin\nvain tyhjä sana, tai välttämättömyys, joka muuttuu olosuhteiden ja\nintohimojen muuttuessa, tai valtava luonnonvoima muutamissa harvoissa,\nsynnynnäisesti jaloissa ja lämminsydämisissä yksilöissä, joiden täytyy\nkäydä lakkaamatonta sotaa ihmiskunnan enemmistöä vastaan ja joiden\nkaiken lisäksi -- onnekseen tai onnettomuudekseen -- täytyy nähdä\npettymyksen kalmankarvainen kajastus.\n\nMinä en ole mikään pimeäsieluinen ihminen, sinä tiedät sen, Lorenzoni.\nNuoruudessani olisin sirotellut kukkia kaikkien elävien olentojen yli,\nmutta ihmisten tekopyhyyteen verhottu julmuus on tehnyt minut kovaksi\nja vihamieliseksi useimpia kuolevaisia kohtaan. Olisin valmis antamaan\nanteeksi kaikki kärsimäni loukkaukset. Mutta kun näen köyhdytetyn ja\nnääntyneen kunnon näyttävän minulle toisten ylellisyyden ehdyttämät\nvaltimonsa, kun näen sairaitten, vangittujen ja nälkäisten olentojen\nhuokaavan määrättyjen, julmien lakien kirouksen alla, silloin en voi\nantaa anteeksi. Silloin huudan kostoa niiden onnettomien mukana,\njoiden kanssa ja'an leivän ja kyyneleet, ja vaadin kiihkeästi heidän\npuolestaan sitä olemassaolon oikeutta, jonka laupias ja tasapuolinen\nluontoäiti on heillekin antanut. Luontoko? Jos se todellakin on syynä\nsiihen, että olemme sitä, mitä olemme, ei se olekaan äiti, vaan\näitipuoli.\n\nOi, Teresa, minä elän niin kauan kuin olen luonasi, sitten lakkaan\nelämästä. Sinä olet niitä harvoja enkeleitä, joita on lähetetty maan\npäälle ylläpitämään hyveen arvoa ja herättämään surullisissa ja\nsortuneissa sydämissä ihmisyyden tuntoa. Mutta jos sinutkin kadotan,\nmikä pelastus jää silloin koko muuta maailmaa inhoavalle nuorukaiselle?\n\nOlisit nähnyt hänet, kun hän ojensi kätensä minulle sanoen:\n\"Todellakin, luulen, että nuo ihmiset saivat piston sydämeensä. Ja jos\nOlivio ei olisi ollut onneton, niin olisikohan hänellä ollut ystävää\nkuolemansa jälkeenkään? Mutta hillitkää toiste itseänne paremmin.\"\n\n\"Oi\", huokasi hän pitkän vaitiolon jälkeen. \"Täytyykö ihmisen olla\nonneton voidakseen oikein rakastaa hyvettä?\" Lorenzo, Lorenzo, hänen\ntaivaallinen sielunsa kirkasti hänen kasvonpiirteitään.\n\n\n29. IV.\n\nHänen läheisyydessään olen niin täynnä elämää, että tuskin tunnen\neläväni. Tämä tuntuu omituiselta, mutta samoinhan ihmisen näkö kokonaan\nhimmenee ja uppoaa valovirtaan, jos kirkas auringonsäde sattuu hänen\nsilmäänsä juuri kun hän herää rauhallisesti nukutun yön jälkeen.\n\nJo kauvan aikaa olen hävennyt omaa toimettomuuttani. Päätin\nalkukeväästä ruveta lukemaan kasvitiedettä ja parissa viikossa\nkeräsinkin läheisiltä rinteiltä suurehkon määrän kasveja, mutta en\ntiedä enää, mihin ne ovat joutuneet. Useanakin kertana olen unohtanut\nLinnéni puutarhan penkille tai jonkun puun juurelle; viimein kadotin\nkoko kirjan. Eilen Michele toi minulle siitä pari kasteen peittämää\nlehteä, tänään hän kertoi, että puutarhurin koira oli repinyt kirjan\nkappaleiksi.\n\nTeresa moittii minua. Hänen mielikseen olen yrittänyt kirjoittaa,\nmutta kauniista innostuksestani huolimatta en saa montakaan sivua\nvalmiiksi. Minulla on tuhansia aiheita ja aatteita, valikoin niitä,\nhylkään toisia, valikoin uudelleen, kirjoitan vihdoin jotakin, revin\nsen kappaleiksi tai pyyhin osan siitä pois. Niin menevät minulta\nillat ja aamut, innostus lamautuu, kynä kirpoaa kädestä, huomaan\naikani ja vaivani hukkaan kuluneen. Olen jo ennen sinulle sanonut,\nettä kirjan kirjoittaminen on minun voimilleni joko liian suuri tai\nliian vähäpätöinen tehtävä. Ota huomioon nykyinen mielentilani, ja\nsinun täytyy myöntää, että kirjeenkin kokoonkyhääminen sinulle silloin\ntällöin vaatii minulta suuria ponnistuksia. Olen tosiaankin nolon\nnäköinen lukiessani hänelle jotakin ääneen hänen työpöytänsä ääressä.\nKeskeytän lukemiseni tuon tuostakin. \"Jatkakaa\", sanoo hän minulle.\nYritän uudelleen, mutta parin sivun jälkeen muuttuu lukuni nopeaksi\nja epäselväksi muminaksi. \"Mutta lukekaa toki niin, että voin jotakin\nymmärtää.\" Minä jatkan, mutta katseeni harhailee ehtimiseen kaukana\nkirjasta ja pysähtyy ihailemaan hänen enkelikasvojaan. Vaikenen, kirja\nsulkeutuu ja putoaa kädestäni, enkä voi enää löytää paikkaa, mihin\nlopetin. Teresa ei voi suuttua, hän hymyilee vain.\n\nKunpa voisin panna paperille kaikki ne ajatukset, jotka risteilevät\naivoissani. Kirjoitan paljon muistiinpanoja Plutarkhokseni lehdille,\nsillä muuten mielteeni paikalla haihtuisivat, mutta kun myöhemmin luen\nniitä, tekevät ne minuun kalsean, hajanaisen ja verettömän vaikutuksen.\nOn tosiaankin tyhmää heti merkitä muistiin ajatuksensa, ennenkuin ne\novat kypsyneet, mutta niin menetellen teemme toisten kirjoittamista\nteoksista mosaiikkikirjoja. Minäkin olen tahtomattani tällainen\nmosaiikkikirjailija. Pienestä englantilaisesta kirjasta luin surullisen\nelämäntarinan, ja minusta tuntui joka hetki kuin olisin lukenut\nLaurettan onnettomuudesta. Aurinko valaisee joka vuosi samanlaisia\nsieluntuskia. Tehdäkseni jotakin olen yrittänyt kuvata Laurettan\ntarinaa ja kääntänyt vastaavat kohdat englantilaisesta teoksesta.\nLisäämällä ja paikoittain muuttelemalla alkuperäistä tekstiä olen siten\nkirjoittanut tositapahtumaan perustuvan romaanin. Tuon tyttöraukan\nelämäntarinassa olen tahtonut Teresalle näyttää kohtalokkaan onnettoman\nlemmen kuvastimen. Mutta pelkään, että toisten ihmisten tuskallisten\nkokemusten meille antamat neuvot ja opetukset vain kiihoittavat omia\nintohimojamme. En kerro ainoastaan Laurettasta, vaan itsestänikin,\nsillä sellainen on mielentilani: aina täytyy minun kosketella omia\nhaavojani. Siksi katson parhaimmaksi olla antamatta näitä lehtiä\nTeresalle, sillä niistä olisi hänelle enemmän surua kuin iloa. Lue sinä\nne! Nyt en kirjoita enempää. Hyvästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKATKELMA LAURETTAN TARINASTA.\n\n\"En tiedä välittääkö taivas maasta. Mutta jos se joskus on meistä\nhuolehtinut, -- ellei muulloin niin luomisen päivänä, jolloin ihmissuku\naloitti harharetkensä maan päällä, -- niin luulen, että Kohtalo on\nkirjoittanut ikuisuuden kirjoihin sanat:\n\n    \"Ihminen olkoon onneton.\n\n\"En uskalla valittaa Kohtalon päätöksestä enkä tiedä mille\ntuomioistuimelle valitukseni esittäisin. Luulenpa melkein, että\nihmissuvun onnettomuuteen perustuu niiden olentojen onni, jotka\nelävät lukemattomissa muissa taivaankappaleissa. Mutta kiitän ylevää\nHenkeä, joka, asuen kaikissa olioissa, herättää ne kuoleman jälkeen\nuuteen elämään toisissa muodoissa, kiitän häntä siitä, että hän\nkurjuuden mukana on antanut meille myös kyynelten lahjan ja että hän\nrangaistukseksi on riistänyt osanoton suloisen nautinnon niiltä,\njotka ylvästelevässä viisaudessaan kiihoittavat meitä kapinoimaan\nKohtalon tahtoa vastaan. Stoalaisessa tyyneydessään he sanovat: 'Älä\nitke, jos näet onnettoman ja itkevän ihmisen'. He eivät tiedä, että\nhelläsydämisen ihmisen kyyneleet ovat onnettomille suloisempia kuin\nkaste kuihtuvalle nurmikolle.\n\n\"Oi, Lauretta, itkin kanssasi onnettoman rakastettusi haudalla ja\nmuistan, kuinka kyyneleeni lievensivät surusi karvautta. Sinä nojasit\nrintaani vasten, sinun vaaleat kiharasi peittivät kasvoni, sinun\nkyyneleesi valuivat pitkin poskiani, ja sinä kuivasit nenäliinallasi\nminun kyyneleeni ja omasi, jotka virtana juoksivat silmistä huulille.\nSinä kaikkien hylkäämä, minä en ole sinua koskaan hylännyt!\n\n\"Kun sinä harhailit autiolla merenrannalla, seurasin salaisesti\naskeleitasi voidakseni pelastaa sinut epätoivoisesta teosta. Huusin\nnimeäsi, ja sinä ojensit minulle kätesi ja istuuduit rinnalleni. Kuu\nkohosi taivaalle, ja sinä lauloit surullista laulua. Joku sydämetön\nolisi ehkä voinut sinua pilkata, mutta onnettomien Lohduttaja, joka\ntyynenä katselee sekä ihmisten mielettömyyttä että heidän viisauttaan\nja säälii niin hyvin heidän hairahduksiaan kuin hyveitään, kuuli\nehkä sinun valittavan äänesi ja lohdutti sinua. Sydämeni rukoukset\nseurasivat sinua, ja Jumalalle ovat kärsivien sielujen tuskanhuudot\notollisia. -- Aallot kuohuivat rajussa myllerryksessä ja hirmumyrsky\najeli niitä aina rantakiville, joilla istuimme. Käsivarteeni\nnojautuneena nousit ylös ja ohjasit askeleesi kiveä kohti, jonka\nluona vielä olit näkevinäsi Eugeniosi, kuulevinasi hänen äänensä ja\ntuntevinasi hänen hyväilynsä ja suudelmansa. 'Mitä on minulla jäljellä\nmaan päällä', huudahdit. 'Veljeni ovat taistotantereella kaukaisilla\nmailla, kuolema on minulta riistänyt isän ja lemmityn, kaikki ovat\nminut hyljänneet!'\n\n\"Oi Kauneus, sinä elämän hyvä hengetär! Siellä, missä näytät suloisesti\nhymyilevät kasvosi, vallitsee ilo, ja ikuisen autuuden tunnelma leviää\nyli olevaisuuden. Ken ei sinua tunne, sitä varmasti tympäisee maailma\nja oma itsensä. Mutta kuka voi kulkea ohitsesi suomatta sinulle muuta\nkuin ylimalkaisen säälin katseen, silloin kun vielä hyve sinua jalostaa\nja onnettomuus on sinulta riistänyt onnelle ominaisen, kateutta\nherättävän ylvästelyn, näyttäen sinut maailmalle hajoitetuin kutrein ja\nseppelöimättömin otsin?\n\n\"Mutta minä tarjosin sinulle, Lauretta, kyyneleeni ja yksinäisen\nelämäni kumppanuuden. Olisit saanut syödä minun leipääni, juoda minun\nmaljastani ja levätä rinnallani. Tarjosin sinulle kaiken, mitä omistin,\nja vaikka elämäsi minun luonani ehkä ei olisi ollut iloinen, olisi se\nainakin ollut vapaa ja rauhallinen. Yksinäisyydessä sydän vähitellen\nunohtaa pettymyksensä, sillä rauha ja vapaus viihtyvät parhaiten\nalkuperäisen ja yksinkertaisen luonnon helmassa.\n\n\"Oli syysilta. Taivaalla leijailevien, läpinäkyvien pilvien lomasta\nloivat kuu ja tähtien paljous silloin tällöin raukeata valoaan yli\nmaailman. Katselimme kalastajavenheiden kaukana loimottavia valoja\nja kuuntelimme gondolierin laulua, joka airollaan rikkoi himmeän\nlaguunin hiljaisen rauhan. Mutta Lauretta etsi katseillaan lemmittyään.\nHän hypähti äkkiä ylös, kulki kappaleen matkaa ja huusi rakastetun\nnimeä. Väsyneenä hän pyörsi takaisin ja istuutui viereeni kuin omaa\nyksinäisyyttään peläten. Hänen katseensa sanoi minulle: 'Sinäkin tulet\nminut hylkäämään.' Sitten hän huusi koiraansa luokseen.\n\n\"Minäkin? En saattanut aavistaa, että tuona iltana näin hänet viimeisen\nkerran. Hän oli vaaleassa puvussa, hiukset hän oli sitonut kiinni\ntaivaansinisellä nauhalla, kolme kuihtunutta orvokkia oli kiinnitetty\npuseroon, joka verhosi hentoa povea. Saatoin häntä kotiin, ja hänen\näitinsä, joka tuli avaamaan ovea, kiitti minua siitä, että pidin huolta\nhänen onnettomasta lapsestaan. Jäätyäni yksin huomasin, että hänen\nnenäliinansa oli jäänyt käteeni. 'Annan sen hänelle huomenna takaisin',\nsanoin itsekseni.\n\n\"Hänen tuskansa alkoi jo lauhtua, -- ja ehkäpä minä? Eugeniota en\nvoisi hänelle palauttaa, mutta voisinhan olla hänen isänsä, veljensä,\nmiehensä. Silloin sain äkkiä tietää, että vihamieheni, ne omat\nkansalaiseni, jotka olivat antautuneet sortajan kätyreiksi, olivat\ntoimittaneet nimeni kuolemaantuomittujen listaan. En saanut edes lausua\nsinulle jäähyväisiä, Lauretta.\n\n\"Kun ajattelen tulevaisuutta ja suljen silmäni säästyäkseni sitä\nnäkemästä ja vapisen ja syvennyn menneisyyden muistoihin, kun kuljen\ntämän laakson tuuheissa lehdikoissa, tulevat mieleeni meri ja kaukana\ntuikkivat valot ja gondolierin laulu. Nojaudun puun runkoa vasten ja\najattelen: -- Taivas olisi hänet minulle suonut, mutta kova kohtalo\nriisti hänet minulta. -- Otan esille hänen nenäliinansa. Onneton on\nse, joka rakastaa tyydyttääkseen kunnianhimoaan. Mutta sinun sydämesi,\nLauretta, oli puhdas ja vilpitön. Kuivaan kyyneleeni ja palaan kotiin\nvasta kun hämärä jo laskeutuu yli maan.\n\n\"Mitähän sinä nyt teet? Harhailetko yhä pitkin rantoja rukoillen\nJumalaa sekä sanoilla että kyynelillä? Tule luokseni! Sinä saat poimia\nhedelmät puutarhastani, saat syödä leipääni, juoda maljastani ja levätä\nrinnallani. Olet kuuleva kuinka sydämeni sykkii, kuinka se sykkii eri\ntavalla kuin ennen. Kun vanha tuska uudelleen alkaa poveasi raadella,\nkun olet hukkumaisillasi intohimon myrskyihin, silloin tulen sinua\nvastaan, olen sinua tukeva ja ohjaava sinut luokseni, jos kuljet\nharhaan, mutta olen hiljaa, että saat rauhassa itkeä. Olen sinun isäsi\nja veljesi, mutta sydämeni, -- oi jos näkisit sydämeni! Kyynel kastaa\npaperia ja huuhtoo pois sanan, jonka juuri olin kirjoittaa.\n\n\"Olen nähnyt hänet nuoruuden ja kauneuden ihanimmassa kukoistuksessa,\n-- ja sitten mielipuolena, turvattomana, orpona. Olen nähnyt hänen\nsuutelevan ainoaa lohduttajaansa tämän kuolinhetkellä ja sitten\nolen nähnyt hänen taikauskoisena polvistuvan äitinsä edessä itkien\nja rukoillen, että onneton emo peruuttaisi kirouksen, jonka oli\nsingahduttanut lastaan vastaan. Ikuinen sääli Lauretta raukan\nonnettomuutta kohtaan asuu sydämessäni. Se on kallisarvoinen perintö,\njosta tahtoisin tehdä osallisiksi teidät kaikki, joiden ainoana lohtuna\non rakastaa hyvettä ja sääliä sitä. Te ette minua tunne, mutta olkoon\nmeitä kuinka monta tahansa, olemme ystäviä keskenämme. Älkää vihatko\nonnellisia ihmisiä, mutta karttakaa niitä.\"\n\n\n4. V.\n\nOletko nähnyt, kuinka myrskyisten päivien jälkeen auringon säde ensi\nkerran tunkeutuu esille idän kultapilvien lomasta lohduttaakseen\nluontoa? Samoin minua lohduttaa Teresan näkeminen. -- Karkoitan\ntoiveeni, tuomitsen unelmani, itken pettymyksiäni. Ei, en tahdo\nenää häntä nähdä, en tahdo häntä rakastaa. Kuulen äänen sanovan\nminua petturiksi; se on hänen isänsä ääni. Suutun itselleni, tunnen\nsydämessäni parantavaa katumusta. Nyt olen tehnyt vakavan päätöksen,\nvakavamman kuin koskaan; mutta kuinka käykään? Nähdessäni hänet\nuudistuvat kuvitelmat, sieluni muuttuu toiseksi ja unohtaa itsensä; se\nvaipuu paratiisillisen kauneuden palvontaan.\n\n\n8. V.\n\n\"Hän ei sinua rakasta, ja jos hän tahtoisikin sinua rakastaa, ei\nhän saa sitä tehdä.\" Se on totta, Lorenzo, mutta jos antaisin sinun\nriistää unelmien verhon silmiltäni, täytyisi minun samalla sulkea ne\nikiajoiksi, sillä: ilman tätä taivaallista valoa olisi elämä minulle\nkauhistus, maailma kaaos ja koko luonto öinen erämaa. Eikö ole parempi\näkkiä vetää esirippu alas ja jättää katsojat harhakuviensa valtaan,\nkuin vähitellen sammuttaa näyttämöllä olevat soihdut ja ilkeästi\nherättää heidät? Mitä siitä, jos harhakuva minua vahingoittaakin!\nHeräännys tappaa minut.\n\nEräänä sunnuntaina kuulin papin moittivan talonpoikia juopottelusta.\nHän ei ymmärtänyt, kuinka väärin on estää noita raukkoja unohtamasta\niltahumalassa päivän vaivoja. Juopuneina he eivät katkerin mielin\nmuista, että heidän leipänsä on hien ja kyynelten kostuttama, eivätkä\najattele kylmyyttä ja nälkää, joka heitä ensi talvena uhkaa.\n\n\n11. V.\n\nLuulisi melkein, että luonnolla on jotakin hyötyä tästä maapallosta\nja sen keskenään taistelevista asukkaista. Huolehtien kaikkien\nsäilymisestä se ei ole yhdistänyt ihmisiä toisiinsa veljeyden siteillä,\nvaan on istuttanut jokaiseen yksilöön niin suuren itserakkauden, että\nhän mielellään hävittäisi kaikki muut elääkseen itse turvallisemmin ja\npäästäkseen koko olevaisuuden itsevaltiaaksi. Ei ainoakaan sukukunta\nole elämänsä aikana nähnyt yksistään rauhan päiviä; sota on aina\nollut oikeuksien määrääjä, ja voima on hallinnut läpi vuosisatojen.\nNäin on yksilö joko julkisesti tai salaisesti ihmisyyden vihollinen,\nja itsesäilytysvaisto pakottaa häntä edistämään luonnon päämäärää,\njoka on koko suvun säilyttäminen. Sen vuoksi Kainin ja Aabelin\njälkeläiset, vaikka he kantaisiään jäljitellen ehtimiseen tappavatkin\ntoinen toisiaan, kuitenkin elävät ja lisääntyvät. -- Kuulehan. Saatoin\ntänä aamuna Teresaa ja hänen pikku sisartaan heidän tuttavansa\nluokse, joka viettää kesää täällä. Aioin syödä puolista heidän\nkanssaan, mutta kaikeksi onnettomuudeksi olin edellisellä viikolla\nlupautunut päivällisille lääkärin luo. Ellei Teresa olisi minua siitä\nmuistuttanut, olisin totisesti unohtanut koko asian. Lähdin siis\ntaipaleelle kello 11 aikaan, mutta puolitiessä asetuin kuumuuden\nraukaisemana lepäämään öljypuun alle. Eilistä, tähän vuoden aikaan\nharvinaista myrskyä, on nimittäin seurannut mitä kiusallisin helle.\nIstuin siinä ajatuksiini vaipuneena ja olin unohtaa koko ateriani.\nÄkkiä huomasin erään talonpojan, joka kiukkuisesti katsellen minua\nhuusi: \"Mitä teette siellä?\" -- \"Lepään, kuten näette.\" -- \"Onko teillä\nmaatilaa?\" huusi hän lyöden pyssynperänsä maahan. -- \"Miten niin?\"\n-- \"Miksi? Venykää omille niityillänne, jos teillä niitä on, älkääkä\nturmelko toisten ihmisten nurmea. Korjatkaa luunne täältä siksi kun\npalaan.\"\n\nEn ollut liikkunut paikaltani. Hänen mentyään en ensi aluksi\nkiinnittänyt huomiota hänen hävyttömyyksiinsä, mutta sitten johtuivat\nmieleeni sanat: \"jos teillä niitä on\". Ellei nyt suvullamme sattumalta\nolisi paria maapalstaa, olisit sinä kai kieltänyt minulta viimeisenkin\ninhimillisen armonosoituksen: haudan perimmäisessä pellossasi. --\nMutta huomatessani öljypuun varjon pitenevän muistin minua odottavan\npäivällisen.\n\nPalatessani vähäistä myöhemmin kotia oli tuo aamuinen mies minua\nportilla odottamassa. \"Hyvä herra, olen teitä odottanut pyytääkseni\nanteeksi sopimatonta käytöstäni.\" -- \"Pankaa hattu päähänne, minä en\nole loukkaantunut.\"\n\nEn ymmärrä, miksi tällaisissa tilanteissa toisinaan olen perin\nrauhallinen, toisinaan paljasta myrskyä ja rajuilmaa. Vaeltajan sanoja\nkäyttääkseni: mielialojeni luode ja vuoksi vallitsee kaikkea elämääni.\nMinuuttia aikaisemmin olisi suuttumukseni ehkä ollut ankarampi kuin\nhänen loukkauksensa.\n\nMiksi jättäytyäkään loukkaajamme mielivaltaan -- tunnustamalla että\nhän on kyennyt ansaitsemattomalla hävyttömyydellä järkyttämään\ntasapainoamme? Näet, kuinka taas kurja itserakkaus koettaa tällaisella\nmahtiponnen lauseella tehdä minulle ansioksi esiintymistä, jonka\nvaikuttimesta ei kuitenkaan ole takeita. Usein olin samanlaisissa\ntapauksissa ollut hyvinkin hillitön, vaikka ymmärrykseni aina hetkistä\nmyöhemmin oli minua siitä moittinut. Mutta viisas katumus on aina\nmyöhäinen, enkä minä ole siitä paljoa välittänytkään, sillä minä olen\ntavallinen ihminen; kannan povessani kaikki ihmissuvun heikkoudet ja\nintohimot.\n\nTalonpoika jatkoi: \"Olin hävytön, mutta en tuntenut teitä. Työmiehet,\njotka olivat heinänkorjuussa läheisillä niityillä, ilmoittivat minulle,\nkuka olette.\"\n\n\"Ei se tee mitään, ystäväiseni. Onko hyviä vuodentulon toiveita?\"\n\n\"Puutteesta päästään, mutta rukoilen teitä, herra, antakaa anteeksi.\nKunpa olisin silloin teidät tuntenut.\"\n\n\"Hyvä mies, jos tunnette tai ette tunne toista ihmistä, älkää häntä\nloukatko. Muutoin te joko suututatte rikkaan tai olette ilkeä köyhälle.\nMitä minuun tulee, on asia jo selvitetty.\"\n\n\"Oikein puhutte, herra. Jumala teitä palkitkoon.\" Hän lähti. Ensi\nkerralla hän kai on vielä ilkeämpi, sillä hänen kasvoissaan on jotakin\nerityisen epämiellyttävää. Häijyt eläimet, joilla ei ole hävyn\ntunnetta, ovat vaarallisia kaikille, jotka joutuvat niiden kanssa\ntekemisiin. --\n\nUusien sortajiemme vainoomien marttyyrien lukumäärä kasvaa päivä\npäivältä. Lukemattomat harhailevat kodittomina pakolaisina ympäri\nmaailmaa. Ei ole sitä ruohokenttää, jolla he uskaltaisivat levätä,\nei sitä öljypuuta, joka heille varjoa soisi. Pakolainen ei, Herra\nparatkoon, ole turvassa edes laitumella, jolla rauhallinen karja\nkäyskentelee rehua etsien.\n\n\n12. V.\n\nEn uskaltanut, en uskaltanut. Olisin voinut syleillä häntä ja painaa\nhänet rintaani vasten. Näin hänet nukkumassa; uni oli sulkenut hänen\nsuuret, tummat silmänsä, mutta ruusut hänen kosteilla poskillaan\nkukoistivat kauniimpina kuin koskaan. Hänen ihana ruumiinsa lepäsi\nsohvalla mukavassa asennossa. Toiseen käsivarteensa hän nojasi päätään,\ntoinen riippui soreana alaspäin. Olen usein nähnyt hänen kävelevän\nja tanssivan, hänen soittonsa ja hänen äänensä sointu on tunkeutunut\nsieluni syvyyteen, olen ihaillut häntä sydän täynnä pelkoa, ikäänkuin\nhän juuri olisi laskeutunut taivaasta maan päälle, mutta niin kauniina\nkuin tänään en ole vielä koskaan häntä nähnyt! Kevyt puku peitti töin\ntuskin hänen ruumiinsa ihania muotoja, minä katselin niitä ja -- miten\nsanoisinkaan -- haltioitunut, melkein raivokas lempi saattoi sydämeni\nilmiliekkiin. Olin suunniltani. Kuin pyhiinvaeltaja koskettelin\nhänen puseroaan, hänen tuoksuavia hiuksiaan ja hänen povellaan\nlepäävää orvokkikimppua; oi, minun käteni pyhittyi, kun tunsin hänen\nsydämensä sykinnän. Hänen henkäyksensä hyväili kasvojani. Olin juuri\nmaistamaisillani noitten taivaallisten huulten mehua, -- vain yksi\nsuudelma, ja olisin siunannut kyyneleitä, joita niin kauvan olen hänen\ntähtensä vuodattanut -- mutta silloin kuulin hänen huokaavan unissaan,\nja oli kuin jumalallinen käsi olisi minua pidättänyt. \"Olenko minä\nehkä opettanut sinua rakastamaan ja itkemään? Käytätkö hyväksesi\nlyhyttä uinailun hetkeä siksi, että olen häirinnyt viattomien öittesi\nrauhaa?\" Näin ajatellen ja henkeäni pidättäen polvistuin ääneti hänen\neteensä; vihdoin pakenin, jotta hän vielä hetkisen saisi unelmien\nmaailmassa unohtaa elämänsä tuskat. Hän ei valita, ja se vihloo vielä\nenemmän sydäntäni, sillä hänen osanottoani etsivä katseensa tulee päivä\npäivältä yhä surullisemmaksi, hän vapisee aina, kun Odoardon nimeä\nmainitaan, ja hän puhuu usein kaihoten äidistään. Oi, taivas ei olisi\nhäntä meille antanut, ellei hänkin saisi osaansa surusta. Ikuinen\nJumala, välitätkö meistä, vai oletko luonnoton isä lapsiasi kohtaan?\nTiedän, että lähettäessäsi maan päälle vanhimman tyttäresi, Hyveen,\nannoit hänelle oppaaksi Onnettomuuden. Mutta miksi teit nuoruuden\nja kauneuden niin voimattomiksi, että ne eivät jaksa kestää ankaran\nopettajansa ohjausta? Kaikissa aikaisemmissa tuskissani olen kohottanut\nkäteni Sinun puoleesi, mutta en ole uskaltanut napista enkä valittaa.\nToisin nyt! Miksi annoit minun päästä onnen esimakuun, miksi herätit\nminussa niin kiihkeitä toiveita sen pysyväisyydestä, riistääksesi ne\ntaas minulta armottomasti pois? Ainaiseksiko? Ei, Teresa on minun,\nkokonaan. Sinä olet määrännyt hänet minulle, sillä Sinä olet antanut\nminulle kyvyn rakastaa häntä rajattomasti, ikuisesti.\n\n\n13. V.\n\nMinkä rikkaan ainevaraston löytäisinkään täällä, jos olisin maalari!\nTaiteilija, joka on kokonaan vaipunut kauneuden ihanan aatteen\npalvontaan, ainakin vaimentaa ja hienostaa kaikkia muita intohimoja. --\nEntä jos olisin maalari? Olen nähnyt tauluja, jotka mestarillisesti,\nvieläpä välittömästi, esittävät kaunista luontoa, mutta suuren,\nrajattoman luonnon ylevyyttä ei mikään taiteilija voi jäljitellä.\nHomeros, Dante ja Shakespeare, nuo kolme verratonta mestaria, ovat\nelävöittäneet mielikuvitustani ja innoittaneet sydäntäni, olen\nvuodattanut palavia kyyneleitä lukiessani heidän säkeitään, olen\npalvonut heidän jumalallisia hahmojaan ja ollut näkevinäni ne taivaan\nkorkealla kaarella, joka ylväänä kohoaa yli ajan ja ikuisuuden.\nMutta olevaisuus itsessään hurmaa niin valtavasti mieleni, etten\nuskaltaisi yrittää piirtää edes sen ääriviivoja, Lorenzo, en, vaikka\nolisin itse Michelangelo. Suuri Jumala, etkö itsekin kevätiltana\nihaile omaa luomistyötäsi? Lohduttaaksesi minua olet luonnossa\nlahjoittanut minulle tyhjentymättömän nautinnonlähteen, vaikka\nusein olenkin sitä välinpitämättömänä katsellut. -- Seison vuoren\nhuipulla, jota laskevan auringon säteet kultaavat. Näen ympärilläni\nkokonaisen ketjun hymyileviä kukkuloita, joiden rinteillä viljavainiot\naaltoilevat ja viiniköynnökset nuokkuvat jalavien ja öljypuiden\nvarjossa. Etäämpänä tulee vuoristo yhä jylhemmäksi; korkeimmat kalliot\nnäyttävät tavoittelevan itse taivaan sinilakea. Mutta alapuolellani on\nammottavia, kaameita kuiluja, joiden uumenissa öiset varjot syntyvät\nlevitäkseen vähitellen yli maiseman. Vuoren etelärinnettä peittää\ntuuhea metsä, joka luo mahtavan varjon yli koko laakson virvoitukseksi\nrinteillä käyskenteleville karjalaumoille. Linnut laulavat alakuloisia\nlaulujaan kuolevan päivän ylistykseksi, vasikat mylvivät, ja heikko\ntuulenhenki hukkuu lehtimetsän iltahuokaukseen. Mutta pohjoisessa päin\nkukkulat aukenevat, ja silmän eteen avautuu rannaton tasanko. Voin\nnähdä, kuinka karja, keppinsä nojassa kulkevan, väsyneen maanviljelijän\nsaattamana, palajaa kotia yöksi ja kuinka savu nousee vaaleitten\nhuvilain ja ympäri tasangon siroteltujen mökkien katoilta. Siellä\nvalmistavat äidit ja puolisot ilta-aterian väsyneelle perheelleen.\nPaimenet huutelevat laumalleen, ja vanha eukko, joka vielä äsken istui\nkangasta kutoen navetan edustalla, jättää työnsä ja rientää taputtamaan\nja hyväilemään nuorta mullikkaa sekä emonsa ympärillä määkyviä\nkaritsoja. Kauempana näköala vieläkin laajenee; etäisyydessä häämöittää\nuusia kenttiä ja puurivejä, kunnes ääriviivat alkavat sulaa yhteen ja\nkoko maisema näyttää yhtyvän taivaanrantaan. Laskeva aurinko hyväilee\nvielä muutamilla jäähyväiskatseilla luontoa, pilvet ruskottavat\nhetkisen, vaaletakseen uudelleen ja peittyäkseen lopulta hämärään.\nTasanko häviää näköpiiristäni, varjot tihenevät. Tunnen seisovani kuin\nkeskellä valtamerta enkä voi eroittaa muuta kuin taivaan.\n\nEilen illalla, siten ihailtuani yli kaksi tuntia toukokuun iltaa,\nlaskeuduin askel askeleelta alas vuorelta. Maailma oli yöhön peittynyt;\nen kuullut kuin talonpoikaistytön laulun ja näin vain paimenten\nleiritulet. Tähdet tuikkivat, ja kun ihastuksella tervehdin tätä\nkaikkea, tunsin taivaallisen onnen esimakua, ja sydämeni kohosi maata\npuhtaampiin ja korkeampiin ilmapiireihin. Pysähdyin kukkulan juurelle\nlähelle kirkkoa. Kuolinkellot soivat, ja muistellen omaa, nopeasti\nlähestyvää loppuani annoin katseeni harhailla ympäri hautuumaan,\njonka vihreitten kumpujen alla kylän esi-isät uinuivat. \"Rauha\nteille, te ihmisen viimeiset jäännökset. Mateeria on jälleen tullut\nmateeriaksi; ei mikään muutu, ei mikään kasva, ei mikään häviä maan\npäällä. Kaikki pukeutuu vain uusiin muotoihin. Se on ihmisen kohtalo!\nVähemmän onneton se, joka ei sitä pelkää!\" -- Uupuneena lepäsin\nhetkisen pinjametsikössä, ja tuossa himmeässä hiljaisuudessa astuivat\neteeni kaikki onnettomuuteni ja kaikki toiveeni. Samantekevää, mistä\nonneani etsin! Tuskallisen ja hapuilevan matkan jälkeen on kuitenkin\nedessäni avoin hauta, johon kaikkine hyveineni ja virheineni tulen\nhäviämään. Tunsin itseni masentuneeksi ja itkin. Tarvitsin lohdutusta\nja nyyhkyttäen kutsuin Teresaa luokseni.