Jaguari

JAGUARI

Romaani Teksasin vapaussodasta

Kirj.

GUSTAVE AIMARD

Ranskankielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa,, Arvi A. Karisto Oy, 1923.

SISÄLLYS

I. Fray Antonio

II. Intiaanien valtiotaitoa

III. Kuilussa

IV. Vastakumppanit

V. Kenraali Rubio

VI. Metsästäjäin neuvottelu

VII. Vanha ystävä

VIII. Quoniamin paluu

IX. Vieraanvaraisuutta

X. Mezquiten hacienda

XI. Fray Antoniossa tapahtunut muutos

XII. Antaumishaaste

XIII. Piiritys

XIV. Ehdotus

XV. Salamanisku

XVI. Salaliittolaiset

XVII. Vakoilija

XVIII. La Pulqueria

XIX. Merellä

XX. Kaappaus

XXI. Haavemainen tarina

XXII. Yllätys

XXIII. El Salto del Frayle

XXIV. Maihinnousu

XXV. Eteenpäin!

I

Fray Antonio

Kaikki metsänkävijät ovat panneet merkille, että jokaista, ken uuden maailman mantereella vielä melkoisen laajoja aloja peittävissä äärettömissä aarniometsissä mielii tunkeutua johonkuhun noista ihmiskäden tähän asti tärvelemättömistä ja Jumalan niihin painaman ylevän sinetin yhä koskemattomina säilyttävistä salaperäisistä sopukoista, kohtaavat alkuaskeleilla melkein voittamattomat vaikeudet, jotka kuitenkin vähitellen yhä enemmän helpottuvat ja lyhyen ajan kuluttua miltei aivan katoavat, ikäänkuin luonto olisi tahtonut okailla ja orjantappuroilla vyöttäen sulkea näiden satavuotisten metsien utuisen siimeksen, jossa se takoo salaisimpia taikojaan.

Monet kerrat olemme Amerikassa harhaillessamme itsekin joutuneet toteamaan ylläesittämämme huomion pätevyyden. Nämä laadultaan omituiset metsät, joita toisiinsa kietoutuneet, joka haaralle uskomattoman rajusti ja mehevästi versovat loiskasvit ikäänkuin suojavarustuksena panssaroivat, näyttivät meistä ongelmalta, jonka ratkaisun täytyi olla mielenkiintoinen usealta ja varsinkin tieteen näkökannalta.

On mielestämme ilmeistä, että ilmanvaihto edistää kasvullisuuden kehitystä.

Ilma, joka kiertää vapaasti laajaa, isoilla puilla peitettyä aluetta, ilmakehää värisyttävien erisuuntaisten tuulien ajamana, tunkeutuu enemmän tai vähemmän syvälle tuohon kiertämäänsä metsikköön ja antaa siis elatusta kaikenlaisille loisille, joita kasvistossa sen vaikutuksille alttiina esiintyy. Mutta melkoisen syvälle tiheikköön saavuttuaan ilma ei niin usein uudistu eikä enää tarjoa hiilihappoa kaikille maasta nouseville iduille, jotka silloin ravinnon puutteessa kuihtuvat ja lopuksi kuolevat.

Tämä on siinä määrin totta, että sellaiset maan epätasaisuudet, jotka eräissä kohdin helpottavat ja vilkastuttavat ilman liikuntaa, kuten puron uoma tai kahden kukkulan välinen rotko, joiden suu avautuu päätuulten suuntaan, edistävät virkeämmän kasvullisuuden versomista kuin laakeilla saloseuduilla tavataan.

On melkein varmaa, että fray Antonio [kts. Kapinalipun alla, johon tämä romaani liittyy suoranaisena jatkona] ei pohtinut mitään näistä mietelmistä, joilla tämän luvun aloitamme, kun hän varovaisesti ja äänettömästi hiipi puiden välitse, jättäen miehen, joka häntä oli auttanut ja luultavasti pelastanut hänen henkensä, parhaansa mukaan taistelemaan kimppuunsa hyökänneen punanahkaparven kanssa, jota vastaan puolustautuessaan hänellä epäilemättä olisi tukala tehtävä. Fray Antonio ei ollut suinkaan pelkuri. Useissakin vaarallisissa tilanteissa hän oli osoittanut todellista urhoollisuutta, mutta elämä, jota hän vietti, tarjosi hänelle äärettömiä etuja ja arvaamattomia nautintoja, tuntuen siis hänestä mukavalta, ja hän teki kaikkensa viettääkseen sen hauskasti ja huolettomasti. Niinpä hän oman itsensä vuoksi olikin tavattoman varovainen eikä koskaan uhmaillut vaaraa ilman välttämätöntä pakkoa, mutta silloin hänestä, kuten kaikista ahtaalle joutuneista henkilöistä, tulikin hirmuinen ja todella peloittava vastustaja niille, jotka tavalla tai toisella olivat ärsyttäneet hänen vihansa puhkeamaan.

Kun papisto Meksikossa ja yleensä koko espanjalaisessa Amerikassa saa aineksensa köyhästä kansanluokasta, on se kokoonpantu törkeän tietämättömistä ja enimmäkseen siveellisesti jokseenkin epäiltävistä aineksista. Hengellinen sääty, johon kuuluu lähes kolmannes väestöstä, elää melkein riippumattomana kaikesta alamaisuudesta ja valvonnasta ja kerää keskuuteensa kaikenlaista kansaa, henkilöitä, joille papinkauhtana tai munkinkaapu on verhona, jonka turvissa he vapaasti antautuvat paheisiinsa, rakastaen tiettävästi varsinkin joutilaisuutta, hekumaa ja juopottelua.

Nauttien suurta luottamusta ja kunnioitusta sivistyneen intiaaniväestön keskuudessa käyttävät munkit häpeämättä hyväkseen heitä ympäröivää pyhyyden sädekehää, ylenmäärin nylkeäkseen näitä ihmisparkoja mitä pienimmilläkin verukkeilla.

Muutoin ovat hävyttömyys ja tapainturmelus näissä koskaan aikaisemminkaan nuoria olemattansa vanhentuneissa ja ränstyneissä maissa ehtineet niin pitkälle, että munkkien käytös, niin loukkaavalta kuin se eurooppalaisen silmissä näyttäisikin, on aivan luonnollista niistä henkilöistä, joiden keskuudessa he elävät, eikä mitenkään kiinnitä ympäristön huomiota heihin.

Älköön suinkaan luultako meidän tahtovan uskotella, ettei meksikolaisessa papistossa ja sen huonoon huutoon joutuneiden munkkienkin joukossa olisi miehiä, jotka ovat pukunsa arvoiset ja vakuutetut toimensa pyhyydestä. Niitä on paljonkin ja olemme sellaisia tunteneet, vaikka he valitettavasti ovat niin äärettömän pienenä vähemmistönä, että heitä täytyy pitää poikkeuksina.

Fray Antonio ei suinkaan ollut parempi tai huonompi kuin toiset munkinkaapuun pukeutuneet, mutta pahaksi onneksi näkyi kohtalo häntä jo jonkun aikaa erikoisemmin ahdistelleen ja sekoittaneen hänet vastoin hänen lujaa tahtoansa tapahtumiin, jotka eivät ainoastaan olleet hänen toimelleen, vaan hänen luonteelleen ja tavoilleenkin vieraita, ja saattaneet hänet moniin toinen toistaan ikävämpiin ahdinkoihin, jotka alkoivat tehdä tähän asti niin hauskalta tuntuneen elämän hänelle katkeraksi.

Varsinkin oli kamala salajuoni, jonka uhriksi John Davis oli munkkiparan saattanut, painanut melko surullisen leiman hänen muinoin niin hilpeään luonteeseensa. Kolkko alakuloisuus oli hänet vallannut, ja vain raskain ja epävarmoin askelin hän pakeni metsän läpi, vaikka hän yhä korviinsa kuuluvan taistelunrymäkän kiihoittamana koetti rientää pois, jotteivät punanahat, jos ne pääsisivät voitolle, saisi häntä käsiinsä.

Yö yllätti poloisen fray Antonion ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tämän hänestä loppumattomalta näyttävän metsän laitaan.

Tarmottomana luonteeltaan eikä ollenkaan tottuneena erämaan elämään hätääntyi munkki kovin nähdessään auringon vaipuvan taivaanrannan taakse purppura- ja kulta-aaltoihin ja pimeyden melkein samassa silmänräpäyksessä peittävän maan.

Aseitta, tulentekovehkeittä, puolikuolleena nälästä ja levottomuudesta loi munkki ympärilleen pitkän, epätoivoisen katseen ja laskeutui kumeasti voihkaisten tanterelle.

Hän ei tosiaan tiennyt, minkä pyhimyksen haltuun itsensä jättäisi.

Muutaman minuutin jälkeen kuitenkin itsesäilytysvaisto vei voiton alakuloisuudesta, ja munkki, jonka hampaat kalisivat kauhusta hänen kuullessaan metsän syvyydestä kaikuvia petoeläinten kaameita karjahduksia, kun ne alkoivat herätä ja omalla tavallaan tervehtiä toivotun hämärän palaamista, nousi kuumeisen tarmokkaasti ja sen hermostuneen liikakiihtymyksen vallassa, jota pelko määrätyllä asteellaan herättää, päätti käyttää hyväkseen metsän läpi tunkevia valovälähdyksiä etsiäkseen turvallisen yösijan. Hänen edessään kohosi mahtava mahonkitammi, jonka toisiinsa kietoutuneet oksat ja paksu lehtiverho näkyivät tarjoavan varman turvapaikan metsän synkkien asukkaiden otaksuttavia hyökkäyksiä vastaan.

Tosin kyllä olisi pelkkä ajatus tuohon jättiläispuuhun kiipeämisestä jokaisessa muussa tilaisuudessa kuin tässä nykyisessä näyttänyt munkista sulalta hulluudelta ja mielipuolisuudelta sekä hänen valtavan pyöreytensä että kömpelyytensäkin vuoksi, mistä seikasta hän oli itsekin aivan varma.

Mutta hetki oli arveluttava, joka silmänräpäys kävi tilanne vaarallisemmaksi, karjunta lähestyi huolestuttavan nopeasti, ei ollut aikaa aprikoida. Eikä fray Antonio aprikoinut.

Kierrettyään pariin kertaan puun etsiäkseen paikkaa, mistä kiipeäminen olisi helpointa, kietoi hän huokaisten käsivartensa mahtavan, monioksaisen ja ryhmyisen rungon ympärille ja aloitti vaivaloisen yrityksensä.

Mutta moiseen tammeen nouseminen ei ollut helppoa varsinkaan möhömahaiselle munkille. Fray Antonio sen pian ikäväkseen huomasi, sillä joka kerta, kun hänen oli sanomattomilla ponnistuksilla onnistunut kohottautua muutama tuuma maasta, pettivät hänen voimansa äkkiä, hän romahti alas ja kieri maassa vaatteet revittyinä ja kädet verissä. Kymmenkunta kertaa hän oli jo uudistanut yrityksensä epätoivon sitkeydellä, mutta onnistumatta. Hiki tippui hänen otsaltaan, hänen rintansa läähätti, ja hän oli niin surkeassa tilassa, että hänen kiihkein vihollisensakin olisi häntä säälinyt.

"En minä koskaan tuonne ylös pääse", jupisi hän murheellisesti, "ja jos jään tähän, olen mennyttä miestä, sillä ennenkuin tuntiakaan on kulunut, on joku illallistaan etsivä tiikeri varmasti pistänyt minut poskeensa."

Tämä viimeinen täysin totuudenmukainen mietelmä antoi uutta intoa munkille, joka päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen.

Mutta tällä kertaa hän päättikin ryhtyä kaikkiin varovaisuustoimenpiteisiin. Senvuoksi hän alkoi kerätä ympärilleen siroittuneita risuja ja kasata niitä puun juurelle kyhätäkseen itselleen kyllin korkean astimen, jotta aivan suuretta vaivatta ulottuisi jokseenkin matalaan oksaan, jolla hän, kun pitäisi huolta valveilla pysymisestään, toki saattoi toivoa viettävänsä yön verrattain rauhallisesti ja tarvitsematta pelätä joutuvansa petojen ruuaksi, mikä vaihtoehto ei kunnon munkkiamme vähääkään viehättänyt.

Uutteruudellaan oli fray Antonio ennen pitkää saanutkin kerätyksi melkoisen ruuhkakasan puun juurelle.

Tyytyväinen hymy valaisi hänen leveät kasvonsa, ja hän veti syvän henkäyksen pyyhkiessään hikeä valuvaa otsaansa.

"Jollen", jupisi hän laskien silmämitalla tuota kiivettävää matkaa, "tällä kertaa onnistu, olen aika kömpelö."

Sillä välin olivat illan viimeiset valon välkkeet, jotka olivat olleet munkille niin hyödyllisiä, kokonaan sammuneet. Kun tähdetkään eivät vielä tuikkineet, jäi taivas kovin tummaksi, ja vielä pimeämpää oli metsässä puiden alla. Kaikki alkoi hävitä näkyvistä, niin ettei enää voinut eroittaa kuin siellä täällä aivan lähellä muutamia puuryhmiä, joiden tummemmat varjot häämöittivät yössä, ja joitakuita viime rajuilman muodostamia vesilätäköitä, jotka kuulsivat vaaleampina täplinä metsässä. Illan tuuli oli noussut, ja sen suhina kuului lehvissä surumielisenä ja synkkänä valituksena.

Korven peloittavat asukkaat olivat lähteneet salaperäisistä luolistaan, ja kuivat oksat rasahtelivat niiden jalkojen alla, kun ne lähestyivät korviavihlovin naukumisin.

Munkilla ei ollut hetkeäkään hukattavana, jollei tahtonut, että kauheat, pitkästä paastosta raivostuneet pedot hyökkäisivät hänen kimppuunsa yhtaikaa joka taholta.

Luotuaan tutkivan katseen ympärille varmistuakseen, että mikään välitön vaara ei häntä uhannut, teki munkki hurskaasti ristinmerkin ja jättäytyi Jumalan haltuun vilpittömämmällä hartaudella kuin varmaankaan koskaan ennen. Ryhtyen äkkiä tuumasta toimeen hän alkoi päättävästi nousta risukasalle, jonka oli puun juurelle portaakseen kerännyt.

Muutamien turhien yritysten jälkeen hänen onnistuikin nousta tämän tekokummun huipulle.

Sitten hän pysähtyi hetkiseksi hengähtääkseen. Älykkään tuumansa tuloksena fray Antonio olikin jo lähes kymmenen askeleen korkeudella maasta. Tosin kyllä olisi mikä eläin tahansa kukistanut tuon esteen, mutta sittenkin tämä onnistunut alku antoi munkille uutta rohkeutta, varsinkin kun hän kohottaessaan silmänsä äkkäsi vähäisen matkan päässä yläpuolellaan sen siunatun oksan, jota hän niin kauan turhaan oli tavoittanut.

"Ylöspäin!" huudahti hän toivehikkaasti.

Hän kietoi uudestaan käsivartensa puunrungon ympäri ja alkoi vaivaloisesti kiivetä. Joko sitten sattumalta tai taitavuudellaan onnistui isä Antonion vihdoin äärettömien ponnistusten jälkeen tarttua molemmilla käsillään oksaan ja tarrautua siihen kaikin voimin.

Loppu kävi helposti. Munkki kokosi tavattomalla ponnistuksella kaiken tarmonsa, joka hänellä vielä oli edellisistä yrityksistään jäljellä, ja heilauttaen ja kohottaen itseään käsivarsiensa voimalla hän koetti asettua kahareisin oksalle. Sitkeällä itsepintaisuudellaan hän oli jo saanut päänsä ja hartiansa oksan yläpuolelle, kun hän äkkiä tunsi käden tai käpälän tarttuvan oikeaan sääreensä ja puristavan sitä kuin ruuvipihdissä.

Kauhunväre puistatti munkin ruumista, veri hyytyi hänen suonissaan, kylmä hiki kihoili hänen ohimoilleen, ja hänen hampaansa kalisivat katketakseen.

"Auta armias!" huudahti hän tukahtuneella äänellä, "minä olen kuoleman oma. Jeesus, Maria, armahtakaa minua!"

Hänen pelosta herpautuneet voimansa pettivät, kädet irtaantuivat turvaoksasta ja hän pudota mätkähti puun juurelle.

Onneksi fray Antoniolle oli hänen niin suurella huolella keräämänsä risukasa melkoisesti vaimentanut hänen putoamistansa, joka muuten olisi luultavasti tuottanut hänelle kuoleman, mutta hänen kokemansa mielenjärkytys oli ollut niin voimakas, että hän menetti kokonaan tajuntansa.

Munkin tainnostila oli pitkäaikainen. Kun hän jälleen tointui tajuihinsa ja avasi silmänsä, loi hän säikähtyneen katseen ympärilleen, arvellen kamalan painajaisen häntä ahdistavan.

Hän ei ollut juuri hievahtanutkaan. Hän oli yhä saman puun juurella, johon hän niin kauan oli turhaan yrittänyt kiivetä, mutta makasi pitkänään ison, roihuvan nuotion ääressä, jolla oli kuusipeuran puolikas paistumassa, ja aivan hänen ympärillään istui kantapäilleen kyykistyneenä parikymmentä punanahkaa, poltellen ääneti "rauhanpiippujaan" sillä välin kun heidän muutaman askeleen päähän ratsastusvalmiiksi kytketyt hevosensa täysin suullisin ahmivat apettansa.

Fray Antonio oli monta kertaa ennenkin nähnyt intiaaneja. Olipa hän useasti ollut jokseenkin pitkällisissä suhteissakin heidän kanssaan ja tunsi vähän heidän tapojaan. Miehet olivat puetut uhkeaan sotapukuunsa ja heidän koholle asetetuista hiuksistaan ja pitkistä uurretuista keihäistään oli helppo tuntea heidät apacheiksi.

Munkki tunsi sisällistä puistatusta. Apachit ovat kuuluisat julmuudestaan ja lurjusmaisuudestaan. Poloinen fray Antonio oli paiskautunut Charybdiksestä Scyllaan; hän oli välttänyt petoeläinten raateluhampaat vain joutuakseen luultavasti punanahkain kidutettavaksi.

Se oli surullinen otaksuma ja antoi onnettomalle munkille kyllin aihetta toinen toistansa synkempiin muistelmiin, sillä monesti hän oli kauhulla kuunnellut metsästäjäin kertomuksia niistä hirvittävistä kidutuksista, joilla apacheja huvitti mitä julmimmin rääkätä vankejansa.

Intiaanit polttelivat kuitenkin yhä äänettöminä eivätkä näkyneet huomanneen, että heidän vankinsa oli tullut tajuihinsa.

Munkki oli puolestaan sulkenut hyvin visusti silmänsä ja koetti pysyä aivan liikkumatta jättääkseen peloittavat toverinsa mahdollisimman pitkäksi aikaa tietämättömiksi hänen tilastansa niinkuin otaksui heidän olevan.

Vihdoin lakkasivat intiaanit polttelemasta ja kolisteltuaan tuhan piipuistaan pistivät ne takaisin vöihinsä. Yksi punanahoista nosti tulelta jo parahiksi kypsyneen kuusipeuranpuolikkaan, pani sen abanjon lehdille toveriensa eteen ja siepaten päänahannylkemisveitsensä valmistausi jokainen käymään tarmokkaasti käsiksi paistiin, josta höyrysi suloista, ruokahalua kiihoittavaa tuoksua, varsinkin sellaisen henkilön nenää hivelevää, jonka oli koko kulunut päiväkausi täytynyt pitää ehdotonta paastoa.

Silloin tunsi munkki paksun käden laskeutuvan raskaasti rintansa päälle ja kuuli kurkkusointuisen, mutta ei kuitenkaan sävyltään uhkaavan äänen lausuvan:

"Rukousisä voi nyt avata silmänsä, paisti höyryää ja isän osa on leikattuna."

Huomaten, että hänen viekkautensa oli keksitty, ja hirvenpaistin herkullisen tuoksun kiihoittamana rohkaisihe munkki, avasi silmänsä ja kohosi istualleen.

"Osh", toisti puhuttelija, "nouskaahan, isä, syömään, isä on kyllin nukkunut ja on varmaan nälissään."

Munkki koetti hymyillä, mutta sai väännetyksi suunsa vain kamalaan irvistykseen, kun pelko häntä niin kouristi. Mutta koska hänellä tosiaan oli suden nälkä, seurasi hän intiaanien esimerkkiä, jotka jo olivat alkaneet aterioida, ja ryhtyi syömään paistinkimpaletta, jonka nämä huomaavaisesti olivat panneet hänen eteensä.

Ateria ei kestänyt kauan, mutta kuitenkin kyllin kauan, jotta munkki ehti hiukan rohkaistua ja alkaa katsella asemaansa vähemmän synkästi kuin aikaisemmin.

Eikä apachien käytöksestä häntä kohtaan ilmennytkään mitään vihamielisyyttä. Päinvastoin tarjoilivat he hänelle huomaavaisesti, mitä hän tarvitsi, ja antoivat uutta ruokaa nähdessään, ettei hänen edessään enää ollut mitään; olivatpa kohteliaisuudessaan menneet niinkin pitkälle, että olivat antaneet hänelle muutaman kulauksen viinaa – erinomaisen arvokasta nestettä, jonka käyttämisessä he itsekin ovat perin kitsaita, koska sen hankkiminen on heille varsin vaikeata.

Kun ateria oli päättynyt, otti munkki, melkein kokonaan varmistuneena isäntiensä ystävällisistä aikeista ja nähdessään näiden sytyttävän pitkät piippunsa ja ryhtyen tapansa mukaan polttamaan, taskustaan tupakkakukkaron ja maissinlehden ja kierrettyään sen pajilloksi niin näppärästi kuin vain espanjalaisrotuiset osaavat nautti hän tunnollisesti oivallisen havannalaisensa, costa abajon, sinisiä haikuja.

Näin kului pitkähkö aika, ennenkuin saapuvilla olijat vaihtoivat sanaakaan keskenään.

Vähitellen harvenivat punanahkain rivit, kun he lyhyin väliajoin toinen toisensa jälkeen kietoutuivat peitteisiinsä ja oikaisten itsensä maahan, jalat nuotioon päin, melkein samassa vaipuivat uneen.

Uupuneena päiväkauden tuskallisista mielenliikutuksista ja tavattomista vaivoistaan olisi fray Antonio kernaasti noudattanut intiaanien esimerkkiä, jos olisi uskaltanut; sillä hän tunsi silmiensä väkisinkin painuvan kiinni, ja raukaisevaa unta vastaan ponnisteleminen oli hänelle sanomattoman vaikeata.

Vihdoin näkyi intiaani, ainoa, joka siihen asti oli häntä puhutellut, huomaavan hänen uneliaisuutensa ja häntä säälivän.

Hän nousi, meni noutamaan hevosloimen, toi sen munkille ja virkkoi tähän asti käyttämällään huonolla espanjankielellä:

"Kääriytyköön isä tähän fresedaan; yöt ovat kylmät ja isä on kovin unissaan. Tämän peitossa nukutte lämpimämmin. Huomenna polttaa eräs päällikkö isän kanssa rauhanpiipun neuvottelukokouksessa. Sininen Repo haluaa vakavasti keskustella valkonaamain rukousisän kanssa."

Fray Antonio otti kiitollisesti vastaan päällikön hänelle niin herttaisesti ojentaman loimen, ja yrittämättä pitkittää haastelua hän kääriytyi huolellisesti sen poimuihin ja paneusi maata nuotion ääreen, niin että sai mahdollisimman paljon sen lämmöstä osakseen.

Siitä huolimatta eivät intiaanin sanat olleet herättämättä jotakin levottomuutta munkin mielessä.

"Hm", jupisi hän itsekseen; "siinä on mitalin toinen puoli. Mitähän sillä pakanalla on minulle sanottavaa? Ei se kaiketikaan pyydä minua häntä kastamaan! Hänen nimensä kuuluu siis olevan Sininen Repo – soma nimi villille! Mutta eihän Jumala minua hylkää. Huomenna koittaa uusi päivä. Nukkukaamme!"

Naine lohduttavine mietteineen sulki munkki silmänsä, ja kahta minuuttia myöhemmin hän nukkui niin sikeästi kuin ei koskaan enää heräisi.

Sininen Repo – sillä sen päällikön käsiin munkki todellakin oli näin odottamatta joutunut – jäi istua kyyhöttämään tulen eteen koko yöksi, vakaviin mietteisiin vaipuneena ja kumppaniensa nukkuessa yksinään valvoen yhteistä turvallisuutta. Toisinaan kiintyi hänen katseensa omituisin ilmein munkkiin, joka nukkui kädet nyrkkiin puristettuina eikä tällä hetkellä liene ollenkaan aavistanut, että apachisoturi niin herkeämättä ajatteli häntä.

Auringon noustessa oli Sininen Repo vielä valveilla. Yön kuluessa hän ei ollut muuttanut asentoansa, eikä uni ollut hetkeksikään hänen silmäluomiaan painanut.

II

Intiaanien valtiotaitoa

Yö kului tyynesti ja rauhallisesti. Auringon ilmestyessä taivaanrannalle, lehvistöön kätkeytyneiden lintujen korvia huumaavan konsertin tervehtimänä ojensi Sininen Repo, joka tähän asti oli pysynyt liikkumatta, oikean käsivartensa vieressään lepäävää munkkia kohti ja kosketti häntä keveästi.

Mutta niin keveä kuin tämä kosketus olikin, riitti se herättämään fray Antonion.

On tilanteita elämässä, joissa sielu ruumiin levätessäkin säilyttää kaiken herkän havaintokykynsä ja valppautensa. Munkki oli nyt sellaisessa tilanteessa. Lempeys, jota apachit edellisenä iltana olivat häntä kohtaan osoittaneet, oli niin merkillistä ja erosi niin suuresti heidän tavallisesta suhtautumisestaan valkoihoisiin, heidän verivihollisiinsa, että munkki, vaikka huolettomuus olikin hänen luonteensa pohjasävynä, oli käsittänyt, että niiden miesten omituisella käytöksellä, joiden käsiin hän oli joutunut, täytyi olla painavat syynsä ja että hänen, heidän teeskentelemästään ylenpalttisesta ystävällisyydestä huolimatta, oli parasta olla varuillaan, ollakseen valmis uhmaamaan myrskyä, kohahtipa se miltä taholta hyvänsä.

Näitä miettien ja vaikka käyttikin hyväkseen intiaanien suopeutta, hän oli salavihkaa pitänyt silmällä heidän liikkeitään, varovaisin mielin antautunut unen helmoihin ja nukkunut vain toisella silmällään, kuten kansanomainen sananparsi kuuluu.

Hän oli siis heti ensi merkistä valmis vastaamaan intiaanipäällikön kutsuun niin hermostuneen kerkeästi, että tämän ankarille piirteille värähti kaksimielinen hymy.

Punanahat ovat luonnostaan ihmistuntijoita. Munkin teeskentelemästä tyyneydestä huolimatta oli Sininen Repo eräistä milloinkaan pettämättömistä merkeistä arvannut salaisen levottomuuden, joka hänen sydäntään kalvoi.

"Onko isä hyvin nukkunut?" kysyi intiaani käheällä äänellään. "Wakonda rakastaa häntä ja on karkoittanut Njangin, pahuuden hengen, hänen unistaan."

"Nukuin tosiaan varsin hyvin, päällikkö, ja kiitän teitä herttaisesta vieraanvaraisuudesta, jota olette suvainnut minulle tarjota."

Hymy värähdytti intiaanin huulia. Hän vastasi:

"Isä on kansansa rukouspäälliköitä, valkonaamain jumala on mahtava, hän suojelee niitä, jotka vihkiytyvät hänen palvelukseensa."

Tämä lause ei kaivannut vastausta. Munkki tyytyi vain myöntävästi kumartamaan.

Mutta hänen levottomuutensa kasvoi. Päällikön mairittelevissa sanoissa hän luuli kuulevansa tiikerin käheää naukumista sen lipoessa kieltään ennenkuin pistää poskeensa voimakkaisiin kynsiinsä kaappaamansa huohottavan saaliin.

Fray Antoniolla ei ollut edes tilaisuutta olla olevinaan tajuamatta peloittavan haastelijansa puhetta, koska päällikkö, kuten jo mainitsimme, mongersi espanjaa – kieltä, jota kaikki intiaaniheimot ymmärtävät ja jota he, vaikka vastenmielisestikin, käyttävät asioissaan valkoisen kanssa.

Aamu oli ihana. Kasteesta helmeilevät puut näyttivät tavallista vihreämmiltä, keveä, aamun suloisten tuoksujen kyllästämä sumu kohosi maasta ja haihtui auringon säteissä, jotka hetki hetkeltä kävivät kuumemmiksi.

Koko leiri oli vielä vaipuneena unen helmoihin. Ainoastaan päällikkö ja munkki olivat valveilla.

Tuokion äänettömyyden jälkeen alkoi Sininen Repo jälleen puhua.

"Kuunnelkoon isä", virkkoi hän, "Sininen Repo on sachem, hänen kielensä ei ole kavala; sanat, jotka hänen rinnastaan pulpahtelevat, ovat Suuren Hengen innoittamia."

"Minä kuuntelen", vastasi fray Antonio.

"Sininen Repo ei ole apachi, vaikka käyttääkin heidän pukuansa ja johtaa sotapolulla yhtä heidän voimakkaimmista heimoistaan. Sininen Repo on käärme, pawnee, hänen kansansa on niin lukuisa kuin hiekanjyväset äärettömän järven rannalla. Siitä on vierinyt monta kuuta, kun Sininen Repo ainaiseksi jätti oman kansansa metsästysmaat, tullakseen apachien ottopojaksi. Minkätähden Sininen Repo niin menetteli?"

Päällikkö keskeytti puheensa.

Munkki oli vastaamaisillaan, että hän ei tiennyt ja että varsin vähän siitä tiedosta välittikin, mutta hetkisen mietiskely sai hänet tajuamaan, kuinka sopimaton ja vaarallinenkin sellainen vastaus olisi niin ärtyisälle miehelle annettavaksi kuin hänen puhetoverinsa oli.

"Päällikön veljet ovat olleet kiittämättömiä häntä kohtaan", virkkoi hän sitten osanottoa teeskennellen, "ja sachem on jättänyt heidät pudistaen tomut mokkasiineistaan heidän kyläinsä edustalle."

Päällikkö ravisti kieltävästi päätänsä.

"Ei", sanoi hän, "Sinisen Revon veljet rakastivat häntä, he itkevät häntä vieläkin, mutta päällikkö oli murheissaan. Ystävä oli hänet jättänyt ja vienyt hänen sydämensä mukanaan."

"Ah!" huudahti munkki, joka ei käsittänyt mitään.

"Niin", jatkoi intiaani, "Sininen Repo ei voinut kestää ystävänsä poissaoloa, vaan jätti veljensä häntä seuratakseen."

"Se on kaunista kiintymystä, päällikkö. Varmaankin olette sen ystävän löytänyt."

"Kauan etsi Sininen Repo onnistumatta saamaan hänestä tietoja. Vihdoin hän eräänä päivänä hänet näki."

"Hyvä, ja nyt olette jälleen yhtyneet?"

"Isäni ei ymmärrä", virkkoi intiaani kuivasti.

Se oli aivan totta, munkki ei ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä, mitä intiaani suvaitsi hänelle jutella, varsinkaan kun ei tarina hänestä juuri ollut mielenkiintoinen ja kun hän apachin puhuessa koetti mielessään keksiä syytä tähän luottamukseen, mistä johtui, että useimmat päällikön lausumista sanoista kuuluivat hänen korviinsa vain tyhjänä sanahelinänä, jonka merkitys ei tunkeutunut hänen tajuntaansa. Mutta päättävä äänenpaino, jolla Sininen Repo korosti viime lausettaan, herätti hänet melkein rajusti ja muistuttaen häntä nykyisestä asemastaan sai hänet käsittämään, että voi olla vaarallista osoittautua välinpitämättömäksi toisen sanoista.

"Suokaa anteeksi, päällikkö", riensi hän vastaamaan, "minä ymmärrän teitä päinvastoin täydellisesti, mutta minua vaivaa jonkinlainen, omasta tahdostani aivan riippumaton hajamielisyys, jota pyydän teitä olemaan panematta pahaksenne, sillä minä vakuutan teille, että se ei suinkaan ole minun syyni."

"Ka, isä on kuin kaikki kalpeanaamain rukouspäälliköt; hänen ajatuksensa ovat alati käännetyt Wakondaan."

"Juuri niin, päällikkö!" huudahti munkki hyvillään tavasta, jolla hänen puolustelunsa otettiin vastaan. "Jatkakaa kertomustanne, pyydän; nyt on huomaamattomuuteni ohi, minä olen pelkkänä korvana."

"Uah, isä samoilee alati kalpeanaamain aroilla."

"Niin, virkani velvollisuudethan pakottavat minua..."

Sininen Repo keskeytti hänet vilkkaasti.

"Isäni tuntee näiden seutujen valkoiset metsästäjät."

"Melkein kaikki."

"Hyvä on; niiden metsästäjäin joukossa on ystävä, jota Sininen Repo niin suuresti kaipaa."

"Ahaa", virkkoi munkki, "kuka sitten?"

Intiaani ei ollut kuulevinaan tätä kysymystä vaan jatkoi:

"Monet kerrat ovat metsästyksen vaiheet tuoneet punaihoisen soturin lyhyen matkan päähän ystävästään, mutta eivät koskaan kyllin lähelle, että olisi voinut tehdä itsensä hänelle tunnetuksi."

"Sepä on ollut huono onni."

"Päällikkö olisi tahtonut tavata ystävänsä, polttaa hänen kanssaan tuttavallisesti rauhanpiipun neuvottelunuotion ääressä istuessamme ja jutellessamme menneistä päivistä ja ajasta, jolloin me molemmat saman heimon lapsina samoilimme sachemin pelätyn heimon erämetsäin polkuja."

"Onko se metsästäjä siis intiaani?"

"Ei, hän on kalpeanaama, mutta vaikka hänen ihonsa on valkoinen, on Suuri Henki sijoittanut intiaanisydämen hänen poveensa."

"Mutta miksi päällikkö tietäessään, mistä ystävä olisi löydettävissä, ei mene muitta mutkitta häntä tapaamaan? Hän tulisi kaiketikin iloiseksi jälleennäkemisestä."

Tämän aivan odottamatta kuulemansa vihjauksen johdosta päällikkö rypisti kulmiaan, ja pilvi synkisti hänen kasvonsa, mutta munkilla ei ollut kyllin terävä havaintokyky hänen tuota liikutusta huomatakseen. Hän oli tehnyt tämän kysymyksen niinkuin olisi tehnyt jonkun muunkin, aivan tarkoituksettomasti, vain jotakin vastatakseen ja siten osoittaakseen päällikölle, että hän kuunteli tarkkaavaisesti.

Muutaman sekunnin kuluttua palasi punanahka siihen järkkymättömään levollisuuteen, josta intiaanit vain harvoin poikkeavat, siis milloin heidät aivan yllätetään, ja vastasi:

"Sininen Repo ei ole voinut mennä ystäväänsä vastaan, koska hän ei ole yksinään, vaan päällikön vihollisten ympäröimänä."

"Se on eri juttu, ja käsitän kyllä, että se tietenkin pakottaa teitä varovaisuuteen."

"Niin", jatkoi intiaani väkinäisesti hymyillen, "viisaus puhuu isäni suun kautta. Hän on tosiaan rukouspäällikkö, hänen huuliltaan tihkuu silkkaa mettä."

Fray Antonio rohkaistui, hänen levottomuutensa alkoi haihtua. Hän aavisti, että punanahka tahtoi häneltä jotakin kysyä, sanalla sanoen, että tuo mies tarvitsi häntä. Se miete antoi hänelle uutta rohkeutta. Ja hän tahtoi vahvistaa vaikutusta, jonka luuli viekkaaseen puhuttelijaan tehneensä.

"Sen, mitä veljeni ei voi tehdä, voin minä järjestää", virkkoi hän vihjaisevalla äänellä.

Apachi loi häneen läpitunkevan katseen.

"Oah", äännähti hän, "tietääkö isä siis, missä päällikön ystävä on tavattavissa?"

"Kuinkapa minä sen tietäisin", huudahti munkki, "kun ette ole vielä maininnut hänen nimeänsäkään!"

"Se on totta, suokoon isä anteeksi. Isä ei vielä tuntene sitä valkoihoista metsästäjää?"

"Ehkäpä hänet tunnen, mutten vielä tiedä, ketä päällikkö tarkoittaa."

"Sininen Repo on rikas, hänellä on paljon hevosia, hän voi toteminsa [heimon tunnuksena käytetty eläimenkuva. Suom] alle kerätä sata soturia, voi kerätä kymmenen, kaksikinkymmentä sataa. Jos isä tahtoo tehdä palveluksen sachemille, on sachem kiitollinen."

"En parempaa pyydäkään kuin tehdä teille mieliksi, päällikkö, jos se on minun vallassani. Mutta teidän tulee myöskin selittää minulle selvästi, mitä on tehtävä, jottei satu mitään erehdystä."

"Hyvä. Sachem selittää kaikki isälle."

"Sitten on asia perin helppo."

"Niinkö isäni luulee?"

"Siitä olen tosiaan varma. En käsitä, mikä siinä voisi olla esteenä."

"Kuunnelkoon isä sitten tarkkaavaisesti."

"Puhukaa."

"Kaikkien valkoisten metsästäjäin joukossa, joiden mokkasiinit lakkaamatta tallaavat preerioiden ruohoa ristiin rastiin, on eräs muita urhokkaampi, muita rohkeampi. Tiikerit ja jaguarit pakenevat hänen lähestyessään, ja intiaanisoturitkin pelkäävät ryhtyä mittelemään voimiaan hänen kanssaan. Tämä metsästäjä ei ole veltostunut jori eikä gachupinien [intiaanien espanjalais-amerikkalaisista käyttämiä halveksimista osoittavia herjausnimiä. Tekijä] verta virtaa hänen suonissaan. Hän on kylmemmän seudun poikia, ja hänen esi-isänsä ovat kauan taistelleet Idän pitkäpuukkoja vastaan."

"Hyvä", virkkoi munkki, "veljen sanoista tunnen miehen kanadalaiseksi."

"Niin luullakseni nimitetään kansaa, johon kalpea metsästäjä kuuluu."

"Mutta kaikkien minulle tuttujen erämiesten joukossa on vain yksi ainoa kanadalainen."

"Oah", virkkoi päällikkö, "yksi ainoako?"

"Niin; luulen, että hänen nimensä on Lujamieli. Hän kuuluu Mezquiten haciendan väkeen."

"Oah! Juuri sitä miestä päällikkö tarkoittaa. Tunteeko isä hänet?"

"En tosin paljon, mutta silti kylliksi, jotta rohkenen mennä hänen luokseen."

"Hyvä on."

"Kuitenkin huomautan teille, päällikkö, että tuo mies, samoin kuin kaikki hänenlaisensa, viettää kovin liikkuvaa elämää, ollen milloin täällä, milloin tuolla, joten on varsin vaikea tietää, mistä hänet tapaisin."

"Oah, älköön isä olko siinä suhteessa levoton! Sachem opastaa hänet tiikerien surmaajan luo."

"Hyvä sitten; kyllä minä huolehdin lopusta."

"Kätkeköön isä Sinisen Revon sanat sydämeensä. Soturit heräävät, heidän ei tule mitään tietää. Kun hetki on tullut, sanoo sachem isälle, mitä häneltä haluaa."

"Kuten tahdotte, päällikkö."

Keskustelu päättyi siihen.

Soturit heräsivät tosiaankin, ja vastikään niin hiljainen leiri näytti mehiläispesältä, jonka asukkaat auringon noustessa valmistautuvat lähtemään jokapäiväiselle muonankeruulleen.

Päällikön antamasta merkistä nousi hachesto eli julkinen huutaja kaatuneen puun rungolle ja siltä korokkeelta hän kirkaisi kimeästi kaksi kertaa.

Tästä kutsusta nekin soturit, jotka vielä loikoivat pitkänään maassa, riensivät asettumaan riviin päällikkönsä taakse. Sitten vallitsi muutaman minuutin ajan syvä hiljaisuus; kaikki intiaanit odottivat hartaina, käsivarret ristissä rinnalla ja kasvot käännettyinä aurinkoa kohti, mitä sachem tekisi.

Tämä otti vedellä täytetyn kurpitsapullon, jonka hachesto hänelle ojensi ja jossa oli liotettu pivollinen koiruohoa. Sitten hän kohottaen äänensä pirskoitteli nestettä neljälle pääilmansuunnalle lausuen:

"Wakonda! Wakonda! Tuntematon ja kaikkivaltias henki, jonka temppelinä on maailmankaikkeus, ihmiselämän herra, suojele lapsiasi!"

"Ihmiselämän herra, suojele lapsiasi!" vastasivat apachit kuorossa ja kunnioittavasti kumartaen.

"Suuren Chemiin-Antun, maailmaa panssarillaan kannattavan pyhän kilpikonnan luoja, karkoita luotamme Njang, pahuuden henki, jätä vihollisemme meidän käsiimme ja suo meille heidän päänahkansa! Wakonda, Wakonda, suojele lapsiasi!"

"Wakonda, Wakonda, suojele lapsiasi!" toistivat soturit.

Sachem kumartui sitten aurinkoon päin ja heitti sitä kohti kurpitsapullon sisällön lausuen:

"Ja sinä, ylevä tähti, voittamattoman, kaikkivaltiaan luojan näkyväinen edustaja, valele edelleenkin elähdyttävää lämpöäsi punaisten poikiesi metsästysmaille ja puhu heidän puolestaan elämän herralle. Olkoon tämä kirkas uhrivesi sinulle mieluista! Wakonda, Wakonda, suojele lapsiasi!"

"Wakonda, Wakonda, suojele lapsiasi!" säestivät apachit polvistuen kunnioittavasti, päällikkönsä esimerkkiä noudattaen.

Viimemainittu otti sitten hacheston hänelle ojentaman loihtusauvan, heilutteli sitä päänsä päällä ja huusi voimakkaalla äänellä:

"Njang, pahuuden henki, elämän herraa vastaan kapinoiva henki, me uhmaamme ja halveksimme sinun voimaasi, sillä Wakonda suojelee meitä!"

Kaikki läsnäolijat päästivät kaikuvan huudon ja nousivat.

Kun aamurukous oli lausuttu ja uskonnolliset menot suoritettu, alkoi jokainen puuhailla jokapäiväisissä hommissaan.

Fray Antonio oli perin kummastuneena katsellut ja kuunnellut tätä pyhää ja liikuttavaa toimitusta, jonka yksityiskohdat kylläkin olivat jääneet häneltä tajuamatta; sillä päällikön sanat lausuttiin hänen kansansa kielellä ja olivat siis munkille käsittämättömiä. Kuitenkin oli tämä tuntenut iloa havaitessaan, että näiltä ihmisiltä, joita hän piti raakalaisina, ei kokonaan puuttunut hyviä tunteita ja uskonnollista vakaumusta.

Hiipuneet leirinuotiot elvytettiin aamiaisen valmistamista varten, sillä välin kun tiedustelijoita ratsasti joka suunnalle ottaakseen selvän siitä, että reitti oli vapaa eikä mitään vihollisia väijyksissä.

Munkki, joka nyttemmin oli aivan rauhoittunut ja alkoi täydellisesti mukaantua uuteen asemaansa, söi hyvällä ruokahalulla, mitä hänelle tarjottiin, eikä ollut vastahakoinen nousemaan hänelle osoitetun hevosen selkään, kun päällikkö aterian loputtua oli antanut lähtömerkin.

Fray Antonio alkoi todeta, että villit, joita hänelle oli kuvailtu niin synkillä väreillä, eivät olleet yhtä häijyjä kuin väitettiin, vaan että heissä oli paljon hyvääkin. Melkeinpä hän oli valmis otaksumaan, että heitä oli hänelle viheliäisesti parjattu.

Heidän herttainen vieraanvaraisuutensa häntä kohtaan ei tosiaan ollut hetkeksikään loppunut. Päinvastoin olivat he nähtävästi koettaneet kohdella häntä mitä säädyllisimmin.

He ratsastivat useita tunteja metsäneläinten tekemiä polkuja pitkin, ja heidän täytyi tien kapeuden tähden kulkea hanhenmarssia eli toinen toisensa perässä. Ainoastaan munkki huomasi, kuinka päällikkö aina koetti pysytellä hänen vieressään, mutta heidän aamuisen keskustelunsa jälkeen se ei saattanut häntä mitenkään levottomaksi.

Hiukan ennen puoltapäivää joukkue pysähtyi pienelle joelle, jonka rantoja varjostivat isot puut, odottaakseen siellä, kunnes päivän kovin helle oli ohitse.

Lihava ja möhömahainen munkki ei suinkaan ollut pahoillaan tästä viivähdyksestä, joka salli hänen siimeksessä venyen hiukan levähtää.

Pysähdyksen aikana ei Sininen Repo häntä puhutellut. Munkkikaan ei puolestaan yrittänyt saada aikaan keskustelua, koska päivällisuni oli hänestä paljon mieluisampaa kuin päällikön kanssa jutteleminen.

Kello neljältä iltapäivällä nousi joukkue ratsuilleen, mutta nyt eivät soturit kävelyttäneet hevosiansa, vaan karauttivat ne laukkaan.

Intiaanit eivät muuten tunnekaan kuin nämä kaksi ratsutapaa; heistä on ravi järjetöntä, ja melkeinpä olemme siinä samaa mieltä heidän kanssaan.

Matka oli pitkä. Aurinko oli jo kaksi tuntia sitten mennyt mailleen, ja apachit ratsastivat yhä.

Vihdoin pysähdyttiin päällikön antamasta merkistä.

Sininen Repo lähestyi silloin munkkia, vei hänet sivummalle ja sanoi:

"Me eroamme tässä. Apachin ei olisi viisasta enää etääntyä; isä jatkaa matkaansa yksin."

"Minäkö?" huudahti munkki hölmistyneenä. "Päällikkö laskee leikkiä. Minä jään mieluummin teidän luoksenne."

"Se ei käy päinsä", selitti intiaani päättäväisesti.

"Mihin hittoon menisin tähän aikaan ja tässä pimeydessä?"

"Katsokaahan, isä", vastasi päällikkö, ojentaen käsivartensa lounaaseen päin. "Näkeekö isä tuota punervaa hohdetta, joka tuskin kohoaa taivaanrannalle?"

Fray Antonio tähysti tarkkaavaisesti intiaanin osoittamaan suuntaan.

"Kyllä", virkkoi hän hetkisen kuluttua, "minä näen sen."

"Hyvä sitten. Se on erään kalpeanaamain sytyttämän leirinuotion lieskan hohdetta."

"Ah!"

"Isän tarvitsee vain jättää ratsunsa valtoimeksi, se löytää paikan. Siinä leirissä on tiikerien surmaaja."

"Ohoh, oletteko varma?"

"Olen; ja kuulkaas, isä, valkonaamat ottavat isän ystävällisesti vastaan."

"Käsitän. Sanon siis Lujamielelle, että hänen ystävänsä Sininen Repo haluaa häntä puhutella, ilmoitan hänelle olinpaikkanne ja..."

"Harakka on kielas lintu, typerä räkättäjä, joka lörpöttää kuin vanha akka", keskeytti päällikkö tuimasti; "isä ei sano mitään."

"Ah!" äännähti munkki aivan ymmällä.

"Olkoon isä varuillaan ja tehköön mitä hänelle käsken. Jollei hän tahdo totella, kuivuu hänen päänahkansa päällikön peitsessä."

Tämä uhkaus puistatti fray Antoniota.

"Minä vannon teille, päällikkö", virkkoi hän.

"Mies ei vanno", keskeytti intiaani tylysti, "hän sanoo kyllä tai ei. Kun isä saapuu kalpeanaamain leiriin, ei ole puhuttava apachista, mutta kun vaaleat metsästäjät nukkuvat, lähtee isä leiristä ja tulee ilmoittamaan Siniselle Revolle."

"Mutta mistä minä teidät tapaan?" kysyi munkki surkealla äänellä, käsittäen vihdoin, että hänet oli määrätty toimimaan villien vakoojana jossakin heidän pirullisista vehkeistään.

"Älköön isä siitä olko huolissaan. Minä kyllä löydän isän."

"Hyvä."

"Onko isäni käsittänyt?"

"Olen."

"Isä tekee, mitä päällikkö haluaa?"

"Minä teen."

"Hyvä on. Jos isä on uskollinen, lahjoittaa Sininen Repo hänelle kultahiekalla täytetyn bisoninnahan. Muussa tapauksessa älköön hän luulko pääsevänsä päällikön käsistä. Apachit ovat viekkaita, rukouspäällikön päänahka koristaisi silloin sachemin peistä. Minä olen puhunut puhuttavani."

"Tuleeko minun lähteä heti?"

"Kyllä."

"Eikö teillä ole muita määräyksiä minulle annettaviksi?"

"Ei."

"Hyvästi siis."

"Isä tarkoittaa näkemiin", virkkoi apachi virnistäen.

Fray Antonio ei vastannut, hän huokasi syvään ja hävisi tulen loistetta kohti.

Mitä lähemmäksi leiriä hän tuli, sitä vaikeammaksi hänestä tuntui apachipäällikön hänelle antaman kaamean tehtävän toimeenpano. Pari, kolme kertaa juolahti hänen mieleensä pako, mutta mihin hän olisi mennyt? Sitäpaitsi oli luultavaa, että intiaanit luottivat häneen vain heikonlaisesti ja väijyivät häntä tarkkaavaisesti pimennosta.

Vihdoin sai säikähtynyt munkki leirin näkyviinsä. Enää ei ollut aikaa peräytyä, sillä metsästäjät olivat varmaan hänet nähneet. Hän päätti pyrkiä eteenpäin ja jupisi epätoivoissaan:

"Jumalan nimeen!"

III

Kuilussa

Romaanikirjailijalla on historioitsijaan verraten kieltämätön etu. Kun hänen ei ole pakko rajoittua yleiskatsauksiin ja kirjoitettuihin ajantietoihin, nojautuu hän etupäässä perinnäistaruihin ja leikkii yksityiseen elämään sekoittuneilla pikkuseikoilla, vaikkakin niitä halveksii kylmä ja turhantarkka historia, jonka on esitettävä vain suuria tapahtumia ja joka ei voi tunkeutua niiden useinkin pienenpieniin alkusyihin, vaikka nuo syyt eivät ainoastaan ole tapauksia valmistelleet, vaan antaneet niille lopullisen sysäyksenkin.

Usein luo pitkän matkan taivaltanut, alituisesti silmiensä ohi vieriviin laajoihin taivaanrantoihin väsynyt ja ylänköjen liian kirpeästä ilmasta, jonka piirissä hän on keskeytymättä liikkunut, huumaantunut matkustaja katseensa alas laaksoon, ja se hivelee kuvaamattomin mielihyvän tuntein niitä vaatimattomia näköaloja, joita hän aluksi oli halveksinut. Samaten romaanikirjailija viivähtää suuren runoelman kodikkaissa välitapahtumissa ja kallistaa korvansa niille koruttoman yksinkertaisille tarinoille, joita hänelle kertovat historian vain ohimennen mainitsemain näytöksien muinaiset luojat – tarinoille, jotka täydentävät suurien sotien karua ja totista kerrontaa ja joita historioitsijat eivät rohkene selostaa.

Totta kyllä, että näissä kertomuksissa melkein aina esiintyy tietämättömyyttä ja usein ennakkoluuloa, mutta niissä sykkii elämää; sillä jos rahvas kertookin tapahtumat epätarkasti, sanoo se toki suoraan, mitä se on tuntenut, mitä on kuullut ja mitä nähnyt, eivätkä sen silloin tällöin tahtomattaan tekemät erehdykset ole valheita, vaan suhteellisia totuuksia, jotka romaanikirjailijan velvollisuus on luokitella ja sijoittaa oikeaan paikkaansa.

Olemme useitakin kertoja käyneet ahtaassa vuorisolassa, jossa rajaseudun rosvot ja meksikolaiset suorittivat edellisessä teoksessamme kuvailemamme taistelun. Äkkijyrkänteen yli kumartuneina, allamme ammottavaan kuiluun tuijottaen olemme kuunnelleet kertomusta tämän jättiläisten ottelun kummallisista vaiheista, ja jollemme olisi olleet varmat kertojan totuudenrakkaudesta, emme olisi ainoastaan epäilleet eräiden seikkojen mahdollisuutta, vaan ne kokonaan kieltäneetkin. Kuitenkin ne ivat ehdottoman tosia, ja niistä meidän on nyt lukijoillemme tarinoitava.

Rajasissit olivat kauhusta karjaisten nähneet, kuinka nuo kaksi käärmeiden tavoin toisiinsa kietoutunutta miestä olivat yhdessä kierähtäneet kuiluun. Metsäpalo, joka tuhottuaan kasvullisuuden kukkulain harjoilta jo alkoi sammua, loi vielä toisinaan himmeitä kajastuksia näyttämölle, antaen sille mieltä järkyttävän leiman.

Kun ensimmäinen hämmästys oli ohi, koetti John Davis, vaivoin hilliten liikutuksensa, palauttaa näille tämän kauhean onnettomuuden säikähdyttämille miehille heidän rohkeutensa, ellei ollutkaan toivoa.

John Davisilla oli syystä suuri maine rajaseikkailijain keskuudessa. Kaikki tunsivat kiinteän ystävyyden, joka liitti amerikkalaisen heidän päällikköönsä. Useissa vakavissa tilanteissa hän oli osoittanut kylmäverisyyttä ja älykkäisyyttä, joka oli hankkinut hänelle näiden miesten arvonannon ja kunnioituksen. Myöskin vastasivat he heti hänen kutsuunsa, tullen hiljalleen ryhmittymään hänen ympärilleen, sillä he käsittivät vaistomaisesti, että heidän keskuudessaan oli vain yksi ainoa mies kelvollinen Jaguarin seuraajaksi ja että se mies oli tämä pohjoisamerikkalainen.

John Davis oli arvannut heitä liikuttavat tunteet, muttei ollut siitä tietävinään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ilme synkkä, hän loi miettivän katseen kaikkiin näihin tarmokaspiirteisiin miehiin, jotka kivääreihinsä nojaten silmäilivät häntä surumielisesti ja näkyivät jo vaieten tunnustavan arvovallan, jonka hän luultavasti omalla valtuudellaan ottaisi.

Siinä odotuksessaan he pettyivät, ainakin täksi kertaa. Davisilla ei sillä hetkellä suinkaan ollut aikomusta huudattautua rajaseikkailijain päälliköksi. Hänen onnettoman ystävänsä kohtalo täytti kokonaan hänen mielensä, joten kaikki muut ajatukset sen tunteen edeltä haihtuivat.

"Caballeros", virkkoi hän syvää hartautta ilmaisevalla äänellä, "meitä on kohdannut kauhea onnettomuus. Näin ollen täytyy meidän kohtaloon alistuen koota kaikki rohkeutemme. Akat itkevät, mutta miehet kostavat. Jaguarin kuolema ei ole ääretön tappio ainoastaan meille, vaan myöskin sille asialle, jota olemme vannoneet puolustavamme ja jonka palveluksessa hän on jo antanut niin suuria todistuksia kiintymyksestään siihen. Mutta ennenkuin itkemme päällikön kuolemaa, joka kaikissa suhteissa niin hyvin ansaitsee meidän, jälkeenjääneiden, surun, on meidän täytettävä velvollisuus, jonka laiminlyöminen myöhemmin tuottaisi meille vihlovia tunnonvaivoja."

"Puhukaa, puhukaa, John Davis! Olemme valmiit tekemään kaikki, mihin meitä käskette", huudahtivat sissit yhdestä suusta.

"Minä kiitän teitä auliudestanne", vastasi amerikkalainen, "en voi uskoa, että niin laajakantoinen nero, niin jalo sydän kuin rakkaan päällikkömme olisi täten sammunut. Olen varma, että Jumala ei ole tahtonut täten taittaa toivon tainta pyrkimykseltä, jonka puolesta jo näin kauan olemme niin hartaasti ja uhrautuvasti taistelleet. Jumala on varmaan tehnyt ihmeen pelastaakseen päällikkömme; nähnemme hänen pian terveenä ja reippaana ilmestyvän joukkoomme jälleen! Mutta tapahtuipa mitä tahansa ja vaikka meiltä riistettäisiinkin tämä viimeinen toivo, emme sitten ole ainakaan kevytmielisesti ja koettamatta häntä pelastaa jättäneet häntä, joka kymmeniä kertoja on uhmannut kuolemaa meidän jokaisen edestämme. Itse puolestani vannon sen kautta, mikä minulle on pyhintä maailmassa, etten lähde tältä paikalta, ennenkuin ensin olen vakuuttautunut joko siitä, että Jaguari on todella kuollut, tai että hän vielä on elossa."

Kun läsnäolijat kuulivat nämä sanat, humahti suostumuksen suhina heidän riveistään.

John Davis jatkoi:

"Kuka tietää, vaikka onneton päällikkömme viruisi ruhjottuna, mutta vielä hengissä tuon kirotun kuilun pohjalla ja saattaisi syyttää meitä, että olemme hänet raukkamaisesti jättäneet hoivatta!"

Rajaseudun sissit vakuuttivat äänekkäästi mitä ankarimmin valoin, että tahtoivat löytää päällikkönsä joko elävänä tai kuolleena.

"Hyvä on, ystävät!" huudahti amerikkalainen. "Jos hän onnettomuudeksi on kuollut, niin silloin hautaamme hänen ruumiinsa ja säästämme hänen meille monesta syystä rakkaat jäännöksensä petoeläinten raatelulta. Mutta minä vakuutan teille, että tuollainen aavistus, jollainen ei milloinkaan petä, koska se tulee Jumalalta, sanoo minulle hänen vielä elävän."

"Taivas teitä kuulkoon, John Davis, ja antakoon meille takaisin päällikkömme!" huudahtivat sissit.

"Minä laskeudun rotkoon", virkkoi amerikkalainen, "tutkin sen salaisimmatkin sopukat, ja ennen auringonnousua tiedämme, mitä meillä on pelättävänä tai toivottavana."

Tämä John Davisin ehdotus otettiin vastaan niinkuin pitikin, toisin sanoen innostuneilla huudahduksilla.

Sitten kun saapuvilla olijain liikutus oli hiukan tyyntynyt, valmistausi amerikkalainen tuumansa toimeenpanoon.

"Sallikaa minun tehdä huomautus", virkkoi joukosta vanha metsänkävijä.

"Puhukaa, Ruperto. Mitä teillä on sanottavaa?" vastasi Davis.

"Paikka, jolla olemme, on minulle vanhastaan hyvin tuttu; usein olen täällä ajanut kuusipeuraa ja antilooppia."

"Asiaan, ystäväni, asiaan!"

"Asiassapa olenkin, John Davis, voitte harkintanne mukaan käyttää hyväksenne tietoja, jotka teille annan. Tekemällä mutkan oikealle saapuu noin neljän kilometrin päässä kukkulain taakse, ja se mikä meistä täältä näyttää rotkolta, on enää vain tasankoa, syvähkö ja hiukan jyrkkä-äyräinen kylläkin, mutta on varsin helppo ratsastaa sen yli."

"Hm, hm", äännähti John miettiväisesti, "ja mitä siitä päättelette, Ruperto?"

"Tahtoisin vain kaikella kunnioituksella huomauttaa, että kenties olisi parasta nousta ratsun selkään ja kiertää kukkulat."

"Niin, niin, se tuuma on hyvä, ja me otamme sen varteen. Ottakaa kaksikymmentä miestä mukaanne, Ruperto, nouskaa ratsuillenne ja karauttakaa täyttä laukkaa juuri mainitsemallenne tasangolle. Emme saa laiminlyödä mitään mahdollisuutta. Muu joukko jää tänne pitämään silmällä ympäristöä, sillä välin kun minä laskeudun rotkoon."

"Pysytte siis päätöksessänne?"

"Yhä jyrkemmin."

"Kuten tahdotte, John Davis, kuten tahdotte, vaikka siinä kyllä on vaara tarjolla, että murskaatte luunne tällaisena pimeänä yönä."

"Jätän itseni Jumalan haltuun! Toivon, että hän minua suojelee."

"Niin toivon minäkin. Mutta minä lähden nyt. Menestystä yrityksellenne!"

"Kiitos, samoin teille!"

Vanha Ruperto poistui sitten parinkymmenen sissin seuraamana, jotka vapaaehtoisesti olivat tarjoutuneet hänen mukaansa, ja hävisi pian pimeyteen.

Alas kapuaminen, jota John Davis valmistausi yrittämään, ei suinkaan ollut helppoa. Amerikkalainen oli liian kokenut metsänkävijä ollakseen siitä tietämätön, ja siksipä hän ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin.

Hän pisti vyöhönsä veitsen viereen ison ja terävän kiven, sidotti vyötäisilleen marhaminnan, jonka jatkoksi sissit olivat kiinnittäneet useita muita. Täten saadun laskuköyden päähän tarttui kolme tanakkana seisovaa miestä, kiertäen sen ensin puunrungon ympäri, juoksuttaakseen sitä nytkähdyksittä, niinkuin amerikkalainen halusi.

Viimeisenä varokeinona hän sytytti ocote-puun oksan opastussoihdukseen vaarallisen laskeutumisen aikana, sillä taivaanholvi oli sysimusta, mikä teki pimeyden niin läpikuultamattomaksi, että kahden askeleen päästä ei saattanut mitään eroittaa.

Rodulleen ominaisella kylmäverisyydellä suoritettuaan nämä viimeisetkin valmistukset puristi pohjoisamerikkalainen häntä kohti ojennettuja käsiä, koetti vielä muutamilla innostuttavilla sanoilla palauttaa toveriensa rohkeutta, polvistui äkkisyvänteen reunalle ja alkoi hitaasti laskeutua.

On vaikeata kuvitella, kuinka paljon paikat ja pienimmätkin esineet muuttuvat muodoltaan erilaisen valaistuksen mukaan. Seutu, joka auringon säteissä näyttää hymyilevältä ja tyyneltä, saa tulisoihtujen punervassa hohteessa aavemaisen ja salaperäisen värityksen, joka herättää pelkoa ja vaistomaista kammoa päättäväisimmässäkin henkilössä. Tosin oli John Davisin urheus koeteltu ja eittämätön. Hänen elämänsä oli ollut alituista kamppailua, josta hän oli voitokkaasti suoriutunut vain tahdonvoimallaan ja tarmollaan. Mutta kun hän alkoi laskeutua barrancaan, tunsi hän kylmän kouristuksen sydämessään eikä voinut hillitä pientä pelon vavistusta, joka sähkökipunan lailla värähti kaikissa hänen jäsenissään, mutta hän terästäysi tätä liikutusta vastaan, joka ei ollut muuta kuin Jumalan kaikkien ihmisten, urhoollisimpain yhtä hyvin kuin pelkurimaisimpienkin, sydämeen kätkemää itsesäilytysvaistoa, ja jatkoi alasmenoaan.

Vaikka hän, kuten sanottu, oli keskiruumiistaan sidottu köyteen, ei laskeutuminen suinkaan ollut helppoa tätä jyrkkää, miltei kohtisuoraa seinämää pitkin, jossa täytyi matelijain tavoin tarrautua jokaiseen ruohonkorteen tai tielle sattuvaan pensaaseen välttyäkseen joutumasta raivokkaana vinkuvan tuulen valtaan, pallona paiskautumasta tyhjään ilmaan ja murskautumasta pähkinänkuoren tavoin kuilun seiniä vasten.

Varsinkin ensimmäiset minuutit olivat rohkealle seikkailijalle kauheita. Jalkain ja käsien täytyy tottua niille määrättyyn ankaraan työhön, ja vasta vähitellen ne ikäänkuin vaistomaisesti oppivat keksimään tukikohtia. Tämä havainto saattaa kyllä tuntua virheelliseltä joistakuista henkilöistä, joiden onnekseen ei ole tarvinnut sitä koskaan kokea, mutta sen tunnustavat tinkimättömän oikeaksi kaikki, jotka ovat matkustelleet ja joiden on täytynyt kiivetä vuorille tai laskeutua niiltä alas. Muutaman minuutin päästä asettuu ruumis itsestään, ilman sielullista toimintaa, tarpeelliseen tasapainoon, jalat kohtaavat vankkoja tulopaikkoja ja kädet tarttuvat epäröimättä yrtteihin ja juuriin, jotka tarjoavat niille välttämätöntä kiinnikettä.

John Davis oli laskeutunut tuskin kymmentä jalkaa, kun hän joutui tuuheiden pensaiden peittämälle ulkonemalle. Siihen asti oli laskeutuminen tapahtunut tavattoman nopeasti.

Valaisten tulisoihdullaan tutki amerikkalainen kauttaaltaan tämän tasanteen tapaisen, joka oli noin kaksitoista askelta ympärimitaten. Huolellisesti tarkastaen sillä kasvavia tiheitä pensaita totesi seikkailija, että niiden latvat olivat rutistuneet ja taittuneet kuin jostakin voimakkaasta tölmäyksestä.

John Davis otti asemasta vaarin. Hän käsitti pian, että tuon tavattoman aukon olivat voineet tehdä vain nuo kaksi putoavaa ruumista. Se havainto herätti hyvää toivoa hänessä. Niin lyhyen matkan päässä kuilun äyräältä täytyi tyhjyyteen paiskautuneiden vihollisten vielä olla virkeän elävinä. Putouksen vauhdin olivat pensaat tietenkin vaimentaneet, miehet olivat saattaneet tuon tuostakin kohdata samanlaisia esteitä ja siis kokea ainoastaan sarjan jokseenkin vaarattomia putoamisia. Tämä otaksuma voi kaikessa virheellisyydessäänkin kumminkin olla tosi.

John Davis jatkoi laskeutumistaan. Kaltevuus kävi askel askeleelta loivemmaksi. Seikkailija ei enää kohdannut tiellään pensaita, vaan puita, joita kasvoi siellä täällä viisi, kuusi samassa ryhmässä.

Mutta mitään jälkiä ei John Davis enää tavannut. Silloin alkoi häntä peloittaa, ja hän tunsi tuskallisen kouristuksen sydämessään. Hän pelkäsi, että pensaat, joihin nuo kaksi miestä olivat pudonneet, olivat joustavuudellaan toimineet pallomailoina ja paiskanneet onnettomat tyhjään ilmaan, sensijaan että olisivat luisuttaneet heidät edelleenkin kuilun kaltevaa seinää pitkin.

Tämä ajatus valtasi niin voimakkaasti amerikkalaisen mielen, että hän vaipui syvään alakuloisuuteen ja jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi voimattomana ja tahdottomana synkin miettein maassa kyyköttämään.

Mutta John Davis oli luonteeltaan liian karaistunut ja hänen tahtonsa oli liian tarmokas, jotta hän olisi pitkäksi aikaa jäänyt moiseen epätoivoon. Pian hän kohotti päänsä ja loi ympärilleen varman katseen.

"Eteenpäin!" virkahti hän lujalla äänellä. Mutta juuri kun hän valmistausi jatkamaan laskeutumistaan, teki hän äkkiä ihmettelyä osoittavan liikkeen ja häneltä pääsi huudahdus, samalla kun hän vinhasti syöksyi mustahkoa röykkiötä kohti, johon siihen asti oli kiinnittänyt vain vähän huomiota.

Pyydämme vielä kerran anteeksi lukijalta nyt seuraavien yksityiskohtain vähäistä todennäköisyyttä, mutta me toistamme, ettemme selitä, vaan kerromme, rajoittuen puhumaan totta, huolimatta pohtia näiden seikkojen suurempaa tai pienempää mahdollisuutta, jotka kaikessa näennäisessä eriskummaisuudessaankin silti ovat varmoja.

Valkopää-kotka, linnuista voimakkain ja parhailla sielunkyvyillä varustettu, rakentaa tavallisesti pesänsä äkkijyrkänteiden sivuille erinomaisen korkeiden ja tyvestään melkoisen matkan päähän oksattomien puiden huippuihin. Milloinkaan ei niitä tavata kallioilla.

Tämä lujarakenteinen pesä on tehty kolmen, jopa viidenkin jalan pituisista kepeistä, jotka ovat tiiviisti patjoitetut "espanjalaisen parralla" – eräällä salasiittiöihin kuuluvalla puunnaavalla, – metsäruohoilla ja isoilla turvelaikoilla.

Kun pesä on valmis, on se tavallisesti kuusi, seitsemän jalkaa läpimitaltaan, ja joskus on sinne kasaantunut niin runsaasti aineksia (sillä samaa pesää käytetään usein monet monituiset vuodet ja joka hautomiskaudella saa se lisiä), että sen syvyys on yhtä suuri kuin läpimittakin.

Koska valkopää-kotkan pesä on hyvin raskas, sijaitsee se tavallisesti useiden paksujen oksien yhteensattumasta syntyneessä haarukassa.

John Davis oli tuohuksensa avulla keksinyt muutaman metrin päässä ja melkein sen paikan tasalla, jossa hän oli, tavattoman ison puun latvaan rakennetun valkopääkotkan pesän. Puunrunko ulottui melkoisen syvälle rotkoon.

Kaksi ihmisruumista virui pesän päällä.

Jo ensi silmäyksellä varmistausi amerikkalainen siitä, että nuo kaksi ruumista olivat Jaguarin ja meksikolaisen kapteenin.

Ne olivat täydelleen liikkumattomina ja yhä toisiinsa kietoutuneina.

Ei ollut helppo tehtävä päästä tuolle pesälle, joka riippui lähes kymmenen metrin päässä rotkon seinästä.

Mutta John Davis ei antanut mielensä masentua. Nyt kun hän oli löytänyt päällikkönsä ruumiin, hän tahtoi hinnalla millä tahansa ottaa selvän, oliko hän kuollut vai elossa.

Mutta mitä keinoa hänen olisi sen varmuuden hankkimiseksi käytettävä?

Kuinka hän pääsisi puuhun, joka kamalasti ryskyen huojui jokaisesta tuulenpuuskasta?

Perinpohjin mietittyään totesi amerikkalainen, että hänen ei yksin milloinkaan onnistuisi kiivetä puuhun. Hän pani siis molemmat kätensä suppiloksi suunsa eteen ja kirkaisi tovereilleen sovitun merkin. Nämä vetivät silloin köyden ylös, ja puoli tuntia suunnattomasti ponnisteltuaan oli Davis jälleen heidän luonaan.

Rajasissit riensivät silloin hänen ympärilleen kyselläkseen häneltä retken yksityiskohtia, jotka hän nopeasti selosti ja jotka kaikki rajaseikkailijat ottivat ilohuudoin vastaan.

Silloin tapahtui jotakin, mikä osoitti, kuinka suuresti kaikki nämä miehet päällikköänsä rakastivat. Mitään puhumatta, toistensa kanssa neuvottelematta, laittoi jokainen itselleen tulisoihdun, ja ikäänkuin samaa vaikutinta totellen ryhtyivät kaikki laskeutumaan rotkoon.

Koska monilukuiset soihdut levittivät riittävää valoa ja varsinkin koska nämä lapsuudestaan asti metsissä samoilemaan ja aivan kuin leikillä kallioita kiipeilemään ja äkkijyrkänteillä liikkumaan tottuneet miehet olivat siinä perin taitavia, suoritettiin tämä laskeutuminen uusitta, ikävittä onnettomuuksitta, ja pian oli koko joukkue kerääntyneenä paikalle, josta amerikkalainen ensi kertaa oli valkopääkotkan pesän huomannut.

Kaikki oli sellaisenaan kuin John Davisin lähtiessä.

Molemmat ruumiit olivat yhä hievahtamatta ja toisiinsa kietoutuneina.

Olivatko urhot kuolleet? Olivatko he tainnuksissa?

Sellaisia kysymyksiä tekivät saapuvilla olevat toisilleen, kenenkään kykenemättä niihin vastaamaan.

Äkkiä kuului rytinää, ja joukko soihtuja valaisi rotkon pohjan.

Ruperton osasto saapui.

Kuilun seinämiä kiitäväin valojuovain opastamina äkkäsivät nämä pian pesän, ja totuus valkeni heille.

Ruperton ja hänen toverinsa saapuminen oli amerikkalaiselle valonpilkahdus. Nyt oli helppo päästä käsiksi pesään.

Neljä tarmokasta, kirveillä varustettua seikkailijaa kapusi jyrkänteen seinää pitkin puun juurelle asti, jota he alkoivat hakata lovelle voimakkailla iskuilla, sillä välin kun John Davis ja hänen mukanaan olevat lennättivät marhamintansa puun yläoksiin ja vetivät sitä vähitellen itseään kohti.

Tyvestään syvälle lovelle leikattu puu alkoi hyvin hiljalleen kallistua, mitään varsin voimakkaita sysäyksiä saamatta, ja painui lopuksi rotkon seinää vasten.

John Davis astui heti pesään ja vetäen puukon vyöltään kumartui Jaguarin ruumiin yli ja piti terää nuoren miehen huulien edessä.

Kaikki tunsivat sillä hetkellä ankaraa levottomuutta. He olivat niin hiljaa, että olisi kuullut heidän sydämiensä tykytyksen; he seisoivat järkähtämättä tuijottaen amerikkalaiseen, tuskin tohtien hengittääkään ja ikäänkuin riippuen hänen huulissaan.

Vihdoin suoristausi John ja kohotti veitsen lähemmäksi tulisoihdun valoa. Terä oli hiukan sumea.

"Hän elää, veljet, hän elää!" huudahti hän.

Sen uutisen kuullessaan päästivät rajasissit sellaisen riemunulvonnan, että synkissä koloissaan häirityt yölinnut nousivat kaikkialta ilmaan ja alkoivat raskaasti lennellä sinne tänne, huumaten korvia kimeillä, vihlovilla huudoillaan.

Mutta siinä ei ollut kaikki; nyt oli toimitettava Jaguari ulos rotkosta ja raahattava hänet solaan.

Sanoimme, että molemmat ruumiit olivat kiinteästi kietoutuneet toisiinsa.

Seikkailijat tunsivat vain vähän myötätuntoa kapteeni Melendeziä, sen onnettomuuden alkusyytä kohtaan, joka oli ollut päättymäisillään Jaguarille tuhoisesti. Eivätkä he mitenkään välittäneet ottaa selvää, oliko hän kuollut vai elossa, ja kun oli keksittävä keinoja heidän päällikkönsä ruumiin kantamiseksi solaan, syntyi heidän keskuudessaan varsin vakava ja myrskyinen keskustelu meksikolaisesta upseerista.

Kun ruumiit eivät olleet helposti erotettavissa toisistaan, olivat useimmat seikkailijat sitä mieltä, että kapteenin käsivarsi hakattaisiin poikki ja hänet heitettäisiin rotkoon petoeläinten ruuaksi.

Ärtyneimmät vaativat, että hänet ensin lävistettäisiin tikarilla, jotta voitaisiin olla varmat, ettei hän enää pääsisi livistämään.

Muutamat paljastivatkin jo puukkonsa ja machetensa pannakseen päätöksen muitta mutkitta täytäntöön.

Mutta äkkiä tuli John Davis väliin.

"Hillitkää itsenne", huudahti hän vilkkaasti; "Jaguari elää, hän on yhä teidän päällikkönne. Sallikaa hänen omalla tavallaan päättää tämän miehen kohtalosta. Saattaisihan tämän upseerin elämä olla meille myöhemmin edullisempi kuin hänen kuolemansa."

Seikkailijat eivät olleet helposti taivutettavissa kapteenia säästämään. He pitivät sitkeästi kiinni tuumastaan lävistää hänet tikarilla, sitten kun hänen käsivartensa olivat hakatut poikki. Mutta vaikutusvallallaan joukon keskuudessa onnistui John Davisin vihdoin saada heidät järkiinsä, eikä enää ollut muusta kysymys kuin keinojen keksimisestä molempain ruumiiden kuljettamiseksi solaan.

IV

Vastakumppanit

Luomisen suuressa työssä on Jumala kieltämättä syvimmin painanut kaikkivaltansa häviämättömän leiman metsien poveen.

Mittaamattomassa laajuudessaankin tarjoaa valtameri purjehtijan katseille vain toivottoman yksitoikkoisia näköaloja tai äkillisiä mullistuksia, jotka täyttävät sielun salaisella ja voittamattomalla kauhulla.

Vuoret, jotka tekevät maanpinnan epätasaiseksi ja kohottavat suunnattoman korkealle jyrkkiä, hammasharjaisia, ikuisella lumella peitettyjä huippujansa, herättävät vain pelkoa ja esittävät matkailijalle sekasorron ja synnytystuskissaan ponnistelevan luonnon kammottavan kuvan.

Mutta kun on tullut jonkun tuollaisen rehevän, vihannan kosteikon liepeelle, joita nimitetään aarniometsiksi, valtaa mielemme vastoin tahtoammekin uskonnollisen ja vienonsuruisen hartauden tunnelma, katsellessamme tuhansia toisiinsa sekoittuneita ja kietoutuneita, vanhan goottilaisen kirkon holveja muistuttavia lehväkaaria, joiden alla monisatavuotisten tammien rungot ovat vihreänä ja mahtavana pylvästönä, milloin kohoten vain muutamia jalkoja maan pinnasta, milloin nousten äärettömiin korkeuksiin.

Silloin elvymme puhtaammasta ilmasta, jota hengitämme keuhkojemme täydeltä, meitä vetävät puoleensa ja tenhoavat väkisinkin nuo kaikilta tahoilta avautuvat, liikkuvat ja äärettömät näköalat, tunnemme askeleemme keveämmiksi vuosisatain kuluessa kasaantuneesta ruokamullasta ja tomusta vanuttuneilla matoilla, liikkeemme käyvät vapaammiksi, katse terästyy, käsi jännittyy; kaipaamme erämaan uhkarohkeaa ja miehuullista elämää. Mitä syvemmälle sukeltaa näihin liikkuviin varjoihin, joiden vaiheilla elämä kaikkialla kohisee kuin meren nousuvesi, mitä enemmän lehvien välitse kiertelevä raikkaus palsamoi verta ja vahvistaa jäseniä, sitä paremmin käsittää metsän vastustamattomat viettelykset ja sen samoilijain hartaan rakkauden sitä kohtaan.

Erämaan elämään tottuneet ihmiset eivät halua sitä enää jättää, sillä he tajuavat sen kaikki äänet, ovat pohjia myöten koetelleet kaikki sen salaisuudet, ja metsä on heille maailma, jota he rakastavat niinkuin merimies rakastaa merta. Milloin kaunis aurinko elähdyttää kaiken tämän villin ja silmää hivelevän luonnon, kun etäisten huippujen häikäisevä lumi kohoaa hopearihmoina laajan vihannuuden yläpuolelle, kun linnut visertelevät lehvistössä, hyönteiset surisevat ruohikossa ja petoeläimet tuntemattomien luolien kätköstä kajahduttavat vakavat äänensä tähän konserttiin, silloin kaikki kutsuu uinailuun ja mietiskelyyn ja metsänkävijät tuntevat olevansa sitä lähempänä Jumalaa, mitä kauempana ovat ihmisistä.

Erämaan rohkeat samoilijat ovat voimakkaita, vahvasta visasta veistettyjä valioluonteita. Heidän pitää aina olla virkeän valppaina, joka hetki valmiina taistelemaan esteitä vastaan, joita alituisesti sattuu heidän tielleen. Mikään vaara ei peloita, mikään vastus ei pysähdytä. Vaaroja he uhmaavat ja vaikeudet he voittavat kuin leikillä, sillä näiden ihmisten elämä, jotka jumalainen tahto on sijoittanut yhteiskunnan lakien ulkopuolelle, on yhtenäinen sarja eriskummaisia vaiheita ja kuumeista päihtymystä, jossa he muutamissa minuuteissa elävät vuosisadan.

Rajasissit eivät pitkälti epäröineet. Näille puolivilleille miehille saattoi voitettava vastus olla vain kiihoke ponnistelemaan neuvokasta älyänsä.

Hevosten kiinnitysköysillä muutamain ristiin asetettujen sauvojen päälle lujasti sidotut miehet laskettiin kumpikin erikseen rotkon pohjalle ja pantiin lepäämään nurmikolle pienen puron partaalle, joka hiljalleen ja mitä oikukkaimmin mutkitellen juosta lirisi tällä alhaisella tasangolla.

Peläten jotakin hillittömyyttä ärtyneiden toveriensa puolelta oli John Davis itse ottanut toimekseen kapteenin alaslaskemisen, jotta hän vauriotta joutuisi niitylle.

Kun haavoittuneet olivat nostetut pois kotkanpesästä, joka niin ihmeellisesti oli heidät pelastanut, luisuttautuivat seikkailijat äkkivieruja pitkin merkillisen taitavasti ja nopeasti, ja pian oli koko joukkue kerääntyneenä puron rannalle.

Kuten usein on laita vuoristoissa, oli äkkisyvänteen pohjalla verraten leveä niitty, jota kehysti ja suojasi kaksi korkeaa kukkulaa oikealta ja vasemmalta puolen. Niiden väliin jäi nielumainen rotko, joka taistelupaikalta nähtynä todellakin oli varsin syvä kuilu.

Hetkeäkään hukkaamatta riensi Davis antamaan Jaguarille kaikkea sitä hoivaa, jota hänen tilansa vaati.

Amerikkalaisen jyrkästä käskystä hoiti Ruperto, vaikka vastahakoisestikin, samalla tavoin kapteenia.

Kaikkien näiden kertomiemme tapahtumain aikana oli yö kokonaan kulunut, ja aurinko nousi juuri kun miehet olivat suorittaneet vaarallisen laskeutumisensa.

Silloin sai maisema oikean muotonsa, ja se, mikä soihtujen värähtelevässä valossa oli näyttänyt karulta ja autiolta kiveliöltä, osoittautui hauskaksi mäkiseuduksi, mitä hymyilevimmäksi ja hurmaavimmaksi.

Auringolla on tavaton vaikutus ihmisen elimistöön ja mieleen. Se ei ainoastaan karkoita yön synnyttämiä synkkiä peikkoja, vaan lämmittää sielua ja antaa ruumiille takaisin joustavuuden ja tarmon, jotka yön läpitunkeva kylmyys on turruttanut.

Päivän valjetessa palasivat toivo ja ilo seikkailijain sydämiin. Ja heidän ilonsa karttui vielä, kun he näkivät meksikolaisten edellisenä iltana kuiluun vierittämät kirstut, jotka puhkaistuine pohjineen ja särkyneine laitoineen olivat kuitenkin enimmäkseen säilyttäneet sisältämänsä kalliin metallin, kun taas muu osa sinne tänne maahan siroiteltuna oli helposti kerättävissä.

Täten ei meksikolaisten rohkeudella ja uskollisella urhoollisuudella ollut sittenkään ollut muuta tulosta kuin että he olivat sankarillisesti kaatuneet paikallaan, tämän uhrauksen viemättä heidän toiveittensa perille.

Pian syntyi kedolla vilkasta liikettä, jollainen siellä ei suinkaan ollut tavallista. Seikkailijat sytyttivät nuotioita ja pystyttivät telttoja, ja leiri oli muutamassa minuutissa valmis.

Varsin pitkän aikaa olivat John Davisin ponnistukset ystävänsä toivuttamiseksi olleet turhat, vaikka Jaguari ei ollut saanut mitään haavaa. Mikään jäsenkään ei näkynyt häneltä murtuneen. Hänen pyörtymisensä johtui yksinomaan kauhean putoamisen tuottamasta täräyksestä.

Amerikkalainen ei kuitenkaan menettänyt toivoansa, vaan puuhaili päinvastoin yhä huolellisemmin, ja vihdoin hän varsin pitkän ajan kuluttua näkikin yrityksensä onnistuvan.

Jaguari liikahti hiukan, hänen huulensa värähtelivät kuin hän olisi tahtonut puhua; hän laski oikean kätensä otsalleen, huokasi syvään ja avasi silmänsä, mutta sulki ne heti jälleen, kaiketikin auringon kirkkaan valon häikäisemänä.

"Vihdoinkin hän on pelastettu!" virkahti amerikkalainen riemuiten.

Seikkailijat kerääntyivät päällikkönsä ympärille, tarkaten levottomasti jokaista hänen liikettänsä.

Pian nuori mies avasi uudelleen silmänsä, ja Davisin avulla, joka arvasi hänen aikomuksensa, onnistui hänen nousta istualleen.

Pieni rusontäplä väritti hänen poskipäitänsä, mutta muuten oli hänen kasvoillaan yhä kelmeä kalmanväri. Hän loi hitaasti ympärilleen katseen, jonka harhailevassa ilmeessä jo alkoi siintää älynvälähdyskin.

"Juotavaa!" änkytti hän käheällä ja epäselvällä äänellä.

John Davis avasi kurpitsapullonsa, kumartui potilasta kohti ja asetti sen hänen huulilleen.

Jaguari joi ahneesti muutaman silmänräpäyksen ajan ja huoahti sitten helpotuksesta.

"Luulin jo kuolevani", virkkoi hän.

"By god", huudahti Davis, "vähällä se pitikin!"

"Onko kapteeni Melendez vielä elossa?"

"On."

"Missä hän on?"

"Täällä."

"Missä tilassa?"

"Jokseenkin samanlaisessa kuin te."

"Sitä parempi."

"Pitääkö hänet hirttää?" ehätti Ruperto, joka yhä hautoi tuumaansa.

Jaguari liikahti äkkiä, hänen kulmansa rypistyivät, ja hän huudahti äänekkäämmin kuin olisi häneltä odottanut:

"Henkenne uhalla, älköön hiuskarvaakaan pudotko hänen päästään! Te vastaatte minulle hänestä omalla hengellänne." Ja hän lisäsi hiljaa ja kuulijain tajuamatta: "Minä olen sen vannonut."

"Sepä vahinko", vastasi Ruperto; "varmaan olisi meksikolaisen kapteenin hirttäminen tehnyt hyvän vaikutuksen maassa."

Jaguari liikahti.

"Hyvä on, hyvä on", jatkoi seikkailija; "koska se on teille vastenmielistä, älkäämme siitä enempää puhuko. Kummallisenpa päähänpiston vain olette saanut."

"Riittää", virkkoi nuori mies, "minä olen käskenyt!"

"Se on kylliksi, jumaliste! Älkää suuttuko, kapteeni. Totellaanhan teitä."

Ja Ruperto poistui jupisten partaansa, mennäkseen katsomaan, kuinka hänen hoivaansa uskottu sairas voi, josta hän, se täytyy meidän tuosta kunnon miehestä sanoa, ei siihen asti ollut varsin suuresti välittänyt.

Lähestyessään paikkaa, jonne kapteeni oli asetettu, hän ei voinut hillitä ihmettelyn huudahdusta.

"Siinäpä on veitikka, joka voi kerskailla sitkeähenkisyydestään", sanoi hän.

Joko raikkaan aamuilman virvoittamana tai jostakin muusta syystä oli kapteeni tullut tajuihinsa ja jo kyllin toipunut pysytelläkseen puun juurella istumassa.

"Kah, kah", huudahti sissi lähestyessään, "täällä näemmä jaksellaan jo paremmin, eikö totta?"

"Kyllä", vastasi upseeri lyhyesti.

"No, se on hyvä, näen että paranette pian. Siitä huolimatta voitte kerskata, että sielunne riippuu sitkeästi ruumiissanne kiinni, sillä te tulette saamarin pitkältä matkalta!"

"Missä olen?"

"Näettehän toki, että olette rehevällä niityllä kirkkaan puron partaalla", vastasi seikkailija pilkallisesti.

"Jättäkää härnäilynne, hupsu, ja vastatkaa asiallisesti kysymyksiini."

"En luulisi olevan vaikeata arvata asemaanne, eikä toki tarvitse olla velho tunteakseen rajasissien leirin."

"Olenko siis rosvojen vallassa?"

"Vähän niinkin!" vastasi Ruperto ivallisesti.

"Mikä on sen päällikön nimi, jonka vankina olen."

"Jaguari."

"Jaguari!" huudahti kapteeni kummastuneena. "Eikö hän olekaan kuollut?"

"Miksi hän sitä olisi, kun tekin olette noin elävänä! Ka, oletteko siitä pahoillanne, häh? Sitten pitää minun antaa teille se tunnustus, että olette tehnyt kaiken voitavanne hänet tappaaksenne; ja jos hän elää, niin ei teillä ole totta totisesti vähäisintäkään syytä siitä itseänne moittia."

Näitä sanoja seurasi pilkallinen virnistys, joka kiihoitti kapteenin suuttumuksen ylimmilleen.

"Onko päällikkönne tarkoituksena määrätessään teidät seuralaisekseni ollut tuottaa minulle lisäkidutusta?" sanoi hän halveksivasti.

"Te ette tunne hänen hyviä aikomuksiansa teitä kohtaan. Hän käski minun hoivailla teitä ja tuhlata teille mitä liikuttavinta huolenpitoa", vastasi Ruperto ivallisesti.

"Jättäkää minut sitten. Teidän apunne on tarpeeton. En kaipaa muuta kuin lepoa."

"Kuten tahdotte, uljas upseeri. Hoidelkaa itseänne miten parhaiten osaatte. Kun kerran hylkäätte minun apuni, pesen käteni, vapautuen edesvastuusta, ja poistun. En ole kovin paljon kiintynyt teidän seuraanne."

Ja tehtyään kapteenille ivallisesti kunniaa kääntyi seikkailija kantapäillään ja läksi itsekseen jupisten:

"Mikä vahinko, ettei päällikkö salli hirttää tuota komeaa nuorta miestä. Se olisi niin sukkelaan tehty."

Yksikseen jäätyänsä antoi kapteeni Melendez päänsä vaipua käsiensä varaan, koettaen palauttaa mielensä tasapainon ja järjestää ajatuksiansa, jotka hänen kokemastaan täräyksestä olivat menneet aivan sekaisin.

Vähitellen hän kuitenkin painui raukeaan horrokseen, mikä oli välttämätön seuraus hänen putoamisestaan, ja oli pian sikeässä unessa.

Hän nukkui rauhallisesti useita tunteja, minkään häiritsemättä hänen lepoansa. Mutta herätessään hän huomasi itsensä aivan toiseksi ihmiseksi kuin ennen nukkumistaan oli ollut. Hänen nauttimansa vahvistava uni oli täydellisesti lepuuttanut hänen hermostonsa, voimat olivat palanneet, hän tunsi sanomatonta hyvinvointia noustessaan ja käveli muutaman askeleen kentällä.

Sielun rauhoittuessa hänen rohkeutensa oli palannut, ja hän oli valmis aloittamaan taistelun uudestaan.

Hän huomasi melkeinpä ilokseen, että seikkailijat sallivat hänen liikkua täysin vapaana eivätkä näkyneet häntä laisinkaan ajattelevan.

Ruperto saapui jälleen. Tällä kertaa hän oli luopunut ivallisesta sävystään ja toi muonaa vasussa.

Seikkailija tarjosi sitä kapteenille kömpelön kohteliaalla tavalla, jossa kuitenkin voi havaita hyvää tarkoitusta.

Kapteeni kävi innokkaasti käsiksi tarjottuihin ruokavaroihin ja söi niin hyvällä halulla, että se häntä itseäkin moisen vakavan kolauksen kärsittyään ihmetytti.

"Ka", virkkoi Ruperto, "enkö sitä sanonut, että te pian paranisitte! Aivan kuin oma päällikkömme; hän on virkeä kuin vastapuhjennut kukkanen, hän ei ole milloinkaan voinut näin hyvin."

"Sanokaahan, ystäväni", kysyi don Juan, "olisiko mahdollista puhutella päällikköänne?"

"Se käy hyvin päinsä, varsinkin koska hänelläkin kuuluu olevan jotakin teille sanottavaa."

"Niinkö?"

"Niin, hän käski minun kysyäkin, suostuisitteko aterioituanne keskustelemaan hänen kanssansa."

"Hyvin mielelläni. Olen kokonaan hänen käskettävissään – sitäkin enemmän", lisäsi kapteeni hymyillen, "koska olen hänen vankinsa."

"Niinhän asia on. No, aterioikaa rauhassa. Sillä välin minä menen ilmoittamaan toivomuksenne."

Ruperto lähti sitten kapteenin luota, joka ei odottanut kehoituksen toistamista, vaan kävi tarmokkaasti käsiksi eteensä asetettuihin ruokiin.

Hän päätti pian ateriansa ja oli jo kotvan aikaa kävellyt edestakaisin, kun Jaguari saapui.

Molemmat miehet tervehtivät virallisen kohteliaasti ja tarkkasivat toisiaan mitä kiinteimmin muutaman silmänräpäyksen ajan.

Tähän asti he eivät niin sanoaksemme olleet nähneet toisiaan. Heidän eilisiltainen keskustelunsa oli tapahtunut pimeässä, minkä jälkeen he olivat vimmatusti taistelleet toisiaan vastaan, mutta heillä ei ollut silloin ollut aikaa toisiaan arvostella, kuten he tekivät nyt sellaisten ihmisten erehtymättömällä silmäyksellä, jotka ovat ensi näkemältä tottuneet mielessään punnitsemaan jokaisen, ken joutuu heidän kanssaan tekemisiin.

Jaguari aloitti ensimmäisenä keskustelun.

"Suonette anteeksi, caballero, kehnon vieraanvaraisuuden, jolla teidät otan vastaan", sanoi hän; "pannaan julistetuilla ei ole muuta palatsia kuin heitä suojelevan metsän holvi."

Kapteeni kumarsi.

"En ollut suinkaan", virkkoi hän, "odottanut näin suurta kohteliaisuutta..."

Hän vaikeni tohtimatta lausua sanaa, joka hänellä oli kielellään, koska pelkäsi loukkaavansa haastattelijaansa.

"Rosvoilta, eikö niin, kapteeni?" vastasi Jaguari hymyillen. "Oh, älkää huoliko kieltää; tiedänhän minä, kuinka meitä Meksikossa nimitetään. Niin, caballero, tänään olemme henkipattoja rosvoja, rajaseikkailijoita, sissejä, mitä lienemmekään. Huomenna ehkä olemme sankareita, ja kansan pelastajia. Sellaista on maailman meno. Mutta jättäkäämme tämä. Tehän kuulutte halunneen minua puhutella?"

"Ettekö tekin puolestanne, caballero, ollut ilmaissut aikomusta minun kanssani jutella?"

"Se on totta, kapteeni. Muuten onkin minulla tehtävänä teille vain yksi kysymys; lupaatteko siihen vastata?"

"Kunniasanallani, jos se vain on minulle mahdollista!"

Jaguari mietti hetkisen ja jatkoi sitten:

"Kai te vihaatte minua?"

"Minäkö?" huudahti kapteeni vilkkaasti.

"Niin!"

"Mikä saattaa teidät sellaista luulemaan?"

"Mistäpä minä tiedän?" virkkoi Jaguari hämillään. "Tuhannenkin syytä – kiihkeys, jolla muutama tunti sitten yrititte riistää minulta hengen."

Kapteeni suoristausi, hänen kasvoilleen tuli vakava ilme, jota ei niillä siihen asti ollut vielä ollut.

"Olen suora teitä kohtaan, caballero", virkkoi hän; "minä olen siihen velvoittautunut."

"Kiitän teitä etukäteen."

Upseeri jatkoi:

"Teidän ja minun välilläni ei mieskohtaisesti voi olla vihaa ainakaan minun puoleltani. Enhän teitä tunne, eilen näin teidät ensimmäisen kerran. Ette ole tietääkseni koskaan lähemmin tai loitommin ollut sekaantuneena elämäni vaiheisiin, eikä minulla siis ole mitään syytä teitä vihata. Mutta ihmisen ohella olen sotilas: meksikolaisen armeijan upseerina..."

