[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9fSp3G_cfTRLzRVX5NGFAdXb-rJ8NI7G2z1Om-QruGw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},1861,"Jaguari","Aimard, Gustave",1818,1883,"1861-aimard-gustave-jaguari","1861__Aimard_Gustave__Jaguari","Romaani Teksasin vapaussodasta","romaani",[],[],"fi",1864,1923,73655,510871,true,null,[],[],[],"Aimardin seikkailuromaani sijoittuu Teksasin vapaussotaan ja kuvaa meksikolaisten ja teksasilaisten välistä kamppailua. Tarinassa seurataan salaperäistä Jaguari-nimistä hahmoa, intiaaneja ja metsästäjiä aarniometsien ja preerioiden keskellä.","Gustave Aimardin 'Jaguari' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1861.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JAGUARI\n\nRomaani Teksasin vapaussodasta\n\n\nKirj.\n\nGUSTAVE AIMARD\n\n\n\nRanskankielestä suomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,,\nArvi A. Karisto Oy,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\n    I. Fray Antonio\n   II. Intiaanien valtiotaitoa\n  III. Kuilussa\n   IV. Vastakumppanit\n    V. Kenraali Rubio\n   VI. Metsästäjäin neuvottelu\n  VII. Vanha ystävä\n VIII. Quoniamin paluu\n   IX. Vieraanvaraisuutta\n    X. Mezquiten hacienda\n   XI. Fray Antoniossa tapahtunut muutos\n  XII. Antaumishaaste\n XIII. Piiritys\n  XIV. Ehdotus\n   XV. Salamanisku\n  XVI. Salaliittolaiset\n XVII. Vakoilija\nXVIII. La Pulqueria\n  XIX. Merellä\n   XX. Kaappaus\n  XXI. Haavemainen tarina\n XXII. Yllätys\nXXIII. El Salto del Frayle\n XXIV. Maihinnousu\n  XXV. Eteenpäin!\n\n\n\n\nI\n\nFray Antonio\n\n\nKaikki metsänkävijät ovat panneet merkille, että jokaista, ken uuden\nmaailman mantereella vielä melkoisen laajoja aloja peittävissä\näärettömissä aarniometsissä mielii tunkeutua johonkuhun noista\nihmiskäden tähän asti tärvelemättömistä ja Jumalan niihin painaman\nylevän sinetin yhä koskemattomina säilyttävistä salaperäisistä\nsopukoista, kohtaavat alkuaskeleilla melkein voittamattomat vaikeudet,\njotka kuitenkin vähitellen yhä enemmän helpottuvat ja lyhyen ajan\nkuluttua miltei aivan katoavat, ikäänkuin luonto olisi tahtonut okailla\nja orjantappuroilla vyöttäen sulkea näiden satavuotisten metsien\nutuisen siimeksen, jossa se takoo salaisimpia taikojaan.\n\nMonet kerrat olemme Amerikassa harhaillessamme itsekin joutuneet\ntoteamaan ylläesittämämme huomion pätevyyden. Nämä laadultaan omituiset\nmetsät, joita toisiinsa kietoutuneet, joka haaralle uskomattoman\nrajusti ja mehevästi versovat loiskasvit ikäänkuin suojavarustuksena\npanssaroivat, näyttivät meistä ongelmalta, jonka ratkaisun täytyi olla\nmielenkiintoinen usealta ja varsinkin tieteen näkökannalta.\n\nOn mielestämme ilmeistä, että ilmanvaihto edistää kasvullisuuden\nkehitystä.\n\nIlma, joka kiertää vapaasti laajaa, isoilla puilla peitettyä aluetta,\nilmakehää värisyttävien erisuuntaisten tuulien ajamana, tunkeutuu\nenemmän tai vähemmän syvälle tuohon kiertämäänsä metsikköön ja antaa\nsiis elatusta kaikenlaisille loisille, joita kasvistossa sen\nvaikutuksille alttiina esiintyy. Mutta melkoisen syvälle tiheikköön\nsaavuttuaan ilma ei niin usein uudistu eikä enää tarjoa hiilihappoa\nkaikille maasta nouseville iduille, jotka silloin ravinnon puutteessa\nkuihtuvat ja lopuksi kuolevat.\n\nTämä on siinä määrin totta, että sellaiset maan epätasaisuudet, jotka\neräissä kohdin helpottavat ja vilkastuttavat ilman liikuntaa, kuten\npuron uoma tai kahden kukkulan välinen rotko, joiden suu avautuu\npäätuulten suuntaan, edistävät virkeämmän kasvullisuuden versomista\nkuin laakeilla saloseuduilla tavataan.\n\nOn melkein varmaa, että _fray_ Antonio [kts. _Kapinalipun alla_, johon\ntämä romaani liittyy suoranaisena jatkona] ei pohtinut mitään näistä\nmietelmistä, joilla tämän luvun aloitamme, kun hän varovaisesti ja\näänettömästi hiipi puiden välitse, jättäen miehen, joka häntä oli\nauttanut ja luultavasti pelastanut hänen henkensä, parhaansa mukaan\ntaistelemaan kimppuunsa hyökänneen punanahkaparven kanssa, jota vastaan\npuolustautuessaan hänellä epäilemättä olisi tukala tehtävä. Fray\nAntonio ei ollut suinkaan pelkuri. Useissakin vaarallisissa tilanteissa\nhän oli osoittanut todellista urhoollisuutta, mutta elämä, jota hän\nvietti, tarjosi hänelle äärettömiä etuja ja arvaamattomia nautintoja,\ntuntuen siis hänestä mukavalta, ja hän teki kaikkensa viettääkseen sen\nhauskasti ja huolettomasti. Niinpä hän oman itsensä vuoksi olikin\ntavattoman varovainen eikä koskaan uhmaillut vaaraa ilman välttämätöntä\npakkoa, mutta silloin hänestä, kuten kaikista ahtaalle joutuneista\nhenkilöistä, tulikin hirmuinen ja todella peloittava vastustaja niille,\njotka tavalla tai toisella olivat ärsyttäneet hänen vihansa puhkeamaan.\n\nKun papisto Meksikossa ja yleensä koko espanjalaisessa Amerikassa saa\naineksensa köyhästä kansanluokasta, on se kokoonpantu törkeän\ntietämättömistä ja enimmäkseen siveellisesti jokseenkin epäiltävistä\naineksista. Hengellinen sääty, johon kuuluu lähes kolmannes väestöstä,\nelää melkein riippumattomana kaikesta alamaisuudesta ja valvonnasta ja\nkerää keskuuteensa kaikenlaista kansaa, henkilöitä, joille\npapinkauhtana tai munkinkaapu on verhona, jonka turvissa he vapaasti\nantautuvat paheisiinsa, rakastaen tiettävästi varsinkin joutilaisuutta,\nhekumaa ja juopottelua.\n\nNauttien suurta luottamusta ja kunnioitusta sivistyneen intiaaniväestön\nkeskuudessa käyttävät munkit häpeämättä hyväkseen heitä ympäröivää\npyhyyden sädekehää, ylenmäärin nylkeäkseen näitä ihmisparkoja mitä\npienimmilläkin verukkeilla.\n\nMuutoin ovat hävyttömyys ja tapainturmelus näissä koskaan\naikaisemminkaan nuoria olemattansa vanhentuneissa ja ränstyneissä\nmaissa ehtineet niin pitkälle, että munkkien käytös, niin loukkaavalta\nkuin se eurooppalaisen silmissä näyttäisikin, on aivan luonnollista\nniistä henkilöistä, joiden keskuudessa he elävät, eikä mitenkään\nkiinnitä ympäristön huomiota heihin.\n\nÄlköön suinkaan luultako meidän tahtovan uskotella, ettei\nmeksikolaisessa papistossa ja sen huonoon huutoon joutuneiden\nmunkkienkin joukossa olisi miehiä, jotka ovat pukunsa arvoiset ja\nvakuutetut toimensa pyhyydestä. Niitä on paljonkin ja olemme sellaisia\ntunteneet, vaikka he valitettavasti ovat niin äärettömän pienenä\nvähemmistönä, että heitä täytyy pitää poikkeuksina.\n\nFray Antonio ei suinkaan ollut parempi tai huonompi kuin toiset\nmunkinkaapuun pukeutuneet, mutta pahaksi onneksi näkyi kohtalo häntä jo\njonkun aikaa erikoisemmin ahdistelleen ja sekoittaneen hänet vastoin\nhänen lujaa tahtoansa tapahtumiin, jotka eivät ainoastaan olleet hänen\ntoimelleen, vaan hänen luonteelleen ja tavoilleenkin vieraita, ja\nsaattaneet hänet moniin toinen toistaan ikävämpiin ahdinkoihin, jotka\nalkoivat tehdä tähän asti niin hauskalta tuntuneen elämän hänelle\nkatkeraksi.\n\nVarsinkin oli kamala salajuoni, jonka uhriksi John Davis oli\nmunkkiparan saattanut, painanut melko surullisen leiman hänen muinoin\nniin hilpeään luonteeseensa. Kolkko alakuloisuus oli hänet vallannut,\nja vain raskain ja epävarmoin askelin hän pakeni metsän läpi, vaikka\nhän yhä korviinsa kuuluvan taistelunrymäkän kiihoittamana koetti\nrientää pois, jotteivät punanahat, jos ne pääsisivät voitolle, saisi\nhäntä käsiinsä.\n\nYö yllätti poloisen fray Antonion ennenkuin hän vielä oli ehtinyt tämän\nhänestä loppumattomalta näyttävän metsän laitaan.\n\nTarmottomana luonteeltaan eikä ollenkaan tottuneena erämaan elämään\nhätääntyi munkki kovin nähdessään auringon vaipuvan taivaanrannan\ntaakse purppura- ja kulta-aaltoihin ja pimeyden melkein samassa\nsilmänräpäyksessä peittävän maan.\n\nAseitta, tulentekovehkeittä, puolikuolleena nälästä ja levottomuudesta\nloi munkki ympärilleen pitkän, epätoivoisen katseen ja laskeutui\nkumeasti voihkaisten tanterelle.\n\nHän ei tosiaan tiennyt, minkä pyhimyksen haltuun itsensä jättäisi.\n\nMuutaman minuutin jälkeen kuitenkin itsesäilytysvaisto vei voiton\nalakuloisuudesta, ja munkki, jonka hampaat kalisivat kauhusta hänen\nkuullessaan metsän syvyydestä kaikuvia petoeläinten kaameita\nkarjahduksia, kun ne alkoivat herätä ja omalla tavallaan tervehtiä\ntoivotun hämärän palaamista, nousi kuumeisen tarmokkaasti ja sen\nhermostuneen liikakiihtymyksen vallassa, jota pelko määrätyllä\nasteellaan herättää, päätti käyttää hyväkseen metsän läpi tunkevia\nvalovälähdyksiä etsiäkseen turvallisen yösijan. Hänen edessään kohosi\nmahtava mahonkitammi, jonka toisiinsa kietoutuneet oksat ja paksu\nlehtiverho näkyivät tarjoavan varman turvapaikan metsän synkkien\nasukkaiden otaksuttavia hyökkäyksiä vastaan.\n\nTosin kyllä olisi pelkkä ajatus tuohon jättiläispuuhun kiipeämisestä\njokaisessa muussa tilaisuudessa kuin tässä nykyisessä näyttänyt\nmunkista sulalta hulluudelta ja mielipuolisuudelta sekä hänen valtavan\npyöreytensä että kömpelyytensäkin vuoksi, mistä seikasta hän oli\nitsekin aivan varma.\n\nMutta hetki oli arveluttava, joka silmänräpäys kävi tilanne\nvaarallisemmaksi, karjunta lähestyi huolestuttavan nopeasti, ei ollut\naikaa aprikoida. Eikä fray Antonio aprikoinut.\n\nKierrettyään pariin kertaan puun etsiäkseen paikkaa, mistä kiipeäminen\nolisi helpointa, kietoi hän huokaisten käsivartensa mahtavan,\nmonioksaisen ja ryhmyisen rungon ympärille ja aloitti vaivaloisen\nyrityksensä.\n\nMutta moiseen tammeen nouseminen ei ollut helppoa varsinkaan\nmöhömahaiselle munkille. Fray Antonio sen pian ikäväkseen huomasi,\nsillä joka kerta, kun hänen oli sanomattomilla ponnistuksilla\nonnistunut kohottautua muutama tuuma maasta, pettivät hänen voimansa\näkkiä, hän romahti alas ja kieri maassa vaatteet revittyinä ja kädet\nverissä. Kymmenkunta kertaa hän oli jo uudistanut yrityksensä epätoivon\nsitkeydellä, mutta onnistumatta. Hiki tippui hänen otsaltaan, hänen\nrintansa läähätti, ja hän oli niin surkeassa tilassa, että hänen\nkiihkein vihollisensakin olisi häntä säälinyt.\n\n\"En minä koskaan tuonne ylös pääse\", jupisi hän murheellisesti, \"ja jos\njään tähän, olen mennyttä miestä, sillä ennenkuin tuntiakaan on\nkulunut, on joku illallistaan etsivä tiikeri varmasti pistänyt minut\nposkeensa.\"\n\nTämä viimeinen täysin totuudenmukainen mietelmä antoi uutta intoa\nmunkille, joka päätti tehdä vielä viimeisen ponnistuksen.\n\nMutta tällä kertaa hän päättikin ryhtyä kaikkiin\nvarovaisuustoimenpiteisiin. Senvuoksi hän alkoi kerätä ympärilleen\nsiroittuneita risuja ja kasata niitä puun juurelle kyhätäkseen\nitselleen kyllin korkean astimen, jotta aivan suuretta vaivatta\nulottuisi jokseenkin matalaan oksaan, jolla hän, kun pitäisi huolta\nvalveilla pysymisestään, toki saattoi toivoa viettävänsä yön verrattain\nrauhallisesti ja tarvitsematta pelätä joutuvansa petojen ruuaksi, mikä\nvaihtoehto ei kunnon munkkiamme vähääkään viehättänyt.\n\nUutteruudellaan oli fray Antonio ennen pitkää saanutkin kerätyksi\nmelkoisen ruuhkakasan puun juurelle.\n\nTyytyväinen hymy valaisi hänen leveät kasvonsa, ja hän veti syvän\nhenkäyksen pyyhkiessään hikeä valuvaa otsaansa.\n\n\"Jollen\", jupisi hän laskien silmämitalla tuota kiivettävää matkaa,\n\"tällä kertaa onnistu, olen aika kömpelö.\"\n\nSillä välin olivat illan viimeiset valon välkkeet, jotka olivat olleet\nmunkille niin hyödyllisiä, kokonaan sammuneet. Kun tähdetkään eivät\nvielä tuikkineet, jäi taivas kovin tummaksi, ja vielä pimeämpää oli\nmetsässä puiden alla. Kaikki alkoi hävitä näkyvistä, niin ettei enää\nvoinut eroittaa kuin siellä täällä aivan lähellä muutamia puuryhmiä,\njoiden tummemmat varjot häämöittivät yössä, ja joitakuita viime\nrajuilman muodostamia vesilätäköitä, jotka kuulsivat vaaleampina\ntäplinä metsässä. Illan tuuli oli noussut, ja sen suhina kuului\nlehvissä surumielisenä ja synkkänä valituksena.\n\nKorven peloittavat asukkaat olivat lähteneet salaperäisistä luolistaan,\nja kuivat oksat rasahtelivat niiden jalkojen alla, kun ne lähestyivät\nkorviavihlovin naukumisin.\n\nMunkilla ei ollut hetkeäkään hukattavana, jollei tahtonut, että\nkauheat, pitkästä paastosta raivostuneet pedot hyökkäisivät hänen\nkimppuunsa yhtaikaa joka taholta.\n\nLuotuaan tutkivan katseen ympärille varmistuakseen, että mikään välitön\nvaara ei häntä uhannut, teki munkki hurskaasti ristinmerkin ja\njättäytyi Jumalan haltuun vilpittömämmällä hartaudella kuin varmaankaan\nkoskaan ennen. Ryhtyen äkkiä tuumasta toimeen hän alkoi päättävästi\nnousta risukasalle, jonka oli puun juurelle portaakseen kerännyt.\n\nMuutamien turhien yritysten jälkeen hänen onnistuikin nousta tämän\ntekokummun huipulle.\n\nSitten hän pysähtyi hetkiseksi hengähtääkseen. Älykkään tuumansa\ntuloksena fray Antonio olikin jo lähes kymmenen askeleen korkeudella\nmaasta. Tosin kyllä olisi mikä eläin tahansa kukistanut tuon esteen,\nmutta sittenkin tämä onnistunut alku antoi munkille uutta rohkeutta,\nvarsinkin kun hän kohottaessaan silmänsä äkkäsi vähäisen matkan päässä\nyläpuolellaan sen siunatun oksan, jota hän niin kauan turhaan oli\ntavoittanut.\n\n\"Ylöspäin!\" huudahti hän toivehikkaasti.\n\nHän kietoi uudestaan käsivartensa puunrungon ympäri ja alkoi\nvaivaloisesti kiivetä. Joko sitten sattumalta tai taitavuudellaan\nonnistui isä Antonion vihdoin äärettömien ponnistusten jälkeen tarttua\nmolemmilla käsillään oksaan ja tarrautua siihen kaikin voimin.\n\nLoppu kävi helposti. Munkki kokosi tavattomalla ponnistuksella kaiken\ntarmonsa, joka hänellä vielä oli edellisistä yrityksistään jäljellä, ja\nheilauttaen ja kohottaen itseään käsivarsiensa voimalla hän koetti\nasettua kahareisin oksalle. Sitkeällä itsepintaisuudellaan hän oli jo\nsaanut päänsä ja hartiansa oksan yläpuolelle, kun hän äkkiä tunsi käden\ntai käpälän tarttuvan oikeaan sääreensä ja puristavan sitä kuin\nruuvipihdissä.\n\nKauhunväre puistatti munkin ruumista, veri hyytyi hänen suonissaan,\nkylmä hiki kihoili hänen ohimoilleen, ja hänen hampaansa kalisivat\nkatketakseen.\n\n\"Auta armias!\" huudahti hän tukahtuneella äänellä, \"minä olen kuoleman\noma. Jeesus, Maria, armahtakaa minua!\"\n\nHänen pelosta herpautuneet voimansa pettivät, kädet irtaantuivat\nturvaoksasta ja hän pudota mätkähti puun juurelle.\n\nOnneksi fray Antoniolle oli hänen niin suurella huolella keräämänsä\nrisukasa melkoisesti vaimentanut hänen putoamistansa, joka muuten olisi\nluultavasti tuottanut hänelle kuoleman, mutta hänen kokemansa\nmielenjärkytys oli ollut niin voimakas, että hän menetti kokonaan\ntajuntansa.\n\nMunkin tainnostila oli pitkäaikainen. Kun hän jälleen tointui\ntajuihinsa ja avasi silmänsä, loi hän säikähtyneen katseen ympärilleen,\narvellen kamalan painajaisen häntä ahdistavan.\n\nHän ei ollut juuri hievahtanutkaan. Hän oli yhä saman puun juurella,\njohon hän niin kauan oli turhaan yrittänyt kiivetä, mutta makasi\npitkänään ison, roihuvan nuotion ääressä, jolla oli kuusipeuran\npuolikas paistumassa, ja aivan hänen ympärillään istui kantapäilleen\nkyykistyneenä parikymmentä punanahkaa, poltellen ääneti\n\"rauhanpiippujaan\" sillä välin kun heidän muutaman askeleen päähän\nratsastusvalmiiksi kytketyt hevosensa täysin suullisin ahmivat\napettansa.\n\nFray Antonio oli monta kertaa ennenkin nähnyt intiaaneja. Olipa hän\nuseasti ollut jokseenkin pitkällisissä suhteissakin heidän kanssaan ja\ntunsi vähän heidän tapojaan. Miehet olivat puetut uhkeaan sotapukuunsa\nja heidän koholle asetetuista hiuksistaan ja pitkistä uurretuista\nkeihäistään oli helppo tuntea heidät _apacheiksi_.\n\nMunkki tunsi sisällistä puistatusta. Apachit ovat kuuluisat\njulmuudestaan ja lurjusmaisuudestaan. Poloinen fray Antonio oli\npaiskautunut Charybdiksestä Scyllaan; hän oli välttänyt petoeläinten\nraateluhampaat vain joutuakseen luultavasti punanahkain kidutettavaksi.\n\nSe oli surullinen otaksuma ja antoi onnettomalle munkille kyllin\naihetta toinen toistansa synkempiin muistelmiin, sillä monesti hän oli\nkauhulla kuunnellut metsästäjäin kertomuksia niistä hirvittävistä\nkidutuksista, joilla apacheja huvitti mitä julmimmin rääkätä\nvankejansa.\n\nIntiaanit polttelivat kuitenkin yhä äänettöminä eivätkä näkyneet\nhuomanneen, että heidän vankinsa oli tullut tajuihinsa.\n\nMunkki oli puolestaan sulkenut hyvin visusti silmänsä ja koetti pysyä\naivan liikkumatta jättääkseen peloittavat toverinsa mahdollisimman\npitkäksi aikaa tietämättömiksi hänen tilastansa niinkuin otaksui heidän\nolevan.\n\nVihdoin lakkasivat intiaanit polttelemasta ja kolisteltuaan\ntuhan piipuistaan pistivät ne takaisin vöihinsä. Yksi punanahoista\nnosti tulelta jo parahiksi kypsyneen kuusipeuranpuolikkaan,\npani sen _abanjon_ lehdille toveriensa eteen ja siepaten\npäänahannylkemisveitsensä valmistausi jokainen käymään tarmokkaasti\nkäsiksi paistiin, josta höyrysi suloista, ruokahalua kiihoittavaa\ntuoksua, varsinkin sellaisen henkilön nenää hivelevää, jonka oli koko\nkulunut päiväkausi täytynyt pitää ehdotonta paastoa.\n\nSilloin tunsi munkki paksun käden laskeutuvan raskaasti rintansa päälle\nja kuuli kurkkusointuisen, mutta ei kuitenkaan sävyltään uhkaavan äänen\nlausuvan:\n\n\"Rukousisä voi nyt avata silmänsä, paisti höyryää ja isän osa on\nleikattuna.\"\n\nHuomaten, että hänen viekkautensa oli keksitty, ja hirvenpaistin\nherkullisen tuoksun kiihoittamana rohkaisihe munkki, avasi silmänsä ja\nkohosi istualleen.\n\n\"Osh\", toisti puhuttelija, \"nouskaahan, isä, syömään, isä on kyllin\nnukkunut ja on varmaan nälissään.\"\n\nMunkki koetti hymyillä, mutta sai väännetyksi suunsa vain kamalaan\nirvistykseen, kun pelko häntä niin kouristi. Mutta koska hänellä\ntosiaan oli suden nälkä, seurasi hän intiaanien esimerkkiä, jotka jo\nolivat alkaneet aterioida, ja ryhtyi syömään paistinkimpaletta, jonka\nnämä huomaavaisesti olivat panneet hänen eteensä.\n\nAteria ei kestänyt kauan, mutta kuitenkin kyllin kauan, jotta munkki\nehti hiukan rohkaistua ja alkaa katsella asemaansa vähemmän synkästi\nkuin aikaisemmin.\n\nEikä apachien käytöksestä häntä kohtaan ilmennytkään mitään\nvihamielisyyttä. Päinvastoin tarjoilivat he hänelle huomaavaisesti,\nmitä hän tarvitsi, ja antoivat uutta ruokaa nähdessään, ettei hänen\nedessään enää ollut mitään; olivatpa kohteliaisuudessaan menneet\nniinkin pitkälle, että olivat antaneet hänelle muutaman kulauksen\nviinaa -- erinomaisen arvokasta nestettä, jonka käyttämisessä he\nitsekin ovat perin kitsaita, koska sen hankkiminen on heille varsin\nvaikeata.\n\nKun ateria oli päättynyt, otti munkki, melkein kokonaan varmistuneena\nisäntiensä ystävällisistä aikeista ja nähdessään näiden sytyttävän\npitkät piippunsa ja ryhtyen tapansa mukaan polttamaan, taskustaan\ntupakkakukkaron ja maissinlehden ja kierrettyään sen _pajilloksi_ niin\nnäppärästi kuin vain espanjalaisrotuiset osaavat nautti hän\ntunnollisesti oivallisen havannalaisensa, _costa abajon_, sinisiä\nhaikuja.\n\nNäin kului pitkähkö aika, ennenkuin saapuvilla olijat vaihtoivat\nsanaakaan keskenään.\n\nVähitellen harvenivat punanahkain rivit, kun he lyhyin väliajoin toinen\ntoisensa jälkeen kietoutuivat peitteisiinsä ja oikaisten itsensä\nmaahan, jalat nuotioon päin, melkein samassa vaipuivat uneen.\n\nUupuneena päiväkauden tuskallisista mielenliikutuksista ja tavattomista\nvaivoistaan olisi fray Antonio kernaasti noudattanut intiaanien\nesimerkkiä, jos olisi uskaltanut; sillä hän tunsi silmiensä väkisinkin\npainuvan kiinni, ja raukaisevaa unta vastaan ponnisteleminen oli\nhänelle sanomattoman vaikeata.\n\nVihdoin näkyi intiaani, ainoa, joka siihen asti oli häntä puhutellut,\nhuomaavan hänen uneliaisuutensa ja häntä säälivän.\n\nHän nousi, meni noutamaan hevosloimen, toi sen munkille ja virkkoi\ntähän asti käyttämällään huonolla espanjankielellä:\n\n\"Kääriytyköön isä tähän _fresedaan_; yöt ovat kylmät ja isä on kovin\nunissaan. Tämän peitossa nukutte lämpimämmin. Huomenna polttaa eräs\npäällikkö isän kanssa rauhanpiipun neuvottelukokouksessa. Sininen Repo\nhaluaa vakavasti keskustella valkonaamain rukousisän kanssa.\"\n\nFray Antonio otti kiitollisesti vastaan päällikön hänelle niin\nherttaisesti ojentaman loimen, ja yrittämättä pitkittää haastelua hän\nkääriytyi huolellisesti sen poimuihin ja paneusi maata nuotion ääreen,\nniin että sai mahdollisimman paljon sen lämmöstä osakseen.\n\nSiitä huolimatta eivät intiaanin sanat olleet herättämättä jotakin\nlevottomuutta munkin mielessä.\n\n\"Hm\", jupisi hän itsekseen; \"siinä on mitalin toinen puoli. Mitähän\nsillä pakanalla on minulle sanottavaa? Ei se kaiketikaan pyydä minua\nhäntä kastamaan! Hänen nimensä kuuluu siis olevan Sininen Repo -- soma\nnimi villille! Mutta eihän Jumala minua hylkää. Huomenna koittaa uusi\npäivä. Nukkukaamme!\"\n\nNaine lohduttavine mietteineen sulki munkki silmänsä, ja kahta\nminuuttia myöhemmin hän nukkui niin sikeästi kuin ei koskaan enää\nheräisi.\n\nSininen Repo -- sillä sen päällikön käsiin munkki todellakin oli näin\nodottamatta joutunut -- jäi istua kyyhöttämään tulen eteen koko yöksi,\nvakaviin mietteisiin vaipuneena ja kumppaniensa nukkuessa yksinään\nvalvoen yhteistä turvallisuutta. Toisinaan kiintyi hänen katseensa\nomituisin ilmein munkkiin, joka nukkui kädet nyrkkiin puristettuina\neikä tällä hetkellä liene ollenkaan aavistanut, että apachisoturi niin\nherkeämättä ajatteli häntä.\n\nAuringon noustessa oli Sininen Repo vielä valveilla. Yön kuluessa hän\nei ollut muuttanut asentoansa, eikä uni ollut hetkeksikään hänen\nsilmäluomiaan painanut.\n\n\n\n\nII\n\nIntiaanien valtiotaitoa\n\n\nYö kului tyynesti ja rauhallisesti. Auringon ilmestyessä\ntaivaanrannalle, lehvistöön kätkeytyneiden lintujen korvia huumaavan\nkonsertin tervehtimänä ojensi Sininen Repo, joka tähän asti oli pysynyt\nliikkumatta, oikean käsivartensa vieressään lepäävää munkkia kohti ja\nkosketti häntä keveästi.\n\nMutta niin keveä kuin tämä kosketus olikin, riitti se herättämään fray\nAntonion.\n\nOn tilanteita elämässä, joissa sielu ruumiin levätessäkin säilyttää\nkaiken herkän havaintokykynsä ja valppautensa. Munkki oli nyt\nsellaisessa tilanteessa. Lempeys, jota apachit edellisenä iltana olivat\nhäntä kohtaan osoittaneet, oli niin merkillistä ja erosi niin suuresti\nheidän tavallisesta suhtautumisestaan valkoihoisiin, heidän\nverivihollisiinsa, että munkki, vaikka huolettomuus olikin hänen\nluonteensa pohjasävynä, oli käsittänyt, että niiden miesten omituisella\nkäytöksellä, joiden käsiin hän oli joutunut, täytyi olla painavat\nsyynsä ja että hänen, heidän teeskentelemästään ylenpalttisesta\nystävällisyydestä huolimatta, oli parasta olla varuillaan, ollakseen\nvalmis uhmaamaan myrskyä, kohahtipa se miltä taholta hyvänsä.\n\nNäitä miettien ja vaikka käyttikin hyväkseen intiaanien suopeutta, hän\noli salavihkaa pitänyt silmällä heidän liikkeitään, varovaisin mielin\nantautunut unen helmoihin ja nukkunut vain toisella silmällään, kuten\nkansanomainen sananparsi kuuluu.\n\nHän oli siis heti ensi merkistä valmis vastaamaan intiaanipäällikön\nkutsuun niin hermostuneen kerkeästi, että tämän ankarille piirteille\nvärähti kaksimielinen hymy.\n\nPunanahat ovat luonnostaan ihmistuntijoita. Munkin teeskentelemästä\ntyyneydestä huolimatta oli Sininen Repo eräistä milloinkaan\npettämättömistä merkeistä arvannut salaisen levottomuuden, joka hänen\nsydäntään kalvoi.\n\n\"Onko isä hyvin nukkunut?\" kysyi intiaani käheällä äänellään. \"Wakonda\nrakastaa häntä ja on karkoittanut Njangin, pahuuden hengen, hänen\nunistaan.\"\n\n\"Nukuin tosiaan varsin hyvin, päällikkö, ja kiitän teitä herttaisesta\nvieraanvaraisuudesta, jota olette suvainnut minulle tarjota.\"\n\nHymy värähdytti intiaanin huulia. Hän vastasi:\n\n\"Isä on kansansa rukouspäälliköitä, valkonaamain jumala on mahtava, hän\nsuojelee niitä, jotka vihkiytyvät hänen palvelukseensa.\"\n\nTämä lause ei kaivannut vastausta. Munkki tyytyi vain myöntävästi\nkumartamaan.\n\nMutta hänen levottomuutensa kasvoi. Päällikön mairittelevissa sanoissa\nhän luuli kuulevansa tiikerin käheää naukumista sen lipoessa kieltään\nennenkuin pistää poskeensa voimakkaisiin kynsiinsä kaappaamansa\nhuohottavan saaliin.\n\nFray Antoniolla ei ollut edes tilaisuutta olla olevinaan tajuamatta\npeloittavan haastelijansa puhetta, koska päällikkö, kuten jo\nmainitsimme, mongersi espanjaa -- kieltä, jota kaikki intiaaniheimot\nymmärtävät ja jota he, vaikka vastenmielisestikin, käyttävät asioissaan\nvalkoisen kanssa.\n\nAamu oli ihana. Kasteesta helmeilevät puut näyttivät tavallista\nvihreämmiltä, keveä, aamun suloisten tuoksujen kyllästämä sumu kohosi\nmaasta ja haihtui auringon säteissä, jotka hetki hetkeltä kävivät\nkuumemmiksi.\n\nKoko leiri oli vielä vaipuneena unen helmoihin. Ainoastaan päällikkö ja\nmunkki olivat valveilla.\n\nTuokion äänettömyyden jälkeen alkoi Sininen Repo jälleen puhua.\n\n\"Kuunnelkoon isä\", virkkoi hän, \"Sininen Repo on _sachem_, hänen\nkielensä ei ole kavala; sanat, jotka hänen rinnastaan pulpahtelevat,\novat Suuren Hengen innoittamia.\"\n\n\"Minä kuuntelen\", vastasi fray Antonio.\n\n\"Sininen Repo ei ole apachi, vaikka käyttääkin heidän pukuansa ja\njohtaa sotapolulla yhtä heidän voimakkaimmista heimoistaan. Sininen\nRepo on käärme, pawnee, hänen kansansa on niin lukuisa kuin\nhiekanjyväset äärettömän järven rannalla. Siitä on vierinyt monta\nkuuta, kun Sininen Repo ainaiseksi jätti oman kansansa metsästysmaat,\ntullakseen apachien ottopojaksi. Minkätähden Sininen Repo niin\nmenetteli?\"\n\nPäällikkö keskeytti puheensa.\n\nMunkki oli vastaamaisillaan, että hän ei tiennyt ja että varsin vähän\nsiitä tiedosta välittikin, mutta hetkisen mietiskely sai hänet\ntajuamaan, kuinka sopimaton ja vaarallinenkin sellainen vastaus olisi\nniin ärtyisälle miehelle annettavaksi kuin hänen puhetoverinsa oli.\n\n\"Päällikön veljet ovat olleet kiittämättömiä häntä kohtaan\", virkkoi\nhän sitten osanottoa teeskennellen, \"ja sachem on jättänyt heidät\npudistaen tomut mokkasiineistaan heidän kyläinsä edustalle.\"\n\nPäällikkö ravisti kieltävästi päätänsä.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"Sinisen Revon veljet rakastivat häntä, he itkevät\nhäntä vieläkin, mutta päällikkö oli murheissaan. Ystävä oli hänet\njättänyt ja vienyt hänen sydämensä mukanaan.\"\n\n\"Ah!\" huudahti munkki, joka ei käsittänyt mitään.\n\n\"Niin\", jatkoi intiaani, \"Sininen Repo ei voinut kestää ystävänsä\npoissaoloa, vaan jätti veljensä häntä seuratakseen.\"\n\n\"Se on kaunista kiintymystä, päällikkö. Varmaankin olette sen ystävän\nlöytänyt.\"\n\n\"Kauan etsi Sininen Repo onnistumatta saamaan hänestä tietoja. Vihdoin\nhän eräänä päivänä hänet näki.\"\n\n\"Hyvä, ja nyt olette jälleen yhtyneet?\"\n\n\"Isäni ei ymmärrä\", virkkoi intiaani kuivasti.\n\nSe oli aivan totta, munkki ei ymmärtänyt kerrassaan mitään siitä, mitä\nintiaani suvaitsi hänelle jutella, varsinkaan kun ei tarina hänestä\njuuri ollut mielenkiintoinen ja kun hän apachin puhuessa koetti\nmielessään keksiä syytä tähän luottamukseen, mistä johtui, että\nuseimmat päällikön lausumista sanoista kuuluivat hänen korviinsa vain\ntyhjänä sanahelinänä, jonka merkitys ei tunkeutunut hänen tajuntaansa.\nMutta päättävä äänenpaino, jolla Sininen Repo korosti viime lausettaan,\nherätti hänet melkein rajusti ja muistuttaen häntä nykyisestä\nasemastaan sai hänet käsittämään, että voi olla vaarallista osoittautua\nvälinpitämättömäksi toisen sanoista.\n\n\"Suokaa anteeksi, päällikkö\", riensi hän vastaamaan, \"minä ymmärrän\nteitä päinvastoin täydellisesti, mutta minua vaivaa jonkinlainen,\nomasta tahdostani aivan riippumaton hajamielisyys, jota pyydän teitä\nolemaan panematta pahaksenne, sillä minä vakuutan teille, että se ei\nsuinkaan ole minun syyni.\"\n\n\"Ka, isä on kuin kaikki kalpeanaamain rukouspäälliköt; hänen\najatuksensa ovat alati käännetyt Wakondaan.\"\n\n\"Juuri niin, päällikkö!\" huudahti munkki hyvillään tavasta, jolla hänen\npuolustelunsa otettiin vastaan. \"Jatkakaa kertomustanne, pyydän; nyt on\nhuomaamattomuuteni ohi, minä olen pelkkänä korvana.\"\n\n\"Uah, isä samoilee alati kalpeanaamain aroilla.\"\n\n\"Niin, virkani velvollisuudethan pakottavat minua...\"\n\nSininen Repo keskeytti hänet vilkkaasti.\n\n\"Isäni tuntee näiden seutujen valkoiset metsästäjät.\"\n\n\"Melkein kaikki.\"\n\n\"Hyvä on; niiden metsästäjäin joukossa on ystävä, jota Sininen Repo\nniin suuresti kaipaa.\"\n\n\"Ahaa\", virkkoi munkki, \"kuka sitten?\"\n\nIntiaani ei ollut kuulevinaan tätä kysymystä vaan jatkoi:\n\n\"Monet kerrat ovat metsästyksen vaiheet tuoneet punaihoisen soturin\nlyhyen matkan päähän ystävästään, mutta eivät koskaan kyllin lähelle,\nettä olisi voinut tehdä itsensä hänelle tunnetuksi.\"\n\n\"Sepä on ollut huono onni.\"\n\n\"Päällikkö olisi tahtonut tavata ystävänsä, polttaa hänen kanssaan\ntuttavallisesti rauhanpiipun neuvottelunuotion ääressä istuessamme ja\njutellessamme menneistä päivistä ja ajasta, jolloin me molemmat saman\nheimon lapsina samoilimme sachemin pelätyn heimon erämetsäin polkuja.\"\n\n\"Onko se metsästäjä siis intiaani?\"\n\n\"Ei, hän on kalpeanaama, mutta vaikka hänen ihonsa on valkoinen, on\nSuuri Henki sijoittanut intiaanisydämen hänen poveensa.\"\n\n\"Mutta miksi päällikkö tietäessään, mistä ystävä olisi löydettävissä,\nei mene muitta mutkitta häntä tapaamaan? Hän tulisi kaiketikin\niloiseksi jälleennäkemisestä.\"\n\nTämän aivan odottamatta kuulemansa vihjauksen johdosta päällikkö\nrypisti kulmiaan, ja pilvi synkisti hänen kasvonsa, mutta munkilla ei\nollut kyllin terävä havaintokyky hänen tuota liikutusta huomatakseen.\nHän oli tehnyt tämän kysymyksen niinkuin olisi tehnyt jonkun muunkin,\naivan tarkoituksettomasti, vain jotakin vastatakseen ja siten\nosoittaakseen päällikölle, että hän kuunteli tarkkaavaisesti.\n\nMuutaman sekunnin kuluttua palasi punanahka siihen järkkymättömään\nlevollisuuteen, josta intiaanit vain harvoin poikkeavat, siis milloin\nheidät aivan yllätetään, ja vastasi:\n\n\"Sininen Repo ei ole voinut mennä ystäväänsä vastaan, koska hän ei ole\nyksinään, vaan päällikön vihollisten ympäröimänä.\"\n\n\"Se on eri juttu, ja käsitän kyllä, että se tietenkin pakottaa teitä\nvarovaisuuteen.\"\n\n\"Niin\", jatkoi intiaani väkinäisesti hymyillen, \"viisaus puhuu isäni\nsuun kautta. Hän on tosiaan rukouspäällikkö, hänen huuliltaan tihkuu\nsilkkaa mettä.\"\n\nFray Antonio rohkaistui, hänen levottomuutensa alkoi haihtua. Hän\naavisti, että punanahka tahtoi häneltä jotakin kysyä, sanalla sanoen,\nettä tuo mies tarvitsi häntä. Se miete antoi hänelle uutta rohkeutta.\nJa hän tahtoi vahvistaa vaikutusta, jonka luuli viekkaaseen\npuhuttelijaan tehneensä.\n\n\"Sen, mitä veljeni ei voi tehdä, voin minä järjestää\", virkkoi hän\nvihjaisevalla äänellä.\n\nApachi loi häneen läpitunkevan katseen.\n\n\"Oah\", äännähti hän, \"tietääkö isä siis, missä päällikön ystävä on\ntavattavissa?\"\n\n\"Kuinkapa minä sen tietäisin\", huudahti munkki, \"kun ette ole vielä\nmaininnut hänen nimeänsäkään!\"\n\n\"Se on totta, suokoon isä anteeksi. Isä ei vielä tuntene sitä\nvalkoihoista metsästäjää?\"\n\n\"Ehkäpä hänet tunnen, mutten vielä tiedä, ketä päällikkö tarkoittaa.\"\n\n\"Sininen Repo on rikas, hänellä on paljon hevosia, hän voi _toteminsa_\n[heimon tunnuksena käytetty eläimenkuva. _Suom_] alle kerätä sata\nsoturia, voi kerätä kymmenen, kaksikinkymmentä sataa. Jos isä tahtoo\ntehdä palveluksen sachemille, on sachem kiitollinen.\"\n\n\"En parempaa pyydäkään kuin tehdä teille mieliksi, päällikkö, jos se on\nminun vallassani. Mutta teidän tulee myöskin selittää minulle selvästi,\nmitä on tehtävä, jottei satu mitään erehdystä.\"\n\n\"Hyvä. Sachem selittää kaikki isälle.\"\n\n\"Sitten on asia perin helppo.\"\n\n\"Niinkö isäni luulee?\"\n\n\"Siitä olen tosiaan varma. En käsitä, mikä siinä voisi olla esteenä.\"\n\n\"Kuunnelkoon isä sitten tarkkaavaisesti.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Kaikkien valkoisten metsästäjäin joukossa, joiden mokkasiinit\nlakkaamatta tallaavat preerioiden ruohoa ristiin rastiin, on eräs muita\nurhokkaampi, muita rohkeampi. Tiikerit ja jaguarit pakenevat hänen\nlähestyessään, ja intiaanisoturitkin pelkäävät ryhtyä mittelemään\nvoimiaan hänen kanssaan. Tämä metsästäjä ei ole veltostunut _jori_ eikä\n_gachupinien_ [intiaanien espanjalais-amerikkalaisista käyttämiä\nhalveksimista osoittavia herjausnimiä. _Tekijä_] verta virtaa hänen\nsuonissaan. Hän on kylmemmän seudun poikia, ja hänen esi-isänsä ovat\nkauan taistelleet Idän pitkäpuukkoja vastaan.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi munkki, \"veljen sanoista tunnen miehen kanadalaiseksi.\"\n\n\"Niin luullakseni nimitetään kansaa, johon kalpea metsästäjä kuuluu.\"\n\n\"Mutta kaikkien minulle tuttujen erämiesten joukossa on vain yksi ainoa\nkanadalainen.\"\n\n\"Oah\", virkkoi päällikkö, \"yksi ainoako?\"\n\n\"Niin; luulen, että hänen nimensä on Lujamieli. Hän kuuluu Mezquiten\n_haciendan_ väkeen.\"\n\n\"Oah! Juuri sitä miestä päällikkö tarkoittaa. Tunteeko isä hänet?\"\n\n\"En tosin paljon, mutta silti kylliksi, jotta rohkenen mennä hänen\nluokseen.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Kuitenkin huomautan teille, päällikkö, että tuo mies, samoin kuin\nkaikki hänenlaisensa, viettää kovin liikkuvaa elämää, ollen milloin\ntäällä, milloin tuolla, joten on varsin vaikea tietää, mistä hänet\ntapaisin.\"\n\n\"Oah, älköön isä olko siinä suhteessa levoton! Sachem opastaa hänet\ntiikerien surmaajan luo.\"\n\n\"Hyvä sitten; kyllä minä huolehdin lopusta.\"\n\n\"Kätkeköön isä Sinisen Revon sanat sydämeensä. Soturit heräävät, heidän\nei tule mitään tietää. Kun hetki on tullut, sanoo sachem isälle, mitä\nhäneltä haluaa.\"\n\n\"Kuten tahdotte, päällikkö.\"\n\nKeskustelu päättyi siihen.\n\nSoturit heräsivät tosiaankin, ja vastikään niin hiljainen leiri näytti\nmehiläispesältä, jonka asukkaat auringon noustessa valmistautuvat\nlähtemään jokapäiväiselle muonankeruulleen.\n\nPäällikön antamasta merkistä nousi _hachesto_ eli julkinen huutaja\nkaatuneen puun rungolle ja siltä korokkeelta hän kirkaisi kimeästi\nkaksi kertaa.\n\nTästä kutsusta nekin soturit, jotka vielä loikoivat pitkänään maassa,\nriensivät asettumaan riviin päällikkönsä taakse. Sitten vallitsi\nmuutaman minuutin ajan syvä hiljaisuus; kaikki intiaanit odottivat\nhartaina, käsivarret ristissä rinnalla ja kasvot käännettyinä aurinkoa\nkohti, mitä sachem tekisi.\n\nTämä otti vedellä täytetyn kurpitsapullon, jonka hachesto hänelle\nojensi ja jossa oli liotettu pivollinen koiruohoa. Sitten hän kohottaen\näänensä pirskoitteli nestettä neljälle pääilmansuunnalle lausuen:\n\n\"Wakonda! Wakonda! Tuntematon ja kaikkivaltias henki, jonka temppelinä\non maailmankaikkeus, ihmiselämän herra, suojele lapsiasi!\"\n\n\"Ihmiselämän herra, suojele lapsiasi!\" vastasivat apachit kuorossa ja\nkunnioittavasti kumartaen.\n\n\"Suuren Chemiin-Antun, maailmaa panssarillaan kannattavan pyhän\nkilpikonnan luoja, karkoita luotamme Njang, pahuuden henki, jätä\nvihollisemme meidän käsiimme ja suo meille heidän päänahkansa! Wakonda,\nWakonda, suojele lapsiasi!\"\n\n\"Wakonda, Wakonda, suojele lapsiasi!\" toistivat soturit.\n\nSachem kumartui sitten aurinkoon päin ja heitti sitä kohti\nkurpitsapullon sisällön lausuen:\n\n\"Ja sinä, ylevä tähti, voittamattoman, kaikkivaltiaan luojan näkyväinen\nedustaja, valele edelleenkin elähdyttävää lämpöäsi punaisten poikiesi\nmetsästysmaille ja puhu heidän puolestaan elämän herralle. Olkoon tämä\nkirkas uhrivesi sinulle mieluista! Wakonda, Wakonda, suojele lapsiasi!\"\n\n\"Wakonda, Wakonda, suojele lapsiasi!\" säestivät apachit polvistuen\nkunnioittavasti, päällikkönsä esimerkkiä noudattaen.\n\nViimemainittu otti sitten hacheston hänelle ojentaman loihtusauvan,\nheilutteli sitä päänsä päällä ja huusi voimakkaalla äänellä:\n\n\"Njang, pahuuden henki, elämän herraa vastaan kapinoiva henki, me\nuhmaamme ja halveksimme sinun voimaasi, sillä Wakonda suojelee meitä!\"\n\nKaikki läsnäolijat päästivät kaikuvan huudon ja nousivat.\n\nKun aamurukous oli lausuttu ja uskonnolliset menot suoritettu, alkoi\njokainen puuhailla jokapäiväisissä hommissaan.\n\nFray Antonio oli perin kummastuneena katsellut ja kuunnellut tätä pyhää\nja liikuttavaa toimitusta, jonka yksityiskohdat kylläkin olivat jääneet\nhäneltä tajuamatta; sillä päällikön sanat lausuttiin hänen kansansa\nkielellä ja olivat siis munkille käsittämättömiä. Kuitenkin oli tämä\ntuntenut iloa havaitessaan, että näiltä ihmisiltä, joita hän piti\nraakalaisina, ei kokonaan puuttunut hyviä tunteita ja uskonnollista\nvakaumusta.\n\nHiipuneet leirinuotiot elvytettiin aamiaisen valmistamista varten,\nsillä välin kun tiedustelijoita ratsasti joka suunnalle ottaakseen\nselvän siitä, että reitti oli vapaa eikä mitään vihollisia väijyksissä.\n\nMunkki, joka nyttemmin oli aivan rauhoittunut ja alkoi täydellisesti\nmukaantua uuteen asemaansa, söi hyvällä ruokahalulla, mitä hänelle\ntarjottiin, eikä ollut vastahakoinen nousemaan hänelle osoitetun\nhevosen selkään, kun päällikkö aterian loputtua oli antanut\nlähtömerkin.\n\nFray Antonio alkoi todeta, että villit, joita hänelle oli kuvailtu niin\nsynkillä väreillä, eivät olleet yhtä häijyjä kuin väitettiin, vaan että\nheissä oli paljon hyvääkin. Melkeinpä hän oli valmis otaksumaan, että\nheitä oli hänelle viheliäisesti parjattu.\n\nHeidän herttainen vieraanvaraisuutensa häntä kohtaan ei tosiaan ollut\nhetkeksikään loppunut. Päinvastoin olivat he nähtävästi koettaneet\nkohdella häntä mitä säädyllisimmin.\n\nHe ratsastivat useita tunteja metsäneläinten tekemiä polkuja pitkin, ja\nheidän täytyi tien kapeuden tähden kulkea hanhenmarssia eli toinen\ntoisensa perässä. Ainoastaan munkki huomasi, kuinka päällikkö aina\nkoetti pysytellä hänen vieressään, mutta heidän aamuisen keskustelunsa\njälkeen se ei saattanut häntä mitenkään levottomaksi.\n\nHiukan ennen puoltapäivää joukkue pysähtyi pienelle joelle, jonka\nrantoja varjostivat isot puut, odottaakseen siellä, kunnes päivän kovin\nhelle oli ohitse.\n\nLihava ja möhömahainen munkki ei suinkaan ollut pahoillaan tästä\nviivähdyksestä, joka salli hänen siimeksessä venyen hiukan levähtää.\n\nPysähdyksen aikana ei Sininen Repo häntä puhutellut. Munkkikaan ei\npuolestaan yrittänyt saada aikaan keskustelua, koska päivällisuni oli\nhänestä paljon mieluisampaa kuin päällikön kanssa jutteleminen.\n\nKello neljältä iltapäivällä nousi joukkue ratsuilleen, mutta nyt eivät\nsoturit kävelyttäneet hevosiansa, vaan karauttivat ne laukkaan.\n\nIntiaanit eivät muuten tunnekaan kuin nämä kaksi ratsutapaa; heistä on\nravi järjetöntä, ja melkeinpä olemme siinä samaa mieltä heidän\nkanssaan.\n\nMatka oli pitkä. Aurinko oli jo kaksi tuntia sitten mennyt mailleen, ja\napachit ratsastivat yhä.\n\nVihdoin pysähdyttiin päällikön antamasta merkistä.\n\nSininen Repo lähestyi silloin munkkia, vei hänet sivummalle ja sanoi:\n\n\"Me eroamme tässä. Apachin ei olisi viisasta enää etääntyä; isä jatkaa\nmatkaansa yksin.\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti munkki hölmistyneenä. \"Päällikkö laskee leikkiä.\nMinä jään mieluummin teidän luoksenne.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", selitti intiaani päättäväisesti.\n\n\"Mihin hittoon menisin tähän aikaan ja tässä pimeydessä?\"\n\n\"Katsokaahan, isä\", vastasi päällikkö, ojentaen käsivartensa lounaaseen\npäin. \"Näkeekö isä tuota punervaa hohdetta, joka tuskin kohoaa\ntaivaanrannalle?\"\n\nFray Antonio tähysti tarkkaavaisesti intiaanin osoittamaan suuntaan.\n\n\"Kyllä\", virkkoi hän hetkisen kuluttua, \"minä näen sen.\"\n\n\"Hyvä sitten. Se on erään kalpeanaamain sytyttämän leirinuotion lieskan\nhohdetta.\"\n\n\"Ah!\"\n\n\"Isän tarvitsee vain jättää ratsunsa valtoimeksi, se löytää paikan.\nSiinä leirissä on tiikerien surmaaja.\"\n\n\"Ohoh, oletteko varma?\"\n\n\"Olen; ja kuulkaas, isä, valkonaamat ottavat isän ystävällisesti\nvastaan.\"\n\n\"Käsitän. Sanon siis Lujamielelle, että hänen ystävänsä Sininen Repo\nhaluaa häntä puhutella, ilmoitan hänelle olinpaikkanne ja...\"\n\n\"Harakka on kielas lintu, typerä räkättäjä, joka lörpöttää kuin vanha\nakka\", keskeytti päällikkö tuimasti; \"isä ei sano mitään.\"\n\n\"Ah!\" äännähti munkki aivan ymmällä.\n\n\"Olkoon isä varuillaan ja tehköön mitä hänelle käsken. Jollei hän tahdo\ntotella, kuivuu hänen päänahkansa päällikön peitsessä.\"\n\nTämä uhkaus puistatti fray Antoniota.\n\n\"Minä vannon teille, päällikkö\", virkkoi hän.\n\n\"Mies ei vanno\", keskeytti intiaani tylysti, \"hän sanoo _kyllä_ tai\n_ei_. Kun isä saapuu kalpeanaamain leiriin, ei ole puhuttava apachista,\nmutta kun vaaleat metsästäjät nukkuvat, lähtee isä leiristä ja tulee\nilmoittamaan Siniselle Revolle.\"\n\n\"Mutta mistä minä teidät tapaan?\" kysyi munkki surkealla äänellä,\nkäsittäen vihdoin, että hänet oli määrätty toimimaan villien vakoojana\njossakin heidän pirullisista vehkeistään.\n\n\"Älköön isä siitä olko huolissaan. Minä kyllä löydän isän.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Onko isäni käsittänyt?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Isä tekee, mitä päällikkö haluaa?\"\n\n\"Minä teen.\"\n\n\"Hyvä on. Jos isä on uskollinen, lahjoittaa Sininen Repo hänelle\nkultahiekalla täytetyn bisoninnahan. Muussa tapauksessa älköön hän\nluulko pääsevänsä päällikön käsistä. Apachit ovat viekkaita,\nrukouspäällikön päänahka koristaisi silloin sachemin peistä. Minä olen\npuhunut puhuttavani.\"\n\n\"Tuleeko minun lähteä heti?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Eikö teillä ole muita määräyksiä minulle annettaviksi?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Hyvästi siis.\"\n\n\"Isä tarkoittaa _näkemiin_\", virkkoi apachi virnistäen.\n\nFray Antonio ei vastannut, hän huokasi syvään ja hävisi tulen loistetta\nkohti.\n\nMitä lähemmäksi leiriä hän tuli, sitä vaikeammaksi hänestä tuntui\napachipäällikön hänelle antaman kaamean tehtävän toimeenpano. Pari,\nkolme kertaa juolahti hänen mieleensä pako, mutta mihin hän olisi\nmennyt? Sitäpaitsi oli luultavaa, että intiaanit luottivat häneen vain\nheikonlaisesti ja väijyivät häntä tarkkaavaisesti pimennosta.\n\nVihdoin sai säikähtynyt munkki leirin näkyviinsä. Enää ei ollut aikaa\nperäytyä, sillä metsästäjät olivat varmaan hänet nähneet. Hän päätti\npyrkiä eteenpäin ja jupisi epätoivoissaan:\n\n\"Jumalan nimeen!\"\n\n\n\n\nIII\n\nKuilussa\n\n\nRomaanikirjailijalla on historioitsijaan verraten kieltämätön etu. Kun\nhänen ei ole pakko rajoittua yleiskatsauksiin ja kirjoitettuihin\najantietoihin, nojautuu hän etupäässä perinnäistaruihin ja leikkii\nyksityiseen elämään sekoittuneilla pikkuseikoilla, vaikkakin niitä\nhalveksii kylmä ja turhantarkka historia, jonka on esitettävä vain\nsuuria tapahtumia ja joka ei voi tunkeutua niiden useinkin\npienenpieniin alkusyihin, vaikka nuo syyt eivät ainoastaan ole\ntapauksia valmistelleet, vaan antaneet niille lopullisen sysäyksenkin.\n\nUsein luo pitkän matkan taivaltanut, alituisesti silmiensä ohi\nvieriviin laajoihin taivaanrantoihin väsynyt ja ylänköjen liian\nkirpeästä ilmasta, jonka piirissä hän on keskeytymättä liikkunut,\nhuumaantunut matkustaja katseensa alas laaksoon, ja se hivelee\nkuvaamattomin mielihyvän tuntein niitä vaatimattomia näköaloja, joita\nhän aluksi oli halveksinut. Samaten romaanikirjailija viivähtää suuren\nrunoelman kodikkaissa välitapahtumissa ja kallistaa korvansa niille\nkoruttoman yksinkertaisille tarinoille, joita hänelle kertovat\nhistorian vain ohimennen mainitsemain näytöksien muinaiset luojat --\ntarinoille, jotka täydentävät suurien sotien karua ja totista kerrontaa\nja joita historioitsijat eivät rohkene selostaa.\n\nTotta kyllä, että näissä kertomuksissa melkein aina esiintyy\ntietämättömyyttä ja usein ennakkoluuloa, mutta niissä sykkii elämää;\nsillä jos rahvas kertookin tapahtumat epätarkasti, sanoo se toki\nsuoraan, mitä se on tuntenut, mitä on kuullut ja mitä nähnyt, eivätkä\nsen silloin tällöin tahtomattaan tekemät erehdykset ole valheita, vaan\nsuhteellisia totuuksia, jotka romaanikirjailijan velvollisuus on\nluokitella ja sijoittaa oikeaan paikkaansa.\n\nOlemme useitakin kertoja käyneet ahtaassa vuorisolassa, jossa\nrajaseudun rosvot ja meksikolaiset suorittivat edellisessä teoksessamme\nkuvailemamme taistelun. Äkkijyrkänteen yli kumartuneina, allamme\nammottavaan kuiluun tuijottaen olemme kuunnelleet kertomusta tämän\njättiläisten ottelun kummallisista vaiheista, ja jollemme olisi olleet\nvarmat kertojan totuudenrakkaudesta, emme olisi ainoastaan epäilleet\neräiden seikkojen mahdollisuutta, vaan ne kokonaan kieltäneetkin.\nKuitenkin ne ivat ehdottoman tosia, ja niistä meidän on nyt\nlukijoillemme tarinoitava.\n\nRajasissit olivat kauhusta karjaisten nähneet, kuinka nuo kaksi\nkäärmeiden tavoin toisiinsa kietoutunutta miestä olivat yhdessä\nkierähtäneet kuiluun. Metsäpalo, joka tuhottuaan kasvullisuuden\nkukkulain harjoilta jo alkoi sammua, loi vielä toisinaan himmeitä\nkajastuksia näyttämölle, antaen sille mieltä järkyttävän leiman.\n\nKun ensimmäinen hämmästys oli ohi, koetti John Davis, vaivoin hilliten\nliikutuksensa, palauttaa näille tämän kauhean onnettomuuden\nsäikähdyttämille miehille heidän rohkeutensa, ellei ollutkaan toivoa.\n\nJohn Davisilla oli syystä suuri maine rajaseikkailijain keskuudessa.\nKaikki tunsivat kiinteän ystävyyden, joka liitti amerikkalaisen heidän\npäällikköönsä. Useissa vakavissa tilanteissa hän oli osoittanut\nkylmäverisyyttä ja älykkäisyyttä, joka oli hankkinut hänelle näiden\nmiesten arvonannon ja kunnioituksen. Myöskin vastasivat he heti hänen\nkutsuunsa, tullen hiljalleen ryhmittymään hänen ympärilleen, sillä he\nkäsittivät vaistomaisesti, että heidän keskuudessaan oli vain yksi\nainoa mies kelvollinen Jaguarin seuraajaksi ja että se mies oli tämä\npohjoisamerikkalainen.\n\nJohn Davis oli arvannut heitä liikuttavat tunteet, muttei ollut siitä\ntietävinään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ilme synkkä, hän loi\nmiettivän katseen kaikkiin näihin tarmokaspiirteisiin miehiin, jotka\nkivääreihinsä nojaten silmäilivät häntä surumielisesti ja näkyivät jo\nvaieten tunnustavan arvovallan, jonka hän luultavasti omalla\nvaltuudellaan ottaisi.\n\nSiinä odotuksessaan he pettyivät, ainakin täksi kertaa. Davisilla ei\nsillä hetkellä suinkaan ollut aikomusta huudattautua rajaseikkailijain\npäälliköksi. Hänen onnettoman ystävänsä kohtalo täytti kokonaan hänen\nmielensä, joten kaikki muut ajatukset sen tunteen edeltä haihtuivat.\n\n\"Caballeros\", virkkoi hän syvää hartautta ilmaisevalla äänellä, \"meitä\non kohdannut kauhea onnettomuus. Näin ollen täytyy meidän kohtaloon\nalistuen koota kaikki rohkeutemme. Akat itkevät, mutta miehet kostavat.\nJaguarin kuolema ei ole ääretön tappio ainoastaan meille, vaan myöskin\nsille asialle, jota olemme vannoneet puolustavamme ja jonka\npalveluksessa hän on jo antanut niin suuria todistuksia\nkiintymyksestään siihen. Mutta ennenkuin itkemme päällikön kuolemaa,\njoka kaikissa suhteissa niin hyvin ansaitsee meidän, jälkeenjääneiden,\nsurun, on meidän täytettävä velvollisuus, jonka laiminlyöminen\nmyöhemmin tuottaisi meille vihlovia tunnonvaivoja.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa, John Davis! Olemme valmiit tekemään kaikki, mihin\nmeitä käskette\", huudahtivat sissit yhdestä suusta.\n\n\"Minä kiitän teitä auliudestanne\", vastasi amerikkalainen, \"en voi\nuskoa, että niin laajakantoinen nero, niin jalo sydän kuin rakkaan\npäällikkömme olisi täten sammunut. Olen varma, että Jumala ei ole\ntahtonut täten taittaa toivon tainta pyrkimykseltä, jonka puolesta jo\nnäin kauan olemme niin hartaasti ja uhrautuvasti taistelleet. Jumala on\nvarmaan tehnyt ihmeen pelastaakseen päällikkömme; nähnemme hänen pian\nterveenä ja reippaana ilmestyvän joukkoomme jälleen! Mutta tapahtuipa\nmitä tahansa ja vaikka meiltä riistettäisiinkin tämä viimeinen toivo,\nemme sitten ole ainakaan kevytmielisesti ja koettamatta häntä pelastaa\njättäneet häntä, joka kymmeniä kertoja on uhmannut kuolemaa meidän\njokaisen edestämme. Itse puolestani vannon sen kautta, mikä minulle on\npyhintä maailmassa, etten lähde tältä paikalta, ennenkuin ensin olen\nvakuuttautunut joko siitä, että Jaguari on todella kuollut, tai että\nhän vielä on elossa.\"\n\nKun läsnäolijat kuulivat nämä sanat, humahti suostumuksen suhina heidän\nriveistään.\n\nJohn Davis jatkoi:\n\n\"Kuka tietää, vaikka onneton päällikkömme viruisi ruhjottuna, mutta\nvielä hengissä tuon kirotun kuilun pohjalla ja saattaisi syyttää meitä,\nettä olemme hänet raukkamaisesti jättäneet hoivatta!\"\n\nRajaseudun sissit vakuuttivat äänekkäästi mitä ankarimmin valoin, että\ntahtoivat löytää päällikkönsä joko elävänä tai kuolleena.\n\n\"Hyvä on, ystävät!\" huudahti amerikkalainen. \"Jos hän onnettomuudeksi\non kuollut, niin silloin hautaamme hänen ruumiinsa ja säästämme hänen\nmeille monesta syystä rakkaat jäännöksensä petoeläinten raatelulta.\nMutta minä vakuutan teille, että tuollainen aavistus, jollainen ei\nmilloinkaan petä, koska se tulee Jumalalta, sanoo minulle hänen vielä\nelävän.\"\n\n\"Taivas teitä kuulkoon, John Davis, ja antakoon meille takaisin\npäällikkömme!\" huudahtivat sissit.\n\n\"Minä laskeudun rotkoon\", virkkoi amerikkalainen, \"tutkin sen\nsalaisimmatkin sopukat, ja ennen auringonnousua tiedämme, mitä meillä\non pelättävänä tai toivottavana.\"\n\nTämä John Davisin ehdotus otettiin vastaan niinkuin pitikin, toisin\nsanoen innostuneilla huudahduksilla.\n\nSitten kun saapuvilla olijain liikutus oli hiukan tyyntynyt,\nvalmistausi amerikkalainen tuumansa toimeenpanoon.\n\n\"Sallikaa minun tehdä huomautus\", virkkoi joukosta vanha metsänkävijä.\n\n\"Puhukaa, Ruperto. Mitä teillä on sanottavaa?\" vastasi Davis.\n\n\"Paikka, jolla olemme, on minulle vanhastaan hyvin tuttu; usein olen\ntäällä ajanut kuusipeuraa ja antilooppia.\"\n\n\"Asiaan, ystäväni, asiaan!\"\n\n\"Asiassapa olenkin, John Davis, voitte harkintanne mukaan käyttää\nhyväksenne tietoja, jotka teille annan. Tekemällä mutkan oikealle\nsaapuu noin neljän kilometrin päässä kukkulain taakse, ja se mikä\nmeistä täältä näyttää rotkolta, on enää vain tasankoa, syvähkö ja\nhiukan jyrkkä-äyräinen kylläkin, mutta on varsin helppo ratsastaa sen\nyli.\"\n\n\"Hm, hm\", äännähti John miettiväisesti, \"ja mitä siitä päättelette,\nRuperto?\"\n\n\"Tahtoisin vain kaikella kunnioituksella huomauttaa, että kenties olisi\nparasta nousta ratsun selkään ja kiertää kukkulat.\"\n\n\"Niin, niin, se tuuma on hyvä, ja me otamme sen varteen. Ottakaa\nkaksikymmentä miestä mukaanne, Ruperto, nouskaa ratsuillenne ja\nkarauttakaa täyttä laukkaa juuri mainitsemallenne tasangolle. Emme saa\nlaiminlyödä mitään mahdollisuutta. Muu joukko jää tänne pitämään\nsilmällä ympäristöä, sillä välin kun minä laskeudun rotkoon.\"\n\n\"Pysytte siis päätöksessänne?\"\n\n\"Yhä jyrkemmin.\"\n\n\"Kuten tahdotte, John Davis, kuten tahdotte, vaikka siinä kyllä on\nvaara tarjolla, että murskaatte luunne tällaisena pimeänä yönä.\"\n\n\"Jätän itseni Jumalan haltuun! Toivon, että hän minua suojelee.\"\n\n\"Niin toivon minäkin. Mutta minä lähden nyt. Menestystä\nyrityksellenne!\"\n\n\"Kiitos, samoin teille!\"\n\nVanha Ruperto poistui sitten parinkymmenen sissin seuraamana, jotka\nvapaaehtoisesti olivat tarjoutuneet hänen mukaansa, ja hävisi pian\npimeyteen.\n\nAlas kapuaminen, jota John Davis valmistausi yrittämään, ei suinkaan\nollut helppoa. Amerikkalainen oli liian kokenut metsänkävijä ollakseen\nsiitä tietämätön, ja siksipä hän ryhtyikin kaikkiin varokeinoihin.\n\nHän pisti vyöhönsä veitsen viereen ison ja terävän kiven, sidotti\nvyötäisilleen marhaminnan, jonka jatkoksi sissit olivat kiinnittäneet\nuseita muita. Täten saadun laskuköyden päähän tarttui kolme tanakkana\nseisovaa miestä, kiertäen sen ensin puunrungon ympäri, juoksuttaakseen\nsitä nytkähdyksittä, niinkuin amerikkalainen halusi.\n\nViimeisenä varokeinona hän sytytti _ocote-puun_ oksan\nopastussoihdukseen vaarallisen laskeutumisen aikana, sillä taivaanholvi\noli sysimusta, mikä teki pimeyden niin läpikuultamattomaksi, että\nkahden askeleen päästä ei saattanut mitään eroittaa.\n\nRodulleen ominaisella kylmäverisyydellä suoritettuaan nämä viimeisetkin\nvalmistukset puristi pohjoisamerikkalainen häntä kohti ojennettuja\nkäsiä, koetti vielä muutamilla innostuttavilla sanoilla palauttaa\ntoveriensa rohkeutta, polvistui äkkisyvänteen reunalle ja alkoi\nhitaasti laskeutua.\n\nOn vaikeata kuvitella, kuinka paljon paikat ja pienimmätkin esineet\nmuuttuvat muodoltaan erilaisen valaistuksen mukaan. Seutu, joka\nauringon säteissä näyttää hymyilevältä ja tyyneltä, saa tulisoihtujen\npunervassa hohteessa aavemaisen ja salaperäisen värityksen, joka\nherättää pelkoa ja vaistomaista kammoa päättäväisimmässäkin henkilössä.\nTosin oli John Davisin urheus koeteltu ja eittämätön. Hänen elämänsä\noli ollut alituista kamppailua, josta hän oli voitokkaasti suoriutunut\nvain tahdonvoimallaan ja tarmollaan. Mutta kun hän alkoi laskeutua\n_barrancaan_, tunsi hän kylmän kouristuksen sydämessään eikä voinut\nhillitä pientä pelon vavistusta, joka sähkökipunan lailla värähti\nkaikissa hänen jäsenissään, mutta hän terästäysi tätä liikutusta\nvastaan, joka ei ollut muuta kuin Jumalan kaikkien ihmisten,\nurhoollisimpain yhtä hyvin kuin pelkurimaisimpienkin, sydämeen kätkemää\nitsesäilytysvaistoa, ja jatkoi alasmenoaan.\n\nVaikka hän, kuten sanottu, oli keskiruumiistaan sidottu köyteen, ei\nlaskeutuminen suinkaan ollut helppoa tätä jyrkkää, miltei kohtisuoraa\nseinämää pitkin, jossa täytyi matelijain tavoin tarrautua jokaiseen\nruohonkorteen tai tielle sattuvaan pensaaseen välttyäkseen joutumasta\nraivokkaana vinkuvan tuulen valtaan, pallona paiskautumasta tyhjään\nilmaan ja murskautumasta pähkinänkuoren tavoin kuilun seiniä vasten.\n\nVarsinkin ensimmäiset minuutit olivat rohkealle seikkailijalle\nkauheita. Jalkain ja käsien täytyy tottua niille määrättyyn ankaraan\ntyöhön, ja vasta vähitellen ne ikäänkuin vaistomaisesti oppivat\nkeksimään tukikohtia. Tämä havainto saattaa kyllä tuntua virheelliseltä\njoistakuista henkilöistä, joiden onnekseen ei ole tarvinnut sitä\nkoskaan kokea, mutta sen tunnustavat tinkimättömän oikeaksi kaikki,\njotka ovat matkustelleet ja joiden on täytynyt kiivetä vuorille tai\nlaskeutua niiltä alas. Muutaman minuutin päästä asettuu ruumis\nitsestään, ilman sielullista toimintaa, tarpeelliseen tasapainoon,\njalat kohtaavat vankkoja tulopaikkoja ja kädet tarttuvat epäröimättä\nyrtteihin ja juuriin, jotka tarjoavat niille välttämätöntä kiinnikettä.\n\nJohn Davis oli laskeutunut tuskin kymmentä jalkaa, kun hän joutui\ntuuheiden pensaiden peittämälle ulkonemalle. Siihen asti oli\nlaskeutuminen tapahtunut tavattoman nopeasti.\n\nValaisten tulisoihdullaan tutki amerikkalainen kauttaaltaan tämän\ntasanteen tapaisen, joka oli noin kaksitoista askelta ympärimitaten.\nHuolellisesti tarkastaen sillä kasvavia tiheitä pensaita totesi\nseikkailija, että niiden latvat olivat rutistuneet ja taittuneet kuin\njostakin voimakkaasta tölmäyksestä.\n\nJohn Davis otti asemasta vaarin. Hän käsitti pian, että tuon tavattoman\naukon olivat voineet tehdä vain nuo kaksi putoavaa ruumista. Se\nhavainto herätti hyvää toivoa hänessä. Niin lyhyen matkan päässä kuilun\näyräältä täytyi tyhjyyteen paiskautuneiden vihollisten vielä olla\nvirkeän elävinä. Putouksen vauhdin olivat pensaat tietenkin\nvaimentaneet, miehet olivat saattaneet tuon tuostakin kohdata\nsamanlaisia esteitä ja siis kokea ainoastaan sarjan jokseenkin\nvaarattomia putoamisia. Tämä otaksuma voi kaikessa\nvirheellisyydessäänkin kumminkin olla tosi.\n\nJohn Davis jatkoi laskeutumistaan. Kaltevuus kävi askel askeleelta\nloivemmaksi. Seikkailija ei enää kohdannut tiellään pensaita, vaan\npuita, joita kasvoi siellä täällä viisi, kuusi samassa ryhmässä.\n\nMutta mitään jälkiä ei John Davis enää tavannut. Silloin alkoi häntä\npeloittaa, ja hän tunsi tuskallisen kouristuksen sydämessään. Hän\npelkäsi, että pensaat, joihin nuo kaksi miestä olivat pudonneet, olivat\njoustavuudellaan toimineet pallomailoina ja paiskanneet onnettomat\ntyhjään ilmaan, sensijaan että olisivat luisuttaneet heidät edelleenkin\nkuilun kaltevaa seinää pitkin.\n\nTämä ajatus valtasi niin voimakkaasti amerikkalaisen mielen, että hän\nvaipui syvään alakuloisuuteen ja jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi\nvoimattomana ja tahdottomana synkin miettein maassa kyyköttämään.\n\nMutta John Davis oli luonteeltaan liian karaistunut ja hänen tahtonsa\noli liian tarmokas, jotta hän olisi pitkäksi aikaa jäänyt moiseen\nepätoivoon. Pian hän kohotti päänsä ja loi ympärilleen varman katseen.\n\n\"Eteenpäin!\" virkahti hän lujalla äänellä. Mutta juuri kun hän\nvalmistausi jatkamaan laskeutumistaan, teki hän äkkiä ihmettelyä\nosoittavan liikkeen ja häneltä pääsi huudahdus, samalla kun hän\nvinhasti syöksyi mustahkoa röykkiötä kohti, johon siihen asti oli\nkiinnittänyt vain vähän huomiota.\n\nPyydämme vielä kerran anteeksi lukijalta nyt seuraavien yksityiskohtain\nvähäistä todennäköisyyttä, mutta me toistamme, ettemme selitä, vaan\nkerromme, rajoittuen puhumaan totta, huolimatta pohtia näiden seikkojen\nsuurempaa tai pienempää mahdollisuutta, jotka kaikessa näennäisessä\neriskummaisuudessaankin silti ovat varmoja.\n\nValkopää-kotka, linnuista voimakkain ja parhailla sielunkyvyillä\nvarustettu, rakentaa tavallisesti pesänsä äkkijyrkänteiden sivuille\nerinomaisen korkeiden ja tyvestään melkoisen matkan päähän oksattomien\npuiden huippuihin. Milloinkaan ei niitä tavata kallioilla.\n\nTämä lujarakenteinen pesä on tehty kolmen, jopa viidenkin jalan\npituisista kepeistä, jotka ovat tiiviisti patjoitetut \"espanjalaisen\nparralla\" -- eräällä salasiittiöihin kuuluvalla puunnaavalla, --\nmetsäruohoilla ja isoilla turvelaikoilla.\n\nKun pesä on valmis, on se tavallisesti kuusi, seitsemän jalkaa\nläpimitaltaan, ja joskus on sinne kasaantunut niin runsaasti aineksia\n(sillä samaa pesää käytetään usein monet monituiset vuodet ja joka\nhautomiskaudella saa se lisiä), että sen syvyys on yhtä suuri kuin\nläpimittakin.\n\nKoska valkopää-kotkan pesä on hyvin raskas, sijaitsee se tavallisesti\nuseiden paksujen oksien yhteensattumasta syntyneessä haarukassa.\n\nJohn Davis oli tuohuksensa avulla keksinyt muutaman metrin päässä ja\nmelkein sen paikan tasalla, jossa hän oli, tavattoman ison puun latvaan\nrakennetun valkopääkotkan pesän. Puunrunko ulottui melkoisen syvälle\nrotkoon.\n\nKaksi ihmisruumista virui pesän päällä.\n\nJo ensi silmäyksellä varmistausi amerikkalainen siitä, että nuo kaksi\nruumista olivat Jaguarin ja meksikolaisen kapteenin.\n\nNe olivat täydelleen liikkumattomina ja yhä toisiinsa kietoutuneina.\n\nEi ollut helppo tehtävä päästä tuolle pesälle, joka riippui lähes\nkymmenen metrin päässä rotkon seinästä.\n\nMutta John Davis ei antanut mielensä masentua. Nyt kun hän oli löytänyt\npäällikkönsä ruumiin, hän tahtoi hinnalla millä tahansa ottaa selvän,\noliko hän kuollut vai elossa.\n\nMutta mitä keinoa hänen olisi sen varmuuden hankkimiseksi käytettävä?\n\nKuinka hän pääsisi puuhun, joka kamalasti ryskyen huojui jokaisesta\ntuulenpuuskasta?\n\nPerinpohjin mietittyään totesi amerikkalainen, että hänen ei yksin\nmilloinkaan onnistuisi kiivetä puuhun. Hän pani siis molemmat kätensä\nsuppiloksi suunsa eteen ja kirkaisi tovereilleen sovitun merkin. Nämä\nvetivät silloin köyden ylös, ja puoli tuntia suunnattomasti\nponnisteltuaan oli Davis jälleen heidän luonaan.\n\nRajasissit riensivät silloin hänen ympärilleen kyselläkseen häneltä\nretken yksityiskohtia, jotka hän nopeasti selosti ja jotka kaikki\nrajaseikkailijat ottivat ilohuudoin vastaan.\n\nSilloin tapahtui jotakin, mikä osoitti, kuinka suuresti kaikki nämä\nmiehet päällikköänsä rakastivat. Mitään puhumatta, toistensa kanssa\nneuvottelematta, laittoi jokainen itselleen tulisoihdun, ja ikäänkuin\nsamaa vaikutinta totellen ryhtyivät kaikki laskeutumaan rotkoon.\n\nKoska monilukuiset soihdut levittivät riittävää valoa ja varsinkin\nkoska nämä lapsuudestaan asti metsissä samoilemaan ja aivan kuin\nleikillä kallioita kiipeilemään ja äkkijyrkänteillä liikkumaan\ntottuneet miehet olivat siinä perin taitavia, suoritettiin tämä\nlaskeutuminen uusitta, ikävittä onnettomuuksitta, ja pian oli koko\njoukkue kerääntyneenä paikalle, josta amerikkalainen ensi kertaa oli\nvalkopääkotkan pesän huomannut.\n\nKaikki oli sellaisenaan kuin John Davisin lähtiessä.\n\nMolemmat ruumiit olivat yhä hievahtamatta ja toisiinsa kietoutuneina.\n\nOlivatko urhot kuolleet? Olivatko he tainnuksissa?\n\nSellaisia kysymyksiä tekivät saapuvilla olevat toisilleen, kenenkään\nkykenemättä niihin vastaamaan.\n\nÄkkiä kuului rytinää, ja joukko soihtuja valaisi rotkon pohjan.\n\nRuperton osasto saapui.\n\nKuilun seinämiä kiitäväin valojuovain opastamina äkkäsivät nämä pian\npesän, ja totuus valkeni heille.\n\nRuperton ja hänen toverinsa saapuminen oli amerikkalaiselle\nvalonpilkahdus. Nyt oli helppo päästä käsiksi pesään.\n\nNeljä tarmokasta, kirveillä varustettua seikkailijaa kapusi jyrkänteen\nseinää pitkin puun juurelle asti, jota he alkoivat hakata lovelle\nvoimakkailla iskuilla, sillä välin kun John Davis ja hänen mukanaan\nolevat lennättivät marhamintansa puun yläoksiin ja vetivät sitä\nvähitellen itseään kohti.\n\nTyvestään syvälle lovelle leikattu puu alkoi hyvin hiljalleen\nkallistua, mitään varsin voimakkaita sysäyksiä saamatta, ja painui\nlopuksi rotkon seinää vasten.\n\nJohn Davis astui heti pesään ja vetäen puukon vyöltään kumartui\nJaguarin ruumiin yli ja piti terää nuoren miehen huulien edessä.\n\nKaikki tunsivat sillä hetkellä ankaraa levottomuutta. He olivat niin\nhiljaa, että olisi kuullut heidän sydämiensä tykytyksen; he seisoivat\njärkähtämättä tuijottaen amerikkalaiseen, tuskin tohtien hengittääkään\nja ikäänkuin riippuen hänen huulissaan.\n\nVihdoin suoristausi John ja kohotti veitsen lähemmäksi tulisoihdun\nvaloa. Terä oli hiukan sumea.\n\n\"Hän elää, veljet, hän elää!\" huudahti hän.\n\nSen uutisen kuullessaan päästivät rajasissit sellaisen riemunulvonnan,\nettä synkissä koloissaan häirityt yölinnut nousivat kaikkialta ilmaan\nja alkoivat raskaasti lennellä sinne tänne, huumaten korvia kimeillä,\nvihlovilla huudoillaan.\n\nMutta siinä ei ollut kaikki; nyt oli toimitettava Jaguari ulos rotkosta\nja raahattava hänet solaan.\n\nSanoimme, että molemmat ruumiit olivat kiinteästi kietoutuneet\ntoisiinsa.\n\nSeikkailijat tunsivat vain vähän myötätuntoa kapteeni Melendeziä, sen\nonnettomuuden alkusyytä kohtaan, joka oli ollut päättymäisillään\nJaguarille tuhoisesti. Eivätkä he mitenkään välittäneet ottaa selvää,\noliko hän kuollut vai elossa, ja kun oli keksittävä keinoja heidän\npäällikkönsä ruumiin kantamiseksi solaan, syntyi heidän keskuudessaan\nvarsin vakava ja myrskyinen keskustelu meksikolaisesta upseerista.\n\nKun ruumiit eivät olleet helposti erotettavissa toisistaan, olivat\nuseimmat seikkailijat sitä mieltä, että kapteenin käsivarsi\nhakattaisiin poikki ja hänet heitettäisiin rotkoon petoeläinten\nruuaksi.\n\nÄrtyneimmät vaativat, että hänet ensin lävistettäisiin tikarilla, jotta\nvoitaisiin olla varmat, ettei hän enää pääsisi livistämään.\n\nMuutamat paljastivatkin jo puukkonsa ja _machetensa_ pannakseen\npäätöksen muitta mutkitta täytäntöön.\n\nMutta äkkiä tuli John Davis väliin.\n\n\"Hillitkää itsenne\", huudahti hän vilkkaasti; \"Jaguari elää, hän on yhä\nteidän päällikkönne. Sallikaa hänen omalla tavallaan päättää tämän\nmiehen kohtalosta. Saattaisihan tämän upseerin elämä olla meille\nmyöhemmin edullisempi kuin hänen kuolemansa.\"\n\nSeikkailijat eivät olleet helposti taivutettavissa kapteenia\nsäästämään. He pitivät sitkeästi kiinni tuumastaan lävistää hänet\ntikarilla, sitten kun hänen käsivartensa olivat hakatut poikki. Mutta\nvaikutusvallallaan joukon keskuudessa onnistui John Davisin vihdoin\nsaada heidät järkiinsä, eikä enää ollut muusta kysymys kuin keinojen\nkeksimisestä molempain ruumiiden kuljettamiseksi solaan.\n\n\n\n\nIV\n\nVastakumppanit\n\n\nLuomisen suuressa työssä on Jumala kieltämättä syvimmin painanut\nkaikkivaltansa häviämättömän leiman metsien poveen.\n\nMittaamattomassa laajuudessaankin tarjoaa valtameri purjehtijan\nkatseille vain toivottoman yksitoikkoisia näköaloja tai äkillisiä\nmullistuksia, jotka täyttävät sielun salaisella ja voittamattomalla\nkauhulla.\n\nVuoret, jotka tekevät maanpinnan epätasaiseksi ja kohottavat\nsuunnattoman korkealle jyrkkiä, hammasharjaisia, ikuisella lumella\npeitettyjä huippujansa, herättävät vain pelkoa ja esittävät\nmatkailijalle sekasorron ja synnytystuskissaan ponnistelevan luonnon\nkammottavan kuvan.\n\nMutta kun on tullut jonkun tuollaisen rehevän, vihannan kosteikon\nliepeelle, joita nimitetään aarniometsiksi, valtaa mielemme vastoin\ntahtoammekin uskonnollisen ja vienonsuruisen hartauden tunnelma,\nkatsellessamme tuhansia toisiinsa sekoittuneita ja kietoutuneita,\nvanhan goottilaisen kirkon holveja muistuttavia lehväkaaria, joiden\nalla monisatavuotisten tammien rungot ovat vihreänä ja mahtavana\npylvästönä, milloin kohoten vain muutamia jalkoja maan pinnasta,\nmilloin nousten äärettömiin korkeuksiin.\n\nSilloin elvymme puhtaammasta ilmasta, jota hengitämme keuhkojemme\ntäydeltä, meitä vetävät puoleensa ja tenhoavat väkisinkin nuo kaikilta\ntahoilta avautuvat, liikkuvat ja äärettömät näköalat, tunnemme\naskeleemme keveämmiksi vuosisatain kuluessa kasaantuneesta\nruokamullasta ja tomusta vanuttuneilla matoilla, liikkeemme käyvät\nvapaammiksi, katse terästyy, käsi jännittyy; kaipaamme erämaan\nuhkarohkeaa ja miehuullista elämää. Mitä syvemmälle sukeltaa näihin\nliikkuviin varjoihin, joiden vaiheilla elämä kaikkialla kohisee kuin\nmeren nousuvesi, mitä enemmän lehvien välitse kiertelevä raikkaus\npalsamoi verta ja vahvistaa jäseniä, sitä paremmin käsittää metsän\nvastustamattomat viettelykset ja sen samoilijain hartaan rakkauden sitä\nkohtaan.\n\nErämaan elämään tottuneet ihmiset eivät halua sitä enää jättää, sillä\nhe tajuavat sen kaikki äänet, ovat pohjia myöten koetelleet kaikki sen\nsalaisuudet, ja metsä on heille maailma, jota he rakastavat niinkuin\nmerimies rakastaa merta. Milloin kaunis aurinko elähdyttää kaiken tämän\nvillin ja silmää hivelevän luonnon, kun etäisten huippujen häikäisevä\nlumi kohoaa hopearihmoina laajan vihannuuden yläpuolelle, kun linnut\nvisertelevät lehvistössä, hyönteiset surisevat ruohikossa ja\npetoeläimet tuntemattomien luolien kätköstä kajahduttavat vakavat\näänensä tähän konserttiin, silloin kaikki kutsuu uinailuun ja\nmietiskelyyn ja metsänkävijät tuntevat olevansa sitä lähempänä Jumalaa,\nmitä kauempana ovat ihmisistä.\n\nErämaan rohkeat samoilijat ovat voimakkaita, vahvasta visasta\nveistettyjä valioluonteita. Heidän pitää aina olla virkeän valppaina,\njoka hetki valmiina taistelemaan esteitä vastaan, joita alituisesti\nsattuu heidän tielleen. Mikään vaara ei peloita, mikään vastus ei\npysähdytä. Vaaroja he uhmaavat ja vaikeudet he voittavat kuin leikillä,\nsillä näiden ihmisten elämä, jotka jumalainen tahto on sijoittanut\nyhteiskunnan lakien ulkopuolelle, on yhtenäinen sarja eriskummaisia\nvaiheita ja kuumeista päihtymystä, jossa he muutamissa minuuteissa\nelävät vuosisadan.\n\nRajasissit eivät pitkälti epäröineet. Näille puolivilleille miehille\nsaattoi voitettava vastus olla vain kiihoke ponnistelemaan neuvokasta\nälyänsä.\n\nHevosten kiinnitysköysillä muutamain ristiin asetettujen sauvojen\npäälle lujasti sidotut miehet laskettiin kumpikin erikseen rotkon\npohjalle ja pantiin lepäämään nurmikolle pienen puron partaalle, joka\nhiljalleen ja mitä oikukkaimmin mutkitellen juosta lirisi tällä\nalhaisella tasangolla.\n\nPeläten jotakin hillittömyyttä ärtyneiden toveriensa puolelta oli John\nDavis itse ottanut toimekseen kapteenin alaslaskemisen, jotta hän\nvauriotta joutuisi niitylle.\n\nKun haavoittuneet olivat nostetut pois kotkanpesästä, joka niin\nihmeellisesti oli heidät pelastanut, luisuttautuivat seikkailijat\näkkivieruja pitkin merkillisen taitavasti ja nopeasti, ja pian oli koko\njoukkue kerääntyneenä puron rannalle.\n\nKuten usein on laita vuoristoissa, oli äkkisyvänteen pohjalla verraten\nleveä niitty, jota kehysti ja suojasi kaksi korkeaa kukkulaa oikealta\nja vasemmalta puolen. Niiden väliin jäi nielumainen rotko, joka\ntaistelupaikalta nähtynä todellakin oli varsin syvä kuilu.\n\nHetkeäkään hukkaamatta riensi Davis antamaan Jaguarille kaikkea sitä\nhoivaa, jota hänen tilansa vaati.\n\nAmerikkalaisen jyrkästä käskystä hoiti Ruperto, vaikka\nvastahakoisestikin, samalla tavoin kapteenia.\n\nKaikkien näiden kertomiemme tapahtumain aikana oli yö kokonaan kulunut,\nja aurinko nousi juuri kun miehet olivat suorittaneet vaarallisen\nlaskeutumisensa.\n\nSilloin sai maisema oikean muotonsa, ja se, mikä soihtujen\nvärähtelevässä valossa oli näyttänyt karulta ja autiolta kiveliöltä,\nosoittautui hauskaksi mäkiseuduksi, mitä hymyilevimmäksi ja\nhurmaavimmaksi.\n\nAuringolla on tavaton vaikutus ihmisen elimistöön ja mieleen. Se ei\nainoastaan karkoita yön synnyttämiä synkkiä peikkoja, vaan lämmittää\nsielua ja antaa ruumiille takaisin joustavuuden ja tarmon, jotka yön\nläpitunkeva kylmyys on turruttanut.\n\nPäivän valjetessa palasivat toivo ja ilo seikkailijain sydämiin. Ja\nheidän ilonsa karttui vielä, kun he näkivät meksikolaisten edellisenä\niltana kuiluun vierittämät kirstut, jotka puhkaistuine pohjineen ja\nsärkyneine laitoineen olivat kuitenkin enimmäkseen säilyttäneet\nsisältämänsä kalliin metallin, kun taas muu osa sinne tänne maahan\nsiroiteltuna oli helposti kerättävissä.\n\nTäten ei meksikolaisten rohkeudella ja uskollisella urhoollisuudella\nollut sittenkään ollut muuta tulosta kuin että he olivat\nsankarillisesti kaatuneet paikallaan, tämän uhrauksen viemättä heidän\ntoiveittensa perille.\n\nPian syntyi kedolla vilkasta liikettä, jollainen siellä ei suinkaan\nollut tavallista. Seikkailijat sytyttivät nuotioita ja pystyttivät\ntelttoja, ja leiri oli muutamassa minuutissa valmis.\n\nVarsin pitkän aikaa olivat John Davisin ponnistukset ystävänsä\ntoivuttamiseksi olleet turhat, vaikka Jaguari ei ollut saanut mitään\nhaavaa. Mikään jäsenkään ei näkynyt häneltä murtuneen. Hänen\npyörtymisensä johtui yksinomaan kauhean putoamisen tuottamasta\ntäräyksestä.\n\nAmerikkalainen ei kuitenkaan menettänyt toivoansa, vaan puuhaili\npäinvastoin yhä huolellisemmin, ja vihdoin hän varsin pitkän ajan\nkuluttua näkikin yrityksensä onnistuvan.\n\nJaguari liikahti hiukan, hänen huulensa värähtelivät kuin hän olisi\ntahtonut puhua; hän laski oikean kätensä otsalleen, huokasi syvään ja\navasi silmänsä, mutta sulki ne heti jälleen, kaiketikin auringon\nkirkkaan valon häikäisemänä.\n\n\"Vihdoinkin hän on pelastettu!\" virkahti amerikkalainen riemuiten.\n\nSeikkailijat kerääntyivät päällikkönsä ympärille, tarkaten levottomasti\njokaista hänen liikettänsä.\n\nPian nuori mies avasi uudelleen silmänsä, ja Davisin avulla, joka\narvasi hänen aikomuksensa, onnistui hänen nousta istualleen.\n\nPieni rusontäplä väritti hänen poskipäitänsä, mutta muuten oli hänen\nkasvoillaan yhä kelmeä kalmanväri. Hän loi hitaasti ympärilleen\nkatseen, jonka harhailevassa ilmeessä jo alkoi siintää älynvälähdyskin.\n\n\"Juotavaa!\" änkytti hän käheällä ja epäselvällä äänellä.\n\nJohn Davis avasi kurpitsapullonsa, kumartui potilasta kohti ja asetti\nsen hänen huulilleen.\n\nJaguari joi ahneesti muutaman silmänräpäyksen ajan ja huoahti sitten\nhelpotuksesta.\n\n\"Luulin jo kuolevani\", virkkoi hän.\n\n\"_By god_\", huudahti Davis, \"vähällä se pitikin!\"\n\n\"Onko kapteeni Melendez vielä elossa?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Täällä.\"\n\n\"Missä tilassa?\"\n\n\"Jokseenkin samanlaisessa kuin te.\"\n\n\"Sitä parempi.\"\n\n\"Pitääkö hänet hirttää?\" ehätti Ruperto, joka yhä hautoi tuumaansa.\n\nJaguari liikahti äkkiä, hänen kulmansa rypistyivät, ja hän huudahti\näänekkäämmin kuin olisi häneltä odottanut:\n\n\"Henkenne uhalla, älköön hiuskarvaakaan pudotko hänen päästään! Te\nvastaatte minulle hänestä omalla hengellänne.\" Ja hän lisäsi hiljaa ja\nkuulijain tajuamatta: \"Minä olen sen vannonut.\"\n\n\"Sepä vahinko\", vastasi Ruperto; \"varmaan olisi meksikolaisen kapteenin\nhirttäminen tehnyt hyvän vaikutuksen maassa.\"\n\nJaguari liikahti.\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", jatkoi seikkailija; \"koska se on teille\nvastenmielistä, älkäämme siitä enempää puhuko. Kummallisenpa\npäähänpiston vain olette saanut.\"\n\n\"Riittää\", virkkoi nuori mies, \"minä olen käskenyt!\"\n\n\"Se on kylliksi, jumaliste! Älkää suuttuko, kapteeni. Totellaanhan\nteitä.\"\n\nJa Ruperto poistui jupisten partaansa, mennäkseen katsomaan, kuinka\nhänen hoivaansa uskottu sairas voi, josta hän, se täytyy meidän tuosta\nkunnon miehestä sanoa, ei siihen asti ollut varsin suuresti välittänyt.\n\nLähestyessään paikkaa, jonne kapteeni oli asetettu, hän ei voinut\nhillitä ihmettelyn huudahdusta.\n\n\"Siinäpä on veitikka, joka voi kerskailla sitkeähenkisyydestään\", sanoi\nhän.\n\nJoko raikkaan aamuilman virvoittamana tai jostakin muusta syystä oli\nkapteeni tullut tajuihinsa ja jo kyllin toipunut pysytelläkseen puun\njuurella istumassa.\n\n\"Kah, kah\", huudahti sissi lähestyessään, \"täällä näemmä jaksellaan jo\nparemmin, eikö totta?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi upseeri lyhyesti.\n\n\"No, se on hyvä, näen että paranette pian. Siitä huolimatta voitte\nkerskata, että sielunne riippuu sitkeästi ruumiissanne kiinni, sillä te\ntulette saamarin pitkältä matkalta!\"\n\n\"Missä olen?\"\n\n\"Näettehän toki, että olette rehevällä niityllä kirkkaan puron\npartaalla\", vastasi seikkailija pilkallisesti.\n\n\"Jättäkää härnäilynne, hupsu, ja vastatkaa asiallisesti kysymyksiini.\"\n\n\"En luulisi olevan vaikeata arvata asemaanne, eikä toki tarvitse olla\nvelho tunteakseen rajasissien leirin.\"\n\n\"Olenko siis rosvojen vallassa?\"\n\n\"Vähän niinkin!\" vastasi Ruperto ivallisesti.\n\n\"Mikä on sen päällikön nimi, jonka vankina olen.\"\n\n\"Jaguari.\"\n\n\"Jaguari!\" huudahti kapteeni kummastuneena. \"Eikö hän olekaan kuollut?\"\n\n\"Miksi hän sitä olisi, kun tekin olette noin elävänä! Ka, oletteko\nsiitä pahoillanne, häh? Sitten pitää minun antaa teille se tunnustus,\nettä olette tehnyt kaiken voitavanne hänet tappaaksenne; ja jos hän\nelää, niin ei teillä ole totta totisesti vähäisintäkään syytä siitä\nitseänne moittia.\"\n\nNäitä sanoja seurasi pilkallinen virnistys, joka kiihoitti kapteenin\nsuuttumuksen ylimmilleen.\n\n\"Onko päällikkönne tarkoituksena määrätessään teidät seuralaisekseni\nollut tuottaa minulle lisäkidutusta?\" sanoi hän halveksivasti.\n\n\"Te ette tunne hänen hyviä aikomuksiansa teitä kohtaan. Hän käski minun\nhoivailla teitä ja tuhlata teille mitä liikuttavinta huolenpitoa\",\nvastasi Ruperto ivallisesti.\n\n\"Jättäkää minut sitten. Teidän apunne on tarpeeton. En kaipaa muuta\nkuin lepoa.\"\n\n\"Kuten tahdotte, uljas upseeri. Hoidelkaa itseänne miten parhaiten\nosaatte. Kun kerran hylkäätte minun apuni, pesen käteni, vapautuen\nedesvastuusta, ja poistun. En ole kovin paljon kiintynyt teidän\nseuraanne.\"\n\nJa tehtyään kapteenille ivallisesti kunniaa kääntyi seikkailija\nkantapäillään ja läksi itsekseen jupisten:\n\n\"Mikä vahinko, ettei päällikkö salli hirttää tuota komeaa nuorta\nmiestä. Se olisi niin sukkelaan tehty.\"\n\nYksikseen jäätyänsä antoi kapteeni Melendez päänsä vaipua käsiensä\nvaraan, koettaen palauttaa mielensä tasapainon ja järjestää\najatuksiansa, jotka hänen kokemastaan täräyksestä olivat menneet aivan\nsekaisin.\n\nVähitellen hän kuitenkin painui raukeaan horrokseen, mikä oli\nvälttämätön seuraus hänen putoamisestaan, ja oli pian sikeässä unessa.\n\nHän nukkui rauhallisesti useita tunteja, minkään häiritsemättä hänen\nlepoansa. Mutta herätessään hän huomasi itsensä aivan toiseksi\nihmiseksi kuin ennen nukkumistaan oli ollut. Hänen nauttimansa\nvahvistava uni oli täydellisesti lepuuttanut hänen hermostonsa, voimat\nolivat palanneet, hän tunsi sanomatonta hyvinvointia noustessaan ja\nkäveli muutaman askeleen kentällä.\n\nSielun rauhoittuessa hänen rohkeutensa oli palannut, ja hän oli valmis\naloittamaan taistelun uudestaan.\n\nHän huomasi melkeinpä ilokseen, että seikkailijat sallivat hänen\nliikkua täysin vapaana eivätkä näkyneet häntä laisinkaan ajattelevan.\n\nRuperto saapui jälleen. Tällä kertaa hän oli luopunut ivallisesta\nsävystään ja toi muonaa vasussa.\n\nSeikkailija tarjosi sitä kapteenille kömpelön kohteliaalla tavalla,\njossa kuitenkin voi havaita hyvää tarkoitusta.\n\nKapteeni kävi innokkaasti käsiksi tarjottuihin ruokavaroihin ja söi\nniin hyvällä halulla, että se häntä itseäkin moisen vakavan kolauksen\nkärsittyään ihmetytti.\n\n\"Ka\", virkkoi Ruperto, \"enkö sitä sanonut, että te pian paranisitte!\nAivan kuin oma päällikkömme; hän on virkeä kuin vastapuhjennut\nkukkanen, hän ei ole milloinkaan voinut näin hyvin.\"\n\n\"Sanokaahan, ystäväni\", kysyi don Juan, \"olisiko mahdollista puhutella\npäällikköänne?\"\n\n\"Se käy hyvin päinsä, varsinkin koska hänelläkin kuuluu olevan jotakin\nteille sanottavaa.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin, hän käski minun kysyäkin, suostuisitteko aterioituanne\nkeskustelemaan hänen kanssansa.\"\n\n\"Hyvin mielelläni. Olen kokonaan hänen käskettävissään -- sitäkin\nenemmän\", lisäsi kapteeni hymyillen, \"koska olen hänen vankinsa.\"\n\n\"Niinhän asia on. No, aterioikaa rauhassa. Sillä välin minä menen\nilmoittamaan toivomuksenne.\"\n\nRuperto lähti sitten kapteenin luota, joka ei odottanut kehoituksen\ntoistamista, vaan kävi tarmokkaasti käsiksi eteensä asetettuihin\nruokiin.\n\nHän päätti pian ateriansa ja oli jo kotvan aikaa kävellyt edestakaisin,\nkun Jaguari saapui.\n\nMolemmat miehet tervehtivät virallisen kohteliaasti ja tarkkasivat\ntoisiaan mitä kiinteimmin muutaman silmänräpäyksen ajan.\n\nTähän asti he eivät niin sanoaksemme olleet nähneet toisiaan. Heidän\neilisiltainen keskustelunsa oli tapahtunut pimeässä, minkä jälkeen he\nolivat vimmatusti taistelleet toisiaan vastaan, mutta heillä ei ollut\nsilloin ollut aikaa toisiaan arvostella, kuten he tekivät nyt\nsellaisten ihmisten erehtymättömällä silmäyksellä, jotka ovat ensi\nnäkemältä tottuneet mielessään punnitsemaan jokaisen, ken joutuu heidän\nkanssaan tekemisiin.\n\nJaguari aloitti ensimmäisenä keskustelun.\n\n\"Suonette anteeksi, caballero, kehnon vieraanvaraisuuden, jolla teidät\notan vastaan\", sanoi hän; \"pannaan julistetuilla ei ole muuta palatsia\nkuin heitä suojelevan metsän holvi.\"\n\nKapteeni kumarsi.\n\n\"En ollut suinkaan\", virkkoi hän, \"odottanut näin suurta\nkohteliaisuutta...\"\n\nHän vaikeni tohtimatta lausua sanaa, joka hänellä oli kielellään, koska\npelkäsi loukkaavansa haastattelijaansa.\n\n\"Rosvoilta, eikö niin, kapteeni?\" vastasi Jaguari hymyillen.\n\"Oh, älkää huoliko kieltää; tiedänhän minä, kuinka meitä Meksikossa\nnimitetään. Niin, caballero, tänään olemme henkipattoja rosvoja,\nrajaseikkailijoita, sissejä, mitä lienemmekään. Huomenna ehkä olemme\nsankareita, ja kansan pelastajia. Sellaista on maailman meno. Mutta\njättäkäämme tämä. Tehän kuulutte halunneen minua puhutella?\"\n\n\"Ettekö tekin puolestanne, caballero, ollut ilmaissut aikomusta minun\nkanssani jutella?\"\n\n\"Se on totta, kapteeni. Muuten onkin minulla tehtävänä teille vain yksi\nkysymys; lupaatteko siihen vastata?\"\n\n\"Kunniasanallani, jos se vain on minulle mahdollista!\"\n\nJaguari mietti hetkisen ja jatkoi sitten:\n\n\"Kai te vihaatte minua?\"\n\n\"Minäkö?\" huudahti kapteeni vilkkaasti.\n\n\"Niin!\"\n\n\"Mikä saattaa teidät sellaista luulemaan?\"\n\n\"Mistäpä minä tiedän?\" virkkoi Jaguari hämillään. \"Tuhannenkin syytä --\nkiihkeys, jolla muutama tunti sitten yrititte riistää minulta hengen.\"\n\nKapteeni suoristausi, hänen kasvoilleen tuli vakava ilme, jota ei\nniillä siihen asti ollut vielä ollut.\n\n\"Olen suora teitä kohtaan, caballero\", virkkoi hän; \"minä olen siihen\nvelvoittautunut.\"\n\n\"Kiitän teitä etukäteen.