Kokoelma Helsingin Vanhassa kirkossa vuosina 1935–1937 pidettyjä saarnoja. Tekstit käsittelevät kristillistä elämää, raamatullisia aiheita ja hengellistä rohkaisua luterilaisen papin näkökulmasta.
E. W. Pakkalan 'Herra sen tekee' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1862. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
HERRA SEN TEKEE
Helsingin Vanhassa kirkossa pidettyjä saarnoja
Kirj.
E. W. PAKKALA
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1938.
Tutuille ja tuntemattomille
esirukoilijoilleni
"Kuinka moninaiset ovat tekosi, Herra!
Sinä teit ne viisaasti kaikki."
Ps. 104: 24.SISÄLLYS:
Uusi virsi. (Psalmi 100.) 30.XI.1936. Jeesuksen pelastajatietoisuus. (Luuk. 11: 14-28.) 15.III.1936. Ristiriitojen tasoittaja. (Matt. 10: 32-39.) 26.XII.1936. Saatana ruhjotaan. (Room. 16: 17-20.) 28.II.1937. Salattu Jumala. (Luuk. 10: 17-22.) 10.III.1937. Uusi luominen. (Ilm. 21: 1-7.) 10.III.1935. Sielujen voittaja työssään. (Joh. 8: 46-59.) 29.III.1936. Pääsiäisen ilosanoma. (Mark. 16: 1-8) 12.IV.1936. Kevään merkkejä hengellisessä elämässä. (Joh. 17: 18-23.) 2.V.1937. Rukous Pyhässä Hengessä. (Joh. 16: 23-33.) 17.V.1936. Jeesuksen kädet. (Luuk. 24: 50-53.) 30.V.1936. Korvien aukaisija. (Mark. 7: 31-37.) 30.VIII.1936.
ESIPUHE.
Raskain askelin olen kotoani hyvin usein pyhäaamuisin astellut kirkkopuiston kautta Helsingin Vanhaan kirkkoon. Kuormana on ollut se, mitä ja miten osaisin taas sillä kertaa Jumalan Kristuksessa lunastamalle seurakunnalle saarnata. Mutta kun sitten saarnavirren päätyttyä olen silmästä silmään seurakuntalaisiani saarnastuolista katsellut, on aivan kuin ihmeellinen esirukouksen voima olisi valanut nääntyvään sieluuni rohkeutta ja puhumisen iloa. Mitä näin on vuosien vieriessä tullut armosta sanotuksi, siitä tässä nyt pienoinen osa tarjotaan painetun sanan välityksellä laajemmankin lukijapiirin silmäiltäväksi. Siunauksen Herra siunatkoon sen, mikä Hänestä on, nimensä kunniaksi.
Helsingissä marraskuun 1 päivänä 1938.
E. W. Pakkala.
UUSI VIRSI.
"Kohottakaa riemuhuuto Herralle, kaikki maa. Palvelkaa Herraa
ilolla, tulkaa hänen kasvojensa eteen riemulla. Tietäkää, että
Herra on Jumala. Hän on meidät tehnyt, ja hänen me olemme, hänen
kansansa ja hänen laitumensa lampaat. Käykää hänen portteihinsa
kiittäen, hänen esikartanoihinsa ylistystä veisaten. Ylistäkää
häntä, kiittäkää hänen nimeänsä. Sillä Herra on hyvä: hänen
armonsa pysyy iankaikkisesti ja hänen uskollisuutensa polvesta
polveen."
Ps. 100.Tänä kirkkovuoden ensimmäisenä iltana, adventti-iltana kuuluu meille Herran kehoitus: "Veisatkaa Herralle uusi virsi!"
Mikä on tämän uuden virren sisällys, jota Herra soisi seurakuntansa ja kansansa jäsenten hänelle veisaavan? Tämä sisällys käy ilmi sekä vanhan että uuden liiton kirjoituksista.
Kun Jumala oli pelastanut Israelin viemällä sen ihmeensä avulla Punaisen meren aaltojen halki, niin kansa veisasi hänelle uuden virren: "Herra on minun kiitosvirteni. Hevoset ja miehet hän mereen syöksi. Hän on minun väkevyyteni ja kallioni." He olivat olleet siinä asemassa, että tie eteenpäin oli mahdoton kulkea. Edessä oli ylipääsemätön, vellova vesi. Tie taaksepäin oli niinikään mahdoton, sillä siellä oli uhkaamassa faraon sotaväki. Sivulle, vuoristoon, ei liioin voinut mennä, ei oikealle eikä vasemmalle. Kukkulat olivat voittamattomina esteinä.
Yksi ainoa tie oli auki – ylöspäin, Jumalan istuimen eteen. Ja sitä tietä kävi kansanjohtaja Mooses. Vaikka hän ei mitään puhunut, niin Herra kysyi: "Miksi huudat minulle?" Se oli rukoustaistelua, se oli avunhuutoa hädässä. Ja apu tuli, suuri pelastus tuli. Silloin veisattiin uusi virsi, jonka sisällys oli Herra itse ja Herran pelastus.
Tänään on päiväsaarnassa puhuttu profeetta Jesajan mukaan samasta asiasta. Kun Jumalan pelastettu joukko, joka on koottu kaikista kansoista, on kerran perillä Siionin vuorella, niin on sen suussa tällainen kiitosvirsi: "Tämä on meidän Jumalamme, jota me odotimme, ja hän auttoi meitä. Iloitkaamme nyt ja riemuitkaamme hänen pelastuksestaan!" Sama asia kuin edellä: uuden virren sisällyksenä on Herra itse ja Herran pelastus.
Näin on asian laita myös tässä lukemassani sadannessa psalmissa. "Tietäkää, että Herra on Jumala. Hän on meidät tehnyt, ja hänen me olemme, hänen kansansa ja laitumensa lampaat... Herra on hyvä: hänen armonsa pysyy iankaikkisesti ja hänen uskollisuutensa polvesta polveen." Sama sisällys tässäkin: "Herra on hyvä." Herra tekee suuria ja hyviä tekoja. Hänen armonsa pysyy iankaikkisesti, suvusta sukuun, lapsille ja lastenlapsille, tuhanteen polveen asti.
Ja kun avaamme Raamatun viimeisen kirjan, Ilmestyskirjan, ja saamme Patmoksen suuren näkijän kera katsella pelastettujen joukkoa, jolla ei ole takanaan vain historiallinen pelastus, vaan pelastus synnistä ja kaikista synnin seurauksista, kuolemasta, ja kun tämä lukematon pelastettujen joukko valkopukuisena seisoo suuren valkoisen istuimen ympärillä, se veisaa uutta virttä, joka on kuin suurten vesien pauhina. Mitä se veisaa? "Ylistys, kiitos, voima, väkevyys, kunnia olkoon Karitsalle, joka valtaistuimella istuu, joka on meidät verellään Jumalalle lunastanut." Siellä perillä vasta on uuden virren sisällyksenä oikein Herra itse. Sitä on Herran kansa matkallaan täällä muukalaisuuden maassa opetellut läpi vuosituhansien ja opettelee parhaillaan kärsimyksissä ja ahdistuksissa, ja siellä perillä se virsi Karitsan viattomasta verestä kerran kaikuu täyteläisenä ja voimakkaana Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kunniaksi.
Mutta kysykäämme itseltämme tänä adventti-iltana: "Ketkä tätä uutta virttä opettelevat ja ketkä sitä siellä perillä pystyvät veisaamaan?" Tässä meidän Vanhasta testamentista otetussa tekstissämme on pari sanaa, joihin, ystävät, pyytäisin kiinnittää teidän huomiotanne ja tarkkaavaisuuttanne. Kun virren veisaaja sydän täynnä iloa puhuu Herran hyvyydestä, Herran armosta ja sanoo: "Pauhatkaa Herralle, kaikki maa ja kaikki ihmiset", niin hän lisää: "Palvelkaa Herraa ilolla!"
Tässä on siis kysymys palvelemisesta, Herran palvelemisesta. Palvelijalla on aina isäntä, jota hän palvelee ja jonka käskyjä hän tottelee. Kaikilla kansoilla, Suomenkin kansalla, ja teillä pääkaupunkilaisilla ja meillä kaikilla on isäntänä Jumala, taivaan ja maan luoja, jonka tekoa me olemme, jonka luomis- ja lunastusjärjestykseen meidät on asetettu ja jonka eteen me kerran tulemme tilille. Hän on meidän isäntämme. Vanhassa testamentissa hän otti palvelijakseen Israelin kansan. Se oli hänen ensimmäinen palvelijansa. Mutta me tiedämme, kuinka huono palvelija se oli, tottelematon, sydäntään jakava, epäjumalien perässä kulkeva, syntiä harjoittava kansa. Herran täytyi rangaista sitä kerran toisensa perästä ja lopuksi hyljätä se, koska se löi Kristuksen ristinpuuhun.
Jo vanhan liiton profeetat näkivät paremman palvelijan kuin Israelin. He näkivät Herran kärsivän palvelijan, Messiaan, Jumalan palvelijan. Ja hän on jo tullut. Raamatussa on hänestä kirjoitettu: "Sinun tahtosi teen minä mielelläni." Ja kun Jeesus tuli tänne maan päälle, niin Jumala katsoi taivaasta häntä ja sanoi: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt. Kuulkaa häntä!" Ja tämän Jeesuksen seurassa yksin meistä, sinusta ja minusta ja kaikista ihmisistä, tulee todellisia Jumalan palvelijoita. Me emme saa palvelijan mieltä, henkeä ja varustuksia mistään muualta kuin hänen seurastaan.
Mutta ottaessaan meidät Kristuksessa palvelijoikseen Jumala ei lähetä meitä kaikkia näkyvällä tavalla työkentälleen, esim. kauas lähetysmaille Kiinaan, Japaniin tai Afrikkaan. Se on hänen erikoinen kutsumustehtävänsä valituille. Mutta silti Jumalalla on meille tavallisillekin kuolevaisille palvelustehtävä täällä kotikaupungissa, toisille omissa kodeissa. Herra tunnustaa arvokkaaksi pienenkin rakkaudentyön, palvelustyön, sillä hän sanoo: "Joka antaa teille juodaksenne maljallisenkaan vettä siinä nimessä, että olette Kristuksen omia, hän ei jää palkkaansa vaille." Herra lupaa sen, isäntä lupaa sen.
Kun nyt joulut tulevat, kuinka paljon ystävissämme onkaan apua tarvitsevia veljiä ja sisaria, jos olemme Herran palvelijoita. Tai jos he eivät erikoisesti kaipaisi meidän palvelustamme, niin onhan niitä meidän köyhissä perheissämme, meidän sairaissamme, kodittomissamme, nälkäisissä ja janoisissa. Ne ovat Herran edustajia täällä muukalaisuuden maassa. Niitä voimme täällä palvella Jumalan kunniaksi.
Kun me Helsingin pohjoisen suomalaisen seurakunnan adventtiväki nyt olemme koolla täällä kirkossa ja meidän kirkkokuoromme on järjestänyt tämän tilaisuuden, niin tarkoitus on, että kokoaisimme täällä uhrilahjan palvellaksemme seurakuntamme köyhiä. Kuulkaa ystävät! Alkuseurakunnassa on 1900 vuotta sitten ollut ihmisiä koolla Herran edessä samoissa merkeissä kuin me nyt täällä. He ovat antaneet tällöin myös uhrilahjansa ja rukoilleet yhdessä tähän tapaan: "Herra Jumala, siunaa sinä niitä, jotka paljon antavat, siunaa niitä, jotka vähän antavat, ja siunaa niitäkin, jotka eivät voi mitään antaa, vaikka tahtoisivatkin!" Nämä viimeksimainitut olisivat tahtoneet antaa, mutta eivät voineet. Heidän sydämensä paloi rakkaudesta, hekin olisivat tahtoneet antaa avustuksensa, mutta varoja puuttui. Jumala otti täydestä senkin, että he olivat hengessä mukana uhrilahjaa valmistamassa.
Kyllä Jumala näkee meidänkin työmme ja sydämemme, ja meidän altis mielialamme on hänelle paljon arvokkaampi kuin rahamme ja muut lahjamme. Sen tähden Paavali kirjoittaa korinttolaisille: "Sillä jos on alttiutta, niin se on otollinen sen mukaan kuin on varoja, eikä sen mukaan kuin niitä ei ole." Ja hän jatkaa: "Minä iloitsen siitä, että he eivät antaneet ainoastaan runsaita lahjoja pyhien avustamiseksi, vaan että he ennen kaikkea antoivat itsensä Herralle."
Tällaisia ne Jumalan palvelijat ovat. He palvelevat ilolla, kun ovat päässeet Herran kosketukseen ja hänen omikseen. Toisenlaista on tämä ilo kuin suruttoman ihmisen ilo, synnin ilo, joka tekee voimattomaksi. Monet, jotka tänä adventti-iltana aamutunneille saakka iloitsevat synnin humussa, ovat huomenaamulla niin synkkiä, että melkein mereen hyppäisivät. Toisinaan siis turhaa iloa on niin paljon, että se estää vastaanottamasta Jumalan iloa.
Mutta ei kaikilla ole vielä Uuden Testamentin iloa. Se saattaa olla tuollaista etsivää iloa, ei vielä omistavaa iloa eli niinkuin Raamattu sanoo: iloa toivossa. Vanhan testamentin hurskailla oli iloa toivossa, ja kun he veisasivat uutta virttä, niin se ei ollut oikein täydellistä. Herran pelastus ei ollut vielä tullut. Paavali sanoo: "Niin kauan kuin Moosesta luetaan, pysyy peite kasvoilla." Hän tarkoittaa uskolla omistettua syntien anteeksiantamusta ja täydellistä lunastusta, jota "lain alla" oltaessa ei tunneta. Mutta peite, joka on Mooseksen lain takia ihmisten kasvoilla, poistetaan Kristuksessa, jossa julistetaan täydellinen anteeksiantamus.
Siitä koituu uustestamentillinen ilo. Se ei ole enää iloa toivossa, uuden virren veisaamista toivossa, vaan se on iloa Herrassa, omistamisen iloa. Herra on minun syntini todella sovittanut. Herrani on nyt täällä luonani joka päivä. Näen, kuinka hän siunaa minua, kuinka hän antaa käskyjä ja neuvoja siihen ja siihen asiaan. Herra oikein asettuu Hengessään asumaan minuun, jopa hän vaikuttaa minun kauttani. Minä saan olla hänen apunaan, hänen työtoverinaan, hänen palvelijanaan.
Ettekö, ystävät, ole huomanneet, että kun Herra käyttää teitä johonkin asiaan, niin yhtäkkiä säpsähdätte: Kas, tässähän on Jumala minun kanssani! Jumala lähetti minut tämän ihmisen luo ja tämän ihmisen minun luokseni. Ettekö tunne silloin, kuinka sydän tulee iloiseksi, kun saatte tietoisesti Herraa palvella? Se ei ole raskasta työtä, vaan se on iloa Herrassa. Se on Herran luovaa työtä teissä, se on Hengen hedelmää, se on luonnollista, ei pakotettua, ei tehtyä, ei ulkokullattua.
Sellaista iloa on paljon Helsingissäkin. Ehkä sitä on sinullakin, joka tulit adventtikirkkoon tänä iltana. Sinä voit palvella Herraa ilolla, kun hän itse on sinun isäntäsi, kun uskot, että hän on sovitettu taivaallinen isäntäsi, että hän on Hengessään sinua läsnä joka hetki, myötä- ja vastoinkäymisessä.
Tämä on uustestamentillista iloa, jonka omistajina jo täällä veisataan toivon virttä, uutta virttä. Missä ikinä meidän kirkossamme on Herran kansaa, kuulukoon se sitten evankelisiin, herännäisiin tai laestadiolaisiin – täällä etelässä on niitä kaikkia – se on kaikki toivon kansaa. Sen virret ovat toivon virsiä. Se on uuden virren alku. Se tuntee, että Herra on sitä läsnä, että Herra on sen synnit sovittanut. Ja Herra itse pitää huolta sen perilletulemisesta.
Jos täällä on tänä iltana joku, jolla ei vielä ole tätä iloa, salli sanoa sinulle: Iloitse toivossa!
Täällä Helsingissä on unkarilainen ystävä, joka opiskelee yliopistossa. Onhan hänellä siellä kaukana isänmaa, mutta se on jo toistakymmentä vuotta ollut kovassa puristuksessa. Kun unkarilainen laiva tulee Japaniin, niin siellä sanotaan: "Missä sellainen valtakunta kuin Unkari on?" Eivät ne tunne sitä ollenkaan. Mutta nämä isänmaattomat miehet ovat toivossa iloisia: "Vielä historian Jumala auttaa meitä, pelastaa meidät."
Meillä suomalaisilla on isänmaa. Jumala on antanut meille hyviä hallitusmiehiä. Vieraat sanovat tänne tultuaan: "Missään ei ole niin rauhallista eikä niin hyvä ja turvallinen olo kuin Suomenmaassa." Iloitaan tästä. Iloitaan Jumalan historiallisesta pelastuksesta.
Mutta joku saattaa olla niin kovalla kohdalla pelastuksensa kysymyksessä, syntihädässään, ettei ole voinut tänä iltana uskoa saaneensa syntejään anteeksi, vaikka sitä on sanassa julistettu. Sellainen uskoo ja ajattelee: "Jumala auttaa toisia, antaa anteeksi toisille, mutta minulla itselläni on niin veriruskeita syntejä, niin pitkän aikaa harjoitettuja syntejä, että Jumala ei voi minua auttaa."
Kuule, ystävä! Ole sinä toivossa iloinen! Kyllä hänen pelastusarmonsa riittää sinullekin, samoin kuin hänen historiallinen pelastuksensa Suomen kohtaloissa. Kyllä Kristuksen veri pyyhkii pois sinunkin syntisi, se riittää varmasti sinullekin. Vaikka synnit ovat veriruskeita, niitten pitää lumivalkoisiksi tuleman. Tämä on yleinen sana ilman ehtoja meille syntisraukoille: "Joka tulee minun tyköni, sitä minä en heitä ulos." Näin todistaa Jeesus itse. Kun et voi omistuksessa olla iloinen, ole toivossa iloinen. Se toivo ei anna sinun häpeään joutua.
Jeesus elää. Kyllä Herra itsekin on ollut ahtaalla. Kun hänen täytyi mennä kuolemaan, niin hän valitti: "Nyt te kaikki jätätte minut, minä jään yksin kamppailemaan, mutta en minä kuitenkaan ole yksin, vaan Isä on minun kanssani."
Ystävä! Vaikka kaikki sinut jättäisivät ja jäisit ilman ystäviä ja sinun läheisesi luopuisivat sinusta etkä löytäisi turvaa mistään täältä maan päältä, vaan kaikki tiet joka taholla olisivat tukossa, niin sinä et kuitenkaan ole yksin, vaan sinun isäntäsi, joka on sinut palvelukseensa ottanut, taivaan ja maan Herra, kuningasten Kuningas ja herrain Herra, on sinun kanssasi, niinkuin kuulimme alttarilta. "Vaikka sinä vesissä käyt, et sinä huku eikä virta sinua upota."
Miksi niin? Mikä on vastaus?
Tämä on Jumalan vastaus: "Sillä minä olen sinun kanssasi." Et sinä näe häntä, mutta kuitenkin hän on sinun kanssasi, hengessä, sanassa, sydämessä, omassatunnossa, näkymättömänä. Nyt vielä emme vaella näkemisessä, vaan uskossa. Mutta kun tämä kuori, tämä ruumis pannaan pois kuolemassa, silloin vasta alkaa se suuri ja oikea täyteläinen virsi, ja silloin on synti kokonaan poissa.
"Synnit poissa, autuutta oi!" Kaikki entisyys on poissa, kaikki on silloin tullut uudeksi, ei vain virsi, vaan kaikki, koko aurinkokunta, koko maailma, kaikki kansakunnat, koko ihmiskunta on tullut uudeksi.
Näin väkevä on Kristuksen pelastus synnistä ja pelastava rakkaus, jonka takeena on hänen verinen kuolemansa Golgatalla. Amen.
JEESUKSEN PELASTAJATIETOISUUS.
"Pyhä Henki, usko suo, herätä meit' unestamme,
estä, ettem' tyytyisi enää väärään rauhahamme,
huoleen saata kukin meistä oikeasta taivaan tiestä!
Uskottomuus ilmi tuo, jok' on syynä synteihimme,
näytä, että Jeesusta huonosti me kohtelemme,
kun me usein unhotamme teurastetun Karitsamme!
Auta meitä uskomaan syntimme pois otetuiksi,
lepo valmistetuksi, kuolo kuololl' voitetuksi,
ettei Jeesuksessa ikään kadottaa voi meitä mikään!"
"Ja hän ajoi ulos riivaajaa, ja se oli mykkä; niin tapahtui,
kun riivaaja oli lähtenyt, että mykkä mies puhui; ja kansa
ihmetteli. Mutta muutamat heistä sanoivat: 'Beelsebulin,
riivaajain päämiehen, avulla hän ajaa ulos riivaajia.' Toiset
taas tahtoivat panna hänet koetukselle ja pyysivät häneltä
tunnusmerkkiä taivaasta. Mutta hän tiesi heidän ajatuksensa
ja sanoi heille: 'Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä
kanssa, joutuu autioksi, ja talo kaatuu talon päälle. Jos
nyt saatanakin on riitautunut itsensä kanssa, kuinka hänen
valtakuntansa pysyy pystyssä? Tehän sanotte minun Beelsebulin
avulla ajavan ulos riivaajia. Mutta jos minä Beelsebulin avulla
ajan ulos riivaajia, kenenkä avulla sitten teidän lapsenne ajavat
niitä ulos? Sentähden he tulevat olemaan teidän tuomarinne. Mutta
jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, niin onhan Jumalan
valtakunta tullut teidän luoksenne. Kun väkevä mies aseellisena
vartioi kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa. Mutta kun
häntä väkevämpi karkaa hänen päälleen ja voittaa hänet, ottaa
hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti, ja jakaa häneltä
riistämänsä saaliin. Joka ei ole minun kanssani, hän on minua
vastaan, ja joka ei kokoa minun kanssani, hän hajoittaa. Kun
saastainen henki lähtee ihmisestä, kuljeksii se karuja paikkoja
ja etsii lepoa; ja kun ei löydä, sanoo hän: 'Minä palaan
huoneeseeni, josta lähdin.' Ja kun hän tulee, tapaa hän sen
lakaistuna ja koristettuna. Silloin hän menee ja ottaa mukaansa
seitsemän muuta, häntä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja
asuvat siellä. Ja sen ihmisen viimeinen tila on oleva pahempi
kuin ensimmäinen.' Niin tapahtui hänen tätä puhuessaan, että eräs
nainen kansajoukosta koroitti äänensä ja sanoi hänelle: 'Autuas
on se kohtu, joka on kantanut sinut, ja ne rinnat, joita olet
imenyt.' Mutta hän sanoi: 'Niin, autuaat ovat ne, jotka kuulevat
Jumalan sanan ja noudattavat sitä'."
Luuk. 11: 14-28.Tässä lukemassamme paastosunnuntain tekstissä on kaksi osaa. Ensimmäisessä kerrotaan, miten Jeesus parantaa riivaajahengen turmeleman miehen. Toisessa on Jeesuksen puolustuspuhe, jonka hän näki tarpeelliseksi pitää niitä vastaan, jotka syyttivät häntä siitä, että hän ajoi ulos riivaajia Beelsebulin avulla. Tekstimme alkaa näillä Luukkaan sanoilla: "Ja Jeesus ajoi ulos riivaajaa." Tässä oli siis kysymyksessä jatkuva, pitkäaikainen toiminta. Näin kertoo meille lääkäri Luukas.
Silminnäkijät kertovat asian tarkemmin, varsinkin Markuksen, mutta myös Matteuksen mukaan. Niissä kerrotaan, että Jeesuksen luo tuotiin mies, joka oli mykkä ja kuuro, jotta hän panisi kätensä hänen päällensä. Silloin Jeesus näki hyväksi ottaa tämän miehen erilleen kansajoukosta, sitten hän kosketti sormillaan hänen kieltään ja korviaan, nosti katseensa ylöspäin ja huokasi ja vasta sen jälkeen sanoi luovan sanansa: "Effata, aukene!" Vielä kerrotaan, että mies alkoi puhua selkeästi ja että kansajoukot oikein hämmästyivät ja sanoivat: "Hyvästi hän on tehnyt kaikki. Kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan."
Ehkäpä Jeesus menetteli näin tarkoituksellisesti. Vieläkin hän ottaa vaivatun ihmisen erilleen kansajoukosta. Hän tahtoo olla hänen kanssaan kahden kesken, hiljaisuudessa, jotta ihmisten mielipiteet, arvostelu ja epäusko eivät pääsisi häiritsemään hänen parannus- ja ihmetyötään. Ja sitten hän on niin armollinen, että mukautuu avunannossaan kunkin yksilön henkilökohtaisiin tarpeisiin, niinkuin hän kertomuksessamme mukautuu mykän tarpeisiin, koskettaen kieleen, huomauttaen, missä vika on, ja lopuksi puhutellen ja auttaen hän ajaa ulos riivaajaa. Ja vasta siitä, että riivaaja oli ajettu pois, oli tuloksena kansajoukon ihmettelyjä ylistys.
Rakkaat ystävät! Vielä meidänkin päivinämme on riivaajahenkiä. Yhä vielä ovat pahat henkivallat työssä. Erikoisina aikakausina ne ovat mitä suurimmassa mitassa liikkeellä ihmiskunnassa. Tuskin lie vähimmin niin asian laita meidän aikanamme. Olemmehan lukeneet, kuinka kirkkoja on hävitetty Euroopan länsiosassa, Espanjassa. Ei niitä vain idässä hävitetä. Tiedämme, kuinka nykyisin vallitsee viha kansojen välillä, viha ja suuri epäluulo, varsinkin rotuviha. Tämän ilmiön takana ovat demoniset, perkeleelliset voimat.
En kuitenkaan aio nyt puhua näistä suurista asioista. Ajatelkaa vain ennen kaikkea itseänne. Ehkäpä monen kuulijan täytyy tunnustaa itsestään: "Elämässäni on ollut aika, jolloin mykkyyden henki sitoi minut, sitoi sieluani niin, etten voinut paljastaa kenellekään, mikä siellä oli vaivana ja hätänä, sitoi niin, etten voinut mitään veisata Jumalan kiitokseksi ja kunniaksi." Ja kun ihminen oikein vaipuu omaan itseensä, niin lopulta hänen sielullaan ei ole mitään ulospääsyä. Se ikään kuin tukehtuu. Se on niin kuin lukossa, ja sinne tulee perkele, joka on murhaaja ja valehtelija, ja kuiskaa: "Tapa itsesi! Ei sinulla ole enää mitään toivoa ajassa, lieneekö iankaikkisuudessakaan."
Tätä vaivaa, tätä pimeyden hengen, sielunvihollisen, ahdistusta ihminen ei itse pysty karkoittamaan. Sitä todistavat aikamme lukuisat itsemurhat. Siihen tarvitaan ihmistä väkevämpi voima.
Juuri siitä Herra Jeesus puhuu tämän päiväisessä tekstissämme, kun hän viittaa perkeleeseen ja itseensä ja sanoo: "Kun väkevä mies aseellisena vartioi kartanoaan, on hänen omaisuutensa turvassa. Mutta kun häntä väkevämpi karkaa hänen päälleen ja voittaa hänet, ottaa hän häneltä kaikki aseet, joihin hän luotti, ja jakaa häneltä riistämänsä saaliin."
Väkevä on pimeyden henkivalta ja sen johtaja yksityisen ihmisen sielun ja ruumiin hallinnassa, mutta vielä väkevämpi on Jeesus Kristus. Nykyajan sivistyneet sanovat, ettei perkelettä ole olemassa. Mutta tämä todistaa vain sitä, että hän on niin ovela ja valheen henkenä niin mahtava, että kykenee taitavasti piiloutumaan, saaden epäuskon lapset suorastaan kieltämään hänen olemassaolonsa, vaikka he kiireestä kantapäähän saakka ovat hänen vallassaan. Mutta meidänkin kaupungissamme, täällä Helsingissä, ja koko meidän maassamme koetaan, että Jeesus on väkevää väkevämpi.
Siellä ja täällä keskuudessamme nousee miehiä, jotka voivat todistaa, esim. olleensa ihan pääsemättömästi kahlehdittuja alkoholidemonin orjia, mutta heidän kohdattuaan Herran Jeesuksen ja Jeesuksen ystävyyden ja rakkauden heihin on virrannut sellainen merkillinen voima, että he ovat päässeet avautumaan, tunnustamaan syntinsä, itkemään kahleittensa sitkeyttä ja kovuutta ja siten päässeet vapaiksi. Jeesus vapauttaa alkoholin orjan, haureuden orjan, ahneuden orjan ja kaiken synnin orjan vielä tänäkin päivänä. Mutta kun tämä tapahtuu meidän keskellämme, meidän seurakunnissamme ja kaikkialla, missä Herran kansaa kokoontuu yhteen pieniin piireihin, niin silloin tulee sama vastustus, sama arvostelu, josta tämä teksti kertoo, Herran työtä turhentamaan. Mutta kun ihmettä ei voida kieltää, se kun on kaikkien katseltavana oleva tosiasia, niin aletaan syytellä: Tässä ajetaan ulos riivaajia Beelsebulin avulla. Yhä vielä kirjanoppineet ja fariseukset heräävät vastustamaan Jeesuksen pelastavaa työtä kansajoukkojen iloitessa siitä, mitä tapahtuu. Tällaisessa tilanteessa Jeesus näki tarpeelliseksi pitää puolustuspuheen, ja se onkin tämän tekstimme pääkohtana. Tarkastakaamme tätä puolustuspuhetta ja sitä, mitä voimme siitä oppia tänä paastosunnuntaina.
Puolustuspuheessa on kaksi kohtaa, kaksi Jeesuksen itsetodistusta. Hän vastaa ensin syyttäjilleen ja arvostelijoilleen, jotka aikoivat solmia hänet sanoissa ja koettivat saada hänet huonoon huutoon kansan silmissä: "Minä ajan Jumalan sormella ulos riivaajia." Se on hänen messiastietoisuuttaan, hänen messiaanarvonsa tuntoa. Ja toinen on tämä sana: Jos minä kerran tätä teen – ettekä te voi kieltää, että mies on parannettu – niin onhan totisesti Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne minun kauttani.
Tämä toinen on hänen jumalanvaltakuntatietoisuuttaan. Ja näitten kahden Jeesuksen itsetodistussanan edessä meidän sopii tänään vähän katsella saatanallisen vallan suhdetta ihmiseen yksilönä ja ihmisiin yleensä. Silloin tulee tältä kohdalta esiin kaksi asiaa. Ne kumpikin ovat raamatullisia totuuksia.
Ensimmäinen koskee perkeleen oikeutta ihmiseen, sinuun ja minuun, ja toinen koskee hänen valtaansa hänen alamaisiinsa, uskottomiin ihmisiin. Mitä sanomme tästä ensimmäisestä asiasta, perkeleen oikeudesta ihmiseen? Jeesus väittää ajavansa ulos riivaajia Jumalan sormella, siis olevansa tässä maailmassa Jumalan edustajana. Tämän saman hän sanoo toisessa yhteydessä: "Joka näkee minut, hän näkee Isän". Ja Paavali sanoo, että "Jumala oli Kristuksessa", siinä miehessä, joka lähes kaksituhatta vuotta sitten vaelsi täällä ja josta lääkäri Luukas kertoo. Ja apostoli Paavali lisää: "Jumala on Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan."
Tähän Luther nojautuu selittäessään toista uskonkappaletta: "Jeesus Kristus on minun Herrani, joka lunasti minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ja vapahti minut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan; että minä hänen omansa olisin." Hänen omansa olisin. Ei perkeleellä ole oikeutta ihmisiin, koska he ovat Jeesuksen verellä lunastetut hänen omikseen. Otetaan pari esimerkkiä.
Kun me papit konfirmoimme kirkossa alttarin edessä nuoria – mikä tapahtuu tässä kirkossa syksyisin ja keväisin – ja kun he ovat tunnustaneet uskonsa ja heille on luettu sopiva raamatunlause, me julistamme heille: "Rakkaat nuoret! Te olette kalliisti ostettuja Jeesuksen verellä. Ette te ole teidän omianne, ette ole omianne. Te olette Kristukselle kallis omaisuus." Ja me lisäämme vielä: "Kunnioittakaa nyt siis Jumalaa teidän ruumiissanne ja sielussanne, jotka Jumalan omat ovat." Eikä tämä koske vain nuorta poikaa ja tyttöä alttarin edessä rippikoulun päätyttyä, se koskee meitä kaikkia, jotka olemme nyt täällä kirkossa tai vaikka kuinka kaukana täältä sanan kuulossa. Me kaikki olemme Kristuksen verellä hänen omikseen ostettuja.
Lutherin vaikutuksesta on tässä kohden säilynyt hyvin merkillinen kertomus. Hänellä oli renki, joka oli hairahtunut varkauteen. Mies oli oikein keskiaikaiseen tapaan vielä myynyt sielunsa perkeleelle voittaakseen ajallista menestystä ja vuodattanut verta sormestaan ikään kuin sopimuksen sinetiksi. Mutta sitten tämä mies tuli sairaaksi ja suureen sieluntuskaan ja hätään. Oli kuin hän olisi ollut helvettiin vaipumassa. Kun Luther tuli sielunhoitajana häntä auttamaan, hän otti ensin selkoa hänen tilastaan. Ja kuultuaan äskenmainitusta kaupasta hän huudahti: "Se kauppa on väärä, se on laiton kauppa, sillä sinulla ei ole oikeutta mennä myymään toisen omaa! Laiton kauppa on heti purettava! Ei ole oikeutta mennä myymään toisen omaa. Se on laiton kauppa!" Hätääntynyt mies pääsi heti siteistään. Hän käsitti uskonpuhdistajan väkevän, Jumalaan ja Kristukseen uskovan sanan edessä, että hänkin oli Kristuksen verellä ostettu ja että saatana, päällekantaja, viettelijä ja valehtelija, oli hänen kohdallaan voitettu ja tuomittu.
Rakkaat ystävät! Niin paljon kuin teitä on tänään sanan kuulossa, vaikka olisi koko Suomen kansa ja heimoveljet Inkerissä, Eestissä ja Unkarissa, me kaikki olemme Kristuksen verellä hänen omikseen ostetut.
Tämä kohta puhuu Jeesuksen messiaanisuudesta. Hän on todella Messias, Kristus, Voideltu. Hänellä oli tuo Messias tietoisuus, Messiaan arvo jo ennen kuin hän meni Golgatalle. Ja kun hän sitten meni Golgatalle ja oli siellä lähes kolme tuntia nähtävästi kello kahdestatoista kello viiteentoista pitkänäperjantaina – niin silloin, niinkuin Raamattu sanoo, hänen sielunsa teki raskasta työtä.
Siellä hän heitti taakseen sukupolvien synnit, kaikki ne synnit, jotka tehtiin ennen Nooan aikoja, ennen vedenpaisumusta, kaikki ne synnit, jotka tehtiin sittemmin Vanhan liiton aikana, synnit, joita teki omaisuuskansa Israel, joita tekivät pakanakansat – taakseen hän heitti myös tulevaisuuden synnit, uuden liiton kansan synnit. Ja hänen Henkensä silmä näki sen kauhean epäuskon, joka vuosituhansia oli pitävä seurakuntaa voimattomana. Silloin hän vaipui hetkeksi pimeään, ja hänen suustaan tuli kova huuto: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Niinkö mitätön on minun itseuhrini?
Sillä hetkellä oli ihmiskunnan pelastus hiuskarvan varassa, yhden ainoan tahdon varassa. Mutta Raamattu kertoo, että hänen rukouksensa ja huutonsa kuultiin hänen jumalanpelkonsa tähden, hänen täydellisyytensä ja synnittömyytensä ja viattomuutensa tähden.
Kun sinä ja minä rukoilemme, emme voi vedota jumalanpelkoomme ja viattomuuteemme ja synnittömyyteemme, mutta Jeesus taisi vedota niihin. Ja hänen rukouksensa kuultiin, ja hän saattoi sielun pimeydestä nousten vakuuttaa: "Se on täytetty." Voitto on nyt saatu. Turvallisena hän saattoi kuollessaan sanoa: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni."
Ja silloin tapahtui merkillisiä asioita. Silloin saatana heitettiin alas taivaasta syyttämästä Jumalan kansaa, heitettiin alas maan päälle. Ja siitä alkaen Jumala on katsellut ihmiskuntaa toisin silmin kuin sitä ennen. Jumalan suhde historiaan muuttui, sillä kuollessaan Golgatan ristillä Kristus otti koko ihmiskunnan tähän ristin rakkauteen – ei vain joitakuita valittuja uskovaisia, vaan koko tämän turmeltuneen ihmissuvun, kaikki murhaajat, huorintekijät, varkaat ja muut suuret syntiset, jokaisen hän on ottanut mukaansa tähän ristinrakkauteensa.
Sen tähden perkeleellä ei ole oikeutta kehenkään ihmiseen. Kuulkaa, hänellä ei ole yhtään oikeutta. Tämän maailman päämies on jo tuomittu. Mitään muuta uhria ei enää tarvita. Paikkansa pitää erään tutun virren sana: "Että syntisinä me olemme ostetuita, se järjestys on Herramme, ei löydy teitä muita."
Mutta tämä on vain yksi asia. Perkeleellä ei ole oikeutta meihin, ja kuitenkin me elämme keskellä hänen valtakuntaansa, pahan valtakuntaa, vihan, vääryyden, kateuden, epävanhurskauden ja itsekkyyden valtakuntaa. On kuin Jumalan valtakunnan vanhurskaus, rakkaus ja ilo olisivat peräti kaukana.