"Riittää, kapteeni", keskeytti nuori mies vilkkaasti; "olette sanonut minulle kaikki, mitä halusin tietää. Valtiollinen viha, niin kauheata kuin se onkin, ei kuitenkaan ole ikuinen. Te täytätte velvollisuutenne niinkuin minä luulen täyttäväni omani, tarkoitan, että teette sen parhaanne mukaan. Siihen ei ole mitään muistutettavaa. Ikävä vain, että emme taistele rinnatusten, vaan vastakkaisissa leireissä. Kohtalo on niin säätänyt. Kenties nämä onnettomat erimielisyydet kerran päättyvät, ja ehkä meistä silloin tulee ystävät!"

"Sitä olemme jo, caballero", huudahti kapteeni innokkaasti ja ojensi kätensä Jaguarille. Tämä puristi sitä hartaasti omassaan.

"Astukaamme kumpikin tietä, joka meille on viitoitettu", sanoi hän, "mutta vaikka puolustammekin eri asiaa, säilyttäkäämme silti taistelun ulkopuolella se kunnioitus ja ystävyys, jota kahden vilpittömän vihollisen täytyy tuntea toistansa kohtaan, sitten kun ovat mitelleet miekkojansa ja havainneet ne yhtä pitkiksi."

"Olkoon niin", vastasi kapteeni.

"Vielä sana", jatkoi Jaguari; "minun on vastattava teidän suoruuteenne yhtä vilpittömästi."

"Puhukaa."

"Äsken teille tekemäni kysymys kaiketikin kummastutti teitä."

"Sen myönnän."

"No, minä sanon teille, miksi sen tein."

"Mitäpä väliä sen sanomisella?"

"Onpa tosiaan; meidän välillämme ei saa enää olla mitään salattuna. Vihasta huolimatta, jota velvollisuuteni teitä kohtaan olisi tuntea, vedätte te minua puoleenne salaisella myötätunnolla, jota en osaa selittää, mutta joka pakottaa minut paljastamaan teille salaisuuden, josta riippuu elämäni onni."

"En käsitä teitä, caballero. Sananne kuulostavat omituisilta. Selittäkäähän taivaan nimessä."

Kuumeinen puna nousi äkkiä Jaguarin kasvoille.

"Kuulkaahan, kapteeni, vaikka te tutustuittekin minuun vasta tänään, niin on siitä kulunut jo pitkä aika, kun teidän nimenne ensi kertaa osui korviini."

Upseeri loi nuoreen mieheen kysyvän katseen.

"Niin, niin", jatkoi tämä yhä innokkaammin, "neitosella on aina teidän nimenne huulillaan. Hän ei puhu muuta kuin teistä. Siitä on vain muutamia päiviä... Mutta mitäpä sen muistutteleminen hyödyttää? Riittäköön teille tieto, että minä rakastan häntä hulluuteen asti."

"Carmelaa!" jupisi kapteeni.

"Niin", huudahti Jaguari, "ja tekin rakastatte häntä."

"Minä rakastan!" vastasi upseeri teeskentelemättä ja loi hämillään katseensa maahan.

Pitkään aikaan ei näiden kahden miehen välillä virketty mitään. Oli helppo havaita, että kumpikin kamppaili itsensä kanssa. Vihdoin Jaguarin onnistui hillitä sydämessään myllertävä myrsky, ja hän lausui varmalla äänellä:

"Kiitän teitä rehellisestä vastauksestanne, kapteeni. Carmelaa rakastaessanne käytätte oikeuttanne, samoin kuin minullakin on oikeus häntä rakastaa. Älköön tämä rakkaus meitä eroittako, vaan kiinnittäköön meidät päinvastoin yhä lujemmin toisiimme. Carmela on kunnon miehen lemmen arvoinen. Rakastakaamme häntä kumpikin puolestamme, käykäämme toisiamme vastaan rehellistä sotaa ilman kavaluutta ja konnankoukkuja. Kiittäköön onneansa se, jonka hän valitsee. Hän yksin olkoon välillämme tuomarina, noudattakoon hän sydämensä kutsua, hän on liian puhdas ja liian viisas erehtyäkseen ja tehdäkseen huonon valinnan."

"Hyvä!" huudahti kapteeni liikuttuneena. "Te olette rehti ja jalomielinen mies, Jaguari, ja tapahtukoon mitä tahansa, iloitsen aina siitä, että olen saanut puristaa uskollista kättänne ja että olette katsonut minut kyllin arvokkaaksi ystävienne joukkoon. Niin, minä rakastan Carmelaa hartaasti ja vilpittömästi. Hänen rusohuultensa hymyilystä antaisin riemulla elämäni. Mutta minä vannon teille, että seuraan teidän antamaanne ylevää esimerkkiä ja että taistelen yhtä vilpittömästi kuin tekin!"

"Vive Cristo!" huudahti nuori mies vilpittömän ja teeskentelemättömän iloisena. "Tiesinhän, että me kyllä ymmärtäisimme toisemme."

"Siihen ei tarvittu muuta kuin tilaisuus selittää toisillemme ajatuksemme", vastasi kapteeni hymyillen.

"Canarios! Toivonpa, että se tilaisuus ei uudistu samanlaisissa olosuhteissa. On ilmeinen ihme, että vielä olemme elävien joukossa."

"Minua ei suinkaan kutkuta halu koettaa uudistaa sitä!"

"Ei jumaliste minuakaan. Mutta aurinko vaipuu nopeasti taivaanrantaa kohti. Minun ei tarvinne teille sanoa, että olette vapaa menemään, minne vain itse tahdotte, jollette ehkä mieli kauemmin viipyä luonamme. Olen käskenyt laittaa teitä varten hevosen valmiiksi, jonka sallinette minun teille tarjota."

"Otan sen hyvin mielelläni vastaan. En huoli teeskennellä teille ujoutta, ja jalkaisin samoileminen näillä tuntemattomilla seuduilla olisi minulle varsin tukalaa."

"Älkää olko huolissanne! Minä annan teille oppaan, joka saattaa teidät oikealle reitille."

"Tuhannet kiitokset!"

"Minne aiotte lähteä? Jos kysymykseni on epähieno, ei teidän tietenkään tarvitse siihen vastata."

"Minulla ei ole teiltä mitään salattavaa. Aion palata mahdollisimman pian kenraali Rubion luo, jolle minun on selostettava hopeakuormastolle sattunut vastoinkäyminen ja se kauhea onnettomuus, jonka uhriksi itse olen joutunut."

"Sodan kohtaloita, kapteeni."

"Minä en moiti teitä; totean vain onnettomuuden, siinä kaikki."

"Ja jos conducta olisi voitu pelastaa urheudella ja hartaalla alttiudella, niin se olisikin epäilemättä pelastettu, sillä te täytitte kunnollisesti velvollisuutenne."

"Kiitän teitä tästä ylistyksestä."

"Teidän on helppo päästä kenraali Rubion leiriin ennen auringonlaskua."

"Hm, niinkö luulette?"

"Täältä ei ole sinne kuin korkeintaan viitisen kilometriä."

"Vai on se niin lähellä?"

"On tosiaan!"

"Voi, jospa olisin sen tiennyt!" huudahti kapteeni surullisesti.

"Niin, mutta te ette sitä tiennyt. No, mitä hyödyttää sitä muistella. Jonakuna päivänä sen kostatte."

"Olette oikeassa, tehtyä ei saa tekemättömäksi; minä lähden."

"Nyt jo!"

"Täytyy."

"Se on totta."

Jaguari viittasi jonkun matkan päässä seisovalle sissille.

"Kapteenin hevonen", virkkoi hän.

Viisi minuuttia myöhemmin tämä seikkailija, joka ei ollut kukaan muu kuin Ruperto, palasi taluttaen kahta hevosta, joista toinen oli komea, sirosäärinen ja säihkyväsilmäinen mustangi. Kapteeni hyppäsi ketterästi satulaan. Ruperto oli jo noussut ratsulleen.

Molemmat viholliset, jotka nyttemmin olivat ystäviä, puristivat viimeisen kerran toistensa kättä ja hartaan hyvästin jälkeen höllensi kapteeni hevosensa suitset.

"Pidäty kaikin mokomin sopimattomasta leikinlaskusta, Ruperto", varoitti Jaguari seikkailijaa ankaralla äänellä.

"Kyllä, kyllä!" jupisi toinen, muuta vastaamatta.

Ratsastajat läksivät niityltä. Jaguari seurasi heitä silmillään niin kauan kuin voi heidät eroittaa ja palasi sitten mietteisiinsä vaipuneena jacaliin, joka hänellä oli telttana.

V

Kenraali Rubio

Tilaisuuden tullen selostamme nyt muutamalla sanalla Meksikon liittovaltain armeijan kokoonpanoa, joka on järjestelmältään yhtä omituinen kuin kaikki muutkin virkakoneistot, joiden avulla tämän eriskummaisen tasavallan hallitseminen tapahtuu.

Sotilaspuku viehättää yleensä joukkoja. Sotilasuraan liittyy jotakin tavallisesta elämästä niin riippumatonta ja poikkeavaa, että kaikki kansa enemmän tai vähemmän hullaantuu kirjailujen ja olkalippujen koreasta kiillosta, rumpujen pärinästä ja torvien kimakasta toitotuksesta.

Varsinkin nuoret ihmiset leikkivät mielellään sotilasta, löyhyttelevät mielellään kypärintöyhtöjä, hypittelevät sotaoriita ja helistelevät välkkyviä sapeleita.

Meksikon taistelu Espanjaa vastaan kesti kymmenen vuotta, taukoamatta, kiihkeänä, vimmattuna. Siinä oli runsaasti kauheita tapahtumia ja vihlovia vaiheita.

Meksikolaiset, joita heidän sortajansa pitivät täydellisesti alistettuina, olivat kapinan alussa yhtä yksinkertaisia kuin olivat valloituksenkin hetkellä olleet. Useimmat eivät osanneet panostaa pyssyä, kukaan ei ollut käsitellyt tuliaseita.

Mutta sydämessään palavan kiihkeän vapaudenhalun innoittamina oppivat nämä nopeasti sotataitoa ja pian saivat espanjalaiset kalliisti kokea, että nuo pappien ja munkkien johtamat kurjat partiojoukot, joilla aluksi oli aseina enimmäkseen vain keihäitä ja nuolia, kykenivät vihdoin vastaamaan heidän yhteislaukauksiinsa, osasivat urhoollisesti kaatua tuumaakaan väistymättä ja sissisodalla tuottaa heille kauheita tappioita.

Innostus ja viha sortajia vastaan olivat tehneet sotilaita kaikista asekuntoisista miehistä.

Kun itsenäisyys oli julistettu ja sota päättynyt, oli armeija näytellyt osansa maassa, jolla ei ollut välittömiä naapureita ja jonka ei siis tarvinnut pelätä vieraiden sekaantumista sisällisiin asioihinsa eikä siis hyökkäystäkään.

Sotajoukon tuli siis riisuutua aseista, joilla se oli niin urhoollisesti maan vapauttanut, ja miesten palata rauhallisesti kotiinsa. Se oli näiden velvollisuus ja sitä heiltä odotettiin, mutta siinä petyttiin.

Armeija tunsi itsensä voimakkaaksi, pelätyksi, ja se tahtoi säilyttää saavuttamansa aseman ja itse vuorostaan sanella ehtoja.

Kun sen ei enää tarvinnut taistella vihollisia vastaan, asettui se omavaltaisesti sen maan kohtaloiden määrääjäksi, jota se oli kutsuttu puolustamaan. Ja hankkiakseen upseereilleen ylenemismahdollisuuksia teki sotajoukko vallankumouksia.

Sitten alkoi se mullistusten aikakausi, johon Meksiko on onnettomuudekseen joutunut ja joka vie sitä vastustamattomasti kuiluun, missä sen kalliisti ostettu itsenäisyys, jopa sen kansallisuuskin lopuksi tuhoutuvat.

Aliluutnantista kenraaliluutnanttiin asti käyttää jokainen ylenemisensä ponnahduslautana kapinoita – luutnantti pyrkiessään kapteeniksi, kapteeni everstinarvoa tavoitellessaan, eversti tullakseen kenraaliksi ja kenraali huudattaakseen itsensä Meksikon tasavallan presidentiksi. On tavallisesti kolme, neljä presidenttiä samalla kertaa, usein viisi tai kuusikin. Yksi ainoa presidentti olisikin asukasten mielestä merkillinen ilmiö, rara avis. Luulen, että aina itsenäisyyden julistuksesta asti ei liittovaltion peräsimessä ole nähty samaa presidenttiä yksinään edes kuutta kuukautta perätysten.

Tästä asiaintilasta johtuu, että armeija on joutunut kovin huonoon maineeseen. Yhtä kunniakasta kuin sotilaan virka oli espanjalaisia vastaan käydyn vapaustaistelun aikana, yhtä halveksittua se on nykyisin. Armeijan täytyy siis pestautua alimmista yhteiskuntakerroksista, nimittäin rosvoista, maankiertäjistä, kerjäläisistä, jopa varkaudesta tai murhasta tuomituista pahantekijöistäkin.

Kun nämä miehet saavat jonkun arvoasteen, vaihtavat he vain pukua, mutta säilyttävät uudessakin asemassaan, johon sattuma on heidät sijoittanut, paheensa ja alhaisesta entisyydestään periytyvät tapansa. Siksipä hyvässä kodissa syntyneet nuoret miehet pukeutuvatkin varsin vastahakoisesti univormuun, halveksien tointa, jota sivistyneet luokat pitävät niin vähäisessä arvossa.

Näin kehnosti järjestetyssä joukossa, jossa ei ole kuria eikä myöskään anneta sotilaallista opetusta, täytyy yhteishengen olla tuntematon, ja niin se onkin. Kuitenkin on tuo armeija ollut oivallinen, sen aikakirjoihin on piirretty monta loistavaa urotyötä, sen sotilaat ja upseerit ovat osoittaneet sankariutta vapaussodan vaarallisissa vaiheissa.

Mutta nykyisin on kaikki kuollutta, velvollisuudentuntoa halveksitaan, ja sotilaalle niin voimakas kiihoitin kuin kunniantunto on maahan tallattuna. Kaksintaistelu, tuo sotilaalle jossakin määrin välttämätön pahe, jotta hän voisi hankkia arvonantoa univormulleen, on kielletty mitä ankarimpain rangaistusten uhalla, joten ei kukaan antaessaan meksikolaiselle upseerille korvapuustin tai soimatessaan häntä pelkuriksi ja lurjukseksi joudu muuhun vaaraan kuin että hänet kenties salakavalasti murhataan.

Soturiksi tullakseen ja sotilashenkeen kasvaakseen tarvitsee ihminen pitkän oppiajan. Vasta pitkien ja vakavien opetusten ja harjoitusten perästä tottuu ankariin kieltäymyksiin, vasta useat kerrat katseltuaan kuolemaa silmiin saavuttaa sen kokemuksen ja kylmäverisyyden, jotka ovat välttämättömät voidakseen epäröimättä uhrata henkensä ja täyttää todellisen sotilaan velvollisuudet.

Useimmat meksikolaiset kenraalit punastuisivat tietämättömyyttänsä meidän armeijamme vähäpätöisimmän aliupseerin edessä, sillä he eivät tiedä kerrassaan mitään eikä heillä ole aavistustakaan sotilaallisesta ammattitaidosta.

Meksikolaisilla upseereilla supistuu kaikki pyrkimykseen vaihtaa vyöhikköä. Everstillä on punainen, kenraalimajurilla vihreä ja kenraaliluutnantilla valkoinen. Tämän viimeisen värin saavuttamiseksipa kaikki kapinat pannaankin toimeen.

Huonosti puettuina, huonosti ruokittuina ja huonosti palkattuina ovat meksikolaiset sotamiehet vitsauksena siviliväestölle, jota kohtaan he harjoittavat häpeämätöntä ja armotonta kiristystä mitä joutavimmilla tekosyillä.

Edelläsanotusta käsittää, kuinka peloittava moinen huonostijärjestetty aseellinen joukkio on kaikille kansalaisille, se kun ei tunne mitään hillikettä ja elää lakia halveksien sen ulkopuolella. Meksikon nykyinen tila osoittaakin väitöksemme eittämättömän totuuden.

Olemme tahtoneet välttää kaikkea henkilökohtaisuutta, käsitellen kysymystä aivan ylimalkaisesti ja rajoittuen toteamaan, kuinka asiat ovat. Tosin on tässä kurjassa armeijassa muutamia ansiokkaitakin upseereja, joitakuita todella kunnollisia miehiä, mutta ne ovat kuin tunkioon hukkuneita helmiä ja niiden lukumäärä niin pieni, että ne kaikki nimeltä mainiten emme saisi satalukua täyteen. Se on sitä surullisempaa, koska Meksiko vuosien vieriessä yhä enemmän lähenee romahdusta ja koska tuo tauti, joka kalvaa tämän kauniin maan elinvoimia, pian käy parantumattomaksi ja valtio luhistuu ainaiseksi, ei muukalaisten iskuista, vaan omien lastensa kavalasti murhaamana.

Kenraali don José Maria Rubio ei missään suhteessa ollut poikkeus meksikolaisten upseerien laumasta, mutta hänellä oli ympäristöönsä nähden se ääretön etu, että hän oli vanha vapaussodan aikuinen soturi. Hänessä korvasi kokemus runsaasti hänen puutteelliset opilliset tietonsa.

Hänen elämäntarinansa oli yksinkertainen. Kerromme sen tässä muutamalla sanalla:

Evangelistan, julkisen kirjurin, poikana Tampicosta oli hän suurella vaivalla oppinut hiukan lukemaan ja kirjoittamaan isänsä opastuksella. Tämä, tosin aivan pintapuolinen opillinen silaus koitui hänelle myöhemmin hyvin edulliseksi.

Suuren kansannousun aikana, jonka alkuunpanijana oli kuuluisa kirkkoherra Hidalgo – kansannousun, josta vallankumous kehittyi – harhaili nuori José Maria Tampicon ympäristöllä elätellen itseään mitä mahdottomimmillä ammateilla. Nuori mies, joka toimi vähän muulinajajana, vähän kalastajana ja paljon salakuljettajana, päihtyi ruudinhajusta ja hurmaantuneena Hidalgon vastustamattomasta tenhosta kaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan kosketuksiin, heitti hän pyssyn olalleen, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, jonka sattui saamaan käsiinsä, ja seurasi iloisesti kapinallisten joukkoja. Siitä alkaen oli hänen elämänsä pelkkää taukoamatonta taistelua.

Hänestä tuli urhoollisuutensa, tarmokkuutensa ja tyynen kylmäverisyytensä vuoksi ennen pitkää yksi espanjalaisten enimmin pelkäämistä sisseistä.

Aina ensimmäisenä hyökkäämässä, peräydyttäessä viimeisenä, pienen valiojoukon päällikkönä, jolle hurjimmat ja uhkarohkeimmatkin retket näkyivät olevan lapsenleikkiä, alituisesti onnen suosikkina – sillä onnetar rakastaa huimapäitä, – tuli José Mariasta pian espanjalaisten pelkäämä; pelkkä hänen nimensä herätti sanomatonta kauhua.

Palveltuaan vuoronsa perään kaikkien meksikolaisen vapautussodan sankarien komennossa ja urhoollisesti taisteltuaan heidän rinnallaan, oli hän rauhan tullen kenraaliluutnantti.

Kenraali Rubio ei ollut kunnianhimoinen. Hän oli urhoollinen ja kelpo sotilas, joka rakasti intohimoisesti ammattiaan ja joka tunteakseen itsensä onnelliseksi kaipasi rumpujen pärinää, aseiden välkettä ja sotilaselämää kaikessa laajuudessaan.

Taistellessaan hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi, että sota jonakuna päivänä loppuisi. Hän joutuikin aivan ymmälle ja tolkuttomaksi, kun rauha tehtiin ja itsenäisyys julistettiin.

Kunnon kenraali katseli ympärilleen. Jokainen valmistausi palaamaan perheensä helmaan nauttiakseen kylläkin kalliisti ostettua lepoa. Ehkei don José Maria olisi parempaa pyytänyt kuin noudattaa heidän esimerkkiänsä, mutta hänen perheensä oli armeija, hänellä ei enää ollut tai hän ei ainakaan tuntenut muita omaisia. Kymmenvuotisen taistelujen aikana oli kenraali kokonaan kadottanut kaikki sukulaisensa näköpiiristään. Hänen isänsä, jonka kuolemasta hän oli sattumalta kuullut, oli ainoa henkilö, jonka vaikutus olisi voinut saattaa hänet jättämään sotilasuran. Mutta isänkoti oli jäänyt kylmilleen, mikään ei enää vetänyt häntä maaseudulle. Hän jäi siis lippujen alle, vaikkei kunnianhimosta, sanomme sen vieläkin. Kunnon soturi tunnusti itselleen aivan rehellisesti, että oli saavuttanut paljon korkeamman aseman kuin koskaan oli rohjennut toivoakaan. Mutta hän ei tahtonut jäädä yksikseen eikä hylätä vanhoja ystäviä, joiden kanssa oli niin kauan kärsinyt ja taistellut, lyhyesti sanoen kokenut myötä- ja vastoinkäymiset.

Monet eri päälliköt, jotka heti alkoivat himoita valtaa ja seurata toinen toistansa presidentin istuimella, eivät laisinkaan pelänneet kenraalia, jonka vaatimattoman ja rehdin luonteen he tunsivat, vaan päinvastoin tavoittelivat hänen ystävyyttänsä ja antoivat hänelle auliisti todistuksia rehellisestä ja mitä todellisimmasta halustaan suojella häntä, varmoina että hän ei milloinkaan käyttäisi heidän luottamustansa väärin.

Siihen aikaan, kun teksasilaiset alkoivat käydä levottomiksi ja vaatia itsenäisyyttänsä, lähetti Meksikon hallitus, jonka valtion turvallisuudesta huolehtimaan asetetut virkailijat olivat saattaneet harhaan, vain riittämättömiä joukkoja järjestystä palauttamaan ja kansannousua kukistamaan. Mutta pian sai liike niin kiihkeän vallankumouksellisen luonteen, että tasavallan presidentti katsoi välttämättömäksi ryhtyä tarmokkaihin toimenpiteisiin. Onnettomuudeksi se oli jo liian myöhäistä. Tyytymättömyys oli levinnyt mies mieheltä, ei ollut enää kysymys jonkun pikkukapinan kukistamisesta, vaan vallankumouksen ehkäisemisestä, mikä ei ole suinkaan samaa. Meksikon tasavallan presidentti sai silloin ikäväkseen kokea, että kaikissa inhimillisissä kysymyksissä esiintyy jotakin mahtavampaa kuin pistinten raaka voima, nimittäin aate, jonka aika on tullut ja hetki lyönyt. Teksasiin lähetetyt joukot lyötiin ja työnnettiin kaikkialta takaisin. Lyhyesti sanoen niiden oli pakko väistyä kapinallisten edeltä, ryhtyä sovitteluihin heidän kanssaan ja peräytyä häpeällisesti.

Hallitus ei voinut eikä tahtonut tunnustaa näin masentavaa kolahdusta, jonka huonosti aseistetut ja huonosti harjoitetut joukot olivat sille tuottaneet. Se päätti tehdä viimeisen ja ratkaisevan ponnistuksen.

Lukuisia joukko-osastoja kerättiin Teksasin rajoille, ja yhtä paljon kunnioituksen herättämiseksi kapinallisissa kuin suoriutuakseen heistä yhdellä iskulla ryhtyi armeija suuriin sotavalmistuksiin.

Mutta silloin sota sai toisen muodon. Teksasilaiset, jotka enimmäkseen olivat pohjoisamerikkalaisia, hajaantuivat pienempiin ryhmiin, ja taitavina metsästäjinä, väsymättöminä samoilijoina ja maanmainioina tarkk'ampujina välttivät he avonaista taistelua Meksikon armeijan kanssa, joka silloin olisi voinut heidät saartaa ja tuhota, ja alkoivat sensijaan vendéeläisten tapaan käydä viekasta ja väijyvää sissisotaa, jonka ensimmäisenä tuloksena on vastustajien ääretön väsyttäminen, koska täytyi alituisesti marssia edestakaisin, mikä lannisti sotamiesten rohkeuden ja saattoi heidät napisemaan pakottamalla heidät taistelemaan tavoittamatonta vihollista vastaan, jonka he tiesivät olevan kaikkialla, sitä kuitenkaan mistään saamatta käsiinsä.

Tilanne kävi yhä vaarallisemmaksi. Nämä henkipatot, rosvoiksi, rajarauhan rikkojiksi ja sala-ampujiksi soimatut miehet, joita kernaasti sekoitettiin näillä seuduilla viliseviin rikollisiin ja tahdottiin kohdella sellaisina, joille ei suotu yösijaa ja joita häikäilemättä ammuttiin missä vain tavattiin – nämä nyttemmin järjestyneet, kuriin alistuneet, sodan karkaisemat ja kansalaistensa hyväksymisen siveellisen tuen nojalla voimakkaat miehet, joille kaikki toivovat menestystä, olivat kohottaneet korkealle Teksasin itsenäisyyden lipun ja monissa taisteluissa harvennettuaan heitä vastaan lähetettyjä joukkoja, pakottaneet vastustajansa tunnustamaan heidät kunniallisen asian innokkaiksi esitaistelijoiksi.

Tasavallan monien kenraalien joukosta valitsi presidentti vihdoin sen ainoan, joka kykeni korjaamaan hallituksen monesti toistuneet vastoinkäymiset. Kenraali don José Maria Rubio määrättiin Teksasia vastaan toimivien joukkojen ylipäälliköksi.

Se oli mitä onnellisin valinta. Kenraali, joka oli rehti mies ja urhoollinen soturi, ei ollut ostettavissa millään hinnalla. Hänen puoleltaan ei siis tarvinnut pelätä petosta, jota monet muut, vähemmän tunnollisemmat tai ahneemmat eivät olleet erinäisissä tilaisuuksissa kavahtaneet. Vapautussodan veteraanina ja entisenä erämiehenä tunsi don José Maria täydellisesti kaikki sissien sotajuonet ja oli tosiaan mies paikallaan menestyksellä taistellakseen sellaisia joukkoja vastaan, joita hänellä oli vihollisinaan.

Onnettomuudeksi tehtiin tämä valinta liian myöhään.

Kuitenkaan ei kenraali, vaikka hyvin käsittikin yrityksestä koituvan äärettömän edesvastuun, perääntynyt, vaan otti nurkumatta suorittaakseen hänelle uskotun raskaan urakan.

Eräillä ihmisillä on se eittämätön etu, että he ovat kuin syntyneitä asemiinsa. Heidän älynsä näkyy kasvavan tilanteen mukaan. Luotuina suuriin tehtäviin kohoavat he samassa suhteessa kuin ne sitä vaativat, pysyen aina kaikkien tapahtumain tasalla.

Kenraalilla oli tämä arvokas kyky. Heti ensi silmäyksellä hän arvioi vihollisensa sillä vanhain soturien kylmäverisyydellä, joka heidät tekee vahvoiksi, ja hänen suunnitelmansa oli muutamassa minuutissa valmis.

Hän muutti heti edeltäjäinsä noudattaman menettelytavan ja seurasi aivan päinvastaista ohjelmaa.

Väsyttämättä sotilaitaan tarkoituksettomilla ja kaikesta päättäen tuloksettomilla marsseilla hän valtasi lujimmat asemat ja hajoitteli joukkonsa majailupaikkoihin varsin laajalle alueelle, mutta ei kuitenkaan niin etäälle toisistaan, etteivät osastot olisi voineet vihollisen hyökätessä toisiaan tukea, ja koko armeijakin, jos se kävi ehdottoman välttämättömäksi, kerääntyi jälleen hänen ympärilleen lyhyemmässä kuin vuorokauden ajassa.

Näihin varokeinoihin ryhdyttyään ja säilyttäen sotavoimansa aina ulottuvillaan hän pysyi viisaasti puolustuskannalla ja sensijaan, että olisi marssinut eteenpäin, jäi paikoilleen, odottaen väsymättömän kärsivällisesti tilaisuutta äkkiarvaamatta karatakseen vihollisen niskaan ja nujertaakseen sen.

Teksasilaisten johtajat käsittivät kyllä pian, mikä vaara tässä uudessa ja taitavassa menettelytavassa heitä uhkasi. Osat olivat tosiaankin vaihtuneet: ahdistetuista oli kapinallisten pakko muuttua hyökkääjiksi, minkä seurauksena he menettivät kaikki asemansa edut ja heidän täytyi ryhtyä sodankäyntitapojensa vastaisiin joukkojen keskityksiin ja uhitteluihin.

Nuorille upseereille, joissa kenraalin ohjelma synnytti murinaa ja jotka nauroivat hänen varovaisuudelleen, vastasi hän hymyillen, että hänellä ei ollut kiirettä, että sota oli näppärää leikkiä, jossa taitavampi nipisti tomppelin, ja ettei saanut turhamaisesta kunnianhimosta panna alttiiksi yrityksen menestystä, joka vähäisellä kärsivällisyydellä voitaisiin varmasti viedä onnelliseen loppuun.

Tulokset osoittivat, että kenraali päätteli oikein ja että hänen suunnitelmansa oli hyvä.

Meksikolaisen armeijan uuden päällikön käytäntöön ottamalla menettelytavalla toimettomuuteen pakotetut kapinalliset yrittivät monet kerrat hyökätä hänen varustuksiaan vastaan ja vietellä hänet niistä ulos, mutta kenraali tyytyi kaatamaan heiltä mahdollisimman paljon miehiä ja piti puolensa askeltakaan etääntymättä.

La conducta de platalla, jota kapteeni Melendezin oli saatettava, oli rahavaroja tarvitsevan hallituksen silmissä tavaton merkitys. Se oli kaikin mokomin pelastettava ja turvallisesti toimitettava piastereineen Meksikon pääkaupunkiin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska Teksasista tulleet rahalähetykset viimeiseltä olivat käyneet hermostuttavan harvinaisiksi ja ennen pitkää uhkasivat lakata kokonaan.

Kenraali Rubio näki kiusakseen välttämättömäksi toistaiseksi muuttaa itselleen viitoittamaansa suuntaa. Hän ei epäillyt, että conductan matkasta tiedon saaneet kapinalliset tekisivät kaiken voitavansa sen pysäyttääkseen ja kaapatakseen, sillä heilläkin oli kova rahantarve ja pääkaupunkiin lähetettävät miljoonat olivat heille äärettömän tärkeät. Oli siis ehkäistävä heidän suunnitelmansa ja pelastettava conducta. Kenraali keräsi siis melkoisen osaston väkeä, asettui sen johtajaksi ja riensi pikamarssein sen solan suulle, jossa vakoojain tiedoitusten mukaan kapinallisten piti olla väijyksissä. Sitten hän, kuten olemme nähneet, lähetti varman (ainakin varmana pitämänsä) miehen viemään viestiä kapteeni Melendezille ilmoittaakseen hänelle tulostaan ja kehoittaakseen häntä olemaan varuillaan.

Niteessä Kapinalipun alla olemme nähneet, kuinka oli käynyt ja missä määrin kenraalin pikalähetti ansaitsi päällikkönsä luottamuksen.

Meksikolaisten leiri kohosi ihanan tasangon keskeltä vastapäätä solaa, josta conductan oli kenraalin tietojen mukaan saavuttava.

Oli ilta, aurinko oli noin tunti sitten mennyt mailleen. Levottomana kapteenin viipymisestä ja alkaen aavistella onnettomuutta, oli don José Maria lähettänyt ratsasvakoojia eri suuntiin, jotta ne toisivat hänelle uutisia, ja minuutti minuutilta lisääntyvän levottomuuden vallassa käveli hän nyt kiihtyneenä teltassaan hiljaa noituen ja muristen, kulmakarvat rypyssä, ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan yön tuhansia ääniä, jotka syntyvät ikäänkuin tyhjästä ja haihtuvat kuin djinnien siipien kuljettamina.

Kenraali don José Maria Rubio oli vielä nuorehko mies, ehkä kaksiviidettävuotias, vaikka näyttikin vanhemmalta, koska kenttäelämän rasitukset olivat painaneet ankaran merkkinsä hänen sotilaallisille ja avoilmeisille kasvoilleen. Hän oli kookasvartaloinen ja ruumiinrakenteeltaan sopusuhtainen. Vahvalihaksiset jäsenet olivat jäntevät, leveä ja ulkoneva rinta todisti suurta elinvoimaa. Hiukset alkoivat harmaantua, mutta mustain silmäin säteilevässä loistossa oli nuorekkuutta ja älykäs ilme.

Vastoin ylempien meksikolaisten upseerien tapoja, jotka kaikissa tilaisuuksissa komeilevat monilla kirjailuilla ja ovat kultahelyisiä ja sulkatöyhtöisiä kuin – suotanee meille vertaus anteeksi – haavarohtojen kauppiaat, oli hän puettuna ankaran yksinkertaisesti, mikä vielä korosti hänen sotilaallista ryhtiään ja antoi hänelle sen miettivän ja majesteettisen ulkonäön, joka niin hyvin sopii armeijan päällikölle.

Sapeli oli huolimattomasti heitetty kahden satulapistoolin viereen kartalle, joka oli levitettynä teltan keskellä olevalle pöydälle ja jota kohti kenraali kiihtyneenä kävellessään usein kumartui.

Kuului hevosen laukkaa, ensin etäistä, mutta nopeasti lähenevää. Teltan ulkopuolelle sijoitettu vartija huusi: "Kuka siellä?" Ratsastaja pysähtyi, hypähti maahan, ja sitten siirtyi tuokion päästä teltan verho syrjään ja mies tuli näkyviin.

Se mies oli kapteeni don Juan Melendez.

"Vihdoinkin!" huudahti kenraali, jonka katse kirkastui.

Mutta nähdessään surullisen ilmeen upseerin kasvoilla pysähtyi hän, astuttuaan kaksi askelta tulijaa kohti, ja muuttui äkkiä jälleen levottoman näköiseksi.

"Oi, oi, mitä on tapahtunutkaan, kapteeni?" virkkoi hän. "Onko kuormastoa kohdannut onnettomuus?"

Upseeri loi katseensa maahan mitään vastaamatta.

"Mitä tämä merkitsee, caballero?" toisti kenraali vihaisesti. "Oletteko ehkä menettänyt puhelahjanne?"

Kapteenin näkyi olevan vaikea malttaa mieltään.

"En, kenraali", vastasi hän.

"La conducta, missä on la conducta?" kysyi päällikkö tuimasti.

"Ryöstetty!" vastasi don Juan käheällä äänellä.

"Vive Dios!" karjaisi kenraali luoden häneen peloittavan katseen ja polkien kiukkuisesti jalkaansa. "Kuormasto on ryöstetty, ja te olette elossa tullaksenne sitä minulle ilmoittamaan."

"En ole voinut surmauttaa itseäni."

"Enpä luule, Jumala paratkoon, että olette saanut naarmuakaan", lausui kenraali ivallisesti.

"Se on totta."

Kenraali käveli muutaman askelen teltassa mitä suurimman kiihtymyksen vallassa.

"Entä sotamiehenne, caballero", kysyi hän tuokion kuluttua, pysähtyen upseerin eteen, "ne ovat tietenkin raukkamaisesti paenneet ensimmäisestä laukauksesta?"

"Sotamiehen! ovat kaikki kuolleet, kenraali."

"Häh, mitä sanotte?"

"Minä sanon, kenraali, että sotilaani kaatuivat viimeiseen mieheen heille uskottua aarretta kunnialla puolustaessaan."

"Hm, hm, ne ovat siis kaikki kuolleet?"

"Niin, kenraali, kaikki he lepäävät verisessä haudassa. Minä yksinäni jäin henkiin viidestäkymmenestä urhoollisesta ja uskollisesta miehestä."

Seurasi silmänräpäyksen äänettömyys. Kenraali tunsi kapteenin liian hyvin voidakseen epäillä hänen urhoollisuuttansa ja rehellisyyttänsä. Hän alkoi aavistella jotakin salaperäistä.

"Mutta lähetinhän minä teille oppaan", virkkoi hän vihdoin.

"Niin, kenraali, se opas meidät houkutteli ansaan, jonka kapinalliset olivat meille virittäneet."

"Tuhat tulimmaista! Jos se kurja mies..."

"Hän on kuollut", keskeytti kapteeni, "minä tapoin hänet."

"Hyvä! Mutta tässä jutussa on jotakin, mitä en tajua."

"Kenraali", huudahti nuori upseeri kiihtyen, "vaikka conducta menetettiinkin, tuotti taistelu kunniaa meksikolaiselle nimelle. Maineemme ei ole kärsinyt, meidät musersi ylivoima."

"Ka, kapteeni, te olette niitä miehiä, jotka olette kaiken epäilyn yläpuolella, eikä pieninkään tahra voisi tarttua teihin. Tarpeen vaatiessa menisin takuuseen teidän uskollisuudestanne ja urhoollisuudestanne kaikkien edessä. Kertokaa minulle avoimesti ja kiertelemättä, mitä tapahtui, ja minä uskon teitä. Esittäkää minulle taistelun kaikki tärkeimmät yksityiskohdat, jotta tietäisin, tuleeko minun teitä sääliä vai rangaista."

"Kuunnelkaa siis, kenraali. Mutta minä vannon teille, että jos selostukseni jälkeen sydämeenne jää pienintäkään epäilystä kunnollisuudestani ja sotilaitten uskollisuudesta, min ammun teidän edessänne luodin kallooni."

"Puhukaa ensin, caballero! Sitten näemme, mitä teidän tulee tehdä."

Kapteeni kumarsi ja alkoi täsmällisesti selostaa tapahtumia.

VI

Metsästäjäin neuvottelu

Palaamme nyt Lujamieleen, josta on oltu liiankin kauan vaiti.

Lujamieli oli eronnut ystävistään kahden pyssynkantaman päässä teksasilaisten leiristä, päättäen, jos tarpeellista olisi, kutsuttaa Carmelan saapuville. Mutta se ei ollut osoittautunut tarpeelliseksi. Nuori mies oli, vaikkakin vastahakoisesti, suostunut kaikkeen, mitä kanadalainen oli häneltä vaatinut; ja tämä oli siitä mielissään, sillä, tosin tietämättä epäröimisensä varsinaista syytä, hän ei halunnut helpottaa kohtausta nuorten välillä.

Heti kun Lujamieli oli lopettanut keskustelunsa sissien nuoren päällikön kanssa, oli hän noussut ja Jaguarin hartaista pyynnöistä ja pidättelyistä huolimatta lähtenyt hänen leiristään.

Metsästäjä oli siis noussut ratsulleen ja puolittain tyytyväisenä haasteluunsa Jaguarin kanssa, kävelyttäen hevostaan ja mietteisiinsä vaipuneena saapunut paikalle, jolle hänen ystävänsä olivat leiriytyneet. Nämä odottivat häntä levottomina. Varsinkin Carmela oli kovin huolestuneena.

Omituisena vastakohtana, jonka naiset itse voinevat selvittää, oli nuorella tytöllä, ehkä itse tietämättänsä, sekä Jaguaria että kapteeni Melendeziä kohtaan tunteita, joita hän ei rohjennut eritellä, mutta jotka kuitenkin herättivät hänessä yhtä suurta mielenkiintoa ja osanottoa näitä kumpaakin miestä kohtaan ja saivat hänet pelkäämään yhteentörmäystä heidän välillään, olipa sen tulos sitten millainen tahansa, menestyksellinen tai turmiollinen toiselle tai toiselle.

Siitä huolimatta on ilmeistä, että jos hänen olisi tarvinnut selittää syy, mikä häntä siihen johti, ei hän olisi voinut vastata, ja että hän, jos hänen olisi väitetty rakastavan toista tai toista, olisi sen tarmokkaasti kieltänyt, jopa varmasti vakuuttuneena sanojensa totuudesta.

Kuitenkin hän tunsi, että nuo miehet, joskin eri syistä, vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa. Hän vavahti heidän lähestyessään, heidän äänensä sai hänen koko olentonsa värähtämään onnesta; jos hän ei pitkään aikaan kuullut heistä mitään, kävi hän surulliseksi, levottomaksi ja miettiväiseksi. Heidän läheisyytensä taas palautti täydellisesti hänen hilpeytensä, ja hän oli jälleen huoleton kuin lintu.

Oliko se ystävällisyyttä? Oliko se rakkautta? Kuka tietää?

Lujamieli tapasi ystävänsä mukavasti asettuneina ahtaalle aukeamalle, missä he istuivat ison nuotion ääressä, jolla keittivät illallistaan. Hiukan sivummalle vetäytyneenä tarkkasi Carmela levottomasti polkua, jota pitkin tiesi metsästäjän tulevan.

Heti hänet nähtyään hän päästi hillityn riemuhuudon ja liikahti juostakseen häntä vastaan, mutta pysähtyi punehtuen, loi katseensa maahan ja kätkeytyi aivan häpeillään floripondio-ryhmän taakse.

Lujamieli astui tyynesti maahan, riisui päitset hevoseltaan, jonka lähetti ystävällisesti lanteelle läimäyttämällä toveriensa ratsujen seuraan, ja meni istumaan Uskollisen Sydämen viereen.

"Huh", virkkoi hän, "nyt olen vihdoinkin palannut. Vaivatonta se ei ollut!"

"Oliko siinä jotakin vaaraa?" kysyi Uskollinen Sydän osaaottavasti.

"Ei, ei laisinkaan. Jaguari otti minut vastaan, niinkuin tulikin, nimittäin ystävänä, enkä minä voi valittaa muuta kuin hänen ylenmääräistä kohteliaisuuttaan. Muuten olemmekin tunteneet toisemme jo liian kauan, jotta olisi voinut olla toisin."

Carmela oli hiljaa lähestynyt isäänsä. Äkkiä kumarsi hän siron päänsä tätä kohti ja tarjosi otsansa suudeltavaksi.

"Hyvää päivää, isä", virkkoi hän hiukkasen teeskennellyllä äänellä. "Olet siis jo palannut?"

"Jo!?" vastasi Lujamieli painaen suudelman otsalle ja nauraen. "Sinua vietävän tyttöä! Kuulostaa siltä, että poissaoloni ei ole sinusta tuntunut pitkältä?"

"Anteeksi, isä, en minä sitä tarkoittanut", virkkoi neitonen aivan hämillään.

"No mitä sinä sitten tarkoitit, lapseni?"

"Enpä mitään."

"Tarkoitit kyllä, eikö totta, pieni juonittelija? Mutta kaikkine kujeinesikaan ei sinun onnistu minua pettää, minä olen liian vanha kettu, tyttöseni, jotta minut hemmoitellun lapsen vehkeillä pyydystettäisiin."

"Sinä olet häijy, isä", vastasi tyttö nyrpistäen kapinallisesti suutansa, "tulkitset sanani aina pahoin päin."

"Vai niin, señorita! No, älä suutu, minä tuon sinulle hyviä uutisia."

"Ihanko totta?" huudahti tyttö ristiten riemukkaasti kätensä.

"Epäiletkö sanaani?"

"En suinkaan, isä."

"No niin, istuhan nyt tuohon viereeni ja kuuntele."

"Puhu, puhu, isä!" huudahti tyttö riemuissaan ja istahti metsästäjän osoittamalle paikalle.

"Kapteeni Melendez on sinusta siis hyvin mielenkiintoinen, lapseni?"

"Minustako, isä!" huudahti neitonen kavahtaen hämmästyksestä.

"Kas, minusta tuntuu, että kun on rohjennut ryhtyä sellaiseen menettelyyn kuin sinä, täytyy tuntea harrasta mielenkiintoa jotakuta kohtaan."

Neitonen kävi vakavaksi.

"Isä", virkkoi hän tuokion kuluttua siihen keveän päättäväiseen sävyyn, jollaiseen hemmoitellut lapset niin hyvin kykenevät, "minä en voi sanoa sinulle, miksi minä sillä tavoin menettelin. Tein sen vasten tahtoani, sen sinulle vannon. Minä olin hullu. Ajatus, että Jaguari ja kapteeni joutuisivat taistelemaan keskenään elämästä ja kuolemasta, kouristi sydäntäni, ja kuitenkin voin sinulle vakuuttaa että nyt tyynnyttyäni utelen turhaan itseltäni syytä, mikä minut pakotti kääntymään puoleesi, jotta estäisit heidän kohtauksensa."

Metsästäjä pudisti päätänsä.

"Tuo ei ole selvää, niña", vastasi metsästäjä, "minä en totisesti käsitä sinun puheestasi mitään. Olenhan vain poloinen metsänkävijä, jolla ei ole muuta oppia kuin se, mitä alituisesti ammennan silmäini edessä tapahtuvista luonnon suurista näytelmistä. Naissydämet ovat minulle suljettu kirja, josta minun olisi mahdotonta tavailla selville ainoatakaan lehteä. Mutta usko minua, lapsi, ole varuillasi, älä leiki epäviisaasti aseilla, joiden voimaa ja koneistoa et tunne. Niin keveä kuin antilooppi onkin, niin rivakasti kuin se hyppääkin äkkisyvänteitten yli kalliolta kalliolle, tulee sille siinä kerran hetki, jolloin sitä huimaa, sen päätä pyörryttää, ja se vierii kuiluun. Olen usein nähnyt sellaisia tapaturmia metsissä. Ole varuillasi, tyttö, ole varuillasi, luota vanhan erämiehen kokemukseen."

Carmela nojasi miettiväisenä punehtuvaa otsaansa kanadalaisen olkapäätä vasten ja kohotti suuret siniset, kyynelehtivät silmänsä häntä kohti.

"Minä kärsin, isä", kuiskasi hän surullisesti.

"Vive Dios! Sinä kärsit, lapseni, etkä sano sitä minulle! Oletko ehkä sairas?" huudahti Lujamieli levottomana. "Mutta perin varomaton sinä oletkin tällä tavoin juoksennellessasi yöllä erämaassa."

"Erehdyt, isä", vastasi Carmela vaisusti hymyillen, "en minä sairas ole, ei siinä vikaa."

"Mikä sinua sitten vaivaa?"

"En tiedä, mutta sydäntäni kouristaa, rintaani ahdistaa. Voi, minä olen kovin onneton!"

Ja kätkien päänsä käsiinsä hän purskahti itkuun. Lujamieli katseli häntä hetkisen pelonsekaisella kummastuksella.

"Sinua onnetonta!" huudahti hän lyöden vihaisesti otsaansa. "Hyvä Jumala, mitä hänelle onkaan tehty, kun hän tuolla tavoin itkee!"

Seurasi muutaman minuutin äänettömyys. Kun keskustelu oli alkanut kuulostaa arkaluontoiselta, olivat Uskollinen Sydän ja Lanzi teeskentelemättä poistuneet tiheikköön, johon he pian katosivat. Lujamieli oli siis neitosen kanssa kahdenkesken.

Metsästäjä oli tuollaisen kylmän raivon vallassa, joka on sitä peloittavampi, mitä keskittyneempi se on. Jumaloiden tätä tyttöä hän luulotteli yksinkertaisessa tietämättömyydessään, että hän itse oli sitä aavistamattaan karkeudellaan ja typeryydellään häntä kohtaan saattanut hänet onnettomaksi, ja sydämessään syytti hän itseään, ettei ollut osannut tehdä hänen elämäänsä niin tyyneksi ja hauskaksi kuin oli unelmoinut.

"Suo minulle anteeksi, lapseni, suo anteeksi, että olen tahtomattani tuottanut sinulle kärsimyksiä. Hyvä Jumala, eihän sovi olla suutuksissa siitä minulle. Kas, eihän se suinkaan ole minun syyni, joka olen aina elänyt yksinäni erämaassa. Mistäpä minä olisin oppinut käsittelemään niin hentoluontoisia olentoja kuin naiset ovat? Mutta nyt se on lopussa, pidän itseäni silmällä, sinä et saa enää moittimisen aihetta minua kohtaan, sen sinulle lupaan, rakas lapseni. Teen kaikki, mitä haluat. Oletko nyt tyytyväinen?"

Äkillisestä vastavaikutuksesta kuivasi nuori neito kyyneleensä ja helähtäen iloiseen nauruun kietoi käsivartensa metsästäjän kaulaan ja suuteli häntä useat kerrat.

"Sinunhan on annettava anteeksi minulle, isä", virkkoi hän hyväilevällä äänellä, "sillä minä näyn huvikseni kiusaavan sinua, joka olet niin hyvä. Äsken en tiennyt mitä puhuin. Minä en ole onneton, minä en kärsi. Olen päinvastoin onnellinen ja rakastan sinua hellästi, isäkulta. Minä rakastan ainoastaan sinua, yksin sinua."

Lujamieli silmäili häntä säikähtyneenä. Hän ei enää laisinkaan käsittänyt näitä äkillisiä mielenmuutoksia, joiden syytä ei tajunnut.

"Hyvä Jumala", huudahti hän ristiten kätensä, "tyttäreni on hulluna!"

Tuosta huudahduksesta leikkivän lapsen hilpeys vain karttui, ja nauru helskyi hänen kurkustaan niin riemukkaana ryöppynä, että satakielikin olisi sen sointuja kadehtinut.

"Isä hyvä", virkkoi hän, "en minä hullu ole. Olin sitä äsken sinulle mokomia lörpötellessäni, mutta nyt on kohtaus ohi. Suo minulle anteeksi, älkäämmekä sitä enää ajatelko."

"Hm", jupisi metsästäjä kohottaen aivan ymmällä silmänsä taivasta kohti, "en parempaa pyydä, niña. Mutta olen entistä tolkuttomampi, enkä totisesti käsitä mitään siitä, mitä mielessäsi liikkuu."

"Mitäpä sillä väliä, isä? Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia, ei heidän oikkujansa tarvitse ottaa vakavasti."

"Hyvä, hyvä, kaipa se niin on, koska sinä sen sanot, tyttönen. Oli miten oli, minä olen kärsinyt, lapsi, sinun sanasi vihlaisivat sydäntäni."

Carmela syleili häntä hartaasti.

"Entä Jaguari?" kysyi hän.

"Kaikki on järjestetty; kapteenin ei tarvitse häntä pelätä."

"Niin, minä tiedän sen, Jaguarilla on jalo sydän. Jos hän on luvannut, voi siihen luottaa."

"Hän lupasi minulle."

"Kiitos, isä. No, nyt kun kaikki on järjestetty toivomuksiemme mukaan..."

"Sinun toivomuksiesi mukaan", keskeytti metsästäjä.

"Minun tai sinun, isä, eikö se ole samaa?"

"Se on totta, olin väärässä. Jatkahan!"

"Niin, sanon minä, kutsu toverisi, jotka kai kuljeskelevat tuolla ympäristöllä ja syökäämme. Minulla on nälkä kuin sudella."

"Niinkö?" virkahti Lujamieli riemuissaan.

"On tosiaan. En tohtinut sitä sinulle tunnustaa."

"Oh, nälkäsi kyllä saat pian tyydyttää."

Kanadalainen vihelsi. Hänen kaksi toveriansa, jotka kaiketi vain sitä merkkiä odottivatkin, saapuivat heti.

Hirvenpaisti otettiin tulelta, laskettiin isolle lehdelle, ja jokainen sijoittui mukavaan asentoon ruokailua varten.

"Mutta missähän Quoniam viipyy?" kysyi Lujamieli äkkiä.

"Vähän aikaa lähtösi jälkeen", vastasi Uskollinen Sydän, "hän jätti meidät luvaten käydä Mezquiten haciendassa."

"Se oli oikein. En tullut sitä ajatelleeksi. En ole levoton vanhasta toveristani. Kyllä hän meidät löytää."

Jokainen alkoi sitten syödä hyvällä ruokahalulla, sen enempää ajattelematta neekerin poissaoloa.

Ansaitsee huomauttaa, että ihmiset, joita heidän viettämänsä elämä pakottaa kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, heitä ympäröivissä vaaroissa tai heitä ahdistavassa levottomuudessa, alituisesti viljelemään ruumiillisia aistejaan, syövät aina hyvällä ruokahalulla ja nukkuvat sikeästi, näiden kipeäin ruumiillisten tarpeiden tyydytys kun on heille niin välttämätöntä, jotta he voisivat edullisesti suoriutua epätasaisen ja kaikenlaisen uhan alaisen elämänsä alati vaihtuvista vaiheista.

Erämiesten aterioidessa oli aurinko mennyt mailleen ja yö verhonnut metsän. Päivän erilaisista tapahtumista sielullisesti ja ruumiillisesti uupuneena poistui Carmela melkein heti Uskollisen Sydämen rakentamaan keveään lehvätelttaan.

Nuoren tytön oli tarvis järjestellä ajatuksiaan ja levätä muutama tunti, koska valvominen oli liiaksi kiihoittanut hänen hermostoansa ja aiheuttanut kohtauksen, joka hänellä oli ollut jokunen tunti sitten. Yksikseen jäätyään keräsivät metsästäjät kasan risuja, joilla ylläpitäisivät tulta kaiken yötä, ja heiteltyään vielä muutaman sylyksen kuivia oksia rovioon istuutuivat sitten intiaanien tapaan eli selkä liekkiin päin, jotta hohde ei häikäisisi heidän silmiään ja että voisivat pimeässä eroittaa odottamattoman vieraan, tulipa sitten ihminen tai metsän eläin. Näihin varokeinoihin ryhdyttyään ja laskettuaan pyssynsä käden ulottuville he sytyttivät piippunsa ja polttelivat hiljalleen.

Varsinkin öisin, jolloin päivän melu taukoaa vaihtuakseen pimeän salaperäiseksi hyminäksi, saa erämaa suurenmoisen ja mahtavan muodon, joka vaikuttaa sieluun ja tuudittelee sen tenhoaviin, leppoisiin ja vienonsurullisiin unelmiin. Yön puhtaampi, oksien läpi värähtelevän tuulenviiman raikastuttama ilma, ulpukoita kiertävän veden lirinä, tuhansien näkymättömien hyönteisten epämääräinen surina, erämaan soinnukkaat henkäykset ja kuiskeet, sanalla sanoen, tuo Jumalasta lähtevän suuren elämänaallon kaikkialla liikkuva ja yhäti uudistuva salaperäinen humina vaivuttaa lujaluontoisenkin ihmisen omituisen suloiseen mietiskelevään hartauteen, jota ne, joille luonnon suuret näytelmät ovat tuntemattomia, eivät osaa kuvitella.

Yö oli tyyni ja kirkas. Runsasta valoa säteili miljoonista tummansinisistä, taivasta kirjailevista tähdistä, kuu valeli maahan hopeista hohdettaan, joka antoi esineille haaveellisen muodon. Ilma oli niin puhdas ja läpikuultava, että katse eroitti rotkojen juovia pitkin maan kohoutumat kuin täydessä päivänvalossa.

Täten kului muutamia tunteja kenenkään näistä kolmesta yön loiston hurmaamasta miehestä ajattelematta nukkumista, joka heille kuitenkin päivän rasitusten jälkeen oli välttämättömän tarpeellista.

"Ken valvoo tänä iltana?" kysyi vihdoin Lanzi työntäen piippunsa varren takaisin vyöhönsä. "Ympärillämme on ihmisiä, joita vastaan on paras olla varuillaan."

"Se on totta", myönsi Uskollinen Sydän, "nukkukaa te, minä valvon kaikkien puolesta."

"Hetkinen", virkkoi kanadalainen; "jollei uni sinua kovin rasita, Lanzi, niin sinä, Uskollinen Sydän ja minä käytämme hyväksemme Carmelan poissaoloa neuvotellaksemme keskenämme. Asemamme on nuorelle neidolle sietämätön. On välttämättömästi ryhdyttävä johonkin. Valitettavasti en tiedä mitä tehdä ja pelkäänpä, että teidänkään yhteinen viisautenne ei olisi minulle tästä pulasta suoriutuakseni liikaa."

"Kuten käskette, Lujamieli", vastasi Lanzi. "Neuvotelkaamme! Senjälkeen maistuu minusta uni sitä paremmalta."

"Puhu, ystäväni", kehoitti Uskollinen Sydän.

Metsästäjä mietti hetkisen ja jatkoi sitten:

"Erämaan elämä on ankaraa hennoille olennoille. Me rasituksiin tottuneet ja kieltäymysten karaisemat miehet kestämme sitä huomaamattamme, vieläpä se tuottaa meille tavatonta nautintoakin."

"Se on totta", myönsi Uskollinen Sydän; "mutta olisi väärin ja julmaa pakottaa niihin vaaroihin, joita meidänlaisemme miehet voivat uhmailla, naista, nuorta neitosta, joka vastikään on sivuuttanut lapseniän ja jonka elämä tähän asti on kulunut huolettomasti, ilman minkäänlaisia puutteita ja rasituksia."

"Niin", säesti Lanzi.

"Siitäpä juuri onkin kysymys", jatkoi Lujamieli. "Vaikka ero Carmelasta onkin minulle vaikea, ei hän enää voi kauemmin jäädä joukkoomme."

"Se olisi samaa kuin tappaa hänet", virkkoi Uskollinen Sydän.

"Eipä siihen pitkää aikaa kuluisi. Pieni, rakas tyttö-rukka", jupisi Lanzi.

"Niin, mutta kenen huostaan hänet uskoa, nyt kun venta on tuhottu?"

"Se on tukalaa", sanoi Lanzi.

"Mutta etkö sinä ole Mezquiten haciendan tigrero?" kysyi Uskollinen Sydän.

"Olen kyllä."

"Kas siinäpä hyvä tuuma!" huudahti mestitsi. "Minä en sitä olisi hoksannutkaan."

"Mikä tuuma?" kysyi kanadalainen.

"Haciendan isäntä ei kai kieltäytyisi ottamasta Carmelaa taloonsa?" sanoi Uskollinen Sydän.

Metsästäjä pudisti kieltävästi päätänsä.

"Ei, ei", virkkoi hän. "Jos häneltä sitä pyytäisin, kyllä hän siihen varmaan suostuisi, mutta se ei käy päinsä."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että Mezquiten isäntä ei ole sopiva mies nuoren neitosen suojelijaksi, Uskollinen Sydän."

"Hm", virkkoi tämä, "sitten käy asemamme yhä tukalammaksi, sillä minä en käsitä, kuka voisi ottaa hänet huostaansa."

"En minäkään, ja juuri se minua huolestuttaa."

"Kuulkaahan", huudahti yhtäkkiä Uskollinen Sydän, "en tiedä, Jumala paratkoon, mihin älyni oli joutunut, kun en tullut sitä heti alussa ajatelleeksi, mutta ole huoleti, minä tunnen erään."

"Sinäkö?"

"Niin."

"Puhu, puhu!"

"Kah", kuiskasi mestitsi Lujamielelle, "tuo Uskollinen Sydän on todella kunnon toveri, hyvin kekseliäs."

"Syistä, joiden kertominen nyt kävisi liian pitkäksi, mutta jotka sinulle jonakuna päivänä ilmoitan", vastasi nuori mies, "en ole yksinäni täällä korvessa. Äiti ja perheemme vanha palvelija asuvat noin viidensadan kilometrin päässä nykyisestä olinpaikastamme erään comanchi-haaran keskuudessa, jonka päälliköt joku vuosi sitten ottivat minut heimon jäseneksi. Äitini on hyvä ihminen. Hän rakastaa minua epäjumaloimiseen asti ja hän tuntisi itsensä onnelliseksi saadessaan toverikseen sellaisen herttaisen lapsen kuin sinun tyttäresi. Hän valvoo tytön puolesta ja ympäröi hänet sillä äidillisellä huolenpidolla, johon vain nainen kykenee, varsinkin kun hän on todella äiti ja alati vapisee ajatellessaan poikansa turvallisuutta, sillä minulle hän on kaikki uhrannut. [Kts. Arkansasin sissit.] Samaan aikaan joka kuukausi minä jätän metsästyksen, hyppään mustangini selkään ja kiitäen nuolennopeudella erämaan halki menen tervehtimään äitiäni, jonka luona viivyn muutamia päiviä heimon keskuudessa. Nyt on aika melkein käsissä, jolloin on tapani lähteä sen kylään. Tahdotteko tulla sinne mukaani? Minun seurassani saapuessasi ottavat intiaanit sinut hyvin vastaan, ja äiti kiittää sinua siitä, että uskot hänelle tyttäresi."

"Uskollinen Sydän", vastasi metsästäjä liikuttuneena, "tarjouksesi on rehellisen ja suoran miehen tarjous, ja minä otan sen yhtä avomielisesti vastaan kuin sinä sen teet. Äitisi luona elää tyttäreni onnellisena eikä hänellä ole mitään pelättävänä. Kiitos!"

"Uskollinen Sydän", virkkoi mestitsi sydämellisesti, "en tiedä, kuka teille on antanut tuon nimen, mutta canarios, sen vain sanon, että se henkilö tunsi teidät hyvin."

Molemmat miehet hymyilivät Lanzin mielijohteelle.

"Nyt, kun asia on järjestetty", jatkoi hän, "ette minua enää tarvinne? Hyvää yötä siis! Minä menen nukkumaan, silmäluomiani pistelee kuin ne olisivat täynnä okaita."

Hän kääriytyi huolellisesti zarapéhensa, heittäytyi nurmikolle ja oli minuutin päästä sikeässä unessa. On luultavaa, että tuo kunnon mies tahtoi voittaa takaisin menetetyn ajan, sillä hän ei suinkaan salannut itseltään, että oli neuvottelussa toiminut vain sivuhenkilönä, asiaa mitenkään edesauttamatta.

"Milloin me lähdemme?" kysyi kanadalainen.

"Tie on pitkä", vastasi Uskollinen Sydän; "meillä on enemmän kuin viidensadan kilometrin taival edessämme. Carmela on uupunut niistä rasituksista, joita hän useat päivät perätysten on saanut kestää. Ehkä olisi parasta sallia hänen levätä päivä tai pari kerätäkseen vereksiä voimia tämän pitkän matkamme varrella odottaviin uusiin ponnistuksiin."

"Olet oikeassa. Tuo matka, josta me emme olisi tietääksemmekään, on aikamoinen urakka nuorelle tytölle. Viipykäämme täällä kaksi päivää. Leiri on hyvä, sen paikka sopivasti valittu. Meillä ei ole kiirettä. On parempi menetellä varovaisesti, jotta ei myöhemmin tarvitse katua liiallista hätiköimistä, kenties turmiollista sille, jota kaikin mokomin tahdomme suojella."

"Sinä aikana, jonka vietämme täällä, saavat hevosemme uutta tulta ja tarmoa, ja me käytämme tätä viivytystä hyväksemme ruokavaroja hankkimalla."

"Hyvin puhuttu, veliseni. Asia on päätetty. Kahden päivän perästä lähdemme matkalle, ja toivoakseni on Jumala meille niin armollinen, että sallii meidän terveinä ja ehjin nahoin saapua määräpaikkaamme."

"Jumala ei meitä hylkää, veli, ole siitä varma."

"Sen minä hyvin tiedän", vastasi kanadalainen yksinkertaisen luottavasti, mikä oli hänelle ominaista. "Tällä hetkellä tunnen itseni hyvin onnelliseksi. Et voi kuvitella, kuinka levoton minä olin ja minkä palveluksen minulle tarjouksellasi teet."

"Älkäämme siitä enää puhuko! Olemmehan vannoneet toisillemme ystävyyttä. Niinpä niin, vuoroin vieraissa käydään."

"Niin minäkin sen käsitän! Mutta kiitän silti vieläkin kerran, sydämeni on niin täynnä, että se vuotaa yli. Mutta nyt kun olemme päässeet ratkaisuun, tulee sinun mennä levolle, ystävä. Yö kuluu, ja varmaankin sinua nukuttaa."

"Mene sensijaan sinä nukkumaan, ystäväni, muistathan, että lupasin valvoa ja vartioida?"

"Se ei käy päinsä."

"Mutta sinä olet rasituksista uupunut, ystäväni!"

"Minäkö? Älä nyt joutavia! Minulla on rautainen ruumiinrakenne ja teräshermot, ei väsymys minuun pysty."

"Mutta, veikkoseni, ovathan ihmisen voimat rajoitetut, olkootpa kuinka suuret tahansa, eikä niitä voi ylenmäärin pinnistää."

"Ehkä niin, ystävä hyvä, en siitä kysymyksestä sinun kanssasi riitele. Sanonhan vain, että ilo on vienyt minulta unen. Olen virkeä kuin pussirotta, ja turhaan yrittäisin ummistaa silmiäni. Minun tarvitsee päinvastoin hiukan miettiä aivan yksinäni, ja sen minä teenkin, sillä välin kun sinä, joka tietysti olet tyynempi, nukut."

"Olkoon menneeksi. Koska sitä ehdottomasti vaadit, ystäväni, niin en enää kiistele."

"Hyvä on, käyt jo järkeväksi", virkkoi Lujamieli hymyillen. "Hyvää yötä, veikko."

"Hyvää yötä", vastasi Uskollinen Sydän.

Kanadalaisen niin selvästi ilmaistua tahtonsa katsoi hän turhaksi enää vastustella, sitä vähemmin, kun jo alkoikin tuntea unen oireita. Hän paneusi sitten levolle sanottuaan vielä viimeisen kerran hyvää yötä metsästäjälle ja vaipui pian uneen.

Lujamieli oli puhunut totta. Hänen oli tarvis muutamaksi tunniksi eristäytyä käydäkseen mielessään läpi viime tapaukset, jotka näinä päivinä olivat niin odottamatta häntä kohdanneet ja häirinneet tyyntä elämää, johon hän äskeisinä vuosina oli hiljalleen tottunut.

Hetket kuluivat toinen toisensa perästä, eikä mietteisiinsä vaipunut metsästäjä tuntenut unen vieläkään painavan silmäluomiaan.

Tähdet alkoivat sammua, taivaanranta kirjavoitui vaaleammista valojuovista, tuulenviima kävi vinhemmäksi ja kylmemmäksi. Kaikki ennusti jo auringon alkavaa nousua, kun metsästäjän tarkka korva eroitti heikon äänen, joka muistutti kuivan oksan taittumista, Ja se ääni sai hänet säpsähtämään.

Paikaltaan liikahtamatta kohotti kanadalainen päänsä ja kuunteli, samalla kun hän aivan hiljaa kosketti viereensä laskettua kivääriä.

VII

Vanha ystävä

Lujamieli oli liian vanha ja viekas metsänkävijä, jotta hänet olisi voitu yllättää.

Itsepintaisesti tuijottaen sinnepäin, mistä hänet hälyttänyt rasahdus oli kuulunut, koetti hän silmillään lävistää pimeyttä ja eroittaa pensaikosta jotakin liikettä, josta voisi päätellä, keitä lähestyvät vieraat luultavasti olivat.

Pitkähköön aikaan ei hänen kuulemansa melu uudistunut, vaan metsässä vallitsi jälleen erämaan hiljaisuus.

Mutta kanadalainen ei vähentänyt tarkkaavaisuuttansa. Perinpohjin tuntien intiaanien oveluuden ja tietäen punanahkain rajattoman kärsivällisyyden hän pysyi yhä varuillaan. Mutta aavistaen, että tutkivia silmäyksiä tuijotti häneen pimennosta, vaanien hänen vähäisimpiäkin liikkeitään, haukotteli Lujamieli pari, kolme kertaa ikäänkuin unen uuvuttamana, veti taas polvelleen kiväärinpiipulle laskemansa käden ja teeskennellen vastustamatonta väsymystään antoi päänsä luonnollisella liikkeellä valahtaa rinnalleen.

Ei kuulunut hievahdustakaan. Tunnin aikaan ei vähäisinkään ääni häirinnyt metsän hiljaisuutta.

Lujamieli oli kuitenkin varma siitä, ettei ollut erehtynyt. Taivas kirkastui vähitellen, viimeinenkin tähti oli kadonnut, idässä syttyi punervia tuliviiruja, joita näkyy juuri auringon ilmestymisen edellä. Väsyneenä tähän pitkään odotukseen ja tietämättä, mistä punanahkain toimettomuus johtui, päätti hän vihdoin ottaa asiasta selvän ja ratkaista tämän ongelman.

Senvuoksi hän suoristausi äkkiä, tarttui pyssyynsä ja nousi. Juuri ollen lähtemäisillään asiaa tutkimaan eroitti hän jokseenkin läheltä askeleita lehtien kahinan ja kuivien oksien rasahtelun joukosta.

– Ahaa, – jupisi kanadalainen, – näkyvät vihdoinkin tekevän päätöksensä! Katsokaammehan, keitä nuo kiusalliset naapurit ovat.

Samalla hetkellä kuului hiljaisuudesta raikas naisenääni sointuvana ja kirkkaana.

Lujamieli pysähtyi kummastunein elein. Ääni lauloi intiaanisävelmää, jonka ensimmäiset säkeet kuuluivat:

    Nubim niicha, umadea taneschtupa, evarenrinalro,
    quin ha besarimatchacua, cana numamune,
    tapitschaco maneschtupa, edaire menadii cana...

Sananmukaisesti käännettynä merkitsee pawnee-kielinen laulu:

    Uskon sinulle sydämeni Kaikkivaltiaan nimeen.
    Minä olen onneton eikä kukaan minua sääli!
    Mutta Jumalani on toki suuri! (Tekijä.)

Oh, minä tunnen tuon laulun, – jupisi metsästäjä hermostuneesti vavahtaen, – se on käärmepawneiden kihlattujen laulu! Kuinka on mahdollista, että nuo sanat sattuvat korviini niin etäällä heidän metsästysalueiltaan? Samoilisiko joku pawnee-osasto ympäristöllä? Mutta sehän on mahdotonta! Katsotaanhan, kuka tuo auringon keralla noussut lirittelijä on!

Enää epäröimättä harppasi metsästäjä nyt tiheikköä kohti, josta sävel oli kuulunut.

Mutta juuri kun hän oli astumaisillaan varvikkoon, siirtyivät pensaiden oksat kahden voimakkaan käden työntäminä äkkiä oikealle ja vasemmalle, ja kaksi punanahkaa ilmestyi aukeamalle hämmästyneen kanadalaisen silmäin eteen.

Tultuaan kymmenen askeleen päähän metsästäjästä pysähtyivät punanahat, ojensivat kätensä eteenpäin, kämmenet avoinna ja sormet harallaan rauhan merkiksi. Sitten he laskivat käsivartensa ristiin rinnalle ja odottivat.

Nähdessään tulokkaiden rauhallisia tunteita ilmaisevat eleet, laski kanadalainen pyssynsä perän maahan ja tarkkasi intiaaneja nopealla silmäyksellä.

Etumainen oli kookasvartaloinen, älykässilmäinen ja avokatseinen mies. Mikäli intiaanin ikää voi arvioida, näkyi hän sivuuttaneen elämän puolipäivän. Hän oli puettuna muhkeaan sota-asuunsa, ja oikeaan korvan juureen pistetty kondorinsulka ilmaisi, että hänellä oli heimossaan sachemin arvo.

Toinen punanahka ei ollut mies, vaan korkeintaan kaksikymmenvuotias nainen. Hänen ruumiinsa oli hento, joustava ja siro. Puku oli koristettu niin keikailevasti kuin intiaaneilla on tapana. Mutta kuihtuneet piirteet, joissa näkyi vain jälkivälähdyksenä merkkejä liian varhain kadonneesta kauneudesta, osoittivat, kuten kaikkienkin intiaanittarien, että hänen oli täytynyt armottomasti raataa raskaissa talousaskareissa, joiden koko kuorman miehet sälyttävät naisten hartioille, pitäen sellaisia omalle arvolleen alentavina.

Nämä kaksi henkilöä nähdessään tunsi metsästäjä väkisinkin liikutusta, jonka syytä ei voinut tajuta. Mitä enemmän hän katseli eteensä pysähtynyttä soturia, sitä enemmän hän tunnusteli noissa sotilaallisissa kasvoissa ikäänkuin etäisenä muistona sellaisen miehen piirteitä, jonka muinoin oli tuntenut, vaikkei voinut palauttaa mieleensä, missä tai milloin oli hänen kanssaan joutunut suhteisiin. Mutta hilliten ja sulkien omaan sydämeensä tunteet, jotka häntä liikuttivat, ja käsittäen, että hänen jatkuvan äänettömyytensä täytyi tuntua omituiselta muukalaisista, jotka jo kauan olivat odottaneet hänen lausuvan heille intiaanien seurustelusääntöjen vaatimat tervehdyskohteliaisuudet, puhkesi hän vihdoin puhumaan:

"Lähestyköön sachem pelotta ja asettukoon ystävän nuotion ääreen", sanoi hän.

"Valkoisen metsästäjän ääni on ilahduttanut päällikköä", vastasi soturi; "hänen kutsunsa on päällikölle mieluinen. Sachem polttaa hänen kanssaan ystävyyden ja rauhan piipun."

Kanadalainen kumarsi kohteliaasti. Sachem viittasi toveriaan seuraamaan, meni nuotion eteen ja kyykistyi kantapäilleen istumaan lyhyen matkan päähän Uskollisesta Sydämestä ja Lanzista, jotka yhä nukkuivat.

Lujamieli ja soturi polttelivat sitten ääneti, sillä välin kun nuori intiaaninainen ahkerasti puuhasi talousaskareissa, nimittäin aamuaterian valmistamisessa. Miehet antoivat hänen hommailla eivätkä näkyneet huomaavan hänen uutteruuttansa.

Oltiin jokseenkin kauan vaiti. Metsästäjä mietti, intiaani taas näkyi olevan kokonaan antautunut tupakoimiseensa. Vihdoin hän kolisti tuhan piipustaan, pisti varren vyöhönsä, kääntyi isäntänsä puoleen ja lausui:

"Valkon [paratiisilintu] ja mawkawis [eräs leivosten laji] laulavat aina samalla sävelellä. Ken niitä on kuunnellut keväisinä kuukausina, tuntee ne vielä talvikuidenkin aikana. Mutta niin ei ole ihmisen laita. Hän unohtaa nopeasti, hänen sydämensä ei värähdä ystävän muistosta, ja jos hän tapaa ystävänsä monen kuun jälkeen, eivät hänen silmänsä häntä enää samaksi näe."

"Mitä päällikkö tarkoittaa?" kysyi kanadalainen kummastuneena näistä sanoista, joihin aavisteli sisältyvän moitetta.

"Wakonda on voimakas", vastasi intiaani, "hän sanelee rinnastani kohoavat lauseet. Poteva tammi unohtaa kerran olleensa heikko näre."

"Selittäkäähän, päällikkö", toisti metsästäjä levottomana. "Teidän äänenne kuuleminen synnyttää minussa omituista liikutusta, kasvonpiirteenne eivät ole minulle vieraat. Puhukaa. Kuka olette?"

"Hu-Ohpek" [Laulava lintu], virkkoi intiaani kääntyen nuoreen naiseen, "sinä olet sachemin cihuatl [nainen, nuorikko], kysy valkoiselta metsästäjältä, miksi hän on unohtanut ystävänsä, sen, joka entiseen onnellisempaan aikaan oli hänen veljensä."

"Minä tottelen", vastasi nainen sointuvalla äänellä; "mutta päällikkö erehtyy, suuri valkoinen metsästäjä ei ole unohtanut käärmepawneiden wah-rush-a-meneciä."

"Oi", huudahti Lujamieli innostuen, "näkevätkö silmäni tosiaan Mustan Hirven, veljeni? Sydämeni vihjaisi minulle hänen läsnäolonsa, ja vaikka piirteet olenkin jo melkein unohtanut, odotin kumminkin tapaavani ystävän."

"Oah", huudahti päällikkö kykenemättä salaamaan liikutustaan, "valkoinen metsästäjä puhuu totta! Onko Musta Hirvi todellakin säilynyt hänen muistissaan?"

"Ah, päällikkö", vastasi metsästäjä surumielisesti, "kauemmin sitä epäillä olisi vääryyttä minua kohtaan. Kuinka saatoin otaksuakaan tapaavani Mustan Hirven täällä, näin pitkän matkan päässä hänen kansansa majoista?"

"Niin kyllä", myönsi intiaani miettiväisesti, "suokoon veli minulle anteeksi."

"Ja mitä", huudahti Lujamieli, "onko Laulava Lintu se hento lapsi, jota niin usein hypittelin polvillani, tämä päällikön ihana vaimo, jonka näen?"

"Hu-Ohpek on päällikön vaimona", vastasi intiaani imartelusta mielissään. "Puiden ensi kertaa varistaessa lehtensä tulee kuluneeksi neljäkymmentäviisi kuuta siitä, kun Musta Hirvi osti tytön hänen isältään kahdella mustangilla ja pantterinnahkaisella nuolikotelolla."

Laulava Lintu hymyili herttaisesti metsästäjälle ja ryhtyi jälleen askareihinsa.

"Salliiko päällikkö minun tehdä kysymyksen?" jatkoi Lujamieli.

"Veljeni voi puhua, ystävän korvat ovat auki."

"Mistä sachem tiesi, että tapaisi minut täällä?"

"Musta Hirvi ei sitä tiennyt. Hän ei etsinyt suurta valkoista metsästäjää. Wakonda salli hänen löytää vanhan ystävän, ja hän kiittää siitä Wakondaa."

Lujamieli katseli häntä kummastuneena.

Soturi hymyili.

"Mustalla Hirvellä ei ole mitään salattavaa veljeltään", sanoi hän hiljaa. "Odottakoon valkoinen metsästäjä; pian hän saa kaikki tietää."

"Veljelläni on vapaus puhua tai olla vaiti; minä odotan."

Keskustelu pysähtyi siihen. Sachem oli kääriytynyt bisoninviittaansa eikä näkynyt haluavan sillä hetkellä asiaa tarkemmin selostaa.

Vieraanvaraisuuden velvollisuuden pidättämänä, joka kieltää tekemästä kysymyksiä niille, jotka salojen samoilija kutsuu istumaan nuotionsa ääreen, noudatti Lujamieli vieraansa vaiteliaisuutta. Mutta tuskin oli äänettömyyttä kestänyt muutaman minuutin, kun metsästäjä tunsi keveän käden olallaan, samalla kun suloinen ja hellä ääni kuiskasi hänen korvaansa:

"Hyvää huomenta, isä."

Raikas suudelma säesti tervehdystä.

"Hyvää huomenta, tyttönen", vastasi metsästäjä hymyillen, "oletko nukkunut hyvin?"

"Oikein makeasti, isä."

"Ja oletko nyt virkku?"

"En tunne enää mitään väsymystä."

"Hyvä, tuollaisena soisin sinut aina näkeväni, rakas lapsi."

"Isä", jatkoi utelias tyttö luoden katseen ympärilleen, "sinähän olet saanut vieraita?"

"Kuten näet."

"Muukalaisiako?"

"Ei, vanhoja ystäviä, joista toivoakseni tulee pian sinunkin ystäviäsi."

"Punanahkojako?" virkkoi tyttö säikähdystä osoittavin vaistomaisin elein.

"Kaikki eivät ole häijyjä", vastasi Lujamieli hymyillen, "nämä ovat hyviä." Hän kääntyi sitten intiaanittareen, joka luonnonsuoraa ihmettelyä osoittavilla isoilla mustilla samettisilmillään katseli Carmelaa. "Hu-Ohpek", sanoi hän.

Nuori nainen juoksi hänen luokseen, hypähdellen kuin nuori naarashirvi.

"Mitä isäni tahtoo?" virkkoi hän kainosti kumartaen.

"Hu-Ohpek", vastasi metsästäjä, "tämä neitonen on minun tyttäreni Carmela." Ja ottaen isoon kämmeneensä molempain naisten sievät kädet hän yhdisti ne ja lisäsi liikutettuna: "Rakastakaa toisianne kuin sisarukset!"

"Laulava Lintu tulisi hyvin onnelliseksi, jos valkolilja häntä rakastaisi", vastasi intiaani, "sillä hänen sydämensä on jo lentänyt valkoliljan luo."

Ihastuneena nimestä, jonka nuori vaimo yksinkertaisessa runoudessaan oli hänelle antanut, kumartui Carmela häntä kohti ja suuteli häntä otsalle. "Minä rakastan sinua jo, sisar", virkkoi hän.

Ja naiset poistuivat käsitysten ja livertäen kuin kaksi satakieltä.

Lujamieli loi heidän peräänsä hellän katseen.

Musta Hirvi oli katsellut tätä pientä kohtausta niin järkkymättömän tyynenä kuin intiaanien on tapana tuskin koskaan siitä poiketen. Jäätyään kahdenkesken metsästäjän kanssa kumartui hän kuitenkin tämän puoleen ja sanoi hiukan liikuttuneella äänellä:

"Oh, veljeni ei ole muuttunut! Talven kuut ovat siroitelleet lunta hänen tukkaansa, mutta sydämeltään hän on pysynyt yhtä jalona kuin oli nuoruudessaan."

Tällä hetkellä heräsivät nukkujat.

"Kah, kah", virkkoi Uskollinen Sydän iloisesti, vilkaistessaan aurinkoon päin, "olenpa minä myöhään nukkunut."

"Totta puhuen en minäkään ole ollut aamuvirkku", huomautti Lanzi, "mutta vähät siitä! Kyllä sen pian korvaan. Nyt menen juottamaan hevosia. Eläinparoilla on varmaan jano."

"Niin juuri", virkkoi Lujamieli, "sillä välin ehtii aamiainen kypsyä."

Lanzi nousi, hyppäsi hevosen selkään, otti toiset talutushihnaan ja poistui joelle päin, kyselemättä mitään muukalaisista.

Sellainen tapa vallitsee aroilla. Vieras on Jumalan lähettämä, jonka läsnäolo ei saa herättää mitään uteliaisuutta.

Sillä välin oli Uskollinen Sydän noussut. Äkkiä osui hänen katseensa intiaanipäällikköön, joka tuijotti häneen silmää räpäyttämättä. Nuori mies kävi äkkiä kalmankalpeaksi ja riensi heti päällikön luo.

"Äitini?" huudahti hän liikutuksesta värähtävällä äänellä, "äitini?"

Hän ei ehtinyt sanoa enempää. Pawnee tervehti häntä sirosti.

"Veljeni äiti on yhä Wakondan lempilapsi", vastasi hän vienolla äänellä, "hänen sydämensä kärsii ainoastaan poikansa poissaolosta."

"Kiitos, päällikkö", sanoi nuori mies helpotuksesta huoahtaen, "suokaa minulle anteeksi tämä pelonvavistus, jota en voinut hillitä, sillä teidät täällä nähdessäni ajattelin, että häntä oli kohdannut joku onnettomuus."

"Pojan tulee rakastaa äitiänsä, veljen kiihko oli luonnollinen, se tuli Wakondalta. Xochimilcosta [Kukkien kaupunki] lähtiessäni tahtoi vanha harmaapää, veljen äidin seuralainen, liittyä mukaani."

"Poloinen ño Eusebio [kts. Arkansasin sissit] on minuun niin kiintynyt!" jupisi nuori mies.

"Sachemit eivät siihen suostuneet, harmaapää on välttämätön veljen äidille."

"He olivat oikeassa, päällikkö. Minä kiitän heitä siitä, että estivät hänet lähtemästä. Oletteko seurannut jälkiäni kylästä asti?"

"Niitä olen seurannut."

"Miksi ette tullessanne minua herättänyt?"

"Uskollinen Sydän nukkui, Musta Hirvi ei tahtonut häiritä hänen untaan, vaan odotti."

"Hyvä on, veli on päällikkö, hän menetteli niinkuin sopivaksi näki."

"Musta Hirvi on tullut sachemien lähettiläänä Uskollista Sydäntä tapaamaan ja haluaisi polttaa hänen kanssaan rauhanpiipun neuvottelussa."

"Ovatko syyt, jotka ovat tuoneet veljen tänne, tärkeitä?"

"Sitä ne ovat."

"No, puhukoon veli, minä kuuntelen."

Lujamieli nousi heittäen pyssynsä olalleen.

"Mihin valkoinen metsästäjä menee?" kysyi intiaani.

"Sillä välin, kun päällikkö esittää asiansa Uskolliselle Sydämelle, käväisen minä metsässä."

"Jääköön valkoinen metsästäjä tänne, Mustan Hirven sydän on vilpitön häntä kohtaan. Veljen viisaus on suuri, hänet ovat punaihoiset kasvattaneet, hänen paikkansa on neuvottelunuotion ääressä."

"Mutta kenties sachemilla on ilmoitettavana Uskolliselle Sydämelle asioita, jotka eivät minua koske."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa, jota veljeni ei saisi kuulla; veli pahoittaisi minua poistumalla."

"Niin ollen minä siis jään, päällikkö."

Nämä sanat lausuessaan metsästäjä istahti entiselle paikalleen.

"Puhukoon päällikkö siis", lisäsi hän, "minä kuuntelen."

Muototarkka intiaani tarttui piippuunsa ja osoittaakseen, kuinka tärkeänä piti toimekseen saamaansa asiaa, hän ei täyttänyt sitä tavallisella tupakalla, vaan morchicheella eli pyhällä tupakalla. Sitä oli hänellä pienessä pergamenttikukkarossa laukussaan, jollainen kaikilla intiaaneilla on matkoilla mukanaan ja jossa he säilyttävät lääke- eli taikapussiaan ja joitakuita pitkällä taipaleella välttämättömiä kapineita. Sitten kun piippu oli täytetty, hän sytytti sen sulilla ja tiu'uilla koristetulla taikasauvalla roviosta koppaamastaan kekäleestä.

Näistä erikoisista valmistuksista metsästäjät arvasivat, että Musta Hirvi toi todellakin tärkeitä uutisia, ja asettuivat kuuntelemaan niin vakavina kuin asia vaati.

Sachem veti pari, kolme haikua, ojentaen sitten kalumetin Lujamielelle, joka hänen esimerkkiään noudatettuaan tarjosi sen vuorostaan Uskolliselle Sydämelle.

Piippu kiersi täten saapuvilla olevien kesken, kunnes pesällinen oli lopussa.

Tämän toimituksen kestäessä, joka on välttämätön kaikissa intiaanien neuvotteluissa, olivat kaikki kolme olleet hartaasti vaiti.

Kun piippu oli sammunut, tyhjensi päällikkö tuhan tuleen, jupisten muutamia käsittämättömiä sanoja, jotka luultavasti olivat rukous Suurhengelle. Sitten hän pisti piipun takaisin vyöhönsä ja koottuaan hetkisen ajatuksiaan nousi vihdoin ja alkoi puhua:

"Uskollinen Sydän", sanoi hän, "silloin oli endit-ha [auringonnousu] kolmantena päivänä inaqui-quisisia [putoavien lehtien kuu, syyskuu], kun lähdit kukkien kaupungista eräretkelle. Kolmekymmentä kertaa on aurinko siitä ajasta noussut ja mennyt mailleen, ja olemme vasta bina-hamo-quisisin [juoksevan riistan kuu, lokakuu] alussa. Ka, näinkin lyhyen ajan kuluessa on paljon tapahtunut, mikä tekee välttämättömäksi, että heti saavut heimon keskuuteen, jonka ottopoikia olet. Sotakirves, joka kymmenen kuuta sitten haudattiin niin syvälle preiriein comanchien ja bisoni-apachien välillä, on suuressa neuvottelussa äkkiä kaivettu esille, ja apachit valmistautuvat sotapolulle kansansa viisaimpain ja kokeneimpain päälliköiden johdolla. Kerronko sinulle uusista solvauksista, joita apachit ovat tohtineet tehdä comanchi-isiäsi vastaan? Mitäpä se hyödyttää! Sinun sydämesi on rohkea, sinä tottelet isiesi määräyksiä ja taistelet heidän puolestaan."

Uskollinen Sydän nyökkäsi myöntävästi.

"Kukaan ei ole velvollisuudentuntoasi epäillyt", jatkoi päällikkö. "Kuitenkaan eivät sachemit olisi lähettäneet pyytämään apuasi sodassa apacheja vastaan. Apachit ovat suulaita akkoja, jotka comanchilaiset lapset kykenisivät ruoskaniskuilla karkoittamaan. Mutta asema kävi äkkiä mutkikkaammaksi, ja pikemmin kaipaavatkin isät läsnäoloasi heimon suuressa neuvottelukokouksessa kuin käsivartesi tukea, vaikka oletkin peloittava soturi. Idän pitkäpuukot [pohjoisamerikkalaiset] ja jorrit [meksikolaiset] ovat hekin kaivaneet sotatapparan maasta. Molemmat ovat tarjoutuneet neuvottelemaan comanchien kanssa. Liitto kalpeanaamain kanssa ei ole punaihoisille kovinkaan mieluinen, mutta he ovat varsin levottomina eivätkä tiedä, keneen heidän on yhdyttävä ja kenen puolta pidettävä."

Musta Hirvi vaikeni.

"Asema on tosiaan vakava", vastasi Uskollinen Sydän, "aivan arveluttavakin."

"Ollen eri mieltä keskenään ja tietämättä, mikä olisi parasta", jatkoi Musta Hirvi, "lähettivät päälliköt minut kiireimmiten etsimään veljeä, jonka viisauden he tuntevat, ja he lupaavat ottaa veljen neuvon varteen."

"Minä olen hyvin nuori", vastasi Uskollinen Sydän, "rohjetakseni lausua mielipidettäni tällaisessa asiassa ja ratkaistakseni näin kiperän kysymyksen. Comanchien heimo vallitsee preirieillä, sen päälliköt ovat kaikki kokeneita sotureita. Minua paremmin voivat he keksiä ratkaisun, joka on heimolle sekä edullinen että kunniakas."

"Veli on nuori, mutta viisaus puhuu hänen suustansa. Wakonda itse kuiskaa hänen sydämeensä sanat, jotka hänen huulensa lausuvat. Kaikki päälliköt kunnioittavat häntä hänen ansionsa mukaan."

Nuori mies pudisti päätänsä ikäänkuin vastalauseeksi niin suurelle arvon ja kunnian osoitukselle.

"Koska sitä vaaditte", virkkoi hän, "niin puhun, mutta minä lausun mielipiteeni vasta sitten, kun tämä metsästäjä, joka tuntee erämaan paremmin kuin minä, on ensin esittänyt omansa."

"Oah", äännähti Musta Hirvi, "valkoinen metsästäjä on viisas, hänen neuvonsa ovat varmaan hyviä, päällikkö kuuntelee häntä."

Täten haastettuna esittämään mielipiteensä täytyi Lujamielen vasten tahtoaan ottaa osaa keskusteluun. Hän ei suinkaan ollut halukas ottamaan itselleen edesvastuuta siitä raskaasta taakasta, jonka Uskollinen Sydän koetti vierittää hartioiltaan. Mutta hän oli liiaksi salonsamoilija kieltäytyäkseen lausumasta ajatustaan neuvottelussa, varsinkin näin tärkeästä asiasta. Muutaman minuutin mietittyään päätti hän siis vihdoin puhua.

"Comanchit ovat preiriein pelätyimmät soturit", sanoi hän. "Älköönkä kukaan yrittäkö anastaa heidän metsästysmaitansa! Käykööt he sotaa apacheja vastaan, jotka ovat kuljeskelevia ja pelkureita rosvoja. Siinä ovat comanchit todellakin oikeassa, mutta mitä hyötyä heillä olisi valkonaamain riitoihin sekaantumisesta? Pitkäpuukkoja tai jorreja – valkoiset ovat aina ja kaikissa oloissa olleet punanahkojen verivihollisia, surmaten näitä milloin vain ovat tavanneet, mitä joutavimmilla verukkeilla ja useimmiten vain siksi, että he ovat olleet intiaaneja. Yrittävätkö intiaanit eroittaa riitapuolia, kun coyotet repivät toisiaan ruohoaavikoilla? Eivät, he sanovat: antaa niiden tapella, mitä enemmän niitä kuolee, sitä vähemmän varkaita ja rosvoja jää erämaahan. Punanahoille ovat valkonaamat verenhimoisia coyoteja. Antakoot comanchit heidän raadella toisiaan. Kumpi puoli voittaneekin, niin ne, jotka kahakassa kaatuvat, vähentävät osaltaan intiaanien vihollisten lukumäärää. Tätä sotaa valkonaamain kesken on jo kestänyt kymmenen vuotta hillittömänä ja armottomana. Tähän saakka ovat comanchit pysyneet puolueettomina. Miksi he nyt jupakkaan sekaantuisivat? Olkootpa heille tarjotut edut kuinka suuret tahansa, eivät ne vastaa arvoltaan puolueettomuutta, joka tekee heidät valkoisten silmissä voimakkaammiksi ja pelättävimmiksi. Olen puhunut."

"Niin", virkkoi Uskollinen Sydän, "sinä haastoit hyvin, Lujamieli. Antamasi neuvo on ainoa, jota comanchien tulee noudattaa. Välitys heidän taholtaan olisi surkuteltavaa mielettömyyttä, jota sachemit ennen pitkää saisivat katua."

Musta Hirvi oli tarkkaavaisesti kuunnellut kanadalaisen sanoja, ja ne näkyivät tehneen häneen jonkun vaikutuksen. Hän kuunteli myöskin Uskollista Sydäntä. Kun viimemainittu oli lopettanut puheensa, jäi päällikkö hetkiseksi mietteisiinsä ja vastasi sitten:

"Veljieni sanat ilahduttavat minua, ne todistavat, että olin terveesti harkinnut tilannetta, sillä päällikköjen neuvottelussa esitin saman mielipiteen, jonka veljeni nyt ovat lausuneet. Veljet ovat puhuneet ymmärtäväisten miesten tapaan, ja minä kiitän heitä."

"Olen valmis kannattamaan neuvottelussa valkoisen metsästäjän esittämiä mielipiteitä", virkkoi Uskollinen Sydän, "sillä ne ovat ainoat varteenotettavat."

"Niin minustakin. Seuraako Uskollinen Sydän päällikköä kansansa asumasijoille?"

"Aikomukseni on lähteä huomenna matkalle, sinne palatakseni. Jos veli voi odottaa siihen asti, niin lähdemme yhdessä."

"Minä odotan."

"Hyvä on, aamulla auringon noustessa lähdemme yhdessä paluutielle."

Neuvottelu oli päättynyt. Lujamieli vain koetti turhaan selittää itselleen, kuinka Musta Hirvi, jonka hän oli jättänyt käärmepawneiden pariin, nyt oli vaikutusvaltaisena päällikkönä comanchien heimossa. Uskollisen Sydämen suhde tuohon päällikköön sai hänet yhtä ymmälle. Nämä ajatukset risteilivät metsästäjän aivoissa ja hän päätti ensi tilassa tiedustella Mustalta Hirveltä tämän elämänvaiheita heidän eronsa jälkeen.

Heti kun Lanzi palasi hevosineen juottopaikalta, ryhtyivät metsästäjät ja Carmela murkinoimaan, Laulavan Linnun palvellessa heitä mitä näppärimpänä emäntänä.

VIII

Quoniamin paluu

Aamiainen oli pian nautittu. Omissa salaisissa mietteissään ollen söi jokainen aterioitsija nopeasti ja ääneti.

Vaikkei Lujamieli tohtinut tehdä kysymyksiä Mustalle Hirvelle eikä Uskolliselle Sydämelle, kiusasi häntä kuitenkin palava halu tietää, minkä merkillisen yhteensattuman kautta nämä kaksi aivan vastapäisiltä suunnilta saapunutta miestä olivat tulleet liittyneiksi toisiinsa niin kiinteillä siteillä.

Yhtä vähän hän käsitti, kuinka puhdasrotuinen valkoinen mies, nuori iältään ja nähtävästi jonkinlaisen kasvatuksen saanut, oli niin täydellisesti hylännyt omanväristensä seuran, että, niinkuin Uskollinen Sydän todellakin oli tehnyt, oli antautunut punanahkain elämäntapoihin ja tavallaan liittynyt jäseneksi yhteen heidän heimoistaan.

Mutta tiikerinmetsästäjä tunsi liian hyvin preirieillä vallitsevat tavat yrittääkseen johtaa keskustelua kysymykseen, joka ehkä olisi ollut hänen tovereilleen vastenmielinen ja joka tapauksessa ilmaissut hänessä vanhalle metsänkävijälle sopimatonta uteliaisuutta. Hän tyytyi siis vaivaamaan päätänsä yrittämällä löytää jonkun valonkipinän, joka opastaisi hänet totuuden keksimiseen hänen tarvitsematta pienimmälläkään viittauksella kajota tähän ehkä arkaluontoiseen asiaan, jonka perille pääsemiseen hänellä oli palava halu.

Carmela oli kovin ihastunut Laulavaan Lintuun ja heti aterian päätyttyä vienyt hänet jacaliin, jossa molemmat alkoivat kilvan leperrellä.