\n\n\n14. V.\n\nTaas eilen illalla tullessani vuorelta lepäsin jälleen pinjametsikössä\nja ikävöin Teresaa. Äkkiä kuulin ääniä ja askeleita puitten lomasta.\nLuulin näkeväni Teresan ja hänen pikku siskonsa. Pelästyneinä he\npakenivat. Huusin heitä nimeltä, ja Isabellina, joka heti tunsi\nääneni riensi minua suutelemaan ja hyväilemään. Nousin. Teresa\nnojautui käsivarteeni, ja me kävelimme äänettöminä vuoripuron vartta\npitkin Viiden Lähteen järvelle. Täällä pysähdyimme kuin yhteisestä\nsopimuksesta ihailemaan taivaalla loistavaa Venus tähteä. \"Oi\",\nlausui hän niin säveän innokkaasti kuin hänelle on ominaista, \"etkö\nusko, että Petrarcakin on usein harhaillut näillä yksinäisillä mailla\nyön rauhallisten varjojen alla kaivaten kadotettua ystäväänsä? Kun\nluen hänen säkeitään, olen näkevinäni hänen alakuloisena kuljeksivan\njuuri täällä. Puun runkoa vasten nojautuneena hän vaipuu surullisiin\nmietteisiin ja nostaen kyyneleiset silmänsä kohti taivasta etsii hän\nsieltä Lauran kuolematonta kauneutta. En ymmärrä, kuinka tuo ylevä\nsielu, jossa oli niin paljon taivaallista, Lauran kuoleman jälkeen\nlainkaan jaksoi elää kurjien ihmisten keskuudessa. Oi, jos rakkaus on\noikein voimakas\" -- -- -- Minusta tuntui kuin olisi hän puristanut\nkättäni. Silloin ei sydämeni enää tahtonut pysyä rinnassa. En käsitä,\nkuinka jaksoin hillitä itseäni. Sillä huulillani olivat jo sanat: \"Oi,\nsinä olet syntynyt minua varten!\"\n\nHän kiipesi kukkulalle, ja minä seurasin häntä. Olin kokonaan Teresan\nvallassa, joskin sielussani riehuva myrsky oli jonkun verran asettunut.\n\"Kaikki on rakkautta\", sanoin. \"Maailmankaikkeus on rakkautta täynnä,\nmutta tätä rakkautta ei kukaan ole niin syvästi tuntenut eikä niin\nihanasti kuvannut kuin Petrarca. Nuo harvat nerot, jotka kohoavat\ntavallisten kuolevaisten yläpuolelle, täyttävät yleensä minut\npelonsekaisella ihailulla, mutta Petrarcaa kohtaan tunnen harrasta\nluottamusta ja rakkautta. Järkeni palvoo häntä kuin puolijumalaa,\nsydämelleni hän on isä ja lohduttava ystävä.\" Teresa huokasi hymyillen.\n\n\"Levätkäämme\", hän sanoi raukeana. Koska ruoho oli kosteata, ohjasin\nhänet kivelle läheisen silkkiäispuun alla. Harvoin olen nähnyt niin\nyksinäistä, kaunista, korkeata ja tuuheaa silkkiäispuuta. Oi, sen\nvarjoisain oksien alle, joissa linnut pesivät, tahtoisin pystyttää\nalttarin. Pikkutyttö oli meidät jättänyt. Hän juoksenteli sinne tänne\npoimien kukkasia ja pommitellen niillä kiiltomatoja. Teresa istui\nsilkkiäispuun alla. Istuin aivan lähellä häntä nojaten päätäni runkoa\nvasten ja lausuen Sapphon oodeja. Kuu nousi taivaalle. -- Oi! Miksi\nsykkii sydämeni niin kiivaasti tätä kirjoittaessani? Autuas ilta!\n\n\n14. V. kello 11.\n\nOi, Lorenzo, en aikonut sitä sinulle kertoa, mutta kuule sentään:\nhuuleni ovat vielä lämpimät hänen suudelmastaan, poskeni kosteat hänen\nkyynelistään. Hän rakastaa minua. Lorenzo, anna minun kokonaan antautua\ntämän autuaan päivän hurmioon.\n\n\n14. V. illalla.\n\nMonta kertaa olen tarttunut kynään jatkaakseni, mutta se on ollut\nmahdotonta. Nyt olen hiukan levollisempi ja yritän uudelleen.\n\nTeresa lepäsi silkkiäispuun alla. Vain kaksi sanaa hän lausui\nminulle, mutta niihin sisältyi kaikki: \"Rakastan teitä.\" Minusta\ntuntui kuin maailmankaikkeus olisi meille hymyillyt. Loin kiitollisen\nsilmäyksen taivasta kohti, joka näytti avautuvan vastaanottaakseen\nmeidät. Kuinka hartaasti olisinkaan tahtonut kuolla tuolla autuaalla\nhetkellä. Suutelin Teresaa, ja samalla virtasi kukista ja yrteistä\nvastaamme ihana tuoksu, koko ilma oli täynnä sulosäveleitä, kaukaa\nkuului purojen sorina, ja kuu, täynnä jumaluuden ääretöntä valoa,\nkaunisti säteillään olevaisuutta. Kaikki luonto ja itse alkuaineetkin\nriemuitsivat kahden sydämen onnen täydellisyydestä. Suutelin yhä\nuudelleen hänen kättään, ja Teresa syleili minua vapisten. Tunsin hänen\nhenkäyksensä, tunsin kuinka hänen sydämensä sykki omaani vasten. Hän\nkatsoi minuun suurilla, uneksivilla silmillään ja suuteli minua, ja\nhänen kosteat, puoliavoimet huulensa yhtyivät omiini. -- Mutta äkkiä\nhän kuin kauhistuneena tempautui irti syleilystäni, nousi, kutsui\nsisartaan ja juoksi häntä vastaan. Heittäydyin hänen jalkainsa juureen\nja ojensin käteni häntä kohti, mutta en koettanut pidättää häntä enkä\nkutsua häntä takaisin. Hänen hyveensä -- tai enemmän vielä hänen\nintohimonsa -- hämmästytti minua. Tunsin tunnonvaivoja siitä, että\nminä ensimäisenä olin himmentänyt hänen viattoman sielunsa rauhan.\nTunsin kehnossa sydämessäni katumusta, sillä olinhan ollut petturi.\nLähestyin häntä vapisten. \"En voi tulla omaksenne.\" Hän lausui tämän\nsyvällä vakaumuksella, ja hänen katseestaan kuvastui moite itseään ja\nsääli minua kohtaan. Saattaessani häntä tietä pitkin hän ei enää minuun\nkatsonut, enkä minä rohjennut puhutella häntä. Tullessamme puiston\nportille hän tarttui Isabellinan käteen ja sanoi: \"Hyvästi.\" Käytyään\nmuutaman askeleen hän vielä kerran kääntyi puoleeni toistaen: \"Hyvästi.\"\n\nJäin hurmauksen valtaan; olisin suudellut hänen askeleittensa jälkiä.\nNäin vielä hänen käsivartensa ja hänen kuun valossa vienosti liehuvat\nhiuksensa. Pitkä lehtikäytävä ja puitten tummat varjot sallivat minun\nkauvan ihailla hänen aaltoilevaa, vielä kaukaakin vaalealle hohtavaa\npukuaan. Kun sekin oli hävinnyt, jännitin kuuloani voidakseni eroittaa\nedes hänen äänensä soinnun. -- Lähtiessäni kohotin käteni kohti\nVenusta, kuin lohdutusta etsien, mutta sekin oli poissa!\n\n\n15. V.\n\nTuon suudelman jälkeen olen kuin paratiisin autuas asukas. Ajatukseni\novat iloisempia ja ylevämpiä, katseeni seesteinen, sydämeni lämmin.\nOn kuin kaikki kaunistuisi katseilleni. Lintujen laulu, länsituulen\nhumina puitten latvoissa ovat suloisempia kuin ennen, ruoho kasvaa,\nketo kirjavoituu askelteni alla. En karta enää ihmisiä, sillä koko\nluonto näyttää kuuluvan minulle. Koko sieluni on täynnä kauneutta\nja sopusointua. Jos minun pitäisi kuvanveistoksen tai maalauksen\nmuodossa loihtia esiin jotakin kaunista, en tarvitsisi maallista\nmallia; löytäisin aiheen omasta mielikuvituksestani. Oi lempi, taide\non sinun tyttäresi. Sinä olet ensimäisenä maan päälle ohjannut pyhän\nrunouden, jalojen sielujen parhaimman ravinnon. Sinun innoittaminasi\nsuuret runoilijat yksinäisyydessään luovat yli-inhimilliset laulunsa,\njoiden sanat ja taivaasta polveutuvat ajatukset kiihoittavat vielä\nmyöhäsyntyisiä sukupolvia yleviin tekoihin. Sinä synnytät sieluissamme\nainoan hyödyllisen hyveen, -- säälin, jonka lohduttamana huokauksiin\nja murheeseen tuomittu onnetonkin joskus hymyilee. Sinä yksin\nhuolehdit ihmissuvun jatkumisesta; ilman sinua olisi kaikki kaaosta\nja kuolemaa. Jos sinä meidät hylkäisit, tulisi maa hedelmättömäksi,\nelävät olennot toistensa verivihollisiksi, aurinko turmelevaksi\nliekiksi, maailma itkun, kauhun ja hävityksen laaksoksi. Nyt, kun\nsäteesi kirkastaa sieluani, unohdan kärsimykseni, nauran Onnetarten\nuhkauksille enkä välitä tulevaisuuden houkutuksista. -- Oi, Lorenzo!\nLoikoilen usein \"Viiden Lähteen järven\" rannalla. Vieno tuuli, joka\nhilpeästi huojuttaa kasveja ja kukkia ja saa järven kirkkaan pinnan\nväreilemään, hyväilee kasvojani ja päätäni. Suloisissa houreissani olen\nnäkevinäni alastomien, ruususeppelten ympäröimien nymfien edessäni\ntanssivan ja kutsun heidän seuraansa Amorin ja runottaret. Kohisevista,\nvaahtopäisistä puroista astuvat rintaa myöten esille lähteiden viehkeät\nvartiat, hymyhuuliset najaadit, joiden kosteita hartioita pitkät, vettä\ntihkuvat kiharat peittävät. -- \"Turhia kuvitelmia\", huudahtaa filosofi.\n-- Mutta eikö sitten kaikki ole pelkkää kuvitelmaa? Onnellisia olivat\nmuinaisuuden ihmiset, jotka pitivät itseään taivaan kuolemattomien\njumalatarten suudelmien arvoisina ja kantoivat uhreja Kauneudelle ja\nSulottarille. He kirkastivat inhimilliset puutteellisuutensa jumaluuden\nloistolla ja löysivät Kauneuden ja Totuuden mielikuvituksensa rakkaista\nharhaluomista. -- Kuvitelmia! Niin kyllä, mutta ilman niitä olisi elämä\npaljasta tuskaa, tai -- mikä vielä kamalampaa -- tylsää ja kiusallista\ntoimettomuutta. Jos sydämeni tunteet vaikenevat, riistän sen omilla\nkäsilläni rinnastani ja viskaan sen pois kuin uskottoman orjan.\n\n\n21. V.\n\nOi näitä pitkiä, tuskallisia öitä! Pelko, etten enää häntä tule\nnäkemään, herättää minut keskellä unta. Kaamean, polttavan,\nmielettömän aavistuksen valtaamana hyppään ylös vuoteeltani ja juoksen\nparvekkeelle, enkä suo paljaille, kylmettyneille jäsenilleni lepoa,\nennenkuin ensimäinen päivänsäde kirkastaa itäistä taivaanrantaa.\nSykkivin sydämin riennän hänen luokseen, mutta olen niin suunniltani,\netten voi puhua, en edes huoata. En ajattele mitään, en kuule mitään,\nmutta aika rientää ja yö karkoittaa jälleen minut paratiisista. -- Oi\nsalama, sinä tosin loistollasi hälvennät pimeyden, mutta sinä katoat\nnopeasti ja siten vain lisäät yön kauhua.\n\n\n25. V.\n\nMinä kiitän Sinua, iankaikkinen jumala, kiitän Sinua! Olet siis\nkutsunut takaisin lahjoittamasi elämän, Lauretta on vapautunut\nmaallisista kärsimyksistään. Sinä kuulet sydämen pohjasta lähteneet\nrukoukset ja lähetät kuoleman katkaisemaan kahleet nääntyneiltä ja\nmurtuneilta lapsiltasi. Rakas ystävättäreni, kuumilla kyynelillä\nolen kostuttava hautaasi, sillä muuta rakkauden osoitusta en enää\nvoi sinulle tarjota. Turvetta, jonka alla uinut, on nuori nurmikko\npeittävä. Eläessäsi odotit minulta lohdutusta, mutta minulla ei ole\nollut tilaisuutta täyttää edes viimeistä velvollisuutta sinua kohtaan,\n-- haudata sinua. Mutta me näemme toisemme jälleen!\n\nKun viimeksi ajattelin tuota tyttö raukkaa, aavistin että hän oli\nkuollut. Mutta tuskin olisin saanut asiasta varmuutta, ellet sinä olisi\nminulle kirjoittanut, sillä jaloimmankaan ihmisen kuolemasta ei paljoa\npuhuta, jos hän on köyhä. Usein aioin kirjoittaa hänelle. Mutta kynä\nputosi kädestäni ja kyyneleet valuivat paperille. Pelkäsin, että hän\nkertoisi minulle uusista kärsimyksistä ja murtaisi sydämeni. Emme halua\ntietää ystäviemme tuskia, sillä vaikka osanottomme onkin vilpitön,\nestää ylpeytemme meitä pukemasta sitä sanojen muotoon, ellemme voi\nheille tehokkaampaa ja todellisempaa lohdutusta tarjota. Ja kuitenkin\novat hellät sanatkin onnettomille rakkaita. Ehkä nyt hän ja hänen\näitinsä lukevat minut niiden joukkoon, jotka oman onnensa huumaamina\nunohtavat onnettomat. Taivas tietää, että he erehtyvät. Jumala näki,\nettä hän ei voinut kestää enempää; Hän lieventää tuulia vastakerityn\nkaritsan hyväksi -- elävänä kerityn!\n\nMuistat kai, kuinka hän kerran tuli kotiaan kantaen laukussaan\npääkalloa, joka oli kokonaan ruusujen peittämä. Hän näytti sitä meille\nja sanoi: \"Näitä ruusuja on niin paljon, niin paljon, ja olen ottanut\nkaikki okaat niistä pois. Huomenna ne kuihtuvat, mutta minä ostan\nuusia, sillä joka päivä, joka kuukausi puhkeaa kuolleitten tilalle\nuusia ruusuja.\" \"Mutta mitä teet niillä, Lauretta?\" kysyin häneltä.\n\"Joka päivä kaunistan tätä pääkalloa uusilla, tuoreilla ruusuilla\",\nvastasi hän viehkeästi nauraen. Hänen sanansa, hänen naurunsa, mieletön\nilme hänen kasvoillaan, hänen katseensa, joka oli kokonaan kiinnitetty\npääkalloon, vapisevat sormet, joilla hän kosketteli ruusuja -- kaikki\ntämä saattoi johtaa mieleen, kuinka suloinen ja välttämätön tuon\njärkkyneen tytön olemuksesta kuvastuva kuolemankaipuu toisinaan voi\nolla. --\n\nNyt minun täytyy mennä ulos, Lorenzo, mutta jatkan myöhemmin. Sydämeni\non niin raskas ja painostunut, ettei se tahdo pysyä paikallaan. Ulkona\nvuoren harjanteella tunnen itseni hiukan vapaammaksi, mutta sisällä\nhuoneessani olen kuin hautaan kätketty.\n\nKiipesin vuoren huipulle; myrsky ulvoi, rautatammet huojuivat jalkaini\nalla, metsä riehui kuin raivoisa valtameri, ja kaiku vastasi laaksosta.\nKorkeimmat jyrkänteet olivat mustien pilvien peitossa. Luonnon valtava\nsuurenmoisuus sai kauhistuneen ja särkyneen sieluni unohtamaan\ntuskansa, rauha palasi hetkellisesti sydämeeni.\n\nSuuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja\nhämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä\nmistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.\n\nKuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison\nkuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on\nsuurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan\netäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa\nminua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin.\nRautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä\nkuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli\nlaulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä\nja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla\nansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan\nsumman, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. -- Vaivuin\nmietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? -- Sieluni\nsairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse\ntunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua\nluoksesi!\n\nKaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän\nmielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua\nkauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti\nsulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla\nsilmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme,\nme ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa\nesitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen\nlopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni\nlapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme\npitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen\nhedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet\ntulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti\nmitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan\nleikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten\ntälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä\ntiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja\nkuolema on minulla jälellä.\n\nNäin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja\nkun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa.\nTänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena\nolin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni\nrauhallinen. Mutta nyt?\n\nMutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan.\nElämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä\nsen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun\nkyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani\nkostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan\npeittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran\nkatseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui\niloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä\njälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka\njäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme\netsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme\njää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun\nystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus\nvoittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.\n\nMenen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja\npimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla.\nAlakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten\nikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun\nrinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja\nolen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien\npuitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette\nrauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: \"Ehkäpä Teresakin\naamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin\nja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset.\" Oi, kuolema ei olekaan\ntuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa\nviimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat\nintohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta,\nLorenzo. Sano ainoastaan: \"Hän oli ihminen ja oli onneton\".\n\n\n26. V.\n\nHän tulee, Lorenzo, hän palajaa! Hän kirjoittaa Toskanasta, jossa\nhän viipyy 20 päivää. Kirje on päivätty toukokuun 18 päivänä. Siis\nviimeistään kahden viikon kuluttua!\n\n\n27. V.\n\nAjattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli\nvoi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani\nrakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin\ntodelliseen naiseen.\n\nMutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En\nvaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman\nihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa\nitseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi.\nEhkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän\nei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta\nhänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa\nmieleni, ja hänen itkunsa -- -- Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken\njälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko\nminä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: \"En voi\nkoskaan tulla omaksenne\", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä\nhirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani\npetturiksi.\n\nOi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini\nja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan\nsinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana.\nEllet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. --\nEi, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin.\nMinä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan\nonneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt,\nja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä\nkiihkeästi kuin minä sinua rakastan!\n\nMutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa\njärkeni minua sanoen: \"Sinä et ole kuolematon\". Kärsikäämme siis\nloppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä.\nNäin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin\nkaikkivallalle.\n\n\n28. V.\n\nUsein ajattelen maailman loppua. Taivas, aurinko valtameret ja\ntaivaankappaleet ovat liekeissä ja häviävät. Mutta jos minä keskellä\nnäitä kauhuja vielä yhden kerran saisin sulkea Teresan syliini, silloin\nolisi luomakunnan hävitys minulle tervetullut.\n\n\n29. V. aamulla.\n\nMielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa\non rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten\nlöydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat\neivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin\nhänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin\nkaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni,\nhikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki,\nkaikki huusi minulle: \"Onneton, sinä hourailet\". Kauhun ja kaipauksen\nraatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten\nvaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.\n\nNäkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri\nvuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen\nitsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen\nrasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein\ntervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella\nhäntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy\nvuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.\n\n\n29. V. illalla.\n\nMinun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin\njaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä\nminua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy\nelämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.\n\nTänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en\npäässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut.\nNäin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua\nviiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: \"Rakkaani, rakkaani,\netkö huomaa meitä?\" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö\njuoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: \"Miksi itket?\" En\ntiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten.\nPuolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui\nsylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän\nei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen:\n\"Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi\".\n\n\n2. VI.\n\nKaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava,\nraateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en\nsaa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on\nhymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena\nkatselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita\nja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat\nminua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme\nvoimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa\nmeille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi?\nTänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari\nsataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!\n\nIvallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin\nastumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja\nhajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.\n\nLähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita\netsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille.\nHikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen\ntuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat\nhikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani,\nkäteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman\nvarjojen keskellä.\n\nKunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun,\noi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon,\nhurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa\nhänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen\nhirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy\nlähteä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLORENZO LUKIJALLE.\n\nKenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat\ntutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle\nkokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia\nhuomautuksia.\n\nLaurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää\nalakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään\nkanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua\nilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista\nsilmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui\nmasentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja\nkeskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.\n\nNäihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta\nmuutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo\naikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari\nsanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan\nhalunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. \"Minä, herrani,\nen ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule,\nettä muutkaan löytävät itseänsä minussa.\" He pyysivät häneltä selitystä\nnoihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja\nhävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään\nTeresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.\n\nTeresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja\nvälitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja\nnuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa\nja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen\nystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän\nrakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon\nsuudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä\nläsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa,\nhän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi\nerakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi\ntaiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin.\nPalvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi\nnuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian\nkukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui\nmonta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis\nhiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti\nkaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo\nihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen,\nesiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän\niloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat\nkiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän\nsuuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi\nväitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta.\nTavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle,\nettä hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai\npuhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus\nhänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä\nsilmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.\n\nNäin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä\nsynkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä\nvastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan\njyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme,\nettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa\npiirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis\nlausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin\n[Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin\nkirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat\nm.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa _Il Carme dei Sepolcri_.\nSuom.] \"Saul\"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan\nonnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin\njulkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy\nlausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:\n\n                        \"-- -- jo ammoin\n    ma vihollisen miekkaan syössyt oisin\n    rutosti ratkaisten sen ongelman,\n    jot' elämäni tuska on --\"\n\nLopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle,\nloi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi\näkkiä takaisin huudahtaen: \"Oi, äitini!