\"\n\nUpseeri jatkoi:\n\n\"Teidän ja minun välilläni ei mieskohtaisesti voi olla vihaa ainakaan\nminun puoleltani. Enhän teitä tunne, eilen näin teidät ensimmäisen\nkerran. Ette ole tietääkseni koskaan lähemmin tai loitommin ollut\nsekaantuneena elämäni vaiheisiin, eikä minulla siis ole mitään syytä\nteitä vihata. Mutta ihmisen ohella olen sotilas: meksikolaisen armeijan\nupseerina...\"\n\n\"Riittää, kapteeni\", keskeytti nuori mies vilkkaasti; \"olette sanonut\nminulle kaikki, mitä halusin tietää. Valtiollinen viha, niin kauheata\nkuin se onkin, ei kuitenkaan ole ikuinen. Te täytätte velvollisuutenne\nniinkuin minä luulen täyttäväni omani, tarkoitan, että teette sen\nparhaanne mukaan. Siihen ei ole mitään muistutettavaa. Ikävä vain, että\nemme taistele rinnatusten, vaan vastakkaisissa leireissä. Kohtalo on\nniin säätänyt. Kenties nämä onnettomat erimielisyydet kerran päättyvät,\nja ehkä meistä silloin tulee ystävät!\"\n\n\"Sitä olemme jo, caballero\", huudahti kapteeni innokkaasti ja ojensi\nkätensä Jaguarille. Tämä puristi sitä hartaasti omassaan.\n\n\"Astukaamme kumpikin tietä, joka meille on viitoitettu\", sanoi hän,\n\"mutta vaikka puolustammekin eri asiaa, säilyttäkäämme silti taistelun\nulkopuolella se kunnioitus ja ystävyys, jota kahden vilpittömän\nvihollisen täytyy tuntea toistansa kohtaan, sitten kun ovat mitelleet\nmiekkojansa ja havainneet ne yhtä pitkiksi.\"\n\n\"Olkoon niin\", vastasi kapteeni.\n\n\"Vielä sana\", jatkoi Jaguari; \"minun on vastattava teidän suoruuteenne\nyhtä vilpittömästi.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Äsken teille tekemäni kysymys kaiketikin kummastutti teitä.\"\n\n\"Sen myönnän.\"\n\n\"No, minä sanon teille, miksi sen tein.\"\n\n\"Mitäpä väliä sen sanomisella?\"\n\n\"Onpa tosiaan; meidän välillämme ei saa enää olla mitään salattuna.\nVihasta huolimatta, jota velvollisuuteni teitä kohtaan olisi tuntea,\nvedätte te minua puoleenne salaisella myötätunnolla, jota en osaa\nselittää, mutta joka pakottaa minut paljastamaan teille salaisuuden,\njosta riippuu elämäni onni.\"\n\n\"En käsitä teitä, caballero. Sananne kuulostavat omituisilta.\nSelittäkäähän taivaan nimessä.\"\n\nKuumeinen puna nousi äkkiä Jaguarin kasvoille.\n\n\"Kuulkaahan, kapteeni, vaikka te tutustuittekin minuun vasta tänään,\nniin on siitä kulunut jo pitkä aika, kun teidän nimenne ensi kertaa\nosui korviini.\"\n\nUpseeri loi nuoreen mieheen kysyvän katseen.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi tämä yhä innokkaammin, \"neitosella on aina teidän\nnimenne huulillaan. Hän ei puhu muuta kuin teistä. Siitä on vain\nmuutamia päiviä... Mutta mitäpä sen muistutteleminen hyödyttää?\nRiittäköön teille tieto, että minä rakastan häntä hulluuteen asti.\"\n\n\"Carmelaa!\" jupisi kapteeni.\n\n\"Niin\", huudahti Jaguari, \"ja tekin rakastatte häntä.\"\n\n\"Minä rakastan!\" vastasi upseeri teeskentelemättä ja loi hämillään\nkatseensa maahan.\n\nPitkään aikaan ei näiden kahden miehen välillä virketty mitään. Oli\nhelppo havaita, että kumpikin kamppaili itsensä kanssa. Vihdoin\nJaguarin onnistui hillitä sydämessään myllertävä myrsky, ja hän lausui\nvarmalla äänellä:\n\n\"Kiitän teitä rehellisestä vastauksestanne, kapteeni. Carmelaa\nrakastaessanne käytätte oikeuttanne, samoin kuin minullakin on oikeus\nhäntä rakastaa. Älköön tämä rakkaus meitä eroittako, vaan kiinnittäköön\nmeidät päinvastoin yhä lujemmin toisiimme. Carmela on kunnon miehen\nlemmen arvoinen. Rakastakaamme häntä kumpikin puolestamme, käykäämme\ntoisiamme vastaan rehellistä sotaa ilman kavaluutta ja konnankoukkuja.\nKiittäköön onneansa se, jonka hän valitsee. Hän yksin olkoon välillämme\ntuomarina, noudattakoon hän sydämensä kutsua, hän on liian puhdas ja\nliian viisas erehtyäkseen ja tehdäkseen huonon valinnan.\"\n\n\"Hyvä!\" huudahti kapteeni liikuttuneena. \"Te olette rehti ja\njalomielinen mies, Jaguari, ja tapahtukoon mitä tahansa, iloitsen aina\nsiitä, että olen saanut puristaa uskollista kättänne ja että olette\nkatsonut minut kyllin arvokkaaksi ystävienne joukkoon. Niin, minä\nrakastan Carmelaa hartaasti ja vilpittömästi. Hänen rusohuultensa\nhymyilystä antaisin riemulla elämäni. Mutta minä vannon teille, että\nseuraan teidän antamaanne ylevää esimerkkiä ja että taistelen yhtä\nvilpittömästi kuin tekin!\"\n\n\"_Vive Cristo_!\" huudahti nuori mies vilpittömän ja teeskentelemättömän\niloisena. \"Tiesinhän, että me kyllä ymmärtäisimme toisemme.\"\n\n\"Siihen ei tarvittu muuta kuin tilaisuus selittää toisillemme\najatuksemme\", vastasi kapteeni hymyillen.\n\n\"_Canarios!_ Toivonpa, että se tilaisuus ei uudistu samanlaisissa\nolosuhteissa. On ilmeinen ihme, että vielä olemme elävien joukossa.\"\n\n\"Minua ei suinkaan kutkuta halu koettaa uudistaa sitä!\"\n\n\"Ei jumaliste minuakaan. Mutta aurinko vaipuu nopeasti taivaanrantaa\nkohti. Minun ei tarvinne teille sanoa, että olette vapaa menemään,\nminne vain itse tahdotte, jollette ehkä mieli kauemmin viipyä luonamme.\nOlen käskenyt laittaa teitä varten hevosen valmiiksi, jonka sallinette\nminun teille tarjota.\"\n\n\"Otan sen hyvin mielelläni vastaan. En huoli teeskennellä teille\nujoutta, ja jalkaisin samoileminen näillä tuntemattomilla seuduilla\nolisi minulle varsin tukalaa.\"\n\n\"Älkää olko huolissanne! Minä annan teille oppaan, joka saattaa teidät\noikealle reitille.\"\n\n\"Tuhannet kiitokset!\"\n\n\"Minne aiotte lähteä? Jos kysymykseni on epähieno, ei teidän tietenkään\ntarvitse siihen vastata.\"\n\n\"Minulla ei ole teiltä mitään salattavaa. Aion palata mahdollisimman\npian kenraali Rubion luo, jolle minun on selostettava hopeakuormastolle\nsattunut vastoinkäyminen ja se kauhea onnettomuus, jonka uhriksi itse\nolen joutunut.\"\n\n\"Sodan kohtaloita, kapteeni.\"\n\n\"Minä en moiti teitä; totean vain onnettomuuden, siinä kaikki.\"\n\n\"Ja jos _conducta_ olisi voitu pelastaa urheudella ja hartaalla\nalttiudella, niin se olisikin epäilemättä pelastettu, sillä te täytitte\nkunnollisesti velvollisuutenne.\"\n\n\"Kiitän teitä tästä ylistyksestä.\"\n\n\"Teidän on helppo päästä kenraali Rubion leiriin ennen auringonlaskua.\"\n\n\"Hm, niinkö luulette?\"\n\n\"Täältä ei ole sinne kuin korkeintaan viitisen kilometriä.\"\n\n\"Vai on se niin lähellä?\"\n\n\"On tosiaan!\"\n\n\"Voi, jospa olisin sen tiennyt!\" huudahti kapteeni surullisesti.\n\n\"Niin, mutta te ette sitä tiennyt. No, mitä hyödyttää sitä muistella.\nJonakuna päivänä sen kostatte.\"\n\n\"Olette oikeassa, tehtyä ei saa tekemättömäksi; minä lähden.\"\n\n\"Nyt jo!\"\n\n\"Täytyy.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\nJaguari viittasi jonkun matkan päässä seisovalle sissille.\n\n\"Kapteenin hevonen\", virkkoi hän.\n\nViisi minuuttia myöhemmin tämä seikkailija, joka ei ollut kukaan muu\nkuin Ruperto, palasi taluttaen kahta hevosta, joista toinen oli komea,\nsirosäärinen ja säihkyväsilmäinen mustangi. Kapteeni hyppäsi ketterästi\nsatulaan. Ruperto oli jo noussut ratsulleen.\n\nMolemmat viholliset, jotka nyttemmin olivat ystäviä, puristivat\nviimeisen kerran toistensa kättä ja hartaan hyvästin jälkeen höllensi\nkapteeni hevosensa suitset.\n\n\"Pidäty kaikin mokomin sopimattomasta leikinlaskusta, Ruperto\",\nvaroitti Jaguari seikkailijaa ankaralla äänellä.\n\n\"Kyllä, kyllä!\" jupisi toinen, muuta vastaamatta.\n\nRatsastajat läksivät niityltä. Jaguari seurasi heitä silmillään niin\nkauan kuin voi heidät eroittaa ja palasi sitten mietteisiinsä\nvaipuneena _jacaliin_, joka hänellä oli telttana.\n\n\n\n\nV\n\nKenraali Rubio\n\n\nTilaisuuden tullen selostamme nyt muutamalla sanalla Meksikon\nliittovaltain armeijan kokoonpanoa, joka on järjestelmältään yhtä\nomituinen kuin kaikki muutkin virkakoneistot, joiden avulla tämän\neriskummaisen tasavallan hallitseminen tapahtuu.\n\nSotilaspuku viehättää yleensä joukkoja. Sotilasuraan liittyy jotakin\ntavallisesta elämästä niin riippumatonta ja poikkeavaa, että kaikki\nkansa enemmän tai vähemmän hullaantuu kirjailujen ja olkalippujen\nkoreasta kiillosta, rumpujen pärinästä ja torvien kimakasta\ntoitotuksesta.\n\nVarsinkin nuoret ihmiset leikkivät mielellään sotilasta, löyhyttelevät\nmielellään kypärintöyhtöjä, hypittelevät sotaoriita ja helistelevät\nvälkkyviä sapeleita.\n\nMeksikon taistelu Espanjaa vastaan kesti kymmenen vuotta, taukoamatta,\nkiihkeänä, vimmattuna. Siinä oli runsaasti kauheita tapahtumia ja\nvihlovia vaiheita.\n\nMeksikolaiset, joita heidän sortajansa pitivät täydellisesti\nalistettuina, olivat kapinan alussa yhtä yksinkertaisia kuin olivat\nvalloituksenkin hetkellä olleet. Useimmat eivät osanneet panostaa\npyssyä, kukaan ei ollut käsitellyt tuliaseita.\n\nMutta sydämessään palavan kiihkeän vapaudenhalun innoittamina oppivat\nnämä nopeasti sotataitoa ja pian saivat espanjalaiset kalliisti kokea,\nettä nuo pappien ja munkkien johtamat kurjat partiojoukot, joilla\naluksi oli aseina enimmäkseen vain keihäitä ja nuolia, kykenivät\nvihdoin vastaamaan heidän yhteislaukauksiinsa, osasivat urhoollisesti\nkaatua tuumaakaan väistymättä ja sissisodalla tuottaa heille kauheita\ntappioita.\n\nInnostus ja viha sortajia vastaan olivat tehneet sotilaita kaikista\nasekuntoisista miehistä.\n\nKun itsenäisyys oli julistettu ja sota päättynyt, oli armeija näytellyt\nosansa maassa, jolla ei ollut välittömiä naapureita ja jonka ei siis\ntarvinnut pelätä vieraiden sekaantumista sisällisiin asioihinsa eikä\nsiis hyökkäystäkään.\n\nSotajoukon tuli siis riisuutua aseista, joilla se oli niin\nurhoollisesti maan vapauttanut, ja miesten palata rauhallisesti\nkotiinsa. Se oli näiden velvollisuus ja sitä heiltä odotettiin, mutta\nsiinä petyttiin.\n\nArmeija tunsi itsensä voimakkaaksi, pelätyksi, ja se tahtoi säilyttää\nsaavuttamansa aseman ja itse vuorostaan sanella ehtoja.\n\nKun sen ei enää tarvinnut taistella vihollisia vastaan, asettui se\nomavaltaisesti sen maan kohtaloiden määrääjäksi, jota se oli kutsuttu\npuolustamaan. Ja hankkiakseen upseereilleen ylenemismahdollisuuksia\nteki sotajoukko vallankumouksia.\n\nSitten alkoi se mullistusten aikakausi, johon Meksiko on\nonnettomuudekseen joutunut ja joka vie sitä vastustamattomasti kuiluun,\nmissä sen kalliisti ostettu itsenäisyys, jopa sen kansallisuuskin\nlopuksi tuhoutuvat.\n\nAliluutnantista kenraaliluutnanttiin asti käyttää jokainen ylenemisensä\nponnahduslautana kapinoita -- luutnantti pyrkiessään kapteeniksi,\nkapteeni everstinarvoa tavoitellessaan, eversti tullakseen kenraaliksi\nja kenraali huudattaakseen itsensä Meksikon tasavallan presidentiksi.\nOn tavallisesti kolme, neljä presidenttiä samalla kertaa, usein viisi\ntai kuusikin. Yksi ainoa presidentti olisikin asukasten mielestä\nmerkillinen ilmiö, _rara avis_. Luulen, että aina itsenäisyyden\njulistuksesta asti ei liittovaltion peräsimessä ole nähty samaa\npresidenttiä yksinään edes kuutta kuukautta perätysten.\n\nTästä asiaintilasta johtuu, että armeija on joutunut kovin huonoon\nmaineeseen. Yhtä kunniakasta kuin sotilaan virka oli espanjalaisia\nvastaan käydyn vapaustaistelun aikana, yhtä halveksittua se\non nykyisin. Armeijan täytyy siis pestautua alimmista\nyhteiskuntakerroksista, nimittäin rosvoista, maankiertäjistä,\nkerjäläisistä, jopa varkaudesta tai murhasta tuomituista\npahantekijöistäkin.\n\nKun nämä miehet saavat jonkun arvoasteen, vaihtavat he vain pukua,\nmutta säilyttävät uudessakin asemassaan, johon sattuma on heidät\nsijoittanut, paheensa ja alhaisesta entisyydestään periytyvät tapansa.\nSiksipä hyvässä kodissa syntyneet nuoret miehet pukeutuvatkin varsin\nvastahakoisesti univormuun, halveksien tointa, jota sivistyneet luokat\npitävät niin vähäisessä arvossa.\n\nNäin kehnosti järjestetyssä joukossa, jossa ei ole kuria eikä myöskään\nanneta sotilaallista opetusta, täytyy yhteishengen olla tuntematon, ja\nniin se onkin. Kuitenkin on tuo armeija ollut oivallinen, sen\naikakirjoihin on piirretty monta loistavaa urotyötä, sen sotilaat ja\nupseerit ovat osoittaneet sankariutta vapaussodan vaarallisissa\nvaiheissa.\n\nMutta nykyisin on kaikki kuollutta, velvollisuudentuntoa halveksitaan,\nja sotilaalle niin voimakas kiihoitin kuin kunniantunto on maahan\ntallattuna. Kaksintaistelu, tuo sotilaalle jossakin määrin välttämätön\npahe, jotta hän voisi hankkia arvonantoa univormulleen, on kielletty\nmitä ankarimpain rangaistusten uhalla, joten ei kukaan antaessaan\nmeksikolaiselle upseerille korvapuustin tai soimatessaan häntä\npelkuriksi ja lurjukseksi joudu muuhun vaaraan kuin että hänet kenties\nsalakavalasti murhataan.\n\nSoturiksi tullakseen ja sotilashenkeen kasvaakseen tarvitsee ihminen\npitkän oppiajan. Vasta pitkien ja vakavien opetusten ja harjoitusten\nperästä tottuu ankariin kieltäymyksiin, vasta useat kerrat katseltuaan\nkuolemaa silmiin saavuttaa sen kokemuksen ja kylmäverisyyden, jotka\novat välttämättömät voidakseen epäröimättä uhrata henkensä ja täyttää\ntodellisen sotilaan velvollisuudet.\n\nUseimmat meksikolaiset kenraalit punastuisivat tietämättömyyttänsä\nmeidän armeijamme vähäpätöisimmän aliupseerin edessä, sillä he eivät\ntiedä kerrassaan mitään eikä heillä ole aavistustakaan sotilaallisesta\nammattitaidosta.\n\nMeksikolaisilla upseereilla supistuu kaikki pyrkimykseen vaihtaa\nvyöhikköä. Everstillä on punainen, kenraalimajurilla vihreä ja\nkenraaliluutnantilla valkoinen. Tämän viimeisen värin saavuttamiseksipa\nkaikki kapinat pannaankin toimeen.\n\nHuonosti puettuina, huonosti ruokittuina ja huonosti palkattuina ovat\nmeksikolaiset sotamiehet vitsauksena siviliväestölle, jota kohtaan he\nharjoittavat häpeämätöntä ja armotonta kiristystä mitä joutavimmilla\ntekosyillä.\n\nEdelläsanotusta käsittää, kuinka peloittava moinen\n_huonostijärjestetty_ aseellinen joukkio on kaikille kansalaisille, se\nkun ei tunne mitään hillikettä ja elää lakia halveksien sen\nulkopuolella. Meksikon nykyinen tila osoittaakin väitöksemme\neittämättömän totuuden.\n\nOlemme tahtoneet välttää kaikkea henkilökohtaisuutta, käsitellen\nkysymystä aivan ylimalkaisesti ja rajoittuen toteamaan, kuinka asiat\novat. Tosin on tässä kurjassa armeijassa muutamia ansiokkaitakin\nupseereja, joitakuita todella kunnollisia miehiä, mutta ne ovat kuin\ntunkioon hukkuneita helmiä ja niiden lukumäärä niin pieni, että ne\nkaikki nimeltä mainiten emme saisi satalukua täyteen. Se on sitä\nsurullisempaa, koska Meksiko vuosien vieriessä yhä enemmän lähenee\nromahdusta ja koska tuo tauti, joka kalvaa tämän kauniin maan\nelinvoimia, pian käy parantumattomaksi ja valtio luhistuu ainaiseksi,\nei muukalaisten iskuista, vaan omien lastensa kavalasti murhaamana.\n\nKenraali don José Maria Rubio ei missään suhteessa ollut poikkeus\nmeksikolaisten upseerien laumasta, mutta hänellä oli ympäristöönsä\nnähden se ääretön etu, että hän oli vanha vapaussodan aikuinen soturi.\nHänessä korvasi kokemus runsaasti hänen puutteelliset opilliset\ntietonsa.\n\nHänen elämäntarinansa oli yksinkertainen. Kerromme sen tässä muutamalla\nsanalla:\n\n_Evangelistan_, julkisen kirjurin, poikana Tampicosta oli hän suurella\nvaivalla oppinut hiukan lukemaan ja kirjoittamaan isänsä opastuksella.\nTämä, tosin aivan pintapuolinen opillinen silaus koitui hänelle\nmyöhemmin hyvin edulliseksi.\n\nSuuren kansannousun aikana, jonka alkuunpanijana oli kuuluisa\nkirkkoherra Hidalgo -- kansannousun, josta vallankumous kehittyi --\nharhaili nuori José Maria Tampicon ympäristöllä elätellen itseään mitä\nmahdottomimmillä ammateilla. Nuori mies, joka toimi vähän\nmuulinajajana, vähän kalastajana ja paljon salakuljettajana, päihtyi\nruudinhajusta ja hurmaantuneena Hidalgon vastustamattomasta tenhosta\nkaikkiin, jotka joutuivat hänen kanssaan kosketuksiin, heitti hän\npyssyn olalleen, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, jonka sattui\nsaamaan käsiinsä, ja seurasi iloisesti kapinallisten joukkoja. Siitä\nalkaen oli hänen elämänsä pelkkää taukoamatonta taistelua.\n\nHänestä tuli urhoollisuutensa, tarmokkuutensa ja tyynen\nkylmäverisyytensä vuoksi ennen pitkää yksi espanjalaisten enimmin\npelkäämistä sisseistä.\n\nAina ensimmäisenä hyökkäämässä, peräydyttäessä viimeisenä, pienen\nvaliojoukon päällikkönä, jolle hurjimmat ja uhkarohkeimmatkin retket\nnäkyivät olevan lapsenleikkiä, alituisesti onnen suosikkina -- sillä\nonnetar rakastaa huimapäitä, -- tuli José Mariasta pian espanjalaisten\npelkäämä; pelkkä hänen nimensä herätti sanomatonta kauhua.\n\nPalveltuaan vuoronsa perään kaikkien meksikolaisen vapautussodan\nsankarien komennossa ja urhoollisesti taisteltuaan heidän rinnallaan,\noli hän rauhan tullen kenraaliluutnantti.\n\nKenraali Rubio ei ollut kunnianhimoinen. Hän oli urhoollinen ja kelpo\nsotilas, joka rakasti intohimoisesti ammattiaan ja joka tunteakseen\nitsensä onnelliseksi kaipasi rumpujen pärinää, aseiden välkettä ja\nsotilaselämää kaikessa laajuudessaan.\n\nTaistellessaan hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi, että sota\njonakuna päivänä loppuisi. Hän joutuikin aivan ymmälle ja\ntolkuttomaksi, kun rauha tehtiin ja itsenäisyys julistettiin.\n\nKunnon kenraali katseli ympärilleen. Jokainen valmistausi palaamaan\nperheensä helmaan nauttiakseen kylläkin kalliisti ostettua lepoa. Ehkei\ndon José Maria olisi parempaa pyytänyt kuin noudattaa heidän\nesimerkkiänsä, mutta hänen perheensä oli armeija, hänellä ei enää ollut\ntai hän ei ainakaan tuntenut muita omaisia. Kymmenvuotisen taistelujen\naikana oli kenraali kokonaan kadottanut kaikki sukulaisensa\nnäköpiiristään. Hänen isänsä, jonka kuolemasta hän oli sattumalta\nkuullut, oli ainoa henkilö, jonka vaikutus olisi voinut saattaa hänet\njättämään sotilasuran. Mutta isänkoti oli jäänyt kylmilleen, mikään ei\nenää vetänyt häntä maaseudulle. Hän jäi siis lippujen alle, vaikkei\nkunnianhimosta, sanomme sen vieläkin. Kunnon soturi tunnusti itselleen\naivan rehellisesti, että oli saavuttanut paljon korkeamman aseman kuin\nkoskaan oli rohjennut toivoakaan. Mutta hän ei tahtonut jäädä yksikseen\neikä hylätä vanhoja ystäviä, joiden kanssa oli niin kauan kärsinyt ja\ntaistellut, lyhyesti sanoen kokenut myötä- ja vastoinkäymiset.\n\nMonet eri päälliköt, jotka heti alkoivat himoita valtaa ja seurata\ntoinen toistansa presidentin istuimella, eivät laisinkaan pelänneet\nkenraalia, jonka vaatimattoman ja rehdin luonteen he tunsivat, vaan\npäinvastoin tavoittelivat hänen ystävyyttänsä ja antoivat hänelle\nauliisti todistuksia rehellisestä ja mitä todellisimmasta halustaan\nsuojella häntä, varmoina että hän ei milloinkaan käyttäisi heidän\nluottamustansa väärin.\n\nSiihen aikaan, kun teksasilaiset alkoivat käydä levottomiksi ja vaatia\nitsenäisyyttänsä, lähetti Meksikon hallitus, jonka valtion\nturvallisuudesta huolehtimaan asetetut virkailijat olivat saattaneet\nharhaan, vain riittämättömiä joukkoja järjestystä palauttamaan ja\nkansannousua kukistamaan. Mutta pian sai liike niin kiihkeän\nvallankumouksellisen luonteen, että tasavallan presidentti katsoi\nvälttämättömäksi ryhtyä tarmokkaihin toimenpiteisiin. Onnettomuudeksi\nse oli jo liian myöhäistä. Tyytymättömyys oli levinnyt mies mieheltä,\nei ollut enää kysymys jonkun pikkukapinan kukistamisesta, vaan\nvallankumouksen ehkäisemisestä, mikä ei ole suinkaan samaa. Meksikon\ntasavallan presidentti sai silloin ikäväkseen kokea, että kaikissa\ninhimillisissä kysymyksissä esiintyy jotakin mahtavampaa kuin pistinten\nraaka voima, nimittäin aate, jonka aika on tullut ja hetki lyönyt.\nTeksasiin lähetetyt joukot lyötiin ja työnnettiin kaikkialta takaisin.\nLyhyesti sanoen niiden oli pakko väistyä kapinallisten edeltä, ryhtyä\nsovitteluihin heidän kanssaan ja peräytyä häpeällisesti.\n\nHallitus ei voinut eikä tahtonut tunnustaa näin masentavaa kolahdusta,\njonka huonosti aseistetut ja huonosti harjoitetut joukot olivat sille\ntuottaneet. Se päätti tehdä viimeisen ja ratkaisevan ponnistuksen.\n\nLukuisia joukko-osastoja kerättiin Teksasin rajoille, ja yhtä paljon\nkunnioituksen herättämiseksi kapinallisissa kuin suoriutuakseen heistä\nyhdellä iskulla ryhtyi armeija suuriin sotavalmistuksiin.\n\nMutta silloin sota sai toisen muodon. Teksasilaiset, jotka enimmäkseen\nolivat pohjoisamerikkalaisia, hajaantuivat pienempiin ryhmiin, ja\ntaitavina metsästäjinä, väsymättöminä samoilijoina ja maanmainioina\ntarkk'ampujina välttivät he avonaista taistelua Meksikon armeijan\nkanssa, joka silloin olisi voinut heidät saartaa ja tuhota, ja alkoivat\nsensijaan vendéeläisten tapaan käydä viekasta ja väijyvää sissisotaa,\njonka ensimmäisenä tuloksena on vastustajien ääretön väsyttäminen,\nkoska täytyi alituisesti marssia edestakaisin, mikä lannisti\nsotamiesten rohkeuden ja saattoi heidät napisemaan pakottamalla heidät\ntaistelemaan tavoittamatonta vihollista vastaan, jonka he tiesivät\nolevan kaikkialla, sitä kuitenkaan mistään saamatta käsiinsä.\n\nTilanne kävi yhä vaarallisemmaksi. Nämä henkipatot, rosvoiksi,\nrajarauhan rikkojiksi ja sala-ampujiksi soimatut miehet, joita\nkernaasti sekoitettiin näillä seuduilla viliseviin rikollisiin ja\ntahdottiin kohdella sellaisina, joille ei suotu yösijaa ja joita\nhäikäilemättä ammuttiin missä vain tavattiin -- nämä nyttemmin\njärjestyneet, kuriin alistuneet, sodan karkaisemat ja kansalaistensa\nhyväksymisen siveellisen tuen nojalla voimakkaat miehet, joille kaikki\ntoivovat menestystä, olivat kohottaneet korkealle Teksasin\nitsenäisyyden lipun ja monissa taisteluissa harvennettuaan heitä\nvastaan lähetettyjä joukkoja, pakottaneet vastustajansa tunnustamaan\nheidät kunniallisen asian innokkaiksi esitaistelijoiksi.\n\nTasavallan monien kenraalien joukosta valitsi presidentti vihdoin sen\nainoan, joka kykeni korjaamaan hallituksen monesti toistuneet\nvastoinkäymiset. Kenraali don José Maria Rubio määrättiin Teksasia\nvastaan toimivien joukkojen ylipäälliköksi.\n\nSe oli mitä onnellisin valinta. Kenraali, joka oli rehti mies ja\nurhoollinen soturi, ei ollut ostettavissa millään hinnalla. Hänen\npuoleltaan ei siis tarvinnut pelätä petosta, jota monet muut, vähemmän\ntunnollisemmat tai ahneemmat eivät olleet erinäisissä tilaisuuksissa\nkavahtaneet. Vapautussodan veteraanina ja entisenä erämiehenä tunsi don\nJosé Maria täydellisesti kaikki sissien sotajuonet ja oli tosiaan mies\npaikallaan menestyksellä taistellakseen sellaisia joukkoja vastaan,\njoita hänellä oli vihollisinaan.\n\nOnnettomuudeksi tehtiin tämä valinta liian myöhään.\n\nKuitenkaan ei kenraali, vaikka hyvin käsittikin yrityksestä koituvan\näärettömän edesvastuun, perääntynyt, vaan otti nurkumatta\nsuorittaakseen hänelle uskotun raskaan urakan.\n\nEräillä ihmisillä on se eittämätön etu, että he ovat kuin syntyneitä\nasemiinsa. Heidän älynsä näkyy kasvavan tilanteen mukaan. Luotuina\nsuuriin tehtäviin kohoavat he samassa suhteessa kuin ne sitä vaativat,\npysyen aina kaikkien tapahtumain tasalla.\n\nKenraalilla oli tämä arvokas kyky. Heti ensi silmäyksellä hän arvioi\nvihollisensa sillä vanhain soturien kylmäverisyydellä, joka heidät\ntekee vahvoiksi, ja hänen suunnitelmansa oli muutamassa minuutissa\nvalmis.\n\nHän muutti heti edeltäjäinsä noudattaman menettelytavan ja seurasi\naivan päinvastaista ohjelmaa.\n\nVäsyttämättä sotilaitaan tarkoituksettomilla ja kaikesta päättäen\ntuloksettomilla marsseilla hän valtasi lujimmat asemat ja hajoitteli\njoukkonsa majailupaikkoihin varsin laajalle alueelle, mutta ei\nkuitenkaan niin etäälle toisistaan, etteivät osastot olisi voineet\nvihollisen hyökätessä toisiaan tukea, ja koko armeijakin, jos se kävi\nehdottoman välttämättömäksi, kerääntyi jälleen hänen ympärilleen\nlyhyemmässä kuin vuorokauden ajassa.\n\nNäihin varokeinoihin ryhdyttyään ja säilyttäen sotavoimansa aina\nulottuvillaan hän pysyi viisaasti puolustuskannalla ja sensijaan, että\nolisi marssinut eteenpäin, jäi paikoilleen, odottaen väsymättömän\nkärsivällisesti tilaisuutta äkkiarvaamatta karatakseen vihollisen\nniskaan ja nujertaakseen sen.\n\nTeksasilaisten johtajat käsittivät kyllä pian, mikä vaara tässä uudessa\nja taitavassa menettelytavassa heitä uhkasi. Osat olivat tosiaankin\nvaihtuneet: ahdistetuista oli kapinallisten pakko muuttua hyökkääjiksi,\nminkä seurauksena he menettivät kaikki asemansa edut ja heidän täytyi\nryhtyä sodankäyntitapojensa vastaisiin joukkojen keskityksiin ja\nuhitteluihin.\n\nNuorille upseereille, joissa kenraalin ohjelma synnytti murinaa ja\njotka nauroivat hänen varovaisuudelleen, vastasi hän hymyillen, että\nhänellä ei ollut kiirettä, että sota oli näppärää leikkiä, jossa\ntaitavampi nipisti tomppelin, ja ettei saanut turhamaisesta\nkunnianhimosta panna alttiiksi yrityksen menestystä, joka vähäisellä\nkärsivällisyydellä voitaisiin varmasti viedä onnelliseen loppuun.\n\nTulokset osoittivat, että kenraali päätteli oikein ja että hänen\nsuunnitelmansa oli hyvä.\n\nMeksikolaisen armeijan uuden päällikön käytäntöön ottamalla\nmenettelytavalla toimettomuuteen pakotetut kapinalliset yrittivät monet\nkerrat hyökätä hänen varustuksiaan vastaan ja vietellä hänet niistä\nulos, mutta kenraali tyytyi kaatamaan heiltä mahdollisimman paljon\nmiehiä ja piti puolensa askeltakaan etääntymättä.\n\n_La conducta de platalla_, jota kapteeni Melendezin oli saatettava, oli\nrahavaroja tarvitsevan hallituksen silmissä tavaton merkitys. Se oli\nkaikin mokomin pelastettava ja turvallisesti toimitettava piastereineen\nMeksikon pääkaupunkiin, sitäkin suuremmalla syyllä, koska Teksasista\ntulleet rahalähetykset viimeiseltä olivat käyneet hermostuttavan\nharvinaisiksi ja ennen pitkää uhkasivat lakata kokonaan.\n\nKenraali Rubio näki kiusakseen välttämättömäksi toistaiseksi muuttaa\nitselleen viitoittamaansa suuntaa. Hän ei epäillyt, että conductan\nmatkasta tiedon saaneet kapinalliset tekisivät kaiken voitavansa sen\npysäyttääkseen ja kaapatakseen, sillä heilläkin oli kova rahantarve ja\npääkaupunkiin lähetettävät miljoonat olivat heille äärettömän tärkeät.\nOli siis ehkäistävä heidän suunnitelmansa ja pelastettava conducta.\nKenraali keräsi siis melkoisen osaston väkeä, asettui sen johtajaksi ja\nriensi pikamarssein sen solan suulle, jossa vakoojain tiedoitusten\nmukaan kapinallisten piti olla väijyksissä. Sitten hän, kuten olemme\nnähneet, lähetti varman (ainakin varmana pitämänsä) miehen viemään\nviestiä kapteeni Melendezille ilmoittaakseen hänelle tulostaan ja\nkehoittaakseen häntä olemaan varuillaan.\n\nNiteessä _Kapinalipun alla_ olemme nähneet, kuinka oli käynyt ja missä\nmäärin kenraalin pikalähetti ansaitsi päällikkönsä luottamuksen.\n\nMeksikolaisten leiri kohosi ihanan tasangon keskeltä vastapäätä solaa,\njosta conductan oli kenraalin tietojen mukaan saavuttava.\n\nOli ilta, aurinko oli noin tunti sitten mennyt mailleen. Levottomana\nkapteenin viipymisestä ja alkaen aavistella onnettomuutta, oli don José\nMaria lähettänyt ratsasvakoojia eri suuntiin, jotta ne toisivat hänelle\nuutisia, ja minuutti minuutilta lisääntyvän levottomuuden vallassa\nkäveli hän nyt kiihtyneenä teltassaan hiljaa noituen ja muristen,\nkulmakarvat rypyssä, ja pysähtyen vähän väliä kuuntelemaan yön tuhansia\nääniä, jotka syntyvät ikäänkuin tyhjästä ja haihtuvat kuin _djinnien_\nsiipien kuljettamina.\n\nKenraali don José Maria Rubio oli vielä nuorehko mies, ehkä\nkaksiviidettävuotias, vaikka näyttikin vanhemmalta, koska kenttäelämän\nrasitukset olivat painaneet ankaran merkkinsä hänen sotilaallisille\nja avoilmeisille kasvoilleen. Hän oli kookasvartaloinen ja\nruumiinrakenteeltaan sopusuhtainen. Vahvalihaksiset jäsenet olivat\njäntevät, leveä ja ulkoneva rinta todisti suurta elinvoimaa. Hiukset\nalkoivat harmaantua, mutta mustain silmäin säteilevässä loistossa oli\nnuorekkuutta ja älykäs ilme.\n\nVastoin ylempien meksikolaisten upseerien tapoja, jotka kaikissa\ntilaisuuksissa komeilevat monilla kirjailuilla ja ovat kultahelyisiä ja\nsulkatöyhtöisiä kuin -- suotanee meille vertaus anteeksi --\nhaavarohtojen kauppiaat, oli hän puettuna ankaran yksinkertaisesti,\nmikä vielä korosti hänen sotilaallista ryhtiään ja antoi hänelle sen\nmiettivän ja majesteettisen ulkonäön, joka niin hyvin sopii armeijan\npäällikölle.\n\nSapeli oli huolimattomasti heitetty kahden satulapistoolin viereen\nkartalle, joka oli levitettynä teltan keskellä olevalle pöydälle ja\njota kohti kenraali kiihtyneenä kävellessään usein kumartui.\n\nKuului hevosen laukkaa, ensin etäistä, mutta nopeasti lähenevää. Teltan\nulkopuolelle sijoitettu vartija huusi: \"Kuka siellä?\" Ratsastaja\npysähtyi, hypähti maahan, ja sitten siirtyi tuokion päästä teltan verho\nsyrjään ja mies tuli näkyviin.\n\nSe mies oli kapteeni don Juan Melendez.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti kenraali, jonka katse kirkastui.\n\nMutta nähdessään surullisen ilmeen upseerin kasvoilla pysähtyi hän,\nastuttuaan kaksi askelta tulijaa kohti, ja muuttui äkkiä jälleen\nlevottoman näköiseksi.\n\n\"Oi, oi, mitä on tapahtunutkaan, kapteeni?\" virkkoi hän. \"Onko\nkuormastoa kohdannut onnettomuus?\"\n\nUpseeri loi katseensa maahan mitään vastaamatta.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, caballero?\" toisti kenraali vihaisesti. \"Oletteko\nehkä menettänyt puhelahjanne?\"\n\nKapteenin näkyi olevan vaikea malttaa mieltään.\n\n\"En, kenraali\", vastasi hän.\n\n\"_La conducta_, missä on _la conducta_?\" kysyi päällikkö tuimasti.\n\n\"Ryöstetty!\" vastasi don Juan käheällä äänellä.\n\n\"_Vive Dios_!\" karjaisi kenraali luoden häneen peloittavan katseen ja\npolkien kiukkuisesti jalkaansa. \"Kuormasto on ryöstetty, ja te olette\nelossa tullaksenne sitä minulle ilmoittamaan.\"\n\n\"En ole voinut surmauttaa itseäni.\"\n\n\"Enpä luule, Jumala paratkoon, että olette saanut naarmuakaan\", lausui\nkenraali ivallisesti.\n\n\"Se on totta.\"\n\nKenraali käveli muutaman askelen teltassa mitä suurimman kiihtymyksen\nvallassa.\n\n\"Entä sotamiehenne, caballero\", kysyi hän tuokion kuluttua, pysähtyen\nupseerin eteen, \"ne ovat tietenkin raukkamaisesti paenneet\nensimmäisestä laukauksesta?\"\n\n\"Sotamiehen! ovat kaikki kuolleet, kenraali.\"\n\n\"Häh, mitä sanotte?\"\n\n\"Minä sanon, kenraali, että sotilaani kaatuivat viimeiseen mieheen\nheille uskottua aarretta kunnialla puolustaessaan.\"\n\n\"Hm, hm, ne ovat siis kaikki kuolleet?\"\n\n\"Niin, kenraali, kaikki he lepäävät verisessä haudassa. Minä yksinäni\njäin henkiin viidestäkymmenestä urhoollisesta ja uskollisesta\nmiehestä.\"\n\nSeurasi silmänräpäyksen äänettömyys. Kenraali tunsi kapteenin liian\nhyvin voidakseen epäillä hänen urhoollisuuttansa ja rehellisyyttänsä.\nHän alkoi aavistella jotakin salaperäistä.\n\n\"Mutta lähetinhän minä teille oppaan\", virkkoi hän vihdoin.\n\n\"Niin, kenraali, se opas meidät houkutteli ansaan, jonka kapinalliset\nolivat meille virittäneet.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Jos se kurja mies...\"\n\n\"Hän on kuollut\", keskeytti kapteeni, \"minä tapoin hänet.\"\n\n\"Hyvä! Mutta tässä jutussa on jotakin, mitä en tajua.\"\n\n\"Kenraali\", huudahti nuori upseeri kiihtyen, \"vaikka conducta\nmenetettiinkin, tuotti taistelu kunniaa meksikolaiselle nimelle.\nMaineemme ei ole kärsinyt, meidät musersi ylivoima.\"\n\n\"Ka, kapteeni, te olette niitä miehiä, jotka olette kaiken epäilyn\nyläpuolella, eikä pieninkään tahra voisi tarttua teihin. Tarpeen\nvaatiessa menisin takuuseen teidän uskollisuudestanne ja\nurhoollisuudestanne kaikkien edessä. Kertokaa minulle avoimesti ja\nkiertelemättä, mitä tapahtui, ja minä uskon teitä. Esittäkää minulle\ntaistelun kaikki tärkeimmät yksityiskohdat, jotta tietäisin, tuleeko\nminun teitä sääliä vai rangaista.\"\n\n\"Kuunnelkaa siis, kenraali. Mutta minä vannon teille, että jos\nselostukseni jälkeen sydämeenne jää pienintäkään epäilystä\nkunnollisuudestani ja sotilaitten uskollisuudesta, min ammun teidän\nedessänne luodin kallooni.\"\n\n\"Puhukaa ensin, caballero! Sitten näemme, mitä teidän tulee tehdä.\"\n\nKapteeni kumarsi ja alkoi täsmällisesti selostaa tapahtumia.\n\n\n\n\nVI\n\nMetsästäjäin neuvottelu\n\n\nPalaamme nyt Lujamieleen, josta on oltu liiankin kauan vaiti.\n\nLujamieli oli eronnut ystävistään kahden pyssynkantaman päässä\nteksasilaisten leiristä, päättäen, jos tarpeellista olisi, kutsuttaa\nCarmelan saapuville. Mutta se ei ollut osoittautunut tarpeelliseksi.\nNuori mies oli, vaikkakin vastahakoisesti, suostunut kaikkeen, mitä\nkanadalainen oli häneltä vaatinut; ja tämä oli siitä mielissään, sillä,\ntosin tietämättä epäröimisensä varsinaista syytä, hän ei halunnut\nhelpottaa kohtausta nuorten välillä.\n\nHeti kun Lujamieli oli lopettanut keskustelunsa sissien nuoren\npäällikön kanssa, oli hän noussut ja Jaguarin hartaista pyynnöistä ja\npidättelyistä huolimatta lähtenyt hänen leiristään.\n\nMetsästäjä oli siis noussut ratsulleen ja puolittain tyytyväisenä\nhaasteluunsa Jaguarin kanssa, kävelyttäen hevostaan ja mietteisiinsä\nvaipuneena saapunut paikalle, jolle hänen ystävänsä olivat\nleiriytyneet. Nämä odottivat häntä levottomina. Varsinkin Carmela oli\nkovin huolestuneena.\n\nOmituisena vastakohtana, jonka naiset itse voinevat selvittää, oli\nnuorella tytöllä, ehkä itse tietämättänsä, sekä Jaguaria että kapteeni\nMelendeziä kohtaan tunteita, joita hän ei rohjennut eritellä, mutta\njotka kuitenkin herättivät hänessä yhtä suurta mielenkiintoa ja\nosanottoa näitä kumpaakin miestä kohtaan ja saivat hänet pelkäämään\nyhteentörmäystä heidän välillään, olipa sen tulos sitten millainen\ntahansa, menestyksellinen tai turmiollinen toiselle tai toiselle.\n\nSiitä huolimatta on ilmeistä, että jos hänen olisi tarvinnut selittää\nsyy, mikä häntä siihen johti, ei hän olisi voinut vastata, ja että hän,\njos hänen olisi väitetty rakastavan toista tai toista, olisi sen\ntarmokkaasti kieltänyt, jopa varmasti vakuuttuneena sanojensa\ntotuudesta.\n\nKuitenkin hän tunsi, että nuo miehet, joskin eri syistä, vetivät häntä\nvastustamattomasti puoleensa. Hän vavahti heidän lähestyessään, heidän\näänensä sai hänen koko olentonsa värähtämään onnesta; jos hän ei\npitkään aikaan kuullut heistä mitään, kävi hän surulliseksi,\nlevottomaksi ja miettiväiseksi. Heidän läheisyytensä taas palautti\ntäydellisesti hänen hilpeytensä, ja hän oli jälleen huoleton kuin\nlintu.\n\nOliko se ystävällisyyttä? Oliko se rakkautta? Kuka tietää?\n\nLujamieli tapasi ystävänsä mukavasti asettuneina ahtaalle aukeamalle,\nmissä he istuivat ison nuotion ääressä, jolla keittivät illallistaan.\nHiukan sivummalle vetäytyneenä tarkkasi Carmela levottomasti polkua,\njota pitkin tiesi metsästäjän tulevan.\n\nHeti hänet nähtyään hän päästi hillityn riemuhuudon ja liikahti\njuostakseen häntä vastaan, mutta pysähtyi punehtuen, loi katseensa\nmaahan ja kätkeytyi aivan häpeillään floripondio-ryhmän taakse.\n\nLujamieli astui tyynesti maahan, riisui päitset hevoseltaan, jonka\nlähetti ystävällisesti lanteelle läimäyttämällä toveriensa ratsujen\nseuraan, ja meni istumaan Uskollisen Sydämen viereen.\n\n\"Huh\", virkkoi hän, \"nyt olen vihdoinkin palannut. Vaivatonta se ei\nollut!\"\n\n\"Oliko siinä jotakin vaaraa?\" kysyi Uskollinen Sydän osaaottavasti.\n\n\"Ei, ei laisinkaan. Jaguari otti minut vastaan, niinkuin tulikin,\nnimittäin ystävänä, enkä minä voi valittaa muuta kuin hänen\nylenmääräistä kohteliaisuuttaan. Muuten olemmekin tunteneet toisemme jo\nliian kauan, jotta olisi voinut olla toisin.\"\n\nCarmela oli hiljaa lähestynyt isäänsä. Äkkiä kumarsi hän siron päänsä\ntätä kohti ja tarjosi otsansa suudeltavaksi.\n\n\"Hyvää päivää, isä\", virkkoi hän hiukkasen teeskennellyllä äänellä.\n\"Olet siis jo palannut?\"\n\n\"Jo!?\" vastasi Lujamieli painaen suudelman otsalle ja nauraen. \"Sinua\nvietävän tyttöä! Kuulostaa siltä, että poissaoloni ei ole sinusta\ntuntunut pitkältä?\"\n\n\"Anteeksi, isä, en minä sitä tarkoittanut\", virkkoi neitonen aivan\nhämillään.\n\n\"No mitä sinä sitten tarkoitit, lapseni?\"\n\n\"Enpä mitään.\"\n\n\"Tarkoitit kyllä, eikö totta, pieni juonittelija? Mutta kaikkine\nkujeinesikaan ei sinun onnistu minua pettää, minä olen liian vanha\nkettu, tyttöseni, jotta minut hemmoitellun lapsen vehkeillä\npyydystettäisiin.\"\n\n\"Sinä olet häijy, isä\", vastasi tyttö nyrpistäen kapinallisesti\nsuutansa, \"tulkitset sanani aina pahoin päin.\"\n\n\"Vai niin, señorita! No, älä suutu, minä tuon sinulle hyviä uutisia.\"\n\n\"Ihanko totta?\" huudahti tyttö ristiten riemukkaasti kätensä.\n\n\"Epäiletkö sanaani?\"\n\n\"En suinkaan, isä.\"\n\n\"No niin, istuhan nyt tuohon viereeni ja kuuntele.\"\n\n\"Puhu, puhu, isä!\" huudahti tyttö riemuissaan ja istahti metsästäjän\nosoittamalle paikalle.\n\n\"Kapteeni Melendez on sinusta siis hyvin mielenkiintoinen, lapseni?\"\n\n\"Minustako, isä!\" huudahti neitonen kavahtaen hämmästyksestä.\n\n\"Kas, minusta tuntuu, että kun on rohjennut ryhtyä sellaiseen\nmenettelyyn kuin sinä, täytyy tuntea harrasta mielenkiintoa jotakuta\nkohtaan.\"\n\nNeitonen kävi vakavaksi.\n\n\"Isä\", virkkoi hän tuokion kuluttua siihen keveän päättäväiseen sävyyn,\njollaiseen hemmoitellut lapset niin hyvin kykenevät, \"minä en voi sanoa\nsinulle, miksi minä sillä tavoin menettelin. Tein sen vasten tahtoani,\nsen sinulle vannon. Minä olin hullu. Ajatus, että Jaguari ja kapteeni\njoutuisivat taistelemaan keskenään elämästä ja kuolemasta, kouristi\nsydäntäni, ja kuitenkin voin sinulle vakuuttaa että nyt tyynnyttyäni\nutelen turhaan itseltäni syytä, mikä minut pakotti kääntymään puoleesi,\njotta estäisit heidän kohtauksensa.\"\n\nMetsästäjä pudisti päätänsä.\n\n\"Tuo ei ole selvää, niña\", vastasi metsästäjä, \"minä en totisesti\nkäsitä sinun puheestasi mitään. Olenhan vain poloinen metsänkävijä,\njolla ei ole muuta oppia kuin se, mitä alituisesti ammennan silmäini\nedessä tapahtuvista luonnon suurista näytelmistä. Naissydämet ovat\nminulle suljettu kirja, josta minun olisi mahdotonta tavailla selville\nainoatakaan lehteä. Mutta usko minua, lapsi, ole varuillasi, älä leiki\nepäviisaasti aseilla, joiden voimaa ja koneistoa et tunne. Niin\nkeveä kuin antilooppi onkin, niin rivakasti kuin se hyppääkin\näkkisyvänteitten yli kalliolta kalliolle, tulee sille siinä kerran\nhetki, jolloin sitä huimaa, sen päätä pyörryttää, ja se vierii kuiluun.\nOlen usein nähnyt sellaisia tapaturmia metsissä. Ole varuillasi, tyttö,\nole varuillasi, luota vanhan erämiehen kokemukseen.\"\n\nCarmela nojasi miettiväisenä punehtuvaa otsaansa kanadalaisen olkapäätä\nvasten ja kohotti suuret siniset, kyynelehtivät silmänsä häntä kohti.\n\n\"Minä kärsin, isä\", kuiskasi hän surullisesti.\n\n\"_Vive Dios!_ Sinä kärsit, lapseni, etkä sano sitä minulle! Oletko ehkä\nsairas?\" huudahti Lujamieli levottomana. \"Mutta perin varomaton sinä\noletkin tällä tavoin juoksennellessasi yöllä erämaassa.\"\n\n\"Erehdyt, isä\", vastasi Carmela vaisusti hymyillen, \"en minä sairas\nole, ei siinä vikaa.\"\n\n\"Mikä sinua sitten vaivaa?\"\n\n\"En tiedä, mutta sydäntäni kouristaa, rintaani ahdistaa. Voi, minä olen\nkovin onneton!\"\n\nJa kätkien päänsä käsiinsä hän purskahti itkuun. Lujamieli katseli\nhäntä hetkisen pelonsekaisella kummastuksella.\n\n\"Sinua onnetonta!\" huudahti hän lyöden vihaisesti otsaansa. \"Hyvä\nJumala, mitä hänelle onkaan tehty, kun hän tuolla tavoin itkee!\"\n\nSeurasi muutaman minuutin äänettömyys. Kun keskustelu oli alkanut\nkuulostaa arkaluontoiselta, olivat Uskollinen Sydän ja Lanzi\nteeskentelemättä poistuneet tiheikköön, johon he pian katosivat.\nLujamieli oli siis neitosen kanssa kahdenkesken.\n\nMetsästäjä oli tuollaisen kylmän raivon vallassa, joka on sitä\npeloittavampi, mitä keskittyneempi se on. Jumaloiden tätä tyttöä hän\nluulotteli yksinkertaisessa tietämättömyydessään, että hän itse oli\nsitä aavistamattaan karkeudellaan ja typeryydellään häntä kohtaan\nsaattanut hänet onnettomaksi, ja sydämessään syytti hän itseään, ettei\nollut osannut tehdä hänen elämäänsä niin tyyneksi ja hauskaksi kuin oli\nunelmoinut.\n\n\"Suo minulle anteeksi, lapseni, suo anteeksi, että olen tahtomattani\ntuottanut sinulle kärsimyksiä. Hyvä Jumala, eihän sovi olla suutuksissa\nsiitä minulle. Kas, eihän se suinkaan ole minun syyni, joka olen aina\nelänyt yksinäni erämaassa. Mistäpä minä olisin oppinut käsittelemään\nniin hentoluontoisia olentoja kuin naiset ovat? Mutta nyt se on\nlopussa, pidän itseäni silmällä, sinä et saa enää moittimisen aihetta\nminua kohtaan, sen sinulle lupaan, rakas lapseni. Teen kaikki, mitä\nhaluat. Oletko nyt tyytyväinen?\"\n\nÄkillisestä vastavaikutuksesta kuivasi nuori neito kyyneleensä ja\nhelähtäen iloiseen nauruun kietoi käsivartensa metsästäjän kaulaan ja\nsuuteli häntä useat kerrat.\n\n\"Sinunhan on annettava anteeksi minulle, isä\", virkkoi hän hyväilevällä\näänellä, \"sillä minä näyn huvikseni kiusaavan sinua, joka olet niin\nhyvä. Äsken en tiennyt mitä puhuin. Minä en ole onneton, minä en kärsi.\nOlen päinvastoin onnellinen ja rakastan sinua hellästi, isäkulta. Minä\nrakastan ainoastaan sinua, yksin sinua.\"\n\nLujamieli silmäili häntä säikähtyneenä. Hän ei enää laisinkaan\nkäsittänyt näitä äkillisiä mielenmuutoksia, joiden syytä ei tajunnut.\n\n\"Hyvä Jumala\", huudahti hän ristiten kätensä, \"tyttäreni on hulluna!\"\n\nTuosta huudahduksesta leikkivän lapsen hilpeys vain karttui, ja nauru\nhelskyi hänen kurkustaan niin riemukkaana ryöppynä, että satakielikin\nolisi sen sointuja kadehtinut.\n\n\"Isä hyvä\", virkkoi hän, \"en minä hullu ole. Olin sitä äsken sinulle\nmokomia lörpötellessäni, mutta nyt on kohtaus ohi. Suo minulle\nanteeksi, älkäämmekä sitä enää ajatelko.\"\n\n\"Hm\", jupisi metsästäjä kohottaen aivan ymmällä silmänsä taivasta\nkohti, \"en parempaa pyydä, niña. Mutta olen entistä tolkuttomampi, enkä\ntotisesti käsitä mitään siitä, mitä mielessäsi liikkuu.\"\n\n\"Mitäpä sillä väliä, isä? Kaikki nuoret tytöt ovat sellaisia, ei heidän\noikkujansa tarvitse ottaa vakavasti.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, kaipa se niin on, koska sinä sen sanot, tyttönen. Oli\nmiten oli, minä olen kärsinyt, lapsi, sinun sanasi vihlaisivat\nsydäntäni.\"\n\nCarmela syleili häntä hartaasti.\n\n\"Entä Jaguari?\" kysyi hän.\n\n\"Kaikki on järjestetty; kapteenin ei tarvitse häntä pelätä.\"\n\n\"Niin, minä tiedän sen, Jaguarilla on jalo sydän. Jos hän on luvannut,\nvoi siihen luottaa.\"\n\n\"Hän lupasi minulle.\"\n\n\"Kiitos, isä. No, nyt kun kaikki on järjestetty toivomuksiemme\nmukaan...\"\n\n\"Sinun toivomuksiesi mukaan\", keskeytti metsästäjä.\n\n\"Minun tai sinun, isä, eikö se ole samaa?\"\n\n\"Se on totta, olin väärässä. Jatkahan!\"\n\n\"Niin, sanon minä, kutsu toverisi, jotka kai kuljeskelevat tuolla\nympäristöllä ja syökäämme. Minulla on nälkä kuin sudella.\"\n\n\"Niinkö?\" virkahti Lujamieli riemuissaan.\n\n\"On tosiaan. En tohtinut sitä sinulle tunnustaa.\"\n\n\"Oh, nälkäsi kyllä saat pian tyydyttää.\"\n\nKanadalainen vihelsi. Hänen kaksi toveriansa, jotka kaiketi vain sitä\nmerkkiä odottivatkin, saapuivat heti.\n\nHirvenpaisti otettiin tulelta, laskettiin isolle lehdelle, ja jokainen\nsijoittui mukavaan asentoon ruokailua varten.\n\n\"Mutta missähän Quoniam viipyy?\" kysyi Lujamieli äkkiä.\n\n\"Vähän aikaa lähtösi jälkeen\", vastasi Uskollinen Sydän, \"hän jätti\nmeidät luvaten käydä Mezquiten haciendassa.\"\n\n\"Se oli oikein. En tullut sitä ajatelleeksi. En ole levoton vanhasta\ntoveristani. Kyllä hän meidät löytää.\"\n\nJokainen alkoi sitten syödä hyvällä ruokahalulla, sen enempää\najattelematta neekerin poissaoloa.\n\nAnsaitsee huomauttaa, että ihmiset, joita heidän viettämänsä elämä\npakottaa kaikissa mahdollisissa olosuhteissa, heitä ympäröivissä\nvaaroissa tai heitä ahdistavassa levottomuudessa, alituisesti\nviljelemään ruumiillisia aistejaan, syövät aina hyvällä ruokahalulla ja\nnukkuvat sikeästi, näiden kipeäin ruumiillisten tarpeiden tyydytys kun\non heille niin välttämätöntä, jotta he voisivat edullisesti suoriutua\nepätasaisen ja kaikenlaisen uhan alaisen elämänsä alati vaihtuvista\nvaiheista.\n\nErämiesten aterioidessa oli aurinko mennyt mailleen ja yö verhonnut\nmetsän. Päivän erilaisista tapahtumista sielullisesti ja ruumiillisesti\nuupuneena poistui Carmela melkein heti Uskollisen Sydämen rakentamaan\nkeveään lehvätelttaan.\n\nNuoren tytön oli tarvis järjestellä ajatuksiaan ja levätä muutama\ntunti, koska valvominen oli liiaksi kiihoittanut hänen hermostoansa ja\naiheuttanut kohtauksen, joka hänellä oli ollut jokunen tunti sitten.\nYksikseen jäätyään keräsivät metsästäjät kasan risuja, joilla\nylläpitäisivät tulta kaiken yötä, ja heiteltyään vielä muutaman\nsylyksen kuivia oksia rovioon istuutuivat sitten intiaanien tapaan eli\nselkä liekkiin päin, jotta hohde ei häikäisisi heidän silmiään ja että\nvoisivat pimeässä eroittaa odottamattoman vieraan, tulipa sitten\nihminen tai metsän eläin. Näihin varokeinoihin ryhdyttyään ja\nlaskettuaan pyssynsä käden ulottuville he sytyttivät piippunsa ja\npolttelivat hiljalleen.\n\nVarsinkin öisin, jolloin päivän melu taukoaa vaihtuakseen pimeän\nsalaperäiseksi hyminäksi, saa erämaa suurenmoisen ja mahtavan muodon,\njoka vaikuttaa sieluun ja tuudittelee sen tenhoaviin, leppoisiin ja\nvienonsurullisiin unelmiin. Yön puhtaampi, oksien läpi värähtelevän\ntuulenviiman raikastuttama ilma, ulpukoita kiertävän veden lirinä,\ntuhansien näkymättömien hyönteisten epämääräinen surina, erämaan\nsoinnukkaat henkäykset ja kuiskeet, sanalla sanoen, tuo Jumalasta\nlähtevän suuren elämänaallon kaikkialla liikkuva ja yhäti uudistuva\nsalaperäinen humina vaivuttaa lujaluontoisenkin ihmisen omituisen\nsuloiseen mietiskelevään hartauteen, jota ne, joille luonnon suuret\nnäytelmät ovat tuntemattomia, eivät osaa kuvitella.\n\nYö oli tyyni ja kirkas. Runsasta valoa säteili miljoonista\ntummansinisistä, taivasta kirjailevista tähdistä, kuu valeli maahan\nhopeista hohdettaan, joka antoi esineille haaveellisen muodon. Ilma oli\nniin puhdas ja läpikuultava, että katse eroitti rotkojen juovia pitkin\nmaan kohoutumat kuin täydessä päivänvalossa.\n\nTäten kului muutamia tunteja kenenkään näistä kolmesta yön loiston\nhurmaamasta miehestä ajattelematta nukkumista, joka heille kuitenkin\npäivän rasitusten jälkeen oli välttämättömän tarpeellista.\n\n\"Ken valvoo tänä iltana?\" kysyi vihdoin Lanzi työntäen piippunsa varren\ntakaisin vyöhönsä. \"Ympärillämme on ihmisiä, joita vastaan on paras\nolla varuillaan.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Uskollinen Sydän, \"nukkukaa te, minä valvon\nkaikkien puolesta.\"\n\n\"Hetkinen\", virkkoi kanadalainen; \"jollei uni sinua kovin rasita,\nLanzi, niin sinä, Uskollinen Sydän ja minä käytämme hyväksemme Carmelan\npoissaoloa neuvotellaksemme keskenämme. Asemamme on nuorelle neidolle\nsietämätön. On välttämättömästi ryhdyttävä johonkin. Valitettavasti en\ntiedä mitä tehdä ja pelkäänpä, että teidänkään yhteinen viisautenne ei\nolisi minulle tästä pulasta suoriutuakseni liikaa.\"\n\n\"Kuten käskette, Lujamieli\", vastasi Lanzi. \"Neuvotelkaamme! Senjälkeen\nmaistuu minusta uni sitä paremmalta.\"\n\n\"Puhu, ystäväni\", kehoitti Uskollinen Sydän.\n\nMetsästäjä mietti hetkisen ja jatkoi sitten:\n\n\"Erämaan elämä on ankaraa hennoille olennoille. Me rasituksiin\ntottuneet ja kieltäymysten karaisemat miehet kestämme sitä\nhuomaamattamme, vieläpä se tuottaa meille tavatonta nautintoakin.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Uskollinen Sydän; \"mutta olisi väärin ja julmaa\npakottaa niihin vaaroihin, joita meidänlaisemme miehet voivat uhmailla,\nnaista, nuorta neitosta, joka vastikään on sivuuttanut lapseniän ja\njonka elämä tähän asti on kulunut huolettomasti, ilman minkäänlaisia\npuutteita ja rasituksia.\"\n\n\"Niin\", säesti Lanzi.\n\n\"Siitäpä juuri onkin kysymys\", jatkoi Lujamieli. \"Vaikka ero Carmelasta\nonkin minulle vaikea, ei hän enää voi kauemmin jäädä joukkoomme.\"\n\n\"Se olisi samaa kuin tappaa hänet\", virkkoi Uskollinen Sydän.\n\n\"Eipä siihen pitkää aikaa kuluisi. Pieni, rakas tyttö-rukka\", jupisi\nLanzi.\n\n\"Niin, mutta kenen huostaan hänet uskoa, nyt kun _venta_ on tuhottu?\"\n\n\"Se on tukalaa\", sanoi Lanzi.\n\n\"Mutta etkö sinä ole Mezquiten haciendan _tigrero_?\" kysyi Uskollinen\nSydän.\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Kas siinäpä hyvä tuuma!\" huudahti mestitsi. \"Minä en sitä olisi\nhoksannutkaan.\"\n\n\"Mikä tuuma?\" kysyi kanadalainen.\n\n\"Haciendan isäntä ei kai kieltäytyisi ottamasta Carmelaa taloonsa?\"\nsanoi Uskollinen Sydän.\n\nMetsästäjä pudisti kieltävästi päätänsä.\n\n\"Ei, ei\", virkkoi hän. \"Jos häneltä sitä pyytäisin, kyllä hän siihen\nvarmaan suostuisi, mutta se ei käy päinsä.\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Siksi, että Mezquiten isäntä ei ole sopiva mies nuoren neitosen\nsuojelijaksi, Uskollinen Sydän.\"\n\n\"Hm\", virkkoi tämä, \"sitten käy asemamme yhä tukalammaksi, sillä minä\nen käsitä, kuka voisi ottaa hänet huostaansa.\"\n\n\"En minäkään, ja juuri se minua huolestuttaa.\"\n\n\"Kuulkaahan\", huudahti yhtäkkiä Uskollinen Sydän, \"en tiedä, Jumala\nparatkoon, mihin älyni oli joutunut, kun en tullut sitä heti alussa\najatelleeksi, mutta ole huoleti, minä tunnen erään.\"\n\n\"Sinäkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Puhu, puhu!\"\n\n\"Kah\", kuiskasi mestitsi Lujamielelle, \"tuo Uskollinen Sydän on todella\nkunnon toveri, hyvin kekseliäs.\"\n\n\"Syistä, joiden kertominen nyt kävisi liian pitkäksi, mutta jotka\nsinulle jonakuna päivänä ilmoitan\", vastasi nuori mies, \"en ole\nyksinäni täällä korvessa. Äiti ja perheemme vanha palvelija asuvat noin\nviidensadan kilometrin päässä nykyisestä olinpaikastamme erään\ncomanchi-haaran keskuudessa, jonka päälliköt joku vuosi sitten ottivat\nminut heimon jäseneksi. Äitini on hyvä ihminen. Hän rakastaa minua\nepäjumaloimiseen asti ja hän tuntisi itsensä onnelliseksi saadessaan\ntoverikseen sellaisen herttaisen lapsen kuin sinun tyttäresi. Hän\nvalvoo tytön puolesta ja ympäröi hänet sillä äidillisellä\nhuolenpidolla, johon vain nainen kykenee, varsinkin kun hän on todella\näiti ja alati vapisee ajatellessaan poikansa turvallisuutta, sillä\nminulle hän on kaikki uhrannut. [Kts. _Arkansasin sissit_.] Samaan\naikaan joka kuukausi minä jätän metsästyksen, hyppään mustangini\nselkään ja kiitäen nuolennopeudella erämaan halki menen tervehtimään\näitiäni, jonka luona viivyn muutamia päiviä heimon keskuudessa. Nyt on\naika melkein käsissä, jolloin on tapani lähteä sen kylään. Tahdotteko\ntulla sinne mukaani? Minun seurassani saapuessasi ottavat intiaanit\nsinut hyvin vastaan, ja äiti kiittää sinua siitä, että uskot hänelle\ntyttäresi.\"\n\n\"Uskollinen Sydän\", vastasi metsästäjä liikuttuneena, \"tarjouksesi\non rehellisen ja suoran miehen tarjous, ja minä otan sen yhtä\navomielisesti vastaan kuin sinä sen teet. Äitisi luona elää tyttäreni\nonnellisena eikä hänellä ole mitään pelättävänä. Kiitos!\"\n\n\"Uskollinen Sydän\", virkkoi mestitsi sydämellisesti, \"en tiedä, kuka\nteille on antanut tuon nimen, mutta _canarios_, sen vain sanon, että se\nhenkilö tunsi teidät hyvin.\"\n\nMolemmat miehet hymyilivät Lanzin mielijohteelle.\n\n\"Nyt, kun asia on järjestetty\", jatkoi hän, \"ette minua enää tarvinne?\nHyvää yötä siis! Minä menen nukkumaan, silmäluomiani pistelee kuin ne\nolisivat täynnä okaita.\"\n\nHän kääriytyi huolellisesti _zarapéhensa_, heittäytyi nurmikolle ja oli\nminuutin päästä sikeässä unessa. On luultavaa, että tuo kunnon mies\ntahtoi voittaa takaisin menetetyn ajan, sillä hän ei suinkaan salannut\nitseltään, että oli neuvottelussa toiminut vain sivuhenkilönä, asiaa\nmitenkään edesauttamatta.\n\n\"Milloin me lähdemme?\" kysyi kanadalainen.\n\n\"Tie on pitkä\", vastasi Uskollinen Sydän; \"meillä on enemmän kuin\nviidensadan kilometrin taival edessämme. Carmela on uupunut niistä\nrasituksista, joita hän useat päivät perätysten on saanut kestää. Ehkä\nolisi parasta sallia hänen levätä päivä tai pari kerätäkseen vereksiä\nvoimia tämän pitkän matkamme varrella odottaviin uusiin ponnistuksiin.\"\n\n\"Olet oikeassa. Tuo matka, josta me emme olisi tietääksemmekään, on\naikamoinen urakka nuorelle tytölle. Viipykäämme täällä kaksi päivää.\nLeiri on hyvä, sen paikka sopivasti valittu. Meillä ei ole kiirettä. On\nparempi menetellä varovaisesti, jotta ei myöhemmin tarvitse katua\nliiallista hätiköimistä, kenties turmiollista sille, jota kaikin\nmokomin tahdomme suojella.\"\n\n\"Sinä aikana, jonka vietämme täällä, saavat hevosemme uutta tulta ja\ntarmoa, ja me käytämme tätä viivytystä hyväksemme ruokavaroja\nhankkimalla.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, veliseni. Asia on päätetty. Kahden päivän perästä\nlähdemme matkalle, ja toivoakseni on Jumala meille niin armollinen,\nettä sallii meidän terveinä ja ehjin nahoin saapua määräpaikkaamme.\"\n\n\"Jumala ei meitä hylkää, veli, ole siitä varma.\"\n\n\"Sen minä hyvin tiedän\", vastasi kanadalainen yksinkertaisen\nluottavasti, mikä oli hänelle ominaista. \"Tällä hetkellä tunnen itseni\nhyvin onnelliseksi. Et voi kuvitella, kuinka levoton minä olin ja minkä\npalveluksen minulle tarjouksellasi teet.\"\n\n\"Älkäämme siitä enää puhuko! Olemmehan vannoneet toisillemme\nystävyyttä. Niinpä niin, vuoroin vieraissa käydään.\"\n\n\"Niin minäkin sen käsitän! Mutta kiitän silti vieläkin kerran, sydämeni\non niin täynnä, että se vuotaa yli. Mutta nyt kun olemme päässeet\nratkaisuun, tulee sinun mennä levolle, ystävä. Yö kuluu, ja varmaankin\nsinua nukuttaa.\"\n\n\"Mene sensijaan sinä nukkumaan, ystäväni, muistathan, että lupasin\nvalvoa ja vartioida?\"\n\n\"Se ei käy päinsä.\"\n\n\"Mutta sinä olet rasituksista uupunut, ystäväni!\"\n\n\"Minäkö? Älä nyt joutavia! Minulla on rautainen ruumiinrakenne ja\nteräshermot, ei väsymys minuun pysty.\"\n\n\"Mutta, veikkoseni, ovathan ihmisen voimat rajoitetut, olkootpa kuinka\nsuuret tahansa, eikä niitä voi ylenmäärin pinnistää.\"\n\n\"Ehkä niin, ystävä hyvä, en siitä kysymyksestä sinun kanssasi riitele.\nSanonhan vain, että ilo on vienyt minulta unen. Olen virkeä kuin\npussirotta, ja turhaan yrittäisin ummistaa silmiäni. Minun tarvitsee\npäinvastoin hiukan miettiä aivan yksinäni, ja sen minä teenkin, sillä\nvälin kun sinä, joka tietysti olet tyynempi, nukut.\"\n\n\"Olkoon menneeksi. Koska sitä ehdottomasti vaadit, ystäväni, niin en\nenää kiistele.\"\n\n\"Hyvä on, käyt jo järkeväksi\", virkkoi Lujamieli hymyillen. \"Hyvää\nyötä, veikko.\"\n\n\"Hyvää yötä\", vastasi Uskollinen Sydän.\n\nKanadalaisen niin selvästi ilmaistua tahtonsa katsoi hän turhaksi enää\nvastustella, sitä vähemmin, kun jo alkoikin tuntea unen oireita. Hän\npaneusi sitten levolle sanottuaan vielä viimeisen kerran hyvää yötä\nmetsästäjälle ja vaipui pian uneen.\n\nLujamieli oli puhunut totta. Hänen oli tarvis muutamaksi tunniksi\neristäytyä käydäkseen mielessään läpi viime tapaukset, jotka näinä\npäivinä olivat niin odottamatta häntä kohdanneet ja häirinneet tyyntä\nelämää, johon hän äskeisinä vuosina oli hiljalleen tottunut.\n\nHetket kuluivat toinen toisensa perästä, eikä mietteisiinsä vaipunut\nmetsästäjä tuntenut unen vieläkään painavan silmäluomiaan.\n\nTähdet alkoivat sammua, taivaanranta kirjavoitui vaaleammista\nvalojuovista, tuulenviima kävi vinhemmäksi ja kylmemmäksi. Kaikki\nennusti jo auringon alkavaa nousua, kun metsästäjän tarkka korva\neroitti heikon äänen, joka muistutti kuivan oksan taittumista, Ja se\nääni sai hänet säpsähtämään.\n\nPaikaltaan liikahtamatta kohotti kanadalainen päänsä ja kuunteli,\nsamalla kun hän aivan hiljaa kosketti viereensä laskettua kivääriä.\n\n\n\n\nVII\n\nVanha ystävä\n\n\nLujamieli oli liian vanha ja viekas metsänkävijä, jotta hänet olisi\nvoitu yllättää.\n\nItsepintaisesti tuijottaen sinnepäin, mistä hänet hälyttänyt rasahdus\noli kuulunut, koetti hän silmillään lävistää pimeyttä ja eroittaa\npensaikosta jotakin liikettä, josta voisi päätellä, keitä lähestyvät\nvieraat luultavasti olivat.\n\nPitkähköön aikaan ei hänen kuulemansa melu uudistunut, vaan metsässä\nvallitsi jälleen erämaan hiljaisuus.\n\nMutta kanadalainen ei vähentänyt tarkkaavaisuuttansa. Perinpohjin\ntuntien intiaanien oveluuden ja tietäen punanahkain rajattoman\nkärsivällisyyden hän pysyi yhä varuillaan. Mutta aavistaen, että\ntutkivia silmäyksiä tuijotti häneen pimennosta, vaanien hänen\nvähäisimpiäkin liikkeitään, haukotteli Lujamieli pari, kolme kertaa\nikäänkuin unen uuvuttamana, veti taas polvelleen kiväärinpiipulle\nlaskemansa käden ja teeskennellen vastustamatonta väsymystään antoi\npäänsä luonnollisella liikkeellä valahtaa rinnalleen.\n\nEi kuulunut hievahdustakaan. Tunnin aikaan ei vähäisinkään ääni\nhäirinnyt metsän hiljaisuutta.\n\nLujamieli oli kuitenkin varma siitä, ettei ollut erehtynyt. Taivas\nkirkastui vähitellen, viimeinenkin tähti oli kadonnut, idässä syttyi\npunervia tuliviiruja, joita näkyy juuri auringon ilmestymisen edellä.\nVäsyneenä tähän pitkään odotukseen ja tietämättä, mistä punanahkain\ntoimettomuus johtui, päätti hän vihdoin ottaa asiasta selvän ja\nratkaista tämän ongelman.\n\nSenvuoksi hän suoristausi äkkiä, tarttui pyssyynsä ja nousi. Juuri\nollen lähtemäisillään asiaa tutkimaan eroitti hän jokseenkin läheltä\naskeleita lehtien kahinan ja kuivien oksien rasahtelun joukosta.\n\n-- Ahaa, -- jupisi kanadalainen, -- näkyvät vihdoinkin tekevän\npäätöksensä! Katsokaammehan, keitä nuo kiusalliset naapurit ovat.\n\nSamalla hetkellä kuului hiljaisuudesta raikas naisenääni sointuvana ja\nkirkkaana.\n\nLujamieli pysähtyi kummastunein elein. Ääni lauloi intiaanisävelmää,\njonka ensimmäiset säkeet kuuluivat:\n\n    Nubim niicha, umadea taneschtupa, evarenrinalro,\n    quin ha besarimatchacua, cana numamune,\n    tapitschaco maneschtupa, edaire menadii cana...\n\nSananmukaisesti käännettynä merkitsee pawnee-kielinen laulu:\n\n    Uskon sinulle sydämeni Kaikkivaltiaan nimeen.\n    Minä olen onneton eikä kukaan minua sääli!\n    Mutta Jumalani on toki suuri! (_Tekijä_.)\n\nOh, minä tunnen tuon laulun, -- jupisi metsästäjä hermostuneesti\nvavahtaen, -- se on käärmepawneiden kihlattujen laulu! Kuinka on\nmahdollista, että nuo sanat sattuvat korviini niin etäällä heidän\nmetsästysalueiltaan? Samoilisiko joku pawnee-osasto ympäristöllä? Mutta\nsehän on mahdotonta! Katsotaanhan, kuka tuo auringon keralla noussut\nlirittelijä on!\n\nEnää epäröimättä harppasi metsästäjä nyt tiheikköä kohti, josta sävel\noli kuulunut.\n\nMutta juuri kun hän oli astumaisillaan varvikkoon, siirtyivät pensaiden\noksat kahden voimakkaan käden työntäminä äkkiä oikealle ja vasemmalle,\nja kaksi punanahkaa ilmestyi aukeamalle hämmästyneen kanadalaisen\nsilmäin eteen.\n\nTultuaan kymmenen askeleen päähän metsästäjästä pysähtyivät punanahat,\nojensivat kätensä eteenpäin, kämmenet avoinna ja sormet harallaan\nrauhan merkiksi. Sitten he laskivat käsivartensa ristiin rinnalle ja\nodottivat.\n\nNähdessään tulokkaiden rauhallisia tunteita ilmaisevat eleet, laski\nkanadalainen pyssynsä perän maahan ja tarkkasi intiaaneja nopealla\nsilmäyksellä.\n\nEtumainen oli kookasvartaloinen, älykässilmäinen ja avokatseinen mies.\nMikäli intiaanin ikää voi arvioida, näkyi hän sivuuttaneen elämän\npuolipäivän. Hän oli puettuna muhkeaan sota-asuunsa, ja oikeaan korvan\njuureen pistetty kondorinsulka ilmaisi, että hänellä oli heimossaan\nsachemin arvo.\n\nToinen punanahka ei ollut mies, vaan korkeintaan kaksikymmenvuotias\nnainen. Hänen ruumiinsa oli hento, joustava ja siro. Puku oli\nkoristettu niin keikailevasti kuin intiaaneilla on tapana. Mutta\nkuihtuneet piirteet, joissa näkyi vain jälkivälähdyksenä merkkejä liian\nvarhain kadonneesta kauneudesta, osoittivat, kuten kaikkienkin\nintiaanittarien, että hänen oli täytynyt armottomasti raataa raskaissa\ntalousaskareissa, joiden koko kuorman miehet sälyttävät naisten\nhartioille, pitäen sellaisia omalle arvolleen alentavina.\n\nNämä kaksi henkilöä nähdessään tunsi metsästäjä väkisinkin liikutusta,\njonka syytä ei voinut tajuta. Mitä enemmän hän katseli eteensä\npysähtynyttä soturia, sitä enemmän hän tunnusteli noissa\nsotilaallisissa kasvoissa ikäänkuin etäisenä muistona sellaisen miehen\npiirteitä, jonka muinoin oli tuntenut, vaikkei voinut palauttaa\nmieleensä, missä tai milloin oli hänen kanssaan joutunut suhteisiin.\nMutta hilliten ja sulkien omaan sydämeensä tunteet, jotka häntä\nliikuttivat, ja käsittäen, että hänen jatkuvan äänettömyytensä täytyi\ntuntua omituiselta muukalaisista, jotka jo kauan olivat odottaneet\nhänen lausuvan heille intiaanien seurustelusääntöjen vaatimat\ntervehdyskohteliaisuudet, puhkesi hän vihdoin puhumaan:\n\n\"Lähestyköön sachem pelotta ja asettukoon ystävän nuotion ääreen\",\nsanoi hän.\n\n\"Valkoisen metsästäjän ääni on ilahduttanut päällikköä\", vastasi\nsoturi; \"hänen kutsunsa on päällikölle mieluinen. Sachem polttaa hänen\nkanssaan ystävyyden ja rauhan piipun.\"\n\nKanadalainen kumarsi kohteliaasti. Sachem viittasi toveriaan\nseuraamaan, meni nuotion eteen ja kyykistyi kantapäilleen istumaan\nlyhyen matkan päähän Uskollisesta Sydämestä ja Lanzista, jotka yhä\nnukkuivat.\n\nLujamieli ja soturi polttelivat sitten ääneti, sillä välin kun nuori\nintiaaninainen ahkerasti puuhasi talousaskareissa, nimittäin\naamuaterian valmistamisessa. Miehet antoivat hänen hommailla eivätkä\nnäkyneet huomaavan hänen uutteruuttansa.\n\nOltiin jokseenkin kauan vaiti. Metsästäjä mietti, intiaani taas näkyi\nolevan kokonaan antautunut tupakoimiseensa. Vihdoin hän kolisti tuhan\npiipustaan, pisti varren vyöhönsä, kääntyi isäntänsä puoleen ja lausui:\n\n\"_Valkon_ [paratiisilintu] ja _mawkawis_ [eräs leivosten laji] laulavat\naina samalla sävelellä. Ken niitä on kuunnellut keväisinä kuukausina,\ntuntee ne vielä talvikuidenkin aikana. Mutta niin ei ole ihmisen laita.\nHän unohtaa nopeasti, hänen sydämensä ei värähdä ystävän muistosta, ja\njos hän tapaa ystävänsä monen kuun jälkeen, eivät hänen silmänsä häntä\nenää samaksi näe.\"\n\n\"Mitä päällikkö tarkoittaa?\" kysyi kanadalainen kummastuneena näistä\nsanoista, joihin aavisteli sisältyvän moitetta.\n\n\"Wakonda on voimakas\", vastasi intiaani, \"hän sanelee rinnastani\nkohoavat lauseet. Poteva tammi unohtaa kerran olleensa heikko näre.\"\n\n\"Selittäkäähän, päällikkö\", toisti metsästäjä levottomana. \"Teidän\näänenne kuuleminen synnyttää minussa omituista liikutusta,\nkasvonpiirteenne eivät ole minulle vieraat. Puhukaa. Kuka olette?\"\n\n\"_Hu-Ohpek_\" [Laulava lintu], virkkoi intiaani kääntyen nuoreen\nnaiseen, \"sinä olet sachemin _cihuatl_ [nainen, nuorikko], kysy\nvalkoiselta metsästäjältä, miksi hän on unohtanut ystävänsä, sen, joka\nentiseen onnellisempaan aikaan oli hänen veljensä.\"\n\n\"Minä tottelen\", vastasi nainen sointuvalla äänellä; \"mutta päällikkö\nerehtyy, suuri valkoinen metsästäjä ei ole unohtanut käärmepawneiden\n_wah-rush-a-meneciä_.\"\n\n\"Oi\", huudahti Lujamieli innostuen, \"näkevätkö silmäni tosiaan Mustan\nHirven, veljeni? Sydämeni vihjaisi minulle hänen läsnäolonsa, ja vaikka\npiirteet olenkin jo melkein unohtanut, odotin kumminkin tapaavani\nystävän.\"\n\n\"Oah\", huudahti päällikkö kykenemättä salaamaan liikutustaan,\n\"valkoinen metsästäjä puhuu totta! Onko Musta Hirvi todellakin säilynyt\nhänen muistissaan?\"\n\n\"Ah, päällikkö\", vastasi metsästäjä surumielisesti, \"kauemmin sitä\nepäillä olisi vääryyttä minua kohtaan. Kuinka saatoin otaksuakaan\ntapaavani Mustan Hirven täällä, näin pitkän matkan päässä hänen\nkansansa majoista?\"\n\n\"Niin kyllä\", myönsi intiaani miettiväisesti, \"suokoon veli minulle\nanteeksi.\"\n\n\"Ja mitä\", huudahti Lujamieli, \"onko Laulava Lintu se hento lapsi, jota\nniin usein hypittelin polvillani, tämä päällikön ihana vaimo, jonka\nnäen?\"\n\n\"Hu-Ohpek on päällikön vaimona\", vastasi intiaani imartelusta\nmielissään. \"Puiden ensi kertaa varistaessa lehtensä tulee kuluneeksi\nneljäkymmentäviisi kuuta siitä, kun Musta Hirvi osti tytön hänen\nisältään kahdella mustangilla ja pantterinnahkaisella nuolikotelolla.\"\n\nLaulava Lintu hymyili herttaisesti metsästäjälle ja ryhtyi jälleen\naskareihinsa.\n\n\"Salliiko päällikkö minun tehdä kysymyksen?\" jatkoi Lujamieli.\n\n\"Veljeni voi puhua, ystävän korvat ovat auki.\"\n\n\"Mistä sachem tiesi, että tapaisi minut täällä?\"\n\n\"Musta Hirvi ei sitä tiennyt. Hän ei etsinyt suurta valkoista\nmetsästäjää. Wakonda salli hänen löytää vanhan ystävän, ja hän kiittää\nsiitä Wakondaa.\"\n\nLujamieli katseli häntä kummastuneena.\n\nSoturi hymyili.\n\n\"Mustalla Hirvellä ei ole mitään salattavaa veljeltään\", sanoi hän\nhiljaa. \"Odottakoon valkoinen metsästäjä; pian hän saa kaikki tietää.\"\n\n\"Veljelläni on vapaus puhua tai olla vaiti; minä odotan.\"\n\nKeskustelu pysähtyi siihen. Sachem oli kääriytynyt bisoninviittaansa\neikä näkynyt haluavan sillä hetkellä asiaa tarkemmin selostaa.\n\nVieraanvaraisuuden velvollisuuden pidättämänä, joka kieltää tekemästä\nkysymyksiä niille, jotka salojen samoilija kutsuu istumaan nuotionsa\nääreen, noudatti Lujamieli vieraansa vaiteliaisuutta. Mutta tuskin oli\näänettömyyttä kestänyt muutaman minuutin, kun metsästäjä tunsi keveän\nkäden olallaan, samalla kun suloinen ja hellä ääni kuiskasi hänen\nkorvaansa:\n\n\"Hyvää huomenta, isä.\"\n\nRaikas suudelma säesti tervehdystä.\n\n\"Hyvää huomenta, tyttönen\", vastasi metsästäjä hymyillen, \"oletko\nnukkunut hyvin?\"\n\n\"Oikein makeasti, isä.\"\n\n\"Ja oletko nyt virkku?\"\n\n\"En tunne enää mitään väsymystä.\"\n\n\"Hyvä, tuollaisena soisin sinut aina näkeväni, rakas lapsi.\"\n\n\"Isä\", jatkoi utelias tyttö luoden katseen ympärilleen, \"sinähän olet\nsaanut vieraita?\"\n\n\"Kuten näet.\"\n\n\"Muukalaisiako?\"\n\n\"Ei, vanhoja ystäviä, joista toivoakseni tulee pian sinunkin\nystäviäsi.\"\n\n\"Punanahkojako?\" virkkoi tyttö säikähdystä osoittavin vaistomaisin\nelein.\n\n\"Kaikki eivät ole häijyjä\", vastasi Lujamieli hymyillen, \"nämä ovat\nhyviä.\" Hän kääntyi sitten intiaanittareen, joka luonnonsuoraa\nihmettelyä osoittavilla isoilla mustilla samettisilmillään katseli\nCarmelaa. \"Hu-Ohpek\", sanoi hän.\n\nNuori nainen juoksi hänen luokseen, hypähdellen kuin nuori naarashirvi.\n\n\"Mitä isäni tahtoo?\" virkkoi hän kainosti kumartaen.\n\n\"Hu-Ohpek\", vastasi metsästäjä, \"tämä neitonen on minun tyttäreni\nCarmela.\" Ja ottaen isoon kämmeneensä molempain naisten sievät kädet\nhän yhdisti ne ja lisäsi liikutettuna: \"Rakastakaa toisianne kuin\nsisarukset!\"\n\n\"Laulava Lintu tulisi hyvin onnelliseksi, jos valkolilja häntä\nrakastaisi\", vastasi intiaani, \"sillä hänen sydämensä on jo lentänyt\nvalkoliljan luo.\"\n\nIhastuneena nimestä, jonka nuori vaimo yksinkertaisessa runoudessaan\noli hänelle antanut, kumartui Carmela häntä kohti ja suuteli häntä\notsalle. \"Minä rakastan sinua jo, sisar\", virkkoi hän.\n\nJa naiset poistuivat käsitysten ja livertäen kuin kaksi satakieltä.\n\nLujamieli loi heidän peräänsä hellän katseen.\n\nMusta Hirvi oli katsellut tätä pientä kohtausta niin järkkymättömän\ntyynenä kuin intiaanien on tapana tuskin koskaan siitä poiketen.\nJäätyään kahdenkesken metsästäjän kanssa kumartui hän kuitenkin tämän\npuoleen ja sanoi hiukan liikuttuneella äänellä:\n\n\"Oh, veljeni ei ole muuttunut! Talven kuut ovat siroitelleet lunta\nhänen tukkaansa, mutta sydämeltään hän on pysynyt yhtä jalona kuin oli\nnuoruudessaan.\"\n\nTällä hetkellä heräsivät nukkujat.\n\n\"Kah, kah\", virkkoi Uskollinen Sydän iloisesti, vilkaistessaan\naurinkoon päin, \"olenpa minä myöhään nukkunut.\"\n\n\"Totta puhuen en minäkään ole ollut aamuvirkku\", huomautti Lanzi,\n\"mutta vähät siitä! Kyllä sen pian korvaan. Nyt menen juottamaan\nhevosia. Eläinparoilla on varmaan jano.\"\n\n\"Niin juuri\", virkkoi Lujamieli, \"sillä välin ehtii aamiainen kypsyä.\"\n\nLanzi nousi, hyppäsi hevosen selkään, otti toiset talutushihnaan ja\npoistui joelle päin, kyselemättä mitään muukalaisista.\n\nSellainen tapa vallitsee aroilla. Vieras on Jumalan lähettämä, jonka\nläsnäolo ei saa herättää mitään uteliaisuutta.\n\nSillä välin oli Uskollinen Sydän noussut. Äkkiä osui hänen katseensa\nintiaanipäällikköön, joka tuijotti häneen silmää räpäyttämättä. Nuori\nmies kävi äkkiä kalmankalpeaksi ja riensi heti päällikön luo.\n\n\"Äitini?\" huudahti hän liikutuksesta värähtävällä äänellä, \"äitini?\"\n\nHän ei ehtinyt sanoa enempää. Pawnee tervehti häntä sirosti.\n\n\"Veljeni äiti on yhä Wakondan lempilapsi\", vastasi hän vienolla\näänellä, \"hänen sydämensä kärsii ainoastaan poikansa poissaolosta.\"\n\n\"Kiitos, päällikkö\", sanoi nuori mies helpotuksesta huoahtaen, \"suokaa\nminulle anteeksi tämä pelonvavistus, jota en voinut hillitä, sillä\nteidät täällä nähdessäni ajattelin, että häntä oli kohdannut joku\nonnettomuus.\"\n\n\"Pojan tulee rakastaa äitiänsä, veljen kiihko oli luonnollinen, se tuli\nWakondalta. _Xochimilcosta_ [Kukkien kaupunki] lähtiessäni tahtoi\nvanha harmaapää, veljen äidin seuralainen, liittyä mukaani.\"\n\n\"Poloinen ño Eusebio [kts. _Arkansasin sissit_] on minuun niin\nkiintynyt!\" jupisi nuori mies.\n\n\"Sachemit eivät siihen suostuneet, harmaapää on välttämätön veljen\näidille.\"\n\n\"He olivat oikeassa, päällikkö. Minä kiitän heitä siitä, että estivät\nhänet lähtemästä. Oletteko seurannut jälkiäni kylästä asti?\"\n\n\"Niitä olen seurannut.\"\n\n\"Miksi ette tullessanne minua herättänyt?\"\n\n\"Uskollinen Sydän nukkui, Musta Hirvi ei tahtonut häiritä hänen untaan,\nvaan odotti.\"\n\n\"Hyvä on, veli on päällikkö, hän menetteli niinkuin sopivaksi näki.\"\n\n\"Musta Hirvi on tullut sachemien lähettiläänä Uskollista Sydäntä\ntapaamaan ja haluaisi polttaa hänen kanssaan rauhanpiipun\nneuvottelussa.\"\n\n\"Ovatko syyt, jotka ovat tuoneet veljen tänne, tärkeitä?\"\n\n\"Sitä ne ovat.\"\n\n\"No, puhukoon veli, minä kuuntelen.\"\n\nLujamieli nousi heittäen pyssynsä olalleen.\n\n\"Mihin valkoinen metsästäjä menee?\" kysyi intiaani.\n\n\"Sillä välin, kun päällikkö esittää asiansa Uskolliselle Sydämelle,\nkäväisen minä metsässä.\"\n\n\"Jääköön valkoinen metsästäjä tänne, Mustan Hirven sydän on vilpitön\nhäntä kohtaan. Veljen viisaus on suuri, hänet ovat punaihoiset\nkasvattaneet, hänen paikkansa on neuvottelunuotion ääressä.\"\n\n\"Mutta kenties sachemilla on ilmoitettavana Uskolliselle Sydämelle\nasioita, jotka eivät minua koske.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavaa, jota veljeni ei saisi kuulla; veli\npahoittaisi minua poistumalla.\"\n\n\"Niin ollen minä siis jään, päällikkö.\"\n\nNämä sanat lausuessaan metsästäjä istahti entiselle paikalleen.\n\n\"Puhukoon päällikkö siis\", lisäsi hän, \"minä kuuntelen.\"\n\nMuototarkka intiaani tarttui piippuunsa ja osoittaakseen, kuinka\ntärkeänä piti toimekseen saamaansa asiaa, hän ei täyttänyt sitä\ntavallisella tupakalla, vaan _morchicheella_ eli pyhällä tupakalla.\nSitä oli hänellä pienessä pergamenttikukkarossa laukussaan, jollainen\nkaikilla intiaaneilla on matkoilla mukanaan ja jossa he säilyttävät\nlääke- eli taikapussiaan ja joitakuita pitkällä taipaleella\nvälttämättömiä kapineita. Sitten kun piippu oli täytetty, hän sytytti\nsen sulilla ja tiu'uilla koristetulla taikasauvalla roviosta\nkoppaamastaan kekäleestä.\n\nNäistä erikoisista valmistuksista metsästäjät arvasivat, että Musta\nHirvi toi todellakin tärkeitä uutisia, ja asettuivat kuuntelemaan niin\nvakavina kuin asia vaati.\n\nSachem veti pari, kolme haikua, ojentaen sitten kalumetin Lujamielelle,\njoka hänen esimerkkiään noudatettuaan tarjosi sen vuorostaan\nUskolliselle Sydämelle.\n\nPiippu kiersi täten saapuvilla olevien kesken, kunnes pesällinen oli\nlopussa.\n\nTämän toimituksen kestäessä, joka on välttämätön kaikissa intiaanien\nneuvotteluissa, olivat kaikki kolme olleet hartaasti vaiti.\n\nKun piippu oli sammunut, tyhjensi päällikkö tuhan tuleen, jupisten\nmuutamia käsittämättömiä sanoja, jotka luultavasti olivat rukous\nSuurhengelle. Sitten hän pisti piipun takaisin vyöhönsä ja koottuaan\nhetkisen ajatuksiaan nousi vihdoin ja alkoi puhua:\n\n\"Uskollinen Sydän\", sanoi hän, \"silloin oli _endit-ha_ [auringonnousu]\nkolmantena päivänä _inaqui-quisisia_ [putoavien lehtien kuu, syyskuu],\nkun lähdit kukkien kaupungista eräretkelle. Kolmekymmentä kertaa on\naurinko siitä ajasta noussut ja mennyt mailleen, ja olemme vasta\n_bina-hamo-quisisin_ [juoksevan riistan kuu, lokakuu] alussa. Ka,\nnäinkin lyhyen ajan kuluessa on paljon tapahtunut, mikä tekee\nvälttämättömäksi, että heti saavut heimon keskuuteen, jonka ottopoikia\nolet. Sotakirves, joka kymmenen kuuta sitten haudattiin niin syvälle\npreiriein comanchien ja bisoni-apachien välillä, on suuressa\nneuvottelussa äkkiä kaivettu esille, ja apachit valmistautuvat\nsotapolulle kansansa viisaimpain ja kokeneimpain päälliköiden johdolla.\nKerronko sinulle uusista solvauksista, joita apachit ovat tohtineet\ntehdä comanchi-isiäsi vastaan? Mitäpä se hyödyttää! Sinun sydämesi on\nrohkea, sinä tottelet isiesi määräyksiä ja taistelet heidän\npuolestaan.\"\n\nUskollinen Sydän nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Kukaan ei ole velvollisuudentuntoasi epäillyt\", jatkoi päällikkö.\n\"Kuitenkaan eivät sachemit olisi lähettäneet pyytämään apuasi sodassa\napacheja vastaan. Apachit ovat suulaita akkoja, jotka comanchilaiset\nlapset kykenisivät ruoskaniskuilla karkoittamaan. Mutta asema kävi\näkkiä mutkikkaammaksi, ja pikemmin kaipaavatkin isät läsnäoloasi heimon\nsuuressa neuvottelukokouksessa kuin käsivartesi tukea, vaikka oletkin\npeloittava soturi. _Idän pitkäpuukot_ [pohjoisamerikkalaiset] ja\n_jorrit_ [meksikolaiset] ovat hekin kaivaneet sotatapparan maasta.\nMolemmat ovat tarjoutuneet neuvottelemaan comanchien kanssa. Liitto\nkalpeanaamain kanssa ei ole punaihoisille kovinkaan mieluinen, mutta he\novat varsin levottomina eivätkä tiedä, keneen heidän on yhdyttävä ja\nkenen puolta pidettävä.\"\n\nMusta Hirvi vaikeni.\n\n\"Asema on tosiaan vakava\", vastasi Uskollinen Sydän, \"aivan\narveluttavakin.\"\n\n\"Ollen eri mieltä keskenään ja tietämättä, mikä olisi parasta\", jatkoi\nMusta Hirvi, \"lähettivät päälliköt minut kiireimmiten etsimään veljeä,\njonka viisauden he tuntevat, ja he lupaavat ottaa veljen neuvon\nvarteen.\"\n\n\"Minä olen hyvin nuori\", vastasi Uskollinen Sydän, \"rohjetakseni lausua\nmielipidettäni tällaisessa asiassa ja ratkaistakseni näin kiperän\nkysymyksen. Comanchien heimo vallitsee preirieillä, sen päälliköt ovat\nkaikki kokeneita sotureita. Minua paremmin voivat he keksiä ratkaisun,\njoka on heimolle sekä edullinen että kunniakas.\"\n\n\"Veli on nuori, mutta viisaus puhuu hänen suustansa. Wakonda itse\nkuiskaa hänen sydämeensä sanat, jotka hänen huulensa lausuvat. Kaikki\npäälliköt kunnioittavat häntä hänen ansionsa mukaan.\"\n\nNuori mies pudisti päätänsä ikäänkuin vastalauseeksi niin suurelle\narvon ja kunnian osoitukselle.\n\n\"Koska sitä vaaditte\", virkkoi hän, \"niin puhun, mutta minä lausun\nmielipiteeni vasta sitten, kun tämä metsästäjä, joka tuntee erämaan\nparemmin kuin minä, on ensin esittänyt omansa.\"\n\n\"Oah\", äännähti Musta Hirvi, \"valkoinen metsästäjä on viisas, hänen\nneuvonsa ovat varmaan hyviä, päällikkö kuuntelee häntä.\"\n\nTäten haastettuna esittämään mielipiteensä täytyi Lujamielen vasten\ntahtoaan ottaa osaa keskusteluun. Hän ei suinkaan ollut halukas\nottamaan itselleen edesvastuuta siitä raskaasta taakasta, jonka\nUskollinen Sydän koetti vierittää hartioiltaan. Mutta hän oli liiaksi\nsalonsamoilija kieltäytyäkseen lausumasta ajatustaan neuvottelussa,\nvarsinkin näin tärkeästä asiasta. Muutaman minuutin mietittyään päätti\nhän siis vihdoin puhua.\n\n\"Comanchit ovat preiriein pelätyimmät soturit\", sanoi hän. \"Älköönkä\nkukaan yrittäkö anastaa heidän metsästysmaitansa! Käykööt he sotaa\napacheja vastaan, jotka ovat kuljeskelevia ja pelkureita rosvoja. Siinä\novat comanchit todellakin oikeassa, mutta mitä hyötyä heillä olisi\nvalkonaamain riitoihin sekaantumisesta? Pitkäpuukkoja tai jorreja --\nvalkoiset ovat aina ja kaikissa oloissa olleet punanahkojen\nverivihollisia, surmaten näitä milloin vain ovat tavanneet, mitä\njoutavimmilla verukkeilla ja useimmiten vain siksi, että he ovat olleet\nintiaaneja. Yrittävätkö intiaanit eroittaa riitapuolia, kun _coyotet_\nrepivät toisiaan ruohoaavikoilla? Eivät, he sanovat: antaa niiden\ntapella, mitä enemmän niitä kuolee, sitä vähemmän varkaita ja rosvoja\njää erämaahan. Punanahoille ovat valkonaamat verenhimoisia coyoteja.\nAntakoot comanchit heidän raadella toisiaan. Kumpi puoli voittaneekin,\nniin ne, jotka kahakassa kaatuvat, vähentävät osaltaan intiaanien\nvihollisten lukumäärää. Tätä sotaa valkonaamain kesken on jo kestänyt\nkymmenen vuotta hillittömänä ja armottomana. Tähän saakka ovat\ncomanchit pysyneet puolueettomina. Miksi he nyt jupakkaan\nsekaantuisivat? Olkootpa heille tarjotut edut kuinka suuret tahansa,\neivät ne vastaa arvoltaan puolueettomuutta, joka tekee heidät\nvalkoisten silmissä voimakkaammiksi ja pelättävimmiksi. Olen puhunut.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Uskollinen Sydän, \"sinä haastoit hyvin, Lujamieli.\nAntamasi neuvo on ainoa, jota comanchien tulee noudattaa. Välitys\nheidän taholtaan olisi surkuteltavaa mielettömyyttä, jota sachemit\nennen pitkää saisivat katua.\"\n\nMusta Hirvi oli tarkkaavaisesti kuunnellut kanadalaisen sanoja, ja ne\nnäkyivät tehneen häneen jonkun vaikutuksen. Hän kuunteli myöskin\nUskollista Sydäntä. Kun viimemainittu oli lopettanut puheensa, jäi\npäällikkö hetkiseksi mietteisiinsä ja vastasi sitten:\n\n\"Veljieni sanat ilahduttavat minua, ne todistavat, että olin terveesti\nharkinnut tilannetta, sillä päällikköjen neuvottelussa esitin saman\nmielipiteen, jonka veljeni nyt ovat lausuneet. Veljet ovat puhuneet\nymmärtäväisten miesten tapaan, ja minä kiitän heitä.\"\n\n\"Olen valmis kannattamaan neuvottelussa valkoisen metsästäjän esittämiä\nmielipiteitä\", virkkoi Uskollinen Sydän, \"sillä ne ovat ainoat\nvarteenotettavat.\"\n\n\"Niin minustakin. Seuraako Uskollinen Sydän päällikköä kansansa\nasumasijoille?\"\n\n\"Aikomukseni on lähteä huomenna matkalle, sinne palatakseni. Jos veli\nvoi odottaa siihen asti, niin lähdemme yhdessä.\"\n\n\"Minä odotan.\"\n\n\"Hyvä on, aamulla auringon noustessa lähdemme yhdessä paluutielle.\"\n\nNeuvottelu oli päättynyt. Lujamieli vain koetti turhaan selittää\nitselleen, kuinka Musta Hirvi, jonka hän oli jättänyt käärmepawneiden\npariin, nyt oli vaikutusvaltaisena päällikkönä comanchien heimossa.\nUskollisen Sydämen suhde tuohon päällikköön sai hänet yhtä ymmälle.\nNämä ajatukset risteilivät metsästäjän aivoissa ja hän päätti ensi\ntilassa tiedustella Mustalta Hirveltä tämän elämänvaiheita heidän\neronsa jälkeen.\n\nHeti kun Lanzi palasi hevosineen juottopaikalta, ryhtyivät metsästäjät\nja Carmela murkinoimaan, Laulavan Linnun palvellessa heitä mitä\nnäppärimpänä emäntänä.\n\n\n\n\nVIII\n\nQuoniamin paluu\n\n\nAamiainen oli pian nautittu. Omissa salaisissa mietteissään ollen söi\njokainen aterioitsija nopeasti ja ääneti.\n\nVaikkei Lujamieli tohtinut tehdä kysymyksiä Mustalle Hirvelle eikä\nUskolliselle Sydämelle, kiusasi häntä kuitenkin palava halu tietää,\nminkä merkillisen yhteensattuman kautta nämä kaksi aivan vastapäisiltä\nsuunnilta saapunutta miestä olivat tulleet liittyneiksi toisiinsa niin\nkiinteillä siteillä.\n\nYhtä vähän hän käsitti, kuinka puhdasrotuinen valkoinen mies, nuori\niältään ja nähtävästi jonkinlaisen kasvatuksen saanut, oli niin\ntäydellisesti hylännyt omanväristensä seuran, että, niinkuin Uskollinen\nSydän todellakin oli tehnyt, oli antautunut punanahkain elämäntapoihin\nja tavallaan liittynyt jäseneksi yhteen heidän heimoistaan.\n\nMutta tiikerinmetsästäjä tunsi liian hyvin preirieillä vallitsevat\ntavat yrittääkseen johtaa keskustelua kysymykseen, joka ehkä olisi\nollut hänen tovereilleen vastenmielinen ja joka tapauksessa ilmaissut\nhänessä vanhalle metsänkävijälle sopimatonta uteliaisuutta. Hän tyytyi\nsiis vaivaamaan päätänsä yrittämällä löytää jonkun valonkipinän,\njoka opastaisi hänet totuuden keksimiseen hänen tarvitsematta\npienimmälläkään viittauksella kajota tähän ehkä arkaluontoiseen asiaan,\njonka perille pääsemiseen hänellä oli palava halu.\n\nCarmela oli kovin ihastunut Laulavaan Lintuun ja heti aterian päätyttyä\nvienyt hänet jacaliin, jossa molemmat alkoivat kilvan leperrellä.