Seikkailijain ohjelman mukaan ottivat Uskollinen Sydän ja Lujamieli kiväärinsä ja lähtivät leiripaikalta metsään riistanhakuun, eri suuntaan kumpikin.

Musta Hirvi ja Lanzi jäivät naisten suojelijoiksi hyökkäyksen varalta, jollainen ei kuitenkaan ollut luultava. Loikoillen maassa toisten vieressä nukkuivat tai polttelivat nämä kaksi miestä niin haluttomina ja huolettoman laiskoina kuin on ominaista henkilöille, jotka eivät huoli turhanpäiten tuhlata voimiaan ja tarmoaan, tietäen, että saattavat niitä millä hetkellä hyvänsä välttämättömästi tarvita.

Useita tunteja kului täten, minkään häiritsemättä leiripaikalla vallitsevaa rauhaa ja hiljaisuutta. Vain pitkien väliaikain päästä kuului nuorten naisten iloista naurua, joka kajahti äkkiä, värähdellen sointuvasti seikkailijain korviin ja vietellen keveän hymyn heidän huulilleen. Vähän ennen auringonlaskua palasivat metsästäjät. He olivat kai antaneet toisilleen merkin, sillä he saapuivat melkein samaan aikaan, kumarassa tappamansa riistan painosta.

Uskollinen Sydän oli sen lisäksi kaapannut suopungilla hevosen ja talutti sitä tarjotakseen sen Mustalle Hirvelle, jolla ei ollut ratsua.

Tämän hevosen näkeminen herätti seikkailijoissa levottomuutta ja sai heidät tekemään useita otaksumia.

Eläin ei nimittäin ollut suinkaan villi. Se oli helposti päästänyt Uskollisen Sydämen lähelleen, ja kun tämä oli sen ottanut haltuunsa, ei se tuntiessaan itsensä kytketyksi ollut yrittänyt vapautua potkimalla tai hyppimällä.

Sitäpaitsi se oli täysissä meksikolaiskuosisissa ratsuvaljaissa, mikä vielä lisäsi sen uusien omistajain levottomuutta.

Hetkisen mietittyään Lujamieli siis päätteli, että sissit olivat hyökänneet rahakuormaston saattajain kimppuun ja että eläin, jonka ratsastaja luultavasti oli saanut surmansa, oli kahakassa päässyt karkuun. Mutta kuka oli tuosta taistelusta suoriutunut voittajana? Se oli kysymys, johon kukaan ei osannut vastata. Jokseenkin pitkän keskustelun jälkeen sovittiin viimein niin, että sitten kun oli tullut pimeä yö, lähtisi Musta Hirvi tiedustelemaan, jollaikaa leiriin jääneet olisivat entistä valppaampina, jotta heitä eivät yllättäisi rajasissit enempää kuin meksikolaiset sotilaatkaan, sillä vaikka seikkailijamme olivat molemmillekin tuttuja, pelkäsivät he kuitenkin hyvällä syyllä, että voittaja saattaisi menestyksestä päihtyneenä yltyä hillittömiin tekoihin.

Tämä pelko, joka kenties oli oikeutettu meksikolaisten sotilaitten suhteen, oli aivan aiheeton Jaguarin johtamiin miehiin nähden ja todisti vain, että ihmisillä oli heistä mitä huonoin ja samalla kertaa perin valheellinen käsitys.

Aurinko oli vaipumaisillaan taivaanrantaa reunustavan, yhä tummenevan, korkean vuoriryhmän taakse, kun kuultiin lyhyen matkan päästä rientävän hevosen askeleita.

Metsästäjät tarttuivat aseisiinsa ja asettuivat väijyksiin heidän ympärillään kasvavien mahtavain sumakkien runkojen taakse, ollakseen kaiken varalta valmiina. Mutta melkein samassa kuului kaksi eri kertaa sinihuuhkajan huuto.

"Menkää paikoillenne tulen ääreen", virkkoi Lujamieli, "tulija on ystävä."

Muutaman silmänräpäyksen päästä rasahtivatkin pensaat, oksat taipuivat äkkiä sivuille, ja Quoniam tuli näkyviin.

Tervehdittyään päännyökkäyksellä läsnäolevia, astui neekeri maahan ja tuli istumaan jaguarin metsästäjän viereen.

"No, toveri", kysyi tämä heti, "mitä uutta?"

"Paljonkin uutta", vastasi neekeri.

"Ahaa, olet siis tiedustellut?"

"Minun ei ollut tarvis vaivautua tekemään kysymyksiä. Kuuntelemallakin sain tunnissa tietää enemmän uutisia kuin niitä olisin vuodessa kyennyt urkkimaan."

"Ohoh", virkkoi kanadalainen, "haukkaapa nyt hiukan, veikkonen, ja kun olet tyydyttänyt nälkäsi, niin kerro meille, mitä olet kuullut!"

"Hyvin kernaasti, varsinkin, kun olen kuullut sellaistakin, mikä sinun tulisi tietää."

"Syöhän siis vitkastelematta, jotta sitä pikemmin pääset meille tarinoimaan."

Neekeri ei odottanut enempiä kehoituksia, vaan alkoi tarmokkaasti käydä käsiksi ruokavaroihin, joita Lujamieli oli pannut tallelle ja jotka Uskollinen Sydän juuri oli levittänyt nurmikolle.

Metsästäjät olivat perin uteliaita kuulemaan uutiset, joita Quoniam sanoi tuovansa. Siitä, mitä he viime päivinä olivat itse havainneet, aavistivat he, että ne kaiketi olivat tärkeitäkin. Mutta vaikka heidän uteliaisuutensa olikin hyvin suuri, osasivat he sen kuitenkin salata ja odottivat kärsivällisesti, kunnes neekeri oli päättänyt ateriansa.

Tämä, joka arvasi, mitä läsnäolevain mielessä liikkui, ei pannut heidän kärsivällisyyttään pitkälle koetukselle. Hän söi metsästäjäin tavallisella, sananparreksi tulleella ripeydellä ja oli kädenkäänteessä lopettanut ateriansa.

"Nyt olen kokonaan käytettävissänne", sanoi hän pyyhkien suunsa mekkonsa liepeeseen, "ja valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiinne."

"Meillä ei ole mitään kysyttävää", vastasi Lujamieli. "Sinun asiasi, toveri, on meille lyhyesti kertoa, mitä olet kuullut ja kokenut."

"Niin kai on parasta. Sillä tavoin käy selostukseni selvemmäksi ja teidän on helpompi tehdä siitä ne johtopäätökset, joiden katsotte siitä aiheutuvan."

"Aivan oikein puhuttu, ystäväni. Me kuuntelemme."

"Tietänet, miksi lähdin luotanne?" alkoi Quoniam.

"Kyllä, se kerrottiin minulle, ja minä hyväksyin menettelysi täydellisesti."

"Sitä parempi, koska hetkiseksi pelkäsin tehneeni väärin, kun lähdin siitä sinulle ilmoittamatta, ja olinkin jo kääntymäisilläni takaisin."

"Siinä et olisi tehnyt viisaasti."

"Nyt olen siitä varma ja hyvilläni, että samosin eteenpäin. Matka täältä Mezquiten haciendaan ei ole pitkä linnuntietä. Hevoseni on oivallinen, minä karautin suorassa viivassa ja olin kahdeksan tunnin kuluttua perillä."

"Ripeää ratsastusta."

"Eikö totta? Mutta minulla oli kiire palata luoksenne ja varsinkin tahdoin välttää ajanhukkaa matkan varrella. Mezquiteen saapuessani oli haciendassa kova hälinä. Pihalle ryhmittyneet päivätyöläiset ja paimenet puhuivat ja kirkuivat kaikki yhdellä haavaa, sillä välin kun työnjohtaja, isännöitsijä ja itse señor haciendero kalpeina ja hämillään jakelivat aseita, teettivät sulkuja porttien eteen, sijoittivat tykkejä laveteille ja, sanalla sanoen, ryhtyivät kaikkiin niihin varokeinoihin, jotka ovat paikallaan, kun odotetaan hyökkäystä millä hetkellä hyvänsä. Ensin minun oli mahdotonta saada ääntäni kuuluville, kaikki puhuivat yhdellä kertaa, naiset itkivät, lapset kirkuivat ja miehet noituivat, niin että luuli olevansa hullujenhuoneessa, sillä niin ällistyneiltä ja säikähtyneiltä kaikki näyttivät. Menemällä toisen luota toisen luo, kyselemällä tältä, utelemalla tuolta sain vihdoin tietää, mitä oli tekeillä ja käsitin yleisen kauhun. Maksoi totisesti vaivan ottaa asiasta selvää."

"Kerro pian, ystäväni", huudahti Uskollinen Sydän, huonosti hilliten kärsimättömyyttänsä.

Quoniam ei ikinä ollut ylpeillyt puhetaidostaan. Kunnon neekerillä, joka luonteeltaan oli varsin vaatimaton, ei sana ollut varsin sujuvasti vallassaan. Metsästäjän odottamaton keskeytys sai hänet niin hämilleen, että hän heti pysähtyi puheessaan, jääden aivan tuppisuuksi.

Lujamieli, joka pitkästä kokemuksesta tunsi toverinsa hyvin, riensi väliin.

"Anna hänen kertoa omalla tavallaan", virkkoi hän Uskolliselle Sydämelle, "muuten on hänen mahdotonta päästä juttunsa päähän. Quoniam tarinoi omalla tavallaan. Jos hänet keskeytetään, kadottaa hän ajatustensa langan, sotkeutuu sanoihinsa eikä tolkuttomuudessaan enää pääse puusta pitkään."

"Se on totta", myönsi neekeri, "en tiedä, mistä se johtuu, mutta en minä sille mitään voi. Kun minut keskeytetään, tulen neuvottomaksi, kaikki menee niin sekaisin aivoissani, etten enää saa ajatuksen päästä kiinni."

"Se johtuu vaatimattomuudestasi, ystäväni, siinä kaikki."

"Niinkö luulet?"

"Siitä olen varma, äläkä siis enää ole levoton, vaan jatka luottavaisesti. Ei sinua enää keskeytetä."

"Kernaasti jatkaisinkin, mutta nyt en muista mihin kohtaan jäin."

"Niihin tietoihin, joita olit saanut hankituiksi", virkkoi Lujamieli luoden Uskolliseen Sydämeen katseen, jonka tämä ymmärsi.

"Niinhän se olikin! Ka, minä kuulin, että rajarosvot eli sissit, kuten heitä nykyisin nimitetään, olivat hyökänneet kapteeni Melendezin saattaman rahakuormaston kimppuun ja että kaikki meksikolaiset olivat vimmatun ottelun jälkeen saaneet surmansa."

"Kaikki!?" huudahti Lujamieli hämmästyneenä.

"Kaikki!" toisti Quoniam. "Ainoakaan ei siinä kauheassa verilöylyssä säästynyt."

"Puhu hiljemmin, veikkonen", virkkoi metsästäjä kääntäen päätänsä telttaa kohti, "Carmela saattaisi kuunnella."

Neekeri nyökkäsi myöntävästi.

"Mutta", jatkoi hän alentaen ääntänsä, "siitä voitosta oli rajasisseille vähän hyötyä, sillä meksikolaiset olivat pitäneet huolta kultalaatikoittensa vierittämisestä kuiluun, josta niitä oli mahdoton kiskoa ylös."

"Ovela metku, totta totisesti!" huudahti kanadalainen. "Kapteeni Melendez on urhoollinen mies."

"Oli urhoollinen", oikaisi Quoniam.

"Se on totta", virkkoi metsästäjä surullisesti, "jatkahan, ystäväni."

"Tuo voitto pisti tulen ruutiin, koko Teksas on noussut, kaupungit ja kylät ovat ilmikapinassa, ja meksikolaisia ajetaan kuin villieläimiä."

"Onko asia siis niin vakava?"

"Paljon vakavampi kuin luuletkaan. Jaguari on tällä hetkellä todellisen armeijan johtaja. Hän on kohottanut Teksasin itsenäisyyden lipun ja vannonut, ettei laske aseitaan, ennenkuin on vapauttanut isänmaansa ja ajanut viimeisenkin meksikolaisen rajojen ulkopuolelle."

Kuuntelijat olivat hetkisen hämmästyksissään.

"Siinäkö kaikki?" kysyi Lujamieli vihdoin.

"Ei vielä", vastasi Quoniam.

"Onko sinulla vielä pahoja uutisia meille ilmoitettavina?"

"Saat itse päättää, ystäväni, jahka olen kertonut kaikki, mitä tiedän."

"Puhu, Jumalan nimessä."

"Ne olivat saamani tiedot. Arvellen, että kernaasti halusit kuulla nämä tärkeät uutiset mahdollisimman pian, kiirehdin asioitani työnjohtajan kanssa, palatakseni tänne kiireimmiten. Töin tuskin pääsin häntä puhuttelemaan, kun hänellä oli niin paljon hommaa. Kun hänet vihdoin sain käsiini, ei hän antanutkaan minulle pyytämiäni rahoja, vaan vastasi, ettei nyt ollut kysymys siitä, vaan että minun oli palattava luoksesi sanomaan sinulle, että saapuisit kiireimmiten haciendaan, koska sinun läsnäolosi näissä olosuhteissa oli siellä välttämätön."

"Hm", äännähti Lujamieli, ajatustaan sen enempää selittämättä.

"Nähdessäni, ettei ollut työnjohtajalta muuta odotettavissa", jatkoi Quoniam, "minä sanoin hänelle hyvästi ja hyppäsin ratsuni selkään lähteäkseni, mutta juuri kun olin jättämäisilläni talon, kuului ulkoa suuri melu, jokainen ryntäsi riemuhuudoin porttia kohti. Maakunnan ylikomentaja, kenraali don José Maria Rubio kuuluu havainneen, että Mezquiten haciendan puolustaminen on perin tärkeää."

"Niin tosiaan", sanoi Lujamieli, "Mezquite hallitsee laakson suuta ja niin kauan kun se on meksikolaisten hallussa, takaa se heidän joukoilleen pääsyn valtioon."

"Niin, niin, mutta enää en muista nimitystä, jota ne siitä käyttivät."

"Sanoivat kai strategiseksi kohdaksi?"

"Juuri siksi."

"Niin, rakennettuna valloituksen aikaan hacienda on todellinen linnoitus. Sen paksut, ampuma-aukoilla varustetut muurit, sen asema kukkulalla, jota ei voida vihollisen tulella vallita ja joka toiselta puolen hallitsee vuorten solia ja toiselta los Almendralesin laaksoa, tekevät siitä ensiluokkaisen tukikohdan, jota ei voida valloittaa muutoin kuin varsinaisella piirityksellä."

"Sitä ne kaikki siellä sanoivat ja se kuuluu myöskin olleen kenraali Rubion mielipide, sillä äsken mainitsemani melun aiheutti ison sotilasosaston saapuminen everstiluutnantin komentamana, jolla oli määräys sulkeutua joukkoineen haciendaan ja puolustaa sitä viimeiseen asti."

"Niin on siis sota julistettu?"

"Aivan."

"Kansalaissota", jatkoi Lujamieli surulliseen sävyyn, "sodista kauhein ja inhoittavin, jossa isät taistelevat poikiaan vastaan, veljet veljiä vastaan, jossa ystävät ja viholliset puhuvat samaa kieltä, ovat samaa rotua, samaa lihaa ja verta, ja juuri siksi riehuvat sitä vimmatummin toisiaan vastaan ja raatelevat toisiaan sitä kiukkuisemmin ja raivokkaammin, – kansalaissota, kamalin vitsaus, mikä voi maata kohdata! Suokoon Jumala armossaan, että se olisi lyhyt. Mutta koska jumalallinen kärsivällisyys vihdoin on loppunut, ja Kaikkivaltias on sallinut tämän veljesverta vuodattavan kamppailun, toivokaamme, että oikeus pääsee voitolle ja että sortajat, kaikkien näiden onnettomuuksien syy, karkoitetaan ainiaaksi maasta, jota ovat liiankin kauan saastuttaneet kelvottomalla ja inhoittavalla läsnäolollaan."

"Jumala sen suokoon!" vastasivat kaikki läsnäolijat hartaalla äänellä,

"Mutta miten pääsit pois haciendasta, sitten kun sotilaat olivat sinne saapuneet, Quoniam?" kysyi Lujamieli.

"Käsitin, että jos jäisin huvikseni ihailemaan sotaväen univormuja ja muhkeaa ryhtiä, sitten kun järjestys hiukan palautuisi, niin portit olisi suljettu, eikä olisi ollut toivoa ulospääsystä moneen aikaan. Mitään virkkamatta nousin satulasta ja taluttaen hevostani päitsistä hiivin joukon lävitse niin taitavasti, että vihdoin olin ulkopuolella. Silloin hyppäsin ratsulleni ja kannustin suoraan eteenpäin! Ja täpärällä jo totisesti olikin, sillä viisi minuuttia myöhemmin suljettiin kaikki portit."

"Ja sitten palasit suoraan tänne?"

Quoniam hymyili veitikkamaisesti.

"Niinkö luulet?" kysyi hän.

"No niin ainakin arvelen."

"Ka, siinäpä petyt, toveri! Minä en ratsastanut suoraan tänne, mutta halua ei minulta suinkaan puuttunut, sen vakuutan."

"Mitä sinulle sitten tapahtui?"

"Saatte nähdä, minä en ole vielä puhunut loppuun."

"Jatkahan sitten, mutta kerro lyhyesti, jos osaat."

"Kukin tekee, minkä voi, ei saa pyytää enempää."

"Se on totta, haasta omaan malliisi."

"Milloinkaan", jatkoi neekeri, "en ole ratsastanut niin riuskasti. Hevoseni kiiti niin että sitä oli nautinto nähdä, ja olisi luullut, että eläinparka tajusi kärsimättömyyteni poistua haciendan läheisyydestä, niin nopeasti se juoksi. Moista ratsastusta kesti herkeämättä lähes neljä tuntia, minkä jälkeen katsoin välttämättömäksi hetkisen lepuuttaa ratsuani, salliakseni sen hengähtää. Eläinten laitahan on aivan kuin ihmisten: jos niitä itsepäisesti rasitamme liikaa, pettävät niiden jalat yhtäkkiä, ja niin olisi tapahtunut nytkin, jollen olisi älynnyt ajoissa pysähdyttää. Annoin hevoseni siis levähtää kaksi tuntia ja hierottuani sitä sitten huolellisesti heinätukolla jatkoin matkaani.

– Mutta vielä eivät seikkailuni olleet lopussa. Tuskin olin vähän aikaa antanut hevoseni laukata, tunnin verran vain, kun jouduin aivan keskelle lukuisaa, hampaisiin asti aseistettua ratsumiesjoukkoa, joka äkkiä syöksyi esiin rotkosta, ympäröiden minut joka puolelta, ennenkuin olin heitä oikein nähnytkään. Kohtaus ei ollut hauskimpia, varsinkin kun miehillä ei näkynyt olevan parhaita aikeita minua kohtaan, enkä juuri tiennyt, miten olisin päässyt tuosta pahasta pulasta, jollei eräs heistä olisi sattunut minua tuntemaan, vaikkakaan en minä muista häntä koskaan tavanneeni. Mies huusi: 'Hei, hänhän on ystävä, hän on Quoniam, Lujamielen toveri!' Myönnän, että tuo huudahdus oli minulle mieleen. Onpa kuinka rohkea tahansa, sattuu kuitenkin tilanteita, joissa väkisinkin alkaa jänistää, ja juuri niin kävi minulle sillä hetkellä."

Metsästäjät hymyilivät neekerin koruttomalle suoruudelle, mutta varoivat tarkoin häntä keskeyttämästä, käsittäen vaistomaisesti, että hän juuri saapui pitkän ja monisanaisen selostuksensa mielenkiintoisimpaan kohtaan.

"Heti", jatkoi tämä, "muuttui miesten sävy täydellisesti. Niin töykeitä kuin he siihen asti olivat olleetkin, yhtä kohteliaiksi ja huomaavaisiksi he nyt tulivat. 'Viekäämme hänet päällikön puheille', sanoi yksi heistä. Toiset kannattivat ehdotusta. Minä annoin heidän tehdä niinkuin tahtoivat, vastustelu olisi ollut mielettömyyttä. Mukisematta seurasin miestä, joka saattoi minua päällikkönsä luo, vaikka mielessäni kiroilinkin ampiaispesää, johon olin joutunut. Matka ei onneksi ollut pitkä. Tiedätkö, Lujamieli, kuka se päällikkö oli, jonka luo minut vietiin?"

"Jaguari", vastasi metsästäjä.

"Kas vaan", huudahti neekeri kummastuneena, "sinäpä arvasit! Ka, minä vakuutan, etten sitä ollenkaan aavistanut ja että suuresti hämmästyin hänet nähdessäni. Muuten täytyy minun totuuden nimessä tunnustaa, että hän otti minut varsin ystävällisesti vastaan. Hän kyseli minulta kaikenlaista, ja minä vastasin parhaani mukaan: mistä olin tulossa, mitä tein haciendassa, mihin olin matkalla ja mitä kaikkea kyselikään. Hän juttelikin kanssani toista tuntia, minkä jälkeen, kaiketikin tyytyväisenä hänelle antamiini tietoihin, hän salli minun vapaasti jatkaa matkaani ja lähti itse omaan suuntaansa. Kaikesta päättäen oikaisee hän suoraan Mezquiten haciendaan."

"Aikoiko hän sen saartaa?"

"Niin luulen, mutta vaikka hänellä onkin mukanaan tuhatkaksisataa rohkeaa rosvoa, arvelen, että heidän kyntensä eivät ole kyllin vahvat niin vankkoja muureja repimään."

"Se on Jumalan kädessä, ystäväni. Oletko jo päättänyt kertomuksesi?"

"Kohdakkoin."

"Hyvä, jatkahan."

"Ennenkuin Jaguari päästi minut vapauteen, tiedusteli hän hartaasti, kuinka sinä ja doña Carmela jaksatte. Sitten hän kirjoitti muutamia sanoja paperilapulle, jonka jätti minulle kehoittaen minua kaikin mokomin antamaan sen sinulle heti, kun sinut jälleen tapaisin."

"Hyväinen aika", huudahti Lujamieli säpsähtäen, "ja sinä olet näin kauan viivytellyt, ennenkuin sen tehtäväsi suoritit!"

"Eikö minun ensin tullut selostaa sinulle, mitä olin kuullut ja kokenut? Mutta eihän ole aikaa hukattu, sillä tuossa on paperi."

Näin sanoessaan veti Quoniam paperilapun taskustaan, ojentaen sen Lujamielelle, joka melkein riuhtaisi sen hänen kädestänsä.

Neekeri, joka mielestään oli varsin hyvin suorittanut tehtävänsä, ei laisinkaan käsittänyt tätä metsästäjän levottomuutta. Hän katseli häntä hetkisen kummastuneena, kohautti sitten hiukkasen olkapäitänsä, täytti piippunsa ja alkoi poltella, enempää välittämättä siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Metsästäjä oli kiireesti avannut paperin ja hypisteli sitä neuvottomana käsissään, luoden toisinaan syrjäsilmäyksen Uskolliseen Sydämeen, joka oli siepannut palavan kekäleen tulesta ja näytti sillä hänelle valkeata, jotta hän voisi lukea, sillä täysi yö oli jo käsissä.

Tätä kesti jonkun minuutin. Vihdoin Uskollinen Sydän, joka käsitti metsästäjän epäröimisen syyn, päätti häntä puhutella.

"No", virkkoi hän hymyillen, "mitä Jaguari sinulle kirjoittaa?"

"Hm", äännähti metsästäjä.

"Ehkä se on niin huolimattomasti kirjoitettu, ettet saa selvää hänen töherryksestään", jatkoi toinen, "jos sallit, niin minäkin yritän vuorostani."

Kanadalainen vilkaisi häneen. Nuoren miehen kasvot olivat aivan tyynet. Mikään ei osoittanut, että hän mieli tehdä metsästäjästä pilkkaa. Tämä pudisti useaan kertaan päätänsä ja purskahti sitten avomieliseen nauruun.

"Hiiteen kaikki kainostelu!" virkkoi hän antaen ystävälleen kirjeen." "Miksikä en tunnustaisi, että minä en osaa lukea? Miehen, joka on viettänyt elämänsä erämaassa, ei tarvitse arastella tietämättömyyttä, joka ei voi olla hänelle mitenkään häpeällinen. Lue, lue, poikaseni, jotta saamme tietää, mitä hämäräperäinen ystävämme meiltä tahtoo."

Ja hän otti kekäleen nuoren miehen kädestä.

Uskollinen Sydän levitti paperin ja loi siihen nopean silmäyksen.

"Kirje on lyhytsanainen", virkkoi hän, "mutta se on selvä."

"Vai niin."

"Kuuntele."

Ja hän luki:

    "Jaguari on pitänyt sanansa. Kaikista conductaa saattaneista
    meksikolaisista on yksi ainoa elossa, vapaana ja haavoittumatta:
    kapteeni don Juan Melendez de Gongora. Uskonevatko Jaguarin
    ystävät hänestä nyt parempaa?"

"Siinäkö kaikki?" kysyi Lujamieli.

"Niin."

"Kah", huudahti metsästäjä, "puhuttakoon Jaguarista mitä puhutaan, mutta hän on totisesti kunnon mies."

"Eikö olekin, isä?" kuiskasi lempeä ääni hänen korvaansa.

Lujamieli säpsähti tuosta lauseesta ja kääntyi ripeästi.

Carmela seisoi hänen vieressään tyynenä ja hymyilevänä.

IX

Vieraanvaraisuutta

Sanoimme jo, että yö oli kotva sitten tullut. Metsässä oli pimeä.

Taivaalla vyöryi raskaasti hajanaisia, sähköisiä pilviröykkiöitä. Ainoakaan tähti ei tuikkinut sen kannelta. Syystuuli vinkui puuskittain puissa, ja sen jokainen kohahdus karisteli kuihtuneita lehtiä sateena maahan.

Etäältä kaikui juomapaikoilleen saapuvien petoeläinten kumeita ja kaameita karjahduksia ja kuultiin coyotein eli preiriekoirain ulvahtelua, joiden palavat silmät vähän väliä välähtelivät pensaikosta kuin hehkuvat hiilet.

Toisinaan välkähti metsän syvyydessä valojuovia pimennon halki, liidellen virvatulten tavoin rämeiden hienolla ruoholla. Isoja, kuivuneita sumakkeja kohosi leiriaukion kulmissa, huojutellen kuin mitkäkin peikot sammalesta ja kiertokasveista kutoutuneita käärinliinojaan nuotion aavemaisessa hohteessa. Tuhansia ääniä liikkui ilmassa, kuvailemattomia huutoja purkautui esille ikäpuiden alle kaivetuista, näkymättömistä petojen luolista, tukehtuneita huokauksia kumahteli alas kelojen latvoista. Yltympäri tuntui elävän tuntematon maailma, jonka läheisyys tyrmistytti sielua salaperäisellä kauhulla.

Luonto oli synkkä ja uhkaava, kuten se on valmistellessaan jotakuta näissä seuduissa niin tavallisista mullistuksista.

Väkisinkin vaikutti tämä erämaan tuska metsästäjiin. On hetkiä elämässä, joina – joko ulkonaisista vaikutteista tai yleisestä salaperäisestä mielentilasta, ihmisen sisällisestä vaistosta, hänen määrittelemättömästä olemuksestaan johtuen – rohkeimpiinkin tarttuu heidän itsensä sitä tietämättä omituinen alakuloisuus, jota he ikäänkuin hengittävät ilmasta ja joka heidän vastustuksensakin uhalla masentaa heitä. Quoniamin tuomat uutiset olivat metsästäjissä vielä lisänneet tätä taipumusta surumielisyyteen, joten keskustelukin nuotion ympärillä, sävyltään tavallisesti hilpeä ja huoleton, oli tällä kertaa hyvin juroa ja katkonaista. Jokainen antautui sydämensä surunvoittoisiin ajatuksiin, ja metsästäjäin pitkin väliajoin lausumat sanat jäivät useimmiten vastauksetta.

Carmela yksin, virkkuna kuin satakieli, jatkoi yhä hiljaisella äänellä iloista haasteluaan Laulavan Linnun kanssa; samalla hän lämmitteli, sillä ilma oli purevan kylmä, eikä hän huomannut niitä levottomia katseita, joita kanadalainen häneen tuontuostakin loi.

Lanzin ja Quoniamin valmistautuessa nukkumaan kuultiin heikko raksahdus pensastosta.

Äkkiä havahtuen mietteistään kohottivat metsästäjät innokkaasti päänsä.

Hevoset olivat lakanneet syömästä ja näkyivät kuuntelevan pää tiheikköä kohti käännettynä ja korvat luimussa.

Saloseudulla on jokaisella melulla omat syynsä. Metsänkävijät, jotka ovat tottuneet erittelemään kaikkia preirien ääniä, tuntevat ja tulkitsevat ne koskaan erehtymättä. Ei oksan rasahdus, jolle lintu laskeutuu, ei maahan putoavan lehden kahina, ei pienten kivien välistä pujottelevan ja niitä vierittelevän veden lirinä, ei mikään vältä näiden ihmisten tarkkuutta, sillä heidän aistinsa ovat kehittyneet tavattoman teräviksi.

"Joku hiipii ympärillämme", kuiskasi Uskollinen Sydän hiljaa kuin tuulenhenkäys.

"Varmaankin vakoilija", huomautti Lanzi.

"Vakoilija tai ei, mutta lähestyjä on varmasti valkoinen", virkkoi Lujamieli ojentaen kätensä tarttuakseen viereensä laskettuun pyssyyn.

"Maltahan, isä!" sanoi Carmela innokkaasti ja tarttui hänen käsivarteensa. "Kenties siellä on joku onneton, joka on eksynyt metsään ja tarvitsee apua."

"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Lujamieli hetkisen ajateltuaan; "muuten saammekin sen pian tietää."

"Mitä aiot tehdä?" kysyi tyttö säikähtyneenä, kun näki hänen nousevan.

"Mennä sitä miestä vastaan ja kysyä häneltä, mitä hän tahtoo; en muuta."

"Ole varuillasi, isä!"

"Miksikä, lapseni?"

"Saattaisihan mies olla erämaassa samoilevia rosvoja."

"Entä sitten?"

"Voisi vielä tappaa sinut."

Kanadalainen kohautti olkapäitänsä.

"Minut, minutko tappaa, tyttönen? Älähän joutavia! Rauhoitu, lapsi. Ken tuo mies lieneekin, ei hän minua näe, jos katson tarpeelliseksi pysyä häneltä piilossa. Anna minun siis mennä."

Neitonen yritti vielä estää häntä lähtemästä, mutta kanadalainen ei halunnut mitään kuulla. Irtautuen varovaisesti Carmelan hellästä puristuksesta, hän otti kiväärinsä ja poistui tiheikköön niin kevein ja varovaisin askelin, että pikemmin olisi hänen luullut kävelevän pilvellä kuin polkevan aukion ruohikkoa.

Heti kun metsästäjä oli saapunut pensasryhmien keskelle, mistä oli pahaenteisen melun kuullut, kävi hän tietämättä monenko henkilön kanssa joutuisi tekemisiin, kaksin verroin varovaiseksi. Vain muutaman sekunnin epäröityään hän heittäytyi maahan ja alkoi hiljalleen ryömiä ruohossa, niin että pienintäkään kahinaa ei kuulunut.

Palaamme nyt munkkiin, jonka jätimme Sinisen Revon seurassa pyrkimään metsästäjäin leiriä kohti.

Apachi-päällikkö oli häntä parhaansa mukaan kehoitellut ja uhkaillut, herättääkseen hänessä terveellistä pelkoa ja pakottaakseen hänet auttamaan hänen suunnitelmiansa, minkä jälkeen oli jättänyt hänet yksikseen, häviten itse niin äkkiä, että munkki ei arvannut, minnepäin hän oli mennyt.

Yksikseen jäätyään loi fray Antonio pelokkaan katseen ympärilleen. Hänen mielensä oli hämmennyksissä, eikä hän salannut itseltään, kuinka vaikea ja arkaluontoinen päällikön hänelle tyrkyttämä tehtävä oli, varsinkin kun oli kysymyksessä intiaanien oveluuteen niin perehtynyt mies kuin tiikerin metsästäjä.

Vielä kerran munkki noitui pahansuopaa tähteänsä, joka johti hänet moisiin satimiin ja ikäänkuin ilkkumalla kasasi hänen päänsä päälle kaikkia mahdollisia onnettomuuksia ja vastuksia.

Paon ajatus juolahti hetkiseksi hänen mieleensä, mutta hän tuumi, että häntä pidettiin tarkasti silmällä ja että hänen yrittäessään pienintäkään epäilyttävää liikettä hänen näkymättömät vartijansa, jotka häntä väijyivät, äkkiä ilmestyisivät hänen eteensä pakottaen hänet jatkamaan ja ponnistelemaan loppuun asti.

Onneksi hänelle itselleen kuului munkki niiden valittujen ihmisten luokkaan, joita vakavimmatkaan vastoinkäymiset eivät juuri lannista, vaan jotka hetkellisen epätoivon puuskan jälkeen tekevät rohkeasti päätöksensä sanoen itselleen, että tiukan tullen kyllä sattunee joku onnellinen seikka, joka päästää heidät pälkähästä ja kääntää tukalat asianhaarat pikemminkin heidän edukseen.

Näin päättelevät, olkoonpa sellainen tuumailu kuinkakin virheellistä, useammin kuin luullaankaan monet ihmiset, jotka sanottuaan itselleen: pyh, koska nyt tähän olemme joutuneet, niin saammehan nähdä! Ja tuon kauniin johtopäätöksen turvin he työntyvät uhkamielin eteenpäin ja, merkillistä kyllä, osaavat useimmiten selviytyä asiasta menettämättä rynnistelyssä liian paljon sulkiaan ja itsekään tietämättä, miten menetellen ovat niin hyvin vaaran väistäneet.

Munkki astui siis päättäväisesti metsään käyttäen oppaanaan nuotion hohdetta kuin vilkkumajakan valoa.

Muutaman minuutin hän käveli varsin ripeään, mutta mikäli hän läheni leiriä, palasi vähitellen hänen entinen pelkonsa. Hän muisti kapteeni Melendezin hänelle annattaman kovan kurituksen, ja tällä kertaa hän pelkäsi vielä pahempaa.

Mutta hän oli jo niin lähellä leiriä, että tieltä kääntyminen alkoi olla turhaa. Suodakseen itselleen vielä jonkun minuutin hengähdysajan hän astui satulasta maahan ja sitoi hevosensa puuhun perin verkalleen. Nyt, kun hänellä ei enää ollut mitään sopivaa veruketta viivyttelyyn, hän päätti pyrkiä metsästäjäin leiriä kohti, mutta perin varovaisesti, jottei häntä huomattaisi liian etäältä ja ammuttaisi suoraan rintaan ennenkuin hän oli ehtinyt selittää asiansa niille, joita näin sopimattomalla hetkellä tuli tapaamaan.

Mutta onnettomuudekseen oli fray Antonio varsin lihava. Hän käveli raskaasti kuin kaupungin katuja polkemaan tottunut mies konsaan. Sitäpaitsi yö oli tavattoman pimeä, niin että hän ei voinut nähdä kahta askelta eteensä, mikä pakotti hänet hiipimään hapuilemalla, kompastuen tuontuostakin ja tölmäisten jokaiseen esineeseen, jonka tiellään kohtasi.

Niinpä hän ei kävellytkään pitkää aikaa hälyttämättä niitä, jotka niin halusta olisi tahtonut yllättää ja joiden alituisesti vaanivaan valppauteen tottuneet korvat olivat aivan heti eroittaneet oudon rasahduksen, vaikkei hän itse ollut sitä huomannut.

Varsin tyytyväisenä liikkumistapaansa ja hyvin mielissään, että hänen muka oli onnistunut pysyä lymyssä, rohkaistui fray Antonio yhä enemmän ja alkoi jo melkein kokonaan rauhoittua, kun hän äkkiä päästi tukehtuneen kauhunhuudon ja pysähtyi ikäänkuin olisivat hänen jalkansa silmänräpäyksessä juurtuneet maahan.

Hän oli tuntenut raskaan käden karkeasti laskeutuvan olkapäälleen.

Munkki alkoi vavista joka jäseneltään eikä tohtinut kääntää päätänsä oikealle eikä vasemmalle, ollen sielussaan varmana, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut.

"Hei, señor padre, mitä ihmettä te tähän aikaan vuorokaudesta metsässä hommailette?" kysyi sitten tuima ääni.

Fray Antonio varoi vastaamasta. Pelko oli tehnyt hänet kuuroksi ja sokeaksi.

"Oletteko mykkä?" kysyi ääni hetkisen päästä ystävälliseen sävyyn. "No, no, eihän ole hyvä samoilla erämaassa näin myöhään."

Munkki ei vieläkään vastannut.

"Hiisi vieköön!" huudahti toinen. "Onko se säikähtynyt järjiltään! No, koettakaahan liikkua, canarios!"

Ja mies alkoi häntä tarmokkaasti ravistaa.

"Häh?" äännähti munkki, jossa alkoi syntyä jonkinlaista vastavaikutusta.

"Hyvä, näyttää jo lupaavalta, koskapa puhutte ettekä siis ole kuollut", jatkoi Lujamieli hilpeästi, sillä hän juuri olikin munkin näin hirveästi säikähdyttänyt. "Ka, seuratkaa minua, olette varmaan vilusta kohmettunut. Älkäämme viipykö täällä, vaan tulkaa lämmittelemään."

Pistäen käsivartensa munkin kainaloon laahasi metsästäjä häntä mukanaan. Fray Antonio seurasi vastustelematta ja konemaisesti, vieläkään oikein tajuamatta, mitä hänelle tapahtui, vaikka hänen rohkeutensa jo alkoikin vähitellen palata.

Muutaman minuutin päästä he saapuivat aukeamalle.

"Ah", huudahti Carmela hämmästyneenä. "Fray Antonio! Mikä sattuma hänet on tänne tuonut, vaikka hän matkusti conducta de platan mukana?"

Nuo sanat kuullessaan heristi metsästäjä korviansa, Hän silmäili tarkkaavaisesti munkkia, pakotti hänet istuutumaan nuotion ääreen ja mutisi:

"Toivon, että hurskas isä meille selittää, mitä hänelle on tapahtunut."

Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan. Munkki näkyi viimeiseltä olleen tuomittu mitä nopeimmin ja melkein välittömästi siirtymään äärimmäisestä pelosta mitä täydellisimpään turvallisuuteen. Kun hän oli hiukan ehtinyt lämmitellä, vaimensi hänen ystävällisen vastaanottonsa vaikutus vähitellen hänen pelkonsa ja hälvensi sitä ajatusten hämmennystä, jonka metsästäjän äkillinen kohtaaminen oli hänessä synnyttänyt. Carmelan lempeä ääni, joka hauskasti sointui hänen korviinsa, palautti lopuksi tasapainon hänen mieleensä ja karkoitti sitä ahdistaneet synkät aavistukset.

"Voiko isä jo paremmin?" tiedusti häneltä Carmela osaaottavasti.

"Kyllä, kiitos kysymästä", vastasi tämä. "Minä voin jo aivan hyvin."

"Sitä parempi. Tahdotteko syödä? Haluatteko haukata jotakin?"

"En mitään, kiitos vain, minun ei ole nälkä."

"Ehkä teitä janottaa, fray Antonio?" kysyi Lanzi. "Kas, tässä nahkaleilissä on refinoa!" ja hän ojensi munkille leilin, joka oli enemmän kuin puolillaan tuota virkistävää nestettä.

Munkki salli kehoitella itseään vain sen verran, ettei näyttäisi liiaksi viinaan menevältä, minkä jälkeen hän suostui ottamaan leilin ja joi siitä aimo kulauksen jaloa nestettä.

Tämä siemaus palautti hänelle lopullisesti kaiken hänen rohkeutensa ja kylmäverisyytensä.

"Kas niin", huoahti hän tyytyväisyydestä, antaessaan leilin takaisin mestitsille. "Jumala minua varjelkoon! Tulkoonpa nyt paholainen omassa hahmossaan, niin kyllä minä pitänen puoliani!"

"Ahaa!" virkahti Lujamieli, "hurskas isä näkyy olevan jälleen täysissä sielunvoimissaan!"

"Olen niinkin, ja sen todistan teille, milloin vain haluatte."

"Tuhat tulimmaista, te kannustatte minua jatkamaan. En rohjennut teiltä vielä kysellä, mutta näin ollen en enää epäröi."

"Mitä haluatte tietää?"

"Aivan yksinkertaisesti vain sen, mistä syystä munkki harhailee yksinään metsän sydämessä tällaiseen aikaan."

"Hehe", nauroi fray Antonio, "kuka teille sanoi, että olin yksinäni?"

"Ei kukaan, mutta minä otaksun niin."

"Älkää tehkö otaksumia, veli, sillä te pettyisitte."

"Oo!"

"Niin, asia on siten kuin minulla on kunnia teille sanoa."

"Mutta teidät tavatessani olitte toki yksin."

"Ihan yksin."

"No sitten?"

"Toiset olivat vähän etäämpänä vain."

"Ketkä toiset?"

"Seuralaiseni."

"Ja keitä ne sitten ovat?"

"Ka!... Hm", lisäsi hän hetkisen kuluttua ikäänkuin puhuen itsekseen, "minusta levitetään mitä epäedullisimpia huhuja, minua syytetään monen monista konnantöistä. Jos yrittäisin tehdä jonkun hyvän työn, saataisiin minusta parempi käsitys. Kenties saisin siitä myöhemmin palkan! No, yritetäänhän!"

Lujamieli tovereineen kuunteli kovin kummastuneena omituista yksinpuhelua, oikein tietämättä, mitä tästä miehestä ajattelisivat ja pikemminkin luullen häntä hupsuksi.

Fray Antonio huomasi kuuntelijoihin tekemänsä vaikutuksen.

"Kuulkaa", sanoi hän vakavalla äänillä, hiukan rypistäen kulmiaan, "ajatelkaa minusta mitä tahdotte, se on minulle aivan samantekevää, mutta en halua minusta sanottavan, että olen palkinnut omanväristeni sydämellisen vieraanvaraisuuden inhoittavalla petoksella."

"Mitä tarkoitatte?" huudahti Lujamieli.

"Kuunnelkaa minua! Petoksesta mainitessani olin ehkä väärässä, sillä mikään ei todista, että sellaisesta olisi kysymys. Mutta kaikenlaisista seikoista päättelen, että se ei muutakaan ole, mihin minut tahdottiin teitä kohtaan pakottaa."

"Selittäkäähän, taivaan nimessä! Te puhutte arvoituksilla. Teitä on mahdoton ymmärtää."

"Olette oikeassa, tahdon käyttää selvempää kieltä. Kuka teistä, señores, on nimeltään Lujamieli?"

"Minä olen."

"Hyvä sitten. Asianhaarain johdosta, joiden selostaminen ei teitä laisinkaan huvittaisi, jouduin onnettomuudekseni apachien käsiin."

"Apachien?" huudahti Lujamieli hämmästyneenä.

"Niin, hyvä Jumala!" jatkoi munkki. "Ja vakuutan teille, että heidän valtaansa jouduttuani tunsin itseni perin levottomaksi. Kuitenkin oli pelkoni aiheeton. He eivät suinkaan keksineet minulle mitään niistä kauheista kidutuksista, joilla he rääkkäävät poloisia valkoihoisia, jos saavat heitä vangikseen, vaan kohtelivat minua päinvastoin mitä lempeimmin."

Lujamieli loi tutkivan katseen munkin tyyniin kasvoihin.

"Mutta missä tarkoituksessa?" virkkoi hän epäilevällä äänellä.

"Ah", huudahti fray Antonio, "sitäpä juuri en käsittänytkään, vaikka jo alkanen vähän aavistella."

Saapuvilla olijat kumartuivat kertojaa kohti, levottoman uteliaisuuden ilme kasvoillaan.

"Tänä iltana saattoi punanahkain päällikkö itse minut lyhyen matkan päähän teidän leiristänne", jatkoi munkki. "Ehdittyämme kohdalle, johon näkyi nuotionne loimu, hän osoitti minulle valkeata ja lausui: 'Mene istumaan tuonne tulen ääreen; ilmoitat suurelle valkonaamaiselle metsästäjälle, että muuan hänen vanhimmista ja rakkaimmista ystävistään haluaa häntä tavata.' Sitten hän jätti minut mitä hirvittävimmin uhkaillen siltä varalta, etten häntä heti tottelisi. Lopun tiedätte."

Lujamieli ja hänen toverinsa katselivat toisiaan kummastuneina, mutta vaihtamatta sanaakaan.

Seurasi pitkähkö äänettömyys, kunnes Lujamieli vihdoin otti lausuakseen ilmi kaikkien yhteisen mietteen.

"Se on ansa", virkkoi hän.

"Niin", virkkoi Uskollinen Sydän, "mutta missä tarkoituksessa viritetty?"

"Mistäpä minä tiedän?" jupisi kanadalainen.

"Sanoitte, padre Antonio", huomautti nuori mies munkille, "että aavistelitte syytä apachien merkilliseen käytökseen itseänne kohtaan."

"Niinhän minä sanoin", vastasi puhuteltu.

"Selittäkää meille se epäluulonne."

"Sen herätti minussa juuri niiden pakanain menettely ja se karkea paula, jonka he teille virittävät. Minusta on ilmeistä, että apachi-päällikkö toivoo teidän suostuessanne ehdotettuun kohtaukseen voivansa käyttää hyväkseen poissaoloanne ryöstääkseen itselleen doña Carmelan."

"Minutko?" huudahti neitonen säpsähtäen, samalla kertaa sekä kummastuneena että hätääntyneenä tästä johtopäätöksestä, jota hän ei suinkaan ollut odottanut.

"Punanahat himoitsevat kovin valkoisia naisia", vastasi munkki tyynesti; "useimmat retkeilynsä meidän alueellemme he tekevät valkoihoisia neitosia kaapatakseen."

"Oi", huudahti Carmela lannistamatonta tahdonlujuutta todistavalla äänellä, "mieluummin kuolisin kuin joutuisin niiden julmien paholaisten orjattareksi!"

Lujamieli pudisti murheellisesti päätänsä.

"Munkin otaksuma näyttää minusta oikealta", virkkoi hän.

"Sitäkin enemmän", vahvisti fray Antonio, "koska apachit, jotka minut vangitsivat, ovat samoja, jotka hyökkäsivät Potreron ventaan."

"Ohoh", sanoi Lanzi, "sitten minä tunnen heidän päällikkönsä ja tiedän hänen nimensä. Hän on valkoisten leppymättömimpiä vihollisia. Olipa vahinko, ettei minun onnistunut haudata häntä ventan raunioihin. Aikomukseni kyllä oli sellainen, sen Jumala tietää."

"Mikä on sen miehen nimi?" kysyi metsästäjä äkkiä, nähtävästi tuskastuneena hänen laverteluunsa.

"Sininen Repo!" vastasi Lanzi.

"Ah", huudahti Lujamieli ivallisesti ja rypistäen uhkaavasti kulmiaan. "Minä olen tosiaan tuntenut Sinisen Revon jo monituiset vuodet! Entäs te, päällikkö?" lisäsi hän kääntyen Mustan Hirven puoleen.

Apachilais-sachemin nimi oli tehnyt pawneepäällikköön niin valtavan vaikutuksen, että kanadalainen säikähtyi. Intiaanit säilyttävät kaikissa olosuhteissa järkkymättömän tyyneyden naamarin, pitäen kunnia-asiana olla sitä riuhtaisematta kasvoiltaan, tapahtuipa mitä tahansa, mutta pelkkä Sinisen Revon ikäänkuin sattumalta lausuttu nimi oli riittänyt murtamaan tämän pakollisen eli teeskennellyn välinpitämättömyyden ja sai Mustan Hirven unohtamaan intiaanien käytöstavan.

"Sininen Repo on koira, coyoten poika", virkkoi hän sylkäisten halveksivasti maahan, "gipaetes ei huolisi syödä hänen saastaista raatoansa."

– Nuo kaksi miestä varmaankin vihaavat toisiaan verisesti, – jupisi metsästäjä luoden salavihkaa katseen intiaanipäällikön hehkuviin kasvoihin ja säihkyviin silmiin.

"Tappaako veli Sinisen Revon?" kysyi pawnee.

"Luultavasti", vastasi Lujamieli, "mutta tehkäämme ensin kepponen tuolle mestarirosvolle, joka pitää meitä sellaisina hölmöinä, että luulee voivansa meidät pyydystää moisilla kömpelöillä ansoilla. Puhukaahan suoraan, munkki, oletteko meille sanonut totuuden?"

"Kautta kunniani."

"Joku muu vala olisi minulle mieluisempi", hymähti kanadalainen ivallisesti. "Voiko teihin luottaa?"

"Kyllä."

"Onko se, mitä sanoitte tapojenne parantamisesta, todella vilpitön ajatuksenne?"

"Pankaa minut koetukselle."

"Sen aion tehdäkin, mutta miettikää, ennenkuin vastaatte. Aiotteko todella olla meille avullinen?"

"Sellainen on aikomukseni."

"Tapahtukoon mitä tahansa?"

"Tapahtukoon mitä tahansa ja olkoot seuraukset tahtonne täyttämisestä mitkä hyvänsä."

"Hyvä on. Ilmoitan teille, että luultavasti joudutte vakaville vaaroille alttiiksi."

"Minä sanoin teille, että olen tehnyt päätökseni. Puhukaa siis enempää epäröimättä."

"Kuunnelkaahan sitten."

"Minä kuuntelen. Älkää pelätkö, että luikertelen tai peräydyn. Esittäkää siis lyhyesti sanottavanne."

"Minä koetan."

X

Mezquiten hacienda

Quoniamin selostus oli kauttaaltaan totta, mutta neekeri ei tiennyt eräitä tapahtumia, joista nyt ryhdymme lukijalle kertomaan, varsinkin kun nuo tapahtumat perin läheisesti liittyvät tarinaamme ja koska sen selvyys ehdottomasti vaatii niiden tuntemista.

Palaamme siis Mezquiten haciendaan.

Mutta selittäkäämme ensin, mitä merkitsee tuo sana "hacienda", jota jo monesti olemme käyttäneet tämän teoksemme puitteissa ja jota monet muut kirjailijat ovat ennen meitä käyttäneet, itse käsitettä tuntematta.

Sonorassa, Teksasissa ja yleensä kaikkialla Espanjan entisissä siirtomaissa, joissa maa niin sanoaksemme itsestään tarjoutuu ensimmäiselle anastajalleen ja viljelijälleen, tavataan äärettömien matkojen päässä toisistaan melkein huomaamattomina pisteinä laajojen raivaamattomien seutujen joukkoon siroiteltuina avaria maanviljelyksiä, joista jokainen on alaltaan meikäläisen läänin kokoinen.

Näitä viljelyksiä nimitetään haciendoiksi, jonka sanan me virheellisesti käännämme omalle kielellemme maatilaksi, vaikka merkitys ei laisinkaan ole sama.

Heti valloituksen jälkeen riensivät Cortez, Pizarro, Almagro ja muut seikkailijapäälliköt palkitsemaan seuralaisiaan jakamalla heille voitettujen maita noudattaen siinä kaiketikin tietämättänsä esimerkkiä, jonka barbaarien päälliköt aikaisemmin olivat antaneet Rooman valtakunnan kukistuksen ja hajaantumisen jälkeen.

Voittajat olivat vähälukuiset, maaosuudet laajat, ja useimmat näistä ryysyihin puetuista urhoista, joilla isänmaassaan ei ollut olkikattoakaan päänsä päällä, näkivät itsensä äkkiä äärettömien maa-alueiden omistajina ja ryhtyivät niitä heti muokkaamaan riisuen varsin kernaasti miekkansa tarttuakseen lapioon, toisin sanoen, pakottaen heidän orjikseen joutuneet intiaanit muokkaamaan maita, jotka olivat heiltä riistäneet.

Maan uusien haltijain ensimmäisenä huolena oli rakentaa helposti puolustettaviin kohtiin asumuksia, jotka korkeine, paksuine ja ampuma-aukoilla varustettuine muureineen olivat todellisia linnoituksia, ja näiden suojassa he helposti saattoivat uhmata orjiensa kapinayrityksiä.

Asukkaat oli jaettu niinkuin maakin; jokainen espanjalainen sotilas oli niitä saanut osalleen ison joukon. Käsivarsista ei ollut puutetta, kivi ei maksanut mitään, asunnot rakennettiin laajoin mittakaavoin ja niin tavattoman tukeviksi, että vielä nykyäänkin, monien vuosisatojen kuluttua nuo haciendat ovat matkustajan ihmettelyn esineenä.

Ainoastaan orjat, joiden ajalla ei enää ole mittaa ja joiden ainoana toivona on kuolema, voivat ryhtyä panemaan kokoon tuollaisia jättiläisrakennuksia, jotka meille toisen aikakauden ihmisille ovat käsittämättömiä korokkeita, ikäänkuin mykkiä ja liikuttavia vastalauseita siellä täällä maapallon pinnalla.

Paitsi maanviljelystä, joka varsinkin nykyisin on rosvointiaanien alituisten hyökkäysten vuoksi paljon menettänyt merkityksestään, harjoitetaan haciendoissa suuripiirteistä karjanhoitoa ja hevosten kasvatusta.

Jokaisella näistä maatiloista tavataankin ääretön joukko kaikenlaista palvelusväkeä: peoneja (päivätyöläisiä), vaqueroja (paimenia), j.n.e., joten ne muistuttavat pientä kaupunkia.

Näiden viljelystilojen omistajat kuuluvat korkeimpaan, vaikutusvaltaisimpaan, vauraimpaan ja sivistyneimpään säätyluokkaan. He siis enimmäkseen valitsevatkin asuinpaikakseen kaupungit, käyden vain pitkien väliaikojen päästä tiluksillaan, joiden hoidon jättävät majordomoille ja capatazeille. Nämä ovat toimeensa perehtyneitä miehiä, jonkunlaisia puolivillejä kentaureja, jotka viettävät ikänsä ratsastelemalla viljelystilan toisesta päästä toiseen.

Mezquiten hacienda, rakennettuna lyhyen matkan päähän vuorista, joiden solia se vallitsi, oli siis sotateknillisesti hyvin tärkeä kohta molemmille puolueille, jotka tällä hetkellä taistelivat keskenään Teksasin omistamisesta.

Kapinallisten päälliköt olivat käsittäneet sen yhtä hyvin kuin meksikolaisten kenraalit.

Senjälkeen, kun kapteeni Melendezin johtama osasto oli kokonaan tuhottu, oli kenraali Rubio rientänyt jättämään vahvan linnoitusjoukon Mezquiteen. Entisenä itsenäisyyssodan urhona, tottuneena vapautta kaihoavan kansan alituisiin taisteluihin, oli hän kapinassa aavistanut vallankumousta, nähdessään, että nuo kapinoitsijat, jotka kymmenen vuoden kuluessa oli tuontuostakin voitettu, joka kerta ikäänkuin kohosivat tuhastaan entistä vimmaisempina ja voimakkaampina tarjotakseen rintansa vastustajien säälimättömille luodeille alttiiksi.

Hän tiesi, että asukkaat odottivat vain menestyksen sanomaa, vaikkapa epävarmankin, miehissä noustakseen ja yhtyäkseen noihin uljaisiin sisseihin, joita näiden viholliset parjasivat rajarosvoiksi, mutta jotka todellisuudessa olivatkin vallankumouksen harhailevia lapsia ja pyhän ja jalon aatteen vakaumuksestaan varmoja apostoleja.

Kaukana siitä, että olisi nuhdellut kapteeni Melendeziä, joka, kuten hän hyvin tiesi, ei voinut nuhteita ansaita, kenraali sääli ja lohdutti häntä.

"Teidän on kostettava tappionne, eversti", – tämän jo kauan sitten ansaitun arvon oli tasavallan presidentti nuorelle upseerille äskettäin antanut — "uudet olkalappunne eivät vielä ole saaneet tulikastetta. Tahdon antaa teille tilaisuuden kastaa ne oikein kuumasti."

"Te teette minut ylen iloiseksi, kenraali", vastasi nuori upseeri, "lähettämällä minut vaaralliseen yritykseen, jonka menestyksellä voisin pestä pois tappioni häpeän."

"Ei ole häpeällistä, eversti", vastasi kenraali ystävälliseen sävyyn, "tulla voitetuksi sillä tavoin kuin te tulitte. Sotahan on vain leikkiä sekin, jossa sattuma usein suosii heikointa. Älkäämme lannistuko vähäpätöisestä kolauksesta, vaan koettakaamme päinvastoin leikata harjat noilta kukoilta, jotka ylpeinä hetkellisestä menestyksestään varmaankin kuvittelevat voitollaan meidät hirveästi peloittaneensa ja häkellyttäneensä."

"Voitte luottaa siihen, kenraali, että autan teitä kaikella tarmollani. Määrätkää minut mille asemalle hyvänsä, niin mieluummin sallin itseni surmata kuin sen luovutan."

"Upseerin, ystäväni, tulee karttaa moista intoilua, joka niin hyvin pukee sotilasta, mutta on vakava virhe päällikössä, hänen kun on vastattava hänelle uskottujen miesten hengestä. Älkää unohtako, että olette pää ettekä käsivarsi."

"Koetan olla järkevä, kenraali, mikäli kunniantuntoni ei siitä kärsi."

"Niin juuri, eversti, enkä minä teiltä muuta pyydä."

Don Juan kumarsi vastaamatta.

"Kuulkaapa", virkkoi kenraali hetkisen kuluttua, "niillä sisseillä on siis kykeneviä miehiä johtajinaan?"

"Sangen kykeneviä, kenraali, jotka tuntevat väijymissodan perinpohjin, ja joiden urhoollisuus ja kylmäverisyys varsinkin ovat kaiken kiitoksen yläpuolella."

"Sitä parempi! Sittenhän voitto tuottaakin meille enemmän kunniaa. Valitettavasti kuuluvat he käyvän sotaa ilmettyjen raakalaisten tavoin, armotta surmaten sotilaat, jotka sattuvat heidän käsiinsä. Se, mitä itsellenne tapahtui, muuten onkin siitä todistuksena."

"Erehdytte, kenraali. Keitä nuo miehet lienevätkin ja mikä se asia, jonka puolesta taistelevat, on velvollisuuteni teitä valaista ja oikaista käsitystänne heistä, sillä heitä on tavattomasti parjattu. Vasta useat kerrat kieltäydyttyäni antautumasta ryhdyttiin taisteluun. Heidän päällikkönsä tarjoutui lahjoittamaan minulle henkeni vielä hetkistä ennen kuin hänen kanssaan syöksyin jalkaimme alla ammottavaan kuiluun. Heidän vangikseen jouduttuani he antoivat minulle takaisin miekkani, lahjoittivat minulle hevosen ja lähettivät oppaan saattamaan minua pyssynkantaman päähän teidän etuvartijoistanne. Onko se julmain miesten menettelyä?"

"Eipä suinkaan, ja mielihyvällä kuulen teidän tuolla tavoin tekevän oikeutta vihollisellemme."

"Minä mainitsen vain tosiasian."

"Niin, ja se tosiasia on meille vaarallinen. Noiden miesten täytyy uskoa olevansa hyvin voimakkaat, kun he siten menettelevät. Tuollainen lempeys heidän puoleltaan viettelee ison joukon erämiehiä heidän riveihinsä."

"Sitä pelkään."

"Minä myös. Mutta oli miten oli, nyt on tullut tarmokkaan toiminnan hetki. Sillä jollemme ole varuillamme, niin viikon päästä kivetkin tässä maassa, joita tänään vielä hallitsemme, nousevat meitä vastaan karkoittaakseen meidät, ja maa alkaa siinä määrin polttaa jalkojamme, että meidän täytyy paeta harjoittamattomien, kurittomien ja kehnosti aseistettujen joukkojen tieltä, jotka hätyyttävät meitä kuin hyttysparvet."

"Odotan käskyjänne, kenraali."

"Tunnetteko itsenne kyllin vahvaksi noustaksenne ratsulle?"

"Täydellisesti."

"Hyvä on. Minä olen antanut hälytyksen kolmelle sadalle jalka- ja ratsumiehelle. Jalkaväki saa nousta satulan taakse, jotta ei viivästyttäisi marssia, joka täytyy suorittaa nopeasti. Teidän on ennen kapinallisia ehdittävä Mezquiten haciendaan ja linnoittauduttava sinne."

"Kyllä minä sinne ehdin."

"Siihen luotan. Kaksi vuoritykkiä seuraa joukko-osastoa. Ne riittävät, sillä jos minulle on oikein ilmoitettu, on haciendassa jo kuusi kunnollista kanuunaa. Mutta koska ammuksista saattaa olla puute, tulee teidän ottaa niitä riittävästi mukaanne kahden viikon varalle. Haciendan pitää hinnalla millä hyvänsä vastustaa kaikkia vihollisen yrittämiä hyökkäyksiä kaksi viikkoa."

"Se vastustaa, sen teille vannon, kenraali."

"Minä luotan teihin tässä asiassa."

Kenraali astui sitten teltan ovelle kohottaen sen verhoja.

"Kutsukaa retkelle määrätyt upseerit", sanoi hän.

Viiden minuutin päästä saapuivat upseerit, joita oli yksitoista: kaksi ratsuväen ja kaksi jalkaväen kapteenia, kaksi luutnanttia ja kaksi alférezia eli aliluutnanttia, ja yksi tykistön kapteeni, luutnantti ja alférez.

Kenraali tarkkasi hetkisen katseellaan näitä miehiä, jotka vakavina ja liikkumattomina seisoivat hänen edessään.

"Caballeros", sanoi hän heille vihdoin, "olen valinnut teidät huolellisesti kaikkien armeijani upseerien joukosta, koska tiedän teidän olevan rohkeita ja kokeneita. Eversti don Juan Melendez de Gongoran johdolla teidän on lähdettävä luottamusta vaativalle retkelle, jolle en olisi tahtonut lähettää sellaisia, joiden uskollinen kiintymys isänmaahan olisi minulle vähemmän tunnettu. Tehtävä kuuluu vaarallisimpiin, toivon teidän suorittavan sen miehuullisesti ja palaavan kunnian seppelöiminä."

Upseerit kumarsivat kiitokseksi.

"Älkää unohtako", jatkoi kenraali, "että teidän tulee olla sotilaillenne esimerkkinä alistuvaisuudessa ja kurissa. Totelkaa everstiä niinkuin tottelisitte minua kaikessa, mitä hän yhteiseksi hyväksi ja yrityksenne menestykseksi käskee."

"Emme voisi toivoa parempaa päällikköä kuin se, jonka teidän ylhäisyytenne on komentajaksemme valinnut, kenraali", vastasi yksi kapteeneista; "hänen johdollaan varmaan kykenemme tekemään ihmeitä."

Kenraali hymyili herttaisesti.

"Minä luotan teidän intoonne ja urhoollisuuteenne. Nyt viipymättä satulaan! Kymmenen minuutin päästä on teidän oltava matkalla leiristä."

Upseerit tekivät kunniaa ja poistuivat.

Don Juan liikahti heitä seuratakseen.

"Malttakaas, eversti", virkkoi hänelle kenraali, "minulla on teille vielä yksi ohje."

Nuori upseeri astui lähemmäksi.

"Sulkeutukaa visusti kartanoon", jatkoi kenraali. "Jos teidät saarretaan, älkää yrittäkö mitään uloshyökkäystä, joka tuottamatta oleellista etua usein panee varusväen vaaralle alttiiksi. Tyytykää tarmokkaasti lyömään takaisin hyökkäykset, säästellen sotilaittenne verta, älkääkä tuhlatko ajattelemattomasti ampumavarojanne. Heti kun olen viimeistellyt suunnitelmani, riennän itse teidän avuksenne, mutta siihen asti on teidän pidettävä puolianne, maksoi mitä maksoi."

"Minä pidän puoliani, kuten jo sanoin, kenraali."

"Tiedän, että sen teette. Nyt satulaan, ystäväni, onnea matkalle!"

"Kiitos, kenraali."

Eversti teki kunniaa ja lähti heti, mennäkseen asettumaan pienen joukon etunenään, joka oli kokoontuneena lyhyen matkan päähän ja odotti vain hänen saapumistaan, lähteäkseen liikkeelle.

Kenraali astahti teltan ovelle ollakseen lähtöä näkemässä.

"Eteenpäin!" komensi hän kääntyen liikkumattoman osaston puoleen.

Don Juan hyppäsi satulaan ja paljasti sapelinsa.

Heti liikahtivat rivit ja alkoivat longertaa varjossa kuin kavalan käärmeen mustat kiemurat.

Kenraali viipyi telttansa kynnyksellä niin kauan kuin heikointakin melua saattoi eroittaa. Sitten kun viimeinenkin kalske oli haihtunut yöhön, hän palasi miettiväisenä ja laski verhon jälkeensä, jupisten hiljaa ja surullisesta:

"Kuolemaan minä heidät lähetän, sillä Jumala taistelee vastustajaimme puolesta!" –

Ja pudistettuaan useat kerrat alakuloisena päätänsä laskeusi vapaussodan veteraani lavitsalle, peitti kasvot käsillään ja vaipui vakaviin mietteisiin.

Sillä välin jatkoi osasto nopeasti matkaansa. Senvuoksi, että meksikolaisilla on tapana kuljettaa jalkaväkeä ratsumiesten satulain takana, liikkuvat joukot melkein ihmeellisellä nopeudella, varsinkin kun amerikkalaiset hevoset ovat hyviä juoksijoita ja uupumatta kestävät suuria rasituksia.

Eteläamerikkalaiset ovat yleensä tylyjä hevosilleen, joista eivät pidä mitään huolta. Sisämaassa saa hevonen, olkoonpa sää millainen tahansa, aina viettää yönsä vain taivasalla. Joka aamu syötetään sille päiväkautinen muona-annoksensa; sitten se on toisinaan neljätoista, jopa kuusiteistakin tuntia yhtämittaisessa liikkeessä saamatta edes juodakseen. Vasta illalla siltä riisutaan valjaat ja se päästetään vapaaksi etsimään ravintonsa, mistä löytää. Intiaaniseutujen rajalla, missä on kovin pelättävä punanahkoja, jotka ovat suuresti mieltyneitä hevosiin ja osaavat niitä ihmeellisen taitavasti varastaa, ryhdytään yöksi joihinkuihin varokeinoihin. Hevoset kytketään liekaan leiripaikan sisäpuolelle, jossa ne syövät kiertoherneitä, nuoria puunvesoja ja jonkun mitallisen niille peräti säästeliäästi annettua maissia tai muuta viljaa. Mutta toistamme vieläkin, että nämä hevoset omistajainsa välinpitämättömyydestä huolimatta ovat uhkeita, kestäviä, erinomaisen tottelevaisia ja tavattoman nopsajalkaisia.

Eversti Melendez saapui haciendaan aamulla varhain. Hänen joukkonsa oli koko yön ratsastanut täyttä laukkaa. Nopealla silmäyksellä tutki meksikolaisten kokenut päällikkö ympäristöä.

Tasanko oli autio.

Mezquiten hacienda kohosi kuin kotkanpesä kukkulan huipulla, jonka varsin jyrkkiä sivuja ei ollut koskaan loivennettu ja jolle nouseminen oli siksi tukalaa, että tätä jyrkkyyttä pidettiin puolustajille hyvänä turvana hyökkäystä vastaan.

Paksut, ajan kellastuttamat muurit, joiden kussakin kulmassa nähtiin kahden tykin uhkaavien kitojen pistävän esiin ampuma-aukoista, antoivat tälle vankalle rakennukselle todellisen linnan ulkonäön.

Meksikolaiset kiirehtivät jo muutoinkin nopeaa vauhtiaan, ehtiäkseen haciendaan ennenkuin portit avattaisiin ja karja ajettaisiin ulos.

Näky, jonka tämä komea tasanko tarjosi auringon noustessa, oli tavallaan suurenmoinen.

Haciendan korkeiden muurien harja oli vielä sumun verhossa. Etäällä viheriöitsivät tummat metsät, kohoten melkein huomaamattomin aaltoiluin Sierran etuharjanteilla. Kapean joen hopearihma kiemurteli oikullisissa mutkissa tasangon yli, ja sen vesi säkenöi auringon kuumista säteistä. Sumakkien, mezquitein ja peerupuiden ryhmiä kohosi siellä täällä korkeasta ruohikosta, hauskasti katkaisten tasangon yksitoikkoisuuden, ja pensasten keskeltä kuului palaavaa päivää riemuiten tervehtiväin lintujen viserrystä. Koko tämä kuva, tämä vielä niin rauhallinen tienoo, näkyi huokuvan iloa ja onnea.

Meksikolaiset saapuivat haciendaan, jonka portit avattiin vasta sitten, kun asukkaat olivat päässeet täyteen varmuuteen, että tulokkaat olivat todella ystäviä.

Haciendan asukkaat olivat jo kuulleet yleisestä aseisiin noususta, jonka rahakuormaston ryöstö oli aiheuttanut. Siksipä majordomo, joka oli johtajana haciendan omistajan, don Felipe de Valrealin, poissaollessa olikin varuillaan.

Tämä majordomo, nimeltään don Felix Paz, oli korkeintaan viisiviidettävuotias, kookasvartaloinen mies, ruumiinrakenteeltaan sopusuhtainen ja jäntevä. Piirteet olivat tarmokkaat, ja silmät säkenöivät. Hänellä oli täydellisesti ratsastajan, todellisen hevosmiehen ulkonäkö, ja sellaiset ominaisuudet olivatkin välttämättömiä hänen toimensa raskaissa velvollisuuksissa.

Majordomo tuli itse haciendan portille meksikolaista joukko-osastoa vastaan. Onniteltuaan everstiä hän ilmoitti tälle, että hän saatuaan tiedon yleisestä kansannoususta maakunnassa oli suljettanut kaiken karjan kartanoon, aseistanut haciendan palvelusväen ja panettanut kuntoon muurin tasanteille sijoitetut kanuunat.

Eversti kiitti häntä hänen uutteruudestaan, majoitti joukkonsa päivätyöläisten ja paimenten asumuksiin, miehitti kaikki asemat ja lähti majordomon seurassa ankaralle tarkastukselle linnan sisäpuolelle.

Hyvin tuntien maanmiestensä huolettomuuden, välinpitämättömyyden ja laiskuuden, odotti don Juan Melendez tapaavansa haciendan melko kehnossa kunnossa. Hänen aavistuksensa eivät osoittautuneet tosiksi. Tämä erämaan äärellä sijaitseva viljelys, jossa sivistys ja raakalaisuus tavallaan yhtyivät, oli liiaksi alttiina punanahkain ja kaikenlaisten rajavyöhykkeellä vilisevien rosvojen odottamattomille hyökkäyksille, jotta sen omistaja ei olisi mitä huolellisimmin valvonut puolustuskeinojensa tehokkuutta. Tämä viisas kaukonäköisyys oli tällä hetkellä hyvin hyödyllinen piirityksen varalta, jota he luultavasti ennen pitkää saisivat kestää.

Eversti huomasi vain perin vähän muutettavaa majordomon tekemissä valmistuksissa. Hän tyytyi hakkauttamaan maahan useita puuryhmiä, jotka liian lähellä haciendaa kasvavina saattoivat suojata vihollisen pyssymiehiä ja häiritä kanuunain tarkkuutta.

Linnoituksen jokaiselle portille laitettiin hänen käskystään sulkuja toisiinsa nivotuista paaluista, ja muurien ulkopuolella tarvittiin kaikkien vahvain miesten käsivarret kaivamaan kyllin leveää ja syvää vallihautaa, jonka multa rakennuksen viereen heitettynä kohosi olkavarustukseksi. Sen taakse piilotettiin linnueen taitavimmat tarkk'ampujat. Everstin tuomain kenttätykkien hevoset jätettiin valjaisiin, jotta tykit voitaisiin siirtää, mihin tarve vaati.

Sitten nostettiin Meksikon lippu ylpeästi liehumaan haciendan huipulle.

Mezquiten palvelusväki mukaanluettuna, jolle don Felix oli jakanut aseita, nousi linnue lähes neljäänsataan mieheen, mikä voima riitti vastustamaan rynnäkköä, varsinkin kun asema oli näin edullinen. Ruoka- ja ampumavaroja ei puuttunut. Meksikolaisia elähdytti mitä parhain sotilashenki, ja eversti oli varma, että voisi pitää puoliaan kaksi viikkoa ja tarpeen tullen kauemminkin, vaikkapa hyökkääjät olisivat lukuisammat ja kokeneemmatkin kuin kapinallisilla oli käytettävissään.

Linnoitustöitä oli tehty niin uutterasti, että ne olivat päätetyt vuorokauden kuluttua everstin saapumisesta haciendaan.

Kaikille suunnille lähetetyt vakoilijat olivat enimmäkseen palanneet tuomatta mitään tietoja vihollisesta, joka salasi liikkeensä niin perin taitavasti, että se conductan anastuksen jälkeen näkyi hävinneen jäljettömiin, ikäänkuin olisi vaipunut maan uumeniin.

Tämä täydellinen uutisten puute ei suinkaan rauhoittanut everstiä, vaan päinvastoin lisäsi hänen levottomuuttansa. Tämä valheellinen tyyneys, tämä seudun synkkä rauhallisuus näytti hänestä uhkaavammalta kuin tieto vihollisen lähestymisestä olisi tuntunut. Mutta vaikka se pysyikin näkymättömänä, kuiskasi hänelle joku salainen vaisto, että saartoketju vähitellen tiukkeni aseman ympärillä, jota hänen oli puolustettava.

Oli toinen päivä meksikolaisten Mezquiteen saapumisen jälkeen. Aurinko vaipui kultakipeniä sinkoillen vuorien taakse; yö oli jo lähellä. Nojaten erään ampuma-aukon syrjää vasten tasanteella sallivat eversti Melendez ja majordomo Felix Paz katseensa harhaillen liidellä jalkojensa alla leviävälle suunnattomalle maisemalle, samalla kun juttelivat keskenään.

Don Juan Melendez oli muutamassa minuutissa käsittänyt haciendan majordomon uskollisuuden ja älykkyyden. Ja miehinä, jotka olivat toisensa ymmärtäneet, he olivatkin kiinteillä siteillä liittyneet toisiinsa.

"Taaskin on kulunut päivä", virkkoi eversti, "eikä meidän ole onnistunut kuulla mitään kapinallisten liikkeistä! Eikö se tunnu teistä omituiselta, don Felix?"

Majordomo puhalsi savunpölähdyksen suustaan ja sieraimistaan, otti ohueen maissinlehteen kierretyn cigarillonsa etusormensa ja peukalonsa väliin, napsautti tuhan pikkusormensa kynnellä ja virkkoi päätänsä kääntämättä ja yhä tuijottaen taivaalle:

"Perin omituista."

"Olettepa te kummallinen ihminen, mikään ei teitä liikuta!" jatkoi don Juan tuskastuneena. "Ovatko kaikki tiedustelijamme jo palanneet?"

"Ovat."

"Yhä uutisitta?"

"Yhä."

"Vive Dios! Teidän järkkymättömyytenne saisi pyhimyksenkin sadattelemaan. Mitä te noin sinne taivaalle tuijotatte? Luuletteko, että sieltä saamme kaipaamamme tiedot?"

"Kenties", vastasi majordomo vakavasti, osoittaen kädellään pohjoiskoilliseen.

"Katsokaahan", virkkoi hän.

"No?" äännähti eversti kohottaen silmänsä osoitettuun suuntaan.

"Ettekö näe mitään?"

"En totisesti."

"Ettekö näe edes noita haikaraparvia ja punaflamingoja lentämässä pitkissä kaarissa ja kirkuen niin kimakasti, että voitte sen kuulla tännekin?"

"Näen kyllä lintuja, mutta mitä yhteyttä niillä...?"

"Eversti", virkkoi majordomo keskeyttäen hänet vilkkaasti ja suoristautuen täyteen mittaansa, "valmistautukaa puolustukseen, tuolla on vihollinen."

"Mitä, vihollinenko? Tehän olette hullu, don Felix! Katsokaa tuonne päivän viime hohteeseen! Tasanko on autio."

"Eversti, ennenkuin tulin mezquiten haciendan majordomoksi, vietin viisitoista vuotta metsänkävijänä. Erämaa on minulle kuin avoin kirja, jonka joka lehdeltä voin lukea. Tarkatkaa noiden lintujen epätasaista lentoa, kiinnittäkää huomionne lukemattomiin parviin, joita lakkaamatta liittyy aikaisemmin näkemiimme. Nuo pesistään joukottain hätyytetyt siivekkäät harhailevat umpimähkään, paeten vihollista, jonka me piankin näemme ilmestyvän. Se vihollinen on kapinallisten armeija, jonka joukot ennen pitkää kohoavat näköpiiriimme ja joiden edellä ehkä roihuu metsäpalo."

"Rayo de Dios, señor Felix!" huudahti eversti äkkiä. "Tottapa puhuittekin, katsokaa!"

Punainen juova, joka hetki hetkeltä laajeni, ilmestyi äkkiä taivaanrannan äärelle.

"Onko lintujen lento meidät pettänyt?" kysyi majordomo.

"Suokaa anteeksi, ystävä, hyvin käsitettävä tietämättömyys, mutta meillä ei ole varaa hetkeäkään hukata."

He astuivat heti alas.

Muutamaa minuuttia myöhemmin reunustivat haciendan puolustajat muurien harjaa ja lymysivät ulkovallien taakse.

Teksasilaisten armeija, joka nyt oli hyvin näkyvissä, levisi taajoina riveinä kentälle.

XI

Fray Antoniossa tapahtunut muutos

Meidän on nyt siirryttävä muutama vuorokausi taaksepäin palataksemme metsästäjäin leiriin, jotka jätimme jokseenkin tukalaan tilaan, heidän ollessaan apachien valppaiden silmien väijyminä. Toistaiseksi heidän oli pakko luottaa fray Antonioon eli mieheen, jota kohtaan ei kellään heistä ollut myötätuntoa sisimmässä sydämessään.

Mutta jos he olisivat voineet lukea munkin ajatuksia, olisi heidän käsityksensä luultavasti kokonaan muuttunut. Tuon miehen sielussa oli tapahtunut mullistus, kenties hänen tietämättään, ja väkisinkin häntä veti puoleensa se vaikutus, joka suorilla luonteilla aina on ihmisiin, milloin nämä eivät ole aivan turmeltuneita. Olipa tähän munkin mielentilassa tapahtuneeseen melkein äkilliseen muutokseen syy mikä tahansa, tulee meidän mainita, että se muutos oli vilpitön, ja että fray Antonio todellakin aikoi auttaa uusia ystäviään, olipa siitä hänelle sitten mitä seurauksia hyvänsä.

Erämaassa viettämänsä elämän totuttamana verrattain helposti havaitsemaan niiden henkilöiden todelliset tunteet, joiden kanssa tuli tekemisiin, arveli Lujamieli, että hänen tuli, joskaan ei ihan ehdottomasti luottaa munkin hartaisiin vakuutuksiin, niin ainakin teeskennellä häneen täydellisesti uskovansa.

"Oletteko rohkea?" kysyi hän jatkaen keskustelua.

Ällistyneenä tästä suorasukaisesta kysymyksestä fray Antonio epäröi hetkisen.

"Kuinka kulloinkin", virkkoi hän.

"Oikein, se on järkevän miehen vastaus. On hetkiä, jolloin rohkeintakin peloittaa; ei kukaan voi vastata urhoollisuudestaan."

Puhuteltu nyökkäsi myöntävästi.

"On petettävä pettäjä", sanoi Lujamieli, "ja nolattava hänet viekkaalla otteella, ymmärrättekö?"

"Täydellisesti, jatkakaa."

"Hyvä on. Palatkaa Sinisen Revon luo."

"Hm."

"Peloittaako teitä?"

"Ei juuri, mutta aavistelen, että hän saattaisi tehdä minulle jotakin pahaa."

"Sitä mahdollisuutta on uhmattava."

"No olkoon menneeksi, minä uhmaan?" huudahti munkki päättäväisesti.

Kanadalainen katsoi häneen tiukasti.

"Hyvä on", sanoi hän; "mutta ottakaahan nämä, niin ette toki kuole kostamatta puolestanne, jos teidän päällenne hyökätään."

Ja hän ojensi munkille parin pistooleja.

Tämä tarkasti niitä huolellisesti, käännellen niitä käsissään ikäänkuin vakuuttautuakseen, että ne olivat hyvässä kunnossa, ja kätki ne sitten riemastunein elein vaatteittensa alle.

"Nyt en enää pelkää mitään", virkkoi hän; "minä lähden."

"Minun pitää teille toki selittää..."

"Mitä hyötyä siitä?" keskeytti munkki. "Minä sanon Siniselle Revolle, että suostutte kohtaukseen, mutta ette halua yksinänne saapua hänen leiriinsä, vaan toivotte tapaavanne hänet metsikössä ilman todistajaa."

"Juuri niin, ja te tuotte hänet paikalle, jossa minä häntä odotan."

"Ainakin yritän."

"Sellainen on suunnitelmani."

"Mutta missä häntä odotatte?"

"Metsän syrjässä."

"Sovittu."

"Vielä yksi kehoitus."

"Puhukaa."

"Pysykää aina jonkun askeleen päässä päälliköstä, ei edessä eikä takana, vaan hänen oikeallaan, mikäli mahdollista."

"Hyvä, minä ymmärrän."

"Onnea yrityksellenne sitten vain!"

"Oh, nyt en enää pelkää mitään! Minullahan on aseita."

Näin lausuttuaan munkki nousi ja käveli ripeästi poispäin lujin askelin.

Kanadalainen seurasi häntä silmillään pitkähkön ajan.

"Kavaltajako?" jupisi hän.

"En sitä luule", vastasi Uskollinen Sydän.

"Suokoon Jumala, että olisit oikeassa!"

"Mitä suunnittelet?"

"Suunnitelmani on yksinkertainen. Vihollisia, jotka meitä ympäröivät, emme kykene voittamaan muulla kuin viekkaudella. Sitä siis tahdonkin käyttää. Meidän on kaikin mokomin päästävä niiden punaisten paholaisten käsistä."

"Se on totta. Mutta mihin menemme, sitten kun meidän on onnistunut eksyttää heidät jäljiltämme?"

"Maan ollessa tällaisessa kuohumistilassa ei saata ajatellakaan pitkää matkaa erämaan läpi, kun meillä on kaksi naista seurassamme. Se olisi varmaan turmaan juoksemista."

"Niin kyllä, mutta mikä sitten neuvoksi?"

"Aikomukseni on palata Mezquiten haciendaan. Siellä tyttäreni sittenkin voinee tilapäisesti saada hänelle sopivinta suojaa."

"Salli minun muistuttaa sinulle, että itse kieltäydyit turvautumasta tähän pelastuskeinoon."

"Se on totta. Ja olenkin tehnyt päätökseni vain epätoivoisen tilanteen pakotuksesta. Sinä puolestasi..."

"Minä puolestani", keskeytti Uskollinen Sydän innokkaasti, "lähden mukaasi."

"Kiitos!" huudahti kanadalainen sydämellisesti, "mutta vaikka tarjouksesi minua sanomattomasti ilahduttaakin, en voi sitä ottaa vastaan."

"Miksikä et?"

"Siksi, että heimo, joka on ottanut sinut pojakseen, kutsuu sinua avuksensa, mitä apua et saa siltä kieltää."

"Heimoni odottaa; sitäpaitsi lähtee Musta Hirvi sinne selittämään syyni."

"Ei", virkkoi päällikkö lyhyesti, "minä en jätä valkoisia ystäviäni vaaran hetkellä."

"Jumaliste!" huudahti Lujamieli riemastuen. "Sitten me nauramme koko asialle! Eikö hiidessä viisi päättäväistä ja hyvin aseistettua miestä selviydy satakunnasta apachista! Kuunnelkaa minua, toverit: sillä välin kun minä julkisesti lähden Siniselle Revolle osoittamalleni kohtauspaikalle, seuratkaa te minua hiipien yksitellen intiaanien tapaan ja olkaa valmiit astumaan esille niin pian kuin annan teille vesihaukan huutoa matkivan merkin."

"Niin tehdään."

"Te, Lanzi ja Quoniam, huolehditte Carmelasta."

"Me kaikki huolehdimme hänestä, ystäväni; luota meihin", virkkoi Uskollinen Sydän.

Lujamieli jätti toverinsa vielä kerran hyvästi, heitti kiväärinsä olalleen ja poistui leiristä. Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun metsästäjät oikaisivat itsensä nurmelle ja seurasivat ryömimällä hänen jälkiänsä. Laulavan Linnun opastamana oli Carmela jälkijoukkona.

Tahtomattaankin tunsi nuori tyttö metsään tullessaan pelonväristyksen jäsenissään. Tämä yöllinen retki, joka saattoi päättyä perin kamalasti, peloitti häntä ja herätti hänessä synkkiä aavistuksia, joiden toteutumista hän joka askeleella kuvitteli.

Sillä välin oli fray Antonio jatkanut matkaansa ja ehtinyt ulos metsästä.

Hänen päätöksensä ei suinkaan horjunut hänen lähestyessään apacheja, vaan hän tunsi sen päinvastoin yhä lujittuvan. Munkki paloi halusta osoittaa metsästäjille ansaitsevansa näiden hänelle suoman luottamuksen; ja jos ajatus häntä mahdollisesti väijyvistä vaaroista joskus juolahtikin hänen mieleensä, karkoitti hän sen kauaksi, valmiina panemalla tarpeen tullen henkensä alttiiksi doña Carmelan pelastukseksi ja estääkseen hänet joutumasta julmien vihollisten valtaan, jotka kavalasti himoitsivat hänen omistamistaan.

Fray Antonio oli tuskin ehtinyt viittäsataa askelta metsän syrjästä, kun äkkiä kohosi mies pensaasta, sulkien häneltä tien.

Munkki pidätti vaivoin kauhuhuudon tämän odottamattoman ilmestyksen nähdessään ja kavahti kiireesti taaksepäin.

Mutta palauttaen heti kylmäverisyytensä valmistausi hän kestämään kauhean iskun, joka häntä epäilemättä uhkasi, sillä hän oli ensi silmäyksellä tuntenut Sinisen Revon.

Päällikkö tarkkasi häntä hetkisen äänettömänä, lävistäen hänet sitten mustilla ja syvillä silmillään, joiden epäluuloinen ilme ei jäänyt munkilta huomaamatta.

"Isä on kauan viipynyt", virkkoi hän vihdoin soinnuttomasti.

"Niin vähän aikaa kuin suinkin", vastasi fray Antonio.

"Ooah, isä saapuu yksin. Suurta valkoista soturia on peloittanut, hän ei ole tohtinut lähteä isän mukaan."

"Te petytte, päällikkö. Hän, jota te nimitätte valkoiseksi metsästäjäksi ja minä Lujamieleksi, ei ole pelännyt eikä kieltäytynyt minua seuraamasta."

"Oh, Sininen Repo on sachem, hänen näkönsä lävistää synkimmän pimeyden, mutta katsoopa hän kuinka tarkasti tahansa, ei hän näe mitään!"

"Se johtuu vain siitä, ettette kaiketikaan katso oikeaan suuntaan."

"Selittäköön isä. Sininen Repo tahtoo tietää, kuinka hänen valkoinen ystävänsä on suorittanut sachemin hänelle uskoman tehtävän."

"Olen käyttänyt parhaani mukaan hyväkseni kohtausta metsästäjän kanssa, voidakseni täyttää saamani käskyt."

"Suokoon isä anteeksi. Minä olen vain poloinen intiaani, joka en paljon ymmärrä. Minulle täytyy toistaa asiat useampaan kertaan, jotta ne tajuaisin. Tuleeko suuri valkoinen metsästäjä?"

"Tulee."

"Milloin?"

"Aivan heti."

"Aivan hetikö? Missä hän sitten on?"

"Minä jätin hänet tuonne siimeksen syrjään. Hän odottaa päällikköä."

Tuo sana vimmastutti Sinistä Repoa. Hän loi munkkiin katseen, jolla näkyi tahtovan tutkia hänen sydämensä salaisimmat sopukat.

"Miksei hän seurannut isää tänne asti?" sanoi hän.

Munkki otti kasvoilleen mahdollisimman yksinkertaisen ilmeen.

"En totisesti tiedä", vastasi hän, "mutta mitäpä sillä väliä?"

"Niityllä olisi mukavampi jutella."

"Niinkö luulette? Mahdollista kyllä. Minä puolestani en näe mitään eroitusta siinä, jutteleeko täällä vai tuolla."

Tämän hän lausui niin ilmeisen huolettomasti, että päällikkö, niin ovela kuin olikin, meni ansaan.

"Onko suuri valkoinen metsästäjä tullut yksin?"

"Ei", virkahti fray Antonio häikäilemättä.

"Jos asia niin on, ei Sininen Repo mene kohtaukseen."

"Päällikkö miettii toki!"

"Mitä hyötyä miettimisestä? Isä on pettänyt punaisen ystävänsä."

"Metsästäjä ei voinut tulla yksin."

"Miksei?"

"Koska hän ei tahtonut jättää yksikseen metsään nuorta neitosta, joka on hänen seurassaan."

Intiaanin kasvot kirkastuivat äkkiä, ja niille tuli tavattoman oveluuden ilme.

"Oah", virkahti hän, "ja eikö ketään muuta kuin nuori valkoinen neitsyt ole suuren metsästäjän mukana?"

"Ei. Toiset valkoiset soturit, jotka olivat hänen seurassaan, kuuluvat lähteneen auringonlaskussa."

"Tietääkö isä, minne ne menivät?"

"Minä en sitä kysellyt; se ei koskenut minua. Jokaisella on kyllin huolta omista asioistaan tarvitsematta välittää muiden asioista."

"Isä on viisas mies."

Munkki ei vastannut mitään tähän imarteluun.

Nämä lauseet oli miesten välillä vaihdettu nopeasti. Fray Antonio oli vastannut niin luonnollisesti, näytellyt niin mainiosti vilpitöntä sielua, että intiaani, jonka salaisia haluja meksikolaisen vastaukset kaikessa hiljaisuudessa kutkuttivat, tunsi kaikkien epäluulojensa haihtuvan ja meni suinpäin satimeen, joka hänelle oli niin taitavasti viritetty.

"Oht", äännähti hän, "Sininen Repo lähtee tapaamaan ystäväänsä. Palatkoon isä apachi-soturien leiriin."

"Enpä palaakaan, päällikkö", vastasi munkki päättäväisesti, "lähden täältä mieluummin omaväristeni parissa." Sininen Repo mietti hetkisen ja vastasi sitten, samalla kun hänen ilkkuvat huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn:

"Hyvä, isä on oikeassa, seuratkoon isä siis minua."

– On ilmeistä, – tuumi munkki itsekseen, – että tuo kirottu pakana miettii jotakin petosta, mutta minä pidän häntä silmällä, ja jos hän tekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen, ammun häneltä kallon puhki kuin koiralta, mikä hän onkin.

Nämä mietelmänsä hän kuitenkin piti salassa ja seurasi päällikköä huolettoman ja aivan välinpitämättömän näköisenä.

Kuun kalpeissa säteissä, jotka tekivät mahdolliseksi eroittaa esineet melko pitkän matkan päästä, huomasivat he pian metsän äärimmäisellä liepeellä kivääriinsä nojaavan miehen tumman hahmon.

"Ah", huudahti päällikkö, "meidän on ilmoitettava itsemme!"

"Älkää olko siitä huolissanne, kyllä minä annan metsästäjälle ajoissa merkin."

"Hyvä on", jupisi intiaani.

He astuivat edelleen.

Vaikka Sininen Repo luottikin toveriinsa, asteli hän kuitenkin vain varovaisesti ja perin valppaana, tutkien silmillään pensaita ja vähäisimpiäkin ruohontöppäitä ollakseen varma, ettei niiden takana piillyt vihollista.

Mutta lukuunottamatta miestä, jonka he näkivät edessään, oli kenttä kaikesta päättäen aivan autio. Kaikki oli tyyntä ja liikkumatonta, mikään outo ääni ei häirinnyt hiljaisuutta.

"Pysähtykäämme tähän", sanoi fray Antonio; "menettelisimme varomattomasti astuessamme lähemmäksi ensin ilmoittautumatta, vaikka luultavaa onkin, että metsästäjä on jo meidät tuntenut, koskapa hän, kuten päällikkö näkee, ei ole hievahtanutkaan."

"Se on totta. Mutta on sentään parempi hänelle ilmoittaa tulostamme", vastasi toinen.

He pysähtyivät.

Nyt olivat he vain parinkymmenen askeleen päässä metsästä.

Fray Antonio pani kätensä suppilonmuotoisesti kummallekin puolen suutansa ja huusi keuhkojensa täydeltä.

"Hoi! Tekö siellä olette, Lujamieli?" kysyi hän.

"Ken minua kutsuu?" vastasi mies heti.

"Minä, fray Antonio. Minulla on mukanani henkilö, jota te odotatte."

"Lähestykää pelkäämättä", vastasi Lujamieli; "niillä, jotka etsivät minua salakähmäisiä petossuunnitelmia hautomatta, ei ole minun puoleltani mitään pelättävää."

Munkki kääntyi apachi-päällikköä kohti.

"Mitä teemme?" kysyi hän.

"Menemme eteenpäin", vastasi toinen lyhyesti.

Matka, joka eroitti heidät metsästäjästä, käveltiin ripeästi.

Ikäänkuin juhlamenojen ohjaajana esitteli meksikolainen molemmat miehet toisilleen.

Sachem loi tutkivan katseen ympärilleen.

"Minä en näe valkoista neitsyttä", sanoi hän.

"Hänellekö vai minulle teillä oli asiaa?" kysyi kanadalainen kuivasti. "Ka, olen valmis kuuntelemaan. Mitä teillä on minulle sanottavaa?"

Intiaani rypisti kulmiaan, hänen epäluulonsa palasivat, hän loi uhkaavan katseen munkkiin, joka saamansa kehoituksen mukaan oli huomaamatta siirtynyt muutaman askeleen päähän ja valmistausi olemaan, näennäisesti välinpitämättömänä, saapuvilla tapahtuvassa kohtauksessa.

Muutaman silmänräpäyksen kestäneen sisällisen taistelun jälkeen onnistui sachemin kuitenkin hillitä sielussaan salaisesti kuohuva kiukku ja antaa kasvoilleen herttainen ja luottavainen ilme.

"Ainoastaan veljeäni minä halusin puhutella", vastasi hän mairealla äänellä. "Sininen Repo on jo monta kuuta toivonut näkevänsä jälleen ystävän kasvot."

"Jos asianlaita todella niin on kuin päällikkö sanoo", vastasi kanadalainen, "ei mikään olisi ollut hänelle helpompaa. Monet päivät ovat seuranneet toisiansa, monet vuodet vierineet menneisyyden äärettömään kuiluun siitä ajasta, jolloin minä nuorena ja luottavaisena nimitin Sinistä Repoa ystäväkseni. Silloin hänellä oli pawneelaissydän, mutta nyttemmin hän on riuhtaissut sen rinnastaan vaihtaakseen sen apachilaissydämeen, enkä minä häntä enää tunne."

"Valkonaamain suuri metsästäjä on ankara punaiselle veljelleen", vastasi intiaani nöyryyttä teeskennellen. "Mitäpä kuluneista päivistä, jos metsästäjä vain tapaa entisen ystävänsä?"

Halveksivasti hymyillen kohautti kanadalainen olkapäitänsä.

"Olenko minä vanha akka, jota petetään kavalan kielen maireilla sanoilla?" virkkoi hän. "Sininen Repo on kuollut. Minun silmäni näkevät edessäni vain apachilaisen sachemin, toisin sanoen vihollisen."

"Poistakoon veli keden sydämestään, niin tuntee entisen ystävänsä", vastasi intiaani yhä mesikielin.