Mitä me tähän sanomme? Tässä on nyt asian toinen puoli. Me voimme puhua perkeleen oikeudesta ihmisiin. Sitä hänellä ei ole. Mutta meidän täytyy puhua myös hänen vallastaan, ja se hänellä on. Paavali sanoo, että tämän maailman ruhtinas, jolla on valta, hallitsee uppiniskaisuuden lapsia, hallitsee kaikkia niitä, jotka ovat Jumalaa vastaan ja hylänneet tai jatkuvasti epäuskossaan hylkäävät Kristuksessa valmistetun Jumalan pelastuksen. Vaikka olisi kuinka viisas mies, taiteilija, kirjailija, oppinut tai valtiomies, hänen ajatuksensa liitelevät vain tämän maan päällä ja sen asioiden piirissä, jos hän on hylännyt Kristuksen. Hänen ajatuksensa ovat puutteellisia, erehtyväisiä, Jumalalle vieraita. Raamatun kiroustuomio kaikesta sellaisesta katoavaisesta on peruuttamaton. Mutta sitä ei uskota.
Miksi ei? Siksi että perkeleellä on valta. Tavallinen käsitys hänestä on, että hän on hirmuisen ruma, kauhea olento. Joku keskiajan ja uuden ajan taiteilija on kuvannut hänet niin ja niin, tietämättä, mitä oikeastaan on tehnyt. Se on erehdys. Raamatun mukaan perkele on ihana ja kaunis. Hän on ollut luotujen joukossa eräs pääenkeli. Hän esiintyy vielä valkeuden enkelinä. Hänellä on ollut suuri valta ja hallitus, niin suuri, että hän nousi omissa silmissään korkealle, jopa uskalsi nousta kapinaan itse Luojaansa vastaan. Hän on edelleenkin valkeuden enkeli, hän koettaa olla kaikki kaikessa. Sen tähden hän tulee ja nostaa ihmistäkin korkealle oman voiman varassa ja ihmisen omissa silmissä.
Perkeleellä ei ole valtaa vain suruttomien, vaan seurakunnankin, meidän niin sanottujen uskovaistenkin, piirissä. Sitä todistaa seurakuntalaisten keskuudessa rehoittava kateus. Jos joku menestyy, niin kohta häntä kadehditaan. Jos tulee jollekin onnettomuus, niin toisten sydämessä vallitsee vahingonilo. Ei sitä ole vain maailmanlasten sydämessä, kyllä sitä on kristittyjenkin sydämessä. Saatanalla on vielä valta täällä. Hän hallitsee täällä. Hän on valkeuden enkeli, mutta samalla valheen isä. Hän korottaa meitä kapinoimaan Jumalaa vastaan ja riitaan lähimmäistemme kanssa ja siinä on meidän vaaramme.
Äskettäin luin erään eriuskolaisseurakunnan johtajan kertomuksesta kohdan, jossa hän mainitsee, että kun pappi lähtee kokouspaikkaan puhumaan, hän matkustaa sinne sitä varten, että tulisi huomatuksi puhujaksi, sitä varten, että hänet nähdään siellä julkisuudessa, sitä varten, että saisi suuren kolehdin. Se mies ei ole Jumalan kutsuma. Se mies meni sinne itse, se mies meni sinne perkeleen teillä.
Ei vain pappien, vaan myös kirkkokansan, ei vain kirkossa, vaan myös arkioloissa tarvitsisi ottaa huomioon kunnianhimo, rahanhimo ja mammonanhimo. Se on kauhea, orjuuttava demoninen voima myös ns. kristittyjen keskellä. Jumalan tapana on aikanaan herättää maailmanhistoriassa ei vain bolshevismia, vaan muitakin liikkeitä kukistamaan mammonanrakkautemme. Ne ovat Jumalan ruoskia, Jumalan rankaisevia tuomareita, jotta pääsisimme rahan vallasta irti ja mammonan rakkaus jättäisi meidät.
On muitakin sellaisia vaikeuksia. Jeesus sanoo, että ihminen saattaa olla jo puhdistettu ja uskovainen, mutta kun sydän on lakaistu ja tehty puhtaaksi, silloin saatana, joka käy ympäri ja etsii karuja paikkoja, sanoo: "Nyt minä lähden sinne ja otan mukaani seitsemän muuta pahempaa henkeä." Ja kun tuo puhdistettu ihminen on ollut jouten sydän karuna kesantona, lakannut rukoilemasta, lakannut sanaa harjoittamasta, silloin saatana tulee uudelleen sisälle hänen joutilaaseen sydämeensä ja asettuu sinne asumaan. Ja niin toteutuu tekstimme kauhea sana: "Sen ihmisen viimeinen tila tulee pahemmaksi kuin ensimmäinen." Se on hänen osansa.
Meidän ei tarvitse mennä kauas katselemaan tätä pahuuden valtaa nykyaikana. Helppo on huomata, miten kokonaan ajatusmaailma on kiintynyt näihin katoavaisiin, miten vääryys saa vallan ja miten itsekäs tunne-elämä kiihkoutuu, jos totuus tulee ilmi. Näin tapahtuu ihmiselle, josta Jumala on vetänyt henkensä pois. Sekin on lunastettu, senkin tähden Kristus on kuollut, eikä sellaiseenkaan ihmiseen saatanalla ole mitään oikeutta, ja kuitenkin hän on saanut siinä ihmisessä sellaisen vallan. Miten se on selitettävissä? Jeesuksen puheessa on tätäkin valaiseva sana. Hän ei sano vain, että hän Jumalan sormella ajaa ulos riivaajia, hän ei osoita vain Messias tietoisuutta, hän ei sano vain edustavansa Jumalaa maailmassa. Hän lausuu myös valtakuntatietoisuudessaan: "Jos minä Jumalan sormella ajan ulos riivaajia, niin onhan Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne minun kauttani." Se on tullut teidän tykönne. Tämä on hänen valtakuntatietoisuutensa: "minun kauttani".
Ystävät, ei riitä vielä se, että Kristus on Messiaana ottanut ristinkuolemassa meidät kaikki mukaansa ja sovittanut kaikki syntimme. Tarvitaan toiseksi, että Jumalan valtakunta tulee meidän tykömme, meihin sisällisesti. Tässä Luther taas on erinomainen opettaja selittäessään rukousta "Tulkoon sinun valtakuntasi!" Katekismuksessa sanotaan: "Mitä se on? Vastaus: Jumalan valtakunta tulee kyllä itsestänsä ilman meidän rukoustamme, mutta me anomme tässä rukouksessa, että se tulisi meidänkin tykömme."
Jumala on rakkaus, joka aina jatkuvasti jakaa elinvoimastaan uutta. Hän on aina valmis antamaan. Hän ojentaa kättään koko päivän tottelemattoman ja uppiniskaisen kansan puoleen. Kansa ei ota vastaan, se elää epäuskossa ja nurkuu. Mutta Jumala tarjoaa sittenkin alinomaa henkeänsä. Luther sanoo, että kyllä Jumalan valtakunta tulee, vaikka emme rukoilekaan. Mutta kuinka se tulee meihin sisäisesti? "Kun Jumala antaa meille Pyhän Henkensä, niin että me hänen armonsa kautta uskomme hänen pyhän sanansa ja elämme täällä ajassa jumalisesti ja taivaassa iankaikkisesti." Siinä on kolme asiaa: Pyhä Henki, usko Jumalan sanaan ja uusi elämä. Näin Jumalan valtakunta tulee sisällisesti meihin.
Niissäkin, jotka Jeesus on lunastanut, mutta jotka pysyvät uppiniskaisuuden hengessä, omassatunnnossaan irti Jumalasta, saatanan teillä, niissä hallitsee vielä saatanan valtakunta, s.o. valheen valta. Vasta sitten, kun Pyhä Henki, totuuden Henki, tulee ihmisen sydämeen, se synnyttää siellä Jumalan sanan uskon, ja silloin alkaa uusi elämä. Ei silloin enää olla saatanan orjia, vaan synnin syyllisyydestä ja vallasta vapaita. Tästä on Lutherin virressä erinomainen todistus. Hän kirjoitti v. 1529 virren, jossa hän kuvaa entisyyttään tähän tapaan: "Kovissa piti kahleissaan saatana mua voimallaan." Ei hän tätä valita enää vanhana tohtorina ja perheenisänä. Se on mennyttä aikaa: Saatana piti minua orjanaan, mutta ei enää pidä.
Hän sanoo, että kun Jeesus tuli tässä avuksi, niin hän sai hänestä sijaisvastaajan Isän tykönä. Hän sanoo lopuksi: "Hän on siellä sijaisvastaajani" ja kehoittaa hartaasti maailmaa: "Hartahasti Isää kiittäkää, kun Poikansa meille antoi, ja Jeesusta ylistäkää!"
"Että minä hänen omansa olisin." Kun Jumalan Henki tulee, niin minä uskon hänen sanansa ja aloitan uuden elämän. Sitä Jeesus tarkoittaa tämän tekstin lopussa sanoessaan sille naiselle, ettei pääasia ole innostuminen ja haltioituminen ja hokeminen: "Autuas, autuas!" vaan pääasia on hänen sanojensa kuuleminen ja noudattaminen.
Tässä Jeesuksen puolustuspuheessa on vieläkin eräs merkittävä sana: "Joka ei ole minun kanssani, hän on minua vastaan, ja joka ei kokoa minun kanssani, hän hajoittaa." Me saatamme jonkin aikaa nuorina olla ikään kuin kahdella tuolilla istujia: hänen kanssaan ja maailman kanssa, mutta sellainen tila ei voi aina jatkua. Ratkaisun täytyy tulla. Emme voi, ei kukaan voi kahta herraa palvella. Meidän täytyy saada Jeesus kuninkaaksemme, ei vain Messiaaksemme. Hän ei ole vain messiastietoinen tehtävästään, hän on myös jumalanvaltakuntatietoinen, kuningastietoinen. Perkeleellä ei kylläkään ole oikeutta meihin, mutta hänellä on vielä valta meihin. Hänen valtakuntansa meissä kukistuu yksinomaan Pyhän Hengen vaikutuksesta sanan välityksellä.
Mutta kun tämä tapahtuu, silloin tulee ilmi merkillinen asia. Niin kauan kuin Jeesus eli yksityiselämää, häntä ei vainottu. Mutta kun hänet kastettiin Jordanissa ja hän sai Pyhän Hengen ja lähti puhumaan ja kansa rupesi liikehtimään, silloin hänen perheväkensä sanoi: Hän on suunniltaan, – ja he tulivat ottamaan häntä kiinni. Eikä opetuslapsiakaan vainottu, niin kauan kuin he olivat Jeesuksen kasvatuksen alaisia, vainottiin vain heidän Mestariaan. Mutta kasvatuskauden lopulla hän sanoi: Tietäkää, että niinkuin maailma on minua vihannut, niin se teitäkin vihaa.
Kun he olivat saaneet Pyhän Hengen, niin kohta vaino nousi.
Ajatelkaa, mikä voima Pietarilla oli, kun he tulivat temppeliin ja siellä oven edessä oli rampa mies. Se mies katsoi heihin ja luuli saavansa almun. "Hopeaa ja kultaa ei minulla ole, mutta mitä minulla on, sen sinulle annan: Jeesuksen Kristuksen Nasaretilaisen nimessä, nouse ja kävele!" – kuului Pietarin vastaus. Niin väkevä oli Jeesuksen sana Pietarin suussa, tämän entisen häilyvän miehen suussa, että rampa nousi ja käveli, tuli terveeksi Jeesuksen nimessä.
Väkevä on Jeesuksen nimi ja Jeesuksen sana entisen kieltäjänkin suussa. Se parantaa sekä ruumiillisesti että sielullisesti sairaita. Siinä nimessä eikä missään muussa on pelastus koko ihmiskunnalle. Sen tähden me laulamme: "On Jeesus-nimi ihanin." Se on todella merkillinen nimi. Ja sen tähden on hengellinen kirjoittaja sanonut matkamiehelle ja sanokoon meillekin nyt tämän paastonajan sunnuntain tekstin edessä, josta olemme kuulleet Jeesuksen puolustuspuheen hänen messiastietoisuudestaan ja kuningastietoisuudestaan valtakunnan kuninkaana – sanokoon se meille:
"Jeesus-nimi ota myötäs
murheen laakson matkamies,
tee sen turvissa sun työtäs,
ohjatkoon se kaikki ties!
Ah, min Jeesus-nimi antaa
riemun synnin orjallen,
se kun kahleet poies kantaa,
hengen luo vapauden.
Kallis, oi, nimi soi,
ilo taivaan, autuus maan!"Ystävät, me Helsingin kirkkokansa, jotka olemme täällä suuressa seurakunnassamme tekemisissä kaikenlaisten ihmisten kanssa, älkäämme hävetkö tätä nimeä, jota vastaan on noussut kova myrsky ja vaino maailmassa ja joka kiihtyy meidänkin maassamme. Siinä nimessä – Jeesus nimessä – yksin on pelastus. Muuta nimeä, jossa autuaaksi tullaan, ei ole annettu taivaassa eikä maan päällä eikä maan alla. Amen.
RISTIRIITOJEN TASOITTAJA.
"Sen tähden jokainen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä,
hänet minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa. Mutta
joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minäkin kiellän
Isäni edessä, joka on taivaissa. Älkää luulko, että minä olen
tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan
rauhaa, vaan miekkaa. Sillä minä olen tullut nostamaan pojan
riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän
anoppiansa vastaan; ja ihmisen vihollisiksi tulevat hänen
omat perhekuntalaisensa. Joka rakastaa isäänsä taikka äitiään
enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa
poikaansa taikka tytärtään enemmän kuin minua, se ei ole minulle
sovelias; ja joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei ole
minulle sovelias. Joka löytää sielunsa, kadottaa sen, ja joka
kadottaa sielunsa minun tähteni, hän löytää sen."
Matt. 10: 32-39."En ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa." Tämä Tapaninpäivän sana Herran suusta kertoo meille, että pelastuksen sanoma syntisille sisältää suuria vastakohtia ja ristiriitaisuuksia. Jo eilen, ensimmäisenä joulupäivänä, kuulimme evankeliumissa sanottavan Kristuksesta: "Hän tuli omilleen, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan." Olihan se merkillinen ristiriita, että Herra Kristus tuli valitun kansan keskelle ja että se hylkäsi hänet ja lopulta löi ristille kansanvillitsijänä ja Jumalan pilkkaajana.
Mutta tänä toisena joulupäivänä, Stefanuksen eli Tapaninpäivänä, tämä ristiriita ja vastakohta vielä syvenee ja jyrkkenee. Ja jos se loukkaisi teitä, kuulijat, täällä Vanhassa kirkossa ja siellä radion ääressä, niin syyttäkää siitä sitten, jos uskallatte, itse elämän Herraa, kuningasten Kuningasta ja herrain Herraa, joka yksin pystyy kaikki ristiriidat ja vastakohdat selvittämään.
Moni teistä, hyvät kuulijat, on varmasti ollut mukana useissa kristillisissä kesäkokouksissamme. Olen itse ehkä useimmin ollut mukana kristillisissä ylioppilaskokouksissa kesäisin. Kun sellainen kokous on ollut päättymäisillään tai päättynyt, niin sinne tulleilla nuorilla on ollut eräs vaiva, jonka he ovat tulleet purkamaan meille vanhemmille tovereille ja kokouksessa oleille puhujille. He ovat sanoneet: "Kuinka minä nyt voin lähteä kotiin, kun olen niin heikko uskossa? Minun pitäisi siellä todistaa Kristuksesta, sillä minä tunnen, ettei sovi vaietakaan siitä, mitä Herra on minulle tehnyt, mutta en uskalla enkä jaksa." Toiset sanovat: "Tulin tänne kokoukseen kylmänä ja häilyväisenä, mutta täällä kohtasi Herra Jeesus minut ja nyt olen nähnyt, että hän on sovittanut kaikki minun syntini, niin että minä olen Jumalan lapsi, sovitettu lapsi, ja tästä minun nyt pitäisi kotona sanoa jotakin omaisteni ja ystävieni piirissä, mutta ne eivät minua ymmärrä eivätkä usko minua, kun tuntevat, millainen minä olen ollut. Mitä minun on nyt tehtävä?" Tällainen on nuoren ylioppilaan vaiva, kun Herra on tarttunut häneen kristillisessä ylioppilaskokouksessa. Kuinka käy siellä kotona? Sydämessä on pelko ja ahdistus, että nyt vasta alkavat raskaat ajat.
Hyvät kuulijat! Olemme viettäneet joulua ja olemme ehkä lukeutuneet oikein "hyvän tahdon ihmisiin". Kenties moni teistä vähän niinkuin hymähtää tällaiselle nuorten hädälle ja sanoo: "Sehän on lapsekasta ja turhaa." Samoin olen minäkin joskus nuorena ajatellut, sillä minulla oli se onni, että kun tulin kotiin ensimmäisestä Suomessa pidetystä ylioppilaskokouksesta, siellä oli vastassa jumalaapelkäävä äiti. Kun kerroin hänelle, mitä olin kuullut ja kokenut, niin hän ei puhunut mitään, mutta hän itki yksinäisyydessä, ja minä ymmärsin silloin vaistomaisesti ja nyt ymmärrän kirkkaammin, että hän itki ilosta. Mutta kaikilla nuorilla ei ole tällaista äitiä eikä isää.
Kuitenkin olen ajatellessani elämän karua todellisuutta ja suruttomia koteja muuttanut ajatustani sen suuntaiseksi, että Jumala on lopulta tämänkin takana. Ja huomaan, että sillä on perustuksensa siinä, mitä Herra Jeesus sanoo tämänpäiväisessä tekstissämme: "Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa." Ja sitten hän jatkaa vähän yksityiskohtaisemmin: "Sillä minä olen tullut nostamaan pojan riitaan isäänsä vastaan ja tyttären äitiänsä vastaan ja miniän anoppiansa vastaan." Ja vielä hän sanoo: "Ihmisen vihollisiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa."
Näin sanoo se Herra, joka tunsi elämän ja ihmiset ja evankeliuminsa vaikutuksen tässä itsekkyyden ja valheen maailmassa. Eikä hän sano tätä vain juutalaisista, juutalaisista isistä ja äideistä. Nehän ovat mielenlaadultaan paljon kiivaammat kuin me suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset. Tiedätte, että jos juutalainen nuori mies kääntyy kristinuskoon, niin isä kiivastuu ja tekee hänet perinnöttömäksi. Olen juuri lukenut erään juutalaisnaisen kääntymisestä kristinuskoon. Kun hän lopulta monen tuskan ja vaivan jälkeen sai suunsa kokonaan auki ja tunnusti, mitä oli tapahtunut, niin ensimmäisenä äiti huusi: "Sinä häpäiset meidän sukumme, ulos!" Ja tyttö ajettiin saman tien kadulle. "Ihmisen vihollisiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa." Lähinnä Jumalaa oli otettava kohtalo omiin käsiinsä, ja Jumala johdatti sen naisen diakonissalaitokseen ja teki hänestä voimakkaan aseen monien kärsivien hyväksi. Mutta suku hylkäsi hänet, perhe karkoitti hänet, isä ja äiti vihastuivat hänelle Kristuksen tähden.
Uskotteko, että tämä tällainen elämäntila kuuluu Jumalan pelastusjärjestykseen?
Toistan, ettei tämä Herran sana sodasta ja miekasta ole sanottu vain juutalaisista. Se on sanottu myös meistä suomalaisista, suomalaisista isistä ja äideistä. Tiedän, kuinka raskaaksi on käynyt monen hennon ylioppilasneitosen ja vakavamielisen ylioppilasnuorukaisen kohta hänen tultuaan kotiin sellaisesta kokouksesta, jossa Kristus on hänet kohdannut. Hän ei ole saanut osakseen ymmärtämystä, vaan toruja ja kiivastusta. Aikooko hän nyt turmella elämänsä?
Ratkaistu kristillisyys ei kelpaa suruttomille perheenjäsenille, ei isälle eikä äidille, eipä ystäville eikä ympäristöllekään. Sitä vastaan sanotaan. Se on asian toinen puoli.
Mutta tiedänpä käyvän toisinkin. Olen saanut jonkin aikaa kesäkokousten jälkeen hyvin riemullisia kirjeitä nuorilta. He sanovat: "Minä en voi olla Teille kirjoittamatta. Avasin sydämeni isälle ja äidille ja kerroin heille kaikki, ja ensimmäisen kerran elämässä löysimme toisemme." Ajatelkaa: aikaihmisen ikään ehtineet lapset ovat olleet vieraita omalle isälleen ja äidilleen kaksikymmentä vuotta! Nyt vasta he löytävät toisensa, kun tytär tai poika puhuu Kristuksesta, mitä tämä on tehnyt hänelle, ja avaa sydämensä ja pyytää anteeksi tottelemattomuuttaan ja syntiään. Tällaistakin tapahtuu.
Kysykääpä tänä toisena joulupäivänä, Stefanuksen päivänä, veritodistajien päivänä, itseltänne, isät ja äidit: "Kumpaanko joukkoon minä kuulun? Niittenkö joukkoon, jotka iloitsevat siitä, että Jeesus on voittanut heidän poikansa ja tyttärensä, vai siihenkö joukkoon, joka pitää sitä nuorilleen vahinkona ja sen tähden vastustaa ja ivaa sitä?" Missä tänään on heränneitä koteja ja heränneitä vanhempia, siellä iloitaan Herran työstä. Ehkei siitä puhuta, mutta siitä kiitetään Herraa ilokyynelin, niinkuin minäkin olen saanut armosta nähdä tapahtuvan.
Mutta menkäämme eteenpäin. Mitä luulette, hyvät kuulijat, meidän vanhempien toverien sanoneen tällaisille nuorille hätääntyneille, joskus itkeville tai hyvin hennoille ja heikkohartiaisille neitosille ja nuorukaisille, jotka pelkäävät kotiintuloaan? Ei siinä käy sääliminen. Tiedämme sekä Jumalan sanasta että Jumalan valtakunnan historiasta, että totuus tässä maailmassa ei mene voittoon, ei mene läpi tinkimällä, vaan yksinomaan taistelemalla. Tiedämme, että totuus ei voita sillä, että sitä peitetään, vaan siten, että se tuodaan julki. Tiedämme, että ihmisen elämässä tulee sellainen hetki, jolloin ylhäältä lahjaksi saatu sisäinen Kristusvalo on tuotava esille itseämme ja kunniaamme säälimättä, muuten tehdään rikos Jumalaa ja omaa kehitystä vastaan.
Jeesus jatkaa puhettaan tekstissämme: "Joka rakastaa isäänsä taikka äitiään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa tai tytärtään enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias." Ei tässä mitään tinkimistä ole. Ei tämä sana kaipaa mitään selitystä. Sitä on toteltava ja sen mukaan kuljettava, vaikka sydän verta vuotaisi.
Näin Jumalan sana tukee sitä, jonka pitää antaa sielunhoidollisia neuvoja. Meitä tukee myös elämä, kokemus ja historia. Valitsen vain erään kohdan herännäisyytemme historiasta:
Toistasataa vuotta sitten tuli herätykseen nuori, lahjakas ylioppilas Ylivieskassa, Jonas Laguksen pappilassa. Kun tämä nuori mies, johon Kristus oli tarttunut, joutui sitten Maalahdelle häihin, joissa tanssittiin, niin hän sai sellaisen sisäisen pakkovaikutuksen, että hänen täytyi esiintyä ja ruveta puhumaan tovereilleen, tuolle huvittelevalle joukolle ainoasta tarpeellisesta. Sehän oli talon isännän loukkaamista, se oli nuorten ilonpidon pilaamista. Nuori ylioppilas saikin moitteita. Häntä ei ymmärretty. Vain joku vanhoista sukulaisnaisista ymmärsi. Mutta kuitenkin siitä talosta levisi tunnustamisen tuli aina tänne Helsinkiin asti, sellainen tuli, että – Rosendahlin muistelmien mukaan – herännäisyyttä pelättiin kodeissa niinkuin tarttuvaa koleratautia ja voivoteltiin, että voi, kunpa se ei vain tulisi minun kotiini häiritsemään minun kotirauhaani!
Kaksituhatta vuotta sitten Kristus puhui tekstimme sanat: "Ihmisen vihollisiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa." Kun Herra tulee sanallaan kohti ja herättää omattunnot, ei meidän ihmistenkään auta silloin sääliä lihan mieltä itsessämme eikä toisissa. Olkaamme tästä selvillä sielunhoidossamme. Eikä auta sääliä nuoriakaan, vaikka tekisi mieli sääliä, vaan heidät on lähetettävä sotaan Jumalan sanan eväillä varustettuna ja sen armon varassa, minkä he ovat saaneet, kun Kristus on heille kirkastunut ainoaksi pelastajaksi, Vapahtajaksi ja syntien anteeksiantajaksi.
Tällä ja monella muulla tavalla Herra pitää huolta siitä, että meidänkin kansamme keskuuteen, sen koteihin ja sen yhteiskuntaoloihin tulee aina tuoreita kristillisiä soluja soluttamaan tätä kansaa, ettei se mätäne pilalle, ettei se tule julki jumalattomaksi. On ilo todeta, että vanhurskauden ja rakkauden valtakunta keskellämme menee eteenpäin. Mutta ratkaisua se kysyy, ja kerran se on tehtävä. Sillä kansassamme tapahtuu myös toisenlaista solutusta, Jumalaa vastustavaa solutusta. Ja sillä taholla ollaan rohkeita tunnustajia ja ahkeria työntekijöitä.
Tänä jouluna on erikoisesti pistänyt silmiini tieto, että neuvostohallitus on vaatinut kaikissa suurvalloissa olevilta ministereiltään lupauksen tunnustaa olevansa jumalattomia. Ja sanomalehdissä on mainittu, että tällaisen lupauksen: minä olen jumalaton – ovat jo antaneet Pariisin ministeri, Berliinin ministeri ja Tukholman ministeri. He uskaltavat tämän, vaikka heillä onkin huono herra. Miksei sitten kristityn sopisi uskaltaa tunnustaa Herraansa, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, joka kerran ilmaantuu kirkkaudessa ja kunniassaan, jonka eteen kootaan kaikki kansat ja joka Jumalan tahdosta on kansojen tuomari. Jotta tätä tunnustusrohkeutta ei puuttuisi, jotta se päin vastoin kasvaisi ja vahvistuisi, sitä varten meillä vielä on tekstissämme kosketeltavana kaksi asiaa, nimittäin Herran lupaus ja Herran uhkaus.
Tekstimme alkaa: "Sen tähden jokainen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, hänet minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa." Se lupaus ei petä. Täällä maan päällä kulkee nuori neitonen ja nuorukainen ja heikko nainen ja mies, jotka eivät häpeä Kristusta. Heistä kaikista Kristus sanoo, että hän tunnustaa heidät Jumalan edessä, Isän edessä, joka on taivaissa. Ajatelkaa, että täällä maan päällä kulkee heikko tomun lapsi ja että taivaitten Jumalan silmä seuraa häntä, hänen kohtaloaan, hänen ilojaan, surujaan ja vaikeuksiaan.
Olen kuullut, että Suomen Lähetysseuran lähetyskoulussa on oppilaille kerrottu: "Te joudutte vaikeuksiin siellä pakanamailla. Tulee raskaita vastoinkäymisiä. Ennen kuin lähdette, koettakaa saada Jumalalta elävä sana, johon teidän sopii aina palata, ettei epäusko voita." Eräs oppilaista kertoi sitten minulle kerran, että hän oli pitkän aikaa ahtaalla. Hänellä ei ollut mitään sanaa Jumalalta. Hän epäili, oliko hän ollenkaan Jumalan kutsuma lähetyssaarnaajan tehtävään. Mutta kerran aukeni hänelle psalmi 32, aukeni Raamattu Pyhän Hengen voimasta, aukeni tämä sana: "Minä neuvon sinulle tien, jota sinun tulee käydä. Minä tahdon pitää sinua silmällä."
Ja Raamattu todistaa, että Jumalan silmät katselevat kaikkia meitä, löytyisikö täältä sellaisia ihmisiä, jotka koko sydämestään pysyisivät hänen tykönään. On ihmeellistä Jumalan johdatusta, sekin, että tänään tässä kirkossa näkyy olevan tovereita, joitten kanssa on epälukuisia kertoja oltu kristillisissä ylioppilaskokouksissa, ja toisia heitä voi olla radiossa kuulemassa tätä saarnaa. Siellä nuoruuden keväässä, Jumalan tartuttua meihin, oli sellainen tunne, ettei saanut vaieta Kristuksesta, että hänestä oli todistettava. Monet ovat nyt viroissa: opettajina, lääkäreinä, tuomareina ja monissa muissa yhteiskunnan viroissa, korkeillakin paikoilla. Miten on asian laita? Herra on pannut teidät todistajiksi. Moni on kenties jaksanut pysyä sillä paikalla, jaksanut koota toisiakin raamattupiireihin ja hoidella sellaista pientä joukkoa, jonka katse on ollut suunnattuna ylöspäin. Teille kuuluu tänään lupaus: "Jokainen, joka tunnustaa" – ei mitään epäilystä eikä poikkeusta – "jokainen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, hänet minäkin tunnustan Isäni edessä, joka on taivaissa." Tähän vielä liittyy loppuosana: "Joka kadottaa sielunsa minun tähteni, hän löytää sen."
Tämä tosin ei ole sanottu vain ylioppilaille ja virkamiehille. Tämä kuuluu meille kaikille yhteisesti, olimmepa sitten missä toimessa ja yhteiskuntaluokassa tahansa. Viisas kansallinen herättäjämme Juhana Vilhelm Snellman kirjoitti kerran näin: "Sivistyneitä on yliopiston ulkopuolellakin." Hän tarkoitti sivistyksellä sitä, että ihminen on herännyt panemaan kykynsä ja lahjansa käytäntöön toisten hyväksi ja isänmaan palvelukseen eikä elä itsekkäästi nautinnoissa turmellakseen itseään ja toisia.
Meidän kuin myös niitten, jotka eivät ole koskaan akatemian ovia aukaisseet, on hyvä muistaa, että kaikkialla, missä elämä käsitetään palvelustyöksi, on oikeita sivistyneitä, sillä tosi sivistys ei ole itsekkyyttä, vaan itsensä uhraamista ja palvelemista. Ja sillä on tämä lupaus: Joka kadottaa sielunsa, elämänsä, joka panee sen vaihetuspöydälle, uhritielle, hän löytää sen. Hän saa huomata, mikä salattu siunaus on hänen elämässään ja työssään. Jumala on mukana, Jumalan silmät seuraavat hänen elämäänsä. Kristus tunnustaa hänet Isän edessä, tunnustaapa vielä viimeisellä tuomiollakin Isän ja pyhien enkelien edessä.
Tämä lupaus liittyy päivän tekstiin, jossa tuodaan esille nämä vastakohdat, ristiriidat kodin ja yhteiselämän piirissä. Niitä ristiriitoja voisi syventää. Olin kerran puheissa erääseen ammattiin kuuluvan herrasmiehen kanssa – en mainitse ammatin nimeäkään –, joka sanoi: "Meidän keskuudessamme on paljon kateutta." Mainitsin, että kyllä sitä on pappienkin keskuudessa. Onhan juuri eräässä julkaisussa puhuttu odium theologicum'ista, jumaluusoppineitten vihasta. Jeesus sanoo tässä tekstissä: "Ihmisten vihollisiksi tulevat hänen omat perhekuntalaisensa." Ei tietopuolinen jumaluusoppi auta ketään vapautumaan edes vihasta toisin ajattelevia kohtaan. Sellaisille ei kuulu lupaus, vaan tässä tekstissä lausutaan uhkaus, ja myös siitä minun piti puhua tänään. Se uhkaus kuuluu: "Joka kieltää minut ihmisten edessä, hänet minäkin kiellän Isäni edessä, joka on taivaissa." Ja tekstin lopussa on toinen sana: "Joka löytää sielunsa, kadottaa sen." Heprealaiskirjeessä on sen ajan kristityille vielä tällainen ankara sana: "Me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois itselleen kadotukseksi." Me kovenemme itsellemme.
Jos tätä saarnaa kuuntelee joku, joka on sielullisesti kylmentynyt ja vieraantunut Kristuksesta oltuaan ennen lämmin ja innokas, niin kuule, ystävä, kovene itsellesi! Vielä on armon aika. Ja muista, mitä Raamattu sanoo Ilmestyskirjan lopussa: kadotuksessa ei ole vain murhamiehiä ja huorintekijöitä ja epäjumalanpalvelijoita ja valhettelijoita, vaan siellä ovat myös pelkurit ja velttiöt.
Herran kansa ei saa pelätä. Raamatussa on monta kertaa sanottu: "Älä pelkää, älkää peljätkö! Minä tahdon tunnustaa teidät. Jos te kiellätte minut, niin minäkin kiellän teidät Isäni edessä."
Kuulkaa, ystävät! Kristinusko on vastakohtien uskonto, ristiriitojen uskonto. Tänään asetetaan eteemme tämä vastakohta: sielun pelastus tai sielun kadotus. Jumala katselee meitä tänään. Kyllä hän tarkoin tuntee meidät kaikki. Missä joukossa olemme, siinäkö, joka heikkonakin tahtoo tunnustaa Kristusta ihmisten edessä, vai siinäkö, joka kieltää hänet ihmisten edessä? Siitä on tänään kysymys. Sen asian Herra tahtoisi tänä marttyyrien päivänä laskea tunnollemme, kun meillä on vielä armon aika eikä ole niinkuin Venäjällä, että kristittynä oleminen merkitsee kuolemaa, marttyyrikuolemaa. Se aika voi vielä tulla Suomeenkin, ehkäpä piankin.
Kyllähän täällä saarnastuolissa on helppo saarnata tunnustamisesta, kun on virkavuorollaan saarnattava. Ei se kovin vaikea asia ole. Paljon vaikeampi asia jo on Kristuksen tunnustaminen arkielämässä oman kodin piirissä, tuttava- ja sukulaispiirissä, siinä piirissä, jossa on tekemisissä virkaveljien ja niiden kanssa, jotka ovat tämän maailman lapsia.
Eräs herännyt tuttavani sanoi kerran, ettei hänessä ollut laisinkaan pyhyyttä, mutta hän oli huomannut, että jos joku siinä seurassa, missä hänkin oli, sattui kiroamaan, niin asianomainen heti pyysi anteeksi, "kun tuokin mies on täällä". Vaikuttaako meidän läsnäolomme mitään arkioloissa?
Kyllä se vaikuttaa, jos elämme Jeesuksen silmien alla ja meillä on samaa tuntoa kuin nuorella ylioppilaalla, johon Herra on tarttunut, ja muilla sellaisilla nuorilla, tuntoa, että "minä en voi vaieta, minun täytyy puhua, muuten häpäisen Herrani ja Mestarini".
Pietari kyllä kielsi Herransa, hän ei jaksanut todistaa hänestä hiilitulen ääressä. Kirjoittaessaan tästä myöhemmin hän sanoo: "Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit tekemään selkoa jokaiselle, joka teiltä kysyy teissä olevan toivon perustusta, kuitenkin sävyisyydellä ja pelolla." Silloin hän ei enää tullut yllätetyksi, ei enää langennut. Hän oli polttanut kätensä ja huulensa, ja "palanut lapsi tulta karttaa" ja viisastuu ikävistäkin kokemuksistaan.
Koettakaamme mekin, jotka olemme olleet huonoja tunnustajia arkielämässä, itseämme kurittaa ja pyhittää niinkuin Pietari, jotta olisimme valmiit vastaamaan jokaiselle, joka arkioloissa kyselee toivomme perustusta, ei ylpeästi, vaan sävyisyyden hengessä. Ja se on meille mahdollista, jos meillä on se usko, että Jeesus Kristus on suuri ristiriitojen tasoittaja, hän, joka lunastaa kerran lupauksensa: "Katso, uudeksi minä teen kaikki." Amen.
SAATANA RUHJOTAAN.
"Siionin rakennus ikään ei sorru,
kun Herra Jeesus on perustus sen.
Vaikkapa toisinaan tuleekin tuska,
Jeesuksen käsi on voimallinen.
Armon hän suopi,
avun hän tuopi,
pimeäss' yössäkin herättäen."
"Mutta minä kehoitan teitä, veljet, pitämään silmällä niitä,
jotka saattavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta vastoin
sitä oppia, jonka te olette saaneet; vetäytykää pois heistä.
Sillä sellaiset eivät palvele Herraamme Kristusta, vaan omaa
vatsaansa, ja pettävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla
vilpittömien sydämet. Onhan teidän kuuliaisuutenne tullut
kaikkien tietoon; sen tähden minä iloitsen teistä, mutta tahdon,
että olette hyvään viisaita, mutta pahaan ymmärtämättömiä. Ja
rauhan Jumala on pian ruhjova saatanan teidän jalkojenne alle.
Herramme Jeesuksen armo olkoon teidän kanssanne."
Room. 16: 17-20.Kiitos, Herra, että olet lunastanut meidät synneistämme Jumalalle. Tee sinä henkesi ja sanasi kautta meidät myös sisällisesti osallisiksi tästä lunastusarmostasi! Amen.
"Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio!" Se on Herran sana tämän päivän evankeliumissa, sana, jonka eteen asetumme.
Kuulimme alttarilta luettavan tämän sunnuntain vanhatestamentillisen tekstin. Eikö se ollut merkillinen? Se oli profeetta Sakarjan näky, miehen, jonka Jumala oli pannut rohkaisemaan Baabelin vankeudesta isänmaahansa takaisin palanneen kansan jäännöstä. Mutta samalla, kun profeetalla oli tämä tehtävä, hän ei suinkaan siloitellut kansansa syntejä, vaan lausui oikean tuomion, niiden mittaamattomien kärsimysten oikean syyn, joiden kautta he olivat historiassa kulkeneet. Hänhän sanoi tuomion syyksi heidän tottelemattomuutensa Jumalan pyhiä käskyjä vastaan, siis heidän syntinsä.
Mutta vielä syvemmälle näkee profeetan silmä, kun hän tarkastaa historiaa. Hän näkee kaiken synninkin takana vielä pahan henkivallan vaikutuksen. Ja kun hän näkee kansansa johtajan Joosuan, joka toi kansan pois Baabelista, rukouksessa kilvoittelevan elävän Jumalan edessä kansansa puolesta, hän samalla näkee, kuinka saatana seisoo Joosuan oikealla puolella vastustamassa hänen rukouksiansa ja Jumalan pelastustyötä. Mutta ei vielä siihenkään pääty hänen näkemyksensä. Hän näkee vieläkin enemmän.