\n\nSeikkailijain ohjelman mukaan ottivat Uskollinen Sydän ja Lujamieli\nkiväärinsä ja lähtivät leiripaikalta metsään riistanhakuun, eri\nsuuntaan kumpikin.\n\nMusta Hirvi ja Lanzi jäivät naisten suojelijoiksi hyökkäyksen varalta,\njollainen ei kuitenkaan ollut luultava. Loikoillen maassa toisten\nvieressä nukkuivat tai polttelivat nämä kaksi miestä niin haluttomina\nja huolettoman laiskoina kuin on ominaista henkilöille, jotka eivät\nhuoli turhanpäiten tuhlata voimiaan ja tarmoaan, tietäen, että\nsaattavat niitä millä hetkellä hyvänsä välttämättömästi tarvita.\n\nUseita tunteja kului täten, minkään häiritsemättä leiripaikalla\nvallitsevaa rauhaa ja hiljaisuutta. Vain pitkien väliaikain päästä\nkuului nuorten naisten iloista naurua, joka kajahti äkkiä, värähdellen\nsointuvasti seikkailijain korviin ja vietellen keveän hymyn heidän\nhuulilleen. Vähän ennen auringonlaskua palasivat metsästäjät. He olivat\nkai antaneet toisilleen merkin, sillä he saapuivat melkein samaan\naikaan, kumarassa tappamansa riistan painosta.\n\nUskollinen Sydän oli sen lisäksi kaapannut suopungilla hevosen ja\ntalutti sitä tarjotakseen sen Mustalle Hirvelle, jolla ei ollut ratsua.\n\nTämän hevosen näkeminen herätti seikkailijoissa levottomuutta ja sai\nheidät tekemään useita otaksumia.\n\nEläin ei nimittäin ollut suinkaan villi. Se oli helposti päästänyt\nUskollisen Sydämen lähelleen, ja kun tämä oli sen ottanut haltuunsa, ei\nse tuntiessaan itsensä kytketyksi ollut yrittänyt vapautua potkimalla\ntai hyppimällä.\n\nSitäpaitsi se oli täysissä meksikolaiskuosisissa ratsuvaljaissa, mikä\nvielä lisäsi sen uusien omistajain levottomuutta.\n\nHetkisen mietittyään Lujamieli siis päätteli, että sissit olivat\nhyökänneet rahakuormaston saattajain kimppuun ja että eläin, jonka\nratsastaja luultavasti oli saanut surmansa, oli kahakassa päässyt\nkarkuun. Mutta kuka oli tuosta taistelusta suoriutunut voittajana? Se\noli kysymys, johon kukaan ei osannut vastata. Jokseenkin pitkän\nkeskustelun jälkeen sovittiin viimein niin, että sitten kun oli tullut\npimeä yö, lähtisi Musta Hirvi tiedustelemaan, jollaikaa leiriin jääneet\nolisivat entistä valppaampina, jotta heitä eivät yllättäisi rajasissit\nenempää kuin meksikolaiset sotilaatkaan, sillä vaikka seikkailijamme\nolivat molemmillekin tuttuja, pelkäsivät he kuitenkin hyvällä syyllä,\nettä voittaja saattaisi menestyksestä päihtyneenä yltyä hillittömiin\ntekoihin.\n\nTämä pelko, joka kenties oli oikeutettu meksikolaisten sotilaitten\nsuhteen, oli aivan aiheeton Jaguarin johtamiin miehiin nähden ja\ntodisti vain, että ihmisillä oli heistä mitä huonoin ja samalla kertaa\nperin valheellinen käsitys.\n\nAurinko oli vaipumaisillaan taivaanrantaa reunustavan, yhä tummenevan,\nkorkean vuoriryhmän taakse, kun kuultiin lyhyen matkan päästä rientävän\nhevosen askeleita.\n\nMetsästäjät tarttuivat aseisiinsa ja asettuivat väijyksiin heidän\nympärillään kasvavien mahtavain sumakkien runkojen taakse, ollakseen\nkaiken varalta valmiina. Mutta melkein samassa kuului kaksi eri kertaa\nsinihuuhkajan huuto.\n\n\"Menkää paikoillenne tulen ääreen\", virkkoi Lujamieli, \"tulija on\nystävä.\"\n\nMuutaman silmänräpäyksen päästä rasahtivatkin pensaat, oksat taipuivat\näkkiä sivuille, ja Quoniam tuli näkyviin.\n\nTervehdittyään päännyökkäyksellä läsnäolevia, astui neekeri maahan ja\ntuli istumaan jaguarin metsästäjän viereen.\n\n\"No, toveri\", kysyi tämä heti, \"mitä uutta?\"\n\n\"Paljonkin uutta\", vastasi neekeri.\n\n\"Ahaa, olet siis tiedustellut?\"\n\n\"Minun ei ollut tarvis vaivautua tekemään kysymyksiä. Kuuntelemallakin\nsain tunnissa tietää enemmän uutisia kuin niitä olisin vuodessa kyennyt\nurkkimaan.\"\n\n\"Ohoh\", virkkoi kanadalainen, \"haukkaapa nyt hiukan, veikkonen, ja kun\nolet tyydyttänyt nälkäsi, niin kerro meille, mitä olet kuullut!\"\n\n\"Hyvin kernaasti, varsinkin, kun olen kuullut sellaistakin, mikä sinun\ntulisi tietää.\"\n\n\"Syöhän siis vitkastelematta, jotta sitä pikemmin pääset meille\ntarinoimaan.\"\n\nNeekeri ei odottanut enempiä kehoituksia, vaan alkoi tarmokkaasti käydä\nkäsiksi ruokavaroihin, joita Lujamieli oli pannut tallelle ja jotka\nUskollinen Sydän juuri oli levittänyt nurmikolle.\n\nMetsästäjät olivat perin uteliaita kuulemaan uutiset, joita Quoniam\nsanoi tuovansa. Siitä, mitä he viime päivinä olivat itse havainneet,\naavistivat he, että ne kaiketi olivat tärkeitäkin. Mutta vaikka heidän\nuteliaisuutensa olikin hyvin suuri, osasivat he sen kuitenkin salata ja\nodottivat kärsivällisesti, kunnes neekeri oli päättänyt ateriansa.\n\nTämä, joka arvasi, mitä läsnäolevain mielessä liikkui, ei pannut heidän\nkärsivällisyyttään pitkälle koetukselle. Hän söi metsästäjäin\ntavallisella, sananparreksi tulleella ripeydellä ja oli kädenkäänteessä\nlopettanut ateriansa.\n\n\"Nyt olen kokonaan käytettävissänne\", sanoi hän pyyhkien suunsa\nmekkonsa liepeeseen, \"ja valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiinne.\"\n\n\"Meillä ei ole mitään kysyttävää\", vastasi Lujamieli. \"Sinun asiasi,\ntoveri, on meille lyhyesti kertoa, mitä olet kuullut ja kokenut.\"\n\n\"Niin kai on parasta. Sillä tavoin käy selostukseni selvemmäksi ja\nteidän on helpompi tehdä siitä ne johtopäätökset, joiden katsotte siitä\naiheutuvan.\"\n\n\"Aivan oikein puhuttu, ystäväni. Me kuuntelemme.\"\n\n\"Tietänet, miksi lähdin luotanne?\" alkoi Quoniam.\n\n\"Kyllä, se kerrottiin minulle, ja minä hyväksyin menettelysi\ntäydellisesti.\"\n\n\"Sitä parempi, koska hetkiseksi pelkäsin tehneeni väärin, kun lähdin\nsiitä sinulle ilmoittamatta, ja olinkin jo kääntymäisilläni takaisin.\"\n\n\"Siinä et olisi tehnyt viisaasti.\"\n\n\"Nyt olen siitä varma ja hyvilläni, että samosin eteenpäin. Matka\ntäältä Mezquiten haciendaan ei ole pitkä linnuntietä. Hevoseni on\noivallinen, minä karautin suorassa viivassa ja olin kahdeksan tunnin\nkuluttua perillä.\"\n\n\"Ripeää ratsastusta.\"\n\n\"Eikö totta? Mutta minulla oli kiire palata luoksenne ja varsinkin\ntahdoin välttää ajanhukkaa matkan varrella. Mezquiteen saapuessani oli\nhaciendassa kova hälinä. Pihalle ryhmittyneet päivätyöläiset ja\npaimenet puhuivat ja kirkuivat kaikki yhdellä haavaa, sillä välin kun\ntyönjohtaja, isännöitsijä ja itse _señor haciendero_ kalpeina ja\nhämillään jakelivat aseita, teettivät sulkuja porttien eteen,\nsijoittivat tykkejä laveteille ja, sanalla sanoen, ryhtyivät kaikkiin\nniihin varokeinoihin, jotka ovat paikallaan, kun odotetaan hyökkäystä\nmillä hetkellä hyvänsä. Ensin minun oli mahdotonta saada ääntäni\nkuuluville, kaikki puhuivat yhdellä kertaa, naiset itkivät,\nlapset kirkuivat ja miehet noituivat, niin että luuli olevansa\nhullujenhuoneessa, sillä niin ällistyneiltä ja säikähtyneiltä kaikki\nnäyttivät. Menemällä toisen luota toisen luo, kyselemällä tältä,\nutelemalla tuolta sain vihdoin tietää, mitä oli tekeillä ja käsitin\nyleisen kauhun. Maksoi totisesti vaivan ottaa asiasta selvää.\"\n\n\"Kerro pian, ystäväni\", huudahti Uskollinen Sydän, huonosti hilliten\nkärsimättömyyttänsä.\n\nQuoniam ei ikinä ollut ylpeillyt puhetaidostaan. Kunnon neekerillä,\njoka luonteeltaan oli varsin vaatimaton, ei sana ollut varsin sujuvasti\nvallassaan. Metsästäjän odottamaton keskeytys sai hänet niin hämilleen,\nettä hän heti pysähtyi puheessaan, jääden aivan tuppisuuksi.\n\nLujamieli, joka pitkästä kokemuksesta tunsi toverinsa hyvin, riensi\nväliin.\n\n\"Anna hänen kertoa omalla tavallaan\", virkkoi hän Uskolliselle\nSydämelle, \"muuten on hänen mahdotonta päästä juttunsa päähän. Quoniam\ntarinoi omalla tavallaan. Jos hänet keskeytetään, kadottaa hän\najatustensa langan, sotkeutuu sanoihinsa eikä tolkuttomuudessaan enää\npääse puusta pitkään.\"\n\n\"Se on totta\", myönsi neekeri, \"en tiedä, mistä se johtuu, mutta en\nminä sille mitään voi. Kun minut keskeytetään, tulen neuvottomaksi,\nkaikki menee niin sekaisin aivoissani, etten enää saa ajatuksen päästä\nkiinni.\"\n\n\"Se johtuu vaatimattomuudestasi, ystäväni, siinä kaikki.\"\n\n\"Niinkö luulet?\"\n\n\"Siitä olen varma, äläkä siis enää ole levoton, vaan jatka\nluottavaisesti. Ei sinua enää keskeytetä.\"\n\n\"Kernaasti jatkaisinkin, mutta nyt en muista mihin kohtaan jäin.\"\n\n\"Niihin tietoihin, joita olit saanut hankituiksi\", virkkoi Lujamieli\nluoden Uskolliseen Sydämeen katseen, jonka tämä ymmärsi.\n\n\"Niinhän se olikin! Ka, minä kuulin, että rajarosvot eli sissit, kuten\nheitä nykyisin nimitetään, olivat hyökänneet kapteeni Melendezin\nsaattaman rahakuormaston kimppuun ja että kaikki meksikolaiset olivat\nvimmatun ottelun jälkeen saaneet surmansa.\"\n\n\"Kaikki!?\" huudahti Lujamieli hämmästyneenä.\n\n\"Kaikki!\" toisti Quoniam. \"Ainoakaan ei siinä kauheassa verilöylyssä\nsäästynyt.\"\n\n\"Puhu hiljemmin, veikkonen\", virkkoi metsästäjä kääntäen päätänsä\ntelttaa kohti, \"Carmela saattaisi kuunnella.\"\n\nNeekeri nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän alentaen ääntänsä, \"siitä voitosta oli\nrajasisseille vähän hyötyä, sillä meksikolaiset olivat pitäneet huolta\nkultalaatikoittensa vierittämisestä kuiluun, josta niitä oli mahdoton\nkiskoa ylös.\"\n\n\"Ovela metku, totta totisesti!\" huudahti kanadalainen. \"Kapteeni\nMelendez on urhoollinen mies.\"\n\n\"Oli urhoollinen\", oikaisi Quoniam.\n\n\"Se on totta\", virkkoi metsästäjä surullisesti, \"jatkahan, ystäväni.\"\n\n\"Tuo voitto pisti tulen ruutiin, koko Teksas on noussut, kaupungit ja\nkylät ovat ilmikapinassa, ja meksikolaisia ajetaan kuin villieläimiä.\"\n\n\"Onko asia siis niin vakava?\"\n\n\"Paljon vakavampi kuin luuletkaan. Jaguari on tällä hetkellä todellisen\narmeijan johtaja. Hän on kohottanut Teksasin itsenäisyyden lipun ja\nvannonut, ettei laske aseitaan, ennenkuin on vapauttanut isänmaansa ja\najanut viimeisenkin meksikolaisen rajojen ulkopuolelle.\"\n\nKuuntelijat olivat hetkisen hämmästyksissään.\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi Lujamieli vihdoin.\n\n\"Ei vielä\", vastasi Quoniam.\n\n\"Onko sinulla vielä pahoja uutisia meille ilmoitettavina?\"\n\n\"Saat itse päättää, ystäväni, jahka olen kertonut kaikki, mitä tiedän.\"\n\n\"Puhu, Jumalan nimessä.\"\n\n\"Ne olivat saamani tiedot. Arvellen, että kernaasti halusit kuulla nämä\ntärkeät uutiset mahdollisimman pian, kiirehdin asioitani työnjohtajan\nkanssa, palatakseni tänne kiireimmiten. Töin tuskin pääsin häntä\npuhuttelemaan, kun hänellä oli niin paljon hommaa. Kun hänet vihdoin\nsain käsiini, ei hän antanutkaan minulle pyytämiäni rahoja, vaan\nvastasi, ettei nyt ollut kysymys siitä, vaan että minun oli palattava\nluoksesi sanomaan sinulle, että saapuisit kiireimmiten haciendaan,\nkoska sinun läsnäolosi näissä olosuhteissa oli siellä välttämätön.\"\n\n\"Hm\", äännähti Lujamieli, ajatustaan sen enempää selittämättä.\n\n\"Nähdessäni, ettei ollut työnjohtajalta muuta odotettavissa\", jatkoi\nQuoniam, \"minä sanoin hänelle hyvästi ja hyppäsin ratsuni selkään\nlähteäkseni, mutta juuri kun olin jättämäisilläni talon, kuului ulkoa\nsuuri melu, jokainen ryntäsi riemuhuudoin porttia kohti. Maakunnan\nylikomentaja, kenraali don José Maria Rubio kuuluu havainneen, että\nMezquiten haciendan puolustaminen on perin tärkeää.\"\n\n\"Niin tosiaan\", sanoi Lujamieli, \"Mezquite hallitsee laakson suuta ja\nniin kauan kun se on meksikolaisten hallussa, takaa se heidän\njoukoilleen pääsyn valtioon.\"\n\n\"Niin, niin, mutta enää en muista nimitystä, jota ne siitä käyttivät.\"\n\n\"Sanoivat kai strategiseksi kohdaksi?\"\n\n\"Juuri siksi.\"\n\n\"Niin, rakennettuna valloituksen aikaan hacienda on todellinen\nlinnoitus. Sen paksut, ampuma-aukoilla varustetut muurit, sen asema\nkukkulalla, jota ei voida vihollisen tulella vallita ja joka toiselta\npuolen hallitsee vuorten solia ja toiselta los Almendralesin laaksoa,\ntekevät siitä ensiluokkaisen tukikohdan, jota ei voida valloittaa\nmuutoin kuin varsinaisella piirityksellä.\"\n\n\"Sitä ne kaikki siellä sanoivat ja se kuuluu myöskin olleen kenraali\nRubion mielipide, sillä äsken mainitsemani melun aiheutti ison\nsotilasosaston saapuminen everstiluutnantin komentamana, jolla oli\nmääräys sulkeutua joukkoineen haciendaan ja puolustaa sitä viimeiseen\nasti.\"\n\n\"Niin on siis sota julistettu?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Kansalaissota\", jatkoi Lujamieli surulliseen sävyyn, \"sodista kauhein\nja inhoittavin, jossa isät taistelevat poikiaan vastaan, veljet veljiä\nvastaan, jossa ystävät ja viholliset puhuvat samaa kieltä, ovat samaa\nrotua, samaa lihaa ja verta, ja juuri siksi riehuvat sitä vimmatummin\ntoisiaan vastaan ja raatelevat toisiaan sitä kiukkuisemmin ja\nraivokkaammin, -- kansalaissota, kamalin vitsaus, mikä voi maata\nkohdata! Suokoon Jumala armossaan, että se olisi lyhyt. Mutta koska\njumalallinen kärsivällisyys vihdoin on loppunut, ja Kaikkivaltias on\nsallinut tämän veljesverta vuodattavan kamppailun, toivokaamme,\nettä oikeus pääsee voitolle ja että sortajat, kaikkien näiden\nonnettomuuksien syy, karkoitetaan ainiaaksi maasta, jota ovat liiankin\nkauan saastuttaneet kelvottomalla ja inhoittavalla läsnäolollaan.\"\n\n\"Jumala sen suokoon!\" vastasivat kaikki läsnäolijat hartaalla äänellä,\n\n\"Mutta miten pääsit pois haciendasta, sitten kun sotilaat olivat sinne\nsaapuneet, Quoniam?\" kysyi Lujamieli.\n\n\"Käsitin, että jos jäisin huvikseni ihailemaan sotaväen univormuja ja\nmuhkeaa ryhtiä, sitten kun järjestys hiukan palautuisi, niin portit\nolisi suljettu, eikä olisi ollut toivoa ulospääsystä moneen aikaan.\nMitään virkkamatta nousin satulasta ja taluttaen hevostani päitsistä\nhiivin joukon lävitse niin taitavasti, että vihdoin olin ulkopuolella.\nSilloin hyppäsin ratsulleni ja kannustin suoraan eteenpäin! Ja\ntäpärällä jo totisesti olikin, sillä viisi minuuttia myöhemmin\nsuljettiin kaikki portit.\"\n\n\"Ja sitten palasit suoraan tänne?\"\n\nQuoniam hymyili veitikkamaisesti.\n\n\"Niinkö luulet?\" kysyi hän.\n\n\"No niin ainakin arvelen.\"\n\n\"Ka, siinäpä petyt, toveri! Minä en ratsastanut suoraan tänne, mutta\nhalua ei minulta suinkaan puuttunut, sen vakuutan.\"\n\n\"Mitä sinulle sitten tapahtui?\"\n\n\"Saatte nähdä, minä en ole vielä puhunut loppuun.\"\n\n\"Jatkahan sitten, mutta kerro lyhyesti, jos osaat.\"\n\n\"Kukin tekee, minkä voi, ei saa pyytää enempää.\"\n\n\"Se on totta, haasta omaan malliisi.\"\n\n\"Milloinkaan\", jatkoi neekeri, \"en ole ratsastanut niin riuskasti.\nHevoseni kiiti niin että sitä oli nautinto nähdä, ja olisi luullut,\nettä eläinparka tajusi kärsimättömyyteni poistua haciendan\nläheisyydestä, niin nopeasti se juoksi. Moista ratsastusta kesti\nherkeämättä lähes neljä tuntia, minkä jälkeen katsoin välttämättömäksi\nhetkisen lepuuttaa ratsuani, salliakseni sen hengähtää. Eläinten\nlaitahan on aivan kuin ihmisten: jos niitä itsepäisesti rasitamme\nliikaa, pettävät niiden jalat yhtäkkiä, ja niin olisi tapahtunut\nnytkin, jollen olisi älynnyt ajoissa pysähdyttää. Annoin hevoseni siis\nlevähtää kaksi tuntia ja hierottuani sitä sitten huolellisesti\nheinätukolla jatkoin matkaani.\n\n-- Mutta vielä eivät seikkailuni olleet lopussa. Tuskin olin vähän\naikaa antanut hevoseni laukata, tunnin verran vain, kun jouduin aivan\nkeskelle lukuisaa, hampaisiin asti aseistettua ratsumiesjoukkoa, joka\näkkiä syöksyi esiin rotkosta, ympäröiden minut joka puolelta, ennenkuin\nolin heitä oikein nähnytkään. Kohtaus ei ollut hauskimpia, varsinkin\nkun miehillä ei näkynyt olevan parhaita aikeita minua kohtaan, enkä\njuuri tiennyt, miten olisin päässyt tuosta pahasta pulasta, jollei eräs\nheistä olisi sattunut minua tuntemaan, vaikkakaan en minä muista häntä\nkoskaan tavanneeni. Mies huusi: 'Hei, hänhän on ystävä, hän on Quoniam,\nLujamielen toveri!' Myönnän, että tuo huudahdus oli minulle mieleen.\nOnpa kuinka rohkea tahansa, sattuu kuitenkin tilanteita, joissa\nväkisinkin alkaa jänistää, ja juuri niin kävi minulle sillä hetkellä.\"\n\nMetsästäjät hymyilivät neekerin koruttomalle suoruudelle, mutta\nvaroivat tarkoin häntä keskeyttämästä, käsittäen vaistomaisesti, että\nhän juuri saapui pitkän ja monisanaisen selostuksensa\nmielenkiintoisimpaan kohtaan.\n\n\"Heti\", jatkoi tämä, \"muuttui miesten sävy täydellisesti. Niin töykeitä\nkuin he siihen asti olivat olleetkin, yhtä kohteliaiksi ja\nhuomaavaisiksi he nyt tulivat. 'Viekäämme hänet päällikön puheille',\nsanoi yksi heistä. Toiset kannattivat ehdotusta. Minä annoin heidän\ntehdä niinkuin tahtoivat, vastustelu olisi ollut mielettömyyttä.\nMukisematta seurasin miestä, joka saattoi minua päällikkönsä luo,\nvaikka mielessäni kiroilinkin ampiaispesää, johon olin joutunut. Matka\nei onneksi ollut pitkä. Tiedätkö, Lujamieli, kuka se päällikkö oli,\njonka luo minut vietiin?\"\n\n\"Jaguari\", vastasi metsästäjä.\n\n\"Kas vaan\", huudahti neekeri kummastuneena, \"sinäpä arvasit! Ka, minä\nvakuutan, etten sitä ollenkaan aavistanut ja että suuresti hämmästyin\nhänet nähdessäni. Muuten täytyy minun totuuden nimessä tunnustaa, että\nhän otti minut varsin ystävällisesti vastaan. Hän kyseli minulta\nkaikenlaista, ja minä vastasin parhaani mukaan: mistä olin tulossa,\nmitä tein haciendassa, mihin olin matkalla ja mitä kaikkea kyselikään.\nHän juttelikin kanssani toista tuntia, minkä jälkeen, kaiketikin\ntyytyväisenä hänelle antamiini tietoihin, hän salli minun vapaasti\njatkaa matkaani ja lähti itse omaan suuntaansa. Kaikesta päättäen\noikaisee hän suoraan Mezquiten haciendaan.\"\n\n\"Aikoiko hän sen saartaa?\"\n\n\"Niin luulen, mutta vaikka hänellä onkin mukanaan tuhatkaksisataa\nrohkeaa rosvoa, arvelen, että heidän kyntensä eivät ole kyllin vahvat\nniin vankkoja muureja repimään.\"\n\n\"Se on Jumalan kädessä, ystäväni. Oletko jo päättänyt kertomuksesi?\"\n\n\"Kohdakkoin.\"\n\n\"Hyvä, jatkahan.\"\n\n\"Ennenkuin Jaguari päästi minut vapauteen, tiedusteli hän hartaasti,\nkuinka sinä ja doña Carmela jaksatte. Sitten hän kirjoitti muutamia\nsanoja paperilapulle, jonka jätti minulle kehoittaen minua kaikin\nmokomin antamaan sen sinulle heti, kun sinut jälleen tapaisin.\"\n\n\"Hyväinen aika\", huudahti Lujamieli säpsähtäen, \"ja sinä olet näin\nkauan viivytellyt, ennenkuin sen tehtäväsi suoritit!\"\n\n\"Eikö minun ensin tullut selostaa sinulle, mitä olin kuullut ja\nkokenut? Mutta eihän ole aikaa hukattu, sillä tuossa on paperi.\"\n\nNäin sanoessaan veti Quoniam paperilapun taskustaan, ojentaen sen\nLujamielelle, joka melkein riuhtaisi sen hänen kädestänsä.\n\nNeekeri, joka mielestään oli varsin hyvin suorittanut tehtävänsä, ei\nlaisinkaan käsittänyt tätä metsästäjän levottomuutta. Hän katseli häntä\nhetkisen kummastuneena, kohautti sitten hiukkasen olkapäitänsä, täytti\npiippunsa ja alkoi poltella, enempää välittämättä siitä, mitä ympärillä\ntapahtui.\n\nMetsästäjä oli kiireesti avannut paperin ja hypisteli sitä neuvottomana\nkäsissään, luoden toisinaan syrjäsilmäyksen Uskolliseen Sydämeen, joka\noli siepannut palavan kekäleen tulesta ja näytti sillä hänelle\nvalkeata, jotta hän voisi lukea, sillä täysi yö oli jo käsissä.\n\nTätä kesti jonkun minuutin. Vihdoin Uskollinen Sydän, joka käsitti\nmetsästäjän epäröimisen syyn, päätti häntä puhutella.\n\n\"No\", virkkoi hän hymyillen, \"mitä Jaguari sinulle kirjoittaa?\"\n\n\"Hm\", äännähti metsästäjä.\n\n\"Ehkä se on niin huolimattomasti kirjoitettu, ettet saa selvää hänen\ntöherryksestään\", jatkoi toinen, \"jos sallit, niin minäkin yritän\nvuorostani.\"\n\nKanadalainen vilkaisi häneen. Nuoren miehen kasvot olivat aivan tyynet.\nMikään ei osoittanut, että hän mieli tehdä metsästäjästä pilkkaa. Tämä\npudisti useaan kertaan päätänsä ja purskahti sitten avomieliseen\nnauruun.\n\n\"Hiiteen kaikki kainostelu!\" virkkoi hän antaen ystävälleen kirjeen.\"\n\"Miksikä en tunnustaisi, että minä en osaa lukea? Miehen, joka on\nviettänyt elämänsä erämaassa, ei tarvitse arastella tietämättömyyttä,\njoka ei voi olla hänelle mitenkään häpeällinen. Lue, lue, poikaseni,\njotta saamme tietää, mitä hämäräperäinen ystävämme meiltä tahtoo.\"\n\nJa hän otti kekäleen nuoren miehen kädestä.\n\nUskollinen Sydän levitti paperin ja loi siihen nopean silmäyksen.\n\n\"Kirje on lyhytsanainen\", virkkoi hän, \"mutta se on selvä.\"\n\n\"Vai niin.\"\n\n\"Kuuntele.\"\n\nJa hän luki:\n\n    \"Jaguari on pitänyt sanansa. Kaikista conductaa saattaneista\n    meksikolaisista on yksi ainoa elossa, vapaana ja haavoittumatta:\n    kapteeni don Juan Melendez de Gongora. Uskonevatko Jaguarin\n    ystävät hänestä nyt parempaa?\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi Lujamieli.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Kah\", huudahti metsästäjä, \"puhuttakoon Jaguarista mitä puhutaan,\nmutta hän on totisesti kunnon mies.\"\n\n\"Eikö olekin, isä?\" kuiskasi lempeä ääni hänen korvaansa.\n\nLujamieli säpsähti tuosta lauseesta ja kääntyi ripeästi.\n\nCarmela seisoi hänen vieressään tyynenä ja hymyilevänä.\n\n\n\n\nIX\n\nVieraanvaraisuutta\n\n\nSanoimme jo, että yö oli kotva sitten tullut. Metsässä oli pimeä.\n\nTaivaalla vyöryi raskaasti hajanaisia, sähköisiä pilviröykkiöitä.\nAinoakaan tähti ei tuikkinut sen kannelta. Syystuuli vinkui puuskittain\npuissa, ja sen jokainen kohahdus karisteli kuihtuneita lehtiä sateena\nmaahan.\n\nEtäältä kaikui juomapaikoilleen saapuvien petoeläinten kumeita ja\nkaameita karjahduksia ja kuultiin coyotein eli preiriekoirain\nulvahtelua, joiden palavat silmät vähän väliä välähtelivät pensaikosta\nkuin hehkuvat hiilet.\n\nToisinaan välkähti metsän syvyydessä valojuovia pimennon halki,\nliidellen virvatulten tavoin rämeiden hienolla ruoholla. Isoja,\nkuivuneita sumakkeja kohosi leiriaukion kulmissa, huojutellen kuin\nmitkäkin peikot sammalesta ja kiertokasveista kutoutuneita\nkäärinliinojaan nuotion aavemaisessa hohteessa. Tuhansia ääniä liikkui\nilmassa, kuvailemattomia huutoja purkautui esille ikäpuiden alle\nkaivetuista, näkymättömistä petojen luolista, tukehtuneita huokauksia\nkumahteli alas kelojen latvoista. Yltympäri tuntui elävän tuntematon\nmaailma, jonka läheisyys tyrmistytti sielua salaperäisellä kauhulla.\n\nLuonto oli synkkä ja uhkaava, kuten se on valmistellessaan jotakuta\nnäissä seuduissa niin tavallisista mullistuksista.\n\nVäkisinkin vaikutti tämä erämaan tuska metsästäjiin. On hetkiä\nelämässä, joina -- joko ulkonaisista vaikutteista tai yleisestä\nsalaperäisestä mielentilasta, ihmisen sisällisestä vaistosta, hänen\nmäärittelemättömästä olemuksestaan johtuen -- rohkeimpiinkin tarttuu\nheidän itsensä sitä tietämättä omituinen alakuloisuus, jota he\nikäänkuin hengittävät ilmasta ja joka heidän vastustuksensakin uhalla\nmasentaa heitä. Quoniamin tuomat uutiset olivat metsästäjissä vielä\nlisänneet tätä taipumusta surumielisyyteen, joten keskustelukin nuotion\nympärillä, sävyltään tavallisesti hilpeä ja huoleton, oli tällä\nkertaa hyvin juroa ja katkonaista. Jokainen antautui sydämensä\nsurunvoittoisiin ajatuksiin, ja metsästäjäin pitkin väliajoin lausumat\nsanat jäivät useimmiten vastauksetta.\n\nCarmela yksin, virkkuna kuin satakieli, jatkoi yhä hiljaisella äänellä\niloista haasteluaan Laulavan Linnun kanssa; samalla hän lämmitteli,\nsillä ilma oli purevan kylmä, eikä hän huomannut niitä levottomia\nkatseita, joita kanadalainen häneen tuontuostakin loi.\n\nLanzin ja Quoniamin valmistautuessa nukkumaan kuultiin heikko raksahdus\npensastosta.\n\nÄkkiä havahtuen mietteistään kohottivat metsästäjät innokkaasti päänsä.\n\nHevoset olivat lakanneet syömästä ja näkyivät kuuntelevan pää tiheikköä\nkohti käännettynä ja korvat luimussa.\n\nSaloseudulla on jokaisella melulla omat syynsä. Metsänkävijät, jotka\novat tottuneet erittelemään kaikkia preirien ääniä, tuntevat ja\ntulkitsevat ne koskaan erehtymättä. Ei oksan rasahdus, jolle lintu\nlaskeutuu, ei maahan putoavan lehden kahina, ei pienten kivien välistä\npujottelevan ja niitä vierittelevän veden lirinä, ei mikään vältä\nnäiden ihmisten tarkkuutta, sillä heidän aistinsa ovat kehittyneet\ntavattoman teräviksi.\n\n\"Joku hiipii ympärillämme\", kuiskasi Uskollinen Sydän hiljaa kuin\ntuulenhenkäys.\n\n\"Varmaankin vakoilija\", huomautti Lanzi.\n\n\"Vakoilija tai ei, mutta lähestyjä on varmasti valkoinen\", virkkoi\nLujamieli ojentaen kätensä tarttuakseen viereensä laskettuun pyssyyn.\n\n\"Maltahan, isä!\" sanoi Carmela innokkaasti ja tarttui hänen\nkäsivarteensa. \"Kenties siellä on joku onneton, joka on eksynyt metsään\nja tarvitsee apua.\"\n\n\"Se on hyvinkin mahdollista\", vastasi Lujamieli hetkisen ajateltuaan;\n\"muuten saammekin sen pian tietää.\"\n\n\"Mitä aiot tehdä?\" kysyi tyttö säikähtyneenä, kun näki hänen nousevan.\n\n\"Mennä sitä miestä vastaan ja kysyä häneltä, mitä hän tahtoo; en\nmuuta.\"\n\n\"Ole varuillasi, isä!\"\n\n\"Miksikä, lapseni?\"\n\n\"Saattaisihan mies olla erämaassa samoilevia rosvoja.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Voisi vielä tappaa sinut.\"\n\nKanadalainen kohautti olkapäitänsä.\n\n\"Minut, minutko tappaa, tyttönen? Älähän joutavia! Rauhoitu, lapsi. Ken\ntuo mies lieneekin, ei hän minua näe, jos katson tarpeelliseksi pysyä\nhäneltä piilossa. Anna minun siis mennä.\"\n\nNeitonen yritti vielä estää häntä lähtemästä, mutta kanadalainen ei\nhalunnut mitään kuulla. Irtautuen varovaisesti Carmelan hellästä\npuristuksesta, hän otti kiväärinsä ja poistui tiheikköön niin kevein ja\nvarovaisin askelin, että pikemmin olisi hänen luullut kävelevän\npilvellä kuin polkevan aukion ruohikkoa.\n\nHeti kun metsästäjä oli saapunut pensasryhmien keskelle, mistä oli\npahaenteisen melun kuullut, kävi hän tietämättä monenko henkilön kanssa\njoutuisi tekemisiin, kaksin verroin varovaiseksi. Vain muutaman\nsekunnin epäröityään hän heittäytyi maahan ja alkoi hiljalleen ryömiä\nruohossa, niin että pienintäkään kahinaa ei kuulunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaamme nyt munkkiin, jonka jätimme Sinisen Revon seurassa pyrkimään\nmetsästäjäin leiriä kohti.\n\nApachi-päällikkö oli häntä parhaansa mukaan kehoitellut ja uhkaillut,\nherättääkseen hänessä terveellistä pelkoa ja pakottaakseen hänet\nauttamaan hänen suunnitelmiansa, minkä jälkeen oli jättänyt hänet\nyksikseen, häviten itse niin äkkiä, että munkki ei arvannut, minnepäin\nhän oli mennyt.\n\nYksikseen jäätyään loi fray Antonio pelokkaan katseen ympärilleen.\nHänen mielensä oli hämmennyksissä, eikä hän salannut itseltään, kuinka\nvaikea ja arkaluontoinen päällikön hänelle tyrkyttämä tehtävä oli,\nvarsinkin kun oli kysymyksessä intiaanien oveluuteen niin perehtynyt\nmies kuin tiikerin metsästäjä.\n\nVielä kerran munkki noitui pahansuopaa tähteänsä, joka johti hänet\nmoisiin satimiin ja ikäänkuin ilkkumalla kasasi hänen päänsä päälle\nkaikkia mahdollisia onnettomuuksia ja vastuksia.\n\nPaon ajatus juolahti hetkiseksi hänen mieleensä, mutta hän tuumi, että\nhäntä pidettiin tarkasti silmällä ja että hänen yrittäessään\npienintäkään epäilyttävää liikettä hänen näkymättömät vartijansa, jotka\nhäntä väijyivät, äkkiä ilmestyisivät hänen eteensä pakottaen hänet\njatkamaan ja ponnistelemaan loppuun asti.\n\nOnneksi hänelle itselleen kuului munkki niiden valittujen ihmisten\nluokkaan, joita vakavimmatkaan vastoinkäymiset eivät juuri lannista,\nvaan jotka hetkellisen epätoivon puuskan jälkeen tekevät rohkeasti\npäätöksensä sanoen itselleen, että tiukan tullen kyllä sattunee joku\nonnellinen seikka, joka päästää heidät pälkähästä ja kääntää tukalat\nasianhaarat pikemminkin heidän edukseen.\n\nNäin päättelevät, olkoonpa sellainen tuumailu kuinkakin virheellistä,\nuseammin kuin luullaankaan monet ihmiset, jotka sanottuaan itselleen:\n_pyh, koska nyt tähän olemme joutuneet, niin saammehan nähdä!_ Ja tuon\nkauniin johtopäätöksen turvin he työntyvät uhkamielin eteenpäin ja,\nmerkillistä kyllä, osaavat useimmiten selviytyä asiasta menettämättä\nrynnistelyssä liian paljon sulkiaan ja itsekään tietämättä, miten\nmenetellen ovat niin hyvin vaaran väistäneet.\n\nMunkki astui siis päättäväisesti metsään käyttäen oppaanaan nuotion\nhohdetta kuin vilkkumajakan valoa.\n\nMuutaman minuutin hän käveli varsin ripeään, mutta mikäli hän läheni\nleiriä, palasi vähitellen hänen entinen pelkonsa. Hän muisti kapteeni\nMelendezin hänelle annattaman kovan kurituksen, ja tällä kertaa hän\npelkäsi vielä pahempaa.\n\nMutta hän oli jo niin lähellä leiriä, että tieltä kääntyminen alkoi\nolla turhaa. Suodakseen itselleen vielä jonkun minuutin hengähdysajan\nhän astui satulasta maahan ja sitoi hevosensa puuhun perin verkalleen.\nNyt, kun hänellä ei enää ollut mitään sopivaa veruketta viivyttelyyn,\nhän päätti pyrkiä metsästäjäin leiriä kohti, mutta perin varovaisesti,\njottei häntä huomattaisi liian etäältä ja ammuttaisi suoraan rintaan\nennenkuin hän oli ehtinyt selittää asiansa niille, joita näin\nsopimattomalla hetkellä tuli tapaamaan.\n\nMutta onnettomuudekseen oli fray Antonio varsin lihava. Hän käveli\nraskaasti kuin kaupungin katuja polkemaan tottunut mies konsaan.\nSitäpaitsi yö oli tavattoman pimeä, niin että hän ei voinut nähdä kahta\naskelta eteensä, mikä pakotti hänet hiipimään hapuilemalla, kompastuen\ntuontuostakin ja tölmäisten jokaiseen esineeseen, jonka tiellään\nkohtasi.\n\nNiinpä hän ei kävellytkään pitkää aikaa hälyttämättä niitä, jotka niin\nhalusta olisi tahtonut yllättää ja joiden alituisesti vaanivaan\nvalppauteen tottuneet korvat olivat aivan heti eroittaneet oudon\nrasahduksen, vaikkei hän itse ollut sitä huomannut.\n\nVarsin tyytyväisenä liikkumistapaansa ja hyvin mielissään, että hänen\nmuka oli onnistunut pysyä lymyssä, rohkaistui fray Antonio yhä enemmän\nja alkoi jo melkein kokonaan rauhoittua, kun hän äkkiä päästi\ntukehtuneen kauhunhuudon ja pysähtyi ikäänkuin olisivat hänen jalkansa\nsilmänräpäyksessä juurtuneet maahan.\n\nHän oli tuntenut raskaan käden karkeasti laskeutuvan olkapäälleen.\n\nMunkki alkoi vavista joka jäseneltään eikä tohtinut kääntää päätänsä\noikealle eikä vasemmalle, ollen sielussaan varmana, että hänen\nviimeinen hetkensä oli tullut.\n\n\"Hei, señor padre, mitä ihmettä te tähän aikaan vuorokaudesta metsässä\nhommailette?\" kysyi sitten tuima ääni.\n\nFray Antonio varoi vastaamasta. Pelko oli tehnyt hänet kuuroksi ja\nsokeaksi.\n\n\"Oletteko mykkä?\" kysyi ääni hetkisen päästä ystävälliseen sävyyn. \"No,\nno, eihän ole hyvä samoilla erämaassa näin myöhään.\"\n\nMunkki ei vieläkään vastannut.\n\n\"Hiisi vieköön!\" huudahti toinen. \"Onko se säikähtynyt järjiltään! No,\nkoettakaahan liikkua, _canarios_!\"\n\nJa mies alkoi häntä tarmokkaasti ravistaa.\n\n\"Häh?\" äännähti munkki, jossa alkoi syntyä jonkinlaista\nvastavaikutusta.\n\n\"Hyvä, näyttää jo lupaavalta, koskapa puhutte ettekä siis ole kuollut\",\njatkoi Lujamieli hilpeästi, sillä hän juuri olikin munkin näin\nhirveästi säikähdyttänyt. \"Ka, seuratkaa minua, olette varmaan vilusta\nkohmettunut. Älkäämme viipykö täällä, vaan tulkaa lämmittelemään.\"\n\nPistäen käsivartensa munkin kainaloon laahasi metsästäjä häntä\nmukanaan. Fray Antonio seurasi vastustelematta ja konemaisesti,\nvieläkään oikein tajuamatta, mitä hänelle tapahtui, vaikka hänen\nrohkeutensa jo alkoikin vähitellen palata.\n\nMuutaman minuutin päästä he saapuivat aukeamalle.\n\n\"Ah\", huudahti Carmela hämmästyneenä. \"Fray Antonio! Mikä sattuma hänet\non tänne tuonut, vaikka hän matkusti conducta de platan mukana?\"\n\nNuo sanat kuullessaan heristi metsästäjä korviansa, Hän silmäili\ntarkkaavaisesti munkkia, pakotti hänet istuutumaan nuotion ääreen ja\nmutisi:\n\n\"Toivon, että hurskas isä meille selittää, mitä hänelle on tapahtunut.\"\n\nKaikki loppuu kuitenkin aikanaan. Munkki näkyi viimeiseltä olleen\ntuomittu mitä nopeimmin ja melkein välittömästi siirtymään\näärimmäisestä pelosta mitä täydellisimpään turvallisuuteen. Kun hän oli\nhiukan ehtinyt lämmitellä, vaimensi hänen ystävällisen vastaanottonsa\nvaikutus vähitellen hänen pelkonsa ja hälvensi sitä ajatusten\nhämmennystä, jonka metsästäjän äkillinen kohtaaminen oli hänessä\nsynnyttänyt. Carmelan lempeä ääni, joka hauskasti sointui hänen\nkorviinsa, palautti lopuksi tasapainon hänen mieleensä ja karkoitti\nsitä ahdistaneet synkät aavistukset.\n\n\"Voiko isä jo paremmin?\" tiedusti häneltä Carmela osaaottavasti.\n\n\"Kyllä, kiitos kysymästä\", vastasi tämä. \"Minä voin jo aivan hyvin.\"\n\n\"Sitä parempi. Tahdotteko syödä? Haluatteko haukata jotakin?\"\n\n\"En mitään, kiitos vain, minun ei ole nälkä.\"\n\n\"Ehkä teitä janottaa, fray Antonio?\" kysyi Lanzi. \"Kas, tässä\nnahkaleilissä on _refinoa_!\" ja hän ojensi munkille leilin, joka oli\nenemmän kuin puolillaan tuota virkistävää nestettä.\n\nMunkki salli kehoitella itseään vain sen verran, ettei näyttäisi\nliiaksi viinaan menevältä, minkä jälkeen hän suostui ottamaan leilin ja\njoi siitä aimo kulauksen jaloa nestettä.\n\nTämä siemaus palautti hänelle lopullisesti kaiken hänen rohkeutensa ja\nkylmäverisyytensä.\n\n\"Kas niin\", huoahti hän tyytyväisyydestä, antaessaan leilin takaisin\nmestitsille. \"Jumala minua varjelkoon! Tulkoonpa nyt paholainen omassa\nhahmossaan, niin kyllä minä pitänen puoliani!\"\n\n\"Ahaa!\" virkahti Lujamieli, \"hurskas isä näkyy olevan jälleen täysissä\nsielunvoimissaan!\"\n\n\"Olen niinkin, ja sen todistan teille, milloin vain haluatte.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, te kannustatte minua jatkamaan. En rohjennut teiltä\nvielä kysellä, mutta näin ollen en enää epäröi.\"\n\n\"Mitä haluatte tietää?\"\n\n\"Aivan yksinkertaisesti vain sen, mistä syystä munkki harhailee\nyksinään metsän sydämessä tällaiseen aikaan.\"\n\n\"Hehe\", nauroi fray Antonio, \"kuka teille sanoi, että olin yksinäni?\"\n\n\"Ei kukaan, mutta minä otaksun niin.\"\n\n\"Älkää tehkö otaksumia, veli, sillä te pettyisitte.\"\n\n\"Oo!\"\n\n\"Niin, asia on siten kuin minulla on kunnia teille sanoa.\"\n\n\"Mutta teidät tavatessani olitte toki yksin.\"\n\n\"Ihan yksin.\"\n\n\"No sitten?\"\n\n\"Toiset olivat vähän etäämpänä vain.\"\n\n\"Ketkä toiset?\"\n\n\"Seuralaiseni.\"\n\n\"Ja keitä ne sitten ovat?\"\n\n\"Ka!... Hm\", lisäsi hän hetkisen kuluttua ikäänkuin puhuen itsekseen,\n\"minusta levitetään mitä epäedullisimpia huhuja, minua syytetään monen\nmonista konnantöistä. Jos yrittäisin tehdä jonkun hyvän työn,\nsaataisiin minusta parempi käsitys. Kenties saisin siitä myöhemmin\npalkan! No, yritetäänhän!\"\n\nLujamieli tovereineen kuunteli kovin kummastuneena omituista\nyksinpuhelua, oikein tietämättä, mitä tästä miehestä ajattelisivat ja\npikemminkin luullen häntä hupsuksi.\n\nFray Antonio huomasi kuuntelijoihin tekemänsä vaikutuksen.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän vakavalla äänillä, hiukan rypistäen kulmiaan,\n\"ajatelkaa minusta mitä tahdotte, se on minulle aivan samantekevää,\nmutta en halua minusta sanottavan, että olen palkinnut omanväristeni\nsydämellisen vieraanvaraisuuden inhoittavalla petoksella.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" huudahti Lujamieli.\n\n\"Kuunnelkaa minua! Petoksesta mainitessani olin ehkä väärässä, sillä\nmikään ei todista, että sellaisesta olisi kysymys. Mutta kaikenlaisista\nseikoista päättelen, että se ei muutakaan ole, mihin minut tahdottiin\nteitä kohtaan pakottaa.\"\n\n\"Selittäkäähän, taivaan nimessä! Te puhutte arvoituksilla. Teitä on\nmahdoton ymmärtää.\"\n\n\"Olette oikeassa, tahdon käyttää selvempää kieltä. Kuka teistä,\nseñores, on nimeltään Lujamieli?\"\n\n\"Minä olen.\"\n\n\"Hyvä sitten. Asianhaarain johdosta, joiden selostaminen ei teitä\nlaisinkaan huvittaisi, jouduin onnettomuudekseni apachien käsiin.\"\n\n\"Apachien?\" huudahti Lujamieli hämmästyneenä.\n\n\"Niin, hyvä Jumala!\" jatkoi munkki. \"Ja vakuutan teille, että heidän\nvaltaansa jouduttuani tunsin itseni perin levottomaksi. Kuitenkin oli\npelkoni aiheeton. He eivät suinkaan keksineet minulle mitään niistä\nkauheista kidutuksista, joilla he rääkkäävät poloisia valkoihoisia, jos\nsaavat heitä vangikseen, vaan kohtelivat minua päinvastoin mitä\nlempeimmin.\"\n\nLujamieli loi tutkivan katseen munkin tyyniin kasvoihin.\n\n\"Mutta missä tarkoituksessa?\" virkkoi hän epäilevällä äänellä.\n\n\"Ah\", huudahti fray Antonio, \"sitäpä juuri en käsittänytkään, vaikka jo\nalkanen vähän aavistella.\"\n\nSaapuvilla olijat kumartuivat kertojaa kohti, levottoman uteliaisuuden\nilme kasvoillaan.\n\n\"Tänä iltana saattoi punanahkain päällikkö itse minut lyhyen matkan\npäähän teidän leiristänne\", jatkoi munkki. \"Ehdittyämme kohdalle, johon\nnäkyi nuotionne loimu, hän osoitti minulle valkeata ja lausui: 'Mene\nistumaan tuonne tulen ääreen; ilmoitat suurelle valkonaamaiselle\nmetsästäjälle, että muuan hänen vanhimmista ja rakkaimmista ystävistään\nhaluaa häntä tavata.' Sitten hän jätti minut mitä hirvittävimmin\nuhkaillen siltä varalta, etten häntä heti tottelisi. Lopun tiedätte.\"\n\nLujamieli ja hänen toverinsa katselivat toisiaan kummastuneina, mutta\nvaihtamatta sanaakaan.\n\nSeurasi pitkähkö äänettömyys, kunnes Lujamieli vihdoin otti lausuakseen\nilmi kaikkien yhteisen mietteen.\n\n\"Se on ansa\", virkkoi hän.\n\n\"Niin\", virkkoi Uskollinen Sydän, \"mutta missä tarkoituksessa\nviritetty?\"\n\n\"Mistäpä minä tiedän?\" jupisi kanadalainen.\n\n\"Sanoitte, padre Antonio\", huomautti nuori mies munkille, \"että\naavistelitte syytä apachien merkilliseen käytökseen itseänne kohtaan.\"\n\n\"Niinhän minä sanoin\", vastasi puhuteltu.\n\n\"Selittäkää meille se epäluulonne.\"\n\n\"Sen herätti minussa juuri niiden pakanain menettely ja se karkea\npaula, jonka he teille virittävät. Minusta on ilmeistä, että\napachi-päällikkö toivoo teidän suostuessanne ehdotettuun kohtaukseen\nvoivansa käyttää hyväkseen poissaoloanne ryöstääkseen itselleen doña\nCarmelan.\"\n\n\"Minutko?\" huudahti neitonen säpsähtäen, samalla kertaa sekä\nkummastuneena että hätääntyneenä tästä johtopäätöksestä, jota hän ei\nsuinkaan ollut odottanut.\n\n\"Punanahat himoitsevat kovin valkoisia naisia\", vastasi munkki\ntyynesti; \"useimmat retkeilynsä meidän alueellemme he tekevät\nvalkoihoisia neitosia kaapatakseen.\"\n\n\"Oi\", huudahti Carmela lannistamatonta tahdonlujuutta todistavalla\näänellä, \"mieluummin kuolisin kuin joutuisin niiden julmien paholaisten\norjattareksi!\"\n\nLujamieli pudisti murheellisesti päätänsä.\n\n\"Munkin otaksuma näyttää minusta oikealta\", virkkoi hän.\n\n\"Sitäkin enemmän\", vahvisti fray Antonio, \"koska apachit, jotka minut\nvangitsivat, ovat samoja, jotka hyökkäsivät Potreron ventaan.\"\n\n\"Ohoh\", sanoi Lanzi, \"sitten minä tunnen heidän päällikkönsä ja tiedän\nhänen nimensä. Hän on valkoisten leppymättömimpiä vihollisia. Olipa\nvahinko, ettei minun onnistunut haudata häntä ventan raunioihin.\nAikomukseni kyllä oli sellainen, sen Jumala tietää.\"\n\n\"Mikä on sen miehen nimi?\" kysyi metsästäjä äkkiä, nähtävästi\ntuskastuneena hänen laverteluunsa.\n\n\"Sininen Repo!\" vastasi Lanzi.\n\n\"Ah\", huudahti Lujamieli ivallisesti ja rypistäen uhkaavasti kulmiaan.\n\"Minä olen tosiaan tuntenut Sinisen Revon jo monituiset vuodet! Entäs\nte, päällikkö?\" lisäsi hän kääntyen Mustan Hirven puoleen.\n\nApachilais-sachemin nimi oli tehnyt pawneepäällikköön niin valtavan\nvaikutuksen, että kanadalainen säikähtyi. Intiaanit säilyttävät\nkaikissa olosuhteissa järkkymättömän tyyneyden naamarin, pitäen\nkunnia-asiana olla sitä riuhtaisematta kasvoiltaan, tapahtuipa mitä\ntahansa, mutta pelkkä Sinisen Revon ikäänkuin sattumalta lausuttu\nnimi oli riittänyt murtamaan tämän pakollisen eli teeskennellyn\nvälinpitämättömyyden ja sai Mustan Hirven unohtamaan intiaanien\nkäytöstavan.\n\n\"Sininen Repo on koira, coyoten poika\", virkkoi hän sylkäisten\nhalveksivasti maahan, \"_gipaetes_ ei huolisi syödä hänen saastaista\nraatoansa.\"\n\n-- Nuo kaksi miestä varmaankin vihaavat toisiaan verisesti, -- jupisi\nmetsästäjä luoden salavihkaa katseen intiaanipäällikön hehkuviin\nkasvoihin ja säihkyviin silmiin.\n\n\"Tappaako veli Sinisen Revon?\" kysyi pawnee.\n\n\"Luultavasti\", vastasi Lujamieli, \"mutta tehkäämme ensin kepponen\ntuolle mestarirosvolle, joka pitää meitä sellaisina hölmöinä, että\nluulee voivansa meidät pyydystää moisilla kömpelöillä ansoilla.\nPuhukaahan suoraan, munkki, oletteko meille sanonut totuuden?\"\n\n\"Kautta kunniani.\"\n\n\"Joku muu vala olisi minulle mieluisempi\", hymähti kanadalainen\nivallisesti. \"Voiko teihin luottaa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Onko se, mitä sanoitte tapojenne parantamisesta, todella vilpitön\najatuksenne?\"\n\n\"Pankaa minut koetukselle.\"\n\n\"Sen aion tehdäkin, mutta miettikää, ennenkuin vastaatte. Aiotteko\ntodella olla meille avullinen?\"\n\n\"Sellainen on aikomukseni.\"\n\n\"Tapahtukoon mitä tahansa?\"\n\n\"Tapahtukoon mitä tahansa ja olkoot seuraukset tahtonne täyttämisestä\nmitkä hyvänsä.\"\n\n\"Hyvä on. Ilmoitan teille, että luultavasti joudutte vakaville\nvaaroille alttiiksi.\"\n\n\"Minä sanoin teille, että olen tehnyt päätökseni. Puhukaa siis enempää\nepäröimättä.\"\n\n\"Kuunnelkaahan sitten.\"\n\n\"Minä kuuntelen. Älkää pelätkö, että luikertelen tai peräydyn.\nEsittäkää siis lyhyesti sanottavanne.\"\n\n\"Minä koetan.\"\n\n\n\n\nX\n\nMezquiten hacienda\n\n\nQuoniamin selostus oli kauttaaltaan totta, mutta neekeri ei tiennyt\neräitä tapahtumia, joista nyt ryhdymme lukijalle kertomaan, varsinkin\nkun nuo tapahtumat perin läheisesti liittyvät tarinaamme ja koska sen\nselvyys ehdottomasti vaatii niiden tuntemista.\n\nPalaamme siis Mezquiten haciendaan.\n\nMutta selittäkäämme ensin, mitä merkitsee tuo sana \"hacienda\", jota jo\nmonesti olemme käyttäneet tämän teoksemme puitteissa ja jota monet muut\nkirjailijat ovat ennen meitä käyttäneet, itse käsitettä tuntematta.\n\nSonorassa, Teksasissa ja yleensä kaikkialla Espanjan entisissä\nsiirtomaissa, joissa maa niin sanoaksemme itsestään tarjoutuu\nensimmäiselle anastajalleen ja viljelijälleen, tavataan äärettömien\nmatkojen päässä toisistaan melkein huomaamattomina pisteinä laajojen\nraivaamattomien seutujen joukkoon siroiteltuina avaria maanviljelyksiä,\njoista jokainen on alaltaan meikäläisen läänin kokoinen.\n\nNäitä viljelyksiä nimitetään haciendoiksi, jonka sanan me\nvirheellisesti käännämme omalle kielellemme maatilaksi, vaikka merkitys\nei laisinkaan ole sama.\n\nHeti valloituksen jälkeen riensivät Cortez, Pizarro, Almagro ja muut\nseikkailijapäälliköt palkitsemaan seuralaisiaan jakamalla heille\nvoitettujen maita noudattaen siinä kaiketikin tietämättänsä esimerkkiä,\njonka barbaarien päälliköt aikaisemmin olivat antaneet Rooman\nvaltakunnan kukistuksen ja hajaantumisen jälkeen.\n\nVoittajat olivat vähälukuiset, maaosuudet laajat, ja useimmat näistä\nryysyihin puetuista urhoista, joilla isänmaassaan ei ollut\nolkikattoakaan päänsä päällä, näkivät itsensä äkkiä äärettömien\nmaa-alueiden omistajina ja ryhtyivät niitä heti muokkaamaan riisuen\nvarsin kernaasti miekkansa tarttuakseen lapioon, toisin sanoen,\npakottaen heidän orjikseen joutuneet intiaanit muokkaamaan maita, jotka\nolivat heiltä riistäneet.\n\nMaan uusien haltijain ensimmäisenä huolena oli rakentaa helposti\npuolustettaviin kohtiin asumuksia, jotka korkeine, paksuine ja\nampuma-aukoilla varustettuine muureineen olivat todellisia\nlinnoituksia, ja näiden suojassa he helposti saattoivat uhmata orjiensa\nkapinayrityksiä.\n\nAsukkaat oli jaettu niinkuin maakin; jokainen espanjalainen sotilas oli\nniitä saanut osalleen ison joukon. Käsivarsista ei ollut puutetta, kivi\nei maksanut mitään, asunnot rakennettiin laajoin mittakaavoin ja niin\ntavattoman tukeviksi, että vielä nykyäänkin, monien vuosisatojen\nkuluttua nuo haciendat ovat matkustajan ihmettelyn esineenä.\n\nAinoastaan orjat, joiden ajalla ei enää ole mittaa ja joiden ainoana\ntoivona on kuolema, voivat ryhtyä panemaan kokoon tuollaisia\njättiläisrakennuksia, jotka meille toisen aikakauden ihmisille ovat\nkäsittämättömiä korokkeita, ikäänkuin mykkiä ja liikuttavia\nvastalauseita siellä täällä maapallon pinnalla.\n\nPaitsi maanviljelystä, joka varsinkin nykyisin on rosvointiaanien\nalituisten hyökkäysten vuoksi paljon menettänyt merkityksestään,\nharjoitetaan haciendoissa suuripiirteistä karjanhoitoa ja hevosten\nkasvatusta.\n\nJokaisella näistä maatiloista tavataankin ääretön joukko kaikenlaista\npalvelusväkeä: peoneja (päivätyöläisiä), vaqueroja (paimenia), j.n.e.,\njoten ne muistuttavat pientä kaupunkia.\n\nNäiden viljelystilojen omistajat kuuluvat korkeimpaan,\nvaikutusvaltaisimpaan, vauraimpaan ja sivistyneimpään säätyluokkaan. He\nsiis enimmäkseen valitsevatkin asuinpaikakseen kaupungit, käyden vain\npitkien väliaikojen päästä tiluksillaan, joiden hoidon jättävät\nmajordomoille ja capatazeille. Nämä ovat toimeensa perehtyneitä miehiä,\njonkunlaisia puolivillejä kentaureja, jotka viettävät ikänsä\nratsastelemalla viljelystilan toisesta päästä toiseen.\n\nMezquiten hacienda, rakennettuna lyhyen matkan päähän vuorista, joiden\nsolia se vallitsi, oli siis sotateknillisesti hyvin tärkeä kohta\nmolemmille puolueille, jotka tällä hetkellä taistelivat keskenään\nTeksasin omistamisesta.\n\nKapinallisten päälliköt olivat käsittäneet sen yhtä hyvin kuin\nmeksikolaisten kenraalit.\n\nSenjälkeen, kun kapteeni Melendezin johtama osasto oli kokonaan\ntuhottu, oli kenraali Rubio rientänyt jättämään vahvan linnoitusjoukon\nMezquiteen. Entisenä itsenäisyyssodan urhona, tottuneena vapautta\nkaihoavan kansan alituisiin taisteluihin, oli hän kapinassa aavistanut\nvallankumousta, nähdessään, että nuo kapinoitsijat, jotka kymmenen\nvuoden kuluessa oli tuontuostakin voitettu, joka kerta ikäänkuin\nkohosivat tuhastaan entistä vimmaisempina ja voimakkaampina\ntarjotakseen rintansa vastustajien säälimättömille luodeille alttiiksi.\n\nHän tiesi, että asukkaat odottivat vain menestyksen sanomaa, vaikkapa\nepävarmankin, miehissä noustakseen ja yhtyäkseen noihin uljaisiin\nsisseihin, joita näiden viholliset parjasivat rajarosvoiksi, mutta\njotka todellisuudessa olivatkin vallankumouksen harhailevia lapsia ja\npyhän ja jalon aatteen vakaumuksestaan varmoja apostoleja.\n\nKaukana siitä, että olisi nuhdellut kapteeni Melendeziä, joka, kuten\nhän hyvin tiesi, ei voinut nuhteita ansaita, kenraali sääli ja lohdutti\nhäntä.\n\n\"Teidän on kostettava tappionne, eversti\", -- tämän jo kauan sitten\nansaitun arvon oli tasavallan presidentti nuorelle upseerille äskettäin\nantanut --- \"uudet olkalappunne eivät vielä ole saaneet tulikastetta.\nTahdon antaa teille tilaisuuden kastaa ne oikein kuumasti.\"\n\n\"Te teette minut ylen iloiseksi, kenraali\", vastasi nuori upseeri,\n\"lähettämällä minut vaaralliseen yritykseen, jonka menestyksellä voisin\npestä pois tappioni häpeän.\"\n\n\"Ei ole häpeällistä, eversti\", vastasi kenraali ystävälliseen sävyyn,\n\"tulla voitetuksi sillä tavoin kuin te tulitte. Sotahan on vain leikkiä\nsekin, jossa sattuma usein suosii heikointa. Älkäämme lannistuko\nvähäpätöisestä kolauksesta, vaan koettakaamme päinvastoin leikata\nharjat noilta kukoilta, jotka ylpeinä hetkellisestä menestyksestään\nvarmaankin kuvittelevat voitollaan meidät hirveästi peloittaneensa ja\nhäkellyttäneensä.\"\n\n\"Voitte luottaa siihen, kenraali, että autan teitä kaikella tarmollani.\nMäärätkää minut mille asemalle hyvänsä, niin mieluummin sallin itseni\nsurmata kuin sen luovutan.\"\n\n\"Upseerin, ystäväni, tulee karttaa moista intoilua, joka niin hyvin\npukee sotilasta, mutta on vakava virhe päällikössä, hänen kun on\nvastattava hänelle uskottujen miesten hengestä. Älkää unohtako, että\nolette pää ettekä käsivarsi.\"\n\n\"Koetan olla järkevä, kenraali, mikäli kunniantuntoni ei siitä kärsi.\"\n\n\"Niin juuri, eversti, enkä minä teiltä muuta pyydä.\"\n\nDon Juan kumarsi vastaamatta.\n\n\"Kuulkaapa\", virkkoi kenraali hetkisen kuluttua, \"niillä sisseillä on\nsiis kykeneviä miehiä johtajinaan?\"\n\n\"Sangen kykeneviä, kenraali, jotka tuntevat väijymissodan perinpohjin,\nja joiden urhoollisuus ja kylmäverisyys varsinkin ovat kaiken kiitoksen\nyläpuolella.\"\n\n\"Sitä parempi! Sittenhän voitto tuottaakin meille enemmän kunniaa.\nValitettavasti kuuluvat he käyvän sotaa ilmettyjen raakalaisten tavoin,\narmotta surmaten sotilaat, jotka sattuvat heidän käsiinsä. Se, mitä\nitsellenne tapahtui, muuten onkin siitä todistuksena.\"\n\n\"Erehdytte, kenraali. Keitä nuo miehet lienevätkin ja mikä se asia,\njonka puolesta taistelevat, on velvollisuuteni teitä valaista ja\noikaista käsitystänne heistä, sillä heitä on tavattomasti parjattu.\nVasta useat kerrat kieltäydyttyäni antautumasta ryhdyttiin taisteluun.\nHeidän päällikkönsä tarjoutui lahjoittamaan minulle henkeni vielä\nhetkistä ennen kuin hänen kanssaan syöksyin jalkaimme alla ammottavaan\nkuiluun. Heidän vangikseen jouduttuani he antoivat minulle takaisin\nmiekkani, lahjoittivat minulle hevosen ja lähettivät oppaan saattamaan\nminua pyssynkantaman päähän teidän etuvartijoistanne. Onko se julmain\nmiesten menettelyä?\"\n\n\"Eipä suinkaan, ja mielihyvällä kuulen teidän tuolla tavoin tekevän\noikeutta vihollisellemme.\"\n\n\"Minä mainitsen vain tosiasian.\"\n\n\"Niin, ja se tosiasia on meille vaarallinen. Noiden miesten täytyy\nuskoa olevansa hyvin voimakkaat, kun he siten menettelevät. Tuollainen\nlempeys heidän puoleltaan viettelee ison joukon erämiehiä heidän\nriveihinsä.\"\n\n\"Sitä pelkään.\"\n\n\"Minä myös. Mutta oli miten oli, nyt on tullut tarmokkaan toiminnan\nhetki. Sillä jollemme ole varuillamme, niin viikon päästä kivetkin\ntässä maassa, joita tänään vielä hallitsemme, nousevat meitä vastaan\nkarkoittaakseen meidät, ja maa alkaa siinä määrin polttaa jalkojamme,\nettä meidän täytyy paeta harjoittamattomien, kurittomien ja kehnosti\naseistettujen joukkojen tieltä, jotka hätyyttävät meitä kuin\nhyttysparvet.\"\n\n\"Odotan käskyjänne, kenraali.\"\n\n\"Tunnetteko itsenne kyllin vahvaksi noustaksenne ratsulle?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Hyvä on. Minä olen antanut hälytyksen kolmelle sadalle jalka- ja\nratsumiehelle. Jalkaväki saa nousta satulan taakse, jotta ei\nviivästyttäisi marssia, joka täytyy suorittaa nopeasti. Teidän on ennen\nkapinallisia ehdittävä Mezquiten haciendaan ja linnoittauduttava\nsinne.\"\n\n\"Kyllä minä sinne ehdin.\"\n\n\"Siihen luotan. Kaksi vuoritykkiä seuraa joukko-osastoa. Ne riittävät,\nsillä jos minulle on oikein ilmoitettu, on haciendassa jo kuusi\nkunnollista kanuunaa. Mutta koska ammuksista saattaa olla puute, tulee\nteidän ottaa niitä riittävästi mukaanne kahden viikon varalle.\nHaciendan pitää hinnalla millä hyvänsä vastustaa kaikkia vihollisen\nyrittämiä hyökkäyksiä kaksi viikkoa.\"\n\n\"Se vastustaa, sen teille vannon, kenraali.\"\n\n\"Minä luotan teihin tässä asiassa.\"\n\nKenraali astui sitten teltan ovelle kohottaen sen verhoja.\n\n\"Kutsukaa retkelle määrätyt upseerit\", sanoi hän.\n\nViiden minuutin päästä saapuivat upseerit, joita oli yksitoista: kaksi\nratsuväen ja kaksi jalkaväen kapteenia, kaksi luutnanttia ja kaksi\nalférezia eli aliluutnanttia, ja yksi tykistön kapteeni, luutnantti ja\nalférez.\n\nKenraali tarkkasi hetkisen katseellaan näitä miehiä, jotka vakavina ja\nliikkumattomina seisoivat hänen edessään.\n\n\"Caballeros\", sanoi hän heille vihdoin, \"olen valinnut teidät\nhuolellisesti kaikkien armeijani upseerien joukosta, koska tiedän\nteidän olevan rohkeita ja kokeneita. Eversti don Juan Melendez de\nGongoran johdolla teidän on lähdettävä luottamusta vaativalle retkelle,\njolle en olisi tahtonut lähettää sellaisia, joiden uskollinen kiintymys\nisänmaahan olisi minulle vähemmän tunnettu. Tehtävä kuuluu\nvaarallisimpiin, toivon teidän suorittavan sen miehuullisesti ja\npalaavan kunnian seppelöiminä.\"\n\nUpseerit kumarsivat kiitokseksi.\n\n\"Älkää unohtako\", jatkoi kenraali, \"että teidän tulee olla\nsotilaillenne esimerkkinä alistuvaisuudessa ja kurissa. Totelkaa\neverstiä niinkuin tottelisitte minua kaikessa, mitä hän yhteiseksi\nhyväksi ja yrityksenne menestykseksi käskee.\"\n\n\"Emme voisi toivoa parempaa päällikköä kuin se, jonka teidän\nylhäisyytenne on komentajaksemme valinnut, kenraali\", vastasi yksi\nkapteeneista; \"hänen johdollaan varmaan kykenemme tekemään ihmeitä.\"\n\nKenraali hymyili herttaisesti.\n\n\"Minä luotan teidän intoonne ja urhoollisuuteenne. Nyt viipymättä\nsatulaan! Kymmenen minuutin päästä on teidän oltava matkalla leiristä.\"\n\nUpseerit tekivät kunniaa ja poistuivat.\n\nDon Juan liikahti heitä seuratakseen.\n\n\"Malttakaas, eversti\", virkkoi hänelle kenraali, \"minulla on teille\nvielä yksi ohje.\"\n\nNuori upseeri astui lähemmäksi.\n\n\"Sulkeutukaa visusti kartanoon\", jatkoi kenraali. \"Jos teidät\nsaarretaan, älkää yrittäkö mitään uloshyökkäystä, joka tuottamatta\noleellista etua usein panee varusväen vaaralle alttiiksi. Tyytykää\ntarmokkaasti lyömään takaisin hyökkäykset, säästellen sotilaittenne\nverta, älkääkä tuhlatko ajattelemattomasti ampumavarojanne. Heti kun\nolen viimeistellyt suunnitelmani, riennän itse teidän avuksenne, mutta\nsiihen asti on teidän pidettävä puolianne, maksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Minä pidän puoliani, kuten jo sanoin, kenraali.\"\n\n\"Tiedän, että sen teette. Nyt satulaan, ystäväni, onnea matkalle!\"\n\n\"Kiitos, kenraali.\"\n\nEversti teki kunniaa ja lähti heti, mennäkseen asettumaan pienen joukon\netunenään, joka oli kokoontuneena lyhyen matkan päähän ja odotti vain\nhänen saapumistaan, lähteäkseen liikkeelle.\n\nKenraali astahti teltan ovelle ollakseen lähtöä näkemässä.\n\n\"Eteenpäin!\" komensi hän kääntyen liikkumattoman osaston puoleen.\n\nDon Juan hyppäsi satulaan ja paljasti sapelinsa.\n\nHeti liikahtivat rivit ja alkoivat longertaa varjossa kuin kavalan\nkäärmeen mustat kiemurat.\n\nKenraali viipyi telttansa kynnyksellä niin kauan kuin heikointakin\nmelua saattoi eroittaa. Sitten kun viimeinenkin kalske oli haihtunut\nyöhön, hän palasi miettiväisenä ja laski verhon jälkeensä, jupisten\nhiljaa ja surullisesta:\n\n\"Kuolemaan minä heidät lähetän, sillä Jumala taistelee vastustajaimme\npuolesta!\" --\n\nJa pudistettuaan useat kerrat alakuloisena päätänsä laskeusi\nvapaussodan veteraani lavitsalle, peitti kasvot käsillään ja vaipui\nvakaviin mietteisiin.\n\nSillä välin jatkoi osasto nopeasti matkaansa. Senvuoksi, että\nmeksikolaisilla on tapana kuljettaa jalkaväkeä ratsumiesten satulain\ntakana, liikkuvat joukot melkein ihmeellisellä nopeudella, varsinkin\nkun amerikkalaiset hevoset ovat hyviä juoksijoita ja uupumatta kestävät\nsuuria rasituksia.\n\nEteläamerikkalaiset ovat yleensä tylyjä hevosilleen, joista eivät pidä\nmitään huolta. Sisämaassa saa hevonen, olkoonpa sää millainen tahansa,\naina viettää yönsä vain taivasalla. Joka aamu syötetään sille\npäiväkautinen muona-annoksensa; sitten se on toisinaan neljätoista,\njopa kuusiteistakin tuntia yhtämittaisessa liikkeessä saamatta edes\njuodakseen. Vasta illalla siltä riisutaan valjaat ja se päästetään\nvapaaksi etsimään ravintonsa, mistä löytää. Intiaaniseutujen rajalla,\nmissä on kovin pelättävä punanahkoja, jotka ovat suuresti mieltyneitä\nhevosiin ja osaavat niitä ihmeellisen taitavasti varastaa, ryhdytään\nyöksi joihinkuihin varokeinoihin. Hevoset kytketään liekaan leiripaikan\nsisäpuolelle, jossa ne syövät kiertoherneitä, nuoria puunvesoja ja\njonkun mitallisen niille peräti säästeliäästi annettua maissia tai\nmuuta viljaa. Mutta toistamme vieläkin, että nämä hevoset omistajainsa\nvälinpitämättömyydestä huolimatta ovat uhkeita, kestäviä, erinomaisen\ntottelevaisia ja tavattoman nopsajalkaisia.\n\nEversti Melendez saapui haciendaan aamulla varhain. Hänen joukkonsa oli\nkoko yön ratsastanut täyttä laukkaa. Nopealla silmäyksellä tutki\nmeksikolaisten kokenut päällikkö ympäristöä.\n\nTasanko oli autio.\n\nMezquiten hacienda kohosi kuin kotkanpesä kukkulan huipulla, jonka\nvarsin jyrkkiä sivuja ei ollut koskaan loivennettu ja jolle nouseminen\noli siksi tukalaa, että tätä jyrkkyyttä pidettiin puolustajille hyvänä\nturvana hyökkäystä vastaan.\n\nPaksut, ajan kellastuttamat muurit, joiden kussakin kulmassa nähtiin\nkahden tykin uhkaavien kitojen pistävän esiin ampuma-aukoista, antoivat\ntälle vankalle rakennukselle todellisen linnan ulkonäön.\n\nMeksikolaiset kiirehtivät jo muutoinkin nopeaa vauhtiaan, ehtiäkseen\nhaciendaan ennenkuin portit avattaisiin ja karja ajettaisiin ulos.\n\nNäky, jonka tämä komea tasanko tarjosi auringon noustessa, oli\ntavallaan suurenmoinen.\n\nHaciendan korkeiden muurien harja oli vielä sumun verhossa. Etäällä\nviheriöitsivät tummat metsät, kohoten melkein huomaamattomin aaltoiluin\nSierran etuharjanteilla. Kapean joen hopearihma kiemurteli oikullisissa\nmutkissa tasangon yli, ja sen vesi säkenöi auringon kuumista säteistä.\nSumakkien, mezquitein ja peerupuiden ryhmiä kohosi siellä täällä\nkorkeasta ruohikosta, hauskasti katkaisten tasangon yksitoikkoisuuden,\nja pensasten keskeltä kuului palaavaa päivää riemuiten tervehtiväin\nlintujen viserrystä. Koko tämä kuva, tämä vielä niin rauhallinen\ntienoo, näkyi huokuvan iloa ja onnea.\n\nMeksikolaiset saapuivat haciendaan, jonka portit avattiin vasta sitten,\nkun asukkaat olivat päässeet täyteen varmuuteen, että tulokkaat olivat\ntodella ystäviä.\n\nHaciendan asukkaat olivat jo kuulleet yleisestä aseisiin noususta,\njonka rahakuormaston ryöstö oli aiheuttanut. Siksipä majordomo, joka\noli johtajana haciendan omistajan, don Felipe de Valrealin,\npoissaollessa olikin varuillaan.\n\nTämä majordomo, nimeltään don Felix Paz, oli korkeintaan\nviisiviidettävuotias, kookasvartaloinen mies, ruumiinrakenteeltaan\nsopusuhtainen ja jäntevä. Piirteet olivat tarmokkaat, ja silmät\nsäkenöivät. Hänellä oli täydellisesti ratsastajan, todellisen\nhevosmiehen ulkonäkö, ja sellaiset ominaisuudet olivatkin\nvälttämättömiä hänen toimensa raskaissa velvollisuuksissa.\n\nMajordomo tuli itse haciendan portille meksikolaista joukko-osastoa\nvastaan. Onniteltuaan everstiä hän ilmoitti tälle, että hän saatuaan\ntiedon yleisestä kansannoususta maakunnassa oli suljettanut kaiken\nkarjan kartanoon, aseistanut haciendan palvelusväen ja panettanut\nkuntoon muurin tasanteille sijoitetut kanuunat.\n\nEversti kiitti häntä hänen uutteruudestaan, majoitti joukkonsa\npäivätyöläisten ja paimenten asumuksiin, miehitti kaikki asemat ja\nlähti majordomon seurassa ankaralle tarkastukselle linnan sisäpuolelle.\n\nHyvin tuntien maanmiestensä huolettomuuden, välinpitämättömyyden ja\nlaiskuuden, odotti don Juan Melendez tapaavansa haciendan melko\nkehnossa kunnossa. Hänen aavistuksensa eivät osoittautuneet tosiksi.\nTämä erämaan äärellä sijaitseva viljelys, jossa sivistys ja\nraakalaisuus tavallaan yhtyivät, oli liiaksi alttiina punanahkain ja\nkaikenlaisten rajavyöhykkeellä vilisevien rosvojen odottamattomille\nhyökkäyksille, jotta sen omistaja ei olisi mitä huolellisimmin valvonut\npuolustuskeinojensa tehokkuutta. Tämä viisas kaukonäköisyys oli tällä\nhetkellä hyvin hyödyllinen piirityksen varalta, jota he luultavasti\nennen pitkää saisivat kestää.\n\nEversti huomasi vain perin vähän muutettavaa majordomon tekemissä\nvalmistuksissa. Hän tyytyi hakkauttamaan maahan useita puuryhmiä, jotka\nliian lähellä haciendaa kasvavina saattoivat suojata vihollisen\npyssymiehiä ja häiritä kanuunain tarkkuutta.\n\nLinnoituksen jokaiselle portille laitettiin hänen käskystään sulkuja\ntoisiinsa nivotuista paaluista, ja muurien ulkopuolella tarvittiin\nkaikkien vahvain miesten käsivarret kaivamaan kyllin leveää ja syvää\nvallihautaa, jonka multa rakennuksen viereen heitettynä kohosi\nolkavarustukseksi. Sen taakse piilotettiin linnueen taitavimmat\ntarkk'ampujat. Everstin tuomain kenttätykkien hevoset jätettiin\nvaljaisiin, jotta tykit voitaisiin siirtää, mihin tarve vaati.\n\nSitten nostettiin Meksikon lippu ylpeästi liehumaan haciendan huipulle.\n\nMezquiten palvelusväki mukaanluettuna, jolle don Felix oli jakanut\naseita, nousi linnue lähes neljäänsataan mieheen, mikä voima riitti\nvastustamaan rynnäkköä, varsinkin kun asema oli näin edullinen.\nRuoka- ja ampumavaroja ei puuttunut. Meksikolaisia elähdytti mitä\nparhain sotilashenki, ja eversti oli varma, että voisi pitää puoliaan\nkaksi viikkoa ja tarpeen tullen kauemminkin, vaikkapa hyökkääjät\nolisivat lukuisammat ja kokeneemmatkin kuin kapinallisilla oli\nkäytettävissään.\n\nLinnoitustöitä oli tehty niin uutterasti, että ne olivat päätetyt\nvuorokauden kuluttua everstin saapumisesta haciendaan.\n\nKaikille suunnille lähetetyt vakoilijat olivat enimmäkseen palanneet\ntuomatta mitään tietoja vihollisesta, joka salasi liikkeensä niin perin\ntaitavasti, että se conductan anastuksen jälkeen näkyi hävinneen\njäljettömiin, ikäänkuin olisi vaipunut maan uumeniin.\n\nTämä täydellinen uutisten puute ei suinkaan rauhoittanut everstiä, vaan\npäinvastoin lisäsi hänen levottomuuttansa. Tämä valheellinen tyyneys,\ntämä seudun synkkä rauhallisuus näytti hänestä uhkaavammalta kuin tieto\nvihollisen lähestymisestä olisi tuntunut. Mutta vaikka se pysyikin\nnäkymättömänä, kuiskasi hänelle joku salainen vaisto, että saartoketju\nvähitellen tiukkeni aseman ympärillä, jota hänen oli puolustettava.\n\nOli toinen päivä meksikolaisten Mezquiteen saapumisen jälkeen. Aurinko\nvaipui kultakipeniä sinkoillen vuorien taakse; yö oli jo lähellä.\nNojaten erään ampuma-aukon syrjää vasten tasanteella sallivat eversti\nMelendez ja majordomo Felix Paz katseensa harhaillen liidellä\njalkojensa alla leviävälle suunnattomalle maisemalle, samalla kun\njuttelivat keskenään.\n\nDon Juan Melendez oli muutamassa minuutissa käsittänyt haciendan\nmajordomon uskollisuuden ja älykkyyden. Ja miehinä, jotka olivat\ntoisensa ymmärtäneet, he olivatkin kiinteillä siteillä liittyneet\ntoisiinsa.\n\n\"Taaskin on kulunut päivä\", virkkoi eversti, \"eikä meidän ole\nonnistunut kuulla mitään kapinallisten liikkeistä! Eikö se tunnu teistä\nomituiselta, don Felix?\"\n\nMajordomo puhalsi savunpölähdyksen suustaan ja sieraimistaan, otti\nohueen maissinlehteen kierretyn _cigarillonsa_ etusormensa ja\npeukalonsa väliin, napsautti tuhan pikkusormensa kynnellä ja virkkoi\npäätänsä kääntämättä ja yhä tuijottaen taivaalle:\n\n\"Perin omituista.\"\n\n\"Olettepa te kummallinen ihminen, mikään ei teitä liikuta!\" jatkoi don\nJuan tuskastuneena. \"Ovatko kaikki tiedustelijamme jo palanneet?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Yhä uutisitta?\"\n\n\"Yhä.\"\n\n\"_Vive Dios!_ Teidän järkkymättömyytenne saisi pyhimyksenkin\nsadattelemaan. Mitä te noin sinne taivaalle tuijotatte? Luuletteko,\nettä sieltä saamme kaipaamamme tiedot?\"\n\n\"Kenties\", vastasi majordomo vakavasti, osoittaen kädellään\npohjoiskoilliseen.\n\n\"Katsokaahan\", virkkoi hän.\n\n\"No?\" äännähti eversti kohottaen silmänsä osoitettuun suuntaan.\n\n\"Ettekö näe mitään?\"\n\n\"En totisesti.\"\n\n\"Ettekö näe edes noita haikaraparvia ja punaflamingoja lentämässä\npitkissä kaarissa ja kirkuen niin kimakasti, että voitte sen kuulla\ntännekin?\"\n\n\"Näen kyllä lintuja, mutta mitä yhteyttä niillä...?\"\n\n\"Eversti\", virkkoi majordomo keskeyttäen hänet vilkkaasti ja\nsuoristautuen täyteen mittaansa, \"valmistautukaa puolustukseen, tuolla\non vihollinen.\"\n\n\"Mitä, vihollinenko? Tehän olette hullu, don Felix! Katsokaa tuonne\npäivän viime hohteeseen! Tasanko on autio.\"\n\n\"Eversti, ennenkuin tulin mezquiten haciendan majordomoksi, vietin\nviisitoista vuotta metsänkävijänä. Erämaa on minulle kuin avoin kirja,\njonka joka lehdeltä voin lukea. Tarkatkaa noiden lintujen epätasaista\nlentoa, kiinnittäkää huomionne lukemattomiin parviin, joita lakkaamatta\nliittyy aikaisemmin näkemiimme. Nuo pesistään joukottain hätyytetyt\nsiivekkäät harhailevat umpimähkään, paeten vihollista, jonka me piankin\nnäemme ilmestyvän. Se vihollinen on kapinallisten armeija, jonka joukot\nennen pitkää kohoavat näköpiiriimme ja joiden edellä ehkä roihuu\nmetsäpalo.\"\n\n\"_Rayo de Dios_, señor Felix!\" huudahti eversti äkkiä. \"Tottapa\npuhuittekin, katsokaa!\"\n\nPunainen juova, joka hetki hetkeltä laajeni, ilmestyi äkkiä\ntaivaanrannan äärelle.\n\n\"Onko lintujen lento meidät pettänyt?\" kysyi majordomo.\n\n\"Suokaa anteeksi, ystävä, hyvin käsitettävä tietämättömyys, mutta\nmeillä ei ole varaa hetkeäkään hukata.\"\n\nHe astuivat heti alas.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin reunustivat haciendan puolustajat muurien\nharjaa ja lymysivät ulkovallien taakse.\n\nTeksasilaisten armeija, joka nyt oli hyvin näkyvissä, levisi taajoina\nriveinä kentälle.\n\n\n\n\nXI\n\nFray Antoniossa tapahtunut muutos\n\n\nMeidän on nyt siirryttävä muutama vuorokausi taaksepäin palataksemme\nmetsästäjäin leiriin, jotka jätimme jokseenkin tukalaan tilaan, heidän\nollessaan apachien valppaiden silmien väijyminä. Toistaiseksi heidän\noli pakko luottaa fray Antonioon eli mieheen, jota kohtaan ei kellään\nheistä ollut myötätuntoa sisimmässä sydämessään.\n\nMutta jos he olisivat voineet lukea munkin ajatuksia, olisi heidän\nkäsityksensä luultavasti kokonaan muuttunut. Tuon miehen sielussa oli\ntapahtunut mullistus, kenties hänen tietämättään, ja väkisinkin häntä\nveti puoleensa se vaikutus, joka suorilla luonteilla aina on ihmisiin,\nmilloin nämä eivät ole aivan turmeltuneita. Olipa tähän munkin\nmielentilassa tapahtuneeseen melkein äkilliseen muutokseen syy mikä\ntahansa, tulee meidän mainita, että se muutos oli vilpitön, ja että\nfray Antonio todellakin aikoi auttaa uusia ystäviään, olipa siitä\nhänelle sitten mitä seurauksia hyvänsä.\n\nErämaassa viettämänsä elämän totuttamana verrattain helposti\nhavaitsemaan niiden henkilöiden todelliset tunteet, joiden kanssa tuli\ntekemisiin, arveli Lujamieli, että hänen tuli, joskaan ei ihan\nehdottomasti luottaa munkin hartaisiin vakuutuksiin, niin ainakin\nteeskennellä häneen täydellisesti uskovansa.\n\n\"Oletteko rohkea?\" kysyi hän jatkaen keskustelua.\n\nÄllistyneenä tästä suorasukaisesta kysymyksestä fray Antonio epäröi\nhetkisen.\n\n\"Kuinka kulloinkin\", virkkoi hän.\n\n\"Oikein, se on järkevän miehen vastaus. On hetkiä, jolloin rohkeintakin\npeloittaa; ei kukaan voi vastata urhoollisuudestaan.\"\n\nPuhuteltu nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"On petettävä pettäjä\", sanoi Lujamieli, \"ja nolattava hänet viekkaalla\notteella, ymmärrättekö?\"\n\n\"Täydellisesti, jatkakaa.\"\n\n\"Hyvä on. Palatkaa Sinisen Revon luo.\"\n\n\"Hm.\"\n\n\"Peloittaako teitä?\"\n\n\"Ei juuri, mutta aavistelen, että hän saattaisi tehdä minulle jotakin\npahaa.\"\n\n\"Sitä mahdollisuutta on uhmattava.\"\n\n\"No olkoon menneeksi, minä uhmaan?\" huudahti munkki päättäväisesti.\n\nKanadalainen katsoi häneen tiukasti.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän; \"mutta ottakaahan nämä, niin ette toki kuole\nkostamatta puolestanne, jos teidän päällenne hyökätään.\"\n\nJa hän ojensi munkille parin pistooleja.\n\nTämä tarkasti niitä huolellisesti, käännellen niitä käsissään ikäänkuin\nvakuuttautuakseen, että ne olivat hyvässä kunnossa, ja kätki ne sitten\nriemastunein elein vaatteittensa alle.\n\n\"Nyt en enää pelkää mitään\", virkkoi hän; \"minä lähden.\"\n\n\"Minun pitää teille toki selittää...\"\n\n\"Mitä hyötyä siitä?\" keskeytti munkki. \"Minä sanon Siniselle Revolle,\nettä suostutte kohtaukseen, mutta ette halua yksinänne saapua hänen\nleiriinsä, vaan toivotte tapaavanne hänet metsikössä ilman todistajaa.\"\n\n\"Juuri niin, ja te tuotte hänet paikalle, jossa minä häntä odotan.\"\n\n\"Ainakin yritän.\"\n\n\"Sellainen on suunnitelmani.\"\n\n\"Mutta missä häntä odotatte?\"\n\n\"Metsän syrjässä.\"\n\n\"Sovittu.\"\n\n\"Vielä yksi kehoitus.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Pysykää aina jonkun askeleen päässä päälliköstä, ei edessä eikä\ntakana, vaan hänen oikeallaan, mikäli mahdollista.\"\n\n\"Hyvä, minä ymmärrän.\"\n\n\"Onnea yrityksellenne sitten vain!\"\n\n\"Oh, nyt en enää pelkää mitään! Minullahan on aseita.\"\n\nNäin lausuttuaan munkki nousi ja käveli ripeästi poispäin lujin\naskelin.\n\nKanadalainen seurasi häntä silmillään pitkähkön ajan.\n\n\"Kavaltajako?\" jupisi hän.\n\n\"En sitä luule\", vastasi Uskollinen Sydän.\n\n\"Suokoon Jumala, että olisit oikeassa!\"\n\n\"Mitä suunnittelet?\"\n\n\"Suunnitelmani on yksinkertainen. Vihollisia, jotka meitä ympäröivät,\nemme kykene voittamaan muulla kuin viekkaudella. Sitä siis tahdonkin\nkäyttää. Meidän on kaikin mokomin päästävä niiden punaisten paholaisten\nkäsistä.\"\n\n\"Se on totta. Mutta mihin menemme, sitten kun meidän on onnistunut\neksyttää heidät jäljiltämme?\"\n\n\"Maan ollessa tällaisessa kuohumistilassa ei saata ajatellakaan pitkää\nmatkaa erämaan läpi, kun meillä on kaksi naista seurassamme. Se olisi\nvarmaan turmaan juoksemista.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta mikä sitten neuvoksi?\"\n\n\"Aikomukseni on palata Mezquiten haciendaan. Siellä tyttäreni sittenkin\nvoinee tilapäisesti saada hänelle sopivinta suojaa.\"\n\n\"Salli minun muistuttaa sinulle, että itse kieltäydyit turvautumasta\ntähän pelastuskeinoon.\"\n\n\"Se on totta. Ja olenkin tehnyt päätökseni vain epätoivoisen tilanteen\npakotuksesta. Sinä puolestasi...\"\n\n\"Minä puolestani\", keskeytti Uskollinen Sydän innokkaasti, \"lähden\nmukaasi.\"\n\n\"Kiitos!\" huudahti kanadalainen sydämellisesti, \"mutta vaikka\ntarjouksesi minua sanomattomasti ilahduttaakin, en voi sitä ottaa\nvastaan.\"\n\n\"Miksikä et?\"\n\n\"Siksi, että heimo, joka on ottanut sinut pojakseen, kutsuu sinua\navuksensa, mitä apua et saa siltä kieltää.\"\n\n\"Heimoni odottaa; sitäpaitsi lähtee Musta Hirvi sinne selittämään\nsyyni.\"\n\n\"Ei\", virkkoi päällikkö lyhyesti, \"minä en jätä valkoisia ystäviäni\nvaaran hetkellä.\"\n\n\"Jumaliste!\" huudahti Lujamieli riemastuen. \"Sitten me nauramme koko\nasialle! Eikö hiidessä viisi päättäväistä ja hyvin aseistettua miestä\nselviydy satakunnasta apachista! Kuunnelkaa minua, toverit: sillä välin\nkun minä julkisesti lähden Siniselle Revolle osoittamalleni\nkohtauspaikalle, seuratkaa te minua hiipien yksitellen intiaanien\ntapaan ja olkaa valmiit astumaan esille niin pian kuin annan teille\nvesihaukan huutoa matkivan merkin.\"\n\n\"Niin tehdään.\"\n\n\"Te, Lanzi ja Quoniam, huolehditte Carmelasta.\"\n\n\"Me kaikki huolehdimme hänestä, ystäväni; luota meihin\", virkkoi\nUskollinen Sydän.\n\nLujamieli jätti toverinsa vielä kerran hyvästi, heitti kiväärinsä\nolalleen ja poistui leiristä. Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun\nmetsästäjät oikaisivat itsensä nurmelle ja seurasivat ryömimällä hänen\njälkiänsä. Laulavan Linnun opastamana oli Carmela jälkijoukkona.\n\nTahtomattaankin tunsi nuori tyttö metsään tullessaan pelonväristyksen\njäsenissään. Tämä yöllinen retki, joka saattoi päättyä perin kamalasti,\npeloitti häntä ja herätti hänessä synkkiä aavistuksia, joiden\ntoteutumista hän joka askeleella kuvitteli.\n\nSillä välin oli fray Antonio jatkanut matkaansa ja ehtinyt ulos\nmetsästä.\n\nHänen päätöksensä ei suinkaan horjunut hänen lähestyessään apacheja,\nvaan hän tunsi sen päinvastoin yhä lujittuvan. Munkki paloi halusta\nosoittaa metsästäjille ansaitsevansa näiden hänelle suoman\nluottamuksen; ja jos ajatus häntä mahdollisesti väijyvistä vaaroista\njoskus juolahtikin hänen mieleensä, karkoitti hän sen kauaksi, valmiina\npanemalla tarpeen tullen henkensä alttiiksi doña Carmelan pelastukseksi\nja estääkseen hänet joutumasta julmien vihollisten valtaan, jotka\nkavalasti himoitsivat hänen omistamistaan.\n\nFray Antonio oli tuskin ehtinyt viittäsataa askelta metsän syrjästä,\nkun äkkiä kohosi mies pensaasta, sulkien häneltä tien.\n\nMunkki pidätti vaivoin kauhuhuudon tämän odottamattoman ilmestyksen\nnähdessään ja kavahti kiireesti taaksepäin.\n\nMutta palauttaen heti kylmäverisyytensä valmistausi hän kestämään\nkauhean iskun, joka häntä epäilemättä uhkasi, sillä hän oli ensi\nsilmäyksellä tuntenut Sinisen Revon.\n\nPäällikkö tarkkasi häntä hetkisen äänettömänä, lävistäen hänet sitten\nmustilla ja syvillä silmillään, joiden epäluuloinen ilme ei jäänyt\nmunkilta huomaamatta.\n\n\"Isä on kauan viipynyt\", virkkoi hän vihdoin soinnuttomasti.\n\n\"Niin vähän aikaa kuin suinkin\", vastasi fray Antonio.\n\n\"Ooah, isä saapuu yksin. Suurta valkoista soturia on peloittanut, hän\nei ole tohtinut lähteä isän mukaan.\"\n\n\"Te petytte, päällikkö. Hän, jota te nimitätte valkoiseksi\nmetsästäjäksi ja minä Lujamieleksi, ei ole pelännyt eikä kieltäytynyt\nminua seuraamasta.\"\n\n\"Oh, Sininen Repo on sachem, hänen näkönsä lävistää synkimmän pimeyden,\nmutta katsoopa hän kuinka tarkasti tahansa, ei hän näe mitään!\"\n\n\"Se johtuu vain siitä, ettette kaiketikaan katso oikeaan suuntaan.\"\n\n\"Selittäköön isä. Sininen Repo tahtoo tietää, kuinka hänen valkoinen\nystävänsä on suorittanut sachemin hänelle uskoman tehtävän.\"\n\n\"Olen käyttänyt parhaani mukaan hyväkseni kohtausta metsästäjän kanssa,\nvoidakseni täyttää saamani käskyt.\"\n\n\"Suokoon isä anteeksi. Minä olen vain poloinen intiaani, joka en paljon\nymmärrä. Minulle täytyy toistaa asiat useampaan kertaan, jotta ne\ntajuaisin. Tuleeko suuri valkoinen metsästäjä?\"\n\n\"Tulee.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Aivan heti.\"\n\n\"Aivan hetikö? Missä hän sitten on?\"\n\n\"Minä jätin hänet tuonne siimeksen syrjään. Hän odottaa päällikköä.\"\n\nTuo sana vimmastutti Sinistä Repoa. Hän loi munkkiin katseen, jolla\nnäkyi tahtovan tutkia hänen sydämensä salaisimmat sopukat.\n\n\"Miksei hän seurannut isää tänne asti?\" sanoi hän.\n\nMunkki otti kasvoilleen mahdollisimman yksinkertaisen ilmeen.\n\n\"En totisesti tiedä\", vastasi hän, \"mutta mitäpä sillä väliä?\"\n\n\"Niityllä olisi mukavampi jutella.\"\n\n\"Niinkö luulette? Mahdollista kyllä. Minä puolestani en näe mitään\neroitusta siinä, jutteleeko täällä vai tuolla.\"\n\nTämän hän lausui niin ilmeisen huolettomasti, että päällikkö, niin\novela kuin olikin, meni ansaan.\n\n\"Onko suuri valkoinen metsästäjä tullut yksin?\"\n\n\"Ei\", virkahti fray Antonio häikäilemättä.\n\n\"Jos asia niin on, ei Sininen Repo mene kohtaukseen.\"\n\n\"Päällikkö miettii toki!\"\n\n\"Mitä hyötyä miettimisestä? Isä on pettänyt punaisen ystävänsä.\"\n\n\"Metsästäjä ei voinut tulla yksin.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Koska hän ei tahtonut jättää yksikseen metsään nuorta neitosta, joka\non hänen seurassaan.\"\n\nIntiaanin kasvot kirkastuivat äkkiä, ja niille tuli tavattoman\noveluuden ilme.\n\n\"Oah\", virkahti hän, \"ja eikö ketään muuta kuin nuori valkoinen neitsyt\nole suuren metsästäjän mukana?\"\n\n\"Ei. Toiset valkoiset soturit, jotka olivat hänen seurassaan, kuuluvat\nlähteneen auringonlaskussa.\"\n\n\"Tietääkö isä, minne ne menivät?\"\n\n\"Minä en sitä kysellyt; se ei koskenut minua. Jokaisella on kyllin\nhuolta omista asioistaan tarvitsematta välittää muiden asioista.\"\n\n\"Isä on viisas mies.\"\n\nMunkki ei vastannut mitään tähän imarteluun.\n\nNämä lauseet oli miesten välillä vaihdettu nopeasti. Fray Antonio oli\nvastannut niin luonnollisesti, näytellyt niin mainiosti vilpitöntä\nsielua, että intiaani, jonka salaisia haluja meksikolaisen vastaukset\nkaikessa hiljaisuudessa kutkuttivat, tunsi kaikkien epäluulojensa\nhaihtuvan ja meni suinpäin satimeen, joka hänelle oli niin taitavasti\nviritetty.\n\n\"Oht\", äännähti hän, \"Sininen Repo lähtee tapaamaan ystäväänsä.\nPalatkoon isä apachi-soturien leiriin.\"\n\n\"Enpä palaakaan, päällikkö\", vastasi munkki päättäväisesti, \"lähden\ntäältä mieluummin omaväristeni parissa.\" Sininen Repo mietti hetkisen\nja vastasi sitten, samalla kun hänen ilkkuvat huulensa vääntyivät\nivalliseen hymyyn:\n\n\"Hyvä, isä on oikeassa, seuratkoon isä siis minua.\"\n\n-- On ilmeistä, -- tuumi munkki itsekseen, -- että tuo kirottu pakana\nmiettii jotakin petosta, mutta minä pidän häntä silmällä, ja jos hän\ntekee pienimmänkin epäilyttävän liikkeen, ammun häneltä kallon puhki\nkuin koiralta, mikä hän onkin.\n\nNämä mietelmänsä hän kuitenkin piti salassa ja seurasi päällikköä\nhuolettoman ja aivan välinpitämättömän näköisenä.\n\nKuun kalpeissa säteissä, jotka tekivät mahdolliseksi eroittaa esineet\nmelko pitkän matkan päästä, huomasivat he pian metsän äärimmäisellä\nliepeellä kivääriinsä nojaavan miehen tumman hahmon.\n\n\"Ah\", huudahti päällikkö, \"meidän on ilmoitettava itsemme!\"\n\n\"Älkää olko siitä huolissanne, kyllä minä annan metsästäjälle ajoissa\nmerkin.\"\n\n\"Hyvä on\", jupisi intiaani.\n\nHe astuivat edelleen.\n\nVaikka Sininen Repo luottikin toveriinsa, asteli hän kuitenkin vain\nvarovaisesti ja perin valppaana, tutkien silmillään pensaita ja\nvähäisimpiäkin ruohontöppäitä ollakseen varma, ettei niiden takana\npiillyt vihollista.\n\nMutta lukuunottamatta miestä, jonka he näkivät edessään, oli kenttä\nkaikesta päättäen aivan autio. Kaikki oli tyyntä ja liikkumatonta,\nmikään outo ääni ei häirinnyt hiljaisuutta.\n\n\"Pysähtykäämme tähän\", sanoi fray Antonio; \"menettelisimme\nvaromattomasti astuessamme lähemmäksi ensin ilmoittautumatta, vaikka\nluultavaa onkin, että metsästäjä on jo meidät tuntenut, koskapa hän,\nkuten päällikkö näkee, ei ole hievahtanutkaan.\"\n\n\"Se on totta. Mutta on sentään parempi hänelle ilmoittaa tulostamme\",\nvastasi toinen.\n\nHe pysähtyivät.\n\nNyt olivat he vain parinkymmenen askeleen päässä metsästä.\n\nFray Antonio pani kätensä suppilonmuotoisesti kummallekin puolen\nsuutansa ja huusi keuhkojensa täydeltä.\n\n\"Hoi! Tekö siellä olette, Lujamieli?\" kysyi hän.\n\n\"Ken minua kutsuu?\" vastasi mies heti.\n\n\"Minä, fray Antonio. Minulla on mukanani henkilö, jota te odotatte.\"\n\n\"Lähestykää pelkäämättä\", vastasi Lujamieli; \"niillä, jotka etsivät\nminua salakähmäisiä petossuunnitelmia hautomatta, ei ole minun\npuoleltani mitään pelättävää.\"\n\nMunkki kääntyi apachi-päällikköä kohti.\n\n\"Mitä teemme?\" kysyi hän.\n\n\"Menemme eteenpäin\", vastasi toinen lyhyesti.\n\nMatka, joka eroitti heidät metsästäjästä, käveltiin ripeästi.\n\nIkäänkuin juhlamenojen ohjaajana esitteli meksikolainen molemmat miehet\ntoisilleen.\n\nSachem loi tutkivan katseen ympärilleen.\n\n\"Minä en näe valkoista neitsyttä\", sanoi hän.\n\n\"Hänellekö vai minulle teillä oli asiaa?\" kysyi kanadalainen kuivasti.\n\"Ka, olen valmis kuuntelemaan. Mitä teillä on minulle sanottavaa?\"\n\nIntiaani rypisti kulmiaan, hänen epäluulonsa palasivat, hän loi\nuhkaavan katseen munkkiin, joka saamansa kehoituksen mukaan oli\nhuomaamatta siirtynyt muutaman askeleen päähän ja valmistausi olemaan,\nnäennäisesti välinpitämättömänä, saapuvilla tapahtuvassa kohtauksessa.\n\nMuutaman silmänräpäyksen kestäneen sisällisen taistelun jälkeen\nonnistui sachemin kuitenkin hillitä sielussaan salaisesti kuohuva\nkiukku ja antaa kasvoilleen herttainen ja luottavainen ilme.\n\n\"Ainoastaan veljeäni minä halusin puhutella\", vastasi hän mairealla\näänellä. \"Sininen Repo on jo monta kuuta toivonut näkevänsä jälleen\nystävän kasvot.\"\n\n\"Jos asianlaita todella niin on kuin päällikkö sanoo\", vastasi\nkanadalainen, \"ei mikään olisi ollut hänelle helpompaa. Monet päivät\novat seuranneet toisiansa, monet vuodet vierineet menneisyyden\näärettömään kuiluun siitä ajasta, jolloin minä nuorena ja luottavaisena\nnimitin Sinistä Repoa ystäväkseni. Silloin hänellä oli pawneelaissydän,\nmutta nyttemmin hän on riuhtaissut sen rinnastaan vaihtaakseen sen\napachilaissydämeen, enkä minä häntä enää tunne.\"\n\n\"Valkonaamain suuri metsästäjä on ankara punaiselle veljelleen\",\nvastasi intiaani nöyryyttä teeskennellen. \"Mitäpä kuluneista päivistä,\njos metsästäjä vain tapaa entisen ystävänsä?\"\n\nHalveksivasti hymyillen kohautti kanadalainen olkapäitänsä.\n\n\"Olenko minä vanha akka, jota petetään kavalan kielen maireilla\nsanoilla?\" virkkoi hän. \"Sininen Repo on kuollut. Minun silmäni näkevät\nedessäni vain apachilaisen sachemin, toisin sanoen vihollisen.\"\n\n\"Poistakoon veli keden sydämestään, niin tuntee entisen ystävänsä\",\nvastasi intiaani yhä mesikielin.\n\nLujamieli tunsi vastoin tahtoaankin käyvänsä kärsimättömäksi näin\njulkeasta hävyttömyydestä.\n\n\"Riittäkööt jo kauniit puheet, joiden vilpittömyyteen minä en usko\",\nsanoi hän. \"Oliko se minun ystäväni, joka vain muutama päivä sitten\ntahtoi anastaa tyttäreni ja epälukuisen soturijoukon etunenässä\nhyökkäsi majaan, joka oli hänen kotinsa ja joka nyt on poltettu\ntuhaksi?