\"\n\nEräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi\nTeresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui\nherra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla\nkuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä\npainui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa.\nTeresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo\nhuomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä\nkääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: \"Oi lapseni, tahdotko tehdä\nitsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!\" Teresa alkoi tämän kuullessaan\näkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti\nsalaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä\noli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus\nvahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan\nomasta suusta.\n\nSeuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi\nsiellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä\nvarten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen\njotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi\nkuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: \"Isäni tietää kaiken\". Puhumatta\nsanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja\npoistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä\nturhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän\nheittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan.\nHetken perästä hän nousi ja kirjoitti:\n\nKeskiyön aikaan.\n\nMonta kertaa olen kiittänyt ja rukoillut jumaluutta, mutta en ole sitä\nkoskaan pelännyt. Mutta nyt, kun tunnen onnettomuuteni koko kirouksen,\npelkään sitä.\n\nJärkeni on sokaistu, sieluni masennettu, kuolettava raukeus runtelee\nruumistani.\n\nNiin, onnettomat kaipaavat toista maailmaa, jossa ei syödä katkeraa\nleipää eikä juoda kyynelten sotkemaa vettä. Mielikuvitus luo sen\nsydämen lohdutukseksi. Hyvä ihminen, joka maan päällä aina on onneton,\ntoivoo siellä saavansa palkinnon. Mutta kurjia ovat ne, jotka\ntarvitsevat uskontoa ainoastaan karttaakseen rikoksia tekemästä.\n\nHeittäydyin polvilleni pienessä kirkossa lähellä Arquàa, sillä tunsin,\nettä Jumalan käsi raskaana lepäsi sydämeni päällä.\n\nOlenko minä heikko, Lorenzo? Varjelkoon taivas sinua tuntemasta\nyksinäisyyden ja kyynelten välttämättömyyttä ja tarvitsemasta kirkkoa.\n\n\nKello 2.\n\nTaivaalta nousee myrsky, harvat, kalpeat tähdet tuikkivat. Kuu,\npuoleksi pilvien peittämänä, valaisee raukeilla säteillään ikkunoitani.\n\n\nAamunkoitossa.\n\nLorenzo, etkö kuule? Ystäväsi huutaa sinua. Mikä yö! Päivä koittaa,\nkärsimykseni vain kasvanevat. -- Jumala ei minua kuule. Päinvastoin.\nHän kiusaa minua kuolemantuskalla, hän pakoittaa minut kiroamaan\nelämääni, jota ei kuitenkaan mikään rikos ole tahrannut.\n\nJos Sinä olet voimakas, kaikkivaltias, kostonhimoinen Jumala, joka\nkolmannessa ja neljännessä polvessa rankaiset isien rikokset, voinko\nsilloin Sinua lepyttää? Anna minuun, minuun yksin iskeä vihasi salaman,\njoka sytyttää helvetin liekit, joka polttaa miljoonat ihmiset siksi,\nettet ole itseäsi heille ilmoittanut. -- Mutta Teresa on viaton;\nhän ei sano Sinua julmaksi, vaan palvoo Sinua hartain sydämin. Minä\ntaas en palvo Sinua, minä pelkään Sinua, mutta tarvitsen Sinua.\nPudista päältäsi ne ominaisuudet, joita ihmiset ovat Sinulle antaneet\ntehdäkseen Sinut itsensä kaltaiseksi. Etkö Sinä ole onnettomien\nlohduttaja? Eikö Sinun jumalallista Poikaasi nimitetä ihmisen pojaksi?\nKuule siis minua! Sydämeni tuntee läsnäoloasi, mutta älä suutu\nhuokauksista, joihin luonto pakoittaa onnettoman ihmisen. Napisen Sinua\nvastaan, itken, rukoilen Sinulta vapautusta. Vapautustako? Mutta kuinka\nvoisit sinä minut vapauttaa, ellei sydämeni ole täynnä Sinun henkeäsi,\nellen onnen päivinä ole Sinua rukoillut, jos pakenen luoksesi ja pyydän\nvoimakkaan käsivartesi tukea vasta tuskan murtamana, jos pelkään Sinua\nenkä voi Sinuun oikein luottaa. En toivo, en kaipaa muita kuin Teresaa;\nhänessä yksin näen Sinut.\n\nKas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala\non kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin\nkuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys\nvoi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun\nsiis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista,\nääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta,\nluon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa\nja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä\ntervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta.\nHienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon\nälylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä.\nHän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi\npitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla -- olkoon, että\nhänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen\nkesyttymätön luonne -- herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta\nklassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului\nperheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia\nja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä,\nettä hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän\non hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin\nvävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa.\nSitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen\noli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen\nasemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle\nsuurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin\nvähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja\npuhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen\nnäköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti\nJacopo hänet: \"Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin\nhautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen\nonneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan\näidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne\non varakas ja kihloissa.\" \"Mitä siis?\" kysyi herra T. Jacopo loi\nkatseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: \"Oi Teresa,\nsinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi\". \"Ystäväni\", vastasi\nherra T. lempeästi, \"kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri.\nRakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi\nvoinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on\nrakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan\nniin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta\nkodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin\nomaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi\nkuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä --\nniin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni\nlumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä\ntarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta\nTeidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa\nsellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen\nluonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin\ntunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän\njo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen,\nettä pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä\nlaskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut\nTeidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut\nmieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta!\nTeidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen\nsydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää!\nUhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman\nonnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!\"\n\nJacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt\neikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä\nkeskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona,\nmutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen\njäähyväiset. -- Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän\nsairastui vaaralliseen kuumetautiin.\n\nSillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden\npeloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä\npelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla\nei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta\nsurullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain,\nettä Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi\nilmanvaihdosta.\n\nSamoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista\nei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia\nsyyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista,\njoiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä\nkukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen,\nvalitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa,\ntoiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet,\nriistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle\nja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa\nmitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille\nharvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin\nlempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan\nensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo\nharhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni\nkohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain\nhänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa\nulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän\nJacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille\nvieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan\nheinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin\nmelkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki\nkirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki\nsen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.\n\nHeinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen\nkirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä\nja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään.\nAikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona\nvain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo\nensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut\nhäntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut\nIsabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan\nja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja,\nmutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa\nvaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija\nhuomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen\npuutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen\nkatseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.\n\nKotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan\nlähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta.\nEnnen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka\npuutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.\n\n\nKello 9.\n\nAnna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi\nrauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En\nodottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis\nhyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja\njärkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne:\nikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on\nolla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla\nhäiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni\njäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten\nkostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä\nkiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä\ntunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta\nonnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka\nedelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa.\nMinä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun\ntuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko\nmaailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän\nlailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan\nvievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia\nkestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes\nviimeisetkin voimani uupuvat.\n\nJa sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani.\nÄlä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut\nja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se\nsäilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi\non povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni,\nkaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut\nedessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi\nyli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on\nmäärännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä\nkuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa.\nSuom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut\nvuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin\nolit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että\nrakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut\nsinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa\nollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan!\nMinusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi,\nja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta.\nTuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni\njättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei\nole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin\nitseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla,\nmutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä\nJumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä\nminulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä,\njoka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä\nhänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi,\nvaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen\nminä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa\nmeidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole\nrikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet\ntietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. -- Tunnen, että\ntämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi\njuuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun\ntomusi kerran on pyhittävä. -- Mutta hyvästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMichele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari\npostiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen\nnäköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä\nja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle\nseuraavan kirjeen:\n\nKunnioitettava herrani ja ystäväni!\n\nEilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa\nneiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin\nvakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin,\nettä siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle\nolennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan\nhaltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen\non luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai\npolttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin\nonnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä.\nKoko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä.\nSiksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen\nja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon\npuoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä\nsynnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää\nkoskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja\nystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen\navaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi\ntyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia,\ntyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.\n\nMelkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri\naikoina postin mukana.\n\n\nRovigo. 20. VII.\n\nIhaillessani häntä sanoin itselleni: \"Mitä minusta tulisikaan, ellen\nenää saisi häntä nähdä?\" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti\ntietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?\n\nMitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman\nsoppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta,\nepätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen\nvoinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että\nminun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan\njäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen\nhänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja\nkuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut\nyhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on\nlamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias\nkäsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.\n\n\nFerrara, 20. VII. illalla.\n\nOlen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta\nkertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi.\nKaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja\nonneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.\n\nEn tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies,\njuon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle\nsekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat,\nintohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella\nKuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti,\nmaistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni,\nvaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin,\noi silloin -- --!\n\nMutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain\nmuisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä\näärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?\n\nEi suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua\nhautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni -- -- sinä, sinä! Kaikki on\nminua vastaan; minä alistun.\n\n\nMyöhemmin.\n\nOlen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi\nkuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni\nmainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo\neläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen.\nSinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia.\nSinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä\nsinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä\nvähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen\nvoin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan\nautuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa\nkaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan\ntuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun\nonnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun\ntilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia\nvaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä\nsydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina.\nEn tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en\naavista milloin saan sinut jälleen nähdä.\n\nJulma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin\nalttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus,\neripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat\nkenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma\ntyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään.\nKenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa\nmurtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän\nantaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus\nhäiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä.\nMutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri\non teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen\nkuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan\nveri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee\nkostetuksi. -- Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?\n\nMutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut\nsinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja\nrakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt\novat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja\ntappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut\nkivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa\nääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt.\nVäsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.\n\nUsein olen raivoissani siitä, että läksin. Syytän itseäni\nraukkamaisuudesta. Miksi he eivät suoraan moittineet minua\nintohimostani? En olisi häntä koskaan jättänyt, jos he olisivat\nkieltäneet minua häntä jälleennäkemästä, jos he väkivalloin olisivat\nhänet minulta riistäneet. Mutta kuinka olisin voinut olla kiittämätön\nisää kohtaan, joka sanoi minua ystäväkseen, joka monta kertaa syleili\nminua huudahtaen liikutettuna: \"Miksi on kova kohtalo yhdistänyt\nsinutkin meihin onnettomiin?\" Saatoinko syöstä häpeään ja vaaraan\nperhettä, joka onnellisemmissa olosuhteissa olisi jakanut kanssani sekä\nilon että surun? Mitä saatoinkaan vastata hänelle, kun hän huoaten\nja rukoillen sanoi minulle: \"Teresa on tyttäreni\". -- Niin, vietän\nloppuelämäni omantunnon vaivoissa ja yksinäisyydessä, mutta kiitän\nkohtalon vapahtavaa, näkymätöntä kättä, joka pelasti minut syöksymästä\nkuilun syvyyteen. Ilman sen estävää voimaa olisin mukanani vienyt tuon\nviattoman neidon. Hän jo seurasi minua, ja minä, julmuri, jatkoin\nkulkuani kohti kuilua ja katsoin silloin tällöin taakseni. Näin,\nettä hän kulki perässäni onnettomalla tiellä, mutta kauhistuneena ja\nheikoin voimin. Enkö siis ole viettelijä, eikö minun ole ainaiseksi\nhävittävä hänen näköpiiristään? Kunpa voisin hävitä kaikkien ihmisten\nnäköpiiristä! Kunpa saisin hiljaisuudessa itkeä omaa onnettomuuttani ja\ntuon taivaallisen olennon onnettomuutta, jota minä itse olen lisännyt!\n\nEi kukaan tunne kamalaa salaisuuttani. Joka ilta valuu kylmä hiki\npitkin otsaani, minä huokaan ja valitan kuin rauhaton haamu. Olen\nnäkevinäni edessäni kuolleen ruumiin. Minä en liene murhamies, Lorenzo,\nmutta sittenkin minusta tuntuu että käteni ovat veren tahraamat.\n[Selityksen tähän omituiseen hirmunäkyyn, joka usein vaivaa onnetonta\nnuorukaista, löytää lukija kirjan loppupuolelta kirjeestä, joka on\npäivätty 14. III. Lorenzon huomautus.]\n\nPäivä valkenee, lähdön hetki on käsissä. Aamunkoitossa on nykyään uneni\nlevottomin. Yöllä en saa nauttia todellista lepoa. Hetki sitten avasin\nsilmäni, huusin ja katselin hurjasti ympärilleni, ikäänkuin pyöveli\nolisi seisonut vuoteeni vieressä. Herätessäni tunnen samanlaista\nahdistusta kuin pahan omantunnon raatelemat rikoksentekijät. --\nHyvästi, hyvästi! Poistun yhäti loitommaksi. Vielä tänään kirjoitan\nsinulle Bolognasta. Kiitä äitiäni. Pyydä häntä siunaamaan onnetonta\npoikaansa. Hän ei tunne kauheata tilaani. Mutta vaikene; hänellä on\nmuutenkin surua kylliksi.\n\n\nBologna, 24. VII. kello 10.\n\nTahdotko vuodattaa pisaran balsamia ystäväsi sydämeen? Pyydä Teresalta\nhänen kuvaansa ja anna se Michelelle, jonka lähetän luoksesi ja joka\nei saa tulla takaisin ilman vastaustasi. Mene itse Euganiaan. Seurasi\non varmaankin oleva tervetullut Teresa raukalle. Lue hänelle otteita\nkirjeistä, joita tuskaisissa houreissani yritin sinulle kirjoittaa.\nHyvästi. -- Jos näet Isabellinan, tulee sinun suudella häntä tuhat\nkertaa minun puolestani. Ehkä hän vielä joskus on mainitseva Jacoponsa\nnimeä silloin, kun kaikki muut ovat minut unohtaneet. Oi ystäväni,\ntuska painaa mieltäni, luottamukseni ihmisiin olen menettänyt, ja\nkuitenkin tahtoisin niin kiihkeästi rakastaa ja saada vastarakkautta\nosakseni. Kenelle voisin siis paremmin omistaa sydämeni kuin pienelle\ntyttöselle, jota eivät raskaat elämänkokemukset ja halpamaiset pyyteet\nvielä ole turmelleet, joka tuntee salaista osanottoa minua kohtaan\nja usein on viattomilla kyyneleillään kostuttanut poskiani? Jos hän\njonakin päivänä lakkaisi nimeäni mainitsemasta, kuolisin varmaan\nsurusta.\n\nEntä sinä, Lorenzo, aiotko sinä minut hylätä? Myötäkäyminen kylmentää\ntavallisesti ystävyyttä, joka on nuoruusajan jaloin intohimo ja paras\nlohdutus onnettomuudessa. Oi, ystävyyden suloisuutta! Sinä et tule\nminua kadottamaan, ennenkuin lepään turpeen alla. Toisinaan olen\nonnellinen omasta onnettomuudestani, sillä ilman sitä en ehkä olisi\nsinun arvoisesi enkä voisi sinua oikein vilpittömästi rakastaa. Mutta\nkun minä en enää elä, kun olen jättänyt sinulle perinnöksi katkerat\nkyyneleeni, oi, älä silloin etsi itsellesi muuta ystävää kuin oma\nitsesi!\n\n\nBologna, 28. VII. yöllä.\n\nToipuisin varmaan paljon, jos kerran voisin nukkua raskaasti ja\npitkään. Oopiumista ei ole apua; se nukuttaa minut vain hetkiseksi, ja\nuneni on täynnä näkyjä ja kauheuksia. Näin kuluu yö toisensa jälkeen\nNousin vuoteelta kirjoittaakseni sinulle, mutta käteni vapisee. Minun\ntäytyy uudelleen mennä makuulle. Tunteeni ovat synkät ja myrskyiset\nkuin luonto tuolla ulkona. Makaan silmät auki ja kuulen, että siellä on\ntodellinen vedenpaisumus. Jumalani, Jumalani!\n\nBologna, 12. VIII.\n\nJo 18 päivää sitten Michele läksi, mutta ei häntä eikä sinun kirjeitäsi\nvieläkään kuulu. Hylkäätkö sinäkin minut? Kirjoita minulle Jumalan\ntähden edes kerran. Odotan maanantaihin asti, sitten lähden Firenzeen.\nKaiket päivät istun sisällä, sillä minua kiusaa kaduilla liikkuva\nihmispaljous. Öisin kuljen ympäri kaupunkia kuin kummitus. Sydäntäni\npolttaa nähdessäni kaduilla makaavat köyhät, jotka pyytävät leipää.