Lujamieli tunsi vastoin tahtoaankin käyvänsä kärsimättömäksi näin julkeasta hävyttömyydestä.

"Riittäkööt jo kauniit puheet, joiden vilpittömyyteen minä en usko", sanoi hän. "Oliko se minun ystäväni, joka vain muutama päivä sitten tahtoi anastaa tyttäreni ja epälukuisen soturijoukon etunenässä hyökkäsi majaan, joka oli hänen kotinsa ja joka nyt on poltettu tuhaksi?"

"Veli on kuullut irvilinnun surisevan korvaansa ja uskonut sen valeita. Se on laverteleva lörpöttelijä, joka ei puhu totta."

"Sinä olet suurempi lavertelija ja valehtelija kuin irvilintu", huudahti Lujamieli iskien pyssynsä perällä kiivaasti maahan. "Viimeisen kerran toistan sinulle, että minä en enää pidä sinua ystävänä, vaan vihollisena. Nyt ei meillä enää ole mitään toisillemme sanottavaa; erotkaamme, sillä tätä joutavaa haastelua on jo kestänyt liiankin kauan."

Intiaani löi läpitunkevan katseen ympärilleen, ja hänen silmästään singahti turmiotatietävä salama.

"Emme me näin eroa", sanoi hän astuen pari, kolme askelta lähestyäkseen metsästäjää, joka yhä seisoi hievahtamatta.

Tämä piti tarkoin silmällä jokaista hänen liikettänsä, vaikka teeskenteli mitä täydellisintä luottamusta.

Kun fray Antonio eräistä merkeistä, jotka eivät petä intiaanien viekkauteen tottuneita, oli käsittänyt, että tarmokkaan toiminnan hetki nopeasti läheni, oli hän, tekeytyen aivan välinpitämättömäksi kuulemastaan keskustelusta, salavihkaa irroittanut pistoolinsa vaatteittensa alta ja piti niitä viritettyinä käsissään, valmiina käyttämään niitä ensimmäisestä hälytyksestä.

Tilanne molempain haastelijain välillä oli kärjistynyt kireimmilleen. Kumpikin valmistausi taisteluun, vaikka kasvot olivat yhä tyynet, ääni leppeä ja sanat yhä metisempiä.

"Niin", toisti Lujamieli osoittamatta pienintäkään kiihtymystä, "me eroamme täten, päällikkö, ja suokoon Jumala, ettemme enää näe toistemme kasvoja."

"Ennenkuin eroamme, vastannee metsästäjä yhteen kysymykseen."

"En ainoaankaan, tätä keskustelua on jo liiankin kauan kestänyt. Hyvästi!"

Ja hän astahti taaksepäin.

Sachem ojensi käsivartensa eteenpäin ikäänkuin pidättääkseen häntä.

"Sananen", virkkoi hän.

"Ei", vastasi kanadalainen.

"Kuole sitten, kurja koira, kalpeanaama!" huudahti päällikkö riisuen vihdoin naamionsa ja kohottaen perin nopealla liikkeellä sotanuijansa.

Mutta samalla hetkellä kohosi mies kuin aave apachipäällikön takaa, kietoi käsivartensa hänen ruumiinsa ympäri, ja nostaen hänet tavattomalla voimalla paiskasi hänet pitkäkseen maahan ja painoi sitten polvensa hänen rintaansa vasten, ennenkuin sachem ällistyneenä ja säikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä ehti yrittää puolustautumista.

Sinisen Revon päästämästä huudosta oli viitisenkymmentä apachi-soturia ilmestynyt kuin maasta esiin loihdittuina.

Mutta melkein samassa olivat metsästäjän toverit, jotka olivat, vaikka näkymättöminä, tarkanneet tämän näytelmän vaiheita, astuneet kanadalaisen sivuille.

Fray Antonio, jolta ei suinkaan oltu odotettu moista päättäväisyyttä, oli kahdella pistoolinlaukauksella kaatanut kaksi apachia ja yhtynyt valkoisiin.

Kaksi ryhmää leppymättömiä vihollisia seisoi siis vastatusten.

Onnettomuudekseen olivat metsästäjät kovin heikot lukuisia vihollisia vastaan, jotka piirittivät heitä joka puolelta.

Heidän luja ryhtinsä ja säkenöivät katseensa todistivat kuitenkin horjumatonta päätöstä, että he mieluummin sallisivat surmata itsensä viimeiseen mieheen kuin antautua punanahoille.

Tämä kourallinen joka suunnalta leppymättömien vihollisten saartamia miehiä, jotka kuitenkin olivat niin tyyniä kuin jos olisivat istuneet leirivalkeansa ääressä, tarjosi liikuttavan näyn.

Mitä vihlovimman kauhun vallassa kyyhöttelivät Carmela ja Laulava Lintu ystäviensä lähellä.

Sininen Repo oli yhä Mustan Hirven pitelemänä pitkänään maassa. Viimemainittu painoi polvellaan hänen rintaansa ja teki turhiksi hänen vimmatut nousemisyrityksensä.

Pitkät väkänuolilla varustetut jouset vieressä metsästäjiä kohden tähdättyinä, odottivat apachit vain sanaa tai merkkiä aloittaakseen hyökkäyksen.

Tällä välin leijaili kentän yli kuolon hiljaisuus. Näytti siltä kuin nuo miehet, ennenkuin ryhtyisivät toisiaan raatelemaan, olisivat koettaneet kerätä kaikki voimansa ponnahtaakseen eteenpäin ja syöksyäkseen toisiaan vastaan.

Ensimmäiseksi katkaisi Musta Hirvi äänettömyyden.

"Oah", huudahti hän kiukusta änkyttävällä äänellä, heiluttaessaan korkealla vihollisensa pään ympärillä käyrää veistänsä, jonka terästä singahteli turmiota ennustavia salamoita, "jopa sinut tapasin, rosvoileva koira, ämmämäinen pelkuri! Nyt saan kostaa, vihdoinkin joutuu päänahkasi hevoseni harjan koristukseksi!"

"Sinä olet vain suulas akka; herjauksesi eivät minuun satu, yritä jotakin muuta. Sininen Repo nauraa sinulle, sinä et voisi häntä pakottaa päästämään tuskanparahdusta tai valitusta."

"Minä noudatan neuvoasi", huudahti Musta Hirvi vimmastuneena ja tarttui vihollisensa tukkaan.

"Hillitköön veli itsensä, minä tahdon sitä", huusi kanadalainen jyrisevällä äänellä ja tarttui intiaanin kostavaan käteen.

Tämä totteli.

"Sallittakoon tuon nousta", jatkoi Lujamieli.

Musta Hirvi loi häneen villin katseen mitään vastaamatta.

"Se on välttämätöntä", virkkoi metsästäjä. Comanchi-päällikkö painoi päänsä alas, päästi vihollisensa vapaaksi ja astahti taaksepäin.

Yhdellä ponnahduksella nousi Sininen Repo, mutta hän ei yrittänyt paeta, vaan laski käsivartensa ristiin rinnalleen, otti kasvoilleen läpitunkemattoman tunteettomuuden naamion, josta intiaanit eivät koskaan luovu, ja odotti. Lujamieli silmäili häntä hetkisen omituisin ilmein ja sanoi sitten:

"Olin äsken väärässä. Suokoon veli minulle anteeksi. Ei, nuoruuden muistot eivät häviä niinkuin pilvet, jotka tuuli puhaltaa pois. Nähdessäni Sinistä Repoa uhkaavan kauhean vaaran vavahti sydämeni. Se heltyi, ja minä muistin, että olimme kauan olleet ystäviä. Minua vavistutti nähdä Sinisen Revon veren vuotavan silmäini edessä. Sininen Repo on suuri päällikkö, hänen tulee kuolla soturina kirkkaassa päivänvalossa, hän on vapaa palaamaan omiensa luo. Lähteköön hän."

Päällikkö kohotti jälleen päätänsä.

"Millä ehdoilla?" kysyi hän kuivasti.

"En aseta mitään ehtoja. Jos apachilaissoturit hyökkäävät kimppuumme, taistelemme heitä vastaan; jos eivät, niin jatkamme rauhallisesti matkaamme. Ratkaiskoon päällikkö. Hänen tahdostaan riippuu, mitä tapahtuu."

Tällä tavoin menetellessään oli Lujamieli selvästi osoittanut syvällisesti tuntevansa punanahkain luonteen, jotka heti arvostelevat jokaista sankarillista tekoa oikean arvon mukaan. Peli oli vaarallinen, mutta heidän urheudestaan huolimatta oli metsästäjäin tila epätoivoinen. Jos taistelu olisi alkanut, olisi ylivoima heidät ehdottomasti yllättänyt, ja heidät olisi säälittä teurastettu.

Metsästäjä ei voinut suunnitelmansa menestykseksi luottaa muuhun kuin Sinisen Revon ritarillisuuteen. Hän pani kaikki yhden kortin varaan.

Tarkasti kuunneltuaan Lujamielen sanoja oli Sininen Repo muutaman minuutin ajan ääneti, hurjan taistelun riehuessa hänen sydämessään. Hän käsitti itse joutuneensa ansaan, jonka oli tahtonut virittää metsästäjälle muistutellessaan tälle entistä ystävyyttä, mutta ihailun sorina, jota soturit eivät olleet voineet hillitä nähdessään kanadalaisen jalon menettelyn, ilmaisi hänelle, että hänen oli salattava ajatuksensa ja teeskenneltävä kiitollisuutta, jota hän ei suinkaan tuntenut.

Intiaanipäällikön valta on aina perin epävakainen, ja usein hänen täytyy vastoin tahtoaan taipua alaistensa vaatimuksiin, jollei halua, että hänet kukistetaan ja toinen päällikkö heti nousee hänen tilalleen.

Sininen Repo veti päänahannylkemisveitsensä verkalleen vyöstään ja pudotti sen metsästäjän jalkain juureen.

"Suuri valkoinen metsästäjä veljineen voi jatkaa matkaansa", sanoi hän; "apachilaissoturien silmät ovat suljetut eivätkä heitä näe. Lähtekööt valkonaamat, he eivät tapaa ketään polullaan tästä toiseen kuukauteen asti, mutta olkoot senjälkeen varuillaan, apachipäällikkö alkaa seurata heidän jälkiään vaatiakseen heiltä takaisin veistä, jonka heille nyt jättää ja jota hän tarvitsee."

Kanadalainen kumartui ottamaan veitsen maasta ja pisti sen vyöhönsä.

"Milloin Sininen Repo sitä minulta vaatii, löytää hän sen tuosta", sanoi hän osoittaen sitä sormellaan.

"Oht, kyllä minä sen osaan siitä siepata. Nyt olemme valmiit eroamaan toisistamme. Hyvästi!"

Päällikkö kumarsi kohteliaasti vihollisilleen, hyppäsi sitten ihmeellisellä ponnahduksella taaksepäin ja hävisi korkeaan ruohikkoon.

Apachilaissoturit kajahduttivat kahdesti sotahuutonsa, ja melkein samalla katosivat heidän tummat hahmonsa pimeyteen.

Lujamieli odotti muutamia silmänräpäyksiä, kääntyi sitten toveriensa puoleen ja sanoi:

"Nyt matkalle. Tie on vapaa."

"Sukkelasti sinä tästä pulasta selviydyit", virkkoi hänelle Uskollinen Sydän, "mutta vaarallista leikkiä se oli."

Kanadalainen hymyili, muuta vastaamatta, ja he lähtivät.

XII

Antautumishaaste

Euroopan kansain, tottuneita kun ovat vanhan maailman jättiläissotiin, joissa taistelutantereella nähdään toisiaan vastaan törmäävän äärettömiä, kummallakin puolen pari-, kolmesataatuhatta miestä käsittäviä joukkoja, joissa armeijain eri osastoihin kuuluu kolme-, neljäkymmentätuhatta miestä, ratsuväen lukumäärän usein noustessa kuuteenkymmeneen-, jopa kahdeksaankinkymmeneentuhanteen ja joissa tykkejä lasketaan monissa sadoissa, on vaikea saada oikeaa käsitystä, kuinka sotaa käydään eräissä Amerikan seuduissa, samoin kuin uuden maailman armeijain voimasta ja kokoonpanostakin.

Maassa täytyy, kuten on laita Meksikossa, olla monta miljoonaa asukasta, voidakseen kerätä lippujensa alle kymmenentuhatta miestä, mikä sielläpäin on tavaton lukumäärä.

Monet Espanjan entisistä, emämaasta lohjenneista ja eri osiin jakautuneista siirtomaista syntyneet tasavallat, kuten Peru, Chile, Uusi Granada, Bolivia ja Paraguay, voivat koota lippujensa alle korkeintaan pari, kolme tuhatta sotamiestä ja sittenkin vain äärettömillä uhrauksilla, sillä nämä valtiot, joista kukin maa-alaltaan on paljon laajempi Ranskaa, ovat melkein autioita, niiden väestöä kun alati huventavat kansalaissodat, jotka jyrsivät niitä kamalan spitaalin tavoin, samalla kun niiden huimaavan ja niin sanoaksemme satumaisen nopeasti toisiaan seuraavien hallitusten välinpitämättömyys tekee ne melkein asumattomiksi.

Nämä eri hallitukset, joihin nuo onnettomat kansat pikemminkin alistuvat kuin niitä hyväksyvät, ovat epävakaisen ikänsä vuoksi kykenemättömiä kaikkeen hyödylliseen, mutta kaikkivaltiaita pahassa ja käyttävät sitä valtaansa kiristääkseen väestöä ja ylenmäärin rikastuttaakseen kätyreitään, välittämättä kuilusta, jonka avaavat jalkainsa alle. Yhä syventyen lopuksi – ah kylläkin pian – se kuilu nielee nämä sattuman varassa elävät kansat, jotka kuolevat ennen syntymistään, eivätkä ole vapaudesta tienneet muuta kuin nimen, koskaan saamatta tilaisuutta itse asiaan edes tutustua.

Aikakaudella, jolloin Teksas kymmenvuotisella kamppailulla niin itsepäisesti kiisti itselleen riippumattomuutta, eli sen alueella tuskin kuuttasataatuhatta ihmistä, – perin vähäinen ja vaatimaton luku verrattuna meksikolaisen liittovaltion seitsemään miljoonaan asukkaaseen.

Mutta, kuten eräässä aikaisemmassa luvussa huomautimme, Teksasin asujaimisto oli enimmäkseen pohjoisamerikkalaisia, tarmokasta ja yritteliästä rotua, jonka urheus kesti kaikki koetukset ja jota Meksikon liittohallituksen pitkäaikaiset itsepintaisuudesta, kateudesta ja lyhytnäköisyydestä johtuneet rasitukset olivat katkeroittaneet. Ja nämä ihmiset olivat turvatakseen omaisuutensa ja henkilökohtaisen koskemattomuutensa vannoneet vapautuvansa hinnalla millä tahansa ja viimeisenä keinona vedonneet aseelliseen ratkaisuun.

Kymmenen vuotta sitten oli taisteluun ryhdytty. Alussa kytien salamyhkäisenä ja arkana oli kapinan liekki vähitellen voimistunut, pitäen Meksikon hallitusta alituisesti ahtaalla, ja oli nyt ehtinyt sille viimeiselle ja ylväimmälle kamppailuasteelle, jolloin oli voitettava tai kuoltava.

Conductan kaappaaminen, jonka Jaguari oli niin taitavasti pannut toimeen, oli vaikuttanut sähkökipunana, joka ratkaisevasti innoittaisi maan ja nostattaisi sen kokonaisuudessaan tähän spartalaisten viimeiseen ja ylimpään taisteluun.

Riippumattomat päälliköt, jotka kävivät sissisotaa kaikilla rajoilla, olivat kuullessaan uutisen Jaguarin saavuttamasta odottamattomasta ja ratkaisevasta menestyksestä koonneet osastonsa ja sankarillisen innostuksen puuskassa ikäänkuin yhteisestä päätöksestä saapuneet nuoren johtajan lippujen alle vannoen häntä tottelevansa, ajaakseen vihdoinkin vapautusaatteen ratkaisevaan voittoon.

Tämän kaikkien sissipäällikköjen auliin kannatuksen tuloksena näkikin Jaguari itsensä seuraavana päivänä melkoisten voimien etunenässä, toisin sanoen hänellä oli käytettävissään noin tuhatsata miestä käsittävä armeija.

Älköön hymyiltäkö, että käytämme armeija-nimitystä sotajoukosta, joka ei edes olisi puolen meikäläisen rykmentin suuruinen.

Siihen asti ei Teksasissa koskaan oltu saatu kerätyksi niin paljon taistelijoita yhden ainoan päällikön johtoon, ja kaikkihan maailmassa on suhteellista, eivätkä suurimmat joukot tee loistavimpia urotöitä. Näimmehän, kuinka Sonorassa muutama vuosi sitten urhoollinen ja onneton Raousset-Boulbonin kreivi vain kahdensadanviidenkymmenen repaleisen, nälästä ja uupumuksesta puolikuolleen ranskalaisen etunenässä hyökkäsi Hermosillon, viisitoista tuhatta asukasta käsittävän, muureilla suljetun kaupungin kimppuun, jota puolustamassa oli tuhannenkahdensadan miehen suuruinen linnue säännöllistä sotaväkeä ja kuusi tuhatta intiaania, vallaten sen yhdessä tunnissa ja astuen kaupunkiin miekka kädessä sotamiestensä edellä, jotka eivät itsekään tohtineet uskoa sankariuttansa. [Kuvattu Aimardin romaanissa Kultakuume]

Jaguarin pieni armeija oli kokoonpantu pitkällisten taistelujen karaisemista miehistä, jotka paloivat halusta mitellä voimiaan meksikolaisten kanssa ja ennen kaikkea tahtoivat olla vapaita! Mitä muuta tarvittiinkaan ihmeellisten urotöiden suorittamiseen!

Jaguari tunsi sotilaittensa laadun perinpohjin; hän tiesi saattavansa vaatia heiltä kaikkea, jopa mahdotonta, mutta mahdotontapa hän tahtoikin yrittää.

Uuden ylipäällikön toimesta kutsuttiin kaikki osastojen päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun taistelusuunnitelman laatimiseksi.

Jokainen lausui vapaasti mielipiteensä. Keskustelu oli lyhyt. Kaikilla oli sama ajatus: Mezquiten hacienda oli valloitettava niin pian kuin suinkin, jotta meksikolaiselta armeijalta katkaistaisiin yhdyslinja ja se estettäisiin saamasta lisävoimia liittotasavallan muista valtioista, ja että voitaisiin, sitten kun linnoitus oli anastettu, pikkukahakoissa lyödä Teksasin alueelle hajoitetut erilliset meksikolaisjoukot.

Tämä suunnitelma oli merkillisen yksinkertainen, ja Jaguari päätti sen heti panna täytäntöön.

Jätettyään sadanviidenkymmenen miehen suuruisen ratsuväkiosaston suojelemaan selkäpuoltaan ja ehkäisemään kaiken yllätyksen riensi hän pääjoukkoineen pikamarssissa Mezquitea kohti, aikoen sen saartaa ja vallata, ennenkuin meksikolaiset ehtisivät sinne lähettää varusväkeä ja luoda vallituksia.

Onnettomuudeksi olivat kuitenkin meksikolaiset, kaikesta Jaguarin suunnitelmansa toimeenpanossa osoittamasta ripeydestä huolimatta, kenraali Rubion pitkän kokemuksen ja pettämättömän strategisen silmän vuoksi olleet häntä nopeammat, ja teksasilaisen armeijan saapuessa muurien edustalle oli hacienda jo kaksi päivää sitten varustettu runsaalla lisämuonalla ja pantu täyteen puolustuskuntoon.

Tämä vastoinkäyminen huolestutti kovin Jaguaria, mutta ei lannistanut hänen rohkeuttaan. Hän käsitti, että oli ryhdyttävä piiritykseen, ja valmistausi siihen urheasti.

Äkkiä tekaistu kenraali käytti hyväkseen yön pimeyttä luodakseen saartovalli-rivinsä ja teettääkseen sotilaittensa suojaksi välttämättömiä olkavarustuksia, haluten mikäli mahdollista salata viholliselta armeijansa miesluvun.

Amerikkalaiset mylläävät maata käsittämättömän nopeasti. Yö riitti valmistaviin töihin ja olkavarustusten ja rintasuojien tekemiseen. Meksikolaiset eivät antaneet itsestään elonmerkkejä ja sallivat kapinallisten rauhassa asettua vallitusriveihinsä. Auringon noustessa oli kaikki kunnossa.

Omituisen näyn tarjosi tämä mieskourallinen, joka ilman tykistöä ja minkäänlaisia piirityskojeita kaivoi päättäväisesti vallitusrivejään vankasti rakennetun linnoituksen ympärille, jonka oivallinen asema teki hyökkäyksen vastustamisen helpoksi ja jota puolustamassa oli lukuisa ja päättäväinen, antautumaan taipumaton varusväki.

Mutta se, mikä tässä sankarillisessa hulluudessa oli ihailua ja melkeinpä hämmästystä herättävää, oli näiden miesten varma usko, että he kykenisivät paikan valloittamaan. Vahvistaen kapinallisten voimia tämä vakaumus teki heille suurimmatkin asiat mahdollisiksi.

Saavuttuaan auringonlaskussa, jolloin jo oli pimeä, olivat teksasilaiset voineet vain epätäydellisesti ottaa selvää, millaisessa puolustuskunnossa oli linnoitus, jonka he aikoivat vallata. Siksipä he kärsimättömästi odottivatkin päivän valkenemista voidakseen vakoilla vihollisen asemaa, jonka kanssa he joutuisivat tekemisiin.

Se tuotti heille kaikkea muuta kuin hauskan yllätyksen. Heidän täytyi hiljaa tunnustaa, että urakka oli ankara ja että varustukset, jotka he tahtoivat saada haltuunsa, näyttivät peloittavilta.

Tämän yllätyksen tuottama hämmästys muuttui melkein alakuloisuudeksi, kun linnoitus useiden tykinlaukausten jyrähtäessä ylväästi kohotti Meksikon lipun ja kanuunain kuulat ja raehaulit pudota suhahtivat keskelle leiriä, tappaen ja haavoittaen viitisentoista miestä.

Mutta tämä heikkouden oire oli vain hetkellinen. Pian seurasi sitä vastavaikutus näissä tarmokkaissa miehissä, ja hurraten ja riemuhuudoin he levittivät Teksasin vapauslipun liehumaan. He eivät tietystä syystä säestäneet lippunsa ilmestymistä tykinlaukauksilla, mutta he tervehtivät sitä hyvin tähdätyllä yhteislaukauksella musketeista, lähettäen piiritetyille takaisin kuoleman, jota nämä olivat kentälle kylväneet.

Huolellisesti tarkastettuaan varustukset päätti Jaguari toimia kaikkien sääntöjen mukaan ja vaatia linnoitusta antautumaan, ennenkuin tositeossa aloittaisi piirityksen.

Siksipä hän käski kohottaa rauhanneuvottelun lipun vallitusten harjalle ja odotti.

Muutaman minuutin päästä kohosi valkoinen lippu haciendan eteen luodulle olkavarustukselle.

Torvensoittaja edellään ja parin, kolmen upseerin seuraamana lähti Jaguari leiristä ja kiipesi kukkulan huipulle, jolla hacienda sijaitsi.

Sama määrä upseereja oli lähtenyt linnoituksesta, tullen häntä vastaan.

Ehdittyään jokseenkin yhtä pitkän matkan päähän kummastakin rintamasta jäi Jaguari odottamaan.

Muutaman minuutin päästä olivat meksikolaiset upseerit paikalla.

Niitä johtamassa oli don Felix Paz.

Kun ensimmäiset tervehdykset oli erinomaisen kohteliaasti vaihdettu, aloitti don Felix haastelun.

"Ketä minulla on kunnia puhutella?" kysyi hän.

"Teksasin armeijan ylipäällikköä", vastasi Jaguari.

"Me emme tunne Teksasin armeijaa", huomautti majordomo kuivasti. "Teksas on eroittamaton osa Meksikoa; sen armeija – ainakin se ainoa armeija, joka sillä saa olla – on meksikolainen."

"Jollette tunne sitä armeijaa, jota minulla on kunnia johtaa", virkkoi Jaguari ylvään ivallisesti hymyillen, "saa se kyllä, Jumalan kiitos, ennen pitkää niin paljon melua aikaan, että teidän tahtomattannekin täytyy se tuntea."

"Mahdollista, mutta tällä hetkellä emme sitä toki vielä tunne."

"Ettekö siis halua neuvotella?"

"Kenen kanssa?"

"Kah, caballero, me kierrämme kehää, jonka piiristä pelkään olevan kovin vaikeaa päästä ulos. Olkaamme suorat ja pitäkäämme korttimme pöydällä! Tahdotteko?"

"En parempaa pyydä."

"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että me taistelemme itsenäisyytemme puolesta?"

"No niin. Olette siis kapinoitsijoita?"

"Se on totta, ja siitä ylpeilemme."

"Hm, me emme neuvottele henkipattojen kapinallisten kanssa, jotka siis eivät voi tarjota meille mitään varmoja takeitakaan."

"Caballero", huudahti Jaguari huonosti salaten kärsimättömyytensä, "minulla on kunnia teille huomauttaa, että te solvaatte minua!"

"Siitä olen pahoillani, mutta minkä muunlaisen vastauksen voisin teille antaa?"

Seurasi hetkisen äänettömyys. Jaguarin kohtaama tarmokas vastustus herätti hänessä vakavaa levottomuutta.

"Oletteko te linnoituksen komentaja?" kysyi hän.

"En."

"Miksi te sitten saavuitte?"

"Koska minut määrättiin."

"Hm, ja kuka on päällikkönä?"

"Eräs eversti."

"Miksikä hän ei itse saapunut luokseni?"

"Kaiketi siksi, ettei hän katsonut sopivaksi vaivautua."

"Hm, tällainen menettely tuntuu minusta hiukan häikäilemättömältä. Sodalla on lakinsa, joita jokaisen tulee noudattaa."

"Ehkä niin, mutta tässä ei ole kysymys sodasta – älkäämme sekoittako käsitteitä."

"Mistä sitten on teidän mielestänne kysymys?"

"Kapinasta."

"Sanon vieläkin, että haluan puhutella ylipäällikköänne; ainoastaan hänen kanssaan minun sopii hieroa kauppaa. Oletteko halukas päästämään minut hänen puheilleen?"

"Se ei riipu minusta."

"Kenestä sitten?"

"Hänestä."

"Hyvä on, saanko luottaa siihen, että esitätte hänelle pyyntöni?"

"Siinä en näe estettä."

"Olkaa siis hyvä ja palatkaa heti hänen luokseen, minä odotan tässä paikassa, jollette kenties salli minun astua linnoitukseen."

"Se ei käy päinsä."

"Kuten tahdotte. Odotan siis vastaustanne tässä."

"Olkaa hyvä."

Molemmat miehet tekivät kohteliaasti kunniaa ja sanoivat toisilleen hyvästi.

Don Felix Paz palasi linnoitukseen, sillä välin kun Jaguari, istahtaen kaadetun puun rungolle, tarkasteli mitä huolellisimmin haciendan varustuksia, joista oli helpompi saada yleissilmäys hänen nykyiseltä paikaltaan.

Nuori mies nojasi kyynärpäitänsä polvea vasten ja antoi pään vaipua käsiinsä. Hänen katseensa harhaili ympäröivissä esineissä kuvaamattoman haikein ilmein. Vähitellen valtasi synkkä surumielisyys hänen sielunsa. Hän vaipui syviin mietteisiin, ulkonaiset esineet katosivat hänen silmistään, ja eristäytyen kokonaan omiin mietteisiinsä hän antautui katkerain muistojen aaltoiluun, jotka kohosivat hänen sydämestään hänen aivoihinsa ja tempasivat hänet pois nykyisen aseman huolista.

Jo kauan oli hän ollut tässä lannistuneessa mielentilassa, kun ystävällinen ääni kuului hänen korvaansa.

Tämän mielestään tutun äänen äkkiä havahduttamana noista unelmista kohotti Jaguari nopeasti päätänsä ja teki kummastuneen liikkeen tuntiessaan don Juan Melendez de Gongoran.

Eversti todellakin oli häntä puhutellut.

Teksasilaisten päällikkö nousi ja lausui kääntyen upseeriensa puoleen:

"Siirtykää taemmaksi, caballeros. Tämän herran ja minun on juteltava asioista, joita ei kenenkään sovi kuulla."

Teksasilaiset peräytyivät äänenkantamattomiin.

Eversti oli yksin. Jaguarin tuntiessaan hän oli käskenyt saattueensa odottaa vallitusten juurella.

"Teidät minä siis täällä tapaan, ystäväni", virkkoi Jaguari surumielisesti.

"Niin", vastasi nuori upseeri; "kohtalo näkyy itsepintaisesti alati tuovan meidät vastatusten."

"Jo muurienne korkeutta ja vankkuutta katsellessani", jatkoi vapaustaistelija, "käsitin suoritettavani tehtävän vaikeudet. Nyt ne vaikeudet käyvät melkein voittamattomiksi."

"Ah, ystäväni, se on kohtalon tahto, meidän täytyy alistua sen oikkuihin. Vaikka sydämestäni valitankin tapahtumia, olen kuitenkin päättänyt tehdä velvollisuuteni kunnian miehenä ja kuolla muurinaukossa rinta teihin päin käännettynä."

"Sen tiedän, veli, enkä voi siitä olla teille pahoillani, sillä minäkin olen päättänyt suorittaa osakseni tulleen vaikean urakan."

"Sisällisten sotien kamalat vaatimukset ovat sellaisia, että miesten, jotka olisivat enimmin taipuvaisia toisiaan kunnioittamaan ja rakastamaan, täytyy olla toistensa vihollisia."

"Jumala ja isänmaamme meitä tuomitsevat, ystävä, ja omatuntomme antaa meille synninpäästön. Sotaa eivät käy ihmiset, vaan periaatteet, jotka onnettomuudeksemme ovat meille määrätyt."

"Minä en tiennyt, että te olitte haciendaa piirittämään saapuneiden kapinallisten päällikkö, mutta salainen aavistus oli minulle vihjaissut läsnäolostanne."

"Se on omituista", jupisi Jaguari, "sama aavistus, josta puhutte, oli minullakin. Siksipä äsken niin kiihkeästi halusinkin saada puhutella haciendan komentajaa."

"Sama syy taas päinvastoin pakotti minua olemaan näyttäytymättä, mutta minun täytyi taipua teidän hartaasta toivomuksestanne, ja tässä nyt olen. Vannon teille, että olisin tahtonut välttää tämän kohtauksen, joka molemminpuolisten tunteittemme vuoksi on kummallekin niin tuskallinen."

"Parempi, että se tapahtui. Nyt, kun olemme avomielisesti lausuneet toisillemme ajatuksemme, on meidän helpompi täyttää velvollisuutemme."

"Olette oikeassa, ystävä, ehkä näin on tosiaan parempi. Sallikaa minun vielä viimeisen kerran puristaa uskollista kättänne, ja sitten palaamme kumpikin tehtäväämme."

"Tässä, ystäväni", virkkoi nuori päällikkö.

Molemmat miehet puristivat lämpimästi toistensa kättä ja peräytyivät sitten jonkun askeleen, viitaten saattajiaan heihin yhtymään.

Kun upseerit olivat järjestäytyneet riviin päälliköittensä taakse, käski Jaguari torvensoittajansa puhaltamaan kokoontumismerkin.

Tämä totteli.

Meksikolaisten torvi vastasi heti.

Silloin astui Jaguari kaksi askelta eteenpäin ja paljasti kohteliaasti päänsä everstin edessä.

"Ketä minulla on kunnia puhutella?" virkkoi hän.

"Minä olen", lausui upseeri, vastaten tervehdykseen, "eversti don Juan Melendez de Gongora, kenraali José Maria Rubion, Teksasin joukkojen ylipäällikön määräämä hacienda del Mezquiten sotilaskomentaja, mihin asemaan olen joutunut olosuhteiden määräämänä. Ja te, kuka te olette, caballero?"

"Minä", vastasi Jaguari nostaen lakkiaan ja painaen sen sitten taas paikoilleen, "olen Teksasin liittoarmeijan ylipäällikkö."

"Ihmisiä, jotka ottavat tuon nimen ja noudattavat tuollaisia käskyjä, en voi pitää muuna kuin isänmaan pettureina ja kapinan lietsojina."

"Vähän merkitsee, eversti, meille antamanne nimi ja käsityksenne toimistamme; olemme koonneet armeijamme antaaksemme maallemme itsenäisyyden, emmekä peräänny, ennenkuin tämä päämäärä on saavutettu. Tässä ovat ehdotukset, joihin luullakseni teidän tulee suostua."

"En voi enkä tahdo neuvotella kapinoitisijoiden kanssa", vastasi eversti tuikeasti.

"Te toimitte omalla tavallanne, eversti, mutta inhimillisyys käskee teitä välttämään verenvuodatusta, jos mahdollista, ja velvollisuutenne käskee teitä ehdottomasti kuuntelemaan, mitä minulla on teille sanottavana."

"No niin, kuuntelen teitä, ja luulen, että vastaukseni tulee olemaan lyhyt."

Jaguari suuntasi sapelinsa terän aurinkoa kohti ja kääntäen pistävän ja terävän katseensa meksikolaiseen, hän ryhtyi puhumaan kovalla, painokkaalla äänellä:

"Minä, Teksasin vapautusarmeijan komentaja, tahdon teidän, Meksikon tasavallan palveluksessa olevan everstin, koska emme enää tunnusta tasavallan yliherruutta, suostuvan antautumaan ja luovuttamaan meille tämän haciende del Mezquiten, jossa nimitätte itseänne päälliköksi ilman lakia ja oikeutta. Jos 24 tunnin sisällä yllä mainittu hacienda on luovutettu käsiimme kaikkine tarpeineen käsittäen kanuunat, ampumatarpeet, sotamateriaalin ynnä muut, varusväki saa poistua paikalta kaikella kunnialla aseineen torvien ja trumpettien soidessa; siis, kun olette laskeneet aseenne, on linnue vapaa vetäytymään Meksikon sisäosiin, sen jälkeen kun kaikki ovat vannoneet, etteivät vuoden ja tunnin kuluessa tule palvelemaan Teksasissa vapautusjoukkoja vastaan."

"Oletteko lopettanut?" kysyi eversti huonosti kätkien kärsimättömyytensä.

"En vielä", vastasi Jaguari kylmästi.

"Lopettakaa siis viipymättä."

Jaguari, yhä tyynenä ja viileänä, jatkoi puhettaan vakaana ja päättävänä.

"Jos vastoin oletusta", sanoi hän, "ehdoistani kieltäydytään ja puolustusta jatketaan itsepäisesti, niin vapautusarmeija tulee jatkamaan piiritystä kaikella voimallaan, kunnes hacienda saadaan valloitetuksi, jolloin se kokee rynnäkköön sortuneen paikan kohtalon; linnoitus tuhotaan, ja varusväki pysyy vankina aina sodan loppuun asti."

"Niinpä", vastasi eversti ivallisesti, "olkootpa ehdot miten kovat tahansa, pidämme edellisiä parempana, ja jos aseiden kohtalo vaatii, asetumme valittamatta voittajan lakien alaiseksi."

Jaguari kumarsi juhlallisesti.

"Ei muuta. Nyt voin lopettaa."

"Hetkinen", eversti sanoi vilkkaasti, "olette selittänyt minulle ehtonne, nyt on vuoronne kuunnella minun ehtojani."

"Mitäpä ehtoja teillä voi olla meille esitettävinä, koska kerran kieltäydytte antautumasta?"

"Te saatte ne tietää."

"Minä kuuntelen."

Eversti loi ympärilleen varman katseen ja laski käsivartensa ristiin rinnalleen. Työntäen vartalonsa taaksepäin eleellä, joka osoitti ääretöntä ylenkatsetta puhuteltavia kohtaan, lausui hän sitten ivallisella ja katkonaisella äänellä:

"Minä, don Juan Melendez de Gongora, eversti Meksikon tasavallan palveluksessa ja Mezquiten haciendan päällikkö, otaksun, että useimmat näiden muurien edustalle tällä hetkellä kokoontuneista miehistä ovat tietämättömiä poloisia, huonon esimerkin ja huonojen neuvojen viettelemiä kapinaan, jota sydämestään inhoavat. Tiedän, että Meksikon hallitus on aina ollut heitä kohtaan hyvä, oikeamielinen ja isällinen. Näin ollen ja kun arvelen, että kenties ankaran rangaistuksen pelko, jonka he ovat rikollisella käytöksellään ansainneet, pidättää heitä vastoin tahtoaan ja toivomustaan kapinallisten riveissä, käytän niitä valtuuksia, jotka minulla ensiluokkaisen aseman päällikkönä ja meksikolaisen armeijan korkea-arvoisena upseerina on, ja lupaan heille, että jos he heti laskevat aseensa maahan ja vilpittömän katumuksen osoituksena jättävät minulle päälliköt, jotka heidät ovat pettäneet ja kapinaan viekoitelleet, – niin, sanon minä, lupaan heille täydellisen anteeksiannon ja heidän tähän päivään asti mahdollisesti tekemiensä virheiden unohduksen, mutta ainoastaan tällä ehdolla. Myönnän heille tämän päivän auringonlaskuun asti aikaa antautumiseen, mutta sen jälkeen heitä pidetään paatuneina kapinallisina ja kohdellaan sellaisina, toisin sanoen, heidät hirtetään muitta mutkitta ilman mitään tuomiota, sitten kun heidän henkilöllisyytensä on todettu, ja kelvottomina kielletään heiltä heidän viimeisinä hetkinään uskonnon lohtu. Päälliköt taas ammutan kavaltajina takaapäin, minkä jälkeen heidät ripustetaan jaloista hirsipuihin ja jätetään niihin kiinnitetyiksi joutuakseen petolintujen ruuaksi ja ollakseen esimerkkinä niille, jotka eivät kavahtaisi heidän jälkiään seurata. Miettikää siis ja katukaa, sillä nämä ovat ainoat ehdot, jotka minä teille myönnän. [Koko tämä kohtaus on historiallisesti totta. Tekijä.] Nyt, caballeros", lisäsi hän kääntyen upseeriensa puoleen, "palaamme linnoitukseen. Täällä ei meillä enää ole mitään tehtävää."

Läsnäolijat olivat yhä enemmän hämmästyneinä kuunnelleet tätä omituista puhetta, joka lausuttiin ivallisella ja korskean ylenkatseellisella äänellä ja oli kuohuttanut Jaguarin kapinallistoverien sappea, sillä välin kun everstin upseerit nauraa virnistelivät toisilleen.

Kädenviittauksella käski Jaguari tovereittensa pysyä vaiti, kumarsi juhlallisesti everstille ja lausui:

"Tapahtukoon tahtonne. Jumala tuomitsee välillämme. Langetkoon vastuu vuodatetusta verestä teidän päänne päälle!"

"Minä otan sen edesvastuun kannettavakseni", vastasi linnan päällikkö halveksivasti.

"Nuo lausumanne sanat ovat siis vakavia?"

"Ovat."

"Olette ehdottomasti päättänyt meitä kohtaan siten menetellä?"

"Ehdottomasti."

"Eikä päätöksenne muutu?"

"Se on järkkymätön."

"Taisteluun siis!" huusi Jaguari intomielin. "Viva la patria! Viva la independencia!" [Eläköön isänmaa! Eläköön itsenäisyys! Suom.]

Tämä huuto, jonka hänen toverinsa toistivat, kuultiin leiriin, josta kapinalliset sen kuvaamattomalla ponnella kertasivat.

"Viva Mexico!" virkkoi eversti.

Sitten hän poistui upseeriensa seuraamana. Jaguarikin puolestaan palasi leiriin päättäen yrittää tarmokasta iskua linnoitusta vastaan.

Molemmin puolin valmistauduttiin siis kauheaan kamppailuun, joka riehahtaisi leppymättömänä ja säälittömänä saman perheen jäsenten ja saman maan lasten välillä, tuhoisaan ja rikolliseen teurastukseen, sata kertaa kamalampaan kuin ulkomainen sota!

XIII

Piiritys

Tällä välin olivat metsästäjät, kuten ylempänä mainitsimme, heti apachien poistuttua näkyvistä ryhtyneet jatkamaan matkaansa.

Yö oli kirkas. Metsänkävijät ratsastivat intiaanien tapaan, toisin sanoen peräkanaa. Mutta varovaisuudesta oli Carmela sijoitettu Lujamielen ja Laulava Lintu Mustan Hirven satulan taakse.

Kanadalainen oli kuiskannut muutaman sanan Quoniamille ja Lanzille, jolloin nämä kaksi miestä olivat mitään vastaamatta kannustaneet hevosiaan ja karauttaneet täyttä laukkaa pois.

"Pitää ryhtyä varokeinoihin, kun on naisia matkassa", oli Lujamieli nauraen sanonut Uskolliselle Sydämelle. Metsästäjä ei ollut häneltä pyytänyt selitystä näihin sanoihin, ja nuo neljä olivat äänettöminä ratsastaneet eteenpäin.

Näin oli yö kokonaan kulunut, eikä mikään ollut heidän matkaansa häirinnyt. Apachit olivat pitäneet lupauksensa ja todellakin poistuneet.

Lujamieli ei ollut heidän sanaansa hetkeäkään epäillyt. Silloin tällöin kääntyi metsästäjä nuoreen tyttöön kysyen häneltä huonosti salaten levottomuutensa, tunsiko hän väsymystä, mutta Carmela vastasi aina kieltävästi.

Muutama minuutti ennen päivännousua hän kumartui viimeisen kerran tytön puoleen.

"Rohkeutta!" virkkoi hän. "Me saavumme pian perille."

Neitonen koetti hymyillä. Tämä pitkä hevosen selässä vietetty yö oli häntä kovin uuvuttanut. Hän ei enää tuntenut jaksavansa edes vastata, niin näännyksissä hän oli.

Levottomana tyttärensä tilasta kiirehti Lujamieli karavaanin kulkua.

Mutta auringon loisteessa, jonka lämpimät säteet alkoivat häntä hyväillä, tunsi neitonen toipuvansa, hänen rohkeutensa palasi, ja hän suoristausi huokaisten helpotuksesta. Sitten jatkettiin matkaa iloisemmin. Jokainen oli hartaasti toivotun aamun valjetessa unohtanut yön rasitukset ja mielenjärkytykset.

Kahta tuntia myöhemmin saavuttiin kukkulan juurelle, rinteen puolivälissä avautui luonnollinen luola.

"Tuolla ystävämme meitä odottavat", virkkoi Lujamieli.

Muutamaa minuuttia myöhemmin ratsasti pieni joukkue luolaan jättämättä mitään jälkeä kulustaan.

Tässä luolassa, samoin kuin monissa muissakin, oli useita sisäänkäytäviä, ja juuri senvuoksi se sai usein olla suojapaikkana metsänkävijöille, jotka tuntien sen kaikki mutkat voivat helposti välttää etsivät viholliset, jos joku olisi heidän jälkiään seurannut.

Se oli jaettu useaan osaan, joilla ei ollut näkyväistä yhteyttä toistensa kanssa, ja haarautui ikäänkuin sokkeloksi, joka kiemurteli selvittämättöminä mutkina kaikkialla mäen alla.

Preiriellä oli sille annettu nimeksi Jaguarien luola eli apachinkielellä Kenuy-Pangy.

Kanadalaisen edeltäpäin lähettämät kaksi metsästäjää istuivat suunnattoman kanervatulen ääressä ja paistoivat rauhallisesti uhkeaa hirvenlonkkaa, ääneti poltellessaan piippujansa.

Vaikka he tietenkin olivat jo kauan odottaneet tovereitaan, tyytyivät he Lujamielen ja häntä seuraavien henkilöiden saapuessa tervehtimään näitä vain päännyökkäyksellä, ilmaisematta pienintäkään halua kuulla, mitä oli heidän lähdettyään tapahtunut. Nämä ihmiset olivat asuneet niin kauan erämaassa, että olivat lopuksi omaksuneet kaikki intiaanien menettelyt.

Lujamieli opasti molemmat naiset erääseen onkaloon, jokseenkin etäälle siitä, missä miehet oleskelivat.

"Täällä", virkkoi hän heille hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä, "tulee puhua mahdollisimman vähän ja niin hiljaa kuin suinkin, sillä ei koskaan tiedä, keitä on naapureina. Muistakaa tarkoin tämä varoitukseni. Siitä riippuu turvallisuutenne. Jos tarvitsette minua tai haluatte meihin yhtyä, niin tiedätte, missä olemme ja teidän on helppo sinne tulla. Jääkää hyvästi."

Hänen tyttärensä pidätti häntä käsivarresta ja puhui hetkisen hänen korvaansa. Lujamieli kumarsi vastaamatta ja lähti. Kun naiset jäivät kahden kesken, lankesivat he kaikkein ensimmäiseksi toistensa syliin.

Sitten kun tämä ensimmäinen tunteellisuuden puuska oli ohi, vaipuivat he maahan, tuntien sellaista hyvinvointia kuin on luonnollista henkilöille, jotka kauan ovat turhaan toivoneet kipeästi kaipaamaansa lepoa.

Noin tunnin perästä palasi Lujamieli.

"Lähdemmekö jo uudestaan matkalle?" kysyi häneltä innokkaasti Carmela, laisinkaan salaamatta levottomuuttansa.

"Emme. Päinvastoin ajattelen viipyä täällä auringonlaskuun asti."

"Jumalan kiitos!" huudahti neitonen.

"Minä tulen teille ilmoittamaan, että aamiainen on valmis ja että odotamme vain teitä aloittaaksemme aterian."

"Aterioikaa ilman meitä, isä hyvä", vastasi Carmela, "me kaipaamme tällä hetkellä pikemmin unta kuin mitään muuta."

"Kuten tahdotte, nukkukaa siis. Mutta minä tuon teille miehenvaatteet, joihin pyydän teitä pukeutumaan."

"Mitä, isä, pukeutuisimmeko me miehiksi?" virkkoi Carmela hämmästyneenä ja hiukan vastahakoisesti.

"Täytyy, lapseni, se on välttämätöntä."

"Sitten minä tottelen sinua, isä."

"Kiitos, lapseni."

Metsästäjä poistui.

Molemmat nuoret naiset vaipuivat pian uneen.

He nukkuivat kauan. Aurinko alkoi jo painua taivaanrannalle, kun he heräsivät täysin toipuneina uupumuksestaan. Raikkaana ja rusoposkisena ei Carmela enää millään tavoin tuntenut edellisen yön pitkän valvomisen vaikutuksia. Voimakkaampi tai rasitusten paremmin karaisema intiaaninainen ei ollut yhtä paljon kärsinytkään kuin hänen toverinsa.

Nauraen ja leperrellen puuhailivat naiset nyt valepukuansa varten tarpeellisissa valmistuksissa, noudattaakseen metsästäjän kehoitusta.

"Ryhtykäämme pukuhommiin", virkkoi Carmela hilpeästi Laulavalle Linnulle.

Juuri kun he olivat pudottamaisillaan hameensa, he kuulivat askeleita lähettyviltä ja kääntyivät kuin kaksi säikähtynyttä naarashirveä, arvellen Lujamielen tulevan katsomaan, olivatko he vihdoinkin valveilla. Mutta kaksi selvään lausuttua sanaa saivat heidät kuuntelemaan ja heidän sydämensä sykkimään liikutuksesta, kummastuksesta ja uteliaisuudesta.

"Veli on kauan viipynyt", oli lausunut miehenääni, joka kuului parin, kolmen askeleen päästä nuorista naisista; "olen jo odottanut kaksi tuntia."

"By God, päällikkö, huomautuksenne on aivan oikea, mutta minä en mitenkään voinut saapua ennemmin", vastasi heti toinen henkilö, jonka hänen hyvin huomattava murtamisensa ilmaisi muukalaiseksi. "Puhukoon veli aikaa tuhlaamatta."

"Niin aion tehdä."

Tällä hetkellä astui Lujamieli sisälle, ja nuoret naiset panivat etusormen huulilleen varoittaakseen häntä olemaan hiljaa. Metsästäjä ymmärsi tuon liikkeen, lähestyi suden tapaan hiipien ja kuunteli.

"Jaguari", jatkoi sama ääni, "haluaa kiihkeästi, että hänelle antamanne lupauksen mukaan liittyisitte sotilainenne hänen armeijaansa."

"Tähän asti se on ollut minulle mahdotonta."

"Sininen Repo!" jupisi Lujamieli.

"Ilmoitan teille, että hän syyttää teitä aikomuksesta syödä sananne."

"Valkoinen päällikkö on väärässä; sachem ei ole vanha kielevä akka, joka ei tiedä, mitä puhuu. Jo tänä iltana yhdyn häneen kahdensadan valiosoturin etunenässä."

"Saamme nähdä, päällikkö."

"Mawkawisin ensi laulun kuuluessa astuvat apachilaissoturit leiriin."

"Hyvä on. Jaguari valmistautuu yleisrynnäkköön linnoitusta vastaan ja odottaa vain teidän saapumistanne antaakseen hyökkäysmerkin."

"Toistan veljelleni, että apachit eivät syö sanaansa."

"Ne hiivatin meksikolaiset taistelevat kuin paholaiset. Heidän johtajansa näkyy heidät sähköistäneen, niin hartaasti he häntä kannattavat! By God, koko meksikolaisessa armeijassa on vain yksi kelpo upseeri, ja meidän on taisteltava juuri häntä vastaan! Huono onni tosiaankin."

"Jorrien päällikkö ei ole haavoittumaton, apachien nuolet ovat pitkiä, ne tappavat hänet."

"Pyh", virkkoi toinen äkäiseen sävyyn; "joku taika näkyy sitä miestä suojelevan. Kentuckilaiset kiväärimme ovat ihmeellisen tarkkoja, pyssymiehemme ovat harvinaisen taitavia, mutta luoti ei näy häntä tavoittavan."

"Tähän luolaan saapuessaan riisti Sininen Repo päänahan eräältä jorri-päälliköltä."

"Vai niin", virkkoi edellinen puhuja välinpitämättömästi.

"Tuossa se on. Sillä miehellä oli kaulain."

"Kirjekö? By God", huudahti toinen levottomasti, "mihin sen olette pannut? Ettehän vain liene sitä repinyt?"

"Ei, päällikkö on sen säilyttänyt."

"Siinä teitte oikein. Näyttäkää se minulle, se voi olla tärkeä."

"Oah, se on joku valkonaamaisten taikakalu. [Intiaanit nimittävät taiaksi eli lääkkeeksi kaikkea, mitä eivät tajua.] Päällikkö ei siitä välitä, ottakoon veli sen vain."

"Kiitos."

Oli hetkinen äänettömyyttä.

Olisi voinut eroittaa kolmen kuuntelijan sydämentykytykset, niin levottomia he olivat.

"By God!", huudahti valkoinen äkkiä ja räjähtävän innokkaasti, "kenraali Rubion eversti Juan Melendez de Gongoralle, Mezquiten sotilaspäällikölle osoittama kirje! Olipa teillä onnellinen käsi! Oletteko edes varma, että tämän kirjeen viejä on kuollut?"

"Sininen Repo tappoi hänet."

"Sitten olen rauhallinen, voin siinä luottaa teihin. Ja nyt ilmoitan, mitä teidän on tehtävä: Sitten kun..."

Mutta hänen lausuessaan nämä sanat poistuivat molemmat haastelijat ja heidän äänensä hukkui etäisyyteen, eikä ollut mahdollista kuulla lauseen loppua tai arvata sen merkitystä.

Molemmat naiset kääntyivät. Lujamieli oli poistunut, ja he olivat jälleen yksin.

Tämän keskustelun johdosta oli Carmela, joka näin sattumalta oli eroittanut siitä joitakuita muruja, vaipunut syvään mietiskelyyn, jota hänen toverinsa, punanahkain synnynnäistä säädyllisyysvaistoa seuraten, varoi mitenkään häiritsemästä.

Sillä välin kului aika, ja varjo luolassa tummeni, sillä yö oli tullut. Peläten jäädä yksin pimeään valmistausivat molemmat naiset liittymään tovereihinsa, mutta silloin kuului askeleita ja Lujamieli astui sisälle.

"Mitä", huudahti hän, "ettekö olekaan valmiit? Pukeutukaa kiireesti jälleen miehenvaatteisiin, minuutti merkitsee vuosisataa."

Nuoret naiset eivät odottaneet toista käskyä. He poistuivat viereiseen komeroon ja palasivat muutaman minuutin päästä täydessä valepuvussa ja tuntemattomina.

"Hyvä", virkkoi kanadalainen heitä hetkisen tarkatessaan, "nyt yritämme päästä Mezquiteen. Seuratkaa minua ja olkaa varuillanne."

Kaikki kahdeksan henkilöä lähtivät luolasta hiipien pimeässä kuin aaveet.

Kukaan ei kykene, jollei ole sitä itse kokenut, kuvittelemaan, miltä tuntuu yöllinen vaellus erämaassa, kun täytyy joka hetki pelätä joutuvansa näkymättömien, jokaisen pensaan takana väijyväin vihollisten käsiin.

Lujamieli oli asettunut pienen, peräkanaa kulkevan joukon etunenään, toisinaan kumartuen maahan asti, kontaten tai ryömien vatsallaan ja koettaen mahdollisimman paljon sulautua varjoon salatakseen liikkeensä.

Doña Carmela liikkui voitettavinaan olevista tavattomista vaikeuksista huolimatta ihmeellisen rohkeasti, koskaan valittamatta ja näennäisesti itse huomaamatta kärsien karhunvaarama-pensaiden ja orjantappuroiden raatelua, jotka raappivat hänen käsiään ja tuottivat hänelle kamalaa tuskaa.

Heidän kolme tuntia tavattomasti ponnisteltuaan tiikerinmetsästäjän jäljissä tämä pysähtyi kuiskaten heille, että katsoisivat ympärilleen.

He kohottivat päänsä. Oltiin keskellä teksasilaisten kapinallisten leiriä.

Aivan ympärillään he näkivät kuun valossa intiaaniratsumiesten äärettömän pitkiksi venyneet varjot näiden pitkiin keihäisiinsä nojaten, liikkumattomina kuin ratsaspatsaat, valppaina vartijoina turvatessa valkonaamaisia sotaveikkojansa.

Nuoret naiset tunsivat pelonpuistatuksen koko ruumiissaan, kun he näkivät tämän kuvan, joka ei suinkaan ollut omansa heitä rauhoittamaan.

Onneksi heille ovat intiaanit varsin huolettomia, asettaen etuvartijoita vain näön vuoksi ja vihollista peloittaakseen. Tässä tilaisuudessa melkein kaikki vartijat nukkuivat, hyvin tietäen, ettei Mezquiten linnueen puolelta ollut mitään uloshyökkäystä pelättävissä, mutta pieninkin harkitsematon liike, vähäisinkin harha-askel saattoi heidät herättää, sillä näitä miehiä, jotka ovat tottuneet aina olemaan varuillaan, voi tuskin koskaan yllättää.

Enintään kahdensadan askeleen päässä seikkailijoista kohosivat Mezquiten ensimmäiset linnakkeet, synkkinä, äänettöminä ja ainakin näennäisesti hylättyinä tai uneen vaipuneina.

Lujamieli oli pysähtynyt vain huomauttaakseen tovereilleen välittömästä vaarasta, jossa olivat, ja saattaakseen nämä entistä varovaisemmiksi, sillä pieninkin heikkous olisi ollut heidän perikatonsa. Lähdettiin jälleen liikkeelle.

Näin he etääntyivät satakunta askelta eli jokseenkin sen matkan puoliväliin, joka heidät eroitti Mezquitesta, kun yhtäkkiä, juuri kun Lujamieli ojensi käsivartensa eteenpäin kontatakseen hiekkatöyryn suojaan, useita päinvastaiseen suuntaan ryömiviä miehiä osui hänen kanssaan vastatusten.

Silmänräpäys oli vavahduttavan kaamea.

"Kuka siellä?" kysyi matala ja uhkaava ääni.

"Oh", huudahti metsästäjä, "olemme pelastuneet! Minä se olen, tiikerinmetsästäjä Lujamieli."

"Keitä sinulla on mukanasi?"

"Metsänkävijöitä, joista minä vastaan."

"Hyvä on, saatte mennä eteenpäin."

Molemmat joukkueet erosivat ja loittonivat toisistaan, kumpikin ryömien eri suuntiin.

Miesryhmää, jonka kanssa metsästäjät olivat vaihtaneet muutamia sanoja, johti don Felix Paz, joka teksasilaisia valppaampana oli kierrolla linnanpaltalla varmistuakseen siitä, että kaikki oli rauhallista ja ettei mitään yllätystä ollut pelättävissä.

Lujamieli ja hänen toverinsa saivat tosiaan kiittää onneansa siitä, että Jaguari, osoittaakseen kunniaa Siniselle Revolle, oli tänä yönä luovuttanut leirin vartioimisen hänelle ja hänen tovereilleen ja että teksasilaiset punanahkoihin luottaen olivat amerikkalaisten luontaiseen tapaan huolettomina antautuneet lepoon, sillä muut vartijat kuin ne, joiden joukkoon he näkymättömien aaveiden tavoin olivat hiipineet, olisivat heidät ehdottoman varmasti kaapanneet.

Kun kymmenen minuuttia oli kulunut heidän kohtauksestaan don Felixin kanssa, mikä kohtaus olisi helposti voinut käydä heille perin turmiolliseksi, pääsivät metsästäjät linnan rajaportille.

Lujamielen ilmoitettua heille nimensä avattiin heille heti.

Vihdoinkin he olivat haciendassa ja turvassa. Olikin jo aika heidän saapua. Muutama askel vielä, ja Carmela olisi intiaanitovereineen jäänyt tielle. Kaikesta rohkeudestaan ja kaikesta tahdosta huolimatta eivät nuoret naiset enää kyenneet pysymään pystyssä, heidän voimansa olivat aivan ehtyneet. Niinpä he heti, kun vaara oli ohi ja kun liika kiihoitus, joka heitä tähän asti oli kannustanut, laukesi, menivätkin tainnoksiin.

Lujamieli nosti Carmelan syliinsä ja vei hänet haciendan sisäosaan, sillä välin kun Musta Hirvi, joka näennäisestä välinpitämättömyydestään huolimatta hellästi rakasti vaimoansa, riensi hänen luokseen häntä auttaakseen.

Lujamielen odottamaton saapuminen herätti yleistä riemua haciendan asukkaissa, jotka tunsivat harrasta ystävyyttä tuota miestä kohtaan, heillä kun monesti oli ollut tilaisuus tutustua hänen oivalliseen luonteeseensa.

Metsästäjä hoivaili vielä tytärtään, joka vasta alkoi tulla tajuihinsa, kun don Felix Paz kierroltaan palattuaan astui huoneeseen everstin puolesta pyytämään, että kanadalainen heti tulisi päällikön luokse.

Lujamieli totteli. Hänen huolenpitonsa ei enää ollut Carmelalle välttämätöntä. Tuskin oli neitonen toipunut, kun hänet valtasi sikeä uni luonnollisena seurauksena äärettömistä rasituksista, joita hän äskeisinä vuorokausina oli kokenut.

Tiellä everstin asuntoon kyseli Lujamieli asioiden kulkua majordomolta, johon oli pitkäaikaisen ystävyyden siteillä kiintynyt. Tämä ei ollenkaan epäröinyt vastata metsästäjän kysymyksiin.

Mezquiten haciendassa eivät asiat olleet lainkaan hyvällä tolalla. Piiritys oli ollut ankara, molemmin puolin taisteltiin tavattomalla vimmalla ja odottamattomin vaihein. Kapinalliset, jotka kärsivät suuresti linnoituksen tykkitulesta, se kun kaatoi heiltä paljon väkeä, heidän voimatta siihen vastata, kun heillä ei ollut ensinkään tykkejä, olivat kostaneet ryhtymällä vuorostaan käyttämään järjestelmää, jolla tekivät pahaa vauriota piiritetyille.

Heidän menettelytapansa oli tällainen:

Kun kapinalliset, jotka enimmäkseen olivat metsästäjiä, olivat tavattoman taitavia tarkk'ampujia ja siitä taidostaan kuuluisia tässäkin maassa, jossa tähtäämiskyky on kehitetty äärimmilleen, lymysi jokunen määrä heitä leirin olkavarustusten taakse, ja aina kun joku tykkimies uskalsi panostaa kanuunaa, murskasivat he häneltä poikkeuksetta kädet. [Historiallinen tosiasia. Tekijä.]

Tässä he olivat päässeet niin pitkälle, että melkein kaikki tykkimiehet olivat taisteluun kykenemättömiä, ja vain pitkin väliajoin jymähti kanuunanlaukaus linnoituksesta. Tuollainen yksinäinen, huonosti tähdätty laukaus, koska tykkimiehet typistelyä peläten tähtäsivät hermostuneen kiireellisesti, tuotti kapinallisille vain vähän vahinkoa, joten nämä syystä onnittelivat itseään tämän uusilaatuisen pilkkaanammunnan hyvistä tuloksista.

Sitäpaitsi oli linnoitus niin tiukasti piiritettynä ja niin huolellisen silmälläpidon alaisena, ettei voinut päästä ulos eikä sisälle.

Kukaan siellä ei käsittänyt, kuinka seikkailijain oli onnistunut päästä haciendaan hiipimällä läpi koko vihollisleirin pitkin pituutta.

Ollaksemme puolueettomia kaikkia kohtaan, tulee meidän ohimennen todeta, että seikkailijat itse käsittivät sitä vähemmän kuin kukaan.

Haciendan linnue oli siis täydellisesti eristettynä muusta maailmasta, sillä mikään huhu ei tihkunut sinne ulkoa eikä mikään uutinen sinne ehtinyt.

Tämä tilanne oli meksikolaisille tavattoman ikävä ja heidän onnettomuudekseen se päivä päivältä paheni, uhaten ennen pitkää käydä aivan sietämättömäksi.

Eversti Melendez oli piirityksen alusta asti osoittautunut siksi, mitä hän oli, nimittäin harvinaisen ansiokkaaksi upseeriksi, jonka valppaus ei koskaan pettänyt ja jonka urhoollisuus kesti kaikki kokeet.

Nähdessään, kuinka julmasti teksasilaisten luodit olivat harventaneet hänen tykkimiehiään, oli hän itse tahtonut asettua näiden tilalle panostaen henkensä uhalla kanuunia ja niitä laukaisten kapinallisia vastaan.

Sellainen urheus oli herättänyt näissä niin suurta ihailua, että he, vaikka heidän olisikin ollut helppo surmata uhkarohkea vastustajansa, olivat aina kääntäneet kiväärinsä tuosta miehestä, joka ikäänkuin huvikseen näkyi joka hetki uhmaavan varmaa kuolemaa.

Vaikka Jaguari saarsikin linnoitusta yhä lähempää ja hartaasti toivoi sen valtaavansa, oli hän ehdottomasti käskenyt säästämään ystävänsä hengen, koska hän ei voinut olla säälimättä ja ihailematta tuota miestä yhtä paljon hänen rohkeutensa vuoksi kuin sen hartaan uskollisuudenkin tähden, jolla hän taisteli asiansa puolesta.

Yö oli jo ehtinyt melkein puoliväliin, mutta eversti oli kuitenkin vielä ylhäällä sillä hetkellä, kun metsästäjä saatettiin hänen luokseen. Hän käveli huolestuneen näköisenä makuuhuoneessaan katsellen vähän väliä pöydälleen levitettyä yksityiskohtaista pohjapiirrosta linnoituksesta ja vallituksista.

Lujamielen saapuminen riemastutti häntä. Hän toivoi tältä kuulevansa uutisia ulkomaailmasta.

Ikävä vain, että metsissä eristettynä elellyt erämies ei paljon tiennyt maan valtiollisista asioista.

Kuitenkin vastasi hän mitä vilpittömimmin kaikkiin kysymyksiin, jotka eversti suvaitsi hänelle tehdä, antaen tälle ne vähäiset tiedot, jotka oli ehtinyt saada. Sitten hän selosti matkansa eri tapahtumat. Carmelan nimen kuullessaan joutui nuori upseeri hiukan hämilleen, ja helakka puna purppuroi hänen kasvonsa; mutta hän tyyntyi ja kuunteli edelleen metsästäjän kertomusta. Kun tämä ehti luolissa sattuneeseen tapaukseen ja mainitsi apachipäällikön ja teksasilaisen välisestä keskustelusta kuulemansa pätkän, kiihtyi everstin mielenkiinto suuresti ja hän käski puhujaa toistamaan selostuksensa tuosta kohtauksesta.

"Ah, tuo kirje", jupisi hän moneen kertaan. "Tuo kirje! Mitä antaisinkaan, jos saisin tietää sen sisällön!"

Valitettavasti se oli mahdotonta. Kotvasen jälkeen pyysi eversti Lujamieltä jatkamaan kertomustansa.

Metsästäjä jutteli hänelle sitten, millä tavoin hänen oli onnistunut päästä vihollisrivien läpi ja saapua linnoitukseen.

Tämä rohkea teko kummastutti suuresti everstiä.

"Saatte pikemmin kiittää onneanne kuin järkevyyttänne", virkkoi hän, "tuolla tavoin rohjetessanne astua vihollisten keskelle."

Metsästäjä hymyili hyväntuulisesti.

"Minä olin melkein varma onnistumisestani", sanoi hän.

"Kuinka niin?"

"Minä tunnen pitkäaikaisesta kokemuksesta intiaanien tavat, minkävuoksi voin melkein varmasti pelata heitä vastaan."

"Se on totta, mutta täällä ette ollut tekemisissä intiaanien kanssa."

"Anteeksi, eversti."

"Minä en käsitä; olkaa hyvä ja selittäkää tarkoituksenne."

"Se on helppoa: Sininen Repo saapui tänä iltana teksasilaisten leiriin kaksisataa soturia mukanaan."

"Minä en sitä tiennyt", virkkoi eversti kummastuneena.

"Osoittaakseen kunnioitusta pelottaville liittolaisilleen jätti hän leirinsä vartioimisen täksi yöksi heidän huolekseen."

"Jotenka..."

"Niin eversti, kaikki teksasilaiset nukkuvat tällä hetkellä koivet oikoisina, sillä välin kuin apachivartijat valvovat tai ainakin ovat ottaneet valvoakseen linjojen turvallisuutta."

"Mitä tarkoitatte sanoessanne, että ne ovat ottaneet valvoakseen?"

"Tarkoitan, että punanahat eivät ymmärrä mitään meidän sodankäyntitavoistamme, että he eivät ole tottuneet vartioimaan ja että kaikki leirissä nukkuvat."

"Ah", huudahti eversti jatkaen taas mietteissään kävelyä, jonka hän oli keskeyttänyt vain metsästäjän kertomusta kuunnellakseen.

Tämä odotti luoden kysyvän silmäyksen don Felixiin, joka oli jäänyt huoneeseen, kunnes komentaja suvaitsisi hänet lähettää pois.

Muutaman minuutin kuluessa ei vaihdettu sanaakaan; don Juan näkyi olevan vakaviin mietteisiin vaipuneena.

Äkkiä pysähtyi hän metsästäjän eteen katsoen häntä suoraan silmiin.

"Olen tuntenut teidät jo kauan kuulopuheiden mukaan", virkkoi hän lyhyesti; "teitä pidetään uskollisena miehenä, johon voi luottaa."

Kanadalainen kumarsi vielä käsittämättä, mihin hän tällä esipuheella tähtäsi.

"Luulette siis, että vihollisleirissä nukutaan sikeästi?" tutkaili eversti.

"Siitä olen varma", vastasi Lujamieli, "olemme liian helposti kulkeneet heidän riviensä välitse, jotta voisi olla toisin."

Don Felix astui lähemmäksi.

"Niin", jupisi nuori upseeri, "niillepä pitäisi antaa läksytys."

"Jota ne kipeästi kaipaisivatkin", säesti majordomo.

"Ahaa", virkkoi eversti hymyillen, "olette siis käsittänyt tarkoitukseni, don Felix?"

"Olen toki."

"Ja hyväksytte suunnitelmani?"

"Täydellisesti."

"Kello on nyt yksi aamulla", jatkoi eversti vilkaisten uuninreunalla olevaan pöytäkelloon, "juuri se hetki, jolloin uni on sikeintä. Vähät siitä, me yritämme uloshyökkäystä. Herättäkää linnueen upseerit."

Majordomo lähti. Viittä minuuttia myöhemmin saapuivat upseerit, jotka vielä olivat unenpöpperössä, päällikkönsä käskyä totellen, hänen luokseen.

"Caballeros", puhui hän heille nähdessään heidät riveissä ympärillään, "olen päättänyt hyökätä kapinallisia vastaan, yllättää heidät ja, jos mahdollista, sytyttää heidän leirinsä tuleen. Valitkaa sotilaittenne joukosta sataviisikymmentä miestä, joihin voitte luottaa. Käskekää heidän ottaa aseensa, varustakaa heidät sytytysaineilla, ja viiden minuutin päästä heidän tulee olla pihalla riveissä. Lähtekää, ja ennen kaikkea varoitan olemaan niin hiljaa kuin suinkin."

Upseerit tekivät kunniaa ja astuivat heti ulos.

Eversti kääntyi sitten Lujamielen puoleen.

"Oletteko väsynyt?" kysyi hän.

"Sitä en ole milloinkaan."

"Te olette taitava?"

"Niin sanotaan."

"Hyvä on! Te saatte meitä opastaa. Valitettavasti olisi minulla tarvinnut olla kaksi muutakin opasta."

"Minä voin ne teidän arvoisuudellenne hankkia."

"Tekö?"

"Niin, metsänkävijän ja comanchi-päällikön, jotka saapuivat minun kanssani linnoitukseen ja joista vastaan omalla hengelläni: Uskollisen Sydämen ja Mustan Hirven."

"Hyvä, ilmoittakaa heille ja menkää kaikki kolme linnan pihalle minua odottamaan."

Lujamieli riensi ilmoittamaan ystävilleen.

"Jos tuo metsästäjä puhui totta, ja sen minä uskon", jatkoi eversti kääntyen majordomoon, "niin olen varma, että meillä on oivallinen tilaisuus maksaa kapinallisille satakertaisesti se paha, mitä he ovat meille tehneet. Lähdettekö mukaani, don Felix?"

"Minä en haluaisi, vaikka saisin omaisuuden, askeltakaan jäädä teistä tämänlaatuisessa tilanteessa!"

"Tulkaa siis, sillä osasto jo varmaankin odottaa meitä."

He lähtivät huoneesta.

XIV

Ehdotus

Samana yönä melkein samalla hetkellä luki Jaguari telttansa perällä, karkeatekoisella, melkein höyläämättömällä tammisella jakkaralla istuen, nojaten kyynärpäällään pöytään ja käsi poskella, hämärästi hohtavan kynttiläpahasen epävarmassa valossa sinä iltana saamiaan tärkeitä raportteja.

Lukemiseensa syventyneenä ei kapinallisten nuori päällikkö kiinnittänyt mitään huomiota meluun ulkopuolelta, kunnes jokseenkin voimakas ilmavirta äkkiä värähdytti kynttilänsydämessä lepattavaa lieskaa ja miehen varjo lankesi mustana hänen telttansa kankaalle.

Kiusaantuneena siitä, että häntä lukemisessaan häirittiin, kohotti hän ärtyneenä päätänsä ja katsoi teltan ovelle rypistäen kulmiaan tavalla, joka ei ennustanut mitään hyvää moiselle sopimattomalla hetkellä saapuneelle häiritsijälle. Mutta nähdessään oviaukossa pitkään kivääriin nojaavan miehen, joka tähtäsi häneen kiiltokivien lailla hehkuvin silmin, saattoi Jaguari tuskin hillitä kummastuksenhuutoa ja liikahti tarttuakseen pöydälle hänen kätensä ulottuviin laskettuihin pistooleihin.

Tällä miehellä, jonka jo olemme joutuneet esittelemään lukijoillemme eräässä varsin vakavassa tilanteessa, ei totta puhuaksemme ollut ulkonäössään mitään sellaista, mikä häntä paljonkaan suositteli.

Hänen villi katseensa, kovat kasvonpiirteet, joiden ankaruutta pitkä valkoinen parta tehosti, kookas vartalo ja oudonnäköinen puku, kaikki herätti vastenmielisyyttä ja melkein pelkoa.

Jaguarin liike sai kaamean hymyn välähtämään hänen kalpeilla huulillaan.

"Mitä hyödyttää tavoittaa aseitanne?" kysyi hän käheällä äänellä ja mäiskäytti oikealla kädellään pyssynsä piippua. "Jos aikomukseni olisi ollut teidät tappaa, olisitte jo aikoja sitten kuollut."

Nuori mies pyöräytti jakkaraansa ja joutui siten istumaan päin muukalaista.

Molemmat miehet katselivat toisiaan hetkisen mitä tarkkaavaisimmin.

"Oletteko minuun jo kylliksi tuijottanut?" kysyi vieras vihdoin.

"Olen", vastasi Jaguari, "mutta sanokaahan nyt minulle, kuka te olette, mikä teidät tänne tuo ja kuinka olette päässyt minun luokseni asti."

"Latelettepa te monta kysymystä yhdellä haavaa. Kuitenkin koetan niihin vastata. Kuka olen, sitä ei ainoakaan ihminen tiedä. Onpa hetkiä, jolloin en tiedä sitä itsekään. Minä olen kirottu ja ylenannettu, joka samoilen erämaassa kuin villipeto saalista etsimässä. Punanahat, joiden leppymätön vihollinen olen ja joissa herätän taikauskoista kammoa, nimittävät minua Klein-Stomaniksi. Riittävätkö teille nämä tiedot?"

"Mitä, se Valkoinen Nylkijäkö...?" huudahti nuori mies äärimmilleen kummastuneena.

"Se minä olen", vastasi muukalainen tyynesti, "toisinaan mainitaan minua myös Säälittömän nimellä."

Kaiken tämän lausui vanhus sillä yksitoikkoisella ja käheällä äänellä kuin on ominaista ihmisille, jotka kauan ovat olleet poissa kaltaistensa seurasta, tuomittuina pakolliseen vaitioloon, kunnes puhuminen on käynyt heille melkein vaivaksi.

Jaguari teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen tätä kaameannäköistä miestä katsellessaan, jonka synkkä maine oli verisine sädekehineen ehtinyt hänenkin korviinsa.

Hänen mieleensä muistui heti kaikki villeyden ja julmuuden piirteet, joista tätä miestä syytettiin, ja näiden muistelmien vallassa hän sanoi inhon sävyyn, jota ei viitsinyt salata:

"Mitä yhteistä on teillä ja minulla?"

Vanhus hymyili ivallisesti.

"Jumala", vastasi hän, "liittää ihmiset toisiinsa näkymättömillä siteillä, tehden heidät siten toisistaan riippuvaisiksi. Hän on korkeimmassa viisaudessaan niin säätänyt, jotta yhteiskunnat tulisivat mahdollisiksi."

Kuullessaan tämän omituisen erakon mainitsevan Jumalan nimeä ja esittävän näin merkillisen väitteen kummastui Jaguari entistä enemmän.

"En kiistele kanssanne", vastasi hän; "jokainen seuraa elämässä sitä polkua, jonka kohtalo on hänelle viitoittanut, eikä minun asianani ole teitä tuomita hyvässä eikä pahassa. Kuitenkin luulen, että minulla on oikeus kieltää kaikki yhteistunne meidän välillämme, olkootpa tunteenne minua kohtaan ja ne vaikutteet, jotka teidät tänne toivat, mitkä tahansa. Tähän saakka olemme pysyneet toisillemme vieraina, ja toivon, että edeskinpäin sellaisina pysymme."

"Mitäpä te siitä tiedätte? Mitä takeita teillä on siitä, että tämä on ensimmäinen kerta, kun olemme joutunet vastatusten? Ihminen ei voi vastata menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan, molemmat ovat häntä korkeamman kädessä, hänen kädessään, joka tuomitsee tekomme välittömästi ja jolla on vain yksi paino ja yksi mitta, sanalla sanoen Jumalan."

"Minä ihmettelen", vastasi Jaguari, jonka mielenkiinto väkisinkin heräsi, "että Jumalan nimi niin usein on huulillanne."

"Se johtuu siitä, että se on syvälle kaiverrettu sydämeeni", vastasi vanhus synkän surumielisyyden ilmein, mikä levitti varjon hänen ankarille pirteilleen. "Sanoittehan itse, että te ette tahtonut minua tuomita. Säilyttäkää minusta ne huonot käsitykset, jotka ehkä valheelliset huhut ovat teissä synnyttäneet. Vähät välitän siitä, mitä ihmiset ajattelevat; minä en tunnusta muuta tuomaria kuin tekoni ja omantuntoni."

"Olkoonpa niin; mutta sallikaa minun nyt huomauttaa teille, että aika rientää ja yö kuluu, että tärkeät tehtävät vaativat harrastukseni ja että minun tarvitsee olla yksin."

"Siis ajatte minut pois. Valitettavasti ei minua tällä hetkellä huvita täyttää toivomustanne tai, jos mieluummin käytätte sitä sanaa, totella käskyänne. Tahdon ensin vastata kaikkiin kysymyksiinne, ja vasta sitten, jos sitä silloin vielä haluatte, minä poistun."

"Tuollainen itsepäisyys teidän puoleltanne voisi käydä teille turmiolliseksi. Olkaahan siis varuillanne."

"Miksi uhkailla henkilöä, joka ei teitä solvaa?" vastasi vanhus yhä tyynenä. "Luuletteko siis, että olen ilman aikojani tänne vaivautunut? En suinkaan. Vakavat syyt ovat tuoneet minut luoksenne, ja ellen pahoin pety, niin pian huomaatte, että sitä aikaa, jota minulta nyt nureksitte, ette olisi voinut käyttää paremmin kuin minua kuuntelemalla."

Jaguari kohautti kärsimättömästi olkapäitänsä. Hänestä oli vastenmielistä käyttää väkivaltaa miestä kohtaan, joka ei häntä puhutellessaan ollut toki millään tavoin mennyt ehdottoman säädyllisyyden rajojen ulkopuolelle, ja sitäpaitsi hän tunsi vastoin tahtoaankin salaisen aavistuksen, joka hänelle kuiskasi, että tuon omituisen ukon käynti olisi hänelle hyödyllinen.

"Puhukaa siis", virkkoi hän tälle hetkisen kuluttua sellaisen henkilön äänellä, joka alistuu johonkin epämieluiseen, kun ei voi sitä välttää, "mutta puhukaa lyhyesti."

"Minä en ole kyllin kerkeä haastelemaan, jotta pitkät keskustelut minua miellyttäisivät", vastasi Nylkijä, "ja sanon siis vain sen, mikä on ehdottoman välttämätöntä, jotta minut hyvin ymmärtäisitte."

"Aloittakaa siis enemmittä esipuheitta."

"Kyllä. Minä palaan nyt toiseen minulle tekemistänne kysymyksistä. Haluaisitte tietää, miksi olen tullut tänne. Sen sanon pian, mutta minä vastaan ensin kolmanteen kysymykseenne: kuinka pääsin teidän luoksenne?"

"Se", huudahti Jaguari, "tuntuu minusta tosiaan merkilliseltä!"

"Se ei ole niin merkillistä kuin luulette. Voisin vakuuttaa olevani liian vanha preirien samoilija, jotten kykenisi pettämään valppaimpiakin vartijoita, mutta tunnustan mieluummin totuuden; siitä on teille enemmän hyötyä. Olette täksi yöksi uskoneet vartiotoimen leirissänne apachilaishurtille, jotka sensijaan, että valvoisivat, kuten ovat lupautuneet tekemään, ovat nukkuneet asemilleen ja vaipuneet niin sikeään uneen, että kuka tahansa voi mielensä mukaan astua telttarivienne keskelle. Se on siihen määrin totta, että tuskin kaksi tuntia sitten vaelsi kahdeksanhenkinen joukkue leirinne halki ja saapui haciendaan kenenkään yrittämättä sitä estää."

"Vive Dios", huudahti Jaguari nousten kiukusta kalpeana. "Onko se mahdollista!"

"Olenhan minä itse siitä todistuksena", vastasi vanhus kuivasti.

Nuori mies sieppasi molemmat pistoolinsa ja teki äkillisen liikkeen syöksyäkseen ulos. Muukalainen pidätti häntä.

"Mitä hyödyttää", sanoi hän, "haastaa riitaa liittolaistenne kanssa? Se, mitä on tapahtunut, on tosiasia, ja parasta on kärsiä sen seuraukset. Olkoon se teille vain läksynä, jotta osaisitte toiste olla varovaisempi."

"Entä nuo henkilöt, jotka kulkivat leirin läpi?" tiedusti Jaguari katkonaisella äänellä.

"Heidän puoleltaan ei teillä ole mitään pelättävissä, ne olivat vain poloisia metsästäjiä ja luultavasti etsivät turvaa kahdelle naiselle, jotka heillä oli mukanaan."

"Kahdelle naiselle?"

"Niin, toinen oli valkoinen ja toinen intiaani. Vaikka he olivat miehiksi puettuina, tunsin minä heidät, sitä helpommin, kun jo kauan aikaa olin pitänyt joukkuetta silmällä."

"Ah", virkahti Jaguari miettiväisesti, "tunnetteko jonkun niistä metsästäjistä?"

"Yhden ainoan, ja hän on luultavasti tämän haciendan tigrero."

"Lujamieli!" huudahti Jaguari äänenpainolla, jota mahdoton tulkita.

"Niin."

"Toinen noista kahdesta naisesta on siis hänen tyttärensä Carmela?"

"Luultavasti."

"Hän on siis nykyisin Mezquitessa?"

"Niin."

"Oh", huudahti Jaguari kuohahtaen, "minun täytyy hinnalla millä tahansa vallata se kirottu hacienda."

"Sitäpä minä juuri tulinkin teille ehdottamaan", sanoi nylkijä rauhallisesti.

Nuori mies astahti eteenpäin.

"Häh!" äännähti hän, "mitä sanotte?"

"Sanon", vastasi vanhus samaan sävyyn, "että minä tulen teille ehdottamaan haciendan valtausta."

"Tekö?"

"Minä."

"Se on mahdotonta!"

"Miksikä niin?"

"Koska", virkkoi Jaguari kiihtyneenä, "hacienda on hyvin linnoitettu. Sitä puolustamassa on lukuisa ja urhoollinen miehistö, jota johtaa eräs meksikolaisen armeijan parhaimmista upseereista, ja niinä seitsemänätoista vuorokautena, kun olen sen kirottuja muureja saartanut, en ole kaikilla ponnistuksillani kyennyt askeltakaan etenemään."

"Kaikki tuo on totta."

"Siis?"

"Siis minä toistan teille ehdotukseni."

"Mutta miten siinä menettelisitte?"

"Se on minun asiani."

"Tuo ei kai ole vastaus?"

"En voi antaa muunlaista."

"Mutta...?"

"Missä voimalla ei saada mitään aikaan, siellä tulee käyttää viekkautta. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?"

"Kyllä, mutta täytyyhän olla käytettävissä tarpeelliset keinot."

"Ne keinot on minulla."

"Meidän vallataksemme haciendan."

"Minä päästän teidät sen sisäpuolelle, lopusta saatte itse huolehtia."

"Oh, kerran sinne päästyäni en sieltä enää lähde."

"Suostutte siis?"

"Hetkinen."

"Te epäröitsette?"

"Minä epäröitsen."

"Siksikö, että tarjoan teille odottamattoman menestyksen?"

"Juuri siksi."

"En käsitä teitä."

"Minä selitän."

"Hyvä on."

"Ei ole mahdollista, että te vain minun tähteni tai sitä asiaa edistääksenne, jonka puolesta taistelen, olette tullut tekemään minulle tällaisen ehdotuksen?"

"Ehkei."

"Pitäkäämme korttimme pöydällä. Mikä muuten lienettekin miehiänne, katselette te asioita tavalla, joka tekee teidät varsin välinpitämättömäksi sen kamppailun hyvistä tai huonoista vaiheista, johon tämä onneton maa on joutunut."

"Olette oikeassa."

"Enkö sitä arvannut? Te välitätte vähän siitä, onko Teksas vapaana vai orjuutettuna."

"Sen myönnän."

"Teillä on siis joku muu syy toimiaksenne niinkuin toimitte?"

"Ainahan on syy."

"Tietysti, ja juuri sen syyn minä tahdon tietää."

"Mutta jos minä kieltäydyn sitä teille ilmoittamasta?"

"Silloin en suostu ehdotukseenne."

"Olisitte väärässä."

"Mahdollisesti."

"Miettikää."

"Olen jo miettinyt."

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka vanhus sitten keskeytti.

"Te olette epäluuloinen ja itsepäinen lapsi", sanoi hän, "joka harhaantuneesta uskollisuudentunteesta hylkäätte uhmamielin tilaisuuden, jota ei teille ehkä enää koskaan tarjoudu."

"Minä olen niin uhmaileva. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön: minä tunnen teidät vain perin pahoista huhuista, teidän maineenne on katala, mikään ei minulle todista, että te apunne tarjoamisen verukkeella ette virittäisi minulle ansaa."

Vanhuksen kuullessa nämä sanat peitti äkillinen puna hänen kasvonsa ja hermostunut puistatus vapisutti hänen kaikkia jäseniään, mutta tahdonponnistuksella hänen onnistui hillitä tuntemansa liikutus, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän vastasi tyynellä äänellä, jossa kuitenkin vielä värähti hänen sydämensä pohjalla möyryävän myrskyn maininkeja.

"Minä annan teille anteeksi", lausui hän; "tuolla tavallahan teidän täytyikin minua puhutella, enkä voi siitä teille suuttua. Aika rientää, kello on lähes yksi aamulla. Kohta on liian myöhäistä panna toimeen rohkea suunnitelmani, ja minä lisään vain yhden sanan. Miettikää, ennenkuin vastaatte, sillä siitä vastauksesta riippuu minun päätökseni. Vaikutin, joka minut saa tarjoutumaan oppaaksenne hankkiakseni teille pääsyn haciendaan, on aivan henkilökohtainen eikä koske teitä tai teidän tehtäväänne vähimmässäkään määrässä."

"Mutta mitä takeita annatte minulle aikomustenne vilpittömyydestä?"

Vanhus astahti eteenpäin, suoristi korkean vartalonsa ja lausui ylvään majesteettisella äänensävyllä:

"Sanani, sellaisen miehen sanan, joka, puhuttakoonpa hänestä mitä hyvänsä, ei ole koskaan pettänyt velvollisuuttaan itseään kohtaan. Minä vannon teille kautta kunniani, sen Jumalan kuullen, jonka eteen meidät kumpikin ehkä pian kutsutaan, että aikomukseni ovat puhtaat ja vilpittömät, ilman mitään kavalluksen sala-ajatusta. Vastatkaa nyt, minkä päätöksen teette!"

Vanhuksen lausuessa nämä sanat oli hänen asennossaan, liikkeissään ja kasvoissaankin sellaisen ylevyyden ja suoruuden leima, että hän näytti kirkastetulta.

Vastoin tahtoaankin tunsi Jaguari itsensä liikutetuksi. Häntä tenhosi ja veti puoleensa tuo äänensävy, joka tuntui tulevan sydämestä.

"Minä suostun", sanoi hän lujalla äänellä.

"Sitä odotinkin", vastasi vanhus; "nuorissa ja ylevissä luonteissa löytävät jalot tunteet aina vastakaikua. Ette joudu katumaan minulle suomaanne luottamusta."

"Tuossa käteni", virkkoi nuori mies innostuen, "puristakaa sitä, se on ystävän käsi."

"Kiitos", vastasi vanhus kyynelten helmeillessä hänen silmäluomillaan; "tuo sana korvaa minulle monet kärsimykset ja surut."

"Selittäkäähän minulle nyt suunnitelmanne."

"Sen teen parilla sanalla. Mutta ennenkuin pohdimme menettelytapaa, johon ryhdymme, käskekää melua nostamatta kerätä kolme-, neljäsataa miestä, jotta voisimme heti lähteä liikkeelle, kun olemme päässeet yksimielisiksi."

"Olette oikeassa."

"Minun ei tarvitse neuvoa teille varovaisuutta. Teidän miestenne tulee kokoontua mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Älkää ottako punanahkoja mukaanne, niistä olisi teille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minä en halua, että he näkevät minut. Tiedättehän, että olen heidän vihollisensa."

"Olkaa huoletta, minä noudatan toivomustanne."

Jaguari lähti, mutta viipyi tuskin neljännestuntia. Sillä välin seisoi Valkoinen Nylkijä liikkumattomana teltan keskellä, nojaten miettiväisenä kiväärinsä piippuun, jonka perän oli työntänyt maahan.

Pian kuului ulkona ikäänkuin heikkoa mehiläisten surinaa pesästä. Leiri heräsi.

Jaguari astui sisään.

"Nyt", virkkoi hän, "ovat määräykset annetut. Ennen kuin neljännestuntia on kulunut, on neljäsataa miestä tarttunut aseisiin."

"Siinä on enemmän aikaa kuin tarvitsemme siihen, mitä minulla on teille sanottavaa. Suunnitelmani on mitä yksinkertaisin, ja jos te noudatatte sitä pilkusta pilkkuun, pääsemme miekaniskutta haciendaan. Kuunnelkaa minua tarkasti."

"Puhukaa."

Vanhus siirsi jakkaran pöydän luo, jonka edessä Jaguari seisoi, istuutui, laski kiväärinsä sääriensä väliin ja aloitti.

"Olen tuntenut Mezquiten haciendan jo hyvin kauan", sanoi hän. "Tapahtumain johdosta, joiden kertominen kävisi pitkäksi ja jotka eivät teitä paljonkaan huvittaisi, kuuluin lähes vuoden ajan sen asujaimistoon toimien siellä majordomona. Siihen aikaan eli vielä nykyisen omistajan isä, ja eräistä syistä hän osoitti minulle mitä suurinta luottamusta. Tiedätte, että kun espanjalaiset valloituskaudella rakensivat näitä haciendoja, he tekivät niistä pikemminkin linnoituksia kuin maakartanoita, koska heidän melkein joka päivä oli pakko puolustautua punanahkain hyökkäyksiä vastaan. Ja minun on kerrottava teille, että jokaisessa linnoituksessa on naamioitu portti, salainen uloskäytävä, jota tarpeen tullen käytetään joko ruokavarojen tai lisävoimien tuomiseen linnueelle tai pakenemiseen, jos tilanne käy liian tiukaksi."

"Oh", huudahti Jaguari lyöden otsaansa, "olisiko tässäkin haciendassa tuollainen salaportti?"

"Kärsivällisyyttä, sallikaa minun jatkaa."

"Mutta", vastasi nuori mies, "katsokaa: tuossa on ihan tarkka asemakartta Mezquitesta, sellaisen miehen tekemä, jonka perhe isästä poikaan on kolmen sukupolven ajan asunut siellä, eikä piirrokseen ole mitään sellaista merkitty."

Vanhus loi välinpitämättömän katseen karttaan, jota nuori mies hänelle näytti.

"Ei ole merkitty", jatkoi hän, "koska tämän salaisuuden yleensä tuntee ainoastaan haciendan omistaja, mutta sallikaa minun lopettaa."

"Puhukaa, puhukaa!"

"Nämä salaportit, jotka valloituksen jälkeen olivat niin hyödylliset, menettivät ajan pitkään merkityksensä, ja maassa vallinneen pitkän rauhan aikana ne kokonaan laiminlyötiiin. Kun niistä ei ollut mitään hyötyä, unohtuivatkin ne vähitellen kokonaan, ja olenpa varma, että harva haciendero nykyään tietää sellaisia salaportteja kartanoissaan olevankaan; eikä tiedä Mezquitenkaan omistaja."

"Mistä voitte sellaista otaksua? Ehkä portti on tukittu tai sitä puolustamassa on ainakin vahva sotaväenosasto."

Vanhus hymyili.

"Ei", vastasi hän, "porttia ei ole tukittu eikä mitään sotaväkeä ole sitä vartioimassa."

"Oletteko siitä varma?"

"Enkö teille sanonut, että olen useita päiviä samoillut ympäristöllä?"

"Sitä en muista."

"Tahdoin hankkia varmuuden tuosta portista, jonka ennen muinoin sattumalta keksin."

"No?"

"Niin, minä ryhdyin sitä etsimään. Löysin ja avasin sen."

"Vive Dios!" huudahti Jaguari riemuissaan. "Sitten on hacienda meidän!"

"Sen uskon, jollei tapahdu mitään onnettomuutta tai ihmettä, jotka kumpikin ovat yhtä vähän otaksuttavia."

"Mutta missä se portti sijaitsee?"

"Kuten aina, paikassa, jossa sen olemassaoloa vähimmin aavistaisi. Katsokaa", lisäsi hän kumartuen asemakartan yli, "tätä kukkulalle rakennettua haciendaa voi pitkän saarron aikana uhata vedenpuute, jos sen pumppulaitokset joutuvat epäkuntoon, eikö totta?"

"Olette oikeassa."

"No niin. Sillä puolella juoksee joki kallioiden juurella, joiden huipulta haciendan muurit kohoavat."

"Niin, niin", virkkoi nuori mies, joka seurasi hyvin tarkkaavaisesti vanhuksen opastelua.

"Syystä päätellen, että hacienda siltä sivulta oli valloittamaton", jatkoi viimemainittu, "olette tyytynyt sijoittamaan virran partaalle vain muutamia vartioita pitämään silmällä vihollisen liikkeitä."

"Kaikki pako siltä puolelta on linnueelle mahdoton sekä muurien korkeuden että joen vuoksi, joka on luonnollisena vallihautana."

"Ka niin, juuri näissä kallioissa melkein vedenrajassa on portti, josta astumme sisään. Se avautuu luonnolliseen luolaan, jonka suuaukko on niin tukkeutunut köynnöskasveilla, että joen toiselta rannalta on mahdoton sen olemassaoloa aavistaa."

"Siis", huudahti Jaguari, "on tuo linnoitus, joka tähän asti on alati ollut Teksasin raskaan kahleen renkaana, huomenna itsenäisyyden vankimpia varustuksia. Ylistetty olkoon Jumala, joka sallii niin loistavan voiton palkita ponnistuksemme!"

"Toivon näkeväni teidät ennen auringonnousua paikan valtiaana."

"Jumala sen suokoon!"

"Nyt lähdemme, milloin vain haluatte."

"Heti kohta, heti kohta."

He astuivat ulos teltasta.

Jaguarin määräysten mukaan oli John Davis herättänyt neljäsataa valittua miestä, teksasilaisten sissien rohkeimpia ja taitavimpia tarkk'ampujia, jotka nyt olivat kokoontuneet teltan edustalle.

He seisoivat riveissä muutaman askeleen päässä liikkumattomina ja ääneti. Heidän kiväärinsä, joiden piiput oli tummennettu, jotteivät kielitellen välähtelisi kuun säteissä heijastuen, olivat kentällä pyramideiksi kytkettyinä.

Upseerit olivat eri ryhmässä. He haastelivat keskenään hiljaisella äänellä ja hiukan kiihtyneinä, tajuamatta äsken saamaansa käskyä ja tietämättä, minkätähden heidän päällikkönsä oli heidät herättänyt.

Jaguari astui heitä kohti.

Hänen lähestyessään vetäytyivät upseerit oikealle ja vasemmalle. Nylkijän seuraamana astui nuori mies kehään, joka heti sulkeutui jälleen.

Vanhuksen huomatessaan ja heti tunnettuaan, päästi John Davis tukahdutetun hämmästyksenhuudon.

"Caballeros", virkkoi Jaguari hiljaisella äänellä, "me yritämme yllättävää salahyökkäystä, joka onnistuessaan saattaa meidät haciendan herroiksi melkein miekaniskutta."

Kummastuksen jupina kulki kuin puistatuksena upseerien riveissä.