\"\n\n\"Veli on kuullut irvilinnun surisevan korvaansa ja uskonut sen valeita.\nSe on laverteleva lörpöttelijä, joka ei puhu totta.\"\n\n\"Sinä olet suurempi lavertelija ja valehtelija kuin irvilintu\",\nhuudahti Lujamieli iskien pyssynsä perällä kiivaasti maahan. \"Viimeisen\nkerran toistan sinulle, että minä en enää pidä sinua ystävänä, vaan\nvihollisena. Nyt ei meillä enää ole mitään toisillemme sanottavaa;\nerotkaamme, sillä tätä joutavaa haastelua on jo kestänyt liiankin\nkauan.\"\n\nIntiaani löi läpitunkevan katseen ympärilleen, ja hänen silmästään\nsingahti turmiotatietävä salama.\n\n\"Emme me näin eroa\", sanoi hän astuen pari, kolme askelta lähestyäkseen\nmetsästäjää, joka yhä seisoi hievahtamatta.\n\nTämä piti tarkoin silmällä jokaista hänen liikettänsä, vaikka\nteeskenteli mitä täydellisintä luottamusta.\n\nKun fray Antonio eräistä merkeistä, jotka eivät petä intiaanien\nviekkauteen tottuneita, oli käsittänyt, että tarmokkaan toiminnan hetki\nnopeasti läheni, oli hän, tekeytyen aivan välinpitämättömäksi\nkuulemastaan keskustelusta, salavihkaa irroittanut pistoolinsa\nvaatteittensa alta ja piti niitä viritettyinä käsissään, valmiina\nkäyttämään niitä ensimmäisestä hälytyksestä.\n\nTilanne molempain haastelijain välillä oli kärjistynyt kireimmilleen.\nKumpikin valmistausi taisteluun, vaikka kasvot olivat yhä tyynet, ääni\nleppeä ja sanat yhä metisempiä.\n\n\"Niin\", toisti Lujamieli osoittamatta pienintäkään kiihtymystä, \"me\neroamme täten, päällikkö, ja suokoon Jumala, ettemme enää näe toistemme\nkasvoja.\"\n\n\"Ennenkuin eroamme, vastannee metsästäjä yhteen kysymykseen.\"\n\n\"En ainoaankaan, tätä keskustelua on jo liiankin kauan kestänyt.\nHyvästi!\"\n\nJa hän astahti taaksepäin.\n\nSachem ojensi käsivartensa eteenpäin ikäänkuin pidättääkseen häntä.\n\n\"Sananen\", virkkoi hän.\n\n\"Ei\", vastasi kanadalainen.\n\n\"Kuole sitten, kurja koira, kalpeanaama!\" huudahti päällikkö riisuen\nvihdoin naamionsa ja kohottaen perin nopealla liikkeellä sotanuijansa.\n\nMutta samalla hetkellä kohosi mies kuin aave apachipäällikön takaa,\nkietoi käsivartensa hänen ruumiinsa ympäri, ja nostaen hänet\ntavattomalla voimalla paiskasi hänet pitkäkseen maahan ja painoi sitten\npolvensa hänen rintaansa vasten, ennenkuin sachem ällistyneenä ja\nsäikähtyneenä tästä äkillisestä hyökkäyksestä ehti yrittää\npuolustautumista.\n\nSinisen Revon päästämästä huudosta oli viitisenkymmentä apachi-soturia\nilmestynyt kuin maasta esiin loihdittuina.\n\nMutta melkein samassa olivat metsästäjän toverit, jotka olivat, vaikka\nnäkymättöminä, tarkanneet tämän näytelmän vaiheita, astuneet\nkanadalaisen sivuille.\n\nFray Antonio, jolta ei suinkaan oltu odotettu moista päättäväisyyttä,\noli kahdella pistoolinlaukauksella kaatanut kaksi apachia ja yhtynyt\nvalkoisiin.\n\nKaksi ryhmää leppymättömiä vihollisia seisoi siis vastatusten.\n\nOnnettomuudekseen olivat metsästäjät kovin heikot lukuisia vihollisia\nvastaan, jotka piirittivät heitä joka puolelta.\n\nHeidän luja ryhtinsä ja säkenöivät katseensa todistivat kuitenkin\nhorjumatonta päätöstä, että he mieluummin sallisivat surmata itsensä\nviimeiseen mieheen kuin antautua punanahoille.\n\nTämä kourallinen joka suunnalta leppymättömien vihollisten saartamia\nmiehiä, jotka kuitenkin olivat niin tyyniä kuin jos olisivat istuneet\nleirivalkeansa ääressä, tarjosi liikuttavan näyn.\n\nMitä vihlovimman kauhun vallassa kyyhöttelivät Carmela ja Laulava Lintu\nystäviensä lähellä.\n\nSininen Repo oli yhä Mustan Hirven pitelemänä pitkänään maassa.\nViimemainittu painoi polvellaan hänen rintaansa ja teki turhiksi hänen\nvimmatut nousemisyrityksensä.\n\nPitkät väkänuolilla varustetut jouset vieressä metsästäjiä kohden\ntähdättyinä, odottivat apachit vain sanaa tai merkkiä aloittaakseen\nhyökkäyksen.\n\nTällä välin leijaili kentän yli kuolon hiljaisuus. Näytti siltä kuin\nnuo miehet, ennenkuin ryhtyisivät toisiaan raatelemaan, olisivat\nkoettaneet kerätä kaikki voimansa ponnahtaakseen eteenpäin ja\nsyöksyäkseen toisiaan vastaan.\n\nEnsimmäiseksi katkaisi Musta Hirvi äänettömyyden.\n\n\"Oah\", huudahti hän kiukusta änkyttävällä äänellä, heiluttaessaan\nkorkealla vihollisensa pään ympärillä käyrää veistänsä, jonka terästä\nsingahteli turmiota ennustavia salamoita, \"jopa sinut tapasin,\nrosvoileva koira, ämmämäinen pelkuri! Nyt saan kostaa, vihdoinkin\njoutuu päänahkasi hevoseni harjan koristukseksi!\"\n\n\"Sinä olet vain suulas akka; herjauksesi eivät minuun satu, yritä\njotakin muuta. Sininen Repo nauraa sinulle, sinä et voisi häntä\npakottaa päästämään tuskanparahdusta tai valitusta.\"\n\n\"Minä noudatan neuvoasi\", huudahti Musta Hirvi vimmastuneena ja tarttui\nvihollisensa tukkaan.\n\n\"Hillitköön veli itsensä, minä tahdon sitä\", huusi kanadalainen\njyrisevällä äänellä ja tarttui intiaanin kostavaan käteen.\n\nTämä totteli.\n\n\"Sallittakoon tuon nousta\", jatkoi Lujamieli.\n\nMusta Hirvi loi häneen villin katseen mitään vastaamatta.\n\n\"Se on välttämätöntä\", virkkoi metsästäjä. Comanchi-päällikkö painoi\npäänsä alas, päästi vihollisensa vapaaksi ja astahti taaksepäin.\n\nYhdellä ponnahduksella nousi Sininen Repo, mutta hän ei yrittänyt\npaeta, vaan laski käsivartensa ristiin rinnalleen, otti kasvoilleen\nläpitunkemattoman tunteettomuuden naamion, josta intiaanit eivät\nkoskaan luovu, ja odotti. Lujamieli silmäili häntä hetkisen omituisin\nilmein ja sanoi sitten:\n\n\"Olin äsken väärässä. Suokoon veli minulle anteeksi. Ei, nuoruuden\nmuistot eivät häviä niinkuin pilvet, jotka tuuli puhaltaa pois.\nNähdessäni Sinistä Repoa uhkaavan kauhean vaaran vavahti sydämeni. Se\nheltyi, ja minä muistin, että olimme kauan olleet ystäviä. Minua\nvavistutti nähdä Sinisen Revon veren vuotavan silmäini edessä. Sininen\nRepo on suuri päällikkö, hänen tulee kuolla soturina kirkkaassa\npäivänvalossa, hän on vapaa palaamaan omiensa luo. Lähteköön hän.\"\n\nPäällikkö kohotti jälleen päätänsä.\n\n\"Millä ehdoilla?\" kysyi hän kuivasti.\n\n\"En aseta mitään ehtoja. Jos apachilaissoturit hyökkäävät kimppuumme,\ntaistelemme heitä vastaan; jos eivät, niin jatkamme rauhallisesti\nmatkaamme. Ratkaiskoon päällikkö. Hänen tahdostaan riippuu, mitä\ntapahtuu.\"\n\nTällä tavoin menetellessään oli Lujamieli selvästi osoittanut\nsyvällisesti tuntevansa punanahkain luonteen, jotka heti arvostelevat\njokaista sankarillista tekoa oikean arvon mukaan. Peli oli vaarallinen,\nmutta heidän urheudestaan huolimatta oli metsästäjäin tila\nepätoivoinen. Jos taistelu olisi alkanut, olisi ylivoima heidät\nehdottomasti yllättänyt, ja heidät olisi säälittä teurastettu.\n\nMetsästäjä ei voinut suunnitelmansa menestykseksi luottaa muuhun kuin\nSinisen Revon ritarillisuuteen. Hän pani kaikki yhden kortin varaan.\n\nTarkasti kuunneltuaan Lujamielen sanoja oli Sininen Repo muutaman\nminuutin ajan ääneti, hurjan taistelun riehuessa hänen sydämessään. Hän\nkäsitti itse joutuneensa ansaan, jonka oli tahtonut virittää\nmetsästäjälle muistutellessaan tälle entistä ystävyyttä, mutta ihailun\nsorina, jota soturit eivät olleet voineet hillitä nähdessään\nkanadalaisen jalon menettelyn, ilmaisi hänelle, että hänen oli\nsalattava ajatuksensa ja teeskenneltävä kiitollisuutta, jota hän ei\nsuinkaan tuntenut.\n\nIntiaanipäällikön valta on aina perin epävakainen, ja usein hänen\ntäytyy vastoin tahtoaan taipua alaistensa vaatimuksiin, jollei halua,\nettä hänet kukistetaan ja toinen päällikkö heti nousee hänen tilalleen.\n\nSininen Repo veti päänahannylkemisveitsensä verkalleen vyöstään ja\npudotti sen metsästäjän jalkain juureen.\n\n\"Suuri valkoinen metsästäjä veljineen voi jatkaa matkaansa\", sanoi hän;\n\"apachilaissoturien silmät ovat suljetut eivätkä heitä näe. Lähtekööt\nvalkonaamat, he eivät tapaa ketään polullaan tästä toiseen kuukauteen\nasti, mutta olkoot senjälkeen varuillaan, apachipäällikkö alkaa seurata\nheidän jälkiään vaatiakseen heiltä takaisin veistä, jonka heille nyt\njättää ja jota hän tarvitsee.\"\n\nKanadalainen kumartui ottamaan veitsen maasta ja pisti sen vyöhönsä.\n\n\"Milloin Sininen Repo sitä minulta vaatii, löytää hän sen tuosta\",\nsanoi hän osoittaen sitä sormellaan.\n\n\"Oht, kyllä minä sen osaan siitä siepata. Nyt olemme valmiit eroamaan\ntoisistamme. Hyvästi!\"\n\nPäällikkö kumarsi kohteliaasti vihollisilleen, hyppäsi sitten\nihmeellisellä ponnahduksella taaksepäin ja hävisi korkeaan ruohikkoon.\n\nApachilaissoturit kajahduttivat kahdesti sotahuutonsa, ja melkein\nsamalla katosivat heidän tummat hahmonsa pimeyteen.\n\nLujamieli odotti muutamia silmänräpäyksiä, kääntyi sitten toveriensa\npuoleen ja sanoi:\n\n\"Nyt matkalle. Tie on vapaa.\"\n\n\"Sukkelasti sinä tästä pulasta selviydyit\", virkkoi hänelle Uskollinen\nSydän, \"mutta vaarallista leikkiä se oli.\"\n\nKanadalainen hymyili, muuta vastaamatta, ja he lähtivät.\n\n\n\n\nXII\n\nAntautumishaaste\n\n\nEuroopan kansain, tottuneita kun ovat vanhan maailman jättiläissotiin,\njoissa taistelutantereella nähdään toisiaan vastaan törmäävän\näärettömiä, kummallakin puolen pari-, kolmesataatuhatta miestä\nkäsittäviä joukkoja, joissa armeijain eri osastoihin kuuluu kolme-,\nneljäkymmentätuhatta miestä, ratsuväen lukumäärän usein noustessa\nkuuteenkymmeneen-, jopa kahdeksaankinkymmeneentuhanteen ja joissa\ntykkejä lasketaan monissa sadoissa, on vaikea saada oikeaa käsitystä,\nkuinka sotaa käydään eräissä Amerikan seuduissa, samoin kuin uuden\nmaailman armeijain voimasta ja kokoonpanostakin.\n\nMaassa täytyy, kuten on laita Meksikossa, olla monta miljoonaa\nasukasta, voidakseen kerätä lippujensa alle kymmenentuhatta miestä,\nmikä sielläpäin on tavaton lukumäärä.\n\nMonet Espanjan entisistä, emämaasta lohjenneista ja eri osiin\njakautuneista siirtomaista syntyneet tasavallat, kuten Peru, Chile,\nUusi Granada, Bolivia ja Paraguay, voivat koota lippujensa alle\nkorkeintaan pari, kolme tuhatta sotamiestä ja sittenkin vain\näärettömillä uhrauksilla, sillä nämä valtiot, joista kukin maa-alaltaan\non paljon laajempi Ranskaa, ovat melkein autioita, niiden väestöä kun\nalati huventavat kansalaissodat, jotka jyrsivät niitä kamalan spitaalin\ntavoin, samalla kun niiden huimaavan ja niin sanoaksemme satumaisen\nnopeasti toisiaan seuraavien hallitusten välinpitämättömyys tekee ne\nmelkein asumattomiksi.\n\nNämä eri hallitukset, joihin nuo onnettomat kansat pikemminkin\nalistuvat kuin niitä hyväksyvät, ovat epävakaisen ikänsä vuoksi\nkykenemättömiä kaikkeen hyödylliseen, mutta kaikkivaltiaita pahassa ja\nkäyttävät sitä valtaansa kiristääkseen väestöä ja ylenmäärin\nrikastuttaakseen kätyreitään, välittämättä kuilusta, jonka avaavat\njalkainsa alle. Yhä syventyen lopuksi -- ah kylläkin pian -- se kuilu\nnielee nämä sattuman varassa elävät kansat, jotka kuolevat ennen\nsyntymistään, eivätkä ole vapaudesta tienneet muuta kuin nimen, koskaan\nsaamatta tilaisuutta itse asiaan edes tutustua.\n\nAikakaudella, jolloin Teksas kymmenvuotisella kamppailulla niin\nitsepäisesti kiisti itselleen riippumattomuutta, eli sen alueella\ntuskin kuuttasataatuhatta ihmistä, -- perin vähäinen ja vaatimaton luku\nverrattuna meksikolaisen liittovaltion seitsemään miljoonaan\nasukkaaseen.\n\nMutta, kuten eräässä aikaisemmassa luvussa huomautimme, Teksasin\nasujaimisto oli enimmäkseen pohjoisamerikkalaisia, tarmokasta ja\nyritteliästä rotua, jonka urheus kesti kaikki koetukset ja jota\nMeksikon liittohallituksen pitkäaikaiset itsepintaisuudesta, kateudesta\nja lyhytnäköisyydestä johtuneet rasitukset olivat katkeroittaneet. Ja\nnämä ihmiset olivat turvatakseen omaisuutensa ja henkilökohtaisen\nkoskemattomuutensa vannoneet vapautuvansa hinnalla millä tahansa ja\nviimeisenä keinona vedonneet aseelliseen ratkaisuun.\n\nKymmenen vuotta sitten oli taisteluun ryhdytty. Alussa kytien\nsalamyhkäisenä ja arkana oli kapinan liekki vähitellen voimistunut,\npitäen Meksikon hallitusta alituisesti ahtaalla, ja oli nyt ehtinyt\nsille viimeiselle ja ylväimmälle kamppailuasteelle, jolloin oli\nvoitettava tai kuoltava.\n\nConductan kaappaaminen, jonka Jaguari oli niin taitavasti pannut\ntoimeen, oli vaikuttanut sähkökipunana, joka ratkaisevasti innoittaisi\nmaan ja nostattaisi sen kokonaisuudessaan tähän spartalaisten\nviimeiseen ja ylimpään taisteluun.\n\nRiippumattomat päälliköt, jotka kävivät sissisotaa kaikilla rajoilla,\nolivat kuullessaan uutisen Jaguarin saavuttamasta odottamattomasta ja\nratkaisevasta menestyksestä koonneet osastonsa ja sankarillisen\ninnostuksen puuskassa ikäänkuin yhteisestä päätöksestä saapuneet nuoren\njohtajan lippujen alle vannoen häntä tottelevansa, ajaakseen vihdoinkin\nvapautusaatteen ratkaisevaan voittoon.\n\nTämän kaikkien sissipäällikköjen auliin kannatuksen tuloksena näkikin\nJaguari itsensä seuraavana päivänä melkoisten voimien etunenässä,\ntoisin sanoen hänellä oli käytettävissään noin tuhatsata miestä\nkäsittävä armeija.\n\nÄlköön hymyiltäkö, että käytämme armeija-nimitystä sotajoukosta, joka\nei edes olisi puolen meikäläisen rykmentin suuruinen.\n\nSiihen asti ei Teksasissa koskaan oltu saatu kerätyksi niin paljon\ntaistelijoita yhden ainoan päällikön johtoon, ja kaikkihan maailmassa\non suhteellista, eivätkä suurimmat joukot tee loistavimpia urotöitä.\nNäimmehän, kuinka Sonorassa muutama vuosi sitten urhoollinen ja onneton\nRaousset-Boulbonin kreivi vain kahdensadanviidenkymmenen repaleisen,\nnälästä ja uupumuksesta puolikuolleen ranskalaisen etunenässä hyökkäsi\nHermosillon, viisitoista tuhatta asukasta käsittävän, muureilla\nsuljetun kaupungin kimppuun, jota puolustamassa oli tuhannenkahdensadan\nmiehen suuruinen linnue säännöllistä sotaväkeä ja kuusi tuhatta\nintiaania, vallaten sen _yhdessä tunnissa_ ja astuen kaupunkiin miekka\nkädessä sotamiestensä edellä, jotka eivät itsekään tohtineet uskoa\nsankariuttansa. [Kuvattu Aimardin romaanissa _Kultakuume_]\n\nJaguarin pieni armeija oli kokoonpantu pitkällisten taistelujen\nkaraisemista miehistä, jotka paloivat halusta mitellä voimiaan\nmeksikolaisten kanssa ja ennen kaikkea tahtoivat olla vapaita! Mitä\nmuuta tarvittiinkaan ihmeellisten urotöiden suorittamiseen!\n\nJaguari tunsi sotilaittensa laadun perinpohjin; hän tiesi saattavansa\nvaatia heiltä kaikkea, jopa mahdotonta, mutta mahdotontapa hän\ntahtoikin yrittää.\n\nUuden ylipäällikön toimesta kutsuttiin kaikki osastojen päälliköt\nyhteiseen sotaneuvotteluun taistelusuunnitelman laatimiseksi.\n\nJokainen lausui vapaasti mielipiteensä. Keskustelu oli lyhyt. Kaikilla\noli sama ajatus: Mezquiten hacienda oli valloitettava niin pian kuin\nsuinkin, jotta meksikolaiselta armeijalta katkaistaisiin yhdyslinja ja\nse estettäisiin saamasta lisävoimia liittotasavallan muista valtioista,\nja että voitaisiin, sitten kun linnoitus oli anastettu, pikkukahakoissa\nlyödä Teksasin alueelle hajoitetut erilliset meksikolaisjoukot.\n\nTämä suunnitelma oli merkillisen yksinkertainen, ja Jaguari päätti sen\nheti panna täytäntöön.\n\nJätettyään sadanviidenkymmenen miehen suuruisen ratsuväkiosaston\nsuojelemaan selkäpuoltaan ja ehkäisemään kaiken yllätyksen riensi hän\npääjoukkoineen pikamarssissa Mezquitea kohti, aikoen sen saartaa ja\nvallata, ennenkuin meksikolaiset ehtisivät sinne lähettää varusväkeä ja\nluoda vallituksia.\n\nOnnettomuudeksi olivat kuitenkin meksikolaiset, kaikesta Jaguarin\nsuunnitelmansa toimeenpanossa osoittamasta ripeydestä huolimatta,\nkenraali Rubion pitkän kokemuksen ja pettämättömän strategisen silmän\nvuoksi olleet häntä nopeammat, ja teksasilaisen armeijan saapuessa\nmuurien edustalle oli hacienda jo kaksi päivää sitten varustettu\nrunsaalla lisämuonalla ja pantu täyteen puolustuskuntoon.\n\nTämä vastoinkäyminen huolestutti kovin Jaguaria, mutta ei lannistanut\nhänen rohkeuttaan. Hän käsitti, että oli ryhdyttävä piiritykseen, ja\nvalmistausi siihen urheasti.\n\nÄkkiä tekaistu kenraali käytti hyväkseen yön pimeyttä luodakseen\nsaartovalli-rivinsä ja teettääkseen sotilaittensa suojaksi\nvälttämättömiä olkavarustuksia, haluten mikäli mahdollista salata\nviholliselta armeijansa miesluvun.\n\nAmerikkalaiset mylläävät maata käsittämättömän nopeasti. Yö riitti\nvalmistaviin töihin ja olkavarustusten ja rintasuojien tekemiseen.\nMeksikolaiset eivät antaneet itsestään elonmerkkejä ja sallivat\nkapinallisten rauhassa asettua vallitusriveihinsä. Auringon noustessa\noli kaikki kunnossa.\n\nOmituisen näyn tarjosi tämä mieskourallinen, joka ilman tykistöä ja\nminkäänlaisia piirityskojeita kaivoi päättäväisesti vallitusrivejään\nvankasti rakennetun linnoituksen ympärille, jonka oivallinen asema teki\nhyökkäyksen vastustamisen helpoksi ja jota puolustamassa oli lukuisa ja\npäättäväinen, antautumaan taipumaton varusväki.\n\nMutta se, mikä tässä sankarillisessa hulluudessa oli ihailua ja\nmelkeinpä hämmästystä herättävää, oli näiden miesten varma usko, että\nhe kykenisivät paikan valloittamaan. Vahvistaen kapinallisten voimia\ntämä vakaumus teki heille suurimmatkin asiat mahdollisiksi.\n\nSaavuttuaan auringonlaskussa, jolloin jo oli pimeä, olivat\nteksasilaiset voineet vain epätäydellisesti ottaa selvää, millaisessa\npuolustuskunnossa oli linnoitus, jonka he aikoivat vallata. Siksipä he\nkärsimättömästi odottivatkin päivän valkenemista voidakseen vakoilla\nvihollisen asemaa, jonka kanssa he joutuisivat tekemisiin.\n\nSe tuotti heille kaikkea muuta kuin hauskan yllätyksen. Heidän täytyi\nhiljaa tunnustaa, että urakka oli ankara ja että varustukset, jotka he\ntahtoivat saada haltuunsa, näyttivät peloittavilta.\n\nTämän yllätyksen tuottama hämmästys muuttui melkein alakuloisuudeksi,\nkun linnoitus useiden tykinlaukausten jyrähtäessä ylväästi kohotti\nMeksikon lipun ja kanuunain kuulat ja raehaulit pudota suhahtivat\nkeskelle leiriä, tappaen ja haavoittaen viitisentoista miestä.\n\nMutta tämä heikkouden oire oli vain hetkellinen. Pian seurasi sitä\nvastavaikutus näissä tarmokkaissa miehissä, ja hurraten ja riemuhuudoin\nhe levittivät Teksasin vapauslipun liehumaan. He eivät tietystä syystä\nsäestäneet lippunsa ilmestymistä tykinlaukauksilla, mutta he\ntervehtivät sitä hyvin tähdätyllä yhteislaukauksella musketeista,\nlähettäen piiritetyille takaisin kuoleman, jota nämä olivat kentälle\nkylväneet.\n\nHuolellisesti tarkastettuaan varustukset päätti Jaguari toimia kaikkien\nsääntöjen mukaan ja vaatia linnoitusta antautumaan, ennenkuin\ntositeossa aloittaisi piirityksen.\n\nSiksipä hän käski kohottaa rauhanneuvottelun lipun vallitusten harjalle\nja odotti.\n\nMuutaman minuutin päästä kohosi valkoinen lippu haciendan eteen\nluodulle olkavarustukselle.\n\nTorvensoittaja edellään ja parin, kolmen upseerin seuraamana lähti\nJaguari leiristä ja kiipesi kukkulan huipulle, jolla hacienda sijaitsi.\n\nSama määrä upseereja oli lähtenyt linnoituksesta, tullen häntä vastaan.\n\nEhdittyään jokseenkin yhtä pitkän matkan päähän kummastakin rintamasta\njäi Jaguari odottamaan.\n\nMuutaman minuutin päästä olivat meksikolaiset upseerit paikalla.\n\nNiitä johtamassa oli don Felix Paz.\n\nKun ensimmäiset tervehdykset oli erinomaisen kohteliaasti vaihdettu,\naloitti don Felix haastelun.\n\n\"Ketä minulla on kunnia puhutella?\" kysyi hän.\n\n\"Teksasin armeijan ylipäällikköä\", vastasi Jaguari.\n\n\"Me emme tunne Teksasin armeijaa\", huomautti majordomo kuivasti.\n\"Teksas on eroittamaton osa Meksikoa; sen armeija -- ainakin se ainoa\narmeija, joka sillä saa olla -- on meksikolainen.\"\n\n\"Jollette tunne sitä armeijaa, jota minulla on kunnia johtaa\", virkkoi\nJaguari ylvään ivallisesti hymyillen, \"saa se kyllä, Jumalan kiitos,\nennen pitkää niin paljon melua aikaan, että teidän tahtomattannekin\ntäytyy se tuntea.\"\n\n\"Mahdollista, mutta tällä hetkellä emme sitä toki vielä tunne.\"\n\n\"Ettekö siis halua neuvotella?\"\n\n\"Kenen kanssa?\"\n\n\"Kah, caballero, me kierrämme kehää, jonka piiristä pelkään olevan\nkovin vaikeaa päästä ulos. Olkaamme suorat ja pitäkäämme korttimme\npöydällä! Tahdotteko?\"\n\n\"En parempaa pyydä.\"\n\n\"Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että me taistelemme itsenäisyytemme\npuolesta?\"\n\n\"No niin. Olette siis kapinoitsijoita?\"\n\n\"Se on totta, ja siitä ylpeilemme.\"\n\n\"Hm, me emme neuvottele henkipattojen kapinallisten kanssa, jotka siis\neivät voi tarjota meille mitään varmoja takeitakaan.\"\n\n\"Caballero\", huudahti Jaguari huonosti salaten kärsimättömyytensä,\n\"minulla on kunnia teille huomauttaa, että te solvaatte minua!\"\n\n\"Siitä olen pahoillani, mutta minkä muunlaisen vastauksen voisin teille\nantaa?\"\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys. Jaguarin kohtaama tarmokas vastustus\nherätti hänessä vakavaa levottomuutta.\n\n\"Oletteko te linnoituksen komentaja?\" kysyi hän.\n\n\"En.\"\n\n\"Miksi te sitten saavuitte?\"\n\n\"Koska minut määrättiin.\"\n\n\"Hm, ja kuka on päällikkönä?\"\n\n\"Eräs eversti.\"\n\n\"Miksikä hän ei itse saapunut luokseni?\"\n\n\"Kaiketi siksi, ettei hän katsonut sopivaksi vaivautua.\"\n\n\"Hm, tällainen menettely tuntuu minusta hiukan häikäilemättömältä.\nSodalla on lakinsa, joita jokaisen tulee noudattaa.\"\n\n\"Ehkä niin, mutta tässä ei ole kysymys sodasta -- älkäämme sekoittako\nkäsitteitä.\"\n\n\"Mistä sitten on teidän mielestänne kysymys?\"\n\n\"Kapinasta.\"\n\n\"Sanon vieläkin, että haluan puhutella ylipäällikköänne; ainoastaan\nhänen kanssaan minun sopii hieroa kauppaa. Oletteko halukas päästämään\nminut hänen puheilleen?\"\n\n\"Se ei riipu minusta.\"\n\n\"Kenestä sitten?\"\n\n\"Hänestä.\"\n\n\"Hyvä on, saanko luottaa siihen, että esitätte hänelle pyyntöni?\"\n\n\"Siinä en näe estettä.\"\n\n\"Olkaa siis hyvä ja palatkaa heti hänen luokseen, minä odotan tässä\npaikassa, jollette kenties salli minun astua linnoitukseen.\"\n\n\"Se ei käy päinsä.\"\n\n\"Kuten tahdotte. Odotan siis vastaustanne tässä.\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\nMolemmat miehet tekivät kohteliaasti kunniaa ja sanoivat toisilleen\nhyvästi.\n\nDon Felix Paz palasi linnoitukseen, sillä välin kun Jaguari, istahtaen\nkaadetun puun rungolle, tarkasteli mitä huolellisimmin haciendan\nvarustuksia, joista oli helpompi saada yleissilmäys hänen nykyiseltä\npaikaltaan.\n\nNuori mies nojasi kyynärpäitänsä polvea vasten ja antoi pään vaipua\nkäsiinsä. Hänen katseensa harhaili ympäröivissä esineissä kuvaamattoman\nhaikein ilmein. Vähitellen valtasi synkkä surumielisyys hänen sielunsa.\nHän vaipui syviin mietteisiin, ulkonaiset esineet katosivat hänen\nsilmistään, ja eristäytyen kokonaan omiin mietteisiinsä hän antautui\nkatkerain muistojen aaltoiluun, jotka kohosivat hänen sydämestään hänen\naivoihinsa ja tempasivat hänet pois nykyisen aseman huolista.\n\nJo kauan oli hän ollut tässä lannistuneessa mielentilassa, kun\nystävällinen ääni kuului hänen korvaansa.\n\nTämän mielestään tutun äänen äkkiä havahduttamana noista unelmista\nkohotti Jaguari nopeasti päätänsä ja teki kummastuneen liikkeen\ntuntiessaan don Juan Melendez de Gongoran.\n\nEversti todellakin oli häntä puhutellut.\n\nTeksasilaisten päällikkö nousi ja lausui kääntyen upseeriensa puoleen:\n\n\"Siirtykää taemmaksi, caballeros. Tämän herran ja minun on juteltava\nasioista, joita ei kenenkään sovi kuulla.\"\n\nTeksasilaiset peräytyivät äänenkantamattomiin.\n\nEversti oli yksin. Jaguarin tuntiessaan hän oli käskenyt saattueensa\nodottaa vallitusten juurella.\n\n\"Teidät minä siis täällä tapaan, ystäväni\", virkkoi Jaguari\nsurumielisesti.\n\n\"Niin\", vastasi nuori upseeri; \"kohtalo näkyy itsepintaisesti alati\ntuovan meidät vastatusten.\"\n\n\"Jo muurienne korkeutta ja vankkuutta katsellessani\", jatkoi\nvapaustaistelija, \"käsitin suoritettavani tehtävän vaikeudet. Nyt ne\nvaikeudet käyvät melkein voittamattomiksi.\"\n\n\"Ah, ystäväni, se on kohtalon tahto, meidän täytyy alistua sen\noikkuihin. Vaikka sydämestäni valitankin tapahtumia, olen kuitenkin\npäättänyt tehdä velvollisuuteni kunnian miehenä ja kuolla muurinaukossa\nrinta teihin päin käännettynä.\"\n\n\"Sen tiedän, veli, enkä voi siitä olla teille pahoillani, sillä minäkin\nolen päättänyt suorittaa osakseni tulleen vaikean urakan.\"\n\n\"Sisällisten sotien kamalat vaatimukset ovat sellaisia, että miesten,\njotka olisivat enimmin taipuvaisia toisiaan kunnioittamaan ja\nrakastamaan, täytyy olla toistensa vihollisia.\"\n\n\"Jumala ja isänmaamme meitä tuomitsevat, ystävä, ja omatuntomme antaa\nmeille synninpäästön. Sotaa eivät käy ihmiset, vaan periaatteet, jotka\nonnettomuudeksemme ovat meille määrätyt.\"\n\n\"Minä en tiennyt, että te olitte haciendaa piirittämään saapuneiden\nkapinallisten päällikkö, mutta salainen aavistus oli minulle vihjaissut\nläsnäolostanne.\"\n\n\"Se on omituista\", jupisi Jaguari, \"sama aavistus, josta puhutte, oli\nminullakin. Siksipä äsken niin kiihkeästi halusinkin saada puhutella\nhaciendan komentajaa.\"\n\n\"Sama syy taas päinvastoin pakotti minua olemaan näyttäytymättä, mutta\nminun täytyi taipua teidän hartaasta toivomuksestanne, ja tässä nyt\nolen. Vannon teille, että olisin tahtonut välttää tämän kohtauksen,\njoka molemminpuolisten tunteittemme vuoksi on kummallekin niin\ntuskallinen.\"\n\n\"Parempi, että se tapahtui. Nyt, kun olemme avomielisesti lausuneet\ntoisillemme ajatuksemme, on meidän helpompi täyttää velvollisuutemme.\"\n\n\"Olette oikeassa, ystävä, ehkä näin on tosiaan parempi. Sallikaa minun\nvielä viimeisen kerran puristaa uskollista kättänne, ja sitten palaamme\nkumpikin tehtäväämme.\"\n\n\"Tässä, ystäväni\", virkkoi nuori päällikkö.\n\nMolemmat miehet puristivat lämpimästi toistensa kättä ja peräytyivät\nsitten jonkun askeleen, viitaten saattajiaan heihin yhtymään.\n\nKun upseerit olivat järjestäytyneet riviin päälliköittensä taakse,\nkäski Jaguari torvensoittajansa puhaltamaan kokoontumismerkin.\n\nTämä totteli.\n\nMeksikolaisten torvi vastasi heti.\n\nSilloin astui Jaguari kaksi askelta eteenpäin ja paljasti kohteliaasti\npäänsä everstin edessä.\n\n\"Ketä minulla on kunnia puhutella?\" virkkoi hän.\n\n\"Minä olen\", lausui upseeri, vastaten tervehdykseen, \"eversti don Juan\nMelendez de Gongora, kenraali José Maria Rubion, Teksasin joukkojen\nylipäällikön määräämä hacienda del Mezquiten sotilaskomentaja, mihin\nasemaan olen joutunut olosuhteiden määräämänä. Ja te, kuka te olette,\ncaballero?\"\n\n\"Minä\", vastasi Jaguari nostaen lakkiaan ja painaen sen sitten taas\npaikoilleen, \"olen Teksasin liittoarmeijan ylipäällikkö.\"\n\n\"Ihmisiä, jotka ottavat tuon nimen ja noudattavat tuollaisia käskyjä,\nen voi pitää muuna kuin isänmaan pettureina ja kapinan lietsojina.\"\n\n\"Vähän merkitsee, eversti, meille antamanne nimi ja käsityksenne\ntoimistamme; olemme koonneet armeijamme antaaksemme maallemme\nitsenäisyyden, emmekä peräänny, ennenkuin tämä päämäärä on saavutettu.\nTässä ovat ehdotukset, joihin luullakseni teidän tulee suostua.\"\n\n\"En voi enkä tahdo neuvotella kapinoitisijoiden kanssa\", vastasi\neversti tuikeasti.\n\n\"Te toimitte omalla tavallanne, eversti, mutta inhimillisyys käskee\nteitä välttämään verenvuodatusta, jos mahdollista, ja velvollisuutenne\nkäskee teitä ehdottomasti kuuntelemaan, mitä minulla on teille\nsanottavana.\"\n\n\"No niin, kuuntelen teitä, ja luulen, että vastaukseni tulee olemaan\nlyhyt.\"\n\nJaguari suuntasi sapelinsa terän aurinkoa kohti ja kääntäen pistävän ja\nterävän katseensa meksikolaiseen, hän ryhtyi puhumaan kovalla,\npainokkaalla äänellä:\n\n\"Minä, Teksasin vapautusarmeijan komentaja, tahdon teidän, Meksikon\ntasavallan palveluksessa olevan everstin, koska emme enää tunnusta\ntasavallan yliherruutta, suostuvan antautumaan ja luovuttamaan meille\ntämän haciende del Mezquiten, jossa nimitätte itseänne päälliköksi\nilman lakia ja oikeutta. Jos 24 tunnin sisällä yllä mainittu hacienda\non luovutettu käsiimme kaikkine tarpeineen käsittäen kanuunat,\nampumatarpeet, sotamateriaalin ynnä muut, varusväki saa poistua\npaikalta kaikella kunnialla aseineen torvien ja trumpettien soidessa;\nsiis, kun olette laskeneet aseenne, on linnue vapaa vetäytymään\nMeksikon sisäosiin, sen jälkeen kun kaikki ovat vannoneet, etteivät\nvuoden ja tunnin kuluessa tule palvelemaan Teksasissa vapautusjoukkoja\nvastaan.\"\n\n\"Oletteko lopettanut?\" kysyi eversti huonosti kätkien\nkärsimättömyytensä.\n\n\"En vielä\", vastasi Jaguari kylmästi.\n\n\"Lopettakaa siis viipymättä.\"\n\nJaguari, yhä tyynenä ja viileänä, jatkoi puhettaan vakaana ja\npäättävänä.\n\n\"Jos vastoin oletusta\", sanoi hän, \"ehdoistani kieltäydytään ja\npuolustusta jatketaan itsepäisesti, niin vapautusarmeija tulee\njatkamaan piiritystä kaikella voimallaan, kunnes hacienda saadaan\nvalloitetuksi, jolloin se kokee rynnäkköön sortuneen paikan kohtalon;\nlinnoitus tuhotaan, ja varusväki pysyy vankina aina sodan loppuun\nasti.\"\n\n\"Niinpä\", vastasi eversti ivallisesti, \"olkootpa ehdot miten kovat\ntahansa, pidämme edellisiä parempana, ja jos aseiden kohtalo vaatii,\nasetumme valittamatta voittajan lakien alaiseksi.\"\n\nJaguari kumarsi juhlallisesti.\n\n\"Ei muuta. Nyt voin lopettaa.\"\n\n\"Hetkinen\", eversti sanoi vilkkaasti, \"olette selittänyt minulle\nehtonne, nyt on vuoronne kuunnella minun ehtojani.\"\n\n\"Mitäpä ehtoja teillä voi olla meille esitettävinä, koska kerran\nkieltäydytte antautumasta?\"\n\n\"Te saatte ne tietää.\"\n\n\"Minä kuuntelen.\"\n\nEversti loi ympärilleen varman katseen ja laski käsivartensa ristiin\nrinnalleen. Työntäen vartalonsa taaksepäin eleellä, joka osoitti\nääretöntä ylenkatsetta puhuteltavia kohtaan, lausui hän sitten\nivallisella ja katkonaisella äänellä:\n\n\"Minä, don Juan Melendez de Gongora, eversti Meksikon tasavallan\npalveluksessa ja Mezquiten haciendan päällikkö, otaksun, että useimmat\nnäiden muurien edustalle tällä hetkellä kokoontuneista miehistä ovat\ntietämättömiä poloisia, huonon esimerkin ja huonojen neuvojen\nviettelemiä kapinaan, jota sydämestään inhoavat. Tiedän, että Meksikon\nhallitus on aina ollut heitä kohtaan hyvä, oikeamielinen ja isällinen.\nNäin ollen ja kun arvelen, että kenties ankaran rangaistuksen pelko,\njonka he ovat rikollisella käytöksellään ansainneet, pidättää heitä\nvastoin tahtoaan ja toivomustaan kapinallisten riveissä, käytän niitä\nvaltuuksia, jotka minulla ensiluokkaisen aseman päällikkönä ja\nmeksikolaisen armeijan korkea-arvoisena upseerina on, ja lupaan heille,\nettä jos he heti laskevat aseensa maahan ja vilpittömän katumuksen\nosoituksena jättävät minulle päälliköt, jotka heidät ovat pettäneet ja\nkapinaan viekoitelleet, -- niin, sanon minä, lupaan heille täydellisen\nanteeksiannon ja heidän tähän päivään asti mahdollisesti tekemiensä\nvirheiden unohduksen, mutta ainoastaan tällä ehdolla. Myönnän heille\ntämän päivän auringonlaskuun asti aikaa antautumiseen, mutta sen\njälkeen heitä pidetään paatuneina kapinallisina ja kohdellaan\nsellaisina, toisin sanoen, heidät hirtetään muitta mutkitta ilman\nmitään tuomiota, sitten kun heidän henkilöllisyytensä on todettu, ja\nkelvottomina kielletään heiltä heidän viimeisinä hetkinään _uskonnon\nlohtu_. Päälliköt taas ammutan kavaltajina takaapäin, minkä jälkeen\nheidät ripustetaan jaloista hirsipuihin ja jätetään niihin\nkiinnitetyiksi joutuakseen petolintujen ruuaksi ja ollakseen\nesimerkkinä niille, jotka eivät kavahtaisi heidän jälkiään seurata.\nMiettikää siis ja katukaa, sillä nämä ovat ainoat ehdot, jotka minä\nteille myönnän. [Koko tämä kohtaus on historiallisesti totta.\n_Tekijä_.] Nyt, caballeros\", lisäsi hän kääntyen upseeriensa puoleen,\n\"palaamme linnoitukseen. Täällä ei meillä enää ole mitään tehtävää.\"\n\nLäsnäolijat olivat yhä enemmän hämmästyneinä kuunnelleet tätä omituista\npuhetta, joka lausuttiin ivallisella ja korskean ylenkatseellisella\näänellä ja oli kuohuttanut Jaguarin kapinallistoverien sappea, sillä\nvälin kun everstin upseerit nauraa virnistelivät toisilleen.\n\nKädenviittauksella käski Jaguari tovereittensa pysyä vaiti, kumarsi\njuhlallisesti everstille ja lausui:\n\n\"Tapahtukoon tahtonne. Jumala tuomitsee välillämme. Langetkoon vastuu\nvuodatetusta verestä teidän päänne päälle!\"\n\n\"Minä otan sen edesvastuun kannettavakseni\", vastasi linnan päällikkö\nhalveksivasti.\n\n\"Nuo lausumanne sanat ovat siis vakavia?\"\n\n\"Ovat.\"\n\n\"Olette ehdottomasti päättänyt meitä kohtaan siten menetellä?\"\n\n\"Ehdottomasti.\"\n\n\"Eikä päätöksenne muutu?\"\n\n\"Se on järkkymätön.\"\n\n\"Taisteluun siis!\" huusi Jaguari intomielin. \"Viva la patria! Viva la\nindependencia!\" [Eläköön isänmaa! Eläköön itsenäisyys! _Suom_.]\n\nTämä huuto, jonka hänen toverinsa toistivat, kuultiin leiriin, josta\nkapinalliset sen kuvaamattomalla ponnella kertasivat.\n\n\"Viva Mexico!\" virkkoi eversti.\n\nSitten hän poistui upseeriensa seuraamana. Jaguarikin puolestaan palasi\nleiriin päättäen yrittää tarmokasta iskua linnoitusta vastaan.\n\nMolemmin puolin valmistauduttiin siis kauheaan kamppailuun, joka\nriehahtaisi leppymättömänä ja säälittömänä saman perheen jäsenten ja\nsaman maan lasten välillä, tuhoisaan ja rikolliseen teurastukseen, sata\nkertaa kamalampaan kuin ulkomainen sota!\n\n\n\n\nXIII\n\nPiiritys\n\n\nTällä välin olivat metsästäjät, kuten ylempänä mainitsimme, heti\napachien poistuttua näkyvistä ryhtyneet jatkamaan matkaansa.\n\nYö oli kirkas. Metsänkävijät ratsastivat intiaanien tapaan, toisin\nsanoen peräkanaa. Mutta varovaisuudesta oli Carmela sijoitettu\nLujamielen ja Laulava Lintu Mustan Hirven satulan taakse.\n\nKanadalainen oli kuiskannut muutaman sanan Quoniamille ja Lanzille,\njolloin nämä kaksi miestä olivat mitään vastaamatta kannustaneet\nhevosiaan ja karauttaneet täyttä laukkaa pois.\n\n\"Pitää ryhtyä varokeinoihin, kun on naisia matkassa\", oli Lujamieli\nnauraen sanonut Uskolliselle Sydämelle. Metsästäjä ei ollut häneltä\npyytänyt selitystä näihin sanoihin, ja nuo neljä olivat äänettöminä\nratsastaneet eteenpäin.\n\nNäin oli yö kokonaan kulunut, eikä mikään ollut heidän matkaansa\nhäirinnyt. Apachit olivat pitäneet lupauksensa ja todellakin\npoistuneet.\n\nLujamieli ei ollut heidän sanaansa hetkeäkään epäillyt. Silloin tällöin\nkääntyi metsästäjä nuoreen tyttöön kysyen häneltä huonosti salaten\nlevottomuutensa, tunsiko hän väsymystä, mutta Carmela vastasi aina\nkieltävästi.\n\nMuutama minuutti ennen päivännousua hän kumartui viimeisen kerran tytön\npuoleen.\n\n\"Rohkeutta!\" virkkoi hän. \"Me saavumme pian perille.\"\n\nNeitonen koetti hymyillä. Tämä pitkä hevosen selässä vietetty yö oli\nhäntä kovin uuvuttanut. Hän ei enää tuntenut jaksavansa edes vastata,\nniin näännyksissä hän oli.\n\nLevottomana tyttärensä tilasta kiirehti Lujamieli karavaanin kulkua.\n\nMutta auringon loisteessa, jonka lämpimät säteet alkoivat häntä\nhyväillä, tunsi neitonen toipuvansa, hänen rohkeutensa palasi, ja hän\nsuoristausi huokaisten helpotuksesta. Sitten jatkettiin matkaa\niloisemmin. Jokainen oli hartaasti toivotun aamun valjetessa unohtanut\nyön rasitukset ja mielenjärkytykset.\n\nKahta tuntia myöhemmin saavuttiin kukkulan juurelle, rinteen\npuolivälissä avautui luonnollinen luola.\n\n\"Tuolla ystävämme meitä odottavat\", virkkoi Lujamieli.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin ratsasti pieni joukkue luolaan jättämättä\nmitään jälkeä kulustaan.\n\nTässä luolassa, samoin kuin monissa muissakin, oli useita\nsisäänkäytäviä, ja juuri senvuoksi se sai usein olla suojapaikkana\nmetsänkävijöille, jotka tuntien sen kaikki mutkat voivat helposti\nvälttää etsivät viholliset, jos joku olisi heidän jälkiään seurannut.\n\nSe oli jaettu useaan osaan, joilla ei ollut näkyväistä yhteyttä\ntoistensa kanssa, ja haarautui ikäänkuin sokkeloksi, joka kiemurteli\nselvittämättöminä mutkina kaikkialla mäen alla.\n\nPreiriellä oli sille annettu nimeksi Jaguarien luola eli\napachinkielellä Kenuy-Pangy.\n\nKanadalaisen edeltäpäin lähettämät kaksi metsästäjää istuivat\nsuunnattoman kanervatulen ääressä ja paistoivat rauhallisesti uhkeaa\nhirvenlonkkaa, ääneti poltellessaan piippujansa.\n\nVaikka he tietenkin olivat jo kauan odottaneet tovereitaan, tyytyivät\nhe Lujamielen ja häntä seuraavien henkilöiden saapuessa tervehtimään\nnäitä vain päännyökkäyksellä, ilmaisematta pienintäkään halua kuulla,\nmitä oli heidän lähdettyään tapahtunut. Nämä ihmiset olivat asuneet\nniin kauan erämaassa, että olivat lopuksi omaksuneet kaikki intiaanien\nmenettelyt.\n\nLujamieli opasti molemmat naiset erääseen onkaloon, jokseenkin etäälle\nsiitä, missä miehet oleskelivat.\n\n\"Täällä\", virkkoi hän heille hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä,\n\"tulee puhua mahdollisimman vähän ja niin hiljaa kuin suinkin, sillä ei\nkoskaan tiedä, keitä on naapureina. Muistakaa tarkoin tämä\nvaroitukseni. Siitä riippuu turvallisuutenne. Jos tarvitsette minua tai\nhaluatte meihin yhtyä, niin tiedätte, missä olemme ja teidän on helppo\nsinne tulla. Jääkää hyvästi.\"\n\nHänen tyttärensä pidätti häntä käsivarresta ja puhui hetkisen hänen\nkorvaansa. Lujamieli kumarsi vastaamatta ja lähti. Kun naiset jäivät\nkahden kesken, lankesivat he kaikkein ensimmäiseksi toistensa syliin.\n\nSitten kun tämä ensimmäinen tunteellisuuden puuska oli ohi, vaipuivat\nhe maahan, tuntien sellaista hyvinvointia kuin on luonnollista\nhenkilöille, jotka kauan ovat turhaan toivoneet kipeästi kaipaamaansa\nlepoa.\n\nNoin tunnin perästä palasi Lujamieli.\n\n\"Lähdemmekö jo uudestaan matkalle?\" kysyi häneltä innokkaasti Carmela,\nlaisinkaan salaamatta levottomuuttansa.\n\n\"Emme. Päinvastoin ajattelen viipyä täällä auringonlaskuun asti.\"\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti neitonen.\n\n\"Minä tulen teille ilmoittamaan, että aamiainen on valmis ja että\nodotamme vain teitä aloittaaksemme aterian.\"\n\n\"Aterioikaa ilman meitä, isä hyvä\", vastasi Carmela, \"me kaipaamme\ntällä hetkellä pikemmin unta kuin mitään muuta.\"\n\n\"Kuten tahdotte, nukkukaa siis. Mutta minä tuon teille miehenvaatteet,\njoihin pyydän teitä pukeutumaan.\"\n\n\"Mitä, isä, pukeutuisimmeko me miehiksi?\" virkkoi Carmela hämmästyneenä\nja hiukan vastahakoisesti.\n\n\"Täytyy, lapseni, se on välttämätöntä.\"\n\n\"Sitten minä tottelen sinua, isä.\"\n\n\"Kiitos, lapseni.\"\n\nMetsästäjä poistui.\n\nMolemmat nuoret naiset vaipuivat pian uneen.\n\nHe nukkuivat kauan. Aurinko alkoi jo painua taivaanrannalle, kun he\nheräsivät täysin toipuneina uupumuksestaan. Raikkaana ja rusoposkisena\nei Carmela enää millään tavoin tuntenut edellisen yön pitkän valvomisen\nvaikutuksia. Voimakkaampi tai rasitusten paremmin karaisema\nintiaaninainen ei ollut yhtä paljon kärsinytkään kuin hänen toverinsa.\n\nNauraen ja leperrellen puuhailivat naiset nyt valepukuansa varten\ntarpeellisissa valmistuksissa, noudattaakseen metsästäjän kehoitusta.\n\n\"Ryhtykäämme pukuhommiin\", virkkoi Carmela hilpeästi Laulavalle\nLinnulle.\n\nJuuri kun he olivat pudottamaisillaan hameensa, he kuulivat askeleita\nlähettyviltä ja kääntyivät kuin kaksi säikähtynyttä naarashirveä,\narvellen Lujamielen tulevan katsomaan, olivatko he vihdoinkin\nvalveilla. Mutta kaksi selvään lausuttua sanaa saivat heidät\nkuuntelemaan ja heidän sydämensä sykkimään liikutuksesta,\nkummastuksesta ja uteliaisuudesta.\n\n\"Veli on kauan viipynyt\", oli lausunut miehenääni, joka kuului parin,\nkolmen askeleen päästä nuorista naisista; \"olen jo odottanut kaksi\ntuntia.\"\n\n\"_By God_, päällikkö, huomautuksenne on aivan oikea, mutta minä en\nmitenkään voinut saapua ennemmin\", vastasi heti toinen henkilö, jonka\nhänen hyvin huomattava murtamisensa ilmaisi muukalaiseksi. \"Puhukoon\nveli aikaa tuhlaamatta.\"\n\n\"Niin aion tehdä.\"\n\nTällä hetkellä astui Lujamieli sisälle, ja nuoret naiset panivat\netusormen huulilleen varoittaakseen häntä olemaan hiljaa. Metsästäjä\nymmärsi tuon liikkeen, lähestyi suden tapaan hiipien ja kuunteli.\n\n\"Jaguari\", jatkoi sama ääni, \"haluaa kiihkeästi, että hänelle antamanne\nlupauksen mukaan liittyisitte sotilainenne hänen armeijaansa.\"\n\n\"Tähän asti se on ollut minulle mahdotonta.\"\n\n\"Sininen Repo!\" jupisi Lujamieli.\n\n\"Ilmoitan teille, että hän syyttää teitä aikomuksesta syödä sananne.\"\n\n\"Valkoinen päällikkö on väärässä; sachem ei ole vanha kielevä akka,\njoka ei tiedä, mitä puhuu. Jo tänä iltana yhdyn häneen kahdensadan\nvaliosoturin etunenässä.\"\n\n\"Saamme nähdä, päällikkö.\"\n\n\"Mawkawisin ensi laulun kuuluessa astuvat apachilaissoturit leiriin.\"\n\n\"Hyvä on. Jaguari valmistautuu yleisrynnäkköön linnoitusta vastaan ja\nodottaa vain teidän saapumistanne antaakseen hyökkäysmerkin.\"\n\n\"Toistan veljelleni, että apachit eivät syö sanaansa.\"\n\n\"Ne hiivatin meksikolaiset taistelevat kuin paholaiset. Heidän\njohtajansa näkyy heidät sähköistäneen, niin hartaasti he häntä\nkannattavat! _By God_, koko meksikolaisessa armeijassa on vain yksi\nkelpo upseeri, ja meidän on taisteltava juuri häntä vastaan! Huono onni\ntosiaankin.\"\n\n\"Jorrien päällikkö ei ole haavoittumaton, apachien nuolet ovat pitkiä,\nne tappavat hänet.\"\n\n\"Pyh\", virkkoi toinen äkäiseen sävyyn; \"joku taika näkyy sitä miestä\nsuojelevan. Kentuckilaiset kiväärimme ovat ihmeellisen tarkkoja,\npyssymiehemme ovat harvinaisen taitavia, mutta luoti ei näy häntä\ntavoittavan.\"\n\n\"Tähän luolaan saapuessaan riisti Sininen Repo päänahan eräältä\njorri-päälliköltä.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi edellinen puhuja välinpitämättömästi.\n\n\"Tuossa se on. Sillä miehellä oli kaulain.\"\n\n\"Kirjekö? _By God_\", huudahti toinen levottomasti, \"mihin sen olette\npannut? Ettehän vain liene sitä repinyt?\"\n\n\"Ei, päällikkö on sen säilyttänyt.\"\n\n\"Siinä teitte oikein. Näyttäkää se minulle, se voi olla tärkeä.\"\n\n\"Oah, se on joku valkonaamaisten taikakalu. [Intiaanit nimittävät\ntaiaksi eli lääkkeeksi kaikkea, mitä eivät tajua.] Päällikkö ei siitä\nvälitä, ottakoon veli sen vain.\"\n\n\"Kiitos.\"\n\nOli hetkinen äänettömyyttä.\n\nOlisi voinut eroittaa kolmen kuuntelijan sydämentykytykset, niin\nlevottomia he olivat.\n\n\"_By God_!\", huudahti valkoinen äkkiä ja räjähtävän innokkaasti,\n\"kenraali Rubion eversti Juan Melendez de Gongoralle, Mezquiten\nsotilaspäällikölle osoittama kirje! Olipa teillä onnellinen käsi!\nOletteko edes varma, että tämän kirjeen viejä on kuollut?\"\n\n\"Sininen Repo tappoi hänet.\"\n\n\"Sitten olen rauhallinen, voin siinä luottaa teihin. Ja nyt ilmoitan,\nmitä teidän on tehtävä: Sitten kun...\"\n\nMutta hänen lausuessaan nämä sanat poistuivat molemmat haastelijat ja\nheidän äänensä hukkui etäisyyteen, eikä ollut mahdollista kuulla\nlauseen loppua tai arvata sen merkitystä.\n\nMolemmat naiset kääntyivät. Lujamieli oli poistunut, ja he olivat\njälleen yksin.\n\nTämän keskustelun johdosta oli Carmela, joka näin sattumalta oli\neroittanut siitä joitakuita muruja, vaipunut syvään mietiskelyyn, jota\nhänen toverinsa, punanahkain synnynnäistä säädyllisyysvaistoa seuraten,\nvaroi mitenkään häiritsemästä.\n\nSillä välin kului aika, ja varjo luolassa tummeni, sillä yö oli tullut.\nPeläten jäädä yksin pimeään valmistausivat molemmat naiset liittymään\ntovereihinsa, mutta silloin kuului askeleita ja Lujamieli astui\nsisälle.\n\n\"Mitä\", huudahti hän, \"ettekö olekaan valmiit? Pukeutukaa kiireesti\njälleen miehenvaatteisiin, minuutti merkitsee vuosisataa.\"\n\nNuoret naiset eivät odottaneet toista käskyä. He poistuivat viereiseen\nkomeroon ja palasivat muutaman minuutin päästä täydessä valepuvussa ja\ntuntemattomina.\n\n\"Hyvä\", virkkoi kanadalainen heitä hetkisen tarkatessaan, \"nyt yritämme\npäästä Mezquiteen. Seuratkaa minua ja olkaa varuillanne.\"\n\nKaikki kahdeksan henkilöä lähtivät luolasta hiipien pimeässä kuin\naaveet.\n\nKukaan ei kykene, jollei ole sitä itse kokenut, kuvittelemaan, miltä\ntuntuu yöllinen vaellus erämaassa, kun täytyy joka hetki pelätä\njoutuvansa näkymättömien, jokaisen pensaan takana väijyväin vihollisten\nkäsiin.\n\nLujamieli oli asettunut pienen, peräkanaa kulkevan joukon etunenään,\ntoisinaan kumartuen maahan asti, kontaten tai ryömien vatsallaan ja\nkoettaen mahdollisimman paljon sulautua varjoon salatakseen liikkeensä.\n\nDoña Carmela liikkui voitettavinaan olevista tavattomista vaikeuksista\nhuolimatta ihmeellisen rohkeasti, koskaan valittamatta ja näennäisesti\nitse huomaamatta kärsien karhunvaarama-pensaiden ja orjantappuroiden\nraatelua, jotka raappivat hänen käsiään ja tuottivat hänelle kamalaa\ntuskaa.\n\nHeidän kolme tuntia tavattomasti ponnisteltuaan tiikerinmetsästäjän\njäljissä tämä pysähtyi kuiskaten heille, että katsoisivat ympärilleen.\n\nHe kohottivat päänsä. Oltiin keskellä teksasilaisten kapinallisten\nleiriä.\n\nAivan ympärillään he näkivät kuun valossa intiaaniratsumiesten\näärettömän pitkiksi venyneet varjot näiden pitkiin keihäisiinsä\nnojaten, liikkumattomina kuin ratsaspatsaat, valppaina vartijoina\nturvatessa valkonaamaisia sotaveikkojansa.\n\nNuoret naiset tunsivat pelonpuistatuksen koko ruumiissaan, kun he\nnäkivät tämän kuvan, joka ei suinkaan ollut omansa heitä rauhoittamaan.\n\nOnneksi heille ovat intiaanit varsin huolettomia, asettaen\netuvartijoita vain näön vuoksi ja vihollista peloittaakseen. Tässä\ntilaisuudessa melkein kaikki vartijat nukkuivat, hyvin tietäen, ettei\nMezquiten linnueen puolelta ollut mitään uloshyökkäystä pelättävissä,\nmutta pieninkin harkitsematon liike, vähäisinkin harha-askel saattoi\nheidät herättää, sillä näitä miehiä, jotka ovat tottuneet aina olemaan\nvaruillaan, voi tuskin koskaan yllättää.\n\nEnintään kahdensadan askeleen päässä seikkailijoista kohosivat\nMezquiten ensimmäiset linnakkeet, synkkinä, äänettöminä ja ainakin\nnäennäisesti hylättyinä tai uneen vaipuneina.\n\nLujamieli oli pysähtynyt vain huomauttaakseen tovereilleen välittömästä\nvaarasta, jossa olivat, ja saattaakseen nämä entistä varovaisemmiksi,\nsillä pieninkin heikkous olisi ollut heidän perikatonsa. Lähdettiin\njälleen liikkeelle.\n\nNäin he etääntyivät satakunta askelta eli jokseenkin sen matkan\npuoliväliin, joka heidät eroitti Mezquitesta, kun yhtäkkiä, juuri kun\nLujamieli ojensi käsivartensa eteenpäin kontatakseen hiekkatöyryn\nsuojaan, useita päinvastaiseen suuntaan ryömiviä miehiä osui hänen\nkanssaan vastatusten.\n\nSilmänräpäys oli vavahduttavan kaamea.\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi matala ja uhkaava ääni.\n\n\"Oh\", huudahti metsästäjä, \"olemme pelastuneet! Minä se olen,\ntiikerinmetsästäjä Lujamieli.\"\n\n\"Keitä sinulla on mukanasi?\"\n\n\"Metsänkävijöitä, joista minä vastaan.\"\n\n\"Hyvä on, saatte mennä eteenpäin.\"\n\nMolemmat joukkueet erosivat ja loittonivat toisistaan, kumpikin ryömien\neri suuntiin.\n\nMiesryhmää, jonka kanssa metsästäjät olivat vaihtaneet muutamia sanoja,\njohti don Felix Paz, joka teksasilaisia valppaampana oli kierrolla\nlinnanpaltalla varmistuakseen siitä, että kaikki oli rauhallista ja\nettei mitään yllätystä ollut pelättävissä.\n\nLujamieli ja hänen toverinsa saivat tosiaan kiittää onneansa siitä,\nettä Jaguari, osoittaakseen kunniaa Siniselle Revolle, oli tänä yönä\nluovuttanut leirin vartioimisen hänelle ja hänen tovereilleen ja että\nteksasilaiset punanahkoihin luottaen olivat amerikkalaisten luontaiseen\ntapaan huolettomina antautuneet lepoon, sillä muut vartijat kuin ne,\njoiden joukkoon he näkymättömien aaveiden tavoin olivat hiipineet,\nolisivat heidät ehdottoman varmasti kaapanneet.\n\nKun kymmenen minuuttia oli kulunut heidän kohtauksestaan don Felixin\nkanssa, mikä kohtaus olisi helposti voinut käydä heille perin\nturmiolliseksi, pääsivät metsästäjät linnan rajaportille.\n\nLujamielen ilmoitettua heille nimensä avattiin heille heti.\n\nVihdoinkin he olivat haciendassa ja turvassa. Olikin jo aika heidän\nsaapua. Muutama askel vielä, ja Carmela olisi intiaanitovereineen\njäänyt tielle. Kaikesta rohkeudestaan ja kaikesta tahdosta huolimatta\neivät nuoret naiset enää kyenneet pysymään pystyssä, heidän voimansa\nolivat aivan ehtyneet. Niinpä he heti, kun vaara oli ohi ja kun liika\nkiihoitus, joka heitä tähän asti oli kannustanut, laukesi, menivätkin\ntainnoksiin.\n\nLujamieli nosti Carmelan syliinsä ja vei hänet haciendan sisäosaan,\nsillä välin kun Musta Hirvi, joka näennäisestä välinpitämättömyydestään\nhuolimatta hellästi rakasti vaimoansa, riensi hänen luokseen häntä\nauttaakseen.\n\nLujamielen odottamaton saapuminen herätti yleistä riemua haciendan\nasukkaissa, jotka tunsivat harrasta ystävyyttä tuota miestä kohtaan,\nheillä kun monesti oli ollut tilaisuus tutustua hänen oivalliseen\nluonteeseensa.\n\nMetsästäjä hoivaili vielä tytärtään, joka vasta alkoi tulla tajuihinsa,\nkun don Felix Paz kierroltaan palattuaan astui huoneeseen everstin\npuolesta pyytämään, että kanadalainen heti tulisi päällikön luokse.\n\nLujamieli totteli. Hänen huolenpitonsa ei enää ollut Carmelalle\nvälttämätöntä. Tuskin oli neitonen toipunut, kun hänet valtasi sikeä\nuni luonnollisena seurauksena äärettömistä rasituksista, joita hän\näskeisinä vuorokausina oli kokenut.\n\nTiellä everstin asuntoon kyseli Lujamieli asioiden kulkua majordomolta,\njohon oli pitkäaikaisen ystävyyden siteillä kiintynyt. Tämä ei\nollenkaan epäröinyt vastata metsästäjän kysymyksiin.\n\nMezquiten haciendassa eivät asiat olleet lainkaan hyvällä tolalla.\nPiiritys oli ollut ankara, molemmin puolin taisteltiin tavattomalla\nvimmalla ja odottamattomin vaihein. Kapinalliset, jotka kärsivät\nsuuresti linnoituksen tykkitulesta, se kun kaatoi heiltä paljon väkeä,\nheidän voimatta siihen vastata, kun heillä ei ollut ensinkään tykkejä,\nolivat kostaneet ryhtymällä vuorostaan käyttämään järjestelmää, jolla\ntekivät pahaa vauriota piiritetyille.\n\nHeidän menettelytapansa oli tällainen:\n\nKun kapinalliset, jotka enimmäkseen olivat metsästäjiä, olivat\ntavattoman taitavia tarkk'ampujia ja siitä taidostaan kuuluisia\ntässäkin maassa, jossa tähtäämiskyky on kehitetty äärimmilleen, lymysi\njokunen määrä heitä leirin olkavarustusten taakse, ja aina kun joku\ntykkimies uskalsi panostaa kanuunaa, murskasivat he häneltä\npoikkeuksetta kädet. [Historiallinen tosiasia. _Tekijä_.]\n\nTässä he olivat päässeet niin pitkälle, että melkein kaikki tykkimiehet\nolivat taisteluun kykenemättömiä, ja vain pitkin väliajoin jymähti\nkanuunanlaukaus linnoituksesta. Tuollainen yksinäinen, huonosti\ntähdätty laukaus, koska tykkimiehet typistelyä peläten tähtäsivät\nhermostuneen kiireellisesti, tuotti kapinallisille vain vähän vahinkoa,\njoten nämä syystä onnittelivat itseään tämän uusilaatuisen\npilkkaanammunnan hyvistä tuloksista.\n\nSitäpaitsi oli linnoitus niin tiukasti piiritettynä ja niin huolellisen\nsilmälläpidon alaisena, ettei voinut päästä ulos eikä sisälle.\n\nKukaan siellä ei käsittänyt, kuinka seikkailijain oli onnistunut päästä\nhaciendaan hiipimällä läpi koko vihollisleirin pitkin pituutta.\n\nOllaksemme puolueettomia kaikkia kohtaan, tulee meidän ohimennen\ntodeta, että seikkailijat itse käsittivät sitä vähemmän kuin kukaan.\n\nHaciendan linnue oli siis täydellisesti eristettynä muusta maailmasta,\nsillä mikään huhu ei tihkunut sinne ulkoa eikä mikään uutinen sinne\nehtinyt.\n\nTämä tilanne oli meksikolaisille tavattoman ikävä ja heidän\nonnettomuudekseen se päivä päivältä paheni, uhaten ennen pitkää käydä\naivan sietämättömäksi.\n\nEversti Melendez oli piirityksen alusta asti osoittautunut siksi, mitä\nhän oli, nimittäin harvinaisen ansiokkaaksi upseeriksi, jonka valppaus\nei koskaan pettänyt ja jonka urhoollisuus kesti kaikki kokeet.\n\nNähdessään, kuinka julmasti teksasilaisten luodit olivat harventaneet\nhänen tykkimiehiään, oli hän itse tahtonut asettua näiden tilalle\npanostaen henkensä uhalla kanuunia ja niitä laukaisten kapinallisia\nvastaan.\n\nSellainen urheus oli herättänyt näissä niin suurta ihailua, että he,\nvaikka heidän olisikin ollut helppo surmata uhkarohkea vastustajansa,\nolivat aina kääntäneet kiväärinsä tuosta miehestä, joka ikäänkuin\nhuvikseen näkyi joka hetki uhmaavan varmaa kuolemaa.\n\nVaikka Jaguari saarsikin linnoitusta yhä lähempää ja hartaasti toivoi\nsen valtaavansa, oli hän ehdottomasti käskenyt säästämään ystävänsä\nhengen, koska hän ei voinut olla säälimättä ja ihailematta tuota miestä\nyhtä paljon hänen rohkeutensa vuoksi kuin sen hartaan uskollisuudenkin\ntähden, jolla hän taisteli asiansa puolesta.\n\nYö oli jo ehtinyt melkein puoliväliin, mutta eversti oli kuitenkin\nvielä ylhäällä sillä hetkellä, kun metsästäjä saatettiin hänen\nluokseen. Hän käveli huolestuneen näköisenä makuuhuoneessaan katsellen\nvähän väliä pöydälleen levitettyä yksityiskohtaista pohjapiirrosta\nlinnoituksesta ja vallituksista.\n\nLujamielen saapuminen riemastutti häntä. Hän toivoi tältä kuulevansa\nuutisia ulkomaailmasta.\n\nIkävä vain, että metsissä eristettynä elellyt erämies ei paljon tiennyt\nmaan valtiollisista asioista.\n\nKuitenkin vastasi hän mitä vilpittömimmin kaikkiin kysymyksiin, jotka\neversti suvaitsi hänelle tehdä, antaen tälle ne vähäiset tiedot, jotka\noli ehtinyt saada. Sitten hän selosti matkansa eri tapahtumat. Carmelan\nnimen kuullessaan joutui nuori upseeri hiukan hämilleen, ja helakka\npuna purppuroi hänen kasvonsa; mutta hän tyyntyi ja kuunteli edelleen\nmetsästäjän kertomusta. Kun tämä ehti luolissa sattuneeseen tapaukseen\nja mainitsi apachipäällikön ja teksasilaisen välisestä keskustelusta\nkuulemansa pätkän, kiihtyi everstin mielenkiinto suuresti ja hän käski\npuhujaa toistamaan selostuksensa tuosta kohtauksesta.\n\n\"Ah, tuo kirje\", jupisi hän moneen kertaan. \"Tuo kirje! Mitä\nantaisinkaan, jos saisin tietää sen sisällön!\"\n\nValitettavasti se oli mahdotonta. Kotvasen jälkeen pyysi eversti\nLujamieltä jatkamaan kertomustansa.\n\nMetsästäjä jutteli hänelle sitten, millä tavoin hänen oli onnistunut\npäästä vihollisrivien läpi ja saapua linnoitukseen.\n\nTämä rohkea teko kummastutti suuresti everstiä.\n\n\"Saatte pikemmin kiittää onneanne kuin järkevyyttänne\", virkkoi hän,\n\"tuolla tavoin rohjetessanne astua vihollisten keskelle.\"\n\nMetsästäjä hymyili hyväntuulisesti.\n\n\"Minä olin melkein varma onnistumisestani\", sanoi hän.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä tunnen pitkäaikaisesta kokemuksesta intiaanien tavat, minkävuoksi\nvoin melkein varmasti pelata heitä vastaan.\"\n\n\"Se on totta, mutta täällä ette ollut tekemisissä intiaanien kanssa.\"\n\n\"Anteeksi, eversti.\"\n\n\"Minä en käsitä; olkaa hyvä ja selittäkää tarkoituksenne.\"\n\n\"Se on helppoa: Sininen Repo saapui tänä iltana teksasilaisten leiriin\nkaksisataa soturia mukanaan.\"\n\n\"Minä en sitä tiennyt\", virkkoi eversti kummastuneena.\n\n\"Osoittaakseen kunnioitusta pelottaville liittolaisilleen jätti hän\nleirinsä vartioimisen täksi yöksi heidän huolekseen.\"\n\n\"Jotenka...\"\n\n\"Niin eversti, kaikki teksasilaiset nukkuvat tällä hetkellä koivet\noikoisina, sillä välin kuin apachivartijat valvovat tai ainakin ovat\nottaneet valvoakseen linjojen turvallisuutta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte sanoessanne, että ne ovat ottaneet valvoakseen?\"\n\n\"Tarkoitan, että punanahat eivät ymmärrä mitään meidän\nsodankäyntitavoistamme, että he eivät ole tottuneet vartioimaan ja että\nkaikki leirissä nukkuvat.\"\n\n\"Ah\", huudahti eversti jatkaen taas mietteissään kävelyä, jonka hän oli\nkeskeyttänyt vain metsästäjän kertomusta kuunnellakseen.\n\nTämä odotti luoden kysyvän silmäyksen don Felixiin, joka oli jäänyt\nhuoneeseen, kunnes komentaja suvaitsisi hänet lähettää pois.\n\nMuutaman minuutin kuluessa ei vaihdettu sanaakaan; don Juan näkyi\nolevan vakaviin mietteisiin vaipuneena.\n\nÄkkiä pysähtyi hän metsästäjän eteen katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n\"Olen tuntenut teidät jo kauan kuulopuheiden mukaan\", virkkoi hän\nlyhyesti; \"teitä pidetään uskollisena miehenä, johon voi luottaa.\"\n\nKanadalainen kumarsi vielä käsittämättä, mihin hän tällä esipuheella\ntähtäsi.\n\n\"Luulette siis, että vihollisleirissä nukutaan sikeästi?\" tutkaili\neversti.\n\n\"Siitä olen varma\", vastasi Lujamieli, \"olemme liian helposti kulkeneet\nheidän riviensä välitse, jotta voisi olla toisin.\"\n\nDon Felix astui lähemmäksi.\n\n\"Niin\", jupisi nuori upseeri, \"niillepä pitäisi antaa läksytys.\"\n\n\"Jota ne kipeästi kaipaisivatkin\", säesti majordomo.\n\n\"Ahaa\", virkkoi eversti hymyillen, \"olette siis käsittänyt\ntarkoitukseni, don Felix?\"\n\n\"Olen toki.\"\n\n\"Ja hyväksytte suunnitelmani?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Kello on nyt yksi aamulla\", jatkoi eversti vilkaisten uuninreunalla\nolevaan pöytäkelloon, \"juuri se hetki, jolloin uni on sikeintä. Vähät\nsiitä, me yritämme uloshyökkäystä. Herättäkää linnueen upseerit.\"\n\nMajordomo lähti. Viittä minuuttia myöhemmin saapuivat upseerit, jotka\nvielä olivat unenpöpperössä, päällikkönsä käskyä totellen, hänen\nluokseen.\n\n\"Caballeros\", puhui hän heille nähdessään heidät riveissä ympärillään,\n\"olen päättänyt hyökätä kapinallisia vastaan, yllättää heidät ja, jos\nmahdollista, sytyttää heidän leirinsä tuleen. Valitkaa sotilaittenne\njoukosta sataviisikymmentä miestä, joihin voitte luottaa. Käskekää\nheidän ottaa aseensa, varustakaa heidät sytytysaineilla, ja viiden\nminuutin päästä heidän tulee olla pihalla riveissä. Lähtekää, ja ennen\nkaikkea varoitan olemaan niin hiljaa kuin suinkin.\"\n\nUpseerit tekivät kunniaa ja astuivat heti ulos.\n\nEversti kääntyi sitten Lujamielen puoleen.\n\n\"Oletteko väsynyt?\" kysyi hän.\n\n\"Sitä en ole milloinkaan.\"\n\n\"Te olette taitava?\"\n\n\"Niin sanotaan.\"\n\n\"Hyvä on! Te saatte meitä opastaa. Valitettavasti olisi minulla\ntarvinnut olla kaksi muutakin opasta.\"\n\n\"Minä voin ne teidän arvoisuudellenne hankkia.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Niin, metsänkävijän ja comanchi-päällikön, jotka saapuivat minun\nkanssani linnoitukseen ja joista vastaan omalla hengelläni: Uskollisen\nSydämen ja Mustan Hirven.\"\n\n\"Hyvä, ilmoittakaa heille ja menkää kaikki kolme linnan pihalle minua\nodottamaan.\"\n\nLujamieli riensi ilmoittamaan ystävilleen.\n\n\"Jos tuo metsästäjä puhui totta, ja sen minä uskon\", jatkoi eversti\nkääntyen majordomoon, \"niin olen varma, että meillä on oivallinen\ntilaisuus maksaa kapinallisille satakertaisesti se paha, mitä he ovat\nmeille tehneet. Lähdettekö mukaani, don Felix?\"\n\n\"Minä en haluaisi, vaikka saisin omaisuuden, askeltakaan jäädä teistä\ntämänlaatuisessa tilanteessa!\"\n\n\"Tulkaa siis, sillä osasto jo varmaankin odottaa meitä.\"\n\nHe lähtivät huoneesta.\n\n\n\n\nXIV\n\nEhdotus\n\n\nSamana yönä melkein samalla hetkellä luki Jaguari telttansa perällä,\nkarkeatekoisella, melkein höyläämättömällä tammisella jakkaralla\nistuen, nojaten kyynärpäällään pöytään ja käsi poskella, hämärästi\nhohtavan kynttiläpahasen epävarmassa valossa sinä iltana saamiaan\ntärkeitä raportteja.\n\nLukemiseensa syventyneenä ei kapinallisten nuori päällikkö kiinnittänyt\nmitään huomiota meluun ulkopuolelta, kunnes jokseenkin voimakas\nilmavirta äkkiä värähdytti kynttilänsydämessä lepattavaa lieskaa ja\nmiehen varjo lankesi mustana hänen telttansa kankaalle.\n\nKiusaantuneena siitä, että häntä lukemisessaan häirittiin, kohotti hän\närtyneenä päätänsä ja katsoi teltan ovelle rypistäen kulmiaan tavalla,\njoka ei ennustanut mitään hyvää moiselle sopimattomalla hetkellä\nsaapuneelle häiritsijälle. Mutta nähdessään oviaukossa pitkään\nkivääriin nojaavan miehen, joka tähtäsi häneen kiiltokivien lailla\nhehkuvin silmin, saattoi Jaguari tuskin hillitä kummastuksenhuutoa ja\nliikahti tarttuakseen pöydälle hänen kätensä ulottuviin laskettuihin\npistooleihin.\n\nTällä miehellä, jonka jo olemme joutuneet esittelemään lukijoillemme\neräässä varsin vakavassa tilanteessa, ei totta puhuaksemme ollut\nulkonäössään mitään sellaista, mikä häntä paljonkaan suositteli.\n\nHänen villi katseensa, kovat kasvonpiirteet, joiden ankaruutta pitkä\nvalkoinen parta tehosti, kookas vartalo ja oudonnäköinen puku, kaikki\nherätti vastenmielisyyttä ja melkein pelkoa.\n\nJaguarin liike sai kaamean hymyn välähtämään hänen kalpeilla\nhuulillaan.\n\n\"Mitä hyödyttää tavoittaa aseitanne?\" kysyi hän käheällä äänellä ja\nmäiskäytti oikealla kädellään pyssynsä piippua. \"Jos aikomukseni olisi\nollut teidät tappaa, olisitte jo aikoja sitten kuollut.\"\n\nNuori mies pyöräytti jakkaraansa ja joutui siten istumaan päin\nmuukalaista.\n\nMolemmat miehet katselivat toisiaan hetkisen mitä tarkkaavaisimmin.\n\n\"Oletteko minuun jo kylliksi tuijottanut?\" kysyi vieras vihdoin.\n\n\"Olen\", vastasi Jaguari, \"mutta sanokaahan nyt minulle, kuka te olette,\nmikä teidät tänne tuo ja kuinka olette päässyt minun luokseni asti.\"\n\n\"Latelettepa te monta kysymystä yhdellä haavaa. Kuitenkin koetan niihin\nvastata. Kuka olen, sitä ei ainoakaan ihminen tiedä. Onpa hetkiä,\njolloin en tiedä sitä itsekään. Minä olen kirottu ja ylenannettu, joka\nsamoilen erämaassa kuin villipeto saalista etsimässä. Punanahat, joiden\nleppymätön vihollinen olen ja joissa herätän taikauskoista kammoa,\nnimittävät minua Klein-Stomaniksi. Riittävätkö teille nämä tiedot?\"\n\n\"Mitä, se Valkoinen Nylkijäkö...?\" huudahti nuori mies äärimmilleen\nkummastuneena.\n\n\"Se minä olen\", vastasi muukalainen tyynesti, \"toisinaan mainitaan\nminua myös Säälittömän nimellä.\"\n\nKaiken tämän lausui vanhus sillä yksitoikkoisella ja käheällä äänellä\nkuin on ominaista ihmisille, jotka kauan ovat olleet poissa\nkaltaistensa seurasta, tuomittuina pakolliseen vaitioloon, kunnes\npuhuminen on käynyt heille melkein vaivaksi.\n\nJaguari teki vastenmielisyyttä osoittavan eleen tätä kaameannäköistä\nmiestä katsellessaan, jonka synkkä maine oli verisine sädekehineen\nehtinyt hänenkin korviinsa.\n\nHänen mieleensä muistui heti kaikki villeyden ja julmuuden piirteet,\njoista tätä miestä syytettiin, ja näiden muistelmien vallassa hän sanoi\ninhon sävyyn, jota ei viitsinyt salata:\n\n\"Mitä yhteistä on teillä ja minulla?\"\n\nVanhus hymyili ivallisesti.\n\n\"Jumala\", vastasi hän, \"liittää ihmiset toisiinsa näkymättömillä\nsiteillä, tehden heidät siten toisistaan riippuvaisiksi. Hän on\nkorkeimmassa viisaudessaan niin säätänyt, jotta yhteiskunnat tulisivat\nmahdollisiksi.\"\n\nKuullessaan tämän omituisen erakon mainitsevan Jumalan nimeä ja\nesittävän näin merkillisen väitteen kummastui Jaguari entistä enemmän.\n\n\"En kiistele kanssanne\", vastasi hän; \"jokainen seuraa elämässä sitä\npolkua, jonka kohtalo on hänelle viitoittanut, eikä minun asianani ole\nteitä tuomita hyvässä eikä pahassa. Kuitenkin luulen, että minulla on\noikeus kieltää kaikki yhteistunne meidän välillämme, olkootpa tunteenne\nminua kohtaan ja ne vaikutteet, jotka teidät tänne toivat, mitkä\ntahansa. Tähän saakka olemme pysyneet toisillemme vieraina, ja toivon,\nettä edeskinpäin sellaisina pysymme.\"\n\n\"Mitäpä te siitä tiedätte? Mitä takeita teillä on siitä, että tämä on\nensimmäinen kerta, kun olemme joutunet vastatusten? Ihminen ei voi\nvastata menneisyydestä enempää kuin tulevaisuudestakaan, molemmat ovat\nhäntä korkeamman kädessä, hänen kädessään, joka tuomitsee tekomme\nvälittömästi ja jolla on vain yksi paino ja yksi mitta, sanalla sanoen\nJumalan.\"\n\n\"Minä ihmettelen\", vastasi Jaguari, jonka mielenkiinto väkisinkin\nheräsi, \"että Jumalan nimi niin usein on huulillanne.\"\n\n\"Se johtuu siitä, että se on syvälle kaiverrettu sydämeeni\", vastasi\nvanhus synkän surumielisyyden ilmein, mikä levitti varjon hänen\nankarille pirteilleen. \"Sanoittehan itse, että te ette tahtonut minua\ntuomita. Säilyttäkää minusta ne huonot käsitykset, jotka ehkä\nvalheelliset huhut ovat teissä synnyttäneet. Vähät välitän siitä, mitä\nihmiset ajattelevat; minä en tunnusta muuta tuomaria kuin tekoni ja\nomantuntoni.\"\n\n\"Olkoonpa niin; mutta sallikaa minun nyt huomauttaa teille, että aika\nrientää ja yö kuluu, että tärkeät tehtävät vaativat harrastukseni ja\nettä minun tarvitsee olla yksin.\"\n\n\"Siis ajatte minut pois. Valitettavasti ei minua tällä hetkellä huvita\ntäyttää toivomustanne tai, jos mieluummin käytätte sitä sanaa, totella\nkäskyänne. Tahdon ensin vastata kaikkiin kysymyksiinne, ja vasta\nsitten, jos sitä silloin vielä haluatte, minä poistun.\"\n\n\"Tuollainen itsepäisyys teidän puoleltanne voisi käydä teille\nturmiolliseksi. Olkaahan siis varuillanne.\"\n\n\"Miksi uhkailla henkilöä, joka ei teitä solvaa?\" vastasi vanhus yhä\ntyynenä. \"Luuletteko siis, että olen ilman aikojani tänne vaivautunut?\nEn suinkaan. Vakavat syyt ovat tuoneet minut luoksenne, ja ellen pahoin\npety, niin pian huomaatte, että sitä aikaa, jota minulta nyt\nnureksitte, ette olisi voinut käyttää paremmin kuin minua\nkuuntelemalla.\"\n\nJaguari kohautti kärsimättömästi olkapäitänsä. Hänestä oli\nvastenmielistä käyttää väkivaltaa miestä kohtaan, joka ei häntä\npuhutellessaan ollut toki millään tavoin mennyt ehdottoman\nsäädyllisyyden rajojen ulkopuolelle, ja sitäpaitsi hän tunsi vastoin\ntahtoaankin salaisen aavistuksen, joka hänelle kuiskasi, että tuon\nomituisen ukon käynti olisi hänelle hyödyllinen.\n\n\"Puhukaa siis\", virkkoi hän tälle hetkisen kuluttua sellaisen henkilön\näänellä, joka alistuu johonkin epämieluiseen, kun ei voi sitä välttää,\n\"mutta puhukaa lyhyesti.\"\n\n\"Minä en ole kyllin kerkeä haastelemaan, jotta pitkät keskustelut minua\nmiellyttäisivät\", vastasi Nylkijä, \"ja sanon siis vain sen, mikä on\nehdottoman välttämätöntä, jotta minut hyvin ymmärtäisitte.\"\n\n\"Aloittakaa siis enemmittä esipuheitta.\"\n\n\"Kyllä. Minä palaan nyt toiseen minulle tekemistänne kysymyksistä.\nHaluaisitte tietää, miksi olen tullut tänne. Sen sanon pian, mutta minä\nvastaan ensin kolmanteen kysymykseenne: kuinka pääsin teidän\nluoksenne?\"\n\n\"Se\", huudahti Jaguari, \"tuntuu minusta tosiaan merkilliseltä!\"\n\n\"Se ei ole niin merkillistä kuin luulette. Voisin vakuuttaa olevani\nliian vanha preirien samoilija, jotten kykenisi pettämään\nvalppaimpiakin vartijoita, mutta tunnustan mieluummin totuuden; siitä\non teille enemmän hyötyä. Olette täksi yöksi uskoneet vartiotoimen\nleirissänne apachilaishurtille, jotka sensijaan, että valvoisivat,\nkuten ovat lupautuneet tekemään, ovat nukkuneet asemilleen ja vaipuneet\nniin sikeään uneen, että kuka tahansa voi mielensä mukaan astua\ntelttarivienne keskelle. Se on siihen määrin totta, että tuskin kaksi\ntuntia sitten vaelsi kahdeksanhenkinen joukkue leirinne halki ja saapui\nhaciendaan kenenkään yrittämättä sitä estää.\"\n\n\"_Vive Dios_\", huudahti Jaguari nousten kiukusta kalpeana. \"Onko se\nmahdollista!\"\n\n\"Olenhan minä itse siitä todistuksena\", vastasi vanhus kuivasti.\n\nNuori mies sieppasi molemmat pistoolinsa ja teki äkillisen liikkeen\nsyöksyäkseen ulos. Muukalainen pidätti häntä.\n\n\"Mitä hyödyttää\", sanoi hän, \"haastaa riitaa liittolaistenne kanssa?\nSe, mitä on tapahtunut, on tosiasia, ja parasta on kärsiä sen\nseuraukset. Olkoon se teille vain läksynä, jotta osaisitte toiste olla\nvarovaisempi.\"\n\n\"Entä nuo henkilöt, jotka kulkivat leirin läpi?\" tiedusti Jaguari\nkatkonaisella äänellä.\n\n\"Heidän puoleltaan ei teillä ole mitään pelättävissä, ne olivat vain\npoloisia metsästäjiä ja luultavasti etsivät turvaa kahdelle naiselle,\njotka heillä oli mukanaan.\"\n\n\"Kahdelle naiselle?\"\n\n\"Niin, toinen oli valkoinen ja toinen intiaani. Vaikka he olivat\nmiehiksi puettuina, tunsin minä heidät, sitä helpommin, kun jo kauan\naikaa olin pitänyt joukkuetta silmällä.\"\n\n\"Ah\", virkahti Jaguari miettiväisesti, \"tunnetteko jonkun niistä\nmetsästäjistä?\"\n\n\"Yhden ainoan, ja hän on luultavasti tämän haciendan _tigrero_.\"\n\n\"Lujamieli!\" huudahti Jaguari äänenpainolla, jota mahdoton tulkita.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Toinen noista kahdesta naisesta on siis hänen tyttärensä Carmela?\"\n\n\"Luultavasti.\"\n\n\"Hän on siis nykyisin Mezquitessa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oh\", huudahti Jaguari kuohahtaen, \"minun täytyy hinnalla millä tahansa\nvallata se kirottu hacienda.\"\n\n\"Sitäpä minä juuri tulinkin teille ehdottamaan\", sanoi nylkijä\nrauhallisesti.\n\nNuori mies astahti eteenpäin.\n\n\"Häh!\" äännähti hän, \"mitä sanotte?\"\n\n\"Sanon\", vastasi vanhus samaan sävyyn, \"että minä tulen teille\nehdottamaan haciendan valtausta.\"\n\n\"Tekö?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Se on mahdotonta!\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Koska\", virkkoi Jaguari kiihtyneenä, \"hacienda on hyvin linnoitettu.\nSitä puolustamassa on lukuisa ja urhoollinen miehistö, jota johtaa eräs\nmeksikolaisen armeijan parhaimmista upseereista, ja niinä\nseitsemänätoista vuorokautena, kun olen sen kirottuja muureja\nsaartanut, en ole kaikilla ponnistuksillani kyennyt askeltakaan\netenemään.\"\n\n\"Kaikki tuo on totta.\"\n\n\"Siis?\"\n\n\"Siis minä toistan teille ehdotukseni.\"\n\n\"Mutta miten siinä menettelisitte?\"\n\n\"Se on minun asiani.\"\n\n\"Tuo ei kai ole vastaus?\"\n\n\"En voi antaa muunlaista.\"\n\n\"Mutta...?\"\n\n\"Missä voimalla ei saada mitään aikaan, siellä tulee käyttää\nviekkautta. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?\"\n\n\"Kyllä, mutta täytyyhän olla käytettävissä tarpeelliset keinot.\"\n\n\"Ne keinot on minulla.\"\n\n\"Meidän vallataksemme haciendan.\"\n\n\"Minä päästän teidät sen sisäpuolelle, lopusta saatte itse huolehtia.\"\n\n\"Oh, kerran sinne päästyäni en sieltä enää lähde.\"\n\n\"Suostutte siis?\"\n\n\"Hetkinen.\"\n\n\"Te epäröitsette?\"\n\n\"Minä epäröitsen.\"\n\n\"Siksikö, että tarjoan teille odottamattoman menestyksen?\"\n\n\"Juuri siksi.\"\n\n\"En käsitä teitä.\"\n\n\"Minä selitän.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\n\"Ei ole mahdollista, että te vain minun tähteni tai sitä asiaa\nedistääksenne, jonka puolesta taistelen, olette tullut tekemään minulle\ntällaisen ehdotuksen?\"\n\n\"Ehkei.\"\n\n\"Pitäkäämme korttimme pöydällä. Mikä muuten lienettekin miehiänne,\nkatselette te asioita tavalla, joka tekee teidät varsin\nvälinpitämättömäksi sen kamppailun hyvistä tai huonoista vaiheista,\njohon tämä onneton maa on joutunut.\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\n\"Enkö sitä arvannut? Te välitätte vähän siitä, onko Teksas vapaana vai\norjuutettuna.\"\n\n\"Sen myönnän.\"\n\n\"Teillä on siis joku muu syy toimiaksenne niinkuin toimitte?\"\n\n\"Ainahan on syy.\"\n\n\"Tietysti, ja juuri sen syyn minä tahdon tietää.\"\n\n\"Mutta jos minä kieltäydyn sitä teille ilmoittamasta?\"\n\n\"Silloin en suostu ehdotukseenne.\"\n\n\"Olisitte väärässä.\"\n\n\"Mahdollisesti.\"\n\n\"Miettikää.\"\n\n\"Olen jo miettinyt.\"\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys, jonka vanhus sitten keskeytti.\n\n\"Te olette epäluuloinen ja itsepäinen lapsi\", sanoi hän, \"joka\nharhaantuneesta uskollisuudentunteesta hylkäätte uhmamielin\ntilaisuuden, jota ei teille ehkä enää koskaan tarjoudu.\"\n\n\"Minä olen niin uhmaileva. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön: minä\ntunnen teidät vain perin pahoista huhuista, teidän maineenne on katala,\nmikään ei minulle todista, että te apunne tarjoamisen verukkeella ette\nvirittäisi minulle ansaa.\"\n\nVanhuksen kuullessa nämä sanat peitti äkillinen puna hänen kasvonsa ja\nhermostunut puistatus vapisutti hänen kaikkia jäseniään, mutta\ntahdonponnistuksella hänen onnistui hillitä tuntemansa liikutus, ja\nmuutaman silmänräpäyksen kuluttua hän vastasi tyynellä äänellä, jossa\nkuitenkin vielä värähti hänen sydämensä pohjalla möyryävän myrskyn\nmaininkeja.\n\n\"Minä annan teille anteeksi\", lausui hän; \"tuolla tavallahan teidän\ntäytyikin minua puhutella, enkä voi siitä teille suuttua. Aika rientää,\nkello on lähes yksi aamulla. Kohta on liian myöhäistä panna toimeen\nrohkea suunnitelmani, ja minä lisään vain yhden sanan. Miettikää,\nennenkuin vastaatte, sillä siitä vastauksesta riippuu minun päätökseni.\nVaikutin, joka minut saa tarjoutumaan oppaaksenne hankkiakseni teille\npääsyn haciendaan, on aivan henkilökohtainen eikä koske teitä tai\nteidän tehtäväänne vähimmässäkään määrässä.\"\n\n\"Mutta mitä takeita annatte minulle aikomustenne vilpittömyydestä?\"\n\nVanhus astahti eteenpäin, suoristi korkean vartalonsa ja lausui ylvään\nmajesteettisella äänensävyllä:\n\n\"Sanani, sellaisen miehen sanan, joka, puhuttakoonpa hänestä mitä\nhyvänsä, ei ole koskaan pettänyt velvollisuuttaan itseään kohtaan. Minä\nvannon teille kautta kunniani, sen Jumalan kuullen, jonka eteen meidät\nkumpikin ehkä pian kutsutaan, että aikomukseni ovat puhtaat ja\nvilpittömät, ilman mitään kavalluksen sala-ajatusta. Vastatkaa nyt,\nminkä päätöksen teette!\"\n\nVanhuksen lausuessa nämä sanat oli hänen asennossaan, liikkeissään ja\nkasvoissaankin sellaisen ylevyyden ja suoruuden leima, että hän näytti\nkirkastetulta.\n\nVastoin tahtoaankin tunsi Jaguari itsensä liikutetuksi. Häntä tenhosi\nja veti puoleensa tuo äänensävy, joka tuntui tulevan sydämestä.\n\n\"Minä suostun\", sanoi hän lujalla äänellä.\n\n\"Sitä odotinkin\", vastasi vanhus; \"nuorissa ja ylevissä luonteissa\nlöytävät jalot tunteet aina vastakaikua. Ette joudu katumaan minulle\nsuomaanne luottamusta.\"\n\n\"Tuossa käteni\", virkkoi nuori mies innostuen, \"puristakaa sitä, se on\nystävän käsi.\"\n\n\"Kiitos\", vastasi vanhus kyynelten helmeillessä hänen silmäluomillaan;\n\"tuo sana korvaa minulle monet kärsimykset ja surut.\"\n\n\"Selittäkäähän minulle nyt suunnitelmanne.\"\n\n\"Sen teen parilla sanalla. Mutta ennenkuin pohdimme menettelytapaa,\njohon ryhdymme, käskekää melua nostamatta kerätä kolme-, neljäsataa\nmiestä, jotta voisimme heti lähteä liikkeelle, kun olemme päässeet\nyksimielisiksi.\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\n\"Minun ei tarvitse neuvoa teille varovaisuutta. Teidän miestenne tulee\nkokoontua mitä suurimmassa hiljaisuudessa. Älkää ottako punanahkoja\nmukaanne, niistä olisi teille enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Minä en\nhalua, että he näkevät minut. Tiedättehän, että olen heidän\nvihollisensa.\"\n\n\"Olkaa huoletta, minä noudatan toivomustanne.\"\n\nJaguari lähti, mutta viipyi tuskin neljännestuntia. Sillä välin seisoi\nValkoinen Nylkijä liikkumattomana teltan keskellä, nojaten\nmiettiväisenä kiväärinsä piippuun, jonka perän oli työntänyt maahan.\n\nPian kuului ulkona ikäänkuin heikkoa mehiläisten surinaa pesästä. Leiri\nheräsi.\n\nJaguari astui sisään.\n\n\"Nyt\", virkkoi hän, \"ovat määräykset annetut. Ennen kuin\nneljännestuntia on kulunut, on neljäsataa miestä tarttunut aseisiin.\"\n\n\"Siinä on enemmän aikaa kuin tarvitsemme siihen, mitä minulla on teille\nsanottavaa. Suunnitelmani on mitä yksinkertaisin, ja jos te noudatatte\nsitä pilkusta pilkkuun, pääsemme miekaniskutta haciendaan. Kuunnelkaa\nminua tarkasti.\"\n\n\"Puhukaa.\"\n\nVanhus siirsi jakkaran pöydän luo, jonka edessä Jaguari seisoi,\nistuutui, laski kiväärinsä sääriensä väliin ja aloitti.\n\n\"Olen tuntenut Mezquiten haciendan jo hyvin kauan\", sanoi hän.\n\"Tapahtumain johdosta, joiden kertominen kävisi pitkäksi ja jotka eivät\nteitä paljonkaan huvittaisi, kuuluin lähes vuoden ajan sen\nasujaimistoon toimien siellä majordomona. Siihen aikaan eli vielä\nnykyisen omistajan isä, ja eräistä syistä hän osoitti minulle mitä\nsuurinta luottamusta. Tiedätte, että kun espanjalaiset\nvalloituskaudella rakensivat näitä haciendoja, he tekivät niistä\npikemminkin linnoituksia kuin maakartanoita, koska heidän melkein joka\npäivä oli pakko puolustautua punanahkain hyökkäyksiä vastaan. Ja minun\non kerrottava teille, että jokaisessa linnoituksessa on naamioitu\nportti, salainen uloskäytävä, jota tarpeen tullen käytetään joko\nruokavarojen tai lisävoimien tuomiseen linnueelle tai pakenemiseen, jos\ntilanne käy liian tiukaksi.\"\n\n\"Oh\", huudahti Jaguari lyöden otsaansa, \"olisiko tässäkin haciendassa\ntuollainen salaportti?\"\n\n\"Kärsivällisyyttä, sallikaa minun jatkaa.\"\n\n\"Mutta\", vastasi nuori mies, \"katsokaa: tuossa on ihan tarkka\nasemakartta Mezquitesta, sellaisen miehen tekemä, jonka perhe isästä\npoikaan on kolmen sukupolven ajan asunut siellä, eikä piirrokseen ole\nmitään sellaista merkitty.\"\n\nVanhus loi välinpitämättömän katseen karttaan, jota nuori mies hänelle\nnäytti.\n\n\"Ei ole merkitty\", jatkoi hän, \"koska tämän salaisuuden yleensä tuntee\nainoastaan haciendan omistaja, mutta sallikaa minun lopettaa.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa!\"\n\n\"Nämä salaportit, jotka valloituksen jälkeen olivat niin hyödylliset,\nmenettivät ajan pitkään merkityksensä, ja maassa vallinneen pitkän\nrauhan aikana ne kokonaan laiminlyötiiin. Kun niistä ei ollut mitään\nhyötyä, unohtuivatkin ne vähitellen kokonaan, ja olenpa varma, että\nharva _haciendero_ nykyään tietää sellaisia salaportteja kartanoissaan\nolevankaan; eikä tiedä Mezquitenkaan omistaja.\"\n\n\"Mistä voitte sellaista otaksua? Ehkä portti on tukittu tai sitä\npuolustamassa on ainakin vahva sotaväenosasto.\"\n\nVanhus hymyili.\n\n\"Ei\", vastasi hän, \"porttia ei ole tukittu eikä mitään sotaväkeä ole\nsitä vartioimassa.\"\n\n\"Oletteko siitä varma?\"\n\n\"Enkö teille sanonut, että olen useita päiviä samoillut ympäristöllä?\"\n\n\"Sitä en muista.\"\n\n\"Tahdoin hankkia varmuuden tuosta portista, jonka ennen muinoin\nsattumalta keksin.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Niin, minä ryhdyin sitä etsimään. Löysin ja avasin sen.\"\n\n\"_Vive Dios_!\" huudahti Jaguari riemuissaan. \"Sitten on hacienda\nmeidän!\"\n\n\"Sen uskon, jollei tapahdu mitään onnettomuutta tai ihmettä, jotka\nkumpikin ovat yhtä vähän otaksuttavia.\"\n\n\"Mutta missä se portti sijaitsee?\"\n\n\"Kuten aina, paikassa, jossa sen olemassaoloa vähimmin aavistaisi.\nKatsokaa\", lisäsi hän kumartuen asemakartan yli, \"tätä kukkulalle\nrakennettua haciendaa voi pitkän saarron aikana uhata vedenpuute, jos\nsen pumppulaitokset joutuvat epäkuntoon, eikö totta?\"\n\n\"Olette oikeassa.\"\n\n\"No niin. Sillä puolella juoksee joki kallioiden juurella, joiden\nhuipulta haciendan muurit kohoavat.\"\n\n\"Niin, niin\", virkkoi nuori mies, joka seurasi hyvin tarkkaavaisesti\nvanhuksen opastelua.\n\n\"Syystä päätellen, että hacienda siltä sivulta oli valloittamaton\",\njatkoi viimemainittu, \"olette tyytynyt sijoittamaan virran partaalle\nvain muutamia vartioita pitämään silmällä vihollisen liikkeitä.\"\n\n\"Kaikki pako siltä puolelta on linnueelle mahdoton sekä muurien\nkorkeuden että joen vuoksi, joka on luonnollisena vallihautana.\"\n\n\"Ka niin, juuri näissä kallioissa melkein vedenrajassa on portti, josta\nastumme sisään. Se avautuu luonnolliseen luolaan, jonka suuaukko on\nniin tukkeutunut köynnöskasveilla, että joen toiselta rannalta on\nmahdoton sen olemassaoloa aavistaa.\"\n\n\"Siis\", huudahti Jaguari, \"on tuo linnoitus, joka tähän asti on alati\nollut Teksasin raskaan kahleen renkaana, huomenna itsenäisyyden\nvankimpia varustuksia. Ylistetty olkoon Jumala, joka sallii niin\nloistavan voiton palkita ponnistuksemme!\"\n\n\"Toivon näkeväni teidät ennen auringonnousua paikan valtiaana.\"\n\n\"Jumala sen suokoon!\"\n\n\"Nyt lähdemme, milloin vain haluatte.\"\n\n\"Heti kohta, heti kohta.\"\n\nHe astuivat ulos teltasta.\n\nJaguarin määräysten mukaan oli John Davis herättänyt neljäsataa\nvalittua miestä, teksasilaisten sissien rohkeimpia ja taitavimpia\ntarkk'ampujia, jotka nyt olivat kokoontuneet teltan edustalle.\n\nHe seisoivat riveissä muutaman askeleen päässä liikkumattomina ja\nääneti. Heidän kiväärinsä, joiden piiput oli tummennettu, jotteivät\nkielitellen välähtelisi kuun säteissä heijastuen, olivat kentällä\npyramideiksi kytkettyinä.\n\nUpseerit olivat eri ryhmässä. He haastelivat keskenään hiljaisella\näänellä ja hiukan kiihtyneinä, tajuamatta äsken saamaansa käskyä ja\ntietämättä, minkätähden heidän päällikkönsä oli heidät herättänyt.\n\nJaguari astui heitä kohti.\n\nHänen lähestyessään vetäytyivät upseerit oikealle ja vasemmalle.\nNylkijän seuraamana astui nuori mies kehään, joka heti sulkeutui\njälleen.