Hän näkee Jumalan olevan työssä, antavan palvelijoillensa syntejä anteeksi, valavan mieliin uutta rohkeutta, antavan uusia suunnitelmia. Hän näkee, kuinka kansan johtaja on paennut Herran eteen yksinään ja saatana on väistynyt, voimatta estää Jumalan pelastustarkoituksia. Profeetta näkee, että historiassa on syvin taistelu henkien taistelu, taistelu hyvien ja pahojen enkelien välillä, Jumalan ja saatanan välillä.
Sama näkemys tapahtumien kulusta esiintyy tämänpäiväisessä evankeliumitekstissä. Herralla on vastustajinaan fariseukset ja ylipapit. Heille hän sanoo: "Älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio!" Nämä miehet riitelivät itsensä pois Jeesuksen sanan alta, suuttuivat häneen, ja heidän vihansa kiihtyi tappamisen päätökseksi. Herra sanoi heille vähän myöhemmin: "Teillä on isänä perkele, hänen tekojansa te tahdotte suorittaa." Ei ihme, että he olivat sydänjuuriaan myöten häneen suuttuneet.
Tekstissämme kerrotaan edelleen, että vaikka he aikoivat tappaa hänet, niin he eivät voineet tarttua häneen kiinni, sillä hänen hetkensä ei ollut vielä silloin tullut. Se tuli kyllä jonkin aikaa myöhemmin, kun Jeesus annettiin heidän käsiinsä ristiinnaulittavaksi pitkänäperjantaina. Jeesus sanoi silloin yöllä heille: "Nyt tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta." Pimeyden valta, kun pelastushistorian suurinta tapahtumaa käytiin suorittamaan! Siinä olivat taas hyvä ja paha henkivalta vastakkain. Mutta Herra sanoi tällöinkin: "Tämän maailman ruhtinas tulee, mutta minussa hänellä ei ole mitään osaa." Ja voitto tuli.
Näin Herra katselee tapahtumia. Näin hän niitä arvostelee, hän, joka sanoo tänä päivänä meille: Älkää arvostelko, älkää tuomitko näön mukaan, vaan tuomitkaa oikea tuomio asioista ja tapahtumista! Ja sama näkemys on myös tämänpäiväisessä epistolatekstissä.
Apostoli oli jo suorittanut suurimman osan elämäntyöstään kirjoittaessaan Korintosta roomalaiskirjeensä. Hän oli jo suorittanut loppuun tehtävänsä itämailla. Hänen silmänsä kääntyivät nyt länteen päin, Italiaan ja Espanjaan.
Hän tietää, miten paljon Roomassa, varsinkin sen esikaupungissa, on turmelusta. Siitä hän puhuu kirjeensä alussa. Hän tietää, kuinka sorrettuja ja kurjia paheitten ja syntien tähden siellä ovat köyhät, orjat ja naiset. Mutta hän näkee kaiken tämän kurjuuden takana pahan henkivallan vaikutuksen. Ja kun hän lopettaa kirjeensä, hän ikään kuin vielä viimeisenä testamenttinaan sanoo Rooman seurakunnalle äsken lukemamme sanat: "Rauhan Jumala on pian ruhjova saatanan teidän jalkojenne alle."
Oppineet miehet ovat sanoneet, että tämä on Uudessa Testamentissa ainoa paikka, jossa nimenomaan viitataan ns. alkuevankeliumiin, siihen lohdutuksen ja rohkaisun sanaan, jonka Jumala antoi heti syntiinlankeemuksessa, kun hän kirotessaan käärmeen sanoi: "Ja vaimon siemen on rikki polkeva, on ruhjova sinun pääsi". Paavali sanoo: "Rauhan Jumala on pian ruhjova saatanan."
Tämä apostolin näkemys hänen työnsä huippupaikalta sanoo meille, mikä on tämän historiassa vallitsevan henkien taistelun lopputulos. Se viittaa meille lopulliseen voittoon, ja se on Jumalan ja hänen Kristuksensa voitto. Ja lopputulos saavutetaan siellä, missä on kaksi tekijää: Jumala on ruhjova saatanan ja ruhjova pian, ja toiseksi: teidän jalkojenne alle, niitten, jotka ottavat vastaan voimaa Jumalalta, rauhaa rauhan Jumalalta. Ne tulevat voittajiksi. Jumala ja uskovaiset yhdessä ovat nuo kaksi tekijää.
Kuulkaa nyt, hyvät kuulijat! Miltä teistä näyttää ajan kärsimysten, synnin seurausten ja onnettomuuksien keskellä? Jaksatteko uskoa rauhan Jumalaan? Onko teillä se usko, joka on eräällä harmaahapsisella Suomen pyhäkoulumiehellä, joka lähetti meille tänne pääkaupunkiin tervehdykseksi 29:nnen psalmin viimeisen jakeen: "Herra antaa kansallensa väkevyyden, Herra siunaa kansaansa rauhalla!" Onko täällä väkevyyttä ja voimaa, onko täällä keskellämme rauhaa?
Älkää sanoko väärää tuomiota näön mukaan, vaan koettakaa sanoa oikea arvostelu. Eivätkö meidänkin kaupungissamme ja maassamme, niinkuin maailmassa yleensä tällä hetkellä, ole riivaajat riehumassa tuntien, että heillä on vähän aikaa ja kova kiire?
Tapasin eilen seurakuntasisaren, joka toimii Helsingin pohjoisosissa. Tiedustelin häneltä vähän tilannetta. Hän sanoi: "Ei siellä leipäkysymys ole vaikein. Kyllä ihmisille voidaan ruokaa antaa. Mutta suurempi kysymys on alkoholin tuottama kurjuus ja kotien särkyminen."
On ikään kuin villiintymisen henki raivoaisi pääkaupungissamme niinkuin aikoinaan Roomassa. Mutta sen hengen takana on riivaajahenki, persoonallinen pahahenki, langennut enkeliruhtinas. Tältä kannalta Raamatun sana opettaa meitä arvostelemaan ajan kurjuutta lähellä ja kaukana, s.o. näkemään todellisuuden sellaisena kuin se todella on.
Ajatelkaa, mitä viestejä olemme lukeneet äskettäin Afrikan mantereelta. Siellä on yhden ainoan korkeassa asemassa olevan haavoitetun miehen sovitukseksi teloitettu 1700 ihmistä. Olemme lukeneet Rooman historiasta, kuinka tällaisia raakoja teloituksia tapahtui pakanuuden ajalla. Niitä tapahtuu parhaillaan meidänkin päivinämme. Mitä tämä tosiasia osoittaa?
Jeesus sanoo, mikä on murhan ja tällaisen raakuuden takana.
Tiedämme edelleen, miten heimolaisiamme on viety Inkeristä kauas pakkosiirtolaisleireihin suureen kurjuuteen, nälkään ja puutteeseen. Miksei Jumala auta? Miksei hän tule esille ja kuule lastensa hätähuutoja? Minkä tähden pitää uuden pakanuuden nyt nousta niin voimakkaana ja erittäinkin niissä maissa, joissa kansallinen itsetunto herää väkevästi ja voimallisesti? Japanista kuuluu ääniä heidän pakanallisen uskontonsa maailmaavalloittavasta voimasta. Tällaisia uuspakanuuden heräävän itsetunnon ääniä kuuluu Intiasta. Niitä kuuluu keskeltä Eurooppaa, Lutherin kotimaasta, ja täältä pohjoismaista päin, vieläpä omasta isänmaastammekin. Täällä on tahdottu Jumalan ja Kristuksen tilalle palauttaa Väinämöisen palvonta, ja oikein oikeusistuimissa ratkaistaan, onko tässä maassa lupa julkisesti viljellä vanhaa suomalaista pakanallista uskontoa vai eikö. Missä on elävä, toimiva Jumala?
Ajan tähystäjät sanovat: seisomme uuden maailmansodan kynnyksellä. Hirmuinen varustautumiskiihko on vallannut Euroopan suurvallat. Raamatun Ilmestyskirjassa sanotaan, että sellaisten suurten sotien jälkeen, joissa liikutellaan miljoona-armeijoita, ihmiset eivät lakanneet kumartamasta kultaa, hopeaa, puita ja jalokiviä, eivätkä lakanneet valheesta, huoruudesta, varkaudesta ja epäjumalanpalveluksesta. Ja sitten se kirja avaa eteemme suuren anarkian ajan, ja uuden liiton suuri näkijä Johannes, joka näki henkisen todellisuuden, sanoo: "Ja lohikäärme, se vanha kyy, jäi seisomaan meren rannalle, kansojen meren rannalle."
Nämä tällaiset näyt ovat paljon suuremmat kuin Sakarjan aikana, vieläpä suuremmat kuin pakanain apostolin aikana.
Apostoli Paavalilla oli roomalaiskirjettä kirjoittaessaan raskaana kysymyksenä, miksi hänen oma kansansa oli joutunut Jumalan hylkäämäksi ja miksi pakanat nyt olivat valitut evankeliumin osallisuuteen. Hän ei voinut muuta kuin tukkia suunsa ja painua maahan. "Oi, Jumala, kuka on ollut sinun neuvonantajasi? Kuinka tutkimattomat ovatkaan sinun tuomiosi ja käsittämättömät sinun tiesi!" Ei hänkään ymmärtänyt, mutta uskoi; ei saanut oma viisaus voittaa, ja sen tähden hän jaksoi kirjoittaa tuon saman kirjeen lopussa niinkuin kuulitte: "Rauhan Jumala on pian ruhjova saatanan teidän jalkojenne alle."
Tämä, ystävät, on luja usko. Ei tämä ole joka miehen uskoa. Mitä se sisältää? Sallikaa minun ottaa tähän kohtaan vähän esimerkkejä Raamatusta.
Jobin kirja alkaa tunnetulla kertomuksella, kuinka saatana syyttää Jumalaa siitä, että häntä palvellaan hänen lahjojensa tähden eikä hänen itsensä tähden. Siellä on mies, joka on varakas, jolla on hyvä koti, onnelliset perheolot ja hyvä terveys. Hätäkös sellaisen on sinua palvella! – Jumala vastaa: Ota pois ne lahjat. Säästä kuitenkin hänen henkensä, ja katsotaan sitten. Ja niin alkaa kertomus.
Ei Job tiedä, mitä näkymättömässä maailmassa on puhuttu ja päätetty. Mutta eräänä päivänä sabalaiset, raaka beduiiniheimo, tappaa hänen paimenensa ja ryöstää hänen karjansa.
Mitä hän silloin sanoo? Hän repäisee vaatteensa ja sanoo: "Herra antoi, Herra otti." Hän ei sano: "Herra salli tämän tapahtua, Herra katseli päältä!" vaan hän sanoo: Herra otti nämä minun palvelijani ja karitsani. Ja kun sitten lapset kuolevat, rikkaus häviää, terveys menee ja vaimo sanoo: Heitä uskosi menemään, älä turhaan enää luota Jumalaasi! mitä hän sanoo? "Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan pahaakin?"
Katsokaa uskoa, joka näkee vihamiehissä Herran käden, joka sen häneen tarttuessa näkee, että Herra on tämän kaiken takana, vaikka olisi muitakin syitä vaikuttamassa.
Katsokaa Paavalia, jolla on pistin lihassaan. Hän sanoo: Saatanan enkeli on minua rusikoinut. Hän rukoilee Jumalaa totuudessa: Ota pois, pelasta, päästä! Mutta Jumala ei päästä, sanoo vain: "Tyydy minun armooni, minun voimani tulee heikkoudessa väkevyydeksi."
Tai katsokaamme marttyyrejä juuri Paavalin aikana ja keisari Neron aikana. Heidät valeltiin öljyllä ja pantiin soihtuina palamaan keisarin ajellessa hovinaisineen heidän ohitseen puutarhansa käytävillä.
Miksei Jumala tullut avuksi tällaisessa rienaavassa menossa? Miksi hän ei iskenyt salamallaan?
Ei tullut, ei iskenyt, mutta noiden roihuavien liekkien keskeltä kuului rukousta ja kiitosta, samoin kuin areenoilta, kun pedot raatelivat turvattomia ja kunnia vietiin kristityiltä naisilta. Jumala ei auttanut heitä, mutta heidän uskonsa ei silti loppunut. He tiesivät: Me heräämme ylös kunniaan ylösnousemuksessa Jeesuksen kanssa!
Tässä on se erikoinen usko, että Jumala yksin on suuri ja saatana on hänen palvelijansa. Me osaamme jo lapsesta alkaen Lutherin selityksen ensimmäiseen käskyyn: "Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa yli kaiken ja yksin häneen turvata."
Osaatko sinä? Tunnetko, kuinka huono on uskosi? Luther kirjoittaa, että saatana on Jumalan palvelija, että missä ikinä saatana toimii, siinä Jumalakin toimii saatanan kanssa. Jumala on säätänyt rajansa, kuinka pitkälle hänen vastustajansa saa vaikuttaa. Ja nyt Paavali sanoo: "Rauhan Jumala on pian ruhjova saatanan teidän jalkojenne alle."
Ei tämä ole sattuma. Synti riehuu, riivaajahenget ovat työssä, ihmiset ovat niitten orjia, maailmassa on paljon kärsimystä ja onnettomuutta ja siitä johtuvaa rauhattomuutta. Mutta täällä meidän keskellämme on myös rauhan Jumala.
Olen saanut kerran radiosaarnan jälkeen kirjeen, jossa eräs tuntematon ihminen kirjoittaa olevansa kauheasti kiusattu naapurinsa tähden, joka teki hänelle sulaa vääryyttä. Hänen teki mieli kostaa, mutta kun hän kuuli saarnan Helsingin Vanhasta kirkosta, niin hän meni itseensä ja ymmärsi, ettei hän ollut kristitty laisinkaan, koska ajatteli kostoa. Hän ymmärsi, että täytyi rakastaa vihamiestä ja ruveta kokoamaan kuumia hiiliä tämän pään päälle. Se oli rauhan Jumalan vaikutusta.
Olen lukenut kertomuksen joulunvietosta Siperiassa vankileirillä. Ihmiset ovat siellä vailla minkäänlaisia onnen ehtoja, ei ole lämpimiä vaatteita, ei kunnollista ruokaa, ei hyviä asuntoja niinkuin meillä, ja työ on kovaa. Mutta siellä kaikuu kirkkaana Jumalan kiitos, kiitos siitä, että hän on lähettänyt Poikansa tänne synnin maailmaan etsimään meitä, siitä, ettei hän ole hyljännyt meitä, vaan on tullut meidän luoksemme.
Mistä tämä rauha, mistä tämä väkevyys?
Se vanha pyhäkoulumies kirjoitti meille: "Herra antaa kansallensa väkevyyden, Herra siunaa kansaansa rauhalla." Tai katsokaamme miehiä, joita viedään uskonsa tähden teloitettavaksi. He kulkevat hiljaa, heidän katseensa on 'samoin kuin marttyyrikirkon aikana mestattujen' Kristukseen kiinnitettynä.
Mistä se rauha?
"Rauhan Jumala", sanoo Paavali, "on pian ruhjova saatanan teidän jalkojenne alle." Vaikka Jumalaa ei nyt näy missään, kun katselemme ja tutkimme historiaa ymmärryksellämme ja järjellämme, niin sittenkin hän on täällä meidän keskellämme ja on rauhan Jumalana. Hän antaa omillensa rauhan ja väkevyyden keskellä näitä vaikeuksia, joissa täällä eletään.
Niinpä on meidän, paastonaikana muistellessamme Kristuksen kärsimystä, hyvä muistaa myös Paavalin sana, jonka hän myöhemmin Rooman vankilasta kirjoittaa Jeesuksesta efesolaiskirjeessään: "Hän teki ristin päällä verensä kautta rauhan."
Pitkänperjantain tapahtuma oli niin ihmeellinen, että se muodosti aivan uuden käänteen koko ihmiskunnan, eikä vain ihmiskunnan, vaan myös luomakunnan vaiheissa. Emme vielä näe, että uusi luomus on jo pantu alulle. Mutta Jeesus sanoo, että kun Pyhä Henki tulee, se todistaa todeksi, että saatana on jo tuomittu.
Tämä on uskon asia. Mutta se usko oli Paavalilla hänen sanoessaan: "Rauhan Jumala on pian ruhjova saatanan teidän jalkojenne alle." Se usko oli Jobilla hänen nähdessään, että vihollisetkin olivat Jumalan käsissä. Se usko oli Jeesuksella, kun hän, tyhjentäessään kalkin pohjaan asti, näki rienaajissaan ja vihollisissaan Isän käden.
Tätä uskoa hän tarjoaa meille tänään Henkensä kautta, sellaista tuomiokykyä, ettemme arvostele asioita näön mukaan, vaan annamme oikean arvostelun, näemme, mikä on kaiken takana, mutta näemme samalla Jeesuksen lunastustyön suuruuden.
Tekstissämme on sana pian. "Rauhan Jumala on pian ruhjova saatanan teidän jalkojenne alle", teidän, jotka otatte vastaan rauhan ja voiman Jumalalta. Sana pian ei tarkoita sitä, että se asia on ihan läsnä. Eihän se ollut läsnä Paavalin aikana eikä ehkä vieläkään, mutta kun se rupeaa tulemaan, niin se tulee nopeasti. Kun saatana ruhjotaan, on vauhti nopea. Se on pian saavutettu kehitysaste. Kristus voittaa, hänen asiansa kulkee voittoon äkkiä. Ja vaikka täytyy tunnustaa, että Helsingissä pappi näkee vain saatanan töitä ja ihmiset niin orjuutettuina, ettei mikään keino auta niitä pois synnin kahleista ja saatanan seulasta, niin hän saa toisinaan nähdä myös vastakohtia. Jumala näyttää niitä. Ihmiset, jotka ovat olleet synnin orjia, pääsevät synnin kahleista vapaiksi. Ihmiset, jotka ovat olleet ihmisten orjia, jotka ovat heitä houkutelleet syntiin, jaksavat katkaista nämä kahleet ja siteet. Kodit, jotka ovat rikkoutuneet synnin tähden ja saatanan villityksestä, saavat taas keskuuteensa Pyhän Hengen syntien anteeksisaamisen kautta, Kristuksen sovintoveren kautta, ja niissä alkaa uusi elämä. Mies pyytää vaimoltaan anteeksi, ja vaimo jaksaa antaa anteeksi miehelleen. Kristus tulee kotiin. Rauhan Jumala tulee kotiin keskelle vaikeuksia tuoden rauhansa ihmisten sydämeen ja rauhan kera voimaa uuteen elämään.
Älköön siis kukaan kyselkö: Miksi me kärsimme, missä Jumala on, miksei hän auta, miksei julkisesti tule esiin, kun täällä on niin paljon kurjuutta, vääryyttä ja valhetta? Hänen aikansa ei ole vielä tullut. Mutta kyllä hän täällä meidän keskellämme nyt jo vaikuttaa rauhan Jumalana, antamalla rauhan, antamalla väkevyyden kansallensa.
Mutta se ei ole vielä viimeinen kehitysaste saatanan voittamisessa, että hänet sidotaan syvyyden kahleilla tuhanneksi vuodeksi ja estetään kansoja eksyttämästä. Ilmestyskirja kertoo vielä muutakin. Se viittaa viimeiseen taisteluun, jolloin vasta saatana lopullisesti heitetään tulijärveen. Se on toinen kuolema. Jumalaa vastustava voima tehdään ainaisesti tehottomaksi.
Silloin tapahtuu se, johon viitataan tämän päivän evankeliumitekstissä: Jeesus tekee koko ihmisen terveeksi, sielun ruumiin ja hengen puolesta. Hän luo kokonaan uudeksi ihmiskunnan, jonka asuntopaikka on kirkastettu luomakunta. Jumalan valtakunta on silloin tullut. Jeesus Kristus, meidän Lunastajamme ja Vapahtajamme, on myös kaiken uudistaja ja täydelliseksi tekijä. Sen tähden veisaamme: "Siionin rakennus ikään ei sorru, kun Herra Jeesus on perustus sen." Tulee tuska, tulee vaiva, mutta keskellä pimeää yötäkin hän herättää, hän pelastaa, hän uudistaa.
Tämä usko ei ole Herran kansalle mitään uutta. Luen lopuksi, miten profeetta Daniel kiittää Herraa pimeyden keskellä, kuinka suuri oli hänen näkemyksensä elävästä Jumalasta. Hän sanoo toisessa luvussa: "Olkoon Jumalan nimi kiitetty iankaikkisesta iankaikkiseen, sillä hänen on viisaus ja voima. Hän muuttaa ajat ja hetket, hän syöksee kuninkaat vallasta ja korottaa kuninkaat valtaan, hän antaa viisaille viisauden ja taidollisille ymmärryksen. Hän paljastaa syvät ja salatut asiat, hän tietää, mitä pimeydessä on."
Onko täällä ketään, jonka elämä on kuin yössä vaeltamista, kuin pimeässä vaeltamista, saatanan seulassa olemista? Kuule, suuri Jumala tietää, mitä pimeässä on. Rauhan Jumala on ruhjova saatanan meidän jalkojemme alle ja pian. Kun Jumala antaa meille rauhan ja voiman, hän antaa samalla myös viisauden ja väkevyyden ja luo kaikki uudeksi.
Jeesus sanoo: "Älkää tuomitko näön mukaan, vaan lausukaa oikea tuomio!" Oppikaamme katsomaan aikaa ja omaa elämäämme, niinkuin Luther sitä katsoi, että nimittäin Jumala yksin on luottamisen arvoinen, että Jumala on läsnä silloinkin, kun saatana tekee tekojaan, ei katselemassa päältä, vaan itse mukana toiminnassa, jotta hänen tarkoituksensa pelastukseksemme toteutuisivat. Amen.
SALATTU JUMALA.
"Salattu Herra, valoss' asuvainen,
johon ei tule kukaan kuolevainen,
voi, kuinka suur' lie pimeyteni,
kosk' peität kasvos, valos meiltä varjoot?
Ja vaikka tuntemistas kyllä tarjoot,
oot salattu.
Salattu taito, joss' ei järki riitä,
ei viisaus maailman tiedä siitä,
ei paljas sanan tieto käsitä.
Ei hulluks tee se, niinkuin maailma sanoo.
Se kaikki tietää, oppii, mutta janoo.
Se salattu."Salattu Jumala! Aukaise meille tänä paastosunnuntaina sanasi, että meillekin paljastuisi ristin salaisuus yhä kirkkaammaksi! Amen.
"Niin ne seitsemänkymmentä palasivat iloiten ja sanoivat:
'Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden.'
Silloin hän sanoi heille: 'Minä näin saatanan niinkuin salaman
putoavan taivaasta. Katso, minä olen antanut teille vallan
tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa,
eikä mikään ole teitä vahingoittava. Älkää kuitenkaan siitä
iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä,
että nimenne ovat kirjoitetut taivaissa.' Sillä hetkellä hän
riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: 'Minä ylistän sinua, Isä,
taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja
ymmärtäväisiltä ja ilmaissut sen lapsenmielisille. Niin, Isä,
sillä näin on näkynyt hyväksi sinulle. Kaikki on Isäni antanut
minun haltuuni, eikä kukaan muu kuin Isä tunne, kuka Poika on,
eikä kukaan muu kuin Poika ja se, kenelle Poika tahtoo hänet
ilmaista, tunne, kuka Isä on'."
Luuk. 10: 17-22.Rakkaat ystävät! Eteemme kohotetaan tänä sunnuntaiaamuna paastoajan näkemys. Tämä saarnastuolin aidake niinkuin tuo alttarin kehyskin on mustiin verhottu. Seurakunnan Herra puhuu meille jo kirkon ulkoasulla. Mutta hän tahtoo tänään myös sanastaan nostaa eteemme näkemyksensä rististä ja ristin voimasta, tai oikeammin: ei vain omaa näkemystään, vaan taivaallisen Isänsä näkemyksen. "Näin, Isä, on näkynyt hyväksi sinulle." Tämän hän sanoo riemuitessaan Pyhässä Hengessä.
Oikeastaan tässä tekstissämme puhutaan kahdenlaisesta ilosta: opetuslasten ilosta ja Herran Jeesuksen ilosta. Niinkuin kuulimme, tekstin alussa sanotaan: "Niin ne seitsemänkymmentä palasivat iloiten ja sanoivat: 'Herra, riivaajatkin ovat meille alamaiset sinun nimesi tähden.'" Heillä oli ollut menestystä ja siunausta matkallaan Herran työssä syntisten ihmisten keskellä. Merkillinen voima on Jeesuksen nimessä, kun ihmiset siitä todistavat Herran antamalla valtuutuksella. Opetuslapset eivät näet olleet omin ehdoin menneet puhumaan Jeesuksesta, vaan Herra itse oli lähettänyt heidät matkalle, antanut heille vallan, valtuuden, tallata kaikkea vihollisen voimaa.
Ihmeellinen voima on Jeesuksen nimessä. Pakanain suuri apostoli Paavali oli ollut matkoillaan, ja hänkin todistaa saman nimen voimasta. Hän kirjoittaa korinttolaisille Efesosta: "Te olitte ennen sellaisia, jotka eivät peri Jumalan valtakuntaa, mutta nyt te olette pesettäneet itsenne ja pyhitetyt Herran Jeesuksen nimen kautta ja meidän Jumalamme Hengen kautta". – Tuossa nimessä on ihmeellinen voima, joka uudistaa suuren kauppakaupungin syntiset asukkaat. Vanha Johannes kirjoittaa seurakuntalaisilleen: Lapsukaiset, minä kirjoitan teille, että teille annetaan synnit anteeksi hänen nimensä tähden, Jeesuksen nimen tähden. – Ihmeellinen voima on totisesti Jeesus-nimessä ja sen välityksellä tapahtuvassa vaikutuksessa. Eipä siis ollut ihme, että nämä seitsemänkymmentä palasivat iloiten ja sanoivat: "Sinun nimesi tähden ovat riivaajatkin olleet meille alamaisia."
Olen tuosta opetuslasten ilosta aikaisemmin saarnannut, kun se on tullut kohdalle. Herran asioilla liikuttuaan he saattoivat puhua työnsä menestyksestä. Oma laitani on tällä hetkellä päinvastainen. Jos henget lienevät joskus olleetkin alamaiset Jeesuksen nimeen tähden, niin nyt ne eivät tunnu olevan. Tämä Helsinki, kuulkaa, kuulkaa ystävät, on perin syntinen kaupunki. Täällä langetetaan heikkoja parannuksen tekijöitä. Olen viime viikolla kokenut, kuinka turhaa on rukous, kuinka turhaa on raha-apu, kuinka turhia ovat hyvät puheet, kuinka turhaa henkilökohtainen työ synnintekijän auttamiseksi synnin kahleista, sillä täällä langetetaan heitä oikein uhalla takaisin syntiin. Kun on omalta kohdaltaan kokenut, etteivät henget olekaan Jeesuksen nimen tähden alamaiset, eihän silloin voi puhua opetuslapsen ilosta ja sielunhoitajan työn menestyksestä. Sellainen esitys olisi jonkin verran keinotekoista, se olisi teeskentelyä. Silloin pitäisi puhua pitkälti vain pettymyksistä ja ikävistä lankeemuksista, mutta eihän saarnastuoliin nousta sitä varten, että täältä vain paljastettaisiin elämän viheliäisyyksiä ja petoksia. Sen tähden käännyn pois tästä opetuslasten ilosta, käännyn pois työn saavutuksista, toiseen iloon, josta tekstimme kertoo, nimittäin Herran Jeesuksen omaan iloon.
Tekstimme keskellä sanotaan: "Sillä hetkellä hän riemuitsi Pyhässä Hengessä ja sanoi: 'Minä ylistän sinua, Isä – – –'" Mikä hetki se oli? Se oli se hetki, jolloin nuo seitsemänkymmentä vielä olivat hänen ympärillään kerrottuaan, miten riivaajahenget olivat olleet heille hänen nimensä tähden alamaiset. Ja mistä Herra sitten kiitti Isäänsä, riemuiten Pyhässä Hengessä?
Se oli Jumalan salaisuus: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmaissut sen lapsenmielisille. Niin, Isä, sillä näin on näkynyt hyväksi sinulle."
Jo vanhan liiton profeetta sanoo, että Jumala on salattu Jumala. Profeetta Jesaja lausuu: "Totisesti sinä olet salattu Jumala, sinä Vapahtaja, salattu tuomioissasi ja salattu pelastustöissäsi". – Aluksi lukemassani virressä, jota Suomen kansa, tekin, ystävät, olette veisanneet, on sama tunnustus: "Salattu Herra." Vaikka hän salatusta maailmasta tarjoaakin tuntemistaan, on hän sittenkin salattu.
Mikä se salaisuus sitten oli, joka Herralle sillä hetkellä aukeni Pyhässä Hengessä ja josta hän sanoi, että Isä oli salannut sen muutamilta ja ilmaissut toisille, mistä teosta hän ylisti taivaallista Isäänsä? Hän sanoo näin: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän." Minkä tämän? Mitä hän tarkoittaa tällä sanalla?
Se juuri oli Isän salaisuus. Se oli uusi näkemys Isästä. Se oli Jeesuksen paastonajan näkemys, sillä hänen askeleensa olivat suunnatut Jerusalemiin. Mitä hän tarkoittaa "tämän"-sanalla? Mitä hän näki sillä hetkellä?
Kuulimme hänen sanovan opetuslapsilleen siinä yhteydessä: "Minä näin saatanan niinkuin salaman putoavan taivaasta." Hän oli julkisen vaikutuksensa alkupäässä karkoittanut kiusaajan sanomalla: "Mene pois, saatana!" Kärsimyksen tien alkaessa hänen täytyi sanoa Pietarille: "Väisty taaksepäin, saatana!" Viimeisenä iltana hän sanoi opetuslapsilleen: "Nyt tämän maailman ruhtinas tulee, mutta minussa hänellä ei ole mitään." Ja ottaessaan jäähyväisiä omiltaan hän sanoi heille: "Kun Pyhä Henki tulee, niin hän puhuu nuhdellen maailmalle synnistä, vanhurskaudesta ja tuomiosta", ja hän selittää kunkin asian erikseen ja lopuksi lisää: "Tuomiosta, koska tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu". – Jeesus näkee sillä riemastuksen ja Pyhässä Hengessä saamansa ilon hetkellä saatanan jo tuomituksi. Hän näkee tulevaisuuden tapahtumiin.
Mitä se näky tarkemmin sisältää? Ilmestyskirjan alussa on merkillinen sana. Ilmestys ei olekaan Johanneksen ilmestys, vaan "Jeesuksen Kristuksen ilmestys". Mutta sen antaja oli itse Jumala. Jumala antoi sen Pojalleen Jeesukselle Kristukselle, joka vuorostaan antoi sen enkelille ja tämä vasta Johannekselle. Siinä kirjassa on siis Jumalan näkyjä ja Jeesuksen näkyjä. Siellä on kahdennessatoista luvussa tämä merkillinen näky: Oli suuri sota taivaassa, – ja sen tuloksena mainitaan, että "suuri lohikäärme, se vanha kyy, jota kutsutaan perkeleeksi ja saatanaksi, hän, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle ja hänen enkelinsä heitettiin hänen mukanaan." Sitten kerrotaan, että taivaassa syntyi suuri ilo ja riemu tästä tapahtumasta. Siellä ylistettiin Jumalaa ja hänen Voideltuaan, syystä että meidän veljiemme päällekantaja ja syyttäjä, joka yöt ja päivät syytti meitä Jumalan edessä, oli heitetty ulos.
Tämän maailman ruhtinas on jo tuomittu, heitetty ulos. Minkä voimalla? Jatko vastaa: "He ovat voittaneet Karitsan veren kautta." Kun Jeesus tekstimme mainitsemalla hetkellä iloitsi ja riemuitsi Pyhässä Hengessä ja näki saatanan äkkiä putoavan taivaasta alas, niin hän näki saman näyn, josta Ilmestyskirja kertoo. Hän näki Golgatan päivän, pitkänperjantain, hän näki oman uhritekonsa ristillä ja sen tulokset, saatanan jo tuomituksi ja heitetyksi ulos armoistuimen luota Jumalan kansaa syyttämästä. Hän näki muutaman kuukauden eteenpäin, hän näki sen, mitä näki, Pyhässä Hengessä.
Nyt olemme paastonajan kirkossa, ja meilläkin pitäisi olla paastonajan näkemyksiä. Mutta meidän on katsottava taaksepäin historiaan. Näemmekö mitään? Totisesti, emme näe yhtään mitään, ellei Pyhä Henki auta meitä ja terästä uskonkatsettamme. Näitä pelastusnäkyjä nähdään vain Pyhässä Hengessä. Muuten ne pysyvät salaisuutena. Siinä ei riitä ihmisjärki eikä ihmisviisaus. Se, mitä Jeesus näki, tapahtui pitkänäperjantaina. Taistelu kesti, kuten Raamattu kertoo, kello kahdestatoista kolmeen iltapäivällä. Kun tuli yhdeksäs hetki, siis kello kolme eli viisitoista, Jeesus huusi suurella äänellä: "Se on täytetty!" ja heitti henkensä. Se hetki oli syyttäjän, saatanan, tuomion hetki. Se oli koko maailman lunastuksen autuas hetki.
Evankeliumit kertovat, että sillä hetkellä maa järisi, kalliot halkesivat, haudat aukenivat ja monta pyhien ruumista nousi ylös. Eivätkä ne menneet enää hautoihinsa takaisin, vaan pääsiäisaamuna ne astuivat hänen kanssaan kirkkauteen. Kuulimme epistolatekstistä luettavan taivaissa kirjoitettujen esikoisten juhlajoukosta. He ovat jo perillä siellä kirkkaudessa. Tämä oli Herran Jeesuksen voitto, alku suureen voittoon, häpeällisen ristinkuoleman välityksellä. Sitä hän tarkoittaa sanoessaan "tämän"-sanan. "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut tämän." Kaikki paastonajan opetukset, pitkänperjantain ja pääsiäisen suuret pelastusteot, jotka Jumala on tehnyt Kristuksessa, sisältyvät Jumalan salaisuuteen, näihin sanoihin: "Olet salannut tämän." Niin Herra sanoo. Siihen sisältyy saatanan putoaminen alas taivaasta. Se merkitsee, että opetuslasten nimi tuli pysyväisesti kirjoitetuksi elämän kirjaan eli, kuten Ilmestyksessä sanotaan, "teurastetun Karitsan elämän kirjaan".
Se oli Jeesuksen paastonäky. Hänelle aukenivat sillä hetkellä ristin salaisuus ja sen seuraukset Pyhässä Hengessä, aukeni hänen Isänsä näkemys: "Niin, Isä, sillä näin on näkynyt hyväksi sinulle." Näkyi hyväksi salata tämä asia viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmaista se lapsenmielisille.
Ketä Herra Jeesus tarkoittaa näillä viisailla ja ymmärtäväisillä? Raamattu vastaa siihen. Samassa luvussa kerrotaan, että Herra huusi voi-huutonsa Betsaidan ja Korasinin itseviisaille ja itsevanhurskaille asukkaille, koska heille ei ollut kelvannut hänen sanansa eikä julistuksensa. Sama Luukas, joka tässä kertoo Herran puheista, on tehnyt apostoli Paavalin kera pitkiä jalkamatkoja, ja he ovat yhdessä keskustelleet Herran näyistä ja ilmestyksistä. Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeen alussa Jumalan näyistä ja ilmestyksistä, jotka olivat hänelle kirkastuneet. Hän sanoo: "Minä saarnaan ristiinnaulittua Kristusta" (1 Kor. 2: 2) ja todistaa: "Niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat." (1 Kor. 1: 21.) Tässä on alkukielessä aivan sama sana kuin Luukkaan evankeliumissa: "– – näin on näkynyt hyväksi sinulle." Jumala näki hyväksi saarnauttamallaan hullutuksella pelastaa ne, jotka uskovat. Hän lisää: "Kreikkalaiset etsivät viisautta ja juutalaiset tunnustekoja, me taas saarnaamme ristiinnaulittua, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus, mutta niille, jotka ovat kutsutut, Jumalan voima ja Jumalan viisaus."
Yksi ainoa valtakirja oli Paavalilla hänen liikkuessaan pakanain keskellä, ja sen nojalla hänellä oli menestystä työssään. Se valtakirja oli ristiinnaulittu Kristus. Apostoli kyllä joskus yritti vähän muutakin. Ihminenhän hänkin oli. Mutta jos hän olisi pitänyt viisaita apologeettisia eli puolustuspuheita pakanuutta vastaan, puhunut Kreikan filosofiaa ja juutalaista moraalia, ei siitä olisi mitään uudistusta lähtenyt syntisille. Hän yritti Ateenassa puhua viisautta, mutta ei siellä kukaan herännyt eikä kääntynyt. Korintossa hän sitä vastoin saarnasi vain ristiinnaulittua Kristusta, ja siellä tapahtui merkillinen uudistus koko kaupunkikunnassa – tosin vaikeuksien ja murheitten keskellä. Siellä oli lapsenmielisiä, siellä oli ihmisiä, jotka eivät puolustaneet syntejään, kun synti synniksi näytettiin, vaan tunnustivat ne, ja heille kirkastui Pyhässä Hengessä ristiinnaulittu Kristus, Jumalan hullutus, Jumalan Poika. Heistä tuli uusia ihmisiä. Huorintekijät, juomarit, varkaat, epäjumalanpalvelijat ja petolliset tekivät parannuksen. "Sellaisia te ennen olitte, mutta nyt Jeesuksen nimen kautta olette pesettäneet itsenne ja tulleet puhtaiksi." Sitä saa aikaan sana rististä, ei vain sana siitä puusta, vaan sille ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta. Evankeliumin sana muuttaa ihmisiä ja olosuhteita, mutta se sanapa juuri oli hullutus pakanoille.
Olen kuullut kerrottavan, että Italiasta Napolin läheltä, jostakin Herkulanumin tai Pompejin kaivoksista on löydetty ristiinnaulitun kuva. Siinä ristillä riippuvan miehen päänä oli aasin pää ja alla sanat: "Tämä on Gaiuksen Jumala." Pakanallinen kreikkalainen ei enempää kuin roomalainenkaan voinut ymmärtää, mikä Jumala se oli, joka oli niin heikko, että kykenemättömänä puolustamaan itseään antautui vihollistensa käsiin, heidän ristiinnaulittavakseen. Ei sellainen heikko jumala mihinkään kelvannut. Hän oli tyhmä kuin aasi. Niin sanoi kreikkalainen järki. Niin sanoo tänään sinunkin turmeltunut järkesi, niinkuin minunkin.