"Henkilö, johon minä aivan ehdottomasti luotan", jatkoi Jaguari, "on ilmoittanut minulle salaisen portin, jota linnue ei tiedä ja jonka kautta pääsemme muurien sisälle. Asettukoon jokainen teistä osastoansa johtamaan. Meidän on liikuttava äänettöminä ja melutta kuin intiaanisoturit sotapolullaan. Olettehan minut käsittäneet, ja minä luotan teidän apuunne. Erilleen joutuessamme olkoon tunnussanana: Texas y libertad. Paikoillenne!"

Kehä särkyi, ja jokainen upseeri meni määrätylle paikalleen.

Silloin lähestyi John Davis Jaguaria.

"Sananen", virkkoi hän kumartuen päällikön korvaa kohti.

"Puhukaa."

"Tiedättekö, kuka on tuo mies, joka on mukananne?"

"Tiedän."

"Oletteko siitä varma?"

"Hän on Valkoinen Nylkijä."

"Ja te luotatte häneen?"

"Täydellisesti."

Amerikkalainen kohautti päätänsä.

"Hänkö on teille ilmaissut portin, josta meidän on tunkeuduttava sisälle?"

"Niin."

"Olkaa varuillanne."

Jaguari kohautti vuorostaan olkapäitänsä.

"Te olette hullu", sanoi hän.

"Hm, se on mahdollista", virkkoi John, "mutta sittenkin pidän häntä silmällä."

"Kuten haluatte."

"Saammehan nähdä."

Amerikkalainen seurasi Jaguaria luotuaan vanhukseen epäilevän katseen vielä kerran.

Tämä ei näkynyt vähääkään välittäneen tuosta syrjäkeskustelusta. Näyttäen välinpitämättömältä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui, hän odotti kivääriinsä nojautuen, kunnes Jaguari suvaitsisi antaa lähtökäskyn.

Vihdoin kuului tämä käsky rivistä riviin, ja kolonna liikahti.

Nämä miehet, jotka enimmältään olivat tottuneet pitkiin marsseihin erämaassa, koskettivat jaloillaan niin keveästi maata ja liikkuivat niin äänettömästi kuin aaveet olisivat liidelleet.

Ikäänkuin taivas olisi tahtonut asettua heidän puolelleen, nousi sillä hetkellä laaja musta pilvi sen kannen yli ja katkaisi kuun säteet, muuttaen ennen vallinneen kirkkauden melkein välittömästi synkäksi pimeydeksi, johon jono hävisi.

Jonkun askeleen päässä pääjoukon edessä kävelivät vieretysten Jaguari, Valkoinen Nylkijä ja John Davis.

"Mainiota", kuiskasi nuori mies, "kaikki suosii meitä!"

"Odottakaamme loppua", jupisi amerikkalainen, jonka epäluulot eivät suinkaan vähentyneet, vaan päinvastoin joka hetkeltä lisääntyivät.

Mutta sensijaan, että olisi lähdetty leiristä haciendan puolelta, jonka tumma varjo häämöitti synkkänä ja uhkaavana kukkulan huipulla, teetti Nylkijä kolonnalla pitkän kierroksen leirin taitse.

Mitä syvin äänettömyys vallitsi kentällä, leiri ja hacienda näkyivät nukkuvan, minkäänlaista valoa ei välähtänyt varjossa. Näin täydellisestä hiljaisuudesta olisi voinut päätellä, että tasanko oli autio, mutta tämä teennäinen tyven verhosi siivillään kauheaa myrskyä, joka ensi merkistä puhkeaisi.

Nämä miehet hiipivät hiljaa kuin sudet, tähystäen ympäröivään pimeyteen, sormi kiväärin liipaisimella, ja tunsivat sydämensä sykkivän kiihkeästä halusta päästä käsikähmään vihollistensa kanssa.

Omituisena sattumana, kummallisena kohtalon oikkuna ryhtyivät saartajat ja saarretut samalla hetkellä, niin sanoaksemme samassa silmänräpäyksessä, kummatkin yrittämään puoleltaan päällekarkausta, paiskautuen umpimähkään toisiaan vastaan. Molemmat hyökkäsivät varman menestyksen toivossa ja vakuutettuina, että yllättäisivät liian huolettomina nukkuvat vihollisensa, palaen halusta heidät surmata.

Heti leiristä lähdettyään lähestyivät kapinalliset virran rantaa, jonka tiheä pensasreunus ja vesikasvit olisivat täydessä päivänvalossakin tarjonneet heille varman suojan meksikolaisia vastaan.

Päästyään parin kilometrin päähän vallituksista kolonna pysähtyi. Valkoinen Nylkijä käveli yksinään muutaman askeleen eteenpäin ja palasi sitten Jaguarin luo.

"Tältä kohtaa meidän on mentävä joen yli", virkkoi hän; "siinä on kaalamo ja miehet uppoavat vain vyötäisiään myöten."

Ja muille esimerkkinä astui vanhus ensimmäiseksi joen uomaan.

Toiset seurasivat heti. Kuten Nylkijä oli maininnut, upposivat sotilaat vain vyötäisiin asti.

He astuivat kolme vierekkäin ja tiivistäen rivejänsä, voidakseen tehdä tenän jokseenkin vuolaalle virralle, joka ilman näitä varokeinoja olisi saattanut temmata heidät mukaansa.

Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin oli koko joukkue kerääntynyt luolaan, jonka perältä avautui etsitty salaportti.

"Hetki on tullut, jona meidän on oltava entistä varovaisempia", virkkoi silloin Jaguari. "Välttäkäämme verenvuodatusta, jos mahdollista. Älköön lausuttako sanaakaan, älköön ammuttako laukaustakaan ilman minun käskyäni. Tässä on henki kysymyksessä." Sitten hän kääntyen Valkoisen Nylkijän puoleen, sanoi tälle lujalla äänellä: "No, avatkaahan nyt portti!"

Tämä oli äärettömän levottomuuden hetki kapinallisille, jotka kärsimättömästi odottivat heitä vihollisista eroittavan heikon esteen luhistumista.

XV

Salamanisku

Palaamme nyt haciendaan.

Eversti ja majordomo olivat astuneet alas pihaan, tavaten sinne kokoontuneina ne sataviisikymmentä valittua miestä, joilla eversti aikoi yrittää suunnittelemaansa äkkihyökkäystä kapinallisten leiriä vastaan.

Noudattaen saamaansa käskyä oli Lujamieli, varmennuttuaan siitä, että Carmela nukkui rauhallista ja virkistävää unta, rientänyt ilmoittamaan Uskolliselle Sydämelle ja Mustalle Hirvelle, mitä eversti heiltä odotti.

Nämä kaksi miestä olivat heti seuranneet ystäväänsä linnan pihalle, jolle sotilaat jo olivat kerääntyneet.

Eversti jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, viisikymmentä miestä kuhunkin. Hän ryhtyi itse johtamaan ensimmäistä ja piti kanadalaisen luonaan. Don Felix, jolla oli oppaanaan Uskollinen Sydän, johti toista osastoa; ja kolmatta, jonka etunenään asetettiin eräs kapteeni, vanha kokenut soturi, tuli Mustan Hirven opastaa.

Kun näihin toimenpiteisiin oli ryhdytty, antoi eversti lähtökäskyn.

Nuo kolme osastoa erkanivat heti ja lähtivät haciendasta kolmen eri portin kautta.

Everstin suunnitelma oli mitä yksinkertaisin: Hiivittäisiin meluttomasti kapinallisten leirin luo, astuttaisiin sinne kolmelta eri sivulta ja pistettäisiin se tuleen kolmesta kohtaa samalla kertaa. Sitten karattaisiin tämän yllätyksen synnyttämän sekamelskan ja hälinän vallitessa ja huutamalla "Viva Mexico!" kapinallisten kimppuun, estettäisiin heidät yhtymästä tai sammuttamasta tulipaloa, surmattaisiin heistä mahdollisimman paljon ja sitten peräydyttäisiin hyvässä järjestyksessä haciendaan.

Hetkellä, jona meksikolaiset lähtivät haciendasta, tapahtui heille, mitä samassa tuokiossa tapahtui leiristään lähteville kapinallisillekin: heidät verhosi äkkiä synkkä pimeys.

Eversti kumartui silloin Lujamieltä kohti, virkkaen hänelle hyvää tuulta ilmaisevalla äänellä:

"Tämä on hyvä enne retkemme onnistumiselle."

Jaguari sanoi melkein samaa Valkoiselle Nylkijälle miltei samassa silmänräpäyksessä.

Kaikki kolme osastoa hiipivät äänettömästi vierua alaspäin, astuen peräkanaa ja perin huolellisesti tukehduttaen askeltensa melun.

Päästyään jonkun matkan päähän teksasilaisten varustuksista he pysähtyivät yhteisestä sopimuksesta hengähtämään, kuten tiikerit, jotka valmistautuessaan hyökkäämään himoitsemansa saaliin kimppuun kyyristyvät ja vetäytyvät kerämäisesti kokoon ennen harppaustaan, saadakseen voimakkaamman vauhdin.

Rivit suorittivat kaarimarssin kentällä, kääntääkseen leiriä kohden kyllin laajan rintaman. Sitten heittäytyi jokainen sotilas pitkäkseen maahan, ja oppaiden kuiskaamasta merkistä alkoivat kaikki ryömiä matelijain tavoin korkeassa ruohikossa, raivaten tiensä pensaiden läpi, edeten suoraviivaisesti ja ponnistellen esteiden yli, niitä koskaan kiertämättä.

Sanoimme, että Valkoinen Nylkijä, kaiketikin tuuditellakseen Mezquiten linnueen sitä suurempaan turvallisuudentunteeseen ja uskotellakseen sille, että kaikki leirissä oli rauhallista, oli vastustanut apachivartijain herättämistä, katsoen heidän valppaudestaan olevan vähän hyötyä, varmaa kun oli, että meksikolaiset eivät tohtisi jättää puolustuslinjojaan ja yrittää uloshyökkäystä.

Se suunta, jonka vanhus oli määrännyt opastamalleen osastolle loitontaessaan sitä linnoituksen lähettyviltä, oli myöskin edistänyt everstin suunnitelmaa, joka muuten luultavasti olisi mennyt myttyyn.

Kuitenkin oli kanadalainen metsästäjä liian varovainen ja liian tottunut intiaanisotien viekkauteen, jottei ensin olisi ottanut selvää siitä, ettei ollut mitään ansaa viritettynä. Niinpä hän päästyään noin viidentoista askeleen päähän olkavarustuksista käski osaston pysähtyä, minkä jälkeen hän käärmeen lailla luikertaen pensaiden ja risujen läpi, jotka sillä kohtaa peittivät maata, ryömi edeltäpäin tiedustelemaan.

Uskollinen Sydän ja Musta Hirvi, joille hän ennen haciendasta lähtemistä oli antanut yksityiskohtaisia toimintaohjeita, suorittivat saman liikkeen.

Tiedustelijat viipyivät kauan poissa tai ainakin tuntui siltä näistä miehistä, jotka paloivat halusta karata vihollistensa kimppuun ja ryhtyä hyökkäykseen.

Vihdoin palasi Lujamieli. Hän näytti huolestuneelta, hänen kulmansa olivat rypyssä ja synkkä levottomuus tuntui häntä vaivaavan.

Nämä oireet eivät jääneet everstiltä huomaamatta.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi hän. "Ovatko kapinalliset hälyttyneet? Oletteko huomannut leirissä joitakin levottomuuden merkkejä?"

"En", vastasi toinen, itsepintaisesti tuijottaen eteensä ikäänkuin olisi tahtonut katseillaan lävistää pimeyden ja arvata salaisuudet, "en ole mitään nähnyt, mitään huomannut, leirissä vallitsee näennäisesti mitä syvin hiljaisuus."

"Näennäisesti, sanotte?"

"Niin, koska on mahdotonta, että tuo tyyneys olisi todellista. Teksasilaiset kapinoitsijat ovat enimmäkseen vanhoja, erämaan moniin vaivoihin tottuneita metsästäjiä. Voin vielä käsittää, että he iltayöstä eivät huomanneet apachivartijain tylsää välinpitämättömyyttä, mutta minä en mitenkään saata uskoa, ettei koko yökautena ainoakaan noista sisseistä, joille varovaisuus on niin ehdottoman välttämätön, olisi herännyt käydäkseen asemilla ja ottaakseen selvää, että kaikki on kunnossa. Varsinkin odottaisin sitä Jaguarilta, tuolta rautaiselta mieheltä, joka ei koskaan torku ja jolla jo niin nuorena on sellainen äly ja kokemus kuin tavallisesti on ainoastaan elämänsä puolipäivän sivuuttaneiden miesten etuutena."

"Ja siitä päättelette?"

"Että kenties olisi parempi, ettemme jatkaisi tätä vakoilua, vaan palaisimme kiireimmiten haciendaan, sillä jollen pahoin erehdy, kätkee tämä pimeä yö tummilla siivillään kaameita salaisuuksia, joiden ennen pitkää näemme toteutuvan ja joiden uhriksi saatamme joutua, jollemme ole varuillamme."

"Siitä, mitä sanotte", vastasi eversti, "näen, että pikemmin esitätte minulle mieskohtaisia aavistelujanne kuin selostuksia tärkeistä tosiasioista, joita vakoillessanne olisitte havainnut."

"Niin kyllä, everstini, mutta teidän luvallanne huomautan, että nämä ovat miehen arveluita, jolle pitkän kokemuksen nojalla ei erämaassa enää ole salaisuuksia ja jonka aavistukset ovat harvoin pettäneet."

"Niin, kaikki tuo on oikein ja ehkä minun tulisi ottaa neuvonne varteen. Päätökseni oli ehkä harkitsematon, mutta nyt on valitettavasti liian myöhäistä sitä peruuttaa. Tyhjin toimin palaaminen on mahdotonta. Siitä näkisivät sotamiehet, että olen laskenut väärin, eikä se käy mitenkään päinsä. Meidän pitää hinnalla millä hyvänsä alistua varomattomuutemme seurauksiin ja työntyä eteenpäin, tapahtuipa mitä tahansa. Lisäämme vain valppauttamme ja koetamme toteuttaa tuumamme antautumatta liian vaaralliseen seikkailuun."

"Olen käytettävissänne, eversti, valmiina seuraamaan teitä kaikkialle, mihin vain suvaitsette käskeä."

"Eteenpäin siis Jumalan nimessä!" virkkoi nuori upseeri päättäväisesti.

Käsky annettiin kuiskaamalla, ja sotilaat, jotka tuo pitkä haastelu oli saanut arvelemaan yhtä ja toista ja jotka pelkäsivät, että heidän oli pakko palata, ottivat sen riemulla vastaan ja ponnistivat eteenpäin uudella innolla.

Välimatka, joka heidät eroitti varustuksista, oli pian kuljettu, ja he kiipesivät vallien yli ainoankaan vartijan antamatta hälytysmerkkiä.

Äkkiä nousi leiristä kolmelta eri taholta ääretön tulisuihku pyörteenä taivaalle, ja huutaen "Viva Mexico!" hyökkäsivät yllättäjät valveelle hätkähtäneiden kapinallisten kimppuun, jotka, ollen vielä unenpöpperössä, juoksivat sinne tänne, laisinkaan käsittämättä tätä liekkimyrskyä, joka ympäröi heidät joka taholta, ja sielukellojen lailla heidän korviinsa kajahtelevia kamalia huutoja.

Noin tunnin ajan oli taistelu pelkkää sekamelskaa. Savu ja melu peitti kaikki.

Amerikkalaisen tavan mukaan oli kapinallisilla enimmäkseen vaimonsa ja lapsensa mukanaan, ja heti ensi hetkestä riehahti ottelu suunnattomaksi ja kauheaksi.

Pitkin kenttää harhaili joukko naisia huudelleen puolisoitaan ja veljiään, apachilaisia ratsumiehiä ajoi täyttä laukkaa säikähtyneiden jalanastujain keskellä ja kaatuneista teltoista kuului lasten parkunaa ja haavoitettujen voihkinaa.

Pian reunusti leirin yltympäri ääretön savuvyöhyke meksikolaisten virittämiä liekkejä, vihollisten hyppiessä kuin villipedot ja kauheasti kiljuessa.

Kaikki tämä melu yhtyi sanomattoman kaameaksi kuoroksi, jonka kaiku levisi näköpiirin äärimmäisille rajoille synkkänä ja surullisena kuin meren mylvintä nousevassa myrskyssä.

Kansalaissotien kaameana tuloksena on, että ne päästävät ihmisten pahimmat vaistot valtoimina riehumaan. Nämä unohtavat silloin kaikki inhimilliset tunteet, toivoen saavuttavansa tavoittelemansa päämäärän, ja syöksyvät lakkaamatta eteenpäin välittämättä, kompastuvatko raunioihin tai kahlaavat veressä.

Mutta kun ensimmäinen ällistys oli ohi, alkoivat kapinalliset vähitellen kerääntyä meksikolaisten alituisista ponnistuksista huolimatta, ja puolustus järjestettiin miten kuten.

Eversti Melendez oli saavuttanut tarkoituksensa. Hänen äkkihyökkäyksensä oli täysin onnistunut ja teksasilaiset menettäneet kovin runsaasti miehiä ja ampumavaroja. Hän ei halunnut niin vähäisellä miesjoukolla kuin hänellä oli ympärillään tunkeutua syvemmälle tähän tulileiriin, jossa liikuttiin vain liekkiholvin alla ja oltiin joka hetki vaarassa ruhjoutua toinen toisensa jälkeen hirveällä ryskinällä räjähtävien ruutivarastojen pirstaleista.

Eversti loi voitonriemuisen katseen ympärillään savuaviin raunioröykkiöihin ja antoi lopullisesti paluumerkin.

Meksikolaiset olivat innostuksissaan hajaantuneet kaikkiin suuntiin. Muutamat olivat päällikkönsä toistetuista varoituksista huolimatta loitonneet jo niin kauaksi, etteivät ehtineet heti palata riveihinsä. Heitä oli odotettava.

Nuo kolme osastoa asettuivat puoliympyrään, ammuskellen kapinallisia, jotka käyttäen hyväkseen sattuman heille suomaa hengähdysaikaa kävivät hetki hetkeltä lukuisammiksi.

Silloin huomasivat nämä hyökkääjäin vähäisen lukumäärän ja vyöryivät päättäväisesti heitä vastaan.

Nyttemmin yhtyneet meksikolaiset tahtoivat suorittaa peräytymisensä, mutta joka silmänräpäys kävi tilanne heille yhä tukalammaksi ja uhkasi tulla arveluttavaksi.

Sydämestään raivostuneina, että olivat näin sallineet itsensä yllättää, paloivat teksasilaiset, joiden joukot yhä lisääntyivät, kostonhalusta ja ahdistivat meksikolaisia, jotka näin ollen saattoivat peräytyä vain askel askeleelta, heidän kun oli pakko alati olla vihollista päin. He olivat joutumaisillaan saarrokseen, huolimatta sankarillisesta puolustautumisestaan. Kun eversti Melendez näki asemaansa uhkaavan vaaran, keräsi hän ympärilleen nelisenkymmentä päättäväistä miestä, asettui heidän etunenäänsä ja syöksyi vastustamattomalla voimalla kapinallisia vastaan.

Hämmästyneenä vuorostaan tästä tarmokkaasta ryntäyksestä, jollaista eivät suinkaan olleet odottaneet, peräytyivät teksasilaiset ja luopuivat viimein ottelusta, järjestyäkseen uudelleen muutamaa sataa metriä taemmaksi, everstin joukkoineen heitä miekka kädessä hätyyttäessä.

Tämä onnellinen viivytys antoi meksikolaisten pääjoukoille liikkumisaikaa, ja teksasilaisten palatessa hyökkäämään uudella vimmalla oli otollinen hetki jo ohi, ja meksikolaiset olivat lopullisesti kaikelta vaaralta turvassa.

"Vive Dios!" huudahti eversti päästessään joukkonsa luo. "Olipa se kuumaa leikkiä, mutta voitolle toki jäimme."

"En ole nähnyt Jaguaria koko taistelun aikana", mutisi kanadalainen.

"Tosiaankin", vastasi nuori päällikkö, "se on omituista."

"Hänen poissaolonsa tekee minut levottomaksi", virkkoi metsästäjä surumielisesti; "olisin mieluummin suonut hänen olleen saapuvilla."

"Missä ihmeessä hän lienee?" huudahti eversti, joka oli äkkiä käynyt miettiväiseksi.

"Ehkä saamme sen liiankin pian tietää", vastasi kanadalainen kohauttaen pahaa aavistaen päätänsä.

Äkkiä, ikäänkuin sattuma olisi tahtonut osoittaa metsästäjän synkät aavistukset tosiksi, nousi haciendasta tavaton melu, jonka keskeltä voitiin eroittaa jatkuvan kivääritulen rätinään sekaantuneita hätähuutoja. Sitten leimahti Mezquiten yläpuolella kaamea hohde, joka väritti sen tulipalon kajastuksella.

"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi eversti. "Vihollinen on tunkeutunut linnoitukseen!"

Ensi silmäyksellä oli nuori upseeri käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja totuus oli valjennut hänen mieleensä.

Kaikki ryntäsivät haciendaa kohti, jonka sisällä ilmeisesti käytiin tuimaa taistelua.

Pian he saapuivat porteille, jotka onneksi heille vielä olivat heidän toveriensa hallussa, ja syöksyivät pihaan.

Siellä avautui heidän silmäinsä eteen kamala näytelmä.

Tapahtumain juoksu oli ollut tällainen:

Hetkellä, jolloin Valkoinen Nylkijä valmistausi vivulla vääntämään portin auki, kuului kapinallisten leiriä sytytteleväin meksikolaisten kajahduttama huuto luolaan kerääntyneiden teksasilaistenkin korviin.

"Rayo de Dios!" huudahti Jaguari. "Mitä tuo merkitsee?"

"Luultavasti ovat meksikolaiset hyökänneet leiriinne", vastasi vanhus tyynesti.

Nuori päällikkö vilkaisi häneen kulmainsa alta.

"Meidät on petetty", sanoi John Davis vetäen pistoolin vireeseen ja ojentaen piipun vanhusta kohti.

"Sitä alan uskoa", jupisi Jaguari, jonka kaikki epäluulot palasivat.

"Kuka teidät olisi pettänyt?" kysyi Valkoinen Nylkijä ylenkatseellisesti hymyillen.

"Te, by god!" vastasi amerikkalainen karkeasti.

"Olette hullu!" sanoi vanhus kohauttaen halveksivasti olkapäitänsä. "Jos olisin teidät pettänyt, niin olisinko johtanut teidät tänne?"

"Se on totta", myönsi Jaguari; "mutta merkillistä tämä on, ja melu lisääntyy. Varmaankin teurastavat meksikolaiset tovereitamme, joita emme voi tällä tavoin jättää, vaan on meidän riennettävä heidän avukseen."

"Älkää suinkaan niin menetelkö!" huudahti Valkoinen Nylkijä innokkaasti. "Rientäkää päinvastoin valtaamaan linnoitus, josta epäilemättä suurin osa sen puolustajia on poissa. Kun toverinne ovat ehtineet kokoontua, kykenevät he kyllä lyömään hätyyttäjänsä takaisin."

Jaguari epäröitsi.

"Mitä on tehtävä?" jupisi hän epävarmalla äänellä, luoden kysyvän katseen ympärilleen kertyviin miehiin.

"Toimittava hetkistäkään hukkaamatta", huudahti vanhus innostuneesti ja puhkaisi tarmokkaalla iskulla portin, joka sortui pirstaleina maahan. "Tuossa on ovi avoinna", lisäsi hän; "peräydyttekö?"

"Emme, emme", huudahtivat miehet kilvan ja tunkeutuivat edessään ammottavaan maanalaiseen käytävään. Se oli kyllin leveä neljän henkilön astua rinnatusten ja niin korkea, ettei tarvinnut kumartua. Lievästi nousten teki se lukuisia mutkia eräänlaisen sokkelon tapaan.

Pimeys oli täydellinen, mutta innostus oli vallannut mielet, eikä kuultu muuta ääntä kuin näiden miesten läähättävä hengitys ja heidän kiiruhtavat askeleensa, jotka kajahtelivat kumeasti heidän polkemallaan nihkeällä pinnalla.

Käveltyään noin kaksikymmentä minuuttia, jotka heistä tuntuivat vuosisadalta, he kuulivat pimeästä Nylkijän äänen, joka lausui vain yhden ainoan sanan: "Seis!"

Jokainen pysähtyi.

"Tässä meidän on tehtävä loppuvalmistuksemme", jatkoi Nylkijä, "mutta antakaas, kun ensin hommaan valoa, jotta tiedätte, missä olette."

Vanhus, jolla näkyi olevan arvokas kyky nähdä pimeässä, käveli muutaman minuutin eri suuntiin kaiketikin keräten valkean sytyttämiseen tarpeellisia aineksia, iski sitten tulta tuluksilla ja sytytti taulan palasen. Melkein heti nähtiin kirkkaan liekin leimahtavan maasta, kuin taikamajakan, ja se levitti kyllin valoa, jotta saattoi helposti eroittaa esineet. Vanhus oli aivan yksinkertaisesti sytyttänyt risukasan, joka luultavasti oli edeltäpäin kerätty.

Teksasilaiset katselivat uteliaina ympärilleen niin pian kuin heidän silmänsä, joita tulen kirkas liekki alussa häikäisi, olivat tottuneet valoon.

He olivat jokseenkin laajassa, melkein pyöreässä, maanalaista hautakammiota muistuttavassa salissa, jonka seinät olivat korkeat ja holvi kupukatoksi pyöristetty. Permantona oli kerros hyvin hienoa, rutikuivaa ja kullankellervää hiekkaa. Tämä sali näytti kallioon hakatulta, sillä siinä ei näkynyt mitään muurauksen merkkejä:

Perältä kohosivat leveät, parikymmentä askelmaa pitkät portaat ilman käsipuita, ulottuen holviin asti, mihin ne päättyivät, eikä ollut mahdollista eroittaa, oliko siellä luukkua tai muuta aukkoa.

Luukku oli epäilemättä olemassa, mutta aika oli peittänyt liitokset hienonhienolla tomulla, jota se lakkaamatta murentaa kovimmastakin graniitista.

Tutkittuaan salia tarkkaavaisesti palavan kekäleen avulla Jaguari palasi vanhuksen luo, joka oli jäänyt liikkumatonna seisomaan tulen ääreen.

"Millä kohdalla me nyt olemme?" kysyi hän.

Jokainen heristi tarkkaavaisesti korviaan kuullakseen Nylkijän vastauksen.

"Olemme", sanoi tämä, "juuri linnanpihan alla. Nuo portaat vievät ovelle, jonka teille osoitan ja joka avautuu kauan sitten hyljättyyn karjatarhaan. Tällä hetkellä, niin ainakin luulen, säilytetään siellä haciendan jäljellä olevaa puuvarastoa."

"Hyvä", vastasi Jaguari, "mutta ennenkuin uskaltaudumme paikkaan, joka saattaa olla taitavasti viritetty ansa, tahtoisin kernaasti itse käydä mainitsemallanne karjapihalla omin silmin nähdäkseni ja varmentuakseni siitä, että asiat ovat todellakin niinkuin sanotte."

"En parempaa pyydä kuin opastaa teidät sinne."

"Kiitos, mutta en oikein käsitä, millä tavoin voimme avata mainitsemanne oven aiheuttamatta melua, joka saa koko linnueen tuokiossa hyökkäämään kimppuumme, mikä minua kovin peloittaa, koska asemamme ei juuri ole taisteluun sopiva."

"Älkää olko huolissanne siitä. Otan avatakseni laskuoven ilman pienintäkään rytinää."

"Sitten on parempi. Lähtekäämme, sillä aika rientää."

"Se on totta, tulkaa."

Molemmat miehet kääntyivät nyt portaita kohti.

Heidän saavuttuaan niiden yläpäähän painoi Valkoinen Nylkijä päälaellaan holvia, ja useiden yritysten perästä kohosi verkalleen kivilaatta, irtautui ja kaatui hiljaa ulkopuolelle, avaten kyllin ison aukon, jotta kaksi miestä kerrallaan saattoi mukavasti mennä siitä lävitse.

Valkoinen Nylkijä nousi ensin aukosta. Yhdellä harppauksella oli Jaguari pian hänen vieressään pistooli kädessä, valmiina lähettämään luodin hänen kalloonsa, heti kun jotakin epäilyttävää huomaisi.

Mutta pian hän totesi, ettei vanhus suinkaan ollut aikonut häntä pettää, ja häveten osoittamiaan epäluuloja hän kätki aseensa.

Kuten Nylkijä oli ilmoittanut, olivat he autioksi jätetyssä pihassa, eräänlaisessa laajassa katottomassa vajassa, jollaisissa amerikkalaiset pitävät hevosiaan. Mutta paikka oli aivan tyhjä.

Jaguari lähestyi porttia, jonka takaa kuuli jotakin kävelemistä ja aseiden kilinää, ja havaitsi, ettei mikään ollut helpompaa kuin murtaa tuo portti, joka tuskin pysyi pystyssä.

"Hyvä", kuiskasi hän, "te olette pitänyt sananne; kiitos."

Nylkijä ei näkynyt kuulevan. Hän tuijotti omituisen kiinteästi porttiin, ja hänen jäsenensä vapisivat kuin olisi kova kuumeenpuuska niitä puistatellut.

Huolimatta sen enempää tutkia iäkkään seuralaisensa omituisen liikutuksen syytä riensi Jaguari aukolle ja kumartui sen yli.

John Davis oli ensimmäisellä askelmalla.

"Mitä kuuluu?" kysyi hän.

"Kaikki käy hyvin, nouskaa, mutta aivan hiljaa."

Nuo neljäsataa teksasilaista nousivat sitten toinen toisensa perästä maaholvin pohjalta.

Sen mukaan kuin he astuivat pihan tantereelle, asettuivat he äänettöminä riveihinsä.

Kun kaikki olivat saapuneet, työnsi Jaguari kivilaatan paikoilleen ja kääntyi sitten toveriensa puoleen.

"Kaikki peräytyminen on meille nyt mahdotonta", puhui hän heille matalalla mutta selvästi eroitettavalla äänellä. "Meidän täytyy siis voittaa tai kuolla!"

Kapinalliset eivät vastanneet, mutta heidän silmäinsä singahduttamista leimuavista salamoista käsitti Jaguari, että he eivät peräytyisi tuumaakaan.

Oli hirveän levottomuuden hetki, joka kului sillä välin kun Valkoinen Nylkijä mursi porttia.

"Eteenpäin!" huusi Jaguari.

Kaikki hänen toverinsa vyöryivät hänen perästään sulkunsa särkevän tulvavirran vastustamattomalla voimalla. Päinvastoin kuin teksasilaiset, joiden leiriin oli niin helposti tunkeuduttu, eivät meksikolaiset nukkuneet, vaan olivat täysin valveilla.

Everstin käskyn mukaan oli koko linnue heti hänen haciendasta poistuttuaan asettunut riveihin pihalle, voidakseen tarpeen tullen viipymättä rientää retkikunnan avuksi. Mutta niin vähän he odottivat varsinkaan tällaista hyökkäystä, että tämä äkillinen, ikäänkuin hornasta nousseiden paholaisten lauma tuotti heille äärettömän yllätyksen ja säikäytti heitä tavattomasti, joten jonkun aikaa vallitsi kuvaamaton epäjärjestys, hämminki ja sekasorto.

Käyttäen taitavasti hyväkseen ilmestymisensä synnyttämää pelästystä ponnistivat teksasilaiset yhä enemmän voimiaan tehdäkseen vihollisilleen mahdottomaksi pitemmän puolustuksen yrittämisen.

Mutta suljettuina ulospääsyttömään pihaan saivatkin meksikolaiset juuri tästä epätoivoisesta tilanteesta, jossa pako oli heille mahdoton, kyllin voimaa ja rohkeutta kerääntyäkseen yhteen ja urheasti taistellakseen.

Tiiviisti upseeriensa ympärillä, jotka kiihoittivat heitä sekä sanoin että esimerkein, päättivät he urheasti täyttää velvollisuutensa, ja vihdoin taistelu järjestyi ja yltyi uuteen vimmaan.

Juuri silloin ryntäsi eversti Melendez häntä retkelle seuranneine sotilaineen pihaan, ja heidän tulonsa oli kääntää voiton jälleen omalle puolelle, joka oli joutumassa alakynteen.

Onnettomuudeksi tämä apu tuli liian myöhään. Meksikolaisten, joita teksasilaiset joka taholta saarsivat, täytyi epätoivoisen vastarinnan perästä ja suoritettuaan ihmeellisiä urotöitä laskea aseensa maahan ja antautua voittajan armoille.

Toistamiseen oli don Juan Melendez Jaguarin vankina.

Kuten ensimmäisellä kerrallakin oli hänen pikemminkin kohtalon pakosta kuin onnellisen vihollisensa voittamana täytynyt katkaista miekkansa.

Heti kun Jaguari oli saanut haciendan haltuunsa, oli hänen ensimmäisenä huolenaan antaa ankaria määräyksiä, että järjestys palautettaisiin ja että naisia ei loukattaisi.

Ehdot, jotka teksasilaisen armeijan päällikkö voitetuille asetti, olivat samat kuin hänen alussa tarjoamansa.

Meksikolaisille, jotka olivat uskoneet teksasilaisten olevan ainakin puolivilliä väkeä, oli tämä lempeys mieluinen yllätys, jollaista eivät suinkaan olleet odottaneet, ja he ryhtyivät epäröimättä ja tunnollisesti täyttämään antautumisen ehtoja.

Meksikolaisen linnueen oli auringon noustessa lähdettävä haciendasta.

Tuskin olivat molemmat päälliköt keskenään sopineet linnoituksen luovuttamisen alkuvalmisteluista, kun äkkiä kuultiin vihlovia huutoja naisten asumuksista.

Melkein heti tuli Valkoinen Nylkijä, jota taistelun tuoksinassa ei oltu muistettu eikä huomattu, noista rakennuksista, kantaen olkapäälleen heitettynä naista, jonka pitkä tukka laahasi maata.

Vanhuksen silmät säkenöivät, ja hänen suunsa oli vaahdossa. Oikeassa kädessään hän heilutti kivääriänsä, pidellen sitä piipusta, ja peräytyi kuin haukkuvan koiralauman hätyyttämä tiikeri niiden edeltä, jotka turhaan koettivat sulkea häneltä tien.

"Tyttäreni!" huudahti Lujamieli syöksyen häntä kohti.

Hän oli tuntenut Carmelan.

Poloinen lapsi oli tainnoksissa ja näytti kuolleelta. Eversti ja Jaguari olivat myöskin tunteneet nuoren neidon ja yksimielisesti rientäneet hänen avukseen.

Valkoinen Nylkijä peräytyi askel askeleelta häntä saattavan vihollisparven edeltä, sanallakaan vastaamatta hänelle syydettyihin herjauksiin. Hän nauroi hermostuneesti ja katkonaisesti. Milloin joku hyökkääjistä tuli liian lähelle mäntä, hän kohotti kauhean nuijansa, ja varomaton kallo kierähti murtuneena tantereelle.

Metsästäjä ja molemmat nuoret miehet käsittivät, että oli mahdotonta iskeä ukkoa samalla kenties haavoittamatta tyttöä, jonka he tahtoivat pelastaa, ja tyytyivät siis vähä vähältä tiukentamaan piiriä hänen ympärillään ajaakseen hänet pihan nurkkaan, missä heidän olisi helppo saada hänet valtaansa.

Mutta raivokas vanhus petti heidän laskelmansa; äkkiä ponnahti hän eteenpäin, kaatoi ne, jotka asettuivat hänen tielleen, ja nousi huomaavan nopeasti parvelle vieviä askelmia.

Sinne ylhäälle päästyään hän kääntyi säikähtyneitä vihollisiaan kohti vielä kerran, purskahti kimakkaan nauruun ja syöksyi varustuksilta alas virtaan, mukanaan nuori neitonen, jota hän ei ollut päästänyt irti.

Kun tämän ennenkuulumattoman mielettömyyden näkijät olivat toipuneet hämmästyksestään, jonka hän oli heille tuottanut, ja ryntäsivät parvelle, tarkkasivat he levottomin katsein turhaan virtaan. Vesi sen uomassa päilyi jälleen kirkkaana.

Valkoinen Nylkijä oli hävinnyt onnettoman uhrinsa kanssa, jonka oli niin rohkeasti itselleen siepannut!

Tämän ennenkuulumattoman naisenryöstön suorittaakseen hän siis olikin luovuttanut Mezquiten haciendan Teksasin armeijalle.

Mikä vaikutin oli kiihoittanut tuon eriskummaisen miehen tähän käsittämättömään tekoon?

Hänen elämäänsä ympäröivä läpitunkematon salaperäisyys teki kaikki otaksumat mahdottomiksi!

XVI

Salaliittolaiset

Onnellisemmassa asemassa ollen kuin näytelmäkirjailijan ei romaanikirjailijain ole pakko alistua mihinkään ajan ja paikan rajoituksiin, vaan he voivat mielin määrin siirtää toiminnan ja henkilönsä maasta toiseen, palatakseen sitten lähtökohtaansa, välittämättä kuluneesta ajasta tai taipaleen pituudesta. Käyttäen siis mekin tätä etuoikeuttamme jätämme tällä haavaa intiaanialueen rajan, jonka liepeillä kertomuksemme on tähän saakka liikkunut, ja harpaten yhdellä ainoalla hyppäyksellä parisataa kilometriä pyydämme lukijaa seuraamaan meitä Teksasin keskiosassa sijaitsevaan Galvestoniin neljä kuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joita viime luvussamme selostimme.

Siihen aikaan, jossa tarinamme liikkuu, ei tämä kaupunki, johon kenraali Lallemand ylevän, särjetyn sydämen kauniina, mutta toteuttamattomana unelmana tahtoi perustaa "turvapiirin", suinkaan vielä ollut sama vauras kauppakeskus, joksi sen ovat sivistyksen kehitys, toisiaan seuraavat siirtolaistulvat ja viimeiseltä rohkeiden rahamiesten liikeyritykset muutamia vuosia sitten kohottaneet. Kuvailemme sitä siis sellaisena kuin se oli Amerikassa oleskellessamme, ottamatta lukuun niitä äärettömiä muutoksia, jotka kaupungissa sittemmin ovat tapahtuneet.

Galveston on rakennettu pienelle hiekkaperäiselle San Luisin saarelle, joka melkein sulkee Rio Trinidadin suun. Silloin olivat sen talot matalia, enimmäkseen puusta rakennettuja ja puutarhain ympäröimiä, joihin istutetut hyvänhajuiset kasvit täyttivät ilman suloisella tuoksulla.

Ilmastoa ja maanlaatua vain ei valitettavasti mikään voi muuttaa.

Tukahduttava kuumuus, joka kaupungissa miltei lakkaamatta vallitsee, murentaa maata ja muuttaa sen hienon hienoksi tomuksi, johon vajotaan polvia myöten ja joka pienimmästäkin tuulen henkäyksestä tunkeutuu silmiin, suuhun ja sieraimiin. Miljoonat maringoin-hyttyset, joiden pistot ovat tavattoman tuskallisia, ja varsinkin huono vesi, jota asukkaat suurella vaivalla keräävät lautaisiin säiliöihin sadekaudella ja jonka aurinko kuumentaa ylenmäärin, kaikki nämä erilaiset perin vakavat vastukset tekevät oleskelun Galvestonissa varsinkin eurooppalaisille sietämättömäksi ja mitä vaarallisimmaksi.

Teksasilaiset itse pelkäävät siinä määrin tämän ilmaston kuolettavaa vaikutusta, että rikkaat asukkaat kuivan kesäkuumuuden ajaksi suurissa määrin muuttavat mannermaalle, joten kaupunki tästä tilapäisestä poissiirtymisestä tuota pikaa tyhjentyneenä saa synkän näön, jonka katseleminen tuskastuttaa silmää.

Kello neljän tienoilla iltapäivällä, hetkellä, jolloin mereltä nouseva tuuli alkoi raikastuttaa ilmaa, lähti keveä, koivunkuoresta laadittu intiaaniruuhi mantereelta ja ohjasi kahden miehen tarmokkaasti melomana kaupunkia kohti ja laski lankuista rakennetun aallonmurtajan viereen, joka siihen aikaan oli laiturina.

Heti kun ruuhi oli pysähtynyt, kohosi aluksen perässä huolettomasti nojaillut kolmas henkilö, katsellen ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen paikkaa, missä oltiin. Sitten hän otti vauhtia ja hyppäsi yhdellä harppauksella aallonmurtajalle.

Ruuhi kääntyi heti rannalta ja poistui nopeasti, eikä oltu vaihdettu sanaakaan melojain ja heidän tuomansa matkustajan välillä.

Tämä työnsi sitten hatun silmilleen, kietoutui huolellisesti laajan intiaanitekoisen kirkasvärisen viittansa laskoksiin ja suuntausi nopein askelin kaupungin keskustaa kohti.

Muutaman minuutin käveltyään pysähtyi tuntematon erään talon eteen, jonka upeahkosta ulkonäöstä ja hyvin hoidetusta puutarhasta saattoi päättää, että sen omisti joku hyvinvoipa, ellei juuri varakas henkilö.

Portti oli raollaan. Tuntematon työnsi sitä ja astuttuaan sisälle sulki sen jälkeensä. Sitten hän epäröimättä, niinkuin ainakin mies, joka on varma asiastaan, astui puutarhan poikki, jossa ei tavannut ketään, ja pylväseteisen läpi. Vihdoin hän kääntyi oikealle ja tuli vaatimattomasti, vaikka silti mukavasti sisustettuun saliin.

Sinne päästyään tuntematon heittäytyi butacaksi nimitettyyn isoon nojatuoliin sellaisen henkilön elein, joka pitkästä matkasta uupuneena mielihyvällä nauttii levosta, riisui viittansa, jonka pani tuolille, heitti hattunsa sen päälle ja täten kevennettyään asuansa kiersi maissinlehtisavukkeen, iski tuluksista tulta taskustaan vetämällään kultaisella sytytyspuikolla, pisti papelitonsa palamaan ja oli pian verhoutunut paksuun, sinervään ja hyvältä tuoksuvaan savupilveen, joka kiertyi hänen päänsä yläpuolelle ikäänkuin sädekehäksi.

Sitten tuntematon nojasi ruumistaan taaksepäin, sulki puoliksi silmänsä ja vaipui siihen suloisen raukeaan hurmaan, jonka italialaiset tuntevat nimellä il dolce far niente ja jonka vastineena espanjalaisilla on sana siesta ja turkkilaisilla keif, mutta jolle me luonteeltamme tarmokkaammat ja karaistummat ranskalaiset emme ole keksineet nimeä siitä yksinkertaisesta syystä, että tuollainen tila on meille tuntematon.

Tuskin oli mies polttanut savukkeensa puoliväliin, kun toinen henkilö astui saliin. Tämä ei näkynyt mitenkään huomaavan edellisen läsnäoloa, mutta menetteli aivan hänen tapaansa, riisuen viittansa, heittäytyen butacaan, sytyttäen savukkeen ja alkaen poltella. Pian kitisi puutarhan hiekka kolmannen tulijan askelista, jota melkein heti seurasi neljäs ja sitten viides. Näin kerääntyi saliin tunnin kuluessa kaksikymmentä henkeä. Nämä kaksikymmentä miestä polttelivat näennäisen huolettomasti eivätkä olleet sinne saavuttuaan vaihtaneet sanaakaan keskenään.

Muuten he eivät näkyneet vähääkään välittävän toistensa läsnäolosta, vaan verhoutuivat yhä sankempiin savupilviin.

Jalustalle asetettu kello löi kuusi.

Tuskin oli kellon viimeinen lyönti lakannut värähtelemästä kun läsnäolijat ikäänkuin yhteisestä päätöksestä heittivät pois savukkeensa ja nousivat niin vilkkaasti, että sellaista ei olisi suinkaan odottanut äsken niin rentoina venyneiltä miehiltä.

Samalla hetkellä avautui seinässä salaovi, ja eräs mies ilmestyi sen kynnykselle.

Hän oli kookas, siro ja liikkeiltään sulava. Hän näytti vielä nuorelta. Musta, samettinen puolinaamio kätki yläosan hänen kasvoistaan. Hän oli pukeutunut aivan samoin kuin muutkin saliin kertyneet henkilöt, mutta pari pitkiä pistooleja ja tikari oli pistetty punaisesta Kiinan harsosta valmistettuun vyöhikköön, joka tiukasti puristi hänen vyötäisiänsä.

Tämän tuntemattoman ilmestyessä kävi kautta rivien sähkövirran tapainen vavahdus. Pää pystyssä, käsivarret ristissä rinnalla ja ruumis ylväästi takanojassa loi naamioitu läsnäoleviin katseen, jonka kirkkaiden säteiden nähtiin singahtavan hänen samettinaamionsa tähystysrei'istä.

"Hyvä", sanoi hän vihdoin sointuvalla äänellä, "te saavutte täsmällisesti, caballeros; kukaan teistä ei ole itseään odotuttanut. Nyt kutsuin teidät kuukauden kuluessa kahdeksannen kerran kokoon, ja aina olen nähnyt teidät yhtä valmiina ja uskollisina. Kiitän teitä isänmaan nimessä, caballeros balleros."

Saapuvilla olijat kumarsivat äänettöminä.

Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi tuntematon.

"Aika kiiruhtaa meitä, caballeros. Tilanne käy päivä päivältä vakavammaksi; nyt ei enää ole kysymys yllätyksistä, vaan on tullut hetki iskumme kunniakkaassa loppuratkaisussa. Oletteko valmiit?"

"Sitä me olemme", vastasivat kuulijat yhteen ääneen.

"Miettikää vielä, ennenkuin astutte pitemmälle", jatkoi naamioitu värähtelevällä äänellä. "Tällä kertaa, sen teille toistan, me käymme härkään sarvista, taistelemme mies miestä vastaan. Sadasta mahdollisuudesta on yhdeksänkymmentäkahdeksan meille epäsuotuisaa."

"Mitäpä väliä", vastasi ylväästi henkilö, joka ensimmäisenä oli saapunut saliin, "mitäpä väliä? Ne kaksikin mahdollisuutta meille riittävät."

"Sitä teiltä odotinkin, John Davis", virkkoi tuntematon, "te olette aina ollut uskollinen ja uhrautuvainen. Mutta kenties jotkut tovereistanne eivät ajattele ihan teidän tavallanne. Minä en lue sitä heille rikokseksi; isänmaataan saattaa intohimoisesti rakastaa silti suostumatta sille tyynesti uhraamaan henkeänsä. Mutta on välttämätöntä, että voin täydellisesti luottaa niihin, jotka minua seuraavat. Heillä ja minulla tulee olla vain yksi sydän ja yksi ajatus. Ne, joille on vastenmielistä olla mukana työssä, joka meidän on tänä yönä suoritettava, poistukoot siis. Minä tiedän, että vaikka varovaisuus pakottaisikin heidät tällä kertaa vetäytymään syrjään, niin kaikissa muissa, vähemmän epätoivoisissa tilanteissa tapaan heidät valmiina minua tukemaan."

Seurasi jokseenkin pitkä vaitiolo; kukaan ei liikahtanut.

Silloin tuntematon jatkoi riemukkaaseen sävyyn, jota ei yrittänytkään salata:

"Niin, minä en ollut pettynyt, te olette uljaita miehiä."

John Davis kohautti olkapäitänsä.

"By God", sanoi hän, "koetus oli tarpeeton! Onhan teidän jo kauan täytynyt tietää, keitä me olemme."

"Niin, kyllä minä sen tiesin, mutta kunniani vaati minua menettelemään niinkuin olen tehnyt. Nyt on kaikki sanottu. Me voitamme tai kuolemme yhdessä."

"Ka, sepä miehen puhetta, by God!" huudahti entinen orjakauppias nauraa röhöttäen. "Santa Annan puolustajat saavat pitää varansa, sillä jollen pahoin erehdy, pehmitämme pian heidän selkänsä."

Sillä hetkellä kuului kimakka, vaikka etäinen vihellys.

Tuntematon ojensi käsivartensa kehoittaakseen äänettömyyteen.

Toinen, lähempää kuuluva vihellys halkaisi ilmaa.

"Hyvät herrat", jatkoi tuntematon, "meitä varoitetaan lähestyvästä vihollisesta. Ehkä se on vain valehälytys, mutta asia, jonka puolesta taistelemme, vaatii meiltä ehdotonta varovaisuutta. Seuratkaa John Davisia, minun jäädessäni ottamaan saapuvan tungettelijan vastaan."

"Tulkaa", sanoi amerikkalainen.

Salaliittolaiset, sillä niitä juuri nämä miehet olivat, epäröivät hetkisen. Heistä oli vastenmielistä piiloutua.

"Menkää", toisti tuntematon, "se on välttämätöntä."

Sitten toverit kumarsivat ja lähtivät salista, John Davisia seuraten, salaoven kautta, josta heidän päällikkönsä oli saapunut ja joka sulkeutui heidän jälkeensä jättämättä mitään merkkiä olemassaolostaan, niin hyvin se oli seinään kätketty.

Vihellyspillin ääni kuului kolmannen kerran, nyt hyvin läheltä.

– Niin, niin, tuumi päällikkö hymyillen, – kuka lienetkin, voit nyt tulla. Vaikkapa sinulla olisi pussirotan viekkaus ja autioilla korkeuksilla leijailevan kotkan silmät, etpä uhallakaan täältä mitään epäilyttävää löydä.

Hän riisui naamionsa, kätki aseensa ja oikaisihe butacaan.

Melkein heti avautui ovi, ja eräs mies astui sisälle.

Se oli Lanzi, mestitsi. Hän oli satamamatruusin puvussa. Housut olivat karkeaa kangasta, lanteilta kiristetyt, valkoisessa palttinapaidassa oli iso sininen, valkoisella nauhakirjailulla koristettu kaulus. Päässä oli vahattu hattu.

"No", kysyi päällikkö kääntymättä, "miksi sinä meidät hälytit, Lanzi?"

"Se olisi kumminkin tehty", vastasi toinen.

"Onko se siis vakavaa?"

"Saatte itse päättää. Kuvernööri on tulossa tännepäin, useita upseereja ja osasto sotaväkeä mukanaan."

"Kenraali Rubioko?"

"Hän juuri."

"Hitto soikoon!" huudahti salaliittolainen. "Uhkaisiko meitä kotitarkastus?"

"Sen kyllä pian saatte tietää. Sillä minä kuulen hänen askeleensa."

"Hyvä, hyvä, kohta näemme, mitä he meiltä tahtovat. Viehän sillä välin pois tämä naamio ja aseet."

"Aseetkin?" virkkoi mies kummastuen.

"Mitä sitten tahtoisit minun tekevän? Eihän minun tule heidän kanssaan sillä tavoin taistella tällä hetkellä. Kas tuossa, mene."

Mestitsi otti naamion ja aseet ja painoi ruusukkeen kätkemää ponninta. Ovi avautui, ja hän katosi.

Kuultiin puutarhan hiekan kitisevän useiden henkilöiden astunnasta. Vihdoin työntyi salin ovi auki, ja kenraali astui sisälle neljän, viiden adjutantin seuraamana, jotka olivat paraatiunivormussa, kuten hän itsekin.

Kenraali pysähtyi kynnykselle ja löi läpitunkevan katseen ympärilleen.

Kapinallisten päällikkö oli noussut ja seisoi hievahtamatta salin keskellä.

Kenraali Rubio oli ennen kaikkea maailmanmies. Hän tervehti kohteliaasti ja pyysi anteeksi, että näin ilmoittautumatta oli tunkeutunut huoneistoon nähdessään ovien olevan auki eikä ketään palvelijaa saapuvilla, joka olisi hänen tulonsa ilmoittanut.

"Nuo anteeksipyynnöt ovat tarpeettomia, caballero", vastasi nuori mies; "Meksikon hallitus on jo kauan sitten totuttanut meidät häikäilemättömään menettelyyn meitä kohtaan. Sitäpaitsi on kaupungin sotilaskuvernöörillä luullakseni oikeus astua, milloin hyväksi näkee, kaikkiin asuntoihin ja, jos niiden ovet ovat suljettuina, avauttaa ne joko tiirikalla tai vasaralla."

"Sanoistanne, caballero", vastasi kenraali, "huokuu paheksuttavaa ärtymystä. Se kiihtymystila, jossa Teksas nykyisin on, olisi enemmän kuin riittävä oikeuttamaan tavallisuudesta poikkeavan toimenpiteen, johon olen teitä kohtaan ryhtynyt."

"En tiedä, mihin te suvaitsette viitata, señor kenraali", sanoi nuori mies kylmästi. "Mahdollisesti on Teksas kiihtymystilassa; hallituksen sille tuottamat rasitukset ja kiusat sen täydellisesti oikeuttaisivatkin. Mutta mieskohtaisesti olisi minulla ehkä syytä valittaa, että ilman edelläkäypää ilmoitusta näen aseellisen voiman tunkeutuvan asuntooni, silloin kun ei mikään sellaista mielivaltaisuutta oikeuta."

"Oletteko aivan varma, caballero, että minulla ei ole oikeutta tähän menettelyyn? Luuletteko olevanne siihen määrin epäluulojen yläpuolella, että todella pidätte tätä toimenpidettä mielivaltaisena?"

"Toistan teille, caballero", vastasi nuori mies ylpeästi, "että minä en käsitä mitään niistä sanoista, joilla minua kunnioitatte. Olen rauhallinen kansalainen; käytöksessäni ei tietääkseni ole mitään, mikä olisi voinut herättää hallituksen epäluuloja. Jos sen asiamiehet suvaitsevat minua syyttä suotta kiusata, en kykene tekemään muuta vastarintaa kuin tarmokkaasti lausumaan paheksumiseni kärsimästäni loukkauksesta. Teillä on voima puolellanne, kenraali, tehkää niinkuin hyväksi näette. Minä olen täällä yksin enkä yritä millään tavoin vastustaa toimenpiteitä, joihin katsotte sopivaksi ryhtyä."

"Tuollaista kieltä, caballero, haastaa mies, joka on hyvin varma asiastaan."

"Erehdytte, kenraali, se on syystä närkästyneen henkilön kieltä."

"Olkoon niin, en väittele kanssanne, mutta sallinette minun huomauttaa, että tuollaiseksi syystä närkästyneeksi ja näennäisesti yksinäiseksi mieheksi te pidätte liiallista vartiota ympärillänne. Sillä jos talo onkin tyhjä, kuten minulle sanotte, vartioivat sen ympäristöä uskotut, jotka, se täytyy minun tunnustaa, suorittavat tehtävänsä erinomaisen hyvin ja ilmoittavat teille kyllin aikaisin odottamattomat vierailut, jotta ehditte ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin ja voitte silmänräpäyksessä piiloittaa henkilöt, joiden läsnäolo voisi antaa teidät ilmi."

"Tällaisen arvoitusleikin asemasta, kenraali, olisi ehkä parempi, että lausuisimme toisillemme selvästi ajatuksemme. Saatuani tietää, mistä minua syytetään, voisin kenties yrittää puolustautumista."

"No, mikään ei ole helpompaa, caballero; mutta sallinette minun huomauttaa, että olemme haastelleet jo pitkähkön ajan ettekä vielä ole pyytänyt minua istumaan."

Nuori mies loi ympärilleen ivallisen katseen.

"Miksi käyttäisin teitä kohtaan moisia joutavia kohteliaisuuskaavoja, kenraali? Siitä hetkestä, jona ilman lupaani ja vastoin tahtoani astuitte tähän taloon, olette toki katsonut olevanne kuin kotonanne. Minä siis täällä olenkin nyttemmin vain vieras. Siinä asemassa ei minun enää sovi esiintyä tämän talon isäntänä."

"Caballero", vastasi kenraali kärsimättömästi liikahtaen, "minua surettaa tavata teissä tällaista kovuutta ja tällaista tylyä itsepintaisuutta. Astuessani tähän taloon eivät aikomukseni teitä kohtaan ehkä olleet niin vihamielisiä kuin luulottelette; mutta koska pakotatte minut selvään ja suoraan selitykseen, olen valmis tekemään mieliksenne ja todistamaan teille, etten tunne ainoastaan käytöstänne, vaan myöskin suunnitelmanne, joiden täytäntöönpanoa te yritätte niin rohkeasti ja sitkeästi, että ne ennen pitkää ehdottomasti onnistuisivat, jollen olisi varuillani."

Nuori mies vavahti sielussaan. Tämä suora vihjaus, joka paljasti häntä uhkaavan vaaran, sai salaman singahtamaan hänen kellervästä silmäterästään, mutta palauttaen heti kylmäverisyytensä ja sammuttaen katseensa tulen hän virkkoi kylmästi:

"Minä kuuntelen teitä, kenraali."

Tämä kääntyi upseeriensa puoleen.

"Noudattakaa esimerkkiäni, señores", sanoi hän istahtaen, "ja etsikää itsellenne tuolit, koska tämä herrasmies kieltäytyy niitä meille tarjoamasta. Tätä ystävällistä keskustelua voi vielä kestää kauan, ja tarpeetonta on väsyttää itseänne sitä seisaalta kuuntelemalla."

Upseerit kumarsivat ja sijoittuivat mukavasti butacoihin, joita huoneessa oli paljon.

Kenraali jatkoi haasteluaan jonkun minuutin vaitiolon jälkeen, jonka aikana nuori mies katseli häntä välinpitämättömin silmin ja kiertäen maissinlehtisavuketta.

"Puhuakseni oikeassa järjestyksessä ja osoittaakseni teille, että olen hyvin selvillä teistä ja hommistanne, mainitsen aluksi nimenne", virkkoi hän, teennäisesti korostaen sanojaan.

"Siitä teidän tosiaan olisi tullutkin aloittaa, kenraali", vastasi nuori mies huolettomasti.

"Te olette", jatkoi kenraali rauhallisesti, "kuuluisa kapinallisten johtaja, jolle sissit ovat antaneet liikanimen Jaguari."

"Ahaa", huudahti toinen ivallisesti, "te tiedätte sen, herra kuvernööri?"

"Ja paljon muuta vielä, kuten saatte nähdä."

"Antakaahan kuulla", virkkoi nuori mies nojaten siron huolimattomasti taaksepäin kuin joku vierailukäynnillä oleva tuttava.

"Järjestettyänne kapinaliikkeen intiaanialueen rajalla ja lujitettuanne sen valtaamalla Mezquiten haciendan ja liittoutumalla eräiden comanchi- ja apachi-heimojen kanssa olette käsittänyt, että yrityksen onnistumiseksi oli jo lopetettava sissisota, jota niin kauan kävitte ja jokseenkin hyvällä menestyksellä, sen myönnän."

"Kiitos", sanoi Jaguari ivallisesti kumartaen.

"Olette siis toistaiseksi jättänyt joukkojenne johdon erään toverinne haltuun ja saapunut uskollisimpain liittolaistenne kanssa Teksasin sisäosaan nostattaaksenne rannikkoseudut kapinaan ja iskeäksenne valtavan iskun anastamalla merisataman. Asemansa vuoksi Trinidad-joen suulla on Galveston teidän suunnitelmillenne sotateknillisesti perin tärkeä paikka. Jo kaksi kuukautta olette lymyillyt tässä talossa, josta olette tehnyt kapinallisten päämajan ja jossa teette kaikkinaisia valmisteluja aikomaanne rohkeaa yritystä varten. Teillä on käytettävissänne lukuisia urkkijoita ja salalähettejä, uskollisia luottamusmiehiä. Yhdysvaltain hallitus toimittaa teille yllin kyllin aseita ja ammuksia, joita luulette pian tarvitsevanne. Olette järjestänyt asianne niin hyvin, vehkeilynne ovat olleet niin taitavasti johdettuja, luulette olevanne onnistumisestanne niin varma, että tänään tuskin tunti sitten kutsuitte koolle puolueenne tärkeimmät toimihenkilöt antaaksenne heille lopulliset ohjeenne. Eikö asianlaita ole näin? Ovatko tietoni oikeat? Vastatkaa, caballero."

"Mitäpä minä teille vastaisin, kenraali", virkkoi nuori mies herttaisesti hymyillen, "koska te tiedätte kaikki?"

"Myönnätte siis olevanne Jaguari, sissien päällikkö?"

"Canarios, täytyyhän minun se uskoa!"

"Myönnätte myöskin, että olette tullut aikeissa vallata tämän kaupungin?"

"Kieltämättä", vastasi nuori mies leikillisesti, "eihän siitä voi olla epäilyksen varjoakaan."

"Olkaapa hyvin tarkkaavainen", sanoi kenraali kuivasti, "tämä on paljon vakavampaa kuin näytte uskovan."

"Mitä hittoa minun sitten pitäisi tehdä, kenraali? Te saavutte mitään ilmoittamatta luokseni parvi sotamiehiä ja upseereja mukananne, saarratte taloni, anastatte sen haltuunne, ja kun olette päättänyt tämän poliisitehtävän, niin te, näyttämättä minulle pienintäkään paperilappua, joka teidät sellaiseen menettelyyn oikeuttaisi, esittämättä minkäänlaista määräystä, tulette sanomaan minulle vasten naamaa, että olen rosvopäällikkö, salaliittolainen, mitä lienenkään. Ja te lupaatte sen minulle todistaa. Totta totisesti menettelisi jokainen muu minun asemassani samalla tavoin kuin minä. Kuten minä, kumartaisi hän niin suuren sotavoiman majesteetille ja niin täydelliselle vakaumukselle. Kaikki tuo näyttää minusta niin tavattomalta ja ennenkuulumattomalta, että epäilen omaa samaisuuttani ja kysyn itseltäni, enkö ole tähän asti erehtynyt luullessani olevani Manuel Gutirrez, Santa-Aadegondan karjatalon isännöitsijä Sonoran valtiosta, ja enkö olekin hurja Jaguari, josta te minulle puhutte ja joksi otaksumalla te minua kunnioitatte. Minä myönnän, kenraali, että asia saattaa minut ihan ymmälle ja että kernaasti soisin teidän minua tässä valistavan."

"Siis, caballero, olette tähän asti laskenut leikkiä?" virkkoi kenraali kuivasti.

Jaguari alkoi nauraa.

"Cuerpo de Cristo", vastasi hän, "luulenpa niin! Mitäpä moisten syytösten edessä muutakaan saatoin? Väitelläkö kanssanne? Kenraali tietänee yhtä hyvin kuin minäkin, että ei väitä tinkimätöntä ja varmaa vakaumusta vastaan. Sensijaan, että sanotte minun olevan Jaguarin, todistakaa se minulle, ja silloin minä taivun totuuden edessä. Se on mielestäni perin yksinkertaista."

"Perin yksinkertaista tosiaan, caballero. Toivon pian voivani antaa teille tuon varmuuden."

"Hyvä on; mutta kunnes sen teette, pyydän huomauttaa teille, että olette tunkeutunut luokseni lainvastaisella tavalla, että kansalaisen koti on loukkaamaton ja että siihen, mitä tänään olette tehnyt, on oikeutettu ainoastaan el juez de letras, jolla on virallisesti vahvistettu valtakirja."

"Kenties olisitte oikeassa, caballero, jos eläisimme säännöllisissä oloissa, mutta tällä hetkellä ei ole niin laita. Valtio on piiritystilassa, sotilasvalta on astunut siviilivallan tilalle, ja ainoastaan minulla on oikeus säätää ja panna täytäntöön hyvän järjestyksen ylläpitämiseen tarvittavat toimenpiteet."

Nuori mies oli kenraalin puhuessa salavihkaa vilkaissut kelloon. Kuvernöörin vaiettua hän nousi kohteliaasti kumartaen:

"Puhuaksemme lyhyesti", sanoi hän, "olkaa niin hyvä, caballero, ja selittäkää minulle suoraan ja enemmittä kiertelyittä vierailunne syyt. Olemme jo kauan haastelleet, eikä tästä keskustelusta ole aikomuksenne vähääkään selvinnyt. Olisin teille siis kiitollinen, jos sen minulle viipymättä ilmoittaisitte, koska tärkeät asiat vaativat läsnäoloani muualla ja minun täytyy, jos itsepintaisesti tahdotte tänne jäädä, jättää teidät yksiksenne."

"Ohoh, huomaan teidän muuttavan sävyänne, caballero", vastasi kenraali keveän ivallisesti. "Syyt, jotka haluatte tietää, teille kyllä ilmoitan. Mitä taasen tulee tästä talosta lähtemiseenne ilman minua tai minun lupaani, mikä on sama asia, luulen, että se kävisi teille varsin vaikeaksi."

"Tuo merkinnee, että katsotte minut vangituksi, eikö niin, kenraali?"

"Melkein kyllä, caballero. Kun talonne on tyystin tarkastettu eikä mitään epäillyttävää ole löydetty, silloin ehkä suostun saattamaan teidät johonkin laivaan, joka vie teidät pois Meksikon liittotasavallan alueelta."

"Niinkö? Ilman valtakirjaa? Yksinomaan teidän tahdostanne?"

"Yksinomaan minun tahdostani, niin, caballero."

"Canarios, señor kenraali! Näen, että hallituksenne on säilyttänyt terveet espanjalaiset perinnäistavat ja että se aikoo riistää yksilöllisen vapauden ja koskemattomuuden", vastasi Jaguari ivallisesti. "Kysymys on vain siitä, suostunko minä ehdoin tahdoin sellaiseen kohteluun."

"Teidän on jo täytynyt huomata, että voima ei ole teidän puolellanne, ainakaan tällä hetkellä."

"Oh, kenraali, kun oikeus on puolellamme, niin voima kyllä aikoinaan esiintyy."

"Koettakaa siis, caballero. Mutta varoituksena sanon teille, että se tapahtuu teidän vastuullanne."

"Käyttäisitte siis voimakeinoja pakottaaksenne yksinäistä, aseetonta miestä hänen omassa asunnossaan?"

"Juuri niin."

"Oh, niin ollen kiitän teitä selvästä pelistä."

"Mitä tarkoitatte noilla sanoilla, caballero?" kysyi kenraali kulmiaan rypistäen.

"Samaa kuin te itse tarkoitatte, señor gobernador. Tarkoitan, että kaikki keinot ovat luvallisia välttääkseni mielivaltaista vangitsemista ja että käytän niitä vähänkään epäröimättä."

"Koettakaa", virkkoi upseeri ivallisesti.

"Kun toiminnan hetki on tullut, en odota siihen teidän lupaanne, kenraali", vastasi Jaguari pisteliäästi.

Vaikka tämä oli ensi kerta, kun kenraali Rubio ja Jaguari tapasivat toisensa, oli Galvestonin sotilaskuvernööri jo kauan tuntenut maineelta miehen, jonka kanssa oli tekemisissä. Hän tiesi, kuinka kekseliäät hänen aivonsa olivat, ja että uhkarohkeus oli hänen luonteensa pohjapiirteenä. Mieskohtaisesti hän kantoi hänelle kaunaa rahakuormaston ryöstöstä ja Mezquiten haciendan valtauksesta, ja siksipä hän paloikin halusta loistavasti kostaa tuolle rohkealle seikkailijalle.

Ääni, jolla Jaguari oli lausunut nämä sanat, herätti kenraalissa hetkiseksi levottomuutta; mutta vilkaistuaan ympärilleen hän rauhoittui. Vanhan soturin varokeinojen vuoksi näytti todella mahdottomalta, että hänen vankinsa yksinään ja aseetonna ollen pääsisi karkaamaan sotilaiden ympäröimästä huoneistosta, kun kenraalilla itselläänkin oli useita urhokkaita upseereja mukanaan. Hän piti siis miehen vastausta pelkkänä pöyhkeilynä eikä siitä sen enempää välittänyt.

"Minä annan teille etukäteen anteeksi mahdolliset pakoyrityksenne", virkkoi hän halveksivasti.

"Minä kiitän teitä, kenraali", vastasi Jaguari sirosti kumartaen; "sitä minä teidänlaiseltanne kohteliaalta mieheltä odotankin ja painan lupauksenne muistiini."

"Olkoon niin, caballero. Nyt aloitamme teidän luvallanne kotitarkastuksemme."

"Olkaa hyvä, kenraali, olkaa hyvä. Jos niin haluatte, opastan teitä itse."

"Minä kiitän vuorostani teitä tästä herttaisesta tarjouksesta, mutta en huoli panna hyväntahtoisuuttanne sellaiselle koetukselle, varsinkaan kun täydellisesti tunnen tämän talon."

"Niinkö luulette, kenraali?"

"Päättäkäähän itse."

Jaguari kumarsi vastaamatta, astahti pari askelta ja nojautui huolettomasti kellonjalustaa vasten.

"Alamme tästä salista", jatkoi kenraali.

"Tarkoitatte, että lopetatte tähän saliin", virkkoi nuori mies ivallisesti hymyillen.

"Tarkastakaamme ensiksi salaovea, joka on tuolla seinässä."

"Ahaa, te tiedätte sen?"

"Siltä näyttää."

"Olette, hitto vieköön, asioista paremmin selvillä kuin luulinkaan."

"Vielä tästä tulee muutakin."

"Toivoakseni. Tällaisen alun jälkeen odotan merkillisiä löytöjä."

"Kenties. Suostutteko itse painamaan ponninta, caballero, vai tahdotteko mieluummin, että minä sen teen?"

"Totisesti, tunnustan teille, kenraali, kaiken tämän olevan minusta niin mielenkiintoista, että toistaiseksi haluan jäädä vain katselijaksi, jottei huvini häiriytyisi."

Tämä jatkuva ivallisuus vaikutti kenraaliin vastoin hänen tahtoaankin. Nuoren miehen tyyni, kylmän pilkallinen sävy teki hänet sisäisesti levottomaksi. Hän aavisti sadinta, tietämättä, milloin tai miten se esiintyisi.

"Huomautan teille, caballero", sanoi hän uhkaavalla äänellä Jaguarille, "että varmasti tiedän täällä tänne saapuessani teillä olleen paljon seuraa. Sisälle astuessani ovat rikostoverinne paenneet tuosta ovesta."

"Se on totta", virkkoi nuori mies myöntävin elein.

"Olkaa varuillanne", jatkoi kenraali. "Jos salamurhaajia on kätkeytyneinä tuon oven taakse, niin vuodatettu veri tulee teidän turmioksenne."

"Kenraali", vastasi Jaguari vakavasti, "painakaa ponninta, käytävä on tyhjä. Minä en tarvitse ketään muuta kuin itseni vapautuakseni teidän käsistänne niin pian kuin sitä haluan."

Kuvernööri ei enää epäröinyt, vaan astui päättäväisesti seinän viereen ja painoi ponninta. Hänen upseerinsa olivat seuranneet häntä, valmiina tulemaan hänen avukseen, jos jotakin vaaraa ilmenisi. Jaguari ei ollut hievahtanut paikaltaan.

Ovi avautui, paljastaen pitkän käytävän, joka oli ihan tyhjä.

"Kas niin, kenraali, enkö ole pitänyt sanaani?" kysyi Jaguari.

"Kyllä, señor, se minun täytyy myöntää. Nyt, caballeros", jatkoi kenraali kääntyen upseeriensa puoleen, "miekat esiin ja eteenpäin!"

"Hetkinen, jos suvaitsette", pidätti Jaguari.

"Mitä haluatte, señor?"

"Vain muistuttaa maininneeni teille, että päätätte kotitarkastuksenne tähän saliin."

"Entä sitten?"

"Minä pidän sen lupaukseni niinkuin pidin edellisenkin."

Samalla hetkellä, ja ennenkuin kenraali ja hänen upseerinsa ehtivät itselleen selvittää, mitä heille tapahtui, tunsivat he äkkiä lattian vaipuvan ja suistuivat tosin matalahkon, mutta pilkkoisen pimeän salakuopan pohjalle.

XVII

Vakoilija

Tällä välin oli aurinko mennyt mailleen ja yö melkein heti seurannut päivää.

Kun Jaguari oli sulkenut vankikuopan laskuluukun, niin hän kääntyi salaovea kohti yhtyäkseen tovereihinsa; mutta ulkoa kuuluva askelten töminä sai hänet muuttamaan mieltään. Hän painoi oven ponninta ja palasi nojaamaan kellonjalustaan ottaakseen uuden tulokkaan vastaan.

Tätä ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Vaikka yö oli kyllin pimeä estääkseen Jaguarin eroittamasta hänen piirteitään, havaitsi hän kuitenkin hämärästä hohtavien kirjailujen kiillosta ja kannuksien sekä miekanhuotran kilinästä lattiapalkeilla, että hänellä oli edessään korkea-arvoinen meksikolainen upseeri.

Mutta Jaguarin silmät, joilla oli ehkä kissansukuisten eläinten arvokas kyky nähdä pimeässä, olivat kaiketi hetkisen perästä tunteneet muukalaisen. Nuori mies rypisti kulmiaan ja teki pettyneen liikkeen.

"Eikö täällä ole ketään?" kysyi upseeri ja pysähtyi kynnykselle, hyvin käsitettävästi epäröiden.

"Ken olette ja mitä tahdotte?" vastasi Jaguari ääntänsä muuttaen.

"Kysymys on omituinen", vastasi upseeri astahtaen eteenpäin käsi miekan kahvassa. "Valaiskaahan ensin tämä sali, joka on pimeä kuin sudenloukku. Sitten haastelemme."

"Mitäpä hyötyä siitä olisi keskustelullemme? Voitte sitäpaitsi jättää sapelinne rauhaan. Vaikka tämä huone on pimeä, ei se ole mikään sudenloukku, niinkuin näytte arvelevan."

"Mihin ovat joutuneet kenraali Rubio ja häntä seuranneet upseerit?"

"Oletteko te antanut ne minun kaittavikseni, eversti Melendez?" sanoi Jaguari ivallisesti.

"Kuka te sitten olette, kun näytte minut tuntevan ja vastaatte noin omituisesti?"

"Kenties ystävä, joka pahoittelee näkevänsä teidät täällä ja toivoisi teidän olevan muualla."

"Ystävä ei lymyisi sillä tavoin kuin te."

"Miksikä ei, jos olosuhteet pakottaisivat hänet siihen?"

"Riittäköön jo tämä lapsellinen sananvaihto. Tahdotteko vastata kysymykseeni vai ettekö?"

"Mihin?"

"Kenraalia koskevaan."

"Entä jos kieltäydyn?"

"Minä osaan teidät siihen pakottaa."

"Puhuttepa te korskeassa äänilajissa, eversti."

"Sanojani kykenen teolla tukemaan."

"Sitä en usko, vaikka en Jumala paratkoon epäilekään uljuuttanne, siksi kauan olen sen tuntenut."

"No kuka minut siitä estää?"

"Mistä saatte siihen keinoja?"

"Ne ovat helpot löytää."

"Koettakaa."

Puhuessaan oli eversti koneellisesti astunut askeleen, pari, sisemmälle saliin.

"Palaan hetikohta!" virkkoi upseeri peräytyen ovelle, jota painoi kädellään.

Jaguari vastasi ainoastaan käheällä ivanaurulla. Ovi oli teljetty. Turhaan yritti eversti sitä avata. Se uhmasi kaikkia hänen ponnistuksiaan.

"Olenko siis vankinne?" kysyi hän kääntyen nuoreen mieheen.

"Kenties; riippuu teistä."

"Aiotte siis pudottaa minut samaan satimeen, johon luultavasti ovat joutuneet kenraali ja hänen upseerinsa ennen minua. Yrittäkää, señor. Mutta sanonpa teille, että olen varuillani ja puolustaudun."

"Käytätte ankaraa kieltä, eversti. Solvaatte aiheettomasti miestä, joka ei teille tosiaan tähän asti ole antanut valituksen aihetta ja jonka solvaamista kadutte, kun saatte tietää, kuka hän on."

"Ilmoittakaa minulle toverieni kohtalo, sanokaa, mitä aiotte minulle tehdä."

"Aikomukseni ovat paremmat kuin omanne, eversti, sillä jos minä olisin teidän vallassanne, kuten te minun, on luultavaa, että ellette juuri te, niin ainakin kenraalinne maksattaisi minulla kalliisti tämän varomattomuuteni. Mutta riittää jo, olemme hukanneet liiankin paljon aikaa. Kenraali Rubio ja hänen upseerinsa ovat minun vankeinani, te itse sydämessänne tunnustatte olevanne vallassani. Komentakaa pois sotilaat, jotka piirittävät asuntoani, vakuuttakaa minulle kunniasanallanne, että Meksikon hallitus ei neljänkolmatta tunnin kuluessa yritä mitään minua vastaan, niin päästän teidät kaikki heti vapaiksi."

"En tiedä kuka olette, señor; minulle asettamanne ehdot ovat sellaisia kuin voittaja asettaa voimattomalle viholliselle."

"Mitä te muuta sitten tällä hetkellä olette?" keskeytti nuori mies kiihkeästi.

"Olkoon niin, mutta minä en voi ottaa vastuulleni noiden ehtojen hyväksymistä tai hylkäämistä. Vain kenraalilla on oikeus tehdä päätös ja antaa sanansa takeeksi."

"Kysykää siis häneltä, mitä hän aikoo. Hän vastaa teille."

"Onko hän siis täällä?" kysyi eversti innokkaasti, astahtaen eteenpäin.

"Vähätpä teitä liikuttanee, missä hän on, kunhan hän vain teidät kuulee ja teille vastaa. Älkää hievahtako paikaltanne! Askel vielä, niin olette kuoleman oma. Mitä päätätte?"

"Minä suostun."

"Puhukaa siis hänelle!"

Jaguari painoi ponninta. Silloin laskuluukku avautui, ja näkyviin tuli sen salakuopan suu, johon meksikolaiset upseerit oli niin äkkiä syösty. Mutta pimeys oli niin täydellinen, että eversti ei voinut mitään eroittaa, vaikka koettikin etsiä valonvälähdystä tässä synkkyydessä. Hän kuuli vain heikon ratinan, jonka laskuluukun kahnaus reunaa vastaan aiheutti.

Eversti käsitti, että hänen oli hyvällä suostuttava ja hinnalla millä tahansa päästävä tästä pahasta pälkähästä.

"Kenraali", sanoi hän ääntänsä korottaen, "voitteko kuulla sanani?"

"Kuka minua kutsuu?" tiedusti kenraali heti.

"Minä, eversti Melendez de Gongora."

"Kiitos Jumalan!" huudahti kenraali. "Sittenhän kaikki on hyvin."

"Päinvastoin on kaikki huonosti."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että minä, samoin kuin te itsekin, olen niiden kirottujen kapinallisten käsissä, jotka ovat teidät vanginneet."

"Mil demonios!" huudahti vanha soturi vihaisesti.

"Oletteko säilynyt loukkaantumatta?"

"Ruumiiltani kyllä; upseerini tai minäkään emme ole saaneet mitään vammaa. Minun täytyy tunnustaa, että se paholainen, joka on tehnyt meille tämän katalan kepposen, on ollut jotakuinkin hienotunteinen."

"Kiitos, kenraali", virkkoi Jaguari ivallisesti.

"Ah, maantierosvo", huudahti kenraali raivostuneena, "kyllä me, jumaliste, vielä tilimme selvitämme!"

"Niin toivon minäkin, herra kenraali. Mutta tällä hetkellä, uskokaa minua, teidän olisi viisainta kuunnella, mitä eversti Melendezillä on teille sanottavaa."

"Niin kai täytyy tehdä", murahti kenraali. "Puhukaa, eversti", lisäsi hän äänekkäämmin.

"Kenraali", vastasi eversti heti, "meille luvataan vapaus, jos kunniasanallanne vakuutatte, ettette yritä mitään tuota miestä vastaan, jonka vankina nyt olemme."

"Ettekä hänen kannattajiaan vastaan, olkootpa ne keitä tahansa", keskeytti Jaguari.

"Olkoon menneeksi, eikä hänen kannattajiaan vastaan seuraavain neljänkolmatta tunnin kuluessa ja että tätä taloa lakataan saartamasta."

"Hm", virkahti kenraali, "se kaipaa miettimistä."

"Myönnän teille viisi minuuttia."

"Demonio, se on kovin lyhyt aika. Ettepä ole jalomielinen."

"Minun on mahdotonta myöntää teille enempää."

"Entä jos kieltäydyn?"

"Te ette kieltäydy."

"Miksikä en?"

"Siksi, että olette raivoissanne minua kohtaan ja toivotte kerran saavanne kostaa."

"Oikein päätelty, mutta entä jos sittenkin kieltäytyisin?"

"Sitten minä menettelen teidän ja upseerienne kanssa juuri niinkuin te aioitte menetellä minun ja toverieni kanssa."

"Nimittäin?"

"Teidät ammutaan kaikki neljännestunnin kuluessa."

Seurasi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellonheilurin yksitoikkoinen naksutus. Nämä miehet, jotka toisiaan näkemättä olivat suljettuina pieneen alaan, tunsivat sydämensä pamppailevan niin että se oli puhkaista rinnan. He värisivät voimattomasta kiukusta, sillä he käsittivät tosiaankin olevansa leppymättömän vihollisen vallassa, jota vastaan kaikki taistelu oli, ellei mahdotonta, niin ainakin mieletöntä.

"Vive Dios!" huudahti eversti. "Parempi kuolla kuin tällä tavoin antautua."

Ja hän astui eteenpäin miekka koholla.

Rautainen käsi laskeutui hänen olalleen, kaataen hänet kumoon, ja hän tunsi kaatuessaan pudottamansa oman miekkansa kärjen kutittavan kurkkuaan.

"Antautukaa, tai olette kuoleman oma!" huusi karkea ääni hänen korvaansa.

"En, tuhat tulimmaista!" vastasi upseeri raivostuneena. "Minä en antaudu rosvolle. Tappakaa minut."

"Hellittäkää", komensi Jaguari, "minä tahdon sen."

Mies, joka piteli kaadettua everstiä, päästi hänet. Tämä nousi tuskaantuneena ja aivan häpeillään.

"No", toisti nuori mies, "suostutteko, kenraali?"

"Suostun, paholainen", vastasi tämä vihaisesti, "mutta minä kostan."

"Vakuutatte siis minulle upseerisanallanne, että teille asettamani ehdot vilpittömästi täytetään?"

"Minä vakuutan; mutta mikä takaa, että te puolestanne menettelette vilpittömästi?"

"Minun kunniani, señor general", vastasi Jaguari ylpeästi. "Ja senhän tiedätte olevan yhtä tahrattoman kuin omanne!"

"Hyvä on, señor. Minä luotan teihin, kuten te luotatte minuun. Onko meidän jätettävä teille miekkamme?"

"Kenraali", vastasi Jaguari ylväästi, "uljas soturi ei koskaan eroa aseistaan; minua hävettäisi riistää ne teiltä. Toverinne saavat, samoin kuin te itsekin, pitää miekkansa."

"Kiitos siitä huomaavaisuudesta, caballero. Se todistaa minulle, että kaikki jalot tunteet eivät ole sydämestänne kuolleet. Nyt odotan, että annatte minulle tilaisuuden päästä loukusta, johon niin taitavasti olette minut syössyt."

"Tahtonne täytetään pian, herra kenraali. Mitä teihin tulee, eversti, voitte lähteä, ovi on nyt auki."

"En, ennenkuin olen teidät nähnyt", vastasi upseeri.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi, jos kerta ette ole minua tuntenut?" virkkoi nuori mies palauttaen luonnollisen äänensä.

"Jaguari!" huudahti eversti kummastuneena. "Ah, olisihan minun pitänyt se arvata! Nytpä minä vasta jäänkin", lisäsi hän omituinen värähdys äänessä.

"Olkoon menneeksi", sanoi päällikkö, "jääkää."

Hän löi käsiänsä yhteen. Neljä miestä astui sisään sytytetyt haarakynttilät kädessä.

Kun saliin oli saatu valoa, huomasi nuori upseeri kenraalin ajutantteineen seisovan maakuopassa.

"Nyt", virkkoi Jaguari hymyillen, "ei ole väliä, vaikka tunnettekin taloni salaisuudet. Teidän palatessanne olen sen ainaiseksi jättänyt."

Eräs palvelija oli asettanut tikapuut laskuoven reunalle, meksikolaiset nousivat sitten kuopasta puoliksi tyytyväisinä, puoliksi häpeillään.

"Hyvät herrat", jatkoi kapinallisten päällikkö, "te olette vapaita. Jokainen muu minun sijassani olisi käyttänyt hyväkseen tukalaa asemaamme määrätäkseen teille paljon ankarammat ehdot kuin minä. Mutta minä ymmärrän vain rehellistä taistelua miekoin, rinta rintaa vasten. Menkää rauhassa, mutta olkaa varuillanne, sillä vihollisuudet ovat alkaneet välillämme, ja sota käy tuimaksi."

"Sananen vielä, ennenkuin eroamme", virkkoi kenraali.

"Minä kuuntelen, caballero."

"Missä olosuhteissa toisemme myöhemmin tavannemmekin, en unohda teidän tämänpäiväistä käytöstänne."

"Minä vapautan teidät kaikesta kiitollisuudenvelasta siinä suhteessa, kenraali, varsinkin kun olen toiminut täten vaikutteista, jotka ovat teille aivan vieraat."

"Olkootpa käytöksenne vaikutteet mitkä tahansa, vaatii kunniani ottamaan sen huomioon."

"Kuten tahdotte. Minä vaadin vain, että muistatte ehtomme."

"Ne täytetään täsmällisesti."

Jaguari kumarsi silloin kenraalille. Tämä vastasi siihen ja viitaten upseereille, että heidän piti seurata häntä, astui hän ulos salista.

Nuori päällikkö kuunteli tarkkaavaisena poistuvia askeleita ja nousi sitten.

"Mitä", huudahti hän huomatessaan everstin, "te olette vielä täällä, don Juan!"

"Niin, veli", vastasi toinen surullisella äänellä, "minä olen vielä täällä."

Jaguari astui nopeasti häntä kohti ja puristi hänen kättänsä.

"Mitä teillä on minulle sanottavaa, ystävä? Tuletteko ilmoittamaan minulle uuden onnettomuuden?"

"Ah, ystävä, minkäpä suuremman onnettomuuden voisin teille ilmoittaa kuin sen, joka särkien rohkeimmat unelmamme on syössyt meidät epätoivoon?"

"Oletteko kuullut uutisia ystävistämme?"

"En mitään."

"Lujamielestä?"

"En tiedä, mihin hän on joutunut."

"Uskollisesta Sydämestä?"

"Myöskin hävinnyt."

"Kuulkaahan, veli, tätä tilannetta en voi kauan sietää. Tapahtukoon mitä tahansa, sen täytyy päättyä. Minulla ei ole tällä hetkellä aikaa selittääkseni eräitä seikkoja, jotka teidän tulee tietää. Huomenna tapaamme."

"Missä ja milloin?"

"Salto del Fraylessa kello kaksi iltapäivällä."

"Miksi niin etäällä ja niin myöhään, veli?"

"Koska sitä ennen tapahtuu jotakin, mitä en tällä hetkellä voi teille sanoa, mutta joka varmaankin pakottaa minut siirtymään lahden yli ja pakenemaan mantereelle."

"Minulla ei ole oikeutta pyytää teiltä selitystä sanoihinne, ystävä, mutta olkaa varuillanne! Mitä yrittänettekin, joudutte tekemisiin tiukan vastustajan kanssa. Kenraali on teille raivoissaan, hänellä on teille kostettavaa, ja jos annatte hänelle tilaisuuden, niin hän ei päästä sitä käsistään."

"Siitä olen varma, ystäväni, mutta arpa on heitetty. Onnettomuudeksi käymme me eri teitämme. Jumala on oikeuden puolella. Vielä kerran kätenne, ja jääkää hyvästi!"

"Hyvästi, veli, huomiseen, kuten sanottu."

"Vain kuolema estäisi minut saapumasta sopimallemme kohtauspaikalle."

Nämä molemmat valtiolliset vastustajat, jotka olivat niin sydämellisesti kiintyneet toisiinsa, puristivat toistensa käsiä ja erosivat.

Eversti kääriytyi viittaansa, astui ulos salista ja lähti heti talosta.

Kenraali oli poistunut käskien talon lähistölle asetetun osaston seurata itseään. Katu oli aivan tyhjä.

Jaguari oli sisäisesti varma siitä, että kenraali Rubio uskollisesti täyttäisi sitoumuksensa, ja siksipä hän ei vaivautunut ottamaan siitä selkoa.

Heti yksin jäätyään hän sulki laskuluukun, painoi salaoven ponninta ja lähti vuorostaan salista, mennäkseen pimeään käytävään, jonka kautta hänen toverinsa olivat kenraalin saapuessa hävinneet entistä orjakauppiasta John Davisia seuraten.

Muutaman mutkan jälkeen päättyi tämä käytävä melko laajaan huoneeseen, missä salaliittolaiset olivat äänettöminä ja synkkinä koolla, odottaen ase kädessä, että päällikkö kutsuisi heitä apuun.

Lanzi kurkisteli huoneen ovelta kaiken yllätyksen välttämiseksi. Jaguari otti jälleen naamionsa, pisti pistoolit vyöhönsä ja astui sisään. Nähdessään hänet keskellään salaliittolaiset liikehtivät ilosta, mutta tyyntyivät heti nuoren miehen viittauksesta.

"Toverit", puhui tämä murheellisella äänellä, "minulla on teille ilmoitettavana ikävä uutinen: en ole ollut kyllin varovainen; vähältä piti, ettemme tällä hetkellä ole kaikki ongittuina. Kavaltaja on hiipinyt joukkoomme, se mies on antanut kuvernöörille mitä tarkimpia ja seikkaperäisimpiä tietoja aikeistamme. Vain ihme meidät pelasti."

Inhon väristys puistatti salaliittolaisten rivejä. Vaistomaisesti he loittonivat toisistaan luoden synkkiä silmäyksiä ja hypistelivät aseitaan.

Tämä laaja sali, ainoastaan yhden savuavan lampun valaisema, jonka punerva kajastus joka tuulen henkäyksellä heitti kellervää heijastusta liittolaisten tarmokkaille kasvoille, oli samalla kertaa sekä synkkä että kammottava.

Hetkisen äänettömyyden jälkeen jatkoi päällikkö lujalla ja korostetulla äänellä:

"Mitäpä merkitsee, toverit, että viheliäinen vakoilija on hiipinyt riveihimme? Pelon ja epäröimisen hetki on ohi, nyt marssimme kaikki uhmaillen. Ei enää salaisia kokouksia, ei enää naamioita", lisäsi hän riuhtaisten hurjasti omansa ja tallaten sen jalkoihinsa. "On tarpeen, että vihollisemme vihdoinkin meidät tuntevat ja tietävät meidän todella olevan sen vapauden apostoleja, joka loistavana valotornina kohoaa isänmaamme yli."

"Jaguari!" huudahtivat liittoutuneet, rynnäten riemuiten häntä kohti.

"Niin, Jaguari", jatkoi hän ukkosäänellä, "sissipäällikkö, mies, joka Teksasissa ensimmäisenä uskalsi nousta sortajiamme vastaan, Jaguari, joka on vannonut teidät vapauttavansa ja joka pitää valansa, jollei kuolema hänen uraansa katkaise. Nyt päättäköön meidät myynyt konna työnsä ilmoittamalla nimeni kuvernöörille, joka sen jo melkein arvasi ja mielellään siitä varmistuu. Tästä viimeisestä ilmiannosta hän epäilemättä saa hyvän palkan, mutta rientäköön hän, sillä huomenna on liian myöhäistä!"

Sillä hetkellä ilmestyi muuan mies salaliittolaisten keskelle työntäen oikealle ja vasemmalle ne, jotka olivat hänen tiellään, ja asettuen nuoren päällikön eteen.

"Kuunnelkaa", virkkoi hän kääntyen tovereihinsa, "ja olkoon kuulemanne teille hyödyllisenä läksynä. Sen, joka on antanut kokouksemme ilmi hallitukselle, miehen, joka teidät on myynyt, sanalla sanoen kavaltajan, joka teidät on mielinyt saattaa vihollistenne käsiin, hänet minä tunnen!"

"Hänen nimensä, hänen nimensä!" huusivat kaikki liittoutuneet, heiluttaen vihaisesti aseitaan.

"Hiljaa!" käski Jaguari. "Sallikaa toverimme puhua!"

"Älkää mainitko minua enää sillä nimellä, Jaguari. Teidän toverinne en enää ole, en ole sitä koskaan ollutkaan. Minä olen teidän vihollisenne, en mieskohtaisesti, sillä minä en tunne teitä, vaan jokaisen vihollisen, joka yrittää riistää Meksikon tasavallalta tämän teksasilaisen maan, jossa olen syntynyt ja joka on valtioliiton helein helmi. Minä yksinäni, Lopez, Avilan hidalgo, olen teidät myynyt, mutta en viheliäisenä raukkana, kuten otaksutte, sillä minä olen itselleni vannonut antavani käytökseni teille ilmi, kun paljastukseni hetki on tullut. Nyt tiedätte kaikki, minä olen vallassanne, tuossa ovat aseeni", lisäsi hän, paiskaten ne ylenkatseellisesti maahan, "minä en ryhdy vastarintaan, tehkää minulle, mitä hyväksi näette."

Lausuttuaan nämä sanat kuvaamattoman korskeaan sävyyn pani don Lopez, Avilan hidalgo, ylpeästi käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä ja odotti.

Salaliittolaiset olivat kuunnelleet tätä omituista paljastusta sellaiseen äärimmäiseen hurjuuteen kiihtyneellä inholla ja raivolla, että heidän tahtonsa ikäänkuin herpaantui ja he pysyivät väkisinkin liikahtamatta. Mutta kun don Lopez oli päättänyt puheensa, purskahtivat heidän tunteensa äkkiä valloilleen ja he ryntäsivät hänen kimppuunsa karjuen kuin tiikerit.

"Malttakaa, malttakaa", huudahti Jaguari syöksyen eteenpäin ja ruumiillaan suojaten miestä, jota kohti kaksikymmentä tikaria kohosi, "malttakaa, veljet. Kuten tämä mies itse sanoi, hän on meidän vallassamme eikä voi päästä käsistämme. Vaikka hänen suonissaan virtaakin kavaltajan veri, älkäämme sillä tahratko käsiämme murhaa tekemällä. Tuomitkaamme hänet."

"Niin, niin", kiljuivat salaliittolaiset, "tuomitkaamme, tuomitkaamme!"

"Hiljaa!" hillitsi Jaguari kääntyen don Lopezia kohti, joka tällä välin oli pysynyt tyynenä ja hymyilevänä, ikäänkuin asia ei olisi häntä koskenutkaan. "Vastaatteko vilpittömästi kysymyksiin, jotka teille teen?" tiedusti hän.

"Kyllä", vastasi don Lopez koruttomasti.

"Pelkästä isänmaanrakkaudestako, niinkuin sitä nimitätte, olette tekeytynyt meikäläiseksi, voidaksenne sitä varmemmin meidät pettää, vai eikö pikemminkin runsaan palkkion toivo ole kannustanut teitä häpeälliseen menettelyyn, johon olette tehnyt itsenne syypääksi?"

Meksikolainen kohautti halveksivasti olkapäitään.

"Minä olen yksin rikkaampi kuin te kaikki yhteensä", vastasi hän. "Ken ei tunne äveriästä kaivostenomistajaa don Lopezia, Avilan hidalgoa?"

"Tosiaankin", vakuutti eräs läsnäolevista, "minun täytyy sanoa, että tuo mies, jonka olen vuosikausia tuntenut, ei voi laskea omaisuutensa määrää."

Jaguarin otsa rypistyi katkerasta mietteestä.

"Siis ei ole isänmaanrakkauden perin jalo ja kunnioitettava tunne herättänyt teidän sielussanne yleviä ajatuksia, vaan päinvastoin tehnyt teistä viheliäisen raukan", jatkoi hän. "Sensijaan, että olisitte rehellisesti ja julkisesti kaikkein nähden taistellut meitä vastaan, olette poikennut vakoilun pimeille poluille meidät pettääksenne, verhoutunut ystävyyden naamioon meidät myydäksenne."