\nEn tiedä, ovatko he itse syypäät kurjuuteensa, tiedän vain, että he\nkerjäävät leipää. Eilen, palatessani postista, tapasin kaksi onnetonta,\njotka vietiin teloitettaviksi. Tiedustelin ympärillä seisovilta\nheidän rikostaan ja sain kuulla, että toinen oli varastanut muulin,\ntoinen 56 liiraa pelastuakseen nälkäkuolemalta. [Ensin tämä Jacopon\nkertomus minusta tuntui sairaalloisen mielikuvituksen värittämältä,\nmutta sittemmin sain tietää, ettei Cisalpinon tasavallassa noudatettu\nmitään varsinaista rikoslakia. Käytettiin kaikenlaisia kukistuneiden\nhallitusten antamia asetuksia, niinpä Bolognassa kardinaalien säätämää\nrautaista lakia, jonka mukaan varas tuomittiin kuolemaan, jos\nvarastettu summa tai tavara oli arvoltaan yli 52 liiran. Kardinaalit\nkuitenkin melkein aina lievensivät rangaistusta, jotavastoin tasavallan\ntribunaalit kirjaimellisesti seurasivat asetuksia. Järkähtämätön oikeus\non siis usein leppymättömämpi kuin mielivaltainen armeliaisuus. --\n_Lorenzon huomautus_. (Bologna oli aikaisemmin kuulunut Kirkkovaltioon,\nmutta Napoleon yhdisti sen valloitusretkillään perustamaansa Cisalpinon\ntasavaltaan. -- Suom.)] Oi, kurja yhteiskunta! Ei tarvittaisi\nvankiloita eikä pyöveleitä, elleivät lait suojelisi niitä, jotka\nrikastuvat omien kansalaistensa hiellä ja itkulla. Nuo tunnottomat,\nnehän juuri ovat pääsyyllisiä kanssaihmistensä rikoksiin. En ole niin\nhullu, että kuvittelisin voivani luoda paremman yhteiskunnan, mutta en\nvoi olla valittamatta nykyisen tilanteen surkeutta ja, ennenkaikkea,\nihmisten sokeutta. Kerrotaan, että täällä tapahtuu teloituksia\njoka viikko ja että ihmiset rientävät niihin kuin juhlaan. Julmat\nrangaistukset kuitenkin vain lisäävät rikollisuutta. Ei, en voi enää\nhengittää tätä onnettomien uhrien veren kyllästyttämää ilmaa. Minne\nmenisin?\n\n\nFirenze, 27. VIII.\n\nKävin kunnioittamassa Galilein, Machiavellin ja Michelangelon hautoja\n[Firenzen Santa Croce-kirkossa. Suom.], ja lähestyessäni niitä vapisin\nkuin kuumetautinen. Noitten hautakivien rakentajat toivoivat ehkä,\nettä heidän taiteensa sovittaisi esi-isien rikoksia, jotka kahleilla\nja köyhyydellä palkitsivat kuolemattomien nerojen suuruuden. Oi,\nmeidänkin päivinämme vainotaan monta suurmiestä, joita jälkimaailma\non kunnioittava. Mutta sekä elävien vainoaminen että kuolleitten\nihaileminen todistaa, että ilkeä kunnianhimo on synnynnäistä tälle\nkurjalle ihmissuvulle.\n\nNoitten marmoripatsaiden luona muistelin nuoruuteni kuumia päiviä.\nYökaudet luin silloin suurmiesten kirjoituksia ja kuvittelin itsekin\njoutuvani tulevien sukupolvien ihailun esineeksi. Nyt ovat moiset\najatukset minulle saavuttamattomia pilvilinnoja. Järkeni on sokaistu,\njalkani horjuvat, koko sieluni on sairas.\n\nÄlä lähetä minulle uusia suosituskirjeitä, sillä aikaisemmatkin\nolen jo polttanut. En välitä mahtimiesten loukkauksista enkä heidän\nsuosioistaan. Ainoa elävä olento, johon tahdoin tutustua, oli\nVittorio Alfieri, mutta sanotaan, ettei hän ota vastaan tuntemattomia\nhenkilöitä. En tahdo saada häntä luopumaan tästä päätöksestään, jonka\nehkä ovat aiheuttaneet olosuhteet ja suuri työtaakka sekä vielä enemmän\nhänen intohimonsa ja ihmistuntemuksensa. Jos se onkin vain heikkous,\non niin suurten ihmisten heikkouksiakin pidettävä arvossa. Se, joka\nvirheetön on, heittäköön ensimäisen kiven.\n\n\nFirenze, 7. IX.\n\nAvaa ikkunat, Lorenzo. Tervehdi kukkulain hymyilevää paljoutta, joka\nnäkyy huoneestani siellä kotona. Tervehdi minun puolestani jonakin\nkauniina syyskuun aamuna taivasta, järviä ja tasankoja, jotka kaikki\nmuistuttavat minua lapsuudestani ja jotka myöhemminkin hetkiseksi ovat\ntarjonneet minulle lepopaikan elämän surujen keskellä. Jos kirkkaana\nyönä askeleesi suuntautuisivat pappilan puistokäytävälle, pyydän sinua\nkiipeämään pinjain varjostamalle vuorelle, johon liittyy niin monta\nsekä suloista että surullista muistoa.\n\nRinteen juurella, raikkaitten ja tuoksuvien lehmusten takana, lähellä\nvuoripurojen muodostamaa pientä järveä löydät yksinäisen pajun, jonka\nhentojen oksien suojassa usein olen toivonut ja unelmoinut. Jos nouset\nvuoren huipulle, tervehtii sinua ehkä sama käki, jonka surullista\nkukuntaa iltaisin ääneni ja askeleeni vain hetkiseksi häiritsivät.\nPinja, jonka oksilla se istui, suojasi vanhaa kappelia, jossa ennen\naikaan paloi lamppu Vapahtajan kuvan edessä. Muutamana yönä myrsky\nhajoitti kappelin. Sen rajusään voima on aina täyttänyt mieleni\nkauhulla ja tuskalla. Nuo maan alle puolittain vajonneet rauniot\nalkoivat yön himmeydessä minusta näyttää hautakiviltä. Usein aioin\nrakentaa oman hautakammioni samaan paikkaan keskelle noita salaperäisiä\nvarjoja. Ja nyt? Kuka tietää, missä luuni tulevat lepäämään! -- Lohduta\nkaikkia kotipaikkakuntalaisiani, jotka sinulta kyselevät uutisia\nminusta. Heillä oli tapana kokoontua ympärilleni, minä sanoin heitä\nystävikseni, he minua hyväntekijäkseen. Minä olin heidän lastensa\nluotettavin lääkäri, kuuntelin osaaottavasti köyhien työmiesten\nvalituksia ja sovittelin heidän riitojaan. Käyttelin filosofiaa\noppimattomien vanhusten kanssa, koetin vapauttaa heitä uskonnollisesta\ntaikauskosta ja osoittaa, että kuolema on vain ystävä ja lohduttaja\nköyhyyden ja työn näännyttämälle ihmiselle.\n\nMutta nyt he ovat suruissaan, kun nimeäni mainitaan, sillä viime\nkuukausina astelin heidän joukossaan äänetönnä ja omituisen näköisenä.\nUsein en vastannut heidän tervehdykseensä, ja sattuipa, että\npiilottauduin metsän pimentoihin, kun he laulaen palasivat työstä\ntai karjalaitumelta. Aamunkoitossa he näkivät minun hyppäävän yli\nojien, harhailevan puitten lomassa, jotka siroittelivat kastehelmiä\nhiuksilleni, rientävän yli niittyjen vuoren juurelle ja kiipeävän sen\nkorkeimpaan huippuun. Siellä jäin hengästyneenä seisomaan, levitin\nkäteni itää kohti ja odotin auringon nousua valittaen sitä, ettei se\nenää voinut minua ilahuttaa niinkuin muinoin. He näyttävät sinulle\nkallion, jolla usein istuin muun maailman nukkuessa kuunnellen\nkaukaisten vesien kuohuntaa ja huminaa. Pilvet melkein pitelivät\npäätäni, ja niitten lomasta pilkisti silloin tällöin näkyviin kuu\nvalaisten kelmeillä säteillään hautuumaan vaatimattomia puuristejä.\nLäheisessä mökissä heräsi huutojeni kauhistuttama talonpoika. Hän\nriensi veräjälle ja kuuli minun yön hiljaisuudessa rukoilevan,\nitkevän, huutavan ja, katsellen hautuumaata korkeuksista, manaavan\nluokseni kuolemaa. Oi, kotiseutuni armas yksinäisyys, minä kaipaan\nsinua. Jokainen turve, puu, kallio herättää minussa sitä suloista\nja surullista koti-ikävää, joka aina seuraa maailmalla harhailevaa\nonnetonta pakolaista. On kuin kaikki ilot ja surut, jotka minulle\nsiellä kotona olivat rakkaita, on kuin oma itseni olisi hyljännyt minut\nsen jälkeen kun lähdin kotikummuiltani. Täällä harhailen kuin haamu\nTuonelan maasta. --\n\nMiksi et sinä, ainoa ystäväni, kirjoita enemmän? Et lainkaan kuvaile\nkäyntejäsi Teresan luona ja kuinka hän voi, uskaltaako hän vielä\nmainita nimeäni vai onko Odoardo hänet minulta kokonaan ryöstänyt? Käyn\nehtimiseen postissa, mutta turhaan, ja kun hitain, horjuvin askelin\npalaan kotia, voi koko maailma lukea syvän tuskan katsannostani. Olen\nehtimiseen kuulevinani oman kuolemantuomioni: \"Teresa on vannonut\naviovalansa\". Oi, enkö koskaan voi vapautua kamalista houreistani ja\njulmista kuvitteluistani? Hyvästi.\n\n\nFirenze, 17. IX.\n\nOlet saattanut minut täydelliseen epätoivoon. Teresa tahtoo siis\nrangaista minua rakkauteni tähden. Vakuutat, että hän oli lähettänyt\nkuvansa äidilleen, ennenkuin minä sitä pyysin. Tahdon uskoa sinua,\nsillä ethän voine, muka parantaaksesi minut, riistää minulta ainoata\nbalsamia, joka todella haavojani lääkitsee.\n\nViimeisetkin toiveeni häviävät, yksinäisyyden yö on tuskaini taustana.\n\nKehen voin enää luottaa? Älä minua petä, Lorenzo! Minä en koskaan\nvoisi sinua unohtaa, sillä sinun muistosi on minulle välttämätön.\nYstävänäsi en hylkäisi sinua suurimmassakaan onnettomuudessa. Onko\nkohtalo määrännyt, että minun pitää kadottaa kaikki, kadottaa\nviimeisetkin heikot toiveeni? Mutta olkoon niin! En moiti häntä, en\nsinua, en itseäni, en kovaa onneani. Mutta itken katkerasti, kun minun\nlohduttomana täytyy sanoa: \"Kärsin tuskani valittamatta\".\n\nTe kaikki jätätte minut, ja minun huokaukseni tulevat teitä aina\nseuraamaan, sillä ilman teitä en voi elää, kaikkialla tulen\nepätoivoisena huutamaan nimeänne. Nämä harvat sanat kirjoitti Teresa\nminulle:\n\n\"Yhteisen onnettomuutemme nimessä rukoilen Teitä, hoitakaa itseänne!\nOn muitakin onnettomia kuin me kaksi. Niin pian kuin voin, lähetän\nTeille kuvani. Isäni itkee kanssani. Hän ei kiellä minua vastaamasta\nkirjeeseenne, mutta hänen kyyneleistään huomaan, että hän toivoisi\nkirjeenvaihtomme loppuvan tähän. Itkien täytyy minun suostua.\nLuultavasti siis tämä on viimeinen kirjeeni. Minä itken, sillä vain\nJumalalle uskallan tästälähin tunnustaa rakastavani Teitä.\"\n\nSinun velvollisuudentuntosi on lujempi kuin minun. Pidän kirjettäsi\nviimeisen tahtosi ilmauksena. Vielä kerran tahdon puhua kanssasi, mutta\nvasta silloin, kun vakavasti olen päättänyt erota sinusta ja kun voin\npäätöksessäni pysyä.\n\nJos minä salaamalla äärettömän, tuskallisen lempeni ja pakenemalla\nihmisten ilmoilta voin palauttaa sielusi rauhan, jos kuolemallanikin\nvoin sovittaa intohimosi vainoojiemme edessä ja vapauttaa sinut\nitsesi siitä, rukoilen palavasti ja vilpittömästi taivasta ja luontoa\nvapauttamaan minut tästä elämästä. Vakuutan sinulle, että tämä kuoleman\nkaipuu on minulle sekä kohtalokas että suloinen toivomus. Ainoastaan\nsinun rukouksesi voivat ehkä minut siitä vapauttaa, vaikka ei sekään\nole sanottua, sillä minusta tuntuu kuin Luoja vastustamattomalla\nvoimalla kutsuisi minua luoksensa. Mutta elä sinä onnellisena niin\nkauan kuin voit! Katumuksen kyyneleitä vuodattaen rukoilen Jumalaa\narmahtamaan sinua, onneton neito; ehkä Hän on minua kuuleva. Liian\nsuuressa määrässä olet sinä onnettomuuteni osatoveri, liian paljon\ntuskaa olen minä sinulle tuottanut, minä yksin olen saattanut sinut\nkuilun partaalle. Huonosti olen palkinnut isällesi hänen luottamuksensa\nja neuvonsa, hänen sydämellisen ja hellän rakkautensa minua kohtaan.\nMutta sittenkin! Eikö minun uhraukseni ole monin verroin suurempi\nkuin kaikki isäsi hyvät työt minua kohtaan? Vertavuotavan sydämeni\nolen hänen hyväkseen uhrannut. Kukaan ihminen ei voi syyttää minua\njalomielisyyden puutteesta, enkä minä itse, vaikka, kuten tiedät,\nolenkin ankara tuomari itselleni, voi pitää rakkauttani sinuun\nrikoksena. Suurin rikokseni on se, että olen syypää onnettomuuteesi.\n\nMutta miksi puhun ja kenen kanssa?\n\nÄlä näytä tätä kirjettä Teresalle, Lorenzo, jos se vielä saavuttaa\nsinut Euganiassa! Älä yleensä puhu hänelle mitään minusta! Jos hän\nkysyy minua, sano vain, että elän. Mutta myönnän sinulle, että nautin\nomasta heikkoudestani. Revin auki omat pahimmat haavani, koetan niitä\nsyventää ja katselen riemulla niistä tihkuvaa verta. Minusta tuntuu\nsiltä kuin tuskani sovittaisivat rikoksiani ja lieventäisivät tuon\nviattoman olennon kärsimyksiä.\n\n\nFirenze, 25. IX.\n\nTässä ihanassa maassa runottaret ja tieteet ensin heräsivät uuteen\nelämään raakalaisuuden yöstä. [Tarkoittaa Firenzeä varhaisrenesanssin\nkehtona. Suom.] Kaikkialla näen ensimäisten suurten toskanalaisten\nsynnyintaloja ja pyhiä hautakumpuja; joka askeleella pelkään polkevani\npyhäinjäännöstä. Koko Toskana on kuin yhtä ainoata, puutarhain\nsomistamaa kaupunkia, sen kansa on luonnostaan rakastettavaa, sen\ntaivas selkeä ja ilma täynnä elämää ja terveyttä. Mutta ystäväsi\nei täälläkään löydä lepoa. Harhailen paikasta paikkaan, en tiedä,\nmissä huomisen päivän vietän, yksinäisyyden ja maanpaon taakka\npainaa minua liian raskaasti. En saanut edes jatkaa matkaani. Olin\naikeissa mennä Roomaan polvistuakseni isänmaan suurten muistomerkkien\njuuressa. En saanut passia, sillä äitini lähettämä on Milanoa varten.\nMinulle tehtiin tuhansia kysymyksiä, ikäänkuin olisin vaarallinen\nsalaliittolainen. Ehkä olenkin sitä. Heidän kysymyksiinsä vastaan\nmatkustamalla huomenna pois. -- Näin siis me italialaiset olemme\nmuukalaisia ja vieraita omassa Italiassamme. Jos olemme poissa omilta\nkotinurkiltamme, ei meitä suojaa äly, ei maine eikä moitteeton käytös.\nJos esiinnymme rohkeasti ja ylevästi, käy meidän huonosti. Kotinurkan\nulkopuolella ei meillä ole kansalaisoikeutta. Yksi ryöstää meitä,\ntoinen halveksii meitä, kaikki kavaltavat meidät Omat kansalaisemme\neivät meitä sääli ja auta kurjuudessamme, vaan hylkäävät meidät ja\npitävät meitä muukalaisina, ellemme ole kotoisin samasta maakunnasta\nkuin he itse ja ellei meitä rasita samat kahleet. Missä siis on meillä\nturvapaikka, Lorenzo? Meidän viljavainiomme ovat rikastuttaneet\nsortajiamme, mutta tuhannet italialaiset ovat vailla leipää ja majaa\nomassa synnyinmaassaan. Vallankumous on karkoittanut heidät kotoisen\ntaivaan alta, nälkäisinä, väsyneinä ja kaikkien hylkääminä he hyvinkin\njoutuvat astumaan rikoksen tielle, joka on viimeinen pelastus. Erämaa,\nhauta tai häpeä, kas siinä ne mahdollisuudet, joiden välillä meidän\non valittava! Häpeällä voisimme kai eniten pitentää elämäämme, mutta\njos valitsemme sen, alamme pian myöskin halveksia itseämme ja joudumme\nniiden tyrannienkin ivan alaisiksi, jotka ostavat ja myyvät meitä kuin\nkauppatavaraa.\n\nOlen matkustellut ympäri koko Toskanan. Kaikkialla, vuorilla ja\nkentillä, on muistomerkkejä veljessodista, joita 400 vuotta näillä\nmailla on käyty. Lukemattomien surmattujen italialaisten ruumiit\novat muodostaneet perustuksen keisarien ja paavien valtaistuimille.\nKävin Monteapertossa, jossa guelfit kerran kärsivät häpeällisen\ntappionsa [vuonna 1260. Suom.]. Oli varhainen aamuhetki. Oi Lorenzo,\nluonnon alakuloinen hiljaisuus ja kylmänharmaa aamuilma muistuttivat\nminulle niin elävästi kaikista niistä ikivanhoista ja tuhoisista\nonnettomuuksista, jotka ovat isänmaatani raadelleet. Minä kauhistuin,\ntukkani nousi pystyyn ja minä huusin vapisevalla ja uhkaavalla\näänellä. Minusta näytti kuin kaikkien tuossa taistelussa kaatuneitten\ntoskanalaisten haamut olisivat kiivenneet edes takaisin pitkin vuoren\njyrkänteitä; niitten miekat ja vaatteet olivat veren tahraamia ja katse\nhurja. Ne vapisivat vimmassaan, tuuppivat toisiaan ja repivät auki\ntoistensa vanhoja haavoja. Oi! ketä varten tuokin veri vuodatettiin?\nPoika halkaisee isänsä pään ja kantaa sitä ympäri verisistä hiuksista.\nKetä varten moiset hirmunäytelmät? Kuninkaat, joita varten teurastatte\ntoinen toisianne, puristavat taistelun telmeessä toistensa kättä ja\njakavat sen päätyttyä rauhallisesti keskenään teidän vaatteenne ja\nmaanne.\n\nHuutaen pakenin alas katsellen tuon tuostakin taakseni. Nuo kauhukuvat\nseuraavat nyt minua aina. Öisinkin näen yksinäisyydessäni ympärilläni\nnuo kummitukset. Keskellä niitä on tuo yksi muita kamalampi, jonka minä\nyksin tunnen. -- Oi isänmaani! Minun täytyy aina syyttää ja surkutella\nsinua, vaikka minulla ei ole mitään toiveita hyödyttää ja auttaa sinua.\n\n\nMilano, 27. X.\n\nKirjoitin sinulle Parmasta ja toisen kerran Milanosta heti tänne\nsaavuttuani sekä vihdoin kolmannen hyvin pitkän kirjeen viikkoa\nmyöhemmin. Kuinka siis sinun kirjeesi tulee minulle näin myöhään ja\nToskanan kautta, josta olen ollut poissa syyskuun 28:sta lähtien? Alan\nepäillä, että kirjeitämme sensuroidaan. Hallitukset vakuuttavat, että\nyleinen turvallisuus vallitsee maassa, mutta rikkovat siitä huolimatta\nkallisarvoista kirjesalaisuutta ja likaavat onnettomien ihmisten\nystävyyden pyhättöä. Olisihan meidän pitänyt se aavistaa. Mutta\ntästälähin nuo roistot eivät enää saa tilaisuutta urkkia sanojamme ja\najatuksiamme. Olen keksivä keinon heidän uteliaisuutensa välttämiseksi.\n\nTiedustelet minulta Giuseppe Parinin vointia.[Giuseppe Parini (1729-99)\non Italian suurimpia runoilijoita ja jaloimpia isänmaan ystäviä\n1700-luvulta. Hän on kirjoittanut m.m. mainion satiirisen runoelman\n_Il Giorno_ -- (\"Päivä\"), jossa ruoskii aikansa italialaisen ylimystön\ntyhjäntoimittaja-elämää.] Hän on yhtä jalo ja ylevä kuin ennenkin,\nmutta olosuhteet ja ikä ovat hänen terveytensä murtaneet. Mennessäni\nhäntä tervehtimään oli hän juuri lähtemäisillään ulos. Hän tunsi\nminut heti ja taputti, keppiinsä nojaten, minua olalle. \"Olet tullut\ntämän raisun ratsastajan luo, joka vielä tuntee rinnassaan kauniin\nnuoruutensa ylpeyttä, vaikka häntä nyttemmin enää vain kohtalon iskut\npitävät pystyssä.\"\n\nOn kamalaa ajatella, että nykyinen hallitus on erottanut hänet\nvirastaan ja pakoittanut hänet 70 kunniakkaan ja uutteran elinvuoden\njälkeen elämään almuilla.\n\n\nMilano, 11. XI.\n\nKysyin kirjakaupassa Benvenuto Cellinin elämäkertaa. \"Meillä ei ole\nsitä.\" Kysyin erästä toista tekijää. Melkein halveksien vastasi\nkirjakauppias: \"Minä en myy italialaisia kirjoja\". Sivistynyt sääty\npuhuu oivallisesti ranskaa, mutta ymmärtää tuskin oikeata Toskanan\nmurretta [Italian kirjakieltä. Suom.]. Julkiset asiakirjat ja lait ovat\nkieliasultaan yhtä typeriä ja mielettömiä kuin niiden säätäjätkin.\nCisalpinon tasavallan Demostheneet puoltavat senaatissaan innokkaasti\nlatinan ja kreikankielen poistamista valtiostaan. On säädetty laki,\njonka ainoana tarkoituksena on estää matemaatikko Gregorio Fontanaa\nja Vincenzo Montia [Vincenzo Monti (1754-1826) oli ajan huomatuimpia\neepillisiä runoilijoita ja Foscolon rinnalla sen suurin lyyrikko.\nM. ja F. olivat kauan aikaa ystävyksiä, kunnes vähäpätöinen riita\nteki heistä veriviholliset. Tässä tavattavat kaksimieliset sanat\nviitannevat Montin valtiolliseen häilyväisyyteen. \"Ortisin\" ilmestyessä\nolivat runoilijain välit kuitenkin vielä hyvät.] saamasta virkoja. En\ntiedä, mitä he lienevät kirjoittaneet vapautta vastaan, ennenkuin se\nItaliassa tuli julkisen häväistyksen alaiseksi, tiedän vain, että he\nkykenevät sen puolestakin kirjoittamaan. Oli heidän rikoksensa mikä\nhyvänsä, rangaistuksen kohtuuttomuus puhuu heidän puolestaan, ja se\njuhlallinen tosiasia, että erityinen laki säädetään nimenomaan kahta\nhenkilöä varten on omiaan lisäämään heidän mainettaan. -- Kysyin,\nmissä on lakiasäätävän kokouksen istuntosali. [Milano oli \"Cisalpinon\"\npääkaupunki. Suom.] Harvat minua ymmärsivät, vielä harvemmat\nvastasivat, ainoakaan ei osannut minua opastaa.\n\n\nMilano, 4. XII.\n\nTämä on ainoa vastaus, minkä voin neuvoihisi antaa: Jokaisessa maassa\nolen tavannut kolmenlaisia ihmisiä: muutamat harvat hallitsevat,\nuseimmat tottelevat ja alistuvat, monet rosvoilevat. Me emme ole kyllin\npystyviä ja oveloita hallitsemaan, emme kyllin sokeita tottelemaan\nemmekä kyllin kehnoja rosvoilemaan. On parempi elää kuin isännätön\nkoira, joka ei välitä potkuista eikä armopaloista. Pitäisikö minun\npyydystellä suosiota ja virkoja valtiossa, jossa minut katsotaan\nmuukalaiseksi, jossa voin joutua ensimäisen urkkijan oikkujen\nuhriksi? Sinä puhut aina suurista lahjoistani. Mistä sinä ne tunnet\nja miten neuvoisit minua niitä käyttämään? Pitäisikö minun ruveta\nhovirunoilijaksi? Silloin minun täytyisi luopua luonteeni ylevyydestä,\nsillä se loukkaa vallassaolijoita, -- minun täytyisi peitellä omaa\noppia ja viisautta ja olla moittimatta heidän typeryyttään ja\nrikollisuuttaan. \"Sellaistahan se on kaikkialla\", sanot sinä. Olkoon\nniin. Minä en voi maailmaa parantaa, mutta koska itsekin elän siinä,\ntoivoisin joko että ihmiset muuttuisivat toisenlaisiksi tai että\nhe hirttäisivät minut, ja tämä viimeinen mahdollisuus olisi kai\nhelpompi toteuttaa. Pikkutyrannit, jotka suoraan kadulta ovat nousseet\nvaltaistuimelle, tarvitsevat puoluelaisia ja urkkijoita, joita heidän\nusein myöhemmin on vaikea pitää aisoissa. Hetkellisen onnen huumaamina,\nvälinpitämättöminä tulevaisuudesta, kunniattomina ja älyttöminä\npelkureina he ympäröivät itsensä imartelijoilla ja kätyreillä eivätkä\nsittemmin voi niistä vapautua, vaikka ne usein ivaavat ja pettävät\nheitä. Tuollaisen kätyrin elämä on siten julmien, mielivaltaisten ja\nhalpamaisten tekojen ainaista kiertokulkua. Jos tahdot tulla kansasi\nherraksi ja rosvoksi, tulee sinun siis ensin antaa sortaa itseäsi,\nluopua siveellisestä arvostasi ja suudella oman veresi tahraamaa\nmiekkaa. Näin voisin minäkin hankkia itselleni jonkun viran, muutaman\ntuhannen vuositulot sekä tunnonvaivoja ja häpeää. Kuule nyt vielä\nkerran: minä en koskaan aio ruveta pieneksi heittiöksi.\n\nEn ylpeile, kuten niin monet muut, orjuudestani, mutta tyrannit eivät\nmyöskään saa minun nöyrtymyksestäni ylpeillä. Onhan yllin kyllin\ntoisia, joille he voivat jaella sekä antimiaan että häväistyksiään.\nKuolen tuntemattomana, mutta kunniallisena. Mutta jos minun täytyy\nastua esille pimennosta, tahdon mieluummin tulla sortovallan uhriksi\nkuin sen \"onnelliseksi\" välikappaleeksi.\n\nTaivas varjelkoon minua moittimasta niitä lukuisia, joita leivän\nja asunnon puute pakoittaa heikkoutta osoittaviin tekoihin. Mutta,\nLorenzo, ennenkuin minä turvaudun sinun viittaamaasi keinoon, muutan\ntotisesti kaikkien yhteiseen suureen isänmaahan, sinne, missä ei ole\nkavaltajia, ei anastajia, ei kirjailijoita, ei hovia eikä ruhtinaita,\nmissä rikkaus ei kruunaa rikosta, missä köyhä ei joudu tuomituksi\npelkästä köyhyydestään. Sinne me kaikki kerran muutamme, siellä me\nkaikki maan alla jälleen mullaksi maadumme.\n\nElämän pyörteissä seuraan toisinaan valon välähdystä, jonka huomaan\nkaukaa, vaikka en voi sitä saavuttaa. Tuntuupa minusta, että vaikka\nkoko ruumiini olisi maan alla, mutta pääni vielä haudan yläpuolella,\nvoisin silmilläni havaita sen kirkkaita salamoita. Oi, Kunnia, sinä\nväikyt alinomaa edessäni, sinä houkuttelet minua vaellukselle, joka\non minulle ylivoimainen! Mutta sen jälkeen kun sinä lakkasit olemasta\nylin ja ainoa intohimoni, alkoi sinun loistava harhakuvasi vaaleta ja\nhäipyä. Vähitellen se muuttuu melkein kokonaan luu- ja tuhkaläjäksi,\njonka päällä vielä joskus väikkyy muutamia raukenevia säteitä. Ennen\npitkää on jäljellä vain luuranko, jota tallaan jaloillani, hymyillen\npettyneille unelmilleni. Monta kertaa olen toivonut voivani saavuttaa\noman aikani kunnioitusta ja ihailua. Olen silloin hellinyt omia\ntuskianikin, kuitenkin täysin tietoisena siitä, että minun tavalla tai\ntoisella täytyy niistä vapautua. Tuskin olisin voinut elää isänmaani\nkuolemaa kauemmin, ellen mielettömyydessäni olisi pelännyt, että\nruumiini keralla myöskin nimeni laskettaisiin hautaan. Myönnän suoraan,\nettä usein olen omituisella mielihyvällä katsellut Italian kärsimyksiä,\nsillä uskoin, että onneni ja intoni antaisivat minulle kunniakkaan\nmahdollisuuden vapauttaa maani. Puhuin siitä eilen illalla Parinille...\n\nHyvästi! Pankinjohtajan palvelija tulee noutamaan kirjettäni, joka\nmuutenkin jo on kyllin pitkä.\n\nMutta sittenkin on minulla vielä paljon sanottavaa sinulle. Jatkan\nkirjettä ja lähetän sen vasta lauvantaina. Olemmehan nyt pitkän ja\nvilpittömän ystävyyden jälkeen ehkä ainaiseksi toisistamme erotetut.\nMutta kirjoittaminen sinulle tuottaa minulle yhä suurta lohdutusta.\nVoinhan näinkin kertoa sinulle huolistani ja samalla osaksi vapautua\nniistä, ja yksinäisyyteni tuntuu vähemmän painostavalta. Usein herään\nöisin, nousen vuoteeltani ja kävelen hiljalleen ympäri huonetta huutaen\nnimeäsi. Sitten alan kirjoittaa sinulle säälittävistä houreistani ja\nrohkeista suunnitelmistani, ja kyyneleet kostuttavat paperia. Mutta\nusein minulla ei ole sydäntä lähettää sinulle kirjeitäni. Muutamia\nolen säilyttänyt, toisia polttanut. Joskus, kun taivas suo minulle\nrauhallisempia hetkiä, kirjoitan sinulle niin suurella mielenmaltilla\nkuin mahdollista, jotta en katkeroittaisi mieltäsi omilla äärettömillä\ntuskillani. Kirjoittaminen sinulle ei minua koskaan väsytä, sillä se\non ainoa viihdytykseni. Ethän sinäkään, Lorenzoni, väsy lukemaan näitä\nkirjeitäni, joissa avomielisesti ja vilpittömästi kuvailen sinulle\nsydämeni suurimpia iloja ja raskaimpia suruja? Säilytä ne! Aavistan,\nettä kerran et voi löytää Jacopoasi muualta kuin näistä kirjeistä.\n\nEilen illalla kävelin tuon kunnioitettavan vanhuksen [Parinin. Suom.]\nkanssa lehmuspuistossa itäisessä etukaupungissa. Hän nojautui osittain\nkeppiinsä, osittain käsivarteeni, katseli toisinaan heikkoja jalkojaan\nja kääntyi sitten mitään sanomatta minun puoleeni ikäänkuin surkutellen\nheikkouttaan ja kiittäen minua siitä, että niin kärsivällisesti\nsaatoin häntä. Istuuduimme eräälle penkille. Palvelija odotti matkan\npäässä. En ole koskaan tuntenut Parinia kunnioitettavampaa ja samalla\nkaunopuheisempaa ihmistä. Hänen puheestaan kuvastuu syvä, ylevä ja\nhillitty tuska. Hän puhui minulle paljon isänmaastaan, surkutellen\nsekä entistä sortovaltaa että nykyistä hillittömyyttä. Kirjallisuus on\nimartelun palveluksessa, yleisen turmeluksen vallitessa lamaantuvat\nja sammuvat kaikki jalot intohimot, vieraanvaraisuus, sydämellinen\nhyväntahtoisuus ja pyhimmät perhesiteet ovat menettäneet kaiken\narvonsa. Hän esitti minulle viimeisten vuosien tilastoa ja mainitsi\nlukuisia kehnoja, raukkamaisia, pimeäsieluisia rikoksentekijöitä,\njoiden nimeä en kehtaa kerrata, sillä heidän rikoksistaan ei kuvastu\nSullan ja Catilinan hengenjoustavuus eikä edes uljaan rosvon\nmielenmaltti, jota ei hirsipuunkaan varmuus voi horjuttaa. Ei, ne\novat yksinkertaisesti konnia. Tämän kuullessani tulin hillittömän\nraivon valtaan. Nousin paikaltani ja huusin: \"Emmekö voi mitään\ntehdä? Kuolkaamme edes!\" Hän katsoi minua pelästyneenä. Silmistäni\nja koko olemuksestani kuvastui varmaankin kauhistuttava uhka ja viha\nillan himmeässä valaistuksessa. Vaikenin hetkiseksi, mutta tunsin\nkuinka raivonhenki vielä riehui rinnassani. Sitten jatkoin: \"Eikö\nole pelastuksen mahdollisuutta? Jos ihmisillä aina olisi kuolema\nsilmiensä edessä, olisivat he ehkä vähemmän halpamaisia.\" -- Parini\nei vastannut mitään, mutta tarttui käteeni ja katsoi minua silmistä\nsilmiin. Sitten hän uudelleen veti minut istumaan rinnalleen. \"Luuletko\nsinä\", hän huudahti, \"että minä vanhuudestani huolimatta tällä tavalla\nvalittaisin, jos voisin havaita pientäkään vapauden välähdystä\nisänmaamme taivaanrannalla? Oi nuorukainen, sinä olisit onnellisemman\nisänmaan arvoinen! Ellet voi pyhää innostustasi hillitä, koeta ainakin\nantaa sille toinen suunta nykyisissä oloissa.