Mutta Jumalan salaisuus ei ollut kätketty vain viisailta ja pakanoilta, vaan myös siveellisiltä, moraalisilta juutalaisilta. Heille taas oli ristin sana omantunnon loukkaus. He ajattelivat: Koska kerran elän siveellisesti ja hyvin, puhtaasti ja rehellisesti, niin totta kai minä tällaisena Jumalalle kelvannen, – mitä siihen Kristusta ja sovintoverta tarvitaan? Mutta Paavali sanoi: Te menette kadotukseen ilman Kristusta. – Sen tähden he loukkaantuivat häneen ja hänen evankeliumiinsa Ristiinnaulitusta. Paavalin täytyi todeta, että "Jumalan hullutus oli viisaampi kuin ihmisten viisaus ja Jumalan heikkous väkevämpi kuin ihmisten väkevyys".
Tätä puhetta ei ole kuitenkaan ymmärrettävä niin, että muka vain ne, joilla on hyvin ahdas tietopuolinen horisontti eli näköala, kelpaavat kristityiksi, kuten joskus kuulee esitettävän joissakin herätyskokouksissa. Historiahan todistaa sitä vastaan. Paavali oli järjen jättiläinen. Samoin olivat Augustinus, Luther ja Calvin. Sellaisia olivat myös suuri säveltäjä Bach ja venäläinen kirjailija Dostojevski. He olivat nöyriä kristittyjä. He olivat tulleet lapsenmielisiksi. Heille oli Jumalan salaisuus, ristin salaisuus, kirkastunut. Mutta he asettivatkin kaikki suuret lahjansa Jumalan alttarille uhriksi, Jumalan kunniaksi ja seurakunnan käytettäväksi sanan ja teon alalla, jotta Kristus itse saisi uudistaa sydämet ja puhdistaa ja tehdä syntisistä sellaisia ihmisiä, jotka antavat jäsenensä Jumalan sota-aseiksi vanhurskautta varten.
Ystävät! Mitä me nyt tänään sanomme Jeesuksen paastonajan näkemyksen, siis Jumalan näkemyksen edessä? Olemmeko lapsenmielisiä, joille ristin voima on auennut ja aukenee edelleen Pyhässä Hengessä, vai olemmeko niitä viisaita ja ymmärtäväisiä, joilta Jumala salaa tämän asian, ainoalaatuisen pelastuksen asian?
Kuulkaa, tämä on ihan nykytärkeä kysymys! Kosken siihen vielä vähän. Kun Lutherille tämä asia aukeni Pyhässä Hengessä, hän, kuten tiedämme, kirjoitti, että "Jeesus lunasti hänet, kadotetun ja tuomitun", ja sitten hän vastasi kysymykseen, millä lunasti: "Ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellään ja viattomalla kärsimisellään ja kuolemallaan." Ei Luther pannut siihen "viaton" sanaa turhanpäiten, vaan hänen omassatunnossaan oli syytös: Sinä olet viallinen ja sellaisena mahdoton Jumalalle.
Hänen turvanaan oli vain se, että "viaton Jumalan Karitsa on kantanut minun, kadotetun raukan, kaikki synnit kirouksen puuhun, että minä hänen haavainsa kautta tulisin terveeksi." Siinä oli hänen sielunsa ankkuri. Siinä oli hänelle auennut paastonajan ja pitkänperjantain näkemys. Ja saatana oli poistettu häntä syyttämästä. Hän oli sisäisesti vapaa, kun eli nyt vieraan vanhurskauden turvin. Hän pysyi pitkän elämänsä koko ajan sillä paikalla, josta Kierkegaard on lausunut: "Jumalan edessä on ihminen itse aina väärässä." Hän tarvitsee aina Kristusta, sovintoverta ja vierasta vanhurskautta.
Mutta mitä nyt kuuluu Saksasta? Olen lukenut ihan tuoreita tietoja sieltä. Siellä sanotaan tähän tapaan: Me emme tarvitse seemiläistä verta. Meissä virtaa pohjoinen, germaaninen veri. Se on sankariverta. Me emme kunnioita vanhoja seemiläisiä hyveitä, vaan germaanisia hyveitä. On mitä suurinta raukkamaisuutta painua polvilleen ristiinnaulitun eteen. – Minä en nyt puhu omiani, puhun tarkkoja tiedoittajien sanoja. Sitä siellä voidaan sietää, että painutaan polvilleen Marian ja Jeesus-lapsen eteen – se kuvaa kansan hedelmällisyyttä – mutta ristiinnaulitun kumartamisessa ei ole mitään järkeä.
Tämä kielteinen oppi tahdotaan siellä viedä koteihin ja lakipykälillä kouluihin ja uuteen saksalaiseen kirkkoon. Tarkoituksena lienee viisasten miesten järkipäätöksillä pystyttää ns. kolmas humanismi. Yli sadan vuoden ikäinen humanismi oli vain maan valioitten keskeinen. Heille ihminen oli oma mittansa ja jumalansa. Mutta tämä uusi, tämä kolmas humanismi valloittaa nyt miljoonat mukaansa. Nyt kasvatetaan Saksassakin uutta ihmistyyppiä, jolle Kristuksen ristin pitää olla hullutus. Olemme tähän asti tottuneet siihen, että tätä ihmistyyppiä on kasvatettu maamme itärajan takana, mutta nyt sitä parhaillaan kasvatetaan Lutherin kotimaassa.
Ystävät, mitä tämä merkitsee? Ajan kello lyö merkillisiä lyöntejä tänä aikana. Olemme jo ennättäneet nähdä, mitä idässä on merkinnyt se, että Kristuksen risti on tehty pilkan alaiseksi, nähdä, että Jumala ei anna itseään pilkata. "Minä kiitän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra." Siellä pellot ovat väkisin kasvaneet rikkaruohoja. Juuri tänään Ruotsin arkkipiispa soittaa hätäkelloja: "Miljoonat kuolevat tänä keväänä (1935) siellä nälkään." Jumalan kirous painaa niitä, jotka hylkäävät hänen pelastuksensa. Jumala, Jeesuksen Isä, salattu Jumala, on maan Herra, rikkaruohojen, tulvien ja katovuosien Herra. Näinhän Jeesus sanoo tekstissämme.
Eikä Jumala ole puolueellinen, erilainen eri kansoja kohtaan. Hän on samanlainen kaikkia kansoja kohtaan. Voi meitä, jos antikristillisyys voittaa tämän meidänkin kansamme! Onhan siitä merkkejä olemassa. Jaloa ihmisyyttä ilman Jumalaa täälläkin korotetaan. Täälläkin sivuutetaan Kristus, ristiinnaulittu Jumalan Poika, joka yksin on pelastuksen välikappale, jolla yksin on valtakirja saatanan hävittämiseksi ja synnin turmelusta vastaan. Voi, eikö meillä olisi syytä, kuullessamme hätäkellojen soittoa Venäjältä, palata takaisin Jumalan sanaan. Eipä täällä suurissa Kalevala-juhlissa paljon puhuttu siitä, jolla on valta taivaassa ja maan päällä. Hänen nimensä mainitsi kyllä eräs katolinen vieras. Eikä liioin puhuttu sen miehen uskosta, joka kokosi Kalevalan.
Pyydän lukea, mitä tämä mies kirjoittaa, mikä oli hänen uskonsa. Hän sanoo näin, kun Kristusta ei otettu vastaan Juudeassa: "Mutta nurja Juudan kansa hyljäsi myös Jeesuksen, josta koston hirmuisen oli saava aikanansa, tätä siis nyt katkerin, Jeesus itki kyynelin." Sitten sama mies edelleen rukoilee: "Etsikkomme aika auta meitä oikein käyttämään" ja tunnustaa nöyrästi ja lapsenmielisesti: "Kyllä tunnen heikkouten', viettelykset maailman, juonet myöskin saatanan, petollisen sydämen, joist' en koskaan voittoa omilla saa voimilla." (Virsik. 124.)
Tämä oli Elias Lönnrotin näkemys. Hän pysyi, niinkuin herännäisyyden isätkin, "pienellä paikalla", jossa aina tarvitaan Kristusta. Se oli isiemme paastonäkemys. Heille oli ristiinnaulittu välttämätön. Heille oli vieras vanhurskaus ainoa turva kylmänäkin aikana.
Sitä he eivät olisi nähneet ilman Pyhää Henkeä. Jos Jumala ottaa meiltä, ystävät, pois Pyhän Henkensä, niin hänen sanansa ei pysy meillä enää ilmestyksen sanana, vaan käy arvottomaksi ja paiskataan pois, niinkuin nyt Saksan uushumanistien taholta on menetelty.
Silloin me emme enää näe ristiinnaulitussa Kristuksessa pelastajaa, vaan heikkouden merkin, niinkuin kreikkalaiset ja roomalaiset muinoin näkivät siinä hullutuksen ja nykyajan saksalaiset eteläisen veren heikkouden.
Vain Pyhässä Hengessä nähdään Jumalan näkyjä, paastonajan näkyjä. Vain Pyhässä Hengessä nähdään Kristus maailman ainoana sovittajana.
Ystävät! Kun nyt paastonaika on taas alkanut, niin eikö olisi syytä rukoilla: Jumala, anna Pyhä Henkesi saarnaajille ja seurakunnallesi, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Kristus pääsisi kunniaansa meidänkin tykönämme! Amen.
UUSI LUOMINEN.
"Oi ihminen, mitä sinulla on, jota et ole saanut?" Näin kysyi apostoli Paavali Korinton seurakuntalaisilta. Ja näin kysyy Herra tänään meiltä, rakkaat ystävät. Kristitylle ihmiselle on kaikki lahjaa ylhäältä. Kristitylle ihmiselle on lahjaa se, että hän saa tulla kirkkoon sanan ääreen ja juoda sanasta elävää vettä. Tästä puhutaan tämän Marianpäivän epistolatekstissä, joka on otettu Johanneksen Ilmestyskirjan ensimmäisestäkolmatta luvusta (21: 1-7):
"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan; sillä ensimmäinen
taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.
Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan
alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen
kaunistettu morsian. Ja minä kuulin suuren äänen valtaistuimelta
sanovan: 'Katso, Jumalan maja ihmisten keskellä! Ja hän on asuva
heidän keskellään, ja he ovat hänen kansansa, ja Jumala itse on
oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa; ja hän on pyyhkivä pois
kaikki kyynelet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva,
eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki
entinen on mennyt.' Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso,
uudeksi minä teen kaikki.' Ja hän sanoi minulle: 'Kirjoita,
sillä nämä sanat ovat varmat ja todet.' Ja hän sanoi minulle:
'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan
janoavalle lahjaksi elämän veden lähteestä. Joka voittaa, on
tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja hän on oleva
minun poikani'."Aloitimme tämän jumalanpalveluksemme kiitosvirrellä. Ja täysi syy on tänä paastonaikaisena Marianpäivänä veisata, ei vain alussa, vaan pitkin matkaa, sellaista virttä, kiitosvirttä. Kaikissa tälle Marianpäivälle määrätyissä teksteissä puhutaan näet kiitoksesta ja Jumalan ylistyksestä. Mutta huomatkaamme: ei kiitos aina ja kaikkialla ole samanlaista.
Kuulimme luettavan alttarilta Vanhan Testamentin tekstin. Siinä sanotaan, että korpi ja kuiva maa iloitsevat ja erämaa riemuitsee ja kukoistaa niinkuin kaunokukka. Mutta samassa yhteydessä puhutaan vaipuneista käsistä ja vapisevista polvista, arkamielisistä ja pelkäävistä. Inhimillinen kiitos on tavallisesti sellainen, että se syntyy vain arkamielisten ja pelokkaitten ja heikkojen sydämessä, jotka ovat anoneet Jumalalta apua hätäänsä ja tosi avun saaneetkin.
Samoin on tämän päivän evankeliumitekstissä kiitosvirsi, Marian kiitosvirsi. Maria veisasi: "Sieluni suuresti ylistää Herraa ja henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on kääntänyt katseensa palvelijattarensa alhaisuuteen eli pienuuteen".
Siinä virressä puhutaan alhaisuudesta ja pienuudesta. Maria näkee tämän lain vallitsevan Jumalan koko armotaloudessa, että nimittäin "Jumala täyttää nälkäiset, isoovaiset hyvyydellänsä, mutta rikkaat hän lähettää tyhjinä pois." Hän näkee edelleen, että Jumala hajoittaa ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.
Marian kiitosvirressä on sama sävel kuin meidänkin isiemme kiitosvirsissä. Maalla liikkuessani olen jo nuorena lapsena ja poikasena nähnyt hurskaan isännän ottavan seinältä yksikielisen kanteleen ja sen säestyksellä veisaavan virsiä ja varsinkin kiitosvirsiä. Niin yksinkertaista se suomalaisen kristityn kiitos on. Siinä on vain yksi kieli, ja se kieli kertoo ihmisen voimattomuudesta ja avuttomuudesta, pienuudesta ja heikkoudesta.
Niin oli kiitoksen laita Vanhassa Testamentissa, niin se oli evankeliumien alkuaikoina, ja niin se on vielä meidänkin keskellämme. Me vain soperramme Jumalan kiitosta. Emme vielä osaa täysin kielin kiittää.
Mutta tämänpäiväisessä epistolatekstissä on jotakin uutta, jotakin lisää edelläsanottuun. Eilispäivän epistolatekstissä, joka myös on otettu Ilmestyskirjasta, avataan näköpiiriimme "lasinen meri" Jumalan valtaistuimen ympärillä. Sillä merellä oli autuaana Herraa kiittävä pelastettu kansa. Sanotaan, että sille oli annettu "Jumalan kanteleet". Sana merkitsee alkukielessä kitaraa, Jumalan kitaraa. Siinä ei enää ole vain yksi kieli, siinä on useita kieliä. Toisissa käännöksissä puhutaan myös Jumalan harpuista, ja harpuissahan on niinikään monta kieltä.
Kun me siis nyt tänä paastonaikaisena Marianpäivänä olemme tulleet kirkkoon kiittämään ja saamaan Jumalan sanasta virvoitusta ja juomaan siitä elävää vettä, nousee eteemme tällä hetkellä runsas kiitoksen aihe, joka ei ole tästä maasta kotoisin. Tässä tekstissä puhutaan kyllä myös synnistä, kärsimyksistä, kyyneleistä ja kivuista, jopa kuolemastakin, mutta sillä tavalla, että ne kaikki ovat jo menneet ohi. "Se on tapahtunut", sanotaan. Niitä ei enää ole. Kaikki vastoinkäymiset ja viholliset ovat siltä näkökulmalta, jolta epistolatekstissämme kiitosta kosketellaan, voitetut, sivuutetut, ruhjotut. Katseemme nostetaan uuden luomisen olotilaan. "Minä näin", kerrotaan, "uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa ovat kadonneet ja merta ei ole enää."
Kysykäämme itseltämme nyt tänä Marianpäivänä: "Miksi juuri tänään nostetaan eteemme tämä suurenmoinen uuden luomisen näkemys Raamatun loppulehdiltä?" Katsotaanpa asiaa vähän tarkemmin.
Niinkuin kaikki tiedämme, Raamattu alkaa luomiskertomuksella. "Alussa Jumala loi taivaan ja maan." Hän loi tämän näkyväisen maailman, mutta myös näkymättömän. Ja luomiskertomus loppuu sanoilla: "Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä hän tehnyt oli, ja katso, se oli sangen hyvää." Silloin ei ollut mitään kirousta, ei mitään ristiriitaa, ei kyynelten aihetta eikä kuolemaa vielä olemassa.
Minkä tähden sitten kumminkin puhutaan uudesta luomisesta, toisesta luomisesta, jos ensimmäinen jo oli "sangen hyvää"? Onko Johanneksen näky täällä Raamatun lopussa harhanäky, kun hän sanoo: "Minä näin uuden taivaan ja uuden maan." Ei ole, ystävät. Ja miksi ei? Siksi, että tämä näky ei ole hänen omansa.
Tarkatkaamme lähemmin näitten sanojen arvoa ja alkuperää. Ilmestyskirjan alussa ovat sanat: "Jeesuksen Kristuksen ilmestys, jonka Jumala antoi hänelle." Nämä ilmestykset, Herran näyt, suuret näyt, tämän päivän tekstimme ja muut, ovat alunperin Jumalan omia näkyjä. Ne eivät ole nousseet kenenkään runollisen, lahjakkaan ihmisen ajatuspiiristä, vaan ne ovat taivaan ja maan Luojan, salatun Jumalan omia näkyjä. Ja nämä näyt hän on antanut Pojalleen Jeesukselle Kristukselle. Ja teksti jatkuu: "– – jotta hän näyttäisi hänen palvelijoilleen sen, mikä pian on tapahtuva."
Merkillistä on, että se ensimmäinen palvelija, josta puhutaan, ei ole vielä Johannes, vaan enkeli. Jeesus antoi nämä näyt enkelille, ja enkeli vasta antoi tämän ilmestyksen Jeesuksen palvelijalle Johannekselle Patmossaarella, jonne tämän miehen, rakkauden apostolin, oli uskonsa tähden pakko paeta vainon aikana seurakunnastaan Efesosta. Tämä ilmestys on saatu suurten kärsimysten aikana enkeliltä, joka sen sai Jeesukselta, jolle Isä vuorostaan oli nämä näyt kirkastanut.
Tässä on nyt siis edessämme näky, joka oikeastaan juontaa alkunsa neljästä lähteestä, Jumalasta Johannekseen asti. Ja juuri sen tähden meille on lohdullista ja mieleenpainamisen arvoista se, mitä Johannes todistaa kuultuaan istuimella istujan sanovan: "Kirjoita, sillä nämä sanat ovat varmat ja todet." Ystävät, uuden luomisen näky on varma ja tosi. Kyllä se toteutuu, sillä se on Jumalan oma näky ja ilmestys, joka Jeesuksen Kristuksen kautta ja enkelin välityksellä ja Johanneksen kirjoittamana on avattuna seurakunnalle ja meillekin tällä hetkellä – uuden luomisen näky.
Mutta vielä toisestakin syystä me ymmärrämme tämän uuden luomisen todellisuuden, jopa välttämättömyyden. Se tulee sen tähden, että Raamatussa on heti luomiskertomuksen jälkeen syntiinlankeemuskertomus. Eikä vain ihminen erkaantunut Jumalasta omille teilleen kuolon alaisuuteen, vaan ihmisen synnin tähden koko luomakuntakin turmeltui ja joutui kirouksen alle. Siitä apostoli sanoo roomalaiskirjeen kahdeksannessa luvussa: "Koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa." Se ei ole itse mennyt turmeltuneisuuden orjuuteen, vaan Jumala on sen siihen alistanut meidän syntiemme tähden, ja nyt se odottaa Jumalan lasten kirkkauden vapautta. Luomakunta on turmeltunut, se on synnin vaikutuksesta läpikotaisin turmeltunut. Mutta tätä ei uskota, sillä järki ei sano tätä. Vasta kokemus ja Raamattu saa sen meille sanoa.
Jos koskaan, niin meidän päivinämme on suuri luonnon ihailu päässyt valtaan maailmassa. On kauniisti ja rohkeasti ajateltu ja sanottu, että voidaan kehittää uusi ihmistyyppi, joka ei tarvitse sairaaloita, jonka yksilöt eivät ole sokeita, eivät raajarikkoisia eivätkä mielipuolia, vaan täysin terveitä, kunhan vain saadaan rotuveri jalostetuksi. Se on kaunis ja rohkea ajatus, mutta se on todellisuudessa sittenkin pilvilinna. Ihminen on turmeltunut, ja ihmisveri on mennyt pilalle. Germaaninenkin veri on turmeltunut synnin vaikutuksesta. Meidän kaikkien suonissa virtaa sama, synnillä vaistotettu, pilalle mennyt veri. Meistä kenestäkään, jaloimmastakaan rodusta polveutuvasta, ei tule tässä elämässä täysin tervettä. Järki voi sanoa niin, mutta Raamattu puhuu toista: uusi luominen on välttämätön kaikille.
Noin sata vuotta sitten kirjoitti runoilijamme J. L. Runeberg kuuluisat "Vanhan puutarhurin kirjeensä". Toisen kirjeen lopulla hän sanoo heränneille tähän tapaan: "Te uskotte ylösnousemuksen ja tarvitsette taivaallista olotilaa sen tähden, että tämä maa on niin paha teidän mielestänne. Mutta minä odotan taivaallista ihanuutta sen tähden, että tämä maa on niin kaunis ja että täällä on niin ihana elää."
Tämän nuoren runoilijan sielussa oli hellenistinen, pakanallinen näkemys luonnosta, ihmisen hyvyydestä ja luonnon kauneudesta ja kehityksestä täydellisyyteen. Mutta sama mies kirjoitti kolmekymmentä vuotta myöhemmin merkillisen kauniin – niin kauniin kuin vain hän osasi kirjoittaa – kertomuksen "linnavangista". Hän kertoo, miten Savonlinnassa, joka silloin oli rangaistusvankilana, vangit aluksi pilaillen keskustelivat keskenään eräänä kauniina heinäkuun iltana auringon valaessa kultiaan Saimaan suurille selille. Mutta sitten noiden paatuneitten ja raakojen miesten mieleen koski vankilan ikkunasta Saimaan siintäville aukeille avautuva suurenmoisen kaunis näköala.
Runoilija antaa kertomuksessaan erään vangin kysyä nuorelta vankipojalta: "Tiedätkö, millainen on sen mieli, joka rakastaa?" Poika ei osaa tähän vastata. Silloin tuo elinkautinen rikoksentekijä viittaa kädellään Saimaan aukeille, ilta-auringon kultaamille ulapoille ja virkahtaa: "Tuollaista se on!"
Runoilija on katsellut Savon ihanaa luontoa ja antaa kertomuksessaan rikoksentekijän epäpuhtain, murhapolton saastuttamin käsin viitata noihin ihanuuksiin. Synnintekijän suulla hän tunnustaa, että luonnonkauneudessa ilmenee rakkaus. Siinä on jo paljon syvempi näkemys elämän totuuteen kuin Runebergin nuoruuden näkemys. Hän ei ole sitä kirjoittaessaan enää unohtanut, että Raamatussa kohta luomiskertomuksen jälkeen on syntiinlankeemuskertomus, että luomakunta, niinkuin ihminenkin, on synnin turmelema, vieläpä siinä määrin, että Johanneksen näyn mukaan tämä ensimmäinen maa ja ensimmäinen taivas ovat kerran kokonaan kadonneet, niitä kun ei enää voida uudistaa. Sen takia niitä ei enää ole, silloin kun uusi luominen on todellisuus.
Tällaista Raamattu puhuu, mutta meidän ihmiskuntamme viisaat eivät ole siihen järjellään päässeet. Noin kaksisataa vuotta sitten eli Ranskassa kuuluisa filosofi ja kasvattaja. Nähdessään kulttuurin turmeltuneisuuden aiheuttaman ihmisten onnettomuuden ja elämän tyhjyyden hän keksi suuren iskusanan kulttuurin tärvelemille aikalaisilleen ja julisti: "Takaisin luontoon!" Tätä miestä kunnioitetaan suurena profeettana, ja hänen kasvatusopillisia kirjojaan on vieläkin opiskelijain kurssikirjoina. Mutta tämä mies itse oli synnin kahleissa. Hän kasvatti omat aviottomat lapsensa löytölasten kodeissa. Hänen omassa povessaan, kotielämässään ja lastensa elämässä vallitsi suuri ristiriita. Hän opetti, että ihminen oli luonnostaan hyvä, mutta käytäntö ja todellisuus sanoivat hänelle niinkuin muillekin, että ihminen oli luonnostaan paha ja itsekäs, syntinen ja turmeltunut, jopa syntinsä orja, ja että muukin luonto oli sen takia joutunut turmeluksen alaisuuteen.
Kuulkaa, rakkaat ystävät! Kun seisomme tänä Marianpäivänä tekstimme avaaman uuden luomisen näköalan edessä, niin näemme kolme etappia. Ne ovat ensimmäinen luominen, syntiinlankeemus ja uusi luominen, viimeksimainittu Jumalan sanan ilmoittamana ja synnin todellisuuden vaatimana välttämättömyytenä. Uskotteko te sen? Sitä ei usko kukaan ihminen, joka on ylpeä ja itserakas ja korkea ja on ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä. Mutta kun kerran maa järkkyy ja tähdet putoilevat taivaalta, kuinka mitätön hiukkanen ja tomunlapsi onkaan silloin ihminen!
Te olette niinkuin minäkin lukeneet sanomalehdistä, mitä äskettäin on tähtitieteilijäin taholta ilmoitettu uuden tähden ilmaantumisesta taivaalle. Viisaat miehet selittävät, että viisituhatta vuotta sitten on avaruudessa tapahtunut suuri katastrofi. Suuri maailma aurinkoineen on hävinnyt kuumuuden vaikutuksesta, mutta nyt vasta me saamme tiedon siitä, kun valo on ehtinyt tänne maan asukasten näkyviin. Viisaat miehet sanovat, että meidänkin maapallomme osana voi kerran olla samankaltainen katastrofimainen kohtalo. Ovatpa kuuluisat tähtitieteilijät arvelleet, että aurinko on jo ukkoiällään. Kirjassa, josta luin tämän, sanottiin, että kun siellä kerran tapahtuu katastrofi, niin muutaman vuorokauden jälkeen me täällä maapallon pinnalla olemme kohtalonhetkemme edessä – valohan tulee auringosta tänne noin kahdeksassa minuutissa.
Mutta Raamatussa, Pietarin toisessa kirjeessä, on jo ammoin kirjoitettu samaa. Kun ihmiset hänen aikanaan tekivät pilkkaa, ettei muka mitään katastrofia tapahdu, etteivät taivas eikä maa häviä, vaan kaikki pysyy ihka entisellään, niin Pietari profetian hengen valaisemana kirjoitti: "Mutta nykyiset taivaat ja maa ovat samalla sanalla tallennetut tulelle, säästetyt jumalattomain ihmisten tuomion ja kadotuksen päivään... Herran päivä on tuleva niinkuin varas, ja silloin taivaat katoavat ryskeellä, ja alkuaineet hajoavat kuumuudesta, ja maa ja kaikki, mikä siinä on tehty, palavat." Tällaisen näkemyksen asettaa eteemme Jumalan sana, jotta ymmärtäisimme uuden luomisen arvon ja välttämättömyyden.
Näemme edessämme nämä kolme etappia: ensimmäisen luomisen, syntiinlankeemuksen ja toisen luomisen. Mutta nämä eivät vielä selitä meille tämän paastonaikaisen Marianpäivän kysymystä: "Minkä tähden tulemme juuri tänä päivänä kiittämään Jumalaa uudesta luomisesta?"
Kun kysymme, kuka tämän uuden luomisen suorittaa, saamme tekstistämme vastauksen: "Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso, uudeksi minä teen kaikki.'" Kuka tämä "minä" on? Hän vastaa itse: "Minä olen A ja O, alku ja loppu. Minä annan janoavalle lahjaksi elämän veden lähteestä."
Valtaistuimelta puhuja on korotettu Herra Jeesus Kristus, se Herra, jonka kärsimysten muistoa paastonaikana vietämme, joka pitkänäperjantaina kantoi ristillä meidän syntimme ja pääsiäisenä nousi ylös kuolleista vanhurskauttamiseksemme ja helatorstaina astui ylös taivaisiin ja helluntaina vuodatti Pyhän Hengen kaiken lihan päälle. Valtaistuimella istuja on sama Herra Jeesus Kristus, Vapahtajamme, joka verellään on meidät synneistämme Jumalalle lunastanut. Hän saa aikaan sen, mitä tekstissämme edelleen sanotaan uudesta luomisesta: "Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin, minä näin laskeutuvan alas taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu morsian."
Jotkut selittävät tämän uuden Jerusalemin tarkoittavan seurakuntaa. Mutta voidaanhan se ottaa kirjaimenkin mukaan, selittämättä sitä. Tässä puhutaan siis uudesta Jerusalemista. Tulee alas uusi Jerusalem. Mutta kun me asian näin ymmärrämme, niin tulee myös uusi Turku, uusi Viipuri, uusi Tampere ja uusi Helsinki. Ei tämä huvitteleva ja nauttiva Helsinki, ei tämä työtätekevä Helsinki, joka kuluttaa ihmisten hermot ja terveyden.
Täällä kirkossa on varakkaita ihmisiä. Menkääpä kerran lauantaina kello neljätoista tuonne Pitkällesillalle ja katsokaa siellä kulkevaa loppumatonta työläisjonoa. Tuskin näette siellä yhtään kasvoiltaan tervettä yksilöä. Se Helsinki ei tule tänne alas, ei myöskään se sairastava ja kärsivä Helsinki, joka on tuolla Kivelän ja Marian klinikoissa, ei myöskään tämä heikkojen uskovien Helsinki, joka ei juuri mitään voi lähimmäistensä hädälle, vaan uusi Helsinki, kaunistettu niinkuin morsian yljällensä, täydellinen ja virheetön yksilöitä ja kokonaisuutta myöten.
Mitä tekemistä näillä asioilla, näillä uuden luomisen asioilla, niin suuressa kuin pienessä, on Marianpäivän vieton kanssa? Lopuksi me saamme vastauksen jo aikaisemmin tekemäämme kysymykseen. Kun muistamme, kuka valtaistuimella istuja on, kuka kaiken tämän uuden aikaansaaja on, kun muistamme, että se on Jeesus Kristus, meidän Lunastajamme, niin näköpiiriimme tulee neljäs etappi Jumalan suuressa armotaloudessa ihmiskunnan pelastukseksi ja kaiken uudistamiseksi. Se etappi on lunastus.
Kun istuin kotona tuolissani ennen tänne kirkkoon lähtöä, olivat edessäni nämä neljä näkemystä: ensimmäinen luominen, syntiinlankeemus, lunastus ja toinen luominen eli uusi luominen, jonka Jeesus Kristus, syntisten Vapahtaja, maailman tuomarina ja kaiken uudistajana ja täydelliseksi tekijänä kerran saa aikaan. Ja nyt, ystävät, me ehkä vähän ymmärrämme, miksi juuri tämä asia on tänä paastonaikaisena Marianpäivänä Raamatun sanan välityksellä näköpiirissämme ja kiitoksemme ja ylistyksemme aiheena. Armon Jumala, kaikkivaltias Jumala, on pannut uuden luomisen alulle sillä ihmeellä, jonka seurakunta on oppinut tunnustamaan jo yli tuhannen kuudensadan vuoden ajan kirkoissa ja kokouspaikoissa näillä sanoilla: "Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä – – –".
Jo Nasaretissa enkeli sanoi Marialle: "Katso, sinä tulet raskaaksi... Pyhä Henki tulee päällesi ja Korkeimman voima varjoaa sinut; sen tähden onkin se pyhä, joka Sinusta syntyy, kutsuttava Ylimmäisen Pojaksi ja hänen valtakunnallaan ei ole loppua oleva." Marianpäivästä on yhdeksän kuukautta jouluun, jolloin on taas elävänä sanana tämä uskontunnustuksen sana: "Syntyi neitsyt Mariasta." Näitten ihmeitten: Herramme Jeesuksen yliluonnollisen sikiämisen ja syntymisen välityksellä on Jumala, suuri Luoja, aloittanut uuden luomisen synnin turmeleman ihmiskunnan keskellä, synnin turmeleman ihmishistorian ja luomakunnan keskellä, ja nyt se on jo parhaillaan käynnissä, vaikka salatulla tavalla, järjeltä kätketyllä tavalla.
Uskolle on suuri, ihmeellinen virvoitus ja lohdutus tämä lunastukseen perustuva uusi luomistyö, se, että vaikka synti ja kuolema vielä vallitsevatkin, niin uudet taivaat ja uusi maa ovat kerran elävää todellisuutta, että vanha taivas ja vanha maa ovat kadonneet ja että merta myrskyineen ei ole enää. Ja Jumala on kansansa keskellä, ja hän on itse pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistään, eikä enää ole kuolemaa eikä murhetta eikä parkua eikä kipua, sillä kaikki entinen on mennyt.
Totta mahtaa kuulijaini piirissä olla sellaisia, joitten on ollut pakko viime viikolla itkeä murheitten takia, synnin, ahdistuksen ja kuoleman takia. Kuulkaa! Marianpäivän kiitoksessa ei ole vain yksi sävel, yksi kanteleen kieli: meidän huonoutemme ja syntimme. Se kiitosvirsi on monikielinen ja monisävelinen. Se on kitara ja harppu. Siinä on sekin sävel, ettei vain synti, vaan synnin palkkakin, kuolema, on viimeisenä vihollisena kokonaan poistettu ja hävitetty.
Tässä on elämän vettä lahjaksi. Tässä on lohdutusta ylhäältä, ja tätä lohdutusta me kuolon alaisuuden lapset tarvitsemme. Sen tähden onkin kuoleman järkkymättömän tosiasian edessä ja omantunnon nuhteitten alla vapisevilla sieluilla ollut niin monta kertaa hautojen partaalla lohdutuksena tällainen laulu, tuttu virsi:
"Synnit poissa – autuutta oi!
Synnin maassa ken käsittää sen voi?
Sydänkaihon täytös kerran totta on
Päättyissä taistelon."
(H. L. 606.)SIELUJEN VOITTAJA TYÖSSÄÄN.
"Kuka teistä voi näyttää minut syypääksi syntiin? Jos puhun
totuutta, miksi ette usko minua? Joka on Jumalasta, se kuulee
Jumala n sanoja. Sentähden te ette kuule, koska ette ole
Jumalasta." Niin Juutalaiset vastasivat ja sanoivat hänelle:
"Emmekö ole oikeassa, kun sanomme, että olet samarialainen
ja että sinussa on riivaaja?" Jeesus vastasi: "Minussa ei
ole riivaajaa, vaan minä kunnioitan Isääni, ja te häpäisette
minua. Mutta minä en pyydä omaa kunniaani; on olemassa se, joka
sitä kysyy ja joka tuomitsee. Totisesti, totisesti minä sanon
teille: jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa."
Juutalaiset sanoivat hänelle: "Nyt ymmärrämme, että sinussa on
riivaaja. Aabraham on kuollut ja profeetat, ja sinä sanot: 'Jos
joku pitää minun sanani, hän ei ikinä maista kuolemaa.' Oletko
sinä suurempi kuin isämme Aabraham, joka kuoli? Ja profeetat
kuolivat; keneksi sinä itsesi teet?" Jeesus vastasi: "Jos itse
kunnioitan itseäni, niin kunniani on mitätön. Isäni on se, joka
kunnioitsee minut, hän, jonka te sanotte olevan Jumalanne, ja
te ette tunne häntä; mutta minä tunnen hänet. Ja jos sanoisin,
etten tunne häntä, niin olisin valehtelija niinkuin tekin; mutta
minä tunnen hänet ja pidän hänen sanansa. Aabraham, teidän
isänne, riemuitsi siitä, että oli näkevä minun päiväni; ja hän
näki sen ja iloitsi." Niin juutalaiset sanoivat hänelle: "Et ole
vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!"
Jeesus sanoi heille: "Totisesti, totisesti minä sanon teille:
ennenkuin Aabraham syntyi, olen minä ollut." Silloin he poimivat
kiviä heittääksensä niillä häntä; mutta Jeesus lymysi ja lähti
pyhäköstä.
Joh. 8: 46-59.Suuri Jumala, Luojamme ja Lunastajamme, joka teet kevättä ulkona luonnossa sekä murrat jään ja talven kahleita, anna Henkesi meidänkin elämässämme murtaa synnin jäätävät ja sitovat kahleet ja itsekkyyden myrkyttävät voimat, niin että tulisi oikein hengellinen kevät meidän yksityiseen elämäämme, koteihimme ja seurakuntaamme Sinun suuren nimesi kunniaksi!
Tämä lukemamme teksti vie meidät suruttomien kuulijain keskelle. Sellaisten kuulijain keskellä oli Herra Jeesus Jerusalemin temppelissä eräänä päivänä, lehtimajanjuhlan jälkeisenä päivänä. Ja tästä tapauksesta kertoo Johanneksen evankeliumin kahdeksas luku. Kuulijain todellinen suruttomuus käy ilmi monesta sanasta, jotka Herra puhui heille suoraan päin kasvoja. Hän sanoi muun muassa: "Te olette isästä perkeleestä." Hän paljasti heille, että he olivat valheen orjia, että kiukku, viha ja murhan ajatukset asuivat heissä. Ja kuitenkin sanotaan tekstissä heistä, että monet heistä olivat uskovaisia, "he uskoivat".
Mutta kun lukee tämän luvun kokonaan, niin ymmärtää heillä olleen sellaisen uskon, ettei heissä oleva synti ollutkaan tuomittu sisällisesti omaatuntoa myöten ja ettei sitä ulkonaisestikaan ollut poistettu parannuksen harjoituksessa. Sellainen usko oli vain järjen uskoa eli, niinkuin Suomessa on heränneitten keskuudessa sanottu jo ammoin, "aivouskoa". Sellainen ei pelasta ketään, sillä omatunto on vielä heräämätön.
Kun tämä teksti siirtää meidät tänään tällaisten suruttomien ihmisten keskelle, tuntuu vaikeanlaiselta saarnata tästä erikoisesti täällä Vanhassa kirkossa. Sillä olisikohan täällä tänäänkään ketään, joka oikein Jumalan kasvojen edessä myöntäisi olevansa suruton kuulija? Olisikohan ketään, joka sisäisestä pakosta myöntäisi: "Minulla on väärä usko, kuollut usko."
Jaakob sanoo: "Niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin usko ilman töitä on kuollut."
Mennään vielä syvemmälle. Olisikohan täällä kirkossa ketään, joka uskaltaisi myöntää olevansa perkeleen lapsi? Ei sellaista pidä myöntää, jos se ei ole totta. Väärä nöyryys on pahasta. Moni tekee tahallaan itsensä huonommaksi kuin on ja puhuu synneistään enemmän kuin totuudessa on lupa puhua.
Mutta kun meillä on tällainen teksti, näin laaja teksti, täynnä suolaisia totuuksia, niin pyytäisin teitä, hyvät Vanhan kirkon kuulijat: Koettakaa sovelluttaa itseenne sen opetuksia! Älkää vetäytykö pois sen kovienkaan sanojen alta, sillä tästäkin tekstistä pitää paikkansa, että kaikki, mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, jotta meillä Raamattujen lohdutuksen mukaan olisi toivo.