"Minä olen vain tarttunut aseeseen, jonka te itse minulle ojensitte. Julkisestiko te taistelitte? Ette suinkaan. Te haudoitte kavalasti salajuonia pimeydessä, myyrän tavoin te kaivoitte maan alle miinan, joka meidät nielisi. Minä olen virittänyt teille vastamiinan. Mutta mitäpä hyötyä väittelystä? Te ette käsitä minun käytökseni vaikuttimia enempää kuin minä väitän käsittäväni omianne. Lopettakaamme tämä keskustelu, sillä yhdellä ainoalla tavalla pääsemme yhteisymmärrykseen."

"Hetkinen vielä, don Lopez. Selittäkää minulle, miksikä te, kun mitään epäluuloa ei teihin kohdistunut, kun kenenkään päähän ei pälkähtänyt vaatia teitä tilille teoistanne, itse ryhdyitte antamaan itsenne ilmi ja heittäytymään meidän armoillemme."

"Minä katselin, vaikkakin näkymättömänä, mitä tapahtui teidän ja kuvernöörin välillä", vastasi meksikolainen kylmästi; "minä näin, millä tavoin suoriuduitte vaarallisesta tilanteesta, johon minun oli onnistunut teidät saattaa. Käsitin silloin, että kaikki oli hukassa, enkä tahtonut elää tappiomme jälkeen."

"Tunnette siis ne ehdot, jotka olen kenraali Rubiolle antanut?"

"Ja jotka hänen oli pakko hyväksyä. Niin, minä tunnen ne, ja tiedän myöskin teidät niin ovelaksi ja päättäväiseksi mieheksi, että te ette jätä käyttämättä hyväksenne sitä neljänkolmatta tunnin hengähdysaikaa, jonka olette niin taitavasti hankkinut. Silloin jouduin epätoivoon asiasta, jonka puolesta taistelin."

"Hyvä on, don Lopez, muuta en halunnutkaan tietää. Meihin liittyessänne alistuitte tietenkin kaikkiin salaliittomme lakeihin?"

"Niin tein."

"Tiedättekö ansainneenne kuoleman?"

"Sen tiedän, ja minä toivon kuolemaa."

Jaguari kääntyi salaliittolaisten puoleen, jotka vihasta ja kärsimättömyydestä läähättäen olivat kuunnelleet tätä merkillistä vuoropuhelua.

"Veljet", virkkoi hän, "olettehan kuulleet kaiken, mitä don Lopezin, Avilan hidalgon, ja minun välilläni on haasteltu?"

"Olemme", vastasivat he.

"Sydämenne ja omantuntonne mukaan tämä mies on syyllinen?"

"Hän on syyllinen", vastasivat he päättävästi.

"Minkä rangaistuksen hän on ansainnut?"

"Kuoleman."

"Kuulette, don Lopez, että toverinne tuomitsevat teidät kuolemaani"

"Minä kiitän heitä. Tämä suosio on ainoa, jota toivoin ja jonka haluan heiltä ottaa vastaan."

Seurasi hetkinen ehdotonta äänettömyyttä. Kaikkien katseet olivat käännetyt Jaguariin, joka pää rinnalle painuneena ja kulmat rypyssä näkyi syventyneen vakaviin mietteisiin.

Äkkiä kohotti nuori mies päänsä. Leimuava salama välkähti hänen silmistään, omituinen hymy värähdytti hänen huuliaan, ja katkonaisella, katkeran ivallisella äänellä hän lausui:

"Toverinne ovat tuominneet teidät kuolemaan! Ja minun, heidän päällikkönsä, on se tuomio vahvistettava, vaikkakin elämä teille näin ollen olisi suurempi ja oikeampi rangaistus."

Kaikesta rohkeudestaan huolimatta don Lopez tunsi kalpenevansa kuullessaan vihlovan ja hillitystä liikutuksesta värähtävän äänen, jolla nuo sanat lausuttiin. Vaistomaisesti hän kumartui ottamaan maasta aseet, jotka aikaisemmin oli heittänyt kädestään.

Mutta Jaguari arvasi hänen ajatuksensa.

"Tarttukaa siihen mieheen!" huudahti hän.

John Davis ja kaksi muuta salaliittolaista hyökkäsivät meksikolaisen kimppuun ja huolimatta hänen kiivaasta vastarinnastaan olivat pian hänet lannistaneet.

"Pankaa hänelle suukapula", sanoi Jaguari vielä.

Käsky täytettiin heti.

"Kuunnelkaa minua nyt, veljet", jatkoi Jaguari värähtelevällä äänellä; "urakka, johon olemme ryhtyneet, on tavattoman työläs, täynnä kaikenlaisia vaaroja ja vaikeuksia. Emme ole enää ihmisiä, olemme leijonia. Niiden, jotka joutuvat käsiimme, täytyy tuntea voimakkaan käpälämme tuhoatuottava isku. Sen, mitä tämä mies on tehnyt omissa silmissään kunniallisena tekona, voisi joku muu viekoittua tekemään likaisesta voitonhimosta. Kuolema on vain elämän loppu, hetken vaihdekohta. Monet ihmiset sitä toivovat toimettomuudesta, ikävästä tai elämäänkyllästymisestä. Don Lopez itse sanoi meille haluavansa antaa meille hyödyllisen läksytyksen, eikä hän ole pettynytkään, siitä on meille todellakin hyötyä. Hänet surmatessamme täytämme vain hänen omat toivomuksensa, kuten hän itse on tunnustanut. Emmekä sääntöjemme mukaan voi jättää häntä elämään. – Don Lopez, Avilan hidalgo", puhui Jaguari edelleen soinnuttomalla äänellä, "sinä, veljiesi pettäjä, et ainoastaan ole ansainnut kuolemaa, vaan häpeällisen lopun. Kun olet heittänyt kurjan henkesi, poltamme otsaasi petturin merkin ja jätämme raatosi sille, joka sinut palkkasi. Se on minun, sissien päällikön, lausuma tuomio."

Läsnäolijat kuuntelivat äänettöminä tätä tuomiota.

Kavaltaja, jolla yhä oli kapula suussa, laahattiin ulos salista ja ammuttiin. Ruumis vietiin kuvernöörin talon portaille; otsaan oli poltettu häpeänmerkki ja rinnalle ripustettu iso taulu, johon oli vainajan emalia verellä kirjoitettu sanat:

    COBARDE TRADOR. [Viheliäinen petturi.]

Tämän jälkeen salaliittolaiset palasivat neuvottelemaan, niinkuin ei mikään olisi heidän kokoustaan keskeyttänytkään.

XVIII

La Pulqueria

Samana päivänä, jona jatkamme kertomustamme, heräsi Galvestonin satamaa vallitsevasta linnoituksesta laukaistun tykin pamahtaessa, millä ilmoitettiin auringonlasku, kun päivän säteilevä kehrä juuri oli vaipunut mereen ja värittänyt taivaanrannan punervalla hohteella, kaiken päivää helteen vuoksi synkkään ja surulliseen uneliaisuuteen vaipuneena ollut kaupunki yhtäkkiä ja päästi kuuluville pitkällisen riemuhälinän.

Tähän asti autiot kadut kansoittuivat äärettömillä väkijoukoilla kuin taikaiskusta. Kaikista taloista tulvi ihmisiä, joilla näkyi olevan kova kiire päästä hengittämään merituulen kosteilla siivillään heille tuomaa raikasta iltailmaa. Myymälät avasivat ovensa ja valaistuivat lukemattomista värillisistä paperilyhdyistä.

Pian vilisi tässä tuntia aikaisemmin niin hiljaisessa ja tyynessä kaupungissa sikin sokin ihmisiä kaikista kansanluokista ja kaikista maista: espanjalaisia, amerikkalaisia, meksikolaisia, ranskalaisia, englantilaisia, venäläisiä ja kiinalaisia erilaisissa kansallispuvuissaan. Nähtiin keimailevasti pukeutuneita naisia, jotka heittelivät röyhkeitä silmäyksiä oikealle ja vasemmalle, kiertäviä, tavaroitaan kehuskelevia kaupustelijoita ja hampaisiin asti aseistettuja yövartijoita, jotka koettivat pitää järjestystä yllä.

Ja kaikki tämä kansanjoukko solui sinne tänne, juoksi ja pysähteli töykkien ja tuuppien vastaantulijoita, nauraen, laulaen, riidellen, haukuttaen koiria ja poruuttaen lapsia. Kaksi nuorta miestä Yhdysvaltain sirossa ja vakavatyylisessä meriupseerin puvussa saapui kaupungin sisäosasta päin satamaan, vaivoin raivaten itselleen tietä joukon läpi, joka heidät joka askeleella pysähdytti ja suuntautuen aallonmurtajalle, jonka ympärille oli kiinnitetty suuri määrä kaikennäköisiä ja kaikenkokoisia ruuhia.

Tuskin nämä upseerit olivat ehtineet laiturille, kun heidät ympäröi parikymmentä palveluksiaan tarjoilevaa soutajaa, jotka kiitettävän tapansa mukaan kilvassa liioittelivat veneittensä ihmeellisiä ominaisuuksia ja verratonta nopeutta, puhuen sekamurretta, joka ei kuulu mihinkään kieleen, vaan käyttää kaikista sattumalta saatuja sanoja, ja jonka avulla maan asukkaiden ja muukalaisten on onnistunut tehdä ajatuksensa toisilleen tajuttaviksi, toisin sanoen samanlaista kielisotkua, jolla Välimeren itäsatamissa on nimenä lingua franca.

Luotuaan välinpitämättömän silmäyksen edessään keinuviin lukuisiin ruuhiin käskivät upseerit soutajia poistumaan, jyrkästi kieltäytyen käyttämästä heidän palveluksiaan, mutta eivät kuitenkaan päässeet heistä eroon muuten kuin vakuuttamalla, että heillä oli vene ja heittämällä kärkkyjille muutaman piasterin pientä rahaa.

Soutajat poistuivat puoliksi suuttuneina, puoliksi tyytyväisinä, ja upseerit jäivät kahden aallonmurtajalle.

Sanoimme, että aurinko oli jo jokunen aika sitten mennyt mailleen. Oli siis pimeä yö. Mutta kaiketikin vakuuttautuakseen, että hämärässä ei piileskellyt mitään vakoilijaa, kävelivät upseerit useaan kertaan aallonmurtajan päästä päähän, haastellen keskenään matalalla äänellä ja tarkaten mitä huolellisimmin paikkoja, joista joku vaaniskelija olisi voinut löytää verhoavaa suojaa.

He olivat kahden.

Toinen heistä veti povestaan samanlaatuisen hopeapillin, jollaisia laivojen päällysmiehet käyttävät. Sitten hän vietyään sen huulilleen puhalsi siitä kolme eri kertaa vienon ja venytetyn sävelen.

Muutaman minuutin kuluessa ei tapahtunut mitään, mikä olisi osoittanut upseereille, että heidän merkinantonsa oli kuultu.

Vihdoin viilsi ilmaa heikko vihellys, ikäänkuin tyyntyvän tuulen viime huokaus, raueten näiden kahden miehen korviin heidän kuunnellessaan eteenpäin kumartuneina ja kasvot merta kohti käännettyinä.

"He tulevat", virkkoi toinen.

"Odottakaamme", vastasi hänen toverinsa lyhyesti.

He verhoutuivat huolellisesti viittoihinsa suojellakseen itseänsä meren henkimältä kostealta ilmalta, nojautuivat veneiden kiinnittämiseksi pystytettyyn paaluun ja pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaat, sanaakaan vaihtamatta.

Näin kului muutama minuutti. Pimeys lisääntyi yhä enemmän, kaupungin häly loittoni vähitellen, ja yön viileyden karkoittamina poistuivat kävelijät meren rannikolta siirtyäkseen jälleen sisäkaduille. Pian oli rannikko aivan autio, paitsi noita kahta upseeria.

Vihdoin kuului kaukaa hiljaista loisketta, jonka tottuneet korvat kuitenkin epäilemättä eroittivat. Se kävi vähitellen yhä selvemmäksi, ja varsinkin oli merimiesten helppo kuulla jonkun aluksen hankaimia vasten iskevien ja mereen molskahtavien airojen kumea ja poljennollinen jytinä, vaikka näiden airojen, tuosta vaimennetusta äänestä päättäen, täytyikin olla jollakin pehmikkeellä varustetut ja perin varovaisen käyttelijän käsissä.

Ennen pitkää tuli itse venekin näkyviin, sen pitkä musta hahmo piirtyi tummine ääriviivoineen kuun valaisemalle juovalle ulapan pinnalla ja lähestyi tavattoman nopeasti aallonmurtajaa.

Molemmat upseerit olivat uteliaina kumartuneet eteenpäin, kuitenkaan lähtemättä valitsemastaan tähystyspaikasta. Päästyään pistoolinkantaman päähän laiturista vene pysähtyi.

Äkkiä kohosi hiljaisuudesta karkea, mutta varmaankin varovaisuuden hillitsemä ääni, hyräillen seuraavaa tällä rannikolla hyvin tuttua laulua:

    Que rumor
    lejos suena,
    que el silencio,
    que el silencio
    en la serena
    negra noche interrumpio?

Tuskin oli laulaja päättänyt säkeistönsä, kun toinen upseereista jatkoi laulua heleällä äänellä, kaiketikin vastaten merkkiin, jonka veneen omistaja oli hänelle antanut:

    Es del caballo la veloz carrera,
    tendido en el escape volador,
    o el aspero rugir de hambrienta tiera
    o el silbido tal vez del aquilón?

[1 Mitä tuolta kaukaa kuuluu, joka äänettömyyden, tyynen, tumman yön äänettömyyden katkaisee? 2 Onko se nopeasti kiitävän ratsun vauhdin suhinaa, nälkäisen pedon karmeaa kiljuntaa vai pohjatuulen tohinaa? – Espanjalaisten puoliriimeissä (-dor, -lón) muodostavat loppusoinnun vain ääntiöt, kerakkeiden ollessa mitä tahansa. Suom.]

Laulu vaikeni muutamiksi sekunneiksi, joina ei kuultu muuta melua kuin rantaa vastaan syöksyvien ja sen somerikkoon sortuvien aaltojen yksitoikkoista loiskinaa tai joidenkuiden jarabesien eli kitarain etäistä vingutusta, niiden soittaessa kaikille espanjalaisrotuisille kansoille niin rakkaita seguidilla-tanssin säveliä ja tyranoja. Vihdoin ääni, joka ensiksi oli virittänyt laulun, kuului jälleen, mutta tällä kertaa uhkausta lähentelevällä säveleellä, vaikkei se kuitenkaan näkynyt kohdistuvan kehenkään erityisesti.

"Yö on pimeä, on varomatonta umpimähkään harhailla meren ulapalla."

"Niin, jos on yksinään ja tuntee sydämensä hytkähtelevän povessa", vastasi heti se upseereista, joka oli laulanut.

"Ken voi kerskua pelottomasta sydämestään?" kysyi ääni.

"Se, jonka käsivarsi aina on valmis tukemaan sanojaan hyvän asian edistämiseksi", vastasi heti toinen.

"Ka, ka", huudahti merimies iloisesti, tällä kertaa puhutellen tovereitaan; "soutakaa tarmonne takaa, pojat! Jaguarit ovat riistanajossa."

"Varokoot preiriekoirat itseänsä!" virkkoi upseeri jälleen.

Vene lipui soutamatta laituria kohti, jonka laitaan se pian kolahti.

Upseerit puolestaan olivat lähteneet suojapaikastaan ja pitkin askelin rientäneet aallonmurtajan päähän.

Siellä seisoi merimieheksi pukeutunut mies, päässä vahattu myrskyhattu, jonka leveät lieret verhosivat hänen kasvonpiirteensä, liikkumattomana ja pistooli kummassakin kädessä.

"Patria!" [Isänmaa] virkkoi hän lyhyeen, kun upseerit olivat jo ehtineet kolmen askeleen päähän hänestä.

"Libertad!" [Vapaus] vastasivat nämä epäröimättä.

"Vive Dios!" sanoi merimies työntäen pistoolit takaisin lanteitansa puristavaan nahkavyöhön. "Tulette myötätuulella, don Serapio, niinkuin tekin, don Cristoval."

"Sitä parempi, Ramirez!" vastasi Serapioksi puhuteltu upseeri.

"Onko teillä sitten uutisia?" kysyi hänen toverinsa uteliaana.

"Oivallisia, don Cristoval, oivallisia", vastasi Ramirez hykertäen iloisesti käsiänsä.

"Ohoh!" hymähtivät molemmat upseerit vaihtaen keskenään tyytyväisen silmäyksen. "Kertokaahan toki, Ramirez."

Tämä vilkaisi epäluuloisesti ympärilleen.

"Kernaasti sen tekisin", virkkoi hän, "mutta paikka, jossa olemme, ei näytä oikein sopivalta sellaisten asiain juttelemiseen kuin meillä olisi toisillemme."

"Totta kyllä", myönsi don Serapio, "mutta mikä estää meitä astumasta teidän alukseenne? Siellä voimme huoleti haastella."

Ramirez pudisti epäävästi päätänsä.

"Niin", virkkoi hän, "mutta silloin meidän täytyisi laskea ulapalle, eikä minua haluta enempää kuin luullakseni teitäkään tulla huomatuksi ja saada pysähtymiskäsky joiltakin sataman patrullilaivoilta."

"Oikeassapa hän on", huomautti Cristoval; "meidän täytyy keksiä joku muu vähemmän vaarallinen keino voidaksemme jutella kielittelijäin korvia pelkäämättä."

"Mitä kello on?" kysyi Ramirez.

Don Serapio katsoi omaansa.

"Kymmenen", vastasi hän.

"Hyvä! Sitten meillä on aikaa, koska työhön on ryhdyttävä vasta puoliyöstä. Tulkaa kanssani, minä tunnen pulquerian, jossa olemme yhtä hyvässä turvassa kuin Cofre de Peroten [vuori Meksikon pääkaupungin ympäristössä] etäisimmässä rotkossa."

"Entä vene?" huomautti don Cristoval.

"Olkaa huoleti, Lucas hoitelee sitä. Niin taitavia vainukoiria kuin meksikolaiset ovatkin, kykenee hän olemaan heidän kanssaan piilosilla kaiken yötä. Sitäpaitsi olen antanut hänelle ohjeita."

Upseerit kumarsivat, vastaamatta muuten kuin myöntävällä eleellä.

Kaikki kolme läksivät kävelemään. Ramirez astui muutaman askeleen päässä toveriensa edellä. Vaikka yö oli niin pimeä, että kymmenen metrin matkalta oli mahdotonta eroittaa esineitä, liikkui merimies kaupungin kapeita ja mutkaisia katuja pitkin kuitenkin niin helposti ja varmasti kuin olisi niillä vaeltanut täydessä päivänvalossa auringon häikäisevässä hohteessa.

Aivan läheltä kaupunginneuvoston taloa kohosi päätorin kulmasta eräänlainen särkyneiden laivojen sirpaleista hutiloiden kokoonnaulattu hökkeli, joka keskiyön painostavalla hetkellä tarjosi tilapäistä suojaa leperoille ja kaikenlaisille toimettomille. Niitä kerääntyi sinne polttelemaan, juomaan mezcalia tai pelaamaan montea, tuota kaikille espanjalais-amerikkalaisille niin rakasta peliä, kuuluivatpa he mihinkä säätyluokkaan tahansa.

Tämän epäilyttävän, pulquerian nimellä komeilevan ravintolan sisusta vastasi täydellisesti sen kurjaa ulkomuotoa, mutta isossa, vain käryävän kynttiläpahasen valaisemassa salissa istui lähekkäin joukko villinnäköisiä, likaisilla repaleilla verhottuja ja hampaisiin asti aseistettuja miehiä muutamien pöydän virkaa toimittavien, tyhjien tynnyrien kannattamiksi asetettujen lautojen ääressä. He joivat ja pelasivat meksikolaisille ominaisen huolettomaan tapaan, jota ei mikään asia, kuinka vakava tahansa, voi häiritä, ja asettivat panoksiksi kultarahoja, joita täysin kourin ammensivat paikatuista housuntaskuistaan.

Tämän viheliäisen, likaisen hökkelin edustalle, jonka särkyneestä ovesta purkautui kuin hornan aukosta punervaa, löyhkäävää, myrkyllistä höyryä, pysähtyi Ramirez.

"Mihin hittoon te meidät viette?" kysyi don Serapio inhoten, jollaista vaikutelmaa hän ei voinut hillitä tämän iljettävän mökkirähjän nähdessään.

Merimies pani sormen huulilleen.

"Hst", varoitti hän, "sen saatte tietää. Odottakaa minua tässä hetkinen, mutta koettakaahan pysyä varjossa, jottei teitä huomata. Tämän kunnon laitoksen vierailla on niin monta syytä pelätä vakoojia, että jos he näkisivät teidän äkkiä ilmestyvän keskelleen, saattaisivat he ensi hetkellä tehdä teille pahan kepposen."

"Mutta minkätähden", uteli don Serapio, "täytyy meidän mennä tuohon likakaivoon voidaksemme sanoa toisillemme sanottavamme? Minun mielestäni meidän tulisi päinvastoin etsiä yksinäisyyttä."

Ramirez hymyili viekkaasti.

"Luuletteko siis", virkkoi hän, "että olisin tuonut teidät tänne, jos minulla olisi teille vain erinäisiä uutisia kerrottavana?"

"Minkävuoksi sitten?"

"Sen saatte pian tietää. Tällä hetkellä en voi teille mitään sanoa."

"Jos asia niin on, niin menkää sitten, mutta älkäähän jättäkö meitä kovin pitkäksi ajaksi tämän inhoittavan talon portille."

"Olkaa huoleti, minä vain pistäydyn sisällä ja tulen heti takaisin."

Sitten hän vielä kerran varoitettuaan upseereja työnsi pulquerian ovea, joka heti antoi perään, ja astui sisälle. Tämän salin pimeimmässä nurkassa, melkein tykkänään paksujen, pelurien päiden yläpuolella tupruavien ja tiivistyvien savupilvien peitossa, haasteli toistensa korvaan kuiskaillen kaksi intiaanilaismallisten viittojensa leveihin poimuihin verhottua miestä, hatunlieret silmille painettuina, mikä varovaisuus heitä ympäröivässä pimeässä oli varsin tarpeeton, ja nojaten pitkiin kivääreihin, joiden perät olivat työnnetyt salin kovaksi sotkettuun multalattiaan, vähän väliä luoden levottomia katseita jonkun askeleen päässä heistä istuvien leperojen ryhmiin.

Kokonaan kortteihinsa kiintyneet pelaajat eivät suinkaan välittäneet näiden tuntemattomien tarkkaamisesta, vaikkakin he sotilaallisen ryhtinsä ja vaatteittensa siisteyden ja hienouden vuoksi pistivät silmään heidän keskuudessaan eivätkä ilmeisesti kuuluneet tähän ravintolarähjään tavallisesti kerääntyvään seuraan. Aivan turhaan siis olivat tuntemattomat näin varovaisia välttääkseen tutkivia katseita, otaksuen, että läsnäolijain tarkoituksena olisi heitä vaania.

Kello löi yksitoista kaupungintalon tornissa, samalla kun varjo häilähti oviaukkoon, ja mies samassa ilmestyi kynnykselle.

Tulija pysähtyi, loi tutkivan silmäyksen saliin, ja sitten hän hiukan epäröityään, mikä varmaankin aiheutui siitä, että hänen väkijoukossa oli vaikea tuntea sitä tai niitä, joille hänellä oli asiaa, astui huoneeseen ja suuntausi ripeästi ja nopein askelin muukalaisia kohti.

Nämä kääntyivät hänen askeleensa kuullessaan ja liikahtivat ilosta hänet tuntiessaan.

Kuten lukija epäilemättä jo on arvannut, ei tulokas ollut kukaan muu kuin Ramirez.

Nuo kolme miestä puristivat toistensa käsiä sellaisen mielihyvän ilmein, ettei sitä suinkaan voinut selittää miksikään jonninjoutavaksi kohteliaisuudeksi, jollaista niin paljon teeskennellään kaupunkien muka sivistyneessä elämässä.

"No", kysyi Ramirez, "mitä olette tehneet?"

"Emme mitään", vastasi toinen miehistä, "me odotimme teitä."

"Entä nuo hupsut?" tiedusti hän vielä.

"He ovat jo kolme neljännestä hävinneet."

"Sitä parempi, sitä innokkaammin he marssivat."

"Ennen pitkää täytyy heidän nähdä kukkaroittensa pohja."

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen varma. He ovat pulqueron sanojen mukaan pelanneet herkeämättä kello kahdeksasta aamulla."

"Aivan hellittämättäkö?" kysyi merimies kummastuneena.

"Eivät ole lakanneet minuutiksikaan."

"Sitä parempi."

"Kah!" virkkoi toinen tuntemattomista. "Oletteko siis tullut aivan yksinänne? Entä ne, jotka teidän piti tuoda tullessanne?"

"He odottavat tuolla ulkona. Hetken perästä heidät näette."

"Hyvä on. Siis tänä yönä sittenkin?"

"Te tiedätte sen paremmin kuin minä."

"Enpä niinkään."

"Ettekö ole siis häntä nähnyt?"

"Ketä?"

"Häntä, tuhat tulimmaista!"

"En."

"Hitto soikoon! Sepä ikävää."

"Minun ei tarvinnut häntä nähdä."

"Mutta minun laitani on toisin."

"Miksikä niin?"

"Siksi, että olen pannut täytäntöön hänen käskynsä, siksi, että he ovat mukanani."

"Se on totta."

"Vive Dios! Minun täytyi käyttää viekkautta taivuttaakseni heidät saapumaan tänne asti."

"Miksi ette heti tuonut heitä sisälle?"

"Sitä minä kyllä varon, ainakin tällä hetkellä. He ovat kylmiä ja jäykkiä meriupseereja, joiden hymy missä olosuhteissa hyvänsä alati muistuttaa irvistystä. Niin tiukassa ovat heidän ohuet huulensa. Arvoisain liittolaistemme hieman rivo käytös", lisäsi hän hymyillen, "voisi olla heille vastenmielistä."

"Mutta kun mestari saapuu?"

"Oh, silloin jokainen katselee häntä."

Samassa kuului ulkoa kimeä vihellys.

Pelaajat nousivat kuin sähkötärähdyksestä.

Ramirez kumartui kuiskaamaan näiden kahden miehen korvaan.

"Hän on tullut!" virkkoi hän heille hiljaa. "Pian tavataan."

"Mihin te sitten nyt menette?" kysyi toinen tuntemattomista vilkkaasti.

"Niiden luo, jotka minua odottavat."

Pujottautuen ryhmäin läpi lähti merimies kenenkään huomaamatta pulqueriasta.

Tuskin oli Ramirez lähtenyt salista, kun ovi avautui jykevästä nyrkiniskusta ja eräs mies astui tai pikemminkin syöksyi huoneeseen.

Saapuvilla olevat paljastivat päänsä kuin yhteisestä sopimuksesta ja kumarsivat kunnioittavasti.

Kuvailemme muutamin sanoin tämän uuden henkilön, joka esittää mitä tärkeintä osaa tässä kertomuksessa.

Vieras näytti kaksikymmen- tai korkeintaan kaksikolmattavuotiaalta, vaikka hän luultavasti oli iäkkäämpi. Hänen hento ja siro vartalonsa oli pieni, mutta täysin sopusuhtainen; kaikki hänen liikkeensä osoittivat sanomatonta hienoutta ja ylevyyttä.

Hänen aivan parrattomia kasvojaan reunusti komea tukka, joka runsaana riippui hänen hattunsa alta ja levisi laajoina suortuvina hänen olkapäilleen.

Tällä miehellä oli korkea ja leveä, älykkyyttä ja haaveellisuutta todistava otsa, syvät silmät ja hyvin avoin katse, suora, herkkäpielinen nenä, huulilla halveksiva, katkeran ivallinen hymy. Kaikki piirteet yhtyneinä antoivat hänen kasvoilleen omituisen, mutta voimakkaan ja käskevän ilmeen. Häntä ei voinut rakastaa, mutta häntä täytyi pelätä.

Jalkojen ja käsien pienuus ilmaisi hänen rotunsa.

Puettuna meksikolaisten maalaisten silmääkiehtovaan kuosiin hän liikkui perin uhkeissa vaatteissaan matkimattoman sirosti ja sulavasti.

Ken hän oli?

Hänen parhaat ystävänsäkään – ja hänellä oli niitä paljon henkilöiden joukossa, joiden keskuuteen hän oli niin äkkiä ilmestynyt – eivät sitä tienneet.

Amerikassa oli varsinkin sillä aikakaudella, jossa kertomuksemme liikkuu, ihmisen perin helppo salata ja ikäänkuin muurata umpeen säätynsä ja yksityiselämänsä. Äkkiä ilmestyi näyttämölle joku älykäs mies, eikä kukaan udellut, mistä hän saapui tai minne hän pyrki. Loistavana meteorina hän piirsi säteilevän vaon vallankumouksellisen kamppailun kaaokseen, valaisten sitä ennenkuulumattomien tekojen velhomaisella hohteella. Sitten tuo mies, tuo tuntematon sankari, hävisi näyttämöltä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin; yö ympäröi hänet, pimeys tummeni yhä enemmän, ja läpitunkemattoman salaperäisyyden verho peitti hänen hautansa yhtä hyvin kuin hänen kehtonsakin. Muukalainen oli näitä miehiä. Hän ja Jaguari olivat täten samassa asemassa puoluelaisten silmissä, mutta elämä eletään niin nopeasti silloin, kun suurimman kamppailun hetki lyö, että kukaan ei yrittänyt kurkistaa tähän hämärään ja tutkia näiden kahden nuoren päällikön salaisuutta. Henkilöä, josta me tällä hetkellä puhumme, mainitsivat sekä hänen ystävänsä että hänen vihollisensa tavallisesti nimellä El Alférez. Tuo sana, joka espanjankielessä kirjaimellisesti merkitsee aliluutnanttia, oli tullut tämän omituisen henkilön nimeksi, jonka hän muuten oli itsekin omaksunut ja jonka hän tunnusti.

Mutta miksi oli hänelle annettu noin kummallisesti valittu arvonimi?

Siihen kysymykseen, kuten kaikkiin muihinkin, on meidän ainakin tällä hetkellä mahdotonta vastata.

Luotuaan korskean ja levollisen katseen ympärilleen sekaviin ryhmiin kerääntyneisiin läsnäolijoihin, nojasi nuori mies kumoon kaadettuun tynnyriin ja virkkoi hiukan venytetyllä, teeskennellyn välinpitämättömällä äänellä ja hymyhuulin häntä ympäröiville henkilöille:

"No, poikaveitikkani, oletteko reimasti huvitelleet?"

Miesjoukon riveistä kuului yksimielistä tyytyväisyyden mutinaa.

"Hyvä, mes coyotes", jatkoi hän samaan luihuun, leikilliseen sävyyn; "nyt teidän on tarvis haistella hiukan verta, eikö niin?"

"Niin", vastasivat nuo kaameat olennot yhdestä suusta.

"Olkaa huoletta. Ennen pitkää toimitan teille tilaisuuden nauttia sen lemusta mieltänne myöten. Mutta minä en näe Ramirezia keskuudessanne. Olisiko hän ollut kyllin kömpelö antaakseen itsensä hirttää? Vaikka hän olisi sen ansainnut jo kauan sitten, en kuitenkaan luule häntä sellaiseksi tolvanaksi, että olisi sallinut Meksikon hallituksen vakoilijain hänet tavoittaa."

Nämä sanat hän lausui lempeällä, sointuvasti värähtelevällä, mutta silti vihlovalla ja hiukan kimakalla äänellä.

"Olen kuullut nimeni mainittavan", virkkoi Ramirez ilmestyen kynnykselle.

"Mainitsinhan minä sen. No, oletko yksin?"

"Enkä olekaan."

"Tulivatko he molemmat?"

"Molemmat."

"Sepä hyvä. Jos Jaguari nyt vain pitää lupauksensa, pidän minä omani ja takaan menestyksen."

"Sanasta miestä, señor Alférez", virkkoi eräs mies, joka muutama minuutti sitten oli livahtanut saliin.

"Rayo de Dios! Olkaa tervetullut, te ja toverinne, sillä yksinänne ette tietenkään ole."

"Minulla on kaksikymmentä miestä, jotka vastaavat sataa."

"Mainiota. Siitä minä Jaguarin tunnen."

Tämä alkoi nauraa.

"He odottavat vain merkkiä minulta astuakseen sisälle."

"Tulkoot, tulkoot, aika on kallis, älkäämme tuhlatko sitä turhanpäiväisiin asioihin."

Jaguari meni ovelle heittäen pois sytytetyn savukkeen, joka hänellä oli kädessä.

Kaikki kaksikymmentä salaliittolaista astuivat sisälle asettuen äänettöminä riviin päällikkönsä taakse.

Ramirez saapui heti sen jälkeen, molemmat meriupseerit seurassaan.

"Kaikkihan on täysin selvillä välillämme, Jaguari?"

"Kaikki."

"Käyttäydymmehän toisiamme kohtaan täysin vilpittömästi ja urhoollisesti?"

"Niin."

"Vannotteko sen?"

"Vannon empimättä."

"Kiitän sydämestäni, ystäväni. Minä puolestani vannon olevani teille vilpitön ja uskollinen toveri."

"Montako miestä teillä on?"

"Kolmekymmentä, kuten näette."

"Kun ne lisäämme minun tuomiini kahteenkymmeneen, saamme kunnioitusta herättävän puolisatasen, mikä on enemmän kuin tarvitsisimmekaan, jos asia hoidetaan hyvin."

"Jakakaamme nyt osat."

"Mitään ei luullakseni ole muutettu: minä yllätän gallon, sillä välin kun te kaappaatte korvetin."

"Sovittu. Missä ovat oppaat?"

"Tässä ollaan", vastasivat esille astuen ne kaksi miestä, joiden kanssa Ramirez oli ensi kertaa pulqueriaan astuttuaan haastellut.

El Alférez tarkkasi heitä huolellisesti jonkun minuutin ja kääntyi sitten Jaguariin päin lausuen:

"Minun nähdäkseni te voitte lähteä."

"Kuinka paljon miehiä jätätte itsellenne?"

"Ottakaa ne kaikki, minä pidän luonani ainoastaan Ramirezin ja kaksi muuta henkilöä, joille hänen tulee minut esitellä ja jotka varmaankin ovat täältä tavattavissa."

"Tosiaankin", virkkoi merimies.

"Kah, kojootit", jatkoi El Alférez, "seuratkaa uutta päällikköänne. Minä jätän teidät toistaiseksi Jaguarin käskyjen alaisiksi, jolle luovutan kaikki oikeuteni teihin."

Läsnäolijat kumarsivat mitään vastaamatta.

"Ja nyt, veljet", jatkoi nuori mies, "on teidän muistettava, että lähdette taisteluun isänmaanne vapauden puolesta ja että päällikkönne ei säästä enempää omaa henkeänsä kuin teitäkään onnistuakseen rohkeassa otteessa, jota hän teidän avullanne yrittää. Sen pitäisi tehdä teidät voittamattomiksi. Menkää!"

"Älkää unohtako merkkiä: yksi raketti, jos yrityksenne ei onnistu."

"Kolme, jos siinä onnistumme, ja me onnistumme, veli."

"Jumala sen suokoon!"

"Näkemiin."

Molemmat päälliköt puristivat toisensa kättä, ja Jaguari lähti pulqueriasta noiden villien miesten seuraamana, jotka marssivat äänettöminä kuin saalista ajavat pedot.

Pian ei salissa enää ollut kuin El Alférez, molemmat meriupseerit, Ramirez ja pulquero, joka silmät suurina säikähdyksestä katseli ja kuunteli kaikkea, siitä mitään ymmärtämättä.

El Alférez jäi liikkumattomaksi, ruumis eteenpäin nojautuneena, niin kauaksi kuin hänen oli mahdollista eroittaa loittonevien miesten yhä heikommaksi käyvä askelten töminä. Kun kaikki jälleen oli hiljaista, suoristausi hän ja kääntyi toveriensa puoleen, jotka olivat kuunnelleet tarkkaavaisina, kuten hänkin.

"Menkööt he Jumalan haltuun", virkkoi hän tehden hartaasti ristinmerkin. "Nyt, caballeros, on meidän vuoromme."

"Olemme valmiit", vastasivat kaikki kolme miestä.

El Alférez vilkaisi nopeasti ympärilleen saliin.

Joko uteliaisuudesta tai joutilaisuudesta tai jostakin muusta syystä pysyi pulquero liikkumattomana etäisessä salin nurkassa, tarkoin silmin seuraten miesten liikkeitä ja omituisia puuhia.

"Hoi", virkkoi El Alférez, "tulkaa tänne!"

Pulquero otti nöyrän kohteliaasti olkihatun päästänsä ja riensi tottelemaan tätä käskyä, jota ei käynyt vastustaminen.

"Mitä teidän arvoisuutenne haluaa?" sanoi hän.

"Kysyä teiltä jotakin."

"Olkaa hyvä."

"Rakastatteko rahaa?"

"No, tuhat tulimmaista, tottahan toki, hyvä herra", vastasi hän ovelasti virnistäen, mikä kaiketi oli olevinaan hymyä.

"Hyvä sitten, tässä on kultakolikko. Lähtiessämme annamme teille toisen. Teidän on vain muistettava, että olette sekä sokea että kuuro."

"Helppoahan se", vastasi toinen, pistäen kultarahan taskuunsa ja siirtyen sivummalle.

Jaguarin lähdettyä vaivasi molempia upseereja levottomuus, jota he eivät yrittäneetkään salata. Tätä levottomuutta ei El Alférez mitenkään näkynyt huomaavan, sillä hänen kasvonsa päinvastoin säteilivät.

Todellakin näytti retki, jota heidän oli huimapäisen sissin seurassa yritettävä, ei ainoastaan uhkarohkealta, vaan mielettömältäkin, varsinkin kun El Alférez oli niin ritarillisesti jättänyt Jaguarin käytettäviksi kolmekymmentä päättäväistä miestä, joiden apu heidän mielestään olisi heille ollut välttämätön.

Hetkisen heitä tarkkaan silmäiltyään sanoi El Alférez hymyillen:

"Kah, kah, señores, rohkeutta! Miksi hitossa näytätte noin säikähtyneiltä? Emmehän vielä ole kuolleet!"

"Totta kyllä, mutta emme juuri muutakaan", vastasi don Serapio lyhyesti.

El Alférez rypisti kulmiaan.

"Peloittaako teitä ehkä?" sanoi hän korskeasti.

"Emme me kuolemaa pelkää, mutta pelkäämme yrityksen menevän myttyyn."

"Se on minun asiani. Minä vastaan menestyksestä hengelläni."

"Me tiedämme varsin hyvin, mihin te kykenette, señor, mutta meitä on vain neljä miestä, ja sitäpaitsi..."

"Entä aluksen miehistö?"

"Se on totta, mutta sitäkin on vain kuusitoista henkeä."

"Se riittää."

"Toivoakseni. Mutta en rohkene siihen luottaa."

"Sanalla sanoen: tuletteko vai ettekö, oletteko valmiit minua sittenkin tottelemaan?"

"Me olemme panneet henkemme alttiiksi."

"Siis toimitte, tapahtukoon mitä tahansa?"

"Tapahtukoon mitä tahansa."

"Hyvä on."

El Alférez näkyi hetkisen miettivän ja kääntyi sitten pulqueron puoleen, joka levottomana seisoi hänen vieressään.

"Onko teille jätetty mitään minulle annettavaksi?" kysyi hän.

"On, hyvä herra. Tänä iltana rukouksen aikaan kantoi tänne muuan mies hartioillaan matkalaukun."

"Missä se on?"

"Koska se miehen selityksen mukaan sisälsi kallisarvoisia esineitä, käskin viedä sen omaan huoneeseeni, jotta se olisi varmassa tallessa."

"Viekää minut huoneeseenne."

"Niinkuin haluatte, armollinen herra."

"Señores", virkkoi El Alférez molemmille meriupseereille ja Ramirezille, "varrotkaa minua täällä. Kymmenen minuutin päästä palaan luoksenne."

Ja vastausta odottamatta viittasi hän pulqueron oppaakseen ja lähti nopein askelin salista.

Nuo kolme miestä olivat hetkisen äänettömiä. Synkät ajatukset näkyivät heitä kiusaavan, ja he loivat levottomia katseita ympärilleen.

Aika, joka ei koskaan pysähdy, oli kulunut nopeasti näiden kertomiemme tapausten vaiheissa. Yö oli melkein loppumaisillaan, aamuruskon ensimmäinen hohde alkoi valaista pulquerian savuttuneita seiniä, ja jotkut, muita aamuvirkummat asukkaat lähtivät jo kaduille. Ennen pitkää ilmestyisi aurinko.

"Päiväkin jo koittaa", virkkoi don Serapio kohottaen levottomasti päätänsä.

"Mitäpä sillä väliä?" vastasi Ramirez.

"Mitäkö väliä!" huudahti don Serapio kummastuneena. "Minun tietääkseni on toki aikomamme yrityksen onnistumisen tärkeimpiä ehtoja yön hiljainen hämärä."

"Niin", säesti don Cristoval, "jos odotamme, kunnes päivä on täysin valjennut, on kaikki yllätys mahdotonta."

Ramirez kohautti olkapäitään.

"Te ette tunne miestä, jonka käskettäviksi olette ehdoin tahdoin alistuneet", vastasi hän. "Juuri mahdottomia hän mieluummin yrittääkin."

"Te siis tunnette hänet paremmin kuin me, koska hänestä noin puhutte?"

"Paremmin kuin kukaan muu", sanoi merimies hiukan innostuen; "minä luotan häneen hyvin lujasti; jo kymmenen vuotta olen elellyt hänen pateillaan ja monet kerrat on minulla ollut tilaisuus havaita hänen sydämensä ylevät ja todella jalomieliset ominaisuudet."

"Ah!" huudahtivat upseerit lähestyen innokkaasti. "Ken hän siis on?"

Ivallinen hymy värähti Ramirezin ohuilla huulilla.

"Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin; harras isänmaanystävä ja vallankumousliikkeen mainehikkaimpia johtajia."

"Hm", virkahti don Cristoval, "emme me teiltä sitä kysy."

"Mitä sitten?" sanoi merimies huomaamattoman ivallisesti.

"Kah, tehän sanoitte eläneenne kymmenen vuotta tuon miehen läheisyydessä", toisti don Serapio; "tiedätte siis varmaan joitakuita yksityisseikkoja, jotka ovat kaikilta muilta salassa ja joista me kernaasti kuulisimme."

"Mahdollista; mutta valitettavasti en voi mitenkään tässä suhteessa tyydyttää uteliaisuuttanne. Jos El Alférez ei ole katsonut sopivaksi antaa teille mitään lähempiä tietoja yksityiselämästään, ei ole minun asiani sitä paljastaa."

Don Serapio oli vastaamaisillaan merimiehelle hiukan ärtyisästi, mutta samassa avautui jälleen ovi, josta El Alférez oli lähtenyt, ja siitä astui sisään pulquero – naishenkilön seuraamana.

Upseerit eivät voineet hillitä kummastuksen huudahdusta tuntiessaan tuossa salapuvussa El Alférezin itsensä.

Nuori päällikkö esiintyi naisen puvussa niin sirosti ja sulavasti, käveli niin keveästi sipsuttaen ja näkyi olevan niin perehtynyt hienohelmain tuhansiin helyihin, sanalla sanoen muutos oli niin täydellinen, että katsetta lukuunottamatta, jonka omituista säteilyä nuori mies ei ollut kyennyt täydellisesti sammuttamaan, olisivat nuo kolme miestä vannoneet tämän merkillisen olennon todellakin naiseksi.

Vaikkei El Alférezin puku ollut muhkea, oli se siro ja aistikas. Hänen kasvojaan puoleksi peittävät päähineen silkkipoimut vaimensivat hänen piirteittensä korskeaa ilmettä; oikeassa kädessä hänellä oli soma santelipuinen viuhka, jota hän liikutteli yhtä näppärän huolettomasti ja yhtä taidokkaasti kuin vain espanjattaret tai heidän eteläamerikkalaiset tyttärensä osaavat.

"No, caballeros", sanoi nuori mies sirosti veikistellen ja sointuvalla äänellä, "ettekö minua tunne? Minä olen ystävättärenne doña Leonora Salcedon tytär, doña Mencia."

Kaikki kolme miestä kumarsivat kunnioittavasti.

"Anteeksi, señorita", vastasi don Serapio suudellen juhlallisesti hänen ohuiden sormiensa päitä, "tunnemmehan me teidät varsin hyvin, mutta kun emme ollenkaan voineet odottaa iloa teitä täällä nähdä..."

"Niin emme vielä tälläkään hetkellä, teitä puhuteltuamme, rohkene uskoa näkemäämme todeksi", täydensi toinen upseeri.

Pulquero katseli säikähtyneenä läsnäolijoita toista toisensa perästä. Miespoloinen ei enää ymmärtänyt mitään siitä, mitä tapahtui; hän kyseli itseltään, nukkuiko vai oliko valveilla. Sanalla sanoen hän oli vähällä uskoa noituutta.

"En käsitä teidän kummastustanne, caballeros", jatkoi doña Menciaksi tekeytynyt tarkoituksella. "Eikö jo muutama päivä sitten sovittu teidän, äitini ja puolisoni kesken, että lähtisimme tänä aamuna syömään aamiaista korvetti Libertadissa komentaja Ramirezin kanssa?"

"Tosiaan", huudahti don Serapio vilkkaasti, "suokaa minulle anteeksi, señora, en käsitä, mikä minulta on muistini vienyt. Kuinka olen voinut sen unohtaa?"

"Minä annan teille anteeksi", vastasi El Alférez hymyillen, "mutta vain sillä ehdolla, että hyvitätte kummallisen huonomuistisuutenne ja epäkohteliaan menettelynne tarjoamalla minulle käsivartenne lähteäksemme heti yhdessä korvetille."

"Varsinkin", säesti don Cristoval, "kun meillä on jokseenkin pitkä matka sinne ja kun komentaja meitä varmaankin odottaa."

"Canarios, kyllä hän teitä odottaa!" huudahti Ramirez. "Sen minä uskon, señor, koskapa hän lähetti minut noutamaan teitä veneellä laivaan."

"Niin ollen luulen, että meidän on parasta lähteä enempää viivyttelemättä."

"Kuten käskette, señora."

"Kas tässä, kunnon mies", virkkoi El Alférez lempeällä äänellä, kääntyen pulqueron puoleen, "ottakaahan tämä minulta muistoksi."

Puoliksi hölmistyneenä näkemästään ojensi miekkonen konemaisesti oikean kätensä, johon salaperäinen seikkailija pudotti kultakolikon. Sitten tämä tarttui don Serapion käsivarteen ja läksi Cristovalin ja Ramirezin seurassa, jotka astuivat edeltä, ilmoittaakseen soutajille.

Kunnon pulquero jäi seisomaan ovensa kynnykselle ja seurasi silmillään, niin kauan kuin voi heidät eroittaa, noita salaperäisiä vieraita, jotka olivat viettäneet koko yökauden hänen talossaan. Sitten hän meni huoneisiinsa, pudisti miettivästi päätään ja hypitellen saamaansa kultarahaa kämmenellään jupisi itsekseen:

"Kaikki ei ole selvää: mies, joka on nainen, ystäviä, jotka eivät tunne toisiaan sen jälkeen, kun ovat kaksi tuntia keskenään haastelleet, se on hiton kieroa; varmaankin on jotakin tekeillä. En maar minä moiseen hiidensotkuun sekaannu. Toisinaan on hyvä osata kahlehtia kielensä. Mikäpä asia minua koskeekaan, minulle annettu kolikko on oikeaa kultaa, ei minun tarvitse sen pitemmälle nähdä."

Tämän filosofisen mietiskelyn tyynnyttämänä ja varovaisin mielin sulki pulquero ovensa ja meni vuoteelle korvatakseen päivällä nukkumalla sen unen, jonka hän näiden omituisten hommien tähden oli yöllä menettänyt.

XIX

Merellä

Kello oli noin neljä aamulla. Rusko alkoi värittää taivaanrantaa leveillä vaaleilla viiruilla. Aaltojen äärimmäisen sinijuovan kohdalla hehkui heleänpunainen heijastus auringonnousun airueena ilmoittaen että päivänkehiä pian ilmestyisi.

Sillä hetkellä alkoi sankasta verhoavasta sumumerestä vähitellen ilmestyä keveä priki luovien tuulessa ja purjehtien vaivaloisesti etelälounaasta puhaltavan vinhan vihurin vuoksi sillä perin vaarallisella ja kallioisella rannikolla, joka on Galvestonin lahdelman kaulana Rio Trinidadin suulla.

Se oli siro, enintään kolmensadan tonnin vetoinen alus, rohkea- ja huimapiirteinen, soukkarunkoinen ja pitkät mastot keikailevasti kenossa taaksepäin.

Sen huolellisesti siloiteltu ja tervattu taklaus, sen sopusuhtaisesti asetetut raakapuut ja ennen kaikkea sen oikealle ja vasemmalle puolelle puhkaistuista tykinaukoista näkyväin neljän lyhyen kahdeksantuumaisen kanuunan kidat ja pitkä akselillaan keulapakalla lepäävä kolmikymmeninen ilmaisivat, että vaikkei sillä isonmaston huipussa liehunutkaan sotalaivain lippua, oli se tarpeen tullen silti yhtä valmis tarmokkaasti taistelemaan risteilijöitä vastaan, jotka jollakin verukkeella yrittäisivät ehkäistä sen matkaa.

Sillä hetkellä, jolloin me sen huomasimme, näytti prikin kansi ensi silmäyksellä autiolta lukuunottamatta ruorirattaan ääressä kyyhöttävää peränpitäjää ja peräkannella edestakaisin kävelevää, piippuansa polttelevaa henkilöä. Mutta tarkemmin tähystäen olisi havainnut aivan lähellä kokkaa laivan keulapuolella lepäämässä ja nukkumassa viitisentoista miestä kuusituntisella vartiovuorollaan, jotka pieninkin merkki olisi riittänyt herättämään.

"Kah", virkkoi äkkiä kävelijä, pysähtyen kompassikopin viereen ruorimiestä puhuttelemaan, "luulen että tuuli käy myötäiseksi, vai kuinka?"

"Niin, herra Lovel", vastasi merimies kohauttaen kätensä villalakkiinsa, "se on kyllä totta, tuuli on käynyt kaksi piirtoa myötäiseksi."

Kun henkilö, jota puhuteltiin Lovelin sirolla nimellä, esittää jotakuinkin tärkeää osaa tämän kertomuksen eri näyttämöillä, pyydämme saada hänet lukijalle esitellä ja piirtää hänen kuvansa.

Ulkonäöltään oli mies noin viisikymmenvuotias, vartalo melkein yhtä leveä kuin pitkäkin, hyvin muistuttaen säärillä varustettua tynnyriä, ja kuitenkin hän oli harvinaisen tarmokas ja ketterä; nenä oli sinipunerva, huulet paksut ja helakat kasvot tuuhean, punaisen poskiparran kaartamat, mikä antoi niille hilpeän ilmeen, samalla kun kaksi pientä, harmaata, syvään painunutta, säihkyvää ja päättäväistä silmää teki ilmeen epäileväksi ja ivalliseksi.

Luonteeltaan hän oli kunnon mies, uljas, avomielinen ja rehti, oivallinen merimies, eikä rakastanut muuta kuin kahta asiaa eli pikemminkin kahta persoonaa maailmassa: kapteeniaan, jonka hän oli kasvattanut ja jonka, kuten hän usein sanoi, hän oli opettanut tekemään ensimmäisen punoksensa tarjoamalla hänelle tupakkaa, ja laivaansa, jonka rakentamisen hän oli nähnyt, jolle hän oli noussut, heti kun se laskettiin vesille, ja jota hän ei sittemmin ollut jättänyt.

Luutnantti Lovel ei ollut koskaan tuntenut isäänsä eikä äitiään, ja hänen prikinsä ja kapteeninsa olivatkin tulleet hänen perheekseen. Kaikki hänen rakastamiskykynsä, jotka kauan olivat olleet tukahdutettuina ja uinuneet hänen sielunsa pohjalla, olivat siinä määrin kohdistuneet näihin, että se, mitä hän tunsi toista yhtä hyvin kuin toistakin kohtaan, meni aivan ulkopuolelle järjellisen kiintymyksen rajojen ja oli saavuttanut todellisen kiihkon jättiläismäiset mittasuhteet.

Sitäpaitsi vastasi tämä kapteeni, josta pian kerromme, runsain määrin vanhan merimiehen ystävyyteen.

"Kuulkaahan, luutnantti, minä en tahdo sekaantua komennukseen", virkkoi merimies, kaiketikin rohkaistuna tavasta, jolla päällikkö oli häntä puhutellut, "tiedättekö, että purjehduksemme on muutaman päivän ajan ollut aika lystikästä?"

"Niinkö sinusta näyttää, poikaseni?"

"Tuhat tulimmaista, nuo alituiset luovit, eilen maihin lähettämämme venekunta, joka ei ole vielä palannut, – eikö se kaikki ole koko lailla merkillistä?"

"Hm", äännähti upseeri, muulla tavoin ilmaisematta mielipidettään.

"Mihin me siis täten olemme menossa, luutnantti?" jatkoi merimies.

"Haluaisitko sinä sen hyvin kernaasti tietää?" vastasi luutnantti Lovel välinpitämättömään sävyyn.

"Totisesti", sanoi toinen kääntäen mälliä suussaan ja roiskahduttaen mustanharmaan sylkisuihkun, "tunnustanpa, luutnantti, että se olisi minulle varsin mieluista."

"Niinkö...? Kah, my boy", virkkoi vanha merikarhu viekkaasti hymyillen, "jos sitä sinulta kysytään, niin sinä vastaat, ettet tiedä. Sillä tavoin olet varma, ettet saata itseäsi pulaan, ja varsinkin siitä, ettet pety."

Sitten hän hetkisen tarkastettuaan tästä omituisesta vastauksesta nolostuneen perämiehen kasvoja lisäsi:

"Soitettava kahdeksan lasia, my dear, tuolta nousee aurinko vuorten takaa; me vaihdamme nyt vartiomiehistön."

Ja pistettyään piipun takaisin suupieleensä hän jatkoi kävelyään.

Merimies tarttui kellonkieleen kiinnitettyyn nuoraan ja kumahdutti neljä kaksoislyöntiä.

Tuosta heille hyvin tunnetusta merkistä nousivat keulassa loikovat miehet suurella melulla ja syöksyivät välikannelle huutaen täyttä kurkkua:

"Ylös vartiovuorolle, oikeanpuoliset! Ylös, ylös! Kello on neljä, oikeanpuoliset! Ylös, ylös!"

Sitten kun vartiomiehistö oli vaihdettu, antoi luutnantti tarpeelliset määräykset laivan siistimisestä. Ja kun aurinko sitten alkoi nousta taivaanrannalta punervain huurujen keskeltä ja hajoitti vähitellen sankan sumun, joka kaiken yötä oli käärinliinan lailla verhonnut laivaa, käski luutnantti jotakuta nousemaan tähystäjäksi pienen prammitangon raa'oille tarkatakseen ulappaa ja pitääkseen silmällä rantoja, joita pitkin laiva purjehti. Ja kun nämä erinäiset velvollisuudet olivat suoritetut, jatkoi vanha merikarhu kävelyään, luoden vähän väliä silmäyksen mastoihin ja mutisten hampaittensa välitse:

– Hm, minnepä olemme menossa? Hän tekisi hyvin ystävällisesti, jos sen minulle sanoisi; tämä on todellakin sokeain purjehdusta, ja saamme kiittää onneamme, jos tästä ehjin nahoin selviämme.

Äkkiä näkyivät hänen leveät kasvonsa kirkastuvan, ja niille levisi hilpeä hymy. Kapteeni oli tullut hytistään ja ilmestynyt kannelle.

Kapteeni Johnson oli siihen aikaan tuskin kolmeakymmentäkolmea vuotta vanha, keskikokoista pienempi mies. Hänen liikkeensä olivat teeskentelemättömät, joustavat ja luontaisen sirot. Piirteet olivat miehekkäät ja terävät, ja mustat, älykkyyttä säteilevät silmät antoivat hänen kasvoilleen suuruuden, voiman ja vilpittömyyden ilmeen.

"Hyvää huomenta, isä", sanoi hän Lovelille ojentaen sydämellisesti kätensä.

"Hyvää huomenta, poikaseni", vastasi tämä, "oletko hyvin nukkunut?"

"Erittäin hyvin, kiitos, isä. Mitä uutta kuuluu?"

Tämän näennäisesti yksinkertaisen kysymyksen kuullessaan luutnantti suoristausi, nosti käden hattuunsa ja vastasi kunnioittavasti:

"Kapteeni, laivasta ei kuulu mitään uutta. Olen antanut kääntää prikiä tuulta kohti luovi luovilta kolmen tunnin ajan, ja määräystemme mukaan risteilemme päin tuulta kuuden ja kahden kolmanneksen solmun nopeudella tunnissa, prammipurjeet levitettyinä ja pitäen Galvestonin niemenkärkeä alati vasemmalla puolellamme."

"Se on hyvä", vastasi kapteeni vilkaisten kompassiin ja purjeisiin.

Kaikessa, mikä kuului palvelukseen, oli luutnantti Lovel päällikkönsä uudistetuista kehoituksista huolimatta aina säilyttänyt häntä kohtaan alempiarvoisen sävyn ylempäänsä puhutellessa. Ja kun kapteeni oli nähnyt, että vanha merimies siitä muodollisuudesta piti tiukasti kiinni, ei hän enää siitä välittänyt, vaan salli hänen käyttää puhetapaansa.

"Tuota noin, kapteeni", jatkoi luutnantti hiukan epäröiden, "me lähestymme salmea. Onko teidän aikomuksenne laskea sisälle lahteen?"

"On oikein."

"Mutta me upotamme itsemme."

"Eipä niin hullusti."

"Hm, en käsitä, kuinka siitä suoriudumme."

"Saatpa nähdä, ja eikö meidän tarvitse lähteä etsimään isoavenettämme, joka ei ole vielä palannut?"

"Se on totta; en tullut sitä ajatelleeksi."

"Sepä se, ja entä matkustajamme?"

"En ole heitä vielä tänään tavannut."

"Hyvä. Kyllä he pian tulevat kannelle."

"Laiva!" Imusi tähystäjä.

"Kah, sitäpä odotinkin", virkkoi kapteeni.

"Käännetäänkö alus?"

"Päinvastoin purjehdimme laukausta ampumatta lahdelman suuta vallitsevan linnoituksen ohitse."

"Minä en käsitä."

"Ole huoletta, kyllä pian käsität."

Ja kääntyen tähystäjän puoleen huusi hän:

"Millä suunnalla laiva on?"

"Oikealla puolella, meistä tuulen päällä. Se tulee poukamasta, johon oli kätkeytyneenä, ja laskee täyttä vauhtia prikiä kohti."

"Hyvä on", vastasi kapteeni. "Näetkös", jatkoi hän kääntyen Lovelin puoleen, "tuo laiva ajaa meitä takaa. Vähitellen luovien sivuutamme salmen linnoituksen ja patterin, jonka tykit saavat aikaan ristitulen kanssa. Varmoina, ettemme pääse pakoon heidän risteilijältään, eivät väijyvät meksikolaiset vaivaudu meitä ampumaan, vaan sallivat meidän purjehtia silmiensä edessä, meitä häiritsemättä."

Ja jättäen luutnanttinsa ällistyneeksi tästä merkillisestä perustelusta, josta viimemainittu ei käsittänyt sanaakaan, nousi kapteeni komentosillalle ja nojaten kyynärpäillään reunuskaiteeseen alkoi seurata kaikkia tähystäjän ilmoittamia laivan liikkeitä.

Täten kului tunti mitään muutosta tapahtumatta alusten asemassa toistensa suhteen. Mutta priki, joka ei aikonut liiaksi etääntyä risteilijästä, ei käyttänyt läheskään kaikkia purjeitaan, jotka olisi voinut levittää.

Laivan valmistaminen taisteluun oli tapahtunut hiljakseen, ja kaikki kolmekymmentä tarmokasta, hampaisiin asti aseistettua merimiestä olivat määrätyillä toimintapaikoillaan, valmiina tottelemaan pienintäkin merkkiä kapteeniltaan.

Mutta noin tunnin ajan oli priki lähestynyt niemekettä, ja kun sen täytyi kaartaa vedenalaista riuttaa, jonka asema ei kapteenille ollut hyvin tunnettu, oli tämä käskenyt jiikata prammipurjeet ja alipurjeet ja lähestyi mittaluoti kädessä. Risteilijä taasen oli sananmukaisesti purjevaatteen peitossa ja kasvoi silmin nähden, kunnes se esiintyi mahtavana, ensiluokkaisena korvettina. Eroitti jo selvästi sen mustan ruhon, pitkin pituuttaan leveän valkoisen juovan vyöttämänä, johon puhkaistuista viidestätoista tykinaukosta ammottivat sen Paixhan-mallisten tykkien suut. Rannikolta, jota oltiin varsin lähellä, näkyi kallioille ryhmittyneinä joukko ihmisiä kumpaakin sukupuolta, jotka huutaen, ulvoen ja käsiään taputtaen levottomina seurasivat tämän merkillisen takaa-ajon vaiheita.

Äkkiä nousi korvetin keulasta keveä savupilvi, jyrähti kumea tykinlaukaus, ja Meksikon lippu vedettiin sen kahveliin.

"Ahaa!" virkkoi kapteeni Johnson ja pureskeli konemaisesti huuliensa välissä pitämäänsä sikaarinpätkää, "päättääkö se vihdoinkin lopettaa sokkoset? Kah, luutnantti, kohteliaisuus kohteliaisuudesta, näyttäkäämme omat värimme. Ne ovat, hitto soikoon, kyllä näyttämisen arvoiset!"

Kaksi minuuttia myöhemmin hulmahti iso tähtilippu majesteettisesti prikin perästä.

Kun Yhdysvaltain lippu nähtiin näin rohkeasti kohotettavan, kajahti meksikolaisesta korvetista vihainen hurraa, jonka niemekkeen kärkeen kerääntynyt väkijoukko toisti, vaikkei tältä matkalta ollut mahdollista eroittaa, olivatko rannikolle ryhmittyneiden ihmisten huudot ilon vai suuttumuksen ilmausta.

Sillä välin alkoi aurinko nousta, aamu kului, ja oli tehtävä leikistä loppu, varsinkin kun korvetti voimiinsa luottaen ja melkein jo saapuneena tykin kantaman päähän varmaankin pian avaisi tulen amerikkalaista laivaa vastaan. Omituista kyllä oli linnoituksen ja patterin miehistö, niinkuin kapteeni oli ennustanutkin, sallinut prikin sivuuttaa niemenkärjen, yrittämättä sulkea sen tietä, mikä olisi heidän ristitulelleen ollut perin helppoa.

Kapteeni viittasi luutnanttiaan lähemmäksi ja kumartuen hänen korvaansa kohti kuiskasi hänelle muutaman sanan.

"Hehe", vastasi luutnantti leveästi nauraen, "sepä vasta ajatus! Siitä saattaa tulla hauskaa!"

Ja mitään enempää virkkamatta hän lähti keulaan.

Saavuttuaan kiertonavallaan lepäävän kanuunan luo, hän käski irroittaa sen ja panostaa huolellisesti sekä lisätä tavalliseen panokseen vielä kuulan ja raehaulipatruunan. Ja kumartuen tähtäimen yli hän tarttui tukille laskettuun puristusruuviin ja antaen sitten merkin vivuilla varustetuille hänen määräyksiään odottaville tykkimiehille oikealle ja vasemmalle, että olisivat valmiit, alkoi hyvin hitaasti ja mitä varovaisimmin suunnata kanuunaa, täsmällisesti ja huolellisesti laskien molempia laivoja eroittavan välimatkan sekä kiikkumisesta ja heilumisesta aiheutuvan suunnastapoikkeamisen. Vihdoin, kun hän luuli päässeensä toivottuun tulokseen, hän tarttui sytyttimeen, heittäytyi taaksepäin ja viittasi kapteenille, joka komentosillalla levottomasti odotti näitä valmistuksia.

"Huomio!" huusi tämä. "Miehiä kaikkiin raakaköysiin!"

Oli hetkinen jännittävää odotusta.

"Olemmeko valmiit?" kysyi kapteeni.

"Ollaan", vastasi luutnantti.

"Valmiina kääntymään!" komensi kapteeni. "Peräsin alas!... Päästäkää keulapurjeen jalusnuora!... Takamuutto!... etumuutto!... Tiukatkaa prammipurjeita!... tiukatkaa alipurjeita!... hinatkaa ohjasnuoria!"

Matruusit riensivät toimiin, ja totellen sille annettua sysäystä laiva kääntyi majesteettisesti paikallaan. Sillä hetkellä, jolloin se liiti tuulen suuntaan ja käänsi keulansa korvetin kylkeä kohti, vetäisi sopivaa tilaisuutta vaaniva Lovel nopeasti sytytyslangasta ja laukaisi.

Ällistyneinä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, jota eivät suinkaan olleet odottaneet näennäisesti niin heikon vihollisen puolelta, vastasivat meksikolaiset raivokkaasti, ja rauta- ja lyijytuisku iski hirvittävällä rytinällä amerikkalaisen laivan kanteen ja mastoihin, verhoten sen savuun.

Linnoitus ja patterit pysyivät yhä aivan puolueettomina.

Kapteeni Johnson ei vaivautunut vastaamaan. "Suunnattava mahdollisimman suoraan vastatuuleen!" komensi hän. "Tiukatkaa ohjasnuorat! Tämä huvi jo riittää, pojat!"

Ja priki jatkoi matkaansa.

Kun savu oli hälvennyt, nähtiin meksikolainen korvetti. Se oli surkeassa tilassa.

Lovelin ampuma tykinlaukaus oli murskannut sen kokkapuun keulakannen tasalta, mistä tietysti oli ollut seurauksena etumaston kaatuminen; ja poloinen siipirikko korvetti, joka ei enää kyennyt ahdistamaan rohkeaa vastustajaansa, paikkaili surullisesti ja kaikessa kiireessä pahimpia vaurioitaan.

Kun meksikolaiset olivat vastanneet niin kiireellisesti ja hätiköiden, ei prikistä ollut kuollut kuin yksi mies ja kolme lievästi haavoittunut. Laivan vammatkin olivat mitättömät: muutamia purjeköysiä katkennut, siinä kaikki.

"Nyt isä", sanoi kapteeni astuen komentosillalta, "kymmenen minuutin kuluttua käännät laivan, ja kun sen kylki on linnoitusta kohti, jätät sinä aluksen maston varaan, panet veneen kuntoon ja ilmoitat minulle."

"Mitä", pääsi väkisinkin luutnantin huulilta, "aiotteko astua maihin?"

"By God", vastasi kapteeni, "sitävartenhan tänne olen tullutkin!"

"Aiotteko linnoitukseen?"

"Kyllä, mutta kun on aina viisasta olla varovainen, niin sinä toimitat veneeseen kymmenen päättäväisintä miestämme varustettuina kirveillä, kivääreillä ja pistooleilla. Olkoon kaikki järjestettynä ja valmiina taistelua varten."

"Luullakseni ne varokeinot ovat tarpeettomia", virkkoi silloin mies, joka juuri oli noussut kannelle ja lähestynyt haastelijoita.

"Ah, tekö, mestari Lujamieli", vastasi kapteeni puristaen vanhan metsästäjän kättä, sillä hän se oli, joka näin odottamatta oli puuttunut keskusteluun; "mitä teillä sitten on sanottavaa?"

"Sanon vain", vastasi kanadalainen tyynellä äänellään, "että varovaisuustoimenpiteenne luultavasti ovat tarpeettomia."

"Kuinka niin?"

"Noh, enhän minä tiedä, kun en ole merimies. Katsokaa itse. Eikö teistäkin näytä, että korvetissa tapahtuu jotakin erikoista?"

Kapteeni avasi innokkaasti kaukoputkensa ja ojensi sen meksikolaisten laivaa kohti.

"Tosiaan", virkkoi hän hetkisen kuluttua. "Ohhoh, olisiko rohkea iskumme onnistunut?"

"Kaikesta päättäen", vastasi metsästäjä yhä tyynesti.

"Vive Dios! siitä tahdon päästä selville!"

"Mitä aiotte tehdä?"

"Jumaliste, päästä varmuuteen siitä, mitä siellä tapahtuu!"

"Kuten tahdotte."

"Antakaa liikkua!" komensi kapteeni.

Käskyä toteltiin, köydet höllitettiin, ja kooten enemmän tuulta purjeisiinsa laiva kiiti nopeasti korvettia kohti, ja sillä hetkellä esitettiin siellä tosiaan näytelmä, jonka tuloksen täytyi olla kapteeni Johnsonille mitä suurimmassa määrin mielenkiintoinen.

Mutta tarkoin selittääksemme lukijalle tuon näytelmän täytyy meidän nyt palata El Alférezin ja hänen toveriensa luo, jotka heidän pulqueriasta poistuessaan jätimme.

Noiden neljän henkilön tullessa aallonmurtajalle oli rantama vielä tyhjä ihmisistä, vaikka kello oli noin seitsemän aamulla. Vain muutamien sataman edustalle ankkuroineiden laivojen veneitä oli laiturin vieressä laskemassa maihin muonavarain hankintaan lähteviä miehiä.

Salaliittolaisten oli siis helppo astua veneeseen kiinnittämättä kenenkään huomiota liikkeisiinsä.

Ramirezin antamasta merkistä lähestyi pursi, joka yökauden oli luovinut edestakaisin. Sitten kun nuo neljä henkilöä olivat istuutuneet sen peräkajuuttaan ja Ramirez tarttunut peräsimeen, lähti alus rannalta ja suuntausi pieneen ankkuripaikan ulkopuolella sijaitsevaan poukamaan. Tuuli, joka kaiken yötä oli ollut jokseenkin heikko, oli hiukan yltynyt. Alus pääsi helposti ulapalle, järjesti purjeensa ja laski pian poukaman suuhun.

Korvetti Libertad keinui hiljaa ankkurissa. Merimiehen oli helppo huomata, että tuo näennäisesti niin tyyni laiva oli valmis lähtemään liikkeelle ensi merkistä. Purjeet, vaikka tosin kokoonkierretyt, olivat sitomatta, ja aivan pystysuoraan upotettu ankkuri tarvitsi vain varppikelan pyörähdyksen irroittuakseen pohjasta.

Sijoittuneena salakavalasti tuohon lahteen kuin petolintu kallionkoloon saattoi korvetti silmänräpäyksessä levittää laajat purjeensa tuulelle ja karata tähystäjän ilmoittamien epäilyttäväin alusten kimppuun.

Sanaa sanomatta vaihtoivat henkilömme merkitsevästi katseen: he olivat ymmärtäneet toisensa.

Tuskin oli pursi saapunut äänenkantaman päähän, kun laivan oikeanpuolisella käymäsillalla seisova vartija huusi sille espanjankielellä.

Ramirez vastasi ja painaen peräsintä käänsi purren sirossa kaaressa lipumaan oikeanpuolisten köysiportaiden viereen.

Vartijaupseeri oli portaiden kohdalla vieraita vastaanottamassa.

Havaitessaan naisen hän kiirehti niitä alas tarjotakseen hänelle kätensä ja lausuakseen hänet kunnioittavasti tervetulleeksi laivaan.

Porrasaukon kummallekin puolen riviin järjestetyt merimiehet tervehtivät tulijoita kohottamalla käden hattuunsa, sillä välin kun korpraali päästi tavanmukaisen vihellyksen.

Ylempänä sanoimme, että Libertad oli ensiluokkainen korvetti. Sen komentaja don Manuel Rodriguez oli vanha Espanjan meriväessä kasvanut, terveet perinnäistavat säilyttänyt merimies. Hänen laivansakin oli hyvässä kunnossa ja sievistetty kuin hieno neiti. Don Serapio ja don Cristoval, jotka itsekin olivat meriupseereja, eivät voineet olla ilmaisematta päivystäjäupseerille mielihyväänsä nähdessään niin hyvin hoidetun laivan.

Annettuaan määräyksen yhdelle perämiehistä riensi komentaja Rodriguez kannelle vieraitaan vastaan. Isovene kiinnitettiin korvetin perään, ja sen soutajat vetäytyivät keulapakalle laivan matruusien pariin.

Samoin kuin muillakin espanjalais-amerikkalaisilla tasavalloilla, on Meksikon liittovaltiolla vähän laivoja. Sillä on tuskin ollenkaan sotalaivastoa tai korkeintaan kymmenkunta alusta, prikejä, kuunareita ja korvetteja.

Teksasissa sattuneet vakavat tapaukset olivat pakottaneet Meksikon hallituksen lähettämään sinne korvetin pysyäkseen meren valtiaana ja estääkseen Yhdysvaltoja, joiden myötätunto Teksasin vallankumousta kohtaan oli tunnettu, avustamasta kapinallisia aseilla, miehillä tai rahalla.

Komentaja Rodriguez, tarmokas upseeri ja oivallinen merimies, oli valittu tähän vaaralliseen tehtävään. Jo kaksi kuukautta hän oli risteillyt Teksasin rannoilla pitäen siellä tiukkaa saartoa, ja älykkäällä aloitekyvyllään hänen oli onnistunut siihen ajankohtaan asti, johon olemme tulleet, pidättää tai palauttaa kaikki Yhdysvaltain taholta kapinallisten avuksi lähetetyt alukset.

Jätettyinä omien voimiensa varaan ja käsittäen, että ratkaiseva hetki tulisi ennen pitkää, olivat nämä päättäneet tehdä lopun tuosta korvetista, joka heille tuotti tavatonta haittaa, ja anastaa sen hinnalla millä tahansa.

Kapinapäälliköt olivat laskeneet miinansa sen mukaan. Niiden harvojen vierailujen aikana, joita komentaja Rodriquez teki Galvestoniin, oli häntä liehakoinut joukko henkilöitä, jotka olivat syvästi vihaavinaan kumousliikettä, vaikka he salassa olivat kapinapäälliköiden toimivia ja hartaita kätyreitä. Melkein vastoin tahtoaan oli komentaja saatu kutsumaan useita henkilöitä vieraskäynnille korvettiin ja syömään aamiaista hänen kanssaan, mutta vanha merimies oli täysiverinen meksikolainen, toisin sanoen tottunut kaikkiin konnankoukkuihin ja petoksiin maassa, jossa vallankumouksia lasketaan sadoissa, vaikka tuskin on kulunut kahtakymmentä vuotta siitä, kun se julisti niin sanotun itsenäisyytensä. Eikä hänen valppautensa uinahtanut tässäkään tilaisuudessa. Varoen kaikin mokomin laivansa kaappaamista hän lähti rediltä ja ankkuroi yksinäiseen lahteen, pitääkseen kyynärpäänsä vapaina. Sitten hän sensijaan, että olisi kutsunut paljon henkilöitä yhdellä kertaa, pyysi luokseen ainoastaan doña Mencian, tytön isän ja kaksi serkkua, molemmat upseereita Yhdysvaltain armeijassa, saadakseen kunnian tarjota heille laivallaan aamiaisen.

Me tiedämme, keitä hänen kutsumansa henkilöt oikeastaan olivat.

Komentaja rypisti kulmiaan nähdessään purren lukuisan soutumiehistön. Mutta muistaessaan, että hänellä oli kaksisataaviisikymmentä miestä laivassaan, ei hän tullut ajatelleeksi, että kuusitoista näennäisesti aseetonta matruusia yrittäisi vallata hänen korvettiaan, ja niinpä hän ottikin doña Mencian ja häntä seuraavat henkilöt mitä herttaisimmin hymyillen ja sydämellisellä sävyllä vastaan.

Näytettyään vierailleen laivansa kauttaaltaan hän vei heidät ruokasaliin, jossa mitä upein aamiainen heitä odotti.

Vain viisi henkilöä istui pöytään: otaksuttu nuori neiti, hänen serkkuinaan esiintyvät meriupseerit, laivan komentaja ja hänen luutnanttinsa, vanha merimies, kokenut ja urhoollinen kuten esimiehensäkin.

Ateria alkoi mitä sydämellisimpään ja avomielisimpään sävyyn. Komentaja valitti, että doña Mencian isä ei ollut voinut saapua tytärtään saattamaan, kuten oli sovittu, ja keskustelu alkoi sujua rattoisasti.

Tällä välin raoitti eräs perämies ovea ja tuli komentajan antamasta merkistä kuiskaamaan muutaman sanan hänen korvaansa. Pyydettyään anteeksi pöytävierailtaan antoi tämä hiljaisella äänellä määräyksen, ja mies poistui varpaisillaan, kuten oli tullutkin.

"Señora", virkkoi komentaja kumartuen vieressään istuvaa nuorta naista kohti, "pelkäättekö merta?"

"Minäkö?" vastasi neitonen hymyillen. "Miksi minulta sitä kysytte, caballero?"

"Siksi", jatkoi päällikkö, "että, jollette heti jätä laivaani, mitä minä tosiaan suuresti valittaisin, täytyy teidän lähteä muutaman tunnin purjehdukselle merelle."

"Minä olen merimiehen tytär ja merimiesten serkku, herra komentaja. Retki merelle ei siis milloinkaan voi olla minulle muuta kuin mieluinen, ja tällä hetkellä se on hauska välinäytös aamiaisessamme, täydentäen sen herttaisen vieraanvaraisuuden, jota olette suvainnut meille tarjota."

"Hyvä siis", sanoi komentaja hilpeästi, "te olette oikea sankaritar, doña Mencia; ette pelkää mitään."

"Tai ainakin on varsin vähän pelättävää", vastasi neitonen korostuksella, jonka väre jäi hänen puhetoveriltaan huomaamatta.

"Sallitteko minun kysyä teiltä, komentaja", virkkoi don Serapio, "lähdettekö ulapalle vain ilahduttaaksenne meitä huvipurjehduksella vai pakottaako joku vakavampi syy teitä nostamaan ankkurin ja levittämään purjeet?"

"Hyväinen aika, eihän minulla ole teiltä mitään salattavaa", vastasi päällikkö hyväluontoisesti. "Muutamalla sanalla kerrottuna on asia siten, että parin viikon ajan olen ollut sokkosilla erään vallattoman prikin kanssa, jonka liikkeet mitä suurimmassa määrässä herättävät epäluuloani. Sen taklauksesta ja rungon siroudesta päättelen, että se on pohjoisamerikkalainen risteilijä, joka yrittää viedä aseita ja ehkä miehiäkin kapinallisille."

"Luuletteko", huomautti don Cristoval, "että rosvolaiva rohkenisi yrittää tunkeutua salmen läpi, kun tietää teidän liikkuvan näillä rantavesillä?"

"Luulen kyllä. Ne pahuksen risteilijät eivät pelkää mitään. Sitäpaitsi olen vapaussodan aikana itse suorittanut uhkarohkeampiakin tekoja."

"Joudumme siis meritaistelun näkijöiksi?" kysyi doña Mencia pelokkaasti.

"Oh, rauhoittukaa, señorita! Toivoakseni ei asia kehity niin pitkälle. Tuo priki, jonka kaksi päivää sitten kadotin näkyvistäni, on jälleen ilmestynyt, mutta tällä kertaa nähtävästi tarkoituksella päästä kyllin lähelle maata, lähettääkseen sinne venekunnan. Minä ryhdyn ajamaan sitä tarmokkaasti takaa, mikä epäilemättä pakottaa sen kiireimmiten kääntymään ja palaamaan aavalle merelle. On mahdotonta, että se vakavasti yrittäisi mitellä voimiaan meidän kanssamme."

"Mutta tämähän on hurmaavaa!" huudahti doña Mencia nauraen. "Juhlasta ei puuttuisi mitään: retki merelle, takaa-ajo ja kenties laivan kaappaus! Te teette meidät ylen onnellisiksi, komentaja."

Sillä välin, kun keskustelu komentajan huoneessa kävi yhä sydämellisemmäksi ja vilkkaammaksi, oli korvetti nostanut ankkurinsa ja kaikki purjeet levitettyinä rientänyt kapteeni Johnsonin prikin perään.

Ikkunoista puhaltava virkeämpi tuuli ja hidas poljennollinen liike laivan alkaessa keinua ilmaisivatkin jo pöytätovereille, että korvetti oli lähtenyt ankkurista.

"Ja mihin sitten joutui meidän purtemme?" kysyi don Cristoval äkkiä.

"Se jätettiin ankkuripoijun varaan", vastasi komentaja; "noudamme sen redille palatessamme."

"No", huomautti don Serapio nauraen, "jos rosvolaiva olisi kyllin röyhkeä ryhtyäkseen taisteluun, ovat kuusitoista soutajaamme teidän käytettävissänne."

"Minä kiitän teitä, mutta en luule, että tarvitsen heidän apuaan."

"Ken tietää? Kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tapahtuu. Merimiehemme ovat urheaa väkeä, ja jos taistelu syntyy, voitte olla varma, että he ottavat siihen osaa."

Yksi ainoa ruokailijoista oli pysynyt mykkänä koko ajan, tyytyen vain syömään ja juomaan ja tarkkaavaisesti kuuntelemaan, mitä hänen ympärillään puhuttiin. Se mies oli luutnantti, jolle korvetin erikoisasiat olivat uskotut. Heti kun laiva oli nostanut purjeensa, lähti hän pöydästä, kumarsi kaikille ja riensi kannelle.

"Luutnanttinne ei ole puhelias, komentaja", huomautti doña Mencia; "hän ei ole avannut suutaan kuin syödäkseen ja juodakseen."

"Se on totta, señorita, mutta suokaa se hänelle anteeksi, pyydän. Hän on vanha merikarhu, joka ei paljon tiedä seuraelämän vaatimuksista; tunsi itsensä melkein ujoksi teidän keskellänne. Mutta harvat osaavat ammattinsa yhtä hyvin kuin hän ja ovat yhtä lujia ja pelottomia vaaran uhatessa."

Sillä hetkellä tärisytti melkoisen voimakas pamaus laivaa kaikissa sen liitoksissa.

"Ah", huudahti doña Mencia säikähtyneenä, "mitä tämä merkitsee?"

"Ei yhtään mitään, señorita. Nostimmehan vain lippumme ja varmistimme tekomme tyhjällä tykinlaukauksella, pakottaaksemme prikinkin näyttämään värinsä."

"Olisikohan vaarallista nousta kannelle?" kysyi doña Mencia uteliaana.

"Ei laisinkaan."

"Hyvä sitten. Jos sallitte, niin lähdemme katsomaan mitä siellä ylhäällä on tekeillä."

"Kuten käskette, señorita."

Ateria oli päättynyt, noustiin pöydästä ja lähdettiin peräpakalle.

Laiva näytti meriasioita tuntemattomista mitä merkillisimmältä ja mielenkiintoisimmalta.

Melkoisen navakka tuuli pullisti purjeita, jotka olivat järjestetyt niin, että se osui niihin mahdollisimman hyvin. Korvetti hyppi aalloilla keveästi kuin gaselli, kuitenkaan päästämättä sisään ainoatakaan pisaraa vettä.

Kannella olivat kaikki äänettöminä ja liikkumatta, tykkimiehet kanuuniensa ääressä, märssymiehet paikoillaan ja matruusit purjeköysissä.

Keulassa olivat Ramirez ja hänen kuusitoista soutajaansa ryhmittyneinä kokkakoristeen viereen, näennäisen välinpitämättöminä, mutta tarkasti pitäen silmällä meksikolaisten eri liikkeitä.

Puolentoista tykinkantaman päässä havaittiin priki, jonka kahvelista liehui ylpeästi iso amerikkalainen lippu.

"Sitä aavistinkin", virkkoi komentaja, "se on rosvolaiva. On nostanut Amerikan lipun meitä pettääkseen, mutta me olemme varuillamme."

"Luuletteko siis, ettei alus ole yhdysvaltalainen?" kysyi don Serapio.

"Ei enempää kuin meidänkään, se on argentinalainen tai brasilialainen rosvolaiva."

"Mutta näyttäähän se rakenteeltaan pohjoisamerikkalaiselta."

"Rakenne ei mitään merkitse. Eri maista ostetuilla laivoillamme ei ole mitään tuntomerkkiä; eihän meillä ole laivaveistämöitä."

"Se on totta, mutta kah, tuollahan se jo tuleekin tuulen päältä; se aikoo kääntyä."

"Sen purjeet alkavat tosiaankin lepattaa."

Meksikolaiset luulivat olevansa niin hyvin hyökkäykseltä turvassa, että suurin osa laivamiehistöstä oli jättänyt paikkansa seuratakseen prikin liikettä. Mastotouveissa riippuvat tai tykin aukoista nojailevat merimiehet katselivat uteliaina, ajattelematta moisesta kurittomuudesta mahdollisesti joutuvaa vaaraa.

Sillä välin priki kääntyi, kuten don Serapio oli sanonut. Yhtäkkiä, juuri kun se oli lakannut liitämästä tuulen suuntaan, kuului pamaus, terävä vihellys halkaisi ilman, ja tykinluodin murskaama kokkapuu putosi mereen, tempaisten etumaston mukanaan.

Korvetissa syntyi kuvaamaton hämminki ja kauhu. Pelästyneet matruusit juoksivat edestakaisin kuin päättömät kanat.

Vihdoin onnistui päällikön hillitä sekamelska. Miehistö tunsi hänen äänensä, ja komennettaessa "laukaiskaa!" jyrähti viisitoista kanuunaa yhtaikaa vastaukseksi risteilijän häikäilemättömään hyökkäykseen.

XX

Kaappaus

Korvetin kärsimät vauriot olivat suuret.

Kokkapuu on laivan mastojärjestelmän ja taklauksen avain. Kaatuessaan se oli kaatanut etumaston, jota tuettomaksi jäänyt isomasto oli pian seurannut.

Mitä suurin epäjärjestys vallitsi laivassa, jossa, kuten moisissa olosuhteissa aina on tavallista, miehistön hupsu luottavaisuus oli äkkiä vaihtunut kamalaksi kauhuksi.

Kansi oli täynnä kaikenlaisia pirstaleita: raakapuita, palkkeja, purjeita, puomeja ja toisiinsa kiertyneitä purjeköysiä, joiden keskellä merimiehet juoksivat tolkuttomina, jättäen paikkansa, mykkinä päämiestensä kehoituksille, samoin kuin heidän uhkauksilleenkin. He ajattelivat enää vain miten paeta kuolemaa, jonka luulivat riippuvan päittensä päällä.

Upseeritkaan eivät suinkaan koettaneet salata itseltään aseman vakavuutta, jonka prikin rohkeat liikkeet tekivät vielä tukalammaksi ja joka silmänräpäys yhä vaarallisemmaksi. He puuhailivat ja ponnistelivat kukin kohdaltaan monen miehen edestä, hiukan rohkaistakseen noita järjiltään säikähtyneitä olentoja ja kehoittaakseen heitä myymään henkensä kalliisti.

Äkkiä sattui vielä uusi tapaus, joka teki laivan tilan, jos mahdollista, entistä arveluttavammaksi ja epätoivoisemmaksi.

Kapteeni Rodriquez ei ollut hievahtanut komentosillaltaan. Pysyen liikahtamatta paikallaan äsken selostettujen tapausten aikana oli hän jatkanut käskyjensä jakelemista lujalla äänellä, ikäänkuin ei olisi huomannut tottelemattomuuden oireita, joita korvetille sattuneen onnettomuuden jälkeen miehistössä ilmeni.

Otsa kalpeana, kulmat rypyssä, huulet yhteen purtuina, hypisteli vanha merimies konemaisesti miekkansa kahvaa ja loi tuon tuostakin kylmän ja päättäväisen katseen ympärilleen, samalla kun kehoitteli upseereitaan yhä tarmokkaampiin ponnistuksiin ja urheasti täyttämään velvollisuutensa.

Doña Mencia ja molemmat amerikkalaisina meriupseereina esiintyvät seisoivat äänettöminä ja tarkkaavaisina hänen vieressään, kaiketikin odottaen toiminnan hetkeä. Keulakannella äkkiä syntyneestä metelistä olivat kaikki kolme hätkähtäneet ja tulleet vielä lähemmäksi komentajaa.

Kun priki kääntyessään oli niin taitavasti murskannut Libertadin kokkapuun, oli Ramirez matruuseineen ollut ensimmäisenä kylvämässä pelkoa laivan miehistön keskuuteen päästämällä säikähdyksen huutoja ja juoksemalla sinne tänne.

Heidän esimerkkiään matkittiin pian. Sitten he muuttivat menettelytapaa ja alkoivat äänekkäästi syyttää komentajaa väittäen, että hän petti heitä, tahtoi saattaa heidät turmioon ja luovuttaa laivan kapinallisille.

Ei ole mitään niin typerää, on eräs ajattelija lausunut, mitä ei voisi syöttää ihmisille, kunhan vain käy asiaan määrätyllä tavalla käsiksi. Se väite on aivan oikeaan osattu, ja tälläkin kertaa se täysin toteutui.

Libertadin merimiehet unohtivat silmänräpäyksessä kaiken, mistä saivat kiittää komentajaansa, joka alituisella huolenpidolla valvoi heidän parastaan kuin hellä isä, ja antoivat Ramirezin ja hänen toveriensa kavalain vihjausten vaikuttaa itseensä. Sen rohkeuden, joka heiltä puuttui puolustautuakseen ja kunnon miesten tavoin täyttääkseen velvollisuutensa, he saivat takaisin syyttääkseen päällikköänsä kavalluksesta, ja siepaten kaikki aseet, jotka heidän ulottuvilleen sattuivat, he ryntäsivät mellastaen peräkannelle äänekkäästi uhkaillen ja kapinallisin huudoin.

Syystä säikähtäneet upseerit, jotka eivät tienneet, millä tavoin voisivat palauttaa nuo miehet velvollisuuden tielle, kerääntyivät komentajansa ympärille päättäen pelastua tai hukkua hänen kanssaan.

Vanha merimies näytti yhä tyyneltä ja rauhalliselta. Mikään juonne hänen kasvoillaan ei ilmaissut ankaraa tuskaa, joka salaisesti ahdisti hänen sydäntään. Käsivarret ristissä rinnalla, pää pystyssä ja katse tyynenä, hän odotti kapinoitsevia.

Ennen pitkää nämä tunkeutuivatkin peremmälle. Mutta ehdittyään isonmaston toiselle puolelle pysähdytti heidät jäännös siitä syvälle syöpyneestä kunnioituksesta, joka merimiehellä on ylempiään kohtaan.

Peräpakalle ja yksinomaan upseereille varatulle osalle laivan kantta eivät matruusit missään tapauksessa saa astua, ellei ole kysymyksessä jonkun liikkeen suorittaminen.

Päästyään isonmaston juurelle olivat merimiehet siis epäröineet. He eivät enää tunteneet olevansa omalla pohjallaan, ja vihdoin he olivat pysähtyneet, sillä pelkkä mainitulle kannenosalle astuminen oli vakava rikos merikuria vastaan.

He olivat pysähtyneet, sanoimme, mutta pysähtyneet kuin vihaisena ärjyvä meri padon juurelle, jota se ei voi särkeä, toisin sanoen kiukkuisesti ulvoen ja liikehtien, mutta silti askeltakaan etenemättä. Tosin kyllä he eivät astahtaneet taaksepäinkään.

Mutta tämä napisijain epäröiminen ja melkein pelokas asento ei suinkaan riittänyt vehkeilijöille, jotka olivat heidät tottelemattomuuteen ärsyttäneet. Sekaantuneina viimeisten merimiesten riveihin he huusivat ja liikehtivät muita enemmän ja koettivat kaikin keinoin uudelleen lietsoa tulta, joka jo uhkasi sammua.

Korvetin kansi tarjosi sillä hetkellä mitä surettavimman ja samalla mitä liikuttavimman näyn. Tälle raehaulien niin pahoin runtelemalle laivalle sikin sokin kasaantuneiden pirstaleiden joukossa seisoivat nuo karkeapiirteiset ja villit miehet epäjärjestyksessä ja uhkaavin asennoin, ja vain muutaman askeleen päässä heidän edessään oli ryhmä levollisia ja päättäväisiä upseereja kokoontuneina päällikkönsä ympärille, joka seisoen komentosillallaan näkyi hallitsevan tätä näytelmää ja ikäänkuin leijailevan kaiken yläpuolella, mikä häntä ympäröi. Doña Mencia ja molemmat amerikkalaiset upseerit taas olivat hiukan taempana muka tapausten välinpitämättöminä katselijoina, koska sattuma pakotti heidät olemaan niissä saapuvilla, mutta tositeossa seuraten jännittynein katsein heidän silmäinsä edessä kehittyvän draaman kaikkia vaiheita. Varmaankin olisi taidemaalari havainnut oivallisen aiheen tauluun tämän kertomuksen eri henkilöiden asennoissa ja ilmeissä, jotka salamina välähtelivät heidän miehekkäillä kasvoillaan.

Sitten huomattiin ihan lähellä tuulen puolella valkenevan prikin korkeat purjeet, joka lähestyi nopeasti, kaiketikin aikoen kuin muinainen deus ex machina saapua otollisen ajan tullen ratkaisemaan tämän hetki hetkeltä yhä jännittyneemmäksi käyvän tilanteen.

Seurasi minuutin aselepo molempain vastustajain välillä, muistuttaen täysin oppineista kaksintaistelijoista, jotka ennen ratkaisevaa iskuaan koettavat löytää vastustajansa haavoitettavan kohdan.

Vallitsi syvä hiljaisuus laivan kannella, jolla tällä hetkellä niin monet intohimot kuohuivat kaikkien näiden pronssisten povien alla. Ei kuultu muuta melua kuin meren kumea ja yksitoikkoinen mylvinä, kun sen aallot murtuivat korvetin kylkiin tai hulahtivat keulassa oleviin ankkuriköyden reikiin, ja nyrkkiin puristuneiden käsien pitelemäin aseiden heikkoa kalskahtelua.

Tässä äärettömässä, epäröivässä jännityksessä oli jotakin kaameaa ja peloittavaa. Komentaja päättikin hinnalla millä hyvänsä tehdä siitä lopun. Hän käsitti, että ainoastaan hän saattoi vielä kerran yrittää opastaa näitä eksyneitä miehiä. Ehkä he eivät jäisi mykiksi velvollisuuden kutsulle miehen suusta, jonka jalo luonne heillä monesti oli ollut tilaisuus todeta ja jota he olivat tottuneet kunnioittamaan ja rakastamaan.

Komentaja Rodriguez loi verkalleen ympärilleen murheellisen, mutta kuitenkin lujan katseen ja ojentaen käsivartensa prikiä kohti, joka ohjasi tiukasti tuulen suuntaan, voidakseen korvetin saavuttaessaan helpommin laskea sen sivulle, virkkoi lujalla ja korostetulla äänellä:

"Miehet, meidän on sille kostettava! Miksi kukin teistä ei ole taistelupaikallaan? Mitä minusta tahdotte? Pelkäättekö, että minä teidät pettäisin, kun kamppailun hetki lyö?"

Tämän lujan ja suoran vetoamisen vaikutuksesta kuului epämääräistä murinaa kapinoivain joukosta. Muutamat heistä valmistausivat vastaamaan, mutta silloin kajahti ääni viimeisistä riveistä.

"Kuka on teille sanonut, että pidämme tuota laivaa vihollisenamme?" huusi se.

Heti kuului kaikilta puolilta hurraahuutoja ja iloista töminää sadatuksiin ja vihellyksiin sekaantuneina.

"Ken tohtii sillä tavoin puhua", huusi päällikkö äänellä, joka hetkiseksi kohosi melun yli, "on kurja kavaltaja. Hän ei kuulu laivamme miehistöön."

Silloin syntyi kuvailematon mellakka. Unohtaen kaiken kunnioituksen ja kurin ryntäsivät merimiehet kauhealla kiljunalla peräkannelle.

Sallimatta tämän vihamielisyyden ilmauksen järkyttää kylmäverisyyttään tarttui komentaja pistooliin, jonka eräs uskollisena pysynyt perämies hänelle ojensi, viritti tyynesti hanan ja lausui kapinoitsijoille:

"Pitäkää varanne! Ensimmäiseltä, joka etenee askeleenkin, ammun pään puhki."