\n\nVanhuksen huomatessaan ja heti tunnettuaan, päästi John Davis\ntukahdutetun hämmästyksenhuudon.\n\n\"Caballeros\", virkkoi Jaguari hiljaisella äänellä, \"me yritämme\nyllättävää salahyökkäystä, joka onnistuessaan saattaa meidät haciendan\nherroiksi melkein miekaniskutta.\"\n\nKummastuksen jupina kulki kuin puistatuksena upseerien riveissä.\n\n\"Henkilö, johon minä aivan ehdottomasti luotan\", jatkoi Jaguari, \"on\nilmoittanut minulle salaisen portin, jota linnue ei tiedä ja jonka\nkautta pääsemme muurien sisälle. Asettukoon jokainen teistä osastoansa\njohtamaan. Meidän on liikuttava äänettöminä ja melutta kuin\nintiaanisoturit sotapolullaan. Olettehan minut käsittäneet, ja minä\nluotan teidän apuunne. Erilleen joutuessamme olkoon tunnussanana:\n_Texas y libertad_. Paikoillenne!\"\n\nKehä särkyi, ja jokainen upseeri meni määrätylle paikalleen.\n\nSilloin lähestyi John Davis Jaguaria.\n\n\"Sananen\", virkkoi hän kumartuen päällikön korvaa kohti.\n\n\"Puhukaa.\"\n\n\"Tiedättekö, kuka on tuo mies, joka on mukananne?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\n\"Oletteko siitä varma?\"\n\n\"Hän on Valkoinen Nylkijä.\"\n\n\"Ja te luotatte häneen?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\nAmerikkalainen kohautti päätänsä.\n\n\"Hänkö on teille ilmaissut portin, josta meidän on tunkeuduttava\nsisälle?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Olkaa varuillanne.\"\n\nJaguari kohautti vuorostaan olkapäitänsä.\n\n\"Te olette hullu\", sanoi hän.\n\n\"Hm, se on mahdollista\", virkkoi John, \"mutta sittenkin pidän häntä\nsilmällä.\"\n\n\"Kuten haluatte.\"\n\n\"Saammehan nähdä.\"\n\nAmerikkalainen seurasi Jaguaria luotuaan vanhukseen epäilevän katseen\nvielä kerran.\n\nTämä ei näkynyt vähääkään välittäneen tuosta syrjäkeskustelusta.\nNäyttäen välinpitämättömältä kaikesta, mitä ympärillä tapahtui, hän\nodotti kivääriinsä nojautuen, kunnes Jaguari suvaitsisi antaa\nlähtökäskyn.\n\nVihdoin kuului tämä käsky rivistä riviin, ja kolonna liikahti.\n\nNämä miehet, jotka enimmältään olivat tottuneet pitkiin marsseihin\nerämaassa, koskettivat jaloillaan niin keveästi maata ja liikkuivat\nniin äänettömästi kuin aaveet olisivat liidelleet.\n\nIkäänkuin taivas olisi tahtonut asettua heidän puolelleen, nousi sillä\nhetkellä laaja musta pilvi sen kannen yli ja katkaisi kuun säteet,\nmuuttaen ennen vallinneen kirkkauden melkein välittömästi synkäksi\npimeydeksi, johon jono hävisi.\n\nJonkun askeleen päässä pääjoukon edessä kävelivät vieretysten Jaguari,\nValkoinen Nylkijä ja John Davis.\n\n\"Mainiota\", kuiskasi nuori mies, \"kaikki suosii meitä!\"\n\n\"Odottakaamme loppua\", jupisi amerikkalainen, jonka epäluulot eivät\nsuinkaan vähentyneet, vaan päinvastoin joka hetkeltä lisääntyivät.\n\nMutta sensijaan, että olisi lähdetty leiristä haciendan puolelta, jonka\ntumma varjo häämöitti synkkänä ja uhkaavana kukkulan huipulla, teetti\nNylkijä kolonnalla pitkän kierroksen leirin taitse.\n\nMitä syvin äänettömyys vallitsi kentällä, leiri ja hacienda näkyivät\nnukkuvan, minkäänlaista valoa ei välähtänyt varjossa. Näin\ntäydellisestä hiljaisuudesta olisi voinut päätellä, että tasanko oli\nautio, mutta tämä teennäinen tyven verhosi siivillään kauheaa myrskyä,\njoka ensi merkistä puhkeaisi.\n\nNämä miehet hiipivät hiljaa kuin sudet, tähystäen ympäröivään\npimeyteen, sormi kiväärin liipaisimella, ja tunsivat sydämensä sykkivän\nkiihkeästä halusta päästä käsikähmään vihollistensa kanssa.\n\nOmituisena sattumana, kummallisena kohtalon oikkuna ryhtyivät\nsaartajat ja saarretut samalla hetkellä, niin sanoaksemme samassa\nsilmänräpäyksessä, kummatkin yrittämään puoleltaan päällekarkausta,\npaiskautuen umpimähkään toisiaan vastaan. Molemmat hyökkäsivät varman\nmenestyksen toivossa ja vakuutettuina, että yllättäisivät liian\nhuolettomina nukkuvat vihollisensa, palaen halusta heidät surmata.\n\nHeti leiristä lähdettyään lähestyivät kapinalliset virran rantaa, jonka\ntiheä pensasreunus ja vesikasvit olisivat täydessä päivänvalossakin\ntarjonneet heille varman suojan meksikolaisia vastaan.\n\nPäästyään parin kilometrin päähän vallituksista kolonna pysähtyi.\nValkoinen Nylkijä käveli yksinään muutaman askeleen eteenpäin ja palasi\nsitten Jaguarin luo.\n\n\"Tältä kohtaa meidän on mentävä joen yli\", virkkoi hän; \"siinä on\nkaalamo ja miehet uppoavat vain vyötäisiään myöten.\"\n\nJa muille esimerkkinä astui vanhus ensimmäiseksi joen uomaan.\n\nToiset seurasivat heti. Kuten Nylkijä oli maininnut, upposivat sotilaat\nvain vyötäisiin asti.\n\nHe astuivat kolme vierekkäin ja tiivistäen rivejänsä, voidakseen tehdä\ntenän jokseenkin vuolaalle virralle, joka ilman näitä varokeinoja olisi\nsaattanut temmata heidät mukaansa.\n\nKahtakymmentä minuuttia myöhemmin oli koko joukkue kerääntynyt luolaan,\njonka perältä avautui etsitty salaportti.\n\n\"Hetki on tullut, jona meidän on oltava entistä varovaisempia\", virkkoi\nsilloin Jaguari. \"Välttäkäämme verenvuodatusta, jos mahdollista. Älköön\nlausuttako sanaakaan, älköön ammuttako laukaustakaan ilman minun\nkäskyäni. Tässä on henki kysymyksessä.\" Sitten hän kääntyen Valkoisen\nNylkijän puoleen, sanoi tälle lujalla äänellä: \"No, avatkaahan nyt\nportti!\"\n\nTämä oli äärettömän levottomuuden hetki kapinallisille, jotka\nkärsimättömästi odottivat heitä vihollisista eroittavan heikon esteen\nluhistumista.\n\n\n\n\nXV\n\nSalamanisku\n\n\nPalaamme nyt haciendaan.\n\nEversti ja majordomo olivat astuneet alas pihaan, tavaten sinne\nkokoontuneina ne sataviisikymmentä valittua miestä, joilla eversti\naikoi yrittää suunnittelemaansa äkkihyökkäystä kapinallisten leiriä\nvastaan.\n\nNoudattaen saamaansa käskyä oli Lujamieli, varmennuttuaan siitä, että\nCarmela nukkui rauhallista ja virkistävää unta, rientänyt ilmoittamaan\nUskolliselle Sydämelle ja Mustalle Hirvelle, mitä eversti heiltä\nodotti.\n\nNämä kaksi miestä olivat heti seuranneet ystäväänsä linnan pihalle,\njolle sotilaat jo olivat kerääntyneet.\n\nEversti jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, viisikymmentä miestä\nkuhunkin. Hän ryhtyi itse johtamaan ensimmäistä ja piti kanadalaisen\nluonaan. Don Felix, jolla oli oppaanaan Uskollinen Sydän, johti toista\nosastoa; ja kolmatta, jonka etunenään asetettiin eräs kapteeni, vanha\nkokenut soturi, tuli Mustan Hirven opastaa.\n\nKun näihin toimenpiteisiin oli ryhdytty, antoi eversti lähtökäskyn.\n\nNuo kolme osastoa erkanivat heti ja lähtivät haciendasta kolmen eri\nportin kautta.\n\nEverstin suunnitelma oli mitä yksinkertaisin: Hiivittäisiin\nmeluttomasti kapinallisten leirin luo, astuttaisiin sinne kolmelta eri\nsivulta ja pistettäisiin se tuleen kolmesta kohtaa samalla kertaa.\nSitten karattaisiin tämän yllätyksen synnyttämän sekamelskan ja hälinän\nvallitessa ja huutamalla \"_Viva Mexico_!\" kapinallisten kimppuun,\nestettäisiin heidät yhtymästä tai sammuttamasta tulipaloa,\nsurmattaisiin heistä mahdollisimman paljon ja sitten peräydyttäisiin\nhyvässä järjestyksessä haciendaan.\n\nHetkellä, jona meksikolaiset lähtivät haciendasta, tapahtui heille,\nmitä samassa tuokiossa tapahtui leiristään lähteville\nkapinallisillekin: heidät verhosi äkkiä synkkä pimeys.\n\nEversti kumartui silloin Lujamieltä kohti, virkkaen hänelle hyvää\ntuulta ilmaisevalla äänellä:\n\n\"Tämä on hyvä enne retkemme onnistumiselle.\"\n\nJaguari sanoi melkein samaa Valkoiselle Nylkijälle miltei samassa\nsilmänräpäyksessä.\n\nKaikki kolme osastoa hiipivät äänettömästi vierua alaspäin, astuen\nperäkanaa ja perin huolellisesti tukehduttaen askeltensa melun.\n\nPäästyään jonkun matkan päähän teksasilaisten varustuksista he\npysähtyivät yhteisestä sopimuksesta hengähtämään, kuten tiikerit, jotka\nvalmistautuessaan hyökkäämään himoitsemansa saaliin kimppuun\nkyyristyvät ja vetäytyvät kerämäisesti kokoon ennen harppaustaan,\nsaadakseen voimakkaamman vauhdin.\n\nRivit suorittivat kaarimarssin kentällä, kääntääkseen leiriä kohden\nkyllin laajan rintaman. Sitten heittäytyi jokainen sotilas pitkäkseen\nmaahan, ja oppaiden kuiskaamasta merkistä alkoivat kaikki ryömiä\nmatelijain tavoin korkeassa ruohikossa, raivaten tiensä pensaiden läpi,\nedeten suoraviivaisesti ja ponnistellen esteiden yli, niitä koskaan\nkiertämättä.\n\nSanoimme, että Valkoinen Nylkijä, kaiketikin tuuditellakseen Mezquiten\nlinnueen sitä suurempaan turvallisuudentunteeseen ja uskotellakseen\nsille, että kaikki leirissä oli rauhallista, oli vastustanut\napachivartijain herättämistä, katsoen heidän valppaudestaan olevan\nvähän hyötyä, varmaa kun oli, että meksikolaiset eivät tohtisi jättää\npuolustuslinjojaan ja yrittää uloshyökkäystä.\n\nSe suunta, jonka vanhus oli määrännyt opastamalleen osastolle\nloitontaessaan sitä linnoituksen lähettyviltä, oli myöskin edistänyt\neverstin suunnitelmaa, joka muuten luultavasti olisi mennyt myttyyn.\n\nKuitenkin oli kanadalainen metsästäjä liian varovainen ja liian\ntottunut intiaanisotien viekkauteen, jottei ensin olisi ottanut selvää\nsiitä, ettei ollut mitään ansaa viritettynä. Niinpä hän päästyään noin\nviidentoista askeleen päähän olkavarustuksista käski osaston pysähtyä,\nminkä jälkeen hän käärmeen lailla luikertaen pensaiden ja risujen läpi,\njotka sillä kohtaa peittivät maata, ryömi edeltäpäin tiedustelemaan.\n\nUskollinen Sydän ja Musta Hirvi, joille hän ennen haciendasta\nlähtemistä oli antanut yksityiskohtaisia toimintaohjeita, suorittivat\nsaman liikkeen.\n\nTiedustelijat viipyivät kauan poissa tai ainakin tuntui siltä näistä\nmiehistä, jotka paloivat halusta karata vihollistensa kimppuun ja\nryhtyä hyökkäykseen.\n\nVihdoin palasi Lujamieli. Hän näytti huolestuneelta, hänen kulmansa\nolivat rypyssä ja synkkä levottomuus tuntui häntä vaivaavan.\n\nNämä oireet eivät jääneet everstiltä huomaamatta.\n\n\"Mikä teitä vaivaa?\" kysyi hän. \"Ovatko kapinalliset hälyttyneet?\nOletteko huomannut leirissä joitakin levottomuuden merkkejä?\"\n\n\"En\", vastasi toinen, itsepintaisesti tuijottaen eteensä ikäänkuin\nolisi tahtonut katseillaan lävistää pimeyden ja arvata salaisuudet, \"en\nole mitään nähnyt, mitään huomannut, leirissä vallitsee näennäisesti\nmitä syvin hiljaisuus.\"\n\n\"Näennäisesti, sanotte?\"\n\n\"Niin, koska on mahdotonta, että tuo tyyneys olisi todellista.\nTeksasilaiset kapinoitsijat ovat enimmäkseen vanhoja, erämaan moniin\nvaivoihin tottuneita metsästäjiä. Voin vielä käsittää, että he\niltayöstä eivät huomanneet apachivartijain tylsää välinpitämättömyyttä,\nmutta minä en mitenkään saata uskoa, ettei koko yökautena ainoakaan\nnoista sisseistä, joille varovaisuus on niin ehdottoman välttämätön,\nolisi herännyt käydäkseen asemilla ja ottaakseen selvää, että kaikki on\nkunnossa. Varsinkin odottaisin sitä Jaguarilta, tuolta rautaiselta\nmieheltä, joka ei koskaan torku ja jolla jo niin nuorena on sellainen\näly ja kokemus kuin tavallisesti on ainoastaan elämänsä puolipäivän\nsivuuttaneiden miesten etuutena.\"\n\n\"Ja siitä päättelette?\"\n\n\"Että kenties olisi parempi, ettemme jatkaisi tätä vakoilua, vaan\npalaisimme kiireimmiten haciendaan, sillä jollen pahoin erehdy, kätkee\ntämä pimeä yö tummilla siivillään kaameita salaisuuksia, joiden ennen\npitkää näemme toteutuvan ja joiden uhriksi saatamme joutua, jollemme\nole varuillamme.\"\n\n\"Siitä, mitä sanotte\", vastasi eversti, \"näen, että pikemmin esitätte\nminulle mieskohtaisia aavistelujanne kuin selostuksia tärkeistä\ntosiasioista, joita vakoillessanne olisitte havainnut.\"\n\n\"Niin kyllä, everstini, mutta teidän luvallanne huomautan, että nämä\novat miehen arveluita, jolle pitkän kokemuksen nojalla ei erämaassa\nenää ole salaisuuksia ja jonka aavistukset ovat harvoin pettäneet.\"\n\n\"Niin, kaikki tuo on oikein ja ehkä minun tulisi ottaa neuvonne\nvarteen. Päätökseni oli ehkä harkitsematon, mutta nyt on valitettavasti\nliian myöhäistä sitä peruuttaa. Tyhjin toimin palaaminen on mahdotonta.\nSiitä näkisivät sotamiehet, että olen laskenut väärin, eikä se käy\nmitenkään päinsä. Meidän pitää hinnalla millä hyvänsä alistua\nvaromattomuutemme seurauksiin ja työntyä eteenpäin, tapahtuipa mitä\ntahansa. Lisäämme vain valppauttamme ja koetamme toteuttaa tuumamme\nantautumatta liian vaaralliseen seikkailuun.\"\n\n\"Olen käytettävissänne, eversti, valmiina seuraamaan teitä kaikkialle,\nmihin vain suvaitsette käskeä.\"\n\n\"Eteenpäin siis Jumalan nimessä!\" virkkoi nuori upseeri päättäväisesti.\n\nKäsky annettiin kuiskaamalla, ja sotilaat, jotka tuo pitkä haastelu oli\nsaanut arvelemaan yhtä ja toista ja jotka pelkäsivät, että heidän oli\npakko palata, ottivat sen riemulla vastaan ja ponnistivat eteenpäin\nuudella innolla.\n\nVälimatka, joka heidät eroitti varustuksista, oli pian kuljettu, ja he\nkiipesivät vallien yli ainoankaan vartijan antamatta hälytysmerkkiä.\n\nÄkkiä nousi leiristä kolmelta eri taholta ääretön tulisuihku pyörteenä\ntaivaalle, ja huutaen \"_Viva Mexico_!\" hyökkäsivät yllättäjät\nvalveelle hätkähtäneiden kapinallisten kimppuun, jotka, ollen vielä\nunenpöpperössä, juoksivat sinne tänne, laisinkaan käsittämättä tätä\nliekkimyrskyä, joka ympäröi heidät joka taholta, ja sielukellojen\nlailla heidän korviinsa kajahtelevia kamalia huutoja.\n\nNoin tunnin ajan oli taistelu pelkkää sekamelskaa. Savu ja melu peitti\nkaikki.\n\nAmerikkalaisen tavan mukaan oli kapinallisilla enimmäkseen vaimonsa ja\nlapsensa mukanaan, ja heti ensi hetkestä riehahti ottelu suunnattomaksi\nja kauheaksi.\n\nPitkin kenttää harhaili joukko naisia huudelleen puolisoitaan ja\nveljiään, apachilaisia ratsumiehiä ajoi täyttä laukkaa säikähtyneiden\njalanastujain keskellä ja kaatuneista teltoista kuului lasten parkunaa\nja haavoitettujen voihkinaa.\n\nPian reunusti leirin yltympäri ääretön savuvyöhyke meksikolaisten\nvirittämiä liekkejä, vihollisten hyppiessä kuin villipedot ja kauheasti\nkiljuessa.\n\nKaikki tämä melu yhtyi sanomattoman kaameaksi kuoroksi, jonka kaiku\nlevisi näköpiirin äärimmäisille rajoille synkkänä ja surullisena kuin\nmeren mylvintä nousevassa myrskyssä.\n\nKansalaissotien kaameana tuloksena on, että ne päästävät ihmisten\npahimmat vaistot valtoimina riehumaan. Nämä unohtavat silloin kaikki\ninhimilliset tunteet, toivoen saavuttavansa tavoittelemansa päämäärän,\nja syöksyvät lakkaamatta eteenpäin välittämättä, kompastuvatko\nraunioihin tai kahlaavat veressä.\n\nMutta kun ensimmäinen ällistys oli ohi, alkoivat kapinalliset\nvähitellen kerääntyä meksikolaisten alituisista ponnistuksista\nhuolimatta, ja puolustus järjestettiin miten kuten.\n\nEversti Melendez oli saavuttanut tarkoituksensa. Hänen\näkkihyökkäyksensä oli täysin onnistunut ja teksasilaiset menettäneet\nkovin runsaasti miehiä ja ampumavaroja. Hän ei halunnut niin vähäisellä\nmiesjoukolla kuin hänellä oli ympärillään tunkeutua syvemmälle tähän\ntulileiriin, jossa liikuttiin vain liekkiholvin alla ja oltiin joka\nhetki vaarassa ruhjoutua toinen toisensa jälkeen hirveällä ryskinällä\nräjähtävien ruutivarastojen pirstaleista.\n\nEversti loi voitonriemuisen katseen ympärillään savuaviin\nraunioröykkiöihin ja antoi lopullisesti paluumerkin.\n\nMeksikolaiset olivat innostuksissaan hajaantuneet kaikkiin suuntiin.\nMuutamat olivat päällikkönsä toistetuista varoituksista huolimatta\nloitonneet jo niin kauaksi, etteivät ehtineet heti palata riveihinsä.\nHeitä oli odotettava.\n\nNuo kolme osastoa asettuivat puoliympyrään, ammuskellen kapinallisia,\njotka käyttäen hyväkseen sattuman heille suomaa hengähdysaikaa kävivät\nhetki hetkeltä lukuisammiksi.\n\nSilloin huomasivat nämä hyökkääjäin vähäisen lukumäärän ja vyöryivät\npäättäväisesti heitä vastaan.\n\nNyttemmin yhtyneet meksikolaiset tahtoivat suorittaa peräytymisensä,\nmutta joka silmänräpäys kävi tilanne heille yhä tukalammaksi ja uhkasi\ntulla arveluttavaksi.\n\nSydämestään raivostuneina, että olivat näin sallineet itsensä yllättää,\npaloivat teksasilaiset, joiden joukot yhä lisääntyivät, kostonhalusta\nja ahdistivat meksikolaisia, jotka näin ollen saattoivat peräytyä vain\naskel askeleelta, heidän kun oli pakko alati olla vihollista päin. He\nolivat joutumaisillaan saarrokseen, huolimatta sankarillisesta\npuolustautumisestaan. Kun eversti Melendez näki asemaansa uhkaavan\nvaaran, keräsi hän ympärilleen nelisenkymmentä päättäväistä miestä,\nasettui heidän etunenäänsä ja syöksyi vastustamattomalla voimalla\nkapinallisia vastaan.\n\nHämmästyneenä vuorostaan tästä tarmokkaasta ryntäyksestä, jollaista\neivät suinkaan olleet odottaneet, peräytyivät teksasilaiset ja\nluopuivat viimein ottelusta, järjestyäkseen uudelleen muutamaa sataa\nmetriä taemmaksi, everstin joukkoineen heitä miekka kädessä\nhätyyttäessä.\n\nTämä onnellinen viivytys antoi meksikolaisten pääjoukoille\nliikkumisaikaa, ja teksasilaisten palatessa hyökkäämään uudella\nvimmalla oli otollinen hetki jo ohi, ja meksikolaiset olivat\nlopullisesti kaikelta vaaralta turvassa.\n\n\"_Vive Dios_!\" huudahti eversti päästessään joukkonsa luo. \"Olipa se\nkuumaa leikkiä, mutta voitolle toki jäimme.\"\n\n\"En ole nähnyt Jaguaria koko taistelun aikana\", mutisi kanadalainen.\n\n\"Tosiaankin\", vastasi nuori päällikkö, \"se on omituista.\"\n\n\"Hänen poissaolonsa tekee minut levottomaksi\", virkkoi metsästäjä\nsurumielisesti; \"olisin mieluummin suonut hänen olleen saapuvilla.\"\n\n\"Missä ihmeessä hän lienee?\" huudahti eversti, joka oli äkkiä käynyt\nmiettiväiseksi.\n\n\"Ehkä saamme sen liiankin pian tietää\", vastasi kanadalainen kohauttaen\npahaa aavistaen päätänsä.\n\nÄkkiä, ikäänkuin sattuma olisi tahtonut osoittaa metsästäjän synkät\naavistukset tosiksi, nousi haciendasta tavaton melu, jonka keskeltä\nvoitiin eroittaa jatkuvan kivääritulen rätinään sekaantuneita\nhätähuutoja. Sitten leimahti Mezquiten yläpuolella kaamea hohde, joka\nväritti sen tulipalon kajastuksella.\n\n\"Eteenpäin, eteenpäin!\" huusi eversti. \"Vihollinen on tunkeutunut\nlinnoitukseen!\"\n\nEnsi silmäyksellä oli nuori upseeri käsittänyt, mitä oli tekeillä, ja\ntotuus oli valjennut hänen mieleensä.\n\nKaikki ryntäsivät haciendaa kohti, jonka sisällä ilmeisesti käytiin\ntuimaa taistelua.\n\nPian he saapuivat porteille, jotka onneksi heille vielä olivat heidän\ntoveriensa hallussa, ja syöksyivät pihaan.\n\nSiellä avautui heidän silmäinsä eteen kamala näytelmä.\n\nTapahtumain juoksu oli ollut tällainen:\n\nHetkellä, jolloin Valkoinen Nylkijä valmistausi vivulla vääntämään\nportin auki, kuului kapinallisten leiriä sytytteleväin meksikolaisten\nkajahduttama huuto luolaan kerääntyneiden teksasilaistenkin korviin.\n\n\"_Rayo de Dios_!\" huudahti Jaguari. \"Mitä tuo merkitsee?\"\n\n\"Luultavasti ovat meksikolaiset hyökänneet leiriinne\", vastasi vanhus\ntyynesti.\n\nNuori päällikkö vilkaisi häneen kulmainsa alta.\n\n\"Meidät on petetty\", sanoi John Davis vetäen pistoolin vireeseen ja\nojentaen piipun vanhusta kohti.\n\n\"Sitä alan uskoa\", jupisi Jaguari, jonka kaikki epäluulot palasivat.\n\n\"Kuka teidät olisi pettänyt?\" kysyi Valkoinen Nylkijä\nylenkatseellisesti hymyillen.\n\n\"Te, _by god_!\" vastasi amerikkalainen karkeasti.\n\n\"Olette hullu!\" sanoi vanhus kohauttaen halveksivasti olkapäitänsä.\n\"Jos olisin teidät pettänyt, niin olisinko johtanut teidät tänne?\"\n\n\"Se on totta\", myönsi Jaguari; \"mutta merkillistä tämä on, ja melu\nlisääntyy. Varmaankin teurastavat meksikolaiset tovereitamme, joita\nemme voi tällä tavoin jättää, vaan on meidän riennettävä heidän\navukseen.\"\n\n\"Älkää suinkaan niin menetelkö!\" huudahti Valkoinen Nylkijä\ninnokkaasti. \"Rientäkää päinvastoin valtaamaan linnoitus, josta\nepäilemättä suurin osa sen puolustajia on poissa. Kun toverinne ovat\nehtineet kokoontua, kykenevät he kyllä lyömään hätyyttäjänsä takaisin.\"\n\nJaguari epäröitsi.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" jupisi hän epävarmalla äänellä, luoden kysyvän\nkatseen ympärilleen kertyviin miehiin.\n\n\"Toimittava hetkistäkään hukkaamatta\", huudahti vanhus innostuneesti ja\npuhkaisi tarmokkaalla iskulla portin, joka sortui pirstaleina maahan.\n\"Tuossa on ovi avoinna\", lisäsi hän; \"peräydyttekö?\"\n\n\"Emme, emme\", huudahtivat miehet kilvan ja tunkeutuivat edessään\nammottavaan maanalaiseen käytävään. Se oli kyllin leveä neljän henkilön\nastua rinnatusten ja niin korkea, ettei tarvinnut kumartua. Lievästi\nnousten teki se lukuisia mutkia eräänlaisen sokkelon tapaan.\n\nPimeys oli täydellinen, mutta innostus oli vallannut mielet, eikä\nkuultu muuta ääntä kuin näiden miesten läähättävä hengitys ja heidän\nkiiruhtavat askeleensa, jotka kajahtelivat kumeasti heidän polkemallaan\nnihkeällä pinnalla.\n\nKäveltyään noin kaksikymmentä minuuttia, jotka heistä tuntuivat\nvuosisadalta, he kuulivat pimeästä Nylkijän äänen, joka lausui vain\nyhden ainoan sanan: \"Seis!\"\n\nJokainen pysähtyi.\n\n\"Tässä meidän on tehtävä loppuvalmistuksemme\", jatkoi Nylkijä, \"mutta\nantakaas, kun ensin hommaan valoa, jotta tiedätte, missä olette.\"\n\nVanhus, jolla näkyi olevan arvokas kyky nähdä pimeässä, käveli muutaman\nminuutin eri suuntiin kaiketikin keräten valkean sytyttämiseen\ntarpeellisia aineksia, iski sitten tulta tuluksilla ja sytytti taulan\npalasen. Melkein heti nähtiin kirkkaan liekin leimahtavan maasta, kuin\ntaikamajakan, ja se levitti kyllin valoa, jotta saattoi helposti\neroittaa esineet. Vanhus oli aivan yksinkertaisesti sytyttänyt\nrisukasan, joka luultavasti oli edeltäpäin kerätty.\n\nTeksasilaiset katselivat uteliaina ympärilleen niin pian kuin heidän\nsilmänsä, joita tulen kirkas liekki alussa häikäisi, olivat tottuneet\nvaloon.\n\nHe olivat jokseenkin laajassa, melkein pyöreässä, maanalaista\nhautakammiota muistuttavassa salissa, jonka seinät olivat korkeat ja\nholvi kupukatoksi pyöristetty. Permantona oli kerros hyvin hienoa,\nrutikuivaa ja kullankellervää hiekkaa. Tämä sali näytti kallioon\nhakatulta, sillä siinä ei näkynyt mitään muurauksen merkkejä:\n\nPerältä kohosivat leveät, parikymmentä askelmaa pitkät portaat ilman\nkäsipuita, ulottuen holviin asti, mihin ne päättyivät, eikä ollut\nmahdollista eroittaa, oliko siellä luukkua tai muuta aukkoa.\n\nLuukku oli epäilemättä olemassa, mutta aika oli peittänyt liitokset\nhienonhienolla tomulla, jota se lakkaamatta murentaa kovimmastakin\ngraniitista.\n\nTutkittuaan salia tarkkaavaisesti palavan kekäleen avulla Jaguari\npalasi vanhuksen luo, joka oli jäänyt liikkumatonna seisomaan tulen\nääreen.\n\n\"Millä kohdalla me nyt olemme?\" kysyi hän.\n\nJokainen heristi tarkkaavaisesti korviaan kuullakseen Nylkijän\nvastauksen.\n\n\"Olemme\", sanoi tämä, \"juuri linnanpihan alla. Nuo portaat vievät\novelle, jonka teille osoitan ja joka avautuu kauan sitten hyljättyyn\nkarjatarhaan. Tällä hetkellä, niin ainakin luulen, säilytetään siellä\nhaciendan jäljellä olevaa puuvarastoa.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Jaguari, \"mutta ennenkuin uskaltaudumme paikkaan, joka\nsaattaa olla taitavasti viritetty ansa, tahtoisin kernaasti itse käydä\nmainitsemallanne karjapihalla omin silmin nähdäkseni ja varmentuakseni\nsiitä, että asiat ovat todellakin niinkuin sanotte.\"\n\n\"En parempaa pyydä kuin opastaa teidät sinne.\"\n\n\"Kiitos, mutta en oikein käsitä, millä tavoin voimme avata\nmainitsemanne oven aiheuttamatta melua, joka saa koko linnueen\ntuokiossa hyökkäämään kimppuumme, mikä minua kovin peloittaa, koska\nasemamme ei juuri ole taisteluun sopiva.\"\n\n\"Älkää olko huolissanne siitä. Otan avatakseni laskuoven ilman\npienintäkään rytinää.\"\n\n\"Sitten on parempi. Lähtekäämme, sillä aika rientää.\"\n\n\"Se on totta, tulkaa.\"\n\nMolemmat miehet kääntyivät nyt portaita kohti.\n\nHeidän saavuttuaan niiden yläpäähän painoi Valkoinen Nylkijä\npäälaellaan holvia, ja useiden yritysten perästä kohosi verkalleen\nkivilaatta, irtautui ja kaatui hiljaa ulkopuolelle, avaten kyllin ison\naukon, jotta kaksi miestä kerrallaan saattoi mukavasti mennä siitä\nlävitse.\n\nValkoinen Nylkijä nousi ensin aukosta. Yhdellä harppauksella oli\nJaguari pian hänen vieressään pistooli kädessä, valmiina lähettämään\nluodin hänen kalloonsa, heti kun jotakin epäilyttävää huomaisi.\n\nMutta pian hän totesi, ettei vanhus suinkaan ollut aikonut häntä\npettää, ja häveten osoittamiaan epäluuloja hän kätki aseensa.\n\nKuten Nylkijä oli ilmoittanut, olivat he autioksi jätetyssä pihassa,\neräänlaisessa laajassa katottomassa vajassa, jollaisissa amerikkalaiset\npitävät hevosiaan. Mutta paikka oli aivan tyhjä.\n\nJaguari lähestyi porttia, jonka takaa kuuli jotakin kävelemistä ja\naseiden kilinää, ja havaitsi, ettei mikään ollut helpompaa kuin murtaa\ntuo portti, joka tuskin pysyi pystyssä.\n\n\"Hyvä\", kuiskasi hän, \"te olette pitänyt sananne; kiitos.\"\n\nNylkijä ei näkynyt kuulevan. Hän tuijotti omituisen kiinteästi\nporttiin, ja hänen jäsenensä vapisivat kuin olisi kova kuumeenpuuska\nniitä puistatellut.\n\nHuolimatta sen enempää tutkia iäkkään seuralaisensa omituisen\nliikutuksen syytä riensi Jaguari aukolle ja kumartui sen yli.\n\nJohn Davis oli ensimmäisellä askelmalla.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi hän.\n\n\"Kaikki käy hyvin, nouskaa, mutta aivan hiljaa.\"\n\nNuo neljäsataa teksasilaista nousivat sitten toinen toisensa perästä\nmaaholvin pohjalta.\n\nSen mukaan kuin he astuivat pihan tantereelle, asettuivat he\näänettöminä riveihinsä.\n\nKun kaikki olivat saapuneet, työnsi Jaguari kivilaatan paikoilleen ja\nkääntyi sitten toveriensa puoleen.\n\n\"Kaikki peräytyminen on meille nyt mahdotonta\", puhui hän heille\nmatalalla mutta selvästi eroitettavalla äänellä. \"Meidän täytyy siis\nvoittaa tai kuolla!\"\n\nKapinalliset eivät vastanneet, mutta heidän silmäinsä singahduttamista\nleimuavista salamoista käsitti Jaguari, että he eivät peräytyisi\ntuumaakaan.\n\nOli hirveän levottomuuden hetki, joka kului sillä välin kun Valkoinen\nNylkijä mursi porttia.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi Jaguari.\n\nKaikki hänen toverinsa vyöryivät hänen perästään sulkunsa särkevän\ntulvavirran vastustamattomalla voimalla. Päinvastoin kuin\nteksasilaiset, joiden leiriin oli niin helposti tunkeuduttu, eivät\nmeksikolaiset nukkuneet, vaan olivat täysin valveilla.\n\nEverstin käskyn mukaan oli koko linnue heti hänen haciendasta\npoistuttuaan asettunut riveihin pihalle, voidakseen tarpeen tullen\nviipymättä rientää retkikunnan avuksi. Mutta niin vähän he odottivat\nvarsinkaan tällaista hyökkäystä, että tämä äkillinen, ikäänkuin\nhornasta nousseiden paholaisten lauma tuotti heille äärettömän\nyllätyksen ja säikäytti heitä tavattomasti, joten jonkun aikaa vallitsi\nkuvaamaton epäjärjestys, hämminki ja sekasorto.\n\nKäyttäen taitavasti hyväkseen ilmestymisensä synnyttämää pelästystä\nponnistivat teksasilaiset yhä enemmän voimiaan tehdäkseen\nvihollisilleen mahdottomaksi pitemmän puolustuksen yrittämisen.\n\nMutta suljettuina ulospääsyttömään pihaan saivatkin meksikolaiset juuri\ntästä epätoivoisesta tilanteesta, jossa pako oli heille mahdoton,\nkyllin voimaa ja rohkeutta kerääntyäkseen yhteen ja urheasti\ntaistellakseen.\n\nTiiviisti upseeriensa ympärillä, jotka kiihoittivat heitä sekä sanoin\nettä esimerkein, päättivät he urheasti täyttää velvollisuutensa, ja\nvihdoin taistelu järjestyi ja yltyi uuteen vimmaan.\n\nJuuri silloin ryntäsi eversti Melendez häntä retkelle seuranneine\nsotilaineen pihaan, ja heidän tulonsa oli kääntää voiton jälleen omalle\npuolelle, joka oli joutumassa alakynteen.\n\nOnnettomuudeksi tämä apu tuli liian myöhään. Meksikolaisten, joita\nteksasilaiset joka taholta saarsivat, täytyi epätoivoisen vastarinnan\nperästä ja suoritettuaan ihmeellisiä urotöitä laskea aseensa maahan ja\nantautua voittajan armoille.\n\nToistamiseen oli don Juan Melendez Jaguarin vankina.\n\nKuten ensimmäisellä kerrallakin oli hänen pikemminkin kohtalon pakosta\nkuin onnellisen vihollisensa voittamana täytynyt katkaista miekkansa.\n\nHeti kun Jaguari oli saanut haciendan haltuunsa, oli hänen ensimmäisenä\nhuolenaan antaa ankaria määräyksiä, että järjestys palautettaisiin ja\nettä naisia ei loukattaisi.\n\nEhdot, jotka teksasilaisen armeijan päällikkö voitetuille asetti,\nolivat samat kuin hänen alussa tarjoamansa.\n\nMeksikolaisille, jotka olivat uskoneet teksasilaisten olevan ainakin\npuolivilliä väkeä, oli tämä lempeys mieluinen yllätys, jollaista eivät\nsuinkaan olleet odottaneet, ja he ryhtyivät epäröimättä ja\ntunnollisesti täyttämään antautumisen ehtoja.\n\nMeksikolaisen linnueen oli auringon noustessa lähdettävä haciendasta.\n\nTuskin olivat molemmat päälliköt keskenään sopineet linnoituksen\nluovuttamisen alkuvalmisteluista, kun äkkiä kuultiin vihlovia huutoja\nnaisten asumuksista.\n\nMelkein heti tuli Valkoinen Nylkijä, jota taistelun tuoksinassa ei oltu\nmuistettu eikä huomattu, noista rakennuksista, kantaen olkapäälleen\nheitettynä naista, jonka pitkä tukka laahasi maata.\n\nVanhuksen silmät säkenöivät, ja hänen suunsa oli vaahdossa. Oikeassa\nkädessään hän heilutti kivääriänsä, pidellen sitä piipusta, ja peräytyi\nkuin haukkuvan koiralauman hätyyttämä tiikeri niiden edeltä, jotka\nturhaan koettivat sulkea häneltä tien.\n\n\"Tyttäreni!\" huudahti Lujamieli syöksyen häntä kohti.\n\nHän oli tuntenut Carmelan.\n\nPoloinen lapsi oli tainnoksissa ja näytti kuolleelta. Eversti ja\nJaguari olivat myöskin tunteneet nuoren neidon ja yksimielisesti\nrientäneet hänen avukseen.\n\nValkoinen Nylkijä peräytyi askel askeleelta häntä saattavan\nvihollisparven edeltä, sanallakaan vastaamatta hänelle syydettyihin\nherjauksiin. Hän nauroi hermostuneesti ja katkonaisesti. Milloin joku\nhyökkääjistä tuli liian lähelle mäntä, hän kohotti kauhean nuijansa, ja\nvaromaton kallo kierähti murtuneena tantereelle.\n\nMetsästäjä ja molemmat nuoret miehet käsittivät, että oli mahdotonta\niskeä ukkoa samalla kenties haavoittamatta tyttöä, jonka he tahtoivat\npelastaa, ja tyytyivät siis vähä vähältä tiukentamaan piiriä hänen\nympärillään ajaakseen hänet pihan nurkkaan, missä heidän olisi helppo\nsaada hänet valtaansa.\n\nMutta raivokas vanhus petti heidän laskelmansa; äkkiä ponnahti hän\neteenpäin, kaatoi ne, jotka asettuivat hänen tielleen, ja nousi\nhuomaavan nopeasti parvelle vieviä askelmia.\n\nSinne ylhäälle päästyään hän kääntyi säikähtyneitä vihollisiaan kohti\nvielä kerran, purskahti kimakkaan nauruun ja syöksyi varustuksilta alas\nvirtaan, mukanaan nuori neitonen, jota hän ei ollut päästänyt irti.\n\nKun tämän ennenkuulumattoman mielettömyyden näkijät olivat toipuneet\nhämmästyksestään, jonka hän oli heille tuottanut, ja ryntäsivät\nparvelle, tarkkasivat he levottomin katsein turhaan virtaan. Vesi sen\nuomassa päilyi jälleen kirkkaana.\n\nValkoinen Nylkijä oli hävinnyt onnettoman uhrinsa kanssa, jonka oli\nniin rohkeasti itselleen siepannut!\n\nTämän ennenkuulumattoman naisenryöstön suorittaakseen hän siis olikin\nluovuttanut Mezquiten haciendan Teksasin armeijalle.\n\nMikä vaikutin oli kiihoittanut tuon eriskummaisen miehen tähän\nkäsittämättömään tekoon?\n\nHänen elämäänsä ympäröivä läpitunkematon salaperäisyys teki kaikki\notaksumat mahdottomiksi!\n\n\n\n\nXVI\n\nSalaliittolaiset\n\n\nOnnellisemmassa asemassa ollen kuin näytelmäkirjailijan ei\nromaanikirjailijain ole pakko alistua mihinkään ajan ja paikan\nrajoituksiin, vaan he voivat mielin määrin siirtää toiminnan ja\nhenkilönsä maasta toiseen, palatakseen sitten lähtökohtaansa,\nvälittämättä kuluneesta ajasta tai taipaleen pituudesta. Käyttäen siis\nmekin tätä etuoikeuttamme jätämme tällä haavaa intiaanialueen rajan,\njonka liepeillä kertomuksemme on tähän saakka liikkunut, ja harpaten\nyhdellä ainoalla hyppäyksellä parisataa kilometriä pyydämme lukijaa\nseuraamaan meitä Teksasin keskiosassa sijaitsevaan Galvestoniin neljä\nkuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joita viime luvussamme\nselostimme.\n\nSiihen aikaan, jossa tarinamme liikkuu, ei tämä kaupunki, johon\nkenraali Lallemand ylevän, särjetyn sydämen kauniina, mutta\ntoteuttamattomana unelmana tahtoi perustaa \"turvapiirin\", suinkaan\nvielä ollut sama vauras kauppakeskus, joksi sen ovat sivistyksen\nkehitys, toisiaan seuraavat siirtolaistulvat ja viimeiseltä rohkeiden\nrahamiesten liikeyritykset muutamia vuosia sitten kohottaneet.\nKuvailemme sitä siis sellaisena kuin se oli Amerikassa oleskellessamme,\nottamatta lukuun niitä äärettömiä muutoksia, jotka kaupungissa\nsittemmin ovat tapahtuneet.\n\nGalveston on rakennettu pienelle hiekkaperäiselle San Luisin saarelle,\njoka melkein sulkee Rio Trinidadin suun. Silloin olivat sen talot\nmatalia, enimmäkseen puusta rakennettuja ja puutarhain ympäröimiä,\njoihin istutetut hyvänhajuiset kasvit täyttivät ilman suloisella\ntuoksulla.\n\nIlmastoa ja maanlaatua vain ei valitettavasti mikään voi muuttaa.\n\nTukahduttava kuumuus, joka kaupungissa miltei lakkaamatta vallitsee,\nmurentaa maata ja muuttaa sen hienon hienoksi tomuksi, johon vajotaan\npolvia myöten ja joka pienimmästäkin tuulen henkäyksestä tunkeutuu\nsilmiin, suuhun ja sieraimiin. Miljoonat _maringoin_-hyttyset, joiden\npistot ovat tavattoman tuskallisia, ja varsinkin huono vesi, jota\nasukkaat suurella vaivalla keräävät lautaisiin säiliöihin sadekaudella\nja jonka aurinko kuumentaa ylenmäärin, kaikki nämä erilaiset perin\nvakavat vastukset tekevät oleskelun Galvestonissa varsinkin\neurooppalaisille sietämättömäksi ja mitä vaarallisimmaksi.\n\nTeksasilaiset itse pelkäävät siinä määrin tämän ilmaston kuolettavaa\nvaikutusta, että rikkaat asukkaat kuivan kesäkuumuuden ajaksi suurissa\nmäärin muuttavat mannermaalle, joten kaupunki tästä tilapäisestä\npoissiirtymisestä tuota pikaa tyhjentyneenä saa synkän näön, jonka\nkatseleminen tuskastuttaa silmää.\n\nKello neljän tienoilla iltapäivällä, hetkellä, jolloin mereltä nouseva\ntuuli alkoi raikastuttaa ilmaa, lähti keveä, koivunkuoresta laadittu\nintiaaniruuhi mantereelta ja ohjasi kahden miehen tarmokkaasti melomana\nkaupunkia kohti ja laski lankuista rakennetun aallonmurtajan viereen,\njoka siihen aikaan oli laiturina.\n\nHeti kun ruuhi oli pysähtynyt, kohosi aluksen perässä huolettomasti\nnojaillut kolmas henkilö, katsellen ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen\npaikkaa, missä oltiin. Sitten hän otti vauhtia ja hyppäsi yhdellä\nharppauksella aallonmurtajalle.\n\nRuuhi kääntyi heti rannalta ja poistui nopeasti, eikä oltu vaihdettu\nsanaakaan melojain ja heidän tuomansa matkustajan välillä.\n\nTämä työnsi sitten hatun silmilleen, kietoutui huolellisesti laajan\nintiaanitekoisen kirkasvärisen viittansa laskoksiin ja suuntausi nopein\naskelin kaupungin keskustaa kohti.\n\nMuutaman minuutin käveltyään pysähtyi tuntematon erään talon eteen,\njonka upeahkosta ulkonäöstä ja hyvin hoidetusta puutarhasta saattoi\npäättää, että sen omisti joku hyvinvoipa, ellei juuri varakas henkilö.\n\nPortti oli raollaan. Tuntematon työnsi sitä ja astuttuaan sisälle sulki\nsen jälkeensä. Sitten hän epäröimättä, niinkuin ainakin mies, joka on\nvarma asiastaan, astui puutarhan poikki, jossa ei tavannut ketään,\nja pylväseteisen läpi. Vihdoin hän kääntyi oikealle ja tuli\nvaatimattomasti, vaikka silti mukavasti sisustettuun saliin.\n\nSinne päästyään tuntematon heittäytyi _butacaksi_ nimitettyyn isoon\nnojatuoliin sellaisen henkilön elein, joka pitkästä matkasta uupuneena\nmielihyvällä nauttii levosta, riisui viittansa, jonka pani tuolille,\nheitti hattunsa sen päälle ja täten kevennettyään asuansa kiersi\nmaissinlehtisavukkeen, iski tuluksista tulta taskustaan vetämällään\nkultaisella sytytyspuikolla, pisti _papelitonsa_ palamaan ja oli pian\nverhoutunut paksuun, sinervään ja hyvältä tuoksuvaan savupilveen, joka\nkiertyi hänen päänsä yläpuolelle ikäänkuin sädekehäksi.\n\nSitten tuntematon nojasi ruumistaan taaksepäin, sulki puoliksi silmänsä\nja vaipui siihen suloisen raukeaan hurmaan, jonka italialaiset tuntevat\nnimellä _il dolce far niente_ ja jonka vastineena espanjalaisilla on\nsana _siesta_ ja turkkilaisilla _keif_, mutta jolle me luonteeltamme\ntarmokkaammat ja karaistummat ranskalaiset emme ole keksineet nimeä\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että tuollainen tila on meille\ntuntematon.\n\nTuskin oli mies polttanut savukkeensa puoliväliin, kun toinen henkilö\nastui saliin. Tämä ei näkynyt mitenkään huomaavan edellisen läsnäoloa,\nmutta menetteli aivan hänen tapaansa, riisuen viittansa, heittäytyen\n_butacaan_, sytyttäen savukkeen ja alkaen poltella. Pian kitisi\npuutarhan hiekka kolmannen tulijan askelista, jota melkein heti seurasi\nneljäs ja sitten viides. Näin kerääntyi saliin tunnin kuluessa\nkaksikymmentä henkeä. Nämä kaksikymmentä miestä polttelivat näennäisen\nhuolettomasti eivätkä olleet sinne saavuttuaan vaihtaneet sanaakaan\nkeskenään.\n\nMuuten he eivät näkyneet vähääkään välittävän toistensa läsnäolosta,\nvaan verhoutuivat yhä sankempiin savupilviin.\n\nJalustalle asetettu kello löi kuusi.\n\nTuskin oli kellon viimeinen lyönti lakannut värähtelemästä kun\nläsnäolijat ikäänkuin yhteisestä päätöksestä heittivät pois savukkeensa\nja nousivat niin vilkkaasti, että sellaista ei olisi suinkaan odottanut\näsken niin rentoina venyneiltä miehiltä.\n\nSamalla hetkellä avautui seinässä salaovi, ja eräs mies ilmestyi sen\nkynnykselle.\n\nHän oli kookas, siro ja liikkeiltään sulava. Hän näytti vielä nuorelta.\nMusta, samettinen puolinaamio kätki yläosan hänen kasvoistaan. Hän oli\npukeutunut aivan samoin kuin muutkin saliin kertyneet henkilöt, mutta\npari pitkiä pistooleja ja tikari oli pistetty punaisesta Kiinan\nharsosta valmistettuun vyöhikköön, joka tiukasti puristi hänen\nvyötäisiänsä.\n\nTämän tuntemattoman ilmestyessä kävi kautta rivien sähkövirran tapainen\nvavahdus. Pää pystyssä, käsivarret ristissä rinnalla ja ruumis ylväästi\ntakanojassa loi naamioitu läsnäoleviin katseen, jonka kirkkaiden\nsäteiden nähtiin singahtavan hänen samettinaamionsa tähystysrei'istä.\n\n\"Hyvä\", sanoi hän vihdoin sointuvalla äänellä, \"te saavutte\ntäsmällisesti, caballeros; kukaan teistä ei ole itseään odotuttanut.\nNyt kutsuin teidät kuukauden kuluessa kahdeksannen kerran kokoon, ja\naina olen nähnyt teidät yhtä valmiina ja uskollisina. Kiitän teitä\nisänmaan nimessä, caballeros balleros.\"\n\nSaapuvilla olijat kumarsivat äänettöminä.\n\nLyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi tuntematon.\n\n\"Aika kiiruhtaa meitä, caballeros. Tilanne käy päivä päivältä\nvakavammaksi; nyt ei enää ole kysymys yllätyksistä, vaan on tullut\nhetki iskumme kunniakkaassa loppuratkaisussa. Oletteko valmiit?\"\n\n\"Sitä me olemme\", vastasivat kuulijat yhteen ääneen.\n\n\"Miettikää vielä, ennenkuin astutte pitemmälle\", jatkoi naamioitu\nvärähtelevällä äänellä. \"Tällä kertaa, sen teille toistan, me käymme\nhärkään sarvista, taistelemme mies miestä vastaan. Sadasta\nmahdollisuudesta on yhdeksänkymmentäkahdeksan meille epäsuotuisaa.\"\n\n\"Mitäpä väliä\", vastasi ylväästi henkilö, joka ensimmäisenä oli\nsaapunut saliin, \"mitäpä väliä? Ne kaksikin mahdollisuutta meille\nriittävät.\"\n\n\"Sitä teiltä odotinkin, John Davis\", virkkoi tuntematon, \"te olette\naina ollut uskollinen ja uhrautuvainen. Mutta kenties jotkut\ntovereistanne eivät ajattele ihan teidän tavallanne. Minä en lue sitä\nheille rikokseksi; isänmaataan saattaa intohimoisesti rakastaa silti\nsuostumatta sille tyynesti uhraamaan henkeänsä. Mutta on välttämätöntä,\nettä voin täydellisesti luottaa niihin, jotka minua seuraavat. Heillä\nja minulla tulee olla vain yksi sydän ja yksi ajatus. Ne, joille on\nvastenmielistä olla mukana työssä, joka meidän on tänä yönä\nsuoritettava, poistukoot siis. Minä tiedän, että vaikka varovaisuus\npakottaisikin heidät tällä kertaa vetäytymään syrjään, niin kaikissa\nmuissa, vähemmän epätoivoisissa tilanteissa tapaan heidät valmiina\nminua tukemaan.\"\n\nSeurasi jokseenkin pitkä vaitiolo; kukaan ei liikahtanut.\n\nSilloin tuntematon jatkoi riemukkaaseen sävyyn, jota ei yrittänytkään\nsalata:\n\n\"Niin, minä en ollut pettynyt, te olette uljaita miehiä.\"\n\nJohn Davis kohautti olkapäitänsä.\n\n\"_By God_\", sanoi hän, \"koetus oli tarpeeton! Onhan teidän jo kauan\ntäytynyt tietää, keitä me olemme.\"\n\n\"Niin, kyllä minä sen tiesin, mutta kunniani vaati minua menettelemään\nniinkuin olen tehnyt. Nyt on kaikki sanottu. Me voitamme tai kuolemme\nyhdessä.\"\n\n\"Ka, sepä miehen puhetta, _by God_!\" huudahti entinen orjakauppias\nnauraa röhöttäen. \"Santa Annan puolustajat saavat pitää varansa, sillä\njollen pahoin erehdy, pehmitämme pian heidän selkänsä.\"\n\nSillä hetkellä kuului kimakka, vaikka etäinen vihellys.\n\nTuntematon ojensi käsivartensa kehoittaakseen äänettömyyteen.\n\nToinen, lähempää kuuluva vihellys halkaisi ilmaa.\n\n\"Hyvät herrat\", jatkoi tuntematon, \"meitä varoitetaan lähestyvästä\nvihollisesta. Ehkä se on vain valehälytys, mutta asia, jonka puolesta\ntaistelemme, vaatii meiltä ehdotonta varovaisuutta. Seuratkaa John\nDavisia, minun jäädessäni ottamaan saapuvan tungettelijan vastaan.\"\n\n\"Tulkaa\", sanoi amerikkalainen.\n\nSalaliittolaiset, sillä niitä juuri nämä miehet olivat, epäröivät\nhetkisen. Heistä oli vastenmielistä piiloutua.\n\n\"Menkää\", toisti tuntematon, \"se on välttämätöntä.\"\n\nSitten toverit kumarsivat ja lähtivät salista, John Davisia seuraten,\nsalaoven kautta, josta heidän päällikkönsä oli saapunut ja joka\nsulkeutui heidän jälkeensä jättämättä mitään merkkiä olemassaolostaan,\nniin hyvin se oli seinään kätketty.\n\nVihellyspillin ääni kuului kolmannen kerran, nyt hyvin läheltä.\n\n-- Niin, niin, tuumi päällikkö hymyillen, -- kuka lienetkin, voit nyt\ntulla. Vaikkapa sinulla olisi pussirotan viekkaus ja autioilla\nkorkeuksilla leijailevan kotkan silmät, etpä uhallakaan täältä mitään\nepäilyttävää löydä.\n\nHän riisui naamionsa, kätki aseensa ja oikaisihe butacaan.\n\nMelkein heti avautui ovi, ja eräs mies astui sisälle.\n\nSe oli Lanzi, mestitsi. Hän oli satamamatruusin puvussa. Housut olivat\nkarkeaa kangasta, lanteilta kiristetyt, valkoisessa palttinapaidassa\noli iso sininen, valkoisella nauhakirjailulla koristettu kaulus. Päässä\noli vahattu hattu.\n\n\"No\", kysyi päällikkö kääntymättä, \"miksi sinä meidät hälytit, Lanzi?\"\n\n\"Se olisi kumminkin tehty\", vastasi toinen.\n\n\"Onko se siis vakavaa?\"\n\n\"Saatte itse päättää. Kuvernööri on tulossa tännepäin, useita upseereja\nja osasto sotaväkeä mukanaan.\"\n\n\"Kenraali Rubioko?\"\n\n\"Hän juuri.\"\n\n\"Hitto soikoon!\" huudahti salaliittolainen. \"Uhkaisiko meitä\nkotitarkastus?\"\n\n\"Sen kyllä pian saatte tietää. Sillä minä kuulen hänen askeleensa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, kohta näemme, mitä he meiltä tahtovat. Viehän sillä välin\npois tämä naamio ja aseet.\"\n\n\"Aseetkin?\" virkkoi mies kummastuen.\n\n\"Mitä sitten tahtoisit minun tekevän? Eihän minun tule heidän kanssaan\nsillä tavoin taistella tällä hetkellä. Kas tuossa, mene.\"\n\nMestitsi otti naamion ja aseet ja painoi ruusukkeen kätkemää ponninta.\nOvi avautui, ja hän katosi.\n\nKuultiin puutarhan hiekan kitisevän useiden henkilöiden astunnasta.\nVihdoin työntyi salin ovi auki, ja kenraali astui sisälle neljän,\nviiden adjutantin seuraamana, jotka olivat paraatiunivormussa, kuten\nhän itsekin.\n\nKenraali pysähtyi kynnykselle ja löi läpitunkevan katseen ympärilleen.\n\nKapinallisten päällikkö oli noussut ja seisoi hievahtamatta salin\nkeskellä.\n\nKenraali Rubio oli ennen kaikkea maailmanmies. Hän tervehti\nkohteliaasti ja pyysi anteeksi, että näin ilmoittautumatta oli\ntunkeutunut huoneistoon nähdessään ovien olevan auki eikä ketään\npalvelijaa saapuvilla, joka olisi hänen tulonsa ilmoittanut.\n\n\"Nuo anteeksipyynnöt ovat tarpeettomia, caballero\", vastasi nuori\nmies; \"Meksikon hallitus on jo kauan sitten totuttanut meidät\nhäikäilemättömään menettelyyn meitä kohtaan. Sitäpaitsi on kaupungin\nsotilaskuvernöörillä luullakseni oikeus astua, milloin hyväksi näkee,\nkaikkiin asuntoihin ja, jos niiden ovet ovat suljettuina, avauttaa ne\njoko tiirikalla tai vasaralla.\"\n\n\"Sanoistanne, caballero\", vastasi kenraali, \"huokuu paheksuttavaa\närtymystä. Se kiihtymystila, jossa Teksas nykyisin on, olisi enemmän\nkuin riittävä oikeuttamaan tavallisuudesta poikkeavan toimenpiteen,\njohon olen teitä kohtaan ryhtynyt.\"\n\n\"En tiedä, mihin te suvaitsette viitata, señor kenraali\", sanoi\nnuori mies kylmästi. \"Mahdollisesti on Teksas kiihtymystilassa;\nhallituksen sille tuottamat rasitukset ja kiusat sen täydellisesti\noikeuttaisivatkin. Mutta mieskohtaisesti olisi minulla ehkä syytä\nvalittaa, että ilman edelläkäypää ilmoitusta näen aseellisen\nvoiman tunkeutuvan asuntooni, silloin kun ei mikään sellaista\nmielivaltaisuutta oikeuta.\"\n\n\"Oletteko aivan varma, caballero, että minulla ei ole oikeutta tähän\nmenettelyyn? Luuletteko olevanne siihen määrin epäluulojen yläpuolella,\nettä todella pidätte tätä toimenpidettä mielivaltaisena?\"\n\n\"Toistan teille, caballero\", vastasi nuori mies ylpeästi, \"että minä en\nkäsitä mitään niistä sanoista, joilla minua kunnioitatte. Olen\nrauhallinen kansalainen; käytöksessäni ei tietääkseni ole mitään, mikä\nolisi voinut herättää hallituksen epäluuloja. Jos sen asiamiehet\nsuvaitsevat minua syyttä suotta kiusata, en kykene tekemään muuta\nvastarintaa kuin tarmokkaasti lausumaan paheksumiseni kärsimästäni\nloukkauksesta. Teillä on voima puolellanne, kenraali, tehkää niinkuin\nhyväksi näette. Minä olen täällä yksin enkä yritä millään tavoin\nvastustaa toimenpiteitä, joihin katsotte sopivaksi ryhtyä.\"\n\n\"Tuollaista kieltä, caballero, haastaa mies, joka on hyvin varma\nasiastaan.\"\n\n\"Erehdytte, kenraali, se on syystä närkästyneen henkilön kieltä.\"\n\n\"Olkoon niin, en väittele kanssanne, mutta sallinette minun huomauttaa,\nettä tuollaiseksi syystä närkästyneeksi ja näennäisesti yksinäiseksi\nmieheksi te pidätte liiallista vartiota ympärillänne. Sillä jos talo\nonkin tyhjä, kuten minulle sanotte, vartioivat sen ympäristöä uskotut,\njotka, se täytyy minun tunnustaa, suorittavat tehtävänsä erinomaisen\nhyvin ja ilmoittavat teille kyllin aikaisin odottamattomat vierailut,\njotta ehditte ryhtyä tarpeellisiin varokeinoihin ja voitte\nsilmänräpäyksessä piiloittaa henkilöt, joiden läsnäolo voisi antaa\nteidät ilmi.\"\n\n\"Tällaisen arvoitusleikin asemasta, kenraali, olisi ehkä parempi, että\nlausuisimme toisillemme selvästi ajatuksemme. Saatuani tietää, mistä\nminua syytetään, voisin kenties yrittää puolustautumista.\"\n\n\"No, mikään ei ole helpompaa, caballero; mutta sallinette minun\nhuomauttaa, että olemme haastelleet jo pitkähkön ajan ettekä vielä ole\npyytänyt minua istumaan.\"\n\nNuori mies loi ympärilleen ivallisen katseen.\n\n\"Miksi käyttäisin teitä kohtaan moisia joutavia kohteliaisuuskaavoja,\nkenraali? Siitä hetkestä, jona ilman lupaani ja vastoin tahtoani\nastuitte tähän taloon, olette toki katsonut olevanne kuin kotonanne.\nMinä siis täällä olenkin nyttemmin vain vieras. Siinä asemassa ei minun\nenää sovi esiintyä tämän talon isäntänä.\"\n\n\"Caballero\", vastasi kenraali kärsimättömästi liikahtaen, \"minua\nsurettaa tavata teissä tällaista kovuutta ja tällaista tylyä\nitsepintaisuutta. Astuessani tähän taloon eivät aikomukseni teitä\nkohtaan ehkä olleet niin vihamielisiä kuin luulottelette; mutta koska\npakotatte minut selvään ja suoraan selitykseen, olen valmis tekemään\nmieliksenne ja todistamaan teille, etten tunne ainoastaan käytöstänne,\nvaan myöskin suunnitelmanne, joiden täytäntöönpanoa te yritätte niin\nrohkeasti ja sitkeästi, että ne ennen pitkää ehdottomasti\nonnistuisivat, jollen olisi varuillani.\"\n\nNuori mies vavahti sielussaan. Tämä suora vihjaus, joka paljasti häntä\nuhkaavan vaaran, sai salaman singahtamaan hänen kellervästä\nsilmäterästään, mutta palauttaen heti kylmäverisyytensä ja sammuttaen\nkatseensa tulen hän virkkoi kylmästi:\n\n\"Minä kuuntelen teitä, kenraali.\"\n\nTämä kääntyi upseeriensa puoleen.\n\n\"Noudattakaa esimerkkiäni, señores\", sanoi hän istahtaen, \"ja etsikää\nitsellenne tuolit, koska tämä herrasmies kieltäytyy niitä meille\ntarjoamasta. Tätä ystävällistä keskustelua voi vielä kestää kauan, ja\ntarpeetonta on väsyttää itseänne sitä seisaalta kuuntelemalla.\"\n\nUpseerit kumarsivat ja sijoittuivat mukavasti butacoihin, joita\nhuoneessa oli paljon.\n\nKenraali jatkoi haasteluaan jonkun minuutin vaitiolon jälkeen, jonka\naikana nuori mies katseli häntä välinpitämättömin silmin ja kiertäen\nmaissinlehtisavuketta.\n\n\"Puhuakseni oikeassa järjestyksessä ja osoittaakseni teille, että olen\nhyvin selvillä teistä ja hommistanne, mainitsen aluksi nimenne\",\nvirkkoi hän, teennäisesti korostaen sanojaan.\n\n\"Siitä teidän tosiaan olisi tullutkin aloittaa, kenraali\", vastasi\nnuori mies huolettomasti.\n\n\"Te olette\", jatkoi kenraali rauhallisesti, \"kuuluisa kapinallisten\njohtaja, jolle sissit ovat antaneet liikanimen Jaguari.\"\n\n\"Ahaa\", huudahti toinen ivallisesti, \"te tiedätte sen, herra\nkuvernööri?\"\n\n\"Ja paljon muuta vielä, kuten saatte nähdä.\"\n\n\"Antakaahan kuulla\", virkkoi nuori mies nojaten siron huolimattomasti\ntaaksepäin kuin joku vierailukäynnillä oleva tuttava.\n\n\"Järjestettyänne kapinaliikkeen intiaanialueen rajalla ja lujitettuanne\nsen valtaamalla Mezquiten haciendan ja liittoutumalla eräiden\ncomanchi- ja apachi-heimojen kanssa olette käsittänyt, että yrityksen\nonnistumiseksi oli jo lopetettava sissisota, jota niin kauan kävitte ja\njokseenkin hyvällä menestyksellä, sen myönnän.\"\n\n\"Kiitos\", sanoi Jaguari ivallisesti kumartaen.\n\n\"Olette siis toistaiseksi jättänyt joukkojenne johdon erään toverinne\nhaltuun ja saapunut uskollisimpain liittolaistenne kanssa Teksasin\nsisäosaan nostattaaksenne rannikkoseudut kapinaan ja iskeäksenne\nvaltavan iskun anastamalla merisataman. Asemansa vuoksi Trinidad-joen\nsuulla on Galveston teidän suunnitelmillenne sotateknillisesti perin\ntärkeä paikka. Jo kaksi kuukautta olette lymyillyt tässä talossa, josta\nolette tehnyt kapinallisten päämajan ja jossa teette kaikkinaisia\nvalmisteluja aikomaanne rohkeaa yritystä varten. Teillä on\nkäytettävissänne lukuisia urkkijoita ja salalähettejä, uskollisia\nluottamusmiehiä. Yhdysvaltain hallitus toimittaa teille yllin kyllin\naseita ja ammuksia, joita luulette pian tarvitsevanne. Olette\njärjestänyt asianne niin hyvin, vehkeilynne ovat olleet niin taitavasti\njohdettuja, luulette olevanne onnistumisestanne niin varma, että tänään\ntuskin tunti sitten kutsuitte koolle puolueenne tärkeimmät\ntoimihenkilöt antaaksenne heille lopulliset ohjeenne. Eikö asianlaita\nole näin? Ovatko tietoni oikeat? Vastatkaa, caballero.\"\n\n\"Mitäpä minä teille vastaisin, kenraali\", virkkoi nuori mies\nherttaisesti hymyillen, \"koska te tiedätte kaikki?\"\n\n\"Myönnätte siis olevanne Jaguari, sissien päällikkö?\"\n\n\"_Canarios_, täytyyhän minun se uskoa!\"\n\n\"Myönnätte myöskin, että olette tullut aikeissa vallata tämän\nkaupungin?\"\n\n\"Kieltämättä\", vastasi nuori mies leikillisesti, \"eihän siitä voi olla\nepäilyksen varjoakaan.\"\n\n\"Olkaapa hyvin tarkkaavainen\", sanoi kenraali kuivasti, \"tämä on paljon\nvakavampaa kuin näytte uskovan.\"\n\n\"Mitä hittoa minun sitten pitäisi tehdä, kenraali? Te saavutte mitään\nilmoittamatta luokseni parvi sotamiehiä ja upseereja mukananne,\nsaarratte taloni, anastatte sen haltuunne, ja kun olette päättänyt\ntämän poliisitehtävän, niin te, näyttämättä minulle pienintäkään\npaperilappua, joka teidät sellaiseen menettelyyn oikeuttaisi,\nesittämättä minkäänlaista määräystä, tulette sanomaan minulle vasten\nnaamaa, että olen rosvopäällikkö, salaliittolainen, mitä lienenkään. Ja\nte lupaatte sen minulle todistaa. Totta totisesti menettelisi jokainen\nmuu minun asemassani samalla tavoin kuin minä. Kuten minä, kumartaisi\nhän niin suuren sotavoiman majesteetille ja niin täydelliselle\nvakaumukselle. Kaikki tuo näyttää minusta niin tavattomalta ja\nennenkuulumattomalta, että epäilen omaa samaisuuttani ja kysyn\nitseltäni, enkö ole tähän asti erehtynyt luullessani olevani Manuel\nGutirrez, Santa-Aadegondan karjatalon isännöitsijä Sonoran valtiosta,\nja enkö olekin hurja Jaguari, josta te minulle puhutte ja joksi\notaksumalla te minua kunnioitatte. Minä myönnän, kenraali, että asia\nsaattaa minut ihan ymmälle ja että kernaasti soisin teidän minua tässä\nvalistavan.\"\n\n\"Siis, caballero, olette tähän asti laskenut leikkiä?\" virkkoi kenraali\nkuivasti.\n\nJaguari alkoi nauraa.\n\n\"_Cuerpo de Cristo_\", vastasi hän, \"luulenpa niin! Mitäpä moisten\nsyytösten edessä muutakaan saatoin? Väitelläkö kanssanne? Kenraali\ntietänee yhtä hyvin kuin minäkin, että ei väitä tinkimätöntä ja varmaa\nvakaumusta vastaan. Sensijaan, että sanotte minun olevan Jaguarin,\ntodistakaa se minulle, ja silloin minä taivun totuuden edessä. Se on\nmielestäni perin yksinkertaista.\"\n\n\"Perin yksinkertaista tosiaan, caballero. Toivon pian voivani antaa\nteille tuon varmuuden.\"\n\n\"Hyvä on; mutta kunnes sen teette, pyydän huomauttaa teille, että\nolette tunkeutunut luokseni lainvastaisella tavalla, että kansalaisen\nkoti on loukkaamaton ja että siihen, mitä tänään olette tehnyt, on\noikeutettu ainoastaan _el juez de letras_, jolla on virallisesti\nvahvistettu valtakirja.\"\n\n\"Kenties olisitte oikeassa, caballero, jos eläisimme säännöllisissä\noloissa, mutta tällä hetkellä ei ole niin laita. Valtio on\npiiritystilassa, sotilasvalta on astunut siviilivallan tilalle, ja\nainoastaan minulla on oikeus säätää ja panna täytäntöön hyvän\njärjestyksen ylläpitämiseen tarvittavat toimenpiteet.\"\n\nNuori mies oli kenraalin puhuessa salavihkaa vilkaissut kelloon.\nKuvernöörin vaiettua hän nousi kohteliaasti kumartaen:\n\n\"Puhuaksemme lyhyesti\", sanoi hän, \"olkaa niin hyvä, caballero, ja\nselittäkää minulle suoraan ja enemmittä kiertelyittä vierailunne syyt.\nOlemme jo kauan haastelleet, eikä tästä keskustelusta ole aikomuksenne\nvähääkään selvinnyt. Olisin teille siis kiitollinen, jos sen minulle\nviipymättä ilmoittaisitte, koska tärkeät asiat vaativat läsnäoloani\nmuualla ja minun täytyy, jos itsepintaisesti tahdotte tänne jäädä,\njättää teidät yksiksenne.\"\n\n\"Ohoh, huomaan teidän muuttavan sävyänne, caballero\", vastasi kenraali\nkeveän ivallisesti. \"Syyt, jotka haluatte tietää, teille kyllä\nilmoitan. Mitä taasen tulee tästä talosta lähtemiseenne ilman minua tai\nminun lupaani, mikä on sama asia, luulen, että se kävisi teille varsin\nvaikeaksi.\"\n\n\"Tuo merkinnee, että katsotte minut vangituksi, eikö niin, kenraali?\"\n\n\"Melkein kyllä, caballero. Kun talonne on tyystin tarkastettu eikä\nmitään epäillyttävää ole löydetty, silloin ehkä suostun saattamaan\nteidät johonkin laivaan, joka vie teidät pois Meksikon liittotasavallan\nalueelta.\"\n\n\"Niinkö? Ilman valtakirjaa? Yksinomaan teidän tahdostanne?\"\n\n\"Yksinomaan minun tahdostani, niin, caballero.\"\n\n\"_Canarios_, señor kenraali! Näen, että hallituksenne on säilyttänyt\nterveet espanjalaiset perinnäistavat ja että se aikoo riistää\nyksilöllisen vapauden ja koskemattomuuden\", vastasi Jaguari\nivallisesti. \"Kysymys on vain siitä, suostunko minä ehdoin tahdoin\nsellaiseen kohteluun.\"\n\n\"Teidän on jo täytynyt huomata, että voima ei ole teidän puolellanne,\nainakaan tällä hetkellä.\"\n\n\"Oh, kenraali, kun oikeus on puolellamme, niin voima kyllä aikoinaan\nesiintyy.\"\n\n\"Koettakaa siis, caballero. Mutta varoituksena sanon teille, että se\ntapahtuu teidän vastuullanne.\"\n\n\"Käyttäisitte siis voimakeinoja pakottaaksenne yksinäistä, aseetonta\nmiestä hänen omassa asunnossaan?\"\n\n\"Juuri niin.\"\n\n\"Oh, niin ollen kiitän teitä selvästä pelistä.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte noilla sanoilla, caballero?\" kysyi kenraali kulmiaan\nrypistäen.\n\n\"Samaa kuin te itse tarkoitatte, señor gobernador. Tarkoitan, että\nkaikki keinot ovat luvallisia välttääkseni mielivaltaista vangitsemista\nja että käytän niitä vähänkään epäröimättä.\"\n\n\"Koettakaa\", virkkoi upseeri ivallisesti.\n\n\"Kun toiminnan hetki on tullut, en odota siihen teidän lupaanne,\nkenraali\", vastasi Jaguari pisteliäästi.\n\nVaikka tämä oli ensi kerta, kun kenraali Rubio ja Jaguari tapasivat\ntoisensa, oli Galvestonin sotilaskuvernööri jo kauan tuntenut maineelta\nmiehen, jonka kanssa oli tekemisissä. Hän tiesi, kuinka kekseliäät\nhänen aivonsa olivat, ja että uhkarohkeus oli hänen luonteensa\npohjapiirteenä. Mieskohtaisesti hän kantoi hänelle kaunaa\nrahakuormaston ryöstöstä ja Mezquiten haciendan valtauksesta, ja\nsiksipä hän paloikin halusta loistavasti kostaa tuolle rohkealle\nseikkailijalle.\n\nÄäni, jolla Jaguari oli lausunut nämä sanat, herätti kenraalissa\nhetkiseksi levottomuutta; mutta vilkaistuaan ympärilleen hän\nrauhoittui. Vanhan soturin varokeinojen vuoksi näytti todella\nmahdottomalta, että hänen vankinsa yksinään ja aseetonna ollen pääsisi\nkarkaamaan sotilaiden ympäröimästä huoneistosta, kun kenraalilla\nitselläänkin oli useita urhokkaita upseereja mukanaan. Hän piti siis\nmiehen vastausta pelkkänä pöyhkeilynä eikä siitä sen enempää\nvälittänyt.\n\n\"Minä annan teille etukäteen anteeksi mahdolliset pakoyrityksenne\",\nvirkkoi hän halveksivasti.\n\n\"Minä kiitän teitä, kenraali\", vastasi Jaguari sirosti kumartaen; \"sitä\nminä teidänlaiseltanne kohteliaalta mieheltä odotankin ja painan\nlupauksenne muistiini.\"\n\n\"Olkoon niin, caballero. Nyt aloitamme teidän luvallanne\nkotitarkastuksemme.\"\n\n\"Olkaa hyvä, kenraali, olkaa hyvä. Jos niin haluatte, opastan teitä\nitse.\"\n\n\"Minä kiitän vuorostani teitä tästä herttaisesta tarjouksesta, mutta en\nhuoli panna hyväntahtoisuuttanne sellaiselle koetukselle, varsinkaan\nkun täydellisesti tunnen tämän talon.\"\n\n\"Niinkö luulette, kenraali?\"\n\n\"Päättäkäähän itse.\"\n\nJaguari kumarsi vastaamatta, astahti pari askelta ja nojautui\nhuolettomasti kellonjalustaa vasten.\n\n\"Alamme tästä salista\", jatkoi kenraali.\n\n\"Tarkoitatte, että lopetatte tähän saliin\", virkkoi nuori mies\nivallisesti hymyillen.\n\n\"Tarkastakaamme ensiksi salaovea, joka on tuolla seinässä.\"\n\n\"Ahaa, te tiedätte sen?\"\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Olette, hitto vieköön, asioista paremmin selvillä kuin luulinkaan.\"\n\n\"Vielä tästä tulee muutakin.\"\n\n\"Toivoakseni. Tällaisen alun jälkeen odotan merkillisiä löytöjä.\"\n\n\"Kenties. Suostutteko itse painamaan ponninta, caballero, vai\ntahdotteko mieluummin, että minä sen teen?\"\n\n\"Totisesti, tunnustan teille, kenraali, kaiken tämän olevan minusta\nniin mielenkiintoista, että toistaiseksi haluan jäädä vain\nkatselijaksi, jottei huvini häiriytyisi.\"\n\nTämä jatkuva ivallisuus vaikutti kenraaliin vastoin hänen tahtoaankin.\nNuoren miehen tyyni, kylmän pilkallinen sävy teki hänet sisäisesti\nlevottomaksi. Hän aavisti sadinta, tietämättä, milloin tai miten se\nesiintyisi.\n\n\"Huomautan teille, caballero\", sanoi hän uhkaavalla äänellä Jaguarille,\n\"että varmasti tiedän täällä tänne saapuessani teillä olleen paljon\nseuraa. Sisälle astuessani ovat rikostoverinne paenneet tuosta ovesta.\"\n\n\"Se on totta\", virkkoi nuori mies myöntävin elein.\n\n\"Olkaa varuillanne\", jatkoi kenraali. \"Jos salamurhaajia on\nkätkeytyneinä tuon oven taakse, niin vuodatettu veri tulee teidän\nturmioksenne.\"\n\n\"Kenraali\", vastasi Jaguari vakavasti, \"painakaa ponninta, käytävä on\ntyhjä. Minä en tarvitse ketään muuta kuin itseni vapautuakseni teidän\nkäsistänne niin pian kuin sitä haluan.\"\n\nKuvernööri ei enää epäröinyt, vaan astui päättäväisesti seinän viereen\nja painoi ponninta. Hänen upseerinsa olivat seuranneet häntä, valmiina\ntulemaan hänen avukseen, jos jotakin vaaraa ilmenisi. Jaguari ei ollut\nhievahtanut paikaltaan.\n\nOvi avautui, paljastaen pitkän käytävän, joka oli ihan tyhjä.\n\n\"Kas niin, kenraali, enkö ole pitänyt sanaani?\" kysyi Jaguari.\n\n\"Kyllä, señor, se minun täytyy myöntää. Nyt, caballeros\", jatkoi\nkenraali kääntyen upseeriensa puoleen, \"miekat esiin ja eteenpäin!\"\n\n\"Hetkinen, jos suvaitsette\", pidätti Jaguari.\n\n\"Mitä haluatte, señor?\"\n\n\"Vain muistuttaa maininneeni teille, että päätätte kotitarkastuksenne\ntähän saliin.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Minä pidän sen lupaukseni niinkuin pidin edellisenkin.\"\n\nSamalla hetkellä, ja ennenkuin kenraali ja hänen upseerinsa ehtivät\nitselleen selvittää, mitä heille tapahtui, tunsivat he äkkiä lattian\nvaipuvan ja suistuivat tosin matalahkon, mutta pilkkoisen pimeän\nsalakuopan pohjalle.\n\n\n\n\nXVII\n\nVakoilija\n\n\nTällä välin oli aurinko mennyt mailleen ja yö melkein heti seurannut\npäivää.\n\nKun Jaguari oli sulkenut vankikuopan laskuluukun, niin hän kääntyi\nsalaovea kohti yhtyäkseen tovereihinsa; mutta ulkoa kuuluva askelten\ntöminä sai hänet muuttamaan mieltään. Hän painoi oven ponninta ja\npalasi nojaamaan kellonjalustaan ottaakseen uuden tulokkaan vastaan.\n\nTätä ei tarvinnutkaan kauan odottaa. Vaikka yö oli kyllin pimeä\nestääkseen Jaguarin eroittamasta hänen piirteitään, havaitsi hän\nkuitenkin hämärästä hohtavien kirjailujen kiillosta ja kannuksien sekä\nmiekanhuotran kilinästä lattiapalkeilla, että hänellä oli edessään\nkorkea-arvoinen meksikolainen upseeri.\n\nMutta Jaguarin silmät, joilla oli ehkä kissansukuisten eläinten arvokas\nkyky nähdä pimeässä, olivat kaiketi hetkisen perästä tunteneet\nmuukalaisen. Nuori mies rypisti kulmiaan ja teki pettyneen liikkeen.\n\n\"Eikö täällä ole ketään?\" kysyi upseeri ja pysähtyi kynnykselle, hyvin\nkäsitettävästi epäröiden.\n\n\"Ken olette ja mitä tahdotte?\" vastasi Jaguari ääntänsä muuttaen.\n\n\"Kysymys on omituinen\", vastasi upseeri astahtaen eteenpäin käsi miekan\nkahvassa. \"Valaiskaahan ensin tämä sali, joka on pimeä kuin\nsudenloukku. Sitten haastelemme.\"\n\n\"Mitäpä hyötyä siitä olisi keskustelullemme? Voitte sitäpaitsi jättää\nsapelinne rauhaan. Vaikka tämä huone on pimeä, ei se ole mikään\nsudenloukku, niinkuin näytte arvelevan.\"\n\n\"Mihin ovat joutuneet kenraali Rubio ja häntä seuranneet upseerit?\"\n\n\"Oletteko te antanut ne minun kaittavikseni, eversti Melendez?\" sanoi\nJaguari ivallisesti.\n\n\"Kuka te sitten olette, kun näytte minut tuntevan ja vastaatte noin\nomituisesti?\"\n\n\"Kenties ystävä, joka pahoittelee näkevänsä teidät täällä ja toivoisi\nteidän olevan muualla.\"\n\n\"Ystävä ei lymyisi sillä tavoin kuin te.\"\n\n\"Miksikä ei, jos olosuhteet pakottaisivat hänet siihen?\"\n\n\"Riittäköön jo tämä lapsellinen sananvaihto. Tahdotteko vastata\nkysymykseeni vai ettekö?\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Kenraalia koskevaan.\"\n\n\"Entä jos kieltäydyn?\"\n\n\"Minä osaan teidät siihen pakottaa.\"\n\n\"Puhuttepa te korskeassa äänilajissa, eversti.\"\n\n\"Sanojani kykenen teolla tukemaan.\"\n\n\"Sitä en usko, vaikka en Jumala paratkoon epäilekään uljuuttanne, siksi\nkauan olen sen tuntenut.\"\n\n\"No kuka minut siitä estää?\"\n\n\"Mistä saatte siihen keinoja?\"\n\n\"Ne ovat helpot löytää.\"\n\n\"Koettakaa.\"\n\nPuhuessaan oli eversti koneellisesti astunut askeleen, pari, sisemmälle\nsaliin.\n\n\"Palaan hetikohta!\" virkkoi upseeri peräytyen ovelle, jota painoi\nkädellään.\n\nJaguari vastasi ainoastaan käheällä ivanaurulla. Ovi oli teljetty.\nTurhaan yritti eversti sitä avata. Se uhmasi kaikkia hänen\nponnistuksiaan.\n\n\"Olenko siis vankinne?\" kysyi hän kääntyen nuoreen mieheen.\n\n\"Kenties; riippuu teistä.\"\n\n\"Aiotte siis pudottaa minut samaan satimeen, johon luultavasti ovat\njoutuneet kenraali ja hänen upseerinsa ennen minua. Yrittäkää, señor.\nMutta sanonpa teille, että olen varuillani ja puolustaudun.\"\n\n\"Käytätte ankaraa kieltä, eversti. Solvaatte aiheettomasti miestä, joka\nei teille tosiaan tähän asti ole antanut valituksen aihetta ja jonka\nsolvaamista kadutte, kun saatte tietää, kuka hän on.\"\n\n\"Ilmoittakaa minulle toverieni kohtalo, sanokaa, mitä aiotte minulle\ntehdä.\"\n\n\"Aikomukseni ovat paremmat kuin omanne, eversti, sillä jos minä olisin\nteidän vallassanne, kuten te minun, on luultavaa, että ellette juuri\nte, niin ainakin kenraalinne maksattaisi minulla kalliisti tämän\nvaromattomuuteni. Mutta riittää jo, olemme hukanneet liiankin paljon\naikaa. Kenraali Rubio ja hänen upseerinsa ovat minun vankeinani, te\nitse sydämessänne tunnustatte olevanne vallassani. Komentakaa pois\nsotilaat, jotka piirittävät asuntoani, vakuuttakaa minulle\nkunniasanallanne, että Meksikon hallitus ei neljänkolmatta tunnin\nkuluessa yritä mitään minua vastaan, niin päästän teidät kaikki heti\nvapaiksi.\"\n\n\"En tiedä kuka olette, señor; minulle asettamanne ehdot ovat sellaisia\nkuin voittaja asettaa voimattomalle viholliselle.\"\n\n\"Mitä te muuta sitten tällä hetkellä olette?\" keskeytti nuori mies\nkiihkeästi.\n\n\"Olkoon niin, mutta minä en voi ottaa vastuulleni noiden ehtojen\nhyväksymistä tai hylkäämistä. Vain kenraalilla on oikeus tehdä päätös\nja antaa sanansa takeeksi.\"\n\n\"Kysykää siis häneltä, mitä hän aikoo. Hän vastaa teille.\"\n\n\"Onko hän siis täällä?\" kysyi eversti innokkaasti, astahtaen eteenpäin.\n\n\"Vähätpä teitä liikuttanee, missä hän on, kunhan hän vain teidät kuulee\nja teille vastaa. Älkää hievahtako paikaltanne! Askel vielä, niin\nolette kuoleman oma. Mitä päätätte?\"\n\n\"Minä suostun.\"\n\n\"Puhukaa siis hänelle!\"\n\nJaguari painoi ponninta. Silloin laskuluukku avautui, ja näkyviin tuli\nsen salakuopan suu, johon meksikolaiset upseerit oli niin äkkiä syösty.\nMutta pimeys oli niin täydellinen, että eversti ei voinut mitään\neroittaa, vaikka koettikin etsiä valonvälähdystä tässä synkkyydessä.\nHän kuuli vain heikon ratinan, jonka laskuluukun kahnaus reunaa vastaan\naiheutti.\n\nEversti käsitti, että hänen oli hyvällä suostuttava ja hinnalla millä\ntahansa päästävä tästä pahasta pälkähästä.\n\n\"Kenraali\", sanoi hän ääntänsä korottaen, \"voitteko kuulla sanani?\"\n\n\"Kuka minua kutsuu?\" tiedusti kenraali heti.\n\n\"Minä, eversti Melendez de Gongora.\"\n\n\"Kiitos Jumalan!\" huudahti kenraali. \"Sittenhän kaikki on hyvin.\"\n\n\"Päinvastoin on kaikki huonosti.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Että minä, samoin kuin te itsekin, olen niiden kirottujen\nkapinallisten käsissä, jotka ovat teidät vanginneet.\"\n\n\"_Mil demonios_!\" huudahti vanha soturi vihaisesti.\n\n\"Oletteko säilynyt loukkaantumatta?\"\n\n\"Ruumiiltani kyllä; upseerini tai minäkään emme ole saaneet mitään\nvammaa. Minun täytyy tunnustaa, että se paholainen, joka on tehnyt\nmeille tämän katalan kepposen, on ollut jotakuinkin hienotunteinen.\"\n\n\"Kiitos, kenraali\", virkkoi Jaguari ivallisesti.\n\n\"Ah, maantierosvo\", huudahti kenraali raivostuneena, \"kyllä me,\njumaliste, vielä tilimme selvitämme!\"\n\n\"Niin toivon minäkin, herra kenraali. Mutta tällä hetkellä, uskokaa\nminua, teidän olisi viisainta kuunnella, mitä eversti Melendezillä on\nteille sanottavaa.\"\n\n\"Niin kai täytyy tehdä\", murahti kenraali. \"Puhukaa, eversti\", lisäsi\nhän äänekkäämmin.\n\n\"Kenraali\", vastasi eversti heti, \"meille luvataan vapaus, jos\nkunniasanallanne vakuutatte, ettette yritä mitään tuota miestä vastaan,\njonka vankina nyt olemme.\"\n\n\"Ettekä hänen kannattajiaan vastaan, olkootpa ne keitä tahansa\",\nkeskeytti Jaguari.\n\n\"Olkoon menneeksi, eikä hänen kannattajiaan vastaan seuraavain\nneljänkolmatta tunnin kuluessa ja että tätä taloa lakataan\nsaartamasta.\"\n\n\"Hm\", virkahti kenraali, \"se kaipaa miettimistä.\"\n\n\"Myönnän teille viisi minuuttia.\"\n\n\"_Demonio_, se on kovin lyhyt aika. Ettepä ole jalomielinen.\"\n\n\"Minun on mahdotonta myöntää teille enempää.\"\n\n\"Entä jos kieltäydyn?\"\n\n\"Te ette kieltäydy.\"\n\n\"Miksikä en?\"\n\n\"Siksi, että olette raivoissanne minua kohtaan ja toivotte kerran\nsaavanne kostaa.\"\n\n\"Oikein päätelty, mutta entä jos sittenkin kieltäytyisin?\"\n\n\"Sitten minä menettelen teidän ja upseerienne kanssa juuri niinkuin te\naioitte menetellä minun ja toverieni kanssa.\"\n\n\"Nimittäin?\"\n\n\"Teidät ammutaan kaikki neljännestunnin kuluessa.\"\n\nSeurasi haudan hiljaisuus. Ei kuulunut muuta ääntä kuin kellonheilurin\nyksitoikkoinen naksutus. Nämä miehet, jotka toisiaan näkemättä olivat\nsuljettuina pieneen alaan, tunsivat sydämensä pamppailevan niin että se\noli puhkaista rinnan. He värisivät voimattomasta kiukusta, sillä he\nkäsittivät tosiaankin olevansa leppymättömän vihollisen vallassa, jota\nvastaan kaikki taistelu oli, ellei mahdotonta, niin ainakin mieletöntä.\n\n\"_Vive Dios_!\" huudahti eversti. \"Parempi kuolla kuin tällä tavoin\nantautua.\"\n\nJa hän astui eteenpäin miekka koholla.\n\nRautainen käsi laskeutui hänen olalleen, kaataen hänet kumoon, ja hän\ntunsi kaatuessaan pudottamansa oman miekkansa kärjen kutittavan\nkurkkuaan.\n\n\"Antautukaa, tai olette kuoleman oma!\" huusi karkea ääni hänen\nkorvaansa.\n\n\"En, tuhat tulimmaista!\" vastasi upseeri raivostuneena. \"Minä en\nantaudu rosvolle. Tappakaa minut.\"\n\n\"Hellittäkää\", komensi Jaguari, \"minä tahdon sen.\"\n\nMies, joka piteli kaadettua everstiä, päästi hänet. Tämä nousi\ntuskaantuneena ja aivan häpeillään.\n\n\"No\", toisti nuori mies, \"suostutteko, kenraali?\"\n\n\"Suostun, paholainen\", vastasi tämä vihaisesti, \"mutta minä kostan.\"\n\n\"Vakuutatte siis minulle upseerisanallanne, että teille asettamani\nehdot vilpittömästi täytetään?\"\n\n\"Minä vakuutan; mutta mikä takaa, että te puolestanne menettelette\nvilpittömästi?\"\n\n\"Minun kunniani, señor general\", vastasi Jaguari ylpeästi. \"Ja senhän\ntiedätte olevan yhtä tahrattoman kuin omanne!\"\n\n\"Hyvä on, señor. Minä luotan teihin, kuten te luotatte minuun. Onko\nmeidän jätettävä teille miekkamme?\"\n\n\"Kenraali\", vastasi Jaguari ylväästi, \"uljas soturi ei koskaan eroa\naseistaan; minua hävettäisi riistää ne teiltä. Toverinne saavat, samoin\nkuin te itsekin, pitää miekkansa.\"\n\n\"Kiitos siitä huomaavaisuudesta, caballero. Se todistaa minulle, että\nkaikki jalot tunteet eivät ole sydämestänne kuolleet. Nyt odotan, että\nannatte minulle tilaisuuden päästä loukusta, johon niin taitavasti\nolette minut syössyt.\"\n\n\"Tahtonne täytetään pian, herra kenraali. Mitä teihin tulee, eversti,\nvoitte lähteä, ovi on nyt auki.\"\n\n\"En, ennenkuin olen teidät nähnyt\", vastasi upseeri.\n\n\"Mitäpä hyötyä siitä olisi, jos kerta ette ole minua tuntenut?\" virkkoi\nnuori mies palauttaen luonnollisen äänensä.\n\n\"Jaguari!\" huudahti eversti kummastuneena. \"Ah, olisihan minun pitänyt\nse arvata! Nytpä minä vasta jäänkin\", lisäsi hän omituinen värähdys\näänessä.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi päällikkö, \"jääkää.\"\n\nHän löi käsiänsä yhteen. Neljä miestä astui sisään sytytetyt\nhaarakynttilät kädessä.\n\nKun saliin oli saatu valoa, huomasi nuori upseeri kenraalin\najutantteineen seisovan maakuopassa.\n\n\"Nyt\", virkkoi Jaguari hymyillen, \"ei ole väliä, vaikka tunnettekin\ntaloni salaisuudet. Teidän palatessanne olen sen ainaiseksi jättänyt.\"\n\nEräs palvelija oli asettanut tikapuut laskuoven reunalle, meksikolaiset\nnousivat sitten kuopasta puoliksi tyytyväisinä, puoliksi häpeillään.\n\n\"Hyvät herrat\", jatkoi kapinallisten päällikkö, \"te olette vapaita.\nJokainen muu minun sijassani olisi käyttänyt hyväkseen tukalaa\nasemaamme määrätäkseen teille paljon ankarammat ehdot kuin minä. Mutta\nminä ymmärrän vain rehellistä taistelua miekoin, rinta rintaa vasten.\nMenkää rauhassa, mutta olkaa varuillanne, sillä vihollisuudet ovat\nalkaneet välillämme, ja sota käy tuimaksi.\"\n\n\"Sananen vielä, ennenkuin eroamme\", virkkoi kenraali.\n\n\"Minä kuuntelen, caballero.\"\n\n\"Missä olosuhteissa toisemme myöhemmin tavannemmekin, en unohda teidän\ntämänpäiväistä käytöstänne.\"\n\n\"Minä vapautan teidät kaikesta kiitollisuudenvelasta siinä suhteessa,\nkenraali, varsinkin kun olen toiminut täten vaikutteista, jotka ovat\nteille aivan vieraat.\"\n\n\"Olkootpa käytöksenne vaikutteet mitkä tahansa, vaatii kunniani\nottamaan sen huomioon.\"\n\n\"Kuten tahdotte. Minä vaadin vain, että muistatte ehtomme.\"\n\n\"Ne täytetään täsmällisesti.\"\n\nJaguari kumarsi silloin kenraalille. Tämä vastasi siihen ja viitaten\nupseereille, että heidän piti seurata häntä, astui hän ulos salista.\n\nNuori päällikkö kuunteli tarkkaavaisena poistuvia askeleita ja nousi\nsitten.\n\n\"Mitä\", huudahti hän huomatessaan everstin, \"te olette vielä täällä,\ndon Juan!\"\n\n\"Niin, veli\", vastasi toinen surullisella äänellä, \"minä olen vielä\ntäällä.\"\n\nJaguari astui nopeasti häntä kohti ja puristi hänen kättänsä.\n\n\"Mitä teillä on minulle sanottavaa, ystävä? Tuletteko ilmoittamaan\nminulle uuden onnettomuuden?\"\n\n\"Ah, ystävä, minkäpä suuremman onnettomuuden voisin teille ilmoittaa\nkuin sen, joka särkien rohkeimmat unelmamme on syössyt meidät\nepätoivoon?\"\n\n\"Oletteko kuullut uutisia ystävistämme?\"\n\n\"En mitään.\"\n\n\"Lujamielestä?\"\n\n\"En tiedä, mihin hän on joutunut.\"\n\n\"Uskollisesta Sydämestä?\"\n\n\"Myöskin hävinnyt.\"\n\n\"Kuulkaahan, veli, tätä tilannetta en voi kauan sietää. Tapahtukoon\nmitä tahansa, sen täytyy päättyä. Minulla ei ole tällä hetkellä aikaa\nselittääkseni eräitä seikkoja, jotka teidän tulee tietää. Huomenna\ntapaamme.\"\n\n\"Missä ja milloin?\"\n\n\"Salto del Fraylessa kello kaksi iltapäivällä.\"\n\n\"Miksi niin etäällä ja niin myöhään, veli?\"\n\n\"Koska sitä ennen tapahtuu jotakin, mitä en tällä hetkellä voi teille\nsanoa, mutta joka varmaankin pakottaa minut siirtymään lahden yli ja\npakenemaan mantereelle.\"\n\n\"Minulla ei ole oikeutta pyytää teiltä selitystä sanoihinne, ystävä,\nmutta olkaa varuillanne! Mitä yrittänettekin, joudutte tekemisiin\ntiukan vastustajan kanssa. Kenraali on teille raivoissaan, hänellä on\nteille kostettavaa, ja jos annatte hänelle tilaisuuden, niin hän ei\npäästä sitä käsistään.\"\n\n\"Siitä olen varma, ystäväni, mutta arpa on heitetty. Onnettomuudeksi\nkäymme me eri teitämme. Jumala on oikeuden puolella. Vielä kerran\nkätenne, ja jääkää hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi, veli, huomiseen, kuten sanottu.\"\n\n\"Vain kuolema estäisi minut saapumasta sopimallemme kohtauspaikalle.\"\n\nNämä molemmat valtiolliset vastustajat, jotka olivat niin\nsydämellisesti kiintyneet toisiinsa, puristivat toistensa käsiä ja\nerosivat.\n\nEversti kääriytyi viittaansa, astui ulos salista ja lähti heti talosta.\n\nKenraali oli poistunut käskien talon lähistölle asetetun osaston\nseurata itseään. Katu oli aivan tyhjä.\n\nJaguari oli sisäisesti varma siitä, että kenraali Rubio uskollisesti\ntäyttäisi sitoumuksensa, ja siksipä hän ei vaivautunut ottamaan siitä\nselkoa.\n\nHeti yksin jäätyään hän sulki laskuluukun, painoi salaoven ponninta ja\nlähti vuorostaan salista, mennäkseen pimeään käytävään, jonka kautta\nhänen toverinsa olivat kenraalin saapuessa hävinneet entistä\norjakauppiasta John Davisia seuraten.\n\nMuutaman mutkan jälkeen päättyi tämä käytävä melko laajaan huoneeseen,\nmissä salaliittolaiset olivat äänettöminä ja synkkinä koolla, odottaen\nase kädessä, että päällikkö kutsuisi heitä apuun.\n\nLanzi kurkisteli huoneen ovelta kaiken yllätyksen välttämiseksi.\nJaguari otti jälleen naamionsa, pisti pistoolit vyöhönsä ja astui\nsisään. Nähdessään hänet keskellään salaliittolaiset liikehtivät\nilosta, mutta tyyntyivät heti nuoren miehen viittauksesta.\n\n\"Toverit\", puhui tämä murheellisella äänellä, \"minulla on teille\nilmoitettavana ikävä uutinen: en ole ollut kyllin varovainen; vähältä\npiti, ettemme tällä hetkellä ole kaikki ongittuina. Kavaltaja on\nhiipinyt joukkoomme, se mies on antanut kuvernöörille mitä tarkimpia ja\nseikkaperäisimpiä tietoja aikeistamme. Vain ihme meidät pelasti.\"\n\nInhon väristys puistatti salaliittolaisten rivejä. Vaistomaisesti he\nloittonivat toisistaan luoden synkkiä silmäyksiä ja hypistelivät\naseitaan.\n\nTämä laaja sali, ainoastaan yhden savuavan lampun valaisema, jonka\npunerva kajastus joka tuulen henkäyksellä heitti kellervää heijastusta\nliittolaisten tarmokkaille kasvoille, oli samalla kertaa sekä synkkä\nettä kammottava.\n\nHetkisen äänettömyyden jälkeen jatkoi päällikkö lujalla ja korostetulla\näänellä:\n\n\"Mitäpä merkitsee, toverit, että viheliäinen vakoilija on hiipinyt\nriveihimme? Pelon ja epäröimisen hetki on ohi, nyt marssimme kaikki\nuhmaillen. Ei enää salaisia kokouksia, ei enää naamioita\", lisäsi hän\nriuhtaisten hurjasti omansa ja tallaten sen jalkoihinsa. \"On tarpeen,\nettä vihollisemme vihdoinkin meidät tuntevat ja tietävät meidän todella\nolevan sen vapauden apostoleja, joka loistavana valotornina kohoaa\nisänmaamme yli.\"\n\n\"Jaguari!\" huudahtivat liittoutuneet, rynnäten riemuiten häntä kohti.\n\n\"Niin, Jaguari\", jatkoi hän ukkosäänellä, \"sissipäällikkö, mies, joka\nTeksasissa ensimmäisenä uskalsi nousta sortajiamme vastaan, Jaguari,\njoka on vannonut teidät vapauttavansa ja joka pitää valansa, jollei\nkuolema hänen uraansa katkaise. Nyt päättäköön meidät myynyt konna\ntyönsä ilmoittamalla nimeni kuvernöörille, joka sen jo melkein arvasi\nja mielellään siitä varmistuu. Tästä viimeisestä ilmiannosta hän\nepäilemättä saa hyvän palkan, mutta rientäköön hän, sillä huomenna on\nliian myöhäistä!\"\n\nSillä hetkellä ilmestyi muuan mies salaliittolaisten keskelle työntäen\noikealle ja vasemmalle ne, jotka olivat hänen tiellään, ja asettuen\nnuoren päällikön eteen.\n\n\"Kuunnelkaa\", virkkoi hän kääntyen tovereihinsa, \"ja olkoon kuulemanne\nteille hyödyllisenä läksynä. Sen, joka on antanut kokouksemme ilmi\nhallitukselle, miehen, joka teidät on myynyt, sanalla sanoen\nkavaltajan, joka teidät on mielinyt saattaa vihollistenne käsiin, hänet\nminä tunnen!\"\n\n\"Hänen nimensä, hänen nimensä!\" huusivat kaikki liittoutuneet,\nheiluttaen vihaisesti aseitaan.\n\n\"Hiljaa!\" käski Jaguari. \"Sallikaa toverimme puhua!\"\n\n\"Älkää mainitko minua enää sillä nimellä, Jaguari. Teidän toverinne en\nenää ole, en ole sitä koskaan ollutkaan. Minä olen teidän vihollisenne,\nen mieskohtaisesti, sillä minä en tunne teitä, vaan jokaisen\nvihollisen, joka yrittää riistää Meksikon tasavallalta tämän\nteksasilaisen maan, jossa olen syntynyt ja joka on valtioliiton helein\nhelmi. Minä yksinäni, Lopez, Avilan hidalgo, olen teidät myynyt, mutta\nen viheliäisenä raukkana, kuten otaksutte, sillä minä olen itselleni\nvannonut antavani käytökseni teille ilmi, kun paljastukseni hetki on\ntullut. Nyt tiedätte kaikki, minä olen vallassanne, tuossa ovat\naseeni\", lisäsi hän, paiskaten ne ylenkatseellisesti maahan, \"minä en\nryhdy vastarintaan, tehkää minulle, mitä hyväksi näette.\"\n\nLausuttuaan nämä sanat kuvaamattoman korskeaan sävyyn pani don Lopez,\nAvilan hidalgo, ylpeästi käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä\nja odotti.\n\nSalaliittolaiset olivat kuunnelleet tätä omituista paljastusta\nsellaiseen äärimmäiseen hurjuuteen kiihtyneellä inholla ja raivolla,\nettä heidän tahtonsa ikäänkuin herpaantui ja he pysyivät väkisinkin\nliikahtamatta. Mutta kun don Lopez oli päättänyt puheensa, purskahtivat\nheidän tunteensa äkkiä valloilleen ja he ryntäsivät hänen kimppuunsa\nkarjuen kuin tiikerit.\n\n\"Malttakaa, malttakaa\", huudahti Jaguari syöksyen eteenpäin ja\nruumiillaan suojaten miestä, jota kohti kaksikymmentä tikaria kohosi,\n\"malttakaa, veljet. Kuten tämä mies itse sanoi, hän on meidän\nvallassamme eikä voi päästä käsistämme. Vaikka hänen suonissaan\nvirtaakin kavaltajan veri, älkäämme sillä tahratko käsiämme murhaa\ntekemällä. Tuomitkaamme hänet.\"\n\n\"Niin, niin\", kiljuivat salaliittolaiset, \"tuomitkaamme, tuomitkaamme!\"\n\n\"Hiljaa!\" hillitsi Jaguari kääntyen don Lopezia kohti, joka tällä välin\noli pysynyt tyynenä ja hymyilevänä, ikäänkuin asia ei olisi häntä\nkoskenutkaan. \"Vastaatteko vilpittömästi kysymyksiin, jotka teille\nteen?\" tiedusti hän.\n\n\"Kyllä\", vastasi don Lopez koruttomasti.\n\n\"Pelkästä isänmaanrakkaudestako, niinkuin sitä nimitätte, olette\ntekeytynyt meikäläiseksi, voidaksenne sitä varmemmin meidät pettää, vai\neikö pikemminkin runsaan palkkion toivo ole kannustanut teitä\nhäpeälliseen menettelyyn, johon olette tehnyt itsenne syypääksi?