Kun luemme tämän luvun, niin huomaamme, että ainoa tie näiden suruttomien kuulijain pelastukseksi olisi ollut se, että he olisivat nöyrästi myöntäneet: "Sinä, Nasaretin profeetta, olet oikeassa, me olemme väärässä. Me olemme todella synnin orjia. Me emme ole Jumalan lapsia, niinkuin olemme väittäneet, vaan sinä olet oikeassa syyttäessäsi meitä, joissa kiehuu viha ja kiukku ja joitten sydämessä on valhe; olet oikeassa syyttäessäsi meitä perkeleen lapsiksi."
Tämä olisi ollut ainoa tie, tämä taipuminen totuuteen. Silloin olisi mennyt oma kunnia ei vain ihmisten, vaan Jumalankin edessä. Mutta sen sijaan, että he olisivat tähän nöyrtyneet ja katselleet omia vikojaan, he suuntasivat hyökkäyksensä Jeesukseen ja sanoivat: "Emmekö ole oikeassa, kun sanomme, että sinussa on riivaaja?" Sen sijaan, että olisivat myöntäneet heissä itsessään asuvan riivaajan, he hakivat riivaajaa Jeesuksesta ja väittivät sen olevan hänessä. "Emmekö ole oikeassa?"
Katsokaa, tästä näemme, millaisia suruttomat kuulijat ovat. He ovat omasta mielestänsä oikeita jumalisia. Ja jos he ovat seurakunnan jäseniä, niin he ovat oikeita kristittyjä. Mitä tähän sanomme?
Eräs vanha kokenut mies oli kerran Helsingissä seuroissa puhumassa, ja hän puheli tähän tapaan: "Minä iloitsen siitä, että teistä ei vielä ole tullut valmiita kristittyjä." Ja Luther sanoo, että kristillisyys ei ole sitä, että me olemme kristittyjä, vaan sitä, että me tulemme kristityiksi. Hän sanoo myös, että me olemme tässä maailmassa aina sanatoriossa, aina sairashuoneessa vain paranemisen tilassa. Emme ole vielä terveitä, tarvitsemme aina ylilääkäriksi Herraa Jeesusta.
Mitenkä nyt näyttää sinusta tällä hetkellä? Oletko mielestäsi oikeassa vaiko väärässä?
Koetamme nyt katsella, miten Jeesus, joka taistelee tällaisistakin sieluista, koettaa auttaa ja pelastaa tällaisiakin suruttomia ja oikeassa olevia, jotka eivät tahdo taipua tunnustamaan itseänsä sellaisiksi kuin todella ovat.
Tekstimme edellä on kerrottu pitkälti siitä, miten hän koettaa ottaa luulot pois heiltä. Hän kääntää puheensa kärjen heihin itseensä. Ja ensimmäiseksi hän näyttää heille, että he eivät ole vapaita, vaan synnin tekijöinä synnin orjia.
Mutta silloin he suuttuvat. Eivät he ole koskaan olleet orjia. "Isämme on Aabraham, olemme vapaat." Jeesus ottaa sen tuen pois, kaataa sen ja näyttää, etteivät he olekaan Aabrahamin lapsia. Kun he siitä taas suuttuvat ja sanovat, että Jumala on yksi ainoa Jumala – he ovat monoteismin kannalla – yksi ainoa Jumala ja Isä, meidän Isämme, niin hän osoittaa, etteivät he ole Jumalan lapsia, kun heissä ei asu Isän rakkaus. Sitten hän ilmaisee heille suoraan, kenenkä lapsia he ovat. Täten hän, kääntämällä puheensa kärjen heihin, koettaa riisua heiltä luulot pois, tehdä heidät nöyriksi ja vetää heitä totuuden paikalle, sillä ei kukaan voi pelastua muuten kuin tulemalla totuuden paikalle Jumalan edessä, omantunnon edessä, heränneen omantunnon edessä. Tästä kerrotaan juuri tekstin edellä.
Mutta tämänpäiväinen teksti kertoo Jeesuksen toisesta menettelystä. Hän ei enää käännä puhetta niin paljon kuulijoihin, vaan rupeaa korottamaan itseään. Se on hänen viimeinen keinonsa suruttomien kuulijainsa pelastamiseksi. Hänen itsekorotuksensa nousee aste asteelta, samoin kuin hänen syytöspuheensa vähän aikaisemmin; ensimmäinen korotus on se, että hän on synnistä vapaa, syytön. Teksti alkaa sanoilla: "Kuka teistä voi näyttää minut syypääksi syntiin?" Voi, kuinka mielellään ne miehet – ne ovat fariseuksia – näyttäisivät hänet syntiin syypääksi! Oikein kateuden kiilloittamalla suurennuslasilla he katselevat Nasaretin profeettaa, mutta he eivät pysty häntä syyttämään. Riemullinen on Herran kysymys: "Kuka teistä voi näyttää minut syypääksi syntiin?"
Tämän totuuden jälkeen olisi mahdollista tehdä johtopäätös: Koska tuo mestari on syytön, niin sekin, mitä hän on meistä puhunut, on silkkaa totuutta, Jumalan totuutta, ja se olisi sellaisena vastaanotettava.
Mutta Herran täytyy sanoa heistä: "Te ette kuule Jumalan sanaa sentähden, että te ette ole Jumalasta. Minä olen Jumalasta ja puhun Jumalasta, mutta sitä te ette ota vastaan". Siinä heidän edessään seisoo synnin Herra, joka saattaa synnistä pelastaa, joka voi sanoa syntiselle miehelle: "Poikani, ole turvallisella mielellä, sinun syntisi on anteeksiannettu", joka taitaa todistaa, että Ihmisen Pojalla on valta jo täällä maan päällä antaa syntejä anteeksi. Tämän valtansa hän todella todistaa parannusihmeellään, sanomalla halvatulle miehelle: "Ota vuoteesi ja kävele!" Ja mies tulee sinä hetkenä terveeksi.
Jeesus menee vielä pitemmälle korottaessaan itseään. Synnin palkka on kuolema, niinkuin tiedämme Raamatusta ja elämästä. Nyt hän sanoo suruttomille kuulijoilleen näin juhlallisesti: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa." (Joh. 8: 51.) Jeesus ei korota itseään vain synnin yli, vaan myös kuoleman yli, kuoleman Herraksi. "Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa." Hän siis takaa kuulijoilleen yhdellä ehdolla sen, että heille ei kuoleman hirmuja näytetä iankaikkisesti.
Kuolema on hengellinen, ruumiillinen ja iankaikkinen. On sanottu, että iankaikkinen kuolema on toinen kuolema, tulijärvi. Mitä se on? Sitä ei kenenkään meidän järki käsitä. On jotakin hirmuista olla iankaikkisesti erossa elämän lähteestä, Jumalasta, ja kuitenkin olla. Sitä ei näytetä, sanoo Jeesus, sillä ehdolla, että pidetään hänen sanansa.
Tätä nuo kuulijat eivät ehkä oikein ymmärrä. He pahentuvat häneen ja sanovat: "Aabraham on kuollut ja profeetat. Miksi sinä teet itsesi, kun sanot: 'Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä maista kuolemaa.' Oletko sinä suurempi kuin isämme Aabraham, joka kuoli?" He puhuvat kuoleman maistamisesta iankaikkisesti. He loukkaantuvat. He väärentävät Herran sanan kuoleman näkemisestä kuoleman maistamiseksi. Hengellisesti kuolleina he puhuivat vain kuoleman yleisyydestä kaikkien ihmisten osana, ymmärtämättä ollenkaan, että Jeesus puhui ainoastaan uskovaisten etuoikeudesta, siitä, ettei heidän tarvitse ensinkään nähdä, miten kammottava kuolema itse asiassa on.
Aletaanpa kysyä teiltä tänään, kun Jeesus tässä korottaa itsensä kuoleman Herraksi, miltä teistä näyttää näinä päivinä? On kerrottu, että Helsingissä on näihin aikoihin ollut seitsemänkymmentä tuhatta sairasta. Lääkärit ja apteekkarit ja sairaanhoitajattaret ovat näännyksissä. Jokaisella on kodissaan ollut jotakin sairautta tänä kulkutautien aikana. Kuolinilmoituksissa on melkein kolme kertaa niin paljon vainajain nimiä kuin tavallisesti sunnuntaisin.
Tämä sanoo meille: olet kuolevainen. Perheessäsi on ehkä kuolema käynyt, ja kerran on sinun oma vuorosi. Nyt tulee Jeesus ja sanoo, ettei sinulle kuolemaa edes näytetäkään, et näe kuolemaa iankaikkisesti, jos pidät hänen sanansa.
Ehkä teistä joku on kokenut erityistä turvallisuuden tunnetta palattuaan haudalta kotiin, jossa ystävät ovat olleet koolla ja jossa on veisattu virsiä ja luettu Jumalan sanaa. Olin äskettäin sellaisissa hautajaisissa vainajan kodissa. Siellä olivat koolla vaimo, lapset ja ystävät. Siellä veisattiin: "Taivaassa ratki taivaassa on seura autuain, siellä valituiden parissa on ilo uusi ain'. Taivaassa ratki taivaassa ei kuulu itkua, ei syntiä, ei surua, ei kuolon pelkoa." Erikoisen suuri on turvallisuuden tunne, kun vainaja on viety hautaan ja lapset ja puoliso ovat kotona ystävien ympäröiminä, ja vallitsee varmuus: hän meni kotiin, hän meni Jeesuksen luo. Me olemme täällä matkalla, mutta sama Herra, joka hänet kutsui, kutsui terveyden päivinä herätykseen ja uskoon ja nyt kutsui kuoleman virran yli, on meitäkin kutsunut ja parastaikaa kutsuu. Siinä jo on kuoleman ota taitettu.
Vaeltaessaan täällä maan päällä Jeesus näytti, että kuolemalla ei hänen valtapiirissään ollut mitään mahtia. Kun hän tuli Jairuksen kotiin, jossa vanhemmat ja omaiset itkivät, niin hän sanoi: "Älkää itkekö! Tyttö ei ole kuollut, hän nukkuu." Näin hän sanoi kuolleesta: Hän nukkuu, ei hän ole kuollut – vaikka siinä oli todella kuollut. Hän sanoi sitten sille tytölle: "Talita kuumi, tyttäreni, nouse!" Ja tämä nousi ylös. Samoin hän huusi Lasaruksen haudalla, miehen, joka oli jo neljä päivää ollut haudattuna ja josta hänen sisarensa sanoi "hän haisee jo": "Lasarus, tule ulos!" – ja kuollut tuli ulos. Ja samoin hän tarttui paareihin Nainin kaupungin portilla ja sanoi: "Nuorukainen, nouse!" Ja tämä nousi.
Jeesuksen valtapiirissä kuolema oli voitettu. Eikä kuolemalla ole voimaa nytkään hänen valtapiirissään, kun hän istuu voittajana taivaassa, Isän oikealla puolella, kirkkauden valtaistuimella. "Jos joku pitää minun sanani, hän ei ikinä näe kuolemaa." On kyllä kuoltava ruumiillisesti, mutta se on vain lapsen lähtöä kotiin Isän luo. Kuoleman kauhuja ei siinä näytetä.
Näin Jeesus korottaa itsensä kuulijainsa keskellä. Mutta nämä, niinkuin kuulemme ja näemme, loukkaantuvat ja kysyvät: Miksi sinä teet itsesi, kun korotat itsesi niin korkealle, kuoleman Herraksi? Oletko sinä enemmän kuin Aabraham, enemmän kuin profeetat?
Mutta Jeesus jatkaa vain edelleen korottamistaan, itsetodistustaan. Hän rupeaa puhumaan heille Aabrahamista sanoen: Tämä Aabraham, teidän isänne, riemuitsi siitä, että oli näkevä minun päiväni. Hän näki sen.
Jeesus korottaa tässä itsensä ajassa yli Aabrahamin ja Aabrahamin ajan, yli 2000 vuoden takana eletyn ihmiselämän. – Aabraham näki minun päiväni ja riemuitsi siitä. – Minun päiväni. Hän ei sano tässä: minun elämäni, minun tulemiseni maailmaan, minun aikani, vaan minun päiväni. Tässä on kysymys vain yhdestä ainoasta päivästä. Mikä se päivä oli?
Olemme lukeneet ja tunnemme raamatunhistoriasta, miten Aabraham Herran käskystä kulki raskaat askeleet Moorian maalle uhraamaan Iisakia, ainoaa poikaansa. Ja sillä matkalla hän vasta oppi sijaiskärsimyksen suuren, ihmeellisen tosiasian. Heidän sinne vuorelle kavutessaan hän sanoi pojalleen: "Jumala on katsova itselleen lampaan polttouhriksi, poikani."
"Jumala on katsova." Se mäenlaki, jonka Herra oli määrännyt, oli juuri Golgatan kumpu Jerusalemin lähellä, ja kun hän oli siellä, löytyi sieltä oinas polttouhriksi Iisakin sijaan. Vuorelle Aabraham antoi sen tapahtuman jälkeen nimen "Herra näkee" (uudessa suomennoksessa, vanhassa "Herra on edeskatsova").
Tällä vuorella Herra oli edeskatsova, hoitava asiansa, sijaiskärsimyksen suuren ongelman ratkaisun. Ja se päivä, jolloin Jeesus riippui Golgatalla, oli pitkäperjantai. Jos menemme hyvin lähelle hänen ristiään, niin sieltä kuuluu lohdutuksen sana ryövärille: "Tänä päivänä, totisesti tänä päivänä sinä olet oleva minun kanssani paratiisissa."
Sinä päivänä aukaistiin ihmiskunnan suurimmallekin syntiselle, oikein ihmiskunnan hylkylapsellekin, tie Jumalan kotiin kirkkauteen. Tänä päivänä, totisesti tänä päivänä. Se oli Jeesuksen päivä, jonka jo Aabraham näki – päivä, jona hän sai lopullisen voiton kaikesta vihollisen vallasta ja jolloin saatana tuli tuomituksi ja tie avattiin taivaaseen, niinkuin tänään virressä veisasitte: "Sä sait, oi Jeesus, voiton, lunastit laumasi, toit uuden elon koiton, oi voiton sankari! Sä kuolon odan taitit, sen vallasta meit' autit ja taivaan avasit." (Virsik. 64.) Se on totta, ystävät, se on tapahtunut tosiasia. Se on Jeesuksen suurena päivänä toteutettu asia, voittoon saatettu asia: taivas on avattu. Ja Aabraham näki tämän päivän jo 2000 vuotta aikaisemmin. Näemmekö me mitään siellä?
Jeesus korottaa itsensä tällaiseksi ihmeelliseksi: "Aabraham näki minun päiväni ja riemuitsi siitä". Hän oli pieni, minä olen suuri.
Silloin kuulijat loukkaantuvat vielä enemmän. Jeesus koettaa painaa heitä alas, mutta vaikea on suruttomia herättää. He sanovat: "Ethän sinä ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha. Kuinka sitten voit sanoa, että olet nähnyt Aabrahamin?" Sehän on sula mahdottomuus!
Nähtävästi Jeesus näytti vanhemmalta kuin oli. Hän oli silloin vasta vähän yli kolmenkymmenen vuoden ikäinen, mutta kuulijat sanoivat: "Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha." Herra oli kärsimysten mies. Ne olivat uurtaneet kasvoihin syviä vakoja. Hänellä oli sellainen muoto, joka ei kelvannut ihmisille. "Et ole vielä viidenkymmenen vuoden vanha, ja olet nähnyt Aabrahamin!"
Mutta silloinpa vasta Jeesus korottaa itsensä kuulijainsa silmissä. Hän sanoo: "Totisesti, totisesti minä sanon teille: ennen kuin Aabraham syntyi, olen minä."
Näyttää siltä, että meidän suomalaisten raamatunkääntäjäimme järki
olisi koettanut kaataa heidän uskonsa sanan jumalalliseen alkuperään.
He ovat nimittäin suomentaneet näin: olin minä. [Virallisesti v. 1938
hyväksytty suomennos kuuluu: "olen minä ollut."] Mutta Herra sanoo:
"Olen minä." Näin sanallisesti alkukielessä. Mitä hän tarkoittaa
sanoessaan: "Olen minä?" Jos vaivaudutte lukemaan 2 Mooseksen kirjan
3 luvun 14 jakeen, niin siellä näette Jumalan määritelmänä tällaisen
merkillisen sanan: "Jumala vastasi Moosekselle: 'Minä olen se, joka
minä olen.' Ja hän sanoi vielä: 'Sano israelilaisille näin: Hän, jonka
nimi on Minä olen, lähetti minut teidän luoksenne.'" Minä pysyn aina
samanlaisena, muuttumattomana, häviämättömänä iankaikkisesti. "Minä
olen."Ja kun Jeesus käyttää tätä sanontaa, niin hänen juutalaiset kuulijansa ymmärtävät, mitä hän tarkoittaa, nimittäin että hän tekee itsensä Jumalaksi, niinkuin hän todella onkin Jumala, Jumala tämän langenneen ihmiskunnan keskellä. "Joka näkee minut, hän näkee Isän."
Uskotko sinä tämän? Tunnustat kirkossa: "Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan." Onko se totta? Onko se omaatuntoa myöten totta? Kun Jeesus näin korottaa itsensä yli synnin, yli kuoleman, yli Aabrahamin ja lopulta tekee itsensä Jumalaksi kuulijainsa keskellä, silloin tullaan ratkaisun eteen.
Kun Herra Jeesus on heidän keskellään ja puhuu heille, niin hän saattaa heidät totuuden tuntoon. Hän koettaa kaikkensa väsymättä. Hän paljastaa heille, mitä he ovat, hän paljastaa, mitä hän on.
Nyt hänen kuulijainsa pitäisi tunnustaa: Kaikki kunnia sinulle, joka olet Jumala! Armahda meitä!
Mutta mitä he tekevät? Teksti päättyy näin: "Silloin he poimivat kiviä heittääksensä niillä häntä." Viha noissa perkeleen lapsissa ei lauhdu, vaan päinvastoin kiihtyy.
Täällä kirkossa on tänään nuorten työn tekijöitä ja seurakuntalaisia, joilla on rakkautta Herraan ja hänen asiaansa. Mitä tämä teksti sanoo teille?
Se sanoo teille, että viimeinen keino suruttoman voittamiseksi on Herran Jeesuksen korottaminen. Ei meidän auta puhua omista elämyksistämme ja kokemuksistamme, vaan on puhuttava Herrasta, Herran kokemuksista. Pietari sanoo: "Te olette pyhä papisto ja kuninkaallinen kansa, omaisuuskansa, joka on määrätty julistamaan hänen täydellisyyksiään, hänen hyveitään, joka on teidät verellänsä lunastanut." Ei siis ole julistettava omia avuja, ei omia hyveitä, omia täydellisyyksiä, vaan Kristuksen Jeesuksen täydellisyyksiä.
Mainitsen esimerkin, miten Paavali – tämä edellinen oli Pietari – menettelee. Hän kirjoittaa roomalaiskirjeen viidennessä luvussa, jossa hän puhuu kahdesta Aatamista: "Sillä niinkuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta ne monet ovat joutuneet syntisten asemaan, niin myöskin tuon yhden kuuliaisuuden kautta ne monet joutuvat vanhurskasten asemaan." Hän julistaa Kristuksen hyvettä, Kristuksen täydellistä kuuliaisuutta, joka kesti ristinkuolemaan saakka ja nosti syntiset vanhurskasten asemaan. "Jeesus oli Isän tahdolle kuuliainen aina ristinkuolemaan asti." Jeesuksen täydellisyyden nojalla on meidät todella siirretty vanhurskasten asemaan Jumalan pyhien silmien edessä, pyhän Jumalan tutkivan katseen edessä. Se on Golgatan päivän suoritus.
Tätä on julistettava, tästä on puhuttava. Jos tämä sitten ei auta, tämä Jeesuksen suuruus ja pelastajanrakkaus, niin mikään ei auta. Ihminen jää paatumukseen ja menee todella helvettiin. Sillä pelastukseen ei ole mitään muuta tietä kuin Jeesus Kristus.
On kyllä hyvä, että voimme organisoida seurakuntatyötä. On suuri Jumalan lahja, että tänä aikana ikäänkuin uudesti luodaan seurakunnat. Täällä Helsingissä on vast'ikään ollut seurakunnallisten luottamusmiesten kurssit. Miehiä on ollut aina Perä-Pohjolasta asti. He ovat täällä innostuneet uudesta seurakunta-työnäkemyksestä. Mutta emme me pelastu organisaatiolla, ulkonaisella kirkollisella huoltotoiminnalla. Meitä ei pelasta mikään muu kuin yksin Kristus, joka kuoli Golgatalla, nousi kuolleista ja tällä hetkellä elää, "istuu" Isän oikealla kädellä. Siellä hän parhaillaan rukoilee meidän puolestamme. Tämä se antaa turvaa papillekin kaikessa heikkoudessa. Meillä on väkevä esirukoilija, Jumalan oma Poika, Isän oikealla kädellä. Hän rakastaa kaikkia, suruttomiakin, hän tekee kaikkensa, taistelee sielustamme, että tulisimme totuuden tuntoon ja autuaiksi.
Kaikkein viimeisimmäksi tulen tämän tekstin loppurukoukseen. Olemme katselleet Kristuksen itsensä korottamista suruttomien kuulijain edessä, jotta nämä olisivat painuneet syvyyteen, joutuneet sieltä psalmilaulajan kera huutamaan: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra, Herra, kuule minun ääneni! Sinulla yksin on anteeksiantamus, sinulla yksin. Jos sinä soimaat syntejäni, niin minun täytyy joutua kadotukseen."
Mutta joka näin huutaa, hänelle ilmestyy Jeesus ainoana pelastajana. Hän kruunaa Jeesuksen. Se on nuorille tuttu ajatus. Kruunaa Kristus siksi Herraksi, jonka eteen kaikki polvet kerran notkistuvat ja kaikki kielet tunnustavat Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.
Tämä opetus kirkastuu, kun ensin ovat auenneet synnin syvyydet, ja kostaumuksen lain katkerat totuudet. Sillä paikalla joudutaan turvautumaan siihen, että tämän Herran tykönä yksin on anteeksiantamus kaikkein suurimmallekin syntiselle. Amen.
PÄÄSIÄISEN ILOSANOMA.
Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Minä elän, ja te saatte myös elää." Tämä sana sanoo meille, että Herralla on meille elämää annettavana ja että hän yksin on se, joka antaa, ja että meidän asiamme on ottaa vastaan. Ja suokoon tämä elämän Herra itse, että tänä pääsiäisjuhlana, ei vain tällä hetkellä, vaan koko tänä juhlan aikana, elämän voimat lisääntyisivät meissä ja että kuoleman voimat murtuisivat ja särkyisivät. Amen.
"Ja kun sapatti oli ohi, ostivat Maria Magdaleena ja Maria,
Jaakobin äiti, ja Salome hyvänhajuisia yrttejä mennäkseen
voitelemaan häntä. Ja viikon ensimmäisenä päivänä he tulivat
haudalle ani varhain, auringon noustessa. Ja he sanoivat
toisilleen: 'Kuka meille vierittää kiven hautakammion ovelta?'
Ja katsahtaessaan ylös he näkivät kiven poisvieritetyksi;
se oli näet hyvin suuri. Ja mentyään hautakammion sisään he
näkivät nuorukaisen istuvan oikealla puolella, puettuna pitkään,
valkoiseen vaatteeseen; ja he peljästyivät kovin. Mutta hän
sanoi heille: 'Älkää olko peloissanne; te etsitte Jeesusta
Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut ylös; ei
hän ole täällä. Katso, tässä on paikka, johon he hänet panivat.
Mutta menkää ja sanokaa opetuslapsille ja Pietarille: 'Hän menee
teidän edellänne Galileaan; siellä saatte hänet nähdä, niinkuin
hän sanoi teille.' Niin he tulivat ulos ja pakenivat haudalta,
sillä heidät oli vallannut vavistus ja hämmästys, eivätkä
sanoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät."
Mark. 16: 1-8.Tämä lukemamme pääsiäisteksti alkaa sanoilla: "Ja kun sapatti oli ohi." Sitten tekivät Maria Magdaleena ja Maria, Jaakobin äiti, ja Salome valmistuksia voidellakseen Jeesuksen. He tulivat viikon ensimmäisenä päivänä haudalle ani varhain, auringon noustessa. Sapatti oli silloin jo ohi. Se tietysti merkitsee, että juutalaisten lepopäivä, viikon seitsemäs päivä, sapatin päivä, oli ohi.
Mutta se merkitsee myös paljon muuta. Pääsiäisenä, viikon ensimmäisenä päivänä auringon noustessa ei vain juutalaisten sapatti ollut ohi, vaan koko Vanhan testamentin armonjärjestys, pelastusjärjestys, oli nyt väistynyt uuden tieltä.
Veisaamme eräässä virressä, puhuessamme Golgatasta, että "silloin täyttyivät ennustukset, silloin täyttyivät lupaukset". Vanhan liiton uhritoimitus, esimerkiksi pääsiäislampaan muistoateria, oli vielä kiirastorstai-iltana esikuvana, kun Jeesus söi sen opetuslastensa kanssa. Mutta jo perjantaina olivat kaikki ne lampaat, jotka teurastettiin Jerusalemissa ja paistettiin ja syötiin, esikuvina arvottomia. Ei niillä ollut enää mitään esikuvallisesti ennustavaa merkitystä, enempää kuin pääsiäislampailla nyt täällä Helsingissä Malminkadun synagogassa, sillä "meidän pääsiäislampaamme Jeesus on jo teurastettu". Esikuvat ovat loppuneet, ja vanha liitto on vanhentunut ja päättynyt.
Jumala luo uutta, ja uuden luomisen perustus on järkähtämättömästi, kukistumattomasti laskettu, kun Jumala on Jeesuksen kuolleista herättänyt. Mutta tästä uudesta nämä ensimmäisen pääsiäisaamun naiset eivät vielä olleet selvillä. Eivät he jaksaneet uskoa, että sapatin ollessa ohi paljon muutakin oli ohi. Heidän täytyi se vielä kokea ja elää.
Tänään katselemme, miten tämä uusi vaikuttaa tekstimme mukaan ja miten se vaikuttaa elämässä ja historiassa.
Vanhan liiton sanat olivat: "Sinun tulee, sinun pitää." Sillä taholla puhutaan ihmisen töistä. Mutta uuden liiton piirissä sapatti on ohi, ja uhri on ohi, ja Vanhan Testamentin pelastusjärjestys on ohi. Sillä taholla puhutaan Jumalan töistä, mitä Jumala teki ja tekee. Näemme tekstissä useita kohtia tästä uudesta näkemyksestä. Viittaamme kolmeen niistä.
Pääsiäisaamuna varhain nämä Maria Magdaleena ja Maria, Jaakobin äiti, ja Salome ovat murheellisia. Heillä on omat ajatuksensa Jeesuksesta ja hänen merkityksestään. Hän on heille kuollut. Hän on haudattu, ja he keskustelevat, kuka heille vierittää kiven hautakammion ovelta. Heillä on este, he eivät voi palvella Jeesusta, niinkuin sydän käskee. He neuvottelevat keskenään, kuka ottaa esteen pois. Mutta kerrotaan, että kun he katsahtivat ylös, he näkivätkin kiven jo poisvieritetyksi. Jumala oli tarttunut asioitten kulkuun.
Katso, ystävä, sinä, joka kuljet täällä elämässä etkä oikein näe uuden liiton merkitystä ja Jumalan tekoja, siinä liitossa tapahtuu kaikki uusi vain katselemalla. Siitä voima tulee, että katsellaan, mitä Jumala tekee.
Sinulla on ehkä tänään omat esteesi. Sinua voi painaa jokin raskas murhe ja suru, sen tähden että sinulla on jokin synti, jokin pahe ja tottumus, josta et pääse irti. Ne kahlehtivat sinua. Sinulla voi olla huolia raha-asioitten tähden. Kuka auttaa? Sinun voimasi ei auta, sen itse tiedät.
Silloin tulee uuden liiton sana meitä vastaan: "Älkää peljätkö, älkää peljätkö!" Jumala tekee työtä. Herra Jeesus elää, hänellä on kaikki valta. Ja sinä saat ihmeeksesi nähdä, jos vaikka taitamattomastikin Jeesusta rakastat, kuinka sinun esteesi on yht'äkkiä raivattu pois. Näet, ilman omia tekojasi, niiden olevan poissa. Ne on yksinkertaisesti joku toinen poistanut.
Näitten naisten tarkoituksena oli sapatin mentyä ohi voidella Jeesuksen ruumis. Se oli aivan turha päämäärä, aivan väärä päämäärä, vaikka osoittikin heidän sydämensä rakkautta. Ei Jeesus tarvinnut sellaista palvelusta, jota he tarjosivat.
He tulevat haudalle ja tapaavat siellä enkelin. Jumalan silmien edessä tämä uusi on jo valmistunut. Myös näkymättömässä maailmassa ja enkelien silmissä tämä uusi on jo valmistunut. Mutta ihmiskunnassa on vielä pimeys, ei nähdä sitä uutta.
Tällöin enkeli sanoo: "Tulkaa! Minä tiedän, että te etsitte Jeesusta Nasaretilaista. Ei hän ole täällä. Hän oli ristiinnaulittu, mutta nyt hän on noussut ylös."
Katso, katso, katsokaa kaikki! Oli vain katsottava, mitä Jumala oli tehnyt. Tällaista tapahtuu uuden liiton puolella, kun Jumalan teot tulevat ilmi ja meidän omat päämäärämme ja tarkoituksemme näyttävät aivan mitättömiltä Jumalan suurten tekojen rinnalla, niin että sydämen valtaa oikein pelko ja säikähdys: mitä onkaan tapahtunut? Ihmissydän on aina ahdas. Ei se kykene käsittämään Jumalan suuria tekoja.
Kuitenkin näille arkamielisille ja pelonalaisille naisille enkeli uskoo uuden tehtävän. Este on poissa. Omat päämäärät näyttävät nyt turhilta. Vallan uusi tehtävä tulee nyt eteen: "Menkää ja sanokaa opetuslapsille ja Pietarille: 'Hän menee teidän edellänne Galileaan; siellä saatte hänet nähdä'." Katsokaa, tässä puhutaan Herran kohtaamisesta, elävän, ylösnousseen Jeesuksen kohtaamisesta. Siihen Herra itse oli opastanut nämä opetuslapset, jotka raukkamaisesti paeten viime hetkellä hylkäsivät hänet.
Ja tässä on vielä aivan erikoinen piirre, jota ei sovi pääsiäisaamuna sivuuttaa: "Viekää sana myöskin Pietarille!"
Minkä tähden hänet yksin mainitaan nimeltä? Totta kai sen takia, että Pietari oli syvemmin langennut kuin muut. Hänen tuntonsa oli siitä arka.
Hän oli opetuslapsi, mutta syyllisempi muita. Ja kun muut lähtivät Herraa kohtaamaan, niin sielunvihollinen varmasti kuiskasi Pietarille: "Sinä, Pietari, et kelpaa muiden opetuslasten joukkoon, sinä olet kaikkia toisia huonompi."
Mutta tekstimme naiset saivat Herralta uudeksi tehtäväkseen houkutella arkamielistä miestä: "Lähde nyt mukaan sinäkin, Pietari. Herra käski nimenomaan sinunkin tulla mukaan. Et saa jäädä pois, Herra käski sinuakin."
Me tiedämme, että Herra sittemmin Galileassa kohtasi opetuslapsensa. Mutta aivan erikoisella tavalla hän siellä kohteli Pietaria. Galilean meren rannalla Herra näet asetti hänet uudelleen apostolin virkaan. Nyt oli tullut uusi liitto, jolloin langenneetkin vielä kelpaavat.
Tässä, ystävät, on uusi lohdutuksen perustus meillekin. Herra elää ja kohtaa meidätkin, langenneinakin.
Me puhumme siitä, että saamme kirkkaita ja teräviä ajatuksia pelastuksesta. Monet sanovat: "Mennään kirkkoon kuulemaan, siellä saa uusia ajatuksia."
Se on hyvä asia. On hyvä, että meillä on uusia, kirkkaita ja teräviä ajatuksia, mutta eivät ne meitä pelasta. Ne eivät muuta meitä. Ne eivät kykene tahtoamme uudesti synnyttämään. Meidän täytyy kohdata elävä ylösnoussut Kristus henkilökohtaisesti, niinkuin opetuslapset kohtasivat hänet Galileassa. Hänestä vasta virtaa se voima, joka synnyttää tahdon uudestaan ja muuttaa koko ihmisen sisällisesti toiseksi.
Mikä on perustus? Se on hänen sovintoverensä, se on hänen ristinkuolemansa, se, että hän on saattanut ehjiksi meidän ihmisten ja Jumalan välit, jotka synti on rikkonut. Perustus on se, että Jumala pitää meitä, tätä syntistä sukua, itsensä kanssa sovitettuna sukuna.
Ymmärtääksemme ja uskoaksemme tämän ilosanoman tänä pääsiäisenä käytän tässä yhteydessä erästä kertomusta apunani. Teen sen sitäkin suuremmalla syyllä, kun olemme nyt vain tämän Vanhan kirkon tutun seurakunnan keskellä.
Mielessäni on viime päivinä ollut eräs Paavalin sana roomalaiskirjeen viidennestä luvusta: "Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta, paljoa ennemmin me nyt, kun olemme sovitetut, pelastumme hänen elämänsä kautta." Tässä puhutaan siis Jeesuksen kuoleman merkityksestä ja Jeesuksen elämän merkityksestä. Pitkäperjantai kuuluu eriämättömästi yhteen pääsiäisen kanssa. Jos yksikään ainoa synti olisi pitkänäperjantaina jäänyt sovittamatta, ei Jumala olisi Jeesusta voinut kuolleista herättää. Ristinkuoleman tosiasia ja ylösnousemuksen tosiasia ovat eriämättömästi liitetyt toisiinsa. Se on Jumalan järjestys. Niin vielä kerran, mikä sovitus on?
Joku teistä on ehkä kuullut sen kertomuksen. Minä kuulin sen tohtori Glöckner-vainajalta, joka oli Helsingin saksalaisen seurakunnan kirkkoherrana vuosia sitten. Hampurissa oli rikas pankkiiri, jolla oli ainoa poika. Tämä sai isältään paljon rahaa käytettäväkseen, mutta hän tuhlasi kevytmielisyydessään vielä enemmän kuin sai. Ja kerran, kun pojan rahat loppuivat, hän teki väärän vekselin. Hän joutui siitä kuritushuoneeseen, samoin kuin täällä Suomessakin on vekselinväärentäjiä joutunut kuritushuoneeseen. Kun tämä tapahtui, niin isä suuttui ja sanoi: "Minä teen poikani perinnöttömäksi. Sitä kunnotonta en tahdo ikinä enää nähdä silmieni edessä. Hän ei koskaan saa astua kynnykseni yli!"
Mutta äidillä oli hellempi sydän. Hän kirjoitti kirjeitä vankipojalleen. – Kirjoittakaa tekin vankilaan, jos siellä on omaisia tai tuttuja! Kirjeet tekevät vangin yksinäiselle, aralle sielulle hyvää. – Tämä äiti kirjoitteli usein. Pitkän ajan perästä tuli hetki, jolloin poika pääsi vapaaksi. Silloin äiti möi kalliit korunsa ja antoi niistä saamansa rahat pojalleen, jotta tämä voisi lähteä kauas vieraille maille ja jos mahdollista siellä nousta ja kunniallisella elämällä ehkä korjata rikoksensa ihmisten silmissä. Tämä kaikki vei paljon aikaa. Sen kuluessa pojan kova kohtalo koski hellään äitiin niin järkyttävästi, että hän sai keuhkotaudin. Mutta vielä sittenkin hän piti yllä kirjeenvaihtoa ulkomailla olevan tuhlaajapoikansa kanssa. Lopulta hän alkoi tuntea, että hänelle tulisi pian lähtö.
Hän sanoi silloin kovalle ja ankaralle miehelleen: "Etkö soisi, että saisin kerran vielä nähdä poikani, ennen kuin kuolen?"
Tähän ankara isä vastasi: "Tee tahtosi, mutta minä ainakaan en tahdo nähdä silmissäni sitä kunnotonta." Niin kokonaan rikki olivat isän ja pojan välit.
Mutta äiti kirjoitti pojalleen. Kirje ei kuitenkaan tavannut poikaa heti. Tämä viipyi. Äidin elämä oli jo sammumaisillaan. Siitä syystä pankkiiri oleili kauan kuolevan puolisonsa huoneessa. Vihdoin tuhlaajapoika tuli ja laskettiin sinne. Kun isä näki, kuka sinne tuli, niin hän heti käänsi selkänsä ja alkoi katsella ulos ikkunasta. Äiti havaitsi jotakin uutta tapahtuvan. Nähtyään poikansa hän heti viittasi tämän luokseen. Poika tuli vuoteen viereen arkana, pää painuksissa, tuhlaajapojan tavoin. Silloin äiti toisella kädellään otti häntä kädestä, toisella haparoi vihaisen miehensä kättä ja saatuaan siitä kiinni lähensi niitä hiljaa toisiinsa kuolemanheikoilla voimillaan, kunnes sai ne rintansa päällä painaa yhteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kuului korahdus, ja henki lähti hänestä. Tällöin poika itkien vaipui polvillensa äitinsä kuolinvuoteen viereen. Siinä samassa isä sanaakaan sanomatta laski kätensä itkevän poikansa pään päälle.
Te, hyvät kuulijat, ymmärrätte, mikä siinä sillä hetkellä syntyi. Siinä ei puhuttu yhtään sanaa, mutta siinä syntyi sovinto. Kovan isän ja langenneen pojan rikkinäiset välit korjattiin ehjiksi. Mutta sovitusuhrina oli rakastavan äidin kuolema.