Valio-olennoilla on niin suuri magneettinen voima ja heidän vaikutuksensa rahvaaseen niin todellinen, että nuo kaksi- tai kolmesataa kapinallista nähdessään miehen, joka yksinään seisoi heitä vastassa uhaten heitä pistoolilla, epäröivät ja lopuksi pysähtyivät pelonsekaisella liikkeellä.

Oli selvää, että tuosta pistoolista ei ollut suurta vaaraa vaikka komentaja olisi mahdollisesti pannut uhkauksensa täytäntöönkin, sillä eihän hän voinut surmata tai haavoittaa kuin yhden ainoan henkilön. Mutta me toistamme, että kaikki nuo miehet pysähtyivät hämmästyneinä, kenties säikähtyneinäkin, vaikkeivät itse lienekään tajunneet tunteitansa.

Hieno hymy välähti komentajan huulilla. Hän käsitti, että nuo särmäiset ja kapinoivat luonteet olivat taltutetut, ja tahtoi varmistaa voittonsa.

"Jokainen taistelupaikalleen!" sanoi hän. "Ryhtykööt märssymiehet puhdistamaan laivaa pirstaleista ja valmistakoot kirvesmiehet sillä välin kaikki, mitä tarvitaan uuden kokkapuun paikoilleen asettamiseksi."

Ja lähtien komentosillaltaan kapteeni astui päättäväisesti kapinallisia kohti. Sikäli kuin hän lähestyi, peräytyivät nämä puhumattomina ja elehtimättä, mutta kuitenkin vielä tehden viimeisintä, kaikkein vaarallisinta vastustusta – tylsän tarmottomuuden vastarintaa.

Kapina oli nyt kumminkin lopussa. Päällikkönsä lujan ja viisaan käytöksen masentama miehistö olisi piankin palannut velvollisuuksiinsa. Mutta sattui odottamaton tapaus, joka täydellisesti muutti tilanteen ja saattoi laivan upseerit jälleen siihen vaaralliseen asemaan, josta heidän päällikkönsä oli heidät niin helposti päästänyt.

Sanoimme, että doña Mencia ja hänen kaksi toveriansa tarkkaavaisesti seurasivat tämän näytelmän vaiheita, valmiina tulemaan väliin, milloin tarve vaatisi. Tuskin oli komentaja Rodriguez poistunut komentosillaltaan, kun nuori neitonen tai nuori mies, miten lukija halunnee tätä salaperäistä olentoa nimittää, ryntäsi sinne ja tarttuen kaukoputkeen suuntasi sen prikiä kohti ottaakseen täyden selvän risteilijän asemasta ja kaiketikin varmistuakseen, että tarpeen tullen saataisiin tehokasta apua.

Priki oli enää ainoastaan kahden kaapelinmitan päässä korvetista. Muutaman minuutin kuluttua se ehtisi ulottuville.

Äkkiä ja välittömästi luopuen naisen hahmosta riuhtaisi doña Mencia rajulla ja nopealla liikkeellä yltään hameen, poisti naisellisen päähineensä ja esiintyi samassa miehenpuvussa, joka El Alférezilla oli ollut pulqueriassa.

Tämä muutos oli ollut niin nopea, että korvetin upseerit ja miehistö eivät vielä olleet toipuneet kummastuksestaan, jonka tämä omituinen muodonvaihdos heissä herätti, kun nuori mies jo sieppasi pistoolin vyöstään, veti hanan vireeseen ja suuntasi piipun laivapoikain taistelun tuoksinassa kannelle kasaamia tykinpatruunia kohti, jotka he mastojen ja taklauksen kukistumisen aiheuttamassa sekamelskassa olivat jättäneet sikin sokin perämaston juurelle.

"Antautukaa", huusi El Alférez jyrisevällä äänellä. "Antautukaa, tai olette kuoleman omat!"

Don Cristoval ja don Serapio seisoivat nuoren miehen vieressä, toinen oikealla, toinen vasemmalla, pistooli kummassakin kädessä.

Ramirez puolestaan oli ottanut ajasta vaarin. Hänen toimestaan oli kaksi keulatykkiä kiskottu taaksepäin aukoistaan ja käännetty laivan perää kohti. Kaksi merimiestä seisoi sytytyslangat kädessä liikkumattomina niiden vieressä, odottaen vain merkkiä laukaistakseen.

Ramirez ja ne neljätoista miestä, jotka hänellä olivat jäljellä, seisoivat rivissä kanuunain takana ja tähtäsivät meksikolaisiin merimiehiin.

Laivan miehistö joutui kahden tulen väliin. Kaksisataaviisikymmentä miestä oli kahdenkymmenen armoilla. Asema oli toivoton.

Komentajalla ei enää ollut edes tilaisuutta kunniakkaasti kaatua.

Tapaukset olivat kehittyneet niin nopeasti, tuo kauan sitten valmisteltu urotyö oli suoritettu niin kylmäverisesti ja niin taitavasti, kaikki oli niin hyvin harkittu, että vanhan merikapteenin täytyi luotuaan murheellisen katseen laivansa kannelle myöntää ainoana pelastuksen mahdollisuutena olevan laskea aseet alas.

Mutta sittenkin hän epäröitsi.

El Alférez käsitti taistelun, joka urhoollisen upseerin rinnassa riehui.

"Emme me ole merirosvoja, komentaja Rodriguez", virkkoi hän; "olemme teksasilaisia, joille voitte häpeättä luovuttaa aseenne, vaikkakaan ette sitä tee pelastaaksenne henkeänne, jota hetken järkytyksen vallassa pidätte vähän arvoisena ja jonka epäilemättä ilolla uhraisitte kostaaksenne tappionne häpeän. Mutta te olette Jumalan edessä vastuunalainen laivanne kahdestasadastaviidestäkymmenestä miehestä. Mitä hyödyttää turhaan vuodattaa kallista verta? Vielä viimeisen kerran kehoitan teitä antautumaan."

Sillä hetkellä peitti tumma varjo laivan kannen. Priki, jonka jokainen oli unohtanut, oli yhä lähestynyt; se oli saapunut pistoolinkantaman päähän, ja sen korkeat purjeet kohosivat kuin esirippuna laivan eteen, jonka sivulle se oli laskenut, ja salpasivat siltä auringon säteet.

"Hoi laiva, hoi!" huusi ääni risteilijän peräkannelta. "Lähettäkää vene tänne kapteenin kera!"

Tuo ääni kajahti kuin ukkosen isku meksikolaisten korviin.

Priki oli kääntänyt purjeensa suoraan tuulta vasten ja pysytteli liikkumattomana korvetin oikealla puolella.

Oli hetkinen mitä jännittävintä hiljaisuutta. Kaikkien silmät kääntyivät vaistomaisesti risteilijää kohti.

Sen märssyissä oli pyssyillä ja kranaateilla aseistettuja märssymiehiä; sen avoimista tykinaukoista nähtiin merimiehet kanuunain ääressä. Se piti korvettia sananmukaisesti tulensa alla.

"No", toisti El Alférez kärsimättömästi polkien jalkaansa, "teettekö päätöksenne vai ettekö?"

"Caballero", vastasi komentaja, "häpeällisellä petoksella olette anastanut laivani, kaikki vastustus on nyttemmin hyödytöntä, minä antaudun."

Ja majesteetillisin elein veti vanha merimies miekan tupestaan, taittoi sen terän, heittäen kappaleet mereen ja vetäytyi peremmälle tyynenä ja kohtaloonsa alistuvana.

"Kapteeni Johnson!" huusi El Alférez, "korvetti on meidän, lähettäkää vene laivaan."

Prikin kannelta kuului vihellyspillin ääni, vene laskettiin vesille, ja muutamaa minuuttia myöhemmin astui korvettiin kaksikymmentä hampaisiin asti aseistettua merisissiä, joita kapteeni itse oli johtamassa.

Laivan miehistöltä riisuttiin aseet ilman pienintäkään vastarintaa sen puolelta.

Komentaja Rodriguez upseerikuntineen oli tuotu prikiin, jotta voittajiansa paljon lukuisammat meksikolaiset merisotilaat jäisivät päälliköttä siinä tapauksessa, että he epätoivoisella ponnistuksella yrittäisivät vallata takaisin laivansa. Mutta se varovaisuustoimenpide oli tarpeeton. Meksikolaiset eivät suinkaan ajatelleet nousta vastarintaan. Päinvastoin oli suurin osa heistä Teksasissa syntyneitä, jotka prikin merimiesten joukossa olivat tavanneet monta ystäväänsä ja entistä tuttavaansa. Muutaman minuutin kuluttua olivat molempain laivain miehistöt joutuneet mitä sydämellisimpiin suhteisiin ja niin sanoaksemme sekaantuneet toisiinsa. Kapteeni Johnson päätti käyttää tätä onnellista seikkaa hyväkseen.

Risteilijä oli sillä hetkellä varsin vaikeassa asemassa ja tunsi kirjaimellisesti hankaluutta, jota rikkauden ylenpalttisuus tuottaa. Se oli iskua iskemättä vallannut ensiluokkaisen sotalaivan, mutta tuolle korvetille tarvittiin laivamiehistö, ja ne matruusit, jotka se voi luovuttaa itseltään sijoittaakseen ne kaapattuun alukseen, olivat siihen tarkoitukseen riittämättömät. Mutta molempain miehistöjen välillä melkein heti syntynyt hyvä sopu teki hänelle mahdolliseksi kunniakkaalla tavalla päästä tästä pälkähästä.

Merimiehet ovat yleensä karaistua ja kestävää väkeä ja uskollisia, mutta eivät kovin tunnontarkkoja politiikassa, koska valtiolliset kysymykset ovat liian aatteellisia heidän älylleen, joka tietenkin on maata koskevissa asioissa rajoitettu.

Tottuneina ankaraan johtoon ja olemaan ohjattavina kaikissa elämänsä toimissa, vakavammista vähäpätöisimpiin asti, ovat merimiehet siis ylimalkaan suuria lapsia, jotka pitävät arvossa vain yhtä asiaa, voimaa. Päättäväinen mies käyttää heitä aina oman mielensä mukaan, jos hänen onnistuu todistaa heille etevämmyytensä.

Kapteeni Johnson oli kyllin kokenut urallaan tietääkseen, kuinka oli nykyisessä tilanteessa meneteltävä. Heti kun aseistariisuminen oli toimitettu, nousi hän komentosillalle, tarttui huutotorveen ja tekemättä eroa kannelle hajaantuneiden merimiesten välillä komensi sarjan liikkeitä, joiden tarkoituksena oli totuttaa miehet hänen ääneensä ja osoittaa heille, että hän tunsi ammattinsa perinpohjin, kuten kaikki muutamassa minuutissa myönsivätkin.

Hänen käskynsä pantiin siis täsmällisesti ja niin nopeasti täytäntöön, että korvetilla, joka tuntia aikaisemmin oli ollut melkein tärveltynä, jo oli hätämastot menettämiensä tilalla, sen purjeet korjattuina ja koko alus siinä kunnossa, että se kykeni jatkamaan matkaa johonkin satamaan, johon sen uusi päällikkö sen halusi kuljettaa.

Kansi oli kokonaan puhdistettu pirstaleista ja taistelun aikana katkenneet köydet paikatut, niin että tuntia ennen auringonlaskua ei Libertadin kannelle sattunut vieras olisi aavistanut, mitä laivassa oli tapahtunut.

Tämän tuloksen saavutettuaan muhoili kapteeni partaansa ja käski luutnantti Lovelin, joka oli seurannut häntä korvettiin, antaa vihellyspillillä kokoontumismerkin miehistölle.

Tästä heille hyvin tunnetusta kutsusta kerääntyivät nyttemmin alistuneet merimiehet iloisesti isonmaston juurelle ja odottivat äänettöminä, mitä käskyjä kapteeni suvaitsisi heille antaa.

Tämä tiesi, millä lailla näitä karkeita luonteita oli puhuteltava.

Ilmaistuaan heille mielihyvänsä siitä älykkäästä tavasta, jolla olivat käsittäneet ja panneet täytäntöön hänen käskynsä lausui hän heille, ettei hän suinkaan halunnut pitää heitä vankeina, ja että useimmat heistä olivat teksasilaisia niinkuin hän itsekin ja sellaisina oikeutetut kaikkeen hänen myötätuntoonsa. Ne merimiehet siis, jotka eivät halunneet palvella Teksasin tasavaltaa, laskettaisiin heti maihin ensimmäiselle meksikolaisen alueen kärjelle, jonka luo laiva saapuisi. Niille taas, jotka suostuisivat palvelemaan maatansa ja jäämään korvettiin, maksettaisiin kahdenkymmenenviiden piasterin kuukausipalkka, ja todistuksena Teksasin hallituksen ystävällisistä aikeista heitä kohtaan suoritettaisiin heille lahjapalkkiona yhden kuukauden palkkasumma nyt heti pestautuessa.

Tämän auliin ehdotuksen ottivat miehet vastaan ilohuudoin ja jalkojaan riemusta tömistellen sekä alkoivat heti mielessään laskea, kuinka monta tafia-lasillista ja kuinka monta mittaa pulqueta he tuolla viidenkolmatta piasterin satumaisella summalla voisivat nauttia. Poikaparoille oli heidän Meksikon hallituksen palveluksessa ollessaan maksettu pelkillä lupauksilla, ja jo pitkän aikaa oli se palkka tuntunut heistä liian laihalta.

Kapteeni tiesi sen, hän näki sanojensa vaikutuksen ja jatkoi hartaan hiljaisuuden vallitessa:

"On siis sovittu, merimiehet, että olette vapaat lähtemään laivasta jossa en tahdo pitää teitä vankeina. Mutta miettikäähän teille sen hallituksen nimessä tekemiäni ehdotuksia, jota minulla on kunnia palvella. Luullakseni ne ovat teille joka suhteessa edulliset. Siirtykööt nyt ne, jotka tahtovat pestautua korvetin palvelukseen, laivan oikealle puolelle, kun taas niiden, jotka mieluummin haluavat päästä maihin, tarvitsee vain jäädä siihen paikkaan, missä seisovat. Hallintoupseeri allekirjoituttaa sopimuksen ja maksaa heti pestirahat."

Kapteeni Johnson oli sijoittanut prikin hallintoupseerin perämaston juurelle. Tämä istui tuolilla pöydän edessä, ja hänen jalkojensa vieressä oli piastereilla täytettyjä pusseja.

Tämä näyttämöllepano tuotti mitä suurimman menestyksen. Ei muuta tarvittu, piasterien näkeminen sai epäröivimmätkin tekemään päätöksensä. Kapteenin komentaessa "Menkää!" ryntäsivät merimiehet joukolla hallintoupseerin luo, joka pian ei tiennyt ketä kuunnella, kun jokaisella oli niin kiire saada pestirahansa.

Kapteeni hymyili tälle kaunopuheisuutensa tulokselle, mutta hän katsoi tarpeelliseksi tulla nimiluettelon laatijan avuksi ja hänen käskystään merimiehet odottivat hiukan kärsivällisemmin vuoroansa.

Nimien kirjoitusta kesti kaksi tuntia. Kaikki merimiehet olivat kirjoittautuneet, kaikki hypittelivät nyt iloisesti känsäisissä käsissään äsken saamiansa kauniita piasteieita, ja jos joku meksikolainen laiva olisi tällä hetkellä ilmestynyt, olisi uusi miehistö varmaan ottanut sen kovakouraisesti vastaan ja ehdottomasti vallannut.

Kapteeni Johnsonin saavuttaman tuloksen voi muuten edellyttääkin. Jokaisessa matruusissa on aina jonkun verran merirosvoa, ja vain käteiselle rahalle hän kumartaa.

Mutta kapteeni Johnson oli kylmäverinen ja järjestelmällinen mies, jota innostus ei haltioittanut. Hän ei sallinut odottamattoman menestyksensä suinkaan nousta päähänsä. Hän tiesi varsin hyvin, että ensi huumauksen haihduttua palaisi harkinta ja harkinnan mukana merimiehelle niin luonteenomainen kapinanhenki.

Täytyi ennen kaikkea välttää antamasta pienintäkään veruketta kapinaan. Senvuoksi oli välttämätöntä poistaa korvetin miehistöltä se itsenäisyys, jonka tottumus elää yhdessä ja perinpohjainen toistensa luonteen tunteminen jokaiselle merimiehelle tuotti. Käytettävä keino oli yksinkertainen, ja kapteeni käytti sitä. Hänen kaappaajaksi varustettu prikinsä oli vahva, siinä oli satayhdeksänkymmentä miestä. Niistä hän piti entisessä laivassaan vain viisikymmentä; toiset siirtyivät korvettiin, josta taas sataneljäkymmentä miestä tuotiin prikiin. Sillä tavoin sulivat molemmat miehistöt toisiinsa ja olivat täydellisesti kapteeninsa vallassa, joka pääsi ratkaisevasti heidän herrakseen.

Kertomamme erinäiset tapaukset ja niitä seuranneet seikat olivat vieneet kauan aikaa. Koko päivä oli kulunut, ja kaikki oli ehditty saada järjestetyksi vasta tuntia ennen auringonlaskua.

Kapteeni Johnson antoi korvetin johdon don Serapiolle, määräsi don Cristovalin hänen luutnantikseen erikoisasioita varten ja Ramirezin varusmestariksi. Itselleen hän säilytti prikin johdon.

Sitten kun kaikki oli selvää, kuten merimieskielessä sanotaan, eli järjestys täydellisesti palautettu, vedätti kapteeni Meksikon lipun korvetin kahveliin, ja laiva lähti heti liikkeelle laskeakseen Galvestonin salmeen.

Palatessaan oman aluksen kannelle oli kapteenilla mukanaan El Alférez, jonka päättäväisyyttä ja kylmäverisyyttä Teksasin vallankumoushallitus sai kiittää siitä, että sillä oli laivasto.

Tulos oli kaunis, se voitti kapinallistenkin odotukset ja toiveet, mutta se ei riittänyt. Astuttuaan oman laivansa kannelle käski kapteeni, että Teksasin lippu vedettäisiin alas ja käännettäisiin ylösalaisin ja sen yläpuolelle tulisivat Meksikon värit. Sitten hän käski vetää molemmat liput ylös.

Priki järjesti purjeensa ja seurasi korvettia, pitäen huolta, että sijoittui sen patterin tulen alle, ikäänkuin se todellakin olisi ollut korvetin kaappaama.

Merimiehet eivät tästä merkillisestä hommasta käsittäneet mitään, mutta koska he olivat huomanneet kapteeninsa nauravan, aavistivat ne hänen valmistelevan jotakin sotajuonta, ja vaikka heitä kiusasikin häpeäntunne, kun näkivät omat värinsä meksikolaisten alapuolella, hillitsivät he nurinansa pikaisen hyvityksen toivossa.

Sillä välin oli koko Galvestonin asujaimisto aamusta alkaen ollut mitä suurimman levottomuuden vallassa. Kerääntyneenä laiturille se oli kaukaa katsellut vimmattua ajoa molempain laivain välillä ja sitten nähnyt niiden katoavan ulapalle. Rantakallioiden kaiun toistamat tykinlaukaukset olivat kuuluneet kaupunkiin asti. Oli taisteltu, mutta millä tuloksella? Sitä jokainen kyseli itseltään, kenenkään voimatta tai tahtomatta siihen vastata, vaikka tässä väkijoukossa epäilemättä täytyi olla joitakuita, jotka olivat asiasta paremminkin selvillä.

Linnoituksen äänettömyys oli myöskin näyttänyt selittämättömältä. Ei käsitetty, miksei se ollut ampunut prikiä murskaksi, silloin kun alus oli purjehtinut sen läheltä. Yhtäkkiä kajahti riemun ja eläköönhuutojen tyrsky, priki ja korvetti olivat juuri näyttäytyneet sataman suussa. Meksikon värien ylväästi liehuessa molempien laivojen yllä, samalla kun Teksasin lippu oli häpeällisesti käännetty ylösalaisin.

Tuo riemu ei enää tuntenut rajoja, kun nähtiin laivojen lähestyvän linnoitusta ja ankkuroivan sen patterin tulen alle. Meksikolaiset olivat voittaneet. Teksasin kapinoitsijat olivat kärsineet kolauksen, josta ehkä eivät enää toipuisi.

XXI

Haavemainen tarina

Palaamme nyt Jaguariin, jonka jätimme hänen lähtiessään pulqueriasta ja ohjatessaan urheiden toveriensa etunenässä askelensa niemekkeellä sijaitsevaa linnoitusta kohti.

Mutta ennenkuin jatkamme kertomustamme, koetamme tehdä lukijalle täysin tajuttavaksi ne melkein voittamattomat vaikeudet, joita Jaguarilla oli yrittämällään uhkarohkealla retkellä edessään, ja senvuoksi pyydämme esittää tästä linnoituksesta väestön kesken kiertävän tarun, joka kaikessa lapsellisessa yksinkertaisuudessaan on säilynyt ja jota uskotaan tähän päivään asti.

Eurooppalainen matkustaja, joka ensi kertaa saapuu Teksasin tai ylimalkaan jollekin entisen espanjalaisen Amerikan rannikolle, tuntee selittämätöntä alakuloisuutta nähdessään nämä synkät ja autiot seudut, jotka ovat kokeneet niin paljon onnettomuuksia ja joita vasten valtamerten aallot murtuvat salaperäisellä kohinalla.

Kaikki tosiaankin kiehtoo mieltä haaveiluun näillä runollisilla tienoilla: punaiseksi kuumennettua rautapeltiä muistuttava taivas, korkeat, alastomat rantakalliot, joiden oikulliset ääriviivat näkyy joku menneiden vuosisatain taiteilijajättiläinen omia oikkujansa noudattaen leikanneen ja joiden ylväillä huipuilla vielä joskus törröttää jonkun inka-palatsin mahtavat rauniot tai ränstynyt, suunnattomilla muureillaan pilviä puhkova teokalli – niiden hurjien auringonpappien entisiä tyyssijoja, jotka vapisuttivat kaikkea ympärillään ja kiskoivat veriset kymmenykset maasta ja merestä.

Ennen valloitusta, silloin kun Quetzalcoatlin [sanoista quetzalli (höyhen, sulka) ja coatl (käärme)] eli höyhenillä peitetyn käärmeen jälkeläiset hallitsivat rauhallisesti näissä maissa, tukahduttivat noiden synkkäin teokallien paksut muurit monta tuskallista kuolinkamppailua, kätkivät ja oikeuttivat monta rikosta.

Kaikkien tarinain joukosta, jotka viime matkallamme Teksasissa kuulimme näistä sen alueella sinne tänne siroitelluista synkistä asumuksista, juttelemme tässä vain yhden, se kun liittyy selostettavaamme kertomukseen.

Oli kulunut vähän aikaa siitä rohkeasta retkestä, jolla Kristoffer Columbus etsiessään uutta meritietä Intiaan, oli uudestaan löytänyt Amerikan. Löytöretki-kuume oli vallannut kaikkien mielet. Silmät tähdättyinä tuohon uuteen, ikäänkuin ihmeen kautta kohonneeseen maailmaan, riensi jokainen noihin tuntemattomiin seutuihin aivan samanlaisella kiihkolla kuin näimme äkkiä heräävän Kalifornian kultakenttien takia.

Onneansa koettamaan lähtevistä seikkailijoista kannusti toisia vain maantieteellisten löytöjen toivo, kun taas toisia viekoitteli pelkkä kullanhimo, ja he uudistivat toisella näyttämöllä muinaisten skandinaavien, noiden uskaliaiden merenkuninkaiden satumaisen sankarimaineen, joiden elämä oli alituista taistelua.

Olipa näiden miesten joukossa eräs suorittanut onnettoman de La Sallen kanssa kovaonnisen retken, jonka aikana hän kulki Teksasin halki pitkin sen pituutta. Mutta tämä seikkailija, nimeltä Estevan de Sourdis, ei välittänyt hyödyttömistä vaaroista, joita urhea ranskalainen seikkailija oli kokenut, vaan ajatteli päinvastoin rikastumista ja oli johtamine laivoineen jättänyt päällikkönsä ja alkoi kavalasti rosvoilla äsken löydetyn uuden maan rannikoilla.

Tuuma oli oivallinen, tulos hyvä. Muutamissa kuukausissa täyttyi seikkailijan laiva kukkuroilleen enemmän tai vähemmän epärehellisellä tavalla hankituista aarteista. Mutta syistä, jotka hän itse tietää, ei don Estevan, kuten espanjalaiset häntä nimittävät, eli kreivi Etienne do Sourdis, kuten me häntä nimitämme, suinkaan huolinut palata Ranskaan.

Hän päätti siis etsiä paikan, jolle voisi rakentaa kyllin lujan linnoituksen suojellakseen itseään ja ollakseen varmassa turvassa merirosvoilta, jotka hänen tapaansa risteilivät näillä vesillä. Hän alkoi siis huolellisesti tutkia Teksasin rannikkoa löytääkseen suunnitelmiensa toteuttamiselle sopivan paikan.

Sattumalta hän joutui Rio Trinidadin suulle, muutaman meripenikulman päähän paikasta, jolle myöhemmin kohosi Galvestonin kaupunki. Se oli villiä ja asumatonta seutua, jonka laatu häntä heti alussa viehätti. Vanhana kokeneena merisissinä kreivi ihaili muhkeaa graniittimöhkälettä, joka vallitsi tämän lahdelman suuta ja koko lähitienoota. Käsittäen, kuinka vahva moisen kallion huipulle rakennettu linnoitus olisi ja kuinka paljon valtaa siitä myöhemmin koituisi hänen rodulleen, päätti hän rakentaa siihen kotkanpesänsä.

Tehtyään valintansa merirosvo laahautti laivansa rannikolle, leiriytyi koko seurueensa kanssa saman kallion juurelle ja alkoi miettiä rohkean suunnitelmansa toimeenpanoa. Moni seikka sai hänet ymmälle. Mistä ensiksikin saisi moiseen rakennukseen tarvittavat kivet? Ja kun kivet oli löydetty, niin mistä hankkia kykeneviä työmiehiä niitä louhimaan, kokoamaan ja iskostamaan yhteen?

Kreivi Etienne de Sourdis ja hänen toverinsa olivat varsin taitavia merirosvoja, jotka tappoivat, ryöstivät ja tekivät väkivaltaa, missä heillä vain siihen oli tilaisuutta, mutta he olivat ylimalkaan perin huonoja muurareita eivätkä ollenkaan rakennusmestareita.

Ja sitten kun kivet olisi löydetty, hakattu ja kuljetettu kallion juurelle, niin millä keinoin kiskoa ne sen huipulle? Siinä oli todellakin voittamaton vastus, ja jokainen muu paitsi tuo rohkea merirosvo olisi luopunut sellaisen mahdottomaksi havaitsemansa suunnitelman toimeenpanosta.

Mutta kreivi oli itsepäinen. Hän arveli, eikä aivan aiheettomastikaan, että mitä suuremmat hänen voitettavansa vaikeudet olivat, sitä paremmin hänen linnansa olisi hyökkäyksiltä turvattuna.

Niinpä hän vaikeuksia väistämättä varusti väkensä pitkillä rautaisilla kärkikuokilla, ja niin alettiin hakata kovaan kallioon sen ympäri kiemurtelevaa polkua, joka päättyisi huipulle.

Enintään kolmen jalan levyinen polku oli niin jyrkkä, että pieninkin harha-askel olisi riittänyt syöksemään sitä kapuavat kuiluun, sen pohjalla murskautuakseen.

Vuosikauden kestäneiden yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen oli tie murrettu, ja kreivi, joka ajoi sitä ylöspäin nelistävällä hevosellaan, ollen sata kertaa vaarassa taittaa niskansa, pystytti lippunsa kallion harjalle ja kajautti ylpeän riemuhuudon.

Toinen huuto vastasi hänen omaansa.

Mutta se huuto oli niin ilkkuvan ivallinen, että vanha merirosvo, jonka hermot olivat kovat kuin köydet ja joka ei koskaan ollut vavissut, tunsi pelon puistatuksen kaikissa jäsenissään. Hiukset nousivat kauhusta pystyyn hänen päässään, ja kylmä hiki helmeili hänen ohimoillaan. Hän kääntyi.

Isoon mustaan viittaan pukeutunut mies seisoi hänen vieressään, päässä pitkällä punaisella sulalla koristettu hattu.

Miehen kasvot olivat kalpeat, hänen silmissään hehkui synkkä tuli ja kokoon puristetut huulet irvistivät kaameaa hymyä.

Kreivi katseli häntä hetkisen, kummastellen. Sitten hän rohkeana merimiehenä, joka ei pelännyt mitään maailmassa, kysyi mieheltä lujalla äänellä, kuka hän oli ja kuinka hän sinne oli tullut.

Näihin kahteen kysymykseen vastasi tuntematon kohteliaasti, että oli kuullut Sourdisin kreivin etsivän arkkitehtiä, joka kykenisi hänelle rakentamaan kauniin ja vahvan linnoituksen, ja että oli tullut hänen kanssaan asiasta keskustelemaan.

Kreivi kumarsi kohteliaasti, ja heidän välillään sukeutui näin kuuluva vuoropuhelu:

"Eikö tämä paikka, mestari", virkkoi merirosvo, "ole mainiosti valittu ja täysin sopiva tarkoitukseeni?"

"Arvoisa herra", vastasi tuntematon, "ette olisi koko rannikolta voinut löytää parempaa paikkaa."

Merirosvo hymyili ylpeästi.

"Niin", virkkoi hän, "kun linnani kerran on tälle rakennettu, eivät siihen kenenkään hampaat pysty."

"Eivät toki."

"Kah", jatkoi kreivi viitaten tuntematonta seuraamaan, "kerronpa teille, kuinka aion menetellä."

Ja kävellen kallion laella hän selitti suunnitelmansa pääkohdat. Tuntematon nyökkäili myöntävästi ja hymyillen ivallista hymyään.

Mutta aika kului; noin tunti sitten oli päivä hämärtynyt yöksi ja varjot vähitellen verhonneet kallion. Sen vastustamattoman viehätyksen vallassa, jota aina tuntee esittäessään ajatuksiaan varsinkin sellaiselle henkilölle, joka näkyy ne kaikin puolin hyväksyvän, jatkoi merirosvo selostuksiaan huomaamatta, että jo oli tullut liian pimeä, jotta hänen puhetoverinsa voisi hänen esityksestään paljonkaan hyötyä. Vihdoin hän kääntyi päin tuntematonta.

"No", virkkoi hän, "mitä tästä ajattelette?"

"Aivan erinomainen tuuma", vastasi toinen.

"Eikö olekin?" äännähti päällikkö varmana.

"Niin, mutta..."

"Ah", virkkoi merirosvo, "onko siinä joku mutta?"

"Ainahan niitä on", vastasi tuntematon harkitsevasti.

"Niin kyllä", hymähti vanha merirosvo.

"Tietänette, että olen rakennusmestari?"

"Sanoittehan sen minulle."

"No minullakin on suunnitelma."

"Vai niin, vai niin?"

"On, ja jos sallitte, arvoisa herra, on minulla kunnia se teille esittää."

"Olkaa hyvä, rakas mestari, olkaa hyvä", sanoi päällikkö alentuvasti hymyillen, sillä hän oli mielessään varma, että hänen oma suunnitelmansa oli näistä kahdesta paras.

"Heti kohta."

"Mutta minusta tuntuu..."

"Mitä?"

"Että on jokseenkin pimeä ja että nähdäksenne..."

"Tarvittaisiin valoa, niinkö, arvoisa herra?"

"Kyllä minä luulen, että sitä olisi tarvis", vastasi merirosvo.

"Ei hätää", selitti tuntematon, "minä hankin sitä." Sitten hän otti hyvin tyynesti hattunsa koristesulan ja pisti sen kallionrakoon, missä se äkkiä alkoi leimuta ihan kuin se olisi ollut tulisoihtu.

Kreivi hämmästyi kovin tästä ihmeestä. Mutta kun hän kuitenkin kaikitenkin oli hyvä kristitty ja alkoi tuntea outoa epäluuloa toveriaan kohtaan, yritti hän vaistomaisella eleellä tehdä ristinmerkin.

Tuntematon riensi ehkäisemään hänen käsivartensa liikettä.

"Älkäämme hukatko aikaamme, hyvä herra", sanoi hän. Ja vetäen viittansa alta pergamenttikäärön hän avasi sen ja näytti merirosvolle, joka joutui haltioihinsa merkillistä piirustusta katsellessaan.

"Miltä tämä teistä näyttää, arvoisa herra?" kysyi arkkitehti vakavan leikilliseen sävyyn.

"Suurenmoiselta!" huudahti kreivi ylen ihastuneena.

"Täten minä nähkääs olen asian ajatellut", vastasi toinen.

Ja hän alkoi vuorostaan selostaa suunnitelmaansa pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Vanha merimies kuunteli suu ammollaan ja silmät suurina eikä väsynyt katselemasta pergamentille piirrettyä upeaa linnoitusta.

Kun mestari oli vaiennut, oli merirosvo hetkisen hämillään ja ällistyneenä kaiken kuulemansa johdosta ja koetti kerätä ajatuksiaan.

"Ja", kysyi hän vihdoin rahtusen epäilevästi, mikä väkisinkin ilmeni hänen äänenväreissään, "ja te luulette kykenevänne sellaiseen mestariteokseen?"

"Mikään ei ole helpompaa."

"Mutta meillä ei ole kiviä."

"Kyllä minä niitä hankin."

"Eikä minulla ole muurareitakaan."

"Niitä minä toimitan."

"Entä rauta, puut, sanalla sanoen kaikki sellaiseen rakennukseen välttämättömät tarpeet? Mistä ne saadaan?"

"Siitä minä huolehdin."

"Mutta se tulee minulle kauhean kalliiksi", huomautti kreivi, jota yhä enemmän alkoi peloittaa.

"Pyh", virkkoi tuntematon välinpitämättömästi ja ulonsi halveksivasti alahuultansa, "se maksaa tyhjää vähemmän – pikku rahtusen."

"Ja paljonko aikaa tarvitaan, kunnes linnani olisi valmis sellaisenaan, miltä se tässä luonnoksessa näyttää?"

"Malttakaas", virkkoi toinen laskien sormillaan ja hieroen otsaansa, kuten tekee mies, joka yrittää ratkaista vaikeaa kysymystä; "kello on kai yhdeksän?"

"Vain vähää vailla", virkkoi kreivi käsittämättä, mitä tuntematon tarkoitti.

"No niin, auringon noustessa on kaikki valmista, ja te voitte ottaa talon haltuunne."

"Ah, mutta sittenhän te olette paholainen?" huudahti merirosvo aivan hölmistyneenä.

Tuntematon nousi, kumarsi merirosvolle kohteliaasti ja vastasi hienon herrasmiehen todella tyylikkäällä ja huolettoman sievällä sävyllä:

"Se juuri, arvoisa herra. Vakuutan", lisäsi hän sirosti keikistellen, "etten ole koskaan voinut jättää kunnon miestä pulaan. Teidän tukala asemanne liikutti minua ja minä päätin tulla avuksenne."

"Olette kovin ystävällinen", jupisi vanha merimies konemaisesti, edes tietämättä mitä sanoi.

"Olenhan mitä olen", vahasi toinen kainosti kumartaen.

"Kiitos... ja te vaaditte?"

"Pikku rahtusen, kuten jo sanoin."

"Mutta sentään..."

"Kyllähän me palkkiosta sovimme. Sitäpaitsi olen liian paljon herrasmies kohdellakseni teitä kuin jotakuta tolvanaa. Mutta saadaksemme asian järjestykseen suvainnette allekirjoittaa tämän sitoumuksen."

"Anteeksi, anteeksi; minä en osaa lukea enkä voi mitään allekirjoittaa... Käsitätte, etten huoli myydä teille sieluani."

"Hoho, arvoisa herra", vastasi paholainen, "pelkäättekö, että aion teitä pettää?"

"Häh?"

"Tuhat tulimmaista! Sielunne on jo kauan kuulunut minulle, enkä minä sen ottamiseen tarvitse teidän valtuutustanne."

"Mitä sanottekaan!" huudahti kunnon merirosvo aivan ällistyneenä. "Luuletteko, ettei Herramme miettisi kahdesti, ennenkuin tuomitsisi minunlaiseni kadotukseen?"

"Eipä ensinkään", jatkoi paholainen herttaisesti. "Olkaa siis huoleti! En minä aio teiltä sitä pyytää."

"Puhukaa siis, ja seikkailevan ritarin kunniasanalla lupaan sen teille myöntää..."

"Kättä päälle!" virkkoi saatana ojentaen sirosti omansa.

"Kättä päälle!" vastasi merirosvo.

"Asia on siis päätetty. No niin, te luovutatte minulle täydellä omistusoikeudella ensimmäisen elävän olennon, jota huomenaamulla herätessänne puhuttelette. Näette, etten ole vaativainen, eikö totta? Olisinhan voinut pyytää teiltä paljon kalliimman hinnan."

Étiennen kreivi irvisti. Ensimmäinen henkilö, jota hän aina aamulla puhutteli, oli hänen tyttärensä.

"Epäröittekö?" virkkoi paholainen leikkisän vakavaan sävyynsä.

Merirosvo huoahti. Ehto tuntui hänestä ankaralta. Mutta lopuksi hän kuitenkin päätti suostua.

"En suinkaan", vastasi hän, "minä pysyn sanassani."

"Hyvä on! Jättäkäähän minut nyt hommailemaan."

"Kuten tahdotte", vastasi merirosvo ja valmistausi laskeutumaan alas kalliolta, mutta muuttaen äkkiä mieltään lisäsi hän: "Ka, ettekö tekisi minulle palvelusta?"

"Kernaasti."

"Minä huomaan, että keskustellessamme on tullut yö, ja on niin pimeä kuin teidän valtakunnassanne. Pelkään kauheasti, että taitan niskani laskeutuessani tasangolle."

"Haluatte levähtää?"

"Niin, päivä on ollut väsyttävä, ja minua nukuttaa."

"Ei mitään hätää, asia on mitä helpoimmin järjestettävissä."

"Huomenna siis saan linnani?"

"Auringon noustessa, kuten lupasin."

"Kiitos, ja jos nyt tahtoisitte minua auttaa..."

"No totta kai! Pysytelkää tanakkana."

Ja tarttuen hännästä hevosta, jonka selkään merirosvo oli noussut, pyöritti paholainen sitä hetkisen päänsä ympäri, ja heittää singahdutti sen sitten ilman halki.

Hiukan huumaantuneena vauhdin nopeudesta putosi merirosvo ratsuineen aivan loukkaantumattomana telttansa edustalle. Hän hyppäsi heti satulasta maahan ja valmistausi levolle.

Hänen työnjohtajansa odotti häntä auttaakseen häntä riisuutumaan aseista.

Kreivi heittäysi perin huolestuneena vuoteeseensa, mutta turhaan hän yritti sulkea silmänsä, kääntyä ja taas kääntyä jos johonkin asentoon, vietelläkseen unta silmiinsä. Nukkuminen oli hänelle mahdotonta.

Työnjohtaja, joka makasi telttaa vastapäätä, valvoi myöskin, mutta toisesta syystä. Hän luuli näkevänsä omituisten valohohteiden välähtelevän pitkin kalliota, kuulevansa vasarain pauketta ja kivimöhkäleiden sahausta sekä vipukiekkojen rätinää, sanalla sanoen niitä tuhansia ääniä, joita muurarit, salvumiehet ja sepät työskennellessään saavat aikaan.

Tietämättä, mistä hänen kuulemansa ja näkemänsä johtui, hieroi merimies-parka silmiään ollakseen varma, ettei nähnyt unta. Hän tukki sormillaan korvansa, syystä peläten, että kaikki oli vain aistinten harhaa.

Lopuksi hän ei enää voinut epäillä, vaan päätti ilmoittaa kapteenilleen ja astui telttaan.

Kuten sanoimme, ei kreivi nukkunut; hän nousi kaikin kiirein ja seurasi työnjohtajaansa. Ja kun hän ehdottomasti luotti tähän kunnon mieheen, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta hänen palveluksessaan, ei hän epäröinyt kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja paholaisen välillä ja mitä hän oli pimeyden ruhtinaalle luvannut, lisäten niin mairittelevalla äänellä kuin mahdollista, että oli luottanut työnjohtajan hartaaseen kiintymykseen hänen avullaan estääkseen tyttärensä saapumasta huomenna hänen telttaansa, kuten tytöllä oli tapana, ja jonkun keinon keksimisessä, miten hän tästä pulasta suoriutuisi.

Tästä hänelle uskotusta salaisuudesta ja varsinkin isäntänsä osoittamasta luottamuksesta huolestui työnjohtaja kovin. Hän rakasti suuresti päällikköänsä, se oli kiistämätöntä. Kymmeniä kertoja hän oli kreivin tähden pannut henkensä alttiiksi. Mutta kunnon merimies oli bretagnelainen ja varsin hyvä kristitty eikä suinkaan huolinut suin päin lähteä hänen ylhäisyytensä saatanan kynsiä leikkelemään asian vuoksi, joka ei häntä lainkaan koskenut.

Mutta muutaman minuutin miettimisen jälkeen hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen, ja hänen huoleton iloisuutensa palasi. Nauraen virkkoi hän kapteenilleen:

"Menkää nukkumaan, herra kreivi. Huomenna valkenee uusi päivä. Ehkei paholainen sentään ole niin ovela kuin näyttää."

Rohkaistuneena työnjohtajansa hilpeästä sävystä tunsi merirosvo mielensä tyynemmäksi. Hän palasi vuoteeseensa ja vaipui ennen pitkää uneen.

Merimies vietti koko yön rukouksissa. Sitten hän, heti kun aamurusko alkoi vaalakoilla värivivahduksilla juovittaa taivasta, meni koiratarhaan ja otti sieltä karvattoman, ramman raukan, joka nurkkaan lyyhistyneenä teki kuolemaa, palasi teltalle, työnsi eläimen sisään ja laskien kankaan jälleen alas jäi odottamaan, mitä tapahtuisi.

Tuskin oli eläinrukka päässyt vapaaksi, kun se yhdellä hyppäyksellä ryntäsi isäntänsä vuoteelle ja alkoi nuoleksia hänen kasvojaan.

"Vieköön sinut paholainen, kirottu elukka!" huudahti merirosvo hätkähtäessään valveille ja raivoissaan siitä, että hänen untansa siten häirittiin.

Kauhea ukkosenjyräys vapisutti telttaa, kuultiin peloittava kiljahdus, ja koira hävisi.

Paholainen poistui perin nolostuneena laihasta saaliistaan, jonka oli kaapannut.

Mutta tunnollisesti oli pimeyden ruhtinas kylläkin työskennellyt. Peloittava linnoitus kohosi ylväänä kallion huipulla, joka vielä edellisenä iltana oli ollut paljas ja autio. Kreivi oli ihastuksissaan.

Vielä samana päivänä hän asettui linnaansa.

Mutta se, mitä paholainen oli maininnut hänen sielustaan, oli tehnyt arvoisan herran kovin levottomaksi. Aikaa hukkaamatta hän alkoikin huolehtia sielunsa autuudesta. Ensi työkseen hän perusti kaupungin linnoituksensa viereen ja viekoitteli hyvillä lupauksilla kaikkien maiden seikkailijoita siihen seutuun. Sitten hän etsi munkkia, joka voisi päästää hänet monista synneistään, "ja on luultavaa, että hän sellaisen löysikin", lisäsi kunnon fransiskaani kerrottuaan meille tämän legendan, johon hän lujasti uskoi, "sillä kreivi Estevan de Sourdis kuoli armon tilassa, ensin lahjoitettuaan suurimman osan omaisuuttaan papistolle, perustettuaan kaksi luostaria ja rakennettuaan kolme kirkkoa." Vanha merirosvo oli tosiaan vetänyt paholaista nenästä loppuun asti.

Niin täydellisesti uskomatta tätä tarinaa kuin kertojamme, tunsimme kuitenkin haltioittavaa ihmettelyä nähdessämme suunnattoman, joka sivultaan pystysuoran graniittijärkäleen, jonka harjalta ylväästi kohoaa linna riippuen korkealla ja luoksepääsemättömänä kuin korppikotkan pesä, ja meidän täytyi tunnustaa, että sen rakentamiseksi käytetyt keinot olivat meistä aivan käsittämättömiä.

Ja tämän linnoituksen oli Jaguari päättänyt yllätyksellä vallata.

Jollei tehtävä ollut mahdoton, oli se ainakin perin vaikea, ja pelkkä ajatuskin moiseen yritykseen ryhtymisestä vaati hänenlaisensa nuoren päällikön pelottoman uhkarohkeuden.

Yö oli pimeä. Isoja, sähköisiä pilviä liikkui raskaasti taivaalla, ja katkaisten kuun säteet tekivät ne pimeyden vielä tummemmaksi.

Salaliittolaiset hiipivät äänettöminä kaupungin autioita katuja pitkin kuin joukko aaveita.

Siten he marssivat jokseenkin kauan, vaanien silmillään ja sormi kiväärin liipaisimella, valmiina laukaisemaan, jos kuuluisi vähäisintäkin epäilyttävää melua. Mutta ei mikään häirinnyt heitä koko matkalla meren rantaan, jonne he saapuivat tehtyään tuhansia mutkia harhaannuttaakseen vakoilijoita, jotka mahdollisesti koettivat heitä hämärässä pitää silmällä.

Paikka, jossa he olivat, oli pieni, lahdenpoukaman muotoinen hiekkarannikko, kaikilta puolin korkeiden törmäin ympäröimä. Siihen he Jaguarin käskystä pysähtyivät.

Retken vaikeudet olivat alkamassa.

Nuori päällikkö keräsi toverinsa ympärilleen.

"Caballeros", virkkoi hän matalalla äänellä, "me lähdemme niemekkeen linnoitukseen, joka meidän on vallattava ennen päivännousua. Kuunnelkaa minua korvat auki, tarkatkaa mitä huolellisimmin sanojani ja pitäkää ohjeeni mielessänne, jottemme yrityksessämme joutuisi vaaraan käsittää toisiamme väärin, mikä meidän asemassamme ei tuottaisi ainoastaan omaa turmaamme, vaan riistäisi tovereiltammekin, jotka puolestaan yrittävät uhkarohkeaa retkeä, kaikki heidän ponnistuksensa hedelmät."

Salaliittolaiset siirtyivät lähemmäksi, paremmin kuullakseen.

Meren aallokko murtui kumealla kohinalla heidän jalkojensa juureen, ja jonkun matkan päässä ulapalla nähtiin pohjois-koillispohjoisesta puhaltavan vinhan tuulen nostamat valkenevat vaahtoharjat. Näytti siltä, että vihuri tunnin kuluessa yltyisi myrskyksi ja ukonilmaksi.

Jaguari jatkoi:

"Niemekkeen linnoitus on valloittamaton tai ainakin sellaisen maineessa. Minä olen itselleni luvannut riistää vastustajiltamme tuon ylvään sädekehän ja siinä tarkoituksessa luottanut teihin, toverit. Pitäen tätä linnoitusta mahdottoman lujana eivät meksikolaiset ole katsoneet tarpeelliseksi sinne sijoittaa lukuisaa linnuetta, varmoina, että se asemansa vuoksi puolustautuu aivan itsestäänkin ja että sen valloittaminen on mahdotonta, jollei sitä kavalleta. Linnueena on siis nykyään vain kolmekymmentä sotamiestä ja niiden päällikkönä luutnantti. Se on vähän – ja se on äärettömän paljon. Vähän, jos pääsemme lähelle, mutta paljon, jos meidän täytyy pysytellä loitolla. Maan puolelta on graniittijärkäle, jonka huipulla linnoitus sijaitsee, niin äkkijyrkkä, ettemme milloinkaan voisi päästä edes seinämän puoliväliin; sillä paitsi kallioon hakattua polkua pitkin, jota puolustamassa on tuon tuostakin valtavat tiesulut, ei kiipeämistä käy yrittäminenkään. Hyökkäyksen tekeminen siltä puolen ei siis ole ajateltavissa. Mutta maan puutteessa on meillä jäljellä meri. Jos meidän onnistuu päästä kapealle kielekkeelle, joka pakoveden aikana on tunnin verran kuivillaan linnoituksen juurella, on mahdollista, että onnistumme yrityksessämme, sillä eihän linnueen mieleen suinkaan juolahtaisi, että tällaisena yönä vakavasti ryhdyttäisiin sen kimppuun meren puolelta. Eikä siinä kaikki, meidän ei ole ainoastaan päästävä tuolle maakielekkeelle, vaan päästävä sille pian: vesi alkaa laskea, tunnin kuluttua se on matalimmillaan ja hetki siis otollinen. Sellainen on tehtävämme."

Päällikkönsä ympärille asettuneet salaliittolaiset kuuntelivat hänen sanojaan mitä vakavimman tarkkaavaisina. Tässä oli heille kysymys elämästä tai kuolemasta.

"Niin, toverit", jatkoi Jaguari, "meillä ei ole venettä päästäksemme linnoituksen juurelle. Airojen kitinä ruuhen hankaimia vasten hälyttäisi linnueen, herättäisi sen epäluulot ja ilmaisisi läsnäolomme. Meidän on siis pyrittävä sinne uimalla. Matka on pitkä, viidettä kilometriä, virta on vuolas, ja meidän on se halkaistava. Yökin on pimeä ja meri kuohuu. Vain muistuttaakseni mainitsen teille haikaloista ja tintoreroista, joita saanemme tiellämme uhmailla. Näette, toverit, että urakka on ankara; emmekä me kaikki pääsne sille hiekkaiselle maakielekkeelle. Jotkut jäävät tielle, mutta mitä siitä, kunhan vain yrityksemme onnistuu! Te olette reippaita poikia; olen tahtonut puhua teille selvää kieltä ja heti ilmoittaa teille, mistä on kysymys, mieluummin kuin teitä pettää. Tunnettu vaara on puoliksi voitettu."

Rohkeudestaan huolimatta tunsivat salaliittolaiset sisäistä vavistusta. Mutta kukaan heistä ei epäröinyt; olivathan he auliisti panneet henkensä alttiiksi. Sitäpaitsi he olivat jo liian pitkällä peräytyäkseen. Täytyi kaiken uhallakin pyrkiä eteenpäin.

Salaliittolaisten ylistykseksi on meidän mainittava, että kaikista Jaguarin niin laajalti ja ikäänkuin huvikseen luettelemista vaaroista yksi ainoa heitä todella peloitti.

Enimmin pelkäsivät he tintoreran kohtaamista.

Lukijalle, joka varmaankaan ei sitä tiedä, selitämme parilla sanalla, millainen tuo peloittava eläin on, jonka pelkän nimen mainitseminen saa rohkeimmankin miehen värisemään ja hänen ihonsa kutistumaan kananlihaksi.

Meksikon meret ja varsinkin niiden rannat vilisevät vaarallisista kaloista, joiden joukossa hai on kylläkin kunnioitusta herättävä vetkale. Mutta niin kauhea kuin hai onkin, välittävät meksikolaiset helmenpyytäjät, jotka enimmäkseen ovat intiaaneja, siitä vähän ja taistelevat urheasti sitä vastaan, jos siksi tulee. On kuitenkin eräs erikoinen laji, jota he tavattomasti pelkäävät. Tarkoitamme tintoreraa.

Tintorera on hai suurinta lajia ja on saanut nimensä merkillisestä omituisuudesta, jolla se ilmaisee olemassaolonsa varsin pitkän matkan päähän.

Kuonon ympärillä sijaitsevista rei'istä tihuttavat tintorerat limaista nestettä, joka leviää yli koko eläimen ruumiin ja tekee sen kiiltäväksi kuin tulikärpäset. [Tintorera merkitsee värjääjätärtä. Suom.] Varsinkin myrskyisinä öinä, jolloin tuuli vinkuu ja ukkonen jyrisee, ovat nuo fosforihohteet kirkkaita. Sama ilmiö havaitaan pimeinä öinä: mitä läpikuultamattomampi on pimento, sitä kirkkaampana loistaa tintorerain kyntämä vako. Muutoin on tämä eläin melkein sokea eikä siis voi näkönsä avulla suuntautua haluamaansa saalista kohti.

Vielä mainittakoon, että kun muiden valaiden tarvitsee saalista kaapatakseen kellistyä vain kyljelleen, täytyy tintorerain kokonaan kääntää vatsansa ylöspäin.

Meksikon rannikon helmisaarilla on intiaani- ja mestitsisukeltajia, jotka eivät suinkaan kavahda taistelua tintorerain kanssa ja joiden usein onnistuu niitä tappaakin.

"Nyt", jatkoi Jaguari, annettuaan tovereilleen muutaman minuutin miettimisaikaa, "on meidän laittauduttava valmiiksi. Kuunnelkaa minua. Aiomme yrittää yllätystä, ja meidän on meneteltävä sen mukaan. Jättäkäämme tähän tuliaseemme, jotka eivät olisi meille ainoastaan hyödyttömiä, vaan voisivat käydä vahingollisiksikin ilmaisemalla tulomme, jos pyssy sattuisi varomattomuudesta laukeamaan. Riisuutukoon siis jokainen jättäen ylleen vain housunsa ja aseekseen tikarin hampaittensa väliin. Se riittää, muu olisi meille haitaksi pitkällä uimamatkallamme."

Yö kävi yhä synkemmäksi. Meri mylvi kaameasti coromuelin vaikutuksesta, se kun alkoi puuskittain puhaltaa. Hylkeet ulisivat pimeässä, gaviota voihki surullisesti kallioiden huipuilla, ja silloin tällöin, ikäänkuin haluten kaikin mokomin liittää synkän bassonsa yön murheellisiin ääniin, sekoitti merilehmä yön huokauksiin surumieliset ja valittavat sävelensä, jotka muistuttivat kärsivän sielun uikutusta. Sanalla sanoen kaikki ennusti myrskyä. Hetki oli hyvin valittu pimeyden työhön.

Kun ensimmäinen väristys oli ohi, olivat salaliittolaiset, ikäänkuin sähköistyneinä päällikkönsä lujasta ja varmasta äänestä, tehneet urheasti päätöksensä, nurisematta ja mitään huomauttamatta. He olivat laskeneet aseet kädestään, riisuneet vaatteensa ja äänettöminä järjestyneet riviin rannalle, odottaen enää vain käskyä heittäytyä mereen.

Tuijottaen ja kulmat rypyssä Jaguari seisoi muutaman minuutin liikahtamatta, kaiketikin ajatellen itselleen ottamaansa ääretöntä edesvastuuta vihkiessään kenties kuolemaan näin monta miestä, jotka olivat häneen panneet luottamuksensa ja toivonsa. Vihdoin hän teki lujan ponnistuksen vaimentaakseen hentomielisyytensä. Hänen ahdistetusta rinnastaan pääsi huokaus, ja kääntyen tovereihinsa päin, jotka tyynesti odottivat lähtökäskyä, monille heistä luultavasti kuolemantuomion veroista käskyä, virkkoi hän kumealla äänellä:

"Rukoilkaamme, veljet."

Jaguari alkoi rukoilla. Hänen voimakassävelinen äänensä sekaantui petojen ulvontaan ja myrskyn mylvinään. Hänen toverinsa toistivat hänen sanansa alkuperäisten sielujen luottamuksessa, joille esi-isiltä perityt uskontunnustukset ovat ainoat oikeat.

Oli samalla kertaa sekä liikuttava että peloittava näytelmä, jonka tarjosivat nämä alkuperäiset, sielultaan yksinkertaiset, leijonasydämiset miehet hurskaasti polvistuneina tällä autiolla rannalla synkkänä yönä, myrskyn raivotessa heidän ympärillään, rukouksella valmistaen itseänsä elämänsä uhraamiseen. Yksinään täällä pimeydessä, ilman loistavan auringon luomaa julkisuutta ja tuhansien katselijain ihailua oli heidän uhrattava henkensä kaikkien silmiltä kätkettynä uhrina, joka ei maan päällä milloinkaan tulisi palkituksi.

Kun rukous oli päättynyt, nousivat kaikki yhtäkkiä. He tunsivat vahvistuneensa. Jumala oli tästälähin heidän kanssaan; mitä heillä siis oli pelättävänä? Olivathan he ottaneet hänet osalliseksi työhönsä!

Jaguari nousi viimeisenä. Hänen otsansa säteili, kuumeinen hehku sai hänen silmänsä säkenöimään; hän uskoi yrityksensä menestykseen. Varmistuttuaan siitä, että kaikki hänen toverinsa olivat valmiit, komensi hän:

"Tikari hampaiden väliin! Jumala suojelee meitä. Eteenpäin, veljet, ja eläköön vapaus!"

"Eläköön vapaus!" huudahtivat salaliittolaiset.

Kuului molskahdus. He olivat kaikki yhtaikaa hyökänneet mereen.

XXII

Yllätys

Jaguari oli puhunut totta: salaliittolaisten yrittämä urakka oli vaikea.

Aivan lähekkäin toisiaan pyrkivät teksasilaiset suorassa viivassa linnoitusta kohti, jota pimeys esti heidät näkemästä. Merellä kävi kovat aallot; raskaita laineita hyökyi ulapalta, vyöryen joka hetki heidän päittensä yli. Tuuli yltyi yhä. Peloittava coromuel, näiden rantojen kauhu, joilla se tuottaa kovin paljon onnettomuuksia, oli juuri noussut. Ei ainoakaan tähtönen taivaalla, ei pieninkään valonpilke ollut näitä lujaluontoisia miehiä ohjaamassa.

He uivat yhä. Ei huudahdus, ei valitus, ei huokauskaan ilmaissut heissä uupumusta tai rohkeuden lannistumista. Tarmokkaiden salaliittolaisten päiden tumman rivin edessä ui Jaguari yksinään.

Kului kolme neljännestuntia, jonka aikana kaikki voima ja rohkeus, johon ihmistahto kykenee, käytettiin tässä jättiläistaistelussa näiden mitään kavahtamattomien miesten puolelta.

Ei ainoakaan ollut väsynyt.

Rivi oli vielä yhtä taaja ja eteni yhä samalla tarmolla.

Noin pyssynkantaman päässä heidän edessään haamoitti tummempi varjo laajana täplänä pimeydessä. Se oli linnoituksen äärettömän röykkiön kauaksi heijastuva hahmo.

He lähenivät!

Lähdöstään asti eivät salaliittolaiset, jotka kiihkeästi tuijottivat eteensä, olleet vaihtaneet sanaakaan. Mitä haasteltavaa heillä olisi ollut? He tunsivat täydellisesti hullun yrityksensä arvattavat seuraukset ja olivat täysin tietoiset vaaroista, joihin olivat antautuneet. Ja mitäpä hyödyttää puhuminen silloin kun voi toimia?

He vaikenivat siis, mutta toimivat tarmokkaasti. Mutta kun kaikki nuo miehet uivat kuin saukot ja olivat tottuneet petolliseen aineeseen, jossa liikkuivat, eivät he tahtoneet ylenmääräisellä rehkinällä itseään tarpeettomasti väsyttää ja pitivät huolta siitä, että aina pysyivät toistensa tasalla.

Vihdoin heidän onnistui yliluonnollisilla ponnistuksilla halkaista virta, joka tavattoman nopeasti ja voimakkaasti syöksyi salmeen. Vaikein oli voitettu; nyt tarvitsi heidän niin sanoaksemme vain antaa hiljalleen kuljettaa itsensä maihin, toki pitäen huolta oikean suunnan säilymisestä.

"Rohkeutta!" virkkoi Jaguari.

Tämä sana, ensimmäinen, jonka nuori mies oli rannalta lähdettyä lausunut, antoi hänen tovereilleen uusia voimia ja elähdytti heidän intoansa.

Linnoitus siinsi synkkänä ja valtavana röykkiönä vähän matkan päässä heidän edessään.

Salaliittolaiset uivat nyt kallion luoman varjon keskellä.

Äkkiä halkaisi huuto ilman ja häiritsi äänettömyyden.

"Tintorera!"

Loistava ruho tuli salaliittolaisia vastaan, jättäen pitkän fosforihohteisen juovan jälkeensä.

"Tintorera!" huusi toinen ääni.

Niin, toinenkin hai lähestyi ulapalta ja ui suoraan salaliittolaisia vastaan, tuliviiru perässään.

"Tintorera!" kertasi kolmas ääni kuvaamattoman hätääntyneenä.

Kolme tintoreraa piiritti uijia ja supisti minuutti minuutilta kehää, jonka sisälle olivat heidät sulkeneet. Vaara oli vakava.

"Eteenpäin, toverit!" kehoitti Jaguari tyynellä ja myötätuntoisella äänellään. "Uikaa hiljaa ja meluttomasti. Tiedätte, että nuo hirviöt ovat melkein sokeita ja vähintäinkin puoliksi kuuroja. Ne eivät ole meitä äkänneet. John Davis!" lisäsi hän.

"Täällä!" vastasi amerikkalainen.

"Missä olette?"

"Viimeistä edellisenä oikealla."

"Hyvä! Teille toinen tintorero, minä otan haltuuni ensimmäisen. Lanzi!"

"Lanzi juuri upposi", vastasi joku ääni.

"Hitto soikoon!" huudahti Jaguari. "Olisikohan hän kuollut? Kuka käy kolmannen tintoreran kimppuun?"

"Olkaa huoleti, Jaguari", vastasi mestitsin hyvin tuttu ääni; "minä ajan sitä takaa."

"Hyvä! Uikaa, toverit, ja jättäkää meidät tepastelemaan hirviöiden kanssa."

Salaliittolaiset jatkoivat äänettöminä matkaansa, mutta ponnistellen kaksin verroin.

Jaguari sukelsi heti ja suuntausi haita kohti. Se ui kahden aallon välissä kohtalaisen syvällä. Pian olivat päällikkö ja hirviö niin lähellä toisiaan, että tintoreran ruskeahkot evät hipaisivat rohkean teksasilaisen olkapäätä. Tämä näki hain lasimaisen silmän, kaihimaisen kalvon puoliksi peittämän silmän kylmällä ja häijyllä ilmeellä tuijottavan häneen...

Jaguari singahdutti ruumistansa koukkumaisesti, palasi veden pinnalle ja kääntyi jälleen päin, tarttuen tikariinsa. Samalla hetkellä keikahti hirviön hopeanvärinen vatsa näkyviin, ja hai avasi suunnattoman, kauheilla äkeenpiikkejä muistuttavilla hampailla varustetun kitansa.

Jaguari työnsi kaikella voimallaan väkipuukkonsa hirviön vatsaan, halkaisten sen vähintäänkin kolmannelta osalta sen pituutta.

Kuolettavasti haavoitettuna ponnahti inhoittava jättiläinen ja pieksi kuin hullu vettä oikealla ja vasemmalla puolellaan. Sitten se painui liikkumattomaksi. Se oli kuollut.

Puoliksi sokaistuna hirviön syytämästä verenkarvaisesta vedestä ja sen kuolintuskissaan kuohuttaman pyörteen vyöryttelemänä täytyi Jaguarin kuluttaa lähes minuutti, ennenkuin hän jälleen toipui. Mutta äärimmäisellä ponnistuksella hän pääsi jälleen vedenpinnalle, hengitti keuhkojensa täydeltä ilmaa ja tukahdutti riemuhuudon, joka oli häneltä päästä, kun näki vieressään laineiden keinuttelemana vihollisensa hengettömän ruumiin.

Enempää viivyttelemättä hän loi ympärilleen levottoman katseen.

"Se on tehty!" huusi ääni jokseenkin läheltä. "Sinäkö siellä, Lanzi?"

"Minä olen", vastasi mestitsi niin tyynellä äänellä kuin jos olisi ollut maalla turvassa.

"Mitä kuuluu?"

"Hai on surmattu."

"Siis kolmannen kimppuun! Minä en näe John Davisia."

"Lähdetään!"

Enempää välittämättä tovereistaan, jotka yhä uivat maata kohti, riensivät nämä kaksi leijonamieltä amerikkalaisen avuksi.

Mutta kaikki oli hiljaista ja synkkää heidän ympärillään. Turhaan tuijottivat he pimeyteen; mitään ei näkynyt, ei ihmistä eikä meripetoa.

"Olisikohan hän kuollut?" kuiskasi Jaguari käheästi.

"Oh, sitä en usko", vastasi Lanzi; "hän on niin rohkea ja taitava!"

"Etsikäämme siis."

"Tehkäämme niin."

"Entä jos huutaisimme häntä nimeltä? Kenties hän on haavoittunut?"

"Mutta meidät kuultaisiin linnoitukseen."

"Ei, tuuli käy meihin päin."

"Tänne, tänne!" parkaisi silloin ääni jokseenkin läheltä.

"Se on hän!" virkkoi Jaguari. "Me tulemme, John, me tulemme. Rohkeutta!"

Ja kaksin verroin ponnistellen he suuntausivat sinne päin, josta avunhuuto oli kuulunut.

"Tänne, tänne!" kajahti jälleen ääni, ja siinä värähti niin tuskallinen sävy, että nuo kaksi miestä, joille pelko oli tuntematon, vavahtivat kauhusta.

Välttämättömyyden voittaman rohkean miehen tuska värähtää nimittäin hänen viimeisessä hätähuudossaan samalla kertaa niin vihlovana ja sydäntäsärkevänä, että kuulija vastoin tahtoaankin tuntee liikutusta sielunsa syvimpään asti.

"Rohkeutta, rohkeutta!" toistelivat toverit yhä enemmän lisäten jo muutenkin ihmeellisiä ponnistuksiaan.

Äkkiä he näkivät mustan möhkäleen pyörähtävän metrin päässä heistä ja uppoavan veteen. Jaguari sukelsi heti ja toi sen takaisin pinnalle. Möhkäle, jonka muotoa he eivät pimeydessä olleet eroittaneet, oli John Davisin ruumis. Olikin aika, että miehet saapuivat, sillä lopen uupuneena ja tuntien itsensä voitetuksi itsepäisessä kamppailussa, jota oli niin kauan käynyt kuolemaa vastaan, antautui amerikkalainen aaltojen valtaan.

Kuitenkaan hän ei ollut kokonaan menettänyt tajuansa. Kun häntä pidettiin vedenpinnan yläpuolella, veti hän täysin siemauksin ilmaa keuhkoihinsa ja kykeni vastaamaan kysymyksiin, joita hänen toverinsa hänelle tekivät.

"Oletteko haavoittunut?" tiedusti Jaguari.

"Olen."

"Millä lailla?"

"Luulen, että olkapääni on vääntynyt sijoiltaan. Kuollessaan iski hirviö minua pyrstöllään, niin että olin vähällä pyörtyä. Ilman teitä olisin ollut mennyttä miestä. Mutta tämä on vain pieni lykkäys. Jääkää hyvästi ja kiitos! Älkää hukatko enempää aikaa puolikuolleen miehen tähden."

"Me emme hylkää teitä, jollette itse hylkää itseänne, John! Olemme täällä, Lanzi ja minä, kaksi jäntevää miestä, valmiit tekemään kaikkemme teidät pelastaaksemme."

"Ollaan liian kaukana maasta."

"Erehdytte. Melkeinhän sitä kosketamme. Muutaman vetäisyn päästä jalkamme jo pohjaavat. Sallikaa meidän yrittää."

"Yrittäkää sitten, koska niin tahdotte."

"Voitteko kannatella itseänne veden päällä tarttumalla toisella kädellänne Lanzin ja toisella minun olkapäästäni?"

"Minä koetan, veli."

"Lähdetään siis?"

Tukahduttaen kauhean kivuntunteen onnistui John Davisin tehdä, mitä Jaguari häneltä pyysi. Ja kaikki kolme etenivät silloin rantaa kohti, joka ei tosiaan ollut varsin kaukana, koska pimeydestä huolimatta saattoi täydellisesti eroittaa sen ääriviivat.

Mutta vaikka John Davis olikin hyvin urhokas, olivat hänen tuskansa niin kamalat, että hän tunsi näkönsä sumenevan ja voimainsa kokonaan uupuvan.

"Ei", sanoi hän, "se on mahdotonta; minä en jaksa. Hyvästi!"

Ja hellittäen kätensä tähänastisesta tukikohdastaan hän vaipui veden alle.

"Cuerpo de Cristo!" huudahti Jaguari äärimmäisen murheellisena. "Minä pelastan hänet tai hukun hänen kanssaan."

Hän sukelsi päättäväisesti, tarttui ystäväänsä mustasta tukasta, nousi hänen kanssaan jälleen pinnalle ja kannatteli hänen päätänsä veden yläpuolella, samalla kun hiljalleen meloi oikealla kädellään.

Lanzi ei ollut millään tavoin yrittänyt estää sissipäällikön sankarillista tekoa eikä myöskään ollut häntä jättänyt. Hän ui Jaguarin vieressä valmiina tulemaan avuksi, jos näkisi hänen uupuvan.

Onneksi Jaguarille vaimensi linnan perustana olevan kallion suunnaton röykkiö vihurin voiman, niin että nuori mies siitä johtuvan valetyvenen vallitessa saattoi kalliine taakkoineen nousta kapealle hiekkaiselle kielekkeelle, jolla toverit jo häntä odottivat. Mutta hiekkasärkälle astuttuaan hän meni tainnuksiin. Ihmisvoimilla on rajansa, joita ne eivät voi ylittää. Vaaran kestäessä oli Jaguari tarmokkaasti taistellut, mutta kun se oli ohi ja hänen ystävänsä pelastettu, oli hänen täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi, ja hän oli kellistynyt hietikolle amerikkalaisen viereen.

Salaliittolaiset säikähtyivät nähdessään päällikkönsä tuollaisessa tilassa. Mitä he ilman häntä tekisivät? Mihin he joutuisivat?

Lanzi rauhoitti heitä.

Hän kertoi heille, mitä oli tapahtunut. Silloin jokainen riensi nuoren miehen ja amerikkalaisen ympärille. Viimemainitun tila olikin paljon vakavampi, koska hän oli saanut vaikean vamman.

Kuten sanoimme, olivat vain uupumus ja ylenmääräinen sielullinen kiihtymys olleet syynä Jaguarin pyörtymiseen. Toveriensa huolellisesta ja viisaasta hoivasta hän pian tuli jälleen tajuihinsa ja toipui täysiin voimiinsa.

Aika kiirehti, heidän oli toimittava vitkastelematta, jos mielivät ehtiä pois nousuveden tieltä.

Heti kun Jaguari oli toipunut, laski hän ensi työkseen toverinsa.

Yhdeksän puuttui.

Nuo yhdeksän miestä olivat kuolleet huutoa, vähäisintäkään valitusta päästämättä. Uupumuksesta masentuneina he olivat mieluummin jättäytyneet aaltojen varaan ja kuolemaan kuin pyytäneet apua, joka luultavasti olisi tuottanut tuhon heidän tovereilleen, näiden kun olisi täytynyt heitä hoitamalla muutamassa minuutissa uuvuttaa omat voimansa.

Vain suuret kysymykset synnyttävät tuollaista harrasta sankarillisuutta.

Salaliittolaiset olivat nyt aivan sen kallion juurella, jonka huipulle linnoitus oli rakennettu. Se oli ollut aimo urotyö, mutta se ei vielä merkinnyt mitään, niin kauan kuin ei oltu kalliolle noustu.

Mutta kuinka saattoi yrittää sille kiipeämistä pilkkosen pimeänä yönä, varsinkin kun yhä yltyvä coromuel uhkasi pyyhkäistä kuilun pohjaan yltiöpään, joka moista kiipeämistä tohtisi yrittää?

Mutta toimeen oli ryhdyttävä.

Jaguari ei epäröinyt. Hän ei ollut pannut alttiiksi omaa ja toveriensa henkeä pysähtyäkseen, kohtasipa minkälaisen esteen tahansa. Hän ei saisi väistää mahdotontakaan. Hän saattoi kaatua, mutta peräytyä hän ei tahtonut.

Hänen käytettävissään olevat keinot olivat kuitenkin hyvin rajoitetut. Hänellä oli ainoastaan noin sadan sylen pituinen silkkiköysi ruumiinsa ympäri kierrettynä, eikä hänen tovereillaan ollut muita aseita kuin väkipuukkonsa. Henkilöt, jotka ovat lukeneet tämän kertomuksen alkukohtaukset, muistanevat, millaiseksi Jaguarin kuvailimme. Vaikka hän vielä oli hyvin nuori tai ainakin siltä näytti, yhtyi hänessä ihmeelliseen notkeuteen ja taitavuuteen harvinainen voima. Hänen seikkailevaa luonnettaan viehättivät erikoisluontoiset asiat. Ainoastaan mahdottomalta näyttävä häntä tenhosi.

Mietittyään muutamia minuutteja hän kehoitti tovereitaan heittäytymään pitkälleen kallion juurelle, jottei heitä kaataisi coromuel, joka juuri silloin puhalsi tavattoman rajusti, pisti kaksi tikaria vyölleen, otti kolmannen oikeaan käteensä ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastaa kalliota, jonka kimppuun aikoi käydä.

Tuota graniittijärkälettä, jonka kantaa meri huuhteli ja aallot alati pieksivät, ei vielä kukaan ollut vakavissaan tutkinut. Kelläpä siitä olisi hyötyä tai huvia ollut?

Vain Jaguari oli, senjälkeen kun hänen mieleensä oli juolahtanut ajatus yllätyksellä vallata linnoitus, monet kerrat tuntikausia tähystellyt sitä kaukoputkella tutkiakseen sen epätasaisuuksia. Valitettavasti hän oli epäluulojen herättämisen pelosta voinut katsella sitä vain hyvin kaukaa. Niinpä olivat monet yksityiskohdat väkisinkin välttäneet hänen silmänsä, kuten hän perusteellisen tarkastuksen aloitettuaan heti huomasi.

Tosiasiassa oli tuo kallio, joka etäältä näytti aivan pystysuoralta seinämältä, paikoittain kovertunut, vieläpä rehoitti sillä muurikasvejakin, jotka olivat tanakasti kiinni ajan, tuon suuren, kovinta graniittiakin murentavan hävittäjän, uurtamissa raoissa.

Nouseminen oli sittenkin äärettömän vaikeata, muttei toki mahdotonta.

Jaguari sai siitä pian varmuuden ja teki vilkkaan, iloisen liikkeen.

"Hetkinen vain, veljet!" virkkoi hän tovereilleen. "Olkaa rohkeat! Nyt minulla on hyvä toivo menestymisestämme.",

Ja hän valmistausi nousemaan kallion seinää.

Lanzi seurasi häntä.

"Mihin lähdet?" kysyi häneltä Jaguari.

"Teidän mukaanne", vastasi mestitsi lyhyeen.

"Mitä se hyödyttää? Yksi mies riittää tehtävääni."

"Niin", vastasi Lanzi, "mutta kaksi on parempi."

"No, tule sitten." Ja kääntyen tarkkaavaisten toveriensa puoleen lisäsi hän: "Heti kun köysi putoaa, tarratkaa pelotta siihen kiinni."

"Kyllä", vastasivat salaliittolaiset.

Sitten iski Jaguari tikarinsa kallion rakoon päänsä yläpuolelle ja ponnistaen käsillään ja jaloillaan kohosi kylliksi paljon sijoittaakseen toisen tikarin edellisen yläpuolelle.

Ensi askel oli päästy; kavuten tikarien välin toisensa perästä pääsi Jaguari muutamassa minuutissa parin neliömetrin laajuiselle penkereelle, jolla saattoi hengähtää. Lanzi saapui sille melkein samassa kuin hänkin.

"Ka", virkahti mestitsi, "hauskaapa tämä urheilu onkin! Vahinko vain, että on näin pimeä."

"Sitä parempihan se on!" vastasi Jaguari. "Ei tarvitse pelätä huimausta."

"Totta kyllä", myönsi mestitsi, joka ei piitannut huimauksesta enempää kuin maissinjyvästä.

He tutkivat paikkaa, missä olivat. Se oli jonkunlainen syvennys, jonka kaiketikin aika oli kallion kylkeen uurtanut. Valitettavasti kääntyi kallio tuon syvennyksen yläpuolella ikäänkuin patalakiksi, joka siitä uloten teki nousemisen mahdottomaksi. Ei voinut ajatella ylemmäksi kiipeämistä suorassa viivassa. Sillä välin kun Jaguari etsi oikealta ja vasemmalta mahdollisuutta nousemisensa jatkamiseen, istui mestitsi, joka piti tarpeettomana väsyttää itseään, tyynesti onkalon perällä suojellakseen itseään tuulelta.

Syvennyksen pohjukan peittivät paksuna mattona pensasmaiset kasvit, joita vasten Lanzi nojasi sellaisen henkilön luottavaisella mielihyvällä, josta minuutinkin lepo pitkien ponnistusten jälkeen tuntuu ihanalta. Mutta varvut antoivat perään hänen painonsa alla, ja mestitsi mätkähti pitkin pituuttaan selälleen maahan.

"No, mitä tämä merkitsee?" huudahti hän suurenmoisen kylmäverisenä, niinkuin hän aina oli.

"Olehan toki vaiti!" huudahti Jaguari rientäen luo. "Sinä annat aikeemme ilmi. Mikä sinulla on hätänä?"

"No, enhän minä tiedä; katsokaa itse."

Miehet astuivat sitten syvänteen perälle, käsivarret ojossa edessään pimeyden vuoksi.

"Vive Dios", huudahti Jaguari hetkisen päästä, "täällähän on luola!"

"Siltä minustakin näyttää", vastasi mestitsi yhä tyynenä.

Tämä onkalo, joka etäältä näytti ahtaalta halkeamalta, kätki tosiaankin luonnollisen luolan suun, jota täydellisesti naamioi sattuman sinne istuttamat pensaat ja jonka mestitsi yhtä sattumalta oli löytänyt.

Mutta millainen oli tuo luola?

Oliko se syvä?

Nousiko sen pohja?

Laskiko se?

Oliko se linnaväen tiedossa?

Nämä eri kysymykset esiintyivät seikkailijoille, eivätkä he tietenkään voineet niihin vastata.

"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Lanzi.

"Por Dios, eihän sitä ole vaikea arvata!" vastasi Jaguari. "Ryhdymme tutkimaan luolaa."

"Niin minustakin. Mutta sitä ennen pitäisin välttämättömänä tehdä jotakin."

"Mitä?"

"Olkoon tämä luola millainen tahansa, päättyköönpä se minne tahansa, niin selvää on, että se joka tapauksessa voi tarjota meille oivallista suojaa. Otaksukaammepa, ettemme tänä yönä ehtisikään nousta kalliolle, mikä otaksuma on mahdollinen. Silloin me kätkeytyisimme sinne huomiseksi ja olisimme valmiit seuraavana yönä jatkamaan, mitä emme tänä yönä ole ehtineet suorittaa."

"Oivallinen tuuma", vastasi Jaguari, "ja sen me heti panemme toimeen."

Nuori mies irroitti silloin köyden lanteiltansa ja sidottuaan sen tukevasti kallionkärkeen ja kiinnitettyään kiven toiseen päähän, jottei se tuulessa heiluisi, laski hän sen putoamaan alas.

Muutaman minuutin päästä köysi pingoittui. Rantakielekkeellä kykkivät salaliittolaiset olivat siihen tarttuneet.

Kului vielä tuokio. Sitten tuli mies näkyviin, pian toinen ja kohta kolmaskin, kunnes kaikki olivat päässeet tasanteelle. Sitä mukaa kuin he saapuivat, tuupiskeli Lanzi heidät luolaan.

"Entä John Davis?" kysyi Jaguari moittivaan sävyyn. "Oletteko hänet hylänneet?"

"Emme suinkaan", vastasi hänen puhuttelemansa, viimeisenä noussut salaliittolainen. "Ennen lähtöä sidoin hänet hänen vastusteluistaan huolimatta lujasti köyteen, jota on usea syli kiedottuna hänen vartalonsa ympäri. Minä sain hänet taipumaan ainoastaan vakuuttelemalla hänelle, että hänen ruumiinsa paino estäisi köyden heilumasta ja helpottaisi minun nousemistani."

"Hyvä on, kiitos", vastasi Jaguari. "Nyt toimeen, pojat! Älkäämme jättäkö veljeämme."

Päällikön käskystä tai pikemminkin hartaasta pyynnöstä kävi kahdeksan tai kymmenen miestä köyteen kiinni, ja pian oli amerikkalainen hinattu penkereelle.

"Mitä hyödyttää nähdä niin paljon vaivaa minusta?" virkkoi hän. "Minusta ei voi olla teille mitään hyötyä. Päinvastoin tuotan teille vain haittaa ehkäisemällä toimianne. Parempi olisi ollut jättää minut kuolemaan. Palatessaan olisi meri minut siepannut ja tullut minun käärinliinakseni."

Jaguari ei vastannut, mutta käski viedä hänet luolaan, johon loukkaantunut ojennettiin mukavasti lepäämään. Nuori mies keräsi sitten toverinsa ja selitti heille, kuinka Lanzi oli kohtalon oikusta keksinyt luolan suun. Mutta sisustaa ei oltu vielä tutkittu. Oli välttämätöntä ottaa selvä onkalon syvyydestä ja siitä, mihin se päättyi. "Valitettavasti", lisäsi nuori mies, "on pilkkosen pimeä, eikä meillä ole mitään keinoa hankkia tulta."

"Malttakaas, Jaguari", virkkoi John Davis, joka oli tarkkaavaisesti seurannut päällikön selostusta; "minäpä hanki teille tulta."

"Tekö?" huudahti nuori mies riemastuen. "Mutta sehän on mahdotonta!"

Kaiken kärsimänsä kivunkin uhalla yritti amerikkalainen hymyillä.

"Mitä, ettekö te, joka olette metsänkävijä", virkkoi hän, "ole tullut ajatelleeksi niin yksinkertaista asiaa? Etsikää oikeasta housuntaskustani ja ottakaa sieltä löytyvä käärö."

Jaguari riensi tekemään työtä käskettyä.

Hän veti esille kapean, noin seitsemän tuuman pituisen vahakankaaseen kietaistun ja huolellisesti sidotun käärön.

"Mitä tässä käärössä on?" kysyi hän hiukan uteliaana.

"Tusina ceboja, joita sattumalta tulin ottaneeksi mukaani", vastasi amerikkalainen tyynesti.

"Kynttilöitä! Vive Dios!" huudahti nuori mies riemuissaan, "sepä mainio ajatus! Mutta", lisäsi hän hetkisen päästä, "mihin niitä voimme käyttää?"

"Valaistukseksemme, by god!"

"Ikävä vain, että meri on kastellut kaikki tuluksemme."

"Eipä minun vehkeitäni. Luuletteko, Jaguari, että minä laiminlöisin tärkeän varovaisuustoimenpiteen ja tekisin jotakin puolittain? Penkokaa vasemmasta housuntaskustani, ystäväni."

Jaguari ei odottanut toista kehoitusta. Hän löysi tosiaankin toisen käärön, edellistä pienemmän. Sekin oli samanlaisella vedenpitävällä kankaalla päällystetty ja huolellisesti sidottu.

Siinä oli kultavarsinen sytytin tulirautoineen ja piikivineen.

"Oh", huudahti nuori päällikkö, "nyt olemme pelastetut!"

"Toivoakseni", virkkoi amerikkalainen vaipuen maahan, johon hän kivistyksen masentamana jäi liikkumattomaksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin oli sytytetty neljä kynttilää, ja ne valaisivat luolan sisustaa.

Salaliittolaiset saattoivat tuskin olla kauhusta parahtamatta.

John Davisin varovaisuus oli heidät pelastanut, mutta ei Jaguarin luulottelemassa merkityksessä.

Luola ulottui varsin pitkälle, sen seinät olivat jokseenkin korkeat ja se näkyi peremmältä kohoavan. Mutta sen keskellä ammotti aukko, joka oli noin kaksi kolmannesta sen leveydestä ja jonka syvyys näytti pohjattomalta. Vielä askel sisemmälle holvikäytävään, ja salaliittolaiset olisivat syöksyneet kuiluun!

Se oli niitä vaaroja, joita ihminen ei kykene aavistamaankaan ja jotka juuri senvuoksi jähmettävät kauhusta kaikkein rohkeimmatkin.

Nämä miehet, jotka äskeisin olivat kymmeniä kertoja panneet henkensä alttiiksi mielettömässä kamppailussa ja jotka olivat jääneet eloon ikäänkuin ihmeen kautta, vapisivat ajatellessaan kauheaa vaaraa, jonka salliman oikusta olivat välttäneet.

"Oh", huudahti Jaguari äänensävyllä, jota on mahdoton kuvailla, "on ilmeistä, että taivas meitä suosii ja että meidän on onnistuminen. Seuratkaa minua, veljet! Kuten minunkin, täytyy teidän kiihkeästi toivoa tämän arvoituksen selitystä."

Kaikki riensivät hänen peräänsä.

Luola mutkitteli, mutta päinvastoin kuin on tavallista useimmissa luonnollisissa maaholveissa, ei sillä näkynyt olevan muita tiehyitä kuin se, jossa salaliittolaiset olivat.

Nämä astuivat yhä eteenpäin seuraten päällikkönsä kintereillä. Mitä syvemmälle maaholviin he joutuivat, sitä jyrkemmäksi kävi nousu.

Jaguari liikkui eteenpäin nyt vain perin varovaisesti ja epäluuloisena. Hänestä tuntui mahdottomalta, että linnueen komentaja ei olisi tästä holvista tietoinen. Sitä miettiessään hän alkoi arvella, eikä ilman todenmukaisuuden häivää, että luola oli entisaikoina ihmiskäsillä kaivettu, ja että kuilu, johon hän tovereineen oli ollut pudota, oli vain kaivo, josta linnaväki saarrettaessa saisi vettä.

Hän sai pian todisteita siitä, että hänen otaksumansa olivat oikeat.

Heidän asteltuaan vielä muutamia minuutteja pysähdytti salaliittolaiset rautakiskoinen portti, joka sulki heiltä tien. Jaguarin antamasta merkistä he jäivät liikkumattomiksi, käsi tikariensa kahvassa.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Tuo portti avautui ilmeisesti linnoitukseen.

Jaguari tarkkasi tuokion sen rautakiskoitusta ja käski sitten sammuttaa kynttilät.

Häntä toteltiin, ja taas vallitsi täydellinen pimeys.

Portti oli varsin vanha, ja kun sitä arvatenkaan ei oltu moniin vuosikausiin avattu, ei siitä voinut olla vakavaa vastusta.

Nuori päällikkö työnsi tikarinsa kärjen lukonkielen ja peiliraudan väliin ja väänsi.

Peilirauta putosi maahan. Kuitenkin teki portti tenän. Se oli sisäpuoleltaan vahvoilla salvoilla varustettu.

Salaliittolaiset tunsivat hetkisen ääretöntä levottomuutta ja alakuloisuutta.

Miten avata tuo portti? Oliko käännyttävä takaisin ja menetettävä niin monien voitettujen vastusten ja uhmailtujen vaarojen tulos.

Asema oli vakava.

Mutta, kuten sanottu, Jaguari oli mies, jolle vain mahdottomuudet viekoittelevasti hymyilivät.

Hän käski sytyttää kynttilän ja tutki ja tunnusteli porttia huolellisesti pienimpiä yksityiskohtia myöten.

Kosteuden ja vanhuuden jyrsimä puu lohkeili sirpaleiksi ja murentui hienoksi tomuksi pienimmästäkin sysäyksestä.

Kun kynttilä oli jälleen sammutettu, polvistui nuori mies portin eteen ja alkoi kaivella sitä väkipuukollaan, kaikin mokomin varoen aikaansaamasta melua, jottei linnue hälyttyisi, sillä vaikka hän olikin varma, että portti avautui linnoitukseen, ei hän voinut tietää, mille kohtaa se siellä päättyi.

Kymmenen minuutin verkallisen ja herkeämättömän työn jälkeen oli portin koko alaosa kaivettu pois. Jaguari pujahti nelinryömin aukosta, ja yrittämättä ottaa selvää, missä oli, hän nousi ja hapuili käsillään pimeässä salpoja. Hän veti ne hiljaa toisen toisensa perästä, avaten portin raolleen, joten hänen toverinsa pääsivät hiljaa hiipimään sisäpuolelle.

Salaliittolaiset etenivät hapuillen seiniä pitkin, kun eivät tahtoneet sytyttää valoa, peläten hälyttävänsä varusväen, ja jättivät sattuman varaan suunnan, jota heidän oli seurattava.

Sattuma, jonka johtoon he antautuivat, ei heitä pettänyt. Lanzi saapui portille, jota hän konemaisesti töykkäsi ja joka olikin raollaan.

Siitä päästiin pitkään lyhdyn valaisemaan käytävään.

Salaliittolaiset astuivat päättäväisesti käytävään, sitten kun olivat varovaisuudesta ottaneet lyhdyn pois koukustaan ja sammuttaneet sen.

Kello oli silloin noin puoli viisi aamulla, ja päivä alkoi sarastaa.

Käytävän äärimmäisessä päässä keksi Jaguari liikkumattoman varjon seinää vasten nojautuneena. Päällikkönsä käskystä hiipi mestitsi käärmeen tavoin tuon varjon luo. Se oli tosiaan vartija, joka nukkui rauhallisesti, pyssy vieressään. Ehdittyään pantterinloikkauksen päähän nukkujasta karkasi mestitsi hänen kurkkuunsa ja kaatoi hänet, ennenkuin toinen ehti parahtaakaan.

Miesparka sidottiin, ja hänelle pantiin kapula suuhun, hänen vielä ollessaan liiaksi unenpöpperössä käsittääkseen, mitä tapahtui. Tuo vartijasotilas oli sijoitettu päävahdin ovelle, jossa nukkui noin viisitoista sotamiestä.

Salaliittolaiset valtasivat aseman miekaniskutta, köyttäen sotilaat ja anastaen heidän aseensa.

Alku oli hyvä. Osa miehistöstä oli jo yllätetty, salaliittolaiset olivat melkein linnoituksen valtiaina.

Mutta sillaikaa kun nämä kertomallamme tavalla suoriutuivat päävahdista, oli omiin hoteisiinsa jätetyn vartijan onnistunut käytävässä vapautua köysistään ja hän oli tehnyt hälytyksen.

Asema oli vakava.

"Kah", sanoi Jaguari tyynesti, "näyttää siltä, että meidän täytyy ryhtyä taisteluun. Nyt ovat monet teistä aseistettuja. Muistakaa toverit kehoituksiani: Armoa ei pyydetä!"

Salaliittolaiset eivät halunneet tulla saarretuiksi päävahdissa, jossa olisi ollut helppo heidät nujertaa, vaan ryntäsivät silloin ulos.

Käytävään tullessaan he näkivät kolmisenkymmentä sotamiestä, ja niiden etunenässä astui kolme univormupukuista upseeria, jotka tulivat päättäväisesti heitä kohti.

"Laukaiskaa!" huusi Jaguari jyrisevällä äänellä. "Ja eteenpäin!"

Kajahti kymmenen pyssynlaukausta, nuo kolme upseeria kaatuivat lävistetyin rinnoin, ja kapinalliset karkasivat raivokkaasti sotamiesten kimppuun.

Säikähtyneinä rajusta hyökkäyksestä ja nähdessään päällikkönsä kaatuneina tekivät nämä vain heikkoa vastarintaa. Muutaman minuutin käsikähmän jälkeen, johon he yhtyivät pikemminkin sotilaskunniansa pelastamiseksi kuin toivossa voittaa hätyyttäjänsä, he pyysivät armoa.

Jaguari käski keskeyttää taistelun ja määräsi linnueen laskemaan aseensa.

Meksikolaiset riensivät tottelemaan.

Teksasilaiset olivat voittaneet.

Lyhyen taistelun aikana, joka oli käyty, olivat he menettäneet kahdeksan pistimillä surmattua miestä.

Niemekkeen valloittamattomana pidetyn linnoituksen oli yllätyksellä anastanut viisikolmatta pelkillä tikareilla varustettua miestä! Mutta nuo viisikolmatta taistelivat suuren ja pyhän aatteen puolesta ja olivat päättäneet voittaa tai kuolla.

Jaguari oli suorittanut tehtävän, joka Teksasin kapinoitsijain laajassa suunnitelmassa oli hänelle määrätty.

Linnoituksen valloituksesta täytyi välttämättömästi johtua kaupungin antautuminen, jos El Alférezin onnistuisi anastaa korvetti Libertad. Olemme nähneet, kuinka viimemainittu päällikkö puolestaan oli menetellyt ja mitkä tulokset hän oli saavuttanut.

XXIII

El Salto del Frayle

Se rivakka tapa, jolla Jaguari oli varmistanut linnan valtauksen ammuttamalla ilman tuomiota sen komentajan ja upseerit, ei kenties ollut aivan oikea ja sotalain mukainen. Mutta emme saa unohtaa, että meksikolaiset olivat julistaneet Jaguarin ja hänen miehensä henkipatoiksi, että heitä pidettiin villieläinten veroisina ja että heidän päistään oli luvattu melkoinen palkinto.

Sellaisessa asemassa täytyi Teksasin kapinallisten katsoa itsensä vapautetuiksi kaikista ritarillisuuden vaatimuksista vihollisiaan kohtaan, ja sitä he todella olivatkin. Heillä ei siihen asti, kunnes heidän sallittaisiin esiintyä valtana vallan rinnalla entisten herrainsa kanssa neuvotellessaan, ollut muuta huomioon otettavaa kuin se päämäärä, johon he pyrkivät. Ja tässä tapauksessa he olivat tuon päämäärän saavuttaneet. Heiltä ei voinut pyytää enempää.

Jaguarin ensimmäisenä huolena hänen saatuaan linnan haltuunsa oli toimittaa John Davis mukavaan ja hyvin tuuletettuun huoneeseen. Sitten hän lähetti muutamia miehiä lahdelmalle, jolta retkikunta oli tullut, noutamaan salaliittolaisten sinne jättämiä vaatteita ja aseita.

Kaikkien niiden hommien aikana, jotka uusi majoittuminen ja tärkeä linnoituksen tarkka tutkiminen teki sen valloittajille, teksasilaisille, välttämättömiksi, oli päivä täysin valjennut ja aurinko noussut.

Ryhdyttyään kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin, jottei häntä vuorostaan yllätettäisi, tarttui Jaguari kaukoputkeen ja nousi linnan muurin tasanteelle.

Siltä kohdalta laajeni silmäin eteen ääretön maisema, ja katse liiteli pitkin komeaa näköalaa. Toisella puolella olivat Teksasin töyryiset kentät, joita korkeat vuoret taivaanrannalla rajoittivat, toisella puolella meri suurenmoisessa ja salaperäisessä äärettömyydessään.

Sovitettuaan kaukoputkensa tähysteli Jaguari aluksi jokseenkin välinpitämättömänä Galvestonin kaupunkia, joka alkoi herätä ja jonka kadut vähitellen täyttyivät ihmisistä, ja senjälkeen mannermaata Rio Trinidadin suulla, mikä seutu vielä oli jylhän yksinäistä.

Kääntyen sitten hän tähtäsi kiikarinsa merelle ja tarkkasi huolellisesti taivaanrantaa.

Huolettomasti istuen tykinlavetilla kiersi Lanzi maissisavuketta niin vakavana ja tosissaan kuin hän siinä tärkeässä toimessa tavallisesti oli.

"Lanzi!" huudahti Jaguari äkkiä ja kääntyi häneen päin.

"Häh?" äännähti tämä kohottaen päätänsä, mutta muulla tavoin vaivautumatta.

"Tiedätkö, mihin joutui Meksikon lippu, jonka komentajan huoneesta löysimme?"

"En tosiaankaan!"

"Sinun pitäisi heti ottaa siitä selvä, ystäväni, ja heti kun saat sen käsiisi, tuot sen minulle."

"Hyvä."

Mestitsi nousi ja lähti tasanteelta.

Sillä välin seisoi Jaguari nojautuneena muurin rintasuojaa vasten ja näytti kovin innostuneelta.

Juuri silloin alkoi tosiaankin korvetti ajaa risteilijää takaa, ja molemmat laivat olivat vastikään näyttäytyneet kiitäen täysin purjein.