\"\n\nMeksikolainen kohautti halveksivasti olkapäitään.\n\n\"Minä olen yksin rikkaampi kuin te kaikki yhteensä\", vastasi hän. \"Ken\nei tunne äveriästä kaivostenomistajaa don Lopezia, Avilan hidalgoa?\"\n\n\"Tosiaankin\", vakuutti eräs läsnäolevista, \"minun täytyy sanoa, että\ntuo mies, jonka olen vuosikausia tuntenut, ei voi laskea omaisuutensa\nmäärää.\"\n\nJaguarin otsa rypistyi katkerasta mietteestä.\n\n\"Siis ei ole isänmaanrakkauden perin jalo ja kunnioitettava tunne\nherättänyt teidän sielussanne yleviä ajatuksia, vaan päinvastoin tehnyt\nteistä viheliäisen raukan\", jatkoi hän. \"Sensijaan, että olisitte\nrehellisesti ja julkisesti kaikkein nähden taistellut meitä vastaan,\nolette poikennut vakoilun pimeille poluille meidät pettääksenne,\nverhoutunut ystävyyden naamioon meidät myydäksenne.\"\n\n\"Minä olen vain tarttunut aseeseen, jonka te itse minulle ojensitte.\nJulkisestiko te taistelitte? Ette suinkaan. Te haudoitte kavalasti\nsalajuonia pimeydessä, myyrän tavoin te kaivoitte maan alle miinan,\njoka meidät nielisi. Minä olen virittänyt teille vastamiinan. Mutta\nmitäpä hyötyä väittelystä? Te ette käsitä minun käytökseni vaikuttimia\nenempää kuin minä väitän käsittäväni omianne. Lopettakaamme\ntämä keskustelu, sillä yhdellä ainoalla tavalla pääsemme\nyhteisymmärrykseen.\"\n\n\"Hetkinen vielä, don Lopez. Selittäkää minulle, miksikä te, kun mitään\nepäluuloa ei teihin kohdistunut, kun kenenkään päähän ei pälkähtänyt\nvaatia teitä tilille teoistanne, itse ryhdyitte antamaan itsenne ilmi\nja heittäytymään meidän armoillemme.\"\n\n\"Minä katselin, vaikkakin näkymättömänä, mitä tapahtui teidän ja\nkuvernöörin välillä\", vastasi meksikolainen kylmästi; \"minä näin, millä\ntavoin suoriuduitte vaarallisesta tilanteesta, johon minun oli\nonnistunut teidät saattaa. Käsitin silloin, että kaikki oli hukassa,\nenkä tahtonut elää tappiomme jälkeen.\"\n\n\"Tunnette siis ne ehdot, jotka olen kenraali Rubiolle antanut?\"\n\n\"Ja jotka hänen oli pakko hyväksyä. Niin, minä tunnen ne, ja tiedän\nmyöskin teidät niin ovelaksi ja päättäväiseksi mieheksi, että te ette\njätä käyttämättä hyväksenne sitä neljänkolmatta tunnin hengähdysaikaa,\njonka olette niin taitavasti hankkinut. Silloin jouduin epätoivoon\nasiasta, jonka puolesta taistelin.\"\n\n\"Hyvä on, don Lopez, muuta en halunnutkaan tietää. Meihin liittyessänne\nalistuitte tietenkin kaikkiin salaliittomme lakeihin?\"\n\n\"Niin tein.\"\n\n\"Tiedättekö ansainneenne kuoleman?\"\n\n\"Sen tiedän, ja minä toivon kuolemaa.\"\n\nJaguari kääntyi salaliittolaisten puoleen, jotka vihasta ja\nkärsimättömyydestä läähättäen olivat kuunnelleet tätä merkillistä\nvuoropuhelua.\n\n\"Veljet\", virkkoi hän, \"olettehan kuulleet kaiken, mitä don Lopezin,\nAvilan hidalgon, ja minun välilläni on haasteltu?\"\n\n\"Olemme\", vastasivat he.\n\n\"Sydämenne ja omantuntonne mukaan tämä mies on syyllinen?\"\n\n\"Hän on syyllinen\", vastasivat he päättävästi.\n\n\"Minkä rangaistuksen hän on ansainnut?\"\n\n\"Kuoleman.\"\n\n\"Kuulette, don Lopez, että toverinne tuomitsevat teidät kuolemaani\"\n\n\"Minä kiitän heitä. Tämä suosio on ainoa, jota toivoin ja jonka haluan\nheiltä ottaa vastaan.\"\n\nSeurasi hetkinen ehdotonta äänettömyyttä. Kaikkien katseet olivat\nkäännetyt Jaguariin, joka pää rinnalle painuneena ja kulmat rypyssä\nnäkyi syventyneen vakaviin mietteisiin.\n\nÄkkiä kohotti nuori mies päänsä. Leimuava salama välkähti hänen\nsilmistään, omituinen hymy värähdytti hänen huuliaan, ja katkonaisella,\nkatkeran ivallisella äänellä hän lausui:\n\n\"Toverinne ovat tuominneet teidät kuolemaan! Ja minun, heidän\npäällikkönsä, on se tuomio vahvistettava, vaikkakin elämä teille näin\nollen olisi suurempi ja oikeampi rangaistus.\"\n\nKaikesta rohkeudestaan huolimatta don Lopez tunsi kalpenevansa\nkuullessaan vihlovan ja hillitystä liikutuksesta värähtävän äänen,\njolla nuo sanat lausuttiin. Vaistomaisesti hän kumartui ottamaan maasta\naseet, jotka aikaisemmin oli heittänyt kädestään.\n\nMutta Jaguari arvasi hänen ajatuksensa.\n\n\"Tarttukaa siihen mieheen!\" huudahti hän.\n\nJohn Davis ja kaksi muuta salaliittolaista hyökkäsivät meksikolaisen\nkimppuun ja huolimatta hänen kiivaasta vastarinnastaan olivat pian\nhänet lannistaneet.\n\n\"Pankaa hänelle suukapula\", sanoi Jaguari vielä.\n\nKäsky täytettiin heti.\n\n\"Kuunnelkaa minua nyt, veljet\", jatkoi Jaguari värähtelevällä äänellä;\n\"urakka, johon olemme ryhtyneet, on tavattoman työläs, täynnä\nkaikenlaisia vaaroja ja vaikeuksia. Emme ole enää ihmisiä, olemme\nleijonia. Niiden, jotka joutuvat käsiimme, täytyy tuntea voimakkaan\nkäpälämme tuhoatuottava isku. Sen, mitä tämä mies on tehnyt omissa\nsilmissään kunniallisena tekona, voisi joku muu viekoittua tekemään\nlikaisesta voitonhimosta. Kuolema on vain elämän loppu, hetken\nvaihdekohta. Monet ihmiset sitä toivovat toimettomuudesta, ikävästä tai\nelämäänkyllästymisestä. Don Lopez itse sanoi meille haluavansa antaa\nmeille hyödyllisen läksytyksen, eikä hän ole pettynytkään, siitä on\nmeille todellakin hyötyä. Hänet surmatessamme täytämme vain hänen omat\ntoivomuksensa, kuten hän itse on tunnustanut. Emmekä sääntöjemme mukaan\nvoi jättää häntä elämään. -- Don Lopez, Avilan hidalgo\", puhui Jaguari\nedelleen soinnuttomalla äänellä, \"sinä, veljiesi pettäjä, et ainoastaan\nole ansainnut kuolemaa, vaan häpeällisen lopun. Kun olet heittänyt\nkurjan henkesi, poltamme otsaasi petturin merkin ja jätämme raatosi\nsille, joka sinut palkkasi. Se on minun, sissien päällikön, lausuma\ntuomio.\"\n\nLäsnäolijat kuuntelivat äänettöminä tätä tuomiota.\n\nKavaltaja, jolla yhä oli kapula suussa, laahattiin ulos salista ja\nammuttiin. Ruumis vietiin kuvernöörin talon portaille; otsaan oli\npoltettu häpeänmerkki ja rinnalle ripustettu iso taulu, johon oli\nvainajan emalia verellä kirjoitettu sanat:\n\n    COBARDE TRADOR. [Viheliäinen petturi.]\n\nTämän jälkeen salaliittolaiset palasivat neuvottelemaan, niinkuin ei\nmikään olisi heidän kokoustaan keskeyttänytkään.\n\n\n\n\nXVIII\n\nLa Pulqueria\n\n\nSamana päivänä, jona jatkamme kertomustamme, heräsi Galvestonin satamaa\nvallitsevasta linnoituksesta laukaistun tykin pamahtaessa, millä\nilmoitettiin auringonlasku, kun päivän säteilevä kehrä juuri oli\nvaipunut mereen ja värittänyt taivaanrannan punervalla hohteella,\nkaiken päivää helteen vuoksi synkkään ja surulliseen uneliaisuuteen\nvaipuneena ollut kaupunki yhtäkkiä ja päästi kuuluville pitkällisen\nriemuhälinän.\n\nTähän asti autiot kadut kansoittuivat äärettömillä väkijoukoilla kuin\ntaikaiskusta. Kaikista taloista tulvi ihmisiä, joilla näkyi olevan kova\nkiire päästä hengittämään merituulen kosteilla siivillään heille tuomaa\nraikasta iltailmaa. Myymälät avasivat ovensa ja valaistuivat\nlukemattomista värillisistä paperilyhdyistä.\n\nPian vilisi tässä tuntia aikaisemmin niin hiljaisessa ja tyynessä\nkaupungissa sikin sokin ihmisiä kaikista kansanluokista ja\nkaikista maista: espanjalaisia, amerikkalaisia, meksikolaisia,\nranskalaisia, englantilaisia, venäläisiä ja kiinalaisia erilaisissa\nkansallispuvuissaan. Nähtiin keimailevasti pukeutuneita naisia, jotka\nheittelivät röyhkeitä silmäyksiä oikealle ja vasemmalle, kiertäviä,\ntavaroitaan kehuskelevia kaupustelijoita ja hampaisiin asti\naseistettuja yövartijoita, jotka koettivat pitää järjestystä yllä.\n\nJa kaikki tämä kansanjoukko solui sinne tänne, juoksi ja pysähteli\ntöykkien ja tuuppien vastaantulijoita, nauraen, laulaen, riidellen,\nhaukuttaen koiria ja poruuttaen lapsia. Kaksi nuorta miestä\nYhdysvaltain sirossa ja vakavatyylisessä meriupseerin puvussa saapui\nkaupungin sisäosasta päin satamaan, vaivoin raivaten itselleen tietä\njoukon läpi, joka heidät joka askeleella pysähdytti ja suuntautuen\naallonmurtajalle, jonka ympärille oli kiinnitetty suuri määrä\nkaikennäköisiä ja kaikenkokoisia ruuhia.\n\nTuskin nämä upseerit olivat ehtineet laiturille, kun heidät ympäröi\nparikymmentä palveluksiaan tarjoilevaa soutajaa, jotka kiitettävän\ntapansa mukaan kilvassa liioittelivat veneittensä ihmeellisiä\nominaisuuksia ja verratonta nopeutta, puhuen sekamurretta, joka ei\nkuulu mihinkään kieleen, vaan käyttää kaikista sattumalta saatuja\nsanoja, ja jonka avulla maan asukkaiden ja muukalaisten on onnistunut\ntehdä ajatuksensa toisilleen tajuttaviksi, toisin sanoen samanlaista\nkielisotkua, jolla Välimeren itäsatamissa on nimenä _lingua franca_.\n\nLuotuaan välinpitämättömän silmäyksen edessään keinuviin lukuisiin\nruuhiin käskivät upseerit soutajia poistumaan, jyrkästi kieltäytyen\nkäyttämästä heidän palveluksiaan, mutta eivät kuitenkaan päässeet\nheistä eroon muuten kuin vakuuttamalla, että heillä oli vene ja\nheittämällä kärkkyjille muutaman piasterin pientä rahaa.\n\nSoutajat poistuivat puoliksi suuttuneina, puoliksi tyytyväisinä, ja\nupseerit jäivät kahden aallonmurtajalle.\n\nSanoimme, että aurinko oli jo jokunen aika sitten mennyt mailleen. Oli\nsiis pimeä yö. Mutta kaiketikin vakuuttautuakseen, että hämärässä ei\npiileskellyt mitään vakoilijaa, kävelivät upseerit useaan kertaan\naallonmurtajan päästä päähän, haastellen keskenään matalalla äänellä ja\ntarkaten mitä huolellisimmin paikkoja, joista joku vaaniskelija olisi\nvoinut löytää verhoavaa suojaa.\n\nHe olivat kahden.\n\nToinen heistä veti povestaan samanlaatuisen hopeapillin, jollaisia\nlaivojen päällysmiehet käyttävät. Sitten hän vietyään sen huulilleen\npuhalsi siitä kolme eri kertaa vienon ja venytetyn sävelen.\n\nMuutaman minuutin kuluessa ei tapahtunut mitään, mikä olisi osoittanut\nupseereille, että heidän merkinantonsa oli kuultu.\n\nVihdoin viilsi ilmaa heikko vihellys, ikäänkuin tyyntyvän tuulen viime\nhuokaus, raueten näiden kahden miehen korviin heidän kuunnellessaan\neteenpäin kumartuneina ja kasvot merta kohti käännettyinä.\n\n\"He tulevat\", virkkoi toinen.\n\n\"Odottakaamme\", vastasi hänen toverinsa lyhyesti.\n\nHe verhoutuivat huolellisesti viittoihinsa suojellakseen itseänsä meren\nhenkimältä kostealta ilmalta, nojautuivat veneiden kiinnittämiseksi\npystytettyyn paaluun ja pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaat,\nsanaakaan vaihtamatta.\n\nNäin kului muutama minuutti. Pimeys lisääntyi yhä enemmän, kaupungin\nhäly loittoni vähitellen, ja yön viileyden karkoittamina poistuivat\nkävelijät meren rannikolta siirtyäkseen jälleen sisäkaduille. Pian oli\nrannikko aivan autio, paitsi noita kahta upseeria.\n\nVihdoin kuului kaukaa hiljaista loisketta, jonka tottuneet korvat\nkuitenkin epäilemättä eroittivat. Se kävi vähitellen yhä selvemmäksi,\nja varsinkin oli merimiesten helppo kuulla jonkun aluksen hankaimia\nvasten iskevien ja mereen molskahtavien airojen kumea ja poljennollinen\njytinä, vaikka näiden airojen, tuosta vaimennetusta äänestä päättäen,\ntäytyikin olla jollakin pehmikkeellä varustetut ja perin varovaisen\nkäyttelijän käsissä.\n\nEnnen pitkää tuli itse venekin näkyviin, sen pitkä musta hahmo piirtyi\ntummine ääriviivoineen kuun valaisemalle juovalle ulapan pinnalla ja\nlähestyi tavattoman nopeasti aallonmurtajaa.\n\nMolemmat upseerit olivat uteliaina kumartuneet eteenpäin, kuitenkaan\nlähtemättä valitsemastaan tähystyspaikasta. Päästyään pistoolinkantaman\npäähän laiturista vene pysähtyi.\n\nÄkkiä kohosi hiljaisuudesta karkea, mutta varmaankin varovaisuuden\nhillitsemä ääni, hyräillen seuraavaa tällä rannikolla hyvin tuttua\nlaulua:\n\n    Que rumor\n    lejos suena,\n    que el silencio,\n    que el silencio\n    en la serena\n    negra noche interrumpio?\n\nTuskin oli laulaja päättänyt säkeistönsä, kun toinen upseereista jatkoi\nlaulua heleällä äänellä, kaiketikin vastaten merkkiin, jonka veneen\nomistaja oli hänelle antanut:\n\n    Es del caballo la veloz carrera,\n    tendido en el escape volador,\n    o el aspero rugir de hambrienta tiera\n    o el silbido tal vez del aquilón?\n\n[1 Mitä tuolta kaukaa kuuluu, joka äänettömyyden, tyynen, tumman yön\näänettömyyden katkaisee? 2 Onko se nopeasti kiitävän ratsun vauhdin\nsuhinaa, nälkäisen pedon karmeaa kiljuntaa vai pohjatuulen tohinaa? --\nEspanjalaisten puoliriimeissä (-dor, -lón) muodostavat loppusoinnun\nvain ääntiöt, kerakkeiden ollessa mitä tahansa. _Suom_.]\n\nLaulu vaikeni muutamiksi sekunneiksi, joina ei kuultu muuta melua kuin\nrantaa vastaan syöksyvien ja sen somerikkoon sortuvien aaltojen\nyksitoikkoista loiskinaa tai joidenkuiden jarabesien eli kitarain\netäistä vingutusta, niiden soittaessa kaikille espanjalaisrotuisille\nkansoille niin rakkaita _seguidilla_-tanssin säveliä ja _tyranoja_.\nVihdoin ääni, joka ensiksi oli virittänyt laulun, kuului jälleen, mutta\ntällä kertaa uhkausta lähentelevällä säveleellä, vaikkei se kuitenkaan\nnäkynyt kohdistuvan kehenkään erityisesti.\n\n\"Yö on pimeä, on varomatonta umpimähkään harhailla meren ulapalla.\"\n\n\"Niin, jos on yksinään ja tuntee sydämensä hytkähtelevän povessa\",\nvastasi heti se upseereista, joka oli laulanut.\n\n\"Ken voi kerskua pelottomasta sydämestään?\" kysyi ääni.\n\n\"Se, jonka käsivarsi aina on valmis tukemaan sanojaan hyvän asian\nedistämiseksi\", vastasi heti toinen.\n\n\"Ka, ka\", huudahti merimies iloisesti, tällä kertaa puhutellen\ntovereitaan; \"soutakaa tarmonne takaa, pojat! Jaguarit ovat\nriistanajossa.\"\n\n\"Varokoot preiriekoirat itseänsä!\" virkkoi upseeri jälleen.\n\nVene lipui soutamatta laituria kohti, jonka laitaan se pian kolahti.\n\nUpseerit puolestaan olivat lähteneet suojapaikastaan ja pitkin askelin\nrientäneet aallonmurtajan päähän.\n\nSiellä seisoi merimieheksi pukeutunut mies, päässä vahattu myrskyhattu,\njonka leveät lieret verhosivat hänen kasvonpiirteensä, liikkumattomana\nja pistooli kummassakin kädessä.\n\n\"_Patria_!\" [Isänmaa] virkkoi hän lyhyeen, kun upseerit olivat jo\nehtineet kolmen askeleen päähän hänestä.\n\n\"_Libertad_!\" [Vapaus] vastasivat nämä epäröimättä.\n\n\"_Vive Dios_!\" sanoi merimies työntäen pistoolit takaisin lanteitansa\npuristavaan nahkavyöhön. \"Tulette myötätuulella, don Serapio, niinkuin\ntekin, don Cristoval.\"\n\n\"Sitä parempi, Ramirez!\" vastasi Serapioksi puhuteltu upseeri.\n\n\"Onko teillä sitten uutisia?\" kysyi hänen toverinsa uteliaana.\n\n\"Oivallisia, don Cristoval, oivallisia\", vastasi Ramirez hykertäen\niloisesti käsiänsä.\n\n\"Ohoh!\" hymähtivät molemmat upseerit vaihtaen keskenään tyytyväisen\nsilmäyksen. \"Kertokaahan toki, Ramirez.\"\n\nTämä vilkaisi epäluuloisesti ympärilleen.\n\n\"Kernaasti sen tekisin\", virkkoi hän, \"mutta paikka, jossa olemme, ei\nnäytä oikein sopivalta sellaisten asiain juttelemiseen kuin meillä\nolisi toisillemme.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi don Serapio, \"mutta mikä estää meitä astumasta\nteidän alukseenne? Siellä voimme huoleti haastella.\"\n\nRamirez pudisti epäävästi päätänsä.\n\n\"Niin\", virkkoi hän, \"mutta silloin meidän täytyisi laskea ulapalle,\neikä minua haluta enempää kuin luullakseni teitäkään tulla huomatuksi\nja saada pysähtymiskäsky joiltakin sataman patrullilaivoilta.\"\n\n\"Oikeassapa hän on\", huomautti Cristoval; \"meidän täytyy keksiä joku\nmuu vähemmän vaarallinen keino voidaksemme jutella kielittelijäin\nkorvia pelkäämättä.\"\n\n\"Mitä kello on?\" kysyi Ramirez.\n\nDon Serapio katsoi omaansa.\n\n\"Kymmenen\", vastasi hän.\n\n\"Hyvä! Sitten meillä on aikaa, koska työhön on ryhdyttävä vasta\npuoliyöstä. Tulkaa kanssani, minä tunnen pulquerian, jossa olemme yhtä\nhyvässä turvassa kuin Cofre de Peroten [vuori Meksikon pääkaupungin\nympäristössä] etäisimmässä rotkossa.\"\n\n\"Entä vene?\" huomautti don Cristoval.\n\n\"Olkaa huoleti, Lucas hoitelee sitä. Niin taitavia vainukoiria kuin\nmeksikolaiset ovatkin, kykenee hän olemaan heidän kanssaan piilosilla\nkaiken yötä. Sitäpaitsi olen antanut hänelle ohjeita.\"\n\nUpseerit kumarsivat, vastaamatta muuten kuin myöntävällä eleellä.\n\nKaikki kolme läksivät kävelemään. Ramirez astui muutaman askeleen\npäässä toveriensa edellä. Vaikka yö oli niin pimeä, että kymmenen\nmetrin matkalta oli mahdotonta eroittaa esineitä, liikkui merimies\nkaupungin kapeita ja mutkaisia katuja pitkin kuitenkin niin helposti ja\nvarmasti kuin olisi niillä vaeltanut täydessä päivänvalossa auringon\nhäikäisevässä hohteessa.\n\nAivan läheltä kaupunginneuvoston taloa kohosi päätorin kulmasta\neräänlainen särkyneiden laivojen sirpaleista hutiloiden kokoonnaulattu\nhökkeli, joka keskiyön painostavalla hetkellä tarjosi tilapäistä suojaa\nleperoille ja kaikenlaisille toimettomille. Niitä kerääntyi sinne\npolttelemaan, juomaan _mezcalia_ tai pelaamaan _montea_, tuota kaikille\nespanjalais-amerikkalaisille niin rakasta peliä, kuuluivatpa he mihinkä\nsäätyluokkaan tahansa.\n\nTämän epäilyttävän, pulquerian nimellä komeilevan ravintolan sisusta\nvastasi täydellisesti sen kurjaa ulkomuotoa, mutta isossa, vain\nkäryävän kynttiläpahasen valaisemassa salissa istui lähekkäin joukko\nvillinnäköisiä, likaisilla repaleilla verhottuja ja hampaisiin asti\naseistettuja miehiä muutamien pöydän virkaa toimittavien, tyhjien\ntynnyrien kannattamiksi asetettujen lautojen ääressä. He joivat ja\npelasivat meksikolaisille ominaisen huolettomaan tapaan, jota ei mikään\nasia, kuinka vakava tahansa, voi häiritä, ja asettivat panoksiksi\nkultarahoja, joita täysin kourin ammensivat paikatuista\nhousuntaskuistaan.\n\nTämän viheliäisen, likaisen hökkelin edustalle, jonka särkyneestä\novesta purkautui kuin hornan aukosta punervaa, löyhkäävää, myrkyllistä\nhöyryä, pysähtyi Ramirez.\n\n\"Mihin hittoon te meidät viette?\" kysyi don Serapio inhoten, jollaista\nvaikutelmaa hän ei voinut hillitä tämän iljettävän mökkirähjän\nnähdessään.\n\nMerimies pani sormen huulilleen.\n\n\"Hst\", varoitti hän, \"sen saatte tietää. Odottakaa minua tässä\nhetkinen, mutta koettakaahan pysyä varjossa, jottei teitä huomata.\nTämän kunnon laitoksen vierailla on niin monta syytä pelätä vakoojia,\nettä jos he näkisivät teidän äkkiä ilmestyvän keskelleen, saattaisivat\nhe ensi hetkellä tehdä teille pahan kepposen.\"\n\n\"Mutta minkätähden\", uteli don Serapio, \"täytyy meidän mennä tuohon\nlikakaivoon voidaksemme sanoa toisillemme sanottavamme? Minun\nmielestäni meidän tulisi päinvastoin etsiä yksinäisyyttä.\"\n\nRamirez hymyili viekkaasti.\n\n\"Luuletteko siis\", virkkoi hän, \"että olisin tuonut teidät tänne, jos\nminulla olisi teille vain erinäisiä uutisia kerrottavana?\"\n\n\"Minkävuoksi sitten?\"\n\n\"Sen saatte pian tietää. Tällä hetkellä en voi teille mitään sanoa.\"\n\n\"Jos asia niin on, niin menkää sitten, mutta älkäähän jättäkö meitä\nkovin pitkäksi ajaksi tämän inhoittavan talon portille.\"\n\n\"Olkaa huoleti, minä vain pistäydyn sisällä ja tulen heti takaisin.\"\n\nSitten hän vielä kerran varoitettuaan upseereja työnsi pulquerian ovea,\njoka heti antoi perään, ja astui sisälle. Tämän salin pimeimmässä\nnurkassa, melkein tykkänään paksujen, pelurien päiden yläpuolella\ntupruavien ja tiivistyvien savupilvien peitossa, haasteli toistensa\nkorvaan kuiskaillen kaksi intiaanilaismallisten viittojensa leveihin\npoimuihin verhottua miestä, hatunlieret silmille painettuina, mikä\nvarovaisuus heitä ympäröivässä pimeässä oli varsin tarpeeton, ja\nnojaten pitkiin kivääreihin, joiden perät olivat työnnetyt salin\nkovaksi sotkettuun multalattiaan, vähän väliä luoden levottomia\nkatseita jonkun askeleen päässä heistä istuvien leperojen ryhmiin.\n\nKokonaan kortteihinsa kiintyneet pelaajat eivät suinkaan välittäneet\nnäiden tuntemattomien tarkkaamisesta, vaikkakin he sotilaallisen\nryhtinsä ja vaatteittensa siisteyden ja hienouden vuoksi pistivät\nsilmään heidän keskuudessaan eivätkä ilmeisesti kuuluneet tähän\nravintolarähjään tavallisesti kerääntyvään seuraan. Aivan turhaan siis\nolivat tuntemattomat näin varovaisia välttääkseen tutkivia katseita,\notaksuen, että läsnäolijain tarkoituksena olisi heitä vaania.\n\nKello löi yksitoista kaupungintalon tornissa, samalla kun varjo\nhäilähti oviaukkoon, ja mies samassa ilmestyi kynnykselle.\n\nTulija pysähtyi, loi tutkivan silmäyksen saliin, ja sitten hän hiukan\nepäröityään, mikä varmaankin aiheutui siitä, että hänen väkijoukossa\noli vaikea tuntea sitä tai niitä, joille hänellä oli asiaa, astui\nhuoneeseen ja suuntausi ripeästi ja nopein askelin muukalaisia kohti.\n\nNämä kääntyivät hänen askeleensa kuullessaan ja liikahtivat ilosta\nhänet tuntiessaan.\n\nKuten lukija epäilemättä jo on arvannut, ei tulokas ollut kukaan muu\nkuin Ramirez.\n\nNuo kolme miestä puristivat toistensa käsiä sellaisen mielihyvän\nilmein, ettei sitä suinkaan voinut selittää miksikään jonninjoutavaksi\nkohteliaisuudeksi, jollaista niin paljon teeskennellään kaupunkien muka\nsivistyneessä elämässä.\n\n\"No\", kysyi Ramirez, \"mitä olette tehneet?\"\n\n\"Emme mitään\", vastasi toinen miehistä, \"me odotimme teitä.\"\n\n\"Entä nuo hupsut?\" tiedusti hän vielä.\n\n\"He ovat jo kolme neljännestä hävinneet.\"\n\n\"Sitä parempi, sitä innokkaammin he marssivat.\"\n\n\"Ennen pitkää täytyy heidän nähdä kukkaroittensa pohja.\"\n\n\"Niinkö luulette?\"\n\n\"Siitä olen varma. He ovat pulqueron sanojen mukaan pelanneet\nherkeämättä kello kahdeksasta aamulla.\"\n\n\"Aivan hellittämättäkö?\" kysyi merimies kummastuneena.\n\n\"Eivät ole lakanneet minuutiksikaan.\"\n\n\"Sitä parempi.\"\n\n\"Kah!\" virkkoi toinen tuntemattomista. \"Oletteko siis tullut aivan\nyksinänne? Entä ne, jotka teidän piti tuoda tullessanne?\"\n\n\"He odottavat tuolla ulkona. Hetken perästä heidät näette.\"\n\n\"Hyvä on. Siis tänä yönä sittenkin?\"\n\n\"Te tiedätte sen paremmin kuin minä.\"\n\n\"Enpä niinkään.\"\n\n\"Ettekö ole siis häntä nähnyt?\"\n\n\"Ketä?\"\n\n\"_Häntä_, tuhat tulimmaista!\"\n\n\"En.\"\n\n\"Hitto soikoon! Sepä ikävää.\"\n\n\"Minun ei tarvinnut häntä nähdä.\"\n\n\"Mutta minun laitani on toisin.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Siksi, että olen pannut täytäntöön hänen käskynsä, siksi, että he ovat\nmukanani.\"\n\n\"Se on totta.\"\n\n\"_Vive Dios!_ Minun täytyi käyttää viekkautta taivuttaakseni heidät\nsaapumaan tänne asti.\"\n\n\"Miksi ette heti tuonut heitä sisälle?\"\n\n\"Sitä minä kyllä varon, ainakin tällä hetkellä. He ovat kylmiä ja\njäykkiä meriupseereja, joiden hymy missä olosuhteissa hyvänsä alati\nmuistuttaa irvistystä. Niin tiukassa ovat heidän ohuet huulensa.\nArvoisain liittolaistemme hieman rivo käytös\", lisäsi hän hymyillen,\n\"voisi olla heille vastenmielistä.\"\n\n\"Mutta kun mestari saapuu?\"\n\n\"Oh, silloin jokainen katselee häntä.\"\n\nSamassa kuului ulkoa kimeä vihellys.\n\nPelaajat nousivat kuin sähkötärähdyksestä.\n\nRamirez kumartui kuiskaamaan näiden kahden miehen korvaan.\n\n\"Hän on tullut!\" virkkoi hän heille hiljaa. \"Pian tavataan.\"\n\n\"Mihin te sitten nyt menette?\" kysyi toinen tuntemattomista vilkkaasti.\n\n\"Niiden luo, jotka minua odottavat.\"\n\nPujottautuen ryhmäin läpi lähti merimies kenenkään huomaamatta\npulqueriasta.\n\nTuskin oli Ramirez lähtenyt salista, kun ovi avautui jykevästä\nnyrkiniskusta ja eräs mies astui tai pikemminkin syöksyi huoneeseen.\n\nSaapuvilla olevat paljastivat päänsä kuin yhteisestä sopimuksesta ja\nkumarsivat kunnioittavasti.\n\nKuvailemme muutamin sanoin tämän uuden henkilön, joka esittää mitä\ntärkeintä osaa tässä kertomuksessa.\n\nVieras näytti kaksikymmen- tai korkeintaan kaksikolmattavuotiaalta,\nvaikka hän luultavasti oli iäkkäämpi. Hänen hento ja siro vartalonsa\noli pieni, mutta täysin sopusuhtainen; kaikki hänen liikkeensä\nosoittivat sanomatonta hienoutta ja ylevyyttä.\n\nHänen aivan parrattomia kasvojaan reunusti komea tukka, joka runsaana\nriippui hänen hattunsa alta ja levisi laajoina suortuvina hänen\nolkapäilleen.\n\nTällä miehellä oli korkea ja leveä, älykkyyttä ja haaveellisuutta\ntodistava otsa, syvät silmät ja hyvin avoin katse, suora,\nherkkäpielinen nenä, huulilla halveksiva, katkeran ivallinen hymy.\nKaikki piirteet yhtyneinä antoivat hänen kasvoilleen omituisen, mutta\nvoimakkaan ja käskevän ilmeen. Häntä ei voinut rakastaa, mutta häntä\ntäytyi pelätä.\n\nJalkojen ja käsien pienuus ilmaisi hänen rotunsa.\n\nPuettuna meksikolaisten maalaisten silmääkiehtovaan kuosiin hän liikkui\nperin uhkeissa vaatteissaan matkimattoman sirosti ja sulavasti.\n\nKen hän oli?\n\nHänen parhaat ystävänsäkään -- ja hänellä oli niitä paljon henkilöiden\njoukossa, joiden keskuuteen hän oli niin äkkiä ilmestynyt -- eivät sitä\ntienneet.\n\nAmerikassa oli varsinkin sillä aikakaudella, jossa kertomuksemme\nliikkuu, ihmisen perin helppo salata ja ikäänkuin muurata umpeen\nsäätynsä ja yksityiselämänsä. Äkkiä ilmestyi näyttämölle joku älykäs\nmies, eikä kukaan udellut, mistä hän saapui tai minne hän pyrki.\nLoistavana meteorina hän piirsi säteilevän vaon vallankumouksellisen\nkamppailun kaaokseen, valaisten sitä ennenkuulumattomien tekojen\nvelhomaisella hohteella. Sitten tuo mies, tuo tuntematon sankari,\nhävisi näyttämöltä yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin; yö ympäröi\nhänet, pimeys tummeni yhä enemmän, ja läpitunkemattoman salaperäisyyden\nverho peitti hänen hautansa yhtä hyvin kuin hänen kehtonsakin.\nMuukalainen oli näitä miehiä. Hän ja Jaguari olivat täten samassa\nasemassa puoluelaisten silmissä, mutta elämä eletään niin nopeasti\nsilloin, kun suurimman kamppailun hetki lyö, että kukaan ei yrittänyt\nkurkistaa tähän hämärään ja tutkia näiden kahden nuoren päällikön\nsalaisuutta. Henkilöä, josta me tällä hetkellä puhumme, mainitsivat\nsekä hänen ystävänsä että hänen vihollisensa tavallisesti nimellä El\nAlférez. Tuo sana, joka espanjankielessä kirjaimellisesti merkitsee\naliluutnanttia, oli tullut tämän omituisen henkilön nimeksi, jonka hän\nmuuten oli itsekin omaksunut ja jonka hän tunnusti.\n\nMutta miksi oli hänelle annettu noin kummallisesti valittu arvonimi?\n\nSiihen kysymykseen, kuten kaikkiin muihinkin, on meidän ainakin tällä\nhetkellä mahdotonta vastata.\n\nLuotuaan korskean ja levollisen katseen ympärilleen sekaviin ryhmiin\nkerääntyneisiin läsnäolijoihin, nojasi nuori mies kumoon kaadettuun\ntynnyriin ja virkkoi hiukan venytetyllä, teeskennellyn\nvälinpitämättömällä äänellä ja hymyhuulin häntä ympäröiville\nhenkilöille:\n\n\"No, poikaveitikkani, oletteko reimasti huvitelleet?\"\n\nMiesjoukon riveistä kuului yksimielistä tyytyväisyyden mutinaa.\n\n\"Hyvä, _mes coyotes_\", jatkoi hän samaan luihuun, leikilliseen sävyyn;\n\"nyt teidän on tarvis haistella hiukan verta, eikö niin?\"\n\n\"Niin\", vastasivat nuo kaameat olennot yhdestä suusta.\n\n\"Olkaa huoletta. Ennen pitkää toimitan teille tilaisuuden nauttia sen\nlemusta mieltänne myöten. Mutta minä en näe Ramirezia keskuudessanne.\nOlisiko hän ollut kyllin kömpelö antaakseen itsensä hirttää? Vaikka hän\nolisi sen ansainnut jo kauan sitten, en kuitenkaan luule häntä\nsellaiseksi tolvanaksi, että olisi sallinut Meksikon hallituksen\nvakoilijain hänet tavoittaa.\"\n\nNämä sanat hän lausui lempeällä, sointuvasti värähtelevällä, mutta\nsilti vihlovalla ja hiukan kimakalla äänellä.\n\n\"Olen kuullut nimeni mainittavan\", virkkoi Ramirez ilmestyen\nkynnykselle.\n\n\"Mainitsinhan minä sen. No, oletko yksin?\"\n\n\"Enkä olekaan.\"\n\n\"Tulivatko he molemmat?\"\n\n\"Molemmat.\"\n\n\"Sepä hyvä. Jos Jaguari nyt vain pitää lupauksensa, pidän minä omani ja\ntakaan menestyksen.\"\n\n\"Sanasta miestä, señor Alférez\", virkkoi eräs mies, joka muutama\nminuutti sitten oli livahtanut saliin.\n\n\"_Rayo de Dios!_ Olkaa tervetullut, te ja toverinne, sillä yksinänne\nette tietenkään ole.\"\n\n\"Minulla on kaksikymmentä miestä, jotka vastaavat sataa.\"\n\n\"Mainiota. Siitä minä Jaguarin tunnen.\"\n\nTämä alkoi nauraa.\n\n\"He odottavat vain merkkiä minulta astuakseen sisälle.\"\n\n\"Tulkoot, tulkoot, aika on kallis, älkäämme tuhlatko sitä\nturhanpäiväisiin asioihin.\"\n\nJaguari meni ovelle heittäen pois sytytetyn savukkeen, joka hänellä oli\nkädessä.\n\nKaikki kaksikymmentä salaliittolaista astuivat sisälle asettuen\näänettöminä riviin päällikkönsä taakse.\n\nRamirez saapui heti sen jälkeen, molemmat meriupseerit seurassaan.\n\n\"Kaikkihan on täysin selvillä välillämme, Jaguari?\"\n\n\"Kaikki.\"\n\n\"Käyttäydymmehän toisiamme kohtaan täysin vilpittömästi ja\nurhoollisesti?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Vannotteko sen?\"\n\n\"Vannon empimättä.\"\n\n\"Kiitän sydämestäni, ystäväni. Minä puolestani vannon olevani teille\nvilpitön ja uskollinen toveri.\"\n\n\"Montako miestä teillä on?\"\n\n\"Kolmekymmentä, kuten näette.\"\n\n\"Kun ne lisäämme minun tuomiini kahteenkymmeneen, saamme kunnioitusta\nherättävän puolisatasen, mikä on enemmän kuin tarvitsisimmekaan, jos\nasia hoidetaan hyvin.\"\n\n\"Jakakaamme nyt osat.\"\n\n\"Mitään ei luullakseni ole muutettu: minä yllätän gallon, sillä välin\nkun te kaappaatte korvetin.\"\n\n\"Sovittu. Missä ovat oppaat?\"\n\n\"Tässä ollaan\", vastasivat esille astuen ne kaksi miestä, joiden kanssa\nRamirez oli ensi kertaa pulqueriaan astuttuaan haastellut.\n\nEl Alférez tarkkasi heitä huolellisesti jonkun minuutin ja kääntyi\nsitten Jaguariin päin lausuen:\n\n\"Minun nähdäkseni te voitte lähteä.\"\n\n\"Kuinka paljon miehiä jätätte itsellenne?\"\n\n\"Ottakaa ne kaikki, minä pidän luonani ainoastaan Ramirezin ja kaksi\nmuuta henkilöä, joille hänen tulee minut esitellä ja jotka varmaankin\novat täältä tavattavissa.\"\n\n\"Tosiaankin\", virkkoi merimies.\n\n\"Kah, kojootit\", jatkoi El Alférez, \"seuratkaa uutta päällikköänne.\nMinä jätän teidät toistaiseksi Jaguarin käskyjen alaisiksi, jolle\nluovutan kaikki oikeuteni teihin.\"\n\nLäsnäolijat kumarsivat mitään vastaamatta.\n\n\"Ja nyt, veljet\", jatkoi nuori mies, \"on teidän muistettava, että\nlähdette taisteluun isänmaanne vapauden puolesta ja että päällikkönne\nei säästä enempää omaa henkeänsä kuin teitäkään onnistuakseen rohkeassa\notteessa, jota hän teidän avullanne yrittää. Sen pitäisi tehdä teidät\nvoittamattomiksi. Menkää!\"\n\n\"Älkää unohtako merkkiä: yksi raketti, jos yrityksenne ei onnistu.\"\n\n\"Kolme, jos siinä onnistumme, ja me onnistumme, veli.\"\n\n\"Jumala sen suokoon!\"\n\n\"Näkemiin.\"\n\nMolemmat päälliköt puristivat toisensa kättä, ja Jaguari lähti\npulqueriasta noiden villien miesten seuraamana, jotka marssivat\näänettöminä kuin saalista ajavat pedot.\n\nPian ei salissa enää ollut kuin El Alférez, molemmat meriupseerit,\nRamirez ja pulquero, joka silmät suurina säikähdyksestä katseli ja\nkuunteli kaikkea, siitä mitään ymmärtämättä.\n\nEl Alférez jäi liikkumattomaksi, ruumis eteenpäin nojautuneena, niin\nkauaksi kuin hänen oli mahdollista eroittaa loittonevien miesten yhä\nheikommaksi käyvä askelten töminä. Kun kaikki jälleen oli hiljaista,\nsuoristausi hän ja kääntyi toveriensa puoleen, jotka olivat kuunnelleet\ntarkkaavaisina, kuten hänkin.\n\n\"Menkööt he Jumalan haltuun\", virkkoi hän tehden hartaasti\nristinmerkin. \"Nyt, caballeros, on meidän vuoromme.\"\n\n\"Olemme valmiit\", vastasivat kaikki kolme miestä.\n\nEl Alférez vilkaisi nopeasti ympärilleen saliin.\n\nJoko uteliaisuudesta tai joutilaisuudesta tai jostakin muusta syystä\npysyi pulquero liikkumattomana etäisessä salin nurkassa, tarkoin silmin\nseuraten miesten liikkeitä ja omituisia puuhia.\n\n\"Hoi\", virkkoi El Alférez, \"tulkaa tänne!\"\n\nPulquero otti nöyrän kohteliaasti olkihatun päästänsä ja riensi\ntottelemaan tätä käskyä, jota ei käynyt vastustaminen.\n\n\"Mitä teidän arvoisuutenne haluaa?\" sanoi hän.\n\n\"Kysyä teiltä jotakin.\"\n\n\"Olkaa hyvä.\"\n\n\"Rakastatteko rahaa?\"\n\n\"No, tuhat tulimmaista, tottahan toki, hyvä herra\", vastasi hän\novelasti virnistäen, mikä kaiketi oli olevinaan hymyä.\n\n\"Hyvä sitten, tässä on kultakolikko. Lähtiessämme annamme teille\ntoisen. Teidän on vain muistettava, että olette sekä sokea että kuuro.\"\n\n\"Helppoahan se\", vastasi toinen, pistäen kultarahan taskuunsa ja\nsiirtyen sivummalle.\n\nJaguarin lähdettyä vaivasi molempia upseereja levottomuus, jota he\neivät yrittäneetkään salata. Tätä levottomuutta ei El Alférez mitenkään\nnäkynyt huomaavan, sillä hänen kasvonsa päinvastoin säteilivät.\n\nTodellakin näytti retki, jota heidän oli huimapäisen sissin seurassa\nyritettävä, ei ainoastaan uhkarohkealta, vaan mielettömältäkin,\nvarsinkin kun El Alférez oli niin ritarillisesti jättänyt Jaguarin\nkäytettäviksi kolmekymmentä päättäväistä miestä, joiden apu heidän\nmielestään olisi heille ollut välttämätön.\n\nHetkisen heitä tarkkaan silmäiltyään sanoi El Alférez hymyillen:\n\n\"Kah, kah, señores, rohkeutta! Miksi hitossa näytätte noin\nsäikähtyneiltä? Emmehän vielä ole kuolleet!\"\n\n\"Totta kyllä, mutta emme juuri muutakaan\", vastasi don Serapio\nlyhyesti.\n\nEl Alférez rypisti kulmiaan.\n\n\"Peloittaako teitä ehkä?\" sanoi hän korskeasti.\n\n\"Emme me kuolemaa pelkää, mutta pelkäämme yrityksen menevän myttyyn.\"\n\n\"Se on minun asiani. Minä vastaan menestyksestä hengelläni.\"\n\n\"Me tiedämme varsin hyvin, mihin te kykenette, señor, mutta meitä on\nvain neljä miestä, ja sitäpaitsi...\"\n\n\"Entä aluksen miehistö?\"\n\n\"Se on totta, mutta sitäkin on vain kuusitoista henkeä.\"\n\n\"Se riittää.\"\n\n\"Toivoakseni. Mutta en rohkene siihen luottaa.\"\n\n\"Sanalla sanoen: tuletteko vai ettekö, oletteko valmiit minua sittenkin\ntottelemaan?\"\n\n\"Me olemme panneet henkemme alttiiksi.\"\n\n\"Siis toimitte, tapahtukoon mitä tahansa?\"\n\n\"Tapahtukoon mitä tahansa.\"\n\n\"Hyvä on.\"\n\nEl Alférez näkyi hetkisen miettivän ja kääntyi sitten pulqueron\npuoleen, joka levottomana seisoi hänen vieressään.\n\n\"Onko teille jätetty mitään minulle annettavaksi?\" kysyi hän.\n\n\"On, hyvä herra. Tänä iltana rukouksen aikaan kantoi tänne muuan mies\nhartioillaan matkalaukun.\"\n\n\"Missä se on?\"\n\n\"Koska se miehen selityksen mukaan sisälsi kallisarvoisia esineitä,\nkäskin viedä sen omaan huoneeseeni, jotta se olisi varmassa tallessa.\"\n\n\"Viekää minut huoneeseenne.\"\n\n\"Niinkuin haluatte, armollinen herra.\"\n\n\"Señores\", virkkoi El Alférez molemmille meriupseereille ja\nRamirezille, \"varrotkaa minua täällä. Kymmenen minuutin päästä palaan\nluoksenne.\"\n\nJa vastausta odottamatta viittasi hän pulqueron oppaakseen ja lähti\nnopein askelin salista.\n\nNuo kolme miestä olivat hetkisen äänettömiä. Synkät ajatukset näkyivät\nheitä kiusaavan, ja he loivat levottomia katseita ympärilleen.\n\nAika, joka ei koskaan pysähdy, oli kulunut nopeasti näiden kertomiemme\ntapausten vaiheissa. Yö oli melkein loppumaisillaan, aamuruskon\nensimmäinen hohde alkoi valaista pulquerian savuttuneita seiniä, ja\njotkut, muita aamuvirkummat asukkaat lähtivät jo kaduille. Ennen pitkää\nilmestyisi aurinko.\n\n\"Päiväkin jo koittaa\", virkkoi don Serapio kohottaen levottomasti\npäätänsä.\n\n\"Mitäpä sillä väliä?\" vastasi Ramirez.\n\n\"Mitäkö väliä!\" huudahti don Serapio kummastuneena. \"Minun tietääkseni\non toki aikomamme yrityksen onnistumisen tärkeimpiä ehtoja yön\nhiljainen hämärä.\"\n\n\"Niin\", säesti don Cristoval, \"jos odotamme, kunnes päivä on täysin\nvaljennut, on kaikki yllätys mahdotonta.\"\n\nRamirez kohautti olkapäitään.\n\n\"Te ette tunne miestä, jonka käskettäviksi olette ehdoin tahdoin\nalistuneet\", vastasi hän. \"Juuri mahdottomia hän mieluummin\nyrittääkin.\"\n\n\"Te siis tunnette hänet paremmin kuin me, koska hänestä noin puhutte?\"\n\n\"Paremmin kuin kukaan muu\", sanoi merimies hiukan innostuen; \"minä\nluotan häneen hyvin lujasti; jo kymmenen vuotta olen elellyt hänen\npateillaan ja monet kerrat on minulla ollut tilaisuus havaita hänen\nsydämensä ylevät ja todella jalomieliset ominaisuudet.\"\n\n\"Ah!\" huudahtivat upseerit lähestyen innokkaasti. \"Ken hän siis on?\"\n\nIvallinen hymy värähti Ramirezin ohuilla huulilla.\n\n\"Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin; harras isänmaanystävä ja\nvallankumousliikkeen mainehikkaimpia johtajia.\"\n\n\"Hm\", virkahti don Cristoval, \"emme me teiltä sitä kysy.\"\n\n\"Mitä sitten?\" sanoi merimies huomaamattoman ivallisesti.\n\n\"Kah, tehän sanoitte eläneenne kymmenen vuotta tuon miehen\nläheisyydessä\", toisti don Serapio; \"tiedätte siis varmaan joitakuita\nyksityisseikkoja, jotka ovat kaikilta muilta salassa ja joista me\nkernaasti kuulisimme.\"\n\n\"Mahdollista; mutta valitettavasti en voi mitenkään tässä suhteessa\ntyydyttää uteliaisuuttanne. Jos El Alférez ei ole katsonut sopivaksi\nantaa teille mitään lähempiä tietoja yksityiselämästään, ei ole minun\nasiani sitä paljastaa.\"\n\nDon Serapio oli vastaamaisillaan merimiehelle hiukan ärtyisästi, mutta\nsamassa avautui jälleen ovi, josta El Alférez oli lähtenyt, ja siitä\nastui sisään pulquero -- naishenkilön seuraamana.\n\nUpseerit eivät voineet hillitä kummastuksen huudahdusta tuntiessaan\ntuossa salapuvussa El Alférezin itsensä.\n\nNuori päällikkö esiintyi naisen puvussa niin sirosti ja sulavasti,\nkäveli niin keveästi sipsuttaen ja näkyi olevan niin perehtynyt\nhienohelmain tuhansiin helyihin, sanalla sanoen muutos oli niin\ntäydellinen, että katsetta lukuunottamatta, jonka omituista säteilyä\nnuori mies ei ollut kyennyt täydellisesti sammuttamaan, olisivat nuo\nkolme miestä vannoneet tämän merkillisen olennon todellakin naiseksi.\n\nVaikkei El Alférezin puku ollut muhkea, oli se siro ja aistikas. Hänen\nkasvojaan puoleksi peittävät päähineen silkkipoimut vaimensivat hänen\npiirteittensä korskeaa ilmettä; oikeassa kädessä hänellä oli soma\nsantelipuinen viuhka, jota hän liikutteli yhtä näppärän huolettomasti\nja yhtä taidokkaasti kuin vain espanjattaret tai heidän\neteläamerikkalaiset tyttärensä osaavat.\n\n\"No, caballeros\", sanoi nuori mies sirosti veikistellen ja sointuvalla\näänellä, \"ettekö minua tunne? Minä olen ystävättärenne doña Leonora\nSalcedon tytär, doña Mencia.\"\n\nKaikki kolme miestä kumarsivat kunnioittavasti.\n\n\"Anteeksi, señorita\", vastasi don Serapio suudellen juhlallisesti hänen\nohuiden sormiensa päitä, \"tunnemmehan me teidät varsin hyvin, mutta kun\nemme ollenkaan voineet odottaa iloa teitä täällä nähdä...\"\n\n\"Niin emme vielä tälläkään hetkellä, teitä puhuteltuamme, rohkene uskoa\nnäkemäämme todeksi\", täydensi toinen upseeri.\n\nPulquero katseli säikähtyneenä läsnäolijoita toista toisensa perästä.\nMiespoloinen ei enää ymmärtänyt mitään siitä, mitä tapahtui; hän kyseli\nitseltään, nukkuiko vai oliko valveilla. Sanalla sanoen hän oli vähällä\nuskoa noituutta.\n\n\"En käsitä teidän kummastustanne, caballeros\", jatkoi doña Menciaksi\ntekeytynyt tarkoituksella. \"Eikö jo muutama päivä sitten sovittu\nteidän, äitini ja puolisoni kesken, että lähtisimme tänä aamuna syömään\naamiaista korvetti _Libertadissa_ komentaja Ramirezin kanssa?\"\n\n\"Tosiaan\", huudahti don Serapio vilkkaasti, \"suokaa minulle anteeksi,\nseñora, en käsitä, mikä minulta on muistini vienyt. Kuinka olen voinut\nsen unohtaa?\"\n\n\"Minä annan teille anteeksi\", vastasi El Alférez hymyillen, \"mutta vain\nsillä ehdolla, että hyvitätte kummallisen huonomuistisuutenne ja\nepäkohteliaan menettelynne tarjoamalla minulle käsivartenne\nlähteäksemme heti yhdessä korvetille.\"\n\n\"Varsinkin\", säesti don Cristoval, \"kun meillä on jokseenkin pitkä\nmatka sinne ja kun komentaja meitä varmaankin odottaa.\"\n\n\"_Canarios_, kyllä hän teitä odottaa!\" huudahti Ramirez. \"Sen minä\nuskon, señor, koskapa hän lähetti minut noutamaan teitä veneellä\nlaivaan.\"\n\n\"Niin ollen luulen, että meidän on parasta lähteä enempää\nviivyttelemättä.\"\n\n\"Kuten käskette, señora.\"\n\n\"Kas tässä, kunnon mies\", virkkoi El Alférez lempeällä äänellä,\nkääntyen pulqueron puoleen, \"ottakaahan tämä minulta muistoksi.\"\n\nPuoliksi hölmistyneenä näkemästään ojensi miekkonen konemaisesti oikean\nkätensä, johon salaperäinen seikkailija pudotti kultakolikon. Sitten\ntämä tarttui don Serapion käsivarteen ja läksi Cristovalin ja Ramirezin\nseurassa, jotka astuivat edeltä, ilmoittaakseen soutajille.\n\nKunnon pulquero jäi seisomaan ovensa kynnykselle ja seurasi silmillään,\nniin kauan kuin voi heidät eroittaa, noita salaperäisiä vieraita, jotka\nolivat viettäneet koko yökauden hänen talossaan. Sitten hän meni\nhuoneisiinsa, pudisti miettivästi päätään ja hypitellen saamaansa\nkultarahaa kämmenellään jupisi itsekseen:\n\n\"Kaikki ei ole selvää: mies, joka on nainen, ystäviä, jotka eivät tunne\ntoisiaan sen jälkeen, kun ovat kaksi tuntia keskenään haastelleet, se\non hiton kieroa; varmaankin on jotakin tekeillä. En maar minä moiseen\nhiidensotkuun sekaannu. Toisinaan on hyvä osata kahlehtia kielensä.\nMikäpä asia minua koskeekaan, minulle annettu kolikko on oikeaa kultaa,\nei minun tarvitse sen pitemmälle nähdä.\"\n\nTämän filosofisen mietiskelyn tyynnyttämänä ja varovaisin mielin sulki\npulquero ovensa ja meni vuoteelle korvatakseen päivällä nukkumalla sen\nunen, jonka hän näiden omituisten hommien tähden oli yöllä menettänyt.\n\n\n\n\nXIX\n\nMerellä\n\n\nKello oli noin neljä aamulla. Rusko alkoi värittää taivaanrantaa\nleveillä vaaleilla viiruilla. Aaltojen äärimmäisen sinijuovan kohdalla\nhehkui heleänpunainen heijastus auringonnousun airueena ilmoittaen että\npäivänkehiä pian ilmestyisi.\n\nSillä hetkellä alkoi sankasta verhoavasta sumumerestä vähitellen\nilmestyä keveä priki luovien tuulessa ja purjehtien vaivaloisesti\netelälounaasta puhaltavan vinhan vihurin vuoksi sillä perin\nvaarallisella ja kallioisella rannikolla, joka on Galvestonin lahdelman\nkaulana Rio Trinidadin suulla.\n\nSe oli siro, enintään kolmensadan tonnin vetoinen alus, rohkea- ja\nhuimapiirteinen, soukkarunkoinen ja pitkät mastot keikailevasti kenossa\ntaaksepäin.\n\nSen huolellisesti siloiteltu ja tervattu taklaus, sen sopusuhtaisesti\nasetetut raakapuut ja ennen kaikkea sen oikealle ja vasemmalle puolelle\npuhkaistuista tykinaukoista näkyväin neljän lyhyen kahdeksantuumaisen\nkanuunan kidat ja pitkä akselillaan keulapakalla lepäävä\nkolmikymmeninen ilmaisivat, että vaikkei sillä isonmaston huipussa\nliehunutkaan sotalaivain lippua, oli se tarpeen tullen silti yhtä\nvalmis tarmokkaasti taistelemaan risteilijöitä vastaan, jotka jollakin\nverukkeella yrittäisivät ehkäistä sen matkaa.\n\nSillä hetkellä, jolloin me sen huomasimme, näytti prikin kansi ensi\nsilmäyksellä autiolta lukuunottamatta ruorirattaan ääressä kyyhöttävää\nperänpitäjää ja peräkannella edestakaisin kävelevää, piippuansa\npolttelevaa henkilöä. Mutta tarkemmin tähystäen olisi havainnut aivan\nlähellä kokkaa laivan keulapuolella lepäämässä ja nukkumassa\nviitisentoista miestä kuusituntisella vartiovuorollaan, jotka pieninkin\nmerkki olisi riittänyt herättämään.\n\n\"Kah\", virkkoi äkkiä kävelijä, pysähtyen kompassikopin viereen\nruorimiestä puhuttelemaan, \"luulen että tuuli käy _myötäiseksi_, vai\nkuinka?\"\n\n\"Niin, herra Lovel\", vastasi merimies kohauttaen kätensä\nvillalakkiinsa, \"se on kyllä totta, tuuli on käynyt kaksi piirtoa\nmyötäiseksi.\"\n\nKun henkilö, jota puhuteltiin Lovelin sirolla nimellä, esittää\njotakuinkin tärkeää osaa tämän kertomuksen eri näyttämöillä, pyydämme\nsaada hänet lukijalle esitellä ja piirtää hänen kuvansa.\n\nUlkonäöltään oli mies noin viisikymmenvuotias, vartalo melkein yhtä\nleveä kuin pitkäkin, hyvin muistuttaen säärillä varustettua tynnyriä,\nja kuitenkin hän oli harvinaisen tarmokas ja ketterä; nenä oli\nsinipunerva, huulet paksut ja helakat kasvot tuuhean, punaisen\nposkiparran kaartamat, mikä antoi niille hilpeän ilmeen, samalla kun\nkaksi pientä, harmaata, syvään painunutta, säihkyvää ja päättäväistä\nsilmää teki ilmeen epäileväksi ja ivalliseksi.\n\nLuonteeltaan hän oli kunnon mies, uljas, avomielinen ja rehti,\noivallinen merimies, eikä rakastanut muuta kuin kahta asiaa eli\npikemminkin kahta persoonaa maailmassa: kapteeniaan, jonka hän oli\nkasvattanut ja jonka, kuten hän usein sanoi, hän oli opettanut tekemään\nensimmäisen punoksensa tarjoamalla hänelle _tupakkaa_, ja laivaansa,\njonka rakentamisen hän oli nähnyt, jolle hän oli noussut, heti kun se\nlaskettiin vesille, ja jota hän ei sittemmin ollut jättänyt.\n\nLuutnantti Lovel ei ollut koskaan tuntenut isäänsä eikä äitiään, ja\nhänen prikinsä ja kapteeninsa olivatkin tulleet hänen perheekseen.\nKaikki hänen rakastamiskykynsä, jotka kauan olivat olleet\ntukahdutettuina ja uinuneet hänen sielunsa pohjalla, olivat siinä\nmäärin kohdistuneet näihin, että se, mitä hän tunsi toista yhtä hyvin\nkuin toistakin kohtaan, meni aivan ulkopuolelle järjellisen\nkiintymyksen rajojen ja oli saavuttanut todellisen kiihkon\njättiläismäiset mittasuhteet.\n\nSitäpaitsi vastasi tämä kapteeni, josta pian kerromme, runsain määrin\nvanhan merimiehen ystävyyteen.\n\n\"Kuulkaahan, luutnantti, minä en tahdo sekaantua komennukseen\", virkkoi\nmerimies, kaiketikin rohkaistuna tavasta, jolla päällikkö oli häntä\npuhutellut, \"tiedättekö, että purjehduksemme on muutaman päivän ajan\nollut aika lystikästä?\"\n\n\"Niinkö sinusta näyttää, poikaseni?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista, nuo alituiset luovit, eilen maihin lähettämämme\nvenekunta, joka ei ole vielä palannut, -- eikö se kaikki ole koko\nlailla merkillistä?\"\n\n\"Hm\", äännähti upseeri, muulla tavoin ilmaisematta mielipidettään.\n\n\"Mihin me siis täten olemme menossa, luutnantti?\" jatkoi merimies.\n\n\"Haluaisitko sinä sen hyvin kernaasti tietää?\" vastasi luutnantti Lovel\nvälinpitämättömään sävyyn.\n\n\"Totisesti\", sanoi toinen kääntäen mälliä suussaan ja roiskahduttaen\nmustanharmaan sylkisuihkun, \"tunnustanpa, luutnantti, että se olisi\nminulle varsin mieluista.\"\n\n\"Niinkö...? Kah, _my boy_\", virkkoi vanha merikarhu viekkaasti\nhymyillen, \"jos sitä sinulta kysytään, niin sinä vastaat, ettet tiedä.\nSillä tavoin olet varma, ettet saata itseäsi pulaan, ja varsinkin\nsiitä, ettet pety.\"\n\nSitten hän hetkisen tarkastettuaan tästä omituisesta vastauksesta\nnolostuneen perämiehen kasvoja lisäsi:\n\n\"Soitettava kahdeksan lasia, _my dear_, tuolta nousee aurinko vuorten\ntakaa; me vaihdamme nyt vartiomiehistön.\"\n\nJa pistettyään piipun takaisin suupieleensä hän jatkoi kävelyään.\n\nMerimies tarttui kellonkieleen kiinnitettyyn nuoraan ja kumahdutti\nneljä kaksoislyöntiä.\n\nTuosta heille hyvin tunnetusta merkistä nousivat keulassa loikovat\nmiehet suurella melulla ja syöksyivät välikannelle huutaen täyttä\nkurkkua:\n\n\"Ylös vartiovuorolle, oikeanpuoliset! Ylös, ylös! Kello on neljä,\noikeanpuoliset! Ylös, ylös!\"\n\nSitten kun vartiomiehistö oli vaihdettu, antoi luutnantti tarpeelliset\nmääräykset laivan siistimisestä. Ja kun aurinko sitten alkoi nousta\ntaivaanrannalta punervain huurujen keskeltä ja hajoitti vähitellen\nsankan sumun, joka kaiken yötä oli käärinliinan lailla verhonnut\nlaivaa, käski luutnantti jotakuta nousemaan tähystäjäksi pienen\nprammitangon raa'oille tarkatakseen ulappaa ja pitääkseen silmällä\nrantoja, joita pitkin laiva purjehti. Ja kun nämä erinäiset\nvelvollisuudet olivat suoritetut, jatkoi vanha merikarhu kävelyään,\nluoden vähän väliä silmäyksen mastoihin ja mutisten hampaittensa\nvälitse:\n\n-- Hm, minnepä olemme menossa? Hän tekisi hyvin ystävällisesti, jos sen\nminulle sanoisi; tämä on todellakin sokeain purjehdusta, ja saamme\nkiittää onneamme, jos tästä ehjin nahoin selviämme.\n\nÄkkiä näkyivät hänen leveät kasvonsa kirkastuvan, ja niille levisi\nhilpeä hymy. Kapteeni oli tullut hytistään ja ilmestynyt kannelle.\n\nKapteeni Johnson oli siihen aikaan tuskin kolmeakymmentäkolmea vuotta\nvanha, keskikokoista pienempi mies. Hänen liikkeensä olivat\nteeskentelemättömät, joustavat ja luontaisen sirot. Piirteet olivat\nmiehekkäät ja terävät, ja mustat, älykkyyttä säteilevät silmät antoivat\nhänen kasvoilleen suuruuden, voiman ja vilpittömyyden ilmeen.\n\n\"Hyvää huomenta, isä\", sanoi hän Lovelille ojentaen sydämellisesti\nkätensä.\n\n\"Hyvää huomenta, poikaseni\", vastasi tämä, \"oletko hyvin nukkunut?\"\n\n\"Erittäin hyvin, kiitos, isä. Mitä uutta kuuluu?\"\n\nTämän näennäisesti yksinkertaisen kysymyksen kuullessaan luutnantti\nsuoristausi, nosti käden hattuunsa ja vastasi kunnioittavasti:\n\n\"Kapteeni, laivasta ei kuulu mitään uutta. Olen antanut kääntää prikiä\ntuulta kohti luovi luovilta kolmen tunnin ajan, ja määräystemme mukaan\nristeilemme päin tuulta kuuden ja kahden kolmanneksen solmun nopeudella\ntunnissa, prammipurjeet levitettyinä ja pitäen Galvestonin niemenkärkeä\nalati vasemmalla puolellamme.\"\n\n\"Se on hyvä\", vastasi kapteeni vilkaisten kompassiin ja purjeisiin.\n\nKaikessa, mikä kuului palvelukseen, oli luutnantti Lovel päällikkönsä\nuudistetuista kehoituksista huolimatta aina säilyttänyt häntä kohtaan\nalempiarvoisen sävyn ylempäänsä puhutellessa. Ja kun kapteeni oli\nnähnyt, että vanha merimies siitä muodollisuudesta piti tiukasti\nkiinni, ei hän enää siitä välittänyt, vaan salli hänen käyttää\npuhetapaansa.\n\n\"Tuota noin, kapteeni\", jatkoi luutnantti hiukan epäröiden, \"me\nlähestymme salmea. Onko teidän aikomuksenne laskea sisälle lahteen?\"\n\n\"On oikein.\"\n\n\"Mutta me upotamme itsemme.\"\n\n\"Eipä niin hullusti.\"\n\n\"Hm, en käsitä, kuinka siitä suoriudumme.\"\n\n\"Saatpa nähdä, ja eikö meidän tarvitse lähteä etsimään isoavenettämme,\njoka ei ole vielä palannut?\"\n\n\"Se on totta; en tullut sitä ajatelleeksi.\"\n\n\"Sepä se, ja entä matkustajamme?\"\n\n\"En ole heitä vielä tänään tavannut.\"\n\n\"Hyvä. Kyllä he pian tulevat kannelle.\"\n\n\"Laiva!\" Imusi tähystäjä.\n\n\"Kah, sitäpä odotinkin\", virkkoi kapteeni.\n\n\"Käännetäänkö alus?\"\n\n\"Päinvastoin purjehdimme laukausta ampumatta lahdelman suuta\nvallitsevan linnoituksen ohitse.\"\n\n\"Minä en käsitä.\"\n\n\"Ole huoletta, kyllä pian käsität.\"\n\nJa kääntyen tähystäjän puoleen huusi hän:\n\n\"Millä suunnalla laiva on?\"\n\n\"Oikealla puolella, meistä tuulen päällä. Se tulee poukamasta, johon\noli kätkeytyneenä, ja laskee täyttä vauhtia prikiä kohti.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi kapteeni. \"Näetkös\", jatkoi hän kääntyen Lovelin\npuoleen, \"tuo laiva ajaa meitä takaa. Vähitellen luovien sivuutamme\nsalmen linnoituksen ja patterin, jonka tykit saavat aikaan ristitulen\nkanssa. Varmoina, ettemme pääse pakoon heidän risteilijältään, eivät\nväijyvät meksikolaiset vaivaudu meitä ampumaan, vaan sallivat meidän\npurjehtia silmiensä edessä, meitä häiritsemättä.\"\n\nJa jättäen luutnanttinsa ällistyneeksi tästä merkillisestä\nperustelusta, josta viimemainittu ei käsittänyt sanaakaan, nousi\nkapteeni komentosillalle ja nojaten kyynärpäillään reunuskaiteeseen\nalkoi seurata kaikkia tähystäjän ilmoittamia laivan liikkeitä.\n\nTäten kului tunti mitään muutosta tapahtumatta alusten asemassa\ntoistensa suhteen. Mutta priki, joka ei aikonut liiaksi etääntyä\nristeilijästä, ei käyttänyt läheskään kaikkia purjeitaan, jotka olisi\nvoinut levittää.\n\nLaivan valmistaminen taisteluun oli tapahtunut hiljakseen, ja kaikki\nkolmekymmentä tarmokasta, hampaisiin asti aseistettua merimiestä olivat\nmäärätyillä toimintapaikoillaan, valmiina tottelemaan pienintäkin\nmerkkiä kapteeniltaan.\n\nMutta noin tunnin ajan oli priki lähestynyt niemekettä, ja kun sen\ntäytyi kaartaa vedenalaista riuttaa, jonka asema ei kapteenille ollut\nhyvin tunnettu, oli tämä käskenyt jiikata prammipurjeet ja alipurjeet\nja lähestyi mittaluoti kädessä. Risteilijä taasen oli sananmukaisesti\npurjevaatteen peitossa ja kasvoi silmin nähden, kunnes se esiintyi\nmahtavana, ensiluokkaisena korvettina. Eroitti jo selvästi sen mustan\nruhon, pitkin pituuttaan leveän valkoisen juovan vyöttämänä,\njohon puhkaistuista viidestätoista tykinaukosta ammottivat sen\nPaixhan-mallisten tykkien suut. Rannikolta, jota oltiin varsin lähellä,\nnäkyi kallioille ryhmittyneinä joukko ihmisiä kumpaakin sukupuolta,\njotka huutaen, ulvoen ja käsiään taputtaen levottomina seurasivat tämän\nmerkillisen takaa-ajon vaiheita.\n\nÄkkiä nousi korvetin keulasta keveä savupilvi, jyrähti kumea\ntykinlaukaus, ja Meksikon lippu vedettiin sen kahveliin.\n\n\"Ahaa!\" virkkoi kapteeni Johnson ja pureskeli konemaisesti huuliensa\nvälissä pitämäänsä sikaarinpätkää, \"päättääkö se vihdoinkin lopettaa\nsokkoset? Kah, luutnantti, kohteliaisuus kohteliaisuudesta,\nnäyttäkäämme omat värimme. Ne ovat, hitto soikoon, kyllä näyttämisen\narvoiset!\"\n\nKaksi minuuttia myöhemmin hulmahti iso tähtilippu majesteettisesti\nprikin perästä.\n\nKun Yhdysvaltain lippu nähtiin näin rohkeasti kohotettavan, kajahti\nmeksikolaisesta korvetista vihainen hurraa, jonka niemekkeen kärkeen\nkerääntynyt väkijoukko toisti, vaikkei tältä matkalta ollut mahdollista\neroittaa, olivatko rannikolle ryhmittyneiden ihmisten huudot ilon vai\nsuuttumuksen ilmausta.\n\nSillä välin alkoi aurinko nousta, aamu kului, ja oli tehtävä leikistä\nloppu, varsinkin kun korvetti voimiinsa luottaen ja melkein jo\nsaapuneena tykin kantaman päähän varmaankin pian avaisi tulen\namerikkalaista laivaa vastaan. Omituista kyllä oli linnoituksen ja\npatterin miehistö, niinkuin kapteeni oli ennustanutkin, sallinut prikin\nsivuuttaa niemenkärjen, yrittämättä sulkea sen tietä, mikä olisi heidän\nristitulelleen ollut perin helppoa.\n\nKapteeni viittasi luutnanttiaan lähemmäksi ja kumartuen hänen korvaansa\nkohti kuiskasi hänelle muutaman sanan.\n\n\"Hehe\", vastasi luutnantti leveästi nauraen, \"sepä vasta ajatus! Siitä\nsaattaa tulla hauskaa!\"\n\nJa mitään enempää virkkamatta hän lähti keulaan.\n\nSaavuttuaan kiertonavallaan lepäävän kanuunan luo, hän käski irroittaa\nsen ja panostaa huolellisesti sekä lisätä tavalliseen panokseen vielä\nkuulan ja raehaulipatruunan. Ja kumartuen tähtäimen yli hän tarttui\ntukille laskettuun puristusruuviin ja antaen sitten merkin vivuilla\nvarustetuille hänen määräyksiään odottaville tykkimiehille oikealle ja\nvasemmalle, että olisivat valmiit, alkoi hyvin hitaasti ja mitä\nvarovaisimmin suunnata kanuunaa, täsmällisesti ja huolellisesti laskien\nmolempia laivoja eroittavan välimatkan sekä kiikkumisesta ja\nheilumisesta aiheutuvan suunnastapoikkeamisen. Vihdoin, kun hän luuli\npäässeensä toivottuun tulokseen, hän tarttui sytyttimeen, heittäytyi\ntaaksepäin ja viittasi kapteenille, joka komentosillalla levottomasti\nodotti näitä valmistuksia.\n\n\"Huomio!\" huusi tämä. \"Miehiä kaikkiin raakaköysiin!\"\n\nOli hetkinen jännittävää odotusta.\n\n\"Olemmeko valmiit?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Ollaan\", vastasi luutnantti.\n\n\"Valmiina kääntymään!\" komensi kapteeni. \"Peräsin alas!... Päästäkää\nkeulapurjeen jalusnuora!... Takamuutto!... etumuutto!... Tiukatkaa\nprammipurjeita!... tiukatkaa alipurjeita!... hinatkaa ohjasnuoria!\"\n\nMatruusit riensivät toimiin, ja totellen sille annettua sysäystä laiva\nkääntyi majesteettisesti paikallaan. Sillä hetkellä, jolloin se liiti\ntuulen suuntaan ja käänsi keulansa korvetin kylkeä kohti, vetäisi\nsopivaa tilaisuutta vaaniva Lovel nopeasti sytytyslangasta ja laukaisi.\n\nÄllistyneinä tästä äkillisestä hyökkäyksestä, jota eivät suinkaan\nolleet odottaneet näennäisesti niin heikon vihollisen puolelta,\nvastasivat meksikolaiset raivokkaasti, ja rauta- ja lyijytuisku iski\nhirvittävällä rytinällä amerikkalaisen laivan kanteen ja mastoihin,\nverhoten sen savuun.\n\nLinnoitus ja patterit pysyivät yhä aivan puolueettomina.\n\nKapteeni Johnson ei vaivautunut vastaamaan. \"Suunnattava mahdollisimman\nsuoraan vastatuuleen!\" komensi hän. \"Tiukatkaa ohjasnuorat! Tämä huvi\njo riittää, pojat!\"\n\nJa priki jatkoi matkaansa.\n\nKun savu oli hälvennyt, nähtiin meksikolainen korvetti. Se oli\nsurkeassa tilassa.\n\nLovelin ampuma tykinlaukaus oli murskannut sen kokkapuun keulakannen\ntasalta, mistä tietysti oli ollut seurauksena etumaston kaatuminen; ja\npoloinen siipirikko korvetti, joka ei enää kyennyt ahdistamaan rohkeaa\nvastustajaansa, paikkaili surullisesti ja kaikessa kiireessä pahimpia\nvaurioitaan.\n\nKun meksikolaiset olivat vastanneet niin kiireellisesti ja hätiköiden,\nei prikistä ollut kuollut kuin yksi mies ja kolme lievästi\nhaavoittunut. Laivan vammatkin olivat mitättömät: muutamia purjeköysiä\nkatkennut, siinä kaikki.\n\n\"Nyt isä\", sanoi kapteeni astuen komentosillalta, \"kymmenen minuutin\nkuluttua käännät laivan, ja kun sen kylki on linnoitusta kohti, jätät\nsinä aluksen maston varaan, panet veneen kuntoon ja ilmoitat minulle.\"\n\n\"Mitä\", pääsi väkisinkin luutnantin huulilta, \"aiotteko astua maihin?\"\n\n\"_By God_\", vastasi kapteeni, \"sitävartenhan tänne olen tullutkin!\"\n\n\"Aiotteko linnoitukseen?\"\n\n\"Kyllä, mutta kun on aina viisasta olla varovainen, niin sinä toimitat\nveneeseen kymmenen päättäväisintä miestämme varustettuina kirveillä,\nkivääreillä ja pistooleilla. Olkoon kaikki järjestettynä ja valmiina\ntaistelua varten.\"\n\n\"Luullakseni ne varokeinot ovat tarpeettomia\", virkkoi silloin mies,\njoka juuri oli noussut kannelle ja lähestynyt haastelijoita.\n\n\"Ah, tekö, mestari Lujamieli\", vastasi kapteeni puristaen vanhan\nmetsästäjän kättä, sillä hän se oli, joka näin odottamatta oli\npuuttunut keskusteluun; \"mitä teillä sitten on sanottavaa?\"\n\n\"Sanon vain\", vastasi kanadalainen tyynellä äänellään, \"että\nvarovaisuustoimenpiteenne luultavasti ovat tarpeettomia.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Noh, enhän minä tiedä, kun en ole merimies. Katsokaa itse. Eikö\nteistäkin näytä, että korvetissa tapahtuu jotakin erikoista?\"\n\nKapteeni avasi innokkaasti kaukoputkensa ja ojensi sen meksikolaisten\nlaivaa kohti.\n\n\"Tosiaan\", virkkoi hän hetkisen kuluttua. \"Ohhoh, olisiko rohkea\niskumme onnistunut?\"\n\n\"Kaikesta päättäen\", vastasi metsästäjä yhä tyynesti.\n\n\"_Vive Dios!_ siitä tahdon päästä selville!\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Jumaliste, päästä varmuuteen siitä, mitä siellä tapahtuu!\"\n\n\"Kuten tahdotte.\"\n\n\"Antakaa liikkua!\" komensi kapteeni.\n\nKäskyä toteltiin, köydet höllitettiin, ja kooten enemmän tuulta\npurjeisiinsa laiva kiiti nopeasti korvettia kohti, ja sillä hetkellä\nesitettiin siellä tosiaan näytelmä, jonka tuloksen täytyi olla kapteeni\nJohnsonille mitä suurimmassa määrin mielenkiintoinen.\n\nMutta tarkoin selittääksemme lukijalle tuon näytelmän täytyy meidän nyt\npalata El Alférezin ja hänen toveriensa luo, jotka heidän pulqueriasta\npoistuessaan jätimme.\n\nNoiden neljän henkilön tullessa aallonmurtajalle oli rantama vielä\ntyhjä ihmisistä, vaikka kello oli noin seitsemän aamulla. Vain\nmuutamien sataman edustalle ankkuroineiden laivojen veneitä oli\nlaiturin vieressä laskemassa maihin muonavarain hankintaan lähteviä\nmiehiä.\n\nSalaliittolaisten oli siis helppo astua veneeseen kiinnittämättä\nkenenkään huomiota liikkeisiinsä.\n\nRamirezin antamasta merkistä lähestyi pursi, joka yökauden oli luovinut\nedestakaisin. Sitten kun nuo neljä henkilöä olivat istuutuneet sen\nperäkajuuttaan ja Ramirez tarttunut peräsimeen, lähti alus rannalta ja\nsuuntausi pieneen ankkuripaikan ulkopuolella sijaitsevaan poukamaan.\nTuuli, joka kaiken yötä oli ollut jokseenkin heikko, oli hiukan\nyltynyt. Alus pääsi helposti ulapalle, järjesti purjeensa ja laski pian\npoukaman suuhun.\n\nKorvetti _Libertad_ keinui hiljaa ankkurissa. Merimiehen oli helppo\nhuomata, että tuo näennäisesti niin tyyni laiva oli valmis lähtemään\nliikkeelle ensi merkistä. Purjeet, vaikka tosin kokoonkierretyt, olivat\nsitomatta, ja aivan pystysuoraan upotettu ankkuri tarvitsi vain\nvarppikelan pyörähdyksen irroittuakseen pohjasta.\n\nSijoittuneena salakavalasti tuohon lahteen kuin petolintu kallionkoloon\nsaattoi korvetti silmänräpäyksessä levittää laajat purjeensa tuulelle\nja karata tähystäjän ilmoittamien epäilyttäväin alusten kimppuun.\n\nSanaa sanomatta vaihtoivat henkilömme merkitsevästi katseen: he olivat\nymmärtäneet toisensa.\n\nTuskin oli pursi saapunut äänenkantaman päähän, kun laivan\noikeanpuolisella käymäsillalla seisova vartija huusi sille\nespanjankielellä.\n\nRamirez vastasi ja painaen peräsintä käänsi purren sirossa kaaressa\nlipumaan oikeanpuolisten köysiportaiden viereen.\n\nVartijaupseeri oli portaiden kohdalla vieraita vastaanottamassa.\n\nHavaitessaan naisen hän kiirehti niitä alas tarjotakseen hänelle\nkätensä ja lausuakseen hänet kunnioittavasti tervetulleeksi laivaan.\n\nPorrasaukon kummallekin puolen riviin järjestetyt merimiehet\ntervehtivät tulijoita kohottamalla käden hattuunsa, sillä välin kun\nkorpraali päästi tavanmukaisen vihellyksen.\n\nYlempänä sanoimme, että _Libertad_ oli ensiluokkainen korvetti. Sen\nkomentaja don Manuel Rodriguez oli vanha Espanjan meriväessä kasvanut,\nterveet perinnäistavat säilyttänyt merimies. Hänen laivansakin oli\nhyvässä kunnossa ja sievistetty kuin hieno neiti. Don Serapio ja don\nCristoval, jotka itsekin olivat meriupseereja, eivät voineet olla\nilmaisematta päivystäjäupseerille mielihyväänsä nähdessään niin hyvin\nhoidetun laivan.\n\nAnnettuaan määräyksen yhdelle perämiehistä riensi komentaja Rodriguez\nkannelle vieraitaan vastaan. Isovene kiinnitettiin korvetin perään, ja\nsen soutajat vetäytyivät keulapakalle laivan matruusien pariin.\n\nSamoin kuin muillakin espanjalais-amerikkalaisilla tasavalloilla, on\nMeksikon liittovaltiolla vähän laivoja. Sillä on tuskin ollenkaan\nsotalaivastoa tai korkeintaan kymmenkunta alusta, prikejä, kuunareita\nja korvetteja.\n\nTeksasissa sattuneet vakavat tapaukset olivat pakottaneet Meksikon\nhallituksen lähettämään sinne korvetin pysyäkseen meren valtiaana ja\nestääkseen Yhdysvaltoja, joiden myötätunto Teksasin vallankumousta\nkohtaan oli tunnettu, avustamasta kapinallisia aseilla, miehillä tai\nrahalla.\n\nKomentaja Rodriguez, tarmokas upseeri ja oivallinen merimies, oli\nvalittu tähän vaaralliseen tehtävään. Jo kaksi kuukautta hän oli\nristeillyt Teksasin rannoilla pitäen siellä tiukkaa saartoa, ja\nälykkäällä aloitekyvyllään hänen oli onnistunut siihen ajankohtaan\nasti, johon olemme tulleet, pidättää tai palauttaa kaikki Yhdysvaltain\ntaholta kapinallisten avuksi lähetetyt alukset.\n\nJätettyinä omien voimiensa varaan ja käsittäen, että ratkaiseva hetki\ntulisi ennen pitkää, olivat nämä päättäneet tehdä lopun tuosta\nkorvetista, joka heille tuotti tavatonta haittaa, ja anastaa sen\nhinnalla millä tahansa.\n\nKapinapäälliköt olivat laskeneet miinansa sen mukaan. Niiden harvojen\nvierailujen aikana, joita komentaja Rodriquez teki Galvestoniin, oli\nhäntä liehakoinut joukko henkilöitä, jotka olivat syvästi vihaavinaan\nkumousliikettä, vaikka he salassa olivat kapinapäälliköiden toimivia ja\nhartaita kätyreitä. Melkein vastoin tahtoaan oli komentaja saatu\nkutsumaan useita henkilöitä vieraskäynnille korvettiin ja syömään\naamiaista hänen kanssaan, mutta vanha merimies oli täysiverinen\nmeksikolainen, toisin sanoen tottunut kaikkiin konnankoukkuihin ja\npetoksiin maassa, jossa vallankumouksia lasketaan sadoissa, vaikka\ntuskin on kulunut kahtakymmentä vuotta siitä, kun se julisti niin\nsanotun itsenäisyytensä. Eikä hänen valppautensa uinahtanut tässäkään\ntilaisuudessa. Varoen kaikin mokomin laivansa kaappaamista hän lähti\nrediltä ja ankkuroi yksinäiseen lahteen, pitääkseen kyynärpäänsä\nvapaina. Sitten hän sensijaan, että olisi kutsunut paljon henkilöitä\nyhdellä kertaa, pyysi luokseen ainoastaan doña Mencian, tytön isän ja\nkaksi serkkua, molemmat upseereita Yhdysvaltain armeijassa, saadakseen\nkunnian tarjota heille laivallaan aamiaisen.\n\nMe tiedämme, keitä hänen kutsumansa henkilöt oikeastaan olivat.\n\nKomentaja rypisti kulmiaan nähdessään purren lukuisan soutumiehistön.\nMutta muistaessaan, että hänellä oli kaksisataaviisikymmentä miestä\nlaivassaan, ei hän tullut ajatelleeksi, että kuusitoista näennäisesti\naseetonta matruusia yrittäisi vallata hänen korvettiaan, ja niinpä hän\nottikin doña Mencian ja häntä seuraavat henkilöt mitä herttaisimmin\nhymyillen ja sydämellisellä sävyllä vastaan.\n\nNäytettyään vierailleen laivansa kauttaaltaan hän vei heidät\nruokasaliin, jossa mitä upein aamiainen heitä odotti.\n\nVain viisi henkilöä istui pöytään: otaksuttu nuori neiti, hänen\nserkkuinaan esiintyvät meriupseerit, laivan komentaja ja hänen\nluutnanttinsa, vanha merimies, kokenut ja urhoollinen kuten\nesimiehensäkin.\n\nAteria alkoi mitä sydämellisimpään ja avomielisimpään sävyyn. Komentaja\nvalitti, että doña Mencian isä ei ollut voinut saapua tytärtään\nsaattamaan, kuten oli sovittu, ja keskustelu alkoi sujua rattoisasti.\n\nTällä välin raoitti eräs perämies ovea ja tuli komentajan antamasta\nmerkistä kuiskaamaan muutaman sanan hänen korvaansa. Pyydettyään\nanteeksi pöytävierailtaan antoi tämä hiljaisella äänellä määräyksen, ja\nmies poistui varpaisillaan, kuten oli tullutkin.\n\n\"Señora\", virkkoi komentaja kumartuen vieressään istuvaa nuorta naista\nkohti, \"pelkäättekö merta?\"\n\n\"Minäkö?\" vastasi neitonen hymyillen. \"Miksi minulta sitä kysytte,\ncaballero?\"\n\n\"Siksi\", jatkoi päällikkö, \"että, jollette heti jätä laivaani, mitä\nminä tosiaan suuresti valittaisin, täytyy teidän lähteä muutaman tunnin\npurjehdukselle merelle.\"\n\n\"Minä olen merimiehen tytär ja merimiesten serkku, herra komentaja.\nRetki merelle ei siis milloinkaan voi olla minulle muuta kuin\nmieluinen, ja tällä hetkellä se on hauska välinäytös aamiaisessamme,\ntäydentäen sen herttaisen vieraanvaraisuuden, jota olette suvainnut\nmeille tarjota.\"\n\n\"Hyvä siis\", sanoi komentaja hilpeästi, \"te olette oikea sankaritar,\ndoña Mencia; ette pelkää mitään.\"\n\n\"Tai ainakin on varsin vähän pelättävää\", vastasi neitonen\nkorostuksella, jonka väre jäi hänen puhetoveriltaan huomaamatta.\n\n\"Sallitteko minun kysyä teiltä, komentaja\", virkkoi don Serapio,\n\"lähdettekö ulapalle vain ilahduttaaksenne meitä huvipurjehduksella vai\npakottaako joku vakavampi syy teitä nostamaan ankkurin ja levittämään\npurjeet?\"\n\n\"Hyväinen aika, eihän minulla ole teiltä mitään salattavaa\", vastasi\npäällikkö hyväluontoisesti. \"Muutamalla sanalla kerrottuna on asia\nsiten, että parin viikon ajan olen ollut sokkosilla erään vallattoman\nprikin kanssa, jonka liikkeet mitä suurimmassa määrässä herättävät\nepäluuloani. Sen taklauksesta ja rungon siroudesta päättelen, että se\non pohjoisamerikkalainen risteilijä, joka yrittää viedä aseita ja ehkä\nmiehiäkin kapinallisille.\"\n\n\"Luuletteko\", huomautti don Cristoval, \"että rosvolaiva rohkenisi\nyrittää tunkeutua salmen läpi, kun tietää teidän liikkuvan näillä\nrantavesillä?\"\n\n\"Luulen kyllä. Ne pahuksen risteilijät eivät pelkää mitään. Sitäpaitsi\nolen vapaussodan aikana itse suorittanut uhkarohkeampiakin tekoja.\"\n\n\"Joudumme siis meritaistelun näkijöiksi?\" kysyi doña Mencia\npelokkaasti.\n\n\"Oh, rauhoittukaa, señorita! Toivoakseni ei asia kehity niin pitkälle.\nTuo priki, jonka kaksi päivää sitten kadotin näkyvistäni, on jälleen\nilmestynyt, mutta tällä kertaa nähtävästi tarkoituksella päästä kyllin\nlähelle maata, lähettääkseen sinne venekunnan. Minä ryhdyn ajamaan sitä\ntarmokkaasti takaa, mikä epäilemättä pakottaa sen kiireimmiten\nkääntymään ja palaamaan aavalle merelle. On mahdotonta, että se\nvakavasti yrittäisi mitellä voimiaan meidän kanssamme.\"\n\n\"Mutta tämähän on hurmaavaa!\" huudahti doña Mencia nauraen. \"Juhlasta\nei puuttuisi mitään: retki merelle, takaa-ajo ja kenties laivan\nkaappaus! Te teette meidät ylen onnellisiksi, komentaja.\"\n\nSillä välin, kun keskustelu komentajan huoneessa kävi yhä\nsydämellisemmäksi ja vilkkaammaksi, oli korvetti nostanut ankkurinsa ja\nkaikki purjeet levitettyinä rientänyt kapteeni Johnsonin prikin perään.\n\nIkkunoista puhaltava virkeämpi tuuli ja hidas poljennollinen liike\nlaivan alkaessa keinua ilmaisivatkin jo pöytätovereille, että korvetti\noli lähtenyt ankkurista.\n\n\"Ja mihin sitten joutui meidän purtemme?\" kysyi don Cristoval äkkiä.\n\n\"Se jätettiin ankkuripoijun varaan\", vastasi komentaja; \"noudamme sen\nredille palatessamme.\"\n\n\"No\", huomautti don Serapio nauraen, \"jos rosvolaiva olisi kyllin\nröyhkeä ryhtyäkseen taisteluun, ovat kuusitoista soutajaamme teidän\nkäytettävissänne.\"\n\n\"Minä kiitän teitä, mutta en luule, että tarvitsen heidän apuaan.\"\n\n\"Ken tietää? Kukaan ei voi ennakolta sanoa, mitä tapahtuu. Merimiehemme\novat urheaa väkeä, ja jos taistelu syntyy, voitte olla varma, että he\nottavat siihen osaa.\"\n\nYksi ainoa ruokailijoista oli pysynyt mykkänä koko ajan, tyytyen vain\nsyömään ja juomaan ja tarkkaavaisesti kuuntelemaan, mitä hänen\nympärillään puhuttiin. Se mies oli luutnantti, jolle korvetin\nerikoisasiat olivat uskotut. Heti kun laiva oli nostanut purjeensa,\nlähti hän pöydästä, kumarsi kaikille ja riensi kannelle.\n\n\"Luutnanttinne ei ole puhelias, komentaja\", huomautti doña Mencia; \"hän\nei ole avannut suutaan kuin syödäkseen ja juodakseen.\"\n\n\"Se on totta, señorita, mutta suokaa se hänelle anteeksi, pyydän. Hän\non vanha merikarhu, joka ei paljon tiedä seuraelämän vaatimuksista;\ntunsi itsensä melkein ujoksi teidän keskellänne. Mutta harvat osaavat\nammattinsa yhtä hyvin kuin hän ja ovat yhtä lujia ja pelottomia vaaran\nuhatessa.\"\n\nSillä hetkellä tärisytti melkoisen voimakas pamaus laivaa kaikissa sen\nliitoksissa.\n\n\"Ah\", huudahti doña Mencia säikähtyneenä, \"mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Ei yhtään mitään, señorita. Nostimmehan vain lippumme ja varmistimme\ntekomme tyhjällä tykinlaukauksella, pakottaaksemme prikinkin näyttämään\nvärinsä.\"\n\n\"Olisikohan vaarallista nousta kannelle?\" kysyi doña Mencia uteliaana.\n\n\"Ei laisinkaan.\"\n\n\"Hyvä sitten. Jos sallitte, niin lähdemme katsomaan mitä siellä\nylhäällä on tekeillä.\"\n\n\"Kuten käskette, señorita.\"\n\nAteria oli päättynyt, noustiin pöydästä ja lähdettiin peräpakalle.\n\nLaiva näytti meriasioita tuntemattomista mitä merkillisimmältä ja\nmielenkiintoisimmalta.\n\nMelkoisen navakka tuuli pullisti purjeita, jotka olivat järjestetyt\nniin, että se osui niihin mahdollisimman hyvin. Korvetti hyppi\naalloilla keveästi kuin gaselli, kuitenkaan päästämättä sisään\nainoatakaan pisaraa vettä.\n\nKannella olivat kaikki äänettöminä ja liikkumatta, tykkimiehet\nkanuuniensa ääressä, märssymiehet paikoillaan ja matruusit\npurjeköysissä.\n\nKeulassa olivat Ramirez ja hänen kuusitoista soutajaansa ryhmittyneinä\nkokkakoristeen viereen, näennäisen välinpitämättöminä, mutta tarkasti\npitäen silmällä meksikolaisten eri liikkeitä.\n\nPuolentoista tykinkantaman päässä havaittiin priki, jonka kahvelista\nliehui ylpeästi iso amerikkalainen lippu.\n\n\"Sitä aavistinkin\", virkkoi komentaja, \"se on rosvolaiva. On nostanut\nAmerikan lipun meitä pettääkseen, mutta me olemme varuillamme.\"\n\n\"Luuletteko siis, ettei alus ole yhdysvaltalainen?\" kysyi don Serapio.\n\n\"Ei enempää kuin meidänkään, se on argentinalainen tai brasilialainen\nrosvolaiva.\"\n\n\"Mutta näyttäähän se rakenteeltaan pohjoisamerikkalaiselta.\"\n\n\"Rakenne ei mitään merkitse. Eri maista ostetuilla laivoillamme ei ole\nmitään tuntomerkkiä; eihän meillä ole laivaveistämöitä.\"\n\n\"Se on totta, mutta kah, tuollahan se jo tuleekin tuulen päältä; se\naikoo kääntyä.\"\n\n\"Sen purjeet alkavat tosiaankin lepattaa.\"\n\nMeksikolaiset luulivat olevansa niin hyvin hyökkäykseltä turvassa, että\nsuurin osa laivamiehistöstä oli jättänyt paikkansa seuratakseen prikin\nliikettä. Mastotouveissa riippuvat tai tykin aukoista nojailevat\nmerimiehet katselivat uteliaina, ajattelematta moisesta kurittomuudesta\nmahdollisesti joutuvaa vaaraa.\n\nSillä välin priki kääntyi, kuten don Serapio oli sanonut. Yhtäkkiä,\njuuri kun se oli lakannut liitämästä tuulen suuntaan, kuului pamaus,\nterävä vihellys halkaisi ilman, ja tykinluodin murskaama kokkapuu\nputosi mereen, tempaisten etumaston mukanaan.\n\nKorvetissa syntyi kuvaamaton hämminki ja kauhu. Pelästyneet matruusit\njuoksivat edestakaisin kuin päättömät kanat.\n\nVihdoin onnistui päällikön hillitä sekamelska. Miehistö tunsi hänen\näänensä, ja komennettaessa \"laukaiskaa!\" jyrähti viisitoista kanuunaa\nyhtaikaa vastaukseksi risteilijän häikäilemättömään hyökkäykseen.\n\n\n\n\nXX\n\nKaappaus\n\n\nKorvetin kärsimät vauriot olivat suuret.\n\nKokkapuu on laivan mastojärjestelmän ja taklauksen avain. Kaatuessaan\nse oli kaatanut etumaston, jota tuettomaksi jäänyt isomasto oli pian\nseurannut.\n\nMitä suurin epäjärjestys vallitsi laivassa, jossa, kuten moisissa\nolosuhteissa aina on tavallista, miehistön hupsu luottavaisuus oli\näkkiä vaihtunut kamalaksi kauhuksi.\n\nKansi oli täynnä kaikenlaisia pirstaleita: raakapuita, palkkeja,\npurjeita, puomeja ja toisiinsa kiertyneitä purjeköysiä, joiden keskellä\nmerimiehet juoksivat tolkuttomina, jättäen paikkansa, mykkinä\npäämiestensä kehoituksille, samoin kuin heidän uhkauksilleenkin. He\najattelivat enää vain miten paeta kuolemaa, jonka luulivat riippuvan\npäittensä päällä.\n\nUpseeritkaan eivät suinkaan koettaneet salata itseltään aseman\nvakavuutta, jonka prikin rohkeat liikkeet tekivät vielä tukalammaksi ja\njoka silmänräpäys yhä vaarallisemmaksi. He puuhailivat ja ponnistelivat\nkukin kohdaltaan monen miehen edestä, hiukan rohkaistakseen noita\njärjiltään säikähtyneitä olentoja ja kehoittaakseen heitä myymään\nhenkensä kalliisti.\n\nÄkkiä sattui vielä uusi tapaus, joka teki laivan tilan, jos\nmahdollista, entistä arveluttavammaksi ja epätoivoisemmaksi.\n\nKapteeni Rodriquez ei ollut hievahtanut komentosillaltaan. Pysyen\nliikahtamatta paikallaan äsken selostettujen tapausten aikana oli hän\njatkanut käskyjensä jakelemista lujalla äänellä, ikäänkuin ei olisi\nhuomannut tottelemattomuuden oireita, joita korvetille sattuneen\nonnettomuuden jälkeen miehistössä ilmeni.\n\nOtsa kalpeana, kulmat rypyssä, huulet yhteen purtuina, hypisteli vanha\nmerimies konemaisesti miekkansa kahvaa ja loi tuon tuostakin kylmän ja\npäättäväisen katseen ympärilleen, samalla kun kehoitteli upseereitaan\nyhä tarmokkaampiin ponnistuksiin ja urheasti täyttämään\nvelvollisuutensa.\n\nDoña Mencia ja molemmat amerikkalaisina meriupseereina esiintyvät\nseisoivat äänettöminä ja tarkkaavaisina hänen vieressään, kaiketikin\nodottaen toiminnan hetkeä. Keulakannella äkkiä syntyneestä metelistä\nolivat kaikki kolme hätkähtäneet ja tulleet vielä lähemmäksi\nkomentajaa.\n\nKun priki kääntyessään oli niin taitavasti murskannut _Libertadin_\nkokkapuun, oli Ramirez matruuseineen ollut ensimmäisenä kylvämässä\npelkoa laivan miehistön keskuuteen päästämällä säikähdyksen huutoja ja\njuoksemalla sinne tänne.\n\nHeidän esimerkkiään matkittiin pian. Sitten he muuttivat menettelytapaa\nja alkoivat äänekkäästi syyttää komentajaa väittäen, että hän petti\nheitä, tahtoi saattaa heidät turmioon ja luovuttaa laivan\nkapinallisille.\n\nEi ole mitään niin typerää, on eräs ajattelija lausunut, mitä ei voisi\nsyöttää ihmisille, kunhan vain käy asiaan määrätyllä tavalla käsiksi.\nSe väite on aivan oikeaan osattu, ja tälläkin kertaa se täysin\ntoteutui.\n\n_Libertadin_ merimiehet unohtivat silmänräpäyksessä kaiken, mistä\nsaivat kiittää komentajaansa, joka alituisella huolenpidolla valvoi\nheidän parastaan kuin hellä isä, ja antoivat Ramirezin ja hänen\ntoveriensa kavalain vihjausten vaikuttaa itseensä. Sen rohkeuden, joka\nheiltä puuttui puolustautuakseen ja kunnon miesten tavoin täyttääkseen\nvelvollisuutensa, he saivat takaisin syyttääkseen päällikköänsä\nkavalluksesta, ja siepaten kaikki aseet, jotka heidän ulottuvilleen\nsattuivat, he ryntäsivät mellastaen peräkannelle äänekkäästi uhkaillen\nja kapinallisin huudoin.\n\nSyystä säikähtäneet upseerit, jotka eivät tienneet, millä tavoin\nvoisivat palauttaa nuo miehet velvollisuuden tielle, kerääntyivät\nkomentajansa ympärille päättäen pelastua tai hukkua hänen kanssaan.\n\nVanha merimies näytti yhä tyyneltä ja rauhalliselta. Mikään juonne\nhänen kasvoillaan ei ilmaissut ankaraa tuskaa, joka salaisesti ahdisti\nhänen sydäntään. Käsivarret ristissä rinnalla, pää pystyssä ja katse\ntyynenä, hän odotti kapinoitsevia.\n\nEnnen pitkää nämä tunkeutuivatkin peremmälle. Mutta ehdittyään\nisonmaston toiselle puolelle pysähdytti heidät jäännös siitä syvälle\nsyöpyneestä kunnioituksesta, joka merimiehellä on ylempiään kohtaan.\n\nPeräpakalle ja yksinomaan upseereille varatulle osalle laivan kantta\neivät matruusit missään tapauksessa saa astua, ellei ole kysymyksessä\njonkun liikkeen suorittaminen.\n\nPäästyään isonmaston juurelle olivat merimiehet siis epäröineet. He\neivät enää tunteneet olevansa omalla pohjallaan, ja vihdoin he olivat\npysähtyneet, sillä pelkkä mainitulle kannenosalle astuminen oli vakava\nrikos merikuria vastaan.\n\nHe olivat pysähtyneet, sanoimme, mutta pysähtyneet kuin vihaisena\närjyvä meri padon juurelle, jota se ei voi särkeä, toisin sanoen\nkiukkuisesti ulvoen ja liikehtien, mutta silti askeltakaan etenemättä.\nTosin kyllä he eivät astahtaneet taaksepäinkään.\n\nMutta tämä napisijain epäröiminen ja melkein pelokas asento ei suinkaan\nriittänyt vehkeilijöille, jotka olivat heidät tottelemattomuuteen\närsyttäneet. Sekaantuneina viimeisten merimiesten riveihin he huusivat\nja liikehtivät muita enemmän ja koettivat kaikin keinoin uudelleen\nlietsoa tulta, joka jo uhkasi sammua.\n\nKorvetin kansi tarjosi sillä hetkellä mitä surettavimman ja samalla\nmitä liikuttavimman näyn. Tälle raehaulien niin pahoin runtelemalle\nlaivalle sikin sokin kasaantuneiden pirstaleiden joukossa seisoivat nuo\nkarkeapiirteiset ja villit miehet epäjärjestyksessä ja uhkaavin\nasennoin, ja vain muutaman askeleen päässä heidän edessään oli ryhmä\nlevollisia ja päättäväisiä upseereja kokoontuneina päällikkönsä\nympärille, joka seisoen komentosillallaan näkyi hallitsevan tätä\nnäytelmää ja ikäänkuin leijailevan kaiken yläpuolella, mikä häntä\nympäröi. Doña Mencia ja molemmat amerikkalaiset upseerit taas olivat\nhiukan taempana muka tapausten välinpitämättöminä katselijoina, koska\nsattuma pakotti heidät olemaan niissä saapuvilla, mutta tositeossa\nseuraten jännittynein katsein heidän silmäinsä edessä kehittyvän\ndraaman kaikkia vaiheita. Varmaankin olisi taidemaalari havainnut\noivallisen aiheen tauluun tämän kertomuksen eri henkilöiden asennoissa\nja ilmeissä, jotka salamina välähtelivät heidän miehekkäillä\nkasvoillaan.\n\nSitten huomattiin ihan lähellä tuulen puolella valkenevan prikin\nkorkeat purjeet, joka lähestyi nopeasti, kaiketikin aikoen kuin\nmuinainen _deus ex machina_ saapua otollisen ajan tullen ratkaisemaan\ntämän hetki hetkeltä yhä jännittyneemmäksi käyvän tilanteen.\n\nSeurasi minuutin aselepo molempain vastustajain välillä, muistuttaen\ntäysin oppineista kaksintaistelijoista, jotka ennen ratkaisevaa iskuaan\nkoettavat löytää vastustajansa haavoitettavan kohdan.\n\nVallitsi syvä hiljaisuus laivan kannella, jolla tällä hetkellä niin\nmonet intohimot kuohuivat kaikkien näiden pronssisten povien alla. Ei\nkuultu muuta melua kuin meren kumea ja yksitoikkoinen mylvinä, kun sen\naallot murtuivat korvetin kylkiin tai hulahtivat keulassa oleviin\nankkuriköyden reikiin, ja nyrkkiin puristuneiden käsien pitelemäin\naseiden heikkoa kalskahtelua.\n\nTässä äärettömässä, epäröivässä jännityksessä oli jotakin kaameaa ja\npeloittavaa. Komentaja päättikin hinnalla millä hyvänsä tehdä siitä\nlopun. Hän käsitti, että ainoastaan hän saattoi vielä kerran yrittää\nopastaa näitä eksyneitä miehiä. Ehkä he eivät jäisi mykiksi\nvelvollisuuden kutsulle miehen suusta, jonka jalo luonne heillä monesti\noli ollut tilaisuus todeta ja jota he olivat tottuneet kunnioittamaan\nja rakastamaan.\n\nKomentaja Rodriguez loi verkalleen ympärilleen murheellisen, mutta\nkuitenkin lujan katseen ja ojentaen käsivartensa prikiä kohti, joka\nohjasi tiukasti tuulen suuntaan, voidakseen korvetin saavuttaessaan\nhelpommin laskea sen sivulle, virkkoi lujalla ja korostetulla äänellä:\n\n\"Miehet, meidän on sille kostettava! Miksi kukin teistä ei ole\ntaistelupaikallaan? Mitä minusta tahdotte? Pelkäättekö, että minä\nteidät pettäisin, kun kamppailun hetki lyö?\"\n\nTämän lujan ja suoran vetoamisen vaikutuksesta kuului epämääräistä\nmurinaa kapinoivain joukosta. Muutamat heistä valmistausivat\nvastaamaan, mutta silloin kajahti ääni viimeisistä riveistä.