Mitä tämä sanoo? Se sanoo meille kaksi asiaa. Tätä uutta ei synny, ellei ihmisten mielessä tapahdu muutosta, uudistusta. Ei olisi sovintoa syntynyt, ellei poikaansa suuttunut, luja isä olisi heltynyt, särkynyt ja muuttanut mieltään. Ei olisi sovintoa syntynyt, ellei tuhlaajapoika olisi äidin kirjeen johdosta nöyrtynyt ja tullut takaisin vieraalta maalta ja ellei hän olisi vaipunut itkemään äitinsä kuolinvuoteen viereen. Sovintoa ei synny ihmisten välillä muuten kuin sisäisen mielenmuutoksen kautta, kun kova sydämemme särkyy ja nöyrtyy. Eikä sitä synny ihmisen ja Jumalankaan välillä muuten kuin tätä tietä.
Toinen asia tässä oli se, että sisäisen särkymisen ja nöyrtymisen ja hellän mielen sai lopulta aikaan sitkeä, kuolemaan asti uskollinen, kärsivä, uhrautuva äidin rakkaus, joka ei itsellensä pyytänyt mitään palkkaa.
Kuule, rakas ystävä, joka olet tullut pääsiäiskirkkoon: ei löydy mitään muuta keinoa – Jumalalla ei ole mitään muuta keinoa hellyttää meidät, paatuneet, kovasydämiset, maailmaa ja syntiä rakastavat ihmiset ja monesti kovin saatanan kahlehtimat orjat – ei mitään muuta keinoa kuin tämä kuolemaan asti uskollinen Jeesuksen Kristuksen Vapahtajan-rakkaus, joka ei omaansa etsinyt, joka on koettanut vetää sinun synnin tahraaman kätesi ja taivaan pyhän Jumalan käden yhteen oman ristinsä päällä. Tämä on Jumalan pelastus. Jumalan sydän on jo särkynyt. Se on hellä. Mutta hän ei voi panna siunaavaa kättänsä henkilökohtaisesti kenenkään muun kuin sen päälle, joka myös on sydämestään särkynyt ja hellä, niinkuin tämä itkevä tuhlaajapoika kuolevan äitinsä vuoteen vieressä. Ei Jeesuksen kertomuksen mukaan tuhlaajapojan isä tuonut anteeksiantamusta kauas vieraalle maalle, vaan hän otti pojan syliinsä vasta tämän tultua takaisin. Hän näki hänet "jo kaukaa" ja otti hänet iloiten vastaan. Mutta se poika oli murtunut. Hän tunnusti syntinsä ja pahuutensa: "Olen mahdoton ja arvoton sinun pojaksesi, olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi." Ei synny sovintoa, ellei Jumala voi meitä mielisuosiolla katsella todella Kristuksen rakkauden särkeminä.
Jumalan armo, joka on ilmestynyt Golgatalla, on Jumalan armo. Sitä ei kukaan meistä voi ottaa niinkuin itse tahtoo, sitä ei kukaan voi komentaa toisten hyväksi. Se on Jumalan armo, ja hän tekee siitä osalliseksi sen, jonka hän itse tahtoo, sen, johon hänellä on mielisuosio. Sanokoon tämä kertomus tänään meille, mikä on sovituksemme ja mitä siihen kuuluu!
Tämä uusi mieliala, jonka Kristuksen kärsimys synnyttää, kun siihen tutustuu, on sovinnon todellisuutta. Ja tämä, ystävät, on sen kärsimyksen tulos, josta apostoli Paavali kirjoittaa: "Sillä jos me silloin, kun vielä olimme Jumalan vihollisia, tulimme sovitetuiksi hänen kanssaan hänen Poikansa kuoleman kautta" – se sovitus tapahtui pitkänäperjantaina – "paljoa ennemmin me nyt, kun olemme sovitetut, pelastumme hänen elämänsä kautta." Siinä on pääsiäinen.
Miksi nämä kaksi kuuluvat yhteen? Miksi on ylen tärkeää, että nyt on vielä pelastuttava vihasta, vaikka sovinto on jo valmis? Siinä pankkiirin kodissa, jossa isä otti pojan takaisin pöytäyhteyteensä, puuttui ruokapöydästä ja kodista äiti. Hän oli kuollut. Varmasti oli seurustelu pöydän ympärillä monta kertaa vähän kankeaa. Mutta kuinka helppoa se olisikaan ollut, jos äiti-kulta olisi vielä elänyt!
Ystävät! Meidän välimiehemme Jeesus Kristus on tosin kuollut, mutta nyt hän ei enää ole kuollut. Hän elää. Hän on nyt Isän oikealla kädellä kirkkauden Herrana. Mutta hän on samalla myös täällä maan päällä Hengellään ajamassa meidän asioitamme, hengellisiä ja maallisia asioitamme. Hän on läsnä täällä seurakuntansa keskellä ja läsnä jokaista yksilöä. Jossakin laulussa on sanottu, että "hän kantoi synnit ihmisten". Se on vielä yleisesti sanottu. Mutta kysymys on siitä, että hän kantoi minun syntini. Minä tunnen nyt hänen vapauttavan läsnäolonsa. Silloin vasta ollaan sovitettuja, kun asia on näin henkilökohtainen.
Ei ole mitään sattumaa Raamatussa, ei ainoakaan sana siellä ole sattuman varassa: "Ja kun sapatti oli ohi, ostivat Maria Magdaleena ja Maria, Jaakobin äiti, ja Salome – – –." Maria Magdaleena on tässä mainittu ensimmäisenä. Hän oli se syntinen nainen, josta Herra oli ajanut ulos seitsemän riivaajahenkeä. Sellainen syntinen oli juutalaistenkin käsityksen mukaan auttamattomasti tuomittu kadotukseen. Tämä nainen oli kerran fariseuksen huoneessa itkenyt Herran jaloissa, ja Herra oli sanonut hänelle: "Sinun monet syntisi ovat anteeksi annetut, mene rauhaan!" Mutta Herra oli silloin ollut maan päällä näkyvässä muodossa. Nyt hän on kirkkauden Herra, ja kirkkauden Herrana hänellä on paljon enemmän elämää annettavana, kuin hänellä konsanaan oli ollut maan päällä ollessaan.
Miksi siis tätä uutta elämää on niin vähän? Me emme tunne etsikkoaikaamme. Israel teki korpimatkallaan suuren synnin. Herra uhkasi hävittää sen ja tehdä Mooseksesta itselleen suuren kansan. Silloin Mooses pani elämänsä ja henkensä alttiiksi. Hän rukoili: "Hukuta minut, pelasta kansa!" Herra lupasi silloin säästää kansan, mutta lisäsi, että hän ei voinut antaa anteeksi sen syntejä, vaan että hän voi vain siirtää niiden rangaistuksen.
Herra sanoi: "Etsikkopäivänäni minä tahdon rangaista heidän syntinsä."
Ei Jumala milloinkaan voi jättää syntiä rankaisematta. Hän on
ankara kostaja. Koko Vanha Testamentti on vain synnin rangaistusten
siirtämistä – aina siirtämistä tuonnemmaksi. Sen tähden suuren
sovintopäivän heprealainen nimi (joom kippur) merkitsee vain
peittämistä (kipper). Vanhan liiton uhrivälineet olivat vain
esikuvia, synnin peittämistä, synnin rankaisematta jättämistä. [Vrt.
Room. 3: 25-26].Mutta sitten tuli pitkäperjantai, Jumalan suuri koston päivä. "Rangaistus oli hänen päällänsä", sanotaan Jeesuksesta. Oli vain yksi syntinen silloin koko maailmassa. Se oli Golgatan ristille naulittu Vapahtajamme Jeesus Kristus, johon Jumalan vanhurskas viha purki kaikki kostonsa salamat. Sen tähden hän huusi: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Tällainen on Jumalan etsikon päivä, kun hän syntiä rankaisee.
Rakkaat ystävät! Ellei tämä Jumalan sovitusteko saa meitä muuttumaan sisäisesti sovinnon mieleen, niin että Jumala voi panna Isän-kätensä henkilökohtaisesti meidänkin päällemme ja ottaa meidät pöytäyhteyteensä, niin että meillä on elävä kosketus häneen, niin että me kohtaamme hänet henkilökohtaisesti – ellei tätä tapahdu, niin silloin Jumalalla on vielä toinen suuri etsikon päivä, koston päivä, jolloin hän kostaa meidän syntimme, mutta ei enää Kristukselle, vaan meille itsellemme, sinulle ja minulle. Se on Jumalan viimeisen tuomion päivä, joka varmasti tulee ja jolloin ne, jotka eivät ole Kristusta ottaneet vastaan eivätkä turvanneet hänen sovintovereensä, huutavat vuorille ja kukkuloille: "Peittäkää meitä Karitsan vihalta! Sillä sen hirmuinen koston päivä on tullut."
Ei Jumalan viha ole lakannut olemasta uudessa liitossa. Hän vihaa syntiä vieläkin. Mutta se viha ei toimi Kristuksessa. Se viha ei ole niitten päällä, jotka ovat tulleet armoitetuiksi Kristuksessa, joilla on Kristuksen mieli ja Kristuksen usko. Ne vain ovat vanhurskaita Jumalan pyhien silmien edessä.
Sen tähden, ystävät, älkäämme olko pääsiäiskirkossa ja tänä juhla-aikana Jumalan sanan ääressä kuullaksemme vain kauniita, viisaita ja teräviä ajatuksia kristinuskosta, rististä ja sen merkityksestä, vaan pankaamme totuudessa päämääräksemme se, että kohtaisimme itse ylösnousseen, elävän Kristuksen. Hän sanoo näin: Menkää Galileaan! Minä tahdon nähdä teidät siellä, kohdata teidät siellä.
Ehkä sinulla on ollut äskettäin Galileasi. Olet nähnyt, kuinka olet päässyt pois esteitten takaa. Kivi on otettu pois. Jumala on tehnyt sinun omat päämääräsi aivan mitättömiksi. Sinäkin olet saanut uuden tehtävän. Olet silloin kohdannut Herran Kristuksen.
Mikä on tulos? Uusi elämä omassa itsessäsi, kodissasi ja kutsumustehtävässäsi, olkoon se mikä tahansa; ei sen tarvitse olla pappistehtävä. Kun Paavali kohtasi Jeesuksen Damaskon portin ulkopuolella, elävän, ylösnousseen Jeesuksen, niin siinä miehessä alkoi uusi elämä. Mainitsen pari esimerkkiä siitä.
Kun tämä mies tuli Euroopan puolelle toisella matkallaan, hän saapui muun muassa Korinttoon, suureen kauppakaupunkiin. Siellä syntyi uusia ihmisiä rantajätkistä, työmiehistä, juomareista, portoista, murhamiehistä ja epäjumalanpalvelijoista. Näistä tuli uusia ihmisiä, kun hän saarnasi ristiinnaulittua, ylösnoussutta Kristusta. Ja hän sanoi siellä: "Niin kauan kuin Moosesta luetaan, peite pysyy ihmisten silmillä, mutta kun he sydämessään kääntyvät Jumalan puoleen, otetaan peite pois, ja Kristus kirkastuu. Se lakkaa Kristuksessa."
Ja tämän päivän epistolatekstissä on sanat: "Peratkaa pois vanha taikina!" Ei saa jättää yhtään syntiä, ei synnin hiventäkään, meidän ja Jumalan välille. Silloin Kristus kirkastuu. Syntyy uutta niinkuin Korinton kauppakaupungissa.
Samoin apostoli Paavalin kolmannella matkalla Efesossa, tieteen ja taiteen kaupungissa, joka nyt on raunioina. Luen teille silminnäkijän kertomuksen siitä, mitä syntyi Efesossa, kun Paavali siellä saarnasi. "Ja Jumala teki erinomaisia voimatekoja Paavalin kätten kautta, niin että myös hänen iholtaan otettuja hikiliinoja ja esivaatteita vietiin sairasten päälle, ja taudit lähtivät heistä ja pahat henget pakenivat pois." (Ap. t. 19: 11-12.)
Näin Herran sana valtavasti menestyi ja osoittautui voimalliseksi. Ja vielä: "Monet niistä, jotka olivat tulleet uskoon, menivät ja tunnustivat ja ilmoittivat tekonsa." Uutta syntyi. Jumala synnyttää uutta, uutta Korintossa, uutta Efesossa ja uutta myös täällä Helsingissä. Täällä juomarit pääsevät kahleistaan. Eivät kaikki pääse: ylpeät eivät pääse, mutta ne pääsevät, joiden sydän särkyy sovintoon. Täällä on sairaita, jotka paranevat esirukousten vaikutuksesta. Eivät kaikki parane. Ne paranevat, joissa Kristuksen henki saa synnyttää uuden ihmisen, joka on päässyt sovintoon Jeesuksen veren perustuksella. "Herra nostaa heidät jalkeille." (Jaak. 5: 15.) Eivät niitä rukoukset nosta, emme me niitä uskolla nosta, vaan Herra nostaa. Uuden liiton puolella ei puhuta mistään ihmisistä eikä ihmisten töistä. Siellä täytyy ihmisen oman minän olla ristiinnaulittuna. Siellä puhutaan siitä, mitä Herra tekee, Herran töistä. Niitä katsellaan ja niitä ihaillaan ja niistä todistetaan.
Mikä vetää teitä, ystävät, kirkkoon, ei vain näin juhlina, vaan pyhä pyhältä? Kirkot täyttyvät tänä aikana. Eräs vanha helsinkiläinen, joka on lähellä kuolemaa, sanoi, että täällä enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten oli sellainen aika, että kirkot olivat aina ihan täynnä kansaa, oli niinkuin silakoita tynnyrissä, niin puristuksissa, ettei saanut olla enempää, koska palomestari oli kieltänyt. Se oli herätyksen aikaa Helsingissä. Uudistui juuri se sukupolvi, joka vieläkin käy täällä Vanhassa kirkossa ja jonka merkitys on suuri nykyajan nuorille. Mutta Herra tekee nyt vielä työtään keskellämme samalla voimalla.
Entäpä jos hän tekee työtään koko Suomen kansan keskellä? Tämä on kyllä murhaajakansaa. Mutta olen pitkänäperjantaina nähnyt murhamiesten tulevan vankilan kirkossa Herran pyhälle ehtoolliselle särkyneinä miehinä. Minulla on se usko Raamatun mukaan, että Kristus itse panee armahtavan kätensä niittenkin miesten päälle. Ei kirkossa ole tänäänkään ketään niin kauas eksynyttä, niin suurta syntistä, ettei hänkin saisi ja voisi uskoa olevansa sovitettu Jumalan lapsi, eikä vain yleisen maailman sovituksen perustuksella, vaan myös oman kokemuksensa perustuksella. Pyhä Henki on silloin sovittanut vanhurskaan tuomion ja vapauttavan armon pelastussanan hänen sydämeensä.
On kerrottu nykyajan Tanskan olevan Pyhän Hengen tulessa. On sanottu, että Suomikin näinä aikoina syttyy Herran tuleen. Mutta se merkitsee sitä, että syntien pitää tulla ilmi, että vanhurskaus ja synnin inho asettuu ihmisten omaantuntoon. Silloin koetaan, kuinka vihaisen isän lepytetty mieli panee armahtavan kätensä syntisen pään päälle.
Ystävät, tänä aikana on tärkeätä, että Jumalan teot kirkastuvat. Sillä jos emme ota sovinnon sanasta vaarin, niin meille voi käydä niin, että tulemme sellaiseen pimeyteen kuin rajan takana ollaan.
Ennenkuin tänään yhdymme yhteiseen kiitosvirteen, luen muutaman sanan sieltä suuren kurjuuden ja kärsimyksen keskeltä tulleesta kirjeestä: "Voi, jospa vielä saisi virsikirjan! Sitä ei näitten rajojen sisällä löydä eikä oteta vastaan. Taivaassa, Jumalan kirkkauden valtakunnassa, vasta saamme veisata kiitosvirttä Herralle." Me täällä Suomessa vielä saamme tulla vapaasti kirkkoon. Pappi määrää taululle pantavaksi kiitosvirren, kuoro laulaa kiitosvirren, alttaripappi laulaa kiitosvirren, seurakunta saa yhtyä kiitosvirteen. Siellä ei saa virsikirjaakaan, vaikka kuinka pyytäisi. Ei saa korottaa ääntään julkisesti kiitosvirteen. Teloitetaan. Ainoa toivo siellä on, että päästäisiin kirkkauden valtakuntaan, ajan rajan taakse, kuoleman virran tuolle puolen, jotta siellä saataisiin esteettömästi veisata kiitosvirttä.
Ystävät! Mikä vastuu meillä onkaan, kun saamme yhtyä kiitosvirteen, kun aurinko paistaa kauniina keväisenä pääsiäispäivänä ulkona ja me kirkossa kuulemme sanomaa, että sovinto, maailman sovinto on valmis, että huonot asiamme Herran kanssa on korjattu! "Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä."
Yhtykäämme kiitosvirteen!
KEVÄÄN MERKKEJÄ HENGELLISESSÄ ELÄMÄSSÄ.
Talvi on mennyt. Kevät on tullut, ja kukat ovat puhjenneet. Toukomettisten, metsäkyyhkysten ja kiurun äänet kuuluvat maassamme. Taas on Suomeenkin tullut kevät. Sen näkee ja kuulee paljon paremmin tuolla maaseudulla, Helsingin ulkopuolella, kuin täällä pääkaupungissa kivimuurien keskellä.
Samoin on Suomeen tullut myös hengellinen kevät. Elämme jo parhaillaan herätysten keskellä, vaikka sitä ei vielä huomaa selvästi täällä pääkaupungissa, missä elämä on keinotekoista. Se huomataan paremmin tuolla Suomen saloilla, Pohjois-Savossa ja Karjalan laulumailla, mutta myös Pohjanmaan lakeuksilla ja samoin täällä Uudellamaalla. Toukomettisen ääni kuuluu. Kevät on tullut, mutta se on vasta alussa.
Sen tähden meidän nyt sopii rukoilla lisää kevään voimia itsellemme, seurakunnallemme ja kansallemme. Koska nyt on rukoussunnuntai, niin yhdessä vielä rukoilkaamme: Suuri Luoja, rakas taivaallinen Isämme! Sinä olet siirtänyt meidät maallisessa elämässämme uuteen vuodenaikaan, kevääseen. Siirrä suuressa armossasi meidät jokainen henkilökohtaisesti uuteen hengelliseenkin aikaan, kevään aikaan, hengellisen nousun aikaan! Auta meitä pois kituroimasta omissa töissämme ja itsemme turhassa tarkastelussa! Auta uudestisynnyttävään uskoon ja uuteen hengelliseen olotilaan. Herra, anna meidänkin suuhumme uusi virsi! Tule siunaamaan hengellisiä lauluja ja virsiä, tule siunaamaan Siionin virsiä, tule siunaamaan Siionin kanteleen lauluja tässä isiemme maassa uudella voimalla ja uudella armolla! Amen.
"Samoin kuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, olen minäkin
lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän
tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa. Mutta en
minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan niidenkin edestä,
jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki
olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa,
että hekin meissä olisivat, jotta maailma uskoisi, että sinä
olet lähettänyt minut. Ja sen kirkkauden, jonka annoit minulle,
olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niinkuin me
olemme yhtä, – minä heissä, ja sinä minussa – jotta he olisivat
täydellistyneet yhdeksi, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä
olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin olet minua
rakastanut."
Joh. 17: 18-23.Ystävät, tässä tekstissä kuulitte puhuttavan pyhityksestä. Niinpä tahdomme tänään puhua siitä. Mutta tämä päivä on kirkkovuodessa myös rukoussunnuntai, jolloin on puhuttava rukouksestakin. Tahtoisin siis puhua kevään merkkinä sekä pyhityksestä että rukouksesta ja varsinkin äsken kuulemamme Jeesuksen oman rukouksen sisällyksestä.
Teksti alkaa sanoilla: "Samoin kuin sinä olet lähettänyt minut maailmaan, olen minäkin lähettänyt heidät maailmaan; ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa."
Raamatussa sanotaan, että Jumala on lähettänyt Jeesuksen meille pyhyydeksi. Jumala on lähettänyt. Herra sanoo tässä itse, että Isä on lähettänyt hänet tänne maailmaan, tänne tämän syntisen suvun keskelle. Ja tullessaan tänne Isänsä lähettämänä hänellä oli erityinen tehtävä. Hän itse viittaa siihen vähän aikaisemmin tässä samassa ylimmäispapillisessa rukouksessaan sanoen: "Olen täyttänyt sen tehtävän, jonka annoit minulle tehdäkseni."
Mikä se tehtävä oli? Se ilmenee edellisestä lauseesta: "Minä olen kirkastanut sinut maan päällä." Ja vähän jäljempänä olevasta: "Olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille." Jeesus on kirkastanut täällä maan päällä Isän nimen. Ollessansa nuorena poikana temppelissä hän sanoi: Tämä on minun Isäni huone.
Kun opetuslapset pyysivät häntä: "Opeta meitä rukoilemaan", – hän neuvoi: Rukoilkaa: "Isä meidän..." Kun hän itse kuoli ristillä, hän viimeiseksi rukoili: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni."
Se on ihmeellisen ihana ja lohduttava sana, tämä Isä-sana. Kuulin äskettäin erään hurskaan seurakuntalaisen lähteneen tästä elämästä voitollisena juuri tämän sanan varassa: "Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni." Mutta tämä Isä-sana ei tuo lohdutusta vain kuoleman hetkellä, vaan myös jo tässä elämässä ja sen vaikeuksissa. Luodessamme silmäyksen elämään me aivan mykistymme, sillä täällä maailmassa on niin paljon kärsimystä, vääryyttä ja himoja. Asian ymmärtämiseksi tarvitsee mainita vain pari sanaa: Venäjä, Espanja, työttömyys, keskitys- ja vankileirit. Miksei Jumala tule auttamaan? Miksei hän pidä kiirettä? Miksi heimolaistemme täytyy nääntyä Siperian vankileireissä ja Turkestanin kuumilla puuvillaviljelyksillä? Missä on rakkauden Jumala, rukouksia kuuleva Jumala? Jeesuksen sana Isästä tahtoisi opettaa meille ja muille, joilla on hätä: "Ihmislapsi, Isä valvoo kaiken tuskan takana. On olemassa Isä, joka tietää päämäärän, mihin pyritään. Sinä et sitä käsitä. Kaikkein vähimmän käsität näitä matkalla sattuvia yksityiskohtia."
Ymmärrämme tämän paremmin luodessamme katseen siihen, mikä kohtaa meitä joka päivä täällä Helsingissä kadulla kulkiessamme. Monessa paikassa rakennetaan uutta taloa. Siellä on kasa tiiliä ja kasa lautoja. Siellä on pitkiä rautatankoja huiskin haiskin. Ei se ole mikään miellyttävä näky. Mutta siellä istuvat vartavasten kyhätyssä huoneessaan rakennusmestarit ja arkkitehdit. Heillä on kokonaisuus jo valmiina paperilla ja tiedossaan. Sivullinen sitä ei huomaa eikä tiedä eikä käsitä.
Jumalakin on suuri rakennusmestari. Raamatun mukaan "kaiken rakentaja on Jumala". Hän rakentaa kaupunkeja ja valtakuntia. Rajat muuttuvat. Me emme tiedä kaiken tämän tuloksen laatua. Me uskomme sen kuitenkin hyväksi. Emme me käsitä yksityisseikkojakaan. Meillä on vaara pahentua Jumalaan, pahentua Herraan omassa pikku elämässämme samoin kuin kansojen elämässä. Mutta Jeesus sanoo: On Isä. Minä kirkastin, Isä, sinun nimesi maailmassa.
Sinä, kärsivä, poloinen ihmislapsi, älä hätäile! Isä pitää perää. Isä hoitelee asioita. Isä rakentaa parastaikaa uutta valtakuntaa, joka on täydellinen, jossa vanhurskaus ja rakkaus asuvat.
Tämä oli se usko, jota Jeesus tuli tuomaan tänne alas. Sitä varten hän tuli tänne – hän, josta lahjojensa puolesta olisi voinut tulla peräti toisenlainen, joka sellaisenakin olisi piirtänyt nimensä historian lehdille. Hänestä olisi voinut tulla kuuluisa puhuja niinkuin Kreikan Demostheneesta. Hänestä olisi saattanut tulla taiteilija, ehkäpä Feidiaan kaltainen kuvanveistäjä. Hänestä olisi voinut tulla kuuluisa kirjailija, joka Sofokleen tavoin olisi kuvannut ihmiselämän draaman. Hänestä olisi, silloin kuin häntä pyydettiin kuninkaaksi, voinut tulla Perikleen kaltainen yhteiskunnan parantaja ja loistoajan luoja. Myös onnellinen aviomies ja perheenisä hänestä olisi saattanut tulla. Mutta mitään tällaista hänestä ei tullut. Sitä varten häntä ei ollut tänne lähetetty. Kun eräs mies pyysi häntä jakamaan perintöä, hän sanoi: "Kuka minut on pannut teidän perinnönjakajaksenne?"
Kun hänestä tahdottiin tehdä kuningas, niin hän meni pakoon ja lymysi erämaahan. Kun häntä pyydettiin ulkopuolelle Israelin rajojen auttamaan kärsiviä, hän väitti vastaan: "Ei minua ole lähetetty muualle kuin Israelin huoneen kadonneitten lammasten tykö."
Hän rajoitti ja tyhjensi itsensä kutsumustehtäväänsä. Hän erotti itsensä kaikesta muusta. Hän vihki itsensä joka tunti ja päivä Isän hänelle antamaan tehtävään, ja Raamattu todistaa hänestä, että hän oli Isän tahdolle kuuliainen loppuun asti, ristinkuoleman viimeiseen hengenvetoon asti. Hän täytti sen työn, jonka Isä oli antanut hänen tehtäväkseen. Näin hän pyhitti itsensä. Sitä varten Isä oli lähettänyt hänet maailmaan. Näin hän erotti itsensä ja vihkiytyi opetuslastensa tähden määrättyyn tehtävään, jotta hekin olisivat pyhitetyt totuudessa.
Kuule, lukijani, mitä sinä ajattelet tästä kevään merkistä, tästä pyhityksestä? Kun uskontoa opetetaan ulkokohtaisesti ja opillisesti, että elämässä täytyy ruveta näkymään pyhityksen merkkejä: on pidättäydyttävä alkoholista ja maallisista huveista, ei saa käydä teatterissa, ei elokuvissa, täytyy lukea Raamattua ja käydä kirkossa, niin luonnollisesti syntyy ihmisiä, uusia ihmisiä, joista vanhat heränneet sanoisivat: "He ovat heränneet fariseuksiksi." He tuomitsevat toisia. Mutta eipä pyhitys tässä ole.
Täällä Helsingissä oli minun nuorena pappina ollessani aika, jolloin puhuttiin paljon persoonallisuuden viljelemisestä. Sankkoja ihmisjoukkoja oli silloin liikkeellä. He olivat innostuneita. Heidän päämääränään oli, niinkuin kasvatusoppikin opettaa, hyvä ja luja luonne. Monet pääsivätkin siinä pitkälle. Mutta niiltä ihmisiltä on nyt, vuosien kuluttua, rakkaus loppunut. He ovat kylmiä ja luotaan työntäviä.
Oli taas toisia, jotka ottivat pyhityksen vähän toisella tavalla. Täytyi osata säilyttää mielen rauha ja tasapaino kaikissa olosuhteissa. Ei koskaan saanut liiaksi innostua eikä kiivastua. Oli oltava aina tasainen, aina tyyni, kreikkalaisen stoalaisen Diogeneen tapaan. Mutta sellaisen elämän takana oli itsekkyys, oman onnen ja menestyksen hakeminen. Lähimmäisen onnelle ja menestykselle sitä vastoin oltiin kylmiä ja tunteettomia.
Tämän ajan nuori polvi ei liene kuullut sellaista julistusta kuin monet meistä kuulivat nuorina hyvin runsaasti: "Kun rupeatte seuraamaan Jeesusta ja pyhittymään, niin tulette onnellisiksi ja iloisiksi." Oli ikään kuin näköpiirissä olisi ollut pitkän tähtäimen päässä omalle itselle onnellinen ja aina iloinen elämä. Tällaisia ajatuksia on kuultu pyhityksestä.
Mutta toista kuuluu tänään kevään merkkinä Elämän Herran suusta. Hän sanoo: Samoin kuin Isä on lähettänyt minut maailmaan, samoin minä olen lähettänyt nämä minun mieheni maailmaan – rajoittumaan, erottautumaan, vihkiytymään erikoiseen tehtävään.
Tänä aikana Jumala tarvitsee erikoisesti tällaisia välikappaleita, tällaisia aseita valtakuntansa työssä. Ja siinä, ystävät, on kevään merkkejä Suomessa, että Jumala rupeaa keskuudestamme saamaan tällaisia miehiä ja naisia, jotka uskaltavat olla kokonaan Herran käytettävänä, kysymättä, mitä muut siitä ajattelevat, minkälaiseksi muut ovat kaavailleet elämän ja pyhityksen tien – miehiä ja naisia, jotka riippuvat sisällisesti vain Jumalasta eivätkä ihmisistä.
Nuorten piirissä ylioppilasmaailmassa ja Suomen kirkon nuorten pappien joukossa on jo paljon sellaisia, joilla on tämä pyhityskäsitys: Niinkuin Isä lähetti Jeesuksen maailmaan, niin meidänkin on mentävä maailmaan, uskallettava pyrkiä eroon siitä, mikä ei kuulu meille, ja vihkiydyttävä siihen, mihin Jumala on meidät pannut, kokonaan, kaikesta sydämestä, tultakoonpa sitten vaikka hengellisesti vieraiksi ja ahtaiksi toisten silmissä. Sellaisia on myös kansan parissa. Viimeisenä tietona kuulin viime viikolla, että Jumala on antanut Suomen kirkolle lähes kaksi tuhatta uutta pyhäkoulunopettajaa. Kuka siellä kansan keskellä tekee työtä? Jumala on liikkeellä. Kevään merkit näkyvät.
Oletko sinä tällä tavoin siirtynyt tai siirtymässä entisestä itsekkäästä talvenelämästäsi uuteen hengelliseen olotilaan, uuteen hengelliseen kevääseen, jossa Jumala saa sinusta ilon ja lähimmäisesi turvan keskellä kärsimyksiään, niin ettet enää hae omaa onneasi etkä oman persoonallisuutesi kehitystä, vaan olet altis olemaan Jumalan hullu ja hänen aseensa, missä ja miten hän tahtoo? Tämä on eräs näitä kevään merkkejä, tämä pyhitys, josta Herra puhuu, joka on toisenlainen kuin meidän omat haaveilumme ja meidän omat käsityksemme pyhityksestä.
Mutta vielä toinenkin kevään merkki pyrkii esille tänä rukoussunnuntaina. Herra sanoo sanassaan: "En minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan niidenkin edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat."
Raamattu sanoo, että vanhurskaan rukous voi paljon. Puhuessaan tästä Jaakob ottaa esimerkiksi profeetta Elian. Hänkin oli syntinen mies ja kaikessa vikapää niinkuin mekin, mutta kun hän rukoili, niin tuli pouta kolmeksi vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi. Tuli kova aika, mutta se oli valmistusta siihen suureen uskonpuhdistukseen, joka tapahtui Karmelilla ja jolloin kansa tunnusti vavisten: "Herra on Jumala, Herra on Jumala, me emme tahdo enää palvella Baalia."
Tarvitsee lukea vain lähetyshistoriaa ja sisälähetyshistoriaa huomatakseen saman asian rukouksen kuulemisesta. Mainitsen pari esimerkkiä. Hudson Taylor oli ruumiiltaan heikko mies. Hänen tiellään oli monta vaikeutta, ennen kuin hän pääsi lähetysmaille, jonne tunsi olevansa jo nuoresta asti kutsuttu. Hän oli pieni mies omissa silmissään, mutta hän sai ihmeitä aikaan. Jumala kuuli sen miehen rukoukset. Monet teistä tuntevat hänen elämänsä. Ehkä olette lukeneet hänen elämäkertansa.
Tai ajatellaan sisälähetysmiestä sellaista kuin Yrjö Müller, jonka nuoruus oli kulunut synneissä. Häntä painoivat raskaina nuoruudensyntien muistot. Mutta merkillinen rukouksen mies hän sittenkin oli, mies, joka on koko kristikunnalle todistanut, että on olemassa rukouksia kuuleva Jumala, että rukouksella saadaan suuria aikaan ja muutetaan olosuhteita.
Jos me nyt uskomme, että syntiset miehet ovat saaneet rukouksensa kuulluiksi, niin ei suinkaan meidän ole vaikea uskoa, että itse Jumalan Pojan rukous tulee kuulluksi, että Jeesuksen rukouksen Jumala kuulee.
Mitä hän nyt sitten on pyytänyt Isältään tämän rukoussunnuntain tekstin mukaan? Mitä hän on rukoillut sanoessaan: En minä rukoile ainoastaan apostolien puolesta, vaan niittenkin edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä?
Tätä juuri hän on pyytänyt: että he olisivat yhtä, – kristittyjen ihmisten yhteyttä. Sen takana, ystävät, on Jeesuksen, Jumalan Pojan, rukous, jota Isä ei voi olla kuulematta, vaan joka toteutuu, Tunnustimme kolmannessa uskonkappaleessa, jossa puhutaan Pyhästä Hengestä ja pyhityksestä: "Minä uskon Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden." Siinä sanotaan, että pyhäin yhteys on olemassa täällä maailmassa, mutta että se on salattu, näkymätön yhteys.
Nyt ei kuitenkaan ole kysymys tästä salatusta, näkymättömästä yhteydestä, vaan näkyväisestä pyhien yhteydestä. Jeesus nimittäin sanoo: "Jotta maailma uskoisi, että sinä olet lähettänyt minut." Tässä on siis kysymys sellaisesta kristittyjen, uskovaisten yhteydestä, jonka maailma näkee ja josta maailma osaa tehdä johtopäätökset. Kysymys ei ole mistään salatusta yhteydestä.
Sellainen yhteys oli alkuseurakunta. Sanotaan, että he olivat koossa, elivät pyhäin yhteydessä, keskinäisessä yhteydessä. Seurakunnan tultua suuremmaksi, niin ettei heitä ollut vain kolme tai viisi tuhatta, vaan vielä enemmän, kävi niinkuin Luukas kertoo: siinä suuressa joukossa oli kaikilla yksi sydän ja yksi sielu, eivätkä he pitäneet omaisuuttaan itseään varten – – huomaa, sinä, joka olet varakas – eivät itseään varten, vaan he jakoivat tarvitseville, ja "heidän kaikkien osaksi tuli suuri armo. Joka päivä liittyi Herran seurakuntaan uusia jäseniä." Se oli yhteyttä.
Vuonna 1925 oli Tukholmassa ns. ekumeeninen kongressi. Viime kesänä oli Oslon pyhäkoulukokouksessa mukana sen laitoksen johtaja, jonka Tukholman kongressi oli asettanut Geneven kaupunkiin järjestämään kirkkojen välistä yhteistoimintaa. Paljon on sen hyväksi tehty työtä. Tämä on kuitenkin ihmistie, tosin arvokas. Mutta tekstissämme mainittu yhteys tulee ylhäältä, Jeesuksen esirukousten tuloksena. Se on yksinomaan Jumalan asettama, ja se toteutui alkuseurakunnassa. Kirjoittaessaan vankilasta Efesoon Paavali neuvoi: "Pitäkää hengen yhteyttä rauhan yhdyssiteellä, sillä me olemme kaikki yksi ruumis Kristuksessa, meillä on yksi Herra, yksi usko, yksi kaste ja yksi isä, joka on yli kaikkien, jota varten kaikki ovat ja josta kaikki saa alkunsa." Miksi siis riidellä matkalla?
Suomessa on viime aikoina ruvettu kovasti väittelemään kasteesta ja uudestisyntymisestä. Hyvä on selvitellä käsitteitä, mutta jos meillä on Kristuksen Henki, niin välit eivät säry, vaan Herran kansa pysyy pyhäin yhteydessä. Pakanat sanoivat alkuseurakunnan kristityistä: "Katsokaa, kuinka he rakastavat toisiaan!"
Maailma näki, maailma ymmärsi. Niillä miehillä oli todistajina enemmän voimaa kuin meillä. Heillä oli kevään voimat itsessään, kun he pitivät yllä tätä rakkauden yhteyttä rauhan yhdyssiteellä Pyhässä Hengessä.
Näitä kevään merkkejä on meidänkin keskellämme. Taivaisiin mennyt Herra elää ja rukoilee vielä. Täällä Vanhassa kirkossa on parhaillaan läsnä nuorukaisia ja neitosia, jotka ovat jo päässeet pois rippikoulusta. Miksi he tulevat tänne kuulemaan edelleen meitä pappejaan? Eivät he tule vain komennuksesta. He ovat saaneet rippikoulusta jotakin, jonkin kipinän, ovat saaneet elävän Jumalan sanan. Herra sanoo: "En minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan niidenkin edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun." Sanan kautta, apostolisen sanan kautta, uskovat minuun. Kun nuoret saavat rippi-isältään jonkin elämänsanan, he tulevat uudestaan vuosien vieriessä kuulemaan entistä opettajaansa, ajatellen: Vieläkö saisin sen saman suun kautta, josta elämäni syntysanat kuulin, Jumalalta jonkin uuden elämänsanan? Siinä säilyy yhteys, kun se perustuu Jumalan sanaan, apostoliseen sanaan. Onpa Helsingissä nähty sekin, että joku virkaveli on koonnut rippilapsensa kolmenkymmenen vuoden takaa edelleen yhteen sanan ääreen. Näin merkillinen se yhteys on.
Kuulin eilen eräältä vanhalta pyhäkoulunopettajalta, että hän oli saanut Amerikasta kirjeitä oppilailtaan, jotka enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten olivat olleet hänen koulussaan täällä Suomessa. He eivät olleet siellä suuressa maailmassa sortuneet syntiin, kun heillä oli muisto Jumalan sanasta. Katsokaa, millaisen tosi yhteyden perustan muodostaa tämä sana, kun se on kuuliaisuudessa vastaanotettu!
Nyt minä vetoan teihin vanhempiin, joille vielä kelpaa Jumalan sana. Te ette ole tulleet niin hyviksi, niin kelvollisiksi niinkuin monet vanhat, jotka eivät tarvitse Jumalan sanaa ja joilla ei ole enää asiaa kokoontua yhteen sen ympärille. Teille se vielä kelpaa ja maistuu. Ja se on suuri asia. Se on elämän merkki, toisille elämäksi ja voimaksi – se on kevään merkki. Ettekö huomaa, kuinka ilostutte ja virkistytte tavatessanne vuosien takaisia vanhoja ystäviä, joilla on samat sisäiset kokemukset kuin teillä itsellännekin? Siinä on Kristus itse mukana. Hän iloitsee teissä.