"Ohoh", jupisi Jaguari, "kuinkahan tuo päättynee? Priki on kovin hento ja vähäväkinen miehittääkseen noin ison aluksen! Puh", lisäsi hän miettien, "olemmehan mekin valloittaneet linnoituksen. Miksikä he eivät anastaisi korvettia?"

"Siinä en näe mitään mahdotonta", virkkoi ääni nuoren päällikön vierestä.

Jaguari kääntyi. Mestitsi oli hänen lähellään, rullaksi kierretty kangaslevy kainalossa.

"No, missä on lippu?" kysyi Jaguari.

"Tässä!"

"Nyt, ystäväni, menet vetämään lipun tuon tangon huippuun, mutta jotteivät ystävämme käsittäisi tarkoituksiamme väärin on sinun kiinnitettävä tikari lipun yläpuolelle. Galvestonin asukkaat eivät sitä lisäystä huomaa, kun taas ystävämme, joille on tärkeää tarkoin seurata tapahtumia täällä, heti tajuavat sen merkityksen."

Lanzi pani saamansa käskyn täsmällisesti täytäntöön, ja viisi minuuttia myöhemmin hulmusi Meksikon lippu, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty tikari, majesteettisesti tangon huipusta.

Jaguari varmistui pian siitä, että hänen merkkinsä oli ymmärretty. Sillä korvetin kiihkeästi ajamana lähestyi priki melkein pistoolin kantaman päähän linnoituksesta, sitten kääntyäkseen ja palatakseen ulapalle. Niin se ei olisi menetellyt, jollei olisi ollut varma, että sillä ei ollut mitään pelättävää.

Suurimman osan päivästä tarkkasi Jaguari perin mielenkiintoisesti laivojen vimmattua kilpapurjehdusta ja katseli korkealta tähystyspaikaltaan kamppailun viimeisiä vaiheita.

Mutta kello kahden ajoissa iltapäivällä hän astui alas linnoituksen sisäosiin ja kehoitettuaan ystäviään mitä suurimpaan valppauteen hän aseistausi, heitti zarapén hartioilleen ja lähti linnoituksesta.

Lanzi oli pitänyt huolta, että hevonen odotti häntä valmiina kallion juurella. Jaguari nousi satulaan, ja luotuaan silmänsä linnoitukseen hän kannusti ratsuaan ja poistui täyttä laukkaa.

Hän oli matkalla Salto del Frayleen, jonka hän edellisenä iltana ja ennenkuin sieltä lähti yrittääkseen linnoituksen yllättämistä oli määrännyt kohtauspaikakseen eversti don Juan Melendez de Gongoran kanssa.

Meksikon rannikot ovat ehkä Uuden maailman leikellyimmät. Varsinkin Teksasin ranta on niin kummallisen rosoinen, että mielikuvitus turhaan yrittää aavistella, mitkä tapaukset tai mikä ammoisten aikojen mullistus ovat olleet kyllin voimakkaat luomaan nuo rohkeat pyällykset ja uurtamaan nuo teräväsyrjäiset halkeamat sitä reunustaviin korkeihin rantakallioihin.

Vähän matkan päässä Galvestonista on merenrannikolla jokseenkin leveä tie, jonka oikulliset polvet melko pitkälti seuraavat rantakallioiden harjaa.

Tätä varsin vilkasliikkeistä tietä käyttävät tavallisesti muulinajajat ja kaikenlaiset Meksikoon pyrkivät matkustajat. Kyllin leveänä ja mukavana saattoi sitä hyvällä syyllä pitää oivallisena maassa, jossa suuret liikeväylät ovat – tai ainakin olivat – aivan tuntemattomia; sillä nykyään on Teksasissa leveitä ajoteitä ja laaja rautatieverkko. Mutta eräällä kohdalla tuo mainitsemamme tie äkkiä katkee. Kuin jättiläissapelin iskulla halkaistuna kallio paljastaa ammottavan, lähes kolmen metrin levyisen ja enemmän kuin kaksisataa metriä syvän aukon.

Kuilun pohjalla murtuvat aallot alituisesti suurella vimmalla ja aikaansaaden kumean, yksitoikkoisen kohinan.

Halkeaman toisella puolella alkaa tie uudestaan entistä ehompana.

Euroopassa, jossa hallitus lakkaamatta puuhaa kulkuneuvojen parantamisessa, olisi tuo keskeytys helposti korjattu sillan rakentamisella kuilun yli äyräältä äyräälle; mutta Amerikassa ei ole niin laita. Hallituksilla on muuta tehtävää kuin ajatella yleisön etua. Ensiksikin täytyy niiden kiskoa mahdollisimman paljon rahaa veronmaksajilta ja sitten on niiden puolustauduttava kapinoita ja kunnianhimoisia pyrkimyksiä vastaan, jotka alati vaanivat niitä kukistaakseen. Siitä johtuu, että kaikki menee miten menee ja jokainen suoriutuu vaikeuksista omalla tavallaan. Onneksi osaavat hevoset ja muuli ihmisiä viisaampina sen itsesäilytysvaiston avulla, jonka Jumala on niille antanut, korvata tämän huolimattomuuden.

Ei mikään ole niin omituista katsella kuin tuon halkeaman poikki kulkeva muulijono.

Nämä eläimet saapuvat hiljakseen, kurottavat kaulansa, tutkivat tannerta joka askeleella ja haistelevat, osoittaen mitä suurimman levottomuuden merkkejä. Päästyään halkeaman reunalle ne jäykistävät etukoipensa, notkistavat takakoipiaan ja huohottavat heiluttaen päätään oikealle ja vasemmalle. Sitten ne yhtäkkiä ottavat vauhtia, hyppäävät ja putoavat toiselle reunalle tanakasti ja suorina neljälle jalalleen, milloinkaan harhautumatta.

On vain välttämätöntä tällaisessa tilanteessa, että niillä ratsastava ihminen luopuu kokonaan omasta tahdostaan ja jättäytyy täydellisesti niiden pettämättömän vaiston varaan. Jos hän yrittää niitä ohjata, on kaikki hukassa: ratsastaja ja ratsu vierähtävät auttamattomasti kuiluun, jonka pohjalle molemmat saapuvat palasiksi ruhjoutuneina.

Rotkolle annetun nimen Salto del Frayle eli "Munkin loikkaus" alkuperästä kertoo paikallinen taru seuraavaa:

Sanotaan – itse emme väitä mitään emmekä tahdo millään tavoin mennä takuuseen legendan todenperäisyydestä, – että muutamia vuosia senjälkeen, kun espanjalaiset olivat Teksasiin vakinaisesti asettuneet, oli fransiskaanimunkki, luostarinsa padre guardian eli priori, syytettynä rippityttärensä, erään nuoren tytön viettelemisestä, päässyt pujahtamaan häntä etsimään lähetettyjen poliisien käsistä ja lähti pakenemaan seudun yli. Melkoisen pitkälti juostuaan ja sotilaiden hätyyttämänä, jotka olivat raivoissaan, kun eivät voineet häntä tavoittaa, hän saapui halkeaman partaalle. Luoden silmäyksen kuiluun näki poloinen munkki olevansa hukassa. Sitten hän antoi sielunsa autuaan suojeluspyhimyksensä huostaan, kutsui taivasta viattomuutensa todistajaksi ja heittäytyi päättäväisesti kuilun toista äyrästä kohti. Sotilaat, jotka sillä hetkellä saapuivat, näkivät silloin selvästi kahden enkelin kannattelevan munkkia käsivarsillaan ja laskevan hänet hellävaroen ja turvallisesti taemmalle äyräälle.

Tietysti lankesivat sotilaat polvilleen ja rukoilivat pyhän miehen siunausta, jonka viattomuudesta olivat nähneet eittämättömän todistuksen. Tämä palasi heidän luokseen kasvot säteilevinä, siunasi heitä hartaasti ja hävisi sitten sointuvan musiikin kaikuessa kultareunaiseen purppurapilveen.

Näin kertoivat sotamiehet retkestään kaupunkiin palattuansa. Puhuivatko he totta vai valehtelivatko, sitä ei koskaan ole saatu selville. Varmaa vain on, että sen erän perästä ei munkista mitään kuultu.

Kansa, joka aina rakastaa ihmeellistä, uskoi tarinan mitä täydellisimmin, ja sitten järjestettiin joka vuosi kulkue, johon meilläkin kerran oli kunnia ottaa osaa ja joka jokaisena kunnon priorin ihmeellisen hyppäyksen vuosipäivänä suurin juhlamenoin ja kaikilta Teksasin kulmilta kerääntyneen suunnattoman ihmisjoukon paisuttamana vaeltaa El Salto del Fraylelle.

Mitä ajattelemmekin kertomuksen todenperäisyydestä, varmaa ainakin on, että paikkaa nimitetään "Munkin loikkaukseksi" ja että Jaguari siellä oli lupautunut kohtaamaan eversti don Juan Melendez de Gongoran.

Aurinko oli laskenut melkein taivaanrannan tasalle hetkellä, jolloin nuori mies saapui rotkolle. Hän silmäili ympärilleen; tie oli autio. Silloin hän astui satulasta, kytki hevosensa ja ojentausi nurmelle odottamaan.

Hän oli siinä loikonut noin neljännestunnin, kun nopean juoksun töminä alkoi kuulua hänen korviinsa. Hän nousi katsomaan. Pian hän näki ratsastajan ilmestyvän tienmutkasta. Se ratsastaja oli eversti.

Ehtiessään Jaguarin luo hän tervehti tätä ja hyppäsi maahan.

"Suokaa anteeksi, ystäväni", virkkoi hän, "että olen antanut teidän odottaa. Mutta täältä Galvestoniin on pitkä matka, ja te tovereinenne tuotatte meille niin paljon puuhaa, että vive Dios, meille ei jää hetkeäkään vapaata aikaa!"

Nuori mies hymyili hienosti.

"Suon teille kernaasti anteeksi, eversti", sanoi hän. "Oletteko ehkä taaskin kuullut pahoja uutisia?"

"En pahoja enkä hyviä, mutta tosiaan varsin ikäviä. On kuulemma muodostettu sissiosasto, jonka päälliköksi teitä kovin epäillään ja joka tällä hetkellä ryöstää maata pitkin ja poikin."

"Ettekö tiedä mitään muuta?"

"En tätä nykyä."

"No, ennenkuin eroamme, eversti, kerron minä teille uutisen, joka, ellen pety, teitä kovin surettaa."

"Mitä sillä tarkoitatte, ystäväni? Selittäkäähän!"

"Ei tällä haavaa. Emme ole täällä pohtiaksemme politiikkaa, vaan ajatellaksemme omia asioitamme. Noudattakaamme järjestystä; ainahan ehdimme politiikkaan palata."

"Totta kyllä! Mutta sanokaahan minulle vain sananen."

"Mikä?"

"Onko kerrottavanne uutinen todellakin vakava?"

Jaguari rypisti kulmiaan ja polki hillityn rajusti jalallaan tannerta.

"Erittäin vakava!" virkkoi hän.

Oltiin kotvan aikaa vaiti.

Vihdoin nuori mies lähestyi everstiä ja laski kätensä hänen olalleen.

"Don Juan", sanoi hän hellällä äänellä, "kuunnelkaa minua hetkinen."

"Puhukaa, ystäväni."

"Don Juan", jatkoi toinen, "miksi tahdotte itsepäisesti taistella menetetyn asian puolesta? Miksi vuodatatte jaloa vertanne sortovallan palveluksessa? Teksas pyrkii vapauteen ja se pääsee vapaaksi! Laskekaa riveissänne palvelevat kykenevät miehet. Paria, ehkä kolmeakin lukuunottamatta, ette voi mainita ainoatakaan. Sillä alati järkyttäväin vallankumousten uuvuttavalla Meksikolla ei ole käytettävänään kylliksi miehiä eikä kylliksi rahaa ryhtyäkseen tarmokkaaseen hyökkäyssotaan. Meksikon nimikin on Teksasissa vihattu. Kaikilta tahoilta nousee kansa teitä vastaan alati yltyvän vuoksen lailla, joka murtaa kaikki padot. Teitä ahdistetaan kaikilta puolin. Ennenkuin kuukausi on kulunut, on armeijanne häpeällisesti karkoitettu meidän alueeltamme. Miettikää, ystäväni, vielä on siihen aikaa. Työntäkää miekkanne tuppeen ja sallikaa kohtalon päättää työnsä."

"Kuunnelkaa minua vuorostanne, ystäväni", vastasi eversti surullisella äänellä. "Sen, mitä minulle sanoitte, minä tiedän yhtä hyvin kuin tekin. Olen jo kauan tuntenut maan vapisevan jalkojemme alla ja aavistanut, että vallankumous meidät ennenpitkää nielee. Minulla ei siis ole mitään harhakuvitteluja meitä odottavasta kohtalosta. Mutta minä olen sotilas, ystäväni, ja olen vannonut. Se vala on minun pidettävä hinnalla millä tahansa. Älkää myöskään unohtako, että minä olen meksikolainen. Minun täytyy siis katsella tätä kysymystä aivan toiselta näkökannalta kuin teidän. Sitäpaitsi", lisäsi hän hilpeyttä teeskennellen, "eivät asiat vielä ole niin pitkällä kuin te luulette. Olette tosin vallanneet muutamia kyliä, mutta kaupungit ovat vielä meidän hallussamme ja me olemme meren herroina. Te viritätte voitonvirren liian aikaisin. Meksikon vallankumous on vasta kapinan asteella. Myöhemmin, kun kumouksellisilla on hallussaan linnoitettu kaupunki ja kun sen hallitus on muodostettu, saamme nähdä, mitä meidän on tehtävä. Mutta nykyisin ei asema suinkaan ole toivoton, ystäväni. Te ette ole niin pitkällä kuin luulottelette."

"Ken tietää!" vastasi Jaguari epämääräisellä äänensävyllä, joka teki everstin miettiväiseksi. "Katsoin velvollisuudekseni haastaa teille, ystäväni, antaa teille epäitsekkään neuvon. Jollette halua sitä noudattaa, on sen hylkääminen omassa vallassanne, veli."

"Teette väärin närkästyessänne. Minun sanoissani ei voi olla teille mitään loukkaavaa. Minulla ei suinkaan ollut aikomusta teitä kiusoittaa äskeisellä puheellani. Mutta ajatelkaahan itsenne hetkiseksi minun asemaani. Jos olisin tehnyt teille ne ehdotukset, jotka te teitte minulle, niin mitä olisitte vastannut?"

"Olisin kieltäytynyt, vive Dios!" huudahti nuori mies kiihkeästi.

Eversti alkoi nauraa.

"Ka niin, olen menetellyt aivan kuin te itse olisitte menetellyt. Mitä pahaa te siinä näette?"

"Se on totta! Olette oikeassa, ja minä olen hupsu! Suokaa minulle anteeksi, ystäväni. Olemmehan muuten sopineet siitä, että valtiolliset kysymykset eivät koskaan saa meitä eroittaa. Palatkaamme siis asiaan, jonka vuoksi olemme tälle kohtaukselle saapuneet ja joka mieskohtaisesti on meille paljon tärkeämpi, ja antakaamme meksikolaisten ja teksasilaisten sillä välin järjestellä asioitaan parhaansa mukaan."

Jonkun minuutin oli eversti Melendez tähystellyt merelle ja kuunteli vain jokseenkin hajamielisenä kumppaninsa sanoja.

"Mutta mitä!" virkahti hän äkkiä. "Katsokaahan tuonne, ystäväni!"

"Mitä sitten?"

"Ettekö näe?"

"Mitä te sitten näette?"

"No, minä näen korvetti Libertadin, joka saapuu ankkuroimaan niemekkeen linnoituksen tulen alle, kuljettaen mukanaan rosvoprikiä, jonka se kaikesta päättäen on rantavesillä kaapannut."

"Niinkö luulette?" sanoi Jaguari ivallisesti.

"Katsokaa itse."

"Ystäväni, minä olen hieman pyhän Tuomaan kaltainen."

"Ja se merkitsee?"

"Että niin kauan kuin en ole saanut täyttä varmuutta, minä uskon vain jokseenkin heikosti silmieni todistusta."

Nämä sanat lausuttiin niin omituisella äänenpainolla, että eversti väkisinkin tunsi levottomuutta.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.

"Vain sitä kuin sanoin", vastasi Jaguari.

"Mutta ellen erehdy, luulen näkeväni hyvin selvästi Meksikon-lipun liehuvan nurinpäin käännettyjen Teksasin värien yläpuolella."

"Niinhän se liehuu", vastasi Jaguari kylmästi. "Mutta mitä se todistaa?"

"Niin."

"Oletteko siis niin perehtymätön meriasioihin, ettette tiedä, kuinka menetellään, kun on käyty taistelu laivan kannella?"

"Suokaa anteeksi, ystäväni, minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta pidän myöskin mahdollisena, että näkemämme on vain sotajuonta ja että prikillä korvetin vallattuaan saattaa olla etua päinvastaisen uskottelemisesta."

"Hoho", nauroi eversti, "tuo on toki liiallista optimismia! Jättäkäämme priki ja korvetti ja palatkaamme asiaamme."

"Se lienee tosiaan parasta, sillä jos keskustelu vielä jonkun aikaa jatkuu siihen suuntaan, johon se on kääntynyt, niin lopuksi emme enää ollenkaan ymmärtäisi toisiamme."

Tällä välin oli aurinko mennyt mailleen ja täysi yö tullut. Miehet astuivat lähemmäksi hevosiaan, joiden ohjakset he pistivät kainaloonsa estääkseen ratsujaan loittonemasta, ja alkoivat kuin yhteisestä sopimuksesta hiljalleen kävellä toistensa vieressä Rio Trinidadiin päin.

Yö oli kirkas, taivasta kirjavoivat lukemattomat loistavat tähdet, ja ilma oli äärettömän kuulakka. Se oli sanalla sanoen niitä amerikkalaisia öitä, jotka ovat niin täynnä kirpeitä tuoksuja ja viehkeän haaveellisuuden tuntua.

Lauhkean iltayön päihdyttävä tenho vaikutti väkisinkin näihin nuoriin miehiin. Mietteisiinsä vaipuneena ei kumpikaan halunnut uudestaan aloittaa keskustelua, jonka katkera sana oli äkkiä keskeyttänyt.

He olivat siten jo astuneet jokseenkin kauan, kun saapuivat tienmutkaan, jossa heidän seuraamansa polku haarautui useammalle taholle.

He pysähtyivät.

"Tässä on meidän erottava, don Juan", virkkoi Jaguari, "koska me luullakseni emme käy samaa tietä."

"Se on ikävä kyllä totta, ystävä", virkkoi eversti hiljaa. "Olisin hyvin iloinen, jos voisin alati nähdä teidät vieressäni!"

"Kiitos, ystävä! Mutta sehän on mahdotonta. Käyttäkäämme siis hyväksemme niitä muutamia silmänräpäyksiä, jotka meillä vielä on aikaa yhdessäoloon. No niin, mitä olette tehnyt?"

"Ah, en mitään! Sotilas on sotakurin orja. Varsinkin sodan aikana on mahdotonta poistua osastostaan, enkä siis ole voinut hankkia mitään tietoja. Entä te, onko teillä ollut parempi menestys?"

"En vielä rohkene sitä väittää, muta toivon kuitenkin. Lujamielen pitäisi vielä tänä yönä täydentää eräitä tietoja, jotka olen onnistunut hankkimaan."

"Onko Lujamieli täällä?"

"Hän saapui juuri eilen, mutta minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta häntä tavata."

"Luulette siis?" virkkoi eversti vilkkaasti.

"Kah, olen saanut tietää seuraavaa. Huomatkaa, että minä en mitään vakuuta; olen tällä hetkellä vain huhujen kaikuna, joissa ehkä on perää, mutta jotka voivat olla valheellisiakin."

"Samantekevä, mutta puhukaa, ystäväni, taivaan nimessä!"

"On kulunut noin puolitoista kuukautta siitä, kun vakoilijani minulle ilmoitti, että seudulle oli saapunut mies, nuori tyttö mukanaan. Tuo mies osti vähäpätöisen, tästä kymmenkunnan kilometrin päässä, melkein meren rannalla sijaitsevan ranchon. Hän maksoi ostoksensa käteisellä rahalla, sulkeutui taloonsa nuoren tytön kanssa, eikä sen koommin kukaan ole heitä nähnyt. Mies on niin sanoakseni muurautunut majaansa, johon ei päästetä ketään. Mutta onko tuo mies Valkoinen Nylkijä ja onko neitonen Carmela, sitä ei kukaan tiedä, enkä minä rohkenisi sitä vakuuttaa. Useita kertoja olen hiiviskellyt tuon salaperäisen henkilön asumuksen ympärillä näkemättä hänestä vilahdustakaan. Ikkunat ja ovet ovat alati suljettuina, mitään ei kuulu ulkosalle siitä, mitä kummallisessa talossa tapahtuu, joka jo yksinäisen asemansakin vuoksi on jossakin määrin turvattu uteliailta katseilta. Siinä se, mitä minulla on teille kerrottavana. Ehkä huomenna tiedän asiasta enemmän."

"Ei", vastasi don Juan unelmoiden, "tuo mies ei voi olla Valkoinen Nylkijä, ja mahdotonta on, että neitonen olisi Carmela."

"Mikä saa teidät sellaista otaksumaan?"

"Juuri se salaperäisyys, johon mainitsemamme henkilö verhoutuu. Valkoinen Nylkijä, älkää sitä unohtako, on mies, jolle erämaan kulkurielämällä on liian suuri tenho, jotta hän alistuisi noin eristäytymään. Ja miksi hän sen olisi tehnytkään? Neitosta varjellakseenko? Mutta doña Carmela ei ole hento ja arka, kaupunkien myrkyllisen ilman näivetyttämä, tahdoton ja voimaton lapsonen. Hän on reipas ja urhea tyttö, rohkeasydäminen, päättäväinen ja jäntevä käsivarsiltaan, joka ei milloinkaan olisi tuolla tavoin suostunut taivuttamaan päätään ikeen alle. Uskokaa minua: väkevinkin mies on varsin heikko kohdatessaan naisen, joka päättäväisesti sanoo hänelle: 'ei!' Juuri siksi, että nainen tavallisesti ajattelee vain yhtä asiaa kerrallaan, on hän meitä paljon etevämpi ja pääsee melkein aina päämääräänsä. Ja miksikä Valkoinen Nylkijä, jolla oli käytettävissään erämaan tuhannet tuntemattomat lymypaikat kätkeäkseen vankinsa kaikkien silmiltä, sitten olisi ilman otaksuttavaa syytä vetäytynyt kaupungin liepeille, väkirikkaaseen seutuun, jossa ei voinut toivoa välttävänsä epäluuloja ja olevansa herättämättä huomiota? Ei, minusta on ilmeistä, että te erehdytte."

"Kenties olette oikeassa. Mutta velvollisuuteni on ottaa selvä tästä asiasta, ja sen minä teen."

"Tietysti. Siinä menettelette viisaasti. Tunnustan teille, että hyvin kernaasti seuraisin teitä retkellenne, jos se olisi minulle mahdollista. Sillä vaikka tuo mies, kuten minusta näyttää, ei olekaan Valkoinen Nylkijä, on luultavaa, että salaperäisyyteen, jolla hän itseään ympäröi, on kätkettynä rikos, ja että retkenne, jollei siitä olekaan odottamaanne tulosta, toki johtaa nuoren tytön vapauttamiseen inhoittavasta orjuudesta."

"Kuka tietää?"

"Vain yksi henkilö olisi minun käsittääkseni voinut niiden lukuisain suhteiden avulla, joita hänellä on intiaanien kanssa, auttaa teidät hänen jäljilleen, jonka niin onnettomasti olemme menettäneet."

"Ketä tarkoitatte?"

"Uskollista Sydäntä."

"Se on totta. Intiaanit ovat hänet kasvattaneet, eräs heidän heimonsa on hänet ottanut jäsenekseen. Paremmin kuin kukaan muu olisi hän kyennyt meille hankkimaan tietoja."

"Miksi ette ole kääntynyt hänen puoleensa?"

"Hyvin yksinkertaisesta syystä. Mezquiten haciendan valtauksen jälkeen jätti Uskollinen Sydän meidät heti seuraavana päivänä lähteäkseen heimonsa luo, jonne tärkeät asiat häntä kutsuivat."

"Sepä ikävää", virkkoi eversti haaveillen. "En tiedä mistä syystä olen tullut vakaumukseen, että tuo metsästäjä, jonka kuitenkin tunnen varsin vaillinaisesti, koska olen haastellut hänen kanssaan ainoastaan yhden kerran ja silloinkin vain korkeintaan kymmenen minuutin ajan, – niin, en tiedä, miksi olen varma siitä, että hän voisi olla meille erinomaisen hyödyllinen onnettoman Carmelan etsimisessä."

"Ehkä olette oikeassa, eversti. Kuten teille sanoin, pitäisi minun tänä yönä tavata Lujamieli. Meillä on vakava neuvottelu. Etsintämme tulos on hänelle yhtä mielenkiintoinen kuin meillekin tai ehkä mielenkiintoisempikin. Hän on tavattoman älykäs mies ja tuntee erämaan perin pohjin. Kohtapa kuulen, mitä hän sanoo."

"Koettakaa kaikin mokomin, ystäväni, pyydän, saada aikaan varmoja suhteita Uskollisen Sydämen kanssa."

"Sitä en lyö laimin. Muuten täytyneekin Lujamielen hänet kohdata."

"Luultavasti. Sitäpaitsi voin nyt puhua teille avoimesti, ystäväni. Ainoastaan kunniantunto on tähän asti pidättänyt minut paikallani. Toivon saavani vapauteni jälleen ja odotan vain kunniallista tilaisuutta jättääkseni eronpyyntöni. En haluaisi hylätä asetovereitani vaarallisella hetkellä, mutta minä vannon kautta kunniani, rakas ystävä, että sinä päivänä, kun olen vapaa, mikä päivä toivoakseni on lähellä, minä liityn teihin, ja silloin me joko löydämme Carmelan tai hukka minut perii!"

Eversti lausui nämä sanat niin tulisesti ja kiihkeästi, että ne väkisinkin vapisuttivat hänen ystäväänsä ja herättivät hänen sydämessään pistävän mustasukkaisuuden tunteen. Mutta Jaguari kykeni kylliksi hallitsemaan itseään salatakseen liikutuksensa ja vastasi tyynellä äänellä:

"Suokoon Jumala, että se pian tapahtuisi, ystäväni! Mitäpä emme me yhdessä saisi aikaan!"

"Aiotteko siis jo tänä yönä yrittää retkeä, josta minulle puhuitte?" tiedusti eversti.

"En minä. Vaikka olen siinä kaiketi mukana, jätän ratkaisun toiselle henkilölle."

"Miksikä niin?"

"Lujamieli sitä haluaa. Hän on Carmelan isä, ja minun on alistuttava hänen tahtoonsa."

"Aivan oikein, mutta milloin ja miten me toisemme taas tapaamme? Minulla on mitä suurin halu tietää, mitä tänään tapahtuu. Olkoon yrityksen tulos mikä tahansa, tahdon tietoja toimistanne. Valitettavasti pelkään, että uusi kohtaus kävisi meille varsin vaikeaksi."

"Miksikä niin?"

"Hyväinen aika, ystäväni, tiedättehän sen yhtä hyvin kuin minäkin! Teidän ja kenraali Rubion välillä tehty aselepo päättyy tänä iltana."

"Entä sitten?"

"Ette kaiketikaan aio saapua uudelleen Galvestoniin?"

"En tällä hetkellä; mutta ennen pitkää toivon sinne palaavani."

"Älkäämme jättäytykö otaksumien varaan. Pettymisen vaara olisi liian suuri."

Jaguari alkoi nauraa.

"Olette aivan oikeassa", sanoi hän. "Kuitenkin on tärkeää, että tapaisimme toisemme vuorokauden kuluttua, eikö totta?"

"Tietysti!"

"Jollen minä voi saapua Galvestoniin, niin voinettehan te sieltä lähteä?"

"Voin kyllä."

"No, sitten on asia perin helppo järjestää. Minä ilmoitan teille paikan, jossa minut varmasti tapaatte."

"Olkaa varuillanne, ystäväni, olkaa järkevä! En salaa teiltä, että kenraali on raivoissaan siihen ansaan joutumisesta, jonka hänelle niin taitavasti virititte, ja että hän tekee kaiken voitavansa saadakseen teidät kiinni."

"Sen kyllä otan laskelmiini, mutta olkaa huoleti, se ei hänelle onnistu."

"Sitä toivon, ystäväni, mutta varoitan teitä olemasta liian luottavainen."

"Haastanpa hänet tulemaan minua tavoittamaan paikasta, jossa olen ennenkuin tunti on kulunut ja jossa minulla on onni teidät ottaa vastaan, jos suvaitsette käydä siellä minua tapaamassa."

"Ja mikä se etuoikeutettu paikka on?"

"Niemekkeen linnoitus, ystäväni."

"Häh!" virkkoi eversti pysähtyen äkkiä ja katsahtaen häntä kasvoihin. "Te laskette varmaankin leikkiä?"

"En laisinkaan, ystävä kulta."

"Mitä! Ottaisitteko te minut vastaan niemekkeen linnoituksessa?"

"Kyllä."

"Mutta sehän on mahdotonta."

"Miksikä mahdotonta?"

"Johan te olette hullu, ystäväni."

"Ajatelkaahan, että niemekkeen linnoitus on jo kaksitoista tuntia ollut minun hallussani", keskeytti Jaguari kylmästi. "Minä valtasin sen yllätyksellä viime yönä!"

"Oh", äännähti eversti hämmästyneenä.

"Enkö teille sanonut, että minulla oli tärkeitä uutisia teille kerrottavana", jatkoi nuori mies. "Haluatteko nyi kuulla toisen?"

"Toisen!" matki eversti kummastuneena. "Ja mikä se toinen olisi? Sen jälkeen, mitä juuri kuulin, voin odottaa kaikkea."

"Toinen uutinen on se, että risteilijäpriki valtasi Libertadin, jonka kanssa se auringon laskussa ankkuroi linnoituksen tulen alle."

Tämän odottamattoman paljastuksen kuullessaan eversti horjui kuin päihtynyt. Hän oli kalpea kuin ruumis ja suonenvedontapainen liike puistatti hänen jäseniään.

"Voi, voi!" valitti hän tukahtuneella äänellä.

Jaguaria liikutti tämä syvästi todellinen ja viiltävä tuska.

"Ah, ystäväni", virkkoi hän lempeällä äänellä, "sodan arpa!"

"Oi, Galveston, Galveston", huudahti eversti epätoivoissaan, "Galveston! Ja kenraali oli vannonut, ettei sitä koskaan luovuttaisi."

Hetkisen äänettömyyden perästä eversti nousi satulaan.

"Sallikaa minun lähteä", virkkoi hän, "minun on heti ilmoitettava tämä kamala uutinen kenraalille."

"Menkää, ystäväni", vastasi Jaguari hartaasti. "Muistakaa vain, että tapaatte minut niemekkeen linnoituksessa."

"Me olemme kirottuja!" huudahti eversti järkkyneenä; ja iskien kannuksensa hevosensa kylkiin, niin että se hirnahti tuskasta, hän ajoi täyttä laukkaa pois.

– Poloinen ystävä! – jupisi Jaguari surumielisesti, seuraten häntä silmillään. – Tuo uutinen sai hänet aivan suunniltaan!

Näine mietteineen nousi nuori mies satulaan ja alkoi ajatuksiinsa vaipuneena ratsastaa linnoitusta kohti, jonne saapui puoli tuntia myöhemmin.

XXIV

Maihinnousu

Ankkuripaikalle saavuttua oli kapteeni Johnson, hetkisen juteltuaan kahdenkesken El Alférezin kanssa, käskenyt tuoda komentaja Rodriguezin upseereineen luokseen.

Huolimatta kohteliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta, jota merisissit olivat hänelle osoittaneet, ei komentaja voinut antaa heille anteeksi tapaa, jolla olivat hänen laivansa vallanneet. Hän oli alakuloinen, ja kaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin hän oli tähän asti vastannut vain ylimielisellä äänettömyydellä tai halveksivilla hymähdyksillä.

Kun korvetin päällystö oli kerääntynyt kapteenin hyttiin, nousi tämä ja tervehti kohteliaasti meksikolaisia upseereja.

"Hyvät herrat!" sanoi hän, "näette, että olen epätoivoissani tapahtumasta. Olisin tahtonut heti päästää teidät vapauteen, mutta kun päällikkönne nimenomaan kieltäytyy sitoutumasta olemaan vuoden ajan esiintymättä meitä vastaan, jonka kieltäymyksen syitä minä pidän arvossa, täytyy minun suureksi mielipahakseni pitää teidät vankeina ainakin toistaiseksi. Vakuutan muuten, hyvät herrat, että teitä kohdellaan herrasmiehinä ja että kaikki annetaan käytettäväksenne, mikä voi lieventää ehkä liian surullista tilapäistä vankeuttanne."

Upseerit ja komentaja itsekin kumarsivat kiitokseksi.

Kapteeni jatkoi:

"Kaikki, mikä teille kuuluu, on viety veneeseen, jonka käskin varustaa teidän maihinviemistänne varten. Ette siis menetä mitään yksityisomaisuudestanne. Jos sodalla onkin kauheita vaatimuksia, olen koettanut tehdä kaiken voitavani säästääkseni teidät sen katkerimmista kokemuksista. Jollei mikään pidätä teitä täällä, olkaa hyvät ja valmistautukaa lähtemään."

"Olisiko epähienoa kysyä teiltä, kapteeni, minne olette käskenyt meidät viedä?" kysyi komentaja Rodriguez.

"Ei laisinkaan, komentaja", vastasi kapteeni; "teidät saatetaan niemekkeen linnoitukseen, jonka piiri on vankilananne, kunnes toisin määrätään."

"Mitä", huudahti vanha merikarhu kummastuneena, "niemekkeen linnoitukseen!"

"Niin", vastasi kapteeni hymyillen, "jonka muutamat ystävistäni valtasivat sillä välin kun minulla oli kunnia kaapata teidän kaunis korvettinne, komentaja."

Kapteeni olisi vielä kauan voinut puhua samassa äänilajissa.

Kuulemastaan ällistyneenä ei vanha upseeri kyennyt harsimaan kahta ajatusta yhteen.

Vihdoin hänen päänsä nuokahti alakuloisesti rinnalle, ja viitaten upseerejaan seuraamaan hän nousi kannelle.

Kymmenmiehinen vene keinui laivan oikealla puolella nuoraportaiden kohdalla.

Yhä äänettömänä astui komentaja siihen. Hänen upseerinsa noudattivat hänen esimerkkiänsä.

"Soutakaa!" käski Alférez, joka istui perää pitämässä.

Vene lähti laivan luota ja katosi pian näkyvistä. Vielä muutaman minuutin ajan kuultiin mereen putoavien airojen poljennollista loiskinaa; sitten kaikki vähitellen hiljeni.

Kapteeni oli katsellut vankiensa lähtöä. Kun vene oli hävinnyt pimeään, käski hän mestari Lovelia nostamaan ankkurin ja kääntämään keulan ulapalle päin, minkä jälkeen hän meni takaisin hyttiinsä.

Siellä odotti häntä mies.

Se oli Lujamieli, tiikerinsurmaaja, vanha kanadalainen metsästäjä.

"No?" virkkoi metsästäjä.

"He ovat lähteneet, Jumalan kiitos", vastasi kapteeni istuutuen.

"Olemme siis vapaat?"

"Aivan."

"Milloin laskemme maihin?"

"Jo tänä yönä. Mutta ovatko tiedonantonne varmat?"

"Kyllä niin luulen."

"Kah, pian saamme tietää, kuinka asianlaita on!"

"Suokoon Jumala, että onnistumme!"

"Toivokaa. Luuletteko, että rannikkoa vartioidaan?"

"Sitä pelkään. Laivanne liikkeistä on tietenkin ilmoitettu pitkin rannikkoa."

"Tiedättekö, onko meksikolaisilla, paitsi kaappaamaamme korvettia, vielä muita vartiolaivoja rantavesillä?"

"Luulen heillä olevan kolme muuta, mutta Libertadia heikompaa."

"Hitto soikoon! Sitten täytyy menetellä varovaisesti. Mutta antautukaamme Jumalan haltuun. Tapahtukoon mitä tahansa, minä en hylkää onnettomuudessa teidänlaistanne vanhaa ystävää. Meillä on vielä kolme tuntia. Yrittäkää hiukan nukkua, sillä tästä tulee kaiketikin ankara urakka."

Lujamieli hymyili tälle kehoitukselle, mutta tehdäkseen mieliksi ystävälleen, joka jo oli oikaissut itsensä riippumattoon nukkuakseen, hän kääriytyi zarapéhensa, painautui istuimensa selkänojaa vasten ja sulki silmänsä.

Yö, joka iltapuolella oli ollut hyvin kaunis ja kirkas, oli äkkiä käynyt synkäksi ja myrskyiseksi. Mustat, sähköiset pilvet hunnuttivat taivaan toiselta rannalta toiselle. Vihuri mylvi kumeasti köysistössä, säestäen aaltojen alituista loiskinaa laivan kylkiä vasten.

Priki liikkui raskaasti melkein vastatuuleen ilman muita purjeita kuin märssypurjeet kaksin reivein, keulapurje ja halkaisija.

Hetkellä, jolloin ruorimies heläytti soittokellolla kaksi kaksoislyöntiä, jotka merkitsivät kymmentä, ilmestyivät kapteeni Johnson ja Lujamieli kannelle.

Kapteeni oli puettuna paksuun siniverkaiseen päällysviittaan. Hänen vyötäisillään oli nahkavyö, johon oli pistetty sapeli, kaksi pistoolia ja kirves. Hartioille heitettynä oli hänellä vaippa, ja leveälierinen huopahattu peitti kokonaan hänen kasvonsa.

Kanadalainen taas oli metsästäjän puvussa, vaikka hän asianhaarat huomioonottaen oli lisännyt parin pistooleja tavalliseen aseistukseensa.

Kapteenin käsky oli pantu täytäntöön niin tunnollisen tarkasti kuin luutnantti Lovelille oli ominaista kaikissa palvelusasioissa.

Entrauskoukut olivat pingoitettuina rimojen päissä ja purjeköydet sidotut kuin taistelua varten.

Laivan oikealla puolella köysitikkaiden kohdalla keinui vene kolminekymmenine hampaisiin asti aseistettuine miehineen, jotka istuivat tuhdoillaan airot koholla ja valmiina mereen laskettaviksi. Ne olivat hankaimien kohdalta päällystetyt villalla, jotta veneen liikkumisesta syntynyt melu mahdollisimman paljon vaimentuisi ja meksikolaisten valppaus vältettäisiin.

"Hyvä on, lapseni", virkkoi kapteeni luotuaan tyytyväisen silmäyksen näihin valmisteluihin; "lähtekäämme! Tähystähän toki tarkkaan, isä!" lisäsi hän kääntyen Loveliin. "Jos emme kello neljältä aamulla, herätystoitotuksen aikaan, ole palanneet laivaan, anna laskea ulapalle, meistä enempää välittämättä. Olisi näet hyödytöntä meitä kauemmin odottaa, koska silloin olisimme joutuneet meksikolaisten vangeiksi ja pitempi oleskelu tällä rannikolla saattaisi laivan turvallisuuden vaaraan. Näkemiin ja rohkeutta vain! Minä toivon, että onnistumme."

Puristettuaan ystävällisesti vanhan merikarhun kättä hän astui veneeseen, istahti sinne jo edeltäpäin asettuneen Lujamielen viereen, tarttui peräsimen ohjaustankoon ja sanoi hiljaa:

"Antakaa liikkua...."

Siitä käskystä irroitettiin veneen kiinnitysköysi, airot painuivat pehmeästi mereen ja vene lähti laivan äärestä. Kun se oli kadonnut sumuun, riensi mestari Lovel juoksujalkaa prikin perään ja kumartui ulospäin:

"Oletko sinä siellä?" kysyi hän.

"Olen", vastasi tukahdutettu ääni.

"Ole valmis", kehoitti Lovel ja kääntyen häntä seuranneen vanhan merimiehen puoleen hän lisäsi: "Tiedät määräykseni, Will. Minä luotan sinuun, ja uskon sinulle laivan."

"Olkaa huoletta, luutnantti", vastasi merimies, "voitte pelotta sujuttaa vetoköyttänne, minä avaan sillaikaa takaluukun."

"Sovittu! Ota miehet veneeseen, ota kaksin verroin!"

Nelisenkymmentä merimiestä, jotka samoin kuin aikaisemmin lähteneetkin, olivat hyvin aseistettuja, laskeutui toinen toisensa perästä köydenpätkää myöten, joka riippui ulos reunuspienasta, ja asettui toiseen veneeseen, jonka Lovel oli käskenyt salavihkaa varata valmiiksi ja jota hän itse ryhtyi komentamaan.

Hän irroitutti sen heti ja käänsi keulan kapteenin veneen suuntaan, jonka hän osapuilleen tiesi, toistellen tuontuostakin soutajilleen, heitä uutteruuteen kehoittaakseen:

"Ponnistakaa, pojat...! Ponnistakaahan pikkuisen...!" Ja hän lisäsi veitikkamaisesti hymyillen ja pureskellen hyvin isoa tupakkamälliään: "Enpä minä sallikaan poikaseni joutua noiden meksikolaisten rosvojen raadeltavaksi! Ne ovat perin luihua väkeä, ne kaimaanit...!"

Laivaltaan lähdettyään käänsi kapteeni, sitten kun oli jättänyt vasemmalleen pienen kalastajakauppalan, veneensä keulan mereen pistävää maankärkeä kohti, missä hän kaiketikin aikoi turvallisesti laskea maihin.

Soudettuaan lähes kolme neljännestuntia he näkivät tumman juovan heikosti piirtyvän taivaanrannalle veneen edessä.

Kapteeni viittasi miehiään hetkiseksi lepäämään airoillaan ja tarttuen yökiikariin tarkkasi huolellisesti rannikon kerrostumia.

Sitten hän parin, kolmen minuutin perästä työnsi kämmenellään kaukoputken lasit kokoon ja käski soutaa.

Äkkiä särähti aluksen köli hiekkaa vasten.

Oltiin päästy maihin.

Nopealla silmäyksellä tutkittuaan ympäristöä miehistö hyppäsi rannalle, jättäen veneen vartijaksi vain yhden miehen, joka heti työnsi sen vesille, jottei vihollinen sitä kaappaisi.

Kaikki oli tyyntä ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi tällä rannikolla, joka näytti autiolta.

Kun kapteeni oli varmistunut siitä, ettei ainakaan toistaiseksi ollut mitään pelättävää, käski hän miestensä kätkeytyä rannan kallioiden taakse ja kääntyi Lujamielen puoleen lausuen:

"Nyt alkaa teidän tehtävänne, vanha metsästäjä."

"Hyvä!" vastasi toinen yhdellä ainoalla sanalla.

Hän jätti lymypaikkansa ja läksi tiedustelulle, pistooli toisessa kädessä ja toisessa kirves, pysähtyen ajoittain katsellakseen ympärilleen ja kuunnellakseen tuhansia ääniä, jotka öisin ilman tajuttavaa syytä häiritsevät hiljaisuutta, kenenkään aavistamatta, mistä ne tulevat tai mikä ne synnyttää.

Ehdittyään noin sadan metrin päähän paikasta, jolla maihinnousu oli tapahtunut, pysähtyi metsästäjä ja alkoi hiljaa viheltää kanadalaisen laulun ensimmäisiä säkeitä. Vihellys vastasi hänen omaansa ja täydensi säveleen, jonka hän oli tahallaan keskeyttänyt.

Kuului askeleita ja mies tuli näkyviin.

Se mies oli neekeri Quoniam.

"Tässä olen", virkkoi hän, "missä ovat miehesi?"

"Kätkeytyneinä muutaman askeleen päähän kallioiden taakse."

"Ilmoita heille! Emme saa hukata hetkeäkään."

Lujamieli löi kahdesti kämmeniinsä. Minuuttia myöhemmin oli kapteeni merimiehineen yhtynyt heihin.

"No, missä on henkilö, jota vapauttamaan olemme saapuneet?" kysyi kapteeni.

"Talossa kolmen kilometrin päässä täältä. Minä opastan teidät sinne."

Seurasi hetkisen äänettömyys.

Kapteeni katseli neekerin jalomuotoista vartaloa, hänen rehellisiä ja avoilmeisiä kasvojaan, hänen mustia, säteileviä silmiään, joista loisti rohkeus ja vilpittömyys. Hän kysyi itseltään, saattoiko tuollainen mies olla kavaltaja.

Quoniam näkyi arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hän virkkoi, laskien hartaasti kätensä kanadalaisen olalle:

"Jos minulla olisi ollut aikomus teitä pettää, olisin sen jo tehnyt... Luottakaa minuun, kapteeni. Minä saan elämästäni kiittää Lujamieltä, olen melkein nähnyt syntyvän sen nuoren tytön, jonka tahdotte pelastaa. Ystävyyteni ja kiitollisuuteni ovat uskollisuuteni takeena. Lähtekäämme!"

Ja pitemmittä puheitta hän asettui joukon etunenään. Se seurasi hänen jälkiään ontolla, syvälle kahden kukkulan väliin uurretulla tiellä, joka pian hävisi rotkoonsa.

Äsken kertomaimme seikkain tapahtuessa rannikolla istui kaksi henkilöä, mies ja nainen, vaatimattomasti, vaikka silti mukavasti sisustetussa salissa keskustellen, ja heidän kiivastuksesta hehkuvista kasvoistaan päättäen se keskustelu oli mitä myrskyisin.

Ne kaksi henkilöä olivat Carmela ja Valkoinen Nylkijä. Carmela oli puoliksi makaavassa asennossa riippumatossa kalpeana ja kärsivänä. Hänen piirteensä olivat väsyneet, ja hänen punoittavat silmänsä todistivat, että hän oli itkenyt.

Uhkeassa meksikolaisessa talonpojan puvussa harppoi Valkoinen Nylkijä edestakaisin, pureskellen harmaita viiksiään ja kumautellen kiukkuisesti lattiaa raskailla hopeakannuksillaan.

"Ole varuillasi, Carmela!" lausui hän pysähtyen äkkiä nuoren neidon eteen. "Sinä tiedät, että minä murran vastustajani. Viimeisen kerran kysyn sinulta: tahdotko vai etkö tahdo ilmoittaa minulle syytä näihin alituisiin kieltoihisi?"

"Mitäpä hyötyä sen ilmoittamisesta?" vastasi neitonen surullisella äänellä. "Te ette minua ymmärtäisi."

"Oih, tuo nainen tekee minut hulluksi!" huudahti mies puristaen kätensä nyrkkiin.

"Mitä minä sitten olenkaan tehnyt?" virkkoi Carmela kummastusta teeskennellen.

"Et mitään, et mitään", jupisi toinen aloittaen jälleen kiihtyneen kävelynsä. Sitten hän hetkisen perästä palasi nuorta tyttöä kohti ja virkkoi: "Kaipa sinä minua sitten kovin vihaat?"

Carmela kohautti olkapäitään mitään vastaamatta ja käänsi päänsä pois.

"Puhu toki!" ärjäisi mies tarttuen neitosta käsivarteen ja puristaen sitä rajusti jäntevässä kädessään.

Carmela riuhtaisihe irti hänen puristuksestaan ja virkkoi katkerasti:

"Luulin, että te, senjälkeen kun olitte lähtenyt lännen preirieiltä, tyydyitte kiduttamaan uhrejanne vain orjillanne, itse alentumatta pyövelin virkaan."

"Hää", huudahti vanhus raivoissaan.

"Kah", jatkoi tyttö, "tämä ilveily väsyttää minua. Paras tehdä siitä loppu. Nyt tunnen teidät liian hyvin ollakseni tietämätön, että te ette epäröitse ryhtyä minua kohtaan inhoittaviin törkeyksiin, jollen halua alistua tahtoonne. Koska sitä vaaditte, niin lausun teille peittelemättä mielipiteeni."

Kohoten aivan suoraksi ja luoden mieheen kirkkaan ja uhmaavan katseen hän jatkoi lujalla ja syvästi korostetulla äänellä:

"Te kysytte minulta, vihaanko teitä. En, minä en vihaa teitä. Minä halveksin teitä!"

"Vaiti, onneton!"

"Te itse käskitte minun puhua, enkä minä vaikene, ennenkuin olen teille kaikki sanonut! Niin, minä halveksin teitä, koska sensijaan että pitäisitte kunniassa tyttöä, jonka olette halpamaisesti ryöstänyt hänen omaisiltaan ja ystäviltään, kiusaatte häntä ja olette ruvennut hänen pyövelikseen! Minä halveksin teitä, koska olette sieluton mies, vanhus, jonka tytär minä voisin olla, ja koska ette häpeä ehdottaa minulle jollakin epäjalolla verukkeella, koska minä muka muistutan erästä naista, jonka kaiketikin olette tappanut, että teitä rakastaisin."

"Carmela!"

"Ja minä halveksin teitä myöskin siksi, että olette villipeto, jolla kaikista inhimillisistä tunteista on ainoastaan yksi, murhanhimo! Niillehän ei mikään ole pyhää, ja jos minä olisin kyllin hullu suostumaan siihen, mitä minulta vaaditte, tappaisitte te minut epätoivoon musertamalla sydämeni ikäänkuin huviksenne!"

"Ole varuillasi, Carmela!" huudahti mies raivoissaan, astuen tyttöä kohti.

"Uhkauksia!" jatkoi tämä kaikuvalla äänellä. "Ka, enkö tiedä, että kaikki jo on valmistettu rangaistustani varten? Kutsukaa orjanne, isäntäni, käskekää kiduttaa minua! Mutta tietäkää, etten koskaan, en koskaan, kuuletteko, en koskaan suostu teitä tottelemaan. Minä en ole niin hylättynä kuin mielellänne luulottelette; minulla on ystäviä, joita rakastan ja jotka vuorostaan rakastavat minua. Pitäkää kiirettä! Jollette minua tänään tapa, niin huomenna kenties vapaudun."

"Jo, jo riittää", sanoi Valkoinen Nylkijä matalalla ja epäselvällä äänellä, "moinen röyhkeys ei jää rankaisematta! Ah, sinä luotat ystäviisi, hupsu tyttö! Mutta ne ovat kaukana", lisäsi hän katkerasti nauraen. "Täällä olemme turvallisessa paikassa, ja minä kykenen, kuuletko, minä kykenen taivuttamaan sinut tahtoni alle."

"Ette koskaan!" huudahti neitonen kiihtyneenä.

Ja syöksyen miestä kohti hän pysähtyi melkein häntä koskettaen ja lisäsi:

"Minä uhmaan teitä, viheliäinen roisto, joka uhkaatte naista!"

"Tänne!" huusi Valkoinen Nylkijä karjahtaen kuin tiikeri.

Äkkiä rämähti ikkuna auki, ja Lujamieli tuli näkyviin.

"Te kutsuitte minua luullakseni, señor!" virkkoi hän tyynellä äänellä ja hyppäsi saliin, kävellen esille varmoin ja täsmällisin askelin.

"Isä, isä", huudahti tyttörukka heittäytyen onnellisena hänen syliinsä, "vihdoinkin olet tullut!"

Perin hämmästyneenä ja säikähtyneenä metsästäjän äkillisestä ilmestymisestä Valkoinen Nylkijä vilkui säikähtyneenä ympärilleen, voimatta palauttaa kylmäverisyyttänsä.

Vastattuaan rakkaasti nuoren neitosen lämpimään tervehdykseen kanadalainen laski hänet hellävaroen riippumattoon ja kääntyi Valkoista Nylkijää kohti, joka vihdoin alkoi tointua.

"Pyydän anteeksi, señor", virkkoi hän täysin tyynesti, "etten ole edeltäpäin ilmoittanut vierailustani. Mutta tiedättehän, että välimme ovat kireähköt, ja koska on luultavaa, ettette olisi minua ottanut vastaan, jos olisin teille kirjoittanut, niin olen mieluummin toiminut omin päin."

"Mitä te, señor, oikeastaan minusta tahdotte?" sanoi Nylkijä kuivakiskoisesti.

"Sallinette minun huomauttaa, señor", vastasi Lujamieli yhä samalla tyynellä äänellä, "että tuo kysymys kuulostaa teidän suustanne vähintäänkin omituiselta. Tahdonhan vain viedä takaisin tyttäreni, jonka te minulta ryöstitte."

"Tyttärenne?" virkkoi toinen ivallisesti.

"Niin, tyttäreni, señor."

"Voisitteko minulle todistaa, että tämä nuori neitonen todella on tyttärenne?"

"Häh, mitä sillä tarkoitatte?"

"Tarkoitan, että doña Carmela ei ole teidän tyttärenä sen paremmin kuin minun, että kummallakin on siis häneen yhtä suuri oikeus ja että minun ei ole pakko häntä luovuttaa enempää kuin teillä on oikeutta häntä vaatia."

"Tuo on hyvin kiusoittavaa", virkkoi metsästäjä salasisuisesti.

"Eikö olekin?" sanoi Valkoinen Nylkijä.

Lujamieli hymyili ivallisesti.

"Luulen teidän kummallisesti erehtyneen, señor", lausui hän yhä tyynenä.

"Häh!"

"Kuunnelkaa minua muutama minuutti. Minä en häiritse teitä pitkillä puheilla, koska hetkenne varmaan ovat kalliita. Minä olen vain poloinen metsästäjä, señor, enkä tunne maailman tapoja ja sivistyneitten saivarteluja. Kuitenkin uskon, että henkilö, joka ottaa hoivaansa lapsen kätkyestä, pitää siitä huolta ja kasvattaa sitä koskaan uupumattomalla rakkaudella ja hellyydellä, on paljon enemmän hänen isänsä kuin se, joka annettuaan sille elämän sen hylkää, siitä enempää välittämättä. Sillä tavalla minä käsitän isyyden, señor. Kenties erehdyn, mutta kun minun ei tarvitse totella teidän käskyjänne eikä ottaa teiltä vastaan opetusta, menettelen kummassakin tapauksessa niinkuin hyväksi näen, olkoon se teille mieluista tai ei. Tule, rakas Carmela! Olemme viipyneet täällä jo liiankin kauan."

Neitonen hypähti pystyyn ja riensi metsästäjän viereen.

"Hetkinen, señor!" huudahti Nylkijä. "Olette löytänyt tien tähän taloon, mutta te ette tiedä, kuinka täältä päästään ulos!"

Ja ottaen kaksi pistoolia pöydältä hän ojensi niiden piiput kanadalaista kohti huutaen:

"Apuun, apuun!"

Silmää räpäyttämättä oli Lujamieli nostanut kiväärinsä olalleen.

"Olisin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sen paluutien", virkkoi hän levollisesti.

Kymmenkunta orjaa ja meksikolaista sotamiestä hyökkäsi meluten saliin.

"Hahaa", ilkkui Nylkijä, "nyt luulen teidän olevan vallassani, vanha tiikerinsurmaaja."

"Hohoo, ei vielä!" kuului ivallinen ääni.

Sillä hetkellä ryntäsi kapteeni merimiehineen sisään samasta ikkunasta kuin kanadalainenkin oli tullut, syöksyen saliin kuin tuulenpyörre ja kirkuen peloittavasti.

Syntyi kuvaamaton temmellys ja sekamelska. Valot sammuivat, ja orjat, jotka enimmäkseen olivat aseettomia eivätkä tienneet, kuinka suuren vihollisjoukon kanssa olivat tekemisissä, alkoivat paeta joka suunnalle. Nylkijän kuljettivat pakenevat mukanaan, ja hän hävisi heidän kanssaan.

Teksasilaiset käyttivät hyväkseen vihollistensa hämminkiä poistuakseen talosta ja lähteäkseen paluumatkalle.

"Isä", huudahti neitonen, "tiesinhän minä, että sinä tulisit!"

"Oi", vastasi metsästäjä sanomattoman onnellisena, "vihdoinkin olen saanut sinut takaisin!"

"Rientäkäämme, rientäkäämme!" kehoitti kapteeni. "Hetkisen päästä hyökkää kenties ylivoimainen joukko kimppuumme."

Hänen käskystään ottivat merimiehet nuoren naisen keskelleen ja alkoivat juoksujalkaa rientää rannikkoa kohti. Kuultiin kaukaa rumpujen pärinää ja torvien toitotusta, joilla kutsuttiin miehiä aseisiin.

Taivaanrannalla kuvastuivat jo lukuisain sotilaitten varjot. He juoksivat sinne päin ilmeisesti aikoen katkaista paluutien teksasilaisilta.

Läähättäen ja hengästyneinä juoksivat nämä yhä. Rannikko alkoi häämöittää heidän silmiinsä. Muutaman askeleen perästä he sen saavuttaisivat.

Yhtäkkiä karkasi Valkoisen Nylkijän johtama joukko heidän kimppuunsa kirkuen: "Tappakaa, tappakaa teksasilaiset! Tappakaa, surmatkaa!"

"Hyvä Jumala!" huudahti Carmela lyyhistyen maahan ja ristien hartaasti kätensä. "Hyvä Jumala, hylkäätkö sinä meidät?"

"Lapset", virkkoi kapteeni kääntyen merimiestensä puoleen, "nyt ei ole enää kysymys voittamisesta, vaan kuolemisesta!"

"Kuolkaamme, kapteeni!" vastasivat merimiehet yhdestä suusta, kääntyen meksikolaisia kohti.

"Isä", virkkoi nuori tyttö, "sallitko minun joutua elävänä tuon tiikerin käsiin?"

"En", vastasi Lujamieli painaen suudelman hänen kalpeaan otsaansa. "Kas, tässä on tikarini, lapsi!"

"Kiitos", sanoi tyttö tarttuen siihen riemusta säteilevin silmin; "no nyt tiedän voivani kuolla vapaana!"

Jotteivät joutuisi saarroksiin, olivat teksasilaiset asettuneet selin kallioon ja odottivat pistimet ojossa hyökkäystä.

"Antautukaa, koirat!" huusi Nylkijä ylenkatseellisesti.

"Oho", vastasi kapteeni, "tehän olette hullu, señor! Antautuvatko meidänlaisemme miehet milloinkaan?"

"Eteenpäin!" kirkaisi Nylkijä.

Meksikolaiset hyökkäsivät sanomattoman raivokkaasti vihollisiaan vastaan.

Silloin alkoi sankarillinen taistelu, jättiläiskamppailu, sanoi kuvailematon kolmensadan miehen ottelu kolmeakymmentä vastaan. Se oli kauheaa, säälimätöntä teurastusta, jossa kukaan ei pyytänyt armoa ja jossa teksasilaiset varmoina, että he kaikki kaatuisivat, eivät mielineet lannistua, ennenkuin hautaantuisivat vihollisen ruumiskasojen alle.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka tuntuivat vuosisadalta, oli teksasilaisista enää vain kaksitoista pystyssä. Kahdeksantoista oli kaatunut! Kapteeni, Lujamieli, Quoniam ja yhdeksän matruusia vain oli jäljellä, tehden ihmeitä urhoollisuudessa.

"Vihdoinkin!" huudahti Nylkijä hypäten esille Carmelaan tarttuakseen.

"Ei vielä!" sanoi Lujamieli tähdäten häneen kirveeniskun. Nylkijä väisti iskun, heittäytyen sivulle ja vastasi machetellansa.

Lujamieli lysähti polvilleen. Hänen reitensä oli lävistetty.

"Oi", huudahti hän epätoivoissaan, "hukassa, hyvä Jumala, hän on hukassa!"

Carmela käsitti, ettei enää ollut toivoa. Painaen silloin tikarin rintaansa vasten hän huudahti Nylkijälle:

"Vielä askel, ja minä vaivun kuolleena jalkojenne eteen!"

Vastoin tahtoaankin tämä peto säikähtyneenä päättäväisyydestä, jonka näki säkenöivän tytön silmistä, epäröi tuokion mutta palauttaen melkein heti kaiken hurjuutensa huusi hän sitten:

"Eipä väliä, kunhan vain et kuulu kellekään!"

Ja hän hyökkäsi tyttöä kohti hurjasti ulvoen. Säikähtyneenä tytärtään uhkaavasta välittömästä vaarasta keräsi metsästäjä viimeiset voimansa, kömpi yli-inhimillisellä ponnistuksella jaloilleen ja seisoi uhkaavana vihollisensa edessä.

Miehet vaihtoivat peloittavan katseen ja karkasivat toisiaan kohti.

Puolikuolleena kauhusta virui Carmela molempien vihollisten välillä. Hänen ruumiinsa oli esteenä, jonka yli he eivät tohtineet astua, mutta jonka yläpuolella heidän miekkansa tanssivat, ja niiden terät kalskahtelivat kaameasti toisiinsa.

Onnettomuudekseen ei haavastaan heikontunut Lujamieli masentumattomasta uljuudestaan huolimatta voinut kauan kestää tässä vimmatussa ottelussa, vaan ainoastaan joillakuilla minuuteilla viivyttää kamalaa loppuratkaisua, jota mieli estää. Sen hän itsekin käsitti, vaikka käyttelikin macheteansa harvinaisen taitavasti eikä sallinut vastustajalleen hengähdysaikaa, ja hän loi levottoman katseen ympärilleen. Quoniam taisteli hänen vieressään leijonan rohkeudella.

"Ystävä", huudahti Lujamieli sydäntäsärkevällä äänellä, "pelasta hänet sen nimessä, mikä sinulle on kalleinta! Pelasta Carmela!"

"Entä sinä?" sanoi neekeri.

"Hm, mitäpä minusta väliä, kunhan vain hän pääsee tuon hirviön kynsistä ja tulee onnelliseksi!" virkkoi metsästäjä ylevästi.

Quoniam epäröi silmänräpäyksen. Kaipauksen ja murheen tunne synkistytti hänen ilmeensä. Mutta metsästäjän luodessa häneen vielä viimeisen, epätoivoa ilmaisevan, kuvailemattoman katseen hän päätti totella ja laskien alas verta valuvan, vartta myöten punoittavan kirveensä hän kumartui neitosen puoleen.

Mutta tämä suoristausi äkkiä ja hypähti kuin naarasleijona.

"Jätä minut, jätä minut!" huusi hän houraillen. "Minun tähteni hän kuolee, enkä minä tahdo häntä hylätä!"

Ja tyttö asettui päättäväisesti isänsä viereen.

Heidän vimmatun kamppailunsa esineen liikahtaessa oli kumpikin miehistä astahtanut taaksepäin laskien machetensa kärjen maahan.

Mutta aselepoa ei kestänyt kauan, sillä lyhyen tovin päästä he palasivat kuin yhteisestä sopimuksesta toisiaan kohti. Silloin teksasilaiset ja meksikolaiset ryhtyivät kamppailuun uudella raivolla, ja taistelu yltyi entistään kauheammaksi.

XXV

Eteenpäin

Sillä välin soudatti luutnantti Lovel tarmokkaasti venettään ehtiäkseen pian rannikolle. Mutta niin hartaasti kuin hän koetti matkaa kiirehtääkin, ei hänen ollut mahdollista saapua rannikolle niin pian kuin olisi tahtonut. Koska hän ei tuntenut rantavyöhykettä, niin törmäsi tuo ikäänkuin umpimähkään liikkuva vene useita kertoja salakareja vastaan, mikä tuotti melkoista ajanhukkaa, kun täytyi monet kerrat muuttaa suuntaa. Niinpä heidän vihdoin maihin päästyänsä olikin kapteeni jo kauan sitten astunut aluksestaan.

Vanha merimies käski pitää omansa ja kapteenin veneen rannalla vieretysten, jotta voisi niitä tarpeen tullen käyttää. Hän hyppäsi hietikolle miestensä seuraamana, ja sitten alettiin varovaisesti työntyä sisämaahan päin.

Tuskin olivat he umpimähkään edenneet muutaman askeleen, kun heidän korvansa eroittivat hurjan paon töminää ja he näkivät mainitsemaltamme ontolta tieltä sekamelskassa ja suuri joukko meksikolaisia sotamiehiä kintereillään syöksyvän esille merimiesten, jotka olivat seuranneet kapteenia hänen retkellään.

Vanha Lovel ei joutunut ymmälle tässä arveluttavassa tilanteessa. Sensijaan että olisi hyökännyt joukkoon, hän asettui miehineen väijyksiin peerupuita ja mahonkeja kasvavan metsikön taakse, joka kohosi jonkun matkan päässä, ja varustautui hyvin kylmäverisesti tekemään eksytysrynnäkön toveriensa eduksi, kun otollinen hetki olisi tullut.

Selkä kalliota vasten, kymmenen askeleen päässä merestä taistelivat teksasilaiset epätoivoisesti suunnatonta ylivoimaa vastaan. Vielä minuutti ja kaikki olisi ollut lopussa, he olisivat kaikki kaatuneet; mutta silloin kajahti äkkiä meksikolaisten takaa valtava huuto: "Eteenpäin! Texas y libertad!" Sitä seurannut kauhea melu ja murhaava yhteislaukaus aivan läheltä ammuttuna saivat aikaan säikähdystä ja sekasortoa heidän riveissään.

Mestari Lovel oli tehnyt eksytysrynnäkkönsä pelastaakseen kapteeninsa tai, kuten hän lapsellisen hartaassa kiintymyksessään sanoi, ottopoikansa.

Meksikolaiset, jotka jo olivat pitäneet itseään voittajina, pelästyivät tästä odottamattomasta hyökkäyksestä, joka suoritettiin niin rivakasti, että he luulivat kimppuunsa karanneen melkoisen joukko-osaston Jaguarin johtamia peloittavia sissejä, joilla amerikkalaisen sotaväen riveissä jo oli tavaton maine.

Uskoen teksasilaisten astuneen maihin suurin joukoin ja teeskennelleen peräytymistä vain vietelläkseen heidät sitä varmemmin ansaan meksikolaiset peräytyivät vuorostaan, ja vihdoin heidät valtasi sellainen pakokauhu, että heidän upseeriensa ei onnistunut sitä hillitä. Miehet hajaantuivat ja alkoivat juosta joka suunnalle, heittäen aseensa maahan.

Rohkaistuneina tuon ikäänkuin salliman lähettämän vanhan merimiehen tulosta ja kapteeninsa äänen kiihoittamina ponnistivat teksasilaiset entistä enemmän.

Lujamieli kietaisi nenäliinan reiteensä ja alkoi Quoniamin tukemana, joka taistelun ajalla ei ollut tuumaakaan väistynyt hänen vierestään, peräytyä aluksia kohti laahaten Carmelaa mukanaan ja kapteenin ja hänen urheiden merimiestensä saattamana. Kuin saarrettu leijona kääntyivät nämä joka hetki kirvein ja pistimin meksikolaisia kohti, joita heidän upseerinsa olivat vihdoin onnistuneet keräämään, mutta jotka eivät kuitenkaan tohtineet liian läheltä ahdistaa tuimia vastustajiaan, kun jo taistelun alusta asti olivat oppineet heitä pitämään arvossa ja siis pelkäämään. Alati otellen pääsivät merimiehet vihdoin rannalle, valmiiksi varattujen veneiden luo.

Kapteeni Johnson käski sijoittaa haavoitetut isoveneeseen ja nousten Lujamielen, Quoniamin ja terveiden miesten kanssa toiseen alukseen hänen onnistui päästä rannasta, veneen hinatessa sairasvenettä perässään.

Tämä rohkea pako vihollisen tulen alla suoritettiin ihmeellisen täsmällisesti ja taitavasti. Osa veneen miehistöä ammuskeli rantaa reunustavia meksikolaisia, toisten soutaessa tarmokkaasti prikiä kohti.

Pian häipyi rannikko sumuun, vihollisen huudot alkoivat kuulua epäselvästi, laukaukset taukosivat, sieltä täältä rannikolta välkkyvät, liikkuvat valot sammuivat toinen toisensa perään, ja kaikki vaipui jälleen äänettömyyteen.

"Ah", sanoi kapteeni helpotuksesta huoahtaen ja ojentaen kätensä mestari Lovelille, "ilman sinua, isä, olisimme joutuneet hukkaan!"

"By god!" vastasi vanha merikarhu nauraa röhöttäen ja hieroen iloisesti käsiään. "Kyllä minä aavistinkin sinun jotakin hullutusta hautovan, kun esiinnyit minua kohtaan niin salaperäisenä. Niinpä menettelinkin sen mukaan."

Kapteeni vastasi vanhan toverinsa sanoihin vain uudella ystävällisellä kädenpuristuksella.

Kädet ristissä ja silmät kohotettuina taivasta kohti rukoili Carmela hartaasti, kiittäen Jumalaa ihmeellisestä vapautuksestaan.

"Kah, tässä on hän, jonka pelastimme", sanoi Lujamieli, "teitä minun on kiittäminen siitä, että jälleen löysin tyttäreni, enkä sitä koskaan unohda, kapteeni!"

"Mitäpä siitä, vanha metsästäjä", vastasi kapteeni nauraen, "minähän vain pidin teille antamani lupauksen. Enkö ollut vannonut auttavani teitä oman henkenikin uhalla?"

"Ja vähällä olit menettää pelipanoksesi", huomautti mestari Lovel. "Tämän jälkeen", lisäsi hän muuttaen sirosti sävyään, "minä hyvin käsitän, vaikken sellaisia asioita juuri ymmärräkään, että tuollaisen kauniin korvetin valtaaminen on hengenvaarallista leikkiä, by God!"

Tämä sukkeluus palautti merimiesten leikillisyyden, jonka heidän kokemansa vakavat tapahtumat olivat tilapäisesti haihduttaneet.

"Olemme kai todellakin välttäneet vaaran, isä?" kysyi nuori tyttö vavahtaen pelosta, jota ei kyennyt salaamaan.

"Kyllä, lapseni, rauhoitu", vastasi metsästäjä; "nyt olemme turvassa."

Juuri sillä hetkellä alkoivat merimiehet, ikäänkuin säestääkseen kanadalaisen sanoja tai ehkä pikemminkin ilkkuakseen vihollisilleen, joiden käsistä olivat niin uljaasti vapautuneet, laulaa tuollaista poljennollista loilotusta, joilla tasoitetaan tahtia ja joiden sanat jokainen airoja vetäessään kaiuttaa.

Esitämme tässä tuon soutulaulun ensimmäiset säkeistöt, kääntäen ne pikemmin näytteinä merirunoudesta kuin niiden todellisen arvon vuoksi.

Käänneltyään suussaan useita kertoja tavattoman isoa tupakkamälliä, joka paisutti hänen oikeaa poskeaan, viittasi mestari Lovel aluksen matruuseille ja alkoi ensimmäisenä laulaa käheällä äänellä jälkisäveltä, johon kaikki hänen perässään kuorossa yhtyivät:

    Näin soudetaan
    nyt joutuisaan.
    Vaikk' aallot lyö,
    on helppo työ.

Tämä laulu, jota meren kohina ja tuulen suhina vaimentaen säestivät, liiteli aaltojen harjalla, avaruuteen haihtuessaan kajahdellen ivallisesti rannikolle kerääntyneiden meksikolaisten korviin.

"No, pojat", virkkoi mestari Lovel, "koettakaahan nyt soutaa yhtaikaa!" Ja hän jatkoi:

    Kapteeni sanoi: Kiinan maa
    se kultaa meille suo,
    jok' ainoo merten matruusi
    sielt' aarteet kotiin tuo.

Ja koko miehistö toisti riemuiten loppusäveleen.

"Minun vuoroni!" huudahti silloin kapteeni Johnson mielissään, kun näki merimiesten niin pian palaavan tavanmukaiseen huolettomuuteensa, ja haluten yhtyä heidän hilpeyteensä:

    Luutnantti sanoi: Meksiko
    on paratiisi maan,
    siell' uljaat pojat halailla
    saa kaunokaisiaan!

"By God!" huudahti mestari Lovel, kun kuoro oli toistettu, "se on oikeaa merisissien laulua."

    Matruusi sanoi: viiniä
    ma vihollisten juon,
    ma tappelen ja humallun,
    muut riemut muille suon!

Tämä säkeistö tehosi paljon välittömämmin kuin edelliset. Rohkaistuneena vilpittömistä suosionosoituksista merimiesten puolelta aloitti mestari Lovel heti neljännen säkeistön.

    Ja laivapoika hyräili:
    on nainen uskoton,
    kuin vaahto – vielä hauraammat! –
    ne vaimoin valat on.

Täyttä kurkkua nauraen lauloivat soutajat voimakkaiden aironvetojensa tahdissa:

    Näin soudetaan
    nyt joutuisaan.
    Vaikk' aallot lyö,
    on helppo työ.

Tätä laulua, loputonta kuten kaikki merimiesten luikuttelut, olisi kaiketikin vielä kestänyt kauan, jollei kapteeni olisi käskevällä liikkeellä viitannut miehiä vaikenemaan.

"Uhkaako meitä joku uusi vaara?" kysyi Lujamieli levottomana.

"Kenties!" vastasi kapteeni, joka jo muutamia minuutteja oli kulmat rypyssä tähystellyt taivaanrantaa.

"Mitä tarkoitatte?" huudahti metsästäjä.

"Katsokaa!" vastasi kapteeni ojentaen käsivartensa aikaisemmin mainitsemaamme kalastajakylää kohti.

Lujamieli tarttui innokkaasti kaukoputkeen.

Tusinan verta isoja soutuveneitä, jotka olivat täynnä sotamiehiä, oli lähtemässä pienestä lahdelmasta ulappaa kohti.

Merellä kävi kova aallokko, tuuli oli navakka, ja alus, joka oli sullottu liian täyteen väkeä ja jolla oli sairasvene hinattavanaan, eteni vain verkalleen. Vaara, jonka he olivat luulleet välttäneensä, esiintyi uudessa muodossa, ja tällä kertaa todella peloittavin mittasuhtein, sillä meksikolaiset lähestyivät nopeasti ja pääsisivät ennen pitkää pyssynkantaman päähän.

Priki, jonka korkeat mastot he jo eroittivat, oli tosin vain korkeintaan kahden solmunvälin päässä meksikolaisista veneistä, mutta sille jätetyt muutamat miehet eivät suinkaan riittäneet kaikkien niiden liikkeiden suorittamiseen, jotka olivat välttämättömät, jotta se voisi antaa venekunnilleen tehokasta apua. Asema kävi hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Kapteeni nousi:

"Lapset!" virkkoi hän, "heittäytyköön kymmenen parasta uimaria joukostanne mereen lähteäkseen minun kanssani laivaa noutamaan."

"Kapteeni", huudahti metsästäjä, "mitä aiotte tehdä?"

"Pelastaa teidät", vastasi hän koruttomasti ja valmistausi panemaan suunnitelmansa täytäntöön.

"Ohoh", sanoi mestari Lovel tuimasti, "minä en salli sellaista hulluutta!"

"Hiljaa, herraseni", keskeytti kapteeni ankarasti, "minä yksin komennan laivallani."

"Mutta olettehan haavoitettu!" intti luutnantti.

Kapteeni Johnson oli todellakin saanut kirveeniskun, joka oli syvältä viiltänyt hänen oikeaa olkapäätänsä.

"Hiljaa, sanon! Minä en salli huomautuksia!"

Vanha merimies kumarsi päätänsä ja pyyhki salavihkaa kyyneleen.

Puristettuaan metsästäjän kättä hyppäsi kapteeni kymmenen matruusinsa kanssa päättäväisesti mereen, ja he hävisivät pimeään.

Kuultuaan uudesta vaarasta Carmela oli menehtyneenä vaipunut aluksen pohjalle.

Kurottaen päätänsä yritti mestari Lovel keksiä päällikköänsä. Suuria kyyneliä valui pitkin hänen ahavoituneita poskiaan, ja kaikki hänen jäsenensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti.

Meksikolaiset lähenivät yhä enemmän. He olivat jo kyllin lähellä, jotta voi helposti eroittaa heidän veneittensä lukumäärän, ja eräs kuunaripriki lähti paraikaa lahdenpoukamasta laskien täysin purjein, yhtyäkseen valtauslaivueeseen ja taatakseen hyökkäyksen menestyksen.

Sillä hetkellä kajahti ilman halki kaamea, epätoivoinen, kuolevan viimeistä korahdusta muistuttava äännähdys ja sai kauhusta hätkähtämään nämä miehet, joita mikään vaara ei voinut liikuttaa.

"Voi sitä onnetonta!" huudahti Lujamieli nousten ja ilmeisesti aikoen hypätä mereen.

Lovel tarttui häntä vyöstä ja painoi hänet vastustelusta huolimatta takaisin istualle.

"Mitä te aiottekaan?" kysyi hän.

"Ka, maksanhan vain velkani kapteenille", vastasi Lujamieli. "Hän pani henkensä alttiiksi minun tähteni, ja minä tahdon vuorostani panna alttiiksi omani hänet pelastaakseni."

"No, by god", huudahti luutnantti, "olettepa te mies! Mutta levätkäähän nyt vain. Tämä asia ei koske teitä, minä otan sen huolekseni."

Kapteeni oli arvostellut voimansa liian suuriksi. Tuskin oli hän vedessä, kun hänen haavansa tuotti hänelle sietämättömiä tuskia ja hänen käsivartensa turtui. Luonteenomaisella sitkeydellään hän oli tahtonut taistella kipua vastaan ja voittaa sen, mutta luonto oli ollut hänen tahtoaan ja tarmoaan voimakkaampi, hänen silmänsä olivat sumenneet, hänen liikkeensä olivat menettäneet tasapainonsa ja hän oli tuntenut joutuvansa aaltojen ajelemaksi.

Silloin häneltä oli päässyt tuo haikea äärimmäisen hädän huudahdus, johon mestari Lovel oli vastannut rientämällä hänen avukseen.

Kymmenen minuuttia kului, kymmenen tuskallista ja levotonta minuuttia, joiden aikana veneessä olijat tuskin tohtivat hengittää.

"Rohkeutta, pojat!" huusi äkkiä Lovelin läähättävä ääni. "Hän on pelastettu!"

Merimiehet päästivät riemuhuudon ja kumartuen airojaan vasten ponnistivat entistä enemmän.

Peloittava yhteislaukaus vastasi heille, ja vinkuen litistyivät luodit veneen varpelautoja vasten ja kuohuttivat merta sen ympärillä.

Ampumamatkan päähän ehdittyään avasivat meksikolaiset kauhean tulen teksasilaisia vastaan.

Nämä eivät vastanneet, vaan jatkoivat soutamistaan.

Kuului kumea jyrähdys, jota seurasi epätoivon huutoja ja kirouksia, ja joku röykkiö ilmestyi veneen tuulenpuolelle.

Se oli priki, joka tuli miehistöineen avuksi ja matkallaan upotti ja hajoitti vihollisen aluksia.

Astuessaan laivan kannelle uupui Carmela vihdoin liikutuksesta ja meni tainnoksiin.

Lujamieli otti hänet syliinsä ja vei Quoniamin ja kapteenin avulla kiireellisesti alas hyttiin.

"Kapteeni, kapteeni", huusi laivapoika syöksyen sinne, "meksikolaiset, meksikolaiset!"

Sillä välin kun teksasilaiset puuhailivat haavoitettujensa siirtämisessä veneestä laivaan otaksuen, että priki oli upottanut kaikki meksikolaiset veneet tai ainakin suurimman osan niistä, eivät he olleet tulleet pitäneeksi silmällä vihollisiaan, jotka luulivat tuhotuiksi. Tätä huolimattomuutta taitavasti hyväkseen käyttäen olivat nämä kokoontuneet ja yhtyneet prikin keulan puolella ja ryhtyneet rohkeasti valtaamaan alusta, kiiveten ankkurikettinkejä, vantteja ja kaikkia ulottuvilleen sattuvia köydenpätkiä pitkin. Onneksi oli mestari Lovel edellisenä iltana pingoituttanut entraushaat. Vanhan merimiehen varovaisuuden vuoksi ei meksikolaisten uhkarohkea yllätys siis onnistunut niin hyvin kuin nämä olivat otaksuneet.

Totellen kapteeninsa käskyjä tarttuivat teksasilaiset uudestaan aseisiinsa ja hyökkäsivät meksikolaisten kimppuun, jotka jo melkein vallitsivat laivan keulapuolella ja alkoivat siellä saada varman jalansijan.

Kirveillä aseistettuina, säkenöivin silmin ja vavahtelevin huulin olivat Lujamieli, Quoniam, kapteeni Johnson ja Lovel asettuneet ensimmäiseen riviin ja kehoittivat esimerkillään miehiänsä täyttämään hyvin velvollisuutensa.

Sitten alkoi ahtaalla, korkeintaan kymmenen neliömetrin laajuisella alalla yksi noita kauheita meritaisteluja, ilman järjestystä ja taktiikkaa, joissa raivo ja raaka voima korvaavat sotatieteen.

Peloittava kamppailu, kauhea teurastus pistimillä, kirveillä ja sapeleilla, ottelu, jossa jokainen haava on kuolettava ja joka muistuttaa kamalia taisteluja viimeiseen mieheen keskiajan synkimmältä kaudelta, kun raaka voima yksin laati lain.

Milloinkaan ei Valkoinen Nylkijä ollut taistellut niin vimmatusti. Raivoissaan, että oli päästänyt käsistään saaliin, jonka niin rohkeasti oli kaapannut, ja puolihulluna kiukusta näkyi hän taistelevan monen miehen voimalla, syöksyen, petoeläimen tavoin karjuen, herkeämättä taistelun tulisimpaan tuoksinaan etsien Carmelaa ja palaen halusta tappaa sen miehen, joka niin pelottomasti oli tytön häneltä riistänyt.

Sattuma näkyi tahtovan häntä hetkiseksi auttaa, osuttaen hänet äkkiä kapteenin kanssa vastatusten.

"Meidän kahden kamppailu!" huudahti hän riemusta ulvahtaen.

Kapteeni kohotti kirveensä.

"Ei, ei!" virkkoi Lujamieli heittäytyen kiihkeästi hänen eteensä, "tämä uhri on säästetty minua varten! Minä, minä yksin tapan tämän ihmishahmossa liikkuvan tiikerin. Villipetojen tappaminen kuuluu ammattiinikin", lisäsi hän käheästi nauraen; "eikä tämä otus pääse käsistäni!"

"Ah", huudahti Valkoinen Nylkijä, "kohtalo kai tuo sinut jälleen eteeni! Olkoon menneeksi! Siis ensiksi sinä!"

"Sinä tässä surmasi saat, konna!" vastasi kanadalainen. "Ah, sinä olit ryöstänyt minulta tyttäreni ja luulit kai olleesi varmassa piilossa? Mutta minä olin päässyt jäljillesi, ja kolme kuukautta olen seurannut sinun kintereilläsi ja odottanut otollista kostonhetkeä."

Nämä sanat kuullessaan ryntäsi Nylkijä raivostuneena vihollisensa kimppuun.

Tämä ei yrittänytkään häntä väistää, vaan päinvastoin kietoutui häneen jäntevillä käsivarsillaan ja työntyen koko painollaan häntä vastaan koetti häntä kaataa, samalla kun tikarinsa kärjellä tyrkki hänen kupeitansa.

Säkenöivin silmin, huulet vaahdossa, leppymättömän vihan vimmassa, tiukassa puristuksessa rinta rintaa, kasvot kasvoja vasten, äänettöminä ja kamalan näköisinä, yrittäen tappaa vastustajansa ja vähät välittäen omasta hengestään, kunhan vain vihollinen kuolisi, muistuttivat nuo miehet kahta raatelevaa petoa, jotka vimmatusti koettavat tuhota toisensa.

Teksasilaiset ja meksikolaiset olivat kuin yhteisestä päätöksestä pysähtyneet ja katselivat kauhuissaan tätä kamalaa kaksinkamppailua.

Vihdoin metsästäjä, joka jo ennen ottelua oli vakavasti haavoittunut, kaatui, riuhtaisten vihollisen mukaansa.

Tämä päästi riemuhuudon, joka hukkui tuskankiljahdukseen. Quoniam oli päistikkaa hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta oli valitettavasti laskenut ponnahduksensa väärin, ja molemmat putosivat mereen, joka sulkeutui heidän ylitseen kumeasti ja uhkaavasti kohisten.

Meksikolaiset, jotka olivat menettäneet päällikkönsä, ajattelivat enää vain pakoa ja heittäytyivät epäjärjestyksessä veneisiinsä.

Minuuttia myöhemmin he olivat kaikki jättäneet prikin.

Sillä hetkellä ilmestyi Quoniam jälleen. Vettä valuvana hän hoiperteli muutaman askeleen ja laskeutui Lujamielen viereen, jota Carmela ja kapteeni parhaansa mukaan hoivailivat ja joka alkoi tulla tajuihinsa.

Tuokion päästä metsästäjä tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi yrittääkseen nousta.

"No", kysyi hän Quoniamilta kääntäen päänsä tätä kohti, "onko hän kuollut?"

"Niin luulen", vastasi neekeri. "Kas tuossa", lisäsi hän ojentaen metsästäjälle pienikokoisen esineen, jota piti kädessään.

"Mikä se on?" kysyi Lujamieli.

Quoniam pudisti surumielisesti päätänsä. "Katso", virkkoi hän.

Hetkisen silmäiltyään tarkkaavaisesti neekeriä, jonka piirteet ilmaisivat hänenlaisessaan miehessä harvinaista mielenmasennusta, kysyi metsästäjä levottomana:

"Oletko ehkä vaarallisesti haavoittunut?"

Neekeri pudisti päätänsä.

"En", vastasi hän, "en minä ole haavoittunut."

"Mikä sinua sitten vaivaa?"

"Ota tämä", sanoi hän, ojentaen toistamiseen käsivartensa, "ota tämä, niin saat sen tietää."

Kummastuneena tästä omituisesta itsepintaisuudesta Lujamieli ojensi vuorostaan käsivartensa.

"Anna!" virkkoi hän.

Quoniam antoi hänelle esineen, jota näkyi salaavan muiden läsnäolijain katseilta. Kanadalaiselta pääsi hämmästyksen huuto, kun hän näki kapineen.

"Mistä sinä tämän löysit?" virkkoi hän levottomana.

"En tiedä, miten se kävi, mutta syöksyessäni sen miehen kimppuun joutuivat nämä ketjut ikäänkuin sattumalta kouraani. Mereen pudottuanikin ne säilytin, ja siinä ne nyt ovat. Tee niille mitä tahdot."

Toistamiseen tutkittuaan tuota salaperäistä esinettä Lujamieli kätki sen poveensa ja huokasi syvään. Yhtäkkiä nousi Carmela säikähtyneenä.

"Oi, katsokaa, katsokaa, rakas isä!" huudahti hän. "Voi, voi, me olemme hukassa!"

Metsästäjä säpsähti neitosen ääntä, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

"Mikä sitten on?" jupisi hän heikolla äänellä.

"Asia on niin", lausui kapteeni tuimasti, "että jollei ihmettä tapahdu, niin tällä kertaa olemme, kuten doña Carmela sanoo, tosiaan hukassa!"

Ja hän näytti noin kolmeakymmentä sotakuntoista venettä, jotka lähestyivät ja joita soudettiin sinne päin. Ne ympäröivät prikin niin tiukkana kehänä, että sen oli mahdotonta siitä päästä ulos.

"Oi, kohtalo on liian kova!" huudahti Carmela epätoivoissaan.

"Ei, tämä ei ole mahdollista", sanoi Lujamieli innokkaasti. "Jumala ei meitä näin hylkää!"

"Olemme pelastetut!" huudahti mestari Lovel, "olemme pelastetut! Katsokaa, katsokaa, veneet kääntyvät ja rientävät pois."

Miehistö kajahdutti riemuissaan iloisen hurraan.

Nousevan auringon ensimmäisissä säteissä nähtiin korvetti Libertadin kulkevan Galvestonin salmesta ja liikkuvan korkeintaan kahden tykinkantaman päässä prikistä.

Meksikolaisten veneet soutivat täyttä vauhtia maata kohti.

Pian olivat kaikki hävinneet.

Priki laski sitten korvettia kohti, ja molemmat purjehtivat yhdessä ankkuripaikalle.

Tuntia myöhemmin olivat molemmat laivat ankkuroineet linnoituksen tykkien turviin.

Tuskin olivat laivat laskeneet ankkurinsa, kun vene souti prikin luo. Se tuli linnoituksesta ja toi Jaguarin ja El Alférezin.

Meksikolaiset vangit oli jätetty Jaguarin vartioitaviksi, joka kylläkin oli käskenyt pitämään heitä tarkasti silmällä, mutta kuitenkin katsonut sopivaksi sallia heidän vapaasti liikkua linnoituksen piirissä.

Teksasilaisten yrittämäin kahden uhkarohkean retken onnistuminen oli suuresti edistänyt asiaa, jonka puolesta he taistelivat. Muutamassa tunnissa oli kapina kehittynyt vallankumoukseksi, ja sen johtajista tullut miehiä, jotka nyttemmin oli pakko ottaa lukuun.

Jaguari halusi toimia tarmokkaasti. Hän halusi käyttää hyväkseen meksikolaisten otaksuttavaa herpaantumista, saadakseen, jos mahdollista, kaupungin antautumaan miekan iskutta.

Keskustellessaan eversti Melendezin kanssa oli nuori päällikkö vartavasten ilmoittanut hänelle niin äkkiä näiden retkien tulokset otaksuen, että kenraali Rubion hämmästys, kun hän tämän uutisen kuulisi, olisi eduksi vastaisissa neuvotteluissa.

Mutta ennenkuin ryhtyisi mihinkään Jaguari tahtoi päästä keskusteluun ystäviensä kanssa voidakseen ratkaisevasti päättää, millä tavoin hänen näin vakavissa olosuhteissa oli toimittava, koska hän ei suinkaan halunnut ottaa vastuulleen päätöksiä, jotka tehtäisiin.

Tämä menettely ei ollut ainoastaan järkevä, vaan osoitti täydellistä itsensä kieltämistä, varsinkin sen käyttäytymisen jälkeen, jota hän oli osoittanut siitä asti, kun vihollisuudet Meksikon hallitusta vastaan alkoivat, ja kun ottaa huomioon sen korkean aseman, johon hän oli puoluelaistensa keskuudessa kohonnut.

Mutta kun puhtainkaan ja vilpittöminkään ihmissydän ei koskaan ole vapaa ihmisluonteeseen kuuluvista heikkouksista, oli Jaguarillakin, vaikkei hän sitä tohtinut itselleenkään tunnustaa, toinenkin syy, joka näin pakotti häntä kiirehtimään prikiin.

Tämä syy oli aivan yksityisluontoinen. Hän halusi mahdollisimman pian saada tietää, mitkä tulokset Lujamielen ja kapteeni Johnsonin Valkoisen Nylkijän taloa vastaan tekemällä retkellä oli ollut.

Niinpä nuori mies heti laivan kannelle astuttuaan ja edes vastaamatta köysitikkaiden luo rientäneiden ystäviensä hartaisiin tervehdyksiin tiedusti Lujamieltä, syystä ihmetellen, ettei nähnyt häntä noiden häntä vastaan rientäneiden henkilöiden joukossa.

Mitään muuta virkkamatta viittasi kapteeni häntä seuraamaan itseään.

Käsittämättä tällaista vaiteliaisuutta, mutta vakavasti levottomana, astui nuori mies hyttiin.

Siellä hän näki Lujamielen riippumatossa lepäämässä. Jakkaralla hänen vieressään istui itkevä nainen.

Jaguari oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän kalpeni. Tuon naisen hän oli tuntenut Carmelaksi.

Hänen liikutuksensa oli niin valtava, että hänen täytyi tukea itseään väliseinää vasten, jottei kaatuisi. Hänen askeleensa kuullessaan oli neitonen kohottanut päänsä.

"Oi", huudahti tämä, riemusta ristiten kätensä, "tekö, tekö vihdoinkin!"

"Kiitos, Carmela!" vastasi Jaguari hillityllä äänellä. "Kiitos tuosta hyvästä sanasta! Se todistaa, että sinä et ole minua unohtanut."

"Unohtanutko teidät – teidät, jota lähinnä isääni saan kiittää kaikesta! Oi, tiedättehän, että se oli mahdotonta."

"Kiitos vieläkin. Sinä et tiedä, et voi tietää, Carmela, kuinka onnelliseksi minut tällä hetkellä teet. Vaikka uhraisin koko elämäni sinua palvellakseni, ei se riittäisi sen hyvän tunnustukseksi, mitä minulle teet. Olet vihdoinkin vapaa! Uljas Lujamieli! Tiesinhän, että hän onnistuisi!"

"Ah, ystäväni, se menestys tuli hänelle kalliiksi!"

"Mitä tarkoitat? Toivoakseni hän ei ole vaarallisesti haavoittunut?"

"Minä sitä päinvastoin pelkään, ystäväni."

"Oh, kyllä me hänet pelastamme!"

"Tulkaahan lähemmäksi, Jaguari", virkkoi silloin metsästäjä heikolla äänellä. "Antakaa minulle kätenne, jotta puristan sitä omissani."

Nuori mies lähestyi innokkaasti.

"Oi, hyvin mielelläni", huudahti hän ojentaen kätensä.

"Ottelu oli kuuma, ystäväni", vastasi kanadalainen, "se mies on leijona."

"Niin, niin, kamala vastustaja, mutta vihdoinkin hänestä olette suoriutunut."

"Olen, Jumalan kiitos! Mutta hänen merkkinsä säilytän ikäni kaiken, jos Jumala soisikin minun toipuvan."

"Canarios, toivottavasti toivutte piankin."

Metsästäjä kohautti päätänsä.

"Ei, ei", vastasi hän; "minä olen haavojen tuntija, kun olen niitä melkoisen monta iskenyt ja varsin paljon itsekin saanut. Nämä ovat vakavia."

"Eikö teillä siis ole paranemisen toivoa?"

"Sitä en tahdo sanoa. Toistanhan vain, että monta päivää kuluu, ennenkuin voin palata erämaahan", vastasi metsästäjä tukahduttaen huokauksen.

"He, he, kuka tietää? Jokainen haava, joka ei tapa, paranee varsin pian, sanovat intiaanit, ja he ovat oikeassa. Ja mihin se mies joutui?"

"Kaikesta päättäen hän kuoli", sanoi Lujamieli soinnuttomalla äänellä.

"Sittenhän on kaikki parhain päin."

Sillä hetkellä kapteeni Johnson raotti ovea.

"Laivan luo on laskenut neuvottelulipulla varustettu vene; mitä pitää tehdä?" kysyi hän.

"Ottaa se vastaan, sangre de Dios, ottaa se vastaan, rakas Johnson! Ellen erehdy, täytyy sen veneen olla hyvien uutisten tuoja."

"Ystävämme haluavat, että saapuisitte kuulemaan ehdotuksia, joita meille epäilemättä tehdään."

"Mitä sanotte, Lujamieli?" kysyi nuori päällikkö kääntyen vanhaa metsästäjää kohti.

"Menkää, ystäväni, mihin velvollisuutenne teitä kutsuu. Minä tunnenkin kaipaavani lepoa. Ja ettehän te kauan viipyne?"

"En suinkaan. Heti kun joudun, palaan luoksenne, mutta palaan toimittaakseni teidät maihin. Teidän tilanne vaatii hoivaa, jota ette voi täällä saada."

"Siihen minä suostun, ystäväni, varsinkin, kun todella uskon, että mannerilma tekee minulle hyvää."

"Asia on siis sovittu", virkkoi Jaguari riemuissaan. "Näkemiin!"

"Näkemiin!" vastasi Lujamieli lysähtäen takaisin vuoteeseensa.

Kumarrettuaan Carmelalle, joka vastasi hänelle lempeällä ja surumielisellä katseella, lähti nuori mies hytistä ja astui kapteenin kanssa kannelle.

Seuraavassa teoksessamme tapaamme kaikki tämän pitkän tarinan henkilöt seisomassa kasvot kasvoja vasten, sillä ratkaiseva näytös on alkamassa. Vapaus ja sortovalta ovat vihdoinkin katselemassa toisiaan silmästä silmään, ja yhdestä taistelusta riippuu ehkä kokonaisen kansan kohtalo.

Jatkona ilmestyy myöhemmin seikkailuromaani "Uljuutta ja viekkautta."