\n\n\"Kuka on teille sanonut, että pidämme tuota laivaa vihollisenamme?\"\nhuusi se.\n\nHeti kuului kaikilta puolilta hurraahuutoja ja iloista töminää\nsadatuksiin ja vihellyksiin sekaantuneina.\n\n\"Ken tohtii sillä tavoin puhua\", huusi päällikkö äänellä, joka\nhetkiseksi kohosi melun yli, \"on kurja kavaltaja. Hän ei kuulu laivamme\nmiehistöön.\"\n\nSilloin syntyi kuvailematon mellakka. Unohtaen kaiken kunnioituksen ja\nkurin ryntäsivät merimiehet kauhealla kiljunalla peräkannelle.\n\nSallimatta tämän vihamielisyyden ilmauksen järkyttää kylmäverisyyttään\ntarttui komentaja pistooliin, jonka eräs uskollisena pysynyt perämies\nhänelle ojensi, viritti tyynesti hanan ja lausui kapinoitsijoille:\n\n\"Pitäkää varanne! Ensimmäiseltä, joka etenee askeleenkin, ammun pään\npuhki.\"\n\nValio-olennoilla on niin suuri magneettinen voima ja heidän\nvaikutuksensa rahvaaseen niin todellinen, että nuo kaksi- tai\nkolmesataa kapinallista nähdessään miehen, joka yksinään seisoi heitä\nvastassa uhaten heitä pistoolilla, epäröivät ja lopuksi pysähtyivät\npelonsekaisella liikkeellä.\n\nOli selvää, että tuosta pistoolista ei ollut suurta vaaraa vaikka\nkomentaja olisi mahdollisesti pannut uhkauksensa täytäntöönkin, sillä\neihän hän voinut surmata tai haavoittaa kuin yhden ainoan henkilön.\nMutta me toistamme, että kaikki nuo miehet pysähtyivät hämmästyneinä,\nkenties säikähtyneinäkin, vaikkeivät itse lienekään tajunneet\ntunteitansa.\n\nHieno hymy välähti komentajan huulilla. Hän käsitti, että nuo särmäiset\nja kapinoivat luonteet olivat taltutetut, ja tahtoi varmistaa\nvoittonsa.\n\n\"Jokainen taistelupaikalleen!\" sanoi hän. \"Ryhtykööt märssymiehet\npuhdistamaan laivaa pirstaleista ja valmistakoot kirvesmiehet sillä\nvälin kaikki, mitä tarvitaan uuden kokkapuun paikoilleen\nasettamiseksi.\"\n\nJa lähtien komentosillaltaan kapteeni astui päättäväisesti kapinallisia\nkohti. Sikäli kuin hän lähestyi, peräytyivät nämä puhumattomina ja\nelehtimättä, mutta kuitenkin vielä tehden viimeisintä, kaikkein\nvaarallisinta vastustusta -- tylsän tarmottomuuden vastarintaa.\n\nKapina oli nyt kumminkin lopussa. Päällikkönsä lujan ja viisaan\nkäytöksen masentama miehistö olisi piankin palannut velvollisuuksiinsa.\nMutta sattui odottamaton tapaus, joka täydellisesti muutti tilanteen ja\nsaattoi laivan upseerit jälleen siihen vaaralliseen asemaan, josta\nheidän päällikkönsä oli heidät niin helposti päästänyt.\n\nSanoimme, että doña Mencia ja hänen kaksi toveriansa tarkkaavaisesti\nseurasivat tämän näytelmän vaiheita, valmiina tulemaan väliin,\nmilloin tarve vaatisi. Tuskin oli komentaja Rodriguez poistunut\nkomentosillaltaan, kun nuori neitonen tai nuori mies, miten lukija\nhalunnee tätä salaperäistä olentoa nimittää, ryntäsi sinne ja tarttuen\nkaukoputkeen suuntasi sen prikiä kohti ottaakseen täyden selvän\nristeilijän asemasta ja kaiketikin varmistuakseen, että tarpeen tullen\nsaataisiin tehokasta apua.\n\nPriki oli enää ainoastaan kahden kaapelinmitan päässä korvetista.\nMuutaman minuutin kuluttua se ehtisi ulottuville.\n\nÄkkiä ja välittömästi luopuen naisen hahmosta riuhtaisi doña Mencia\nrajulla ja nopealla liikkeellä yltään hameen, poisti naisellisen\npäähineensä ja esiintyi samassa miehenpuvussa, joka El Alférezilla oli\nollut pulqueriassa.\n\nTämä muutos oli ollut niin nopea, että korvetin upseerit ja miehistö\neivät vielä olleet toipuneet kummastuksestaan, jonka tämä omituinen\nmuodonvaihdos heissä herätti, kun nuori mies jo sieppasi pistoolin\nvyöstään, veti hanan vireeseen ja suuntasi piipun laivapoikain\ntaistelun tuoksinassa kannelle kasaamia tykinpatruunia kohti, jotka he\nmastojen ja taklauksen kukistumisen aiheuttamassa sekamelskassa olivat\njättäneet sikin sokin perämaston juurelle.\n\n\"Antautukaa\", huusi El Alférez jyrisevällä äänellä. \"Antautukaa, tai\nolette kuoleman omat!\"\n\nDon Cristoval ja don Serapio seisoivat nuoren miehen vieressä, toinen\noikealla, toinen vasemmalla, pistooli kummassakin kädessä.\n\nRamirez puolestaan oli ottanut ajasta vaarin. Hänen toimestaan oli\nkaksi keulatykkiä kiskottu taaksepäin aukoistaan ja käännetty laivan\nperää kohti. Kaksi merimiestä seisoi sytytyslangat kädessä\nliikkumattomina niiden vieressä, odottaen vain merkkiä laukaistakseen.\n\nRamirez ja ne neljätoista miestä, jotka hänellä olivat jäljellä,\nseisoivat rivissä kanuunain takana ja tähtäsivät meksikolaisiin\nmerimiehiin.\n\nLaivan miehistö joutui kahden tulen väliin. Kaksisataaviisikymmentä\nmiestä oli kahdenkymmenen armoilla. Asema oli toivoton.\n\nKomentajalla ei enää ollut edes tilaisuutta kunniakkaasti kaatua.\n\nTapaukset olivat kehittyneet niin nopeasti, tuo kauan sitten\nvalmisteltu urotyö oli suoritettu niin kylmäverisesti ja niin\ntaitavasti, kaikki oli niin hyvin harkittu, että vanhan merikapteenin\ntäytyi luotuaan murheellisen katseen laivansa kannelle myöntää ainoana\npelastuksen mahdollisuutena olevan laskea aseet alas.\n\nMutta sittenkin hän epäröitsi.\n\nEl Alférez käsitti taistelun, joka urhoollisen upseerin rinnassa\nriehui.\n\n\"Emme me ole merirosvoja, komentaja Rodriguez\", virkkoi hän; \"olemme\nteksasilaisia, joille voitte häpeättä luovuttaa aseenne, vaikkakaan\nette sitä tee pelastaaksenne henkeänne, jota hetken järkytyksen\nvallassa pidätte vähän arvoisena ja jonka epäilemättä ilolla uhraisitte\nkostaaksenne tappionne häpeän. Mutta te olette Jumalan edessä\nvastuunalainen laivanne kahdestasadastaviidestäkymmenestä miehestä.\nMitä hyödyttää turhaan vuodattaa kallista verta? Vielä viimeisen kerran\nkehoitan teitä antautumaan.\"\n\nSillä hetkellä peitti tumma varjo laivan kannen. Priki, jonka jokainen\noli unohtanut, oli yhä lähestynyt; se oli saapunut pistoolinkantaman\npäähän, ja sen korkeat purjeet kohosivat kuin esirippuna laivan eteen,\njonka sivulle se oli laskenut, ja salpasivat siltä auringon säteet.\n\n\"Hoi laiva, hoi!\" huusi ääni risteilijän peräkannelta. \"Lähettäkää vene\ntänne kapteenin kera!\"\n\nTuo ääni kajahti kuin ukkosen isku meksikolaisten korviin.\n\nPriki oli kääntänyt purjeensa suoraan tuulta vasten ja pysytteli\nliikkumattomana korvetin oikealla puolella.\n\nOli hetkinen mitä jännittävintä hiljaisuutta. Kaikkien silmät\nkääntyivät vaistomaisesti risteilijää kohti.\n\nSen märssyissä oli pyssyillä ja kranaateilla aseistettuja märssymiehiä;\nsen avoimista tykinaukoista nähtiin merimiehet kanuunain ääressä. Se\npiti korvettia sananmukaisesti tulensa alla.\n\n\"No\", toisti El Alférez kärsimättömästi polkien jalkaansa, \"teettekö\npäätöksenne vai ettekö?\"\n\n\"Caballero\", vastasi komentaja, \"häpeällisellä petoksella olette\nanastanut laivani, kaikki vastustus on nyttemmin hyödytöntä, minä\nantaudun.\"\n\nJa majesteetillisin elein veti vanha merimies miekan tupestaan, taittoi\nsen terän, heittäen kappaleet mereen ja vetäytyi peremmälle tyynenä ja\nkohtaloonsa alistuvana.\n\n\"Kapteeni Johnson!\" huusi El Alférez, \"korvetti on meidän, lähettäkää\nvene laivaan.\"\n\nPrikin kannelta kuului vihellyspillin ääni, vene laskettiin vesille, ja\nmuutamaa minuuttia myöhemmin astui korvettiin kaksikymmentä hampaisiin\nasti aseistettua merisissiä, joita kapteeni itse oli johtamassa.\n\nLaivan miehistöltä riisuttiin aseet ilman pienintäkään vastarintaa sen\npuolelta.\n\nKomentaja Rodriguez upseerikuntineen oli tuotu prikiin, jotta\nvoittajiansa paljon lukuisammat meksikolaiset merisotilaat jäisivät\npäälliköttä siinä tapauksessa, että he epätoivoisella ponnistuksella\nyrittäisivät vallata takaisin laivansa. Mutta se varovaisuustoimenpide\noli tarpeeton. Meksikolaiset eivät suinkaan ajatelleet nousta\nvastarintaan. Päinvastoin oli suurin osa heistä Teksasissa syntyneitä,\njotka prikin merimiesten joukossa olivat tavanneet monta ystäväänsä ja\nentistä tuttavaansa. Muutaman minuutin kuluttua olivat molempain\nlaivain miehistöt joutuneet mitä sydämellisimpiin suhteisiin ja niin\nsanoaksemme sekaantuneet toisiinsa. Kapteeni Johnson päätti käyttää\ntätä onnellista seikkaa hyväkseen.\n\nRisteilijä oli sillä hetkellä varsin vaikeassa asemassa ja tunsi\nkirjaimellisesti hankaluutta, jota rikkauden ylenpalttisuus tuottaa. Se\noli iskua iskemättä vallannut ensiluokkaisen sotalaivan, mutta tuolle\nkorvetille tarvittiin laivamiehistö, ja ne matruusit, jotka se voi\nluovuttaa itseltään sijoittaakseen ne kaapattuun alukseen, olivat\nsiihen tarkoitukseen riittämättömät. Mutta molempain miehistöjen\nvälillä melkein heti syntynyt hyvä sopu teki hänelle mahdolliseksi\nkunniakkaalla tavalla päästä tästä pälkähästä.\n\nMerimiehet ovat yleensä karaistua ja kestävää väkeä ja uskollisia,\nmutta eivät kovin tunnontarkkoja politiikassa, koska valtiolliset\nkysymykset ovat liian aatteellisia heidän älylleen, joka tietenkin on\nmaata koskevissa asioissa rajoitettu.\n\nTottuneina ankaraan johtoon ja olemaan ohjattavina kaikissa elämänsä\ntoimissa, vakavammista vähäpätöisimpiin asti, ovat merimiehet siis\nylimalkaan suuria lapsia, jotka pitävät arvossa vain yhtä asiaa,\nvoimaa. Päättäväinen mies käyttää heitä aina oman mielensä mukaan, jos\nhänen onnistuu todistaa heille etevämmyytensä.\n\nKapteeni Johnson oli kyllin kokenut urallaan tietääkseen, kuinka oli\nnykyisessä tilanteessa meneteltävä. Heti kun aseistariisuminen oli\ntoimitettu, nousi hän komentosillalle, tarttui huutotorveen ja\ntekemättä eroa kannelle hajaantuneiden merimiesten välillä komensi\nsarjan liikkeitä, joiden tarkoituksena oli totuttaa miehet hänen\nääneensä ja osoittaa heille, että hän tunsi ammattinsa perinpohjin,\nkuten kaikki muutamassa minuutissa myönsivätkin.\n\nHänen käskynsä pantiin siis täsmällisesti ja niin nopeasti täytäntöön,\nettä korvetilla, joka tuntia aikaisemmin oli ollut melkein tärveltynä,\njo oli hätämastot menettämiensä tilalla, sen purjeet korjattuina ja\nkoko alus siinä kunnossa, että se kykeni jatkamaan matkaa johonkin\nsatamaan, johon sen uusi päällikkö sen halusi kuljettaa.\n\nKansi oli kokonaan puhdistettu pirstaleista ja taistelun aikana\nkatkenneet köydet paikatut, niin että tuntia ennen auringonlaskua ei\n_Libertadin_ kannelle sattunut vieras olisi aavistanut, mitä laivassa\noli tapahtunut.\n\nTämän tuloksen saavutettuaan muhoili kapteeni partaansa ja käski\nluutnantti Lovelin, joka oli seurannut häntä korvettiin, antaa\nvihellyspillillä kokoontumismerkin miehistölle.\n\nTästä heille hyvin tunnetusta kutsusta kerääntyivät nyttemmin\nalistuneet merimiehet iloisesti isonmaston juurelle ja odottivat\näänettöminä, mitä käskyjä kapteeni suvaitsisi heille antaa.\n\nTämä tiesi, millä lailla näitä karkeita luonteita oli puhuteltava.\n\nIlmaistuaan heille mielihyvänsä siitä älykkäästä tavasta, jolla olivat\nkäsittäneet ja panneet täytäntöön hänen käskynsä lausui hän heille,\nettei hän suinkaan halunnut pitää heitä vankeina, ja että useimmat\nheistä olivat teksasilaisia niinkuin hän itsekin ja sellaisina\noikeutetut kaikkeen hänen myötätuntoonsa. Ne merimiehet siis, jotka\neivät halunneet palvella Teksasin tasavaltaa, laskettaisiin heti maihin\nensimmäiselle meksikolaisen alueen kärjelle, jonka luo laiva saapuisi.\nNiille taas, jotka suostuisivat palvelemaan maatansa ja jäämään\nkorvettiin, maksettaisiin kahdenkymmenenviiden piasterin\nkuukausipalkka, ja todistuksena Teksasin hallituksen ystävällisistä\naikeista heitä kohtaan suoritettaisiin heille lahjapalkkiona yhden\nkuukauden palkkasumma nyt heti pestautuessa.\n\nTämän auliin ehdotuksen ottivat miehet vastaan ilohuudoin ja jalkojaan\nriemusta tömistellen sekä alkoivat heti mielessään laskea, kuinka monta\n_tafia_-lasillista ja kuinka monta mittaa _pulqueta_ he tuolla\nviidenkolmatta piasterin satumaisella summalla voisivat nauttia.\nPoikaparoille oli heidän Meksikon hallituksen palveluksessa ollessaan\nmaksettu pelkillä lupauksilla, ja jo pitkän aikaa oli se palkka\ntuntunut heistä liian laihalta.\n\nKapteeni tiesi sen, hän näki sanojensa vaikutuksen ja jatkoi hartaan\nhiljaisuuden vallitessa:\n\n\"On siis sovittu, merimiehet, että olette vapaat lähtemään laivasta\njossa en tahdo pitää teitä vankeina. Mutta miettikäähän teille sen\nhallituksen nimessä tekemiäni ehdotuksia, jota minulla on kunnia\npalvella. Luullakseni ne ovat teille joka suhteessa edulliset.\nSiirtykööt nyt ne, jotka tahtovat pestautua korvetin palvelukseen,\nlaivan oikealle puolelle, kun taas niiden, jotka mieluummin haluavat\npäästä maihin, tarvitsee vain jäädä siihen paikkaan, missä seisovat.\nHallintoupseeri allekirjoituttaa sopimuksen ja maksaa heti pestirahat.\"\n\nKapteeni Johnson oli sijoittanut prikin hallintoupseerin perämaston\njuurelle. Tämä istui tuolilla pöydän edessä, ja hänen jalkojensa\nvieressä oli piastereilla täytettyjä pusseja.\n\nTämä näyttämöllepano tuotti mitä suurimman menestyksen. Ei muuta\ntarvittu, piasterien näkeminen sai epäröivimmätkin tekemään\npäätöksensä. Kapteenin komentaessa \"Menkää!\" ryntäsivät merimiehet\njoukolla hallintoupseerin luo, joka pian ei tiennyt ketä kuunnella, kun\njokaisella oli niin kiire saada pestirahansa.\n\nKapteeni hymyili tälle kaunopuheisuutensa tulokselle, mutta hän katsoi\ntarpeelliseksi tulla nimiluettelon laatijan avuksi ja hänen käskystään\nmerimiehet odottivat hiukan kärsivällisemmin vuoroansa.\n\nNimien kirjoitusta kesti kaksi tuntia. Kaikki merimiehet olivat\nkirjoittautuneet, kaikki hypittelivät nyt iloisesti känsäisissä\nkäsissään äsken saamiansa kauniita piasteieita, ja jos joku\nmeksikolainen laiva olisi tällä hetkellä ilmestynyt, olisi uusi\nmiehistö varmaan ottanut sen kovakouraisesti vastaan ja ehdottomasti\nvallannut.\n\nKapteeni Johnsonin saavuttaman tuloksen voi muuten edellyttääkin.\nJokaisessa matruusissa on aina jonkun verran merirosvoa, ja vain\nkäteiselle rahalle hän kumartaa.\n\nMutta kapteeni Johnson oli kylmäverinen ja järjestelmällinen mies, jota\ninnostus ei haltioittanut. Hän ei sallinut odottamattoman menestyksensä\nsuinkaan nousta päähänsä. Hän tiesi varsin hyvin, että ensi huumauksen\nhaihduttua palaisi harkinta ja harkinnan mukana merimiehelle niin\nluonteenomainen kapinanhenki.\n\nTäytyi ennen kaikkea välttää antamasta pienintäkään veruketta kapinaan.\nSenvuoksi oli välttämätöntä poistaa korvetin miehistöltä se\nitsenäisyys, jonka tottumus elää yhdessä ja perinpohjainen toistensa\nluonteen tunteminen jokaiselle merimiehelle tuotti. Käytettävä keino\noli yksinkertainen, ja kapteeni käytti sitä. Hänen kaappaajaksi\nvarustettu prikinsä oli vahva, siinä oli satayhdeksänkymmentä miestä.\nNiistä hän piti entisessä laivassaan vain viisikymmentä; toiset\nsiirtyivät korvettiin, josta taas sataneljäkymmentä miestä tuotiin\nprikiin. Sillä tavoin sulivat molemmat miehistöt toisiinsa ja olivat\ntäydellisesti kapteeninsa vallassa, joka pääsi ratkaisevasti heidän\nherrakseen.\n\nKertomamme erinäiset tapaukset ja niitä seuranneet seikat olivat\nvieneet kauan aikaa. Koko päivä oli kulunut, ja kaikki oli ehditty\nsaada järjestetyksi vasta tuntia ennen auringonlaskua.\n\nKapteeni Johnson antoi korvetin johdon don Serapiolle, määräsi don\nCristovalin hänen luutnantikseen erikoisasioita varten ja Ramirezin\nvarusmestariksi. Itselleen hän säilytti prikin johdon.\n\nSitten kun kaikki oli selvää, kuten merimieskielessä sanotaan, eli\njärjestys täydellisesti palautettu, vedätti kapteeni Meksikon lipun\nkorvetin kahveliin, ja laiva lähti heti liikkeelle laskeakseen\nGalvestonin salmeen.\n\nPalatessaan oman aluksen kannelle oli kapteenilla mukanaan El Alférez,\njonka päättäväisyyttä ja kylmäverisyyttä Teksasin vallankumoushallitus\nsai kiittää siitä, että sillä oli laivasto.\n\nTulos oli kaunis, se voitti kapinallistenkin odotukset ja toiveet,\nmutta se ei riittänyt. Astuttuaan oman laivansa kannelle käski\nkapteeni, että Teksasin lippu vedettäisiin alas ja käännettäisiin\nylösalaisin ja sen yläpuolelle tulisivat Meksikon värit. Sitten hän\nkäski vetää molemmat liput ylös.\n\nPriki järjesti purjeensa ja seurasi korvettia, pitäen huolta, että\nsijoittui sen patterin tulen alle, ikäänkuin se todellakin olisi ollut\nkorvetin kaappaama.\n\nMerimiehet eivät tästä merkillisestä hommasta käsittäneet mitään, mutta\nkoska he olivat huomanneet kapteeninsa nauravan, aavistivat ne hänen\nvalmistelevan jotakin sotajuonta, ja vaikka heitä kiusasikin\nhäpeäntunne, kun näkivät omat värinsä meksikolaisten alapuolella,\nhillitsivät he nurinansa pikaisen hyvityksen toivossa.\n\nSillä välin oli koko Galvestonin asujaimisto aamusta alkaen ollut mitä\nsuurimman levottomuuden vallassa. Kerääntyneenä laiturille se oli\nkaukaa katsellut vimmattua ajoa molempain laivain välillä ja sitten\nnähnyt niiden katoavan ulapalle. Rantakallioiden kaiun toistamat\ntykinlaukaukset olivat kuuluneet kaupunkiin asti. Oli taisteltu, mutta\nmillä tuloksella? Sitä jokainen kyseli itseltään, kenenkään voimatta\ntai tahtomatta siihen vastata, vaikka tässä väkijoukossa epäilemättä\ntäytyi olla joitakuita, jotka olivat asiasta paremminkin selvillä.\n\nLinnoituksen äänettömyys oli myöskin näyttänyt selittämättömältä. Ei\nkäsitetty, miksei se ollut ampunut prikiä murskaksi, silloin kun alus\noli purjehtinut sen läheltä. Yhtäkkiä kajahti riemun ja eläköönhuutojen\ntyrsky, priki ja korvetti olivat juuri näyttäytyneet sataman suussa.\nMeksikon värien ylväästi liehuessa molempien laivojen yllä, samalla kun\nTeksasin lippu oli häpeällisesti käännetty ylösalaisin.\n\nTuo riemu ei enää tuntenut rajoja, kun nähtiin laivojen lähestyvän\nlinnoitusta ja ankkuroivan sen patterin tulen alle. Meksikolaiset\nolivat voittaneet. Teksasin kapinoitsijat olivat kärsineet kolauksen,\njosta ehkä eivät enää toipuisi.\n\n\n\n\nXXI\n\nHaavemainen tarina\n\n\nPalaamme nyt Jaguariin, jonka jätimme hänen lähtiessään pulqueriasta ja\nohjatessaan urheiden toveriensa etunenässä askelensa niemekkeellä\nsijaitsevaa linnoitusta kohti.\n\nMutta ennenkuin jatkamme kertomustamme, koetamme tehdä lukijalle täysin\ntajuttavaksi ne melkein voittamattomat vaikeudet, joita Jaguarilla oli\nyrittämällään uhkarohkealla retkellä edessään, ja senvuoksi pyydämme\nesittää tästä linnoituksesta väestön kesken kiertävän tarun, joka\nkaikessa lapsellisessa yksinkertaisuudessaan on säilynyt ja jota\nuskotaan tähän päivään asti.\n\nEurooppalainen matkustaja, joka ensi kertaa saapuu Teksasin tai\nylimalkaan jollekin entisen espanjalaisen Amerikan rannikolle, tuntee\nselittämätöntä alakuloisuutta nähdessään nämä synkät ja autiot seudut,\njotka ovat kokeneet niin paljon onnettomuuksia ja joita vasten\nvaltamerten aallot murtuvat salaperäisellä kohinalla.\n\nKaikki tosiaankin kiehtoo mieltä haaveiluun näillä runollisilla\ntienoilla: punaiseksi kuumennettua rautapeltiä muistuttava taivas,\nkorkeat, alastomat rantakalliot, joiden oikulliset ääriviivat näkyy\njoku menneiden vuosisatain taiteilijajättiläinen omia oikkujansa\nnoudattaen leikanneen ja joiden ylväillä huipuilla vielä joskus\ntörröttää jonkun inka-palatsin mahtavat rauniot tai ränstynyt,\nsuunnattomilla muureillaan pilviä puhkova _teokalli_ -- niiden hurjien\nauringonpappien entisiä tyyssijoja, jotka vapisuttivat kaikkea\nympärillään ja kiskoivat veriset kymmenykset maasta ja merestä.\n\nEnnen valloitusta, silloin kun _Quetzalcoatlin_ [sanoista _quetzalli_\n(höyhen, sulka) ja _coatl_ (käärme)] eli höyhenillä peitetyn käärmeen\njälkeläiset hallitsivat rauhallisesti näissä maissa, tukahduttivat\nnoiden synkkäin _teokallien_ paksut muurit monta tuskallista\nkuolinkamppailua, kätkivät ja oikeuttivat monta rikosta.\n\nKaikkien tarinain joukosta, jotka viime matkallamme Teksasissa kuulimme\nnäistä sen alueella sinne tänne siroitelluista synkistä asumuksista,\njuttelemme tässä vain yhden, se kun liittyy selostettavaamme\nkertomukseen.\n\nOli kulunut vähän aikaa siitä rohkeasta retkestä, jolla Kristoffer\nColumbus etsiessään uutta meritietä Intiaan, oli uudestaan löytänyt\nAmerikan. Löytöretki-kuume oli vallannut kaikkien mielet. Silmät\ntähdättyinä tuohon uuteen, ikäänkuin ihmeen kautta kohonneeseen\nmaailmaan, riensi jokainen noihin tuntemattomiin seutuihin aivan\nsamanlaisella kiihkolla kuin näimme äkkiä heräävän Kalifornian\nkultakenttien takia.\n\nOnneansa koettamaan lähtevistä seikkailijoista kannusti toisia vain\nmaantieteellisten löytöjen toivo, kun taas toisia viekoitteli pelkkä\nkullanhimo, ja he uudistivat toisella näyttämöllä muinaisten\nskandinaavien, noiden uskaliaiden merenkuninkaiden satumaisen\nsankarimaineen, joiden elämä oli alituista taistelua.\n\nOlipa näiden miesten joukossa eräs suorittanut onnettoman de La Sallen\nkanssa kovaonnisen retken, jonka aikana hän kulki Teksasin halki pitkin\nsen pituutta. Mutta tämä seikkailija, nimeltä Estevan de Sourdis, ei\nvälittänyt hyödyttömistä vaaroista, joita urhea ranskalainen\nseikkailija oli kokenut, vaan ajatteli päinvastoin rikastumista ja oli\njohtamine laivoineen jättänyt päällikkönsä ja alkoi kavalasti rosvoilla\näsken löydetyn uuden maan rannikoilla.\n\nTuuma oli oivallinen, tulos hyvä. Muutamissa kuukausissa täyttyi\nseikkailijan laiva kukkuroilleen enemmän tai vähemmän epärehellisellä\ntavalla hankituista aarteista. Mutta syistä, jotka hän itse tietää, ei\ndon Estevan, kuten espanjalaiset häntä nimittävät, eli kreivi Etienne\ndo Sourdis, kuten me häntä nimitämme, suinkaan huolinut palata\nRanskaan.\n\nHän päätti siis etsiä paikan, jolle voisi rakentaa kyllin lujan\nlinnoituksen suojellakseen itseään ja ollakseen varmassa turvassa\nmerirosvoilta, jotka hänen tapaansa risteilivät näillä vesillä. Hän\nalkoi siis huolellisesti tutkia Teksasin rannikkoa löytääkseen\nsuunnitelmiensa toteuttamiselle sopivan paikan.\n\nSattumalta hän joutui Rio Trinidadin suulle, muutaman meripenikulman\npäähän paikasta, jolle myöhemmin kohosi Galvestonin kaupunki.\nSe oli villiä ja asumatonta seutua, jonka laatu häntä heti alussa\nviehätti. Vanhana kokeneena merisissinä kreivi ihaili muhkeaa\ngraniittimöhkälettä, joka vallitsi tämän lahdelman suuta ja koko\nlähitienoota. Käsittäen, kuinka vahva moisen kallion huipulle\nrakennettu linnoitus olisi ja kuinka paljon valtaa siitä myöhemmin\nkoituisi hänen rodulleen, päätti hän rakentaa siihen kotkanpesänsä.\n\nTehtyään valintansa merirosvo laahautti laivansa rannikolle, leiriytyi\nkoko seurueensa kanssa saman kallion juurelle ja alkoi miettiä rohkean\nsuunnitelmansa toimeenpanoa. Moni seikka sai hänet ymmälle. Mistä\nensiksikin saisi moiseen rakennukseen tarvittavat kivet? Ja kun kivet\noli löydetty, niin mistä hankkia kykeneviä työmiehiä niitä louhimaan,\nkokoamaan ja iskostamaan yhteen?\n\nKreivi Etienne de Sourdis ja hänen toverinsa olivat varsin taitavia\nmerirosvoja, jotka tappoivat, ryöstivät ja tekivät väkivaltaa, missä\nheillä vain siihen oli tilaisuutta, mutta he olivat ylimalkaan perin\nhuonoja muurareita eivätkä ollenkaan rakennusmestareita.\n\nJa sitten kun kivet olisi löydetty, hakattu ja kuljetettu kallion\njuurelle, niin millä keinoin kiskoa ne sen huipulle? Siinä oli\ntodellakin voittamaton vastus, ja jokainen muu paitsi tuo rohkea\nmerirosvo olisi luopunut sellaisen mahdottomaksi havaitsemansa\nsuunnitelman toimeenpanosta.\n\nMutta kreivi oli itsepäinen. Hän arveli, eikä aivan aiheettomastikaan,\nettä mitä suuremmat hänen voitettavansa vaikeudet olivat, sitä paremmin\nhänen linnansa olisi hyökkäyksiltä turvattuna.\n\nNiinpä hän vaikeuksia väistämättä varusti väkensä pitkillä rautaisilla\nkärkikuokilla, ja niin alettiin hakata kovaan kallioon sen ympäri\nkiemurtelevaa polkua, joka päättyisi huipulle.\n\nEnintään kolmen jalan levyinen polku oli niin jyrkkä, että pieninkin\nharha-askel olisi riittänyt syöksemään sitä kapuavat kuiluun, sen\npohjalla murskautuakseen.\n\nVuosikauden kestäneiden yli-inhimillisten ponnistusten jälkeen oli tie\nmurrettu, ja kreivi, joka ajoi sitä ylöspäin nelistävällä hevosellaan,\nollen sata kertaa vaarassa taittaa niskansa, pystytti lippunsa kallion\nharjalle ja kajautti ylpeän riemuhuudon.\n\nToinen huuto vastasi hänen omaansa.\n\nMutta se huuto oli niin ilkkuvan ivallinen, että vanha merirosvo, jonka\nhermot olivat kovat kuin köydet ja joka ei koskaan ollut vavissut,\ntunsi pelon puistatuksen kaikissa jäsenissään. Hiukset nousivat\nkauhusta pystyyn hänen päässään, ja kylmä hiki helmeili hänen\nohimoillaan. Hän kääntyi.\n\nIsoon mustaan viittaan pukeutunut mies seisoi hänen vieressään, päässä\npitkällä punaisella sulalla koristettu hattu.\n\nMiehen kasvot olivat kalpeat, hänen silmissään hehkui synkkä tuli ja\nkokoon puristetut huulet irvistivät kaameaa hymyä.\n\nKreivi katseli häntä hetkisen, kummastellen. Sitten hän rohkeana\nmerimiehenä, joka ei pelännyt mitään maailmassa, kysyi mieheltä lujalla\näänellä, kuka hän oli ja kuinka hän sinne oli tullut.\n\nNäihin kahteen kysymykseen vastasi tuntematon kohteliaasti, että oli\nkuullut Sourdisin kreivin etsivän arkkitehtiä, joka kykenisi hänelle\nrakentamaan kauniin ja vahvan linnoituksen, ja että oli tullut hänen\nkanssaan asiasta keskustelemaan.\n\nKreivi kumarsi kohteliaasti, ja heidän välillään sukeutui näin kuuluva\nvuoropuhelu:\n\n\"Eikö tämä paikka, mestari\", virkkoi merirosvo, \"ole mainiosti valittu\nja täysin sopiva tarkoitukseeni?\"\n\n\"Arvoisa herra\", vastasi tuntematon, \"ette olisi koko rannikolta voinut\nlöytää parempaa paikkaa.\"\n\nMerirosvo hymyili ylpeästi.\n\n\"Niin\", virkkoi hän, \"kun linnani kerran on tälle rakennettu, eivät\nsiihen kenenkään hampaat pysty.\"\n\n\"Eivät toki.\"\n\n\"Kah\", jatkoi kreivi viitaten tuntematonta seuraamaan, \"kerronpa\nteille, kuinka aion menetellä.\"\n\nJa kävellen kallion laella hän selitti suunnitelmansa pääkohdat.\nTuntematon nyökkäili myöntävästi ja hymyillen ivallista hymyään.\n\nMutta aika kului; noin tunti sitten oli päivä hämärtynyt yöksi ja\nvarjot vähitellen verhonneet kallion. Sen vastustamattoman viehätyksen\nvallassa, jota aina tuntee esittäessään ajatuksiaan varsinkin\nsellaiselle henkilölle, joka näkyy ne kaikin puolin hyväksyvän, jatkoi\nmerirosvo selostuksiaan huomaamatta, että jo oli tullut liian pimeä,\njotta hänen puhetoverinsa voisi hänen esityksestään paljonkaan hyötyä.\nVihdoin hän kääntyi päin tuntematonta.\n\n\"No\", virkkoi hän, \"mitä tästä ajattelette?\"\n\n\"Aivan erinomainen tuuma\", vastasi toinen.\n\n\"Eikö olekin?\" äännähti päällikkö varmana.\n\n\"Niin, mutta...\"\n\n\"Ah\", virkkoi merirosvo, \"onko siinä joku mutta?\"\n\n\"Ainahan niitä on\", vastasi tuntematon harkitsevasti.\n\n\"Niin kyllä\", hymähti vanha merirosvo.\n\n\"Tietänette, että olen rakennusmestari?\"\n\n\"Sanoittehan sen minulle.\"\n\n\"No minullakin on suunnitelma.\"\n\n\"Vai niin, vai niin?\"\n\n\"On, ja jos sallitte, arvoisa herra, on minulla kunnia se teille\nesittää.\"\n\n\"Olkaa hyvä, rakas mestari, olkaa hyvä\", sanoi päällikkö alentuvasti\nhymyillen, sillä hän oli mielessään varma, että hänen oma\nsuunnitelmansa oli näistä kahdesta paras.\n\n\"Heti kohta.\"\n\n\"Mutta minusta tuntuu...\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Että on jokseenkin pimeä ja että nähdäksenne...\"\n\n\"Tarvittaisiin valoa, niinkö, arvoisa herra?\"\n\n\"Kyllä minä luulen, että sitä olisi tarvis\", vastasi merirosvo.\n\n\"Ei hätää\", selitti tuntematon, \"minä hankin sitä.\" Sitten hän otti\nhyvin tyynesti hattunsa koristesulan ja pisti sen kallionrakoon, missä\nse äkkiä alkoi leimuta ihan kuin se olisi ollut tulisoihtu.\n\nKreivi hämmästyi kovin tästä ihmeestä. Mutta kun hän kuitenkin\nkaikitenkin oli hyvä kristitty ja alkoi tuntea outoa epäluuloa\ntoveriaan kohtaan, yritti hän vaistomaisella eleellä tehdä\nristinmerkin.\n\nTuntematon riensi ehkäisemään hänen käsivartensa liikettä.\n\n\"Älkäämme hukatko aikaamme, hyvä herra\", sanoi hän. Ja vetäen viittansa\nalta pergamenttikäärön hän avasi sen ja näytti merirosvolle, joka\njoutui haltioihinsa merkillistä piirustusta katsellessaan.\n\n\"Miltä tämä teistä näyttää, arvoisa herra?\" kysyi arkkitehti vakavan\nleikilliseen sävyyn.\n\n\"Suurenmoiselta!\" huudahti kreivi ylen ihastuneena.\n\n\"Täten minä nähkääs olen asian ajatellut\", vastasi toinen.\n\nJa hän alkoi vuorostaan selostaa suunnitelmaansa pienimpiä\nyksityiskohtia myöten.\n\nVanha merimies kuunteli suu ammollaan ja silmät suurina eikä väsynyt\nkatselemasta pergamentille piirrettyä upeaa linnoitusta.\n\nKun mestari oli vaiennut, oli merirosvo hetkisen hämillään ja\nällistyneenä kaiken kuulemansa johdosta ja koetti kerätä ajatuksiaan.\n\n\"Ja\", kysyi hän vihdoin rahtusen epäilevästi, mikä väkisinkin ilmeni\nhänen äänenväreissään, \"ja te luulette kykenevänne sellaiseen\nmestariteokseen?\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa.\"\n\n\"Mutta meillä ei ole kiviä.\"\n\n\"Kyllä minä niitä hankin.\"\n\n\"Eikä minulla ole muurareitakaan.\"\n\n\"Niitä minä toimitan.\"\n\n\"Entä rauta, puut, sanalla sanoen kaikki sellaiseen rakennukseen\nvälttämättömät tarpeet? Mistä ne saadaan?\"\n\n\"Siitä minä huolehdin.\"\n\n\"Mutta se tulee minulle kauhean kalliiksi\", huomautti kreivi, jota yhä\nenemmän alkoi peloittaa.\n\n\"Pyh\", virkkoi tuntematon välinpitämättömästi ja ulonsi halveksivasti\nalahuultansa, \"se maksaa tyhjää vähemmän -- pikku rahtusen.\"\n\n\"Ja paljonko aikaa tarvitaan, kunnes linnani olisi valmis sellaisenaan,\nmiltä se tässä luonnoksessa näyttää?\"\n\n\"Malttakaas\", virkkoi toinen laskien sormillaan ja hieroen otsaansa,\nkuten tekee mies, joka yrittää ratkaista vaikeaa kysymystä; \"kello on\nkai yhdeksän?\"\n\n\"Vain vähää vailla\", virkkoi kreivi käsittämättä, mitä tuntematon\ntarkoitti.\n\n\"No niin, auringon noustessa on kaikki valmista, ja te voitte ottaa\ntalon haltuunne.\"\n\n\"Ah, mutta sittenhän te olette paholainen?\" huudahti merirosvo aivan\nhölmistyneenä.\n\nTuntematon nousi, kumarsi merirosvolle kohteliaasti ja vastasi hienon\nherrasmiehen todella tyylikkäällä ja huolettoman sievällä sävyllä:\n\n\"Se juuri, arvoisa herra. Vakuutan\", lisäsi hän sirosti keikistellen,\n\"etten ole koskaan voinut jättää kunnon miestä pulaan. Teidän tukala\nasemanne liikutti minua ja minä päätin tulla avuksenne.\"\n\n\"Olette kovin ystävällinen\", jupisi vanha merimies konemaisesti, edes\ntietämättä mitä sanoi.\n\n\"Olenhan mitä olen\", vahasi toinen kainosti kumartaen.\n\n\"Kiitos... ja te vaaditte?\"\n\n\"Pikku rahtusen, kuten jo sanoin.\"\n\n\"Mutta sentään...\"\n\n\"Kyllähän me palkkiosta sovimme. Sitäpaitsi olen liian paljon\nherrasmies kohdellakseni teitä kuin jotakuta tolvanaa. Mutta\nsaadaksemme asian järjestykseen suvainnette allekirjoittaa tämän\nsitoumuksen.\"\n\n\"Anteeksi, anteeksi; minä en osaa lukea enkä voi mitään\nallekirjoittaa... Käsitätte, etten huoli myydä teille sieluani.\"\n\n\"Hoho, arvoisa herra\", vastasi paholainen, \"pelkäättekö, että aion\nteitä pettää?\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Sielunne on jo kauan kuulunut minulle, enkä minä\nsen ottamiseen tarvitse teidän valtuutustanne.\"\n\n\"Mitä sanottekaan!\" huudahti kunnon merirosvo aivan ällistyneenä.\n\"Luuletteko, ettei Herramme miettisi kahdesti, ennenkuin tuomitsisi\nminunlaiseni kadotukseen?\"\n\n\"Eipä ensinkään\", jatkoi paholainen herttaisesti. \"Olkaa siis huoleti!\nEn minä aio teiltä sitä pyytää.\"\n\n\"Puhukaa siis, ja seikkailevan ritarin kunniasanalla lupaan sen teille\nmyöntää...\"\n\n\"Kättä päälle!\" virkkoi saatana ojentaen sirosti omansa.\n\n\"Kättä päälle!\" vastasi merirosvo.\n\n\"Asia on siis päätetty. No niin, te luovutatte minulle täydellä\nomistusoikeudella ensimmäisen elävän olennon, jota huomenaamulla\nherätessänne puhuttelette. Näette, etten ole vaativainen, eikö totta?\nOlisinhan voinut pyytää teiltä paljon kalliimman hinnan.\"\n\nÉtiennen kreivi irvisti. Ensimmäinen henkilö, jota hän aina aamulla\npuhutteli, oli hänen tyttärensä.\n\n\"Epäröittekö?\" virkkoi paholainen leikkisän vakavaan sävyynsä.\n\nMerirosvo huoahti. Ehto tuntui hänestä ankaralta. Mutta lopuksi hän\nkuitenkin päätti suostua.\n\n\"En suinkaan\", vastasi hän, \"minä pysyn sanassani.\"\n\n\"Hyvä on! Jättäkäähän minut nyt hommailemaan.\"\n\n\"Kuten tahdotte\", vastasi merirosvo ja valmistausi laskeutumaan alas\nkalliolta, mutta muuttaen äkkiä mieltään lisäsi hän: \"Ka, ettekö tekisi\nminulle palvelusta?\"\n\n\"Kernaasti.\"\n\n\"Minä huomaan, että keskustellessamme on tullut yö, ja on niin pimeä\nkuin teidän valtakunnassanne. Pelkään kauheasti, että taitan niskani\nlaskeutuessani tasangolle.\"\n\n\"Haluatte levähtää?\"\n\n\"Niin, päivä on ollut väsyttävä, ja minua nukuttaa.\"\n\n\"Ei mitään hätää, asia on mitä helpoimmin järjestettävissä.\"\n\n\"Huomenna siis saan linnani?\"\n\n\"Auringon noustessa, kuten lupasin.\"\n\n\"Kiitos, ja jos nyt tahtoisitte minua auttaa...\"\n\n\"No totta kai! Pysytelkää tanakkana.\"\n\nJa tarttuen hännästä hevosta, jonka selkään merirosvo oli noussut,\npyöritti paholainen sitä hetkisen päänsä ympäri, ja heittää singahdutti\nsen sitten ilman halki.\n\nHiukan huumaantuneena vauhdin nopeudesta putosi merirosvo ratsuineen\naivan loukkaantumattomana telttansa edustalle. Hän hyppäsi heti\nsatulasta maahan ja valmistausi levolle.\n\nHänen työnjohtajansa odotti häntä auttaakseen häntä riisuutumaan\naseista.\n\nKreivi heittäysi perin huolestuneena vuoteeseensa, mutta turhaan hän\nyritti sulkea silmänsä, kääntyä ja taas kääntyä jos johonkin asentoon,\nvietelläkseen unta silmiinsä. Nukkuminen oli hänelle mahdotonta.\n\nTyönjohtaja, joka makasi telttaa vastapäätä, valvoi myöskin, mutta\ntoisesta syystä. Hän luuli näkevänsä omituisten valohohteiden\nvälähtelevän pitkin kalliota, kuulevansa vasarain pauketta ja\nkivimöhkäleiden sahausta sekä vipukiekkojen rätinää, sanalla sanoen\nniitä tuhansia ääniä, joita muurarit, salvumiehet ja sepät\ntyöskennellessään saavat aikaan.\n\nTietämättä, mistä hänen kuulemansa ja näkemänsä johtui, hieroi\nmerimies-parka silmiään ollakseen varma, ettei nähnyt unta. Hän tukki\nsormillaan korvansa, syystä peläten, että kaikki oli vain aistinten\nharhaa.\n\nLopuksi hän ei enää voinut epäillä, vaan päätti ilmoittaa kapteenilleen\nja astui telttaan.\n\nKuten sanoimme, ei kreivi nukkunut; hän nousi kaikin kiirein ja seurasi\ntyönjohtajaansa. Ja kun hän ehdottomasti luotti tähän kunnon mieheen,\njoka oli ollut kaksikymmentä vuotta hänen palveluksessaan, ei hän\nepäröinyt kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja paholaisen\nvälillä ja mitä hän oli pimeyden ruhtinaalle luvannut, lisäten niin\nmairittelevalla äänellä kuin mahdollista, että oli luottanut\ntyönjohtajan hartaaseen kiintymykseen hänen avullaan estääkseen\ntyttärensä saapumasta huomenna hänen telttaansa, kuten tytöllä oli\ntapana, ja jonkun keinon keksimisessä, miten hän tästä pulasta\nsuoriutuisi.\n\nTästä hänelle uskotusta salaisuudesta ja varsinkin isäntänsä\nosoittamasta luottamuksesta huolestui työnjohtaja kovin. Hän rakasti\nsuuresti päällikköänsä, se oli kiistämätöntä. Kymmeniä kertoja hän oli\nkreivin tähden pannut henkensä alttiiksi. Mutta kunnon merimies oli\nbretagnelainen ja varsin hyvä kristitty eikä suinkaan huolinut suin\npäin lähteä hänen ylhäisyytensä saatanan kynsiä leikkelemään asian\nvuoksi, joka ei häntä lainkaan koskenut.\n\nMutta muutaman minuutin miettimisen jälkeen hänen kasvonsa kirkastuivat\njälleen, ja hänen huoleton iloisuutensa palasi. Nauraen virkkoi hän\nkapteenilleen:\n\n\"Menkää nukkumaan, herra kreivi. Huomenna valkenee uusi päivä. Ehkei\npaholainen sentään ole niin ovela kuin näyttää.\"\n\nRohkaistuneena työnjohtajansa hilpeästä sävystä tunsi merirosvo\nmielensä tyynemmäksi. Hän palasi vuoteeseensa ja vaipui ennen pitkää\nuneen.\n\nMerimies vietti koko yön rukouksissa. Sitten hän, heti kun aamurusko\nalkoi vaalakoilla värivivahduksilla juovittaa taivasta, meni\nkoiratarhaan ja otti sieltä karvattoman, ramman raukan, joka nurkkaan\nlyyhistyneenä teki kuolemaa, palasi teltalle, työnsi eläimen sisään ja\nlaskien kankaan jälleen alas jäi odottamaan, mitä tapahtuisi.\n\nTuskin oli eläinrukka päässyt vapaaksi, kun se yhdellä hyppäyksellä\nryntäsi isäntänsä vuoteelle ja alkoi nuoleksia hänen kasvojaan.\n\n\"Vieköön sinut paholainen, kirottu elukka!\" huudahti merirosvo\nhätkähtäessään valveille ja raivoissaan siitä, että hänen untansa siten\nhäirittiin.\n\nKauhea ukkosenjyräys vapisutti telttaa, kuultiin peloittava kiljahdus,\nja koira hävisi.\n\nPaholainen poistui perin nolostuneena laihasta saaliistaan, jonka oli\nkaapannut.\n\nMutta tunnollisesti oli pimeyden ruhtinas kylläkin työskennellyt.\nPeloittava linnoitus kohosi ylväänä kallion huipulla, joka vielä\nedellisenä iltana oli ollut paljas ja autio. Kreivi oli ihastuksissaan.\n\nVielä samana päivänä hän asettui linnaansa.\n\nMutta se, mitä paholainen oli maininnut hänen sielustaan, oli tehnyt\narvoisan herran kovin levottomaksi. Aikaa hukkaamatta hän alkoikin\nhuolehtia sielunsa autuudesta. Ensi työkseen hän perusti kaupungin\nlinnoituksensa viereen ja viekoitteli hyvillä lupauksilla kaikkien\nmaiden seikkailijoita siihen seutuun. Sitten hän etsi munkkia, joka\nvoisi päästää hänet monista synneistään, \"ja on luultavaa, että hän\nsellaisen löysikin\", lisäsi kunnon fransiskaani kerrottuaan meille\ntämän legendan, johon hän lujasti uskoi, \"sillä kreivi Estevan de\nSourdis kuoli armon tilassa, ensin lahjoitettuaan suurimman osan\nomaisuuttaan papistolle, perustettuaan kaksi luostaria ja rakennettuaan\nkolme kirkkoa.\" Vanha merirosvo oli tosiaan vetänyt paholaista nenästä\nloppuun asti.\n\nNiin täydellisesti uskomatta tätä tarinaa kuin kertojamme, tunsimme\nkuitenkin haltioittavaa ihmettelyä nähdessämme suunnattoman, joka\nsivultaan pystysuoran graniittijärkäleen, jonka harjalta ylväästi\nkohoaa linna riippuen korkealla ja luoksepääsemättömänä kuin\nkorppikotkan pesä, ja meidän täytyi tunnustaa, että sen rakentamiseksi\nkäytetyt keinot olivat meistä aivan käsittämättömiä.\n\nJa tämän linnoituksen oli Jaguari päättänyt yllätyksellä vallata.\n\nJollei tehtävä ollut mahdoton, oli se ainakin perin vaikea, ja pelkkä\najatuskin moiseen yritykseen ryhtymisestä vaati hänenlaisensa nuoren\npäällikön pelottoman uhkarohkeuden.\n\nYö oli pimeä. Isoja, sähköisiä pilviä liikkui raskaasti taivaalla, ja\nkatkaisten kuun säteet tekivät ne pimeyden vielä tummemmaksi.\n\nSalaliittolaiset hiipivät äänettöminä kaupungin autioita katuja pitkin\nkuin joukko aaveita.\n\nSiten he marssivat jokseenkin kauan, vaanien silmillään ja sormi\nkiväärin liipaisimella, valmiina laukaisemaan, jos kuuluisi\nvähäisintäkin epäilyttävää melua. Mutta ei mikään häirinnyt heitä koko\nmatkalla meren rantaan, jonne he saapuivat tehtyään tuhansia mutkia\nharhaannuttaakseen vakoilijoita, jotka mahdollisesti koettivat heitä\nhämärässä pitää silmällä.\n\nPaikka, jossa he olivat, oli pieni, lahdenpoukaman muotoinen\nhiekkarannikko, kaikilta puolin korkeiden törmäin ympäröimä. Siihen he\nJaguarin käskystä pysähtyivät.\n\nRetken vaikeudet olivat alkamassa.\n\nNuori päällikkö keräsi toverinsa ympärilleen.\n\n\"Caballeros\", virkkoi hän matalalla äänellä, \"me lähdemme niemekkeen\nlinnoitukseen, joka meidän on vallattava ennen päivännousua. Kuunnelkaa\nminua korvat auki, tarkatkaa mitä huolellisimmin sanojani ja pitäkää\nohjeeni mielessänne, jottemme yrityksessämme joutuisi vaaraan käsittää\ntoisiamme väärin, mikä meidän asemassamme ei tuottaisi ainoastaan omaa\nturmaamme, vaan riistäisi tovereiltammekin, jotka puolestaan yrittävät\nuhkarohkeaa retkeä, kaikki heidän ponnistuksensa hedelmät.\"\n\nSalaliittolaiset siirtyivät lähemmäksi, paremmin kuullakseen.\n\nMeren aallokko murtui kumealla kohinalla heidän jalkojensa juureen, ja\njonkun matkan päässä ulapalla nähtiin pohjois-koillispohjoisesta\npuhaltavan vinhan tuulen nostamat valkenevat vaahtoharjat. Näytti\nsiltä, että vihuri tunnin kuluessa yltyisi myrskyksi ja ukonilmaksi.\n\nJaguari jatkoi:\n\n\"Niemekkeen linnoitus on valloittamaton tai ainakin sellaisen\nmaineessa. Minä olen itselleni luvannut riistää vastustajiltamme tuon\nylvään sädekehän ja siinä tarkoituksessa luottanut teihin, toverit.\nPitäen tätä linnoitusta mahdottoman lujana eivät meksikolaiset ole\nkatsoneet tarpeelliseksi sinne sijoittaa lukuisaa linnuetta, varmoina,\nettä se asemansa vuoksi puolustautuu aivan itsestäänkin ja että sen\nvalloittaminen on mahdotonta, jollei sitä kavalleta. Linnueena on siis\nnykyään vain kolmekymmentä sotamiestä ja niiden päällikkönä luutnantti.\nSe on vähän -- ja se on äärettömän paljon. Vähän, jos pääsemme lähelle,\nmutta paljon, jos meidän täytyy pysytellä loitolla. Maan puolelta on\ngraniittijärkäle, jonka huipulla linnoitus sijaitsee, niin äkkijyrkkä,\nettemme milloinkaan voisi päästä edes seinämän puoliväliin; sillä\npaitsi kallioon hakattua polkua pitkin, jota puolustamassa on tuon\ntuostakin valtavat tiesulut, ei kiipeämistä käy yrittäminenkään.\nHyökkäyksen tekeminen siltä puolen ei siis ole ajateltavissa. Mutta\nmaan puutteessa on meillä jäljellä meri. Jos meidän onnistuu päästä\nkapealle kielekkeelle, joka pakoveden aikana on tunnin verran\nkuivillaan linnoituksen juurella, on mahdollista, että onnistumme\nyrityksessämme, sillä eihän linnueen mieleen suinkaan juolahtaisi, että\ntällaisena yönä vakavasti ryhdyttäisiin sen kimppuun meren puolelta.\nEikä siinä kaikki, meidän ei ole ainoastaan päästävä tuolle\nmaakielekkeelle, vaan päästävä sille pian: vesi alkaa laskea, tunnin\nkuluttua se on matalimmillaan ja hetki siis otollinen. Sellainen on\ntehtävämme.\"\n\nPäällikkönsä ympärille asettuneet salaliittolaiset kuuntelivat hänen\nsanojaan mitä vakavimman tarkkaavaisina. Tässä oli heille kysymys\nelämästä tai kuolemasta.\n\n\"Niin, toverit\", jatkoi Jaguari, \"meillä ei ole venettä päästäksemme\nlinnoituksen juurelle. Airojen kitinä ruuhen hankaimia vasten\nhälyttäisi linnueen, herättäisi sen epäluulot ja ilmaisisi läsnäolomme.\nMeidän on siis pyrittävä sinne uimalla. Matka on pitkä, viidettä\nkilometriä, virta on vuolas, ja meidän on se halkaistava. Yökin on\npimeä ja meri kuohuu. Vain muistuttaakseni mainitsen teille haikaloista\nja _tintoreroista_, joita saanemme tiellämme uhmailla. Näette, toverit,\nettä urakka on ankara; emmekä me kaikki pääsne sille hiekkaiselle\nmaakielekkeelle. Jotkut jäävät tielle, mutta mitä siitä, kunhan vain\nyrityksemme onnistuu! Te olette reippaita poikia; olen tahtonut puhua\nteille selvää kieltä ja heti ilmoittaa teille, mistä on kysymys,\nmieluummin kuin teitä pettää. Tunnettu vaara on puoliksi voitettu.\"\n\nRohkeudestaan huolimatta tunsivat salaliittolaiset sisäistä vavistusta.\nMutta kukaan heistä ei epäröinyt; olivathan he auliisti panneet\nhenkensä alttiiksi. Sitäpaitsi he olivat jo liian pitkällä\nperäytyäkseen. Täytyi kaiken uhallakin pyrkiä eteenpäin.\n\nSalaliittolaisten ylistykseksi on meidän mainittava, että kaikista\nJaguarin niin laajalti ja ikäänkuin huvikseen luettelemista vaaroista\nyksi ainoa heitä todella peloitti.\n\nEnimmin pelkäsivät he tintoreran kohtaamista.\n\nLukijalle, joka varmaankaan ei sitä tiedä, selitämme parilla sanalla,\nmillainen tuo peloittava eläin on, jonka pelkän nimen mainitseminen saa\nrohkeimmankin miehen värisemään ja hänen ihonsa kutistumaan\nkananlihaksi.\n\nMeksikon meret ja varsinkin niiden rannat vilisevät vaarallisista\nkaloista, joiden joukossa hai on kylläkin kunnioitusta herättävä\nvetkale. Mutta niin kauhea kuin hai onkin, välittävät meksikolaiset\nhelmenpyytäjät, jotka enimmäkseen ovat intiaaneja, siitä vähän ja\ntaistelevat urheasti sitä vastaan, jos siksi tulee. On kuitenkin eräs\nerikoinen laji, jota he tavattomasti pelkäävät. Tarkoitamme tintoreraa.\n\nTintorera on hai suurinta lajia ja on saanut nimensä merkillisestä\nomituisuudesta, jolla se ilmaisee olemassaolonsa varsin pitkän matkan\npäähän.\n\nKuonon ympärillä sijaitsevista rei'istä tihuttavat tintorerat limaista\nnestettä, joka leviää yli koko eläimen ruumiin ja tekee sen kiiltäväksi\nkuin tulikärpäset. [_Tintorera_ merkitsee värjääjätärtä. _Suom_.]\nVarsinkin myrskyisinä öinä, jolloin tuuli vinkuu ja ukkonen jyrisee,\novat nuo fosforihohteet kirkkaita. Sama ilmiö havaitaan pimeinä öinä:\nmitä läpikuultamattomampi on pimento, sitä kirkkaampana loistaa\ntintorerain kyntämä vako. Muutoin on tämä eläin melkein sokea eikä siis\nvoi näkönsä avulla suuntautua haluamaansa saalista kohti.\n\nVielä mainittakoon, että kun muiden valaiden tarvitsee saalista\nkaapatakseen kellistyä vain kyljelleen, täytyy tintorerain kokonaan\nkääntää vatsansa ylöspäin.\n\nMeksikon rannikon helmisaarilla on intiaani- ja mestitsisukeltajia,\njotka eivät suinkaan kavahda taistelua tintorerain kanssa ja joiden\nusein onnistuu niitä tappaakin.\n\n\"Nyt\", jatkoi Jaguari, annettuaan tovereilleen muutaman minuutin\nmiettimisaikaa, \"on meidän laittauduttava valmiiksi. Kuunnelkaa minua.\nAiomme yrittää yllätystä, ja meidän on meneteltävä sen mukaan.\nJättäkäämme tähän tuliaseemme, jotka eivät olisi meille ainoastaan\nhyödyttömiä, vaan voisivat käydä vahingollisiksikin ilmaisemalla\ntulomme, jos pyssy sattuisi varomattomuudesta laukeamaan. Riisuutukoon\nsiis jokainen jättäen ylleen vain housunsa ja aseekseen tikarin\nhampaittensa väliin. Se riittää, muu olisi meille haitaksi pitkällä\nuimamatkallamme.\"\n\nYö kävi yhä synkemmäksi. Meri mylvi kaameasti _coromuelin_\nvaikutuksesta, se kun alkoi puuskittain puhaltaa. Hylkeet ulisivat\npimeässä, _gaviota_ voihki surullisesti kallioiden huipuilla, ja\nsilloin tällöin, ikäänkuin haluten kaikin mokomin liittää synkän\nbassonsa yön murheellisiin ääniin, sekoitti merilehmä yön huokauksiin\nsurumieliset ja valittavat sävelensä, jotka muistuttivat kärsivän\nsielun uikutusta. Sanalla sanoen kaikki ennusti myrskyä. Hetki oli\nhyvin valittu pimeyden työhön.\n\nKun ensimmäinen väristys oli ohi, olivat salaliittolaiset, ikäänkuin\nsähköistyneinä päällikkönsä lujasta ja varmasta äänestä, tehneet\nurheasti päätöksensä, nurisematta ja mitään huomauttamatta. He olivat\nlaskeneet aseet kädestään, riisuneet vaatteensa ja äänettöminä\njärjestyneet riviin rannalle, odottaen enää vain käskyä heittäytyä\nmereen.\n\nTuijottaen ja kulmat rypyssä Jaguari seisoi muutaman minuutin\nliikahtamatta, kaiketikin ajatellen itselleen ottamaansa ääretöntä\nedesvastuuta vihkiessään kenties kuolemaan näin monta miestä, jotka\nolivat häneen panneet luottamuksensa ja toivonsa. Vihdoin hän teki\nlujan ponnistuksen vaimentaakseen hentomielisyytensä. Hänen\nahdistetusta rinnastaan pääsi huokaus, ja kääntyen tovereihinsa päin,\njotka tyynesti odottivat lähtökäskyä, monille heistä luultavasti\nkuolemantuomion veroista käskyä, virkkoi hän kumealla äänellä:\n\n\"Rukoilkaamme, veljet.\"\n\nJaguari alkoi rukoilla. Hänen voimakassävelinen äänensä sekaantui\npetojen ulvontaan ja myrskyn mylvinään. Hänen toverinsa toistivat hänen\nsanansa alkuperäisten sielujen luottamuksessa, joille esi-isiltä\nperityt uskontunnustukset ovat ainoat oikeat.\n\nOli samalla kertaa sekä liikuttava että peloittava näytelmä, jonka\ntarjosivat nämä alkuperäiset, sielultaan yksinkertaiset,\nleijonasydämiset miehet hurskaasti polvistuneina tällä autiolla\nrannalla synkkänä yönä, myrskyn raivotessa heidän ympärillään,\nrukouksella valmistaen itseänsä elämänsä uhraamiseen. Yksinään täällä\npimeydessä, ilman loistavan auringon luomaa julkisuutta ja tuhansien\nkatselijain ihailua oli heidän uhrattava henkensä kaikkien silmiltä\nkätkettynä uhrina, joka ei maan päällä milloinkaan tulisi palkituksi.\n\nKun rukous oli päättynyt, nousivat kaikki yhtäkkiä. He tunsivat\nvahvistuneensa. Jumala oli tästälähin heidän kanssaan; mitä heillä siis\noli pelättävänä? Olivathan he ottaneet hänet osalliseksi työhönsä!\n\nJaguari nousi viimeisenä. Hänen otsansa säteili, kuumeinen hehku sai\nhänen silmänsä säkenöimään; hän uskoi yrityksensä menestykseen.\nVarmistuttuaan siitä, että kaikki hänen toverinsa olivat valmiit,\nkomensi hän:\n\n\"Tikari hampaiden väliin! Jumala suojelee meitä. Eteenpäin, veljet, ja\neläköön vapaus!\"\n\n\"Eläköön vapaus!\" huudahtivat salaliittolaiset.\n\nKuului molskahdus. He olivat kaikki yhtaikaa hyökänneet mereen.\n\n\n\n\nXXII\n\nYllätys\n\n\nJaguari oli puhunut totta: salaliittolaisten yrittämä urakka oli\nvaikea.\n\nAivan lähekkäin toisiaan pyrkivät teksasilaiset suorassa viivassa\nlinnoitusta kohti, jota pimeys esti heidät näkemästä. Merellä kävi\nkovat aallot; raskaita laineita hyökyi ulapalta, vyöryen joka hetki\nheidän päittensä yli. Tuuli yltyi yhä. Peloittava _coromuel_, näiden\nrantojen kauhu, joilla se tuottaa kovin paljon onnettomuuksia, oli\njuuri noussut. Ei ainoakaan tähtönen taivaalla, ei pieninkään\nvalonpilke ollut näitä lujaluontoisia miehiä ohjaamassa.\n\nHe uivat yhä. Ei huudahdus, ei valitus, ei huokauskaan ilmaissut heissä\nuupumusta tai rohkeuden lannistumista. Tarmokkaiden salaliittolaisten\npäiden tumman rivin edessä ui Jaguari yksinään.\n\nKului kolme neljännestuntia, jonka aikana kaikki voima ja rohkeus,\njohon ihmistahto kykenee, käytettiin tässä jättiläistaistelussa näiden\nmitään kavahtamattomien miesten puolelta.\n\nEi ainoakaan ollut väsynyt.\n\nRivi oli vielä yhtä taaja ja eteni yhä samalla tarmolla.\n\nNoin pyssynkantaman päässä heidän edessään haamoitti tummempi varjo\nlaajana täplänä pimeydessä. Se oli linnoituksen äärettömän röykkiön\nkauaksi heijastuva hahmo.\n\nHe lähenivät!\n\nLähdöstään asti eivät salaliittolaiset, jotka kiihkeästi tuijottivat\neteensä, olleet vaihtaneet sanaakaan. Mitä haasteltavaa heillä olisi\nollut? He tunsivat täydellisesti hullun yrityksensä arvattavat\nseuraukset ja olivat täysin tietoiset vaaroista, joihin olivat\nantautuneet. Ja mitäpä hyödyttää puhuminen silloin kun voi toimia?\n\nHe vaikenivat siis, mutta toimivat tarmokkaasti. Mutta kun kaikki nuo\nmiehet uivat kuin saukot ja olivat tottuneet petolliseen aineeseen,\njossa liikkuivat, eivät he tahtoneet ylenmääräisellä rehkinällä itseään\ntarpeettomasti väsyttää ja pitivät huolta siitä, että aina pysyivät\ntoistensa tasalla.\n\nVihdoin heidän onnistui yliluonnollisilla ponnistuksilla halkaista\nvirta, joka tavattoman nopeasti ja voimakkaasti syöksyi salmeen.\nVaikein oli voitettu; nyt tarvitsi heidän niin sanoaksemme vain antaa\nhiljalleen kuljettaa itsensä maihin, toki pitäen huolta oikean suunnan\nsäilymisestä.\n\n\"Rohkeutta!\" virkkoi Jaguari.\n\nTämä sana, ensimmäinen, jonka nuori mies oli rannalta lähdettyä\nlausunut, antoi hänen tovereilleen uusia voimia ja elähdytti heidän\nintoansa.\n\nLinnoitus siinsi synkkänä ja valtavana röykkiönä vähän matkan päässä\nheidän edessään.\n\nSalaliittolaiset uivat nyt kallion luoman varjon keskellä.\n\nÄkkiä halkaisi huuto ilman ja häiritsi äänettömyyden.\n\n\"_Tintorera_!\"\n\nLoistava ruho tuli salaliittolaisia vastaan, jättäen pitkän\nfosforihohteisen juovan jälkeensä.\n\n\"_Tintorera_!\" huusi toinen ääni.\n\nNiin, toinenkin hai lähestyi ulapalta ja ui suoraan salaliittolaisia\nvastaan, tuliviiru perässään.\n\n\"_Tintorera_!\" kertasi kolmas ääni kuvaamattoman hätääntyneenä.\n\nKolme tintoreraa piiritti uijia ja supisti minuutti minuutilta kehää,\njonka sisälle olivat heidät sulkeneet. Vaara oli vakava.\n\n\"Eteenpäin, toverit!\" kehoitti Jaguari tyynellä ja myötätuntoisella\näänellään. \"Uikaa hiljaa ja meluttomasti. Tiedätte, että nuo hirviöt\novat melkein sokeita ja vähintäinkin puoliksi kuuroja. Ne eivät ole\nmeitä äkänneet. John Davis!\" lisäsi hän.\n\n\"Täällä!\" vastasi amerikkalainen.\n\n\"Missä olette?\"\n\n\"Viimeistä edellisenä oikealla.\"\n\n\"Hyvä! Teille toinen tintorero, minä otan haltuuni ensimmäisen. Lanzi!\"\n\n\"Lanzi juuri upposi\", vastasi joku ääni.\n\n\"Hitto soikoon!\" huudahti Jaguari. \"Olisikohan hän kuollut? Kuka käy\nkolmannen tintoreran kimppuun?\"\n\n\"Olkaa huoleti, Jaguari\", vastasi mestitsin hyvin tuttu ääni; \"minä\najan sitä takaa.\"\n\n\"Hyvä! Uikaa, toverit, ja jättäkää meidät tepastelemaan hirviöiden\nkanssa.\"\n\nSalaliittolaiset jatkoivat äänettöminä matkaansa, mutta ponnistellen\nkaksin verroin.\n\nJaguari sukelsi heti ja suuntausi haita kohti. Se ui kahden aallon\nvälissä kohtalaisen syvällä. Pian olivat päällikkö ja hirviö niin\nlähellä toisiaan, että tintoreran ruskeahkot evät hipaisivat rohkean\nteksasilaisen olkapäätä. Tämä näki hain lasimaisen silmän, kaihimaisen\nkalvon puoliksi peittämän silmän kylmällä ja häijyllä ilmeellä\ntuijottavan häneen...\n\nJaguari singahdutti ruumistansa koukkumaisesti, palasi veden pinnalle\nja kääntyi jälleen päin, tarttuen tikariinsa. Samalla hetkellä keikahti\nhirviön hopeanvärinen vatsa näkyviin, ja hai avasi suunnattoman,\nkauheilla äkeenpiikkejä muistuttavilla hampailla varustetun kitansa.\n\nJaguari työnsi kaikella voimallaan väkipuukkonsa hirviön vatsaan,\nhalkaisten sen vähintäänkin kolmannelta osalta sen pituutta.\n\nKuolettavasti haavoitettuna ponnahti inhoittava jättiläinen ja pieksi\nkuin hullu vettä oikealla ja vasemmalla puolellaan. Sitten se painui\nliikkumattomaksi. Se oli kuollut.\n\nPuoliksi sokaistuna hirviön syytämästä verenkarvaisesta vedestä ja sen\nkuolintuskissaan kuohuttaman pyörteen vyöryttelemänä täytyi Jaguarin\nkuluttaa lähes minuutti, ennenkuin hän jälleen toipui. Mutta\näärimmäisellä ponnistuksella hän pääsi jälleen vedenpinnalle, hengitti\nkeuhkojensa täydeltä ilmaa ja tukahdutti riemuhuudon, joka oli häneltä\npäästä, kun näki vieressään laineiden keinuttelemana vihollisensa\nhengettömän ruumiin.\n\nEnempää viivyttelemättä hän loi ympärilleen levottoman katseen.\n\n\"Se on tehty!\" huusi ääni jokseenkin läheltä. \"Sinäkö siellä, Lanzi?\"\n\n\"Minä olen\", vastasi mestitsi niin tyynellä äänellä kuin jos olisi\nollut maalla turvassa.\n\n\"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Hai on surmattu.\"\n\n\"Siis kolmannen kimppuun! Minä en näe John Davisia.\"\n\n\"Lähdetään!\"\n\nEnempää välittämättä tovereistaan, jotka yhä uivat maata kohti,\nriensivät nämä kaksi leijonamieltä amerikkalaisen avuksi.\n\nMutta kaikki oli hiljaista ja synkkää heidän ympärillään. Turhaan\ntuijottivat he pimeyteen; mitään ei näkynyt, ei ihmistä eikä meripetoa.\n\n\"Olisikohan hän kuollut?\" kuiskasi Jaguari käheästi.\n\n\"Oh, sitä en usko\", vastasi Lanzi; \"hän on niin rohkea ja taitava!\"\n\n\"Etsikäämme siis.\"\n\n\"Tehkäämme niin.\"\n\n\"Entä jos huutaisimme häntä nimeltä? Kenties hän on haavoittunut?\"\n\n\"Mutta meidät kuultaisiin linnoitukseen.\"\n\n\"Ei, tuuli käy meihin päin.\"\n\n\"Tänne, tänne!\" parkaisi silloin ääni jokseenkin läheltä.\n\n\"Se on hän!\" virkkoi Jaguari. \"Me tulemme, John, me tulemme.\nRohkeutta!\"\n\nJa kaksin verroin ponnistellen he suuntausivat sinne päin, josta\navunhuuto oli kuulunut.\n\n\"Tänne, tänne!\" kajahti jälleen ääni, ja siinä värähti niin tuskallinen\nsävy, että nuo kaksi miestä, joille pelko oli tuntematon, vavahtivat\nkauhusta.\n\nVälttämättömyyden voittaman rohkean miehen tuska värähtää nimittäin\nhänen viimeisessä hätähuudossaan samalla kertaa niin vihlovana ja\nsydäntäsärkevänä, että kuulija vastoin tahtoaankin tuntee liikutusta\nsielunsa syvimpään asti.\n\n\"Rohkeutta, rohkeutta!\" toistelivat toverit yhä enemmän lisäten jo\nmuutenkin ihmeellisiä ponnistuksiaan.\n\nÄkkiä he näkivät mustan möhkäleen pyörähtävän metrin päässä heistä ja\nuppoavan veteen. Jaguari sukelsi heti ja toi sen takaisin pinnalle.\nMöhkäle, jonka muotoa he eivät pimeydessä olleet eroittaneet, oli John\nDavisin ruumis. Olikin aika, että miehet saapuivat, sillä lopen\nuupuneena ja tuntien itsensä voitetuksi itsepäisessä kamppailussa, jota\noli niin kauan käynyt kuolemaa vastaan, antautui amerikkalainen\naaltojen valtaan.\n\nKuitenkaan hän ei ollut kokonaan menettänyt tajuansa. Kun häntä\npidettiin vedenpinnan yläpuolella, veti hän täysin siemauksin ilmaa\nkeuhkoihinsa ja kykeni vastaamaan kysymyksiin, joita hänen toverinsa\nhänelle tekivät.\n\n\"Oletteko haavoittunut?\" tiedusti Jaguari.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Millä lailla?\"\n\n\"Luulen, että olkapääni on vääntynyt sijoiltaan. Kuollessaan iski\nhirviö minua pyrstöllään, niin että olin vähällä pyörtyä. Ilman teitä\nolisin ollut mennyttä miestä. Mutta tämä on vain pieni lykkäys. Jääkää\nhyvästi ja kiitos! Älkää hukatko enempää aikaa puolikuolleen miehen\ntähden.\"\n\n\"Me emme hylkää teitä, jollette itse hylkää itseänne, John! Olemme\ntäällä, Lanzi ja minä, kaksi jäntevää miestä, valmiit tekemään\nkaikkemme teidät pelastaaksemme.\"\n\n\"Ollaan liian kaukana maasta.\"\n\n\"Erehdytte. Melkeinhän sitä kosketamme. Muutaman vetäisyn päästä\njalkamme jo pohjaavat. Sallikaa meidän yrittää.\"\n\n\"Yrittäkää sitten, koska niin tahdotte.\"\n\n\"Voitteko kannatella itseänne veden päällä tarttumalla toisella\nkädellänne Lanzin ja toisella minun olkapäästäni?\"\n\n\"Minä koetan, veli.\"\n\n\"Lähdetään siis?\"\n\nTukahduttaen kauhean kivuntunteen onnistui John Davisin tehdä, mitä\nJaguari häneltä pyysi. Ja kaikki kolme etenivät silloin rantaa kohti,\njoka ei tosiaan ollut varsin kaukana, koska pimeydestä huolimatta\nsaattoi täydellisesti eroittaa sen ääriviivat.\n\nMutta vaikka John Davis olikin hyvin urhokas, olivat hänen tuskansa niin\nkamalat, että hän tunsi näkönsä sumenevan ja voimainsa kokonaan\nuupuvan.\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"se on mahdotonta; minä en jaksa. Hyvästi!\"\n\nJa hellittäen kätensä tähänastisesta tukikohdastaan hän vaipui veden\nalle.\n\n\"_Cuerpo de Cristo_!\" huudahti Jaguari äärimmäisen murheellisena. \"Minä\npelastan hänet tai hukun hänen kanssaan.\"\n\nHän sukelsi päättäväisesti, tarttui ystäväänsä mustasta tukasta, nousi\nhänen kanssaan jälleen pinnalle ja kannatteli hänen päätänsä veden\nyläpuolella, samalla kun hiljalleen meloi oikealla kädellään.\n\nLanzi ei ollut millään tavoin yrittänyt estää sissipäällikön\nsankarillista tekoa eikä myöskään ollut häntä jättänyt. Hän ui Jaguarin\nvieressä valmiina tulemaan avuksi, jos näkisi hänen uupuvan.\n\nOnneksi Jaguarille vaimensi linnan perustana olevan kallion suunnaton\nröykkiö vihurin voiman, niin että nuori mies siitä johtuvan valetyvenen\nvallitessa saattoi kalliine taakkoineen nousta kapealle hiekkaiselle\nkielekkeelle, jolla toverit jo häntä odottivat. Mutta hiekkasärkälle\nastuttuaan hän meni tainnuksiin. Ihmisvoimilla on rajansa, joita ne\neivät voi ylittää. Vaaran kestäessä oli Jaguari tarmokkaasti\ntaistellut, mutta kun se oli ohi ja hänen ystävänsä pelastettu, oli\nhänen täytynyt tunnustaa itsensä voitetuksi, ja hän oli kellistynyt\nhietikolle amerikkalaisen viereen.\n\nSalaliittolaiset säikähtyivät nähdessään päällikkönsä tuollaisessa\ntilassa. Mitä he ilman häntä tekisivät? Mihin he joutuisivat?\n\nLanzi rauhoitti heitä.\n\nHän kertoi heille, mitä oli tapahtunut. Silloin jokainen riensi nuoren\nmiehen ja amerikkalaisen ympärille. Viimemainitun tila olikin paljon\nvakavampi, koska hän oli saanut vaikean vamman.\n\nKuten sanoimme, olivat vain uupumus ja ylenmääräinen sielullinen\nkiihtymys olleet syynä Jaguarin pyörtymiseen. Toveriensa huolellisesta\nja viisaasta hoivasta hän pian tuli jälleen tajuihinsa ja toipui\ntäysiin voimiinsa.\n\nAika kiirehti, heidän oli toimittava vitkastelematta, jos mielivät\nehtiä pois nousuveden tieltä.\n\nHeti kun Jaguari oli toipunut, laski hän ensi työkseen toverinsa.\n\nYhdeksän puuttui.\n\nNuo yhdeksän miestä olivat kuolleet huutoa, vähäisintäkään valitusta\npäästämättä. Uupumuksesta masentuneina he olivat mieluummin\njättäytyneet aaltojen varaan ja kuolemaan kuin pyytäneet apua, joka\nluultavasti olisi tuottanut tuhon heidän tovereilleen, näiden kun olisi\ntäytynyt heitä hoitamalla muutamassa minuutissa uuvuttaa omat voimansa.\n\nVain suuret kysymykset synnyttävät tuollaista harrasta\nsankarillisuutta.\n\nSalaliittolaiset olivat nyt aivan sen kallion juurella, jonka huipulle\nlinnoitus oli rakennettu. Se oli ollut aimo urotyö, mutta se ei vielä\nmerkinnyt mitään, niin kauan kuin ei oltu kalliolle noustu.\n\nMutta kuinka saattoi yrittää sille kiipeämistä pilkkosen pimeänä yönä,\nvarsinkin kun yhä yltyvä _coromuel_ uhkasi pyyhkäistä kuilun pohjaan\nyltiöpään, joka moista kiipeämistä tohtisi yrittää?\n\nMutta toimeen oli ryhdyttävä.\n\nJaguari ei epäröinyt. Hän ei ollut pannut alttiiksi omaa ja toveriensa\nhenkeä pysähtyäkseen, kohtasipa minkälaisen esteen tahansa. Hän ei\nsaisi väistää mahdotontakaan. Hän saattoi kaatua, mutta peräytyä hän ei\ntahtonut.\n\nHänen käytettävissään olevat keinot olivat kuitenkin hyvin rajoitetut.\nHänellä oli ainoastaan noin sadan sylen pituinen silkkiköysi ruumiinsa\nympäri kierrettynä, eikä hänen tovereillaan ollut muita aseita kuin\nväkipuukkonsa. Henkilöt, jotka ovat lukeneet tämän kertomuksen\nalkukohtaukset, muistanevat, millaiseksi Jaguarin kuvailimme. Vaikka\nhän vielä oli hyvin nuori tai ainakin siltä näytti, yhtyi hänessä\nihmeelliseen notkeuteen ja taitavuuteen harvinainen voima. Hänen\nseikkailevaa luonnettaan viehättivät erikoisluontoiset asiat.\nAinoastaan mahdottomalta näyttävä häntä tenhosi.\n\nMietittyään muutamia minuutteja hän kehoitti tovereitaan heittäytymään\npitkälleen kallion juurelle, jottei heitä kaataisi _coromuel_, joka\njuuri silloin puhalsi tavattoman rajusti, pisti kaksi tikaria vyölleen,\notti kolmannen oikeaan käteensä ja alkoi mitä huolellisimmin tarkastaa\nkalliota, jonka kimppuun aikoi käydä.\n\nTuota graniittijärkälettä, jonka kantaa meri huuhteli ja aallot alati\npieksivät, ei vielä kukaan ollut vakavissaan tutkinut. Kelläpä siitä\nolisi hyötyä tai huvia ollut?\n\nVain Jaguari oli, senjälkeen kun hänen mieleensä oli juolahtanut ajatus\nyllätyksellä vallata linnoitus, monet kerrat tuntikausia tähystellyt\nsitä kaukoputkella tutkiakseen sen epätasaisuuksia. Valitettavasti hän\noli epäluulojen herättämisen pelosta voinut katsella sitä vain hyvin\nkaukaa. Niinpä olivat monet yksityiskohdat väkisinkin välttäneet hänen\nsilmänsä, kuten hän perusteellisen tarkastuksen aloitettuaan heti\nhuomasi.\n\nTosiasiassa oli tuo kallio, joka etäältä näytti aivan pystysuoralta\nseinämältä, paikoittain kovertunut, vieläpä rehoitti sillä\nmuurikasvejakin, jotka olivat tanakasti kiinni ajan, tuon suuren,\nkovinta graniittiakin murentavan hävittäjän, uurtamissa raoissa.\n\nNouseminen oli sittenkin äärettömän vaikeata, muttei toki mahdotonta.\n\nJaguari sai siitä pian varmuuden ja teki vilkkaan, iloisen liikkeen.\n\n\"Hetkinen vain, veljet!\" virkkoi hän tovereilleen. \"Olkaa rohkeat! Nyt\nminulla on hyvä toivo menestymisestämme.\",\n\nJa hän valmistausi nousemaan kallion seinää.\n\nLanzi seurasi häntä.\n\n\"Mihin lähdet?\" kysyi häneltä Jaguari.\n\n\"Teidän mukaanne\", vastasi mestitsi lyhyeen.\n\n\"Mitä se hyödyttää? Yksi mies riittää tehtävääni.\"\n\n\"Niin\", vastasi Lanzi, \"mutta kaksi on parempi.\"\n\n\"No, tule sitten.\" Ja kääntyen tarkkaavaisten toveriensa puoleen lisäsi\nhän: \"Heti kun köysi putoaa, tarratkaa pelotta siihen kiinni.\"\n\n\"Kyllä\", vastasivat salaliittolaiset.\n\nSitten iski Jaguari tikarinsa kallion rakoon päänsä yläpuolelle ja\nponnistaen käsillään ja jaloillaan kohosi kylliksi paljon\nsijoittaakseen toisen tikarin edellisen yläpuolelle.\n\nEnsi askel oli päästy; kavuten tikarien välin toisensa perästä pääsi\nJaguari muutamassa minuutissa parin neliömetrin laajuiselle\npenkereelle, jolla saattoi hengähtää. Lanzi saapui sille melkein\nsamassa kuin hänkin.\n\n\"Ka\", virkahti mestitsi, \"hauskaapa tämä urheilu onkin! Vahinko vain,\nettä on näin pimeä.\"\n\n\"Sitä parempihan se on!\" vastasi Jaguari. \"Ei tarvitse pelätä\nhuimausta.\"\n\n\"Totta kyllä\", myönsi mestitsi, joka ei piitannut huimauksesta enempää\nkuin maissinjyvästä.\n\nHe tutkivat paikkaa, missä olivat. Se oli jonkunlainen syvennys, jonka\nkaiketikin aika oli kallion kylkeen uurtanut. Valitettavasti kääntyi\nkallio tuon syvennyksen yläpuolella ikäänkuin patalakiksi, joka siitä\nuloten teki nousemisen mahdottomaksi. Ei voinut ajatella ylemmäksi\nkiipeämistä suorassa viivassa. Sillä välin kun Jaguari etsi oikealta ja\nvasemmalta mahdollisuutta nousemisensa jatkamiseen, istui mestitsi,\njoka piti tarpeettomana väsyttää itseään, tyynesti onkalon perällä\nsuojellakseen itseään tuulelta.\n\nSyvennyksen pohjukan peittivät paksuna mattona pensasmaiset kasvit,\njoita vasten Lanzi nojasi sellaisen henkilön luottavaisella\nmielihyvällä, josta minuutinkin lepo pitkien ponnistusten jälkeen\ntuntuu ihanalta. Mutta varvut antoivat perään hänen painonsa alla, ja\nmestitsi mätkähti pitkin pituuttaan selälleen maahan.\n\n\"No, mitä tämä merkitsee?\" huudahti hän suurenmoisen kylmäverisenä,\nniinkuin hän aina oli.\n\n\"Olehan toki vaiti!\" huudahti Jaguari rientäen luo. \"Sinä annat\naikeemme ilmi. Mikä sinulla on hätänä?\"\n\n\"No, enhän minä tiedä; katsokaa itse.\"\n\nMiehet astuivat sitten syvänteen perälle, käsivarret ojossa edessään\npimeyden vuoksi.\n\n\"_Vive Dios_\", huudahti Jaguari hetkisen päästä, \"täällähän on luola!\"\n\n\"Siltä minustakin näyttää\", vastasi mestitsi yhä tyynenä.\n\nTämä onkalo, joka etäältä näytti ahtaalta halkeamalta, kätki tosiaankin\nluonnollisen luolan suun, jota täydellisesti naamioi sattuman sinne\nistuttamat pensaat ja jonka mestitsi yhtä sattumalta oli löytänyt.\n\nMutta millainen oli tuo luola?\n\nOliko se syvä?\n\nNousiko sen pohja?\n\nLaskiko se?\n\nOliko se linnaväen tiedossa?\n\nNämä eri kysymykset esiintyivät seikkailijoille, eivätkä he tietenkään\nvoineet niihin vastata.\n\n\"Mitä meidän on tehtävä?\" kysyi Lanzi.\n\n\"_Por Dios_, eihän sitä ole vaikea arvata!\" vastasi Jaguari. \"Ryhdymme\ntutkimaan luolaa.\"\n\n\"Niin minustakin. Mutta sitä ennen pitäisin välttämättömänä tehdä\njotakin.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Olkoon tämä luola millainen tahansa, päättyköönpä se minne tahansa,\nniin selvää on, että se joka tapauksessa voi tarjota meille oivallista\nsuojaa. Otaksukaammepa, ettemme tänä yönä ehtisikään nousta kalliolle,\nmikä otaksuma on mahdollinen. Silloin me kätkeytyisimme sinne\nhuomiseksi ja olisimme valmiit seuraavana yönä jatkamaan, mitä emme\ntänä yönä ole ehtineet suorittaa.\"\n\n\"Oivallinen tuuma\", vastasi Jaguari, \"ja sen me heti panemme toimeen.\"\n\nNuori mies irroitti silloin köyden lanteiltansa ja sidottuaan sen\ntukevasti kallionkärkeen ja kiinnitettyään kiven toiseen päähän, jottei\nse tuulessa heiluisi, laski hän sen putoamaan alas.\n\nMuutaman minuutin päästä köysi pingoittui. Rantakielekkeellä kykkivät\nsalaliittolaiset olivat siihen tarttuneet.\n\nKului vielä tuokio. Sitten tuli mies näkyviin, pian toinen ja kohta\nkolmaskin, kunnes kaikki olivat päässeet tasanteelle. Sitä mukaa kuin\nhe saapuivat, tuupiskeli Lanzi heidät luolaan.\n\n\"Entä John Davis?\" kysyi Jaguari moittivaan sävyyn. \"Oletteko hänet\nhylänneet?\"\n\n\"Emme suinkaan\", vastasi hänen puhuttelemansa, viimeisenä noussut\nsalaliittolainen. \"Ennen lähtöä sidoin hänet hänen vastusteluistaan\nhuolimatta lujasti köyteen, jota on usea syli kiedottuna hänen\nvartalonsa ympäri. Minä sain hänet taipumaan ainoastaan vakuuttelemalla\nhänelle, että hänen ruumiinsa paino estäisi köyden heilumasta ja\nhelpottaisi minun nousemistani.\"\n\n\"Hyvä on, kiitos\", vastasi Jaguari. \"Nyt toimeen, pojat! Älkäämme\njättäkö veljeämme.\"\n\nPäällikön käskystä tai pikemminkin hartaasta pyynnöstä kävi kahdeksan\ntai kymmenen miestä köyteen kiinni, ja pian oli amerikkalainen hinattu\npenkereelle.\n\n\"Mitä hyödyttää nähdä niin paljon vaivaa minusta?\" virkkoi hän.\n\"Minusta ei voi olla teille mitään hyötyä. Päinvastoin tuotan teille\nvain haittaa ehkäisemällä toimianne. Parempi olisi ollut jättää minut\nkuolemaan. Palatessaan olisi meri minut siepannut ja tullut minun\nkäärinliinakseni.\"\n\nJaguari ei vastannut, mutta käski viedä hänet luolaan, johon\nloukkaantunut ojennettiin mukavasti lepäämään. Nuori mies keräsi sitten\ntoverinsa ja selitti heille, kuinka Lanzi oli kohtalon oikusta keksinyt\nluolan suun. Mutta sisustaa ei oltu vielä tutkittu. Oli välttämätöntä\nottaa selvä onkalon syvyydestä ja siitä, mihin se päättyi.\n\"Valitettavasti\", lisäsi nuori mies, \"on pilkkosen pimeä, eikä meillä\nole mitään keinoa hankkia tulta.\"\n\n\"Malttakaas, Jaguari\", virkkoi John Davis, joka oli tarkkaavaisesti\nseurannut päällikön selostusta; \"minäpä hanki teille tulta.\"\n\n\"Tekö?\" huudahti nuori mies riemastuen. \"Mutta sehän on mahdotonta!\"\n\nKaiken kärsimänsä kivunkin uhalla yritti amerikkalainen hymyillä.\n\n\"Mitä, ettekö te, joka olette metsänkävijä\", virkkoi hän, \"ole tullut\najatelleeksi niin yksinkertaista asiaa? Etsikää oikeasta\nhousuntaskustani ja ottakaa sieltä löytyvä käärö.\"\n\nJaguari riensi tekemään työtä käskettyä.\n\nHän veti esille kapean, noin seitsemän tuuman pituisen vahakankaaseen\nkietaistun ja huolellisesti sidotun käärön.\n\n\"Mitä tässä käärössä on?\" kysyi hän hiukan uteliaana.\n\n\"Tusina _ceboja_, joita sattumalta tulin ottaneeksi mukaani\", vastasi\namerikkalainen tyynesti.\n\n\"Kynttilöitä! _Vive Dios_!\" huudahti nuori mies riemuissaan, \"sepä\nmainio ajatus! Mutta\", lisäsi hän hetkisen päästä, \"mihin niitä voimme\nkäyttää?\"\n\n\"Valaistukseksemme, _by god_!\"\n\n\"Ikävä vain, että meri on kastellut kaikki tuluksemme.\"\n\n\"Eipä minun vehkeitäni. Luuletteko, Jaguari, että minä laiminlöisin\ntärkeän varovaisuustoimenpiteen ja tekisin jotakin puolittain? Penkokaa\nvasemmasta housuntaskustani, ystäväni.\"\n\nJaguari ei odottanut toista kehoitusta. Hän löysi tosiaankin toisen\nkäärön, edellistä pienemmän. Sekin oli samanlaisella vedenpitävällä\nkankaalla päällystetty ja huolellisesti sidottu.\n\nSiinä oli kultavarsinen sytytin tulirautoineen ja piikivineen.\n\n\"Oh\", huudahti nuori päällikkö, \"nyt olemme pelastetut!\"\n\n\"Toivoakseni\", virkkoi amerikkalainen vaipuen maahan, johon hän\nkivistyksen masentamana jäi liikkumattomaksi. Muutamaa minuuttia\nmyöhemmin oli sytytetty neljä kynttilää, ja ne valaisivat luolan\nsisustaa.\n\nSalaliittolaiset saattoivat tuskin olla kauhusta parahtamatta.\n\nJohn Davisin varovaisuus oli heidät pelastanut, mutta ei Jaguarin\nluulottelemassa merkityksessä.\n\nLuola ulottui varsin pitkälle, sen seinät olivat jokseenkin korkeat ja\nse näkyi peremmältä kohoavan. Mutta sen keskellä ammotti aukko, joka\noli noin kaksi kolmannesta sen leveydestä ja jonka syvyys näytti\npohjattomalta. Vielä askel sisemmälle holvikäytävään, ja\nsalaliittolaiset olisivat syöksyneet kuiluun!\n\nSe oli niitä vaaroja, joita ihminen ei kykene aavistamaankaan ja jotka\njuuri senvuoksi jähmettävät kauhusta kaikkein rohkeimmatkin.\n\nNämä miehet, jotka äskeisin olivat kymmeniä kertoja panneet henkensä\nalttiiksi mielettömässä kamppailussa ja jotka olivat jääneet eloon\nikäänkuin ihmeen kautta, vapisivat ajatellessaan kauheaa vaaraa, jonka\nsalliman oikusta olivat välttäneet.\n\n\"Oh\", huudahti Jaguari äänensävyllä, jota on mahdoton kuvailla, \"on\nilmeistä, että taivas meitä suosii ja että meidän on onnistuminen.\nSeuratkaa minua, veljet! Kuten minunkin, täytyy teidän kiihkeästi\ntoivoa tämän arvoituksen selitystä.\"\n\nKaikki riensivät hänen peräänsä.\n\nLuola mutkitteli, mutta päinvastoin kuin on tavallista useimmissa\nluonnollisissa maaholveissa, ei sillä näkynyt olevan muita tiehyitä\nkuin se, jossa salaliittolaiset olivat.\n\nNämä astuivat yhä eteenpäin seuraten päällikkönsä kintereillä. Mitä\nsyvemmälle maaholviin he joutuivat, sitä jyrkemmäksi kävi nousu.\n\nJaguari liikkui eteenpäin nyt vain perin varovaisesti ja epäluuloisena.\nHänestä tuntui mahdottomalta, että linnueen komentaja ei olisi tästä\nholvista tietoinen. Sitä miettiessään hän alkoi arvella, eikä ilman\ntodenmukaisuuden häivää, että luola oli entisaikoina ihmiskäsillä\nkaivettu, ja että kuilu, johon hän tovereineen oli ollut pudota, oli\nvain kaivo, josta linnaväki saarrettaessa saisi vettä.\n\nHän sai pian todisteita siitä, että hänen otaksumansa olivat oikeat.\n\nHeidän asteltuaan vielä muutamia minuutteja pysähdytti salaliittolaiset\nrautakiskoinen portti, joka sulki heiltä tien. Jaguarin antamasta\nmerkistä he jäivät liikkumattomiksi, käsi tikariensa kahvassa.\n\nRatkaiseva hetki oli tullut. Tuo portti avautui ilmeisesti\nlinnoitukseen.\n\nJaguari tarkkasi tuokion sen rautakiskoitusta ja käski sitten sammuttaa\nkynttilät.\n\nHäntä toteltiin, ja taas vallitsi täydellinen pimeys.\n\nPortti oli varsin vanha, ja kun sitä arvatenkaan ei oltu moniin\nvuosikausiin avattu, ei siitä voinut olla vakavaa vastusta.\n\nNuori päällikkö työnsi tikarinsa kärjen lukonkielen ja peiliraudan\nväliin ja väänsi.\n\nPeilirauta putosi maahan. Kuitenkin teki portti tenän. Se oli\nsisäpuoleltaan vahvoilla salvoilla varustettu.\n\nSalaliittolaiset tunsivat hetkisen ääretöntä levottomuutta ja\nalakuloisuutta.\n\nMiten avata tuo portti? Oliko käännyttävä takaisin ja menetettävä niin\nmonien voitettujen vastusten ja uhmailtujen vaarojen tulos.\n\nAsema oli vakava.\n\nMutta, kuten sanottu, Jaguari oli mies, jolle vain mahdottomuudet\nviekoittelevasti hymyilivät.\n\nHän käski sytyttää kynttilän ja tutki ja tunnusteli porttia\nhuolellisesti pienimpiä yksityiskohtia myöten.\n\nKosteuden ja vanhuuden jyrsimä puu lohkeili sirpaleiksi ja murentui\nhienoksi tomuksi pienimmästäkin sysäyksestä.\n\nKun kynttilä oli jälleen sammutettu, polvistui nuori mies portin eteen\nja alkoi kaivella sitä väkipuukollaan, kaikin mokomin varoen\naikaansaamasta melua, jottei linnue hälyttyisi, sillä vaikka hän olikin\nvarma, että portti avautui linnoitukseen, ei hän voinut tietää, mille\nkohtaa se siellä päättyi.\n\nKymmenen minuutin verkallisen ja herkeämättömän työn jälkeen oli portin\nkoko alaosa kaivettu pois. Jaguari pujahti nelinryömin aukosta, ja\nyrittämättä ottaa selvää, missä oli, hän nousi ja hapuili käsillään\npimeässä salpoja. Hän veti ne hiljaa toisen toisensa perästä, avaten\nportin raolleen, joten hänen toverinsa pääsivät hiljaa hiipimään\nsisäpuolelle.\n\nSalaliittolaiset etenivät hapuillen seiniä pitkin, kun eivät tahtoneet\nsytyttää valoa, peläten hälyttävänsä varusväen, ja jättivät sattuman\nvaraan suunnan, jota heidän oli seurattava.\n\nSattuma, jonka johtoon he antautuivat, ei heitä pettänyt. Lanzi saapui\nportille, jota hän konemaisesti töykkäsi ja joka olikin raollaan.\n\nSiitä päästiin pitkään lyhdyn valaisemaan käytävään.\n\nSalaliittolaiset astuivat päättäväisesti käytävään, sitten kun olivat\nvarovaisuudesta ottaneet lyhdyn pois koukustaan ja sammuttaneet sen.\n\nKello oli silloin noin puoli viisi aamulla, ja päivä alkoi sarastaa.\n\nKäytävän äärimmäisessä päässä keksi Jaguari liikkumattoman varjon\nseinää vasten nojautuneena. Päällikkönsä käskystä hiipi mestitsi\nkäärmeen tavoin tuon varjon luo. Se oli tosiaan vartija, joka nukkui\nrauhallisesti, pyssy vieressään. Ehdittyään pantterinloikkauksen päähän\nnukkujasta karkasi mestitsi hänen kurkkuunsa ja kaatoi hänet, ennenkuin\ntoinen ehti parahtaakaan.\n\nMiesparka sidottiin, ja hänelle pantiin kapula suuhun, hänen vielä\nollessaan liiaksi unenpöpperössä käsittääkseen, mitä tapahtui. Tuo\nvartijasotilas oli sijoitettu päävahdin ovelle, jossa nukkui noin\nviisitoista sotamiestä.\n\nSalaliittolaiset valtasivat aseman miekaniskutta, köyttäen sotilaat ja\nanastaen heidän aseensa.\n\nAlku oli hyvä. Osa miehistöstä oli jo yllätetty, salaliittolaiset\nolivat melkein linnoituksen valtiaina.\n\nMutta sillaikaa kun nämä kertomallamme tavalla suoriutuivat\npäävahdista, oli omiin hoteisiinsa jätetyn vartijan onnistunut\nkäytävässä vapautua köysistään ja hän oli tehnyt hälytyksen.\n\nAsema oli vakava.\n\n\"Kah\", sanoi Jaguari tyynesti, \"näyttää siltä, että meidän täytyy\nryhtyä taisteluun. Nyt ovat monet teistä aseistettuja. Muistakaa\ntoverit kehoituksiani: Armoa ei pyydetä!\"\n\nSalaliittolaiset eivät halunneet tulla saarretuiksi päävahdissa, jossa\nolisi ollut helppo heidät nujertaa, vaan ryntäsivät silloin ulos.\n\nKäytävään tullessaan he näkivät kolmisenkymmentä sotamiestä, ja niiden\netunenässä astui kolme univormupukuista upseeria, jotka tulivat\npäättäväisesti heitä kohti.\n\n\"Laukaiskaa!\" huusi Jaguari jyrisevällä äänellä. \"Ja eteenpäin!\"\n\nKajahti kymmenen pyssynlaukausta, nuo kolme upseeria kaatuivat\nlävistetyin rinnoin, ja kapinalliset karkasivat raivokkaasti\nsotamiesten kimppuun.\n\nSäikähtyneinä rajusta hyökkäyksestä ja nähdessään päällikkönsä\nkaatuneina tekivät nämä vain heikkoa vastarintaa. Muutaman minuutin\nkäsikähmän jälkeen, johon he yhtyivät pikemminkin sotilaskunniansa\npelastamiseksi kuin toivossa voittaa hätyyttäjänsä, he pyysivät armoa.\n\nJaguari käski keskeyttää taistelun ja määräsi linnueen laskemaan\naseensa.\n\nMeksikolaiset riensivät tottelemaan.\n\nTeksasilaiset olivat voittaneet.\n\nLyhyen taistelun aikana, joka oli käyty, olivat he menettäneet\nkahdeksan pistimillä surmattua miestä.\n\nNiemekkeen valloittamattomana pidetyn linnoituksen oli yllätyksellä\nanastanut viisikolmatta pelkillä tikareilla varustettua miestä! Mutta\nnuo viisikolmatta taistelivat suuren ja pyhän aatteen puolesta ja\nolivat päättäneet voittaa tai kuolla.\n\nJaguari oli suorittanut tehtävän, joka Teksasin kapinoitsijain laajassa\nsuunnitelmassa oli hänelle määrätty.\n\nLinnoituksen valloituksesta täytyi välttämättömästi johtua kaupungin\nantautuminen, jos El Alférezin onnistuisi anastaa korvetti _Libertad_.\nOlemme nähneet, kuinka viimemainittu päällikkö puolestaan oli\nmenetellyt ja mitkä tulokset hän oli saavuttanut.\n\n\n\n\nXXIII\n\nEl Salto del Frayle\n\n\nSe rivakka tapa, jolla Jaguari oli varmistanut linnan valtauksen\nammuttamalla ilman tuomiota sen komentajan ja upseerit, ei kenties\nollut aivan oikea ja sotalain mukainen. Mutta emme saa unohtaa, että\nmeksikolaiset olivat julistaneet Jaguarin ja hänen miehensä\nhenkipatoiksi, että heitä pidettiin villieläinten veroisina ja että\nheidän päistään oli luvattu melkoinen palkinto.\n\nSellaisessa asemassa täytyi Teksasin kapinallisten katsoa itsensä\nvapautetuiksi kaikista ritarillisuuden vaatimuksista vihollisiaan\nkohtaan, ja sitä he todella olivatkin. Heillä ei siihen asti, kunnes\nheidän sallittaisiin esiintyä valtana vallan rinnalla entisten\nherrainsa kanssa neuvotellessaan, ollut muuta huomioon otettavaa kuin\nse päämäärä, johon he pyrkivät. Ja tässä tapauksessa he olivat tuon\npäämäärän saavuttaneet. Heiltä ei voinut pyytää enempää.\n\nJaguarin ensimmäisenä huolena hänen saatuaan linnan haltuunsa oli\ntoimittaa John Davis mukavaan ja hyvin tuuletettuun huoneeseen. Sitten\nhän lähetti muutamia miehiä lahdelmalle, jolta retkikunta oli tullut,\nnoutamaan salaliittolaisten sinne jättämiä vaatteita ja aseita.\n\nKaikkien niiden hommien aikana, jotka uusi majoittuminen ja tärkeä\nlinnoituksen tarkka tutkiminen teki sen valloittajille,\nteksasilaisille, välttämättömiksi, oli päivä täysin valjennut ja\naurinko noussut.\n\nRyhdyttyään kaikkiin tarpeellisiin varokeinoihin, jottei häntä\nvuorostaan yllätettäisi, tarttui Jaguari kaukoputkeen ja nousi linnan\nmuurin tasanteelle.\n\nSiltä kohdalta laajeni silmäin eteen ääretön maisema, ja katse liiteli\npitkin komeaa näköalaa. Toisella puolella olivat Teksasin töyryiset\nkentät, joita korkeat vuoret taivaanrannalla rajoittivat, toisella\npuolella meri suurenmoisessa ja salaperäisessä äärettömyydessään.\n\nSovitettuaan kaukoputkensa tähysteli Jaguari aluksi jokseenkin\nvälinpitämättömänä Galvestonin kaupunkia, joka alkoi herätä ja jonka\nkadut vähitellen täyttyivät ihmisistä, ja senjälkeen mannermaata Rio\nTrinidadin suulla, mikä seutu vielä oli jylhän yksinäistä.\n\nKääntyen sitten hän tähtäsi kiikarinsa merelle ja tarkkasi\nhuolellisesti taivaanrantaa.\n\nHuolettomasti istuen tykinlavetilla kiersi Lanzi maissisavuketta niin\nvakavana ja tosissaan kuin hän siinä tärkeässä toimessa tavallisesti\noli.\n\n\"Lanzi!\" huudahti Jaguari äkkiä ja kääntyi häneen päin.\n\n\"Häh?\" äännähti tämä kohottaen päätänsä, mutta muulla tavoin\nvaivautumatta.\n\n\"Tiedätkö, mihin joutui Meksikon lippu, jonka komentajan huoneesta\nlöysimme?\"\n\n\"En tosiaankaan!\"\n\n\"Sinun pitäisi heti ottaa siitä selvä, ystäväni, ja heti kun saat sen\nkäsiisi, tuot sen minulle.