\"\n\nSilloin etsin sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta jotakin\nkiinnityspistettä, mutta huomasin aina harhailevani tyhjässä, käteni\neivät voineet löytää mitään mihin tarttua, ja minä tunsin surkeasti\npettyneenä koko tilani toivottomuuden. Kerroin tuolle jalolle\nitalialaiselle intohimojeni historian, kuvailin hänelle Teresaa\ntaivaallisena ilmestyksenä, joka on lähetetty tänne alas luomaan\nvaloa ja lohtua elämän yöhön. Kuullessaan kertomukseni ja nähdessään\nkyyneleeni tuo ylevä vanhus monta kertaa huokasi syvästi. \"Niin\",\nlausuin lopuksi hänelle, \"hauta on ainoa pelastukseni. Mutta minulla\non niin hellä ja hyvä äiti. Usein, kun kapusin ylös vuoren huipulle ja\naioin syöksyä alas syvyyksiin, tuntui minusta kuin hän olisi hapuilevin\naskelin minua seurannut. Ratkaisevalla hetkellä hän pidätti minua,\nhänen hellät kätensä vetivät minut takaisin, ja kääntyessäni taaksepäin\nolin kuulevinani hänen itkunsa. Mutta jos hän tuntisi minun salaiset\ntuskani, rukoilisi hän varmaan itse taivasta lopettamaan poikansa\nkärsimykset. Ainoa todellinen elämänliekki, joka vielä palaa väsyneessä\nruumiissani, on toivo saada tehdyksi jotakin isänmaani vapautuksen\nhyväksi.\"\n\nParini hymyili surullisesta. Kun hän huomasi, että puhe tarttui\nkurkkuuni ja että silmäni liikkumattomina painuivat maahan, lausui hän:\n\"Ehkä sinun palava kunnianhimosi voisi kannustaa sinua vaarallisiin\nyrityksiin, mutta usko minua, urhojen kunnia riippuu vain neljänneltä\nosaltaan heidän rohkeudestaan. Toinen neljännes on heidän rikostensa\nansiota; kaiken muun määrää kohtalo. Jos sittenkin pidät itseäsi kyllin\njulmana ja erityisenä onnettaren suosikkina, luuletko kuitenkaan,\nettä toimesi nykyoloissa voisivat menestyä? Eivätkö vuosisatain\nsurkeat kokemukset, eikö isänmaatamme tällä hetkellä painava ies ole\nsinulle opettanut, että muukalaiset eivät vapaudestamme välitä? Vieras\nvalloittaja häpäisee itsensä ja turmelee kukistamansa kansan. Jos\noikeudet ja velvollisuudet ovat miekan kärjestä riippuvia, silloin\nvoimakkaampi kirjoittaa lait verellä ja kunto on kuolemaan tuomittu. Ja\nonko sinulla Hannibalin mainetta ja voimaa, hänen, joka läpi maailman\netsi suojaa vihollisiltaan roomalaisilta? Et voi olla oikeudentuntoinen\nja menestyä. Nuorukainen, jolla on sinun lahjomaton ja palava sydämesi,\nmutta joka samalla on köyhä ja varomaton kuin sinä, joutuu joko\npuolueintohimojen tai mahtimiesten uhriksi. Jos julkisessa toiminnassa\nvoisit välttää yleistä häpeällisyyttä, saisit tosin aluksi suurtakin\nkunniaa osaksesi, mutta ei kestäisi kauan, ennenkuin panettelun\nyöllinen tikari katkaisisi urasi. Vankilassa ei kukaan ystävistäsi\nkävisi sinua katsomassa, ja haudallasi ei kukaan viitsisi käydä suruaan\nosoittamassa. Mutta otaksukaamme, että sinun onnistuisi voittaa sekä\nvieraitten sortovalta että omien kansalaistesi ilkeys, vieläpä ajan\nyleinen turmeluskin. Olisit siis päämääräsi saavuttanut. Rohkenisitko\nsilloin olla syypää kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jonka syntyvän\ntasavallan säilyttäminen uhrikseen vaatii, rohkenisitko kansalaissodan\nsoihdulla sytyttää talot palamaan, rohkenisitko hirmuhallituksella\nkukistaa puolueriidat, kuolemanrangaistuksella tukahduttaa\najatusvapauden ja murhilla turvata asemasi? Mutta jos yrityksesi ei\nonnistu, silloin toiset syyttävät sinua kansanvillitsijäksi, toiset\ntyranniksi. Suuren joukon suosio on lyhytaikainen ja turmiollinen:\nse arvostelee asioita enemmän onnen kuin aikomuksen mukaan, se pitää\nhyödyllistä rikosta hyveenä, ja rikoksena kunniallisuutta, jos se\narvioi sen vahingolliseksi. Sen, joka tavoittelee joukon suosiota,\ntäytyy joko peloittaa sitä tai rikastuttaa sitä ja, joka tapauksessa,\npettää sitä. Sekin vielä voi käydä päinsä. Mutta voisitko sitten,\nylenmääräisen myötäkäymisesi ylpistämänä, hillitä oman himosi, tulla\nitsevaltiaaksi, himon, jota sekä tietoisuus omasta etevämmyydestäsi\nettä yleisestä rappeutumisesta on omiaan voimistuttamaan? Ihmiset ovat\nsyntymähetkestä saakka orjia, tyranneja ja sokeita. Jos siis tahtoisit\nvahvistaa valtaistuintasi, muuttuisit filosofista tyranniksi, ja\nhallittuasi muutaman vuoden ainaisen pelon vallassa olisit menettänyt\nrauhasi, ja nimesi mainittaisiin lukemattomien muiden sarjassa. -- Oi\npoikani! Ihmiskunta vapisee valloittajan syntyessä. Sen ainoa lohdutus\non toivomus kerran saada nauraa hänen paariensa ääressä.\"\n\nHän vaikeni. Pitemmän väliajan jälkeen huudahdin: \"Oi, Cocceus Nerva,\nsinä ainakin kuolit tahratonna!\" [Jalo roomalainen ylimys ja keisari\nTiberiuksen ystävä. Innokkaana tasavaltalaisena hän mieluummin\nsurmasi itsensä nälkään kuin näki omien valtiollisten ihanteittensa\nauttamattoman haaksirikon. (Tacitus, Annales VI.)] Vanhus katsoi\nminuun kiinteästi, puristi kättäni ja lausui: \"Ehkä sinun toivomuksesi\nja pelkosi rajoittuvat kokonaan tämän maailman piiriin. Toisin on\nminun laitani.\" Hän kohotti katseensa korkeuteen, ja lohdutuksen säde\nkaunisti hänen vakavia kasvojaan, ikäänkuin hän siellä ylhäällä olisi\nnähnyt kaikki toiveensa toteutuneina. Kuulin askeleita ja näin ihmisiä\nkulkevan lehmusten alla. Nousimme istumasta, ja minä saatoin hänet\nkotia.\n\nOi, kunpa ei tuo taivaallinen tuli, joka varhaisimmassa nuoruudessani\nlämmittävillä säteillään valaisi kaikkea, mikä minua ympäröi, nyt olisi\nkokonaan sammunut! Minä harhailen tyhjässä pimeydessä. Kunpa minulla\nolisi maja, jossa voisin rauhallisesti nukkua! Kunpa minun ei täytyisi\nhukkua yksinäisyyden varjoihin! Kunpa minua ei kiduttaisi toivoton\nrakkaus, jota vastaan järkeni taistelee kykenemättä sitä voittamaan,\nrakkaus, jota vastaan ei voi mitään, vaan joka päivä päivältä syttyy\nuudestaan ja tulee kaikkivaltiaaksi, kuolemattomaksi! Luonto on antanut\nmeille intohimon, joka on voimakkaampi itse elämänvaistoa. Jos saisin\nvielä elää yhdenkin rauhanvuoden, niin minä, onneton ystäväsi, voisin\ntäyttää pyhän lupauksen ja sitten kuolla. Kuulen isänmaani huutavan\nminulle: \"Kirjoita siitä mitä näet. Ääneni puhuu sinulle raunioista ja\nkertoo sinulle surkean historiani. Vuosisadat itkevät yksinäisyyttäni,\nja tulevat sukupolvet saavat opetusta minun onnettomuuksistani.\nAika kukistaa voimakkaimmankin, ja veriset rikokset pestään verellä\npuhtaiksi.\" Sinä tiedät. Lorenzo, että minulla on rohkeutta kirjoittaa,\nmutta voimani ovat liian heikot, älyni lamaantuu, ja muutaman kuukauden\nperästä olen lopettanut tämän surkean maallisen vaellukseni.\n\nMutta te harvat jalot sielut, jotka yksinäisinä ja vainottuina\nhuokaatte isänmaamme nykyisessä kurjuudessa, miksi ette kerro\njälkipolville meidän nykyisistä onnettomuuksistamme? Puhukaa kaikkien\nnimessä ja sanokaa koko maailmalle: \"Me olemme onnettomia, mutta emme\nsokeita emmekä halpamaisia, meiltä ei puutu rohkeutta, vaan voimaa\".\nVaikka kätenne ovatkin kahleissa, miksi kahlehditte myöskin henkenne,\njota eivät tyrannit eikä edes kohtalo, olevaisuuden kaikkivaltias\nherra, voi lannistaa? Kirjoittakaa! Säälikää kansalaisianne älkääkä\nturhaan kiihoittako heidän valtiollisia intohimojaan. Mutta halveksikaa\nkansalaistenne enemmistöä, sillä vaikka nykyinen sukupolvi elääkin\nvanhuuden heikkoudessa ja voimattomuudessa, voi vielä kuoleman\npartaalla syntyä uusi elinvoimaisempi ihmissuku. Kirjoittakaa tulevalle\najalle, joka yksin kykenee teitä kuulemaan ja kostamaan puolestanne.\nRangaiskaa vainoojianne totuuden aseilla; koska ette voi heidän\neläessään kukistaa heitä tikareilla, kukistakaa heidät ainakin sillä,\nettä vaivutatte heidät häpeän yöhön tulevien sukupolvien silmissä.\nMiksi rakastatte niin halpamaisesti tätä ilotonta elämää, jos teiltä on\nriistetty isänmaa, sielun rauha ja elämisen mahdollisuus, jos kukaan\nteistä ei uskalla mennä naimisiin, jos kaikki pelkäätte isän suloista\nnimeä, jotta ette maanpaossa ja tuskassa synnyttäisi uusia onnettomia\norjia? Miksi kartatte ainoata utukuvaa, joka ohjaa jalojen ihmisten\ntoimintaa, kunniaa? Te olette nykyisen Euroopan tuomareita, ja teidän\nmielipiteenne on valaiseva tulevia sukupolvia. Teidän inhimillinen\nheikkoutenne peloittaa teitä, mutta oletteko te kuolemattomia? Keskellä\nvankilaa ja kuolemantuomioita te kohoatte siveellisesti vallassaolijain\nyläpuolelle; heidän vihansa teitä kohtaan on lisäävä heidän häpeäänsä\nja teidän mainettanne.\n\n\nMilano, 6. II. 1799.\n\nOsoita kirjeesi Nizza di Provenzaan, sillä huomenna lähden Ranskaan\nja kenties vielä paljoa kauemmaksikin. Ranskassa en luule viipyväni\nkauan. Älä sure sitä, Lorenzoni, vaan lohduta onnetonta äitiäni! Sinä\nsanot, että minun ennemmin pitäisi paeta omaa itseäni ja koettaa\njollakin tavalla rauhoittua. Se on totta, mutta minne menisin? Täällä\non pahempi olla kuin muualla. Minua kiusaa sumuinen vuodenaika, kolea\nilma ja muutamat määrätyt henkilöt, joita näen ympärilläni. Ehkä\nerehdyn, mutta minusta ihmiset täällä ovat harvinaisen sydämettömiä.\nEn tahdo heitä siitä moittia. Osanotto, ylevämielisyys ja ennen\nkaikkea hienotuntoisuus ovat synnynnäisiä ominaisuuksia, -- kaikkea\nmuutahan voi hankkia --, ja ainoastaan ken niitä tuntee, etsii samoja\nvaikutteita toisista.\n\nOlen niin hartaasti päättänyt lähteä, että viimeisetkin tunnit minusta\ntuntuvat vankeudessa vietetyiltä vuosilta. Olen onneton. Miksi tuntevat\nkaikki aistini paljasta tuskaa, niinkuin sairaat jäsenet kammoovat\nraitista ilmaa? Jos voisin nauttia elämästä sellaisena kuin se on,\nolisin levollisempi ja järkevämpi. Mutta jos joku puhuisi minulle\nnäin, vastaisin hänelle: \"Jos sinulla on kuumetta, niin käske silloin\nvaltimosi sykkiä rauhallisemmin; jos se onnistuu, tulet terveeksi\".\nSilloin hän varmaan uskoisi, että minulla on vieläkin pahempi kuume.\nEnhän minä voi säätää lakeja verelleni, joka niin kiivaasti kiertelee\nsuonissani ja toisinaan, vieläpä unissakin, täyttää sydämeni niin\nvoimallisesti, että luulen menehtyväni. Oi, te viisastelijat, tahdon\nseurata neuvoanne sillä ehdolla, että kun näen teeskentelynne,\nkylmyytenne ja mahdottomuutenne auttaa köyhiä ivaamatta heitä,\nmahdottomuutenne suojella heikkoa väkevää vastaan, kun näen teidän\ntyydyttääksenne raakoja intohimojanne imartelevan maailman mahtimiehiä,\njoita vihaatte ja jotka teitä halveksivat, saan silloin vuodattaa\nteihin pisaran kuohuvaa sappeani, joka usein on aseistanut ääneni ja\nkäsivarteni väkivaltaa vastaan, joka kyynelöi silmäni ja avaa käteni\nnähdessäni kurjuutta, ja joka aina on minut pelastanut halpamaisilta\nteoilta. Te luulette itseänne viisaiksi ja maailma pitää teitä\nkunniallisina, mutta voitteko sittenkään vapautua pelosta? Älkää siis\npettykö, molemmat puolet ovat yhtä voimakkaita. Jumala varjelkoon\nteitä minun houreistani; ja rukoilen taivasta vilpittömästi, että se\nvarjelisi minut teidän viisaudeltanne.\n\nKun siis näen moisia henkilöitä, niin pakenen, vaikka he eivät minua\npuhuttelisikaan, ajatuksissani sinun luoksesi, Lorenzo. Sinä ymmärrät\nintohimojani, sinun äänesi on usein tyynnyttänyt jalopeuran raivoa.\nMutta nyt huomaat, ettei mikään neuvo, ei mikään järkisyy voi minua\nauttaa. Oi, minun täytyy seurata sydämeni ääntä. Järki on kuin tuuli;\nse sammuttaa soihdut, mutta lietsoo tulipaloja. Hyvästi toistaiseksi.\n\n\nKello 10 aamulla.\n\nLuulen, että on parempi, ettet kirjoita minulle, ennenkuin olet saanut\ntietoja minusta. Matkustan Liguuristen Alppien kautta välttääkseni Mont\nCenis'n jäätiköitä. Tiedät kuinka kärsin kylmästä.\n\n\nKello 1.\n\nTaaskin uusia esteitä. Vasta kahden päivän perästä on passini kunnossa.\nLähetän tämän kirjeen sinulle vasta kun nousen vaunuihin.\n\n\n8. II. kello 1/2 2.\n\nOlen kyynelsilmin lukenut kirjeitäsi. Järjestäessäni papereitani löysin\nerään äitini kirjeen, johon sinä olit liittänyt muutamia rivejä. Se\noli lähetetty pari päivää ennenkuin läksin kukkuloiltani: \"Kaikki\najatukseni ovat sinun luonasi, oi rakkahin Jacopo. Rukoukseni ja\nikuinen ystävyyteni seuraavat sinua aina. Olen aina ystäväsi, rakkahin\nveljesi; sielunikin tahdon jakaa kanssasi.\"\n\nToistan ehtimiseen noita sanoja ja olen syvästi liikutettu. Tahtoisin\nheittäytyä kaulaasi ja kuolla sylissäsi. Hyvästi! hyvästi. Tulen kyllä\ntakaisin.\n\n\nKello 3.\n\nMenin sanomaan jäähyväisiä Parinille. \"Hyvästi\", sanoi hän minulle,\n\"onneton nuorukainen. Ylevät intohimosi tulevat aina ja kaikkialla\nsinua seuraamaan, tyydytystä et voi koskaan löytää. Tulet aina olemaan\nonneton. En voi lohduttaa sinua neuvoillani, sillä ne eivät lievennä\nedes omaa tuskaani, jolla on sama alkulähde. Ikä on kuihduttanut\njäseneni, mutta sydän on vielä nuori. Ainoa lohdutus, minkä voin\nsinulle antaa, on osanottoni; se on sinua kaikkialla seuraava. Jonkun\najan kuluttua en enää ole elävien joukossa, mutta tule haudalleni, ehkä\nolet siellä löytävä lohdutusta tuskissasi, ehkä voit vielä kuolemanikin\njälkeen tuntea osanottoni.\" Aloin itkeä katkerasti ja läksin. Hän\nseurasi minua katseillaan pitkän käytävän päähän poistuessani, ja\nkuulin hänen vielä kerran väräjävällä äänellä sanovan; \"Hyvästi\".\n\n\nKello 9 illalla.\n\nKaikki on valmista. Hevoset tulevat puolenyön aikaan. Lepään\nriisuutumatta, kunnes ne ovat täällä, sillä tunnen itseni kovin\nväsyneeksi.\n\nHyvästi niin kauan, Lorenzoni. Kirjoitan nimesi ja tervehdin sinua\nsuuremmalla hellyydellä kuin koskaan. Taikauskoinen pelko valtaa\nmieleni. Näemmekö enää koskaan toisiamme? Oi, en voi kuolla näkemättä\nsinua vielä kerran, sinua ja Teresaani. Tahtoisin viimeisen kerran\nkiittää teitä, mutta minä pakenen tietämättä minne kohtalo minua\nkuljettaa, sillä onneton rakkauteni turmelisi Teresan rauhan ja hänen\nperheensä onnen. Alpit, valtameri, kokonainen maailma eroittakoot\nmeidät toisistamme, jos se on mahdollista!\n\n\nGenova, 11. II.\n\nKuinka ihana onkaan aurinko täällä! Kaikki jäseneni värisevät\nsuloisesta mielihyvän tunteesta, nauttiessani tämän säteilevän taivaan\nja terveellisen ilman kirkkaudesta. Olipa hyvä, että läksin. Jatkan\nmatkaani muutaman tunnin kuluttua. En voi vielä sanoa, missä pysähdyn\nja milloin matkani päättyy, mutta tämän kuun 16:ntena olen Toulonissa.\n\n\nDalla Pietra, 15. II.\n\nAlppipolkuja, peloittavan jyrkkiä vuoria, jäinen ilma, matkan\nväsymykset ja vaivat -- ja mihin se johtaa?\n\n    \"Vain uusiin vaivoihin ja vaivattuihin!\"\n\n                                   Dante.\n\nKirjoitan sinulle kyläpahasesta Merialppien juurella. Minun täytyi\npysähtyä tänne, sillä en voinut saada kyytiä enkä tiedä, milloin pääsen\njatkamaan. Taas ovat ajatukseni sinun luonasi ja taas valitan sinulle\ntuskiani. Kohtalo on määrännyt, että tuska on ainainen kumppanini, jos\nmissä liikun. Äskettäin kävelin päivällisaikaan noin penikulman päähän\nasunnostani. Kuljin oliivimetsikön ohi lähellä meren rantaa. Tahdoin\nnauttia auringon säteistä ja ihanasta säästä, joka etsii vertaistaan,\nvaikkakin talvi tässä lauhkeassa seudussa tänä vuonna on ollut\ntavallista ankarampi. Toivoin saavani olla yksin tai ettei ainakaan\nkukaan vastaantulija minua tuntisi.\n\nMutta heti kotia tultuani Michele sytyttäessään tulen uuniin kertoi,\nettä äsken oli tähän kurjaan ravintolaan tullut melkein kerjäläisen\nnäköinen ihminen ja kysynyt, olinko minä sama nuorukainen, joka\naikaisemmin oli opiskellut Padovassa. Hän ei tiennyt nimeäni, mutta\nosasi tarkalleen kertoa minusta ja noista ajoista; mainitsipa hän\nsinuakin. \"Olin tosiaankin hämilläni\", jatkoi Michele. \"Kuitenkin\nmyönsin hänen arvanneen oikein. Hän puhui venetsialaista murretta, ja\nminusta on niin suloista tavata maanmiehiäni tässä yksinäisyydessä.\nLisäksi oli hän kovin kurjan näköinen. Ehkä pahoitan mieltänne,\nherrani, mutta tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja annoin siis\nhänelle luvan tulla tapaamaan teitä. Hän odottaa tuolla ulkona.\"\n\"Tulkoon sisään\", vastasin Michelelle, ja odottaessani häntä tunsin\näkillistä surua. Palvelija toi huoneeseen pitkän laihan miehen. Hän oli\nnuori ja kaunis, mutta tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Veli Lorenzo!\nMinulla oli ylläni turkit ja istuin takkavalkean ääressä mukavassa\nnojatuolissa, jonka vieressä suuri viittani riippui. Isäntä kulki edes\ntakaisin valmistaen päivällistä. Tuolla onnettomalla oli yllään kulunut\npellavatakki, ja minun tuli kylmä katsoessani häntä. Kenties synkkä\nvastaanottoni ja hänen oma tilansa ensin saattoivat hänet hämilleen.\nMutta sanoistani hän heti huomasi, ettei sinun Jacoposi tahdo saattaa\nonnettomia ymmälleen. Hän istui viereeni lämmitellen itseänsä ja\nkertoen viimeisen surullisen vuoden kokemuksista. Hän sanoi minulle:\n\"Tunsin erittäin hyvin erään ylioppilaan, joka yöt ja päivät seurusteli\nkanssanne Padovassa\". Hän mainitsi nimesi. \"Pitkään aikaan en ole\nkuullut hänestä mitään, mutta toivon, että Onnetar on ollut hänelle\nsuopeampi. Minäkin opiskelin siihen aikaan.\" -- En sano sinulle,\nLorenzo, kuka hän oli, en tahdo synkistää mieltäsi kertomalla muinoin\nonnellisen ihmisen kurjuudesta, ihmisen, jota ehkä vieläkin rakastat.\nLiian paljon surua tuotan sinulle omilla kärsimyksillänikin.\n\nYstäväsi jatkoi: \"Tullessani Albengasta näin teidät meren rannalla\nkylän ulkopuolella. Te ette huomannut, että usein käännyin ympäri\nkatsomaan teitä. Minusta tuntui siltä kuin ennen olisin nähnyt teidät,\nmutta kun tunsin teidät vain ulkomuodolta ja jo neljä vuotta oli\nkulunut, pelkäsin erehtyväni. Palvelijanne antoi minulle varmuuden.\"\n\nKiitin häntä siitä, että hän oli tullut minua tervehtimään, ja puhuin\nhänelle sinusta. \"Teidän tuttavuutenne on minulle sitä mieluisampi\",\nsanoin hänelle, \"kun tunnette Lorenzon\". -- En kerro sinulle hänen\nsurullista tarinaansa. Campoformion rauha pakoitti hänet lähtemään\nmaanpakoon, ja hän rupesi luutnantiksi cisalpinolaisessa jalkaväessä.\nKun hän valitteli sotapalveluksen vaivoja ja rasituksia, hankki\nmuuan ystävä hänelle viran. Hän luopui siis sotapalveluksesta. Mutta\nystävä petti hänet, ja hän menetti virkansa. Hän harhaili ympäri\nItaliaa ja nousi laivaan Livornossa. -- Hänen tätä kertoessaan kuulin\nviereisestä huoneesta lapsen itkua ja hiljaista valitusta. Huomasin\nettä hän keskeytti kertomuksensa ja kuunteli levottoman näköisenä.\nVasta kun valitus oli tauonnut, jatkoi hän. \"Onkohan tänne ehkä tullut\nmatkustajia\", kysyin. \"Ei\", hän vastasi. \"Minun kolmetoista kuukautta\nvanha tyttäreni itkee.\" Hän kertoi minulle, että hän luutnanttina\nollessaan oli mennyt naimisiin köyhän tytön kanssa. Rasittavat\nmarssit, joita nuori nainen ei voinut kestää, ja huono toimeentulo\nne pääasiallisesti olivatkin saaneet hänet antautumaan petollisen\nauttajansa johdeltavaksi. Livornosta hän purjehti onnen kaupalla\nMarseilleen. Sitten hän vaelsi ympäri Provencea ja Dauphinéta koettaen\nansaita elantonsa antamalla italiantunteja, mutta missään hän ei saanut\ntyötä ja leipää. Nyt hän palasi Avignonista Milanoon.\n\n\"Kun katson taaksepäin\", jatkoi hän, \"tuntuu menneisyys minusta\narvoitukselta. Olin ilman rahaa, mukanani oli nääntynyt nainen,\njonka jalat olivat sairaat ja jonka hentoja käsivarsia painoi viaton\nlapsi, lapsi, joka pyytää ravintoa äitinsä kuihtuneista rinnoista ja\nhuudollaan murtaa vanhempiensa sydämen. Emmehän voineet rauhoittaa\nsitä kertomalla sille omista onnettomuuksistamme. Monena kesäpäivänä\nolimme nääntyä auringon paahtavista säteistä, monta yötä vietimme\nkylmästä väristen tallissa eläinten seassa tai petojen luolissa.\nMeidät karkoitettiin kaupungista toiseen, sillä köyhyyteni sulki\nminulta viranomaisten ovet, ja vanhat tuttavat eivät tahtoneet\nminua tuntea, vaan käänsivät minulle selkänsä.\" -- \"Niin\", vastasin\nhänelle, \"mutta kuitenkin tiedän, että Milanossa ja muuallakin monta\nmaanpakolaista kansalaistamme on kohdeltu suosiollisemmin.\" \"Siis\",\nvastasi hän, \"on minun kova kohtalon tehnyt heidät kaikki julmiksi\nyksistään minua vastaan. Jaloimpiakin ihmisiä voi hyvän tekeminen\njoskus kyllästyttää. Kerjäläisiä on niin paljon.\" Hän mainitsi minulle\nuseita nimiä, ja minusta oli kamalaa kuulla, että henkilöt, joista olin\nuskonut paljasta hyvää, olivatkin tekopyhiä teeskentelijöitä. \"Yksi on\nantanut minun monta kertaa turhaan odottaa portillaan, toiselta olen\nsaanut mitä ihanimpia lupauksia, mutta kun monta penikulmaa käveltyäni\nolen saapunut hänen maakartanoonsa, olen saanut tyytyä muutaman\nliiran almuun. Ihmisystävällisimmät ovat antaneet minulle leipäpalan\nkatsomatta minuun. Muuan ylhäinen herra kuljetti minua ryysyissäni\nsalinsa läpi, joka oli täynnä palvelijoita ja vieraita, puhui minulle\nsukuni taloudellisesta rappiotilasta, kehoitti minua uutteruuteen ja\noikeamielisyyteen ja käski, kiirettään syyttäen, minun tulla uudestaan\nseuraavana aamuna. Palatessani oli etuhuoneessa kolme palvelijaa;\nyksi niistä sanoi minulle, että hänen herransa nukkui, ja antoi\nkäteeni kaksi rahaa ja paidan. Oi, herrani, en tiedä, oletteko rikas,\nmutta kasvoistanne ja huokauksistanne huomaan, että olette onneton\nja säälivä. Kokemuksesta tiedän, että koronkiskurikin rahoillaan voi\nteeskennellä hyväntahtoisuutta ja että tuhlari harvoin heittää roponsa\nkerjäläisen laukkuun.\"\n\nOlin ääneti. Noustessaan ylös sanoaksensa jäähyväisiä hän lisäsi:\n\"Kirjoista olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja hyvettä, mutta ihmiset\nja hyve ovat minut pettäneet. Pääni on täynnä viisautta, mutta sydämeni\non katkera ja käteni hyödylliseen työhön kykenemättömät. Oi, jospa\nisäni haudastaan kuulisi, kuinka katkerasti syytän häntä siitä, ettei\nhän kasvattanut viittä lastaan puusepiksi tai räätäleiksi. Onneton ja\nturhamainen halu säilyttää aateluus köyhimmissäkin, oloissa sai hänet\ntuhlaamaan pienen omaisuutensa meidän yliopistolukuihimme ja hienoon\nkasvatukseen. Mitä meistä sitten on tullut? En tiedä, mikä kohtalo on\ntullut muitten veljieni osaksi. Olen kirjoittanut heille monta kirjettä\nsaamatta vastausta; luultavasti he ovat joko köyhiä tai harhapoluille\neksyneitä. Mutta minussakin näette isäni kunnianhimoisten toivomusten\nhedelmät. Usein pakoittaa yö ja nälkä minut etsimään turvapaikkaa\njostakin ravintolasta, vaikka en tiedä, millä seuraavana aamuna maksan\nlaskuni. Olen ilman kenkiä, ilman vaatteita.\" \"Oi, ottakaa tämä\",\nsanoin hänelle nousten ylös ja ojentaen hänelle viittani. Michele,\njoka oli tullut huoneeseen jotakin asiaa toimittamaan ja kauempaa\noli kuullut keskustelumme, kuivasi kyyneleensä kädellään ja auttoi\nviitan hänen ylleen jotenkin arkaillen, ikäänkuin peläten loukkaavansa\nylhäissyntyistä, mutta kohtalon kolhimaa henkilöä.\n\nOi Michele, muistan että olisit voinut elää vapaana miehenä siitä\npäivästä lähtien, kun vanhempi veljesi osti myymälän ja pyysi\nsinua kumppanikseen! Mutta sinä jäit mieluummin minun luokseni,\nvaikkakin vain palvelijana. Hienotuntoisena et ole huomaavinasi\nminun omituisuuksiani ja vaikenet, jos minä aiheettomasti olen\nvihainen. Nurkumatta ja'at yksinäisyyden vaivat kanssani ja seuraat\nminua uskollisesti vaivaloisella matkallani Sinun nuorekkaat kasvosi\nilahuttavat usein minua, mutta jos minä mustimman epätoivon valtaamana\nvaikenen kokonaisiksi päiviksi, koetat sinä olla häiritsemättä\ntoivotonta tilaani. Ja nyt tuo ylevä käyttäytymisesi onnetonta kohtaan\non täyttänyt sieluni mitä syvimmällä kiitollisuudella. Sinä olet\nimettäjäni poika, olet kasvanut minun kodissani enkä tule sinua koskaan\nhylkäämään. Mutta minä rakastan sinua vielä enemmän sen vuoksi, että\nsinun luontaista kuntoasi, jota ei ole helppo säilyttää palvelijan\nasemassa, on kehittänyt hellä äitini, joka hienotunteisuudellaan ja\nsynnynnäisellä jaloudellaan tekee ympäristönsäkin ystävälliseksi ja\nrakastettavaksi.\n\nYksin jäätyäni annoin Michelen päivällisen aikana viedä tuolle\nonnettomalle kaiken, mistä suinkin voin luopua. Olin säästänyt sen\nverran rahaa, että saatoin päästä Nizzaan. Siellä saan Genovan\npankin vekseleillä lisää voidakseni jatkaa matkaani Touloniin ja\nMarseilleen. -- Tänä aamuna ennen lähtöään hän tuli vaimoineen ja\nlapsineen kiittämään minua. Hän huudahti riemuitsevana: \"Ilman apuanne\nolisi minun tänään täytynyt mennä johonkin armeliaisuuslaitokseen\".\nEn voinut vastata hänelle mitään, mutta sydämeni sanoi: \"Nyt sinulla\non varoja neljäksi, ehkä kuudeksikin kuukaudeksi, entä sitten?\nPetolliset toiveet johtavat sinua sen ajan, mutta miellyttävä tie,\njota kuljet, on kenties päättyvä jyrkkään vuoripolkuun. Sinä etsit\nlähintä armeliaisuuslaitosta, mutta kenties hauta onkin lähempänä\nsinua. Vaikka oma taloudellinen asemani tekee minulle mahdottomaksi\nsuuremmassa määrässä auttaa sinua, on vähäinen apuni kuitenkin antanut\nsinulle uusia voimia; sinä jaksat taas kestää uusia kärsimyksiä, vaikka\njo nääntyneenä olit niistä kokonaan vapautumaisillasi. Nauti siis\nnykyhetkestä. Sanomattomia tuskia on sinun täytynyt kärsiä ennenkuin\nvoit kantaa nykyisen, monelle muulle sietämättömän tilasi noin\niloisella mielellä. Voisin antaa sinulle neuvoja, ellet olisi isä ja\naviomies.\" -- Sanaakaan sanomatta syleilin häntä, ja kun he menivät,\nkatselin heitä kauan ja tunsin kuolettavaa kouristusta sydämessäni.\n\nEilen illalla maata pannessani ajattelin: Minkätakia tuokin ihminen\npakeni isänmaastaan, minkätakia hän meni naimisiin, minkätakia hän\njätti varman toimeentulon? Koko hänen tarinansa tuntui minusta hullulta\nromaanilta. Vaivasin päätäni ajattelemalla, mitä hän olisi voinut tehdä\ntai jättää tekemättä välttääkseen kurjan kohtalonsa. Mutta lukemattomia\nkertoja olen kuullut turhaan kysyttävän: miksi? Kaikki ovat taitavia\nlääkäreitä, kun toisten tauti on kysymyksessä. Maata pannessani\nsanoin itselleni: \"Oi, ihmiset, te tuomitsette niin helposti toisten\nonnettomuuksia. Pankaa käsi sydämellenne ja vastatkaa, oletteko itse\nviisaampia ja onnellisempia.\"\n\nLuuletko, että kaikki on totta, mitä hän kertoi? Mitä minä itse siitä\narvelen? Tiedän, että hän oli puolialaston ja minulla oli vaatteita,\nolen nähnyt hänen kärsivän vaimonsa, olen kuullut hänen lapsensa\nvalituksen. Lorenzo, he etsivät soihtu kädessä uusia selityksiä\nonnettomuuksiinsa, sillä he tuntevat sydämessään, että luonto on\nantanut köyhällekin kunnon elämisen oikeuden. Oi, köyhyys johtuu vain\nharvoin rikoksesta, ja tässä tapauksessa on korkeintaan kysymyksessä\nhairahdus! Onko niinkään, sitä en tiedä enkä tahdo sitä udella. Jos\nolisin tuomari, määräisin ankaran rangaistuksen kaikille rikollisille,\nmutta ihmisenä en voi olla huomioon ottamatta, että nälkä ja intohimot\nusein vasta pitkällisten ja vaikeiden sisäisten taistelujen jälkeen\nsynnyttävät rikollisen ajatuksen, että omantunnonvaivat täyttävät\nrikoksentekijän mielen alituisella levottomuudella, että vankilan\novet aina ovat häntä uhkaamassa ja että häpeä ja kurjuus seuraavat\nhäntä vielä senkin jälkeen, kun hän on rangaistuksensa kärsinyt.