Meillä muutamilla pyhäkoulutyön tekijöillä oli hiljattain iloinen tilaisuus olla mukana Luther-opistolla erään ruotsinmaalaisen pyhäkoulutyöntekijän kera. Jokainen siellä ollut kertoi ihastuneena, kuinka hän virkistyi siitä todistuksesta, jonka naapurimaan työntekijä antoi Herrasta Kristuksesta.
Tämä ei ole mitään uutta. Isämme ja esi-isämme ovat veisanneet – ja Helsingissäkin vielä veisataan: "Myös sen hänen armonsa suo, että pääsemme toistemme luo... Ja Herra myös sovittaa niin, kun joudumme kiusauksiin, ett' kaukaakin tulevat todistajat ja siunatut kehoittajat, jotk' ahdistetuille ja kuolleille luille myös elämää ilmoittavat."
Jeesus tuli ja ilmoitti Isän, ja usko ottaa vastaan ilmoituksen. Nyt Herralla on täällä palvelijoita. Ne puhuvat meille Herran sanaa, todistavat Herrasta ja siitä elämästä, joka on hänessä, ja tämä usko tarttuu toisiin, ja niin syntyy yhteys, pyhäin yhteys, joka näkyy muillekin ulospäin.
Mutta nyt voi käydä niin, rakkaat ystävät, että te, jotka olette vanhempia, hylkäätte entiset kilvoittelutoverinne. Silloin jäädään vähitellen pois ja tullaan hyviksi kristityiksi omissa silmissä. Mutta siinä vaikuttaa myös vanhuuden heikkous. Eivät vanhat voi syödä ruumiillistakaan ruokaa niin paljon kuin nuoret. Niinpä loppuu myös ystävien tarve, kun hengelliset tarpeet turtuvat ja ehtyvät. Ei iloita enää ystävistä, jos niitä nähdäänkin. Eikä niitä kotiin toivota. Ei enää kiirehditä purkamaan sydäntään ystävälle ja saamaan häneltä lohdutuksen sanaa. Kuulkaa, se on pensistymisen merkki, ja sen takana on pian hengellisen kuoleman merkki.
Kun Suomessa on nyt hengellisen kevään aika, niin meidän tulee iloita siitä, että kristityt ystävät löytävät toisensa, että täällä ympäri maata on sellaisia hengellisiä ystäväsoluja, joissa Kristus tulee lähelle ihmisiä ystävien ollessa koolla. Ja jos sinä olet alakuloinen tai luulet itseäsi hengellisesti kuolleeksi, niin koeta, ystävä, lähestyä nuoria heränneitä. He ovat palavia. Varmaa on, että kun heidän kanssaan seurustelet, niin kylmään sydämeesi syttyy uudestaan Herran tuli palamaan. Silloin taas kaipaat kipeästi Herran kansan yhteyttä.
Nämä tällaiset ovat kevään merkkejä. Eikä tämä yhteys rajoitu sitten vain Herran kansan keskinäiseen hengen yhteyteen, vaan tässä yhteydessä elävä rupeaa rukoilemaan ja toivomaan kaukana näkymättömissäkin olevien ystävien puolesta. Niinpä onkin meidän seurakunnassamme sekä Suurkirkossa että Vanhassa kirkossa hyvässä yhteisymmärryksessä viime viikolla pidetty kaksi heimojumalanpalvelusta. Niissä on Herran eteen kannettu Inkerin kansan ja Kauko-Karjalan kansan hätä, missä niiden jäsenet sitten lienevätkin siellä Venäjän kaukomailla, Solovetskissa tai Siperiassa tai Turkestanissa. Ja saarnastuolissa oleva pappi on saanut tällöin nähdä, että vaikka sen ja sen ihmisen tunteet eivät muuten tule esille ja ettei kukaan herää, niin näistä heimoasioista puhuttaessa sydämet herkistyvät ja kukkarot aukeavat.
Herra Jeesus on rukoillut, että ne, jotka pitävät sanasta kiinni, olisivat yhtä, jotta maailma uskoisi ja ymmärtäisi. Mutta kun olemme tulleet tälle kohdalle, että puhumme heimoystävistä ja heidän kärsimyksistään, niin lisäisin vielä lopuksi yhden asian. Raamattu puhuu myös hyökkäävistä rukouksista, joilla pyydetään kumoon saatanan teot ja vallitukset.
Kuusi vuotta sitten helluntaina olin täällä Vanhassa kirkossa saarnaamassa Inkerin asiasta. Silloin rukoilimme yhdessä. Mitään ei näy vielä tapahtuneen. Mutta ellemme hellitä hyökkäävistä rukouksista, ellei herännyt kansa hellitä siitä, me saamme vielä nähdä ihmeellisiä asioita, sillä Herra Jumala elää ja kuulee esirukouksia. Hän on Isä. Hän tekee työtään. Hän ei koskaan lepää. Me vain näemme asiat sikin sokin, Herra näkee ne kokonaisuutena ja osaa ne kerran viedä täydellisyyteen ja lopulliseen voittoon. Sen me saamme uskoa. Tämän perustuksella meillä on kevätuskoa silloinkin, kun pimeys vielä peittää helmaansa heimoveljiemme onnellisen tulevaisuuden. Herra toivoo, että sydämet ovat tulessa. Meidän uskomme on se voitto, joka maailman voittaa. Amen.
RUKOUS PYHÄSSÄ HENGESSÄ.
"Ja sinä päivänä te ette kysy minulta mitään. Totisesti,
totisesti minä sanon teille: jos anotte jotakin Isältä, on hän
antava sen teille minun nimessäni. Tähän asti te ette ole anoneet
mitään minun nimessäni; anokaa niin te saatte, jotta ilonne olisi
täydellinen. Tämän olen puhunut teille vertauskuvin, mutta tulee
aika, jolloin en puhu teille enää vertauskuvin, vaan avonaisesti
julistan teille Isästä. Sinä päivänä te anotte minun nimessäni;
enkä sano teille, että minä olen rukoileva Isää teidän edestänne;
sillä Isä itse rakastaa teitä, sentähden että te olette minua
rakastaneet ja uskoneet minun lähteneen Jumalan tyköä. Minä
olen lähtenyt Isästä ja tullut maailmaan; jälleen minä jätän
tämän maailman ja menen Isän tykö." Hänen opetuslapsensa
sanoivat: "Katso, nyt sinä puhut avonaisesti etkä käytä mitään
vertauskuvaa. Nyt me tiedämme, että sinä tiedät kaikki, etkä
tarvitse, että kukaan sinulta kysyykään; sentähden uskomme sinun
Jumalan tyköä lähteneen." Jeesus vastasi heille: "Nyt te uskotte.
Katso, tulee hetki, ja on jo tullut, jona teidät hajoitetaan
kukin omaanne ja te jätätte minut yksin; en kuitenkaan ole yksin,
sillä Isä on minun kanssani. Tämän olen puhunut teille, jotta
teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta
olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman."
Joh. 16: 23-33.Tämä teksti on puhuttu kuolema silmien edessä. Se on loppuosa Jeesuksen jäähyväispuheesta, jonka hän piti pitkäperjantaita vasten yöllä vain muutamia tunteja ennen kärsimystään ja kuolemaansa. Olemme siis lukeneet sanat, jotka on puhuttu kuoleman vakavuus silmien edessä. Täällä Helsingissä ovat monet seurakuntalaiset viime aikoina saaneet henkilökohtaisesti elää kuolema silmien edessä. Kun kevättalvella olin vuorollani Malmilla hautaamassa, oli siellä yleisessä hautauksessa kuusitoista vainajaa ja kaikkiaan kaksikymmentä vainajaa. Mutta paria kuukautta myöhemmin, nyt keväällä, nousi vainajien luku, niin että yleisessä hautauksessa oli kuusikymmentäneljä vainajaa ja kaikkiaan enemmän kuin seitsemänkymmentä yhtenä pyhänä. Niin ovat monet ehkä tämän Vanhan kirkonkin seurakuntalaiset henkilökohtaisesti joutuneet olemaan ja elämään ja itkemään ja kilvoittelemaan ja rukoilemaan kuolema silmien edessä – lapsen kuolema, omaisen kuolema, ystävän kuolema silmien edessä.
Kun ollaan kuoleman edessä, kun kuolema lähestyy, niin siinä voi käydä kahdella tavalla. Siinä tulee synti esiin. Ollessani nuorena pappina Jumala rohkaisi minua sillä, että eräs nainen heräsi kuoleman edessä minun ollessani hänen luonaan Herran pyhää ehtoollista jakamassa. Hän huusi suurella äänellä: "Voi, voi, kun synnit tulevat esiin!" Se tapahtui pienessä maalaiskylässä. Siihen huoneeseen oli haettava perheväki ja naapurit, ja sairaan oli niiltä pyydettävä anteeksi. Oli kova hätä ja sovituksen tarve – voi, kuinka siinä itkettiin!
Näin käy kuoleman edessä. Mutta siinä voi käydä toisellakin tavalla. Juuri pari päivää sitten kertoi minulle eräs seurakuntalainen äitinsä kuolemasta. Hän sanoi, että äidille tuli tavaton taivaan ikävä, oikein erinomainen taivaan ikävä. Uudelleen ja uudelleen hän toisteli: "Voi, kuinka valoisaa, voi, kuinka kirkasta! Vikauhri on täydellisesti riittänyt." Siinä ei ollut enää synnin hätää. Siinä olivat Jumalan ihmeelliset armolahjat nähtävinä ja katseltavina.
Tämä nyt lukemamme teksti, jossa Jeesus puhuu opetuslapsilleen kuolema silmien edessä, kulkee jälkimmäisellä linjalla. Tässä ei puhuta synnistä, vaan ilosta, rauhasta, voimasta, uskosta ja rukouksen ihmeellisestä kuulemisesta, tällaisista suurista Jumalan armolahjoista.
Tässä on kysymys Jumalan teoista. Niiden edessä olemme nyt tällä kertaa. Jokaisesta näistä voisi pitää eri saarnan, saarnan rauhasta ja samoin rakkaudesta, ilosta ja voitosta. Mutta tällä kertaa olen erikoisesti kiintynyt tässä tekstissä yhteen sanaan, jonka Herra sanoi opetuslapsilleen: "Nyt te uskotte." Se ei ole heille kysymys, että uskotteko nyt ja sitten tulee taas teille pimeä aika. Ei niin, vaan sanonta "nyt te uskotte" on sellainen toteaminen, jonka Herra tekee, kun opetuslapsikasvatus on päättynyt ja hän eroaa heistä kuoleman kautta siirtyäkseen näkymättömään henkien maailmaan.
Täällä maan päällä ollessaan Jeesus etsi uskoa. Siitä ei ole kovin kauan, kun saarnattiin roomalaisesta upseerista, jonka uskosta Herra todisti: "En ole löytänyt kenelläkään Israelissa näin suurta uskoa." Ja me tiedämme, kuinka usein hän valittaa opetuslapsistaan: "Voi teitä, te heikkouskoiset, vähäuskoiset! Vieläkö te olette epäuskossa? Kuinka kauan minun pitää teitä kärsiä?"
Kun he avuttomina kysyvät: "Miksi me emme voi tätä tehdä?" hän vastaa: "Epäuskonne tähden." Ja kun Pietari kerran todistaa hänet Kristukseksi, elävän Jumalan Pojaksi, niin Jeesus ihastuu: "Tätä ei liha eikä veri ole sinulle ilmaissut, vaan minun Isäni, joka on taivaissa."
Nyt hän sanoo näille yhdelletoista miehelle – Juudas Iskariot oli jo mennyt pois: "Nyt te uskotte." Jeesus on eron hetkellä erikoisesti iloinen ja kiitollinen siitä, että näistä miehistä on tullut uskovia. Tämä selviää lähemmin siitä, mitä on kerrottu ylimmäispapillisessa rukouksessa, jonka Herra rukoilee jäähyväispuheensa jälkeen. Siinä on kiitosta ja ylistystä. Hän rukoilee: "Olen ilmoittanut sinun nimesi ihmisille, jotka annoit minulle, ja he ovat ottaneet sanastani vaarin... Sillä ne sanat, jotka annoit minulle, olen antanut heille, ja ovat ottaneet ne vastaan ja tietävät todella minun lähteneen sinun tyköäsi ja uskovat, että sinä olet minut lähettänyt." Uskovat, että sinä olet minut lähettänyt. Nyt he uskovat. Näin Jeesus iloitsi ja ylisti Isää heidän uskostaan.
Mikä nyt oli tämän heidän ilonaiheisen uskonsa sisällys? Tekstimme mukaan he sanovat siinä eron hetkellä Jeesukselle näin: "Katso, nyt sinä puhut avoimesti etkä käytä mitään vertauskuvaa. Nyt tiedämme, että sinä tiedät kaikki, etkä tarvitse, että kukaan sinulta kysyykään, sen tähden uskomme sinun Jumalan tyköä lähteneen."
Kun Jeesus seisoo siinä heidän edessään, niin he ymmärtävät, joskin hyvin hämärästi, mikä on tulossa. Heillä on nyt varmuus, että heidän edessään on kaikkitietävä Herra. "Sinä tiedät kaikki." Heillä on se usko, että tuo heidän edessään oleva mies, heidän Mestarinsa, on tullut Jumalan tyköä, taivaan ja maan Luojan tyköä, historian johtajan tyköä. Ja kun hän sanoo, että hän on tullut Isän tyköä ja on taas menevä Isän tykö, niin nyt asia on heille aivan selvä: "Nyt sinä puhut avonaisesti etkä käytä mitään vertauskuvaa. Sinä olet tullut tänne Jumalan tyköä ja menet taas Jumalan tykö." Siellä on sinun valtakuntasi, valtasuuruutesi, sinä olet totisesti Jumalan Poika.
Sen Pietari henkilökohtaisesti tunnusti jo aikaisemmin, haltioitumisen hetkellä Kesareassa, kun joukot olivat lähteneet pois Herran luota. Mutta nyt kaikki nämä yksitoista miestä ovat selvillä siitä, että heidän keskellään on Jumalan Poika: "Sinä tiedät kaikki. Sinä olet kaikkitietävä Jumalan Poika."
Tästä uskosta Jeesus iloitsi ja kiitti Isää. Nyt opetuslapsikasvatus oli päättynyt ja tulokset näkyvissä. Eivät nämä miehet sanoneet tätä sanaa itsestään, eivät he kehuneet itseään, että he olivat uskovaisia, vaan Herra sanoi: Te olette uskovaisia. – Se oli Herran todistus heistä. Ja kuulkaa, ystävät! Tänä rukoussunnuntaina olemme tunnustaneet uskomme sanoen: "Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme." Jos tämä tunnustus on meille oikein elävä ja persoonallinen, niinkuin se on Kristuksen tosi seurakunnalle, niin Jeesus varmasti tänään iloitsee meidän uskostamme ja kiittää siitä Isää. Jos meille on oikein elävää, mitä lausumme tunnustuksessa: "Minä uskon Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan", niin että meillä on sama varmuus kuin opetuslapsilla muinoin eron hetkellä, Jeesuksen tähdentäessä heille jäähyväispuheensa alussa: "Minä olen tie, totuus ja elämä, ei kukaan tule Isän tykö muuten kuin minun kauttani", jos näin on, niin me olemme todella uskovaisia.
Onko sinulla, Vanhan kirkon kuulija, tänään oikein lujana, vuorenlujana tämä järkähtämätön usko Kristuksen ainoalaatuisuuteen, että hän on ainoa Jumalan edustaja tämän syntisen sukupolven keskellä, Jumalan edustaja, joka tuli taivaasta alas lunastamaan koko ihmissuvun? Uskotko todeksi, mitä Paavali kirjoittaa Rooman vankilasta: "Yksi on Jumala ja yksi on välimies Jumalan ja ihmisen välillä, ihminen, Jeesus Kristus."
Tämä on erittäin tärkeä tänä aikana, tämä uskon sisällys, josta Jeesus iloitsee ja kiittää Isää, sillä kaupungissamme on paljon sivistyneitä, jotka ovat teosofeja, joitten uskon sisällykseen on tullut paljon buddhalaisuutta ja intialaista mystiikkaa. Jeesus on heille vain eräs uskonnollinen henkilö ja uskonnon edustaja toisten rinnalla. Täällä Helsingissä on paljon sivistyneitä tieteen ja taiteen harjoittajia ja yhteiskuntaelämän arvokkaita henkilöitä, joissa on paljon Hellaan eli vanhan Kreikan henkeä. Mutta vaikka siellä puhuttiinkin paljon Jumalasta ja uskonnosta, vanhurskaudesta ja oikeudesta ja totuudesta, niin ihminen oli kaiken keskuksena. Se oli ihmiskeskeistä uskontoa.
Mutta kristinusko on Kristuskeskeistä uskontoa ja niin äärettömän suurin vaatimuksin liikkuvaa, että Kristus on ainoa Jumalan edustaja, ainoa oikea. Tässä rapisevat pois kaikki ihmisopit ja -ajatukset ja -päätelmät. Meidän apostolinen uskontunnustuksemme Kristuksesta ja muusta on se "uskon vuori", jonka takana alkaa pakanuus. Ja mitä meidän kulttuuriimme on otettu uskontoa antiikista ja Kreikasta sivu Kristuksen, se on pakanuutta. Olkaamme rehellisiä. Apostolisen tunnustuksen takana alkaa pakanuus. Jos tämä kielletään, ollaan pakanoita.
Mutta kun Jeesus kiirastorstai-iltana katsoo noita yhtätoista miestä, hän iloitsee ja todistaa heistä, että nyt he uskovat, kun tunnustavat hänet kaikkitietäväksi Jumalaksi ja meneväksi taivaallisen Isän tykö. Jos meillä olisi oikein elävänä tämä usko Kristuksen ainoalaatuisuuteen, voi kuinka iloinen Jeesus olisi meistä tänään, voi kuinka hän kiittäisi Isää meidänkin uskostamme! Mitä sinun uskonnollinen varmuutesi sanoo sisällisesti tällä kohdalla?
Menkäämme vähän eteenpäin. Jeesus sanoo tässä erään tärkeän sanan, vaikka se on siinä yhteydessä, jossa puhutaan rukouksesta uskon ilmenemismuotona. Hän sanoo: "Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni. Anokaa, niin te saatte, jotta ilonne olisi täydellinen!" Tähän asti!
He olivat kolme vuotta olleet hänen kanssaan, opetuslapsina hänen seurassaan. He olivat paljon rukoilleet, mutta "tähän asti", hän nyt sanoo, "te ette ole anoneet mitään minun nimessäni." Ja hän viittaa edelleen erääseen päivään: "Sinä päivänä te anotte minun nimessäni." Hän tarkoitti sillä helluntaipäivää. Opetuslapsikasvatuksen päätyttyä nämä opetuslapset siirtyivät uudelle elämän tasolle saadessaan helluntaina voimaa ylhäältä, ja niin syntyi se kristillisyyden muoto, jota eräs kuuluisa opettaja nimitti "epistolakristillisyydeksi".
Saadaksemme jonkinlaisen havainnollisen kuvan tästä sanasta "tähän asti" ja sen takana olevasta kehityksestä ajatelkaamme asiaa näin: Nyt näiltä miehiltä päättyi opetuslapsikasvatus. Heidät asetettiin joksikin aikaa – seitsemäksi viikoksi – pimeyteen, kilvoitukseen ja odotukseen, mutta sitten alkoi heidän elämässään epistolakristillisyys. Ja se on jotakin toista, korkeampaa ja väkevämpää kuin opetuslapsikristillisyys.
Jos nyt kysytään, miten sitten siellä rajan takana rukoillaan, kun rukoillaan Jeesuksen nimessä, niin otan vain yhden esimerkin epistolakristillisyydestä. Tarkoitan Paavalia, miestä, jossa Kristus asui uskon vaikutuksesta. Hän kirjoittaa: "Emme tiedä, mitä meidän on rukoiltava rukoillaksemme, niinkuin tulisi." Me emme tiedä mitään. Näin puhuu rukouksesta se, joka elää epistolakristillisyydessä. Hän on niin tyhmä, niin taitamaton, niin osaamaton. Ja hän rukoilee, niinkuin virressä (105: 5) veisasimme: Sinä Pyhä Henki, sinä tyhmien opettaja, opeta sinä! Eikä Paavali pysähdy tähän: "Me emme tiedä, mitä meidän on rukoiltava rukoillaksemme niinkuin tulisi", – vaan hän jatkaa: "Pyhä Henki esiintyy meidän puolestamme huokauksin, ilman sanoja, sanomattomin huokauksin, ja siinä me sanomme: Abba, rakas Isä!"
Onko teitä täällä kirkossa monta, jotka olette tulleet tällaisiksi rukoilijoiksi, tällaisiksi väkeviksi rukoilijoiksi, jotka ette ikinä tiedä mitään, mitä oikein pitäisi rukoilla, vaan joissa Pyhä Henki ja Pyhän Hengen vaikutuksesta asuva Kristus rukoilevat? Tähän tullaan – tämä on voimallista uskoa – tähän tullaan kuolema silmien edessä. Mutta hyvä olisi tulla tähän jo terveyden päivinä.
Tulee mieleen, mitä kuulin rovasti Malmivaarasta päivää ennen hänen kuolemaansa. Hänen luonaan oli eräs herännyt nainen. Häntä ei tahdottu ensin laskea huoneeseen.
Kun hän lopulta pääsi sinne, syntyi keskustelu. Tulija sanoi: "Nyt te jätätte meidät." Sairas vastasi: "Te tulette pian perässä." Tulija: "Hätäkös teidän on mennä, kun te tiedätte tien, mutta minä raukka, en tiedä." Silloin kuoleva lausahti: "En minäkään tiedä, mutta minä uskon, että jos minun on tarvis jotakin tietää, kyllä Herra antaa."
Siinä oli siirretty painopiste pois ihmisestä, yksin Herraan. Kun eletään tällaista uskon elämää, niin siinä on rukous ilmestystä ja ilmestyksen kuuntelemista. Siinä ei ihminen enää itse rukoile, vaan hänessä rukoilee Kristus. Se on rukousta Jeesuksen nimeen.
Nyt tämä sama Paavali, joka ei osannut mitään rukoilla niinkuin olisi pitänyt, sanoo Korinttolaiskirjeessä: "Koetelkaa nyt itseänne, asuuko Kristus uskon vaikutuksesta teissä. Ellei asu, olette kelvottomat ettekä kestä uskon koetuksessa."
Tämä on elämää rajan toisella puolen. Mutta monta kertaa, pitkiä aikoja, jopa vuosikausia me kilvoittelijoinakin olemme rajan tällä puolen. Kuoleva Herra sanoo omilleen: Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni. Mutta tulee päivä, helluntai, teidän elämäänne, ja sitten te anotte minun nimeeni. Sitten käyvät mahdottomat asiat mahdollisiksi teissä ja teidän kauttanne.
Sanomme usein vertauskuvallisesti, että rukous on niinkuin radiolaite, että äänet tulevat kaukaa ja menevät kauas. Rukouskin lähtee pitkälle matkalle. Mutta se ei ole aivan oikein sanottu. Radiolaite kuuluu tähän ilmiömaailmaan, ajan ja paikan maailmaan, mutta rukous kuuluu siveelliseen Jumalan maailmaan, se on korkeammalla tasolla. Rukous ei lähde vain pitkälle matkalle, vaan uskon rukous lähtee mittaamattomalle matkalle, aivan toiselle tasolle kuin tämä näkyvä ajan ja paikan maailma.
Tämä on peräti lohdullista, sillä Jumalan maailma on siellä, missä Jumala itse on. Mutta Jumala on kaikkialla. Jumala on nyt juuri täällä Vanhassa kirkossakin Henkenä läsnä sanassa ja omassatunnossa. Jumala on läsnä, ja rukoillessamme meidän pitäisi ymmärtää, että kun esim. isä rukoilee poikansa, äiti tyttärensä ja ystävä ystävänsä puolesta, niin uudistava vaikutus ei mene yksinkertaisesti tuon toisen sydämeen suoraan, vaan se menee ensin mittaamattomat matkat Jumalan valtaistuimen tykö. Sinne korkeuteen valtaistuimelle asti kohonneina ovat, Raamatun sanan mukaan, marttyyrien ja kärsivien rukoukset, ja vasta sieltä ne menevät sinne, minne ne on tarkoitettu, pojan sydämeen, tyttären sydämeen, ystävän sydämeen.
Turhia ja synnillisiä ovat usein ajatuksemme, kun me epäuskon kiusaamina kuvittelemme, että nyt rukoukseni meni hukkaan. Mutta jos emme turvaudu ihmisen omaan viisauteen, vaan Raamatun mukaan puhumme Jumalalle siitä ja siitä ihmisestä Jumalan rakkauden pakottamina tuon toisen sielun pelastuksen vuoksi, niin silloin rukouskin vaikuttaa, olosuhteet muuttuvat, ihminen muuttuu. Miksi? Siksi, että se on Jumalan puhetta, että Jumala itse silloin rukoilee meissä. Se on perimmältään Jumalan rukousta ihmisessä. Alussa kerroin äidistä, jolla oli ääretön taivaan ikävä. Ei se ollut sen ihmisen omaa ikävää, vaan se oli Jumalan vaikuttamaa ikävää päästä kotiin, valon ja kirkkauden maahan.
Jos täällä kirkossa on nyt joku, jonka henki parhaillaan rukoilee, jonka henki katselee Jumalan näköaloja, jonka henki nuhtelee häntä itseään tai joka ikään kuin rajalla kyselee: missä minä olen? – niin se on Jumalan, läsnäolevan Jumalan työtä hänessä. Jumala on suuri ja ihmeellinen. Hän vaikuttaa. Hän toimii alinomaa. Ja kun tähän tullaan, kun päästään rajan toiselle puolen, opetuslapsikristillisyydestä epistolakristillisyyteen, eikä enää itse osata rukoilla eikä omasta uskosta kehua, vaan nähdään, että kaikki riippuu yksin Herrasta – silloin vasta meillä on oikea uskon asenne Jumalan edessä. Se on uskovaisten isän Aabrahamin asenne hänen rukoillessaan Sodoman ja Gomorran puolesta ja tunnustaessaan itsestään: "Vaikka minä olen tomua ja tuhkaa, niin olen kuitenkin rohjennut puhua Herralleni."
Se on oikea asenne: en minä ole mitään. Sitä Jeesus odottaa. Kun roomalainen upseeri sanoi Herralle: "En ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle" – niin hänessä oli Aabrahamin uskoa. "En ole mahdollinen, olen mahdoton mitään saamaan, mutta minä kuitenkin rukoilen."
Rukouselämässä ja uskon elämässä on tässä eräs asia, joka on unohtunut minulta ja kenties monilta teiltäkin, nimittäin se, mitä isät sanoivat "uudeksi läksyksi". Se läksy on vain uudestisyntyneen ihmisen edessä. Ja se uusi läksy on se, että vaikka Jumala herätyksen tilassa ja opetuslapsikasvatuksen aikana helposti, aivan kuin lahjaksi, antaa kaikki, mitä vain häneltä huokaa ja pyytää, niin rajan yli mentyä hän ei annakaan mitään ilmaiseksi, vaan joka ainoa armolahja itselle, kodille, seurakunnalle on suuren kilvoituksen ja rukoustaistelun takana. Paavali kirjoittaa, että vapaalla tahdolla varustetun ihmisen velvollisuuksiin kuuluu tällainen rukoileminen, Jaakobin taistelun käyminen, kunnes Herra kuulee ja ilmestyy auttajaksi.
Tässä on uusi läksy sinulle, uskovainen ystävä, arvokas läksy! Sinä et saa Jumalalta mitään, ellet oikein kilvoittele. Ajattele Paavalia! Kolme päivää hän rukoili syömättä ja juomatta, kun tuli uudestisyntymisen kohdalle. Tämä on todellista sotaa, ponnistusta, jossa voi väsyä. Mutta ihanat ovat tuloksetkin, kun taivaat aukenevat ja Jumala siunaa. Mahdottomat asiat käyvät silloin mahdollisiksi.
"Nyt te uskotte", sanoi Herra omilleen kuolema silmien edessä ja kiitti siitä Isää ja oli iloinen. Mutta heillepä olikin Kristus ainoa kaikkitietävä. Voi, kunpa näin kävisi meillekin, ettei olisi mitään turvaa, ei mitään viisautta, ei vanhurskautta, ei pyhitystä, ei huvitusta eikä elämän kirkastajaa kuin Kristus yksin! Kuinka väkeviä ja voimallisia me olisimmekaan sekä yksityisessä että julkisessa elämässämme! Ei siunaus viriä itsekkään ihmisen askelissa, se viriää vain Kristusihmisen askelissa.
Tässä tekstissä on vielä eräs sana, jota en voi sivuuttaa. Se sana kuuluu: "En kuitenkaan ole yksin, vaan Isä on minun kanssani." Herra oli ihan yksin. Kaikki uskollisetkin jättivät hänet. Tässä on suuri lohdutus sinulle, joka olet yksinäinen, jolta on temmattu ystävät, uskollisimmatkin, pois.
Jeesus on ollut aivan yksin, hän ymmärtää sinua yksinäistä. Ja hän sanoo: "Teillä on maailmassa ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielin, minä olen voittanut maailman." Meidän on helppo sanoa nähdessämme miehen tai naisen, jossa Kristus on väkevä, että siinä vasta on kristitty! Noin se toimii, noin paljon se saa aikaan.
Mutta paljon vaikeampi on nähdä kristityksi sellainen ja kristitty sellaiseksi, joka on heikko, joka kompastelee, jolla on raihnainen kristillisyys. Siitä tuumiskellaan tavallisesti: "Voi, kuinka tyhmiä me olemme, kun pidämme tuotakin kristittynä, kyllä me erehdymme hänestä." Ja kuitenkin: siinä heikossa ja huonossakin seurakuntalaisessa Kristus asuu, senkin välityksellä hän ajaa asiaansa, ja senkin elämä on oleva kerran vahvaa ja väkevää. Älkäämme, ystävät, tuomitko näkemisen perusteella. Älkäämme olko nopeita lausumaan arvosteluja toisista.
En uskalla kehoittaa tänään rukoilemaan Jeesuksen nimeen. Ette te kumminkaan rukoile papin käskystä. Mutta sitä pyydän, että saisitte Pyhän Hengen, että se saisi teitä nuhdella ja opettaa näkemään, että on paljon enemmän sellaisia rukouksia, jotka eivät ole tulleet kuulluiksi kuin sellaisia, jotka on kuultu ja jotka ovat muuttaneet olosuhteita. Tämän suurimpana esteenä on synti. Ei olla uskossa, niin että Herra saisi sanoa: "Nyt te uskotte." Me vain itse luulemme uskovamme. Jumalan ja meidän välillä on este. Ja kun nämä esteet alkavat näkyä, silloin tarvitaan Kristusta ja Kristuksen sovintoverta. Minkään muun turvissa ei elävä, väkevä, hellittämätön rukous ole mahdollinen.
Näin näkyvät asiat kuoleman edessä. Niin ne näkyvät sinunkin kuolemasi edessä, voit olla siitä ihan varma. Siinä ei kestä mikään muu kuin Kristus ja hänen sovintoverensä. Mutta kun kuoleman edessä Kristus yksin on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa, niin miksi emme nyt, kun meillä vielä on armon aikaa ja terveyttä, antaisi Herran johdattaa meitä tälle kohdalle, johon Aabraham joutui jo terveytensä päivinä. Oppikaamme mekin painumaan samalle tomun ja tuhkan lapsen paikalle. Silloin Herra siunaa meitä runsaasti, yli senkin, mitä rukoilemme taikka ymmärrämme. Amen.
JEESUKSEN KÄDET.
"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä,
sydänkin armoinen avattu on.
Onkohan syytä siis nääntyä kellään,
avoin kun autuuden satama on?
Jeesushan huutaa: Jo joudu ja tule,
suo mulle syntinen sydämesi!
Teetköhän oikein, jos et häntä kuule,
joka on kuollut sun edestäsi?
Hänessä maailma sovitettihin,
sullekin autuuden ansaitsi hän,
silloin kuin ristille ripustettihin
sovintouhriksi kaikille hän."
"Sitten hän vei heidät pois, lähelle Betaniaa, ja nosti kätensä
ja siunasi heidät. Ja tapahtui, että hän siunatessaan heitä
erkani heistä ja hänet otettiin ylös taivaaseen. Ja he kumarsivat
häntä ja palasivat Jerusalemiin suuresti iloiten. Ja he olivat
alati pyhäkössä ja ylistivät Jumalaa."
Luuk. 24: 50-53.Helatorstai merkitsee Kristuksen korottamista. Helatorstai merkitsee sitä, että Herramme Jeesus Kristus on mennyt alennuksen kautta kunniaan. Helatorstai merkitsee, että Jeesus on nyt Isän oikealla kädellä taivaassa, valtaistuimella Isän kaikki vallasta osallisena. Helatorstai merkitsee sitä, mistä kuulimme luettavan epistolatekstistä, että sama Jeesus, joka oli laskeutunut tänne alas, maan alimpiin paikkoihin, astui ylös korkeuteen ja kirkkauteen. Sama Jeesus, joka noin kaksi tuhatta vuotta sitten oli täällä alennuksen tilassa, on nyt täydellisyydessä ja kunniassa. Helatorstai merkitsee sitä, että Jeesus on yhtä etäällä kaikista ihmisistä, tai toisin sanoen yhtä lähellä kaikkia ihmisiä. Jeesus sanoi jo maan päällä ollessaan, että Isä rakasti Poikaa ja antoi kaikki hänen käteensä.
Tässä on tuo Raamatun ehdoton, absoluuttinen kaikki, "antanut kaikki hänen käteensä". Ja sen käden kosketusta olemme jokainen kokeneet elämämme vaiheissa. Sen käden kosketusta olemme kokeneet jumalanpalveluksissamme emmekä vähimmin täällä Vanhassa kirkossa, kun meillä täällä kirkon penkeissä ja lehtereillä ja saarnastuolissa on auennut Jumalan ihmeellinen pelastus uskonsilmiemme eteen. Olemme ymmärtäneet jotakin siitä, että Kristus on tullut seurakuntansa keskelle ja vaikuttaa parhaillaan meihin sanallaan ja sakramenteillaan. Näistä Jeesuksen kaikkivaltiaista ja siunaavista käsistä puhutaan tämän helatorstain juhlapäivän päiväsaarnan tekstissä.
Olin toista viikkoa sitten täällä Helsingissä helsinkiläisten sokeitten juhlassa. Se ei ollut näkevien juhla sokeitten hyväksi, vaan oikea sokeitten juhla, jossa oli läsnä kolmattasataa sokeaa. Sokeita on kahdenlaisia. On syntymästään sokeita, jotka eivät milloinkaan ole nähneet ruumiillisilla silmillään. On toisia sokeita, jotka ovat tulleet sokeiksi vasta myöhemmällä iällään, milloin jonkin ankaran sairauden vaikutuksesta, milloin tapaturmasta.
Siinä juhlassa eräs sokea tyttö luki tunnetun suomalaisen runoilijan runon äidin "väsyneistä käsistä". Runoilija puhuu siinä, miten äidin kädet ovat häntä siunanneet, palvelleet, hädässä ristiin puristuneet, rukouksissa kantaneet. Nyt äiti on kuolinvuoteella, ja kädet ovat peitteen päällä. Ja runoilija toteaa, että "näistä käsistä minä kyynelten lävitse luin elämäni kohtalon". Ja hän pyytää, että nämä kädet vielä viimeisen kerran kohoaisivat siunaamaan häntä.
Tähän tapaan tuossa runossa on kerrottu. Ja kun sokea tyttö lausui sen siellä sokeitten juhlassa, niin istuessani sokeita vastapäätä näin, millaiset liikutuksen väreet karehtivat heidän kasvoillaan, myös niiden, jotka olivat synnyntäsokeita eivätkä milloinkaan olleet nähneet oman äitinsä käsiä. Mutta he olivat tunteneet ja kokeneet äidin käsien hellän vaalinnan ja hoidon ja ymmärtäneet äidin rakkauden. Ei sokeus estä tuntemasta iloa ja kiitollista mieltä, kun kysymykseen tulevat rakastavan äidin palvelevat ja siunaavat kädet.
Mutta nyt, helatorstaina, rakkaat ystävät, ei ole kysymys äidin käsistä, vaan Herran Jeesuksen käsistä, Herran Jeesuksen siunaavista käsistä. Tekstimme alussa ovat sanat: "Sitten hän vei heidät pois, lähelle Betaniaa, ja nosti kätensä ja siunasi heidät." Sitten. Oli eletty pitkäperjantai, oli koettu pääsiäisen riemu, vaikka vaivoin ja hitaasti, ja nyt oltiin Öljymäellä. Siellä Herra nosti kätensä ja siunasi siten nämä yksitoista miestä.
Hyvät ystävät, eikö meidän kaikkien täällä Vanhassa kirkossa ole pakko tänään myöntää, että olemme aivan kuin synnyntäsokeat? Emme ole milloinkaan nähneet ruumiillisin silmin Jeesuksen siunaavia käsiä. Mutta eikö meidän yhtäkaikki täydy tunnustaa, että olemme kokeneet niiden hoitoa ja vaikutusta omassa elämässämme? Ehkäpä olemme joskus väkevästikin tunteneet, että juuri kaikkivaltiaan Jumalan käsivarret ovat täällä alhaalla, synnin ja kuoleman varjon maassa meitä auttaneet, tukeneet ja ihmeellisesti varjelleet. Varsinkin erinäisissä elämän käänteissä ja ratkaisukohdissa meille on saattanut käydä, niinkuin kävi muinoin Nehemialle Persian hovissa. Kuningas kysyi eräänä päivänä häneltä: "Miksi sinä olet murheellinen? Ei tuo ole tavallista surua."