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\nMestitsi nousi ja lähti tasanteelta.\n\nSillä välin seisoi Jaguari nojautuneena muurin rintasuojaa vasten ja\nnäytti kovin innostuneelta.\n\nJuuri silloin alkoi tosiaankin korvetti ajaa risteilijää takaa, ja\nmolemmat laivat olivat vastikään näyttäytyneet kiitäen täysin purjein.\n\n\"Ohoh\", jupisi Jaguari, \"kuinkahan tuo päättynee? Priki on kovin hento\nja vähäväkinen miehittääkseen noin ison aluksen! Puh\", lisäsi hän\nmiettien, \"olemmehan mekin valloittaneet linnoituksen. Miksikä he eivät\nanastaisi korvettia?\"\n\n\"Siinä en näe mitään mahdotonta\", virkkoi ääni nuoren päällikön\nvierestä.\n\nJaguari kääntyi. Mestitsi oli hänen lähellään, rullaksi kierretty\nkangaslevy kainalossa.\n\n\"No, missä on lippu?\" kysyi Jaguari.\n\n\"Tässä!\"\n\n\"Nyt, ystäväni, menet vetämään lipun tuon tangon huippuun, mutta\njotteivät ystävämme käsittäisi tarkoituksiamme väärin on sinun\nkiinnitettävä tikari lipun yläpuolelle. Galvestonin asukkaat eivät sitä\nlisäystä huomaa, kun taas ystävämme, joille on tärkeää tarkoin seurata\ntapahtumia täällä, heti tajuavat sen merkityksen.\"\n\nLanzi pani saamansa käskyn täsmällisesti täytäntöön, ja viisi minuuttia\nmyöhemmin hulmusi Meksikon lippu, jonka yläpuolelle oli kiinnitetty\ntikari, majesteettisesti tangon huipusta.\n\nJaguari varmistui pian siitä, että hänen merkkinsä oli ymmärretty.\nSillä korvetin kiihkeästi ajamana lähestyi priki melkein pistoolin\nkantaman päähän linnoituksesta, sitten kääntyäkseen ja palatakseen\nulapalle. Niin se ei olisi menetellyt, jollei olisi ollut varma, että\nsillä ei ollut mitään pelättävää.\n\nSuurimman osan päivästä tarkkasi Jaguari perin mielenkiintoisesti\nlaivojen vimmattua kilpapurjehdusta ja katseli korkealta\ntähystyspaikaltaan kamppailun viimeisiä vaiheita.\n\nMutta kello kahden ajoissa iltapäivällä hän astui alas linnoituksen\nsisäosiin ja kehoitettuaan ystäviään mitä suurimpaan valppauteen hän\naseistausi, heitti zarapén hartioilleen ja lähti linnoituksesta.\n\nLanzi oli pitänyt huolta, että hevonen odotti häntä valmiina kallion\njuurella. Jaguari nousi satulaan, ja luotuaan silmänsä linnoitukseen\nhän kannusti ratsuaan ja poistui täyttä laukkaa.\n\nHän oli matkalla _Salto del Frayleen_, jonka hän edellisenä iltana ja\nennenkuin sieltä lähti yrittääkseen linnoituksen yllättämistä oli\nmäärännyt kohtauspaikakseen eversti don Juan Melendez de Gongoran\nkanssa.\n\nMeksikon rannikot ovat ehkä Uuden maailman leikellyimmät. Varsinkin\nTeksasin ranta on niin kummallisen rosoinen, että mielikuvitus turhaan\nyrittää aavistella, mitkä tapaukset tai mikä ammoisten aikojen\nmullistus ovat olleet kyllin voimakkaat luomaan nuo rohkeat pyällykset\nja uurtamaan nuo teräväsyrjäiset halkeamat sitä reunustaviin korkeihin\nrantakallioihin.\n\nVähän matkan päässä Galvestonista on merenrannikolla jokseenkin leveä\ntie, jonka oikulliset polvet melko pitkälti seuraavat rantakallioiden\nharjaa.\n\nTätä varsin vilkasliikkeistä tietä käyttävät tavallisesti muulinajajat\nja kaikenlaiset Meksikoon pyrkivät matkustajat. Kyllin leveänä ja\nmukavana saattoi sitä hyvällä syyllä pitää oivallisena maassa, jossa\nsuuret liikeväylät ovat -- tai ainakin olivat -- aivan tuntemattomia;\nsillä nykyään on Teksasissa leveitä ajoteitä ja laaja rautatieverkko.\nMutta eräällä kohdalla tuo mainitsemamme tie äkkiä katkee. Kuin\njättiläissapelin iskulla halkaistuna kallio paljastaa ammottavan, lähes\nkolmen metrin levyisen ja enemmän kuin kaksisataa metriä syvän aukon.\n\nKuilun pohjalla murtuvat aallot alituisesti suurella vimmalla ja\naikaansaaden kumean, yksitoikkoisen kohinan.\n\nHalkeaman toisella puolella alkaa tie uudestaan entistä ehompana.\n\nEuroopassa, jossa hallitus lakkaamatta puuhaa kulkuneuvojen\nparantamisessa, olisi tuo keskeytys helposti korjattu sillan\nrakentamisella kuilun yli äyräältä äyräälle; mutta Amerikassa ei ole\nniin laita. Hallituksilla on muuta tehtävää kuin ajatella yleisön etua.\nEnsiksikin täytyy niiden kiskoa mahdollisimman paljon rahaa\nveronmaksajilta ja sitten on niiden puolustauduttava kapinoita ja\nkunnianhimoisia pyrkimyksiä vastaan, jotka alati vaanivat niitä\nkukistaakseen. Siitä johtuu, että kaikki menee miten menee ja jokainen\nsuoriutuu vaikeuksista omalla tavallaan. Onneksi osaavat hevoset ja\nmuuli ihmisiä viisaampina sen itsesäilytysvaiston avulla, jonka Jumala\non niille antanut, korvata tämän huolimattomuuden.\n\nEi mikään ole niin omituista katsella kuin tuon halkeaman poikki\nkulkeva muulijono.\n\nNämä eläimet saapuvat hiljakseen, kurottavat kaulansa, tutkivat\ntannerta joka askeleella ja haistelevat, osoittaen mitä suurimman\nlevottomuuden merkkejä. Päästyään halkeaman reunalle ne jäykistävät\netukoipensa, notkistavat takakoipiaan ja huohottavat heiluttaen päätään\noikealle ja vasemmalle. Sitten ne yhtäkkiä ottavat vauhtia, hyppäävät\nja putoavat toiselle reunalle tanakasti ja suorina neljälle jalalleen,\nmilloinkaan harhautumatta.\n\nOn vain välttämätöntä tällaisessa tilanteessa, että niillä ratsastava\nihminen luopuu kokonaan omasta tahdostaan ja jättäytyy täydellisesti\nniiden pettämättömän vaiston varaan. Jos hän yrittää niitä ohjata, on\nkaikki hukassa: ratsastaja ja ratsu vierähtävät auttamattomasti\nkuiluun, jonka pohjalle molemmat saapuvat palasiksi ruhjoutuneina.\n\nRotkolle annetun nimen _Salto del Frayle_ eli \"Munkin loikkaus\"\nalkuperästä kertoo paikallinen taru seuraavaa:\n\nSanotaan -- itse emme väitä mitään emmekä tahdo millään tavoin mennä\ntakuuseen legendan todenperäisyydestä, -- että muutamia vuosia\nsenjälkeen, kun espanjalaiset olivat Teksasiin vakinaisesti asettuneet,\noli fransiskaanimunkki, luostarinsa _padre guardian_ eli priori,\nsyytettynä rippityttärensä, erään nuoren tytön viettelemisestä, päässyt\npujahtamaan häntä etsimään lähetettyjen poliisien käsistä ja lähti\npakenemaan seudun yli. Melkoisen pitkälti juostuaan ja sotilaiden\nhätyyttämänä, jotka olivat raivoissaan, kun eivät voineet häntä\ntavoittaa, hän saapui halkeaman partaalle. Luoden silmäyksen kuiluun\nnäki poloinen munkki olevansa hukassa. Sitten hän antoi sielunsa\nautuaan suojeluspyhimyksensä huostaan, kutsui taivasta viattomuutensa\ntodistajaksi ja heittäytyi päättäväisesti kuilun toista äyrästä kohti.\nSotilaat, jotka sillä hetkellä saapuivat, näkivät silloin selvästi\nkahden enkelin kannattelevan munkkia käsivarsillaan ja laskevan hänet\nhellävaroen ja turvallisesti taemmalle äyräälle.\n\nTietysti lankesivat sotilaat polvilleen ja rukoilivat pyhän miehen\nsiunausta, jonka viattomuudesta olivat nähneet eittämättömän\ntodistuksen. Tämä palasi heidän luokseen kasvot säteilevinä, siunasi\nheitä hartaasti ja hävisi sitten sointuvan musiikin kaikuessa\nkultareunaiseen purppurapilveen.\n\nNäin kertoivat sotamiehet retkestään kaupunkiin palattuansa. Puhuivatko\nhe totta vai valehtelivatko, sitä ei koskaan ole saatu selville. Varmaa\nvain on, että sen erän perästä ei munkista mitään kuultu.\n\nKansa, joka aina rakastaa ihmeellistä, uskoi tarinan mitä\ntäydellisimmin, ja sitten järjestettiin joka vuosi kulkue, johon\nmeilläkin kerran oli kunnia ottaa osaa ja joka jokaisena kunnon priorin\nihmeellisen hyppäyksen vuosipäivänä suurin juhlamenoin ja kaikilta\nTeksasin kulmilta kerääntyneen suunnattoman ihmisjoukon paisuttamana\nvaeltaa El Salto del Fraylelle.\n\nMitä ajattelemmekin kertomuksen todenperäisyydestä, varmaa ainakin on,\nettä paikkaa nimitetään \"Munkin loikkaukseksi\" ja että Jaguari siellä\noli lupautunut kohtaamaan eversti don Juan Melendez de Gongoran.\n\nAurinko oli laskenut melkein taivaanrannan tasalle hetkellä, jolloin\nnuori mies saapui rotkolle. Hän silmäili ympärilleen; tie oli autio.\nSilloin hän astui satulasta, kytki hevosensa ja ojentausi nurmelle\nodottamaan.\n\nHän oli siinä loikonut noin neljännestunnin, kun nopean juoksun töminä\nalkoi kuulua hänen korviinsa. Hän nousi katsomaan. Pian hän näki\nratsastajan ilmestyvän tienmutkasta. Se ratsastaja oli eversti.\n\nEhtiessään Jaguarin luo hän tervehti tätä ja hyppäsi maahan.\n\n\"Suokaa anteeksi, ystäväni\", virkkoi hän, \"että olen antanut teidän\nodottaa. Mutta täältä Galvestoniin on pitkä matka, ja te tovereinenne\ntuotatte meille niin paljon puuhaa, että _vive Dios_, meille ei jää\nhetkeäkään vapaata aikaa!\"\n\nNuori mies hymyili hienosti.\n\n\"Suon teille kernaasti anteeksi, eversti\", sanoi hän. \"Oletteko ehkä\ntaaskin kuullut pahoja uutisia?\"\n\n\"En pahoja enkä hyviä, mutta tosiaan varsin ikäviä. On kuulemma\nmuodostettu sissiosasto, jonka päälliköksi teitä kovin epäillään ja\njoka tällä hetkellä ryöstää maata pitkin ja poikin.\"\n\n\"Ettekö tiedä mitään muuta?\"\n\n\"En tätä nykyä.\"\n\n\"No, ennenkuin eroamme, eversti, kerron minä teille uutisen, joka,\nellen pety, teitä kovin surettaa.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, ystäväni? Selittäkäähän!\"\n\n\"Ei tällä haavaa. Emme ole täällä pohtiaksemme politiikkaa, vaan\najatellaksemme omia asioitamme. Noudattakaamme järjestystä; ainahan\nehdimme politiikkaan palata.\"\n\n\"Totta kyllä! Mutta sanokaahan minulle vain sananen.\"\n\n\"Mikä?\"\n\n\"Onko kerrottavanne uutinen todellakin vakava?\"\n\nJaguari rypisti kulmiaan ja polki hillityn rajusti jalallaan tannerta.\n\n\"Erittäin vakava!\" virkkoi hän.\n\nOltiin kotvan aikaa vaiti.\n\nVihdoin nuori mies lähestyi everstiä ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Don Juan\", sanoi hän hellällä äänellä, \"kuunnelkaa minua hetkinen.\"\n\n\"Puhukaa, ystäväni.\"\n\n\"Don Juan\", jatkoi toinen, \"miksi tahdotte itsepäisesti taistella\nmenetetyn asian puolesta? Miksi vuodatatte jaloa vertanne sortovallan\npalveluksessa? Teksas pyrkii vapauteen ja se pääsee vapaaksi! Laskekaa\nriveissänne palvelevat kykenevät miehet. Paria, ehkä kolmeakin\nlukuunottamatta, ette voi mainita ainoatakaan. Sillä alati järkyttäväin\nvallankumousten uuvuttavalla Meksikolla ei ole käytettävänään kylliksi\nmiehiä eikä kylliksi rahaa ryhtyäkseen tarmokkaaseen hyökkäyssotaan.\nMeksikon nimikin on Teksasissa vihattu. Kaikilta tahoilta nousee kansa\nteitä vastaan alati yltyvän vuoksen lailla, joka murtaa kaikki padot.\nTeitä ahdistetaan kaikilta puolin. Ennenkuin kuukausi on kulunut, on\narmeijanne häpeällisesti karkoitettu meidän alueeltamme. Miettikää,\nystäväni, vielä on siihen aikaa. Työntäkää miekkanne tuppeen ja\nsallikaa kohtalon päättää työnsä.\"\n\n\"Kuunnelkaa minua vuorostanne, ystäväni\", vastasi eversti surullisella\näänellä. \"Sen, mitä minulle sanoitte, minä tiedän yhtä hyvin kuin\ntekin. Olen jo kauan tuntenut maan vapisevan jalkojemme alla ja\naavistanut, että vallankumous meidät ennenpitkää nielee. Minulla ei\nsiis ole mitään harhakuvitteluja meitä odottavasta kohtalosta. Mutta\nminä olen sotilas, ystäväni, ja olen vannonut. Se vala on minun\npidettävä hinnalla millä tahansa. Älkää myöskään unohtako, että minä\nolen meksikolainen. Minun täytyy siis katsella tätä kysymystä aivan\ntoiselta näkökannalta kuin teidän. Sitäpaitsi\", lisäsi hän hilpeyttä\nteeskennellen, \"eivät asiat vielä ole niin pitkällä kuin te luulette.\nOlette tosin vallanneet muutamia kyliä, mutta kaupungit ovat vielä\nmeidän hallussamme ja me olemme meren herroina. Te viritätte\nvoitonvirren liian aikaisin. Meksikon vallankumous on vasta kapinan\nasteella. Myöhemmin, kun kumouksellisilla on hallussaan linnoitettu\nkaupunki ja kun sen hallitus on muodostettu, saamme nähdä, mitä meidän\non tehtävä. Mutta nykyisin ei asema suinkaan ole toivoton, ystäväni. Te\nette ole niin pitkällä kuin luulottelette.\"\n\n\"Ken tietää!\" vastasi Jaguari epämääräisellä äänensävyllä, joka teki\neverstin miettiväiseksi. \"Katsoin velvollisuudekseni haastaa teille,\nystäväni, antaa teille epäitsekkään neuvon. Jollette halua sitä\nnoudattaa, on sen hylkääminen omassa vallassanne, veli.\"\n\n\"Teette väärin närkästyessänne. Minun sanoissani ei voi olla teille\nmitään loukkaavaa. Minulla ei suinkaan ollut aikomusta teitä kiusoittaa\näskeisellä puheellani. Mutta ajatelkaahan itsenne hetkiseksi minun\nasemaani. Jos olisin tehnyt teille ne ehdotukset, jotka te teitte\nminulle, niin mitä olisitte vastannut?\"\n\n\"Olisin kieltäytynyt, _vive Dios_!\" huudahti nuori mies kiihkeästi.\n\nEversti alkoi nauraa.\n\n\"Ka niin, olen menetellyt aivan kuin te itse olisitte menetellyt. Mitä\npahaa te siinä näette?\"\n\n\"Se on totta! Olette oikeassa, ja minä olen hupsu! Suokaa minulle\nanteeksi, ystäväni. Olemmehan muuten sopineet siitä, että valtiolliset\nkysymykset eivät koskaan saa meitä eroittaa. Palatkaamme siis asiaan,\njonka vuoksi olemme tälle kohtaukselle saapuneet ja joka\nmieskohtaisesti on meille paljon tärkeämpi, ja antakaamme\nmeksikolaisten ja teksasilaisten sillä välin järjestellä asioitaan\nparhaansa mukaan.\"\n\nJonkun minuutin oli eversti Melendez tähystellyt merelle ja kuunteli\nvain jokseenkin hajamielisenä kumppaninsa sanoja.\n\n\"Mutta mitä!\" virkahti hän äkkiä. \"Katsokaahan tuonne, ystäväni!\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Ettekö näe?\"\n\n\"Mitä te sitten näette?\"\n\n\"No, minä näen korvetti _Libertadin_, joka saapuu ankkuroimaan\nniemekkeen linnoituksen tulen alle, kuljettaen mukanaan rosvoprikiä,\njonka se kaikesta päättäen on rantavesillä kaapannut.\"\n\n\"Niinkö luulette?\" sanoi Jaguari ivallisesti.\n\n\"Katsokaa itse.\"\n\n\"Ystäväni, minä olen hieman pyhän Tuomaan kaltainen.\"\n\n\"Ja se merkitsee?\"\n\n\"Että niin kauan kuin en ole saanut täyttä varmuutta, minä uskon vain\njokseenkin heikosti silmieni todistusta.\"\n\nNämä sanat lausuttiin niin omituisella äänenpainolla, että eversti\nväkisinkin tunsi levottomuutta.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi hän.\n\n\"Vain sitä kuin sanoin\", vastasi Jaguari.\n\n\"Mutta ellen erehdy, luulen näkeväni hyvin selvästi Meksikon-lipun\nliehuvan nurinpäin käännettyjen Teksasin värien yläpuolella.\"\n\n\"Niinhän se liehuu\", vastasi Jaguari kylmästi. \"Mutta mitä se\ntodistaa?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Oletteko siis niin perehtymätön meriasioihin, ettette tiedä, kuinka\nmenetellään, kun on käyty taistelu laivan kannella?\"\n\n\"Suokaa anteeksi, ystäväni, minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta pidän\nmyöskin mahdollisena, että näkemämme on vain sotajuonta ja että\nprikillä korvetin vallattuaan saattaa olla etua päinvastaisen\nuskottelemisesta.\"\n\n\"Hoho\", nauroi eversti, \"tuo on toki liiallista optimismia! Jättäkäämme\npriki ja korvetti ja palatkaamme asiaamme.\"\n\n\"Se lienee tosiaan parasta, sillä jos keskustelu vielä jonkun aikaa\njatkuu siihen suuntaan, johon se on kääntynyt, niin lopuksi emme enää\nollenkaan ymmärtäisi toisiamme.\"\n\nTällä välin oli aurinko mennyt mailleen ja täysi yö tullut. Miehet\nastuivat lähemmäksi hevosiaan, joiden ohjakset he pistivät kainaloonsa\nestääkseen ratsujaan loittonemasta, ja alkoivat kuin yhteisestä\nsopimuksesta hiljalleen kävellä toistensa vieressä Rio Trinidadiin\npäin.\n\nYö oli kirkas, taivasta kirjavoivat lukemattomat loistavat tähdet, ja\nilma oli äärettömän kuulakka. Se oli sanalla sanoen niitä\namerikkalaisia öitä, jotka ovat niin täynnä kirpeitä tuoksuja ja\nviehkeän haaveellisuuden tuntua.\n\nLauhkean iltayön päihdyttävä tenho vaikutti väkisinkin näihin nuoriin\nmiehiin. Mietteisiinsä vaipuneena ei kumpikaan halunnut uudestaan\naloittaa keskustelua, jonka katkera sana oli äkkiä keskeyttänyt.\n\nHe olivat siten jo astuneet jokseenkin kauan, kun saapuivat\ntienmutkaan, jossa heidän seuraamansa polku haarautui useammalle\ntaholle.\n\nHe pysähtyivät.\n\n\"Tässä on meidän erottava, don Juan\", virkkoi Jaguari, \"koska me\nluullakseni emme käy samaa tietä.\"\n\n\"Se on ikävä kyllä totta, ystävä\", virkkoi eversti hiljaa. \"Olisin\nhyvin iloinen, jos voisin alati nähdä teidät vieressäni!\"\n\n\"Kiitos, ystävä! Mutta sehän on mahdotonta. Käyttäkäämme siis\nhyväksemme niitä muutamia silmänräpäyksiä, jotka meillä vielä on aikaa\nyhdessäoloon. No niin, mitä olette tehnyt?\"\n\n\"Ah, en mitään! Sotilas on sotakurin orja. Varsinkin sodan aikana on\nmahdotonta poistua osastostaan, enkä siis ole voinut hankkia mitään\ntietoja. Entä te, onko teillä ollut parempi menestys?\"\n\n\"En vielä rohkene sitä väittää, muta toivon kuitenkin. Lujamielen\npitäisi vielä tänä yönä täydentää eräitä tietoja, jotka olen onnistunut\nhankkimaan.\"\n\n\"Onko Lujamieli täällä?\"\n\n\"Hän saapui juuri eilen, mutta minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta\nhäntä tavata.\"\n\n\"Luulette siis?\" virkkoi eversti vilkkaasti.\n\n\"Kah, olen saanut tietää seuraavaa. Huomatkaa, että minä en mitään\nvakuuta; olen tällä hetkellä vain huhujen kaikuna, joissa ehkä on\nperää, mutta jotka voivat olla valheellisiakin.\"\n\n\"Samantekevä, mutta puhukaa, ystäväni, taivaan nimessä!\"\n\n\"On kulunut noin puolitoista kuukautta siitä, kun vakoilijani minulle\nilmoitti, että seudulle oli saapunut mies, nuori tyttö mukanaan. Tuo\nmies osti vähäpätöisen, tästä kymmenkunnan kilometrin päässä, melkein\nmeren rannalla sijaitsevan ranchon. Hän maksoi ostoksensa käteisellä\nrahalla, sulkeutui taloonsa nuoren tytön kanssa, eikä sen koommin\nkukaan ole heitä nähnyt. Mies on niin sanoakseni muurautunut majaansa,\njohon ei päästetä ketään. Mutta onko tuo mies Valkoinen Nylkijä ja onko\nneitonen Carmela, sitä ei kukaan tiedä, enkä minä rohkenisi sitä\nvakuuttaa. Useita kertoja olen hiiviskellyt tuon salaperäisen henkilön\nasumuksen ympärillä näkemättä hänestä vilahdustakaan. Ikkunat ja ovet\novat alati suljettuina, mitään ei kuulu ulkosalle siitä, mitä\nkummallisessa talossa tapahtuu, joka jo yksinäisen asemansakin vuoksi\non jossakin määrin turvattu uteliailta katseilta. Siinä se, mitä\nminulla on teille kerrottavana. Ehkä huomenna tiedän asiasta enemmän.\"\n\n\"Ei\", vastasi don Juan unelmoiden, \"tuo mies ei voi olla Valkoinen\nNylkijä, ja mahdotonta on, että neitonen olisi Carmela.\"\n\n\"Mikä saa teidät sellaista otaksumaan?\"\n\n\"Juuri se salaperäisyys, johon mainitsemamme henkilö verhoutuu.\nValkoinen Nylkijä, älkää sitä unohtako, on mies, jolle erämaan\nkulkurielämällä on liian suuri tenho, jotta hän alistuisi noin\neristäytymään. Ja miksi hän sen olisi tehnytkään? Neitosta\nvarjellakseenko? Mutta doña Carmela ei ole hento ja arka, kaupunkien\nmyrkyllisen ilman näivetyttämä, tahdoton ja voimaton lapsonen. Hän on\nreipas ja urhea tyttö, rohkeasydäminen, päättäväinen ja jäntevä\nkäsivarsiltaan, joka ei milloinkaan olisi tuolla tavoin suostunut\ntaivuttamaan päätään ikeen alle. Uskokaa minua: väkevinkin mies on\nvarsin heikko kohdatessaan naisen, joka päättäväisesti sanoo hänelle:\n'ei!' Juuri siksi, että nainen tavallisesti ajattelee vain yhtä asiaa\nkerrallaan, on hän meitä paljon etevämpi ja pääsee melkein aina\npäämääräänsä. Ja miksikä Valkoinen Nylkijä, jolla oli käytettävissään\nerämaan tuhannet tuntemattomat lymypaikat kätkeäkseen vankinsa kaikkien\nsilmiltä, sitten olisi ilman otaksuttavaa syytä vetäytynyt kaupungin\nliepeille, väkirikkaaseen seutuun, jossa ei voinut toivoa välttävänsä\nepäluuloja ja olevansa herättämättä huomiota? Ei, minusta on ilmeistä,\nettä te erehdytte.\"\n\n\"Kenties olette oikeassa. Mutta velvollisuuteni on ottaa selvä tästä\nasiasta, ja sen minä teen.\"\n\n\"Tietysti. Siinä menettelette viisaasti. Tunnustan teille, että hyvin\nkernaasti seuraisin teitä retkellenne, jos se olisi minulle\nmahdollista. Sillä vaikka tuo mies, kuten minusta näyttää, ei olekaan\nValkoinen Nylkijä, on luultavaa, että salaperäisyyteen, jolla hän\nitseään ympäröi, on kätkettynä rikos, ja että retkenne, jollei siitä\nolekaan odottamaanne tulosta, toki johtaa nuoren tytön vapauttamiseen\ninhoittavasta orjuudesta.\"\n\n\"Kuka tietää?\"\n\n\"Vain yksi henkilö olisi minun käsittääkseni voinut niiden lukuisain\nsuhteiden avulla, joita hänellä on intiaanien kanssa, auttaa teidät\nhänen jäljilleen, jonka niin onnettomasti olemme menettäneet.\"\n\n\"Ketä tarkoitatte?\"\n\n\"Uskollista Sydäntä.\"\n\n\"Se on totta. Intiaanit ovat hänet kasvattaneet, eräs heidän heimonsa\non hänet ottanut jäsenekseen. Paremmin kuin kukaan muu olisi hän\nkyennyt meille hankkimaan tietoja.\"\n\n\"Miksi ette ole kääntynyt hänen puoleensa?\"\n\n\"Hyvin yksinkertaisesta syystä. Mezquiten haciendan valtauksen jälkeen\njätti Uskollinen Sydän meidät heti seuraavana päivänä lähteäkseen\nheimonsa luo, jonne tärkeät asiat häntä kutsuivat.\"\n\n\"Sepä ikävää\", virkkoi eversti haaveillen. \"En tiedä mistä syystä olen\ntullut vakaumukseen, että tuo metsästäjä, jonka kuitenkin tunnen varsin\nvaillinaisesti, koska olen haastellut hänen kanssaan ainoastaan yhden\nkerran ja silloinkin vain korkeintaan kymmenen minuutin ajan, -- niin,\nen tiedä, miksi olen varma siitä, että hän voisi olla meille\nerinomaisen hyödyllinen onnettoman Carmelan etsimisessä.\"\n\n\"Ehkä olette oikeassa, eversti. Kuten teille sanoin, pitäisi minun\ntänä yönä tavata Lujamieli. Meillä on vakava neuvottelu. Etsintämme\ntulos on hänelle yhtä mielenkiintoinen kuin meillekin tai ehkä\nmielenkiintoisempikin. Hän on tavattoman älykäs mies ja tuntee erämaan\nperin pohjin. Kohtapa kuulen, mitä hän sanoo.\"\n\n\"Koettakaa kaikin mokomin, ystäväni, pyydän, saada aikaan varmoja\nsuhteita Uskollisen Sydämen kanssa.\"\n\n\"Sitä en lyö laimin. Muuten täytyneekin Lujamielen hänet kohdata.\"\n\n\"Luultavasti. Sitäpaitsi voin nyt puhua teille avoimesti, ystäväni.\nAinoastaan kunniantunto on tähän asti pidättänyt minut paikallani.\nToivon saavani vapauteni jälleen ja odotan vain kunniallista\ntilaisuutta jättääkseni eronpyyntöni. En haluaisi hylätä asetovereitani\nvaarallisella hetkellä, mutta minä vannon kautta kunniani, rakas\nystävä, että sinä päivänä, kun olen vapaa, mikä päivä toivoakseni on\nlähellä, minä liityn teihin, ja silloin me joko löydämme Carmelan tai\nhukka minut perii!\"\n\nEversti lausui nämä sanat niin tulisesti ja kiihkeästi, että ne\nväkisinkin vapisuttivat hänen ystäväänsä ja herättivät hänen\nsydämessään pistävän mustasukkaisuuden tunteen. Mutta Jaguari kykeni\nkylliksi hallitsemaan itseään salatakseen liikutuksensa ja vastasi\ntyynellä äänellä:\n\n\"Suokoon Jumala, että se pian tapahtuisi, ystäväni! Mitäpä emme me\nyhdessä saisi aikaan!\"\n\n\"Aiotteko siis jo tänä yönä yrittää retkeä, josta minulle puhuitte?\"\ntiedusti eversti.\n\n\"En minä. Vaikka olen siinä kaiketi mukana, jätän ratkaisun toiselle\nhenkilölle.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Lujamieli sitä haluaa. Hän on Carmelan isä, ja minun on alistuttava\nhänen tahtoonsa.\"\n\n\"Aivan oikein, mutta milloin ja miten me toisemme taas tapaamme?\nMinulla on mitä suurin halu tietää, mitä tänään tapahtuu. Olkoon\nyrityksen tulos mikä tahansa, tahdon tietoja toimistanne.\nValitettavasti pelkään, että uusi kohtaus kävisi meille varsin\nvaikeaksi.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Hyväinen aika, ystäväni, tiedättehän sen yhtä hyvin kuin minäkin!\nTeidän ja kenraali Rubion välillä tehty aselepo päättyy tänä iltana.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ette kaiketikaan aio saapua uudelleen Galvestoniin?\"\n\n\"En tällä hetkellä; mutta ennen pitkää toivon sinne palaavani.\"\n\n\"Älkäämme jättäytykö otaksumien varaan. Pettymisen vaara olisi liian\nsuuri.\"\n\nJaguari alkoi nauraa.\n\n\"Olette aivan oikeassa\", sanoi hän. \"Kuitenkin on tärkeää, että\ntapaisimme toisemme vuorokauden kuluttua, eikö totta?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Jollen minä voi saapua Galvestoniin, niin voinettehan te sieltä\nlähteä?\"\n\n\"Voin kyllä.\"\n\n\"No, sitten on asia perin helppo järjestää. Minä ilmoitan teille\npaikan, jossa minut varmasti tapaatte.\"\n\n\"Olkaa varuillanne, ystäväni, olkaa järkevä! En salaa teiltä, että\nkenraali on raivoissaan siihen ansaan joutumisesta, jonka hänelle niin\ntaitavasti virititte, ja että hän tekee kaiken voitavansa saadakseen\nteidät kiinni.\"\n\n\"Sen kyllä otan laskelmiini, mutta olkaa huoleti, se ei hänelle\nonnistu.\"\n\n\"Sitä toivon, ystäväni, mutta varoitan teitä olemasta liian\nluottavainen.\"\n\n\"Haastanpa hänet tulemaan minua tavoittamaan paikasta, jossa olen\nennenkuin tunti on kulunut ja jossa minulla on onni teidät ottaa\nvastaan, jos suvaitsette käydä siellä minua tapaamassa.\"\n\n\"Ja mikä se etuoikeutettu paikka on?\"\n\n\"Niemekkeen linnoitus, ystäväni.\"\n\n\"Häh!\" virkkoi eversti pysähtyen äkkiä ja katsahtaen häntä kasvoihin.\n\"Te laskette varmaankin leikkiä?\"\n\n\"En laisinkaan, ystävä kulta.\"\n\n\"Mitä! Ottaisitteko te minut vastaan niemekkeen linnoituksessa?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Mutta sehän on mahdotonta.\"\n\n\"Miksikä mahdotonta?\"\n\n\"Johan te olette hullu, ystäväni.\"\n\n\"Ajatelkaahan, että niemekkeen linnoitus on jo kaksitoista tuntia ollut\nminun hallussani\", keskeytti Jaguari kylmästi. \"Minä valtasin sen\nyllätyksellä viime yönä!\"\n\n\"Oh\", äännähti eversti hämmästyneenä.\n\n\"Enkö teille sanonut, että minulla oli tärkeitä uutisia teille\nkerrottavana\", jatkoi nuori mies. \"Haluatteko nyi kuulla toisen?\"\n\n\"Toisen!\" matki eversti kummastuneena. \"Ja mikä se toinen olisi? Sen\njälkeen, mitä juuri kuulin, voin odottaa kaikkea.\"\n\n\"Toinen uutinen on se, että risteilijäpriki valtasi _Libertadin_, jonka\nkanssa se auringon laskussa ankkuroi linnoituksen tulen alle.\"\n\nTämän odottamattoman paljastuksen kuullessaan eversti horjui kuin\npäihtynyt. Hän oli kalpea kuin ruumis ja suonenvedontapainen liike\npuistatti hänen jäseniään.\n\n\"Voi, voi!\" valitti hän tukahtuneella äänellä.\n\nJaguaria liikutti tämä syvästi todellinen ja viiltävä tuska.\n\n\"Ah, ystäväni\", virkkoi hän lempeällä äänellä, \"sodan arpa!\"\n\n\"Oi, Galveston, Galveston\", huudahti eversti epätoivoissaan,\n\"Galveston! Ja kenraali oli vannonut, ettei sitä koskaan luovuttaisi.\"\n\nHetkisen äänettömyyden perästä eversti nousi satulaan.\n\n\"Sallikaa minun lähteä\", virkkoi hän, \"minun on heti ilmoitettava tämä\nkamala uutinen kenraalille.\"\n\n\"Menkää, ystäväni\", vastasi Jaguari hartaasti. \"Muistakaa vain, että\ntapaatte minut niemekkeen linnoituksessa.\"\n\n\"Me olemme kirottuja!\" huudahti eversti järkkyneenä; ja iskien\nkannuksensa hevosensa kylkiin, niin että se hirnahti tuskasta, hän ajoi\ntäyttä laukkaa pois.\n\n-- Poloinen ystävä! -- jupisi Jaguari surumielisesti, seuraten häntä\nsilmillään. -- Tuo uutinen sai hänet aivan suunniltaan!\n\nNäine mietteineen nousi nuori mies satulaan ja alkoi ajatuksiinsa\nvaipuneena ratsastaa linnoitusta kohti, jonne saapui puoli tuntia\nmyöhemmin.\n\n\n\n\nXXIV\n\nMaihinnousu\n\n\nAnkkuripaikalle saavuttua oli kapteeni Johnson, hetkisen juteltuaan\nkahdenkesken El Alférezin kanssa, käskenyt tuoda komentaja Rodriguezin\nupseereineen luokseen.\n\nHuolimatta kohteliaisuudesta ja hyväntahtoisuudesta, jota merisissit\nolivat hänelle osoittaneet, ei komentaja voinut antaa heille anteeksi\ntapaa, jolla olivat hänen laivansa vallanneet. Hän oli alakuloinen, ja\nkaikkiin hänelle tehtyihin kysymyksiin hän oli tähän asti vastannut\nvain ylimielisellä äänettömyydellä tai halveksivilla hymähdyksillä.\n\nKun korvetin päällystö oli kerääntynyt kapteenin hyttiin, nousi tämä ja\ntervehti kohteliaasti meksikolaisia upseereja.\n\n\"Hyvät herrat!\" sanoi hän, \"näette, että olen epätoivoissani\ntapahtumasta. Olisin tahtonut heti päästää teidät vapauteen, mutta kun\npäällikkönne nimenomaan kieltäytyy sitoutumasta olemaan vuoden ajan\nesiintymättä meitä vastaan, jonka kieltäymyksen syitä minä pidän\narvossa, täytyy minun suureksi mielipahakseni pitää teidät vankeina\nainakin toistaiseksi. Vakuutan muuten, hyvät herrat, että teitä\nkohdellaan herrasmiehinä ja että kaikki annetaan käytettäväksenne, mikä\nvoi lieventää ehkä liian surullista tilapäistä vankeuttanne.\"\n\nUpseerit ja komentaja itsekin kumarsivat kiitokseksi.\n\nKapteeni jatkoi:\n\n\"Kaikki, mikä teille kuuluu, on viety veneeseen, jonka käskin varustaa\nteidän maihinviemistänne varten. Ette siis menetä mitään\nyksityisomaisuudestanne. Jos sodalla onkin kauheita vaatimuksia, olen\nkoettanut tehdä kaiken voitavani säästääkseni teidät sen katkerimmista\nkokemuksista. Jollei mikään pidätä teitä täällä, olkaa hyvät ja\nvalmistautukaa lähtemään.\"\n\n\"Olisiko epähienoa kysyä teiltä, kapteeni, minne olette käskenyt meidät\nviedä?\" kysyi komentaja Rodriguez.\n\n\"Ei laisinkaan, komentaja\", vastasi kapteeni; \"teidät saatetaan\nniemekkeen linnoitukseen, jonka piiri on vankilananne, kunnes toisin\nmäärätään.\"\n\n\"Mitä\", huudahti vanha merikarhu kummastuneena, \"niemekkeen\nlinnoitukseen!\"\n\n\"Niin\", vastasi kapteeni hymyillen, \"jonka muutamat ystävistäni\nvaltasivat sillä välin kun minulla oli kunnia kaapata teidän kaunis\nkorvettinne, komentaja.\"\n\nKapteeni olisi vielä kauan voinut puhua samassa äänilajissa.\n\nKuulemastaan ällistyneenä ei vanha upseeri kyennyt harsimaan kahta\najatusta yhteen.\n\nVihdoin hänen päänsä nuokahti alakuloisesti rinnalle, ja viitaten\nupseerejaan seuraamaan hän nousi kannelle.\n\nKymmenmiehinen vene keinui laivan oikealla puolella nuoraportaiden\nkohdalla.\n\nYhä äänettömänä astui komentaja siihen. Hänen upseerinsa noudattivat\nhänen esimerkkiänsä.\n\n\"Soutakaa!\" käski Alférez, joka istui perää pitämässä.\n\nVene lähti laivan luota ja katosi pian näkyvistä. Vielä muutaman\nminuutin ajan kuultiin mereen putoavien airojen poljennollista\nloiskinaa; sitten kaikki vähitellen hiljeni.\n\nKapteeni oli katsellut vankiensa lähtöä. Kun vene oli hävinnyt pimeään,\nkäski hän mestari Lovelia nostamaan ankkurin ja kääntämään keulan\nulapalle päin, minkä jälkeen hän meni takaisin hyttiinsä.\n\nSiellä odotti häntä mies.\n\nSe oli Lujamieli, tiikerinsurmaaja, vanha kanadalainen metsästäjä.\n\n\"No?\" virkkoi metsästäjä.\n\n\"He ovat lähteneet, Jumalan kiitos\", vastasi kapteeni istuutuen.\n\n\"Olemme siis vapaat?\"\n\n\"Aivan.\"\n\n\"Milloin laskemme maihin?\"\n\n\"Jo tänä yönä. Mutta ovatko tiedonantonne varmat?\"\n\n\"Kyllä niin luulen.\"\n\n\"Kah, pian saamme tietää, kuinka asianlaita on!\"\n\n\"Suokoon Jumala, että onnistumme!\"\n\n\"Toivokaa. Luuletteko, että rannikkoa vartioidaan?\"\n\n\"Sitä pelkään. Laivanne liikkeistä on tietenkin ilmoitettu pitkin\nrannikkoa.\"\n\n\"Tiedättekö, onko meksikolaisilla, paitsi kaappaamaamme korvettia,\nvielä muita vartiolaivoja rantavesillä?\"\n\n\"Luulen heillä olevan kolme muuta, mutta _Libertadia_ heikompaa.\"\n\n\"Hitto soikoon! Sitten täytyy menetellä varovaisesti. Mutta\nantautukaamme Jumalan haltuun. Tapahtukoon mitä tahansa, minä en hylkää\nonnettomuudessa teidänlaistanne vanhaa ystävää. Meillä on vielä kolme\ntuntia. Yrittäkää hiukan nukkua, sillä tästä tulee kaiketikin ankara\nurakka.\"\n\nLujamieli hymyili tälle kehoitukselle, mutta tehdäkseen mieliksi\nystävälleen, joka jo oli oikaissut itsensä riippumattoon nukkuakseen,\nhän kääriytyi zarapéhensa, painautui istuimensa selkänojaa vasten ja\nsulki silmänsä.\n\nYö, joka iltapuolella oli ollut hyvin kaunis ja kirkas, oli äkkiä\nkäynyt synkäksi ja myrskyiseksi. Mustat, sähköiset pilvet hunnuttivat\ntaivaan toiselta rannalta toiselle. Vihuri mylvi kumeasti köysistössä,\nsäestäen aaltojen alituista loiskinaa laivan kylkiä vasten.\n\nPriki liikkui raskaasti melkein vastatuuleen ilman muita purjeita kuin\nmärssypurjeet kaksin reivein, keulapurje ja halkaisija.\n\nHetkellä, jolloin ruorimies heläytti soittokellolla kaksi\nkaksoislyöntiä, jotka merkitsivät kymmentä, ilmestyivät kapteeni\nJohnson ja Lujamieli kannelle.\n\nKapteeni oli puettuna paksuun siniverkaiseen päällysviittaan. Hänen\nvyötäisillään oli nahkavyö, johon oli pistetty sapeli, kaksi pistoolia\nja kirves. Hartioille heitettynä oli hänellä vaippa, ja leveälierinen\nhuopahattu peitti kokonaan hänen kasvonsa.\n\nKanadalainen taas oli metsästäjän puvussa, vaikka hän asianhaarat\nhuomioonottaen oli lisännyt parin pistooleja tavalliseen\naseistukseensa.\n\nKapteenin käsky oli pantu täytäntöön niin tunnollisen tarkasti kuin\nluutnantti Lovelille oli ominaista kaikissa palvelusasioissa.\n\nEntrauskoukut olivat pingoitettuina rimojen päissä ja purjeköydet\nsidotut kuin taistelua varten.\n\nLaivan oikealla puolella köysitikkaiden kohdalla keinui vene\nkolminekymmenine hampaisiin asti aseistettuine miehineen, jotka\nistuivat tuhdoillaan airot koholla ja valmiina mereen laskettaviksi. Ne\nolivat hankaimien kohdalta päällystetyt villalla, jotta veneen\nliikkumisesta syntynyt melu mahdollisimman paljon vaimentuisi ja\nmeksikolaisten valppaus vältettäisiin.\n\n\"Hyvä on, lapseni\", virkkoi kapteeni luotuaan tyytyväisen silmäyksen\nnäihin valmisteluihin; \"lähtekäämme! Tähystähän toki tarkkaan, isä!\"\nlisäsi hän kääntyen Loveliin. \"Jos emme kello neljältä aamulla,\nherätystoitotuksen aikaan, ole palanneet laivaan, anna laskea ulapalle,\nmeistä enempää välittämättä. Olisi näet hyödytöntä meitä kauemmin\nodottaa, koska silloin olisimme joutuneet meksikolaisten vangeiksi ja\npitempi oleskelu tällä rannikolla saattaisi laivan turvallisuuden\nvaaraan. Näkemiin ja rohkeutta vain! Minä toivon, että onnistumme.\"\n\nPuristettuaan ystävällisesti vanhan merikarhun kättä hän astui\nveneeseen, istahti sinne jo edeltäpäin asettuneen Lujamielen viereen,\ntarttui peräsimen ohjaustankoon ja sanoi hiljaa:\n\n\"Antakaa liikkua....\"\n\nSiitä käskystä irroitettiin veneen kiinnitysköysi, airot painuivat\npehmeästi mereen ja vene lähti laivan äärestä. Kun se oli kadonnut\nsumuun, riensi mestari Lovel juoksujalkaa prikin perään ja kumartui\nulospäin:\n\n\"Oletko sinä siellä?\" kysyi hän.\n\n\"Olen\", vastasi tukahdutettu ääni.\n\n\"Ole valmis\", kehoitti Lovel ja kääntyen häntä seuranneen vanhan\nmerimiehen puoleen hän lisäsi: \"Tiedät määräykseni, Will. Minä luotan\nsinuun, ja uskon sinulle laivan.\"\n\n\"Olkaa huoletta, luutnantti\", vastasi merimies, \"voitte pelotta\nsujuttaa vetoköyttänne, minä avaan sillaikaa takaluukun.\"\n\n\"Sovittu! Ota miehet veneeseen, ota kaksin verroin!\"\n\nNelisenkymmentä merimiestä, jotka samoin kuin aikaisemmin lähteneetkin,\nolivat hyvin aseistettuja, laskeutui toinen toisensa perästä\nköydenpätkää myöten, joka riippui ulos reunuspienasta, ja asettui\ntoiseen veneeseen, jonka Lovel oli käskenyt salavihkaa varata valmiiksi\nja jota hän itse ryhtyi komentamaan.\n\nHän irroitutti sen heti ja käänsi keulan kapteenin veneen suuntaan,\njonka hän osapuilleen tiesi, toistellen tuontuostakin soutajilleen,\nheitä uutteruuteen kehoittaakseen:\n\n\"Ponnistakaa, pojat...! Ponnistakaahan pikkuisen...!\" Ja hän lisäsi\nveitikkamaisesti hymyillen ja pureskellen hyvin isoa tupakkamälliään:\n\"Enpä minä sallikaan poikaseni joutua noiden meksikolaisten rosvojen\nraadeltavaksi! Ne ovat perin luihua väkeä, ne kaimaanit...!\"\n\nLaivaltaan lähdettyään käänsi kapteeni, sitten kun oli jättänyt\nvasemmalleen pienen kalastajakauppalan, veneensä keulan mereen pistävää\nmaankärkeä kohti, missä hän kaiketikin aikoi turvallisesti laskea\nmaihin.\n\nSoudettuaan lähes kolme neljännestuntia he näkivät tumman juovan\nheikosti piirtyvän taivaanrannalle veneen edessä.\n\nKapteeni viittasi miehiään hetkiseksi lepäämään airoillaan ja tarttuen\nyökiikariin tarkkasi huolellisesti rannikon kerrostumia.\n\nSitten hän parin, kolmen minuutin perästä työnsi kämmenellään\nkaukoputken lasit kokoon ja käski soutaa.\n\nÄkkiä särähti aluksen köli hiekkaa vasten.\n\nOltiin päästy maihin.\n\nNopealla silmäyksellä tutkittuaan ympäristöä miehistö hyppäsi rannalle,\njättäen veneen vartijaksi vain yhden miehen, joka heti työnsi sen\nvesille, jottei vihollinen sitä kaappaisi.\n\nKaikki oli tyyntä ja juhlallinen hiljaisuus vallitsi tällä rannikolla,\njoka näytti autiolta.\n\nKun kapteeni oli varmistunut siitä, ettei ainakaan toistaiseksi ollut\nmitään pelättävää, käski hän miestensä kätkeytyä rannan kallioiden\ntaakse ja kääntyi Lujamielen puoleen lausuen:\n\n\"Nyt alkaa teidän tehtävänne, vanha metsästäjä.\"\n\n\"Hyvä!\" vastasi toinen yhdellä ainoalla sanalla.\n\nHän jätti lymypaikkansa ja läksi tiedustelulle, pistooli toisessa\nkädessä ja toisessa kirves, pysähtyen ajoittain katsellakseen\nympärilleen ja kuunnellakseen tuhansia ääniä, jotka öisin ilman\ntajuttavaa syytä häiritsevät hiljaisuutta, kenenkään aavistamatta,\nmistä ne tulevat tai mikä ne synnyttää.\n\nEhdittyään noin sadan metrin päähän paikasta, jolla maihinnousu oli\ntapahtunut, pysähtyi metsästäjä ja alkoi hiljaa viheltää kanadalaisen\nlaulun ensimmäisiä säkeitä. Vihellys vastasi hänen omaansa ja täydensi\nsäveleen, jonka hän oli tahallaan keskeyttänyt.\n\nKuului askeleita ja mies tuli näkyviin.\n\nSe mies oli neekeri Quoniam.\n\n\"Tässä olen\", virkkoi hän, \"missä ovat miehesi?\"\n\n\"Kätkeytyneinä muutaman askeleen päähän kallioiden taakse.\"\n\n\"Ilmoita heille! Emme saa hukata hetkeäkään.\"\n\nLujamieli löi kahdesti kämmeniinsä. Minuuttia myöhemmin oli kapteeni\nmerimiehineen yhtynyt heihin.\n\n\"No, missä on henkilö, jota vapauttamaan olemme saapuneet?\" kysyi\nkapteeni.\n\n\"Talossa kolmen kilometrin päässä täältä. Minä opastan teidät sinne.\"\n\nSeurasi hetkisen äänettömyys.\n\nKapteeni katseli neekerin jalomuotoista vartaloa, hänen rehellisiä ja\navoilmeisiä kasvojaan, hänen mustia, säteileviä silmiään, joista loisti\nrohkeus ja vilpittömyys. Hän kysyi itseltään, saattoiko tuollainen mies\nolla kavaltaja.\n\nQuoniam näkyi arvaavan hänen ajatuksensa, sillä hän virkkoi, laskien\nhartaasti kätensä kanadalaisen olalle:\n\n\"Jos minulla olisi ollut aikomus teitä pettää, olisin sen jo tehnyt...\nLuottakaa minuun, kapteeni. Minä saan elämästäni kiittää Lujamieltä,\nolen melkein nähnyt syntyvän sen nuoren tytön, jonka tahdotte pelastaa.\nYstävyyteni ja kiitollisuuteni ovat uskollisuuteni takeena.\nLähtekäämme!\"\n\nJa pitemmittä puheitta hän asettui joukon etunenään. Se seurasi hänen\njälkiään ontolla, syvälle kahden kukkulan väliin uurretulla tiellä,\njoka pian hävisi rotkoonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄsken kertomaimme seikkain tapahtuessa rannikolla istui kaksi henkilöä,\nmies ja nainen, vaatimattomasti, vaikka silti mukavasti sisustetussa\nsalissa keskustellen, ja heidän kiivastuksesta hehkuvista kasvoistaan\npäättäen se keskustelu oli mitä myrskyisin.\n\nNe kaksi henkilöä olivat Carmela ja Valkoinen Nylkijä. Carmela oli\npuoliksi makaavassa asennossa riippumatossa kalpeana ja kärsivänä.\nHänen piirteensä olivat väsyneet, ja hänen punoittavat silmänsä\ntodistivat, että hän oli itkenyt.\n\nUhkeassa meksikolaisessa talonpojan puvussa harppoi Valkoinen Nylkijä\nedestakaisin, pureskellen harmaita viiksiään ja kumautellen\nkiukkuisesti lattiaa raskailla hopeakannuksillaan.\n\n\"Ole varuillasi, Carmela!\" lausui hän pysähtyen äkkiä nuoren neidon\neteen. \"Sinä tiedät, että minä murran vastustajani. Viimeisen kerran\nkysyn sinulta: tahdotko vai etkö tahdo ilmoittaa minulle syytä näihin\nalituisiin kieltoihisi?\"\n\n\"Mitäpä hyötyä sen ilmoittamisesta?\" vastasi neitonen surullisella\näänellä. \"Te ette minua ymmärtäisi.\"\n\n\"Oih, tuo nainen tekee minut hulluksi!\" huudahti mies puristaen kätensä\nnyrkkiin.\n\n\"Mitä minä sitten olenkaan tehnyt?\" virkkoi Carmela kummastusta\nteeskennellen.\n\n\"Et mitään, et mitään\", jupisi toinen aloittaen jälleen kiihtyneen\nkävelynsä. Sitten hän hetkisen perästä palasi nuorta tyttöä kohti ja\nvirkkoi: \"Kaipa sinä minua sitten kovin vihaat?\"\n\nCarmela kohautti olkapäitään mitään vastaamatta ja käänsi päänsä pois.\n\n\"Puhu toki!\" ärjäisi mies tarttuen neitosta käsivarteen ja puristaen\nsitä rajusti jäntevässä kädessään.\n\nCarmela riuhtaisihe irti hänen puristuksestaan ja virkkoi katkerasti:\n\n\"Luulin, että te, senjälkeen kun olitte lähtenyt lännen preirieiltä,\ntyydyitte kiduttamaan uhrejanne vain orjillanne, itse alentumatta\npyövelin virkaan.\"\n\n\"Hää\", huudahti vanhus raivoissaan.\n\n\"Kah\", jatkoi tyttö, \"tämä ilveily väsyttää minua. Paras tehdä siitä\nloppu. Nyt tunnen teidät liian hyvin ollakseni tietämätön, että te ette\nepäröitse ryhtyä minua kohtaan inhoittaviin törkeyksiin, jollen halua\nalistua tahtoonne. Koska sitä vaaditte, niin lausun teille\npeittelemättä mielipiteeni.\"\n\nKohoten aivan suoraksi ja luoden mieheen kirkkaan ja uhmaavan katseen\nhän jatkoi lujalla ja syvästi korostetulla äänellä:\n\n\"Te kysytte minulta, vihaanko teitä. En, minä en vihaa teitä. Minä\nhalveksin teitä!\"\n\n\"Vaiti, onneton!\"\n\n\"Te itse käskitte minun puhua, enkä minä vaikene, ennenkuin olen teille\nkaikki sanonut! Niin, minä halveksin teitä, koska sensijaan että\npitäisitte kunniassa tyttöä, jonka olette halpamaisesti ryöstänyt hänen\nomaisiltaan ja ystäviltään, kiusaatte häntä ja olette ruvennut hänen\npyövelikseen! Minä halveksin teitä, koska olette sieluton mies, vanhus,\njonka tytär minä voisin olla, ja koska ette häpeä ehdottaa minulle\njollakin epäjalolla verukkeella, koska minä muka muistutan erästä\nnaista, jonka kaiketikin olette tappanut, että teitä rakastaisin.\"\n\n\"Carmela!\"\n\n\"Ja minä halveksin teitä myöskin siksi, että olette villipeto, jolla\nkaikista inhimillisistä tunteista on ainoastaan yksi, murhanhimo!\nNiillehän ei mikään ole pyhää, ja jos minä olisin kyllin hullu\nsuostumaan siihen, mitä minulta vaaditte, tappaisitte te minut\nepätoivoon musertamalla sydämeni ikäänkuin huviksenne!\"\n\n\"Ole varuillasi, Carmela!\" huudahti mies raivoissaan, astuen tyttöä\nkohti.\n\n\"Uhkauksia!\" jatkoi tämä kaikuvalla äänellä. \"Ka, enkö tiedä, että\nkaikki jo on valmistettu rangaistustani varten? Kutsukaa orjanne,\nisäntäni, käskekää kiduttaa minua! Mutta tietäkää, etten koskaan, en\nkoskaan, kuuletteko, en koskaan suostu teitä tottelemaan. Minä en ole\nniin hylättynä kuin mielellänne luulottelette; minulla on ystäviä,\njoita rakastan ja jotka vuorostaan rakastavat minua. Pitäkää kiirettä!\nJollette minua tänään tapa, niin huomenna kenties vapaudun.\"\n\n\"Jo, jo riittää\", sanoi Valkoinen Nylkijä matalalla ja epäselvällä\näänellä, \"moinen röyhkeys ei jää rankaisematta! Ah, sinä luotat\nystäviisi, hupsu tyttö! Mutta ne ovat kaukana\", lisäsi hän katkerasti\nnauraen. \"Täällä olemme turvallisessa paikassa, ja minä kykenen,\nkuuletko, minä kykenen taivuttamaan sinut tahtoni alle.\"\n\n\"Ette koskaan!\" huudahti neitonen kiihtyneenä.\n\nJa syöksyen miestä kohti hän pysähtyi melkein häntä koskettaen ja\nlisäsi:\n\n\"Minä uhmaan teitä, viheliäinen roisto, joka uhkaatte naista!\"\n\n\"Tänne!\" huusi Valkoinen Nylkijä karjahtaen kuin tiikeri.\n\nÄkkiä rämähti ikkuna auki, ja Lujamieli tuli näkyviin.\n\n\"Te kutsuitte minua luullakseni, señor!\" virkkoi hän tyynellä äänellä\nja hyppäsi saliin, kävellen esille varmoin ja täsmällisin askelin.\n\n\"Isä, isä\", huudahti tyttörukka heittäytyen onnellisena hänen syliinsä,\n\"vihdoinkin olet tullut!\"\n\nPerin hämmästyneenä ja säikähtyneenä metsästäjän äkillisestä\nilmestymisestä Valkoinen Nylkijä vilkui säikähtyneenä ympärilleen,\nvoimatta palauttaa kylmäverisyyttänsä.\n\nVastattuaan rakkaasti nuoren neitosen lämpimään tervehdykseen\nkanadalainen laski hänet hellävaroen riippumattoon ja kääntyi Valkoista\nNylkijää kohti, joka vihdoin alkoi tointua.\n\n\"Pyydän anteeksi, señor\", virkkoi hän täysin tyynesti, \"etten ole\nedeltäpäin ilmoittanut vierailustani. Mutta tiedättehän, että välimme\novat kireähköt, ja koska on luultavaa, ettette olisi minua ottanut\nvastaan, jos olisin teille kirjoittanut, niin olen mieluummin toiminut\nomin päin.\"\n\n\"Mitä te, señor, oikeastaan minusta tahdotte?\" sanoi Nylkijä\nkuivakiskoisesti.\n\n\"Sallinette minun huomauttaa, señor\", vastasi Lujamieli yhä samalla\ntyynellä äänellä, \"että tuo kysymys kuulostaa teidän suustanne\nvähintäänkin omituiselta. Tahdonhan vain viedä takaisin tyttäreni,\njonka te minulta ryöstitte.\"\n\n\"Tyttärenne?\" virkkoi toinen ivallisesti.\n\n\"Niin, tyttäreni, señor.\"\n\n\"Voisitteko minulle todistaa, että tämä nuori neitonen todella on\ntyttärenne?\"\n\n\"Häh, mitä sillä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan, että doña Carmela ei ole teidän tyttärenä sen paremmin kuin\nminun, että kummallakin on siis häneen yhtä suuri oikeus ja että minun\nei ole pakko häntä luovuttaa enempää kuin teillä on oikeutta häntä\nvaatia.\"\n\n\"Tuo on hyvin kiusoittavaa\", virkkoi metsästäjä salasisuisesti.\n\n\"Eikö olekin?\" sanoi Valkoinen Nylkijä.\n\nLujamieli hymyili ivallisesti.\n\n\"Luulen teidän kummallisesti erehtyneen, señor\", lausui hän yhä\ntyynenä.\n\n\"Häh!\"\n\n\"Kuunnelkaa minua muutama minuutti. Minä en häiritse teitä pitkillä\npuheilla, koska hetkenne varmaan ovat kalliita. Minä olen vain poloinen\nmetsästäjä, señor, enkä tunne maailman tapoja ja sivistyneitten\nsaivarteluja. Kuitenkin uskon, että henkilö, joka ottaa hoivaansa\nlapsen kätkyestä, pitää siitä huolta ja kasvattaa sitä koskaan\nuupumattomalla rakkaudella ja hellyydellä, on paljon enemmän hänen\nisänsä kuin se, joka annettuaan sille elämän sen hylkää, siitä enempää\nvälittämättä. Sillä tavalla minä käsitän isyyden, señor. Kenties\nerehdyn, mutta kun minun ei tarvitse totella teidän käskyjänne eikä\nottaa teiltä vastaan opetusta, menettelen kummassakin tapauksessa\nniinkuin hyväksi näen, olkoon se teille mieluista tai ei. Tule, rakas\nCarmela! Olemme viipyneet täällä jo liiankin kauan.\"\n\nNeitonen hypähti pystyyn ja riensi metsästäjän viereen.\n\n\"Hetkinen, señor!\" huudahti Nylkijä. \"Olette löytänyt tien tähän\ntaloon, mutta te ette tiedä, kuinka täältä päästään ulos!\"\n\nJa ottaen kaksi pistoolia pöydältä hän ojensi niiden piiput\nkanadalaista kohti huutaen:\n\n\"Apuun, apuun!\"\n\nSilmää räpäyttämättä oli Lujamieli nostanut kiväärinsä olalleen.\n\n\"Olisin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sen paluutien\", virkkoi\nhän levollisesti.\n\nKymmenkunta orjaa ja meksikolaista sotamiestä hyökkäsi meluten saliin.\n\n\"Hahaa\", ilkkui Nylkijä, \"nyt luulen teidän olevan vallassani, vanha\ntiikerinsurmaaja.\"\n\n\"Hohoo, ei vielä!\" kuului ivallinen ääni.\n\nSillä hetkellä ryntäsi kapteeni merimiehineen sisään samasta ikkunasta\nkuin kanadalainenkin oli tullut, syöksyen saliin kuin tuulenpyörre ja\nkirkuen peloittavasti.\n\nSyntyi kuvaamaton temmellys ja sekamelska. Valot sammuivat, ja orjat,\njotka enimmäkseen olivat aseettomia eivätkä tienneet, kuinka suuren\nvihollisjoukon kanssa olivat tekemisissä, alkoivat paeta joka\nsuunnalle. Nylkijän kuljettivat pakenevat mukanaan, ja hän hävisi\nheidän kanssaan.\n\nTeksasilaiset käyttivät hyväkseen vihollistensa hämminkiä poistuakseen\ntalosta ja lähteäkseen paluumatkalle.\n\n\"Isä\", huudahti neitonen, \"tiesinhän minä, että sinä tulisit!\"\n\n\"Oi\", vastasi metsästäjä sanomattoman onnellisena, \"vihdoinkin olen\nsaanut sinut takaisin!\"\n\n\"Rientäkäämme, rientäkäämme!\" kehoitti kapteeni. \"Hetkisen päästä\nhyökkää kenties ylivoimainen joukko kimppuumme.\"\n\nHänen käskystään ottivat merimiehet nuoren naisen keskelleen ja\nalkoivat juoksujalkaa rientää rannikkoa kohti. Kuultiin kaukaa rumpujen\npärinää ja torvien toitotusta, joilla kutsuttiin miehiä aseisiin.\n\nTaivaanrannalla kuvastuivat jo lukuisain sotilaitten varjot. He\njuoksivat sinne päin ilmeisesti aikoen katkaista paluutien\nteksasilaisilta.\n\nLäähättäen ja hengästyneinä juoksivat nämä yhä. Rannikko alkoi\nhäämöittää heidän silmiinsä. Muutaman askeleen perästä he sen\nsaavuttaisivat.\n\nYhtäkkiä karkasi Valkoisen Nylkijän johtama joukko heidän kimppuunsa\nkirkuen: \"Tappakaa, tappakaa teksasilaiset! Tappakaa, surmatkaa!\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" huudahti Carmela lyyhistyen maahan ja ristien hartaasti\nkätensä. \"Hyvä Jumala, hylkäätkö sinä meidät?\"\n\n\"Lapset\", virkkoi kapteeni kääntyen merimiestensä puoleen, \"nyt ei ole\nenää kysymys voittamisesta, vaan kuolemisesta!\"\n\n\"Kuolkaamme, kapteeni!\" vastasivat merimiehet yhdestä suusta, kääntyen\nmeksikolaisia kohti.\n\n\"Isä\", virkkoi nuori tyttö, \"sallitko minun joutua elävänä tuon\ntiikerin käsiin?\"\n\n\"En\", vastasi Lujamieli painaen suudelman hänen kalpeaan otsaansa.\n\"Kas, tässä on tikarini, lapsi!\"\n\n\"Kiitos\", sanoi tyttö tarttuen siihen riemusta säteilevin silmin; \"no\nnyt tiedän voivani kuolla vapaana!\"\n\nJotteivät joutuisi saarroksiin, olivat teksasilaiset asettuneet selin\nkallioon ja odottivat pistimet ojossa hyökkäystä.\n\n\"Antautukaa, koirat!\" huusi Nylkijä ylenkatseellisesti.\n\n\"Oho\", vastasi kapteeni, \"tehän olette hullu, señor! Antautuvatko\nmeidänlaisemme miehet milloinkaan?\"\n\n\"Eteenpäin!\" kirkaisi Nylkijä.\n\nMeksikolaiset hyökkäsivät sanomattoman raivokkaasti vihollisiaan\nvastaan.\n\nSilloin alkoi sankarillinen taistelu, jättiläiskamppailu, sanoi\nkuvailematon kolmensadan miehen ottelu kolmeakymmentä vastaan. Se oli\nkauheaa, säälimätöntä teurastusta, jossa kukaan ei pyytänyt armoa ja\njossa teksasilaiset varmoina, että he kaikki kaatuisivat, eivät\nmielineet lannistua, ennenkuin hautaantuisivat vihollisen ruumiskasojen\nalle.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua, jotka tuntuivat vuosisadalta, oli\nteksasilaisista enää vain kaksitoista pystyssä. Kahdeksantoista oli\nkaatunut! Kapteeni, Lujamieli, Quoniam ja yhdeksän matruusia vain oli\njäljellä, tehden ihmeitä urhoollisuudessa.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti Nylkijä hypäten esille Carmelaan tarttuakseen.\n\n\"Ei vielä!\" sanoi Lujamieli tähdäten häneen kirveeniskun. Nylkijä\nväisti iskun, heittäytyen sivulle ja vastasi machetellansa.\n\nLujamieli lysähti polvilleen. Hänen reitensä oli lävistetty.\n\n\"Oi\", huudahti hän epätoivoissaan, \"hukassa, hyvä Jumala, hän on\nhukassa!\"\n\nCarmela käsitti, ettei enää ollut toivoa. Painaen silloin tikarin\nrintaansa vasten hän huudahti Nylkijälle:\n\n\"Vielä askel, ja minä vaivun kuolleena jalkojenne eteen!\"\n\nVastoin tahtoaankin tämä peto säikähtyneenä päättäväisyydestä, jonka\nnäki säkenöivän tytön silmistä, epäröi tuokion mutta palauttaen melkein\nheti kaiken hurjuutensa huusi hän sitten:\n\n\"Eipä väliä, kunhan vain et kuulu kellekään!\"\n\nJa hän hyökkäsi tyttöä kohti hurjasti ulvoen. Säikähtyneenä tytärtään\nuhkaavasta välittömästä vaarasta keräsi metsästäjä viimeiset voimansa,\nkömpi yli-inhimillisellä ponnistuksella jaloilleen ja seisoi uhkaavana\nvihollisensa edessä.\n\nMiehet vaihtoivat peloittavan katseen ja karkasivat toisiaan kohti.\n\nPuolikuolleena kauhusta virui Carmela molempien vihollisten välillä.\nHänen ruumiinsa oli esteenä, jonka yli he eivät tohtineet astua, mutta\njonka yläpuolella heidän miekkansa tanssivat, ja niiden terät\nkalskahtelivat kaameasti toisiinsa.\n\nOnnettomuudekseen ei haavastaan heikontunut Lujamieli masentumattomasta\nuljuudestaan huolimatta voinut kauan kestää tässä vimmatussa ottelussa,\nvaan ainoastaan joillakuilla minuuteilla viivyttää kamalaa\nloppuratkaisua, jota mieli estää. Sen hän itsekin käsitti, vaikka\nkäyttelikin macheteansa harvinaisen taitavasti eikä sallinut\nvastustajalleen hengähdysaikaa, ja hän loi levottoman katseen\nympärilleen. Quoniam taisteli hänen vieressään leijonan rohkeudella.\n\n\"Ystävä\", huudahti Lujamieli sydäntäsärkevällä äänellä, \"pelasta hänet\nsen nimessä, mikä sinulle on kalleinta! Pelasta Carmela!\"\n\n\"Entä sinä?\" sanoi neekeri.\n\n\"Hm, mitäpä minusta väliä, kunhan vain hän pääsee tuon hirviön kynsistä\nja tulee onnelliseksi!\" virkkoi metsästäjä ylevästi.\n\nQuoniam epäröi silmänräpäyksen. Kaipauksen ja murheen tunne synkistytti\nhänen ilmeensä. Mutta metsästäjän luodessa häneen vielä viimeisen,\nepätoivoa ilmaisevan, kuvailemattoman katseen hän päätti totella ja\nlaskien alas verta valuvan, vartta myöten punoittavan kirveensä hän\nkumartui neitosen puoleen.\n\nMutta tämä suoristausi äkkiä ja hypähti kuin naarasleijona.\n\n\"Jätä minut, jätä minut!\" huusi hän houraillen. \"Minun tähteni hän\nkuolee, enkä minä tahdo häntä hylätä!\"\n\nJa tyttö asettui päättäväisesti isänsä viereen.\n\nHeidän vimmatun kamppailunsa esineen liikahtaessa oli kumpikin miehistä\nastahtanut taaksepäin laskien machetensa kärjen maahan.\n\nMutta aselepoa ei kestänyt kauan, sillä lyhyen tovin päästä he\npalasivat kuin yhteisestä sopimuksesta toisiaan kohti. Silloin\nteksasilaiset ja meksikolaiset ryhtyivät kamppailuun uudella raivolla,\nja taistelu yltyi entistään kauheammaksi.\n\n\n\n\nXXV\n\nEteenpäin\n\n\nSillä välin soudatti luutnantti Lovel tarmokkaasti venettään ehtiäkseen\npian rannikolle. Mutta niin hartaasti kuin hän koetti matkaa\nkiirehtääkin, ei hänen ollut mahdollista saapua rannikolle niin pian\nkuin olisi tahtonut. Koska hän ei tuntenut rantavyöhykettä, niin\ntörmäsi tuo ikäänkuin umpimähkään liikkuva vene useita kertoja\nsalakareja vastaan, mikä tuotti melkoista ajanhukkaa, kun täytyi monet\nkerrat muuttaa suuntaa. Niinpä heidän vihdoin maihin päästyänsä olikin\nkapteeni jo kauan sitten astunut aluksestaan.\n\nVanha merimies käski pitää omansa ja kapteenin veneen rannalla\nvieretysten, jotta voisi niitä tarpeen tullen käyttää. Hän hyppäsi\nhietikolle miestensä seuraamana, ja sitten alettiin varovaisesti\ntyöntyä sisämaahan päin.\n\nTuskin olivat he umpimähkään edenneet muutaman askeleen, kun heidän\nkorvansa eroittivat hurjan paon töminää ja he näkivät mainitsemaltamme\nontolta tieltä sekamelskassa ja suuri joukko meksikolaisia sotamiehiä\nkintereillään syöksyvän esille merimiesten, jotka olivat seuranneet\nkapteenia hänen retkellään.\n\nVanha Lovel ei joutunut ymmälle tässä arveluttavassa tilanteessa.\nSensijaan että olisi hyökännyt joukkoon, hän asettui miehineen\nväijyksiin peerupuita ja mahonkeja kasvavan metsikön taakse, joka\nkohosi jonkun matkan päässä, ja varustautui hyvin kylmäverisesti\ntekemään eksytysrynnäkön toveriensa eduksi, kun otollinen hetki olisi\ntullut.\n\nSelkä kalliota vasten, kymmenen askeleen päässä merestä taistelivat\nteksasilaiset epätoivoisesti suunnatonta ylivoimaa vastaan. Vielä\nminuutti ja kaikki olisi ollut lopussa, he olisivat kaikki kaatuneet;\nmutta silloin kajahti äkkiä meksikolaisten takaa valtava huuto:\n\"_Eteenpäin! Texas y libertad_!\" Sitä seurannut kauhea melu ja murhaava\nyhteislaukaus aivan läheltä ammuttuna saivat aikaan säikähdystä ja\nsekasortoa heidän riveissään.\n\nMestari Lovel oli tehnyt eksytysrynnäkkönsä pelastaakseen kapteeninsa\ntai, kuten hän lapsellisen hartaassa kiintymyksessään sanoi,\nottopoikansa.\n\nMeksikolaiset, jotka jo olivat pitäneet itseään voittajina, pelästyivät\ntästä odottamattomasta hyökkäyksestä, joka suoritettiin niin rivakasti,\nettä he luulivat kimppuunsa karanneen melkoisen joukko-osaston Jaguarin\njohtamia peloittavia sissejä, joilla amerikkalaisen sotaväen riveissä\njo oli tavaton maine.\n\nUskoen teksasilaisten astuneen maihin suurin joukoin ja teeskennelleen\nperäytymistä vain vietelläkseen heidät sitä varmemmin ansaan\nmeksikolaiset peräytyivät vuorostaan, ja vihdoin heidät valtasi\nsellainen pakokauhu, että heidän upseeriensa ei onnistunut sitä\nhillitä. Miehet hajaantuivat ja alkoivat juosta joka suunnalle,\nheittäen aseensa maahan.\n\nRohkaistuneina tuon ikäänkuin salliman lähettämän vanhan merimiehen\ntulosta ja kapteeninsa äänen kiihoittamina ponnistivat teksasilaiset\nentistä enemmän.\n\nLujamieli kietaisi nenäliinan reiteensä ja alkoi Quoniamin tukemana,\njoka taistelun ajalla ei ollut tuumaakaan väistynyt hänen vierestään,\nperäytyä aluksia kohti laahaten Carmelaa mukanaan ja kapteenin ja hänen\nurheiden merimiestensä saattamana. Kuin saarrettu leijona kääntyivät\nnämä joka hetki kirvein ja pistimin meksikolaisia kohti, joita heidän\nupseerinsa olivat vihdoin onnistuneet keräämään, mutta jotka eivät\nkuitenkaan tohtineet liian läheltä ahdistaa tuimia vastustajiaan, kun\njo taistelun alusta asti olivat oppineet heitä pitämään arvossa ja siis\npelkäämään. Alati otellen pääsivät merimiehet vihdoin rannalle,\nvalmiiksi varattujen veneiden luo.\n\nKapteeni Johnson käski sijoittaa haavoitetut isoveneeseen ja nousten\nLujamielen, Quoniamin ja terveiden miesten kanssa toiseen alukseen\nhänen onnistui päästä rannasta, veneen hinatessa sairasvenettä\nperässään.\n\nTämä rohkea pako vihollisen tulen alla suoritettiin ihmeellisen\ntäsmällisesti ja taitavasti. Osa veneen miehistöä ammuskeli rantaa\nreunustavia meksikolaisia, toisten soutaessa tarmokkaasti prikiä kohti.\n\nPian häipyi rannikko sumuun, vihollisen huudot alkoivat kuulua\nepäselvästi, laukaukset taukosivat, sieltä täältä rannikolta välkkyvät,\nliikkuvat valot sammuivat toinen toisensa perään, ja kaikki vaipui\njälleen äänettömyyteen.\n\n\"Ah\", sanoi kapteeni helpotuksesta huoahtaen ja ojentaen kätensä\nmestari Lovelille, \"ilman sinua, isä, olisimme joutuneet hukkaan!\"\n\n\"_By god_!\" vastasi vanha merikarhu nauraa röhöttäen ja hieroen\niloisesti käsiään. \"Kyllä minä aavistinkin sinun jotakin hullutusta\nhautovan, kun esiinnyit minua kohtaan niin salaperäisenä. Niinpä\nmenettelinkin sen mukaan.\"\n\nKapteeni vastasi vanhan toverinsa sanoihin vain uudella ystävällisellä\nkädenpuristuksella.\n\nKädet ristissä ja silmät kohotettuina taivasta kohti rukoili Carmela\nhartaasti, kiittäen Jumalaa ihmeellisestä vapautuksestaan.\n\n\"Kah, tässä on hän, jonka pelastimme\", sanoi Lujamieli, \"teitä minun on\nkiittäminen siitä, että jälleen löysin tyttäreni, enkä sitä koskaan\nunohda, kapteeni!\"\n\n\"Mitäpä siitä, vanha metsästäjä\", vastasi kapteeni nauraen, \"minähän\nvain pidin teille antamani lupauksen. Enkö ollut vannonut auttavani\nteitä oman henkenikin uhalla?\"\n\n\"Ja vähällä olit menettää pelipanoksesi\", huomautti mestari Lovel.\n\"Tämän jälkeen\", lisäsi hän muuttaen sirosti sävyään, \"minä hyvin\nkäsitän, vaikken sellaisia asioita juuri ymmärräkään, että tuollaisen\nkauniin korvetin valtaaminen on hengenvaarallista leikkiä, _by God_!\"\n\nTämä sukkeluus palautti merimiesten leikillisyyden, jonka heidän\nkokemansa vakavat tapahtumat olivat tilapäisesti haihduttaneet.\n\n\"Olemme kai todellakin välttäneet vaaran, isä?\" kysyi nuori tyttö\nvavahtaen pelosta, jota ei kyennyt salaamaan.\n\n\"Kyllä, lapseni, rauhoitu\", vastasi metsästäjä; \"nyt olemme turvassa.\"\n\nJuuri sillä hetkellä alkoivat merimiehet, ikäänkuin säestääkseen\nkanadalaisen sanoja tai ehkä pikemminkin ilkkuakseen vihollisilleen,\njoiden käsistä olivat niin uljaasti vapautuneet, laulaa tuollaista\npoljennollista loilotusta, joilla tasoitetaan tahtia ja joiden sanat\njokainen airoja vetäessään kaiuttaa.\n\nEsitämme tässä tuon soutulaulun ensimmäiset säkeistöt, kääntäen ne\npikemmin näytteinä merirunoudesta kuin niiden todellisen arvon vuoksi.\n\nKäänneltyään suussaan useita kertoja tavattoman isoa tupakkamälliä,\njoka paisutti hänen oikeaa poskeaan, viittasi mestari Lovel aluksen\nmatruuseille ja alkoi ensimmäisenä laulaa käheällä äänellä\njälkisäveltä, johon kaikki hänen perässään kuorossa yhtyivät:\n\n    Näin soudetaan\n    nyt joutuisaan.\n    Vaikk' aallot lyö,\n    on helppo työ.\n\nTämä laulu, jota meren kohina ja tuulen suhina vaimentaen säestivät,\nliiteli aaltojen harjalla, avaruuteen haihtuessaan kajahdellen\nivallisesti rannikolle kerääntyneiden meksikolaisten korviin.\n\n\"No, pojat\", virkkoi mestari Lovel, \"koettakaahan nyt soutaa yhtaikaa!\"\nJa hän jatkoi:\n\n    Kapteeni sanoi: Kiinan maa\n    se kultaa meille suo,\n    jok' ainoo merten matruusi\n    sielt' aarteet kotiin tuo.\n\nJa koko miehistö toisti riemuiten loppusäveleen.\n\n\"Minun vuoroni!\" huudahti silloin kapteeni Johnson mielissään, kun näki\nmerimiesten niin pian palaavan tavanmukaiseen huolettomuuteensa, ja\nhaluten yhtyä heidän hilpeyteensä:\n\n    Luutnantti sanoi: Meksiko\n    on paratiisi maan,\n    siell' uljaat pojat halailla\n    saa kaunokaisiaan!\n\n\"_By God_!\" huudahti mestari Lovel, kun kuoro oli toistettu, \"se on\noikeaa merisissien laulua.\"\n\n    Matruusi sanoi: viiniä\n    ma vihollisten juon,\n    ma tappelen ja humallun,\n    muut riemut muille suon!\n\nTämä säkeistö tehosi paljon välittömämmin kuin edelliset.\nRohkaistuneena vilpittömistä suosionosoituksista merimiesten puolelta\naloitti mestari Lovel heti neljännen säkeistön.\n\n    Ja laivapoika hyräili:\n    on nainen uskoton,\n    kuin vaahto -- vielä hauraammat! --\n    ne vaimoin valat on.\n\nTäyttä kurkkua nauraen lauloivat soutajat voimakkaiden aironvetojensa\ntahdissa:\n\n    Näin soudetaan\n    nyt joutuisaan.\n    Vaikk' aallot lyö,\n    on helppo työ.\n\nTätä laulua, loputonta kuten kaikki merimiesten luikuttelut, olisi\nkaiketikin vielä kestänyt kauan, jollei kapteeni olisi käskevällä\nliikkeellä viitannut miehiä vaikenemaan.\n\n\"Uhkaako meitä joku uusi vaara?\" kysyi Lujamieli levottomana.\n\n\"Kenties!\" vastasi kapteeni, joka jo muutamia minuutteja oli kulmat\nrypyssä tähystellyt taivaanrantaa.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" huudahti metsästäjä.\n\n\"Katsokaa!\" vastasi kapteeni ojentaen käsivartensa aikaisemmin\nmainitsemaamme kalastajakylää kohti.\n\nLujamieli tarttui innokkaasti kaukoputkeen.\n\nTusinan verta isoja soutuveneitä, jotka olivat täynnä sotamiehiä, oli\nlähtemässä pienestä lahdelmasta ulappaa kohti.\n\nMerellä kävi kova aallokko, tuuli oli navakka, ja alus, joka oli\nsullottu liian täyteen väkeä ja jolla oli sairasvene hinattavanaan,\neteni vain verkalleen. Vaara, jonka he olivat luulleet välttäneensä,\nesiintyi uudessa muodossa, ja tällä kertaa todella peloittavin\nmittasuhtein, sillä meksikolaiset lähestyivät nopeasti ja pääsisivät\nennen pitkää pyssynkantaman päähän.\n\nPriki, jonka korkeat mastot he jo eroittivat, oli tosin vain\nkorkeintaan kahden solmunvälin päässä meksikolaisista veneistä, mutta\nsille jätetyt muutamat miehet eivät suinkaan riittäneet kaikkien niiden\nliikkeiden suorittamiseen, jotka olivat välttämättömät, jotta se voisi\nantaa venekunnilleen tehokasta apua. Asema kävi hetki hetkeltä\nvaarallisemmaksi. Kapteeni nousi:\n\n\"Lapset!\" virkkoi hän, \"heittäytyköön kymmenen parasta uimaria\njoukostanne mereen lähteäkseen minun kanssani laivaa noutamaan.\"\n\n\"Kapteeni\", huudahti metsästäjä, \"mitä aiotte tehdä?\"\n\n\"Pelastaa teidät\", vastasi hän koruttomasti ja valmistausi panemaan\nsuunnitelmansa täytäntöön.\n\n\"Ohoh\", sanoi mestari Lovel tuimasti, \"minä en salli sellaista\nhulluutta!\"\n\n\"Hiljaa, herraseni\", keskeytti kapteeni ankarasti, \"minä yksin komennan\nlaivallani.\"\n\n\"Mutta olettehan haavoitettu!\" intti luutnantti.\n\nKapteeni Johnson oli todellakin saanut kirveeniskun, joka oli syvältä\nviiltänyt hänen oikeaa olkapäätänsä.\n\n\"Hiljaa, sanon! Minä en salli huomautuksia!\"\n\nVanha merimies kumarsi päätänsä ja pyyhki salavihkaa kyyneleen.\n\nPuristettuaan metsästäjän kättä hyppäsi kapteeni kymmenen matruusinsa\nkanssa päättäväisesti mereen, ja he hävisivät pimeään.\n\nKuultuaan uudesta vaarasta Carmela oli menehtyneenä vaipunut aluksen\npohjalle.\n\nKurottaen päätänsä yritti mestari Lovel keksiä päällikköänsä. Suuria\nkyyneliä valui pitkin hänen ahavoituneita poskiaan, ja kaikki hänen\njäsenensä vavahtelivat suonenvedontapaisesti.\n\nMeksikolaiset lähenivät yhä enemmän. He olivat jo kyllin lähellä, jotta\nvoi helposti eroittaa heidän veneittensä lukumäärän, ja eräs\nkuunaripriki lähti paraikaa lahdenpoukamasta laskien täysin purjein,\nyhtyäkseen valtauslaivueeseen ja taatakseen hyökkäyksen menestyksen.\n\nSillä hetkellä kajahti ilman halki kaamea, epätoivoinen, kuolevan\nviimeistä korahdusta muistuttava äännähdys ja sai kauhusta hätkähtämään\nnämä miehet, joita mikään vaara ei voinut liikuttaa.\n\n\"Voi sitä onnetonta!\" huudahti Lujamieli nousten ja ilmeisesti aikoen\nhypätä mereen.\n\nLovel tarttui häntä vyöstä ja painoi hänet vastustelusta huolimatta\ntakaisin istualle.\n\n\"Mitä te aiottekaan?\" kysyi hän.\n\n\"Ka, maksanhan vain velkani kapteenille\", vastasi Lujamieli. \"Hän pani\nhenkensä alttiiksi minun tähteni, ja minä tahdon vuorostani panna\nalttiiksi omani hänet pelastaakseni.\"\n\n\"No, _by god_\", huudahti luutnantti, \"olettepa te mies! Mutta\nlevätkäähän nyt vain. Tämä asia ei koske teitä, minä otan sen\nhuolekseni.\"\n\nKapteeni oli arvostellut voimansa liian suuriksi. Tuskin oli hän\nvedessä, kun hänen haavansa tuotti hänelle sietämättömiä tuskia ja\nhänen käsivartensa turtui. Luonteenomaisella sitkeydellään hän oli\ntahtonut taistella kipua vastaan ja voittaa sen, mutta luonto oli ollut\nhänen tahtoaan ja tarmoaan voimakkaampi, hänen silmänsä olivat\nsumenneet, hänen liikkeensä olivat menettäneet tasapainonsa ja hän oli\ntuntenut joutuvansa aaltojen ajelemaksi.\n\nSilloin häneltä oli päässyt tuo haikea äärimmäisen hädän huudahdus,\njohon mestari Lovel oli vastannut rientämällä hänen avukseen.\n\nKymmenen minuuttia kului, kymmenen tuskallista ja levotonta minuuttia,\njoiden aikana veneessä olijat tuskin tohtivat hengittää.\n\n\"Rohkeutta, pojat!\" huusi äkkiä Lovelin läähättävä ääni. \"Hän on\npelastettu!\"\n\nMerimiehet päästivät riemuhuudon ja kumartuen airojaan vasten\nponnistivat entistä enemmän.\n\nPeloittava yhteislaukaus vastasi heille, ja vinkuen litistyivät luodit\nveneen varpelautoja vasten ja kuohuttivat merta sen ympärillä.\n\nAmpumamatkan päähän ehdittyään avasivat meksikolaiset kauhean tulen\nteksasilaisia vastaan.\n\nNämä eivät vastanneet, vaan jatkoivat soutamistaan.\n\nKuului kumea jyrähdys, jota seurasi epätoivon huutoja ja kirouksia, ja\njoku röykkiö ilmestyi veneen tuulenpuolelle.\n\nSe oli priki, joka tuli miehistöineen avuksi ja matkallaan upotti ja\nhajoitti vihollisen aluksia.\n\nAstuessaan laivan kannelle uupui Carmela vihdoin liikutuksesta ja meni\ntainnoksiin.\n\nLujamieli otti hänet syliinsä ja vei Quoniamin ja kapteenin avulla\nkiireellisesti alas hyttiin.\n\n\"Kapteeni, kapteeni\", huusi laivapoika syöksyen sinne, \"meksikolaiset,\nmeksikolaiset!\"\n\nSillä välin kun teksasilaiset puuhailivat haavoitettujensa\nsiirtämisessä veneestä laivaan otaksuen, että priki oli upottanut\nkaikki meksikolaiset veneet tai ainakin suurimman osan niistä, eivät he\nolleet tulleet pitäneeksi silmällä vihollisiaan, jotka luulivat\ntuhotuiksi. Tätä huolimattomuutta taitavasti hyväkseen käyttäen olivat\nnämä kokoontuneet ja yhtyneet prikin keulan puolella ja ryhtyneet\nrohkeasti valtaamaan alusta, kiiveten ankkurikettinkejä, vantteja ja\nkaikkia ulottuvilleen sattuvia köydenpätkiä pitkin. Onneksi oli mestari\nLovel edellisenä iltana pingoituttanut entraushaat. Vanhan merimiehen\nvarovaisuuden vuoksi ei meksikolaisten uhkarohkea yllätys siis\nonnistunut niin hyvin kuin nämä olivat otaksuneet.\n\nTotellen kapteeninsa käskyjä tarttuivat teksasilaiset uudestaan\naseisiinsa ja hyökkäsivät meksikolaisten kimppuun, jotka jo melkein\nvallitsivat laivan keulapuolella ja alkoivat siellä saada varman\njalansijan.\n\nKirveillä aseistettuina, säkenöivin silmin ja vavahtelevin huulin\nolivat Lujamieli, Quoniam, kapteeni Johnson ja Lovel asettuneet\nensimmäiseen riviin ja kehoittivat esimerkillään miehiänsä täyttämään\nhyvin velvollisuutensa.\n\nSitten alkoi ahtaalla, korkeintaan kymmenen neliömetrin laajuisella\nalalla yksi noita kauheita meritaisteluja, ilman järjestystä ja\ntaktiikkaa, joissa raivo ja raaka voima korvaavat sotatieteen.\n\nPeloittava kamppailu, kauhea teurastus pistimillä, kirveillä ja\nsapeleilla, ottelu, jossa jokainen haava on kuolettava ja joka\nmuistuttaa kamalia taisteluja viimeiseen mieheen keskiajan synkimmältä\nkaudelta, kun raaka voima yksin laati lain.\n\nMilloinkaan ei Valkoinen Nylkijä ollut taistellut niin vimmatusti.\nRaivoissaan, että oli päästänyt käsistään saaliin, jonka niin rohkeasti\noli kaapannut, ja puolihulluna kiukusta näkyi hän taistelevan monen\nmiehen voimalla, syöksyen, petoeläimen tavoin karjuen, herkeämättä\ntaistelun tulisimpaan tuoksinaan etsien Carmelaa ja palaen halusta\ntappaa sen miehen, joka niin pelottomasti oli tytön häneltä riistänyt.\n\nSattuma näkyi tahtovan häntä hetkiseksi auttaa, osuttaen hänet äkkiä\nkapteenin kanssa vastatusten.\n\n\"Meidän kahden kamppailu!\" huudahti hän riemusta ulvahtaen.\n\nKapteeni kohotti kirveensä.\n\n\"Ei, ei!\" virkkoi Lujamieli heittäytyen kiihkeästi hänen eteensä, \"tämä\nuhri on säästetty minua varten! Minä, minä yksin tapan tämän\nihmishahmossa liikkuvan tiikerin. Villipetojen tappaminen kuuluu\nammattiinikin\", lisäsi hän käheästi nauraen; \"eikä tämä otus pääse\nkäsistäni!\"\n\n\"Ah\", huudahti Valkoinen Nylkijä, \"kohtalo kai tuo sinut jälleen\neteeni! Olkoon menneeksi! Siis ensiksi sinä!\"\n\n\"Sinä tässä surmasi saat, konna!\" vastasi kanadalainen. \"Ah, sinä olit\nryöstänyt minulta tyttäreni ja luulit kai olleesi varmassa piilossa?\nMutta minä olin päässyt jäljillesi, ja kolme kuukautta olen seurannut\nsinun kintereilläsi ja odottanut otollista kostonhetkeä.\"\n\nNämä sanat kuullessaan ryntäsi Nylkijä raivostuneena vihollisensa\nkimppuun.\n\nTämä ei yrittänytkään häntä väistää, vaan päinvastoin kietoutui häneen\njäntevillä käsivarsillaan ja työntyen koko painollaan häntä vastaan\nkoetti häntä kaataa, samalla kun tikarinsa kärjellä tyrkki hänen\nkupeitansa.\n\nSäkenöivin silmin, huulet vaahdossa, leppymättömän vihan vimmassa,\ntiukassa puristuksessa rinta rintaa, kasvot kasvoja vasten, äänettöminä\nja kamalan näköisinä, yrittäen tappaa vastustajansa ja vähät välittäen\nomasta hengestään, kunhan vain vihollinen kuolisi, muistuttivat nuo\nmiehet kahta raatelevaa petoa, jotka vimmatusti koettavat tuhota\ntoisensa.\n\nTeksasilaiset ja meksikolaiset olivat kuin yhteisestä päätöksestä\npysähtyneet ja katselivat kauhuissaan tätä kamalaa kaksinkamppailua.\n\nVihdoin metsästäjä, joka jo ennen ottelua oli vakavasti haavoittunut,\nkaatui, riuhtaisten vihollisen mukaansa.\n\nTämä päästi riemuhuudon, joka hukkui tuskankiljahdukseen. Quoniam oli\npäistikkaa hyökännyt hänen kimppuunsa, mutta oli valitettavasti\nlaskenut ponnahduksensa väärin, ja molemmat putosivat mereen, joka\nsulkeutui heidän ylitseen kumeasti ja uhkaavasti kohisten.\n\nMeksikolaiset, jotka olivat menettäneet päällikkönsä, ajattelivat enää\nvain pakoa ja heittäytyivät epäjärjestyksessä veneisiinsä.\n\nMinuuttia myöhemmin he olivat kaikki jättäneet prikin.\n\nSillä hetkellä ilmestyi Quoniam jälleen. Vettä valuvana hän hoiperteli\nmuutaman askeleen ja laskeutui Lujamielen viereen, jota Carmela ja\nkapteeni parhaansa mukaan hoivailivat ja joka alkoi tulla tajuihinsa.\n\nTuokion päästä metsästäjä tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi\nyrittääkseen nousta.\n\n\"No\", kysyi hän Quoniamilta kääntäen päänsä tätä kohti, \"onko hän\nkuollut?\"\n\n\"Niin luulen\", vastasi neekeri. \"Kas tuossa\", lisäsi hän ojentaen\nmetsästäjälle pienikokoisen esineen, jota piti kädessään.\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Lujamieli.\n\nQuoniam pudisti surumielisesti päätänsä. \"Katso\", virkkoi hän.\n\nHetkisen silmäiltyään tarkkaavaisesti neekeriä, jonka piirteet\nilmaisivat hänenlaisessaan miehessä harvinaista mielenmasennusta, kysyi\nmetsästäjä levottomana:\n\n\"Oletko ehkä vaarallisesti haavoittunut?\"\n\nNeekeri pudisti päätänsä.\n\n\"En\", vastasi hän, \"en minä ole haavoittunut.\"\n\n\"Mikä sinua sitten vaivaa?\"\n\n\"Ota tämä\", sanoi hän, ojentaen toistamiseen käsivartensa, \"ota tämä,\nniin saat sen tietää.\"\n\nKummastuneena tästä omituisesta itsepintaisuudesta Lujamieli ojensi\nvuorostaan käsivartensa.\n\n\"Anna!\" virkkoi hän.\n\nQuoniam antoi hänelle esineen, jota näkyi salaavan muiden läsnäolijain\nkatseilta. Kanadalaiselta pääsi hämmästyksen huuto, kun hän näki\nkapineen.\n\n\"Mistä sinä tämän löysit?\" virkkoi hän levottomana.\n\n\"En tiedä, miten se kävi, mutta syöksyessäni sen miehen kimppuun\njoutuivat nämä ketjut ikäänkuin sattumalta kouraani. Mereen\npudottuanikin ne säilytin, ja siinä ne nyt ovat. Tee niille mitä\ntahdot.\"\n\nToistamiseen tutkittuaan tuota salaperäistä esinettä Lujamieli kätki\nsen poveensa ja huokasi syvään. Yhtäkkiä nousi Carmela säikähtyneenä.\n\n\"Oi, katsokaa, katsokaa, rakas isä!\" huudahti hän. \"Voi, voi, me olemme\nhukassa!\"\n\nMetsästäjä säpsähti neitosen ääntä, ja hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelistä.\n\n\"Mikä sitten on?\" jupisi hän heikolla äänellä.\n\n\"Asia on niin\", lausui kapteeni tuimasti, \"että jollei ihmettä tapahdu,\nniin tällä kertaa olemme, kuten doña Carmela sanoo, tosiaan hukassa!\"\n\nJa hän näytti noin kolmeakymmentä sotakuntoista venettä, jotka\nlähestyivät ja joita soudettiin sinne päin. Ne ympäröivät prikin niin\ntiukkana kehänä, että sen oli mahdotonta siitä päästä ulos.\n\n\"Oi, kohtalo on liian kova!\" huudahti Carmela epätoivoissaan.\n\n\"Ei, tämä ei ole mahdollista\", sanoi Lujamieli innokkaasti. \"Jumala ei\nmeitä näin hylkää!\"\n\n\"Olemme pelastetut!\" huudahti mestari Lovel, \"olemme pelastetut!\nKatsokaa, katsokaa, veneet kääntyvät ja rientävät pois.\"\n\nMiehistö kajahdutti riemuissaan iloisen hurraan.\n\nNousevan auringon ensimmäisissä säteissä nähtiin korvetti _Libertadin_\nkulkevan Galvestonin salmesta ja liikkuvan korkeintaan kahden\ntykinkantaman päässä prikistä.\n\nMeksikolaisten veneet soutivat täyttä vauhtia maata kohti.\n\nPian olivat kaikki hävinneet.\n\nPriki laski sitten korvettia kohti, ja molemmat purjehtivat yhdessä\nankkuripaikalle.\n\nTuntia myöhemmin olivat molemmat laivat ankkuroineet linnoituksen\ntykkien turviin.\n\nTuskin olivat laivat laskeneet ankkurinsa, kun vene souti prikin luo.\nSe tuli linnoituksesta ja toi Jaguarin ja El Alférezin.\n\nMeksikolaiset vangit oli jätetty Jaguarin vartioitaviksi, joka kylläkin\noli käskenyt pitämään heitä tarkasti silmällä, mutta kuitenkin katsonut\nsopivaksi sallia heidän vapaasti liikkua linnoituksen piirissä.\n\nTeksasilaisten yrittämäin kahden uhkarohkean retken onnistuminen oli\nsuuresti edistänyt asiaa, jonka puolesta he taistelivat. Muutamassa\ntunnissa oli kapina kehittynyt vallankumoukseksi, ja sen johtajista\ntullut miehiä, jotka nyttemmin oli pakko ottaa lukuun.\n\nJaguari halusi toimia tarmokkaasti. Hän halusi käyttää hyväkseen\nmeksikolaisten otaksuttavaa herpaantumista, saadakseen, jos\nmahdollista, kaupungin antautumaan miekan iskutta.\n\nKeskustellessaan eversti Melendezin kanssa oli nuori päällikkö\nvartavasten ilmoittanut hänelle niin äkkiä näiden retkien tulokset\notaksuen, että kenraali Rubion hämmästys, kun hän tämän uutisen\nkuulisi, olisi eduksi vastaisissa neuvotteluissa.\n\nMutta ennenkuin ryhtyisi mihinkään Jaguari tahtoi päästä keskusteluun\nystäviensä kanssa voidakseen ratkaisevasti päättää, millä tavoin hänen\nnäin vakavissa olosuhteissa oli toimittava, koska hän ei suinkaan\nhalunnut ottaa vastuulleen päätöksiä, jotka tehtäisiin.\n\nTämä menettely ei ollut ainoastaan järkevä, vaan osoitti täydellistä\nitsensä kieltämistä, varsinkin sen käyttäytymisen jälkeen, jota hän oli\nosoittanut siitä asti, kun vihollisuudet Meksikon hallitusta vastaan\nalkoivat, ja kun ottaa huomioon sen korkean aseman, johon hän oli\npuoluelaistensa keskuudessa kohonnut.\n\nMutta kun puhtainkaan ja vilpittöminkään ihmissydän ei koskaan ole\nvapaa ihmisluonteeseen kuuluvista heikkouksista, oli Jaguarillakin,\nvaikkei hän sitä tohtinut itselleenkään tunnustaa, toinenkin syy, joka\nnäin pakotti häntä kiirehtimään prikiin.\n\nTämä syy oli aivan yksityisluontoinen. Hän halusi mahdollisimman pian\nsaada tietää, mitkä tulokset Lujamielen ja kapteeni Johnsonin Valkoisen\nNylkijän taloa vastaan tekemällä retkellä oli ollut.\n\nNiinpä nuori mies heti laivan kannelle astuttuaan ja edes vastaamatta\nköysitikkaiden luo rientäneiden ystäviensä hartaisiin tervehdyksiin\ntiedusti Lujamieltä, syystä ihmetellen, ettei nähnyt häntä noiden häntä\nvastaan rientäneiden henkilöiden joukossa.\n\nMitään muuta virkkamatta viittasi kapteeni häntä seuraamaan itseään.\n\nKäsittämättä tällaista vaiteliaisuutta, mutta vakavasti levottomana,\nastui nuori mies hyttiin.\n\nSiellä hän näki Lujamielen riippumatossa lepäämässä. Jakkaralla hänen\nvieressään istui itkevä nainen.\n\nJaguari oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän kalpeni. Tuon naisen hän oli\ntuntenut Carmelaksi.\n\nHänen liikutuksensa oli niin valtava, että hänen täytyi tukea itseään\nväliseinää vasten, jottei kaatuisi. Hänen askeleensa kuullessaan oli\nneitonen kohottanut päänsä.\n\n\"Oi\", huudahti tämä, riemusta ristiten kätensä, \"tekö, tekö\nvihdoinkin!\"\n\n\"Kiitos, Carmela!\" vastasi Jaguari hillityllä äänellä. \"Kiitos tuosta\nhyvästä sanasta! Se todistaa, että sinä et ole minua unohtanut.\"\n\n\"Unohtanutko teidät -- teidät, jota lähinnä isääni saan kiittää\nkaikesta! Oi, tiedättehän, että se oli mahdotonta.\"\n\n\"Kiitos vieläkin. Sinä et tiedä, et voi tietää, Carmela, kuinka\nonnelliseksi minut tällä hetkellä teet. Vaikka uhraisin koko elämäni\nsinua palvellakseni, ei se riittäisi sen hyvän tunnustukseksi, mitä\nminulle teet. Olet vihdoinkin vapaa! Uljas Lujamieli! Tiesinhän, että\nhän onnistuisi!\"\n\n\"Ah, ystäväni, se menestys tuli hänelle kalliiksi!\"\n\n\"Mitä tarkoitat? Toivoakseni hän ei ole vaarallisesti haavoittunut?\"\n\n\"Minä sitä päinvastoin pelkään, ystäväni.\"\n\n\"Oh, kyllä me hänet pelastamme!\"\n\n\"Tulkaahan lähemmäksi, Jaguari\", virkkoi silloin metsästäjä heikolla\näänellä. \"Antakaa minulle kätenne, jotta puristan sitä omissani.\"\n\nNuori mies lähestyi innokkaasti.\n\n\"Oi, hyvin mielelläni\", huudahti hän ojentaen kätensä.\n\n\"Ottelu oli kuuma, ystäväni\", vastasi kanadalainen, \"se mies on\nleijona.\"\n\n\"Niin, niin, kamala vastustaja, mutta vihdoinkin hänestä olette\nsuoriutunut.\"\n\n\"Olen, Jumalan kiitos! Mutta hänen merkkinsä säilytän ikäni kaiken, jos\nJumala soisikin minun toipuvan.\"\n\n\"_Canarios_, toivottavasti toivutte piankin.\"\n\nMetsästäjä kohautti päätänsä.\n\n\"Ei, ei\", vastasi hän; \"minä olen haavojen tuntija, kun olen niitä\nmelkoisen monta iskenyt ja varsin paljon itsekin saanut. Nämä ovat\nvakavia.\"\n\n\"Eikö teillä siis ole paranemisen toivoa?\"\n\n\"Sitä en tahdo sanoa. Toistanhan vain, että monta päivää kuluu,\nennenkuin voin palata erämaahan\", vastasi metsästäjä tukahduttaen\nhuokauksen.\n\n\"He, he, kuka tietää? Jokainen haava, joka ei tapa, paranee varsin\npian, sanovat intiaanit, ja he ovat oikeassa. Ja mihin se mies joutui?\"\n\n\"Kaikesta päättäen hän kuoli\", sanoi Lujamieli soinnuttomalla äänellä.\n\n\"Sittenhän on kaikki parhain päin.\"\n\nSillä hetkellä kapteeni Johnson raotti ovea.\n\n\"Laivan luo on laskenut neuvottelulipulla varustettu vene; mitä pitää\ntehdä?\" kysyi hän.\n\n\"Ottaa se vastaan, _sangre de Dios_, ottaa se vastaan, rakas Johnson!\nEllen erehdy, täytyy sen veneen olla hyvien uutisten tuoja.\"\n\n\"Ystävämme haluavat, että saapuisitte kuulemaan ehdotuksia, joita\nmeille epäilemättä tehdään.\"\n\n\"Mitä sanotte, Lujamieli?\" kysyi nuori päällikkö kääntyen vanhaa\nmetsästäjää kohti.\n\n\"Menkää, ystäväni, mihin velvollisuutenne teitä kutsuu. Minä tunnenkin\nkaipaavani lepoa. Ja ettehän te kauan viipyne?\"\n\n\"En suinkaan. Heti kun joudun, palaan luoksenne, mutta palaan\ntoimittaakseni teidät maihin. Teidän tilanne vaatii hoivaa, jota ette\nvoi täällä saada.\"\n\n\"Siihen minä suostun, ystäväni, varsinkin, kun todella uskon, että\nmannerilma tekee minulle hyvää.\"\n\n\"Asia on siis sovittu\", virkkoi Jaguari riemuissaan. \"Näkemiin!\"\n\n\"Näkemiin!\" vastasi Lujamieli lysähtäen takaisin vuoteeseensa.\n\nKumarrettuaan Carmelalle, joka vastasi hänelle lempeällä ja\nsurumielisellä katseella, lähti nuori mies hytistä ja astui kapteenin\nkanssa kannelle.\n\nSeuraavassa teoksessamme tapaamme kaikki tämän pitkän tarinan henkilöt\nseisomassa kasvot kasvoja vasten, sillä ratkaiseva näytös on alkamassa.\nVapaus ja sortovalta ovat vihdoinkin katselemassa toisiaan silmästä\nsilmään, ja yhdestä taistelusta riippuu ehkä kokonaisen kansan kohtalo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJatkona ilmestyy myöhemmin seikkailuromaani \"Uljuutta ja viekkautta.\"\n\n\n\n"]