\nJos hylkäisin hänet kokonaan, pakoittaisin hänet sillä vain uusiin\nepätoivoisiin rikoksiin. Onko hän ainoa rikollinen? Eivätkö panettelu,\npetos, vietteleminen, ilkeämielisyys ja katala kiittämättömyys ole\nsuurempia rikoksia, vaikka niitä ei seuraa mikään rangaistus? Oi,\nlainsäätäjät ja tuomarit, rangaiskaa, mutta pistäytykää joskus alhaison\nmajoissa ja suurten kaupunkien syrjäosissa. Neljäsosa kansastamme herää\njoka aamu olkisilla vuoteillaan tietämättä kuinka tyydyttää elämän\nvälttämättömimpiä tarpeita. Tiedän, että yhteiskuntaa ei helposti\nvoida uudestaan rakentaa, että puute, hairahdukset ja rangaistuksetkin\nkuuluvat elämänjärjestykseen ja voivat olla välttämättömiä yleiselle\nmenestymiselle. Uskon, koska kaikki muutkin uskovat, että maailmaa ei\nvoi hallita ilman tuomareita ja hirsipuita. Mutta minä en koskaan voisi\ntulla tuomariksi. Tässä murheen laaksossa, jossa ihmisiä syntyy, elää\nja kuolee, jossa sukupolvet alituisesti vaihtelevat ymmärtämättä elämän\ntarkoitusta, en voi eroittaa kuin kahdenlaisia ihmisiä: onnellisia\nja onnettomia. Jos tapaan onnettoman, otan osaa hänen kohtaloonsa ja\nvuodatan niin paljon balsamia kuin voin hänen haavoihinsa, mutta annan\nJumalan arvostella hänen ansioitaan ja virheitänsä.\n\n\nVentamiglia, 19 ja 20. II.\n\n\"Sinä olet auttamattomasti onneton, sinä elät kuoleman kouristuksissa\nlöytämättä kuoleman rauhaa, mutta sinun täytyy kestää kärsimyksesi\ntoisten ihmisten tähden.\" -- Tällaista sankarillisuutta, joka on\nluonnonvastaista, vaatii filosofia meiltä. Pitäisikö meidän, jotka itse\nolemme onnettomia, elää vain sen vuoksi, että jollakin vähäpätöisellä\ntavalla ehkä voimme hyödyttää yhteiskuntaa? Kuinka voi se, jolla ei\nitsellään ole toiveita eikä haluja, joka kaikkien hylkäämänä hylkää\nitsensäkin, toivoa toisten puolesta? -- \"Sinä et ole ainoa onneton\"\n-- se on totta, mutta tämäkin lohdutus johtuu vain siitä salaisesta\nkateudesta, jota tunnemme toisten onnea kohtaan. Toisten onnettomuus\nei vähennä minun onnettomuuttani. Kuka on niin jalomielinen, että\nvapaaehtoisesti ottaisi kannettavakseen minun tuskani? Voisiko kukaan\nsen tehdä, vaikka tahtoisikin? Jollakulla loisella olisi enemmän\nrohkeutta kantaa niitä, mutta mitä auttaa rohkeus ilman voimaa?\nSe ei ole halveksittava, joka tahtomattaan joutuu mahtavan virran\nkuohuihin, mutta kyllä se, joka voisi pelastua, mutta ei viitsi sitä\ntehdä. Kuka on niin viisas, että kykenisi arvioimaan meidän sisäistä\nvoimaamme, kuka kykenee asettamaan mittapuun erilaisten ihmisluonteiden\nintohimoille ja vaihteleville olosuhteille, kuka rohkenee sanoa: \"Tämä\non halveksittava, koska ei jaksa kantaa kohtaloansa, tuo on sankari,\nkoska miehekkäästi kantaa taakkansa\"? Onhan elämänhalu toki kaikissa\nniin voimakas, että ensinmainitun ehkä on täytynyt taistella enemmän\nitsensä kanssa välttääkseen sortumista kuin viimemainitun pysyäkseen\npystyssä.\n\nEntä velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan? Onko minulla\nvelvollisuuksia senvuoksi, että yhteiskunta on temmannut minut\npois vapaan luonnon helmasta silloin, kun minulla ei vielä ollut\njärkeä, ei vapaata tahtoa eikä vastustuskykyä, tai senvuoksi, että\nse on kasvattanut minua omia tarpeitaan silmällä pitäen ja omien\nennakkoluulojensa mukaan? Lorenzo, suo anteeksi, että jälleen\nkoskettelen asioita, joista jo niin paljon olen puhunut. En tahdo\nmuuttaa vastakkaista mielipidettäsi, tahdon vain vahvistua omassani.\nSinä tulisit vakuutetuksi mielipiteitteni oikeudesta, jos tuntisit\nhaavani, mutta taivas sinua siitä varjelkoon. -- Olenko minä\nvapaaehtoisesti ottanut mitään velvollisuuksia täytettävikseni,\ntäytyykö minun orjan tavoin alistua yhteiskunnan epäkohtiin, joita\nse itse pitää onnea tuottavina? Olkoot onnea tuottavia! Minä nautin\nniistä niin kauan kuin elän ja maksan niistä, mutta mitä hyvää vien\nyhteiskunnalta vetäytyessäni sille hyödyttömänä haudan lepoon?\n\nYstäväni, jokainen ihminen on yhteiskunnan synnynnäinen vihollinen,\nsillä yhteiskunta on ehdottomasti yksilön vihollinen. Olettakaamme\nettä kaikilla ihmisillä olisi etua elämän jättämisestä, -- luuletko,\nettä he minun tähteni kuitenkin ottaisivat sen kantaakseen? Jos\nminä teen jotakin, mikä vahingoittaa yhteiskunnan enemmistöä, tulen\nrangaistuksi, mutta kuka rankaisee yhteiskunnan enemmistön minua\nvastaan tekemiä rikoksia? Minulta voidaan vaatia, että liittyisin\njäseneksi suureen perheeseen, mutta minä voin luopuen sekä yhteisistä\neduista että velvollisuuksista sanoa: minä olen oma maailmani ja aion\nelää omaa elämääni, koska te ette voi minulle antaa sitä onnea, mitä\nolette minulle luvanneet. Enkö ole oikeutettu vapauttamaan heidät\npetollisista lupauksistaan ja voimattomista valituksistani ja etsimään\nturvapaikkaa maan alla, koska väkevämmät ovat riistäneet minulta\nminulle kuuluvan vapauden ja rankaisevat minua, jos vaadin sitä\ntakaisin? Oi, ne filosofit, jotka niin kauniisti puhuvat inhimillisistä\nhyveistä, synnynnäisestä oikeudentunnosta ja hyväntahtoisuudesta, ovat\nitse tietämättään viekkaitten apostoleja: he pettävät niitä harvoja\navomielisiä ja tulisia sieluja, jotka vilpittömästi rakastavat ihmisiä\ntoivoen vastarakkautta ja jotka aina liian myöhään saavat katkerasti\nkatua herkkäuskoisuuttaan.\n\nKuitenkin ovat nämä järkisyyt usein tavanneet sydämeni suljettuna,\nsillä minä toivoin vielä voivani omilla kärsimyksilläni lieventää\ntoisten tuskaa. Mutta Jumalan nimessä, kuule minua ja vastaa! Mitä\nvarten elän, ketä hyödytän minä, joka maanpakolaisena piileskelen\nvuorten onkaloissa? Mitä iloa on minusta itselleni, isänmaalleni ja\nomaisilleni? Mikä ero on nykyisen yksinäisyyteni ja haudan välillä?\nKuolema lopettaisi kärsimykseni ja vapauttaisi teidät huolehtimasta\nminusta. Sen sijaan että nyt ehtimiseen tuotan teille tuskaa,\ntuottaisin teille vain yhden, tosin peloitta van suuren, mutta myös\nviimeisen surun, ja te olisitte varmoja siitä, että olen päässyt\nikuiseen rauhaan.\n\nJoka päivä ajattelen niitä suuria menoja, joita äidilläni on\npuolestani, enkä ymmärrä, kuinka hän voi tulla toimeen. Jos palaisin\nhänen luokseen, tapaisin orvon kotimme köyhtyneenä. Kotini entinen\nloisto alkoi himmentyä jo ennen lähtöäni sekä yksityisten että\njulkisten ulosottojen vaikutuksesta, joita yhä jatkuu. Kuitenkin\näitini pitää minusta huolta, Milanoonkin hän lähetti minulle rahaa,\nmutta hänen liiallinen anteliaisuutensa tulee riistämään häneltä\nelämän viimeisetkin mukavuudet. Kuinka paljon onnettomuuksia hänellä\nonkaan ollut! Omilla varoillaan on hän ylläpitänyt kotiani, joka\nisäni tuhlaavaisuuden vuoksi jo oli perikadon partaalla. Hänen korkea\nikänsä lisää vielä enemmän levottomuuttani. Kunpa hän tietäisi, ettei\nmikään uhraus voi pelastaa hänen onnetonta poikaansa! Jos hän tuntisi\nsisimpäni, jos hän näkisi sieluni pimeyden ja voimattomuuden -- mutta\nälä hänelle puhu siitä mitään, Lorenzo. Onko tämäkin elämää -- niin,\nminä elän vielä, minua elähyttää vieläkin järjetön toivomus, jota\nkoetan olla kuulematta, mutta en voi, sillä jos luopuisin siitäkin,\nmuuttuisi elämäni helvetin esikartanoksi. Sinun aviovalasi, Teresa, on\nsamalla oleva minun kuolemantuomioni, mutta niin kauan kuin vielä olet\nvapaa, olet sinä aina minun omani.\n\nMeidän rakkautemme on yhä vieläkin riippuvainen onnen oikuista,\nepävarmasta tulevaisuudesta, kenties kuolemastakin. Puhun kanssasi,\nkatselen sinua ja syleilen sinua ja minusta tuntuu siltä, kuin sinä\nkaukaakin tuntisit suudelmani ja näkisit kyyneleeni. Mutta heti kun\nisäsi on vienyt sinut uhrilampaana alttarin eteen, heti kun kyyneleesi\novat palauttaneet kotisi rauhan, on epätoivo tekevä lopun minusta ja\nminun intohimostani. En voi lakata rakastamasta sinua niin kauan kuin\nelän. Varmaan sinunkin sydämessäsi vielä asuu suloisia houreita. Mutta\nhetken perästä ne eivät enää ole pyhiä ja viattomia. En rakasta enää\nimpeäni sitten kun hän on toisen oma, rakastan äärettömästi Teresaa,\nmutta en Odoardon vaimoa. -- Voi, tätä kirjoittaessani jo kenties olet\nhänen vuoteessaan! Oi, se pahahenki vainoo minua. Se saapuu ehtimiseen\ntakaisin, se painaa ja ahdistaa minua, se sokaisee järkeni ja ahdistaa\nsydäntäni, se täyttää minut sellaisella raivolla, että tahtoisin\nhävittää koko maailman. Itkekää kohtaloani. Se heiluttaa tikaria\nsilmieni edessä, juoksee edelläni ja katsoo taakseen nähdäkseen,\nseuraanko sitä, se osoittaa paikan, mihin minun pitää iskeä. Taivaan\nkostoko on sen lähettänyt? Taikauskoisessa raivossani vaivun maahan\nja kiroan kamalasti Jumalaa, jota en tunne, jota toisinaan olen\nhartaasti rukoillut, jota en koskaan ole loukannut, jonka olemassaoloa\naina olen epäillyt, mutta jota kuitenkin vavisten palvelen. Oi, mistä\netsisin apua? En löydä sitä itseltäni enkä muilta ihmisiltä; maan olen\ntahrannut verellä ja aurinko on musta.\n\nVihdoinkin olen rauhallinen, mutta samalla väsynyt, kuolemaan asti\nväsynyt. Olen harhaillut vuoristossa. Siellä ei ole puuta, ei mökkiä,\nei ruohonkortta, kaikkialla vain kantoja, karuja harmaita kallioita\nja siellä täällä ristejä, jotka osoittavat murhattujen matkustajien\nhautapaikkaa. Alhaalla virtailee Roja-joki, jonka lähteet ovat Alppien\njäätiköillä ja joka pitkän matkaa jakaa tämän suunnattoman vuoriston\nkahteen osaan. Lähellä meren rantaa on silta, johon polku päättyy.\nSeisoin hetken aikaa sillalla ja katselin ympärilleni niin kauas kuin\nsilmä kantaa. Jättiläiskokoisten kallioiden ja ammottavien kuilujen\ntakana kohoaa uusia alppeja, joiden lumiset harjanteet koskettelevat\ntaivasta; kaikki on hohtavan valkoista ja häipyy kaukaisuuteen. Alppien\nonkaloissa riehuu pohjatuuli, ja niitten juurta huuhtelee Välimeren\nulappa. Luonto on täällä yksinäinen ja uhkaava. Se karkoittaa ihmiset\nluotaan.\n\nOi, Italia, nämä ovat rajasi, mutta päivittäin muitten kansakuntien\nvoitonhimo rikkoo niiden rauhan. Missä ovat sinun poikasi?\nYksimielisyyden voima on ainoa, mikä sinulta puuttuu. Kernaasti\nuhraisin onnettoman elämäni kunniakkaassa taistelussa sinun puolestasi,\nmutta mitä voi yksin minun käsivarteni ja minun ääneni aikaansaada?\nMinne on hävinnyt sinun kunniasi muinoin herättämä pelko? Me kurjat\nmuistelemme joka päivä esi-isiemme vapautta ja kunniaa, vaikka sen\nloistavaa taustaa vastaan meidän oma orjuutemme sitä häpeällisemmin\nkuvastuu. Me kutsumme luoksemme suurmiestemme haamuja sillävälin kuin\nvihollisemme polkevat heidän hautojaan. On kenties tuleva päivä,\njolloin menetämme elämisen mahdollisuuden, järjen ja äänen, jolloin\nmeitä odottaa sama kohtalo kuin vanhanajan orjia tai meidän päiviemme\nsurkeita neekereitä. Meidän sortajamme avaavat suurmiestemme haudat\nja antavat tuulen hajoittaa heidän tomunsa riistääkseen meiltä\nmuistotkin. Nyt muinainen kunniamme täyttää meidät ylpeydellä, mutta\nei sekään pysty herättämään meitä kuoleman unesta. Näin huudan\ntuntiessani ylpeyttä siitä, että olen italialainen, mutta katsoessani\nympärilleni en voi löytää isänmaatani. Mutta sitten sanon: näyttää\nsiltä kuin ihmiset olisivat oman onnettomuutensa luojia, vaikka\nonnettomuus johtuukin yleisestä maailmanjärjestyksestä ja ihmissuku\npalvelee ylpeänä, mutta sokeana kohtalon määräyksiä. Me arvostelemme\nasioita muutamien vuosisatojen kokemuksien perusteella, mutta mitä ne\nmerkitsevät ajan äärettömyyden rinnalla? Samoin kuin lyhyen elämämme\neri vuodenajat, samoin nekin joskus näyttävät olevan täynnä tärkeitä\ntapahtumia, mutta kuitenkin itse asiassa ovat aivan tavallisia ja\nluonnonlaeista johtuvia. Maailman kaikkeus pysyy aina tasapainossa.\nKansakunnat hävittävät toisiaan, sillä yksi ei voi elää ilman toisten\nruumiita.\n\nKatsellessani näiltä Alpeilta Italiaa itken ja rukoilen kostoa\nsortajille, mutta ääneni hukkuu entisyyden lukemattomien kansojen\nhuutoon. Roomalaiset ryöstivät maailmaa ja etsivät merten ja erämaitten\ntakaa toisia valtakuntia hävitettävikseen. He kaatoivat voitettujen\njumalat ja kahlehtivat vapaimmat kansat ja hallitsijat, kunnes eivät\nenää löytäneet uutta hävitysalaa miekoilleen; silloin he lopulta\nkäänsivät aseet toisiansa vastaan. Samoin israelilaiset surmasivat\nKaanaanmaan rauhalliset asukkaat, mutta myöhemmin babylonialaiset\nveivät vankeuteen Juudan papit, vaimot ja lapset. Samoin Aleksanteri\nhävitti Babylonian valtakunnan ja valitti poltettuaan valloittamansa\nmaan, ettei toista maailmaa ollut olemassa hänen hävityshalunsa\ntyydyttämiseksi. Kolme kertaa spartalaiset hävittivät Messenen, kolme\nkertaa he karkoittivat messeneläiset Kreikasta, ja kuitenkin he\ntunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen esi-isien jälkeläisiä.\n\nItalian varhaisemmat asukkaat surmasivat toisiansa, kunnes onnekas\nRooma nieli kaikki kitaansa. Mutta muutamia vuosisatoja myöhemmin\nmaailman kuningatar joutui Caesarien, Nerojen, Konstantinusten,\nvandaalien ja paavien voittosaaliiksi. Polttorovioitten savu pimensi\nAmerikankin taivasta, lukemattomien kansojen veri, jotka eivät\ntunteneet vihaa eikä kateutta eurooppalaisia kohtaan, huuhtoutui\nmerestä rannoillemme. Mutta sekin veri tulee kerran kostetuksi,\nvoitetut tulevat kerran vuodattamaan voittajien verta. Ei mikään ole\nikuinen. Kansa, joka tänään tyrannina hallitsee muita, kypsyttää\nhuomiseksi omaa orjuuttaan, ne, jotka äsken halpamaisesti maksoivat\nveroa, vaativat sitä huomenna muilta miekalla ja tulella. Maailma on\naarniometsä täynnä petoja. Nälkä, tulvat ja ruttotaudit ovat luonnon\nviisaita säädöksiä. Pelto on tänä vuonna hedelmätön kantaakseen ensi\nvuonna sitä runsaamman sadon. Ja kenties tämän maapallon onnettomuudet\novat omiaan edistämään jossakin toisessa taivaankappaleessa elävien\nolentojen onnea.\n\nMutta me kiitämme ylpeillen hyveellisiksi sellaisia tekoja, jotka\nvahvistavat vallassaolijain valtaa ja lisäävät alamaisten pelkoa.\nHallitukset vaativat oikeuden noudattamista, mutta olisiko tuo\nvaatimus laisinkaan tarpeellinen, elleivät he itse ensin olisi\noikeutta rikkoneet? Hallitsija, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan on\nhävittänyt kokonaisia maakuntia, tuomitsee kuolemaan alamaisen, joka\non varastanut leipäpalan säästyäkseen nälkäkuolemalta. Kun väkivalta\non rikkonut kaikki oikeudet, täytyy sen antaa teoilleen oikeuden\nvarjo säilyäkseen itse siihen asti kuin uusi väkivalta sen kukistaa.\nSellainen on maailma, sellaisia ovat ihmiset. Silloin tällöin esiintyy\nrohkeampia ihmisiä. Ensin heitä pilkataan mielettöminä, usein heitä\nteloitetaan pahantekijöinä, mutta jos onni, jota he kuvittelevat\nomakseen, vaikka se itse asiassa onkin vain luonnon järkähtämättömän\nlain määräys, on heille suopea, niin heitä totellaan ja pelätään ja\nkuoleman jälkeen heitä kunnioitetaan jumalina. Sellaisia ovat sankarit\nja valtioiden perustajat. Heidän oma ylpeytensä ja rahvaan typeryys\nsaa heidät uskomaan, että he omasta ansiostaan ovat kohonneet, vaikka\nhe ovatkin vain suuren koneiston sokeita osia. Kun maa on kypsynyt\nvallankumoukselle, täytyy luonnollisesti määrättyjen ihmisten alottaa\nse; heidän pääkallonsa muodostavat jalustan tulevalle valtaistuimelle.\nKun ihmiskunta ei löydä oikeutta eikä onnea maan päältä, luo se\nitselleen jumalia heikkojen puolustajiksi ja etsii tulevan elämän\npalkinnoista korvausta nykyhetken itkulle. Mutta jumalat ovat kaikkina\naikoma olleet valloittajien puolella ja sortaneet kansoja intohimolla,\njulmuuksilla ja hallitsevien piirien parasta tarkoittavalla\nviekkaudella.\n\nLorenzo, tiedätkö, mistä todellista hyvettä vielä voi löytää? Sitä\non vain meissä harvoissa heikoissa ja onnettomassa, meissä, jotka\ntutustuneina kaikkiin erehdyksiin ja kärsimyksiin osaamme niitä sääliä\nja auttaa onnettomia. Sääli on ainoa hyve, kaikki muut hyveet ovat\nkoronkiskurihyveitä.\n\nMutta vaikka minä näin korkeammalta tasolta katselen ihmisten hulluutta\nja onnettomuutta, tunnen kuitenkin itsessäni kaikki ne intohimot ja\nheikkoudet ja tuskat, jotka ihmistä hallitsevat. Joka päivä huokaan\nisänmaani onnettomuudesta. Itkien sanon itselleni: sinulla on äiti ja\nystävä, sinä rakastat, lukemattomat odottavat apuasi. Minne aiot paeta?\nVieraissakin maissa sinua seuraavat ihmisten petollisuus ja tuskat ja\nkuolema. Jos kuolet siellä, ei kukaan sinua sääli, ja kutenkin tunnet\nkurjassa sydämessäsi säälin kaipuuta. Miksi et kaikkien hylkäämänä\nrukoile taivaan apua? Se ei tosin kuule sinua, mutta kuitenkin\nahdistunut sydämesi vaistomaisesti kääntyy sen puoleen. Palaja,\npolvistu kotoisten alttarien ääreen.\n\nOi, Luonto! Sinä ehkä tarvitset meitä onnettomia tarkoituksiisi, me\nolemme sinulle kuin madot ja hyönteiset, jotka liikkuvat ja lisääntyvät\ntietämättä, miksi elävät. Mutta sinä olet antanut meille onnettomille\nelämän vaiston, jotta emme kokonaan sortuisi taakkamme alle emmekä\nvastustamatta tottelisi lakejasi. Miksi piti sinun vielä antaa meille\njärjen onneton lahja? Me tunnemme omat onnettomuutemme, mutta emme\ntiedä, kuinka niistä vapautua.\n\nMiksi minä siis pakenen? Luulenko häviämällä kaukaisiin maihin tulevani\ntekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa? Oi, aavistanhan kaikkia niitä\nvaaroja, sitä sairautta ja puutetta, joka odottaa minua isänmaani\nulkopuolella! Ei, minä palajan teidän luoksenne, te pyhät seudut, jotka\nkuulitte ensimäiset jokellukseni, jotka niin usein olette tarjonneet\nlepoa väsyneille jäsenilleni. Siellä kotona olen hiljaisessa rauhassa\ntavannut harvat ystäväni, siellä olen kyynelillä lieventänyt tuskiani.\nViimeisenkin elämänilon olen menettänyt, ainoa toivomukseni on kuoleman\nikuinen uni. Oi, kotoiset metsät, te yksin joudutte kuulemaan viimeisen\nvalitukseni, te yksin rauhallisilla varjoillanne ympäröitte kylmenevää\nruumistani. Kuolemaani itkevät onnettomuuskumppanini, ja jos tunteita\non olemassa haudankin takana, on minulle tuottava suloista lohdutusta\ntaivaallisen immen huokaus, immen, jonka luulin luoduksi minua varten,\nmutta jonka ihmisten omanvoitonpyyntö ja minun oma kohtaloni ovat\nriistäneet rinnaltani.\n\n\nAlessandria, 29. II.\n\nNizzasta en lähtenytkään Ranskaan, vaan Monferratoon. Tänä iltana olen\nPiacenzassa. Torstaina kirjoitan Riministä. Silloin enemmän. Hyvästi\nnyt.\n\n\nRimini, 5. III.\n\nKaikki häviää näköpiiristäni. Olin toivonut täällä tapaavani Bertolan\n[samanaikainen paimenrunoilija. Suom.], sillä pitkään aikaan en ollut\nsaanut häneltä kirjettä. Hän on kuollut.\n\n\nKello yksitoista illalla.\n\nMinä tiesin sen: Teresa on vihitty. Sinä vaikenet, sillä et tahdo antaa\nminulle kuolinhaavaa, mutta sairas valittaa taistellessaan kuolemaa\nvastaan, ei enää senjälkeen kun kuolema jo on hänet voittanut. On\nparempi, että kaikki on selvää. Nyt olen minäkin tyyni, uskomattoman\ntyyni. Hyvästi. Rooma vetää minua vastustamattomalla voimalla puoleensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavista riveistä, jotka Jacopo kirjoitti samana iltana, käy ilmi,\nettä hän heti oli päättänyt kuolla. Muutamissa muissakin löytämissäni\npapereissa on hänen viimeisiä ajatuksiaan, jotka vahvistivat hänen\npäätöstään. Julkaisen ne aikajärjestyksessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäen jo edessäni päämäärän. Jo kauan sitten on päätökseni, sen\ntoteuttamistapa ja paikka ollut minulle selvillä. Päiväkään ei ole enää\nkaukana.\n\nMitä arvoa on elämällä minulle? Aika on riistänyt onnelliset hetkeni.\nEn tunne muuta kuin tuskaa. Kaikki kauniit kuvitelmatkin hylkäävät\nminut; jos ajattelen menneisyyttä tai luon katseeni tulevaisuuteen,\non kaikki turhaa. N.s. nuoruusvuoteni kuluivat hitaasti; ne olivat\ntäynnä pelkoa, toiveita, kaipuuta, pettymyksiä ja ikävää. Kun ajattelen\nniiden perintöä, löydän vain muutamia harvoja mieluisia muistoja\nja nautintoja, jotka ovat olleet ja menneet; kaikki muu on kuin\nonnettomuuksien meri, joka lamaa rohkeuteni, sillä se panee minut\npelkäämään vieläkin pahempaa. Jos elämä on paljasta tuskaa, mihin voi\nsilloin toiveensa kiinnittää? Ei mihinkään, tai toiseen elämään, joka\non kokonaan erilainen. Olen tehnyt päätökseni; en vihaa hillittömästi\nitseäni, en vihaa ketään ihmistä. Jo kauan olen kaivannut rauhaa,\nja järkeni viittaa minulle tien hautaan. Ajatellessani kurjuuttani\nolen usein vaipunut mustaan epätoivoon, mutta kuoleman ajatus on\nhaihduttanut tuskani, ja minä olen hymyillyt toivomukselle lakata\nelämästä.\n\nOlen tyyni, järkähtämättömän tyyni. Kuvitelmat ovat haihtuneet,\nkaipuu kuollut, toiveitten ja pelon hävitessä on järkeni vapautunut\nja terästynyt. Tuhannet, milloin suloiset, milloin surulliset houreet\neivät enää risteile mielikuvituksessani; en koeta enää pettää järkeäni;\nkaikki on tyyntä. Katumus menneisyyteen nähden, kyllästyminen\nnykyhetkeen ja tulevaisuuden pelko, kas siinä elämän sisällys! Vain\nkuolema, jonka pyhänä tehtävänä on muuttaa kaikki, lupaa lopullisen\nrauhan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRavennasta hän ei minulle kirjoittanut, mutta seuraavasta käy ilmi,\nettä hän meni sinne samalla viikolla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä en menettele harkitsemattomasta, vaan varmasti ja päättävästi.\nMonien myrskyjen jälkeen olen nyt siinä mielentilassa, että voin\nrauhallisesti keskustella kuoleman kanssa.\n\nSinun uurnasi luona, isä Dante! Sitä syleillessäni olen yhä enemmän\nvahvistunut päätöksessäni. Oletko nähnyt minut, isä? Ehkä sinä täytit\nrintani ja sydämeni näin suurella uljuudella, kun minä polvillani,\nsilmät maahan luotuina, lepäsin marmorihautasi juurella ajatellen sinun\nylevää sieluasi, sinun rakkauttasi, sinun kiittämätöntä isänmaatasi,\nmaanpakoasi, köyhyyttäsi ja jumalallista älyäsi. Iloisena ja\nlevollisena erosin sinun haamustasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaaliskuun 13 päivän aamunkoitossa hän saapui ratsastaen Euganiaan,\nlähetti Michelen Venetsiaan ja heittäytyi saappaat jalassa suoraan\nvuoteeseen. Olin juuri Jacopon äidin luona, ja tämä, huomatessaan\npalvelijan ennen minua, kysyi kauhistuneena: \"Entä poikani?\"\nAlessandriasta kirjoitettu kirje ei ollut vielä saapunut, yhtä\nvähän kuin Riministäkään lähetetty. Me luulimme, että Jacopo jo\noli Ranskassa, sentakia palvelijan odottamaton tulo tuntui meistä\npahaenteiseltä. Palvelija kertoi: \"Herrani on maalla eikä voinut\nkirjoittaa, sillä olemme matkustaneet läpi yön. Hän nukkui minun tänne\nlähtiessäni. Tulin ilmoittamaan, että lähdemme uudestaan matkalle,\nluullakseni Roomaan, taikka, jos olen kuullut oikein, ensin Roomaan\nja sieltä Anconaan, jossa astumme laivaan. Muuten herrani voi hyvin;\nnoin viikon päivät on hän minusta tuntunut rauhalliselta. Hän sanoi\nminulle, että hän ennen lähtöään käy rouvaa tervehtimässä, ja lähetti\nminut siitä etukäteen ilmoittamaan. Hän tulee itse ylihuomenna tai\nehkä jo huomenna.\" Palvelija näytti iloiselta, mutta hänen jonkun\nverran sekava puheensa lisäsi levottomuuttamme. Vasta seuraavana\npäivänä rauhoituimme, kun Jacopo kirjoitti matkustavansa Venetsialle\nennen kuuluneeseen Välimeren saaristoon ja sanoi pelkäävänsä, ettei\nhän enää tulisi takaisin. Senvuoksi hän tahtoi käydä lausumassa meille\njäähyväiset ja saamassa äitinsä siunauksen. Tätä kirjettä ei enää ole\ntallella.\n\nSinä päivänä, jona Jacopo oli tullut Euganiaan, hän heräsi neljä tuntia\nennen iltaa, käveli kirkolle, palasi kotia, pukeutui uudelleen ja lähti\nherra T:n luokse. Palvelija ilmoitti hänelle, että herra T:n koko\nperhe oli kuusi päivää sitten palannut Padovasta ja kohta tulisi kotia\nkävelyretkeltä. Kun ilta jo oli käsissä, lähti Jacopo kotia. Käveltyään\nmuutaman askeleen hän huomasi Teresan, joka talutti Isabellinaa. Heidän\ntakanaan kulkivat herra T. ja Odoardo. Jacopo alkoi vavista ja lähestyi\nheitä hämmästyneenä. Huomatessaan Jacopon Teresa huudahti: \"Jumalani!\"\nja vaipui pyörtyneenä isänsä syliin. Toinnuttuaan hän ei puhunut\nsanaakaan Jacopolle, mutta herra T. ojensi hänelle kätensä ja Odoardo\ntervehti häntä kylmästi. Ainoastaan Isabellina juoksi häntä vastaan,\nhyppäsi hänen syliinsä, suuteli häntä, puhutteli Jacopokseen ja osoitti\nhäntä Teresalle. Kävellessään heidän kanssaan Jacopo hiljaisella\näänellä puhutteli pikku tyttöä. Kukaan muu ei avannut suutaan;\nainoastaan Odoardo kysyi häneltä, lähtisikö hän Venetsiaan. \"Muutaman\npäivän perästä\", vastasi hän. Portille tultuaan hän lausui jäähyväiset.\n\nMichele, joka ei millään ehdolla tahtonut viipyä Venetsiassa, jotta\nhänen herransa ei jäisi yksin, palasi Euganiaan noin tuntia jälkeen\npuoliyön ja tapasi Jacopon kirjoituspöydän ääressä papereitansa\njärjestämässä. Useita hän poltti, muutamia vähemmän tärkeitä hän\nrepi rikki ja heitti pöydän alle. Palvelija meni nukkumaan ja pyysi\npuutarhuria huolehtimaan Jacoposta, sitä suuremmalla syyllä, kun\ntämä ei vielä ollut syönyt. Hänelle tuotiinkin ruokaa ja hän söi,\nyhä tarkastellen papereitaan. Hän ei ottanut kaikkia esille, vaan\nkäveli edes takaisin huoneessa ja luki sitten taas. Puutarhuri, joka\nnäki hänet, kertoi minulle, että hän aamuyöstä oli avannut ikkunan ja\nseissyt hetken sen ääressä. Heti tämän jälkeen hän lienee kirjoittanut\nseuraavat kaksi katkelmaa; ne ovat eri sivuilla, mutta samassa\npaperissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKas niin, ole miehuullinen! Tuossa on pannu täynnä hehkuvia hiiliä.\nPane kätesi siihen, polta lihasi, mutta älä alennu valittamaan. Miksi\nniin? Miksi koettaisin jäljitellä sankarillisuutta, joka ei minua\nhyödytä?\n\nOn yö, syvä hiljainen yö. Miksi valvon liikkumattomana näiden\nkirjain ääressä? En ole oppinut muuta kuin taidon esiintyä viisaasti\nsilloin kun intohimot eivät raatele rintaani. Kaikki neuvot ovat\nkuin lääkkeitä; ne ovat hyödyttömiä, jos tauti voittaa luontaisen\nvastustuskyvyn.\n\nMuutamat viisaat kehuvat voivansa hillitä intohimoja, mutta he eivät\ntunne niitä, senvuoksi he ovat niin ylvästeleviä. -- Ihana aamutähti,\nsinä säteilet itäisellä taivaan rannalla, ja viimeisen kerran kohtaavat\nkatseeni sinun valosi. Kuka olisi voinut sitä luulla kuusi kuukautta\nsitten, kun sinä ilmestyit ennen muita tähtiä valaisemaan yötä ja\nvastaanottamaan meidän tervehdyksemme. Oi, kunpa aamu jo valkenisi.\nMinua lohduttaa ajatus, että Teresa tällä hetkellä kenties ajattelee\nminua. Oi, kuinka tietoisuus hänen vastarakkaudestaan tekee tuskani\nsuloiseksi!