Häntä peloitti, mutta hän katsoi rukouksessa Jumalan puoleen ja uskalsi sanoa rehellisesti, mikä hänen surunsa oli. Hänen kansansa oli vankeudessa, ja hän toivoi, että se pääsisi vapaaksi. Hän uskalsi pyytää sitä kuninkaalta, vaikka pelkäsi kuninkaan suuttuvan. Mutta mitenkäs kävi?
Hän kertoo itse kirjassaan: "Ja kuningas myönsi minulle sen, koska Jumalan hyvä käsi oli minun päälläni." Jumalan hyvä käsi oli minun päälläni. Tämä ei ole Vanhassa testamentissa ainoa paikka, jossa näin sanotaan, kun puhutaan Jumalan miesten työn menestyksestä ja siitä, miten Herra pääsi heitä käyttämään. Tavallisesti lausutaan kertomusten lopussa: "Koska Herran, hänen Jumalansa, käsi oli hänen päällään." Siellä on pitkin matkaa ihania todistuksia tästä asiasta. "Korkeimman käsi voi kaikki muuttaa." "Se käsi saa voiton." "Jumalan käsi ei ole lyhennetty, ettei hän voi auttaa."
Tämä on evankeliumia Vanhan Testamentin puolelta jokaiselle, joka alas painettuna tänään on täällä Vanhassa kirkossa. Ehkäpä ei ole parannus onnistunut, olet kärsinyt tappioita, tai sinulla on suuri suru jonkin ajallisen onnettomuuden ja hädän tähden. Kuule, sinne sinun yksinäisyyteesi, vaivaasi ja hätääsi ja sielusi ahtaisiin ulottuu tämä Korkeimman käsi, joka voi kaikki muuttaa. Tässä on se Raamatun ehdoton, absoluuttinen kaikki, ei mitään esteitä eikä poikkeuksia, – kaikki.
Vielä ihanampi kuin Vanhan Testamentin kertomukset Jumalan käsistä on kuitenkin tämä Uuden Testamentin todistus Jeesuksen siunaavista, siunaukseen kohotetuista käsistä Öljymäellä, sitten kuin oli jo eletty Golgatan ja pääsiäisaamun tapahtumat. Noita samoja, Öljymäellä kohotettuja käsiä oli vähän aikaisemmin näytetty epäilijä Tuomaalle lukittujen ovien takana. Toiset olivat jo uskoneet, Tuomas ei ollut uskonut. Hän oli sanonut: "Ellen minä näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormiani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en usko."
Mutta sitten Jeesus oli tullut heidän luokseen ja alistunut tuon epäilijän pyynnön ja heikkouden kannalle ja sanonut: "Ojenna sormesi tänne ja katso käsiäni!" Niissä olivat naulojen reiät. "Älä ole epäuskoinen, vaan uskovainen." Silloin tulivat Tuomaan suusta välittömästi sanat: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" Silloin epäusko katosi ja tuli usko, kun hän näki Jeesuksen arpiset kädet, jotka olivat olleet lyötyinä ristille ja joissa olivat naulojen reikien näkyvät arvet. Ja nämä arvet olivat jäljellä vielä, kun Herra kohotti kätensä Öljymäellä siunaamaan opetuslapsiaan. Ne samat arpiset kädet hän helatorstaina vei mennessään kirkkauteen, vei taivaaseen, jossa hän nyt on tapettuna Jumalan Karitsana, jossa häntä taivaan enkelijoukot kumartavat ja jossa häntä kirkastettu luomakunta ja pelastettu ihmiskunta kerran kiittävät. Ja niissä merkeissä hän on kerran tuleva takaisin, ja suruton maailma saa nähdä ne arvet, saa nähdä, ketä se on pistänyt. Merkilliset ovat nämä Kristuksen kohotetut, siunaavat kädet, joissa ovat naulojen reikien arvet.
Tämä teksti on lyhyt, mutta tässä on jo kerrottu, mitkä seuraukset noiden käsien antamasta siunauksesta tulivat silloisille opetuslapsille. Sanotaan, että kun hänet oli otettu ylös taivaaseen, kun oli eletty tuo merkillinen hetki, jolloin iankaikkisuus kosketti aikaa, niin "he kumarsivat häntä ja palasivat Jerusalemiin suuresti iloiten. Ja he olivat alati pyhäkössä ja ylistivät Jumalaa." Katsokaa seurauksia! He menivät takaisin siihen kaupunkiin, missä heitä uhattiin, he menivät iloiten takaisin vaikeuksiinsa ja tehtäviinsä. "He olivat alati pyhäkössä ja ylistivät Jumalaa."
Täällä kai on seurakuntalaisia, jotka eivät pelkää elämän vaikeuksia eivätkä tehtävää, joka on raskas, monelle hyvinkin raskas? Te jaksatte olla siinä tyytyväisiä ja iloisia. Teidän tekee mieli tulla tänne pyhäkköön, ja te viihdytte täällä sanan ääressä. Ja teillä on sellainen merkillinen sisäinen pakko, että täytyy kiittää, paneutua polvilleen ja oikein ylistää Jumalaa. Eräs köyhä nainen kertoi minulle, että hän tämän Vanhan kirkon läheisen kadun varrella joka päivä ylisti Jumalaa.
Mistä johtuvat nämä tällaiset seuraukset, tällaiset ilon vaikutukset, tällaiset viihtymykset kirkossa, tällainen ylistämisen tarve kirkon ulkopuolellakin – kaikki nämä sisäiset tarpeet? Mistäpä muusta, elleivät siitä, että nämä kohotetut kädet ovat saaneet antaa taivaallisen siunauksen meille henkilökohtaisesti? Eivät nämä kädet ulkonaisia olosuhteita heti muuta. Sairas voi jäädä sairaaksi, köyhä köyhäksi, mutta sisäisesti me uudistumme.
Mitenkä se tapahtuu? Samalla tavoin kuin tuo runoilija kertoo omakohtaisesti tapahtuneen hänen nähdessään äitinsä kädet: "Minä luin niistä elämäni kohtalon", mutta hän lisää: "kyynelten lävitse". Samoin näistä Jeesuksen siunaamista käsistä vasta oikein "kyynelten lävitse", vasta särkyneelle sydämelle, luetaan elämän kohtalo, suurin piirtein katsoen myös koko ihmiskunnan kohtalo.
Jo nuorena luin erään ruotsalaisen historiantutkijan teoksesta lausunnon Jeesuksesta Kristuksesta: "Ristiinnaulituin käsin hän on kääntänyt maailman historian uusille urille", sanotaan siinä. Siinä on paljon nähty yhdellä kertaa. Ehkei vielä kaikilla ole niin paljon näkökykyä kuin tuolla naapurimaan historiantutkijalla. Emmekä me näe oikein sitä, mitä ulkona maailmassa parhaillaan tapahtuu, mitä lähetyskentillä tapahtuu. Emme näe oikein Jeesuksen käsien suurta voimaa. Joku voi nähdä, joku lähetysmies.
Mutta totta kai mekin, Vanhan kirkon seurakuntalaiset, sentään jotakin näemme tämän käden muuttavasta vaikutuksesta oman elämämme pikku historiassa. Onhan meidän kohdallamme käynyt niin, että meidät on niiden vaikutuksesta siirretty pimeyden valtakunnasta, jossa on tullut epätoivo, Jumalan rakkaan Pojan valtakuntaan? Onhan täällä käynyt monelle niin, että hän on tullut alttiiksi palvelustyöhön Kristuksen ruumiin ja seurakunnan rakentamiseksi?
Muutos on tapahtunut. Ja oikein sydän sykähtää, kun lukee evankeliumeja, pitäen silmällä, mitä muutoksia Jeesuksen kädet ja niiden kosketus ovat saaneet aikaan täällä murheitten maassa sairaustapauksissa, olipa sitten kysymyksessä kuume tai pitali, sokeus tai kuurous tai jopa kuolema. Jeesus tarttui sokeihin, kosketti niitä, Jeesus tarttui pitaliseen mieheen, johon muut eivät uskaltaneet pihdeilläkään koskea, Jeesus tarttui Nainin lesken pojan paareihin, kun niitä kannettiin, ja heti kantajat seisahtuivat kuulemaan Herran sanoja: "Nuorukainen, nouse!" Jeesus tarttui Jairuksen kodissa hänen kuolleen tyttärensä käteen ja sanoi: "Tyttäreni, nouse!" Hän tarttui Pietarin anopin käteen ja nosti hänet terveenä ylös vuoteesta. Jeesus pani kätensä lasten, pienten lasten päälle, joita äidit kantoivat hänen luokseen, ja siunasi heitä. Ja muutoksia tapahtui.
Kun te, ystävät, kuulette näistä tutuista asioista, eikö herääkin sellainen ikävä, että voi, jospa Herra Jeesus siunaisi minuakin noilla ihmeellisillä käsillään, jospa hän panisi nuo siunaavat kätensä oikein henkilökohtaisesti minunkin pääni päälle!
Jos tämä ikävä tulee sisäisesti vaikuttavaksi rukousvoimaksi, niin kohta siinä on sielunvihollinenkin toimittamassa asioitaan. Valheen henkenä hän kuiskailee: "Niin, se on tapahtunut silloin, kaksi tuhatta vuotta sitten, mutta ei se nyt enää voi tapahtua." Tai hän lisää ja todistelee: "Jeesus pani kätensä kyllä hurskaitten ja hyvien lasten päälle, mutta ei hän pane minun kaltaiseni päälle. Hän pani kätensä vain uskovaisten päälle eikä sellaisen syntisraukan päälle kuin sinä olet."
Kuule, kaikki tämä on valhetta. Se on valheellista puhetta, sillä nyt nämä Jeesuksen siunaukseen kohotetut kädet ovat toisenlaiset kuin silloin, kun hän siunasi lapsia. Niissä on, kuten mainitsin, naulain reikien arvet, ja ne hän sai sinunkin takiasi, kuka ikinä lienetkin. Sinä pelkäät, katsoessasi omia käsiäsi, sillä ne eivät ole viattomat. Et voi nousta Herran pyhälle vuorelle, koska kätesi ovat vääryyttä, ehkä verenvikojakin täynnä. Sinulla on se tunne itsessäsi, että kun Jeesus tulee, niin sinulle tehdään niinkuin miehelle, joka tuli häihin ilman häävaatteita: hänet sidottiin ja heitettiin ulkonaiseen pimeyteen. Niin tehdään kyllä silloin, "sinä päivänä". Mutta nyt ei ole vielä viimeisen tuomion päivä, nyt ollaan helatorstain kirkossa armon ajassa. Nyt on otollinen aika, nyt on autuuden päivä. Kun tätä saarnaa kuulet, niin Herra Jeesus on juuri laskemassa käsiään sinun päällesi. Hän on läsnä sanassa. Kokoontuessamme sanan ääreen hän on läsnä elävänä Vapahtajana ja eläväksi tekevänä Henkenä.
Käy hiljaiseksi ja nöyrry Jumalan ja Vapahtajan väkevän ja siunaavan käden alle! Niinkuin äidit pyysivät, että Herra siunaisi heidän lapsiaan, pyydä sinäkin: Herra, joka panit kätesi lasten päälle, pane ne nyt siunaten minunkin päälleni! Älä ole viisas äläkä ole hurskas omine voiminesi, vaan pyydä, että hän juuri nyt panisi kätensä sinunkin päällesi, tai että hän tekisi sen, minkä teki profeetta Jeremialle, kun tämän oli pakko tunnustaa: "Sinä tartuit minuun ja sinä voitit minut." Korkeimman käsi on voittanut. Kovaa on, kun Herra tarttuu väkevästi meihin. Profeettakin sanoi: "Minä koetin sitä vastustaa, mutta se oli niinkuin syöpä minun luissani, minä en voinut sitä vastustaa. Sinä voitit minut."
Joskus pappi täällä Helsingissä saa nähdä, kuinka Jumala on tarttunut johonkin ihmiseen niin vahvasti, että tämä kiemurtelee maassa madon tavoin, voimatta vastustaa. Älä, ystävä, vastusta, kun Herra sinua puhuttelee, kun hän hengellään koettaa nostaa siunaavat Vapahtajan kädet silmiesi eteen. Älä vastusta, sillä sinulle voi käydä niin, että nämä kädet tulevat tuomion käsiksi. Siitäkin puhutaan Raamatussa. Mainitsen vain erään esimerkin.
Kun Paavali tuli lähetysmatkallaan Kypron saarelle, oli siellä Elymas-niminen noita. Hän oli kiero mies. Hän tahtoi olla kristitty ilman sydämen parannusta. Paavali, joka oli täynnä Pyhää Henkeä, ymmärsi sen ja sanoi miehelle nämä kovat sanat: "Herran käsi on sinun päälläsi, ja sinä tulet sokeaksi etkä näe aurinkoa muutamaan aikaan, sillä sinä olet kaikkea vilppiä ja konnuutta täynnä, sinä perkeleen lapsi, sinä kaiken vanhurskauden vihollinen." Jos ihminen jää tahallaan valheen valtaan, vaikka kuulee totuuden, jos hän on vanhurskauden vihollinen, vaikka suullaan rukoileekin, niin Herran käsi lyö kirouksella ja tuomiolla.
Kun nyt on helatorstai, on Pyhä Henki Jumalan sanasta koettanut nostaa eteemme Jeesuksen hellät kädet. "Jeesuksen kädet ja helmansa hellä, sydänkin armoinen avattu on. Onkohan syytä siis nääntyä kellään, avoin kun autuuden satama on."
Onkohan täällä ketään nääntyvää? Älä, ystävä, jää siihen tilaan, sillä Jeesuksen käsillä on meille hankittu pelastus ja iankaikkinen lunastus – suurimmillekin syntisille.
Tunsin täällä Helsingissä takavuosina erään miehen, joka eli suurissa kiusoissa ja monesti lankesi. Hän kertoi minulle kerran nähneensä unen, että hänen kotinsa ikkunan takana oli tavattoman suuri ylöskohotettu käsi. Hän vapisi unessa ja oli vielä herättyäänkin pelästyksissään, kysellen, mitähän se uni merkitsi. Silloin hänen mieleensä tuli tuttu virsi: "Herraa hyvää kiittäkää!" Sen virren toisessa jakeessa ovat sanat: "Pyhät, suuret, korkeat tekons' on ja oikeat, herrautens' iäti puuttumatta pysyypi" Nämä sanat olivat myöhemminkin suurena turvana hänelle. Hän käsitti, että Herra ei sittenkään ollut häntä tuomitsemassa, vaan armahtamassa, mutta että hänen herrautensa pysyi iäisesti ja siihen hänen syntisenä oli painuttava.
Herran kädet saavat ihmeitä aikaan syntisen elämässä. Vaikka saatana vastustaa ja hävittäen raivoaa, niin lähetysmiehilläkin, Suomenkin lähetysmiehillä, näyttää tänä aikana olevan se usko. Luin äskettäin lähetysjohtajan sanat, jotka oli kirjoitettu lähetysalaa Kiinassa kohdanneitten tuhoisien tapahtumien johdosta. Kaikki oli hävitetty, ja kaikki lähetyssaarnaajat pakenivat. Siinä sanottiin, että lähetystyöntekijät eivät olleet milloinkaan väistyneet vastustuksen tähden, vaan uudestaan oli taas ryhdytty työhön, turvana Jeesuksen kädet. On tunnettua, että Jeesuksen kädet lopulta määräävät kaikki. Se, joka seurakunnassa on, on suurempi kuin se, joka maailmassa on.
Tässä, mitä olen saarnannut, mitä olen kertonut Jumalan työstä seurakunnissa kautta Suomenniemen, mitä olen lukenut ihmisten ja lähetysjohtajan uskosta tänä aikana, tässä on takana se usko, mitä meidän seurakunnissamme on veisattu tutussa virressä: "Siionin rakennus ikään ei sorru, kun Herra Jeesus on perustus sen. Vaikkapa toisinaan tuleekin tuska, Jeesuksen käsi on voimallinen. Armon hän suopi, avun hän tuopi pimeäss' yössäkin herättäen."
Jeesuksen käsi on voimallinen – tuo ristinmerkillä merkitty käsi. Siitä jo vanhan liiton profeetta sanoi, että syntinen on niihin käsiin "pyälletty". Se oli vanha käännös. Uusi käännös on kirkkaampi: "Sinä olet piirtänyt minut kätesi hipiään." Sinunkin kohtalosi on Jeesuksen käsien hipiään piirretty.
Opi katsomaan ja lukemaan kohtaloasi noista käsistä kyynelten läpi, opettele särkyneellä sydämellä, ja sinä saat kokea, että tämä käsi saa lopulta voiton kaikista vihollisistasi. Amen.
KORVIEN AUKAISIJA.
Ja hän lähti jälleen Tyyron alueelta ja kulkien Siidonin kautta
tuli Galilean meren luo Dekapolin alueen keskitse. Ja hänen
tykönsä tuotiin kuuro, joka oli melkein mykkä, ja he pyysivät
häntä panemaan kätensä hänen päälleen. Niin hän otti hänet
erilleen kansasta, pisti sormensa hänen korviinsa, sylki ja koski
hänen kieleensä ja katsahti ylös taivaaseen, huokasi ja sanoi
hänelle: "Effata", se on: Aukene! Niin hänen korvansa aukenivat,
ja hänen kielensä side irtautui, ja hän puhui selvästi. Ja Jeesus
kielsi heitä sitä kenellekään sanomasta; mutta mitä enemmän hän
heitä kielsi, sitä enemmän he julistivat. Ja ihmiset hämmästyivät
ylenmäärin ja sanoivat: "Hyvästi hän on tehnyt kaikki; kuurot hän
saa kuulemaan ja mykät puhumaan."
Mark. 7: 31-37.Lukemamme teksti asettaa tänään katseltavaksemme Jumalan pojan, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, katseltavaksemme hänet sellaisena, kuin hän esiintyi korvien aukaisijana ja kielten kirvoittajana kaksituhatta vuotta sitten täällä maan päällä vaeltaessaan.
Tällaisena taivaallisena kirurgina hänellä on menettelyssään kaksi eri astetta. Hän käyttää ensin merkkikieltä, ja kun hän on sillä saavuttanut tarkoituksensa, sitten vasta hän lausuu luovan, uudestisynnyttävän sanansa.
Kuulimme tekstistä, mitä Jeesus ensin teki kuurolle miehelle. "Hän otti hänet erilleen kansasta, pisti sormensa hänen korviinsa, sylki ja koski hänen kieleensä ja katsahti ylös taivaaseen, huokasi ja sanoi hänelle – –." Tällaisella merkkikielellä hän tahtoi saada itseensä käpristyneen ja nähtävästi myös hengellisesti surkastuneen kuuron miehen ikävöimään pois kurjasta tilastaan. Ja Herra onnistuikin siinä, koska hän kosketettuaan sairasta, vietyään hänet erilleen, pistettyään sormensa hänen korviinsa ja katsahdettuaan ylös taivaaseen syvästi huoaten saattoi sanoa: "Effata, aukene!" Se oli luova sana, samanlainen kuin minkä hän sanoi rammalle: "Ota vuoteesi ja kävele", käsisairaalle: "Ojenna kätesi", pitaliselle: "Puhdistu", myrskyiselle merelle: "Vaikene", neljä päivää haudassa olleelle Lasarukselle: "Tule ulos!"
Aina tapahtui ihme, kun Jumalan Poika sanoi luovan sanansa. Niinpä tässäkin tapauksessa: "Niin hänen korvansa aukenivat, ja hänen kielensä side irtautui, ja hän puhui selvästi." Ja tämän ihmeen tuloksena oli, että mies ja Dekapolin asukkaat ihmettelivät ja alkoivat ylistää Jeesusta. He olivat ensimmäisellä kerralla, jolloin Jeesus oli ajanut siat mereen, karkoittaneet hänet pois maansa ääristä, sillä siat ja muu maailman tavara olivat olleet heille Jeesusta rakkaampia. Mutta nyt, kun mies parannettiin, oli tapahtunut käänne parempaan päin. He ylistivät Herraa: "Hyvästi hän on tehnyt kaikki; kuurot hän saa kuulemaan ja mykät puhumaan."
Tänään Herra Jeesus siis on edessämme suurena korvien aukaisijana ja kielen kirvoittajana, taivaallisena kirurgina. Epistolatekstissä sanottiin, että "me emme ole mahdolliset itse mitään ajattelemaan itsestämme". Jos me johonkin kykenemme, niin silloin takanamme on Jumala. Jokainen keksintö täällä maan päällä on Jumalan lahja. Olen kuullut kuurojen opettajalta, että viimeinen keksintö kuurojen auttamiseksi on niin hyvä laite, että sillä kuulee perin huonokuuloinenkin. Se on Jumalan lahja kuuroille.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole tänään puhua ruumiillisesti kuuroista ja Herrasta ruumiillisten korvien aukaisijana, vaan synnin ja suruttomuuden tähden kuuroiksi käyneitten hengellisten korvien aukaisijana, jotta voisimme kuulla Jumalan puhetta omallakin kohdallamme. Jumala kyllä puhuu, mutta ihmiset eivät kuule. Tärkeämpää todella on, että Jumala saa puhua meille, kuin että me puhumme Jumalalle.
Mutta hän ei voi puhua, kun meidän vastaanottolaitteemme ei ole kunnossa. Korvat eivät ole avatut. Siksi Jeesuksen virka hengellisten korvien avaajana on tärkeä pelastustehtävä. Ja sitä hän harjoittaa parhaillaan. Tämä ei ole mitään uutta Vanhassakaan Testamentissa. Esimerkiksi jo profeetta Jesaja, profeettain kuningas, toteaa, että Herra herättää hänelle joka aamu korvan kuulemaan niinkuin vartijan aamulla ja että hän kuulee äänen takaapäin sanovan korvaansa, mikä on oikea tie, jota hänen tulee käydä. Jesaja oli hieno hoviherra. Hänestä tuli aikansa teräväkatseisin valtiomies, joka syyn ja seurauksen lain valossa ymmärsi historiaa ja kansojen kohtaloita paremmin kuin muut hänen aikalaisensa. Hänen korvansa olivat avatut joka aamu kuulemaan Jumalan puhetta.
Tämän päivän Vanhan Testamentin tekstissä puhutaan Samuel nuorukaisesta. Hänkin siellä liiton majassa opetteli erehdysten jälkeen yön hetkinä sanomaan: "Puhu, Herra, palvelijasi kuulee!" Ajatelkaa myös psalmin 85 kirjoittajaa, tuntematonta miestä! Hän sanoo: "Minä tahdon kuulla, mitä Jumala, Herra, puhuu." "Kuulla, mitä Herra puhuu." Hän tunnustaa itse, että Jumala on pitänyt häntä vihansa hehkussa, Jumala on ollut tuimistuneena häneen. Nämä vaivat olivat olleet merkkikieltä hänen kohdallaan, ja niiden painon alla olivat hengen korvat auenneet. Oli käynyt, niinkuin Aamos profeetta sanoo, että Jumala puhui väkevästi: "Kun jalopeura karjuu, kuka ei pelkäisi, kun Herra puhuu, kuka ei kuuntelisi?" Kuitenkin täytyy profeetan valittaa: "Kuulevin korvin he kuuntelevat eivätkä kuitenkaan kuule." Toiset saavat korvansa auki, toiset eivät.
Ja Uudessa Testamentissa on asian laita samoin. Markuksen evankeliumi on sanan evankeliumi. Siinä on monessa luvussa tämä Herran sana: "Jolla on korvat kuulla, se kuulkoon!" Ja keskellä Uutta Testamenttia, Apostolien teoissa, Stefanus puhuu fariseuksille: "Te ympärileikkaamattomat sydämeltänne ja korviltanne, aina te olette Pyhää Henkeä vastaan, niinkuin teidän isänne, niin tekin." Ja hänen näin puhuessaan kuulijat suuttuvat ja panevat sormet korviinsa. Kun ihminen panee sormet korviinsa, niin Kristus ei voi panna sormiaan sellaisen korviin, eivätkä ne koskaan aukene. Ja Raamatun viimeisessä kirjassa, Ilmestyskirjassa, Herra, jo kohonneena kirkkauteen, missä hän tälläkin hetkellä on, lähetti sanan seurakunnilleen ja sanoi: "Jolla on korvat, hengelliset korvat, hän kuulkoon, mitä Henki sanoo seurakunnille!"
Tänäkin aikana Herra, joka on Henki, läsnäoleva, Jeesus, korvien aukaisija, käyttää, niinkuin tässä tekstissä on kerrottu, kahta menettelytapaa tai yhtä menettelytapaa, jossa on kaksi astetta: ensin on merkkikieli, ja sitten vasta, jos se tehoaa, luova, uudestisynnyttävä sana. Mainitsen pari esimerkkiä siitä, kuinka Herra puhuu.
Eräässä Suomen kaupungissa on leski, jonka ainoa poika on juopotellut ja pitänyt huonoa elämää. Äidin pyynnöt ja hyvät puheet eivät ole auttaneet. Mutta kerran, hänen ollessaan yötyössä, hänen kätensä joutuivat vahingossa valssipyörän väliin. Sairaalassa oli leikattava kummastakin kädestä sormet pois. Nyt ei noilla kipeillä käsillä enää pikaria äidin murheeksi kallisteta. Herra on puhunut tälle pojalle merkkikieltä. En tiedä, saako Herra vaikuttaa, että hän saa ikävän ruveta elämään parempaa elämää, vieläpä uutta elämää, niin että Herra saa sanoa hänellekin oikein luovan sanansa: "Effata, aukene! Sinun syntisi on sinulle anteeksiannettu."
Eräs toinen mies antoi vastoin parempaa tietoaan saatanalle vallan. Eivät auttaneet vaimon pyynnöt, eivät omaisten neuvot, eivät papin eivätkä lääkärin kehoitukset. Mutta sitten tuli vahinko: kylkiluut katkesivat. Herra otti hänet erilleen niinkuin tekstissämme mainitun kuuron miehen. Täytyi joutua sairasvuoteelle hiljaisuuteen.
Suuri korvien aukaisija käyttää alussa merkkikieltä: sormet poikki, kylkiluut poikki, ja muita merkkejä, jotta korvat aukenisivat. En tahdo jatkaa näitä esimerkkejä. Vetoan vain kokemukseen, että teillä on teidän merkkikielenne.
Täällä Helsingissä on niitä, jotka ovat olleet sairaina koko kesäkauden, ehkäpä nytkin kuuntelevat radiossa saarnaa Vanhasta kirkosta. On toisia, joiden kauniit tulevaisuudentoiveet ovat sortuneet raunioiksi. On toisia, joita Jumala on niin rakastanut, että heistä on tullut köyhiä. Mutta se on Jumalan merkkikieltä, jotta korvat aukenisivat. Ja kun ne ovat auenneet, niin Herra on saanut sanoa ristin juurelle vaipuneelle rikkaalle luovan sanansa: "Minun armossani on sinulle kyllin." Ja rikkaasta köyhäksi tullut ei ole sortunut, vaan ylistää Jumalaa siitä, että on saanut taivaallisia aarteita maallisten aarteitten tilalle ja että hän nyt on rikas Jumalassa. Herra käyttää ensin merkkikieltään, ja sitten hän sanoo luovan effata-sanansa, aukene-sanansa. Hän panee kuulemaan, mitä vielä hänellä on sanottavana. Mutta tässä yhteydessä olisi kosketeltava erästä vaaraa.
Monet ovat meidän aikanamme, herätyksen käytyä ihmisten joukossa, ruvenneet harjoittamaan "kuuntelevaa rukousta". Tässä on vaara sekoittaa helposti omat ajatuksensa Herran ajatuksiin. Herran täytyy sen takia ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin. Te tunnette, niinkuin minäkin, apostoli Paavalin korkeat ilmestykset. Jumala herkisti kerran hänen korvansa, niin että hän, temmattuna kolmanteen taivaaseen, kuuli sellaisia sanoja, joista sanotaan, ettei niitä kenenkään ole lupa puhua toisille. Sitten hän jatkaa: "Jotta minä en ylpeilisi niin korkeista ilmestyksistä, on minulle annettu lihaani pistin, saatanan enkeli, rusikoimaan minua."
Itsepyhitys on aina meidän suuri vaaramme. Voipa käydä niinkin, että kun me puhumme Jumalalle, samoin kuin Paavali rukoili pois pistintä, niin vain saatana vastaa eikä Jumala virka yhtään mitään, vaan on vaiti. Ne sellaiset ovat kovia hetkiä. Mutta sitten, tämän merkkipuheen jälkeen, tuleekin luova sana: "Tyydy minun armooni! Minun voimani tulee väkeväksi heikkoudessa." Ja Paavali jatkaa: "Nyt minä mielistyn heikkouteen, kärsimykseen ja hätään."
Oletko, lukijani, kuunnellut Herran puhetta? Onko Herra saanut aukaista sinun korvasi? Jos jotakin tästä voimasta on valunut sinun elämääsi, niin totisesti olet saanut avun ylhäältä.
Mutta Herra ei puhu vain yksityisille. Hän puhuu kansanjoukoillekin. Hän ei ole vain yksityisten korvien aukaisija, vaan hän on myös kansanjoukkojen suuri taivaallinen kirurgi, korvien aukaisija ja kielten kirvoittaja. Olen kuullut ihmeellisen lohduttavia tietoja tästä meneillään olevasta kesästä kaikkialta isänmaastamme – kuullut, miten valtavasti Pyhä Henki tekee työtään Sortavalan seuduilta Kymenlaaksoon ja aina Pohjanmaalle asti. Tiedän suuret seurat, joissa oli tuhansia ihmisiä, ja kaikki kyyneltyivät. Ensin sai yksi mies korvansa avatuiksi. Kun Jumala sitten puhui hänen suullaan toisille, särkyivät nämäkin. Oli valtava hetki, kun elävä Jumala puhui tuhansille. Kyllä oli silloin kuulijoilla asiaa elävälle Jumalalle.
Tämä aika on merkillistä aikaa Suomen kansan uskonnollisessa elämässä. Kuulkaa, kuinka korvien avaaja tekee työtään kansassamme, kuinka hän kirvoittaa kieliä! Eräs ylioppilastoverini, joka nyt on rovastina maaseudulla, kertoi minulle matkoilla tavatessamme: "Meidän seurakunnassamme on juhannuskokoilla ennen tanssittu ja laulettu myös irstaita lauluja, mutta tänä juhannuksena veisattiin Siionin virsiä." Kuka pani ne kirjat nuorten käteen? Kuka avasi heidän korvansa kuulemaan sellaisia vakavia virsiä? Ei kukaan muu kuin suuri korvien aukaisija, suuri taivaallinen kirurgi.
Oletko ollut mukana missään tällaisessa tilaisuudessa tänä kesänä? Herralla on tarkoituksensa meidänkin kansaamme nähden. Hän puhuu ensin merkkikieltä, mutta sitten hän vie meidät sille paikalle, jossa saa lausua luovan sanansa – ja monelle juuri ristin juurella: "Sinun velkakirjasi on kuitattu ja syntisi sovitettu, älä pelkää!" Tällainen Herran puhe on väkevää kieltä.
Mennäänpä vielä eteenpäin. Korvien aukaisija, Jumala, Kristus, ei puhu vain yksityisille ja kansanjoukoille. Hän puhuu parhaillaan kaikille kansoille ja maanosille, jotta korvat aukenisivat. Hän puhuu merkkikieltään. Se on kantautunut korviimme ja silmiimme sanomalehtien välityksellä. Väärät profeetat sanovat: "Rauha, rauha", eikä rauhaa ole. Väärän profeetan ääni pitää omantunnon rauhoitettuna, vaikka synti ei olekaan tuomittu. Raamatussa kerrotaan, että oli kerran neljäsataa miestä, jotka sanoivat: "Näin on Herra puhunut." He lupasivat menestystä kuninkaalle, mutta kaikki he valehtelivat. Yksi ainoa mies ennusti toisin. Vain hänellä oli Herran Henki. Hänen korvansa olivat avatut, mutta muiden korvat olivat tukossa, ja sen takia he kaikki valehtelivat. Raamattu sanoo, että profeetta voidaan todeta Herran lähettämäksi, jos se, mitä hän on ilmoittanut tapahtuvaksi, todella tapahtuu.
Luen teille erään oikean profeetan sanat, kuinka käy synnin kaupungille, murhakaupungille, jossa vääryys, köyhien sorto ja hekuma rehoittavat, ellei parannusta tule: "Sinun täytyy mennä maanpakoon ja vankeuteen. Sinut minä annan vihollisesi häväistäväksi sinun verenvikojesi tähden, joita keskuudessasi on. He heittävät arpaa ja kaikki sinun ylimyksesi sidotaan kahleisiin ja viedään pois." Ja toisessa paikassa: "Kadut ovat täynnä ruumiskasoja, eikä kukaan niitä hautaa. Nuorukaiset surmataan ja vaimot raiskataan. Heidän majoissaan ei kuulu enää yljän eikä morsiamen ääntä. Silloin Siionin tiet surevat, sillä ei ole ketään, joka juhlille tulee."
Tämä ei ole väärän profeetan julistusta, vaan sellaisen, jonka taivaan ja maan Jumala, elävä Jumala, historian Jumala on lähettänyt. Meillä on historiasta tavallisesti se ajatus, että miehet tekevät historiaa. Siitähän se näyttää, että väkevät miehet tekevät sitä. Merkkikieltä puhutaan meidän keskellämme, Jumalan merkkikieltä, korvien aukaisijan merkkikieltä, mutta meidän täytyy tunnustaa Raamatun sanan ja Raamatun historiankäsityksen edessä, että Jumala se historiaa tekee eivätkä miehet, vaikka siltä näyttääkin.
Jumala on tahtojen Jumala. Ne, jotka häntä kuulevat, joitten korvat hän avaa, hän panee ajamaan omia asioitaan. Mutta tottelemattomienkin, kuten faraon, täytyy häntä palvella.
Jumalaa vastassa on nyt saatanan valtakunta, jolla myös on palvelijansa. Sen tähden tämä maa onkin kirottu, ja täällä kärsitään sanomattomasti.
Jumala puhui meidän kansallemme merkkikieltään voimallisesti historiassamme parikymmentä vuotta sitten. Toiset antoivat tämän merkkikielen vaikuttaa itseensä, niin että alettiin ikävöidä parempaa elämää, korjata kansan elämän juuria. Siinä tapahtui, mitä profeetta ennustaa synkästä ja ankarasta Herran päivästä ja sen tarkoituksesta. Hän kirjoittaa kauhean Herran päivän tulevan, jotta jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastettaisiin. Mutta toiset eivät ota vastaan historian merkkikieltä eivätkä anna korviensa aueta Jumalan pelastusilmoituksille.
Tähän kohtaan sopii profeetta Jesajan sana: "Vaikka jumalaton saa armon, niin hän ei opi vanhurskautta." Hän ei opi vanhurskautta. Etsikkoaika, Jumalan korvien avautumiseksi puhuma merkkikieli, menee hukkaan, ja silloin tulee paatumus, ja käy niinkuin Paavali sanoo, että ihmiset alkavat hakea korvasyyhyynsä opettajia, tai niinkuin Jesaja sanoo, että he hakevat sellaista saarnaajaa, joka ei saarnaa heille Israelin Pyhästä.
Ja kun kansat joutuvat – monet ovat jo joutuneet ja toiset ovat parhaillaan joutumassa – tälle kannalle, että vaikka totuutta kuinka puhutaan, niin se hylätään, sitä vastustetaan, sen julistajat tapetaan – niin on toteutunut sana: "Sen tähden, että he eivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, on Jumala lähettänyt heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen."
Katsokaa vain kansojen merta, kuinka se myllertää! Tutkikaa, kuinka suuri valheen henki on maailmassa! Ihmiset eivät voi muuta kuin uskoa valhetta, kun Jumala on ottanut heiltä pois totuuden hengen ja antanut viettelyksen hengen heidän keskelleen.
Mutta tässä ei vielä ole korvien aukaisijan, taivaallisen kirurgin, viimeinen tehtävä, vaikka hänen täytyy valittaa ihmisistä, että kuulevin korvin he eivät kuule ja näkevin silmin eivät näe. Turhaa on puhua heille enää. On tullut paatumus. Mutta sitten seuraa ajallinen tuomio.
Ja lopuksi tulee vielä muutakin. Tulee se viimeinen suuri ratkaisu. Silloin Jeesus, joka nyt on suuri korvien aukaisija ja pelastaa tästä kohtalosta ja kaikista kohtaloista, toteuttaa sanansa: "Ei Isä ketään tuomitse, vaan hän on antanut kaiken tuomion Pojalle." Ja siinä yhteydessä Johannes jatkaa: "Ja kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta jotka ovat tehneet pahaa, tuomion ylösnousemukseen."
Niin väkevä on oleva tämän korvien aukaisijan ääni, joka kaksi tuhatta vuotta sitten aukaisi tekstissämme mainitun kuuron miehen korvat ja joka parhaillaan puhuu merkkikieltään keskellämme, jotta korvat saataisiin auki ja hän saisi sanoa meille luovan sanan – niin väkevä, että se kaikuu hautojenkin pohjiin asti, että merenkin pohjasta nousevat vainajat ja että tuonela antaa kuolleensa tämän äänen kuuluessa.
Silloin täytyy vastustajainkin, joilta Jumalan on täytynyt ottaa Henkensä pois, niin että heistä on tullut pilkkaajia tässä ajassa, niittenkin täytyy lopulta tunnustaa Kristuksen kunnia. Luther sanoo, että silloin kaikki faraot ja riivaajahenget ja perkeleet tunnustavat Kristuksen kunnian.
On faraoita meidänkin aikanamme, ja on aina ollut, ja riivaajahenget ovat väkeviä. Mutta kerran tämän suuren korvien aukaisijan ääni kuuluu yli kaikkien.
Ken lienetkin, jos nyt vastustat, kyllä sinäkin sen kerran vielä varmasti kuulet. Ja hänen viimeinen effata-sanansa kaikuu silloin kahdella tavalla. Merkkikieli on kaikunut, ratkaisun hetki on tullut. Toisille kuuluu: "Menkää!" toisille: "Tulkaa!" Silloin tämä effata-sana, aukene-sana, aukaisee toisille taivaan, mutta toisille helvetin.
Sen tähden, ystävät, jolla on korvat, hän kuulkoon mitä Henki sanoo seurakunnalle ja mitä suuri korvien aukaisija sanoo tänä aikana merkkikielellään ja luovalla sanallaan. Amen.