\n\nYölliset houreet, väistykää, älkää minua vietelkö! Kaikki on mennyttä,\nolen pettänyt itseni, vain yksi mahdollisuus on jälellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla hän lähetti palvelijan Odoardon luo pyytämään lainaksi\nraamattua. Odoardolla ei sitä ollut, mutta hän sai sen papilta. Hän\nsulkeutui huoneeseensa. Puoliyön jälkeen hän vei seuraavan kirjeen\npostiin ja saapui heti takaisin.\n\n\n14. III.\n\nLorenzo, minulla on sydämelläni kauhea salaisuus, ja koska lähdön hetki\non lähellä, on aika, että kerron sen sinulle avomielisesti.\n\nYstäväsi näkee aina edessään kuolleen ruumiin. Olen tehnyt\nvelvollisuuteni, tuo perhe on siitä päivästä alkaen vähemmän köyhä --\nmutta voi, se on isätön!\n\nNoin kymmenen kuukautta sitten ratsastin eräänä päivänä, jolloin\ntuska raateli rintaani, useita penikulmia maalle päin. Oli ilta, näin\nettä rajuilma oli nousemassa, ja joudutin paluumatkaani. Hevonen\nsuorastaan lensi tietä pitkin, mutta siitä huolimatta kannustin sitä\nverille asti. Heitin ohjakset käsistäni toivoen, että se syöksisi\nsekä itsensä että minut perikatoon. Tullessamme pitkälle, kapealle,\ntuuheitten puitten reunustamalle tielle näin edessäni ihmisen; tartuin\nohjaksiin, mutta hevonen jatkoi juoksuaan entistä hurjemmin. \"Mene\nvasemmalle, mene vasemmalle\", huusin. Tuo onneton ymmärsi minut ja\njuoksi vasemmalle. Mutta kun kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, luuli\ntuo kapealla polulla seisova onneton, että hevonen oli aivan hänen\ntakanaan ja heittäytyi hämmentyneenä taaskin oikealle. Hevonen tuli\nnyt suoraan hänen päälleen ja polki jaloillaan hänen päänsä murskaksi.\nTässä pelottavassa yhteentörmäyksessä kompastui hevonenkin ja heitti\nminut useita askeleita satulasta. Oi, miksi en minäkin murskaantunut\nkuoliaaksi?\n\nJuoksin sinne, mistä kuulin kuolevan valitusta. Mies makasi kokonaan\nverissä maassa tehden lähtöään. Pudistelin häntä, mutta hän oli jo\näänetön ja tunnoton ja kuoli muutaman minuutin perästä. Palasin\nkotia. Oli kauhea myrsky-yö, raesade hävitti viljavainioita, salamat\nsytyttivät monta puuta palamaan ja hirmumyrsky särki erään kappelin\nristiinnaulitunkuvineen. Koko yön harhailin vuoristossa, vaatteeni\nja sieluni valuivat verta. Etsin yleisessä hävityksessä sovitusta\nomalle rikokselleni. Mikä yö! Luuletko, että tuo kauhea kummitus on\nkoskaan antanut minulle anteeksi? -- Seuraavana aamuna puhuttiin\nasiasta paljon. Kuollut löydettiin lähes puolen kilometrin päästä\nonnettomuuspaikalta kiviröykkiöstä kahden sortuneen kastanjan\nalta, jotka sulkivat tien. Rankkasade, jota jatkui aamuun asti,\noli kuljettanut hänet sinne. Hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat\nmurskautuneet. Kauhistuneena tunsi hänen vaimonsa miehensä ruumiin.\nEi ketään katsottu syylliseksi. Mutta lesken siunailut vaivasivat\nomaatuntoani lakkaamatta. Naitin hänen tyttärensä vuokraajani\nveljenpojalle ja talletin hänen papiksi aikovaa poikaansa varten\npienen pääoman. Eilen illalla he tulivat uudestaan kiittämään minua\nvakuuttaen, että minä olin monivuotisesta kurjuudesta pelastanut köyhän\ntyöläisperheen. \"Oi\", vastasin. \"On olemassa niin paljon muitakin\nköyhiä, mutta heillä on toki aviomies ja isä, joka lohduttaa heitä\nrakkaudellaan ja jota he eivät vaihtaisi koko maailman rikkauksiin.\"\n\nIhmiset syntyvät vain tuhotakseen toisiaan.\n\nKaikki talonpojat karttavat tuota onnetonta tietä. Palatessaan\ntyöstään he kulkevat niittyjen yli välttääkseen sitä. Sanotaan, että\nsiellä öisin kummittelee, että pahanilman lintu istuu puitten oksilla\nja rääkyy kolme kertaa sydänyön jälkeen, että kuollut on muutamana\niltana liikkunut niillä mailla. Minä en tahdo osoittaa heille moista\ntaikauskoa vääräksi enkä nauraa sille. Mutta sinun täytyy ilmaista\nkaikki kuolemani jälkeen. Matka on hankala, terveyteni on heikko, en\nvoi lähteä tämä omantunnon pistos sydämessäni. Olkoon minun kotini pyhä\nturvapaikka tuolle leskelle ja hänen molemmille lapsilleen kaikissa\nheidän onnettomuuksissaan! Hyvästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaamatusta löydettiin monta päivää myöhemmin paperi, joka sisälsi\nuseaan kertaan korjattuina ja vaikeasti luettavina muutamia säkeitä\nJobin kirjasta ja Salomonin Saarnaajan toisesta luvusta sekä Hesekielin\nvirren, jotka Jacopo oli kääntänyt.\n\nKello neljä iltapäivällä hän meni herra T:n luo. Teresa oli yksin\npuutarhassa. Hänen isänsä otti Jacopon ystävällisesti vastaan. Odoardo\nlueskeli parvekkeella jotakin kirjaa; hetkisen perästä hän pani sen\npois, otti toisen ja meni sitä lukien huoneeseensa. Silloin Jacopo otti\nkäteensä Odoardon ensimäisen kirjan, joka oli Alfierin murhenäytelmien\nneljäs nide. Hän silmäili sitä pari sivua ja luki sitten ääneen:\n\n    \"Keit' olette? Ken tässä vielä haastoi\n    vapaasta ilmasta? Ei, hämäryyttä\n    se kaikk' on, varjo kuoleman se on...\n    Lähemmä tulkaa, näettekö nyt,\n    kuink' aurinkoa kytkee verivyö?\n    Te kuulkaa ääntä turmanlintujen,\n    kujerrus inha ilmanpiirit puhkoo,\n    se minuun sattuu, sortaa kyyneliin --\n    mut kuinka? itkuun hellyttekö tekin?...\"\n\nTeresan isä katseli häntä ja huokasi: \"Oi poikani\" -- Jacopo jatkoi\nlukemistaan hiljaa; sitte hän umpimähkään avasi saman nidoksen toisesta\nkohti, mutta laski sen pian kädestään ja huudahti:\n\n                  \"En miehuudestain\n    viel' antaa saanut näytettä, mut vertaa\n    se tuskalleni vetää.\"\n\nTällöin Odoardo palasi, Jacopo lausui nuo säkeet niin ponnekkaasti,\nettä toinen pysähtyi miettivänä ovensuuhun. Herra T. kertoi minulle\nmyöhemmin, että hän tuolla hetkellä oli huomaavinaan kuoleman\nmerkit onnettoman ystävämme kasvoilla ja että kaikki Jacopon puheet\nnoina päivinä herättivät arvonantoa ja sääliä. Keskusteltiin hänen\nmatkastaan, ja kun Odoardo kysyi, viipyisikö hän kauankin poissa,\nvastasi hän: \"Kyllä. Voisinpa melkein vannoa, ettemme enää näe\ntoisiamme.\" \"Emmekö näe toisiamme enää?\" kysyi herra T. surullisella\näänellä. Silloin Jacopo ikäänkuin rauhoittaakseen häntä katsoi häntä\niloisesti ja tyynesti silmiin, ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi\nhymyillen Petrarcan sanoilla:\n\n               \"En tiedä, mutta kauankin\n    minutta elämään voit jäädä.\"\n\nIltahämärissä hän meni kotia ja sulkeutui huoneeseensa, eikä\nnäyttäytynyt kenellekään ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Liitän\ntähän muutamia katkelmia, jotka hän luultavasti kirjoitti sanottuna\nyönä, vaikka en tarkalleen tiedä, mihin aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnko se raukkamaista? Etkö sinä, joka puhut raukkamaisuudesta, ole yksi\nniitä lukemattomia kuolevaisia, jotka teeskennellen katselevat omia\nkahleitaan, jotka eivät uskalla itkeä, vaan suutelevat ruoskijansa\nkättä? Mitä on ihminen? Rohkeus on aina ollut maailman valtias, sillä\nkaikki on täynnä heikkoutta ja pelkoa.\n\nSyytätkö minua raukkamaisuudesta sinä, joka myöt oman sielusi ja\nkunniasi?\n\nTule katsomaan, kuinka minä makaan verissäni odottaen kuolemaa. Sinä\nvapiset, eikö totta? Kumpi meistä on raukkamainen? Tule, tempaa tikari\nrinnastani ja sano itsellesi: \"Tulenko minä elämään ikuisesti?\" Se\non suurinta, voimakkainta tuskaa, mutta samalla lyhytaikaista ja\njaloa. Kenties kohtalo sinulle valmistaa vieläkin tuskallisemman ja\nhäpeällisemmän kuoleman. Tunnusta! Etkö tunne itseäsi kykeneväksi\nkuinka yleviin tekoihin tahansa, etkö tunne vapautuneesi sortajistasi,\nkun pidät tikarin paljasta kärkeä ojennettuna sydäntäsi kohti?\n\n\nPuoliyön aikaan.\n\nKatselen ulos ikkunastani, yö on selkeä ja rauhallinen. Kuu nousee\nvuorten takaa. Oi, ystäväni kuu! Ehkä hyväilet Teresan kasvoja\nsamalla loistavalla säteellä, jolla minun sieluni valaiset? Olen aina\ntervehtinyt sinua, kun ilmestyit lohduttamaan maailman äänetöntä\nyksinäisyyttä. Monta kertaa kotimatkalla Teresan luota olen puhunut\nkanssasi, sinä tunnet kaikki houreeni. Nämä kyyneleiset silmäni ovat\nusein seuranneet sinua aina pilvien kohtuun, jonne peityit, ne ovat\npilkkopimeinä öinä etsineet sinun valoasi. Sinä olet edelleenkin\nentistä kauniimpana nouseva taivaan rannalle, mutta ystäväsi on\nmuuttuva muodottomaksi ja hyljätyksi ruumiiksi, joka ei milloinkaan voi\nylös nousta. Pyydän sinulta viimeistä palvelusta: valaise säteilläsi\nhautaani, kun Teresa etsii minua vuoren kypressien ja pinjain suojassa.\n\nIhana aamurusko! En ole pitkään aikaan nukkunut näin rauhallista yötä\nenkä nähnyt näin hymyilevän kirkasta aamua, mutta olivathan silmäni\naina itkun sumentamat. Ajatukseni olivat harmaat ja mieleni tuskainen.\n\nLoista, loista, oi Luonto, ja lohduta surevia ihmisiä. Minä en enää\nsaa loistostasi nauttia. Olen jo kauan tuntenut kauneutesi ja ihaillut\nsinua, olen iloinnut antimistasi. Niin kauan kuin sinä olit minulle\nkaunis ja hyvä, sanoit minulle jumalallisella äänellä: elä. Mutta\ntoivottomuudessani olen nähnyt sinutkin veren tahraamana, kukkiesi\ntuoksu on ollut täynnä myrkkyä ja hedelmäsi ovat olleet karvaita. Olet\nosoittautunut lastesi murhaajaksi, lastesi, joita kauneudellasi ja\nlahjoillasi viettelet tuskaan.\n\nOlenko kiittämätön sinua kohtaan? Pitäisikö minun jatkuvasti elää\nnähdäkseni sinut noin kauheana ja kirotakseni sinua? Ei, ei. Koska sinä\nolet minulle muuttunut ja sokaissut minut loistollasi, olet samalla\nitse minut hyljännyt. Eikö minullakin ole oikeus sinua hyljätä? Vielä\nkatselen sinua ja vapisen, vielä katselen sinua iloisesti muistellen\nmenneitä nautintoja, sillä tiedän, että minun ei enää tarvitse sinua\npeljätä, koska kohta olemme eroitetut. En luule kapinoivani sinua\nvastaan paetessani elämää. Ovathan elämä ja kuolema lakiesi alaisia;\nyhden ainoan syntymisen tien olet meille osoittanut, monta kuoleman\ntietä. Ellet syytä meitä siitä, että sairaus meidät tappaa, kuinka\nvoisit siis meitä syyttää, jos intohimot meidät tappavat; niillä on\nsama vaikutus ja sama alkulähde, sillä nekin johtuvat sinusta, eivätkä\nvoisi meitä masentaa, ellet sinä olisi niille voimaa antanut. Ethän ole\nmäärännyt samaa ikää kaikille ihmisille. Ihmisten tulee syntyä, elää\nja kuolla, niin määräävät lakisi. Aika ja tapa riippuvat heidän omasta\nvalinnastaan.\n\nEn riistä sinulta mitään siitä mitä olet minulle antanut. Mitätön\nruumiini on aina, joskin toisissa muodoissa, oleva sinuun yhdistetty.\nJos henkeni kuolee samalla, on se häipyvä olevaisuuden äärettömään\nmereen, mutta jos se on kuolematon, jää se elämään ruumiin jälkeen.\n\nOi, miksi vieläkin liehakoin järkeäni? Kuulenhan Luonnon juhlallisen\näänen sanovan: \"Loin sinut, jotta sinä omaa onneasi tavoitellen samalla\nonnellistuttaisit koko olevaisuutta. Senvuoksi annoin sinulle rakkauden\nelämää ja kammon kuolemaa kohtaan. Mutta jos tuska riistää sinulta\nelämänhalun, olen tasoittanut sinulle monta tietä, jotka johtavat\nvapahdukseen. Sinulla ei ole enää mitään kiitollisuuden velkaa minua\nkohtaan, koska elämä, jonka annoin sinulle lahjana, on muuttunut\nsinulle tuskaksi.\"\n\nMikä röyhkeys kuvitella itseään välttämättömäksi! Ajan äärettömässä\nmeressä muodostavat minun elinvuoteni vain haihtuvan silmänräpäyksen.\nEtkö näe verivirtoja, joiden kuohuvat laineet kuljettavat rajattoman\nmäärän ihmisruumiita? Niitä on miljoonia, joita uhrataan pienen\nmaanpalasen valloittamiseksi ja tuskin puolen vuosisataa kestävän\nmaineen luomiseksi, jonka pari anastajaa ostaa itselleen kansojen\nelämän kustannuksella. Eikö minun siis pitäisi pelkäämättä uhrata lyhyt\nja tuskallinen elämäni, elämä, jonka kenties vihollisteni vaino minulta\nkuitenkin riistäisi tai jota ehkä rikokset tulisivat tahraamaan?\n\n       *       *       *       *       *\n\nHartaasti olen etsinyt ystäväni jälkiä hänen viimeisiltä hetkiltään\nja samalla hartaudella kuvailen asioita, jotka ovat tietooni tulleet.\nKuitenkaan en kerro sinulle, lukijani, muuta kuin mitä itse olen nähnyt\ntai silminnäkijöiltä kuullut. En ole päässyt selville siitä, mitä hän\nteki maaliskuun 16,17 ja 18 päivänä. Hän kävi usein herra T:n luona,\nmutta viipyi vain hetkisen. Hän meni kaikkina näinä päivinä ulos ennen\nauringon nousua ja palasi myöhään kotia; hän söi sanaakaan puhumatta,\nja Michele vakuuttaa, että hän öisin nukkui hyvin. Seuraava kirje ei\nole päivätty, mutta se lienee kirjoitettu maaliskuun 19:ntenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuvittelenko, vai karttaako Teresa minua tosiaankin? Oi, hän karttaa\nminua, kaikki karttavat minua. Odoardo on aina hänen vieressään.\nTahtoisin vielä kerran nähdä hänet yksin. Jo aikoja sitten olisin\nlähtenyt -- sinäkin minua siihen ehtimiseen kehoitat -- mutta minusta\non niin vaikea lähteä ennenkuin vielä kerran olen kyynelilläni\nkostuttanut hänen kättään. Täydellinen hiljaisuus vallitsee koko\nperheessä. Mennessäni sinne pelkään tapaavani Odoardon. Kun hän puhuu\nkanssani, ei hän koskaan mainitse Teresan nimeä. Muuten hän ei suinkaan\nole erityisen hienotuntoinen. Ehtimiseen hän kysyy minulta, milloin\nja minne lähden, ja minä hätkähdin taaksepäin, sillä hän ihan tuntui\nirvistävän; väristen pakenin häntä.\n\nUudelleen minua kauhistuttaa tuo peloittava totuus, jonka jo kerran\nkeksin ja jota sittemmin olin tottunut alistumuksella ajattelemaan:\nolemme kaikki toistemme vihamiehiä. Jos voisit eritellä minkä ihmisen\najatuksia tahansa, huomaisit, että hän kernaasti vetäisi miekan\ntupestansa karkoittaakseen lähimmäisensä ja anastaakseen hänen\nomaisuutensa. -- Lorenzo, alan uudestaan horjua. Mutta minun täytyy\ntoteuttaa päätökseni ja jättää heidät rauhaan.\n\nJ. K. Olen käynyt tuon vanhan naisen luona, josta muistaakseni kerran\nsinulle kerroin. Tuo onneton elää vielä yksinäisyydessään. Voi kulua\nmonta päivää hänen tapaamatta ketään, sillä kaikki kyllästyvät\nauttamaan häntä. Hän elää vielä, mutta hänen aistinsa ovat jo monta\nkuukautta taistelleet kuoleman kauhujen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraa muutamia katkelmia, jotka luultavasti ovat kirjoitettuja samana\nyönä ja lienevät viimeisiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiistäkäämme naamio kummitukselta, joka tahtoo meitä peloittaa!\nOlen nähnyt lasten kauhistuvan nähdessään imettäjänsä naamioituna.\nOi, Kuolema, katson sinua ja teen sinulle kysymyksiä. Itse asiat\neivät meitä peloita, vaan niiden ulkokuori. Lukemattomat ihmiset\neivät uskalla kutsua sinua luokseen, mutta uhmaavat sinua kuitenkin\nvapisematta. Olethan sinäkin välttämätön tekijä kehityksessä. Minä\nen enää laisin sinua pelkää, minusta sinä muistutat ilta-unta, lepoa\ntöitten jälkeen.\n\nKatsele jyrkän kallion kuvetta, joka riistää alhaalla olevilta\nlaaksoilta auringon hedelmöittävän hehkun. Mitä odotan? Vaikka minun\npitäisi lisätä toisten ihmisten onnea, olen päinvastoin heille\nturmioksi. Minun täytyy kantaa se tuskan taakka, joka on jokaisen\nihmisen hartioille sälytetty. Mutta jo kahdenkymmenenneljän vuoden\naikana olen tyhjentänyt kärsimysten kalkin, joka olisi voinut riittää\npitkänkin elämän ajaksi. Entä toiveet? Enhän minä tunne tulevaisuutta\nenkä siis voi luottaa siihen. Oi, meidän kohtalokas tietämättömyytemme\nimartelee meidän intohimojamme ja lisää inhimillistä onnettomuutta.\n\nAika rientää ja ajan mukana olen kadottanut sen osan elämästäni, jota\nvarten minulla vielä kaksi kuukautta sitten oli olemassa toiveita ja\nlohtua. Vanhat haavani ovat parantumattomia; tunnen ne sydämessäni,\naivoissani, koko olemuksessani; ne vuotavat verta kuin olisivat aivan\ntuoreita. Riittää, Teresa, riittää. Et ole näkevä minussa heikkoa\nraukkaa, joka sairaana hitain askelin laahustaa kohti hautaa epätoivon\nja tuskan kiduttamana eikä rohkene yhdellä ainoalla iskulla tulla\nkohtalonsa herraksi.\n\nKoettelen tikarini kärkeä, tartun siihen lujin ottein ja hymyilen. Ei\nmuuta kuin isku sykkivään sydämeen ja kaikki on valmista. Näen aina\ntuon tikarin edessäni. Oi, kuka uskaltaa rakastaa sinua, Teresa, kuka\nuskalsi ryöstää sinut minulta? Pakene minua siis, älä tule lähelle\nminua, Odoardo.\n\nOi, hieron käsiä pestäkseni ne puhtaiksi veritahroista, minusta ne\njo tuoksuvat rikokselle. Kuitenkin ne ovat viattomat, vielä on aikaa\nyhdellä iskulla vapautua siitä vaarasta, että elän päivän likaa --\nyhden ainoan päivän liikaa. Minulla ei ole varaa elää hetkeäkään liian\nkauan.\n\n\n20. III. illalla.\n\nOlin uljas, mutta se olikin viimeinen kolttonen, joka pääsi lujuuttani\nlannistamaan! Se mikä on päätetty, on päätetty. Mutta sinä, Jumalani,\njoka tunnet sydämeni sisimmän, sinä tiedät, että tämä uhri on enemmän\nkuin veren arvoinen.\n\nLorenzo, hän oli yksin pikkusisarensa kanssa. Näytti siltä kuin\nolisi hän tahtonut karttaa minua, mutta hän istuutui kuitenkin, ja\nIsabellina juoksi vavisten hänen syliinsä. \"Teresa\", sanoin hänelle\nlähestyen häntä ja tarttuen hänen käteensä. -- Hän katsoi minuun, ja\npikku tyttö heittäytyi Teresan kaulaan, kohotti kasvonsa ja kuiskasi:\n\"Jacopo ei minua enää rakasta.\" Ymmärsin hänet. \"Enkö rakasta sinua\",\nhuusin syleillen häntä, \"rakastan sinua niin sanomattoman hellästi,\nmutta en tule sinua enää näkemään\". -- Oi veljeni, Teresa katsoi\nminua kauhistuneena, puristi lsabellinaa rintaansa vasten, mutta ei\nkuitenkaan kääntänyt katsettaan minusta pois. \"Sinä jätät meidät\",\nhän sano', \"ja tämä pieni lapsi on siis tästälähin ainoa toverini ja\nlohduttajani tuskissani. Tulen aina puhumaan hänelle hänen ystävästään\nja minun ystävästäni, opetan häntä säälimään sinua ja siunaamaan\nsinua.\" -- Minusta näytti siltä kuin joku toivon säde olisi kirkastanut\nhänen kasvojaan hänen lausuessaan nuo viimeiset sanat. Kyyneleet\nvirtasivat hänen silmistään, ja käteni ovat vielä tätä kirjoittaessani\nkuumat hänen itkustaan. -- \"Hyvästi\", hän Isäsi. \"Hyvästi, mutta ei\nikuisesti, sano, eihän? Minä täytän lupaukseni\" -- näin sanoessaan hän\notti povestaan esille kuvansa -- \"hyvästi, mene, pakene. Muista aina\nminua onnetonta. Kuvani on omien ja äitini kyynelten kostuttama.\" --\nOmilla käsillään hän ripusti kuvan kaulaani ja painoi sen rintaani\nvasten. Ojensin käteni ja suljin hänet syliini. Hänen henkäyksensä\ntuntui tulikuumilla huulillani, olin jo häntä suutelemaisillani, --\nmutta kuoleman kalpeus levisi, hänen kasvoilleen, hän työnsi minut\ntakaisin, tunsin, että hänen kätensä olivat kylmät ja vapisevat.\nHiljaisella ja surullisella äänellä hän sanoi: \"Sääli minua. Hyvästi.\"\n-- Hän heittäytyi sohvalle kiinteästi syleillen Isabellinaa, joka itki\nkanssamme. -- Samassa tuli hänen isänsä, ja meidän onneton tilamme\nlisäsi ehkä hänen omantunnonvaivojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotia palatessaan hän oli niin suunniltaan, että Michelekin pelkäsi\npahinta. Hän alkoi jälleen tutkia papereitaan, ja poltti niistä\nsuuren osan lukematta. Ennen vallankumousta hän oli kirjoittanut\nkiinteärakenteisen, melkein klassillisen tutkimuksen Venetsian\nhallitusmuodosta ja varustanut sen Lucanuksen sanoilla: _\"Jusque datum\nsceleri\"_. [\"Rikokset rehoittavat vapaasti.\" Suom.] Edellisenä vuonna\noli hän eräänä iltana lukenut Teresalle Laurettan elämäntarinan.\nTeresa kertoi minulle myöhemmin, että ne hajanaiset katkelmat, jotka\nhän huhtikuun 9 päivänä oli lähettänyt minulle, eivät muodostaneet\nkertomuksen alkua, vaan olivat sieltä täältä poimittuja. Hän\noli kuvaillut yksityiskohtaisesti ja rauhallisemmalla, vähemmän\nintohimoisella tavalla Laurettan kohtaloa. Mutta hän ei säästänyt\ntätäkään kirjoitusta. Hänellä oli tapana lukea vähän, mutta ajatella\npaljon; maailman humusta hän äkkiä pakeni yksinäisyyteen, ja senvuoksi\noli kirjoittaminen hänelle välttämättömyys. Hänen kirjoistaan on\nminulla kuitenkin säästössä ainoastaan reunamuistutuksilla täydennelty\nPlutarkhos, johon on liitetty useina paperiarkkeina erinäisiä\ntutkielmia ja laajahko kuvaus Nic'an kuolemasta, sekä Tacituksen\nBodoni-painos, josta on paljon revitty pois; siten puuttuu Vuosikirjaan\nkoko toinen osa ja melkoinen erä sotien historiaa, jota hän uutterasti\nkäänsi ja kärsivällisesti jäljensi sivujen reunoihin hyvin pienin\nkirjaimin. Ylläolevat katkelmat olen löytänyt paperien joukosta, jotka\nhän arvottomina oli heittänyt pöydän alle. Seuraavat ajatukset -- en\ntiedä, ovatko ne hänen omiaan vai muitten, -- oli hän maaliskuun 3\npäivänä 1794 kirjoittanut Marcus Aureliuksen mietelmien ja tammikuun\nensimäisenä 1797 uudestaan Tacituksen kanteen. Samalla lauselmalla oli\nsitte lähellä päiväysmerkintä maaliskuun 20. 1799.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tiedä, millä tavalla ja miksi tulin maailmaan, en tiedä, mitä\nmaailma on, enkä mitä itse olen. Jos koetan tuota ongelmaa ratkaista,\nvaivun yhä kamalampaan tietämättömyyteen. En tiedä, mitä ruumiini,\naistini ja sieluni ovat. En voi koskaan tulla tuntemaan sitä osaa\nitsestäni, joka ajattelee kirjoittaessani, joka tutkii olevaisuutta\nja tutkii minua itseäni. Turhaan koetan järjelläni käsittää minua\nympäröivän maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Olen kuin kytketty\nkäsittämättömän avaruuden pieneen nurkkaan tietämättä, miksi olen\njuuri tässä nurkassa enkä jossakin muualla, tai miksi lyhyt elämäni on\nsijoitettu juuri tähän ikuisuuden silmänräpäykseen, ei aikaisempaan tai\nmyöhempään. Joka puolella näen ympärilläni äärettömyyden, johon itse\natoomina häviän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarkasteltuaan samana maaliskuun 20 päivän yönä kaikki paperinsa kutsui\nhän luokseen puutarhurin ja Michelen ja antoi heidän riisua kengät\njalastaan. Sitten lähetti heidät levolle. Nähtävästi hän valvoi koko\nyön, kyhäten tässä aikaisemmin esitetyn kirjeen, ja aamun koitossa hän\nherätti palvelijan käskien tämän toimittaa sananviejän Venetsiaan.\nSitten hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen, mutta vain hetkiseksi,\nsillä muuan talonpoika kertoi minulle tavanneensa hänet samana aamuna\nkello kahdeksan Arquàan vievällä tiellä. Ennen puoltapäivää hän palasi\nkotia. Michele tuli ilmoittamaan, että sananviejä odotti. Jacopo, joka\nistui liikkumattomana ja ikäänkuin syviin huoliin vaipuneena, nousi ja\nkirjoitti ikkunan luona seisoen seuraavat rivit:\n\n\"Tulen joka tapauksessa. Oi, jos voisin hänelle kirjoittaa kaikesta!\nTekisi sen niin mielelläni. Mutta jos hänelle kirjoittaisin, ei minulla\nolisi sydäntä tulla. Sano hänelle, että tulen, että hän on jälleen\nnäkevä poikansa, mutta ei mitään muuta. Oi, älä murra hänen sydäntään.\nTahtoisin neuvoa sinulle, miten kohtelet häntä tulevaisuudessa ja miten\nlohdutat häntä. Mutta huuleni polttavat, rintani on raskas, minua\nkuristaa ja voin tuskin hengittää. On kuin joku tarttuisi kurkkuuni ja\npainaisi kädellään sydäntäni. Oi, Lorenzo, mitä sanoisinkaan sinulle;\nolen ihminen. Jumalani, Jumalani, suo minulle vielä tänään kyynelten\nlohdutus.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän sulki kirjeen, mutta ei kirjoittanut osoitetta. Hän katseli kauan\naikaa taivasta, sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen pää alas\npainuneena. Useankin kerran palvelija kysyi häneltä, tahtoiko hän vielä\nmitään; hän ei edes kääntynyt taakseen, ainoastaan pudisti päätänsä.\nSamana päivänä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa kirjettä Teresalle:\n\n\nKeskiviikkona kello 5.\n\nAlistu taivaan määräyksiin. Kodin rauhassa ja sovinnossa kohtalon\nsinulle antaman puolison kanssa olet löytävä jonkun verran onnea.\nSinulla on jalo ja onneton isä, sinun täytyy sovittaa hänet äitisi\nkanssa, joka yksinäisenä ja itkevänä kaipaa yksin sinua, sinun täytyy\nuhrata elämäsi maineesi vuoksi. Minä yksin löydän kuolemassa rauhan\nja kuolemallani palautan rauhan sinunkin kotiisi; mutta sinä onneton\nraukka --?!\n\nJo monta päivää olen aikonut kirjoittaa sinulle, mutta en voinut\njatkaa. Laupias Jumala ei ole minua hyljännyt viimeisellä hetkellä, ja\ntämä mielenlujuuteni on hänen kallein lahjansa. Kuolen, kun olen saanut\näitini siunauksen ja viimeistä kertaa syleillyt ystävääni. Hän on\nantava isällesi sinun kirjeesi, ja anna sinä puolestasi hänelle minun\nkirjeeni; ne todistavat aina rakkautemme pyhyydestä. Rakas ystäväni,\nsinä et ole syypää kuolemaani. Kaikki minun onnettomat intohimoni,\nläheisimpiä omaisiani kohdanneet vastoinkäymiset, ihmisten rikokset,\nvarmuus omasta ainaisesta orjuudestani ja kaupatun isänmaani ainaisesta\nhäpeästä -- tämä kaikki oli jo aikoja sitten kohtaloni määrännyt. Sinä,\nenkelimäinen nainen, saatoit ainoastaan lieventää kohtaloani, mutta et\nsitä muuttaa milloinkaan. Sinä yksin olet ollut lohdutukseni kaikissa\nonnettomuuksissa, ja se oli iloni. Vastustamaton voima pakoitti sinut\nrakastamaan minua, sydämeni uskoi sinut omakseen; sinä olet minua\nrakastanut ja rakastat minua, mutta nyt, kun olen menettämäisilläni\nsinut, huudan avukseni kuolemaa. Pyydä, ettei isäsi unohda minua.\nÄlköön muistoni häntä surettako, antakoon se hänelle voimia säälillään\nlieventää sinun tuskaasi. Johdattakoon se aina hänen mieleensä, että\nhänellä on toinenkin tytär.\n\nMutta sinä, joka olet minun onnettoman todellinen ystävätär, sinä\net koskaan voine minua unohtaa. Lue aina uudelleen näitä viimeisiä\nsanojani, jotka, sen vakuutan, kirjoitan sydänverelläni. Ehkä minun\nmuistoni on pelastava sinut hairahduksen onnettomuudelta. Kauneutesi,\nnuoruutesi, loistava ulkonainen asemasi tulevat kenties houkuttelemaan\nmuita ja itseäsi tahraamaan sen viattomuuden, jonka alttarille olet\nuhrannut ensimäisen ja rakkaimman intohimosi, viattomuuden, joka\nkuitenkin on ainoa lohdutuksesi tuskissa. Kaikki, mikä maailmassa\non houkuttelevaa, tulee liittoutumaan sinua vastaan riistääkseen\nsinulta kunnioituksen itseäsi kohtaan ja upottaakseen sinut\nniitten lukemattomien naisten joukkoon, jotka myytyään puhtautensa\nmyyvät myöskin rakkautensa ja ystävyytensä ja röyhkeästi riemuiten\nosoittelevat petollisuutensa uhreja. Mutta Teresani, sinun hyveesi\nloistaa taivaallisista kasvoistasi ja minä olen pitänyt sitä kunniassa;\nsinä tiedät, että olen palvonut sinua kuin pyhää neitsyttä. -- Oi, tämä\nystävättäreni taivaallinen kuva, tämä hänen viimeinen kallisarvoinen\nlahjansa täyttää mieleni rohkeudella ja kertoo minulle koko lempeni\nhistorian. Sinä istuit juuri maalaamassa sitä, kun näin sinut ensi\nkerran. Ihan selvästi näen edessäni kaikki nuo päivät, jotka ovat\nelämäni surullisimmat ja ihanimmat. Sinä olet pyhittänyt minulle tämän\nkuvan, kyyneltesi kostuttamana olet ripustanut sen rinnalleni, ja\nrinnallani leväten se on seuraava minua hautaan. Muistatko, Teresa,\nkuinka katkerasti itkien otin sen vastaan? Alan itkeä uudelleen, ja se\ntuottaa minulle lohdutusta. Jos mitään elämässä on olemassa viimeisen\nhenkäyksen jälkeen, omistan sen kokonaan sinulle ja lempeni on tuleva\nkuolemattomaksi minun kanssani. -- Kuule vielä viimeinen, ainoa, pyhä\nrukoukseni! Pyydän sitä onnettoman rakkautemme nimessä, vuodattamiemme\nkyynelten nimessä, sen lapsellisen rakkauden nimessä, jota tunnet\nvanhempiasi kohtaan, joiden uhriksi vapaaehtoisesti olet antautunut.\nLohduta äiti raukkaani, joka kenties elämänsä myrskyssä tulee luoksesi\nitkemään yhdessä sinun kanssasi tässä rauhallisessa yksinäisyydessä.\nSinä yksin olet kyllin arvokas häntä säälimään ja lohduttamaan. Mitä\nhänelle jää, jos sinä hänet hylkäät? Kun hän on surullinen ja onneton\nja vanhuuden näännyttämä, muista aina, että hän on äitini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoliyön aikaan hän lähti postihevosella Euganiasta ja saapui aamulla\nmeren rannalle, josta gondolieri souti hänet hänen kotiinsa Venetsiaan.\nKun tulin sinne, nukkui hän sohvalla rauhallisesti. Herättyään\npyysi hän minua toimittamaan muutamia asioita ja maksamaan erään\nkirjakauppalaskun. \"En voi viipyä täällä kuin tämän päivän\", sanoi hän\nminulle.\n\nVaikka en ollut häntä kahteen vuoteen nähnyt, oli hän kuitenkin\nmielestäni muuttunut odottamattoman vähän. Mutta pian huomasin, että\nhän käveli hitaasti ja laahustaen; hänen äänensä, joka ennen oli\nkantava ja miehekäs, oli tullut rasittuneeksi ja väriseväksi. Siitä\nhuolimatta hän yritti keskustella vilkkaasti. Hän kertoi äidilleen\nmatkansa tarkoituksesta ja hymyili usein omalla alakuloisella\ntavallaan. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin välttelevää, jota en\nkoskaan ennen ollut huomannut. Sanoin hänelle, että muutamat hänen\nystävistään aikoivat tulla samana päivänä häntä tervehtimään, mutta\nhän ei sanonut ottavansa vastaan ketään; menipä hän itse ilmoittamaan\nportinvartijalle että kukaan ei saanut häntä tavata. Palatessaan hän\nsanoi minulle: \"Usein olen päättänyt olla tuottamatta sinulle ja\näidilleni erohetken tuskaa. Mutta en voinut olla teitä vielä kerran\nnäkemättä, vaikkakin saat uskoa, että tämä matka oli miehuuteni kovin\nkoetus.\"\n\nVähää ennen iltaa hän nousi kuin lähteäkseen, mutta ei saanut sitä\nsanotuksi. Hänen äitinsä tuli hänen luokseen ja kysyi, syleillen häntä\nsurullisen näköisenä: \"Oletko siis tehnyt päätöksesi, rakas poikani?\"\n\n\"Olen, olen\", vastasi hän syleillen äitiään ja pidättäen kyyneleitään.\n\n\"Saankohan koskaan enää nähdä sinua? Olen niin vanha ja väsynyt.\"\n\n\"Ehkä näemme toisemme vielä, rakas äitini. Älkää surko, näemme toisemme\nvarmasti, emmekä sitten enää koskaan eroa toisistamme. Mutta nyt -- --\nLorenzo kertoo siitä tarkemmin.\"\n\nÄiti kääntyi kauhistuneena minun puoleeni. \"Se on totta\", sanoin.\nKerroin hänelle, että valtiollinen vaino oli uuden sodan uhatessa\ntullut entistä ankarammaksi ja että minuakin uhkasi vaara varsinkin\nkirjeenvaihtomme vuoksi, joka oli joutunut sensuurin käsiin. (Nämä\neivät muuten olleet mitään turhia epäluuloja, sillä muutaman kuukauden\nperästä täytyi minunkin paeta isänmaastani.) Silloin hän huudahti:\n\"Sinun täytyy elää, poikani, vaikka oletkin kaukana luotani. Isäsi\nkuoleman jälkeen ei minulla ole ollut onnen hetkeä. Toivoin, että sinä\nolisit vanhuuteni lohduttaja, mutta tapahtukoon Herran tahto. Sinun\ntäytyy elää. Itken mieluummin ilman sinua kuin näen sinut vangittuna\ntai kuolleena.\" Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.\n\nJacopo puristi hänen kättään ja katsoi häntä kauan ikäänkuin olisi\ntahtonut tunnustaa hänelle salaisuutensa. Mutta hän hillitsi itsensä\nja pyysi häneltä siunausta. Äiti nosti kätensä sanoen: \"Siunaan sinua.\nSiunaan sinua, ja Kaikkivaltias Jumalakin siunatkoon sinua.\"\n\nLähtiessään hän vielä kerran syleili äitiänsä. Tuo onneton nainen\nheittäytyi lohduttoman poikansa rinnoille.\n\nHe menivät alas ja minä heidän mukanaan. Ovelle tultuaan äiti,\ntuntiessaan raikkaan ilman henkäyksen, kohotti katseensa taivasta\nkohti. Hän varmaan rukoili Jumalaa sielunsa syvyydestä, ja rukous\ntuntui antavan hänelle uusia voimia. Hän ei itkenyt enää, vaan siunasi\ntoisen kerran varmalla äänellä poikaansa, ja tämä suuteli uudestaan\nhänen käsiään ja kasvojaan.\n\nMinäkin itkin. Hän syleili minua, lupasi kirjoittaa minulle ja sanoi\nlähtiessään: \"Äitini luona olet aina muistava ystävyyttämme\". Hän\nkääntyi vielä, katsoi kauan äitiään ja poistui hiljaa. Kadun kulmassa\nhän vielä kerran kääntyi ympäri, tervehti meitä kädenliikkeellä ja\nkatsoi meihin surullisesti ikäänkuin ilmaistakseen, että tämä oli hänen\nviimeinen katseensa.\n\nOnneton äiti seisoi portailla toivoen ehkä, että hän palaisi. Mutta\nkun häntä ei enää näkynyt, nojautui hän käsivarteeni, lähti astumaan\nportaita ylös ja sanoi: \"Rakas Lorenzo, sydämeni sanoo, että emme näe\nhäntä enää koskaan\".\n\nMuuan vanha pappi, joka oli tuttava Ortisin perheessä ja oli ollut\nJacopon kreikankielen opettaja, kertoi meille illalla, että Jacopo\noli mennyt kirkkoon, jossa Lauretta on haudattu. Ovi oli suljettu,\nmutta hän vaati kellonsoittajaa välttämättömästi avaamaan sen. Tämä\nlähetti erään läheisyydessä asuvan pojan hakemaan avaimia lukkarilta.\nJacopo istui odottaen kivellä etupihassa. Sitten hän nousi ylös ja\nnojasi päätään kirkon porttia vasten. Oli jo melkein ilta, väkeä alkoi\nkokoontua etupihaan, ja hän lähti pois odottamatta enää. Kellonsoittaja\noli kertonut nämä asiat vanhalle papille. Muutamia päiviä myöhemmin\nsain tietää, että Jacopo iltayöstä oli käynyt Laurettan äidin luona.\n\"Hän oli\", kertoi tämä, \"hyvin surullinen. Hän ei puhunut minulle\nmitään tyttö raukastani, enkä minäkään tahtonut hänen nimeään mainita,\njotta en olisi lisännyt Jacopon tuskaa. Lähtiessään hän sanoi minulle:\nmenkää niin pian kuin voitte lohduttamaan äitiäni.\"\n\nSamana iltana hänen äitiänsä kauhistutti omituinen aavistus. Olin\nedellisenä syksynä käydessäni Euganiassa herra T:n luona ääneen\nlukenut osan siitä kirjeestä, jossa Jacopo niin innokkaasti kuvailee\nkotiseutunsa viihdyttävää yksinäisyyttä. Silloin Teresa piirsi kuvan,\njoka esitti Viiden Lähteen järveä. Järven rannalla olevalla rinteellä\nlepää hänen ystävänsä kedolla katsellen auringon laskua. Hän pyysi\nisältään jotakin sopivaa allekirjoitusta, ja tämä ehdotti Danten sanoja:\n\n    \"Vapautta hälle kallista hän etsii.\"\n\nHän lähetti sittemmin tuon kuvan lahjaksi Jacopon äidille, mutta kielsi\ntätä sanomasta pojalleen, mistä se oli tullut. Jacopolla ei ollutkaan\nsiitä aavistusta, mutta käydessään tuona päivänä Venetsiassa hän\nhuomasi taulun ja arvasi, kuka tekijä oli. Hän ei puhunut mitään, mutta\njäätyään hetkiseksi huoneeseen yksin hän rikkoi lasin ja kirjoitti\nnoiden sanojen alle Danten mukaan jatkon:\n\n    \"sen eestä henkensäkin uhraten\".\n\nLasin ja taulun välistä hän löysi pitkän hiussuortuvan, jonka Teresa\nmuutamia päiviä ennen häitään oli leikannut ja kenenkään tietämättä\npiilottanut. Huomatessaan kiharan Ortis leikkasi suortuvan omasta\ntukastansa, sitoi molemmat yhteen mustalla nauhalla ja pani taulun\npaikalleen. Muutamia tunteja myöhemmin hänen äitinsä huomasi säkeen,\nsuortuvat ja niitä yhdistävän mustan nauhan, joita viimemainittuja\nOrtis ei ollut tarpeeksi hyvin piilottanut. Seuraavana päivänä hän\nkertoi minulle siitä, ja huomasin että tämä tapaus oli suuresti\nlannistanut hänen Jacopon lähtiessä vielä niin levollista mieltään.\n\nRauhoittaakseni häntä päätin seurata Jacopoa Anconaan ja lupasin\nkirjoittaa hänelle joka päivä. Jacopo oli sillä välin saapunut Padovaan\nja viettänyt yönsä professori C:n luona. Lähtiessään seuraavana\naamuna hän sai professorilta useita suosituskirjeitä ylhäisille\nhenkilöille, jotka asuivat Venetsialle ennen kuuluneessa saaristossa\nja olivat professorin entisiä oppilaita. Jacopo ei kieltäytynyt niitä\nvastaanottamasta, mutta jätti ne kuitenkin pöydälle lähtiessään. Hän\nkulki jalan Euganiaan ja alkoi uudelleen kirjoittaa:\n\n\nPerjantaina kello 1.\n\nSinäkin, Lorenzo, ainoa ja uskollinen ystäväni, anna minulle anteeksi.\nMinun ei tarvitse sulkea äitiäni sinun huolenpitoosi, sillä tiedän,\nettä sinä olet oleva hänelle kuin toinen poika. Oi äitini, sinulla ei\nole enää poikaa, jonka rintaa vasten voisit kallistaa harmaan pääsi, --\nsuudelmasi eivät voi lämmittää kuolevia huuliasi. Mutta ehkä seuraat\nminua pian. Minä epäröin kauan, Lorenzo. Tällä tavallako palkitsen\nneljänkolmatta vuoden huolenpidon ja toiveet?\n\nMutta näin täytyy! Jumala, joka on kaiken määrännyt, ei tule häntä\nhylkäämään, etkä sinäkään. Oi, niin kauan kun en muuta elämältä\npyytänyt kuin uskollista ystävää, olin onnellinen. Taivas sinua\npalkitkoon. Mutta ethän sinä voinut aavistaa, että maksaisin\nystävyytesi kyyneleillä. Älä kuitenkaan ainaisesta valituksestani\nhuolimatta haudallani lausu tuota kauheata kirousta: \"se, joka tahtoo\nkuolla, ei ketään rakasta\". Olen koettanut voittaa itseäni, olen tehnyt\nkaiken voitavani, olen rukoillut Jumalaa. Mutta intohimot hallitsevat\nkokonaan elämääni. Ellen voisi hävittää niitä kuolemallakaan, oi,\nsilloin ne vielä saattaisivat minut tuskaan, ahdistukseen, vaaroihin,\nraivoon, surkuteltavaan sokeuteen ja rikoksiin. Eräänä päivänä,\nennenkuin olin päättänyt kuolla, rukoilin polvillani taivaan armoa,\nja kyyneleeni vuotivat virtana. Mutta äkkiä kuivuivat kyyneleeni,\nraivo täytti sydämeni, oli kuin taivas olisi lähettänyt äkillisen\nhulluuden mieleeni. Nousin ylös ja kirjoitin tuolle onnettomalle\nneidolle, että lähden odottamaan häntä toiseen maailmaan ja että\nhän seuraisi minua pian; osoitinpa hänelle vielä, millä tavalla\nja milloin. Ei sääli, ei häpeä, ei omantunnontuskat eikä Jumala,\nainoastaan tietoisuus siitä, että hän ei enää ollut sama neito kuin\nkaksi kuukautta aikaisemmin, vaan toisen syleilyjen tahraama nainen,\nsai minut katumaan julmaa suunnitelmaani. -- Huomaathan, että elämäni\nolisi teille kaikille paljoa tuskallisempi kuin kuolemani, että se ehkä\nhäpäisisi teitä kaikkia. Jos sen sijaan arvokkaasti eroan Teresasta,\ntulee muistoni säilymään pyhänä hänen sydämessään, ja kenties --\ntämä toivomus on ehkä aivan järjetön -- voi hän, vaikka onkin toisen\norjatar, toivoa kerran pääsevänsä vapaaksi yhtyäkseen minun kanssani\nikiajoiksi. -- Mutta hyvästi. Anna kaikki nämä paperit hänen isälleen.\nJärjestä kirjastoni ja säilytä se muistona Jacopoltasi. Ota Michele\npalvelukseesi. Anna hänelle kelloni, huonekaluni ja rahat, mitkä tapaat\nkirjoituspöytälaatikostani. Sinä yksin saat sen avata; siellä on kirje\nTeresalle, pyydän, että omakätisesti annat sen hänelle. Hyvästi,\nhyvästi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten hän jatkoi Teresalle alottamaansa kirjettä:\n\nAjatukseni ovat jälleen luonasi, Teresani. Jos oli väärin, että sinä\neläessäni kuulit minua, voinet ainakin kuulla minua niiltä harvoilta\nhetkiltä, jotka eroittavat minut kuolemasta. Olen pyhittänyt ne\nkokonaan sinulle. Kun saat tämän kirjeen, olen jo maan alla, ja siitä\nhetkestä alkaen ehkä kaikki minut unohtavat, kunnes ei kukaan enää\nmuista edes nimeäni. Kuule siis minua niinkuin haudasta kaikuvaa ääntä.\nSinä olet itkevä päiviäni, jotka haihtuivat kuin öinen näky. Tulet\nitkemään lempeämme, joka oli hyödytön ja surullinen kuin ruumispaareja\nvalaisevat soihdut. Oi, Teresani, täytyyhän minun tuskani kerran\nloppua. Käteni ei vapise tarttuessani vapauttavaan rautaan, sillä\nlähden elämästä tietoisena siitä, että rakastat minua, että vielä\nansaitsen rakkautesi ja kyyneleesi ja että kykenen uhraamaan itseni\nhyveesi puolesta. Nyt ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos;\nnyt vaadin sitä onnettomuuteni, oman rakkauteni ja kaamean tekoni\nnimessä. Älköön koskaan valjetko päivä, jolloin kulkisit hautakumpuni\nohi luomatta siihen katsetta! Oi, silloin olisin ikuisesti unohdettu\nsinunkin sydämessäsi!\n\nSinä luulet, että lähden matkalle. Silloinhan jättäisin sinut uusien\nristiriitojen ja ainaisen epätoivon valtaan. Jättäisinkö sinut, vaikka\nomistan rakkautesi ja tunnen rakastavani sinua ikuisesti, muka siinä\ntoivossa, että lempemme päättyisi ennenkuin elämämme? Ei, kuolema yksin\npelastaa minut. Jo kauan aikaa sitten olen kaivanut hautaani, olen\ntottunut katselemaan sitä yöt ja päivät ja kylmäverisesti mitannut sen\nsyvyyttä -- ja tuskin näinä viimeisinäkään hetkinä luonto kammoksuen\nhätkähtää taaksepäin ja voihkaisee -- mutta menetänhän sinut ja\nkuolen siis. Sinä itse pakenet minua; kyyneleemme yhtyivät. Etkö sinä\nhuomannut juhlallisesta tyyneydestäni, että lausuin sinulle viimeiset\njäähyväiset ja odotin sinulta viimeistä hyvästelyä?\n\nJos taivaallinen Isä vaatii minulta tiliä teoistani, näytän hänelle\nkäteni, joita ei veri tahraa, ja rikoksista puhtaan sydämeni. Sanon\nhänelle: en ole riistänyt leipää orvoilta ja leskiltä, en ole vainonnut\nonnettomia, en ole ketään pettänyt, en ole hyljännyt ystävääni, en ole\nhäirinnyt lempivien onnea, en ole turmellut viattomuutta, en ole tehnyt\nveljiä toistensa vihollisiksi, en ole myönyt kuntoani rikkauksista.\nOlen jakanut leipäni tarvitsevaan kanssa, olen itkenyt itkevien mukana,\nolen aina säälinyt inhimillistä kurjuutta. Jos olisit antanut minulle\nisänmaan, olisin sen alttarille uhrannut vereni ja kaiken kykyni.\nHeikko ääneni on rohkeasti julistanut totuutta. Olen tutustunut\nmaailmaan ja sen rikoksiin, mutta ne ovat korkeintaan hetkiseksi minua\ntahranneet, olen etsinyt hyvettä yksinäisyydestä. Olen rakastanut,\nsillä Sinä itse olet näyttänyt minulle, mitä onni on, olet kirkastanut\nonnen utukuvaa ikuisen valosi säteillä, olet antanut minulle sydämen,\njoka kykenee tuntemaan ja rakastamaan onnea. Mutta tuhansien toiveiden\njälkeen olen kadottanut kaiken. Hyödyttömänä muille ja vahingollisena\nitselleni olen vapautunut jatkuvan kurjuuden varmuudesta. Nautitko\nSinä, Isä, ihmisten huokauksista, vaaditko, että heidän pitäisi kestää\nylivoimaisia kärsimyksiä, oletko antanut ihmiselle kyvyn itse lopettaa\nkurjuutensa vain sen vuoksi, että hän kuitenkin itkun ja erehdysten\nlamaamana nääntyisi täällä tuskan laaksossa? Tunnen itsessäni, että\näärimmäisissä kärsimyksissä on olemassa vain kaksi mahdollisuutta:\nkuolema tai rikos.\n\nÄlä sure, Teresa, -- jos taivaan Jumala, jota niin suurella hartaudella\nrukoilet, vähänkään välittää ihmisen kaltaisen mitättömän olennon\nelämästä ja kuolemasta, ei Hän ole kääntävä katsettaan minustakaan.\nHän tietää, että vastustuskykyni on murtunut, Hän on nähnyt sisäiset\ntaisteluni ennen kohtalokasta päätöstäni, Hän on kuullut, kuinka\nhartaasti olen pyytänyt Häntä ottamaan minulta tämän kalkin pois.\nHyvästi siis, hyvästi koko maailma! Oi lemmittyni, onko kyynellähteeni\nsiis aivan ehtymätön? Minä itken ja vapisen vielä, mutta vain\nhetkisen, sillä kohta on kaikki lopussa. Oi, intohimoni elävät vielä,\nne hallitsevat ja polttavat sieluani. Vasta kun ikuinen yö peittää\nkatseeni, vien mukanani hautaan toiveeni ja itkuni. Mutta kyyneleiset\nsilmäni etsivät sinua vielä ennenkuin sulkeutuvat ikuisesti. Näen\nsinut, näen sinut viimeisen kerran, lausun sinulle viimeiset\njäähyväiset ja otan sinulta pois kyyneleesi, suuren rakkautemme ainoat\nhedelmät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulin Venetsiasta Euganiaan kello 5 ja tapasin hänet muutaman askeleen\nporttinsa ulkopuolella. Hän oli matkalla Teresan luokse vielä\nhyvästelemään. Odottamaton tuloni hämmästytti häntä, vielä enemmän\npäätökseni seurata häntä Anconaan. Hän kiitti minua sydämellisesti,\nmutta koetti kaikin tavoin saada minut siitä luopumaan. Huomatessaan\njärkähtämättömyyteni hän vaikeni ja pyysi minua tulemaan kanssaan\nherra T:n luo. Matkalla hän ei puhunut mitään. Hän kulki hiljalleen ja\nhänen kasvoissaan kuvastui mitä surullisin varmuus. Oi, en saattanut\naavistaa, että elämän syvimmät ongelmat tuolla hetkellä liikkuivat\nhänen mielessään! Astuimme puutarhaan, hän pysähtyi, kohotti katseensa\ntaivasta kohti ja sanoi hetken kuluttua: \"Onko sinunkin mielestäsi\nauringon valo tänään kauniimpi kuin koskaan?\"\n\nLähestyessämme Teresan huonetta kuulimme hänen sanovan: \"Mutta hänen\nsydämensä ei voi koskaan muuttua\". En tiedä, kuuliko Jacopo, joka\nkulki pari askelta takanani, nämä sanat, ainakaan hän ei puhunut\nmitään. Tapasimme aviomiehen, joka käveli ympäri huonetta, ja Teresan\nisän, joka istui pöydän ääressä ajatuksiin vaipuneena. Pitkään aikaan\nei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin Jacopo sanoi: \"Huomenna en ole\ntäällä enää.\" Hän meni Teresan luokse ja suuteli hänen kättänsä. Näin\nkyyneleitä Teresan silmissä. Jacopo piti edelleenkin hänen kättään\nomassaan ja pyysi, että hän kutsuisi Isabellinaa. Tuon pikku tytön\nsuru ja itku oli niin äkillinen ja lohduton, ettei kukaan meistä\nvoinut hillitä kyyneleitään. Kuultuaan, että Jacopo lähtisi, hän\nheittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi nyyhkyttäen: \"Oi Jacoponi, miksi\njätät minut, oi Jacoponi, palaja pian\". Jacopo ei voinut hillitä\nitseään nähdessään tämän. Hän kantoi Isabellinan äänettömänä Teresan\nsyliin. \"Hyvästi\", lausui hän hänelle, \"hyvästi\". Hän meni. Herra T.\nsaattoi häntä kynnykselle, syleili häntä usean kerran ja suuteli häntä\nhuoaten. Odoardo, joka seisoi hänen vieressään, puristi hänen kättään\nja toivotti hänelle hyvää matkaa.\n\nOli jo yö. Heti kotia tultuamme käski hän Michelen valjastaa\nhevoset ja pyysi minua lähtemään Padovaan hakemaan professori C:ltä\nsuosituskirjeet. Lähdinkin paikalla.\n\nSillä välin hän lisäsi aamulla minulle kirjoittamaansa kirjeeseen\nseuraavat sanat:\n\nMinun täytyy pyytää sinulta vielä viimeistä tuskallista palvelusta.\nAioin kirjoittaa siitä papille, mutta tulosi johdosta pyydän sinua\ntoimittamaan minulle vielä viimeisen ystävänpalveluksen. Toimita minut\nhautaan siinä asussa, missä minut tavataan. Minut haudattakoon yöllä,\nilman juhlallisuuksia, ilman hautakiveä pinjain alle lähellä kirkkoa.\nTeresan kuva seuratkoon minua hautaan. 25 päivänä maaliskuuta 1799.\n\n    Ystäväsi Jacopo Ortis.\n\nHän meni uudelleen ulos. Kello 11 aikaan hän kolkutti erään talonpojan\nportille, joka asui vuoren juurella parin penikulman päässä, herätti\nhänet, pyysi vettä ja joi paljon.\n\nPuoliyön aikaan hän tuli kotia, meni palvelijan huoneeseen, antoi tälle\nkirjeen, joka oli osoitettu minulle, ja pyysi Micheleä toimittamaan sen\nminulle. Hän pudisti palvelijan kättä sanoen: \"Hyvästi Michele, rakasta\nminua\". Sitten hän loi Micheleen hellän katseen, jätti hänet äkkiä,\nmeni jälleen huoneeseensa ja sulki oven. Hän jatkoi kirjettä Teresalle:\n\n\nKello 1.\n\nOlen käynyt tervehtimässä rakkaita vuoriani ja Viiden Lähteen järveä,\nolen lausunut ikuiset jäähyväiset metsille, kentille ja taivaalle. Oi\npuro, jonka vartta myöten ensimäistä kertaa kuljin taivaallisen neidon\nkotia kohti, kuinka monta kertaa olenkaan heittänyt kukkia laineisiisi,\njotka virtaavat Teresan ikkunoiden alla, kuinka monta kertaa olenkaan\nTeresan kanssa kulkenut rannoillasi palvoen häntä ihastuneena ja\nkuitenkin ahmien kuoleman kalkkia.\n\nSinä pyhä silkkiäispuu, usein olen sinuakin palvonut, Sinunkin oksiesi\nsuojassa olen vielä kerran huoannut, sinuakin olen viimeisen kerran\nkiittänyt. Teresani, lepäsin hetkisen sen juurella. Ympärillä kasvava\nruohikko on kerran imenyt suloisimmat kyyneleet, joita koskaan olen\nvuodattanut. Se tuntuu minusta vielä lämpimältä ihanan ruumiisi\nkosketuksesta ja tuoksusta. Ihana ilta, syvästi on muistosi sieluuni\npainunut. Istuin sinun rinnallasi, Teresa, ja kuun säteet valaisivat\noksien välistä sinun enkelikasvojasi. Näin kyyneleen virtaavan pitkin\nposkiasi, imin sen, meidän huulemme ja henkäyksemme yhtyivät, meidän\nsielumme löysivät silloin toisensa. Oli torstai, toukokuun 13 päivä.\nSiitä hetkestä alkaen olen aina lohduttanut itseäni tuon illan\nmuistolla, olen pitänyt itseäni pyhänä ihmisenä, en ole luonut toisiin\nnaisiin ainoatakaan katsetta, sillä olen pitänyt heitä arvottomina\nminulle, minulle, joka olen tuntenut suudelmasi autuutta.\n\nRakastin siis sinua, rakastin sinua ja rakastan sinua yhä rakkaudella\nniin syvällä, että vain minä yksin voin sen käsittää. Mitä merkitsee,\noi enkelini, kuolema sille, joka on saanut kuulla, että sinä häntä\nrakastat, joka on saanut tuntea sielussaan suudelmasi autuutta ja\nitkeä kanssasi? -- Jalkani ovat jo haudassa, mutta ilmesty tälläkin\nhetkellä, niinkuin ennen, silmieni eteen, jotka kuollessanikin\nkiinnitän sinuun, sinuun, joka pyhässä kauneudessasi väikyt edessäni.\nAika on lyhyt. Kaikki on valmista, yö on jo pitkälle kulunut. Hyvästi.\nKohta eroittaa meidät toisistamme joko tyhjyys tai käsittämätön\nikuisuus. Tyhjyyskö? Niin kai. Sillä jos jään ilman sinua, ellei ole\nolemassa mitään paikkaa, jossa voisimme iäksi yhtyä, rukoilen kuoleman\njuhlallisella hetkellä kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi minun\nhävitä tyhjyyteen. Mutta minä kuolen viattomana, oman itseni herrana,\ntäynnä sinua ja varmana kaipuustasi. Anna minulle anteeksi, Teresa.\nKoeta lohduttautua, elää onnettomien vanhempiemme iloksi, sillä sinun\nkuolemasi tuottaisi minun tomulleni heidän kirouksensa.\n\nJos joku uskaltaisi syyttää sinua onnettomasta kohtalostani, vastaa\nhänelle sillä juhlallisella valalla, jonka vannon heittäytyessäni\nkuolon yöhön: Teresa on viaton. -- Ja nyt ota sieluni huomaasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituinen ääni, joka muistutti pitkää huokausta, herätti viereisessä\nhuoneessa nukkuvan palvelijan. Hän luuli ensin, että hänen herransa\noli häntä kutsunut. Sitten hän avasi ikkunan arvellen, että minä\nmahdollisesti olin huutanut häntä ovelta: hän tiesi nimittäin, että\nminun piti palata ennen päivänkoittoa. Mutta huomatessaan, että kaikki\noli rauhallista ja yö vielä pilkkosen pimeä, riisuutui hän uudelleen ja\nmeni nukkumaan. Hän sanoi minulle myöhemmin, että tuo huokaus oli häntä\npeloittanut, mutta hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen suurempaa\nhuomiota, sillä hänen herransa puhui usein unissaan.\n\nSeuraavana aamuna Michele kauan aikaa koputti ovelle. Kun hän ei\nsaanut vastausta, tempasi hän oven auki. Ensimäisessä huoneessa hän ei\ntavannut ketään. Hän astui silloin pelästyneenä Jacopon makuuhuoneeseen\nja näki yhä palavan yölampun valossa Jacopon verissään taistelevan\nkuoleman kanssa. Hän avasi ikkunat ja huusi ihmisiä, mutta ketään ei\ntullut. Silloin hän riensi lääkärin luo, mutta ei tavannut tätä kotona,\nsillä hän oli lähtenyt hoitamaan jotakuta kuolevaa. Hän juoksi papin\nluo, mutta tämäkin oli saman kuolevan luona. Hengästyneenä hän tuli\nherra T:n puutarhaan. Samalla hetkellä Teresa oli lähtemäisillään\nkävelylle miehensä kanssa, joka juuri kertoi vaimolleen, että Jacopo\nei tänäkään yönä ollut lähtenyt. Teresa toivoi saavansa vielä kerran\nsanoa hänelle jäähyväiset. Kun hän näki kaukaa palvelijan, kääntyi\nhän katsomaan, eikö Jacopokin tapansa mukaan tulisi ristikkoportin\nkautta; hän työnsi kasvojaan peittävän harson syrjään ja odotti\nkärsimättömästi, että Jacopo todellakin astuisi esille. Silloin\njuoksi Michele äkkiä hänen luokseen ja pyysi apua herralleen, joka\noli haavoittanut itseään, mutta luultavasti vielä oli hengissä.\nTeresa kuunteli häntä liikkumatonna, katse yhä käännettynä kohti\nristikkoporttia; sitten hän sanaakaan sanomatta ja kyyneltäkään\nvuodattamatta vaipui Odoardon syliin.\n\nHerra T. riensi paikalle. Hän toivoi vielä voivansa pelastaa onnettoman\nystävänsä hengen. Hän tapasi Jacopon sohvalla kasvot päänaluseen\npainuneina. Hän ei liikkunut, mutta hengitti vielä raskaasti. Hän\noli pistänyt tikarin rintaansa, mutta se oli irtautunut haavasta ja\npudonnut maahan. Mustan takkinsa ja kaulaliinansa hän oli heittänyt\nviereiselle tuolille. Hänellä oli yllään liivit, pitkät housut ja\nsaappaat. Hän oli sitonut ympärilleen silkkisen vyön, jonka lieve\noli veren tahraama. Luultavasti oli hän koettanut irroittaa sitä\nkuolinkamppailun kestäessä. Herra T. otti hellävaroen hänen yltään\npaidan, joka haavan kohdalla oli verestä kankea. Jacopo hätkähti, nosti\npäätään ja loi häneen katseen, josta kuolema jo selvästi kuvastui.\nSitten hän ojensi toisen kätensä ikäänkuin estääkseen häntä, toisella\nhän koetti puristaa hänen kättään, mutta hänen päänsä vaipui alas, hän\nkatsahti vielä kerran taivaaseen ja heitti henkensä.\n\nHaava oli suuri ja syvä. Vaikka se ei ulottunutkaan sydämeen, oli se\nkuitenkin aiheuttanut tavattoman verenvuodon ja siten jouduttanut\nkuolemaa. Hänen kaulassaan riippui Teresan kuva: sekin oli suureksi\nosaksi veren tahraama, ja huulten jäljet osoittivat, että Jacopo vielä\nkuolintuskissa oli sitä suudellut. Kirjoituspöydällä oli suljettu\nraamattu ja sen päällä kello sekä muutamia paperiarkkeja. Yhteen\noli kirjoitettu sanat: \"rakas äitini\" ja vielä jotakin muuta, josta\nemme voineet ymmärtää muuta kuin sanat: \"sovitus\" ja \"ikuinen itku\".\nToisessa paperissa oli ainoastaan hänen äitinsä osoite. Näyttää siltä,\nettä hän katuen ensimäistä kirjettään oli alottanut uutta, mutta ei\njaksanut sitä lopettaa.\n\nPalatessani Padovasta, jossa minun oli täytynyt viipyä kauemmin kuin\nolisin suonut, huomasin kauhukseni, että pihalla seisoi äänetön joukko\ntalonpoikia. He katselivat minua hämmästyneinä, ja joku heistä pyysi,\netten menisi sisälle. Vavisten juoksin huoneeseen ja näin Teresan isän\nepätoivoisena makaavan ruumiin vieressä ja Michelen, kasvot maahan\npainuneina, polvillaan sen luona. En tiedä, mistä sain rohkeuden\nastua ruumiin luo ja panna käteni ystävä raukkani sydämelle. Se oli\nkylmä ja kuollut. En voinut itkeä enkä puhua; mykkänä seisoin ruumiin\nvieressä tarkastellen verivirtoja. Vihdoin saapui pappi ja vähäistä\nmyöhemmin lääkäri, jotka muutamien palvelijain avustamina väkivallalla\nkuljettivat meidät pois.\n\nTeresa vietti nämä päivät kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa, surevien\nomaistensa ympäröimänä.\n\nYöllä kävelin melkein tajuttomana ruumiin jälessä, jonka kolme\ntyömiestä hautasi pinjain peittämän vuoren alle.\n\n\n\n"]